[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzRGBA3p3W6wQgDuLN7t_2o5hDUpLzjHIB8Y4GClP47E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1262,"Väsynyt ja muita kertomuksia","Kivijärvi, Erkki",1882,1942,"1262-kivijarvi-erkki-vasynyt-ja-muita-kertomuksia","1262__Kivijärvi_Erkki__Väsynyt_ja_muita_kertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1912,11476,73234,false,51431,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Väsynyt ja muita kertomuksia\" by Erkki Kivijärvi is a collection of short stories likely written in the early 20th century. The narratives explore themes of personal relationships, societal expectations, and the complexities of human emotions through a character-driven lens. The prominent character introduced in the opening, Telma Autere, embodies both charm and a deep-seated melancholy, as she interacts with others, revealing layers of her personality and the people around her.  At the start of the collection, the narrative unfolds with a dreamlike account of a man's recollection of a spring night and discussions with Telma Autere. As they stroll, the man reflects on their context, sparking insights into her life and the people connected to her, including an old schoolmate, Birger Björklöf, whose past struggles juxtapose with Telma's vibrant yet troubled demeanor. Their conversation touches on themes of lost potential and the perception of women in society, hinting at complex interpersonal dynamics that will likely develop throughout the collection. This opening segment sets the tone for a deeper exploration of exhaustion in various forms, both literal and metaphorical, as characters navigate their emotional landscapes. (This is an automatically generated summary.)",[],176,"Kuuden novellin kokoelma sisältää kertomuksia ihmiskohtaloista ja arkisista kohtaamisista. Avaustarinassa kertoja muistelee kevättä Helsingissä ja tapaamistaan Telma Autereen kanssa. Muut kertomukset käsittelevät muun muassa avioliittoa, moraalisia valintoja ja elämän sattumanvaraisuutta.","Erkki Kivijärven 'Väsynyt ja muita kertomuksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1262. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VÄSYNYT JA MUITA KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nErkki Kivijärvi\n\n\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.\n\nO.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Väsynyt.\n Syntymäpäivä.\n Lyöntien lomissa.\n Vuoksella.\n Kuudes käsky.\n Kahden puolen aitaa.\n\n\n\n\nVÄSYNYT\n\nMuutaman kevään kuvia.\n\n\n1.\n\nToisinaan tapahtuu, että me heräämme yöllä aivan äkkiä siitä, että\nolemme hyppäävinämme leveän ojan ylitse ja hyppäys epäonnistuu.\nEnnenkuin sitten uudelleen nukahdamme kunnolleen, kiitää silmiemme\nohitse jono erilaisia kuvia, milloin irrallisia, sieltä täältä esiin\npuikkelehtivia muistojen repaleisia jäännöksiä, milloin yhtenäisempiä\ntapahtumia elämämme varrelta. Ajan ja paikan rajat katoavat, ja\nkirjavassa karnevaalikulkueessa voivat lapsuutemme henkilöt\nkäydä käsikädessä eilispäivän tuttavuuksien kanssa.\n\nViime yönä elin puoleksi nukuksissa puoleksi valveillani kokonaisen\nkevään. Kevään, jota jo on seurannut monet kesät, syksyt ja talvet...\nJa selvemmin kuin koskaan ennen erotin sen päivänpaisteesta,\nsadekuuroista ja pitkien iltojen kaihosta ihmiskohtalon, joka usein on\ntuntunut minusta arvoitukselta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hänet ensi kerran tapasin, oli varhainen kevät. Sattumalta olimme\njoutuneet samaan seuraan, ja sattumalta jouduin minä häntä kotiin\nsaattamaan.\n\nOli kirkas päivä. Korkea taivas ja kattojen räystäissä kiiltävät\njääkristallit. Lauhassa tuulessa oli kevään aavistusta.\n\nKuljimme Esplanaadia pitkin. Ihmisvirta ei vielä ollut tihentynyt\nkävelytunnin sankoiksi joukoiksi, ja paljaalla asfaltilla kiilteli\nauringonsäteitten valopintoja.\n\nTelma Autereella ei ollut kiirettä; hiljalleen me kävelimme ja puhuimme\nkeväästä ja kesästä. Hän rakasti rohkeata puhetapaa ja hiukan\nsilmiinpistäviä pukuja; hänellä oli pikkuiset, suippokärkiset\nkiiltonahkakengät ja suuret, uskolliset lapsensilmät. Sanottiin hänen\npehmeine, vähän väsähtäneille kasvonpiirteineen ja tummine hiuksineen\nmuistuttavan venakkoa.\n\nNiin... aurinko paistoi ja räystäät tippuivat. Eräästä kadunkulmasta\nkääntyi vastaamme tulemaan muuan mies. Hän tuli ristikadun pimeästä\nvarjosta, ja auringonpaiste huikaisi hiukan hänen silmiään. Meidän\nrinnallemme päästyään kohotti hän kohteliaasti lakkiaan ja suuntasi\nTelma-rouvaan pitkän, tutkivan katseen.\n\nMies parka! Hän oli todellakin ränsistyneen näköinen: päällystakki oli\nryppyinen, sen samettikaulus nukalle kulunut, kasvot olivat harmaat, ja\nsilmien alla oli syvät, mustat juovat. Mutta ryhti oli varman ylpeä --\nniinkuin ennenkin.\n\nTunsin hänet hyvin: Birger Björklöf oli entinen koulutoverini. Muutama\nvuosi takaperin oli hän tehnyt haaksirikon ja jäänyt hylyksi. Nykyään\nhän ei tehnyt mitään, ei yrittänytkään tehdä, ja ihmiset tiesivät\nsanoa, että hän oli sairas.\n\n-- Kuka tuo oli? kysyi Telma Auer, jonka uteliaisuus oli herännyt.\nNähtävästi oli hän huomannut, että vastaantulijan katse oli tuntijan\ntarkasteleva silmäys; kenties oli hän lukenut siitä hyväksymistäkin.\n\n-- Mennyt mies, vastasin mahdollisimman välinpitämättömästi. --\nKoulutoveri.\n\n-- Noin nuorena jo rauniona, sanoi Telma Auer säälivällä äänellä, jonka\ntarkotuksena kai oli peittää herännyttä mielenkiintoa.\n\nJoka tapauksessa tuo sääli minua suututti.\n\n-- Kaikkipa naisia voikin huvittaa, sanoin jotenkin halveksivasti.\n\nTelma Autereella oli heti vastaus valmiina:\n\n-- Rauniot ovat aina romanttisia!\n\nTuli joku tuttava vastaamme samaa katuviertä, pysähtyi hetkiseksi\njuttelemaan, ja sitten kääntyi puhe toisille tolille. Kun tultiin\nKauppatorin kulmaan, ehdotti Telma Auer, että käännyttäisiin takaisin.\nJa hetken perästä hän sanoi:\n\n-- Kertokaa minulle jotain tuosta Birger Björklöfistä! En tiedä, miksi\nhän yhä edelleenkin on ajatuksissani.\n\nHän oli siis jättänyt kaiken peittelemisen sikseen. Ja minä kerroin.\n\nSe oli tavallinen tarina tuhlaajapojasta. Birger Björklöf oli ollut\nrikkaitten vanhempien ainoa poika. Kasvatus oli hemmotellut hänet aivan\npilalle. Kun vanhemmat kuolivat, tuhlasi hän perintönsä muutamassa\nvuodessa. Ja kun rahat loppuivat, loppui hänenkin satunsa.\n\nNuorena ylioppilaana matkusti hän ulkomaille, eleli siellä kuin\nruhtinas -- sanottiinpa, että hän käyntikorteissaan oli käyttänytkin\nruhtinaallista arvonimeä.\n\n-- Sitä en usko, ihmiset aina liioittelevat.\n\n-- Mahdollisesti. Joka tapauksessa aukeni hänelle tie piireihin.\nHänellä oli pää kuin partaveitsi ja hän oli saanut täydellisen\nsalonkimiehen kasvatuksen. Eikä hän säälinyt rahojaan; siksi häntä\nihailtiin ja jumaloitiin. Hän puhuu ranskaa kuin parisilainen,\nkeskustelutaidon oli hän rahojen kera perinyt isältään, miekkailussa ja\nratsastuksessa ei ollut monta hänen vertaistaan. Maailmankaupunki tunsi\nkauniin suomalaisen. Koko hänen elämänsä oli yhtämittaista\nvoittojuhlaa, loistavaa, häikäisevää, mutta kiusallisen kallista. Ja\nkuten sanottu: se juhla loppui äkkiä, kun viimeinen rahalähetys saapui.\n-- Kotiin tultuaan yritti Birger Björklöf elää kielten opettajana, vaan\nei jaksanut, sitten ratsastuksen ohjaajana, mutta ei saanut oppilaita:\ntässä maassa oli vielä liian vähän joutilaita herroja ja ylhäisiä\nnaisia. Sen koommin ei hän ole mitään yrittänytkään.\n\n-- Seurusteleeko hän vielä entisten toveriensa kanssa?\n\n-- Hyvin harvoin; hän on katkera ja ylpeä! Ei hän esimerkiksi koskaan\nalentuisi pyytämään lainaksi sataa markkaa vähempää, vaikka onkin\ntyytyväinen saadessaan kaksikymmentä.\n\n-- Millä hän sitten elää?\n\n-- Sukulaiset maksavat kuukausittain hänen ruokansa erääseen\nravintolaan. Kerran söin päivällistä hänen kanssaan. Siinä kapakassa\nkuuluu viina ruokaan; kun pääsimme kalaan oli hän jo aivan\njuovuksissa.\n\n-- Entä kun hän rahat saa?\n\n-- Silloin tilaa hän shampanjaa!\n\nTelma Auer hymähti hyväksyvästi. Minusta tuntui aivan siltä kuin olisi\nhän tahtonut sanoa: hänessähän on tyyliä! Mutta sitten muuttui hän\nvakavaksi ja oli hetkisen vaiti. Vihdoin kysyi hän kenties hiukan\narastellen:\n\n-- Eikö hänen elämässään ole ollut naista?\n\n-- Ei naista yksikössä, mutta kyllä naisia laumottain. Kuulisittepa\nvain hänen heistä puhuvan! Hän puhuu aina naisista ja hevosista,\nmolemmista tuntijan tavoin ja molemmista samalla tavalla.\n\nPilvenlonka oli peittänyt päivän, tuntui kolealta; poissa oli\nasfalttikäytävien kiilto, sammunut jääkristallien kimallus.\n\nSaatoin Telma Autereen kotiin.\n\nPaluumatkalla tuli Birger Björklöf taaskin vastaani. Ties mistä sain\npäähäni pyytää entisen toverini juomaan lasin whiskyä. Me menimme\nravintolaan. Istahdimme akkunapöydän ääreen nähdäksemme kadun kirjavaa\nkävelijäjoukkoa. Aluksi ei keskustelusta tahtonut tulla mitään; ei\nmeillä oikeastaan ollutkaan mitään sanottavaa toisillemme. Huomasin,\nettä Björklöfin käsi vapisi, kun hän tyhjensi vesipullon korkeaan\nlasiin. Hetken kuluttua alkoi hän puhua Telma Autereesta.\n\n-- Sinäkin näyt tuntevan hänet, sanoi Björklöf hiukan\nylenkatseellisesti. -- Näppärä... niin, miksikä ei... pikantti, hiukan\närsyttävä, mutta ei ensinkään jalostetun rodun tuntomerkkejä. Enkä minä\noikeastaan käsitä, miksi miehet juoksevat hänen jälessään. En minä vain\nviitsisi, en tosiaankaan!\n\n-- Juoksevatko h siten?\n\nHän joi pitkän kulauksen ja sanoi:\n\n-- Niinkuin et sinä sitä muka tietäisi! Sanotaanhan, että Lahtinenkin\nhänen tähtensä eroaa vaimostaan.\n\nLahtinen... Samassa minä muistinkin: tuo rokonarpinen, mustaviiksinen\npankinjohtaja, joka käytti punaisia liivejä.\n\nBjörklöf joi lasinsa pohjaan, naputti marmoripöytään ja käski tuomaan\nuuden whiskyn. Sitten sytytti hän savukkeen -- eikä hänen kätensä enää\nvavissut ja jatkoi äskeistä puhettaan:\n\n-- Mutta en minä eläissäni ota uskoakseni, että hän Lahtisesta\nvälittää; se on vain temppu, jolla hän tahtoo hankkia miehelleen hyvän\nviran. Lahtinen on toimeenpaneva johtaja, ja rouva Auer on viisas.\nViekkaus on noitten maaseutukaupunkien nousukassukujen vahvimpia\npuolia, viekkaus ja tarmo.\n\n-- Sinähän näyt tuntevan rouva Autereen sukuperänkin.\n\n-- n sattumalta kuullut... Hänhän on ylioppilas. Isä oli kauppiaana\njossakin Pohjanmaalla, teki edullisen vararikon, kuoli, ja äiti muutti\ntänne Helsinkiin tyttäriään kouluuttamaan.\n\n-- Vai niin!\n\nKun pöytäämme tuli muuan yhteinen tuttavamme, maksoin ja jätin\nBjörklöfin tulokkaan kanssa jatkamaan.\n\nUlkona paistoi taaskin päivä, pilvi oli poistunut auringon edestä,\nräystäät tippuivat ja jääkristallit kimaltelivat. Ihmisiä kulki\nedestakaisin, ja muutamassa kadunkulmassa seisoi kevään ensimäinen\nsinisten ja punaisten ilmapallojen kauppias.\n\n\n2.\n\nE ole ennen huomannut, miten paljon ihmiset puhuvat Telma Autereesta.\nIhmiset ovat ilkeitä; kun sanotaan, että jostakin henkilöstä paljon\npuhutaan, niin merkitsee se miltei aina, että hänestä puhutaan pahaa.\n\nMiten olikaan tohtori Katajan korttikutsuissa? Joku tuli maininneeksi\nTelma Autereen nimen -- ja sitten se alkoi. Kilvan riennettiin tapausta\ntarkastelemaan eri puolilta. Jokaisella oli oma näkökohtansa, jonka hän\nvälttämättä tahtoi kiskoa kortena yhteiseen kekoon. Herraseurassakin\nkäy keskustelu vilkkaaksi vasta silloin, kun jostakin nimitetystä\nnaisesta voidaan kertoa jotain \"pikanttia\" -- sehän on se sana, jonka\nalle ilkeys peitetään. --\n\nOli lauantai-ilta, eikä robbertteja kovinkaan kiirehditty. Aluksi oli\npuhuttu politiikkaa, mutta siihen väsyttiin hyvin pian. Sitten\nkäännettiin puhe naisiin. Keskustelun sävy oli tietenkin hyvin vapaa,\nkatsantokannat aivan ennakkoluulottomat. Ensiksi puhuttiin sukupuolesta\nyleensä, mutta sitten tuli valkokätinen pankkiherra kortteja\njaellessaan maininneeksi Telma Autereen nimen.\n\n-- Niin, sanoi kanslisti ja pyyhki nenäliinaan liituisia hyppysiään,\nhänhän on kuulemma oikea nykyaikainen Salome.\n\n-- Vietti ruumistuneena, huomautti tohtori Kataja vastaansanomattoman\nvarmasti.\n\nToinen tohtori, joka siihen saakka oli piirrellyt laskuja pöydän\nvihreään verkaan, puuttui nyt puheeseen. Hänellä oli huolellisesti\nhoidettu kristusparta ja juutalaisnenä.\n\n-- Luulen, sanoi hän melkein lapsellisella äänellään, että kysymyksessä\non degeneratsioni; isä oli, mikäli olen kuullut, alkoholisti. Voihan\nsiis olettaa hyvällä syyllä jonkunlaisen \"maniian\"...\n\n-- Hyvä veli, keskeytti Kataja isällisesti, vaikka hän olikin puhujaa\nkoko joukon nuorempi, voihan sitä kutsua sairaudeksi, jos niin tahtoo,\nmutta eihän se ollenkaan muuta asiaa...\n\nPankkiherra maalasi kaksi herttaa. Ja siitä tuli ison slammin peli,\njoten keskustelua ei päästy jatkamaan ennenkuin peli on loppunut.\n\nKristuspartainen ihotautien-lääkäri sai nyt ensiksi kiinni juorujen\npunaisen langan päästä:\n\n-- Kerrotaan, että rouva Autereen tiheät talossa käynnit ovat\npakottaneet kapteenska Bergerin lähtemään Aix'iin... Niin se käy;\nrouvahan onkin miestään kymmenen vuotta vanhempi. Ja minä tunnen\nBergerin... ha, ha...\n\n-- Säälin vain Aarne Auteretta, sanoi pankkiherra, jolla oli\nnaisellisen hieno hipiä. -- Hän on niin kovin hieno mies; olisi\nvarmaankin päässyt pitkälle maailmassa, mutta on nyt aivan kuin\nkasvussaan pysähtynyt, siivet leikatut...\n\n-- Miten he sitten ovat joutuneet yhteen? kysäsin korkeanojaisen sohvan\nkulmasta, missä odotin pelivuoroani.\n\n-- Se on hyvin kuvaava juttu, vastasi pankkiherra. -- He\nkuuluivat samaan osakuntaan ja ottivat molemmat innokkaasti osaa\nylioppilaselämään. Muutamassa vuosijuhlassa oli tunnelma hyvin\ninnostunut. Aarne oli hyvällä tuulella -- hän on yhtä herkkä\ninnostumaan kuin koulupoika -- ja nousi tuon tuostakin pöydälle\nlaulamaan. Tiedättehän: hän laulaa hyvin Bellmania. No niin, kolmen\ntienoissa ajettiin naiset kotiin; Aarne Auer meni saattamaan Telma\nÅmania. Kun hän palasi siltä matkalta, hyppäsi hän palttoo yllään ja\nlakki päässään peräpöydälle, jonka ääressä inspehtori vielä istui, ja\nlauloi paraimman laulunsa. Muistan vielä, miten ylpeänä ja ylimielisenä\nhän siinä seisoi, silmät säihkyivät ja ääni kaikui komealta. Riemun ja\nremun keskipisteenä oli Aarne. -- Mutta seuraavana päivänä oli hän\ntullut aivan onnettomana ystävänsä Otto Holmin luo -- tuntevathan\nherrat varatuomari Holmin? \"Pelkään viime yönä tehneeni tuhmuuksia\",\noli hän sanonut, \"en oikein varmaan muista, mutta luulen melkein\nkosineeni Telma Åmania; ainakin minä suutelin häntä monta kertaa\nrappukäytävässä\".\n\nHerrat remahtivat nauruun, ja kanslisti, jolla oli pöhöttyneet punaiset\nkasvot ja häränniska, sanoi:\n\n-- Kenellepä tuollaista ei olisi sattunut!\n\nMutta pankkiherra jatkoi:\n\n-- Otto Holm on järkevä mies, ja Aarne ja hän olivat siihen aikaan\nhyvät ystävät. \"Sinun on heti mentävä sinne pyytämään anteeksi ja\nselittämään koko juttu\", oli Holm neuvonut. Aarne olikin mennyt.\nMutta eteisessä oli rouva Åman tullut vastaan, levittänyt sylinsä\ntulevalle vävypojalle ja suudellut häntä otsalle, eikä Aarnen\nselitysyrityksistä tullut mitään. Koko perhe oli sitten kokoontunut\njuomaan kihlautuneitten maljaa, ja Aarnen oli juostava -- kultaseppään.\n\n-- No, syyttäköön sitten itseään, virkahti Kataja kuivasti ja\nvälinpitämättömästi.\n\nMutta pankkiherra yritteli puolustaa:\n\n-- Aarne Auer on niin hienotunteinen; hän on hyvin arka kunnia-asioissa\nja hän piti tätä kunnia-asiana.\n\nKanslisti oli vihoissaan. Hän mörähteli:\n\n-- Kylläpä tässä olisi saanut ostaa sormuksia, jos olisi ollut yhtä\narka!\n\nKeskustelun katkaisi hetkeksi paikanvaihdokset pelipöydän ääressä.\nIhotautien-lääkäri siirtyi sohvaan joutilaaksi, minä jouduin kanslistia\nvastapäätä.\n\nEn saanut ajatuksiani irti pankkiherran äskeisestä kertomuksesta; tein\ntyhmyyksiä pelissä ja me saimme vahvasti selkäämme.\n\nTuon tuostakin yritteli sohvassa-istuja kääntää puhetta takaisin\nTelma-rouvaan, mutta se ei enää tahtonut onnistua. Kanslistin vihaiset\näyskimiset tekivät tyhjiksi kaikki yritykset:\n\n-- Onko herra hullu? Ettekö ymmärrä, mitä se merkitsee, kun minä annan\nTeille pienen hertan?\n\nJ.n.e.\n\nAlinomaa täytyi kristuspartaisen välittää:\n\n-- Nicht so hitzig!\n\nPian päästiin peli loppuun. Uuninreunustan jalustakello löi neljä, ja\nuutimien raoista voi nähdä, että huomen jo valkeni. Huoneessa oli\ntupakansavua ja tukehduttava kuumuus. Oli aika mennä kotiin.\n\nKristuspartainen ja minä lähdimme yhdessä toisten jäädessä\npiiskaryyppyä ottamaan.\n\nKulkiessamme valkenevia katuja pitkin piti tohtori pitkän esitelmän\neroottisista luonnottomuuksista. Hän puhui varmasti ja vakuuttavasti,\neikä minulla ollut minkäänlaisia vastaväitteitä tehtävänä.\n\n-- Minä nyt olen kerta kaikkiaan vakuutettu siitä, että tämä rouva Auer\non sairas ihminen, aivan yksinkertaisesti sairas! --\n\nSiellä täällä näkyi jo kadunlakaisijoita ja sanomalehtipoikia vielä\ntyhjine laukkuineen.\n\n\n3.\n\nAuringonlaskussa.\n\nBulevardin päässä palaa taivas leimuavana kuparina.\n\nHietalahden satamassa tuoksuu tuore maali ja kaikuu vasarain kalkatus.\nRannassa ja telakalla kiiltävät höyrylaivat valkeina ja punaisina.\nMutta etempänä torkkuvat jo mustarunkoiset jäänsärkijät kesäisillä\nankkuripaikoillaan.\n\nKäy navakka tuuli, meri on vihaisen vihreä.\n\nMuutamia likaisia jäänrippeitä riippuu vielä satama-altaan reunoissa,\nmutta hiekkaläjässä leikkivät jo pojanviikarit puukkotikkaa. Kevät tuli\naikaiseen tänä vuonna! Torin poikki tulee nainen ja mies. He eivät pidä\nkiirettä. Nainen puhuu vilkkaasti ja innostuneesti; hänen hattunsa\nvalkea sulka liikahtelee edestakaisin, aivan kuin pajupensas tuulessa.\nHän heiluttelee hermostuneesti käsilaukkuaan. Kerran he pysähtyvät;\nnainen naurahtaa kimakasti, teeskennellen. Se on Telma Auer, ja mies on\npankinjohtaja Lahtinen.\n\nKun he tulevat lähemmäksi, kuulen rouvan sanovan pisteliäästi ja\nkiivaasti: -- En ole koskaan voinut sietää miehiä, jotka välittävät\nsiitä mitä ihmiset sanovat! Olisiko muka yleinen mielipide korkein\ntuomioistuin. Ei koskaan! Minä en voi... Loppusanat hukkuvat tuuleen.\n\nPankinjohtaja pieksää ilmaa hopeapäisellä kepillään. Kun he kulkevat\nohitseni, ovat molemmat vaiti, ja rouva Autereen tervehdys on hiukan\nhajamielinen.\n\nHe kääntyvät Merisatamaan päin. Ja minä lähden verkalleen astumaan\ntummenevaa Bulevardia pitkin keskikaupungille.\n\nKevätilta hämärtyy hämärtymistään. Lyhtyjen pitkät rivit syttyvät,\ntoinen vihertävä liekki toisensa perästä lehahtaa palamaan.\n\nMuistan, että minulle on kerrottu rouva Lahtisenkin olevan hyvin\nomituisen naisen. Joku sanoi, että hänessäkin on sairaloisuutta ja\nluonnottomuutta; Otto Holm väittää hänen olevan vailla sukupuoliviettiä\n-- ja hänellä on varmat ja vakavat mielipiteet joka asiasta. Äiti on\nkuulemma naittanut hänet Lahtiselle, kun hän vielä oli lapsi.\nMuistan kerran nähneeni rouvan joissakin tanssiaisissa: kalpea\nmadonnankasvoinen kaunotar mustaan sileään samettiin puettuna. Enkä\nhuomannut hänen tanssivan juuri muitten kuin veljensä kanssa.\n\nYlioppilasvuosinaan oli Telma Åman palvellut pankissa, siellä hän oli\ntutustunut Lahtiseen. Ja kun hän meni naimisiin Aarne Autereen kanssa,\nsai mies paikan pankissa; Lahtinen oli jo silloin toimeenpaneva\njohtaja. --\n\nNiin olen tullut Esplanaadille. Ilta on hämärtynyt, ja katukäytävien\nyleisö on muuttunut pimeän kevyeksi ja kirjavaksi perhoslaumaksi.\nPimentojen penkeiltä kuuluu kuhertelun sihinää ja naurun hohotusta.\n\nRiisuessani kahvilan eteisessä päällystakkiani näen avonaisesta ovesta\nBirger Björklöfin istuvan yksin erään pöydän ääressä edessään\nsanomalehti. Hänestä saan siis illallistoverin.\n\nMutta -- miten onkaan mies muuttunut! Taitaa sittenkin olla niin, että\nvaatteet tekevät miehen. Hänellä on yllään uusi, elegantti puku, kaulus\nja kaulahuivi ovat _dernier cri_, ja napinlävessä hohtaa valkea kukka.\nKasvojen kalpeus ja silmänalustain mustat juovat tekevät hänet\n\"intresantin näköiseksi\". En mahda mitään sille, että katson miestä\nhiukan pitkään ojentaessani hänelle käteni. Hän purskahtaa nauruun ja\npyytää saada tarjota illallisen.\n\n-- Eikö totta, ettehän te toverit enää uskoneet tällaisen miehen\npinnalle pääsevän? Ja siellä minä kuitenkin tällä hetkellä uiskentelen.\nEihän herraslasten koskaan tarvitse nähdä nälkää...\n\nSiitä tuli komea illallinen: kaviaaria ja shampanjaa, kahvia ja\nMeukowia.\n\nBirger Björklöfin nenän eteen oli sattuma (ja ranskankielentaito)\ntuonut tuottavan toimen: viiniagenttuurin, josta oli vähän työtä ja\nsuuret välityspalkkiot. Vanhan ylpeyden olivat alennustilan vuodet\njäytäneet jo hiukan ontoksi; hän purasi omenaa, joka ei ollutkaan niin\nhirveän hapan kuin tyhmän kopeat ihmiset kuvittelevat.\n\n-- Katso, enhän minä nyt sentään tunnusta olevani aivan tavallinen\nkaupparatsu...\n\n-- Etpä tietenkään... Onhan siinä suuri ero!\n\n-- On; mutta sitäpaitsi: viis' siitä, jos ei olisikaan! Hätä ei lakia\nlue. Ja totta puhuen: minä olin jo kyllästynyt Kleinehn ruokaan ja\npaloviinaan! Shampanja on parempaa. Terve!\n\nSitten puhuimme muista asioista. Ja kun sähkövalo oli vilkuttanut\nensimäisen varoituksen ja me jo olimme pöydästä nousemassa, sanoi\nBjörklöf:\n\n-- Kuulehan, joku päivä takaperin tutustuin rouva Autereeseen, jota\nsinä silloin, kun viimeksi tavattiin, olit kävelyttämässä Espiksellä.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Ei ollenkaan hulluimpia. Osaa keskustella ja viskeleekin\nvuorosanojaan aika näppärästi. Mutta vähän liian täyteläinen...\n\nValo sammui jo kahdesti, ja me menimme hakemaan päällystakkejamme.\n\n\n4.\n\nAlkaa vähitellen tulla kesä. Puistikkojen ruohomatot käyvät jo\nhienonukkaiseksi sametiksi; koivut ovat hiirenkorvalla ja lehmuksissa\non vaaleanvihreitä silmukoita.\n\nJa ihmiset ovat muuttuneet. Ikäänkuin he kävelisivät keveämmin ja\nnotkeammin. Heidän kasvonsa ovat ilostuneet ja heidän naurunsa on\nnuorentunut...\n\nKevään taivas on levoton. Vuoroin pistävän valkeaa päivänpaistetta ja\ntoisin vuoroin mustia pilvenhattaroita, jotka pärskyvät vettä.\n\nOlen aamupäiväkävelyllä Telma Autereen kanssa; sattumalta olemme\ntavanneet toisemme kadulla ja yhdessä lähteneet päämäärätöntä matkaa\njatkamaan.\n\n-- En tiedä miksi minusta kevät aina tuntuu muita vuodenaikoja\nikävämmältä, sanoo Telma-rouva huokaisten. -- Oikeastaanhan pitäisi\nolla päinvastoin...\n\n-- Niin minustakin. Mutta mitä minuun tulee, niin johtuu se siitä, että\nkeväisin aina tunnen olevani niin yksin.\n\n-- Siitä kai se johtuu, vastaa rouva Auer ja tuijottaa hajamielisesti\neteensä.\n\nAjattelen, ettei hän tietystikään voi itseään tuolla tarkottaa, vaan en\nvirka mitään. Ja niin kuljemme hetkisen vaiti -- kumpainenkin omissa\nmietteissämme.\n\nMiten alakuloiselta hän näyttää! Ikäänkuin painaisi häntä jonkun suuren\nja syvän surun taakka; suuret lapsensilmät ovat syventyneet -- minusta\nnäyttää aivan siltä kuin tahtoisivat ne itkeä...\n\nOta ihmisistä selvää! Kaikkihan me olemme näyttelijöitä, jotka kätkemme\nkyynelemme nauruun ja huolemme hymyyn, siitä yksinkertaisesta syystä,\nettä tuntuu vastenmieliseltä antaa vieraitten kurkistella sieluumme.\nKumpiko on nyt tämänkin ihmisen oikea luonne; tämäkö, vaiko se toinen:\nnaurava ja ilakoiva, kiemaileva ja ärsyttävä? Tiedänhän, että melkein\nkaikki miehet sanovat hänestä: hän tahtoo niin mielellään olla kissana,\nkun me vain alennumme hiirten osaa näyttelemään. Ja he kohauttavat\nylenkatseellisesti olkapäitään. Mutta tilaisuuden sattuessa ei heillä\nole mitään hiirileikkiä vastaan. Ja naisista taaskin useimmat -- niin\nkevyt- kuin raskaampimieliset -- kernaasti leikkivät kissoina, milloin\nheillä vain suinkin on siihen tilaisuutta.\n\nÄkkiä helähtää Telma Autereen hopeatiuku-nauru. Ja hän virkahtaa:\n\n-- Kuulkaahan nyt! Jos me jatkamme tällä tavoin, niin minä pian aikaa\nalan itkeä jollottaa.\n\nJa hermostuneen iloisena rupeaa hän rupattelemaan minkä mitäkin,\nkaikennäköisiä jonninjoutavuuksia. Eräänä päivänä oli muuan nuori\nmaalari pyytänyt saada maalata hänen kuvansa.\n\n-- Lupasitteko?\n\n-- Lupasin ensin, mutta sitten peruutin.\n\n-- Miksi? Kenties ette luottanut hänen kykyynsä...\n\n-- En minä siksi peruuttanut; mutta tuo hullu mies tahtoi panna minut\nalttaritauluun.\n\nHän nauraa tällä kertaa oikein sydämensä pohjasta.\n\n-- En vain tullut kysyneeksi, jatkaa hän sitten, olisiko hän minusta\ntehnyt syntisen vaimon vai neitsyt Maarianko... Ha, ha, haa... Minut\nihmisten hartautta kohottamaan!\n\n-- Olisihan siitä taulusta pian aikaa voinut tulla hartauden\nhäiritsijä, sanon jotain sanoakseni.\n\n-- Sanokaahan muuta, hän vastaa. Minähän olen niin tuiki turmeltunut\nihminen. Tuskinpa on olemassa sitä kilttiä kotikanaa, joka ei minua\npelkäisi... Herra Jumala, kuinka vaarallisena he minua pitävät!\n\nHän puhuu nauraen ja leikkisän liioittelevalla äänellä, josta on\nmahdoton päättää, onko hän katkera vaiko kenties hiukan ylpeä.\n\n-- Olettekohan Te nyt sitten niin vaarallinen, kysyn piloillani.\n\n-- Mikä on Teidän mielipiteenne? kysyy Telma-rouva hymyillen.\n\n-- Ikävä kyllä minulla ei ole kokemusta.\n\n-- Vai niin... No, luuletteko muilla sen enempää olevan?\n\n-- Sitä en tiedä. Arvelen, ettei sellaisia kokemuksia yleensä\nmaailmalle toitoteta.\n\n-- Siinä erehdytte! Juuri sellaisilla kokemuksilla miehet kerskailevat.\nNe taaskin, joilla niitä ei ole ollut, ovat harmissaan ja panettelevat\n-- viettelijää. Uskokaa vain: niin se on!\n\nJa nyt on Telma-rouvan suunpieleen ilmestynyt pieni katkeruuden terävä\npiirre. Mutta se häviää pian, kun hän alkaa puhua muusta.\n\n-- Tiedättekö mitä? sanoo hän. -- Birger Björklöfistä ja minusta on\ntullut oikein hyvät ystävät.\n\n-- Vai niin. Minusta tuntuikin, että hän herätti armollisen rouvan\nmielenkiinnon jo ensi näkemällä.\n\n-- Kenties... Mutta nythän hänestä taaskin on tullut mies maailmankin\nmittakaavan mukaan. Se merkitsee, että ihmiset ovat saaneet aikamoisen\nkorvapuustin... Ja minusta tuntuu aina niin hauskalta, kun ihmisiä\nnolataan!\n\nPistää päähäni yrittää pientä kiusantekoa; sanon senvuoksi:\n\n-- Näin Teidät joku aika takaperin tirehtööri Lahtisen seurassa.\n\nTelma Auer on hetkisen vaiti ja puree huultaan, mutta sitten hän sanoo\naivan tyyneesti:\n\n-- Niin, me olemme olleet paljon yhdessä. Ette usko, miten hieno mies\nhän on; mies, juuri mies sormenpäihin saakka; ja sellaisia minä\nihailen!\n\n-- Mutta, uskallan väittää vastaan, toverit eivät hänestä paljonkaan\npidä; sanovat hänen olevan aivan harvinaisen itsekkään ihmisen.\n\n-- He eivät ymmärrä häntä. Hän on umpimielinen, ja sellaiset ihmiset\njäävät aina yksinäisiksi. Minä olen hänen ystävänsä.\n\n-- Niin sanotaan...\n\nSanat ovat aivan vahingossa livahtaneet suustani. Ja Telma Autereen\nsilmät leimahtelevat, kun hän vastaa:\n\n-- Nyt olette ilkeä; ja se on aivan turhaa. Jos mies ja nainen\nseurustelevat, aletaan heti viittailla sänkykamarisalaisuuksiin. Minä\nainakin olen aikoja sitten oppinut olemaan panettelusta välittämättä!\n\nTelma Auer kilahuttelee sateenvarjonsa päätä katukäytävään. Vähän ajan\nperästä sanoo hän aivan äkkiä:\n\n-- Minusta on kaikkein traagillisinta se, ettei näe elämällään olevan\nminkäänlaista tarkotusta ja kuitenkin tuntee suoniaan polttavan\nsammumattoman elontunteen. Elää ja olla vain päivästä toiseen, voimatta\nselittää itselleenkään, miksi viitsii jatkaa... ja toiselta puolen tuli\nveressä, joka huutaa: elä, elä!\n\n-- Luulin aina, että Te, jos kukaan, osasitte elää...\n\nTelma Auer naurahtaa pilkallisesti:\n\n-- Luulitte, että katetulta pöydältä osasin ajaa lautaselleni. Eikö\nniin?\n\n-- Miksei niinkin, jos niin tahdotte!\n\nNyt muuttuu hän vakavaksi.\n\n-- Niin luulevat kaikki, mutta uskokaa minua: he erehtyvät. Siihen\nkatettuun pöytään en vielä koskaan ole päässyt.\n\nMinun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä häntä; mutta hän jatkaa\nkiihkeästi:\n\n-- Minusta tuntuu aina, että elämän pitäisi olla niin äärettömän\nrikasta ja monisäikeistä, suurta, kaunista juhlaa... ja kuitenkin jää\noma elämäni aina yhtä arkipäiväisen harmaaksi...\n\n-- Ja kuitenkin...\n\n-- Mitä?\n\n-- Ihmiset tietävät...\n\n-- Ihmiset eivät tiedä mitään; he vain luulevat tietävänsä!\n\nTelma Auer on pysähtynyt aivan samalla tavalla kuin silloin Lahtisen\nkanssa kävellessään Hietalahden torilla. Kun me taaskin lähdemme\nliikkeelle, sanoo hän verkalleen:\n\n-- Alistumisen oppi on niin lohdutonta... Viisaathan neuvovat, että\nelämää on ylläpidettävä hautaan saakka vähimmän ikävällä tavalla...\n\nOlemme vähitellen painuneet Kruununhaan hiljaisimmille kaduille. Ei näy\nihmisiä juuri nimeksikään, rattaitten räminä ja päivän hyörinän monet\näänet kuuluvat vain etäisenä kaikuna.\n\n-- Kerran olen yrittänyt lopettaa itseni, kertoo Telma Auer. -- Mutta\nlääkäri sai minut virkoamaan ennenkuin myrkky oli tehnyt tehtävänsä.\nEtte voi kuvitella, miten kauhealta tuntui jälleen herätä elämään, kun\njo oli luullut siitä pääsevänsä.\n\nHetken perästä hän jatkaa:\n\n-- Niin pitkälle taaksepäin kuin jaksan muistaa on kaikki tuntunut\nminusta yhtä tyhjältä. Jo pienenä tyttönä minulla aina oli ikävä. Enkä\nminä oikein tiennyt, mitä ikävöin. Jotain suurta ja tuntematonta, jota\nei koskaan tullut... eikä luultavasti koskaan tule. -- Jos minulla\nolisi lapsi, kenties silloin olisi toisin...\n\nYksinäinen kulkija tulee vastaamme. Muutaman hetken vaiti oltuaan,\nsanoo Telma Auer:\n\n-- Ihmiset luulevat meidän avioliittoamme onnettomaksi. Eikö niin? Ja\nkuitenkin uskon, ettei Aarne sopisi kenenkään kanssa niin hyvin yhteen\nkuin minun kanssani. Emme koskaan ole riidelleet...\n\n-- Mutta, keskeytän minä, eiköhän onneen sentään sisälly jotain\nmuutakin.\n\n-- En usko. Mitä muuta siihen sisältyisi? Aikuisten ihmisten onni on\nsiinä, että he voivat sietää toisiaan. Mitä muuta se olisi? Eihän\nkahden ihmisen jokapäiväinen yhdyselämäkään voi muuttaa sitä tosiasiaa,\nettä he aina pysyvät vieraina toisilleen.\n\n-- Mutta miehenne rakastaa Teitä.\n\n-- Hm... Mitä se todistaa ja mitä se merkitsee?\n\nAlkaa vihmoa vettä.\n\nRouva Auer pysähtyy muutaman paraatikäytävän eteen.\n\n-- Tässä asuu äitini, ja nyt minä aion jättää Teidät sateeseen. --\nAntakaa nyt anteeksi että näin kauan olen ikävystyttänyt Teitä.\nNäkemiin!\n\nHän hymähtää kevyesti, nyökähyttää päätään ja menee sisään.\n\n\n5.\n\nToukokuu lähenee loppuaan.\n\nIlta on lämmin; taivas sinipunerva, ilmassa määrittelemätöntä kaihoa.\n\nSellaisina iltoina huomaa yksinäisyytensä selvemmin kuin muulloin.\nIhmiset kulkevat parittain kaduilla ja puistoissa, hiipivät toisiaan\nlähemmä...\n\nIltakävelylläni olen joutunut Kaivopuiston kevätvihreille kujanteille.\nPenkeillä on paljon istujia, nuorta väkeä; ilmassa kajahtelee naurua.\nKahden syrjäisen käytävän risteyksessä näyttelevät nuori mies ja\nlyhythameinen koulutyttö hellää kohtausta. He eivät ole huomanneet\nyksinäistä kulkijaa... Frühlings Erwachen...\n\nAjatukset lentelevät ristiin rastiin eivätkä tahdo löytää tukikohtaa,\nlentelevät levottomina tulikärpäsinä. -- --\n\nEräänä päivänä tutustuin muutamassa seurassa kamreeri Aarne\nAutereeseen. Hän on hyväntahtoinen ja herkkä suuri lapsi, helposti\ninnostuva ja luultavasti vähästä masentuva. Kenties osasi tuo\nvalkokätinen pankkiherra ihan oikeaan, kun hän sanoi, että hänessä on\naivan liiaksi hienotunteisuutta ja liian vähän kunnianhimoa; sellaiset\nihmiset jäävät aina tien oheen. En ymmärrä, miksi hän juuri nyt muistuu\nmieleeni... Tulin siihen käsitykseen, että elämä on toistaiseksi\npidellyt häntä verrattain hellävaroen; ei hän ainakaan vielä ole\nsaavuttanut sitä pettymysten pitkääperjantaita, jona aurinko pimenee ja\ntemppelin esivaate repeää kahtia. Hän oli huolettoman iloinen ja\njutteli lapsellisen avomielisesti. Hän kertoi kesälomansa -- ensimäisen\nviiteen vuoteen piakkoin alkavan ja sanoi vuokranneensa pienen mökin\nlänsisaaristosta, arveli suolantuoksuisen meri-ilman virkistävän\nvaimoansakin. --\n\nKamreeri Autereesta siirtyvät ajatukseni Birger Björklöfiin. Hän\nseurustelee nykyisin paljon Telma Autereen kanssa; tuon tuostakin olen\nnähnyt heidät yhdessä, pari kertaa ravintolassakin. Eivätköhän ihmiset\njo ala puhua heistäkin? Sanoihan Telma-rouva, että heistä on tullut\nhyvät ystävät... Mutta vielä joku viikko takaperin puhui Birger\nBjörklöf rouva Autereesta aivan kuin jostakin tarjoilijattaresta:\npirteä elukka, joka osaa ärsyttää miehiä... verrattain harvinainen\nkukka meikäläisessä maaperässä. Jotakin siihen tapaan. Olisikohan hän\nnyt muuttanut mieltään? -- Muuten sanovat toverit Björklöfin koko\nlailla \"muuttuneen edukseen\"; herännyt työn-tarmo on luonut mieheen\nvakavuutta ja elämän halua. -- Björklöf kertoi, viimein tavatessamme,\nAarne Autereen olevan hyvin naivin ja mustasukkaisen.\n\n-- Olisihan miehen jo pitänyt huomata, ettei kannata...\n\n-- Mutta Auer rakastaa vaimoaan.\n\nBjörklöf naurahti:\n\n-- Eihän hän nyt enää ole koulupoika. Luulisi toki elämän jo\nkaristaneen hänestä penikkataudin... Täytyyhän hänen huomata, ettei\nrouvansa pidä vihkisormusta minään velvottavana siteenä.\n\nMiten sanoikaan tohtori Kataja Telma Autereesta:\n\n-- Hän on vamppyyri!\n\nJa äänensävy todisti, että hän tunsi sanelevansa yhteiskunnan\ntuomion. --\n\nMuistan äkkiä, että kamreeri Auer pyysi minua käymään talossa.\nTodellakin! Ja minusta tuntui niinkuin hän olisi sitä toivonut; hänen\nkatseensa oli niin avuttoman rukoileva.\n\n-- Varmaankin tulisi vaimonikin siitä iloiseksi, sanoi hän.\n\nPäätän itsekseni jonakin lähipäivänä mennä sinne.\n\nKun pimenevässä illassa astelen kotiani kohti, mietin Telma Autereen\nalituista ikävää; tällaisena iltana sen niin hyvin ymmärtää.\n\nSuuri hiljaisuus, lempeän lämmin kevään yö, taivaalla muutama vaalea\ntähti ja kapea, kalpea kuun sirppi...\n\n\n6.\n\nArne Auer tuli itse aukaisemaan. Hänellä oli punaiset kasvot, vähän\npöhöttyneet, ja hänen hiukan sammalteleva tervehdyksensä oli\nylenpalttisen ystävällinen.\n\nRuokasalin ovi oli auki; liinattomalla pöydällä oli viinakarahvi ja\nkylmää ruokaa. Pöydän ääressä virui pitkä ja laiha tummanpuhuva\nherrasmies. Auer esitteli:\n\n-- Virkatoverini, prokuristi Pohjanen.\n\nNähtävästi hävetti herroja jonkun verran, ja isäntä kiiruhti\nselittämään:\n\n-- Olemme tässä haukanneet vähän välipalaa... ei ollut ketään kotona,\nitse haettiin tavarat pöytään...\n\nHän täytti lasit, kaikki kolme kilistimme ja Auer esitti veljenmaljan.\n\nProkuristi Pohjanen löi Aarne Auteretta olalle:\n\n-- Katsohan, tällaista se on nuorenmiehen-elämä! Ha-haa... Kyllähän\nsinäkin poloinen olet tainnut saada naimistasi katua. Mutta ei\nitketä --!\n\nAarne ei vastannut sanaakaan, täytti lasit ja ehdotti sitten Pohjasen\nmaljan.\n\n-- Pohjaan, vaati prokuristi. -- Me kaksi ymmärrämme toisemme...\n\nKun oli syöty, siirryttiin saliin tupakalle. Pohjanen kertoi sikamaisia\njuttuja, ja Aarne toi pöytään punssia.\n\nPohjanen kaatoi alinomaa punssia takilleen, karisteli tuhkaa lattialle,\nja hänen juttunsa olivat ijänikuisia. Vähän ajan perästä tuli hän\npahoinvoivaksi ja meni kotiinsa. En malttanut olla Aarnelle\nhuomauttamatta, että Pohjanen mielestäni oli vähemmän sympaattinen\nhenkilö.\n\nMutta Aarne Auer sanoi:\n\n-- Paremman puutteessa menee hänkin mukiin. Täytyyhän minullakin olla\njoku, jonka seurassa saan aikani tapetuksi...\n\nHänen äänensä oli synkkä.\n\n-- Missä rouvasi on?\n\n-- En tiedä. Eihän hän koskaan ole kotona... niin, tarkotan, että hän\non niin paljon ulkona. Seuraelämä ei taaskaan minua ollenkaan huvita,\nei ainakaan sellainen, josta Telma pitää...\n\nAarne Auer tyhjensi lasin toisensa perästä. Iltapäiväauringon säteet\nleikkivät uunin vihreällä kaakelipinnalla, reunustan kupariset\nkynttiläjalat liekehtivät, ja valokuvat kiilsivät niin ettei voinut\nerottaa, kenen kuvia ne olivat.\n\nAarne otti kukan pöydän maljakosta ja hypisteli sitä sormissaan. Hetken\nperästä hän sanoi verkalleen: -- Yksinäisyys on sentään kaikesta\nraskainta... sen alle voi aivan luhistua...\n\nSyntyi hetken painostava äänettömyys. Ruokasalista kuului seinäkellon\nyksitoikkoinen tikitys. Aarne piteli päätään molemmilla käsillä.\n\nJonkun ajan perästä minä sanoin:\n\n-- Eiköhän olisi onnellisinta, että sovinnossa eroaisitte?\n\nAarne Auer kavahti pystyyn.\n\n-- Ei koskaan. En ikänäni suostuisi jättämään häntä.\n\nHän horjahti hiukkasen ja tarttui molemmin käsin kirjoituspöydän\nreunaan:\n\n-- Näetkö, minä rakastan häntä, rakastan... kaikesta huolimatta...\n\nMelkein huutamalla lausui hän sanat. Sitten hän vähän tyynnyttyään\njatkoi:\n\n-- En luule että tulisin päivääkään toimeen ilman häntä.\n\nHän istahti ja virkkoi verkalleen matalalla, tummalla äänellä:\n\n-- Voin kertoa sinulle, että hiljattain, kun Telma pariksi päiväksi\noli matkustanut maalle, olin aivan kuin sairas, jonkunlainen\nunissakävijä... Toisena iltana otin tytön kadulta, kuvittelin, että hän\noli Telma ja... olin onnellinen...\n\nEn malttanut olla hymyilemättä -- miltähän kannalta oli ilotyttö\nmahtanut ottaa toisen tulvehtivan hellyyden?\n\nMutta Aarne Auer purskahti itkuun aivan kuin pieni lapsi:\n\n-- Tiedänhän minä, että ihmiset nauravat minulle. Ja että he minua\nsäälivätkin... Mutta sille en mahda mitään, että häntä rakastan...\n\nHän puri yhteen hampaitaan, löi nyrkkinsä pöytään ja kirkasi: -- Kenen\nluona hän nytkin lienee? Vein hänet vuoteelle. Minun täytyi luvata,\netten jättäisi häntä yksin.\n\nKun hän oli nukahtanut, menin takaisin saliin. Koko tapaus tuntui\nsanomattoman piinalliselta. Aivan tahtomattani olin joutunut liian\nlähelle kahden vieraan ihmisen onnettomuutta. -- Uunilta olivat\npäivänsäteet sammuneet. Reunustalla huomasin rouva Autereen ja Aarnen\nkuvat nuorina ylioppilaina, ja mieleeni muistui pankkiherran kertomus\nosakuntajuhlasta. -- -- Muutamassa pöydällä olevassa kirjassa oli\nmerkkinä Birger Björklöfin käyntikortti; siihen oli kirjoitettu:\nystävällisellä tervehdyksellä. Kai se oli tullut kukkien kera, joita\noli pöydän maljakossa.\n\nJoku tuli eteiseen. Ovi avattiin ja rouva Auer kurkisti saliin. Hän\nhätkähti hiukan nähdessään vieraan siellä yksin istuvan ja kysyi\nhätääntyneenä:\n\n-- Missä Aarne on?\n\nVastasin hänen tulleen hiukan pahoinvoivaksi. Telma-rouva katsahti\nruokahuoneeseen, jonka ovi oli auki, arvasi pahoinvoinnin syyn ja\nvirkahti nauraen:\n\n-- No, kaikkea niiden päähän pälkähtääkin! Keskellä kirkasta päivää!\n\nSelitin prokuristi Pohjasen olleen talossa minun tullessani.\n\n-- Ah, hän on ilettävä olento, sanoi Telma Auer. -- En ensinkään ole\nhyvilläni siitä, että hän rupeaa Aarnen luona juoksemaan. Kyllä\nAarnekin voisi vähän tarkemmin valita toverinsa!\n\nHän meni eteiseen riisumaan päällystakkiaan ja hattuaan. Kun hän tuli\ntakaisin, sanoin:\n\n-- Lupasin jäädä tänne, kunnes Te tulisitte kotiin; nyt siis voin...\n\n-- Ei toki! Pyydän Teitä jäämään... Vai oli poika nyt sillä päällä...\nJäämällä tänne tekisitte todellakin minulle palveluksen.\n\nHänen äänensä oli melkein rukoileva, mutta yhtäkkiä muuttui sen sävy:\n\n-- Oi, miten ihana kevätilma siellä on. Olen ollut pitkällä\nkävelyretkellä Eläintarhassa...\n\nSamassa tuli Aarne; hän näytti olevan hämillään. Mutta Telma-rouva\njuoksi häntä vastaan nauraen:\n\n-- Vai olette juhlineet täällä minun poissaollessani! Nyt jatketaan;\nminäkin tahdon olla mukana.\n\nRouva Auer suuteli miestään otsalle. Sitten hän meni hakemaan viiniä ja\nlaseja. Sillä välin kun hän oli poissa, ei meillä ollut mitään\nsanomista toisillemme; molempia vaivasi äskeisen tunnepurkauksen\nmuisto. Aarne selaili hajamielisenä kirjaa, jota vastikään olin\nkatsellut.\n\nTelma-rouva tuli tanssien sisään.\n\n-- Kas niin, nyt me pidämme lystiä --! Pois happamuus ja\nvirsikirjaelkeet!\n\nHän taputteli miehensä käsivartta. Ja kun palvelijatar oli tuonut\nsisään tarjottimen, kohotti hän lasinsa:\n\n-- Eläköön ilonpito ja hyvätuuli!\n\nHän puheli yhtämittaa ja nauroi...\n\nMietin itsekseni, huomasiko Aarne Auer miten hermostunutta ja\npingotettua tuo iloisuus oli vai oliko hänestä todellakin hauskaa.\n\nYhtäkkiä alkoi Telma-rouva puhua Birger Björklöfistä.\n\n-- Niin, meistä on tullut oikein hyvät ystävät... Eikä Aarne ole\nollenkaan mustasukkainen. Päinvastoin hän pitää paljon Birgeristä. Etkö\npidäkin?\n\nAarne nyökäytti päätään.\n\n-- Siinä näette, virkkoi rouva. -- Ja ihmiset säälivät aina Aarnea --\nminun miestuttavuuksieni takia. Ha-ha-haa...\n\nHän nauroi meluavan iloisesti ja alkoi laskea leikkiä\nmustasukkaisuudesta. Vähitellen suli Aarnekin ja nauroi oikein\nsydämensä pohjasta Telma-rouvan jutuille. --\n\nKun lähdin, sanoi rouva Auer eteisen ovella:\n\n-- Kiitos siitä, että jäitte!\n\nJa puristi lämpimästi kättäni.\n\n\n7.\n\nTänään on Juhannusaatto.\n\nIhmiset ovat siis saarissaan polttamassa kokkoja; kuistien edessä on\ntuoksuvia koivuja ja lipputangoissa lepattelevat kirjavat viirit.\nLehvillä koristetut laivat ovat täpösen täynnä väkeä. Laulua ja iloisia\nhuutoja...\n\nMutta pölyinen kaupunki on autiona ja tyhjänä.\n\nIllansuussa menen Kaivohuoneelle. Siellä on tyhjää kuten muuallakin.\nUniset kyypparit torkkuvat ovenpielissä tahi leyhyttelevät\npyyhinliinoillaan avonaisten akkunain ääressä.\n\nEräässä lasiverannan etäisessä nurkassa istuu yksikseen Birger\nBjörklöf. Sikari riippuu veltosti huulien välissä, mutta viistottain\ntulevat päivänsäteet ovat sytyttäneet keltaisen whiskyn korkean lasin\npohjassa sulaksi kullaksi.\n\nHiottavan kuuman kesäpäivän raukeata rauhaa --.\n\nMeillä on hirvittävän ikävä.\n\nVihreiden puiden lomitse siintää palanen sinistä merta, silloin tällöin\nvilahtaa joku valkoinen purje. Ja verannan toisessa päässä soittelee\nseitsemän vihreätakkista italialaista.\n\nSitten tulee muutamia yksinäisiä ihmisiä toisiin pöytiin. Ja musiikin\nväliajoilla kuuluu pianohuoneen turvallisesta piilosta kimakkaa naisten\nnaurua; siellä on pyhäpukuisilla puotilaisilla tyttöjä.\n\nTirehtööri Lahtinen tulee rouvineen. He aikovat ensin istuutua aivan\nlähelle meitä, mutta valitsevat sitten pöydän verannan toisesta päästä.\nHyvä Jumala, miten ruma tuo suippokuonoinen mies onkaan! En malta olla\nBjörklöfiltä kysymättä, onko hän huomannut, että Lahtisella on suden\nnaama. Ei hän ole huomannut.\n\n-- Mutta, sanoo hän, hän on kuulemma hyvin hienoluonteinen mies.\n\nArvaan, mistä Björklöf sen on kuullut. -- Pureksimme sammuneita\nsikarejamme ja märehdimme päivän mitättömyyksiä. Lahtisen herrasväki\njuo juhlan kunniaksi valkoviiniä vihreistä hautajaislaseista, ja he\nnäyttävät sangen tyytyväisiltä.\n\n-- Eipä näytä juuri siltä kuin aikoisivat he erota.\n\nBjörklöf hymähtää kuivasti:\n\n-- Ihmiset kertovat heidän piakkoin lähtevän uudelle häämatkalle.\n\n-- Entä rouva Auer... eikö Lahtinen enää...\n\n-- Rouva Lahtinen on tullut järkiinsä. Eihän siinä koskaan mitään ole\nollut!\n\nBjörklöf ei tahdo sen pitemmältä asiasta keskustella, vaan alkaa\ntarkkaan tutkia ruokalistaa. Vähän ajan kuluttua kysyn, missä Autereet\nmahtavat juhlaa viettää.\n\n-- Tapasin eilen rouva Autereen, vastaa Björklöf, he aikovat mennä\nhänen äitinsä luo jonnekin rannikkoradan varrelle.\n\nBirger Björklöfin äänensävyssä on jotain hyvin hermostunutta -- aivan\nniinkuin olisi hän tahtonut sanoa: älä kiusaa minua puhumalla Telma\nAutereesta! Hän napittaa takkinsa ja alkaa tuijottaa ulos akkunasta\nhämärtyvään yöhön, jossa puutarhayleisön haamut liikahtelevat. Telma\nAuer on nähtävästi valloittanut joka nyt tahtoo pitää hänet kokonaan\nitseään varten.\n\nKuluu tunti, kaksi. Silloin tällöin vaihdamme sanan jostakin\njokapäiväisestä asiasta. Enimmäkseen olemme vaiti. Björklöf on antanut\nsammuttaa sähkön meidän nurkastamme; sikarien hehku loistaa hämärässä.\n\nSitten sanoo Birger Björklöf aivan yhtäkkiä, asiaa mitenkään\nvalmistelematta:\n\n-- Sinä ehkä luulet, että minä olen Telma Autereen rakastaja, mutta\nsiinä erehdyt. Minä olen vain hänen ystävänsä ja hän tarvitsee ystävää,\nsillä hän on särkynyt ihminen.\n\nMinusta tuntuu, että hän puhuu totta, sillä ei mikään ole pakottanut\nhäntä koko asiasta puhumaan.\n\nLahtiset nousevat pöydästään ja lähtevät kotiin; rouva tarttuu miehensä\nkäsivarteen.\n\nMutta ympärillämme käy yleisö yhä äänekkäämmäksi, ja ulkona pimenee\nlyhyt ja lämmin Juhannusyö.\n\nKun lehtikujaa astumme kaupunkiin, on hiljaista ja rauhallista;\npimentojen penkeillä pareja, jotka puhuvat kuiskaamalla, ruohokentillä\njonkun kastematoja etsivän pojan liikkuva lyhty, kaukaa meren\nmaininkien kumea ja yksitoikkoinen laulu...\n\nMutta kaupungista kuuluu tuon tuostakin rattaitten räminää ja autojen\nvarottavia toitotuksia.\n\n\n8.\n\nOn ihmisiä, jotka kutsuvat itsemurhaajia pelkureiksi, sanoi Telma Auer.\n-- He eivät muka uskalla elää. Kumpaiseenko luulette tarvittavan\nenemmän uskallusta, elämiseen vaiko kuolemiseen?\n\n-- Entä Te, mikä on Teidän mielipiteenne?\n\nTelma Auer oli hetkisen vaiti, sitten sanoi hän verkalleen ja\nhiljaisella äänellä:\n\n-- Rangaistuksen pelosta voi ihminen kenties päättää päivänsä. Mutta\njos joku sellainen tappaa itsensä, jonka ei tarvitse pelätä\nrangaistusta ja häpeää, niin tapahtuu se varmaankin siksi, että hän on\nniin lopen väsynyt, ettei hän enää jaksa kantaa tarkotuksetonta\ntaakkaansa tahi pettymystään... Kaipa on kuolema yhtä ihanaa kuin\nnukahtaminen raskaista huolista ja suurista murheista... Eikö joku\nolekin kutsunut kuolemaa unen sisareksi?\n\nHänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, niiden luomet olivat tummat.\nHän näytti niin väsyneeltä ja raukealta, että sanat saivat aivan\ntoisellaisen merkityksen kuin tavallisissa oloissa.\n\nKadut olivat melkein autiot, talojen akkunoissa oli kellastuneita\nsanomalehtipapereita tahi valkeaa liitua. Aivan kuin olisi kävellyt\nkuolleessa kaupungissa...\n\n-- Minä luulen sittenkin että eläminen vaatii suurempaa rohkeutta ja\nvahvempia voimia, sanoi rouva Auer jatkaen edellistä puhettaan. -- Ah,\nmiten kamalat ovat pitkät, pitkät tyhjät päivät! Tiedättekö, vielä\nmuutamia viikkoja takaperin saatoin minä toisinaan unelmoida jostakin\nmerkillisestä auringonpaisteesta, joka antaisi väriä harmaalle\nyksitoikkoisuudelle, mutta nyt minä tiedän, että sekin toivo on aivan\nturha ja mahdoton --.\n\n-- Te olette hirveän väsynyt, sanoin jotakin sanoakseni.\n\nTelma Auer hymähti surullisesti:\n\n-- Niin... Ettehän Te voi sitä ymmärtää.\n\nKoetin kääntää keskustelua toisaalle:\n\n-- Viikon perästähän herrasväki muuttaa saaristoon...\n\n-- Niin on ollut aikomus, vastasi hän viimeistä sanaa venyttäen, mutta\nhänen ajatuksensa näyttivät olevan toisaalla.\n\n-- Luuletteko viihtyvänne siellä yksinäisyydessä?\n\nVastaus viipyi vähän aikaa:\n\n-- En tiedä... Oikeastaan en ole saaristoon menoa ajatellutkaan siltä\nkannalta, että siitä tulisi täysi tosi... Vanhat ihmisethän aina\nsanovat, ettei tiedä, mitä voi sitä ennen tapahtua...\n\nHän hymyili omituisen väsyneesti. Ja jatkoi:\n\n-- Vanhat ihmiset ovat niin alakuloisia ja niin viisaita. Heillä on\naina valmiita ajatuksia joka asiasta -- ja niin alakuloisia\najatuksia... Tiedättekö, minusta tuollainen vanhuuden viisaus on jotain\npelottavaa. En ikänäni suostuisi tulemaan vanhaksi, mieluummin -- --\n\nKadunkulmasta kääntyi vastaamme tulemaan Aarne Auer. Hänellä oli uusi\nsininen kesäpuku ja punainen neilikka hohti rinnuksen napinlävessä.\nOlkihattu oli vallattomasti työnnetty takaraivolle, ja hän käveli\nreippaan iloisesti.\n\n-- Tulitte varmaankin minua vastaan, sanoi hän. -- Se oli oikein!\nPääsin pankista hiukan aikaisemmin kuin tavallisesti. Tahi oikeastaan\nen tiedä pääsinkö, lähdin vain! Hitto vieköön, eihän tässä kuumuudessa\ntahdo jaksaa työtä tehdä.\n\nTelma Auer koetti päästä samaan huolettoman iloiseen äänilajiin, mutta\nse ei oikein ottanut onnistuakseen; aika ajottain hän jäi sanattomaksi\nja tuijotti eteensä. Ja kun Aarne kysyi, mikä häntä vaivasi, vastasi\nhän yksikantaan:\n\n-- Ei mikään; unohduin vain miettimään...\n\n-- Niin, ja neljän päivän perästä sitä lähdetään saareen! huudahti\nAarne. Ensin aioimme mennä Pohjanmaalle, minä en koskaan ole ollut\nTelman kotikaupungissa, mutta Telman ei ollenkaan tehnyt sinne mieli.\n\n-- Ei tehnyt, sanoi Telma Auer. Siellä ovat kaikki ihmiset vanhoja ja\nviisaita ja elävät vain omaa hiljaista elämäänsä...\n\nHän kääntyi minun puoleeni ja jatkoi vähän iloisemmin ja vilkkaammin:\n\n-- Tiedättekö, siellä muistuttavat kaikki talot ruumisarkkuja. Ja\nakkunoissa on myrttejä ja verenpisaroita, joitten välistä\ntirkistellään, jos kadulta kuuluu askeleita. Siellä minulla ei olisi\nmitään tekemistä! Siitä on niin kauan, kun olin siellä viimeksi;\nihmiset ovat jo pyyhkineet pois minun nimeni muististaan ja se onkin\nparasta!\n\nHän pysähtyi muutaman kukkakaupan näyteakkunan eteen.\n\n-- Katsokaa, kuinka ihania ruusuja... Nuo tummanpunaiset... Aarne, mene\nostamaan minulle yksi... tuo, näetkö, juuri sen minä tahtoisin...\n\nKun Aarne oli kadonnut myymälän ovesta, sanoi Telma Auer:\n\n-- Älkää ajatelko minun äskeisiä lörpöttelyjäni. Olen niin omituisella\ntuulella tänään -- eihän ihminen mahda mitään mielialoilleen... Älkääkä\nnyt luulko, että minä mitään erikoisempaa haudon mielessäni...\n\nHän koetti naurahtaa kevyesti:\n\n-- Siellä saaristossa se hermostus kyllä haihtuu tuuleen.\n\nAarne toi ruusun, rouva Auer kiinnitti sen rintaansa, ja me jatkoimme\nmatkaamme.\n\n-- Eikö mennä Luodolle syömään päivällistä, ehdotteli Aarne, kun olimme\ntulleet Kauppatorille.\n\nMeri kimalteli päivänpaisteessa ja raitis tuuli tuli suolantuoksuisena\nulapalta. Luodon akkunat olivat liekeissä ja Viaporin vihreä\nkirkonsipulikin säteili. Tähtitorninmäen samettirinteet loistivat vasta\nkasteltuina kuin nurmet ainakin. Ja kalalokit kirkuivat satamassa\nkilvan laivojen nostokoneitten kanssa.\n\n-- Voisimmehan alkaa saaristolaiselämämme Luodolla; tänään on mainio\npäivä...\n\n-- Ei mennä, pyysi rouva Auer. Ollaan järkeviä ja mennään kiltisti\nkotiin. Minä olen tänään vähän väsynyt...\n\nJa hiukan omituisella äänellä lisäsi hän:\n\n-- Harvoinhan minä pyydän sinua kotiin!\n\nHe nousivat raitiovaunuun. Sillalla kääntyi Telma Auer hymyillen\nvarottamaan:\n\n-- Muistakaa, mitä Teiltä pyysin.\n\nKello kilahti ja vaunu lähti vierimään hyvää kyytiä Kaivopuistoon päin.\n\n\n9.\n\nAamulla toi posti kirjeen, pienen ja ohkasen kuoren. Osote oli\nhermostuneella naisen käsialalla kirjoitettu. Kirje oli aivan lyhyt:\n\n    \"Hyvä ystävä! Koska en itse voi tulla Teille sanomaan jäähyväisiä\n    tehköön sen tämä kirje. Olen nyt hyvin onnellinen. Muistakaa\n    minua joskus ja puhukaa minusta Birger Björklöfin kanssa;\n    hän on minun ystäväni. Teidän Telma Auer.\"\n\nKirjeen sävy tuntui niin omituiselta. Tiesinhän, että heidän oli määrä\njuuri samana päivänä lähteä saaristoon; mutta minua pelotti kuitenkin,\netenkin kun mieleeni palautin meidän keskustelumme joitakin päiviä\nsitten. Kun aukaisin sanomalehden, toi kuolinilmotus varmuuden. Siinä\noli hänen nimensä, päivämäärä ja nämä sanat: älkää tuomitko, ettei\nteitä tuomittaisi!\n\nAamupäivällä olivat jo yksityiskohdat ihmisten tiedossa.\n\nAarne Auer oli istunut työpöytänsä ääressä, kun Telma illansuussa oli\ntullut kotiin. Hän oli ollut tyyni ja iloinen, he olivat puhelleet\npitkän aikaa maalle menosta ja minkä mistäkin. Sitten oli Telma sanonut\nolevansa väsynyt ja mennyt huoneeseensa. Ovella oli hän vielä\nkääntynyt:\n\n-- Kun olen riisuutunut, tulen sanomaan hyvää yötä.\n\nPuoli tuntia sen jälkeen oli palvelijatar syöksynyt sisään; Aarne ei\nollut kuullut laukausta. Telma oli maannut vuoteellaan. Hän oli ampunut\nsuuhunsa. Yöpöydällä oli ollut valmiiksi kirjoitettu kuolinilmotus ja\nkirje hänen äidilleen.\n\nIltapäivällä tuli Birger Björklöf luokseni. Hän oli hyvin kalpea ja\nväsyneen näköinen; muistui niin selvästi mieleeni kevätkirkas huhtikuun\npäivä, jona hän tuli kadulla vastaamme.\n\nJonkun aikaa istuimme vaiti; vihdoin sanoi Björklöf:\n\n-- Kirjoittiko hän sinulle?\n\nNäytin hänelle kirjelipun.\n\n-- Minä sain myöskin kirjeen, alotti Björklöf hitaasti. -- Siinä oli\nmuuan puolalainen nimi ja osote. Minun piti mennä sinne sanomaan, ettei\nTelma Auteretta enää ollut; se oli viimeinen ystävyyden palvelus, jota\nhän minulta pyysi. Menin sinne tänä aamuna. Nimi oli erään\ntykistöupseerin. Sotilaspalvelija ilmotti herransa vielä olevan\nvuoteessa. Sanoin asiani välttämättömäksi ja jäin odottamaan salin\ntapaiseen työhuoneeseen. Keskellä oli katettu ruokapöytä, nähtävästi\noli siinä edellisenä iltana kaksi ihmistä aterioinut. Pöydällä oli\nkimppu tummanpunaisia ruusuja; liinassa olivat Telma Autereen\ntyttönimen alkukirjaimet. Palvelija tuli ohjaamaan minua\nmakuuhuoneeseen. Sängyssä makasi hienopiirteinen, kalpea mies. Hänen\nsilmänsä paloivat, ja heti kun tulin sisään sanoi hän ranskaksi:\n\"Pelkään, herra Björklöf, että aavistan asianne. Onko se nyt\ntapahtunut?\" En saanut sanaakaan suustani, nyökäytin vain päätäni. Mies\nvääntelihe tuskissaan, nousi istualleen, kädet liikkuivat kuin\nkouristuksessa pitkin peitettä. Sitten tarttui hän jalkapäässä\nmakaavaan sylikoiraan, viskasi sen lattialle ja purskahti itkuun.\nKoira ei liikahtanut, hän oli kuristanut sen. -- Usko minua, se ei\ntuntunut teatterilta, se oli kauheata. -- Kun menin, näin hänen\nkirjoituspöydällään Telma Autereen kuvan, sen vieressä oli muutamia\nkuivuneita kukkia...\n\n-- Tiesitkö sinä mitään tuosta upseerista?\n\n-- En, vastasi Björklöf. -- Aavistin, että Telma rakasti, mutta en\nkoskaan tahtonut kysyä häneltä, ketä. Kerran sanoi hän minulle, ettei\nhän koskaan voisi tulla onnelliseksi, sillä se mies, jota hän rakasti,\noli yhtä onneton kuin hän itsekin. Muuta emme koskaan siitä puhuneet.\nEnkä usko kenenkään tienneen koko asiasta mitään.\n\nHetken perästä virkkoi Birger Björklöf:\n\n-- Kun he vain olisivat peittäneet hänen kasvonsa... Lähetin sinne\nruusuja tänään ja pyysin, että ne pantaisiin hänen kasvoilleen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTelma Auer oli seisonut päivänpaisteessa kimmeltävän meren rannalla.\nVaahto oli hohtanut ja välkkynyt, mutta kun hän oli ottanut sitä\nkäteensä, oli se haihtunut muutamaksi köyhäksi vedenpisaraksi. Ja uusi\npettymys oli ollut entisiä katkerampi. Eikä hän enää ollut jaksanut\najatella huomisen päivän ääretöntä ikävää, vaan oli astunut sen suuren\nhiljaisuuden viileään rauhaan...\n\n\n\n\nSYNTYMÄPÄIVÄ\n\n\n1.\n\nNeljännenkymmenennen ensimäisen syntymäpäivänsä aamuna seisoi kauppias\nAntti Autio tavallista kauemmin peilin edessä. Todellakin:\nkorvallisilta alkoivat hiukset hiukan harmaantua, selvään erotti jo\nmuutamia hopeisia haivenia.\n\nNeljäkymmentä vuotta! Eihän tuo vielä oikeastaan ollut ikä eikä\nmikään... mutta kuitenkin tuntui Antti Autiosta siltä, että hän jo oli\nsivuuttanut elämänsä puolenpäivän. Harvat ihmisethän sentään elävät\nkahdeksaankymmeneen... Hiukan häntä painoi tuo ajatus; tiesi milloin\nsitä kuolla kupsahtaa...\n\nMutta eipähän tuolle mitään mahda!\n\nHän sitaisi muutamalla tottuneella nykäisyllä kaulahuivinsa\nsäännönmukaiseen solmuun, viskasi liivit ja takin ylleen ja meni\nruokasaliin.\n\nAamiaispöydässä odotti jo hänen rouvansa, joka vielä oli aamunutussa ja\nkampaamattomin hiuksin. Rouva Anna Aution kasvot olivat hiukan\nkulmikkaat, nenä oli vähän liian pystyssä ja poskipäät olivat\njonkunverran ulkonevat, suun ympärillä oli hiukkasen ylpeän ivallinen\npiirre; mutta silmät paloivat pirteinä ja hipiä oli vielä säilynyt\nhienona. Hän oli viittä vuotta miestään nuorempi; sanottiin, että hän\nkernaasti näytteli maailmannaista, ja hänen pukunsa herättivät\nkateellista huomiota maaseutukaupungin naismaailmassa.\n\nKeskellä pöytää oli kimppu neilikoita korkeassa kristallimaljakossa.\nKauppias Autio irrotti kirjekuoren, vilkasi häthätää korttia ja pisti\nsen sanaakaan sanomatta taskuunsa.\n\n-- Keneltä? kysyi rouva.\n\n-- Konttorineideiltä, vastasi kauppias lyhyesti.\n\nMutta rouva Autio hymyili itsekseen; hän tiesi konttorineitien lahjan\nolevan miehensä kirjoituspöydällä.\n\nEnempää ei aamiaispöydässä puhuttu. Kauppias jäi yksikseen juomaan\nkahvia, rouva meni sänkykamariin pukeutumaan. -- --\n\nKauppias Aution ja hänen vaimonsa välit eivät olleet aivan lämpimät.\nMiestä kiusasi se seikka, että heidän nopeasti kasvaneen\nvarallisuutensa perustuksena olivat rouvan rahat. Se tuntui miltei\nalentavalta ja nöyryyttävältä. Jonkunlainen orjuuttava riippuvaisuuden\ntunne heitti ikäänkuin varjon hänen iloiseen elämäänsä. Tiesihän\nmaailma, että hänen yritteliäisyytensä avulla omaisuus oli\nkaksinkertaistunut. Mutta alastomaksi totuudeksi jäi kuitenkin, että\nvaimo hänet, köyhän käsityöläisen pojan, oli nostanut pystyyn. Eikä hän\nluultavastikaan nyt olisi mikään sen kummempi kuin tavallinen\nvähäpätöinen konttoristi, jollei hänellä olisi ollut tilaisuutta\nkoettaa onneaan omintakeisena liikemiehenä. Onni oli ollut hyvin\nmyötäinen. Mutta oliko siinä hänellä itsellään mitään ansiota? Tosin\nhän aina koetti lohduttaa itseään sillä, että juuri hänen laskelmansa\nja suunnittelunsa olivat vieneet voittoon; mutta toiselta puolen\nkuiskasi ääni hänen korvaansa: uhkapeliähän se on ollut alusta loppuun.\n\nTällaiset ajatukset kiusasivat kauppias Autiota; etenkin silloin ne\nnostivat päätään, kun hän oli kahdenkesken vaimonsa kanssa. Ja myöskin\nöisin, kun hän yksikseen valvoi vuoteellaan -- viime aikoina sitä oli\ntapahtunut usein. Kenties johtui se sydämestä... Hän olikin alkanut\nlihoa aivan pelottavasti --!\n\n-- -- Kun kauppias Autio oli jäänyt yksin ruokasaliin, otti hän kukkien\nmukana tulleen kortin taskustaan, katseli sitä hetkisen ja pani sen\nsitten tyytymättömän näköisenä lompakkoonsa; rypisti kokoon\nlautasliinan ja nousi pöydästä.\n\n-- Tuo oli sentään vähän liikaa, mutisi hän mennessään konttorin\nvieressä olevaan työhuoneeseensa. -- Hävytön naiselukka!\n\nAvattuaan postin ilmotti hän prokuristilleen, ettei hän sinä päivänä\nenää olisi tavattavissa, retkahti sitten kirjoitustuolinsa selkänojaa\nvasten ja alkoi miettiä.\n\nPäivän juhlaa varten oli kaikki jo hyvässä järjestyksessä: päivällinen\ntilattu neljällekymmenelle hengelle ravintolasta, leikillinen\nruokalista painettu, hinnoista ja viineistä sovittu hovimestarin\nkanssa... puheensa osasi hän sujuvasti ulkoa... Mutta sitten\ntakertuivat hänen ajatuksensa erääseen seikkaan, joka tavallaan oli\nyhteydessä lompakossa olevan käyntikortin kanssa.\n\nAntti Autio oli jo monet vuodet uneksinut tästä juhlapäivästään, ja\naikoja sitten oli kaikki menot suunniteltu yksityiskohtia myöten. M.m.\noli hän päättänyt lahjoittaa kauppakoululle tuhat markkaa hänen nimeään\nkantavan stipendirahaston perussummaksi. Tosin summa ei ollut suuri,\nmutta voisihan hän luvata sitä vastaisuudessa kartuttaa ja sitäpaitsi:\nolihan se tarpeeksi suuri antamaan vähän loistoa hänen nimelleen,\nentisen köyhän vapaaoppilaan nimelle... joka sen kautta säilyi kautta\naikojen painetussa vuosikertomuksessa. Kirjoituspöydän laatikossa oli\nlahjoituskirja jo pari päivää ollut valmiina, eilen oli hän taittanut\nsen uuden rypistymättömän tuhatmarkkasen kera kirjekuoreen... Mutta\njuuri kun hän oli ollut kirjoittamassa päällekirjoitusta, oli hänen\nvaimonsa tullut sisään:\n\n-- Täällä on eräs saksalainen nainen, joka tahtoo puhua kanssasi; hän\ntuli meidän eteiseemme ja minä neuvoin konttoriin, mutta hänellä on\nmuka yksityistä asiaa...\n\nRouva Autio oli hyvin pilkallisella äänenpainolla alleviivannut sanan\n\"yksityistä\", ja Antti Autio oli lentänyt punaiseksi ja vastannut\nlyhyesti: -- Anna hänen tulla tänne! Silkin kahinaa ja kepeitä,\njoustavia askeleita... Kynnykselle oli ilmestynyt notkeavartaloinen,\nsolakka nainen. Suuren nahkahatun liepeitten alta oli Antti Autio\nnähnyt vain hiukan pörröistä, tummaa tukkaa, viekkaat silmät, hohtavan\nvalkeat hampaat hymyilevien punaisten huulien välissä ja suuret\nvälkähtelevät korvarenkaat. Mutta hän oli heti tuntenut tulijan.\n\n-- Millä voin palvella? hän oli kysynyt kohteliaan kylmästi ja noussut\npaikaltaan.\n\nSitten hän oli sulkenut konttoriin johtavan oven ja tarkastanut, oliko\nverhojen peitossa oleva salin-ovikin kiinni.\n\nNainen oli naurahtanut kevyesti:\n\n-- Et voine ihmetellä, että viimeisen keskustelumme jälkeen olen\nrientänyt sinua tapaamaan...\n\nHänen puheensa sävy oli ollut niin kiusallisen tuttavallinen. Muitta\nmutkitta oli hän napittanut auki turkisnuttunsa, istahtanut mukavasti\nsohvaan ja ruvennut vallattomasti leikkimään suipon kenkänsä kärellä.\n\nJa samassa oli Antti Autio nähnyt ikäänkuin kirkkaassa salaman\nvalaistuksessa itsensä parin toverin seurassa istumassa pienessä\nsamettisohvaisessa huoneessa kahden varieteenaisen kanssa. Ohjelman\nloputtua olivat he menneet syömään illallista yksityiseen huoneeseen;\nhän oli suudellut tuota naista ja puhunut koko joukon roskaa...\nJa nyt --!\n\nKylmästi ja päättäväisesti oli Antti Autio sanonut sohvassa istujalle:\n\n-- Annan Teille sata markkaa, jos menette ettekä minua enää tunne.\n\nMutta nainen oli vain hymyillen puistanut päätään.\n\n-- Kaksi sataa, kolme... -- Ei, ei, hyvä ystävä! Muistathan, että\nkerroit minulle, miten onneton on avioliittosi: vaimosi ei ymmärrä\nsinua, hän ei ole lahjoittanut sinulle perillistä, poikaa... sinä\nvihaat häntä...\n\nAntti Autio oli katsahtanut salin ovelle. Oliko se ollut\nmielikuvitusta? Hänestä oli näyttänyt, että verhot liikahtivat. Mutta\nnainen oli jatkanut: -- Vannoit heti ottavasi eron hänestä ja lupasit\nmennä minun kanssani naimisiin... Etkö muista?\n\nYhtäkkiä oli Antti Autio saanut ajatuksen tyhjiin aivoihinsa:\n\n-- Millä voitte nuo väitteenne todistaa?\n\nMutta toisella oli heti ollut valmiina vastaus:\n\n-- Minun toverini, tanskalainen laulajatar, joka piti seuraa\nmustapartaiselle pankinjohtajalle, kuuli kaikki. Olen puhunut asiasta\nhänen kanssaan, hän voi todistaa...\n\nTuskan hiki oli noussut Antti Aution otsalle. Juuri nyt pitikin\nskandaalin sattua! Ja melkein toivottomalla äänellä oli hän kysynyt:\n\n-- Kuinka paljon Te vaaditte?\n\nKylmästi ja varmasti oli nainen vastannut:\n\n-- Tuhat markkaa.\n\nAntti Autio oli reväissyt auki äsken sulkemansa kirjekuoren; sitten oli\nhän sanaakaan sanomatta tarjonnut setelin naiselle.\n\n-- Meidän välimme ovat siis selvät! oli tämä sanonut ottaessaan vastaan\nrahan ja ojentanut hymyillen hansikoidun kätensä.\n\nJa samassa hän oli kahissut ulos huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauppias Antti Autio loikoi tuolissaan ja mietti tuota juttua.\nTäyttäisikö hän uudelleen kirjekuoren, vai antaisiko koko lahjoituksen\njäädä sikseen? Tuhat markkaa on sentään suuri raha... Mutta kuta\ntarkemmin hän asiata aprikoi, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että nyt\noli hänellä kenties vielä suuremmat syyt ostaa nimensä ympärille\nkiitollista kunnioitusta.\n\nJa hän otti kapean shekkivihon pöytälaatikostaan...\n\nSitten kaivoi hän lompakostaan kukkien mukana tulleen käyntikortin,\nluki vielä kerran siihen kankeasti ja koukeroilla piirretyn \"kiitoksen\neilisestä lahjasta\" ja repi sen pieniksi siruiksi.\n\n\n2.\n\nPäivälliset olivat erittäin onnistuneet; puheet tosin olivat\nenimmäkseen lyhyitä ja leikillisiä, mutta niitä oli sensijaan monta.\n\n-- Jumalan kiitos, ettet kutsunut tänne naisia, sanoi isännän vieressä\nkunniapaikalla istuva pöhöttynyt vuori-insinööri ja pyyhkäsi kiiltäviä\nYorkshire-kasvojaan. -- Täällä saa ainakin rauhassa syödä ja juoda...\n\nMutta samassa nousi kaupungin kaljupäinen pormestari pitämään puhetta\npoissaolevalle emännälle -- uskolliselle ja ymmärtävälle puolisolle ja\nrohkaisevalle työtoverille... Se oli runollisen lennokas ja\nmonikoristeinen puhe, joka päättyi hyvä-huudoin vastaanotettuun\nehdotukseen, että rouva Aution luo lähetettäisiin lähetystö viemään\nkukkaistervehdystä.\n\nJa soittokunta soitti \"Naisen ylistyksen\".\n\nLähetystöön valittiin myöskin nuori maisteri Schwartz, äsken\npaikkakunnalle muuttanut pääkaupunkilaiskeikari, jonka pahat kielet\nkertoivat olevan rouva Aution erityisessä suosiossa. Lähetystö lähti.\nMutta juhlasalissa kohosi tunnelma kohoamistaan -- --.\n\nKotonaan istui rouva Autio yksin valaistussa salissa; hän odotti ja\nodotti... Hänellä oli yllään uusin paljettileninkinsä; viime\ntanssiaisissa oli muuan herra sanonut että hän siinä puvussa oli niin\nkiehtovan käärmemäinen... Ja pöydillä tuoksui syntymäpäivän runsas ja\nkirjava kukkaissato.\n\nAnna Autio oli todellakin edellisenä päivänä ollut salin oven takana\nkuuntelemassa. Mutta se, minkä hän silloin sai tietää, ei häntä\nollenkaan suututtanut. Päinvastoin hän tunsi melkein suloista\ntyydytystä, pientä iloakin... Ja aivan välinpitämättömänä oli hän\nkohdellut miestään sen jälkeen aivan kuin ennenkin.\n\nKadulta kuului kulkusten helinää. Sitten ovikello soi; herrat astuivat\nsisään. Ja pormestari sai kerrata puheensa kauneimmat kohdat.\nViinitarjotin tuotiin sisään, kilistettiin. Herrat alkoivat pyydellä\nrouva Autiota tulemaan vastavierailulle juhlapaikkaan. Maisteri\nSchwartz auttoi turkit hänen ylleen; hän oli ajanut yksin, hänen\nreessään oli siis tilaa... Toiset olivat jo portaissa, kun rouva Autio\nvielä juoksi saliin nykäisemään aamulla tulleesta kristallimaljakosta\nkukan, jonka hän veikeästi hymyillen ojensi ritarilleen.\n\nMutta reessä, alla tähtikirkkaan helmikuun taivaan ja paukkuvassa\ntulipalopakkasessa, sai maisteri Schwartz suudella rouva Autiota\npitkään ja intohimoisesti...\n\nKun he saapuivat perille, tuli paksu vuori-insinööri kohteliaasti\nrouvaa vastaan, suuteli hänen kättään ja talutti hänet pöydän päähän.\nJa kun Antti Autio näki vaimonsa siinä istuvan tyytyväisenä ja\nsäteilevänä keimailevan herraparven keskellä, silloin täytti autuas\nonnentunne hänen rintansa -- hänen elämänsä suurin päivä oli onnistunut\nyli kimmeltävimpienkin toiveitten!\n\n\n\n\nLYÖNTIEN LOMISSA\n\n\nAsun hotellissa; akkuna antaa takapihalle.\n\nLikainen, ikävä piha -- puolipimeä asfalttipohjainen kuilu, jonka\npohjalla kaksi naista pieksää sänkypatjoja.\n\nHuoneeni on ylimmässä kerroksessa. Kello kädessä koetan arvailla,\nkuinka kauan joka lyönnin pamaus tarvitsee tunkeutuakseen tänne ylös.\nJos olisin parempi laskumies, voisin sen mukaan päättää miten korkealla\nasun. Siihen eivät tietoni kuitenkaan riitä; voin saada selville vain\nsen, että asun kylläksi matalalla selvään nähdäkseni noiden ihmisten\nrumat liikkeet ja liian korkealla kuullakseni heidän arvatenkin hyvin\nmielenkiintoista keskusteluaan lyöntien lomissa.\n\nHeidän koko käytöksestään voin kuitenkin päättää, että he odottavat --\nketä, sitä en tiedä. Ja nyt vaivaan päätäni miettimällä, kuka se on,\njonka tuleman pitää. Ei se voi olla lihakauppias, sillä hän on jo ollut\ntäällä, ei myöskään jäänajaja, sillä edellisinä aamuina hän on tullut\nvasta myöhemmin. Mutta kenties olutkuski -- --? Vähitellen tulen aivan\nvakuutetuksi siitä, että se on olutkuski.\n\nMutta syvyydessä jatkavat siivoojattaret paukutustaan ja puhettaan.\nToisinaan he keskeyttävät työnsä ja kuuntelevat. Mutta ei kuulu\nvieläkään rattaitten kumeaa jyrinää pimeästä porttiholvista. Ja\npieksäminen jatkuu entiseen tahtiin: pauk, pap, pauk, pap...\n\nOlen seisonut akkunan ääressä jo vähintään puoli tuntia. Tulijaa ei\nvain kuulu eikä näy. Olen juuri aikeissa sulkea akkunan ja mennä ulos,\nkun äkkiä portista kuuluu ukkosen jyrinää. Heti taukoaa paukutus. Ja\naivan oikein: olutvaunut ajavat pihaan.\n\nMutta tuskin ovat ne pysähtyneet, ennenkuin paukutus alkaa uudelleen.\nNyt eivät naiset enää keskustele, pieksävät vain, vinhemmin kuin ennen.\nAlan jo epäillä, että sittenkin olen erehtynyt, etteivät he kuitenkaan\nolutkuskia odotelleet, ja suljen akkunan lähteäkseni ruokasaliin\naamiaiselle.\n\nPortaita laskeutuessani päätän pyhästi jättää koko jutun sikseen; minua\nsuututtaa, että mokomaan olen aikaani tuhlannut.\n\nMutta miten onkaan! Kun tulen ruokasaliin -- se on toisessa kerroksessa\nvalitsen pöydän piha-akkunan luota ja ruokaa odotellessani avaan\nakkunan. Olutvaunut ovat aivan sen alla ja siivoojattaret niin lähellä,\nettä pöly tunkeutuu sieramiini.\n\nPiha on hirveän musta, alaston ja kolkko kuin köyhän havuton hauta. Ja\nnaiset! Toinen on aivan tavallisen näköinen, lyhyenläntä, pyylevä\ntyllerö; toinen pitkä ja luisevan laiha, kulmikkaita kasvoja hallitsee\nkokonaan terävä linnunnokka, jonka alla on hyvin pieni suu aivan\nverettömine huulineen.\n\n-- -- -- Olutkuski on kantanut sisään viimeisen korinsa. Hän on valmis\nlähtemään ja on juuri hyppäämäisillään istuimelleen, kun pitkä\nsiivoojatar päättäväisesti astuu hänen luokseen.\n\n-- Minulla olisi vähän puhumista Sumperille, sanoo hän ja pyyhkii\nhihallaan hikisiä kasvojaan.\n\nSumperi komentaa hevosia pysymään paikoillaan, kietaisee ohjasten perät\npyörän rummun ympärille ja jää hajasäärin seisomaan.\n\n-- Niin, sanoo, nainen, se lapsi...\n\n-- Ei kuukausi vielä ole lopussa; kyllä Hilma saa sen viitosensa\nlauantaina. Mitä sitä nyt aina viitsii mankua!\n\n-- Enhän minä olisikaan, sanoo nainen nöyrästi, mutta tuo Kaisa se vain\nintti, että on se sentään lapsen isälle sanottava.\n\nHän osottaa toveriaan, joka kaiken aikaa hienotunteisesti on jatkanut\npaukuttamistaan.\n\n-- No mikä se sitten on sanottava, tiuskaisee mies ja polkaisee jalkaa.\nHoi, hevoset, siivolla senkin...\n\nMies päästää ohjasten perät pyörästä.\n\n-- Se on, nähkääs Sumperi, niin, vastaa toinen arasti ja alakuloisesti,\nniin... että... nyt niitä rahoja ei enää tarvitse maksaa...\n\nMies on raivoissaan:\n\n-- Kyllä minä maksan, ei tarvitse ensinkään pelätä! Oonko sitten muka\nkoskaan tinkinyt, häh?\n\nTaaskin nainen -- nyt aivan tyynesti ja varmasti:\n\n-- Lapsi kuoli viime yönä.\n\n-- No, sittenhän se asia on selvä! sanoo Sumperi ja hyppää korkealle\nistuimelleen.\n\n-- Niin, eihän sitä muuta ollutkaan, sanoo Hilma ja kääntyy palatakseen\ntyöhönsä.\n\nMutta Sumperi huutaa hänet luokseen, kaivaa mustuneen nahkaesiliinansa\npovitaskusta kukkaron ja ojentaa Hilmalle kymmenmarkkasen.\n\n-- Siinä olisi tämän kuun ruokko ja sitten vähän hautausapua, he!\n\nMaiskahuttaa huulillaan ja kääntää hevosensa.\n\nHilma menee näyttämään Kaisalle seteliään. Ja Kaisa sanoo:\n\n-- Kyllä se Sumperi sentään on hyvä mies!\n\nJa toinen vastaa vakuuttavasti:\n\n-- Hyvä se on!\n\n-- -- Mutta minä pyydän tarjoilijaa sulkemaan akkunan.\n\n\n\n\nVUOKSELLA\n\n\n1.\n\n                                                    20. VI.\n\nMahtavana levossaankin, koottuine, hillittyine voimineen, huokaisee\njättiläinen ylpeänä tiedosta, että se äsken on saanut purkaa näkyviin\nkoko mahtinsa pärskyvissä pyörteissä ja lakkapäissä laineissa. Vuoksi\non tällä kohtaa lepäävä jättiläinen, joka salaa voimansa ja tarmonsa\nturhilta, tungettelevilta katseilta. Korkeintaan antaa se aavistaa\nniiden olemassaolon vetäisemällä ikäänkuin puoleksi leikillä johonkin\npolvekkeeseen vähän vankemman virrannielun, joka kallistelee valkeata\nmatkustajalaivaa ja panee soutajan hikoilemaan. Se on vain tuollaista\nitsetietoista vallattomuutta, pientä pilan-päiten kerskailemista ja\nharmitonta leikinlaskua huvittamisen luvallisessa tarkotuksessa.\n\nIstumme parvekkeella. Talon isäntä, ystäväni tohtori ja minä.\n\nHuvila on korkealla töyräällä, joka on muodostunut uljaan vaaran\njuurelle luonnolliseksi pengermäksi. Puiden välistä välkkyy virta;\npäivänlaskun liekeissä kimaltaa se sulana metallina. Vastakkaiselta\nrannalta kuuluu karjankellojen kalkatus. Ja avonaisista salonginovista\nlainehtivat korkean ja heleän sopraanon sävelet: Irmelin Rose...\n\nPitkän ajan saavat whiskylasimme olla koskemattomina. Honkien punaiset\nrungot loistavat lämpimissä hohteissa ja tuoreen vihreät koivunlehdet\nliikahtelevat lievästi tyyntyvässä iltatuulessa. Mutta laulun sävelet\nsoivat hopeatiukuina...\n\nTalon vanhin tytär käy musiikkiopistoa. Äsken, kun hänen isänsä pyysi\nhäntä laulamaan, sanoi hän minua tarkottaen:\n\n-- Setä tahtoisi kuulla sinun laulavan.\n\nHerra jumala! Setä --! Siinä sitä ollaan. Vastikään, kun kannoimme\nrisuja kokkoon, tuntui aivan samalta kuin ennen koulupoikana. Suuret\nkannonpaakkurat tuottivat sanomatonta voimainponnistusten nautintoa.\nMillä riemulla niitä raahasimme!\n\nMutta vuodet vierivät ja ihmiset vanhenevat... huomaamattaan.\n\nEikö tohtorillakin jo ole hopeaa hiuksissaan? Kuka sitä olisi voinut\nuskoa!\n\nNyt on laulu loppunut. Nuori Hilkkaneiti tulee luoksemme parvekkeelle.\nHänen silmänsä kuvastavat vielä äskeisen laulun tunnelmaa ja punainen\nleninki loistaa koreana vihreitten lehtien taustaa vastaan.\nHilkka-neiti on seitsentoistavuotias; hän on itse säteilevä nuoruus\nruumistuneena.\n\nTohtori nousee korituolistaan ja kohottaa syvään ja arvokkaasti\nkumartaen lasinsa Hilkka-neitiä kohti. Tyttö nytkähyttää pienen\nepävarman niiauksen, lentää tulipunaiseksi ja pakenee hirmuisella\nkiireellä saliin. Sitten kuuluu heleän kirkasta naurua.\n\nNiin, niin, me vanhenemme... ja käymme naurettaviksi...\n\nTohtori alkaa puhua elämän vakavuudesta: pienistä palkoista ja\nkalliista ajasta. Mutta vastakkaiselta rannalta kuuluu nyt iloisia\ntanssin säveleitä.\n\nTunnit kuluvat; rusko sammuu ja illan merkillisen valkea hämärä\ntihenee. Virralla ajelehtii usvan harmaata savua pieninä repaleisina\nhattaroina. Linnunlaulu on hetkeksi vaiennut. Ja juuri parvekkeemme\nedessä tekee siipiorava kauniita kaarevia lentoja kahden korkean\npetäjän välillä.\n\n\n2.\n\n                                               21. VI.\n\nMerkillistä, että ihmiset niin helposti pääsevät lähimäistensä\nsalaisuuksien perille! Se kai johtuu siitä, että heillä on niin paljon\npalavampi harrastus muiden asioihin kuin omiinsa.\n\nNyt esimerkiksi minä tiedän, että tohtorilla on takanaan pieni romaani,\ntosin verrattain viaton ja vaaraton, mutta kuitenkin romaani. Sitähän\nei ole kaikilla; useimpien elämä on ollut tasaista harmaata pilvisäätä\nhäipyvine paistehetkineen ja yhtä vähäpätöisine tuulispäineen, ilman\ntodellisen myrskyn mahdollisuuttakaan. Tohtorin elämässä oli kerran\ntuollainen mahdollisuus -- ja se riittää jo romaanin puitteiksi, jollei\nole liian vaativainen.\n\nKerran nuoruudessaan oli hän rakastunut aivan tavalliseen tyttöön,\njolla oli valkoinen leninki ja mustat sukat, kirkkaat siniset silmät ja\npellavatukka. Mutta tohtori ei tullut koskaan tunteitaan ilmaisseeksi.\nEikä hän huomannut, että tytön ympärillä hääri muitakin -- hän on\naina ollut vähän likinäköinen. Ja niin tapahtui, että tyttö meni\nkihloihin tohtorin parhaimman ystävän kanssa. Mutta kun tohtori\nvihkiäispäivällisillä piti puhetta, kaatoi hän kesken kaikkea\nviinilasinsa sisällyksen pöytäliinalle.\n\nSitten kului monta vuotta.\n\nEräänä kesänä sai tohtori kutsun saapua entisen ylioppilastoverinsa\nhuvilalle Juhannusta viettämään. Ja hän lähti.\n\nHuvila ei ollut tämä samainen, jonka vieraanvaraisuutta nyt nautimme;\nse oli jossakin tuolla alempana. Minä kuvittelen, että se oli suvannon\nsuussa, kauniin niemen nenässä, jossa oli hohtavat hiekkarannat ja\nvalkeakukkaiset mansikka-ahot, vihreä puutarhakeinu laiturin luona ja\nruosteinen rautalevykukko korkeimman petäjän latvassa.\n\nIsäntäväki oli laivasillalla vastassa. Ylioppilasaikojen ystävä oli\nlihonut arvokkaaksi hovioikeuden asessoriksi, ja pellavatukkaisesta\ntyttölapsesta oli tullut solakkavartaloinen, komea nainen.\n\nJa nyt alkaa romaani!\n\nAsessori oli innokas kalamies. Ei mikään maailmassa olisi voinut estää\nhäntä määräaikoina laskemasta siimaansa kyhmyräniskaisten lahnojen\nturmioksi ja verkkojaan punaeväisten ahventen varalle. Tohtori ei\nvoinut sietää kalansuomuja eikä kastematoja. Ja niin tuli tohtori\nkihelmöivän kuumina kesäpäivinä seurustelleeksi enimmäkseen talon\nrouvan kanssa, jonka silmät vieläkin olivat kirkkaan siniset ja huulet\nvalmunpunaiset. Kimmeltävän kirkkaat päivät, pitkät kaihoisat illat...\n\nEräänä päivänä menivät rouva ja tohtori postia hakemaan. Ilmassa oli\ntuoreen pihkan ja havun tuoksua ja koivunlehtien vastanlemua. Hyttyset\nja sirkat surisivat. Ja tohtori alkoi puhua entisistä ajoista. Herra\ntiesi, mistä hän sai rohkeutta rintaansa -- mutta nyt tulivat hänen\nhuulilleen kaikki ne sanat, jotka kymmenen vuotta aikaisemmin olisivat\nolleet paikallaan. Ja sitten kysymykset: miksei... niin miksei? Rouvan\npitkissä silmäripsissä kiilsi pari kastehelmeä, ja mansikka-ahon\nlaidassa suuteli tohtori hänen valmuhuuliaan.\n\nKun he tulivat huvilan pihamaalle, istui asessori jääkellarin oven\nedessä koukkujaan syöttämässä. Ja kyökki-Miina ajeli kanoja, jotka\nolivat karanneet ryytimaahan -- luvattomille teille. -- --\n\nIllallisen jälkeen jäivät he kaikki kolme istumaan verannalle. Ilta\nalkoi vähitellen vaihtua yöksi, mutta asessori tahtoi välttämättä\nodottaa kahdentoista lyöntiä. Oli niin hiljaista, että kaikki äänet\nselvään erottuivat: kuovien ruikutus, kaukaisten karjankellojen\nkalkatus ja yökehrääjän yksitoikkoinen ja melankoolinen surina. Taivas\noli peittynyt hienoon pilvenharsoon, mutta ilma oli leuto ja lämmin. Se\nhiveli poskia kuin hellä hyväily ja viilensi ajatusten kuumeista\nkiertokulkua... Sellainen ilta, jonka syliin hukkuvat huomiset huolet\nja menneet murheet!\n\nMutta kun ruokasalin seinäkello löi kaksitoista, nousi asessori\ntuoliltaan, kaivoi takkinsa taskusta pienen rasian ja sanoi:\n\n-- Nyt alkaa meidän hääpäivämme. Kymmenen vuotta! Ja hyvin on toimeen\ntultu; ei pahoin ole riidelty eikä kauppoja milloinkaan kaduttu. Tässä\non pikkuinen muisto, kymmenen vuoden perästä saat paremman.\n\nSe oli ohut kultasormus, jossa välkkyi pieni timanttikyynel.\n\nHyväntuulisesti naurahtaen kääntyi asessori tohtorin puoleen:\n\n-- Ja nyt sinä voisit pitää hääpuheesi uudelleen, mutta tällä kertaa\nlasia kaatamatta!\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Sitten meni tohtori rouvan luo ja kumartui\nsuutelemaan hänen kättään, kauniisti ja kunnioittavasti. Mutta rouva\npurskahti itkuun ja juoksi sänkykamariin.\n\nAsessori oli aivan ymmällä?\n\n-- Mitä helv... Ymmärrätkö sinä tätä?\n\n-- En, valehteli tohtori aivan kylmäverisesti. -- Mutta eiköhän ole\nparasta, että mekin jo menemme levolle?\n\nHe puristivat toistensa käsiä. Ja tohtori sanoi:\n\n-- Sinuahan minä en vielä tainnutkaan onnitella...\n\nSitten he menivät sisään. Mutta tohtori istui vielä kauan\nullakkokamarin avonaisen akkunan ääressä ja katseli, miten hämärä\nhälvenemistään hälveni ja rantatöyrään honkien rungot alkoivat heikosti\nhohtaa. Tuuliviiri vikisi surullisesti heräävässä aamutuulessa, ja\ntohtori hyräili hiljaa itsekseen: \"Viel Vogel sind geflogen...\"\n\nJa aamulla hän matkusti.\n\n\n3.\n\n                              24. VI.\n\nTohtori on tänään omissa maailmoissaan.\n\nIhmiset eivät koskaan tyydy siihen, mitä nykyhetki tarjoaa; he\nviihtyvät mieluummin vanhoissa muistoissa ja tulevaisuuden toiveissa.\nOnko se onneksi vai onnettomuudeksiko? -- --\n\nNyt on ihmeellisen kirkas päivä; ilma on täynnä auringon\nkultahiukkasia, palavia, huikaisevia, värähteleviä... Rannan ruohikossa\novat sorsaparvet leikkimässä -- kevytmieliset urokset huvittelevat\nsälytettyään naarasten niskoille kaikki pesän taloushuolet. -- Valkeat\nmatkustajalaivat ovat koivunoksilla koristetut ja täpötäynnä ihmisiä.\nTänne rannalle asti kuuluu iloinen puheensorina ja hanurin sävelet.\nPapinkoskessa painaa virta kovasti, alus kallistelee, ja naiset\nkirkasevat, mutta potkuri puskee varmasti ja vankasti eteenpäin kohti\ntyyneempiä taipaleita ja väljempiä vesiä.\n\nMutta tohtori ei kuule eikä näe mitään. Puoleksi ummistetuin silmin hän\nmakaa verannan mukavassa korituolissa. Isäntämme sanoi äsken kuulleensa\nhänen mutisevan muutamia saksalaisia sanoja ja päätteli ystävämme\nolevan jonkun kiiltävän luxuslaivan kannella... Köln... Rudesheim...\nrannalla linnanraunioita ja viinivuorien vihreyttä ja ympärillään\nraakasilkkisten kesäpukujen iloinen värisinfonia...\n\nOmituinen mies tuo tohtori! Kun me eilisiltana kelliä lojottelimme\nlauteilla ja annoimme löylyn sähistä ja pihistä kiukaan kiviltä, makasi\nhän kaiken aikaa liikkumattomana nurkassaan tuore, tuoksuva vasta\npäänaluksenaan ja lasketteli latinalaisia runoja ulkomuistista. Ja\nsaunakamarissa poimutteli hän lakanan toogaksi hartioilleen ja piti\npitkän esitelmän Rooman termeistä.\n\nMutta tänään hän on hyvin vaitelias, viruu vain tuolissaan...\n\nKenties hänen ajatuksensa todellakin tekevät ulkomaanmatkoja; kukapa\ntietää? Se nyt ainakin on varmaa, että ne ovat muualla.\n\nIsäntämme laskee, että tohtori päivällisen aikoihin on jo Kaprilla:\nsinistä, vihreää, kultaa...\n\nMe hymyilemme viisasten ihmisten hymyä ystävämme omituisuuksille.\n\n-- Kysytäänpä häneltä, mitä hän miettii, ehdottelee isäntämme\npiloillaan.\n\nMutta samassa iskee äkkiä päähäni ajatus: eikö tänään olekin\nvuosipäivä? ja minä ehdotan, että annamme hänen olla rauhassa. Ihmisten\nhartautta ei saa häiritä.\n\n-- -- Hilkka-neidillä on tänään valkea leninki ja taitaapa olla mustat\nsukatkin.\n\n\n\n\nKUUDES KÄSKY\n\n\nTänään aamupäivällä, kun istuin kahvilassa Simplicissimusta lukemassa,\ntuli muuan pieni vanha herra minua tervehtimään. Katsahdin häneen\nhiukan vihaisesti, sillä lehden kansikuva oli paljon hauskemman\nnäköinen kuin hän. Vasta kun tulija ojensi peukalottoman kätensä,\nselvisi minulle, että hän oli vanha maantiedon opettajani. Hän oli\nmuuttanut pääkaupunkiin -- eläke-ikään päästyään -- ja kävi joka\naamupäivä kahvilassa pilalehtiä lukemassa. Tämä sielujemme sukulaisuus\npoisti minusta heti kaiken nurjamielisyyden. Ja ollakseni kohtelias\nojensin minä lehden hänelle ja aloin kahvikuppiani hämmentää.\n\nKuta kauemmin häntä katselin sitä useampi muisto liukui silmieni ohi.\nMeistä oppilaista ei yksikään sietänyt tuota pientä, pistäväsilmäistä\nmiestä. Hänellä oli niin ikävä tapa äyskiä ja pieksää pöytää\nkarttakepillä. Luultavasti vihasi hänkin meitä, aivan vaistomaisesti\nniinkuin vanginvartija vihaa vankeja. Joka luokalla oli sitäpaitsi joku\noppilas, jota hän aivan erikoisesti vainosi. Meidän luokallamme oli\ntämän onnettoman nimi Antti Vääränen. Hän oli pitkä ja luiseva, laiha\nnuorukainen, jolla oli säikähtäneet silmät ja suhteettoman pitkät\nkäsivarret. Hän oli ahkera ja siivo poika, mutta koko hänen olennossaan\noli jotain arkaa ja epävarmaa, ja kun hänen piti vastata kysymyksiin,\nhämmentyi hän ja alkoi avuttomana änkyttää.\n\nEräänä kirkkaana toukokuun päivänä tuli maisteri luokalle vielä\ntavallista tuimemman näköisenä. Tutkintoon ei enää ollut pitkältä, ja\nme pelkäsimme kuumaa koetuntia. Mutta maisteri vetikin povitaskustaan\npaperitukun ja alkoi vuoronperään kysellä nimiä, syntymävuotta, isän\nammattia j.n.e. jotakin tilastoa varten. Helpotuksen huokaus nousi\nrinnoistamme, ja rohkeimmat uskalsivat panna pois kirjansa ja alkaa\nkuiskaavan keskustelun vierustovereittensa kanssa. Mutta Antti Vääränen\nistui synkkänä ja tulipunaisena yhtämittaa tuijottaen kirjaansa.\n\nMaisteri kirjoitteli tietoja sarekkeihinsa; vuoronsa mukaan nousi kukin\nvastaamaan samoihin yksitoikkoisiin kysymyksiin.\n\nPäivänsäteet leikkivät iloisesti mustalla taululla ja Amerikan\njuhlallisen suurella kartalla. Jollakin koiranleualla oli\npeilinpalanen, jolla hän vilkutteli valokuvioita seinään maisterin\nselän taakse. Ja pelätty tunti kului kulumistaan mitä hauskimmalla\ntavalla.\n\nMutta kuta lähemmäksi Vaarasta maisteri ehti kyselyissään, sitä\nhermostuneemmaksi kävi Antti. Väliin pyyhki hän hikeä otsaltaan ja\nvääntelihe kuin tuskissa, sitten istui hän taas liikkumattomana pää\nkäsien varassa ja tuijotti synkkänä kirjaansa. Hänen käytöksensä alkoi\nvähitellen herättää huomiota, ja kun hän vihdoin vuorollaan nousi\nseisalleen, oli koko luokan huomio häneen kiintynyt. Peilinpalaset\nunohtuivat ja keskustelut saivat katketa.\n\n-- Vääränen, Antti Arvo.\n\n-- Syntynyt? kysyi maisteri nostamatta silmiään papereistaan.\n\nVuosiluku, päivämäärä ja paikkakunta tulivat moitteettoman selvästi\nAntin suusta.\n\n-- Isän ammatti?\n\nSilloin horjahti Antti Vääränen. Hän kalpeni ja koetti saada jonkun\nsanan suustaan, vaan se jäi kurkkuun. Ja pää painui alas, ruumis\nretkahti pitkien käsivarsien varaan ja kourat puristivat epätoivoisesti\ntuolinnojaa.\n\nMaisteri nosti päänsä papereistaan:\n\n-- Isän ammatti? Etkö saa sanaa suustasi?\n\nIkäänkuin olisi Antti Vääränen saanut piiskaniskun vasten kasvojaan.\nVeret syöksyivät hänen poskiinsa, silmät pyöristyivät ja näyttivät\npyrkivän ulos kuopistaan. Sitten tuli vastaus hyvin hiljaa:\n\n-- En tiedä...\n\nKoko luokka purskahti remuavaan nauruun, ja maisterin suu vetäysi\nilkeään irvistykseen, kun hän sanoi:\n\n-- Etkö sinä tiedä sitäkään?\n\nAntti Vääräsen silmiin nousivat kyyneleet, mutta hitaasti kohotti hän\nkatseensa pöydästä ja katsoi maisteria suoraan kasvoihin. Hänen\nsuunpielessään nykähteli pari kertaa, sitten sanoi hän kovalla ja\nsoinnuttomalla äänellä:\n\n-- Minulla ei ole isää ollutkaan!\n\nLuokkahuoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Maisteri kumartui\nuudelleen papereihinsa, ja hänen kynänsä veti paksun viivan johonkin\nsarekkeeseen. Mutta Antti Vääränen istahti paikalleen ja alkoi jäykästi\ntuijottaa kirjaansa.\n\n-- -- -- Koko tuon tapahtuman näin aivan ilmielävänä edessäni,\nvaikkakin vain maisteri istui siinä vastapäätä ja hänkin aivan\ntoisenlaisena kuin silloin. Nyt hän nauroi ihan luonnollisesti ja\nsydämellisesti kuvia katsellessaan.\n\nKun kahvitarjotin tuotiin hänen eteensä, ojensi hän pilalehden takaisin\nminulle:\n\n-- Joko sinä tuon luit? Se oli joku parempi sukkeluus, jonka otsikkona\noli: Kuudes käsky.\n\n\n\n\nKAHDEN PUOLEN AITAA\n\n\nSöimme illallista kahden, runoilijaystäväni Vento -- Sulo Armas ja\nminä.\n\nIstuimme ravintolasalin nahkasohvassa, jonka korkea selkänoja muodosti\nseuraavan karsinan toisen seinän. Meillä oli vähän rahaa -- siinä\nsuhteessa me ainakin olimme oikeita runoilijoita! -- ja ruokalajien\nvalitseminen kesti niin ollen kauan.\n\nSelkiemme takana syötiin juhla-ateriaa. Siellä oli kolme herraa ja yksi\nnainen; emme tosin nähneet heitä, mutta heidän puheestaan saatoimme\nerottaa jokainoan sanan. Keskustelu oli aluksi hillittyä ja säyseää,\nsen aiheena oli ankeriaan edullinen maku ja hummerin varjopuolet: liian\nvaikeasti sulavaa! Kun me kohtaloomme nöyrästi alistuen teimme\nratkaisevan päätöksen tavallisen sipulipihvin tilaamisesta,\nvalmistelivat he itseään hartain mielin toisen ryypyn vakaviin\njuhlamenoihin.\n\n-- Tämä tuore lohi on todellakin hyvää; arvoisa herrasväki, uskallan\nsuositella...\n\nSe oli kovaäänisin herroista. Mutta sittenkään ei häntä kuunneltu,\nsillä toiset herrat puolustivat edelleenkin ja yhteen ääneen\nankeriasta. Silloin lausui kovaääninen hyvin vakavalla ja arvokkaalla\nkorostuksella:\n\n-- Minä sanon, että tämä on parasta lohta, mitä ikänäni olen syönyt, ja\nminä olen matkoillani syönyt paljon lohta. Ihminen oppii vähitellen\narvostelemaan ruokaa...\n\nHän oli arvattavastikin kauppamatkustaja, joka oli nähnyt maailmaa --\nsekä lintuja että kaloja. Puheesta päättäen oli hän saavuttanut\nsuuren elämänkokemuksen ja tuon kadehdittavan mielipiteitten ja\nesiintymistavan varmuuden, joka useimmiten on omiaan vaientamaan\npöytäseuran vastaväitteet. --\n\nRunoilija-ystäväni oli huonolla tuulella. Ravintolassa oli niin kuuma\nja ilmassa oli aivan liiaksi tupakansavua.\n\n-- Olisi rahaa, niin mentäisiin muualle. Täällä on sietämätöntä.\n\nJa hän vaipui mietteisiin, syviin ja vakaviin, ja alkoi silitellä\npitkää tukkaansa.\n\nMutta selkänojan takaa kuului hento ja värähtelevä naisenääni:\n\n-- Eikö herra Andersson halua sardiineja? Olkaa hyvä!\n\n-- Kiitän, vastasi kauppamatkustaja. -- Eiväthän nämä tosin ole\nsardiineja, mutta hyvää ruokaa sittenkin!\n\n-- Eivätkö ne ole sardiineja? kysyi toinen herroista hiukan\nällistyneenä ja vähän vihaisena.\n\n-- Eivät?\n\n-- Kylläpä tämä on merkillistä; luulin toki, että minun vaimoni tietää,\nminkälaisia sardiinit ovat. Saanko kysyä, mitä nämä sitten muka ovat?\n\n-- Sillinhäntiä, vastasi Andersson ylpeänä ja vahingoniloisena.\n\n-- Mitä? Kuinka sinä kehtaat?... Kaikkia...\n\nSyntyi täydellinen myrsky. Kaksi raivostunutta miehenääntä huusi\nhirmuisesti... seuraa oli häväisty -- ikäänkuin heidän tapanaan olisi\nsyöttää vierailleen sillinhäntiä -- --. Turhaan koetti herra Andersson\nselittää, turhaan yritti rouva rakentaa rauhaa. Joka hetki saattoi\nodottaa lautasten lentävän ilmaan.\n\nTarjoilija tuli, mutta melu vain kiihtyi. Vihdoin saapui hymyilevä\nhovimestari; häneltä kysyi heti kolme ääntä:\n\n-- Ovatko nämä sillinhäntiä vai sardiinejako?\n\nViipyi vähän aikaa vastaus, mutta sitten se tulikin aivan ylevästi:\n\n-- Eivät kumpiakaan, hyvät herrat; nämä ovat kaloja, joiden...\njoiden... nimeä tällä hetkellä valitettavasti en muista.\n\nNäitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus -- ei niin hiiskahdustakaan.\nHymyilevä hovimestari liukui kuulumattomin kissanaskelin ja syvin\nkumarruksin loitommalle, hän meni vääntämään katon sähköviuhkaa\npyörimään.\n\nHiljaisuus ja tuulenhenki herättivät runoilija-ystäväni mietteistään.\nHän katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Sitten alkoi hän tyynesti ja\nhiljaisesti kertoa elämänsä suurimmasta surusta. Poika parka! monta\nmurhetta sisältyikin hänen elämäänsä, mutta tämä oli kaikista mustin,\nsillä se oli tuorein.\n\nJo kuului sohvaseinän takaa herra Anderssonin ääni, hän ehdotteli aivan\nkiltisti:\n\n-- Eikö otettaisi ryyppyä murheeseen?\n\nEhdotus ei kuitenkaan tuntunut saavuttavan kannatusta, yhä edelleenkin\nvallitsi nyreä hiljaisuus. Ja ystäväni sai rauhassa jatkaa\nkertomustaan.\n\nHän oli kesällä tuonut saaristomökkiinsä muutaman toverin, jolla ei\nollut kesäasuntoa, tuonut hänet suoraan kapakasta meri-ilmaan ja\nauringonpaisteeseen. Mies oli jäänyt sinne viikoiksi, syönyt ja juonut\nilmaiseksi, lihonut ja ruskettunut hänen kustannuksellaan.\n\n-- Siinähän teit kauniin työn, sanoin vilpittömän ihailevasti.\n\nMutta runoilija-ystäväni purskahti kovaan ja katkeraan nauruun, joka\nantoi aihetta herra Anderssonille uuteen ehdotukseen:\n\n-- Eiköhän olisi parasta, että mekin nauraisimme.\n\nRouva yritti pientä, kimakkaa hihitystä, mutta herrat vaikenivat\nitsepintaisesti.\n\n-- Tiedätkö, mitä tuo punatukkainen ja näppylänaamainen piru otti ja\nteki? kysyi ystäväni.\n\n-- Kuka?\n\n-- No tietysti hän, jonka minä maalle raahasin.\n\n-- En tiedä.\n\n-- Hän rakastui vaimooni.\n\nAsia kävi todellakin vakavaksi. Mutta samassa tulivat pihvimme, ja\nselkänojan taakse kannettiin pyypaistia.\n\n-- Mainiota lintua, kehuskeli Andersson.\n\nToiset myöntelivät. Mutta minä käännyin ystäväni puoleen ja sanoin\nteeskentelemättä:\n\n-- Ihmeelliset ovat Herran tiet!\n\nSitten alkoi herra Andersson pitää puhetta ikuisesta ystävyydestä,\njonka rinnalla rakkauskin on pelkkää roskaa.\n\n-- Niin... niin... roskaa, toistivat herrat mörähdellen.\n\nKun puhe loppui kilistettiin. Toinen herroista virkkoi:\n\n-- Nyt sinä puhuit järkeä.\n\nRauha oli rakennettu. Keskustelu heräsi taaskin eloon, puhuttiin\nsodasta ja korkeammasta valtiotaidosta.\n\nMutta ystäväni repi tukkaansa, leikkasi pihviään ja jatkoi synkkää\ntarinaansa:\n\n-- Kun minun asioitteni takia piti mennä kaupunkiin, jäi hän kaikessa\nrauhassa maalle loikomaan. Eikä siinä kyllin! Hän maalaili minut\nvaimolleni vielä mustemmaksi kuin minä koskaan olen ollutkaan. Ja teki\nsen päälle päätteeksi niin hyvin, että vaimoni syntymäpäivänäni\nilmotti, että hän haluaa erota minusta mennäkseen uusiin naimisiin.\n\nOsaaottavaisesti huokaisten ojensin ystävälleni sinappipurkin, johon\nhänen murheellinen katseensa oli suunnattuna. Mutta selkänojan takaa\nkuului herra Anderssonin iloinen ääni:\n\n-- Minun mieleni tekisi sotaan; taistelu, se on elämää...\n\n-- Eikö Teitä pelottaisi? kysyi rouva.\n\n-- Hyvä rouva, en ole koskaan tiennyt, mitä pelko on.\n\nMutta ystäväni jatkoi:\n\n-- Minä ajoin miehen pois talostani. Sanoin hänelle lyhyesti, että\nseuraava laiva lähtee viiden minuutin perästä. Vai niin, vastasi hän,\nnosti lakkiaan ja lähti. Kolmeen päivään ei vaimoni puhunut sanaakaan,\nmutta neljäntenä tuli hän syliini ja sanoi: hyvä oli, että hän meni. Ja\nsitten kului kesä aivan samalla tavalla kuin muutkin kesät ovat\nkuluneet.\n\n-- Sehän oli onnellinen ratkaisu, sanoin ja viskasin iloissani\nlautasliinan pöydän alle.\n\n-- Ei se siihen loppunut, vastasi ystäväni. -- Kun muutimme\nkaupunkiin, alkoi teerenpeli uudelleen -- kadulla, kahviloissa... Eilen\nlähetin vaimoni vanhusten kotiin maalle... Ja huomiseksi olen kutsunut\nmiehen puheilleni.\n\nSyntyi painostava vaitiolo. Selkiemme takana puhuttiin nyt naisista.\nAndersson väitti kiven kovaan, ettei maailmassa ole ainoatakaan naista,\njoka olisi uskollinen miehelleen. Rouva intti vastaan; äänensävystä\nkuuli, että hän oli syvästi loukkaantunut. Toiset herrat mörähtelivät\nja ivailivat pikku-hiljaa Anderssonia.\n\n-- Nyt minä pyytäisin sinulta neuvoa, sanoi ystäväni. -- Olisiko minun\nammuttava...\n\n-- Ei missään tapauksessa, keskeytin säikähtyneenä.\n\n-- Niin, katsohan, en minäkään tahtoisi tappaa häntä, mutta haluaisin\ntehdä hänestä ramman. Minusta olisi niin hauskaa, että hän koko\nelämänsä ijän muistaisi minua. Ajattelehan, joka askeleella hän\nnilkuttaisi: Vento... Vento... Vento...\n\nSelkänojamme takana syntyi vähän liikettä, molemmat mörähtelevät herrat\nmenivät pistäytymään eteiseen ja Andersson jäi hetkeksi kahden kesken\nrouvan kanssa.\n\n-- Sellaista on elämä, sanoi Andersson.\n\nMutta sitten seurasi merkillinen äänettömyys. Minusta tuntui, että\nsiellä suudeltiin. Ja minä ajattelin: maailmassa ei ole naista, joka\nolisi uskollinen -- --. Kun herrat palasivat takaisin, alkoi rouva\ninnokkaasti kertoa ompelijattarestaan, joka oli pilannut hänen uuden\nleninkinsä.\n\nYstäväni sanoi yhtäkkiä aivan päättäväisesti:\n\n-- Kyllä se sittenkin on parasta!\n\nSoitimme tarjoilijaa, maksoimme ja menimme.\n\nKulkiessamme naapureittemme ohi, näin rouvan; hän oli pieni,\nmustapukuinen nainen, kalpea ja hyvin tavallisen näköinen. Juuri kun me\nmenimme sivu, kohotti hän liköörilasiaan ja katsoi herra Anderssonia\npitkään kosteakiiltoisin silmin. Mörähtelevät herrat jakoivat laskua.\n\nSulo Armas Ventoa en vielä sen illan jälkeen ole tavannut.\n\n\n\n"]