[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftiT4XuR2AHpFDAt7U2OgTkKzvKxOX9O-uyIqkabtjfs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1263,"Äiti ja poika","Kaatra, Kössi",1882,1928,"1263-kaatra-kossi-aiti-ja-poika","1263__Kaatra_Kössi__Äiti_ja_poika","Kuvaus köyhälistökorttelista","romaani",[],[],"fi",1924,null,32234,221135,true,[],[],[],"Naturalistinen kertomus köyhälistökorttelin elämästä ja ankarasta yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Teos seuraa kodittomuuteen syntyvän pojan ja hänen äitinsä vaiheita puutteen, sairauden ja epävarmojen elinolojen keskellä 1900-luvun alun Suomessa.","Kössi Kaatran 'Äiti ja poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1263.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ÄITI JA POIKA\n\nKuvaus köyhälistökorttelista\n\n\nKirj.\n\nKÖSSI KAATRA\n\n\n\n\n\nHelsinki,\nOsakeyhtiö Työ,\n1924.\n\n\n\n\n\n\n      _Äitinsä muistolle omistaa nämä rivit_\n\n                              Tekijä.\n\n\n\n\n1.\n\n\nKun äidin raskaana velvollisuutena oli synnyttää kuopuspoikansa\nkivulla, ei perheellä ollut mitään kotia. Isän syntymäkodissa, missä\nkuopukselle lahjoitettiin henki, ei ollut paljon tilaa, vielä vähemmän\narvattavasti sukulaisille, jotka kiersivät maata ja mannerta ja\nlaittoivat lapsia, vaikkei heillä ollut mihin päänsä kallistaisivat. Ja\nniin syntyi kuopus kovin huonon tähden alla, kodittomuuden ja\nturvattomuuden tähden, ja se lähti heitä seuraamaan miten yrittivätkin\nuurastaa, miten yrittivätkään potkia tutkainta vastaan.\n\nJärjestelmä ei suvainnut, että heidänlaisillaan oli mitään pysyvää\nperhettä eikä kotia. Se iskee nuuskaksi jyhkeämpääkin tekoa olevain\nihmisten tuulentuvat kodista ja perheestä, mitä sitten tällaisten\nkiinteätä pistettä vailla olevain haihattelijain, jotka, vaikka\nkantaisivatkin nöyrinä kaikki kortensa kapitaalin jumalan alttarille,\neivät kuitenkaan koskaan ymmärrä eivätkä jumaloi yksilöllisen hyödyn\nolemusta.\n\nKuopus oli niin nuori, kun isänsä kuoli, ettei tuskin muistanut hänestä\nenempää kuin mielikuvituskuvan. Ajatteli mielellään, että tämän\nsielussa oli jo varhain välähtänyt ajatus siitä, ettei mistään tulisi\nmissään tapauksessa mitään, seikka, mikä sai hänet ennen aikojaan\nhellittämään ja tarpeettomassa määrässä etsimään lohtua lasista ja\ntäten auttamaan järjestelmän työtä: pois aprikoivat tuulenpieksijät!\nLasin pohjasakkana olivat tuberkelibasillit, ja ne menestyvät\nerinomaisen hyvin epävarmoissa oloissa, ravintoniukkuudessa ja\nhuoneissa, jotka ulvovat hataruuttaan, mutta joista vuokra on\nyhtäkaikki aina ja säännöllisesti maksettava. Nurkasta nurkkaan viuhuva\nviima se lopuksi sammutti kuopuksen isän hengenliekin, ennenkuin tämä\noli ehtinyt edes \"parhaaseen\" miehuuden ikään.\n\nKuopuksen veli taas piti vieläkin suurempaa kiirettä. Oli jo\nkahdenkymmenenviiden vuoden vanhana valmis rintaheikkous, sanoi\nlääkäri. Oli kai totta. Mutta miksi ei yhtä hyvin elämänheikkous\nylipäänsä? Hänessä sanottiin olleen paremman kipinän. Mutta\nköyhäinkortteleissa ei saa olla mitään paremman kipinää. Jos siellä\nkuka lähtee sen valohoukutuksen perässä, polttaa siipensä, sortuu --\nehdottomasti. Köyhäinkorttelit maksavat raskaan veron niissä, jotka\novat huikaisseet silmänsä aavistuksen valossa ja olemassaolon taistelun\nunhoittaen pyrkivät siihen. Köyhäinkortteleissa on raadettava. Niissä\nei saa lekotella hengen tulenkielet.\n\nNe paloivat väkevästi myös äidissä, mutta hänen onnensa taikka\nonnettomuutensa oli, että tämä uskoi niiden singahtaneen suoraan\njumalan kädestä kuin Zeun salamain, jumalan, joka loi taivaan ja maan,\nja antaa ihmisille kuoleman jälkeen palkan päärlyissä ja kalliissa\nkivissä, antaa sitä kirkkaamman kruunun, kuta enemmän kärsivät.\nTällainen usko sopi järjestelmään. Siihen sopii kaikki sellainen usko,\njonka mukaan köyhä saa palkkansa joskus tulevaisuudessa -- taivaan\nEedenissä. Samaan aikaan kun tämä usko piti äitiä pystyssä kaikissa\nvaikeuksissa, iski järjestelmä mäihäksi tämän perheen ja kodin.\nEi kumpikaan, enempää järjestelmä kuin jumalakaan, antaneet\nhänelle koskaan pienintäkään etulaukausta, ei sinnepäinkään\nkohtuullista palkkaa ponnistuksista, niin, eipä edes aina\nponnistelumahdollisuuksiaan.\n\nJa niin täytyi kaiken hajota heidän käsistään, kodin, perheen. Se ei\nlopuksi ollut suuri, kaksi ihmistä, äiti ja kuopus. Mutta siinäkin oli\nliikaa. Milloin tahansa he jälkeenpäin yrittivätkään solmia lankoja\nyhteen -- aina katkesivat ne, aina joutuivat he virran vietäväksi.\n\nKunnes heidän tiensä lopuksi erkani niin, että vain jostakin kaukaa\nhuuhuelivat toisilleen, ja vain joskus, kun jompikumpi oli tykkänään\nlyyhähtää läjään, juoksivat heidän uransa nopeasti toviksi yhteen.\nMerkillistä kyllä, oli se useimmiten nuorempi, kuopus, joka oli hoivan\ntarpeessa. Äidillä oli jumalansa. Hänellä ei siis voinut olla mitään\nepätoivoakaan. Uskonnon hurmio teki hänelle elämän hulluudestakin\nviisauden. Mutta pojalla ei pitkään aikaan ollut mitään sellaista, ja\nsiksi meni hän niin pian nurin ja tarvitsi apua. Vasta kun valveutunut\ntyöväenluokka opetti kuopukselle taistelunsa uskon ja tämä alkoi\ntavoitella luokkansa mukaan, vasta sitten oppi hän ymmärtämään omaansa\nja kaikkien varjon puolelle joutuneiden vaivaa ja luottamaan joukkojen\nvoimaan eikä itseensä, enempää kuin haaveiden henkiinkään. Mutta tämä\nkaikki tapahtui varsin myöhään, niin myöhään, että hän oli jo moneen\nkertaan ollut pakotettu epätoivoissaan hakemaan turvaa äitinsä luota,\njoka aikoja sitten olisi itsekin tarvinnut hoivaa ja suojaa.\n\nTämä köyhäin turva ei ole sitä laatua kuin niiden, joilla on juhla joka\npaikassa, joita odottaa notkuva pöytä ja lämmin liesi menivätpä minne\nhyvänsä. Köyhien turva rajoittuu joihinkin lämpöisiin silmäyksiin,\nosanottoon ja ymmärtämyksen, jota monesti tuskin sanakaan on\nkorostamassa, mutta joka yhtäkaikki elähyttää ja auttaa taas kappaleen\nmatkaa pää kurussa kulkiessa järjestelmän okatietä.\n\nMutta sitten joutuivat he niin kauaksi toisistaan, ettei enää käynyt\nhuuhuileminenkaan. Järjestelmä oli käynyt hyökkäämään. Kuopus kuului\nniihin, jotka epäilevät sen kaikkivallan iäisyyttä, puhumattakaan nyt\nsen oikeudellisuudesta, ja tuli hetki, jolloin näiden olo isänmaan\npäällä kävi liian ahtaaksi. Toisille näistä avasi isänmaa soraisen\nsylinsä, toiset otti oka-aidat hoiviinsa, kolmannet etsivät hoivaa\nmuista isänmaista, toiset varmemmista, toiset epävarmemmista, mikä\nmistäkin. Kuten vanhalla järjestelmällä, on sen lapsipuolillakin\nisänmaansa kaikkialla, s.t.s. ei missään, missä järjestelmällä on\nkäytössään vanha valtansa. Mutta kaikkialla ei sen rumputuli pauhaa\nyhtä aikaa, ei se hyökkää yhtä ankarasti.\n\nJa tapahtui sellainen ihme, että kun järjestelmällä ei enää ollut\ntarjottavana muuta kuin oka-aitansa ja nyrkkinsä, että haihattelijakin\npääsi täysin selville siitä, että tässä oli kysymys jostakin hyvin\nvakavasta, mitä ei enää käynyt kiertäminen kauniilla sanoilla eikä\npassiivisella odotuksella. Oli siis oltava itsekin vakavissaan, ellei\nmielinyt kerrassaan arvottomasti sotkeutua vahvan anturan alle. Oli\notettava lujin ottein elämästä kiinni. Oli oltava valmiina seisomaan\nkannoillaan ja purtava hampaat yhteen. Lempo soikoon: tässä ei ollut\nkysymyksessä ainoastaan jotkut yksilöt, tässä oli kysymys kokonaisesta\nluokasta. Tässä oli toden teolla kasvettava mieheksi, tässä oli\npäästävä olosuhteiden alennuksesta, tässä oli ponnisteltava yhteisessä\nteossa perikatoa vastaan itsensä vuoksi, luokkansa vuoksi, sillä ei\nkäynyt ajatteleminen toista ilman toista, ne kun olivat yksi ja sama\nasia.\n\nJa kuinka ollakaan: juuri silloin kun kaiken piti olla kaikkein\nhuonoimmin, tekikin poika yhtäkkiä sellaisen keksinnön, että elämä kävi\nlaatuun elää, että kaikki oli paremmin kuin milloinkaan ennen.\nKuopuksellakin oli elävä uskonsa. Se kannusti järjestelmälliseen,\nvoimia tarpeettomasti säästämättömään uurastukseen, opetti luopumaan\nseikoista, jotka eivät olleet välttämättömän tarpeellisia, ajoi\nyksinkertaisuuteen, totutti säännöllisyyteen ja sen nautinnoihin,\nkasvatti elämään kirveensilmässä ja olemaan suhteellisen onnellinen.\n\nEikä ainoastaan suhteellisen onnellinen, vaan jopa kohotti monesti\ntuntemaan ihan yltäkylläistä ilon hurmiota, työn tyydytystä ja\nmenestyksen elähyttävää nautintoa.\n\nTämä uusi onnentunne se sitten, aivan samoin kuin ennen onnettomuudet\nja vastoinkäymiset, herätti kuopuksessa vastustamattoman tarpeen\nlähestyä äitiään. Sillä ihminen tuntee yhtä suurta tarvetta tuoda\njollekin toiselle julki ilonsa kuin surunsakin ikäänkuin alkoholisti,\njoka naukkaa yhtä hyvin murheeseensa kuin mielihyväänsäkin. Äiti ja\nkuopus olivat noina kohtalonvuosina tuskin kuulleet halaistua sanaa\ntoisistaan. Parahiksi vain sen verran, että jäljillä olivat. Oli\npaljon puhuttavaa, jopa kuopuksen mielestä paljon selitettävääkin.\nPojalla oli monia arkoja asioita. Ei poliittisia, sillä mitä nyt\nhautaanhoippuroivat, jumalaapelkäävät äidit poikainsa politiikasta.\nRakkaus, se on äitien politiikka. Mutta oli muita takkuisia pasmoja.\nEivät toisin sanoen olleet aikoihin puuttuneet lähemmin toistensa\nasioihin. Kumpikin oli elänyt omaa elämäänsä. Oli tietysti ollut\naika, jolloin äiti oli toivonut kuopuksestaan kunnon ihmistä,\nnormaalikansalaista, jumalanlasta. Mutta tämä toive oli pettänyt niin\nmoneen kertaan, että äiti varmaankin oli sen tyystin unohtanut ja\nsopeutunut poikaansa sellaisena kuin tämä oli -- auttamattomana\nmaailmanlapsena.\n\nJa kuopus muisteli yhä uudestaan ja uudestaan, kuinka äidin hapset\nolivat yhtäkkiä käyneet lumivalkeiksi, kun tämä oli 1918 saanut väärän\ntiedon, että poikansa oli surmattu. Silloin valkaistiin niin paljon\neikä vähiten köyhainkorttelien vanhusten hapsia. Sittemmin oli äiti\nkirjeissään ilmoittanut, että alkoi käydä huonoksi ja voimattomaksi ja\nettei hänellä enää olisi pitkiä aikoja elettävänä ja että hän saisi\nheittää taakkansa jumalan jalkain juureen.\n\nTällöin syntyi pojassa palava tarve lähestyä äitiään kerrankin\nlapsena, jolla ei tarvinnut olla mitään kaihdettavaa äitinsä edessä,\npoikana, joka kuitenkin kaikitenkin jälleen kerran koki äidinlämmön\nkaipiota, joka tunsi tarvetta sovitella ja hyvitellä monia ja\nanteeksiantamattomia laiminlyöntejään, sillä köyhyys on mainio\njohdattamaan laiminlyönteihin ja velkain unohtamiseen. Mutta ennen\nkaikkea koki poika tarvetta päästä sopusointuun, minkä omaisten välinen\nluottamus ja keskinäinen ymmärrys tuottaa.\n\nJa niin kirjoitti hän äidilleen koristelematta, kainostelematta\nkaikellaisista, erehdyksistään, vaikeuksistaan mutta myös auvosta, mitä\noli saanut kokea. Pyysi äitiä koettamaan ymmärtää poikaansa eikä ennen\nkaikkea vastaamaan millään vuorisaarnalla.\n\nPoika kaipasi niin sydämestään evankeliumia, iloista sanomaa; laista ja\nsen julistamisesta piti kyllä huolta järjestelmä, joka oli eroittanut\ntuhannet äidit lapsistaan, toiset iäksi, toiset ajaksi, purkanut\ntuhannet sydämensiteet ja kylvänyt kuolemaa ja onnettomuutta\nköyhäinkorttelien jokaiseen kotiin....\n\n       *       *       *       *       *\n\nVastausta varrotessaan hän muisteli....\n\nMutta selailleessaan menneiden keltalehtiä teki poika sen merkillisen\nhavainnon, että ne kertoivat vallan odottamattoman vähän äidistä.\nNiissä oli lähtemättömänä kaikellaista, sarja vieraita ihmisiä, naisia\nja miehiä, kaikellaisia tapauksia, monia murheellisia, syyttäviä mutta\nmyös harmittomiakin seikkoja, vieläpä aivan jonninjoutavia sattumia,\njotka vähäpätöisyytensä vuoksi luulisi voivansa elää hetkessä, mutta\njoiden muisto yhtäkaikki seuraa aina haudan partaalle.\n\nÄitiä vain ei tahtonut löytyä.\n\nPenkoi ja penkoi, kunnes viimein helähtivät pojan korvissa äidin tutut\nkauniit hyrelmät, laulut Jeesuksesta ja niistä, jotka\n\n    \"virran rannall' astelee,\n    kädessä palmut kilvan rientelee\",\n\nautuaista armonsaaneista \"Karitsan veressä\", joiden vaivat ja murheet\novat ohi ja jotka saavat loppumattomiin iloita ja riemuita siellä,\n\"missä lunastettuin kiitosvirsi soi\".\n\nÄidillä oli ei ainoastaan rehevä mielikuvitus ja makua, vaan myös\nviehkeä laulunlahja. Hänen rikkaat henkensälahjat varmaankin ammoisina\naikoina olivat huutamalla huutaneet hedelmällisempää maaperää,\narmahdusta, aurinkoa. Ja jos niillä monilla, kymmenillä ja ehkäpä\nsadoilla, joita hän kuudenkymmenen vuoden kuluessa hyssytteli\nkäsivarsillaan, joiden vuoteiden luona hän valvoi ja kulutti itseään\nsäie säikeeltä, solu solulta, olisi ollut hänen sielunsa rikkaus, jota\nomistavain, etuoikeutettujen, heidän armojensa ja muiden sellaisten\nlapsina olisivat olleet tilaisuudessa mielin määrin kartuttamaan ja\nkehittämään, niin olisi yhteiskuntaa siunattu kokonaisella joukolla\nkykyjä, taiteilijoita ja valioihmisiä, joiden onnellisena tehtävänä on\nsyventää, avartaa ja kaunistaa muidenkin ihmisten elämä, kun useimmista\nheistä sen sijaan arvattavasti kasvoi työtätekevän luokan rasittajia ja\nelämän samentajia.\n\nTuo äidin kipinä, jolle ei koskaan ollut tarjoutunut tilaisuutta\nleimahtaa ilmiliekkiin, se hehkui hänen hyrelmissään. Laulu oli hänen\nköyhyytensä häkkilintu aina siihen asti, kunnes ylenpalttinen, koskaan\nloppumaton suru sorrutti hänen äänensä, kunnes kurjuuden vehkaleipä\ntartutti tähän hänen kurkkuunsa.\n\nEnsimmäinen pojan ilmielävä muisto äidistään keskittyi yhteen niistä\nnurjuuden sopista, jotka asuntokeinottelu varaa kaikkein köyhimmille,\nniille, joilla on kaikkein vähimmin varaa maksaa, mutta jotka\ntodellisuudessa maksavat kaikkein enin.\n\nÄiti istui työnsä ääreen kumartuneena ja lauloi. Ja työnsä? Niin\nyksitoikkoisen kiduttavaa ja hengetöntä kuin koskaan mikään työ:\nliisteröi tulitikkurasioita. Poika muisti tämän erikoisen hyvin sen\nvuoksi, että sitä liisteriä oli käynyt laatuun varkain pistellä\nposkiinsa.... Tulitikkutehtailijoille oli siihen aikaa edullista\nvalmistuttaa rasiat käsin. Poika ei koskaan saanut tietää, mitä siitä\ntyöstä oli maksettu, mutta jos äiti oli saanut pennin sadalta, niin\nlienee poika arvannut lähimaille. Myöhemmin on varmaan keksitty\nkoneita, jotka säästävät ihmistyötä niin, ettei tehtailijan tarvitse\nniistä suorittaa enempää kuin mahdollisesti pennin tuhannelta --\nrauhanaikaisessa rahassa laskettuna.\n\nÄiti ei luonnollisesti ollut alkanut uraansa tällä proosallisella\naherruksella. Ennenkuin kuopuksen silmät tulivat seuraamaan hänen\nuurastustaan, oli äiti jo maksanut elämälle parinkymmenen vuoden\npakkoveron työnä.\n\nMutta siihen aikaan riippui perheen toimeentulo siitä, kuinka monta\ntuhatta, kymmentätuhatta ja sataatuhatta rasiaa äiti kykeni\nliisteröimään kokoon, ja poika arvasi, että hätä oli pakottanut äidin\njoka hetki ja päivä yrittämään henkensä edestä.\n\nMyöhemmin paperoi hän makeisia. Tämä työ ei kiinnittänyt pojan mieltä\nyhtä paljon kuin tulitikkurasiat. Jokainen keisarikaramelli, mikä äidin\nnäppärissä sormissa sukelsi kauniiseen paperiin, oli kyllä kuin pojan\nsuusta varastettu. Mutta äiti oli antanut ehdottomasti noudatettavan\nmääräyksen, ettei niihin pitänyt koskea. Kaikki karamellit punnittiin,\nennenkuin annettiin paperoitaviksi, ja mitä sen jälkeen mahdollisesti\npuuttui, se lyhennettiin palkasta. Karamellit olivat siis suljettu\ntaivas. Ja jälkeenpäin oli poika järkeillyt, että jos hänen\nmielitekonsa jo silloin olisi johtanut näpistelyyn, ei äiti olisi\nkoskaan saanut mitään palkkaa, sillä karamellitehtailija oli yhtä\nkitsas kuin hänen tulitikuilla keinotteleva virkaveljensä.\n\nNämä olivat kaikkein huonoimpain aikain aherruksia, mitkä osoittivat,\nettä perheen elintason kurvi oli syvimmässä notkossaan. Parempina\naikoina kävi äiti tehtaassa taikka toi sieltä kotiin valtaisia\npöytäliinoja ripsutettavaksi. Tämä kausi alkoi jo silloin, kun isäpappa\nvielä oli yskinyt vuoteellaan ja jolloin äiti kaksitoistatuntisen\ntyöpäivänsä jälkeen sai askarrella kotipuuhissa, katsoa sairasta,\nkorjata syrjään ysköksiä, laittaa ruokaa, pestä, siistiä, kunnostaa\nkotia, missä tosin herran kiitos ei ollut paljon kunnostamisen varaa.\nJa perioodi jatkui pitkiä vuosia. Välistä oli kiireempää, niin että\näidin oli noustava aamuyöstä, mutta välistä sattui, ettei ollut\nlainkaan mitään työtä, jolloin äidin laulut Jeesuksesta alkoivat niin\npahasti särähdellä ja katkeilla.\n\nKunnes tehdas sai hänestä kyllikseen, ehkäpä pöytäliinat ripsuttivat\nitse itsensä, ehkeipä hän enää jaksanut sitä menoa, vaikea sanoa.\nPääasia vain oli, että äidin tehdaskausi päättyi niihin aikoihin,\njolloin pojan oli katsottava eteensä ja hiljalleen lähdettävä kotoa.\n\nÄiti oli vanhentunut, hapsensa alkoivat käydä harmaisiin, oli palattava\ntaas siihen, mistä hän oli alkanut: vieraisiin keittiöihin, vieraisiin\nlastenkamareihin, valvottava tautivuoteilla, vaalittava mielisairaita,\ntehtävä mitä tahansa ja milloin tahansa ja millä ehdoilla tahansa --\njärjestelmä päätti kaikesta.\n\nOli alkanut orjauransa lasten vaalinnalla kuutisenkymmentä vuotta\nsitten, jolloin hänen sielunsa oli uhkunut salattuja rikkauksia ja\nlaulunsa helkkyneet hopeisina ja pettämättöminä. Pitkään iltaan\nkallistuessaan, jolloin aika oli tuiskinut tukkansa valkoiseksi,\nsorruttanut laulunlahjansa ja riistänyt äidiltä kaiken muun paitsi\nhaudantakaisen iäisikävöinnin, kyhjötti hän edelleen kehtojen luona. Ja\nvain sinä väliaikana, jolloin hänen olisi pitänyt saada huoltaa ja\nvaalia omia lapsiaan, esti järjestelmä hänet siitä.\n\nKöyhällä ei saanut olla mitään omia lapsia, ei äidinvaistoja, ei\nmieskohtaisia rakkaudeniloja. Köyhän oli tuotava sisimmät sielunsakin\naarteet järjestelmän alttarille. Ja niin oli hän voinut huoltaa omia\nlapsiaan vain varkain, sivumennen ja suoriuduttava heistä niin\npian kuin suinkin mahdollista, jotta sanomaton hellyytensä ja\nlapsirakkautensa olisi säästynyt vieraille, jotta järjestelmä ei olisi\ntehnyt kokonaan loppua hänestä, hänestä ja hänen lapsistaan.\n\nSiten pirstasi järjestys, joka oli suojelijalleen huudattanut saman\njumalan, jota äiti oli ikänsä palvonut ja jonka armoa, hyvyyttä ja\nrakkautta hän oli lakkaamatta ylistänyt, heidän perheensä ja yhteisen\nkotinsa auttamattomasti ja ainiaaksi. Sillä mitä aikaisempaan lapset\nmenettävät kotinsa hoivan, sitä vähemmän ymmärtävät he sitä kaivata,\nsitä vähemmän ponnistelevat he sen uudelleen pystyttämiseksi, jos\nnimittäin nyt järjestelmä ottaisi sen verran torkahtaakseen, että sen\nlapsipuolet onnistuisivat hankkimaan itselleen tällaisen ylellisyyden.\n\nJa jos elämä on sietämätön taakka ja onnettomuus niille, jotka niin\nsanoaksemme ovat syntymästään asti määrätyt raatamaan ilman, että liika\nmielikuvitus taikka henkiset lahjat olisivat houkuttelemassa tahdista\n-- mitä ei koskaan ole hyvä mennä arvailemaan -- niin minkälaiseksi\ntaakaksi kasaantuikaan se äidin hennoille harteille, hänen, jonka\nverraton jumalansa varmaan hirvittävässä erehdyksessä oli tuominnut\nkäsikivien kampiin, vaikka hänen sielunsa rikkaus ja lahjainsa\nmonipuolisuus ilmeisesti olisivat edellyttäneet vallan toista\nelämänuraa. Äiti sai kiittää onneaan, että hänen jumala-uskonsa oli\nollut niin väkevä, ettei se ollut kaikista hänen kärsimyksistään\nhorjahtanut ja ettei järjestelmän mielettömyys ollut kyennyt tekemään\nylenpalttisesta hyveestä pahetta. Vähemmästäkin olisi varmaan moni\nhänen sijassaan kadottanut uskonsa ja kironnut päivän, jona syntyi.\n\nKirjoitetaan kirjoittamistaan ensimmäisten kristittyjen vainoista\naikana, jolloin kristillinen kirkko ei vielä ollut varttunut itse\nvainotoimia harjoittavaksi mahdiksi, kerrotaan, kuinka villipedot\nrepivät heitä kappaleiksi, kuinka heitä ristiinnaulittiin ja kiedottiin\npikikankaaseen, minkä jälkeen heidät elävinä rovioina poltettiin. Mutta\npaljon lievempi ei ollut äidinkään kohtalo: erä erältä kulutettiin\nhänen lihaksensa iänikuisessa rasittavassa työssä, kaksitoistatuntiset\ntyöpäivät tehtaassa, kaksikymmenneljätuntiset valvonnat sairasvuoteiden\nja kehtojen ääressä, kodin menetys, lasten menetys, kaiken menetys,\nhukka ja onnettomuus, mitä se oli muuta kuin sielun silpomista pala\npalalta, pala palalta, loppumattomiin.\n\nOli kulunut jo vuosia siitä, kun poika oli hänet viimeksi kohdannut.\nOli ollut käymässä vanhassa kotikaupungissaan. Silloinkin oli heillä\nollut niin kiire, niin kiire. Ikäänkuin ei hautaan ehtisi\nvähemmälläkin. Pois lähtiessään oli poika viimeksi kohdannut hänet\nkadulla. Oli kylmä tammikuun ilta, tuuli ulvahteli ja jäinen viima etsi\nkohtaa mihin purra. Sopertelivat siinä jäähyväissanoja. Poika sieppasi\näidin syleilyynsä ja ällistyi: niin pieni ja kevyt ja kurttuinen ja\nvähäpätöinen tämä oli! Ja koko paluumatkan ajatteli poika, miten niin\npieni lihaskone oli voinut niin kauan keskeytymättä käydä, liisteröidä\nkokoon niin monen monta tuhatta tulitikkurasiaa, solmia niin ja niin\nmonta miljoonaa ripsua, vaalia niin monta kymmentä taikka sataa lasta,\nhyödyttää niin paljon toisia ja jäädä niin kokonaan kaikkea vaille.\nVaikka sillä on suojelijanaan niin voimallinen jumala, jonka ei pitänyt\nantaa aurinkonsa paistaa ainoastaan väärille vaan myös vanhurskaille,\nei ainoastaan niille, jotka eivät tee työtä eivätkä kehrää, vaan myös\nniille, jotka tekevät kaiken.\n\nMutta tottapa tässä oli jotakin vinossa, ajatteli poika, sillä\nrunsaassa puolisatavuotiskaudessa pitäisi toki muuten onnenpyörän edes\njoskus kääntyä, jokin jumalallinen sattuma tuolloin tällöin järjestää\nniin, että siihen asti kokonaan unohdettu saisi astua elämän\npitopöytään ja virkistää työn runtelemaa ruumistaan ja surun sortamaa\nsydäntään.\n\nMutta köyhäinkortteleissa ei onnenpyörä koskaan käänny, jos sitä\nyrittää petkuttaa uurastuksella ja alistuvaisuudella ja uskolla siitä,\nettä hyve saa palkintonsa.\n\nPäinvastoin: köyhäinkorttelien ihmiset kiittivät, jos saivat luvan\nhiljakseensakaan kituutella ilman että sattui mitään suurempia\nromahduksia, ettei aamulla työhön lähtenyttä perheenisää taikka poikaa\ntuotu takaisin puolikuoliaana vaivaisena taikka ei tuotu lainkaan\nkotiin, milloin omaiset saivat mennä ruumishuoneeseen katsomaan mitä\nperheen huoltajasta ja tuesta mahdollisesti oli jälellä. Taikka ettei\nisillä ja pojilla ollut mihinkään mentävää, ei työtä, mihin käyttää\ntyöinnosta värähteleviä jäntereitään, milloin tehdaskapitaali piti\nedullisempana antaa koneiden seistä elottomina ja tuottamattomina, niin\nteräskoneiden kuin lihaskoneidenkin, joista viimeksimainituista ei\njoutoajalta mennyt mitään pääomankorkoa.\n\nEi! Köyhäinkortteleissa ei ole mitään sokean onnen lapsia, ei kohtalon\nsuosikkeja. Järjestelmä voi kyllä lahjoa joitakin, sille on edullista,\nettä köyhäinkorttelien rajavaiheilla on valittuja, jotka\nhyvinvoinnillaan voivat tyytymättömille osoittaa, että uuraus\npalkitaan, mutta näiden valittujen lukumäärä on pieni, ne ovat vain\npisaroita rannattoman puutteen ja täyttymättömien toiveiden\nvaltameressä, niin ettei kellään oikeastaan ole mitään toivoa päästä\nnäiden onnen helmalapsien joukkoon.\n\nSillä muutenhan ei työväenluokan kurjuus olisi niin yleinen ja sen\nkaikille jäsenille niin luonteenomainen, eikä taas kourallinen vauraita\ntulisi aina vain vauraammaksi, niin, jopa sitäkin vauraammaksi, kuta\nsuurempi on köyhäinkorttelien työmuurahaisten köyhyys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tässä jumalan karsaudessa piti yhtäkaikki pojankin elää ja uurtaa\nuransa.\n\nKuopus muisteli omaakin vaellustaan....\n\nIsä virui tautivuoteella ja pojan oli häntä vaalittava, kun äiti oli\ntehtaassa. Poika oli kuuden seitsemän korvissa ja häntä houkutteli\nelämä vuokrakasarmin hatarain seinäin ulkopuolella,\n\n    houkutteli laaja latu;\n    ihmisvilinäinen katu,\n    katu sekä katuoja.\n\nUlkona kaarestivat muut lapset, laskivat mäkeä, olivat lumisotasilla,\nluikkasivat ja telmivät taikka istuivat likaviemärinsuulla ja\nongiskelivat lahnanlisuja. Lokaviemärinsuulla poreili koko kaupungin\nsaasta, seos oli kauhea katsella ja vielä kauheampi nuuskia, mutta\nsiinä viihtyivät kalat ja katupojat ja sen lähettyvillä oli hyvä\nkoettaa kalaonnea niiden, jotka harvoin taikka eivät koskaan päässeet\nmaalle, jotka eivät ikinä voineet toivoa mitään venettä ja jotka\nruoka-ajat lumosivat pysyttelemään mahdollisimman lähellä kotia.\n\nEnsimmäisiä kaikkein voimakkaimpia intohimoja mitä poika muisti, oli\nsaada rauhassa istua tuon virtaavan saastan partaalla ja onkia, onkia,\nonkia! Mutta hänen tätä intohimoa koskevat haikeat unelmansa\ntoteutuivat vain ani harvoin. Niin kauan kuin isä eli ja yski,\nsupistuivat pojan onkireisut niin harvoihin kertoihin, että ne saattoi\nlukea tämän molempien käsien sormilla vielä senkin jälkeen, kun\nkirjapaino oli vähentänyt niiden lukumäärää yhdellä....\n\nTaikka mitä nyt likaojansuustakaan! kunpa hän edes olisi yleensä\npäässyt ulos.\n\nLoppunsa edellä alkoi isäukkoa tietysti arveluttaa ja hän tunsi\ntarvetta tutustua jumalansanaan ikäänkuin matkamies, joka oudolle\nretkelle lähtiessään mietiskelee, että mitähän kaikkea sitä oikeastaan\ntällaisella matkalla tarvitaan, ja aprikoituaan ja arveltuaan myhähtää:\notanpahan varoiksi tuonkin! Ja niin sai poika olla hänen pappinsa ja\nlukkarinsa. Sai joka päivä pitkiä tuntia istua hänen vuoteensa ääressä\nja lukea virsikirjaa, virsiä Kristuksen jälleentulemisesta. Ne eivät\nhuvittaneet poikaa vähän vähääkään, mutta paukuttaa hänen piti vain\nvirsi virren perästä, kunnes isä alkoi torkahdella ja untua, jolloin\npoika aina käänsi tukun lehtiä ja jatkoi lukemalla virsikirjan lopusta\nJerusalemin hävitystä. Hän oli huomannut, ettei koko virsikirjassa\nollut muuta jännittävää kuin Jerusalemin hävitys. Mikä vahinko vain,\nettä oli ainoastaan yksi Jerusalemin hävitys. Hän olisi toivonut, että\nJerusalemi olisi hävitetty tuhannen kertaa, ettei hänen aina olisi\nollut pakko lukea yhtä ja samaa hävitystä....\n\nJa vasta sitten, jos oli onnistunut nukuttaa potilaan kylliksi syvään\nuneen, saattoi hän ajatella karkaamista sairaskammion tunkkaisuudesta.\nMutta siinä oli aina omat suuret vaaransa. Koskaan ei tiennyt milloin\nisä heräisi, yskänkohtaus taikka verensyöksy kun saattoi tulla koska\ntahansa ja kesken kaiken tehdä lopun varkain hankitusta vapauden\nhetkestä avaralla takapihalla taikka kelkkamäessä portin ulkopuolella.\n\nTalon kakaroilla oli mielupaikkansa talon takapihan hyljätyssä --\nkaivossa. Siitä oli tyrehtynyt vesi, sen päällä oli luhistumaisillaan\noleva katos ja reikä kannessa oli niin avara, että siihen mahtui viisi\nkuusi lasta parahiksi istumaan jalat roikkuen syvyydessä. Siinä oli\nlasten mainio syksyiltoina pakinoida. Pimeys ei peloittanut, kun heitä\noli niin monta ja oltiin niin lähellä kotiportaita, vaan päinvastoin\nantoi se mielikuvitukselle siivet sellaiset, että ne kantoivat kuinka\nkaukaisille maille tahansa. Issikan ajopoika osasi ulkoa kaikki\nAndersinin sadut ja paljon muita satuja lisäksi, ja hän se kertoi\nkuninkaista ja kuningattarista, prinsseistä ja prinsessoista,\ntulikimoista ja paimenista, ja lapset kuulivat korvissaan ratsujen\nlaukan, sametin ja silkin kahinan, ilkeän noidan karjahdukset ja\nsyyttömästi kärsiväin tuskannyyhkytykset.\n\nMutta melkein aina kun oltiin päästy jonkin sadun jännittävimpään\nnousukohtaan, halkoi pimeyttä yhtäkkiä kiukkuisen proosallinen\narkiääni, joka kutsui jotakuta lapsista, mutta useimmiten kuopusta\nsisälle; isä oli tavallisesti saanut yskänkohtauksen ja hälyttänyt\nnaapurineukon kutsumaan poikaa sisälle. Ja jos isän vanha minä tällöin\noli vallanpäällä ja hän unohti Kristuksen jälleentulemisen, saattoi\nkäydä niin, että poika sai jonkun vihapäässä annetun iskun kepistä,\nmikä isällä aina oli varoiksi vuoteen reunalla. Keppi oli kyhmyinen ja\npojan selkä niin onnettoman laiha ja arka. Iskut tuottivat sanomatonta\nkipua, mutta kumma kyllä eivät mitään nöyryytyksen tunnetta. Siksi\ntoiseksi oli kuopus yhtäkaikki isän lempilapsi. Selkäsaunan jälkeen isä\naina säännöllisesti katui ja sovitti pikapäisyytensä mikäli mahdollista\nkilisevällä kolikolla. Kasvatussysteemi, joka jätti jälkeensä pojan\nluonteeseen sellaisia piirteitä, että häneltä niistä selviytyessä meni\nkymmeniä vuosia. Ja päinvastoin, että kuritus olisi tuottanut toivotun\nhyvän tuloksen, muisteli poika menneensä niin vinoon, että välistä\npirullisella luihuudella järjesti pieksäjäiset -- aina toivottavasti\nmahdollisimman lievät -- jotta sai kymmenen pennin kapitaalin\nmakeisiin; poika lienee jo silloin vaistonnut, että ruumiinkärsimisellä\nsitä köyhäinkorttelien ihmisten oli joka tapauksessa hankittava\nkäyttövaransa.\n\nJa kaivon paratiisi ei ilahuttanut lapsia kauan -- köyhäin ilot ovat\naina lyhyitä! Muurarin poika sai kuristustaudin, höpisi ennen lähtöään\nkielillä, sanoi menevänsä taivaaseen ja -- meni. Sen jälkeen eivät\nlapset enää rohjenneet kykkiä pimeässä ja kertoa satuja.\n\nSe oli raskasta aikaa. Kaikesta täytyi pojan kieltäytyä, kainoinkaan\ntoive ei tavallisesti toteutunut. Ja ihmetellä sitten, ettei hän\nvanhempanakaan kyennyt ottamaan mitään tosiotetta elämästä: vietit ja\nvaistot oli taltutettu, kunnianhimo lakastutettu ja miehuus murrettu jo\naikoja ennen kun niiden kannustamana olisi pitänyt yleisessä\najojahdissa käytellä kyynärpäitään. Ja niin surkastui kaikki\nmielipuolimaiseksi odotukseksi, että tapahtuisi jotakin ihmeellistä,\njoka ratkaisisi hyvin päin kaiken. Niin, kymmeniä vuosia vielä sen\njälkeen odotti hän kuumeenomaisella jännityksellä päivästä ja vuodesta\ntoiseen, että saisi odottamattoman ilosanoman puhelimitse taikka\nkirjeellisesti taikka että joku saapuisi sen kanssa hänen luokseen.\nMutta odottamaansa kyyhkystä ei koskaan lehahtanut: jos ilosanoma\nsaapuikin, ei hän sitä ymmärtänyt, kun ei ollenkaan tiennyt, mikä se\npiti olla! Ja siten joutui aivan suotta hullunkirjoihin, säälin ja\npäänravistuksen kohteeksi toiselta puolen, toiselta taas tuli tieten\ntaikka tietämättään väheksyneeksi järjestään kaikkien niiden\nmyötämielisyyttä, jotka ehkä tarkoittivat vain hänen parastaan.\n\nVastoinkäymiset kasvattivat sellaisen epäluulon taikka tuudittivat\nsellaiseen välinpitämättömyyteen, ettei koskaan jaksanut uskoa\nmihinkään taikka ei pitänyt oleellisena, mitä tapahtui, mitä oli. Ja\nkun hän ei itsessään havainnut mitään suuria piirteitä, ei hän uskonut\nmuidenkaan suuruuteen. Mutta juuri tämä oma pienuuden tunne, oman\nyksilöllisen voimattomuuden tietoisuus, se se lopulta avasi hänen\nsilmänsä näkemään heikkojen joukkosuuruuden, mutta kiertämään kaukaa,\nmissä mikin _suuri minä_ takoi rintaansa. Porvarillisissa laitoksissa\nsaattoi nämä ymmärtää, järjestelmä kun juuri etukädessä aina vaalii\netuoikeutetun yksilön ja vasta toisessa kädessä etuoikeutetun luokan\netua, mutta ei etuoikeudettomain joukkoliikkeessä, mitä _suuret minät_\ntuskin ovat omiaan edistämään. Siitä saadaan todistuksia tuon\ntuostakin, mutta varsinkin kohtalon vuosina osoittautui, ettei\n_suurista ministä_ ollut paljon apua, etteivät ne voineet enempää\njohtaa työväenluokkaa voittoon kuin varjella sitä kauheilta\nonnettomuuksiltakaan. Päinvastoin ovat miltei kaikki sen kauden\nsuuruuden näytteet nimettömäin vähäpätöisten taikka niiden, jotka ilman\nvaltuuksia tekivät enemmän kuin ne, jotka valtuutensa paljous\nsuorastaan hautasi alleen....\n\nMutta takaisin pojan lapsuuden lokaviemärinsuulle.\n\nKaikkein kummallisinta oli, että vaikka hän oppi kerrassaan\nsankarillisesti hillitsemään \"huonot\" vaistonsa ja intohimonsa, niin\naina yhtäkaikki seurasi onnettomuus jokaista yritystä, mihin hän\nuskalsi taikka oli pakotettu ryhtymään.\n\nKoulussa esim. ei ollut vähemmän huimapäistä oppilasta kuin hän. Mutta\njo alaluokilla -- eikä köyhillä muita luokkia olekaan -- sattui\nsellainen tapaus, että sen vaikutukset tuntuivat kymmeniä vuosia,\ntapaus, joka oli ei ainoastaan omiaan entisestäänkin lisäämään pojan\nepävarmuuden tunnetta, vaan myös johtamaan hänet vaaralliseen\nhirtehisyyteen ja ironiaan, kaikkien köyhäin ja heikkojen viimeisimpään\nmutta varsin hedelmättömään puolustusasenteeseen.\n\nLasten oli tietysti esiinnyttävä siivosti sekä tunneilla että\nkoulumatkoilla, Pienimmästäkin \"rikoksesta\" koitui siihen aikaan varsin\nankara rangaistus. Luonnollinen, köyhäinkortteleissa opittu pelko jo\noli omiaan hillitsemään poikaa kaikista rauhanhäiritsemisyrityksistä.\nMutta köyhäin piru on ilmeisesti paljon valppaampi kuin vauraiden.\nMuutenhan eivät edelliset aina olisi kliisterissä. Rikasta armahtaa\njumalansa pahimmassa tapauksessa tekemällä hänet hulluksi, mutta köyhä\non aina viisas tuomarinsa edessä, niin ymmärtämättömäksi, vähän\nkehittyneeksi ja takapajuiseksi kuin häntä kaikkialla muualla\nmainitaankin.\n\nTämä köyhäin piru se kampitti pojan keskellä kaikkea kouluajan tasaista\nvaellusta. Hänen matkatovereinaan oli kaksi sisarusta, viehättävää\ntytöntylleröä, jotka asuivat parin katuristin päässä pojan asunnosta\naivan kaupungin laidassa pimeän kadun päässä, niin pimeän, että poika\nsyksyisin aina jalomielisesti saatti heidät kotiportilleen.\nValitettavasti ei hän silloin vielä tuntenut hamekansan viekkautta ja\njulmuutta, eikä tiennyt, että heidän nämä ominaisuutensa olivat\nvälttämättömät, ilman niitä kun ei voinut olla mitään suurta\ndraamakirjallisuutta eikä teatteritaidetta, Sen sijaan että tytöt\nolisivat maksaneet kadun pimeyttä pelkäämättömän ritarinsa hyveen\nsamalla mitalla, pettivätkin he hänet kammottavasti.\n\nOli kerran satanut paljon lunta, niin paljon, että poika kotona kertoi\naina olleensa naparetkillä. Isäukolla näet oli sellainen Nordenskjöldin\nkirja, jossa oli tukuttain kuvia napaseuduilta. Kaduilla olivat\nkinokset houkuttelevia, niin houkuttelevia, että pojan omatunto kerran\näkillisessä heikkoudenpuuskassa nuljahti: ei voinut hillitä itseään,\nvaan palatessaan tavanmukaan tyttöjen kanssa koulusta syöksähti pää\nedellä valkoiseen kinokseen. Hillitsemättömän vaiston leikkipallona\ntuli hän täten tehneeksi yhden elämänsä kaikkein suurimmista\nrikoksista, minkä seuraukset tuottivat hänelle kokonaisen sarjan\nonnettomuuksia ja jättivät lähtemättömän jäljen hänen luonteeseensa.\n\nTytöt tietysti seuraavana päivänä kantelivat opettajalle. Poika sai\nmuistutuksen todistusvihkoonsa ja vihon mukaansa kotiin, jotta\nviimeisillään oleva isä olisi merkinnyt nähneensä muistutuksen. Poika\noli mielestään kärsinyt äärettömän vääryyden, mistä hänen mielestään\noli kerrassaan epäinhimillistä rangaista näin ankaralla tavalla.\nHätätila pakotti hänet turvautumaan yleisesti käytettyyn keinoon: ei\nnäyttänyt vihkoa kenellekään, vaan kirjoitti isän sijasta itse\nmuistutuksen alle, joutui kiinni, sai puolen päivää arestia eikä\nloppujen lopuksi päässyt edes kevätjuhlaan, seikka, minkä hän tietysti\nsalasi senkin! Viaton lumikasa oli härkäpyllyn paisuttamana kasvanut\nvuoreksi, mikä murskasi pojan auttamattomasti, murskasi sekä\nulkonaisesti että sisäisesti: kunniansa oli mennyttä kalua, oli\nkaikkien naurun ja pilkan esine, ja sisäinen raivo ei tietysti kyennyt\nsaattamaan tolaltaan loksahtanutta sielunelämäänsä tasapainoon.\n\nAinoa, minkä hän saattoi tehdä, oli: kostaa tytöille! Viehkeässä\npirullisuudessaan lyöttäytyivät nämä edelleenkin pojan seuraan. Tästä\nlähtien hän kuitenkin aina kääntyi oman kadun kulmasta kotiinsa. Mutta\nkerran oli erittäin kammottava ilta. Oli puhjennut suuri tulipalo\nylhäällä kallioilla ja liekit loimusivat yli kaupungin. Koko taivas oli\nyhtenä ainoana tulimerenä. Oli luonnollista, että tytöt olivat\nkauheasti peloissaan. Koskaan eivät he olleet kotimatkalla olleet\nkiltimpiä pojalle, saipa hän heiltä kokonaisen lakritsipuikon --\npuoliskon. Mutta mikään ei auttanut. Hän sanoi heille omassa kulmassaan\nmerkitsevästi hyvästi. Pelkäsi itsekin, mutta kostonvimma voitti jopa\npelonkin. Tytöt roikkumaan hänen käsipuoliinsa ja rukoilemaan, että hän\nolisi saattanut heidät pimeän katuosuuden kotiin. Mutta hän oli\njärkähtämätön. Kärsikööt petoksestaan! Ja tytöt saivat kärsiä. Poika\nlähti omaa tietään, ja tytöt itkien parkuen juoksujalkaa omaa pimeää,\nkammottavaa katuaan.\n\nTämä oli yksi niitä harvoja kertoja, jolloin pojalla nuoruudessaan\ntaikka myöhemminkään oli miehuutta kostaa. Myöhemmin aikoi hän monasti\nsamaa, mutta aina kutistui kaikki voimattomaksi, äänettömäksi\nuhkaukseksi, kunnes koko kostamisajatus kävi hänelle vieraaksi. Köyhät\nkostavat aina itse itselleen. Rikkaalle taas on köyhän yksilön turha\nkoettaakaan kostaa. Ei ole mitään niin raskasta syytöstä, että se voisi\nehdottoman varmasti tunkeutua kaikkien niiden suojavallien läpi, jotka\nkoskematon omistaja on rakennuttanut ympärilleen. Sellainenkin rikos\nkuin raiskaus -- ja mitä on köyhälle kansalle kautta aikojen muuta\ntehty! -- tuottaa syypäälle, jos sattuu liikkumaan ryysyissä, monet\npitkät vuodet kuritushuonetta, mutta rikas ottaa esiin lompakkonsa --\nsenkin vain kaikkein pahimmassa tapauksessa -- ja lahjoo häväistyn sekä\ntämän omaiset, ja kaikki on selvää ja klaaria.\n\nTaloudelliset kommellukset saivat kerran aikaan sen, että muudan pojan\nmuuten verrattoman hyvä toveri vaikeuksissa, jotka olivat osaltaan\npojankin aiheuttamia, käytti väärin painettua sanaa loukaten häntä\npersoonallisista syistä julkisesti -- tapa muuten, mikä on\npikkuporvarillisissa piireissä varsin yleinen ja etenkin kirjallisessa\nmaailmassa hartaasti käytetty. Poika suuttui suunniltaan ja päätti\nmaksaa samalla mitalla -- joskus toiste. Vartosi suotuisaa tilaisuutta\nkuin Uoti joulua, mutta sellaista ei koskaan tullut. Jäljelle\njäi vain kirvelevä haava. Ja sitten vuosien kuluttua, kun hairahtunut\ntoveri puolestaan jo oli unohtanut kaiken kaunansa, sattui hän\nkohtalon oikusta majoittumaan juuri pojan asuntoon maalla. Näin\näkkiarvaamatta kohdatessaan vanhan vihamiehensä kalpeni poika tietysti\nmielenliikutuksesta. Vieraskaan ei voinut täysin hillitä ällistystään.\nNyt olisi pojalla ollut jonkinlainen tilaisuus, mutta tämäkin päättyi\nsiihen, että vieras viipyi hänen luonaan useampiakin päiviä ja\nlähtiessään sanoi jotakin, ettei hänellä ollut vuosiin ollut näin\nrattoisia hetkiä. Ja samaa oli pojankin vastoin tahtoaankin itsekseen\nhymähdettävä.\n\nKöyhäin _vähäpätöisten_ käy melkoisen helposti laatuun sopia\nsovittavansa. Kunpa he vain saisivat sopia kansakuntainkin asioista,\njotta ei niiden tähden pidettäisi niin paljon vihaa, vuodatettaisi niin\npaljon verta ja tehtäisi niin paljon tuhotöitä ilman, että koskaan\npäästäisiin mihinkään sovintoon, mihinkään lopulliseen ratkaisuun sen\ntakia, että teennäisistä ristiriidoista ratkaisevat ne, joille\nristiriidat ovat kaiken olemassaolon ehto yksilöinä ja luokkana.\n\n\n\n\n2.\n\n\nMerkillistä kyllä kävi pojan elämässä aina niin, että kun poistuivat\nsyyt, jotka estivät jostakin, jonkin mielihalun tyydyttämisestä,\nilmestyi hetikohta jokin uusi syy taikka useampia verrattomasti paljon\npainavampina, kerrassaan ylivoimaisina.\n\nOli jo niin myöhäinen syys, etteivät lahnanlisut enää, alentuneet.\nTällöin oli kakaroiden keksittävä jotakin muuta ajankulua. Joku oli\njostakin katuojasta löytänyt viisikolmattapennisen. Tieto siitä levisi\nkuin kulovalkea. Kukaan ei tiennyt minkä kadun ojasta. Mutta tuntui\nuskottavalta, että jossakin ojassa saattoi olla toisiakin\nviisikolmattapennisiä. Ja niin tutkittiin kaikki katuojat\npäästä päähän, kyykittiin kaupunki ristiin rastiin ilman että\nlöydettiin mitään. Mutta tämä oli vain tavallisuudesta poikkeavan\nkorkeakonjunktuurin hetki. Tavallisesti leivottiin muuten vain kuraa\ntaikka kaarestettiin laivarannassa, missä aina oli tarjolla jotakin\nvaihtelevaa.\n\nTällä kertaa oli siellä valtaiset määrät hartsitynnyrejä, jotka olivat\nmenossa läheiseen maaseudun paperitehtaaseen. Tynnyrien yli oli hyvä\nloikkia ja niiden väliin vielä parempi piiloittautua:\n\n    Koli koli kollaa,\n    joko lymmyss' ollaan?\n\nJa sitten olivat tynnyrit viallisia, hartsinkappaleita vieri pitkin\njalkoihin, niin että sitä sai mielinmäärin kahmia taskuihinsa. Köyhäin\nmukuloille kelpaa muuten mikä tahansa, mikä vain on jostakin poissa: ei\nollut niin suurta lukua mitä kulloinkin kahmasi, kunhan vain kerrankin\nsai jotain.\n\nMutta hartsi oli erikoisen tervetullutta. Sitä kävi laatuun hieroa\nkämmeniinsä koulussa, kun voimisteltiin. Kädet pysyivät varmasti\ntangossa kiinni, niin, jäipä niihin tavallisesti vielä puolet\nkämmennahkaakin.\n\nLienee muuten paikallaan huomauttaa, ettei köyhäinkorttelien lasten\nelämä sentään toki ole pelkkää varjoakaan: silloin tällöin aukee heille\nmelkoisia ilon horisontteja, sellaisia nimittäin, joita ei järjestelmä\nparhaalla tahdollaankaan kykene heiltä kieltämään taikka joita se\npäinvastoin silmänlumeeksi järjestää heille.\n\nSirkukseen ei poika tosin koskaan päässyt, niin monta unetonta yötä\nkuin hän kiemurtelikin sen takia. Hänestä tuntui kerrassaan\nluonnottomalta, ettei saanut nähdä sen varmasti 120 nousevaa\nhenkilökuntaa, 60 hevosta, villipetoja, erämaanlaivaa ja käärmeihmistä,\nvetonumeroja, jotka ovat pakollisia kaikille sirkuksille.\n\nMutta sen sijaan pääsi hän jo varhaisessa nuoruudessaan kaksikin kertaa\npalokunnan juhlille. Sattui näet sellainen onnenpotkaus, että pojan\nserkku oli torvensoittaja, ja poika sai kantaa hänen nuottejaan, niin\nettä hän sai sanoa menneensä ensimmäisiin juhliinsa kuin caesari\nliehuvin lipuin ja helisevin soitoin. Niin, ja kerran tai kahdesti meni\nhän näihin juhliin -- aidan yli. Teki kuin järjestelmä, sekin hyppää\naina yli missä aita on matalin.\n\nJa siksi toiseksi järjesti kiltti isänmaallinen porvaristo vähintäin\nkahdesti vuodessa suuret katujuhlat loistovaloin ja ilotulituksin.\nPumpulitehtaan portilla taikka jossakin muualla oli suuri sähkö-N\ntaikka -A, raatihuoneen ikkunat olivat täynnä kynttilöitä, samoin\nkaikkien parempien ihmisten ikkunat, julkisten rakennusten harjoilla\nliehuivat kolmiväriliput, katuvierillä räiskyivät rasvakulhot ja\nräsähtelivät niin hauskasti, kun sylki niihin, raketit lensivät,\nsoittokunnat soittivat, kirkoissa oli kiitosjumalanpalveluksia,\nkaikkialla vallitsi ilo ja riemu. Mutta varsinkin koululasten ilo oli\nkatossa, he kun saivat lomaa. Kelpo porvaristo mieli täten osoittaa\nvilpitöntä isänmaanrakkauttaan ja opettaa alemmalle kansalle kuinka\npitää kunnioittaa esivaltaa, mutta varsinkin tsaaria ja tsaristista\nhuonetta. Silloin olivat köyhäinkorttelitkin täynnä jalompia tunteita!\nSuotta ei poika viime aikain kansallisen korkeapaineen vallitessa\nolekaan tullut ajatelleeksi, että jos oikukas ajatar saisi päähänsä\nkääntää ajan kellonviisaria joitakin vuosia taaksepäin, ja kirjat\navattaisiin, niin olisi suorastaan pyhyyden pilkkaa, jos tsaari ja\nhänen Rasputininsa ja Seyninsä rankaisisivat omistavaa luokkaa tämän\nnykyaikaisesta, kaikkein viimeisimmästä tosi-isänmaallisuudesta: palava\ninto, jolla se vain vuosikymmen sitten palvoi keisariaan ja yhteistä\nisänmaataan varmaan kuittaisi pahimmatkin \"vapaudenvuosien\" haltiossa\ntehdyt hairahdukset. Ja yhteisin ponnistuksin varmaan keksittäisiin\nkeino, millä työtätekevää kansaa voitaisiin rangaista siitä, että\nomistavan luokan isänmaanrakkaus riippuu konjunktuureista....\n\nNäihin aikoihin alkoivat myös pojan teatteriharrastukset, jotka silloin\nmuodostivat hänelle kerrassaan häikäisevän onnenaiheen ja jotka\nmyöhemminkin ovat hänelle olleet suureksi iloksi. Muudan pojan näppärä\ntoveri puhalsi kirjapainosta liput ja niin saivat he nähdä\nNummisuutarit ja Sota Rauhan Aikana: huonomminkin olisi poika voinut\nvalita ohjelmistonsa. Viisitoista vuotta myöhemmin syöpyi hän muuten\nteatterielämään ensimmäistä debyyttiään muistuttavalla tavalla: auttoi\nteatteritarjoilun emäntää limonaadipullojen avaamisessa ja sai siitä\nhyvästä näytöksien ajan seistä tuolilla oven suussa ja nauttia\ntaiteesta. Hän tekikin tämän niin suurella menestyksellä, että vuoden\nkuluessa oli keinotellut itsensä kulissimiehen tuttavaksi, kahdessa\nvuodessa näyttelijäin, kolmantena toimi tilapäisenä arvostelijana --\nerittäin helppo ammatti -- ja neljäntenä vuonna istuskeli jo kuin\nparhain pamppu johtajan pukuhuoneessa, kunnia, josta vain valiot voivat\nkerskailla. Tätä pojan nopeaa ylenemistä oli kuitenkin paljon auttanut\nse, että Runotar oli liihoitellut hänen matalaan majaansa parahiksi sen\nverran, että hän kykeni sorvaamaan seppeleiden nauhoihin tarvittavat\nsäkeet.... Ja itse asiassa on oikein ja kohtuullista, että hyve\npalkitaan, kunpahan vain palkittaisiin sielläkin, missä se ei esiinny\nsilkissä ja sametissa ja silosäkeet suussa, vaan työpuserossa taikka\nryysyissä ja toivottomuuden kirous huulillaan! Eikä poika suinkaan\nhalunnut turvautua tekopyhyyteen: hän näytteli myöhemmin itsekin,\njoskin joutui kokemaan vain välinpitämättömyyden katkeran kirouksen. Ja\nkuitenkin suoritti hän loisto-osansa -- äänettömän viinurin rollin\nRosvoissa -- sellaisella realismilla, että kyllä olisi sietänyt ainakin\naploodeja. Viinurilla on kappaleessa täysi syy olla kaiken kallella\nkypärän, ravintola kun on täynnä rosvoja, jos kohta -- parempia\nihmisiä. Pojan esittämä viinuri sen sijaan oli suorastaan jähmettyä\nkauhusta: sai tuskin peloltaan tarjottua rosvoille kulhonsa, jotka, jos\nne olisivat sisältäneet jotakin, olisivat kauhun tuottamasta\nvavistuksesta läikkyneet puolilleen. Rosvoista ei ollut taikaa; ne\nolivat kaikki tuttuja, sävyisiä miehiä, mutta se yleisö....\n\nJa oli vuokrakasarmin kakaroilla muitakin iloja. Isäntä oli kitsas\nmies, joka vaati vuokran aina täsmällisesti ja piti loppumattomia\nmoraalisaarnoja, jos suoritus myöhästyi. Mutta kaikilla ihmisillä on\nyhtäkaikki hyvätkin puolensa, niinpä hälläkin. Talon pihamaalla oli\nsuuri puutarha kymmenine omenapuineen. Joku toinen isäntä olisi pitänyt\nkaikki omenat itse kiinnittämättä mitään huomiota niihin pikkusuihin,\njotka syksyisin päivästä toiseen valuivat puutarhan aidanraoissa. Mutta\ntämä isäntä oli toista maata. Pari kertaa viikossa antoi hän talon\nmukuloille _useita_ maahanpudonneita taikka madonsyömiä mutta ei sitä\nvähemmän makealta maistuvia omenia sitä pikku hyväätyötä vastaan, että\nnämä lakaisivat hänen katuosuutensa -- kuutisenkymmentä metriä. Ja on\nhelppo arvata, että ilo oli molemminpuolinen ja vilpitön. Samalla kun\nisännällä täten oli tilaisuus osoittaa anteliaisuutta, opasti hän\nlapsia jo varhain työntouhuun; ties mitä muuten olisivat saaneet\npäähänsä silläkin aikaa, kun lakaisivat katua!\n\nJärjestelmä noudatti silloin muutenkin toisellaisia prinsiippejä kuin\nnykyisin: se ei häätänyt työläisiä, jos maksoivat vuokransa. Tällainen\nmenettely oli silloin sille edullista. Nyt on asuntokapitaalille\nedullisempaa häätää työläiset, kykenivätpä nämä sitten maksamaan\nvuokransa taikka eivät. Pojan kotikaupungissa on järjestelmä kuitenkin\nhäätöjä suorittaessaan ollut poikkeuksellisen myötämielinen köyhää\nkansaa kohtaan: on sijoittanut nämä vanhoihin parakkeihin aivan\nhautausmaanaidan viereen; siitä ei ole pitkä matka kierahuttaa\nhautaan vanhuksia ja lapsia, jotka eivät ota sopeutuakseen uusiin\nasunto-oloihinsa. Ja toisekseen on häädetyillä täällä mainio tilaisuus\najatella elämän vaihtelevaisuutta: elettiinpä paremmin taikka\nhuonommin, hautaan mennään yhtäkaikki. Sinne sitä ajaa jyrryyttää\nlopuksi asuntokeinottelijakin autuaasti päätettyään yltäkylläisyytensä\npäivät, ja talonomistajayhdistyksen puheenjohtaja laskee hänen\nhaudalleen seppeleen ja pitää puheen, missä ylistää edesmenneen\nsilmäänpistävää humaanisuutta, tämän laillisuutta, \"mikä näinä\nmelskeisinä aikoina on niin harvinaista\", ja tämän esimerkiksi\nkelpaavaa vaellusta yleensä. Köyhän, asunnottoman ja mitättömän\nkansalaisen kuolema ja hautaaminen sen sijaan ei kakistuta kenenkään\nkurkkua. Siinä ero....\n\nEikä siinä vielä kaikki ilot.\n\nSaapui välistä joulujakin. Harvoin pojan kotiin, useammin muualle.\nKotijouluistaan muisti poika vain verrattoman taituruuden, jolla äiti\nleikkeli joulukuusenkoristeita. Puodistakaan ei voinut ostaa kauniimpia\nkiiltopaperisia sydämenkuvia, konvehtivasuja ja paperiketjuja. Ja\nsentään oli tämä kaikki vain lastenleikkiä niiden kirjanmerkkien\nsuhteen, joita äiti vielä seitsemissäkymmenissä varjokuvan\ntyyliin leikkeli tuhansine sakaroineen, lehtineen, kukkaisineen,\njuhannussalkoineen, nuorineparineen, lapsineen. Poika ajatteli\nsuorastaan kateudella niitä kymmeniä ja satoja lapsia, jotka hänen\nsijastaan olivat kuudenkymmenen vuoden ajan saaneet nauttia äidin\nkeskellä huolien ääretöntä harmauttakin luomisinnosta ilakoivan sielun\nkauneuksista: lauluista, tarinoista, pikku kätöstensä viehättävistä\ntaideluomista.\n\nNiin, taideluomista! Sillä poika hämmästyi toden totta, kun äiti,\ntäytettyään seitsemänkymmentäyksi vuotta, lähetti hänelle kokonaisen\ntukun kirjanmerkkejä, joissa kyllä saattoivat viivat pettää, mutta ei\nkoskaan maku. Tässä kuva perheonnesta: äiti tuudittaa kehdon ääressä\npienokaistaan, pöydän alla leikkii lapsi nukkineen, taampana seisoo\nperheenisä ja ihastelee kotinsa somuutta. Tuossa taas on talonväki\npyykillä järven rannalla, näkyy puita, kiviä ja rantaan vedetty vene,\nyksi hämmentää pataa, toinen kurikoi vaatteita, pari lasta saapuu\neväsvasun kera. Tuossa paja, liekkejä ahjossa ja miehet täydessä\ntyöntouhussa, tuossa naisväki ompelemassa, tuossa häärää kivenhakkaaja,\ntuossa ovat pyykkärit tulleet rannasta ja ripustelevat nyt vaatteita\nkuivamaan, tuossa vihdoin paimen laumansa keskellä auringon kohotessa\nvuoren takaa.\n\nPoika ihmetteli ihmettelemistään: mitenkä jaksavat sormet, jotka koko\nikänsä ovat saaneet herkeämättä raataa ja uurastaa, jotka koko ikänsä\novat saaneet kohmettua kylmästä ja joita myöhäisen illan viima jo\npahaenteisesti jähmettää, saada aikaan jotakin tällaista, niin\nkärsivällisyyttä koettelevaa ja tuhansissa pikkuseikoissa liikkuvaa,\nmiten sielu näin elää ja luoda! Annappa, ajatteli poika, että\njärjestelmä olisi erehtynyt äidin suhteen ja pitänyt häntä yhtenä\narmoitetuistaan ja jouduttanut hänet oppilaitoksiin ja akatemioihin!\n\nNäistä äidin kätten ihmeistä sai poika sivumennen nauttia jo lapsena.\nJoskus jouluina, kuten sanottu, oli sellaista ylellisyyttä. Mutta\nuseimmiten ei kannattanut ajatella koko joulua. Oli iloittava toisten\njuhlasta. Ellei muualla niin torilla, minne hyväntahtoiset\nkaupunginisät olivat varanneet kuusen niille, joilla ei ollut enempää\njoulua kuin joulukuustakaan. Ja parisen kertaa tulla tupsahti\njoulupukkikin kuopuksen köyhään kotiin tuoden tullessaan kokonaisen\nvasullisen joululahjoja. Niiden lähettäjä oli hänen armonsa. Oli\nnimittäin onni, että äiti oli uskovaisia. Hänen armonsa muisti vain\nsellaisia; maailmanlapset ja maailmanlasten lapset eivät ansainneet\ntällaista huolenpitoa. Ja niin saivat äiti ja poika yhtä ja toista\nsuuhunpantavaa, käytettyjä vaatekappaleita, käytettyjä jalkineita,\nkäytettyjä leluja. Olisi ollut jumalan pilkkaa vaatia käyttämättömiä.\nHänen armoparkansa tulot laskettiin vain joissakin vaivaisissa\nmiljoonissa ja niitä uskovaisiakin sattui kaupungissa olemaan monia\nkymmeniä. Hyvä kun siis sai käytettyjäkin. Vaikkei niistä aina ollut\nonnea. Maailmanlasten lapset keksivät näet heti, ettei jumalanlapsen\nlapsen päällä välkkyvä nukkavieru samettinuttu ollut luonnostaan\nlankeava, ja siitä sai tietysti kuulla kaikellaista. Ja varsinkin\nkiiltonahkainen vormusaapaspari, joiden korot olivat auttamattoman\nkallellaan, tuottivat pojalle sanomatonta sydänsurua. Maailmanlasten\nlapset sallivat, että housut tehtiin äidin vanhasta hameesta, mutta\neivät sitä, että tavallisten ihmisten kakara kulki samettitakissa ja\nlinttaan menneissä vormusaappaissa kuin mikä markkinamarakatti!...\n\nNiin että olisi kohtuutonta väittää, ettei onnetar koskaan olisi\nkääntänyt etupuoltaan pojalle. Tämä tosin tapahtui ani harvoin, ehkä\nkerran tai pari vuodessa. Mutta hyvä kun silloinkin; sitä enemmänhän\noli syytä onnestaan nauttia.\n\nMutta unohdimme hartsitynnyrit.\n\nNiin, kerran kun poika paraikaa kaaresti niiden luona koko korttelin\nkakarain kanssa, juoksi veli hengästyneenä kutsumaan häntä kotiin. --\nHeti paikalla! kuului melkein pahaenteinen, liikutuksesta värisevä\nääni.\n\nPoika ajattelemaan, että nyt oli isä taas saanut verensyöksyn, mutta\noli silti merkillistä ja harmillista, että tultiin näin päätäpahkaa\nkutsumaan -- lapsia muuten kutsutaan aina päätäpahkaa! -- Äidinhän piti\nkatsoa isää. Toisekseen oli päivä kuitenkin ollut tavallisuudesta\npoikkeava siinä suhteessa, että poika oli saanut olla omissa oloissaan\nmelkein koko päivän.\n\nPoika juoksujalkaa kotiin, ja aivan oikein: isä oli todella saanut\nverensyöksyn, viimeisimmän, ja -- kuollut. Poika ei siitä ymmärtänyt\npaljoakaan. Isähän oli maannut jo vuosikausia. Ero oli vain siinä,\nettei tämä nyt lojunut vuoteella, vaan sohvankannella kahden tuolin\nvarassa, kynttilä pääpuolessaan ja äiti polvistuneena rukoilemassa\nruumiin ääressä lattialla.\n\n- Sinulla ei enää ole isää.\n\nSiinä kaikki, mitä äiti sai värähtävin äänin lausutuksi.\n\nHyvinkasvatettuna herrasväen lapsena olisi pojan tietysti niinikään\npitänyt langeta polvilleen tai ainakin itkeä katkerasti. Nyt oli hänen\nainoa mielteensä se, että tapaus merkitsi jotakin pahaa vain äidille,\nja suri sitä. Eikä hän jälkeenkään päin tuntenut mitään omakohtaista\nsurua kuoleman johdosta. Päinvastoin -- niin synnillinen hän oli --\ntotesi hän melkoisella tyydytyksellä, että oli tapahtunut huojennus\nhänen oloissaan, että maailma oli äärettömästi laajentunut, ettei hänen\nenää tarvinnut lukea virsiä ja kerrata Jerusalemin hävitystä, mikä\nkaikki yhteensä merkitsi sitä, että tie lokaviemärinsuulle oli\ntavattomasti lyhentynyt.\n\nMutta tämä huojennuksen tunne koitui kuitenkin äärettömän lyhyeksi.\nKoska köyhäinkorttelien onni olisi ollut pitkäaikainen?\n\nÄidille ei tapaus sen sijaan etukädessä merkinnyt mitään huojennusta,\nvaikka hänen elättiensä lukumäärä täten oli vähentynyt yhdellä. Vainaja\noli saatava hautaan ja se kysyi paljon varoja. Sanomalehden, papin,\nlukkarin, puusepän, haudankaivajan, kaikkien oli saatava tullinsa, ja\nkuitenkaan ei vainajan jälkeen jäänyt muuta kuin joku vanhuuttaan\nremppaantunut huonekalu, kaatumaisillaan oleva ja salolla tuettu\nkakluuni niihin luettuna, leski ja kaksi ruokahaluista poikaa. Kuolema\nherättää kuitenkin aina osanottoa ja juuri niissä, jotka eivät voi\nodottaa mitään veräjärahaa. Ja niin sai äiti kokoon sen verran, että\nselviytyi kaikkein välttämättömimmistä menoista, jopa että mureväki sai\nhautaustoimituksen jälkeen kahvikupposen haudankaivajalla. Mutta\nkustannusarvio ei käsittänyt issikkaa haudalle. Tällöin ratkaisi äiti\npulman yhtä nerokkaalla kuin yksinkertaisella tavalla, mikä\nneronleimaus hämmästytti poikaa vielä vuosikymmenien perästä. Miksi ei\nmennä jalan? Sehän oli hienoa! Ja kukaan taas ei ymmärtänyt hienoutta\nparemmin kuin äiti, joka oli parikymmentä vuotta palvellut\nherrasväissä, heidän armoillaan ja muilla. Hän oli itsekin sen takia\nmelkein herrasväkeä, samoin kuin koko perhe, vaikka olikin käynyt niin\nonnettomasti, että olivat sortuneet jokapäiväisten ihmisten pariin ja\nheidän tasolleen. Että heillä todellisuudessa oli jopa huonommin, sitä\nei oikeastaan ollut lupa eikä halua huomata. Entinen ympäristö oli\npakostakin luonut äitiin eräitä piirteitään, kuten aina palvelijoihin,\njoita hyvä jumalansa auttaa sokeasti ihailemaan isäntäväkiään,\nkunnioittamaan näiden omistusta ja omistuksen moraalia.\n\nVaikea sanoa mitä kelpo sukulaiset ja muut suruvieraat ajattelivat\ntästä hanhenmarssista, sillä silloin eivät marssineet muut kuin\npalokunta. Mutta eihän käynyt laatuun kieltäytyä ja siksi toiseksi oli\nsiinä yksi hyvä puoli: se tuli halvaksi. Vain rikas täti poikkesi\nsäännöstä ja ajaa körryytti issikalla saaton hännässä. Vauraus\nkuuluttaa kyllä aina omistamattomille tapojen yksinkertaisuutta, mutta\nei noudata itse oppiaan. Ja itse asiassa oli rikas täti liian vanha ja\nlihava, jotta olisi voinut kestää sellaista urakkaa, että olisi tunnin\npaikat tallustellut ruumisvaunun perässä epätasaisia kivikatuja\nhaudalle. Lihava vauraus ei kipakoi kuin laiha köyhyys.\n\nItse hautaustoimitus oli pojalta haihtunut unhon sumuun. Muisti vain\nkun palasivat haudalta. Oli iltamyöhä, sillä köyhäinkorttelien ihmiset\neivät arkisin kerkiä hautaamaan kuolleita päivällä. Taivas oli pilvetön\nja tähdet tuikkivat niin kirkkaina ylhäällä korkeudessa.\n\n-- Siellä ylhäällä on isänkin silmä, sanoi äiti.\n\nAlhaalla laaksossa oli tehtaiden ryvettämä kaupunki kietoutunut\nlauhkean syysillan sääliviin huntuihin. Kaikki oli niin merkillistä ja\njuhlallista.\n\nPoika oli liiaksi nuori ymmärtääkseen äidin surun taakkaa, näkörantaa,\nminkä leskeys oli avannut. Tapaus oli pojalle liian vakava.\nHärkäpyllyonnettomuus koulussa, se oli ollut toista. Se oli iskenyt\nkuin kolmenmiehen juhmurilla, se oli ollut helppo käsittää. Sen sijaan\nei pojan mieleenkään juolahtanut, että isän kuolema merkitsi kodin\npirstautumista entisestäänkin, että lasten oli heitettävä mielestään\nhartsitynnyrit ja lokaviemärinsuut ja ruvettava katsomaan eteensä,\näidin kuuden ja kahdeksan markan viikkopalkka kun ei mitenkään\nriittänyt kolmen ruokaan, vuokraan, polttopuihin, vaatteisiin. Pojalla\nei näet silloin vielä ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, että vain\nomistavain lapsille oli varattu tilaisuus muista huolista vapaina käydä\nkouluaan ja jatkaa opinnoitaan tavallisesti kokonaan huomioonottamatta\nmaksoiko koulutus vaivan vaiko ei, kun taas järjestelmä sen sijaan ajoi\nköyhäinkorttelien lapset jo varhaisessa kasvuiässään työhön ja koulutti\nheitä parahiksi vain sen verran mitä vaaditaan järjenlahjoilla\nvarustetulta työkoneelta, jotta tämä ei yksinkertaisuutensa vuoksi\ntuottaisi työnostajille vahinkoa.\n\nKuten ei järjestelmä kunnioita äitiyttä, milloin tämä sykkii ryysyissä,\nei se kunnioita lapsuuttakaan, milloin tämä ilmenee siellä, missä\njärjestelmän mielen mukaan ei oikeastaan saisi lainkaan olla lapsuutta.\nMalthuslainen hedelmättömyys on järjestelmän oppia rauhan aikoina.\nSuurien sotiensa kausina se sen sijaan suosii hedelmällisyyttä: mitä\nuseampi ihmishenki runneltavana, sitä suuremmat riistovoitot.\nJärjestelmän opit eivät ole kuolleita kaavoja. Ne vaihtelevat. Ainoa,\nmikä ei saa vaihdella, on käsitys järjestelmästä. Pelkkä sen iäisyyden\nepäileminenkin on myöhemmin maksanut tuhansille vapauden, hengen ja\nkunnian.\n\nIsän kuollessa oli jo pojalla monet epäilykset. Kainoimmatkaan toiveet\neivät tavallisesti olleet ottaneet toteutuakseen. Mutta hän ei toki\nosannut aavistaa, että vastoinkäymiset kuuluvat köyhäinkorttelien\nolemukseen, ettei köyhäinkortteleita ilman niitä olisi olemassakaan.\nEi osannut aavistaa, ettei äidin kohtalo koskaan ollut tuleva\nhuomattavasti kevyemmäksi ja että mitä häneen itseensä tuli, olivat\nkoettelemukset vain sitä raskaammat, kuta vähemmän valmistuneena ja\nkuta enemmän yksin hän ne sai kokea aina siihen myöhäiseen aikaan asti,\njolloin poika ymmärsi, että kaikkien osatonten kohtalo oli suunnilleen\nsamallainen, etteivät he, äiti ja poika, sittenkään ehkä olleet eniten\nkärsiviä, että miljoonat ihmiset menehtyivät vähin erin äidin lailla\nloppumattomasta, tuloksettomasta työstä. Mikä ymmärrys lopuksi auttoi\npoikaa etsimään uutta perhettä ja siinä piileviä vapahduksen voimia,\ntyöväenluokkaa kokonaisuutena.\n\nJa yhtäkaikki oli poika tilaisuudessa alkamaan jopa melkoisen\nloistavasti!\n\nÄidin nokkeluudesta taikka ehkäpä hänen ylhäisistä tuttavuuksistaan\njohtui, ettei pojan maailmalle lähtiessään tarvinnut alkaa kaikkein\nkarkeimmasta päästä, ei mennä mihinkään likaisiin verstaisiin, ei\ntomuiseen tehtaaseen eikä ruveta issikkapojaksi. Olivathan he tavallaan\nherrasväkeä ja virkakin piti olla sen mukainen.\n\nSanomalehtipoika! kas siinä sitä oli uraa kerrakseen, mainio tukikohta\nmistä sittemmin saattoi kiivetä vaikka latojaksi taikka vieläkin\nsuuremmaksi tekijäksi. Sanomalehtipoikanahan oli moni amerikkalainen\nmiljoneeri alkanut. Miksi ei siis kotoinenkin köyhäläispoika voisi\ntehdä ihmeitä, varsinkin kun pääsee alkamaan reseptin mukaan, joka\nmonien kuvausten mukaan juuri on ainoa oikea.\n\nÄidistä oli tietenkin yhdentekevää mikä pojasta tuli, kunhan tästä vain\npaisui yksi oikeista ihmisistä, vaikkapa nyt vain tavallinen\ntyöläinenkin, kunhan vain kunniallinen, sellainen, josta joskus\ntultaisiin sanomaan: kas sellainen poika sillä mammalla vain on! Mutta\nainahan sitä sentään herraslaakanen toimi oli toivottavampi, pysyi aina\nparemmin vaikutusvaltaisten näköpiirissä ja oli helpompi päästä\neteenpäin.\n\nÄiti itse ei tosin ollut koskaan päässyt eteenpäin, vaikka oli ollut\ntekemisissä jopa heidän armojensakin kanssa. Se oli sattumalta juuri se\nkoettelemus, jolla korkein tutki hänen hurskautensa aitoutta. Mutta\nmikä ei ollut onnistunut hänelle, se saattoi hyvinkin onnistua pojalle;\nsiinähän se aina polven muutos. Ja oli helppo arvata, että äidin\nesirukoukset pojan edesottamisen menestykseksi olivat sekä pitkät että\nhartaat.\n\nJa aluksi kaikki tietenkin kävi kuin tanssi. Lehtien kantaminen on\nerittäin yksinkertainen taito. Nousit vain puoli viideltä aamulla ylös.\nKipakoit kahvikupposesi juotua ja rievävoileipäsi syötyä kiirevilkkaa\nkirjapainoon, vartosit vuoroasi, taitoit saamasi satakunta lehteä\nsiroihin neliöihin, sieppasit ne kainaloosi ja sälytit pääsi päälle\nlisäksi erinäisiä satoja lehtiä tehtaiden portille, läksit kadulle\nkantamuksinesi kuin parahin kääpiöltuli, veit ensin lehtipinkat\ntehtaiden portille ja sitten jaoit yksityisnumerot unisille eukoille\ntalo talolta, porras portaalta, eukoille, jotka morkkasivat, jos olit\nunohtanut lehden tuomisen edellisenä päivänä, mutta harvoin kiittivät,\njos olit tuonut sen sekä eilen että toissapäivänä; olivathan he\nmaksaneet tilausmaksun, Ja sitten kun olit kiireimmän kaupalla jakanut\nlehdet, loikit kouluun -- ja siinä saikin pitää kiirettä, sillä tunnit\nalkoivat kahdeksalta. Menit kouluun painomusteisin, rasvaisin,\nlikaisin, kylmänkohmettamin taikka hiestynein käsin ja koetit muistaa\nläksysi miten parhaiten taisit. Sillä kun nousee puoli viideltä ja on\nkolme ja puoli tuntia melkoisen raskaassa työssä ennen tunnin\nalkamista, niin tulee helposti hajamieliseksi, mitä opettajan tietysti\non vaikea ymmärtää, enempää kuin sitäkään, mistä piirustuspaperit\ntulevat niin likaisiksi. Miksi ei pestä huolellisesti käsiä kotoa\nlähdettäessä!\n\nJa kun pääsit koulusta kotiin, oli kello puoli yksitoista. Kuusi tuntia\nsiis kahvikupposella ja parilla rievävoileivällä. Ja kuitenkin\nkehoittavat lääkärit antamaan lapsille _muun ruuan ohella runsaasti\nvälipalojakin!_ Kotia päästyäsi et liioin saanut mitään lämmintäruokaa\n-- äitihän oli tehtaassa -- ja ruuan laita oli yleensäkin niin ja näin.\nJa sitten kahdeltatoista taas uudelleen kouluun, mistä tultua söit\n\"aamullisen ruuanlopun\" ja luit läksysi, kunnes illalla vihdoin sait\nlämpöisen ruoka-aterian ja oli aika mennä levolle. Sillä seuraavana\naamuna oli taas lähdettävä puoli viideltä, aina vain puoli viideltä\nkuusi kertaa viikossa, kaksikymmentäkuusi kertaa kuussa, kolmesataa\nkertaa vuodessa ilman lämmintäruokaa päivällä ja yleensä mitään\nriittävää ruokaa riittävän usein, riippuen tämä siitä, oliko\näidillä tehtaassa riittävästi työtä vaiko ei. Sillä vaikka pojan\nnyt pitikin tulla omillaan toimeen, niin osoittautui, ettei\nkuuden markan kuukausipalkalla juuri voinut hankkia varsin monia\nlämminruoka-aterioita päivässä, että toisin sanoen kiitti, jos pysyi\npalkallaan puolipohjissa.\n\nJa vaikka sanomalehtien jakaminen käy melkoisen liukkaasti, niin on\ntässä ammatissa silti omat hankaluutensa ja varjopuolensa. Oli\nvarsinkin silloin, jolloin taivaallinen isä antoi vielä oikeita\npakkasia talvella, jolloin elohopea seisahtui kauhusta ja koski jäätyi\nniin että tehtaat seisahtivat kuin naulaan. Ja ellei ollut\nvillaihokkaita -- ja sellaisia ei siihen maailman aikaan ollut\nyhdelläkään köyhäinkorttelien mukulalla -- eikä varta vasten varattuja\njalkineita eikä palttoota eikä aina tuskin tumppujakaan eikä mitään\nmitä vetää taikka nostaa korvillesi, kun menit sillan yli ja koski\nhuohotti kaasuaan korvalehtiin ja poskipäihin ja nenänpäähän, eikä edes\nvatsassa ollut sanottavia mikä olisi lämmittänyt sisältäpäin, niin veti\nse naaman totiseksi. Jos silloin joku merkillinen perheenemäntä, jolla\noli sydäntä lasten vaikeuksille, olivatpa nämä omia taikka vieraita,\ntarjosi kupin kahvia, taikka makkaratehtaan sällit antoivat palan\nhöyryävää hampuusimakkaraa taikka leipurinrouva ojensi kuuman\nkorvapuustin, niin tulivat nämä kelpo sielut tehneeksi hyväntyön, jota\npoloinen lehtipoika ei koskaan unohda. Mutta useimmiten oli leipurin\nrouvalla, makkaratehtaan sälleillä ja perheenäideillä niin paljon muuta\najateltavaa, etteivät kerinneet lainkaan huomaamaan pientä\ntyöläisvesaa, ja niin sai tämä värisevänä ja kylmänkohmettamana\nselviytyä kouluun ja koulussa miten parhaiten taisi. Ei ollut kumma,\njos siitä kaikesta tuli erinäisiä vuosikymmeniä kestävä köhä ja\nsairaloisuus, joka kerran tai kahdesti olisi tehnyt ihmeitä, ellei\npoika olisi perinnöksi äidiltään saanut hassunkurista sitkeyttä, mikä\nei ollut missään järjellisessä suhteessa hänen heikkoon elimistöönsä ja\nruumiinrakenteeseensa.\n\nEikähän sitä kotonakaan aina ollut niin erikoisen lämmin; kun oli\nmaksettu vuokra ja vanhat ruokavelat, kun asunto- ja kauppakapitaali\noli saanut tribuuttinsa, ei usein enää jäänytkään mitään puujumalalle\n-- halkokauppiaalle.\n\nMutta pojan surut olivat yhtäkaikki toistaiseksi kissanhännän suruja:\nmiten olisi lukematta osannut läksynsä, miten olisi keksinyt riittävän\nsyyn poissaoloon koulusta, miten voittaa koulun paras juoksussa.\nYhteiskunnallinen kilpajuoksu oli alkanut, mutta pojalla ei ollut vielä\nsuuriakaan käsityksiä siitä, jos kohta hän sai jo koulussa havaita,\nettä jotkut toiset olivat paljon paremmin varustetut siihen, että\njoillakin toisilla oli muhkeat villapuserot ja naapukat, että jotkut\ntoiset tulivat hyvinvoivina ja riittävästi levänneinä kouluun, että\njoillakin toisilla ei ollut mitään syytä kärkkyä makkaranpalasia ja\nkuumia korvapuusteja vierailta, kun taas luokan ja koko koulun\noppilaiden suuri enemmistö oli hänen tasollaan ja sai luvan kipakoida\nmaaliin niine hyvineen miten parhaaksi näki.\n\nJa pojan elämä olisi soinnut hiljakseen ja huomaamatta -- alaspäin,\nkuten virta, ellei olisi ollut -- putouskohtia. Mutta juuri\nputouskohdat ovat pisaroita, jotka saavat köyhäinkorttelien muutenkin\nylitäyden huolten maljan läikähtämään.\n\nKohtalo oli liian kauan lellitellyt poikaa. Oli liikaa, että hän siinä\ntepasteli niin huolettomana ja ilman lisäveroa suoritti jokapäiväistä\naherrustaan. Oli jälleen pantava pasmat takkuun. Painokoneen\nhammasrattaat olivat liian kauan ratisseet ilman mitään vaihtelua.\nPimeässä nurkassaan olivat ne pälyilleet mistä saada jotakin\nrouskutellakseen. Ja kuinka ollakaan: arvattavasti siksi, ettei\npainohuoneessa jonkun kummallisen lain mukaan saanut lainkaan olla niin\nnuorta pojannaskalia, päättivät ne nälässään haukata poikaa.\n\nSormen menettäminen on tavattoman sukkela temppu. Ykskaks on jäsen\nmurskana, silmissä on vihreitä lieskoja, polvet notkahtavat, ja kaikki\non ohi. Tapaturman uhri kipakoi lääkärille, lääkäri leikkaa saksillaan\nohuisiin säikeisiin roikkumaan jääneen muodottomaksi jauhautuneen pikku\nlihakasan irti. Siinä kaikki. Ellei ota lukuun -- pitkällistä\nparanemisprosessia.\n\nPoika muisti kauan jälkeenpäin miten leikattu sormi mäiskähti ämpärin\npohjalle, miten käsi sidottiin ja miten hän lähti kotiin. Pisti sidotun\nkäden varovaisuuden vuoksi takin rintapieleen, jotta ei olisi kovin\nsäikähdyttänyt äitiä. Tämä istui niihin aikoihin kotona ripsujaan\nsolmien ja selkäänsä voivottaen, sillä ammatti koskee selkään: kovien\nsolmujen tiukkaaminen koskee jäseniin; äidille se maksoi loppuiän\nkestävän selkävian. Mutta äidit tuntevat lastensa ilmeet. Poika oli\ntuskin astunut ovesta sisään, kun äiti jo huomasi, että oli tapahtunut\njotakin tavatonta. Tavaton merkitsee köyhäinkortteleissa aina\nonnettomuutta, kun se taas keskikaupungilla voi merkitä mitä tahansa,\npääasiassa kuitenkin onnellista tapahtumaa. Odottamattomat\npörssiromahduksetkin ovat jotakin tavatonta: pikkuvarakkaat menettävät\nsilloin tavallisesti kaikkensa, mutta kapitaalin suurvalaat\nhykertelevät ihastuksesta käsiään: onni oli tavattoman suopea!\n\nSormen menettäminen oli kuitenkin niin kokonaan poissa laskuista, että\nsekä äiti että poika olivat kuin puulla päähän lyödyt. Kipeimmin koski\nseikka tietysti äitiin. Poika oli runneltu, ja pitkiin aikoihin ei\nvoinut olla puhettakaan tämän kuudesta markasta kuussa. Päinvastoin,\nties mitä lisäkuluja meni lääkärinhoitoon. Surkea päivä!\n\nOnneksi eivät köyhäinkorttelien onnettomuudet useinkaan ole lopullisia.\nItse korttelitkin lakkaavat olemasta, jos ja kun niiden onnettomuudet\npoistuvat. Ja niin ehtii päivä pilkahdella pilvien lomista ja onni aina\njossakin muodossa, vaikkapa nyt vain alakuloisestikin hymyillä.\nKirjapainolla oli omat syynsä kustantaa poika lasarettiin, samalla kun\nhänestä ensi kerran mainittiin sanomalehdessä: \"Tapaturma,\nkaksitoistavuotias poikanen menettänyt sormensa.\" Poika oli vasta\nyhdeksän vuoden, mutta journalistiikalle ei tietysti tuottanut\nsuurtakaan vaivaa lisätä hänen ikäänsä kolme vuotta, koska se oli lain\nmääräämä alin ikä kirjapainossa. Järjestelmä ja sen lehdet pitävät aina\ntiukasti kiinni laillisuudesta. Ei saanut tapahtua mitään laitonta.\n\nJa niin nykäsi onni jälleen kerran köyhäinkorttelien poikaa:\n\"kaksitoistavuotias\" pääsi sairaalaan ja sai kokea elämänsä siihen asti\nhuolettomimman kauden. Sai kerran itsekin loikoa herroiksi, kokea\ntämäkin autuus ja kenenkään kieltämättä!\n\nKöyhäinkortteleissa on kaikki nurinkurista. Onnet ja onnettomuudet ovat\nkaikki huiskin haiskin. Vauraan on mahdotonta aavistaakaan, milloin\nniissä on onni suurin, s.t.s. onnettomuus pienin. Eivätkä itse köyhäin\nkorttelitkaan ole tästä aina selvillä.\n\nSairaalassa ei pojan tarvinnut kantaa sanomalehtiä -- ja jokainen\njättää toimen, jos vain voi lainkaan välittämättä siitä, että siten\nheittää hyvästit tuleville miljoonilleen ja arvovallalleen\nyhteiskunnassa --; ei käydä koulua, sillä viisaus ei ainakaan siinä\niässä ole mikään kiihkeästi himottu autuus nälkäiselle vatsalle ja\ntyöstä väsyneelle ruumiille; ei juosta kadun yli nurkkapuotiin\npyytämään velaksi suuhunpantavaa, eikä ajatella kengänpohjia. Kaikki\noli kuin hyllyllä. Kenenkään kyynärpäät eivät olleet tiellä, olit\nkerrankin yhdenvertainen. Vaiva teki kaikki yhtäläisiksi lapsiksi. Ja\nöisin, kun sammutettiin lamput, heräsi raihnaus henkiin, ja kuin ennen\ntakapihan kaivolla liukui silmien ohi katkeamattomana saattona\nkuninkaat ja kuningattaret, prinssit ja prinsessat. Terveemmät\nsaapuivat sairaampien luo, elettiinhän yhteisen avuttomuuden, yhteisen\nturvattomuuden kollektiivissa. Useimmiten keräännyttiin vuoteen ääreen,\nmissä makasi mies jalka hiekkapussilla hirtettynä kattoon. Hän oli\nfideikomissin renki, miltä hevonen oli potkaissut poikki reisiluun,\nfideikomissin, joka sittemmin antoi paljon puheenaihetta. Renki oli\nkerrassaan kärsivällinen mies. Poika nukkui useasti hänen viereensä\nkeskellä satua -- mikään ääni ei ollut yön pimeydessä ärtyisästi\nkutsumassa \"sisälle\" -- ja mies parka ei hennonnut herättää häntä,\nvaikka poika yön kuluessa antoi hänen kipeään reiteensä potkuja\nsellaisia, että ne varmaan toivat rengin mieleen kokonaisen\nhevoslauman. Mutta tuon fideikomissin työläisethän olivat kuuluisia\nkärsivällisyydestään. Vuosisatojen kuluttua se tosin kerran loppui --\nloppui paha kyllä vain tässä fideikomississa -- mikä merkitsi, että\nusea noista esikuvallisista raatajista lopuksi potkaistiin suoraan\nsorakuoppaan. Mutta yksi heistä kaatui sankarillisessa taistelussa\nPietarin porteilla.\n\nNiin, ja äiti tuli niin useasti katsomaan ja hänellä oli joka kerta\njotakin tuomista ja kerran oli heillä oikeat pidotkin piparkakkuineen,\nkun oli pojan syntymäpäivä. Mutta harvinaiset herkut olivat takertua\nkurkkuun, kun sattui niin hullusti, että pojan oli seuraavana päivänä\nnoustava leikkauspöydälle; aina on jokin takerruttamassa palaa köyhäin\nkurkussa!\n\nMutta tällainen surkeus oli ohimenevää laatua, ja sairaalassa sattui\npaljon vakavampaakin: jotkut potilaat sortuivat vaivoihinsa ja kuolivat\naivan kuin yhteisestä sopimuksesta -- aina yöseen aikaan. Jostakin\nsängystä kuului sydäntäsärkevää voivotusta, vain yhdessä kolkassa oli\nvaloa, joka sairaanhoitajattaren liikkuessa loi niin kummitusmaisia\nvarjoja yli huoneen. Se oli aina niin kammottavaa, vaikka hoitajatar\nantoi ymmärtää, ettei siinä ollut mitään hirvittävää, että potilas oli\nvain menossa taivaaseen. Poika kuuli välistä, kun kuolevat rukoilivat.\nMuudankin pyysi jumalaa antamaan anteeksi poliiseille, että nämä olivat\nhäntä potkineet, vaikka hänen selkärankansa oli ollut poikki; potilas\nparka oli sattunut putoamaan jostakin ja poliisit olivat korjanneet\nhänet humalaisena. Ja sattui jopa kummallisempaakin. Muudan\nkeuhkotautipotilas oli viimeisillään eikä voinut parhaalla\ntahdollaankaan sylkiessään tähdätä astiaan. Tämä tuotti hänelle aina\nsairaanhoitajattaren nuhteet. Nuo alituiset nuhteet koskivat lopuksi\npojan sydämeen. Harvinaisen päättäväisyyden puuskassa otti hän\nsuurikokoisen sanomalehden ja levitti sen keuhkotautipotilaan\nsylkiastian alle. Potilas ei jaksanut sanoa mitään, loi vain syvää\nkiitollisuutta osoittavan katseen poikaan. Oli ilta ja sairaala vaipui\nvähitellen unen helmoihin. Aamulla, kun herättiin, oli potilas kuollut.\nJa poika oli tehnyt hänelle viimeisen palveluksen! Se oli pojan\nmielestä parhain palveluksensa vielä vuosikymmenienkin perästä. Mutta\nse ei ollut hänen ainoita \"palveluksiaan\". Viereisessä vuoteessa virui\nhivutustautinen nuorukainen, aina ärtyinen ja hermostunut vaivainen,\njoka vaivoin jaksoi omin apuinsa raahustaa asioilleen. Hänestä ei\nkukaan pitänyt, taivas tietäköön miksi, ja useamman kuin yhden kerran\npisti poika taikka joku muu vintiö jalkansa eteen hänen astuessaan ohi,\nniin että hän romahti lattialle pitkin pituuttaan ja kolisten kuin\nluukasa, mikä hän muutoin olikin.\n\nSanalla sanoen oli köyhäinkorttelien pojalle sairaalassa enemmän valoa\nkuin varjoa, ja koskaan ei hänen surunsa ollut suurempi kuin silloin,\nkun lääkäri ilmoitti, että hän saisi lähteä kotiin. Taas kouluun, taas\nsanomalehtiä kantamaan, taas epävarmoihin taloudellisiin oloihin!\n\nMutta ei auttanut, oli taas koetettava ottaa uusi ote elämästä;\nkoetettava saada toiset oppilaat koulussa kiinni, koetettava paremmin\nvaroa hammasrattaita. Ja kun hän oli oikein uurastanut sekä kadulla\nettä koulussa, satamoitui hän jälkimmäisen lopetettuaan kokonaan\nkirjapainoon, nyt jo suurempana herrana -- juoksupoikana 12 markan\nkuukausipalkalla.\n\nKöyhäinkorttelien sääntöjen mukaan oli hän koulunsa käytyään 12 vanhana\nkuitenkin siinä iässä, että olisi pitänyt itse kokonaan elättää\nitsensä. Äiti ja poika tulivat ennenpitkää siihen yksimieliseen\ntulokseen, ettei kirjapainoala sittenkään ollut se oikea. Oli muitakin\nherraslaakasia aloja, kuten esim. kauppa-ala. Ja pojan onnentähti\njohdattikin hänet sittemmin tähän toiseen erinomaiseen ammattiin.\n\nJa kuitenkin, jos hän olisi jäänyt sanomalehteen, olisi hän varmaan\nvähin erin, ensin aikansa joka päivä puhdistettuaan tusinan verran\nlampunlaseja, lakaistuaan puolen tusinaa lyijytomuisia ja yskösten\ntahrimia lattioita, hakenut anniskelusta latojille voileipiä, juossut\nmuilla asioilla, latonut sekalia ja ollut mukana 12 tunnin ajan vähän\nkaikessa, ylentynyt latojaksi ja aikansa ladottuaan ja yskittyään\n25-vuotiaana kuollut kiltisti keuhkotautiin. Kentiesi oli äidin ja\npojan vaistomainen kaukonäköisyys kuitenkin onneksi. Ehkä oli parempi,\nettä valitsivat kauemmin kestävän tien. Itse sanomalehdelle ja\nkirjapainolle ei siitä tullut mitään vahinkoa. Köyhäinkorttelit\nsyytävät syytämällä keskenkasvuista työvoimaa painoruumiin ja\nlatomoihin. Mutta onpa tämä miten vankkaa ja sitkeätä tahansa, yli\nkahdenkymmenenviiden vuoden eivät kirjaltajat kuitenkaan keskimäärin\nota elääkseen. Järjestelmä ei ota liikoja maksaakseen siitä, että sitä\npönkittävä, ihannoiva ja ikuiseksi kuuluttava sanomalehti tuottaa sille\nliikoja kuluja: kitkaa pyritään poistamaan teräskoneista, lihaskoneet\npitäkööt itse huolen kitkastaan. Ei kannata antaa riittävästi palkkaa,\nei järjestää kylliksi lyhyitä työpäiviä ja välttämättömän tarpeellisia\nlomia, ei varustaa työhuoneita tarpeellisilla hygieenisillä laitteilla.\nJos latoja kapinoi sitä vastaan, että hänet määrätään hautaan jo\nnuoruudessaan, ja tekee lakon, on järjestelmällä käytössään kokonainen\nkaarti nuoria kuhnureja, jotka ovat kykynsä mukaan valmiit tilapäisesti\nyrittämään latojan raskasta ammattia -- kaksinkertaista palkkaa vastaan\nkymmenennestä osasta työstä. Ja siksi toiseksi ei latojaa mikään pakota\njäämään kirjapainoon, siirtyköön johonkin toiseen ammattiin, jos luulee\nkykenevänsä. Esimerkiksi räätälinammattiin taikka suutarin! Järjestelmä\nei pakota ketään mihinkään työhön. Se on nälkä, joka pakottaa!\n\nJa niin on tässäkin pojan ensimmäisten unelmain mustassa taivaassa\nsiitä lähtien, kun hän suoritti veronsa sille, uhrattu järjestelmän\nalttarille enemmän kuin kokonainen sukupolvi kirjaltajia!\n\nPoika muisti eritoten yhden näistä: vähäinen varreltaan, mutta\nvoimakas, melkein kuin atleetti ja rintakehä kuin leijonalla. Oli\nmelkein pojan ikäinen, ja tapasivat he toisensa monien pitkien vuosien\nkuluttua. Pojan uusi ammatti, joka piti pelastaa hänet vanhan uhalta,\noli jo melkein ennättänyt tehdä lopun hänestä. Keuhkoista ei ollut\nminnekään ja lääkäri oli sanonut pojalle, että hankkiutuisi lähtöön.\nVankkarintainen toveri surkuttelemaan: \"Että sinullekin piti käydä näin\nhuonosti!\" Mutta hänen olisi ollut paras säästää surkuttelunsa\nitselleen. Sillä kolmen vuoden kuluttua tästä oli hän sekä kuollut että\nkuopattu! Jopa aikaisempaan kuin monet hänen tovereistaan, vaikka\nhänellä oli rintakehä kuin leijonalla, vaikka hän oli melkein atleetti!\n\nJa sama on ollut kaikkien hänen ikäistensä kohtalo, joka ainoa heistä\non kuollut, yksikään heistä ei ole elänyt yli kolmenkymmenen, jos on\njäänyt ammattiinsa.\n\nSe sanomalehti, se se on maksanut työläishenkiä, sille on kokonainen\ntyöläispolvi äärettömässä uhrautuvaisuudessaan, äärettömässä\nkärsivällisyydessään ja vertaansa vailla olevassa jaloudessa antanut\nkaikkensa.\n\nMutta tämä työssä retkahtanut sukupolvi ruokki sydänverellään käärmettä\nomalla povellaan; ei ole koko maassa lehteä, joka olisi syvemmin\nhalveksinut työväenluokkaa, intohimoisemmin vastustanut sen\nkainoimpiakin vaatimuksia ja julkeammin ärsyttänyt järjestelmää ja sen\npakkokoneistoa työssään menehtyvää ja elämänoikeuksia vaativaa\nraatajistoa vastaan. Ja kohtalon vuosina kirjoitti lehti, etteivät\ntyöläiset oikeastaan ole ihmisiäkään vaan mitä lienevät alemman asteen\neläimiä, joita ei kuoltuaan sopinut haudata edes siunattuun maahan,\nvaan sen sijaan viskata johonkin patteriin.\n\nNiin kiltti on järjestelmä ja sen kulttuuria kehittävät ja varjelevat\nsanomalehdet!\n\nJa niin arvottomia työläiset, jotka uhraavat henkensä järjestelmän ja\nsen sanomalehtien hyväksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ennenkuin onni ennätti hymyillä pojalle nuuskapuntuista,\nsillitynnyreistä ja keisarivihreälaatikoista ja päästä ratkaisemaan\nhänen elämänsä suurta pulmaa, oli vähältä, ettei hänestä sillä välillä\ntullut oikea herrapoika, sittemmin viinuri ja -- miksikäs ei -- lopulta\nravintoloitsija, merkkihenkilön ammatti, joka on jokaisen viinurin\nsalaisten toivojen päämaali niin kauan kun reumatismi ei ole\nvienyt koipia alta taikka lemmentaudit sortaneet hautaan,\nsukupuolihauskuttelu kun on ainoa ajanviete sinä vuorokauden aikana,\nminkä viinuri saa olla vapaana.\n\nOnni ja herraslaakasuus näet potkasivat poikaa niin, että hän pääsi\nravintolaan passaripojaksi -- täydellä ylläpidolla & juomarahat. Hän\noli silloin kolmentoista, ja aikaisempaan ei juuri voi toivoa\npääsevänsä itsekannattavaksi -- parempien ihmisten lapset kun voivat\nsellaista ajatella vasta tuossa kolmenkymmenen korvissa, jolloin he\novat valmistuneet niin pitkälle, että voivat vanhempainsa sijasta elää\nvieraiden kustannuksella.\n\nJa mikä parhainta: poika saattoi myös vähin erin ruveta ajattelemaan\näitinsä auttamista. Sillä kummallista kyllä: mitä nuorempi ja\nkykenemättömämpi hän oli äitiään auttamaan, sitä enemmän tunsi hän\ntarvetta siihen, kun taas vanhempana, jolloin kaikki kunnialliset\nlapset turvaavat vanhempainsa vanhuudenpäiviä -- ei tosin muuta kuin\nperiaatteessa, sillä kun lapset ehtivät siihen ikään, että\nmahdollisesti voisivat ruveta ajattelemaan vanhempainsa tukemista, on\nheillä jo itsellä enemmän lapsia kuin mitä kunnolla voivat pitää\nhengissä tuon tarpeen, mutta varsinkin auttamismahdollisuuksien laita\noli niin ja näin. Ensimmäisiä yrityksiään tässä teki poika\ntuossa kahden kolmen korvissa, jolloin hän, äitinsä valittaessa\nrahaniukkuutta, oli pistänyt kätensä housunsa halkiomeen ja sopertanut:\n\"Tyllä mulla on, tyllä minä annan!\" Kun hän taas muutamaa vuotta\nvanhempana kerran tai useammastikin oli äidin tehtaassa ollessa\nhuuhtonut käytetyt, mutta pesemättä jääneet ruoka-astiat vadissa, missä\noli likaisten kasvojen pesuvettä. Niin ettei häneltä suinkaan\nharrastusta puuttunut.\n\nMutta passaripoikana kävi paremmin laatuun auttaa. Sillä paitsi sitä,\nettä hän aamusin seitsemältä noustuaan kiillotti kahdeksan paria\nkenkiä: patruunan ja patrunessan ja kuuden herraspojan ja -tytön,\nkuurasi erinäiset tusinat veitsiä ja haarukoita, kuivaili piikain\nkanssa huuhdeltuja astioita, kantoi puhtaita ylös ja käytettyjä alas,\nhuolehti lämmittämisestä ja juoksi talon asioilla ei ainoastaan ylös ja\nalas vaan myös pitkin ja poikin, tarvitsivat häntä siinä sivussa myös\nvieraat. Nimittäin paremman puolen vieraat. Sillä ravintoloissa, kuten\nyhteiskunnassakin, on kaksi puolta, parempi ja huonompi, ja huonomman\npuolen vieraat toimittivat kyllä itsekin asiansa. Ja niin sai poika\npäivittäin sievoisen kapitaalin juomarahoina -- välistä jopa kokonaisen\nmarkan! Ja kerran hän sai jopa enemmänkin. Muudan paremman puolen\nvieras, talon välittäjä, kauppamatkustaja taikka joku muu ylhäinen\nherra näet pyysi häntä menemään ostamaan sikaari-imukkeen. Poika meni,\nmutta kaikeksi onnettomuudeksi toi luisen sijasta lasisen. Tämän\nhirvittävän erehdyksen raivostuttamana viskasi vieras imukkeen suoraa\npäätä pojan kalloon, niin että se -- imuke meni tuhansiksi sirpaleiksi.\nSivistyneenä ihmisenä katui vieras hetikohta tekoaan ja maksoi pojalle\nkaksi markkaa.\n\nMutta tällaiset tapaukset olivat vain harvinaisia onnenpotkauksia,\njoiden poika toivoi toistuvan mahdollisimman usein, kuten aikaisemmin\nisän selkäsaunojen. Se rahanahneus, se tekee ihmisen hirtehiseksi!\n\nPääasia kuitenkin oli, että poika oli tuon tuostakin tilaisuudessa\npistämään äidin kouraan suutarinmarkan ja välistä jopa oikeankin\nmarkan, millä poika arveli äidin tulevan autetuksi pitemmiksikin\najoiksi.\n\nMutta muuten oli ammatti aika hitsiä. Nousit seitsemältä ja sait mennä\nmaata vasta 12-1 korvilla yöllä, kun ravintola suljettiin. Työpäivät\nvenyivät 17--18-tuntisiksi ja suurimman osan tästä ajasta sait viettää\nsyvällä maan alla, minne virtasi vain niukka valo ylhäältä maan\nrajasta, minne oli sijoitettu vinot valoaukot. Näitä valoaukkoja\nluulivat ravintolasta palaavat paremmat vieraat sitten miksikä\nmilloinkin lähettäen niistä välistä sinne alas sivistystasoaan tarkkaan\nvastaavat terveisensä -- missä muodossa mikin. Mutta olisihan ollut\nluonnotonta, että piiat ja passaripoika olisivat pyytäneet päästä ylös\njuhlasaliin. Eihän tällöin olisi noudatettu mitään järjestystä. Sillä\nhotelleissa, kuten kaikkialla muuallakin, on oltava ala- taikka\nlaitapuolella niiden, jotka\n\n    \"herkut, mukavuudet\n    toisille toimittaa\".\n\nKaikki tämä oli omiaan kalventamaan posket, jotka siinä iässä vielä\npyytävät saada punehtia, ja tekemään hengityksen niin lyhyeksi,\nvarsinkin jos suvussa on hengityselinheikkoutta. Mutta toisekseen sai\nsyödä tarpeekseen tarvitsematta olla vanhan äitinsä taakkana. Ja sitten\nsai siellä nähdä niin paljon yhtä ja toista ja oppia tuntemaan elämää,\ntutustua rahvaan lisäksi sivistyneisiinkin ja heidän tapoihinsa: pääsi\nläheiseen kosketukseen parempien ihmisten kanssa siellä ylhäällä. Sinne\nkerääntyi iltaisin virkamiehiä, tuomareja ja poliisikomisaarioita,\ntukkukauppiaita ja konttooripäälliköitä, talonisäntiä ja maalaissetiä,\nmutta ennen kaikkea kauppa-apulaisia, jotka viimeksi mainitut vielä\nsilloin kuuluivat taatusti herrasluokkaan, eivätkä heiluneet maan ja\ntaivaan välillä, kuten nykyään on useimmiten laita. Kaikki paremmat,\nmaalaissetiä lukuunottamatta, saapuivat niin siroina ja nuoltuina,\nlemahtelivat hajuvesiltä ja hienoilta saippuoilta ja puhuivat ruotsia,\nsillä siihen aikaan ei yksikään tosi isänmaan ystävä alentunut puhumaan\nsuomea, jos vain taisi, vaikkapa vain mongertaenkin ruotsia. Pelkästään\nse, että taisi tätä hienompaa kieltä, oli varma merkki siitä, että\nvieras oli sivistyneitä; voimasanatkin olivat tällöin niin viehkeitä ja\nmitä muuta kalliit juomat kihauttivat kielelle, sitä ei alempi\nkansa ymmärtänyt. Mutta huonommalla puolella olivat lauantai- ja\nsunnuntai-illat merkkitilaisuuksia. Vain tällöin oli köyhemmällä\nkansalla varaa istua ravintolassa ja haihdutella huoliaan. Siellä ei\npuhuttu ruotsia eikä kainosteltu. Siellä puhuttiin ja vannottiin\nsuomeksi ja juotiin 2,000 pulloa olutta kumpaisenakin iltana; jalommat\nnesteet valuivat kaikki paremman puolen suuntaan. Siihen aikaan oli\noluttehtailla korkeakonjunktuurinsa, jonka vallitessa niitä ilmestyi\nkaupunkiin enemmän kuin kansakouluja ja sadan markan osakkeista\nmaksettiin 2-300 markkaa aina siihen asti kun alempi kansa teki tenän,\njolloin osakkeet putosivat 50 -- penniin, mikä taas merkitsi erinäisiä\nvararikkoja, miljoonakavalluksia, itsemurhia ja tiilenpäitä.\n\nMutta yöllä, kuu ravintola suljettiin ja kummankin puolen vieraiden oli\npoistuttava, oli näiden ero haihtunut olemattomiin, kumpainenkin puoli\naivan hämmästyttävästi noussut ja laskenut samalle tasolle. Kummankaan\npuolen vierailla ei ollut paljon koivista tietoa, kumpaisetkin olivat\nyhtä äänekkään ilon vallassa taikka kukoivat yhtä hartaasti, ylempi\nkerros oli aikoja sitten alentunut käyttämään suomea, kun taas jotkut\nalemmista olivat yltyneet näyttämään, että kyllä tässä ruotsia osasivat\nhuonommatkin. Pääasia vain oli, että paremmat elämöivät kilpaa alemman\nkansan kanssa. Niin, vieläpä voittivatkin tämän, sillä vaikka ylemmiltä\noli herraskaisuus vähin erin illan kuluessa huvennut, oli poliiseilla\nkuitenkin merkillisen tarkka nenä vaistoamaan, kuka kukin oli, keitä\noli kierrettävä, keitä kursailematta korjattava kaupungin sydämeen; ja\ntietoisuus tästä se aina jossakin määrin hillitsi niitä, jotka huonompi\npuoli oksensi sisuksistaan.\n\nJa välistä saatiin paremmalle puolelle oikein hienon hienoja vieraita,\njoista toiset tällöin puhuivat jopa venättä. Näitä saapui milloin\npaikkakunnalla oli joitakin tavallisuudesta poikkeavia isänmaallisia\njuhlia, rautatienvihkiäisiä taikka muita sellaisia. Tällöin oli\nalhaalla morkussa viikkokausia lisähuisketta, kaikkein hienoimman\nporsliinin puhdistamista, kaikkein hienoimpien veitsien ja haarukoiden\nkiilloittamista, ja kuukkerskan paino putosi huomattavasti alle sadan\nkilon ylenmääräisestä höyryämisestä. Mutta sittepä hän saikin\nsuorastaan ihmeitä aikaan: outo ruokalaji ruokalajin jälkeen ilmestyi\njuhlapöydälle, herkut seurasivat herkkuja, ja kaikilla oli ranskalaiset\nnimet; siinä liemiä monenlaisia, siinä paistikkaita, siinä kyljyksiä,\nsiinä sikaa, härkää, lammasta, vasikkaa, lintua ja kalaa keitettynä,\npaistettuna, suolattuna, savustettuna, siinä säilykkeitä, siinä\nhyytelöitä, siinä hedelmiä. Mutta viinit veivät sentään kaikesta\nvoiton: niitä oli kymmeniä eri laatuja, kaikki kuohuavia ja kuulaita,\nja sitten viinaa ja konjakkia, rommia ja punssia, ja vihdoin liköörejä,\nkaikkea väriä: valkoista, ruskeata, keltaista, vihreätä.\n\nTällaisina hetkinä painui juhlatuuli aina maakertaan asti, jätteet\ntasattiin kristillisesti keittiössä, mutta ykssilmäinen tallirenki\nkorjasi kaikki avatut, mutta ei tietysti loppuuntyhjennetyt pullot ja\nkännäsi monta viikkoa -- varovaisuuden vuoksi tallissa, missä hän\nuseamman kuin yhden kerran sortui hevosen jalkoihin, mistä ei\nkuitenkaan mitään haittaa hänelle; hevosparka näet oli sellaisen\nhirvittävän harhaluulon vallassa, että ykssilmä oli sen isäntä, ja\ntalli olisi saanut ruveta vaikka palamaan ilman, että tuo kelpo eläin\nolisi laskenut kaviotaan viereensä uinahtaneen kaverinsa ruholle.\n\nMutta sitten tapahtui jotakin, mikä pojan elämässä myöhemmin sattui\nmonta kertaa: herraskaisuus alkoi painostaa. Poika ei ollut tietoinen\ntästä, mutta hänen sisimmässään kalvoi silti kalvamistaan. Hänessä\nheräsi yhtäkkiä sama voimakas tunne kuin herroissa siellä ylhäällä,\nhalu -- piehtaroida loassa -- elää väärentämätöntä alemman kansan\nelämää. Liian voimakas kulttuuri pakotti etsimään vastakohtaansa:\nalkeellisen elämän karuutta.\n\nHän rupesi kaipaamaan maalle, jonne äiti oli jollakin salaperäisellä\ntavalla toimittanut hänet aikaisemmin parina kesänä, salaperäisellä\nsiksi, että kuukausi maksoi kokonaista 10 markkaa, ja pojalle pysyi\naina arvoituksena, mistä äiti sai niin paljon kokoon. Sattui parahiksi\nvielä joulu, ja töllin isäntämies lähetti maalta terveisiä, että jos\npoika halusi sinne jouluksi, niin pääsi hänen mukanaan, kun tuli\naattopäivinä kaupunkiin.\n\nPoika tietysti halusi päästä pois vain jouluksi, mutta patruuna pani\nvastaan: Tapaninpäiväiltana tuli aina niin paljon vieraita, ei käynyt\nlaatuun, että poika oli poissa -- kuka avasi ne 2,000 olutpulloa? -- ja\nsiksi toiseksi odottivat häntä joululahjat: kokonainen pukukangas,\nkauluksia, rahaa!\n\nKaikkien köyhäinkorttelien laskujen mukaan olisi pojan nyt pitänyt\njäädä, kun kerran oli tilaisuudessa saamaan oikeita joululahjoja:\npukukankaan, kauluksia, rahaa. Mutta juuri tässä näyttäytyivät\nolosuhteiden luomat heikkoudet, poika löi mieluummin korvalle\nansiomahdollisuutta ja kunnianhimoa, luopui mieluummin paikastaan ja\njoululahjoistaan kuin kieltäytyi noudattamasta hetken mielijohdetta:\npäästä pahnoille!\n\nJa niin livisti hän ravintolasta ja jätti patruunan ja patrunessan ja\nparemman ja huonomman puolen ja hylkäsi loistavan tulevaisuuden\nviinurina, kellarimestarina ja ravintoloitsijana, sanalla sanoen\narvostettuna kansalaisena, ja hyppäsi töllinmiehen lohnaksiin\nviinalekkerien, heinäin ja köysikimppujen lomaan.\n\nPoika muisti tuon joulun paremmin kuin monen muun; tölli kuin\nrotanloukku, pirtti sauhuinen ja kylmä, takka luhistumaisillaan,\nruutuja rikki, kirppuja ja torakoita, miehet vannoivat ja huusivat --\navarissa pirteissä huudetaan aina --, naisväen ääni oli oudostuttavan\nkimeä, lapsilla vuotavat nenät, rasvanahkan, tervan ja ties minkä\nhajua, kaikki karkeata ja räikeätä mutta roimaa ja väärentämätöntä. Ja\nsitten pahnat ja kuusi! Äiti oli antanut mukaan somia koristuksiaan ja\nsuuren hänen armoltaan saamansa vanhan pitkän paperisuikaleen, jossa\ntietysti ruotsiksi seisoi: Kunnia jumalalle korkeudessa j.n.e. Ja\nsitten vihdottiin ja sitten syötiin ja sitten juotiin. Karsta varisi\nkatosta huudoista ja hoilotuksesta ja lasten ilakoimisesta. Mutta\nvähitellen isäntäväki väsyi ja heittäytyi makuulle. Valveilla oli vain\nrenginmoinen, setämiehen tytär ja kaupungin \"herraspoika\". Viina oli\nhellyttänyt rengin hellemmät tunteet, ja alkoi hän aluksi leikillään,\nmutta sitten täydestä todesta lähennellä setämiehen tytärtä. Tämä\nkiertämään kuusta, ja renki perässä. Kiersivät ja huohottivat, kunnes\n\"Jumala korkeudessa\" sekaantui rengin jalkoihin ja meni siekaleiksi,\nkuten rauha maassa ja ihmisten hyvä tahtokin. Mutta ennenkuin tämä\n\"kuusileikki\" oli loppunut, oli kaupungin herrapoika jo unen helmoissa.\nOli parempien ihmisten viljoilla tottunut, ja lisäksi tiesi, että\ntölleissä oli juhla vain kerran vuodessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitä siunattua tölliä! Mitkään pojan aikaisemmista taikka myöhemmistä\nkokemuksista jättivät tuskin voimakkaampaa, niin, ja siunatumpaa\nmuistoa jälkeensä, siunatumpaa siksi, että poika ensi kerran sai täällä\nsilmänsä auki näkemään karuuden kauneus ihmisissä ja oppi\nkunnioittamaan känsäisiä kouria ja työn jäykistämiä mutta teräksenkovia\nlihaksia, oppi kunnioittamaan työtä ja työn suuruutta.\n\nPoikaa hymyilytti monesti jälkeenpäin, kuinka häntä siellä ensi\nkerralla kaikki kauhistutti. Kuinka kaupunkilaissilmä piti kaikkia\nihmisiä rumina, näiden ääntä raakana, näiden käytöstä naurettavan\nkömpelönä. Tätä ei kuitenkaan käy kummeksiminen. Sillä kaupungista\nsaapuu täysikäisiäkin, saapuu jopa näiden omaa verta ja lihaa, mikä\njoissakin vuosissa on kaupungin mukulakivillä taikka asfaltilla oppinut\nniin keikaroimaan, sievistelemään ja \"kilauttamaan koreasti\" kieltään,\netteivät enää maalle mennessään lainkaan jaksaa muistaa omaa\nalkuperäänsä, vaan nauravat murretta, josta töintuskin ovat itse\nvapautuneet omatakseen ehkä monta vertaa rumemman murteen, ja tekevät\npilaa tavoista, joita ei heidän itsensä olisi pitänyt koskaan unohtaa.\nJa siksi toiseksi mitä sisältävät useat \"paremmat\" romaanit ja\nhuonommat näytelmät, ellei juuri tätä samaa raatajarahvaan pilkkaa.\n\"Jeppe Niilonpojat\" ovat näyttämöillä varsin haluttuja ja yksinpä\nmaalaisväestön omissa iltamissa esitetään varsin usein \"näytelmiä\",\njotka eivät ole mitään muuta kuin yleisönsä herjaa. Kun taas\noopperoiden romanttinen \"talonpoikaiskansa\" balettiliikkeineen ja\nviinurieleineen on vain toinen muoto saattaa naurunalaisiksi ihmiset,\njotka aurankurjessa, kangaspuilla, riihessä ja elopellolla, s.t.s.\nloppumattomassa työssä menettävät joustavuutensa ja laiskansilmää\nviehättävän viehkeytensä, mutta jotka sitä vähemmän ansaitsevat tulla\nkirjallisten hupsuttelijoiden reposteltaviksi, kuta jyhkeämpään\nsuuruuteen uurastuksensa arvovallalla kohoavat.\n\nToden totta: paremmin ei äiti olisi voinut käyttää niitä jollakin\nihmeen tavalla hankkimiaan kymmenmarkkasia -- ruhtinaallista korvausta,\nminkä hän kuukausittain suoritti poikansa puolesta töllinväelle. Tämä\nsiitä huolimatta, ettei poika siellä useinkaan saanut sitä \"ravitsevaa\nja voimakasta ruokaa\", mikä tavallisesti kuvitellaan maalaisten suuhun\nyleensä. Sillä \"herrapojat\" tulevat kaupungista maalle parahiksi juuri\nonnettomimpaan aikaan -- kesällä, jolloin tölleissä ja mäkituvissa ei\nole niin kerrassaan mitään: lehmät eivät lypsä, perunat ovat aikoja\nsitten loppuneet ja leipäkullankin laita on niin ja näin. Kesä on\nmaalaistyöläisten köyhin ja ilottomin aika, kun sen sijaan syksyisin\neletään rennommin, syödään ja kinnataan jopa sahtia päälle. Kiitti sen\nvuoksi herrapoika, jos joskuskaan sai voinokareen, maitotilkan taikka\njotakin muuta herrain herkkua, kunnes päästiin elokuun puoliväliin,\njolloin uutispuuro alkoi höyrytä.\n\nPahaksi onneksi oli tällä töllillä vielä niiden vitsausten lisäksi,\nmitä liika kuivuus taikka kosteus ja halla ja verorasitukset\nmerkitsevät, oma ominainen vitsauksensa; se oli jo sukupolvia sitten\njoutunut lain ja lakimiesten kynittäväksi. Käräjänkäynnit ali- ja\nylioikeuksissa töllin oikeuksista ja velvollisuuksista -- joita kyllä\nvälistä pyrittiin ratkaisemaan yksinäisellä metsätielläkin --,\nalituinen, loppumaton kiertokulku kihlakunnanoikeudesta hoviin, hovista\nsenaattiin, senaatista käräjille, käräjiltä hoviin ja jälleen\nsenaattiin, kun välillä oli muutamia kertoja poikkeiltu maaherralla ja\nläänin maanmittarilla, oli tehnyt pahempaa jälkeä kuin koskaan mikään\nkato. Tämä kiertokulku se oli ränsistyttänyt töllin, huonontanut\nhevoset, harventanut karjan, veltostuttanut väen, mitkä kaikki seikat\nyhdessä merkitsivät, että tölliin monesti saapui nälkä vieläkin\naikaisempaan kuin muihin könsiin, että sen paaston kurvi oli aina\nsyvempi ja syksyinen nousu lyhempi kuin ehkä muilla, sekä vihdoin, että\nherrapoika sielläkin sai monesti mennä yhtä naukuvin mahoin yöpuulle\nkuin kaupungin köyhäinkortteleissa, eikä syksyllä kaupunkiin\npalatessaan juuri voinut kerskailla lisääntyneellä ruumiinsa painolla.\n\nLait, jotka järjestelmä säätää, suojelevat kyllä aina vauraita ja\nomistusta. Mutta niihin on aina tarkoituksellisesti jätetty\nkaikenlaisia takaportteja ja varaventtiilejä, jotta lain tulkitsijoilla\nolisi riittämiin työtä, jotta oikeusjutut saataisiin venymään tasan\njuuri niin kauan kuin varattomamman riitapuolen kukkaro kestää. Aina on\nasia varattomallekin niin kauan melkoisen lupaava, kunnes hän joutuu\nmaantielle taikka vaivaistaloon, jolloin hänen asianajajansa on\nsuorittanut työnsä loppuun ja oikeus äkkiä havaitsee, kumpi riitapuoli\non oikeassa. Täten on melkein joka kylässä vireillä riitajuttuja, jotka\neivät pääty koskaan, s.t.s. päättyvät vasta, kun köyhän riitapuolen\nkeinotkin päättyvät.\n\nPojan kymmenen markan täysihoitolan käräjänkäynnit olivat alkaneet\nsuurien nälkävuosien vaiheilla, ja hän oli taipuvainen uskomaan,\netteivät ne olleet päättyneet vielä niihin vieläkin suurempiin\nnälkävuosiin mennessä, mitkä eri maiden omistavat ihastuttavalla\nyhteistyöllään saivat taannoin maailmalle aikaan.\n\nMutta turpea maha ei suinkaan ole mikään köyhäinkorttelien herrapoikain\nkerskauksen esine, näille on paljon mielenkiintoisempaa saada kerrankin\nriittävästi liikkumatilaa, saada hengittää, saada vapautta, saada\njumalan kirkasta aurinkoa ja kaikkea mitä ei takapiha, ahtaat kadut ja\nlokaviemärinsuut kaupungissa tarjoa.\n\nJa vaikka pojan vapaudenkin laita välistä oli niin ja näin, vaikka\nhänen monesti oli jäätävä kotimieheksi väen mennessä takamaan niitylle\ntaikka lehdentaittoon taikka nuotalle, vaikka poika useasti sai\npäiväkauden venyä kuumassa pirtissä ja soudattaa lasta, vahtia\ntaikinapyttyä ja välitöikseen hakea hauderuohoja lehmille, mistä\nvarsinkin lastensoudatus kävi niin hänen sisulleen, että hän vielä\ntoistakymmenen vuoden kuluttua, kun kohtasi yhden tuudittamistaan\nvintiöistä, heristi tälle nyrkkiä ja sanoi: Tahroks tästä! -- vaikka\nsielläkin oli pojalla haikeitakin hetkiä, niin sai hän siellä silti\nosakseen aivan yltäkyllin hyvyyttä, mitä jumalan suuri luonto taivaan\nkultakehrä ja turmeltumattoman auvoiset, avoimet ja hyvät ihmissydämet\nvain voivat tarjota.\n\nSillä vaikka loppumaton uurastus ja vastoinkäymiset ja köyhyys ja\nturvattomuus olivat vuosikymmenien kuluessa yrittäneet kaikkensa\ntehdäkseen töllinväestä huonoja ihmisiä, vaikka miespuoliset töllin\nasukkaat välistä kurkistelivat syvempään lekkereihinsä kuin mitä\nasumuksen varat ja kohtuus olisi sallinut, ja vaikka lapsilauma ja\npuute olivat himmentäneet naisväen silmät puhtauden kaikkein\nankarimmille vaatimuksille, vaikka töllissä kiroiltiin ja rähjättiin\neikä aina ehkä tarkkaan tiedetty kasvoiko koivu, josta kiskottiin\ntaukotuohta, omalla tai toisen maalla, otettiinko aidasvitsat\ntäsmälleen omista aitauksista, taikka oliko luvallista ravistella\nlähimmäisen omenapuita -- kaikki seikkoja, joista maakunnassa\nyleensäkään ei ole täyttä selvyyttä --, niin oli heidän luonteensa\nrehevä hyvyys, heidän lapsrakkautensa ja yleensä inhimillisyytensä niin\nkoskemattomat, että salonkien suuret ihmisystävät, jotka kutovat sukkia\npakanalapsille mutta eivät omilleen -- ja lahjoittavat hännättömiksi\najettuja pahvihevosia laitakaupungin mukuloille; jotka puhuvat kurjista\nja onnettomista ja näiden auttamisesta sen jälkeen, kun ovat itse nämä\nkurjistuttameet ja saattaneet onnettomuuteen, että nämä suuret sielut\nsaisivat kernaasti mennä töllinväiltä oppimaan ihmisyyttä. Sillä jos\nmissään ei saatu aikanaan heinää omin väin nurin, missä elot uhkasivat\ntyövoiman puutteessa varista, jos missä tarvittiin hevosta taikka\nmiestä mutta ei voitu niitä kustantaa, jos missä tarvittiin tosi\nystävyyttä teon muodossa, niin ei sitä koskaan tarvinnut töllin väeltä\nturhaan pyytää. Ja miehet saattoivat kyllä humalapäissään ajaa hevoset\ntarpeettomasti vaahtoon ja sanoa tarpeettoman karkeita sanoja\nvaimoväelle ja uhata lyödä ikkunat säpäleiksi ja hajottaa pirtin, mutta\njos kiipesit aitan kurkihirrelle ja hävitit pääskysenpesän, niin\nohjastenperistä sait!\n\nLuonto taas on kaikkialla kaunista, vaikka poika tutustui siihen ensi\nkerran tölliläisten luona, miltä kaudelta sitten olivat kaikki hänen\nmääritelmänsä luonnon kauneudesta ja \"rumuudesta\", niin että hän vielä\nkymmeniä vuosia jälkeenpäin oli taipuvainen nauttimaan luonnosta\nsamoilla silmillä. Toinen lahti siellä oli ruohoinen ja suojainen,\ntoinen kalliorantainen ja avoin. Edellinen oli kaunis, jälkimmäinen\nruma. Ja meni kauan aikaa, ennenkun poika oppi ymmärtämään luonnon\nkauneutta jylhyydessä ja karuudessa, ja kykeni huomaamaan, että esim.\nMälarin kalliorannat taikka Gotlannin alastomat hiekkakivipartaat\nvoivat olla kauniita.\n\nMutta mikä oli tärkeintä: poika alkoi tällöin ensi kerran vaistota,\nettä sydämenkauneus ja -hyvyys eivät lainkaan riipu ulkokuoresta, että\nne mene tiedä viihtyvät kaikkein parhaiten karkean pinnan alla, että\nvauraus antoi puutteessaolevalle vain yltäkylläisyytensä rippeitä, jos\nantoi ollenkaan, kun taas köyhyys ojensi hätäänjoutuneelle molemmat\nkätensä ja antoi siitä mitä sillä ei ollut. Alkoi vaistota, että luova\ntyö, uuraus ja kärsivällisyys olivat maalla aivan samoin riiston,\npilkan ja naurun kohteena kuin kaupungin köyhäinkortteleissakin, että\nosattomain taloudellinen taso oli molemmissa suunnilleen samanlainen,\nja että yhteiskunnallinen vääryys, joka vaalii kuhnurien olemassaoloa\nmutta jättää uuraat oman onnensa nojaan, s.t.s. kuhnurien\nriistettäväksi, merkitsi pihtipielet kumpaisissakin, jos kohta puute ja\nkurjuus kaupungissa näytti suuremmalta sen takia, että kärsivät oli\nkuin karja ahdettu yhteen kasaan ja että vaurauden ja köyhyyden väliset\nvastakohdat olivat siellä selvemmin havaittavissa.\n\nLiikkumatila, kas siinä mikä töllin mailla kuitenkin oli omiaan eniten\noudostuttamaan, niin, jopa kerrassaan huumaamaan köyhäinkorttelien\nherrapoikaa, joka oli koko lapsuutensa ajan tottunut siihen\nerinomaiseen säännöstelyyn ja kuriin, minkä järjestelmä kaupungissa\ntoteuttaa: täällä takapihat, katuojat, lokaviemärinsuut -- tuolla\npalatsit, puutarhat, valtakadut ja komeat ajopelit, laitakaupungilla\nsai kakara omin nokkinsa kasvaa kitkemisaikaan asti kuin ruoho\nkatukivien lomassa, kukaan ei ollut kysymässä putosiko hän jostakin,\nloukkasiko itsensä taikka oliko hänen mahdollisesti nälkä --\nvaltakatujen varsilla taas lapset olivat joka askeleellaan ammojen,\nlastentyttöjen ja koko yhteiskunnan paimentamina. Pieninkin poikkeus\nmäärätyistä säännöistä sai heti kohta koko järjestelmän koneiston\nkäyntiin.\n\nKun taas siellä maalla elettiin monessa suhteessa tavallaan\njärjestelmän ulkopuolella: kunhan vain tehtiin säännöllisesti\npäivätyöt, maksettiin verot maanomistajalle, kunnalle, kruunulle,\nkirkolle ja pidettiin varojen mukaan yllä lakimiesparkoja, käytiin\nkirkossa ja kinkereillä, niin -- anna muutoin huhkia!\n\nMonen monet asiat, jotka suuressa maailmassa, ottaaksemme nyt esimerkin\nkerrassaan sieltä ylhäältä, missä viisaat ja nokkelat ja kansain\nparasta valvovat hallitusherrat ja diplomaatit istuvat, saisivat aikaan\nvaikka sievoisen maailmanpalon erinäisille kymmenine miljoonineen\nkaatuneissa ja haavoittuneissa ja sen jälkeen mullistuksia jos\nminkälaisia aina perustuslakien muunnosteluihin asti, jotta voitaisiin\nkantaa sellaisten alemman kansan edustajien päälle, jotka\nparlamenteissa sanovat: Herrat on hyvät ja maksaa itse ilotulituksensa!\nMiksi pakottaa köyhä kansa maksamaan sellaista mitä se ei ole tahtonut\neikä saanut aikaan? -- monet sellaiset seikat ratkaistiin siellä maalla\nsilloin ja ratkaistaan vieläkin, mikäli järjestelmän silmät läpee,\nellei juuri kaikessa hiljaisuudessa, niin ainakin asiallisten kesken\nilman mitään diplomaattikuntia, nootteja ja vastaanottoja ja kaikkea\nsitä, millä on tuo hassunkurinen nimi: valtiotaito.\n\nRatkaistaan niin, että vain ani harvoin olisi syytä toivoa, että\njärjestelmä olisi tullut väliin vähän aikaisemmin eikä vasta sitten,\nkun kaikki oli myöhäistä, kun toinen jo on laudoissa....\n\nPoika muisteli, kuinka he kerran ikään palasivat markkinoilta\nkaupungista. Töllinmiehet, isäntä ja setämies, olivat olleet kahdella\nhevosella kaupungissa, olivat tuoneet halkoja, ja palasivat nyt\nmukanaan kevyt tuliaisten ja lekkerien kuorma, poika siihen luettuna.\nIlma oli täynnä markkinaista sähköä, huutoja ja elämää, viinan, sahdin,\nholipompelin ja hokmannin löyhkää. Piiskat läiskähtelivät, hevoset\nhirnuivat ja tilsat lentelivät päin naamaa kuin hevosenkengät. Ja\nherrapojalla oli täysi työ pysyessään reessä. Töllinmiehet venyivät\netumaisessa reessä ja naukkailivat, poika takimmaisessa epätoivoisesti\ntarrautuneena kalikoiden väliin punottuun köysikimppuun, sillä tyhjä\nreki hyppi ja pomppi viettopaikoissa ja milloin roukut töksähtelivät\nyhteen vastaantulijamien kanssa, sillä markkinoista palataan lujaa ja\nkaikilla on parhaat hevoset eikä siinä keritä väistelemään eikä\nkatsomaan kuinka kullekin käy.\n\nMutta kun siinä oli ajaa tärryytetty vähän viidettä virstaa, ja\npäästiin synkimmälle kankaalle, jossa tietysti ammoisina aikoina oli\nryöstetty ja tapettu joku, jonka nimen vanhemmat ihmiset kai vielä\nvarsin hyvin muistivat, niin seisahti etumainen hevonen yhtäkkiä kuin\nseinää ja jälkimmäinen tietysti heti kohta perässä. Eivät päässeet\npaikaltaan eteenpäin vaikka olisivat kuinka hoputelleet hevosia -- ja\ntaisi siinä piiskakin viuhahtaa juhlan kunniaksi -- eikä liioin\npimeydeltä nähty mitään estettäkään. Lopuksi saivat miehet kuitenkin\netureessä selville, että maantien poikitse oli pingoitettu köysi kuten\naina tehdään, kun asumattomilla kankailla viedään mieheltä raha ja\nhenki -- ja että sen, molemmissa päissä oli pari miestä. Tällöin\nnostivat töllinmiehet tietysti suuren huudon, siepasivat kirveen reen\npohjilta, sillä sellainen on aina halkomiesten matkassa, ja nyt\nryntäämään päin pahantekijöitä. Töllinmiehet eivät olleet erin\nsuurikokoisia, mutta heissä asui voimallinen henki, ja niin odotti\npoika takareessä nenä valkoisena kuinka sitä nyt aljettaisiin tehdä\nruumiita.\n\nMutta älä nuolase, ennenkuin tipahtaa. Miehet köydenpäissä olivatkin\ntuttuja talonpoikia naapurikylästä. Olivat nousseet reestä metsään ja\nsiinä seisoskellessaan puhuneet menneistä ja tulevista niin kauan, että\nhevonen, oli pitkästynyt ja lähtenyt ohi laukkaavain vierasten hevosten\nperässä omin lupinsa kotia kohti. Oli pimeä, miehillä oli ohranjyvä\nsilmässä, ja niin ei ollut muuta keinoa päästä muiden rekeen, kuin\nköyden jännittäminen.\n\nNo, tämä oli tietysti vallan toinen asia. Ja nyt kaikki kuusi miestä\nensimmäiseen rekeen, kun ensin oli otettu naukku kummallekin jalalle\nkumpaisenkin sakin lekkereistä, ja sitten ajamaan takaa karkuria. Ja\nsaatiinhan tämä lopulta kiinni -- kotonaan.\n\nNäin äkkiä tästä asiasta selvittiin, kun ei sitä ollut seulomassa\nmitkään diplomaattikunnat, jolloin asia tietysti olisi vienyt\nvuosikausia, joiden kuluessa olisi valkoisilla, mustilla, keltaisilla\nja punaisilla kirjoilla osoitettu, toiselta puolen, ettei kukaan ollut\njännittänyt köyttä tielle, toiselta taas, ettei kukaan ollut kohottanut\nkirvestä, taikka että köysi oli jännitetty vasta sitten, kun ensin oli\nuhattu kirveellä taikka väitetty jotakin muuta, millä tosiasian kanssa\nei kylläkään olisi ollut mitään tekemistä, mutta jonka jankuttaminen on\nvälttämätöntä, jotta kansa näkisi, että sen diplomaateilla on paljon\npuuhaa...\n\nTaikka toinen tapaus:\n\nSetämies oli hoksannut pirtinorsilla hyviä tarvepuita, oikein kuivia ja\nvirheettömiä. Teenpähän niistä takareen, tuumaili hän ja alkoi\nveistellä. Vuoli ja vuoli, ja sitä mukaa kun reki rupesi tulemaan\nvalmiiksi, silmäili isäntämies hänen työtään yhä suuremmalla\nmielenkiinnolla ja nyökkäili tyytyväisenä päätään.\n\nTöllin rauha oli mitä parhain, intohimojen leijonat ja vuonat kävivät\nkaikessa rauhassa yhteisellä laitumella ja voivat paksusti. Mutta kun\nreki oli valmis, tervattu ja ajokunnossa, ja setämies lähti kuskaamaan\nsitä pihalle, riensi isäntä perässä, kiitteli ja kosteli ja sanoi, että\nse oli hänen; oli tehty hänen tarvepuistaan. Nyt vasta huomasi\nsetämies, että toisen tyytyväisessä myhäilyssä oli piillyt saatanan\nkavala juoni. Mutta ottakoonpas! Ja nyt setämies keskellä pihaa\npuolustamaan rekeään. Toinen sieppasi rekikalikan -- ne ovat aina\nmerkillisen löyhässä -- toisella taas oli kirves. Alkoi hirmuinen\nmylläkkä, minkä ajan poika ja muu vaimoväki seisoivat portailla ja\nvääntelivät käsiään. Vuoroin oli toinen, vuoroin toinen allapäin\nlumihangessa, milloin heilahti rekikalikka, milloin kirveen -- varsi,\nterä oli varmuuden vuoksi setämiehen tervaisessa kämmenpohjassa. Mutta\nvaikka siinä yritti toinen jos toinenkin, niin ei siitä tullut sen\nselvempää, olipahan vain tolkutonta kahinaa, ja kun ei toinen eikä\ntoinen ollut voittanut eikä hävinnyt, niin ei ollut muuta pulman\nselvittämiskeinoa kuin -- reen iskeminen säpäleiksi. Päästyään toviksi\nirralleen tarttui setämies kirveenvarteen, ja ykskaks oli reki pieninä\npirstaleina. Ja sitten kun miehet olivat aikansa huohotelleet ja\nravistelleet lunta kraaveleistaan, tultiin pirttiin, akkaväki hakemaan\nreen säpäleitä ja keittämään kahvia -- tervaiset pilkkeet palavat\nerinomaisen hyvin. Ja kun kahvi oli keitetty, istuttiin pöytään ja\njuotiin -- kaikin yhdessä. Kuinkas myös!\n\nTaikka kolmas tapaus:\n\nOlivat menneet kalaan, setämies, tämän tytär ja herrapoika. Setämies\noli ahvattu kalamies ja oli hänellä parhaaseen kala-aikaan aina muutama\nkilometri siimaa järvessä. Tällä kertaa kuusisataa koukkua isolla\nselällä. Soutivat lähimmälle polalle ja alkoivat kiskoa siimaa. Mutta\nkun siinä olivat rupeaman kokeneet, alkoi setämies tähystellä puolisen\nvirstan päässä hiljakseen lähestyvää venettä, missä istui pari miestä,\njotka näyttivät olevan samoissa hommissa kuin hekin. Tähysteli ja\ntähysteli, kunnes alkoi manata, ensin kuin hiljaa veisaten, mutta\nsitten niin voimainsa perästä, että maailmanrannat alkoivat hiljakseen\nvalitella. Oli päässyt selville, että vieraassa veneessä olevat miehet\nkokivat juuri heidän siimaansa toisesta päästä. Setämies oli sitä\nripeintä sorttia: siima poikki, kivi pohjaan, pola pinnalle, ja nyt\nvorojen kimppuun.\n\nOikealla kalamiehellä on niinikään aina kirves matkassaan. Eihän sitä\nkoskaan tiedä, milloin on yövyttävä saareen ja saatava tervasta, jos on\nsateista. Ja sitäpaitsi ei talonpoikaa yleensäkään voi ajatella ilman\nkirvestä. Taas ilmestyi tuo tärkeä tarvekalu äkkiä esille. Tytär\nsoutamaan voimainsa takaa, setämies kokkaan valmiina iskemään, poika\nistui alituhdolla poru kurkussa, samoin kuin tytär, sillä kirvespeli\nkeskellä aavaa selkää kahden venekunnan välillä, joista toisessa on\nkaksi raavasta miestä, toisessa yksi vähäläntä ja kaksi kakaraa --\ntytärkin kulki vielä lasten kirjoissa -- oli melkoisen kammottavaa,\nvaikka poika olikin jo katsonut töllinmiesten läpi ja hoksannut, ettei\nse kirves heidän käsissään niin ylen vaarallinen ollut. Mutta entäs\nmiehet toisessa veneessä: kun he kerran kehtasivat kokea muiden\nihmisten siimaa, niin ties mitä kehtasivat?\n\nSetämiehellä oli oikeus puolellaan ja se teki hänet voimalliseksi,\nvaikka hän muuten kieltämättä olikin varsin pettävällä pohjalla. Toisen\nveneen miehet eivät kuitenkaan jääneet odottamaan kirvestä, ehkeipä\nheillä itsellään ollut sellaista taikka sitten sai pelkkä huuto heidät\nvakuutetuiksi siitä, että tässä oli paras puikkia pakoon, ja niin ei\nmeritaistelusta tullut mitään.\n\nMiehet olivat tietysti lauttamiehiä. Kukaan omanpaikkainen ei koskaan\nkoske toisen pyydyksiin, eivätkä lauttamiehetkään sitä ammatikseen tee;\nkuinka sattuu välistä siima sekaantumaan varppiin, niin ettei muuta\nkuin ala lappaamaan ja tyydyttämään uteliaisuuttasi. Ja siksi toiseksi\neivät ne lauttamiestenkään sapuskat ole niin kaksisia, kun monta kertaa\nollaan viikkokausia aavalla selällä, ettei kalasoppa muutteen vuoksi\nolisi paikallaan. Pojalla oli muuten sittemmin vuosikymmenien perästä\nlauttamies kalakaverina -- eikä lauttamiestä parempaa kaveria\nkalasouviin saakaan, tuulet ja tyynet, sateet ja poudat, kaikki on\nsamantekevää -- ja tämä torjui inholla sellaisen olettamuksen, että\nolisivat koskaan kokeneet toisten ihmisten pitkiäsiimoja...\n\nMutta kuinka ollakaan, siinä kun oli tovi pidetty vihaa, rupesi tuuli\nvonkumaan niin vihaisesti, ettei tytär enää voinutkaan hoitaa airoja\neikä setämies niinmuodoin kokea. Oli tullut myöhäinen ilta, työ oli\nkesken ja kotimatka pitkä. Ei auttanut muu kuin mennä lähimpään saareen\nyöksi. Saaren tyynellä puolella oli -- lautta ankkurissa, ponttoo\nsaaren rannassa. Näin oli siis kohtalon oikku johdattanut taistelevat\npuolet samaan satamaan, ja taiteen kaikkien sääntöjen mukaan --\nsääntöjen mukaan, joita hallitukset noudattavat pienemmänkin\nalueellisen loukkauksen sattuessa taikka milloin niiden sanomalehdet ja\nniiden \"yleinen mielipide\" vain keksivätkään sellaisen -- olisi siinä\nnyt pitänyt maataistelulla henkeen ja vereen ratkaista mitä ei oltu\nsaatu merellä selvitetyksi. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään\ndiplomaattikuntaa sekottamassa selvää peliä ja niin saivat suhteellisen\nkunnialliset ihmiset itse pitää huolta asioistaan. Ja taistelusta ei\ntietenkään tullut mitään; toiselta puolen oli ponttoolla miehiä jos\nminkä verran, toiselta puolen taas oli setämiehen kauna jo lauhtunut.\nKumpainenkin leiri hankkiutui ilman muuta yöpuulle. Kohta kuului\nkuorsaus lautalta, mutta kalamiehiä vaivasi nälkä; eivät olleet\nottaneet mitään evästä mukaansa. Aikansa siinä ähkittyään torkahtivat\nkuitenkin nuoremmat setämiehen siinä yhä kohennellessa massapuita ja\nhautoessa jotakin itsekseen.\n\nKauan eivät poika ja setämiehen tytär kuitenkaan olleet nukkuneet, kun\nsetämies jo herätti heidät: tuuli oli tyyntynyt ja oli aika lähteä\nkokemaan loppua siimaa. Mutta ennenkuin lähtivät, ojensi hän\nnuoremmille leivänkannikan kummallekin. Oli nähnyt leipäkimpun\nroikkuvan kopin seinällä ponttoolla, hiipinyt sinne ja miesten\nkuorsatessa ottanut leivän. Niin että kaikki oli siten sujussa. Kellään\nei ollut mitään sanomista, yksillä oli kalansa, toisilla leipänsä.\nKaikki oli käynyt jonkun verran konstikkaasti. Sillä samaan tulokseen\nolisi kyllä päästy kauniilla puheellakin. Mutta köyhyydellä on välistä\noma romantiikkansa -- vaihtelun vuoksi köyhyyden harmaassa\njokapäiväisyydessä.\n\n\n\n\n3.\n\n\nMutta hetikohta kun poikettiin köyhän kollektiivin, luontaistalouden\nperintömailta, joita ei mikään fideikomissi taikka järkiperäinen\nmaatalous -- s.t.s. maan ja työvoimain nyljentä -- muuten ollut\njäykistyttämässä kaavoihinsa, vähentämässä isäntäin lukumäärää, mutta\nlisäämässä palkollisten ja muonamiesten joukkoa, joiden kaikkien\nelämänsääntö on prikusta prikkuun määritelty palkkaussäännössä ja\nvuosikirjoissa, ei aidoittamassa eikä veräjöittämässä ja naulaamassa\nsakkotaulujaan laitumien ja kalavesien varsille, -- hetikohta kun\ntultiin kirkonkylään, taajaväkiseen yhdyskuntaan, missä järjestelmä oli\nsiunannut ihmisiä kiinteällä raha- ja tavarataloudella, ehkäpä jollakin\nteollisuuslaitoksellakin, tiilitehtaalla, höyrymeijerillä taikka\njollakin sensellaisella, hetikohta mitattiin kaikki vaaoilla ja\nmitoilla, ostettiin ja myytiin kaikki, mitä ei saatu keinoteltua ilman,\nmutta sittepä olikin kirkko, kansakoulu, kansanopisto, pappi,\nkruununvouti, nimismies, poliisi, lääkäri, haudankaivaja -- kaikki\nlähettyvillä ja aina saamatteessa, niin ettei ihmisten tarvinnut\nvaivata päänuppiaan, milloin eivät itse voineet ratkaista etunsa ja\nhyötynsä kysymyksiä, milloin oli kysymyksessä maalliset asiat, milloin\ntaas taivaallisissa tahtoivat vielä viime tingassa vakauttaa sielunsa\nautuuden, taikka pidentää päiviään jos mahdollista vielä joillakin\nvaivaisilla kymmenillä vuosilla surun ja murheen laaksossa; missä\nkulttuuri apukeinoineen oli niin lähellä, ettei muuta kuin ojentaa\nkättään, eikä, kuten takamaassa, missä kaikki aina saapuivat liian\nmyöhään, kruununvoutia, nimismiestä ja poliisia lukuunottamatta, jos\nkohta näistäkin kruununvouti oli huomattavasti muita valppaampi, kun\ntaas piirilääkäri tavallisesti saapui vasta sitten, kun haudankaivaja\noli jo järjestänyt kaikki parhain päin, kun kulkutauti oli lakannut\nraivoamasta suunnilleen pari vuotta sitten.\n\nTaajaväkisessä yhdyskunnassa ei enää ollut minkään puutetta.\nItsetietoisessa omahyväisyydessään se jopa voitti esikuvansakin,\nkaupungin, joskohta se vasta oli saavuttanut tämän varjo- mutta ei\nvalopuolia, mitä tuli kehityksen teknillisiin saavutuksiin. Ja kun\nsiellä oli kaikki jo suunnilleen järjestetty kaupungin kuosiin, ei\ntarvinnut muuta kuin että ihmiset pitivät itse huolen itsestään.\nElleivät nämä siihen kyenneet, oli se heidän oma asiansa. Kellään ei\nenää ollut syytä auttaa toistaan, kunta ja valtiohan oli saanut tämän\ntehtäväkseen. Nämä olivat arenteeranneet lähimmäisenrakkauden, nämä\nolivat ottaneet valvoakseen, että kaikki saivat osansa jälkeen, rikkaat\nja köyhät. Pappi valvoi heidän etuaan kirkossa, tuomari lakituvassa.\nRikkaista ei syrjäisillä ollut paljon vaivaa, nämä osasivat\ntavallisesti itsekin valvoa etunsa, ja köyhäin osana taas ei ollut\nmuuta kuin uurastus, ja senkin silmälläpidosta olivat rikkaat ottaneet\nhuolehtiakseen. Häätötuomioiden täytäntöönpano, väen siirtäminen\nvaivastaloon ja sensellaiset -- niistä selviydyttiin käden käänteessä.\nPahimmat krenaukset syntyivät vanhentuneiden lakien johdosta, niistä\nkun köyhemmän kansan neropatit ja viisastelijat aina löysivät jonkin\npykälänoukan, mihin tarrata kiinni puolustaakseen oletettuja\noikeuksiaan ja torjuakseen epämääräistä vääryyttä. Tällöin oli välistä\nkoko yhteiskuntakoneiston riennettävä oikeudettomuutta kärsivän\nomistavan avuksi, jotta lain pyhyys saatiin pelastetuksi ja sitä\nsaivarteleva köyhimys taltutetuksi ja tulemaan järkiinsä. Mutta\ntällaiset olivat ylen harvinaisia tapauksia: jos työläinen silpoi\nitsensä toisen työssä, ei vahinkoa katsottu minkään arvoiseksi;\ntyökyvyttömyyden korvaamista ei katsottu kenenkään asiaksi. Jos taas\ntyöläistyttö oli tullut vauraalle menettäneeksi sekä vähäisen maineensa\nettä elämänsä onnen, katsottiin tämä korkeintaan kymmenen markan\narvoiseksi vahingoksi kuussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisessa hyvin järjestetyssä pikku yhteiskunnassa köyhäinkorttelien\nonnentavottelijan sitten piti löytää pohja alleen ja kauppakapitaalin\nsuosiollisella myötävaikutuksella ja avustuksella kohota\nkauppaneuvokseksi ja pitäjän pampuksi.\n\nMutta kauppakapitaalilla oli ajateltavanaan paljon tärkempiä kuin\ntuskin tiskin takaa näkyvää kaiken tekijää. Kauppakapitaali ei kerinnyt\najattelemaan muuta kuin omaa lihomistaan ja paisumistaan. Ja jos se oli\nuskollinen itselleen, niin ei sillä ollut oikeuttakaan ajatella\nkenenkään muun hyvinvointia: turmeltunut kahvisäkki, maahan valunut\nsiirappitynnyri ja kuivunut nuuskapunttu, ne maksoivat niin ja niin\npaljon, jääkylmässä puodissa näivettynyt taikka suolasäkkien alle\npakahtunut pikku tekijä taas ei maksanut yhtään mitään -- uusia ja\nvereksiä pojannaskaleita oli saatavissa tilalle kuinka monia tahansa.\nJa tämä kahvisäkin ja ihmistaimen välinen suhteettomuus paisui, sitä\nsuuremmaksi, kuta sivistymättömämpi kauppakapitaalin edustaja oli. Ja\nkun sivistys on kauppamaailmassa ilmeisesti vain vahingollinen\npainolasti, niin jää häikäilemättömyys tavallisesti yksin jäljelle.\nMonet esimerkit osoittavat, että kauppiaat, jotka syventyvät\nsanomalehtiin ja kasaavat kirjoja nurkkiinsa, eivät useinkaan ota\nmenestyäkseen; he eivät saa olla puolue-, raittius- eikä muita\nerikoisihmisiä, heidän täytyy olla kaikkea eikä mitään, mutta\nennenkaikkea viimemainittua. Ainoa mitä he saavat varmasti harrastaa on\nisänmaallisuus; se onkin oikeastaan liikemiesmaailman monopooli ja\nkannattaa itsensä hyvin tavallisina aikoina, kun taas loistavasti\nsota- ja muina kriisiaikoina, joina teollisuus- ja kauppamaailman\nedustajien isänmaallisuus vasta pääsee täysiin oikeuksiinsa, paisuu\nsataprosenttiseksi. -- -- --\n\nKauppakapitaalin edustaja, joka otti \"hoiviinsa\" laitakaupungin\norpopojan, ei ollut mikään poikkeus säädyssään, ei pahempi eikä\nparempi, olipahan vain tyypillinen keinottelija, jonka oli pyrittävä\nsaamaan mahdollisimman suurta voittoa mahdollisimman pienillä\nkustannuksilla. Ei siis käynyt ajatteleminen mitään tuottamatonta\nrahojen viskaamista mihinkään, mistä ei saanut määrättyä prosenttia\ntaikka vähän enemmän. Ei käynyt laatuun hankkia uutta permantotäytettä\nrottain kaluaman tilalle, ei lämmittää kylliksi uuneja, vaikka ulkona\nolisi ollut 20-30 asteen pakkanen, ei palkata täyttä miestä täyden\nmiehen punnerruksiin, ei maksaa puolikasvuiselle pojalle mitään palkkaa\naikamiehen työstä, ei kustantaa riittäviä, tarkoitustaan vastaavia\nvaatteita, ei varata mitään loma-aikoja, ja ennenkaikkea -- ei osoittaa\nmitään osanottoa eikä hellyyttä, eipä edes koskaan antaa pienintäkään\nkiitosta. Joutavia, poikahan sai kiittää, että kauppias oli ollut niin\nhyvä, että oli korjannut hänet nälkää ja kurjuutta kokemasta.\n\nPoika oli varhemmin aina silmittömästi ihaillut tiskin takana olevia\nikäisiään ja yleensä puotilaisia. Olivat niin sileitä ja liukkaita, ja\nniidenkös kelpasi: liikuskelivat vain siellä, tekivät tötteröitä ja\npistelivät makeisia suuhunsa!\n\nMutta poika tuli pian toisellaisiin kokemuksiin. Jos ei täysi-ikäisillä\napulaisilla ole herraspäivät, niin vielä vähemmän on sitä\npojannaskaleilla. Vilkkaassa kauppaliikkeessä, jolla on\nkauppatuttavanaan puolet pitäjää, mutta jossa aina on apulaisia\nvähemmän kuin tarve vaatisi, saavat puolikasvuiset tehdä kaikkein\nenimmän: olla kaksitoista tuntia yhtämittaa huiskeessa, katkoa ulkona\nrautatankoja, oli pouta taikka pakkanen, vyörytellä paikoilleen\ntynnyrejä à 200-300 kiloa, kantaa sisään jauhosäkkejä à 80 kiloa ja\nihmisten rattaille taikka rekiin jopa hehtolitrankin suolasäkkejä à 110\nkiloa, käsitellä myrkkyvärejä, lipeäkiveä ja kaikkea muuta, myydä,\npunnita, puhua kauniisti ja juosta sokerikeko taikka tavarapaketti\nolkapäällä kylän laidasta toiseen, lakaista, lämmittää ja siinä sivussa\nlaskea rautanauloja, olla ensimmäisenä aamulla ylhäällä avaamassa\nikkunaluukkuja ja viimeisenä niitä sulkemassa -- ei ainoastaan\nsäännöllisissä oloissa vaan myös säännöttömissä, milloin joku aikainen\nheinämies herättää aamulla viiden korvissa kovasimen taikka kymmenen\npennin nuuskan takia, taikka milloin joku myöhään kaupungista palaava\nisännän tuttava tai sukulainen näkee hyväksi vitkutella puodissa taikka\ntehdä puolikuppisia isännän kanssa puotikamarissa tuonne kymmenen\nyhdentoista korville ja vasta sitten tehdä ostoksensa, taikka milloin\non joulukiireet taikka inventeeraus, jolloin työ ja vuorokausi loppuvat\nharvoin. Ja sitten tulee kinkeriaika, jolloin saa joka pitäjän kolkkaa\nvarustaa kestitavaroilla: karkeilla vehnäjauhoilla, \"hienoilla\"\nvehnäjauhoilla, perunajauhoilla, kekosokerilla, palasokerilla,\njauhesokerilla, siirapilla, luumuilla, rusinoilla, sekahedelmillä,\njauhesuolalla ja maustimilla: aniksilla, \"venkkoolilla\", kardemummalla,\nvaniljalla, laakerinlehdillä, mustilla ja valkeilla pippureilla; ja\nkyhjötellä viikkokausia jääkylmällä ullakolla, missä viima laulaa\nsurullista lauluaan, paljain käsin lajitellessa pitoastioita ja\npakatessa niitä laatunsa ja muotonsa mukaan: 5 tusinaa syviä lautasia,\n5 tusinaa laakeita lautasia, 5 tusinaa kahvikuppeja, juomalaseja,\nveitsiä, haarukoita, ruokalusikoita, teelusikoita, niin ja niin monta\npilkkumia, karottia, karahviinia, porsliinikannua, pikaria,\n\"vörlekaria\" -- aina vain vilusta värisevänä ja onnettomana, jolloin\ntekisi mieli iskeä kaikki lautaset mäihäksi ja ampua kinkerienpitäjät\nja kaikki muut, jotka pakoittavat huonosti puetun ja palkattoman\nkakaran hankkimaan itselleen kuolemantaudin vain, jotta toisilla olisi\nlämmintä ja mukavaa, yltäkyllin rieskaa ja hunajaa ja makeata viinaa.\nNäihin kesteihin ei näet puotipoika koskaan pääse; kauppamies itse\nniissä sen sijaan ajelee kevätkauden.\n\nKukaan ei koskaan tule ajatelleeksi mikä Golgata on joka päivä\nkiivettävänä tuollaisilla pikku tiskinnuolijoilla, jotka niin\nnäppärästi paperoivat ostokset, raapasevat jalallaan, kumartelevat\nja kantavat ostokset joko ajopeleihin taikka ostajan kotiin,\nkukaan ei kiinnitä heihin mitään huomiota, ei ostajakunta, ei\nyhteiskuntakoneisto, ei \"yleinen mielipide\", eikä ennenkaikkea\nkauppakapitaalin edustaja.\n\nNo, jos puotipoika on oikein vankkaa tekoa, jos hänellä on lähellä\nomaisia, jotka ovat tilaisuudessa pitämään silmällä, että hänellä on\nedes riittävä vaatekerta, ja valvomaan, ettei häntä suorastaan tapeta\ntyöllä, niin saattaa hän läpäistä tämän kiirastulen ja vuosien kuluttua\nkohota kauppa-apulaiseksi, vieläpä, jos onni on oikein myötäinen eikä\nomatunto liian ahdas, kauppiaaksikin. Mutta tämä on joka tapauksessa\nkorkeinta uhkapeliä; -- pojalla oli vanhempi työtoveri, joka läpäisi\nkaiken, mutta kuoli kuusi kuukautta sen jälkeen, kun oli päässyt oman\ntiskinsä taakse -- sanottiin reumatismin menneen sydämeen, ja miehen\nreumatismi oli yhtä vanha kuin hänen ammattinsakin.\n\nMutta jos tällaisessa luonnottomassa raatamisessa luonnottomissa\nolosuhteissa ei ole mitään sovittavaa piirrettä, ellei keskenkasvuinen\nihmisalku saa mitään rakkauden hoivaa ja ymmärtämystä osakseen taikka\nedes kiitosta, ja mieletön into pakottaa yhä tehostetummalla\nuurastuksella, yhä raskaammilla ponnistuksilla koettamaan saavuttaa\nosanottoa ja ystävällisyyttä, mutta aina turhaan, niin kaitselmus\nvarjelkoon tällaista ihmisvesaa: hän on auttamattomasti kadotukseen\ntuomittu!\n\nOn sitäkin enemmän kun, kuten poika, ei lepopäivinäänkään saa tuntea\ntaakattomuuden ja huolettomuuden iloa; kauppakapitaalin edustajalla\noli, kuten tavallista, sivuelinkeinonsakin: puhelinkeskus. Sellaisessa\ntietysti siihen aikaan oli varsin vähän osakkaita, rahatulot siitä\nolivat pienet, mutta palvelukset ostajille sitä suuremmat. Ja kun se\noli sellainen pieni, mitätön sivuhomma, sai poika pitää siitä\npääasiassa huolta -- ainakin sunnuntaisin, jolloin muu talonväki aina\nlähti johonkin hauskuttelemaan. Ja niin sai poika vielä lepopäivinäkin\nähkiä neljän seinän sisällä pääsemättä muiden ikäistensä pariin jumalan\nkauniiseen luontoon; sai vain istua siinä ja odottaa soittoa ja\nmielikarvaudella ajatella, kuinka toiset lapset saivat olla missä\ntahtoivat, viettää aikansa miten parhaiten taisivat.\n\nJos koskaan, niin tällöin oli poika pakotettu painumaan kuoreensa,\nturtumaan umpimieliseksi ja oppimaan vihaamaan järjestelmää. Sillä\nhänen tilansa oli, jos mahdollista, vieläkin tukalampi kuin\nvuokrakasarmissa tautivuoteen ääressä. Siellä oli ollut kysymyksessä\nomaiset, täällä vieraat; täällä käytti mahtiasemaansa väärin työn\nvarastaja -- ei ostaja, jolta kapitaalin jylhyys oli sammuttanut kaikki\nmuut inhimilliset tunteet, paitsi voitonhalun, kammottavan kastinsa\njäsenenä, mihin ammattinsa on lyönyt epäinhimillisen leimansa, ja joka\nei salli, että muissakaan ihmisissä, lapset ja imeväiset niihin\nluettuina, on muita tunteita taikka vaistoja kuin hänessä, nämä\nkuitenkin muissa nurinnarin käännettyinä: muiden oli ajateltava vain\nhänen etuaan, niidenkin!\n\nVielä jälkeenkin päin, kun tämän pojan piina enää tuntui vain\nseurauksissaan, ajatteli poika useasti raivolla, miten hän oli saanut\nnuhteita, kun välistä palasi sunnuntai-aamusin kotiin järveltä, minne\noli lauantaiehtosin puolittain karannut, saadakseen olla suruineen\nyksin, saadakseen luonnon sovittavassa helmassa nyyhkyttää murheitaan\nja kokea auvon, minkä tällainen, vaikkapa vain varkainkin hankittu,\nvapauden hetki tarjosi. Hän ei varastanut työaikaa, hän ei kuluttanut\nisäntänsä kaikkivaltiasta kapitaalia, hän ei tehnyt kenellekään pahaa\npaetessaan tällä tavoin yksinäisyyteen, pois piinapenkkinsä luota,\nmutta yhtäkaikki sai hän nuhteita, yhtäkaikki häneen katsottiin\nkieroon! Ja kuitenkin oli isäntä täysin \"normaali\", ei rähjännyt\npäissään, tuskinpa kiroilikaan. Kaikki se oli jotakin, joka kävi yli\npojan järjen ja ymmärryksen, joka kasvatti kaunataakkaa ja sytytteli\nsielussa ilkeitä kipinöitä, joita tuhannet kantavat sielussaan siitä\npitäen, kun ovat sulkeneet takanaan kotinsa oven, mutta joita\njärjestelmä pitää kiihoittajien lietsomina, ikäänkuin siinä\ntarvittaisiin mitään agitaattoreja, missä ihmisyyttä poljetaan joka\naskeleella, missä ei ainoastaan ruoskita lihaa vaan myös puserretaan\nsielu kuin mikä hedelmä, mistä vähitellen imetään kaikki mehu.\n\nJäreämmässä luonteessa olisi tämä tietysti nostattanut kapinahengen\nhetipaikalla ilmiliekkiin. Mutta poika oli jo tällöin ihmeellisellä\ntavalla talttunut ja saanut sellaisen käsityksen, että niiden, jotka\novat auttamattomasti määrätty alakynteen, oli alistuttava. Ja siksi\ntoiseksi oli vielä toinenkin, välittömämmin vaikuttava syy, miksi pojan\nmielestään oli kärsittävä nahoissaan: eihän käynyt palaaminen äidin\nrasitukseksi.\n\nÄiti puolestaan oli niihin aikoihin kovin huolissaan pojastaan.\nLähetteli tuon tuostakin terveisiä ja uteli ihmisiltä hänen vointiaan.\nMutta ei saanut tietää mitään, ennenkuin kaikki jo oli myöhäistä. Ja\nkärsivällisyydestään huolimatta tunsi poika sen satakin kertaa halua\nkarata, jättää kaikki siihen paikkaan ja -- karata. Mutta ei\nuskaltanut, eikä ollut päättäväisyyttä. Ja kerran, kun isännällä\nmielestään oli jotakin aihetta suuttua hänelle ja uhkasi ajaa hänet\npois, niin poika päinvastoin sydäntäsärkevästi rukoili, että saisi\njäädä paikkaansa. Köyhäinkorttelien niukan niukkuus oli tehnyt hänestä\nlähes luonteettoman työjuhdan.\n\nNiin, kerran hän sentään yritti karata. Pani maallisen omaisuutensa:\n_yhden_ paidan ja _kaksi_ kirjaa -- merkit siitä huonon huonosta\notteesta, mikä hänellä oli elämästä -- nyyttiin ja läksi. Kipakoi kuin\ntakaa-ajettu puolisen penikulmaa. Mutta sitten alkoi hirvittää. Mitä\nsanoisikaan kauppias, mitä sanoisikaan äiti? Ja niin hän pysähtyi,\nlyyhistyi mättäälle ja itki -- kauan ja katkerasti. Sitten hän palasi\ntakaisin. Piiloitti varovaisuuden vuoksi nyyttinsä hautausmaalle\nmennäkseen ensin katsomaan, oliko paluutie selvä. Selvä oli, ja niin\nalkoi jälleen vanha tahti.\n\nVälistä hän taas teki varta vasten tutkimusmatkoja kaupunkiin, että\nolisikohan tulemista kotiin. Pahaksi onneksi ei heillä niihinkään\naikoihin ollut mitään kotia. Äiti oli sillä kertaa satamoitunut\n\"emännöitsijäksi\" maalarimestarille, jonka luona asui useita sällejä,\nmutta jolla ei ollut omasta kohden mitään naisväkeä. Äiti lähenteli\nsilloin viittäkymmentä ja hänen elämänsäjuoksu olisi jo hyvin sietänyt\nolla tasainen. Mutta sen sijaan oli se epätasaisempi kuin milloinkaan\nennen. Monta miestä hoidettavana, monta huonetta siivottavana ja\nkymmeniä kertoja juostava viidennen kerroksen portaat ylös ja alas. Ja\nsiellä viidennen kerroksen portaiden päässä ei sielläkään ollut omaa\nkotia; ei siis voinut tuhlaajapoika ajatella palaamista rapaa syömästä,\npalaamista kotiin.\n\nJa niin oli hänen vieläkin ajaksi jäätävä kauppakapitaalin\nrunneltavaksi. Mutta kun hän oli vielä yhden talven palellut puodissa\ntötteröitään tehden ja ullakolla vilusta sinisenä laskenut: 5 tusinaa\nlaakeita lautasia, 5 tusinaa syviä lautasia, kahvikuppeja, juomalaseja,\npikareita ja retuutellut erinäisiä satoja vehnäjauhosäkkejä à 80 kiloa\nja suolasäkkejä à 110 kiloa ja vieritellyt niin ja niin monta\nöljytynnyriä à 250 kiloa teloilleen, vaikka oli vasta rippikouluiässä\nja tavallisuudesta poikkeavan hintelä, niin oli hänen vihdoin\nlopetettava: koko elimistö oli raunioina, rinnasta ei ollut minnekään.\nKun lääkäri oli aikansa koputellut rintakehää ja tutkinut veriysköksiä\nja tunnustellut valtimoa, sanoi hän: alkava keuhkotauti!\n\nJa taas oli onnettomuus pojalle määrätty ilon aihe: oli kerrankin\nriittävä syy jättää kaikki siihen paikkaan, pääsi kauppakapitaalin\nhirvittävistä pihdeistä! Poika oli jo vanhentunut ja ymmärsi, että\nasialla oli arveluttavatkin puolensa. Ensi kerralla oli ollut kysymys\nvain yhdestä pienestä ruumiin jäsenestä, tällä kertaa koko\nolemassaolosta. Mutta elämähän oli tähänkin asti ollut sattumaa, tämä\noli paras mahdollinen sattuma tällä kertaa. Olihan poika joka\ntapauksessa nyt \"vapaa\".\n\nOli sentään toinenkin onnen aihe: sillä aikaa kun poika oli hankkinut\nkeuhkotaudin ja verenvuodon, oli äiti tehnyt jotakin hyödyllisempää:\noli taas kerran hankkinut kodin. Ja niin palasi poika, joskin\njotakuinkin loppuunrunneltuna ja loistavan näkörannan kokonaan\nsilmistään kadottaneena jälleen kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli tuollainen tyypillinen köyhäinkorttelien koti, missä perhe ei\nkoskaan saa asua omissa oloissaan. Paitsi taivaan tuulia asustaa siinä\naina myös puute, milloin valjuna, vähä-äänisenä ja puolittain siivona\nmurjottaen ovenpielessä, milloin taas uhkaavan alastomana keskellä\nlattiaa riehuen ja nyrkkiä puiden taikka häntäänsä piesten kuin\npaholainen keskiaikaisissa näytelmissä.\n\nOlkoon köyhäinkorttelien koti synkempi taikka valoisampi, olkoon siellä\nsomia pikku porsliinikoiria piirongin päällä ja somain uskomattoman\nuutterain naiskätösten nypläyksiä siellä täällä taikka ei, puute siellä\nkurkkii yhtäkaikki; toiset vain osaavat sen paremmin salata itseltään\nja muilta kuin toiset. Niin, saavuttavatpa toiset jopa kerrassaan\nsuuremmoisen taidon puuteroida köyhyyden poskipäitä, sievistää ja\nkaunistaa sitä, sisukkaat köyhäinkorttelien taiteilijat, jotka\nvuosikymmenien harjaantumisen kautta ovat oppineet stereotypeeraamaan\nhuulensa määrättyyn hymyyn, jonka tarkoituksena on sanoa: Herran\nkiitos, meillä tässä sentään on melkoisen hyvin; taivas kaitkoon vain\nköyhempiä!...\n\nÄidin usko oli näihin aikoihin palavampi kuin koskaan. Varovaisuuden\nvuoksi oli hän jopa vaihtanut seurakuntaa. Hänen päähänsä ei, enempää\nkuin kenenkään muunkaan, olisi voinut pälkähtääkään, ettei hän olisi\nollut jumalalle otollinen. Sillä jos itsekieltäytyvä hyve ja\nvuosikymmenien uurastus toisten hyväksi, rakkauden käskyn täyttäminen,\nmikä on köyhäinkorttelien elämänsisällys ylipäänsäkin, mutta varsinkin\nhänen, joka ei koskaan tullut ajatelleeksi, että hänellä olisi oikeus\nvaatia jonkinlaista niin main kohtuullista korvausta työstään jo täällä\najassa -- jos tämä kaikki on riittävää suositusta taivaan valtakuntaan,\nniin ei äidillä voinut olla mitään syytä langeta epätoivoon. Mutta\nhänen mielestään kävi yhtäkaikki laatuun koetella kaikki ja pitää se\nkuin hyvä on. Sillä ihmisjärki ei kuitenkaan koskaan täysin käsitä tuon\npuoleisen elämän salaisuuksia, vaikeus, joka on johtanut monen vähemmän\nyksinkertaisen sielun -- sillä mitä yksinkertaisempi, sitä otollisempi\n-- ennenaikaa päättämään päivänsä taikka hulluinhuoneeseen, ja joka on\nantanut ihmisille niin paljon pohtimisen aihetta aina siitä lähtien,\nkun Jerusalemin vauraat ulkoisten sortajien myötävaikutuksella\nnaulitsivat ristiin köyhän työväenagitaattorin, kuten olivat naulinneet\nristiin satoja ja tuhansia muita, jotka tavalla taikka toisella olivat\nkäyneet vaaralliseksi omistukselle.\n\nAjatellessaan äitinsä huolenpitoa sielunsa autuudesta, mikä harrastus\noli niin omiaan auttamaan unohtamaan ajallisen raadollisuuden,\nköyhyyden vaivat ja vastukset, tuli pojan mieleen ranskalaisen mestarin\nkuvaama vähäpätöinen pappi. Tämä oli köyhän seurakunnan sielunpaimen\njossakin kaupunginmuurin ulkopuolella ja pyrki hän rajoitettujen\nvoimainsa mukaan kaikella innolla huolehtimaan seurakuntansa tulevasta\nelämästä. Mutta ajan oloon alkoi hänestä tuntua, että kaikki hänen\nvaivannäkönsä hedelmät hajosivat hänen hartaista käsistään. Hänestä\ntuntui, että seurakunta saapui herranehtoolliselle suoraan synnistä, ja\npalasi alttarilta jälleen suoraan syntiin. Neljäkymmentä vuotta oltuaan\npappina ja surtuaan tätä kummallista seikkaa, lähetti hyvä jumala\nvihdoin enkelinsä korjaamaan hänet paratiisiin. Ja aivan oikein, täällä\nsai hän pahoille aavistuksilleen vahvistuksen: ei tavannut ainoatakaan\nseurakuntansa jäsentä herran asuinsijoilla. Ja vasta liian myöhään sai\nhän selville syyn tähän onnettomaan ilmiöön: ehtoollisviini, jota hän\noli vuosikymmenet tarjonnut rippivierailleen, oli ollut väärennettyä,\nviheliäistä sotkua, eikä rypälemehua, mikä kirkon sääntöjen mukaan oli\nvälttämättömyys, jotta se olisi voinut muuttua Vapahtajan vereksi, ja\nniin oli keinottelukapitaali passittanut koko seurakunnan helvettiin!\n\nAina saattoi sattua ihmisjärjelle käsittämättömiä seikkoja, minkä\nvuoksi oli parasta olla varuillaan, jotta ei tietämättään tullut\ntehneeksi, mitä ei sydämensä yksinkertaisuudessa todella tahtonut.\n\nMikään varsinainen epäilys ei äitiä tietenkään kalvanut. Vähempi\nsydämen yksinkertaisuus olisi luonnollisesti monesti johdattanut\naprikoimaan, että ajallisen elämän täytyi olla jotakin siivotonta,\nkoska köyhää, raatoipa hän miten alistuvaisesti ja väsymättä tahansa,\naina iskettiin, koska riisto oli jo saanut kerrassaan huumaavan\nväkiperäisyyden, vaikka ei vielä oltukaan päästy suuren sodan\nvaiheeeseen, jolloin kaikki jumalan annit -- uuraiden kätten työt --\nkerta kaikkiaan selitettiin vauraiden monopooliksi ja ihmisiä\njonotettiin kuin kuritushuonevankeja vain pyytäessään saada\nkaksikymmenkertaisella hinnalla kannikkansa vehkaleipää, jolloin kirkko\nhikoili saadakseen kylliksi siunatuksi huonojen kuninkaiden ja\nkeisarien vielä huonommat teot ja vauraiden omistuksen -- kuten papit\nItaliassa kymmenystä vastaan siunaavat pikkulintupyydystäjäin\nverkot --, omistuksen, jolle suurissa historian vaiheissa keksitään\ntavallista kauniimpia nimiä, kuten \"isänmaa\", \"vapaus\", \"kansallinen\nkulttuuri\" ja \"ihmiskunnan edistys\", jota edistystä hätätilassa\nimporteerataan rinnan valkoisen metsäläisen kanssa puolustamaan musta\nmetsäläinen, metsäläinen mitä väriä tahansa.\n\nKaikista vajavaisuuksista huolimatta oli elämä, s.t.s. järjestelmä,\näidille kuin rukoussirkka, jota Välimeren maiden asukkaat pitävät\nhurskaana sen vuoksi, että sen on aina pää ja etukäpälät ojennettuna\ntaivasta kohti, että se aina \"rukoilee\". Onni äidille, että hänen\nlapsenuskonsa kutoi säälivän hunnun hänen silmäinsä eteen, ettei hän\nnähnyt, että sirkan hurskaus oli vain kavalaa tekopyhyyttä: taivasta\nkohden kurotettu pää ja etukoivet vaanivat vain pahaa-aavistamatonta\nitikkaa. Sen saapuessa liian lähelle ihailemaan sirkan hurskautta,\ntarttuikin tämä verenhimoisena siihen ja hotkasi sen \"hurskautensa\"\npalkintona.\n\nTämä äidin lapsenusko se saattoi hänet vastaanrimpuilematta silmät\nummessa sukeltamaan kapitaalivalaan nälkäiseen kitaan kuin olisi hän\nollut mikä 13-sataluvun raamattu-piirrosten Jonas, joka melkein\nuteliaan innolla antaa viskata itsensä merihirviön suuhun ikäänkuin\nennakolta tietäisi palaavansa pian takaisin, tieto, mistä äiti\npuolestaan ei suinkaan voinut iloita.\n\nJa äidin onni olisi varmaan ollut täydellinen, jos hän olisi voinut\nympätä ylenpalttisen uskonsa poikaan, kuten hän oli yrittänyt jo tämän\nlapsuudessa kuljettaessaan tätä lahkolaiskokouksissa ja pannessaan\nhänet vapaakirkollisten pyhäkouluun, mikä viimeksimainittu yritys ei\npäättynyt sen kauniimmin kuin että poika alkoi säädyttömästi pettää\nhäntä viettämällä pyhäkoulutunnit maailmanlasten mukulain kanssa\nsynnissä ja sopimattomassa elämässä, mutta palaamalla aina määräaikaan\nviattomana kotiin kuin karitsa kulkukauppurien väripainoksissa, kunnes\näiti kerran, pahaksi onneksi pojalle, otti kontrolloidakseen tämän\nedistystä taivaan tiellä ja suuttuneena Jehovana luki lakia\nteeskentelijälle. Mutta kaikki hänen myöhäisemmätkin yrityksensä\npäättyivät yhtä huonosti. Miten virittelikään hän Jordan-verkkojaan,\naina puikahti kala lävitse. Ja myöhemmin kun veli, uskollisena perheen\nperintätavoille, astui tämäkin tuli- ja verilipun alle koettaessaan\nuskonnosta etsiä järjestelmän horjuttamaa tasapainoa, sai poika\nluikerrella heitä molempia vastaan. Hän ei koskaan pilkannut heidän\nuskoaan eikä väittänyt, että oma elämänsä olisi ollut suositeltavampi.\nMutta häijy kaitselmus oli kylvänyt lähtemättömän epäluulon pojan\nsydämeen: miksi ei jumala-usko pettäisi, kun kerran kaikki muukin\npettää? Ja ennenkaikkea ei hän voinut ymmärtää, miksi voimallinen\njumala ei koskaan, kuten sanottu, antanut heille kaikille pienintäkään\netulaukausta, sillä olihan poika lukenut, että Sodoma ja Gomorra olisi\nsäästetty, jos siellä olisi ollut yksikään vanhurskas. Kun tässä sen\nsijaan oli kokonaista kaitsi vanhurskasta yhtä maailmanlasta vastaan.\nToisekseen oli pojan uskoa jumalan valtaisuuteen suuressa määrin\nhorjuttanut se, että esivalta oli syystä taikka toisesta katsonut\nolevansa pakotettu varjelemaan jumalan kunniaa, milloin joku sosialisti\ntaikka joku muu synnin läpikotaisin sokeuttama yksilö otti\nhalventaakseen sen kunniaa, ja kuitenkin piti itse esivallankin olla\nolemassa jumalan armosta, niin että muna se tässä muka oli vaalimassa\nkanan kunniaa ja arvoisuutta.\n\nPoika oli uskonasioissa sanalla sanoen kannalla, minkä muudan takamaan\nraataja hänelle myöhemmin niin yksinkertaisen koruttomasti selvitti.\n\nTämä oli yksi kartanon sadasta torpparista. Miehen könsä oli kaukana\nasumattoman korven keskellä, soiden ja rämeiden partaalla, niin ettei\nsinne kesäisin eikä monesti talvisinkaan lainkaan päässyt hevosella.\nKoko elämä oli siellä rähjäämistä. Matka kartanoon teki lähemmä\npenikulman. Huonoja polkuja myöten meni taksvärkkireisuun pari tuntia\npäivässä mennen ja tullen. Ja itse työpäivä oli kaksitoistatuntinen.\nTalvella ei ollut veropäiviä enempää kuin yksi viikossa. Mutta kesällä\nsuunnilleen joka päivä. Oikein ihmetytti, milloin mies kerkisi tekemään\nomat kylvönsä, oman heinänsä, leikkaamaan viljan \"omilta\" tilkuiltaan.\nSääliväinen kaitselmus sentään aina tavallisesti riensi torppariparan\navuksi: ei ollut suurta vaivaa viljan korjaamisessa ja puimisessa, kun\nhalla piti huolen viljan harventamisesta. Kerrankin vei se rukiin\nkahdeksana vuonna peräkkäin. Ja sitten oli miehellä muita\nonnettomuuksia. Rämeiden huurut synnyttivät tauteja, vaimo sairasteli,\nlapset sairastelivat. Hyvä kaitselmus korjasi näistäkin osansa. Eikä\nmies itsekään aina kestänyt. Liikarasitus ja alinomainen ravinnon puute\nheikensivät voimat, niin ettei hän voinut aina lähteä taloon, kun tuli\nkäsky. Veropäiviä jäi rästiin rästin päälle, niin että kun hän jälleen\npääsi koivilleen, ei voinut olla puhettakaan omista töistä: talossa sai\nrähjätä yhtämittaa viikko- ja kuukausikaupalla.\n\nKaikissa näissä kommelluksissa ja erämaan yksinäisyydessä oli hän\nmuodostanut oman filosofiansa -- taivaan asioista. Maanpäällisistä hän\nmyös oli selvillä -- oli taisteltava, jos kuka jaksoi: itsellään ei\nhänellä siihen enää ollut sanottavia voimia, vaikka kuuluikin\nyhdistykseen ja tilasi lehteä. Yhdistyksen kokouksiin ei jaksanut\nrähmiä, lehden lukemiseen ei ollut koskaan aikaa: iltaisin pääsi kotiin\nyhdeksän, kymmenen korvissa, sunnuntaisin oli puskettava omia töitä.\n\nTämä erämaan vaivaispetäjä se kerran kyyditti poikaa. Rupattelivat\nsiinä ajan kuluksi yhtä ja toista. Kun oli selvitty maallisista,\nkäytiin käsiksi taivaallisiin. Tällöin kävi muuten niin pessimistinen\nraataja jopa humoristiseksi, läimähytti veitikkamaisesti \"virkkua\"\nvitsalla ja nauraa hohotti. -- Taivaan asioista ei haittaa, hökäsi\näijä. Jumalan ja minun väliset asiat ovat täysin klaarit: kumpainenkaan\nei ole tehnyt toiselleen hyvää eikä pahaa, kumpainenkin on antanut\ntoisensa olla omissa oloissaan!...\n\nSiinä pojan mielestä riittävästi. Sitä lajia totuutta, vieläpä\nesitettynä maltilla, jonka veroista vastaavissa oloissa harvoin tapaa.\n\nMutta hän ei liioin koettanut kampittaa äitiä ja veljeä taivaan\nokatiellä, enempää kuin hänellä jälkeenkäänpäin oli mitään taipumusta\nhäiritä uskonhartaita, elleivät nämä vain häirinneet häntä.\nPäinvastoin: kun poika oli ilman uskoa tilaisuudessa tekemään jonkin\npalveluksen heidän taivaalliselle asialleen, oli hän aina valmis,\nvarsinkin -- vuoroa vastaan. Kerrankin oli kysymys joistakin\nvieraskielisistä lauluista, jotka piti saada suomenkielisille\njumalanlapsille laatuisaan asuun. Veli ei onnistunut saamaan armon\nsanoja sujumaan. Oli siis pakko turvautua pojan apuun. Ja kas:\nmaailmanlapsi onnistui; noita lauluja laulanevat taivaan armoitetut\nvielä tänäkin päivänä, niin että on ilmeinen totuus, että väärätkin\nprofeetat voivat edesauttaa taivaan valtakunnan asiaa. Mutta samalla\nantoi veli myös kauniin näytteen uskonnollisesta suvaitsevaisuudestaan:\nruotsinsi pojan kirjoittaman laulun, minkä tämä oli sepittänyt sielunsa\nsilloiselle ihanteelle -- varieteedaamille, jota hän tietysti rakasti\nplatoonisesti ilman että edes olisi koskaan rohjennut lähestyä häntä,\nmihin muuten ei koskaan olisi ollut tilaisuuttakaan, sulotar kun oli\nhänettäkin jo suljettu läpäisemättömän vankkaan, mutta varsin usein\nvaihtuvaan ihailijapiiriin.\n\nJa niin alistui äiti äidinvaistojensa ja jumala-uskonsa terästämällä\nnöyryydellä yhä ymmärtämään, ja rakastamaan poikaansa. Ehkäpä piti äiti\ntätäkin vain jumalan lähettämänä viisaana vitsauksena, rangaistuksena\nsiitä, ettei ollut satojentuhansien tulitikkurasioiden sijasta\nliisteröinyt kokoon miljoonia, miljoonain ripsujen sijasta solminut\ntriljoonia, viidennen kerroksen sijasta kiivennyt ylös ja alas kymmentä\nkerrosta, ettei ollut tehnyt työtä vieläkin pitempiä työpäiviä,\nsoudattanut vieläkin suurempaa lapsilaumaa, maksanut vuokrakapitaalille\nvieläkin suurempia vuokria ja kieltänyt itseltään sitäkin murua, minkä\nuurastuksensa \"palkkana\" oli neljänkymmenen vuoden kuluessa noukaissut\nkuin lintu.\n\nSillä missään tapauksessa ei kuolemaan tuomittu, kaikki uransa\nviidessätoista vuodessa kipakoinut poika voinut olla mikään perheonnen\nlisä, jos nyt voidaan puhua isästä siinä, missä ei ennestäänkään ole\nmitään.\n\nMutta poika ei keikahtanut silloin vielä, sillä köyhäinkorttelien\nihmiset ovat eriskummallisen sitkeitä eikä heissä ole liiat rasvat\njouduttamassa kuumetta eikä aiheuttamassa sydänhalvausta. Kesti\nkokonaista kahdeksan vuotta, ennenkuin poika oli siinä määrin\nkuluttanut loppuun hotellin morkusta, latomahuoneen pölystä ja\nsuolasäkkien alta pelastamansa muutenkin niukan tarmon tähteet, että\nhänen oli oijastava koipensa ja ajateltava: mitäs tästä nyt tulee?\n\nPäinvastoin: raihnainenkin nuoruus rupesi vaatimaan oikeuksiaan.\nLempojakos siitä, jos oli \"oman huolimattomuutensa\" takia luvattoman\nusein aliravittu taikka oli vuosikausia vaivihkaa syljettävä verta\nhangelle tyttökyydissä taikka jossakin muussa tärkeässä tilaisuudessa,\njolloin ei mielellään näytä, ettei varsinaisesta miehuudesta ole\npaljoakaan tietoa. -- Veriläiskät hangella olivat lähtemättömästi\njääneet pojan mieleen sen vuoksi, että hänelle tuotti aina suurta\nkidutusta sylkeä niin näkyvään paikkaan; kesällä kävi tämä paremmin:\npunainen läiskä katosi aina niin pian kaikkeen muuhun rojuun. Tuo\nvajavaisuuksien kaihtaminen -- ennemmin oli hänellä jo ollut suurta\nvaivaa viallisen kätensä salaamisesta: kätteleminen tuotti suurta\ntuskaa, ihmiset kun niin kernaasti aina utelivat minne kädestä oli\nsormi varahtanut -- tietysti vaikutti ajanoloon luonteeseen, kuten\nvajavaisuudet vaikuttavat melkein kaikkien sellaisten köyhäin\nluonteeseen, jotka eivät ole jaksaneet kohota riittävän hirtehisyyden\nasteelle ja tehdä pilaa puutteistaan; vajavaisuudet käyvät lopuksi\nniin kirkuviksi että on vaikea lopuksi uskoa itseään virheettömäin\nnormaali-ihmisten veroiseksi, ei ole näiden raikasta iskuvoimaa, kaikki\narveluttaa. Tämänpä vuoksi poika varkain ihailikin ihmisiä, jotka\nolivat säästyneet kaikkein pahimmilta kommelluksilta ja sen vuoksi\nolivat säilyttäneet voimakkaan uskon elämään, mutta ennenkaikkea\nitseensä: kas kuinka he osasivat luontevasti tyrkätä kyynärpäillään,\nkas kuinka rennosti he asettuivat näkyvälle paikalle, kas kuinka\njoustavasti he iskivät nyrkkiä pöytään ja sanoivat: asia on sillä ja\nsillä lailla, pilkulleen! Kun pojan mielestä sen sijaan ei mikään ollut\npilkullaan, kaikki oli epäilyksen alaista, arvelun suolasäkki painoi\nkaikki latuskaiseksi, ja milloin ei jollakin juonella selvinnyt\njostakin, tällöin ei ollut kyynärpäistäkään apua. Ja pahaksi\nonneksi oli poika lisäksi huomaavinaan, ettei työtätekeväin\nnormaali-ihmistenkään asiat olleet niin erin kohdallaan; kukkoilivathan\nvain omaksi ratokseen ja saadakseen muut uskomaan, että tässä sitä\nvasta oli Mäntsälän poikia!\n\nMutta yksi asia oli pojalle selviö: oli jollakin ihmeellisellä tavalla\npäästävä läpi sen vähän mikä vielä oli jälellä. Tämä \"ihmeellinen\" oli\nperintöä aina lokaviemärinsuulta asti, jolloin kaikki oli riippunut\nsattuman kaupasta. Mutta nyt oli tullut jotakin ilkeätä entisen\nlisäksi: kaikki urat olivat loppuneet. Jos poika olisi jatkanut\nlatomossa, olisivat kymmenen, viisitoista vuotta olleet jotenkuten\nvarmat, jos taas viinurina, olisi hänen nenänsä hyvässä lykyssä\npunehtunut jopa nelisenkymmentäkin vuotta, kun, taas suolasäkit sen\nsijaan olisivat äkkiä auttaneet hautausmaanaidan toiselle puolelle.\nRuumiinvoimista ei ollut mitään jäljellä. Päinvastoin saattoivat\nrippeet milloin tahansa tehdä tenän. Raskasta ruumiillista työtä ei\nkäynyt ajatteleminenkaan. Oli siis edelleenkin pyrittävä johonkin\n\"parempaan\", niin kalliiksi kuin herraslaakasuus olikin jo siihen\nmennessä ehtinyt käydä, vaikka sen juuri oli pitänyt varjella työläisiä\nuhkaavilta kaikkein vaarallisimmilta varamilta.\n\nMutta kilpailu oli kova. Maailmassa liikkui aina joutilaina joukottain\ntyöhönpystyviä ja vantteria käsiä, koulutettuja aivoja. Keksittiin\nyhteiskuntaa siunaavia työtäsäästäviä koneita, mutta ei koskaan\nkeksitty eikä pantu käyntiin koneita, jotka olisivat valmistaneet\nleipää ja ruumiinverhoja niille, joiden työtä oli säästetty, joilla ei\nollut mitään elämisenkeinoa. Itse ammattitaitokin joutui usein ymmälle:\nkukaan ei tarvinnut sitä. Kuinka vaikeata niinmuodoin olikaan\nammattitaidottomalle saada työtä. Mutta niin pieni kuin kysyntä olikin,\nonnistui sitä sentään aina ajoittain saamaan jonkillaisen paikan\njossakin pulpetin takana, paikan, mutta ei juuri mitään palkkaa.\n\nTällöin oli kuitenkin sentään aina jonkun verran ihmisten kirjoissa\neikä mikään irtolainen -- järjestelmä näet vaatii, että kaikkien\nköyhäinkorttelien ihmisten on tehtävä työtä, mutta jättää osoittamatta,\nmissä sitä kulloinkin on saatavissa. Ja tällöin oli myös tilaisuudessa\nedelleen tutustumaan työsuhteisiin, työläisiin ja työnantajiin, ja\nhuomaamaan, että väliin kaikkialla olivat asiat riipin raapin, ettei\nkaikki suinkaan ollut sillä ja sillä lailla ja ettei ollut mitään muuta\nkivenkovaa järjestystä kuin että toisten piti raataa, toisten korjata\nhedelmät raatamisesta.\n\nTyöläisillä ei työmarkkinoilla ollut solidaarisuutta. Avoimeksi\njulistettua vahtimestarinpaikkaa kärkkymässä oli satoja joutilaita\nkaiken tekijöitä. Mutta kenenkään mieleen ei tullut tutkia, kuka\ntarvitsi toimen kaikkein välttämättömimmin: kuka oli kauemmin kärsinyt\ntyöttömyydestä, kellä oli eniten lapsia, ketä ahdisti suurin puute ja\nkurjuus. Ei. Päinvastoin sai monesti toimen sellainen, joka kaikkein\nvähimmin oli sen tarpeessa, joku, jolla jo entuudestaankin oli\ntyöpaikka, mutta joka nyt hyvien suositusten turvin kärkkyi toista,\nmielestään parempaa, minkä toimeentulomahdollisuuden hän täten varasti\ntoiselta, jolla ei ollut mitään toimeentulokeinoa. Silmittömän\nyksilöllisen edun anarkia vallitsi työnostajainkin kesken, kukaan ei\nsurrut toisensa perikatoa; joskin näillä aina sentään oli suurempi\nkeskinäisen solidaarisuuden tunne kuin työläisillä.\n\nPojan uudet isännät olivat kaikki varsin laatuunkäypiä. Osoittivatpa\njopa aika ajoittain kerrassaan ihastuttavaa huomaavaisuutta, jos olit\nuuras ja talon parasta ajatteleva nimittäin. Yhtä vain ei kukaan heistä\nhuomannut, että olisi sietänyt korottaa palkkaa. Yksi hänen isännistään\noli juoppohullu, mutta hullunakaan ei hän kaikille isännille, hyville\nja pahoille ja kaikkialla järkähtämättömän oleellista, jotakin mitä ei\nilman pakkokeinoja koskaan voida järkyttää.\n\nTapasipa poika suorastaan poikkeuksellisenkin työnantajan, joka, niin\nkummalta kuin se kuulostaakin, oli lakimiehiä, olipa jopa oikeamielinen\ntuomari. Poika olisi palvellut häntä vaikka elämänsä loppuun asti jos\nvain olisi hänen palveluksessaan kyennyt ansaitsemaan riittävän\ntoimeentulon ja tämä olisi häntä tarvinnut tuomiopäivään asti.\n\nHeillä oli työnsä lomassa rattoisia hetkiä. Tuomari oli itsekin saanut\naavistaa, mitä puute ja vaikeudet tahtovat sanoa, ja ymmärsi hän\nmelkoisen hyvin köyhää kansaa. Suostuipa jopa avustamaan tovereja\nensimmäisessä sellaisessa lakkojutussa, jossa \"johtaja\" pantiin\nrautoihin, suostui siitä huolimatta, ettei seisovalta jalalta ollut\nmitään tietoa siitä, kuka maksaisi ja koska asianajopalkan. Ja se oli\nsiihen aikaan melkoisen uskallettua. Ja mikä parhainta: hän jaksoi itse\nteossa osoittaa, että laillisuus oli jotakin muuta kuin tyhjä\nlauseparsi. Pojan sielua hiveli välistä, kun hän ajoi toimistosta\njonkun ankeriaan, joka yritti tarjota ilmeisesti väärää asiaa. Häntä ei\nliioin käynyt lahjominen. Hän oli hämmästyttävän kunniallinen ja\nesimerkiksi kelpaava luonne. Mutta tällainen oikeamielisyys ei ole\nisästä jumalasta, oli liikaa. Poika oli huomaavinaan, ettei hänellä\nollut läheskään niin paljon asioita ajettavanaan kuin monilla muilla\ntuomareilla, ja että toiset tuomarit kohtelivat häntä jonkinlaisena\nkuriositeettina. Tsaristinen hallitusvalta taas oli suorastaan\nkauhistunut häneen -- kaikkinaisellekin järjestelmän hallitusvallalle\non tämänlaatuinen oikeamielisyys kauhistus --, hän kun oli ensimmäisiä,\nehkäpä suorastaan ensimmäinen, joka uskalsi nousta bobrikovilaista\nlaittomuutta vastaan, ja joka tämän takia myöhemmin kotimaisten\nammattitoveriensa liikuttavalla myötävaikutuksella sai venäläisessä\nvankilassa sovittaa liiallisen oikeamielisyytensä. Mutta hän kesti\nvainon suuren luonteen ylemmyydellä ilman mitään suuria eleitä, jotka\novat niin ominaisia niille, joiden isänmaallisuus oli onttoa\nrehentelyä, mistä nyt jälkeenpäin on osattu kahmaista ruhtinaallinen\nhyvitys yhdessä niiden kanssa, jotka vasta tsaristisen järjestelmän\nkukistumisen jälkeen hoksasivat olevansa isänmaansa kaikkein vankimpia\ntukipylväitä, jotka aina olivat olleet \"samaa mieltä\".\n\nMutta niinpä ei tämän oikeamielisen tuomarin nimi ole koskaan ollut\nisänmaallisen joutorahvaan huulilla: jos häntä vainottiin, jos hän\nistui vankilassa, yhden tekevää, kukaan ei pitänyt hänestä meteliä.\nArvattavasti siksi, että oli alistunut vainoihin oikeamielisyyden\ntakia. Päinvastoin on varsin todenmukaista, että tekijät, jotka olivat\navustamassa tsaristista virkavaltaa hänen vainoamisessaan ja jotka\ntäyttivät häneltä väkivalloin riistetyn paikan, ovat suuremmassa\nkunniassa ja huomattavammassa asemassa ja puhdasverisempänä pidettyjä\nkansalaisia kuin hän. Eikä poika voinut kieltää, että hän nyt\njälkeenpäin, jolloin punikit ovat antaneet niin paljon työtä ja vaivaa\nmaan lainoppineille, on monen monesti ajatellut, että onkohan hänen\nkelpo isäntänsä oikeamielisyys kestänyt koetuksensa loppuun asti, onko\nhän edelleenkin pyrkinyt ymmärtämään työväenluokkaa ja koettanut\nvapauttaa raukkoja syytettyjä, koska hänellä on ollut täysi syy\nolettaa, että taas oli kysymys vainoista, että riisto ja sorto ovat\najamalla ajaneet syytetyt \"rikokseen\", taikka edes sovelluttanut\nkaikkein lievimpiä niistä pykälistä, mitkä järjestelmä on säätänyt sitä\nvastaan rikkoneille, vai olisiko hänen oikeamielisyytensä pohja juuri\nsilloin pettänyt, kun sitä kaikkein eniten tarvittaisiin, kun \"uusi\"\njärjestys osoittautuu vain vanhan perijäksi ja tämän hairahdusten\nmoninkertaistuttajaksi, järjestys, jonka rinnalla edeltäjänsä oli vain\nlasten leikkiä mitä tulee kummankin suhtautumiseen työläisiin ja\npohjakerran ihanteiden ja vakaumuksen kuuluttajiin yleensä. Eikä poika\nliioin ollut tuntematta pahoja aavistuksia siinä suhteessa, että jos\nhänen oikeamielinen isäntänsä vielä nytkin uskaltaisi vikuroida\njärjestelmän henkeä vastaan, niin ei tällä olisi kerrassaan mitään\nturvapaikkaa. Hänen vanha vankilansa lienee hävitetty, mutta jäljellä\non vielä riittävä määrä muita, ja paljon pahempi kuin mikään\nkuritushuone olisi tietysti häpeä joutua jakamaan niiden maine, jotka\njärjestelmä suunnattomassa raivossaan on asettanut koko yhteiskunnan\nulkopuolelle ja joita ei suojaa edes ne lait, mitkä järjestelmä on itse\nitselleen laatinut...\n\nMutta olivatpa isännät enemmän taikka vähemmän oikeamielisiä: leipä ei\nsilti riittänyt. Siihen ei poika kuitenkaan ensimmältä kiinnittänyt\nniin erin suurta huomiota. Tarjosihan elämä niin monellaisia\nvastikkeita: yleviä aatteita, kauniita pyrkimyksiä, ystävyyttä,\nrakkauden autuutta.\n\nKaikki ne, nuorisoseura-, raittius- ja muut ylevät harrastukset ovat\nmainioita välikappaleita järjestelmän kädessä. Niin kauan kuin\nköyhäinkorttelien ihmiset askartelevat niillä, ja kutka muut niissä\novat koskaan askarrelleet kuin työtätekevät kansalaiset, niin kauan ei\nollut mitään pelkoa, että \"katukivet lähtivät itsestään liikkeelle\".\nJokainen näistä harrastuksista edustaa aatetta, jonka voitto\nlopullisesti ratkaisee koko elämänarvoituksen. Oli vain saatava kansa\nraittiiksi, oli vain saatava nuoriso hereille harrastamaan \"parempaa\",\nniin kaikki sujuisi ihan itsestään.\n\nJa miten sitä köyhäinkorttelien kansa hääräsi ja puuhasi kurjien\nalkohoolin orjain palauttamiseksi oikealle tolalle ja nuorison\nsaattamiseksi valoon ja vapauteen, miten \"valveutunut\" nuoriso\nponnisteli puukkojunkkarien taltuttamiseksi ja sakilaisten\nsiivostuttamiseksi! Ja tosi onkin, että työläisten tavat ovat\nparantuneet, joskaan ei heidän elämänsä arpa ratkennut, kun sen sijaan\nomistava luokka on kuin olisi se kerrassaan hyljännyt kaikki ne ylevät\nihanteet, joita sen sadat sanansaattajat kaupittelivat köyhälle\nkansalle. Viina virtaa valloillaan, ja jos saa uskoa varsinkin\nulkomaisten lehtien kuvauksiin, ei vallassaoleva luokka enää paljon\nmuuta teekään kuin trokaa viinaa ja juottaa köyhäinkin päät täyteen.\nSillä ei kai työläisillä ole aikaa eikä varoja ostella laivoja,\nlahjoa viinapoliiseja ja präkätä viinalastien kanssa yöt päivät.\nJa siivottomuus, mikä ennen rajoittui yöjalkaan ja murhiin\njuhlatilaisuuksissa, kuten häissä ja hautajaisissa, on saanut vallan\nennenkuulumattoman laajuuden. Siitä on tullut jopa eräänlainen uskonto,\njonka huomattavimpia tunnustajia ovat juuri ne, jotka varhemmin\npyhittivät hehkuvan henkensä \"taisteluun\" sitä vastaan. Yläluokka,\njoka aina on teroittanut kauniiden aatteiden ja humaanisuuden\nvälttämättömyyttä, on kuin kerta kaikkiaan päättänyt näyttää, että\nkaikki oli \"turhuus ja hengen vaiva\". Korkeasti oppineet ja valistuneet\nyläluokan edustajat suorastaan ihailevat raakuutta ja kauheita tapoja,\nvieläpä kirjoittavat kirjoja, joissa joko suorastaan kuvataan\nkansallishyveinä jopa turvattomain henkeä koskevat asiat taikka,\nmilloin tällaista ei enää käy ylisteleminen, verrattomalla julkeudella\nsilataan ne viehättäviksi.\n\nKas kuinka kirjoittaa muudankin vallassaolevain huomattavimpia\ntiedemiehiä, Suomen sukuisten kansain tutkija ja tuntija, porvarillisen\nhenkisen viljelyksen korkeimmilla huipuilla oleva tekijä: \"Karjalaisten\n(suomalaisten sissijoukkojen) puolella ei harjoitettu tarpeettomia\njulmuuksia. Kansan nousun alussa poltettiin jonkun talon mukana pari\nkomissaaria, kun niitä ei voitu muuten karkoittaa varustuksestaan\n(omassa maassaan). Niukkoja ampumavaroja liiaksi säästettäessä lienee\nmuutamia toisia kolhittu kiväärinperillä kuoliaaksi. Ei tiedetä\ntapahtuneen sen pahempaa.\" -- Sivistynyt kirjailija ja tiedemies\ntietäisi siis mainita vielä jotakin pahempaakin. Kas siinä, mitä on\njäljellä vallassaolevan luokan hyvän ja kauniin aatteista!\n\nMutta työväenluokkaa näillä \"aatteilla\" onnistuttiin tyynnyttelemään\npitkiä aikoja, työväenluokkaa, jolla on niin verraton taipumus uskoa\nparasta kaikesta, että se jaksaa huomata erehdyksensä vasta sitten, kun\nhyvä ja kaunis pui karvaista nyrkkiään sen naamataulun ulottuvilla,\nkunnes hyvä ja kaunis kolhaisee kiväärinperällä...\n\nYstävyys ja rakkaus sen sijaan eivät olleet mitään vastikkeita vaan osa\nelämästä. Ja missä, kuten köyhyydessä, ei toveruus etsi etuja eikä\nmaallista mammonaa, on varsin helppo kohdata hyviä ystäviä -- ei ole\ntarvis vaivata itseään syvyyssukellukseen, helmiä löytää pinnaltakin.\nMutta toveruus vaatii sentään aina jotakin vastiketta, jotakin\nkäsinkosketeltavaa. Ja juuri tätä oli pojassa varsin vähän. Täytyy olla\njokin tukipiste, täytyy olla sitä taikka tätä. Muun puutteessa\nkelpaavat jopa ruumiinvoimatkin, jotta toveruudella on jotakin mitä\nihailla, mikä antaa siilo ravintoa.\n\nPoika muisteli muuatta muinaista toveriaan, joka hänkin oli alkuaan\nköyhäinkorttelin vaivaisvesoja. Jonkin mielettömän päähänpiston\njohdosta oli toveri ruvennut harrastamaan ruumiinkulttuuria ja\nsitkeällä jalostustyöllä, säännöllisellä elämällä ja kieltäytymällä\nkaikista turhista taikka vahingollisista nautinnoista luonut\nitsestään, tavallisesta katupojanhonkkelista, elävän kuvapatsaan,\nvoimakkaan ja kauniin. Hän oli urheilijoita, pystyi vaikka mihin, mutta\nei kaikesta sielustaan yrittänyt vaikka mitä: vaistonsa rajoitti hänen\nharrastuksensa pyrkimään vain voimaan ja kauneuteen yleensä, mutta ei\nmäärätynlaiseen voimaan ja kauneuteen. Ja kumma kyllä, kiinnitti hän\nkuopusta enemmän kuin monet muut, jotka aina ponnistelivat itsensä\npinnalle, olivat aina ensimmäisiä. Poika suorastaan suri saatuaan\naikojen perästä kuulla, että kuvapatsaansa oli luhistunut, että\nkapitaali oli sen prostituoinut: tuttavansa näet oli sortunut Fordin\nväkivivuksi...\n\nKaikki toiset olivat päättäneet -- vaikka useimmiten eivät\nonnistuneetkaan -- tehdä jotakin. Poika sen sijaan ei ollut päättänyt\nmitään, mitä tilaa ei tietysti käynyt puolustaminen muulla kuin\nironialla, mutta juuri sitä toveruus kaikkein vähimmän tarvitsee.\nToveruus edellyttää antautumista, antautumista mille hyvänsä. Kylmä ja\nmonesti halpahintainen erittely ja sanasaivarrus sen sijaan näivettävät\npian ystävyyden, ja niin höllenivät varsin pian pojan suhteet, mitkä\nmuuten olisivat voineet kannustaa ja viedä eteenpäin häntä ja hänen\ntoverejaan.\n\nRakkaus sen sijaan oli sokeampi. Se ei pitänyt niin suurta lukua --\ntaikka ummisti silmänsä näkemästä oliko sen sankari vahva taikka\nheikko, kunhan vain sai omistaa. Rakkaus näet on yhtä itsekäs kuin\njärjestelmä. Mutta ovatpa ihmiset muuten kuinkakin vajavaisia taikka\nrajoitettuja, \"sivistyneitä\" taikka \"sivistymättömiä\", kykenevätpä he\ntavallisessa arkielämässä noudattamaan siroutta ja viehkeyttä taikka\neivät, rakastaessaan ovat he aina kauniita, vaisto pukeutuu\nkerrassaan ihmeteltäviin muotoihin, tieto tapaa aina maukkaat muodot,\nkekseliäisyys voittaa oman itsensäkin, kun on kysymys valloittamisesta,\nomistamisesta. Ja vasta sitten, kun omistuksen pohja horjuu, muuttuu\nrakkaus helposti yhtä rumaksi ja raivoksi kuin järjestelmä. Rakkaus\nantaa kaiken, mutta vaatii myös kaiken. Mutta se ei ole mikään ilmassa\nhäilyvä utukäsite, ei mikään aineeton ilmiö. Se tarvitsee varsin tiukat\nilmaisumuodot. Suvun jatkaminen kuuluu sen olemukseen. Suvun jatkaminen\ntaas vaatii kotia, pohjaa mille rakentaa -- niin kauan kuin yhteiskunta\nei ole ottanut huoltaakseen tulevia pystyssäpitäjiään: lapsia --,\nvaatii toimeentuloa. Köyhyys kavaltaa kauheasti rakkautta. Köyhyyden\npuitteet ovat niin ahtaat, ettei rakkaus useinkaan jaksa elää niissä,\nvaan surkastuu ja kuihtuu: \"lentää ulos ikkunasta\" ja välistä\novestakin. Ei aina, mutta monesti. Köyhyyden suurimpia \"hyveitä\" ovat\nkärsivällisyys. Milloin tämä voi tyynnyttää nyyhkivän rakkauden, on\nkaikki ehkä pelastettu. Mutta erittelevä ihminen ei jaksa tehdä tätä\nkoetta, ellei ole lainkaan mitään pohjaa. Voidaan mennä kuin koira\nveräjästä ja haaveilla \"vapaata\" rakkautta. Mutta olemukseltaan on tämä\ntietysti aina samaa. Nimi ei sitä lainkaan muuta. \"Vapaus\" köyhyydessä\non vain sanaleikki. Pelkästään nimellä ei luonnollisesti vähemmälläkään\ntavalla muuteta rakkauden taloudellisia edellytyksiä. Hyvinvoinnissa on\naivan saman tekevää, minkä nimen rakkaudelle antaa. Kehityskantansa ja\nmakunsa mukaan kukin vain päättää rakkauden harjoittamisen\nyhteiskunnallisesta muodosta.\n\nMutta ellei ole aineellista hyvinvointia, mikä on kaiken muunkin\nhyvinvoinnin ehto, puhumattakaan nyt ruumiillisesta hyvinvoinnista, ei\ntoimeentuloa, eipä edes varmuutta vastaisestakaan toimeentulosta, niin\nei ajatteleva ihminen saata viehättyä rakentamaan rakkautta hiekalle.\nAikaisempi pettymys on helpompi kantaa kuin liian myöhäinen. Tuska,\nminkä väkivaltainen ero synnyttää, on kiduttava. Vielä kiduttavammaksi\nsen tekevät \"petos\", \"sanansyöminen\" ja \"kevytmielisyys\". Naisten\nkärsimyskyky on rajaton, eikä mies voi koskaan kerskata sillä, että\nsietäisi enemmän. Mutta ei ole vaikea huomata, minkä hirvittävän\npettymyksen köyhyys on monelle rakastavalle uskalikolle tuottanut, eikä\nsitäkään, että jos monilla rakkauden perimmäisen turvattomuuden tielle\njohdattamilla olisi tilaisuus tehdä vaalinsa uudestaan, ottaisivat he\nmieluummin kantaakseen kärsimyksen minkä tyydyttämättä jäänyt rakkaus\nsynnyttää kuin pahimmassa tapauksessa puolen vuosisataa paistuakseen\nkurjuuden hiljaisella tulella ja jatkaakseen sukua, mitä eivät voisi\nelättää, kasvattaa ja valmistaa elämäntaisteluun. Mutta helppo on\nsentään huomata päinvastaistakin, jolloin rakkaus takertuu epätoivon\nvimmalla ryysyihinkin, eikä hellitä, ennenkun luurankomies tulee ja\ntäyttää järjestelmän työn armoiskulla.\n\nJa pojalla ei ollut mitään nykyisyyttä eikä tulevaisuutta, milloin\nhänen luonnon järjestyksen mukaan oli haettava ja löydettävä rakkautta\ntaikka mitä hän luuli siksi. Ja niin tuli se, se ja sen hyvyys,\nuhrautuvaisuus ja kaikkeen valmis antautuminen ylen huonosti\npalkituksi.\n\nNiin huonosti, että jopa äidillä oli monesti syytä ankarasti nuhdella,\nhänellä, joka valitettavasti itse oli elävä esimerkki siitä, mitä\nperustelemattoman mielijohteen seuraaminen, mitä sokea antautuminen\nrakkaudelle köyhäinkortteleissa maksaa: vuosikymmenien murheen ja\nvavistuksen. Ja maailma oli samallaisia kurjuuden rakkauden esimerkkejä\ntulvillaan.\n\nPoika muisteli renki- ja piikapahaista maalla. Nuorten pasmat olivat\nmenneet takkuun. Helppohintaisten romaanien mukaan olisi pojan ollut\nkatalasti hyljättävä äidiksi tuleva morsiamensa. Mutta hänpä ei\nhyljännyt. Hän päinvastoin nai tämän. Mutta kummallakaan ei ollut\nyhtään mitään, vaikka raatoivat kynnet verissä kaksitoista-kolmetoista-\ntuntisia päiviä, ja asuivat he isäntäväkensä pirtinnurkassa. Tilanne\nkävi kuitenkin niin painostavaksi, että nuori aviomies päätti lähteä\nkaupunkiin vuolemaan kultaa puuveitsellä -- tienaamaan. Tienasi aina\nsiksi, kunnes ilmoitettiin hänen olevan onnellisen isän, jolloin riensi\nkatsomaan esikoistaan mukana säästönsä: kolme markkaa, taikka oliko\nniitä kaksi. Poika toivoi, että nuori pari myöhemmin on selviytynyt\nparemmin. Mutta sittepä olikin perheenisä, terve ja roima ja jaksoi\nuurtaa. Joskaan ei ole sanottu, että hän silti jaksaa uurtaa kylliksi.\nElleivät he edelleenkin ole vieraiden pirtinnurkassa, ovat he jossakin\nmuussa ahtaassa paikassa, vaikka eivät olisi sorahaudassakaan. Ja\nepävarmuus ja turvattomuus, puute ja kurjuus, jotka järjestelmä säätää\nköyhäinkorttelien ja maakunnan köyhille, ovat huonoja rakkauden\nseuralaisia -- rakkaus ikävöi kauneutta ja sopusointua.\n\nMutta siksi toiseksi on rakkaus tuskin mikään köyhyyden pääkysymys.\nKöyhyyden pääkysymys lienee leipä, s.t.s. leivättömyys.\n\nSe oli ainakin äidin ja pojan pääkysymys -- silloin. Sillä kun he\nolivat noukaisseet sirun sieltä, sirun täältä, haravoineet tyystin\nsarat, joilta vauraus oli korjannut sadon, tuli eteen niin tiukka\npaikka, että äitikin kerran sai kyllikseen. Ei niin, että hänen\nsielunsa olisi epäillyt, että taivaan armonauringon eteen pysähtynyt\npilvi -- millä oli niin ihmeisesti hänen poikainsa hahmo, sillä velikin\neli vielä ja pyrki eteenpäin maailmassa -- olisi ollut mitään muuta\nkuin viisasta koettelemusta. Mutta hän ei yksinkertaisesti jaksanut\nenää. Piti parempana itse vuorostaan lähteä kotoa ja ruveta hoitamaan\nvarsinaisia -- hulluja.\n\nTämä tapahtui kaksi kertaa. Ja kun hän toisella kertaa palasi, oli\nkuopus vihdoinkin keikahtanut, vieläpä niin perinpohjin, että\nhyväsydämiset eukot, jotka olivat kerääntyneet hänen vuoteensa ääreen\nkitaroineen ja ylitsevuotavin uskonsa lohduin ja parannuksensa sanoin:\nkadu, kadu! nöyrry, nöyrry! ikäänkuin siinä olisi enää ollut\nnöyrtymisen varaa, missä ei koko elämä ollut muuta ollutkaan, -- että\nnuo hurskaat sielut pitivät pojan ajallista vaellusta ilman epäilystä\npäättyneenä, ja että potilaan sukulaismies, joka kolmen kuukauden\nkuluttua kohtasi tämän kadulla, vilpittömällä avomielisyydellä\nhuudahti: \"Eks' sinä okkaan kuollu!\"\n\nOli tietysti kaitselmuksen oikuttelua, ettei se sallinut pojan yskiä\nloppuun asti, vaan sen sijaan melkoisen pian korjasi veljen, jonka\narveltiin olevan paljon vankempaa tekoa ja jolla sen lisäksi vihdoinkin\n-- vih-doin-kin! -- oli edessään loistava tulevaisuus, toimittajan\npaikka porvarislehdessä, autuus, jota köyhäinkortteleissa siihen aikaan\nvain ani harvat uskalsivat kuvitellakaan, vielä vähemmän tavoitella.\n\nMutta mene tiedä: ehkäpä painomuste, keisariviheriä, paloöljy ja suola\nolivat niin parkinneet pojan nahan, ettei sellaisen jokapäiväisen\nbasillin kuin keuhkotauti-itiön käynyt yrittäminenkään, vaikka se\nolikin pannut puutteen ja huolen edeltäpäin kaivamaan maata tämän alta.\nJa siksi toiseksi: pojalla ei ollut mitään syytä olla kiittämätön;\nhänen vuoteensa ääressä liikkui oudostuttavan paljon hyviä henkiä\noikeamielisestä tuomarista tavallisiin köyhäinkorttelien oikeamielisiin\nja hyväsydämisiin asti, ja suurempia ihmeitä ei tee mikään kuin rakkaus\nja uhrautuvaisuus, vaikka ne eivät aina saakaan palkkaansa.\n\nJa mitä pojan vieraisiin muuten tuli, oli hän juuri niihin aikoihin\nsaanut kaksi uutta entisten lisäksi: köyhäinkorttelien väen luokkana ja\nRunottaren, Ne olivat niin juhlallisia vieraita, että pojan oli oikein\npakko räpytellä silmiään, ja siinä, että ne tulivat jokseenkin yksiin\naikoihin, oli ilmeinen ajatus. Oli vain ymmärrettävä, mikä se oli ja\nopittava kunnioittamaan kumpaistakin.\n\nRunottaren saapumisessa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä. Se on aina\nliikuskellut matalissa majoissa, vaivannäön ja orjuuden vaiheilla.\nPalatseihin on se majoittunut vain hätätilassa kuin hukkuva autiolle\nluodolle, ja niissä on sen kannel kaikunut kauniisti ja ehosti vain\nmilloin soittaja on tavannut alemman kansan sointupohjan. Suotta ei\npalatsien taidetunnukseksi olekaan tullut: kansanrunouteen!\nkansantaiteeseen! mikä siellä tietysti on johtanut pöyhkeilevään\napinoimiseen, kaiken sen paisutteluun, mikä kansanrunoudessa\nja -taiteessa on epäoleellista -- tuohikulttuuriln.\n\nKaikkialla on köyhä kansa ollut runouden kulmakivenä. Kansa on laulanut\nVäinämöisistä ja Marjatoista, Olympon jumalista ja manalan hirviöistä,\nkansanlaulut ovat olleet ensimmäinen historia, ensimmäinen aikakirja,\nkaikkien uskontojen ja kaikkien hyvien ja pahojen henkien ahjo.\n\nLuonnonvoimain, sortajain ja riistäjäin synnyttämä ahdistus taikka\nharvinaisten vapahdusten riemu on saanut kansan laulamaan, soittamaan\nja tanssimaan, tulkitsemaan surujaan taikka purkamaan iloaan,\nvalittamaan leivättömyyttään taikka puuttuvaa vapauttaan, kiittämään\nkannikastaan ja hetkenkään huojennuksesta.\n\nKansan suussa on laulun perintö kulkenut suvusta sukuun, ajasta aikaan.\nVarsinaiset Runoniekat ovat vain olleet tämän runoperinnön vaalijoita,\nharvemmin kartuttajia. Järjestelmän palkkaamat kannelniekat taas tämän\nperinnön hukkaajia, Runottaren häpäisijöitä, tämä kun muka olisi\nomistuksen ja riisto-isänmaan suojelushenkiä, alemman kansan\nraiskauksen ja sorron siunaajia, tavara, jonka järjestelmä saattaisi\nmonopolisoida omistavain etuoikeudeksi, kuten kaiken muunkin tavaran...\n\nJa alhaisolla on yleensäkin aivan tavaton tarve löytää murheelleen ja\nniukalle ilolleen taiteellinen ilmaisumuoto. On tuskin kylää, missä ei\nolisi viulun- taikka vetopelinsoittajaa, taikka kaupunkia, missä eivät\nsuuret joukot työläisiä viehättyisi soitto- tai lauluharrastuksiin.\nTyötätekevä kansa on pohjaltaan äärettömän taidevaistoista. Vain\nmurto-osa siitä on tietoinen lahjastaan. Vieläkin pienempi osa siitä\nsaa mitään järkiperäistä ohjausta ja johtoa. Missä omistavalla luokalla\nriittää varoja ja keinoja usein varsin vähän taikka ei mitään lahjoja\nomaaville vesoilleen, siinä lahoavat omistamattoman luokan valtaiset\ntaidevoimat käyttämättömyyttään. Ja joka sittenkin uskaltaa yrittää,\nsaa olla valmis kestämään kaiken puutteen, itsekieltäymyksen ja\nomistavain ennakkoluulojen ja vastuksen aiheuttaman kurjuuden.\nPorvarillisten toimittajain kynät rapisevat köyhille maalaistytöille,\njotka jotkut taidetta harrastavat pohatat ovat korjanneet ja\nkasvattaneet laulajattariksi ja irti luokastaan. Mutta yhdenkään kynä\nei rapise niille tuhansille, jotka mädäntyvät huomiotta ja avutta\npaikoilleen, taiteilijain legioonille, jotka vapautunut työväenluokka\nvasta kykenee nostamaan alennuksestaan ja kohottamaan kunniaansa.\n\nMutta vaikka pohjakerrosten kyvyt eivät ole olleet tilaisuudessa\nlahjojensa voimaperäisempään kehittämiseen, ovat kerrassaan suuret\njoukot silti saaneet ihan ihmeitä aikaan. Ei tiedä mitä eniten\nihmettelisi, minkä asettaisi sen taiteellisen voimanponnistuksen ja\nsitkeyden perusteella etualalle, soitto-, laulu- vaiko näyttämötaiteen.\nVarsinkin juuri työväennäyttämöt ovat ilmeisinä esimerkkeinä\nproletariaatin helmassa uinuvista taiteellisista voimista ja innosta,\nmillä niitä useimmiten omin avuin kehitellään, ja niistä tulee vieläkin\ntärkeämpiä työväenluokan ilon ja taiteellisen nautinnon ahjoja, jahka\njoukko ystävällisellä väkivallalla mutta ennenkaikkea omalla\nharrastuksellaan pakottaa ne siirtymään lähemmäksi työväenluokan\naate- ja tunnemaailmaa, esittämään ympäristönsä kanssa ristiriidassa\nolevan yksilön sijasta omistavan luokan kanssa ristiriidassa olevaa\nomistamatonta luokkaa, tämän kärsimyksiä ja taistelua, työn ja\ntyöväenluokan suuruutta, jalojen taikka vähemmän jalojen yksilöjen\nsijasta riistävää ja riistettävää luokkaa ja niiden suhdetta toisiinsa.\nEikä ole epäilystäkään siitä, että monen monet tehtaalaiset taikka\nkäsityöläiset, jotka ovat edes jossakin määrin olleet tilaisuudessa\nkehittämään laulunlahjojaan, pystyvät yhtä hyvin taikka paremmin\nsuorittamaan lauluohjelman, jonka herraskaisten juhlissa suorittaa joku\ntuomarin- taikka tirehtöörinrouva, joka on lapsesta asti ja minkään\ntaloudellisen huolen estämättä saanut kehittää lahjaansa taikka mikä\nkulkee sen nimellä. Niin, onpa työläisperheitä, joissa voi tavata jopa\npuolentusinaa verratonta laulukykyä, jotka ovat taanneet kuoroilleen\nuseamman kuin yhden ensimmäisen palkinnon suurissa laulujuhlissa taikka\npettämättömällä varmuudella ja maulla esittävät työväenluokan\nillatsuissa yksin- tai useampiäänistä laulua.\n\nJa entä pojan äiti! Hänenhän laulunsa helkkyivät ennen kuin kiurun\nkello. Eikä hänelle Runotarkaan ollut kokonaan vieras. Nuorena\npiikatyttönä oli hän sommitellut komparunoja, ja oli varmaan\nolosuhteiden syy, etteivät ne päässeet keittiönovea pitemmälle. Äidillä\noli ollut paimenpillinsä. Veli soinnutteli välistä virsikannelta.\nKuopukselle annettiin kerrassaan kuninkaallisesti lyyra.\n\nHän ei ensin luonnollisesti tietänyt mitä sillä tehdä. Tällainen,\nhänelle yhtäkaikki niin outo lahja oli niin merkillinen, ettei hän\ntahtonut uskoa sitä todeksi, vielä vähemmin tiesi miten sitä oikein\nkäyttää, lyyra kun ei ole mikään hännätön pahvihevonen, mistä oli aina\nsuoriutunut niin helposti ja pian.\n\nKuten heräävä, mutta kasvukykyinen, sorrettu luokka, niin tulkitsevat\nsen yksityiset jäsenetkin ensin vain surujaan. Vasta vähitellen\npäästään uhmaan ja lopuksi taisteluhaltioon.\n\nPoika huomasi pian, että Runottaren tehtävänä oli vaikeimmalla hetkellä\nantaa hänelle apu. Tulkittu tuska on puolittain voitettu. Valitus on\nvain vaivan keventämistä.\n\nJa niin alkoi hän takapihan näkökulmasta tulkita vähäpätöistä\nyksilöllistä \"maailmantuskaansa\", kuinka \"arvoituksellinen\" oli elämä,\njoskin sillä kuitenkin oli jokin \"tarkoitus\", että ihmiset pyrkisivät\n\"päivään\" ja \"parempaan\" -- päämääriä, jotka olivat suoraa\nrintaperintöä järjestelmän hyvän ja kauniin kylvöstä. Ja niin\nvajalentoisia kuin hänen runosäkeensä luonnollisesti olivatkin, ajoivat\nne kuitenkin aina yrittämään uudelleen -- hellittämättä. Pakoittivat\nponnistelemaan, opettivat tekemään sitkeätä, johdonmukaista työtä. Oli\nkasvatettava oma korva kuulemaan, oli kasvatettava omaa makua, ei\nsaanut riittää, että joku toinen, jolla ei ehkä lainkaan ollut mitään\nkorvaa eikä makua, laitteli. Oli päästävä siihen, että tiesi, missä oli\nrikkonut, mikä ontui. Se kysyi vallan uskomatonta sitkeyttä.\n\"Juhlaruno\", jonka yhdeksäntoista säejaksoa valmistui muutamassa\ntunnissa, vaatii kahdennenkymmenennen, s.t.s. viimeisen värsynsä\nviimeistelyyn hyvässä lykyssä kokonaisen viikon öineen päivineen. --\nRunoilijain suurin onnettomuus ovat ehkä juhlarunot: missä yleisö\nnauttii juhlasta paikan päällä, on runoilijan se tehtävä viikkoja ja\nkuukausia ennen. Vaput, joulut, kaikki suuret merkkipäivät on hänen\nelettävä edeltäpäin, niin että kun itse juhlat sitten tulevat, on hän\nne jo märehtinyt edeltäpäin niin, etteivät ne enää tarjoa hänelle\nsuurtakaan nautintoa. -- Ja kun oli tehnyt parhaansa, täytyi nähdä,\nettei tulos ollutkaan aikomuksen mukainen eikä riittävä. Mutta\nseuraavalla kerralla piti yhtäkaikki taas yrittää ja koettaa onnistua\nparemmin.\n\nRunoilusta tuli siis vihdoinkin jokin pyrkimyksen aihe, tuli sisältö\nelämään, niin, tulipa siitä suorastaan elämän tarkoituskin, jokin, mitä\npojan elämässä ei ollut siitä lähtien, kun hän oli luopunut\nsaavuttamattomasta latojan, viinurin, kauppaneuvoksen ja miljoonamiehen\nmuodossa kajastaneista tarkoituksista.\n\nMutta kaikki pyrkimys on aina vaikeata, jopa ylivoimaistakin\nköyhäinkortteleissa, mitä sitten, kun tulee Runotar ja viettelee irti\narkielämän ankaralta pohjalta. Runotar tarjoo välistä juhla-aterioita,\nmutta ei takaa jokapäiväistä leipää. Yksinpä omistavatkin kitsailevat\npalkitessaan niitä, jotka se on pestannut puolestaan runoilemaan ja\nharrastamaan. Nuokin järjestelmän armoitetut valittavat nälkäänsä ja\nsurkeuttaan, uhkaavatpa monesti tehdä, ja tekevätkin väkivaltaisen\nlopun surkeudestaan. Kuinka kovat koettelemukset sitten odottavatkaan\nomistamattoman luokan luovan henkisen työn tekijöitä, mutta varsinkin\nrunoilijoita, jotka uskaltavat ottaa harrastuksensa ammatiksi. Siten\nrunoilu, samalla kun se sai huolista sisällön, tuli uusien huolien\naiheuttajaksi. Kymmenen vuotta kului niin, ettei aineellinen tulos\npojan runoilusta riittänyt korvaamaan edes siihen kulutettua paperia.\nJa kahdenkymmenen vuoden kuluttua olisi hänen tehnyt mieli yrittää\nhollantilaisen taidemaalarin, David Teniersin, koiran juonta: tekeytyä\nkuolleeksi, jotta olisi kolkuttanut yhteiskunnan kitsasta omaatuntoa ja\nhellyttänyt sen yhtä auliiksi kuin Teniers \"kuolemallaan\"...\nAineellinen voitto oli tässä kuitenkin vain elämän pakon aiheuttama\nsivuseikka. Pääasiana tässä oli ilo, minkä luominen synnyttää itselle\nja tuloksissaan mahdollisesti myös muille.\n\nAjan oloon eivät omat yksilölliset huolet ja \"paremman kaipuu\"\nkuitenkaan voineet riittää runoilun sisällöksi. Poika oli aikoja sitten\npannut merkille, että samallaisia taikka ainakin samansuuntaisia huolia\noli kaikilla köyhäinkorttelien ihmisillä. Olipa monen monilla jopa\nsuuremmatkin surun aiheet. Mitä järkeä niinmuodoin oli siinä, että\nlakkaamatta naukui omista vastuksistaan ja sisäisistä ristiriidoistaan,\ntuhlasi runosäkeitä oman, ei millään tavoin muiden vaelluksesta\npoikkeavan, elämänsä ruikuttamiseen taikka korostamiseen? Kanteleeseen\noli siis saatava uusi kaiku. Ja se tuli ihan itsestään.\n\nSillä työväenluokka oli kulkenut Runottaren kantapäillä.\n\nLuokka kokonaisuudessaan oli kärsinyt samaa vaivaa kuin sen\nyksilöt. Se oli aikansa antanut tuudittaa itseään järjestelmän\nköyhyydenkeksinnöillä: \"paremmilla pyrkimyksillä\", markkinahumulla ja\nalkohoolilla. Mutta taloudellisen elämän \"edistyessä\", jolloin\ntyötätekevä luokka kasasi yhä valtaisempia määriä kättensäluomuksia\netuoikeutetuille, mutta sai itse suhteellisesti yhä pienemmän osan\nniistä, alkoi sitä vähin erin arveluttaa, varsinkin kun usein sattui\nvielä niinkin, ettei sillä ollut tilaisuutta edes käsiensä\nkäyttämiseen, etuoikeutetut kun hyötyivät enemmän kokonaan\nseisauttamalla teräs- ja lihaskoneet. Ja tämä arvelu sai kantavuutta,\nkun työväestö huomasi, että työtätekevällä oli kaikissa maissa\ntäsmälleen samat elinehdot, samat vaikeudet, sama mahdottomuus taata\nolemassaoloaan, päästen tässä arvelussaan lopuksi siihen, ettei luokan\nyksityisten jäsenten, eipä edes ryhmäinkään maksanut vaivaa erillisinä\nyrittääkään lopullisesti parantaa asemaansa. Mitä pienempi etuaan\nvalvova ryhmä, sitä helpommin järjestelmä teki siitä hamppua. Oli siis\nluokan kokonaisuudessaan kansallisissa ja kansainvälisissä puitteissa\nyritettävä.\n\nSiihen aikaan se oli juuri saanut unen silmistään ja alkoi oikoa\njäseniään. Vasta voimansatuntoon päässeenä uhkui se ponnistuksen iloa\nja voitonvarmuutta. Se astui yht'äkkiä esille huiluin ja sympaalein ja\nveti vastustamattomasti mukaansa jokaisen, jota vaiva ei vielä ollut\nehtinyt runnella loppuun.\n\nJa yksilöissä tapahtui suuri mullistus. Tässä ei käynyt laatuun\nkurkoitella oman vasaransa, kehrävartensa, auransa, ompeluksensa takaa\nynseän järjestelmän armoa. Tänään sait työtä, mutta jos mutisit, sait\nhuomenna lähteä kadulle. Tässä oli pyrittävä yhdessä, koetettava saada\naikaan, että kaikki saivat työtä samoilla ehdoilla, että toimeentulo\ntuli taatuksi, ettei käynyt heittäminen yhtä kadulle ilman, että kaikki\nseurasivat mukana. Heikko yksilö sulautui joukoksi, kun näki, että vain\njoukossa, mahdollisimman suuressa, kaikki heikot ryhmittyneessä\njoukossa, oli pelastus.\n\nMitenkä siis olisi tältä valtaiselta liikkeeltä välttynyt\nköyhäinkorttelien runoniekkakaan, jolla oli oma joukon osatuska, mutta\njonka runot pyysivät jyhkeämpää sisältöä kuin yksilöllisiä murheita,\nyksilöllisiä iloja taikka uhmaa!\n\nJa niin sai kantele vakavamman soinnun. Mutta ei tietysti yht'äkkiä.\nHorisontti oli kokonaan uusi -- maailmoja laaja, vaikka sillä olikin\ntakapihain ja köyhäinkorttelien kaikupohja. Runoilija ei tietysti\nläheskään aina tavannut joukkojen tunnetta eikä jaksanut pitää kurissa\ntuuliajoihin tottunutta yksilöllisyyttään eikä soinnutella niin\nmahtavia säveleitä kuin mitä valtaisa joukkoliike sinänsä vaati. Mutta\nhän pyrki! Ja laatuisa joukko hymähteli hyväntahtoisesti: kaikki me\ntässä aloittelemme! kaikki me tässä opiskelemme!\n\nJa niin sitä ponnisteltiin ja pyrittiin. Joukko edellä, yksilöt\nperässä: omat koettelemukset olivat toisarvoisia; jos itselläsi oli\npuolittain hyvä, mutta toisilla vallan huonosti, oli asia yhtä vakava,\nniin, jopa vakavampikin. Opittiin kasvamaan solidaarisuuteen, kaikkien\nonnesta tuli yksilöjen harrastusten ydin.\n\nJa niin löysi laululahjan saanut poika entisen pienen jumalansa ja\njumalattariensa, itsensä ja mielitiettyjensä sijasta, uuden jumalan ja\nuskon, uskon työhön ja työn siunaukseen, uskon työväenluokan voimaan ja\nsen asian oikeudellisuuteen, uskon vapauteen ja uuteen maanpäälliseen\nelämään, jonka voi luoda ja taata vain kahleistaan kirvonnut\ntyöväenluokka, tämä siksi, ettei se pyrkinyt yksilön taikka ryhmän,\nvaan kaikkien työtätekeväin hyvinvointiin.\n\nHän oppi vähin erin näkemään riiston kauheuden koko alastomuudessaan.\nNäki mitä hirvittäviä uhreja vaati luonnoton raataminen toisten\nhyväksi. Näki että epätoivoinen taistelu olemassaolosta korjasi\nsuurempaa satoa kuin koskaan mikään joukkomurha sotakentällä.\nVenäläinen mestari oli järkyttävällä tavalla kuvannut sodan apoteoosin,\njoukkomurhan jumaloinnin. Mutta pojasta, jonka korvat olivat\nlapsuudestaan asti tottuneet tehtaanpillien ruoskaniskumaisiin\nvihellyksiin, jonka silmät olivat kymmeniä vuosia seuranneet harmaiden\ntehtaalaisjonojen varjomaista vaellusta tekniikan helveteistä\nköyhäinkortteleihin ja köyhäinkortteleista takaisin helvetteihin, ja\njoka oli tuntenut taikka vaistonnut mitä hiljaista paistumista\nrasituksen, konemaisuuden, tylsyyden ja puutteen hiilillä merkitsi\nsivistyksen edistys -- uusaikainen teollisuus -- köyhäinkorttelien\nmonituhantiselle massalle, mitä äänetöntä ihmisjoukkokuolemaa\nja -menehdystä edusti tyypillinen tehdaskaupunki, joka tuotti tuhannen\nkertaa enemmän päivässä kuin mitä sen orjat olisivat tarvinneet\nvuodessa, mutta jotka uurautensa palkkana saivat vain murto-osan siitä,\nmitä olisivat välttämättä tarvinneet, -- hänestä tuntui, että\nkuvattavana oli toinenkin apoteoosi, riiston jumalointi. Vertauskohta,\njoka sai hänen kanteleensa mollissa soimaan:\n\n    Siveltimes, Vereshtshagin,\n    piirsi sodan jumaloinnin,\n    kuvas suuren sorasoinnin,\n    kaameamman kaameaakin:\n\n    Pyramiidi ihmispäistä,\n    jotka silpoi luoti, kalpa.\n    Kuink' on ihmishenki halpa!\n    haastaa silmät ontot näistä.\n\n    Mielestäni väikkymästä\n    ei myös taulu toinen laannut,\n    jok' ei sivellintä saannut:\n    Kallot irvistää myös tästä,\n\n    silmäkuopat kurkkii kummat\n    runnelluista, ruhjotuista,\n    valjenneista ihmisluista,\n    joit' on suunnattomat summat;\n\n    pyramiidit kohoavat\n    kilpaa kanssa savupiippuin,\n    jotka taivahalla viippuin\n    tulta, tuhkaa tupruttavat;\n\n    sankat savupilvet saartaa\n    ilman äärtä tummentuvaa,\n    yltä alta kauhukuvaa\n    elonkammo kalvas kaartaa.\n\n    Kolkonpaa en nähnyt toista,\n    kolkko on se kuin sen aihe.\n    Ihmiskunnan viime vaihe\n    värein välkeimmin ei loista!\n\nTämän apoteoosin kuvaaminen, laulaminen, runoileminen, kas siinä\ntyöväentaiteilijain ja henkisten kykyjen työmaa. Rohkaiseminen ja\nvoitonuskon terästäminen, siinä sivellinten, kanteleiden, kynäin\ntarkoitus.\n\nUsko työtätekeväin joukkojen lopulliseen voittoon voimistui joukon\ntaistelujen mukana ja on voimakkain nyt, jolloin vanha järjestelmä on\nnäköjään lopullisesti vakauttanut asemansa, jolloin työväenluokka on\nalennuksensa syvimmässä alhossa.\n\nMutta tuo usko ei kehittynyt suoraviivaisesti. Pojan edelläkäynyt\nsattuma-elämä ja ryysyläisyyttä lähentelevä kehityskausi olivat\nottaneet veronsa, lannistaneet taistelutarmoa ja voimistuttaneet\nepäilyksen pirun. Pikkuporvarillista perua oleva runoilijan \"vapaus\"\nnousi ajoittain takajaloilleen ja pillasteli. Runoilija ei aina nähnyt\npuilta metsää. Erehdyksensä olivat monet. Mutta kannel pysyi silti\nsamana ja pyrki aina soimaan luokalle ja luokasta. Pyrki palvelemaan\nsitä.\n\nLuokka puolestaan taas suhtautui runoniekkaan aina ymmärtävästi, aina\nhyvänsuovasti. Koskaan ei se lausunut pahansuovan väärää tuomiota. Ja\nvain niinä harvoina kertoina, jolloin arvostelun Esau pyrki puhumaan\nJaakobin suulla, jolloin joukkoon eksynyt pikkuporvari kakkuloineen ja\nennakkoluuloineen asettui makutuomariksi ja arvosteli työväenluokan\nrunoilijaa porvarillisin mittapuin taikka oman rajoitetun ymmärryksensä\npuntarilla.\n\nTällöin tuli esille kaikki työväenluokan aikoja sitten tunkiolle\nviskaamat \"käsitykset\" ja \"viisaus\". Runoilijassa ei ollut mitään\nprofeetallista, runot eivät kummunneet sisäisestä näkemyksestä, vaan\nulkopuolisten historiallisten seikkain vaikutuksesta j.n.e. Sillä\npikkuporvari, jolla oma itsensä on korkein jumala, mutta joka juuri\noman jumala-heikkoutensa vuoksi tarvitsee kaikellaisia profeettoja, ei\nkäsitä, ettei työväenluokka tarvitse mitään profeettoja. Sen tietojen\nlähde on todellakin historia, nykyisten ja menneiden vaiheiden\nperusteella arvioi se tulevaisuutta, mutta ei ennusta mitään.\nOlosuhteiden vaikuttimet ovat sen ainoat vaikuttimet. Yksilöiden\nsisäiset näkemykset ovat sille toisarvoisia, ellei suorastaan\nvierottavia seikkoja. Luokka kokonaisuudessaan kokee enemmän, näkee\nenemmän, tietää enemmän. Se ei tarvitse edes johtajia sanan\ntavallisessa porvarillisessa mielessä. Sen johtajia ovat sen itsensä\nvalitsemat luottamustoverit, jotka tekevät mitä joukko katsoo\nparhaaksi, ja ovat sitä ansiokkaampia johtajia, kuta jäyhemmin he\njakavat sen kanssa \"kenttäelämän\" vaarat ja vaikeudet. Sen taistelujen\njohtajain on itsensä seistävä \"tulilinjalla\", eikä rapisteltava\ntomuisia papereja taikka määrättävä mitä joukkojen on tehtävä --\njossakin selkäpuolen turvallisuudessa. Selkäpuolen johtajat ovat\nkansallisten armeijain taikka valkokaartilaisjoukkojen johtajia, jotka\nniittävät sodan kunnian ja sadon, vaikka eivät olisi ikänään haistaneet\nruudin käryä, kun sen sijaan henkensä alttiiksi antaneet rivimiehet\nsaavat osakseen haudan taikka unohduksen. Ranskalainen pilakuva, missä\nhyväntahtoinen setämies utelee pojannaskalilta, mitä tämä aikoo tehdä\nsuureksi tultuaan, mihin kysymykseen poika vastaa aikovansa\nkenraaliksi, ettei tarvitse lähteä rintamalle, on paljon puhuva ja\nvalaisee kirkkaasti eroa mikä on porvarillisen ja työväenluokan\njohtajan välillä.\n\nJa koko johtajakysymyskään on tuskin niin tärkeä kuin voisi huudosta\npäättää. Sillä työväenluokka johtaa itse itsensä. Ja sen pikkutekijät\novat yhtä tärkeät, elleivät tärkeämmät, kuin nimiltä mainitut johtajat.\nPikkutekijät ovat aina lähempänä luokkaa, pikkutekijöillä on aina\njoukon sielu, pikkutekijät tekevät lähes kaiken, pikkutekijät täyttävät\njopa sorakuopatkin.\n\nSen sijaan että itse työväenluokkakin välistä erehtyy pitämään aivan\nliian suurta ääntä määrätyistä johtajista, sietäisi sen paljon enemmän\nkiinnittää huomiota pikkutekijöihin, avartaa heidän liikkumatilaansa,\nkunnioittaa heitä. Pikkutekijät ovat luonteenihmisiä, ja luonne\nmerkitsee joukkojen taistelussa yhtä paljon kuin viisaus, ellei\nenemmänkin. Viisaus ilman luonnetta on vain pala paperia. Poika oli\nmukana suuressa torikokouksessa vain muutamia kuukausia ennen\nvallankumousta. Tilaisuuteen oli haalattu aina pääkaupungista puhuja,\njonka nimi siihen aikaan oli kaikkien huulilla. Ja häntä kuunnellessaan\noli pojan myönnettävä, ettei juuri käynyt ajatteleminen enempää\niskulauseita yhdessä kasassa, enempää onttoa pöyhistelyä yhdellä\nkertaa. Olihan puhuja kuuluisuuksia. \"Me tulemme taistelemaan kuin\nleijonat!\" pöyhkeili puhuja. Mutta kun muutamia kuukausia sen jälkeen\niskettiin yhteen, ei hän luonnollisesti sivaltanut iskuakaan. Hänellä\noli viisautta ennakolta nähdä, että yhteentörmäys oli kiistämätön --\neikä siinä suurta viisautta tarvittukaan --, mutta ei luonnetta\naktiivisesti ottaa siihen osaa; ja jos hän myöhemmin kantoi asetta,\nniin teki hän sen olosuhteissa, jotka tuskin sietivät kerskailua\nedeltäpäin, enempää kuin sankarin taikka marttyyrin arvoa jälkeenpäin.\nNiin että jos hänellä olisi ollut yhtä paljon luonnetta kuin viisautta,\nolisi hänen palopuheessaan torikokouksessa pitänyt sanoa: \"_Työläiset_\ntulevat taistelemaan kuin leijonat; minulla itselläni ei valitettavasti\nole rohkeutta siihen.\"\n\nJa kohtalovuosien kokemukset osoittivat muutenkin, ettei tämä\nvoimattomuus riippunut vähän vähääkään siitä, oliko taistelun karttaja\nvanha, \"tunnettu\" revisionisti vaiko \"taattu\" vallankumousmies.\nPäinvastoin: taisteluhaluttomuus oli yhtä silmäänpistävä taholla,\nmissä jo vuosikymmeniä sitten oli kiven kovaan osoitettu, että\n\"luokkataistelu saattaa johtaa jopa aseelliseen yhteentörmäykseen\". Ja\njos työväenluokan voitto olisi riippunut yksinomaan viisaudesta, niin\nlienee sitä aikojen kuluessa kasaantunut siksi monta kameelinkuormaa,\nettä sen olisi pitänyt niin main riittää, jos sen takana vain olisi\nollut vastaava määrä luonnetta ja uskollisuutta asialle.\n\nSuurien vainojen kaudet juuri antavat mainiota havainto-opetusta\njoukkojen johtajakysymyksessä; vaikka sorretulta luokalta riistetään\nkaikki sen tunnetut johtajat, ei luokan taistelu tai ainakaan pyrkimys\nsilti lakkaa. Tällöin astuvat esille pikkutekijät, niitä ilmestyy kuin\nsieniä sateella, vasta tällöin ymmärretään arvostaa heitäkin. Juuri\npikkutekijät ehkä lopullisesti ratkaisevat kaiken -- vähäpätöisten\nliikkeen joukkotoiminnassa.\n\nKaikki mikä edistää liikettä on luonnollisesti yhtä tärkeätä. Mutta\nluokasta on kaiken lähdettävä, luokkaan kaiken palattava.\nPikkutekijöillä ei koskaan ole varaa loitontua \"liian kauas\" joukosta,\nmikä vaara ei ole niinkään harvinainen johtajien suhteen, vaikkapa\neivät nämä hairahtuisikaan niin pitkälle, että rupeaisivat\nfascistikenraaleiksi.\n\nKaikki on joukkoja eikä yksilöjä varten. Parlamentin puhujakorokkeet ja\nsanomalehdet, ne ovat vain joukon ajatusten ja tarpeiden kuuluttamista\nvarten. Sanomalehti, johon kirjoittavat mahdollisimman monet luokan\nkynään ja ajatuksensa ymmärrettävästi ilmilausumaan pystyvät jäsenet,\non enemmän tarkoitustaan vastaava kuin lehti, jonka joka palstalla\ntanssii yksi ja sama merkkihenkilö. Joukon lehden toimittajan ei\nlainkaan tarvitse viettää unettomia öitä sen tähden, ettei ole\nkirjoittanut aivan koko lehteä. Pikemminkin pitäisi hänen keksiä\nkeinoja, miten saisi joukon tekemään sen.\n\nPuhumattakaan nyt siitä, että rivimies, joka kaatuu taistelussa, on\nantanut luokalleen äärettömän paljon enemmän kuin kaikki ne luokan\njohtajat, henkiset kyvyt ja runoilijat, jotka eivät lainkaan ole\nottaneet osaa taisteluun, jotka eivät ole antaneet henkeään alttiiksi.\n\nMutta kaikkea tätä ei profeetoista ja mieskohtaisista henkisistä\nnäkemyksistä puhuva pikkuporvari tietysti ymmärrä hölynpölyä. Mitä ei\nkuitenkaan käy erin ihmetteleminen, johtajakysymyksessä kun ilmeisesti\nvielä on epäselvyyttä itse työväenluokankin keskuudessa, joskin yksi\nasia lienee ja täytyy olla varma, että joukko kontrolloi johtajansa.\n\nJa miksi morkata pikkuporvaria, olihan poika kuullut kuultavansa\nomiltaankin. Kun tämä oli kymmenen vuotta runoillut, joutui hän\nrakastettavaan keskusteluun erään varsin tunnetun agitaattorin kanssa,\njoka hyväntahtoisesti huomautti, ettei pojan runous, enempää kuin\nrunous ylipäänsäkään, ollut työväenliikkeelle mistään merkityksestä --\nsuullinen agitationi (ja agitaattorit), kas siinä joukkoliikkeen a ja\no. Kaikki muu oli kuin kierrä hännästä. Eikä pojalla tietenkään ollut\nmitään väittämistä häntä vastaan, sillä agitaattoreita vastaan ei\nkukaan voi väittää mitään. Agitaattorit tietävät ja täytyy heidän\ntietää kaikki ja täsmälleen. Ja kahdenkymmenen vuoden runoilun\njälkeen tuli toinen, kerrassaan johtajatyyppiä oleva agitaattori\nja huomautti vieläkin ystävällisemmin, että pojan tuotanto\noli _puol_kaunokirjallista. Ja kun poika täten sai suorastaan\npuoliviralliselta taholta tietää, että oli tuotantonsa toisena\nkymmenvuotiskautena vasta päässyt tyhjästä puoleen, niin olisi hänellä\ntoden totta ollut täysi syy lakata rimpuilemasta, ellei hänen huonompi\nminänsä olisi heikolla hetkellä kuiskannut hänen korvaansa, ettei\nnäiden täyspainoistenkaan elämäntyöstä ollut jäänyt historian haravaan\njuuri paljon muuta kuin joukkohaudat, ellei oteta lukuun pöyhistelyä,\nmikä eräisiin \"luonteisiin\" on juuttunut niin, ettei mitkään\nmullistukset, menetykset eikä kärsimykset voi sitä hioa olemattomiin.\nJa kun ei siis virallisesti vahvistettujenkaan taikurien elämäntyö\nollut edistänyt työtätekevän luokan elämänarpaa suotuisampaan\nratkaisuun, niin ei tässä siis kellään ollut mitään kerskauksen varaa,\nkaikkein vähimmän niillä, jotka jo ennakolta pilkulleen tiesivät, mikä\noli työväenliikkeen a ja o, tiesivät sekä ennakolta että jälkeenpäin,\nmutta jotka itse tapausten pyörteessä tiesivät niin ihmeen vähän taikka\neivät mitään.\n\nJa varmaa on, että työväenluokan taistelun liikkeelle saattamat monet\npikku henkiset kyvyt kehittyisivät paljon suotuisammin, ellei heidän\nvastassaan olisi niin taajaa sormimetsää, ja ellei heitä sen sijaan,\nettä heitä ymmärtävällä tavalla kehitettäisiin, kärvennettäisi niin,\nettä heisiä kuolee kaikki aloitekyky. Niinpä oli poika tavannut erään\nerittäin työtarmoisen ja uuraan nuoren toverin, joka kuitenkin aina\nkulki toisten asioilla. Poika utelemaan, miksi ei tämä tehnyt jotakin\n\"itsenäistä\", omaperäistä? \"Kuinka herran nimessä\", vastasi nuori\ntoveri, \"kun toiset tekevät kaiken niin paljon paremmin!\" Miesparka oli\nvuosia vaeltanut suuren johtotähden valovanassa, mutta sen sijaan, että\ntämä olisi kirkastanut hänen omaa sisäistä tultaan, oli se taiten tai\ntahtomattaan tykkänään tyrehyttänyt tämän, niin että tuo nuori toveri\nhäämötti vieraalla valolla kuin kuu. Kummakos sitten, jos syntyy\njohtajafetishmiä ja tähtisumua, mikä valaisee vain aurinkonsa\nvalopiirissä, mutta räpyttelee silmiään sokkona hetikohta, kun joutuu\nsiitä pois. Johtajafetishmin ohella kasvatetaan täten ylhäältä tulevain\nmääräysten sokeita käskyläisiä, kasvatetaan niitä, jotka muodostavat\nuuden yhteiskunnan kaikkein pahimman kompastuskiven: byrokraatteja.\n\nMikäli poika siis onnistui koskettelemaan kieliä, jotka helkkyivät\nluokan tuskaa, taisteluintoa ja lopullisen voiton tietoisuutta, sikäli\npalveli hänen runolahjansa ylöspäin kohoavain kerrosten jumalaa, uutta\nköyhäinkorttelien uskoa.\n\nPoika lukeutui pikkulintuihin, sillä, paitsi sitä, ettei hänellä ollut\nliian suuria luuloja yksilöistä yleensäkään, oli hänellä näitä sitäkin\nvähemmän itsestään: maailma oli suuri ja jos hän kolkassaan joskus\nonnistui virittämään tavallista ehomman säveleen, niin oli hän silti\ntietoinen siitä, että jossakin muualla, isossa maailmassa, viriteltiin\nvuosisadan virsiä, heläyttelivät kanteleitaan jumalan armoitetut. Mutta\nkotivarpusenakin pyrki hän laulamaan oman säveleensä puhtaana.\n\nTyöväenluokalla oli muuten kokonainen parvi pikkulintuja: toisten\nlaulunlahja on vuosikymmenien kuluessa kokonaan sortunut, toiset\npäättivät harvinaisten juhla-ateriain sijasta etsiä jokapäiväistä\nleipää ja kolkuttivat omistavain ovelle, kolmannet ovat jatkaneet\ntyöväenluokan perheessä. Viimeksimainituista kävi eräiden sävel\njärjestelmälle niin ärsyttäväksi, että se tukki väkivaltaisesti niiden\nsuut....\n\nMutta samalla kun pojan runoilu oli pieni pisara joukkojen pyrkimystä,\noli sillä suuri merkitys hänen omaan mieskohtaiseen elämäänsä.\nKöyhyyden loukko laajeni. Puute ei poistunut, mutta sitä kävi laatuun\nkeventää laulun runsaudella. Elämä muuttui juhlallisemmaksi, runo\nlähentää aina arjen ja juhlan. Ja joskin vastukset todellisuudessa\nkasvoivat, pieneni niiden uhka tavattomasti sen kautta, että runoilu\nauttoi näkemään kaikkien kärsimyksen; oma mieskohtainen niukkuus\nmuuttui täten vain entistäkin pienemmäksi murto-osaksi yhteisestä\nvajavaisuudesta.\n\nPoika hymähteli palauttaessaan mieleensä ajankohdan, jolloin hänen\nensimmäinen runokokoelmansa ilmestyi. Velipekka oli aina kulkenut\netukynnessä. Oli hyviä kynämiehiä ja hehkuva taiteilijasielu --\npaikallisissa puitteissa. Tekijä sellainen, sanalla sanoen hyvän ja\nkauniin harrastajain piirissä, että hänen arvovallastaan riippui, että\nkuopuskin onnistui pääsemään tuohon piiriin. Kaiken kaikkiaan oli hän\nsellaisessa vauhdissa, että kuopus arveli hänen monesti itsekseen\nhuokaisseen: mikähän tuostakin nuoremmasta veljestä tulee! Niin\nvähäpätöinen oli kuopus!\n\nMutta koiraa ei olisi pitänyt katsoa karvoihin. Sillä samaan aikaan kun\nveljen sakin yli-ihmiset alkoivat vähitellen saada vain ruumenia\npussiinsa, pysähtyivät kehityksessään ja joutuivat kaltevalle pinnalle,\njoskin he vielä uskoivat olevansa tavattoman paljon yläpuolella pojan\ntapaisia tusinaihmisiä, purki poika \"alennuksensa\" masennuksen ja muut\nmurheensa pikku lauluiksi, joita hiljakseen karttui niin runsaasti,\nettä ylpeyden piru aprikoi ne kokoelmaksi. Ja kun poika sitten vielä\njollakin ihmeen tavalla onnistui tälle kokoelmalleen petkuttamaan\nkustantajan -- runoniekat eivät koskaan olo kustantajain mieluvieraita,\nja vielä kymmenien vuosien perästä kirjoitti hänelle muudan\namerikkalaisessa toveriliikkeessä palveleva toveri, että \"mitä tahansa\nmuuta, kunhan vain ei runoja\" -- niin oli suuri isku isketty!\n\nJa täten ilmestyi runoteos maaperästä, jota karumpaa ei tavallisesti\nosata kuvitella. Ja vaikka vihkosen runot olivat yhtä vajavaisia ja\nmatalalla liihoittavia kuin itse elämä, missä ne olivat kummunneet\nmuotoon, niin kalpeni suuri velipekka yhtäkaikki mielenliikutuksesta.\nHänhän se oikeastaan oli huonekunnan runoilija, ja nyt tuli nuorempi\nvekara ja läiskähytti kokonaisen teoksen pöytään! Ilmeisesti oli kaikki\nmennyt mullinmallin. Tässä oli uudelleen tarkistettava jokaisen\nperheenjäsenen arvovalta. Ilman epäilystä oli perheen pää joutunut\ntakahankaan. Mutta välipä sillä, kunhan \"kunnia\" vain oli perheen.\n\nKodissa sattui sillä kertaa olemaan entistäkin niukemmat paikat. Äiti\noli tehnyt talonsa ja lähtenyt \"poikainsa hulluutta\" pakoon, nämä kun,\nsen sijaan, että olisivat asettaneet päämääräkseen hankkia varmat tulot\nja tulla oikeiksi ihmisiksi, harrastelivat kaikenlaista, mistä ei\nkarttunut mikään, kaikkein vähimmän -- äidin kukkaro. Kuten tavallista,\nei kuopuksella silläkään hetkellä ollut kolikkoakaan. Veli sen sijaan\nsattui olemaan varoissaan, niin että hän saattoi kustantaa ylimääräisen\njuhla-aterian: kipakoida kansankeittiöön ja noutaa sieltä kokonaista\nkaksi annosta lihapyörylöitä à 20 penniä -- suomenmarkka ei silloin\nvielä ollut pelastanut kansakunnan kunniaa oman arvonsa menetyksellä.\nJa niin oli runoilijan huoneessa harvinainen, suuri juhla!\n\nSe oli ihanaa aikaa! Ihmiset, jotka siihen asti eivät olleet\nkiinnittäneet poikaan mitään huomiota, alkoivat tulla ystävällisiksi ja\nhuomaavaisiksi. Vuori alkoi liikkua Muhamettia kohti. Pojan\nihailijapiiri oli sekalaista, mutta aina yhtä vilpitöntä. Sanoivatpa\njotkut, että jotakin tällaista he olivat aina aavistaneet. Matti\nkukkarossa ei niin pahasti haitannut, kun oli niin usein saamatteessa\nsellaisia, jotka pitivät \"suurena ilonaan\" panna pöydän koreaksi.\nPojasta tuli vähitellen yksien ja toisien hovinarri, jota ilman oli\nvaikea ajatella iltain hauskuutta ja \"henkevyyttä\". Ravintola, jossa\npoika oli ennen kiilloitellut kahdeksaa kenkäparia ja lukemattomia\npareja veitsiä ja haarukoita, aukeni yht'äkkiä sepposen selälleen\nhänelle. Ja aina se parempi puoli! Mutta poika ei päihtynyt onnestaan\neikä halveksinut \"tavallisiakaan\" ihmisiä. Niinpä hän kerran\njuhlapäivällisillä, jotka päättyivät aamulla niihin aikoihin, jolloin\nhän ennen muinoin oli alkanut samassa talossa kenkäinkiillotuksen,\npainui maakertaan perimään muinaisia joululahjojaan ja näyttämään\npiioille kuinka veitsiä kuurataan! Näkyi, että poika oli tutustunut\ntolstoilaiseen tuotantoon, missä mietiskelevät aatelisherrat eivät\nkatso miksikään alennukseksi pistäytyä suutarinverstaaseen, harrastus,\nmikä antiikin viisailla oli aivan yleinen. Itse Aristoteleshan se\n\"lohdutti\" nurisevaa kankuria sillä, että orjuus oli jumalien säätämää;\nmikäli sukkula suihkaisi itsestään, sikäli olisi orjuuskin mennyttä\nkalua, väite, joka on osoittautunut kerrassaan paikkansapitämättömäksi:\nsukkula suihkaa nyt itsestään, mutta orjuus on saavuttanut sellaisen\nlaajuuden, ettei Aristoteles olisi voinut sellaista kuvitellakaan....\n\nPoika sai siis ykskaks ilmaa siipiensä alle. Mutta vasta kun\ntyöväenlehdet avasivat palstansa pojan tuotannolle ja joukot halusivat\nhänen runojaan juhliinsa ja mielenosoituksiinsa, tunsi hän pääsevänsä\nvarmemmalle pohjalle, tunsi maailmansa vasta oikein avartuvan, karttui\nkarttumistaan hänen runoilu-ilonsa.\n\nÄidin ilo sen sijaan tästä \"onnenpotkauksesta\" ei ollut\nylitsevuotavainen. Vaikka ammatti olikin hienompaa sorttia ja\nepäilemättä oli herraslaakasempaa hautoa ja kirjoitella runoja kuin\njärjestää katukahakoita, murtovarkauksia ja sensellaisia ja istua\nkaupunginsydämessä, niin oli hänen samalla pakko havaita, että unelmat\nparemmasta toimeentulosta ja hyvinvoinnista oli pakko kokonaan ja\nlopullisesti heittää. Oli kylliksi haihateltu jo siihenkin mennessä ja\nnyt oli poika siunatuksi lopuksi hypännyt oikein jättiläishaihatuksen\nselkään! Äidin taloudellinen ymmärrys kapinoi, joskin hän\nrunoaistillaan pyrki ymmärtämään, jopa välistä ihailemaankin poikaansa.\n\nNiin, muistipa poika kuvaavan tapauksen.\n\nTyöväenlehti julkaisi kerran pahimpaan kriisiaikaan koruttoman kuvan:\nalaston huone ja keskellä sen köyhyyttä neuvoton työläisäiti. Kuva oli\nlehden lukijain selitettävä miten parhaiten taisivat; parhaimmat\nvastaukset palkittiin. Puute ajoi pojankin koettamaan onneaan --\nensimmäinen palkinto oli 15 markkaa -- kaunis summa! Vastauksia saapui\ntietysti tukuttain. Pojan salanimellä lähettämä kirjoitus sattui\nsaamaan ensimmäisen palkinnon. Oli kulunut joitakin aikoja tästä, kun\näiti ja poika kohtasivat toisensa; elelivät siihen aikaan erillään.\nÄidin ensimmäiset sanat koskivat tuota kilpailua. Sanoi olevansa\nhyvillään, että poika oli voittanut. Poika ällisteli ja ällisteli,\nsillä eihän äidillä pitänyt olla aavistustakaan siitä, että poika oli\nensimmäisen palkinnon saaja. Mutta äiti:\n\n-- Kyllähän minä aina poikani käsialan tunnen!\n\nJa äänessään oli jopa jotakin ylpeätä, jotakin, mikä vastasi, mitä hän\noli kauan toivonut: \"Kas sellainen poika sillä mammalla vain on!...\"\n\nKuten sanottu, ei runoilu koskaan huumannut poikaa pyörryksiin.\nPäinvastoin oli aika -- väsymyksen ja tolkuttomuuden kausi -- jolloin\nhän oli päättänyt kokonaan vieraantua tästä \"hassutuksesta\" ja todella\ntulla \"oikeaksi ihmiseksi\". Tällainen luopumispäätös on kuitenkin\nmahdoton jokaiselle ihmiselle, joka siihen leikkiin on kerran ruvennut.\nYhtä mahdoton kuin laulamisesta taikka viheltämisestä luopuminen on\nniille, joilla on ne lahjat ja jotka kerran ovat niihin viehättyneet.\nJa niin sattui, että poika juuri tuona väsymyskautenaan, jolloin\npaikallinen toverilehti mainitsi häntä jokseenkin menneenä miehenä,\nsoinnutteli säkeitä, joista sittemmin vuosien perästä ei erin\nystävällisellä taholla sanottiin: \"klassillisen kauniita\"...\n\nMutta suuret ajat tulivat ja ravistelivat uneliaita hereille. Mikä\ntähän asti oli ollut \"omakohtaista näkemystä\", \"suurten yksilöjen\naatetta\", oli nyt historian väkivasaran kumahtelua, luonnonvoimain\npurkausten kumeaa jylinää.\n\nJärjestelmän hulluuden puuska oli kautta maailman tuominnut\ntyöväenluokan, ellei suorastaan perikatoon, niin kuitenkin entistä\npaljon tehostetumpaan riistoon, entistä paljon vaikeampiin ehtoihin,\nsuunnattomaan joukkokurjuuteen ja nälkään.\n\nJa kaikeksi vakuudeksi oli järjestelmä päättänyt käyttää mitä keinoja\ntahansa. Tällöin päättivät epätoivon partaalle joutuneet joukot\npuolustautua -- nekin keinolla millä hyvänsä.\n\nYhteentörmäys oli kiertämätön. Verinen ja sitkeä kamppailu, jossa\nosoitettiin urheutta molemmin puolin, mutta mihin järjestelmä oli\nryhtynyt äärettömän paljon suuremmilla voiton edellytyksillä kuin\nkaikkea sotaa vieronut ja sellaiseen valmistumaton alhaiso, päättyi\njälkimmäisen tappioon. Työväenluokka lyötiin ja syöstiin alennukseen.\nSuurempaa veriveroa ei ole koskaan maksanut mikään vastaavaa lukumäärää\noleva työväenluokka. Sorrosta ja häväistyksestä tuli järjestelmän hyve.\n\nKaikki, jotka lukeutuivat taikka pitivät itseään punikkiluokan\njäseninä, saivat muodossa taikka toisessa tuntea voittajan raskaan\nrauta-anturan painon.\n\nYksinpä työväenluokan runoilijatkin saivat hengellään sovittaa,\netteivät kaijutelleet kanneltaan järjestelmän ihannoimiseksi, että\nolivat olleet -- hävinneiden puolella.\n\nMaanpako tuli pojan osaksi. Mutta Runotar seurasi häntä sinnekin, ja\nsitä saa hän suurelta osalta kiittää siitä, ettei ole tuntenut mitään\nomakohtaisia marttyyrituskia. Sillä se valaisi häntä synkällä tiellään,\nja osoitti, että vaikka\n\n    -- -- on kuin ehtynyt ois joka auvomme lähde,\n    joka hermo hervonnut, kiihtävä toimeen ja työhön,\n    ja kuin olis tässä kaikki joukkomme tähde,\n    kaks, kolm' aseveikkoa, unhotettua yöhön,\n\n    niin sentään, ah, miten kuuluukaan sana mainittu ammoin:\n    kun yhtyy kaks tai kolme, niin kera heidän\n    myös kallein kaivattu on, joka kaikkosi kammoin.\n    Tämä olkohonkin nyt nykyviisaus meidän.\n\n    Näet olkoon, että on kaatunut untemme pylväs\n    ja että kuin akanoina on tuulessa veikot,\n    sitä suurempihan on velvoituksemme ylväs,\n    on kenties työnämme liittää yhtehen heikot.\n\n    Ja kenties hautakumpujen sammalista,\n    verimullista nostattaa kukat huomenen uuden,\n    ja sortuneen satulinnamme sirpalehista\n    uus' temppeli pystyttää valon, vastaisuuden.\n\nJa siksi toiseksi tiesi poika, että hänelle langennut arpa oli niin\näärettömän paljon kevyempi kuin lukemattomain muiden; että\nköyhäinkorttelien onnettomuus tässäkin oli hänelle melkein onni.\n\n\n\n\n4.\n\n\nMutta paitsi sitä, että poika kirjoittaessaan äidilleen, tunsi tarvetta\navata hänelle sielunsa sisimmän, oli häntä tähän kannustanut jokin\nmuukin tunne.\n\nÄidin sielunelämä oli käynyt niin merkilliseksi.\n\nPojan selaillessa tämän parina viime vuotena lähettämiä kirjelippusia\ntäytyi hänen melkein vastoin tahtoaankin panna merkille jotakin, mitä\nei olisi tahtonut, jotakin, jota saattoi sanoa ennustukseksi jostakin.\n\nÄiti oli aina ollut huolissaan pojastaan, mutta nyt tuntui toiselta\npuolen siltä, että tämä huoli oli saanut kerrassaan vihlovan rajuuden\nikäänkuin äiti olisi tahtonut kerta kaikkiaan ja täsmällisesti päästä\nvarmuuteen siitä, että pojalla nyt vain oli hyvin, ettei tätä nyt vain\nuhannut mikään välitön vaara. Toiselta puolen taas kuvastivat kaikki\nkirjeet sanomatonta onnentunnetta: äiti ei tiennyt miten kiitellä\npoikaa pikku lahjoista, miten varoittaa, ettei tämä nyt vain \"liiaksi\"\najattelisi häntä ja uhraisi omaa hyvinvointiaan koettaessaan toimittaa\nhänelle ilon aiheita. Niin, menipä äiti vielä pitemmällekin. Täsmälleen\ntäytettyään 72 vuotta esiintyi hän ensi kertaa julkisuudessa, esiintyi\niässä, jolloin tavalliset ihmiset -- lakkaavat esiintymästä.\nPaikkakunnalla vietettiin Äitien päivää, ja oli äiti tällöin,\nkerrassaan ristiriidassa koko elämänsä iän noudattamaansa\nhäveliäisyyteen, saanut päähänsä nousta puhujakorokkeelle, ja puhua\näideistä ja äidinrakkaudesta huomauttamalla samalla, että hän oli itse\nsaanut äitinä kokea äidin ja lasten välistä rakkautta!\n\nTämä oli jo mennyt yli pojan ymmärryksen. Sillä ensiksikään ei\nperheessä ollut koskaan ollut tapana kiitellä oman perheen jäseniä,\nseikka, joka oli niin ratkaisevasti vaikuttanut pojan luonteeseen, että\nhäntä aina ällötti, milloin ihmiset kerskailivat omistaan, olipa\nkysymys perheestä, joukosta taikka puolueesta, ja että hän vielä\nvähemmän saattoi ymmärtää tuota kakaramaista tapaa, mikä varsinkin\neräissä maissa näkyy vallitsevan, että jollakin tavoin mutta pääasiassa\npoliittisesti huomattavat ihmiset ikäänkuin aina tungeskelivat\nkirjapainojen porteilla kainalossaan kuvalaatta itsestään tai jostakin\ntoisesta, minkä reklaami oli reklaamia tungeskelijallekin; tapa, josta\neivät erinäisten maiden työväen johtohenkilötkään ole vapaita.\n\nToiseksi tunsi poika tunnossaan, että tässä oli äiti tekemässä jotakin,\nmille ei ollut riittävää perustelua. Joka toinen lapsi maailmassa oli\nparemmin huolehtinut ja rakastanut äitiään kuin poika, mutta yhtäkaikki\nmenee tämä ja julkisessa kansankokouksessa kiittelee ilmeisen\nkiittämätöntä, ilmeisen penseätä poikaansa.\n\nMutta äiti oli muutenkin ollut niin eriskummallinen.\n\nHän oli jollakin käsittämättömällä tavalla kerran hukannut pojan\nosoitteen: muisti ulkoa sen osittain, muttei kokonaan. Ystävällinen\njärjestelmä näet \"kansakunnan\" parasta valvoessaan menee niin pitkälle,\nettei ainoastaan eroita omaisia toisistaan vaan myös voimiensa mukaan\npitää silmällä, etteivät nämä olisi missään kosketuksessakaan. Oikein\noppikoulutietä sivistyksensä hankkineet liukkaat kädet availevat taikka\ntakavarikoivat matkan varrella kirjeitä -- suottakos olisi taisteltu\nvapauden ja kulttuurin puolesta! -- ja nuuskivat mitä seikkoja niissä\npitäisi ottaa varteen \"kansakunnan\" turvallisuuden ja rauhan\nvakauttamiseksi. On selvää, ettei kukaan tahdo tehdä lähempää\ntuttavuutta näiden mallikansalaisten kanssa, ei ojentaa heille\nkäyntikorttiaan eikä antaa osoitettaan -- yhteisen isänmaan kautena\nnäille jopa syljettiin päin naamaa, mutta ovat he sittemmin kohonneet\narvossaan.\n\nTämän vuoksi noudattivat äiti ja poikakin kirjevaihdossaan suurta\nvarovaisuutta. Mene ja tiedä, vaikka tällainen isänmaan parasta niin\nliikuttavasti valvova titulus olisi jostakin äidin kirjeestä saanut\nhenkisen herätyksen ja hävennyt, jolloin isänmaa olisi menettänyt yhden\nkaikkein parhaimman kansalaisensa aktiivisen tuen...\n\nMutta tästä varovaisuudesta oli johtunut, että äiti oli kerran\npiiloittanut osoitteen niin -- eihän voinut tietää, minne asti\njärjestelmä ulotti huolenpitonsa --, ettei itsekään sitä löytänyt.\nHätäännyksissään kirjoitti hän tällöin umpimähkään osoitteella, josta\nvain osa oli asiallinen. Ihmeen kautta kirje kuitenkin joutui suoraan\npojalle. Mutta oli sydäntäsärkevää todeta, kuinka äiti oli pelännyt,\nettä muka oli kokonaan joutunut poikansa jäljiltä, ja millä hartaudella\nhän pyysi jotakuta vierasta -- puolen miljoonan kaupungissa -- siinä\ntapauksessa, että kirje joutuisi sellaiselle, toimittamaan sen jollekin\nihmeelliselle pojalle, jonka nimeä, enempää kuin osoitettakaan ei\nmainittu kirjeessä!\n\nJa sitten taas hurja riemu sen johdosta, että kaikki oli käynyt hyvin,\nettä \"jumala oli johdattanut\" niin, että poika todella sai\nkirjelippusen.\n\nKaiken lisäksi haltioitui äiti jopa runoilemaan, mitä hän ei ollut enää\ntehnyt vuosikymmeniin -- olihan sitä tässä nuorempiakin siihen toimeen,\nniin ettei vanhain eukkojen tarvinnut vaivata itseään sellaisella! Sai\ntoimeksi jopa loppusointujakin -- 72-vuotias työläisnainen!\n\nEräässä runossaan kuvaili äiti, mitä iloa hänellä oli ollut pojistaan\nnäiden ollessa pieniä pilttejä, mutta kuinka sitten olivat tulleet\nsuuret surut ja kuinka ahdasta hänellä oli turvattomana leskenä ollut\nihmisten jonossa ja kuinka raskasta ja sydäntä vihlovaa oli ollut saada\nyksin kärsiä, mutta kuinka sitten lopuksi kaikki oli kääntynyt hyväksi,\nkuinka hän muka oli lapsiltaan saanut sekä hoivaa että rakkautta!\n\nNiin, ja puuttuipa hän jopa politiikkaankin. Elettiin ministerimurhan\nmerkeissä ja turmeltumaton kansa, olipa sillä sitten mikä poliittinen\nkanta tahansa, oli kauhuissaan. Äitikin, joka aina oli ihaillut heidän\narmojensa tapoja ja sivistystä, varoitti nyt poikaansa _heistä_ -- ensi\nkerran elämässään! Olivat näet heidän armonsa kerran menneet niin\npitkälle, että tällainen yksinkertainenkin sielu välähdykseltä huomasi,\nmitä käärmettä hän oli elättänyt omalla povellaan jumaloidessaan heidän\narmojaan ja hukatessaan elämänsä vaaliessa heidän armojensa pikku\narmoja, jotka nyt kulkivat revolveri kourassa ja ampuivat jopa omia\nluokkansa jäseniä. Ja pojan olisi tehnyt mieli, jos olisi hennonnut,\nhuomauttaa äidilleen, ettei ollut tainnut olla kaikkein paras tapa\nkäyttää kuuttakymmentä vuotta elämästään kokonaisten oravakomppaniain\nhellimiseen ja tulevain kylmäveristen valtiollisten murhaajain märkien\nkapaloiden kuivaamiseen. Mutta toisekseen olisi rakastettava sensuuri\nkenties korjannut tällaista sisältöä olevan kirjeen, sillä mitä\ntyöväkeen kuului mitä herrat tekivät toisilleen, tappoivat taikka\nolivat tappamatta; Saksanmaallahan pistettiin työläisiä tukuttain\nvankilaan vain sen takia, että jostakin merkillisestä syystä nousivat\nherrain keskeistä murharaivoa vastaan...\n\nLisäksi oli äidin kirjeissä ilmennyt jotakin vieläkin merkillisempää.\nKaikissa kirjeissään oli hän kiittänyt perhettä, missä oli viimeiset\nvuotensa elänyt lasten ja näiden laatuisten vanhempain parissa\nkeskinäisen hoivan ja huolenpidon alaisena, seikka, joka sekin\nharvinaisuutensa vuoksi oli pojasta niin merkillinen, että hänen\najottain jopa teki mieli kiittää äitinsä jumalaa siitä. Äiti oli\nmuutenkin aina pitänyt lapsista, ne olivat hänen kaikkensa kaikessa,\nniille oli hän antanut parhaimpansa, mutta niiltä hän kenties myös oli\nsaanut parhaimpansa -- lapsellisen hengen kirkkauden ja alttiuden.\nMutta nyt valitteli hän silloin tällöin. Lapset pitivät sellaista\nelämää, olivat niin valattomia, niitä oli niin monta, ettei saanut\nsairaudenkaan sattuessa olla täydessä rauhassa, ja mikä pahinta: lapset\nolivat kerrankin temmeltäneet niin hänen \"kimpussaan\", ettei hän ollut\nparhaalla tahdollaankaan voinut leikata pojalle kirjeen mukaan\ntavanmukaista kirjanmerkkiä!\n\nPoika ymmärsi tietysti, etteivät lapset olleet yhtään tavallista\nvallattomampia, vaan että äidin voimat olivat pettäneet niin, ettei hän\nenää jaksanut nauttia siitä, mikä oli ollut hänen suurin ilonsa aihe\nmaailmassa -- lapsista!\n\nLisäksi uhkui hänen jokainen kirjeensä taivasikävöintiä. Paitsi\nrakkautta poikaansa, tunsi hän enää yhden ainoan, mutta sitä\nvoimakkaamman tunteen: uskonsa taivaan ilonkaipuun. Tätä toisti hän\njoka kerta samalla kun toivoi, että poikakin kerran saisi rauhallisen\nja autuaan lopun, jotta, kuten äiti runomitassa kirjoitti:\n\n    \"Me iloll' että kohdattaisiin siellä,\n    ma kunne toivon, kunne kohta tiellä.\"\n\nKaikki tuo äidissä ilmennyt arvoituksellisuus -- toiselta puolen tämän\ntavallisuudesta poikkeavan tuskallinen hätäily pojan puolesta ja hänen\noma väsymyksensä ja rauhankaipuunsa, toiselta taas ihmeellinen\nkirkastuminen, joka suurensi äidin silmissä pojaltaan saamat rakkauden\nrahdut äärettömiin, herätti pojassa määrättyä pelkoa. Poika ei olisi\nkernaasti myöntänyt sitä itselleen, mutta sitä ei kuitenkaan käynyt\nkiertäminenkään. Äiti oli jo niin vanha, oli kärsinyt niin paljon, oli\nollut liian kaukana pojastaan, niin ettei suhde enää voinut tarjota\nmuuta kuin aavistuksen rakkaudesta, mikä luonnollisissa oloissa ehken\nolisi ollut omiaan lämmittämään vanhuksen iän kylmettämiä sydänsoluja,\nraihnauden kurtistuttamaa olemusta, ja olosuhteet yleensä, kiitos siitä\njärjestelmän ja tämän kuumeenomaisten hullunkouristusten, olivat niin\nkieron kierot, että äiti, mene tiedä, oli lopullisesti väsynyt, valmis\nlepoon.\n\nMutta poika ei olisi tahtonut tätä. Tämä ei hänestä voinut käydä\nlaatuun. Hän oli tuntenut ankaraa omantunnon kolkutusta: missä äitisi?\nEikä hänen käynyt enää vastaaminen: olenko minä äitini vartia! Poika\noli tuntenut tarvetta hyvittää, tarvetta korjata laiminlyönnit ja\nerehdykset, tarvetta saada kaikki hyvinpäin, olkoonpa vain, että äiti\njo olikin haudan partaalla. Ja nyt tuli tällainen kylmän kylmä uhka:\nehkäpä kaikki jo myöhäistä! Tähän asti oli kaikki kylläkin ollut\nmyöhäistä, mutta pitikö nyt vielä tämänkin? Tässä oli jotakin, joka\npeloitti, mutta myös ärsytti: täytyykö köyhäinkortteleissa aina päivän\npilkahtaa vasta sitten, kun kalmiston kumpu jo on sulkenut valottoman\nvaeltajan, mikäli päivä ollenkaan pilkahtaa, mikäli köyhäinkortteleissa\non mitään auvoa?\n\nTässä oli järjestelmä ollut aivan liian nenäkäs, tässä tehtiin\nsuoranaista pyhän pilkkaa, tässä riepoitettiin jaloimmiksi mainittuja\ntunteita kuin mitä rihkamaa tahansa vain sen nojalla, että niitä\nkantoivat povessaan ihmiset, jotka eivät kyenneet puolustamaan itseään,\njotka olivat joutuneet jalkoihin. Mitä järjestelmä tällaisesta hyötyi?\nOsoitti vain auttamatonta, itselleen vahingoksi koituvaa sokeutta\nvainoamalla jopa mielteitä, jotka asuvat neljän seinän sisällä\nperheenjäsenten keskuudessa, mielteitä, joita järjestelmän tuhannet\nsuut teroittavat hyveinä. Mikä ei kuitenkaan estä, että järjestelmä\nnuijii niiden ahjon: kodin ja perheen, eikä pysähdy vielä tähänkään,\nvaan asettaa vielä vainukoiransa nuuskimaan jopa jälkiä, jotta nämä\neivät vain missään juoksisi yhteen, jotta toisilleen kurkoittavat kädet\neivät vain tapaisi toisiaan. Tällähän ei järjestelmä saa muuta aikaan\nkuin hersyttää yhä vain uusia pisaroita ennestäänkin täyteen kaunan ja\nkatkeruuden maljaan, mikä läikähtää yli vain sitä pikemmin, kuta\ntäydempään se ahdetaan -- vastustamattomasti! Ja niin saa järjestelmä,\ntuottaessaan hengen- ja sielunvaivaa muille, sydän kurkussa varoa omaa\nkurjaa henkeään, aina pelätä saavansa armoiskun.\n\nPuhutaan niin paljon olemassa olevan yhteiskuntamuodon suojelemisesta\nja perustetaan tässä tarkoituksessa liittoja liittojen perästä, mutta\njos olisi ajoissa perustettu yksikään vakava liitto kodin ja perheen ja\nihmisen kunnioituksen suojelemiseksi, niin, vaikkapa sillä ei olisikaan\nollut miljaardeja käytettävissään, olisivat kaikki myöhäisemmät liitot\nkäyneet tarpeettomiksi, ja ihmiset ehkä oppineet ymmärtämään, että\ntarvitaan vain yksi liitto, kaikkien ihmisten työyhteisyys, tuotannon\njaon yhteisyys, nautinnon ja turvan yhteisyys, eikä vastakohtaisuutta,\nminkä ihmisen riistäminen synnyttää ja mikä on saanut muistomerkkinsä\ntoisaalla linnoissa, toisaalla hökkeleissä, toisaalla voittoisan\nomistuksen hurjastelussa, toisaalla joukkohaudoissa...\n\nMutta ennen kaikkea oli poika, kuten sanottu, huolissaan siitä, ettei\nehkä enää ehtisi päästä äidin kanssa sopusointuun, ettei saisi kokea\nkeskinäisen antaumuksen ja ymmärtämyksen suurta riemua, kokea lapsen\nehointa onnea.\n\n\n\n\n5.\n\n\nMutta poikaa potki onni, asia ei ollutkaan niin arveluttava kuin hän\noli arvellut, kaitselmuksen hassunkurinen oikku salli, ettei tällä\nkertaa tapahtunut mitään tavatonta -- onnettomuutta.\n\nPoika oli kovin levottomana odotellut äidin vastausta.\n\nUlkona luonnossa oli sellainen kaiken kuoleman ja riutumisen kausi.\nOltiin lokakuussa, ja vaikka hän oleskeli melkoisen etelässä, oli\nkaikki, mitä vastikään oli ilahuttanut silmää ja korvaa kadonnut ja\nsammunut. Päivisin vinkuivat koleat tuulet ja öisin vieraili pakkanen,\nniin että tammenlehdet varisivat aamuisin kuin mitkä suuret keltaiset\nmöhkäleet kahisten ja suhisten. Kaikki oli niin alakuloista ja\nuhkaavaa. Lyhyet harmaat päivät olivat levottomassa odotuksessa\noihkivalle pojalle kuin painajaisia, joista ei tiennyt miltä suunnalta\ntulivat, mitä aikoivat. Kaikkialla sellaista kelmeyttä ja\nauringottomuutta, jolloin niin kernaasti sielunsa sisimmässä kysyy:\n\n    Vain virvaako valkeus,\n    jota silmäni kahmas,\n    katinkultaako kauneus,\n    jota kourani kahmas,\n    ja hurmio, huuma,\n    mi päihdytti pääni,\n    sekö jälkeäkään\n    jätä ei elämääni?\n    Ilo, kauneus, kaikki mi soi sekä helkkää,\n    sekö virvaa ja harhaa ja haavetta pelkkää?\n\nMutta sitten vihdoin saapui äidin vastaus! Saapui viillyttävänä ja\nviihdyttävänä kuin hyväilevä käsi kuumeiselle otsalle, elvyttävänä kuin\nkristallikirkas kulaus aavikon loppumattomassa paahteessa.\n\nÄiti oli jälleen tavannut kaikki vanhat iänikuiset lempinimitykset,\nhyväilysanat, jotka olivat olleet unhossa kymmeniä vuosia, lauseparret,\njoita hän oli käyttänyt silloin, kun poika vasta oli ottanut\nensimmäisiä askeleitaan ja sopertanut: \"Tyllä mulla on, tyllä minä\nannan.\"\n\nPojan kaikki pelko siitä, ettei äiti \"koettaisi ymmärtää\" häntä ja että\ntämä vastaisi jollakin vuorisaarnalla, millä poika oli tarkoittanut\nankaraa (joskin hyvin ansaittua) tuomiota, taikka ainakin\nmoraalisaarnaa, oli ollut turhaakin turhempi. Näkyi, että poika oli\nollut liian kauan erossa äidistä, niin ettei enää kyennyt mittaamaan\näidinsydämen syvyyttä.\n\nSatoja kertoja syrjään sysätty, tuhannesti unohdettu ja aina\nlaiminlyöty äiti siinä lähestyi poikaansa hellyydellä kuin olisi se\nollut yhtä monta kertaa ansaittu kuin kiittämättömyydellä loukattu.\n\nPuheli kuinka pojan ei pitänyt mieleensäkään päästää, että äidillä\ntässä olisi syytä mihinkään vuorisaarnoihin, ja kuinka hän päinvastoin\nkatui, että oli joskus menneisyydessä käyttänyt kovia sanoja, jolloin\nhän kenties oli pojan kohtalon pelosta liioitellut; kuinka hän oli\nonnellinen, että poika oli osoittanut luottamusta ja jälleen lähestynyt\nhäntä lapsena; kuinka hän aina oli ajatuksissaan tämän luona; kuinka\nhän oli kiitollinen tälle kaikesta -- mistä kaikesta? kysyi poika\nitseltään --; kuinka hän oli niin sanomattoman iloinen siitä, että\npojalla nyt oli hyvin. Mutta, lisäsi äiti, hän olisi vieläkin\nonnellisempi, jos poika kerran vaivautuisi kirjoittamaan hänellekin\nrunon ja lähettäisi valokuvansa!\n\nToden totta, poikahan oli kirjoittanut runoja kaikille ja kaikesta,\nmutta omalle äidilleen ei hän ollut tullut kirjoittaneeksi ainoatakaan\nvaivaista säkeistöä, lukuunottamatta pikku runoa kaksikymmentä vuotta\nsitten, jolloin järjestelmä ei vielä ollut kokonaan riepoittanut häntä\näitinsä kosketuksesta, jolloin lapsenmielestä oli vielä niin paljon\njäljellä, että se saattoi puhjeta joiksikin laihoiksi sanoiksi ja\nsoinnuiksi, jotka muodostivat korkeintaan värsyn -- kumpaakin\nvuosikymmentä kohti, joiden kuluessa ei pojanrakkaus ollut jaksanut\nkohota kertaakaan kaikkien niiden muiden tunteiden rinnalle taikka\nyläpuolelle, jotka olivat kannustaneet poikaa runoiluun, jotka olivat\nsointuina ja rytmeinä helkkyneet tämän sielussa ja korvassa.\n\nEi runoa eikä edes valokuvaa!\n\nJa siellä eleli äiti yksinäisyydessä ilman että hänellä oli mitään\ntarkkaa kuvaa pojastaan enempää sisältä kuin ulkoakaan, ei mitään käsin\nkosketeltavaa, kaikki vain mielikuvituskuvaa ja luuloa, kaikki käsistä\nkatoavaa kuin kaikki muukin köyhäinkortteleissa.\n\nJa sitten huomautti äiti pojan pian saapuvasta merkkipäivästä ja lupasi\nsiihen mennessä lähettää uusia kirjanmerkkejä, mutta ellei\nlähettäisikään, niin saisi poika olla varma siitä, että hän oli\nyhtäkaikki ajatuksissaan tämän luona.\n\nPoika oli äidilleen lähettämässä kirjeessä ihastellut kaunista luontoa,\nminkä keskellä asui, mainiten muun ohella, että hänen asuntonsa oli\nmelkein kirkon vieressä. Äiti vuorostaan toi ilmi ilonsa siitäkin, että\npoika oli sattunut saamaan asunnon niin hauskalta paikalta, mutta\nlisäsi, ettei ollut kylliksi, että asui kirkon vieressä; oli myös\njoskus pistäydyttävä itse kirkkoon!\n\nJa kaikkea muuta rupatteli äiti, niinkuin rupatellaan omaisten kesken\nkirjeissä, joiden avulla sensuurin ei juuri ole syytä toivoa\nvirkaylennystä: kuinka hän oli unessa saanut kukkia, suuria\ntummanpunaisia ruusuja ja laulanut Elinan Surmasta \"Vuoren taustalla\nruusut kukkii\", ja kuinka hän sitten aamulla oli saanut pojan kirjeen\nja mitä muuta tämä oli lähettänyt; kuinka poika saattoi mennä mihin\ntahansa rukoushuoneeseen, jos tahtoi muistutella äidin vanhoja lauluja\nja kuinka kirkoissa vallitseva hartaus on omiaan ajatuksissa\nlähentämään erossaolevia omaisia, niin että hän itse esimerkiksi oli\nkaartin kirkossa Helsingissä kerran keskellä siunausta nähnyt äitinsä\nilmielävänä, mitä hän piti sitäkin oudostuttavampana onnena, kun hän\näitinsä eläessä oli ollut sellainen \"hutilus\".\n\nSanalla sanoen puheli äiti sellaisella eloisuudella ja vilkkaudella ja\nkirjoitti sellaisella selvyydellä huolimatta 72 ikävuodestaan, että\npoika todella huomasi olleensa aiheettoman pelon vallassa äidin\nelinvoimain suhteen. Äiti kyllä valitteli nytkin huonoa terveyttään,\nmutta vain sivumennen, samalla kun huomautti, että lääkärikin oli\ntulossa paikkakunnalle, niin että sittepä saattoi kääntyä tämänkin\npuoleen ja kysyä neuvoa hengenahdistukseen, minkä sanoi ajoittain\nitseään vaivaavan.\n\nNo, poika tietysti ihastui ikihyväksi. Ei muistanut, koska olisi ollut\nviimeksi tällaisen ilon vallassa. Sillä maanpakolaisuudellakin on omat\nilonsa, mitkä jotakuinkin tarkkaan vastaavat köyhäinkorttelien iloja\nyleensä, s.t.s. nautinto siitä, että onnistuu välttämään jonkin\nlisämurheen, minkä turvaton tila kulloinkin on omiaan tuottamaan. Sillä\njärjestelmä ei pidä siitä, että sen vihan kohteet puikkivat kuin koirat\nveräjästä: kaikki pitää täsmällisesti olla sorahaudassa, oka-aitojen\ntakana taikka jossakin muussa paikassa missä näitä on tilaisuus\ntarkkaan pitää silmällä. Ja sen vuoksi ei se lakkaa ponnistelemasta\nsaadakseen käsiinsä nekin, jotka ovat onnistuneet sitä osittain\njutkauttamaan. Järjestelmällä on varta vasten laitoksensa, jotka\nhuolehtivat siitä, että sen käsistä juosseet pysyvät huudossa ja että\nnämä jossakin muualla sotkeutuisivat verkkoon. Kouluja käyneet\nkekseliäät aivot sommittelevat hälytysjuttuja. Ikäänkuin kellon mukaan\nseuraa ryöväriuutinen toistaan vieraiden maiden lehdissä, niin,\nsaadaanpa välistä kokoon sievoisia valtiopetosjuttujakin yksinomaan\nsiinä tarkoituksessa, että veräjän läpi loikanneet puuttuisivat\nnuotanperään. Saa siinä siis katsoa, ettei ehdoin tahdoin pistä päätään\nsilmukkaan. Mutta joka kerta kun on _toistaiseksi_ onnistunut\nsäilyttämään eräänlaisen vapautensa ja tuottanut järjestelmälle\npettymyksen, tuntee tietysti vastaavaa iloa.\n\nNiinpä laski poika, että hän oli saanut jo viitisenkymmentä kertaa\nravata valtiollisen keskuspoliisilaitoksen portaat ylös ja alas; aina\nenemmän taikka vähemmän huolissaan ylös, riippuen tämä siitä, mikä\nankka kulloinkin oli yrittänyt räpytellä järjestelmän lahjomissa\nlehdissä, kun taas iloisena ja toivorikkaana alas onnistuttuaan jälleen\nuudelleen käymään täydestä, s.t.s. varsin vähäpätöisestä pakolaisesta,\njota toistaiseksi määrättyä ritarillisuutta harrastava demokratia ei\nkatsonut maksavan vaivaa ahdistella, semminkään kun sillä ei ollut\nmitään muuta syytä siihen kuin \"epämieluisen vierasmaalaisen oleskelu\nmaassa\" yleensä.\n\nMutta ilo, minkä poika koki äitinsä kirjeen johdosta, oli sentään monta\nvertaa suurempi. Sillä tässä oli hänellä nyt onnenaan kaikkien uurauden\nmaailman äitien perityyppi, suuremmoisena rakkaudessaan, suuremmoisena\nalistuvaisuudessaan, perityyppi, joka ei kysy, saako se mitään\nhyvitystä vaivannäöstään ja uhrautuvaisuudestaan, joka\n\n    \"ei mitään pyydä, vaan kaikki antaa\".\n\nTässä hän, tuhlaajapoika ja määrättömillä teillä harhaileva\nkiertolainen, sai tuta lapsenonnen, kaikessa aurinkoisessa lämmössään,\nlohtua tuovana, auvoisana.\n\nJa hänen ajatuksensa lähtivät kiertelemään mielikuvituksen maille,\nkuinka tässä kenties vielä kaikki tulee hyväksi jälleen, kuinka hän\ntästä vielä palaa kotimaahansa, kun ensin on ponnistellut niin paljon,\nettä voisi tarjota huolista vapaan olemassaolon vanhalle äitirukalleen\nainoan lapsensa lähettyvillä. Kenties järjestelmä ummistaisi silmänsä\nja antaisi tällaisten vähäpätöisten ja vähävoimaisten köyhäinkorttelien\nihmisten nauttia hiljaisesta onnestaan, siitä, että sentään kerran\nsaavat turvallisesti olla yhdessä. Kenties ei järjestelmä panisi\npahakseen, että poika saisi olla ummistamassa äitinsä silmät sitten\njoskus, kun aika olisi täytetty...\n\nMutta ennenkaikkea oli pojan pidettävä kiirettä äidin toivomusten\ntäyttämisessä. Oli oikein hauska ajatella, että tämä pyysi jotakin\nsellaista, mikä oli mahdollisuuksien rajojen sisäpuolella, jos kohta\nvalokuvat ovat muuallakin kovin haluttuja, eikä ainoastaan valokuvat\nvaan mikä tahansa. Niinpä oli kerrankin jollakin \"täysin\nkäsittämättömällä tavalla\" matkan varrella kadonnut pojan äidille\njoululahjaksi lähettämä rahamäärä, vaikka se oli niin pieni, että\n\"löytäjä\" tuskin saattoi sillä hankkia litran virolaista\njouluhauskutusta.\n\nMutta valokuvat oli tilattava, ja ennenkuin poika sai mallikuvankaan,\noli hänen merkkipäivänsä käsillä -- toinen suuren ilon aihe lyhyen ajan\ntietämiin. Niin äärettömän huomaamatonta elämää kuin poika elikin, oli\nhänen lähellään sentään jopa vieraalla maallakin useita ystäviä, Nämä\ntietysti tekivät kaikkensa valmistaakseen pojalle merkkipäivänsä niin\nrattoisaksi kuin suinkin mahdollista. Siinä kukkasia, siinä pikku\nlahjoja, siinä hyvänsuovia köyhäinkorttelien ja mäkitupain ihmisiä,\nkommunisteja, sosialidemokraatteja, pikkuporvareja -- yhteinen rintama,\nkuten poika puolittain leikillään tilaisuudessa huomautti. Ja siinä\nvihdoin kirjeitä ja sähkösanomia tovereilta sekä kotimaasta että jopa\nAtlannin takaa. Äidiltä sen sijaan ei saapunut mitään, mutta niinpä\ntämä olikin jo etukäteen huomauttanut olevansa joka tapauksessa\najatuksissaan läsnä.\n\nMutta merkkipäivänsä aattoiltana, kuulaana ja kirkkaana marraskuun\nkuutamoisena puhteena istui hän täyttämään äitinsä pyyntöä runosta.\nÄiti oli pyytänyt jotakin menneistä. Ja kas näin kirjoitti poika\näidilleen:\n\n    Kuu kultaa kammiooni,\n    on merkkipäivän aatto,\n    ja kuudantietä kulkee\n    niin aatosteni saatto.\n\n    -- Noin nopsa minne matka\n    on muisteloilla teillä?\n    -- On taistos tanhuville\n    nyt öinen matka meillä.\n\n    Sun siivillämme sinne\n    nyt viemme taakse aikain,\n    sa kussa ensi iskut\n    sait tuta tuskan taikain,\n\n    mut kussa ensi riemut\n    myös koit sa onnen suomat\n    ja ensi voitot niitit\n    sa omain kättes luomat,\n\n    ja missä kaikki kaipuus\n    ne etsi täyttymäänsä,\n    ja odotus sua raastoi\n    ja nosti synkät säänsä,\n\n    kun täyttyneet ei toivees,\n    niin vaikka sielus luotti,\n    ja uskos uljahinkin\n    vain pettymyksen tuotti,\n\n    mut missä yhtäkaikki\n    sua moni auvo heijas\n    ja moni tähti nousi\n    ja paistoi päivä seijas,\n\n    ja missä sävel yksi\n    se helis muiden yli,\n    ja kuumeisimmin vartos\n    sua aina yksi syli --\n\n    sun kantajasi kalliin,\n    sun oman äitis armaan,\n    mi varmaan varronnastaan\n    sai kutrikruunun harmaan.\n\n    Niin, sinne sun me viemme\n    nyt uomaa tähtivöistä,\n    kautt' ajan menneen, olleen\n    kuun kulta juovaa öistä.\n\n    Sä emmit? Huoli heitä:\n    sä olethan vain Eräs,\n    vain Muudan muidenlainen,\n    mi hengenhuoleen heräs\n\n    ja pyrki päivän puoleen\n    ja sokeuttaan horjui,\n    mut sentään aina pyrki\n    ja varjon tenhot torjui! --\n\n    Näin kuudanyönä haastaa\n    nyt ajatusten saatto,\n    ja suur' on niiden seura,\n    kun vanhuuden on aatto!\n\nMerkkipäivänsä vaiheilla teki poika näet sellaisen merkillisen\nkeksinnön, että hänkin oli jo vanha, oli hänkin jo kallistumassa\niltapuoleen, ja sitä enemmän kallistumassa, kun oli monesti ihan vain\nkuin ihmeen tavalla selviytynyt ja lisäksi reisussa remppaantunut.\nAmerikkalainen toverinsa onnittelussaan mainitsi, ettei pojan ikä\nvielä ollut ikä eikä mikään ja että hän puolestaan aikoi elää\nkahdeksankymmenen ikäiseksi, ellei sitä ennen hirtetä -- asiallinen\nloppuhuomautus kylläkin maassa, missä yksi ja toinen solahtaa niin\nnäppärästi silmukkaan ja minkä esimerkkiä liberaaliset pakinoitsijat\npojan kotimaassakin niin rakastettavasti suosittelevat noudatettavaksi\ntyöväenluokan esitaistelijoihin, lainkaan ottamatta huomioon, että\nAmerikassa on silmukkaan solahtanut taikka tuhrittu tervaan ja\nhöyheniin yksi ja toinen oikeamielinen tuomarikin, joka on järjestelmän\nterrorin vallitessa tahtonut pitää kiinni edes niistä laeista, jotka\nomistus on säätänyt.\n\nMutta kun poika oli jo elämänsä varrella tottunut kaikellaiseen\nmuuhunkin merkilliseen, niin ei vanhuuskaan häntä erin hämmästyttänyt,\nvaikka se olikin tulossa ihan kaupanpäällisenä vastoin kaikkia\naikaisempia edellytyksiä ja ammattimiesten lausuntoja.\n\nJa sitä paitsi askartelivat hänen ajatuksensa toisessa, äidissään,\njonka kiireen ikä jo oli lumittanut ja jonka ainoana maallisena\nmielteenä enää oli poikansa onni ja menestys. Keventämällä hänen\npäiviään keventäisi poika omiaankin, valmistamalla iloa hautaan\nhoippuroivalle vanhuudelle kartuttaisi hän kukaties tulevan omankin\nvanhuutensa iloja, jatkaisi nuoruuttaan, mikäli järjestelmä ei pitäisi\nsitä suoranaisena rikoksena kaikkea omistuksen hyvää tapaa vastaan....\n\nJa niin kiitti hän äitiään rakastettavasta kirjeestä, tämän hyvistä\najatuksista ja huolenpidosta, lähetti tälle kuvansa ja runon, ja pyysi\ntätä uudelleen kirjoittamaan mahdollisimman pian, hän kun oli pelkkää\nodotusta.\n\nJa sitten jäi poika taas odottamaan mitä äiti nyt sanoisi poikansa\nkaksoiskuvasta, mitä ulkohahmosta, mitä sisäisestä. Lähetettyään\nrunonsa hymähteli poika hymähtelemistään, kuinka siinäkin taas oli\nmahdollisimman vähän äidistä, mutta sitä enemmän hänestä itsestään.\n\nJa viikot vierivät ilman, että äiti antoi mitään kuulua itsestään, ja\nruvettiin pääsemään joulunnurkille.\n\nRikkaat rupesivat ottamaan juhlaa vastaan omalla tavallaan: ähkivät\nrouvat ja turpeat herrat ja hienon hienot tyttäret juoksivat taikka\najelivat autoillaan yhdestä tavaraparatiisista toiseen, viivyskelivät\nerikoiskauppojen ikkunain ääressä, joissa tavarain hinnat määritellään\naina vähintäin kolminumeroisella luvulla, jalokivi-, turkis- ja\nmuotiliikkeiden huoneustoissa oli tulvaa viikkokausia, apulaiset saivat\nhikoilla ja juoksupojat ravata -- palatsit oli täytettävä kaikkein\nparhaimmalla, mitä ihmiskunnan luovat kädet kykenivät hankkimaan,\nmuovaamaan ja luomaan. Ja kaiken piti tapahtua viikkoja ennen joulua --\neihän ollut rahasta tinkaa ja paras päästä roskaväen jaloista, kun tämä\nvihdoin aivan juhlan aattopäivinä täytti kauppakadut ja parveili\nhelppolain ja loppuunmyyntien ahtaissa ja romuisissa suojissa kärkkyen\ntavaroita, mitkä vauraat olivat jättäneet jäljelle: pikku esineitä,\njoista ei kenellekään ole iloa eikä hyötyä, vaatekappaleita, jotka\neivät pysy \"prässissä\" ja jotka turmeltuvat ensimmäisestä sateesta\ntaikka auringonpaahteesta, jalokiviksi itseään valehtelevia\nlasinsiruja, vanhoja joululehtiä, pahvieläinkuntaa -- parveili ja\nseisoi jonossa kuin pahimpaan kriisiaikaan, puolen miljoonankin\nkaupungissa, kun jo on satojatuhansia sellaisia, jotka eivät voi mitään\nhankkia ennakolta eikä tuskin mitään määräaikaankaan, verot kun ovat\nmyös joulunnurkilla maksettavat, velaksiotetuista vaatteista ja\nhuonekaluista suoritettava määrätty kuukautinen osamaksu, ja kaikki\nmuutkin mahdolliset menot kun sattuvat joulun aikaan ilman, että olisi\nmitään muuta mahdollista tuloa kuin ainoa mahdollinen -- nälkäpalkka,\njos sitäkään.\n\nAi sitä mässäystä, mitä vauraus joulun korvilla harjoittaa, ja voi\nsitä murhenäytelmää, mitä varattomat perheenäidit ja huoltajat\nköyhäinkortteleissa niihin aikoihin esittävät, kun ei mikään riitä\nmihinkään, kun kaikesta täytyy tinkiä, kun mielihalut on pakko piestä\nalkuosasiinsa ilman, että edes yhtään ainoata näistä osasista voisi\nkunnolleen tyydyttää! Ja kaikesta mitä on jouluna voinut ja uskaltanut\nhankkia jotenkuten pettääkseen itsensä yli juhlan, saa sen jälkeen\nruumiinkärsimisellä maksaa. Parin päivän kylläisyyttä seuraa viikkojen\nnälkä -- järjestelmä on kytkenyt orjansa mahastaan. Kaikille ei\nsittenkään ole syntynyt vapahtaja...\n\nJa poika muisteli kaukana kyhjöttävää äitiään lähettäen tälle mitä\nsaattoi: joululehtiä, kuvalehtiä, joita tiesi äidin pikku holhottiensa\nkanssa mielellään lukevan ja selailevan ja suomentavan, lähetti juuri\nilmestyneen runokokoelmansa, lähetti pienen rahalahjan, mutta ennen\nkaikkea kirjeen.\n\nSiinä hän jo todenteolla nuhteli äitiään, kun tämä oli niin pitkän\naikaa ollut vastaamatta. Olisihan tämä \"edes voinut ilmoittaa, oliko\nsaanut runon ja kuvan, kuva varsinkin kun niin helposti saattoi kadota\ntiellä. Pitihän pojan toki saada varmuus siitä, oliko lähetys tullut\nperille\" j.n.e. j.n.e.\n\nPoika ei tietysti ollut lainkaan nyreissään äidilleen, sillä kirjeiden\nkirjoittelemista ei suinkaan voida pitää minään 72-vuotiasten,\nsairaaloisten vanhuksien ammattina. Mutta odottavan aika on pitkä, ja\nolivat olosuhteet tehneet hänet tässä suhteessa niin malttamattomaksi.\nJa siksi toiseksi tiesi poika, ettei hän itsekään ollut täyttänyt\nkaikkea, mitä äiti oli pyytänyt: ei ollut mennyt kirkkoon. Tämän\nlaiminlyönnin hän kuitenkin päätti korjata jouluaamuna. Tässä ei ollut\nkysymyksessä pojan oma harrastus, vaan vanhan äidin toivomus, joka kävi\nniin helposti laatuun täyttää, kunhan nyt vain tuli lähdettyä...\n\nJa niin tuli itse jouluaatto ja oli kulunut suunnilleen kaksi kuukautta\nsiitä, kun äiti oli kirjoittanut pojan viimeksi saaman kirjeen.\n\nAatto juhlaa jalompi: mäkituvissa vietettiin jo puolittain juhlaa,\nkeittiöt höyrysivät, ovet paukahtelivat, kuusia kannettiin sisälle,\nolkilyhteitä ripusteltiin seipäisiin, kun poika lähti tavanmukaiselle\npostireisulleen varmana siitä, että nyt saisi vihdoin äidiltään\njoulutervehdyksen, tavanmukaisen herkällä mielellä kirjoitetun kirjeen\nja kirjanmerkin, missä lapset leikkivät kuusen ympärillä ja äiti ja isä\novat syventyneet raamattuun.\n\nMennessään oli poika jonkun verran alakuloinen sen johdosta, ettei\nmissään ollut jälkeäkään lumesta, ei pakkasta, ei ohitse kiitäviä\nrekiä, ei kuulunut aisatiukujen helinää, kuten aina ennen kotimaassa --\nkaikkialla vain harmaata ja mustaa, alaston maa, alaston metsä,\nsynkkyyttä alhaalla, synkkyyttä ylhäällä; pilvet roikkuvat matalalla\nikäänkuin olisivat tahtoneet kutistaa näkörannan olemattomiin ja ahtaa\nvaloa odottavan ihmisen ikuisen sydäntalven ahtaaseen harmauteen,\nlopettaa tyyten senkin päivän, mikä vielä uumoi myöhäisten puhteiden\nlyhyessä lomassa.\n\nMutta postissa ei ollut mitään äidiltä. Oli kirjeitä, kortteja ja\nsanomalehtiä, mutta ei mitään äidiltä. Tiesi avaamatta, mistä mikin\nkirje oli lähetetty, paitsi yhtä. Sen osoite oli aivan outoa käsialaa.\nMutta mikään niistä ei kiinnittänyt pojan mieltä, kun ei niiden\njoukossa ollut sitä yhtä, jota hän oli niin hartaasti toivonut ja\nodottanut.\n\nPalasi raskain mielin kotiin.\n\nAukoili kirjeitä.\n\nVieraalla käsialalla kirjoitetusta putosi avatessaan pienen pieni\nsanomalehtileikkele. Kuolinilmoitus.\n\nÄiti oli kuollut.\n\nOli kuollut jo ennen, kun poika oli saanut hänen kirjeensä, missä\nsiunasi tämän ja pyysi runoa ja kuvaa. Oli kuollut ja kuopattu tasan\nkaksi kuukautta sitten. Ennen pojan merkkipäivää, missä oli luvannut\nolla ajatuksissaan mukana, oli kuollut ennen, kun oli saanut pyytämänsä\nkuvan ja runon.\n\nPoika oli lähettänyt kuolleelle joululehtiä, kuvalehtiä, joululahjan ja\nkirjeen, missä moitti, ettei äiti ollut vastannut.\n\nPoika oli kokonaista kaksi kuukautta askarrellut kuolleen kanssa,\nrakennellut tuulentupia, kuvitellut tulevaisuutta yhdessä tämän kanssa.\nElänyt mitä läheisimmissä suhteissa olemattoman kanssa.\n\nTyrmistyttävää.\n\nPoika lyyhähti kuin lyötynä läjään tuolilleen ja itki, mitä ei ollut\ntehnyt sitten kun kansalaissodan jälkeen sai tiedon kahden -- valkoisen\nnostokkaan, veljesten, kuolemasta. Olivat aikaisemmin olleet hänelle\nniin rakkaat, että poika suri kyyneleihin asti, että hekin olivat\nkaatuneet sodan sovitusuhreina.\n\nOli kuin olisi haukkonut tyhjää ilmaa.\n\nKaikista häntä kohdanneista köyhäinkorttelien järjettömyyksistä oli\ntämä huimaavin ja kammottavin. Kaikki tähän asti sattunut oli ollut\njollakin tavoin luonnollista, että ruhjouduttiin, sairastuttiin taikka\nkuoltiin työssä, että oli vastoinkäymisiä, koska ei voinut olla mitään\nmuuta, että nähtiin nälkää, koska tuotteet jaettiin epätasaisesti,\nkoska vauraan piti saada liian paljon ja köyhän luojan liian vähän --\nkaikki se oli luonnollista, koska köyhäinkorttelit eivät itse\nmääränneet kohtalostaan, koska järjestelmä kavalsi ja petti.\n\nMutta tässä oli jotakin luonnotonta. Tässä oli kysymys vähäpätöistäkin\nvähäpätöisemmästä olennosta, jonka järjestelmä oli käsikivissään\njauhanut jo ammoin loppuun ja josta sillä ei enää ollut mitään syytä\nkiistellä, mutta joka oli haaksirikkoisena ajautunut tyyneen poukamaan,\njoutunut ihmeen kautta jalojen ihmisten käsiin, saanut hoivaa ja\nrakkautta, ystävyyttä vierailta, sydämellisyyttä pojaltaan.\n\nJa nyt hän oli kuollut -- tolkuttomasti juuri silloin, kun hänen vasta\noli sallittu poimia jokukaan rypäle pensaasta, minkä vuosikymmenien\nkärsimystensä kyyneleillä ja rakkautensa loputtomilla uhrauksilla oli\nnostattanut ja kasvattanut.\n\nAlistunut pyörryttävällä nöyryydellä palvelemaan ihmiskuntaa, uurtanut\nja puurtanut yli puolen vuosisataa, heijastanut sielussaan taivaan ja\nhedelmöittänyt kättensä työllä maan, kuten tarinan apostoli, mutta\nvasta kuolinhetkellään saanut itse omata taivaan sädehohteen, vasta\nkuollessaan saanut kurkoittaa maan satoon.\n\nAina taivuttanut iskuilla päänsä uskonsa tarjoamalla lujuudella ja\nalttiudella valmiina mihin tahansa, kunhan hän vain oli varma siitä,\nettä haudan tuolla puolen -- ei tässä elämässä, joka oli vaurauden\nmonopooli -- sai palkan vaivoistaan.\n\nNiin, ja jos hän olisi saanut jakaa vanhan ajan marttiirain kohtalon ja\nhänet olisi lapsi pyhimys Cyrilin tavoin asetettu vaihtoehdon eteen:\npääset kaikesta kidutuksesta, jos tulet järkiisi, olisi hän Cyrilin\nlailla vastannut: Kärsin mielelläni, sillä pääsen jumalani luo!\n\nSillä hänen jumalansa ei ollut voimattoman voiman jumala eikä\nköyhäinkorttelien sorrettujen Jehova, kamppailun kannustaja. Hänen\njumalansa oli järjestelmän jumala, luihu köyhille, auvoisa vauraille.\nJa hänen lapsenuskonsa ei kyennyt epäilemään, että tässä tehtiin\npetoskauppaa.\n\nMutta järjettömintä tässä olikin se, ettei poika ollut saanut\naikaisemmin mitään tietää.\n\nSyy selitettiin juurta jaksain kirjeessä. Ei ollut mitään osoitetta.\nÄiti ei ollut ilmoittanut sitä kenellekään. Jokainen jälki pojasta oli\nkadonnut. Kuin valpas kyyhkyemo oli äiti kuollessaankin huolehtinut\npoikasestaan, jotta tälle ei vain tapahtuisi mitään ikävää sen vuoksi,\nettä osoite joutuisi vieraille. Eihän koskaan tiennyt, mikä vaara\nmissäkin uhkaisi...\n\nJa vain ihmeen kautta saivat sukulaiset tietää, miten ilmoittaa\npojalle.\n\nJa niinkuin poika oli kuvitellut saavansa sitten \"joskus\" sulkea\nvanhuksen silmät, tietämättään, että tämä \"joskus\" oli jo aikoja sitten\nollutta ja mennyttä. Järjestelmä oli pitänyt huolen, ettei pojan\ntämäkään toive toteutunut. Järjestelmä ei ole pilkulleen samallainen\nkaikkialla. Siinä on eri vivahduksia eri maissa. Poika oli juuri\nlukenut, kuinka vangittu vallankumousmies eräässä maassa oli\ntoistaiseksi vapautettu vankilasta, jotta sai mennä sairaana olevan\nvaimonsa luokse. Mutta maa olikin vanhoja sivistysmaita...\n\nTässä oli omistuksen nousukasraivo erottanut omaiset, tässä oli\nriehumassa järjestelmä, jonka edustajilla ei ollut mitään\nperintätapoja, jotka olivat rengeistä kohonneet voudeiksi ja jotka nyt\ntanssivat kuin karhut väkevämpäinsä renkaissa: alennuksen häpeä\npukeutui sitä raaempaan muotoon niitä kohtaan, joita oli valta\nraadella.\n\nMitä sitä liikutti köyhäin sielunelämä, mitä sitä liikutti, ettei poika\nsaanut olla sulkemassa hautaan kallistuneen äitinsä sammuneita silmiä,\nettei kuoleva vanhus saanut viime hetkellään iloita siitä, että sai\nvapisevin käsin tunnustella ja himmenevin silmin nähdä, että hän\nsaattoi huoletta lopettaa vaivalloisen vaelluksensa, kun pojalla\nsentään oli \"niinkin\" hyvin. Ei! Hyökkäävä järjestelmä ei tunne eikä\njärkeile: anarkian ruumiillistumana riehuu se päätäpahkaa niitä\nvastaan, jotka osoittavat sen anarkian, mutta jotka vääräin todistusten\nnojalla tuomitaan anarkian synnyttäjinä taikka valmistajina.\n\nSydänsuru on itsekäs.\n\nSydämeen satutettu näkee kernaasti vain oman vertavuotavan haavansa.\nKyyneleet himmentävät muun maailman. Oma kärsimys kasvaa alpiksi, minkä\njääkylmä huippu kohoo kaiken muun onnettomuuden yli, omakohtaisuuden\ntaivaita hipoovaan korkeuteen.\n\nPojan sisin mieli kapinoida.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hän talttui pian. Miksi korostaa huimaaviin tällaista\nyksityistapausta, jolla kuitenkin pääasiaansa nähden oli niin\nluonnollinen selitys: äitihän kuoli vanhuuttaan.\n\nOli tapahtunut luonnottomampiakin seikkoja. Kohtalon vuodet tiesivät\nkertoa paljon järkyttävämmistä onnettomuuksista. Ja poika itse oli osin\nomin silmin saanut seurata, osin kuulla tapahtumista, joille ei ollut\nmitään luonnollista selitystä: kuinka ihmiset erotettiin toisistaan\nparhaassa kukkeudessaan, kuinka kuolemaan oli tuomittu verevin nuoruus,\nkuinka jäljelle jääneet juuri olivat hautaan hoippuroivia vanhuksia, ja\nmitä kaikkia sydäntäsärkeviä kohtauksia tarjosi luokan kärsimysnäytelmä\nkokonaisuudessaan.\n\nPoika muisti eräitä karmivia kauhunäytelmiä omastakin horisontistaan.\n\nAivan oikein aavistaen, ettei järjestelmän laki tarjoisi lupaamaansa\nsuojaa, oli hän mullistuksen tapahduttua painunut piilopirttiin, ja\nsiihen aikaan olivat uskomattoman monet vieraat tuvat piilopirttejä.\nOli lähtenyt taivaltamaan ensi kerran kokonaan ilman päämäärää, mutta\nmelkein kohta satamoitunut toistaiseksi turvalliseen soppeen,\nluokkatoverien huomaavaiseen hoivaan.\n\nMutta määrättömiä taivaltajia oli siihen aikaan paljon, ja niin astui\npojankin piilopirttiin ovesta eräänä päivänä toinenkin matkalainen.\n\nTämä oli ihastuttavampia tuttavuuksia, mitä poika oli ikänään tehnyt.\nVoimakas ja intoisa nuorisotoveri, varreltaan kookas ja sielultaan\nsees, todellinen vallankumoustaistelija, joka pienen toverijoukkonsa\nkera oli muusta maailmasta erotettuna kahakoinut ylivoimaista\nvastustajaa vastaan, kunnes oli harvoine jäljellejääneine tovereineen\ntullut pakotetuksi peräytymään ja pakenemaan. Viimeisessä kahakassa oli\nollut vaimonsakin mukana, mutta oli tämä painunut suoraan etelään\n\"Vendeen\" sydämeen synnyinkotiinsa odottamaan rauhallisempaa aikaa.\nMies oli piileskellyt viikon päivät, kun hänessä jo heräsi\nvastustamaton tarve päästä vaimonsa luo, ja tiellä sinne eksyi hän\npojan piilopirttiin.\n\n-- Olimme juuri menneet naimisiin, saaneet kodin kuntoon ja\nsijoittelimme juuri sisäikkunoita paikoilleen, kun vihollinen hyökkäsi,\nturisi toveri, ja nyt aion minä lähteä suoraa tietä etelään vaimoni\nluo, sillä arvaan, että hän on rauhaton, kun ei tiedä kohtalostani.\n\nPoika selittämään, että oli sulaa hulluutta lähteä etelään keskelle\nvalkoisten leiriä; johonkin muuhun suuntaan sitä piti yrittää, jos\nmieli selviytyä.\n\nMutta toveri:\n\n- Ensin etelään ja sitten minne tahansa.\n\nJa sitten toveri tyhjentelemään taskujaan vaarallisista esineistä. Otti\nesiin browningin ja sanoi:\n\n-- Kuljin puolen päivää salonpolkua sormi liipasimella aina valmiina\nampumaan.\n\nIrroitti patruunapesän, käänteli ja väänteli sitä aikansa sormissaan,\nkunnes yhtäkkiä ällistyneenä huudahti:\n\n-- Näkyy olevankin rikki; kuka tahansa olisi voinut päinvastoin ampua\nminut kuin koiran. Liekö hyvän vai pahan merkki?\n\nLuovuttuaan kaikesta, minkä keksiminen olisi ehdottoman varmasti\nmaksanut kiinni joutuessa hengen, lähti hän kaikista pojan kielloista\nmatkaan.\n\nPäivän perästä joutui hän kiinni, ja kahden päivän perästä oli hän\nsaanut \"ansaitun palkkansa\".\n\nJa synnyinkodissaan odotti nuori vaimo, joka oli vasta ehtinyt kokea\nrakkauden aavistuksen, odotti ja odotti, kunnes sai lehdistä lukea,\nettei hänellä enää ollutkaan miestä, että tämä oli saanut \"ansaitun\npalkkansa\", kun oli uskaltanut henkensä luokkansa ja vaimonsa puolesta.\n\nJa kaikki oli kuitenkin ollut vasta niin alussa, ettei oltu ehditty\npitemmälle kuin että \"sisäikkunoita sijoiteltiin\"...\n\nMutta toinen tapaus oli miltei vieläkin järkyttävämpi.\n\nToisessa piilopirtissään törmäsi poika niinikään yhteen henkipaton\nkanssa.\n\nTämä oli kummallisen pienikokoinen, ulkomuodoltaan mitäänsanomaton ja\nkelmeä. Mutta hänen rinnassaan paloi sitä väkevämpi liekki, ja hänen\nhyväuskoisuutensa oli suorastaan kammottava. Kaikki valkoisten\nvoitonuutiset olivat silkkaa valhetta. Valkoiset eivät saartaneet\nTamperetta. Valkoiset eivät kiertäneet rengastaan tiukempaan. Valkoiset\neivät olleet valloittaneet itäistä kaupunginosaa. Valkoiset eivät\nolleet vihdoin saaneet käsiinsä koko kaupunkia. Kaikki oli paksuinta\nvalhetta. Päinvastoin: punainen armeija oli kenties peräytynyt\njoillakin kohdin, mutta sitä ei oltu lyöty, vaan se itse tulisi tuossa\ntuokiossa tekemään hamppua valkoisista. J.n.e. J.n.e. Loppumattomiin.\n\nHän oli luokkasodan puhjetessa ollut varsin huonoilla jäljillä. Oli\nnuorisoliittopuhujia, ja oli parhaillaan ollut kiertelemässä valkoisten\nperintömaita ja osastoissa ohjannut nuorisotovereja -- kirjanpidossa,\nkun alkoi paukahdella. Riensi varovaisuuden vuoksi piirikaupunkiinsa,\nvaikkei juuri pelännytkään; täällä kävi hän päivisin työssä, mutta\nriensi aina iltaisin suoraan kortteeriinsa pojan piilopirttiin kaiken\nvaralta. Hän ei ollut nostanut asetta ketään vastaan, vaan oli\npäinvastoin liikuskellut varsin \"porvarillisissa\" harrastuksissa,\nohjannut nuorisoliittolaisia oikeastaan omistavain ainoassa henkisessä\nharrastuksessa. Hänellä ei siis pitänyt olla mitään pelättävää, mutta\neihän koskaan tiennyt: kotipuolesta saattoi tulla joitakin\nvilliintyneitä hulikaaneja, jotka eivät kunnioita lakeja eikä\nasetuksia, ja mene tiedä, mitä saisivat päähänsä.\n\nSinne ei hän uskaltanut lähteä, niin kovin kuin hänen mielensä paloikin\nsinne: oli kiertomatkallaan saanut vaimoltaan terveiset, että tämä oli\nlahjoittanut hänelle pojan, esikoisen. Ja kun hän huomautti tästä, oli\nhänen vähäpätöisessä olemuksessaan jotain käsittämättömän jyhkeätä ja\nloisteliasta, ja hänen sisimpänsä kuohui niin voimallisia tunteita,\nettä olisi voinut luulla hänen hintelän tomumajansa menevän kappaleiksi\nniistä.\n\nMutta hänen hyväuskoisuutensa tuotti hänelle turmion. Aivan oikein:\nkotipuolesta lähetettiin vakooja nuohoamaan kaupungista senpaikkaisia.\nParina iltana työstä palatessaan sanoi nuorisotoveri jonkun ihmeellisen\nhunnutetun naisen seuranneen hänen askeleitaan. Hän muutti asuntoa.\nMutta ihan lähipäivinä joutui hän kiinni.\n\nToverit, jotka olivat nähneet, kun häntä saatettiin asemalle\nkotipuoleensa lähetettäväksi -- käsiraudoissa, sanoivat, että häntä oli\nollut surkea katsella. Tuollainen pieni, kelmeä, vähäpätöinen olento\nkäsiraudoissa!\n\nKukaan ei uskonut, että hänelle tapahtuisi mitään. Mutta siihen aikaan\npettyi moni usko!\n\nMuutaman päivän perästä oli hänkin saanut \"ansaitun palkkansa\".\nJärjestelmän palkan siitä, että oli valmistanut kapinaa kiertämällä\nmaata ja mannerta ja opettamalla kirjanpitoa!\n\nJa niin ei hän saanut koskaan nähdä esikoistaan, ei koskaan sulkea\nsyliinsä lasta, jolle oli antanut hengen. Ja jos hän seinää vasten\nseistessään kiväärinputkien suuntautuessa häntä kohti unohti luokkansa\nja ajatteli lastaan ja vaimoaan, niin täytti hänen silloin heikkous,\njota ihanampaa ei yksikään ihminen ole tuntenut, heikkous, joka on\nkaikkien heikkojen voiman taika, joukkosuuruuden sisimpiä salaisuuksia.\nSillä myös äiti ja sylilapsi olivat luokkaa, ja nuori perheenisä, joka\nammuttiin suurena rikollisena, antoi henkensä luokkansa edestä. Eikä\ntyöväenluokkaan ole koskaan lukeutunut ketään, joka olisi\nhorjumattomammin luottanut sen voimaan ja lopulliseen voittoon, mutta\njoka myös samalla kunnioitti vastustajia ja pelkäsi vain hulikaaneja,\njotka hänestä olivat kaksi eri asiaa...\n\nEi, ei ollut siis pojalla syytä paisuttaa onnettomuuttaan taivaaseen\nhuutavaksi: joka askeleella tarjosi luokan murhenäytelmä monin verroin\nsynkempiä kohtauksia, sanoin selittämättömän luonnottomia piinan kuvia.\n\nYlisinpä pojan Amerikassa asustavalla verrattomalla lapsuudentuttavalla\noli pojalle surua valittaessaan kerrottavana omasta omaistensa piiristä\nsamantapainen, mutta monin verroin kolkompi tarina: hänen äitinsä oli\nluokkasodassa kuollut sydänhalvaukseen, kun oli arvellut, että hänen\nkaikki neljä kotimaassa olevaa poikaansa olivat joutuneet sorakuoppaan.\nOli kuollessaan vain viimeiseksi viittonut kädellään jossakin siellä\nkaukana valtamerien takana vielä elävälle pojalleen. Hänen lapsensa\neivät olleet kuolleet, vaan olivat vankileirillä, mutta tätä ei\nkuolemaan asti surrut äiti saanut koskaan tietää...\n\nKuten aina, niin tässäkin oli yhteinen kärsimys auttamassa tasapainoon.\nLuokan jokaisen yksilön murhe oli yhteistä murhetta: kukaan ei ollut\nerikoisasemassa, kaikki kärsivät. Kärsivät normaalioloissa, jolloin työ\nei tuottanut hyvinvointia, ja kärsivät vielä enemmän epänormaalisissa,\njolloin luokalla ei ollut hengenkään turvaa.\n\nJa täten oli pojan omakohtainen murhe vain lisävalaistuksena paremmin\nymmärtääkseen joukkosielua, sen kamppailua ja pyrkimystä.\n\nHänen hautaan onnellisena uskossaan kallistunut äitinsä oli tämäkin\nvain yksi luokan jäsenistä, ei ehkä enemmän eikä vähemmän kärsinyt kuin\nuseimmat, mutta virvatulensa kautta ehkä suurempaan sovitukseen päässyt\nkuin useimmat.\n\nPojan ja kaikkien muiden, jotka jäivät jälkeen ja jotka jäävät heidän\njälkeensä, oli vain hetkellisten onnettomuuksien yli ja kautta\npyrittävä kukin kaikin voiminsa tukemaan kaikkien vähäpätöisten,\nkaikkien sorrettujen, kaikkien vääryyttä kärsiväin pyrkimystä\nvapahdukseen ilman virvatulia, ilman henkisiä huumausaineita, kirkkain\nsilmin ja aina yhä rohkeammin ja rohkeammin ottein, vapahdukseen, jonka\nvoi taata vain orjuutettu luokka kokonaisuutena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJouluaamuna päätti poika noudattaa äitinsä viimeistä toivomusta ja\nlähti kirkkoon.\n\nHän ei tuntenut mitään vastenmielisyyttä kirkkoja kohtaan hartautta\nherättävinä -- rakennuksina. Päinvastoin tunsi hän aina, nähdessään\nvieraan ja eritotenkin vanhan kirkon, tarvetta tutustua sen\nsisustaankin. Maanpakolaisuusvuosinaan oli hän istuskellut monissa\nkirkoissa, milloin nämä sattuivat olemaan auki ilman jumalanpalvelusta.\nToiset kirkoista taas olivat niin suuria, ettei papin saarna lainkaan\nhäirinnyt. Tällöin kävi mainiosti laatuun viihdytellä itseään templin\nhämärässä, urkujen soidessa taikka seurakunnan veisatessa parahiksi\nsellaisessa epätahdissa, ettei parhaalla tahdollaankaan voinut eroittaa\nmitään sanoja. Visbyssä hän oli pistäytynyt seitsemänsataa vuotta\nvanhaan puolipimeään tuomiokirkkoon, mikä ensi katsannolta näytti aivan\ntyhjältä. Mutta astuttuaan peremmälle näki hän keskilaivan alla pienen\nryhmän äänettömiä, viittilöiviä ihmisiä, jolloin hänestä tuntui\naivankuin kirkon maakerta olisi avannut hautansa ja nostattanut niiden\nvainajat satojen vuosien levon jälkeen ihmisten viljoille. Vanha\nkirkko, siinä vallitseva hämärä ja hiljaisuus, kaikki oli kuin\nvartavasten ihmettä varten. Tämä ei kuitenkaan ollut sen suurempi kuin\nettä mykät pitivät jumalanpalvelustaan. Erään suuren kirkon\nsisäseinissä taas oli pitkänä rivinä matalia syvennyksiä, joihin\nkuhunkin oli piirretty lause vuorisaarnasta. Aikansa istuttuaan yhden\nkohdalla, luki poika takanaan olevan kirjoituksen: \"Autuaat ovat, joita\nvainotaan, sillä heidän on taivaan valtakunta\"...\n\nJa kotimaastaan paetessaan oli hän poikennut kalastajasaarelle,\npeninkulmia mantereelta. Täällä oli kalastajilla oma kesäkirkkonsa:\nvanha lato, joka oli tarkoitukseen siunattu. Alttaritaulun virkaa\ntoimitti kirkossa 25 pennin hintainen Kristuksen kuva, ja itse\nalttarina oli suurehko pakkalaatikko. Mutta talvisin, kun saari oli\nautiona, käyttivät salakuljettajat kirkkoa tallina, mistä vielä näkyi\nlattiassa naulanjäljet. Naulanjälkiä siis joka tapauksessa, olipa\nkirkko parempi tai huonompi...\n\nOlipa hänellä vielä hassunkurisempikin muisto kirkosta. Erääseen\nkirkkoon oli eksynyt yölepakko, joka alkoi riihata seurakuntaa juuri\nparahiksi, kun kaljupäinen, arvokkaannäköinen, mutta epäselvästi\nmongertava pappi alkoi saarnansa. Pappi toi muuten pojan mieleen yhden\nkotikaupunkinsa entisistä kappalaisista. Tämä puhui kovin\nruotsinvoittoista suomea, niin että hän saattoi murtaa kieltä esim.\ntähän tapaan: \"Täille on saarnattu monta härän armovuotaa\". No, niin:\njuuri kun pappi oli kunnolla alkanut saarnansa, rupesi yölepakko\nkiertämään kirkon valtaisaa kupua kuin mikäkin musta pyhähenki.\nRäpytteli ja räpytteli lentäen aina tuon tuostakin alttarin\nlähettyville aivan kuin olisi aikonut istahtaa papin kaljulle päälaelle\nkuin muinen kyyhkynen Natsareetin miehen haivenille. Ja tätä\nkirkonmenoa se piti koko jumalanpalveluksen ajan, ja seurakunnalla oli\nkerrankin hauskaa: kaikki päät kääntyivät aina lepakon suuntaan:\noikealle, vasemmalle, oikealle, vasemmalle, ja kaikkien silmät\ntuijottivat yhtä hartaina korkeuksiin...\n\nMutta tällä kertaa lähti poika kirkkoon mahdollisimman hartain\nlapsenmielin. Häntä vainosi kuitenkin tälläkin kertaa kova kohtalo.\nVanhakseltaan hän muisti, että joulukirkkoon on lähdettävä ajoissa. Hän\nlähti sen vuoksi puolta tuntia ennen määräaikaa. Mutta hänen olisi\npitänyt lähteä tuntia ennen. Perille päästyään oli pitäjän pieni kirkko\njo tupaten täynnä, vieläpä kirkon porstua ja portaatkin, niin ettei\nhänellä ollut pienintäkään toivoa päästä kirkkoon. Ulkona taas\npuhalteli jäinen viima, niin että suntio, joka oli ottanut tehtäväkseen\nkääpiöjoulukuusten sytyttämisen haudoilla -- maassa oli sellainen tapa\n-- teki aivan turhia yrityksiä. Siinä sai poika sitten värjötellä ja\nvärjötellä kuulematta ja näkemättä mitään, ja vasta aikansa\nseisoskeltuaan ja odoteltuaan muiden jonottajain väsymistä, onnistui\nhän pääsemään porstuaan asti. Mutta täällä tuli lopullinen tenä eteen.\nKukaan ei tullut kirkosta ulos, ja ne, jotka olivat päässeet\nporstuaankin asti, kiittivät onneaan, että saivat edes siellä olla\nsuojassa viimalta. Mutta porstuaan ajelehtineet eivät olleet jumalan\nkaikkein parhaita lapsia: etukaupungin sällejä, jotka iloisen jouluyön\nvietettyään olivat takahumalaisina saapuneet jatkamaan iloaan kirkkoon.\nJa niin sai poika siinä jumalan sanan sijasta kuunnella sen aineksen\nsuupruukia, jolle järjestelmä on varannut vain surkeimman visvansa:\ntakapihain ja katuvierien omalaatuista sanastoa, joka on sekaisin\nsylkeä, paloviinaa ja nälkäistä hirtehisyyttä, ruokottomuuksia, joille\nei mikään sukkeluus lainaa siipiään, kirouksia, joilta vuolautensa vie\nkaiken ponnen.\n\nTämä porstua-rahvas se hauskutti ympärillään seisoskelevaa seurakuntaa\nvoimiensa mukaan aina siihen asti, kunnes pitkämielinen poliisi, joka\njuhlan merkitykseen katsoen kernaasti olisi antanut vallita \"rauhan\nmaassa\", katsoi asiakseen rauhoittaa komparikkaita nuorukaisia.\nTässähän ei tietysti onnistunut, minkä vuoksi hän lopulta päätti\nviskata rauhanhäiritsijät ulkonaiseen pimeyteen. Mutta tällöin ottivat\nnämä järkensä vangiksi ja viittasivat porstuanseinässä olevaan\nvaroitustauluun, ettei saanut -- häiritä rauhaa herran huoneessa...\n\nJa ennenkuin poliisi ja humalaiset olivat kunnolleen ehtineet selvittää\npäivän tekstin, oli kirkonmenokin loppunut; seurakunta huokaisi\nhelpotuksesta ja oli onnellinen -- kuten aina -- päästessään ulos\ntäpötäydestä, kuumasta kirkosta. Puolen tunnin perästä alkoi uusi\nkirkonmeno. Mutta poika oli jo saanut tarpeekseen. Lähtiessään tuli\nhäntä vastaan kirkonportilla lähellä sijaitsevan aistinvialliskoulun\nkoko oppilaskunta: kolmekymmentä tylsämielistä. Saapuivat\npäiväsaarnaan, jota kuulemaan tuskin enää kertyi muita kuin he.\n\nMutta kotimatkallaan ajatteli poika, kuinka häntä jälleen oli seurannut\nepäonni. Mene ja tiedä, vaikka häntä, jos olisi mahtunut kirkkoon,\nolisi kohdannut sama onni kuin ennen äitiään kaartin kirkossa; olisi\nkohdannut äitinsä näyssä. Mielikuvitustahan ei häneltä puuttunut. Ja\nnyt hän sen sijaan tapasi vain tylsämielisiä ja \"hulikaaneja\".\n\nPoika oli välistä sunnuntaisin kurkistanut kirkonovesta sisään ja\npannut merkille, että siellä tavallisesti kökötti vain parikymmentä\nkirkkouskovaista. Jouluna siis saavuttiin vain vanhasta tavasta. Itse\nkristillinen kirkkokaan kun ei ollut mitään muuta kuin vanha tapa,\njonka kustannuksella kävi laatuun elää pappien hyvin tai vähemmän hyvin\npalkatun armeijan: kirkkoherrat ja rovastit saivat kymmeniätuhansia,\napulaispapit kiristelivät suolivöitään. Kirkko tuli itsekussakin maassa\nmaksamaan kymmeniä ja satoja miljoonia, ja maksoi aina enemmän sitä\nmukaa kuin seurakunta väheni, samalla kun se enää oli vain järjestelmän\nhenkitoreinen, mutta ei sitä vähemmän intohimoinen palvelija.\n\nJa poika hymähti ajatellessaan, kuinka juuri näiltä mailta, missä\nkirkko tavallisissa oloissa saa kourallisen kuulijoita ja vain\nharvinaisina juhlapäivinä täyden huoneen, mistä siitäkin osa tällöin jo\non löyhkääviä vuohipukkeja taikka tylsämielisiä, kuinka juuri näiltä\nmailta oli sonnustettu ristiretkiä \"hurjain suomalaispakanain\nkäännyttämiseksi\" eli, kuten iänikuisessa riimikronikassa sanotaan,\n\"jumalan kunnian edistämiseksi tällä matkalla\", mutta kuinka\nsuomalaiset olivat ottaneet vastaan nämä jumalan sanansaattajat\n\"hurjilla huudoilla ja vastarintaa tehden\", jolloin pyhä Eerikki oli\npakotettu hyökkäämään heidän kimppuunsa, voitti heidät ja pakotti\nhenkiinjääneet ottamaan kasteen. Ja niin vakiinnutettiin Eerikki Pyhän\nja Birjer Jaarlin \"ristiretkillä\" ruotsalaisten kristittyjen voutien\noikeus satojen vuosien ajan vitsoa suomalaispakanoita ei ainoastaan\nruoskilla, vaan myös skorpioneilla. Viehättävän ruotsalaisen historian\nmukaan tehtiin ristiretket Suomeen sen vuoksi, että olisi taltutettu\nSuomessa oleva \"mongoolikansa, joka oli sukua lappalaisten kanssa\" ja\njoka teki murha- ja ryöstöretkiä Ruotsin rannikolle. Ja kuitenkaan ei\nkristinusko ollut kyennyt sen paremmin taltuttamaan ruotsalaisiakaan\nkuin että vielä neljäsataa vuotta sen jälkeen, kun Ansgarius oli\nsaapunut maahan saarnaamaan jumalansanaa, ja sata vuotta sen jälkeen,\nkun Suomeen oli tehty ensimmäinen ristiretki, oli Birjer Jarl pakotettu\nantamaan tunnetut lakinsa koti-, kirkko-, käräjä- ja naisrauhasta, lait\nverikoston ja naisryöstöjen estämiseksi, minkä jälkeen ei enää saanut\nmurhata ketään kirkossa, käräjillä ja kotonaan, mutta kyllä muualla. Ja\nnämäkin olivat silloin vasta asetuksia; käytäntö seurasi erinäisiä\nsatojavuosia perässäpäin. Ja 7-vuotisen pohjoismaiden sodan aikana yli\nseitsemänsataa vuotta Ansgariuksen ajan jälkeen toimeenpanivat itse\nkristityt ruotsalaiset tanskalaisten hallussa silloin olleessa\nVarbergissä teurastuksen, missä ei säästetty edes naisia eikä lapsia,\nja kronikka kertoo, että yksinpä _papitkin tapettiin alttaarin edessä_,\ntapaus, jota ruotsalaisessa _kouluhistoriassa_ liikuttavasti mainitaan\nyhtenä kristityn Ruotsin kaikkein loistavimmista voitoista; ja taivas\ntietköön mitä kronikka on kertonut tai jättänyt kertomatta esim.\nprotestanttisen kuninkaan, Kustaa II Adolfin, samansuuntaisista\nuroteoista Itämeren maakunnissa, Puolassa ja Saksassa. Kunnes nyt,\nsuunnilleen tuhannen vuotta sen jälkeen, kun kirkko oli Pohjolassa\nalkanut parannustyönsä, ei tavallisissa oloissa enää saa rankaisematta\ntappaa ketään, kun taas poikkeusoloissa vallassaolevalla luokalla on\noikeus tehdä mitä tahtoo ja vain köyhiä rangaistaan, ryhtyivätpä nämä\nhenkeä koskeviin asioihin taikka eivät. Ja tämä koskee vain murhaa\ntavallisessa muodossaan. Kokonaisen luokan näännyttämisestä liialla\ntyöllä taikka työttömyydellä ja riittämättömällä palkalla ei\nsyyllisille seuraa mitään rangaistusta...\n\nTässä ruumenet, mitkä poika sai kirkkomatkallaan pussiinsa. Mutta\nvaikka ei hänelle käynytkään paremmin, oli hän kuitenkin sydämensä\nsyvyydessä hyvillään siitä, että oli täyttänyt hautaan kallistuneen\näitinsä toivomuksen. Äiti oli ollut niitä, jotka uskoivat, vaikka eivät\nnähneet. Poika sen sijaan mieli uskoa mitä näki. Ja työväenluokka oli\nopettanut hänet näkemään yhteiskunnallisen vääryyden ja sorron, jota\njärjestelmä harjoitti ja jonka kirkko siunasi, ja jonka poistamiseksi\nei käynyt laatuun hakea apua sen aiheuttajilta. Vääryyden ja sorron\nuhrien oli omin voiminsa vapautettava itsensä, kaikkien yhdessä.\n\n\n\n"]