[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQK9s_91mhLX2Gms24efd3TMfM9XPQGs2frrf0nQZC6k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1264,"Kreuzer-sonaatti","Tolstoi, Leo",1828,1910,"1264-tolstoi-leo-kreuzer-sonaatti","1264__Tolstoi_Leo__Kreuzer-sonaatti",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1889,1919,22945,147982,false,51573,[24,25],"Jealousy -- Fiction","Murder -- Fiction",[27,28],"Novels","Russian Literature","\"Kreuzer-sonaatti\" by graf Leo Tolstoy is a novella published in 1889. During a train journey, a man named Pozdnyshev recounts the harrowing story of how he murdered his wife in a jealous rage. He blames their troubled marriage on carnal desire and society's corrupted views of relationships between men and women. When his wife befriends a violinist and they perform Beethoven's Kreutzer Sonata together, Pozdnyshev's jealousy erupts into violence. The controversial work argues for sexual abstinence and was immediately censored by Russian authorities. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Elomaa, Vilho",148,"Junassa matkaava Pozdnyšev kertoo kanssamatkustajalleen avioliittonsa historian, joka on täynnä mustasukkaisuutta ja vihaa. Pienoisromaani kuvaa intohimon tuhoisaa voimaa ja johtaa lopulta traagiseen veritekoon. Kertomus perustuu Pozdnyševin omaan tilitykseen ja pohdintoihin miesten ja naisten välisistä suhteista.","Leo Tolstoin 'Kreuzer-sonaatti'  on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1264.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","KREUZER-SONAATTI\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nVenäjänkielestä suomensi Vilho Elomaa\n\n\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki, 1919.\nOy \"Saarijärven Paavon\" kirjapaino, Jyväskylä.\n\n\n\n\n\n\n    \"Mutta minä sanon Teille: jokainen,\n    joka katsoo naista himoiten häntä, on\n    jo sydämessään tehnyt huorin hänen\n    kanssaan\".\n\n                    (Matt. 5:22.)\n\n    Opetuslapset sanoivat hänelle: \"Jos miehen\n    suhde hänen vaimoonsa on sellainen, niin\n    ei ole hyvä naida.\"\n\n    Mutta hän sanoi heille: \"Eivät kaikki\n    omista itselleen tätä sanaa, vaan\n    ainoastaan ne, joille se on suotua.\"\n\n                      (Matt. XIX, 10).\n\n\n\n\nI.\n\n\nTämä sattui aikaisin keväällä. Matkustimme toista vuorokautta.\nVaunuun tuli ja siitä poistui lyhytmatkalaisia, mutta kolme\nmatkustajaa oli, samoin kuin minäkin, ollut mukana junan\nlähtöpaikasta saakka: rumanlainen, iäkkäänpuoleinen, tupakoiva\nnainen, jolla oli kärsinyt ilme kasvoillaan, yllään puoleksi\nmiestenkuosinen päällystakki ja päässään lakki, hänen tuttavansa,\npuhelias, nelikymmenvuotias mies, jolla oli tavanmukaiset uudet\nmatkakapineet, sekä muista eristäytyvä, lyhyenläntä herra, jolla\noli äkilliset liikkeet, nähtävästikin ennen aikojaan harmaantuneet\nkähärät hiukset, sillä hän ei ollut vielä vanha, ja oudon loistavat\nsilmät, jotka nopeasti siirtyilivät esineestä toiseen. Hän oli\npuettuna vanhaan, kalliin räätälin tekemään, lammasnahkakauluksella\nvarustettuun päällystakkiin ja korkeaan lammasnahkalakkiin. Kun\nhän avasi päällystakin napit, näkyi sen alta hihaton alustakki\nja venäläiskuosinen kirjailtu paita. Tämän herran erikoisuus\nilmeni vielä siinäkin, että hän silloin tällöin päästi merkillisiä\näännähdyksiä, jotka olivat kuin yskäisy tahi alotettu ja keskeytynyt\nnaurahdus.\n\nHän oli koko matkan ajan tarkoin karttanut joutumasta kosketuksiin\nja tekemästä tuttavuutta muiden matkustajien kanssa. Naapurien\nyrityksiin keskustelun alkamiseksi hän vastasi lyhyesti ja töykeästi\nja ainoastaan joko luki tahi, katsoen ikkunaan, tupakoi taikka,\notettuaan vanhasta laukustaan esiin eväitään, joi teetä tahi haukkasi\njotakin.\n\nMinusta hän näytti kärsivän yksinäisyydestään, ja minä aioin muutaman\nkerran ryhtyä hänen kanssaan puheisiin, mutta joka kerta, kun\nkatseemme kohtasivat toisensa, mikä tapahtui usein, koska istuimme\nviistoon vastapäätä toisiamme, hän kääntyi toisaalle ja alkoi lukea\ntahi katsoi ikkunaan.\n\nJunan seisoessa toisena päivänä illansuussa suurella asemalla, kävi\ntämä hermostunut herra ottamassa kuumaa vettä ja valmisti itselleen\nteetä. Se herrasmies, jolla oli säännönmukaiset uudet matkakapineet,\nasianajaja, kuten jälkeenpäin kuulin, ja hänen naapurinsa tupakoiva\nnainen, jolla oli puoliksi miehenkuosinen päällystakki, menivät\njuomaan teetä asemalle.\n\nSill'aikaa kuin herra ja hänen naisensa olivat ulkona, tuli vaunuun\nmuutamia uusia matkustajia, niiden joukossa kookas, sileäksiajeltu,\nkurttukasvoinen ukko, nähtävästi kauppias, hillerinnahkaisessa\nturkissa, päässään tavattoman suurilippuinen lakki. Kauppias istuutui\nvastapäätä naisen ja asianajajan paikkaa ja alkoi heti haastella\nnuoren, kauppapalvelijalta näyttävän miehen kanssa, joka niinikään\noli noussut junaan tältä asemalta.\n\nMinä istuin viistoon heihin, ja kun juna ei ollut liikkeellä,\nsaatoin niinä hetkinä, jolloin ketään ei kulkenut ohitse, kuulla\npalasia heidän keskustelustaan. Kauppias selitti aluksi olevansa\nmatkalla maatilalleen, jolle oli matkaa vain seuraava asemanväli;\nsitten siirtyi puhe, kuten tavallista, hintoihin, kauppa-asioihin,\npuhuttiin, kuten ainakin, siitä kuinka Moskovassa tingitään,\nhaasteltiin Nishni-Nowgorodin markkinoista. Kauppapalvelija rupesi\nkertomaan erään tunnetun kauppiaspohatan juopotteluista markkinain\naikana, mutta ukko ei antanut hänen puhua loppuun, vaan alkoi\nitse kertoa entisistä juomatilaisuuksista Kunavinissa, joissa hän\noli ollut itse mukana. Hän nähtävästi ylpeili omasta osuudestaan\nniihin ja kertoi huomattavalla mielihyvällä, kuinka hän ja tuo sama\ntunnettu kauppias olivat kerran humalapäissään Kunavinissa tehneet\nsellaiset kepposet, että hänen täytyi kertoa se kuiskaten, jolloin\nkauppapalvelija nauroi niin että koko vaunu kaikui, ja niin ukko\nitsekin naureskeli paljastaen kaksi keltaista hammasta.\n\nKun en odottanut saavani kuulla mitään mielenkiintoista, nousin ja\naioin mennä asemasillalle kävelemään, kunnes juna lähtisi. Ovessa\nkohtasin asianajajan ja hänen naisensa, jotka olivat vilkkaasti\nkeskustelleet käytävässä. \"Ette ehdi enää\", huomautti minulle\nseuraarakastava asianajaja, \"kohta soittavat toisen kerran\".\n\nJa tosiaankin, en ehtinyt käydä junan päähän, ennenkuin asemakelloa\nsoitettiin. Tullessani takaisin jatkui vilkas keskustelu naisen ja\nasianajajan välillä. Vanha kauppias istui vaieten heitä vastapäätä,\nkatsoen tuikeasti eteensä ja pureskellen silloin tällöin paheksuvasti\nhampaitaan.\n\n\"Sitten hän selitti miehelleen suoraan\", puhui asianajaja hymyillen,\nkun menin ohitse, \"ettei voi eikä tahdokaan enää jatkaa yhdyselämää\nhänen kanssaan, koska...\"\n\nJa hän jatkoi edelleen jotakin, mitä en voinut kuulla. Minun\njäljestäni meni vielä ohitse matkustajia, junailija, riensi kantaja;\nhyvän aikaa kesti kaikenlaista hälinää ja hyörinää, joka esti\nminua kuulemasta keskustelua. Kun taas tuli hiljaista ja kuulin\nuudelleen asianajajan äänen, oli keskustelu nähtävästi jo siirtynyt\nyksityisestä tapauksesta yleisluontoisiin seikkoihin.\n\nAsianajaja puheli siitä, kuinka avioerokysymys nykyään oli yleisen\nmielenkiinnon esineenä Euroopassa ja kuinka meilläkin oli alkanut\nyhä useammin ilmestyä samanlaisia tapauksia. Huomatessaan, että\nainoastaan hänen äänensä kuului, asianajaja keskeytti puheensa ja\nkääntyi vanhaan kauppiaaseen päin.\n\n\"Ennen vanhaan ei sellaista tapahtunut?\" kysyi hän ystävällisesti\nhymyilen.\n\nUkko aikoi vastata jotakin, mutta juuri silloin lähti juna\nliikkeelle, ja hän otti lakin päästään, teki ristinmerkin ja\nluki supisten rukouksen. Asianajaja katsahti syrjään ja odotti\nkohteliaasti. Lopetettuaan rukouksensa ja tehtyään kolmesti\nristinmerkin, ukko painoi lakin suoraan ja syvään päähänsä, istahti\nmukavammin ja alkoi puhua.\n\n\"Kyllä, herra, tapahtui sellaista ennenkin, mutta harvemmin\", sanoi\nhän. \"Nykyäänhän sellaiset seikat eivät ole vältettävissä. Ihmiset\novat kovasti sivistyneet\".\n\nJunan vauhti lisääntyi lisääntymistään, pyörät kolisivat kiskojen\nliitoksissa, ja minun kävi vaikeaksi kuulla, ja kun keskustelu\nkiinnitti mieltäni, siirryin istumaan lähemmäksi. Naapurinikin,\nhermostuneen, loistavasilmäisen herran, mielenkiinto näytti\nheränneen, ja hän alkoi kuunnella, nousematta paikaltaan.\n\n\"Mutta mitä pahaa sivistyksessä on?\" kysyi nainen, tuskin\nhuomattavasti hymyillen. \"Onko sitten parempi mennä naimisiin entisen\najan tapaan, jolloin sulhanen ja morsian eivät olleet edes nähneet\ntoisiaan?\" jatkoi hän, monien naisten tavoin jättäen vastaamatta\npuhetoverinsa sanoihin ja vastaten sensijaan niihin sanoihin, jotka\nhän ajatteli tämän aikovan sanoa. \"Ei tiedetty, rakastettiinko,\nvoidaanko rakastaa, vaan mentiin kenelle sattui ja sitten kärsittiin\nkoko elämän aika; niinkö mielestänne on parempi?\" sanoi nainen,\nnähtävästikin suunnaten puheensa minulle ja asianajajalle, mutta\nvähimmin kaikista ukolle, jonka kanssa puhui.\n\n\"Kovin ovat sivistyneet\", toisti kauppias, silmäillen halveksivasti\nnaista ja jättäen hänen kysymyksensä vastausta vaille.\n\n\"Olisi huvittavaa tietää, kuinka te selitätte sivistyksen ja\naviollisen eripuraisuuden keskinäisen yhteyden\", virkkoi asianajaja,\ntuskin huomattavasti hymyillen.\n\nKauppias aikoi sanoa jotakin, mutta nainen anasti häneltä suunvuoron.\n\n\"Ei, se aika on jo ollut ja mennyt\", sanoi hän. Mutta asianajaja\nkeskeytti:\n\n\"Ei, antaakaahan hänen lausua mielipiteensä.\"\n\n\"Tyhmyydet johtuvat sivistyksestä\", sanoi ukko päättävästi.\n\n\"Naitetaan sellaisia, jotka eivät rakasta toisiaan, ja sitten\nihmetellään, etteivät elä sovussa\", ehätti nainen puhumaan,\nkatsahtaen asianajajaan ja minuun sekä kauppapalvelijaankin, joka oli\nnoussut paikaltaan ja kyynärpäät sohvan selustalla kuunteli hymyillen\nkeskustelua.\n\n\"Vain eläimiähän voi parittaa isännän mielen mukaan, mutta ihmisillä\non taipumuksensa, kiintymyksensä\", jatkoi nainen, selvästikin haluten\nsuututtaa kauppiasta.\n\n\"Suotta noin puhutte, rouva\", sanoi ukko, \"eläin on luontokappale,\nmutta ihmiselle on annettu laki\".\n\n\"Mutta kuinka voi elää ihmisen kanssa kun ei ole rakkautta?\" kiirehti\nnainen yhä ilmaisemaan mielipiteitään, jotka hänestä arvatenkin\ntuntuivat perin uusilta.\n\n\"Ennen ei huolehdittu sellaisista\", vastasi ukko opettavalla\näänensävyllä, \"vasta nyt ne sellaiset ajatukset ovat alkaneet\nkierrellä. Mitäs, vaimo sanoo: 'nyt minä lähden luotasi'. Entä\ntalonpojilla -- sama asia heilläkin. 'Siin' on', tokaisee, 'paitasi\nja housusi, minä lähden Vanjkan matkaan, hänellä on kiharampi tukka\nkuin sinulla'. On siinäkin järkeä! Ja naisella tulee ennen kaikkea\nolla pelko\".\n\nKauppapalvelija katsahti asianajajaan, naiseen ja minuun,\nsilminnähtävästi pidätellen hymyilyään ja valmiina sekä nauramaan\nkauppiaan sanoille että hyväksymään ne, sen mukaan, kuinka niihin\nsuhtauduttaisiin.\n\n\"Mikä pelko?\" kysäisi nainen.\n\n\"Tämä: vaimo peljätköön miestään! Kas sellainen pelko.\"\n\n\"Ohoh, ukko kulta, se aika on jo ollut ja mennyt\", sanoi nainen jo\nhiukan närkästyneenä.\n\n\"Ei, rouva, se aika ei voi mennä. Sellainen kuin oli Eeva,\nvaimo, miehen kylkiluusta luotu, sellaisena hän pysyykin aikojen\nloppuun saakka\", sanoi ukko, tehostaen sanojaan niin ankaralla\nja voitollisella päännyökkäyksellä, että kauppapalvelija heti\nvakuuttautui siitä, että voitto oli kauppiaalla, ja rähähti\näänekkääseen nauruun.\n\n\"Niin te miehet päättelette\", vastasi nainen myöntymättä ja\nkatsahtaen meihin, \"itse suotte itsellenne vapauden, ja naisen\ntahdotte pitää naiskammioon suljettuna. Itsellenne te, Herra nähköön,\nkyllä sallitte mitä hyvänsä.\"\n\n\"Tässä ei ole mistään sallimisesta kysymys, vaan niin on asia, että\nmiehen toimipaikka ei ole koti, ja nainen on heikko astia\", jatkoi\nukko opettamistaan. Kauppiaan vaikuttava äänensävy nähtävästi voitti\nkuulijat, ja nainenkin tunsi olevansa masennettu, mutta ei vain\nvieläkään antautunut.\n\n\"Vaikkapa niin; mutta myöntänettehän, luulisin, että nainenkin on\nihminen, jolla on tunteet, samoin kuin miehellä. Mitä hänen on\ntekeminen, ellei hän rakasta miestään?\"\n\n\"Ei rakasta!\" toisti kauppias tuimasti, rypistäen kulmiaan ja\nhuuliaan. \"Mitäs muuta kuin rupeaa rakastamaan!\"\n\nTämä odottamaton vastaus huvitti erikoisesti kauppapalvelijaa, ja hän\näännähti hyväksyvästi.\n\n\"Ei rupea\", intti nainen, \"ja ellei ole rakkautta, ei siihen toki voi\npakottaa\".\n\n\"Mutta entä jos vaimo on uskoton miehelleen, mitä silloin?\" kysyi\nasianajaja.\n\n\"Sellainen ei tule kysymykseen\", sanoi ukko. \"On pidettävä huolta,\nettei niin tapahdu.\"\n\n\"Vaan jos sittenkin tapahtuu? Sattuuhan sellaista.\"\n\n\"Kenellä sattuu, mutta meillä ei\", vastasi ukko.\n\nKaikki vaikenivat. Kauppapalvelija liikahti, ja jottei olisi ollut\nmuita huonompi, alkoi hymyillen kertoa:\n\n\"Tässä sattui meidän kauppa-apulaisellemmekin ilkeä juttu. Vaikea\ntietää, mitä siitäkin ajattelisi. Hänellekin sattui vaimo, joka oli\nkevytkenkäinen. Rupesi tekemään pirujaan. Mies oli hyvänluontoinen\nja sävyisä. Aluksi konttoristin kanssa. Mies koetti hyvällä saada\nhänet luopumaan tavoistaan. Ei taltunut. Teki kaikenlaisia ilkeitä\nkepposia. Rupesi näpistelemään miehensä rahoja. Mies löi häntä.\nEi auttanut, paheni vain. Ryhtyi yksiin juoniin kastamattoman\njuutalaisen kanssa. Mitäpä mies voi tehdä? Hän hylkäsi vaimonsa\nkokonaan. Nyt elää nuorenamiehenä, ja toinen maleksii kaduilla.\"\n\n\"Sepä vasta hölmö!\" sanoi kauppias. \"Jos hän olisi alunpitäen\nkiristänyt ohjaksia ja kunnollisesti kesyttänyt naisensa, niin tämä\nolisi elänyt kunnollisesti. Ei pidä antaa omaa tahtoa aluksikaan. Ei\nole luotettava hevoseen pellolla eikä vaimoon kotona.\"\n\nJunailija tuli kysymään pilettejä seuraavalle asemalle. Ukko antoi\npilettinsä.\n\n\"Niinpä niin, naiselta on leikattava siivet hyvissä ajoin, muutoin\nhukka perii\".\n\n\"Mutta kuinka te itse äsken kerroitte, millä tavoin naineet\nmiehet hupailivat Kunavinin markkinoilla?\" kysäisin minä voimatta\npidättäytyä.\n\n\"Se on eri juttu\", vastasi kauppias ja vaipui sitten äänettömyyteen.\n\nKuului veturin vihellys. Kauppias nousi, haki istuimen alta\npussinsa, kääräsi viitan ympärilleen ja meni, kohauttaen lakkiaan,\nvaunusillalle.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKohta ukon poistuttua puhkesivat useat kielet keskustelemaan.\n\n\"Vanhantestamentin aikuinen isäukko\", huomautti kauppapalvelija.\n\n\"Oikea elävä Huoneentaulu\", lisäsi nainen. \"Mikä barbaarinen käsitys\nnaisesta ja avioliitosta!\"\n\n\"Kyllä saamme matkata, ennenkuin katsomme avioliittoa eurooppalaisten\nsilmillä\", sanoi asianajaja.\n\n\"Tärkein asiahan, mitä nuo tuollaiset ihmiset eivät ymmärrä\",\nsanoi nainen, \"on, että avioliitto ilman rakkautta ei ole mikään\navioliitto, että vain rakkaus pyhittää avioliiton ja että ainoastaan\nsellainen avioliitto on todellinen, jonka rakkaus pyhittää\".\n\nKauppapalvelija kuunteli ja hymyili, koettaen painaa mieleensä\nmahdollisimman paljon järkevistä keskusteluista vastaista käyttöä\nvarten.\n\nNaisen ehtiessä lauseensa keskipaikoille kuului takanani\näännähdys, joka oli kuin keskeytetty nauru tahi itkunpurskahdus,\nja kääntyessämme katsomaan näimme vierustoverini, harmaapäisen,\nyksinäisen, loistavasilmäisen herran, joka keskustelun aikana,\nnähtävästi sen huvittamana, oli huomaamattamme tullut lähemmäksi. Hän\nseisoi kädet istuimen selustalla ja näytti sangen liikutetulta: hänen\nkasvonsa olivat punaiset, ja poskessa nytkähteli lihas.\n\n\"Millainen rakkaus ... rakkaus ... pyhittää avioliiton?\" kysäisi hän,\ntavoitellen sanoja.\n\nNähdessään kysyjän liikutetun mielentilan, nainen koetti vastata\nhänelle mahdollisimman leppeästi ja tarkoin.\n\n\"Todellinen rakkaus... Jos sellainen rakkaus on olemassa miehen ja\nnaisen välillä, on avioliittokin mahdollinen\", sanoi hän.\n\n\"Niin kyllä; mutta mitä on ymmärrettävä todellisella rakkaudella?\"\nkysyi loistavasilmäinen herra hymyillen neuvottomasti ja ujosti.\n\n\"Jokainen ihminen tietää, mitä rakkaus on\", vastasi nainen,\nnähtävästi haluten lopettaa keskustelun hänen kanssaan.\n\n\"Mutta minä en tiedä\", sanoi herra. \"Selittäkäähän, mitä te\nymmärrätte...\"\n\n\"Mitäkö? Se on perin yksinkertaista\", vastasi nainen, mutta jäi\nhetkeksi miettimään. \"Rakkaus? Rakkaus on yhden henkilön ehdotonta\nsuosimista kaikkien muiden edellä\", sanoi hän sitten.\n\n\"Suosimista kuinka pitkäksi aikaa: kuukaudeksi, kahdeksi päiväksi\ntahi puolituntiseksiko?\" kysyi harmaapäinen herra ja nauroi.\n\n\"Ei, kuulkaahan, nyt te nähtävästi ette puhukaan siitä, mistä minä.\"\n\n\"Kyllä, juuri siitä.\"\n\n\"He sanovat\", puuttui asianajaja puheeseen, osoittaen naista, \"että,\nensiksikin, avioliiton täytyy syntyä kiintymyksestä, rakkaudesta, jos\nniin haluatte, ja että jos sellainen on olemassa, niin ainoastaan\nsiinä tapauksessa avioliitto on jotakin, niin sanoaksemme,\npyhitettyä. Sitten, että jokainen avioliitto, joka ei ole perustettu\nluonnolliselle kiintymykselle, rakkaudelle, jos niin haluatte,\non siveellisesti mihinkään velvoittamaton. Olenko ymmärtänyt\najatuksenne?\" kysyi hän kääntyen naiseen.\n\nNainen ilmaisi päänliikkeellä asianajajan tulkinneen hänen\najatuksensa oikein.\n\n\"Sitten...\" jatkoi asianajaja puhettaan, mutta hermostunut herra,\njonka silmät nyt paloivat lieskana ja joka vain vaivoin kykeni\nhillitsemään itsensä, keskeytti asianajajan ja sanoi:\n\n\"Ei, siitä minä vain, yhden suosimisesta kaikkien muiden edellä,\nmutta kysyn vain: kuinka pitkäksi aikaa?\"\n\n\"Kuinkako pitkäksi? Hyvin pitkäksi, toisinaan koko elämän ajaksi\",\nvastasi nainen kohauttaen olkapäitään.\n\n\"Mutta sellaistahan on vain romaaneissa, ei milloinkaan todellisessa\nelämässä. Elämässä yhden suosiminen ennen muita saattaa kestää jonkun\nvuoden, mikä on sangen harvinaista, useammissa tapauksissa muutaman\nkuukauden, mutta tavallisesti vain jonkun viikon, päivän, tunnin\",\npuhui hän, selvästikin huomaten mielipiteensä hämmästyttävän kaikkia\nja näyttäen olevan siitä tyytyväinen.\n\n\"Oh, mitä te nyt! Eihän toki... Ei, kuulkaahan...\" huudahdimme kaikki\nkolme yhteen ääneen. Kauppapalvelijakin äännähti halveksivasti.\n\n\"Kyllä, minä tiedän sen\", väitti harmaapäinen herra, koettaen\nvaientaa meidän äänemme. \"Te puhutte siitä, mitä pidetään olevana,\nmutta minä puhun siitä, mikä on olemassa. Jokainen mies tuntee sitä,\nmitä te kutsutte rakkaudeksi, jokaista kaunista naista kohtaan.\"\n\n\"Jopa te puhutte kauheita asioita; mutta onhan ihmisten välillä\nolemassa tunne, jota kutsutaan rakkaudeksi ja joka ei kestä vain\nkuukausia ja vuosia, vaan koko elämän ajan!\"\n\n\"Ei, ei ole. Jos vielä myönnämmekin, että mies suosisikin tiettyä\nnaista koko elämänsä ajan, niin nainen, kaiken todennäköisyyden\nmukaan, siirtää suosionsa toiseen, ja niin on aina ollut ja on\naina oleva tässä maailmassa\", sanoi hän, ja ottaen taskustaan\nsavukekotelon, sytytti savukkeen.\n\n\"Mutta voihan tunne olla molemminpuolinenkin\", huomautti asianajaja.\n\n\"Ei, ei voi\", väitti hän, \"samoinkuin ei voi tapahtua, että\nhernekuormassa kaksi merkittyä hernettä joutuisivat vierekkäin. Eikä\ntässä sitäpaitsi ole pelkkä todennäköisyys, vaan sen todistaa kokemus\ntäydellisesti. Rakastaa koko ikänsä samaa ihmistä -- sehän on samaa\nkuin jos väittäisi yhden kynttilän voivan palaa koko ihmis-iän\",\npuhui hän imien ahnaasti savukettaan.\n\n\"Mutta te puhutte koko ajan vain lihallisesta rakkaudesta. Ettekö\nlainkaan myönnä olevan rakkautta, joka perustuu ihanteiden\nyhtäläisyyteen, sielulliseen sukulaisuuteen?\" kysyi nainen.\n\n\"Sielullinen sukulaisuus! Ihanteiden yhtäläisyys!\" matki hän,\npäästäen ominaisen äännähdyksensä. \"Mutta eihän siinä tapauksessa\ntarvitse nukkua yhdessä (suokaa anteeksi karkeuteni). Ihanteiden\nyhtäläisyys siis veisi ihmiset nukkumaan samassa vuoteessa\", sanoi\nhän ja naurahti hermostuneesti.\n\n\"Mutta, sallikaahan\", sanoi asianajaja. \"Tosiasiat puhuvat teidän\nväitettänne vastaan. Näemmehän, että avioliittoja on olemassa, että\nkoko ihmiskunta tahi suurin osa siitä elää aviossa ja että sangen\nuseat elävät rehellisesti pitkäaikaisessakin avioliitossa\".\n\nHarmaapäinen herra naurahti taas.\n\n\"Äsken sanoitte, että avioliitot perustuvat rakkauteen, ja nyt,\nkun minä sanon epäileväni rakkauden, paitsi aistillisen, olemassa\noloa, te todistatte rakkauden olemassaolon sillä, että on olemassa\navioliittoja. Mutta avioliitto meidän päivinämme on -- petosta!\"\n\n\"Enhän toki\", vastasi asianajaja, \"Sanon vain, että avioliittoja on\nollut ja on vieläkin olemassa\".\n\n\"On kyllä! Mutta miksi ne ovat olemassa? Ne ovat olleet ja ovat\nvieläkin niillä ihmisillä, jotka näkevät avioliitossa jotakin\nsalaperäistä, -- sakramentin, joka velvoittaa Jumalan edessä.\nSellaisilla ihmisillä avioliitto on olemassa, mutta ei meillä.\nMeillä ihmiset menevät naimisiin, näkemättä avioliitossa muuta\nkuin lihallisen yhtymisen, ja tuloksena on joko petos tahi\nväkivalta. Jos petos, on se helpompi kestää. Mies ja vaimo vain\nuskottelevat ihmisille elävänsä yksiavioisuudessa, mutta elävätkin\nmoniavioisuudessa. Ilkeätä se on, mutta käy vielä laatuun; mutta\nkun mies ja vaimo, mikä on tavallisinta, ovat ulkonaisesti\nvelvoittautuneet elämään yhdessä koko ikänsä ja kuukauden päästä\njo vihaavat toisiaan ja haluaisivat erota, mutta kuitenkin pysyvät\nyhdessä, silloin syntyy siitä se hirvittävä helvetti, joka saa\nrupeamaan juomaan, ampumaan itsensä, murhaamaan ja myrkyttämään\nitsensä ja toisensa\", puhui hän yhä nopeammin ja antamatta kenenkään\npistää sanaansa väliin ja kiihtyen kiihtymistään. Kukaan ei puhunut\nmitään, kaikki tunsivat tilanteen tukalaksi.\n\n\"Niin, kyllähän avioelämässä epäilemättä sattuu kriitillisiä\nvälikohtauksiakin\", sanoi asianajaja, haluten lopettaa sopimattoman\nkuumaksi käyneen keskustelun.\n\n\"Te, huomaan, tiedätte, kuka olen?\" virkkoi harmaapäinen herra\nhiljaisella äänellä ja kuten näytti rauhallisesti.\n\n\"En, minulla ei ole sitä iloa.\"\n\n\"Eipä siitä suurta iloa. Olen Posdnishev, se, jolle sattui sellainen\nkriitillinen välikohtaus, johon vihjasitte, sellainen välikohtaus,\nettä hän surmasi vaimonsa\", sanoi hän, luoden nopean katseen\njokaiseen meistä.\n\nKukaan ei keksinyt, mitä sanoa, ja kaikki olivat vaiti.\n\n\"Yhdentekevää\", sanoi hän ja äännähti ominaisella tavallaan. \"Muuten,\nsuokaa anteeksi! En tahdo olla vaivaksi.\"\n\n\"Ettehän toki, Herra varjelkoon...\" sanoi asianajaja.\n\nMutta Posdnishev, häntä kuulematta, kääntyi nopeasti ja meni omalle\npaikalleen. Asianajaja ja nainen puhuivat kuiskaten keskenään. Minä\nistuin Posdnishevia vastapäätä, keksimättä, mitä sanoa. Lukea ei enää\nnähnyt, ja senvuoksi ummistin silmäni, ollen tahtovinani nukkua.\nSeuraavalle asemalle saakka matkustimme hiljaisuuden vallitessa.\n\nSinne tultua asianajaja ja nainen siirtyivät toiseen vaunuun,\npuhuttuaan siitä jo aikaisemmin junailijalle. Kauppapalvelija rupesi\nnukkumaan istuimelleen. Posdnishev tupakoi yhä ja joi edellisellä\nasemalla keittämäänsä teetä.\n\nKun avasin silmäni ja katsahdin häneen, sanoi hän yht'äkkiä\npäättävästi ja ärtyisenä:\n\n\"Teillä varmaankin on vastenmielistä istua minun kanssani\ntietäessänne, kuka olen? Siinä tapauksessa menen tieheni\".\n\n\"Ei mitenkään, olkaa huoletta!\"\n\n\"No niin, saisiko olla teetä? Se on vain väkevää.\"\n\nHän kaatoi minulle teetä.\n\n\"He puhuvat ja puhuvat... Valhetta kaikki tyyni...\" sanoi hän.\n\n\"Mistä puhutte?\" kysyin.\n\n\"No siitä samasta: tuosta heidän rakkaudestaan ja siitä, mitä se on.\nEikö teitä nukuta?\"\n\n\"Ei ensinkään.\"\n\n\"Jos tahdotte, niin kerron teille, kuinka tuo rakkaus johti minut\nitseni siihen mitä tein.\"\n\n\"Tehkää niin, ellei se vaivaa teitä\".\n\n\"Ei, äänettömyys minua vaivaa. Mutta juokaahan teetä ... vai onko se\nliian väkevää?\"\n\nTee oli todellakin kuin olutta, mutta minä join lasillisen. Samassa\ntuli junailija vaunuun. Posdnishev seurasi häntä vaieten äkäisin\nkatsein ja alotti vasta, kun tämä oli poistunut.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\"No niin, kerronpa siis... Mutta tahdotteko todella?\"\n\nToistin, että mielelläni tahdoin. Hän oli hetkisen vaiti, hieraisi\nkäsillään kasvojaan ja alotti:\n\n\"Minun täytyy alottaa kertomukseni alusta asti: kertoa, miten ja\nmiksi menin naimisiin ja millainen sitä ennen olin.\n\n\"Elin ennen naimisiinmenoani samoin, kuin kaikki meidän piirissämme\nelävät. Olin tilanomistaja ja yliopiston kandidaatti ja\naatelismarsalkka. Elin ennen naimisiinmenoani samoin kuin kaikki,\nt.s. siveettömästi, ja samoin kuin kaikki meidän piirimme ihmiset,\nuskoin eläessäni siveettömästi eläväni kuten tuleekin. Itsestäni\najattelin, että olin herttainen olento, että olin täysin siveellinen\nmies. En ollut viettelijä, minulla ei ollut luonnottomia haluja, en\ntehnyt siveettömyyttäni elämäni päätarkoitukseksi, kuten monet muut\nikäiseni vaan antauduin siveettömyyteen kohtuullisesti, sopivaisuutta\nnoudattaen, terveydekseni. Vältin sellaisia naisia, jotka saamalla\nlapsen tahi kiintymällä minuun olisivat voineet sitoa minua. Saattoi\nsilti olla lapsia ja kiintymystäkin, mutta minä menettelin, ikäänkuin\nnäin ei olisi ollut. Ja tätä en ainoastaan pitänyt siveellisenä, vaan\nolin siitä ylpeäkin...\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja äännähti omalla tavallaan, kuten aina kun hän\nsai jonkin uuden ajatuksen.\n\n\"Ja sehän se kuitenkin on pahinta koko jutussa!\" huudahti hän.\n\"Siveettömyyshän ei ole mitään fyysillistä, -- eihän mikään\nfyysillinen säädyttömyys ole siveettömyyttä: siveettömyys, todellinen\nsiveettömyyshän on juuri sitä, että vapauttaa itsensä moraalisesta\nsuhteesta naiseen, jonka kanssa ryhtyy lihalliseen yhteyteen. Ja\ntätä vapauttamista minä pidin ansionani. Muistan kuinka, kerran\nkärsin, kunnes olin maksanut naiselle, joka arvatenkin rakastuneena\nminuun oli antautunut minulle. Rauhoituin vasta, kun olin lähettänyt\nhänelle rahat, osoittaen sillä, ettei minua mielestäni mikään sitonut\nhäneen moraalisesti... Älkää nyökyttäkö päätänne, ikäänkuin olisitte\nkanssani samaa mieltä\", ärjäisi hän minulle. \"Kyllä minä tuon asian\ntunnen. Teillä kaikilla, parhaassa tapauksessa teilläkin siinä,\nellette ole usein sattuva poikkeus, teillä on samat ajatukset, kuin\noli minulla. No, vähät siitä, suokaa anteeksi\", jatkoi hän, \"mutta se\non kaikki niin kauheaa, kauheaa, kauheaa!\"\n\n\"Mikä on kauheaa?\"\n\n\"Se erehdysten lukinverkko, jossa me pyristelemme, ajatellessamme\nnaista ja suhdettamme häneen. En voi puhua siitä rauhallisesti, ei\nsiksi, että minulle sattui tuo _välikohtaus_, kuten hän sanoi, vaan\nsiksi, että vasta sen jälkeen silmäni avautuivat ja näin kaiken\nuudessa valaistuksessa, kaikki ylösalaisin!\"\n\nHän sytytti savukkeen ja nojaten kyynärpäitään polviinsa alkoi puhua.\n\nPimeän tähden en voinut nähdä hänen kasvojaan, kuulin vaunun tärinän\nläpi vain hänen miellyttävän äänensä, joka teki minuun syvän\nvaikutuksen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\"Niin, vasta kärsittyäni, mitä olen kärsinyt, vasta sen vaikutuksesta\ntajusin, missä kaiken juuri on, käsitin, kuinka täytyy olla, ja näin\nolevaisen koko kauheuden.\n\n\"Kuulkaahan siis, kuinka ja koska alkoi se, mikä johti minulle\nsattuneeseen välikohtaukseen. Se alkoi silloin kuin en vielä ollut\ntäyttänyt kuudettatoista ikävuottani. Olin silloin vielä lukiossa,\nja vanhin veljeni oli ensimäisen vuosiluokan ylioppilas. En vielä\ntuntenut naisia, mutta, kuten kaikki säätymme onnettomat lapset,\nen enää ollut viaton poika; nainen, ei henkilö, vaan nainen,\nnaisen alastomuus oli kiusannut jo minua. Yksinäiset hetket olivat\nepäpuhtaita. Minua vaivasi sama tuska kuin 99 prosenttia pojistamme.\nMinä kauhistuin, kärsin, rukoilin ja aina lankesin. Minä olin jo\nturmeltunut ajatuksissa ja teoissa, mutta viimeistä askelta en\nvielä ollut ottanut. Minä turmelluin yksin, satuttamatta kättäni\ntoiseen ihmisolentoon. Mutta kerran veljeni toveri, ylioppilas, aika\niloveikko, n.k. kunnon poika, t.s. pahin heittiö, joka oli opettanut\nmeidät juomaan ja pelaamaan korttia, ehdotti juomingin jälkeen, että\nmenisimme sinne. Me lähdimme. Veljenikin oli silloin vielä puhdas ja\nlankesi samana yönä. Ja minä, viidentoistavuotias poika saastutin\nitseni ja olin mukana naisen saastuttamisessa, lainkaan käsittämättä,\nmitä tein. Enhän ollut keneltäkään vanhemmalta ihmiseltä kuullut,\nettä se, mitä tein, oli pahaa. Eikä kukaan sitä nytkään saa kuulla.\nTosinhan se on käskyissä, mutta käskythän luetaan vain sitä\nvarten, että voitaisiin tutkinnossa vastata papille, eikä niitä\npidetä kovinkaan tärkeinä, ei läheskään niin tärkeinä kuin sääntöä\n_ut_-sanan käyttämisestä ehtolauseissa.\n\n\"En siis ollut kuullut niiltä vanhemmilta ihmisiltä, joiden\nmielipiteitä kunnioitin, ainoaltakaan, että tekoni olisi ollut\npaha. Päinvastoin, kuulin henkilöiltä, joita pidin arvossa, että\nse oli hyvä. Kuulin, että taisteluni ja kärsimykseni tyyntyvät\nsen jälkeen, kuulin sen ja luin, kuulin vanhemmilta, että se oli\nterveydelle edullista; tovereiltani taas kuulin, että siinä oli\njotakin ansiokasta, miehekästä. Siitä ei siis ollut odotettavissa\nmuuta kuin hyvää. Sairastumisen vaara? Mutta sitäkään ei tarvitse\npelätä. Isällinen hallitus pitää siitä huolen. Se valvoo porttolain\ntoiminnan säännönmukaisuutta ja tekee epäsiveellisyyden lukiolaisille\nturvalliseksi. Myöskin lääkärit valvovat sitä, saaden siitä palkkaa.\nNiinhän heidän täytyykin. He vakuuttavat, että siveettömyys\non hyödyksi terveydelle ja niin he järjestävät säännöstellyn,\nsäännöllisen siveettömyyden. Tunnen äitejä, jotka huolehtivat siinä\nmielessä poikiensa terveydestä. Ja tiede lähettää nämä porttoloihin\".\n\n\"Miksi tiede?\" kysyin minä.\n\n\"Mitäpä lääkärit ovat, elleivät tieteen palvelijoita? Kuka turmelee\nnuorukaiset vakuuttamalla, että siveettömyys on tarpeellinen\nterveyden pysyttämiseksi? He juuri. Ja sitten he suunnattoman\ntärkeinä parantavat kuppatautia.\"\n\n\"Miksikä he eivät sitä parantaisi?\"\n\n\"Siksi, että jos sadas osa niistä ponnistuksista, jotka on\nuhrattu kuppataudin parantamiseen, olisi käytetty siveettömyyden\nhävittämiseen, ei kuppataudista enää moniin aikoihin olisi tarvinnut\npuhuakaan. Mutta ponnistuksia ei ole uhrattu siveettömyyden\npoistamiseen, vaan sen edistämiseen, siveettömyyden tekemiseen\nvaarattomaksi. Mutta siitä ei olekaan kysymys, vaan siitä,\nettä minun, samoinkuin yhdeksän kymmenesosan, ellei vielä\nuseammankin, ei ainoastaan meidän säätymme poikien, vaan kaikkien,\ntalonpoikaistenkin, on käynyt niin kauheasti, että lankeamiseni\nei johtunut jonkun naisen sulojen luonnollisesta lumosta, --\nei, minua ei vietellyt kukaan nainen, vaan minä lankesin siksi,\nettä ympäristöni näki siinä, mihin lankesin, toiset -- täysin\nluvallisen ja terveydelle hyödyllisen toimituksen, toiset -- aivan\nluonnollisen, ei ainoastaan anteeksiannettavan, vaan kerrassaan\nviattoman huvituksen nuorelle miehelle. Minä en ymmärtänytkään sitä\nmiksikään lankeemukseksi, antauduin yksinkertaisesti vain niihin\nnautintoihin ja niiden tarpeiden tyydyttämiseen, jotka, kuten minulle\noli opetettu, olivat ominaisia määrätyssä iässä oleville, antauduin\nsiveettömyyteen, samoin kuin olin alkanut juoda ja tupakoida. Mutta\ntässä ensimäisessä lankeemuksessa oli kuitenkin jotakin erikoista ja\nliikuttavaa.\n\n\"Heti senjälkeen, ennenkuin vielä olin poistunut huoneestakaan, tuli\nmieleni alakuloiseksi, niin surulliseksi, että olisin tahtonut itkeä.\nItkeä viattomuuteni kadottamista, iäksi turmeltua suhdettani naiseen.\nLuonnollinen, yksinkertainen suhde naiseen oli iäksi turmeltu.\nSen jälkeen en ole ollut enkä ole voinut olla puhtaassa suhteessa\nnaisen kanssa. Minusta oli tullut _irstailija_. Ja irstailijan\ntila on samankaltainen, fyysillinen kuin morfinistin, juomarin,\ntupakoitsijan. Samoinkuin morfinisti, juomari ja tupakoitsija\njo on epänormaali, niin on sellainenkin mies, joka on etsinyt\nnautintoa useammista naisista, epänormaali, iäksi turmeltunut\nihminen -- irstailija. Samoinkuin juomarin ja morfinistin voi heti\ntuntea kasvoista, eleistä, aivan samoin voi tuntea irstailijankin.\nIrstailija voi pidättäytyä, taistella; mutta hän ei voi enää\nmilloinkaan olla yksinkertaisessa, selvässä, puhtaassa suhteessa\nnaiseen. Irstailijan voi heti tuntea tavasta, jolla hän katsahtaa\nnuoreen naiseen ja silmäilee häntä. Minusta tuli irstailija ja pysyin\nsellaisena, ja se minut tuhosi.\"\n\n\n\n\nV.\n\n\n\"No, niin. Sitten menin yhä pidemmälle, yhä useammin poikkeilin\noikealta tieltä. Hyvä Jumala! Kun muistelen kaikkia rivouksiani,\nniin aivan kauhistun! Muistelen, kuinka toverit minua pilkkasivat\nmuka viattomuuteni tähden! Ja mitä kaikkea kuulimme 'kultaisesta\nnuorisosta', upseereista, pariisilaisista! Ja kaikki nuo herrat,\nminäkin, kun me kolmikymmenvuotiaat irstailijat, joilla oli\ntunnollamme satoja mitä erilaatuisimpia rikoksia naista vastaan,\nkun me kolmikymmenvuotiaat irstailijat astumme puhtaiksi pestyinä,\nposket silkoisina, hajuvesillä tuoksuvina, valkeissa paidoissamme,\nhännystakissa tahi virkapuvussa vierassuojaan tahi tanssisaliin, --\nkas siinä puhtauden tunnuskuva, ihastuttava näky!\n\n\"Sillä ajatelkaahan, kuinka pitäisi olla ja kuinka on. Pitäisi olla\nniin, että kun tuollainen herrasmies seurassa astuu sisareni,\ntyttäreni luo, minä tuntiessani hänen elämäntapansa menisin hänen\nluokseen, kutsuisin hänet syrjään ja hiljaa sanoisin: 'ystäväiseni,\ntiedänhän minä, kuinka sinä elät, kuinka ja keiden seurassa vietät\nyösi. Täällä ei ole sinun paikkasi. Täällä on puhtaita, viattomia\nnuoria tyttöjä. Poistu täältä!' Näin pitäisi olla; mutta sensijaan\non niin, että kun sellainen herra tulee ja tanssittaa sisartani,\ntytärtäni, syleillen häntä, niin me iloitsemme, jos hän on rikas ja\nhänellä on vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, vaikkapa taudinkin jälkiä,\n-- vähät siitä, parantaminen käy nykyään helposti. Tiedän, kuinka\nmonet ylhäisimpiin piireihin kuuluvat vanhemmat ovat naittaneet\ntyttäriään miehille, jotka potevat erästä tiettyä tautia. Oi,...\niljettävää! Mutta on tuleva aika, jolloin kaikki tuo saastaisuus ja\nvalhe paljastetaan!\"\n\nHän äännähti jonkun kerran ominaisella tavallaan ja kävi juomaan\nteetä. Tee oli tavattoman väkevää, eikä ollut vettä, jolla laimentaa\nsitä. Minä tunsin kiihoittuneeni niistä kahdesta lasillisesta,\njotka olin juonut. Häneenkin varmaan vaikutti tee, sillä hän\nkiihoittui kiihoittumistaan. Hänen äänensä kävi yhä laulavammaksi\nja kuvailevammaksi. Hän muutti lakkaamatta asentoaan, milloin otti\nlakin päästään, milloin pani sen taas päähänsä ja hänen piirteensä\nmuuttuivat omituisesti ympäröivässä puolipimeässä.\n\n\"No niin, sellaista elämää vietin kolmikymmenvuotiaaksi, heittämättä\nhetkeksikään mielestäni ajatusta mennä naimisiin ja perustaa mitä\nihanteellisin, puhdas perhe-elämä, ja siinä mielessä katselin\nitselleni tarkoitukseen sopivaa tyttöä\", jatkoi hän. \"Minä ryvin\nsiveettömyyden saastassa ja samall'aikaa etsin tyttöjä, jotka\nolisivat olleet kyllin puhtaita soveltuakseen minulle.\n\n\"Usein hylkäsin juuri siksi, etteivät olleet tarpeeksi puhtaita,\nminulle kelvatakseen; vihdoin löysin sellaisen, jota pidin itselleni\nansiokkaana. Hän oli toinen erään aikoinaan sangen rikkaan, mutta\nsitten köyhtyneen pensalaisen tilanomistajan kahdesta tyttärestä.\n\n\"Eräänä iltana, kun olimme olleet soutelemassa ja palasimme yöllä\nkuutamossa kotiin, ja minä istuin hänen vieressään ihaillen hänen\nsiromuotoista, tiukasti kiinnivedetyn Jersey-takin verhoamaa\nvartaloaan ja suortuviaan, -- päätin yht'äkkiä, että hän se on.\nMinusta tuntui sinä iltana, että hän ymmärsi kaiken, kaiken, ja että\ntunsin ja ajattelin mitä ylevimpiä asioita. Mutta todellisesti oli\nkaikki vain sitä, että Jersey-takki sopi hänelle erikoisesti, samoin\nsuortuvat, ja että hänen läheisyydessään vietetyn päivän jälkeen\nhalusin päästä häntä vieläkin lähemmäksi.\n\n\"On ihmeellistä, kuinka täydellisesti ihminen on sen harhaluulon\nvallassa, että kauneus on samaa kuin hyvä. Kaunis nainen puhuu\ntyhmyyksiä, kuuntelet etkä kuule tyhmyyksiä, vaan jotakin viisasta.\nHän puhuu, tekee mitä ilkeyttä tahansa, ja näet jotakin suloista. Ja\nmilloin hän ei puhu tyhmyyksiä eikä rivouksia, mutta on kaunis, niin\nolet heti varma siitä, että hän on ihmeteltävän kaunis, älykäs ja\nsiveellinen.\n\n\"Palasin kotiin haltioissani ja päätin mielessäni, että hän oli\nsiveellisen täydellisyyden huippu ja siksi kyllin ansiokas tulemaan\nvaimokseni, ja seuraavana päivänä menin ja kosin häntä.\n\n\"Selvittämätön käsitteiden sekaannus! Tuhannesta naimisiin menevästä\nmiehestä, ei yksin meidän säädyssämme, vaan kaikeksi onnettomuudeksi\nkansankin keskuudessa, on tuskin yhtä, joka ei ennen avioliittoon\nastumistaan olisi ollut naimisissa jo kymmenesti, ehkäpä sadasti,\ntuhannestikin, kuin mikä Don Juan.\n\n\"Nykyään, totta kyllä, on, -- olen kuullut ja nähnyt, -- puhtaita\nnuoria miehiä, jotka tuntevat ja tietävät, ettei se ole leikkiä vaan\nsuuri asia.\n\n\"Jumala heitä auttakoon! Mutta minun aikanani ei ollut ainoatakaan\nsellaista kymmenestä tuhannesta. Ja kaikki tietävät sen, mutta\ntekeytyvät tietämättömiksi. Kaikissa romaaneissa kuvaillaan\nyksityiskohtia myöten sankarien tunteet, lammikot ja pensaat, joiden\nluona he kulkevat; mutta kun kuvaillaan heidän suurta rakkauttaan\njohonkin neitoon, ei sanallakaan mainita siitä, mitä ihaillun\nsankarin elämässä aikaisemmin on tapahtunut: ei sanaakaan hänen\nkäynneistään porttoloissa, kamarineidoista, keittiöpalvelijattarista,\ntoisten miesten vaimoista. Jos onkin niin säädyttömiä romaaneja,\nniin niitä ei anneta lukea, ei ainakaan niiden, joiden ennen kaikkea\ntarvitsisi tämä tietää, -- nuorten tyttöjen.\n\n\"Aluksi neidoille näytetään sellaista naamaa, kuin sitä\nsiveettömyyttä, mikä täyttää puolet kaupunkiemme, maakyliemmekin\nelämästä, ei olisi lainkaan olemassa. Sitten totutaan tähän\nteeskentelyyn siinä määrin, että vihdoin aletaan itse vilpittömästi\nuskoa, että kaikki olemme perin siveellisiä ihmisiä ja elämme täysin\nsiveellisessä maailmassa. Tytöt, poloiset, uskovat siihen aivan\ntodenteolla. Niin uskoi minunkin onneton vaimoni. Muistan vielä,\nkuinka sulhasena ollessani näytin hänelle päiväkirjani, josta hän sai\ntietää, vaikkakin vähäisessä määrässä, entisyyteni, ennen kaikkea --\nviimeisen suhteeni, jonka hän olisi voinut saada tietää muilta ja\njonka senvuoksi katsoin välttämättömäksi saattaa hänen tietoonsa.\nMuistan hänen kauhistuksensa, epätoivonsa, hämminkinsä, kun hän sai\nsen tietää ja käsitti kaiken. Näin, että hän silloin olisi tahtonut\npurkaa välimme. Ja miksi hän ei sitä tehnytkin!...\"\n\nPosdnishev päästi taas omituisen äännähdyksensä, otti kulauksen teetä\nja istui hetkisen äänettömänä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\n\"Mutta ei, näin on sittenkin parempi, näin on parempi!\" huudahti hän.\n\"Sain ansioni mukaan! Mutta siitä ei ole kysymys. Tarkoitukseni oli\nsanoa, että petettyjä ovat ainoastaan onnettomat tyttöparat.\n\n\"Äidit kyllä tietävät asian, varsinkin ne äidit, jotka heidän miehensä\novat kasvattaneet, tietävät sen mainiosti. Ja teeskennellen uskovansa\nmiesten puhtauteen toimivat tosiasiassa aivan toisin. He tietävät,\nmillä koukulla pyydystävät miehiä itselleen ja tyttärilleen.\n\n\"Sillä me miehethän vain emme tiedä, koska emme tahdo tietää, mutta\nnaiset sensijaan tietävät sangen hyvin, että ylevin, runollisin,\nkuten sitä nimitämme, rakkaus ei riipu siveellisistä ansioista, vaan\nfyysillisestä läheisyydestä ja sen ohessa hiuslaitteista, puvun\nväristä ja laadusta. Kysykää tottuneelta kiemailijattarelta, joka\non asettanut päämääräkseen miehen kahlehtimisen, kumpaan vaaraan\nhän uskaltautuisi ennemmin: siihenkö, että hänet sen läsnäollessa,\njota hän koettaa hurmata, saataisiin kiinni valheesta, julmuudesta,\nvieläpä siveettömyydestä, vai siihen, että hän esiintyisi tälle\nmiehelle huonosti tehdyissä ja rumissa vaatteissa, -- jokainen heistä\nepäröimättä valitsisi edellisen. Hän tietää, että meidän puheemme\nylevistä tunteista on valhetta, -- että meille on tarpeen vain\nruumis, -- ja senvuoksi annamme anteeksi kaikki halpamaiset teot,\nmutta emme epämuotoista, mautonta, rumaa pukeutumista.\n\n\"Kiemailijatar tietää sen, jokainen viaton tyttö tuntee sen\nvaistomaisesti, kuten sen tajuavat eläimetkin.\n\n\"Siksi ovat inhottavia nuo Jersey-takit, nuo paljaat olkapäät,\nkäsivarret, milt'ei täysin paljaat rinnat. Naiset, erittäinkin\nne, jotka ovat käyneet miehen koulussa, tietävät varsin hyvin,\nettä keskustelut ylevistä asioista ovat -- keskusteluja, ja että\nmiehelle on merkityksellistä vain ruumis ja kaikki se, mikä saa\nsen esiintymään pettävimmässä, mutta samalla houkuttelevassa\nvalossa; ja toiminta on sen mukainen. Sillä jos heitämme syrjään\ntoiseksi luonnoksemme käyneen tottumuksemme tuohon iljettävyyteen ja\ntarkastamme ylempien luokkiemme elämää, sellaisena kuin se todella\non, kaikkine häpeämättömine julkeuksineen, niin eihän se ole muuta\nkuin yksi ainoa haureuslaitos... Ette myönnä sitä? Odottakaahan,\nniin todistan\", sanoi hän estäen minut puhumasta. \"Te sanotte,\nettä meidän yhteiskuntamme naisilla on toiset harrastukset kuin\nporttolain asukkailla, mutta minä väitän ja todistan, ettei niin ole.\nJos ihmiset ovat erilaisia elämäntarkoitukseen, elämän henkiseen\nsisällykseen nähden, niin se erilaisuus kuvastuu ehdottomasti heidän\nulkokuoressaankin, ulkokuorikin on erilainen. Mutta katsokaa heitä,\nnoita onnettomia ja halveksittuja, ja ylhäisimpiä säätyläisnaisiamme:\nsama vaateparsi, sama ulkonainen esiintymistapa, sama hajuvesien\nkäyttö, käsivarsien, olkapäiden, rinnan paljastaminen, samalla\ntavalla pingoitetaan vaate esiintyönnetyn istuinseudun kohdalla, sama\nhimo jalokiviin, kalliisiin, kiiltäviin helyihin, samat huvitukset,\ntanssit ja musiikki ja laulu. Samoin kuin nämä houkuttelevat kaikin\nkeinoin, samoin nuo toisetkin. Ei minkäänlaista erotusta. Tarkoin\nmääriteltäessä on vain sanottava, että lyhytaikaisia prostituoituja\ntavallisesti halveksitaan, pitkäaikaisia -- tavallisesti\nkunnioitetaan\".\n\n\n\n\nVII.\n\n\n\"Niinpä minäkin jouduin Jersey-takin ja kiharain muodostamaan ansaan.\n\n\"Minut oli helppo pyydystää, koska minut oli kasvatettu\nsellaisissa olosuhteissa, jotka kasvattavat rakastuvia nuoria\nmiehiä kuin kurkkuja höyrylavoissa. Sillä eihän meidän\nkiihoittava, ylellinen ravintomme, samalla kuin kulutamme elämämme\ntäydellisessä ruumiillisessa joutilaisuudessa, ole mitään muuta\nkuin järjestelmällinen himon lietsoja. Kummastelkaa, tahi olkaa\nkummastelematta, niin on asia. Enhän itsekään aivan viime aikoihin\nsaakka sitä lainkaan tajunnut. Mutta nyt sen olen nähnyt. Siksipä\nminua kiduttaakin, ettei kukaan sitä tiedä vaan puhuvat sellaista\npötyä kuin tuo äskeinenkin rouva.\n\n\"Tilani läheisyydessä työskenteli keväällä talonpoikia rautatietöissä.\nVähäisen talonpojan tavallisena ravintona on leipä, kalja ja sipuli;\nhän elää, on reipas ja terve, tekee helppoa peltotyötä. Hän tulee\nrautatielle, saa päivälliseksi ruuakseen suurimopuuroa ja naulan\nlihaa. Mutta hän kuluttaakin tämän lihamäärän 16-tuntisessa työssä\nkantaen tavaraa 30 puudan painosta. Ja hänen vointinsa on sama kuin\nsitä ennen maalla. Mutta meillä, jotka syömme kaksi naulaa lihaa,\nlintua ja kalaa ja kaikenlaatuisia lämmittäviä ruokia ja juomia, --\nmihin se meillä menee? Aistillisiin hurjisteluihin. Ja vaikka se\nmeneekin niihin, niin, jos varaläppä on auki, on kaikki hyvin; mutta\nsulkekaa läppä, kuten minä tein silloin tällöin, niin heti syntyy\nkiihoitus, joka keinotekoisen elämämme särmiön läpi kuljettuaan\nilmenee rakastumisena puhtaimpaan veteen, joskus platoonisenakin. Ja\nminä rakastuin, kuten kaikki rakastuvat.\n\n\"Kaikki oli käsillä: ihastus, sulontunne, runollisuus. Mutta\ntosiasiallisesti oli rakkauteni yhdeltä puolen äitikullan ja\nompelijattarien ponnistusten ja toiselta puolen liiallisen ravintoni\nja joutilaan elämäni tulos. Ellei olisi ollut yhtäältä, veneretkiä,\nompelijattaria vartalosääntöineen j.m.s. vaan vaimoni olisi ollut\npuettuna laskoksettomaan kapottiin ja istunut kotonaan, ja jos,\ntoisaalta, minä olisin viettänyt säännöllistä elämää syöden vain sen\nverran kuin työnteko vaatii, ja jos varaläppäni olisi ollut avoinna,\nsensijaan että se juuri siihen aikaan sattui olemaan suljettuna, --\nniin en olisi rakastunut, eikä koko asiasta olisi tullut mitään\".\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n\"Mutta nyt tulikin kaikki avukseni: oma tilani, kauniit vaatteet,\nonnistunut veneretki. Parikymmentä kertaa epäonnistunut, nyt\nonnistui. Jouduin kuin kettu rautoihin. En puhu pilaa. Sillä\nnykyäänhän avioliittoihin joudutaan kuin ketunrautoihin. Sillä\nmiten on luonnollista? Tyttö on kypsynyt, hänet on siis naitettava.\nSehän on sangen yksinkertaista, kun tyttö ei ole rujo, ja on\nnaimahaluisia miehiä. Sitenhän ennen tehtiinkin. Tyttö tuli sopivaan\nikään, vanhemmat järjestivät avioliiton. Siten tehtiin ja tehdään\nvieläkin koko ihmiskunnassa: niin tekevät kiinalaiset, hindut,\nmuhamettilaiset, niin tekee meidän rahvaamme; niin tekee vähintään\nyhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia koko ihmissuvusta. Vain yksi\nsadasta, me irstailijat, havaitsimme, että niin ei ole hyvä, ja\nkeksimme uuden tavan. Ja minkä? Sen, että neidot istuvat ja miehet\nkulkevat ohitse ja valitsevat kuin myymälässä. Ja neidot odottavat\nja ajattelevat, rohkenematta sanoa ääneen: 'ystäväiseni, ota minut!\nei, ota minut! älä häntä, vaan minut: katso millaiset minulla on\nolkapäät ja muut.' Ja me miehet kävelemme, katselemme ja olemme\nsangen tyytyväiset. 'Kyllä varon, ei minua petetä.' Kävelemme,\ntarkastelemme, tyytyväisinä, että kaikki on meille niin hyvin\njärjestetty. Katso: et varonut, -- rauta loksahtaa kiinni, ja siinä\npysyt!\"\n\n\"Mutta kuinka siis olisi tehtävä?\" kysäisin minä. \"Pitäisikö ehkä\nnaisten kosia?\"\n\n\"Niin, en tiedä, kuinka; mutta jos kerran tasa-arvoisuutta\ntahdotaan, niin oltakoon tasa-arvoisia. Jos naittamisjärjestelmä on\nnähty alentavaksi, niin kyllä tämä on sitä tuhat kertaa enemmän.\nEdellisessä jakautuvat oikeudet ja onnistumisen mahdollisuudet\ntasan, mutta jälkimäisessä nainen on joko orjattarena torilla tahi\nsyöttinä satimessa. Sanokaahan jollekin äidille tahi neidolle\nitselleen totuudenmukaisesti, että hän toimii ainoastaan sulhasta\npyydystääkseen. Jumalani, mikä loukkaus! Mutta vain sitähän he kaikki\ntekevät, ja muuta tekemistä heillä ei olekaan. Kauheinta on nähdä\nsiinä toimessa joskus aivan nuoria, viattomia tyttöraukkoja. Ja jos\nse vielä tapahtuisikin avoimesti, mutta se on pelkkää petosta. 'Ah,\nlajien synty, kuinka mielenkiintoista! Ah, kuinka suuresti Lili\nharrastaa maalaustaidetta! Menettekö näyttelyyn? Kuinka kehittävää!\nEntä kolmivaljakkoretket, näytelmät, sinfoniakonsertit? Mainiota!\nMinun Lilini ihailee mielettömästi musiikkia! Ja miksi ette ole samaa\nmieltä näistä asioista? Entä veneretket!...' Mutta ajatus on yhä\nsama: 'ota, ota minut! minun Lilini! Ei vaan minut! Koetahan edes!...\nOi, sitä kataluutta! valhetta!\" huudahti hän ja juotuaan teensä\nloppuun alkoi kerätä kokoon kuppeja ja astioita.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n\"Tietäkää\", alotti hän pistäessään teelehdet ja sokerin pussiinsa,\n\"se naisvalta, joka on maailman vitsauksena, se saa alkunsa juuri\ntästä lähteestä.\"\n\n\"Mikä naisvalta?\" kysyin. \"Oikeudethan, kaikki tärkeimmät oikeudethan\novat miehillä.\"\n\n\"Niinpä niin, sitähän se juuri on\", keskeytti hän minut. \"Juuri\nsehän se selittääkin sen ihmeellisen ilmiön, että, yhtäältä, nainen\ntodella on painettu alennuksen syvimpään syvyyteen ja, toisaalta,\nettä hän hallitsee. Aivan samoin kuin juutalaiset: samoinkuin he\nrahavallallaan kostavat sorronalaisuutensa, samoin naisetkin. 'Vai\nniin, te tahdotte, että me olisimme ainoastaan kauppiaina, -- hyvä:\nkauppiaina me laskemme teidät valtamme alle', sanovat juutalaiset.\n'Vai niin, te tahdotte, että me olisimme vain aistillisuuden\nesineinä, -- hyvä: aistillisuuden esineinä me orjuutamme teidät',\nsanovat naiset. Naisen oikeudettomuus ei ole siinä, että hän ei saa\näänestää eikä olla tuomarina, -- sellaiset toimet eivät käsitä mitään\noikeuksia, -- vaan hänen täytyisi saada sukupuoliseurustelussa olla\nsaman arvoinen miehen kanssa, hänellä täytyisi olla oikeus käyttää\nhyväkseen miestä ja pidättäytyä yhteydestä halunsa mukaan, oikeus\nmielensä mukaan valita mies ja olla itse olematta valittavana. Te\nsanotte, että sellainen olisi säädytöntä. Hyvä! Älköön silloin\nmiehelläkään olko niitä oikeuksia. Nyt naiselta on evättynä\ntämä oikeus, mikä kyllä on miehellä. Ja saadakseen korvauksen\ntästä oikeudesta nainen vaikuttaa miehen aistillisuuteen ja sitä\nhyväkseenkäyttäen alistaa miehen valtaansa, niin että tämä valitsee\nvain muodollisesti, mutta todellisuudessa on valitsijana hän, nainen.\nJa kerran saatuaan käsiinsä tämän keinon hän käyttää sitä väärin ja\nsaa hirvittävän vallan ihmiseen.\"\n\n\"Mutta missä tämä erikoinen valta ilmenee?\" kysyin minä.\n\n\"Missäkö? Kaikkialla ja kaikessa. Katsokaa jokaisen suuren kaupungin\nmyymälöitä. Niissä on miljoonia, niissä olevia ihmistyön tuotteita\non mahdoton arvioida, mutta katsokaa, onko yhdeksässä myymälässä\nkymmenestä ainoatakaan miesten käyttämää esinettä? Kaiken elämän\nylellisyyden vaatijoina ja kannattajina ovat naiset.\n\n\"Lukekaa kaikki tehtaat. Suunnaton osa niistä valmistaa hyödyttömiä\nkoristuksia, ajoneuvoja, huonekaluja, leikkikaluja naisille.\nMiljoonia ihmisiä, kokonaisia raataja sukupolvia tuhoutuu orjantöissä\ntehtaissa vain naisten mielihalujen tyydyttämiseksi. Naiset pitävät\nkuningattarien tavoin orjuudessa ja raskaan työn raadannassa yhdeksää\nkymmenettäosaa koko ihmiskunnasta. Ja kaikki tämä on seurauksena\nsiitä, että heidät on alennettu, heillä ei ole samoja oikeuksia\nkuin miehillä. Ja he kostavat vaikuttamalla aistillisuuteemme,\npyydystämällä meidät verkkoonsa. Niin, siitä on kaikki johtunut.\n\n\"Naiset ovat tehneet itsestään sellaisen aseen aistillisuuden\nkiihoittamiseksi, että mies ei voi rauhallisesti olla heidän\nseurassaan. Niin pian kuin mies tulee naisen läheisyyteen, joutuu hän\nhänen lumoihinsa ja tyhmistyy. Jo ennenkin tunsin vastenmielisyyttä\nja ahdistusta, aina kun näin koruissaan upeilevan, tanssiaispukuisen\nnaisen, mutta nyt minua suorastaan kauhistuttaa, näen hänessä jotakin\nihmiselle vaarallista ja lainvastaista, ja mieleni tekee huutaa\npoliisia, turvaa vaaralta, vaatia, että vaarallinen esine vietäisiin\npois lähettyviltä.\n\n\"Te nauratte!\" ärjäsi hän minulle, \"mutta tämä ei ole leikkiä. Olen\nvarma siitä, että tulee aika, tulee jo piankin, jolloin ihmiset\noivaltavat tämän ja ihmettelevät, kuinka on voinut olla olemassa\nyhteiskunta, jossa suvaittiin sellaisia yleistä turvallisuutta\nuhkaavia menettelytapoja, kuin tämä aistillisia himoja suoranaisesti\nherättävä ruumiinsa koristeleminen, joka meidän yhteiskunnassamme on\nnaisille sallittua. Sehän on aivan samaa kuin ansojen virittäminen\nkävelypaikoille ja poluille, -- vielä pahempaa! Miksi on kielletty\nuhkapeli, kun naisia ei ole kielletty esiintymästä himoja\nherättävissä puvuissaan? He ovat tuhat kertaa vaarallisempia!\"\n\n\n\n\nX.\n\n\n\"Niinpä jouduin satimeen minäkin. Olin, kuten sanotaan, rakastunut.\nEi ainoastaan hän ollut mielestäni täydellisyyden korkein saavutus,\nvaan pidin itseänikin sinä aikana, jona olin sulhasena, itse\ntäydellisyytenä. Sillä sellaista heittiötä ei ole, joka ei etsimällä\netsien löytäisi heittiöitä, jotka jossakin suhteessa ovat häntä\npahempia, ja joka senvuoksi ei löytäisi aihetta ylpeillä itsestään ja\nolla tyytyväinen itseensä. Niin minäkin: en mennyt naimisiin rahoja\nsaadakseni -- en siis ollut voitonhimoinen, -- en kuten useimmat\ntuttavani, jotka naivat rahojen tahi merkitsevien tuttavuussuhteiden\nvuoksi; minä olin rikas, hän köyhä. Siinä yksi seikka. Toinen, josta\nolin ylpeä, oli että toiset menivät naimisiin aikoen vast'edeskin\nelää samanlaisessa moniavioisuudessa kuin ennen naimisiinmenoaankin:\nminulla sensijaan oli vakava aikomus pysyä häiden jälkeen\nyksiavioisena, ja siitäpä ennen kaikkea olin ylpeä. Olin inhottava\nsika, mutta uskoin olevani enkeli.\n\n\"Kihlausaika oli lyhyt. En voi häpeämättä nyt muistella tätä\nkihlausaikaani! Iljettävää! Rakkaudellahan ymmärretään jotakin\nsielullista eikä aistillista. Mutta jos rakkaus on sielullista,\nsielujen yhteyttä, niin sanoissa, keskusteluissa, jutteluissa\ntäytyisi tuon sielujen yhteyden kuvastua. Mutta mitään sellaista ei\nollut. Puhelu oli työlästä kun olimme kahden. Se oli jonkinlaista\nSisyfon työtä. Vain mietit, mitä sanoisit, sanot, vaikenet taas\nkeksiäksesi jotakin. Ei ollut mistä puhua. Kun kaikki, mitä saattoi\nsanoa elämästä, joka meitä odotti, järjestelyistä, suunnitelmista,\noli sanottu, niin mitä sitten? Jos olisimme olleet eläimiä, niin\nsilloinhan olisimme tienneet, ettei meidän ole sallittu puhua; mutta\nnäin ollenhan oli puhuttava, eikä tiennyt mistä, sillä ajatukset\naskartelivat muissa asioissa, kuin mistä oli sallittua keskustella.\nJa sen ohessa tuo inhottava tapa imeskellä konvehteja, täyttää\nvatsansa kaikenlaisilla imelillä ruoilla, kaikki nuo tympäisevät\nhäävalmistukset: neuvottelut asunnosta, makuuhuoneesta, vuoteista,\naamunutuista, liinavaatteista, toalettitarpeista. Sillä teidän täytyy\nkäsittää, että jos mennään naimisiin Huoneentaulun mukaisesti, kuten\ntuo äskeinen ukko puhui, niin höyhenpatjat, myötäjäiset, vuoteet ovat\nvain yksityisseikkoja, jotka liittyvät syrjästä sakramenttiin. Mutta\nmeidän piirissämme, jossa kymmenestä naimisiin menevästä tuskin on\nyhtä, joka uskoisi, ellei juuri sakramenttiin, niin edes siihenkään,\nettä avioliitto on jotakin velvoittavaa, kun sadasta miehestä tuskin\non yhtä, joka ei sitä ennen olisi nainut ja viidestäkymmenestä\nehkä on yksi, joka ei jo ennakolta olisi valmis pettämään vaimoaan\njokaisessa sopivassa tilaisuudessa, kun useimmat pitävät kirkkomatkaa\nvain erityisenä määrätyn naisen omistamisen ehtona, -- ajatelkaa,\nminkä hirveän merkityksen nämä yksityisseikat silloin saavat! Lopulta\nonkin kysymys yksinomaan niistä. Tuloksena on jonkinlainen kauppa.\nIrstailijalle myödään viaton tyttö, ja tämä kauppa järjestetään\nmäärätyin muodollisuuksin.\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\n\"Niin kaikki naivat, niin nain minäkin, ja alkoi ylistetty\nkuherruskuukausi. Mikä typerä nimitys sekin\", sähähti hän\nkiukustuneesti. \"Kävin kerran Pariisissa ollessani katsomassa sen\nnähtävyyksiä ja menin muutamaan paikkaan, jossa näytettiin partaista\nnaista ja merikoiraa, kuten ilmoituskilvessä mainittiin. Nämä eivät\nolleet muuta kuin mies avorintaisessa naisen puvussa ja mursun\nnahkaan vedetty koira, joka ui vesialtaassa. Kaikki oli perin vähän\nmielenkiintoista; mutta poistuessani opastaja kohteliaasti saattoi\nminut ovelle ja sanoi yleisölle, osoittaen minua: 'kysykääpä tältä\nherralta, eikö kannata tulla katsomaan. Käykää sisään, käykää sisään,\nfrangi hengeltä!' Minua olisi hävettänyt sanoa, ettei kannata\nmennä katsomaan ja siihen esittäjä arvatenkin luotti. Samoin on\ntodennäköisesti laita niiden, jotka ovat kokeneet kuherruskuukauden\nkaiken inhottavuuden eivätkä vapauta muita harhaluulosta. En minäkään\nselittänyt kenellekään, mutta nyt en voi ymmärtää, miksi ei olisi\nsanottava totuutta. Onpa mielestäni välttämätöntäkin ilmaista siitä\ntotuus. Noloa, hävettävää, tympäisevää, surkeata ja erittäinkin\nikävää, mahdottoman ikävää! Koin jotakin samantapaista silloin kuin\naloin tupakoida, kun minua kuvotti ja suuni tuli täyteen sylkeä,\nja minä nieleskelin ja koetin näyttää tuntevani suurta nautintoa.\nNautinto tupakoimisesta samoinkuin tästä toisestakin, jos tulee,\ntulee myöhemmin: aviopuolisoiden täytyy kasvattaa itsessään tätä\npahetta, saadakseen siitä nautintoa\".\n\n\"Mitenkä, pahetta?\" kysyin minä. \"Tehän puhutte luonnollisimmasta\ninhimillisestä ominaisuudesta\".\n\n\"Luonnollisesta?\" vastasi hän. \"Luonnollisestako? Ei, sanon teille,\nettä olen päinvastoin saanut sen vakaumuksen, että se ei ole\nluonnollinen. Se on kerrassaan _luonnonvastainen_. Kysykää lapsilta,\nkysykää turmeltumattomalta tytöltä. Sisareni meni hyvin nuorena\nnaimisiin miehen kanssa, joka oli kaksi kertaa häntä itseään vanhempi\nja irstailija. Muistan, kuinka hämmästyimme hääyönä, kun hän kalpeana\nja itkien pakeni miehensä luota ja vavisten koko ruumiiltaan kertoi,\nettei hän millään ehdolla voi edes sanoa, mitä mies oli häneltä\ntahtonut.\n\n\"Te sanotte: luonnollinen!\n\n\"Luonnollista on syödä. Ja syöminen on alunpitäen hauskaa, helppoa\nja miellyttävää eikä lainkaan hävettävää, mutta tämä on inhottavaa,\nhävettävää ja tuskallista. Ei, se ei ole luonnollista! Ja\nturmeltumaton tyttö, se on vakaumukseni, vihaa sitä aina\".\n\n\"Mutta millä tavoin\", kysyin minä, \"voisi ihmissuku jatkua?\"\n\n\"Niin, kunpa vaan ei ihmissuku häviäisi\", virkahti hän ilkeästi,\nivallisesti, ikäänkuin odottaen tätä tuttua ja vilpillistä\nhuomautusta. \"Jumalista pidättäytymistä lastensiittämisestä, jotta\nenglantilaiset loordit aina voisivat ahmia itsensä kylläisiksi, se\nkäy päinsä. Julista pidättäytymistä, jotta elämä olisi hauskempaa,\nsekin käy laatuun; mutta hiiskahdakin, että ihmiset eivät siittäisi\nlapsia siveellisyyden nimessä, -- mikä melu siitä syntyy!... Kun vaan\nihmissuku ei häviäisi, siksi että kymmenen, parikymmentä ihmistä\nlakkaisi olemasta sikoja... Suokaa anteeksi, tuo valo vaivaa minua;\nvoinko peittää?\" kysäisi hän näyttäen lamppua.\n\nVastasin, että minusta on yhdentekevää, jolloin hän nopeasti, kuten\naina mitä tahansa tehdessään, nousi seisomaan istuimelle ja veti\nvarjostimen lampun eteen.\n\n\"Mutta\", sanoin, \"jos kaikki ottaisivat tuon periaatteen\nelämänohjeekseen, niin ihmissuvun jatkuminen lakkaisi\".\n\nHän ei heti vastannut.\n\n\"Kysytte: millä tavoin ihmissuku jatkuisi?\" sanoi hän istuuduttuaan\nuudelleen minua vastapäätä, jalat levällään ja nojaten niihin\nkyynärpäillään \"Miksi sen pitäisi jatkua, ihmissuvun?\" kysyi hän.\n\n\"Miksikö? Muutoinhan ei meitä olisi\".\n\n\"Mutta miksi meidän pitäisi olla olemassa?\"\n\n\"Tietenkin elääksemme!\"\n\n\"Ja miksi elämme? Ellei ole mitään päämäärää, jos elämä on annettu\nmeille vain, jotta eläisimme, ei ole mitään syytä elää. Ja jos niin\non, niin Schopenhauerit ja Hartmannit ja kaikki buddhalaiset ovat\ntäysin oikeassa. Mutta jos elämällä on tarkoitus, niin onhan selvää,\nettä elämän täytyy loppua, kun tarkoitus on saavutettu. Ja niin\nkäykin\", jatkoi hän kiihkeästi, nähtävästi suuresti hellien tätä\najatustaan. \"Niin käykin. Pankaa merkille, jos ihmiskunnan päämäärä\non onni, hyvä, rakkaus, kuinka tahdotte, jos sen päämäärä on se,\nmikä on sanottu profeettain ennustuksissa, että kaikki ihmiset\nyhtyvät keskenään rakkaudessa, että peitset taotaan sirpeiksi ja\nniin edelleen, niin mikä estää tämän päämäärän saavuttamista?\nIntohimot sitä estävät. Intohimoista voimakkain, pahin, itsepintaisin\non aistillinen, lihallinen rakkaus; ja siksi, jos intohimot\nhäviävät, myöskin viimeinen, voimakkain niistä, lihallinen rakkaus,\nniin ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään, ihmiskunta on\npäässyt päämääräänsä eikä sen enää tarvitse elää. Mutta niin kauan\nkuin ihmiskunta elää, on sillä edessään ihanne eikä tietenkään\nkaniinien ja sikojen ihanne, mahdollisimman runsas sikiäminen, ei\nmyöskään apinoiden tahi pariisilaisten, joiden ihanteena on tehdä\nsukupuolihimosta saatu nautinto mahdollisimman hienostutetuksi, vaan\nhyvän ihanne, joka saavutetaan pidättyväisyyden ja puhtauden avulla.\nSiihen ihmiset ovat aina pyrkineet ja yhä pyrkivät. Ja nähkää, mitä\ntapahtuu.\n\n\"Käy niin, että lihallinen rakkaus on -- varaventtiili. Ellei\nnykyinen sukupolvi ole päässyt päämäärään, on siihen syynä se,\nettä sillä on intohimoja, ja niistä voimakkain sukupuolihimo. Ja\nkun on sukupuolihimo, on uusi sukupolvikin, ja niin ollen myös\nmahdollisuus saavuttaa päämäärä seuraavan sukupolven eläessä. Ellei\nsekään sitä saavuta, -- niin taas seuraava, ja niin edelleen kunnes\npäämäärä saavutetaan, ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään.\nMutta miten kävisi muutoin? Jos oletamme, että Jumala loi ihmiset\nmäärättyä tarkoitusta varten, niin olisi hän luonut heidät joko\nsukupuolihimoa puuttuviksi kuolevaisiksi tahi kuolemattomiksi. Jos\nhe olisivat olleet kuolevaisia, mutta vailla sukupuolihimoa, mitä\nsiitä olisi seurannut? Se, että he olisivat eläneet aikansa ja\nkuolleet, ennenkuin olisivat päässeet päämääräänsä, ja tarkoituksen\nsaavuttamiseksi olisi Jumalan ollut pakko luoda uusia ihmisiä. Jos\ntaas he olisivat kuolemattomia, niin voisimme ajatella (vaikka onkin\nvaikeampi samoille ihmisille kuin uusille sukupolville korjata\ntehtyjä erehdyksiä ja lähetä täydellisyyttä), voimme ajatella, että\nhe olisivat päässeet päämääräänsä moniaan vuosituhannen kuluttua,\nmutta mitä heistä sitten olisi? Mihin heidät panisi? Parasta kaikesta\non niinkuin on... Mutta teitä ehkä ei miellytä tämä esitysmuoto,\nolette ehkä kehitysopin kannattaja. Siinäkin tapauksessa tulos on\noleva sama. Korkeimman eläinlajin -- ihmisten -- täytyy säilyäkseen\ntaistelussa muiden eläinten kanssa supistuen ryhmittyä yhteen kuten\nmehiläisparven eivätkä saa laakkaamattomasti si'itä; heidän täytyy\nmehiläisten tavoin kasvattaa sukupuolettomia, toisin sanoin taaskin\npyrkiä ei suinkaan himon kiihoittamiseen, vaan pidättyväisyyteen\njohon meidän elämämme koko rakenne on suuntautunut.\"\n\nHän vaikeni hetkeksi.\n\n\"Ihmissuku lakkaa olemasta? Voiko sitten kukaan, millainen hänen\nmaailmankatsomuksensa lieneekin, sitä epäillä? Sehän on yhtä\nepäilemätöntä kuin kuolema. Tuleehan kaikkien kirkon opetusten\nmukaan maailman loppu, ja kaikkien tieteen tutkimusten mukaan käy\nvälttämättömästi samoin. Mitä ihmeellistä siis olisi siinä, että\nsiveysopin mukaan tapahtuu aivan samoin?\"\n\nSen sanottuaan hän oli kauan vaiti, poltti loppuun savukkeensa ja\notti pussistaan uusia, pannen ne vanhaan tahraiseen savukekoteloonsa.\n\n\"Kyllä käsitän ajatuksenne\", sanoin minä. \"Jotakin sellaista väittää\neräs kveekarilahko.\"\n\n\"Aivan niin, ja he ovat oikeassa\", vastasi hän. \"Sukupuolihimo,\nesiintyköön se missä puitteissa tahansa, on paha, kauhea paha,\njota vastaan on taisteltava, vaan jota ei ole kannustettava, kuten\nmeillä tehdään. Evankeliumin sanat siitä, että se, joka himoiten\nkatsoo naista, jo on sillä tehnyt huorin hänen kanssaan, eivät\ntarkoita ainoastaan toisten miesten vaimoja, vaan nimenomaan -- ja\npääasiallisesti -- omaa vaimoa\".\n\n\n\n\nXII.\n\n\n\"Mutta meidän piirissämme on aivan päinvastoin: jos mies vielä\najatteli pidättymistä ollessaan nuorimies, niin naimisiin mentyään\njokainen arvelee, että pidättyminen ei sitten enää ole tarpeen.\nSillä eiväthän nuo kahdenkeskeiset matkat häiden jälkeen, joille\nvastanaineet vanhempien suostumuksella lähtevät, ole mitään muuta\nkuin lupa irstailun harjoittamiseen. Mutta siveyslaki kostaa itse\npuolestaan, kun sitä rikotaan. Kuinka yritinkin järjestää itselleni\noikeaa kuherruskuukautta, ei siitä syntynyt mitään. Kaiken aikaa\noli ilkeätä, hävettävää ja ikävää. Mutta sangen pian kävi kaikki\nsuorastaan tuskallisen raskaaksi. Se alkoi hyvin pian. Kolmantena\ntai neljäntenä päivänä tapasin vaimoni ikävissään, aloin kysellä,\nmistä se johtui, syleilin häntä, mikä mielestäni oli kaikki, mitä\nhän saattoi toivoa, mutta hän työnsi käteni syrjään ja purskahti\nitkemään. Miksi? Hän ei osannut sanoa syytä. Mutta hän tunsi\nmasennusta, painostusta. Rupesin kyselemään, hän puhui jotakin\nsentapaista, että hänen oli ikävä, kun äiti ei ollut hänen luonaan.\nSe ei tuntunut minusta todelta. Tyynnyttelin häntä, puhumatta\nmitään äidistä. Käsitin, että hänen mieltään muutoin vain painosti\nja että äiti oli vain keksitty selitys. Mutta hän pahastui heti\nsiitä, etten puhunut äidistä, ikäänkuin en olisi uskonut häntä.\nHän sanoi näkevänsä, etten rakastanut häntä. Nuhtelin häntä hänen\noikkuilustaan, ja silloin hänen piirteensä äkkiä kokonaan muuttuivat,\nmielipahan sijaan niissä kuvastui suuttumusta, ja hän alkoi peräti\nilkein sanoin soimata minua itsekkyydestä ja kovasydämisyydestä.\nKatsahdin häneen. Hänen kasvonsa kuvastivat jäätävää kylmyyttä ja\nvastenmielisyyttä, miltei vihaa minua kohtaan. Muistan, kuinka\nsäikähdin sen nähdessäni. -- Kuinka? Mitä? -- ajattelin minä. --\nRakkaus, sielujen liitto, ja sensijaan tällaista! Mahdotonta, se ei\nvoi olla hän! Koetin hellyttää häntä, mutta eteeni kohosi sellainen\nylipääsemätön kylmän, purevan vihamielisyyden muuri, etten ennättänyt\najattelemaankaan, ennenkuin itsekin ärryin, ja me syydimme molemmat\nkoko joukon pahoja sanoja toisillemme. Tämä ensimäinen riitamme teki\nmieleeni kauhean vaikutuksen. Sanoin sitä riidaksi, mutta se ei ollut\nmikään riita, vaan sen kuilun paljastaminen, joka todellisuudessa\noli meidän välillämme. Aistillisuuden tyydyttäminen oli haihduttanut\nrakastuneisuuden, ja meille paljastui todellinen suhteemme toisiimme,\ns.o. kahden toisilleen aivan oudon egoistin, jotka halusivat hankkia\nitselleen toisen avulla mahdollisimman paljon huvia. Sanoin riidaksi\nsitä, mitä välillämme tapahtui, mutta riita se ei ollut; se oli\nvain todellinen suhteemme, joka näyttäytyi nyt, kun aistillisuus\noli saanut omansa. En ymmärtänyt että tämä kylmä ja vihamielinen\nsuhde oli meidän normaalisuhteemme, en ymmärtänyt siksi, että sen\nensi aikoina taas sangen pian peitti meiltä uudelleen heräävä\naistillisuuden puuska, s.o. rakastuminen.\n\n\"Ajattelin, että olimme riitaantuneet ja leppyneet ja ettei sellaista\nenää vasta satu. Mutta tämän ensimäisen kuherruskuukauden aikana\ntuli taas hyvin pian kyllästymiskausi, taas lakkasimme olemasta\ntoisillemme tarpeellisia, ja taas puhkesi riita. Tämä toinen riita\nkoski minuun vielä kipeämmin kuin ensimäinen. -- Ensimäinen ei siis\nehkä ollutkaan mikään satunnaisuus, vaan näin tulee olla ja näin on\noleva --, ajattelin. Toinen riita koski minuun sitäkin kovemmin,\nkun se johtui aivan mahdottomasta asiasta. Syynä olivat jollakin\ntavoin rahat, joita en milloinkaan säälinyt enkä mitenkään voinutkaan\nsääliä vaimoni vuoksi. Muistan vain, että hän jotenkin väänsi asian,\nettä joku huomautukseni näytti minun taholtani halulta vallita\nhäntä rahojeni avulla, joihin minä muka olin väittänyt itselläni\nolevan yksinoikeuden; jotakin mahdotonta, typerää, alhaista, mikä\nei ollut minulle eikä hänelle ominaista. Suutuin, soimasin häntä\nepäkohteliaisuudesta, hän minua vuorostaan, -- ja riita oli valmis.\nHänen sanoissaan, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan näin taas\nsaman tylyn, kylmän vihamielisyyden, joka kerran ennen oli niin\noudostuttanut minua. Muistan riitaantuneeni veljeni, ystävien, isäni\nkanssa, mutta meidän välillämme ei milloinkaan ollut tuollaista\nerikoista, purevaa ilkeyttä. Mutta kului jokunen aika ja taas\ntämä molemminpuolinen vihamielisyys hävisi rakastuneisuuden, s.o.\naistillisuuden varjoon, ja minä lohduttauduin vielä kerran sillä\najatuksella, että nämä molemmat riidat olivat erehdyksiä, jotka\nsaattoi korjata. Mutta pian tuli kolmas, neljäs riitaantuminen, ja\nminä tajusin, ettei se ollutkaan satunnaista, vaan että niin täytyi\nolla, että niin oli aina oleva, ja kauhistuin elämää, joka odotti\nminua. Sen lisäksi minua kidutti hirveä ajatus, että ainoastaan\nminä elän niin pahoin vaimoni kanssa, niin eri tavalla kuin olin\nodottanut, kun muissa avioliitoissa sensijaan ei sellaista tapahdu.\nEn vielä silloin tiennyt, että se on aivan yleistä, mutta että\nkaikki, samoinkuin minäkin, luulevat sen olevan heidän yksinomaisen\nonnettomuutensa ja salaavat tämän hävettävän onnettomuutensa ei\nainoastaan muilta vaan itseltäänkin, eivät rohkene tunnustaa sitä\nitselleenkään.\n\n\"Se alkoi ensimäisinä päivinä ja jatkui koko ajan, käyden yhä\nkiihkeämmäksi ja katkerammaksi. Sieluni sisimmässä tunsin jo\nensimäisinä viikkoina, että olin mennyt mies, että oli käynyt\ntoisin kuin olin odottanut, että avioliitto, paitsi sitä ettei se\nollutkaan mikään onni, oli jotakin hyvin raskasta; mutta minä kuten\nkaikkikin en tahtonut tunnustaa sitä itselleni (en tunnustaisi\nnytkään, ellei kaikki olisi lopussa) ja salasin sen sekä muilta\nettä itseltänikin. Nyt minua ihmetyttää etten nähnyt todellista\ntilaani. Sen olisi voinut tajuta jo siitäkin, että riidat syntyivät\nsellaisista seikoista, että myöhemmin, lepyttyämme, oli usein\nmahdoton muistaa, mistä olimme riitaantuneet. Järki ei ennättänyt\n_väärentää_ alituisesti vallitsevalle keskinäiselle vihamielisyydelle\nkylliksi aiheita. Mutta sitäkin hämmästyttävämpää oli leppymisen\nsyiden riittämättömyys. Toisinaan oli sanoja, selityksiä,\nvieläpä kyyneleitäkin, mutta joskus ... oh! nyt inhoittaa sen\nmuisteleminenkin -- soimattuamme toisiamme mitä ilkeimmin sanoin,\nyht'äkkiä sanaton silmäys, hymyily, suuteloita, syleilyjä... Kuinka\nruokotonta! Kuinka saatoin olla silloin näkemättä tuon kaiken\nsaastaisuutta...\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nVaunuun tuli kaksi matkustajaa ja alkoi sijoittautua loitommalle.\nPosdnishev oli vaiti niin kauan kuin he puuhailivat, mutta heti\nheidän tauottuaan hän jatkoi päästämättä hetkeksikään ajatustensa\njuoksua näkyvistään:\n\n\"Ja vielä ruokottomin asia. Teoriassa oletetaan, että rakkaus on\njotakin ihanteellista, ylevää, mutta käytännössähän rakkaus on\njotakin ilkeää, sikamaista, josta on inhottava ja hävettävä puhuakin\nja muistella. Eihän luonto toki aiheettomasti ole tehnyt sitä\ninhottavaksi ja hävettäväksi. Ja jos se kerran sitä on, niin se on\nsiten ymmärrettäväkin. Mutta tässä suhteessa ihmiset päinvastoin\nmenettelevät siten, kuin inhottava ja hävettävä olisi ihanaa ja\nylevää.\n\n\"Missä ensin ilmeni rakkauteni? Siinä, että antauduin elukkamaisiin\nliiallisuuksiin enkä edes hävennyt niitä vaan vielä, tiesi mistä\nsyystä, ylpeilinkin siitä, että nämä fyysilliset liiallisuudet\nolivat mahdollisia, enkä silloin ajatellut hituistakaan vaimoni\nsielullista enkä edes fyysillistä elämää. Ihmettelin, mistä johtui\nkatkeroitumisemme toisiamme kohtaan, mutta sehän oli päivänselvää:\ntämä katkeroituminen ei ollut mitään muuta kuin inhimillisen luonnon\nnousu eläimellistä vastaan, joka sitä sorti.\n\n\"Kummastelin keskinäistä vihaamme. Mutta eihän voinut olla toisin.\nTämä viha ei ollut mitään muuta kuin rikollisen vihaa rikostoveriaan\nkohtaan -- sekä rikokseen yllyttämisestä, että osallisuudesta siihen.\nKuinka se ei olisi ollut rikos, kun hän, poloinen, tuli raskaaksi\nkohta ensimäisen kuukauden aikana ja meidän _sikamainen_ suhteemme\nyhä jatkui. Te ajattelette, että poikkean kertomuksestani? En\nvähäistäkään. Kerron kaiken aikaa _miten tapoin vaimoni_. Oikeudessa\nminulta kysyttiin, millä, kuinka hänet tapoin? Hölmöt! He luulevat,\nettä tapoin hänet silloin veitsellä, lokakuun 5 päivänä. En silloin,\nvaan paljoa aikaisemmin minä hänet tapoin. Aivan samalla tavalla kuin\nhe kaikki nyt juuri tappavat, kaikki, kaikki...\"\n\n\"Millä sitten?\" kysyin minä.\n\n\"Sehän se juuri on ihmeellistä, että kukaan ei tahdo tietää sitä,\nmikä on niin selvää ja silminnähtävää, sitä, mikä lääkärien pitäisi\ntietää ja mitä heidän olisi saarnattava, mutta mistä he ovat vaiti.\nAsiahan on äärettömän yksinkertainen. Mies ja nainen ovat luodut,\nkuten eläin, siten, että lihallisen rakkauden jälkeen alkaa raskaus,\nsenjälkeen ruokkiminen, -- tiloja, joiden aikana naiselle ja hänen\nlapselleenkin lihallinen rakkaus on vahingollinen. Miehiä ja naisia\non kumpiakin yhtä paljon. Ja mitä siitä seuraa? Pitäisihän sen olla\nselvää. Ei tarvita suurtakaan viisautta voidakseen siitä tehdä\nsaman johtopäätöksen kuin eläin, nimittäin että on pidättäydyttävä\nlihallisesta yhteydestä. Mutta eipähän. Tiede on päässyt niin\npitkälle että on keksinyt joitakin leukosiittejä, joita kulkee\nveressä, mutta tätä se ei ole voinut ymmärtää. Ainakaan ei ole\nkuultu, että se olisi siitä puhunut.\n\n\"Tällöin on naisella vain kaksi vaihtoehtoa: joko hän tekee itsestään\nrujon, hävittää kerrassaan tahi tarpeen mukaan kykynsä olla nainen,\ns.o. äiti, jotta mies voisi rauhallisesti ja alituisesti nauttia,\ntahi on hänellä toinen keino, joka on raaka, suoranaisesti luonnon\nlakien rikkomista ja jota käytetään kaikissa n.s. kunniallisissa\nperheissä, se nimittäin, että naisen täytyy vastoin luontoaan\nolla samanaikaisesti raskaana, imettävänä ja rakastajattarena,\ntäytyy alentua siihen, mihin ei ainoakaan eläin alene. Ja hänen\nvoimansa eivät sitä kestä. Siitä meidän piirissämme hysteerikot ja\nhermostuneet naiset, kansan keskuudessa, 'riivatut'. Ja huomatkaa:\npuhtaissa tytöissä ei ilmene 'riivaantuneisuutta', ainoastaan\nnaiduissa, miesten kanssa elävissä naisissa. Siten meillä. Aivan\nsamoin Euroopassa. Kaikki hysteerikkosairaalat ovat täynnä naisia,\njotka rikkovat luonnon lakia. Mutta 'riivatut' ja Chareotin potilaat,\nnehän ovat täysin rujoja, ja puolirujoja naisia on maailma täynnä.\nAjatelkaamme vain, mitä suurta tapahtuu naisessa, kun hän on\nhedelmöitynyt tahi kun hän imettää jo syntynyttä lasta. Siinä kasvaa\nse, joka jatkaa sukuamme, joka on astuva meidän sijaamme. Ja tätä\npyhää tapahtumaa häiritään -- millä? -- hirvittävää ajatellakin!\nPuhutaan vielä vapaudesta, naisen oikeuksista! Se on samaa kuin jos\nihmissyöjät syöttäisivät ateriakseen vangitsemiaan ihmisiä ja samalla\nvakuuttaisivat huolehtivansa heidän oikeuksistaan ja vapaudestaan\".\n\nKaikki tämä oli uutta ja hämmästytti minua.\n\n\"Mitenkä siis? Jos on niin, kuin sanotte\", huomautin, \"niin vaimoaan\nvoi rakastaa vain kerran kahdessa vuodessa, mutta miehellehän...\"\n\n\"Miehelle on välttämätöntä\", ehätti hän. \"Sen nuo herttaiset tieteen\nuhripapit taas ovat osanneet panna kaikki uskomaan. Minäpä tahtoisin\npanna nuo poppamiehet niiden naisten asemaan, jotka heidän mielestään\novat miehille välttämättömiä. Mitähän he silloin sanoisivat?\nVakuuttakaa ihmisille, että heille on tarpeen viina, tupakka, opiumi,\nja ne käyvät välttämättömiksi. Niin ollen Jumala ei olisi tiennyt,\nmikä on tarpeen ja kun ei kysynyt tietäjien mieltä, järjesti asiat\nhuonosti. Suvaitkaahan katsoa, asiat eivät ole oikealla tolalla.\nMiehelle on tarpeellista, välttämätöntä, niin he päättivät, saada\ntyydyttää halunsa, mutta nyt on tullut väliin synnyttäminen ja\nlasten ruokkiminen, joka estää tyydyttämästä tätä tarvetta. Mitä\nsiis on tehtävä? Käännyttävä noiden velhojen puoleen, he sen asian\njärjestävät. Ja he ovatkin keksineet keinot. Ah, milloin syöstään\nnuo kelvottomat petkuttajat vallasta? Jo olisi aika! Näettehän\nmihinkä saakka jo on jouduttu: ihmiset tulevat mielipuoliksi ja\ntekevät itsemurhia, ja kaikki vain tästä syystä. Kuinkapa muutoin?\nEläimet näyttävät tajuavan, että jälkeläinen jatkaa niiden sukua, ja\nnoudattavat määrättyä lakia siinä suhteessa. Vain ihminen ei sitä\nosaa eikä tahdokaan tietää. Miettii vain, miten hankkisi itselleen\nmahdollisimman paljon nautintoa. Sellainen on luonnon herra, ihminen!\nPankaa merkille: eläimet yhtyvät vain silloin kuin voivat siittää\njälkeläisen, mutta kelvoton luonnon herra -- aina, huvinvuoksi.\nEikä siinä kyllin, vaan hän korottaa tuon apinain askaren luomisen\nkruunuksi, rakkaudeksi. Ja tämän rakkauden, tämän ruokottomuuden\nnimessä hän tuhoaa -- toisen puolen ihmiskuntaa. Kaikista naisista,\njoiden tulisi olla apuna ihmiskunnan pyrkiessä totuuteen ja hyvään,\nhän nautintohimonsa vuoksi tekee vihollisia eikä auttajia! Näettehän,\nkutka kaikkialla jarruttavat ihmiskunnan liikettä eteenpäin. Naiset\nne ovat. Ja miksi he niin tekevät? Juuri tämän asiantilan vuoksi.\nNiin juuri, niin juuri\", toisteli hän ja alkoi liikahdella, otti\nsavukkeen ja alkoi polttaa, nähtävästi rauhoittuakseen.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\n\"Kas sellaisena sikana minä elin\", jatkoi hän taas äskeisellä\näänensävyllään. \"Pahinta kaikesta oli, että minä eläessäni tuota\ninhottavaa elämää kuvittelin mielessäni, että koska en ihastele muita\nnaisia, vietän rehellistä perhe-elämää, olen siveellinen ihminen ja\netten ole mihinkään syyllinen, vaan että jos meidän välillämme on\nriitaisuuksia, niin syyllinen on vaimoni, hänen luonteensa.\n\n\"Syyllinen ei tietenkään ollut hän. Hän oli samanlainen kuin kaikki\nmuut, kuin useimmat. Hänet oli kasvatettu meidän säätymme naisten\nasemaan vaatimusten mukaisesti, samoin kuin poikkeuksetta kaikki\nvarakkaiden luokkien naiset kasvatetaan, eikä heitä voida muulla\ntavalla kasvattaa. Puhutaan jostakin uudesta naissivistyksestä.\nTyhjiä sanoja: naisen sivistys on juuri sellainen, kuin sen\ntäytyy olla, kun nykyinen teeskentelemätön, todellinen, yleinen\nkatsantokanta naiseen nähden on vallitsemassa.\n\n\"Ja naisen sivistys on aina oleva sen mukainen, missä mielessä miehet\nhäneen katsovat. Kyllähän me tiedämme, mikä miehen ajatus naisesta\non: '_Wein, Weib und Gesang_', niinhän runoilija laulaa. Ottakaa koko\nrunous, koko maalaus- ja kuvanveistotaide, alkaen rakkausrunoista\nja alastomista Venus- ja Phryne-kuvista, -- te näette, että nainen\non nautinnonväline; sellainen hän on Trubassa ja Gratschevkassa,\nsellainen hovitanssiaisissa. Ja huomatkaa saatanan kavaluus:\nkoska kysymys kerran on nautinnosta, tyydytyksestä, niin olisi\npeittelemättä ilmaistava, että niin on, että nainen on tuo nautinnon\nmakea omena. Mutta ei, muinaiset ritarit väittävät, että jumaloivat\nnaista (jumaloivat ja siitä huolimatta hän on heidän silmissään\nnautinnon välikappale), nykyiset taas väittävät kunnioittavansa\nnaista. Toiset luovuttavat hänelle paikkansa, nostavat hänelle\npudonneen nenäliinan maasta; toiset tunnustavat hänellä olevan\noikeuden kaikkiin virkoihin, osallisuuteen hallituksessa ja niin\nedelleen. Kaikki tämä tehdään, mutta katsantokanta hänen suhteensa\non yhä sama kuin ennen. Hän on nautinnonväline. Hänen ruumiinsa on\nnautinnon välikappale. Ja hän tietää sen. Samahan se on kuin orjuus.\nSillä eihän orjuus ole mitään muuta kuin että muutamat hyötyvät\nmonien pakonalaisesta työstä. Ja jotta orjuutta ei olisi, täytyisi\nihmisten lakata tahtomasta käyttää hyväkseen toisten pakonalaista\ntyötä, täytyisi pitää sellaista syntinä tahi häpeänä. Mutta he\nlakkauttavat vain orjuuden ulkonaisen esiintymismuodon, järjestävät\nsiten, ettei enää voida pitää orjia kauppatavarana ja kuvittelevat\nmielessään ja uskottelevat itselleen, ettei ole enää orjuutta,\neivätkä näe, eivät tahdokaan nähdä, että orjuus yhä on olemassa,\nkoska ihmiset yhä samalla tavoin pitävät hyvänä ja oikeana hyötyä\ntoisten työstä. Ja koska sitä pidetään hyvänä, on aina olemassa\nihmisiä, jotka voimakkaampina tahi viekkaampina osaavat käyttää tätä\nhyväkseen. Niin on laita naisvapautuksen. Sillä naisen orjuushan\non vain siinä, että ihmiset tahtovat käyttää häntä nautinnon\nvälikappaleena ja pitävät sitä oikeudenmukaisena. Pannaan toimeen\nnaisvapautus, naiselle suodaan kaikenlaisia oikeuksia, samoja kuin\nmiehelle, mutta hän on meidän silmissämme edelleenkin nautinnon\nvälikappale; siinä mielessä häntä kasvatetaan jo lapsuudessa,\nsellaiseksi hänet kasvattaa yleinen mielipidekin. Ja niinpä hän\nyhä vain on sama nöyryytetty ja turmeltu orja ja mies yhä sama\nturmeltunut orjanisäntä kuin ennenkin.\n\n\"Naisvapautusta suoritetaan kursseilla ja virastoissa, mutta hänessä\nnähdään kuitenkin nautinnonväline. Opettakaa hänet, kuten hänet on\nmeillä opetettu, katsomaan sellaisin silmin itseensä, omaan itseensä,\nja hän pysyy ainaisesti alempana olentona. Taikka hän rupeaa\nlääkäriroistojen avulla ehkäisemään hedelmän sikiytymistä, s.o.\nhänestä tulee täydellinen prostituoitu, joka on vajonnut eläintäkin\nalemmaksi, esineeksi, tahi tulee hänestä se, mikä hän useimmissa\ntapauksissa on -- sairassieluinen hysteerinen, onneton, ja mitä\nkaikkea he ovatkaan, vailla mahdollisuutta henkiseen kehittymiseen.\n\n\"Lukiot ja kurssit eivät voi auttaa tätä asiantilaa. Sen voi muuttaa\nainoastaan muutos miehen katsantokannassa naiseen ja naisen omassa\nkatsantokannassa itseensä. Ja ne muuttuvat vasta silloin kuin nainen\nrupeaa pitämään korkeimpana olotilana neitsyellisyyttä eikä, kuten\nnyt, ihmisen korkeinta tilaa -- häpeänä. Niin kauan kuin siten ei\nole, on jokaisen tytön ihanteena, olkoon hän kuinka sivistynyt\ntahansa, kuitenkin oleva taito vetää puoleensa mahdollisimman monia\nmiehiä, mahdollisimman monia uroksia, jotta hänellä aina olisi\nvalitsemisen mahdollisuus.\n\n\"Se, että tämä nainen taitaa hiukan enemmän matematiikkaa ja tuo osaa\nsoittaa harppua, ei vähintäkään muuta asiaa. Nainen on onnellinen ja\nsaavuttaa kaiken, mitä voi toivoa, kun hän lumoaa miehen. Ja siksi on\nnaisen suurin päämäärä -- miehen lumoaminen. Niin on ollut ja niin\non olevakin. Se on hänen päämääränsä meidän aikanamme neitona, ja\nsamoin naituna. Neidolle se kyky on tarpeellinen valitsemisen vuoksi,\nnaidulle naiselle siksi, että hän voisi hallita miestä.\n\n\"Vain yksi seikka sen lopettaa tahi keskeyttää joksikin aikaa, --\nlapset, ja nekin vain silloin, kuin nainen ei ole rujo, s.o. kun hän\nitse imettää. Mutta tässä ovat taas lääkärit saapuvilla.\n\n\"Vaimolleni, joka tahtoi itse imettää ja imettikin seuraavat viisi\nlasta, sattui ensimäistä lasta imettäessään sairaus. Lääkäritpä,\njotka kyynillisesti riisuivat hänet ja kopeloivat häntä kaikkialta,\nmistä minun oli heitä kiitettävä ja maksettava heille, -- nämä\nherttaiset lääkärit keksivät, että hän ei saa imettää, ja niin\nhäneltä kohta riistettiin se ainoa, mikä saattoi estää häntä\nkeimailemasta. Lasta ruokki imettäjä, s.o. me käytimme hyväksemme\nnaisen köyhyyttä, hädänalaista tilaa ja tietämättömyyttä,\nhoukuttelimme hänet lapsensa luota meidän lapsemme luo ja siitä\nhyvästä puimme hänet nauhakkeilla koristeltuun myssyyn. Mutta\nei siitä kysymys, vaan siitä, että nyt, kun vaimoni oli vapaa\nraskaudentilasta ja imettämisestä, hänessä heräsi erikoisen\nvoimakkaana sitä ennen uinahtanut naisellinen keimailunhalu. Ja minua\nalkoi senmukaisesti kiduttaa erikoisen voimakkaasti mustasukkaisuuden\npuuskat, jotka lakkaamatta raatelivat minua koko avioliittoni ajan,\nkuten niiden täytyy raadella kaikkia aviomiehiä, jotka elävät\nvaimojensa kanssa minun tavallani siveettömästi.\"\n\n\n\n\nXV.\n\n\n\"Mustasukkaisuuden tuskat eivät jättäneet minua rauhaan koko\nsinä aikana, jona olin naimisissa. Mutta oli ajanjaksoja, joina\nerikoisen kipeästi niistä kärsin. Ja ensimäinen sellainen ajanjakso\noli se, jolloin lääkärit ensimäisen lapsen synnyttyä kielsivät\nhäntä imettämästä. Sinä aikana olin tavattoman mustasukkainen,\nensiksikin koska vaimoni silloin oli sen äideille ominaisen\nrauhattomuuden vallassa, joka ehdottomasti syntyy, kun elämän\nsäännöllistä kulkua aiheettomasti häiritään; toiseksi koska minä,\nnähdessäni kuinka helppoa hänen oli luopua täyttämästä äidin\nsiveellisiä velvollisuuksia, päätin, vaikkakin itsetiedottomasti,\nettä hän yhtä helposti voi vapautua puolisonkin velvollisuuksista,\nsitäkin suuremmalla syyllä, kun hän oli täysin terve ja noiden\nkelpo lääkärien kiellosta huolimatta imetti itse seuraavat lapset\nkärsimättä pienintäkään haittaa\".\n\n\"Tepä ette liioin rakasta lääkäreitä\", virkoin, huomatessani, kuinka\nhänen äänensä sai aina erikoisen vihamielisen sävyn, kun hän mainitsi\nheistä.\n\n\"Tässä ei ole kysymys siitä, rakastanko vai enkö rakasta heitä. He\novat tuhonneet minun elämäni, samoinkuin ovat tuhonneet ja vieläkin\ntuhoavat tuhansien, satojen tuhansien ihmisten elämän, enkä minä\nvoi olla yhdistämättä syytä ja seurausta keskenään. Minä ymmärrän,\nettä he, kuten asianajajat ja kaikki muutkin tahtovat, ansaita\nrahoja, ja minä antaisin mielelläni heille puolet tuloistani, ja\nvarmasti jokainen, jos käsittäisi, mitä he tekevät, jotta he vain\neivät puuttuisi perhe-elämäämme, eivät milloinkaan lähestyisi meitä.\nEn kylläkään ole kerännyt tilastoa, mutta tiedossani on kymmeniä\ntapauksia -- niitä on lukemattomia! -- joissa he ovat surmanneet\nlapsen äidin kohtuun, vakuuttaen, ettei äiti voi kestää synnytystä,\nmutta äiti siitä huolimatta on myöhemmin synnyttänyt mainiosti.\nNäitä murhia ei kukaan ota lukuun, yhtävähän kuin otettiin lukuun\ninkvisition tekemiä murhia, koska uskottiin että ne tapahtuivat\nihmiskunnan onneksi. Heidän tekemiään rikoksia ei voi lukea. Mutta\nkaikki nämä rikokset eivät ole mitään sen siveellisen materialistisen\nmädännäisyyden rinnalla, jonka he istuttavat yhteiskuntaan,\nerittäinkin naisten kautta.\n\n\"En puhukaan siitä, että jos heidän ohjeitaan rupeaisi seuraamaan,\nniin ihmiset eivät saisi kaikkialla uhkaavan tartunnanvaaran vuoksi\ntulla yhteen, vaan heidän täytyisi kokonaan eristäytyä; kaikkien\ntäytyisi heidän neuvojensa mukaisesti istua toisista erillään,\npäästämättä hetkeksikään suustaan karbolihapporuiskutusta (muuten on\nkeksitty, ettei sekään kelpaa). Mutta sekään ei vielä ole mitään.\nMyrkky on pääasiallisin tekijä ihmisten, erittäinkin naisten\nturmelemisessa.\n\n\"Nykyään ei käy sanominen: 'elät huonosti, elä paremmin'; sitä ei\nole sanottava itselleen eikä toiselle. Jos elää huonosti, on syy\netsittävä hermoston toiminnan epäsäännöllisyydestä j.m.s. Ja silloin\non mentävä lääkärien luokse, he neuvovat ostamaan parillakymmenellä\nkopeekalla lääkettä apteekista, ja nielemään sen. Käyt huonommaksi,\nota lisää lääkkeitä, käy uudestaan lääkärissä. Erinomainen keino!\n\n\"Mutta sekään ei kuulu asiaan. Sanon vain, että vaimoni kykeni\nmainiosti itse imettämään lapset, ja tämä lasten kasvattaminen ja\nimettäminen yksin pelasti minut mustasukkaisuuden kidutuksesta. Ellei\nniin olisi ollut, olisi kaikki tapahtunut jo aikaisemmin. Lapset\nsuojelivat minua ja häntä. Kahdeksan vuoden kuluessa hän synnytti\nviisi lasta. Ja kaikki, paitsi ensimäistä, hän imetti itse\".\n\n\"Missä ovat nyt lapsenne\", kysäisin.\n\n\"Lapset?\" kysyi hän säikähtäen.\n\n\"Suokaa anteeksi, teidän on ehkä vaikea muistella heitä?\"\n\n\"Ei se mitään. Lapset otti kälyni ja hänen veljensä huostaansa.\nHe eivät antaneet niitä minulle. Minä annoin heille omaisuuden,\nmutta lapsia he eivät antaneet minulle. Minuahan pidetään hulluna.\nTulen nyt heidän luotaan. Sain nähdä lapset, mutta en saanut heitä\nluokseni. Muutoinhan kasvattaisin heidät niin, että heistä ei tulisi\nsamanlaisia, kuin heidän vanhempansa olivat. Mutta heistä täytyy\ntulla juuri sellaisia. Mitäpä teet! Onhan luonnollista, ettei heitä\nanneta minulle, ei uskota minun hoitooni. Enkähän sitäpaitsi tiedä,\nkykenisinkö kasvattamaan heidät. Luulen, etten kykenisi. Olen\nihmisraunio rampa. Mutta yksi minussa on. Minä tiedän. Niin, varmaa\non, että tiedän sen, minkä tietämiseen kaikilta muilta kuluu vielä\npitkä aika.\n\n\"Niin, lapset ovat elossa ja kasvavat samanlaisina villeinä kuin\nkaikki heidän ympärillään. Olen nähnyt heidät kolme kertaa. En voi\ntehdä mitään heidän hyväkseen, en mitään. Nyt matkustan etelään.\nMinulla on siellä pikku talo ja puisto...\n\n\"Kauan kestää, ennenkuin ihmiset tulevat tietämään sen, minkä minä\ntiedän. Kuinka paljon on rautaa ja mitä metalleja on auringossa ja\ntähdissä he voivat pian saada tietää, mutta sen keksiminen, mikä\npaljastaa meidän sikamaisuutemme, se on vaikeaa, hirveän vaikeaa!\n\n\"Te edes kuuntelette; olen kiitollinen edes siitä\".\n\n\n\n\nXVI.\n\n\n\"Mainitsitte lapset. Kuinka kauheasti valehdellaankaan lapsista!\nLapset ovat jumalan siunaus, lapset ovat ilo. Valettahan tämä on! Se\non ollut totta joskus, mutta nyt siinä ei ole totuuden rahtuakaan.\nLapset ovat vaiva eikä mitään muuta. Useimmat äidit sen kyllä\ntuntevatkin ja toisinaan huomaamattaan sen suoraan myöntävätkin.\nKysykää useimmilta äideiltä meidän varakkaiden luokassa, ja he\nvastaavat teille, etteivät tahdo saada lapsia, pelosta että heidän\nlapsensa sairastelisivat ja kuolisivat, eivätkä tahdo imettää, jos jo\novat synnyttäneet, jotta eivät kiintyisi niihin ja sitten kärsisi.\nNautinto, jonka lapsi heille tuottaa suloillaan, kätösillään, pikku\njaloillaan, koko pienellä ruumiillaan, on vähäisempi kuin pelko,\njota he tuntevat, puhumatta lapsen sairastumisesta tahi kuolemasta,\njo yksin sairastumisen ja kuoleman mahdollisuudestakin. Punnittuaan\netuja ja haittoja he huomaavat, että haitat ovat painavammat, ja\nsenvuoksi lapsen saaminen ei ole toivottavaa. He sanovat tämän\nsuoraan, arvelematta, luulen, että nuo tunteet johtuvat heissä\nrakkaudesta lapsiin, hyvästä ja kiitettävästä tunteesta, josta\nhe ylpeilevät. He eivät huomaa, että he niin puhuen suorastaan\nkieltävät rakkauden ja vahvistavat vain oman itsekkyytensä. He\ntuntevat vähemmän nautintoa lapsen suloista kuin kärsimystä pelosta\nsen puolesta, ja siksi ei saa tulla lasta, jota he rakastaisivat. He\neivät uhraa itseään rakastetun olennon hyväksi, vaan tuon rakastetun\nolennon oman itsensä hyväksi.\n\n\"Onhan selvää, ettei sellainen ole rakkautta, vaan itsekkyyttä. Mutta\nkätemme ei kohoa tuomitsemaan heitä, varakkaiden perheiden äitejä,\nkun muistaa mitä kaikkea he kärsivät lasten terveyden vuoksi meidän\nherraselämässämme, kiitos jälleen lääkärien. Kun muistan vain, vielä\nnytkin, vaimoni elämän ja tilan ensi aikoina, kun meillä oli kolme,\nneljä lasta, kuinka niiden hoito vei hänen kaiken aikansa, hänen\nkaikki ajatuksensa, niin aivan kauhistun! Elämämme ei suorastaan\nollut elämää. Se oli alituisen vaaran uhkaa, siitä pelastumista, uusi\nvaara, taas epätoivoisia ponnistuksia ja uudelleen pelastuminen, --\ntuntui kuin olisi ollut uppoavassa laivassa. Toisinaan minusta tuntui\ntuo kaikki tahalliselta, siltä kuin hän olisi vain ollut olevinaan\nhuolestunut lasten voinnista, voidakseen pitää minut vallassaan.\nSehän oli niin houkuttelevaa, sillähän hän sai kaikki kysymykset\nratkaistuiksi oman mielensä mukaisesti. Minusta näytti joskus siltä,\nettä kaikki, mitä hän näissä tapauksissa teki ja puhui, oli ennakolta\nharkittua ja tarkoituksellista. Mutta niin ei ollut, hän kärsi itse\nsanomattomasti ja vaivasi itseään alinomaan lasten tähden, heidän\nterveydestään ja sairauksistaan. Se oli hänelle kidutus ja minulle\nsamoin. Ja muutahan hän ei voinut. Sillä kiintymystä lapsiin,\neläimellinen tarve ruokkia, helliä, suojella heitä hänellä kyllä\noli, kuten useimmilla naisilla, mutta hänellä ei ollut sitä, mikä\noli eläimillä, -- mielikuvituksen ja harkinnan puutetta. Kana ei\nole peloissaan siitä, mitä voi tapahtua sen poikaselle, ei tiedä\nniitä kaikkia tauteja, jotka voivat käydä siihen käsiksi, ei tiedä\nniitä keinoja, joilla ihmiset luulevat voivansa suojella taudeilta\nja kuolemalta. Kanalle lapset eivät ole mikään vaiva. Se tekee\npoikasilleen sen, mikä sille on ominaista ja hauska tehdä; lapset\novat sille ilo. Kun kananpoika alkaa sairastaa, on emon huolenpito\nsangen rajoitettua: se lämmittää ja ruokkii poikastaan. Ja sen\ntehdessään se tietää tekevänsä kaiken, mikä on tarpeen. Jos poikanen\nkuolee, ei se kysele itseltään, miksi se on kuollut, mihin mennyt,\nse kaakattaa jonkun aikaa, sitten herkeää, ja elämä jatkuu entiseen\ntapaan. Mutta niin ei ole laita meidän naisparkojemme ja minun\nvaimoni. Puhumattakaan siitä, että hän aina ajatteli tauteja, miten\nparantaa niitä, kuinka kasvattaa lapset, hän joka puolelta kuuli ja\nluki mitä erilaisimpia ja alituisesti vaihtuvia sääntöjä. Näin on\nruokittava, tällä; ei, ei sillä tavoin, ei sillä, vaan näin; miten on\npuettava, juotettava, kylvettävä, kävelytettävä, vietävä ulkoilmaan,\n-- siitä kaikesta me, hän varsinkin, saimme joka viikko uusia\nsääntöjä. Aivankuin vasta eilispäivänä olisi ruvettu synnyttämään\nlapsia, ja jos ruokimme toisin, kylvetimme toisin, tahi toiseen\naikaan kuin säännöt määräsivät ja lapsi sairastui, niin syyllisiä\nolimme me, koska olimme menetelleet toisin kuin olisi pitänyt\nmenetellä.\n\n\"Näin, kun lapset olivat terveinä. Sekin jo oli vaiva. Mutta kun\nsattui sairaus, niin silloin oli tietenkin suorastaan helvetti.\nUskotaan, että tauti voidaan parantaa ja että on olemassa sellainen\ntiede ja sellaisia ihmisiä -- lääkärit, -- he kyllä tietävät. Eivät\nkaikki, vaan parhaat heistä tietävät. Lapsi sairastuu, ja niin on\nlöydettävä tämä, paras, se joka voi pelastaa, ja silloin lapsi on\npelastettu; mutta ellet löydä sitä lääkäriä tahi jos asut toisessa\npaikassa kuin hän, silloin lapsi on hukassa. Niin ei uskonut yksin\nvaimoni, niin uskovat kaikki hänen piirinsä naiset, ja joka taholta\nhän kuulee vain tätä: Jekaterina Semjonovnalta kuoli kaksi lasta, kun\nei ajoissa kutsuttu Ivan Saharitshia, mutta Maria Ivanovnan vanhimman\ntyttären Ivan Saharitsh paransi, ja Petrovit menivät tohtorin\nneuvosta ajoissa asumaan hotelleihin ja jäivät henkiin, tahi eivät\nmenneet -- ja lapsetpa kuolivat. Ja näillä oli heikko lapsi ja he\nmatkustivat tohtorin neuvosta etelään, ja lapsi pelastui. Onko siis\nihme, että hän kärsi ja tuskaili koko elämänsä, kun lasten henki,\njoihin hän oli eläimellisesti kiintynyt, riippui siitä, että hän\nsaisi ajoissa tietää, mitä Ivan Saharitsh siitä tahi tästä asiasta\nsanoo! Ja mitä Ivan Saharitsh sanoisi, sitä ei tiedä kukaan, vähimmin\nkaikista hän itse, koska hän sangen hyvin tietää, ettei hän tiedä\nmitään eikä voi mitään auttaa, vaan metkuilee vain miten sattuu,\njotta ihmiset vain eivät lakkaisi uskomasta, että hän tietää jotakin.\nJos vaimoni olisi ollut täydellisesti eläin, ei hän olisi tuskaillut;\njos hän olisi ollut täydellisesti ihminen, olisi hän uskonut Jumalaan\nja puhunut ja ajatellut kuin uskovaiset ja rahvaan naiset: 'Herra\nantoi, Herra otti, Herran kättä et voi välttää.' Hän olisi ajatellut,\nettei yhdenkään ihmisen, ei siis hänen lapsensakaan, elämä ja kuolema\nole ihmisten vaan yksin Jumalan vallassa, eikä hän silloin olisi\ntuntenut tuskaa siitä, että hän olisi kyennyt estämään lastensa\nsairastumisen ja kuoleman, mutta ei ollut sitä tehnyt. Hänelle\noli asema seuraava: on olemassa hentoja, lukemattomille vaaroille\nalttiita heikkoja olentoja. Näitä olentoja kohtaan hän tuntee\nintohimoista, eläimellistä kiintymystä. Senlisäksi nämä olennot ovat\nuskotut hänen hoiviinsa, mutta samalla niiden varjelemiskeinot ovat\nhäneltä salattuja ja aivan vieraiden ihmisten tiedossa, joilta voi\nsaada apua ja neuvoja vain suuresta maksusta eikä aina siitäkään.\n\n\"Eikö siitä jo kärsisi? Hän kärsikin alati. Tuskin olimme ehtineet\nrauhoittua jonkun mustasukkaisuuskohtauksen tahi riidan jälkeen ja\nyrittäneet taas hengähtää, lukea, ajatella hiukan, ryhtyä johonkin\ntoimeen, kun samassa ilmoitetaan, että Vasjaa oksettaa, tahi\nMashalla on nenävuoto, tahi Andrjushalla rohtumaa, ja niin on rauha\ntaas lopussa. Mihin juostava, minkä tohtorin luo, mihin sairas\neristettävä? Alkavat ruiskeet, kuumeenmittaamiset, lääkkeet, lääkärin\nkäynnit. Eikä tämä kaikki vielä ennätä loppua, kun jo on uusi häiriö\nedessä. Meillä ei ollut mitään tyyntä, vakaantunutta perhe-elämää,\nelimme ainaisessa kuviteltujen tahi todellisten vaarojen pelossa. Ja\nsellaistahan on nykyään elämä useimmissa perheissä. Minun perheessäni\nse vain ilmeni erikoisen räikeänä. Vaimoni oli lapsirakas ja\nherkkäuskoinen.\n\n\"Lapset eivät siis suinkaan tehneet elämäämme paremmaksi, ne\nkerrassaan myrkyttivät sen. Senlisäksi niistä, lapsista, tuli meille\nuusi eripuraisuuden aihe. Siitä alkaen kuin lapsia tuli ja mitä\nsuuremmiksi ne kasvoivat, sitä useammin juuri lapset olivat sekä\nriidan välineenä että esineenä. Eikä vain riidan esineenä, vaan\ntaisteluaseinammekin, me ikäänkuin taistelimme toisiamme vastaan\n-- lapsilla. Meillä oli kummallakin lemmikkimme -- aseemme. Minä\ntappelin tavallisimmin Vasjalla, vanhimmalla, ja vaimoni Lisalla.\nMutta sitä mukaa kuin lapset varttuivat ja heidän luonteenpiirteensä\nkävivät selviksi, tulikin heistä liittolaisia, joita kumpikin\nkoetimme kosiskella puolellemme. He kärsivät siitä kauheasti,\npoloiset, mutta meidän alituinen sotatilamme ei antanut meille aikaa\nruveta ajattelemaan heitä. Tytär oli minun liittolaiseni, vanhin\npoika, joka oli vaimoni näköinen, hänen lemmikkinsä, oli usein\nvihamielinen minua kohtaan.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\n\n\"Niin me elimme. Välimme kävivät yhä vihamielisemmiksi, ja lopulta\njouduimme siihen, että erimielisyys ei herättänyt vihamielisyyttä,\nvaan vihamielisyytemme toisiamme kohtaan teki meidät erimielisiksi;\nsanoipa hän mitä tahansa, minä olin jo ennakolta eri mieltä, ja hän\naivan samoin.\n\n\"Neljäntenä vuotena kävi meille kummallekin kuin itsestään selväksi,\nettemme voineet ymmärtää toisiamme, olla keskenämme yhtä mieltä.\nHerkesimme yrittämästä puhua ajatuksiamme päähän saakka. Mitä\nyksinkertaisimmissa asioissa, erittäinkin mikä koski lapsia, pysyimme\nkumpikin järkähtämättömästi omalla kannallamme. Mielipiteet, joista\npidin kiinni, eivät, kuten nyt muistelen, olleet minulle niin\nsuuriarvoisia, etten olisi voinut niistä tinkiä; mutta hän oli\ntoista mieltä, ja sellainen tinkiminen olisi merkinnyt peräytymistä\nhänen voitokseen, ja siihen en voinut myöntyä. Eikä hänkään omalta\ntaholtaan. Hän oli luullakseni aina mielestään oikeassa minuun\nnähden; samoin olin minäkin omissa silmissäni aina puhdas hänen\nedessään. Kahdenkesken ollessamme olimme aina tuomitut joko olemaan\nvaiti tahi puhelemaan seuraavaan tapaan, jollaisia keskusteluja,\nkuten uskon, eläimillä voi olla keskenään: 'paljonko kello on? lienee\naika mennä nukkumaan. Mitä tänään on päivälliseksi? Mihin lähtisimme?\nMitä on sanomalehdessä? Täytyy lähettää kutsumaan lääkäri. Mashalla\non kurkku kipeä.' Tarvitsi vain hituisen verran poiketa tästä\nmahdottomuuteen saakka kutistuneesta keskusteluaineistosta, niin\njo oli kiista valmis. Sanasota ja kiukunpurkaus saattoi syntyä\nkahvista, pöytäliinasta, ajoneuvoista, epäonnistuneen kortin\nlyömisestä pelissä, -- asioista, joilla ei voinut olla kummallekaan\nmitään suurta merkitystä. Ainakin minussa syttyi aina raivoisa\nsuuttumus häntä kohtaan. Katselin toisinaan, kuinka hän kaasi teetä,\nkiikutteli jalkaansa, kohotti lusikkaa huulilleen, vaapotteli siinä\nlientä ja imi sitä suuhunsa, ja vihastuin häneen sellaisesta kuin\njostakin perin sopimattomasta teosta. En huomannut silloin, että\nvihamielisyyden ajanjaksot syntyivät aivan säännöllisesti, ollen eri\npitkiä sen mukaan kuinka kiihkeitä olivat sen tunteen puuskat, jota\nsanoimme rakkaudeksi: rakkaudenpuuska -- vihamielisyyden ajanjakso,\nkiihkeä rakkaudenpuuska -- pitkä-aikainen vihamielisyys, heikompi\nlemmenleimahdus -- lyhyt vihamielisyydenaika. Emme ymmärtäneet\nsilloin, että tuo rakkaus ja vihamielisyys olivat aivan samaa\neläimellistä tunnetta, että ne olivat vain saman tunteen kaksi\näärimmäistä ilmenemismuotoa. Elämämme olisi ollut hirvittävä, jos\nolisimme oikein oivaltaneet asemamme; mutta emme sitä oivaltaneet\nemmekä nähneet. Ihmisen onni ja onnettomuus on siinä, että hän\neläessään väärin voi sokaista silmänsä, niin ettei näe tilansa\nkauheutta. Niin me teimme. Hän koetti etsiä unohdusta jännitetystä,\naina kiireisestä askartelusta: huolehtimalla taloudesta, huoneiden\nsisustamisesta, omista ja lasten vaatetuksesta, lasten luvuista\nja terveydestä. Minulla oli samaten oma -- raivoni: virkaan,\nmetsästykseen, kortinpeluuseen. Olimme kumpikin alati toimessa.\nTunsimme kumpikin, että mitä enemmän meillä on kaikenlaista hommaa,\nsitä ilkeämpiä voimme olla toisillemme. 'Hyvä sinun on virnistellä',\najattelin hänestä, 'koko yön olet kiusannut minua oikuillasi, ja\nminun on huomenna oltava istunnossa'. 'Kyllä sinulla on hyvä', sanoi\nhän, eikä vain ajatellut, 'minä olen saanut valvoa koko yön lapsen\ntähden'. Nuo uudet hypnotismi-, mielisairaus- ja hysteerisyysteoriat\novat typeryyttä, eikä mitään joutavaa, vaan vahingollista, saastaista\ntyperyyttä. Vaimoni olisi Charcot [Charcot, Jean Martin, (1825-93),\nkuuluisa ranskalainen lääkäri, jonka hermosairaus- ja varsinkin\nhysteriateoriat aikoinaan herättivät suurta huomiota. Suom. muist.]\nvarmasti selittänyt hysteeriseksi ja minut epänormaaliksi ja olisi\nalkanut parannella. Eikä siinä kuitenkaan ollut mitään parannettavaa.\n\n\"Niin elimme alituisessa sumussa näkemättä sitä tilaa, missä olimme.\nJa ellei olisi tapahtunut niinkuin tapahtui, olisin elänyt siten\nvanhuuteen saakka, olisinpa kuollessani vielä ajatellut, että\nolen elänyt elämäni hyvin, en tosin kiitettävän hyvin, mutta en\nhuonostikaan elänyt, kuten kaikki elävät; en olisi havainnut sitä\npohjatonta onnettomuuden ja saastaisen valheen allikkoa, jossa olin\nrypenyt.\n\n\"Mutta me olimme kaksi toinen toistaan vihaavaa vankia, jotka oli\nkytketty kiinni toisiinsa, samalla kahleella, jotka myrkyttivät\ntoistensa elämän ja koettivat olla sitä näkemättä. En vielä silloin\ntiennyt, että sadasta avioliitosta on yhdeksänkymmentäyhdeksän\nsamanlaisia helvettejä kuin minunkin, ja ettei toisin voikaan olla.\nSilloin en vielä tiennyt sitä toisista enkä itsestäni\".\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ihmeellistä, millaisia yhtäläisyyksiä on oikealla ja väärälläkin\nelämällä! Sekin, että kun vanhemmat ovat tehneet elämän toisilleen\nsietämättömäksi, käyvät kaupunkiolosuhteet välttämättömiksi lasten\nkasvattamiselle, ja silloin tulee tarve siirtyä asumaan kaupunkiin\".\n\nHän vaikeni ja päästi pari kertaa omituisen äännähdyksensä, joka nyt\njo muistutti pidäteltyä nyyhkytystä. Tulimme asemalle.\n\n\"Paljonko kello on?\" kysyi hän.\n\nKatsoin; kello oli kaksi.\n\n\"Ettekö ole väsynyt?\" kysyi hän.\n\n\"En, mutta te ehkä olette?\"\n\n\"Minua ahdistaa. Kävelen hiukan, käyn juomassa vettä\".\n\nHän meni horjuen vaunun lävitse. Minä istuin yksin, miettien kaikkea,\nmitä hän oli minulle kertonut, ja vaivuin ajatuksiini, niin etten\nlainkaan huomannut, kun hän tuli takaisin toisesta ovesta.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\n\"Niin, minä aina kiihoitun\", alotti hän. \"Olen ajatellut paljon.\nKatsantokantani on moneen seikkaan nähden muuttunut, ja kaiken\ntahtoisin kertoa. No niin, muutimme kaupunkiin. Kaupungissa\nonnettomien ihmisten on helpompi elää. Kaupungissa ihminen voi elää\nsatavuotiaaksi, eikä siellä huomata, että hän aikoja sitten on\nkuollut ja maatunut. Ei ole aikaa tutkistella itseään, aina on niin\npaljon huolehtimista. Asiat, seuraelämä, terveys, taiteet, lasten\nterveys, niiden kasvatus. Milloin on otettava vastaan tämä tai tuo\nvieras, mentävä tuon tai tämän luo, milloin käytävä katsomassa tätä\ntai kuulemassa tuota. Sillä ainahan kaupungissa on joka hetkellä\njoku kuuluisuus, toisinaan kaksi tai kolmekin yht'aikaa, joita ei\nmillään ehdolla sovi jättää näkemättä tahi kuulematta. Milloin on\nparanneltava itseään, tätä tahi tuota, milloin on puuhaa opettajista,\nläksynvalmistajista, kotiopettajattarista, ja kuitenkin elämä on\ntyhjää tyhjempi. Sellaista elämää me vietimme -- emmekä kärsineet\nniin paljon yhdyselämästämme. Sitäpaitsi oli ensi aikoina hauskaa\npuuhaa -- sijoittuminen uuteen kaupunkiin, uuteen asuntoon, ja matkat\nkaupungista maalle ja maalta kaupunkiin.\n\n\"Niin elimme yhden talven, ja toisena talvena sattui tapaus,\nkenellekään huomaamaton, joka näytti sangen mitättömältä, mutta joka\nlopuksi johti siihen, mitä sitten tapahtui.\n\n\"Vaimoni oli sairas, ja lääkärit kielsivät häneltä synnyttämisen ja\nneuvoivat keinon. Minua se inhotti. Taistelin sitä vastaan, mutta\nhän piti ajattelemattomalla itsepintaisuudella puoliaan, ja minä\nmyönnyin; sian-elämän viimeinen puolustus -- lapset -- oli riistetty\nmeiltä, ja elämä kävi entistä saastaisemmaksi.\n\n\"Mushikalle, työmiehelle, lapset ovat tarpeellisia; vaikkakin hänen on\nvaikea elättää niitä, niin ne ovat kuitenkin tarpeen, ja siksi hänen\naviollisilla suhteillaan on puolustus. Mutta meille, 'ihmisille',\njoilla on lapsia, ovat enemmät lapset tarpeettomia, ne tietävät lisää\nhuolia, menoja, uusia kanssaperillisiä, ne ovat vaivaksi. Meidän\nsian-elämällemme ei ole minkäänlaista puolustusta. Me joko estämme\nkeinotekoisesti lasten sikiämisen tahi pidämme niitä onnettomuutena,\nvarattomuuden seurauksena, mikä on vieläkin saastaisempaa.\n\n\"Puolustusta ei ole, mutta me olemme langenneet niin siivosti, ettemme\nvoi käsittää mitään puolustusta tarvittavan.\n\n\"Suurin osa nykyistä sivistyneistöä harjoittaa tätä siveettömyyttä,\ntuntematta mitään tunnonvaivoja.\n\n\"Eikähän tunnonvaivoja voinutkaan olla, koska meidän oloissamme ei\nmitään omaatuntoa olekaan, paitsi, jos niin voi sanoa, yleisen\nmielipiteen ja rikoslain omaatuntoa. Mutta niitähän ei loukata,\nkumpaistakaan: yleisen mielipiteen vuoksi en tarvitse arkailla,\nkaikkihan niin tekevät -- niin Maria Pavlovna kuin Ivan Saharitsh.\nJa miksi saattaa maailmaan kerjäläisiä tahi riistää itseltään\nmahdollisuus ottaa osaa seuraelämään? Ei myöskään ole mitään syytä\narkailla rikoslain vuoksi tahi pelätä sitä. Raa'at rahvaantytöt\nja sotamiesten vaimothan ne vain heittävät lapsia lammikkoihin ja\nkaivoihin, heidät tietenkin on teljettävä tyrmään, mutta meillähän\nkaikki tapahtuu hyvissä ajoin ja siivolla tavalla.\n\n\"Niin elimme taas kaksi vuotta. Lääkäriheittiöiden neuvoma keino\nalkoi nähtävästi vaikuttaa: vaimoni pulskistui ja kaunistui kuin\nkesän viimeinen kauneus. Hän tunsi sen ja huolehti itsestään. Häneen\ntuli jonkinlaista uhmaavaa kauneutta, joka kiihdytti ihmisiä.\nHän oli kolmikymmenvuotias, synnytyksestä vapaa, hyvinsyötetty\nja ärtynyt nainen täydessä voimassaan. Hänen olemuksensa saattoi\nmiehet rauhattomiksi. Kun hän liikkui miesten joukossa, kiintyivät\nhäneen kaikkien katseet. Hän oli kauan aikaa paikoillaan\nseissyt, syötetty ajohevonen, joka on päästetty suitsista.\nSuitsia ei ollut minkäänlaisia, yhtä vähän kuin sellaisia on\nyhdeksälläkymmenelläyhdeksällä sadasta naisesta meidän piirissämme.\nJa minä tunsin että minuakin pelotti.\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nHän nousi yht'äkkiä ja siirtyi aivan ikkunan luo.\n\n\"Suokaa anteeksi\", virkkoi hän ja istui pari kolme minuuttia mitään\npuhumatta, tuijottaen ikkunaan. Sitten hän huoahti raskaasti ja tuli\ntaas istumaan vastapäätä minua. Hänen piirteensä olivat kokonaan\nmuuttuneet, katseensa oli surullinen, ja miltei kummallinen hymy\nkarehti hänen huulillaan.\n\n\"Olen hiukan väsynyt, mutta jatkan. Aikaa on vielä, ei vielä\nsarasta. No, niin\", alkoi hän taas, sytytettyään savukkeen. \"Hän\nkävi täyteläisemmäksi siitä pitäin kuin lakkasi synnyttämästä, ja\nhänen tautinsa -- alituinen huoli lasten tähden -- alkoi mennä\nohitse... ehkei juuri sitä, mutta hän ikäänkuin selvisi humalasta,\ntuli tajuihinsa ja näki ympärillään Jumalan maailman ja sen riemut,\njotka hän oli unohtanut, mutta jossa hän ei ollut osannut elää, --\nJumalan maailman, jota hän ei lainkaan käsittänyt. 'Kumpa vain en\npäästäisi käsistäni! Aika rientää, eikä tule takaisin!' Minusta\ntuntuu, että hän ajatteli tai pikemminkin tunsi niin, eikähän hän\nolisi voinut ajatella eikä tuntea toisin: hänet oli kasvatettu\nsiihen ajatukseen, että maailmassa vain yksi on jonkin arvoista --\nrakkaus. Hän joutui naimisiin, sai jotakin tästä rakkaudesta, joka\nei ainoastaan ollut kaukana siitä mitä oli luvattu, odotettu, mutta\njonka lisäksi tuli paljon pettymyksiä, kärsimyksiä ja vielä aivan\nodottamaton vaiva -- sellainen lapsijoukko! Tämä vaiva näännytti\nhänet. Ja nyt hän saikin avuliailta lääkäreiltä tietää, että voi olla\nlapsia saamattakin. Hän ilostui, koetteli sitä ja alkoi taas elää\nvain sille, mitä tunsi -- rakkaudelle. Mutta rakkaus turmeltuneen,\nmustasukkaisen ja aina ilkeän miehen kanssa ei enää ollut oikeaa.\nHänelle alkoi häämöttää jonkinlainen toinen, puhdas, uusi rakkaus;\nniin ainakin arvelin hänestä. Hän alkoi katsella ympärilleen,\nikäänkuin odottaen jotakin. Minä näin sen enkä voinut olla\nvapisematta.\n\n\"Sattui tuhkatiheään, että hän, kuten ainakin, keskustellessaan\nkanssani toisten välityksellä, s.o. puhuen sivullisten kanssa,\nmutta kohdistaen sanansa minuun, mainitsi rohkeasti, lainkaan\najattelematta, että hän tuntia aikaisemmin oli puhunut aivan\npäinvastoin, mainitsi puolivakavasti, että äidin huoli on -- petosta,\nettei kannata uhrata elämäänsä lapsilleen, kun on nuoruutta ja\nvoi nauttia elämästä. Hän huolehti lapsistaan vähemmin, ei enää\nniin rajattomalla antaumuksella kuin ennen, mutta alkoi hoidella\nitseään yhä enemmän, huolehti ulkonäöstään, vaikkakin salaillen\nsitä, huvitella, vieläpä kehittää itseään. Hän kävi taas innokkaasti\nkäsiksi pianonsoittoon, joka oli jäänyt häneltä aivan unohduksiin.\nSiitä saikin kaikki alkunsa.\"\n\nHän kääntyi taas ikkunaan päin, tuijottaen siihen väsynein katsein,\nmutta taas kohta, nähtävästi ponnistaen tahtoaan, jatkoi:\n\n\"No niin, sitten tuli tuo mies...\"\n\nHän siirtelihen ja tuhautti pari kertaa nenäänsä omituisella\ntavallaan.\n\nNäin, että hänen oli tuskallista mainita, muistella tuota miestä,\npuhua hänestä. Mutta hän pakotti itseään, ja ikäänkuin mursi sulun,\njoka oli hänen tiellään, ja jatkoi päättävästi:\n\n\"Hän oli kurja mies, minun silmissäni, minun arviointini mukaan. Ei\nsuinkaan sen merkityksen tähden, mikä hänelle tuli minun elämässäni,\nmutta siksi, että hän todella oli sellainen. Se, että hän oli huono\nihminen, todistaa vain, miten syyntakeeton vaimoni oli. Ellei tuo\nmies, niin joku toinen, niin olisi ehdottomasti käynyt!\"\n\nHän vaikeni taas hetkeksi.\n\n\"Hän oli musiikkimies, viuluniekka; ei ammattilainen, mutta\npuoliammattilainen, puolijulkinen henkilö. Hänen isänsä,\ntilanomistaja, oli isäni naapuri. Isä menetti omaisuutensa, ja lapset\n-- niitä oli kolme poikaa -- etsivät itselleen toimen; yksi heistä,\nnuorin, juuri tämä, joutui ristiäitinsä hoiviin Pariisiin. Siellä\nhänet pantiin konservatorioon musikaalisten lahjojensa tähden, ja hän\npääsi sieltä viulutaiturina ja esiintyi konserteissa. Ihmisenä hän\noli...\" hän ei jatkanut lausettaan, nähtävästi jottei olisi sanonut\nhänestä pahaa, vaan sanoi nopeasti. \"No niin, enhän tiedä, miten hän\nsen jälkeen eli, tiedän vain, että hän tänä vuonna ilmestyi Venäjälle\nja tuli minun luokseni.\n\n\"Mantelinmuotoiset, kosteat silmät, punaiset, hymyilevät huulet,\nvahatut pikkuviikset, tukka tuoreimman kuosin mukaisesti kammattu,\npuku kuosikas, kasvot typeränsievät -- sellaiset, joista naiset\nsanovat: ei hullumpi -- ruumiinrakenne heikko, vaan ei silti\nepämuodostunut, istuinseutu sangen voimakkaasti kehittynyt,\nkuten naisilla, kuten hottentoteilla, sanotaan. Myöskin\nhottentottien sanotaan olevan musikaalisia. Tuttavallisuuksiin\npyrkivä niin suuressa määrin kuin mahdollista, mutta tarkkavainuinen\nja aina valmis pysähtymään vähäisimmänkin esteen tiellä,\nulkonaisen arvokkuuden vaatimuksia noudattava, nappikengissään,\nloistavan värisissä kaulahuiveissa ja kaikessa muussa\npariisilaisvivahdus, jonka ulkomaalaiset Pariisissa omaksuvat ja joka\nuutuuden-erikoisuudellaan aina vaikuttaa naisiin. Käyttäytymisessä ja\npuhetavoissa teennäinen, ulkonainen hilpeys. Tuo tapa, tiedättehän,\npuhua kaikesta vihjauksin ja katkolausein, ikäänkuin toinen\nluonnollisestikin kaiken tietäisi, muistaisi ja voisi itse täydentää.\n\n\"Tämä mies se musiikkineen oli kaiken aiheena. Oikeudessa asia\nesitettiin siten, että kaikki oli tapahtunut mustasukkaisuudesta.\nEi ollut niin mitään, tahi eipä niinkään, ettei mitään ollut, mutta\nei siinä mielessä. Oikeudessa päätettiinkin, että minä olin petetty\naviomies ja tein murhan puolustaessani loukattua kunniaani (niinhän\nse on heidän kielellään). Ja siitä syystä minut vapautettiin. Koetin\noikeudessa selvittää syitäni, mutta he käsittivät sen siten, että\ntahdoin puhdistaa vaimoni.\n\n\"Hänen suhteillaan tähän soittajaan, millaiset ne olivatkin, ei ollut\nminulle mitään varsinaista merkitystä, eikä hänelle itsellekään.\nRatkaiseva merkitys oli sillä, mistä olen teille kertonut, minun\nsikamaisuudellani. Kaikki tapahtui siksi, että meidän välillämme\noli tuo kauhea kuilu, josta teille puhuin, tuo katkeamaisilleen\njännitetty viha toisiamme kohtaan, jonka vallitessa ensimäinen aihe\nriitti aikaansaamaan lankeamisen. Riitamme olivat viime aikoina\njotakin kerrassaan hirveätä ja koskivat erikoisen tuskallisesti, ja\nniiden välillä purkautui eläimellinen intohimomme ilmoille aivan\nerikoisen kiihkeänä.\n\n\"Ellei tämä mies olisi tullut, niin joku toinen. Ellei\nmustasukkaisuus, niin jokin toinen aihe. Minä vakuutan, että kaikki\naviomiehet, jotka elävät siten, kuin minä elin, rupeavat ehdottomasti\nirstailemaan tahi eroavat vaimoistaan tahi surmaavat itsensä tai\nvaimonsa, kuten minä tein. Jos on joku, jonka ei ole niin käynyt,\non se perin harvinainen poikkeustapaus. Minäkin, ennenkuin lopetin\nsiten, kuin lopetin, olin useita kertoja tekemäisilläni itsemurhan,\nja vaimonikin otti useita kertoja myrkkyä\".\n\n\n\n\nXX.\n\n\n\"Sellaista oli vähän ennen loppua.\n\n\"Välillämme vallitsee jonkinlainen aselepo, eikä ole mitään syytä sitä\nrikkoa; satun mainitsemaan, että jokin koira on näyttelyssä saanut\nmitalin. Vaimoni väittää: ei mitalia, vaan kiitoslauseen. Riita\nalkaa. Tarraudumme asiasta toiseen, syydämme soimauksia: 'tiesihän\ntuon, aina sama juttu', 'minä siis valehtelen!...' Tunnen että taas\nalkaa kauhea riita, jolloin tekisi mieli tappaa itsensä tahi hänet.\nTiedän, että se heti alkaa, ja pelkään sitä kuin tulta, ja siksi\ntahtoisin hillitä itseni, mutta kiukku valtaa koko olemuksen. Hän --\nsamassa, vieläkin pahemmassa tilassa, sinkauttaa takaisin jokaisen\nsanani, antaen niille valheellisen merkityksen; jokainen hänen\nsanansa huokuu myrkkyä; mihin hän tietää kipeimmin koskevan, sinne\nhän survaisee. Jatkuu -- kiihtyy. Huudan: 'vaikene!' tahi jotakin\nsentapaista. Hän ryntää ulos huoneesta, juoksee lastenhuoneeseen.\nMinä koetan pidättää häntä sanoakseni sanottavani loppuun ja tartun\nhänen käsivarteensa. Hän teeskentelee tuntevansa kipua ja huutaa:\n'lapset, isänne lyö minua!' Minä huudan: 'älä valehtele!' -- 'Eikä\ntämä ole ensimäinen kerta!' huutaa hän tahi jotakin samantapaista.\nLapset juoksevat hänen luokseen. Hän rauhoittaa heitä. Minä sanon:\n'älä teeskentele!' Hän: 'sinä näet kaikessa vain teeskentelyä; sinä\ntapat ihmisen ja sanot sitten että hän teeskentelee. Nyt ymmärrän\nsinut. Sitä sinä vain tahdotkin!' -- 'Kunpa läkähtyisit siihen\npaikkaan!' huudan minä. Muistan vielä, kuinka kauhistuin sanottuani\nnuo hirveät sanat. En olisi voinut ajatellakkaan voivani päästää\nsuustani niin kauheita, raakoja sanoja, ja ihmettelen, kuinka tulin\nne sanoneeksi. Sanoin ja juoksin työhuoneeseeni, heittäydyin sohvalle\nja aloin polttaa. Kuulen hänen menevän eteiseen ja valmistautuvan\nuloslähtöön. Kysyn: 'minne menet?' Hän ei vastaa. 'Menköön vaikka\nhiiteen', sanon itsekseni, palatessani työhuoneeseen, menen taasen\npitkäkseni ja sytytän savukkeen. Mieleeni tulee tuhansia erilaisia\nsuunnitelmia, miten kostaa hänelle, miten päästä hänestä, ja kuinka\nsovittaa kaiken ja järjestää, kuten mitään ei olisi tapahtunut.\nAjattelen, poltan, poltan. Ajattelen lähteä pois hänen luotaan,\npaeta, matkustaa Amerikkaan! Joudun niin pitkälle, että ajattelen,\nkuinka pääsen hänestä eroon ja kuinka ihanalta se tuntuu, kuinka otan\ntoisen, kauniin naisen, aivan uuden. Pääsen siten, että hän kuolee,\ntahi siten, että otan avioeron, ja mietin, kuinka sen tekisin. Näen,\nettä kuljen harhapoluilla, että ajattelen muuta kuin mitä pitäisi\najatella, mutta, jotten näkisi ajattelevani tarpeettomia, siksi\npoltan.\n\n\"Mutta kodissa kulkee elämä rataansa. Luokseni tulee kotiopettajatar,\nkysyy: 'missä rouva on? milloin tulee?' Palvelija kysyy: 'onko\nkatettava teepöytä?' Menen ruokasaliin; lapset, varsinkin vanhimmat,\nLisa, joka jo ymmärtää asioita, katsovat minuun kysyvästi,\npahansuovasti. Juomme teen vaitiollen. Häntä ei vielä kuulu. Niin\nkuluu koko ilta -- hän ei ole tullut, ja kaksi tunnetta vuorottelee\nsielussani: suuttumus häneen siitä, että hän kiusaa minua ja lapsia\npoissaolollaan, joka päättyy siihen, että hän kuitenkin taas palaa,\nja pelko siitä, että hän ei tulekaan ja tekee jotakin itselleen.\nTahtoisin mennä etsimään häntä. Mutta mistä? Hänen sisarensa luotako?\nMutta olisihan tyhmää mennä kysymään. Olkoon Herran huomassa. Jos hän\ntahtoo kiusata, niin kiusaantukoon itsekin. Hän kai vain odottaakin,\nettä tulisin häntä hakemaan. Ja seuraavalla kerralla on vieläkin\npahempaa. Mutta ellei hän olekaan sisarensa luona, vaan tekee tahi jo\non tehnyt jotakin itselleen!... Kello lyö yksitoista, kaksitoista.\nEn mene makuuhuoneeseen -- tyhmäähän olisi yksin maata ja odottaa --\nvaan paneudun pitkäkseni siihen, niissä olen. Tahdon tehdä jotakin,\nkirjoittaa kirjeen, lukea, mutta en voi mitään. Istun yksinäni\ntyöhuoneessani, kiusaudun, suututtelen, kuuntelen. Kolme, neljä --\nhän on yhä poissa. Aamupuolella nukahdan. Herään -- hän ei ole tullut.\n\n\"Kaikki kotona käy tavallista kulkuaan, mutta kaikki ovat neuvottomina\nja katsovat minuun kysyvästi ja moittivasti, arvellen kaiken\njohtuneen minusta. Ja minussa taistelevat keskenään suuttumus siitä,\nettä hän kiusaa minua, ja levottomuus hänen tähtensä.\n\n\"Kello yhdentoista tienoissa aamulla tulee hänen sisarensa hänen\nlähettämänään. Alkaa tavallinen laulu: 'hän on kauheassa tilassa.\nMitä tämä oikeastaan on? Mutta eihän mitään ole tapahtunut!' Puhun\nhänen mahdottomasta luonteestaan ja vakuutan, etten ole tehnyt mitään.\n\n\"'Mutta eihän asia voi näilleenkään jäädä', sanoo sisar.\n\n\"'Hänen asiansa, eikä minun', selitän. 'Minä en astu ensimäistä\naskelta. Jos tuli ero, niin erotaan.'\n\n\"Kälyni poistuu toimittamattomin asioin. Olin urheasti sanonut, etten\nastu ensimäistä askelta; mutta kun hän oli mennyt ja minä tulin\nhuoneestani ja näin lapset surkeina, peloissaan, olin jo valmis\nastumaan ensimäisen askeleen. Tekisin sen mielellänikin, mutta en\ntiedä miten. Taas kävelen, tupakoin, juon aamiaispöydässä viinaa ja\nviiniä -- ja pääsen siihen, mihin itsetiedottomasti pyrin: en näe\nasemani typeryyttä, mielettömyyttä.\n\n\"Kello kolmen tienoissa hän tulee. Ei puhu mitään nähdessään minut.\nAjattelen, että hän on leppynyt, alan puhua, että kiihdyin hänen\nsoimauksistaan. Hänen ilmeensä on yhä jäykkä ja hirveän kiusaantunut,\nja hän sanoo, ettei tullut selityksille, vaan ottamaan lapset\nmukaansa, ja ettemme voi elää yhdessä. Sanon, etten minä ole\nsyyllinen, vaan että hän saattoi minut raivoihini. Hän luo minuun\nankaran, ylpeän katseen ja sanoo: 'Älä puhu enempää, sinä kadut.'\nSanon hänelle, etten kärsi ilveilyä. Silloin hän kirkaisee jotakin,\njosta en saa mitään selvää, ja juoksee omaan huoneeseensa. Avain\nkilahtaa: hän on lukinnut oven. Kolkutan -- ei vastausta, ja poistun\nkiukuissani. Puolen tunnin kuluttua Lisa syöksyy itkien luokseni.\n'Mitä? Onko tapahtunut jotakin?' - 'Äidin huoneesta ei kuulu mitään.'\nMenemme. Tempaisen ovesta kaikin voimin. Salpa oli työnnetty huonosti\nkiinni, ja molemmat ovenpuoliskot lentävät auki. Menen vuoteen luo.\nVaimoni makaa hervottomana, alushameisillaan ja pitkävartiset kengät\njalassa. Pöydällä oli tyhjä opiumipullo. Saamme hänet virkoamaan.\nKyyneliä ja taas sovinto. Ei sovintoa: kummankin sielussa on yhä\nentinen viha toistaan kohtaan ja lisänä tämän viimeisen synnyttämä\nkatkeruus, jonka kumpikin panemme toisemme tiliin. Mutta täytyyhän\ntämä jotenkuten lopettaa, ja niin jatkuu elämä taas entiseen\ntapaansa. Ja sellaisia ja sitäkin pahempia riitoja oli lakkaamatta,\njoskus kerran viikossa, toisinaan kerran kuussa, väliin joka päivä.\nYhä samanlaista. Kerran otin jo ulkomaanpassin -- riitaa oli kestänyt\nkaksi päivää. Mutta sitten taas puolinainen selittely, puolinainen\nsovinto -- ja minä jäin.\"\n\n\n\n\nXXI.\n\n\n\"Sellaiset olivat suhteemme, kun tuo toinen mies ilmestyi. Hän saapui\nMoskovaan -- hänen nimensä on Truhatschevski -- ja tuli tapaamaan\nminua. Tuli kerran aamulla. Otin hänet vastaan. Olimme joskus\nsinutelleet toisiamme. Hän luovi 'teidän' ja 'sinun' välillä, pyrkien\nkuitenkin 'sinua' kohti, mutta minä ohjasin suoraan 'teihin', ja\nhän alistui kohta. Heti ensi silmäykseltä tunsin vastenmielisyyttä\nhäntä kohtaan. Mutta -- kummallista! -- jokin ihmeellinen, kohtalokas\nvoima esti minua työntämästä häntä luotani, loitontamasta, ja pakotti\nminua lähentämään häntä itseeni. Olisinhan perin mutkattomasti voinut\npuhella hänen kanssaan kylmänlaisesti, sanoa hyvästi, esittelemättä\nhäntä vaimolleni. Mutta eipähän, tulin kuin vartavasten puhuneeksi\nhänen soitostaan, mainitsin kuulleeni, että hän oli heittänyt\nviulunsoiton. Hän vastasi että hän, päinvastoin, nyt soitti enemmän\nkuin ennen. Muisteli, että minäkin soittelin ennen. Vastasin, etten\nsoita enää, mutta että vaimoni soittaa hyvin. Merkillistä! Suhteeni\nhäneen tapaamisemme ensimäisenä päivänä, ensimäisellä hetkellä oli\nsellainen, kuin se voi olla vasta kaiken sen jälkeen, mitä tapahtui.\nSiinä oli jotakin pingoittunutta: tarkkasin jokaista hänen ja itseni\nlausumaa sanaa ja annoin niille tärkeän merkityksen.\n\n\"Esittelin hänet vaimolleni. Heti sukeutui keskustelu musiikista ja\nhän tarjoutui avuliaasti soittamaan vaimoni kanssa. Vaimoni, kuten\naina viime aikoina, esiintyi sangen viehkeästi ja miellyttävästi,\noli levottomuutta herättävän kaunis. Vieras selvästikin miellytti\nhäntä kohta ensi näkemältä. Sitäpaitsi hän ilostui siitä, että saisi\ntilaisuuden yhteissoittoon viulun kanssa, mistä hän tavattomasti\npiti, niin että oli palkannut sitävarten viulunsoittajan teatterista;\ntuo ilo kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta katsahtaessaan minuun hän\nheti oivalsi, mitä mielessäni liikkui, ja hänen ilmeensä muuttui,\nja niin alkoi molemminpuolisen pettämisen näytteleminen. Hymyilin\nystävällisesti ja koetin näyttää olevani erittäin mielissäni.\nHän, silmäillen vaimoani sillä tavalla kuin kaikki siveettömät\nmiehet silmäilevät kauniita naisia, tekeytyi ikäänkuin hänen\nmielenkiintonsa olisi ollut pelkästään keskusteluaineessa, joka ei\nvähäistäkään kiinnittänyt hänen mieltään; vaimoni koetti näyttää\nvälinpitämättömältä, mutta minun teeskennelty mustasukkaisen-hymyni,\njonka hän sangen hyvin tunsi, ja toisen himokkaat silmäykset\ntekivät hänet levottomaksi. Näin, että hänen silmiinsä tuli heti\nensi kohtaamisen aikana kiihkeä loiste ja että heidän välillään,\nluultavasti mustasukkaisuuteni vaikutuksesta, näytti syntyvän\nkuin sähkövirta, joka teki heidän katseensa ja hymynsä sävyn\nsamanlaiseksi. Vaimoni punastui -- vieras punastui. Hän hymyili --\nvieraskin hymyili. Haasteltiin musiikista, Pariisista, kaikenlaisista\njoutavuuksista. Truhatschevski nousi lähteäkseen ja jäi seisomaan,\nhymyillen, painaen hattuaan vapisevaa reittään vasten, katsoen\nvuoroon vaimooni, vuoroon minuun, ikäänkuin odottaen, mitä teemme.\nMuistan sen hetken erikoisen hyvin siksi, että sillä hetkellä olisin\nvoinut olla kutsumatta häntä, ja silloin ei olisi mitään tapahtunut.\nMutta minä katsahdin häneen, katsahdin vaimooni. 'Äläpäs luule,\nettä olen mustasukkainen', sanoin ajatuksissani vaimolleni, 'tahi\nettä pelkään sinua', sanoin ajatuksissani vieraalleni ja pyysin\nhäntä tuomaan jonakin iltana viulun mukaansa ja soittamaan vaimoni\nkanssa. Vaimoni katsahti hämmästyneenä minuun, punastui ja, ikäänkuin\npelästyen, rupesi estelemään, selittäen, ettei hän soita kyllin\nhyvin. Hänen estelemisensä suututti minua, ja minä kehoittelin yhä\ninnokkaammin. Muistan sen omituisen tunteen, joka valtasi minut\nkatsoessani hänen niskaansa, kaulaansa, jonka valkoinen hipiä\njyrkästi erottautui mustasta jakaukselle kammatusta tukastaan, hänen\nmennessään luotamme ponnahtelevin, lintumaisin askelin. Minun täytyi\ntunnustaa itselleni, että tuon miehen läsnäolo kiusasi minua. Minun\nvallassani on, ajattelin, toimittaa niin, etten milloinkaan enää näe\nhäntä. Mutta sittenhän vain tunnustaisin pelkääväni häntä! Ei, minä\nen pelkää häntä. Se olisi liian alentavaa, puhuin itselleni. Ja vielä\neteisessä, tietäen vaimoni kuulevan, kehoitin häntä tulemaan jo tänä\niltana viuluineen. Hän lupasi tulla ja lähti.\n\n\"Illalla hän tuli viuluineen, ja he soittelivat. Mutta kesti jonkun\naikaa, ennenkuin soittaminen luonnistui, -- ei ollut niitä nuotteja,\njoita hän tarvitsi, ja niitä kappaleita, joita oli, ei vaimoni\nosannut soittaa valmistelematta. Minä rakastan suuresti musiikkia\nja avustin heitä laittamalla kuntoon nuottitelinettä ja kääntämällä\nlehteä. He soittivat joitakuita 'sanattomia lauluja' ja erään\nMozartin sonaatin. Truhatschevski soitti erinomaisesti: hänellä oli\nsuuressa määrin sitä, mitä sanotaan soinnuksi. Senlisäksi hänellä\noli hienostunut, jalo maku, mikä ei ollut ensinkään ominaista hänen\nluonteelleen.\n\n\"Hän oli tietenkin aika tavalla etevämpi vaimoani ja auttoi tätä,\nsamalla kuitenkin kohteliaasti kehuen hänen soittoaan. Hänen\nkäytöksensä oli moitteeton. Vaimoni näytti olevan kiintynyt vain\nmusiikkiin ja oli sangen teeskentelemätön ja luonnollinen. Minä,\nvaikkakin koetin näyttää olevani innostunut musiikkiin, kärsin koko\nillan mustasukkaisuuden tuskia.\n\n\"Kohta ensi hetkellä, kun hänen ja vaimoni katseet kohtasivat\ntoisensa, näin että eläin, joka asui heissä molemmissa, vastoin\nkaikkia tilanteen ja seurapiirin sovinnaissääntöjä, kysyi: 'voiko?'\nja vastasi: 'kyllä, kernaasti'. Huomasin, ettei hän ollut mitenkään\nodottanut kohtaavansa vaimossani, moskovalaisessa säätyläisnaisessa,\nniin ihastuttavaa naista, ja oli siitä iloinen. Iloinen siksi, ettei\nhänellä ollut pienintäkään pelkoa siitä, että tämä ei _suostuisi_.\nKysymys oli vain siitä, ettei sietämätön aviomies häiritsisi. Jos\nolisin itse ollut puhdas, en olisi sitä ymmärtänyt, mutta minä,\nkuten useimmat muut, olin ajatellut naisista samoin, ennenkuin\nmenin naimisiin, ja siksi hänen sielunsa oli minulle kuin avoin\nkirja. Erikoisesti kärsin siitä, että selvästi tajusin, ettei\nhän tuntenut minua kohtaan muuta kuin alituista vihamielisyyttä,\njonka vain silloin tällöin keskeyttivät tottumukseksi käyneet\naistillisuudenpuuskat, mutta tämä mies -- sekä ulkonaisen\nhienostuneisuutensa ja uutuutensa että varsinkin kieltämättömän\nmusikaalisen lahjakkuutensa avulla, lähentymisen, jonka yhteissoitto\nsai aikaan, sen vaikutuksen avulla, joka musiikilla, erittäinkin\nviulunsoitolla on tunteikkaihin luonteisiin, -- varmasti, ilman\npienintäkään epäilystä, ei ainoastaan miellyttäisi, vaan voi saada\nvaimon kokonaan valtoihinsa, mielensä mukaan muokata ja muuntaa\nhänet, tehdä hänestä mitä suinkin haluaisi. Näin sen selvästi ja\nkärsin hirvittävästi. Mutta siitä huolimatta, tahi ehkä juuri\nsenvuoksi, jokin voima pakotti minut vastoin tahtoani olemaan hänelle\nperin kohtelias, eikä vain kohtelias, vaan suorastaan ystävällinen.\nVaimoni ja hänen tähtensä tein sen näyttääkseni, etten pelännyt\nhäntä, ja itseni tähden ehkä pettääkseni itseäni, -- en tiedä, mutta\nkohta ensi tapaamisestani lähtien tunsin, etten voinut olla vilpitön.\nMinun oli pakko, jotten olisi haluani noudattaen heti tappanut häntä,\ntekeytyä ystävälliseksi. Juotin hänelle aamiaispöydässä kalliita\nviinejä, ihastelin hänen soittoaan, puhuessani hymyilin hänelle mitä\nherttaisimmin ja kutsuin hänet seuraavaksi sunnuntaiksi päivälliselle\nja soittamaan vielä vaimoni kanssa. Sanoin kutsuvani joitakuita\ntuttavianikin, musiikin ihailijoita, kuulemaan hänen soittoaan. Niin\npäättyi se vierailu\".\n\nPosdnishev muutti asentoaan ankaran kiihtymyksen vallassa ja päästi\ntaas ominaisen äännähdyksensä.\n\n\"Oli aivan ihmeellistä, kuinka tuon miehen läsnäolo vaikutti minuun\",\njatkoi hän, kyeten nähtävästi vain vaivoin pysymään tyynenä. \"Tulen\ntoisena tahi kolmantena päivänä senjälkeen kotiin näyttelystä, astun\neteiseen ja tunnen yht'äkkiä jotakin raskasta, ikäänkuin kiven,\nlaskeutuvan sydämelleni enkä voi selittää itselleni, mitä se on.\nMennessäni eteisen poikki olin huomannut jotakin, mikä muistutti\nminulle hänestä. Vasta työhuoneeseen tultuani tajusin, mitä se\noli, ja menin takaisin eteiseen tarkistaakseni huomioni. En ollut\nerehtynyt, siellä riippui hänen viittansa. Kuosin mukainen viitta.\n(Kaiken, mikä koski häntä, vaikka en selvittänytkään itselleni, minä\npanin tarkoin merkille.) Ajattelen: niinpä niin, hän on täällä.\nMenen saliin, en vierashuoneen vaan lasten lukuhuoneen lävitse.\nLisa, tyttäreni, istuu kirjan ääressä, ja pöydän luona lapsenhoitaja\npienimmän kanssa leikittelee jollakin kannella. Salin ovi oli\nraollaan ja sieltä kuulen tasaisia arpeggiolyöntejä ja hänen ja\nvaimoni äänen. Koetan kuunnella, mutta en eroita sanoja. Soinnut\npianolla ovat nähtävästi vain tarkoitetut estämään heidän puhettaan,\nsuuteloita ... ehkä kuulumasta. Hyvä Jumala, mikä silloin heräsi\nminussa! Mitä kuvailinkaan mielessäni! Kun vain muistelenkin petoa,\njoka silloin heräsi sielussani, niin minua hirvittää! Sydämeni tuntui\npuristuvan kokoon, lakkasi hetkeksi sykkimästä ja alkoi sitten\nvimmatusti takoa. Voimakkain tunteeni oli, kuten aina suuttumuksen\nhetkinä, sääli itseäni kohtaan. Lasten aikana! hoitajan aikana!\najattelin. Olin varmaan kauhean näköinen, sillä Lisakin katsoi minuun\noudosti. Mitä minun oli tekeminen? Menisinkö sisään? En voi: teen\nvielä Herra tiesi mitä. Mutta poistuakaan en voi. Hoitaja katsoo\nminuun, kuten ymmärtäisi asemani. En voi muuta kuin mennä sisään,\npäätin, ja avasin nopeasti oven. Truhatschevski istui pianon ääressä\nja soinnutteli arpeggioitaan ylöspäin taivutetuilla, pitkillä,\nvalkoisilla sormillaan. Vaimoni seisoi pianon kulmassa avattujen\nnuottilehtien ääressä. Hän ensimäisenä näki tahi kuuli, kun tulin, ja\nkatsahti minuun. Joko hän pelästyi ja tekeytyi rauhalliseksi tahi ei\ntodellakaan pelästynyt mutta hän ei vavahtanut eikä liikahtanutkaan,\nvaan ainoastaan punastui, sitäkin vasta hetkisen kuluttua.\n\n\"'Olenpa iloinen, että tulit; emme ole voineet päättää, mitä me\nsunnuntaina soittaisimme', sanoi hän sellaisella sävyllä, jota ei\nolisi käyttänyt, jos olisimme olleet kahden. Tämä ja se, että hän\nsanoi 'me' puhuessaan itsestään ja Truhatschevskista, suututti minua.\nTervehdin ääneti.\n\n\"Truhatschevski puristi kättäni ja alkoi heti, kuten minusta näytti,\nivallisesti hymyillen selittää, että hän oli tullut tuomaan nuotit\nsunnuntaista soittoa varten ja että he eivät olleet päässeet\nyksimielisyyteen siitä, mitä olisi soitettava: vaikeampaako,\nklassillista, nimittäin Beethovenin viulusonaatti, vaiko\npikkukappaleita. Tämä kaikki oli niin luonnollista ja yksinkertaista,\nettei ollut mitään, mihin olisi voinut takertua, mutta kuitenkin näin\nja olin varma siitä, että se oli valhetta ja että he olivat sopineet\nkeskenään, miten pettäisivät minua.\n\n\"Kiusallisimpia seikkoja mustasukkaiselle (ja niitähän ovat meidän\nyhteiskunnassamme kaikki) ovat määrätyt seuraelämän säännöt, jotka\nsuovat miehelle ja naiselle tilaisuuden mitä läheisimpään ja\nvaaralliseen kosketukseen keskenään. Narrina pidettäisiin sitä, joka\nyrittäisi vastustaa lähentymistä tanssiaisissa, lääkärin ja hänen\nnaispotilaansa keskinäistä läheisyyttä, lähentymistä taiteen --\nmaalaustaiteen ja erittäinkin musiikin -- harjoittamisessa. Kaksi\nihmistä harjoittaa kahden taiteista jalointa -- soitantoa; siinä on\nvälttämätöntä jonkinlainen läheisyys; eikä sellaisessa lähentymisessä\nole mitään moitittavaa. Vain typerä, mustasukkainen aviomies voi\nsiinä nähdä jotakin paheksuttavaa. Ja kuitenkin kaikki tietävät,\nettä juuri näiden toimien avulla, erittäinkin musiikin, tapahtuvat\nuseimmat huorinteot meidän yhteiskunnassamme.\n\n\"Hämmennys, joka kuvastui kasvoissani, sai nähtävästi heidätkin\nhämilleen: en saanut hyvään aikaan sanaakaan suustani. Olin kuin\nsuu alaspäin käännetty pullo, josta vesi ei pääse juoksemaan pois\nsentähden, että pullo on liian täysi. Minun teki mieleni herjata\nhäntä, ajaa hänet tiehensä, mutta tunsin, että minun taas täytyi olla\nhäntä kohtaan rakastettava ja ystävällinen. Niin teinkin. Tekeydyin\nikäänkuin olisin hyväksynyt kaiken, taaskin tuon kummallisen tunteen\nvaikutuksesta, joka pakotti minut osoittamaan hänelle sitä suurempaa\nystävällisyyttä, mitä enemmän hänen läsnäolonsa minua kiusasi. Sanoin\nhänelle, että luotan hänen makuunsa ja neuvoin vaimoni tekemään\nsamoin. Hän viipyi vielä niin kauan, kuin oli välttämätöntä sen\nepämiellyttävän tunnelman haihduttamiseksi, jonka minun odottamaton\ntuloni, saikähtynyt ilmeeni ja äänettömyyteni oli aikaansaanut, ja\npoistui sitten, kun muka oli päätetty, mitä huomenna soitettaisiin.\nMutta minä olin vakuutettu siitä, että siihen verraten, mikä heidän\nmieltään oli kiinnittänyt, oli kysymys siitä, mitä soitettaisiin,\nheille täysin yhdentekevä.\n\n\"Saattelin hänet erinomaisen kohteliaasti eteiseen. (Kuinkapa en\nolisi saattanut miestä, joka oli tullut häiritsemään ja tuhoamaan\nkokonaisen perheen onnea!) Puristin tavattoman ystävällisesti hänen\nvalkoista, pehmeää kättään.\"\n\n\n\n\nXXII.\n\n\n\"Koko sinä päivänä en puhunut vaimoni kanssa, -- en voinut. Hänen\nläheisyytensä synnytti minussa sellaisen vihan häntä kohtaan, että\npelkäsin itseäni. Päivällispöydässä hän lasten aikana kysyi minulta,\nmilloin matkustan. Minun oli seuraavalla viikolla matkustettava\nmaalle piirineuvoston istuntoon. Sanoin milloin aion lähteä. Hän\nkysyi, enkö tarvitsisi mitään matkalle. En vastannut mitään, istuin\nääneti päivällisen loppuun ja ääneti menin työhuoneeseeni. Viime\naikoina hän ei milloinkaan tullut luokseni huoneeseeni, varsinkaan\ntähän aikaan. Makaan työhuoneessani ja kiukkuilen. Yht'äkkiä kuulen\ntutun käynnin. Ja mieleeni pyrkii kauhea ilkeä ajatus, että hän,\nkuten Urian vaimo, tahtoo peittää jo tekemänsä rikoksen ja senvuoksi\ntulee näin tavattomaan aikaan luokseni. 'Tuleekohan hän vain tänne!'\najattelin, kuunnellen hänen läheneviä askeliaan. 'Jos tulee, niin\nolen siis oikeassa.' Ja sielussani herää kuvaamaton viha häntä\nkohtaan. Askeleet lähenevät yhä. Ehkä menee ohitse, saliin. Ei, ovi\nnarahtaa ja kynnykselle ilmestyy hänen kookas, kaunis vartalonsa.\nHänen kasvonsa, silmänsä ovat arat ja mielistelevät, minkä hän tahtoo\nsalata, mutta minkä kuitenkin näen, ja tiedän, mitä se merkitsee.\nOlin miltei tukehtua, niin kauan pidätin hengitystäni, ja yhä katsoen\nhäneen etsin käsiini savukekotelon ja sytytin savukkeen.\n\n\"'Mitä tuo on, tulen istumaan luoksesi hetkeksi, ja sinä alat\ntupakoida', sanoi hän ja istuutui viereeni sohvalle kallistuen\npuoleeni. Minä siirryin syrjemmälle, välttäen koskettamasta häneen.\n\n\"'Näen, että olet tyytymätön siitä, että aion soittaa sunnuntaina',\nsanoi hän.\n\n\"'En ole lainkaan tyytymätön', vastasin.\n\n\"'Mutta näenhän sen.'\n\n\"'Oletpa tarkkanäköinen. Minä en näe mitään muuta kuin että sinä\nkäyttäydyt kuin ilonainen... Sinua vain kaikki kunnottomuus\nmiellyttää, mutta minua se kauhistuttaa.'\n\n\"'Jos sinä rupeat räyhäämään kuin mikäkin rantajätkä, niin minä menen\ntieheni.'\n\n\"'Mene, mutta tiedä se, että ellet sinä pidä perheen kunniaa arvossa,\nniin minä en pidä sinua minkään arvoisena (hiisi sinut periköön!),\nvaan perheen kunnia!'\n\n\"'Mitä, mitä nyt?'\n\n\"'Mene tiehesi, Jumalan tähden, mene!'\n\n\"Joko hän sitten teeskenteli, ettei käsittänyt, mitä tarkoitin, tahi\nei todellakaan käsittänyt, mutta hän loukkaantui ja suuttui kovasti.\nHän nousi, mutta ei poistunut, vaan pysähtyi keskelle huonetta.\n\n\"'Sinä olet käynyt aivan mahdottomaksi', alkoi hän. 'Ihmisen kanssa,\njolla on tuollainen luonne, ei enkelikään voisi elää.' Ja koettaen\nkuten aina, loukata minua mahdollisimman kipeästi, hän huomautti\nkäytöksestäni hänen sisartaan kohtaan (olin kerran vimmoissani ollut\nkarkea hänen sisarelleen). Hän tiesi, että se koski minuun, ja siksi\niski minua siihen kohtaan. 'Tämän jälkeen ei mikään tekosi voi minua\nenää kummastuttaa', päätti hän.\n\n\"'Niin, niin, nyt sinä loukkaat, halvennat, häpäiset minua, ja minussa\ntaaskin on syy', ajattelin, ja yht'äkkiä minut valtasi niin kiihkeä\nviha häntä kohtaan, jollaista milloinkaan ennen en ollut tuntenut.\n\n\"Minut valtasi ensi kerran halu ilmaista vihaani fyysillisesti.\nPonnahdin pystyyn ja syöksyin hänen luokseen; mutta samassa\nsilmänräpäyksessä kuin hypähdin seisoalleni, tajusin vihani ja kysyin\nitseltäni: 'onko edullista antautua tämän tunteen valtaan?' ja heti\nvastasin, että se olisi edullista, että se säikähdyttäisi häntä, ja\naloin heti, sensijaan että olisin koettanut lannistaa vimmaani, vain\nkiihdyttää sitä ja olin mielissäni, kun tunsin sen yhä yltyvän.\n\n\"'Mene, tahi tapan sinut!' huusin, mennen aivan hänen luokseen\nja tarttuen hänen käteensä. Kiihdytin tietoisesti äänensävyäni\npuhuessani, ja varmaan olin kauhean näköinen, sillä hän säikähtyi\nniin, ettei kyennyt liikahtamaankaan, vaan mutisi: 'Vasja, mitä\najattelet, mikä sinun on?'\n\n\"'Mene!' karjuin yhä kovemmin, 'Sinä saatat minut raivoihini. En\nvastaa teoistani!'\n\n\"Päästettyäni raivoni valloilleen juovuin siitä ja tahdoin vielä\ntehdä jotakin tavatonta, mikä olisi ilmaissut vimmani rajattomuutta.\nMinussa raivosi halu lyödä häntä, tappaa hänet, mutta tiesin, ettei\nse käynyt laatuun, ja senvuoksi, päästääkseni kuitenkin kiukkuni\npurkaantumaan, sieppasin pöydältä paperipainimen ja heitin sen\nmaahan hänen ohitseen, vielä kerran huutaen: 'pois täältä!' Heitin\nsen taitavasti hänen sivuitseen. Silloin hän poistui, mutta pysähtyi\novelle. Ja vielä hänen nähtensä (tein sen vartavasten, jotta hän\nnäkisi) sieppasin pöydältä kaikenlaisia esineitä, kynttilänjalkoja,\nmustetolpan ja heittelin niitä maahan yhä huutaen: 'Mene! tiehesi\nheti! En vastaa teoistani!' Hän meni -- ja minä herkesin heti\nraivoamasta.\n\n\"Tunnin kuluttua tuli lastenhoitaja luokseni ja sanoi, että vaimollani\noli hysteerinen kohtaus. Menin hänen luokseen; hän itki ja nauroi, ei\nvoinut puhua mitään ja vapisi koko ruumiiltaan. Hän ei teeskennellyt,\nhän oli todella sairas.\n\n\"Aamupuolella hän rauhoittui, ja me sovimme riitamme sen tunteen\nvaikutuksen alaisina, jota nimitin rakkaudeksi.\n\n\"Aamulla, kun sovittuamme tunnustin hänelle, että olin ollut\nhänelle mustasukkainen Truhatschevskin tähden, hän ei hämmentynyt\nvähäistäkään, vaan purskahti mitä luonnollisimmalla tavalla\nnauramaan: niin kummalliselta hänestäkin tuntui, kuten hän sanoi,\nmahdollisuuskin, että sellaiseen mieheen voisi kiintyä.\n\n\"'Voiko kunnollinen nainen tuntea sellaista miestä kohtaan muuta kuin\nmusiikin tuottamaa mielihyvää? Jos tahdot, niin en enää koskaan\ntahdo tavata häntä ... en sunnuntainakaan, vaikkakin kaikki jo ovat\nkutsutut; kirjoita hänelle, että olen huonovointinen, ja kaikki on\nlopussa. Ilkeätä on vain, että joku, ja pahinta -- hän itse, voisi\nluulla, että hän on vaarallinen. Ja minä olen liian ylpeä salliakseni\nniin ajateltavan.'\n\n\"Hän ei valehdellut, hän uskoi itse siihen, mitä puhui; hän toivoi\nsanoillaan voivansa herättää itsessään halveksimista tuota miestä\nkohtaan ja puolustautua sen avulla häneltä, mutta se ei onnistunut\nhänelle. Kaikki oli häntä vastaan, erittäinkin kirottu musiikki. Niin\npäättyi se asia, ja sunnuntaina tulivat vieraat, ja he soittivat\ntaas.\"\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\n\"Lienee tarpeetonta mainita, että olin sangen turhamainen; ellei\nmeidän elämässämme olisi turhamainen, ei voisi elääkään. Niinpä\nryhdyn sunnuntaina mielihalulla tekemään valmistuksia päivällistä\nja musiikki-illanviettoa varten. Ostin itse kaikenlaista tavaraa\npäivällisiksi ja kävin kutsumassa vieraat.\n\n\"Kello kuudeksi olivat vieraat saapuneet; hänellä oli hännystakki\nja mauttomat briljanttinapit. Hän käyttäytyi luontevasti, vastasi\nkaikkeen kiirehtien, hienosti hymyillen myöntämisen, ymmärtämisen\nmerkiksi, tiedättehän, tuohon erikoiseen sävyyn, ikäänkuin kaikki,\nmitä teette tahi sanotte, olisi juuri sitä, mitä hän oli odottanut.\nKaiken, mikä hänestä oli tapojen vastaista, panin nyt mielihyvin\nmerkille, koska kaikki se luonnollisesti rauhoitti minua ja osoitti,\nettä hän oli vaimoni nähden siksi alhaisella asteella, ettei vaimoni,\nkuten hän oli sanonut, voinut laskeutua niin alas. En antanut\nmustasukkaisuuden ruveta kiusaamaan itseäni. Ensiksikin olin jo\nliiaksi siitä kärsinyt, ja minun täytyi saada hengähtää; toiseksi\ntahdoin uskoa ja uskoinkin vaimoni vakuutteluihin. Mutta vaikka en\nollutkaan mustasukkainen, niin oli käytökseni häntä ja vaimoani\nkohtaan kuitenkin hieman teennäistä, ja päivällisen kestäessä ja\nalkuillan aikana, ennenkuin soitto oli alkanut, minä yhä vielä\ntarkkasin heidän liikkeitään ja katseitaan.\n\n\"Päivällinen oli kuten ainakin päivällinen, ikävä, teennäinen.\nSoitto alkoi jotenkin aikaisin. Muistan tämän illan kaikki\nyksityistapaukset: muistan kuinka hän toi viulunsa, avasi laatikon,\nnosti peitteen, jonka joku nainen oli ommellut hänelle, otti viulun\nja alkoi virittää. Muistan, kuinka vaimoni istuutui teeskennellyn\nvälinpitämättömin ilmein, jonka avulla hän, kuten huomasin, koetti\nsalata pelkoaan -- etupäässä soittotaitonsa vuoksi, -- pianon\nääreen. Sitten alkoi tavanmukainen a-sävelen soinnuttaminen,\nnäppäileminen viululla, nuottien asetteleminen. Muistan vielä, kuinka\nhe katsahtivat toisiinsa, vilkaisivat kuulijoihin, sanoivat sitten\njotakin toisilleen, ja soitto alkoi. Truhatschevski veti ensimäiset\nsoinnut. Hänen kasvoilleen tuli vakava, tuima, miellyttävä ilme, ja\nkuunnellen viulunsa ääntä hän varovasti näpäytteli kieliä sormillaan.\nPiano vastasi. Soitto alkoi...\"\n\nPosdnishev vaikeni ja päästi useita kertoja peräkkäin omituisia\näännähdyksiään. Aikoi taas jatkaa, mutta tuhautti nenäänsä ja\npysähtyi taas.\n\n\"He soittivat Beethovenin Kreuzer-sonaatin\", jatkoi hän sitten.\n\"Tunnetteko sen ensimäisen _presto_-osan? Tunnetteko?\" kiljaisi hän.\n\"Ooh!... Se on jotakin kauheata, tuo sonaatti. Ja erittäinkin tämä\nosa. Ja musiikki yleensä on jotakin hirveätä! Mitä se on? En käsitä.\nMitä on musiikki? mitä se tekee? ja miksi se tekee sitä, mitä se\ntekee? Sanotaan, että musiikki vaikuttaa sieluun ylentävästi. Lorua,\nvalhetta! Se vaikuttaa kyllä, vaikuttaa voi, -- puhun itsestäni,\n-- mutta ei suinkaan mieltäylentävästi. Se ei ylennä, ei alenna\nmieltä, vaan ärsyttää. Kuinka teille sanoisin? Musiikki saa minut\nunohtamaan itseni, todellisen asemani; musiikin vaikutuksen alaisena\nminusta tuntuu, kuin tuntisin sellaista, mitä oikeastaan en tunne,\nymmärtäisin, mitä en ymmärrä, voisin mitä en voi. Selitän sen siten,\nettä musiikki vaikuttaa kuin haukotus, kuin nauru: minua ei nukuta,\nmutta kuitenkin haukottelen, katsoessani haukottelevaa; ei ole mille\nnauraa, mutta nauran kuullessani naurettavan.\n\n\"Se, musiikki, siirtää minut heti, silmänräpäyksessä siihen\nsieluntilaan, jossa on ollut se, joka musiikin on säveltänyt.\nMinä sulaudun häneen sieluineni ja siirryn yhdessä hänen kanssaan\nsieluntilasta toiseen; mutta miksi niin teen, en tiedä. Mutta se,\njoka on säveltänyt, sanokaamme Kreuzer-sonaatin -- Beethoven --\nhänhän tiesi, miksi hän oli sellaisessa sieluntilassa; se tila\npakotti hänet tiettyihin toimiin, ja senvuoksi sillä tilalla oli\nhäneen nähden tarkoitus, mutta minuun nähden ei mitään. Ja siksipä\nmusiikki vain ärsyttää, mutta ei johda tulokseen. Soitetaan\nsotilasmarssi, sotilaat marssivat sen tahdissa, musiikki on tehnyt\ntehtävänsä; soitetaan tanssimusiikkia, minä tanssin, musiikki on\ntehnyt tehtävänsä; lauletaan messu, nautin herranehtoollisen,\nsiinäkin musiikin tarkoitus on täytetty; mutta tässä on vain\nkiihoitus, mutta sitä, mihin musiikki kiihoittaa, ei tapahdu. Ja\nsiksi musiikin vaikutus toisinaan on niin kauhea. Kiinassa musiikin\nharjoittaminen on valtion asia. Ja niin täytyykin olla. Kuinka\nvoidaan sallia jokaisen, joka tahtoo, hypnotisoida toisen tahi\nmonia ja sitten tehdä heille mitä haluaa? Ja pahinta on, että tuo\nhypnotisoija voi olla ensimäinen tielle osuva irstailija! Hirveä ase\nsellaisen ihmisen käsissä.\n\n\"Sopiiko esim. Kreuzer-sonaatti, sen ensimäinen presto, soitettavaksi\nvierashuoneessa, jossa on naisia avokaulaisissa puvuissaan. Kappale\nsoitetaan, sille taputetaan käsiä, sitten istutaan syömään jäätelöä\nja puhumaan uusimmista juoruista! Sellaisia kappaleita sopii esittää\nainoastaan vakavissa, juhlallisissa tilaisuuksissa ja silloin\nkuin on edellytyksiä sellaista musiikkia vastaavalle toiminnalle.\nSilloin on soitettava ja tehtävä sitä, mihin musiikki innoittaa.\nMutta tuollainen aikaan ja paikkaan soveltumaton energian ja tunteen\nesiinmanaaminen, tunteen, joka ei pääse missään ilmenemään, se\nvaikuttaa väkisinkin tappavasti. Ainakin minuun tämä kappale teki\nkauhean vaikutuksen; olin keksivinäni aivan uusia tunteita, uusia\nmahdollisuuksia, joista en ollut siihen saakka mitään tiennyt. 'Kas\nnäin: aivan toisin kuin ennen ajattelin ja elin, aivan toisin', olin\nkuulevinani äänen sanovan sisimmässäni. Mitä tuo uusi oli, jonka\nhavaitsin, sitä en voinut selvittää itselleni, mutta tunsin suurta\niloa tuon uuden tajuamisesta. Kaikki ympärilläni olevat henkilöt,\nniiden joukossa vaimoni ja Truhatschevskin, näin aivan toisessa\nvalossa.\n\n\"Preston jälkeen he soittivat ihanan, mutta sangen tavallisen, mitään\nuutta sisältämättömän andanten typerine muunnelmineen ja perin heikon\nfinaalin. Sitten he vielä vieraiden pyynnöstä soittivat Ernstin\nelegian ja muita pikkukappaleita. Kaikki sangen hyvää musiikkia,\nmutta sen aikaansaamaa tunnelmaa ei voinut verratakaan äskeiseen.\nKaikki se tapahtui ensimäisen tunnelman taustalla.\n\n\"Mieleni oli keveä ja hilpeä koko illan. En ollut milloinkaan nähnyt\nvaimoani sellaisena kuin sinä iltana. Hänen loistavat silmänsä,\nhänen vakava, arvokas ilmeensä soiton kestäessä ja jonkinlainen\nheltyneisyytensä, hänen vieno, surumielinen, autuaallinen hymynsä\nsenjälkeen kuin he olivat lopettaneet! Minä näin tämän kaiken, mutta\nen ajatellut sen merkitsevän muuta kuin että hän oli tuntenut samaa\nkuin minäkin, että hänellekin oli kuvastunut ikäänkuin uusia tähän\nsaakka salassa olleita tunteita.\n\n\"Ilta oli kulunut hauskasti, ja vieraat tekivät poislähtöä.\nTruhatschevski, tietäen että minun oli kahden päivän kuluttua\nmatkustettava istuntoon, sanoi hyvästellessään, että toivoi taas\nMoskovaan saapuessaan voivansa viettää yhtä hauskoja hetkiä kuin tänä\niltana. Siitä saatoin päättää, että hän ei katsonut voivansa käydä\nmeillä minun poissaollessani, ja olin siitä hyvilläni.\n\n\"Huomasimme, että koska en palaisi ennen hänen lähtöään, emme enää\ntapaisi toisiamme.\n\n\"Ensi kerran puristin vilpittömästi mielissäni hänen kättään ja kiitin\nhäntä hauskasta illasta. Vaimolleni hän ikäänkuin sanoi lopullisesti\njäähyväiset. Heidän hyvästelynsä näytti minusta täysin luonnolliselta\nja kaikin puolin säädylliseltä. Kaikki oli käynyt erinomaisesti.\nOlimme molemmat, vaimoni ja minä, erittäin tyytyväiset iltaamme\".\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\n\"Kahden päivän kuluttua matkustin mitä parhaassa, levollisimmassa\nmielentilassa, jätettyäni hyvästi vaimolleni.\n\n\"Piirikunnan keskuksessa oli aina työtä loppumattomiin, ja elettiin\nkuin aivan eri pikku maailmassa. Kahtena päivänä olin virastossa\nkymmenen tuntia kumpanakin. Toisena päivänä tuotiin minulle virastoon\nkirje vaimoltani. Luin sen heti.\n\n\"Hän kirjoitti lapsista, sedästä, hoitajattaresta, ostoksista, ja\nohimennen, kuin aivan tavallisesta seikasta, että Truhatschevski oli\nkäynyt tuomassa lupaamansa nuotit ja luvannut vielä soittaa, mutta\nettä hän oli kieltäytynyt.\n\n\"Minäpä en muistanut, että hän olisi luvannut tuoda mitään nuotteja;\nminusta oli näyttänyt, että hänen hyvästijättönsä tuona iltana oli\nlopullinen, ja siksi tuo tieto vaikutti minuun epämieluisesti. Mutta\nminulla oli niin paljon puuhaa, etten joutanut ajattelemaan, ja vasta\nillalla, palattuani asuntooni, luin kirjeen uudelleen.\n\n\"Paitsi sitä, että Truhatschevski oli vielä käynyt kotonani minun\npoissaollessani, tuntui kirjeen koko sävy sangen teennäiseltä.\nMustasukkaisuuden hullu peto alkoi ärjyä häkissään ja yritti hypätä\nulos, mutta minä pelkäsin sitä ja työnsin kiireesti teljen oven\neteen. 'Mikä inhottava tunne tämä mustasukkaisuus!' sanoin itselleni.\n'Mikä voi olla luonnollisempaa, kuin se, mitä hän kirjoittaa?'\n\n\"Menin vuoteeseen ja rupesin ajattelemaan huomisia toimiani. Minun\non aina ollut vaikea saada unta näillä istuntomatkoilla oudoissa\npaikoissa, mutta nyt nukahdin sangen pian. Toisinaan, tiedättehän,\nherää yht'äkkiä kuin sähköiskuun. Heräsin sellaiseen ja jo\nherätessäni ajattelin vaimoani, lihallista rakkauttani häneen,\nTruhatschevskia ja sitä, että heidän välillään on kaikki lopussa.\nPelko ja viha ahdistivat sydäntäni. Mutta minä koetin ajatella\njärkevästi. 'Mitä turhia', sanoin itselleni, 'eihän ole mitään\naihetta eikä ole ollutkaan mitään. Ja kuinka voinkaan niin halventaa\nhäntä ja itseäni, että oletan jotakin sellaista! Mies, jota miltei\nvoi pitää palkkasoittajana, tunnetusti luonteeton henkilö, ja\narvossapidetty nainen, kunnioitettu perheenäiti, _minun_ vaimoni!\nJärjetöntä!' niin tuntui yhtäältä. 'Miksi ei niin voisi olla?' tuntui\ntoisaalta. 'Miksi ei tässä olisi voinut olla samaa, yksinkertaista ja\nkäsitettävää minkä vuoksi minä hänet nain, samaa, minkä vuoksi minä\nolen elänyt hänen kanssaan, sitä, mikä oli ainoaa häneltä haluamaani\nja mitä siis toisetkin halusivat, tuo soittajakin? Hän on naimaton,\nterve (muistan kuinka hänen hampaansa murskasivat kotletin rustoa\nja hänen punaiset huulensa ahnaasti painuivat viinilasin reunaan),\nkylläinen, muhkea mies, joka ei pitänyt itsellään muita sääntöjä\nkuin sen, että käyttäisi hyväkseen kaikkia tarjoutuvia nautintoja.\nJa heitä oli yhdistämässä musiikki, hienostetuin himojen herättäjä.\nMikä voi häntä pidättää? Ei mikään. Kaikki, päinvastoin, houkuttelee\nhäntä. Vaimoni? Mikä hän sitten on? Sama salaisuus kuin hän aina\non ollut. En tunne häntä. Tunnen hänet vain eläimenä. Eikä eläintä\nmikään voi eikä saakaan pidättää.'\n\n\"Vasta silloin muistin heidän kasvonilmeensä tuona iltana, kun he\nKreuzer-sonaatin jälkeen soittivat erään intohimoisen, en muista\nkenen säveltämän, kerrassaan siivottomuuteen saakka aistillisen\nkappaleen. 'Kuinka saatoinkaan lähteä?' ajattelin, muistaessani\nheidän kasvonsa. 'Eikö ollut aivan selvää, että kaikki tapahtui\nheidän välillään sinä iltana? Ja saatoinhan nähdä, että jo sinä\niltana he molemmat, ja varsinkin vaimoni, hiukan häpesivät sitä, mitä\nheidän välillään oli tapahtunut. Muistan hänen heikon, surumielisen,\nautuaallisen hymynsä hänen pyyhkiessään hikeä punehtuneilta\nkasvoiltaan, kun menin pianon luo. He jo silloin välttivät katsomasta\ntoisiinsa ja vasta illallispöydässä, kun hän kaasi vaimolleni vettä,\nhe katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät tuskin huomattavasti.'\nMuistin kauhistuen tuon heidän silmäyksensä ja tuskin huomattavan\nhymynsä, jonka sattumalta olin äkännyt. 'Asia on selvä', sanoi\nminulle ääni sisimmässäni, ja toinen ääni sanoi heti aivan toista:\n'hullu päähänpisto, eihän se voi olla mahdollista.' Minua alkoi\nkammottaa pimeässä, raapaisin tulta, ja minua alkoi melkein pelottaa\npienessä keltaisella paperoidussa huoneessani. Sytytin savukkeen ja,\nkuten tavallista kun pääsemättömästi harhailen selvittämättömien\nristiriitojen sokkelossa, aloin polttaa; poltin savukkeen toisensa\njälkeen tylsyttääkseni mieleni tajuamasta ristiriitoja.\n\n\"En päässyt uneen koko yönä ja kello viiden aikaan, kun en voinut\nenää kestää jännitystä, nousin, herätin ovenvartijan, joka palveli\nminua, ja lähetin hänet noutamaan hevosia. Piirineuvostoon lähetin\nkirjelipun, jossa ilmoitin, että kiireelliset asiat vaativat minua\nlähtemään Moskovaan, ja pyysin määräämään jonkun neuvoston jäsenistä\nsijaani. Kello kahdeksan nousin rattaille ja lähdin\".\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nJunailija tuli vaunuun, ja huomattuaan kynttilämme palaneen melkein\nloppuun, sammutti sen asettamatta uutta sijaan. Ulkona alkoi valjeta.\nPosdnishev oli vaiti, hengittäen raskaasti koko ajan, niin kauan\nkuin junailija oli vaunussa. Hän jatkoi kertomustaan vasta kun tämä\noli poistunut ja puolipimeässä vaunussa kuului vain ikkunalasien\nhelähtely ja kauppapalvelijan tasainen kuorsaaminen. Sarastuksen\npuolihämärässä ei Posdnishevia ensinkään näkynyt. Kuulin vain hänen\nyhä kiihtyneemmän, kärsivän äänensä.\n\n\"Minun oli ajettava viisineljättä virstaa hevosilla ja kahdeksan\ntuntia junassa. Hevosmatka oli ihana. Oli syyspäivä, pakasti ja\naurinko paistoi kirkkaasti. Tiedättehän, sellainen aika, jolloin\nrattaiden pyörät painavat jäljen kovahkoksi ajettuun tiehen. Tiet\nolivat tasaiset, päivänvalo selkeä, ilma reipastuttava. Vankkureissa\noli mukava ajaa. Päivänkoitossa matkalle lähtiessäni kävi mieleni\nkeveämmäksi. Katsellessani hevosia, ja vastaantulijoita, unohdin\nminne olin matkalla. Toisinaan minusta tuntui, että ilman muuta vain\najan, ja ettei sitä mikä minut oli pakottanut lähtemään, lainkaan\nollut olemassa. Ja minusta oli erittäin mieluista unohtua sillä\ntavoin. Kun taas muistin matkani tarkoituksen, sanoin itselleni:\n'sittenpähän näet, älä ajattele.' Puolimatkassa tuli kaiken lisäksi\nviivähdys, mikä vieläkin enemmän hajoitti ajatuksiani: vankkurit\nvioittuivat ja ne oli korjattava. Tällä vioittumisella tuli olemaan\ntärkeä merkitys, sillä sentähden en joutunutkaan Moskovaan kello\nviideksi, kuten olin laskenut, vaan vasta kahtatoista käydessä,\nkoska en ennättänyt pikajunaan vaan täytyi jäädä seuraavaan,\nmatkustajajunaan. Matka kärryjä hakemaan, korjaus, maksun\nsuorittaminen, teenjuonti kievaritalossa, juttelu pihamiehen kanssa,\n-- kaikki tämä johti ajatuksiani muihin asioihin. Hämärissä kaikki\noli valmiina ja minä lähdin taas matkaan, ja yöllä oli vieläkin\nparempi matkustaa kuin päivällä. Oli uudenkuun aika, hiukan pakkasta,\nkeli oli vielä erinomainen, hevoset mainiot, ajaja iloinen, ja minä\najoin ja nautin, ajattelematta juuri lainkaan sitä, mikä minua\nodotti, tai oikeastaan juuri siksi tunsin aivan erikoisen suurta\nnautintoa, että tiesin mikä minua odotti, ja sanoin hyvästi tämän\nelämän riemuille. Mutta rauhallinen mielentilani, mahdollisuus\nlannistaa tunteeni, oli lopussa, kun hevosmatka päättyi. Niin pian\nkuin olin astunut rautatievaunuun, muuttui kaikki aivan toiseksi.\nTämä kahdeksantuntinen rautatiematka oli minulle niin hirveä, etten\nikänäni sitä unohda. Mistä lie johtunut, siitäkö, että istuuduttuani\nvaunuun aloin kiihkeästi kuvailla mielessäni olevani jo perillä,\nvai siitä, että rautatie vaikuttaa niin kiihottavasti ihmiseen,\nmutta siitä hetkestä lähtien kun olin tullut vaunuun, en enää\nkyennyt hallitsemaan mielikuvitustani, ja se loi lakkaamatta eteeni\nmustasukkaisuuttani kiihdyttäviä näkyjä, toisen toisensa jälkeen,\ntoisen toistaan kyynillisemmän, ja kaikki vain siitä -- siitä, mitä\nkotona tapahtui minun poissaollessani, kuinka hän petti minua,\nvihasta ja eräänlaisesta oman häpeäni juopumuksesta, tarkastellessani\nnäitä mielikuvia, enkä voinut karkoittaa niitä mielestäni; en voinut\nhaihduttaa niitä, en voinut olla loihtimatta niitä esiin. Eikä siinä\nkyllin, vaan mitä enemmän syvennyin tutkimaan mielikuvitukseni luomia\nnäkyjä, sitä lujemmin aloin uskoa niiden todellisuuteen. Näiden\nmielikuvien selväpiirteisyys näytti minusta todistavan, että se,\nmitä kuvittelin mielessäni, oli todellista. Jokin pahahenki keksi ja\nkuiskasi minulle mitä kauheimpia mahdollisuuksia. Mieleeni muistui\nkauan sitten sattunut keskusteluni Truhatschevskin veljen kanssa,\nja minulle tuotti eräänlaista riemua raadella sieluani sillä, että\nsovellutin sitä Truhatschevskiin ja vaimooni.\n\n\"Siitä oli kulunut pitkä aika, mutta muistin sen kuitenkin.\nTruhatschevskin veli mainitsi kerran, kun häneltä kysyttiin,\nkäykö hän porttoloissa, että säädyllinen mies ei mene sellaisiin\npaikkoihin, joissa voi saada tauteja ja joissa muutoinkin on\nsaastaista, kun kuitenkin aina voi löytää säädyllisenkin naisen.\nJa niinpä hänen veljensä oli löytänyt minun vaimoni. Tosin hän ei\nenää ole nuorempia, jokunen hammaskin lienee lähtenyt, ja hiukan\nturpeahko hän on, ajattelin hänen puolestaan, mutta mitä tehdä,\ntäytyy käyttää hyväkseen sitä, mitä saa. Hän osoittaa alentuvaisuutta\nvaimoani kohtaan, ottaen hänet rakastajattarekseen, sanoin itselleni.\nOnhan hän kuitenkin vaaraton hänen kalliille terveydelleen... Ei,\nse on mahdotonta! ajattelen kauhistuen. Ei ole mitään sellaista\ntapahtunut, ei mitään. Eikä ole minkäänlaista aihetta ajatella mitään\nsentapaista. Sanoihan hän minulle häpeävänsä ajatellakin, että minä\nvoisin olla hänelle mustasukkainen tuon miehen tähden. Niin, mutta\nhän valehtelee, valehtelee! huudan minä, ja taas alkoi sama...\nSamassa vaunussa oli vain kaksi muuta matkustajaa, vanha nainen ja\nhänen miehensä, ja he poistuivat eräällä asemalla, ja minä jäin\nyksin. Olin kuin häkkiin suljettu peto; milloin hypähdin pystyyn,\nmenin ikkunoihin, milloin aloin horjuen kävellä edestakaisin,\nikäänkuin toivoen siten voivani kiirehtää junan kulkua; mutta vaunu\nkaikkine istuimineen ja ikkunoineen vain tärisi aivan samoin kuin\ntämäkin...\"\n\nJa Posdnishev hypähti seisoalleen, käveli hetkisen ja istuutui\nuudelleen.\n\n\"Minä pelkään, pelkään rautatievaunuja, ne kauhistuttavat minua.\nKauhistuttavat!\" jatkoi hän. \"Sanoin itselleni: ajattelenpa jotakin\nmuuta. No, vaikkapa kievarin isäntää, jonka luona join teetä. Näin\nmielikuvituksessani pitkäpartaisen pihamiehen ja hänen pojanpoikansa;\npoika on saman ikäinen kuin minun Vasjani. Vasja? Hän näkee soittajan\nsuutelevan hänen äitiään. Mitähän poloisen sielussa liikkuu? Mutta\nmitäpä tuo nainen siitä! Hänhän rakastaa... Taas ilmestyy sama\nkuva. Ei, ei... Koetan muistella sairaalakatselmusta. Eilen muudan\npotilas teki valituksen tohtorin käyttäytymisestä. Tohtorilla oli\nsamanlaiset viikset kuin Truhatschevskilla. Ja kuinka röyhkeästi\nhän ... he pettivät minua molemmat, kun hän sanoi matkustavansa\npois. Ja taas ilmestyivät samat kuvat. Kaikki mitä ajattelin,\njohti Truhatschevskiin. Kärsin hirvittävästi. Pahinta kaikesta\noli tämä epätietoisuus, epäilykset, kaksinaisuus, tietämättömyys\nsiitä, täytyikö minun rakastaa vaiko vihata häntä. Kärsimykseni\nolivat niin sietämättömät, että tulin jo ajatelleeksi, ja se ajatus\nmiellytti minua suuresti, että poistuisin junasta matkan varrella,\nheittäytyisin kiskoille ja antaisin kaiken loppua. Silloin en\nainakaan enää epäilisi. Ainoa mikä esti minua sitä tekemästä, oli\nsääli itseäni kohtaan, joka heti synnyttyään herätti vihani vaimoani\nkohtaan. Truhatschevskia kohtaan minussa oli eräänlainen omituinen,\nvihamielisyyden tunne, oman häpeäni ja hänen voittonsa tietoisuus,\nmutta vaimoani vihasin hirvittävästi. 'Ei käy laatuun, että lopetan\nelämäni ja jätän hänet, hänenkin täytyy saada kärsiä edes hiukan,\nsaada edes käsittää, mitä minä olen kärsinyt', selittelin itselleni.\n\n\"Jokaisella asemalla menin ulos vaunusta haihduttaakseni ajatuksiani.\nErään aseman ravintolassa näin juotavan, ja silloin otin itsekin heti\nviinaryypyn. Vieressäni seisoi muuan juutalainen, joka myöskin joi.\nHän rupesi kanssani puheisiin, ja minä, vain päästäkseni olemasta\nyksin vaunussani, menin hänen kanssaan likaiseen kolmannen luokan\nvaunuun, joka oli täynnä tupakansavua ja lattialle viskeltyjen\nauringonsiementen kuoria. Istuin hänen viereensä, ja hän puheli\npaljon kaikenlaista ja kertoi kaskuja. Kuuntelin häntä, mutta omilta\najatuksiltani en käsittänyt mitään hänen puheestaan. Hän huomasi\nsen ja alkoi vaatia minulta tarkkaavaisuutta; silloin nousin ja\nmenin takaisin omaan vaunuuni. 'Minun täytyi ajatella tarkoin',\nsanoin itselleni, 'onko totta, mitä minä ajattelen, ja onko minulla\nmitään syytä kiusata itseäni'. Istuuduin aikoen rauhallisesti\nharkita asioita, mutta heti sotkeuduin taas harhakuviin: rauhallisen\nharkinnan sijasta -- kaikenlaisia näkyjä ja mielikuvia. 'Kuinka\nmonesti olen näin kärsinyt', puhuin itselleni (muistelin entisiä\nmustasukkaisuudenpuuskiani), 'ja sitten huomannut, ettei ole\nollutkaan mitään. Niinpä nytkin, kenties, ja aivan varmasti, tapaan\nhänet rauhallisesti nukkumasta; hän herää, ilostuu tulostani ja\nhänen sanoistaan ja katseestaan tunnen, ettei ole ollut mitään ja\nettä tämä kaikki on ollut typerää kuvittelua. Oi, kuinka hyvä se\nolisi!' -- 'Mutta ei, siten on tapahtunut liian usein, nyt ei enää\nniin tapahdu', tuntui jokin ääni kuiskaavan, ja silloin ilmestyivät\ntaas mielikuvat. Mikä hirveä kidutus! Enpä veisi nuorta miestä\nkuppatautisairaalaan, saadakseni halun naisiin lähtemään hänen\nmielestään, vaan omaan sieluuni -- näkemään niitä paholaisia, jotka\novat sitä raadelleet! Sillä olihan kauheata, että minä ajattelin\nitselläni olevan epäilemättömän, täyden oikeuden hänen ruumiiseensa,\naivankuin se olisi ollut minun ruumiini, ja samalla kertaa tunsin,\netten voi sitä vallita, ettei se ole minun ja että hän voi määrätä\nsiitä oman mielensä mukaan ja tahtookin käyttää sitä toisin kuin minä\ntahtoisin. Enkä minä voi mitään hänelle enkä tuolle toiselle. Tämä\nvain, kuten Vanjkavouti hirsipuun juurella, laulaa laulun siitä,\nkuinka simasuuta suudeltiin ja niin edelleen. Ja voitto on hänen.\nJa vielä vähemmin voin vaimolleni jotakin. Ellei hän ole tehnyt,\nmutta tahtoisi, ja minä tiedän hänen tahtovan, niin se on vieläkin\npahempaa: tekisi sitten mieluummin niin, että tietäisin, ettei olisi\ntätä epätietoisuutta. En olisi voinut sanoa mitä minä tahdoin.\nToivoin, ettei hän olisi tahtonut sellaista, mitä hänen täytyi\ntahtoa. Sehän oli täydellistä hulluutta!\"\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nViimeistä edellisellä asemalla, kun junailija tuli ottamaan\nmatkaliput, panin tavarani kokoon ja menin vaunusillalle. Tietoisuus\nsiitä, että ratkaisu oli lähellä, miltei käsissä, teki minut yhä\nkiihtyneemmäksi. Minua rupesi paleltamaan, ja leukani vapisi niin\nettä hampaat kalisivat. Menin koneentapaisesti joukon mukana asemalta\nkadulle, otin pika-ajurin, istuin ajoneuvoihin ja lähdin ajamaan\nkotiin. Istuin katsellen harvoja ohikulkijoita ja talonmiehiä\nja ajoneuvojeni varjoa, joka lyhtyjen ohi ajaessamme ilmestyi\nvuoroin eteen, vuoroin taakse, enkä ajatellut mitään. Puolisen\nvirstaa ajettuamme alkoi jalkojani paleltaa ja muistin riisuneeni\nvaunussa villasukat jalastani ja panneeni ne matkalaukkuun. Missä\noli laukku? Mukanako? Mukana oli. Entä kori? Muistin, että olin\nkokonaan unohtanut matkatavarat, mutta muistaen ottaneeni kuitin ja\nkatsottuani, että se oli tallella, päätin, ettei kannata palata niitä\nnoutamaan, ja ajoin edelleen.\n\nVaikka miten pingoittaisin nyt muistiani, en voi muistaa silloista\nmielentilaani: mitä ajattelin, mitä tahdoin, -- en tiedä. Sen\nmuistan vain, että tunsin jotakin kauheata ja sangen tärkeää olevan\nlähestymässä elämääni. Aiheutuiko tämä tärkeä siitä, että näin\najattelin, vaiko siitä, että aavistin, -- sitä en tiedä. Mahdollista\non sekin, että sen jälkeen, mitä tapahtui, kaikki sen edelliset\nhetket ovat muistossani saaneet synkän sävyn. Saavuin portaiden\neteen. Kello kävi yhtä. Valaistut ikkunat olivat houkutelleet\nmuutamia ajureita portaiden luo odottamaan kyydittäviä (valo tuli\nmeidän asunnostamme, salista ja vierashuoneesta). Rupeamatta\nmiettimään, miksi meidän ikkunamme ovat vielä näin myöhään\nvalaistuina, nousin yhä samassa tilassa, odottaen jotakin kauheaa,\nportaille ja soitin. Palvelijani, hyväsydäminen, uuttera ja hyvin\ntyhmä -- Jegor -- avasi oven. Eteiseen astuessani osui ensimäisenä\nsilmiini vaatenaulakossa muiden vaatteiden vieressä riippuva miehen\npäällystakki. Sen olisi pitänyt kummastuttaa minua, mutta minä\nen kummastunut, sillä olin odottanut näkeväni sen siinä. 'Niinpä\nsiis olikin', sanoin itselleni, kun kysyin Jegorilta, kuka meillä\noli, ja hän mainitsi Truhatschevskin. Kysyin: 'Onko ketään muita?'\nHän vastasi: 'ei ketään' suloisella äänensävyllä kuin olisi hän\nuskonut ilahduttavansa minua karkoittaessaan epäluuloni, että olisi\nollut vielä joku muukin. 'Vai niin, vai niin', virkahdin ikäänkuin\nitselleni. 'Entä lapset?' -- 'Terveinä ovat; Jumalan kiitos. Ovat jo\nhyvän aikaa olleet nukkumassa.'\n\nEn kyennyt hillitsemään leukojeni tutinaa. 'Ei siis olekaan niin kuin\najattelin: ennen luulin, että nyt on onnettomuus tapahtunut, mutta\nkaikki olikin hyvin, ennallaan. Nyt eivät asiat olekaan ennallaan,\nnyt onkin tapahtunut, mitä mielessäni kuvailin, ajattelen sen olevan\nvain mielikuvitusta. Se olikin siis totta'.\n\nOlin miltei purskahtaa itkuun, mutta samassa paholainen kuiskasi\nkorvaani: 'itke sinä vain, rupea hentomieliseksi, sill' aikaa he\ntyynesti eroavat, todisteita ei ole, ja sinä saat ikäsi epäillä ja\nkärsiä.' Heti hävisi hellämielisyyteni ja sijaan tuli kummallinen\ntunne -- te ette usko minua -- ilon tunne, tunsin iloa siitä,\nettä nyt loppuu kärsimiseni, että nyt voin rangaista häntä,\npääsen hänestä, voin antaa vihalleni vallan. Ja minä päästin\nvihani valloilleen -- muutuin pedoksi, julmaksi ja viekkaaksi\npedoksi. 'Älä mene, ei tarvitse', sanoin Jegorille, joka aikoi\nmennä vierashuoneeseen, 'vaan kuulehan: mene pian ja ota ajuri...\ntässä on kuitti, käy noutamassa tavarat. Lähde menemään!' Hän\nmeni eteiskäytävän läpi ottamaan päällystakkinsa. Peläten hänen\nsäikähdyttävän sisällä olijoita, seurasin häntä kamariinsa saakka\nja odotin niin kauan kuin hän pukeutui. Vierashuoneesta, toisen\nhuoneen takaa, kuului puhetta ja veitsien ja lautasien kalinaa. He\nolivat aterioimassa eivätkä olleet kuulleet soittoani. 'Kunpa vain\neivät lähtisi nyt' ajattelin. Jegor oli saanut astrakaanikauluksisen\npäällystakkinsa ylleen ja lähti. Minä päästin hänet ulos ja suljin\noven hänen jälkeensä. Minua kauhisti, kun huomasin jääneeni yksin, ja\najattelin, että nyt oli toimittava. Kuinka -- sitä en vielä tiennyt.\nTiesin vain, että kaikki oli selvää, että hänen syyllisyyttään ei\nenää voinut epäillä ja että kohta olisin rankaiseva häntä ja tekevä\nvälimme selviksi.\n\nVielä vähän aikaa sitten olin epäröinyt ja arvellut: 'ehkä se ei\nsittenkään ole totta, olen ehkä erehtynyt', mutta nyt en enää\nepäillyt. Päätökseni oli horjumaton. Minun selkäni takana, kahden\nhänen kanssaan, yösydännä! Unohtaen kaiken varovaisuuden! Tahi vielä\npahempaa: tahallista rohkeutta, julkeutta rikoksen teossa, jotta\ntämä julkeus voisi olla hänen syyttömyytensä todistuksena. Kaikki\noli selvää. Ei epäilyksen sijaa. Pelkäsin vain, että he jotenkuten\nennättäisivät erota, keksisivät vielä uuden petoksen ja riistäisivät\nminulta siten todistamisen mahdollisuuden. Ja päästäkseni pikemmin\nheidän kimppuunsa menin varpaillani saliin, jossa he istuivat, en\nvierashuoneen vaan eteiskäytävän ja lastenhuoneen kautta.\n\nEnsimäisessä lastenhuoneessa nukkuivat pojat. Toisessa hoitajatar\nliikahti, näytti aikovan herätä, ja minä kuvailin mielessäni, mitä\nhän ajattelisi, saadessaan tietää kaiken, ja silloin tunsin yht'äkkiä\nsellaista sääliä itseäni kohtaan, etten voinut pidättää kyyneliäni,\nja jotten olisi herättänyt lapsia, juoksin varpaisillani käytävään ja\ntyöhuoneeseeni, vaivuin sohvalle ja puhkesin nyyhkytyksiin.\n\nMinä -- kunniallinen mies, minä -- vanhempieni poika, minä, joka\nkoko elämäni olin uneksinut perhe-elämän onnesta, mies, joka en\nmilloinkaan ollut pettänyt häntä... Ja nyt! Viiden lapsen äiti, ja\nsyleilee soittoniekkaa, koska tällä on punaiset huulet!\n\n'Ei, hän ei ole ihminen! Narttu hän on, saastainen narttu! Lastensa\nhuoneen vieressä, joita hän on teeskennellyt rakastavansa koko\nelämänsä ajan. Ja kirjoittaa minulle sillä tavoin! Ja niin julkeasti\nheittäytyy syliini! Mutta mistäpä minä tiedän? Kenties on näin\nollut kaiken aikaa. Kuka tiesi, vaikka hän olisi palvelijain kanssa\nsiittänyt kaikki nämä lapset, joita minä pidän ominani.\n\n\"Huomenna olisin tullut kotiin, ja hän olisi ottanut minut vastaan\nsomasti järjestettyine hiuksineen, kauniine vartaloineen, velttoine,\nsiroine liikkeineen (näin selvästi edessäni hänen ihastuttavat,\nvihamieliset kasvonsa) -- ja tämä mustasukkaisuuden peto olisi\npysynyt koko elämän ajan sydämessäni ja raadellut sitä. Mitähän\nhoitajatar ajattelee ... Jegor... Ja Lisa parka! Hän on jo huomannut\njotakin. Ja tämä julkeus, tämä valhe, tämä eläimellinen aistillisuus,\njonka niin hyvin tunnen!' ajattelin.\n\n\"Aioin nousta, mutta en voinut. Sydämeni sykki niin ankarasti, etten\nvoinut pysyä jaloillani. Kuolen halvaukseen. Hän surmaa minut. Se on\nhänelle oikein. Mutta miksi antaa hänen surmata! Ei se olisi hänelle\nliian edullista, sitä mielihyvää en suo hänelle. Tässä minä istun ja\nhe tuolla syövät ja nauravat... Niin, vaikkapa hän ei ollutkaan enää\nnuorimpia, ei tuo mies kuitenkaan häntä hylkinyt, olihan hän sentään\nkauniinpuoleinen, ja ainakin hän oli vaaraton hänen kallisarvoiselle\nterveydelleen, sehän oli pääasia. Ja miksi en kuristaisi häntä\nsilloin, ajattelin, muistaen kuinka viikko takaperin ajoin hänet\ntyöhuoneestani ja särjin huonekaluja. Muistin elävästi sen tilan,\njossa olin silloin; enkä ainoastaan muistanut, vaan tunsin nytkin\nsamaa tarvetta saada lyödä, hävittää. Tahdoin toimia, ja kaikki\najatukset, paitsi niitä, jotka olivat tarpeen toimiakseni, haihtuivat\nmielestäni. Jouduin siihen tilaan, johon fyysillinen kiihoitus\nsaattaa eläimen tahi ihmisen vaaran hetkellä, jolloin ihminen toimii\ntäsmällisesti, hätäilemättä, jättämättä silti ainoatakaan hetkeä\nkäyttämättä, pyrkien vain yhteen ainoaan, määrättyyn päämäärään.\n\n\"Ensi työkseni vedin saappaat jalastani, menin sukkasillani seinän\nluo, jolla sohvan yläpuolella riippui pyssyjä ja tikareita, ja otin\nkäyrän madaskolaisen tikarin, jota ei ollut kertaakaan käytetty ja\njoka oli hyvin terävä. Vedin sen tupesta. Tuppi putosi sohvan taakse,\nja muistan, että sanoin itsekseni: 'täytyy sitten etsiä se, muuten en\nvoi hävitä'. Sitten riisuin päällystakin, joka oli koko ajan ollut\nylläni ja menin kevyesti astuen sukkasillani ovelle\".\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\n\"Hiivin hiljaa ovelle ja avasin sen äkkiä.\n\n\"Muistan vielä heidän ilmeensä. Muistan sen siksi, että se tuotti\nminulle tuskallista iloa. Se oli kauhistuksen ilme. Sitä juuri\nolin toivonutkin. En milloinkaan unohda sitä rajattoman kauhun\nilmettä, joka ensi hetkellä tuli molempien kasvoille, kun he näkivät\nminut. Truhatschevski oli arvatenkin istunut pöydän ääressä, mutta\nnähdessään tahi kuullessaan tuloni hän ponnahti pystyyn ja jäi\nseisomaan selin kaappiin. Hänen kasvoillaan kuvastui ainoastaan\nsekoittumaton kauhistus. Vaimoni kasvoilla oli niinikään kauhun\nilme, mutta sen ohessa jotakin muutakin. Jos se olisi ollut\nyksin, ei kenties olisi tapahtunutkaan sitä, mikä tapahtui; mutta\nhänen piirteensä ilmaisivat, -- siltä ainakin minusta näytti ensi\nsilmänräpäyksessä, -- senlisäksi suuttumusta, tyytymättömyyttä siitä,\nettä hänen lemmenleikkiään ja onnen hetkeään tuon toisen kanssa\nhäirittiin. Hän ei nähtävästi kaivannut mitään muuta kuin saada\nnyt olla häiritsemättä onnellinen. Nämä ilmeet pysyivät kummankin\nkasvoilla vain silmänräpäyksen ajan. Truhatschevskilla se vaihtui\ntoiseen, joka näytti kysyvän: voiko tässä valehdella, vai eikö? Jos\nvoi, niin nyt on alotettava; ellei, niin seuraa tästä jotakin muuta.\nMutta mitä? Hän katsahti kysyvästi vaimooni. Vaimonikin suuttumuksen\nja harmin ilme vaihtui toiseen: minusta näytti, hänen katsahtaessaan\nTruhatschevskiin, että hän huolehti vain tästä.\n\n\"Jäin hetkiseksi seisomaan ovelle, pidellen tikaria selkäni takana.\n\n\"Samassa hetkessä Truhatschevski hymyili ja alkoi naurettavan\nvälinpitämättömällä äänensävyllä:\n\n\"'Soittelimme tässä...'\n\n\"'Enpä voinut odottaakaan!' alotti vaimoni yht'aikaa, samalla\näänensävyllä. Mutta kumpikaan ei päättänyt alkamaansa lausetta: sama\nraivo, jota olin tuntenut viikko takaperin, valtasi minut taas. Taas\ntunsin samaa halua hävittää, iskeä ja riehua ja antauduin sen valtaan.\n\n\"Kumpikaan ei lopettanut lausettaan. Seurasi se, mitä Truhatschevski\noli pelännyt, mikä yhdellä sivalluksella lopetti heidän puheensa.\nHyökkäsin vaimoni kimppuun, yhä vielä pidellen tikaria kätkössä,\njotta Truhatschevski ei olisi voinut estää minua pistämästä sitä\nvaimoni kylkeen rinnan alapuolelle. Olin alunpitäen valinnut sen\npaikan. Samassa silmänräpäyksessä kuin kävin vaimooni käsiksi, hän\nhuomasi aseen ja vastoin kaikkea odotustani kävi kiinni käteeni ja\nhuusi: 'Malttakaa mielenne, mitä aiotte!... Ihmiset...!'\n\n\"Riistin käteni irti hänen otteestaan ja kävin hänen kimppuunsa. Hänen\nkatseensa kohtasi minun, hän kävi kalpeaksi kuin palttina, huulia\nmyöten, hänen silmiinsä syttyi kummallinen loiste ja hän -- mitä en\nmyöskään ollut voinut häneltä odottaa -- puikahti flyygelin alle\nja ovesta ulos. Aioin juosta hänen jälkeensä, mutta tunsin samassa\nraskaan painon vasemmassa käsivarressani. Se oli vaimoni. Yritin\nriistäytyä irti. Hän tarrautui yhä lujemmin eikä päästänyt kättäni.\nTämä odottamaton este ja hänen kosketuksensa, joka inhotti minua,\nkiihoitti yhä enemmän mieltäni. Tunsin olevani aivan hulluna raivosta\nja pelottavan näköinen, ja iloitsin siitä. Huitasin kaikin voimineni\nvasemmalla kädelläni, ja kyynärpääni sattui hänen kasvoihinsa.\nHän kirkasi ja päästi käteni irti. Aioin juosta Truhatschevskin\njälkeen, mutta tulin ajatelleeksi, että olisi naurettavaa ajaa\nsukkasillaan takaa vaimonsa rakastajaa, enkä minä tahtonut olla\nnaurettava vaan peljättävä. Huolimatta raivosta, jonka vallassa olin,\nmuistin kaiken aikaa, millaisen vaikutuksen teen toisiin, ja tämä\nvaikutus johti osaksi toimianikin. Käännyin vaimooni päin. Hän oli\nvaipunut leposohvalle ja pidellen kädellään silmiään, jotka olin\niskenyt vialle, katsoi minuun. Hänen kasvoillaan kuvastui pelko ja\nviha minua, vihollista kohtaan, ikäänkuin rotalla, kun nostetaan\nhiirenloukkua, jonne se on joutunut. Minä en ainakaan nähnyt hänessä\nmitään muuta kuin tuon pelon ja vihan ilmeen. Saman pelon ja vihan\nminua kohtaan, jotka tunteet rakkaus toiseen oli herättänyt. Mutta\nvielä olisin ehkä hillinnyt itseni enkä olisi tehnyt sitä, minkä\ntein, jos hän olisi ollut vaiti. Mutta hän alkoi yht'äkkiä puhua ja\ntapailla kättäni, jossa pidin tikaria.\n\n\"'Hillitse kiihkosi! Mitä aiot? Mikä sinun on? Ei ole ollut mitään, ei\nmitään... Vannon sen!'\n\n\"Olisin vieläkin arvellut, mutta hänen viimeiset sanansa, joista\npäätin aivan päinvastaista, s.o. kaikki oli tapahtunut, vaativat\nvastausta. Ja vastauksen täytyi olla sen mielentilan mukainen, johon\nolin kiihottanut itseni ja joka koko ajan kulki _crescendossa_ ja\njonka edelleenkin täytyi kiihtyä. Raivollakin on lakinsa.\n\n\"'Älä valehtele, hylkiö!' Karjuin minä ja tartuin vasemmalla kädelläni\nhänen käsivarteensa, mutta hän riistäytyi irti. Silloin minä,\npäästämättä tikaria kädestäni, kävin vasemmalla hänen kurkkuunsa,\nkaadoin hänet selälleen ja aloin kuristaa. Mikä jäntevä kaula!...\nHän tarttui molemmin käsin minun käsiini, koettaen irroittaa\nniitä kaulansa ympäriltä, jolloin minä, ikäänkuin olisin vain\nsitä odottanut, survaisin koko voimallani tikarin hänen vasempaan\nkylkeensä kylkiluiden alapuolelle.\n\n\"Kun ihmiset sanovat, etteivät he raivokohtauksen aikana muista\nmitä tekevät, niin he valehtelevat. Minä muistin kaiken enkä\nsilmänräpäykseksikään herjennyt muistamasta. Mitä kiivaammaksi\nkehitin raivoani, sitä selkeämmäksi kävi tajuntani, jonka valossa\nen voinut olla näkemättä vähäistäkään siitä, mitä tein. Joka hetki\ntiesin tarkoin, mitä tein. En väitä tienneeni ennakolta, mitä tulisin\ntekemään; mutta juuri teon hetkellä, ehkä juuri hituista ennemmin,\ntiesin, mitä teen, ikäänkuin sitävarten, että voisin sanoa itselleni\nvielä voineeni pysähtyä. Minä tiesin, että pistäisin kylkiluiden\nalapuolelle, ja sen, että tikari painuisi sisään. Sillä hetkellä,\njolloin sen tein, tiesin tekeväni jotakin kauheata, sellaista, jota\nen koskaan ollut tehnyt ja jolla oli oleva hirveät seuraukset. Mutta\ntämä tietoisuus välähti kuin salama, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\noli teko tapahtunut. Tajusin tekoni tavattoman selvästi. Kuulin ja\ntunsin että kureliivi silmänräpäyksen ajan vastusti, senjälkeen\ntunsin vielä jotakin vastusta, sitten tikari upposi pehmeään lihaan.\nHän tarttui käsin tikariin, leikkasi sormensa, mutta ei voinut sitä\npidättää.\n\n\"Myöhemmin, vankilassa ollessani, senjälkeen kuin minussa oli\ntapahtunut siveellinen muutos, ajattelin kauan tätä hetkeä, muistelin\nmitä voin ja tein päätelmiä. Muistan silmänräpäyksen ajan, vain\nsilmänräpäyksen, ennen tekoa kauhistuen tajunneeni, että murhaan\nja murhasin naisen, turvattoman naisen, oman vaimoni! Muistan\ntämän tajunnan kauheuden ja siitä päätän, muistankin hämärästi,\nettä työnnettyäni tikarin hänen ruumiiseensa heti vedin sen\ntakaisin, tahtoen korjata, ehkäistä tekoni. Seisoin sekunnin ajan\nliikkumattomana odottaen, mitä tapahtuisi, voisinko korjata tekoni.\n\n\"Hän syöksähti pystyyn ja huusi lapsenhoitajattarelle: 'hän on\nmurhannut minut.'\n\n\"Hoitajatar oli kuullut melua ja seisoi ovella. Minä seisoin yhä\nodottaen enkä uskonut. Mutta silloin tulvahti verivirta kureliivin\nalta. Vasta silloin käsitin, ettei tekoni ollut korjattavissa, ja\npäätin samalla, ettei sitä saanutkaan korjata, että juuri tätä\ntahdoinkin ja että juuri näin oli täytynyt tapahtua. Odotin, kunnes\nhän kaatui, ja hoitajatar syöksyi huudahtaen hänen luokseen, ja\nsilloin vasta viskasin tikarin kädestäni ja poistuin huoneesta.\n\n\"'Täytyy tyyntyä, täytyy tietää, mitä teen', sanoin itsekseni,\nkatsomatta häneen ja hoitajattareen, joka huusi palvelustyttöä. Menin\neteiskäytävän poikki, ja lähetettyäni palvelustytön heidän luokseen\nmenin omaan huoneeseeni. Mitä nyt on tehtävä? kysyin itseltäni ja\nheti huomasin, mitä. Tultuani huoneeseen menin suoraa päätä seinälle,\notin naulasta revolverin, tarkastin sen -- se oli ladattu -- ja panin\nsen pöydälle. Sitten etsin sohvan takaa tikarin tupen ja istuuduin\nsohvaan.\n\n\"Istuin siinä kauan. En ajatellut mitään, en muistellut mitään.\nKuulin, kuinka siellä puuhattiin jotakin. Kuulin jonkun tulevan,\nsitten vielä jonkun. Kuulin ja näin Jegorin kantavan asemalta\nnoutamansa korin huoneeseeni. Ikäänkuin joku olisi sitä kaivannut!\n\n\"'Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?' kysyin häneltä. 'Mene\nsanomaan pihamiehelle, että käyvät ilmoittamassa poliisille.' Hän\nmeni sanaakaan sanomatta. Nousin, lukitsin oven, etsin savukkeita\nja tulitikkuja ja aloin tupakoida. En ollut ennättänyt polttaa\nensimäistä savuketta loppuun, ennenkuin uni voitti minut ja minä\nnukahdin. Nukuin varmaan pari tuntia. Uneksin, että olimme ystäviä\nkeskenämme, olimme riitaantuneet ja sopisimme, että jokin seikka\nhiukan esti sovintoamme, mutta kuitenkin olimme ystävät. Heräsin\nsiihen, että ovelle kolkutettiin. 'Poliisi', ajattelin. 'Minähän\nolen tehnyt murhan. Tai ehkä se onkin _hän_, eikä mitään olekaan\ntapahtunut.' Muistin kureliivin vastustelun ja tikarin painumisen\nruumiiseen, ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. 'Se on\ntapahtunut, on tapahtunut! Ja nyt on minun vuoroni'. Ajattelin niin\nja kuitenkin tiesin, etten surmaisi itseäni. Nousin kuitenkin ja otin\nrevolverin käteeni. Mutta ihmeellistä! Tätä ennen olin monta kertaa\nollut tekemäisilläni itsemurhan, ja viimeksi junassa oli se tuntunut\nhelpoltakin, helpolta siksi, että silloin ajattelin, kuinka se\nkoskisi _häneen_. Nyt en sitä voinut tehdä, en voinut edes ajatella\nsitä. Miksi sen tekisin? kysyin itseltäni, enkä saanut vastausta.\nOvelle taas kolkutettiin. 'Katson ensin, kuka siellä on. Kyllä\nsittenkin vielä ennätän.' Panin revolverin pöydälle ja peitin sen\nsanomalehdellä. Menin ovelle ja työnsin salvan syrjään. Siellä oli\nvaimoni sisar, hyväsydäminen, yksinkertainen leski.\n\n\"'Vasja! Mitä tämä tietää?' huudahti hän, ja aina herkkä kyyneltulva\nvalahti hänen silmistään.\n\n\"'Mitä tahdot?' kysyin töykeästi. En tiennyt miksi olin hänelle\ntöykeä, mutta en keksinyt muutakaan sävyä.\n\n\"'Vasja, hän kuolee! Ivan Saharitsh sanoi niin'.\n\n\"Ivan Saharitsh oli lääkäri, hänen lääkärinsä ja neuvonantajansa.\n\n\"'Onko hän täällä?' kysyin, ja suuttumukseni leimahti taas\nilmiliekkiin. 'No, entä sitten?'\n\n\"'Vasja, mene hänen luokseen. Voi, kuinka hirveätä tämä on!' vaikeroi\nhän.\n\n\"'Hänen luokseenko?' kysyin itseltäni. Ja heti vastasin, että minun\noli mentävä. Että niin varmaankin on tapana, että kun mies, kuten\nminä nyt, on murhannut vaimonsa, on ehdottomasti mentävä hänen\nluokseen. 'Jos niin on tapa, täytynee mennä. Jos tarvitaan, niin\nennätän myöhemminkin'. Ajattelin aikomustani ampua itseni ja seurasin\nkälyäni. 'Nyt tulee korulauseita, virnistyksiä, mutta minäpä en\nantaudu.'\n\n\"'Odotahan', sanoin kälylleni. 'On hassua mennä sukkasillaan; otan\nedes tohvelit jalkaani.'\"\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\n\"Ihmeellistä! Nyt taas, kun tulin työhuoneestani ja kuljin tutuissa\nsuojissa, heräsi sydämessäni toivo, ettei mitään ollut tapahtunut,\nmutta tuntiessani jodoformin ja karboolin iljettävän hajun,\nsäpsähdin. Kyllä, kaikki on tapahtunut. Mennessäni pitkin käytävää\nlastenkamarin ohi, näin Lisan. Hän katsoi minuun säikähtynein\nkatsein. Minusta näytti, että kaikki viisi lasta olivat siellä ja\nkaikki katsoivat minuun. Menin ovelle, palvelijatar avasi sen minulle\nja poistui. Ensimäisenä osui silmiini vaimoni vaaleanharmaa puku,\njoka oli pantu tuolille ja joka oli musta verestä. Kahdenmaattavassa\nvuoteessamme, minun vuoteessani -- sille pääsi mukavammin -- makasi\nvaimoni, polvet koukussa. Hänen päänsä alla oli vain yksi, matala\npielus, ja hänen aamunuttunsa oli auki. Haavalle oli asetettu\njotakin. Huoneessa oli raskas jodoformin haju. Ennen muuta ja enimmin\nminua hätkähdyttivät hänen turvonneet kasvonsa, nenänsä ja silmien\nalla olevat mustelmat. Ne olivat syntyneet kyynärpääni survaisusta,\nkun hän koetti pidätellä minua. Kauneudesta ei ollut merkkiäkään,\nminä olin näkevinäni hänessä vain jotakin inhottavaa. Olin pysähtynyt\nkynnykselle. 'Mene hänen luokseen', kehoitti käly. 'Ehkä hän katuu',\najattelin. 'Voinko antaa anteeksi? Hänhän kuolee, kyllä voin',\najattelin jalomielisesti. Menin hänen luokseen aivan vuoteen viereen.\nHän kohotti vaivaloisesti katseensa minuun -- hänen toinen silmänsä\noli sinelmillä -- ja sanoi takerrellen:\n\n\"'Olet saavuttanut tarkoituksesi, olet murhannut minut...' Ja hänen\nkasvoistaan kuvastui fyysillisten tuskien ja lähenevän kuoleman\ntietoisuuden lävitse yhä sama tuttu eläimellinen viha. 'Lapsia ... en\nkuitenkaan ... anna sinulle... Hän (sisar) ottaa ne...'\n\n\"Siitä, mikä minusta oli tärkeintä -- syyllisyydestään,\nuskottomuudestaan hän nähtävästi piti tarpeettomana puhua.\n\n\"'Riemuitse nyt siitä, mitä olet saanut aikaan,' sanoi hän, katsahtaen\novelle, ja puhkesi nyyhkytyksiin. Ovella seisoi kälyni lasten kanssa.\n'Katso, mitä olet tehnyt.'\n\n\"Katsahdin lapsiin, hänen sinelmille lyötyihin kasvoihinsa, ja ensi\nkerran unohdin itseni, oikeuteni, ylpeyteni, ensi kerran näin hänessä\nihmisen. Ja niin mitättömältä minusta näytti kaikki se, mikä oli\nminua loukannut, koko mustasukkaisuuteni, ja niin suurelta se, mitä\nolin tehnyt, että olisin tahtonut langeta hänen eteensä, painaa\nkasvoni hänen käsiinsä ja pyytää anteeksi -- mutta en rohjennut.\n\n\"Hän oli vaiti, silmät ummessa, ei nähtävästi jaksanut puhua enempää.\nSitten hänen pahoinpidellyt kasvonsa värähtivät. Hän työnsi heikosti\nminut luotaan.\n\n\"'Miksi näin on tapahtunut? Miksi?'\n\n\"'Anna anteeksi', sanoin.\n\n\"'Anteeksi? Turhia... Kunpa vain en kuolisi', kirkaisi hän,\nkohottautuen, ja hänen kuumeesta loistavat silmänsä tuijottivat\nminuun. 'Olet saanut, mitä olet tahtonut!... Vihaan sinua... Aih!\nAah!' kirkaisi hän, nähtävästi hourien ja säikähtäen jotakin. 'Mutta\nkaikki, kaikki ja hänet!... Hän meni!... Meni jo!... Murhaa minut,\nmurhaa, en pelkää sinua!...'\n\n\"Houreet eivät enää tauonneet. Hän ei enää tuntenut ketään. Samana\npäivänä, puolenpäivän tienoissa, hän kuoli. Minut oli sitä ennen,\nkello kahdeksan aamulla, viety poliisiasemalle ja sieltä vankilaan.\nJa siellä, odottaessani yksitoista kuukautta oikeudenkäyntiä ja\nasian päättymistä, mietin elämääni ja tilaani, ja ymmärsin kaikki.\nAloin ymmärtää kolmantena päivänä: kolmantena päivänä minut vietiin\nsinne...\"\n\nHän aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut pidättää nyyhkytyksiä ja\nvaikeni. Tyynnyttyään hiukan, hän jatkoi:\n\n\"Aloin ymmärtää vasta silloin kuin näin hänet ruumisarkussa...\"\n\nHän alkoi taas nyyhkyttää, mutta hillitsi itsensä ja jatkoi:\n\n\"Vasta kun näin hänet jäykkänä ja kylmänä, ymmärsin, mitä olin\ntehnyt. Ymmärsin, että minä, minä olin hänet murhannut, muuttanut\nhänet, joka oli elävä, liikkuva, lämmin olento, liikkumattomaksi,\nvahanjäykäksi, kylmäksi, ja ettei sitä voisi milloinkaan, missään,\nmillään korjata. Se, joka ei ole kokenut sitä, ei voi sitä\nymmärtää... Ooh?\" kirkaisi hän useita kertoja ja vaikeni sitten.\n\nIstuimme kauan puhumatta mitään. Hän nyyhkytti ja vapisi, istuessaan\nedessäni. Hänen kasvonsa näyttivät pitenevän, kapenevan, ja suu\nnäytti ulottuvan koko niiden leveydelle.\n\n\"Niin\", virkkoi hän äkkiä. \"Jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän\nolisivat asiat toisin. En olisi nainut häntä millään ehdolla ... en\nolisi koskaan mennyt naimisiin\".\n\nTaas istuimme ääneti hyvän aikaa.\n\n\"Suokaa anteeksi...\" Hän kääntyi poispäin ja asettui makaamaan\npenkille, vetäen huopapeitteen ylitseen. Sillä asemalla, jolla minun\noli poistuttava -- kello oli silloin kahdeksan aamulla -- menin hänen\nluokseen sanoakseni hyvästi. Hän joko nukkui tahi oli nukkuvinaan,\nmutta hän ei liikahtanutkaan. Kosketin häntä kädelläni. Hän työnsi\npeitteen syrjään, hän ei ollut nukkunut.\n\n\"Hyvästi\", sanoin minä ojentaen käteni. Hän antoi kätensä ja hymähti,\nmutta niin surullisesti, että minua itketti.\n\n\"No niin, suokaa anteeksi\", toisti hän samat sanat, joilla oli\npäättänyt kertomuksensa.\n\n\n\n"]