[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsm5SQU7Ow5p8NWzDG8y1CS8z5f8K6uS5SUrABNOiK0U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":35,"gutenbergSummary":39,"gutenbergTranslators":40,"gutenbergDownloadCount":42,"aiDescription":43,"preamble":44,"content":45},1265,"Setä","Suomalainen, Samuli",1850,1907,"1265-suomalainen-samuli-seta","1265__Suomalainen_Samuli__Setä","Ilveilys yhdessä näytöksessä","romaani",[],[15,16],"amerikkalainen","klassikot","fi",1898,null,5493,32710,false,16392,[25,26,27,28,29,30,31,32,33,34],"African Americans -- Fiction","Didactic fiction","Enslaved persons -- Fiction","Fugitive slaves -- Fiction","Master and servant -- Fiction","Plantation life -- Fiction","Political fiction","Slavery -- Fiction","Southern States -- Fiction","Uncle Tom (Fictitious character) -- Fiction",[36,37,38],"American Literature","Classics of Literature","Novels","\"Setä Tuomon tupa\" by Harriet Beecher Stowe is an anti-slavery novel published in 1852. This influential work depicts the horrors of slavery through the story of Uncle Tom, a long-suffering enslaved man around whom other characters' lives revolve. Written to show how Christian love could overcome slavery, the novel became America's best-selling book of the nineteenth century after the Bible. It profoundly shaped attitudes toward slavery and helped fuel the abolitionist movement in the 1850s. (This is an automatically generated summary.)",[41],"Suppanen, Aatto",389,"Yksinäytöksinen ilveilys kertoo nuoresta ylioppilaasta, joka valmistautuu teatteriesitykseen harjoittelemalla naisroolia. Kun hänen setänsä saapuu yllättäen vierailulle, tilanne johtaa koomisiin väärinkäsityksiin ja identiteettileikkeihin.","Samuli Suomalaisen 'Setä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1265.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SETÄ\n\nIlveilys yhdessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nSamuli S. [Suomalainen]\n\n\n\n\n\nU. W. Telén & Co, Kuopio, 1898.\n\n\n\n\n\n\n      _Omistettu rouva Aurora Aspegrenille_\n\n\n\nHENKILÖT\n\n _Väinö Aironen_, nuori ylioppilas.\n _Herra Arvelin_, hänen setänsä.\n _Pellonpää_, talon isäntä.\n\n_Näyttämö:_ hyvin sisustettu huone, ovi perällä oikealla. Vasemmalla\nvuode-uutimet.\n\n\n\n1:nen kohtaus.\n\n    Aironen (yksin).\n\n_Aironen_ (Kävelee lattialla edes takaisin, kädet seljän takana,\nkäsissä vihko. Jupisee itsekseen.) \"Oi, hyvä herra, oi! Niin ei se\nkäydä saa, niin ei se käydä voi! Kas kuinka\" -- -- (Ääneen.) Mutta se\nnyt on merkillistä, ett'en saa tuota päähäni, ja huomenna pitäisi vaan\nastua yleisön eteen! Helkkariinko se muisti minulta on mennyt! Kuinkas\nse nyt taas olikaan: \"Oi, hyvä herra, oi\" -- -- Ja sitä paitsi, en minä\nsaata ymmärtää, miksikä tällainen tytön rooli juuri minulle\ntyönnettiin! Hyväntahtoinen mieshän se on, tohtori Bergbom, kun sallii\nminun nyt jo toista kertaa esiintyä koetteeksi Suomalaisen Teaaterin\nnäyttämöllä. Mutta miksikä juuri tyttönä eikä luutnanttina, niinkuin\nviime kerralla? Niin, sanoi hän, teissä on niin paljo hentoutta, ja te\nvoitte saada äänenne sekä miehekkääksi että naiselliseksi, ja sitä\npaitsi teidän hento ruumiinrakennuksenne j.n.e., j.n.e. Minua harmittaa\nvähän nuo \"hennot\" ja \"naiselliset\". Minä voin saada ala-e:n milloin\nhyvänsä. (Laulaa.) La-la-la-la... no niin, nyt tosin en sitä saa, mutta\nkyllä minä sen tavallisesti saan. (Katselee itseään.) Ja lienenkö minä\nvainenkaan niin akkamainen? --. Ja päälle päätteeksi täytyi vielä ajaa\nviikset pois! -- Haa! Minä tahtoisin jotain tragillista, jotain\nHamletia, jotain Macbethia! Minä panisin koko teaterin säpsähtämään.\n(Deklamoi:)\n\n    Tule henkiin jälleen\n    Ja korpehen mua vaadi miekkasille,\n    Ja pelvosta jos piilen, naisten hemmuks\n    Mua silloin hauku. Pois sa hirmuhaamu!\n    Pois, tyhjä ilve!\n\n(Pellonpää tulee peräovesta.)\n\n\n\n2:nen kohtaus.\n\n    Aironen. Pellonpää.\n\n_Pellonpää_. Vai ilive vainen! Sapperment! Min' oun hyvä mies, ja hyvä\nse on mulla se mielennii loatu, mutta elekeehän...\n\n_Aironen_. Tekös siinä olittekin, herra Pellonpää? Minä olin\nnäyttelevinäni Macbethia, ja te tulitte verrattoman sopivaan aikaan.\nNyt näyttelemme yhdessä! Minä olen Macbeth, ja te olette Banquo.\n\n_Pellonpää_. Jaa minäkö?\n\n_Aironen_. Te olette Banquo.\n\n_Pellonpää_. Mikä peiakkaan Pankko?\n\n_Aironen_. Oikeastaan te ette enää ole itse Banquo, vaan\n(salaperäisesti) Banquon haamu, sillä itse olette te jo kuollut,\nmurhattu, mur-hat-tu salakavalalla tavalla.\n\n_Pellonpää_. Jaa minäkö? Mutta...\n\n_Aironen_. Kas niin, ei mitään muttaa. Te olette nyt se Banquo, jonka\nminä vasta eilen illalla murhasin.\n\n_Pellonpää_. Äläst' ny, sanoi Porilainen. Mutta kuulkeehan nyt,\nmajisteri! En minä ou tullunna tänne tijaatteria pelloomaan, vaan tahon\nteille sanoa, jotta... sapperment!\n\n_Aironen_. Niin, niin, minä tiedän varsin hyvin, mitä te läksitte\nsanomaan. Sapperment! Mutta tehkää nyt mielikseni; näytelkäämme yhdessä\nvähäsen vain, hyvin pikkuruisen. (Pyytäen.) Hyvä herra Pellonpää!\nRuvetkaa nyt Banquoksi ja (hiljalleen pakottaen häntä tuolin luokse)\nkäykää tuohon tuolin taakse kykkysillenne, tuohon noin. Olettehan te\naina niin hyvä...\n\n_Pellonpää_. No, hyvä se on mulla se mielennii loatu. Sapperment! Mutta\nmittees minä tuonne tuolin taakse?\n\n_Aironen_. Sen saatte pian nähdä. No käykää jo toki, hyvä ihminen,\nkykkysillenne! (Painaa hänet alas.) Olkaa siellä nyt hyvin hiljaa ja\nkun minä sanon\n\n    Niin, onneks olkoon\n    Hänen ja kaikkein!\n\nsilloin nouskaa sieltä verkalleen ja katsokaa minuun, niinkuin kuollut\nkatsoo.\n\n_Pellonpää_ (tuolin takana). Jaa kuollutko? Eihän ne vainoot mitä kaho.\n\n_Aironen_. Mutta haamut katsovat, ja te olette juuri haamu.\n\n_Pellonpää_. Jaa minäkö?\n\n_Aironen_ (yhä kiivastuen). No mutta olkaa, hyvä ystävä, nyt ääneti ja\nkuunnelkaa!\n\n_Pellonpää_ (tuolin takana). Kyllä teä nyt on sitä vihon viimeistä,\nmutta kun neät se mielenloatu... niin minkäs sillen nyt soa? (Istahtaa\nlattialle.) Äh-häh!\n\n_Aironen_ (kuin edellä). Vaiti nyt!\n\n_Pellonpää_. Ols vai ny, sanoi Porilainen.\n\n_Aironen_ (kuin edellä). Nyt se alkaa. (Deklamoi:)\n\n    Hoi, viinaa, sarkka täyteen!\n    Nyt koko seuran...\n\n_Pellonpää_ (kurkistaen tuolin takaa). Kuulkees, majisteri, elekee\npanna pahaksi...\n\n_Aironen_ (itsekseen.) Tuo mies on kauhea. (Ääneen.) Mitä hittoja te\nnyt siellä vielä?\n\n_Pellonpää_. Sitä minä voan, jotta sill'aikoo kuin työ siellä soarnata\npoasuatte, niin mittees, jos tässä näinikkään joutessaan panis\npiippuun?\n\n_Aironen_ (itsekseen). Kyllä tuo mies tekee minut vielä hulluksi.\n(Ääneen.) Polttakaa, polttakaa ja (itsekseen) pakahtukaa.\n\n_Pellonpää_ (vetää piipun taskustaan). Vot niin, sanoi ryssä.\n\n_Aironen_. (Deklamoi:)\n\n    Hoi, viinaa, sarkka täyteen! --\n    Nyt koko seuran terveydeksi juon,\n    Ja ystävämme Banquon...\n\n_Pellonpää_. Se olen minä, neät-sä.\n\n_Aironen_ (jatkaa)....\n\n    jota kaipaan.\n    Josp' olis tässä hän!...\n\n_Pellonpää_ (tulee tuolin takaa esille)\n\n_Aironen_ (tuskissaan). Ei vielä, ei vielä!\n\n_Pellonpää_. Oisiikohan teällä tulitikkuja? Ei neät sattuna völjyyn. Se\nmeijän mamma se aina kävvöö ja koplottelloo kaikki tikut taskuloista.\nKas, tuossahan niitä töskyjä onnii. (Tarkastelee.) Jaa, neä on niitä\nalastarolaisia.\n\n_Aironen_ (vaipuu epätoivoisena nojatuoliin, seljin Pellonpäähän,\nitsekseen). Ellei tuo mies vielä tänä päivänä vie minua Lapinlahteen,\nniin se on ihme ja kumma.\n\n_Pellonpää_ (on sillä välin asettunut tuolin taakse lattialle). No nyt\nkelepoo pelata kometiijoo. Alakakee voan. (Äänettömyyttä.) No? (Samoin)\nNo!? Mittees työ siellä kuhnailetta? Elekee viivytellä! (Kurkistaa\ntuolin takaa.) Ettekös työ pellookkaa?\n\n_Aironen_ (masentuneena). En.\n\n_Pellonpää_. Mikääst o? sanoi Porilainen.\n\n_Aironen_. Te olette mahdoton.\n\n_Pellonpää_. Jaa minäkö?\n\n_Aironen_. Te juuri.\n\n_Ääni_ (ulkoa). Hiskias!\n\n_Pellonpää_ (kiireesti esille). Voi hiivatti! Muija huutaa\nhoilottelloo. Ja minä teällä... Kuulkees nyt, hyvä majisteri, nyt minun\npittää teille sannoo, jotta, jolletta työ jo tännään maksa, niin...\n\n_Aironen_ ... niin te ajatte minut pois. Niinhän te teette?\n\n_Pellonpää_. Elekee ottoo leikiks. Niin minä justiisa teennii.\nSapperment!\n\n_Aironen_. Sitähän te olette sanoneet jo sata kertaa. Miks'ette tee\nsitä? Ajatelkaas toki tuota hirmuista laitaa, -- kak-si-sa-taa markkaa\non teillä saamista minulta! Voi hirmuista summaa kuitenkin! Te olette\nniin köyhä; ette voi odottaa. Teidän täytyy rummuttaa maailmalle, että\nse ja se ylioppilas on semmoinen ja semmoinen lurjus. Te näette miehen\n(yhä innostuen), joka rakastaa taidetta, -- joka jumaloi sitä, ja jonka\nsetä ei sallisi hänen lukea muuta kuin lain-oppia. Te näette miehen,\njoka käy jaloa polkua, miehen, joka uhraa kaiken voimansa isänmaan\nalttarille. Ja tuo mies pitää teidän masentaa, saattaa huutoon, sillä\nhän ei ole maksanut teille (ylenkatseella) kah-ta-sa-taa markkaa. Te\njoudutte kurjuuteen, mieron tielle. Te pelkäätte, ett'ei moista summaa\nteille milloinkaan makseta. Haa, menkää, ylevä ystävä; kiiruhtakaa\ntäyttämään jalo päätöksenne!\n\n_Pellonpää_ (joka on osoittanut lauhtuvansa sitä myöten kuin A:n pathos\non kasvanut). Elekeehän nyt tokkiisa, hyvä majisteri! (Itsekseen.)\nPeijakkaan kelepo poika, vaikka vähäsen huolimaton. (Ääneen.) Enhän\nminä nyt sitä niin juluman pahasti meinannakkaan. Ja (tuttavallisesti)\nneättehän, enhän minä oikiistaan niinkuin ihe, mutta se muijahan se\naina nalakuttelloo: mäne sinä, sannoo, ja voaji sinä, sannoo. Elekee\nnyt suuttua! Enhän minä tuota niinkuin eppäile, jott'ei sitä velekoo\njoskus saisi.\n\n_Aironen_. Joskus? Te voitte saada piankin, sillä setä tulee kaupunkiin\nnäinä päivinä.\n\n_Pellonpää_. Setäkö?\n\n_Aironen_. Niin kirjoittivat minulle hyvät ystävät maalta.\n\n_Pellonpää_. No sitten en minä ennää puhu sannookaan. Eikä se\nmuijakaan...\n\n_Ääni_ (ulkoa). Hiskias!\n\n_Pellonpää_ (huutaa ulos). Elähän uluvo! Sapperment! (A:lle.) Vai tulee\nsetä! Mutta kuulkeehan, majisteri! Mitteehän se setä sannoo, kun\nkuuloo, jotta työ toassiisa pellootte tijaatteria, ja huomennahan työ\ntoas pellootte?\n\n_Aironen_. Mitäkö sanoo? Hm!\n\n_Pellonpää_. Setähän se teitä kyllä rakastaa, mutta antaa palttua\ntijaatterille, ja jos työ niinkuin liian kauan outte ihepäinen, niin...\n\n_Aironen_. Niin?\n\n_Pellonpää_. Niin kuinhan ei voan hylykäis teitä, iheppäinen kun on\nheännii. Outtakos työ oatellunna sittäi asijoo?\n\n_Aironen_. Minä olen ajatellut vaan yhtä asiaa.\n\n_Pellonpää_. No, mittee niin?\n\n_Aironen_. Sitä, että menen teaateriin, sillä näyttelijäksi minulla on\ntaipumusta eikä suinkaan kuivaksi lain-oppineeksi. Ja jos niinkin\nkävisi, että setä minut hylkää, niin...\n\n_Pellonpää_. No?!\n\n_Aironen_. Menen sittenkin.\n\n_Pellonpää_. Pirä pääll' joka sääll', sanoi Porilainen.\n\n_Aironen_. Setä kuuluu tulevan kaupunkiin tutkistelemaan asiata perin\npohjin, ja toivoakseni käy kaikki vielä hyvin. Kunhan ei vaan tulisi\ntänään eikä huomenna; muutoin hän kenties kieltäisi, ja minähän olen jo\nluvannut esiintyä huomenna.\n\n_Pellonpää_. Elekee pahaksi panna. Mikäs työ huomenna outte niinkuin\nolevinanna?\n\n_Aironen_. Minä esiinnyn tyttönä.\n\n_Pellonpää_. Tyttönä! Sapperment! Jopa ois tuokii sommoo nähä! Tyttönä!\nHi-hi-hi!\n\n_Aironen_. Herra Pellonpää! Tiedättenkös mitä?\n\n_Pellonpää_. Jaa minäkö?\n\n_Aironen_. Minä panen paikalla tytön vaatteet päälleni ja lausun\nmuutaman repliikin. Te saatte sanoa sitten, missä minä en ole oikein\nakkamainen.\n\n_Pellonpää_. No se käy loatuun. Replakoista en minä varsissakkaan\nymmärrä mit'ikkään, mutta akkaväestä minulla on helekkunanmoinen\ntolokku. Sapperment!\n\n_Aironen_. Malttakaa sitten hetkinen!\n\n    (Menee uutimien taa.)\n\n_Pellonpää_ (käy pitkälleen sohvalle. Itsekseen). No poikoo sit' on\ntuossai. Sapperment! Tijaatteri se voan peässä pyörii; luvuista ei\npuhettakkaan. Ja mittees helssinkiä hyö sitä poikoo estelöövätkään\nmänemästä sinne, minne niinkuin oma halu vettää ja meininki pittää?\nMinuttii, nyt yheks esmerkiks, isä vainoo pani reätälin oppiin, mutta\nminäpäs otin ja karata hujautin ja läksinnii suutarin oppiin. Ja se oli\nminulle onneksi se. Kyllähän se Heiskas-vainoo oli juluman kovvoo\nmiestä enissä, ja selekäännii pani poikoo ja vatkasi niinkuin ruoan\ntapa siihen aikaan voati, mutta sälliks peästyäin, niin ei muuta kuin\nherra Pellonpääks voan karahtieraili, ei ihmeekskään muuta kuin: herra\nvoan ja herra. No ja sitten se Heiskas-vainoo otti ja kuoli. Hm. Ja\npuolen vuuvven peästä ottaa ja sannoo se Heiskaska minulle paukauttaa,\njotta mittees myö nyt tässä kursaillaan; tykkäämmähän myö toisistamma\nsen verran ies, jotta eiköhän lähtä tästä pappilaan? Ja minä kun sanoa\nhujautin, jotta no soromnoo, niin paikalla kaulaan muksahti ja\npappilaan sitä mäntiin.\n\n_Aironen_ (uutimien takaa). Sanoitteko te mitä, herra Pellonpää?\n\n_Pellonpää_. Niin, sitähän minä tässä voan ihekseni hoastelen, jotta\nmittee sitä immeistä mihinkään väkisin vettee jutistaa, niinkuin härkee\nsarvista, niinkuin nyt teitäi siihen lain-oppiin. -- On niitä meillä\nSuomenmoassa muitennii noita hoikkakinttusia salakkoherroja;\nvelekasoappaat jalassa ja velekatakit peällä istutaan kökötettään\nKappelissa niin helekkunan ylypeinä ja sitä venskoo viskellään joka\npuolelle. Ei siinä meikäläistä miestä tunnetakkaan. Mutta annas kuu\ntulee pattiinia tarvis, niin silloinkos soitteloovat kuin huilulla:\nherr mestar, herr mestar, herr Pellonpee, pesta ven, haar int pengar,\nventta liitte. Jos en minä oisi niin hyvä mies ja jos ei minulla se\nmielennii loatu...\n\n_Aironen_ (uutimien takaa). Herra Pellonpää! Viskatkaa, olkaa hyvä,\nsieltä pöydältä sininen rosetti. Mutta viskatkaa uutimien yli.\n\n_Pellonpää_ (nousee ähkien, viskaa). Jaa tämäkö?\n\n_Aironen_ (kuin edellä). Kiitos! Se juuri.\n\n_Pellonpää_. Kuulkeehan, majisteri!\n\n_Aironen_. No mitä nyt?\n\n_Pellonpää_. Minä tässä meinoon, jotta jos niinkuin auttajoo\ntarvihtisia, niin minä oisin tässä valamis kamarineihtyeksi.\nSapperment!\n\n_Aironen_. Ei, ei, ette saa tulla, ei se sovi.\n\n_Pellonpää_ (itsekseen). Ujo on neät tuokii poikalapseksi. (Ääneen.) No\nmiten voan tykkeettä. Minä voan sen takia ihteäni tarjoilen, jotta olen\nsellaiseen työhön tottuna. Se meijän muija näet kun on niin juluman\nlihava, jotta tuskin omin voimisa keäntymään peäsöö, niin minä aina,\noamuin, illoin soan olla apuna. Ja on siinä nauhoo ja nyöriä sennii\nseihtemee sorttia. Peästä teä ja sijo se, ja jos umpsolomuun sattuu\nmänemään, niin -- sapperment!\n\n_Aironen_ (tulee esiin tyttönä, niiaa). Hyvää päivää, herra Pellonpää!\n\n_Pellonpää_. No seihtemän seppee! Outtako työ ihan ihe?\n\n_Aironen_. Enkös kelpaa?\n\n_Pellonpää_. No kyllä kelepootta, kyllä kelepootta! Ja niin helekutin\nnätti tyttö kuin outtennii! Oleks nähny nätei flikoi? sanoi Porilainen.\n\n_Aironen_. Ja nyt minä ensiksikin panen piippuun ja sitte saatte kuulla\nja katsella minua oikein tarkasti. (Panee piippuun ja sytyttää. Perällä\nsoitetaan.) Hyvät ihmiset! Siellä soitetaan! Kukahan kumma siellä\nlienee? Kun ei vaan olisi räätäliltä lasku! Saas nähdä, tunteeko\nopinpoika minua tässä puvussa! (Juoksee piippu kädessä avaamaan, ja\npalajaa säikähtyneenä.) Taivas! Nyt on kaikki hukassa! Setä!\n\n_Pellonpää_. Jaa mitä?\n\n_Aironen_. Setä tuli!\n\n_Pellonpää_. Ettäkö ihe setä?\n\n_Aironen_. Hän juuri.\n\n_Pellonpää_. Ja työ tuollaisena, tytön puvussa! Sapperment! Mitteehän\nkometiijoo tästä nyt tulloo? Kun peäsis, kun peäsis. Nyt tästä vasta\nparempi kometiia tulloo. Pal piree ja paree, sanoi Porilainen. Voi\nsapperment! (Pois oikealta.)\n\n\n\n3:s kohtaus.\n\n    Aironen. Arvelin.\n\n_Arvelin_ (tulee perältä). Kuulkaas, hyvä neiti! Minuakos te\nsäikähditte, vai miksikä te pakenette rehellisiä ihmisiä? Toinen tulee\nkoreasti, soittaa kelloa, hänelle avataan, mutta samassa, ikäänkuin\nmörkö olisi nähty, juostaan pois. Hyvä, ett'ei salvattu oven väliin\ntätä minun nenäkultaani!\n\n_Aironen_ (yhä piippu kädessä, hämillään, itsekseen). Mikähän minut\nperii?\n\n_Arvelin_. Kuulkaa minua toki, neitiseni! Vastatkaa minulle, asuuko\ntässä majori Silén tai Selin, en muista varmaan, mutta jompikumpi?\n\n_Aironen_ (itsekseen.) Mitä on tehtävä? Setä ei tunne minua. Hän on\nsitä paitsi likinäköinen. Hän on nähtävästi erehdyksessä tullut tänne.\nMajori, jota hän hakee, asuu vastapäätä.\n\n_Arvelin_ (itsekseen). Olisikohan tyttö kuuro! (Ääneen, kovaa.) Asuuko\ntässä majori Silén tai Selin, jompikumpi?\n\n_Aironen_ (itsekseen). Kävi nyt miten kävi! (Ääneen.) Kyllä, herra,\nkyllä hän asuu tässä, mutta -- suokaa anteeksi -- hän asuu vastapäätä;\nse tahtoo sanoa, kyllä hän asuu tässä, mutta -- ymmärrättehän...\n\n_Arvelin_, Lempo tuollaista ymmärtäköön, suokaa anteeksi! Hän asuu\ntässä ja hän asuu vastapäätä ja hän asuu kumminkin tässä.\n\n_Aironen_. Niin, katsokaa, kyllä hän asuu tässä, mutta...\n\n_Arvelin_. Mutta ei ole kotona?\n\n_Aironen_. Aivan niin. Hän ei ole kotona.\n\n_Arvelin_. No se on selvää puhetta.\n\n_Aironen_. Se on hyvin selvää. Hän läksi tästä senaatiin, viemään\nkiireisiä asiakirjoja, semmoisia supliikeja, ymmärrättehän, supliikeja.\n\n_Arvelin_. Sunnuntainako?\n\n_Aironen_ (itsekseen). Hiis! (Ääneen.) Ei juuri senaattiin, mutta\n(takertuen) hän, näettekös, hän meni pois... tuota... niin... hän meni\npois... ymmärrättehän... pois kotoansa...\n\n_Arvelin_. Kirkkoon luultavasti?\n\n_Aironen_ (kerkeästi). Niin juuri kirkkoon, juuri kirkkoon.\n(Itsekseen.) Huh!\n\n_Arvelin_ (itsekseen). Tyttö näyttää olevan vähän hajamielinen, mutta\nerinomaisen solakka, ja äänikin semmoinen sointuva. Paha vaan, että\nsilmälasini jäivät hotelliin. (Ääneen). Te olette luultavasti,\nmajorin...\n\n_Aironen_. Niin juuri... hänen...\n\n_Arvelin_. Hänen...\n\n_Aironen_. Hänen...\n\n_Arvelin_. Hänen ottotyttärensä.\n\n_Aironen_. Aivan niin, hänen ottotyttärensä.\n\n_Arvelin_. Täydellä valtakirjalla.\n\n_Aironen_. Teillä on erinomainen arvaamisen lahja.\n\n_Arvelin_ (yhä ystävällisemmin). Ja siksi uskallatte olla vähän\nvallaton.\n\n_Aironen_. Mitä tarkoitatte?\n\n_Arvelin_ (osoittaen piippua Airosen kädessä). Minä tarkoitan tuota\npiippua. Kaunis tyttö ja polttaa piippua -- ai, ai, ai!\n\n_Aironen_ (itsekseen). Pakana! (Ääneen) Niin, katsokaa, minulla kivisti\nhampaita.\n\n_Arvelin_. Kuinka ikävätä! Mutta sallikaa, kaunis lapseni, minun istua\nja tehdä teille pari kysymystä.\n\n_Aironen_. Olkaa niin hyvä. (Itsekseen.) Mitenkähän tämäkin leikki\nloppunee?\n\n_Arvelin_. Minä tulin vast'ikään maalta. Nimeni on Arvelin.\n\n_Aironen_ (hajamielisesti). Minä tiedän sen.\n\n_Arvelin_. Kuinka? Tiedättekö nimeni?\n\n_Aironen_ (itsekseen). Ah! (Ääneen). Minä olin sanoa, että minun on\nvarsin hauskaa kohdata teitä.\n\n_Arvelin_ (itsekseen). Hän on erittäin, erittäin sievä. Minulla näette\nolisi vähän asiaa majori Silénille tai Selinille, en muista varmaan\nnimeä.\n\n_Aironen_. Silénille. Teillä mahtaa olla hänelle hyvin tärkeitä\nasioita.\n\n_Arvelin_ (häristäen sormellaan). Ei saisi olla noin utelias, kaunis\nlapseni. (Nousee.) Enkä teille sanoisikaan sitä, ellette olisi (yrittää\nnipistämään häntä leuasta) noin vallattoman näköinen. (Istuu.) Minulla,\nnäette, on veljenpoika Väinö, -- hän on muuttanut sukunimensä\nAiroseksi.\n\n_Aironen_ (hyvin kiihkeästi). Noo?\n\n_Arvelin_. \"Noo?\" Mitä se niin painava \"noo\" tietää?\n\n_Aironen_ (tyyneesti). Ei mitään. Minä vaan muutoin sanoin; kun minulla\nei ole mitään erinomaista sanomista, niin minä sanon: noo!\n\n_Arvelin_. Niin, minä aioin sanoa, että minulla on veljenpoika, Väinö\nAironen, kelpo nuorukainen, mutta...\n\n_Aironen_. Väinö Aironen, niinkö hänen nimensä on?\n\n_Arvelin_. Juuri niin.\n\n_Aironen_. Ah, herra Arvelin! Sellaisia nuorukaisia on harvassa kuin\nhän. Niin hyväsydämminen, niin jalomielinen! Ja kuinka hän rakastaa\nisänmaataan ja suomalaista teaateria.\n\n_Arvelin_. Mistä te hänet tunnette?\n\n_Aironen_. Kuka ei häntä tuntisi? Hän on näytellyt suomalaisessa\nteaterissa, ja koko kaupunki puhuu hänestä. Sitä paitsi käy hän välistä\nmajorin luona, ja on sattunut niin, että majori on ollut poissa, ja me\nolemme silloin puhuneet yhtä ja toista. Välistä on hän kertonut minulle\nsedästään ja...\n\n_Arvelin_ (kiihkeästi). Noo?\n\n_Aironen_. \"Noo?\" Mitä se niin painava \"noo\" merkitsee?\n\n_Arvelin_ (itsekseen). Tuo tyttö on viehättävä. (Tyyneesti, ääneen.) Ei\nmitään, muutoin vaan. Kun ei minulla ole mitään erittäin sanomista,\nniin minä sanon: noo! Mutta olispa hupaista tietää, mitä tuollaisilla\npojan viikareilla olisi sanomista sedistänsä.\n\n_Aironen_. Ah, herra! Hän kiittää ja ylistää setäänsä parhaaksi\nihmiseksi maan päällä. Yksi ainoa seikka se vaan huolestuttaa poika\nparkaa.\n\n_Arvelin_. Nimittäin?\n\n_Aironen_. Väinö Airosen tekisi mieli päästä näyttelijäksi, mutta setä\nkieltää.\n\n_Arvelin_. Sama seikka se juuri minuakin painaa.\n\n_Aironen_. Voi kuinka usein hän sanoo itkeneensä setänsä kovuutta! Ja\nkumminkin rakastaa hän setäänsä niin paljon.\n\n_Arvelin_ (itsekseen, liikutettuna). Se kelpo poika!\n\n_Aironen_. Enkä minä ymmärrä, miksikä te olette niin kova tässä yhdessä\nasiassa, koska Väinöllä, minä tarkoitan herra Airosella, on siihen\nhalua ja taipumusta! Jos minä olisin setä, ja minun luokseni tulisi\nveljeni poika (nojaten takaa Arvelinin olkapäähän) ja sanoisi: setä\nkulta, laske minua teaateriin, -- niin minä vaan en hennoisi kieltää.\n\n_Arvelin_ (itsekseen). Mutta tuo tyttö on erinomaisen sievä,\nerinomaisen viehättävä. (Ääneen). Vai niin! Te arvelette siis, ett'ei\nsedän pitäisi kieltää veljenpojalta mitään?\n\n_Aironen_. Miksikä te kiellätte sitten?\n\n_Arvelin_. Hm. Miksikö kiellän? Tiedättekös, kaunis lapseni: jos te\nolisitte Väinö, en voisikaan kieltää.\n\n_Aironen_. Miksikä juuri minulta?\n\n_Arvelin_. Siksi, että te, että te pyydätte niin, niin förpiiskatun\nviehättävästi. Mutta kaikissa tapauksissa minun täytyy neuvotella\nasiasta muittenkin kanssa. Tuomari Tommila kehoitti minua käymään\ntäällä hänen ystävänsä, majori Sil... Sel...\n\n_Aironen_. Silén...\n\n_Arvelin_. Niin juuri, majori Selinin ja professori Raunion luona, ja\nkosk'en tavannut majoria kotoa vaikka korvautuihan tuo vahinko\ntuhatkertaisesti hänen viehättävän ottotyttärensä kohtaamisella, hm. --\nniin aion nyt käydä puhuttelemassa professori Rauniota. Saattaisitteko\nsanoa, missä hän asuu?\n\n_Aironen_ (itsekseen). Professori Raunionko luokse neuvoa kysymään,\nhänen, joka ymmärtää teaaterista vielä vähemmin kuin setä?! Hm. Tähän\nsaakka on kaikki käynyt hyvin. Uskaltaisikohan?\n\n_Arvelin_. Ette mahda tietää professori Raunion osoitetta?\n\n_Aironen_ (itsekseen). Olkoon menneeksi! Rohkea rokan syö. (Ääneen.)\nProfessori Raunionko? Vallan hyvin. Hän asuu tässä samassa talossa,\nportista vasempaan, kolmannessa kerroksessa, ovi oikeaan. Ettehän\nunohda, herra Arvelin? Hän on tavattavissa neljännestunnin kuluttua?\n\n_Arvelin_. Ken voisi unohtaa mitä te sanotte! Ja nyt -- toivoakseni\nnäkemään asti! Pyydän sanomaan terveiseni majori Sil... Sel...\nSelinille...\n\n_Aironen_. Kiitos! Minä olen kertova hänelle, että täällä kävi muuan\nystävällinen herra...\n\n_Arvelin_. Hm. Te olette liian hyvä.\n\n_Aironen_. ... muuan ystävällinen herra, joka lasketteli leikkiä ja\nnipisti minua poskesta.\n\n_Arvelin_. No, no, no, no, kaunis lapseni. Ei semmoista tarvitse\nkertoa. (Itsekseen.) Ihmeellisen sievä! (Ääneen.) Enhän minä voinut\nolla nipistämättä, olette niin vallattoman näköinen.\n\n_Aironen_. Niinhän se herra Aironenkin sanoo joka kerta kuin nipistelee\nposkeani.\n\n_Arvelin_. Mitä?! Uskaltaisiko se pojan viikari tehdä sellaista?\n(Kiukussa.) Vai sellaista!\n\n_Aironen_. Mutta onko se sitten niin vaarallista? Miksikä te niin\nsuututte tuohon kelpo nuorukaiseen?\n\n_Arvelin_. Kelpo nuorukaiseen? Hänen pitää ollakin kelpo, sillä hänellä\non ollut silmäinsä edessä hyvä esimerkki sedässään. Jaa-a.\n\n_Aironen_. Sitä minäkin. Herra Aironen osaa hienostellakin aivan kuin\nte.\n\n_Arvelin_ (itsekseen). Tuo tyttö on peijakas. Täytyy lähteä pois,\nmuutoin hän pistää minut pussiin, ihan varmaan. (Ääneen.) Ja nyt,\nhyvästi, kaunis lapseni!\n\n_Aironen_ (Etsii jotain lattialta.)\n\n_Arvelin_. Mitä te etsitte?\n\n_Aironen_. Nuppineula vaan putosi huivistani.\n\n_Arvelin_. Vai nuppineula! No etsitäänpäs sitä yhdessä. (Ottaa\nkiiruusti omasta huivistaan neulan.) Kas tässä se on. Sallikaa minun\npistää se kiinni.\n\n    (Kiinnittää neulan Airosen rosettiin.)\n\n_Aironen_. Kiitos, herra Arvelin! Mutta mitenkä? Kultaneulanneko?\n\n_Arvelin_ (kiireesti). Minä pyydän, minä rukoilen, älkää pahoittako\nmieltäni. Ottakaa tuo neula muistoksi vanhalta ukolta, joka teidän\nseurassanne oli hetken nuorena jälleen. Se oli lyhyt ja kaunis hetki.\nJa nyt hyvästi! (Ottaa Airosta kädestä.) Niin, hyvästi! (Hämillään.)\nOikein totta, minä sanon, hyvästi!\n\n_Aironen_. Herran haltuun, herra Arvelin!\n\n_Arvelin_. Niin, voikaa hyvin, oikein hyvin!\n\n    (Suutelee äkisti Airosen kättä.)\n\n_Aironen_. No mutta herra Arvelin!\n\n_Arvelin_. Ts, ts!\n\n    (Kiiruhtaa perältä pois.)\n\n_Aironen_ (hänen jälkeensä). Älkää unohtako: portista vasempaan,\nkolmannessa kerroksessa, ovi oikeaan. Neljännestunnin kuluttua.\n\n_Arvelin_. Kiitos, kiitos!\n\n\n\n4:s kohtaus.\n\n    Aironen (yksin).\n\n_Aironen_ (itsekseen). Minä poloinen poika, mitä olenkaan uskaltanut!\nOlen neuvonut sedän muka professori Raunion luokse; se on: tähän samaan\nhuoneesen, johon on kaksi käytävää. Saan siis olla nyt professorinakin.\nMutta... teenköhän minä oikein, kun tällä tavalla narraan vanhaa\nsetää? -- Niin, mutta enhän minä muutenkaan voi osoittaa hänelle\nnäyttelijä-lahjojani. Kun komedia on lopussa, pyydän häneltä anteeksi,\nja saahan hän sittenkin mennä neuvoja kysymään. A la bonheur!\nProfessoriksi siis!\n\n\n\n5:s kohtaus.\n\n    Aironen. Pellonpää (oikealta).\n\n_Aironen_. Kas niin, herra Pellonpää! Te tulette aivan kuin käskettynä.\n\n_Pellonpää_. Niinhän sitä nyt justiissa tullaannii, mutta muijan\nkäskystä, muijan käskystä. Sapperment! Muija, kuulkeehan, ei meinoo\nouttoo niitä rahoja. Johan minä sille koitin selittee, jotta setä\ntulloo tupsahtaa ihan tuossa paikassa kaupuntiin ja sitten myö kyllä\nsoahaan ne rahattii, mutta tiijättähän työ sen meijän muorin: jos ei\nmitä hänen mielesä jäläkeen, niin ulisoo ja uluvoo ja välliin oikeen\nkauhalla peähännii lyyvvä muksauttoo.\n\n_Aironen_ (maltittomasti). No mutta odottakaa toki yksi tunti, yksi\nainoa tunti! (Polkien jalkaansa). Ymmärrättekö te, kuinka hirmuisen\nlyhyt aika se on?\n\n_Pellonpää_. Ymmärränhän minä sen, mutta...\n\n_Aironen_. Kas niin, ei mitään muttia eikä mutkia. Tunnin kuluttua\nsaatte viedä rouva Pellonpäälle joka pennin ja vapaapiletin huomiseen\nnäytäntöön. Mutta nyt teidän täytyy kiireesti auttaa minua. Siirrelkää\ntässä huonekalut niin, ett'ei tätä huonetta outo enää samaksi tunne.\nOttakaa myös päällykset pois tuoleilta ja sohvalta ja menkää sitten\nullakolle; siellä on minulla korillinen vanhoja kirjoja. Tuokaa se\nalas!\n\n_Pellonpää_. Mutta mittees tästä kaikesta lähtöökään?\n\n_Aironen_ (kärsimätönnä). Elämää mulle ja rahoja teille. Tehkää nyt\nvaan kuin käskin ja joutuun! (Uutimien taakse.)\n\n_Pellonpää_ (siirtelee huonekaluja, itsekseen). Hm. \"Kuin käskin.\"\nSapperment! Mutta minkäs sille tekköö, kun minn' oun kerran niin hyvä\nmies ja se mielennii loatu on mulla niin lauhkiata sorttia. Mutta\nmitteehän se majisteri oikiistaan meinookaan toassiissa? Ja on se\nteäkii päivä! Enissäi ahistaa muija minua velekomaan ja sitten minusta\ntehhää jonniillainen Pankko ja sitten tehhään pojasta mamseli ja sitten\nveäntyy tänne setä ja sitten uluvoo muija ja uhkaa, ja nyt sitä soa\npanna talon ihan nurin narin. Soahaanpas nähä, niin vielä ne tännään\nminuttii akaks pukkoovat, hammeet peälle ja muut hynttyyt ja hetaleet.\n\n_Aironen_ (uutimien takaa). Joko alkaa olla valmiita?\n\n_Pellonpää_. Valamista on tuossa paikassa. Flinkist, flikat, sanoi\nPorilainen.\n\n_Aironen_ (tulee, yönuttu yllä). Kas näin. Miltäs näytän?\n\n_Pellonpää_. No mutta kylläpäs työ voan ossootte laitella ihtiänne.\nÄsken nättiä mamselia ja nyt vanahoo äijee. Tommotto kränä, sanoi\nPorilainen.\n\n_Aironen_. Luuletteko, herra Pellonpää, että outo voisi tuntea tätä\nhuonetta enää samaksi?\n\n_Pellonpää_. Eikös Helssingissä!\n\n_Aironen_. Käykääs nyt joutuun se kirjakori ullakolta.\n\n_Pellonpää_. Mutta.\n\n_Aironen_. Joko taas mutta?\n\n_Pellonpää_. Mutta jos se muija toas ottaa kauhan?\n\n_Aironen_. No ottakaa te hiidessä vaikka kastrulli! Pois joutuun!\n\n    (Pellonpää pois.)\n\n\n\n6:s kohtaus.\n\n    Aironen (yksin).\n\n_Aironen_ (peilin edessä). Nyt on vielä vaan nuoresta laitettava vanha.\nVielä parta ja silmälasit. Kas niin. Nyt on professori Raunio valmis.\n\n(Oikealla kolkutetaan. Avaa.)\n\n\n\n7;s kohtaus.\n\n    Aironen. Arvelin.\n\n_Arvelin_. Tuhat kertaa anteeksi, herra professori! Nimeni on Arvelin.\n\n_Aironen_. Varsin hauskaa. Olkaa hyvä. (Osoittaa tuolia; yskii). Suokaa\nanteeksi, minulla on kova katarri; senvuoksi on ääneni vähän kimeä.\n\n_Arvelin_. Jaa, se on totta; katarri on hyvin paha asia. Toisinaan, kun\nsaa oikein pahan katarrin, niin se on niin paha katarri, ett'ei sen\npahempaa katarria voi olla. (Itsekseen.) Kyllä kai minä nyt puhun\npötyä, mutta tonttuko sitä osaa puhua noitten oppineitten herrain\nkanssa!\n\n_Aironen_. Se on totta.\n\n_Arvelin_. Se on aivan totta. (Äänettömyyttä.) Varsinkin siellä maalla,\nkun sattuu semmoinen katarraalinen, kostea ilma... (Itsekseen.) Pötyä\ntaas. (Ääneen.) Minulla on kunnia tuoda teille terveisiä ystävältänne,\ntuomari Tommilalta, joka vasta muutti sinne meidän seuduille.\n\n_Aironen_. Kiitos! Kuinka hän nyt oikein jaksaa?\n\n_Arvelin_. Niinkuin ennenkin: iloinen ja lystikäs mies.\n\n_Aironen_. Ja tuomarin rouva on toivoakseni hyvässä terveyden tilassa!\n\n_Arvelin_. Rouvako? No, mutta johan siitä on seitsemän ajastaikaa kuin\nrouva nukkui kuoleman uneen.\n\n_Aironen_ (itsekseen). Ah! (Ääneen.) Ei, ei, minä erehdyin. Minä\ntarkoitan hänen tytärtään.\n\n_Arvelin_ (itsekseen). Mutta tuohan on kovin vähämuistinen. (Ääneen.)\nEllette pahastu, niin uskallan muistuttaa, ett'ei tuomarilla ole\ntyttäriä ollutkaan, vaikka hän niitä aina on toivonut.\n\n_Aironen_ (itsekseen). Ei, kyllä tämä puhe pitää lopettaa, muutoin\nmanaan esiin kaikki tuomarinrouvat ja toimitan tyttäriä kaikille\ntuomareille. (Ääneen.) Suokaa anteeksi, minä olin vähän...\n\n_Arvelin_. Ajatuksissanne?\n\n_Aironen_. Niin juuri.\n\n_Arvelin_ (viattomasti). Sitä en ensinkään kummastele. Tuomarikin sanoo\naina: Minkä viisaampi mies, sen sekavampi päästään. (Itsekseen.) Voi,\npakana! Nyt taisi tulla kovin paksua.\n\n_Aironen_. Te olette erittäin hyväntahtoinen; samoin teidän ystävänne\ntuomarikin. Sitä paitsi sain vastikään ulkomailta kirjeen, täynnä hyvin\nmurheellisia tietoja. Senvuoksi olin vieläkin ajatuksissani.\nAjatelkaas: parhaan ystäväni poika kuollut ja niin surkean kuoleman!\n\n_Arvelin_ (osaa-ottavasti, yhä enenevällä tarkkuudella). Sepä ikävätä.\nHän mahtoi olla toivorikas nuorukainen?\n\n_Aironen_. Niin, hänestä toivottiin hyvin paljon, ja hänestä olisi\ntullutkin kunniata isänmaalle, ellei erään ihmisen itsepäisyys olisi\nsyössyt häntä turmioon.\n\n_Arvelin_. Hän mahtoi olla tuollainen filosofian tohtori, professorin\nalku?\n\n_Aironen_. Ei.\n\n_Arvelin_. Lääkäri, tuomari, pappi?\n\n_Aironen_. Ei. Hän oli -- näyttelijä.\n\n_Arvelin_ (säpsähtää). Näyttelijä, -- näyttelijä! Hm. Herra professori!\nMinä kyllä tiedän, että surullisen asian kertominen vaan lisää tuskaa,\nmutta kumminkin pyytäisin saada kuulla nuorukaisen historian,\nlyhykäisyydessä vain.\n\n_Aironen_ (huokaa). Ah, herra Arvelin! Tätä on koko surullinen romaani,\nverinen romaani. Hänen isänsä oli erinomaisen runollinen luonne, ja\njätti pojalleen perinnöksi palavan rakkauden taiteesen ja -- köyhyyttä\nKaikeksi onneksi otti setä (Arvelin säpsähtää) pojan kasvattaakseen.\nPienestä pitäin rupesi pojan mieli hehkumaan teaateriin. Ylioppilaaksi\ntultuansa hän näytteli muutamia kertoja seuranäytelmissä, osoittaen\ntavattomia näyttelijälahjoja. Hän ei kuitenkaan saanut vapaasti seurata\nkutsumustaan. Häntä vaadittiin vaan lukemaan lain-oppia.\n\n_Arvelin_. Kukas se sitä vaati?\n\n_Aironen_. Setä.\n\n_Arvelin_ (itsekseen). Merkillistä, kuinka tuon nuorukaisen ja Väinön\nhistoriat vetävät yhteen.\n\n_Aironen_. Setä vastusti hänen taideharrastuksiansa, huolimatta pojan\nrukouksista ja muitten kehoituksista. Hän sanoi teaateria vaan\njoutavaksi laitokseksi.\n\n_Arvelin_ (itsekseen). Aivan kuin minä. (Ääneen.) Kuinkapa kävi sitten?\n\n_Aironen_. Kääntääkseen muka pojan mieltä toisaalle ja raastaakseen\nhänet pois kotimaisten taiteilijain seurasta, lähetti setä hänet\nulkomaille.\n\n_Arvelin_ (itsekseen). Saman teen minäkin Väinölle.\n\n_Aironen_. Mutta se oli vain öljyä tulee. Ulkomailla poika saikin nähdä\nteaaterin sen jaloimmassa muodossa. Siellä vasta hänen intonsa sai\nyllykettä...\n\n_Arvelin_. Enpäs lähetäkään.\n\n_Aironen_. Kuinka?\n\n_Arvelin_. Hm. Tehkää hyvin ja jatkakaa.\n\n_Aironen_. Dresdenissä hän tutustui useampain taideniekkain kanssa. Hän\nnäytteli kerran Pienessä Teaaterissa niin suurella menestyksellä, että\nhänelle kohta tarjottiin paikka Dresdenin parhaimmassa teaaterissa,\neikä aikaakaan, niin kaikui hänen nimensä ympäri koko avaran\nSaksanmaan. Päälle päätteeksi hän rakastui kuuluisaan näyttelijättäreen\nAgnes von BühlendorfFiin, -- kaiketi luitte siihen aikaan hänen nimensä\nsanomalehdissä?\n\n_Arvelin_. Suokaa anteeksi, minä en milloinkaan lue teaateriuutisia,\nsillä minulla on niin paljo tekemistä rautaruukkini kanssa, ett'ei ole\nsemmoisiin aikaa riittänyt. Kenties olette lukeneet sanomalehdissä\nRautakosken ruukista?\n\n_Aironen_. Suokaa anteeksi, -- minä en lue milloinkaan ruukkiuutisia.\n\n_Arvelin_ (itsekseen). Siinä sait, Arvelin. (Ääneen) Mutta sitten?\n\n_Aironen_. Nuorukainen pyysi nyt sedältänsä naimalupaa ja vielä kerran\nlupaa päästä teaateriin, mutta tuo luonnoton setä kielsi kumpasenkin!\n\n_Arvelin_ (itsekseen). Naimaluvan olisin minä sentään antanut.\n\n_Aironen_. Hän pakotti nuorukaisen palajamaan kotia. Nuorukainen\ntotteli. Hän jätti morsiamensa toivomaan sedän mielen muuttumista.\nVielä kerran hän pyysi ja rukoili, polvillaan ryömien, mutta silloin --\n\n_Arvelin_. Silloin?\n\n_Aironen_. Setä hylkäsi hänet ja -- kirosi!\n\n_Arvelin_ (säpsähtää). Kirosi?\n\n_Aironen_. Kirosi... Kolmen vuoden kuluttua setä kuoli. Nyt oli\nnuorukainen vapaa. Hän riensi ulkomaille morsiamensa luo, mutta\n(synkästi) löysi hänet...\n\n_Arvelin_. Löysi hänet...\n\n_Aironen_. Ruumiina. Tyttö oli kuollut suruun ja ikävään. -- Sen\nkoommin matkusteli nuorukainen ympäri maailmata kuin varjo, rauhaa\nhakien joka paikasta, mutta löytämättä sitä mistään. Armaan kuolema ja\nsedän kirous eivät suoneet hänelle lepoa.\n\n_Arvelin_. Kuinka pahasti sentään!\n\n_Aironen_. Hän kirjoitti kerran Firenze'stä. Hän oli nähnyt Ristori'n.\nKoko teaateri oli itkenyt, ja näytelmän loputtua oli Ristori kutsuttu\nesiin; miehet huusivat bravo, naiset huusivat kiitos. \"Niin,\" kirjoitti\nhän, \"Ristori on onnellinen, sillä kesken yleisön riemuhuutoja ei\nkajahtele hänen korvissansa sedän kirous! -- --\" Kului kaksi vuotta.\nOmaisuutensa oli hän jättänyt kunnottoman käsiin. Eikä aikaakaan, niin\nmyötiin tila huutokaupalla, ja poloinen nuorukainen...\n\n_Arvelin_. No!?\n\n_Aironen_. Joutui mieron tielle.\n\n_Arvelin_. Mie-ron tiel-le.\n\n_Aironen_. Ja kaikki vaan tuon luonnottaman sedän tähden.\n\n_Arvelin_ (Itsekseen). Herran tähden, kun ajattelen Väinöä! (Ääneen.)\nVaan sitten?\n\n_Aironen_. Surkein osa on vielä jäljellä. Henkeänsä elättääkseen, otti\nhän vastaan tarjouksen erääsen pikku teaateriin Saksassa. Hänen nimensä\nei ollut vielä unohtunut. Mutta itku oli äänen sortanut, suru vartalon\nkoukistanut. Hän -- vihellettiin ulos.\n\n_Arvelin_. Vi-hel-let-tiin!\n\n_Aironen_. Silloin tekee hän huiman päätöksen. Hän yrittää seuraavana\npäivänä uudestaan. Ja uudelleen hänelle vihelletään. Mutta silloin\n(tragillisesti)... silloin hän astuu vakavin askelin etunäyttämölle...\nkasvot kalpeina... tuijottavin silmin... Hän vetää taskustaan\npistolin...\n\n_Arvelin_ (nousee). Pistolin?!\n\n_Aironen_. Kuuluu laukaus ja -- verinen ruumis kaatuu lattialle... Se\noli minun nuoruuden ystäväni kohtalo, johon hänet oli saattanut sedän\nkirous.\n\n_Arvelin_ (neuvotonna). Hm. Ihmeellistä! (Päättäväisenä.) Hyvästi,\nherra professori!\n\n_Aironen_. Kuinka? Aiotteko lähteä?\n\n_Arvelin_. Minulla tosin oli teille vähäsen asiaa. Olisi ollut\nkysyttävä teidän arvokasta neuvoanne, mutta kertomus teidän ystävänne\nkohtalosta antoi minulle kaikkein parhaimman neuvon, miten tehdä.\n\n_Aironen_. Suokaa anteeksi, minä en ymmärrä.\n\n_Arvelin_. Herra professori! Asia on sitä laatua, että... että...\nminulla ei ole lapsia.\n\n_Aironen_. Peräti ikävä seikka.\n\n_Arvelin_. Mutta minulla on veljenpoika; se tahtoo sanoa, minä olen\nsetä; niin, minä olen setä.\n\n_Aironen_. Toivotan onnea veljenpojalle, jolla on niin kelpo setä.\n\n_Arvelin_. Kelpo? Sepä se juuri temppu onkin. Olin vähällä tulla varsin\nepäkelvoksi. Minun veljenpojallani on erinomainen halu teaateriin,\naivan kuin teidän ystävällännekin oli. Minä olen tähän saakka\nvastustanut.\n\n_Aironen_. Ai, ai, kuinka varomatonta!\n\n_Arvelin_. Niin kerrassaan varomatonta. Teidän ystävänne kohtalo on\navannut silmäni, ja minä riennän nyt hänen luoksensa ja päästän hänet\nHerran nimeen menemään. Jos hän teaaterissa tulee onnettomaksi, niin\nsyyttäköön itseänsä, mutta minä kauhistun, ajatellessani, että minun\nkieltoni saattaisi syöstä hänet turmioon.\n\n_Aironen_. Mikä teidän veljennepojan nimi on?\n\n_Arvelin_. Hän on muuttanut sukunimensä, niinkuin nuorten suomalaisten\nvarsin hyvin sopiikin, taikka, paremmin sanoen, hän on ottanut meidän\nsuvun vanhan, alkuperäisen suomalaisen nimen. Eikös se ole oikein\ntehty, herra professori?\n\n_Aironen_. Aivan oikein, ja niin minä olen itsekin tehnyt. Isäni sai\nkoulussa nimekseen Stenberg, mutta minä otin takaisin vanhan nimemme\nRaunio.\n\n_Arvelin_. Veljenpoikani nykyinen nimi on Väinö Aironen.\n\n_Aironen_. Vai niin! Minä tunnen hänet vallan hyvin. Hyvä poika --\nkaikin puolin kunnon nuorukainen.\n\n_Arvelin_. Niin juuri. Ja hänet olin minä vähällä saattaa\nonnettomuuteen. Minä riennän heti paikalla hänen luokseen. -- Hyvästi,\nherra professori!\n\n_Aironen_. Malttakaas hetkinen, herra Arvelin! Niinkuin sanottu, on\nAironen erinomainen nuorukainen, mutta, ymmärrättehän, täällä\nHelsingissä kuluu paljo rahaa...\n\n_Arvelin_. Arvattavasti. Se ei ole niin vaarallista, kunhan muutoin\nvaan pitää mielen päässään.\n\n_Aironen_. Niin juuri. Minä tiedän, että hänellä on tuommoisia pikku\nvelkoja, pari, kolme, neljä, viisisataa markkaa. Nämä tietysti eivät\nmuuta teidän hyvää päätöstänne...\n\n_Arvelin_. Mitä ajattelettekaan minusta, herra professori?\n\n_Aironen_. Te olette kunnon mies. Sallikaa puristaani kättänne.\n\n_Arvelin_. Ja nyt Väinön luokse. En ole koskaan unohtava neuvoa, minkä\nteiltä sain.\n\n    (Pois oikealta.)\n\n\n\n8:s kohtaus.\n\n    Aironen (yksin).\n\n_Aironen_. Eläköön! Sanokoonpas nyt setä, ett'ei minusta ole\nnäyttelijäksi! Ja lupa on saatu ja velat maksetaan. Eläköön! Kas niin!\nNyt riittää professorina olo. (Heittää yltään yönutun ja ottaa\nvaleparran pois.) Vaan, mitäs ääniä tuolta kuuluu?\n\n\n\n9:s kohtaus.\n\n    Aironen. Arvelin.\n\n_Arvelin_. Suokaa anteeksi, herra professori, jos jälleen teitä\nhäiritsen. Teidän oveltanne on kaiketi nimilippu pudonnut pois, ja se\nseikka saattaa teille, joskus tuottaa hankaluuksia.\n\n_Aironen_. Kuinka niin?\n\n_Arvelin_. Juuri kuin olin menemäisilläni ulos, tuli ovessa vastaani\nmuuan puotipoika ja kysyi minulta, onko muka herra Aironen kotona. Minä\ntietysti sanoin, että tässä asuu professori Raunio, mutta sitä hän ei\nottanut uskoakseen. Kysyttyäni viimein, mitä asiaa hänellä oli herra\nAiroselle, veti hän esiin laskun Studen puodista ja sanoi tulleensa\nvelkomaan jo viidettä kertaa. (Pyörittää päätään.) Minä luonnollisesti\notin laskun ja maksoin sen. Kaunis lasku! Ei muuta saata sanoa. Siinä\npari pukua ja huivit ja sormikkaat ja sen semmoista. Ai, ai, ai, sitä\nnykyajan nuorisoa! Mutta minä en ole tuosta millänikään. Niin, Herran\nhaltuun professori! (Antaa kättä Airoselle ja astuu häntä hyvin\nlähelle.) Mitä?! Mitä minun pitää näkemäni?\n\n_Aironen_. Väinö vaan, setä hyvä!\n\n_Arvelin_. Kuules, poika! Mitä minun pitää ajatella sinusta?\n\n_Aironen_. Pelkkää hyvää, setä kulta, pelkkää hyvää.\n\n_Arvelin_. Mutta... mutta... minä en ole oikein selvillä mistäkään.\nÄsken, aivan vast'ikään, puhelin professori Raunion kanssa ja nyt --\n\n_Aironen_. Väinö Airosen kanssa. Onkos siinä mitään ihmeellistä? Se\ntosin on ihmeellistä, että professori ja minä olemme ihan sama henkilö.\nMutta sehän todistaa, että minulla on näyttelijä-lahjoja.\n\n_Arvelin_. Mutta mistä sinä sait tietää minun olevan kaupungissa?\n\n_Aironen_. Kävithän äsken majori Silénin luona, setä?\n\n_Arvelin_. Ahaa! Minä arvaan: majorin ottotytär on sen sinulle jo\nennättänyt kertoa. (Itsekseen.) Kunhan vaan ei olisi tytön hupakko\npuhunut liikoja.\n\n_Aironen_. No, mitä sanot, setä? Eikö minusta ole näyttelijäksi?\n\n_Arvelin_. Kelvoton poika! No niin, no niin (liikutettuna), salli minun\nsyleillä sinua, vaikka oletkin tehnyt vähän pilaa vanhasta sedästäsi.\n\n_Aironen_. Ethän, setä, enää toki ole suutuksissa?\n\n_Arvelin_. No hyvä on, hyvä on. (Pyyhkäisee salaa silmiänsä. Koettaen\nolla ankara.) Mutta kuules, poika! Tämä rahan tuhlaaminen (vetää laskun\ntaskustaan), tämä rahan tuhlaaminen ei ole oikein kiitettävää.\nLuultavasti olet vielä muuannekin velkaa?\n\n_Aironen_. Hyvin vähän: 300 markkaa.\n\n_Arvelin_. Minusta nähden se ei ole niinkään vähän. Mihinkäs olet\npannut ne rahat, mitkä viime viikolla minulta sait?\n\n_Aironen_ (ujostellen). Setä hyvä! Osa niistä meni välttämättömiin ja\ntoinen...\n\n_Arvelin_. Jaha, jaha! Entäs toinen?\n\n_Aironen_. Toinen meni -- myöskin välttämättömiin.\n\n_Arvelin_. Saisiko udella, mihin?\n\n_Aironen_. Minä ostin erään lahjan.\n\n_Arvelin_. Jassoo! Vai lahjan? Kelle sinä lahjoja ostelet?\n\n_Aironen_. Juuri tuolle majorin ottotyttärelle.\n\n_Arvelin_. Miksi?\n\n_Aironen_. Siksi, että hän on niin erinomaisen sievä ja niin\nvallattoman näköinen. Eikös ole?\n\n_Arvelin_ (unohtaen). Jaa, tosiaankin! Hän on erittäin, erittäin sievä\nja vall... Hm. (Totisena.) Kuulepas! Nuorten miesten ei pitäisi ostella\nlahjoja...\n\n_Aironen_. Mutta sopineehan toki antaa, kun kerran on ostettu?\n\n_Arvelin_. No niin, no, miks'ei? Mutta minä en ymmärrä...\n\n_Aironen_. Mutta minä ymmärrän. Tuo sievä ottotytär on saanut\nmuittenkin sydämmiä sykähtelemään.\n\n_Arvelin_. Mahdollista kyllä, nuorten hulivilien.\n\n_Aironen_. Ja vanhain vilihulien.\n\n_Arvelin_. Mitä?!\n\n_Aironen_. Setä! Ethän sinä toru, jos annan hänelle pienen lahjan. Minä\nnäytän sen sinulle, niin saat sanoa, onko se kaunis. (Näyttää neulaa.)\nKas tällainen se on?...\n\n_Arvelin_. Vai niin, mutta.... (Itsekseen). Mitä helkkaria! Sama\nneula, jonka äsken lahjoitin majorin ottotyttärelle. (Ääneen). Poika!\n\n_Aironen_. Eikö se ole kaunis?\n\n_Arvelin_ (polkee jalkaa). Poika!\n\n_Aironen_. Mitä, setä hyvä?\n\n_Arvelin_. Selitä heti paikalla!\n\n_Aironen_. Kyllä minä selitän, mutta et saa suuttua. Lupaatko?\n\n_Arvelin_. Olkoon menneeksi! Mutta joudu!\n\n_Aironen_. Majorin ottotytär olin -- minä!\n\n_Arvelin_.  Mahdotonta! Mahdotonta!\n\n\n\n10:s kohtaus.\n\n    Entiset. Pellonpää (kantaen kirjakoria).\n\n_Aironen_. Tuossahan saamme parahiksi vieraanmiehen. Herra Pellonpää!\nSanokaa setäni kuullen, pukeuduinko minä taanoin teidän nähtenne\ntytöksi ja sitten vanhaksi herraksi.\n\n_Pellonpää_ (hiljaa Airoselle). No mutta, mittees työ nyt,\nmajisteri?... Ettenkös työ pelekee, jotta...\n\n_Aironen_. Kertokaa vaan suoraan kaikki.\n\n_Pellonpää_. No sapperment! Tytöksi se majisteri ihtesä teki kuin\ntekkii, ja niin hiivatin nätiks, ja sitten kuin ala laittautua ukon\nkähnäksi, niin vie sinun...\n\n_Aironen_. No mitä sanot nyt, setä?\n\n_Arvelin_. Mutta tämä sama huone...\n\n_Aironen_. Tähän on kaksi käytävää.\n\n_Arvelin_. Minua on siis vedetty nenästä kaksin kerroin. (Äkäisenä.)\nKuules, poika! Tämä on kelvotonta. Sinä olet... (katsoen Väinöön ja\nlauhtuu)... sinä olet... sinä olet... (liikutettuna)... sinä olet luotu\nnäyttelijäksi.\n\n_Pellonpää_. No sapperment! Nyt se käyvvöö niinkuin rasvattu voan. Ja\nsen minnäi sanon, jotta tästä majisterista tulloo ihe Leino tai Aalperi\nja kolomen vuuven peästä siitä tulloo ihe Perpummikkii. Ja se olsis\nlaakommist se, sanoi Porilainen. Mutta mittees näillä kirjan töskyillä\nennee tekköö?\n\n_Aironen_. Ne saatte itsellenne. Ja huomenna, hyvät herrat, saan pyytää\nteitä teateriin.\n\n_Pellonpää_. Ja myökös tullaan. Sapperment! Ja minä paukutan käsiäni,\njotta halakee noapurin korvat. Klapatan visust, sanoi Porilainen.\n\n_Arvelin_. Mutta pidä huolta, Väinö, että on muitakin taputtajia kuin\nme kaksi.\n\n    (Esirippu alas.)\n\n\n\n"]