Musta taivaanranta

MUSTA TAIVAANRANTA

Kertomuksia

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI

WSOY, Porvoo, 1929.

SISÄLLYS:

Osa I:

 Voittaja.
 Huomenna, lauantai-iltana.
 Kuolema kulki heidän takanaan.
 Ystäväni himmenevä katse.

Osa II:

 Ensimmäinen nagaikanisku.
 Mustaa taivaanrantaa kohti.
 Hämärän meren vaeltaja.
 Tukkitanssit.
 Tykit soivat Viaporissa.
 Hyvästijättö.
 Pakolainen Tornion rannalla.

OSA I

VOITTAJA

Vanha mies lepäsi tupakamarin sängyssä ja katseli nuorta lääkäriä, joka oli juuri antanut hänelle lääkettä ja järjesti nyt kapineitaan laukkuun. Hän tunsi tuskan häipyvän, kuten lääkäri oli sanonut, mutta ennentuntematon väsymys valtasi hänet yhä raskaampana. Hän kuuli hämärästi lääkärin sanovan jotakin, mutta ei tajunnut, mitä se oli; hänestä tuntui ikään kuin jokin himmeän sumuntapainen olisi levinnyt hiljaa kohisten huoneeseen, hämmentänyt hänen aivonsa, koko olemuksensa...

Mutta sitten hän tunsi lääkärin tarttuvan ranteeseensa ja kysyvän:

– Miten voitte? Tuntuuko vielä kipua rinnassa?

– Ei... Ei tunnu... Väsyttää...

Hänen oma äänensä tuntui omituisen vieraalta, ja hänen oli vaikea lausua sanoja.

– Nukkukaa vain rauhassa, lepo on nyt parasta...

Lääkärin äänessä värähti jotakin outoa. Katsoessaan häntä kasvoihin vanhus näki niissä syvää vakavuutta ja myötätunnon välähdyksen – ja se havahdutti hänet kokonaan. Oliko tämä väsymys kuolemaa?

Kuolema...

Hän oli kolme päivää sitten hirttä nostaessaan saanut ankaran verensyöksyn, ja sitä oli seurannut kuume. Lääkäri oli noudettu heti, mutta tämä oli sanonut, että hänen keuhkonsa olivat lopussa, ja sen jälkeen oli verta tullut joka päivä. Hän oli aavistanut itsekin, ettei tästä enää nouse – mutta hän ei ajatellut, että se tulee näin pian... Hän olisi tahtonut nähdä ainakin vanhimman poikansa, mutta tämä ei voinut ehtiä ennen huomenta tänne. Ja hänhän saattaa huomenna olla jo kylmänä...

Ei – hänen täytyy saada varmuus. Hän viittasi lääkärin luokseen, tarttui tämän käteen ja puhui hiljaisella äänellä:

– Tohtori, minä toivoin, että olisin nähnyt vanhimman poikani, mutta minusta tuntuu nyt, että en elä aamuun. Sanokaa siis selvä totuus – etten odota turhaan.

Nuori lääkäri seisoi epäröivän näköisenä vanhan miehen vuoteen vieressä ja piteli tämän suurta, känsittynyttä kättä, jossa jo tuntui lähenevän kuoleman jäykkyys ja viileys. Hän oli nuori iältään ja ammatiltaan, ja joka kerta, kun hän oli vastannut suoraan tällaiseen kysymykseen, hän oli kuolevan kasvoilla nähnyt hätää ja kauhua. Se oli koskenut hänen herkkään mieleensä, ja hän oli päättänyt, ettei vastaa enää suoraan. Mutta kuoleva ei toistanut pyyntöään, niinkuin muut olivat tehneet. Kun hän vihdoin katsahti arasti kuolevaa kasvoihin, kuvastui niissä syvien silmien katseessa jotakin suurta ja selittämätöntä, jota hän ei ennen ollut nähnyt, – hän tunsi ettei voi puhua hänelle muuta kuin totta.

Ja hän alkoi puhua, ensin katkonaisesti ja epäröiden – selitti suoraan, että potilas parin tunnin kuluttua on nukkuva iäksi. Ja aivan kuin olisi pyytänyt anteeksi sitä, ettei voinut pidentää miehen elämää noilla muutamilla tunneilla, hän lisäsi hiljaa:

– Minä olen kovin pahoillani, että ette näe poikaanne. Mutta minä uskon, että te käsitätte... ymmärrätte.

Lääkäri vaikeni tietämättä mitä olisi sanonut, mutta silloin hän tunsi kuolevan puristavan lujemmin kättään ja kuuli tämän sanovan värähtelevällä äänellä:

– Voi tohtori, älkää olko huolissanne. Minä olen niin kiitollinen, että sanoitte totuuden – minä kuolen nyt rauhallisena... Eihän se mitään, vaikka en näekään häntä, ovathan nuorimmat poikani täällä. Kun ajattelen niitä, joiden täytyy kuolla aivan yksin, joiden lapset ovat hukkuneet maailmalle – niin... minullahan on niin hyvin...

Hän vaikeni hetkeksi ja katsoen lääkäriä silmiin jatkoi hiljaa, lämpimästi:

– Nuori mies! Minä näen teidät viimeisen kerran ja olen iloinen, että olette luonani. Sillä te olette – ihminen. Toivon sydämestäni, että elämänne olisi onnellinen.

Lääkäri katsoi ihmetellen miehen kasvoja. Hän oli aina kärsinyt siitä, että ihmiset pelkäsivät kuolemaa ja oli päättänyt tehdä kaikkensa saadakseen heidät ymmärtämään sitä. Hänellä oli valmistumassa teos, jossa hän koetti osoittaa, että kuolemanpelko on alentavaa sivistyneelle ihmiselle, koska kuolema on välttämätön, luonnollinen päätös ihmiselämälle, ja että se pitäisi ottaa vastaan niinkuin ystävä ja vapahtaja. Hän oli tullut siihen vakaumukseen, että ihmisluonteen todellinen suuruus ja miehekkyys ilmenee vasta siinä, millä tavalla hän voi kohdata kuoleman. Hän oli turhaan odottanut, että tapaisi sellaisen ihmisen, joka osaisi kuolla kauniisti.

Ja nyt hän näki sellaisen ensi kerran – täällä korvessa. Hän näki nyt ihmisen, joka odotti kuolemaa iloisena, rauhallisena. Ja kaiken lisäksi tämä vielä viime hetkellään ajatteli muita, sääli heidän onnettomuuksiaan – toivoi onnea hänelle, vieraalle ihmiselle.

Mistä tuo yksinkertainen maamies, joka oli 40 vuotta uurastanut täällä korvessa, – mistä hän oli saanut tuon ihmeellisen varmuuden ja sielun suuruuden?

Hän katsoi yhä sairaan kasvoja, jotka olivat ikään kuin kirkastuneet, ja tunsi vaistomaisesti, että tuossa kuihtuneessa ruumiissa, jossa elämän liekki lepatteli viimeisiä hetkiään, että siinä oli pian sammuva ihmissielu, suurempi ja kauniimpi, kuin hän oli koskaan nähnyt.

Hän muisti miehen elämäntarinan, jonka oli eilen kuullut, miten tämä oli nuoren vaimonsa kanssa tullut tänne kylmään korpeen. Ja kun hän ajatteli, miten tavattoman paljon ponnistuksia ja vastoinkäymisiä uudisasukkaan oli täytynyt kestää, ennen kuin oli saanut raivatuksi tällaisen talon, hän käsitti, että hänen edessään oli harvinainen ihmiselämä, ja ymmärsi, mistä johtui miehen sielun suuruus. Ja hän lausui ääni liikutuksesta värähtäen:

– Minä olen iloinen tästä hetkestä, sillä te olette ensimmäinen, jonka näen kuolevan, niinkuin ihmisen tulee kuolla. Ja luulen ymmärtäväni, mistä se johtuu, sillä kun on elänyt niinkuin te, suorittanut sellaisen elämäntyön kuin te, silloin voi kuolla rauhallisena.

– Elämäntyön... toisti kuoleva hiljaa. – Enhän minä mitään – tavallinen työmies... Minähän olen vain tehnyt työtä – raskasta työtä – koko elämäni...

– Niin työmies, toisti lääkäri painavasti. – Ja juuri työllänne te olette suorittanut harvinaisen suuren elämäntyön, te olette vallannut kappaleen luontoa, kehittänyt siitä ihmiselle palvelijan, ja kerran huomataan, että tämä työ on kaikkein arvokkainta, – että se on koko sivistyksen ja kehityksen perustus. Teidän elämäntyönne on suoritettu, nyt on tullut ilta, ja te voitte nukkua rauhassa. Jääkää hyvästi...

Hän olisi tahtonut vielä sanoa jotakin, jäädä hetkeksi kuolevan luokse, mutta kirkastunut katse vaikutti häneen selittämättömällä voimalla. Ennen tuntematon liikutus valtasi hänet, se kohosi hänen kurkkuunsa ikään kuin pidätettynä nyyhkytyksenä, ja peittääkseen sitä hän puristi vielä kerran kuolevan kylmenevää kättä ja poistui huoneesta kiireisin askelin.

Vanha mies kuuli lääkärin askelten häipyvän, näki oven hiljaa raottuvan – hän tiesi, että hänen nuoremmat poikansa odottivat siellä, mutta hän tahtoi olla yksin, ajatella.

– Kuolema, hän kuiskasi äänettömin huulin. – Nyt minä siis kuolen... tänä iltana...

Siinä oli jotakin suurta ja juhlallista, ja vieläkin välähti hänen ajatuksissaan toivo, että saisi elää. Mutta samalla hän käsitti, että se oli mahdotonta – ja mitä se hyödyttäisi? Nyt hänen on hyvä kuolla – hän nukkuu tähän iäksi, saa vihdoinkin levätä. Eikähän hänellä ollut mitään pelättävänä. Hän oli tehnyt työtä koko elämänsä, tehnyt aina parhaansa... Ja hän oli vähitellen saanut sen varman vakaumuksen, että kun ihminen tekee omantuntonsa mukaan eikä tahdo kenellekään pahaa, niin häntä ei heitetä ikuiseen kadotukseen. Se oli ollut hänen ohjeensa elämässä, ja siihen hän luotti myös kuoleman hetkellä. Sen tähden hän oli tyyni ja rauhallinen.

Avonaisesta ikkunasta lehahti huoneeseen kukkivien sireenien ja omenapuiden tuoksu. Hän käänsi hitaasti päätään, ja hänen katseensa sattui ikkunan kohdalla olevaan omenapuuhun, joka kukista lumivalkoisena loisti ilta-auringon valossa ikään kuin ihmeellinen, jättiläissuuri kukka.

Hän ajatteli kuin rakkaita ystäviään puutarhassa kukkivia omenapuita, kirsikkapuita, marjapensaita, jotka hän oli istuttanut ja kasvattanut. Hänen ajatuksensa liiti yli laajan peltoaukeaman, jonka pinta oli täynnä nuorta, viheriöitsevää elämää. Hänestä tuntui omituiselta, että se kaikki oli hänen työtään. Hän oli näkevinään tämän paikan samanlaisena kuin silloin, kun hän ensi kerran tuli tänne kirves kainalossa ja päätti raivata tänne itselleen kodin.

Miten toisenlaiselta tämä näyttikään silloin! Tuossa keskellä, jossa nyt oli rehevä ruispelto, oli ollut palanen aukeata niittyä, josta saatiin ensimmäiset heinät lehmälle. Taempana, missä nyt helottivat kirkkaan vihreät kaura- ja ohrapellot, oli ollut pajukkoa järvenrantaan asti, jonka sininen pinta näkyi kaiken takana. Toisella puolella taas, jossa nyt oli kukkiva apilapelto, herne- ja perunamaat, oli silloin ollut kantoinen aho, josta metsä oli hävitetty muutamaa vuotta aikaisemmin. Ja vielä etäämpänä kuusikon reunassa, jossa myös näkyi vihreä laiho, oli kohonnut silloin Kirsisuon reuna, joka kanervien ja suopursujen peittämänä muistutti suunnattoman suurta, makaavaa, takkukarvaista hirviötä.

Kuolevan kasvot synkistyivät, kun hän muisti kaikki ne kärsimykset ja ponnistukset, joita Kirsisuo oli hänelle tuottanut. Hän muisti sen kauhun ja epätoivon, jota oli tuntenut, kun sieltä nouseva halla oli tuhonnut heidän ensimmäisen ruislaihonsa. Ja kun se oli tehnyt samoin seuraavana vuonna, hän oli huomannut, ettei heidän elämästään tullut mitään, ellei hallanpesää saatu kuivatuksi.

Niin, Kirsisuo – se oli ollut hänen elämänsä kauhein vihollinen. Se oli ilmestynyt hänen tielleen aavistamatta kuin jokin julma sodan hirviö, vuodesta vuoteen se oli hyytävällä henkäyksellään tuhonnut hänen työnsä, tuottanut hänen rakkailleen nälkää ja kärsimyksiä. Hänen oli yksin täytynyt hyökätä sen kimppuun kuokkineen ja lapioineen, ja vaikka hän oli ollut menehtymäisillään, hän oli kuitenkin sen lopulta voittanut.

Hän oli kerran kuullut erään puhujan kertovan sadun kamalasta hirviöstä, joka oli oleskellut erään paikkakunnan läheisyydessä ja vaatinut säännöllisesti nuoria ihmisiä uhrikseen – kunnes vihdoin eräs uljas sankari oli hyökännyt hirviön kimppuun ja surmannut sen.

Se oli esitetty sankaruuden esikuvana, ja hän oli ollut samaa mieltä. Mutta nyt elämän viimeisinä hetkinä leimahti hänen mieleensä, että hänkin on suorittanut tuollaisen sankarityön: kuivattanut Kirsisuon, ja se oli vaatinut vielä enemmän rohkeutta ja voimaa kuin sadun sankarin urotyö, se oli kestänyt kaksikymmentä pitkää vuotta.

Vanha mies hymähti itsekseen ajatellessaan, mitä tuollaisesta väitteestä sanottaisiin. Hän ei itsekään ollut koskaan ajatellut, että tavallista työtä voitaisiin verrata sankaritekoihin. Mutta kun hän muisti, miten epätoivoisesti oli saanut ponnistella vuodesta vuoteen, hän käsitti, että vastaus oli paikalleen osuva.

Kuolevan katse synkkeni, kun hän ajatteli tuota taistelua. Hän muisti alkuajat, jolloin oli ollut menehtymäisillään. Halla oli kahtena vuonna vienyt heiltä kaikki, rukiin, perunat, ja kolmas pienokainen oli ollut tulossa. Hän tunsi Saarijärven Paavon tarinan, ja hän oli luottanut Jumalaan, raatanut kuin orja ja rukoillut nöyrästi ja epätoivoisesti, että Jumala armahtaisi hänen pienokaisiaan. Ja kun sitten ruis oli alkanut kellertyä, hän oli ollut miltei varma siitä, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa. Hän oli tuntenut sydämensä täyttyvän niin suuresta kiitollisuudesta, että hänen oli täytynyt heittäytyä pellon pientarelle polvilleen.

Mutta seuraavana iltana hän näki jälleen tutun pahaenteisen huurupilven kohoavan Kirsisuosta. Ensin se näytti pysyvän paikallaan, ja hän heittäytyi maahan ja rukoili epätoivoisesti, että Jumala antaisi tuulen kääntyä etelään, mutta se oli turhaa. Hitaasti, hitaasti alkoi huurupilvi lähetä, ja he katselivat Maijan kanssa kauhulla, kun se suunnattoman käärinliinan lailla peitti heidän pienen ruispeltonsa, – ja aamulla oli kaikki mennyttä.

Silloin oli hänen sielussaan ikään kuin kaikki särkynyt. Ja talvella kuoli heidän pieni poikansa – miltei nälkään – sillä Maija-paran rinnoista ei tullut mitään, eikä ollut lehmää...

Tuo kauhea talvi muistui niin kiduttavan selvänä hänen mieleensä. Hän oli näkevinään Maijan laihat, kalpeat kasvot, kuulevinaan hänen tukahdutetun nyyhkytyksensä iltaisin, kun lapset olivat nukahtaneet nälkäisinä. Hän oli lopultakin huomannut, ettei heidän elämästään tullut mitään, jollei Kirsisuota saatu kokonaan kuivatuksi – ja miten hän voisi sen tehdä yksin? Hän oli koettanut saada apua – turhaan. He olivat jo aikoneet jättää kotinsa, mutta eivät sittenkään voineet, se oli tullut heille niin rakkaaksi. Ja niin hänen oli täytynyt yksin hyökätä vihollisensa kimppuun.

Ja hän oli todella lopulta voittanut. Mutta se oli tehnyt hänen elämänsä niin raskaaksi, ettei sitä kukaan voisi käsittää, ja se oli vienyt häneltä niin paljon, se oli vienyt hänen lapsuutensa uskon, se oli kuluttanut hänen miehuutensa voimat, se oli uuvuttanut hänen vaimonsa ennen aikojaan, ja sen tähden oli hänenkin rintansa heikontunut, niin että kuolema nyt odotti häntä.

Kuoleva tunsi katkeruutta ajatellessaan, että juuri hänen osalleen oli sattunut tuo kauhea vihollinen. Miten toisin olisikaan kaikki, ellei sitä olisi ollut. He olisivat päässeet puutteesta jo alkuvuosina, hänen kaikki lapsensa olisivat eläneet, pojat olisivat päässeet kouluun, niinkuin hän oli toivonut. Maija olisi vielä täällä terveenä ja reippaana – ja he eläisivät kaikki vielä vuosikausia onnellisina...

Silloin kajahti ulkona illan hiljaisuudessa ihana, helkkyvä ääni – laulurastas alkoi aivan lähellä laulaa iltalauluansa.

Kuolevan kelmeät kasvot näyttivät elostuvan, hän kuunteli hämmästyksen ja liikutuksen vallassa, sitten hän katsahti poikiinsa ja kuiskasi äänettömin huulin: – Laulurastas...

Sehän oli hänen lempilintunsa, lohduttajansa, auttajansa – sen salaperäinen laulu oli jo lapsena tenhonnut hänet. Sen laulu oli soinut kaikkina hänen elämänsä tärkeinä hetkinä – auttanut ja lohduttanut häntä.

Hän muisti elävästi sen merkillisen hetken, jolloin se ensi kerran oli ilmestynyt hänen auttajakseen. Hänen oli täytynyt kahdeksanvuotiaana lähteä paimenpojaksi, ja heti toisena päivänä hän oli eksynyt synkkään korpeen. Hän oli tuntenut itsensä niin heikoksi ja avuttomaksi, kuin vain pieni lapsi sellaisessa tilassa voi tuntea. Mutta hän oli alkanut itkien rukoilla, että Jumala auttaisi häntä... Ja hetken kuluttua hän oli kuullut läheisestä kuusen latvasta laulurastaan laulavan:

– Älä pelkää, älä pelkää! Mene takaisinpäin, mene takaisinpäin!

Hän oli iloisena noudattanut neuvoa ja myös löytänyt kotiin. Siitä asti hän oli pitänyt lintua Jumalan lähettämänä enkelinä. Ja vaikka hän myöhemmin mieheksi tultuaan käsitti, että se olikin vain tavallinen lintu, hän oli kuitenkin pitänyt sitä ystävänään ja lohduttajanaan. Se oli säestänyt hänen sydämensä ensimmäistä suurta laulua: rakkauden laulua. Se oli laulanut hänelle lohdutusta silloin, kun vastoinkäymiset ja ponnistukset olivat olleet masentamaisillaan hänet. Se oli laulanut hänelle lohdutusta silloinkin, kun Maija kuoli, ja nyt kun hän lähtee viimeiselle matkalleen, se oli tullut laulamaan hänelle viimeisen hyvästinsä.

Hän kuunteli liikuttuneena pienen ystävänsä laulua, hänestä tuntui kuin olisi joku vanha, rakas ystävä tullut tapaamaan häntä viimeisellä hetkellä:

– Ole iloinen, ole iloinen! Tinki on valmis, tinki on valmis!

Kuoleva havahtui ajatuksissaan. Hän muisti erään illan kauan sitten, jolloin oli kuullut tuon saman laulun – saatuaan raskaan tinkityön valmiiksi.

Hän katsoi katsomistaan tuota rakasta näkyä, ja se näytti hänestä ihanammalta kuin koskaan ennen. Se hetkellinen synkkyys, jonka Kirsisuon muistot olivat herättäneet, haihtui kokonaan. Hän ajatteli lääkärin sanoja, jotka äsken olivat salaman tavoin väläyttäneet totuuden, hänestä tuntui nyt kuin voimakas valo olisi yhtäkkiä kirkastanut koko hänen entisen elämänsä ja näyttänyt sen hänelle ensi kerran sellaisena, kuin se todellisuudessa oli. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että hänen työllään olisi mitään arvoa ja merkitystä, puhumattakaan siitä, että sitä voitaisiin verrata sankarityöhön. Hän oli monesti aikaisemmin tuntenut apeutta siitä, ettei ollut saanut tietoa voidakseen tehdä jotakin suurempaa, joka jäisi jäljelle, kun hän kuolee. Hän oli ollut varma, että kaikki hänen ponnistuksensa ja kärsimyksensä olivat olleet turhia – ettei kukaan tiedä eikä välitä niistä ja että se on tavallinen kohtalo kaikille niille, jotka tekevät raskasta työtä, ja hän oli nöyrästi alistunut kohtaloonsa.

Ja nyt, elämänsä viimeisenä hetkenä hän ensi kerran tajusi, ettei hänen elämänsä ollut mennytkään hukkaan – että hän oli todella tehnyt suuren, harvinaisen suuren elämäntyön. Hän tajusi, että koko hänen elämänsä oli hänen työssään, sillä nuo pellot sisälsivät hänen ruumiilliset voimansa ja älynsä. Ne tulivat viheriöitsemään vuodesta vuoteen, vaikka hänen ruumiinsa muuttuu maaksi. Hän oli siis elävä työssään.

Oli tosin ollut kovaa, että hänen osalleen oli sattunut tuollainen vihollinen, joka oli tehnyt hänen elämänsä niin raskaaksi, ettei sitä kukaan tietänyt, ja jonka vuoksi hänen rakkaansa olivat joutuneet kärsimään. Mutta hän oli kuitenkin voittanut – heidän kärsimyksensä eivät siis olleet menneet hukkaan. Kun hän ajatteli niitä monia onnettomia, jotka olivat joutuneet samanlaiseen asemaan kuin hänkin ja sortuneet kesken: menettäneet terveytensä, voimansa ja tarmonsa – hän tunsi suurta iloa ja kiitollisuutta siitä, että oli voittanut.

Ja nyt hän ymmärsi senkin, että Kirsisuo, jota hän oli pitänyt yksinomaan vihollisenaan, oli kuitenkin tavallaan vaikuttanut siihen, että hän nyt voi kuolla onnellisena, sillä sitä vastaan taistellessaan hän oli saavuttanut vakaumuksen, joka kesti kuolemankin hetkellä.

Ja yhtäkkiä hän muisti elävästi Maijan viimeiset hetket. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt taas Maijan tässä samassa vuoteessa – nähnyt nuo kalpeat kasvot ja ihmeellisen katseen, kun tämä hiljaa ja heikosti kuiskasi:

– Voi, Heikki, älä sure minun tähteni... Mitä siitä, jos olikin raskasta ja vastoinkäymisiä – nythän on kaikki hyvin. Voi, sinä et tiedä, miten pelkäsin, että kuolen silloin, kun lapset olivat pieniä. Mihin sinä olisit silloin joutunut heidän kanssaan? Mutta nythän on kaikki toisin. Minä voin nyt jo lähteä, ja sinähän olet luonani. Ja olemmehan me olleet niin onnellisia... muistathan, niin onnellisia...

Ennen tuntematon liikutus ja onni läikähti läpi koko hänen olemuksensa, joka kuoleman kosketuksesta jo oli viilentynyt, hänen muistellessaan Maijan viimeisiä sanoja. Nyt vasta hän täydellisesti ymmärsi niiden merkityksen; hän tajusi, että Maija oli kuoleman hetkellä tuntenut samanlaista onnea kuin hänkin ja että se oli johtunut samasta syystä kuin hänenkin.

Hänestä tuntui, kuin Maija olisi ollut jossakin lähellä ja katsellut häntä ystävällisesti hymyillen.

Hän ei koskaan ollut aavistanut, että kuoleman hetki olisi tällainen: että se olisi onnellisin hetki hänen elämässään. Ja merkillisintä oli, että se johtui hänen elämästään, joka oli ollut yhtä ainoata raskasta työpäivää: sillä vaikka se oli riistänyt hänen voimansa ja terveytensä, se kuitenkin oli antanut hänelle takaisin monta kertaa enemmän, se oli antanut hänelle kaikkein kalleimman lahjan, minkä ihminen voi saada: sen, että hän voi kohdata kuoleman iloisena ja rauhallisena. Hän muisti monta vanhaa ihmistä, jotka olisivat olleet valmiit antamaan mitä tahansa saadakseen elää edes muutaman hetken. Kun hän ajatteli näiden kohtaloa ja vertasi sitä omaansa, hän tunsi olevansa niin onnellinen, ettei olisi vaihtanut osaansa kenenkään kanssa.

– Isä... Onko sinun vaikea olla?

Tuo hiljainen, vapiseva ääni kuuluu ikään kuin jostakin kaukaa, ja hän ei heti tajua, mitä se tarkoittaa. Mutta sitten hän kuulee uudestaan saman kysymyksen ja tuntee voimakkaan käden tarttuvan omaansa, hän aukaisee vaivoin silmänsä ja näkee tutun, hartiakkaan hahmon vierellään. Hän kuulee tukahdutetun huokauksen, ja vasta silloin hän tajuaa, että siinä on hänen nuorin poikansa Heikki. Hän katsoo surullisia, voimakkaita kasvoja, jotka näkyvät kuin harmaan sumun takaa. Lopulta hän muistaa, että hän kuolee aivan heti, ja tuntee säälin vihlaisevan sydäntään, nähdessään nuo painuneet päät, hän haluaisi puhua heille jotakin siitä, mitä itse on viime hetkinä kokenut, mutta herpaiseva uupumus painaa häntä yhä raskaampana, ja sitten hänen mielessään välähtää, että he kyllä ymmärtävät itsekin... Hän viittaa kankealla sormellaan, ja kun molemmat pojat puristavat hänen kättään, hän kuiskaa hiljaa:

– Pojat... minun on... hyvä olla... Jääkää hyvästi... ja... pysykää miehinä...

Hän ummistaa silmänsä ja kuuntelee laulurastaan laulua, ja sen mukana liitää hänen sielunsa kauas entisyyteen – hän muistaa niin monta tapausta, jossa hän oli kuunnellut tuota samaa laulua. Kaikki sekaantuu kummallisesti, niin ettei hän muista, missä on... Hän on olevinaan taas nuori, terve ja voimakas – ja elämä on edessäpäin...

– Aurinko laskee! Aurinko laskee! Tinkisi on valmis! Tinkisi on valmis!

– Niin, nythän on lauantai-ilta, aurinko on juuri laskemaisillaan, – ja hän on ihan uupumaisillaan. Hän on koko päivän ponnistellut niin ahkerasti, mutta nyt on tinki valmis – nyt on vihdoinkin Kirsisuon ensimmäinen laskuoja aukaistu.

Maija on pikku-Vilhon kanssa tullut häntä hakemaan, hän katsoo ihaillen Heikkiä, ja hänen äänessään värähtää sääli ja hellyys, kun hän hiljaa lausuu:

– Voi, Heikki, tule nyt vain suoraan kotiin, että pääset lepäämään, sinähän olet jo niin kovin väsynyt.

Nuo sanat vaikuttavat häneen omituisesti. Hänen rinnassaan läikähtää lämmin onnen tunne, ja väsymyskin tuntuu katoavan. Hän vastaa reippaasti ja leikillisesti:

– No, no, Maija, en minä vielä niin huono ole, etten jaksaisi mennä Särkijärveen. Ja kehtaisitko sinä näin likaisena katsella minua, ja vielä lauantai-iltana!

He naurahtavat onnellisina, Maija nostaa pikku-Vilhon syliinsä, ja he lähtevät Särkijärven rantaan.

Hän kelluu selällään Särkijärven lämpimässä vedessä ja kuuntelee laulurastaan laulua. Ilmassa ei tunnu tuulen henkäystäkään, veden pinta päilyy peilikirkkaana, rannan puut seisovat liikkumattomina ja juhlallisina keväisessä juhla-asussaan, ja niiden latvat vain loistavat laskevan auringon kultahohteessa.

Kaikki on niin kaunista, ja hänen on niin kummallisen hyvä olla. Hän vetäisee vain silloin tällöin. Hän kohottaa päätään ja näkee Maijan istuvan rantakivellä pikku-Vilho sylissään – ja poika vilkuttaa hänelle pikku kätösellään.

– Älä mene niin pitkälle! Väsytät itsesi suotta! hän kuulee Maijan hellän, varoittavan äänen, ja nyt vasta hän huomaa, että on etääntynyt kovin pitkälle rannasta. Hän aikoo vastata, mutta tuntee kummakseen, ettei häntä lainkaan väsytä, – vesi tuntuu kantavan häntä aivan kuin näkymättömin käsin. Ja joka kerta, kun hän tekee pienen vedon, hän liukuu kevyesti pitkän matkan eteenpäin.

– Pysähdy jo Heikki, älä mene pitemmälle!

– Tuo rakas olento, hän kuiskaa itsekseen, ja lämmin hellyys täyttää hänen rintansa ajatellessaan, miten paljon Maija häntä rakastaa. He eivät siitä ole paljon puhuneet, mutta hän tuntee sen, näkee sen joka päivä hänen katseestaan, huolenpidostaan, ja siellä hän nytkin on huolissaan... Hän aikoo ensin huutaa Maijalle, ettei tämä olisi huolissaan, mutta huomattuaan, miten pitkälle jo on joutunut, hän päättääkin kääntyä takaisinpäin – kunhan ensin lepää hetken...

Mutta silloin hän huomaa hämmästyksekseen, että vesi kuljettaa häntä eteenpäin, vaikkei hän liikuta jäsentäkään. Se tuntuu niin ihmeelliseltä, että hän unohtaa vastata Maijalle. Suloinen uupumus vain valtaa hänet yhä raskaampana, hän lepää vain ja antaa virran viedä itseään – kun laulurastaskin laulaa niin kauniisti.

Kerran häilähtää hänen mieleensä, ikään kuin olisi nähnyt pitkän, tuskallisen unen, että Maija on kuollut ja kaikki on toisin – ja että hänenkin on määrä pian kuolla...

Hän kohottaa päätään ja näkee taas Maijan seisovan rannalla Vilho sylissään ja viittoilevan hänelle.

– Tuollahan Maija on... hän on kuiskaavinaan itsekseen, ja hänen on niin hyvä olla siitä, ettei se olekaan totta, että se on vain näkyä.

Se tosin on ikävää, että he ovat niin köyhiä, Maija paran on täytynyt raataa nytkin, kun hän odottaa toista lastaan. Mutta kun pellot laajenevat ja saadaan useampia lehmiä, otetaan palvelustyttö – ja Maijakin pääsee helpommalle... Hän alkaa taas kuvitella tulevaisuutta, ja se näyttää niin valoisalta...

Silloin hän muistaa, että Maija odottaa rannalla, hän tuntee, että pitäisi kääntyä tai edes huutaa Maijalle, ettei tämä olisi huolissaan, – mutta hän tuntee, että Maija on jo liian kaukana, ja hän on niin kovin väsynyt... Ja virta vie häntä yhä edemmäksi, yhä edemmäksi... Hän tajuaa hämärästi, että jokin suuri, valtava voima on ottanut hänet mukaansa ja vie hänet jonnekin ihmeelliseen, tuntemattomaan. Mutta hän ei pelkää, ei tunne kaipausta mihinkään entiseen, sillä hän on niin loppuun väsynyt, ja tässä on niin hyvä levätä. Ja niin hän lipuu hiljaa yhä edemmäksi, yhä edemmäksi. Kaikki entinen tuntuu häviävän kokonaan, laulurastaan laulukin häipyy yhä etäämmäksi, – vain silloin tällöin kuuluu jokin heikko helkähdys... Kaikki hämärtyy hänen ympärillään, – aivan kuin jokin salaperäinen, pehmeä huntu peittäisi hänet vähitellen. Ja niin hänen sielunsa jättää hiljaa ja huomaamattomasti väsyneen ruumiin – hiljaa ja huomaamattomasti se lipuu ikuiseen rauhaan ja lepoon.

HUOMENNA, LAUANTAI-ILTANA

Antti Laakso seisoi seitsemännen kerroksen kohdalla telineille asettamansa kahden sementtitynnyrin päällä ja korjaili ikkunan yläpuolella olevaa ornamenttia.

Oli mitä ihanin syyspäivä. Aurinko paistoi pilvettömältä, siniseltä taivaalta ja lämmitti suloisesti hänen selkäänsä, ja silloin tällöin leyhähti vilvoittava tuulenhenkäys kuin hyväillen hänen kasvoilleen. Hän hengitti täysin rinnoin puhdasta ilmaa, kaikki tuntui niin kevyeltä ja valoisalta. Hän aivan unohti olevansa työmaalla. Alhaalla kadulla ryöhäsi pari asfalttipataa, tupruttaen mustista kidoistaan paksua savua, johon sekaantuivat ohiajavien autojen synnyttämät pölypilvet – mutta sinne ylös ne eivät jaksaneet kohota.

Hän katsahti silloin tällöin sivulleen, ja joka kerta hän näki alapuolellaan koko kaupungin, joka tuhansien, syyskirjavien lehtipuiden koristamana muistutti suunnattoman suurta kukkatarhaa.

Mutta hänen katseensa kiiti kauemmaksi, esikaupungin takaa häämöttävään metsän reunaan, sen tummasta vehreydestä pilkottavaan punaiseen täplään. Se näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä tänne kauas, moni ei olisi sitä huomannutkaan, mutta hänelle se oli kallein kaikista: hänen vasta valmistuneen kotinsa punainen katto.

Hän huokasi huomaamattaan, tuntien outoa surumielisyyttä. Hän muisti taas, että hän, jolle tuo koti alkuaan oli tarkoitettu, oli poissa – jo kahdeksan vuotta hän oli maannut haudassa.

Hän oli silloin ollut menehtymäisillään, kotisuunnitelmatkin olivat rauenneet. Mutta vähitellen hän oli käsittänyt, ettei suru auttanut vähääkään – ja olihan hänelle sentään jäänyt pieni tyttönsä, jolla ei ollut muuta kuin hän – isä. Hänen tähtensä Antti oli alkanut elää uudelleen, päättänyt toteuttaa vielä kotisuunnitelmansakin. Ja nyt se oli valmis: huomenna, lauantai-iltana he muuttavat sinne.

Hän hymähti itsekseen, ajatellessaan sitä riemua ja ihastusta, jota hänen pikku tyttönsä tuntee huomenna, nähdessään kaikki uutena ja valmiina. Pikku Aune oli jo viikkoja sitten suunnitellut yksityiskohtia myöten, miten he juhlivat huomenna ja sunnuntaina: hän keittää ensimmäisen kahvin, laittaa ruoan... Ja tästä lähtien tulee hän yksin olemaan emäntänä – isä ei saa enää vaivata itseään taloustöillä.

Suuri hellyys läikähti Antin rinnassa hänen ajatellessaan pikkutyttöään. Vaikka Aune oli vasta kymmenvuotias, hän oli jo monessa suhteessa aivan kuin äitinsä: sama huolekas toimeliaisuus ja hellä auttavaisuus ilmeni hänessäkin. Jospa hän nyt eläisi ja he saisivat yhdessä...

Hän oli vuosikausia koettanut välttää tuota ajatusta, ja nyt se aivan kuin huomaamatta yllätti hänet, valtasi hänet kokonaan. Hän muisti ne lukemattomat ihanat illat, jolloin he yhdessä olivat suunnitelleet tätä yhteistä kotiaan. Kuvitelleet, miten he sunnuntaiaamuisin leikkivät pienokaisten kanssa... Ja kun hän ajatteli, miten sanomattoman onnellisia he olisivat, jos hän nyt olisi siellä huomisiltana, ja tiesi, ettei koskaan saa nähdä häntä, ei kuulla hänen ääntään, niin tuntui aivan kuin suuri, rautainen koura olisi tarttunut hänen sydämeensä ja pusertanut sen kokoon.

Hän tarttui rintaansa, niinkuin olisi ollut tukehtumaisillaan. Hän ei muistanut, missä oli, ei huomannut seisovansa kahden tynnyrin varassa – allaan huimaava syvyys.

Ja sitten tapahtui kaikki silmänräpäyksessä: hän oli astunut liian reunalle, tynnyri kaatui. Vaistomaisesti hän ojensi kätensä kuin tukea etsien, mutta ne haparoivat vain tyhjää ilmaa... Hän katsahti kauhistuneena ympärilleen ja näki vielä kerran vilahdukselta äskeisen näyn: auringonpaisteessa kylpevän kotikaupunkinsa. Kaikki alkoi pyöriä. Hän sulki silmänsä, odotti... Ja sitten kuului kumea mätkähdys, joka häipyi pimeyteen...

Antti ei tiedä, missä on, mitä on tapahtunut – hän tuntee vain suurta tuskaa ja väsymystä, joka painaa häntä yhä alemmas jonnekin pimeään syvyyteen. Hän toivoo, että se tapahtuisi nopeammin, päästäkseen lepoon...

Mutta silloin alkaa jostakin tavattoman kaukaa yläpuolelta kuulua sekavia ääniä, ja sitten tarttuu jokin toinen voima häneen, alkaen kiskoa häntä ylöspäin. Antista tuntuu, kuin revittäisiin hänet kahtia, hän tahtoisi huutaa, rukoilla, että saisi vaipua syvyyteen – mutta turhaan. Häntä kiskotaan yhä rajummin, hän vaipuu väliin syvyyttä kohden, sitten hänet kiskotaan taas ylöspäin, ja sitä jatkuu, jatkuu loppumattomiin... Vihdoin hän tuntee syvyyden voittavan, ja mitä syvemmälle hän vaipuu, sitä vähemmän hän tuntee tuskia. Hän luulee pääsevänsä jo lepoon, kun ylhäältä kuuluu hento ääni, joka saa hänen sammumaisillaan olevan sielunsa säpsähtämään...

– Isä... isä kulta, herää... herää...

Antti kuuntelee tuota ääntä, ja vähitellen hän alkaa ymmärtää, että alhaalla pimeydessä on kuolema ja ylhäällä elämä, jonka hän on jättämäisillään – ja hänen pieni tyttönsä huutaa häntä palaamaan vielä kerran takaisin.

– Minä tulen, minä tulen! – huohottaa hänen hätääntynyt sielunsa pimeässä syvyydessä, mutta hän ei saa ääntä, ei voi liikahtaa. Mutta hänen täytyy päästä.

Hän jännittää viimeiset voimansa. Hän tuntee kiipeävänsä ylöspäin, pitkin kylmiä kiviseiniä, hän putoaa kerran toisensa jälkeen alas pimeään syvyyteen. Hän tuntee ruumiinsa musertuvan, rukoilee itkien apua, mutta turhaan... Ja kun taas kuuluu hänen pikku tyttönsä rukoileva ääni, hän lähtee uudelleen. Hän ei tiedä, miten kauan sitä jatkuu, se tuntuu iankaikkisuudelta, mutta lopulta hän alkaa päästä voitolle. Hän tuntee pienen käden puristavan kättään, hyväilevän kasvojaan ja kuulee sydäntäsärkevän, nyyhkyttävän äänen:

– Isä... isä... Kuuletko sinä minua... Sano vielä jotakin...

Tuo ääni vihlaisee hänen sydäntään kuin tulinen rauta. Hän ponnistaa kaiken tarmonsa ja vähitellen hän muistaa punaisen katon, kuvittelunsa, putoamisen... Hänen täytyy nyt kuolla, nyt juuri, kun kaikki oli niin hyvin. Ja hänen pieni tyttö parkansa jää tänne yksin.

– Minun täytyy nähdä hänet, sanoa jotakin...

Ja taas alkaa epätoivoinen taistelu kuoleman kanssa muutamasta hetkestä. Ja saatuaan lääkäriltä ruiskeen hän alkaa vähitellen voittaa. Hän aukaisee silmänsä ja ikään kuin häipyvän sumuverhon takaa hän näkee pienen tyttönsä itkevät kasvot. Hän katsoo niitä kauan, kauan, ja vihdoin kuuluu hänen jäykiltä huuliltaan käheänä, katkonaisena:

– Älä... itke... Aune...

Hän koettaa puhua vielä, mutta ei jaksa enempää. Hän katsoo vain tyttöään, ja hänen silmistään loistaa suuri hellyys ja sääli.

Hänen mieleensä lennähtää niin paljon, menneisyyden muistot ja nykyisyys sekaantuvat ja himmenevät. Ja kuolema alkaa uudelleen vallata takaisin sitä, jonka hän hetkeksi oli voittanut. Hän pitelee yhä tyttönsä kättä, katsoen tätä himmenevin silmin. Hän tahtoisi sanoa jotakin tärkeätä, mutta hän ei jaksa enää eikä muistakaan, mitä pitäisi sanoa. Kaikki tuntuu niin turhalta ja vähäpätöiseltä ja hän on niin kovin väsynyt...

Hänen ympärillään hämärtyy yhä enemmän, ja hänestä tuntuu, että hän istuukin ensi kerran hänen kanssaan hämärässä puutarhassa pidellen hänen pientä kättään, ja hän on niin onnellinen...

– Isä... isä...

Tuo epätoivoinen parahdus kuuluu ikään kuin jostakin kaukaa. Hän koettaa katsoa, mutta ei erota enää mitään, sillä harmaa hämärä hänen ympärillään on muuttunut yhä sakeammaksi. Hän alkaa vaipua yhä syvemmälle pimeyteen...

Mutta nyt hän ei tunne pelkoa, ei surua eikä kaipausta. Sillä kylmenevässä kourassaan hän tuntee pienen lämpöisen käden.

KUOLEMA KULKI HEIDÄN TAKANAAN

Arvo Suonpää kulki vaimonsa ja kolmen poikansa kanssa luotisuoraan yli nevan ulottuvia pitkospuita myöten, eikä hän voinut ajatellakaan, että – kuolema hiipi näkymättömänä ja uhkaavana heidän takanaan.

Päinvastoin olivat kaikki synkät ajatukset häipyneet olemattomiin – hän oli terve, reipas ja onnellinen, ja samaa hän näki rakkaittensakin kasvoista.

Ja se olikin luonnollista, sillä hänen rakkaat unelmansa olivat toteutuneet: hän oli päässyt poikineen kesälomalle.

Hän oli näet viime vuosina ponnistellut niin ankarasti erään suurehkon työn kimpussa, että kaikki muu oli jäänyt. Hänellä ei ollut ollut yhtään lepoaikaa. Hän ei voinut hoitaa terveyttään, ei elää perheensä keskuudessa. Aika oli ollut hänelle erittäin vaikeata varsinkin sen tähden, että hänen poikansa olivat jo siinä iässä, jolloin he kaipasivat isän ohjaavaa kättä. Hän oli jo parina kesänä niin hartaasti toivonut, että pääsisi heidän kanssaan maalle, saisi opettaa heitä urheilemaan, metsästämään. Ja nyt he olivat viettäneet kolme ihanaa viikkoa, jotka olivat tuntuneet paratiisilta. Ilma oli ollut mitä ihanin, ja vaikka oli elokuun loppupuoli, he olivat joka päivä voineet käydä uimassa. He olivat viettäneet päivänsä ulkona pukunaan vain uimahousut.

Heidän elämänsä oli ollut yhtämittaista touhua: uintia, ampumista, urheiluharjoituksia ja välillä taas marja- ja kalastusretkiä. Vanhemmat pojat, jotka jo kahtena kesänä olivat kaupungista käsin käyneet toveriensa kanssa kalastamassa merellä, olivat heti alussa luvanneet hankkia kalaa, ja isä lihaa. Ja niin oli syöty linnunpaistia ja kalaa kaikissa mahdollisissa muodoissa, ja lisäksi oli äiti marjoista laittanut mitä herkullisimpia jälkiruokia, ja kaikki olivat voineet kuin prinssit.

Arvo ei ollut koskaan tuntenut niin syvää, lämmintä onnea kuin nyt. Hän alkoi nyt vasta tuntea poikansa, ja joka päivä hän löysi heistä ruumiillisia ja henkisiä piirteitä, jotka täyttivät hänen sydämensä ilolla ja ylpeydellä. Hän oli itse ollut innokas urheilija; ja nähdessään, miten helposti he oppivat eri tyylit ja millä sisulla he voittivat painissa ja muissa voimankoetuksissa suuremmatkin pojat, hänestä tuntui, kuin olisi nähnyt oman nuoruutensa alkavan uudestaan.

He olivat edellisellä viikolla käyneet marjamatkalla kaukana sydänmaalla ja viettäneet siellä yönsä lehtimajassa, jonka he yhdessä olivat rakentaneet. Pojat olivat olleet suorastaan hurmaantuneita, ja totta puhuen se vaikutti miltei yhtä voimakkaasti isään. Siinä oli jotakin salaperäistä, kun he väsyneinä laskeutuivat lehtivuoteille ja erämaan öinen hiljaisuus laskeutui harmaana huntuna heidän ylitseen.

Ja vielä ihanammalta tuntui aamulla, kun he heräsivät kurkien kimeihin huutoihin. Kun he olivat juoneet äidin keittämää kahvia, lähtivät he kaikki yhdessä aavalle, hyllyvälle nevalle, joka helotti keltaisena kypsistä muuraimista.

Siitä asti se oli välkkynyt heidän mielessään ihanana satumaana. He olivat päättäneet lähteä sinne uudelleen heti kun tuli kaunis ilma; ja nyt he olivat matkalla sinne.

Oli mitä ihanin elokuun aamupäivä. Ei tuntunut tuulen henkäyskään, ei pilvenhattaraakaan taivaalla. Suuri hehkuva aurinko vain helotti sinisellä taivaalla täyttäen koko avaruuden häikäisevällä, värähtelevällä kirkkaudella ja lämmöllä – ja koko maa oli tulvillaan uutta kypsää elämää. Ja yhtä kirkas ja kevyt oli retkeläisten mieli, kun he iloisesti keskustellen astelivat pitkin pehmeätä pehkupintaista tietä, johon askelet vajoavat kuin paksuun mattoon. Suunnattoman pitkän ruskean maton lailla tie ulottui luotisuorana heidän edessään.

Nuorin, joka vasta nyt ensi kerran on matkalla satumaahan, vaatii yhtä mittaa selitystä vanhemmilta veljiltään, ja nämä vastaavat väsymättömästi. Väliin pohditaan, onko huvila kunnossa ja suunnitellaan sen korjaamista. Sitten kuvitellaan, mitä kaikkea siellä tehdään. Kun tien vierellä helottaa kypsiä muuraimia, juoksee pikku veikko niitä ahmimaan, muistamatta, että oli päätetty poimia marjoja vasta perillä. Taas hän juoksee tien oheen huutaen riemukkaalla äänellä:

– Voi, äiti, katsos, miten suuria siellä on ja ihan keltaisia. Odottakaa hiukan minua. Ääni vaikeni, kun omistaja pyllähti pitkäkseen sammalmättäälle ja heti vilkaisi, näkikö kukaan.

– Miten sinä luulet, Mikko-parka, jaksavasi perille, jos yhtä mittaa lisäät matkaa ja taakkaa pikku jalantypiköillesi?

– Kyllä minä jaksan, kuului vastaukseksi.

Silloin kuului kauempaa kurkien huutoa, ja pojat näkivät kurkiparin kaukana nevalla. Se johti keskustelun siihen kurkeen, jonka isä oli luvannut ampua ja täyttää.

– Jospa sinä ampuisitkin toisen noista, huudahti vanhin innostuneena, mahtaisitko osua noin pitkältä matkalta. Sinne on varmaankin yli kolmekymmentä metriä.

– Niin, ammu, isä, päätteli toinen, ja nuorinkin yhtyi pyyntöön lisäten:

– Saat nähdä, etten pelästy...

Isä hymähti hellästi kuullessaan nuorimpansa urheuden ja huomautti vakavasti:

– On väärin ampua eläimiä, jollei ole varma siitä, että osuu niin, että ne kuolevat.

– Minä en taas muistanut, muutenkin olisi väärin ampua, jos niitä olisi vain kaksi. Mutta siellä on suuri parvi, josta yhden poistumista ei edes huomaakaan.

Kaikki olivat samaa mieltä, kurjet jätettiin rauhaan. Retkeläisten mielikuvitus joutui taas uusille urille.

Niin he kulkivat edelleen iloisina ja onnellisina aavistamatta, että kuolema kulki heidän takanaan niin lähellä, että he pian tulivat tuntemaan sen hyytävän henkäyksen. Sillä yhtäkkiä näki etummaisena kulkeva Arvo kyykäärmeen loikovan tiellä. Se lähti sähisten pakoon läheistä pensaikkoa kohti, jossa se arveli olevansa turvattu.

Arvo oli lapsuudesta asti ollut sitä meiltä, että kyykäärme oli ehdottomasti tapettava, ja kun hänellä ei ollut muuta keppiä, hän kohotti vaistomaisesti kiväärinsä ja iski sen raudoitetulla perällä käärmettä. Kiväärin perä osui käärmeen selkään pyrstöpuolelle, mutta kun alla oli pehmeä sammal, se yritti yhä pakoon.

Arvo kohotti toisen, kolmannen kerran. Viimeinen isku sattui. Ja sitten se tapahtui.

Piipun perä tärähti pitkospuuhun ja panos räjähti piipussa, laukaus pamahti, kun piipunsuu oli ihan hänen korvansa kohdalla – ja samassa hän tunsi huumaavan iskun, aivan kuin pää olisi haljennut. Hän tunsi hämärästi, että hän ensin vaipui polvilleen, sitten kyljelleen... ja sitten koko aurinkoinen avaruus alkoi himmetä nopeasti ja kaamea hiljaisuus ympäröi hänet.

Viime silmänräpäyksessä välähti hänen aivoissaan: kuula lävisti aivoni, kuula lävisti pääni. Minä kaadun heti ja jään tänne, ja he jäävät tähän viereeni ja katsovat, kun ruumiini kylmenee. Hän oli näkevinään kaikki. Kaikki oli niin kauhean selvää. Hän oli näkevinään pienten poikainsa seisovan ja katsovan häntä jähmettyneinä, ja hänen ympärillään on yhä sama auringonpaisteinen neva kuin äskenkin. Se oli niin kauheata, että hän olisi tahtonut huutaa, tehdä jotakin, eikä voinut mitään. Hän odotti vain, milloin viimeinen tunne häviää.

Silloin alkaakin hiukan hämärtyä. Hänen mieleensä välähtää: en olekaan kuollut, koska voin ajatella, olen siis vain haavoittunut. Kuolema –

Sitten alkaa taas hämärtyä. Kuuluu hiljainen humina, kuin humisten palaa valo uudelleen yli maailman. Ensin häämöttää vain pari rahkamäntyä. Mutta valo yhä kasvaa. Tuo outo kohina: sen mukana leviää valo yli maailman. Jo näkyy kaukainen metsä selvemmin, taivaan kansi vaalenee, kirkastuu, sinertyy, vaalenee, ja lopulta hän näkee taas ympärillään koko laajan nevan, koko maailman yhtä ihanana kuin äskenkin. Mutta hänen päätään pakottaa. Kaikki on sekavaa. Hän tuntee ankaraa kivistystä päässään.

Hän on yhä näkevinään tuon tuskallisen näyn. Hän makaa maassa elottomana, kylmenneenä. Hän ajattelee, että se olisi voinut olla totta. Jos hänen kätensä olisi lyödessä hiukankin hätkähtänyt, niin kaikki olisi nyt lopussa.

Arvo tunsi vaimonsa heittäytyvän hänen eteensä, painavan päänsä hänen polvilleen ja itkevän katkerasti, ja samoin tekivät pojatkin. Ajatellessaan, että nuo pikku raukat voisivat nyt olla orpoja, hän tunsi suurta kiitollisuutta siitä, että ei kuitenkaan ollut niin käynyt.

– Se oli niin kamalaa, kun sinä tulit niin kalpeaksi ja sitten kaaduit, hän kuuli vaimonsa itkien sopertavan.

Hän puristi niin epätoivoisesti miestään, aivan kuin pelkäisi kuoleman vievän hänen rakkaansa.

Arvo istahti mättäälle aivan kuin loppuun nääntyneenä ja katsoi väsyneesti vaimoaan ja poikiaan. He istuivat kauan samalla paikalla, ennen kuin lähtivät. Ja heidän matkansa onnistui erinomaisesti, hänen poikansa olivat pian kokonaan unohtaneet tuon surullisen tapauksen; mutta hän itse ei voinut sitä unohtaa. Heidän riemukas naurunsa muistutti hänelle, miten täpärällä oli, ettei tämä päivä tullut heidän elämänsä tuskallisimmaksi.

Hänestä tuntui kuin kuolema olisi vaaninut yhäti heidän ympärillään – äänettömänä, uhkaavana...

YSTÄVÄNI HIMMENEVÄ KATSE

Ihmiselämässä on monenlaista tuskaa ja surua, mutta katkerimpia on se, kun tahtomattaan tappaa rakastamansa olennon. Minä tiedän sen, sillä olen kerran tappanut olennon, josta pidin kuin parhaasta ystävästä, joka rakasti minua yli kaiken, luotti minuun kuin Jumalaan ja olisi antanut henkensä puolestani.

Se oli onnettomuus, jota en voinut aavistaa enkä välttää, eikä se johtunut varomattomuudesta. Joka kerta, kun sen muistan, tunnen haikean kaipauksen ja surun kouraisevan sydäntäni. Minä olen kuulevinani nuo valittavat uikutukset, jotka heikkenivät yhtä nopeasti, kuin hänen elämänsä valui punaisena virtana sammaliin. Ja minä olen näkevinäni tuon viimeisen uskollisen katseen, joka vähitellen himmeni...

Tuo ystäväni oli vain koira, eikä se ollut edes hieno rotukoira, joilla on näyttelyssä palkitut esi-isät ja pitkät sukuluettelot, mutta kuitenkin se oli parhain ja jaloin koira, mitä minä olen tavannut, – ja sen tähden sitä aina muistan.

Moni voi ivallisesti hymähtää – tuollainen on lapsellista hentomielisyyttä, joka ei sovi nykyajan ihmiselle. Ja tuntuuhan se siltä, kun ajattelee, että miljoonat ihmiset ovat joutuneet tappamaan toisiaan, ja näkeehän sanomalehdissä joka päivä tapauksia, joissa ystävät ovat tapaturmaisesti ampuneet ystäviään, veljet sisariaan – kannattaako siis muistella koiran kuolemaa.

Myönnän, että tämä yleisesti katsoen on pikkuseikka, ja pelkään, etteivät kaikki voi minua ymmärtää.

Mutta ainakin jokainen metsästäjä, joka on pienestä pennusta kasvattanut itselleen lintukoiran, opettanut sen ja sitten vuodesta vuoteen samoillut sen seurassa syksyisissä metsissä, tietää, miten syvästi sellaiseen koiraan voi kiintyä ja ettei kukaan ihminen ole niin uskollinen ja luotettava ystävä kuin se.

Sellainen oli Jeppe minulle.

Se ei tosin pelastanut henkeäni, mutta se teki minulle muuta, joka merkitsi minulle yhtä paljon, ja sen vuoksi tahdon siitä kertoa.

Ensi kerran kohtasin Jepen eräänä syksyisenä yönä, kun olin tullut maalle ystäväni luo metsästämään ja makasin pienessä kamarissa. Uneni läpi olin näet kuulevinani heikkoa vikinää ja raaputusta. Ja kun en heti kiinnittänyt siihen huomiota, muuttui ääni surkeaksi, epätoivoiseksi uikutukseksi – joka muistutti palelevan lapsen itkua.

Nousin ylös ja oven takaa löysin pienen, vilusta värisevän olennon. Kun otin sen syliini, se lakkasi valittamasta ja ikään kuin kiitokseksi nuolaisi pikku kielellään kättäni. Vein sen vuoteeseeni, ja kainalossani se nukkui koko yön kuin pieni lapsi.

Siitä yöstä alkoi ystävyytemme, ja se vahvistui päivä päivältä. Joka kerran kun tulin ystäväni luokse maalle, Jeppe oli ihan mieletön ilosta. Minä olisin mielelläni ottanut Jepen luokseni, mutta asuin kaupungissa ja niin ahtaissa oloissa, että koiran pitäminen olisi ollut suoranaista kiusaamista. Mutta heti kun se kynnelle kykeni, se tuli mukanani metsään; ja siitä näyttikin tulevan hyvä lintukoira.

Mutta toisena syksynä sattui se tapaus, joka teki Jepen minulle entistä kalliimmaksi.

Ystäväni oli joka syksy saanut hirvenampumisluvan, ja minä olin jo useita kertoja ollut hänen toverinaan. Nytkin olimme jo kolme päivää etsineet hirviä, mutta emme olleet nähneet vielä muita kuin vanhoja jälkiä.

Oli jo miltei hämärä, kun minä vihdoin erään suon laidassa näin valtavan, tumman ruhon, joka juuri oli häviämäisillään metsän suojaan, – vaistomaisesti kohotin kiväärin poskelleni ja laukaisin.

Laukaus räiskähti terävänä tyynessä ilmassa, ja sitten kuului valtavaa ryskettä ja askelten jymyä, joka nopeasti häipyi etäisyyteen.

Saavuttuamme paikalle näimme heti, että hirvi oli haavoittunut vaarallisesti; se oli ryntäillyt sinne tänne kuin sokea, parissa kohden vasten puuta, ja kun verta oli tullut vasta jonkin matkan päässä, aloin epäillä, että kuula oli sattunut mahaan.

Se vaikutti minuun tavattoman tuskallisesti. Sillä vaikka nuoruudestani asti olin ollut innokas metsästäjä, en sentään koskaan voinut nähdä eläinten kärsivän. Sen vuoksi en koskaan ennen ollut ampunut hirveäkään, jollen voinut ampua lapoihin tai muuhun sellaiseen paikkaan, johon luoti tehosi. Ja nyt oli käynyt näin. Sillä jos kuula sattuu mahaan, voi hirviraukka kovia tuskia kärsien elää yli vuorokaudenkin ja sinä aikana kulkea pitkiä matkoja.

Me seurasimme verijälkiä, ja minä toivoin hartaasti, että hirvi olisi sittenkin kuollut jonkin matkan päähän. Mutta kun vielä kilometrin päässä näimme jäljistä, että se oli laukannut samaa vauhtia erään suonotkon yli, raukesi sekin toivo.

Syysilta oli muuttunut yhä hämärämmäksi, ja tummia veripilkkuja oli yhä vaikeampi löytää. Mutta minä jännitin katseeni äärimmilleen ja niin pääsimme hitaasti eteenpäin.

Mutta sitten hävisivätkin jäljet suoraan synkän metsän pimentoon.

Meidän täytyi pysähtyä. Metsässä oli mahdotonta nähdä mitään – siellä oli pimeää kuin kellarissa.

Siinä seisoessamme kuului ylhäältä puiden latvoista hillittyä kohinaa. Kääntyessäni näin, miten idästäpäin läheni valtava harmaa pilvikerros, se peitti jo puolet taivaankannesta – oli siis tulossa sade.

Entistä ankarampi tuska ja hätä valtasi mieleni: jos nyt tulee sade, silloin katoavat nämäkin jäljet ja hirviparka jää synkkään metsään kitumaan...

Sitä ajatellessani tunsin, etten voisi olla missään, ellen löytäisi hirveä ja lopettaisi sen tuskia. Tulisin aina näkemään surkean näyn: miten se vaivalloisesti horjuen laahustaa eteenpäin, kaatuu ja nousee uudelleen – ja lopulta, kun ei enää voi nousta, jää odottamaan tuskallista kuolemaa...

Toverini huomautti, että huomisaamuna voitaisiin hakea koira, mutta jos yöllä tulisi sade, ei voitaisi mitään.

Silloin muistui mieleeni Jeppe. Jospa sen avulla voisin seurata jälkiä yöllä lyhdyn valossa! Mutta toverini teki sen mahdottomaksi, sillä hänen mielestään oli Jeppe liian nuori kyetäkseen seuraamaan jälkiä – ja yöllä se on yleensäkin mahdotonta.

Me lähdimme kiireesti kotiin, ja vaikka siellä olivat kaikki samaa mieltä kuin toverinikin, minä en voinut jäädä kotiin. Ja niin lähdin Jepen kanssa uudestaan metsään.

Mitä jännitystä tunsinkaan kulkiessani Jepen kanssa synkkää metsäpolkua! Sillä kaikki riippui nyt Jepestä – tuosta nuoresta, kirkassilmäisestä Jepestä, jota pienenä pentuna olin lämmittänyt povellani. Ja todellisuudessa minä itsekin epäilin tätä tehtävää liian vaikeaksi pikku ystävälleni.

Mutta kun sitten saavuimme verijäljille ja minä annoin sen haistella niitä, se näytti ikään kuin ymmärtävän, miten paljon siitä riippui. Se katsahti uskollisilla silmillään aivan kuin vakuuttaakseen, että tahtoo tehdä kaikkensa, ja lähti sitten innosta vikisten seuraamaan jälkiä.

En koskaan unohda tuota synkkää syysyötä, jolloin lyhty kädessä seurasin Jeppeä. Tunti toisensa jälkeen kului, ja me samosimme yhä läpi outojen synkkien metsien, kahlasimme yli vetisten soiden ja hyllyvien nevojen, joissa hirvi oli joka askelella vajonnut syvälle mustaan mutaan. Minä en enää tiennyt, missä olimme, sillä pimeys oli peittänyt kaikki mustaan vaippaansa. Tuntui kuin tuo pieni, himmeän kellertävä läikkä olisi ollut ainoa valo maailmassa (ja sen keskellä ihminen ja pieni koira).

Silloin minä vasta oikein ymmärsin, miten paljon Jeppe minulle merkitsi.

Tuo pieni koirahan kokonaan johti ihmistä. Minä olin kokonaan riippuvainen sen älystä ja tarkkuudesta. Minun täytyi kaikessa luottaa siihen. Ja varsinkin aamupuolella, kun alkoi sataa, tunsin tuskallista pelkoa, että se sittenkin eksyisi jäljiltä. Mutta kai aavistaen ajatukseni Jeppe katsoi aina välillä minuun kirkkain silmin, ikään kuin olisi pyytänyt, että vieläkin luottaisin siihen.

Niin kuljimme kahden koko pitkän syksyisen yön. Vaatteeni olivat kastuneet läpimäriksi ja väsymys alkoi yhä enemmän raukaista jäseniäni. Lopulta kuljin pitkät matkat kuin unessa, ja monta kertaa olin kaatumaisillani puun juuriin ja risuihin.

Mutta sitten tulimme paikalle, jossa hirvi oli vaipunut maahan ja noustuaan jättänyt paikalle suuren tumman veriläiskän. Se vaikutti minuun kuin piiskan isku – väsymys ja nälkä katosivat silmänräpäyksessä.

Veriläiskiä oli yhä tiheämmässä, ja kun syysaamun ensimmäinen harmaa hämärä alkoi häämöttää puiden lomista, kuulin vihdoin, miten hirvi nousi paikaltaan ja lähti pakoon.

Tuntui kuin raskas kivi olisi pudonnut rinnastani – olin varma, että voin saavuttaa hirven ja lopettaa sen kärsimykset. Näytti kuin Jeppekin olisi ymmärtänyt sen: se alkoi haukkua kiihkeän riemukkaasti ja aikoi rynnätä kohti. Mutta minä pidätin sen – päätin odottaa, kunnes näkisi varmasti ampua.

Vähän ajan kuluttua lähdin taas hiipimään. Vihdoin näin eläimen harmaassa tihkusateessa hitaasti laahustavan eteenpäin erään ahon laitaa. Päästin Jepen irti, ja kun hirvi kääntyi, ammuin pehmeäkärkisen kuulan sen sydämeen.

Saapuessani hirven luo se veti viimeisen korisevan henkäyksensä, oikaisi sirot, jäntevät jalkansa niinkuin loppuun nääntynyt ihminen, joka on vihdoin päässyt levolle. Ja sen suurista, sumenevista silmistä olin näkevinäni ikään kuin nöyrän kiitoksen siitä, että ihminen oli kuitenkin lopettanut sen tuskat.

Siinä seisoessani valtasi mieleni suuri onni ja kiitollisuus. Ja minä tunsin epämääräistä surumielisyyttä siitä, etten enää voinut langeta polvilleni ja kiittää Jumalaa kuten muinoin lapsena.

Samassa tunsin lämpimän kielen nuolaisevan kättäni, ja nähdessäni Jepen kirkkaat, lapselliset silmät, muistin taas kaikki: häntähän minun tuli kiittää onnistumisestani. Tuo pieni, uskollinen olento yksin oli pelastanut minut kiduttavasta epätoivoisuudesta.

Kiitollisuuden ja hellyyden valtaamana nostin Jepen syliini ja painoin poskeni sen märkää päätä vasten.

Siitä yöstä lähtien Jeppe tuli minulle miltei korvaamattomaksi. Minä opetin siitä lintukoiran, sen avulla kaadoin taas seuraavana syksynä hirven. Se oppi ymmärtämään minua kaikessa, ja harvoin on ihmisen ja eläimen välillä ollut niin sydämellistä suhdetta. Aina välillä, kun liiallisesta työstä uupuneena ja sairaana matkustin ystäväni luo metsästämään, oli Jeppe ainoa toverini harhaillessani päiväkausia metsässä, ja aina palasin näiltä matkoiltani kaupunkiin kuin uutena ihmisenä. Samana syksynä, jolloin olin päättänyt ottaa Jepen kokonaan luokseni, sattuikin se tapaus, joka erotti meidät iäksi.

Ystäväni oli tänäkin syksynä saanut hirven ampumisluvan. Me olimme olleet koko viikon liikkeellä, mutta hirvet näyttivät jättäneen koko paikkakunnan.

Nyt oli viimeinen metsästyspäivä, ja me olimme päättäneet vielä kerran tarkastaa erään kaukaisen, soiden takana olevan metsän, jossa olimme nähneet jälkiä. Ystäväni oli erään naapurinsa seurassa lähtenyt eri tietä – minä taas Jepen kanssa toista suuntaa, sovittuamme siitä, että iltapuolella yhdytään eräällä pienellä aholla.

Kohtauspaikkaa lähetessäni kuulin tutun, kiivaan haukunnan, joka ilmaisi, että Jeppe oli löytänyt hirven – ja hetken kuluttua kajahti pari laukausta.

Kuulin, ettei hirvi kaatunut, sillä haukku läheni hurjaa vauhtia samaa pientä ahoa kohden. En olisi ehtinyt sen eteen, mutta ahon laidassa näin suuren kiven – ja kun pääsin sen päälle, näin valtavan, tumman ruhon vilahtelevan kellastuneiden lehtipuiden välistä. Hirvi läheni kuin lentäen ahon toista reunaa: Jeppe ei kyennyt pysymään sen rinnalla ja hetken kuluttua se olisi kadonnut metsän suojaan.

Olin kohottanut kiväärin poskelleni, mutta hirvi vilahteli vain silloin tällöin puiden seasta, ja kun välimatkaa oli kolmattasataa metriä, pelkäsin ampuvani ohi. Mutta juuri metsänreunaan saapuessaan se muutti hiukan suuntaa – näin selvästi sen vaalean takareiden. Silloin laukaisin...

Hirvi kaatui, koetti nousta, mutta vain etupää kohosi. Se lysähti uudestaan maahan.

Lähdin juoksemaan sitä kohti, lopettaakseni eläimen tuskat. Mutta se kuuli kai askeleni, ja noin 50 metrin päässä näin sen mahtavan pään taas kohoavan yli pensaikon. Se huojui ponnistuksesta – mutta hervoton takaruumis ei enää noussut. Tuon erämaan väkevimmän ja nopeimman olennon avuttomassa ponnistelussa oli jotakin niin järkyttävää, että minä vaistomaisesti kohotin kiväärini, tähtäsin päähän ja laukaisin.

Laukauksen kajahdusta säesti Jepen tuskallinen kiljahdus. Pahan aavistuksen valtaamana juoksin kaatuneen hirven luo ja kohtasin tyrmistyttävän näyn.

Jeppe oli hyppiessään ollut juuri silloin hirven pään kohdalla, kun pehmeäkärkinen kuula oli hirven pään läpäistessään särkynyt ja sitten sattunut Jeppe paran kaulaan, repäisten sen miltei poikki; toiselta puolelta ja valtimosta pursui punainen verisuihku.

Kuin ilkeässä unessa näin, miten Jeppe koetti nostaa päätään – turhaan. Vain katse kääntyi minuun, ja kurkusta kuului haikea, tukehtunut uikutus, toinen, kolmas – joka kerta yhä heikommin ja tukehtuneemmin. Ja koko ajan katsoivat nuo uskolliset silmät minuun niin kummallisen tuskallisesti ja rukoilevasti – niinkuin eläin olisi tahtonut ilmaista jotakin, pyytää apua...

Äärimmäisin ponnistuksin aukeni vielä kerran suu, mutta ääni tukehtui veritulvaan. Häntä vain liikahti hiukan ikään kuin ilmoituksena, ettei enää voi muuta – ja sitten alkoivat silmät vähitellen himmetä.

Toiset saapuivat paikalle, ja nähtyään mielentilani ystäväni huomautti lohduttaen:

– Älähän nyt tuota noin raskaasti ota. Onhan sitä tapaturmaisesti ammuttu ihmisiäkin – eikähän tässä ole vähääkään sinun syytäsi. Ei yhden koiran tähden kannata surra. Sinähän saisit päinvastoin olla ylpeä, kun noin pitkältä matkalta sait hirven kaatumaan, sillä meiltä se olisi mennyt sen pitkän tien.

Ystäväni sanat kuuluivat kuin jostakin kaukaa. Minä näin vain pikku Jepen liikkumattoman ruumiin ja silmät, jotka kuolleenakin katsoivat minua sellaisella selittämättömällä tavalla, jollaista en ole koskaan nähnyt, en kuolevan eläimen enkä ihmisen katseessa. Vaikka tiesin, etten ollut syyllinen, minusta kuitenkin tuntui, että olin tappanut parhaan ystäväni.

Samana iltana tulimme noutamaan saalistamme kokonainen miesjoukko mukanamme, sillä lihat piti kantaa erään suon yli, ennen kuin voitiin käyttää edes rekeä.

Niinkuin aina ennenkin laiteltiin nytkin valtava nuotio tervaskannoista ja kuivasta hongasta, ja sen punertavassa valossa alettiin joukolla nylkeä ja paloitella saalista. Ja kuten ennenkin annettiin yhden miehen toimeksi valmistaa valtavat paahtopihvit siksi, kunnes kaikki olisi valmista. Tuollainen öinen retki on mielestäni aina ollut ainoa oikea loppunäytös hirvenmetsästykselle. Siinä on jotakin salaperäistä ja juhlallista, joka aina on viehättänyt ja viehättää metsästäjää. Ja minä ainakin olen joka kerta tuntenut outoa, selittämätöntä viehätystä ja iloa, joka ehkä on perintöä menneiltä ajoilta – kaukaisten esi-isieni ryöstö- ja metsästysretkiltä.

Mutta tällä kertaa se ei tuottanut minulle iloa – päinvastoin tunsin vain haikeata surua ja kaipausta. Ja kun toiset ryhtyivät toimeen, otin minä lapion ja menin metsään. Erään tuuhean kuusen alle kaivoin pienen haudan – ja sinne pehmeälle havuvuoteelle laskin pikku-Jepen jäykistyneen ruumiin ja peitin sen tuoksuvilla havuilla ja mustalla mullalla.

Minä en voinut heti poistua tuolta pieneltä, havujen peittämättä kummulta. Minusta tuntui, kuin olisin peittänyt sinne jonkin rakkaan ja läheisen, ja minun rintaani ahdisti haikea kaipaus ja suru.

Muistin ystäväni sanat, ettei koiran takia kannata surra, ja koetin ajatella, että todella olen liian hentomielinen. Mutta silloin muistin taas kaikki: muistin sen yön, jolloin Jeppe kulki kanssani, muistin ne lukemattomat metsästysretket, miten olimme yhdessä istuneet nuotion ääressä ja syöneet samaa ruokaa. Ja minä huomasin, ettei minulla ollut koskaan ollut sellaista ihmis-ystävää, niin uskollista ja epäitsekästä kuin tämä pieni koira – ja nyt minä olin hänet surmannut.

Kun vihdoin saavuin nuotiolle, olivat miehet jo aterioimassa iloisesti rupatellen ja nauraen. Mutta minä en voinut ottaa osaa heidän iloonsa. Minun ajatukseni viipyivät yhä metsän hiljaisessa pimennossa, suuren kuusen alla.

OSA II

ENSIMMÄINEN NAGAIKANISKU

Pekka seisoi ylhäällä Nikolainkirkon korkeilla kiviportailla, jotka olivat alhaalta ylös asti täynnä ihmisiä – kiihtyneitä ihmisiä.

Kaikkialla näkyi jännityksestä ja kiihkosta hehkuvia kasvoja, kiukusta ja katkeruudesta kiiluvia silmiä. Raivokkaat, uhkaavat huudot, vihellykset, pilkkasanat ja purevat sutkaukset sekaantuivat yhdeksi ainoaksi, loppumattomaksi huudoksi, joka vuoroin vaimeni ja kiihtyi ikään kuin myrskyn pauhina. Joukossa oli myös naisia ja lapsia – ja heidän kasvoillaan kuvastui kasvava levottomuus ja pelko.

Mutta heitä ei huomattu. Kaikkien katseet olivat kohdistuneet torin toiselle puolelle. Siellä seisoi pitkässä, yli torin ulottuvassa rivissä kasakoita valmiina hyökkäämään.

Pekka tunsi hurjan katkeruuden ja voimattoman vihan täyttävän rintansa katsellessaan tuota harmaata, liikkumatonta riviä, joka seisoi niin uhkaavan kylmänä ja äänettömänä kuin kuolema. Sillä suomalaisia varten oli nyt ensi kerran tuotu kasakoita – noita hirmuvallan uskollisimpia ja nöyrimpiä apureita, jotka käskystä olivat valmiit tekemään mitä hirmutekoja tahansa.

Ja nyt ne odottavat vain käskyä, hyökätäkseen aseettoman ihmisjoukon kimppuun – vain sen tähden, että nämä ovat julkisesti uskaltaneet puolustaa oikeuksiaan ja ilmaista paheksumisensa niitä suomalaisia virkamiehiä kohtaan, jotka olivat antautuneet sortajan kätyreiksi. Ja kaiken lisäksi oli hänkin – poliisimestari Pekonen – suomalainen mies, jonka toimesta kasakat nyt olivat täällä.

Pekan mieleen muistuivat aamupäivän tapaukset.

Hän oli ollut mukana Kaartin kasarmin portilla, kun kymmenkunta maalaisnuorukaista oli väkisin yrittänyt mennä laittomaan asevelvollisuuskutsuntaan. Kun he eivät totelleet kieltoa, he saivat aimo selkäsaunan. Poliisit yrittivät vangita rankaisijat, mutta se ei onnistunut, ja poliisimestari oli raivonnut kuin mielipuoli.

Noin tunti sitten oli tänne Senaatintorille kokoontunut pienehkö ihmisjoukko osoittamaan vihellyksin ja "alas"-huudoin mieltään niille senaattoreille, jotka olivat syyllisiä tässä asevelvollisuusasiassa.

Koko mielenosoitus olisi päättynyt siihen, ellei poliisimestari Pekosta olisi ollut! Hän alkoi hävyttömästi haukkuen ja uhkaillen vaatia ihmisiä poistumaan, ja kun yleisö ei heti totellut, hän komensi paikalle lisää poliiseja, jotka raa'asti kävivät ihmisjoukon kimppuun. Se ärsytti yleisöä yhä enemmän, ja kun joka taholta alkoi tulvata väkeä, oli Senaatintori pian täynnä ihmisiä.

Silloin poliisimestari Pekonen oli komentanut koko poliisivoimansa torille, asettanut ne kahteen pitkään riviin, ratsupoliisien eteen. Sitten hän paljasti keisarin nimessä sapelinsa ja komensi joukkonsa hyökkäämään eteenpäin puhdistaakseen koko torin.

Pekka hymähti huomaamattaan muistaessaan sen naurettavan näytelmän, joka sitten seurasi. Sillä kun ratsupoliisirivi läheni yleisöä, lennättivät pikkupojat kamalasti kiljuen kokonaisen lumipalloryöpyn heitä vastaan; tottumattomat hevoset pillastuivat ja hyökkäsivät hurjaa vauhtia takaisin, yli jalkapoliisien rivin – joten koko hyökkäysarmeija hajosi kuin akanat tuuleen. Ja itse kenraali Pekonen oli jäädä hevosten alle – lakkikin oli pudonnut, ja ihmiset nauroivat ja hurrasivat kuin hullut.

Mutta silloin Pekonen oli menettänyt viimeisenkin järjenhivenensä: hän oli kauheasti karjuen uhannut nyt kutsuvansa kasakat – ja jolleivät kaikki ole poistuneet silloin, kun he tulevat, hän hakkauttaa maahan koko joukon.

Pekka ei olisi koskaan voinut uskoa, että suomalainen mies kutsuisi kasakat. Hän oli luullut, että Pekonen vain uhkasi – ja nyt ne olivat tuolla valmiina tekemään mitä tahansa.

Mitä nyt oli tuleva? – Tuo ajatus kalvoi Pekan mieltä. Ja kun hän muisti Pekosen läskikasvojen saatanallisen ilmeen, kun tämä ähkyen ja puhkuen juoksi poliisikamariin, hän tajusi, mitä tuo olento voisi tehdä.

– Mitä sitten tapahtuu, jos ne hyökkäävät ja ihmisjoukko ryhtyy vastarintaan?

Hän katsahti ympärilleen ja näki, että ylhäältä kirkon edestä oli katukiveys rikottu ja pikkupojat kantoivat hurjalla kiireellä kiviä jokaisen viereen.

Vastarinta – se kuvastui täällä jokaisen kasvoista. Ja vaikka se antoi hänelle uutta rohkeutta ja toivoa, hän tunsi vaistomaisesti, miten heikkoja he olivat taistelemaan vieraan hirmuvallan joukkoja vastaan. Pekka koetti ajatella, eikö voitaisi vieläkin peräytyä ja siten ehkäistä se murhenäytelmä, joka tästä voi syntyä.

Mutta kun hän muisti, että oli kysymyksessä koko kansan oikeudet, että suomalaiset nuorukaiset aiotaan viedä kauas vieraaseen maahan sotapalvelukseen kiusattavaksi, yksi sinne, toinen tänne, ja otettaisiin armotta heidän sotiinsa kanuunain ruoaksi ja että Suomesta tehtäisiin Venäjän kuvernementti ja kansa orjuutettaisiin samoin kuin sielläkin. Kun hän ajatteli tätä, hän tunsi hurjan uhman täyttävän rintansa ja että hänen täytyy vastustaa, käyköön miten tahansa.

Pekka juoksi kiireesti hakemaan kiviä, ja hetken kuluttua hänellä oli vieressään samanlainen kasa kuin toisillakin.

Yhtäkkiä viilsi ilmaa kimeä vihellys, ja kasakkarivi liikahti syöksähtäen eteenpäin kuin yhtenä olentona.

Ihmisjoukko näytti ikään kuin värähtävän, kuului tuhatääninen karjahdus ja kaikki valmistautuivat heittämään.

Pekka alkoi kaikin voimin huutaa, ettei kukaan heittäisi, ennen kuin kasakat olisivat aivan lähellä. Mutta hänen äänensä hukkui kuin myrskyn pauhinaan ja harmikseen hän näki, että kivet alkoivat lennellä, vaikka kasakat olivat vasta keskellä toria. Nämä näkivät jo kaukaa, mistä oli kysymys, mutta eivät näyttäneet pelkäävän kivisadettakaan.

Pekka tunsi kauhua ja samalla epämääräistä ihailua, katsellessaan tuota harmaata joukkoa, jossa joka mies hallitsi ratsuaan niin täydellisesti kuin ihminen ja eläin olisivat olleet yksi olento, ja koko rivi näytti muodostavan yhden ainoan, tuhatraajaisen hirviön, joka totteli vain yhtä tahtoa, johtajaansa, ja ryntäsi eteenpäin esteistä välittämättä.

Ja joukon johtaja, nuori kasakkaupseeri, kiiti nopealla juoksijallaan edestakaisin joukkonsa edessä paljastettu sapeli koholla ja kiihoitti huudoin ja esimerkillään joukkoaan eteenpäin. Pekka näki, että häneen sattui useita kiviä, että hänen lakkinsa putosi ja musta tukka punertui verestä, mutta yhä hän pakotti ratsunsa eteenpäin. Ja joukko seurasi häntä, vaikka yhä useampia putosi satulasta.

Hyökkääjät lähenivät. Ihmisjoukosta kuului jo kimeitä hätähuutoja, ja Pekan aivoissa välähti salamana uhkaava totuus: jos ne pääsevät alimmilla portailla olevien kimppuun, silloin on kaikki hukassa: – kivet loppuvat, syntyy pakokauhu.

– Mutta jos johtaja kaatuisi...

Hän sieppasi pyöreän kiven, odotti hammasta purren, ja kun johtaja kääntyi suoraan häntä kohti, hän heitti kaikin voimin.

Hän ei tietänyt, sattuiko hänen kivensä, mutta samassa hän näki, miten sapeli putosi upseerin kädestä ja tämä horjahti eteenpäin tarttuen suonenvedon tapaisesti satulannuppiin. Herkkätunteisen eläimen kylkeen sattui kiviä, ja kun se tunsi itsensä vapaaksi ihmisen pakkovallasta, se syöksähti nuolena poispäin tuskallisesta kivisateesta – ja samoin kävi koko joukolle. Niinkuin jokin hyökkäävä hirviö, jolta viime hetkellä lävistetään aivot, samoin menetti tämäkin joukkohirviö uhkaavan voimansa samassa hetkessä, kun se menetti aivonsa – johtajansa –, se oli nyt vain sekava joukko pakenevia ihmisiä.

– Kasakat pakenevat!

– Kasakat pakenevat!

Se epämääräinen kauhun ja avuttomuuden tunne, joka äsken oli vallannut joukon, haihtui silmänräpäyksessä ja muuttui hurjaksi voitonriemuksi. Se kajahti ilmoille tuhansista kurkuista valtavana huutona, joka vuoroin vaieten ja yltyen vyörysi yli kaupungin kattojen – aivan kuin pyörremyrskyn pauhina, ja vain silloin tällöin siitä erotti nuo samat sanat: – Kasakat pakenevat! Kasakat pakenevat!

Siinä oli jotakin ihmeellistä! Kaikki tunsivat vaistomaisesti, että oli tapahtunut tavatonta. Kasakat olivat ensi kerran hyökänneet suomalaisten kimppuun – ja luultavasti ensi kerran heidän oli täytynyt lähteä pakoon! He olivat heti nähneet, ettei täällä käy sama peli kuin Venäjällä. Monet olivat äsken kokeneet elämänsä tuskallisimman hetken, nähdessään kasakkarivin lähestyvän. Ja kun ne nyt olivat paenneet, teki se heidän voitonvarmuutensa vielä monta kertaa suuremmaksi.

Kasakat olivat taas asettuneet riviin entiselle paikalleen, ja loukkaantuneet kannettiin huomaamatta pois. Ihmisjoukko riensi innostuneena keräämään uusia "ampumatarvikkeita". Ja kun kaikilla oli entistä suurempi kasa vierellään eikä hyökkäystä kuulunut, luulivat he sen jäävän kokonaan.

Silloin kuului kimeä vihellys, ja kasakat lähtivät taas liikkeelle. Mutta nyt ne eivät hyökänneetkään niinkuin äsken, vaan hajaantuivat kolmeen, neljään osaan ja karauttivat sivukaduille. Vain pari kertaa ne yrittivät sivultapäin lähestyä portailla olevaa joukkoa, mutta peräytyivät heti, kun kivet alkoivat lennellä.

Se herätti joukossa entistä suuremman voitonriemun ja varmuuden tunteen, ja taas kajahtivat huudot aivan kuin yhtenä ärjähdyksenä:

– Kasakat pakenevat!

– Tulkaa vielä, koirat!

– Pekosen koiralauma!

– Ette ole Venäjällä – pyövelit.

– Menkää helvettiin!

Pekka oli ollut saman voitonriemun vallassa, mutta kasakkain menettely oli herättänyt hänessä epäilyä. Ja kun hän nyt huomasi, että kasakoilla oli kiväärit mukanaan, hän tunsi kylmän värähdyksen koko olemuksessaan. Hän tiesi, että kun ne ovat mukana, niitä myös varmasti käytetään, jos tarvis on. Ja kun Pekka muisti Pekosen uhkauksen ja hänen ilmeensä ja ajatteli, että sellainen olio voi komentaa tuota kivääreillä varustettua kasakkajoukkoa, hän alkoi tuntea epämääräistä kauhua. Hän oli varma, ettei Pekonen jätä ihmisjoukkoa tänne – vielä vähemmän tällaisen nolauksen jälkeen, kun hänellä kuitenkin oli valta tehdä mitä tahansa.

Pekka tunsi tuskallista ahdistusta kuullessaan riemuhuutoja ympärillään. Siinä oli jotakin kauheata, että he luulivat olevansa voittajia eikä kukaan aavistanut, miten tavattoman turvattomia ja avuttomia he todellisuudessa olivat tuon aseistetun kasakkajoukon edessä, joka seisoi tuolla äänettömänä ja uhkaavana kuin kuolema.

Silloin hän yhtäkkiä huomasi, että kasakkarivi oli paljon lyhyempi kuin äsken. Osa oli siis lähtenyt johonkin... Mutta missä se on – mitä tapahtuu?

Nuo ajatukset risteilevät hänen aivoissaan. Hän tuntee vaistomaisesti, että vaara uhkaa – tuntee, että hänen pitäisi varoittaa joukkoa – tehdä jotakin...

Silloin kajahtaa takanapäin venäläinen komentosana...

Pekka kääntyy ja jää kuin jähmettyneenä tuijottamaan noin 50-miehistä kasakkaosastoa, joka on pysähtynyt portaiden yläreunalle. Taas kajahtavat komentosanat, ja joukko tottelee nopeasti ja täsmällisesti kuin kone: alas ratsuilta – kiväärit selästä – kiväärit vireeseen... Sitten sälähtävät kiväärien lukot – ja Pekka näkee yläpuolellaan säännöllisen, harmaan rivin seisovan ampumavalmiina. Aseet ojennetaan väkijoukkoa kohti, ja pienet, mustat kiväärinsuut tuijottavat suoraan väkijoukkoon kuin saalista väijyvät, julmat silmät.

Huudot vaikenevat. Siellä täällä liikahtaa joukko, niinkuin ei tietäisi, lähteäkö pakoon vai ryhtyäkö vastarintaan.

Pekka katsoo kuin apua etsien ympärilleen, näkee nuo mustat, liikkumattomat kiväärinsuut, ja yhtäkkiä hän käsittää, että niistä todellakin tuijottaa kuolema, joka odottaa vain tilaisuutta.

Sillä jos yksikin kivi heitetään kasakoita kohti, ne varmasti alkavat ampua, ja silloin on koko ihmisjoukko kuoleman oma.

Pekka oli ihan näkevinään sen kauhean näyn, kun kuulat alkavat sataa näin suureen väkijoukkoon tällaisessa paikassa. Kun jokainen kuula lävistää 5-6 ihmistä, kaatuu muutamassa hetkessä ihmisiä joukoittain, ja alkaa kieriä veriröykkiönä alas jyrkkiä portaita. Syntyy hirvittävä pakokauhu – kuolleet ja elävät tallataan jalkoihin ja kuulat satavat yhä...

– Mitä on tehtävä, ettei sellaista tapahtuisi? Miten saataisiin kaikki ymmärtämään, ettei kukaan vain ryhtyisi vastarintaan?

Hän aikoi juuri huutaa ympärillä oleville, kun portaiden alapäästä alkoi kuulua huutoja, ja suuri joukko – etupäässä naisia ja lapsia – lähti alas portaita ja sitten juosten pakenemaan oikealle Yliopistoa kohden.

Pekka tunsi jähmettyvänsä kauhusta. Hän näki kasakkarivin liikahtavan torin toisella puolella ja ymmärsi yhtäkkiä, mikä oli tarkoitus: ne odottivat vain hetkeä, jolloin koko pakeneva joukko on torilla ja sitten hyökkäävät...

– Pysähtykää! Pysähtykää! Ettekö näe, että ne hyökkäävät tuolta teidän kimppuunne! – huusi Pekka kuin henkensä edestä. – Älkää menkö pakoon! He eivät saa ampua, jos pysytte portailla!

Monet näyttivät viime hetkessä käsittävän ja koettivat estää pakenevia. Mutta turhaan! Pakenevien lauma kasvoi kuin lumivyöry, se vei mukanaan kaikki.

Pekka huusi yhä kuin hukkuva. Hän näki, miten kasakat valmistautuivat hyökkäämään – tiesi mitä heti tulisikaan tapahtumaan! Ja se, ettei voinut tehdä mitään – se tuntui niin kauhealta. Ja sitten se tuli...

Kuului terävä vihellys – ja niinkuin nälkäinen susilauma syöksähti kasakkarivi kamalasti kiljuen väkijoukkoa kohti.

Ne lähenivät hurjaa vauhtia, väkijoukosta kuului viiltävä tuhatääninen hätähuuto, mutta nagaikat kohoutuivat iskemään.

Nyt kasakat syöksyivät väkijoukkoon.

Pekka voihkaisi tuskasta ja peitti silmänsä. Se oli niin kauhistavaa.

Hänestä tuntui, että kaikki musertuvat hevosten jalkoihin. Mutta silloin kuului kasakkain ulvonnan seasta sydäntäsärkevä hätähuuto, ja ikään kuin säestykseksi lyijynuppisten nagaikkojen pauke.

Pekan täytyi katsoa – ja kuin painajaisunessa hän näki edessään hirvittävän näytelmän.

Naiset ja lapset kiemurtelivat hyppivien hevosten jaloissa, ja nuo ulvovat perkeleet iskivät lyijynuppisillä nagaikoillaan heitä päihin, kasvoihin...

Tuolla nousi pieni poika paetakseen, mutta kaatui uudelleen nagaikan iskusta, hän koetti ryömien väistää kuin haavoittunut hiiri kissaa... Turhaan, turhaan – roteva kasakka iski iskemistään, kunnes poika jäi verisenä ja liikkumattomana paikalleen. Tuolla koetti nuori tyttö käsillään suojella kasvojaan, mutta silloin kasakka alkoi mielettömän raivon vallassa iskeä tytön hentoa vartaloa, joka vavahteli ja kiemurteli suonenvedonomaisesti joka iskusta – ja veri värjäsi hänen valkean puseronkauluksensa.

Pekka oli tukehtumaisillaan tuskasta... Ja yhtäkkiä hän huomaamattaan sieppasi kiven ja aikoi käheästi karjahtaen syöksyä alas torille. Mutta joku tarttui häntä olkapäähän.

Pekka katsahti ympärilleen ja näki yläpuolellaan kasakkain uhkaavat kiväärinsuut. Kuin havahtuen hän muisti taas heidän kauhean asemansa. Hän ei voi mitään, ei mitään... Hänen täytyi vain katsella – ja se oli niin kauheata, ettei hän ollut koskaan sellaista tuntenut. Hän oli lapsesta asti ollut sellainen, ettei voinut sallia rääkättävän avuttomia, olivat ne sitten eläimiä tai ihmisiä – hän oli aina estänyt sellaisen. Hän oli siinä asiassa niin tinkimätön, ettei välittänyt, miten hänelle itselleen kävi. Hän oli pari kertaa hyökännyt suuren miesjoukon kimppuun, joka rääkkäsi juopunutta, ja pelastanutkin onnettoman. Jo opissa ollessaan hän oli vähällä tappaa venäläisen työnjohtajan, kun tämä aikoi panna häkkiin joutuneen hiiren uuniin.

Ja nyt Pekan täytyi vain katsella, kun nuo inhottavat ihmispedot pieksivät avuttomia ihmisiä – ja sitä kesti niin hirvittävän kauan...

Hän seisoo hampaitaan kiristellen paikallaan. Naisten ja lasten hirvittävät hätähuudot raatelevat hänen sydäntään kuin julmat pedon kynnet, ja tuo loppumaton iskujen pauke tuottaa hänelle sellaista tuskaa, kuin sattuisivat iskut häneen... Hänestä tuntuu, kuin se kestäisi loppumattomiin ja hän menettäisi järkensä.

Hän käsittää, ettei tällä kertaa voi mitään, mutta kerran tämä kostetaan...

Ja yhtäkkiä hänen tuskansa muuttui hurjaksi vihaksi ja kostonhimoksi. Se kuohahti koko hänen olemuksensa lävitse kuin katkera myrkky. Hän kostaa! Jospa hän tuntisi jonkun noista pedoista! Hän väijyisi tätä miten kauan tahansa. Ja kun hän sitten tapaisi tämän sopivalla paikalla, niin silloin...

Hän tunsi julmaa riemua kuvitellessaan, miten kostaisi...

Todellisuudessa hyökkäys oli kestänyt vain muutaman hetken. Sillä ihmisjoukko pakeni kauhun vallassa sivukaduille, ja kasakat hyökkäsivät susilauman lailla jäljessä – ja taas kuului kauhun ja tuskan huutoja.

Kun rääkkääjät olivat poistuneet, makasi torilla kymmenittäin liikkumattomia ruumiita.

Pekka luuli kuten muutkin, että ne kaikki olivat kuoliaaksi tallattuja. (Vasta myöhemmin huomattiin, että kasakoiden hevoset olivat olleet inhimillisempiä kuin niiden isännät: ne eivät olleet tallanneet kaatuneita, ja sen vuoksi kukaan ei ollut kuollut.) Tuo näky aivan kuin jähmetytti hetkiseksi portailla olijat – mutta sitten kajahti tuhatääninen, raivokas karjahdus, josta erotti vain muutamia huutoja:

– Saatanan pyövelit!

– Kyllä te vielä saatte!

– Pekosen verikoirat!

– Jumal'auta, nyt emme täältä lähde, vaikka ampuisivat kappaleiksi!

Koko joukon näytti vallanneen sama tunne: uhma ja vastarinta. Ja kun he eivät voineet tehdä muuta, näyttivät kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta päättäneen, etteivät anna ajaa itseään pois. Ja vaikka kasakat koko iltapäivän yrittivät, eivät he enää saaneet väkijoukkoa hajaantumaan, ja se raivostutti kasakoita yhä enemmän. Ne hyökkäsivät yksinäisten ihmisten kimppuun sivukaduille ja pihoille, ja – toiset maksoivat samalla mitalla – monta kasakkaa lyötiin taistelukyvyttömäksi ja eräs ammuttiin.

Pekka oli kuin huumaantunut vihasta ja raivosta, hän oli kaikkialla etunenässä eikä välittänyt vähääkään, vaikka hänet olisi ammuttu koska tahansa. Ja joka kerta, kun hän näki kasakkain pieksevän ihmisiä, hän tunsi raivonsa kiihtyvän – hän toivoi, että saisi jollakin tavoin kostaa.

Tultuaan sitten puolenyön aikana kotiin Pekka tunsi oudon epävarmuuden kalvavan mieltään.

Hänelle oli käynyt, niinkuin hän oli toivonutkin, hän oli pelastanut avuttoman ihmisen julmurin kynsistä ja kostanut – ja kuitenkin hän toivoi, ettei se olisi tapahtunut. Jos se saadaan tietää, hänet hirtetään.

Ei hän itsestään olisi mitään välittänyt, mutta kun hän ajatteli äitiään ja tyttöä, joka rakasti häntä yli kaiken ja josta hänkin oli alkanut pitää yhä enemmän ja enemmän, ja muisti ne kauniit tulevaisuuden kuvat, joita he yhdessä olivat suunnitelleet, silloin hän tunsi viiltävää tuskaa. Tuntui niin käsittämättömältä, että kaikki vielä eilen illalla oli näyttänyt niin varmalta ja kestävältä – ja nyt iäksi särkynyt...

– Mutta jollei se tulekaan ilmi? koetti Pekka lohduttautua, mutta samassa hän totesi, että se saattaa tulla ilmi milloin tahansa, eikä hän voi tietää siitä mitään edeltäpäin – ainainen epätietoisuus tulee painamaan häntä raskaan taakan lailla.

Niin, hänen elämänsä perustukset olivat yhtäkkiä rauenneet – hän seisoi kuin pimeässä, tietämättä, mitä on edessäpäin.

Mutta ajatellessaan päivän merkillisiä tapauksia hän huomasi, että ne olivat syynä hänen tekoonsa – hän tunsi, ettei ollut voinut tehdä toisin kuin teki.

Samassa hän kuitenkin huomasi, että tämä päivä oli käännekohta koko Suomen kansan elämälle. Vieraan sortajan nagaikan iskut olivat ensi kerran paukkuneet suomalaisten päihin, ja nämä olivat heti iskeneet takaisin – he olivat näyttäneet, etteivät he tule nöyrästi alistumaan orjuuteen, vaan aikovat taistella vapautensa ja oikeuksiensa puolesta.

Pekka oli tosin nuori, mutta hän oli alusta asti ollut mukana tässä taistelussa, ja nyt hän oli entistä selvemmin tullut huomaamaan, ettei Venäjän hirmuvalta välitä laeista eikä anomuksista – se toteuttaa orjuutussuunnitelmansa, jos suinkin voi. Ainoa pelastuskeino on siis vastarinta – mihin vapaaehtoisesti myönnytään, on iäksi menetetty. Jos esim. miltei kaikki nuorukaiset olisivat nyt menneet laittomiin asevelvollisuuskutsuntoihin, niinkuin suurin osa virkamiehistä ja papeista oli kehoittanut, vietäisiin loputkin väkipakolla. Kutsunta tulisi silloin lailliseksi, ja tulevaisuudessa odottaisi sama kohtalo kaikkia nuorukaisia.

Jos taas kaikki virkamiehet olisivat olleet vastustavalla kannalla eikä kukaan olisi mennyt kutsuntoihin, eivät vallanpitäjät voisi mitään – niiden olisi mahdoton erottaa ja rangaista kaikkia virkamiehiä, mahdoton viedä väkisin kaikkia nuorukaisia Venäjälle.

Kuluneen päivän tapaukset olivat esimerkkinä siitä, mitä pieninkin vastarinta saattaa vaikuttaa. Sillä jollei niitä harvoja maalaisnuorukaisia olisi estetty menemästä kutsuntaan, olisivat monet muut saattaneet mennä, mutta se oli vaikuttanut niin, ettei Helsingistä mennyt kukaan. Ja se, ettei pääkaupungista mennyt kukaan, saattoi vaikuttaa arvaamattoman paljon.

Ensimmäinen vastarinta kasarmin portilla oli syynä myös myöhempiin tapauksiin – siihen merkilliseen tosiasiaan, että pelätyt kasakat olivat joutuneet tappiolle. Ja tuo tieto tuli varmasti antamaan uutta intoa ja rohkeutta...

Pekka muisti historiasta, miten monta kertaa pienet tapaukset ovat olleet alkusyynä suuriin taisteluihin. Ja hänestä tuntui, että tämä päivä oli ratkaiseva päivä Suomen kansalle, että tämä päivä oli suuren taistelun alkupäivä ja tuo taistelu oli päättyvä vasta silloin, kun Suomi on saanut vapautensa ja oikeutensa turvatuksi.

Tämän kaiken rinnalla tuntui hänen oma kohtalonsa vähäpätöiseltä – käyköön miten tahansa, hän on koettanut parhaansa, tehnyt omantuntonsa mukaan.

Silloin hän kuuli alaoven käyvän... Hän kuunteli – kuului hiipiviä askeleita. Ne lähenivät... lähenivät...

Mitä... mitä se on? Jospa ne todellakin ovat saaneet tietää...? Ja nyt tulevat hakemaan häntä – urkkija edellä...

Hän hypähti seisaalleen, katsahti ympärilleen kuin etsien pelastuskeinoa – turhaan, pako oli myöhäistä. Hän sieppasi pistoolinsa ja päätti, ettei lähde elävänä.

Hän tunsi kylmän päättäväisyyden valtaavan koko olemuksensa, ja kun ovelta kuului arka koputus, oli hänen äänensä kumman kolea.

– Sisään...

Mutta sisään astuikin kalpean ja huolestuneen näköisenä hänen rakastettunsa Raila.

Pekka hengähti syvään ja jäi kalpeana tuijottamaan tulijaa. Hän tunsi vapisevan käden omassaan ja kuuli Railan hellän, värisevän äänen:

– Suo anteeksi, kun tulen näin. Mutta minä näin sinut Senaatintorilla ja aavistin, että olit mukana. Ja kun et tullut kotiin ennen, niin pelkäsin kovin... Ja tiedätkö, minusta tuntui, että sinun askelesi olivat vallan toisenlaiset kuin ennen ja että sinulle on tapahtunut jotakin. Sen tähden tulin...

– Eihän minulle mitään...

– Oi rakas, minä näen nyt, että se on totta ja pyydän, kerro minulle... Olkoon se mitä tahansa.

Pekasta tuntui mahdottomalta kertoa totuutta. Mutta noissa hienopiirteisissä kasvoissa ja tummissa silmissä kuvastui niin syvä huoli ja levottomuus hänen tähtensä, ettei hän voinut olla puhumatta. Ja niin hän kertoi rehellisesti kaiken, mitä oli tapahtunut, kuvaili Senaatintorin kauhean näytelmän ja miten se oli vaikuttanut häneen. Ja sitten hän kertoi, miten eräällä pihalla oli nähnyt kasakan hyökkäävän vanhan naisen kimppuun ja iskevän hänet maahan nagaikallaan.

Pekka vaikeni ja rykäisi, niinkuin sanat olisivat tarttuneet hänen kurkkuunsa. Sitten hän jatkoi hiljaa, käheästi:

– Se oli niin kauheata, kun hän apua huutaen yritti nousta ja kasakka iskemistään iski niin, että veri pursui harmaasta päästä. Minusta tuntui kuin olisin menettänyt järkeni. Sen vain muistan, että sieppasin maasta kiven ja huusin jotakin, jolloin kasakka tempasi sapelinsa ja lähti täyttä laukkaa minua kohti. Minä käsitin, että hän iskee pääni halki, jollen voi häntä pysäyttää. Ja kun näin hänen irvistävän naamansa aivan lähelläni, heitin häntä kaikin voimin kivellä rintaan. Kasakka putosi satulasta, minä sieppasin uudelleen kiven ja kuin punaisen sumun lävitse näin, miten kasakka yritti nousta. Sitten en muista mitä tapahtui. Vasta kun näin miehen kasvot allani verisinä ja elottomina, silloin vasta huomasin, mitä olin tehnyt – mutta se oli jo myöhäistä. Ja nyt minä olen tappanut ihmisen...

– Mutta sehän oli oikein sellaiselle pedolle, huudahti Raila tulisesti. – Ethän sinä voinut toisin tehdä.

– Niin, Raila, mutta minun mieleeni johtui, että hänelläkin on sentään äiti, joka rakastaa häntä ja on odottanut häntä kotiin pelolla ja jännityksellä. Ja sitten hän saakin kuolinsanoman – minun tähteni.

– Rakas Pekka, keskeytti Raila tarttuen kiihkeästi hänen käsiinsä. – Etkö sinä ajattele sitä äitiä, jonka hän olisi tappanut ilman sinua. Etkö ymmärrä, että sinun äitisi itkisi nyt sinun kuolemaasi, jollet olisi ollut nopeampi ja voimakkaampi. Sinähän et voinut muuta kuin tappaa tai tulla tapetuksi.

– On hyvä, että ymmärrät minua, ettet tuomitse minua, sillä enhän minä muuta voinut tehdä, mutta on niin surullista, että minä olen tuhonnut sinunkin elämäsi, sillä jos se tulee tietoon ja minut saadaan kiinni, niin silloin minut hirtetään. Ja minun on niin paha olla sinun tähtesi.

– Voi, älä sano niin! huudahti tyttö tulisesti ja tarttui Pekan kaulaan ja katsoi häntä hetken hellästi.

MUSTAA TAIVAANRANTAA KOHTI

Pekka Kolkkala oli juuri saanut työnsä valmiiksi ja aikoi lähteä pois verstaasta. Mutta eteisessä tuli häntä vastaan hänen paras toverinsa Vilho ja kuiskasi hätäisesti:

– Poliisit ja santarmit hakevat sinua! Mene kellariin – isäntä käski sinne! Tulen sitten...

Hän vaikeni, sillä ulkopihalta kuului lähenevän miesjoukon askeleita. Pekka pujahti avonaisesta ovesta alas portaita ja hävisi talon alapuolella olevaan kellariin, joka mutkaisine käytävineen ja komeroineen muistutti maanalaista katakombia. Siellä oli myös paljon tyhjiä liitereitä ja muita piilopaikkoja, jotka hän tunsi tarkkaan, sillä hän oli ennen, oppiaikanaan, juossut siellä toisten poikain kanssa piilosilla. Hän hiipi erääseen, piiloutui tyhjien tynnyrien taakse ja alkoi odottaa...

Mutta ylhäällä vallitsi ankara sekasorto ja hälinä. Kymmenmiehinen joukko poliiseja, urkkijoita ja santarmeja miehitti komisariuksen johdolla kaikki käytävät ja portaat.

Onneksi oli liikkeen omistaja, joka oli ankara venäläisvihaaja, ollut pihalla, kun joukko saapui. Ja komisariuksen kysyessä Pekkaa, hän oli aukaissut verstaansa oven, ja kutsuttaessa tätä kovaäänisesti, kuiskannut Vilholle varoituksensa. Ja kun urkkijat harmistuneina tulivat hänen jälkeensä, hän selitti tyynesti:

– Kolkkala ei ole enää työssä. Minä luulen, että hän on jo lähtenyt kotiin.

– Missä hän asuu? kysyi komisarius huonolla ruotsinkielellä.

Ensin sitä ei muka tiedetty, mutta silloin huomautti venäläinen työnjohtaja innokkaasti, että Vilho asui Kolkkalan kanssa. Hän lähti itse hakemaan Vilhoa toisesta verstaasta, ja niin täytyi Vilhon ilmoittaa Kolkkalan asunto.

Varmuuden vuoksi tarkastettiin kuitenkin molemmat verstaat ja varastohuoneet, mutta kun mitään ei löytynyt, lähti pääjoukko pois. Liikkeen omistaja tuli kuitenkin Vilhon luo ja kuiskasi, että pari miestä oli jätetty portille vahtiin.

Pekka seisoi pimeässä, kylmässä kellarissa vavisten vilusta ja jännityksestä, ja hänen levottomuutensa lisääntyi ajan mukana. Mikä on syynä, ettei Vilho jo tule? Ja kuka hänet oli ilmiantanut?

Sitä ajatellessaan hänen koko olemuksensa täytti hurja, kuohuva viha.

Olisikohan ilmiantaja heidän venäläinen työnjohtajansa, joka oli vihannut häntä koko oppiajan, kun ei uskaltanut hakata ja rääkätä häntä niinkuin toisia oppilaita? Jospa tämä nyt olisi saanut tietää jotakin tai nähnyt hänet jossakin katukahakassa viime viikolla – ja antanut hänet ilmi. Hän kuunteli kauan henkeä pidättäen – ei mitään... Pekan hampaat kirskahtivat, kun hän muisti äskeiset kauheat tapahtumat. Hän oli taas näkevinään tuon hirvittävän hetken, kun kasakkajoukko ulvovan susilauman lailla hyökkäsi pakenevaan ihmisjoukkoon, hän oli taas kuulevinaan hevosten jaloissa kompastelevien naisten ja lasten vihlovat hätähuudot ja lyijynuppisten nagaikkain paukkeen. Hän muisti kaikki, kaikki!

Hän oli taas näkevinään tuon vanhan naisen, joka koetti paeta kauheita nagaikan iskuja. Mutta lyijynupit paukahtelivat hänen hartioihinsa, hän kompastui, nousi kauhusta parkaisten, veri valui harmahtavalle tukalle, ryppyiselle otsalle – ja lyijynupit paukahtivat hänen harmaaseen päähänsä: hän kaatui, huusi apua... Sitten tapahtui sellaista, jota hän ei voinut estää. Tuntui ikään kuin kohiseva pyörremyrsky olisi temmannut hänet mukaansa, sekoittaen hänen järkensä, harkintakykynsä, kaiken... Hän ei nähnyt mitään muuta kuin tuon julmurin, joka sapeli koholla hyökkäsi häntä kohden. Hän odotti kivi heittovalmiina, näki jo kasakan kohoutuvan jalustimissa, näki hänen raivosta vääristyneen naamansa. Viime hetkellä paukahti kivi hyökkääjän rintaan, hän näki miehen putoavan satulasta. Sitten hän ei käsittänyt mitään, ennen kuin kaikki oli myöhäistä – kun kasakan eloton ruumis oli hänen edessään.

Siitä hetkestä tuo näky oli aina ollut hänen edessään, ja hän tunsi, ettei olisi voinut menetellä toisin. Ja jos hän olisi vähänkin myöhästynyt, olisi hän itse jäänyt sinne pää halkaistuna eikä kukaan olisi uskaltanut puhua mitään.

Pekka vavahti, kuin olisi matelija tarttunut häneen.

Hän aavisti, että työnjohtaja oli saanut tietää tapahtumasta ja että nyt oltiin häntä hakemassa. Vainoojat voivat tulla millä hetkellä tahansa ja sitten on kaikki lopussa – hänet viedään Venäjälle ja sieltä Siperiaan tai hirtetään heti.

Ja miksei Vilho jo tule? – Mitä tämä on?

Silloin kuului jostakin kaukaa ovensaranan narinaa ja sitten hiljaisia askeleita. Ne pysähtyivät pitkäksi aikaa ja alkoivat taas kuulua.

Pekka ei ollut koskaan hermostunut vaaran hetkellä, mutta tällainen loppumaton jännitys ja epätietoisuus oli liikaa.

Hän oli kuulevinaan askeleita myös toiselta puolen, ja hänestä tuntui, että työnjohtaja oli neuvonut tutkimaan kellarin, ja nyt tulevat yht'aikaa kummaltakin taholta. Hänen sydämensä jyskytti, hengitys kävi yhä raskaammaksi ja tukehtuneemmaksi – aivan kuin rautakoura olisi vähitellen kiristänyt hänen kurkkuaan. Jospa hänellä olisi ollut pistooli mukana – mutta se oli niin kauheaa, ettei voinut mitään.

Mutta olihan hänellä puukko, välähti hänen kiihtyneissä aivoissaan, ja ajatus täytti yhtäkkiä hänen koko olemuksensa uudella voimalla.

Tästä syntynyt varmuus karkotti silmänräpäyksessä kaiken pelon ja kauhun. Hän tunsi kuuman veriaallon kuumentavan kasvojaan, hän tunsi häpeää, raivoa ja kostonhimoa siitä, että oli pelännyt... Kun hän tempasi puukon tupestaan, hänen kätensä ei enää vavissut. Ja askelet lähenivät...

– Pekka!

Tuo hiljainen, pimeydestä kuuluva kuiskaus särki hänen kylmän päättäväisyytensä, se kuului niin oudolta ja kummalliselta, ettei hän voinut tuntea sitä toverinsa ääneksi. Vasta kun tämä oli toistanut sen, Pekka ilmaisi itsensä ja änkytti käheällä äänellä:

– Oletko se... sinä? – Miksi pysähtelit?

– Minä kuulin tuoltapäin oven narinaa ja pelkäsin pahinta. Mutta sitten huomasin, että siellä oli joku puita hakemassa.

Vilho kertoi, mitä ylhäällä oli tapahtunut ja lisäsi epäröiden:

– Minulla on ikävä uutinen, mutta isäntä pyysi, että lähtisit heti kaupungista. Hän oli saanut komisariukselta tietää, että työnjohtaja oli ilmiantanut sinut joistakin katumellakkain aikana sattuneista tapauksista.

Pekka ei sanonut mitään. Mutta kun hän muisti, miten tuo mies oli vihannut ja vainonnut häntä, ja ajatteli, että joutuu saman konnan tähden pakolaiseksi, lähtemään kotimaastaan, ehkä vankilaan, Siperiaan tai hirtettäväksi – ja roisto jää tänne jatkamaan ilmiantojaan, virnistelee ehkä tovereilleen, miten...

– Ooh! – ärähti Pekka yhtäkkiä tahtomattaan, sillä kylmä, kirvelevä viha ja kostonhimo täytti hänen aivonsa, koko olemuksensa kuin huumaava myrkky: hän ei muistanut mitään, ei ajatellut mitään, hän tunsi vain, ettei voi elää, jollei saa iskeä tuota kirottua.

– Onko se vielä omassa verstaassaan? hän kysyi kolealla, soinnuttomalla äänellä.

– On se.

– Mene käskemään Kalle pois sieltä jollakin tekosyyllä.

– Älä nyt, Pekka! Se on liian vaarallista... joudut...

– Älä viitsi puhua suotta...

– Kuule, minä... Pekka, jos sentään jättäisit sen tuonnemmaksi... Niillä on miehet vahdissa...

– Veli – keskeytti toinen hiljaa, päättävästi. – Minä en tiedä, mitä tapahtuu, mutta minä en voi jättää sitä... Mene siis – tulen minuutin kuluttua! – Sitten menen Kampin kalliolle, odotan lautatapulien välissä. Tuo illalla sukseni sinne – sitten lähden...

Vilho näki, että oli turha yrittää ehkäistä Pekkaa. Hän siis vain puristi toverinsa kättä ja lähti.

Pekka hiipi äänettömin askelin hänen jälkeensä. Portaiden yläpäässä hän pysähtyi odottamaan. Ja kun hän hetken kuluttua näki Kallen poistuvan verstaasta, hän meni heti sinne ja lukitsi oven jälkeensä.

Työnjohtaja seisoi pöydän ääressä leikellen jotakin pitkällä veitsellään, eikä katsonut taakseen. Pekka läheni häntä tyynin askelin, mutta hänen lihaksensa värisivät villistä, kiristävästä voimasta – niinkuin koko ruumis olisi ollut jännitetty teräsvieteri.

Pekka seisahtui työnjohtajan viereen, ja hänen huulensa vääntyivät pahaenteisesti, kun hän lausui hiljaa ja raskaasti:

– Sinä annoit minut ilmi...

Toinen hätkähti kuin käärmeen puremasta ja tuijotti tylsänä ja kalmankalpeana vihollistaan. Sitten hänen silmänsä välähtivät ilkeästi, ja Pekka näki hänen puukkonsa kohoavan lyöntiasentoon.

Mutta ennen kuin mies ehti kohottaa päätään, paiskautui hän paukahtavasta nyrkiniskusta selälleen – ja puukko lensi ovinurkkaan.

Raivokkaasti karjahtaen hän syöksyi ylös ja hyökkäsi Pekkaa kohti kuin haavoitettu peto.

Mutta Pekka kohtasi hänet puolitiessä, iskien julmalla riemulla vihollistaan vasten hampaita, ja taas tämä lennähti pitkälleen uunin viereen.

Pekka jäi odottamaan, kunnes toinen nousisi, sillä hänellä oli jonkinmoinen sisäinen "ohjesääntö", joka kielsi koskemasta kaatuneeseen. Mutta kaatuessaan uunin viereen työnjohtaja huomasi rautaisen hiilihangon, ja silmät kiiluen hän hyökkäsi uudestaan, suunnaten kauhean iskun Pekan kylkeen. Pekan täytyi heittäytyä miltei lattiaan; hän kuuli hiilihangon helähtävän seinään, mutta hänen jalkansa livahtivat liukkaalla sementtilattialla, ja ennen kuin hän ehti päästä ylös hän tunsi työnjohtajan sormet kurkussaan ja kuuli tämän ähkyvän kauhusta käheällä äänellä: – Apua... auttamaan! Apua, apua! Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä, ja ikään kuin salaman välähdyksenä Pekka tajusi asemansa: urkkijan alla... Jos se saa isketyksi hänen päänsä lattiaan tai...

Hän oli etevä painija ja nyrkkeilijä eikä ollut vuosikausiin tavannut tappelussa voittajaansa. – Ja nyt hän oli urkkijan alla. Se oli sietämätöntä. Tuntui aivan kuin veripunainen liekki olisi leiskahtanut hänen lävitseen, täyttänyt hänet hurjalla tulisella vimmalla, ja hän veti toisen polvensa urkkijan vatsan alle. Juuri kun tämä kohotti Pekan päätä lyödäkseen sen lattiaan, hän lennähtikin Pekan pään ylitse maahan. Samassa hetkessä Pekka oli tarttunut urkkijan kurkkuun, tempasi hänet ylös seinää vasten ja iski, iski...

Pekka havahtui vasta silloin, kun näki vastustajansa muuttuvan sinertäväksi ja pään hervahtavan tahdottomana.

Pekka istui yksin lumisten lautatapulien suojassa ja odotti. Hän oli odottanut jo kuudetta tuntia – ja tuskallinen levottomuus ja epävarmuus kalvoi rintaa yhä ankarammin. Miksi Vilho ei jo tule, jospa hänet onkin vangittu... Silloin olisi kaikki hukassa – ilman suksia ei pääse minnekään.

Pekka nousi taas kävelemään, kouraisi lunta kirveleville rystysilleen ja katsoi taivaalle, jolla matalat kiitävät pilvet hohtivat kaupungin valoista. Hän tunsi haikeaa kaipausta ajatellessaan, ettei ehkä koskaan enää pääse tuohon kaupunkiin, jossa hän oli taistellut elämänsä taistelun. Hän oli tullut tänne hentona lapsena, jolla ei ollut mitään turvaa, ja kuitenkin kehittänyt itsensä mieheksi, jota kaikki kunnioittivat oikean miehen perikuvana. Hän oli suunnitellut tulevaisuuttaan, kuvitellut sen niin kauniiksi. Ja nyt oli kaikki mennyt, hänellä ei ollut elämää, ei tulevaisuutta, ei mitään. Hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut sysimustassa pimeydessä, tietäen että edessä on ammottava kuilu, jonka yli ei voi päästä.

Miten tämä kaikki oli mahdollista? Miten kaikki oli tapahtunut? Oliko hän itse syypää tähän? Eikö hän olisi voinut menetellä toisin?

Pekka koetti ajatella alusta alkaen, arvosteli rehellisesti tekojaan ja ajatuksiaan. Hän käsitti, että viimeinen teko oli suorastaan tyhmänrohkea, ja se olisi voinut viedä hänet heti turmioon, mutta kun hän muisti tapaukset Senaatintorilla ja hämärällä pihalla, niin hän tunsi, ettei koskaan olisi voinut tehdä toisin. Hän oli aina ollut oikeudenmukainen ja puolustanut isänmaataan, ja sen tähden hän oli nyt joutumaisillaan Venäjän hirmuvallan kauheaan verkkoon.

Vihdoin kuului varovia askeleita ja Vilho tuli näkyviin lautatapulin takaa.

Vilho kertoi, mitä äskeinen tapaus oli vaikuttanut. Kaikki olivat riemuinneet, kun urkkija oli saanut palkkansa – hänet oli viety tiedottomana sairaalaan, jossa hän tulee viipymään kuukausia – mutta toiselta puolen se oli tehnyt Pekan aseman entistä vaarallisemmaksi, sillä itse poliisimestari Pekonen oli saapunut paikalle ja järjestänyt ankaran ajojahdin; asemalle ja kaikille teille oli lähetetty urkkijoita valokuvat mukanaan vahtimaan, ettei hän pääsisi kaupungista.

Pekka tunsi vahingoniloa ajatellessaan, että oli valinnut ainoan mahdollisen pakotien jäätyneen meren kautta.

Hän oli siis samassa asemassa kuin takaa-ajettu metsänotus. Tästä hetkestä lähtien oli häntä vastaan hälytetty koko Venäjän hirmuvallan vainoojajoukko: urkkijat, santarmit ja vielä oman maan poliisiviranomaiset. Kuin koiralauma ne tulivat etsimään ja nuuskimaan häntä kaikkialla.

Hän puristi toverinsa kättä ja lähti uhmamielin hiihtämään mustaa taivaanrantaa kohti.

HÄMÄRÄN MEREN VAELTAJA

Lumimyrsky kiiti kylmänä ja kohisevana yli jäätyneen meren, täyttäen koko avaruuden sakealla lumipilvellä. Silloin tällöin jää ulvahti, uhaten niellä yksinäisen kulkijan.

Niin, siellä pimeyden ja myrskyn keskellä laahusti yksinäinen mies sukset kainalossa...

Hän oli kulkenut koko päivän samalla tavalla, ja oli nyt miltei lopussa. Hän ei enää uskonut pelastuvansa – kulki vain. Hän oli toissa päivänä lähtenyt Helsingistä, pelastuttuaan viime hetkessä santarmien kynsistä. Tänä aamuna hän oli lähtenyt yli Porkkalan selän Barösundiin – matkaa oli 50 kilometriä, jonka hän luuli hiihtävänsä 4-5 tunnissa. Mutta hiihdettyään pari kilometriä hän huomasi, että koko selkä oli juuri jäätynyt, ohuen härmän peittämä, joten hiihtäminen ei käynyt päinsä.

Pekka oli päättänyt yrittää jään yli jalkaisin, mutta hänellä oli vain pehmeät hiihtotossut, joten jalkapohjat heltyivät tavattomasti. Ja kun liukkaalla jäällä täytyi kulkea koko ajan jännitetyin lihaksin, jäykistyivät jalat jo puolen päivän ajoissa melkein kuin suonenvedosta. Kaiken lisäksi oli alkanut sataa lunta, vähitellen kiihtyen lumimyrskyksi ja hävittäen kaikki maamerkit. Tosin hän oli kulkenut koko ajan niin, että tuuli oli puhaltanut oikealta puolelta, mutta jos se ei enää puhaltaisikaan pohjoisesta, niin hän olisi hukassa.

Pekka oli kävellyt yli kaksitoista tuntia syömättä ja levähtämättä; hän oli menehtymäisillään.

Hän taisteli yhä julmemmin kalvavaa nälkää ja uupumusta vastaan. Tuuli ulvoi yhä villimmin, ja pimeys ja lumimyrsky tuntui sakenevan sakenemistaan. Hän ei nähnyt muuta kuin kappaleen kalpeanharmaata hankea allaan, ja sekin tuntui vähitellen pienenevän – aivan kuin jokin suunnattoman suuri musta vaate olisi hitaasti kiertynyt hänen ympärilleen, puristuen yhä lähemmäksi, lähemmäksi...

Mutta hän pyrki vain eteenpäin. Hän ei enää uskaltanut pysähtyä levähtämään tuntui ikään kuin ei silloin enää voisi nousta paikaltaan. Hän kulki kulkemistaan kuin hämärässä unessa.

Silloin hän yhtäkkiä aivan kuin vaistomaisesti tunsi edessään jotakin mustaa ja tavatonta, joka pakotti hänen ruumiinsa vavahtaen pysähtymään.

– Mitä, mitä? hän mutisi vapisevin huulin ja astahti tahtomattaan taaksepäin, niinkuin olisi nähnyt suuren, mustan kouran kohoavan tuosta mustasta syvyydestä, joka ammotti hänen edessään kuin avoin, pohjaton hauta.

Vasta hetken kuluttua hän käsitti, että hänen edessään todella oli hauta – kolmatta metriä leveä vesirailo, jonne suistuminen merkitsi varmaa kuolemaa. Miten päästä yli tällaisessa kunnossa?

Hän käveli vaistomaisesti pienen matkan railon reunaa myöten, kääntyi ja asteli vastakkaiseen suuntaan – ikään kuin villieläin huomatessaan joutuneensa häkkiin. Mutta se oli joka kohdalta yhtä leveä, kumartuessaan hän kuuli myrskyn kohinan säestämänä salaperäistä loiskinaa, joka muistutti hiljaista kuisketta.

Hän pysähtyi ja ajatteli.

Tosin hän oli paljon harjoitellut pituushyppyä, mutta miten se olisi mahdollista tällaisin jaloin ja vielä liukkaalla jäällä? Ei, se on mahdotonta.

Yhtäkkiä hän sieppasi suksensa ja lähti hätäisesti kiirehtien pohjoiseen päin railon reunaa myöten. Lumi pieksi hänen kasvojaan, sokaisi hänen silmänsä, mutta hän paransi vauhtiaan välittämättä tuskasta ja uupumuksesta: hän odotti vain epätoivoisesti, että railo loppuisi – muuten hän ei pääse eteenpäin.

Hän muisti kyllä, että tällaiset railot tavallisesti ulottuvat laajojen selkien yli, mutta hän ei tahtonut nyt sitä uskoa.

Hän oli kulkenut jo lähes puoli tuntia, ja railo pysyi yhä samanlaisena. Hän pysähtyi toivottomana ja istahti jäälle.

Hän koetti ajatella, etsiä pelastusta, mutta vihdoin hän käsitti, että täytyy yrittää hyppäystä – se on ainoa keino.

Hänelle tuli omituinen, kylmä varmuus siitä, ettei pääse yli: hän ei jaksa ponnistaa kankeine jalkoineen tai sitten luiskahtaa ja...

Hän oli miltei näkevinään ja tuntevinaan, miten hänen jalkansa livahtivat, pää iskeytyy jään reunaan ja jääkylmä virta vetää hänet jään alle, nielaisee hänet mustaan syvyyteen. Hän ei kangistunein jäsenin pääse jäälle. Ja jos pääseekin, hän kylmettyy kuitenkin – kukaan ei löydä hänen ruumistaankaan.

Nyt hän ensi kerran tunsi peruuttamattoman kuoleman edessään. Hänen koko lapsuutensa oli ollut vain kurjuutta ja kärsimyksiä – ja nyt kun hän oli voittamaisillaan, hänen täytyi kuolla. Miksi hän oli elänyt? Mikä oli sen tarkoitus?

Mutta silloin hänessä leimahti entinen uhma, taistelunhalu ja rakkaus elämään. Hän oli liian nuori kuolemaan. Hän tahtoo sittenkin pelastua!

Nämä ajatukset olivat kiitäneet nopeasti hänen aivojensa läpi. Ja sitten hän äkkiä päättävästi heitti suksensa yli railon!

Nyt oli arpa heitetty. Hänen täytyy nyt yrittää – käyköön miten tahansa!

Mutta kun hän koetti liikkua, eivät jalat totelleet. Viime ponnistus oli ollut liikaa – jalat tuntuivat jäykiltä kuin puupalikat. Hän tunsi taas tuon tylsän toivottomuuden tunkeutuvan aivoihinsa. Mutta hän muisti päätöksensä ja huomasi, että hänen täytyy ensin harjoitella jäällä ja hieroa jalkojaan.

Hän otti vauhtia ja hyppäsi. Lihaksiin koski kuin olisi vihlaistu tylsällä puukolla – ja hän pääsi korkeintaan kaksi metriä!

Toisella kerralla hän pääsi saman verran, mutta kaatui taaksepäin...

– Minä en pääse, en pääse – hän mutisi hiljaa. Mutta sitten hän äkkiä puri hammasta ja alkoi ankarasti hieroa jalkojaan. Sitten teki hyppyharjoituksia kerran toisensa jälkeen, toisinaan kaatuen, liukastuen.

Pahinta oli, että jos otti hiukankin enemmän vauhtia, niin heti jalka livetti ponnistaessa. Ja jos tosiyrityksessä livahtaisi, hän putoaisi suoraan mereen...

Hiki valui virtanaan hänen kasvoiltaan, hän luuli monesti pyörtyvänsä, sillä alastullessa tuntui, kuin olisi paljain jaloin hypännyt hehkuvan punaisen raudan päälle. Mutta hän puri vain hammasta ja päätteli, ettei se merkinnyt mitään, kunhan vain pääsisi yli.

Hän meni railon ääreen, ja taas hänet valtasi uusi pelko. Hän huomasi, että railo oli levinnyt. – Ja nyt hän yhtäkkiä ymmärsi, että hän oli jäänyt suunnattomalle jäälautalle, joka oli juuri irtautunut ja etääntyi hiljalleen. Täytyy siis heti hypätä – pian se olisi myöhäistä. Se oli nyt neljättä metriä – vieläköhän pääsisi... Hän hyppäsi vielä pari kertaa tyyntyäkseen ja sitten hän mittasi askelensa.

Perääntyessään railon vierestä ottaakseen vauhtia hän oli varma, että siitä tuli viimeinen hyppäys – kuolema seisoi lähempänä kuin koskaan ennen. Mutta se terästi ja jännitti koko hänen ruumiinsa, niin ettei hän sillä hetkellä tuntenut kipua eikä väsymystä.

Katse terävänä, kädet nyrkissä hän lähti lyhyin askelin... jo näkyi musta juova, vielä kaksi askelta, ja sitten hän hyppäsi...

II

Hän tajusi hämärästi, että hänen jalkansa putosivat aivan railon reunalle, livahtivat, ja hän keikahti taaksepäin – ja sitten huumaava isku takaraivoon. Tuhannet tulikipunat leimahtivat läpi pimeyden – ja sammuivat.

Hän tuli miltei heti tajuihinsa, ja vaikka päätä huimasi, hän käsitti siitä huolimatta heti, että hän oli vauhdillaan luistanut railon reunalta eteenpäin, niin että vain pää sattui jäänreunaan.

– Hyvä on, hän mutisi hiljaa itsekseen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Hänen aivoissaan oli hämärä tunne siitä, että pitäisi nousta, mutta hän oli ponnistellut niin ylivoimaisesti, että kun jännitys oli lauennut, hän ei jaksanut enempää. Isku vaikutti myös, joten hänen aivoissaan pyöri kaikki sekavana. Hän tunsi vain väsymystä, kaikki oli samantekevää.

Hän ei tuntenut oikeastaan lainkaan iloa pelastumisestaan, oli vain niin hyvä levätä. Ei tuntenut nälkääkään. Ja kummallista! Hänen allaan tuntui pehmoiselta ja lämpimältä, aivan kuin olisi maannut höyhenpatjalla.

Hän lojui vieläkin pehmeällä vuoteellaan ja nautti suunnattomasti. Ei, nälkä ei ollut. Eikä hän muistanut kirveleviä jalkojaan. Ja tuulen humina kuului ikään kuin kaukainen viihdyttävä soitto.

Ja silloin – silloin hän muisti erään lukemansa kertomuksen nuoresta miehestä, joka eksyi ja paleltui kuoliaaksi, – sillä jäällä maatessaan hän tunsi nyt juuri samanlaista levon tunnetta kuin tämäkin oli tuntenut. Vielä hetken hän nautti pehmeästä vuoteestaan, se tuntui niin sanomattoman suloiselta.

Viimein hänen ankaralla ponnistuksella onnistui aukaista silmänsä.

Kas, oliko hän nukkunut? Taas palasi kertomus hänen mieleensä, ja sitten hän äkkiä ymmärsi totuuden koko kauheudessaan: hän oli jäämäisillään tänne!

Onko se mahdollista – nyt juuri kun on päässyt yli railon?

– Ei, – ei! – hän sanoi hiljaa, päättävästi.

– Minä en jää! Minä en jää!

Hän yritti nousta istumaan, mutta se tuntui niin raskaalta ja tuskalliselta, että hänen täytyi vielä hiukan levätä.

Silloin hän muisti, miten hän pienenä oli kävellyt paleltunein jaloin, vaikka joka askel oli vihlaissut sydämestä niin, että hän luuli kuolevansa. Hän oli kuitenkin silloin pelastanut henkensä. Kuolisiko hän tänne nyt, kun hän on mies.

– Ei, ei!

Hän oli huutavinaan nuo sanat kovaa, mutta ääni kuulosti omituisen oudolta ja jähmettyneeltä.

Hammasta purren hän yritti nousta: koko ruumis tuntui pitävän vastaan jäykästi – mutta lopulta hän pääsi polvilleen. Kaikki pyöri hänen silmissään, pimeni ja leimahti tulikipunoiksi vuorotellen, mutta hän nousi sittenkin. Ja vihdoin hän seisoi! Hän otti sukset kainaloonsa ja lähti vaivalloisesti laahustaen eteenpäin.

Nyt vasta alkoi tuska! Toinen tossu oli aivan märkä sisältä, mutta hän ei käsittänyt, mistä se johtui. Joka askelella vihlaisi ja poltti sietämättömän tuskallisesti, niin että kylmä hiki pursusi otsalle ja sydäntä viilsi. Mutta hän päätti olla seisahtumatta enää. Ei! Mieluummin hän kaatuisi kuolleena paikalleen...

Kaikki käsitys ajasta alkoi häipyä. – Hänestä tuntui toisinaan, niinkuin olisi kulkenut näin monta päivää. Hän keskitti koko ruumiinsa ja sielunsa voimat siihen, että pitää kulkea eteenpäin. Hän ei ollut muistanut katsoa edes kelloa, ja hänestä tuntui, että täytyi jo olla aamupuoli. Ja raapaistuaan tulta ja nähtyään kellon vasta olevan puoli yksitoista hän tunsi masentavan epätoivon kouraisevan sydäntään. Vain hämärästi hän tajusi senkin, että tuuli oli melkein tauonnut eikä luntakaan enää niin paljon tullut. Mutta eteenpäin hänen täytyi!

Hän ei muistanut, miten kauan oli kulkenut, kun vihdoin näki tulen pilkottavan harventuneen lumipyryn lävitse. Kaikki väsymys tuntui hälvenneen ja hän lähti valoa kohden pitkin, nopein askelin.

– Mitä, mitä? hän kuuli oman kauhusta käheän äänensä. Hän pyyhkäisi silmiään, tuijotti joka taholle. Ei mitään! Valo oli poissa.

Masentava epätoivo valtasi hänet. Oliko se ollut vain näköharha? Vai mitä tämä on? Ei, sen täytyi olla tulta. Jospa ne ovat juuri menneet levolle. Hän tarkisti jälkien mukaan suuntansa ja lähti nopeasti jatkamaan matkaansa, tuskan hien pusertuessa otsalle.

Lopulta hän näki pienen mökin häämöttävän edessään. Hän kompuroi vielä pienen matkaa ja koputti ovelle. Asukkaat olivat jostakin syystä vasta näin myöhään paneutuneet levolle eivätkä olleet vielä nukkuneet – hän oli nähnyt heidän tulensa. Ja mies tuli avaamaan.

Pekka sanoi eksyneensä ja pyysi saada yösijaa ja ruokaa, joka hänelle ystävällisesti luvattiinkin.

Kun Pekka riisui toisen hiihtotossunsa, hän näki sen olevan miltei puolillaan verta. Kantapää oli ollut yhtenä rakkona ja hypätessä puhjennut. Mutta kun hän sai tietää, että oli tullut Hangon saaristoon, jonne Porkkalan majakalta oli yli 60 kilometriä, hän ei enää ihmetellyt väsymystään.

Mies toi karbolivettä, ja kun Pekka oli pessyt jalkansa ja käärinyt kantapäänsä puhtaaseen rättiin, olikin ruoka valmista. Eikä Pekka muistanut koskaan saaneensa niin herkullista ateriaa.

TUKKITANSSIT

Kevättalven ilta alkoi jo hämärtyä, mutta tanssi ei vieläkään ollut alkanut.

Väkeä oli tavallista enemmän saapuvilla, mutta outo, salaperäinen jännitys ja levottomuus painoi joukon mieltä. Se kuvastui katseista, se tuntui täyttävän ilman, vaimentaen leikkipuheen ja naurun.

Tähän levottomuuteen ja jännitykseen oli kyllä aihetta, sillä tunnettu tappelupukari ja voimamies, tukkilainen Susi-Heikki oli uhannut tulla tanssiin joukkonsa kanssa tekemään ruumiita, ja ensimmäiseksi hän oli valinnut sen helsinkiläisen konstimestarin, joka oli uskaltanut nousta häntä vastaan. Susi-Heikki oli näet saanut kokea katkeran loukkauksen, hän, joka vuosikausia oli ollut tukkilaisten voittamaton kuningas: hänet oli heitetty kolme kertaa peräkkäin lattiaan, ja sen oli tehnyt nuori nulikka, joka ei näyttänyt miltään miehen vieressä.

Hän, joka oli alkusyynä tuohon selkkaukseen ja jota kosto etupäässä uhkasi, seisoi yksinään pihalla ja katseli etäistä metsänrantaa ja sen ylitse kohoavaa kukkulaa, jonka harja rusotti talviauringon viime säteissä. Hänen mieleensä muistuivat viime kuukausien vaarat ja ponnistelut. Ne vilisivät nopeana kuvasarjana hänen sielunsa silmien editse. Hän oli taas näkevinään Helsingin katumellakkain alun. Hän muisti Senaatintorin kauhean kohtauksen, jolloin kasakat susilauman lailla ulvoen syöksyivät pakenevan ihmisjoukon kimppuun. Hän oli näkevinään hevosten jaloissa kierivät naiset ja lapset, näki heidän veriset kasvonsa ja kuuli nagaikkain iskujen paukkuvan, ja hän tunsi samaa tuskaa ja raivoa kuin silloinkin. Hän muisti sen seuraukset.

Onneksi hän oli päässyt viime hetkellä pakoon santarmien kynsistä ja vaikean, vaarallisen hiihtoretken jälkeen hän oli päätynyt tänne Pohjanmaan sydänsalolle. Hän oli täällä tavannut uusia tovereita, jotka olivat valmiit puolustamaan häntä, vaikkapa väkivallalla, jos santarmit olisivat yrittäneet tulla häntä vangitsemaan.

Sen tähden täytti hänen mielensä katkeruus ja suru ajatellessaan, että joutuisi taas pakolaiseksi – ja tuon kirotun Susi-Heikin vuoksi.

Hän oli näet kolmatta vuotta harjoittanut painia ja nyrkkeilyä, ja saadakseen harjoitella hän oli alkanut opettaa taitoaan myös uusille tovereilleen.

Ja nyt uhkasi Susi-Heikki, sen tähden että oli hävinnyt, aiheuttaa tappelullaan sen, että hän menettäisi kaiken: toverinsa, vapautensa, kaikki, ja joutuisi uudestaan pakomatkalle.

Pekka oli katunut sitä, että oli painiskelun jälkeen vielä tarpeettomasti ärsyttänyt Susi-Heikkiä, ja hän olisi peruuttanut mielellään koko tanssiaiset, jottei hänen tähtensä tulisi tappelua, mutta toiset huomauttivat, että Susi-Heikki silloin sanoisi heidän pelkäävän ja tulisi seuraavana sunnuntaina.

Sen vuoksi oli Pekan ehdotuksesta päätetty, ettei kukaan saisi ryypätä ja että koetettaisiin välttää tappelua viimeiseen asti.

Silloin aukeni ovi ja eräs tukkilainen, Toivonen nimeltään, hyökkäsi hengästyneenä sisään. Hiki valui hänen juopuneilta kasvoiltaan, hän kohotti nyrkkinsä ja huusi hurjasti ja uhkaavasti:

– Nyt se alkaa, pojat! Tuokaa kirveet ja rautapuntarit valmiiksi! Sillä Susi-Heikin lauma tulee tänne saalista hakemaan! Mutta lihaa tehdään tänä iltana susistakin!

– Älä nyt lörpöttele tyhjiä, huomautti Pekka hiljaa, käskevästi. – Pelotat suotta ihmisiä.

– Minä en puhu tyhjiä! Minä tiedän kaikki, puolustautui toinen. – Ja sen tähden juoksin koko matkan, että tiedetään olla valmiina. Saatte nähdä... Pian ne tulevat...

Ovi aukeni hiukan, ja ovenrakoon ilmestyi pari uteliasta jännittynyttä naamaa. Pekka tarttui juopuneen käsivarteen ja sanoi hiljaa jyrkästi:

– Älä huuda! Ne kuulevat kaikki. Mene sinä, Kalle, ja pyydä niitä odottamaan vähän. Sano, että laitetaan ensin tuolit ja penkit kuntoon. Ja sinä puhut nyt lyhyesti, mitä tiedät. Etkä sinä näytä muistavan, vaikka juuri sovimme keskenämme, ettei kukaan ryyppää.

– Älä nyt, veli, yhä moiti, ennen kuin saat tietää syyn... Jollen olisi ryypännyt, niin en olisi saanut tietää sitä, minkä tiedän, ja ne olisivat hyökänneet kuin sudet lampaiden kimppuun.

– Niin päättivät – aamulla... selitti Toivonen. – Mutta silloin Susi lähetti Iso-Suomisen Viina-Väiskiltä hakemaan kuusi pulloa "Fenniaa" ja käski jokaisen juoda vapaasti, koska oli muka hänen syntymäpäivänsä.

Miesjoukosta kuului pilkallisia huudahduksia:

– Syntymäpäivänsä...!

– Mistä Susi syntymäpäivänsä tietää?

– Piru yksin sen tietää.

– Piru sille on kaikki konstit opettanut, ei muuten osaa niin, puhui Toivonen. – Ei ollut puhunut tanssista mitään, ennen kuin kaikki olivat humalassa. Silloin oli alkanut ivailla niitä, jotka saivat selkäänsä meiltä viime jouluna Kukkolan tanssireisulla, ja pyysi, etteivät he vain tänään tulisi tanssiin. Oli valehdellut, että olimme uhanneet hakata hänen säkkinsä kukonruuaksi, jos he tulisivat. Minä en ehdi enkä kehtaa kertoa, miten sikamaisia valheita se keksi, mutta kun miehet olivat humalassa, niin ei ole ihme, että koko sakki oli lopulta yksimielisesti päättänyt kuitata kaikki kalavelat tänään.

– Mutta mistä sinä tämän tiedät? kysyi Rantala.

Kertoja pyyhkäisi takinhihallaan hiestä valuvia kasvojaan ja vastasi:

– Siinäpä se seikka olikin. Katsokaas, kun tapasin tuttavani Katvaisen Heikin, joka pyysi, etten tulisi illalla tanssiin, niin haistoin siinä heti pahaa käryä. Sen tähden rupesin ryyppäämään hänen kanssaan ja lopulta sain tietää kaikki. Niin... etten minä suotta.

– Onko tämä nyt kaikki totta? Ettet sinä liioittele jossakin suhteessa?

Kertoja katsahti ympärilleen loukkaantuneena noin kylmästä kiittämättömyydestä ja huudahti:

– Ehkä sinä voisit puhua roskaa tovereillesi tällaisessa asiassa, mutta en minä... Ja kun ne tulevat tänne, niin kysy esimerkiksi Lumperilta, eikö hän luvannut lyödä sinulta suolet maalle. Ja nimeltä on mainittu kymmenkunta, joista tehdään ehdottomasti lihaa.

Pekka tarttui hänen käteensä ja lausui lämpimästi:

– Älä käsitä häntä väärin. Me olemme suuressa kiitollisuuden velassa sinulle, sillä sinun tiedoistasi voi riippua meidän monen henki. Mutta nyt on tarkoin harkittava, miten menetellään. Olisikohan sittenkin parasta peruuttaa koko tanssit?

Silloin kuului useita kiihtyneitä ääniä:

– Ei koskaan!

– Silloin ne vasta yltyisivät...

– Tulkoot...

– Pojat, nyt minä tiedän, mitä on tehtävä, huudahti Pekka yhtäkkiä innostuen ja jatkoi: – Minä paljastan tuon viinajutun! Ja jos te vielä kannatatte minua ja sanotte, ettette ole puhuneet mitään, niin silloin Susi ehkä putoaa omaan kuoppaansa. Sillä se ei ole vaarallista, vaikka hän minun kimppuuni tulisikin...

– Mutta jos se esimerkiksi iskee puukolla takaapäin, tai...

– Niin, älkää mitenkään sekaantuko! keskeytti Pekka varmasti. – Sillä siitähän juuri syntyisi ilmitappelu, jota ei hillitsisi itse pirukaan.

Kuului joitakin epäröiviä ääniä, ja Rantala kysyi kiihtyneenä:

– Mutta annammeko siis sinun jäädä kostamatta silloinkin, jos...

– Annatte! keskeytti Pekka kylmästi. – Sillä minähän olen aina itse maksanut velkani heti. Ja kun en tiedä jättäneeni maksamatta kenellekään, niin en jätä myöskään Susi-Heikille – jos hän väkisin tuppautuu asioihini. Älkää siis välittäkö, vaikka hän hyökkäisi puukko kädessä kimppuuni, toimittakaa vain tilaa, niin näette, ettei sille käy hyvin, joka hyökkää ilman syytä. No niin. Lupaatteko siis, pojat, ettette missään tapauksessa tule väliin?

– Lupaamme! Lupaamme! kuului yksimielinen vastaus.

– No muistakaa sitten, muistutti Pekka vielä kerran. – Sovintoa viimeiseen asti. Minä menen kutsumaan vieraat sisään.

Pari tanssia oli jo tanssittu, kun ovi aukeni ja nuori hiihtopukuinen mies syöksyi sisään huudahtaen kiihtyneenä:

– Nyt Susi-Heikki on tulossa! Ulvovat ja rääkkyvät kuin sudet...

Tanssi taukosi, eräät tytöt irtautuivat tanssittajistaan ja juoksivat uuninloukkoon, ja joka puolelta kuului hermostuneita huudahduksia ja kyselyjä:

– Herra Jumala!

– Missä ne tulevat?

– Onko niitä paljon?

– Älkää suotta pelästykö, lausui Pekka tyynesti hymyillen. – Ainahan sudet ulvovat! Ja vaikka se on rumaa, niin ei se ole vaarallista. Enkä minä usko, että nämäkään sudet sentään ihmisten päälle hyökkäävät näin keväällä. Miksi me siis antaisimme niiden häiritä huviamme – ainakaan vielä... Soittakaa, pelimanni!

Kuului pari lyhyttä naurahdusta, ja talon tytär Anni, joka oli vaistomaisesti tarrautunut Pekan käsivarteen, hellitti otteensa syvään huoahtaen ja katsahti toveriinsa. Ja kun soittaja epäröiden alkoi soittaa, tarttui Pekka uudelleen tytön vyötäisistä ja alkoi reippaasti tanssia. Jotkut tukkilaiset aikoivat seurata hänen esimerkkiään, mutta tytöt eivät tulleet tanssiin.

Kuului vain harmonikan ääni, jota tanssivan parin askelet säestivät. Kaikki näyttivät jännittyneiltä ja hermostuneilta.

Ja lopulta muutamat tukkilaiset poistuivat ulos – toiset pistäytyivät kamariin.

Pekka yksin tanssi, puhui ja naureskeli näennäisesti iloisena, mutta hänen poskensa hohtivat ja silmänsä loistivat siitä sisäisestä jännityksestä, jonka hän tahtoi tovereiltaan peittää.

– Nyt ne tulevat!

Soittaja taukosi soittamasta, ja ulkopuolelta kuului lähenevän miesjoukon sekavaa laulua. Sanoja ei erottanut, ja "Anssin Jukan" sävelkin hukkui miltei kokonaan säestävien sivuäänien paljouteen; aina välillä kuului hurjia hihkaisuja.

– Siellähän kuuluu olevan vain muutamia susia joukossa, huomautti Pekka tyynellä, leikkisällä äänellä. – Ja jos enemmistö on miehiä, kuten äänestä tuntuu, niin kyllä heidän kanssaan sovitaan. Ollaan siis vain rauhallisia, niin eivät he yksin rupea tappelemaan. Pojat: muistakaa siis, mitä sovittiin. Älkää sekaantuko minun vuokseni.

Joukko saapui pihalle ja pysähtyi oven suuhun.

Hän oli pitkä ja jäntevävartaloinen, ja leveät hartiat ja luisevat kulmikkaat kasvot todistivat tavallista suurempaa ruumiillista ja myös henkistä voimaa. Mustan otsatukan alta kiiluivat syvissä kuopissaan pienet, röyhkeät silmät ja toisen yläpuolelta pilkisti tukan alta punainen puukonarpi; vastakkaista poskea koristi toinen vielä suurempi, joka ulottui leukapieleen asti ja väänsi suun vähän vinoon hänen hymyillessään.

Tuo vääristynyt hymy osoitti, että hän nautti aikaansaamastaan hämmästyksestä. Hänen katseensa kiiti tutkivana ja röyhkeänä yli tuvan, ja sitten hän lausui mahtavasti:

– Hyvää iltaa. Vieläkö talossa on meille tilaa?

– Kyllä sitä aina on jokaiselle, ken sovinnossa sisään pyrkii, vastasi Pekka leikillisesti ja samalla terävästi. – "Sopu sijaa antaa", sanoo sananlaskukin! Tulkaa vain peremmälle ja olkaa kuin kotonanne!

Susi-Heikki ällistyi sanattomaksi tuosta odottamattomasta vastaanotosta. Mutta yhä jatkuvat ystävälliset kehoitukset pakottivat hänet lopulta liikkeelle, ja Pekka toimitti hänelle istumapaikan ihan pöydän päähän. Muutkin miehet seurasivat vähitellen esimerkkiä.

Kaikki istuivat äänettöminä ja jännittyneinä. Pekka yksin esiintyi tyynenä, hymyilevänä ja kohteliaana, viskaten välillä leikkisiä sutkauksiakin. Sieltä täältä kuului hermostunut naurunhörähdys, mutta nekin katkesivat aina kesken.

Silloin työntyi taas sisään eräs armeijan jälkijoukko. Taisteluteho ja järjestys näytti hävinneen jo alkuharjoituksiin, mutta uupuneet urhot otettiin vastaan kuin parhaat ystävät. Viimeisenä tuli eräs, jonka ulkoasu todisti moninkertaista "kaatumista", ja kun hän äärimmäisin ponnistuksin pääsi yli kynnyksen, hän kaatui lopullisesti apua huutaen:

– S–nan p–le! Jumal'auta!

Silloin Pekka lähestyi sortunutta sankaria ja huomautti ystävällisesti:

– Älkää viitsikö pyytää noin suuria herroja apuun – eivät ne kumminkaan tule! Enkö minä toverina saa auttaa?

Kuului valtava naurunpurskahdus. Ja kaatunut kompuroi hämmästyksestä pökertyneenä auttajansa taluttamana penkille. Pekka jatkoi:

– Tulkaa vain kaikki istumaan, miehet! Täällä on vielä kaikkein parhaimmat paikat tyhjinä – tyttöjen vierellä. Heistä voivat heikommat saada itselleen tukea ja turvaa.

Taas kuului naurun hörähdys, mutta sen keskeytti Susi-Heikin ääni kuin ärsytetyn koiran murahdus:

– Yrnsh! Vai turvaa!

– Mitäpäs siinä, koska eräät suuremmatkin miehet tarvitsevat turvakseen kokonaisen miessakin! huomautti Pekka terävästi.

Susi-Heikki hätkähti, kuin olisi saanut iskun vasten suutaan. Hän katsoi Pekkaa niinkuin häkkiin suljettu nälkäinen susi aivan edessään rehentelevää piskiä, jolle se ei voi mitään, kun rautaverkko estää. Mutta Pekka hymyili mitä ystävällisimmin.

Kuullessaan tirskunaa, Susi-Heikki kääntyi ärjähtäen:

– Miksette tanssi? Vai pelkäättekö minua?

– Tässä vain levätään. Mutta pitäisikö teitä siis pelätä vai kuinka?

– Kyllä se taitaisi olla parasta, ärähti Susi-Heikki, – sillä ei tyhjä lörpöttely ja nauru aina auta!

– Te myönnätte siis itse, että olette tullut tänne tappelemaan ja häiritsemään meidän illanviettoamme, niinkuin olette uhannut? lausui Pekka tyynesti.

– Kuka sen on myöntänyt? mörähti Susi-Heikki, – en minä ole koskaan viitsinyt uhata raukkoja.

– Siitä minä en välitä vähääkään, jos raukkoja uhkaatte, iski Pekka, – mutta kun te uhkailette kunnon miehiä, minua ja tovereitani, ja ihan ilman syytä, "että tulette tekemään meistä ruumiita" ja kun juuri äsken sanoitte, että meidän olisi parasta pelätä teitä, niin meillä on oikeus kysyä: Oletteko tullut uhkaustanne täyttämään?

Hän vaikeni hiukan, ja kun Susi-Heikki ei ehtinyt vastata, hän jatkoi ystävällisellä, vakavalla äänellä:

– Mutta koska ette vastaa mitään, niin ehkä teillä onkin hyvät aikomukset. Ehkä siis olette huomanneet, että silloin puhuitte pikapäissänne ja olette tulleet tänne sovinnossa viettämään iltaa.

Susi-Heikki oli Pekan puhuessa yhä enemmän hämmentynyt. Hän kääntelehti, katsoi ympärilleen ja aikoi pari keittää keskeyttää. Mutta viime sanoista hänen silmänsä välähtivät ilkeästi ja hän alkoi purevasti:

– Minä sanoin sinulle viime kerralla, etten koskaan rupea tekemään mitään parannusta sinun edessäsi. Sinä et tule koskaan komentamaan minua, sillä sinä olet...

Hän oli kiihtynyt joka sanasta ja nyt hän vaikeni, niinkuin ei olisi löytänyt enää sopivia sanoja. Silloin Pekka keskeytti:

– Odottakaa vähän... Te olette ymmärtänyt väärin. En tarkoittanut, että teidän pitäisi katua mitään, kyllä miesten kesken ilmankin ymmärretään. Kunhan vain sanotte, ettette ole tullut riitelemään, niin ei ainakaan meidän sakissa ole ketään, joka muistuttaisi entisistä. Eikö niin, pojat?

Joka puolelta kuului hyväksyviä huutoja:

– Kyllä Suonpää on koettanut välttää riitaa niin paljon, ettei ihmiseltä voi enempää vaatia, puuttui Rantala kiihtyneenä puhumaan. – Sano siis suoraan, Heikki, oletko tullut tappelemaan, vai tahdotko, että unohdamme vanhat ja ruvetaan elämään yhdessä sovinnossa?

– Se on sinun asiasi, huudahti Susi-Heikki yltyen. – Unohda vain niin paljon kuin huvittaa. Mutta minä en rupea selittelemään teille kenellekään, mitä tarkoitan ja miksi kuljen, sillä se on minun asiani.

Kuului moniääninen matala älähdys, mutta Pekka tyynnytti sen kädenliikkeellään. Hän katsoi hetken terävästi Susi-Heikkiä, ja silloin tämä ärähti röyhkeästi:

– Mitä minua mulkoilet?

Pekka katsoi vieläkin hetken ja lausui sitten hitaasti ja painavasti:

– Katson ja ihmettelen, miten on mahdollista, että mies, joka valheen ja viinan avulla viettelee omat toverinsa tappamaan toisiaan, ei kuitenkaan uskalla sitä tunnustaa...

Susi-Heikki huudahti uhkaavasti:

– Mitä perkelettä sinä lörpöttelet... mitä...

– En minä ole sinun-maljaa kanssasi juonut, iski Pekka entistä kylmemmin. – Mutta kun sinä ensin juotat humalaan omat toverisi valehdellen, että on syntymäpäiväsi ja sitten valehtelet, että me olemme heitä haukkuneet ja yllytät heidät noin konnamaisella tavalla tänne tappelemaan omia tovereitaan vastaan, niin silloin en viitsi yksin tuollaista teititellä. Vai kehtaisitko kieltää tämänkin?

Susi-Heikki hypähti seisaalleen nyrkit ojossa, mutta silloin kuului joka puolelta pilkallisia ja katkeria huutoja:

– Kyllä kai hän kieltää senkin!

– Niin, ei häntä häpy haittaa!

– Ei auta kielto, – meillä on todistajia...

– Siinä näette, ettei susi muutu...

Kun nauru vähän vaikeni, kuului Susi-Heikin raivokas karjaisu:

– Pojat, kärsittekö te tuollaista! Iskekää noita saatanoita! Suolet maalle jokaiselta, jollei...

Hänen äänensä hukkui entistä hurjempaan meteliin ja huutoihin:

– Iske itse!

– Emme ole sinun renkejäsi.

– Sinun suolesi ovat pian...

– Vieläkö sinä komentelet!

– Kyllä pian saat!

– Paikalla, jollet...

Susi-Heikki näytti nyt vasta huomaavan erehdyksensä; aivan kuin raivosta pökertyneenä hän seisoi käännähdellen sinne tänne, niinkuin huudot olisivat näkymättöminä piiskaniskuina sattuneet häneen. Hänen suunsa oli vääristyneessä irveessä, ja mustan otsatukan rajassa hehkui puukonarpi tulipunaisena.

– Kuulkaa, miehet, pari sanaa! huudahti Pekka kaikuvalla äänellä. – Minä en aikonut hänen petostaan ilmaista, sillä pelkäsin, että te annatte hänelle ansaitun palkan. Mutta älkää sentään viitsikö koskea häneen – tahraatte vain kätenne.

– Luuletko, jumal'auta, että minä pelkään? Että tarvitsen apuasi...

– Sinä kyllä näytät pitävän tovereitasi karjalaumana, jolle saa tehdä mitä tahansa, sanoi Pekka keskeyttäen, ja jatkoi: – Mutta jos sinä jotakin ymmärtäisit, niin sinä pyytäisit ja rukoilisit rikostasi anteeksi, sillä tukkimies voi kyllä ymmärtää rehellistä rosvoa ja murhaajaa, mutta ken noin konnamaisella tavalla koettaa tappaa toverinsa, hän ei ole enää ihminen...

– Eihän sitä kukaan ole väittänytkään, huomautti Kumpulainen, ja Pekka jatkoi:

– Niin. Ja murhaaja, joka päihtyneenä tai pikapäissään on tappanut ihmisen, on viaton kuin äskensyntynyt lapsi sinun rinnallasi.

Susi-Heikin silmät välähtivät, ja hän huudahti voitonriemuisesti ilkkuen:

– Ahaa! Minä olen ihmetellyt, miksi sinä olet täällä; tietysti tukkimetsässä on parempi kuin yksinäisessä kopissa...

Silloin Pekka syöksähti ylös ja läheni solvaajaa notkein, äänettömin askelin, ja hänen kalvenneissa kasvoissaan kuvastui jotakin niin villiä ja pahaenteistä, että Susi-Heikki vaikeni. Mutta Pekka pysähtyi ja tuijotti toista niinkuin peto, joka odottaa vain uhrinsa liikahtavan, hypätäkseen tämän kimppuun. Kaikki tuijottivat heitä henkeään pidättäen, ja kun ei Susi-Heikki sanonut sanaakaan, näytti Pekka yhtäkkiä havahtuvan, hän tarttui otsaansa ja katsahti ympärilleen kuin pahasta unesta herännyt. Sitten hän pakotti huulensa hymyyn ja lausui purevasti:

– No, mitäpäs siitä, kun hän kerran sanoo tietävänsä, että tukkimetsässä on hauskempi olla kuin yksinäisessä kopissa, niin tietysti hän puhuu omista kokemuksistaan. Enkä minä enää ihmettele, ettei hän pidä meitä tovereinaan, – siellähän hänen oikeat toverinsa ovat...

Jännitys laukesi nauruun ja sutkauksiin:

– Niin, siellä hänen oikea kotinsa on!

– Hän on tullut vain välillä huvittelemaan!

– Kyllä hän pian taas menee sinne.

Susi-Heikki hyökkäsi pari kolme askelta Pekkaa kohti ja ärjähti raivosta käheällä äänellä:

– Kyllä sinä saatana pian saat!

Hän seisahtui, sillä samassa silmänräpäyksessä hypähti Pekka ylös penkiltä ja seisoi nyrkkeilyasennossa. Ja vaikka hän hymyili, kajahti hänen äänensä kylmänä ja terävänä:

– Seis! Odota, heti saat yrittää...

Rantala, joka muutamien muiden kanssa myös oli hypähtänyt seisaalleen, lausui uhkaavasti:

– Pysy vain alallasi! Et sinä tässä yksin rupea, vaikka luulet!

– Päinvastoin hän saa tapella ihan tarpeekseen, jos tahtoo yksin tulla, lausui Pekka kylmästi. – Sillä nyt siitä ei enää ole mitään vaaraa.

– Mitä tarkoitat? Sinähän sanoit...

– Niin, silloin oli toisin, kun hän oli saamaisillaan toverinsa meidän kimppuumme. Mutta nyt he ovat huomanneet totuuden, ja minä olen varma, että he eivät rupea tuollaisen raukan käskystä tappelemaan, kun ei ole pienintäkään syytä. Eikö niin?

Viimeisen sanoi hän Susi-Heikin tovereille, joiden joukossa kuului hyväksyvää murinaa. Ja Pekka jatkoi:

– Jos te kaikki lupaatte, ettette tule väliin, niin saatte katsella huviksenne, miten Susi-Heikki ruumiita tekee. Lupaatteko sen?

Kuului naurua ja myöntyviä huutoja.

– Lupaamme! Lupaamme!

– Sopikaa asianne!

– No niin, Heikki! lausui Pekka tyynesti ja iloisesti, mutta hänen katseessaan välähti viiltävä iva. – Nyt saat ruveta ruumiintekoon, jos vain haluttaa. Mutta sano se heti, että tytöt pääsevät tanssimaan!

Kuului hermostunutta naurua. Susi-Heikki katsahti hammasta purren ympärilleen, ja hänen nyrkkinsä aukenivat ja kouristuivat kuin kiukkuisen petolinnun kynnet. Hän rykäisi jo käheästi, mutta samassa Pekka jatkoi entistä ystävällisemmin:

– Tai jos pelkäät todistajain läsnäoloa, niin sano pois vain! Kyllä minä tulen kanssasi kahdenkesken ulos, jossa ei kukaan ole näkemässä, mitä tapahtuu. Minä suostun ihan niinkuin sinä tahdot, ota kirves, puntari tai viikate, kunhan vain sanot sen etukäteen ja pian...

– Älä sinä huoli yllytellä... Älä huoli... älä huoli... ähkyi Susi-Heikki, kuin raivosta tukehtumaisillaan, kunnes hänen äänensä hukkui nauruun ja pilkallisiin huutoihin:

– Taisi mennä jo halu...

– Joko housut tutisevat?

– Ota kirves, Heikki!

– Ei, viettele se metsään, Heikki – sinulla on pitemmät koivet.

Susi-Heikki katseli ympärilleen kuin piiritetty susi ja tarttui jo puukkoonsa, mutta silloin Pekka huudahti päättävästi:

– Kuulkaa, toverit! Älkää ärsyttäkö toista suotta. Jollei hän tahtoisikaan enää tapella. Jos hän todellakin on huomannut olevansa väärässä ja haluaa sovintoa, niin ei minulla ole mitään halua tapella. Siitä ei ole hyötyä kummallekaan, sillä laihakin sovinto on parempi kuin lihava riita.

Silloin kuului kummastakin sakista kiihkeitä huutoja:

– Kyllä hän alkaa uudestaan!

– Kyllä se on parasta, että sovit!

– Mutta älä sitten enää uhkaile!

– Niin, jos sovitaan, niin sitten ei enää kumpikaan saa jättää mitään hampaankoloon, lisäsi Pekka.

– Kyllä minä tiedän, mitä teen, ärähti Susi-Heikki ärtyneenä. – En minä tarvitse teidän neuvojanne!

– Sano sitten pian, mitä teet! ärjäisi Rantala tuimasti. – Piruako tässä tuollaista rukoillaan. Pian hän sanoo taas Suonpään puhuvan sen tähden, että pelkää häntä! Sano paikalla, tahdotko tapella vai rupeatko ihmiseksi?

– Minä jo sanoin, etten puhu enkä kadu kenenkään komennuksesta. Minut saa tappaa, mutta kukaan ei minua komenna!

– Minä olen myös jo kerran huomauttanut, ettei tavallisten miesten kesken sellaisia tarvita, huomautti Pekka. – Ja jos nyt ehdotukseni hyväksyt vaitiolollasi, niin silloin et enää jälkeenpäin saa ruveta riitaa haastamaan eikä kukaan muu myöskään. Eikö se ole jokaisen mielipide?

Kuului myöntäviä ja vastustavia huutoja, mutta Pekka keskeytti ne, huudahtaen:

– Kas niin, pojat! Ei välitetä nyt pikkuseikoista. Sillä kun Heikki kerran on hyväksynyt sovinnon, niin ei hän lupaustaan riko. Me olemme kaikki nälvineet ja syytelleet liikoja, mutta sellainen jätetään nyt ja ruvetaan pitämään hauskaa! Hei, pelimanni! Nyt olette saanut levätä – antakaas tulla oikein kaunis valssi, niin tanssitaan sovinnon kunniaksi!

Kun tanssi oli päättynyt, istui Susi-Heikki yhä äänettömänä paikallaan. Kun Pekka meni hänen ohitseen, nousi hän yhtäkkiä, otti viinapullon taskustaan ja sanoi:

– Tuossa on ryyppy.

– Kiitoksia vain tarjouksesta. Mutta minä en ole vielä maistellut ollenkaan. Kiitos vain!

– No, mikä siihen on syynä? Juo pois vain, kun minä tarjoan, – sanoi Susi-Heikki ärtyen.

– Ei, en minä nyt voi maistaa, kielsi Pekka vakavasti. – Se ei sovi minulle... Varsinkaan nyt...

– Etkö ilkeä ryypätä pullosta tukkimiehen kanssa? No, tuokaa lasi!

– No, älä ole lapsellinen. En minä sen tähden...

Susi-Heikki keskeytti ärtyneellä äänellä:

– Tuokaa lasi, vaikka se olisi lapsellistakin!

– Minun tähteni ei kannata lasia hakea, huomautti Pekka terävästi. – En minä sen paremmin lasista maista.

– No, tuokaa sitten minun tähteni! Jos talossa sattuu olemaan yksi lasi – vai olisiko sekin liian hieno tukkimiehen kouraan?

– Tuokaa hänelle lasi, koska hän tahtoo, sanoi Pekka. – Tuo sinä, Anni!

Anni toi lasin Pekalle, joka ojensi sen Susi-Heikille ja lausui sovinnollisesti, mutta samalla varmasti:

– Minä tahdon vieläkin sanoa, etten minä suinkaan halveksi tukkimiehen tarjousta, päinvastoin olen ylpeä siitä, että kuulun samaan sakkiin. Minä en maista sen tähden, että se ei ole minulle hyväksi.

– Kyllä se totta on, puuttui puheeseen Rantala. – Ja kun hän on reilusti ostanut tuloviinansa, kuten tapa on, ja maistanutkin sen verran, ettei jumalanviljaa halveksi, niin se on hänen asiansa, jollei kerran juo.

Susi-Heikki täytti lasin, ojensi sen Pekalle ja koetti sanoa mahdollisimman hillitysti:

– No, tässä on puhdas lasi täynnä – juo pois...

– Minähän jo sanoin, etten juo nyt, vastasi Pekka tiukasti. Mutta Susi-Heikki näytti yhä yltyvän ja ärjähti:

– Mutta kun kerran olet ennenkin maistanut, niin miksei minun viinani kelpaa? Vai pidätkö itseäsi niin suurena herrana, ettei...

Hän vaikeni vaistomaisesti, sillä Pekan silmät välähtivät pahaenteisesti ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, mutta samassa hän hillitsi itsensä ja lausui hiljaa, matalalla äänellä:

– Kuules nyt, toveri! Miksi sinä koetat löytää olemattomia syitä? Kun kerran olen sanonut, ettei se sovi minulle, niin kai sen itse parhaiten tiedän.

Joukosta kuului useita harmistuneita ääniä:

– Miksi sinä sitä viinaasi tyrkytät?

– Tekosyy se on!

– Kyllä Heikki tunnetaan!

Susi-Heikki näytti olevan raivoissaan äskeisestä vaikenemisestaan, mutta yhtäkkiä hän purskahti nauramaan ja huudahti pilkallisesti:

– Ahaa! Sinä taidat olla raittiusseuralainen. Ja pelkäät joutuvasi helvettiin, jos ryyppäisit lasillisen.

– Ennen kaikkea minä pelkään, että sinä voisit silloin joutua sinne, ja sen tähden en juo!

Kuului ivallista naurua, ja Susi-Heikki änkytti hölmistyneenä:

– Mi... mitä, ilveiletkö?

– Tämä on leikkiä, mutta siinä on totta toinen puoli, sanoi Pekka terävästi. – Etkö sinä todellakaan huomaa, miten hyvä se on meille molemmille, että tänään toinen oli selvä. Ja kai se on eduksi, että vieläkin pysyn ihan vesiselvänä!

Kuului nauravia ja myöntäviä huutoja, ja Pekka lisäsi vakavasti:

– Jätetään Herran nimessä tämä lapsellinen nalkutus ja ruvetaan tanssimaan.

Hän aikoi lähteä, mutta Susi-Heikki tarttui häntä käsivarteen ja ärjäisi nousevalla raivolla:

– Mutta ei jätetä, sanon minä! Minä olen tarjonnut, ja sinä juot! Minä en anna itseäni pilkata! Juo pois!

– Lopeta nyt jo! lausui Pekka hiljaa, uhkaavasti, mutta samassa hänen silmänsä välähtivät leikillisesti ja hän jatkoi: – Sinähän itse yrität pilkata minua. Jos minä komentaisin sinut juomaan esimerkiksi ryypyn risiiniöljyä, johon sinä et ole tottunut, niin joisitko sinä?

– Mitä sinun risiiniöljysi tähän kuuluu?

– Kyllä se kuuluu, sillä jos sinä juot minun pakotuksestani risiiniöljyn, niin kyllä minäkin silloin ryypyn otan. Minulla on koko pullollinen risiiniöljyä! Kaadetaan samanlainen lasi täyteen, ja jos sinä ehdottomasti tahdot, niin kyllä minä ryyppään satsin yhtaikaa sinun kanssasi. Tosin se sekoittaa päätäni vähän, mutta eiköhän naapurin osa vaikuta samoin hänen vatsaansa.

Susi-Heikin ärjähdys hukkui nauruun, ja kun se vaimeni, lisäsi Pekka:

– Etkö sinä, hyvä toveri, huomaa, että me olisimme suorastaan hassuja, jos me toistemme pakotuksesta rupeaisimme tuolla tavoin ryypiskelemään. Annetaan sen nyt lopultakin jäädä!

– Mutta sinä et pääse tästä ilveilyllä. Sinä ryyppäät! ärjäisi Susi-Heikki.

– Kuulepas nyt! lausui Pekka kylmästi. – Jos sinä vielä jatkat, silloin sinä haastat tahallasi riitaa, kai sinä ymmärrät, mihin se johtaa...

Joka puolelta kuului hyväksyviä huutoja. Susi-Heikki katsahti ympärilleen yhä nousevan raivon vallassa ja sitten ärjäisi:

– Vaikka se johtaisi suoraan helvettiin, niin sinä juot tämän viinan, jonka olen sinulle tarjonnut! Tai sitten saat sen silmillesi!

– Älä tee sitä! lausui Pekka hitaasti, painavasti. – Tiedä nyt se, että jos sinä noin kurjasti syöt sanasi ja ilman syytä tulet kimppuuni, vaikka minä annoin anteeksi uhkauksesi, – niin sinä tulet sitä katumaan!

– Ja sinä tulet katumaan, ellet juo!

– Minä sanon viimeisen kerran, syytä itseäsi, jos...

Susi-Heikki keskeytti hänet karjaisten raivoisasti:

– Viimeisen kerran: juo!

– Te näette nyt, että hän...

Pekka ei ehtinyt sanoa enempää, sillä samassa Susi-Heikki heitti lasin hänen kasvojaan kohti, mutta Pekka kumartui notkeasti, ja lasi lensi sirpaleiksi peräseinään. Seuraavassa silmänräpäyksessä lennähti Susi-Heikki paukahtavasta nyrkiniskusta selälleen.

– Älkää sekaantuko tähän!

Pekan ääni kajahti terävänä ja käskevänä, kaikki tuijottivat kuin jännittyneinä, miten Susi-Heikki nousi hampaitaan kiristellen, sieppasi puukon tupestaan ja syöksyi raivosta karjahtaen Pekkaa kohti puukko koholla. Hän suuntasi hirvittävän iskun Pekan rintaan, mutta tämä hypähti tasajalkaa taaksepäin ja Susi-Heikki iski tyhjää ilmaa. Mutta samalla hetkellä kun hänen kätensä oli alhaalla, potkaisi Pekka häntä rystysille; kuului älähdys, puukko lennähti yli joukon, ja samassa sai Susi-Heikki sellaisen nyrkiniskun leukaansa, että paiskautui kauas miesten väliin ja jäi tiedottomana makaamaan.

Miesjoukon jännitys laukesi hiljaiseen huudahdukseen, ja Pekka nyrkkeilijän tapaan hypähti lähemmäksi ollakseen valmiina toisen noustessa. Susi-Heikin toverit luulivat hänen hyökkäävän vieläkin ja hypähtivät vaistomaisesti eteenpäin, ja muutamat huusivat kiukkuisesti:

– Ei saatana! Heikkiä ei tapeta.

– Sinä tapoit hänet!

Juopuneet miehet ympäröivät Pekan joka puolelta, ja pari paljastettua puukkoa kohosi jo iskuun. Mutta samassa Pekka syöksähti niin rajulla voimalla miesjoukon lävitse, että kaksi heistä lennähti pitkälleen. Uunin loukossa hän käännähti, työnsi käden taskuunsa ja hänen silmänsä kiiluivat peloittavasti, kun hän kalpeana, hammasta purren sähähti:

– Älkää tulko tännepäin. Silloin tulee paljon hautajaisia...

Juopuneet pysähtyivät konemaisesti, ja sitten kuului muutamia epäröiviä ja kiihkeitä huutoja:

– Saako täällä tappaa ihmisiä?

– Tappamaan hän tulikin!

– Se oli hänen oma syynsä!

– Se oli hänen oma syynsä!

– Niin oli! Mitä hän alkoi!

Silloin huudahti Rantala tuimasti:

– Ja minä sanon, että jos joku yrittää koskea Suonpäähän, niin meidät saa ennen jokaisen tappaa!

Kuului myöntäviä huutoja, ja Pekka meni kaatuneen luo, kosketti hänen ohimoaan ja lausui lyhyesti:

– Ei tässä mitään vahinkoa ole tapahtunut...

Hän nouti nopeasti kupillisen vettä ja alkoi kostutella Heikin päätä.

Silloin kuului ihastuneita, kehuvia huudahduksia, ja kun Pekka aikoi mennä huuhtomaan veristä nenäliinaansa, läheni häntä eräs Susi-Heikin sakkiin kuuluva vanha tukkilainen pullo kädessä, sanoen juopumuksesta ja liikutuksesta vapisevalla äänellä:

– Kyllä sinä sittenkin olet mies, jos on sanottukin! Ja saakelin hauskaa olisi sinun kanssasi ottaa pieni naukku. Mutta kun et kerran maista, niin minä maistan yksin – sinun kunniaksesi!

Mutta silloin lausui Pekka äkkinäisen innostuksen valtaamana:

– Kyllä minä teidän kanssanne maistan. Ja maistan tämän kerran oikein suurella ilolla. Sillä nyt tiedän, että me olemme tästä lähin todellisia tovereita toisillemme, joita ei itse pirukaan voi yllyttää keskenään tappelemaan – vielä vähemmin hänen renkinsä – hän viittasi Susi-Heikkiin. – Teidän kaikkien kunniaksi minä maistan! Kippis, toverit!

Silloin kuului juopuneiden innostuneita, ihailevia ja liikuttuneita huutoja.

Susi-Heikki kohotti päätään ja vilkuili verestävin silmin ympärilleen. Kaikki katsoivat vaieten, kun hän horjuen nousi istumaan, kömpi vaivalloisesti lähimmälle penkille ja katsahti Pekkaan hampaitaan kiristellen.

Kuului ivallisia ja uhkaavia huutoja:

– Vieläkö sinä kirskutat hampaitasi?

– Etkö saanut tarpeeksesi?

– Etkö sinä vieläkään ymmärrä hirttää itseäsi?

– Kehtasit vielä ottaa puukon.

Susi-Heikki tuijotti Pekkaan, kuin ei näkisi eikä kuulisi mitään ja sähisi raivoisasti:

– Kyllä sinä saatana tämän muistat. Suolesi vedän maalle!

Kuului kiukkuisia huutoja, ja Pekka läheni Susi-Heikkiä kalpeana, uhkaavana ja lausui hiljaa, pahaenteisesti:

– Älä sano enää mitään, tai minä tapan sinut. Ulos!

Tuo viimeinen käsky kajahti kuin pistoolin laukaus, ja Susi-Heikki hypähti tahtomattaan seisaalleen. Hän seisoi hetken paikallaan, mutta vilkaistuaan Pekkaa kasvoihin, hän lähti horjuvin askelin ovelle. Siinä hän vielä kerran kääntyi ja katsahti kostonhimosta kiiluvin silmin voittajaansa. Sitten hän suoristi vartalonsa, aukaisi oven ja astui ulos äänettömänä ja uhmaavana kuin valtaistuimelta syösty kuningas.

TYKIT SOIVAT VIAPORISSA

Viime yönä he olivat saapuneet tänne kiihkeän innostuksen vallassa. Ja siitä asti he olivat taistelleet kuin sankarit venäläisten toverien rinnalla. Voitto näytti jo varmalta, Viapori olisi kohta ollut vallankumouksellisten hallussa – ja sitten olikin tullut tuho.

Sen tuottivat venäläiset panssarilaivat... Kun niiden harmaat jättiläishahmot ensin ilmestyivät taivaanrannalle, olivat heidän sydämensä sykähtäneet liikutuksesta ja huumaavasta riemusta. Kronstadt on siis vallankumouksellisten hallussa, ja tuolla tulevat heidän lähettämänsä panssarilaivat apuun, kuten oli sovittukin. Kun nuo harmaat jättiläiset alkavat puhua, niin silloin on tsaarin kätyrien hetki tullut! Odottakaapas!

Ja kun sitten välähti ensimmäisen kerran, kun kuului kumea jymähdys samalla kun ammus kiiti kaameasti vongahtaen yli Viaporin ja kaukana Kruununvuoren selällä kohosi ilmaan kirkontornin korkuinen vesipatsas – silloin kajahti sadoista kurkuista voitonriemuinen, kauan kestävä hurraahuuto. Mutta vastustajain saarilla vaikenivat tykit, konekiväärit ja kiväärit – siellä syntyi kuoleman hiljaisuus.

Mutta kun seuraavat ammukset putosivat joka kerta lähemmäksi kapinallisten saarta, valtasi heidät hämmästys, joka lisääntyi yhä enemmän, mitä lähempänä nuo kauheat vesipatsaat roiskahtelivat. Ja kun ensimmäinen ammus putosi huumaavasti räjähtäen heidän saarelleen, säesti sitä hurja huuto hallituksen saarilta. Ja yhtäkkiä yhtyi siihen tykkien jymy, konekiväärien ja kiväärien rätinä yhtenä helvetillisenä pauhuna. Kapinallisten saarille satoi satamalla kranaatteja, räjähdykset jyskyttivät heidän ruumiitaan kuin näkymättömien moukarien iskut, ja savu ja multapilvet ympäröivät heitä surmaavana, tukahduttavana ryöppynä.

Ensin olivat kapinalliset ikään kuin tyrmistyneitä, mutta sitten heräsi heissä kiukku ja he vastasivat vielä raivokkaammalla ammunnalla. Ja kun he eivät voineet pitää panssarilaivojen tulitusta muuna kuin erehdyksenä, oli toinen kapinallisten johtajista lähtenyt heti höyrypurrella panssarilaivaa kohden oikaisemaan erehdystä.

He näkivät purren lähenevän laivoja, he odottivat ammunnan taukoavan. Mutta kun se jatkui yhtä säännöllisenä, vaikka heidän johtajansa oli noussut toiseen laivaan, – silloin he ymmärsivät itse erehtyneensä.

Yhä putoilivat kranaatit kauhistuttavan täsmällisesti. Ja kun kapinalliset näkivät toverinsa katoavan räjähdysten pauhuun, joka silpoi heidän jäsenensä, hautasi heidän ruhjotut ruumiinsa kivien ja multaröykkiöiden alle, valtasi heidän mielensä raivo ja epätoivoinen uhma. Ja taistelu jatkui entistä hurjempana.

Mutta sitten oli tullut tuho – kapinallisten ampumatarvikevarasto oli räjähtänyt. Panssarilaivan ammus oli osunut sinne ja kaikki oli lentänyt ilmaan.

Ensimmäinen tunne oli, että hän on tukehtumaisillaan johonkin harmaaseen, joka kuristaa hänen kurkkuaan, painaa hänet maahan... Hän alkoi vaistomaisesti ponnistella päästäkseen vapaaksi. Ja kun hän sai vähän ilmaa keuhkoihinsa, hän huomasi joutuneensa multakasan alle.

Pekka oli yhä kuin pyörryksissä, hän ei käsittänyt, missä oli. Kumea kohina vain tuntui kuuluvan hänen päästään. Harmaa alkoi häipyä, Pekka pääsi multakasan alta, ja kun savu vähitellen haihtui, hän näki lähellä suunnattoman mustan kuopan – ja koko taivaan peitti hiljaa kohoava savupilvi.

Pekka luuli näkevänsä unta. Siinähän olivat juuri äsken ammustarvikkeiden päävarastot, tuolla kohdalla olivat kiviset patterit, tuolla...

Silloin hän näki pienen matkan päässä mustaksi palaneen ruumiin vavahtelevan hiukan ja jäävän liikkumattomaksi. Sen vieressä alkoi multakasa liikahdella, ja siitä ilmestyi ihmisen pää – toinen puoli veren ja mullan peitossa. Sitten kuului takaapäin heikkoa vaikerrusta, ja kun hän kääntyi, hän näki aivan lähellään murskaantuneen, liikkumattoman ruumiin mustaksi kärventyneine hiuksineen, ja etäämpänä kohotti nuori sotilas kuin apua rukoillen kädentynkäänsä, josta pulppusi veri punaisena virtana.

Pekka tunsi tuskallisen vihlaisun omassa ruumiissaan. Hän olisi tahtonut paeta jonnekin, mutta hän tuijotti vain noita kauheita jätteitä. Ja vähitellen hän alkoi muistaa – muisti tuon kauhean räjähdyksen, joka oli näkymättömän jättiläismoukarin lailla lennättänyt hänet sivullepäin. Samalla hän oli epäselvästi nähnyt suunnattoman tuli- ja savupatsaan syöksähtävän ylös ilmaan, niinkuin maa olisi haljennut...

Tuo kauhea oli siis totta. Ja jännitettyään ajatuskykyään hän käsitti vihdoin koko hirvittävän totuuden: kapinallisten ampumatarvikevarasto oli räjähtänyt. Taistelu oli menetetty, vallankumous tukahdutetaan taas vereen ja teloituksiin. Hän käsitti, että hekin olivat turhaan tulleet tänne.

Vähään aikaan ei kuulunut mitään. Ammunta oli tauonnut kaikkialla, niinkuin viholliset ja ystävät olisivat jähmettyneet kauhusta – haavoittuneet vain kömpivät esiin kalpeina, tahraantuneina ja revittyinä...

Ja kun sitten ensimmäinen kranaatti putosi hurjasti räiskähtäen, oli se liikaa heidän hermoilleen. Monet heittäytyivät kauhistuneina maahan ja tietämättä, mitä tekivät, muutamat yrittivät nelinryömin paeta.

Pekka tunsi samaa selittämätöntä kauhua; hän huomasi makaavansa maassa vatsallaan, aivan kuin peläten paiskautuvansa jonnekin. Sitten hän hyökkäsi ylös kuin paetakseen, mutta samassa hän näki nuoren kapinallisen upseerin lähenevän. Hänen vaatteensa olivat repeytyneet, kasvot mullan ja veren tahraamat ja korvan yläpuolella olevasta haavasta valui veri virtana – mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavan. Hän tuijotti vain tuota kauheata kuoppaa hämmästyneenä, tyrmistyneenä. Saavuttuaan sen reunalle hän pysähtyi, seisoi hetken ääneti, ja sitten Pekka kuuli hänen lausuvan kuin itsekseen, vapisevalla, masentuneella äänellä:

– Jumalani... Jumalani... Mikä onnettomuus... Siinä on loppu... loppu...

Ympärillä näkyi haavoittuneita, kuului valituksia ja voihkeita. Kranaatit putosivat yhä lähemmäksi – eräs viskasi multaa hänen päälleen, mutta hän ei värähtänytkään. Hän katsoi vain kuoppaan, ja ikäänkuin epätoivoisena rukouksena kuului vieläkin hänen huuliltaan kuiskaus:

– Jumalani... Jumalani...

Nuoren upseerin käytös vaikutti voimakkaasti Pekan mieleen. Hän tunsi miltei häpeää, että oli ajatellut vain itseään. Epämääräinen kansallisylpeyden tunne kuohahti hänessä: suomalainen ei saa olla huonompi kuin venäläinen.

Se näytti vaikuttavan kaikkiin punakaartilaisiin samoin. Jäljellä olevat lähenivät upseeria, joka heti muuttui toisenlaiseksi. Hän koetti hymyillen selittää, ettei vielä ole hätää. Mutta kun hän lähti, näki Pekka hänen katseestaan, ettei hänellä enää ollut vähääkään toivoa.

Pekka ei ollut koskaan tuntenut sellaista masennusta ja epätoivoa. Ja kun venäläiset sitten kehoittivat punakaartilaisia poistumaan, pelastamaan itsensä jos voivat, tuntui hänestä ensin, ettei hänen elämänsä merkitse mitään tuollaisen onnettomuuden rinnalla. Mutta pian hän huomasi, ettei kannattaisi uhrata henkeään, kun siitä ei olisi kenellekään hyötyä. Yhä hurjempana jatkui taistelu. Koko avaruus tuntui olevan täynnä yhtä ainoata ulvontaa, räiskettä ja jyminää. Mutta senkin yli kuuluivat panssarilaivojen jättiläisammusten räjähdykset kaamean säännöllisesti – ja joka kerta tuntui koko saari vavahtavan kuin sidottu jättiläiseläin, johon kuolettavat iskut sattuvat yksi toisensa jälkeen.

Ja se oli kuolevan taistelua – viimeistä raivon ja epätoivon taistelua.

Joukko suomalaisia seisoi saaren pohjoisrannalla, jonne kranaatit eivät putoilleet. He seurasivat synkin katsein kahta soutuvenettä, nähtävästi saaristolaisia, jotka pahaa aavistamatta olivat lähteneet matkalle ja yrittivät tätä tietä kaupunkiin.

Hallituksen saarilta ammuttiin niitä kivääreillä, ja kuulat läiskähtelivät veteen yhä lähempänä venettä. Pakenevien airot vilkkuivat hurjasti, joten veneet muistuttivat suuria pakenevia lintuja, jotka eivät kykene lentämään. Kun luoti murskasi ensimmäisen veneen airon, se alkoi pyöriä kuin ammuttu lintu...

Jälkimmäinen vene sivuutti sen, ja tahti muuttui yhä epätoivoisemmaksi. Mutta laukaukset tihenivät myös ja etummainen vene pääsi vain vähän matkaa, kun toinen soutaja lysähti eteenpäin ja airo putosi veteen. Toinen kohosi seisaalleen, mutta Pekka näki hänen tarttuvan rintaansa ja vaipuvan takaisin istualleen. Ja sitten ei veneessä näkynyt ketään – se pysähtyi.

Sitten tuli toisen veneen vuoro.

Siinä oli kaksi miestä, nainen, sekä keskenkasvuinen poika ja tyttö. Pekka oli viime vuorokautena nähnyt niin paljon kauheita näkyjä, ettei koskaan ollut kuvitellutkaan. Mutta kaikkein kauheinta oli katsella, miten nuo viattomat ihmiset teurastettiin yksi toisensa jälkeen. Se oli nähtävästi perhe, ja Pekka luuli tulevansa hulluksi, kun pikkutyttö nousi ja juoksi äidin luokse. Viimeksi jäi toinen miehistä, joka hyppäsi veteen. Pekka näki hänen päänsä veneen vierestä, mutta ampumista jatkettiin ja se katosi.

Hiukan sivulla muista seisoi punakaartilaisjoukon päällikkö ja katseli näkyä kiikarilla. Pekka juoksi hänen luokseen ja saatuaan kiikarin etsi tuskallisella jännityksellä äskeistä päätä – turhaan. Hän ojensi kiikarin takaisin ja puri huomaamattaan hammastaan. Mies hymähti synkästi. Hänen kasvoillaan ei näkynyt tuskaa, jännitystä eikä hermostumista. Ja sitten Pekka kuuli synkän, katkeransekaisen äänen:

– Turha on yrittääkään. Kyllä ne ampuvat vaikka enemmänkin. Ei täältä mihinkään päästä...

Pekka hätkähti kuullessaan nuo sanat ja katsahti terävästi ympärilleen ikään kuin etsien piilopaikkaa. Hän käsitti, että se oli totta: he eivät pääse täältä, heidät ammutaan ehdottomasti.

Taas vavahti saari kranaatin räjähtäessä ja kiväärien räiske tuntui lähenneen. Ja päällikkö lausui suurenmoisen tyynesti:

– Nyt ne tulevat tähän saareen, hallituksen joukot...

– Minä en jää niiden kynsiin elävänä – en elävänä... Pekka oli lausunut nuo sanat hiljaa, mutta hän tunsi, että ne olivat totta. Vanhempi mies katsahti häneen, huokasi ja huomautti kuin itsekseen:

– Jospa olisikin yksin... mutta kun on vaimo ja lapsijoukko, niin ei voi, täytyy vaan olla – toistaiseksi. Jos ajat muuttuisivat, voisi ehkä päästä vapaaksikin vielä...

Hän vaikeni, katsahti merelle ja lausui sitten rauhallisesti:

– Mutta minä pelkään, että meidän kanssamme tehdään juttu hyvin lyhyeksi – hirteen.

Kun Pekka kuvitteli itsensä tuon miehen asemaan, hän tunsi yhä suurempaa kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan. Pekka olisi tahtonut sanoa jotakin, lohduttaa häntä. Mutta kaikki sanat tuntuivat turhilta, ja hän puristi vain miehen leveää, känsittynyttä kouraa. Mies näytti ymmärtävän sanoittakin. He olivat vaiti, ja Pekka ponnisti ajatustaan äärimmilleen, keksiäkseen jonkin keinon poispääsyä varten. Hän tiesi jaksavansa uida salmen yli, mutta ampuminen...

He menivät toisten luo, jotka muistuttivat takaa-ajettua otuslaumaa, joka ei enää pääse minnekään – ja piiritettyjen otusten tavoin useimmat kävelivät rauhattomina edestakaisin. Eräät tuijottivat tylsästi toiselle rannalle. Ja useimpien hikisillä, ruudinsavun ja pölyn tahraamilla kasvoilla kuvastui peitetty levottomuus, epätoivo ja väsymys. Mutta näkyi myös voimakkaita miehiä, joiden synkillä kasvoilla kuvastui kylmä päättäväisyys. Yksi heistä, joka oli heittäytynyt pitkälleen maahan, huomautti matalalla äänellä:

– Näin nyt sitten kävi. Ei ollut venäläisellä sotilaalla vieläkään järkeä.

– Ei ollut... ei ollut, päätteli toinen, ja muutamat lisäsivät synkästi:

– Turhaan meni monen miehen henki ja elämä...

– Ja menee vieläkin!

Ikään kuin päätökseksi räjähti kranaatti aivan kallion takana, ja kuin voitonriemusta ulvahtaen kiiti sen sirpale heidän ylitseen.

Monet liikahtivat levottomasti ja katsoivat pelokkaasti ympärilleen, ja eräs nuori mies huudahti kauhistuneena:

– Herra Jumala! Mitä nyt tehdään? Eikö mistään pääse pois? Emmehän voi jäädä tänne.

– Minä taas luulen, että voimme aivan helposti jäädä tänne – muuta me emme voikaan.

Silloin eräs nuorukainen, joka oli jätetty vahtiin, lähestyi hengästyneenä miesjoukkoa ja lausui mielenliikutuksesta vapisevin äänin:

– Nyt ne tulevat... Lähtivät tännepäin... suuri joukko... Pian ne ovat täällä...

Joukko liikahti, kaikki kokoontuivat yhteen ryhmään ja katsahtivat toisiinsa levottomasti – aivan kuin odottaen, että joku keksisi pelastavan keinon. Mutta kukaan ei puhunut mitään, kuului vain lyhyttä, läähättävää hengitystä. Ja ikään kuin vastaukseksi kaikkien äänettömään kysymykseen kuului vihdoin matala, toivoton ääni:

– Ei tässä enää mikään auta...

Kuului joitakin raskaita huokauksia, jotkut katsahtivat vaistomaisesti ympärilleen kuin pelastusta etsien. Sitten kuului kiukkuinen huudahdus:

– Kyllä ne perkeleet nyt meidät hirttävät huvikseen – kun tilaisuus on!

Sama tunne tuntui tarttuvan koko joukkoon. Kaikkialta kuului kirouksia ja sadatusta tsaarin kätyreille. Mutta silloin kuului päällikön kylmä, rauhallinen ääni:

– No, ei se ruikutuksesta parane. Eikä meidän kuolemamme tässä enää paljoa merkitse.

Hänet keskeytti taas kranaatin räjähdys, ja miehet vaikenivat, ikään kuin olisivat yhtäkkiä käsittäneet koko sen onnettomuuden suuruuden, joka nyt oli tapahtunut, nähneet sen veriuhrit ja kaikki seuraukset mielikuvituksessaan. Eräs nuori poika painoi päänsä puuta vasten ja nyyhkytti katkerasti.

Pekka oli ollut pitkän aikaa omituisen lamaantuneessa tilassa, mutta kun hän ajatteli, että hänet hirtettäisiin jonakin yönä santarmien ja upseerien katsellessa, kuohahti hänessä jotakin peruuttamatonta: hän ei jää elävänä niiden kynsiin. Ei!

Hänen ajatuksensa kiitivät kaikkialle pelastuskeinoa etsien. Hän ei kuullut räjähdyksiä, ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui. Ja sitten hän yhtäkkiä sieppasi takin yltään ja kysyi kiihkeästi, päättävästi:

– Onko teissä ketään, joka jaksaa uida yli toiselle puolelle? Minä lähden!

– Mutta sinuthan ammutaan!

– Eivät ne ainakaan yhtä helposti ammu kuin venettä.

Näin puhuen hän oli riisunut sinisenvihreät alushousunsa ja veitsellä leikannut niistä sopivan päähineen, jonka toinen lieve ulottui alas niskaan – hän sulloi sen paidan alle.

Kuului hämmästyneitä huudahduksia. Kaikki huomasivat, miten vaikeata tuota olisi erottaa vedestä.

– Tästä riittäisi useammalle. Eikö kukaan lähde? kysyi Pekka reippaasti.

Samassa eräs nuorukainen alkoi nopeasti riisuutua. Ja kun hän oli saanut Pekalta suojelevan päähineen, lähtivät he toverien hyvästellessä uimaan vastakkaista rantaa kohden.

He olivat uineet jo yli puolen matkasta, kun Pekka kuuli omituisia huutoja takaapäin. Hän käännähti ja näki vilahdukselta suuren sotilasjoukon lähenevän heidän rannalle jääneitä tovereitaan. Pekka huomautti siitä toverilleen ja kielsi tätä katsomasta taakseen, jottei heitä huomattaisi. Ja tämä paransi heti vauhtia, vaikka oli jo ennestään hengästynyt.

Pekka tunsi jäntereissään uutta voimaa. Hän odotti pelonsekaisella jännityksellä, milloin kajahtaa ensimmäinen laukaus – ja sitten alkaa sama näytelmä kuin äsken. Miltä mahtaa tuntua, kun kuula sattuu päähän... ja sitten hän vaipuu... Eikä hän koskaan näe häntä, rakastettuaan... ei mitään...

Pekka oli vähällä huutaa epämääräisestä hädästä: täytyisikö todella kuolla niin? Ja kuitenkin hän toivoi, että ne jo ampuisivat – tuntui niin kamalalta odottaa. Hän ponnisti huomaamattaan kaikki voimansa ja pian hän alkoi tuntea herpaisevaa väsymystä. Toverin läähätys oli muuttunut yhä raskaammaksi, ja nyt hän alkoi jäädä jälkeen yhä enemmän. Tuntui niin tuskalliselta jättää hänet, mutta ei auttanut, sillä hän huomasi vauhtinsa hiljenevän, ruumis alkoi omituisesti jäykistyä – ja rantaan oli vielä vähintään pari sataa metriä. Kaikki käsitys ajasta tuntui häipyvän, mutta hän puri hammasta ja jatkoi uintiaan.

Silloin hän kuuli toverinsa huohottavan käheästi sanan kerrallaan:

– Hyvä... veli... en... jaksa...

Mutta hänet keskeytti kiväärinlaukaus ja takaapäin kuuluva läiskähdys.

Pekka vavahti: kuula! Sitä seurasi toinen, kolmas – ne tuntuivat lähenevän. Pekka ei muistanut väsymystä, hänen täytyi päästä rantaan! Mutta kuulia satoi yhä tiheämmin – ne iskivät vihaisesti sihahtaen veteen joka puolella. Ja yhä useammin vongahtivat ne ihan vieressä. Hän ponnisti kaikki voimansa kuin paetakseen, mutta ne lähenivät, lähenivät joka puolelta, kuin nälkäiset sudet, jotka talviyönä piirittävät pakenevaa matkustajaa. Ja väsymys alkoi taas painaa yhä raskaammin.

Silloin kuului takaapäin omituinen paukahdus, parahdus ja sitten hätäinen avunhuuto:

– Auta... auta... minun olkapääni on ammuttu puhki.

Vaistomaisesti Pekka kääntyi auttaakseen toveriaan ja näki, miten tämän kuolemantuskasta vääristyneet kasvot alkoivat vaipua veden alle. Vielä kerran hän kohoutui ja parahti tukehtuneesti:

– Auta... auta...!

Pekka oli nähnyt tämän nuorukaisen vasta viime yönä, mutta tuo koriseva ääni vihlaisi hänen sydäntään kuin tikarinisku. Hän kääntyi, kuula iskeytyi veteen aivan hänen päänsä vieressä, pärskäyttäen vettä hänen suunsa täyteen, mutta hän ei nyt muistanutkaan, että häntä itseään ammuttiin – hänen täytyi auttaa...

Kun Pekka saapui toverinsa luo, tämä oli jo uppoamaisillaan, ja hänen ruumiinsa tuntui kummallisen jäykältä. Ja kun Pekka koetti kannattaa häntä, tarttui toinen yhtäkkiä suonenvedonomaisella voimalla häneen – aivan kuin mieletön. Pekka huusi, että hän tulisi järkiinsä, mutta toinen ei käsittänyt mitään, tuijotti vain kauhusta jäykin katsein eteenpäin, ja toinen käsi hapuili koukistunein sormin jotakin, johon voisi tarttua. Ja kaiken aikaa kuohui meri heidän ympärillään vedenpintaan iskevistä luodeista.

He alkoivat upota. Pekka sai jo pari kertaa vettä keuhkoihinsa – ja hän ymmärsi, että he jäävät molemmat tänne, vaikka eivät kuulatkaan satu.

Silloin kuului taas omituinen paukahdus, ja Pekka näki toverinsa takaraivosta purskahtavan verta. Hänen otteensa heltisi ja hän alkoi hiljaa vajota.

Ampuminen lakkasi, vainoojat luulivat nähtävästi molempien uponneen. Mutta nyt palasi väsymys yhä raskaampana. Jäsenet jäykistyivät jäykistymistään, ja vauhti hiljeni joka metrillä. Hän ei enää uskonut pelastuvansa, mutta hämärä elämänhalu pani hänen jäykät jäsenensä yhä liikkumaan.

Lopulta, kun oli jo uppoamaisillaan, hän tunsi sileän hiekkapohjan jalkainsa alla...

HYVÄSTIJÄTTÖ

Kalle Korpela istui kolmannen luokan vaunussa ja tuijotti syysyön pimeyteen, joka mustanharmaalla vaipallaan peitti maan. Vaivoin erottuivat pimeät talot kuin mustat möhkäleet. Vain silloin tällöin pilkahti näkyviin yksinäinen tuli ja katosi jälleen pimeyteen.

Kalle vilkaisi kelloaan ja huomasi, että juna oli puoli tuntia myöhässä. Sen olisi juuri pitänyt olla perillä kaupungissa, ja nyt oli vielä yksi asema jäljellä – se asema, jossa hänen täytyisi poistua junasta.

Junan vauhti tuntui kiihtyvän, ja kuunnellessaan kiskojen yltyvää jyskettä tuntui hänestä aivan kuin se olisi toistellut samaa kysymystä: "miten käy, miten käy?" – sanoja, jotka jyskivät hänen sydämessään.

Niin – hän muisti taas nykyisen asemansa ja hänen sydäntään kouristi tuska niinkuin näkymätön kylmä koura. – Hänenhän täytyy heti jättää lapsensa ja vaimonsa ehkä iäksi.

Hän oli näet nuoruudestaan asti taistellut maansa sortajaa vastaan ja saanut myös kestää sen yhtämittaista vainoa. Sen tähden hän oli jo nuorukaisena joutunut pakolaiseksi, sen tähden istunut vankilassa ja sen tähden hänet oli taas tänään yritetty vangita. Mutta hän oli iskenyt santarmin maahan ja jännittävän takaa-ajon jälkeen myös onnistunut pääsemään pakoon. Hän oli autolla ajanut Helsingistä Kirkkonummelle, siellä noussut Turun junaan mennäkseen vielä kerran vaimonsa ja lastensa luo.

Voi, mitä sanookaan hänen vaimo raukkansa?

Hän tunsi piston rinnassaan muistaessaan, miten monta kertaa hänen vaimonsa oli pyytänyt häntä jättämään kaiken toiminnan. Hänhän oli jo tehnyt enemmän kuin muut, menettänyt sen tähden terveytensä ja saanut muutenkin kärsiä niin paljon. Ja mihin jäisivät hänen vaimonsa ja lapsensa, jos hän nyt joutuisi vainoojansa kynsiin – hän ei sairaana eläisi kauan heidän kamalissa vankiluolissaan.

Junan pitkäveteinen kiljaisu – ja Kalle oli vähällä hypähtää seisaalleen – asema! Mutta samassa hän hillitsi itsensä, tarttui pieneen matkalaukkuunsa – ja lähti tahallisen hitaasti vaunun sillalle.

Mutta siellä koko hänen olemuksensa jännittyi, hän kurottautui sivulle päin nähdäkseen asemasillalle. Jos siellä on useampia santarmeja ja sotilaita, ne ovat häntä varten, – eikä hän pääse enää kotiin.

Asemasillalla oli vain yksi kellertävä lyhty, ja savu ja ilmavirta sokaisi hänen silmänsä niin, ettei hän nähnyt mitään. Juna läheni. Siellä seisoi santarmi yksin, kuten tavallisesti.

Mutta asemasillan toisessa päässä hän näki häämöttävän kaksi olentoa ja vielä kolmannen hiukan erillään.

Hän siirtyi toiselle puolelle ja hypähti alas ratapihalle vähää ennen, kuin juna pysähtyi.

Sitten hän hiipi pitkin, äänettömin askelin erään tavaravaunun suojaan.

Hän kyyristyi ja näki vaunun alta, miten kaksi jalkaparia lähestyi ensimmäisen vaunun vaunusiltaa, ja nousi junaan.

Veturin himmeässä valossa hän näki, ettei kummallakaan ollut sotilaspukua.

Hän koetti nähdä, mihin kolmas joutui, mutta kun ei jalkoja enää näkynyt, hän tiesi, että sekin oli noussut junaan.

Kalle hypähti vaunun päähän, toivoen näkevänsä vaunun ikkunan lävitse, mutta ne olivat hien himmentämät.

Veturi kiljahti, ja juna lähti ähkyen ja puhkuen liikkeelle.

Kalle seisoi kuin lamaantuneena ja katseli, miten vauhti yhä lisääntyi, sitten juna alkoi kaartaa vasemmalle ja oli hetken kokonaan näkyvissä. Mutta samassa alkoi sen etupää häipyä jonnekin pimeyteen – ja sinne se katosi kuin suunnattoman suuri tulisuomuinen matelija.

Kalle seisoi yksin pimeällä ratapihalla, ja tuskallinen epätietoisuus tarttui hänen sydämeensä kuin kylmä, kuristava koura.

Jos hän olisi ollut varma, että urkkijat olivat nousseet häntä varten junaan, niin hän olisi keksinyt jonkin keinon kuten ennenkin. Mutta juuri se oli pahinta, ettei hän tiennyt mitään ja kuitenkin on joku saattanut nähdä hänet junassa. Ja jospa urkkijat ovat saaneet tiedon ja odottavat häntä hänen asuntonsa pimeässä pihassa huutaen: Kädet ylös!

Silloin olisi kaikki hukassa – hänet vietäisiin jonnekin Venäjän vankiluolaan, ja kun hän on sairas, täytyisi hänen kuolla näkemättä lapsiaan.

Mutta samassa hän kuuli lähestyviä askeleita ja näki kääntyessään tumman olennon tulevan häntä kohden.

Kalle siirtyi nopeasti pyörien suojaan ja hänen aivoissaan välähti nopeasti suunnitelma: Jos mies huomaa, hän selittää asemansa ja vaatii vaikenemaan.

Mutta onneksi mies kääntyi ratapihalla olevan lyhdyn luo ja sammutti sen, sitten hän meni asemamiehen luokse, joka myös sammutti viimeisen lyhdyn asemalta, ja sen jälkeen he lähtivät yhdessä poispäin.

Kalle kuuli, miten heidän askelensa etääntyivät ja häipyivät kokonaan. Hän katsahti pimeyteen ja lähti reippain askelin kaupunkia kohden. Hän sivuutti ylikäytävän ja taas hän vaistomaisesti pysähtyi ja kuunteli...

Mutta kaikkialla oli hiljaista ja pimeää: harmaata taivasta vasten erottuivat puiden latvat läheisestä metsästä, ja sieltä kuului iltatuulen henkäys ikään kuin huokauksena.

Hän huoahti helpotuksesta, nähdessään tuon sysimustan pimeyden ympärillään. Hän tunsi jotakin samantapaista kuin näännyksiin ajettu petoeläin, joka vihdoin pääsee pimeän metsän suojaan; hänkin tajusi, että nyt ensi kerran koko päivänä oli varmasti turvassa.

Siinä kävellessään muistui hänen mieleensä kaikki, mitä hän tänään oli kokenut, ja nyt vasta hän täysin ymmärsi, miten tavattoman täpärällä hänen elämänsä oli ollut. Hän istuisi nyt santarmien vankiluolassa, jollei olisi silmänräpäyksessä toiminut juuri niinkuin toimi. Hän palautti mieleensä tuon ratkaisevan hetken, kun yhtäkkiä huomasi santarmin ilmestyvän eteensä porttikäytävässä. Hän oli tajunnut: hukassa! Kun se puhaltaa pilliinsä, hyökkää joka taholta apulaisia – samassa silmänräpäyksessä hän oli iskenyt sitä vasten leukaa ja sitten – pakoon. Hän muisti takaa-ajon, kaikki, kaikki – ja tunsi miltei lapsellista iloa siitä, että oli taaskin selviytynyt niinkuin ennenkin.

Kalle oli lapsena joutunut maailman jalkoihin ja oli saanut kokea, että raaka voima oli ainoa, jota kunnioitettiin. Kun hän oli isältään perinyt harvinaisen voimakkaan ruumiin ja kunnianhimoisen luonteen, joka aina tahtoi olla ensimmäinen, hän oli jo lapsuudesta asti harjoittanut ruumistaan, ja eräissä urheilulajeissa oli myös kehittynyt harvinaisen pitkälle.

Nämä ominaisuudet olivat osaltaan vaikuttaneet, että hän oli joutunut tavallista useammin vaaroihin, – taistellut epätoivoisesti saavuttaakseen rauhan – mutta juuri fyysillisen etevyytensä ja siitä johtuvan kylmäverisyyden avulla hän oli myös selviytynyt niistä.

Kun hän sitten yhtäkkiä huomasi saaneensa toivottoman keuhkovian, hän oli masentumaisillaan. Mutta kun hän vielä samana vuonna sai toisen vaikean taudin, joutuen virumaan sairaalassa lähes kaksi vuotta ja kestämään kolme vaikeata leikkausta, hän ei olisi jäänyt päiväksikään elämään, jollei hänellä olisi ollut pieniä lapsia, jotka olisivat jääneet orvoiksi. Hänestä tuntui, ikään kuin kohtalo olisi riistänyt häneltä kaiken voiman, osoittaakseen, että hän oli ollut liian ylpeä ja varma voimistaan. Mutta samalla oli ankara ruumiinharjoitus kehittänyt hänet sellaiseksi, että hän kesti kaiken ja säilytti henkensä.

Siitä oli kulunut vuosia, hän oli tullut hermostuneeksi liiallisista ponnistuksista ja murheista, eikä hän ollut ajatellutkaan, että selviytyisi vaaroista niinkuin ennen.

Tänään hän oli kuitenkin selviytynyt mitä suurimmasta vaarasta – pelastunut oman neuvokkuutensa ja kylmäverisyytensä avulla, ja se tuotti hänelle lapsellista iloa ja ylpeyttä.

Kalle asteli huomaamattaan yhä nopeammin – hän ei tuntenut väsymystä eikä masennusta. Hän muisteli yhä tuota tärkeätä hetkeä, jolloin sekunninkin viivytys olisi tuhonnut hänen elämänsä.

Juuri tuo tietoisuus, että voi luottaa itseensä, että kaikesta huolimatta kykeni vieläkin selviytymään vaaroista samoin kuin ennen, antoi hänelle uutta voimaa ja rohkeutta, ja hän päätti, etteivät ryssät tule saamaan häntä kynsiinsä.

Tornikellon juhlalliset kumahdukset kiirivät yli pimeän kaupungin, ja Kalle havaitsi ilokseen, että se löi vasta yksi. Kiertoteitä hän oli saapunut kaupunkiin ja nyt hän oli jo asuntonsa edustalla.

Hän seisahtui ja kuunteli henkeä pidättäen: jospa ne kuitenkin ovat lähettäneet tänne tiedon ja odottavat nyt tuolla pimeydessä. Hän päätti varmuudeksi kiertää koko talon, ennen kuin meni sisään.

Hän oli jo kiertänyt talon ja kiipesi juuri yli naapuritalon lankkuaidan, joka oli vastapäätä hänen asuntonsa ikkunoita. Yhtäkkiä hän näki valon syttyvän kamarissa. Hän kyyristyi vaistomaisesti niinkuin takaa-ajettu otus, joka kuulee metsästäjän lähestyvän.

Mutta samassa hän huomasi, ettei ollut vaaraa. Hän näki uutimien välistä, miten hänen vaimonsa nousi istualleen, nosti nuorimman pienokaisen syliinsä ja alkoi antaa sille rintaa.

Kalle jäi istumaan lankkuaidalle ja katsoi kuin tyrmistyneenä tuota tuttua näkyä; siinä oli hänen onnensa – koko elämänsä, ja nyt se on särkynyt. Onko mahdollista, että hänen täytyy nyt heti lähteä ja jättää heidät, tietämättä, pääseekö koskaan takaisin.

Kalle näki, ettei Elli tietänyt vielä mitään. Hän näytti hellästi hymähtäen silittävän pientä päätä. Hän ei voinut aavistaa, että heidän onnensa on särkynyt – ehkä iäksi.

– Ei – ei –! parahti Kalle huomaamattaan ja ennentuntematon hätä kouristi hänen sydäntään. Siinä oli jotakin niin julmaa ja käsittämätöntä, ettei se tuntunut mahdolliselta. Ja niinkuin häkkiin joutunut metsänotus hänkin alkoi etsiä jotakin pelastuksen mahdollisuutta. Hän koetti kuvitella liioittelevansa vaaran suuruutta ja päätti vielä kerran mahdollisimman kylmästi ajatella asemaansa ja pakosuunnitelmaa, jonka hän oli päivällä ajatellut. Ja hän koetti lohduttautua silläkin, että kun hän nyt on selviytynyt sellaisista vaaroista, joista vain aniharvat olisivat selviytyneet, niin eiköhän vastakin selviytyne.

Mutta ajatellessaan niitä lukemattomia vaaroja, jotka odottivat häntä, hän alkoi käsittää toivottoman asemansa, sillä vaikka hän selviytyisikin matkan vaaroista, niin miten hän saattaisi kestää pakolaiselämän vaivat ja kärsimykset – sairaana. Ja kun hän tietäisi, että hänen rakkaimpansa kärsivät täällä puutetta eikä voisi heitä auttaa, ei edes nähdä heitä. Hän kuolee siellä – sillä hän ei voisi missään tapauksessa päästä kotiin ennen kuin Venäjän valta olisi kukistettu – eikä siitä ollut mitään toivoa. Hän oli aivan kuin sysimustassa pimeydessä, jossa ei ollut ainoatakaan valopilkkua.

Entä jos hän ei pääse edes yli rajan. Tuolla pimeydessä, vaikkapa hänen asuntonsa portaissa, voi olla väijymässä heidän kätyrinsä, joka odottaa vain, milloin hän tulee sisään. Sitten hän hiipii ulos, ja hetken kuluttua piiritetään talo, koputetaan ovelle ja murretaan se rikki, jollei hän aukaise.

Ja tuhannet tuskalliset ajatukset ja mielikuvat syöksyivät hänen sieluunsa aivan kuin nälkäinen petolintuparvi saaliinsa kimppuun. Hänen mielikuvituksensa lentää kauas tulevaisuuteen, etsii toinen toistaan kiduttavampia kuvia – ja ne voivat toteutua. Jos hän kuolee tuolla vieraassa maassa, hänen vaimonsa menee uudestaan naimisiin, saa toiselle lapsia, imettää niitä, kuten nyt tuossa, ja toinen mies elää hänen kanssaan samalla tavalla kuin...

– Ei, ei, ei, hän voihkaisee, hän on tukehtumaisillaan, ja kaikki on kamalaa. Mutta pian hän huomaa, että tämä on turhaa, typerää. Hän päättää, että ei enää kuvittele tuollaisia, vaan toivoo parasta ja tekee parhaansa.

Hän kapusi halkopinolta, koputti ikkunaan sovitulla tavalla, jotta Elli tietäisi, kuka tulee, ja hetken kuluttua hän oli lämpimässä huoneessa. Pienokainen oli nukahtanut aarteensa ääreen ja molemmat vanhemmat pojat lepäsivät rinnakkain vuoteellaan poskillaan lapsuuden terve punerrus. Vanhemman käsivarsi oli pään takana, tuo käsivarsi, jossa hän näki saman muodon kuin omassaankin. Hän oli ilolla seurannut heidän kehitystään ja opettanut heille painin alkeet ja nyt – onko tämä viimeinen kerta, kun hän näin näkee heidät kuunnellen heidän hengitystään.

Ei, se olisi liian kamalaa...

Hänen rintaansa ahdistaa, hän hengähtää kuin tukehtumaisillaan, mutta nähdessään vaimonsa tuskaisen ilmeen, hän pakottaa huulensa hymyyn ja koettaa puhua jotakin lohduttavaa, mutta hän änkyttää. Hän ei löydä sanoja, ja vähitellen vaimo raukka näyttää käsittävän koko totuuden. Hän alkaa vapisevin käsin kohennella pienokaisen pielusta. Sitten hän huokaa raskaasti katsellen ympärilleen kuin apua etsien, ja hänen kasvoillaan kuvastuu sellainen hätä ja epätoivo, niinkuin hän tahtoisi huutaa apua, mutta Kalle tulee hänen vierelleen, hyväilee häntä hellästi ja huomauttaa reippaasti, ettei hän koskaan mene kokonaan pois. Hänen poikansa on osa hänestä. Hän tyyntyykin siitä ja käsittää, että Kalle tahtoisi vielä nähdä poikansa, puhua heille jotakin – ja hän alkaa herätellä heitä.

Kun he sitten heräävät ja kuulevat, että isä lähtisi matkalle, he seisovat hänen edessään valkeissa paidoissa, mutta isä ei voikaan puhua mitään. Silloin hekin näyttävät käsittävän, että jotakin ratkaisevaa on tapahtunut. Heidän lapsenkasvoillaan kuvastuu sellainen vakavuus, että Kalle ei voi ensin puhua lainkaan.

Hän oli viipynyt kotona noin tunnin, ja se tunti oli tuskallisimpia hänen elämässään. Hän koetti lohduttaa rakkaitaan, puhui pojilleen siitä ilosta, kun hän palaa jälleen kotiin ja tuo tullessaan pyssyn joka pojalle ja paljon muuta. Mutta hänen äänensä tukehtuu, kun hän näkee, miten he koettavat pidättää itkuaan ja sitten hän tuntee, miten pienet päät painuvat hänen rinnoilleen ja hennot ruumiit hytkivät rajusta nyyhkytyksestä.

Kuin sumun lävitse hän erottaa heidät ja tahtoo lohduttaa heitä, mutta hänen äänensä on kummallisen käheä, hän rykäisee kerta toisensa jälkeen, niinkuin sanat tahtoisivat takertua kurkkuun ja tukehduttaa hänet.

Aamuhämärä alkoi jo häämöttää, ja Kalle tiesi, että nyt täytyi lähteä, jotta pääsisi ensi asemalle, ennen kuin aamu valkenee.

Hän nousi ja koetti vieläkin hymyillen puhua pojille paluusta, mutta sanat katkesivat – eikä hän tiennyt, mitä puhui. Hän katsoi vain, katsoi viimeisen kerran, ja katsoi vaimonsa silmiin, mutta kyynelet himmensivät heidän silmänsä.

PAKOLAINEN TORNION RANNALLA

Talvinen yö – Perä-Pohjolan kolkko yö peitti maan mustanharmaalla vaipallaan. Luminen maa häämötti harmaana, harmaina haamuina törröttivät liikkumattomat lumipeittoiset puut, ja ohut pilvikerros peitti harmaan taivaan. Vain eteläisellä taivaalla erotti kaksi kelmeätä valoläikkää – Haaparannan ja Tornion valojen kajastuksen. Mutta nekin olivat jo sammumaisillaan.

Pekka Korpela oli lähtenyt Haaparannasta kolme tuntia sitten yrittääkseen rajan yli. Hän oli umpimähkään kulkenut pohjoista kohden lumista tietä, joka näytti pysyttelevän lähellä jokea – rajaa. Kun se oli äsken kääntynyt vasemmalle, hän oli poikennut pienelle lumiselle polulle pyrkiäkseen kohti päämääräänsä.

Mutta mitään ei näkynyt – hän ei tietänyt, miten kaukana se oli, milloin se ilmestyisi näkyviin. Ja niin hän kulki yhä eteenpäin lumista polkua varovaisesti hiipien. Aina välillä hän pysähtyi, kuunteli henkeä pidättäen ja katseli tutkivasti ympärilleen – ja lähti taas eteenpäin.

Yhtäkkiä hän pysähtyi hätkähtäen ja tunsi koko olemuksensa jännittyvän. – Puiden välistä häämötti tasainen lumilakeus – Tornionjoen jäätynyt pinta, joka erotti hänet isänmaastaan.

Hän hiipi varovaisesti rantaan nähdäkseen toiselle rannalle, mutta vastainen ranta oli pimeyden peitossa. Kaikkialla oli pimeätä ja hiljaista.

Ja kuitenkin hän tiesi, että tuolla pimeässä vastakkaisella rannalla väijyvät aseistetut miehet, jotka ovat valmiit ampumaan jokaisen, joka yrittäisi lähestyä toista rantaa. Ne tappavat siis ehdottomasti hänetkin, jos ne nyt vain näkevät. Se oli tuntunut hänestä tähän asti mahdottomalta, ikään kuin se ei voisi tapahtua, mutta nyt hän tunsi kylmän todellisuuden: kun hän nyt lähtee tuonne pimeään, niin voidaan hänet hetken kuluttua ampua, hän kaatuu hangelle kuulien lävistämänä... hänen verensä vuotaa kuiviin – eikä hän koskaan näe vaimoaan eikä pienokaistaan.

Se oli jotakin kauheata. Hänestä tuntui, niinkuin jääkylmä koura olisi pusertanut hänen sydäntään. Hän oli niin hartaasti toivonut, että pääsisi heidän luokseen huomenna, jouluiltana, ja kuvitellut sitä riemua, jota kaikki tuntisivat silloin. Ja nyt hän saattoi jäädä tänne.

Ei, ei! Se olisi liian kauheata. Pitäisikö hänen sittenkin luopua tästä yrityksestä.

Pekka koetti ajatella tyynesti, mitä tekisi, mutta kaikki tuntui toivottomalta. Hän tunsi hurjan, voimattoman vihan täyttävän koko olemuksensa ajatellessaan tuota kauheata vihollista, joka vuosikausia oli sortanut hänen isänmaataan – ja nyt uhkasi tuhota sen kokonaan.

Pekka oli nuoruudesta asti taistellut tuota vihollista vastaan – ja sen tähden joutunut yhtä mittaa kestämään sen vainoa. Sen vuoksi hän oli kerta toisensa jälkeen ollut syytettynä toiminnasta valtion turvallisuutta vastaan, istunut vankilassa majesteetin kunnianloukkauksesta. Sen tähden hänen oli sodan aikana täytynyt paeta kotimaastaan – jättää vaimonsa ja lapsensa turvattomiksi.

Kaikki palautui hänen mieleensä, hän muisti, miten katkerasti hän oli kaivannut heitä siellä kaukana. Sen tähden hän oli lopulta päättänyt koettaa salaa päästä kotimaahansa. Ja jos hän nyt jää tänne...

Hänellä oli kylläkin väärä passi, mutta hän ymmärsi, että jos hänet tunnettaisiin rajalla, olisi kaikki lopussa. Sen tähden hän oli päättänyt yrittää salaa. Hän otti pistoolin taskustaan, veti sen vireeseen, ja asetti varmistimen päälle. Sitten hän lähti varovasti etenemään toista rantaa kohden.

Alussa hän tunsi omituista arkuutta, ja hänestä tuntui, niinkuin lumi olisi alkanut kirskahdella yhä vihlovammin, ja hän pysähtyi kerta toisensa jälkeen ja odotti henkeä pidättäen, milloin vastarannalta kuuluisivat ryssän hälytyshuudot. Mitä lähemmäksi hän tuli toista rantaa, sitä tyynemmäksi hän tuli. Hänen mieleensä leimahti pelastava ajatus, miten hän menettelisi, jos hänet huomattaisiin. Puristaessaan pistoolin tukevaa perää hän tunsi kylmää varmuutta ja uhmaa, ettei ainakaan kostamatta anna elämäänsä.

Hän näki jo rannan puiden häämöttävän, ja hänen mielensä valtasi yhä suurempi toivo.

– Stoi! kajahti läpi hiljaisuuden uhkaava vieraskielinen komentosana, ja sitä seurasi uhkaavana kiväärin lukon sälähdys.

Pekka oli heti vaistomaisesti kääntynyt ja syöksyi kovinta vauhtia takaisinpäin.

Hänen korvissaan humisi, ja hän kuuli vielä toisenkin komentosanan, jota seurasi laukaus.

Kuula vingahti hänen korvansa ohitse. Hän heittäytyi silmänräpäyksessä pitkälleen lumeen ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan. Hän kuuli lukon taas sälähtävän ja odotti jännittyneenä, milloin kuula sattuisi häneen.

Mutta mitään ei kuulunut, ja hän huomasi menettelytapansa olleen oikean.

– Tshort vasmij! kuului rannalta liikutuksen ja hämmästyksen huudahdus. Ja kun Pekka käänsi hiukan päätään, hän näki, miten ampuja laski kiväärinsä, astahti muutaman askelen ammuttua kohti, seisahtui neuvottomana – ja kuullessaan lähestyvien huutoja kääntyi niitä kohti.

Tätä hetkeä Pekka oli odottanut – ja yhtäkkiä hän syöksyi ylös ja eteenpäin viimeisin voimin. Hän kuuli ällistyneen huudon, ja sitten alkoivat laukaukset räiskyä yhä hurjemmin. Lumi pöllähteli, kuulat vingahtelivat ilmassa, ja kerran hän tunsi ilmavirran koskettavan poskeaan. Hän heittäytyi hankeen, katsoi huohottaen taakseen ja näki ilokseen, että ranta ampujineen oli häipynyt pimeyden verhoon. Ja samassa lakkasivat laukauksetkin...

Pekka loikoi läähättäen lumella, ja vaikka hänen yrityksensä oli epäonnistunut, hän tunsi tyytyväisyyttä ja iloa siitä, että oli pelastunut elävänä. Nyt hän vasta tajusi, miten tavattoman täpärällä hänen elämänsä oli ollut, ettei siinä ollut mitään muuta pelastuksen mahdollisuutta kuin se, jonka hän oli viime hetkessä löytänyt ja käyttänyt. Jos hän olisi jatkanut juoksuaan tai yrittänyt nousta ennen, hän olisi jäänyt sinne.

Niin, hän oli välttänyt varman kuoleman – pelastunut sen kynsistä omalla neuvokkuudellaan. Se antoi hänelle uutta toivoa ja itseluottamusta.

Hän päätti sittenkin yrittää yli rajan väärällä passillaan – hänen täytyi päästä huomisillaksi vaimonsa ja lastensa luokse.

Kaikki nämä ajatukset olivat ikään kuin välähdyksenä kulkeneet hänen aivojensa lävitse.

Hän nousi, kuunteli, ja hiljaisuus vakuutti hänelle lopullisesti, että vaara oli ohi.

Nyt vasta hän huomasi, että hänen toinen kätensä oli tunnoton – se oli ollut paljaana kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Hän kiirehti rantapensaikon suojaan, ja ankaralla lumihieronnalla se tuli entiselleen. Kun hän aamupuoleen saapui väsyneenä majapaikkaansa, hän ei puhunut kenellekään mitään. Ja päivällä hän rohkean ja iloisen näköisenä saapui tulliin ja esiintyi niin varmasti, ettei häntä vähääkään epäilty, vaan hän pääsi junaan.

Ja kun hän sitten jouluiltana ilmestyi omaistensa keskelle, jotka juuri suruisina keskustelivat siitä, pääseeköhän isä koskaan kotiin – siitä tuli heille unohtumaton riemun ja onnen hetki. He elivät yhden elämän suurhetkistä, jolloin vaikeimmatkin vastoinkäymiset ja vaarat unohtuvat ja jolloin vuosikauden kaipaukset ja surut haihtuvat sielusta pois kuin sumu auringon noustessa.