[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fO4xuEm5GXpJqNHFG5V3qa5CBQRxj-0lBIAywz1SokC8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1267,"Musta taivaanranta","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"1267-lehtimaki-konrad-musta-taivaanranta","1267__Lehtimäki_Konrad__Musta_taivaanranta","Kertomuksia","novelli",[],[],"fi",1929,null,24195,146630,true,[],[],[],"Novellikokoelma kuvaa ihmiskohtaloita yhteiskunnallisten murrosten ja sortovuosien keskellä. Tarinat käsittelevät kuolemaa, vastarintaa ja pakenemista, sijoittuen muun muassa Viaporin kapinan historiallisiin tunnelmiin.","Konrad Lehtimäen 'Musta taivaanranta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1267. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MUSTA TAIVAANRANTA\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nKONRAD LEHTIMÄKI\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nOsa I:\n\n Voittaja.\n Huomenna, lauantai-iltana.\n Kuolema kulki heidän takanaan.\n Ystäväni himmenevä katse.\n\nOsa II:\n\n Ensimmäinen nagaikanisku.\n Mustaa taivaanrantaa kohti.\n Hämärän meren vaeltaja.\n Tukkitanssit.\n Tykit soivat Viaporissa.\n Hyvästijättö.\n Pakolainen Tornion rannalla.\n\n\n\n\n\n\nOSA I\n\n\n\n\nVOITTAJA\n\n\nVanha mies lepäsi tupakamarin sängyssä ja katseli nuorta lääkäriä,\njoka oli juuri antanut hänelle lääkettä ja järjesti nyt kapineitaan\nlaukkuun. Hän tunsi tuskan häipyvän, kuten lääkäri oli sanonut,\nmutta ennentuntematon väsymys valtasi hänet yhä raskaampana. Hän\nkuuli hämärästi lääkärin sanovan jotakin, mutta ei tajunnut, mitä\nse oli; hänestä tuntui ikään kuin jokin himmeän sumuntapainen olisi\nlevinnyt hiljaa kohisten huoneeseen, hämmentänyt hänen aivonsa, koko\nolemuksensa...\n\nMutta sitten hän tunsi lääkärin tarttuvan ranteeseensa ja kysyvän:\n\n-- Miten voitte? Tuntuuko vielä kipua rinnassa?\n\n-- Ei... Ei tunnu... Väsyttää...\n\nHänen oma äänensä tuntui omituisen vieraalta, ja hänen oli vaikea\nlausua sanoja.\n\n-- Nukkukaa vain rauhassa, lepo on nyt parasta...\n\nLääkärin äänessä värähti jotakin outoa. Katsoessaan häntä kasvoihin\nvanhus näki niissä syvää vakavuutta ja myötätunnon välähdyksen -- ja\nse havahdutti hänet kokonaan. Oliko tämä väsymys kuolemaa?\n\nKuolema...\n\nHän oli kolme päivää sitten hirttä nostaessaan saanut ankaran\nverensyöksyn, ja sitä oli seurannut kuume. Lääkäri oli noudettu heti,\nmutta tämä oli sanonut, että hänen keuhkonsa olivat lopussa, ja sen\njälkeen oli verta tullut joka päivä. Hän oli aavistanut itsekin,\nettei tästä enää nouse -- mutta hän ei ajatellut, että se tulee näin\npian... Hän olisi tahtonut nähdä ainakin vanhimman poikansa, mutta\ntämä ei voinut ehtiä ennen huomenta tänne. Ja hänhän saattaa huomenna\nolla jo kylmänä...\n\nEi -- hänen täytyy saada varmuus. Hän viittasi lääkärin luokseen,\ntarttui tämän käteen ja puhui hiljaisella äänellä:\n\n-- Tohtori, minä toivoin, että olisin nähnyt vanhimman poikani, mutta\nminusta tuntuu nyt, että en elä aamuun. Sanokaa siis selvä totuus --\netten odota turhaan.\n\nNuori lääkäri seisoi epäröivän näköisenä vanhan miehen vuoteen\nvieressä ja piteli tämän suurta, känsittynyttä kättä, jossa jo tuntui\nlähenevän kuoleman jäykkyys ja viileys. Hän oli nuori iältään ja\nammatiltaan, ja joka kerta, kun hän oli vastannut suoraan tällaiseen\nkysymykseen, hän oli kuolevan kasvoilla nähnyt hätää ja kauhua. Se\noli koskenut hänen herkkään mieleensä, ja hän oli päättänyt, ettei\nvastaa enää suoraan. Mutta kuoleva ei toistanut pyyntöään, niinkuin\nmuut olivat tehneet. Kun hän vihdoin katsahti arasti kuolevaa\nkasvoihin, kuvastui niissä syvien silmien katseessa jotakin suurta ja\nselittämätöntä, jota hän ei ennen ollut nähnyt, -- hän tunsi ettei\nvoi puhua hänelle muuta kuin totta.\n\nJa hän alkoi puhua, ensin katkonaisesti ja epäröiden -- selitti\nsuoraan, että potilas parin tunnin kuluttua on nukkuva iäksi. Ja\naivan kuin olisi pyytänyt anteeksi sitä, ettei voinut pidentää miehen\nelämää noilla muutamilla tunneilla, hän lisäsi hiljaa:\n\n-- Minä olen kovin pahoillani, että ette näe poikaanne. Mutta minä\nuskon, että te käsitätte... ymmärrätte.\n\nLääkäri vaikeni tietämättä mitä olisi sanonut, mutta silloin hän\ntunsi kuolevan puristavan lujemmin kättään ja kuuli tämän sanovan\nvärähtelevällä äänellä:\n\n-- Voi tohtori, älkää olko huolissanne. Minä olen niin kiitollinen,\nettä sanoitte totuuden -- minä kuolen nyt rauhallisena... Eihän se\nmitään, vaikka en näekään häntä, ovathan nuorimmat poikani täällä.\nKun ajattelen niitä, joiden täytyy kuolla aivan yksin, joiden lapset\novat hukkuneet maailmalle -- niin... minullahan on niin hyvin...\n\nHän vaikeni hetkeksi ja katsoen lääkäriä silmiin jatkoi hiljaa,\nlämpimästi:\n\n-- Nuori mies! Minä näen teidät viimeisen kerran ja olen iloinen,\nettä olette luonani. Sillä te olette -- ihminen. Toivon sydämestäni,\nettä elämänne olisi onnellinen.\n\nLääkäri katsoi ihmetellen miehen kasvoja. Hän oli aina kärsinyt\nsiitä, että ihmiset pelkäsivät kuolemaa ja oli päättänyt tehdä\nkaikkensa saadakseen heidät ymmärtämään sitä. Hänellä oli\nvalmistumassa teos, jossa hän koetti osoittaa, että kuolemanpelko\non alentavaa sivistyneelle ihmiselle, koska kuolema on välttämätön,\nluonnollinen päätös ihmiselämälle, ja että se pitäisi ottaa vastaan\nniinkuin ystävä ja vapahtaja. Hän oli tullut siihen vakaumukseen,\nettä ihmisluonteen todellinen suuruus ja miehekkyys ilmenee vasta\nsiinä, millä tavalla hän voi kohdata kuoleman. Hän oli turhaan\nodottanut, että tapaisi sellaisen ihmisen, joka osaisi kuolla\nkauniisti.\n\nJa nyt hän näki sellaisen ensi kerran -- täällä korvessa. Hän näki\nnyt ihmisen, joka odotti kuolemaa iloisena, rauhallisena. Ja kaiken\nlisäksi tämä vielä viime hetkellään ajatteli muita, sääli heidän\nonnettomuuksiaan -- toivoi onnea hänelle, vieraalle ihmiselle.\n\nMistä tuo yksinkertainen maamies, joka oli 40 vuotta uurastanut\ntäällä korvessa, -- mistä hän oli saanut tuon ihmeellisen varmuuden\nja sielun suuruuden?\n\nHän katsoi yhä sairaan kasvoja, jotka olivat ikään kuin kirkastuneet,\nja tunsi vaistomaisesti, että tuossa kuihtuneessa ruumiissa, jossa\nelämän liekki lepatteli viimeisiä hetkiään, että siinä oli pian\nsammuva ihmissielu, suurempi ja kauniimpi, kuin hän oli koskaan\nnähnyt.\n\nHän muisti miehen elämäntarinan, jonka oli eilen kuullut, miten tämä\noli nuoren vaimonsa kanssa tullut tänne kylmään korpeen. Ja kun hän\najatteli, miten tavattoman paljon ponnistuksia ja vastoinkäymisiä\nuudisasukkaan oli täytynyt kestää, ennen kuin oli saanut raivatuksi\ntällaisen talon, hän käsitti, että hänen edessään oli harvinainen\nihmiselämä, ja ymmärsi, mistä johtui miehen sielun suuruus. Ja hän\nlausui ääni liikutuksesta värähtäen:\n\n-- Minä olen iloinen tästä hetkestä, sillä te olette ensimmäinen,\njonka näen kuolevan, niinkuin ihmisen tulee kuolla. Ja luulen\nymmärtäväni, mistä se johtuu, sillä kun on elänyt niinkuin te,\nsuorittanut sellaisen elämäntyön kuin te, silloin voi kuolla\nrauhallisena.\n\n-- Elämäntyön... toisti kuoleva hiljaa. -- Enhän minä mitään --\ntavallinen työmies... Minähän olen vain tehnyt työtä -- raskasta\ntyötä -- koko elämäni...\n\n-- Niin _työmies_, toisti lääkäri painavasti. -- Ja juuri työllänne\nte olette suorittanut harvinaisen suuren elämäntyön, te olette\nvallannut kappaleen luontoa, kehittänyt siitä ihmiselle palvelijan,\nja kerran huomataan, että tämä työ on kaikkein arvokkainta, -- että\nse on koko sivistyksen ja kehityksen perustus. Teidän elämäntyönne on\nsuoritettu, nyt on tullut ilta, ja te voitte nukkua rauhassa. Jääkää\nhyvästi...\n\nHän olisi tahtonut vielä sanoa jotakin, jäädä hetkeksi kuolevan\nluokse, mutta kirkastunut katse vaikutti häneen selittämättömällä\nvoimalla. Ennen tuntematon liikutus valtasi hänet, se kohosi hänen\nkurkkuunsa ikään kuin pidätettynä nyyhkytyksenä, ja peittääkseen\nsitä hän puristi vielä kerran kuolevan kylmenevää kättä ja poistui\nhuoneesta kiireisin askelin.\n\nVanha mies kuuli lääkärin askelten häipyvän, näki oven hiljaa\nraottuvan -- hän tiesi, että hänen nuoremmat poikansa odottivat\nsiellä, mutta hän tahtoi olla yksin, ajatella.\n\n-- Kuolema, hän kuiskasi äänettömin huulin. -- Nyt minä siis\nkuolen... tänä iltana...\n\nSiinä oli jotakin suurta ja juhlallista, ja vieläkin välähti hänen\najatuksissaan toivo, että saisi elää. Mutta samalla hän käsitti,\nettä se oli mahdotonta -- ja mitä se hyödyttäisi? Nyt hänen on hyvä\nkuolla -- hän nukkuu tähän iäksi, saa vihdoinkin levätä. Eikähän\nhänellä ollut mitään pelättävänä. Hän oli tehnyt työtä koko elämänsä,\ntehnyt aina parhaansa... Ja hän oli vähitellen saanut sen varman\nvakaumuksen, että kun ihminen tekee omantuntonsa mukaan eikä tahdo\nkenellekään pahaa, niin häntä ei heitetä ikuiseen kadotukseen. Se oli\nollut hänen ohjeensa elämässä, ja siihen hän luotti myös kuoleman\nhetkellä. Sen tähden hän oli tyyni ja rauhallinen.\n\nAvonaisesta ikkunasta lehahti huoneeseen kukkivien sireenien\nja omenapuiden tuoksu. Hän käänsi hitaasti päätään, ja hänen\nkatseensa sattui ikkunan kohdalla olevaan omenapuuhun, joka kukista\nlumivalkoisena loisti ilta-auringon valossa ikään kuin ihmeellinen,\njättiläissuuri kukka.\n\nHän ajatteli kuin rakkaita ystäviään puutarhassa kukkivia\nomenapuita, kirsikkapuita, marjapensaita, jotka hän oli istuttanut\nja kasvattanut. Hänen ajatuksensa liiti yli laajan peltoaukeaman,\njonka pinta oli täynnä nuorta, viheriöitsevää elämää. Hänestä tuntui\nomituiselta, että se kaikki oli hänen työtään. Hän oli näkevinään\ntämän paikan samanlaisena kuin silloin, kun hän ensi kerran tuli\ntänne kirves kainalossa ja päätti raivata tänne itselleen kodin.\n\nMiten toisenlaiselta tämä näyttikään silloin! Tuossa keskellä,\njossa nyt oli rehevä ruispelto, oli ollut palanen aukeata niittyä,\njosta saatiin ensimmäiset heinät lehmälle. Taempana, missä nyt\nhelottivat kirkkaan vihreät kaura- ja ohrapellot, oli ollut pajukkoa\njärvenrantaan asti, jonka sininen pinta näkyi kaiken takana.\nToisella puolella taas, jossa nyt oli kukkiva apilapelto, herne- ja\nperunamaat, oli silloin ollut kantoinen aho, josta metsä oli\nhävitetty muutamaa vuotta aikaisemmin. Ja vielä etäämpänä kuusikon\nreunassa, jossa myös näkyi vihreä laiho, oli kohonnut silloin\nKirsisuon reuna, joka kanervien ja suopursujen peittämänä muistutti\nsuunnattoman suurta, makaavaa, takkukarvaista hirviötä.\n\nKuolevan kasvot synkistyivät, kun hän muisti kaikki ne kärsimykset ja\nponnistukset, joita Kirsisuo oli hänelle tuottanut. Hän muisti sen\nkauhun ja epätoivon, jota oli tuntenut, kun sieltä nouseva halla oli\ntuhonnut heidän ensimmäisen ruislaihonsa. Ja kun se oli tehnyt samoin\nseuraavana vuonna, hän oli huomannut, ettei heidän elämästään tullut\nmitään, ellei hallanpesää saatu kuivatuksi.\n\nNiin, Kirsisuo -- se oli ollut hänen elämänsä kauhein vihollinen.\nSe oli ilmestynyt hänen tielleen aavistamatta kuin jokin julma\nsodan hirviö, vuodesta vuoteen se oli hyytävällä henkäyksellään\ntuhonnut hänen työnsä, tuottanut hänen rakkailleen nälkää ja\nkärsimyksiä. Hänen oli yksin täytynyt hyökätä sen kimppuun kuokkineen\nja lapioineen, ja vaikka hän oli ollut menehtymäisillään, hän oli\nkuitenkin sen lopulta voittanut.\n\nHän oli kerran kuullut erään puhujan kertovan sadun kamalasta\nhirviöstä, joka oli oleskellut erään paikkakunnan läheisyydessä ja\nvaatinut säännöllisesti nuoria ihmisiä uhrikseen -- kunnes vihdoin\neräs uljas sankari oli hyökännyt hirviön kimppuun ja surmannut sen.\n\nSe oli esitetty sankaruuden esikuvana, ja hän oli ollut samaa mieltä.\nMutta nyt elämän viimeisinä hetkinä leimahti hänen mieleensä, että\nhänkin on suorittanut tuollaisen sankarityön: kuivattanut Kirsisuon,\nja se oli vaatinut vielä enemmän rohkeutta ja voimaa kuin sadun\nsankarin urotyö, se oli kestänyt kaksikymmentä pitkää vuotta.\n\nVanha mies hymähti itsekseen ajatellessaan, mitä tuollaisesta\nväitteestä sanottaisiin. Hän ei itsekään ollut koskaan ajatellut,\nettä tavallista työtä voitaisiin verrata sankaritekoihin. Mutta kun\nhän muisti, miten epätoivoisesti oli saanut ponnistella vuodesta\nvuoteen, hän käsitti, että vastaus oli paikalleen osuva.\n\nKuolevan katse synkkeni, kun hän ajatteli tuota taistelua. Hän muisti\nalkuajat, jolloin oli ollut menehtymäisillään. Halla oli kahtena\nvuonna vienyt heiltä kaikki, rukiin, perunat, ja kolmas pienokainen\noli ollut tulossa. Hän tunsi Saarijärven Paavon tarinan, ja hän oli\nluottanut Jumalaan, raatanut kuin orja ja rukoillut nöyrästi ja\nepätoivoisesti, että Jumala armahtaisi hänen pienokaisiaan. Ja kun\nsitten ruis oli alkanut kellertyä, hän oli ollut miltei varma siitä,\nettä Jumala oli kuullut hänen rukouksensa. Hän oli tuntenut sydämensä\ntäyttyvän niin suuresta kiitollisuudesta, että hänen oli täytynyt\nheittäytyä pellon pientarelle polvilleen.\n\nMutta seuraavana iltana hän näki jälleen tutun pahaenteisen\nhuurupilven kohoavan Kirsisuosta. Ensin se näytti pysyvän paikallaan,\nja hän heittäytyi maahan ja rukoili epätoivoisesti, että Jumala\nantaisi tuulen kääntyä etelään, mutta se oli turhaa. Hitaasti,\nhitaasti alkoi huurupilvi lähetä, ja he katselivat Maijan kanssa\nkauhulla, kun se suunnattoman käärinliinan lailla peitti heidän\npienen ruispeltonsa, -- ja aamulla oli kaikki mennyttä.\n\nSilloin oli hänen sielussaan ikään kuin kaikki särkynyt. Ja talvella\nkuoli heidän pieni poikansa -- miltei nälkään -- sillä Maija-paran\nrinnoista ei tullut mitään, eikä ollut lehmää...\n\nTuo kauhea talvi muistui niin kiduttavan selvänä hänen mieleensä.\nHän oli näkevinään Maijan laihat, kalpeat kasvot, kuulevinaan hänen\ntukahdutetun nyyhkytyksensä iltaisin, kun lapset olivat nukahtaneet\nnälkäisinä. Hän oli lopultakin huomannut, ettei heidän elämästään\ntullut mitään, jollei Kirsisuota saatu kokonaan kuivatuksi -- ja\nmiten hän voisi sen tehdä yksin? Hän oli koettanut saada apua --\nturhaan. He olivat jo aikoneet jättää kotinsa, mutta eivät sittenkään\nvoineet, se oli tullut heille niin rakkaaksi. Ja niin hänen oli\ntäytynyt yksin hyökätä vihollisensa kimppuun.\n\nJa hän oli todella lopulta voittanut. Mutta se oli tehnyt hänen\nelämänsä niin raskaaksi, ettei sitä kukaan voisi käsittää, ja se\noli vienyt häneltä niin paljon, se oli vienyt hänen lapsuutensa\nuskon, se oli kuluttanut hänen miehuutensa voimat, se oli uuvuttanut\nhänen vaimonsa ennen aikojaan, ja sen tähden oli hänenkin rintansa\nheikontunut, niin että kuolema nyt odotti häntä.\n\nKuoleva tunsi katkeruutta ajatellessaan, että juuri hänen osalleen\noli sattunut tuo kauhea vihollinen. Miten toisin olisikaan kaikki,\nellei sitä olisi ollut. He olisivat päässeet puutteesta jo\nalkuvuosina, hänen kaikki lapsensa olisivat eläneet, pojat olisivat\npäässeet kouluun, niinkuin hän oli toivonut. Maija olisi vielä täällä\nterveenä ja reippaana -- ja he eläisivät kaikki vielä vuosikausia\nonnellisina...\n\nSilloin kajahti ulkona illan hiljaisuudessa ihana, helkkyvä ääni --\nlaulurastas alkoi aivan lähellä laulaa iltalauluansa.\n\nKuolevan kelmeät kasvot näyttivät elostuvan, hän kuunteli\nhämmästyksen ja liikutuksen vallassa, sitten hän katsahti poikiinsa\nja kuiskasi äänettömin huulin: -- Laulurastas...\n\nSehän oli hänen lempilintunsa, lohduttajansa, auttajansa -- sen\nsalaperäinen laulu oli jo lapsena tenhonnut hänet. Sen laulu oli\nsoinut kaikkina hänen elämänsä tärkeinä hetkinä -- auttanut ja\nlohduttanut häntä.\n\nHän muisti elävästi sen merkillisen hetken, jolloin se ensi\nkerran oli ilmestynyt hänen auttajakseen. Hänen oli täytynyt\nkahdeksanvuotiaana lähteä paimenpojaksi, ja heti toisena päivänä hän\noli eksynyt synkkään korpeen. Hän oli tuntenut itsensä niin heikoksi\nja avuttomaksi, kuin vain pieni lapsi sellaisessa tilassa voi tuntea.\nMutta hän oli alkanut itkien rukoilla, että Jumala auttaisi häntä...\nJa hetken kuluttua hän oli kuullut läheisestä kuusen latvasta\nlaulurastaan laulavan:\n\n-- Älä pelkää, älä pelkää! Mene takaisinpäin, mene takaisinpäin!\n\nHän oli iloisena noudattanut neuvoa ja myös löytänyt kotiin.\nSiitä asti hän oli pitänyt lintua Jumalan lähettämänä enkelinä.\nJa vaikka hän myöhemmin mieheksi tultuaan käsitti, että se olikin\nvain tavallinen lintu, hän oli kuitenkin pitänyt sitä ystävänään ja\nlohduttajanaan. Se oli säestänyt hänen sydämensä ensimmäistä suurta\nlaulua: rakkauden laulua. Se oli laulanut hänelle lohdutusta silloin,\nkun vastoinkäymiset ja ponnistukset olivat olleet masentamaisillaan\nhänet. Se oli laulanut hänelle lohdutusta silloinkin, kun Maija\nkuoli, ja nyt kun hän lähtee viimeiselle matkalleen, se oli tullut\nlaulamaan hänelle viimeisen hyvästinsä.\n\nHän kuunteli liikuttuneena pienen ystävänsä laulua, hänestä\ntuntui kuin olisi joku vanha, rakas ystävä tullut tapaamaan häntä\nviimeisellä hetkellä:\n\n-- Ole iloinen, ole iloinen! Tinki on valmis, tinki on valmis!\n\nKuoleva havahtui ajatuksissaan. Hän muisti erään illan kauan sitten,\njolloin oli kuullut tuon saman laulun -- saatuaan raskaan tinkityön\nvalmiiksi.\n\nHän katsoi katsomistaan tuota rakasta näkyä, ja se näytti hänestä\nihanammalta kuin koskaan ennen. Se hetkellinen synkkyys, jonka\nKirsisuon muistot olivat herättäneet, haihtui kokonaan. Hän ajatteli\nlääkärin sanoja, jotka äsken olivat salaman tavoin väläyttäneet\ntotuuden, hänestä tuntui nyt kuin voimakas valo olisi yhtäkkiä\nkirkastanut koko hänen entisen elämänsä ja näyttänyt sen hänelle ensi\nkerran sellaisena, kuin se todellisuudessa oli. Hän ei ollut koskaan\najatellut, että hänen työllään olisi mitään arvoa ja merkitystä,\npuhumattakaan siitä, että sitä voitaisiin verrata sankarityöhön. Hän\noli monesti aikaisemmin tuntenut apeutta siitä, ettei ollut saanut\ntietoa voidakseen tehdä jotakin suurempaa, joka jäisi jäljelle, kun\nhän kuolee. Hän oli ollut varma, että kaikki hänen ponnistuksensa\nja kärsimyksensä olivat olleet turhia -- ettei kukaan tiedä eikä\nvälitä niistä ja että se on tavallinen kohtalo kaikille niille, jotka\ntekevät raskasta työtä, ja hän oli nöyrästi alistunut kohtaloonsa.\n\nJa nyt, elämänsä viimeisenä hetkenä hän ensi kerran tajusi, ettei\nhänen elämänsä ollut mennytkään hukkaan -- että hän oli todella\ntehnyt suuren, harvinaisen suuren elämäntyön. Hän tajusi, että koko\nhänen elämänsä oli hänen työssään, sillä nuo pellot sisälsivät hänen\nruumiilliset voimansa ja älynsä. Ne tulivat viheriöitsemään vuodesta\nvuoteen, vaikka hänen ruumiinsa muuttuu maaksi. Hän oli siis elävä\ntyössään.\n\nOli tosin ollut kovaa, että hänen osalleen oli sattunut tuollainen\nvihollinen, joka oli tehnyt hänen elämänsä niin raskaaksi, ettei sitä\nkukaan tietänyt, ja jonka vuoksi hänen rakkaansa olivat joutuneet\nkärsimään. Mutta hän oli kuitenkin voittanut -- heidän kärsimyksensä\neivät siis olleet menneet hukkaan. Kun hän ajatteli niitä monia\nonnettomia, jotka olivat joutuneet samanlaiseen asemaan kuin hänkin\nja sortuneet kesken: menettäneet terveytensä, voimansa ja tarmonsa --\nhän tunsi suurta iloa ja kiitollisuutta siitä, että oli voittanut.\n\nJa nyt hän ymmärsi senkin, että Kirsisuo, jota hän oli pitänyt\nyksinomaan vihollisenaan, oli kuitenkin tavallaan vaikuttanut\nsiihen, että hän nyt voi kuolla onnellisena, sillä sitä vastaan\ntaistellessaan hän oli saavuttanut vakaumuksen, joka kesti\nkuolemankin hetkellä.\n\nJa yhtäkkiä hän muisti elävästi Maijan viimeiset hetket. Hänestä\ntuntui, kuin hän olisi nähnyt taas Maijan tässä samassa vuoteessa --\nnähnyt nuo kalpeat kasvot ja ihmeellisen katseen, kun tämä hiljaa ja\nheikosti kuiskasi:\n\n-- Voi, Heikki, älä sure minun tähteni... Mitä siitä, jos olikin\nraskasta ja vastoinkäymisiä -- nythän on kaikki hyvin. Voi, sinä et\ntiedä, miten pelkäsin, että kuolen silloin, kun lapset olivat pieniä.\nMihin sinä olisit silloin joutunut heidän kanssaan? Mutta nythän on\nkaikki toisin. Minä voin nyt jo lähteä, ja sinähän olet luonani. Ja\nolemmehan me olleet niin onnellisia... muistathan, niin onnellisia...\n\nEnnen tuntematon liikutus ja onni läikähti läpi koko hänen\nolemuksensa, joka kuoleman kosketuksesta jo oli viilentynyt, hänen\nmuistellessaan Maijan viimeisiä sanoja. Nyt vasta hän täydellisesti\nymmärsi niiden merkityksen; hän tajusi, että Maija oli kuoleman\nhetkellä tuntenut samanlaista onnea kuin hänkin ja että se oli\njohtunut samasta syystä kuin hänenkin.\n\nHänestä tuntui, kuin Maija olisi ollut jossakin lähellä ja katsellut\nhäntä ystävällisesti hymyillen.\n\nHän ei koskaan ollut aavistanut, että kuoleman hetki olisi tällainen:\nettä se olisi onnellisin hetki hänen elämässään. Ja merkillisintä\noli, että se johtui hänen elämästään, joka oli ollut yhtä ainoata\nraskasta työpäivää: sillä vaikka se oli riistänyt hänen voimansa ja\nterveytensä, se kuitenkin oli antanut hänelle takaisin monta kertaa\nenemmän, se oli antanut hänelle kaikkein kalleimman lahjan, minkä\nihminen voi saada: sen, että hän voi kohdata kuoleman iloisena ja\nrauhallisena. Hän muisti monta vanhaa ihmistä, jotka olisivat olleet\nvalmiit antamaan mitä tahansa saadakseen elää edes muutaman hetken.\nKun hän ajatteli näiden kohtaloa ja vertasi sitä omaansa, hän tunsi\nolevansa niin onnellinen, ettei olisi vaihtanut osaansa kenenkään\nkanssa.\n\n-- Isä... Onko sinun vaikea olla?\n\nTuo hiljainen, vapiseva ääni kuuluu ikään kuin jostakin kaukaa,\nja hän ei heti tajua, mitä se tarkoittaa. Mutta sitten hän kuulee\nuudestaan saman kysymyksen ja tuntee voimakkaan käden tarttuvan\nomaansa, hän aukaisee vaivoin silmänsä ja näkee tutun, hartiakkaan\nhahmon vierellään. Hän kuulee tukahdutetun huokauksen, ja vasta\nsilloin hän tajuaa, että siinä on hänen nuorin poikansa Heikki. Hän\nkatsoo surullisia, voimakkaita kasvoja, jotka näkyvät kuin harmaan\nsumun takaa. Lopulta hän muistaa, että hän kuolee aivan heti, ja\ntuntee säälin vihlaisevan sydäntään, nähdessään nuo painuneet päät,\nhän haluaisi puhua heille jotakin siitä, mitä itse on viime hetkinä\nkokenut, mutta herpaiseva uupumus painaa häntä yhä raskaampana, ja\nsitten hänen mielessään välähtää, että he kyllä ymmärtävät itsekin...\nHän viittaa kankealla sormellaan, ja kun molemmat pojat puristavat\nhänen kättään, hän kuiskaa hiljaa:\n\n-- Pojat... minun on... hyvä olla... Jääkää hyvästi... ja... pysykää\nmiehinä...\n\nHän ummistaa silmänsä ja kuuntelee laulurastaan laulua, ja sen\nmukana liitää hänen sielunsa kauas entisyyteen -- hän muistaa niin\nmonta tapausta, jossa hän oli kuunnellut tuota samaa laulua. Kaikki\nsekaantuu kummallisesti, niin ettei hän muista, missä on... Hän on\nolevinaan taas nuori, terve ja voimakas -- ja elämä on edessäpäin...\n\n-- Aurinko laskee! Aurinko laskee! Tinkisi on valmis! Tinkisi on\nvalmis!\n\n-- Niin, nythän on lauantai-ilta, aurinko on juuri laskemaisillaan,\n-- ja hän on ihan uupumaisillaan. Hän on koko päivän ponnistellut\nniin ahkerasti, mutta nyt on tinki valmis -- nyt on vihdoinkin\nKirsisuon ensimmäinen laskuoja aukaistu.\n\nMaija on pikku-Vilhon kanssa tullut häntä hakemaan, hän katsoo\nihaillen Heikkiä, ja hänen äänessään värähtää sääli ja hellyys, kun\nhän hiljaa lausuu:\n\n-- Voi, Heikki, tule nyt vain suoraan kotiin, että pääset lepäämään,\nsinähän olet jo niin kovin väsynyt.\n\nNuo sanat vaikuttavat häneen omituisesti. Hänen rinnassaan läikähtää\nlämmin onnen tunne, ja väsymyskin tuntuu katoavan. Hän vastaa\nreippaasti ja leikillisesti:\n\n-- No, no, Maija, en minä vielä niin huono ole, etten jaksaisi mennä\nSärkijärveen. Ja kehtaisitko sinä näin likaisena katsella minua, ja\nvielä lauantai-iltana!\n\nHe naurahtavat onnellisina, Maija nostaa pikku-Vilhon syliinsä, ja he\nlähtevät Särkijärven rantaan.\n\nHän kelluu selällään Särkijärven lämpimässä vedessä ja kuuntelee\nlaulurastaan laulua. Ilmassa ei tunnu tuulen henkäystäkään, veden\npinta päilyy peilikirkkaana, rannan puut seisovat liikkumattomina\nja juhlallisina keväisessä juhla-asussaan, ja niiden latvat vain\nloistavat laskevan auringon kultahohteessa.\n\nKaikki on niin kaunista, ja hänen on niin kummallisen hyvä olla. Hän\nvetäisee vain silloin tällöin. Hän kohottaa päätään ja näkee Maijan\nistuvan rantakivellä pikku-Vilho sylissään -- ja poika vilkuttaa\nhänelle pikku kätösellään.\n\n-- Älä mene niin pitkälle! Väsytät itsesi suotta! hän kuulee\nMaijan hellän, varoittavan äänen, ja nyt vasta hän huomaa, että on\netääntynyt kovin pitkälle rannasta. Hän aikoo vastata, mutta tuntee\nkummakseen, ettei häntä lainkaan väsytä, -- vesi tuntuu kantavan\nhäntä aivan kuin näkymättömin käsin. Ja joka kerta, kun hän tekee\npienen vedon, hän liukuu kevyesti pitkän matkan eteenpäin.\n\n-- Pysähdy jo Heikki, älä mene pitemmälle!\n\n-- Tuo rakas olento, hän kuiskaa itsekseen, ja lämmin hellyys täyttää\nhänen rintansa ajatellessaan, miten paljon Maija häntä rakastaa. He\neivät siitä ole paljon puhuneet, mutta hän _tuntee_ sen, näkee sen\njoka päivä hänen katseestaan, huolenpidostaan, ja siellä hän nytkin\non huolissaan... Hän aikoo ensin huutaa Maijalle, ettei tämä olisi\nhuolissaan, mutta huomattuaan, miten pitkälle jo on joutunut, hän\npäättääkin kääntyä takaisinpäin -- kunhan ensin lepää hetken...\n\nMutta silloin hän huomaa hämmästyksekseen, että vesi kuljettaa\nhäntä eteenpäin, vaikkei hän liikuta jäsentäkään. Se tuntuu niin\nihmeelliseltä, että hän unohtaa vastata Maijalle. Suloinen uupumus\nvain valtaa hänet yhä raskaampana, hän lepää vain ja antaa virran\nviedä itseään -- kun laulurastaskin laulaa niin kauniisti.\n\nKerran häilähtää hänen mieleensä, ikään kuin olisi nähnyt pitkän,\ntuskallisen unen, että Maija on kuollut ja kaikki on toisin -- ja\nettä hänenkin on määrä pian kuolla...\n\nHän kohottaa päätään ja näkee taas Maijan seisovan rannalla Vilho\nsylissään ja viittoilevan hänelle.\n\n-- Tuollahan Maija on... hän on kuiskaavinaan itsekseen, ja hänen on\nniin hyvä olla siitä, ettei se olekaan totta, että se on vain näkyä.\n\nSe tosin on ikävää, että he ovat niin köyhiä, Maija paran on\ntäytynyt raataa nytkin, kun hän odottaa toista lastaan. Mutta kun\npellot laajenevat ja saadaan useampia lehmiä, otetaan palvelustyttö\n-- ja Maijakin pääsee helpommalle... Hän alkaa taas kuvitella\ntulevaisuutta, ja se näyttää niin valoisalta...\n\nSilloin hän muistaa, että Maija odottaa rannalla, hän tuntee,\nettä pitäisi kääntyä tai edes huutaa Maijalle, ettei tämä olisi\nhuolissaan, -- mutta hän tuntee, että Maija on jo liian kaukana,\nja hän on niin kovin väsynyt... Ja virta vie häntä yhä edemmäksi,\nyhä edemmäksi... Hän tajuaa hämärästi, että jokin suuri, valtava\nvoima on ottanut hänet mukaansa ja vie hänet jonnekin ihmeelliseen,\ntuntemattomaan. Mutta hän ei pelkää, ei tunne kaipausta mihinkään\nentiseen, sillä hän on niin loppuun väsynyt, ja tässä on niin hyvä\nlevätä. Ja niin hän lipuu hiljaa yhä edemmäksi, yhä edemmäksi. Kaikki\nentinen tuntuu häviävän kokonaan, laulurastaan laulukin häipyy yhä\netäämmäksi, -- vain silloin tällöin kuuluu jokin heikko helkähdys...\nKaikki hämärtyy hänen ympärillään, -- aivan kuin jokin salaperäinen,\npehmeä huntu peittäisi hänet vähitellen. Ja niin hänen sielunsa\njättää hiljaa ja huomaamattomasti väsyneen ruumiin -- hiljaa ja\nhuomaamattomasti se lipuu ikuiseen rauhaan ja lepoon.\n\n\n\n\nHUOMENNA, LAUANTAI-ILTANA\n\n\nAntti Laakso seisoi seitsemännen kerroksen kohdalla telineille\nasettamansa kahden sementtitynnyrin päällä ja korjaili ikkunan\nyläpuolella olevaa ornamenttia.\n\nOli mitä ihanin syyspäivä. Aurinko paistoi pilvettömältä, siniseltä\ntaivaalta ja lämmitti suloisesti hänen selkäänsä, ja silloin tällöin\nleyhähti vilvoittava tuulenhenkäys kuin hyväillen hänen kasvoilleen.\nHän hengitti täysin rinnoin puhdasta ilmaa, kaikki tuntui niin\nkevyeltä ja valoisalta. Hän aivan unohti olevansa työmaalla. Alhaalla\nkadulla ryöhäsi pari asfalttipataa, tupruttaen mustista kidoistaan\npaksua savua, johon sekaantuivat ohiajavien autojen synnyttämät\npölypilvet -- mutta sinne ylös ne eivät jaksaneet kohota.\n\nHän katsahti silloin tällöin sivulleen, ja joka kerta hän näki\nalapuolellaan koko kaupungin, joka tuhansien, syyskirjavien\nlehtipuiden koristamana muistutti suunnattoman suurta kukkatarhaa.\n\nMutta hänen katseensa kiiti kauemmaksi, esikaupungin takaa\nhäämöttävään metsän reunaan, sen tummasta vehreydestä pilkottavaan\npunaiseen täplään. Se näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä tänne\nkauas, moni ei olisi sitä huomannutkaan, mutta hänelle se oli kallein\nkaikista: hänen vasta valmistuneen kotinsa punainen katto.\n\nHän huokasi huomaamattaan, tuntien outoa surumielisyyttä. Hän muisti\ntaas, että hän, jolle tuo koti alkuaan oli tarkoitettu, oli poissa --\njo kahdeksan vuotta hän oli maannut haudassa.\n\nHän oli silloin ollut menehtymäisillään, kotisuunnitelmatkin olivat\nrauenneet. Mutta vähitellen hän oli käsittänyt, ettei suru auttanut\nvähääkään -- ja olihan hänelle sentään jäänyt pieni tyttönsä, jolla\nei ollut muuta kuin hän -- isä. Hänen tähtensä Antti oli alkanut elää\nuudelleen, päättänyt toteuttaa vielä kotisuunnitelmansakin. Ja nyt se\noli valmis: huomenna, lauantai-iltana he muuttavat sinne.\n\nHän hymähti itsekseen, ajatellessaan sitä riemua ja ihastusta,\njota hänen pikku tyttönsä tuntee huomenna, nähdessään kaikki\nuutena ja valmiina. Pikku Aune oli jo viikkoja sitten suunnitellut\nyksityiskohtia myöten, miten he juhlivat huomenna ja sunnuntaina:\nhän keittää ensimmäisen kahvin, laittaa ruoan... Ja tästä lähtien\ntulee hän yksin olemaan emäntänä -- isä ei saa enää vaivata itseään\ntaloustöillä.\n\nSuuri hellyys läikähti Antin rinnassa hänen ajatellessaan\npikkutyttöään. Vaikka Aune oli vasta kymmenvuotias, hän oli jo\nmonessa suhteessa aivan kuin äitinsä: sama huolekas toimeliaisuus ja\nhellä auttavaisuus ilmeni hänessäkin. Jospa _hän_ nyt eläisi ja he\nsaisivat yhdessä...\n\nHän oli vuosikausia koettanut välttää tuota ajatusta, ja nyt se aivan\nkuin huomaamatta yllätti hänet, valtasi hänet kokonaan. Hän muisti ne\nlukemattomat ihanat illat, jolloin he yhdessä olivat suunnitelleet\ntätä yhteistä kotiaan. Kuvitelleet, miten he sunnuntaiaamuisin\nleikkivät pienokaisten kanssa... Ja kun hän ajatteli, miten\nsanomattoman onnellisia he olisivat, jos _hän_ nyt olisi siellä\nhuomisiltana, ja tiesi, ettei koskaan saa nähdä häntä, ei kuulla\nhänen ääntään, niin tuntui aivan kuin suuri, rautainen koura olisi\ntarttunut hänen sydämeensä ja pusertanut sen kokoon.\n\nHän tarttui rintaansa, niinkuin olisi ollut tukehtumaisillaan. Hän ei\nmuistanut, missä oli, ei huomannut seisovansa kahden tynnyrin varassa\n-- allaan huimaava syvyys.\n\nJa sitten tapahtui kaikki silmänräpäyksessä: hän oli astunut liian\nreunalle, tynnyri kaatui. Vaistomaisesti hän ojensi kätensä kuin\ntukea etsien, mutta ne haparoivat vain tyhjää ilmaa... Hän katsahti\nkauhistuneena ympärilleen ja näki vielä kerran vilahdukselta\näskeisen näyn: auringonpaisteessa kylpevän kotikaupunkinsa. Kaikki\nalkoi pyöriä. Hän sulki silmänsä, odotti... Ja sitten kuului kumea\nmätkähdys, joka häipyi pimeyteen...\n\nAntti ei tiedä, missä on, mitä on tapahtunut -- hän tuntee vain\nsuurta tuskaa ja väsymystä, joka painaa häntä yhä alemmas jonnekin\npimeään syvyyteen. Hän toivoo, että se tapahtuisi nopeammin,\npäästäkseen lepoon...\n\nMutta silloin alkaa jostakin tavattoman kaukaa yläpuolelta kuulua\nsekavia ääniä, ja sitten tarttuu jokin toinen voima häneen, alkaen\nkiskoa häntä ylöspäin. Antista tuntuu, kuin revittäisiin hänet\nkahtia, hän tahtoisi huutaa, rukoilla, että saisi vaipua syvyyteen\n-- mutta turhaan. Häntä kiskotaan yhä rajummin, hän vaipuu väliin\nsyvyyttä kohden, sitten hänet kiskotaan taas ylöspäin, ja sitä\njatkuu, jatkuu loppumattomiin... Vihdoin hän tuntee syvyyden\nvoittavan, ja mitä syvemmälle hän vaipuu, sitä vähemmän hän tuntee\ntuskia. Hän luulee pääsevänsä jo lepoon, kun ylhäältä kuuluu hento\nääni, joka saa hänen sammumaisillaan olevan sielunsa säpsähtämään...\n\n-- Isä... isä kulta, herää... herää...\n\nAntti kuuntelee tuota ääntä, ja vähitellen hän alkaa ymmärtää, että\nalhaalla pimeydessä on kuolema ja ylhäällä elämä, jonka hän on\njättämäisillään -- ja hänen pieni tyttönsä huutaa häntä palaamaan\nvielä kerran takaisin.\n\n-- Minä tulen, minä tulen! -- huohottaa hänen hätääntynyt sielunsa\npimeässä syvyydessä, mutta hän ei saa ääntä, ei voi liikahtaa. Mutta\nhänen täytyy päästä.\n\nHän jännittää viimeiset voimansa. Hän tuntee kiipeävänsä ylöspäin,\npitkin kylmiä kiviseiniä, hän putoaa kerran toisensa jälkeen alas\npimeään syvyyteen. Hän tuntee ruumiinsa musertuvan, rukoilee itkien\napua, mutta turhaan... Ja kun taas kuuluu hänen pikku tyttönsä\nrukoileva ääni, hän lähtee uudelleen. Hän ei tiedä, miten kauan sitä\njatkuu, se tuntuu iankaikkisuudelta, mutta lopulta hän alkaa päästä\nvoitolle. Hän tuntee pienen käden puristavan kättään, hyväilevän\nkasvojaan ja kuulee sydäntäsärkevän, nyyhkyttävän äänen:\n\n-- Isä... isä... Kuuletko sinä minua... Sano vielä jotakin...\n\nTuo ääni vihlaisee hänen sydäntään kuin tulinen rauta. Hän\nponnistaa kaiken tarmonsa ja vähitellen hän muistaa punaisen katon,\nkuvittelunsa, putoamisen... Hänen täytyy nyt kuolla, nyt juuri, kun\nkaikki oli niin hyvin. Ja hänen pieni tyttö parkansa jää tänne yksin.\n\n-- Minun täytyy nähdä hänet, sanoa jotakin...\n\nJa taas alkaa epätoivoinen taistelu kuoleman kanssa muutamasta\nhetkestä. Ja saatuaan lääkäriltä ruiskeen hän alkaa vähitellen\nvoittaa. Hän aukaisee silmänsä ja ikään kuin häipyvän sumuverhon\ntakaa hän näkee pienen tyttönsä itkevät kasvot. Hän katsoo niitä\nkauan, kauan, ja vihdoin kuuluu hänen jäykiltä huuliltaan käheänä,\nkatkonaisena:\n\n-- Älä... itke... Aune...\n\nHän koettaa puhua vielä, mutta ei jaksa enempää. Hän katsoo vain\ntyttöään, ja hänen silmistään loistaa suuri hellyys ja sääli.\n\nHänen mieleensä lennähtää niin paljon, menneisyyden muistot ja\nnykyisyys sekaantuvat ja himmenevät. Ja kuolema alkaa uudelleen\nvallata takaisin sitä, jonka hän hetkeksi oli voittanut. Hän pitelee\nyhä tyttönsä kättä, katsoen tätä himmenevin silmin. Hän tahtoisi\nsanoa jotakin tärkeätä, mutta hän ei jaksa enää eikä muistakaan, mitä\npitäisi sanoa. Kaikki tuntuu niin turhalta ja vähäpätöiseltä ja hän\non niin kovin väsynyt...\n\nHänen ympärillään hämärtyy yhä enemmän, ja hänestä tuntuu, että hän\nistuukin ensi kerran _hänen_ kanssaan hämärässä puutarhassa pidellen\nhänen pientä kättään, ja hän on niin onnellinen...\n\n-- Isä... isä...\n\nTuo epätoivoinen parahdus kuuluu ikään kuin jostakin kaukaa. Hän\nkoettaa katsoa, mutta ei erota enää mitään, sillä harmaa hämärä\nhänen ympärillään on muuttunut yhä sakeammaksi. Hän alkaa vaipua yhä\nsyvemmälle pimeyteen...\n\nMutta nyt hän ei tunne pelkoa, ei surua eikä kaipausta. Sillä\nkylmenevässä kourassaan hän tuntee pienen lämpöisen käden.\n\n\n\n\nKUOLEMA KULKI HEIDÄN TAKANAAN\n\n\nArvo Suonpää kulki vaimonsa ja kolmen poikansa kanssa luotisuoraan\nyli nevan ulottuvia pitkospuita myöten, eikä hän voinut ajatellakaan,\nettä -- kuolema hiipi näkymättömänä ja uhkaavana heidän takanaan.\n\nPäinvastoin olivat kaikki synkät ajatukset häipyneet olemattomiin\n-- hän oli terve, reipas ja onnellinen, ja samaa hän näki\nrakkaittensakin kasvoista.\n\nJa se olikin luonnollista, sillä hänen rakkaat unelmansa olivat\ntoteutuneet: hän oli päässyt poikineen kesälomalle.\n\nHän oli näet viime vuosina ponnistellut niin ankarasti erään\nsuurehkon työn kimpussa, että kaikki muu oli jäänyt. Hänellä ei\nollut ollut yhtään lepoaikaa. Hän ei voinut hoitaa terveyttään, ei\nelää perheensä keskuudessa. Aika oli ollut hänelle erittäin vaikeata\nvarsinkin sen tähden, että hänen poikansa olivat jo siinä iässä,\njolloin he kaipasivat isän ohjaavaa kättä. Hän oli jo parina kesänä\nniin hartaasti toivonut, että pääsisi heidän kanssaan maalle, saisi\nopettaa heitä urheilemaan, metsästämään. Ja nyt he olivat viettäneet\nkolme ihanaa viikkoa, jotka olivat tuntuneet paratiisilta. Ilma oli\nollut mitä ihanin, ja vaikka oli elokuun loppupuoli, he olivat joka\npäivä voineet käydä uimassa. He olivat viettäneet päivänsä ulkona\npukunaan vain uimahousut.\n\nHeidän elämänsä oli ollut yhtämittaista touhua: uintia, ampumista,\nurheiluharjoituksia ja välillä taas marja- ja kalastusretkiä.\nVanhemmat pojat, jotka jo kahtena kesänä olivat kaupungista käsin\nkäyneet toveriensa kanssa kalastamassa merellä, olivat heti\nalussa luvanneet hankkia kalaa, ja isä lihaa. Ja niin oli syöty\nlinnunpaistia ja kalaa kaikissa mahdollisissa muodoissa, ja lisäksi\noli äiti marjoista laittanut mitä herkullisimpia jälkiruokia, ja\nkaikki olivat voineet kuin prinssit.\n\nArvo ei ollut koskaan tuntenut niin syvää, lämmintä onnea kuin nyt.\nHän alkoi nyt vasta tuntea poikansa, ja joka päivä hän löysi heistä\nruumiillisia ja henkisiä piirteitä, jotka täyttivät hänen sydämensä\nilolla ja ylpeydellä. Hän oli itse ollut innokas urheilija; ja\nnähdessään, miten helposti he oppivat eri tyylit ja millä sisulla he\nvoittivat painissa ja muissa voimankoetuksissa suuremmatkin pojat,\nhänestä tuntui, kuin olisi nähnyt oman nuoruutensa alkavan uudestaan.\n\nHe olivat edellisellä viikolla käyneet marjamatkalla kaukana\nsydänmaalla ja viettäneet siellä yönsä lehtimajassa, jonka he yhdessä\nolivat rakentaneet. Pojat olivat olleet suorastaan hurmaantuneita, ja\ntotta puhuen se vaikutti miltei yhtä voimakkaasti isään. Siinä oli\njotakin salaperäistä, kun he väsyneinä laskeutuivat lehtivuoteille ja\nerämaan öinen hiljaisuus laskeutui harmaana huntuna heidän ylitseen.\n\nJa vielä ihanammalta tuntui aamulla, kun he heräsivät kurkien\nkimeihin huutoihin. Kun he olivat juoneet äidin keittämää kahvia,\nlähtivät he kaikki yhdessä aavalle, hyllyvälle nevalle, joka helotti\nkeltaisena kypsistä muuraimista.\n\nSiitä asti se oli välkkynyt heidän mielessään ihanana satumaana. He\nolivat päättäneet lähteä sinne uudelleen heti kun tuli kaunis ilma;\nja nyt he olivat matkalla sinne.\n\nOli mitä ihanin elokuun aamupäivä. Ei tuntunut tuulen henkäyskään,\nei pilvenhattaraakaan taivaalla. Suuri hehkuva aurinko vain\nhelotti sinisellä taivaalla täyttäen koko avaruuden häikäisevällä,\nvärähtelevällä kirkkaudella ja lämmöllä -- ja koko maa oli tulvillaan\nuutta kypsää elämää. Ja yhtä kirkas ja kevyt oli retkeläisten\nmieli, kun he iloisesti keskustellen astelivat pitkin pehmeätä\npehkupintaista tietä, johon askelet vajoavat kuin paksuun mattoon.\nSuunnattoman pitkän ruskean maton lailla tie ulottui luotisuorana\nheidän edessään.\n\nNuorin, joka vasta nyt ensi kerran on matkalla satumaahan, vaatii\nyhtä mittaa selitystä vanhemmilta veljiltään, ja nämä vastaavat\nväsymättömästi. Väliin pohditaan, onko huvila kunnossa ja\nsuunnitellaan sen korjaamista. Sitten kuvitellaan, mitä kaikkea\nsiellä tehdään. Kun tien vierellä helottaa kypsiä muuraimia,\njuoksee pikku veikko niitä ahmimaan, muistamatta, että oli päätetty\npoimia marjoja vasta perillä. Taas hän juoksee tien oheen huutaen\nriemukkaalla äänellä:\n\n-- Voi, äiti, katsos, miten suuria siellä on ja ihan keltaisia.\nOdottakaa hiukan minua. Ääni vaikeni, kun omistaja pyllähti\npitkäkseen sammalmättäälle ja heti vilkaisi, näkikö kukaan.\n\n-- Miten sinä luulet, Mikko-parka, jaksavasi perille, jos yhtä mittaa\nlisäät matkaa ja taakkaa pikku jalantypiköillesi?\n\n-- Kyllä minä jaksan, kuului vastaukseksi.\n\nSilloin kuului kauempaa kurkien huutoa, ja pojat näkivät kurkiparin\nkaukana nevalla. Se johti keskustelun siihen kurkeen, jonka isä oli\nluvannut ampua ja täyttää.\n\n-- Jospa sinä ampuisitkin toisen noista, huudahti vanhin\ninnostuneena, mahtaisitko osua noin pitkältä matkalta. Sinne on\nvarmaankin yli kolmekymmentä metriä.\n\n-- Niin, ammu, isä, päätteli toinen, ja nuorinkin yhtyi pyyntöön\nlisäten:\n\n-- Saat nähdä, etten pelästy...\n\nIsä hymähti hellästi kuullessaan nuorimpansa urheuden ja huomautti\nvakavasti:\n\n-- On väärin ampua eläimiä, jollei ole varma siitä, että osuu niin,\nettä ne kuolevat.\n\n-- Minä en taas muistanut, muutenkin olisi väärin ampua, jos\nniitä olisi vain kaksi. Mutta siellä on suuri parvi, josta yhden\npoistumista ei edes huomaakaan.\n\nKaikki olivat samaa mieltä, kurjet jätettiin rauhaan. Retkeläisten\nmielikuvitus joutui taas uusille urille.\n\nNiin he kulkivat edelleen iloisina ja onnellisina aavistamatta, että\nkuolema kulki heidän takanaan niin lähellä, että he pian tulivat\ntuntemaan sen hyytävän henkäyksen. Sillä yhtäkkiä näki etummaisena\nkulkeva Arvo kyykäärmeen loikovan tiellä. Se lähti sähisten pakoon\nläheistä pensaikkoa kohti, jossa se arveli olevansa turvattu.\n\nArvo oli lapsuudesta asti ollut sitä meiltä, että kyykäärme oli\nehdottomasti tapettava, ja kun hänellä ei ollut muuta keppiä, hän\nkohotti vaistomaisesti kiväärinsä ja iski sen raudoitetulla perällä\nkäärmettä. Kiväärin perä osui käärmeen selkään pyrstöpuolelle, mutta\nkun alla oli pehmeä sammal, se yritti yhä pakoon.\n\nArvo kohotti toisen, kolmannen kerran. Viimeinen isku sattui. Ja\nsitten se tapahtui.\n\nPiipun perä tärähti pitkospuuhun ja panos räjähti piipussa, laukaus\npamahti, kun piipunsuu oli ihan hänen korvansa kohdalla -- ja samassa\nhän tunsi huumaavan iskun, aivan kuin pää olisi haljennut. Hän tunsi\nhämärästi, että hän ensin vaipui polvilleen, sitten kyljelleen...\nja sitten koko aurinkoinen avaruus alkoi himmetä nopeasti ja kaamea\nhiljaisuus ympäröi hänet.\n\nViime silmänräpäyksessä välähti hänen aivoissaan: kuula lävisti\naivoni, kuula lävisti pääni. Minä kaadun heti ja jään tänne, ja he\njäävät tähän viereeni ja katsovat, kun ruumiini kylmenee. Hän oli\nnäkevinään kaikki. Kaikki oli niin kauhean selvää. Hän oli näkevinään\npienten poikainsa seisovan ja katsovan häntä jähmettyneinä, ja hänen\nympärillään on yhä sama auringonpaisteinen neva kuin äskenkin. Se oli\nniin kauheata, että hän olisi tahtonut huutaa, tehdä jotakin, eikä\nvoinut mitään. Hän odotti vain, milloin viimeinen tunne häviää.\n\nSilloin alkaakin hiukan hämärtyä. Hänen mieleensä välähtää: en\nolekaan kuollut, koska voin ajatella, olen siis vain haavoittunut.\nKuolema --\n\nSitten alkaa taas hämärtyä. Kuuluu hiljainen humina, kuin humisten\npalaa valo uudelleen yli maailman. Ensin häämöttää vain pari\nrahkamäntyä. Mutta valo yhä kasvaa. Tuo outo kohina: sen mukana\nleviää valo yli maailman. Jo näkyy kaukainen metsä selvemmin, taivaan\nkansi vaalenee, kirkastuu, sinertyy, vaalenee, ja lopulta hän näkee\ntaas ympärillään koko laajan nevan, koko maailman yhtä ihanana kuin\näskenkin. Mutta hänen päätään pakottaa. Kaikki on sekavaa. Hän tuntee\nankaraa kivistystä päässään.\n\nHän on yhä näkevinään tuon tuskallisen näyn. Hän makaa maassa\nelottomana, kylmenneenä. Hän ajattelee, että se olisi voinut olla\ntotta. Jos hänen kätensä olisi lyödessä hiukankin hätkähtänyt, niin\nkaikki olisi nyt lopussa.\n\nArvo tunsi vaimonsa heittäytyvän hänen eteensä, painavan päänsä\nhänen polvilleen ja itkevän katkerasti, ja samoin tekivät pojatkin.\nAjatellessaan, että nuo pikku raukat voisivat nyt olla orpoja, hän\ntunsi suurta kiitollisuutta siitä, että ei kuitenkaan ollut niin\nkäynyt.\n\n-- Se oli niin kamalaa, kun sinä tulit niin kalpeaksi ja sitten\nkaaduit, hän kuuli vaimonsa itkien sopertavan.\n\nHän puristi niin epätoivoisesti miestään, aivan kuin pelkäisi\nkuoleman vievän hänen rakkaansa.\n\nArvo istahti mättäälle aivan kuin loppuun nääntyneenä ja katsoi\nväsyneesti vaimoaan ja poikiaan. He istuivat kauan samalla paikalla,\nennen kuin lähtivät. Ja heidän matkansa onnistui erinomaisesti, hänen\npoikansa olivat pian kokonaan unohtaneet tuon surullisen tapauksen;\nmutta hän itse ei voinut sitä unohtaa. Heidän riemukas naurunsa\nmuistutti hänelle, miten täpärällä oli, ettei tämä päivä tullut\nheidän elämänsä tuskallisimmaksi.\n\nHänestä tuntui kuin kuolema olisi vaaninut yhäti heidän ympärillään\n-- äänettömänä, uhkaavana...\n\n\n\n\nYSTÄVÄNI HIMMENEVÄ KATSE\n\n\nIhmiselämässä on monenlaista tuskaa ja surua, mutta katkerimpia\non se, kun tahtomattaan tappaa rakastamansa olennon. Minä tiedän\nsen, sillä olen kerran tappanut olennon, josta pidin kuin parhaasta\nystävästä, joka rakasti minua yli kaiken, luotti minuun kuin Jumalaan\nja olisi antanut henkensä puolestani.\n\nSe oli onnettomuus, jota en voinut aavistaa enkä välttää, eikä se\njohtunut varomattomuudesta. Joka kerta, kun sen muistan, tunnen\nhaikean kaipauksen ja surun kouraisevan sydäntäni. Minä olen\nkuulevinani nuo valittavat uikutukset, jotka heikkenivät yhtä\nnopeasti, kuin hänen elämänsä valui punaisena virtana sammaliin.\nJa minä olen näkevinäni tuon viimeisen uskollisen katseen, joka\nvähitellen himmeni...\n\nTuo ystäväni oli vain koira, eikä se ollut edes hieno rotukoira,\njoilla on näyttelyssä palkitut esi-isät ja pitkät sukuluettelot,\nmutta kuitenkin se oli parhain ja jaloin koira, mitä minä olen\ntavannut, -- ja sen tähden sitä aina muistan.\n\nMoni voi ivallisesti hymähtää -- tuollainen on lapsellista\nhentomielisyyttä, joka ei sovi nykyajan ihmiselle. Ja tuntuuhan se\nsiltä, kun ajattelee, että miljoonat ihmiset ovat joutuneet tappamaan\ntoisiaan, ja näkeehän sanomalehdissä joka päivä tapauksia, joissa\nystävät ovat tapaturmaisesti ampuneet ystäviään, veljet sisariaan --\nkannattaako siis muistella koiran kuolemaa.\n\nMyönnän, että tämä yleisesti katsoen on pikkuseikka, ja pelkään,\netteivät kaikki voi minua ymmärtää.\n\nMutta ainakin jokainen metsästäjä, joka on pienestä pennusta\nkasvattanut itselleen lintukoiran, opettanut sen ja sitten vuodesta\nvuoteen samoillut sen seurassa syksyisissä metsissä, tietää, miten\nsyvästi sellaiseen koiraan voi kiintyä ja ettei kukaan ihminen ole\nniin uskollinen ja luotettava ystävä kuin se.\n\nSellainen oli Jeppe minulle.\n\nSe ei tosin pelastanut henkeäni, mutta se teki minulle muuta, joka\nmerkitsi minulle yhtä paljon, ja sen vuoksi tahdon siitä kertoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi kerran kohtasin Jepen eräänä syksyisenä yönä, kun olin tullut\nmaalle ystäväni luo metsästämään ja makasin pienessä kamarissa.\nUneni läpi olin näet kuulevinani heikkoa vikinää ja raaputusta. Ja\nkun en heti kiinnittänyt siihen huomiota, muuttui ääni surkeaksi,\nepätoivoiseksi uikutukseksi -- joka muistutti palelevan lapsen itkua.\n\nNousin ylös ja oven takaa löysin pienen, vilusta värisevän olennon.\nKun otin sen syliini, se lakkasi valittamasta ja ikään kuin\nkiitokseksi nuolaisi pikku kielellään kättäni. Vein sen vuoteeseeni,\nja kainalossani se nukkui koko yön kuin pieni lapsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä yöstä alkoi ystävyytemme, ja se vahvistui päivä päivältä. Joka\nkerran kun tulin ystäväni luokse maalle, Jeppe oli ihan mieletön\nilosta. Minä olisin mielelläni ottanut Jepen luokseni, mutta asuin\nkaupungissa ja niin ahtaissa oloissa, että koiran pitäminen olisi\nollut suoranaista kiusaamista. Mutta heti kun se kynnelle kykeni, se\ntuli mukanani metsään; ja siitä näyttikin tulevan hyvä lintukoira.\n\nMutta toisena syksynä sattui se tapaus, joka teki Jepen minulle\nentistä kalliimmaksi.\n\nYstäväni oli joka syksy saanut hirvenampumisluvan, ja minä olin jo\nuseita kertoja ollut hänen toverinaan. Nytkin olimme jo kolme päivää\netsineet hirviä, mutta emme olleet nähneet vielä muita kuin vanhoja\njälkiä.\n\nOli jo miltei hämärä, kun minä vihdoin erään suon laidassa näin\nvaltavan, tumman ruhon, joka juuri oli häviämäisillään metsän\nsuojaan, -- vaistomaisesti kohotin kiväärin poskelleni ja laukaisin.\n\nLaukaus räiskähti terävänä tyynessä ilmassa, ja sitten kuului\nvaltavaa ryskettä ja askelten jymyä, joka nopeasti häipyi etäisyyteen.\n\nSaavuttuamme paikalle näimme heti, että hirvi oli haavoittunut\nvaarallisesti; se oli ryntäillyt sinne tänne kuin sokea, parissa\nkohden vasten puuta, ja kun verta oli tullut vasta jonkin matkan\npäässä, aloin epäillä, että kuula oli sattunut mahaan.\n\nSe vaikutti minuun tavattoman tuskallisesti. Sillä vaikka\nnuoruudestani asti olin ollut innokas metsästäjä, en sentään\nkoskaan voinut nähdä eläinten kärsivän. Sen vuoksi en koskaan ennen\nollut ampunut hirveäkään, jollen voinut ampua lapoihin tai muuhun\nsellaiseen paikkaan, johon luoti tehosi. Ja nyt oli käynyt näin.\nSillä jos kuula sattuu mahaan, voi hirviraukka kovia tuskia kärsien\nelää yli vuorokaudenkin ja sinä aikana kulkea pitkiä matkoja.\n\nMe seurasimme verijälkiä, ja minä toivoin hartaasti, että hirvi olisi\nsittenkin kuollut jonkin matkan päähän. Mutta kun vielä kilometrin\npäässä näimme jäljistä, että se oli laukannut samaa vauhtia erään\nsuonotkon yli, raukesi sekin toivo.\n\nSyysilta oli muuttunut yhä hämärämmäksi, ja tummia veripilkkuja oli\nyhä vaikeampi löytää. Mutta minä jännitin katseeni äärimmilleen ja\nniin pääsimme hitaasti eteenpäin.\n\nMutta sitten hävisivätkin jäljet suoraan synkän metsän pimentoon.\n\nMeidän täytyi pysähtyä. Metsässä oli mahdotonta nähdä mitään --\nsiellä oli pimeää kuin kellarissa.\n\nSiinä seisoessamme kuului ylhäältä puiden latvoista hillittyä\nkohinaa. Kääntyessäni näin, miten idästäpäin läheni valtava harmaa\npilvikerros, se peitti jo puolet taivaankannesta -- oli siis tulossa\nsade.\n\nEntistä ankarampi tuska ja hätä valtasi mieleni: jos nyt tulee sade,\nsilloin katoavat nämäkin jäljet ja hirviparka jää synkkään metsään\nkitumaan...\n\nSitä ajatellessani tunsin, etten voisi olla missään, ellen löytäisi\nhirveä ja lopettaisi sen tuskia. Tulisin aina näkemään surkean näyn:\nmiten se vaivalloisesti horjuen laahustaa eteenpäin, kaatuu ja nousee\nuudelleen -- ja lopulta, kun ei enää voi nousta, jää odottamaan\ntuskallista kuolemaa...\n\nToverini huomautti, että huomisaamuna voitaisiin hakea koira, mutta\njos yöllä tulisi sade, ei voitaisi mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin muistui mieleeni Jeppe. Jospa sen avulla voisin seurata\njälkiä yöllä lyhdyn valossa! Mutta toverini teki sen mahdottomaksi,\nsillä hänen mielestään oli Jeppe liian nuori kyetäkseen seuraamaan\njälkiä -- ja yöllä se on yleensäkin mahdotonta.\n\nMe lähdimme kiireesti kotiin, ja vaikka siellä olivat kaikki samaa\nmieltä kuin toverinikin, minä en voinut jäädä kotiin. Ja niin lähdin\nJepen kanssa uudestaan metsään.\n\nMitä jännitystä tunsinkaan kulkiessani Jepen kanssa synkkää\nmetsäpolkua! Sillä kaikki riippui nyt Jepestä -- tuosta nuoresta,\nkirkassilmäisestä Jepestä, jota pienenä pentuna olin lämmittänyt\npovellani. Ja todellisuudessa minä itsekin epäilin tätä tehtävää\nliian vaikeaksi pikku ystävälleni.\n\nMutta kun sitten saavuimme verijäljille ja minä annoin sen haistella\nniitä, se näytti ikään kuin ymmärtävän, miten paljon siitä riippui.\nSe katsahti uskollisilla silmillään aivan kuin vakuuttaakseen, että\ntahtoo tehdä kaikkensa, ja lähti sitten innosta vikisten seuraamaan\njälkiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn koskaan unohda tuota synkkää syysyötä, jolloin lyhty kädessä\nseurasin Jeppeä. Tunti toisensa jälkeen kului, ja me samosimme yhä\nläpi outojen synkkien metsien, kahlasimme yli vetisten soiden ja\nhyllyvien nevojen, joissa hirvi oli joka askelella vajonnut syvälle\nmustaan mutaan. Minä en enää tiennyt, missä olimme, sillä pimeys oli\npeittänyt kaikki mustaan vaippaansa. Tuntui kuin tuo pieni, himmeän\nkellertävä läikkä olisi ollut ainoa valo maailmassa (ja sen keskellä\nihminen ja pieni koira).\n\nSilloin minä vasta oikein ymmärsin, miten paljon Jeppe minulle\nmerkitsi.\n\nTuo pieni koirahan kokonaan johti ihmistä. Minä olin kokonaan\nriippuvainen sen älystä ja tarkkuudesta. Minun täytyi kaikessa\nluottaa siihen. Ja varsinkin aamupuolella, kun alkoi sataa, tunsin\ntuskallista pelkoa, että se sittenkin eksyisi jäljiltä. Mutta kai\naavistaen ajatukseni Jeppe katsoi aina välillä minuun kirkkain\nsilmin, ikään kuin olisi pyytänyt, että vieläkin luottaisin siihen.\n\nNiin kuljimme kahden koko pitkän syksyisen yön. Vaatteeni olivat\nkastuneet läpimäriksi ja väsymys alkoi yhä enemmän raukaista\njäseniäni. Lopulta kuljin pitkät matkat kuin unessa, ja monta kertaa\nolin kaatumaisillani puun juuriin ja risuihin.\n\nMutta sitten tulimme paikalle, jossa hirvi oli vaipunut maahan\nja noustuaan jättänyt paikalle suuren tumman veriläiskän. Se\nvaikutti minuun kuin piiskan isku -- väsymys ja nälkä katosivat\nsilmänräpäyksessä.\n\nVeriläiskiä oli yhä tiheämmässä, ja kun syysaamun ensimmäinen harmaa\nhämärä alkoi häämöttää puiden lomista, kuulin vihdoin, miten hirvi\nnousi paikaltaan ja lähti pakoon.\n\nTuntui kuin raskas kivi olisi pudonnut rinnastani -- olin varma,\nettä voin saavuttaa hirven ja lopettaa sen kärsimykset. Näytti kuin\nJeppekin olisi ymmärtänyt sen: se alkoi haukkua kiihkeän riemukkaasti\nja aikoi rynnätä kohti. Mutta minä pidätin sen -- päätin odottaa,\nkunnes näkisi varmasti ampua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän ajan kuluttua lähdin taas hiipimään. Vihdoin näin eläimen\nharmaassa tihkusateessa hitaasti laahustavan eteenpäin erään\nahon laitaa. Päästin Jepen irti, ja kun hirvi kääntyi, ammuin\npehmeäkärkisen kuulan sen sydämeen.\n\nSaapuessani hirven luo se veti viimeisen korisevan henkäyksensä,\noikaisi sirot, jäntevät jalkansa niinkuin loppuun nääntynyt ihminen,\njoka on vihdoin päässyt levolle. Ja sen suurista, sumenevista\nsilmistä olin näkevinäni ikään kuin nöyrän kiitoksen siitä, että\nihminen oli kuitenkin lopettanut sen tuskat.\n\nSiinä seisoessani valtasi mieleni suuri onni ja kiitollisuus. Ja minä\ntunsin epämääräistä surumielisyyttä siitä, etten enää voinut langeta\npolvilleni ja kiittää Jumalaa kuten muinoin lapsena.\n\nSamassa tunsin lämpimän kielen nuolaisevan kättäni, ja nähdessäni\nJepen kirkkaat, lapselliset silmät, muistin taas kaikki: häntähän\nminun tuli kiittää onnistumisestani. Tuo pieni, uskollinen olento\nyksin oli pelastanut minut kiduttavasta epätoivoisuudesta.\n\nKiitollisuuden ja hellyyden valtaamana nostin Jepen syliini ja\npainoin poskeni sen märkää päätä vasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä yöstä lähtien Jeppe tuli minulle miltei korvaamattomaksi. Minä\nopetin siitä lintukoiran, sen avulla kaadoin taas seuraavana syksynä\nhirven. Se oppi ymmärtämään minua kaikessa, ja harvoin on ihmisen\nja eläimen välillä ollut niin sydämellistä suhdetta. Aina välillä,\nkun liiallisesta työstä uupuneena ja sairaana matkustin ystäväni luo\nmetsästämään, oli Jeppe ainoa toverini harhaillessani päiväkausia\nmetsässä, ja aina palasin näiltä matkoiltani kaupunkiin kuin uutena\nihmisenä. Samana syksynä, jolloin olin päättänyt ottaa Jepen kokonaan\nluokseni, sattuikin se tapaus, joka erotti meidät iäksi.\n\nYstäväni oli tänäkin syksynä saanut hirven ampumisluvan. Me olimme\nolleet koko viikon liikkeellä, mutta hirvet näyttivät jättäneen koko\npaikkakunnan.\n\nNyt oli viimeinen metsästyspäivä, ja me olimme päättäneet vielä\nkerran tarkastaa erään kaukaisen, soiden takana olevan metsän,\njossa olimme nähneet jälkiä. Ystäväni oli erään naapurinsa seurassa\nlähtenyt eri tietä -- minä taas Jepen kanssa toista suuntaa,\nsovittuamme siitä, että iltapuolella yhdytään eräällä pienellä aholla.\n\nKohtauspaikkaa lähetessäni kuulin tutun, kiivaan haukunnan, joka\nilmaisi, että Jeppe oli löytänyt hirven -- ja hetken kuluttua kajahti\npari laukausta.\n\nKuulin, ettei hirvi kaatunut, sillä haukku läheni hurjaa vauhtia\nsamaa pientä ahoa kohden. En olisi ehtinyt sen eteen, mutta ahon\nlaidassa näin suuren kiven -- ja kun pääsin sen päälle, näin\nvaltavan, tumman ruhon vilahtelevan kellastuneiden lehtipuiden\nvälistä. Hirvi läheni kuin lentäen ahon toista reunaa: Jeppe ei\nkyennyt pysymään sen rinnalla ja hetken kuluttua se olisi kadonnut\nmetsän suojaan.\n\nOlin kohottanut kiväärin poskelleni, mutta hirvi vilahteli vain\nsilloin tällöin puiden seasta, ja kun välimatkaa oli kolmattasataa\nmetriä, pelkäsin ampuvani ohi. Mutta juuri metsänreunaan saapuessaan\nse muutti hiukan suuntaa -- näin selvästi sen vaalean takareiden.\nSilloin laukaisin...\n\nHirvi kaatui, koetti nousta, mutta vain etupää kohosi. Se lysähti\nuudestaan maahan.\n\nLähdin juoksemaan sitä kohti, lopettaakseni eläimen tuskat. Mutta\nse kuuli kai askeleni, ja noin 50 metrin päässä näin sen mahtavan\npään taas kohoavan yli pensaikon. Se huojui ponnistuksesta --\nmutta hervoton takaruumis ei enää noussut. Tuon erämaan väkevimmän\nja nopeimman olennon avuttomassa ponnistelussa oli jotakin niin\njärkyttävää, että minä vaistomaisesti kohotin kiväärini, tähtäsin\npäähän ja laukaisin.\n\nLaukauksen kajahdusta säesti Jepen tuskallinen kiljahdus. Pahan\naavistuksen valtaamana juoksin kaatuneen hirven luo ja kohtasin\ntyrmistyttävän näyn.\n\nJeppe oli hyppiessään ollut juuri silloin hirven pään kohdalla, kun\npehmeäkärkinen kuula oli hirven pään läpäistessään särkynyt ja sitten\nsattunut Jeppe paran kaulaan, repäisten sen miltei poikki; toiselta\npuolelta ja valtimosta pursui punainen verisuihku.\n\nKuin ilkeässä unessa näin, miten Jeppe koetti nostaa päätään --\nturhaan. Vain katse kääntyi minuun, ja kurkusta kuului haikea,\ntukehtunut uikutus, toinen, kolmas -- joka kerta yhä heikommin ja\ntukehtuneemmin. Ja koko ajan katsoivat nuo uskolliset silmät minuun\nniin kummallisen tuskallisesti ja rukoilevasti -- niinkuin eläin\nolisi tahtonut ilmaista jotakin, pyytää apua...\n\nÄärimmäisin ponnistuksin aukeni vielä kerran suu, mutta ääni tukehtui\nveritulvaan. Häntä vain liikahti hiukan ikään kuin ilmoituksena,\nettei enää voi muuta -- ja sitten alkoivat silmät vähitellen himmetä.\n\nToiset saapuivat paikalle, ja nähtyään mielentilani ystäväni\nhuomautti lohduttaen:\n\n-- Älähän nyt tuota noin raskaasti ota. Onhan sitä tapaturmaisesti\nammuttu ihmisiäkin -- eikähän tässä ole vähääkään sinun syytäsi. Ei\nyhden koiran tähden kannata surra. Sinähän saisit päinvastoin olla\nylpeä, kun noin pitkältä matkalta sait hirven kaatumaan, sillä meiltä\nse olisi mennyt sen pitkän tien.\n\nYstäväni sanat kuuluivat kuin jostakin kaukaa. Minä näin vain pikku\nJepen liikkumattoman ruumiin ja silmät, jotka kuolleenakin katsoivat\nminua sellaisella selittämättömällä tavalla, jollaista en ole koskaan\nnähnyt, en kuolevan eläimen enkä ihmisen katseessa. Vaikka tiesin,\netten ollut syyllinen, minusta kuitenkin tuntui, että olin tappanut\nparhaan ystäväni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana tulimme noutamaan saalistamme kokonainen miesjoukko\nmukanamme, sillä lihat piti kantaa erään suon yli, ennen kuin voitiin\nkäyttää edes rekeä.\n\nNiinkuin aina ennenkin laiteltiin nytkin valtava nuotio\ntervaskannoista ja kuivasta hongasta, ja sen punertavassa valossa\nalettiin joukolla nylkeä ja paloitella saalista. Ja kuten ennenkin\nannettiin yhden miehen toimeksi valmistaa valtavat paahtopihvit\nsiksi, kunnes kaikki olisi valmista. Tuollainen öinen retki on\nmielestäni aina ollut ainoa oikea loppunäytös hirvenmetsästykselle.\nSiinä on jotakin salaperäistä ja juhlallista, joka aina on\nviehättänyt ja viehättää metsästäjää. Ja minä ainakin olen joka\nkerta tuntenut outoa, selittämätöntä viehätystä ja iloa, joka ehkä\non perintöä menneiltä ajoilta -- kaukaisten esi-isieni ryöstö- ja\nmetsästysretkiltä.\n\nMutta tällä kertaa se ei tuottanut minulle iloa -- päinvastoin tunsin\nvain haikeata surua ja kaipausta. Ja kun toiset ryhtyivät toimeen,\notin minä lapion ja menin metsään. Erään tuuhean kuusen alle kaivoin\npienen haudan -- ja sinne pehmeälle havuvuoteelle laskin pikku-Jepen\njäykistyneen ruumiin ja peitin sen tuoksuvilla havuilla ja mustalla\nmullalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä en voinut heti poistua tuolta pieneltä, havujen peittämättä\nkummulta. Minusta tuntui, kuin olisin peittänyt sinne jonkin rakkaan\nja läheisen, ja minun rintaani ahdisti haikea kaipaus ja suru.\n\nMuistin ystäväni sanat, ettei koiran takia kannata surra, ja koetin\najatella, että todella olen liian hentomielinen. Mutta silloin\nmuistin taas kaikki: muistin sen yön, jolloin Jeppe kulki kanssani,\nmuistin ne lukemattomat metsästysretket, miten olimme yhdessä\nistuneet nuotion ääressä ja syöneet samaa ruokaa. Ja minä huomasin,\nettei minulla ollut koskaan ollut sellaista ihmis-ystävää, niin\nuskollista ja epäitsekästä kuin tämä pieni koira -- ja nyt _minä_\nolin hänet surmannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vihdoin saavuin nuotiolle, olivat miehet jo aterioimassa\niloisesti rupatellen ja nauraen. Mutta minä en voinut ottaa osaa\nheidän iloonsa. Minun ajatukseni viipyivät yhä metsän hiljaisessa\npimennossa, suuren kuusen alla.\n\n\n\n\n\n\nOSA II\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NAGAIKANISKU\n\n\nPekka seisoi ylhäällä Nikolainkirkon korkeilla kiviportailla, jotka\nolivat alhaalta ylös asti täynnä ihmisiä -- kiihtyneitä ihmisiä.\n\nKaikkialla näkyi jännityksestä ja kiihkosta hehkuvia kasvoja,\nkiukusta ja katkeruudesta kiiluvia silmiä. Raivokkaat, uhkaavat\nhuudot, vihellykset, pilkkasanat ja purevat sutkaukset sekaantuivat\nyhdeksi ainoaksi, loppumattomaksi huudoksi, joka vuoroin vaimeni\nja kiihtyi ikään kuin myrskyn pauhina. Joukossa oli myös naisia ja\nlapsia -- ja heidän kasvoillaan kuvastui kasvava levottomuus ja pelko.\n\nMutta heitä ei huomattu. Kaikkien katseet olivat kohdistuneet torin\ntoiselle puolelle. Siellä seisoi pitkässä, yli torin ulottuvassa\nrivissä kasakoita valmiina hyökkäämään.\n\nPekka tunsi hurjan katkeruuden ja voimattoman vihan täyttävän\nrintansa katsellessaan tuota harmaata, liikkumatonta riviä, joka\nseisoi niin uhkaavan kylmänä ja äänettömänä kuin kuolema. Sillä\nsuomalaisia varten oli nyt ensi kerran tuotu kasakoita -- noita\nhirmuvallan uskollisimpia ja nöyrimpiä apureita, jotka käskystä\nolivat valmiit tekemään mitä hirmutekoja tahansa.\n\nJa nyt ne odottavat vain käskyä, hyökätäkseen aseettoman ihmisjoukon\nkimppuun -- vain sen tähden, että nämä ovat julkisesti uskaltaneet\npuolustaa oikeuksiaan ja ilmaista paheksumisensa niitä suomalaisia\nvirkamiehiä kohtaan, jotka olivat antautuneet sortajan kätyreiksi. Ja\nkaiken lisäksi oli hänkin -- poliisimestari Pekonen -- suomalainen\nmies, jonka toimesta kasakat nyt olivat täällä.\n\nPekan mieleen muistuivat aamupäivän tapaukset.\n\nHän oli ollut mukana Kaartin kasarmin portilla, kun kymmenkunta\nmaalaisnuorukaista oli väkisin yrittänyt mennä laittomaan\nasevelvollisuuskutsuntaan. Kun he eivät totelleet kieltoa, he saivat\naimo selkäsaunan. Poliisit yrittivät vangita rankaisijat, mutta se ei\nonnistunut, ja poliisimestari oli raivonnut kuin mielipuoli.\n\nNoin tunti sitten oli tänne Senaatintorille kokoontunut pienehkö\nihmisjoukko osoittamaan vihellyksin ja \"alas\"-huudoin mieltään niille\nsenaattoreille, jotka olivat syyllisiä tässä asevelvollisuusasiassa.\n\nKoko mielenosoitus olisi päättynyt siihen, ellei poliisimestari\nPekosta olisi ollut! Hän alkoi hävyttömästi haukkuen ja uhkaillen\nvaatia ihmisiä poistumaan, ja kun yleisö ei heti totellut, hän\nkomensi paikalle lisää poliiseja, jotka raa'asti kävivät ihmisjoukon\nkimppuun. Se ärsytti yleisöä yhä enemmän, ja kun joka taholta alkoi\ntulvata väkeä, oli Senaatintori pian täynnä ihmisiä.\n\nSilloin poliisimestari Pekonen oli komentanut koko poliisivoimansa\ntorille, asettanut ne kahteen pitkään riviin, ratsupoliisien eteen.\nSitten hän paljasti keisarin nimessä sapelinsa ja komensi joukkonsa\nhyökkäämään eteenpäin puhdistaakseen koko torin.\n\nPekka hymähti huomaamattaan muistaessaan sen naurettavan näytelmän,\njoka sitten seurasi. Sillä kun ratsupoliisirivi läheni yleisöä,\nlennättivät pikkupojat kamalasti kiljuen kokonaisen lumipalloryöpyn\nheitä vastaan; tottumattomat hevoset pillastuivat ja hyökkäsivät\nhurjaa vauhtia takaisin, yli jalkapoliisien rivin -- joten koko\nhyökkäysarmeija hajosi kuin akanat tuuleen. Ja itse kenraali Pekonen\noli jäädä hevosten alle -- lakkikin oli pudonnut, ja ihmiset\nnauroivat ja hurrasivat kuin hullut.\n\nMutta silloin Pekonen oli menettänyt viimeisenkin järjenhivenensä:\nhän oli kauheasti karjuen uhannut nyt kutsuvansa kasakat -- ja\njolleivät kaikki ole poistuneet silloin, kun he tulevat, hän\nhakkauttaa maahan koko joukon.\n\nPekka ei olisi koskaan voinut uskoa, että _suomalainen_ mies kutsuisi\nkasakat. Hän oli luullut, että Pekonen vain uhkasi -- ja nyt ne\nolivat tuolla valmiina tekemään mitä tahansa.\n\nMitä nyt oli tuleva? -- Tuo ajatus kalvoi Pekan mieltä. Ja kun hän\nmuisti Pekosen läskikasvojen saatanallisen ilmeen, kun tämä ähkyen\nja puhkuen juoksi poliisikamariin, hän tajusi, mitä tuo olento voisi\ntehdä.\n\n-- Mitä sitten tapahtuu, jos ne hyökkäävät ja ihmisjoukko ryhtyy\nvastarintaan?\n\nHän katsahti ympärilleen ja näki, että ylhäältä kirkon edestä oli\nkatukiveys rikottu ja pikkupojat kantoivat hurjalla kiireellä kiviä\njokaisen viereen.\n\nVastarinta -- se kuvastui täällä jokaisen kasvoista. Ja vaikka se\nantoi hänelle uutta rohkeutta ja toivoa, hän tunsi vaistomaisesti,\nmiten heikkoja he olivat taistelemaan vieraan hirmuvallan joukkoja\nvastaan. Pekka koetti ajatella, eikö voitaisi vieläkin peräytyä ja\nsiten ehkäistä se murhenäytelmä, joka tästä voi syntyä.\n\nMutta kun hän muisti, että oli kysymyksessä koko kansan oikeudet,\nettä suomalaiset nuorukaiset aiotaan viedä kauas vieraaseen\nmaahan sotapalvelukseen kiusattavaksi, yksi sinne, toinen tänne,\nja otettaisiin armotta heidän sotiinsa kanuunain ruoaksi ja että\nSuomesta tehtäisiin Venäjän kuvernementti ja kansa orjuutettaisiin\nsamoin kuin sielläkin. Kun hän ajatteli tätä, hän tunsi hurjan uhman\ntäyttävän rintansa ja että hänen täytyy vastustaa, käyköön miten\ntahansa.\n\nPekka juoksi kiireesti hakemaan kiviä, ja hetken kuluttua hänellä oli\nvieressään samanlainen kasa kuin toisillakin.\n\nYhtäkkiä viilsi ilmaa kimeä vihellys, ja kasakkarivi liikahti\nsyöksähtäen eteenpäin kuin yhtenä olentona.\n\nIhmisjoukko näytti ikään kuin värähtävän, kuului tuhatääninen\nkarjahdus ja kaikki valmistautuivat heittämään.\n\nPekka alkoi kaikin voimin huutaa, ettei kukaan heittäisi, ennen\nkuin kasakat olisivat aivan lähellä. Mutta hänen äänensä hukkui\nkuin myrskyn pauhinaan ja harmikseen hän näki, että kivet alkoivat\nlennellä, vaikka kasakat olivat vasta keskellä toria. Nämä näkivät\njo kaukaa, mistä oli kysymys, mutta eivät näyttäneet pelkäävän\nkivisadettakaan.\n\nPekka tunsi kauhua ja samalla epämääräistä ihailua, katsellessaan\ntuota harmaata joukkoa, jossa joka mies hallitsi ratsuaan niin\ntäydellisesti kuin ihminen ja eläin olisivat olleet yksi olento, ja\nkoko rivi näytti muodostavan yhden ainoan, tuhatraajaisen hirviön,\njoka totteli vain yhtä tahtoa, johtajaansa, ja ryntäsi eteenpäin\nesteistä välittämättä.\n\nJa joukon johtaja, nuori kasakkaupseeri, kiiti nopealla juoksijallaan\nedestakaisin joukkonsa edessä paljastettu sapeli koholla ja kiihoitti\nhuudoin ja esimerkillään joukkoaan eteenpäin. Pekka näki, että häneen\nsattui useita kiviä, että hänen lakkinsa putosi ja musta tukka\npunertui verestä, mutta yhä hän pakotti ratsunsa eteenpäin. Ja joukko\nseurasi häntä, vaikka yhä useampia putosi satulasta.\n\nHyökkääjät lähenivät. Ihmisjoukosta kuului jo kimeitä hätähuutoja,\nja Pekan aivoissa välähti salamana uhkaava totuus: jos ne pääsevät\nalimmilla portailla olevien kimppuun, silloin on kaikki hukassa: --\nkivet loppuvat, syntyy pakokauhu.\n\n-- Mutta jos johtaja kaatuisi...\n\nHän sieppasi pyöreän kiven, odotti hammasta purren, ja kun johtaja\nkääntyi suoraan häntä kohti, hän heitti kaikin voimin.\n\nHän ei tietänyt, sattuiko hänen kivensä, mutta samassa hän näki,\nmiten sapeli putosi upseerin kädestä ja tämä horjahti eteenpäin\ntarttuen suonenvedon tapaisesti satulannuppiin. Herkkätunteisen\neläimen kylkeen sattui kiviä, ja kun se tunsi itsensä vapaaksi\nihmisen pakkovallasta, se syöksähti nuolena poispäin tuskallisesta\nkivisateesta -- ja samoin kävi koko joukolle. Niinkuin jokin\nhyökkäävä hirviö, jolta viime hetkellä lävistetään aivot, samoin\nmenetti tämäkin joukkohirviö uhkaavan voimansa samassa hetkessä, kun\nse menetti aivonsa -- johtajansa --, se oli nyt vain sekava joukko\npakenevia ihmisiä.\n\n-- Kasakat pakenevat!\n\n-- Kasakat pakenevat!\n\nSe epämääräinen kauhun ja avuttomuuden tunne, joka äsken oli\nvallannut joukon, haihtui silmänräpäyksessä ja muuttui hurjaksi\nvoitonriemuksi. Se kajahti ilmoille tuhansista kurkuista valtavana\nhuutona, joka vuoroin vaieten ja yltyen vyörysi yli kaupungin\nkattojen -- aivan kuin pyörremyrskyn pauhina, ja vain silloin tällöin\nsiitä erotti nuo samat sanat: -- Kasakat pakenevat! Kasakat pakenevat!\n\nSiinä oli jotakin ihmeellistä! Kaikki tunsivat vaistomaisesti, että\noli tapahtunut tavatonta. Kasakat olivat _ensi kerran_ hyökänneet\nsuomalaisten kimppuun -- ja luultavasti ensi kerran heidän oli\ntäytynyt lähteä pakoon! He olivat heti nähneet, ettei täällä käy\nsama peli kuin Venäjällä. Monet olivat äsken kokeneet elämänsä\ntuskallisimman hetken, nähdessään kasakkarivin lähestyvän. Ja kun ne\nnyt olivat paenneet, teki se heidän voitonvarmuutensa vielä monta\nkertaa suuremmaksi.\n\nKasakat olivat taas asettuneet riviin entiselle paikalleen, ja\nloukkaantuneet kannettiin huomaamatta pois. Ihmisjoukko riensi\ninnostuneena keräämään uusia \"ampumatarvikkeita\". Ja kun kaikilla oli\nentistä suurempi kasa vierellään eikä hyökkäystä kuulunut, luulivat\nhe sen jäävän kokonaan.\n\nSilloin kuului kimeä vihellys, ja kasakat lähtivät taas liikkeelle.\nMutta nyt ne eivät hyökänneetkään niinkuin äsken, vaan hajaantuivat\nkolmeen, neljään osaan ja karauttivat sivukaduille. Vain pari kertaa\nne yrittivät sivultapäin lähestyä portailla olevaa joukkoa, mutta\nperäytyivät heti, kun kivet alkoivat lennellä.\n\nSe herätti joukossa entistä suuremman voitonriemun ja varmuuden\ntunteen, ja taas kajahtivat huudot aivan kuin yhtenä ärjähdyksenä:\n\n-- Kasakat pakenevat!\n\n-- Tulkaa vielä, koirat!\n\n-- Pekosen koiralauma!\n\n-- Ette ole Venäjällä -- pyövelit.\n\n-- Menkää helvettiin!\n\nPekka oli ollut saman voitonriemun vallassa, mutta kasakkain\nmenettely oli herättänyt hänessä epäilyä. Ja kun hän nyt huomasi,\nettä kasakoilla oli kiväärit mukanaan, hän tunsi kylmän värähdyksen\nkoko olemuksessaan. Hän tiesi, että kun ne ovat mukana, niitä myös\nvarmasti käytetään, jos tarvis on. Ja kun Pekka muisti Pekosen\nuhkauksen ja hänen ilmeensä ja ajatteli, että sellainen olio voi\nkomentaa tuota kivääreillä varustettua kasakkajoukkoa, hän alkoi\ntuntea epämääräistä kauhua. Hän oli varma, ettei Pekonen jätä\nihmisjoukkoa tänne -- vielä vähemmän tällaisen nolauksen jälkeen, kun\nhänellä kuitenkin _oli valta_ tehdä mitä tahansa.\n\nPekka tunsi tuskallista ahdistusta kuullessaan riemuhuutoja\nympärillään. Siinä oli jotakin kauheata, että he luulivat olevansa\nvoittajia eikä kukaan aavistanut, miten tavattoman turvattomia ja\navuttomia he todellisuudessa olivat tuon aseistetun kasakkajoukon\nedessä, joka seisoi tuolla äänettömänä ja uhkaavana kuin kuolema.\n\nSilloin hän yhtäkkiä huomasi, että kasakkarivi oli paljon lyhyempi\nkuin äsken. Osa oli siis lähtenyt johonkin... Mutta missä se on --\nmitä tapahtuu?\n\nNuo ajatukset risteilevät hänen aivoissaan. Hän tuntee\nvaistomaisesti, että vaara uhkaa -- tuntee, että hänen pitäisi\nvaroittaa joukkoa -- tehdä jotakin...\n\nSilloin kajahtaa takanapäin venäläinen komentosana...\n\nPekka kääntyy ja jää kuin jähmettyneenä tuijottamaan noin 50-miehistä\nkasakkaosastoa, joka on pysähtynyt portaiden yläreunalle. Taas\nkajahtavat komentosanat, ja joukko tottelee nopeasti ja täsmällisesti\nkuin kone: alas ratsuilta -- kiväärit selästä -- kiväärit\nvireeseen... Sitten sälähtävät kiväärien lukot -- ja Pekka näkee\nyläpuolellaan säännöllisen, harmaan rivin seisovan ampumavalmiina.\nAseet ojennetaan väkijoukkoa kohti, ja pienet, mustat kiväärinsuut\ntuijottavat suoraan väkijoukkoon kuin saalista väijyvät, julmat\nsilmät.\n\nHuudot vaikenevat. Siellä täällä liikahtaa joukko, niinkuin ei\ntietäisi, lähteäkö pakoon vai ryhtyäkö vastarintaan.\n\nPekka katsoo kuin apua etsien ympärilleen, näkee nuo mustat,\nliikkumattomat kiväärinsuut, ja yhtäkkiä hän käsittää, että niistä\ntodellakin tuijottaa kuolema, joka odottaa vain tilaisuutta.\n\nSillä jos yksikin kivi heitetään kasakoita kohti, ne varmasti alkavat\nampua, ja silloin on koko ihmisjoukko kuoleman oma.\n\nPekka oli ihan näkevinään sen kauhean näyn, kun kuulat alkavat\nsataa näin suureen väkijoukkoon tällaisessa paikassa. Kun jokainen\nkuula lävistää 5-6 ihmistä, kaatuu muutamassa hetkessä ihmisiä\njoukoittain, ja alkaa kieriä veriröykkiönä alas jyrkkiä portaita.\nSyntyy hirvittävä pakokauhu -- kuolleet ja elävät tallataan jalkoihin\nja kuulat satavat yhä...\n\n-- Mitä on tehtävä, ettei sellaista tapahtuisi? Miten saataisiin\nkaikki ymmärtämään, ettei kukaan vain ryhtyisi vastarintaan?\n\nHän aikoi juuri huutaa ympärillä oleville, kun portaiden alapäästä\nalkoi kuulua huutoja, ja suuri joukko -- etupäässä naisia ja lapsia\n-- lähti alas portaita ja sitten juosten pakenemaan oikealle\nYliopistoa kohden.\n\nPekka tunsi jähmettyvänsä kauhusta. Hän näki kasakkarivin liikahtavan\ntorin toisella puolella ja ymmärsi yhtäkkiä, mikä oli tarkoitus: ne\nodottivat vain hetkeä, jolloin koko pakeneva joukko on torilla ja\nsitten hyökkäävät...\n\n-- Pysähtykää! Pysähtykää! Ettekö näe, että ne hyökkäävät tuolta\nteidän kimppuunne! -- huusi Pekka kuin henkensä edestä. -- Älkää\nmenkö pakoon! He eivät saa ampua, jos pysytte portailla!\n\nMonet näyttivät viime hetkessä käsittävän ja koettivat estää\npakenevia. Mutta turhaan! Pakenevien lauma kasvoi kuin lumivyöry, se\nvei mukanaan kaikki.\n\nPekka huusi yhä kuin hukkuva. Hän näki, miten kasakat valmistautuivat\nhyökkäämään -- tiesi mitä heti tulisikaan tapahtumaan! Ja se, ettei\nvoinut tehdä mitään -- se tuntui niin kauhealta. Ja sitten se tuli...\n\nKuului terävä vihellys -- ja niinkuin nälkäinen susilauma syöksähti\nkasakkarivi kamalasti kiljuen väkijoukkoa kohti.\n\nNe lähenivät hurjaa vauhtia, väkijoukosta kuului viiltävä\ntuhatääninen hätähuuto, mutta nagaikat kohoutuivat iskemään.\n\nNyt kasakat syöksyivät väkijoukkoon.\n\nPekka voihkaisi tuskasta ja peitti silmänsä. Se oli niin kauhistavaa.\n\nHänestä tuntui, että kaikki musertuvat hevosten jalkoihin. Mutta\nsilloin kuului kasakkain ulvonnan seasta sydäntäsärkevä hätähuuto, ja\nikään kuin säestykseksi lyijynuppisten nagaikkojen pauke.\n\nPekan täytyi katsoa -- ja kuin painajaisunessa hän näki edessään\nhirvittävän näytelmän.\n\nNaiset ja lapset kiemurtelivat hyppivien hevosten jaloissa, ja nuo\nulvovat perkeleet iskivät lyijynuppisillä nagaikoillaan heitä päihin,\nkasvoihin...\n\nTuolla nousi pieni poika paetakseen, mutta kaatui uudelleen nagaikan\niskusta, hän koetti ryömien väistää kuin haavoittunut hiiri kissaa...\nTurhaan, turhaan -- roteva kasakka iski iskemistään, kunnes poika jäi\nverisenä ja liikkumattomana paikalleen. Tuolla koetti nuori tyttö\nkäsillään suojella kasvojaan, mutta silloin kasakka alkoi mielettömän\nraivon vallassa iskeä tytön hentoa vartaloa, joka vavahteli ja\nkiemurteli suonenvedonomaisesti joka iskusta -- ja veri värjäsi hänen\nvalkean puseronkauluksensa.\n\nPekka oli tukehtumaisillaan tuskasta... Ja yhtäkkiä hän huomaamattaan\nsieppasi kiven ja aikoi käheästi karjahtaen syöksyä alas torille.\nMutta joku tarttui häntä olkapäähän.\n\nPekka katsahti ympärilleen ja näki yläpuolellaan kasakkain uhkaavat\nkiväärinsuut. Kuin havahtuen hän muisti taas heidän kauhean asemansa.\nHän ei voi mitään, ei mitään... Hänen täytyi vain katsella -- ja se\noli niin kauheata, ettei hän ollut koskaan sellaista tuntenut. Hän\noli lapsesta asti ollut sellainen, ettei voinut sallia rääkättävän\navuttomia, olivat ne sitten eläimiä tai ihmisiä -- hän oli aina\nestänyt sellaisen. Hän oli siinä asiassa niin tinkimätön, ettei\nvälittänyt, miten hänelle itselleen kävi. Hän oli pari kertaa\nhyökännyt suuren miesjoukon kimppuun, joka rääkkäsi juopunutta, ja\npelastanutkin onnettoman. Jo opissa ollessaan hän oli vähällä tappaa\nvenäläisen työnjohtajan, kun tämä aikoi panna häkkiin joutuneen\nhiiren uuniin.\n\nJa nyt Pekan täytyi vain katsella, kun nuo inhottavat ihmispedot\npieksivät avuttomia ihmisiä -- ja sitä kesti niin hirvittävän kauan...\n\nHän seisoo hampaitaan kiristellen paikallaan. Naisten ja lasten\nhirvittävät hätähuudot raatelevat hänen sydäntään kuin julmat pedon\nkynnet, ja tuo loppumaton iskujen pauke tuottaa hänelle sellaista\ntuskaa, kuin sattuisivat iskut häneen... Hänestä tuntuu, kuin se\nkestäisi loppumattomiin ja hän menettäisi järkensä.\n\nHän käsittää, ettei tällä kertaa voi mitään, mutta kerran tämä\nkostetaan...\n\nJa yhtäkkiä hänen tuskansa muuttui hurjaksi vihaksi ja kostonhimoksi.\nSe kuohahti koko hänen olemuksensa lävitse kuin katkera myrkky.\nHän kostaa! Jospa hän tuntisi jonkun noista pedoista! Hän väijyisi\ntätä miten kauan tahansa. Ja kun hän sitten tapaisi tämän sopivalla\npaikalla, niin silloin...\n\nHän tunsi julmaa riemua kuvitellessaan, miten kostaisi...\n\nTodellisuudessa hyökkäys oli kestänyt vain muutaman hetken. Sillä\nihmisjoukko pakeni kauhun vallassa sivukaduille, ja kasakat\nhyökkäsivät susilauman lailla jäljessä -- ja taas kuului kauhun ja\ntuskan huutoja.\n\nKun rääkkääjät olivat poistuneet, makasi torilla kymmenittäin\nliikkumattomia ruumiita.\n\nPekka luuli kuten muutkin, että ne kaikki olivat kuoliaaksi\ntallattuja. (Vasta myöhemmin huomattiin, että kasakoiden hevoset\nolivat olleet inhimillisempiä kuin niiden isännät: ne eivät olleet\ntallanneet kaatuneita, ja sen vuoksi kukaan ei ollut kuollut.) Tuo\nnäky aivan kuin jähmetytti hetkiseksi portailla olijat -- mutta\nsitten kajahti tuhatääninen, raivokas karjahdus, josta erotti vain\nmuutamia huutoja:\n\n-- Saatanan pyövelit!\n\n-- Kyllä te vielä saatte!\n\n-- Pekosen verikoirat!\n\n-- Jumal'auta, nyt emme täältä lähde, vaikka ampuisivat kappaleiksi!\n\nKoko joukon näytti vallanneen sama tunne: uhma ja vastarinta. Ja\nkun he eivät voineet tehdä muuta, näyttivät kaikki kuin yhteisestä\nsopimuksesta päättäneen, etteivät anna ajaa itseään pois. Ja\nvaikka kasakat koko iltapäivän yrittivät, eivät he enää saaneet\nväkijoukkoa hajaantumaan, ja se raivostutti kasakoita yhä enemmän. Ne\nhyökkäsivät yksinäisten ihmisten kimppuun sivukaduille ja pihoille,\nja -- toiset maksoivat samalla mitalla -- monta kasakkaa lyötiin\ntaistelukyvyttömäksi ja eräs ammuttiin.\n\nPekka oli kuin huumaantunut vihasta ja raivosta, hän oli kaikkialla\netunenässä eikä välittänyt vähääkään, vaikka hänet olisi ammuttu\nkoska tahansa. Ja joka kerta, kun hän näki kasakkain pieksevän\nihmisiä, hän tunsi raivonsa kiihtyvän -- hän toivoi, että saisi\njollakin tavoin kostaa.\n\nTultuaan sitten puolenyön aikana kotiin Pekka tunsi oudon\nepävarmuuden kalvavan mieltään.\n\nHänelle oli käynyt, niinkuin hän oli toivonutkin, hän oli pelastanut\navuttoman ihmisen julmurin kynsistä ja kostanut -- ja kuitenkin hän\ntoivoi, ettei se olisi tapahtunut. Jos se saadaan tietää, hänet\nhirtetään.\n\nEi hän itsestään olisi mitään välittänyt, mutta kun hän ajatteli\näitiään ja tyttöä, joka rakasti häntä yli kaiken ja josta hänkin\noli alkanut pitää yhä enemmän ja enemmän, ja muisti ne kauniit\ntulevaisuuden kuvat, joita he yhdessä olivat suunnitelleet, silloin\nhän tunsi viiltävää tuskaa. Tuntui niin käsittämättömältä, että\nkaikki vielä eilen illalla oli näyttänyt niin varmalta ja kestävältä\n-- ja nyt iäksi särkynyt...\n\n-- Mutta jollei se tulekaan ilmi? koetti Pekka lohduttautua, mutta\nsamassa hän totesi, että se _saattaa_ tulla ilmi milloin tahansa,\neikä hän voi tietää siitä mitään edeltäpäin -- ainainen epätietoisuus\ntulee painamaan häntä raskaan taakan lailla.\n\nNiin, hänen elämänsä perustukset olivat yhtäkkiä rauenneet -- hän\nseisoi kuin pimeässä, tietämättä, mitä on edessäpäin.\n\nMutta ajatellessaan päivän merkillisiä tapauksia hän huomasi, että ne\nolivat syynä hänen tekoonsa -- hän tunsi, ettei ollut voinut tehdä\ntoisin kuin teki.\n\nSamassa hän kuitenkin huomasi, että tämä päivä oli käännekohta\nkoko Suomen kansan elämälle. Vieraan sortajan nagaikan iskut\nolivat ensi kerran paukkuneet suomalaisten päihin, ja nämä olivat\nheti iskeneet takaisin -- he olivat näyttäneet, etteivät he tule\nnöyrästi alistumaan orjuuteen, vaan aikovat taistella vapautensa ja\noikeuksiensa puolesta.\n\nPekka oli tosin nuori, mutta hän oli alusta asti ollut mukana tässä\ntaistelussa, ja nyt hän oli entistä selvemmin tullut huomaamaan,\nettei Venäjän hirmuvalta välitä laeista eikä anomuksista --\nse toteuttaa orjuutussuunnitelmansa, jos suinkin voi. Ainoa\npelastuskeino on siis vastarinta -- mihin vapaaehtoisesti myönnytään,\non iäksi menetetty. Jos esim. miltei kaikki nuorukaiset olisivat\nnyt menneet laittomiin asevelvollisuuskutsuntoihin, niinkuin suurin\nosa virkamiehistä ja papeista oli kehoittanut, vietäisiin loputkin\nväkipakolla. Kutsunta tulisi silloin lailliseksi, ja tulevaisuudessa\nodottaisi sama kohtalo kaikkia nuorukaisia.\n\nJos taas kaikki virkamiehet olisivat olleet vastustavalla kannalla\neikä kukaan olisi mennyt kutsuntoihin, eivät vallanpitäjät voisi\nmitään -- niiden olisi mahdoton erottaa ja rangaista _kaikkia_\nvirkamiehiä, mahdoton viedä väkisin _kaikkia_ nuorukaisia Venäjälle.\n\nKuluneen päivän tapaukset olivat esimerkkinä siitä, mitä pieninkin\nvastarinta saattaa vaikuttaa. Sillä jollei niitä harvoja\nmaalaisnuorukaisia olisi estetty menemästä kutsuntaan, olisivat\nmonet muut saattaneet mennä, mutta se oli vaikuttanut niin, ettei\nHelsingistä mennyt kukaan. Ja se, ettei pääkaupungista mennyt kukaan,\nsaattoi vaikuttaa arvaamattoman paljon.\n\nEnsimmäinen vastarinta kasarmin portilla oli syynä myös myöhempiin\ntapauksiin -- siihen merkilliseen tosiasiaan, että pelätyt kasakat\nolivat joutuneet tappiolle. Ja tuo tieto tuli varmasti antamaan uutta\nintoa ja rohkeutta...\n\nPekka muisti historiasta, miten monta kertaa pienet tapaukset ovat\nolleet alkusyynä suuriin taisteluihin. Ja hänestä tuntui, että\ntämä päivä oli ratkaiseva päivä Suomen kansalle, että tämä päivä\noli suuren taistelun alkupäivä ja tuo taistelu oli päättyvä vasta\nsilloin, kun Suomi on saanut vapautensa ja oikeutensa turvatuksi.\n\nTämän kaiken rinnalla tuntui hänen oma kohtalonsa vähäpätöiseltä\n-- käyköön miten tahansa, hän on koettanut parhaansa, tehnyt\nomantuntonsa mukaan.\n\nSilloin hän kuuli alaoven käyvän... Hän kuunteli -- kuului hiipiviä\naskeleita. Ne lähenivät... lähenivät...\n\nMitä... mitä se on? Jospa ne todellakin ovat saaneet tietää...? Ja\nnyt tulevat hakemaan häntä -- urkkija edellä...\n\nHän hypähti seisaalleen, katsahti ympärilleen kuin etsien\npelastuskeinoa -- turhaan, pako oli myöhäistä. Hän sieppasi\npistoolinsa ja päätti, ettei lähde elävänä.\n\nHän tunsi kylmän päättäväisyyden valtaavan koko olemuksensa, ja kun\novelta kuului arka koputus, oli hänen äänensä kumman kolea.\n\n-- Sisään...\n\nMutta sisään astuikin kalpean ja huolestuneen näköisenä hänen\nrakastettunsa Raila.\n\nPekka hengähti syvään ja jäi kalpeana tuijottamaan tulijaa. Hän tunsi\nvapisevan käden omassaan ja kuuli Railan hellän, värisevän äänen:\n\n-- Suo anteeksi, kun tulen näin. Mutta minä näin sinut\nSenaatintorilla ja aavistin, että olit mukana. Ja kun et tullut\nkotiin ennen, niin pelkäsin kovin... Ja tiedätkö, minusta tuntui,\nettä sinun askelesi olivat vallan toisenlaiset kuin ennen ja että\nsinulle on tapahtunut jotakin. Sen tähden tulin...\n\n-- Eihän minulle mitään...\n\n-- Oi rakas, minä näen nyt, että se on totta ja pyydän, kerro\nminulle... Olkoon se mitä tahansa.\n\nPekasta tuntui mahdottomalta kertoa totuutta. Mutta noissa\nhienopiirteisissä kasvoissa ja tummissa silmissä kuvastui niin\nsyvä huoli ja levottomuus _hänen_ tähtensä, ettei hän voinut\nolla puhumatta. Ja niin hän kertoi rehellisesti kaiken, mitä oli\ntapahtunut, kuvaili Senaatintorin kauhean näytelmän ja miten se oli\nvaikuttanut häneen. Ja sitten hän kertoi, miten eräällä pihalla oli\nnähnyt kasakan hyökkäävän vanhan naisen kimppuun ja iskevän hänet\nmaahan nagaikallaan.\n\nPekka vaikeni ja rykäisi, niinkuin sanat olisivat tarttuneet hänen\nkurkkuunsa. Sitten hän jatkoi hiljaa, käheästi:\n\n-- Se oli niin kauheata, kun hän apua huutaen yritti nousta ja\nkasakka iskemistään iski niin, että veri pursui harmaasta päästä.\nMinusta tuntui kuin olisin menettänyt järkeni. Sen vain muistan,\nettä sieppasin maasta kiven ja huusin jotakin, jolloin kasakka\ntempasi sapelinsa ja lähti täyttä laukkaa minua kohti. Minä käsitin,\nettä hän iskee pääni halki, jollen voi häntä pysäyttää. Ja kun näin\nhänen irvistävän naamansa aivan lähelläni, heitin häntä kaikin\nvoimin kivellä rintaan. Kasakka putosi satulasta, minä sieppasin\nuudelleen kiven ja kuin punaisen sumun lävitse näin, miten kasakka\nyritti nousta. Sitten en muista mitä tapahtui. Vasta kun näin miehen\nkasvot allani verisinä ja elottomina, silloin vasta huomasin, mitä\nolin tehnyt -- mutta se oli jo myöhäistä. Ja nyt minä olen tappanut\nihmisen...\n\n-- Mutta sehän oli oikein sellaiselle pedolle, huudahti Raila\ntulisesti. -- Ethän sinä voinut toisin tehdä.\n\n-- Niin, Raila, mutta minun mieleeni johtui, että hänelläkin on\nsentään äiti, joka rakastaa häntä ja on odottanut häntä kotiin\npelolla ja jännityksellä. Ja sitten hän saakin kuolinsanoman -- minun\ntähteni.\n\n-- Rakas Pekka, keskeytti Raila tarttuen kiihkeästi hänen käsiinsä.\n-- Etkö sinä ajattele sitä äitiä, jonka hän olisi tappanut ilman\nsinua. Etkö ymmärrä, että sinun äitisi itkisi nyt sinun kuolemaasi,\njollet olisi ollut nopeampi ja voimakkaampi. Sinähän et voinut muuta\nkuin tappaa tai tulla tapetuksi.\n\n-- On hyvä, että ymmärrät minua, ettet tuomitse minua, sillä enhän\nminä muuta voinut tehdä, mutta on niin surullista, että minä olen\ntuhonnut sinunkin elämäsi, sillä jos se tulee tietoon ja minut\nsaadaan kiinni, niin silloin minut hirtetään. Ja minun on niin paha\nolla sinun tähtesi.\n\n-- Voi, älä sano niin! huudahti tyttö tulisesti ja tarttui Pekan\nkaulaan ja katsoi häntä hetken hellästi.\n\n\n\n\nMUSTAA TAIVAANRANTAA KOHTI\n\n\nPekka Kolkkala oli juuri saanut työnsä valmiiksi ja aikoi lähteä pois\nverstaasta. Mutta eteisessä tuli häntä vastaan hänen paras toverinsa\nVilho ja kuiskasi hätäisesti:\n\n-- Poliisit ja santarmit hakevat sinua! Mene kellariin -- isäntä\nkäski sinne! Tulen sitten...\n\nHän vaikeni, sillä ulkopihalta kuului lähenevän miesjoukon askeleita.\nPekka pujahti avonaisesta ovesta alas portaita ja hävisi talon\nalapuolella olevaan kellariin, joka mutkaisine käytävineen ja\nkomeroineen muistutti maanalaista katakombia. Siellä oli myös paljon\ntyhjiä liitereitä ja muita piilopaikkoja, jotka hän tunsi tarkkaan,\nsillä hän oli ennen, oppiaikanaan, juossut siellä toisten poikain\nkanssa piilosilla. Hän hiipi erääseen, piiloutui tyhjien tynnyrien\ntaakse ja alkoi odottaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ylhäällä vallitsi ankara sekasorto ja hälinä. Kymmenmiehinen\njoukko poliiseja, urkkijoita ja santarmeja miehitti komisariuksen\njohdolla kaikki käytävät ja portaat.\n\nOnneksi oli liikkeen omistaja, joka oli ankara venäläisvihaaja, ollut\npihalla, kun joukko saapui. Ja komisariuksen kysyessä Pekkaa, hän\noli aukaissut verstaansa oven, ja kutsuttaessa tätä kovaäänisesti,\nkuiskannut Vilholle varoituksensa. Ja kun urkkijat harmistuneina\ntulivat hänen jälkeensä, hän selitti tyynesti:\n\n-- Kolkkala ei ole enää työssä. Minä luulen, että hän on jo lähtenyt\nkotiin.\n\n-- Missä hän asuu? kysyi komisarius huonolla ruotsinkielellä.\n\nEnsin sitä ei muka tiedetty, mutta silloin huomautti venäläinen\ntyönjohtaja innokkaasti, että Vilho asui Kolkkalan kanssa. Hän lähti\nitse hakemaan Vilhoa toisesta verstaasta, ja niin täytyi Vilhon\nilmoittaa Kolkkalan asunto.\n\nVarmuuden vuoksi tarkastettiin kuitenkin molemmat verstaat ja\nvarastohuoneet, mutta kun mitään ei löytynyt, lähti pääjoukko pois.\nLiikkeen omistaja tuli kuitenkin Vilhon luo ja kuiskasi, että pari\nmiestä oli jätetty portille vahtiin.\n\nPekka seisoi pimeässä, kylmässä kellarissa vavisten vilusta ja\njännityksestä, ja hänen levottomuutensa lisääntyi ajan mukana. Mikä\non syynä, ettei Vilho jo tule? Ja kuka hänet oli ilmiantanut?\n\nSitä ajatellessaan hänen koko olemuksensa täytti hurja, kuohuva viha.\n\nOlisikohan ilmiantaja heidän venäläinen työnjohtajansa, joka oli\nvihannut häntä koko oppiajan, kun ei uskaltanut hakata ja rääkätä\nhäntä niinkuin toisia oppilaita? Jospa tämä nyt olisi saanut tietää\njotakin tai nähnyt hänet jossakin katukahakassa viime viikolla\n-- ja antanut hänet ilmi. Hän kuunteli kauan henkeä pidättäen --\nei mitään... Pekan hampaat kirskahtivat, kun hän muisti äskeiset\nkauheat tapahtumat. Hän oli taas näkevinään tuon hirvittävän\nhetken, kun kasakkajoukko ulvovan susilauman lailla hyökkäsi\npakenevaan ihmisjoukkoon, hän oli taas kuulevinaan hevosten\njaloissa kompastelevien naisten ja lasten vihlovat hätähuudot ja\nlyijynuppisten nagaikkain paukkeen. Hän muisti kaikki, kaikki!\n\nHän oli taas näkevinään tuon vanhan naisen, joka koetti paeta\nkauheita nagaikan iskuja. Mutta lyijynupit paukahtelivat hänen\nhartioihinsa, hän kompastui, nousi kauhusta parkaisten, veri\nvalui harmahtavalle tukalle, ryppyiselle otsalle -- ja lyijynupit\npaukahtivat hänen harmaaseen päähänsä: hän kaatui, huusi apua...\nSitten tapahtui sellaista, jota hän ei voinut estää. Tuntui ikään\nkuin kohiseva pyörremyrsky olisi temmannut hänet mukaansa, sekoittaen\nhänen järkensä, harkintakykynsä, kaiken... Hän ei nähnyt mitään muuta\nkuin tuon julmurin, joka sapeli koholla hyökkäsi häntä kohden. Hän\nodotti kivi heittovalmiina, näki jo kasakan kohoutuvan jalustimissa,\nnäki hänen raivosta vääristyneen naamansa. Viime hetkellä paukahti\nkivi hyökkääjän rintaan, hän näki miehen putoavan satulasta. Sitten\nhän ei käsittänyt mitään, ennen kuin kaikki oli myöhäistä -- kun\nkasakan eloton ruumis oli hänen edessään.\n\nSiitä hetkestä tuo näky oli aina ollut hänen edessään, ja hän tunsi,\nettei olisi voinut menetellä toisin. Ja jos hän olisi vähänkin\nmyöhästynyt, olisi hän itse jäänyt sinne pää halkaistuna eikä kukaan\nolisi uskaltanut puhua mitään.\n\nPekka vavahti, kuin olisi matelija tarttunut häneen.\n\nHän aavisti, että työnjohtaja oli saanut tietää tapahtumasta ja että\nnyt oltiin häntä hakemassa. Vainoojat voivat tulla millä hetkellä\ntahansa ja sitten on kaikki lopussa -- hänet viedään Venäjälle ja\nsieltä Siperiaan tai hirtetään heti.\n\nJa miksei Vilho jo tule? -- Mitä tämä on?\n\nSilloin kuului jostakin kaukaa ovensaranan narinaa ja sitten\nhiljaisia askeleita. Ne pysähtyivät pitkäksi aikaa ja alkoivat taas\nkuulua.\n\nPekka ei ollut koskaan hermostunut vaaran hetkellä, mutta tällainen\nloppumaton jännitys ja epätietoisuus oli liikaa.\n\nHän oli kuulevinaan askeleita myös toiselta puolen, ja hänestä\ntuntui, että työnjohtaja oli neuvonut tutkimaan kellarin, ja nyt\ntulevat yht'aikaa kummaltakin taholta. Hänen sydämensä jyskytti,\nhengitys kävi yhä raskaammaksi ja tukehtuneemmaksi -- aivan kuin\nrautakoura olisi vähitellen kiristänyt hänen kurkkuaan. Jospa hänellä\nolisi ollut pistooli mukana -- mutta se oli niin kauheaa, ettei\nvoinut mitään.\n\nMutta olihan hänellä puukko, välähti hänen kiihtyneissä aivoissaan,\nja ajatus täytti yhtäkkiä hänen koko olemuksensa uudella voimalla.\n\nTästä syntynyt varmuus karkotti silmänräpäyksessä kaiken pelon ja\nkauhun. Hän tunsi kuuman veriaallon kuumentavan kasvojaan, hän tunsi\nhäpeää, raivoa ja kostonhimoa siitä, että oli pelännyt... Kun hän\ntempasi puukon tupestaan, hänen kätensä ei enää vavissut. Ja askelet\nlähenivät...\n\n-- Pekka!\n\nTuo hiljainen, pimeydestä kuuluva kuiskaus särki hänen kylmän\npäättäväisyytensä, se kuului niin oudolta ja kummalliselta, ettei hän\nvoinut tuntea sitä toverinsa ääneksi. Vasta kun tämä oli toistanut\nsen, Pekka ilmaisi itsensä ja änkytti käheällä äänellä:\n\n-- Oletko se... sinä? -- Miksi pysähtelit?\n\n-- Minä kuulin tuoltapäin oven narinaa ja pelkäsin pahinta. Mutta\nsitten huomasin, että siellä oli joku puita hakemassa.\n\nVilho kertoi, mitä ylhäällä oli tapahtunut ja lisäsi epäröiden:\n\n-- Minulla on ikävä uutinen, mutta isäntä pyysi, että lähtisit heti\nkaupungista. Hän oli saanut komisariukselta tietää, että työnjohtaja\noli ilmiantanut sinut joistakin katumellakkain aikana sattuneista\ntapauksista.\n\nPekka ei sanonut mitään. Mutta kun hän muisti, miten tuo mies\noli vihannut ja vainonnut häntä, ja ajatteli, että joutuu saman\nkonnan tähden pakolaiseksi, lähtemään kotimaastaan, ehkä vankilaan,\nSiperiaan tai hirtettäväksi -- ja roisto jää tänne jatkamaan\nilmiantojaan, virnistelee ehkä tovereilleen, miten...\n\n-- Ooh! -- ärähti Pekka yhtäkkiä tahtomattaan, sillä kylmä, kirvelevä\nviha ja kostonhimo täytti hänen aivonsa, koko olemuksensa kuin\nhuumaava myrkky: hän ei muistanut mitään, ei ajatellut mitään, hän\ntunsi vain, ettei voi elää, jollei saa iskeä tuota kirottua.\n\n-- Onko se vielä omassa verstaassaan? hän kysyi kolealla,\nsoinnuttomalla äänellä.\n\n-- On se.\n\n-- Mene käskemään Kalle pois sieltä jollakin tekosyyllä.\n\n-- Älä nyt, Pekka! Se on liian vaarallista... joudut...\n\n-- Älä viitsi puhua suotta...\n\n-- Kuule, minä... Pekka, jos sentään jättäisit sen tuonnemmaksi...\nNiillä on miehet vahdissa...\n\n-- Veli -- keskeytti toinen hiljaa, päättävästi. -- Minä en tiedä,\nmitä tapahtuu, mutta minä en _voi_ jättää sitä... Mene siis --\ntulen minuutin kuluttua! -- Sitten menen Kampin kalliolle, odotan\nlautatapulien välissä. Tuo illalla sukseni sinne -- sitten lähden...\n\nVilho näki, että oli turha yrittää ehkäistä Pekkaa. Hän siis vain\npuristi toverinsa kättä ja lähti.\n\nPekka hiipi äänettömin askelin hänen jälkeensä. Portaiden yläpäässä\nhän pysähtyi odottamaan. Ja kun hän hetken kuluttua näki Kallen\npoistuvan verstaasta, hän meni heti sinne ja lukitsi oven jälkeensä.\n\nTyönjohtaja seisoi pöydän ääressä leikellen jotakin pitkällä\nveitsellään, eikä katsonut taakseen. Pekka läheni häntä tyynin\naskelin, mutta hänen lihaksensa värisivät villistä, kiristävästä\nvoimasta -- niinkuin koko ruumis olisi ollut jännitetty teräsvieteri.\n\nPekka seisahtui työnjohtajan viereen, ja hänen huulensa vääntyivät\npahaenteisesti, kun hän lausui hiljaa ja raskaasti:\n\n-- Sinä annoit minut ilmi...\n\nToinen hätkähti kuin käärmeen puremasta ja tuijotti tylsänä ja\nkalmankalpeana vihollistaan. Sitten hänen silmänsä välähtivät\nilkeästi, ja Pekka näki hänen puukkonsa kohoavan lyöntiasentoon.\n\nMutta ennen kuin mies ehti kohottaa päätään, paiskautui hän\npaukahtavasta nyrkiniskusta selälleen -- ja puukko lensi ovinurkkaan.\n\nRaivokkaasti karjahtaen hän syöksyi ylös ja hyökkäsi Pekkaa kohti\nkuin haavoitettu peto.\n\nMutta Pekka kohtasi hänet puolitiessä, iskien julmalla riemulla\nvihollistaan vasten hampaita, ja taas tämä lennähti pitkälleen uunin\nviereen.\n\nPekka jäi odottamaan, kunnes toinen nousisi, sillä hänellä oli\njonkinmoinen sisäinen \"ohjesääntö\", joka kielsi koskemasta\nkaatuneeseen. Mutta kaatuessaan uunin viereen työnjohtaja huomasi\nrautaisen hiilihangon, ja silmät kiiluen hän hyökkäsi uudestaan,\nsuunnaten kauhean iskun Pekan kylkeen. Pekan täytyi heittäytyä miltei\nlattiaan; hän kuuli hiilihangon helähtävän seinään, mutta hänen\njalkansa livahtivat liukkaalla sementtilattialla, ja ennen kuin hän\nehti päästä ylös hän tunsi työnjohtajan sormet kurkussaan ja kuuli\ntämän ähkyvän kauhusta käheällä äänellä: -- Apua... auttamaan! Apua,\napua! Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä, ja ikään kuin salaman\nvälähdyksenä Pekka tajusi asemansa: _urkkijan alla_... Jos se saa\nisketyksi hänen päänsä lattiaan tai...\n\nHän oli etevä painija ja nyrkkeilijä eikä ollut vuosikausiin\ntavannut tappelussa voittajaansa. -- Ja nyt hän oli urkkijan alla.\nSe oli sietämätöntä. Tuntui aivan kuin veripunainen liekki olisi\nleiskahtanut hänen lävitseen, täyttänyt hänet hurjalla tulisella\nvimmalla, ja hän veti toisen polvensa urkkijan vatsan alle. Juuri kun\ntämä kohotti Pekan päätä lyödäkseen sen lattiaan, hän lennähtikin\nPekan pään ylitse maahan. Samassa hetkessä Pekka oli tarttunut\nurkkijan kurkkuun, tempasi hänet ylös seinää vasten ja iski, iski...\n\nPekka havahtui vasta silloin, kun näki vastustajansa muuttuvan\nsinertäväksi ja pään hervahtavan tahdottomana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPekka istui yksin lumisten lautatapulien suojassa ja odotti. Hän\noli odottanut jo kuudetta tuntia -- ja tuskallinen levottomuus ja\nepävarmuus kalvoi rintaa yhä ankarammin. Miksi Vilho ei jo tule,\njospa hänet onkin vangittu... Silloin olisi kaikki hukassa -- ilman\nsuksia ei pääse minnekään.\n\nPekka nousi taas kävelemään, kouraisi lunta kirveleville rystysilleen\nja katsoi taivaalle, jolla matalat kiitävät pilvet hohtivat kaupungin\nvaloista. Hän tunsi haikeaa kaipausta ajatellessaan, ettei ehkä\nkoskaan enää pääse tuohon kaupunkiin, jossa hän oli taistellut\nelämänsä taistelun. Hän oli tullut tänne hentona lapsena, jolla ei\nollut mitään turvaa, ja kuitenkin kehittänyt itsensä mieheksi, jota\nkaikki kunnioittivat oikean miehen perikuvana. Hän oli suunnitellut\ntulevaisuuttaan, kuvitellut sen niin kauniiksi. Ja nyt oli kaikki\nmennyt, hänellä ei ollut elämää, ei tulevaisuutta, ei mitään. Hänestä\ntuntui kuin hän olisi seisonut sysimustassa pimeydessä, tietäen että\nedessä on ammottava kuilu, jonka yli ei voi päästä.\n\nMiten tämä kaikki oli mahdollista? Miten kaikki oli tapahtunut? Oliko\nhän itse syypää tähän? Eikö hän olisi voinut menetellä toisin?\n\nPekka koetti ajatella alusta alkaen, arvosteli rehellisesti tekojaan\nja ajatuksiaan. Hän käsitti, että viimeinen teko oli suorastaan\ntyhmänrohkea, ja se olisi voinut viedä hänet heti turmioon, mutta kun\nhän muisti tapaukset Senaatintorilla ja hämärällä pihalla, niin hän\ntunsi, ettei koskaan olisi voinut tehdä toisin. Hän oli aina ollut\noikeudenmukainen ja puolustanut isänmaataan, ja sen tähden hän oli\nnyt joutumaisillaan Venäjän hirmuvallan kauheaan verkkoon.\n\nVihdoin kuului varovia askeleita ja Vilho tuli näkyviin lautatapulin\ntakaa.\n\nVilho kertoi, mitä äskeinen tapaus oli vaikuttanut. Kaikki olivat\nriemuinneet, kun urkkija oli saanut palkkansa -- hänet oli viety\ntiedottomana sairaalaan, jossa hän tulee viipymään kuukausia -- mutta\ntoiselta puolen se oli tehnyt Pekan aseman entistä vaarallisemmaksi,\nsillä itse poliisimestari Pekonen oli saapunut paikalle ja\njärjestänyt ankaran ajojahdin; asemalle ja kaikille teille oli\nlähetetty urkkijoita valokuvat mukanaan vahtimaan, ettei hän pääsisi\nkaupungista.\n\nPekka tunsi vahingoniloa ajatellessaan, että oli valinnut ainoan\nmahdollisen pakotien jäätyneen meren kautta.\n\nHän oli siis samassa asemassa kuin takaa-ajettu metsänotus.\nTästä hetkestä lähtien oli häntä vastaan hälytetty koko Venäjän\nhirmuvallan vainoojajoukko: urkkijat, santarmit ja vielä oman\nmaan poliisiviranomaiset. Kuin koiralauma ne tulivat etsimään ja\nnuuskimaan häntä kaikkialla.\n\nHän puristi toverinsa kättä ja lähti uhmamielin hiihtämään mustaa\ntaivaanrantaa kohti.\n\n\n\n\nHÄMÄRÄN MEREN VAELTAJA\n\n\nLumimyrsky kiiti kylmänä ja kohisevana yli jäätyneen meren, täyttäen\nkoko avaruuden sakealla lumipilvellä. Silloin tällöin jää ulvahti,\nuhaten niellä yksinäisen kulkijan.\n\nNiin, siellä pimeyden ja myrskyn keskellä laahusti yksinäinen mies\nsukset kainalossa...\n\nHän oli kulkenut koko päivän samalla tavalla, ja oli nyt miltei\nlopussa. Hän ei enää uskonut pelastuvansa -- kulki vain. Hän oli\ntoissa päivänä lähtenyt Helsingistä, pelastuttuaan viime hetkessä\nsantarmien kynsistä. Tänä aamuna hän oli lähtenyt yli Porkkalan selän\nBarösundiin -- matkaa oli 50 kilometriä, jonka hän luuli hiihtävänsä\n4-5 tunnissa. Mutta hiihdettyään pari kilometriä hän huomasi,\nettä koko selkä oli juuri jäätynyt, ohuen härmän peittämä, joten\nhiihtäminen ei käynyt päinsä.\n\nPekka oli päättänyt yrittää jään yli jalkaisin, mutta hänellä oli\nvain pehmeät hiihtotossut, joten jalkapohjat heltyivät tavattomasti.\nJa kun liukkaalla jäällä täytyi kulkea koko ajan jännitetyin\nlihaksin, jäykistyivät jalat jo puolen päivän ajoissa melkein kuin\nsuonenvedosta. Kaiken lisäksi oli alkanut sataa lunta, vähitellen\nkiihtyen lumimyrskyksi ja hävittäen kaikki maamerkit. Tosin hän oli\nkulkenut koko ajan niin, että tuuli oli puhaltanut oikealta puolelta,\nmutta jos se ei enää puhaltaisikaan pohjoisesta, niin hän olisi\nhukassa.\n\nPekka oli kävellyt yli kaksitoista tuntia syömättä ja levähtämättä;\nhän oli menehtymäisillään.\n\nHän taisteli yhä julmemmin kalvavaa nälkää ja uupumusta vastaan.\nTuuli ulvoi yhä villimmin, ja pimeys ja lumimyrsky tuntui sakenevan\nsakenemistaan. Hän ei nähnyt muuta kuin kappaleen kalpeanharmaata\nhankea allaan, ja sekin tuntui vähitellen pienenevän -- aivan kuin\njokin suunnattoman suuri musta vaate olisi hitaasti kiertynyt hänen\nympärilleen, puristuen yhä lähemmäksi, lähemmäksi...\n\nMutta hän pyrki vain eteenpäin. Hän ei enää uskaltanut pysähtyä\nlevähtämään tuntui ikään kuin ei silloin enää voisi nousta\npaikaltaan. Hän kulki kulkemistaan kuin hämärässä unessa.\n\nSilloin hän yhtäkkiä aivan kuin vaistomaisesti _tunsi_ edessään\njotakin mustaa ja tavatonta, joka pakotti hänen ruumiinsa vavahtaen\npysähtymään.\n\n-- Mitä, mitä? hän mutisi vapisevin huulin ja astahti tahtomattaan\ntaaksepäin, niinkuin olisi nähnyt suuren, mustan kouran kohoavan\ntuosta mustasta syvyydestä, joka ammotti hänen edessään kuin avoin,\npohjaton hauta.\n\nVasta hetken kuluttua hän käsitti, että hänen edessään todella oli\nhauta -- kolmatta metriä leveä vesirailo, jonne suistuminen merkitsi\nvarmaa kuolemaa. Miten päästä yli tällaisessa kunnossa?\n\nHän käveli vaistomaisesti pienen matkan railon reunaa myöten,\nkääntyi ja asteli vastakkaiseen suuntaan -- ikään kuin villieläin\nhuomatessaan joutuneensa häkkiin. Mutta se oli joka kohdalta\nyhtä leveä, kumartuessaan hän kuuli myrskyn kohinan säestämänä\nsalaperäistä loiskinaa, joka muistutti hiljaista kuisketta.\n\nHän pysähtyi ja ajatteli.\n\nTosin hän oli paljon harjoitellut pituushyppyä, mutta miten se olisi\nmahdollista tällaisin jaloin ja vielä liukkaalla jäällä? Ei, se on\nmahdotonta.\n\nYhtäkkiä hän sieppasi suksensa ja lähti hätäisesti kiirehtien\npohjoiseen päin railon reunaa myöten. Lumi pieksi hänen kasvojaan,\nsokaisi hänen silmänsä, mutta hän paransi vauhtiaan välittämättä\ntuskasta ja uupumuksesta: hän odotti vain epätoivoisesti, että railo\nloppuisi -- muuten hän ei pääse eteenpäin.\n\nHän muisti kyllä, että tällaiset railot tavallisesti ulottuvat\nlaajojen selkien yli, mutta hän ei tahtonut nyt sitä uskoa.\n\nHän oli kulkenut jo lähes puoli tuntia, ja railo pysyi yhä\nsamanlaisena. Hän pysähtyi toivottomana ja istahti jäälle.\n\nHän koetti ajatella, etsiä pelastusta, mutta vihdoin hän käsitti,\nettä täytyy yrittää hyppäystä -- se on ainoa keino.\n\nHänelle tuli omituinen, kylmä varmuus siitä, ettei pääse yli: hän ei\njaksa ponnistaa kankeine jalkoineen tai sitten luiskahtaa ja...\n\nHän oli miltei näkevinään ja tuntevinaan, miten hänen jalkansa\nlivahtivat, pää iskeytyy jään reunaan ja jääkylmä virta vetää hänet\njään alle, nielaisee hänet mustaan syvyyteen. Hän ei kangistunein\njäsenin pääse jäälle. Ja jos pääseekin, hän kylmettyy kuitenkin --\nkukaan ei löydä hänen ruumistaankaan.\n\nNyt hän ensi kerran tunsi peruuttamattoman kuoleman edessään. Hänen\nkoko lapsuutensa oli ollut vain kurjuutta ja kärsimyksiä -- ja nyt\nkun hän oli voittamaisillaan, hänen täytyi kuolla. Miksi hän oli\nelänyt? Mikä oli sen tarkoitus?\n\nMutta silloin hänessä leimahti entinen uhma, taistelunhalu ja rakkaus\nelämään. Hän oli liian nuori kuolemaan. Hän tahtoo sittenkin pelastua!\n\nNämä ajatukset olivat kiitäneet nopeasti hänen aivojensa läpi. Ja\nsitten hän äkkiä päättävästi heitti suksensa yli railon!\n\nNyt oli arpa heitetty. Hänen täytyy nyt yrittää -- käyköön miten\ntahansa!\n\nMutta kun hän koetti liikkua, eivät jalat totelleet. Viime ponnistus\noli ollut liikaa -- jalat tuntuivat jäykiltä kuin puupalikat. Hän\ntunsi taas tuon tylsän toivottomuuden tunkeutuvan aivoihinsa.\nMutta hän muisti päätöksensä ja huomasi, että hänen täytyy ensin\nharjoitella jäällä ja hieroa jalkojaan.\n\nHän otti vauhtia ja hyppäsi. Lihaksiin koski kuin olisi vihlaistu\ntylsällä puukolla -- ja hän pääsi korkeintaan kaksi metriä!\n\nToisella kerralla hän pääsi saman verran, mutta kaatui taaksepäin...\n\n-- Minä en pääse, en pääse -- hän mutisi hiljaa. Mutta sitten hän\näkkiä puri hammasta ja alkoi ankarasti hieroa jalkojaan. Sitten\nteki hyppyharjoituksia kerran toisensa jälkeen, toisinaan kaatuen,\nliukastuen.\n\nPahinta oli, että jos otti hiukankin enemmän vauhtia, niin heti jalka\nlivetti ponnistaessa. Ja jos tosiyrityksessä livahtaisi, hän putoaisi\nsuoraan mereen...\n\nHiki valui virtanaan hänen kasvoiltaan, hän luuli monesti\npyörtyvänsä, sillä alastullessa tuntui, kuin olisi paljain jaloin\nhypännyt hehkuvan punaisen raudan päälle. Mutta hän puri vain\nhammasta ja päätteli, ettei se merkinnyt mitään, kunhan vain pääsisi\nyli.\n\nHän meni railon ääreen, ja taas hänet valtasi uusi pelko. Hän\nhuomasi, että railo oli _levinnyt_. -- Ja nyt hän yhtäkkiä ymmärsi,\nettä hän oli jäänyt suunnattomalle jäälautalle, joka oli juuri\nirtautunut ja etääntyi hiljalleen. Täytyy siis heti hypätä -- pian se\nolisi myöhäistä. Se oli nyt neljättä metriä -- vieläköhän pääsisi...\nHän hyppäsi vielä pari kertaa tyyntyäkseen ja sitten hän mittasi\naskelensa.\n\nPerääntyessään railon vierestä ottaakseen vauhtia hän oli varma, että\nsiitä tuli viimeinen hyppäys -- kuolema seisoi lähempänä kuin koskaan\nennen. Mutta se terästi ja jännitti koko hänen ruumiinsa, niin ettei\nhän sillä hetkellä tuntenut kipua eikä väsymystä.\n\nKatse terävänä, kädet nyrkissä hän lähti lyhyin askelin... jo näkyi\nmusta juova, vielä kaksi askelta, ja sitten hän hyppäsi...\n\nII\n\nHän tajusi hämärästi, että hänen jalkansa putosivat aivan railon\nreunalle, livahtivat, ja hän keikahti taaksepäin -- ja sitten\nhuumaava isku takaraivoon. Tuhannet tulikipunat leimahtivat läpi\npimeyden -- ja sammuivat.\n\nHän tuli miltei heti tajuihinsa, ja vaikka päätä huimasi, hän käsitti\nsiitä huolimatta heti, että hän oli vauhdillaan luistanut railon\nreunalta eteenpäin, niin että vain pää sattui jäänreunaan.\n\n-- Hyvä on, hän mutisi hiljaa itsekseen, ja hänen silmänsä\nsulkeutuivat. Hänen aivoissaan oli hämärä tunne siitä, että pitäisi\nnousta, mutta hän oli ponnistellut niin ylivoimaisesti, että kun\njännitys oli lauennut, hän ei jaksanut enempää. Isku vaikutti\nmyös, joten hänen aivoissaan pyöri kaikki sekavana. Hän tunsi vain\nväsymystä, kaikki oli samantekevää.\n\nHän ei tuntenut oikeastaan lainkaan iloa pelastumisestaan, oli vain\nniin hyvä levätä. Ei tuntenut nälkääkään. Ja kummallista! Hänen\nallaan tuntui pehmoiselta ja lämpimältä, aivan kuin olisi maannut\nhöyhenpatjalla.\n\nHän lojui vieläkin pehmeällä vuoteellaan ja nautti suunnattomasti.\nEi, nälkä ei ollut. Eikä hän muistanut kirveleviä jalkojaan. Ja\ntuulen humina kuului ikään kuin kaukainen viihdyttävä soitto.\n\nJa silloin -- silloin hän muisti erään lukemansa kertomuksen nuoresta\nmiehestä, joka eksyi ja paleltui kuoliaaksi, -- sillä jäällä\nmaatessaan hän tunsi nyt juuri samanlaista levon tunnetta kuin\ntämäkin oli tuntenut. Vielä hetken hän nautti pehmeästä vuoteestaan,\nse tuntui niin sanomattoman suloiselta.\n\nViimein hänen ankaralla ponnistuksella onnistui aukaista silmänsä.\n\nKas, oliko hän nukkunut? Taas palasi kertomus hänen mieleensä,\nja sitten hän äkkiä ymmärsi totuuden koko kauheudessaan: hän oli\njäämäisillään tänne!\n\nOnko se mahdollista -- nyt juuri kun on päässyt yli railon?\n\n-- Ei, -- ei! -- hän sanoi hiljaa, päättävästi.\n\n-- Minä en jää! Minä en jää!\n\nHän yritti nousta istumaan, mutta se tuntui niin raskaalta ja\ntuskalliselta, että hänen täytyi vielä hiukan levätä.\n\nSilloin hän muisti, miten hän pienenä oli kävellyt paleltunein\njaloin, vaikka joka askel oli vihlaissut sydämestä niin, että hän\nluuli kuolevansa. Hän oli kuitenkin silloin pelastanut henkensä.\nKuolisiko hän tänne nyt, kun hän on mies.\n\n-- Ei, ei!\n\nHän oli huutavinaan nuo sanat kovaa, mutta ääni kuulosti omituisen\noudolta ja jähmettyneeltä.\n\nHammasta purren hän yritti nousta: koko ruumis tuntui pitävän vastaan\njäykästi -- mutta lopulta hän pääsi polvilleen. Kaikki pyöri hänen\nsilmissään, pimeni ja leimahti tulikipunoiksi vuorotellen, mutta hän\nnousi sittenkin. Ja vihdoin hän seisoi! Hän otti sukset kainaloonsa\nja lähti vaivalloisesti laahustaen eteenpäin.\n\nNyt vasta alkoi tuska! Toinen tossu oli aivan märkä sisältä, mutta\nhän ei käsittänyt, mistä se johtui. Joka askelella vihlaisi ja poltti\nsietämättömän tuskallisesti, niin että kylmä hiki pursusi otsalle\nja sydäntä viilsi. Mutta hän päätti olla seisahtumatta enää. Ei!\nMieluummin hän kaatuisi kuolleena paikalleen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki käsitys ajasta alkoi häipyä. -- Hänestä tuntui toisinaan,\nniinkuin olisi kulkenut näin monta päivää. Hän keskitti koko\nruumiinsa ja sielunsa voimat siihen, että pitää kulkea eteenpäin. Hän\nei ollut muistanut katsoa edes kelloa, ja hänestä tuntui, että täytyi\njo olla aamupuoli. Ja raapaistuaan tulta ja nähtyään kellon vasta\nolevan puoli yksitoista hän tunsi masentavan epätoivon kouraisevan\nsydäntään. Vain hämärästi hän tajusi senkin, että tuuli oli melkein\ntauonnut eikä luntakaan enää niin paljon tullut. Mutta eteenpäin\nhänen täytyi!\n\nHän ei muistanut, miten kauan oli kulkenut, kun vihdoin näki tulen\npilkottavan harventuneen lumipyryn lävitse. Kaikki väsymys tuntui\nhälvenneen ja hän lähti valoa kohden pitkin, nopein askelin.\n\n-- Mitä, mitä? hän kuuli oman kauhusta käheän äänensä. Hän pyyhkäisi\nsilmiään, tuijotti joka taholle. Ei mitään! Valo oli poissa.\n\nMasentava epätoivo valtasi hänet. Oliko se ollut vain näköharha? Vai\nmitä tämä on? Ei, sen täytyi olla tulta. Jospa ne ovat juuri menneet\nlevolle. Hän tarkisti jälkien mukaan suuntansa ja lähti nopeasti\njatkamaan matkaansa, tuskan hien pusertuessa otsalle.\n\nLopulta hän näki pienen mökin häämöttävän edessään. Hän kompuroi\nvielä pienen matkaa ja koputti ovelle. Asukkaat olivat jostakin\nsyystä vasta näin myöhään paneutuneet levolle eivätkä olleet vielä\nnukkuneet -- hän oli nähnyt heidän tulensa. Ja mies tuli avaamaan.\n\nPekka sanoi eksyneensä ja pyysi saada yösijaa ja ruokaa, joka hänelle\nystävällisesti luvattiinkin.\n\nKun Pekka riisui toisen hiihtotossunsa, hän näki sen olevan miltei\npuolillaan verta. Kantapää oli ollut yhtenä rakkona ja hypätessä\npuhjennut. Mutta kun hän sai tietää, että oli tullut Hangon\nsaaristoon, jonne Porkkalan majakalta oli yli 60 kilometriä, hän ei\nenää ihmetellyt väsymystään.\n\nMies toi karbolivettä, ja kun Pekka oli pessyt jalkansa ja käärinyt\nkantapäänsä puhtaaseen rättiin, olikin ruoka valmista. Eikä Pekka\nmuistanut koskaan saaneensa niin herkullista ateriaa.\n\n\n\n\nTUKKITANSSIT\n\n\nKevättalven ilta alkoi jo hämärtyä, mutta tanssi ei vieläkään ollut\nalkanut.\n\nVäkeä oli tavallista enemmän saapuvilla, mutta outo, salaperäinen\njännitys ja levottomuus painoi joukon mieltä. Se kuvastui katseista,\nse tuntui täyttävän ilman, vaimentaen leikkipuheen ja naurun.\n\nTähän levottomuuteen ja jännitykseen oli kyllä aihetta, sillä\ntunnettu tappelupukari ja voimamies, tukkilainen Susi-Heikki oli\nuhannut tulla tanssiin joukkonsa kanssa tekemään ruumiita, ja\nensimmäiseksi hän oli valinnut sen helsinkiläisen konstimestarin,\njoka oli uskaltanut nousta häntä vastaan. Susi-Heikki oli näet\nsaanut kokea katkeran loukkauksen, hän, joka vuosikausia oli ollut\ntukkilaisten voittamaton kuningas: hänet oli heitetty kolme kertaa\nperäkkäin lattiaan, ja sen oli tehnyt nuori nulikka, joka ei\nnäyttänyt miltään miehen vieressä.\n\nHän, joka oli alkusyynä tuohon selkkaukseen ja jota kosto etupäässä\nuhkasi, seisoi yksinään pihalla ja katseli etäistä metsänrantaa ja\nsen ylitse kohoavaa kukkulaa, jonka harja rusotti talviauringon viime\nsäteissä. Hänen mieleensä muistuivat viime kuukausien vaarat ja\nponnistelut. Ne vilisivät nopeana kuvasarjana hänen sielunsa silmien\neditse. Hän oli taas näkevinään Helsingin katumellakkain alun. Hän\nmuisti Senaatintorin kauhean kohtauksen, jolloin kasakat susilauman\nlailla ulvoen syöksyivät pakenevan ihmisjoukon kimppuun. Hän oli\nnäkevinään hevosten jaloissa kierivät naiset ja lapset, näki heidän\nveriset kasvonsa ja kuuli nagaikkain iskujen paukkuvan, ja hän tunsi\nsamaa tuskaa ja raivoa kuin silloinkin. Hän muisti sen seuraukset.\n\nOnneksi hän oli päässyt viime hetkellä pakoon santarmien kynsistä\nja vaikean, vaarallisen hiihtoretken jälkeen hän oli päätynyt tänne\nPohjanmaan sydänsalolle. Hän oli täällä tavannut uusia tovereita,\njotka olivat valmiit puolustamaan häntä, vaikkapa väkivallalla, jos\nsantarmit olisivat yrittäneet tulla häntä vangitsemaan.\n\nSen tähden täytti hänen mielensä katkeruus ja suru ajatellessaan,\nettä joutuisi taas pakolaiseksi -- ja tuon kirotun Susi-Heikin vuoksi.\n\nHän oli näet kolmatta vuotta harjoittanut painia ja nyrkkeilyä, ja\nsaadakseen harjoitella hän oli alkanut opettaa taitoaan myös uusille\ntovereilleen.\n\nJa nyt uhkasi Susi-Heikki, sen tähden että oli hävinnyt, aiheuttaa\ntappelullaan sen, että hän menettäisi kaiken: toverinsa, vapautensa,\nkaikki, ja joutuisi uudestaan pakomatkalle.\n\nPekka oli katunut sitä, että oli painiskelun jälkeen vielä\ntarpeettomasti ärsyttänyt Susi-Heikkiä, ja hän olisi peruuttanut\nmielellään koko tanssiaiset, jottei hänen tähtensä tulisi tappelua,\nmutta toiset huomauttivat, että Susi-Heikki silloin sanoisi heidän\npelkäävän ja tulisi seuraavana sunnuntaina.\n\nSen vuoksi oli Pekan ehdotuksesta päätetty, ettei kukaan saisi\nryypätä ja että koetettaisiin välttää tappelua viimeiseen asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin aukeni ovi ja eräs tukkilainen, Toivonen nimeltään, hyökkäsi\nhengästyneenä sisään. Hiki valui hänen juopuneilta kasvoiltaan, hän\nkohotti nyrkkinsä ja huusi hurjasti ja uhkaavasti:\n\n-- Nyt se alkaa, pojat! Tuokaa kirveet ja rautapuntarit valmiiksi!\nSillä Susi-Heikin lauma tulee tänne saalista hakemaan! Mutta lihaa\ntehdään tänä iltana susistakin!\n\n-- Älä nyt lörpöttele tyhjiä, huomautti Pekka hiljaa, käskevästi. --\nPelotat suotta ihmisiä.\n\n-- Minä en puhu tyhjiä! Minä tiedän kaikki, puolustautui toinen. --\nJa sen tähden juoksin koko matkan, että tiedetään olla valmiina.\nSaatte nähdä... Pian ne tulevat...\n\nOvi aukeni hiukan, ja ovenrakoon ilmestyi pari uteliasta\njännittynyttä naamaa. Pekka tarttui juopuneen käsivarteen ja sanoi\nhiljaa jyrkästi:\n\n-- Älä huuda! Ne kuulevat kaikki. Mene sinä, Kalle, ja pyydä niitä\nodottamaan vähän. Sano, että laitetaan ensin tuolit ja penkit\nkuntoon. Ja sinä puhut nyt lyhyesti, mitä tiedät. Etkä sinä näytä\nmuistavan, vaikka juuri sovimme keskenämme, ettei kukaan ryyppää.\n\n-- Älä nyt, veli, yhä moiti, ennen kuin saat tietää syyn... Jollen\nolisi ryypännyt, niin en olisi saanut tietää sitä, minkä tiedän, ja\nne olisivat hyökänneet kuin sudet lampaiden kimppuun.\n\n-- Niin päättivät -- aamulla... selitti Toivonen. -- Mutta silloin\nSusi lähetti Iso-Suomisen Viina-Väiskiltä hakemaan kuusi pulloa\n\"Fenniaa\" ja käski jokaisen juoda vapaasti, koska oli muka hänen\nsyntymäpäivänsä.\n\nMiesjoukosta kuului pilkallisia huudahduksia:\n\n-- Syntymäpäivänsä...!\n\n-- Mistä Susi syntymäpäivänsä tietää?\n\n-- Piru yksin sen tietää.\n\n-- Piru sille on kaikki konstit opettanut, ei muuten osaa niin, puhui\nToivonen. -- Ei ollut puhunut tanssista mitään, ennen kuin kaikki\nolivat humalassa. Silloin oli alkanut ivailla niitä, jotka saivat\nselkäänsä meiltä viime jouluna Kukkolan tanssireisulla, ja pyysi,\netteivät he vain tänään tulisi tanssiin. Oli valehdellut, että olimme\nuhanneet hakata hänen säkkinsä kukonruuaksi, jos he tulisivat. Minä\nen ehdi enkä kehtaa kertoa, miten sikamaisia valheita se keksi, mutta\nkun miehet olivat humalassa, niin ei ole ihme, että koko sakki oli\nlopulta yksimielisesti päättänyt kuitata kaikki kalavelat tänään.\n\n-- Mutta mistä sinä tämän tiedät? kysyi Rantala.\n\nKertoja pyyhkäisi takinhihallaan hiestä valuvia kasvojaan ja vastasi:\n\n-- Siinäpä se seikka olikin. Katsokaas, kun tapasin tuttavani\nKatvaisen Heikin, joka pyysi, etten tulisi illalla tanssiin, niin\nhaistoin siinä heti pahaa käryä. Sen tähden rupesin ryyppäämään hänen\nkanssaan ja lopulta sain tietää kaikki. Niin... etten minä suotta.\n\n-- Onko tämä nyt kaikki totta? Ettet sinä liioittele jossakin\nsuhteessa?\n\nKertoja katsahti ympärilleen loukkaantuneena noin kylmästä\nkiittämättömyydestä ja huudahti:\n\n-- Ehkä sinä voisit puhua roskaa tovereillesi tällaisessa asiassa,\nmutta _en minä_... Ja kun ne tulevat tänne, niin kysy esimerkiksi\nLumperilta, eikö hän luvannut lyödä sinulta suolet maalle. Ja nimeltä\non mainittu kymmenkunta, joista tehdään ehdottomasti lihaa.\n\nPekka tarttui hänen käteensä ja lausui lämpimästi:\n\n-- Älä käsitä häntä väärin. Me olemme suuressa kiitollisuuden velassa\nsinulle, sillä sinun tiedoistasi voi riippua meidän monen henki.\nMutta nyt on tarkoin harkittava, miten menetellään. Olisikohan\nsittenkin parasta peruuttaa koko tanssit?\n\nSilloin kuului useita kiihtyneitä ääniä:\n\n-- Ei koskaan!\n\n-- Silloin ne vasta yltyisivät...\n\n-- Tulkoot...\n\n-- Pojat, nyt minä tiedän, mitä on tehtävä, huudahti Pekka yhtäkkiä\ninnostuen ja jatkoi: -- Minä paljastan tuon viinajutun! Ja jos te\nvielä kannatatte minua ja sanotte, ettette ole puhuneet mitään,\nniin silloin Susi ehkä putoaa omaan kuoppaansa. Sillä se ei ole\nvaarallista, vaikka hän minun kimppuuni tulisikin...\n\n-- Mutta jos se esimerkiksi iskee puukolla takaapäin, tai...\n\n-- Niin, älkää mitenkään sekaantuko! keskeytti Pekka varmasti. --\nSillä siitähän juuri syntyisi ilmitappelu, jota ei hillitsisi itse\npirukaan.\n\nKuului joitakin epäröiviä ääniä, ja Rantala kysyi kiihtyneenä:\n\n-- Mutta annammeko siis sinun jäädä kostamatta silloinkin, jos...\n\n-- Annatte! keskeytti Pekka kylmästi. -- Sillä minähän olen aina\n_itse_ maksanut velkani heti. Ja kun en tiedä jättäneeni maksamatta\nkenellekään, niin en jätä myöskään Susi-Heikille -- jos hän väkisin\ntuppautuu asioihini. Älkää siis välittäkö, vaikka hän hyökkäisi\npuukko kädessä kimppuuni, toimittakaa vain tilaa, niin näette, ettei\nsille käy hyvin, joka hyökkää ilman syytä. No niin. Lupaatteko siis,\npojat, ettette missään tapauksessa tule väliin?\n\n-- Lupaamme! Lupaamme! kuului yksimielinen vastaus.\n\n-- No muistakaa sitten, muistutti Pekka vielä kerran. -- Sovintoa\nviimeiseen asti. Minä menen kutsumaan vieraat sisään.\n\nPari tanssia oli jo tanssittu, kun ovi aukeni ja nuori hiihtopukuinen\nmies syöksyi sisään huudahtaen kiihtyneenä:\n\n-- Nyt Susi-Heikki on tulossa! Ulvovat ja rääkkyvät kuin sudet...\n\nTanssi taukosi, eräät tytöt irtautuivat tanssittajistaan ja juoksivat\nuuninloukkoon, ja joka puolelta kuului hermostuneita huudahduksia ja\nkyselyjä:\n\n-- Herra Jumala!\n\n-- Missä ne tulevat?\n\n-- Onko niitä paljon?\n\n-- Älkää suotta pelästykö, lausui Pekka tyynesti hymyillen. --\nAinahan sudet ulvovat! Ja vaikka se on rumaa, niin ei se ole\nvaarallista. Enkä minä usko, että nämäkään sudet sentään ihmisten\npäälle hyökkäävät näin keväällä. Miksi me siis antaisimme niiden\nhäiritä huviamme -- ainakaan vielä... Soittakaa, pelimanni!\n\nKuului pari lyhyttä naurahdusta, ja talon tytär Anni, joka oli\nvaistomaisesti tarrautunut Pekan käsivarteen, hellitti otteensa\nsyvään huoahtaen ja katsahti toveriinsa. Ja kun soittaja epäröiden\nalkoi soittaa, tarttui Pekka uudelleen tytön vyötäisistä ja alkoi\nreippaasti tanssia. Jotkut tukkilaiset aikoivat seurata hänen\nesimerkkiään, mutta tytöt eivät tulleet tanssiin.\n\nKuului vain harmonikan ääni, jota tanssivan parin askelet säestivät.\nKaikki näyttivät jännittyneiltä ja hermostuneilta.\n\nJa lopulta muutamat tukkilaiset poistuivat ulos -- toiset\npistäytyivät kamariin.\n\nPekka yksin tanssi, puhui ja naureskeli näennäisesti iloisena, mutta\nhänen poskensa hohtivat ja silmänsä loistivat siitä sisäisestä\njännityksestä, jonka hän tahtoi tovereiltaan peittää.\n\n-- Nyt ne tulevat!\n\nSoittaja taukosi soittamasta, ja ulkopuolelta kuului lähenevän\nmiesjoukon sekavaa laulua. Sanoja ei erottanut, ja \"Anssin Jukan\"\nsävelkin hukkui miltei kokonaan säestävien sivuäänien paljouteen;\naina välillä kuului hurjia hihkaisuja.\n\n-- Siellähän kuuluu olevan vain muutamia susia joukossa, huomautti\nPekka tyynellä, leikkisällä äänellä. -- Ja jos enemmistö on miehiä,\nkuten äänestä tuntuu, niin kyllä heidän kanssaan sovitaan. Ollaan\nsiis vain rauhallisia, niin eivät he yksin rupea tappelemaan. Pojat:\nmuistakaa siis, mitä sovittiin. Älkää sekaantuko minun vuokseni.\n\nJoukko saapui pihalle ja pysähtyi oven suuhun.\n\n_Hän_ oli pitkä ja jäntevävartaloinen, ja leveät hartiat ja luisevat\nkulmikkaat kasvot todistivat tavallista suurempaa ruumiillista\nja myös henkistä voimaa. Mustan otsatukan alta kiiluivat syvissä\nkuopissaan pienet, röyhkeät silmät ja toisen yläpuolelta pilkisti\ntukan alta punainen puukonarpi; vastakkaista poskea koristi toinen\nvielä suurempi, joka ulottui leukapieleen asti ja väänsi suun vähän\nvinoon hänen hymyillessään.\n\nTuo vääristynyt hymy osoitti, että hän nautti aikaansaamastaan\nhämmästyksestä. Hänen katseensa kiiti tutkivana ja röyhkeänä yli\ntuvan, ja sitten hän lausui mahtavasti:\n\n-- Hyvää iltaa. Vieläkö talossa on meille tilaa?\n\n-- Kyllä sitä aina on jokaiselle, ken sovinnossa sisään pyrkii,\nvastasi Pekka leikillisesti ja samalla terävästi. -- \"Sopu sijaa\nantaa\", sanoo sananlaskukin! Tulkaa vain peremmälle ja olkaa kuin\nkotonanne!\n\nSusi-Heikki ällistyi sanattomaksi tuosta odottamattomasta\nvastaanotosta. Mutta yhä jatkuvat ystävälliset kehoitukset pakottivat\nhänet lopulta liikkeelle, ja Pekka toimitti hänelle istumapaikan ihan\npöydän päähän. Muutkin miehet seurasivat vähitellen esimerkkiä.\n\nKaikki istuivat äänettöminä ja jännittyneinä. Pekka yksin esiintyi\ntyynenä, hymyilevänä ja kohteliaana, viskaten välillä leikkisiä\nsutkauksiakin. Sieltä täältä kuului hermostunut naurunhörähdys, mutta\nnekin katkesivat aina kesken.\n\nSilloin työntyi taas sisään eräs armeijan jälkijoukko. Taisteluteho\nja järjestys näytti hävinneen jo alkuharjoituksiin, mutta uupuneet\nurhot otettiin vastaan kuin parhaat ystävät. Viimeisenä tuli eräs,\njonka ulkoasu todisti moninkertaista \"kaatumista\", ja kun hän\näärimmäisin ponnistuksin pääsi yli kynnyksen, hän kaatui lopullisesti\napua huutaen:\n\n-- S--nan p--le! Jumal'auta!\n\nSilloin Pekka lähestyi sortunutta sankaria ja huomautti\nystävällisesti:\n\n-- Älkää viitsikö pyytää noin suuria herroja apuun -- eivät ne\nkumminkaan tule! Enkö minä toverina saa auttaa?\n\nKuului valtava naurunpurskahdus. Ja kaatunut kompuroi hämmästyksestä\npökertyneenä auttajansa taluttamana penkille. Pekka jatkoi:\n\n-- Tulkaa vain kaikki istumaan, miehet! Täällä on vielä kaikkein\nparhaimmat paikat tyhjinä -- tyttöjen vierellä. Heistä voivat\nheikommat saada itselleen tukea ja turvaa.\n\nTaas kuului naurun hörähdys, mutta sen keskeytti Susi-Heikin ääni\nkuin ärsytetyn koiran murahdus:\n\n-- Yrnsh! Vai turvaa!\n\n-- Mitäpäs siinä, koska eräät suuremmatkin miehet tarvitsevat\nturvakseen kokonaisen miessakin! huomautti Pekka terävästi.\n\nSusi-Heikki hätkähti, kuin olisi saanut iskun vasten suutaan. Hän\nkatsoi Pekkaa niinkuin häkkiin suljettu nälkäinen susi aivan edessään\nrehentelevää piskiä, jolle se ei voi mitään, kun rautaverkko estää.\nMutta Pekka hymyili mitä ystävällisimmin.\n\nKuullessaan tirskunaa, Susi-Heikki kääntyi ärjähtäen:\n\n-- Miksette tanssi? Vai pelkäättekö minua?\n\n-- Tässä vain levätään. Mutta pitäisikö teitä siis pelätä vai kuinka?\n\n-- Kyllä se taitaisi olla parasta, ärähti Susi-Heikki, -- sillä ei\ntyhjä lörpöttely ja nauru aina auta!\n\n-- Te myönnätte siis itse, että olette tullut tänne tappelemaan ja\nhäiritsemään meidän illanviettoamme, niinkuin olette uhannut? lausui\nPekka tyynesti.\n\n-- Kuka sen on myöntänyt? mörähti Susi-Heikki, -- en minä ole koskaan\nviitsinyt uhata raukkoja.\n\n-- Siitä minä en välitä vähääkään, jos raukkoja uhkaatte, iski Pekka,\n-- mutta kun te uhkailette kunnon miehiä, minua ja tovereitani, ja\nihan ilman syytä, \"että tulette tekemään meistä ruumiita\" ja kun\njuuri äsken sanoitte, että meidän olisi parasta pelätä teitä, niin\nmeillä on oikeus kysyä: Oletteko tullut uhkaustanne täyttämään?\n\nHän vaikeni hiukan, ja kun Susi-Heikki ei ehtinyt vastata, hän jatkoi\nystävällisellä, vakavalla äänellä:\n\n-- Mutta koska ette vastaa mitään, niin ehkä teillä onkin hyvät\naikomukset. Ehkä siis olette huomanneet, että silloin puhuitte\npikapäissänne ja olette tulleet tänne sovinnossa viettämään iltaa.\n\nSusi-Heikki oli Pekan puhuessa yhä enemmän hämmentynyt. Hän\nkääntelehti, katsoi ympärilleen ja aikoi pari keittää keskeyttää.\nMutta viime sanoista hänen silmänsä välähtivät ilkeästi ja hän alkoi\npurevasti:\n\n-- Minä sanoin sinulle viime kerralla, etten koskaan rupea tekemään\nmitään parannusta _sinun edessäsi_. Sinä et tule koskaan komentamaan\nminua, sillä sinä olet...\n\nHän oli kiihtynyt joka sanasta ja nyt hän vaikeni, niinkuin ei olisi\nlöytänyt enää sopivia sanoja. Silloin Pekka keskeytti:\n\n-- Odottakaa vähän... Te olette ymmärtänyt väärin. En tarkoittanut,\nettä teidän pitäisi katua mitään, kyllä miesten kesken ilmankin\nymmärretään. Kunhan vain sanotte, ettette ole tullut riitelemään,\nniin ei ainakaan meidän sakissa ole ketään, joka muistuttaisi\nentisistä. Eikö niin, pojat?\n\nJoka puolelta kuului hyväksyviä huutoja:\n\n-- Kyllä Suonpää on koettanut välttää riitaa niin paljon, ettei\nihmiseltä voi enempää vaatia, puuttui Rantala kiihtyneenä puhumaan.\n-- Sano siis suoraan, Heikki, oletko tullut tappelemaan, vai\ntahdotko, että unohdamme vanhat ja ruvetaan elämään yhdessä\nsovinnossa?\n\n-- Se on sinun asiasi, huudahti Susi-Heikki yltyen. -- Unohda vain\nniin paljon kuin huvittaa. Mutta minä en rupea selittelemään teille\nkenellekään, mitä tarkoitan ja miksi kuljen, sillä se on minun asiani.\n\nKuului moniääninen matala älähdys, mutta Pekka tyynnytti sen\nkädenliikkeellään. Hän katsoi hetken terävästi Susi-Heikkiä, ja\nsilloin tämä ärähti röyhkeästi:\n\n-- Mitä minua mulkoilet?\n\nPekka katsoi vieläkin hetken ja lausui sitten hitaasti ja painavasti:\n\n-- Katson ja ihmettelen, miten on mahdollista, että mies, joka\nvalheen ja viinan avulla viettelee omat toverinsa tappamaan toisiaan,\nei kuitenkaan uskalla sitä tunnustaa...\n\nSusi-Heikki huudahti uhkaavasti:\n\n-- Mitä perkelettä sinä lörpöttelet... mitä...\n\n-- En minä ole sinun-maljaa kanssasi juonut, iski Pekka entistä\nkylmemmin. -- Mutta kun sinä ensin juotat humalaan omat toverisi\nvalehdellen, että on syntymäpäiväsi ja sitten valehtelet, että me\nolemme heitä haukkuneet ja yllytät heidät noin konnamaisella tavalla\ntänne tappelemaan omia tovereitaan vastaan, niin silloin en viitsi\nyksin tuollaista teititellä. Vai kehtaisitko kieltää tämänkin?\n\nSusi-Heikki hypähti seisaalleen nyrkit ojossa, mutta silloin kuului\njoka puolelta pilkallisia ja katkeria huutoja:\n\n-- Kyllä kai hän kieltää senkin!\n\n-- Niin, ei häntä häpy haittaa!\n\n-- Ei auta kielto, -- meillä on todistajia...\n\n-- Siinä näette, ettei susi muutu...\n\nKun nauru vähän vaikeni, kuului Susi-Heikin raivokas karjaisu:\n\n-- Pojat, kärsittekö te tuollaista! Iskekää noita saatanoita! Suolet\nmaalle jokaiselta, jollei...\n\nHänen äänensä hukkui entistä hurjempaan meteliin ja huutoihin:\n\n-- Iske itse!\n\n-- Emme ole sinun renkejäsi.\n\n-- Sinun suolesi ovat pian...\n\n-- Vieläkö sinä komentelet!\n\n-- Kyllä pian saat!\n\n-- Paikalla, jollet...\n\nSusi-Heikki näytti nyt vasta huomaavan erehdyksensä; aivan kuin\nraivosta pökertyneenä hän seisoi käännähdellen sinne tänne, niinkuin\nhuudot olisivat näkymättöminä piiskaniskuina sattuneet häneen. Hänen\nsuunsa oli vääristyneessä irveessä, ja mustan otsatukan rajassa\nhehkui puukonarpi tulipunaisena.\n\n-- Kuulkaa, miehet, pari sanaa! huudahti Pekka kaikuvalla äänellä.\n-- Minä en aikonut hänen petostaan ilmaista, sillä pelkäsin, että te\nannatte hänelle ansaitun palkan. Mutta älkää sentään viitsikö koskea\nhäneen -- tahraatte vain kätenne.\n\n-- Luuletko, jumal'auta, että minä pelkään? Että tarvitsen apuasi...\n\n-- Sinä kyllä näytät pitävän tovereitasi karjalaumana, jolle saa\ntehdä mitä tahansa, sanoi Pekka keskeyttäen, ja jatkoi: -- Mutta jos\nsinä jotakin ymmärtäisit, niin sinä pyytäisit ja rukoilisit rikostasi\nanteeksi, sillä tukkimies voi kyllä ymmärtää rehellistä rosvoa ja\nmurhaajaa, mutta ken noin konnamaisella tavalla koettaa tappaa\ntoverinsa, hän ei ole enää ihminen...\n\n-- Eihän sitä kukaan ole väittänytkään, huomautti Kumpulainen, ja\nPekka jatkoi:\n\n-- Niin. Ja murhaaja, joka päihtyneenä tai pikapäissään on tappanut\nihmisen, on viaton kuin äskensyntynyt lapsi sinun rinnallasi.\n\nSusi-Heikin silmät välähtivät, ja hän huudahti voitonriemuisesti\nilkkuen:\n\n-- Ahaa! Minä olen ihmetellyt, miksi sinä olet täällä; tietysti\ntukkimetsässä on parempi kuin yksinäisessä kopissa...\n\nSilloin Pekka syöksähti ylös ja läheni solvaajaa notkein, äänettömin\naskelin, ja hänen kalvenneissa kasvoissaan kuvastui jotakin niin\nvilliä ja pahaenteistä, että Susi-Heikki vaikeni. Mutta Pekka\npysähtyi ja tuijotti toista niinkuin peto, joka odottaa vain\nuhrinsa liikahtavan, hypätäkseen tämän kimppuun. Kaikki tuijottivat\nheitä henkeään pidättäen, ja kun ei Susi-Heikki sanonut sanaakaan,\nnäytti Pekka yhtäkkiä havahtuvan, hän tarttui otsaansa ja katsahti\nympärilleen kuin pahasta unesta herännyt. Sitten hän pakotti huulensa\nhymyyn ja lausui purevasti:\n\n-- No, mitäpäs siitä, kun hän kerran sanoo tietävänsä, että\ntukkimetsässä on hauskempi olla kuin yksinäisessä kopissa, niin\ntietysti hän puhuu omista kokemuksistaan. Enkä minä enää ihmettele,\nettei hän pidä meitä tovereinaan, -- siellähän hänen oikeat toverinsa\novat...\n\nJännitys laukesi nauruun ja sutkauksiin:\n\n-- Niin, siellä hänen oikea kotinsa on!\n\n-- Hän on tullut vain välillä huvittelemaan!\n\n-- Kyllä hän pian taas menee sinne.\n\nSusi-Heikki hyökkäsi pari kolme askelta Pekkaa kohti ja ärjähti\nraivosta käheällä äänellä:\n\n-- Kyllä sinä saatana pian saat!\n\nHän seisahtui, sillä samassa silmänräpäyksessä hypähti Pekka ylös\npenkiltä ja seisoi nyrkkeilyasennossa. Ja vaikka hän hymyili, kajahti\nhänen äänensä kylmänä ja terävänä:\n\n-- Seis! Odota, heti saat yrittää...\n\nRantala, joka muutamien muiden kanssa myös oli hypähtänyt\nseisaalleen, lausui uhkaavasti:\n\n-- Pysy vain alallasi! Et sinä tässä yksin rupea, vaikka luulet!\n\n-- Päinvastoin hän saa tapella ihan tarpeekseen, jos tahtoo yksin\ntulla, lausui Pekka kylmästi. -- Sillä nyt siitä ei enää ole mitään\nvaaraa.\n\n-- Mitä tarkoitat? Sinähän sanoit...\n\n-- Niin, silloin oli toisin, kun hän oli saamaisillaan toverinsa\nmeidän kimppuumme. Mutta nyt he ovat huomanneet totuuden, ja\nminä olen varma, että he eivät rupea tuollaisen raukan käskystä\ntappelemaan, kun ei ole pienintäkään syytä. Eikö niin?\n\nViimeisen sanoi hän Susi-Heikin tovereille, joiden joukossa kuului\nhyväksyvää murinaa. Ja Pekka jatkoi:\n\n-- Jos te kaikki lupaatte, ettette tule väliin, niin saatte katsella\nhuviksenne, miten Susi-Heikki ruumiita tekee. Lupaatteko sen?\n\nKuului naurua ja myöntyviä huutoja.\n\n-- Lupaamme! Lupaamme!\n\n-- Sopikaa asianne!\n\n-- No niin, Heikki! lausui Pekka tyynesti ja iloisesti, mutta hänen\nkatseessaan välähti viiltävä iva. -- Nyt saat ruveta ruumiintekoon,\njos vain haluttaa. Mutta sano se heti, että tytöt pääsevät tanssimaan!\n\nKuului hermostunutta naurua. Susi-Heikki katsahti hammasta purren\nympärilleen, ja hänen nyrkkinsä aukenivat ja kouristuivat kuin\nkiukkuisen petolinnun kynnet. Hän rykäisi jo käheästi, mutta samassa\nPekka jatkoi entistä ystävällisemmin:\n\n-- Tai jos pelkäät todistajain läsnäoloa, niin sano pois vain! Kyllä\nminä tulen kanssasi kahdenkesken ulos, jossa ei kukaan ole näkemässä,\nmitä tapahtuu. Minä suostun ihan niinkuin sinä tahdot, ota kirves,\npuntari tai viikate, kunhan vain sanot sen etukäteen ja pian...\n\n-- Älä sinä huoli yllytellä... Älä huoli... älä huoli... ähkyi\nSusi-Heikki, kuin raivosta tukehtumaisillaan, kunnes hänen äänensä\nhukkui nauruun ja pilkallisiin huutoihin:\n\n-- Taisi mennä jo halu...\n\n-- Joko housut tutisevat?\n\n-- Ota kirves, Heikki!\n\n-- Ei, viettele se metsään, Heikki -- sinulla on pitemmät koivet.\n\nSusi-Heikki katseli ympärilleen kuin piiritetty susi ja tarttui jo\npuukkoonsa, mutta silloin Pekka huudahti päättävästi:\n\n-- Kuulkaa, toverit! Älkää ärsyttäkö toista suotta. Jollei hän\ntahtoisikaan enää tapella. Jos hän todellakin on huomannut olevansa\nväärässä ja haluaa sovintoa, niin ei minulla ole mitään halua\ntapella. Siitä ei ole hyötyä kummallekaan, sillä laihakin sovinto on\nparempi kuin lihava riita.\n\nSilloin kuului kummastakin sakista kiihkeitä huutoja:\n\n-- Kyllä hän alkaa uudestaan!\n\n-- Kyllä se on parasta, että sovit!\n\n-- Mutta älä sitten enää uhkaile!\n\n-- Niin, jos sovitaan, niin sitten ei enää kumpikaan saa jättää\nmitään hampaankoloon, lisäsi Pekka.\n\n-- Kyllä minä tiedän, mitä teen, ärähti Susi-Heikki ärtyneenä. -- En\nminä tarvitse teidän neuvojanne!\n\n-- Sano sitten pian, mitä teet! ärjäisi Rantala tuimasti. -- Piruako\ntässä tuollaista rukoillaan. Pian hän sanoo taas Suonpään puhuvan\nsen tähden, että pelkää häntä! Sano paikalla, tahdotko tapella vai\nrupeatko ihmiseksi?\n\n-- Minä jo sanoin, etten puhu enkä kadu kenenkään komennuksesta.\nMinut saa tappaa, mutta kukaan ei minua komenna!\n\n-- Minä olen myös jo kerran huomauttanut, ettei tavallisten miesten\nkesken sellaisia tarvita, huomautti Pekka. -- Ja jos nyt ehdotukseni\nhyväksyt vaitiolollasi, niin silloin et enää jälkeenpäin saa ruveta\nriitaa haastamaan eikä kukaan muu myöskään. Eikö se ole jokaisen\nmielipide?\n\nKuului myöntäviä ja vastustavia huutoja, mutta Pekka keskeytti ne,\nhuudahtaen:\n\n-- Kas niin, pojat! Ei välitetä nyt pikkuseikoista. Sillä kun Heikki\nkerran on hyväksynyt sovinnon, niin ei hän lupaustaan riko. Me olemme\nkaikki nälvineet ja syytelleet liikoja, mutta sellainen jätetään\nnyt ja ruvetaan pitämään hauskaa! Hei, pelimanni! Nyt olette saanut\nlevätä -- antakaas tulla oikein kaunis valssi, niin tanssitaan\nsovinnon kunniaksi!\n\nKun tanssi oli päättynyt, istui Susi-Heikki yhä äänettömänä\npaikallaan. Kun Pekka meni hänen ohitseen, nousi hän yhtäkkiä, otti\nviinapullon taskustaan ja sanoi:\n\n-- Tuossa on ryyppy.\n\n-- Kiitoksia vain tarjouksesta. Mutta minä en ole vielä maistellut\nollenkaan. Kiitos vain!\n\n-- No, mikä siihen on syynä? Juo pois vain, kun minä tarjoan, --\nsanoi Susi-Heikki ärtyen.\n\n-- Ei, en minä nyt voi maistaa, kielsi Pekka vakavasti. -- Se ei sovi\nminulle... Varsinkaan nyt...\n\n-- Etkö ilkeä ryypätä pullosta tukkimiehen kanssa? No, tuokaa lasi!\n\n-- No, älä ole lapsellinen. En minä sen tähden...\n\nSusi-Heikki keskeytti ärtyneellä äänellä:\n\n-- Tuokaa lasi, vaikka se olisi lapsellistakin!\n\n-- Minun tähteni ei kannata lasia hakea, huomautti Pekka terävästi.\n-- En minä sen paremmin lasista maista.\n\n-- No, tuokaa sitten minun tähteni! Jos talossa sattuu olemaan yksi\nlasi -- vai olisiko sekin liian hieno tukkimiehen kouraan?\n\n-- Tuokaa hänelle lasi, koska hän tahtoo, sanoi Pekka. -- Tuo sinä,\nAnni!\n\nAnni toi lasin Pekalle, joka ojensi sen Susi-Heikille ja lausui\nsovinnollisesti, mutta samalla varmasti:\n\n-- Minä tahdon vieläkin sanoa, etten minä suinkaan halveksi\ntukkimiehen tarjousta, päinvastoin olen ylpeä siitä, että kuulun\nsamaan sakkiin. Minä en maista sen tähden, että se ei ole minulle\nhyväksi.\n\n-- Kyllä se totta on, puuttui puheeseen Rantala. -- Ja kun hän on\nreilusti ostanut tuloviinansa, kuten tapa on, ja maistanutkin sen\nverran, ettei jumalanviljaa halveksi, niin se on hänen asiansa,\njollei kerran juo.\n\nSusi-Heikki täytti lasin, ojensi sen Pekalle ja koetti sanoa\nmahdollisimman hillitysti:\n\n-- No, tässä on puhdas lasi täynnä -- juo pois...\n\n-- Minähän jo sanoin, etten juo nyt, vastasi Pekka tiukasti. Mutta\nSusi-Heikki näytti yhä yltyvän ja ärjähti:\n\n-- Mutta kun kerran olet ennenkin maistanut, niin miksei minun\nviinani kelpaa? Vai pidätkö itseäsi niin suurena herrana, ettei...\n\nHän vaikeni vaistomaisesti, sillä Pekan silmät välähtivät\npahaenteisesti ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, mutta samassa\nhän hillitsi itsensä ja lausui hiljaa, matalalla äänellä:\n\n-- Kuules nyt, toveri! Miksi sinä koetat löytää olemattomia syitä?\nKun kerran olen sanonut, ettei se sovi minulle, niin kai sen itse\nparhaiten tiedän.\n\nJoukosta kuului useita harmistuneita ääniä:\n\n-- Miksi sinä sitä viinaasi tyrkytät?\n\n-- Tekosyy se on!\n\n-- Kyllä Heikki tunnetaan!\n\nSusi-Heikki näytti olevan raivoissaan äskeisestä vaikenemisestaan,\nmutta yhtäkkiä hän purskahti nauramaan ja huudahti pilkallisesti:\n\n-- Ahaa! Sinä taidat olla raittiusseuralainen. Ja pelkäät joutuvasi\nhelvettiin, jos ryyppäisit lasillisen.\n\n-- Ennen kaikkea minä pelkään, että _sinä_ voisit silloin joutua\nsinne, ja sen tähden en juo!\n\nKuului ivallista naurua, ja Susi-Heikki änkytti hölmistyneenä:\n\n-- Mi... mitä, ilveiletkö?\n\n-- Tämä on leikkiä, mutta siinä on totta toinen puoli, sanoi Pekka\nterävästi. -- Etkö sinä todellakaan huomaa, miten hyvä se on meille\nmolemmille, että tänään toinen oli selvä. Ja kai se on eduksi, että\nvieläkin pysyn ihan vesiselvänä!\n\nKuului nauravia ja myöntäviä huutoja, ja Pekka lisäsi vakavasti:\n\n-- Jätetään Herran nimessä tämä lapsellinen nalkutus ja ruvetaan\ntanssimaan.\n\nHän aikoi lähteä, mutta Susi-Heikki tarttui häntä käsivarteen ja\närjäisi nousevalla raivolla:\n\n-- Mutta ei jätetä, sanon minä! Minä olen tarjonnut, ja sinä juot!\nMinä en anna itseäni pilkata! Juo pois!\n\n-- Lopeta nyt jo! lausui Pekka hiljaa, uhkaavasti, mutta samassa\nhänen silmänsä välähtivät leikillisesti ja hän jatkoi: -- Sinähän\nitse yrität pilkata minua. Jos minä komentaisin sinut juomaan\nesimerkiksi ryypyn risiiniöljyä, johon sinä et ole tottunut, niin\njoisitko sinä?\n\n-- Mitä sinun risiiniöljysi tähän kuuluu?\n\n-- Kyllä se kuuluu, sillä jos sinä juot minun pakotuksestani\nrisiiniöljyn, niin kyllä minäkin silloin ryypyn otan. Minulla on koko\npullollinen risiiniöljyä! Kaadetaan samanlainen lasi täyteen, ja jos\nsinä ehdottomasti tahdot, niin kyllä minä ryyppään satsin yhtaikaa\nsinun kanssasi. Tosin se sekoittaa päätäni vähän, mutta eiköhän\nnaapurin osa vaikuta samoin hänen vatsaansa.\n\nSusi-Heikin ärjähdys hukkui nauruun, ja kun se vaimeni, lisäsi Pekka:\n\n-- Etkö sinä, hyvä toveri, huomaa, että me olisimme suorastaan\nhassuja, jos me toistemme pakotuksesta rupeaisimme tuolla tavoin\nryypiskelemään. Annetaan sen nyt lopultakin jäädä!\n\n-- Mutta sinä et pääse tästä ilveilyllä. Sinä ryyppäät! ärjäisi\nSusi-Heikki.\n\n-- Kuulepas nyt! lausui Pekka kylmästi. -- Jos sinä vielä jatkat,\nsilloin sinä haastat tahallasi riitaa, kai sinä ymmärrät, mihin se\njohtaa...\n\nJoka puolelta kuului hyväksyviä huutoja. Susi-Heikki katsahti\nympärilleen yhä nousevan raivon vallassa ja sitten ärjäisi:\n\n-- Vaikka se johtaisi suoraan helvettiin, niin sinä juot tämän\nviinan, jonka olen sinulle tarjonnut! Tai sitten saat sen silmillesi!\n\n-- Älä tee sitä! lausui Pekka hitaasti, painavasti. -- Tiedä nyt\nse, että jos sinä noin kurjasti syöt sanasi ja ilman syytä tulet\nkimppuuni, vaikka minä annoin anteeksi uhkauksesi, -- niin _sinä\ntulet sitä katumaan_!\n\n-- Ja sinä tulet katumaan, ellet juo!\n\n-- Minä sanon viimeisen kerran, syytä itseäsi, jos...\n\nSusi-Heikki keskeytti hänet karjaisten raivoisasti:\n\n-- Viimeisen kerran: juo!\n\n-- Te näette nyt, että hän...\n\nPekka ei ehtinyt sanoa enempää, sillä samassa Susi-Heikki heitti\nlasin hänen kasvojaan kohti, mutta Pekka kumartui notkeasti, ja lasi\nlensi sirpaleiksi peräseinään. Seuraavassa silmänräpäyksessä lennähti\nSusi-Heikki paukahtavasta nyrkiniskusta selälleen.\n\n-- Älkää sekaantuko tähän!\n\nPekan ääni kajahti terävänä ja käskevänä, kaikki tuijottivat kuin\njännittyneinä, miten Susi-Heikki nousi hampaitaan kiristellen,\nsieppasi puukon tupestaan ja syöksyi raivosta karjahtaen Pekkaa kohti\npuukko koholla. Hän suuntasi hirvittävän iskun Pekan rintaan, mutta\ntämä hypähti tasajalkaa taaksepäin ja Susi-Heikki iski tyhjää ilmaa.\nMutta samalla hetkellä kun hänen kätensä oli alhaalla, potkaisi\nPekka häntä rystysille; kuului älähdys, puukko lennähti yli joukon,\nja samassa sai Susi-Heikki sellaisen nyrkiniskun leukaansa, että\npaiskautui kauas miesten väliin ja jäi tiedottomana makaamaan.\n\nMiesjoukon jännitys laukesi hiljaiseen huudahdukseen, ja Pekka\nnyrkkeilijän tapaan hypähti lähemmäksi ollakseen valmiina toisen\nnoustessa. Susi-Heikin toverit luulivat hänen hyökkäävän vieläkin\nja hypähtivät vaistomaisesti eteenpäin, ja muutamat huusivat\nkiukkuisesti:\n\n-- Ei saatana! Heikkiä ei tapeta.\n\n-- Sinä tapoit hänet!\n\nJuopuneet miehet ympäröivät Pekan joka puolelta, ja pari paljastettua\npuukkoa kohosi jo iskuun. Mutta samassa Pekka syöksähti niin rajulla\nvoimalla miesjoukon lävitse, että kaksi heistä lennähti pitkälleen.\nUunin loukossa hän käännähti, työnsi käden taskuunsa ja hänen\nsilmänsä kiiluivat peloittavasti, kun hän kalpeana, hammasta purren\nsähähti:\n\n-- Älkää tulko tännepäin. Silloin tulee paljon hautajaisia...\n\nJuopuneet pysähtyivät konemaisesti, ja sitten kuului muutamia\nepäröiviä ja kiihkeitä huutoja:\n\n-- Saako täällä tappaa ihmisiä?\n\n-- Tappamaan hän tulikin!\n\n-- Se oli hänen oma syynsä!\n\n-- Se oli hänen oma syynsä!\n\n-- Niin oli! Mitä hän alkoi!\n\nSilloin huudahti Rantala tuimasti:\n\n-- Ja minä sanon, että jos joku yrittää koskea Suonpäähän, niin\nmeidät saa ennen jokaisen tappaa!\n\nKuului myöntäviä huutoja, ja Pekka meni kaatuneen luo, kosketti hänen\nohimoaan ja lausui lyhyesti:\n\n-- Ei tässä mitään vahinkoa ole tapahtunut...\n\nHän nouti nopeasti kupillisen vettä ja alkoi kostutella Heikin päätä.\n\nSilloin kuului ihastuneita, kehuvia huudahduksia, ja kun Pekka aikoi\nmennä huuhtomaan veristä nenäliinaansa, läheni häntä eräs Susi-Heikin\nsakkiin kuuluva vanha tukkilainen pullo kädessä, sanoen juopumuksesta\nja liikutuksesta vapisevalla äänellä:\n\n-- Kyllä sinä sittenkin olet mies, jos on sanottukin! Ja saakelin\nhauskaa olisi sinun kanssasi ottaa pieni naukku. Mutta kun et kerran\nmaista, niin minä maistan yksin -- sinun kunniaksesi!\n\nMutta silloin lausui Pekka äkkinäisen innostuksen valtaamana:\n\n-- Kyllä minä _teidän_ kanssanne maistan. Ja maistan tämän kerran\noikein suurella ilolla. Sillä nyt tiedän, että me olemme tästä lähin\ntodellisia tovereita toisillemme, joita ei itse pirukaan voi yllyttää\nkeskenään tappelemaan -- vielä vähemmin hänen renkinsä -- hän\nviittasi Susi-Heikkiin. -- Teidän kaikkien kunniaksi minä maistan!\nKippis, toverit!\n\nSilloin kuului juopuneiden innostuneita, ihailevia ja liikuttuneita\nhuutoja.\n\nSusi-Heikki kohotti päätään ja vilkuili verestävin silmin\nympärilleen. Kaikki katsoivat vaieten, kun hän horjuen nousi\nistumaan, kömpi vaivalloisesti lähimmälle penkille ja katsahti\nPekkaan hampaitaan kiristellen.\n\nKuului ivallisia ja uhkaavia huutoja:\n\n-- Vieläkö sinä kirskutat hampaitasi?\n\n-- Etkö saanut tarpeeksesi?\n\n-- Etkö sinä vieläkään ymmärrä hirttää itseäsi?\n\n-- Kehtasit vielä ottaa puukon.\n\nSusi-Heikki tuijotti Pekkaan, kuin ei näkisi eikä kuulisi mitään ja\nsähisi raivoisasti:\n\n-- Kyllä sinä saatana tämän muistat. Suolesi vedän maalle!\n\nKuului kiukkuisia huutoja, ja Pekka läheni Susi-Heikkiä kalpeana,\nuhkaavana ja lausui hiljaa, pahaenteisesti:\n\n-- Älä sano enää mitään, tai minä tapan sinut. Ulos!\n\nTuo viimeinen käsky kajahti kuin pistoolin laukaus, ja Susi-Heikki\nhypähti tahtomattaan seisaalleen. Hän seisoi hetken paikallaan, mutta\nvilkaistuaan Pekkaa kasvoihin, hän lähti horjuvin askelin ovelle.\nSiinä hän vielä kerran kääntyi ja katsahti kostonhimosta kiiluvin\nsilmin voittajaansa. Sitten hän suoristi vartalonsa, aukaisi oven\nja astui ulos äänettömänä ja uhmaavana kuin valtaistuimelta syösty\nkuningas.\n\n\n\n\nTYKIT SOIVAT VIAPORISSA\n\n\nViime yönä he olivat saapuneet tänne kiihkeän innostuksen vallassa.\nJa siitä asti he olivat taistelleet kuin sankarit venäläisten\ntoverien rinnalla. Voitto näytti jo varmalta, Viapori olisi kohta\nollut vallankumouksellisten hallussa -- ja sitten olikin tullut tuho.\n\nSen tuottivat venäläiset panssarilaivat... Kun niiden harmaat\njättiläishahmot ensin ilmestyivät taivaanrannalle, olivat heidän\nsydämensä sykähtäneet liikutuksesta ja huumaavasta riemusta.\nKronstadt on siis vallankumouksellisten hallussa, ja tuolla tulevat\nheidän lähettämänsä panssarilaivat apuun, kuten oli sovittukin.\nKun nuo harmaat jättiläiset alkavat puhua, niin silloin on tsaarin\nkätyrien hetki tullut! Odottakaapas!\n\nJa kun sitten välähti ensimmäisen kerran, kun kuului kumea jymähdys\nsamalla kun ammus kiiti kaameasti vongahtaen yli Viaporin ja kaukana\nKruununvuoren selällä kohosi ilmaan kirkontornin korkuinen vesipatsas\n-- silloin kajahti sadoista kurkuista voitonriemuinen, kauan\nkestävä hurraahuuto. Mutta vastustajain saarilla vaikenivat tykit,\nkonekiväärit ja kiväärit -- siellä syntyi kuoleman hiljaisuus.\n\nMutta kun seuraavat ammukset putosivat joka kerta lähemmäksi\nkapinallisten saarta, valtasi heidät hämmästys, joka lisääntyi yhä\nenemmän, mitä lähempänä nuo kauheat vesipatsaat roiskahtelivat.\nJa kun ensimmäinen ammus putosi huumaavasti räjähtäen heidän\nsaarelleen, säesti sitä hurja huuto hallituksen saarilta. Ja\nyhtäkkiä yhtyi siihen tykkien jymy, konekiväärien ja kiväärien\nrätinä yhtenä helvetillisenä pauhuna. Kapinallisten saarille satoi\nsatamalla kranaatteja, räjähdykset jyskyttivät heidän ruumiitaan kuin\nnäkymättömien moukarien iskut, ja savu ja multapilvet ympäröivät\nheitä surmaavana, tukahduttavana ryöppynä.\n\nEnsin olivat kapinalliset ikään kuin tyrmistyneitä, mutta sitten\nheräsi heissä kiukku ja he vastasivat vielä raivokkaammalla\nammunnalla. Ja kun he eivät voineet pitää panssarilaivojen tulitusta\nmuuna kuin erehdyksenä, oli toinen kapinallisten johtajista lähtenyt\nheti höyrypurrella panssarilaivaa kohden oikaisemaan erehdystä.\n\nHe näkivät purren lähenevän laivoja, he odottivat ammunnan taukoavan.\nMutta kun se jatkui yhtä säännöllisenä, vaikka heidän johtajansa oli\nnoussut toiseen laivaan, -- silloin he ymmärsivät itse erehtyneensä.\n\nYhä putoilivat kranaatit kauhistuttavan täsmällisesti. Ja kun\nkapinalliset näkivät toverinsa katoavan räjähdysten pauhuun, joka\nsilpoi heidän jäsenensä, hautasi heidän ruhjotut ruumiinsa kivien ja\nmultaröykkiöiden alle, valtasi heidän mielensä raivo ja epätoivoinen\nuhma. Ja taistelu jatkui entistä hurjempana.\n\nMutta sitten oli tullut tuho -- kapinallisten ampumatarvikevarasto\noli räjähtänyt. Panssarilaivan ammus oli osunut sinne ja kaikki oli\nlentänyt ilmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäinen tunne oli, että hän on tukehtumaisillaan johonkin\nharmaaseen, joka kuristaa hänen kurkkuaan, painaa hänet maahan... Hän\nalkoi vaistomaisesti ponnistella päästäkseen vapaaksi. Ja kun hän sai\nvähän ilmaa keuhkoihinsa, hän huomasi joutuneensa multakasan alle.\n\nPekka oli yhä kuin pyörryksissä, hän ei käsittänyt, missä oli. Kumea\nkohina vain tuntui kuuluvan hänen päästään. Harmaa alkoi häipyä,\nPekka pääsi multakasan alta, ja kun savu vähitellen haihtui, hän näki\nlähellä suunnattoman mustan kuopan -- ja koko taivaan peitti hiljaa\nkohoava savupilvi.\n\nPekka luuli näkevänsä unta. Siinähän olivat juuri äsken\nammustarvikkeiden päävarastot, tuolla kohdalla olivat kiviset\npatterit, tuolla...\n\nSilloin hän näki pienen matkan päässä mustaksi palaneen ruumiin\nvavahtelevan hiukan ja jäävän liikkumattomaksi. Sen vieressä\nalkoi multakasa liikahdella, ja siitä ilmestyi ihmisen pää --\ntoinen puoli veren ja mullan peitossa. Sitten kuului takaapäin\nheikkoa vaikerrusta, ja kun hän kääntyi, hän näki aivan lähellään\nmurskaantuneen, liikkumattoman ruumiin mustaksi kärventyneine\nhiuksineen, ja etäämpänä kohotti nuori sotilas kuin apua rukoillen\nkädentynkäänsä, josta pulppusi veri punaisena virtana.\n\nPekka tunsi tuskallisen vihlaisun omassa ruumiissaan. Hän olisi\ntahtonut paeta jonnekin, mutta hän tuijotti vain noita kauheita\njätteitä. Ja vähitellen hän alkoi muistaa -- muisti tuon kauhean\nräjähdyksen, joka oli näkymättömän jättiläismoukarin lailla\nlennättänyt hänet sivullepäin. Samalla hän oli epäselvästi nähnyt\nsuunnattoman tuli- ja savupatsaan syöksähtävän ylös ilmaan, niinkuin\nmaa olisi haljennut...\n\nTuo kauhea oli siis totta. Ja jännitettyään ajatuskykyään hän käsitti\nvihdoin koko hirvittävän totuuden: kapinallisten ampumatarvikevarasto\noli räjähtänyt. Taistelu oli menetetty, vallankumous tukahdutetaan\ntaas vereen ja teloituksiin. Hän käsitti, että hekin olivat turhaan\ntulleet tänne.\n\nVähään aikaan ei kuulunut mitään. Ammunta oli tauonnut kaikkialla,\nniinkuin viholliset ja ystävät olisivat jähmettyneet kauhusta --\nhaavoittuneet vain kömpivät esiin kalpeina, tahraantuneina ja\nrevittyinä...\n\nJa kun sitten ensimmäinen kranaatti putosi hurjasti räiskähtäen,\noli se liikaa heidän hermoilleen. Monet heittäytyivät kauhistuneina\nmaahan ja tietämättä, mitä tekivät, muutamat yrittivät nelinryömin\npaeta.\n\nPekka tunsi samaa selittämätöntä kauhua; hän huomasi makaavansa\nmaassa vatsallaan, aivan kuin peläten paiskautuvansa jonnekin.\nSitten hän hyökkäsi ylös kuin paetakseen, mutta samassa hän näki\nnuoren kapinallisen upseerin lähenevän. Hänen vaatteensa olivat\nrepeytyneet, kasvot mullan ja veren tahraamat ja korvan yläpuolella\nolevasta haavasta valui veri virtana -- mutta hän ei näyttänyt sitä\nhuomaavan. Hän tuijotti vain tuota kauheata kuoppaa hämmästyneenä,\ntyrmistyneenä. Saavuttuaan sen reunalle hän pysähtyi, seisoi hetken\nääneti, ja sitten Pekka kuuli hänen lausuvan kuin itsekseen,\nvapisevalla, masentuneella äänellä:\n\n-- Jumalani... Jumalani... Mikä onnettomuus... Siinä on loppu...\nloppu...\n\nYmpärillä näkyi haavoittuneita, kuului valituksia ja voihkeita.\nKranaatit putosivat yhä lähemmäksi -- eräs viskasi multaa hänen\npäälleen, mutta hän ei värähtänytkään. Hän katsoi vain kuoppaan, ja\nikäänkuin epätoivoisena rukouksena kuului vieläkin hänen huuliltaan\nkuiskaus:\n\n-- Jumalani... Jumalani...\n\nNuoren upseerin käytös vaikutti voimakkaasti Pekan mieleen. Hän\ntunsi miltei häpeää, että oli ajatellut vain itseään. Epämääräinen\nkansallisylpeyden tunne kuohahti hänessä: suomalainen ei saa olla\nhuonompi kuin venäläinen.\n\nSe näytti vaikuttavan kaikkiin punakaartilaisiin samoin. Jäljellä\nolevat lähenivät upseeria, joka heti muuttui toisenlaiseksi. Hän\nkoetti hymyillen selittää, ettei vielä ole hätää. Mutta kun hän\nlähti, näki Pekka hänen katseestaan, ettei hänellä enää ollut\nvähääkään toivoa.\n\nPekka ei ollut koskaan tuntenut sellaista masennusta ja epätoivoa.\nJa kun venäläiset sitten kehoittivat punakaartilaisia poistumaan,\npelastamaan itsensä jos voivat, tuntui hänestä ensin, ettei hänen\nelämänsä merkitse mitään tuollaisen onnettomuuden rinnalla.\nMutta pian hän huomasi, ettei kannattaisi uhrata henkeään,\nkun siitä ei olisi kenellekään hyötyä. Yhä hurjempana jatkui\ntaistelu. Koko avaruus tuntui olevan täynnä yhtä ainoata ulvontaa,\nräiskettä ja jyminää. Mutta senkin yli kuuluivat panssarilaivojen\njättiläisammusten räjähdykset kaamean säännöllisesti -- ja joka kerta\ntuntui koko saari vavahtavan kuin sidottu jättiläiseläin, johon\nkuolettavat iskut sattuvat yksi toisensa jälkeen.\n\nJa se oli kuolevan taistelua -- viimeistä raivon ja epätoivon\ntaistelua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoukko suomalaisia seisoi saaren pohjoisrannalla, jonne kranaatit\neivät putoilleet. He seurasivat synkin katsein kahta soutuvenettä,\nnähtävästi saaristolaisia, jotka pahaa aavistamatta olivat lähteneet\nmatkalle ja yrittivät tätä tietä kaupunkiin.\n\nHallituksen saarilta ammuttiin niitä kivääreillä, ja kuulat\nläiskähtelivät veteen yhä lähempänä venettä. Pakenevien airot\nvilkkuivat hurjasti, joten veneet muistuttivat suuria pakenevia\nlintuja, jotka eivät kykene lentämään. Kun luoti murskasi ensimmäisen\nveneen airon, se alkoi pyöriä kuin ammuttu lintu...\n\nJälkimmäinen vene sivuutti sen, ja tahti muuttui yhä\nepätoivoisemmaksi. Mutta laukaukset tihenivät myös ja etummainen vene\npääsi vain vähän matkaa, kun toinen soutaja lysähti eteenpäin ja airo\nputosi veteen. Toinen kohosi seisaalleen, mutta Pekka näki hänen\ntarttuvan rintaansa ja vaipuvan takaisin istualleen. Ja sitten ei\nveneessä näkynyt ketään -- se pysähtyi.\n\nSitten tuli toisen veneen vuoro.\n\nSiinä oli kaksi miestä, nainen, sekä keskenkasvuinen poika ja tyttö.\nPekka oli viime vuorokautena nähnyt niin paljon kauheita näkyjä,\nettei koskaan ollut kuvitellutkaan. Mutta kaikkein kauheinta oli\nkatsella, miten nuo viattomat ihmiset teurastettiin yksi toisensa\njälkeen. Se oli nähtävästi perhe, ja Pekka luuli tulevansa hulluksi,\nkun pikkutyttö nousi ja juoksi äidin luokse. Viimeksi jäi toinen\nmiehistä, joka hyppäsi veteen. Pekka näki hänen päänsä veneen\nvierestä, mutta ampumista jatkettiin ja se katosi.\n\nHiukan sivulla muista seisoi punakaartilaisjoukon päällikkö ja\nkatseli näkyä kiikarilla. Pekka juoksi hänen luokseen ja saatuaan\nkiikarin etsi tuskallisella jännityksellä äskeistä päätä -- turhaan.\nHän ojensi kiikarin takaisin ja puri huomaamattaan hammastaan. Mies\nhymähti synkästi. Hänen kasvoillaan ei näkynyt tuskaa, jännitystä\neikä hermostumista. Ja sitten Pekka kuuli synkän, katkeransekaisen\näänen:\n\n-- Turha on yrittääkään. Kyllä ne ampuvat vaikka enemmänkin. Ei\ntäältä mihinkään päästä...\n\nPekka hätkähti kuullessaan nuo sanat ja katsahti terävästi\nympärilleen ikään kuin etsien piilopaikkaa. Hän käsitti, että se oli\ntotta: he eivät pääse täältä, heidät ammutaan ehdottomasti.\n\nTaas vavahti saari kranaatin räjähtäessä ja kiväärien räiske tuntui\nlähenneen. Ja päällikkö lausui suurenmoisen tyynesti:\n\n-- Nyt ne tulevat tähän saareen, hallituksen joukot...\n\n-- Minä en jää niiden kynsiin elävänä -- en _elävänä_... Pekka oli\nlausunut nuo sanat hiljaa, mutta hän tunsi, että ne olivat totta.\nVanhempi mies katsahti häneen, huokasi ja huomautti kuin itsekseen:\n\n-- Jospa olisikin yksin... mutta kun on vaimo ja lapsijoukko, niin ei\nvoi, täytyy vaan olla -- toistaiseksi. Jos ajat muuttuisivat, voisi\nehkä päästä vapaaksikin vielä...\n\nHän vaikeni, katsahti merelle ja lausui sitten rauhallisesti:\n\n-- Mutta minä pelkään, että meidän kanssamme tehdään juttu hyvin\nlyhyeksi -- hirteen.\n\nKun Pekka kuvitteli itsensä tuon miehen asemaan, hän tunsi yhä\nsuurempaa kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan. Pekka olisi\ntahtonut sanoa jotakin, lohduttaa häntä. Mutta kaikki sanat\ntuntuivat turhilta, ja hän puristi vain miehen leveää, känsittynyttä\nkouraa. Mies näytti ymmärtävän sanoittakin. He olivat vaiti, ja\nPekka ponnisti ajatustaan äärimmilleen, keksiäkseen jonkin keinon\npoispääsyä varten. Hän tiesi jaksavansa uida salmen yli, mutta\nampuminen...\n\nHe menivät toisten luo, jotka muistuttivat takaa-ajettua otuslaumaa,\njoka ei enää pääse minnekään -- ja piiritettyjen otusten tavoin\nuseimmat kävelivät rauhattomina edestakaisin. Eräät tuijottivat\ntylsästi toiselle rannalle. Ja useimpien hikisillä, ruudinsavun ja\npölyn tahraamilla kasvoilla kuvastui peitetty levottomuus, epätoivo\nja väsymys. Mutta näkyi myös voimakkaita miehiä, joiden synkillä\nkasvoilla kuvastui kylmä päättäväisyys. Yksi heistä, joka oli\nheittäytynyt pitkälleen maahan, huomautti matalalla äänellä:\n\n-- Näin nyt sitten kävi. Ei ollut venäläisellä sotilaalla vieläkään\njärkeä.\n\n-- Ei ollut... ei ollut, päätteli toinen, ja muutamat lisäsivät\nsynkästi:\n\n-- Turhaan meni monen miehen henki ja elämä...\n\n-- Ja menee vieläkin!\n\nIkään kuin päätökseksi räjähti kranaatti aivan kallion takana, ja\nkuin voitonriemusta ulvahtaen kiiti sen sirpale heidän ylitseen.\n\nMonet liikahtivat levottomasti ja katsoivat pelokkaasti ympärilleen,\nja eräs nuori mies huudahti kauhistuneena:\n\n-- Herra Jumala! Mitä nyt tehdään? Eikö mistään pääse pois? Emmehän\nvoi jäädä tänne.\n\n-- Minä taas luulen, että voimme aivan helposti jäädä tänne -- muuta\nme emme voikaan.\n\nSilloin eräs nuorukainen, joka oli jätetty vahtiin, lähestyi\nhengästyneenä miesjoukkoa ja lausui mielenliikutuksesta vapisevin\näänin:\n\n-- Nyt ne tulevat... Lähtivät tännepäin... suuri joukko... Pian ne\novat täällä...\n\nJoukko liikahti, kaikki kokoontuivat yhteen ryhmään ja katsahtivat\ntoisiinsa levottomasti -- aivan kuin odottaen, että joku keksisi\npelastavan keinon. Mutta kukaan ei puhunut mitään, kuului vain\nlyhyttä, läähättävää hengitystä. Ja ikään kuin vastaukseksi kaikkien\näänettömään kysymykseen kuului vihdoin matala, toivoton ääni:\n\n-- Ei tässä enää mikään auta...\n\nKuului joitakin raskaita huokauksia, jotkut katsahtivat\nvaistomaisesti ympärilleen kuin pelastusta etsien. Sitten kuului\nkiukkuinen huudahdus:\n\n-- Kyllä ne perkeleet nyt meidät hirttävät huvikseen -- kun tilaisuus\non!\n\nSama tunne tuntui tarttuvan koko joukkoon. Kaikkialta kuului\nkirouksia ja sadatusta tsaarin kätyreille. Mutta silloin kuului\npäällikön kylmä, rauhallinen ääni:\n\n-- No, ei se ruikutuksesta parane. Eikä meidän kuolemamme tässä enää\npaljoa merkitse.\n\nHänet keskeytti taas kranaatin räjähdys, ja miehet vaikenivat, ikään\nkuin olisivat yhtäkkiä käsittäneet koko sen onnettomuuden suuruuden,\njoka nyt oli tapahtunut, nähneet sen veriuhrit ja kaikki seuraukset\nmielikuvituksessaan. Eräs nuori poika painoi päänsä puuta vasten ja\nnyyhkytti katkerasti.\n\nPekka oli ollut pitkän aikaa omituisen lamaantuneessa tilassa, mutta\nkun hän ajatteli, että hänet hirtettäisiin jonakin yönä santarmien ja\nupseerien katsellessa, kuohahti hänessä jotakin peruuttamatonta: hän\nei jää elävänä niiden kynsiin. Ei!\n\nHänen ajatuksensa kiitivät kaikkialle pelastuskeinoa etsien. Hän ei\nkuullut räjähdyksiä, ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui. Ja sitten\nhän yhtäkkiä sieppasi takin yltään ja kysyi kiihkeästi, päättävästi:\n\n-- Onko teissä ketään, joka jaksaa uida yli toiselle puolelle? Minä\nlähden!\n\n-- Mutta sinuthan ammutaan!\n\n-- Eivät ne ainakaan yhtä helposti ammu kuin venettä.\n\nNäin puhuen hän oli riisunut sinisenvihreät alushousunsa ja veitsellä\nleikannut niistä sopivan päähineen, jonka toinen lieve ulottui alas\nniskaan -- hän sulloi sen paidan alle.\n\nKuului hämmästyneitä huudahduksia. Kaikki huomasivat, miten vaikeata\ntuota olisi erottaa vedestä.\n\n-- Tästä riittäisi useammalle. Eikö kukaan lähde? kysyi Pekka\nreippaasti.\n\nSamassa eräs nuorukainen alkoi nopeasti riisuutua. Ja kun hän\noli saanut Pekalta suojelevan päähineen, lähtivät he toverien\nhyvästellessä uimaan vastakkaista rantaa kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat uineet jo yli puolen matkasta, kun Pekka kuuli omituisia\nhuutoja takaapäin. Hän käännähti ja näki vilahdukselta suuren\nsotilasjoukon lähenevän heidän rannalle jääneitä tovereitaan. Pekka\nhuomautti siitä toverilleen ja kielsi tätä katsomasta taakseen,\njottei heitä huomattaisi. Ja tämä paransi heti vauhtia, vaikka oli jo\nennestään hengästynyt.\n\nPekka tunsi jäntereissään uutta voimaa. Hän odotti pelonsekaisella\njännityksellä, milloin kajahtaa ensimmäinen laukaus -- ja sitten\nalkaa sama näytelmä kuin äsken. Miltä mahtaa tuntua, kun kuula\nsattuu päähän... ja sitten hän vaipuu... Eikä hän koskaan näe häntä,\nrakastettuaan... ei mitään...\n\nPekka oli vähällä huutaa epämääräisestä hädästä: täytyisikö todella\nkuolla niin? Ja kuitenkin hän toivoi, että ne jo ampuisivat -- tuntui\nniin kamalalta odottaa. Hän ponnisti huomaamattaan kaikki voimansa\nja pian hän alkoi tuntea herpaisevaa väsymystä. Toverin läähätys\noli muuttunut yhä raskaammaksi, ja nyt hän alkoi jäädä jälkeen yhä\nenemmän. Tuntui niin tuskalliselta jättää hänet, mutta ei auttanut,\nsillä hän huomasi vauhtinsa hiljenevän, ruumis alkoi omituisesti\njäykistyä -- ja rantaan oli vielä vähintään pari sataa metriä. Kaikki\nkäsitys ajasta tuntui häipyvän, mutta hän puri hammasta ja jatkoi\nuintiaan.\n\nSilloin hän kuuli toverinsa huohottavan käheästi sanan kerrallaan:\n\n-- Hyvä... veli... en... jaksa...\n\nMutta hänet keskeytti kiväärinlaukaus ja takaapäin kuuluva läiskähdys.\n\nPekka vavahti: kuula! Sitä seurasi toinen, kolmas -- ne tuntuivat\nlähenevän. Pekka ei muistanut väsymystä, hänen täytyi päästä rantaan!\nMutta kuulia satoi yhä tiheämmin -- ne iskivät vihaisesti sihahtaen\nveteen joka puolella. Ja yhä useammin vongahtivat ne ihan vieressä.\nHän ponnisti kaikki voimansa kuin paetakseen, mutta ne lähenivät,\nlähenivät joka puolelta, kuin nälkäiset sudet, jotka talviyönä\npiirittävät pakenevaa matkustajaa. Ja väsymys alkoi taas painaa yhä\nraskaammin.\n\nSilloin kuului takaapäin omituinen paukahdus, parahdus ja sitten\nhätäinen avunhuuto:\n\n-- Auta... auta... minun olkapääni on ammuttu puhki.\n\nVaistomaisesti Pekka kääntyi auttaakseen toveriaan ja näki, miten\ntämän kuolemantuskasta vääristyneet kasvot alkoivat vaipua veden\nalle. Vielä kerran hän kohoutui ja parahti tukehtuneesti:\n\n-- Auta... auta...!\n\nPekka oli nähnyt tämän nuorukaisen vasta viime yönä, mutta tuo\nkoriseva ääni vihlaisi hänen sydäntään kuin tikarinisku. Hän kääntyi,\nkuula iskeytyi veteen aivan hänen päänsä vieressä, pärskäyttäen vettä\nhänen suunsa täyteen, mutta hän ei nyt muistanutkaan, että häntä\nitseään ammuttiin -- hänen täytyi auttaa...\n\nKun Pekka saapui toverinsa luo, tämä oli jo uppoamaisillaan, ja hänen\nruumiinsa tuntui kummallisen jäykältä. Ja kun Pekka koetti kannattaa\nhäntä, tarttui toinen yhtäkkiä suonenvedonomaisella voimalla häneen\n-- aivan kuin mieletön. Pekka huusi, että hän tulisi järkiinsä, mutta\ntoinen ei käsittänyt mitään, tuijotti vain kauhusta jäykin katsein\neteenpäin, ja toinen käsi hapuili koukistunein sormin jotakin,\njohon voisi tarttua. Ja kaiken aikaa kuohui meri heidän ympärillään\nvedenpintaan iskevistä luodeista.\n\nHe alkoivat upota. Pekka sai jo pari kertaa vettä keuhkoihinsa -- ja\nhän ymmärsi, että he jäävät molemmat tänne, vaikka eivät kuulatkaan\nsatu.\n\nSilloin kuului taas omituinen paukahdus, ja Pekka näki toverinsa\ntakaraivosta purskahtavan verta. Hänen otteensa heltisi ja hän alkoi\nhiljaa vajota.\n\nAmpuminen lakkasi, vainoojat luulivat nähtävästi molempien uponneen.\nMutta nyt palasi väsymys yhä raskaampana. Jäsenet jäykistyivät\njäykistymistään, ja vauhti hiljeni joka metrillä. Hän ei enää uskonut\npelastuvansa, mutta hämärä elämänhalu pani hänen jäykät jäsenensä yhä\nliikkumaan.\n\nLopulta, kun oli jo uppoamaisillaan, hän tunsi sileän hiekkapohjan\njalkainsa alla...\n\n\n\n\nHYVÄSTIJÄTTÖ\n\n\nKalle Korpela istui kolmannen luokan vaunussa ja tuijotti syysyön\npimeyteen, joka mustanharmaalla vaipallaan peitti maan. Vaivoin\nerottuivat pimeät talot kuin mustat möhkäleet. Vain silloin tällöin\npilkahti näkyviin yksinäinen tuli ja katosi jälleen pimeyteen.\n\nKalle vilkaisi kelloaan ja huomasi, että juna oli puoli tuntia\nmyöhässä. Sen olisi juuri pitänyt olla perillä kaupungissa, ja nyt\noli vielä yksi asema jäljellä -- se asema, jossa hänen täytyisi\npoistua junasta.\n\nJunan vauhti tuntui kiihtyvän, ja kuunnellessaan kiskojen yltyvää\njyskettä tuntui hänestä aivan kuin se olisi toistellut samaa\nkysymystä: \"miten käy, miten käy?\" -- sanoja, jotka jyskivät hänen\nsydämessään.\n\nNiin -- hän muisti taas nykyisen asemansa ja hänen sydäntään kouristi\ntuska niinkuin näkymätön kylmä koura. -- Hänenhän täytyy heti jättää\nlapsensa ja vaimonsa ehkä iäksi.\n\nHän oli näet nuoruudestaan asti taistellut maansa sortajaa vastaan\nja saanut myös kestää sen yhtämittaista vainoa. Sen tähden hän oli\njo nuorukaisena joutunut pakolaiseksi, sen tähden istunut vankilassa\nja sen tähden hänet oli taas tänään yritetty vangita. Mutta hän oli\niskenyt santarmin maahan ja jännittävän takaa-ajon jälkeen myös\nonnistunut pääsemään pakoon. Hän oli autolla ajanut Helsingistä\nKirkkonummelle, siellä noussut Turun junaan mennäkseen vielä kerran\nvaimonsa ja lastensa luo.\n\nVoi, mitä sanookaan hänen vaimo raukkansa?\n\nHän tunsi piston rinnassaan muistaessaan, miten monta kertaa hänen\nvaimonsa oli pyytänyt häntä jättämään kaiken toiminnan. Hänhän oli jo\ntehnyt enemmän kuin muut, menettänyt sen tähden terveytensä ja saanut\nmuutenkin kärsiä niin paljon. Ja mihin jäisivät hänen vaimonsa ja\nlapsensa, jos hän nyt joutuisi vainoojansa kynsiin -- hän ei sairaana\neläisi kauan heidän kamalissa vankiluolissaan.\n\nJunan pitkäveteinen kiljaisu -- ja Kalle oli vähällä hypähtää\nseisaalleen -- asema! Mutta samassa hän hillitsi itsensä, tarttui\npieneen matkalaukkuunsa -- ja lähti tahallisen hitaasti vaunun\nsillalle.\n\nMutta siellä koko hänen olemuksensa jännittyi, hän kurottautui\nsivulle päin nähdäkseen asemasillalle. Jos siellä on useampia\nsantarmeja ja sotilaita, ne ovat häntä varten, -- eikä hän pääse enää\nkotiin.\n\nAsemasillalla oli vain yksi kellertävä lyhty, ja savu ja ilmavirta\nsokaisi hänen silmänsä niin, ettei hän nähnyt mitään. Juna läheni.\nSiellä seisoi santarmi yksin, kuten tavallisesti.\n\nMutta asemasillan toisessa päässä hän näki häämöttävän kaksi olentoa\nja vielä kolmannen hiukan erillään.\n\nHän siirtyi toiselle puolelle ja hypähti alas ratapihalle vähää\nennen, kuin juna pysähtyi.\n\nSitten hän hiipi pitkin, äänettömin askelin erään tavaravaunun\nsuojaan.\n\nHän kyyristyi ja näki vaunun alta, miten kaksi jalkaparia lähestyi\nensimmäisen vaunun vaunusiltaa, ja nousi junaan.\n\nVeturin himmeässä valossa hän näki, ettei kummallakaan ollut\nsotilaspukua.\n\nHän koetti nähdä, mihin kolmas joutui, mutta kun ei jalkoja enää\nnäkynyt, hän tiesi, että sekin oli noussut junaan.\n\nKalle hypähti vaunun päähän, toivoen näkevänsä vaunun ikkunan\nlävitse, mutta ne olivat hien himmentämät.\n\nVeturi kiljahti, ja juna lähti ähkyen ja puhkuen liikkeelle.\n\nKalle seisoi kuin lamaantuneena ja katseli, miten vauhti yhä\nlisääntyi, sitten juna alkoi kaartaa vasemmalle ja oli hetken\nkokonaan näkyvissä. Mutta samassa alkoi sen etupää häipyä jonnekin\npimeyteen -- ja sinne se katosi kuin suunnattoman suuri tulisuomuinen\nmatelija.\n\nKalle seisoi yksin pimeällä ratapihalla, ja tuskallinen epätietoisuus\ntarttui hänen sydämeensä kuin kylmä, kuristava koura.\n\nJos hän olisi ollut varma, että urkkijat olivat nousseet häntä varten\njunaan, niin hän olisi keksinyt jonkin keinon kuten ennenkin. Mutta\njuuri se oli pahinta, ettei hän tiennyt mitään ja kuitenkin on joku\nsaattanut nähdä hänet junassa. Ja jospa urkkijat ovat saaneet tiedon\nja odottavat häntä hänen asuntonsa pimeässä pihassa huutaen: Kädet\nylös!\n\nSilloin olisi kaikki hukassa -- hänet vietäisiin jonnekin Venäjän\nvankiluolaan, ja kun hän on sairas, täytyisi hänen kuolla näkemättä\nlapsiaan.\n\nMutta samassa hän kuuli lähestyviä askeleita ja näki kääntyessään\ntumman olennon tulevan häntä kohden.\n\nKalle siirtyi nopeasti pyörien suojaan ja hänen aivoissaan välähti\nnopeasti suunnitelma: Jos mies huomaa, hän selittää asemansa ja\nvaatii vaikenemaan.\n\nMutta onneksi mies kääntyi ratapihalla olevan lyhdyn luo ja sammutti\nsen, sitten hän meni asemamiehen luokse, joka myös sammutti viimeisen\nlyhdyn asemalta, ja sen jälkeen he lähtivät yhdessä poispäin.\n\nKalle kuuli, miten heidän askelensa etääntyivät ja häipyivät\nkokonaan. Hän katsahti pimeyteen ja lähti reippain askelin kaupunkia\nkohden. Hän sivuutti ylikäytävän ja taas hän vaistomaisesti pysähtyi\nja kuunteli...\n\nMutta kaikkialla oli hiljaista ja pimeää: harmaata taivasta vasten\nerottuivat puiden latvat läheisestä metsästä, ja sieltä kuului\niltatuulen henkäys ikään kuin huokauksena.\n\nHän huoahti helpotuksesta, nähdessään tuon sysimustan pimeyden\nympärillään. Hän tunsi jotakin samantapaista kuin näännyksiin ajettu\npetoeläin, joka vihdoin pääsee pimeän metsän suojaan; hänkin tajusi,\nettä nyt ensi kerran koko päivänä oli varmasti turvassa.\n\nSiinä kävellessään muistui hänen mieleensä kaikki, mitä hän tänään\noli kokenut, ja nyt vasta hän täysin ymmärsi, miten tavattoman\ntäpärällä hänen elämänsä oli ollut. Hän istuisi nyt santarmien\nvankiluolassa, jollei olisi silmänräpäyksessä toiminut juuri niinkuin\ntoimi. Hän palautti mieleensä tuon ratkaisevan hetken, kun yhtäkkiä\nhuomasi santarmin ilmestyvän eteensä porttikäytävässä. Hän oli\ntajunnut: hukassa! Kun se puhaltaa pilliinsä, hyökkää joka taholta\napulaisia -- samassa silmänräpäyksessä hän oli iskenyt sitä vasten\nleukaa ja sitten -- pakoon. Hän muisti takaa-ajon, kaikki, kaikki --\nja tunsi miltei lapsellista iloa siitä, että oli taaskin selviytynyt\nniinkuin ennenkin.\n\nKalle oli lapsena joutunut maailman jalkoihin ja oli saanut kokea,\nettä raaka voima oli ainoa, jota kunnioitettiin. Kun hän oli\nisältään perinyt harvinaisen voimakkaan ruumiin ja kunnianhimoisen\nluonteen, joka aina tahtoi olla ensimmäinen, hän oli jo lapsuudesta\nasti harjoittanut ruumistaan, ja eräissä urheilulajeissa oli myös\nkehittynyt harvinaisen pitkälle.\n\nNämä ominaisuudet olivat osaltaan vaikuttaneet, että hän oli\njoutunut tavallista useammin vaaroihin, -- taistellut epätoivoisesti\nsaavuttaakseen rauhan -- mutta juuri fyysillisen etevyytensä ja siitä\njohtuvan kylmäverisyyden avulla hän oli myös selviytynyt niistä.\n\nKun hän sitten yhtäkkiä huomasi saaneensa toivottoman keuhkovian, hän\noli masentumaisillaan. Mutta kun hän vielä samana vuonna sai toisen\nvaikean taudin, joutuen virumaan sairaalassa lähes kaksi vuotta ja\nkestämään kolme vaikeata leikkausta, hän ei olisi jäänyt päiväksikään\nelämään, jollei hänellä olisi ollut pieniä lapsia, jotka olisivat\njääneet orvoiksi. Hänestä tuntui, ikään kuin kohtalo olisi riistänyt\nhäneltä kaiken voiman, osoittaakseen, että hän oli ollut liian ylpeä\nja varma voimistaan. Mutta samalla oli ankara ruumiinharjoitus\nkehittänyt hänet sellaiseksi, että hän kesti kaiken ja säilytti\nhenkensä.\n\nSiitä oli kulunut vuosia, hän oli tullut hermostuneeksi liiallisista\nponnistuksista ja murheista, eikä hän ollut ajatellutkaan, että\nselviytyisi vaaroista niinkuin ennen.\n\nTänään hän oli kuitenkin selviytynyt mitä suurimmasta vaarasta --\npelastunut oman neuvokkuutensa ja kylmäverisyytensä avulla, ja se\ntuotti hänelle lapsellista iloa ja ylpeyttä.\n\nKalle asteli huomaamattaan yhä nopeammin -- hän ei tuntenut väsymystä\neikä masennusta. Hän muisteli yhä tuota tärkeätä hetkeä, jolloin\nsekunninkin viivytys olisi tuhonnut hänen elämänsä.\n\nJuuri tuo tietoisuus, että voi luottaa itseensä, että kaikesta\nhuolimatta kykeni vieläkin selviytymään vaaroista samoin kuin ennen,\nantoi hänelle uutta voimaa ja rohkeutta, ja hän päätti, etteivät\nryssät tule saamaan häntä kynsiinsä.\n\nTornikellon juhlalliset kumahdukset kiirivät yli pimeän kaupungin, ja\nKalle havaitsi ilokseen, että se löi vasta yksi. Kiertoteitä hän oli\nsaapunut kaupunkiin ja nyt hän oli jo asuntonsa edustalla.\n\nHän seisahtui ja kuunteli henkeä pidättäen: jospa ne kuitenkin ovat\nlähettäneet tänne tiedon ja odottavat nyt tuolla pimeydessä. Hän\npäätti varmuudeksi kiertää koko talon, ennen kuin meni sisään.\n\nHän oli jo kiertänyt talon ja kiipesi juuri yli naapuritalon\nlankkuaidan, joka oli vastapäätä hänen asuntonsa ikkunoita. Yhtäkkiä\nhän näki valon syttyvän kamarissa. Hän kyyristyi vaistomaisesti\nniinkuin takaa-ajettu otus, joka kuulee metsästäjän lähestyvän.\n\nMutta samassa hän huomasi, ettei ollut vaaraa. Hän näki uutimien\nvälistä, miten hänen vaimonsa nousi istualleen, nosti nuorimman\npienokaisen syliinsä ja alkoi antaa sille rintaa.\n\nKalle jäi istumaan lankkuaidalle ja katsoi kuin tyrmistyneenä tuota\ntuttua näkyä; siinä oli hänen onnensa -- koko elämänsä, ja nyt se\non särkynyt. Onko mahdollista, että hänen täytyy nyt heti lähteä ja\njättää heidät, tietämättä, pääseekö koskaan takaisin.\n\nKalle näki, ettei Elli tietänyt vielä mitään. Hän näytti hellästi\nhymähtäen silittävän pientä päätä. Hän ei voinut aavistaa, että\nheidän onnensa on särkynyt -- ehkä iäksi.\n\n-- Ei -- ei --! parahti Kalle huomaamattaan ja ennentuntematon\nhätä kouristi hänen sydäntään. Siinä oli jotakin niin julmaa ja\nkäsittämätöntä, ettei se tuntunut mahdolliselta. Ja niinkuin\nhäkkiin joutunut metsänotus hänkin alkoi etsiä jotakin pelastuksen\nmahdollisuutta. Hän koetti kuvitella liioittelevansa vaaran suuruutta\nja päätti vielä kerran mahdollisimman kylmästi ajatella asemaansa ja\npakosuunnitelmaa, jonka hän oli päivällä ajatellut. Ja hän koetti\nlohduttautua silläkin, että kun hän nyt on selviytynyt sellaisista\nvaaroista, joista vain aniharvat olisivat selviytyneet, niin eiköhän\nvastakin selviytyne.\n\nMutta ajatellessaan niitä lukemattomia vaaroja, jotka odottivat\nhäntä, hän alkoi käsittää toivottoman asemansa, sillä vaikka hän\nselviytyisikin matkan vaaroista, niin miten hän saattaisi kestää\npakolaiselämän vaivat ja kärsimykset -- sairaana. Ja kun hän\ntietäisi, että hänen rakkaimpansa kärsivät täällä puutetta eikä voisi\nheitä auttaa, ei edes nähdä heitä. Hän kuolee siellä -- sillä hän\nei voisi missään tapauksessa päästä kotiin ennen kuin Venäjän valta\nolisi kukistettu -- eikä siitä ollut mitään toivoa. Hän oli aivan\nkuin sysimustassa pimeydessä, jossa ei ollut ainoatakaan valopilkkua.\n\nEntä jos hän ei pääse edes yli rajan. Tuolla pimeydessä, vaikkapa\nhänen asuntonsa portaissa, voi olla väijymässä heidän kätyrinsä, joka\nodottaa vain, milloin hän tulee sisään. Sitten hän hiipii ulos, ja\nhetken kuluttua piiritetään talo, koputetaan ovelle ja murretaan se\nrikki, jollei hän aukaise.\n\nJa tuhannet tuskalliset ajatukset ja mielikuvat syöksyivät hänen\nsieluunsa aivan kuin nälkäinen petolintuparvi saaliinsa kimppuun.\nHänen mielikuvituksensa lentää kauas tulevaisuuteen, etsii toinen\ntoistaan kiduttavampia kuvia -- ja ne voivat toteutua. Jos hän kuolee\ntuolla vieraassa maassa, hänen vaimonsa menee uudestaan naimisiin,\nsaa toiselle lapsia, imettää niitä, kuten nyt tuossa, ja toinen mies\nelää hänen kanssaan samalla tavalla kuin...\n\n-- Ei, ei, ei, hän voihkaisee, hän on tukehtumaisillaan, ja kaikki\non kamalaa. Mutta pian hän huomaa, että tämä on turhaa, typerää. Hän\npäättää, että ei enää kuvittele tuollaisia, vaan toivoo parasta ja\ntekee parhaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kapusi halkopinolta, koputti ikkunaan sovitulla tavalla, jotta\nElli tietäisi, kuka tulee, ja hetken kuluttua hän oli lämpimässä\nhuoneessa. Pienokainen oli nukahtanut aarteensa ääreen ja molemmat\nvanhemmat pojat lepäsivät rinnakkain vuoteellaan poskillaan lapsuuden\nterve punerrus. Vanhemman käsivarsi oli pään takana, tuo käsivarsi,\njossa hän näki saman muodon kuin omassaankin. Hän oli ilolla\nseurannut heidän kehitystään ja opettanut heille painin alkeet ja nyt\n-- onko tämä viimeinen kerta, kun hän näin näkee heidät kuunnellen\nheidän hengitystään.\n\nEi, se olisi liian kamalaa...\n\nHänen rintaansa ahdistaa, hän hengähtää kuin tukehtumaisillaan, mutta\nnähdessään vaimonsa tuskaisen ilmeen, hän pakottaa huulensa hymyyn ja\nkoettaa puhua jotakin lohduttavaa, mutta hän änkyttää. Hän ei löydä\nsanoja, ja vähitellen vaimo raukka näyttää käsittävän koko totuuden.\nHän alkaa vapisevin käsin kohennella pienokaisen pielusta. Sitten\nhän huokaa raskaasti katsellen ympärilleen kuin apua etsien, ja\nhänen kasvoillaan kuvastuu sellainen hätä ja epätoivo, niinkuin hän\ntahtoisi huutaa apua, mutta Kalle tulee hänen vierelleen, hyväilee\nhäntä hellästi ja huomauttaa reippaasti, ettei hän koskaan mene\nkokonaan pois. Hänen poikansa on osa hänestä. Hän tyyntyykin siitä\nja käsittää, että Kalle tahtoisi vielä nähdä poikansa, puhua heille\njotakin -- ja hän alkaa herätellä heitä.\n\nKun he sitten heräävät ja kuulevat, että isä lähtisi matkalle, he\nseisovat hänen edessään valkeissa paidoissa, mutta isä ei voikaan\npuhua mitään. Silloin hekin näyttävät käsittävän, että jotakin\nratkaisevaa on tapahtunut. Heidän lapsenkasvoillaan kuvastuu\nsellainen vakavuus, että Kalle ei voi ensin puhua lainkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli viipynyt kotona noin tunnin, ja se tunti oli tuskallisimpia\nhänen elämässään. Hän koetti lohduttaa rakkaitaan, puhui pojilleen\nsiitä ilosta, kun hän palaa jälleen kotiin ja tuo tullessaan pyssyn\njoka pojalle ja paljon muuta. Mutta hänen äänensä tukehtuu, kun hän\nnäkee, miten he koettavat pidättää itkuaan ja sitten hän tuntee,\nmiten pienet päät painuvat hänen rinnoilleen ja hennot ruumiit\nhytkivät rajusta nyyhkytyksestä.\n\nKuin sumun lävitse hän erottaa heidät ja tahtoo lohduttaa heitä,\nmutta hänen äänensä on kummallisen käheä, hän rykäisee kerta toisensa\njälkeen, niinkuin sanat tahtoisivat takertua kurkkuun ja tukehduttaa\nhänet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamuhämärä alkoi jo häämöttää, ja Kalle tiesi, että nyt täytyi\nlähteä, jotta pääsisi ensi asemalle, ennen kuin aamu valkenee.\n\nHän nousi ja koetti vieläkin hymyillen puhua pojille paluusta, mutta\nsanat katkesivat -- eikä hän tiennyt, mitä puhui. Hän katsoi vain,\nkatsoi viimeisen kerran, ja katsoi vaimonsa silmiin, mutta kyynelet\nhimmensivät heidän silmänsä.\n\n\n\n\nPAKOLAINEN TORNION RANNALLA\n\n\nTalvinen yö -- Perä-Pohjolan kolkko yö peitti maan mustanharmaalla\nvaipallaan. Luminen maa häämötti harmaana, harmaina haamuina\ntörröttivät liikkumattomat lumipeittoiset puut, ja ohut pilvikerros\npeitti harmaan taivaan. Vain eteläisellä taivaalla erotti kaksi\nkelmeätä valoläikkää -- Haaparannan ja Tornion valojen kajastuksen.\nMutta nekin olivat jo sammumaisillaan.\n\nPekka Korpela oli lähtenyt Haaparannasta kolme tuntia sitten\nyrittääkseen rajan yli. Hän oli umpimähkään kulkenut pohjoista kohden\nlumista tietä, joka näytti pysyttelevän lähellä jokea -- rajaa.\nKun se oli äsken kääntynyt vasemmalle, hän oli poikennut pienelle\nlumiselle polulle pyrkiäkseen kohti päämääräänsä.\n\nMutta mitään ei näkynyt -- hän ei tietänyt, miten kaukana se oli,\nmilloin se ilmestyisi näkyviin. Ja niin hän kulki yhä eteenpäin\nlumista polkua varovaisesti hiipien. Aina välillä hän pysähtyi,\nkuunteli henkeä pidättäen ja katseli tutkivasti ympärilleen -- ja\nlähti taas eteenpäin.\n\nYhtäkkiä hän pysähtyi hätkähtäen ja tunsi koko olemuksensa\njännittyvän. -- Puiden välistä häämötti tasainen lumilakeus --\nTornionjoen jäätynyt pinta, joka erotti hänet isänmaastaan.\n\nHän hiipi varovaisesti rantaan nähdäkseen toiselle rannalle, mutta\nvastainen ranta oli pimeyden peitossa. Kaikkialla oli pimeätä ja\nhiljaista.\n\nJa kuitenkin hän tiesi, että tuolla pimeässä vastakkaisella rannalla\nväijyvät aseistetut miehet, jotka ovat valmiit ampumaan jokaisen,\njoka yrittäisi lähestyä toista rantaa. Ne tappavat siis ehdottomasti\nhänetkin, jos ne nyt vain näkevät. Se oli tuntunut hänestä tähän\nasti mahdottomalta, ikään kuin se ei voisi tapahtua, mutta nyt hän\ntunsi kylmän todellisuuden: kun hän nyt lähtee tuonne pimeään, niin\nvoidaan hänet hetken kuluttua ampua, hän kaatuu hangelle kuulien\nlävistämänä... hänen verensä vuotaa kuiviin -- eikä hän koskaan näe\nvaimoaan eikä pienokaistaan.\n\nSe oli jotakin kauheata. Hänestä tuntui, niinkuin jääkylmä koura\nolisi pusertanut hänen sydäntään. Hän oli niin hartaasti toivonut,\nettä pääsisi heidän luokseen huomenna, jouluiltana, ja kuvitellut\nsitä riemua, jota kaikki tuntisivat silloin. Ja nyt hän saattoi jäädä\ntänne.\n\nEi, ei! Se olisi liian kauheata. Pitäisikö hänen sittenkin luopua\ntästä yrityksestä.\n\nPekka koetti ajatella tyynesti, mitä tekisi, mutta kaikki tuntui\ntoivottomalta. Hän tunsi hurjan, voimattoman vihan täyttävän koko\nolemuksensa ajatellessaan tuota kauheata vihollista, joka vuosikausia\noli sortanut hänen isänmaataan -- ja nyt uhkasi tuhota sen kokonaan.\n\nPekka oli nuoruudesta asti taistellut tuota vihollista vastaan\n-- ja sen tähden joutunut yhtä mittaa kestämään sen vainoa. Sen\nvuoksi hän oli kerta toisensa jälkeen ollut syytettynä toiminnasta\nvaltion turvallisuutta vastaan, istunut vankilassa majesteetin\nkunnianloukkauksesta. Sen tähden hänen oli sodan aikana täytynyt\npaeta kotimaastaan -- jättää vaimonsa ja lapsensa turvattomiksi.\n\nKaikki palautui hänen mieleensä, hän muisti, miten katkerasti hän oli\nkaivannut heitä siellä kaukana. Sen tähden hän oli lopulta päättänyt\nkoettaa salaa päästä kotimaahansa. Ja jos hän nyt jää tänne...\n\nHänellä oli kylläkin väärä passi, mutta hän ymmärsi, että jos hänet\ntunnettaisiin rajalla, olisi kaikki lopussa. Sen tähden hän oli\npäättänyt yrittää salaa. Hän otti pistoolin taskustaan, veti sen\nvireeseen, ja asetti varmistimen päälle. Sitten hän lähti varovasti\netenemään toista rantaa kohden.\n\nAlussa hän tunsi omituista arkuutta, ja hänestä tuntui, niinkuin lumi\nolisi alkanut kirskahdella yhä vihlovammin, ja hän pysähtyi kerta\ntoisensa jälkeen ja odotti henkeä pidättäen, milloin vastarannalta\nkuuluisivat ryssän hälytyshuudot. Mitä lähemmäksi hän tuli toista\nrantaa, sitä tyynemmäksi hän tuli. Hänen mieleensä leimahti pelastava\najatus, miten hän menettelisi, jos hänet huomattaisiin. Puristaessaan\npistoolin tukevaa perää hän tunsi kylmää varmuutta ja uhmaa, ettei\nainakaan kostamatta anna elämäänsä.\n\nHän näki jo rannan puiden häämöttävän, ja hänen mielensä valtasi yhä\nsuurempi toivo.\n\n-- Stoi! kajahti läpi hiljaisuuden uhkaava vieraskielinen\nkomentosana, ja sitä seurasi uhkaavana kiväärin lukon sälähdys.\n\nPekka oli heti vaistomaisesti kääntynyt ja syöksyi kovinta vauhtia\ntakaisinpäin.\n\nHänen korvissaan humisi, ja hän kuuli vielä toisenkin komentosanan,\njota seurasi laukaus.\n\nKuula vingahti hänen korvansa ohitse. Hän heittäytyi\nsilmänräpäyksessä pitkälleen lumeen ja jäi siihen liikkumattomana\nmakaamaan. Hän kuuli lukon taas sälähtävän ja odotti jännittyneenä,\nmilloin kuula sattuisi häneen.\n\nMutta mitään ei kuulunut, ja hän huomasi menettelytapansa olleen\noikean.\n\n-- Tshort vasmij! kuului rannalta liikutuksen ja hämmästyksen\nhuudahdus. Ja kun Pekka käänsi hiukan päätään, hän näki, miten ampuja\nlaski kiväärinsä, astahti muutaman askelen ammuttua kohti, seisahtui\nneuvottomana -- ja kuullessaan lähestyvien huutoja kääntyi niitä\nkohti.\n\nTätä hetkeä Pekka oli odottanut -- ja yhtäkkiä hän syöksyi ylös ja\neteenpäin viimeisin voimin. Hän kuuli ällistyneen huudon, ja sitten\nalkoivat laukaukset räiskyä yhä hurjemmin. Lumi pöllähteli, kuulat\nvingahtelivat ilmassa, ja kerran hän tunsi ilmavirran koskettavan\nposkeaan. Hän heittäytyi hankeen, katsoi huohottaen taakseen ja näki\nilokseen, että ranta ampujineen oli häipynyt pimeyden verhoon. Ja\nsamassa lakkasivat laukauksetkin...\n\nPekka loikoi läähättäen lumella, ja vaikka hänen yrityksensä oli\nepäonnistunut, hän tunsi tyytyväisyyttä ja iloa siitä, että oli\npelastunut elävänä. Nyt hän vasta tajusi, miten tavattoman täpärällä\nhänen elämänsä oli ollut, ettei siinä ollut mitään muuta pelastuksen\nmahdollisuutta kuin se, jonka hän oli viime hetkessä löytänyt ja\nkäyttänyt. Jos hän olisi jatkanut juoksuaan tai yrittänyt nousta\nennen, hän olisi jäänyt sinne.\n\nNiin, hän oli välttänyt varman kuoleman -- pelastunut sen kynsistä\nomalla neuvokkuudellaan. Se antoi hänelle uutta toivoa ja\nitseluottamusta.\n\nHän päätti sittenkin yrittää yli rajan väärällä passillaan -- hänen\ntäytyi päästä huomisillaksi vaimonsa ja lastensa luokse.\n\nKaikki nämä ajatukset olivat ikään kuin välähdyksenä kulkeneet hänen\naivojensa lävitse.\n\nHän nousi, kuunteli, ja hiljaisuus vakuutti hänelle lopullisesti,\nettä vaara oli ohi.\n\nNyt vasta hän huomasi, että hänen toinen kätensä oli tunnoton -- se\noli ollut paljaana kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Hän kiirehti\nrantapensaikon suojaan, ja ankaralla lumihieronnalla se tuli\nentiselleen. Kun hän aamupuoleen saapui väsyneenä majapaikkaansa, hän\nei puhunut kenellekään mitään. Ja päivällä hän rohkean ja iloisen\nnäköisenä saapui tulliin ja esiintyi niin varmasti, ettei häntä\nvähääkään epäilty, vaan hän pääsi junaan.\n\nJa kun hän sitten jouluiltana ilmestyi omaistensa keskelle, jotka\njuuri suruisina keskustelivat siitä, pääseeköhän isä koskaan kotiin\n-- siitä tuli heille unohtumaton riemun ja onnen hetki. He elivät\nyhden elämän suurhetkistä, jolloin vaikeimmatkin vastoinkäymiset ja\nvaarat unohtuvat ja jolloin vuosikauden kaipaukset ja surut haihtuvat\nsielusta pois kuin sumu auringon noustessa.\n\n\n\n"]