[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjC8vUYLTcQeM6Xn_DMSM77VkA0Sw_FR5BofzLj5mqmg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1268,"Eläinten nahoissa","Aikio, Matti",1872,1929,"1268-aikio-matti-elainten-nahoissa","1268__Aikio_Matti__Eläinten_nahoissa","Tarina Ruijasta","romaani",[],[],"fi",1906,1912,22213,139298,false,51618,[23,24,25,26],"Love stories","Norway -- History -- Fiction","Reindeer herders -- Fiction","Sami (European people) -- Fiction",[28],"Novels","\"Eläinten nahoissa: Tarina Ruijasta\" by Matti Aikio is a novel written in the early 20th century. The book delves into the lives and customs of the Sámi people in Norway, inherently examining themes of cultural identity and the encroachment of modernity. The main character, Biettar Oula, represents a strong, rugged figure embodying the complexities of traditional Sámi life.  The opening of the novel presents a tense situation in a Sámi village's court, with Biettar Oula and his wife, Elle, involved in the hearing regarding a theft of reindeer. The atmosphere is thick with local color and cultural nuances, showcasing Aikio's rich description of the character's attire and surroundings. As the trial unfolds, Biettar's steadfastness is tested by the proceedings, reflecting the struggle between traditional values and the new legal pressures from outside influences. Filled with vivid imagery and emotional undercurrents, the beginning sets the stage for a blend of drama and cultural commentary as it introduces the central themes of love, conflict, and the preservation of Sámi identity against the backdrop of shifting societal norms. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Siljo, Juhani",283,"Väkevä kuvaus Ruijan porolappalaisten elämästä ja ankarasta luonnosta. Tarina keskittyy Biettar Oulaan ja porovarkauden ympärille kietoutuvaan syyllisyyteen ja katkeruuteen pohjoisen kaamoksen keskellä.","Matti Aikion 'Eläinten nahoissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1268.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ELÄINTEN NAHOISSA\n\nTarina Ruijasta\n\n\nKirj.\n\nMATTI AIKIO\n\n\nTekijän luvalla suomentanut Juhani Siljo\n\n\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1912.\nHelsingin Uusi Kirjapaino-osakeyhtiö.\n\n\n\n\n\nMatti Aikio.\n\n\nSe suomalaisniminen, lappalaissyntyinen kirjailija, joka nyt ensi\nkertaa teoksella kääntyy suomenkielisen yleisön puoleen, on Norjan\nkirjallisuudessa jo hankkinut itselleen tunnustetun aseman.\n\nMatti Aikio on syntynyt Karasjoella, Norjan Lapissa, 1872. Hänen\nisänsä oli Inarin lappalaisia, äidissä lienee ollut hiukan\ngermaanista verta. Aikio puhui lapsuudessaan ainoastaan lappia ja\nvasta lukioon valmistuessa opetteli hän norjankielen. Ylioppilaaksi\ntuli hän v. 1896, jonka jälkeen hän on elänyt sanomalehtimiehenä,\nopettajana ja vapaana kirjailijana. Ensimäisen teoksensa romaanin\n\"Kong Akab\" (Kuningas Ahab) julkaisi hän v. 1904.\n\nTässä teoksessa ei Aikio vielä esiinny sinä jona hän ensi sijassa on\nansainnut mielenkiintomme: Lapin kansanelämän ja luonnon kuvaajana.\nTosin \"Kong Akabissakin\" tapahtumien kehyksenä on pohjoinen Norja\ntuntureineen ja vuonoineen, mutta henkilökuvaus, joka romaanissa\nastuu etualalle, ei välittömästi liity tähän ympäristöön. Kirjan\npäähenkilö, nuori, seikkailunhaluinen ylioppilas, on omituinen\nsekoitus luonnonlasta ja keikaria. Hän on välitön tunteissaan,\nsamalla kertaa rohkea ja ujo, panee paljon huolta ulkonaiseen\nolemukseensa ja ylpeilee sydämessään pienestä yhdennäköisyydestä\nNapoleonin kanssa. Hän tulee kotiopettajaksi varakkaan tilanomistajan\nja kapteenin perheeseen, rakastuu talon 16-vuotiaaseen tyttäreen,\nvoittaa tytön suosion, mutta ei isän, ja lähtee äkkiarvaamatta\nmerimatkalle aina Afrikaan saakka. Jonkun ajan kuluttua palaa\nsankarimme Kristianiaan, sepittelee matkakirjeitä lehtiin, kirjoittaa\npienen kasvitieteelisen tutkielman ja samoilee elämänhaluisena\nja nälkäisenä pääkaupungin katuja. Nuoruuden rakastettu on tällä\nvälin mennyt kihloihin, mutta tavattuaan entisen ylioppilaansa\nelpyy hänessä vanha rakkaus, kihlaus puretaan, toinen solmitaan, ja\nylpeä kapteenikin, joka on tullut synnintuntoon eräästä vanhasta\nrikoksesta, suostuu nöyrtyneenä miehenä nuorten liittoon.\n\nTämä pieni rakkausaihe, johon tilanomistajakapteenin mukana tulee\neräitä traagillisiakin aineksia, on kerrottu vallattomalla,\nnuorekkaalla lyyrillisyydellä. Esityksessä on väriä ja rytmiä, mutta\nei varmoja psykoloogisia ääriviivoja.\n\nToinen Aikion kirjoista on \"_I Dyreskind, Fortaelling fra Finmarken_\"\n(Eläinten nahoissa, kertomus Ruijasta), siis se teos, joka tässä\ntarjotaan käännöksenä suomalaiselle lukijakunnalle. Siinä esiintyy\nAikio Lapin verrattomana kuvaajana. Niin läheltä ja samalla\nniin tietoisella taiteella ei kukaan ole vielä Lapin aiheita\nkäsitellyt. Asiantuntemuksella ja hartaudella, jonka kirjailijan\nheimolaissuhde kuvattavaansa tekee ymmärrettäväksi, esittää Aikio\nRuijan lappalaisten ja suomalaisten alkuperäisiä elämäntapoja, heidän\nmystillis-fatalistista maailmankäsitystään, heidän hiljaista --\ntoivotonta -- taisteluaan lähestyvää sivistyshirviötä vastaan, joka\nuhkaa perikadolla heidän vuosisataisia, isästä poikaan perittyjä\ntottumuksiaan, lakejaan ja laitoksiaan. Kirjan päähenkilö Biettar\nOula on selvästi hahmoteltu, voimakas ja karutekoinen luonne, joka\nkaikkine heikkouksineen -- suurentelevassa, hiukan teatterimaisessa\nuhkamielisyydessään sekä avuttomassa pelossaan ja hädässään --\npiirtyy elävänä lukijan mielikuvitukseen.\n\n\"I Dyreskind\"-teoksen jälkeen, joka ilmestyi v. 1906, on Aikio\njulkaissut kaksi romaania, \"_Ginunga-Gap_\" (Hornan kita) ja\n\"_Hebraeerens Søn_\" (Hebrealaispoika).\n\nEdellisen sankari on Helgolannissa syntyi nyt, hylkeenpyytäjälaivasta\nkarannut seikkailija, joka osuu joutumaan Norjan pohjoisrannikolle.\nTämä elämänhaluinen kulkuriluonne, joka komealla ulkomuodollaan\nja rohkealla käytöksellään voittaa kaikkien sydämet, joutuu\npaikkakunnalla ensin lemmensuhteihin ja sitten naimisiin sekä jää\nsinne kalastajana asumaan, mutta hänen kaipuunsa vetää suureen\nmaailmaan ja hänen toimihalunsa etsii merkitseviä tehtäviä. Hänestä\ntulee valtiollinen agitaattori, jonka seudun kalastajat jo asettavat\nehdokkaaksi suurkäräjille. Tämän kehityksen rinnalla avosydämisestä\nluonnonlapsesta katkerasanaiseksi kansankiihottajaksi esitetään\nteoksessa hento, lyyrillinen rakkaussuhde.\n\n\"Hebraeerens Søn\" on taiteilija-romaani. Sen päähenkilö on\njuutalaissyntyinen kuvanveistäjä, joka, elettyään lapsuutensa kaukana\npohjolassa köyhän talonpojan ja hänen vaimonsa kasvattina, lähtee\nmaailmalle, kokee siellä menestystä ja vastoinkäymistä, taistelee\nankaran sisällisen taistelun taiteellisen kutsumuksensa ja maailman\ntuomion välillä, palaa käymäseltään entisille lapsuuden seuduille,\njättää ne taas ja lähtee etsimään heimonsa juuria Puolaan, mistä\ntietää isänsä suvun polveutuvan, tutustuu siellä juutalaistyttöön,\njonka rakkaudessa hän löytää sovinnon ja onnen. -- Tämä romaani on\npsykoloogisessa suhteessa Aikion herkin ja välähtelevin teos. Sen\nsielukuvauksissa on joskus -- varsinkin silloin kun tekijä esittää\npäähenkilönsä, juutalaisen, avutonta yksinäisyyttä europpalaisessa\ntaiteilijamaailmassa -- unissakulkijan omituista tarkkanäköisyyttä\nja varmuutta. Ulkonaiselta rakenteeltaan on tämäkin romaani hiukan\nlöyhä, mutta se todistaa kuitenkin paremmin kuin Aikion muut teokset,\nettä tämä lappalainen kirjailija kykenee myöskin suorittamaan\ntehtäviä vaativamman ja yhdistetymmän ihmiskuvauksen alalla.\n\nKun lähemmin tarkastaa Aikion kuvaamia henkilöitä, huomaa helposti,\nettä ne voi kaikki johtaa melkeinpä yhteen ainoaan perustyyppiin.\nKaikissa hänen sankareissaan on jotain alkuperäisen-avutonta,\nkaaoksellista, heillä on veressä taipumus ihmisvihaan ja\nraskasmielisyyteen, ja heidän intohimonsa, milloin ne herätetään,\novat rajut ja ohjattomat. He ovat älykkäitä itsensä-erittelijöitä,\nmutta eivät voi laskea suhteitaan ulkomaailmaan, joutuvat helposti\npäähänpistojensa viskeltäviksi ja kuluttavat hukkaan rohkeutensa ja\nsuuren henkisen tarmonsa. Tätä miesluonnetta vastaa sille läheisesti\nsukulainen naistyyppi: rakkautensa puolesta kaikki uhraava,\noikullisen intohimoinen ja lujatahtoinen.\n\nAikion teokset eivät yhtenäisinä kertomuksina muodosta lujaa,\nelimellistä kokonaisuutta. Mutta niiden ihmiskuvausta kannattaa\naina eloisa, hermostunut, samalla kertaa älyllisesti viljelty ja\nlyyrillisesti herkkä proosatyyli. Sitä seikkaa, että kirjailija\nkäyttää kieltä, jonka hän on verrattain myöhään omaksunut, saa tämä\ntyyli varmaan kiittää monesta tehoisasta omituisuudestaan. Tuntuu\nnim. toisinaan siltä -- kuten arvostelu kirjailijan kotimaassakin\non huomauttanut -- kuin olisi norjan kieliaines juuri sen kautta\nikäänkuin tuoreempana ja muovailulle alttiimpana Aikion käsissä. Että\nnäin voi olla asianlaita, merkitsee luonnollisesti sitä, että Aikio\non harvinainen tuottava kielitaiteilija.\n\nAikiossa on ensimäinen lappalaissyntyinen mies taistellut itselleen\ntaidekirjailijana huomatun aseman. Että se on -- satunnaisten\nolosuhteiden takia -- tapahtunut norjan- eikä suomenkielellä, on\nollut tappioksi meidän kirjallisuudellemme, jossa tämä älykäs ja\nmielikuvitusrikas karasjokelainen olisi ollut kunnioitettava, uusia\nherätteitä antava voima.\n\nHelsingissä, marraskuun 24:nä 1912.\n\nV. A. K.\n\n\n\n\nI.\n\n\nPienen lappalaiskylän käräjätupa oli täysi viimeistä sijaa myöten.\nAitauksen-sisäinen lava oli parahiksi suuri, että sille mahtui\nkruununvouti, molemmat asianajajat sekä tulkki.\n\nBiettar Oula [= Pekan-Olli, Olli Pietarinpoika] ja hänen vaimonsa\nseisoivat nojaten aitausta vasten, pyhäpukuisina, ikäänkuin heihin\nolisi hääpuhe kohdistuva, -- ikäänkuin he eivät olisi suorasukaisen\nristikuulustelun alaisia ja erään poronvarkausjutun osallisia.\n\nLasse, jota alkujaan epäiltiin, seisoi toisen pienen putkahuoneen\nnurkassa, painaen korvaansa tiukasti avaimenreiälle ja koettaen\nsiepata jonkun sanan isäntänsä todistuksesta. Hän oli edeltäpuolisten\näkkiä alkanut lörpötellä, ja juttu oli sekoittunut sekä lähtenyt\nBiettar Oulalle vaaralliseen suuntaan.\n\n\"Kuusi vaadinta\" [vaadin, -- timen = emäporo], kuiskasi eräs mies,\njoka seisoi aivan putkanoven vieressä, keskustellen huomattavan\ninnokkaasti naapurinsa kanssa. \"Kuusi vaadinta\", kertasi hän. Ja\nLasse oli kyllin viisas ymmärtämään, että tuo oli vain Biettar Oulan\nuusi uhkaus. Hän maiskautti suutaan. No niin... Sitäpaitsi, oppihan\nTrondhjemin laitoksessa norjaa ja ihmistapoja. Oli kaupunkikin\nnäkemisen arvoinen, niin hän oli kuullut. Ja siellä kuului vankikoppi\nolevan hyvin valoisa ja kodikas, ei sitä ainakaan voinut verrata\ntähän synkkään, sontaiseen pesään.\n\nTuomarin toimeen määrätty, sangen nuori vouti katsoi tutkien\nBiettar Oulaa. \"Sanokaapa, miten voi ymmärtää, että te muutamissa\nvuosissa olette voinut ahertautua tämän kihlakunnan rikkaimmaksi\ntunturilappalaiseksi?\"\n\nBiettar Oula hymyili hämillään sekä siveli mustaa ja lappalaiselle\nharvinaisen tuuheaa partaansa. \"Minä hoidan karjaani\", sanoi hän.\nHän tunsi vaistomaisesti, että vähäisestä viattomasta kehaisusta\nhänen sanansa voisivat saada luotettavuuden leiman. \"Täällä ihmisten\nilmoilla ei minulle, jumalan kiitos, uuninlämpö ole vielä tullut niin\nrakkaaksi, että minä jättäisin karjani palkollisille, -- niinkuin\ntuntuu tulleen tavaksi nykyisinä aikoina\". Silmäluomet, jotka muutoin\nsalasivat teräviin linjoihinsa paljon rohkeata viisautta, pysyivät\nvärähtämättä ehdottomasti vakuuttavissa rypyissään. Näytti siltä,\nniinkuin hänellä ei olisi aavistustakaan siitä, että vouti koetti\nvirittää ansoja hänen polulleen. Täysin ymmärtäen, että puku tekee\nmiehen, hän oli pukeutunut mustaan, hienoimmasta vasannahasta tehtyyn\npeskiin. Nivusten kohdalle sidottu vyö oli koristettu lukuisilla\nnelikulmaisilla soljilla, joiden kielissä värähteli kiilto aina kun\nhän liikahti. Pystyynnostetun peskinkauluksen ympärillä hänellä oli\nsuuri, veripunainen, silkkinen kaulahuivi, jonka nipukat ja vaaleat,\npaksut hetaleet valuivat yli leveän rinnan. Suoria, voimakkaita\nsääriä verhosivat kiiltävän mustat, lyhytkarvaiset säärystimet, jotka\noli tehty poron säärinahasta. Koko hänen suuripiirteinen olentonsa\nilmaisi, että hänen suonissaan virtasi runsaasti kainulais-verta,\nvieläpä lajiaan jalointa.\n\nElle, Biettar Oulan uhkeannäköinen vaimo, jonka suuret, tummansiniset\nsilmät varmasti olivat peruisin rodun ulkopuolelta, oli sillä\nväliajalla, jolloin vouti valmisteli pöytäkirjaa, unhoittanut\nne liukkaasti mietityt vastaukset, joilla Biettar Oula tänään\nviime kiireessä oli varaillut hänet. Hän oli lumoutunut nuoren\nvoudin avoimiin, pitkulaisiin kasvoihin, hänen pieniin, lihaviin\nkäsiinsä ja virkatakin kultahelyihin; tässä hän näki ihmisen\nkorkeamman ilmestysmuodon, jolla oli tuloja viisituhatta kruunua ja\nmelkein jumalan katsanto. Ei se kuitenkaan ollut vain lappalaisen\nkunnioittavaa, puoleksi pelokasta ihailua kuninkaallista norjalaista\nvirkamiestä kohtaan. Salateitä saatu germaaninen veri yltyi\naistilliseen hehkuun.\n\nHerkät, eloisat kuvut hymykuoppasten edessä värähtivät niin\nviehättävästi suupieliin saakka, kun sieramet paisuivat\nelämänhimon henkäyksestä. Hänet riisti lumouksesta irti pikku\nAndin hellittämätön: tshitshi, tshitshi! Se veti äitiään mustasta\npäällystakista: tshitshi, tshitshi!\n\nElle istuutui alas lattialle, paljasti povensa ja veti esiin melkein\npeloittavan suuren nisän. Poika maiskautti huuliaan ja imeytyi kiinni\nsiihen; se pusersi kaikki kymmenen sormeaan syvälle rintaan sekä\nheitti tyytyväisen silmäyksen voutiin, jonka juhlallisilla kasvoilla\nkarehti hetkisen hymynhäive. Vaikka oli jo puolikolmatta-vuotias, ei\npikku Andi vielä ollut voinut luopua vanhoista tavoistaan.\n\nJoka kerta kun ovi avautui, hulmahti sisään lattian yli harmaina\npilvinä kylmää huurua, vieri lavan yli, nuuski hiukan paksun,\nkaljupäisen ja rokonarpisen puolustajan sääriä, sitten katosi.\nMutta se tippui taas katosta alas pisaroina. Muuan pikkuruinen,\nriippuva vesiherne tähtäsi tiensä oikopäätä pikku Andin suuhun -- ja\nosui parahiksi maidon sekoitteeksi. Pikku Andi sattui ilmituomaan\nsuuttumuksensa tästä ehkä vahvemmalla tavalla kuin oli aikonutkaan.\nSe sanoi \"Baelgalak\": sen kieli oli vielä liian avuton lausumaan\n\"Baergalak\", mikä merkitsee \"perkelettä\".\n\nKaakeliuunista hehkuva lämpö sulasi vähitellen pieniä, pitkulaisia\nreikiä ikkunaruutujen jäähän, joiden takana pikkupojat vimmaisessa\nkiihkossaan tappelivat, saadakseen pilkistää tupaan. Ne eivät olleet\nonnistuneet yhtä hyvin kuin Jussa, seudun huomatuimman lappalaisen\nJongon poika. Jussa oli imartelevalla hymyllään sekä lupaamalla\nyhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista lahjonut nimismiehen rengin.\nVarmuuden vuoksi hän oli sitäpaitsi vannonut kalliin valan, että oli\ntäyttänyt viisitoista vuotta.\n\nJussa oli siihen saakka pysytellyt taempana. Mutta kun hän kuuli\npikku Andin huutavan rintaa, pujahti hän rohkeasti ja reippaasti\nesiin. Ellen avaran poven läpi kävi hengästymisen mainingeita.\n\nVouti ja kantaja puhuivat kuiskien keskenään, ja puolustaja istui\nhaukotellen ja muristen, tapansa mukaan. Nimismiehen rengin, jolla\noli rinta pystyssä, niinkuin hän olisi ollut Norjan ainoa nimismiehen\nrenki, käskettiin noutaa Lasse.\n\nPutkan ovi avautui. Pari märkää pilkkua välähteli Lassen\nvetisen-laimeissa, tihruisissa silmissä, kun lampun valonhohde sattui\nhäneen. Vaistomaisesti nuo silmät suuntautuivat Biettar Oulaan, joka\näkkiä oli nostanut raskaat, voimakkaat silmäluomensa, katseillaan\nahdistellen turtuneen, sisukkaan palvelijansa viimeisiä väitteitä.\n\nLasse astui esiin ja laski surkean kapeat kätensä aitauksen reunalle,\nseisoi yhdellä jalalla ja notkutteli polveaan edestakaisin, niin\nettä ruumis huojui. Paksut, ulospäin käpristyneet huulet näyttivät\nolevan aivan toisen miehen omaa, niinkuin ne erehdyksestä olisi\npaiskattu kiinni hänen kuihtuneisiin kasvoihinsa. Alahuuli riippui\nja retkui vakituista asentoaan löytämättä. Sekavat partakarvat\nolivat niin harvassa, että ne muistuttivat jäätyneelle laitumelle\nnälkään kuolleita poronraatoja. Hänen avuttomassa katsannossaan\noli jotakin liikuttavan surullista. Mutta nyt hän tunsi itsensä\nmelkein onnelliseksi siitä, että Biettar Oula oli kuristanut hänen\nviimeisetkin epäröimisensä.\n\nJussa ihaili ja kunnioitti Biettar Oulaa. Mutta kuinka häntä\nsäälittikään Lasse! Tuon saman avuttoman, tukahtuneen ilmeen hän oli\nnähnyt useilla ihmisillä. Tuon ilmeen, joka menestyksenkin hetkellä\ntuiottaa kysyvästi kohtaloon, uskaltamatta täysin uskoa sen hyvään\naivoitukseen. Kyynelherkkä, lämmin tunto värähti kuin vihuri läpi\nhänen rintansa, ja hän rukoili hartaasti jumalaa auttamaan Lassea.\n\nNiin, Lassen täytyi tunnustaa, että hän se kuitenkin oli varas.\nRatkaiseva sana pusersi väkisinkin helpoituksen huokauksen hänen\nrinnastaan.\n\nLyhyt juttu. Seitsemän kuukautta.\n\nEllen avara povi paisui ja laski jälleen, vakaisesti ja vahvasti,\nniin että sieramet kaartuivat värähdellen, -- niinkuin kauan\npidätetyn lemmenhuokauksen pakoituksesta. Sillä jumala varjelkoon,\njos vouti olisi ruvennut häneltä tinkaamaan niitä vastauksia, jotka\nBiettar Oula edeltäkäsin oli syöttänyt hänelle, mutta jotka nyt\nmonien seikkojen vaikutuksesta olivat tipotiessään. Hänen mieltään\noli kyllä alkanut etoa ja se oli noussut tätä ilkeätä valhepeliä\nvastaan, mutta aivan hyödyttömästi.\n\nSekä Biettar Oula että Elle pääsivät valanteosta, koska heidän\ntodistuksensa olivat viimeiseltä olleet hiukan epävarmoja. Jumalan\nkiitos! Väärän valan läheisyydellään hämmentävä kauhu oli tänään\nuseita kertoja verhonnut Biettar Oulan sydämen kosteaan henkäykseensä\nja pusertanut kylmän hien hänen otsastaan. Mutta hänen lihaksensa\nolivat lujat kuin jäntereet, eivätkä hänen hermonsakaan olleet\nmitenkään veltommat. Ne olivat kestäneet ottelun, jota hän sielussaan\noli käynyt kiemurtelevien, käärmeensitkeiden kummitusten kanssa,\neivätkä olleet paljastaneet häntä. Ja samalla voimalla hän pidätti\nnyt väkevästi heiskuvaa, lavertelunhaluista iloaan.\n\nMutta olisiko hän uskaltanut kohottaa kätensä taivasta kohti, jos\nniikseen olisi tullut? Tuskin. Vasta tänään, jolloin Lasse oli\nalkanut lörpötellä, hän oli tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta,\nettä hänen pitäisi käydä valalle. Mutta hän oli välttänyt\nmainitsemasta sitä Ellelle, joka silloin varmasti olisi saattanut\nkaikki hunningolle.\n\nYleisö työntyi ulos, pettyneenä tämän mitättömän tuloksen takia, että\nLasse-rahjus saatiinkin varkaaksi. Mutta oli niitäkin, joilla oli\nvainua todellisesta asianlaidasta, -- lappalaiskylän koilliskulman\nvakituiset porovarkaat. Asiaintuntemusta on harvassa.\n\nEivät olleet tulokseen tyytyväisiä pikkupojatkaan, jotka olivat\nkuulleet kuiskittavan sitä ja tätä. He olivat mitä suurimmassa\njännityksessä odottaneet näkevänsä Biettar Oulaa -- itse Biettar\nOulaa! -- vietävän vankeuteen. Mutta mieluimmin olisi kaiken pitänyt\npäättyä karmasevaan juttuun: väärään valaan sekä senjälkeiseen\nBiettar Oulan ja pirun ynnä koko hänen joukkionsa kohtaamiseen. Siinä\nolisi ollut jotakin, jota kannatti kertoa sammuvan nuotion ääressä,\nja jutun päätös koski ärsyttävästi, ahdistavasti jokaiseen.\n\nYleisö alkoi painua pihamaan yli, suunnaten tiensä rihkamapuotia\nkohti, joka sijaitsi joenkaltaalla. He astuivat keveillä,\npehmeillä lapikkaillaan äänettömästi kuin huuhkaja. Ja sitä\nhelpompi oli nimismiehen rengin kääntää huomio puoleensa, kun hän\nvirkamiehentapaisella kiiruulla raivautui joukon läpi. Hänellä oli\nnimittäin jaloissaan kiilloitetut rasvanahkasaappaat, jotka kiskoivat\nkylmänviiltäviä särähdyksiä lumisesta kamarasta, hänen astua\nloksuttaessaan.\n\nSillä oli tulipalopakkanen. Tervaisensakeat savuröyköt täyttivät\nryöpyten taivaille savutorvista ja kiemurtelivat kovalla vauhdilla\nsuoraan ylös liikkumattomaan ilmaan. Vaikka oli jo pimeä, kuului\nhalkomailta vielä kirveeniskuja. Tuoreet, jäätyneet koivunoksat\nritisivät ja halkeilivat paukkuen. Tiiviissä, kirpeässä pakkasilmassa\nkuului sieltä täältä aisakellon kumea kalke. Matala, hallava pilvi\nviipyi joen yllä, joka suikerteli laakean, kolmiomaisen kyläniemen\nympäri. Molemmin puolin nojautuivat metsäharjut mukavasti mataloihin,\npyöreäselkäisiin, paljaihin tuntureihin.\n\nKäräjätuvasta tullen oli joukko pysähtynyt rihkamapuodin eteen. He\nseisoivat siinä hetken väristen ja koputellen jalkojaan toisiinsa.\nVerkalleen he täyttivät puodin, missä aina seisoksi porolappalaisia,\nnaukkien viinaa tiskin ääressä.\n\n-- Minulla on tuhat poroa, kehui Nikko Nille, muinoin kelpo mies,\nnyt juoppo ja kerskuri, Biettar Oulan pahimpia kadehtijoita, hän kun\nnäet aikoinaan oli hyvillä toiveilla kilpaa tämän kanssa kosinut\nsuurta, sievää, lihavaa Elleä. Hän kehui liikaa. Hänellä oli\nkuusisataa, ja niistä hän oli maksanut sen pilkan, että oli vienyt\nalttarille vanhan, nilkun lesken. Hän oli alkanut kosia Elleä kohta\nkuherruskuukauden mentyä. Mutta kun näytti tulevan pitkälliseksi\nodottaa ämmän Manalle-lähtöä, niin Elle arveli, että hänen oli\nlopultakin hyödyllisintä mennä sille, jossa hänen tietämänsä mukaan\noli selvintä miehenainesta, vaikkapa se olikin samalla tunturien\nvaarallisin otus.\n\n-- Koko Hammerfestin säästöpankki on minun kukkarossani, kehui Nikko\nNille. Musta rupijuova ulottui yli hänen kalpean alahuulensa ja\nsuupielistä pursusi harmaata vaahtoa.\n\n-- -- -- Minä voisin ostaa koko Biettar Oulan karjan. Mutta\nen minä tahdo semmoisia poroja, jotka -- -- --. Vaistomainen\npelko esti häntä sanomasta julki ajatustaan loppuun saakka. Hän\nheittäytyi laulamaan seisovalta jalalta sepitettyjä pilkkalauluja\nBiettar Oulan nuotilla. [Kaikkien etevien lappalaisten kunniaksi\nsepittävät taideniekat laulun, jolla on oma sävelensä.] \"Biettar\nOula teu-u-rastaa ta-a-alviöinä\". Autuaasti huumaantuneita miehiä ja\nnaisia liittyi lauluun, syleillen toisiaan ja huojuen edestakaisin\nsävelten tahdissa. Hikiset, syyläiset kasvot, mikäli niitä näkyi\npaksukarvaisten peskien sisästä, paistoivat kuparinruskeilta lampun\nläikähtelevässä valossa, joka heikosti violetin-värisenä tunkeutui\nkostean, viinantuoksuisen huurun läpi. Hikipisarat samenivat\nlyijynharmaiksi vanhasta lionneesta hiestä. Rihkamapuoti itse otti\niloon osaa kaikkine varastoineen. Hyllyillä heloitti pukukankaita,\nkaulahuiveja ja saaleja räikein värein: sinisiä ja keltaisia ja\npunaisia, ujostelematta silmiin paistaen. Tiskille asetetussa\nlasikaapissa oli suuri valikoima messinkirenkaita, solkia ja\nkaikenlaista helyä ja kamaa.\n\nViimeksi tulleet tunkeusivat humalaisten luo ja koettivat suuremmalla\ntai vähemmällä menestyksellä itsekin näyttää päihtyneiltä, ja siten\npysähtyi pikari tai lasi heidänkin huulilleen. -- \"Ri-riekko pa-arka,\nriekko, ri-iekko, ri-iekko, Elle, E-elle, Elle, E-elle!\"\n\nMutta humaus kävi tuon sekaantuneen rykelmän läpi, kun Biettar Oula\navasi oven ja kyynäröi itselleen tien tiskin luo. Pikku Andi oli\ntarrannut kiinni isänsä pitkään miekkaan. Tuo mahtava säilä, jonka\nponsi oli hopealla silailtu, oli pojan hartaan ihailun esine.\n\nBiettar Oula sinkosi lihavan, paksun poronpaistin tiskille. \"Se\njuodaan konjakkina!\" Hän oli pitempi ja muhkeampi kuin muut\nlappalaiset, joi aina kalleinta viinaa, ja kauppias osoitti aina\nhänelle vartavasten huomiotaan. Pikari tuotiin esiin. Hän joi\nkelpo siemauksen siitä, ojensi sitten Ellelle, joka vain kostutti\nhuuliaan -- ja äimisti vähän, naisten tapaan. Hän kuivasi silkkisen\nkaulahuivinsa nipukalla voimakkaan, aistillisen suunsa, minkä puna\noli mehevyyttään raskas.\n\nBiettar Oula seisoi kauan ääneti, mutta joi yhä. Hänen mustat ja\nhiukan tuikeat silmänsä, joihin vähitellen oli vironnut kuuma loiste,\ntähystivät terävästi ryhmää, joka oli kerääntynyt piiriin erään äijän\nympärille, Nikko Nillen juottaessa tätä humalaan.\n\n-- Saapa tietää, kuinka paljon Lassen omaisuus kasvaa korkoja hänen\npoissaollessaan -- hi hi hi hi! Ja hänestäkös tulee oppinut, --\nniinkuin piru! Ehkä hän sentään pääsee Kautokeinoon lukkariksi,\nkun on opin päähän päässyt, pärisivät äijän puhepalkeet, ja tyhmä\ntihrukaste kosteista, ilkkuvista silmistä viipotti katossa päin,\nilman kiinnekohtaa. Nikko Nille hymyili mieltään osoittaen.\n\nBiettar Oula suoristihe. Oikean ohimon verisuonet paisuivat. \"Oula!\nOula!\" rukoili Elle. Biettar Oula astui pari ravakkaa askelta\nryhmää kohti. Äijä pujahti toisten taakse ja huusi täyttä kitaa:\n\"Se tappaa minut -- aa-aaaah!\" Mutta Biettar Oula viisi veisasi\nhänestä. Sitävastoin hän kävi Nikko Nilleä kaulukseen, halkaisi\nyhdellä tempauksella hänen peskinsä edestä ja takaa, vyöhön saakka,\nantoi hänelle oikean karhunlyönnin paljaalle selälle sekä sinkosi\nhänet sitten parin jauhosäkin väliin, niin että hän kerrassaan hukkui\njauhopilveen. Biettar Oula työnsi Ellen ja pikku Andin ulos ovesta ja\npaukautti sen jälkeensä navakasti kiinni.\n\nJoukkio, joka äkisti oli selvennyt, seurasi heitä pihalle, missä\nheidän molemmat ajoporonsa, seisoivat pylvääseen sidottuina ja\npureksivat jäkälää.\n\nElle veti lapintakin päältään, pukeutui paksukarvaiseen peskiin,\nkaaristi sitten pikku Andin ahkionsa keulapuoleen. Notkeana kuin\nkärppä hän hiipi poron luo sekä pujotti keltaisilla, punaisilla ja\nsinisillä ripsuilla koristetut länget komean, valkoisen eläimen\nkaulaan, poron, joka jo hehkui ja vapisi halusta saada vilahtaa ulos\npihasta. Vetohihna oli sidottu luokkaan mahan alle.\n\nBiettar Oula oli laskenut karhunnahkakauluksen hartiain yli ja seisoi\njo valmiina, ohjas käärittynä oikean käden ympäri. [Käytetään vain\nyhtä ohjasta, sidottuna jonkinlaisiin päitsiin, joiden toinen hihna\nkulkee otsan yli, silmien ja sarvien välitse, toinen niskan yli.]\n\n-- Aja edellä! sanoi hän.\n\nElle nykäisi ohjasta. Ylväs eläin otti ensimäiset pitkät,\nkuumeisenkiihkeät juoksuaskeleet, ja Elle harppasi sen rinnalla\nvähän matkaa nopeasti kuin varjo; sitten hypätä heiskautti ahkion\npohjaan. Juuri kun poro aikoi tehdä mutkan vasempaan, kiristyi ohjas\nselän ylitse, ja samassa hetkessä heittäytyi eläin oikeaan suuntaan\nniin rajusti, että ahkio heilahti ja tärähti nytkivän kiivaasti\nja jätti jälkeensä valkean uoman likaiseen, kovaksi poljettuun\nlumitantereeseen.\n\nBiettar Oula kiihoitti poroaan pidättämällä sitä hetkisen. Eläin\ntanssi silmät selkoselällään ja riuhtoi kalvavassa himossaan päästä\noikomaan jalkojaan rajattoman halunsa mukaan. Mutta kun Biettar Oula\näkkiä nosti kätensä ja kumartui eteenpäin hypätäkseen, sinkoutui\neläin menemään ja Biettar Oula lennähti ahkioon -- kuin petolintu,\njoka heittäytyy pakenevan saaliinsa kimppuun.\n\nViuhuva vauhti tuntui kuin putoamiselta ja kihelmöitti miehen koko\nruumista kiireestä kantapäähän saakka. Hänen rämeä, kovaääninen\njoikauksensa kaikui läpi seudun ja kiihkeän ajon mukaan sen sointi\ntuli heleämmäksi.\n\nÄsken niin ilkkuva joukkio oli selvästi sangen nolossa\njälkipäivän-mielentilassa, mutta samalla melkein valmis päästämään\nilmi salaisen ihailunsa Biettar Oulaa kohtaan. Äijä se tulikin tällä\nkertaa lausuneeksi vapauttavan sanan: \"Vain Biettar Oula voi niin\ntehdä\".\n\nJa Biettar Oula haasteltiin poikki ja puhki kohoavan innostuksen\nvallassa. Eikö ollut sekin nuori, kaunis norjalaistyttö, vanhan\n\"Hukan\" tytär, syksyllä seurannut häntä kappaleen matkaa tunturia,\nrohkenematta sentään tulla näkyviin!\n\nNikko Nillen oli täytynyt jäädä puotiin, saadakseen kauppiaan\nkuromaan hänen peskinsä kokoon parilla sukkaneulanpistolla. Kun hän\ntuli ulos, otti äijä -- ikäänkuin kiitokseksi hyvästä kestityksestä\n-- hänet vastaan sanoilla: \"No, onko selästä kirvely helpoittanut?\"\nJa joukko hymyili ilkeästi. Ne nykivät äijää ja yllyttivät häntä\njatkamaan.\n\n-- Kuinka monta peninkuulemaa arvelet olevan tunturien kauneimman\nnaisen Ellen -- jota sinä et saanut -- ja sinun vanhan, nilkun,\ntuultenkuivaaman linnunpelättisi välillä? Ennen minä pitäisin\nsänkytoverinani säkin nuuskankuivia poronkarvoja kuin sinun ämmääsi.\nSe on sitkas kuin parkittu nahka. Siitä ei viinakaan tee loppua...\nVieläköhän odotat hänen kuolevan? Oho, hyvä ystävä, eivät ämmän luut\naivan pian väsy pitämään kankeata ruhoa pystyssä sinun silmiesi\nedessä. Äh, hyi saatana!\n\nÄijärahjuksen törröttävät hampaat paistoivat keltaisina irnuvasta\nkidasta, ylähuuli oli kääntynyt kaksinkerroin, ja pahat, vetiset\nsilmät tähysivät suoraan ilmaan.\n\n\"Nikko Nillen heilasta tulee vanhapiika paljon ennen kuin ämmä kuolee\n-- hi hi hi hi hi!\"\n\nTotta puhuen Nikko Nille oli jo valinnut itselleen uuden hentun,\nnuoren kassapään, joka muistutti Elleä vain harvinaisen lihavuutensa\ntakia.\n\n-- Laulapa veisu hentustasi! alkoi äijä taas. Mutta samassa löi\nkaikkialla läsnä oleva Jussa häntä kämmenellä vasten ilkkuvia huulia.\n-- Jos oletkin vaivainen, niin luuletko sen edestä saavasi räkyttää\nkuin rakki ihmisille?\n\nIsku oli niin odottamaton, että äijä tipahti kerralla\nkukon-orreltaan. Ja väkijoukko rähähti nauramaan hänelle yhtä\nsäälimättömästi kuin äsken Nikko Nillelle.\n\n-- Biettar Oula ei halunnut käydä äijään käsiksi -- he he he, sanoi\nmuuan, nauraa hölöttäen. \"Hän ei halunnut tahrata käsiään sellaisesta\n-- he he he\".\n\nMutta äijä oli jo keksinyt keinon. Hän alkoi ulvoa ja väitti Jussan\nlyöneen hänen hampaansa ja huulensa piloille. Yleisö sai aiheen\nnäyttää osaaottavalta. Jussaa piti peitottaman. \"Sinut täytyy\npistää kiinni!\" -- \"Sinä olet, jumala nähköön, koko pitäjän pahin\nmustalaispentu!\" -- \"Jos sinä oletkin Jongon Poika, niin luuletko sen\nedestä saavasi rääkätä äijäraukkaa\" -- \"Tuo rosvonulkki se nostelee\ntyttöjen hameita ja ajaa hevoset kaakeiksi, ja viime vuonna hän oli\najaa sonnivasikan kuoliaaksi!\" -- \"Miten sitä ei olekaan pantu kiinni\nennemmin. On paras ottaa häntä kiinni kynkkäluusta, kun meillä on\nkruununmies täällä\".\n\nSyytökset eivät kuuluneet uusilta Jussan korvissa, mutta hänestä\ntuntui kuitenkin olo tukalalta. Hänen monet aikaisemmat yhteenottonsa\npohjoispuolen sakin kanssa olivat aristaneet häntä. Ja äijä osasi\nolla kiskuri, huolimatta siitä, että Jussa usein antoi hänelle\nruokaa ja vaatteita sydämensä hyvyydestä, -- ilman että hänellä aina\noli vereksiä ilkitöitäkään omallatunnollaan. Voipa äijä usein olla\nniinkin hävytön, että kieltäytyi ottamasta lahjuksia, ja uhkasi\nladella isä-Jongolle Jussan koko syntiluettelon. Ja Jussa tiesi\nliiankin hyvin, että siinä pyykissä olisi pesemistä...\n\n-- Pyydä äijältä anteeksi, sanoi eräs, tarttuen Jussaa tukkaan.\n\nJussa riistäytyi kuitenkin irti, ja hän ja Nikko Nille kiiruhtivat\npois. Nikko Nille pysähtyi kohta ja sanoi: \"Paha juttu mennä kotiin\npeski hajallaan\".\n\n-- Maltas, sanoi Jussa, \"jos sinulla on viinaa pullossa, niin minä\njuoksen kotiin ja juotan sillä ämmän leppeäksi ja sikahumalaan. Ja\ntiedäthän, että silloin on pieni vaiva peijata häneltä avaimet, niin\nettä sinä pääset jalka-aittaan vaihtamaan peskiä\".\n\nSilloin hymyili Nikko Nille. \"Sinä saat, tuhat tulimaista, ajaa koko\nhuomispäivän minun porollani\".\n\nJussa lähti pulloineen kuin vihuri kotiinsa. Nikko Nille asusti\nnimittäin vanhan Jongon luona.\n\nNikko Nille poikkesi syrjätielle, joka vei länteen, joelle. Siellä\nhän istuutui puoleksi lumenpeittämälle aidalle. Ämmän piti saada\nrauhassa juoda itsensä humalaan.\n\nTäällä oli hiljaista, kaukana kylätieltä.\n\nPohjoinen taivaanranta tuikkaili pitkiä revontuli-kielekkeitä. Ne\nvärähtelivät ristiin rastiin Linnunradan valomeren alla, ja painuivat\nkiemurrellen etelään. Ne kiisivät kuin tarun kidutetut käärmeet,\njotka tuskan mielettömällä voimalla, kieli kidasta riippuen,\nvääntelehtivät hehkuvassa nuotiossa. Nopeat kajastukset pakenivat\nkuin aaveet yli sinertävän lumen, jossa monet pienet kristallit\nsäkenöivät, ajautuivat sähköisenä valona laaksonrinteitä peittävän\nmäntymetsän sekä joen päälle patoutuneiden, matalain sumupilvien yli.\nVäliin tämä taivaan tuhatkätinen, ohut, kellervä aave paljasti palan\ntaivasta, jolla suuret, rauhalliset tähdet tuikkivat.\n\nJoen toisella puolella niemellä kasvavien koivujen ja raitojen\nhennoista oksista huokui ohutta utua, minkä pakkanen kohta jähmetti\nvalkeiksi, tiheiksi huurreköynnöksiksi; paksunahkaiset rungot\nnäyttivät vain mustilta suonilta.\n\nPieni varpunen, jonka nokka oli heltynyt kylmästä, niin ettei se\nsaanut eloa jääkovasta urvusta, istui oksalla, hentoiset varpaat\nkirpeän kylmässä huurteessa. Kylmä oli hiipinyt sydänjuuriin saakka\nja kierteli värisyttäen läpi ruumiin. Silmäluomet raukesivat yhteen,\nja pää ja kaula koettivat piiloutua höyhenvaippaan, mutta turhaan.\nPikku varpunen tipahti lumeen, jalat käpristyneinä vatsan alle...\nMutta sen viimeinen tunne oli suloista tyytyväisyyttä. Se uneksi\nlentävänsä lämpimässä ilmassa, joka oli täynnä päivänpaistetta.\n\nNikko Nille siristi silmiään. Hän näki jotakin eloisaa vilinää\nlounaassa, eräällä pyöreäselkäisellä lumiharjulla. Vaikka välimatka\noli pitkä, näki hän sen aivan hyvin, sillä täysikuu oli juuri\nsukeltanut esiin idästä.\n\nBiettar Oula ei vielä tiedä, mitä onnettomuus on. Mutta se voi\nsattua. Nikko Nille sanoi sen ääneenkin: \"Se voi sattua\". --\nElle-raukka! Jonakin päivänä hän jää yksin, nuorena ja turvatonna.\nNo niin! Nikko Nille ei ole koskaan liian kova häntä kohtaan. Hän\nojentaa auttavan käden Ellelle. Mutta kun tämä sitten jonakin iltana\ntulee muistuttamaan häntä heidän muinaisesta rakkaudestaan, niin\nhän sanoo: \"Elle, minä säälin sinua. Mutta sinä tiedät, että minä\nrakastan Eira Maritia ja hän rakastaa minua. Ensi kuussa me vietämme\nhäitä\". -- Silloin Elle vaipuu maahan ja itkee katkerasti. Mutta\nNikko Nille sanoo vain: \"Hyvästi, Elle! Jumala olkoon kanssasi!\" Eikä\nsano mitään muuta, vaan menee pois...\n\nNikko Nille tunsi kylmiä väreitä selässään: kauppias ei ollut liiaksi\nvaivannut itseään ompelulla. Tämä veres juttu nousi äkkiä niin\nräikeänä Nikko Nillen korkealentoisten unelmien rinnalle.\n\nHerra jumala, eivätkö ämmän hauraat luut sitten koskaan sorru\nkasaan! Ja vielähän se alituiseen uhkaili, että hän \"menisi vielä\nkolmannellekin!\" Niinkuin hän ei jo olisi elänyt kyllin kauan!\nNiinkuin hän ei kymmenen vuoden aikana olisi hoippunut kuolleitten\nvaltakunnan nahkapukuisena edustajana! Ja Eira Marit kulki niin\nnuorena ja kauniina ja lihavana! -- Hänen tuntonsa kuohui pettymyksen\nkarvautta ja oli jo kauan kapinoinut. Hän alkoi juoda ja joi aina\nenemmän, tuli juoppoudessa raa'aksi, vaikka tosin vain suustaan,\nkerskua hoilasi älyttömästi ja hävitti omaisuuttaan. Olipa hän\nsalavihkaa alkanut jo kajota muiden poroihinkin. -- Alussa hän\noli jalo aviomies. Aviomies varsinaisessa mielessä hän ei sentään\nollut koskaan ollut. Vielä enemmän: -- hän oli tähän päivään asti\nsäilyttänyt puhtautensa. Ja sikäli häntä voitiin edelleen sanoa\nkunnon aviomieheksi. Hän oli itse asiassa myös hyväpäinen, oli\nkihlakunnan hallinnon jäsen. Puheenjohtaja piti suuriarvoisina hänen\nmielipiteitään eri asioissa. Kirjoitustaitoa hän ei sentään ollut\nkoskaan oppinut. Hänen nimensä kirjoitettiin päiväkirjaan siten, että\njoku toinen kuletti kynää.\n\nKuinka monena keväänä hän olikaan samonnut poroineen pohjoista kohti\nvarmasti uskoen, että kun hän syksyllä palaa, niin ämmästä ei ole\njälellä muuta kuin pieni haikea kertomus hänen kuolemastaan.\n\nNikko Nille luovi kotiinpäin.\n\nJussa ja joukko muita poikia juoksentelivat ympäri pihamaata,\nkoettaen härnätä revontulia [tunturiseuduilla yleinen poikien\nleikki]. Kukin piti ylhäällä kädessään leipäkakkua. Qakko! Qakko!\n(Kakku! Kakku!). Revontulet näyttivät raivostuvan ja uhkaavan iskeä\nalas heihin; mutta pojat juoksivat pois ja piiloutuivat pajaan.\n\n-- Jussa! huusi Nikko Nille.\n\n-- Niin! vastasi Jussa, tullen hänen luokseen. Ämmä on jo päissään\nja pehmeänä kuin lämmin suoli -- Avaimet -- Pyh! Ne lähtevät hänen\nkädestään niin helposti kuin karva mädänneestä poronnahasta.\n\n-- Etkö sinä voi mennä sisään ja ottaa ne häneltä?\n\n-- Oh -- -- -- hän vaatii kivenkovaan, että sinun ensin täytyy tulla\nsisään, niin saat naukun häneltä.\n\nSe oli Nikko Nillelle liian väkevä houkutus. Hän koetti varovaisesti\navata ovea. Mutta se parkaisi hätyyttävän kiivaasti oven jäätyneitä\ntäyteriepuja vastaan. Katsomatta vasempaan tai oikeaan pujahti hän\nhämillään ämmän luo, joka istui takan luona ja sytytteli nysäänsä\npäreellä.\n\n-- No sinäkö siellä, poikaseni! Nytpä sinä saat oikean naukun! Vanhan\nSaaran kädestä naukun! Mitä -- Luuletko muka, ettei vanha Saara\nantaisi naukkua pojalleen? -- Ystävälliseen hymyyn levenneessä suussa\nvälkkyi yksi ainoa törröttävä hammas.\n\nNikko Nille pani viinan kulisemaan alas kurkusta. \"Ja nyt minun\npitäisi päästä jalka-aittaan\".\n\n-- Niinpä niin, poikaseni! Mutta pusu ensin!... Enpä ole sinua\nmuiskannut sen jälkeen kuin -- -- --, niin, piru ties, olenko\nensinkään muiskannut sinua. Mutta nyt sinulta pitää lähteä yksi, niin\nettä läjähtää!\n\nNikko Nille seisoi kuin mykkänä. Tuollaista ei ämmä koskaan ennen\nollut keksinyt. Ei se olisi sitä nytkään keksinyt, ellei Jussa olisi\nopastanut häntä siihen. Ja ämmä näytti todellakin tarkoittavan täyttä\ntotta. Ei tässä auttanut mikään \"mutta, rakas!\" ja senvuoksi, arveli\nNikko Nille, olisi parasta pitää tyytyväinen naama pahassa pelissä...\nHän oli jo kumartumaisillaan ämmän puoleen, kun äkkiä huomasi Eira\nMaritin, joka istui perempänä ja oli punainen kuin pakahtuisi\npidätettyyn nauruunsa. Mutta ennenkuin Nikko Nille ehti vetäytyä\ntakaisin, oli ämmä jo tarttunut häntä peskinkaulukseen.\n\n-- Et, kuolema ja kirous, et saakaan tällä kertaa riistää muiskua\nnenäni edestä!\n\n-- Hulluko olet, akka!\n\n-- Sama se sinulle. Mutta muiskun minä tahdon! Hän huohotti\nmielettömässä kiihkossaan saada suunsa Nikko Nillen suun tasalle.\nKurkoittaessaan hän kuukahti nurin lyhyiltä jaloiltaan ja sortui\npuolivalmiin reen liisteiden väliin, joita Jongo rakenteli; samassa\nkauppiaan purjelankaommel ratkesi. Siinä seisoi Nikko Nille vasen\npuoli yläruumista paljaana, -- ja ämmä lojui liisteiden välissä,\nlyhyet jalankäppyrät ilmassa. Nikko Nille painui kokoon häkäyttävässä\nahdistuksessaan, niinkuin olisi saanut jääkylmän ryöpyn niskaansa.\nMutta äkkiä näkyi ajatus iskeneen hänen aivoihinsa. Hän veti\npuukon tupestaan ja viilsi sillä irti sen vaatekappaleen, josta\nmuiskunhaluinen ämmä piteli kiinni, sekä hyppäsi ulos.\n\nPullea, lenkosäärinen Eira Marit puuskui yhä, pidätellen\nväkivaltaista, pulppuavaa nauruaan. Rehevä povi sekä rasvanhyllyvä\nvatsa värvähtelivät lyhyen lapintakin alla kuin valtavan suuri\nkampela, ja tyttö löi ja löi käsiään pulleihin reisiinsä. Vähän\nväliä hänen täytyi kuivata lihavilta poskiltaan naurukyyneleitä,\nmitkä olivat pusertuneet esiin kapeista silmäraoista ja kuroneet ne\nahdasreunaisiksi, kyyneliä pulputtaviksi lähteiksi molemmin puolin\nmatalaa, nyt melkein kasvojen sisään painunutta nenää.\n\n-- Auta minut ylös, piru vie! huusi ämmä, huiskuttaen toisella\nkädellään pulloa, toisella hihan-repaletta.\n\n-- Ylös sieltä, vanha velho! lausui Jussa, käyden retuuttamaan häntä\nylös. \"Kyllä erehdyit, jos kuvittelit, ettei Nikko Nillessä olisi\nlujaa siveämielisyyttä yhtä paljon kuin Juuso-vainaassakin\".\n\nÄmmää oli hänen kuulemansa niin paljon kiukustuttanut, että hän\nmennä kaahotti yli permannon kuin nilkku varis ja tuupertui Eira\nMaritin syliin. \"Oletko sinä häntä muiskannut, hä!\" Hän tarrautui\nkilpailijattarensa takin rinnukseen sekä ravisteli tätä aika lailla.\n\"Oletko sinä häntä muiskannut, hä?... Katso minua, hanhen sikiö!...\nUsko pois, että Saara-ämmä kyllä elää, jos ei muun vuoksi, niin\nainakin ärsyttääkseen teitä, kiduttaakseen teitä!... Ymmärrätkö? Te\nsaatte mulkoilla toisianne kunnes olette kuihtuneet. Niinkuin vaadin\nja hirvas [hirvas = härkäporo], jotka ovat jääneet eri puolille\nväli-aitaa. He he he, näetkös, Saara-ämmälläkin on jotakin, jonka\nvuoksi elää!\" -- -- Ja ämmä hymyili muikeasti, työntyen alas Eira\nMaritin pulleasta sylistä.\n\nEira Marit punastui ja tuli kovin hämilleen, hiipi ulos ja riensi\nullakolle, missä hän asui yhdessä vanhempainsa kanssa, jotka myös\nolivat porolappalaisia. Hänen verkkainen verensä ei ollut koskaan\nhoukutellut häntä lemmenvaaroihin. Ja koska Nikko Nillekin puolestaan\noli taattu lihansa-kieltäjä, niin kaikki oli niinkuin olla pitikin.\nKapinayritykset häntä vain säikäyttivät jälestäpäin ja olivat\narmottomasti tuomitut tukahtumaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLikinnä kylännientä, -- missä niityt loppuivat ja koivuviidakko alkoi\n-- kiersi talvitie leveän, syvän rantakourun kautta joen jäälle.\n\nElle ajoi edellä.\n\nPorot juoksivat nyt tasaista vauhtia, -- keinuivat kevein, voimakkain\naskelin. Tie oli kova ja hyvä; sillä paitsi porolappalaisia\nsitä käytti myös kylän väki, jolla oli heinämaat ja halkometsät\njoenrantojen mataloilla, kolmiomaisilla niemekkeillä.\n\nBiettar Oula istui torkkuen ahkiossaan. Silloin tällöin poro haukkasi\nsuullisen lunta ja taivutti päätään vakoillen molemmille sivuilleen.\nKorkealla lumisen kanervikon laiteilla, joka peitti joenrantamaa,\nnäyttivät tummat puunjuuret aika ajoin liikkuvan sangen epäilyttäväsi\nyläpuolella sumun. Poro ojensi lyhyen hännäntypykkänsä levottomana\nylöspäin ja tempasi, niin että Biettar Oulan pää retkahti taapäin.\nSamassa hetkessä pujahti sumunkostea kylmyys peskin sisään ja\nvärisytti hänen humalasta ja uneliaisuudesta aristunutta vertaan.\nViluisena hän veti nopeasti päänsä syvälle peskinkauluksen sisään,\ntäyttääkseen sen lämmönpitäväksi.\n\nPuoli penikulmaa kylän yläpuolella he poikkesivat sivutielle, joka\nvei erään hyvin kapean syrjäjoen yli. Paksuhuurteisia koivuja\nja raitoja riippui alavien joenrantamien yli, muodostaen miltei\nvalottoman tunnelin: sieltä voi nähdä vain kapean kaistan taivasta.\n\nPoron sarvet koskivat oksiin, ja huurre rapisi alas, peittäen jälleen\nnukahtaneen Biettar Oulan kasvot. Äkkiä hän levähytti kätensä ja\nhaukkoi henkeä. Juuri virkoovien aistien hämärä todellisuustajunta\nyhtyi pahoihin unennäkyihin. Hänen siristelevät, puoliavoimet\nsilmänsä näkivät vielä Lassen taaksepäin väännetyn pään -- tuolla\nhyvin ylhäällä; hän näki sen niin käsittämättömän selvään! Itse hän\npainui kosteaan sumumereen, ja juuri kun huurresateen värisyttävä\nkutitus oli salvata hengen häneltä, hän sai huudon kurkustaan...\n\nElle pysäytti poron ja juoksi hänen luokseen. \"Oula!... Oulatsham!\"\n(Rakas Oula!) Oula ähki, piteli rintaansa ja tähysi ympärilleen.\n\"Näin vain unta! -- Aja eteenpäin!\"\n\nKauempana, pienessä, ahtaassa laaksossa kääntyi viimeinen\nhevosreenjälki suuren halkokasan taa, mutta syvä ahkionuoma nousi\nviistoon laakson itäistä seinämää pitkin. Porot kiipesivät sitkeästi\njyrkkää rinnettä ylöspäin, kuroittuivat niin että maha ja turpa\nviistivät lunta, kielen riippuessa toisesta suupielestä. Keuhkot\nkävivät kuin urkupalkeet, joita poletaan nopeaan tahtiin, ja\nleiskuttivat valkoisia viiruja sieramista.\n\nKun laakson seinämä loiveni ja liittyi paljaaseen tunturitasankoon,\nsaattoi Biettar Oula taas hengittää syvään ja vapaasti. Ahkiota\nraapivat viimeiset vaivaiskoivut, jotka eivät ulottuneet edes\nlumenpinnalle asti. Pari riekkoa pyrähti lentoon, lyöden\nsiivenkärillä muutamia juovia lumeen, lensivät kaaressa ja painuivat\nräikäen, siivet levällään, pajukkoon.\n\nTäysikuu nousi idästä. Kuvajainen liukui ahkion vieressä kapeana,\ntummansinisenä juovana hiukan kaartuvan lakeuden yli, jolle oli\nkasaantunut suuria ja pieniä aaltoja kevyttä, kuivaa lumijauhetta,\npeittäen ohutta, paksun lumikerroksen pinnalla laakana välkkyvää\njääkuorta.\n\nTäältä he näkivät kylän kaukana alhaalla koillisessapäin. Siellä\ntäällä näkyi vielä valoja talojen varjopuolilla. Mutta ne sammuivat\nvähitellen.\n\nTasanko kaartui eteenpäin uutta alannetta kohti. Täällä olivat porot\ntallanneet laajalti lunta, ja suksenlatuja ja ahkionuomia risteili\ntiheässä.\n\nAlanteen toisella rinteellä liikehti porokarja hajallaan kimaltavan\nviidan läpi, pyyhkien huuretta alas kuhmuisista, käkkyräisistä\ntunturikoivuista. Noiden parintuhannen poron koparain napse kuulosti\nkaukaiselta, tiheältä rankkasateelta Paimen, joka vähän aikaa oli\njoikunut yön yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, huusi äkkiä kiukusta\nkäheällä äänellä: \"Hei, Girjes! [Koiran nimi Girjes -- kirjava,\ntäplikäs.] -- Sinä kirottu rakki! Pidä kitas kiinni, tai minä kiskon\nkielesi siitä ulos, senkin takkunahka!\" -- Tuo pullea, hännätön, äkeä\notus, joka ahdisteli muuatta luvallisen kauas erkaantunutta poroa,\noli saanut järkkymättömän eläin-omantuntonsa kiihoitetuksi siihen\nmäärään, että se sokealla kiihkolla hätyytti poroa vielä laumassakin.\n-- \"Girjes!\" -- Koira murahteli vielä pari kertaa, mutta hiukan\nlaimeammin, ja ryntäsi sitten toiselle kulmalle, välittämättä muista\nkoirista.\n\nBiettar Oula ja Elle ajoivat vielä jonkun matkaa laaksonpohjaa\nalaspäin, puron vartta, joka sinne tänne oli padonnut kokoon\nkellanharmaita jäämöhkäleitä, niin että niiden viheriät reunat\nnäkyivät.\n\nVihdoin eräässä koivumetsässä, mihin sinne tänne oli joutunut\nmuutamia tuulentuivertamia petäjiä, avautui eteen pieni, pyöreä\nraivattu ala. Heikko, punertava valonhäive paistoi ovenraon kautta\nmustaksi savuttuneesta sarkateltasta, minkä puukehyksestä kohosi\nsavuaukon läpi ristiin rastiin nokisia seipäitä. Parvi koiria syöksyi\nulos, pysähtyi muristen, epätietoisina, -- vainusi sitten talonväen\nja juoksi riehakkaana, ilosta ulvoen heitä vastaan.\n\n-- No, tekö siellä? -- sanoi vanha muori Biettar, hiukan kohoutuen,\nja puhalsi tulta sammuvaan hiillokseen. Hänen monivuotinen\npalvelijansa Aslak nousi myös seisaalleen.\n\nBiettar Oulan rauhallinen ilme -- sekä se, että hän ensinnäkin oli\ntullut takaisin -- vapautti heidät kysymästä, miten oli käynyt. Ja\nkun Biettar Oula veti pullon esiin peskin sisältä, kaartuivat rypyt\nAslakin leveän suun ympärillä suureksi, monijuovaiseksi hymyilyksi.\nYhdellä henkäyksellä loihti Aslak hiilloksesta ilmi virkeän lieskan.\nHän oli kuitenkin heittämäisillään tuleen komean kappaleen tervaista,\nkuivaa honganjuurta --, mutta Elle esti hänet siitä. \"Sinua voisi\nluulla tyhmäksi kyläläismoukaksi\", sanoi hän äänellä, johon Aslak ei\nollut tottunut.\n\n-- Niin, sanoi Biettar Oula, kun pullo oli tehnyt kierroksensa,\n\"Lasse valitsi järkevästi, katui ja teki parannusta ja tunnusti\nsuoraan\".\n\nAslak veti likaisenmustat kasvonsa peskin sisään, puuskui naurusta,\nheittäytyi taaksepäin ja hymyili kovin iloisena. \"Jumaliste, annappa\ntoinen naukku lisää!... Korjatkoon trondhjemilais-seminaristi\nmatkallaan suuren sadon oppia ja iloa!\".\n\nMutta kuitenkin tuntui siltä, kuin ei aine oikein huvittaisi.\n\nPata, joka vakituisesti riippui takan päällä, alkoi poreilla siltä\npuolen, missä tuli oli kovin, ja muori Biettar puhui rasvan kokoon\ntoiselle, kuohumattomalle puolelle sekä ammensi sen puukuppiin.\nBiettar Oulalla oli kiljuva nälkä, hän viilsi suuren suupalan\ntulikuumaa lihaa, kastoi sen rasvassa, pureksi sen nopeasti vahvoilla\nhampaillaan sekä nieli sen kitaansa, vaikka kyyneleet pusertuivat\nsilmistä: hän näytti samassa hetkessä antautuvan kohtalon huomaan ja\nodottavan vain, mitä lämpö saa aikaan vatsassa.\n\nMuori Biettar tiedusti, olivatko he käyneet Jongon luona. Sillä\nBiettar Oulan perheen laita oli sama kuin useimpain lappalaisten:\nhe halusivat pysyä hyvissä suhteissa Jongoon. Siihen liittyi eräitä\netuja, muun muassa sitä tietä, että Jongolla oli ammattina porojen\nostaminen pitkäkyntisiltä porolappalaisilta.\n\nKyllä, olivat he käyneet. He olivat myös, kastattaneet pikku Andin\nnyt viime sunnuntaina.\n\n-- Kai se käyttäysi sievästi kasteen aikana kysyi Aslak, silmäten\nsamalla pikku Andiin, joka jo makasi hiljaa kuorsaillen turkiksen\nalla.\n\n-- Oh, sanoi Biettar Oula, se olisi minusta kyllä voinut olla\ntarkemmin perehtynyt ohjesääntöön. Se oli kadonnut meiltä silläaikaa\nkun pappi luki rukouskirjaa. Minä löysin sen ulkoa ja annoin sille\naika lailla kuka-käskiä. Jos sinä et aio käyttäytä kasteen aikana\nihmisiksi, minä sanoin, niin saat lisää, senkin pakana!\n\n... Mutta kuuleppas sitten! Se höyrypää nikkari Nils menee papin luo\nja sanoo, että pikku Andi on kotona kastettu. Sen sitten pitääkin\npistää sormensa joka paikkaan. \"Mutta sinähän sanoit eilen, ettei\npoika ole kotona kastettu\", sanoi pappi ja katsoi minuun. \"Hm, panin\nminä. Pastorin ei pidä ottaa sitä pahakseen, sanoin. Minä arvelin,\netteihän se Aslak, kun se kastoi pojan, oikein ollut perehtynyt\nohjesääntöön. Ja minusta tuntui, etten minä päässyt rauhaan\nomaltatunnoltani, ennenkuin poika oli oikein kastettu\".\n\n-- Älä, -- sanoitko niin! lausui Aslak. \"Mutta luinhan minä\nohjesäännön kaikki kirjaimet. -- Vaikka enhän minä ole pappisoppinut\nenkä trondhjemilaisoppinut\", lisäsi hän tyynesti hymyillen.\n\n-- Kyllä se vähän sekavasti kävi; mutta ei se sentään kovinkaan\npahasti päättynyt, sanoi Biettar Oula. \"Pappi näes tuli jälkeenpäin\nja otti minua kädestä ja sanoi, että oikein ja kristillisesti minä\ntein, kun toimitin pojalle oikean kasteen\".\n\nTämä keskustelu Lassen-jutun ulkopuolella oli kuitenkin kuin kissan\nkaartelemista kuuman puurokupin ympärillä. Sen hupaisa äänensävy\nyhdessä viinan kanssa oli nyt haihduttanut heistä hämillisyyden.\nBiettar Oula kertoi heille eräänlaisella ylpeydellä -- se ei ollut\nvain iloa onnellisesta tuloksesta --, kuinka notkeasti hän oli\npujottautunut verkosta. Mutta -- hän arveli --, eivätpä pykäläin\nkoukut olleetkaan ensi kertaa liukuneet hänen ohitseen, ilman että\nhän tarttui niihin. Eivät olleetkaan hänen ammattitoverinsa turhaan\nantaneet hänelle kunniainimeä \"rietas\". Ei ollut harvinaista, että\nneuvoa tarvitseva henkilö, joka oli onnettomasti joutunut epäilyksen\nalaiseksi vieraan poron kähveltämisestä, kääntyi hänen puoleensa.\n\nMutta kun muori Biettar kuuli Lassen alkaneen lörpötellä, joutui hän\nhurjaan raivoon ja manasi hänen niskaansa kaikki maailman vaivat, kun\nhän tulee takaisin. \"Siinä ryötässä ei ole edes kunniallisuutta!...\nPiru sisukseni kärventäköön, jos hän saa maistaa niiden kuuden\nvaatimen maitoakaan!\" -- Hän huitoi käsillään, istuen tulen loimossa,\ntaustanaan mustanruskea teltanseinä, katse terävänä ja rypyt silmäin\nympärillä syvinä. -- \"Ruvetapa hieromaan kauppaa sellaisen haisevan\ntallukan kanssa! Lassen kanssa!... Ei uskoisi, että sinä olet muori\nBiettarin poika! Jos isäsi olisi elänyt, niin olisitpa, kuolema ja\nkirous, saanut raippaa!\"\n\n-- Niin mutta äitimuori, -- -- mitä pirua minä taisin tehdä,\nkun -- -- --\n\n-- Aa, lorua!... Niinpaljon älliä sinä sentään olet perinyt isältäsi\nja minulta, että olisit voinut luistaa voudin ja asianajajan\nverkoista!\n\n-- Ja vannoa väärin! -- Oletko hullu sanoi Elle.\n\nMuori Biettar haukkoi henkeään. \"Jos nyt et ole vaiti, niin minä\nannan sinulle korvapuustin, niin että tiedät kyllin... Jumala\narmahtakoon, kuinka paljon tyhmyyttä minä saankaan kuulla? -- Mutta\nsinun Oula, joka olet miehinen mies, sinun sentään pitäisi tietämän\nniin paljon, ettei siltä valaa vaadita, jota tarkoitetaan saattaa\nsyyhyn... Minä en koskaan käy ihmisten ilmoilla; mutta jumaliste:\nenemmän minä lakia osaan kuin te!\" --\n\nAslak istui tapansa mukaan oikea käsi pistettynä peskin sisään, ja\nkyhni rintaansa. Hän vain huokasi ja vaikeni. Mitään muuta hänen ei\nsopinut tehdäkään, kun muori Biettar oli tällä mallillaan. Muorin\nolivat tunturit niinkuin tasangotkin; muusta ei puhettakaan. Ei\nkoskaan ollut kukaan häntä komentanut. Ja jos joku herkkäuskoinen\nporolappalais-naapuri änkäsi oikeuksiaan, niin päätös oli aina, että\nasianomainen sai lyödä hynttyynsä kokoon ja ottaa lapikkaan nousua.\nMuorin suurin ilo oli käsitellä lämpimiä poronsuolia. Hänen ja hänen\npoikansa oli tapana juoda teurasporon haavasta juoksevaa tuoretta\nverta. Ja kun he jonakin talviyönä tai synkkänä syysiltana olivat\nlyöneet suonta joltakin vieraalta porolta, oli muori pelkkää tulta,\nhävitti kaikki teurastuksen jäljet ja kiihoitti poikaa rohkeilla\njoikauksiila sekä ylimielisillä sanoilla.\n\nElle, joka nyt yhtävähän kuin koskaan koetti rajoittaa anopin\nraivoa, istui itseään lämmitellen tulen ääressä; hän oli\nlevähyttänyt peskinsä polvilleen. Hän tuuti mielessään äsken\nherännyttä tunnettaan. Kaikki oli niin kumman outoa ja uutta. Koko\nhänen elämänsä, joka oli kasvettunut yhteen tunturien ja näiden\nlakeuksien ihmisten kanssa, näytti hänestä nyt melkein unelta. Hän\ntunsi olevansa kuin linnunpoika, joka on pudonnut maahan pesästään\nkorkeasta puusta. Niin, kun hän äsken lähestyi, telttaa, tuntui\nhänestä kuin olisi hänen pitänyt ottaa anoppia ja Aslakia kädestä\n--, niinkuin se, joka on kauan ollut poissa... Nyt vouti nukkui\nvalkoiseen paitaan pukeutuneena... Ja niin surullisen lyhyessä ajassa\nhän oli ehtinyt muistella kaikki ne ihanuudet, mitkä olivat täällä,\ntuntureilla: Täällä oli teltta. Ulkopuolella joitakin ahkioita,\njoissa oli ruokatavaroita sekä vaatteita. Niin, olihan heillä lisäksi\njalka-aitta, aivan hyväsisältöinen jalka-aitta; mutta se oli alhaalla\nkylässä.\n\nEllen äänettömyys tarttui muihin. Biettar Oulakin vaikeni. Ja Aslak\nhuoahteli yhä.\n\nMutta tähän laimenevaan tunnelmaan rämähti muori Biettarin\ntunnekuohuinen kerskunta kuin torventörähdys, kun porolauma kuulusti\nkaahaavan pyrynä laaksoa alaspäin. \"Suurempia ja kauniimpia karjoja\nkuin meidän ei ole näitä lakeuksia polkemassa. Muori Biettar sen on\nvarjellut rosvoilta ja pedoilta, -- tämän karjan, joka kiitää elävänä\nkultatuiskuna tunturien yli!\"\n\nHän tarttui vanhaan, virkaheittoon noitarumpuun, joka oli viskattu\nteltanseinän alle ja säilytettiin \"huvin vuoksi\". Hän paukautti sillä\npoikaansa selkään. \"Lyö sinä, Oula! Sinähän olet Biettar-vainaan\npoika! -- Sinä olet sentään minun poikaani, minun... Katsotaanpa,\ntuleeko Lasse takaisin vai ei\".\n\nBiettar Oula otti poronsarvesta tehdyn vasaran ja pani noitarummun,\nsuuren koivurenkaan, polviensa väliin. Nahalle, joka oli kiristetty\nrenkaan yli, oli lepänkuoren värillä maalattu erilaisia kuvioita:\nporolappalainen, joka työnsi suksensa suoraan aurinkoon; darolainen\n[norjalainen] seisoi toinen jalka teltan ja toinen pirun päällä, joka\ntaas varautui jumalan-kuvaan ja petäjään. Susi seisoi kirkon edessä\nja näytti harkitsevan, astuisiko sisään vai ei.\n\n-- Aseta tämä hopeasormus auringon päälle! sanoi muori Biettar.\n\nBiettar Oula alkoi lyödä, ensin hiljalleen, sitten yhä nopeammin.\nMuori Biettar teroitti katsettaan ja varjosti kädellä silmiään\nvalonloimoa vastaan. Aslak unohti kokonaan rintansa kyhnimisen. Leveä\nsuu kureutui torveksi, ja suuret, tojottavat kulmakarvat tähtäsivät\nvärähtämättä sormukseen, joka lopulta alkoi tanssia darolaisen päällä.\n\n-- Se merkitsee kuolemaa! sanoi Aslak. \"Lasse kuolee\".\n\n-- Niin, hitto vieköön! sanoi muori Biettar. Eivätpä saa Trondhjemin\nkäärmeet imettäväkseen kovin maukasta maksaa -- -- Mutta terveydeksi!\n\n-- Ei, se merkitsee sitä, että vouti aikoo tulla tänne ylös, arveli\nElle. Hän sanoi sen noin aivan välittömästi. Biettar Oula ei itse\nhuomannut, että hän nyt löi kovemmin, -- ei ennenkuin hän arvasi\nhillitä itseään, ettei löisi kerrassaan säpäleiksi noitarumpua.\n\n-- Antaapa hänen tulla! sanoi hän, lyöden vasaranvarren noitarummun\nnahan läpi, ja singoten koko laitoksen sitten savuaukosta ulos.\n\"Ja jos hän minusta tahtoo jotakin kaivella, niin minä kaivelen\nvuorostani hänen luunsa ytimiä myöten!\"\n\nTuli oli sammumaisillaan. Hämärässä teltassa Elle näki miehensä\nsilmänvalkuaisten välkkyvän yltympäri mustien silmäterien.\n\n-- Oh, ei! Biettar Oula ei uskonut ensinkään voudin aikovan tulla\nsinne, paremmin yhden kuin toisenkaan asian takia...\n\nTuon suuren, vahvan miehen, jonka ei koskaan ollut tarvinnut\nuumoillakaan, ettei omistaisi Elleä kokonaan yksin, heitti epäilyksen\ntuhoisa voima tällä äkillisellä hyökkäyksellä maahan. Hänet, joka\naina oli tottunut voittamaan eikä koskaan ollut päässyt tuntemaan\nmitään mainittavaa kateutta!\n\nKun Elle yöllä työntyi hänen turkispeittonsa alle, peloissaan\nkuiskien hänen korvaansa rukoilevia sanoja, puristi Biettar Oula\nhäntä reidestä, niin että häneltä oli päästä parku. Biettar\nOula tarttui häntä toiseen sierameen, ja vain ankarimmalla\nitsensä-hillitsemisellä hän sai estetyksi kätensä repäisemästä sen\nirti.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOikea hevoskaravaani oli matkalla kymmenpenikulmaisen tunturilakeuden\nyli Lapjordiin ostamaan jauhoja ja muita tavaroita. Jussa oli ensi\nkertaa matkassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämärissä karavaani laskeutui erääseen kolkkoon tunturirotkoon.\nHajallisten kalliojärkäleitten välissä kasvoi jyrkillä kallioseinillä\nyksinäisiä, merkillisen solakoita petäjiä, huojuen leppeässä\nlänsituulessa, mikä tohisi lakeuksien yli ja lähetti vilppaan\ntuulahduksen alas laaksoonkin.\n\nJussan silmiin osuivat sähkölangat. Hänen täytyi hypätä reestä ja\npotkaista erästä pylvästä. Se soi ja kumea metallinääni värähteli\nhiljalleen lankoja pitkin. Pylvään juurella oli nelikulmioon\nrakennettu kiviröykkiö; se oli siinä ikäänkuin prameutena.\n\nHevoset juosta ravasivat hietalaikallista joenjäätä.\n\nKainulaisten taloja sinivärisine ikkunanpielineen ja ovineen tuli\nnäkyviin, häipyen taas. Myrsky oli lakaissut niityt paljaiksi ja\nluonut suuria lumikinoksia pitkin aitovieriä. Koivumetsäiset harjut\nolivat niin jylhän korkeita. Kaukaisten tunturiseinien punainen\nhietakivi välkkyi kullalta talven ensimäisessä auringonpaisteessa ja\nelostui lumihiuteista ja petäjistä ja halkeimien harmaankeltaisista\nvesiputouksista.\n\nJussan sydäntä paisutti vauhti sekä uudet näyt, jotka yhtyivät siihen\nnautintoon, että sai nähdä oman nuoren, tulisen oriinsa johtamassa.\nKulkusten kilinä, jotka keikkuivat korkealla aisanpäiden väliin\njännitetyn luokin kaarella, oli kuin kiihoituslaulu oriille. Miten se\ntarpoikaan tietä! Niinkuin sen kaikki lihakset ja jänteet ja kyljet\nolisivat olleet voidellut. Myötätuuli pelmuutti häntää lautasille ja\nmuhkea harja valui alas uljaasti taivutettua kaulaa myöten. Kuiva,\nkevyt lumijauho lainehti ja kuohui kuin sumupilvet.\n\nKirpeä meren tuoksu puhalsi pois jännityksen, minkä puolentoista\nvuorokauden ajo oli painanut Jussan mieleen.\n\nHe ajoivat pienen töyrään yli. Ja siellä -- aivan koivumetsän\nreunassa oli Hukan talo. Jussan silmä harhaili unennäyssä. Tuo suuri,\nvalkeaksi maalattu asuinrakennus, jossa oli kuisti ja messinkiset\novenkääkät ja rautaiset suojusaidat korkeiden kiviporrasten\nreunoilla, oli hänestä satulinna. Puistossa välkkyi pylvään päähän\nasetettu lasipallo. Pitkä rivi punaisia aitoja ja varastohuoneita\nohjasi katseen siltaa kohti, missä oli valtavia hissilaitoksia, sekä\netemmäs, satamassa oleviin veneisiin. Ja tuolla kaukana nousivat\nmeren maininigit välkkyen taivasta kohti -- taivasta kohti! Aallot\nnäyttivät väikkyvän irtaallaan ilmassa.\n\nNiinkuin Jussa äkkiä olisi tuntenut raukeavansa tyhjiin. Hän tunsi\nitsensä niin pieneksi. Mutta ori rohkaisi hänen mieltään. Se oli\nhetken sankari. Tihrusilmäisiä merilappalaisia, vähävartisia,\nvaaleapartaisia kalastaja-norjalaisia sekä tummaihoisia kainulaisia,\njoilla oli vahvat leukapielet ja yllään lammasnahkaturkit, parveili\noriin ympärillä. Samassa kuin se pääsi valjaista, se teki komean\nkaarroksen, korskui vireässä voimantunnossaan ja heitti päänsä\nkorkealle, silmäten yli kaiken mitä näkyvissä oli. Silmät syttyivät\nhehkumaan, kun se näki erään tamman. Kaksi vahvaa kainulaista tarttui\npäitsiin; mutta niiden täytyi tulla sen mukana, vaikka vastaan\njamaten...\n\nNäytti todella siltä, että Jussa itsekin sai osansa huomiosta. Hänen\nlumivalkea, vasannahasta tehty peskinsä, saukonnahka-päärmäinen,\nmustaverkainen neljän-tuulen-lakkinsa, valkeat, sievät lapikkaansa\nsekä yhtä paljon hänen sysimustat silmänsä, jotka hyvästä vauhdista\nja uusista vaikutelmista olivat saaneet lämpimän loisteen, herättivät\neräänlaista uteliaisuutta. Suuren, valkean talon ikkunasta, uudinten\ntakaa, katsoi häntä sitäpaitsi nuori, soma tyttönen.\n\n-- Tuolla tulee Hukka, harmaakoipi! -- Pidä varasi, ettei se haukkaa\npäätä sinulta, sanoi eräs katsojista.\n\nVanha Norum tulla viuhtoi varastohuoneesta, pysähtyi ja nosti\nkätensä, katsettaan varjostaen, nahkalakin reunaan, minkä nukkavieru\npielus oli edestä vedetty alas. Hän alkoi taas tikuttaa eteenpäin\nlyhyin, riuskein askelin, sillä hyvin kumarainen varsi tahtoi\nsortaa hänet tasapainosta, ja sääretkin pyrkivät polvien kohdalta\ntaipumaan liiaksi ulospäin. Punainen ja hyvin harvoista kohdin\nharmaantuva poskiparta oli lumivalkoisen, vielä melkoisen runsaan\ntukan vastakohtana. Kasvot olivat vetreät ja punakat -- melkein\nkahdeksankymmenvuotiaan miehen kasvoiksi. Hännystakkiaan hän ei ollut\nsaanut täydelleen hartiain yli; mutta paksu, punainen villahuivi oli\nsen täydennyksenä.\n\nJussa tunsi ahdistusta. Tuo sapekas nimi oli jo edeltäpäin häneen\ntenhonnut. Ja kotoaan hän oli saanut tottumuksen katsomaan miltei\njoka toista ihmistä vihamieheksi. -- Mutta kun vanhuksen kasvoille\nvirisi hyvänsuopa ja kaunis hymy, lämpeni Jussan sydän kerrassaan.\n\n-- Mikä sinä reilu miehen tynkä olet? kysyi vanhus lapiksi.\n\n-- Jongon poika, vastasi Jussa. Ääni katkesi: hänen täytyi niellä\nsanat. Tämä sekoitus pelkoa sekä kiitollisuutta vanhusta kohtaan\nvoitti hänet.\n\n-- Vai niin, -- vai olet vanhan tuttavani Jongon poika. Senpä voin\nmelkein arvatakin... Sullahan on oikein kelpo hevonen. Jokos vanha\nkimo on saanut virkaeron? -- Tämä ei näes ole ennen ollut täällä.\n\nJussa ei ollut ikinä nähnyt niin perin hyvää ja kaunista ukkoa.\n\n-- Minä sanon tallipojalle, että se pitää hyvän huolen hevosestasi.\nJa itse saat makuupaikan porstuassa. -- Ja mennä viuhtoessaan hän\nkertasi vielä: \"Vai niin, sinä olet Jongon poika\".\n\nJussa punastui ilosta ja ylpeydestä, kun oli saanut sellaisen huomion\nosakseen.\n\nVaikka vanha Norum jo oli erillään liikkeestä -- sitä oli kauan\nhoitanut eräs hänen pojistaan --, kävi hän siellä kuitenkin\nohjailemassa -- vanhan tavan mukaan. Hän ei voinut sietää ajatusta,\nettei hän enää pystyisi mihinkään. Hänellä oli pohjaton varasto\nneuvoja ja käskyjä, joita hänen lastensa ja muun väen täytyi\nnoudattaa -- ja usein heidän täytyi esittää, että oli muka hyvin\ntärkeätä saada neuvoja ja ohjeita \"häneltä itseltään\".\n\nHän oli juuri mennä ähkämässä portaita ylöspäin huoneeseen, kun hän\nhuomasi kyökkipiian samassa heittävän pesuveden suoraan kyökinoven\neteen.\n\n-- Jolline!\n\nPiika nosti säikähtäen silmänsä.\n\n-- Tule tänne! -- Vanha, kumara selkä suoristui. --\n\n-- Sinä keltainen sika! Kyllä minä opetan sinut ryöttämään minun\nkartanoni! Senkin paksumahainen luuska! Jos oikein tekisin,\nniin pistäisin sinut makintynnyriin ja potkisin lantatunkioon\ntallin taakse. Älä seiso siinä töllistämässä minua pyöreillä\npöllönsilmilläsi!\n\nHän kääntyi pariin kalastajaan päin, jotka seisoivat lähellä ja\nhymyilivät hienosti. \"Tiedättekö, hyvät herrat, miksi hänen nimensä\non Jolline? -- Hänen isänsä, laestadiolais-saarnaaja, on minulle\nselittänyt sen arvoituksen. Hän on jollassa siinnyt, sanoi se\nsananjulistaja minulle\".\n\nTämä pieni kimmastuminen herätti hänessä uutta intoa. Hän hoippui\nalas rihkamapuotia kohti niin lyhyin, ripein askelin, kuin olisi\nhänellä ollut jauhosäkki selässä ja hän olisi kuukahtamaisillaan\nkumoon. Kauppapalvelijan piti täyttää pikkurahoilla hänen kukkaronsa.\nHänen arvonsa vaati, että hänellä oli killinkejä jaeltavana. Hänen\noli tapana, milloin päähän pälähti, ottaa pari miestä tekemään sitä\ntai tätä -- ampumaan ilmaan joku kallionjärkäle -- Jumala ties,\nmiksi! -- tai korjaamaan jotakin vanhaa venehylkyä. Illalla hän\nsitten kutsui \"työväen\" \"litviikiin\", minkä toimituksen hän aina\nsuoritti juhlallisesti ja nautinnolla.\n\nNiin intohimoinen halu hänellä oli työnjohtoon, että kun hän\npuolikymmentä vuotta sitten alkoi huomata \"nousukasten\" sekoittuvan\nasioihin, niin hän laski täyttä höyryä eteenpäin, kunnes joutui\nkonkurssin partaalle. Silloin liike joutui pojan haltuun.\n\nEi ihmekään siis, että hän piti nousukkaita ihmissyöjinä, jotka\n\"olivat siinneet mielimurteissa ja kateudessa\". Muinaisina aikoina,\njolloin hän sananmukaisesti oli seudun isä, ei ollut tällaista tulvaa\n\"noita ilkeännäköisiä haaskalintuja, jotka alituiseen näyttivät\nvetävän naamansa irviin, tuntiessaan oman pahuutensa hajun\".\n\n-- Ja silloin oli Ruijassa taloja, joiden jutut ratkaistiin joutuin\nja jotka kunnialla kykenivät kestitsemään arvokkaitakin vieraita\n-- vieläpä ruhtinaallisia. Ja me nuoret herrat olimme oleskelleet\nsuurissa perheissä Bergenissä ja Englannissa ja Hollannissa ja\nVenäjällä ja oppineet käyttäytymistapoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin oli Jussa saanut ruokaa vatsaansa, kun hän jo kiiruhti lahden\nrannalle. Hän tähysti harmaanvihertävää vettä ja näki pohjalla paljon\nkummallista. Tämä vesi ei virrannut, eikä se ollut liikkumatonnakaan;\nse vain keinui, huokui hiljalleen ja oli niin raskasta ja leikkivää\nja väkevää, kun se vyörytteli rannan kiviä. Hän näki meren äären\nulottuvan taivaaseen saakka. Siitä syvästä vesijättiläisestä, joka\nulottui yli maanpallon, sai tämä rannan maininki voimansa ja valtavan\npainonsa: se oli kuin olisi käsittämättömän suuri, nukkuva eläin\nunissaan pudistanut käpäläänsä.\n\nHän katsoi veneitä. Ne olivat raudalla lujitetut. Ja oli niissä\nankkureita ja ketjuja ja mastoja, hirrenpaksuisia. Ne ihmiset, joiden\ntämä kaikki oli, olivat varmaan suuria... Hänen mielensä masentui\ntaas ja hän kaipasi kotia.\n\nNuori tyttö laski lahden rantaan, aivan häntä kohden, ja jarrutti\njaloillaan, niin että Jussa näki kaunismuotoiset pohkeet. Ja kun hän\noli noussut kelkasta, oli Jussa aivan varma siitä, ettei hän ollut\nkukaan muu kuin vanhan Nominin tytär Elna. Hänellä oli valkoinen\nlakki ja valkoiset käsineet, jotka ulottuivat kyynäspäihin asti,\nhauska sininen päällystakki sekä nahkavartiset kalossit. Hän seisoi\naivan laskevaa aurinkoa vasten, joka heitti kultasateita hänen\nvaaleanvälkkyvään tukkaansa, ja sai hänen ruskeitten silmiensä\nlämpimän, pehmeän, kasteisen loisteen kaukaisemmaksi.\n\nHän katseli hetken Jussaa.\n\n-- Oletko sinä tuntureilta? kysyi hän lapiksi ja hymyili\nystävällisesti.\n\n-- Olen.\n\n-- Minä haluaisin tuollaiset valkoiset lapikkaat, jotka sinulla on.\nVoitko hankkia minulle parin niitä?\n\nKyllä hän voi. -- Mitä ne maksoivat? -- Eivät ne mitään maksaisi.\n-- Mutta samassa Jussa punastui. Hän huomasi olleensa tunkeileva:\nhän teki tyhmästi, sopimattomasti tarjoamalla tytölle lapikkaat\nilmaiseksi. Mitä tyttö välitti hänen lahjoistaan! -- Ja hän punastui\nyhä enemmän.\n\nEi, ei käynyt päinsä niin; hän tahtoi mieluimmin maksaa niistä, sanoi\ntyttö, -- eikä ollut huomaavinaan Jussan noloutta.\n\n-- Sanopa, tunnetko Biettar Oulan? kysyi hän.\n\nKyllä Jussa tunsi; hän ei voinut olla heittämättä tutkivaa katsetta\ntyttöön. Ja nyt oli tytön vuoro punastua... \"Niin, minä kysyn vain\nsiksi, että sinä olet minusta hänen näköisensä\".\n\nJussan sydän paisui, ja hänen ryhtinsä ja kasvojensa sävy näytti\nitsestään muuttuvan ylevämmäksi. Hänellä oli paljon kerrottavaa\nBiettar Oulasta ja hän sai rohkeutta tunnustaakseen ihailunsa tuota\n\"synkkää, vahvaa miestä\" kohtaan.\n\n-- Luuletko, että hän taitaa loihtia? -- Minä en luule. Mutta hän\non kuin se sisämaa. Hän on niin rajaton. Niin sanoo myös minun\nopettajattareni, telegrafistineiti. Sinä et ehkä ymmärrä, mitä minä\ntarkoitan. Minä tarkoitan, että hänellä ikäänkuin ei ole mitään\nrajoja, varsinkin kun hän seisoo aivan hiljaa ja katsoo vain.\nMinun opettajattareni sanoo, että hän mielellään voisi paeta hänen\nkanssaan... Varmaankin siellä on hirveän erikoista -- siellä lakeuden\ntakana... Ja sinunkin kyläsi takana on vielä lakeutta loppumattomiin.\n-- Eikö olekin? Minulla on niin käsittämätön halu päästä käymään\nsiellä, vaikka minä melkein pelkään... Minä luulen, että Biettar Oula\nvoi lumota metsän, käymällä vain sen läpi.\n\nJa sitten hän sanoi itsensäunhoittavalla ihailulla: \"Hän on niin\näärettömän erikoinen, Biettar Oula!\" -- Ruskeiden silmien katse tuli\näkkiä totiseksi, mikä ahdisti Jussaa kuin raskas paino; samassa tyttö\nsiirtyi aivan hänen lähelleen. Mutta Jussa ehti vain lyhyen tuokion\ntuntea hänen hivelevää läheisyyttään; sillä äkkiä tyttö piiloutui\nylhäisen naisen arkisävyn suojaan, mikä teki hänet, kuin taikavaippa,\nkaukaisemmaksi Jussalle. Ilmeisesti tyttö tunsi häpeilevänsä, että\noli ollut niin avomielinen. -- Saat mennä kyökkiin, niin saat piialta\nkahvia ja voileipää, sanoi hän, mennen ylöspäin.\n\nHänellä oli isänsä hymy, mutta nuoren tytön sielu oli sen pyhittänyt\nja nuoren tytön kasvoilla se oli kirkastunut.\n\nJussa katsoi merelle ja näki sieltä Elnan katseen. Hän räpytti\nsilmäluomiaan ja tunsi kummallista, ahdistavaa heikkoutta... Vihdoin\nhän sai povestaan helpoituksen huokauksen. Mitä se oli? -- Hän\nmelkein pelkäsi.\n\nRannalla, toisella puolen lahdenpohjukkaa näkyi merilappalaisten\nturvemökkejä kuin mustia, savuavia pilkkuja, likaisten polkujen\nvälillä, jotka kulkivat lumiharjujen yli. Pari merilappalaista souti\nlahdenpohjukasta jäänreunaa pitkin, laskien siltaan. Niin likaisia\nja surkeannäköisiä ihmisiä Jussa ei ennen ollut tavannut. Sarkatakit\nolivat kellanruskeat maksanrasvasta, ja kaulahuivit kiilsivät kovina\nliasta.\n\nJussa meni kyökkiin. Hän pysähtyi hetkeksi ovenpieleen, istuutui\nsitten lavitsalle. Kotona hän oli ollut sekä papin ja nimismiehen\nettä kauppiaan kyökissä. Niin että hän tiesi miten olla. Mutta täällä\noli kaikki niin juhlallisen suurta ja komeata. Täällä oli kaappi,\njossa oli kahdeksan ovea; kotikylän papin kyökkikaapissa oli vain\nneljä ovea.\n\nPiika antoi hänelle kahvia ja voileipää. Hän sanoi Elnan pyytäneen\nhäntä tekemään sen.\n\nNauttiessaan tarjokkeita hän kuuli Hukan aivastavan ankarasti\nruokasalissa ja sitten kakistelevan ja puhkuvan hyvillä mielin. Ja\nHukan avatessa oven Jussa kumartui taaksepäin pilkistääkseen sisään,\nja ehti nähdä suunnilleen yhtä paljon kuin oli nähnyt kotikylän papin\nruokasalista.\n\n-- Sinähän syöt kuin pikku herra, sanoi Hukka, hymyillen leppeintä\nhymyään. Niin, ajatteli Jussa, en minä syökään ensikertaa\nsuurellisten kyökissä.\n\n-- Kai sinä Jolline haluat mennä hartauskokoukseen tänä iltana. Sinä\nraadat niin paljon päivän pitkään, että sinun sietää päästä vähän\nulos.\n\nTämä ei hämmästyttänyt Jollinea. Aamupäiväisen myrskyn jälkeen hän\nosasi odottaakin jotain ylimääräistä suosionosoitusta.\n\nHukka pyysi Jussaa mukanaan sisähuoneisiin. Mutta silloin Jussa\ntunsi, ettei hän enää ollut aseman herra. Hän ei päässyt selville,\nmiten hän siellä sisällä suoriutui. Hän viivytteli ruokasalissa ja\noli pyytämäisillään, ettei hänen tarvitseisi lähteä etemmäs. \"Ei,\ntule sisään!\" sanoi Hukka, työntäen hänet eteenpäin raskaitten\noviverhojen välitse. Suuren ja komean kattolampun valo virtasi kuin\nsalatusta lähteestä; tulta ei näkynyt ensinkään. Ja pöytien ja\ntuolien värit sulivat toisiinsa, -- niin ettei Jussa saanut selville,\nmitä värejä ne olivat: ei niissä ollut punaista, ei keltaista eikä\nsinistä. Mutta siellä täällä välkkyi kulta ja hopea ja vaski. Näytti\nsiltä, kuin seiniä ei oisi ollutkaan; Jussa vain aavisti niiden\nolemisen. Ja vielä huomaamattomammin yhteen sulautuvan ihanuuden hän\nnäki eräässä sisähuoneessa.\n\nPapin pikkupojat, jotka olivat Elnan vieraina, juoksentelivat tuolien\nympäri, niin että melu kimposi kattoon saakka. Nuo pienet, lihavat,\ntrikoopukuiset enkelit mellastivat ja pulittivat -- näyttämättä\nvähintäkään kunnioitusta sitä pyhäkköä kohtaan, missä he olivat --,\neivätkä edes arastuneet, kun Hukka hyssytti heille. Ja niin oli\nhassunkurista kuulla lasten pulittavan norjaksi!\n\nJussa oli joutunut istumaan pöydän ääreen. Hän siveli pöytäliinaa;\ntuntui siltä kuin olisi sivellyt varsan selkää. Hukka oli polvillaan\nerään suuren lasikaapin edessä ja puhkui, etsien \"sitä pikku rasiaa\",\nminkä hän tahtoi näyttää Jussalle; ja Elna oli ottanut käsille joukon\nkuvia ja merkillisiä esineitä, joihin Jussan silmät ja ajatukset\neivät kuitenkaan voineet kiintyä. Elna oli niin lähellä häntä; hän\ntunsi Elnan hengityksen. Suurten, tummain kulmakarvainsa suojasta hän\ntähysi utuisin silmin Elnan rohkeasti nousevaa povea, joka kaartui\npöydänsyrjään tuetun käsivarren yli. -- Ja tyttö oli sentään aivan\nlapsi vielä!... Näky melkein lamasi Jussan... Jussa oli ennenkin\nnähnyt herras-naisia, kauniita, vaaleita, täyskasvuisia naisia;\nmutta jokaisen ruumis oli ollut niin kaukana noiden kummallisten\nvaatteitten suojassa, että ajatukset tuskin yltivät siihen: monien\ntäytteitten ja paitojen viivat olivat kerrassaan eksyttäneet katseen.\nHän oli tuskin liittänyt herrasnaisen käsitteeseen mitään naisellisen\ninhimillistä. Mutta kaikki kaukaiset, hämärät unikuvat sotkeentuivat\näkkiä ja sulivat Elnan nuoriin muotoihin. Tuo kevyt, koruton pusero\nkohosi ja eli ja kiinnittyi kahdella kohtaa. Hame kaartui lanteiden\nyli, ja paljaalla, valkoisella kaulalla kuultava, punertava hohde\nilmaisi läikkyvän veren lämpöä... Mutta tässä olikin hänen eteensä\nnoussut nainen kirkastuksensa heleydessä. Valonkevyinen, solakka\nja ryhdikäs, -- vaatteissa, jotka verhosivat häntä kuin arat\najatukset. Tuokin palmikon nauharuusu oli kuin kauniin kukan lehti!\nMutta kaikesta kauneinta oli hymy ja se viehkeän itsetiedoton\nystävällisyys, mikä loisti pitkulaisista, puhdasviivaisista\nkasvoista...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällinen tuulenkäännös sai illalla aikaan mylvivän myrskyn,\njoka kiskoi Jäämereltä korkeita vesivyöryjä ja löi ne rannan\nkallionyppylöitä vasten.\n\nSuuri kainulais-tupa, jossa oli katto matalalla ja ikkunat pienet,\noli tupaten täynnä väkeä.\n\nKaikki olivat sijoittuneet paikoilleen ja heidän äänettömyytensä oli\nsynkkä. Heidät oli täyttänyt värisyttävä ahdistus, kun he odottelivat\nsitä kauhunhekumaa, mikä nyt tarjottaisiin heille; suomalainen veli\nKarjalainen aikoi nimittäin puhua tänä iltana.\n\nKarjalainen nousi, laihana, tummana ja kookkaana. Hän nousi kuin\nilmestys siitä kelmeästä valonhäiveestä, mikä levisi lampusta tuvan\nsakeaan ilmaan. Mustain silmien tavattoman voimakas katse siirtyi\nverkkaan seurakunnan yli, ja se vaikutti kaikkiin kuin äänetön\nraskaus rajuilman edellä. Hän risti kätensä ja sulki silmänsä, rinta\nkohoili voimakkaasti. Sitten hän alkoi sangen hiljaa ja verkalleen:\n\"Isä meidän, joka olet taivaissa!\"\n\nSanat kuuluivat kaukaiselta merenkohinalta. Tavut aaltoilivat,\nhuokailivat --, vyöryivät hitaina, kumeina toisiaan vastaan, kun\nhän rukoili mielettömällä hartaudella, hervottomalla antaumuksella,\naralla nöyryydellä. Ja kun hän kummallisen alakuloisella, pehmeällä\näänenpainolla, jossa tuntui sydämen väristys, kerjäsi Jumalaa\nviidennessä rukouksessa: \"Ja anna meille meidän syntimme anteeksi!\"\n-- silloin naiset herahtivat nyyhkytyksiin, ilman kauhistuksen\ntuskaa, vain epämääräiseen liikutukseen rauenneina. Mainingit\nKarjalaisen mahtavasta sielusta, sankariolennosta levisivät ulospäin,\nkuulijakuntaan, hervoittivat sen, paisuivat värisyttävän kylminä ja\nkuumina sen hermojen yli.\n\nKarjalainen istuutui. Hän viritti virren, herkentyneet mielet\nliittyivät siihen, ja laulu kohosi ilmoille. Sen läpi kiiti pyörteenä\nhekuman tunne, ja ilma tuvassa väräjöi, niinkuin se olisi ollut\nelävää verta, jota aistillinen kiihko ja levottomuus vapisuttaa.\n\nPeloittavia olivat ne sanat, jotka sitten alkoivat purkautua\nKarjalaisen rinnasta, niinkuin hän olisi ollut merihädässä.\nKurjannäköiset merilappalaiset, joilla oli likaisenkellervät\nsarkavaatteet ja joiden leveillä, luisevilla kasvoilla oli naivi,\npelästynyt ilme, huojuttivat yläruumistaan ja tähyilivät avuttomina\nympärilleen. Kiihkomieliset, selkoselälleen avatut silmät, joissa\noli Suomen metsien synkkyys, sekä naisten uikutus herpaisivat tähän\nsaakka tyyninä pysyneet kalastaja-norjalaiset. Yli tämän kuoron, joka\nalkaen kuumina huokauksina ja puuskuvana itkuna kohosi vähitellen\nyksiääniseksi parkunaksi, kumisi Karjalaisen soinnukas ääni, ja\nsilloin tällöin kuului Jäämereltä tulevan myrskyn ankara töytäys\nhuoneen nurkissa, kun se vonkui läpi laakson ja riehui suurten\nautioiden lakeuksien yli. Ihmiset huusivat ja takertuivat kiinni\ntoisiinsa. Karjalainen pysähtyi ja seisoi kuin jumala, katsellen\nmiten ihmismadot kierivät tomussa.\n\nMutta muutamat olivat riettaita julkeassa, teeskennellyssä\nuskonhurmiossaan, kuten eräs nainen Jussan kotipitäjästä. Hän oli\nensimäinen hyppimässä ja rämyämässä leveä kita ammollaan.\n\nKarjalainen alkoi taas puhua. Hänen kasvonsa alkoivat seljetä.\nHuumaavalla riemulla ja äänenpainolla, joka imi voimansa kylläisestä\nsydämestä, lukee hän paksusta Raamatusta: \"Sillä karitsa, joka on\nvaltaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän\nvesien lähteille ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän\nsilmistänsä\". -- Hän myhäili, hän hymyili, kuulijat myhäilivät,\nhymyilivät, ja ratkesivat nauruun. Muutamat hypähtivät ylös,\ntanssivat ja riehuivat mielettömyyden huimassa ilossa, kumosivat\ntuoleja, penkkejä ja lavitsoita, heittäytyivät riemusta ulvoen\ntoistensa syliin, naiset ja miehet yhtenä rypäänä. Eräs nuori,\nlihava vaimo riehui kuin tanssiva velho. Housut valahtivat alle\npolvien. Hänen miehensä nykäisi häntä päällystakista: \"Vedä housut\nylös!\" Mutta vaimo ei tajunnut mitään. Riiviöt hymyilivät toisilleen\nhelakasti. \"Daavidkin tanssi alasti Herran arkin edessä\".\n\nJa kun tanssijat vähitellen lopen väsyivät ja laskeusivat pitkäkseen\nhumalaisina, nousi kokouksen johtaja, sanoen: \"Tunnustakaamme\nsyntimme!\"\n\nTuo lihava vaimo virkosi äkisti, kävi ripeästi käsiksi housuihinsa,\nkiskoi ne ylös ja työnsi tarjottimelle ainoan ainokaisen syntinsä:\n-- -- -- \"muuan matkaileva veli -- -- kun nyt on pitkämatkalainen ja\nlisäksi uskonveli, niin eihän ole aina niin helppoa -- -- --\", ja hän\nkiitti synninpäästöstä mehevällä hymyllä, Jussan-puolelainen rämäkkä\nvaimo ei halunnut olla toista hitaampi, vaan kiiruhti kertomaan\nmuutaman riettaan jutun.\n\nJa sitämukaa kuin monet ahdistetut omattunnot kevenivät, niin että\nvihdoin voitiin sanoa oltavan melkein puhtaita synnistä, alkoi\nmieliala kohota. Miehet hakkasivat tupakkaa nysiinsä, pakinoivat\nhevosista ja juttelivat Jumalasta. Naiset leiriytyivät Karjalaisen\nympärille, ja yksi voitti toisensa moninaisilla, suloisilla\ntarinoilla Hengen melkein uskomattomista armotöistä kertojaa kohtaan.\nHurmahenkiset ahmivat silavaa ja lohta ja hörppivät suuhunsa\nkahvikupin toisensa jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJussa oli aivan hämmennyksissään, kun hän myöhään illalla kulki\nasuntoonsa lahdenrantaa pitkin. Karjalainen oli suuri ja kaunis\nkuin profeetta, kun hän rukoili, kun hän lauloi, kun hän puhui,\nja kun hän istui aivan vaiti... \"Isä meidän joka olet taivaissa!\"\n-- Vieläkin humisivat tavut hänen korvissaan aalloten raskaasti\nja hitaasti kuin ne laineet, jotka vaienneessa ilmassa vierivät\nhitaina, unisina lahden yli... Jospa hän joskus voisi puhua niinkuin\nKarjalainen! Niin, jospa hän voisi joskus tulla papiksi!... Seisoa\nkirkon korkean kuvun alla, korkealla saarnastuolissa, yksin, erillään\njoukosta, pitkässä, mustassa kaavussaan, valkoinen kaulus kaulassa,\n-- kalpeana, rukoilevana, kaikkien katseiden hivellessä häntä.\n\nHän pysähtyi puutarhan portin luona. Vain yksi, ylhäällä katon\nrajassa oleva ikkuna loisti valoa. Hän näki jonkun varjon\nliikkuvan uutimen yli pari kertaa. Siitä heräsi hänessä hivelevä\ntunne ja ajatus, että Elna nyt meni maata ja sulki silmänsä, nuo\nruskeat silmät, joiden katse oli niin painava. Ajatus tuli yhä\nmieluisammaksi, kuta kauemmin hän siinä seisoi. Ja kauan hän seisoi.\nSilmäluomet alkoivat vaipua kiinni, lopulta hän näki vain riutuvan\nvaloviirun siitä hohteesta, minkä revontulet kokosivat suuresta,\nmeressä loistavasta pallosta. Vielä kuuli hän rauhallisten maininkien\nsihisten vierivän lahdessa.\n\nPää vaipui karvaiselle peskin kaulukselle, ja Jussa uneksi, että\nElnan hengitys lämmitti hänen kasvojaan ja että ruskeiden silmien\nverhottu katse liukui hiljaa häntä kohden... Hän heräsi juuri siinä\nhetkessä, jolloin hän aikoi tarttua tuohon katseeseen kädellään.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEräänä kuumana kesäpäivänä istui Biettar Oula erään Hukan\nviisisoutuisen varjossa rannalla, ja pureskeli kuivattua poronlihaa,\nvahvistaakseen itseään pitkälle tunturiretkelle. Hän oli ostanut\nkokonaisen porokuorman kahvia ja sokeria sekä tarpeellista rihkamaa,\n-- kuten ompeluneuloja ja lankaa, pienen padan ja hiukan saippuaa.\nElle alkoi käyttää sitä viime aikoina yhä enemmän, -- hienostuakseen.\n\nKun hän oli valmis, hän työnsi jäännökset parkitusta poronnahasta\ntehtyyn säkkiin, jonka hän sitten sitoi säkkisatulaan, ja aikoi juuri\nlähteä, kun Hukka tuli kaarrellen alaspäin, kiiruhtavin ja raskain\naskelin.\n\nÄkätessään aamulla Biettar Oulan, Hukka oli laskenut oikean\npattivalan, luvaten häväistä ja korventaa tämän. Mutta hän oli sen\nlykännyt ja lykännyt ja oli sillävälin touhunnut lepäämättä pihalla\nja tuvassa ja purkanut kiehuvaa sappeaan oman väkensä yli: sitä hänen\nei tarvinnut aristella. Äh, olisipa se tullut vuosi sitten! Silloin\nasia oli aivan veres, ja silloin hän olisi laskettanut kaksikymmentä\nruostunutta rautakuulaa Biettar Oulan läpi, -- sen kirotun\nsudensyötin... Me vanhenemme, ja ikä hieroo meistä pois intohimomme,\nrohkeutemme. Vielä puolikymmentä vuotta sitten Hukka ei koskaan\nepäröinyt, kun oli tarvis purkaa jäytävää närkästystään tai sanoa\nsalattu totuus. Mutta nyt! Hän oli kuitenkin keksinyt selityskeinon\nleväperäisyyteensä. Järkevä ihminen, kuten Biettar Oula, -- niin hän\noli tänään tuuminut ja sanonutkin --, olisi tietysti ajanut takaisin\nkotiinsa tuon huikentelevaisen tyttölapsen, jos olisi sen sattunut\nnäkemään, -- ja olihan koko juttu jo vuoden vanha. Eihän sille\nmitään mahtanut, että tytönheilakka oli ollut kyllin huimapäinen,\nlähteäkseen pojan jälille tunturien taa...\n\nHukassa ei ollut nytkään mitään innostavaa kiihkoa, joka olisi hänet\nohjannut Biettar Oulaa kohti, ainoastaan heikko toivo, että rohkea\nviha heräisi ratkaisevana hetkenä; koettaa sieti kuitenkin. Hän\nseisahtui, varjostaen kädellä katsettaan... Ehkä sentään oli parasta\nalkaa varovaisesti. \"Biettar Oulahan siinä?\"\n\nNiin oli.\n\n-- Sinun karjasi on lännessä, tuntureilla?\n\n-- Niin, kolme penikulmaa täältä.\n\n-- Eikö ole vaikea kulkea niin tukevasti puettuna näin lämpymällä\nsäällä? -- Biettar Oulalla oli päällään kaksi sarkatakkia, ja\nsuuri, sarkapäällystäinen neljän-tuulen-lakki oli täytetty\nhaahkanuntuvilla... Mutta hänen ahavoituneilla, täysruskeilla\nkasvoillaan ei näkynyt hikipisarta; hänen kehittyneitten raajojensa\nlihakset olivat kiinteät ja lujat kuin jäntereet.\n\n-- Niin niin, -- no onnea kotimatkalle!\n\nHukka oli tänään paljon touhunnut toteuttaakseen suuren päätöksensä,\n-- ja tähän se sitten kuivi koko juttu! Hän istuutui hirrelle ja\nviipyi siinä kauan murheellisena ja nolona. Lopulta tuo vanha uros,\ntuo kerran niin häikäilemättömän rohkea ja itsevaltias Hukka puhkesi\nitkuun. Ei hän olisi uskonut näin mitättömäksi joutuneensa. Jumala\nparatkoon -- eihän hän enää uskalla opettaa tunturilappalaisellekaan\njänislaukkaa!... Oli niinkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että\nkäsiselät olivat alkaneet tummua ja niissä oli pyöreitä, ohutta\nkarvaa kasvavia kuoppia, ja orvaskesi oli rypistynyt läskikerrosten\nkadottua. Hän oli parina viime vuonna usein puhunut pistäytyvänsä\nArkangelissa vanhan ystävänsä konsuli Kokowstzeffin luona. Tänä\nvuonna hänen oli täytynyt lykätä se retki huonon terveydentilan takia\nensi vuoteen. \"Ja Herra tiennee, tuleeko siitä silloinkaan tosi!\"\n\nJa vanhus itki hereästi. Hänet oli niin säälimättömänä yllättänyt\nahdistava tunne siitä, että hän oli vaipumassa tyhjyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBiettar Oula oli ehtinyt ulos lehtimetsästä. Hänen vanha, tuttu\npolkunsa nousi jyrkästi tuntureille, harmaata, sammalpeittoista\nkivirinnettä myöten, missä vanhoja, homehtuneita luita paistoi\nauringonvalossa, vaalenneina ja puoleksi ohuen nurmen peitossa; --\nsiinä olivat jäännökset eräästä venäjänpuolelaisesta rosvojoukosta,\njommoisia muinaisina aikoina Venäjän-Karjalasta samoili lukuisasti\nlappalaisalueille ryöstäen ja murhaten.\n\nTäällä tunturilla oli eräs sellainen joukko muuanna synkkänä\nsyysiltana tavoittanut erään tunturilappalaisen ja pakoittanut hänet\noppaakseen. Alamäki oli vaarallinen, sanoi lappalainen, ja senvuoksi\nheidän piti sitoa itsensä kiinni toisiinsa. Itse hän, soihtu\nkädessään, kulki edellä, ja joutuin, puolijuoksua. Mutta jouduttuaan\naivan kallionjyrkänteelle, hän viskasi soihdun rinnettä alas,\npujahtaen itse piiloon erään kiven taakse; karjalaiset riensivät\nsoihdun jälessä, ja syöksyivät jyrkänteeltä kuoliaiksi.\n\nBiettar Oula oli ehtinyt kauas tunturilakeudelle ja asteli nyt\nkesäyön viileässä auringonpaisteessa. Siellä täällä oli nurmitäplä,\njolle viimevuotinen kuloheinä antoi harmaan vivahduksen. Kellervä\nja harmaanviheriä jäkälä levisi tiheänä ja paksuna kivikkorinteitä\npitkin ikuisen lumen peittämän tunturihuipun juurella. Puro\nluikerteli harmahtavien pajupehkojen ja yhteentakertuneiden,\npyöreälehtisten vaivaiskoivujen välitse ja katosi muutamaan\nmuuranrämeeseen.\n\nKuovi pyrähti lentoon harmaalta kivipaadelta, kalkutti pitkällä,\nalaspäin kaartuvalla nokallaan riuduttavan alakuloista ääntä, jossa\nkajaili lakeuden yksinäisyys, -- ja laskeusi aroin, varovaisin\nsiivenlyönnein toiselle paadelle.\n\nLäheisten tunturihuippujen lumi hohti kullalta ja kaukaisemmat uivat\nkuin valkoiset joutsenet yön sädeloisteessa. Ja puhtaan taivaan väri\noli syvä kuin meren.\n\nVäliin kaikui rinteiltä ja rotkoista vesiputousten kaukainen kumina\nlakeuden ylhäiseen äänettömyyteen.\n\nBiettar Oula kulki erään mutkittelevan halkeimen yli, ja kohta\navautui hänen eteensä suuri alanne, minkä pohjalla lepäsi pieni,\npitkulainen järvi. Aivan rannalla sijaitsi hänen purjekankainen\nkesätelttansa. Ohut, sininen savu kohosi teltan edessä palavasta\npienestä nuotiosta. Taustalla, ikuisella lumiaavalla makoilivat porot\npäivää paistattaen, suloisesti nauttien rauhaa, jota hyttyset eivät\nhäirinneet. Alempana, kuivalla sammalmättäällä, oli Aslak pitkänään,\nkädessään sauva ja koirat ympärillään.\n\n-- Atshe! Atshe! (Isä! Isä!), huusi pikku Andi, joka parastaikaa\nharjoitteli suopungin heittämistä pajupensaaseen. Elle istui nuotion\nääressä, ommellen valkeita sarkahousuja Biettar Oulalle.\n\n-- Tervetuloa kotiin, Oulatsham! -- No -- -- miten onnistui matkasi?\n\n-- Kiitos, hyvin vain! Biettar Oulalla oli paljon kerrottavaa\nistuessaan syömässä keitettyä, tuoretta lohenmullosta, ja Elle\nkorjasi talteen ostokset. Biettar Oula kertoi sisämaan uutisia. Jussa\noli matkustanut Suomeen erääseen suureen kaupunkiin, lukeakseen\npapiksi. \"Hänestä tulee varmaan suuri herra\", sanoi Elle. \"Ja\nuskovainen hänestä voi myös tulla, kun hän ehtii kylliksi tutkia\nJumalan sanaa. Ja olihan hän niin taitava suomessa\".\n\nJa Nikko Nillen ämmä kuuluu olevan sairaana, tiesi Biettar Oula.\n\n-- Niinkö -- vai niin! Kyllä Nikko Nille nyt kohta pakahtuu\nkärsimättömyydestä kuolinuutista odottaessaan... Ellei ämmä vaan\nvirkoa taas, muista aiettaan mennä vielä kolmannelle.\n\n-- Minäpä haluaisin, sanoi Biettar Oula, \"lähettää Nikko Nillelle\npikaviestin tästä uutisesta, jos hän olisi lähempänä. Uutinen on\nsen arvoinen, että minä voisin sen takia ostaa hänen ystävyytensä\nmakeineen karvoineen. Hän ehkä kuitenkin voisi hyljätä kavalan\najatuksensa, että muuttaisi etelään syksyllä ennen meitä ja\npyyhkäisisi edestämme ne porot, jotka pääsevät muuttomatkalla pakoon\nmeiltä. Hän on tullut pitkäkyntiseksi, Nikko Nille\".\n\nBiettar Oula taisi närkästyä moraalin puolesta, kun kunnon mies\nlankesi syntiin. Ja nythän oli sitäpaitsi valoisa kesä; hänen\nmielensä oli niin kevyt ja valoisa, ja hänen pahattyönsä melkein\nvuoden vanhat: Biettar Oula teurasti vain syksyllä tai talvella;\nsilloin liha ja nahka olivat parhaimmallaan... Niin että Biettar Oula\nsaattoi hyvin puhua pitkäkyntisistä ihmisistä näin kesällä, kun mieli\noli valoisa ja kevyt.\n\nElle laski käsivartensa hänen hartioilleen, katsoi hyvin hämillään\nalaspäin ja sanoi: \"Jospa voisit hyljätä rajut tapasi, Oulatsham!\"\n\nBiettar Oula hymyili; hänen oli tapana suoriutua Ellestä hymyilyllä,\nkun tämä herkesi puhumaan hänen \"rajuista tavoistaan\". Vahvempia\nsanoja hän ei oikein uskaltanut käyttää. Mutta tuo leppeä ilme sai\nEllen niin hämilleen -- ja aseettomaksi. Biettar Oula hiveli hänen\nsoman täyteläistä selkäänsä. Ei kellään muulla tunturien naisella\nollut niin kookasta, rehevää ruumista. Povi huokui lyhyen, väljän\nlapintakin alla.\n\n-- Katsohan! sanoi Biettar Oula. \"Kas vain!... Millainen käsi sillä\npojalla onkaan! Hän oikaisee suopungin juuri oikealla hetkellä. Se\ntarttuu pensaaseen kuin kärppä. Kas vain!... Pensas hosuu ja riitelee\nvastaan kuin vasikka... Kyllä ihmiset taitavat olla oikeassa, kun\narvelevat, että Andista tulee tunturien paras mies\".\n\n-- Matta mitä tulee tunturien ensimäisestä tytöstä? kysyi Elle ja\nvilkaisi häneen hymyillen puoleksi leikillään, puoleksi hämillään.\n\n-- Oh, älä siitä kovin murehdi! Sinähän olet aivan nuori vielä.\n\n-- Mutta muista, että Andi on kolmivuotias viime juhannuksesta. Ja\nminä olen vielä parhaissa voimissani. Olisihan kovin hyvä saada\nvävypoika jostakin kyläläisestä. Voisimme silloin asua oman vävymme\nluona, käydessämme talvella kylässä. Ja Biettar Oulan tytär kyllä\nsaisi kosijoikseen kylän parhaat... Et tietysti halua miniää kylästä?\n\n-- Miniää kylästä! -- Jo sellainen ajatuskin oli Biettar Oulalle\nvastenmielinen: mikä tunturilappalainen hakisi itselleen\nvaimon kylän tytöistä? -- \"Kyllä se sotkisi meidän telttamme\nnavetaksi... Näyttäisi siltä kuin meillä olisi karjapiika istumassa\nteltassamme lavitsalla, -- lavitsa sen tietysti pitäisi saada.\nJa piru sitä vartioisi, ettei se jonakin arvaamattomana hetkenä\ntupsahtaisi nuotioon ja palaisi poroksi edessämme! -- Sillä et kai\nsuunnittelekaan, että Biettar Oulan poika lähtisi ajelemaan lantaa ja\ntekemään heinää parille likaiselle lehmälle!\"\n\nHe istuivat katsellen poroja, jotka makailivat pienissä ryhmissä\nlumilakeudella. Niiden korvat huiskuivat tyytyväisesti, silmät\ntähystivät raukeasti varhaisen aamun viileässä päivänpaisteessa, ja\nleuat liikkuivat verkalleen niiden märehtiessä.\n\nYksi toisensa jälkeen ne nousivat ylös, venyttelivät ja oikoivat\njäseniään ja laskeusivat alas lumitantereelta. Samassa hälyttivät\nkoirat; mutta Aslak vain lateli tavalliset toransa, käänti kylkeä ja\nnukkui taas. Porot alkoivat muovailla uusia sarventynkiään, jotka\nvielä olivat verevät ja rustomaiset ja karvaisen nahan peitossa,\n-- takoivat ja kolkuttivat niitä toisella takakoparalla tai kiveä\nvastaan ja käänsivät silmiään ylöspäin, tarkistaakseen sarvien muotoa.\n\nMuori Biettar, joka oli nukkunut teltassa, pisti päänsä ulos teltan\novesta. \"Hyvää huomenta, Oula! -- Sinä olet palannut. Nyt saamme\nlypsää vaatimet!\"\n\nKun aurinko oli suoraan idässä, menivät ihmiset maata, ja porot\nhajautuivat laitumelle.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNikko Nille oli aivan varmaan aikonut sovittaa niin, että hänellä\nolisi sopiva etumatka Biettar Oulan edellä etelään muutettaessa.\n\nMutta silläaikaa kun hän ja muut tunturilappalaiset hautoivat\ntuumiaan ja harjoittivat vakoilua, oli Biettar Oula eräänä\narvaamattomana päivänä lyönyt kamansa kokoon ja lähtenyt teilleen,\nennenkuin kuultiin hiiren hiiskausta.\n\nHän oli jäänyt syystiloille ainakin viisi penikulmaa kylästä\npohjoiseen, erään laakson pohjoispuolelle, juuri sinne, missä\nmäntymetsä loppui ja tunturikoivu alkoi, erään puron luo ja aivan\npostimiesten polun alapuolelle.\n\nBiettar Oula ei huolinut vältellä valtateitä eikä etsiä syrjäsoppeja\n-- kuten porovarkaat.\n\nRäntäiset ilmat olivat tätä nykyä, ja telttaa ympäröiviä puita\nverhosi märkä harso. -- Eräänä iltapäivänä pysähtyi Nikko Nille\nteltan eteen, tervehtien hyvän päivän.\n\n-- Jumala antakoon! vastasi Biettar Oula, ottaen hänet sydämellisesti\nvastaan ja vieden hänet telttaan.\n\n-- Sinultakin on hävinnyt poroja muuttomatkalla, sanoi Biettar Oula,\nheidän istuutuessaan poronnahoille.\n\n-- Niin, niin on! Ja nyt minä kuljeksin etsimässä niitä naapurien\nporolaumoista.\n\n-- Minä näin, että yksi sinun poroistasi on minun karjassani.\n\nNikko Nille hämmästyi niin äkikseltään ja osasi sen niin huonosti\nsalata, että Biettar Oula olisi loukkautunut, jos olisi nähnyt hänen\nällistyneet kasvonsa.\n\nSillä totta puhuen Nikko Nille ei järin uskaltanut toivoa, että\nvieras poro, joka oli joutunut Biettar Oulan ylettyviin, näkisi vielä\npäivän valon.\n\nMutta Biettar Oulan kasvoilla pysyi tavallinen, rehellinen ilme,\nniinkuin hän olisi ollut tottunut puhumaan karjaansa joutuneista\nvieraista poroista.\n\nSillä kun yhdellä ainoalla poro-rehjalla saattoi kohentaa muutamilta\npuolilta hieman ontuvaa nimeään, niin voipa Biettar Oula kestää sen\nvaivan, että antoi suopungin jäädä liikuttamatta olalleen. Ja Elle\nhymyili aivan ihastuneena ja oli melkein yhtä hämmästynyt kuin Nikko\nNille. Etua puolelta jos toiseltakin! -- Ja muori Biettar oli aikeen\nhyväksynyt. Ensin hän kyllä oli sanonut, että se olisi hävyttömän\njulkea uhri kunniallisuuden alttarille; mutta kun hän kyllin ajatteli\nsitä, niin hän taipui arvelemaan, että hitunen hyvää mainetta ei\nmyöskään pahaa tekisi. \"No niin, anna elukan sitten olla!\" oli hän\nsanonut.\n\nPuhe kadonneitten porojen etsinnästä oli Nikko Nillelle oikeastaan\nsyyn varjo, jotta hän voi tehdä kiitos- ja sovintovierailun Biettar\nOulan luo. Biettar Oulahan ensimäisenä oli tuonut tuntureille tuon\npaljon lupaavan viestin ämmän taudista. Sitten oli mennyt päiviä\nja viikkoja, ja eräänä onnen päivänä tuo tieto palasi suurempana\ntakaisin, kuolinuutisena. Ja Nikko Nille punastui, kun se hänelle\nkerrottiin.\n\nNiin että hän olisi hyvinkin mielellään suonut Biettar Oulalle ilon\niskeä suonta yhdeltä hänen poroistaan. Mitä merkitsi hänelle yksi\nhalpanen poro nyt, kun hän oli humaltunut adventtiajan suloisen\nhämäristä aavistetuista: kaikki hänen kokemattomat unelmansa ja\nkaipuunsa viittoivat häntä häitä kohden.\n\nNikko Nille säteili onnea ja kainoutta, istuessaan nauttimassa Ellen\nja Biettar Oulan ylenpalttista vieraanvaraisuutta.\n\nElle vaihtoi kuivat saraheinät hänen kesäkenkiinsä [_komager_ =\npohja hylkeennahasta, kauto sekä varsi parkitusta poronnahasta], ja\nhänen kanssaan oli niin erinomaisen hauska jutella avomielisesti ja\nystävällisesti. Nikko Nille oli voittanut Biettar Oulan ystävyyden.\nJa eipä siltä -- hyvä oli tietää porokin pelastuneeksi. Nyt hän\njonakin päivänä lähtisi kylään -- yhdessä kullan kanssa, niin yhdessä\nkullan kanssa! Sen salaisuuden hän uskoi Ellelle ja Biettar Oulalle\n-- noin täydessä ystävyydessä.\n\nHerra isä -- kuinka hän soikaan hyvää niille molemmalle!\n\nHän kainosteli ilmaista onnentunteensa koko yltäkylläisyyttä; nyt\nhänellä oli varaa antaa heidän tuntea, että he elivät omasta takaa.\n\n-- Eira Marit onkin paras otettava koko pitäjässä, sanoi Elle.\n\n-- Ja sinun rinnallesi ei yksikään nuorimies pysty edes yrittämään,\nmitä omaisuuteen tai miehenmieleen tulee, sanoi Biettar Oula. \"Sinä\nolet laintunteva ja otat osaa pitäjän asiain hoitoon\".\n\nNiin, Nikko Nille soi heille molemmille kaikkea hyvää! Soi täydestä\nsydämestään.\n\nMutta kun Biettar Oula sitten vei hänet porolauman luo, tuntui sen\nnäkeminen kuitenkin kiertävän Nikko Nillen rintaan kiusallisen\npahkuran.\n\nVähän ajan kuluttua he keksivät Nikko Nillen poron. Toisen korvan\nkärki oli katkaistu, ja toisen korvan ulkoreunassa oli kulmikas\nleikkaus.\n\nNikko Nille piteli viivytellen tervattua suopunkiaan, joka riippui\noikealta olkapäältä vasemman kainalon alle. Mutta kun Biettar Oula ei\nnäyttänyt haluavan käydä ottamaan kiinni poroa, täytyi Nikko Nillen\nvetää suopunki olaltaan. Hän vyyhtesi kauas ulottuvan nuoran sopivan\npieniksi renkaiksi, hiipi lähemmä poroa ja heitti, mutta heitti ohi,\n-- joutui hämilleen ja hermostui ja heitti ohi toisen kerran.\n\nSilloin Biettar Oula otti suopungin, vyyhtesi sen loppuun saakka ja\nheitti, niin että viuhui vain, -- ja siellä kaukana lauman keskellä\nkellistyi poro, niinkuin olisi saanut väkäkeihään ruumiiseensa. Hän\nveti sen luokseen siirtymättä jalkainsa sijoilta.\n\nNikko Nille tunsi taas jonkun pahkuran kiertyvän rintaansa. Mutta\nhänet valtasi liikutus, kun Biettar Oula itse lausui toiveenaan\nolevan saada kutsu häihin; sieltä kyllä lähtisi lahja, jollaista\nkukaan ei vielä ollut saanut.\n\nBiettar Oula siis todellakin piti Nikko Nillen ystävyyttä\njonkinarvoisena!\n\nNikko Nille soi hänelle kuitenkin kaikitenkin kaikkea hyvää!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nNikko Nille oli mennyt äskettäin ja hämärä oli jo tullut.\n\nTeltan edessä paloi suuri, rätisevä nuotio. Muori Biettar pehmitti\nsaraheiniä paksulla koivunuijalla. Alasimena oli paksu, litteä\nkivi. Biettar Oula koristeli poronsarvilusikkaa kukonkuvilla ja\nviivakiehkuroilla. Elle levitteli pehmitetyitä saraheiniä paljaalle\nkalliolle kuivumaan.\n\nAlituiseen antaa Biettar Oula katseensa kiertää ympäröivän viidakon\nreunaa, -- vanhan tavan mukaan.\n\nÄkkiä hälyyttävät koirat. Hän komentaa niitä. Hän kuulee lahojen\noksien taittuvan, ja pudonneet lehdet kahisivat. Puunrunkojen\nvälitse vilahtelee kolme ihmistä, tullen postipolkua myöten. He\npoikkeavat nuotiota kohti. Biettar Oula saa kohta vihin kahdesta, --\npostimiehiä; mutta kolmas?\n\n-- Kas -- kuolema ja kirous -- eikö olekin Lasse! sanoi Aslak, vallan\nunohtaen nimittää häntä trondhjemiläis-seminaristiksi. Lassella\noli musta hattu, -- ja kalpea oli kuin mikäkin oppinut riiviö, --\nhänellä oli vyö vyötäisillä -- kuten hurskaalla saarnamiehellä, eikä\nlanteilla, niinkuin epäilyttävät miehet pitävät; hänellä oli lyhyt\nleikkotukka, ja hän otti hatun päästään, tervehtiessään isäntäväkeä.\nHän oli sanalla sanoen tuollainen, josta Hukka olisi sanonut:\n\"rakastettava, hyviin tapoihin oppinut henkilö\".\n\nSekä Biettar Oulaan että muihin vaikutti Lassen tulo kiusallisesti;\nsitäpaitsi he eivät vielä olleet häntä oikein odottaneet. Biettar\nOula oli kyllä vannottanut hänellä tuiman valan, ettei hän koskaan\nsanoisi julki salaisuutta, mutta sentään...\n\nLassea kohdeltiin joka tapauksessa kaikella huomaavaisuudella.\nBiettar Oula antoi kuitenkin -- postimiesten takia -- sanoilleen sen\nvivahduksen, ettei hänellä ja Lassella ollut mitään keskinäistä; hän\nrupesi leikkisän pilkalliseksi Lassea kohtaan; mutta sanat tuntuivat\nenimmäkseen väkinäisiltä.\n\nLasse käytti taajaan norjalaisia sanoja ja käänteitä; kertoessaan,\nmitä hän oli tehnyt, hän sanoi norjaksi \"jakkaran\", \"verkon\",\n\"teräsvanteen\" ja \"kaunokirjoituksen\".\n\nPostimiehet päättivät olla yötä täällä. Heillä oli vielä matkaa kolme\npenikulmaa karjamajoille, mistä he saivat soutaa edelleen jokea\nmyöten kylään.\n\nPostimiehet kertoivat syödessään uutisia suuresta maailmasta.\n\n-- Vadsön vouti on keskustellut Hammerfestin voudin kanssa.\nPuheenalaisena oli eräs pykälä, josta he olivat erimielisiä, ja\nhyvinpä he kuuluvatkin kuumenneen. Ne tuntevat kumpikin pykälänsä,\nmutta parempi kuuluu Vadsön vouti kuitenkin olevan.\n\n-- Mutta ei hänkään ole mitään asianajaja Lundan verroilla! sanoi\nAslak. \"Siinä on poika, joka osaa olla viekas ja oppinut! Eipä sitä\npykälää, ettei hän taitaisi tarttua siihen... Mutta tyyris se onkin,\njumaliste!\"\n\nBiettar Oula kertoi Nikko Nillen olleen siellä iltapäivällä. Mutta\ntoisista ei kukaan tajunnut, mitä iloa postimiehillä oli siitä, että\nNikko Nille aikoi ajaa heilansa kanssa kylään. Totta kyllä Nikko\nNillen olentoon oli alkanut tarttua jotakin tavattoman hullunkurista,\nmutta sentään... Ei kai vaan ämmä enää noussut jalkeilleen? -- Niin,\neihän ollut taattua sekään...\n\nRistiin rastiin haasteltiin asiat; mutta väliin he istuivat ääneti,\ntuiottaen nuotioon ja mietiskellen puhelemiaan.\n\nPunaiset liekit hulmusivat läpi turpean savupilven, mikä oli niin\nmusta, että pilvinen, yöntumma taivas näytti vaalealta sen pitkän,\nlevottomasti häilähtelevän kaaren takana. Tuulen viri puhalsi\nsilloin tällöin tulikielekkeet leveiksi, röyhelöisiksi lehdiksi,\njotka kohta taas oikenivat ylös ilmaan ohuina ja pitkinä, notkuivat\nlentoon valmiina, erkanivat, mutta sammuivat äkkiä omaan tuhoiseen\ntulisuuteensa. Tulenloimo levisi kauas ympäröivään viidakkoon, missä\nmärät, mädät lehdet paistoivat esiin ohuen, niljakkaan lumen alta.\n\nVäki meni telttaan ja paneutui maata lattialle, takan ympäri\nporonnahoista ja hienoista, notkeista koivunvarvuista tehdylle\nvuoteelle.\n\nPimeys tunkeutui nuotion hiilten yli, joista vielä välkähti joku\nelonleimaus. Viimeinen punainen pilkahdus hukkui riutuen yöhön.\n\nMutta kylmä-vetinen puro luikerteli ulisten kuin sokea koiranpentu\npimeyden halki, kuohui lepoa löytämättä uomassaan, joka luisui\nmutkitellen ja valonarkana laaksonrinnettä alas.\n\nPorot, joilla oli jo melkoisen tukevat talviturkit, lepäilivät\npehmoisella sammalella. Erään pensaan alla loikoivat paimenet, pää ja\nkädet työnnettyinä peskin suojaan ja lämpimät, pitkäkarvaiset koirat\nvatsan ja jalkojen peitteenä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPimeä antaa verta valon kalpeihin ajatuksiin. Pimeässä välkkyvät\npöllön silmät ja himo paisuttaa petojen suonia. Joka huokonen\nporeilee ydinmehua, jota tulvii kuumina helminä yli kaikkien\nhermojen...\n\nMuori Biettar oli maannut valveillaan koko yön, sappi kiehuen, mieli\nmyrtyneenä siitä, että Lasse nyt tulisi vaatimaan noita kuutta\nvaadinta. Kuinka hänen mielensä olikaan kuohunut, kun hän oli\nhuomannut poikansa raukean epävarmuuden Lassea kohtaan! Hän ärtyi ja\nmakasi nyt kiroillen ja älmentäen turkispeitteen alla.\n\nMutta sitten hän purskahti nauruun ja hänen täytyi pureksia\npeskinreunaa, ettei herättäisi muita... Laumassahan oli vielä kolme\nvierasta, merkitsemätöntä vasaa! Jos ei Lasse tyydy kun saa ne sekä\nlisäksi rehellisenä uhrina yhden vaatimen, niin matkustakoon takaisin\nseminaariinsa!... Piru kärventäköön muori Biettarin sisukset, ellei\nsitä vedetä nenästä, tuota mäyräköntystä, tuota vaadin-kiskuria!...\nJa sillä vedolla kiertyy solmunuora, sen kaulaan, niin että siitä\ntulee iäksi muori Biettarin kuuliainen orja. Kyllä hän tuhoo sen,\ntuhoo!... Koettakoonpa vaan Elle mielensä mukaan pilata Biettar\nOulan harjoittamaan tyttölapsen-hyveitä, -- vaikka ei se vielä tähän\npäivään ole saanut turmelluksi muori Biettarin poikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPostimiehet olivat lähteneet.\n\nLasse makasi vielä, nauttien olostaan. Tämähän oli hänen\nensi päivänsä. Hän otti esiin rukouskirjan, jonka oli tuonut\n\"seminaarista\" ja alkoi lukea.\n\n-- Sanotaanko hartauskirjassa jotakin lupausten ja sopimusten\nrikkomisesta? kysyi muori Biettar.\n\nLasse katsoi kauhistuen häntä ja hänen katsantonsa oli säälittävän\ntuhma.\n\n-- Niin, ällistele tarpeeksesi, senkin pöllö! sähisi muori Biettar,\nheittäen kahvimyllyn takkaan, niin että säkenet suitsusivat\nsavuaukosta. \"Ei -- jumaliste, vaikka olisit saada kolme sopulia\nkolmen vaatimen asemesta!\" -- Hän puhui koetteeksi vain kolmesta.\n\nAslak voi tuskin pidättää nauruaan. Hän oli ensin ajatellut, että\nmuori Biettar tahtoi ottaa härkää kiinni sarvista; mutta Lasse siinä\nyhteydessä -- \"ottaa härkää kiinni sarvista\" -- näytti hänestä kovin\nhassunkuriselta.\n\n-- Minun pitää saada se, mikä minulle on luvattu, ynisi Lasse\nitkevällä äänellä.\n\n-- Luvattu?! -- Sinäpä oletkin oikea mies puhumaan lupauksista! --\nO-ei! Ei sitä puhuta lupauksista jokaisen kulkiamen Pekan tai Paavon\nkanssa. -- Mitä sinulle sitten on muka luvattu?\n\n-- Kyllähän itse tiedät.\n\n-- Mutta tiedätkö sinä, mitä minä sinulle lupaan? Minä ripustan\nsinut koivista tuohon mäntyyn ja annan pitkin pakaroitasi, sen minä\nlupaan, jos näytät yrittävänkään puhumaan vaatimuksistasi, hävytön\nsanasi-syöjä!... Jos olisin tiennyt, että sinä olit sellainen\ntomppeli oikeuden edessä, niin en ikinä olisi sopimuksiin käynyt\nsinun kanssasi!... Mutta minä annan liian suuren arvon itselleni,\nkohdellakseni sinua ansion jälkeen. Nouse jo ylös siitä ja tule minun\nkanssani karjan luo, että pääsen sinusta niin pian kuin suinkin! --\nMutta syö ensin! -- Tuoss' on konttiluu, tuoss' on lämmintä makkaraa,\nja tuoss' on tuoretta, keitettyä nuoren poron selkälihaa. Syö ydintä\nja verta ja lihaa, poika!\n\nLasse nousi koneellisesti seisomaan, söi ja rohkaistui ja suli.\n\nSitten he lähtivät.\n\nSekä Elle että Biettar Oula olivat olleet vaiti. Elle olisi\nmielellään varoittanut muori Biettaria houkuttelemasta Lassea\ntuhmuuksiin, mutta ei uskaltanut, -- eikä viitsinyt, sillä se olisi\nollut hyödytöntä.\n\nMuori Biettar oli varhain aamulla neuvotellut poikansa kanssa\naikeestaan, ja Biettar Oulasta se sillä hetkellä oli näyttänyt\nhyvältä. Mutta kun Lasse räväytti auki viluiset, surkeat silmänsä,\nniin Biettar Oulan valtasi raukea epävarmuus, ja silloin hän olisi\nmieluummin toivonut Lassen saavan nuo kuusi vaadinta, jotka hänelle\noli luvattu; -- niin olisi jutusta tullut suti puti puhdas --\ntavallaan. Mutta muori oli kuin kaksiterä-miekka, ja pojan piti\nperäytyä. Hänen mielensä ja tahtonsa oli lamautunut tänä yönä --\nvaikkei hän sitä oikeastaan tuntenut. Hän tunsi vain, että jotakin\nhänessä tapahtui.\n\nLasse, joka vielä oli sisäopinnoista heikko, hiestyi ja väsyi\nkoettaessaan pysyä vanhan mankon kinterillä; tämä riensi kevyesti\nja äänettömästi kuin huuhkaja, -- hänen astuntaansa ei kuulunut\nensinkään.\n\nKarjan luo tultuaan muori Biettar puhui Lasselle näinikään: \"Täällä\non kolme vasikkaa, joita ei vielä ole merkitty; kaksi niistä on\nvaadin-vasoja. Nyt sinulla on valittavana kaksi osaa. Tahdotko ottaa\nnuo kolme vasaa ynnä yhden vaatimen lisäksi -- tai haluatko jäädä\naivan osattomaksi?\"\n\nLasse, joka äkkiä oli joutunut pahimpaan pulaansa -- päätöksen\ntekoon, ja nopean päätöksen --, hikoili yhä enemmän.\n\nMutta sitten, ikäänkuin peläten joutuvansa aivan osattomaksi\ntai olevansa pakoitettu tavoittelemaan oikeutta kaikenlaisten\nhankaluuksien uhallakin, hän kokosi kaiken tarmonsa ja vastasi\nmyöntäen.\n\nMutta samassa putkahti hänessä kasvamaan pieni, kääpiönsitkas\nkatkeruuden itu.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEräänä iltana Nikko Nille tulee kävellen kylän päätietä pitkin,\nylpeänä ja liikutettuna. Hän käy hiukan kumarassa, oikea olkapää\npystyssä, niinkuin luovisi kovaa tuulta vastaan. Se johtuu siitä,\nettei hänen kumpikaan kätensä ole vapaa; toisella hän taluttaa\nhirvasta, -- täällä kylällä ei enää ollut talvikeli --, ja toisella,\noikealla, hän pitelee Eira Maritin esiliinan nipukasta. Ja Eira Marit\non melkein yhtä hankala talutettava kuin hirvas. Nuoret tytöthän\nkovin kainostelevat, ainakin heidän pitää heittäytyä kainoksi.\nMutta tällä kertaa Eira Marit ei näyttele. Hän vain punastuu ja\nastelee aivan horjuen, kun hän on pakoitettu ajattelemaan niin\nmoninaista ja tuntemaan niin paljon: hänen pienet, uneliaat aivonsa\neivät ole tottuneet pitkäkoipisiin ajatuksiin, ja hänen sydämensä\nsykkii mieluimmin tasaisesti hölkäten. Muutoin niin herkkävireiset\nnaurulihakset ovat kuin halpaantuneet. Sillä hänen täytyy ajatella,\nettä hän on pian jättävä isänsä ja äitinsä ja menevä Nikko Nillen\nvaimoksi... Istuva omassa teltassa, ommellen peskejä ja housuja ja\nkaikkea, mitä tarvitaan.\n\nJa nyt he ovat tuskin sadan askeleen päässä Jongon talosta... Oo\nJumala! Ihmiset katsovat häntä kuin morsianta, naimisiin aikojaa\nikään. Se on niin pyörryttävän juhlallista... On kuitenkin hyvä, että\non näin pimeätä.\n\nHe ovat juuri lähtemässä laskeutumaan pientä mäennyppylää likellä\nJongon taloa, kun Nikko Nille äkkiä pysähtyy ja vetää armaan\npuoleensa. Hän vapisee kuin haavanlehti; sillä hän uskoo aivan\nselvään nähneensä ämmän haamun kulkevan ikkunan ohitse valojuovan\nläpi ja edelleen navettarakennusta kohden.\n\n-- Mitä nyt? kysyy Eira Marit ja lenkosäärinen kun on, pysyy hän\nvaivoin tasapainossa sisäänpäin väärillä jaloillaan.\n\n-- Etkö sinä nähnyt häntä?\n\nHe seisoivat hetken henkeään pidättäen.\n\n-- Tuolla hän menee! kuiskaa Nikko Nille.\n\n-- Oo-h-oo Jumala! panee Eira Marit, tullen kuolonkalpeaksi.\n\nHe kiinnittävät katseensa erääseen polkuun, joka johtaa kirkkomaalle;\nnähtävästi aave on pyrkimässä jälleen hautaan...\n\nEi -- ei häntä näy siellä...\n\nNo niin -- Herran nimessä heidän täytyy käydä edelleen! -- Kunpa he\nvain pääsisivät seinien suojaan niin pian kuin suinkin.\n\nMutta äkkiä he kuulevat äijän röhkäävän äänen halkomäeltä: \"No mihin\nhittoon se hävisi? -- Tuskin olemme saaneet arkkuun sen vanhan\nvärttinän, ennenkuin se jo kimpoaa ylös!\"\n\nÄijän vihanpurkausta seurasi ihmisjoukon purskuva naurunhohotus,\njoukon, jonka ääriviivat vain häämöittivät pimeästä ja joka seurasi\näijää, tämän koettaessa raahata suurta, ruumisarkunmuotoista\nlaatikkoa rappujen luo.\n\n-- Nyt me hautaamme sitä kolmatta kertaa, jatkoi äijä. Mutta kun me\nnyt saamme sen sullotuksi arkkuun, niin me naulaamme kannen kiinni\nkuusituumaisilla ja luemme Isämeidän seitsemän kertaa oikeinpäin\nja seitsemän kertaa takaperoisin. Ja sinä, Erkki, joka olet rohkea\nkuin kissa, sinä saat mennä kello kaksitoista tänä yönä kirkkomaalle\nja hakea, kolme huuhkajan kokkaretta sen suuren koivun alta, jossa\nhuuhkaja tavallisesti istuu, ja heittää ne, yhden kerrallaan, haudan\nyli ja sanoa joka kerta: \"Nuku, Saara-ämmä, hu hu huu!\"\n\nJa äijä hääräsi innoissaan ja etsi tuota Manalle niin vastahakoista\nämmää. Hän oli tänään voidellut suunsa perusteellisesti porovarkaiden\nluona koilliskulmalla, ja siksi hän oli niin rohkea. Sellaisen\naterian jälkeen hänen oli tapana tulla kylän lounaiskulmalle\nja silloin hän oli täynnä kiivautta porovarkaiden syksyöisten\nteurastusjuhlien takia, luultavasti siksi että hänen omaatuntoaan\nkipristeli, kun hän oli syönyt sellaista lihaa. Mutta tänä iltana hän\nei joutanut pitämään parannussaarnoja.\n\n-- Piru vieköön! kuului ämmän käheä ja kiukkuinen ääni navetan takaa.\nHänen hoippuvat liikkeensä olivat usuttaneet muutaman ärtyisen pukin\nhänen kimppuunsa.\n\nÄijä juoksi hätään ja pelasti ämmän miehekkäästi pukin rynnäköistä.\n\n-- Tuo pukki on sidottava haudan viereen seisomaan vartiana kahdeksan\npäivän ajan! hän huusi. \"No -- etkö halua jälleen arkkuun siitä? --\nTai tahdotko ensin hyvästellä Nikko Nillen?\"\n\nMutta ämmä löylytti äijää sauvallaan. Hän, jolta suurella huolella\noli salattu huhu hänen omasta kuolemastaan, kaahotti ilosta loistaen\nNikko Nillen syliin, ja levittäen suunsa mitä muikeimpaan hymyyn,\nsanoi: \"Sinäkö se, poikani?!... Hyvää päivää, hyvää päivää!\"\n\nJoskin asiain oikea laita pian oli selvinnyt Nikko Nillelle, niin ei\nhän sentään vielä ollut tointunut kauhistuksesta, nähdessään niin\nilmielävän aaveen, kuin koskaan voi nähdä; -- mutta hän ei voinut\nmuuta kuin tarttua sen käteen. Siinä oli ruumiin tuntu, ja hän\nhikosi. Eira Marit sitävastoin ei ensinkään tahtonut tarttua ämmän\nkäteen. Hän vain vapisi ja huohotti eikä tiennyt miten olla. Muuan\nluotettava nuori mies vakuutti hänelle, ottaen häntä kaulasta, ettei\nämmä koskaan ollut kuollutkaan, vaan oli tähän hetkeen asti ollut\nehkielävä. Vihoviimein alkoi hänen huohotuksensa vaimentua. Äkkiä\niskeytyi kämmen kuin mekaaninen läppä suulle, ja kikatus kiersi ulos\nsieramista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari viikkoa myöhemmin tuli kylälle muuan metsästäjä, joka muutamia\npäiviä oli oleskellut eräässä karjamajassa tuntureilla, ja kertoi\nseuraavaa:\n\nEräänä iltana, kun hän makaili sänkylaverilla ja oli uneen\nvaipumaisillaan, niin, ehkäpä jo nukkuakin, hän kuuli pikkulapsen\nitkua ulkoa. Majassa oli sysipimeä. Hän makaa ja kuuntelee ja\nkatsoo oveen päin. Siellä alkaa loistaa pieni pilkku; se suurenee\nsuurenemistaan, ja lopulta se muuttuu pikkulapsen näköiseksi... Hän\nhuomaa silloin että se on äpärä, salaa synnytetty lapsi, joka etsii\näitiään ja tahtoo saada kristillisen kasteen ja kristillisen nimen.\n\nHän ristii kätensä ja sanoo: \"Sinun nimesi olkoon Nilas. Nilas! Minä\nkastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!\" -- ja hän heitti\nkolme kupillista vettä sen päälle.\n\nJa äpärä katosi ja kävi autuaaseen lepoon.\n\nTästä lähti sellainen huhu, että Eira Marit oli tehnyt salaa lapsen.\nHän ei varmaankaan ollut viime aikoina ollut yksin peskissään,\nsanottiin. Mutta eräs viisas ja kunnioitettava vaimo todisti, että\nkaikki tämä oli ilkeätä juorua. Ja hän puhui totta. Eira Marit ei\nollut sellainen. Ei Nikko Nillekään.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nJussa oli tullut eilen.\n\nHän oli ollut poissa monta vuotta. Hänen nimensä oli nyt Juhani;\nmutta kotosalla ei kenenkään päähän pälkähtänyt kutsua häntä muuksi\nkuin Jussaksi.\n\nMatkan viimeiseen osaan -- Inari-järveltä saakka -- oli mennyt\nkerrassaan kahdeksan päivää.\n\nKeli oli näet kehnontunut; parilla viime penikulmalla hänen oli\nenimmäkseen pitänyt kantaa suksiaan olalla.\n\nOlikinhan jo toukokuu puolivälissä. Tänään hän oli uskaltautunut\njoen rannalle asti. Hänellä oli paha tunne siitä, että hän esitti\ntäällä kotona kummallista muukalaisen osaa. Kunpa hän vain pääsisi\nensimäisten päivien ohi!...\n\nOli ollut saakelin ilkeätä esiintyä Helsingissä harvinaisuutena, ja\ntästäpuoleen häntä kidutetaan täällä kotona pitämällä hänestä suurta\nääntä! Kirotun paha oli olla puolivälinilmiö.\n\nJa jumaluusopin ylioppilas Juhani Jongo ei huomannut ensinkään,\nennenkuin oli laskenut tepsivän, kotoisen kirouksen. Hän oli niin\näkeissään, ettei edes katunut syntiään.\n\nMutta hänen verensä kuohui hillitöntä vauhtia, kun hän äkkiä huomasi\nerään naisen, joka tuli häntä kohden. Jussa oli tuntenut hänet,\nennenkuin silmä ehti eroittaa koko hänen olentonsa.\n\nTuntui niin kumman raskaalta tuo muistonmaininki, joka nyt vyöryi\ntulvien hänen sieluunsa...\n\nKaikki irtautui hänessä, ja hän kiiti virran mukana... Hänen silmänsä\nsai kiinnekohdakseen naisen kengänkäret, jotka etsivät rapakkojen\nväliltä kuivaa jalansijaa.\n\n-- Pyydän saada tervehtää teitä, neiti Norum! -- Te tuskin muistatte\nminua; mutta minulla on kerran ollut kunnia jutella kanssanne. -- Hän\nsanoi sen suomeksi.\n\n-- Ettenkö muistaisi teitä! -- Neiti hymyili iloisesti. -- \"Ei muuten\nole ensinkään kaunista, että arvelette minun unhoittaneen teidät\".\n\n-- Ja te olette eksynyt tänne tuntureille?\n\n-- En, -- ei minun täällä-olossani ole jälkeäkään eksymisestä. Minä\nolen pienestä pitäen toivonut saavani tulla tänne. Ja tänä kevännä\npyysivät täkäläinen pappi ja hänen rouvansa kirjeellisesti minua\nkäymään vierailemassa heidän luonaan. He ovat niin rakastettavia,\nmaailman miellyttävimpiä ihmisiä he ovat! Ja minä viihdyn niin\nhyvin täällä. Täällä on niin ihana ilma, niin raikas ja kevyt!...\nJa pappilassa on kaksi lasta, poika ja tyttö. Nekös ovat suloisia\nja hauskoja!... Niin, minä olen täällä kerrassaan uudesti syntynyt.\nEikö teistäkin näytä siltä? -- Hän hymyili. -- Oletteko kuullut\nsellaisia kysymyksiä!... Niinkuin te tietäisitte, millainen minä olen\nennen ollut!\n\nHänen eloisuutensa hämmästytti ja rauhoitti Jussaa. Ja missä oli\nkatseen totinen ilme?...\n\nOn kohtauksia, joita salainen juhla seuraa, ja juhlailoon sisältyy\nniin paljon...\n\n-- Mutta minkätähden aiotte suomalaiseksi papiksi, herra Jongo?\n\n-- Suoraan sanoen, sitä en tiedä itsekään.\n\n-- Minusta teidän olisi pitänyt ruveta norjalaiseksi papiksi... Mutta\njos te tulette papiksi suomalaiseen rajapitäjään, niin minä tulen\nkuulemaan teitä.\n\n-- Niin, luvatkaa se minulle! -- Silloin minä saarnaan vain teille,\nyksistään teille!\n\n-- Ja sitten teidän pitää saarnata suomeksi, ei lapiksi...\nKivikirkkohan siellä on -- rajapitäjässä?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvin pienessä laaksossa, joka ulottuu aivan aution lakeuden\nreunaan asti?\n\n-- Aivan niin!\n\n-- Ja koko laaksossa tuskin asuu muuta elävää ihmistä kuin pappi?\n\n-- Ei, -- ei ketään muuta.\n\nNeiti katsoi maahan. Sitten hän nosti katseensa, -- aivan vitkaan, ja\nantoi sen liukua Jussan silmiin. \"Se on varmaan ihmeellistä... Mutta\nmiten luulette tulevanne toimeen siellä?\"\n\n-- Se on sen ajan huoli! -- Minä en ole vielä pappi.\n\n-- Mutta teidän täytyy tulla papiksi sinne, -- joka tapauksessa!\nHänen katseensa häilähteli kuin metsän hämärä.\n\nUseimmat ihmiset pienenevät, kun tuttavuuden yksinkertaiset värit\novat imeneet pois ensimäisten juhlallisten vaikutelmien loisteen...\n\nSitten Jussa kysyi: \"Minkätähden minun teistä pitäisi tulla papiksi\njuuri sinne?\"\n\n-- Niin -- -- --. Minä sanon teille -- -- --, minä olin etelässä\npari vuotta. Siellä ihmiset olivat niin valoisia, toisenlaisia kuin\ntäällä. Ilma ja maa ja kaikki oli valoisampaa ja toisenlaista kuin\ntäällä. Ja kun minä nyt muistelen teitä siltä ajalta, jolloin näin\nteidät Lafjordissa, niin minusta tuntuu, että teidän pitää olla\npappina juuri siinä hiljaisessa laaksossa, joka ulottuu autioon\nlakeuteen asti -- -- Ja myös on minusta tuntunut aina, että Biettar\nOulan pitäisi olla yksi teidän kuulijoistanne...\n\n-- Aina, -- sanotte te?\n\n-- Niin, sanoi neiti, punastuen äkkiä. -- \"Mutta milloin te aiotte\ntulla vierailulle pappilaan? Pastori ja hänen rouvansa puhuivat\nteistä tänään. He mielellään tervehtisivät teitä... Mutta kyllä minun\nnyt täytyy lähteä. Minä olen tehnyt kierroksen pitkin joenrantaa ja\nkatsellut jokea. Katsokaas, kuinka se on tulvillaan!\"\n\nHän sanoi hyvästit ja lähti.\n\nJussa jäi katselemaan häntä. Hänen nuori vartensa näytti leikkivän,\ntäynnään vapaata elämäniloa.\n\nJussa oli joutunut keskelle kevään houkuttavaa levottomuutta, hänen\naistinsa olivat äkkiä alkaneet hehkua. -- -- -- \"Siellä -- --\nsiellä etelässä -- ihmiset olivat valoisampia ja toisenlaisia kuin\ntäällä\"... Vielä kerran hän tuli näkyviin -- kirkonmäellä; hänen\ntukkansa välkkyi kultaiselta auringon kaukaisessa loisteessa. Niin\nsolakka ja niin valoisa ja niin suoraryhtinen!... Ne ihmiset --\nniiden valkeitten talojen asukkaat, joita kuumottaa etelässä pitkin\nrannikkoa, ulottuen pitkinä riveinä etelän linnaan asti, -- ja\nnämä ihmiset, -- näiden synkkien metsien ja autioitten lakeuksien\nasujamet! -- Siellä ihmiset olivat valon liitossa ja laskivat\nalaisikseen maan ja ilman, täällä ihmiset pakenivat pimeän turviin ja\nhäviöönsä...\n\nMutta Jussa oli nuori ja suuri ja väkevä, ja hänen sieramensa\npaisuivat, kun hän hengitti vapauttavan kirpeätä maantuoksua. Ilma\noli täynnään auteretta ja juoksevan veden läheistä ja kaukaista\nsolinaa.\n\nTämä kevät tulee kuin kuumeuni jonakin varhaisena aamuhetkenä.\nAurinko riisuu maan räikeän alastomaksi, sen kuuma henkäys\nkohtaa jokaista paljasta täplää ja sulattaa elämään juurten\nmehut kuohkeutuvan mullan alla, se täyttää koko ilman riehuvalla\njuhlahumulla ja kaiken elävän toivolla ja tahdottomalla hurmiolla.\n\nJussa kulki joenrantaa ylöspäin, matalaan koivumetsään.\n\nPitkäkarvainen lehmä, jonka hauraita luita peitti poimukas nahka,\nnuuski ja imeksi ahnaasti paisuvia silmuja ja nuoria lehviä. Sen\nsuurissa, raukeissa silmissä loisti orastava eläimen halu. Se lakkasi\npureksimasta, katsoi suoraan ilmaan ja antoi katseen kauan viipyä\nautereessa... Ja sitten se alkoi ammua minkä jaksoi.\n\nPitkulaisia lammikoita tulvehti niityiltä jokeen, laskien kellerviä\nvesisuihkuja alas jyrkän hietaäyrään yli. Silloin tällöin lohkesi\nmäränkiiltävä paakku maata, pudota loksahtaen hietikkoon, vieri\nrannalle kasaan ja loiskutti sameita vesipyörteitä sinivihreää\njäänreunaa vasten.\n\nValkoisia vesiputouksia välkkyi laaksonrinteitten metsistä; sillä\nvuorokauden läpeensä kylpivät lakeuksien lumet auringonpaisteessa ja\nsulivat kuohuviksi puroiksi.\n\nTukinhakkaajia näkyi metsäkukkuloilla, ja rauhan ääni kajahteli\nautereisessa, kevättuntuisessa ilmassa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nOn yö -- mutta valo ja auringonpaiste väräjää yli lakeuksien. Ja\non värähtämättömän hiljaista. Vain Jussan suksi suhajaa kevyesti\njääkuorta vasten.\n\nJussa hiihtää erästä kylän yläpuolella olevaa niittynientä pitkin.\nLumi peittää sitä vielä eteläpuolista metsänreunaa myöten.\n\nTäytyy puhdistaa pyssynpiippu. Hän työntää sen lumeen ja laukaisee;\nlumen alla jymähtää lyhyt, tukahdutettu paukaus. Vanha uuninputki oli\nvähällä lyödä poikki hänen solisluunsa. Viidakoista kuuluu kiivaita,\ntiheitä siiveniskuja, ja pari jänistä kiitää vihurina metsän\nlaidassa. -- Hän oli herättänyt sentään eläimiä ja lintuja niiden\ntiloilta.\n\nHän ampuu riekon, ja hänen verensä kuumenee laukauksen kiihoittavasta\njylystä, ja lumelle tippunut punainen veri herättää hänessä eloon\nvanhan verenhimon; poikasena hän oli Biettar Oulalta oppinut juomaan\ntuoretta eläimenverta. Hän painaa riekon suulleen, pusertaa sitä ja\nimee suuhunsa veren. On niinkuin viinin ensimäinen lämpö virtaisi\nkiihoittavana suoniin ja saisi silmät loistamaan. Joka pensas, mäki\nja tunturi ja kaikki eläimet ja linnut tervehtävät häntä muistoilla,\neikä mikään, ei mikään ohjaileva katse kiellä hituistakaan hänen\nvapaudestaan -- Jumalan kiitos!... Hän ampuu vain ruutipanoksia\nviidakoihin, istuen paljaalla mäellä keskellä niittyjä ja pureksien\npihkaa. Aamutervehdys teille kaikille, meille kaikille!\n\nJänis loikkaa ohi. Sitä vastaan tulee ruutipanos, se peräytyy tehden\npilvihypyn, mutta saa vastaansa uuden latingin ja juoksee suoraan\nJussaa kohti, pysähtyy ja istuutuu takasilleen. Jussa pistää suuren,\npehmeän pihkapallon pyssyyn ja ampuu sen suoraan jäniksen turpaan;\njänis keikahtaa nurin, päristelee, pudistelee päätään ja loikkii\npois. Jussa nauraa hohottaa. \"Anteeksi! -- Olisitpa voinut tehdä\ntempun kehnomminkin, olisitpa kyllä voinut!\"...\n\nHän on saapunut pienelle joelle, joka virtaa erään syrjälaakson läpi.\n\nÄänettömästi kuin petoeläin hän pujoittautui viidakon läpi, erästä\nmäkeä ylöspäin. Joen suulla, lammikoissa voi piillä sorsia tai\nharmaahanhia.\n\nMutta siellä ei ollut mitään.\n\nIson joen jäällä sinervässä lumisohjussa näkyvät tiheät jäljet\nilmaisevat hänelle, että Biettar Oula äskettäin on lähtenyt\npohjoiseen. Ei kenenkään toisen karja kulje niin laajana ja taajana.\n\nJussa makaa viidakossa, miettien monenlaisia asioita.\n\nYmpärillä kiimaiset riekot kukertavat käreällä äänellä. Jussa matkii\nhempeätä naarasta. Ja urokset tulevat kumarassa, siivet syleilyyn\navattuina eivätkä arkaile hänen suurta ruhoaan; sillä kiima ajaa\nheitä kuin metsäpalo... Suuret urokset rientävät haistellen naarasten\njälkiä ja käyvät toisiaan kurkkuun lemmenkateuden verenhimoisella\nmielettömyydellä...\n\nTuolla ryntää jäälautta rantaa vastaan, ja jääpuikot kalisevat kuin\nmetallipalat toisiinsa.\n\nYhä valaa aurinko ohuen kultaisen harson mäkien ja tunturien\nrinteille. Elna!... Kevätyö on täysi valoa ja suhinaa. Kaihojen\ntulva virittää aistit... Miksi huojuu mäki, miksi keinuu maa?\n-- -- -- Elna! Elna! \"Kivikirkko autiolla lakeudella.\" Sinä sanoit\nsen autereisin silmin, verenkuulto otsallasi!... Minun tukkani on\nsuuri ja musta, ja papinkaapu on kuin musta varjo, joka irroittaa\nminun pääni saarnastuolista, se irroittaa minut kansastani,\nmaailmasta... Elna! Jos voisin tempaista luokseni ajan, sen ajan,\njoka on niin kaukana, niin sinä tulisit mukana!... Astu sinä vain\nmaan pintaa, Elna, niin se keinuu enemmän -- -- --. Minä en kestä\ntätä, minun rintaani polttaa, minun katseeni hukkuu sumuun... Elna!\nMinä en kestä tätä. Aurinko nousee hitaasti, ja aika sulaa minun\nruumiini, minun sieluni! Herra, Jumalani, minä en kestä tätä -- -- --.\n\nJonkun eläimen askelet rapisevat lumikuorella. Jussa tarttuu\npyssyynsä. Susi juosta hölkyttää syrjälaaksosta päin -- kuono\nporonjäljissä.\n\nJussa painaa pyssynperän poskelleen, katse tutkii eläimen turkin\nvärejä, suupielten nykäyksiä ja väkevien silmien kovaa loistoa...\nLaukaus pamahtaa, ja susi kiitää kammon vauhdilla lammikon yli.\n\nJussa juoksee jälkeen, ryntää vettä pärskyttäen lammikon yli, ryömii\njäälle ja ajaa suksilla sutta takaa. Hän jännittää joka lihaksen,\nhiki pusertuu ihosta ja tekee märäksi hänen ruumiinsa. Vauhti sekä\neläimen suuri, punainen kita kiihoittaa häntä veriseen intohimoon.\nSuden jälkiin jää lumelle veritäpliä, se ontuu toista jalkaansa.\nSe suuntaa silmänsä taaksepäin ja kiristelee valkoisia, vahvoja\nhampaitaan häntä kohti.\n\nPiru vie sinun hampaasi! Kyllä tunnen sinut ja sinun sukusi!\n\nHe kiitävät erään niemen vierustaa jäätä pitkin; jääpinta viiltää\nterävästi suksenpohjia, ja suden kiivaasti huokuvista keuhkoista\nsyöksyy harmaana sauhuna lämmin hengitys.\n\nSusi nousee maihin pohjoisrannalle. Jussa harppaa muutamia askeleita\nsuksilla pehmeän rantasaven yli, -- jättää sukset siihen ja juoksee\nsuden jälkeen rinnettä ylös. Usein hän kadottaa sen näkyvistään,\nja keuhkot takovat ylen ankarasti rinnassa! Mutta sudenkin täytyy\nhiljentää vauhtia: haavaa pakoittaa, ja veri vähenee nopeasti. He\nponnistelevat ylöspäin jyrkkää, kivikoista tunturirinnettä, -- kun\nvihdoin suden täytyy pysähtyä erääseen syvänteeseen. Jussa lataa\npyssynsä aika ruutipanoksella sekä kotona valetulla lyijykuulalla.\nSitten hän menee aivan suden viereen, jonka kidasta pursuaa vaahtoa\nja jonka silmät kipenöivät. \"Nyt minä ammun sinut!\"\n\nSusi ammottaa suutaan, mutta ei saa alaleukaansa enää takaisin ylös:\nkuula on musertanut sen. Jussa menee ja istuutuu kahareisin karvaisen\notuksen päälle ja työntää pitkän puukkonsa sen rintaan.\n\nKädet vapisevat raukeudesta, ja hiki kirvelee silmiä, kun hän nylkee\nsutta, palaen eläimellisestä saaliinhimosta.\n\nSitten hän ryömii kukkulan laelle. Siellä hän heittää kaikki vaatteet\npäältään, vääntää ne ja levittää aurinkoon kuivamaan.\n\nHän istuu sudennahka yllään ja katsoo laakson yli. Tuolla missä\njoki tekee äkkikaarroksen karjamaja-niemen kohdalla olevien hieta- ja\nsoramatalain ympäri, se on aivan vapaa jäästä. Hän tuntee joka\nmajan, hän on käynyt kaikissa. Hän muistaa ne laitumet, joilla\ntavallisesti on enin mustikoita ja juolukoita, -- ja ne mäenrinteet,\nmitkä syksyisin ovat tulvillaan veripunaisia puolukoita. Hän muistaa\nkaikki polut, jotka kaartelevat mäkien ympäri. Tuossa syvässä\nkuopassa, poukaman yläpuolella, hän on niin monena aamuna nähnyt\nlohen välkkyvän hopeankiiltävänä verkossa. Ja kaikki avaran lakeuden\ntöyräät ja harjut ja tuvat hän tuntee. Hän on ollut täällä joka\npaikassa...\n\n-- No -- eikö Biettar Oula ole ehtinyt etemmäs?\n\nHän näkee pohjoisessa parin pensaita kasvavan mäennyppylän välistä\nnousevan savua. Nopeasti hän vetää vaatteet ylleen ja rientää matkaan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKoirat olisivat varmaan hävittäneet hänet, ellei Biettar Oula olisi\njuossut väliin ja uhannut niitä suksisauvalla sekä laskettamalla\nryöpyn heliseviä sadatuksia.\n\n-- Hm -- eikö elämiste Jussa?! Ja oletpa patvinut!\n\n-- Totta tosiaan, eikö olekin Jussa! huusi Aslak ja kävi tervehtimään\nhäntä hyvin liikutettuna. \"Joko tuota lienet päähän asti lukenut?\"\n\nJussan täytyi vastata, että paljon oli vielä vajaa.\n\n-- Jaa... sittenpä ei taida jäädä sitä asiaa, jota sinä et taitaisi!\n\nNo kyllä aina jotakin jää, arveli Jussa.\n\nBiettar Oula kertoi, että heidän oli täytynyt väliaikaisesti\nleiriytyä tähän, kun vaatimet olivat alkaneet poikia aikaisemmin kuin\noli odotettu. Nyt hän oli väkineen valvonut jo kaksi vuorokautta\nläpeensä. Sillä on vaatimia, jotka eivät ymmärrä tapahtunutta\nihmettä, vaan katsovat hangella makaavaa pientä otusta vihamielisin\nsilmin ja tallaavat sen kuoliaaksi, ellei samaa hetkeä käytetä\nhyväksi ja pakoiteta emä haistelemaan vasikkaansa, niin että sen\näidinsilmät avautuvat. Tuon pienen, hennon vesan haju täyttää äkkiä\nemän rinnan kuumalla äitiydentunteella. Vasikkaa nuollaan ja se saa\nimeä tuoretta, rasvaista maitoa suuhunsa. Hetken kuluttua se on\nvalmis juoksemaan emänsä kanssa ja teutaroimaan hangella.\n\nBiettar Oula vei Jussan telttaan.\n\nElle tarjosi vieraalle poronkieltä ja ydintä ja kaikkea muuta hyvää.\n\nJa sillävälin Biettar Oula tutkaili Jussalta Suomen lakeja. Hän oli\njo useita vuosia toiminut kunnallislautakunnan jäsenenä, ja hän antoi\nselvän esityksen kihlakunnan \"busjetista\" -- raha-asiain tilasta.\nVieläpä moitteettomalla virallisella kielellä.\n\n... \"Sitten me -- kunnallislautakunta -- olemme ajatelleet koettaa\nsaada lännestä muuttamaan pari rikasta porolappalaista tänne meidän\npitäjäämme. Meillä täytyy olla henkilöitä, jotka voivat saada\nkunnallis-busjetin tasapainoon\". Hän pysähtyi, kiinnittääkseen\nhuomion tuohon käänteeseen ja nauttiakseen siitä. -- \"Sillä täältä\nalkavat vanhat tunturilappalaisperheet olla hävinneet ja köyhtyneet\".\n\nHän oli viime vuosina pysytellyt kerrassaan erillään lähimäistensä\nporoista. Mutta tunne, että oli sekä nimeltään että kyvyltään\nhuomattu kansalainen, oli vielä siksi veres, että hänen joskus täytyi\nhätkähtäen kysyä itseltään, eikö tämä ollut vain unen petosta. Hän\nnautti nähtävällä ylpeydellä uusista aineksista itsessään -- niinkuin\nnuori nainen, joka ensi kertaa kantaa sisällään elävää olentoa.\n\nJa hänen kääntymisensä oli käynyt näinikään:\n\nKun Nikko Nille epäonnistuneella kihlajaisretkellään kylään toi\nmukanaan sen ihmeuutisen, että hän oli löytänyt yhden kadonneista\nporoistaan elävänä ja täysikuntoisena Biettar Oulan karjasta, niin\nse sai aikaan sellaisen hämmästyksen, että koilliskulmalaiset eivät\ntahtoneet sitä mitenkään uskoa. Mutta Nikko Nille vakuutti kiihkeänä\nja hellittämättä, että Biettar Oula itse oli ensinnä ilmoittanut\nhänelle, missä poro oli. Ja jälkeenpäin tuli kumoamattomaksi\ntotuudeksi, että Biettar Oula nyt oli pohjiaan myöten rehellinen mies.\n\nKun hän sitten talvemmalla itse tuli kylälle ja sai päin naamaansa\nuuden maineensa, joka loisti puhtauttaan, niin hän tuskin tunsi enää\nitseään. Hän nauroi partaansa -- aluksi. Mutta häntä kismitti nähdä\nitsensä tuossa valaistuksessa. Oli todella ylentävä tunne, kun näki\nitseään pidettävän rehellisenä miehenä. Ja mitäs, jospa hän todella\nolikin sellainen! -- Turhamaisuus huumasi hänet siihen määrin, että\nhän aivan vakavasti päätti ryhtyä sisäiseen puhdistumiseen.\n\nJa silloin hänen edistyksensä alkoi; hänen ennestään laahaava\npuhetapansa tuli yhä sirommaksi, ja Biettar Oula päätyi\nkunnallislautakuntaan. Ja hänestä pidettiin ääntä, niin ettei sillä\ntahtonut olla rajoja.\n\nSaarnamiehet riitelivät siitä, kenen oli kunnia hänen\nkääntymyksestään, mutta toiset väittivät, että Elle sen oli saanut\naikaan...\n\n-- Mutta miten vanha ystävä Nikko Nille jaksaa? kysyi Jussa.\n\n-- Hm, hymyili Biettar Oula. Hänellä oli taipumuksia tulla\nonnettomaksi, tiedäthän. Hänen ämmänsä kuoli vasta pari vuotta\nsitten, ja silloin hän oli hävittänyt kaiken omaisuutensa. Hän\nvarasti poroja kuin susi ja joutui kuritushuoneeseen. Ja nyt\nhän yrittelee vähäistä kalastusta rannikolla. Sehän on kaikkien\nköyhtyneitten tunturilappalaisten viimeinen porsaanreikä. Niin niin!\nEipä juuri muutoin olisi voinut käydäkään. Miestähän vainosi huono\nonni. Meiltä hän saa silloin tällöin teuraselukan. Sillä säälittäähän\nmies, joka on kokenut parempiakin päiviä.\n\n-- Ei hän siis lopultakaan saanut Eira Maritia?\n\n-- Ei, tyttö meni toiselle ja saa lapsen joka vuosi, -- kilpaa\nparasten vaadinten kanssa.\n\nSiihen Ellen täytyi hymyillä, -- hänellä oli avarassa sylissään\nkolmas lapsensa, jota hän imetti ylen rehevästä rinnastaan. Hän\nhymyili veitikkamaisesti ja punastuen: vertaus kutitti hänen tajuaan\nnaisen elämäntehtävästä.\n\n-- Ja tuossa on Lassekin, sanoi Biettar Oula, kun Lasse tulla\nkyyhötti teltan ovesta ja heittäytyi poronnahalle. \"Hänestä on tullut\naivan kelpo mies. Se poika se on hoitanut hyvin poronsa! Hänestä on\nnyt vuosien kuluessa tullut hyvävarainen mies\".\n\nJussaan vaikutti vastenmielisesti, se, että Biettar Oula alentui\nimartelemaan Lassea. Mutta Lasse nautti kiitoksesta, kasvoillaan mitä\nvaateliain ilme.\n\nBiettar Oulan alituisessa huomaavaisuudessa häntä kohtaan oli\nsietämättömän ilmeinen levottomuus -- selvä pyrintö saada Lassen\nkasvoille vakiintumaan tyytyväinen, säyseä sävy.\n\nJussan entinen sääli Lassea kohtaan muuttui vahvaksi\nvastenmielisyydeksi; sillä hänen surkeassa, sääliä rukoilevassa\nkatsannossaan hän näki nyt verettömän, kelmeän pahansuopuuden, jota\nBiettar Oulan taltuttava rakastettavuus ei pystynyt kukistamaan.\nOli tuskallista nähdä, miten karhumaisen voimakasta Biettar Oulaa\nahdisti painajaisena tämä keskentekoinen ihmisluonnos, jonka varhain\nvanhennut iho ja kuiva ruumis näyttivät olevan tavallista halvempaa\nainesta.\n\nJussa valmistihe lähtöön. Mutta Biettar Oula sekä pikku Andi, joka\nnyt näytti pitkältä isänkin rinnalla, veivät hänet ensin karjan luo\nja ottivat kiinni suuren hirvaan.\n\n-- Tämän saat kiitokseksi käynnistäsi, sanoi Biettar Oula. \"Ja jos\nsinä tulet papiksi rajapitäjään, niin minä tulen kuulemaan, kuinka\nsinä julistat Jumalan sanaa\".\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKotimatkallaan Jussa näki korppien kaartelevan kivirinteellä\nsudenraadon ympärillä; ne rääkyivät käheästi ja alituiseen, mutta\neivät uskaltaneet laskeutua aivan alas, sillä ne olisivat helposti\njoutuneet ketun hampaisiin.\n\nJoki oli tulvillaan ja jää oli murtunut monin paikoin. Täältä hän ei\npäässyt sen yli, vaan hänen täytyi kiertää pohjoisrannan niemille.\n\nKun hän illemmalla seisoi eräällä mäellä vastapäätä kylännientä, oli\njää jo liikkeellä.\n\nHän näki ihmisiä niemenpäässä -- Elna niiden edessä valkovaippaisena.\nHänen tukkansa kimalsi kultaisena ilta-auringon paisteessa. Jussa\nhuiskutti sudennahkaa. Ne huiskuttivat vastaan. Elna tuli aivan joen\näyräälle ja huiskutti; papinrouvan piti tarttua häntä vaippaan, ettei\nhän putoisi veteen.\n\nJäälautat pusertuivat kohisten toisiaan vastaan ja kohottivat\nkorkealle valkeita jääjauhemuureja. Patouma karttui ja vauhti väheni.\nSummattomat patoutuneet vesiröyköt olivat peittäneet alleen joen\nhietarannan, ja niemen niityiltä näkyi tällä puolen vain muutamia\npajupensaita. Mutta ylempänä niemen kainalossa oli avoin vesi,\nmissä purjehti jokunen jäälautta, silloin tällöin tarttuen kiinni\npohjaliekoihin. Kylänniemen muulloin korkeata, jyrkkää äyrästä näkyi\nnyt vain verrattain matala kaista vedenpinnan yllä.\n\nEräs pitkä ukko-jäälautta raivautui verkkaan, mutta itsetietoisen\nvarmasti röykkiön läpi, ja syöksi kärkensä sirpaleiksi sitä töyrästä\nvasten, jolla Jussa seisoi; ylös rannalle heittyi valkeina massoina\nheliseviä jäähileitä. Yläpää alkoi painua kylännientä kohti, -- ja\nsiinä virui jättiläinen, siltana joen yli. Vesi avautui alempana\nparissa paikassa ja kuohui mustina pyörteinä.\n\nJussa sitoi sukset jalkoihinsa ja laski menemään viivana yli\njääsillan. Poro oikoi eteenpäin niin että irtain jääsohju roiskui\nsuksenkärkien molemmin puolin.\n\n-- Mutta Herra Jumala, Jongo, miten te säikäytitte meitä! sanoi Elna.\n\"Miten te keksittekin tuollaista ilmeisesti hengenvaarallista?!\"\n\n-- Näyttääkseni kuntoani -- tietysti! -- Ja sitten hän kuiskasi\nsuomeksi ja leikkisällä äänensävyllä: \"Ja suoraan puhuen: jos te ette\nolisi seisonut täällä, niin --\".\n\n-- Niin mutta te ette saa enää koskaan panna henkeänne vaaralle\nalttiiksi minun tähteni. Toisin sanoen -- --.\n\n-- Ei, neiti, ei se useammin tapahdukaan. Jussa kuuli itse äänensä\näkkiä tulevan kovaksi; tuskallinen värähdys veti hermoja kireälle,\neikä mielinyt päästää otettaan.\n\n-- Toisin sanoen -- -- --; ja hämmennyksessään Elna ei keksinyt\nselittävää ja sovittavaa sanaa.\n\n-- Ette kai aikone sanoa sentapaista, että toisin sanoen toinen asia\non, jos minä saan teiltä erityisen suostumuksen pannakseni henkeni\nvaaralle alttiiksi teidän tähtenne?\n\nTämä raaka huomautus lannisti Elnan kerrassaan, juuri siksi, että hän\nitse niin sydämestään katuen tunnusti lausuneensa tyhmyyden.\n\nJussa sanoi hyvästin, nykäsi poron eteensä voimalla, jonka tuo\nkiihkeä kiepaus hänen sielussaan oli vetänyt kireälle, -- ja meni.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nElna ja Jussa istuivat niemellä kylän yläpuolella. He istuivat\npajupensaitten suojassa, joita kasvoi niityn reunalla. Jokirannan\nleveä, matala hiekkareunus hohti auringonpaisteessa; pienet\nkissankulta-hiutaleet välkkyivät niinkuin se olisi ollut oikeata\nkultaa.\n\nHyvinvoivat mettiäiset pörisivät veltosti pajupensaitten\nkeltaisten urpujen ympärillä ja nurmen kissankellojen yllä. Kesän\niltapäiväaurinko heitti valonhäiveen puiden varjoonkin.\n\nJussa tunsi syvää tarvetta kiittää Jumalaa kesästä sekä neidosta,\njoka makasi kasvot hänen rintaansa vasten, ja jonka sielun kuuma\nkiintymys oli avannut kesän hänen mieleensä.\n\nMutta tähän suloiseen hiljaisuuteen hiipi arka nyyhkytys tytön\nrinnasta. Onnen ensimäinen oras on hento ja vilunarka kuin kukkanen.\nSe haavoittuu vilusta ja viimasta ja kuolee päivänpaisteeseen...\n\nJussa ei oikein tiennyt, miksi Elna itki; mutta häneen koski tämän\nväristys, ja hänen äänensä oli sumea, kun hän kysyi tytöltä: \"Miksi\nolet niin surullinen, Elna?\"\n\n-- Et saa pahastua siitä, rakas Juhani!... Minun täytyy sinulle\nsanoa jotakin. -- Hänen hiljainen itkunsa muuttui taas araksi\nnyyhkytykseksi. -- \"Minusta tuntuu, että sinä joskus olet niin\netäällä minusta, ja silloin minua aina niin ahdistaa!\" -- ja hän\npainautui Jussaan kiinni, niinkuin olisi pelännyt heidän välillään\nolevan tyhjän tilan.\n\nJussa ei aluksi voinut vastustaa mitään. -- Häneen oli tullut jotakin\njyrkkää. Heidän keskustelunsa olivat ennen olleet suruttomia, keveän\nvälittömiä kuin valoisain öiden herkät unelmat.\n\n-- Sinulla on ikävä, Elna?\n\n-- Niin -- en tiedä oikein... Rakas Juhani, älä suutu minuun! -- Hän\nkävi Jussaa kaulaan ja katsoi häntä silmiin: \"Kuinka tummat sinun\nsilmäsi ovat, Juhani!... Lupaa minulle, ettet koskaan ole paha minua\nkohtaan! -- Muistatko kuinka minä ensi kerran puhuin sinun kanssasi?\n-- Muistatko että minä sanoin niin kovin haluavani päästä tänne,\n-- vaikka minä melkein pelkäsin, minä pelkäsin tätä maata -- ja\nihmisiä, sellaisia kuin Biettar Oula... Myöhemmin en niin usein sitä\najatellut, -- en ennenkuin keväällä tapasin sinut, -- Juhani... salli\nminun sanoa se -- en minä tuntenut ainoastaan iloa nähdessäni sinut\njälleen. Pelkokin heräsi minussa, tuo lapsuuspäivien kummallinen\npelko. Mutta se selvisi minulle täysin vasta silloin, kun sinä ajoit\njään yli ja suutuit minulle eräistä sanoistani, jotka minä tulin\najattelematta lausuneeksi. Sinun silmiisi tuli niin peloittavan kova\nkiilto. -- Ei minua pakoittanut pyrkimään sinun luoksesi vain katumus\nsiitä, että olin pahoittanut sinua... Minun oli silloin niin paha\nolla! -- Ei minua pakoittanut vain katumus... Sinä olit -- niin en\nminä tahdo verrata sinua käärmeeseen; mutta minä olen kuuluit tai\nlukenut pikkulinnuista, jotka lentävät suoraan käärmeen kitaan, --\nvaikka pelko pidättääkin heitä. Mutta ehkäpä pelko juuri ajaakin\nne tuohon hirmuun. Minä en pelännyt enkä pelkää sinua, en niin.\nMutta tuska, tuska, Juhani! Se ei jättänyt minua, ei antanut hetken\nrauhaa! Mutta sinä olit paha silloin kun jätit minut --; minä olin\nehkä naurettava ihmisten nähden, mutta en minä siitä välittänyt.\nPapinrouva koetti puhua järkeä minulle. Järkeä! Mitä minä järjestä\nvälitin! Silloin tällöin minä näin vilahduksen sinusta, ja aina\nminusta näytti, että sinulla oli ympärilläsi jotakin, jota minä en\noikein osaa selittää. Niin, se oli jotakin tästä yksinäisyydestä; se\nsai minut ikäänkuin merikipeäksi\".\n\nJa hän painautui taas väristen Jussaan. \"Ja kuitenkin -- kuitenkin\nminä rakastan sinua toivottomasti! Ehkä minun tuskani tuleekin\nsiitä, -- ja siitä, että sinä joskus olet niin äärettömän kaukana\nminusta!... Kunpa sinulla ei olisi ympärilläsi tuo hirveä autius!\"\n\nHän vaikeni. Mutta Jussa ei halunnut sanoa mitään.\n\nHeräät näkemään ihmeellisen kauas ympärillesi, kun elämänvirtasi\näkkiä tyrskähtää routakerrokseen.\n\nJussa ajatteli Elnaa. Hänen juurensa olivat rodussa, joka oli\nmaailman kaunein ja vyöryi kuin majesteetillinen virta yli\nmaanpiirin, ja hallitsi sitä valoisina jumalina. Ja hän ajatteli\nJäämeren-läheisten synkkien erämaametsien yksinäisiä majoja ja\nsavuttuneita tupia ja ihmisiä, jotka niissä asuivat. Hän itse oli\nsyntynyt pimeänä syysiltana, hänen äitinsä oli silloin nyhtämässä\njäkälää tuolla metsämäellä. Heidän oli täytynyt jäädä yöksi sinne, ja\npimeyttä saivat hänen silmänsä ensimäiseksi imeä itseensä... Oliko\nmeri vyörynyt pusertavan raskaana Elnan silmiin?\n\n-- Juhani! -- Rakastatko minua? Oo, sinun täytyy rakastaa minua!...\nMuistatko kuinka minä kerran vihdoin tapasin sinut täällä metsässä?\nMinä toivoin olevani kaukana täältä, ja sitä kai sinäkin toivoit.\nMutta me emme päässeet toistemme ohi. Sinä olit niin suuri ja\nvoimakas ja synkkä, kun sinä äkkiä ilmestyit viidakosta! Muistatko\nkuinka minä vapisin, kun sinä tartuit minun käteeni? Kyynelet tulivat\nminun silmiini; en minä itkenyt, -- mutta se vaikutti minuun niin\nhirveän äkillisesti.\n\n-- Minä näin sinut, Elna, sen päivän edellisenä yönä. Varhain aamulla\nsinä kylvöit aamukasteessa papin puutarhan nurmikolla. Sinulla oli\nylläsi sinertävä vaippa.\n\n-- Näitkö todella minut?! -- Etpä tehnyt silloin kauniisti, Juhani.\n-- Hänen kasvoilleen ja kaulalleen virisi punainen rusotus, ja hän\nhymyili yht'aikaa hämillään ja nauttien.\n\n-- Sinä olit kaunis, Elna, seisoessasi hetken katsoen suoraan\naurinkoon. Sinun tukassasi ja sinun sinervällä vaipallasi välkkyi\nkastepisaria.\n\n-- Olinko minä kaunis? -- Rakasta minua, Juhani! Sinun täytyy\nrakastaa minua!\n\nHänen hihansa olivat työntyneet ylös. Jussa tunsi valtasuonen lyönnin\nsiinä valkoisessa käsivarressa, joka kiertyi hänen kaulansa ympäri,\nja hän näki vaalean naisen nuoren ruumiin huokuvan keveän kesäpuvun\nsisällä.\n\n-- Aurinko ja ilma oli niin lämmin sinä yönä; minä en osannut nukkua.\nMinä ajattelin sinua ja lämpenin yhä siitä. Minun täytyi kylpeä\naamukasteessa, se oli niin ihanan viillyttävää.\n\nSitten he taas vaikenivat.\n\n-- Sinä ehkä vihaat minua, Juhani?\n\nEi Jussa siihenkään vastannut. Sensijaan hän kysyi: \"Millaiseksi olet\najatellut meidän suhteemme? Sano minulle, Elna!\"\n\n-- Suhteemme! Suhteemme!... Niin, tosiaan -- emmehän ole siitä\nkoskaan puhuneet. Voitko sitä ymmärtää?! Miksi emme ole koskaan siitä\npuhuneet?\n\n-- Kai siksi, ettei meidän välillämme koskaan ole ollut mitään\nsuhdetta. Ja tuskin koskaan tulee.\n\nElna tuskin itsekään huomasi, että hänen rinnastaan nousi\nvapautumisen huokaus. \"Mutta minä tahdon viedä sinun rakkautesi\nmukanani, kun lähden täältä, -- koko sinun rakkautesi, Juhani!\"\n\nMutta kumartuessaan tavoittamaan Jussan katsetta, hän tempautui\nkiivaasti taaksepäin: Jussan silmiin oli tullut teräksenkova loiste.\n\n-- Juhani!\n\n-- Matkustatko sinä jokea myöten, Elna?\n\n-- Kyllä! -- Enkö ole sitä jo sanonut sinulle?\n\n-- Et, -- et ole sanonut... Et ole sitä sanonut minulle ennen. Etkä\nolisi nytkään sanonut, ellen minä itse olisi sitä kysynyt sinulta...\nMieleeni juolahti kysyä sitä.\n\nHe vaikenivat. Elna nyki hermostuneesti ruohoa.\n\nSitten hän sanoi: \"Vouti kuuluu olevan kesäloman matkoilla etelässä\".\n-- Vai niin! -- Seurasi kiduttava vaiti-olo. Sitten Jussa sanoi: \"Hän\nasuu jokisuulla. Minä olen nähnyt hänet vain kerran. Kerran vuosia\nsitten, kun hän oli vähällä tuomita Biettar Oulan, -- hänet, jonka\nsinä kerran sanoit lumoavan metsän vain kulkemalla sen läpi\".\n\n-- En minä matkusta jokea myöten häntä tavatakseni.\n\nMutta Jussa ei vastannut mitään.\n\n-- Juhani! huudahti Elna, ojentaen pelokkaana kätensä hänelle.\n\"Sinä et saa olla paha minulle! Sinä et saa olla paha tällaiselle\ntyttöraukalle!\"\n\n-- Jos sinä pelkäät minua, niin saat mennä. Ja sydämellinen kiitos\nseurastasi, Elna! -- Hän pusersi Elnan kättä lämpimästi. \"Pahasta\nvälttyy parhaiten pakenemalla sitä\".\n\nElna vaipui hänen syliinsä kiihkeästi itkien. \"Ei, -- ei voi olla\ntotta, että meidän nyt on erottava ainiaaksi, -- ei ainiaaksi,\nJuhani!... Auta minua, Jumalani! Minä en voi elää sinutta, Juhani! En\nvoi. Minun sieluni nääntyy, ja minä kuihdun nuorena, elävänä. -- Älä\nkatso noin minuun! Ole hyvä minulle, Juhani!\"\n\nHän vaipui maahan, silmät sulkien. \"Anna minun suudella sinua\nvielä kerran!... Tunnustele, kuinka minun sydämeni lyö!... Minä\nluulen olevani sairas. Älä ole minulle paha!... Oh ei, on aivan\nturhaa vaatia sinulta sellainen lupaus. -- -- Hivele myös minun\notsaani!... Kiitos!... Kaulus on kiinni; minä aukaisen sen itse...\nSinun hengityksesi lämmittää niin ihanasti minun rintaani!... Kiitos,\nJuhani, kiitos siitä, että olet hyvä minulle!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJussa istui taas yksin. Ja hän istui kauan.\n\nPaha ajatus ja kova sana syöpyy rakastavaan ihmiseen kuin hullun\neläimen purema. Häntä kalvaa polttava sovinnon jano; mutta kohta kun\nse tuntuu lähenevän, hän vetäytyy arkana takaisin...\n\nJussa havahtuu, kuullessaan sauvointen kolinaa veneenreunaa vasten.\nHän katsoo ylös.\n\nTuolla alempana toisella puolen sauvoo mies ja nainen venettä\nniemenkären ympäri ylöspäin leveätä, tasaisesti juoksevaa jokea.\nHe ovat juuri päässeet siihen, missä ulkoneva hietasärkkä kapenee\nniemenkären alapuolella, kohoten ja jyrkentyen ylöspäin samalla.\n\nMies, jolla on valkea paita ja nivusilla punainen kudottu vyö,\nseisoo hoikan, matalapohjaisen ja korkeakeulaisen veneen perässä;\nveneen uusi runko paistaa auringossa ohuen, kuultavan tervan läpi\npunaiselta. Nainen seisoo kokassa. Hänen hyvin lyhyt, juovikkaasta\npatjanpäällys-kankaasta tehty nuttunsa on edestä märkä rinnoille\nsaakka. He soutavat tahdikkaasti, vetävät kaikki kolme tarkkaan\nlaskettua otettaan pitkin valkeita, sileitä, pitkiä sauvoimiaan sekä\ntyöntävät harjaantuneiden voimien painolla, niin että virta kuohuu\nkokassa, ja aallot hyppivät sihisten rannan sorassa.\n\nHietasärkästä kaikuvat heidän äänensä, sauvointen säännölliset iskut\nveneenreunaan sekä kiiltäväin läkkiastiain räminä. Heillä on matka\nkarjamajoille.\n\nPääskyset ovat kaivaneet pesäreikiä hietasärkkään, aivan rehevän\nkanervikon reunaan, joka riippuu siihen kietoutuneista koivun- ja\nkatajanjuurista. Pääskyset suhahtelevat sisään ja ulos ja mässäilevät\nsääski- ja kärpäsparvien kimpussa.\n\nVeneen nostattamat aallot särkevät joenäyrään, metsän ja\ntunturiharjanteen kuvastuksen, joka värähdellen sukeltaa loistavan\nsinervään veteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä Jussa kulkee alaspäin kylää, joka lepää\nkesän hiljaisuudessa. Lapset ja vanha väki ovat karjamajoilla.\nTukinuittajat ja turskanpyytäjät eivät vielä ole kotiutuneet\nmerenrannikolta. Lohenpyytäjät ovat lähteneet ylemmä jokea.\n\nNaiset istuvat paljain jaloin avointen ikkunain ja ovien ääressä,\nkehräävät villaa ja kutovat sarkaa. Tuulotetuista ja pestyistä\nseinistä kaikuvat äänet sekä kangaspuiden hilpeä helske. Välistä\nleyhähtää tuuli ja niittyjen heinä karehtii auringon välkkeessä.\n\n... Kääntyisikö hän kuitenkin takaisin sanomaan Elnalle hyvästi?\n\n-- Oh ei...\n\nHän makoilee niemellä kylän yläpuolella, ruohikossa. Hän ei ole\njoenäyräältä etempänä kuin että voi nähdä joen, jos nousee ylös...\nNyt hän kuulee aironlyöntejä. -- Mitäs jos hän menisi rannalle\nsanomaan Elnalle hyvästi? -- Oh ei...\n\n\"Soutakaa rantaan!\" hän kuulee Elnan sanovan kyytimiehille. Jussa\njuoksee etemmäs metsään ja piiloittautuu.\n\nVähän ajan kuluttua tulee Elna joenäyräälle, tähystää hetken\njännittyneenä siihen paikkaan, missä Jussa on maannut... ja juoksee\ntaas alas.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nVuosien kuluessa Lasse tuli yhä vaateliaammaksi. Ei hän kyllä\nkoskaan uhannut; hänen ärtymyksensä siitä, että hänet oli kuitattu\nkolmella vasalla ja yhdellä kehnolla vaatimella, ei koskaan jaksanut\nkokoutua sellaiseen voimainponnistukseen, jonka olisi täytynyt\npurkautua vimmaiseen kiukkuun. Tämä häneen syöpynyt katkeruus oli\nvoimatonta, mutta sen pohjalla hän kuitenkin -- ja juuri sentähden\n-- sai säilytetyksi kylmäkiskoisuutensa Biettar Oulaa kohtaan.\nMuori Biettar oli kyllä pitänyt hänet rajoissa niinkauan kuin oli\nhyvässä voinnissa. Mutta sitten kun hän alkoi raihnastua, pääsi Lasse\nväljemmille tiloille, ja hänen niljakasta myrkkymieltään kutittivat\nyhä muistot ämmän hävyttömästä omavaltaisuudesta, painaen oman\nerikoisen leimansa hänen koko katsantoonsa, kaikkiin hänen toimiinsa,\njotka hän suoritti tympeällä, koneellisella kuuliaisuudella.\n\nJa hänellä, jolle ei koskaan ennen elämässä oltu suotu valtaa\nvieraaseen ihmiseen, hänellä ei ollut varaa hellittää hiukkaakaan\notettaan Biettar Oulasta. Jos hänessä olikin alkuaan ollut hiven\nihmisrakkautta, niin se kuoli tähän koiranpuremaan, -- ainakaan\nBiettar Oulaa kohtaan sitä ei enää ollut. Nyt hän oli rautana\nvahvimman miehen kaulassa, minkä tunsi; ja nyt hän puristaa! Ja\nvähitellen hän alkoi itsekin käsittää, että juuri tuo veretön,\ntummanharmaa, jota hänessä voitiin vain aavistaa, mutta joka ei\nkoskaan näkynyt pinnalla, -- että juuri se oli puristimena. Ja\nsensuuntaiset lahjansa hän käytti parhaansa mukaan.\n\nTämä hänen olemuksensa esti Biettar Oulaa ajoissa käymästä häneen\nkäsiksi. Siinä oli jotakin, minkä Biettar Oula oli toivonut\najan mukaan häviävän. Hän ei ollut tottunut mairitteluun eikä\npikkumaiseen, epäluuloiseen vaanimiseen. Hän oli tottunut\nhalveksimaan kateutta ja muuta sellaista.\n\nMutta Biettar Oula ei ollut muistanut sitä, mitä hänessä oli\ntapahtunut Lassen ollessa poissa.\n\nIdun nykyiseen heikkouteensa Lassea kohtaan hän sai jo\nkäräjäkuulustelun aikana. Hänelle oli pistävä piikki, että oli\njoutunut niin likelle pakollista väärän valan tekoa. Silloin hän\noikeimmiten ensi kerran teki tuttavuutta pelon kanssa. Ja jo ensi\nyönä heräsivät pieninä pistoksina pahat aavistukset, että Lassesta\nkoituisi hänelle tukala vastus. Sittemmin hän puhalsi ne pois.\nTyhmiä kuvitelmia! Mutta -- joskus hän kuitenkin unohtui seisomaan\nhiirenhiljaa ja miettimään tätä Lassen kohtaa.\n\nLasse tuli -- ja pistokset lisääntyivät, melkein Biettar Oulan\ntietämättä.\n\nTämä epäilysten koverrustyö jatkui vuosikausia hänen sisällään.\n\nMutta kun hänen maineensa sitten äkkiä muuttui -- sekin hänen\ntietämättään --, ja hän nousi arvosta toiseen ja päätyi lautakuntaan\n--, silloin hänestä tuli valpas, varovainen, herkkätuntoinen,\nvieläpä epäluuloinenkin. Ja silloin hän alkoi tajuta, kuinka hirveän\npaljon Lassen pahat silmät ja niljakas olento olivat tuhonneet hänen\nvastustusvoimaansa. Hän oli menettänyt kaiken itsehillitsemisvoiman\nja tajun keinojen vaikutuksesta: hän tuhlasi Lasselle lahjoja\nja naurettavia huomionosoituksia -- vaikka hänellä oli enemmän\nkuin tarpeeksi kokemusta siitä, ettei enkelinkään hyvyys pystynyt\nLassen läpäisemättömän paksuun jäisen tunteettomuuden kuoreen, --\npäinvastoin liitti uusia kerroksia siihen.\n\nHän tuli neuvottomaksi ja väsyi, haparoiden etsiessään keinoja Lassen\nkurissa-pitämiseksi. Vihdoin tapahtui Biettar Oulalle jotain eräänä\nyönä.\n\nHän oli kauan valvonut makuullaan; viime aikoina häntä oli alkanut\nvaivata unettomuus. Nyt hän makasi aivan jäykkänä, joka lihas\njännitettynä. Silloin hän alkoi tuntea hitaita värähdyksiä, --\nne olivat niinkuin seinäkellon hiljaista kehräystä, kun se alkaa\nlyödä --, ja äkkiä hän tunsi väkevän nykäyksen, silmien ohi vilahti\nvalo, -- oliko se salama? Hän nousi, laski käden sydämelleen\nvakuuttautuakseen että eli vielä, -- tuiotti ympärilleen... Kyllä\nhän oli teltassa, -- ja Elle huokui rehevänä, rauhallisin henkäyksin\nhänen vieressään...\n\nSeuraavana yönä hän makasi samaten ja odotti tuskallisena, että\nedellisen yön tapaus uudistuisi. Mutta hän koetti maata silmät\nsulettuina: ehkä uni sentään ehtisi ennen... Silloin hän näkee\nharmaan pilkun; eikö hän makaa silmät sulettuina? -- Kyllä... Mutta\nhän näkee kuitenkin harmaan pilkun pimeässä, kappaleen matkan päässä\nsilmistään... Äkkiä se siirtyy likemmäs, muuttuen samassa Lassen\nkasvoiksi, -- niissä silmät verestävät ja ne ovat kuihtuneemmat ja\nharmaamman verettömät kuin koskaan... Hetken päästä ne muuttuvat\nBiettar Oulan omiksi kasvoiksi, yhä ollen kuihtuneet ja verettömät...\n\nHän nousi ähkien. Elle heräsi: \"Mitä nyt, Oulatsham?\"\n\nBiettar Oula ryömi Ellen peiton alle ja kätki kasvonsa tämän syliin,\npelokkaana ja vavisten kuin pieni lapsi...\n\nNäihin aikoihin palasi hänen muistiinsa myöskin eräs vanha elämys.\nSiitä oli jo monta monituista vuotta, eikä hän ollut sitä koskaan\najatellut. Mutta nyt se tuli, ei vain muistona, vaan tuoden mukanaan\nkoko pusertavan voimansa... Hänelle tuli jälleen halu repiä Ellen\nsieramia, puristaa häntä reidestä ja hän kuvitteli mielessään, kuinka\nvoudin luut ruskaisivat, jos hän... Mutta sitten hän pelästyi: hän\nei voinut vakuuttautua siitä, että hän itse suoriutuisi voittajana\ntaistelusta. Hänen ajatuksensa rohkeus horjui joka hetki, -- ja\nseuraukset nostivat päätään ilkeinä kuin aaveet... Oh ei! Hän toivoi\nvoivansa välttää sellaista...\n\nOlkoon! -- -- Vouti oli ottanut Hukan tyttären Jussalta. Kaikki\nihmisethän olivat kertoneet, että Elnasta tulisi Jussan vaimo... Kuka\ntiennee! -- -- --\n\n\n\n\nXV.\n\n\nEräänä syksynä he majailivat karjoineen muutaman tunturijärven\nrannalla, lähes kymmenen penikulmaa etelään kylästä.\n\nEräänä iltana vaikenivat paimenten joikaukset.\n\nVanha muori Biettar makasi viimeisillään.\n\nPorojen liikunta teltan ohi ilman paimenten tavallisia huutoja\nkuulosti niin synkältä -- niinkuin aaveitten huounta --, ja vahvensi\nhetken vakavuutta.\n\n-- Etkö voi joikua vähääkään! -- Girjes! Hus! -- Muori hosui\nsauvallaan ja raapi paksukarvaisia poronnahkoja, joihin hän oli\nkiedottu.\n\nAndi -- pikku Andiksi häntä vieläkin kutsuttiin -- istui takan\ntoisella puolen. Joka kerta kun tuoreilta käryävien koivunoksien savu\ntuprusi kokoon, hän katsoi ohi padan. Mutta isoäidin silmät kiilsivät\nniin jäykkinä mustaa teltanseinää kohti. Nyt aikoi Andi koettaa olla\nkatsomatta enempää. Ja hän istui nurpolla nenin ja surkeannäköisenä,\neikä hänen silmiinsä noussut kyyneleitäkään.\n\nElle istui käsissään Uusi Testamentti ja virsikirja.\n\nRevontuli-kielekkeet värähtelivät suuria kaarroksia tehden taivaalla.\n\n-- Nyt taivas palaa! -- Paetaan! -- Ja muori Biettarin silmät\ntähystivät ylös savuaukosta.\n\n-- Sotke veri lumeen, Oula!... Hävitä kaikki jäljet! Osaatko muuttaa\nmerkin? -- Etkö? -- Leikkaa sitten korvat pois!\n\nBiettar Oula kalpeni. Nämä sanat olivat aina olleet äidin suussa,\njoka kerta kun he entisaikoina olivat teurastaneet muiden poroja.\n\n-- Lue Testamenttia, Elle!\n\nElle lehteili kylmin sormin likaista kirjaa. Mutta savu karvasteli\nsilmiä ja valo oli heikko, eikä Elle ollut kirjaan kajonnut\nrippiaikansa jälkeen.\n\n-- Etkö edes voisi hiukan rukoilla? Jaa -- mutta... ei hän keksinyt\nyhtään rukousta, jonka olisi osannut ulkoa.\n\n-- Mutta sano hänelle joku Jumalan sana! Kunhan hän vaan tapaisi\njonkun!\n\n-- Emmekö veisaa virren, Elle?\n\n-- Vain \"Herra, Luoja taivasten\". He taisivat sen kumpikin hyvin.\nMutta vain yhden värsyn.\n\n-- Minusta meidän pitäisi se laulaa uudelleen, sanoi Biettar Oula. He\nlauloivat sen neljästi ja heidän sydämensä lämpeni.\n\nKunpa he nyt osaisivat sanoa vielä jonkun Jumalan sanan!\n\nElle alkoi \"Isämeitää\". Ei hän kyllä kaikkea ehtinyt muistella; mutta\nenimmät hän sentään sai sanotuksi...\n\n-- Jeesus, kuului hiljaa muorin huulilta.\n\nJa juuri kun Biettar Oula avasi teltan oven, noutaakseen hiukan\npuita, veti vanha muori Biettar viimeisen henkäyksensä; samalla\npuhalsi kylmä syksyn viima lakeudelta hänen vuoteensa yli.\n\n-- Eikö hän sanonut Jeesus?\n\n-- Sanoi!\n\n-- -- --\n\nEi ollut vielä rekikeli, ja hankalata oli saada ruumis kuljetetuksi\nkylälle.\n\nPari päivää kuoleman jälkeen laskettiin muorin maalliset jäännökset\nahkioon ja haudattiin ylemmäs eräälle kivikkorinteelle.\n\nHänen vanha palvelijansa Aslak luki hautausluvun virsikirjasta.\nSitten hän rakensi kivistä korkean kummun ruumiin yli, jotta pedot\neivät kävisi sitä syömässä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nOli ollut roskailmat jonkun aikaa. Ja kun kylmeni, niin lumisohju\nhyytyi jääksi jäkälän yli. Eläinten oli hankala löytää paljaita\npaikkoja ja ne harhailivat yltympäri tuntureilla järven seutuvilla.\n\nEräänä muori Biettarin kuoleman jälkeisenä päivänä Biettar Oula ja\nLasse seisoivat teltan ulkopuolella. Lassen piti lähteä paimeneen,\nmutta vitkasteli tapansa mukaan viimeiseen asti.\n\nVihdoin Biettar Oula sanoo: \"Näetkös nuo porot tuolla kukkulalla\njärven toisella puolen? -- Olisi ehkä paras ajaa ne järven\neteläpäähän. Siellä on parempi paimentaa\".\n\nJaa -- niin -- täytynee kai hänen se sitten tehdä... \"Kai jää on jo\nniin vahva, että minä pääsen siitä yli\".\n\nBiettar Oula puri hampaansa yhteen. Ajatukset, joita hän viime\npäivinä oli hautonut, olivat äkkiä toteutumaisillaan, vieläpä\nennenkuin hän oli ehtinyt oikein läheisesti tottua niihin.\n\n-- Kyllä, kyllä, aivan varmaan. Ääni petti; hänen täytyi niellä sanat.\n\nLasse alkoi mennä jään yli. Askeleet tuoreessa lumessa pitenivät\npitenemistään. Biettar Oula seisoi katsellen. Jäältä kuului lyhyitä\nkumahduksia, jonkun kerran pitkällistä ratinaakin... Biettar Oulaa\nvärisytti.\n\nLasse lähestyi jo toisella puolen kohoavaa jyrkkää kallioseinää...\nSilloin juoksee Biettar Oula alas rantaan ja koettaa vetää henkeä\nhuutaakseen Lasselle, että hänen täytyy kääntyä takaisin, -- -- --\nmutta ääni ei pääse kurkusta, -- hän lysähtää kokoon ja saa esiin\nhuudon samassa hetkessä, jolloin jää murtuu... Lakki jäi kellumaan\naukkoon, ylös kohoilevat poreet sitä pyörittelivät hiljakseen... Ja\nsitten kaikki pysähtyi. Kallioseinän alla oli vettä syvältä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nHuuhkaja on avaruuden hiljaisia. Se on ylevä yksinäisyydessään, ja\nsen lähestyminen ihmisten ilmoille tietää pahaa. Sillä se tulee\nmuistuttamaan ihmistä: \"muistathan sen rikoksen!\"\n\nBiettar Oula, joka nyt oli alkanut arkoa ihmisiä eikä koskaan\nsaapunut telttaan ennen myöhää yötä, istui eräänä iltana hämärissä\nerään korkean kivikkorinteen reunalla, joka laskeutui jyrkästi jokea\nkohti. Pimeys oli jo täyttänyt laakson; mutta myöskin lakeudella\nvalo kokoontui yhä enemmän läntisen tunturiharjanteen ylle\nkellanvihreäksi, ja välimatkat kaikkialla lyhenivät.\n\nBiettar Oula on kivikkorinteen reunalle koonnut suuren kasan kuivia,\ntervaisia honganjuuria. Kammotus voi tulla, ja tuli on hyvä turva,\nkun pimeys peittää lakeuden...\n\nKuuluu kumea, pitkä \"huhuhuu\". Biettar Oula nostaa silmänsä ja\nnäkee säihkyvän silmäparin korkealta, rinteen reunalla kasvavan\ntuultentuivertaman hongan latvasta...\n\nHuuhkaja siellä on. Ja sen ääriviivat piirtyvät, suurina kuin\nkotkan, yönharmaata taivasta vasten. Se istuu järkähtämättömän\nhiljaa, mahtavaan höyhenpukuun kietoutuneena. Tasainen rinta\nloistaa harmaalta kuin kuolleen kuultava iho, ja ihmisennäköisten\nkasvojen hehkuvat silmäterät tähyävät hellittämättä jyrkänteen\nreunalla istuvaa suurta olentoa. Huuhkaja kääntää hiukan päätään\nja silmäterien viistosäteet värähtävät vähän -- ja kaikki liikunta\nlakkaa taas, niin että miestä alkaa ahdistaa...\n\nHänen rintansa täyttää vapistuttava halu rikkoa tämä autio\nkuolonhiljaisuus suuren eläimen pauhaavalla mylvinällä... Mutta\nrinnasta ei lähde mylvinää, ja hänen täytyy vaieta...\n\nVihdoin huuhkaja nousee siivilleen ja liitää aavemaisen ääneti\nlaakson sumeaan yöhön...\n\nSe on kuolon kutsu. Kolmannen kerran se tulee seurassaan ikuisen\npimeyden herra...\n\nLakeudelta kuuluu kohua. Siellä tulee syysmyrsky.\n\nBiettar Oula hoippuu juurikas-kasan luo. Hän raapaisee tulitikulla\ntulta housuistaan, kipinä syttyy pimeyteen ja tuikahtelee hänen\ntärisevien kämmentensä välissä... Hän sytyttää kasan... Syysmyrsky\ntulee ja hulmuttaa nuotionliekit suurina, kiivaina aaltoina\nvaltavasti paisuvia savupilviä kohti, joihin heiastuu punainen\nloimotus. Nuotion ahjossa paukkuu ja säkenöi, ja koirain ulvonta\nlaakson toiselta puolen viiltää surkeana pimeyden läpi...\n\nTulen loimo kajastuu kauas laakson ylle tummuuteen ja pyyhkii myös\njyrkkää rinnettä, joka näyttää häilyvän kostean välkkyvänä syvällä\npimeydessä.\n\nBiettar Oula hyppii ja huitoo rovion ympärillä, veri kiertää suloisen\nlevottomana suonissa... \"Jää on vahva\", kuiskaa hän myrskyyn, joka\nulvoo laakson puiden yllä ja viheltää kuin huilu jyrkänteen ohuissa,\nkuivissa pensaissa...\n\nSe valittaa huojuvassa metsässä ja huokuu pimeydessä.\n\n-- Minä olen tappanut hänet, kuiskaa hän myrskyyn, ja hulluus hehkuu\nhänen silmissään, kun hän ryntää edes takaisin häilyvien liekkien\nläpi... Hän pysähtyy kuuntelemaan. \"Nyt minun sanani purjehtivat\nmyrskyn mukana\". -- Hän painaa korvansa maata vasten ja kuuntelee.\n\"Kunhan ne vaan eivät tapaa ketään!... Hys!\"\n\n-- Nyt ne räpyttelevät erääseen ikkunaan!... \"Kenet sinä olet\ntappanut? -- Kenet sinä olet tappanut, Biettar Oula?\" -- Mutta\nBiettar Oulan sanat eivät puhu enempää. Ne vain makaavat lattialla,\nja kun vouti sytyttää tulitikun, ei hän näe useampia sanoja kuin\n\"minä olen tappanut hänet\"... Mutta seinällä hän näkee sanat \"jää\non vahva\". Ne ovat paukahtaneet siihen niin kovaan, että säkeniä\nsinkoilee ympärille...\n\nSilloin Biettar Oula kuiskaa myrskyyn:\n\n\"Jos sinä annat minut ilmi, niin minä vedän ytimen sinun luistasi!\"...\n\nVäki, jolla oli teltat laakson toisella puolen ja jonka koirain\nulvonta oli herättänyt, seisoo kauhuissaan katsellen hulmuavien\nliekkien ympärillä riehuvaa olentoa.\n\nÄkkiä rovio putoaa alas jyrkänteen reunalta ja ahjo hajoaa pitkin\nrinnettä ja sammuu pitkänä juovana pimeyteen. Vyöryvän kivilohkareen\njyminä kaikuu ukkosena jyrkänteeltä, ja jää murtuu ja vesi kuohuu ja\nsärkee peitteensä mylvähtäen, ja sen huounta leviää värähtelevinä\naaltoina jään alitse ja ylitse, kaarena ylt'ympäriinsä, hukkuu\ntuolla, mutta herää jälleen kauempana, palaa takaisin lähtökohtaansa\nnostaen ilmoille uusin voimin suuren, parkuvan ärjynän. Tuo kuollut\nvesi, joka äsken päilyi niin raukean tyynenä jään alla, nousee\nkuin tukehtuva ja riehuu hengästyneenä, kunnes vähitellen raukenee\njälleen... Sitten kaikki vaikenee. Mutta vielä kerran kuuluu alempaa\nviiltävä suhina, -- ja viimeisen, värjyvän kaiun vanavedessä saapuu\nrinteeltä uusi ääni, johon aaltojen huounta sammuu, nousee hurjaksi\nhuudoksi, yllyttäen koirat ulvomaan mukanaan, ja syytää myrskyn\ntohinaan jumalattomia sanoja...\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nMyöhään eräänä talvi-iltana istui Jussa ikkunan ääressä, katsellen\nulos. Suuren kivikirkon ympärillä pistää lumesta siellä täällä esiin\nvinoja puuristejä. Hanki ulottuu melkein kirkon kapeisiin ikkunoihin\nsaakka ja sitä on katolla paksuna peitteenä.\n\nKoivut koettavat kiivetä laaksonseinämää ylöspäin; mutta lumi\nikäänkuin painaa ne alleen maahan, ja hanki saa kietoa syliinsä koko\nmatalan, piiloon kutistuneen harjanteen ja lakeuden.\n\nTalvitie, joka kulkee pienen laakson läpi, on myös puoleksi lumen\npeittämä. Niillä parilla perheellä, jotka asuvat kauempana kirkon\npohjoispuolella, ei ole monesti asiaa ihmisten ilmoille. Melkein\nkaikki Jussan seurakuntalaiset asuvat nimittäin alempana, suuren\nrajajoen varrella, peninkulmien laajuisella alueella.\n\nNiin hän on istunut joka ilta viime syksystä alkaen, jolloin hän\ntuli tähän virkaan, -- kuulostanut ääniä, halunnut kiihkeästi särkeä\nhiljaisuuden omalla äänellään, mutta ei ole koskaan tullut tehneeksi\nsitä...\n\nKun sitten tuo pakahduttava huutamisen halu jälleen palaa, käy\nhän avaamassa ruokasalinoven, kuullakseen vanhan suomalaisen\npalvelijattaren laulavan kyökissä hengellisiä lauluja. Kuten vanhat,\nkuluneet virka-huonekalut, niin hänkin on joutunut perintönä papilta\ntoiselle, joista jok'ikinen on täällä ollut vain vierailemassa.\n\nHetken kuluttua hän jälleen menee ikkunan ääreen istumaan.\n\nVanha Marja on mennyt maata, ja täysikuu on juuri kohoamassa\nharjanteen takaa.\n\nJa Jussa istuu vielä pieniruutuisen ikkunan ääressä.\n\nKirkon suuresta varjosta erkanee äkkiä esiin pieni kieleke, joka\nliikkuu nykäyksittäin eteenpäin maata pitkin yli lumen, kadoten\nsitten tornin pitkään varjoon.\n\nJussaa ahdistaa näky.\n\nKirkonaidan vieressä seisoo eräs mies, pannen liekaan poroa. Hän\nsitoo sukset jalkoihinsa ja suuntaa kulkunsa suoraan pappilaa kohti.\n\nTuo pitkä, kömpelö olento tulee aivan ikkunan luo.\n\nJussa nousee.\n\nMies pysähtyy ja katsoo sisään. Huurteisten kulmakarvojen alta hehkuu\nkatse, jonka Jussa luulee tuntevansa.\n\nJussa koettaa avata kiinnijäätyneen ikkunan; mutta mies viittoo\nkieltäen. \"Hys!\" -- Hän painaa kasvonsa kokonaan ikkunaan... \"Oletko\nyksin, Jussa?\" kuiskaa hän.\n\n-- Olen. Biettar Oulahan siellä?... Mene ovelle, minä tulen\npäästämään. -- -- --\n\nBiettar Oulan nyyhkytykset olivat vähitellen muuttuneet hereäksi,\nhillityksi itkuksi. Sanat nytkähtelivät ylös kurkusta; ne painuivat\nja nousivat jälleen, nostaen samalla näkyviin hänen elämänsä\nsuurta, märkivää ajosta. Tuo suuri, voimakas mies ei ollut itkenyt\nlapsuudestaan saakka, ja hänen itkunsa oli nyt sitä väkivaltaisempi\nja tuskallisempi...\n\n-- -- -- \"Minä olin huutamaisillani häntä kääntymään takaisin; mutta\nniinkuin jokin olisi salvannut minulta hengen rintaani, minä olin\ntukehtumaisillani... Ja paha ajatus se varmaan tukahdutti hänen\näänensä... Ajatus, minun paha ajatukseni se tappoi hänet! -- Aina\nminä tähän samaan johdun, jos kuinka koetan syitä vainuta!... Enkä\nminä enää kauemmin voinut kestää. En voinut, Jussa! Minun täytyi\ntulla tänne. En uskaltanut mennä oman papin luo. Ja sinuthan minä\nolen tuntenut pienestä pitäin\".\n\nHe olivat sammuttaneet lampun, ja kuu paistoi hänen kalpeille,\nkuihtuneille kasvoilleen, hänen istuessaan lattialla, nojaten päätä\nJussan polviin.\n\n-- Et sinä siksi, että sinun syntisi -- tämä sinun paha ajatuksesi,\njosta puhuit -- sellaisenaan olisi pahempi kuin meidän syntimme ja\najatuksemme useimmiten, -- et sinä siksi ole kärsinyt niin paljon.\nVaan siksi, että sinun mielesi oli sairas silloin, koko sinun sielusi\noli hellä ja arka, ja jokainen ajatus iti omassatunnossasi kuin\nrikkaruohon siemen mehevässä mullassa... No niin, synti olkoon synti!\n-- Mutta ole vakuutettu siitä, että se synnin hirmu, joka sinua on\nhävittänyt, se on nostanut sinua Jumalan puoleen, niinkuin ankara\nhyökyaalto, joka huuhtoo hukkuvaa ihmistä ja kuljettaa sen rantaan...\nEtkö itsekin tunne nyt olevasi likempänä Jumalaa?\n\nKyllä. -- Biettar Oula tunsi. Kun hän lähemmin ajatteli, niin hän\nhuomasi varmasti olevansa tiellä Jumalan luo.\n\nJa he laskeusivat polvilleen ikkunan pieleen ja rukoilivat Jumalaa.\n\n-- Ja luuletko, että minä nyt voin nauttia Herran-ehtoollista?\n\n-- Juuri nyt sinä voit.\n\nJussa vaihtoi päälleen papinpuvun, ja molemmat läksivät kirkkoon...\n\nBiettar Oula laskeutui polvilleen alttarin eteen.\n\nSuuressa, synkässä kirkossa paloi vain alttarilla kaksi kynttilää.\nKylmä tuulenhenki kiersi alttarille, leyhytti liekkejä ja muutti\nharmaaksi huuruksi papin sekä Biettar Oulan lämpimän hengityksen.\nSuuri, autio, korkeakaarinen temppeli kaikui papin selkeästä,\nhillitystä äänestä, kun hän lausui asetussanat. Yön vakavuus,\nyksinäisen miehen sielunhätä sekä toimituksen pyhyys herätti sielua\nja lämpöä hänen sanoihinsa.\n\nJa kun kuuluivat sanat: \"Niin hän otti myös kalkin\", niin Biettar\nOulan kasvoja valaisi tyyni selkeys...\n\n-- -- --\n\nJo ennen aamunkoittoa lähti Biettar Oula. Hän ajoi joen jäätä\nylöspäin.\n\n\n\nXIX.\n\n\nJussa sai äkkiä heränneen papin maineen. Hän kasvatti runsaan, mustan\ntukkansa pitkäksi, ja joka sunnuntai näyttivät hänen kasvonsa yhä\nlaihtuneen ja kalvenneen ja ikäänkuin loistavan salattua, kalvavaa\niloa, minkä synnytti hänen yksinäinen elämänsä autiossa seudussa.\nHänen tyyni, sydämellinen hyvyytensä ihmisiä kohtaan, joita hän\njoskus tapasi, sai kyllä heidät viihtymään hänen lähellään, mutta he\neivät kuitenkaan tunteneet siinä tuttavallisuuden vapautta: hänen\nkatseestaan ja olennostaan loistava itseensä painunut erakkuus ei\nkoskaan vetänyt oikein lähelle...\n\nMutta eräänä sunnuntaina -- oli kevätpuoli -- seurakunnasta\nnäytti, että hän kerrassaan horjui levottomuudesta, salatusta\nlevottomuudesta. Mitä hänelle oli tapahtunut? Hänen sanansa olivat\nhillittömät, usein kovat, eivätpä aina aivan kristillisetkään;\nhän puhui asioista, joista ihmiset eivät mitään ymmärtäneet, ja\nse herätti mielipahaa. Papin ei pitäisi kopeilla sillä, että\ntiesi hiukan enemmän kuin oppimaton rahvas. Papit, jotka olivat\noikeansuuntaisia ihmisiä, eivät koskaan alentuneet sellaiseen...\n\nJussa oli kuullut jotakin Elnasta.\n\nTuo epämääräinen huhu, joka oli saanut uudelleen heräämään hänen\njuurevat nuoruusmuistonsa, kaiveli hänen sisuksiaan, niin että hän\nhorjui kuin humalainen ja saarnasi seinille: -- se käänsi esiin\nmuistojen etäisimmät sopet, pudisteli rauhaa saamatta joka solua, --\nkoska hän ei itse tiennyt, voiko tuohon huhuun mitään perustaa. Oli\nliian monta mahdollisuutta...\n\n-- -- -- Elnan miehen oli pitänyt yksin matkustaa etelään. Elna ei\nollut ehtinyt valmiiksi -- -- --.\n\nOli levinnyt tarina tuosta yhden-yöllisestä melusta ja räikinästä.\nTunturilappalaiset olivat kuulleet sanojakin, jotka olivat\nkohdistuneet voutiin, ja pahoja sanoja. Ne tulivat myös voudin\nkorviin, ja kun hän muisti Biettar Oulan tavattoman suuren, synkän\nolennon, niin häntä ahdisti. Tämä sekä se seikka, että monien talvien\nraskas pimeys ja monet virkistysryypyt olivat heikentäneet hänen\nruumiinsa ja sielunsa terveyttä, pakoittivat hänet matkustamaan\netelään ennenkuin oli edes saanut uuden viran. Mutta Elna ei vielä\nollut ehtinyt valmiiksi...\n\nNiin kerrottiin.\n\n-- -- --\n\nSeuraavana sunnuntaina Jussa seisoo saarnastuolissa puhuen\nkuuromykästä, jolle Herra lahjoitti kuulo- ja puhekyvyn.\n\nKerran hänen katseensa sattui oven pielessä istuvaan naiseen,\nja hän alkaa hapuilla sanoja; kun hänen silmänsä toisen kerran\nkääntyvät naiseen, niin häntä värisyttää epäilevä aavistus: nainen on\nlappalaispuvussa, mutta...\n\n-- -- -- Hän keskeyttää, puristaa kiinni huulensa, pusertaa\nkäsikirjaa kämmentensä välissä ja tuiottaa valkoisiin hakasiin...\n\nSitten hän kertoi seuraavaa:\n\n-- Eräässä kohdin suuren maailmanmeren äärellä menee jyrkkään\nkallioseinämään vedenalainen luola, -- kukaan ei tiedä, kuinka kauas.\n\nPakoveden aikana voi nähdä sen tihkuvan ja vihreältä välkkyvän\nontelon etääntyvän kauas tummaan sumuun, ja mainingit kuolevat\nkaukaisena kohuna sen sisään.\n\nNousuveden aikana nielu on kokonaan veden alla; mutta aina kun\nmainingit vyöryvät takaisin, tyhjenee nielun yläpuoli tyrskien ja\nsihisten, -- kunnes uusia mainingeita kohoo ja kuohuva nielu imee\nsisäänsä veden ja kaiken lähellä olevan irtaimen.\n\nTarinan mukaan tällä ontelolla oli ihmeellinen vaikutus kuuromykkiin.\n\nEräs pitkämatkainen muukalainen, joka lapsena oli tullut\nkuuromykäksi, saapui sinne eräänä päivänä, turvautuen viime keinoon,\nihmeeseen.\n\nEi kukaan tiennyt oikein, mistä hän oli. Mutta eräs vaalea, nuori\nnainen sanoi, että hän oli itäisiltä rämeikkö-ylängöiltä...\n\nTuo vieras mies soutaa ihmeitätekevän vesinielun luo.\n\nLaineet heittivät venettä edes takaisin; ja sitten ontelo vetää\nvoimakkaasti henkeä, niin että kylmät ilmavirrat nousevat värisyttäen\nläpi kuuromykän keuhkojen, hänen kielensä siteet laukeavat, hän\npäästää huudon, riemuhuudon tuon imevän nielun äärellä, hänen\nkorvansa aukenevat ja hän kuuntelee pyörryttävän ilon valtaamana\nmeren hyökyjä ja kääntää veneen poispäin ontelon kuohuista.\n\nHän soutaa takaisin. Ja kun hän nousee maihin ja on juopunut\navautuneiden aistiensa riemusta, hän kohtaa tuon vaalean, nuoren\nnaisen. \"Minä voin puhua, ja minä voin kuulla!\" -- ja hän aikoo\nsyleillä naista, sillä hänen mielensä on niin kiitollinen koko\nmaailmaa kohtaan. Mutta nainen torjuu hänet luotaan: \"Poistukaa,\nmies! -- Mitä se minuun kuuluu, osaatteko te puhua ja kuulla vai\nettekö!\"\n\nHän tahtoi sanoa: \"Ei, ei! -- Te olette oikeassa. Pyydän anteeksi;\nen tarkoittanut pahaa tällä\". -- Mutta samassa hänen kielensä taas\njäykistyi: hän ei voinut mitään sanoa.\n\nEivätkä hänen korvansa enää mitään kuulleet. Mutta ne ainoat sanat,\nmitkä ne olivat kuulleet senjälkeen kun äidin ääni viimeksi soi\ntuohon lapsensieluun, jonka kuurous oli vieroittaa pois elämän\nsuuresta laulusta, -- ne sanat olivat: \"Poistukaa, mies! Mitä se\nminuun kuuluu, osaatteko te puhua ja kuulla vai ettekö!\"\n\nTuo pitkämatkainen mies souti uudelleen vedenalaisen luolan luo,\nmutta tällä kertaa surumielin. Ei värähdyttänyt rohkea toivo hänen\nkielensä jäykkiä siteitä eikä soinut riemuiten hänen korvissaan.\nMeren kohina vain pelotti häntä. Ei tapahtunut mitään ihmettä, eikä\nhänellä ollut voimaa pidättää venettä imevästä ontelosta.\n\nNielu ahmasi hänet.\n\nJa minkä nielu vie, sen se pitää.\n\nSe on kuoleman uskollinen liittolainen, ja rankaisematonna kuin\nkuolema se työntää ylös kuvustaan pirstoutuvat jäännökset -- pitkin\nväliajoin -- ilman kiirettä...\n\nJussa risti kätensä. \"Jumala armahtakoon sen kuuromykän sielua!\nAmen\". --\n\n-- -- --\n\nKun Jussa lähti sakastista, istui tuo vieras nainen jo reessä --\nkaukana tiellä.\n\nHän piti itse suitsia. Hevonen oli lähdön innossa; mutta nainen\npidätti sitä.\n\nJussa seisoi liikkumatonna rappusilla. Käsi vavahteli, pyrkien\nkarvalakkia kohti. Mutta hän ei jaksanut nostaa sitä, ja hän raukeni\nsielunsa voimattomuudesta...\n\nNainen katsoi taakseen.\n\nLeuka painui painumistaan olkapäätä vasten, mutta katse pyrki Jussan\nluo, ehkäpä hänen verensäkin veti sinne; hän kalveni... Hevonen\nnykäisi. Nainen ojensi ohjat kuskille. \"Aja joutuin!\"\n\nVasta kun he kääntyivät joen jäälle, laukesi naisen mieli värisevään\nhuokaukseen, ja nykäykset kiersivät kuin vihurit suun ympärillä.\n\n-- Aja joutuin!\n\nVauhdin herättämän mielihyvän yli sykähti silloin tällöin ahdistava\ntunne, että kannaksilla tuli ikäänkuin Jussan varjo, hänen\najatuksensa. Vielä kerran huuhteli aisteja houkuttelevan kammon\nhuimaus ja halu tuntea sen miehen syleily, joka kulki yksinäisyys\nvaippana ympärillään... Jospa Jussa tuleekin perässä?... Elnan täytyi\nkatsoa taakseen. Aina uudestaan hänen täytyi katsoa taakseen; tuo\narvoituksellinen epävarmuus salpasi uudelleen hänen hengitystään...\n\nMutta sitten hän taas havahtui. \"Aja joutuin!\"\n\n... Aurinko vieri pilviharson taa, levittäen punerruksen\nlumihiuteille, joita alkoi leijailla alas ensin harvakseen, sitten\nyhä tiheämpään; -- mutta nyt ei aurinko enää jaksanut tunkeutua\nniiden verhon läpi... Elna istui vaipuneena kokoon karhuntaljojen\nalle... Hänen pienen, vaaleakutrisen poikansa ei enää tarvinnut\nkysellä, milloin he matkustaisivat isän luo. Herra Jumala, hän oli\nniin säälinyt miestään, kun \"se alkoi\" syksyllä, -- syksyllä, jolloin\nJuhani tuli ja purki padon muistojen tieltä. Mutta Elna ei siihen\nmitään mahtanut! Ja hän oli usein itkenyt, kun ei siihen mitään\nmahtanut...\n\nLahti ja meri tulivat näkyviin.\n\nKyyneleet sulattivat lumihiuteet hänen poskiltaan. \"Juhani! Minä en\nsiihen mitään mahtanut! Jumala minua auttakoon, minä en paremmin\nymmärtänyt\"...\n\nJa hän muisti, mitä hänen äitinsä oli kuolinvuoteellaan kirjoittanut\nhänen muistikirjaansa. Se oli kirjoitettu goottilaisin kirjaimin.\n\n-- Jos sinua, lapseni, elämässä kohtaa suuri pettymys -- ja yksi on\nkaikista pettymyksistä suurin --, niin älä usko, että jo ensimäisen\nkatkeruuden tuska on surua.\n\n\n\n"]