[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMQ80qHQQJfVs6h7-7MT1KcwZiQl2jHV_HB9ehfNlwFM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1269,"Absalomin tukka","Björnson, Björnstjerne",1832,1910,"1269-bjornson-bjornstjerne-absalomin-tukka","1269__Björnson_Björnstjerne__Absalomin_tukka",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1894,1916,29091,180597,false,51619,[24,25,26,27],"Attitude (Psychology) -- Fiction","Families -- Fiction","Norwegian fiction -- Translations into Finnish","Parent and child -- Fiction",[29,30],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Absalomin tukka\" by Bjørnstjerne Bjørnson is a novel written in the early 20th century. The story revolves around Harald Kaas, a sixty-year-old man who has transitioned from a once vibrant, adventurous life to a more subdued existence, living in his estate and reflecting on his past. The narrative also introduces Kirsten Ravn, a talented young woman navigating her own complexities against the backdrop of her unconventional union with Kaas, setting the stage for themes of love, independence, and societal expectations.  The opening of the novel presents us with an evocative portrayal of Harald Kaas, detailing both his physical decline and the remnants of his former stature, while hinting at a life filled with adventure that is now mostly a memory. As Kaas invites four women, all related to him, to stay at his estate for the summer, the dynamics initially present a mix of curiosity and apprehension among the guests, particularly concerning Kaas's unpredictable behavior. Notably, Kirsten Ravn emerges as a central figure, showcasing her strong-willed nature and deep aspirations for independence, which will likely play a significant role in the unfolding story, especially in light of her evolving relationship with Kaas. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Raitio, Martti",305,"Björnsonin pienoisromaani kuvaa äidin ja pojan välistä monimutkaista suhdetta sekä suvun menneisyyden vaikutusta yksilön elämään. Teos käsittelee perhesalaisuuksia, perittyä syyllisyyttä ja vaikeita avioliittoja norjalaisessa maisemassa.","Björnstjerne Björnsonin 'Absalomin tukka' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1269. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","ABSALOMIN TUKKA\n\nKirj.\n\nBjörnstjerne Björnson\n\n\nKokoelmasta Nye fortaellinger suomensi Martti Raitio\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1916.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nHarald Kaas oli tullut kuudenkymmenen vuoden ikään. Hän ei enää\nviettänyt raisua nuorenmiehen-elämäänsä, joka oli hyljeksinyt\nkaikkinaista arvostelua ja harkintaa. Hänen huvipurttaan ei enää\nnähty rannikolla kesäisin, hänen talvimatkoistaan Englantiin ja\netelään oli tullut loppu, eikä häntä edes klubissaan Kristianiassa\nenää nähty kuin harvoin.\n\nEi myöskään hänen sankarivartalonsa enää tarvinnut kumartua ovissa\nniinkuin entisinä aikoina; hän oli pienentynyt. Länkisäärinen oli\nhän aina ollut, mutta polvien väliaukko oli nyt tullut suuremmaksi\nja pyöreämmäksi. Selän herkulesmainen kaarre oli myöskin tullut\npyöreämmäksi; hän kulki kumarassa. Hänen otsansa oli ennen ollut\nleveimpiä; kenenkään toisen hattu ei ollut sopinut hänelle. Mutta\nnyt se oli kaikkein korkeimpia. Hänellä nimittäin ei ollut tukkaa\njäljellä muuta kuin pienet tupsut korvallisilla ja ohut seppele\nniskassa. Nyt tarttui hän pikariin mieluimmin molemmin käsin, sillä\nhänen kätensä vapisivat. Hampaatkin, jotka olivat olleet pienet,\nmutta vahvat ja tupakan mustaamat, alkoivat putoilla.\n\nKun hänen piti sanoa \"hiis vieköön\", niin hän sanoi \"hiish vieköön\".\nKämmeniänsä hän aina oli pitänyt puoleksi suljettuina, ikäänkuin\njotakin niissä kantaen; nyt hänen käsivartensakin koukistuivat eikä\nhän enää voinut ojentaa niitä suoriksi. Vasemman käden sakarisormen\noli muuan tappelutoveri, jonka Harald Kaas löi lattiaan, palkinnoksi\npurrut poikki. Kaas oli maksanut kohteliaisuuden pakoittamalla kälmin\nnielaisemaan sormen. Nykyään Kaas kernaasti istui sormentynkää\nhieroskellen. Usein johtui tästä puhe hänen mainetekojensa tarustoon,\njoka kasvoi ja kasvoi, sikäli kuin hän vanheni ja pysyi aloillaan.\n\nHänen pienet, viekkaat silmänsä olivat syvällä päässä ja katsoivat\njokaista raskaan kiinteästi. Hänen olemuksessaan oli voimaa ja mahtia\nja hänen kallossaan kiehuvaa järkeä; niinpä hän muun ohessa oli\netevä mekaaninen kyky. Hänen järkähtämätön itseihailunsa ei ollut\nvailla suuruutta, ja voiman vuoksi, jota hänen sekä ruumiinsa että\nhenkensä tiukkui, häntä pidettiin merkkihenkilönä, erikoisihmisenä.\nMinkävuoksi hänestä ei tullutkaan enempää?\n\nHän asui kartanossaan Hellebergenessä. Tilaan kuului suuria metsiä\npitkin rannikkoa ja ulkotiloja sisämaassa joiston varrella. Kerran\ntila kuului Kurtien suvulle, ja nyt se oli tullut näille takaisin,\nsillä kaikki tiesivät, että Harald Kaas ei ollut mikään Kaas, vaan\nKurt. Hän kokosi tilan jälleen yhteen, ja hänen tässä käyttämistään\nkeinoista ja tempuista voitaisiin kirjoittaa kokonainen kirja.\n\nTilan päärakennus sijaitsi lahdelle päin. Lahtea reunusti sikermä\nsaaria; niiden takana oli vielä saaria ja lopuksi aava meri.\nSuhteettoman pitkässä rakennuksessa, joka oli rakennettu uudestaan\nvanhalle linnanvallille, oikea siipi vain puolitekoisena vasen Harald\nKaasin asuntona, -- siinä hän eli elämäänsä. Rakennuksen molempia\nsiipiä yhdisti kaksi umpinaista, aivan samanlaista verantaa, joiden\npäissä oli portaat. Omituista kyllä verannat eivät olleet meren, siis\netelän puolella, vaan peltojen ja metsäin, siis pohjoisen puolella.\n\nTalon molempain siipien välillä oli sisällä puolueeton alue,\nnimittäin tilava ruokasali ala- ja suuri tanssisali yläkerrassa.\nViime vuosina ei kumpaakaan näistä huoneista oltu käytetty.\n\nHarald Kaasin asunnon ulkokoristeena oli valtava, julmasarvinen\nhirvenpää, joka oli naulattu verannan otsikkoon. Itse verannalla\nprameili paljous karhun, suden ja ketun nahkoja sekä täytettyjä\nmaa- ja merilintuja. Sisällä eteisessä oli nahkoja ja pyssyjä\npitkin seiniä. Huoneet niinikään olivat täynnä nahkoja, ja niiden\nerikoisuutena oli petoeläinten ja pinttyneen tupakan kirpeä haju;\nKaas sanoi sitä \"miehen hajuksi\". Ken vain kerrankin oli sitä vetänyt\nnenäänsä, ei unohtanut sitä milloinkaan. Kallisarvoisia, hienoja\nnahkoja oli pitkin seiniä, lattioilla taljoja, ja vuoteessakin\nkäytettiin vain pelkkiä taljoja ja vällyjä. Harald Kaas makasi ja\nistui nahkojen päällä, käveli nahkojen päällä, ja kaikki nämä nahkat\nantoivat tervetullutta virikettä keskustelulle, sillä itsepä hän oli\nkaatanut joka ainoan eläimen. Tosin oli niitä, jotka arvelivat, että\nuseimmat nahkoista olivat ostetut Brandt & K:nilta Bergenistä ja\nettä vain nämä kaskut olivat kotona ammutut ja nyljetyt. Mutta minä\npuolestani luulen että tässä oli liioittelua. Olipa miten oli, peräti\nvaltava vain oli vaikutus, kun Harald Kaas istui lieden ääressä\nkorkeaselkäisessä nojatuolissaan, jalat karhuntaljalla ja aukaisi\npaidanrintamuksen näyttääkseen merkkejä karvaisessa rinnassaan. Mitä\nmerkkejä ne olivat? Karhunhampaitten jälkiä siltä kerralta, jolloin\nHarald Kaas upotti veitsensä kahvaa myöten pedon sydämeen. Kaikki\nharvinaiset ruukut, kaapit ja leikkauksilla koristellut tuolit\nkuuntelivat kertomusta totunnaisella tyyneydellään.\n\nHarald Kaas oli kuusikymmenvuotias, kun hän heinäkuussa purjehti\nlahteensa neljän naisen kera, jotka hän oli noutanut höyrylaivalta.\nNiiden piti olla hänen luonaan elokuun loppuun. Yksi vanhempi\nnainen ja kolme nuorempaa, kaikki hänen sukulaisiaan. Niiden piti\nasua yläkerrassa. Sinne he kuulivat kuinka hän asteli ja murahteli\nalakerrassa, ja he alkoivat miltei peljätä häntä. Kolmella heistä\nolikin ollut erinäisiä epäilyksiä ennenkuin he ottivat hänen kutsunsa\nvastaan, ja nämä epäilykset eivät hälvenneet, kun he seuraavana\naamuna näkivät Kaasin tulla taapertavan rannasta ilkialastomana.\nHe kirkaisivat ja painautuivat yöröijysillään toisiansa vasten,\nneuvotellakseen eikö heidän pitäisi matkustaa heti paikalla. Mutta\nkun yksi heistä sanoi: \"Sinun ei olisi pitänyt kutsua meitä, täti,\nsilloin emme olisi nähneet sitä\", niin rupesivat he kaikki nauramaan,\nja siihen jäivät matkatuumat.\n\nAamiaispöydässä olo tietenkin ensin oli kankeata, mutta kun Harald\nKaas kertoi heille vanhasta mustasta tammastaan, joka oli rakastunut\nrovastin nuoreen oriiseen ja joka raivostui, jos joku muu ori yritti\nlähennellä, mutta sitävastoin taivutti päätään sivulle ja \"hirnui\nkuin hieno röökinä\" heti kun pappilan ori kiljuen ja teutaroiden\nläheni -- -- no niin, silloin naiset huomasivat, että heidän oli\nmukauduttava niin yhteen kuin toiseenkin. Jos he uteliaisuudesta\nolivat tänne eksyneet, niin täytyi heidän sietää \"_luontoa_\",\n-- niinkuin Harald Kaas sanoi (I vahvasti pyöristettynä). Siitä\nhuolimatta he seuraavana yönä peljästyivät puolikuoliaiksi; hän\nnäet ampui aivan heidän ikkunainsa alla. Vieläpä täti väitti, että\nhän oli ampunut suoraan hänen avonaisesta ikkunastaan sisään. Hän\npyrähti pystyyn, ja toiset hyppäsivät korkealle vuoteistaan ja\nseisoivat keskellä lattiaa ennenkuin tiesivät kunnolleen missä\nolivatkaan. Sitten he asettuivat ikkunan ääreen ja kurkistelivat\nulos, vaikka täti vakuutteli että heidät heti ammuttaisiin. Pitihän\nheidän toki huomata mistä oli kysymys. Aivan oikein, kirsikkapuiden\nja omenapuiden välissä he näkivätkin Kaasin kuljeskelevan pyssy\nkädessä ja kuulivat kuinka hän kiroili. Kaikki puikahtivat suuresti\nsäikähtyneinä vuoteisiinsa takaisin. Aamulla he sitten saivat kuulla,\nettä hän oli ampunut haulipanoksilla yöjalkalaisia. Yksi niistä oli\nsaanut puoli panosta pakaroihinsa -- hiish vieköön! Vähät siitä\nvaikka käyvätkin yöjalassa, mutta varokoot tulemasta tänne. --\nKyllä meissä on miestä pitämään ne loitolla, jos yrittävät.\" Nuo\nneljä naista istuivat kuin neljä äsken sytytettyä kynttilää kirkon\nruunussa, -- kunnes yksi heistä hyppäsi pystyyn ja parkaisi. Sitten\nhe parkaisivat kaikki.\n\nNaiset eivät ikävöineet täällä; siksi suuri oli Harald Kaasin kyky\nkeksiä mitä uskomattomimpia yllätyksiä, ja olihan sitäpaitsi suurissa\nmetsissäkin niin paljon \"tunnelmaa\"; metsiä ei oltu lainkaan hakattu\nsenjälkeen kun Harald Kaas otti tilan haltuunsa. Lisäksi oli joen\nrannalla kauniita kävelyteitä ja itse joessa kaloja runsaasti. He\nuivat, tekivät hauskoja purjehdusmatkoja kutterilla sekä myöskin\najelumatkoja pitkin pitäjää, vaikka ajopelit suinkaan eivät olleet\nuudet.\n\nNuorin heistä, Kirsten Ravn, alkoi pian jättäytyä pois toisten\nretkiltä. Hän oli rakastunut rakennuksen itäiseen, keskentekoiseen\nsiipeen; siellä hän vietti yksinään monet tunnit avonaisten ikkunain\nääressä. Siellä kasvoi puita, suuria lehmuksia, hoitamattomia ja\nsalaperäisiä. \"Teidän pitäisi rakentaa parveke tänne, merta kohti,\n\"sanoi hän Kaasille; \"katsokaa, kuinka meri välkkyilee lehmusten\ntakaa!\" Jos Kirsten sai jotakin päähänsä, niin ei hän hellittänyt\nennenkuin sai tahtonsa täytäntöön, ja kun hän neljä tahi viisi kertaa\noli tämän huomautuksensa tehnyt, lupasi Kaas noudattaa kehoitusta.\nMutta tuskin oli Kirsten saanut tämän myönnytyksen, kun hänellä\njo oli uusia toivomuksia. \"Ensimäisen parvekkeen alla täytyy olla\ntoinen vielä leveämpi parveke\", sanoi hän lempeällä äänellään. \"Ja\nsen kummaltakin puolelta täytyy olla portaat nurmikolle; se nurmikko\non niin sievä.\" Tämä kuulumaton häikäilemättömyys miellytti Kaasia.\nEnnen pitkää suostui hän tähänkin vaatimukseen.\n\n\"Huoneet on laitettava kuntoon\", käski Kirsten vakavana. \"Tuo huone,\njosta mennään alemmalle parvekkeelle, on maalattava öljyväreillä, ja\nlattia on kiilloitettava.\" Hän ojensi kätensä näyttääkseen huonetta.\n\"Kaikki lattiat on kiilloitettava. Ylemmän kerroksen huonetta\nvarten saatte minulta piirustukset. Minä olen ajatellut, kuinka se\nosapuilleen on järjestettävä\", -- ja hänen suuret, kummastuneet\nsilmänsä paperoivat seinät, järjestivät ja sijoittivat huonekalut ja\nripustivat ikkunoihin erikoiskuosiset uutimet. \"Minä tiedän myöskin\nmiltä muiden huoneiden tulee näyttää\", lisäsi hän, meni sisälle\nhuoneisiin ja viivähti äänettömänä jokaisessa niistä. Kaas seurasi\nkuin vanha hevonen taluttajaansa. Kun nuo neljä naista olivat olleet\ntalossa puolet ajastaan, niin Kaas sangen levollisena laiminlöi kolme\nheistä kokonaan.\n\nHänen silmänsä kuvastivat kiihkeätä ihailua, kun Kirsten saapui luo;\nhän etsi noiden toisten katseita saadakseen liittää heidän ihailunsa\nomaansa; hän koikkaroitsi Kirstenin ympärillä kuin semmoinen vanha\nvalokuvauskone, jonka olettaisimme pysyvän itsestään jaloillaan.\nSittenkuin tyttö eräänä päivänä oli ottanut hänen kirjakaapistaan\nesille erään ranskankielisen mekaniikan oppikirjan ja osoittanut,\nettä hän sekä ymmärsi sitä että oikeastaan omasikin suurimmat\ntaipumukset juuri mekaniikkaan, oli Kaas mennyttä miestä. Kun Kirsten\ntämän jälkeen vain sattui paikalle, ojensihen Kaas hetikohta ja alkoi\nsekä puhua että toimia. Heti aamulla nähdessään hänet erikoisen\nnäköiseen aamunuttuun pukeutuneena Kaas joko hiljaa hymyili tahi\ntuijotti, tuijotti ja katsoi sitten toisiin. Kirsten ei puhunut\npaljon, mutta jokainen sana herätti Kaasin ihastuksen. Enimmän hän\ntunsi ihastusta kun Kirsten istui noinikään omia aikojaan eikä\npuhunut ollenkaan eikä välittänyt kenestäkään; silloin Kaas muistutti\nvanhaa papukaijaa, joka pää kallellaan odottaa sokeripalaa. Hänen\npaidanrintamuksensa muuttui tästälähin liidunvalkeaksi; ennen hän\nei vähääkään välittänyt puvustaan. Nyt hän koreili raakasilkistä\ntehdyssä hännystakissa, jonka hän kerran oli ostanut Algierissa,\nmutta jonka hän heti oli ripustanut syrjäiseen naulaan, koska se\noli liian piukka. Se yllään hän muistutti tasaiseksi leikattua\npyökkiaitausta.\n\nKen siis oli tämä 21-vuotias leijonankesyttäjä, joka aivan\ntahtomattaan, jopa suorastaan melkein mitään toimittamatta ja\npuhumatta (hän nimittäin oli hiljaisin noista neljästä) sai\nmetsän väkevimmän pedon ryömimään edessään tomussa ja tuhassa ja\nvilkuilemaan voitetun nöyrällä katseella?\n\nHuomatkaa siis -- kuinka hän istuu tuossa valtoimin, kauniin\ntummanpunaisin hiuksin, huomatkaa hänen leveä otsansa ja korkea\nnenänsä, ja erittäinkin hänen suuret, ihmettelevät silmänsä!\nKatsokaa hänen kaulaansa ja sen jatkoa, silmäilkää korkeata\nvartaloa ja erinomaista sopusuhtaisuutta! Katsokaa tarkasti\nhänen renessanssihamettaan, sen muotoa ja värejä -- ja tulettepa\nuteliaaksi, sillä hän on jotakin puolestaan, hän.\n\nKirsten Ravnin äiti kuoli hänen syntyessään ja isä kun hän\noli viiden vuoden vanha. Isä jätti hänelle pienen omaisuuden\nobligatsioneina, sillä nimenomaisella ehdolla, että pääoma jäisi\nkoskemattomaksi ja että Kirsten yksinään käyttäisi sen korot,\nmenipä hän naimisiin tahi ei. Siten hän tahtoi kasvattaa tyttärensä\nluonnetta. Hänet kasvatettiin kolmessa laajan sukunsa perheessä --\nsuvun, jota oikeastaan pitäisi sanoa kansanheimoksi, jonka erikoinen\nluonteenominaisuus oli halu ja pyrkimys pitää oma päänsä kaikessa.\nMissä kaksi Ravnia tulee vastakkain, syntyy säännöllisesti riitaa\nkaikesta mistä he keskustelevat; mutta juuri riita lujittaa heidän\nyhteenkuuluvaisuuttaan. Niin, heidän silmissään ei mikään muu suku\nvoi olla \"repäisevä\" -- käyttääksemme aito ravnilaista adjektiivia.\n\nKirsten oli huomattavan lahjakas ja vastaanottavainen kyky; hän\nluki kaikkea ja muisti kaiken, mikä oikeastaan osoittaa että hän\noli hyvin ajattelukykyinen; sillä muistaminenhan on vain ajatusten\njärjestämiskykyä. Hän oli numero yksi kaikessa mihin kajosi; tämä,\nsekä se seikka että hän oli semmoisten hoidossa, jotka koettivat\nkeinotella hänen kustannuksellaan, tietysti imarteli häntä ja\nsamalla enensi hänen olemuksensa rahallista arvoa. Hän ei ollut\nmissään määrin ylpeä; se ei ollut Ravnien ominaisuuksia. Mutta\nkymmenvuotiaana hän ei enää halunnut leikkiä; hän meni metsiin\nja runoili sankarilauluja. Kahdentoista vuotiaana hän tahtoi\nkulkea vain silkissä, ja huolimatta hiuskoreasta ja monin pitsein\nkirjaillusta monisanaisesta tädistään hän ajoi tahtonsa täytäntöön.\nHän oli silkissään norja ja sulava ja edelleenkin numero yksi.\nHän laitteli runoja ritari Aagesta ja Else neidosta, linnuista ja\nkukkasista ja hyvin suurista suruista. Tultuaan täyskasvuiseksi,\njolloin muut varakkaat nuoret naiset pukeutuvat silkkiin, hän\nlopetti silkin pitämisen. Hän oli kyllästynyt \"kiiltävään ja\nkahisevaan\". Nyt hän kiihkoili kaikkeen villaiseen ja erivärisiin\nkalliisiin vaatekappaleihin. Renessanssihameet muuttuivat nyt hänen\nlempipukineikseen, ja niitä hän rupesi oikein tutkimaan. Hän leikkasi\nne auki rinnoilta samalla tavoin kuin on Lionardon ja Rafaelin\nnaismuotokuvilla, joitten näköiseksi hän muutoinkin koetti itsensä\nsaada. Hän ei enää kirjoitellut runoja, vaan kertomuksia, jotka\nolivat tarkoin jäsennellyt ja kielellisesti puhtaat, mutta olivat\nkaikkea muuta kuin välittömiä. Ne olivat lyhyitä ja _pointe_ oli\nniissä kaikissa enemmän tai vähemmän huomattavissa. Tavallisesti\nkahdeksantoistavuotiaan naisen kertomukset eivät juuri kapinoi, mutta\nnämä olivat aivan erikoisessa määrässä rohkeita. Niiden ainoana\ntarkoitusperänä oli silminnähtävästi ärsyttäminen. Hän ei pannut\nkertomusten alle nimeään, vaan nimimerkin \"Suukko\". Mutta kuitenkin\noli aivan liian houkuttelevaa olla jollekin kertomatta, että se\nkirjailija, joka tuona aikana, jolloin kaikki kirjailijat tahtoivat\närsyttää, ärsytti kaikkein enimmän, oli hienon kasvatuksen saanut\nnainen eräästä maan parhaista perheistä ja kahdeksantoistavuotias.\nPian tiesivätkin kaikki, että \"Suukko\" oli juuri hän, punaisine\nvaltoimine hiuksineen, \"renessanssinainen Tizian-hiuksineen.\" Hänen\ntukkansa oli erittäin tuuhea: se tumpuroitsi ja välähteli, se\nliehui valtoimena olkapäillä ja rinnoilla -- tapa, jonka hän oli jo\nlapsena omaksunut. Hänen suuret silmänsä näyttivät katsovan kaikkea\nkuin ensimäistä kertaa; mutta kasvojen alaosa ei oikein näyttänyt\nsoveltuvan leveäotsaiseen yläosaan. Yläleuka näytti olevan taapäin,\nkorkean nenän alla oleva suu näytti pienemmältä kuin se olikaan,\nja alaleuka näytti olevan vain sitä varten, että sen alla olisi\nvielä toinen pieni leuka, joka eroittautui varsinkin aina silloin\nkun hänen päänsä taipui eteenpäin, mikä tapahtui sangen usein. Tämä\nkaksinkertainen porras vaikutti myöskin kaulan eduksi, joka oli\nhienon valkoinen, muodoltaan jalo ja pyöreä ja erinomaisesti rintaan\nkiinnitetty. Tästä syystä hän ei koskaan peittänytkään kaulaansa,\nvaan esiintyi avorintaisena; hänen rintansakin oli valkea, valkea\nja korkea. Hameen ylimmäinen reunus tuntui soveltuvan siihen kuin\nvalettu, siitä hän piti tarkoin huolen. Rinnat olivat matalalla\neivätkä pullistuneet esiin, mutta niiden kiinteä muoto, niiden alla\noleva solakka vyötärys, kohtalaiset lantiot piukassa hameessa, hänen\nryhtinsä, pyöreät käsivartensa, pitkät kätensä vaikuttivat että hän\nnäytti niin hienolta ja erikoiselta, että häntä täytyi enemmän kuin\nkatsella, täytyi tutkia. Kun vielä otamme lukuun kaikki puvun pienet\nhienot yksityiskohdat ja koristeet, niin ymmärrämme, kuinka paljon\ntähän kaikkeen oli käytetty älyä ja taiteellista makua.\n\nYmpäristöään kohtaan hän oli ystävällinen, tasainen ja hiljainen;\naina oli hänellä jotain askaretta, aina oli hänen silmissään\nkummasteleva katse. Hänen erikoiset, salamyhkäisen tapaiset,\ntarkoin punnitut lauseensa eivät olleet usein kuultua. Sekä hänen\nharvapuheisuutensa että koko olemuksensa vaikuttivat, että ihmiset\neivät oikein uskaltaneet häntä lähennellä. Varsinkaan ne, jotka\ntiesivät kuinka viisas tämä nuori nainen oli ja kuinka laajat tiedot\nhänellä oli.\n\nYstävättäriä hänellä oikeastaan ei ollut, mutta suuri suku, joka\nihastuneena parveili hänen ympärillään, piti huolta seurapiiristä,\nystävyyssuhteista, imartelusta, huvitteluista, vartioimisesta, --\njos hän olisi halunnut elää omassa rauhassaan, niin hänen olisi\ntäytynyt matkustaa ulkomaille. Hän oli suvun prinsessa, häntä ei\nainoastaan imarreltu, vaan hänet tahdottiin myös naittaa väen\nväkisin, johon toimenpiteeseen nähden hän asettui ehdottomasti\nvastakynteen. Koroistaan oli hän lapsuudestaan näihin päiviin saakka\nsäästänyt sievoisen summan, -- kuitenkin paljon vähemmän kuin\nsuku uskotteli. Taru hänen rikkaudestaan ei vaikuttanut niinkään\nvähän siihen, että \"kaikki\" rakastuivat häneen, eivätkä ainoastaan\nsuvun miespuoliset naimattomat jäsenet -- sehän oli luonnollista\n-- vaan myös taiteilijat ja taiteen harrastajat, enimmin kaikkein\nelähtäneimmät näistä, parveilivat hänen ympärillään -- sanalla sanoen\nkoko _la jeunesse dorée_ (mikä Norjassa on jokseenkin ränstynyttä)\npoikkeuksetta.\n\nHän oli elävä taideteos, sen ja sen hintainen, ihailtu ja ihmeen\nsiro, -- jokainen heistä toki tahtoi kantaa hänet kotiinsa ja\nnauttia hänestä yksinään. Hänessä täytyi olla runsaasti vetovoimaa,\nsalaperäistä itseensä kätkeytymiskykyä, -- mikä juuri on\nmaailmaanväsyneiden korkein ihanne.\n\nHänen kanssaan he voisivat viettää mitä tyylikkäintä elämää\ntaiteessa, maussa, mukavuudessa; hänen sivistyksensähän oli mitä\nhienointa ja täydellisintä ja vapautuneinta,... meidän pieni maamme\nei niihin aikoihin voinut tarjota maukkaampaa makupalaa. Kun he\nnäkivät hänet, eivät he tienneet kuinka esiintyä, mitä tehdä,\nnäyttäytyäkö sivultapäin vaiko päin naamaa, hymyilläkö vai murjottaa,\npuhuako vai vaieta. Olen kerran nähnyt hyvin suuren narttukoiran,\njota liehakoi suuri joukko uroksia, jotka olivat sille kaikki aivan\nliian pieniä. Minkävuoksi ei kukaan maalari ole ikuistanut tätä\nkoomillista aihetta? Hän ikävissään liehuen puolelta toiselle kuin\nsairaloinen laulu, löytämättä --! He ikävöivinä mukana liehuen,\njuopuneina hajusta ja halusta, pian raivokkaasti keskenään tapellen,\ntuottamatta kenellekään hyötyä, vain itselleen vahinkoa.\n\nKuva ei ole sopiva, mutta se on valittu tarkoituksella. Ei ollut\nkaikkein hienointa laadultaan se, mitä nämä joutilaat kosijat\nistuttivat hänen kertomuksiinsa, hänen omituiseen vaatetukseensa,\nhänen kummastuneisiin silmiinsä ja hänen hiljaisiin unelmiinsa.\nHe sillä tavoin koettivat parantaa toiveitansa ja lisätä\ntarmokkuuttansa. Mutta ajatelkaakin heidän hämmästyksensä\nrajattomuutta, kun syksypuoleen kerrottiin, että --\n\nNeiti Kirsten Ravn oli naimisissa Harald Kaasin kanssa!\n\nNaurettiin raivokasta röhönaurua, ivattiin, kiljuttiin. Aluksi ei\nsaatu muuta selitystä kuin että tuo kaljupää haikara oli uskaltanut\nenemmän kuin muut.\n\nMutta vähemmän kauhistuneita eivät olleet nekään, jotka tunsivat\nKirstenin ja kunnioittivat häntä. He olivat enemmän kuin\nhämmästyneitä, sillä tämä sana on tähän tapaukseen liian väritön,\nheistä monet alkoivat suorastaan surra. Mikä kaiken nimessä oli tämän\naiheuttanut? Sillä kaikkihan, paitsi hän itse, tiesivät etukäteen,\nettä hän hukkasi elämänsä tällä teolla. Kirsten Ravnin taloudelliseen\nriippumattomuuteen, vahvaan luonteeseen, itsenäiseen rohkeuteen,\ntietoihin, lahjakkuuteen ja tarmokkuuteen olivat monet, ja\nerikoisesti naiset rakentaneet toiveita naisasian hyväksi: hänhän jo\noli kirjoittanut häikäilemättömästi sen puolesta. Hänen taipumuksensa\nkaikkeen erikoiseen ja arvoitukselliseen tietysti ajan mittaan\nsilenisivät pois sikäli kuin taistelu toisi hänet yhä enemmän esille,\nja lopuksi täytyisi hänestä tulla asian etumaisia taistelijoita.\nKirstenissä toki kaikki hieno ja jalo lopulta saisi ylivallan.\n\nMutta nyt --?\n\nNe harvat, jotka koettavat selittää elämän ilmiöitä mieluummin kuin\ntuomitsevat niitä, huomasivat kaikki, että hänen kertomustensa uhma\nja oppositsioni suurin piirtein katsoen olikin turhamaisuutta, joka\nsaattoi johtaa pahoihin erehdyksiin. Toiset väittivät, että hän oli\nkauttaaltaan romantillinen luonne, joka aina ja joka paikassa arvioi\nsekä omat voimansa että elämän olosuhteet liian suuriksi. Taas toiset\nolivat kuulleet jostakin, että aviopuolisot elivät erillään, kumpikin\neri päässä rakennusta, että kummallakin oli omat palvelijat ja että\nkumpikin eli omilla varoillaan; toiset myös väittivät että Kirsten\noli pannut omilla varoillaan ja oman päänsä mukaan rakennuksen toisen\nsivustan kuntoon ja siten perustanut uuden laadun avioliittoa. Mutta\njotkut väittivät myöskin, ettei mikään näistä seikoista aiheuttanut\ntätä avioliittoa, vaan että siihen olivat syypäitä suuret lehmuspuut\nHellebergenen itäisen sivustan edustalla. Nämä puuthan suhisivat niin\nomituisesti kesäiltoina ja niiden oksain välitse vilahteleva meri\nkertoi mieltä hämmentäviä tarinoita. Vanhat metsät olivat hänelle\nmuka paljon arvokkaampia kuin mies, Harald Kaas; semmoisia metsiä ei\nolekaan monta koko köyhässä Norjanmaassa. Hänen mielikuvituksensa\nmuka aina askarteli puissa; niin, ja sitten tuli Harald Kaas ja vei.\nMutta hän oli valinnut seudun, kartanon, ilmanalan ja vapaan aseman\nomassa sivustassaan. Kaas oli jonkunlainen tonttu-ukko, joka pakosta\ntuli talon mukana.\n\nMutta oli suuresti epäiltävää, osuiko tämä arvelu oikeampaan kuin\nmuutkaan; asiasta ei nimittäin koskaan päästy selvyyteen. Hän ei\nollut niitä, joilta on helppo kysyä ja helppo saada vastaus.\n\nKaikkeen katujuoruun, mielenkiintoisimpaankin, ihmiset lopulta\nkyllästyvät. Lopulta kävi niin, ettei enää tahdottu kuulla\nhänen nimeäänkään mainittavan, -- kunnes hän neljä kuukautta\nnaimisiinmenonsa jälkeen istui Kristianian teatterissa aivan\nsamanlaisena kuin ennen vanhaan, vain vähän kalpeampana. Kaikki\nkiikarit suuntautuivat hänen punaisia hiuksiaan ja leveää otsaansa\nkohti. Hän ei piiloutunut viuhkansa taakse; hän loisti vaaleassa,\nmelkein valkeassa puvussaan, joka ylhäältä oli nelikulmaisesti avoin\nkuten aina. Hän katseli ympärilleen kummastelevin silmin, aivan kuin\nei olisi ollenkaan tiennyt että teatterissa istui muitakin tahi että\nkenenkään päähän pälkähtäisi katsella häntä. Ja raivokkaimpainkin\ntäytyi tunnustaa, että hän sekä ruumiiltaan että sielultaan oli\nainokainen ja lajissaan sangen viehättävä.\n\nMutta juuri ehdittyään jälleen tulla puheenaiheeksi hän katosi.\nMyöhemmin kuultiin että hänen miehensä oli käynyt noutamassa hänet\npois, vaikka tuskin kukaan oli ukkoa nähnyt. Pääteltiin että nyt oli\ntullut solmu vyyhteen -- ensimmäinen.\n\nTodellista selkoa heidän yhdyselämästään ei saatu koskaan.\nSukulaisten kaikki sekaantumisyritykset epäonnistuivat täydellisesti.\nVain senverran saatiin varmasti selville että Kirsten oli tullut\nraskaaksi. Mitä tarkimmin oli hän koettanut salata sitäkin.\n\nEi saapunut mitään ilmoitusta eikä kirjeitä, mutta seuraavana kesänä\nhän työnteli lapsenvaunuja Karljohanilla [puistokatu Kristianiassa.\n-- Suom.] niin kummastunein katsein, että olisi saattanut luulla\njonkin tahallaan äkkipikaa jättäneen vaunut hänen pideltävikseen. Hän\noli nyt raikkaampi ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Vaunuissa makasi\npoika, jolla oli hänen oma leveä otsansa, hänen oma punainen tukkansa\nja joka oli puettu ja \"sisustettu\" vaunuihin niin erikoisella ja\njuuri hänen tavallaan, että kaikki ymmärsivät hänen vastauksensa, kun\njoku tuttava onnentoivotustensa jälkeen kysyi: \"Emmekö pian taas saa\nuutta kertomusta teiltä?\" -- \"Uutta kertomustako? Sehän on _tässä_!\"\n\nMutta huolimatta täydellisestä onnellisuudesta, jota hän esitti\nKarljohanilla, ei voitu olla kauemmin huomaamatta, että hän oleili\nenemmän poissa Hellebergenestä ja että hän ei koskaan lausunut\nmiehensä nimeä. Jos joku yritti virittää keskustelua miehestä, ei hän\nkoskaan siihen puuttunut.\n\nJa pian saatiin tietää, että hän oli aikeissa muuttaa pois\nHellebergenestä. Siihen aikaan taisi poika olla noin vuoden ikäinen.\nKirsten oli oleskellut Kristianiassa pitemmän aikaa ja matkusti\nkotiin järjestääkseen muuttoa; hän sanoi palaavansa muutaman päivän\nperästä.\n\nMutta hän ei palannut koskaan.\n\nSeuraavana päivänä hänen tultuaan kotiin, juuri kun Hellebergenen\nmonet palvelijat ja muonamiehet vaimoineen ja lapsineen olivat\nkokoontuneet pihamaalle -- oli perunankorjuun aika -- tuli Harald\nKaas kantaen häntä vasemmassa kainalossaan kuin jotain kääröä.\nKaas piteli häntä vyötäröltä, hänen kasvonsa olivat alassuin\nKaasin selän takana ja hiukset olivat valahtaneet silmille. Hänen\nalaruumiinsa oli eteenpäin, jalat riippuivat milloin herpaantuneina\nalas, milloin sojottivat jäykkinä suoraan eteenpäin. Hänen kätensä\nolivat tarrautuneet lujasti Kaasin vasempaan reiteen. Kaas käveli\ntaakkoineen aivan levollisena, ja oikeassa kädessä hänellä oli kimppu\npitkiä tuoreita koivunvitsoja. Verannan edustalla hän pysähtyi.\nSamalla kun hän asetti Kirstenin vasemmalle polvelleen, nosti hän\nhänen hameensa ylös, repäisi auki hänen alusvaatteensa kuin olisivat\nne olleet paperia ja neuloilla kiinnitetyt, -- ja ryhtyi sitten\nkurittamaan Kirsteniä paljaalle iholle.\n\nKirsten ei äännähtänytkään. Sittenkuin Kaas hellitti otteensa, hän\nvavisten järjesti ensin hiuksensa. Hänen kasvonsa tulivat näkyville\njuuri kun veri pakeni niistä takaisin; ne muuttuivat niin kalpeiksi,\nkalpeiksi, häpeän ja tuskan kyynelet valuivat pitkin poskia, mutta ei\nkuulunut ääntäkään. Hän oikoi pukuaan, mutta alusvaatteet näkyivät\nriekaleina hameen alta hänen hitaasti mennessään sisälle. Hän sulki\noven jälkeensä, mutta sai avata sen uudelleen, sillä riekaleita oli\njäänyt oven ja kynnyksen rakoon.\n\nNaiset seisoivat tyrmistyneinä paikoillaan; muutamat lapsista\nkirkuivat pelosta, pelko tarttui kaikkiin lapsiin, niin että pian\nkuului pelkkää ulinaa. Miehet, jotka olivat istuutuneet tupakoimaan,\nhyppäsivät nopeasti jaloilleen. Väkivallanteko oli tapahtunut\nniin odottamatta, äkkiarvaamatta, etteivät he säikähdykseltään\nja suuttumukseltaan edes huomanneet, että heidän olisi pitänyt\nrientää sitä ehkäisemään. Kaiken ikänsä heitä tämän johdosta sitten\nmoitittiin ja pilkattiin; mutta enimmän he itse moittivat itseänsä.\n\nHarald Kaas ryhtyi tähän tekoonsa vasta suurten tuskain jälkeen; nämä\nolivat kuvastuneet hänen kasvoistaan ja olennostaan jo pitkät ajat\n-- ja kuvastuivat vielä nytkin; mutta hän oli odottanut repäisevää\nnaurunhohotusta omituisen päähänpistonsa palkinnoksi. Tämä odotus\nilmeni niin selvästi suurellisessa, levollisessa tavassa, jolla\nhän kuritustoimituksen suoritti ja vielä enemmän kostoniloisessa\nkatseessa, jonka hän teon tehtyään loi läsnäoleviin.\n\nMutta ensin kuolonhiljaisuus, sitten itku, sitten sudenulvonta ja\nmiesten suuttumus,... hän sai kuin ryöpyn niskaansa. Hän meni sisälle\nkuin piiskattu, perinpohjin mukiloitu mies. Jokaisessa ottelussaan\ntuon hienon naisolennon kanssa oli vanha pukari joutunut tappiolle.\n\nMutta Kirsten ei senjälkeen koskaan poistunut talosta. Ensi vuosina\nhän ei näyttäytynyt kenellekään vieraalle, ja hädin omalle väellekään.\n\nHänen nähtiin joko työntelevän poikaa vaunuissa tahi myöhemmin\ntaluttelevan sitä kädestä, tahi kulkevan yksinään, säännöllisesti\nkietouneena suureen shaaliin, jonka väri vaihteli puvun mukaan.\nShaali mukautui tiukasti hänen ympärilleen. Tämä oli hänelle niin\nluonteenomaista, että minä vielä tänä päivänäkin kuulen sikäläisten\nihmisten puhuvan siitä, aivan kuin ei hän koskaan olisi ollut toisin\npuettu.\n\nMitä hän toimiskeli? Hän luki. Kaunokirjallisuuden hän hylkäsi;\nsyystä tai toisesta oli se tullut hänelle vastenmieliseksi. Hän\notti miehensä henkisen omaisuuden haltuunsa. Hän syventyi koko\nharrastuksellaan matematiikkaan, mekaniikkaan, kemiaan, fysiikkaan,\nteki laskelmia, analyyseja, ja kantoi kotiin kirjoja tutkimuksiaan\njatkaen.\n\nTalon väki näki hänessä miltei jotain yliluonnollista. Ensi hetkestä\nalkaen oli ihailtu hänen kauneuttaan ja hienouttaan; semmoiset\nominaisuudet ihastuttavat kaikkia, tosin eri asteilla olevia eri\ntavoin. Ennen pitkää hän oli muuttunut ihmisten silmissä olennoksi,\njoka ajatteli ja eli yläpuolella heidän ymmärryksensä. Hän ei etsinyt\nketään, mutta ne, jotka tulivat hänen luokseen, saivat poikkeuksetta\napua -- kuka enemmän kuka vähemmän. Antoipa hän vähän tahi paljon,\nkoskaan hän ei asettanut ehtoja. Hänen tarkoituksensa esiintyi\nantimessa itsessään.\n\nMies suhtautui häneen sillä tavoin, että jollei hän olisi ollut niin\npidetty kuin oli, niin ei hän olisi voinut elää. Mies nimittäin\nmatkaansaattoi kiusaa ja vastusta niin paljon kuin ikinä kykeni;\nmutta muut ihmiset heikensivät kaiken pahan vaikutusta.\n\nMutta poika -- eikö pojasta olisi voinut tulla välittäjää? Oli niitä,\njotka väittivät, että vanhempien välit menivät hullusti juuri pojan\nsyntymästä alkaen. Silloin kun isä ensi kerran näki pojan, huomasi\nkätilö että hän tuli huoneeseen kuin rikas mies ja poistui siitä\nkuin kerjäläinen; -- synnyttäjä sen sijaan maatessaan hymyili hymyä,\njommoista kätilö ei ollut nähnyt vielä kenelläkään synnyttäjällä.\n\nOliko Kaas odottanut, ettei mikään hänestä polveutuva voinut\nmuistuttaa muuta kuin häntä itseään -- ja sitten saanutkin nähdä\näidin kuvan.\n\nNiin pian kuin poika kykeni jaloilleen, meni se mielellään isänsä\nluokse, sillä siellä oli niin paljon hauskaa nähtävänä ja isä otti\nhänet hyvin vastaan. Isä haasteli hänen kanssaan ja osasi asettua\nhänen kannalleen. Isä myöskin aina tilaisuuden tullen leikkasi\nhänen hiuksensa lyhemmiksi; äiti antoi niiden vapaasti kasvaa yhtä\npitkiksi kuin hänen omansakin olivat, ja isä ne sitten aina leikkasi.\nPoika itse oli hyvillään päästessään hiuksistaan eroon, mutta vähän\nvanhemmaksi tultuaan hän ymmärsi isän tarkoituksen ja koetti estää\nleikkaamista. Kun talon väki kertoi hänelle taruhohteisia piirteitä\nisän sankarivoimasta ja hänen maineteoistaan maalla ja merellä, alkoi\npoika tuntea häntä kohtaan pelokasta ihailua. Mutta voimakkaammin\nhän kuitenkin tunsi sen sietämättömän tuskallisen ikeen, jonka\nisä sälytti äidin ja kaiken talonväen kannettavaksi. Pojalle tuli\nsalaiseksi uskonnoksi vastustaa isää ja puolustaa äitiä, sillä äiti\nkärsi enimmän. Hän tahtoi olla äitinsä näköinen hiuskarvaa myöten,\nhän tahtoi suojella, tahtoi kätkeä häntä. Hänestä oli sanomattoman\nrakasta, kun isä tuotti hänellekin kärsimyksiä.\n\nNiin, hän tuli ylpeäksi kun isä nimitti häntä \"Rafaellaksi\" Rafaelin\nsijasta, joka oli hänen nimensä. Äiti oli antanut rakkaimman nimen\nminkä tunsi.\n\nKukaan ei saanut käyttää veneitä, kukaan ei saanut ajella, kukaan ei\nsaanut kulkea metsän kautta, tie suljettiin. Kukaan ei saanut antaa\nhevosille tahi lehmille edes tarpeellista hoitoa. Mitään korjauksia\nei pantu toimeen; jos rouva mitä yritti siihen suuntaan, ajettiin\ntyömiehet pois. Ei voinut enää olla epäilystäkään, että Kaas tahtoi\nhävittää kaiken. Talo ränsistyi, ja metsä -- niin, se ei ollut\nenää mikään salaisuus väen kesken, metsä oli tullut yli-ikäiseksi.\nSuurimpiin ja parhaimpiin puihin ilmaantui vikoja ja tauteja, jotka\npian levisivät muuhunkin metsään.\n\nKahdentoistavuotiaana Rafael rupesi käymään koulua rovastin edessä\nHelenen, rovastin ainoan tyttären kanssa, joka oli Rafaelia neljä\nvuotta nuorempi ja josta poika sanomattomasti piti. Rovasti opetti\nheille uskontoa, ainoata ainetta, jota äiti ei opettanut pojalleen.\nRovasti kertoi Davidista. Kertomus meni eteenpäin pysähdyksien ja\nväliselityksien keskeyttämänä. Rafael näki sen kuvina edessään --\nsiten oli äiti opettanut hänelle kaikkea. Assyyrialaisia sotamiehiä\noli juutalaisia vastassa, piikkipartaisia sotilashaamuja vinoin\nsilmin ja soikein kilvin meni rivittäin hänen katseensa editse.\nViinitarhoja oli pitkin sinivihreitä mäkiä; tuuhealatvaisten palmujen\nkapeita varjoja ja tomuisia teitä. Hän katseli juuri syvälle metsään,\njonka tuoksuavien puiden sekaan sotilaat paraikaa menivät -- kun\nsamalla tuli kertomus Absalomista.\n\nAbsalom nousi kapinaan isäänsä vastaan, ajatelkaa kuinka kauheata, --\nsanoi rovasti, joka oli arvokas herra, -- nousi kapinaan omaa isäänsä\nvastaan. Tietämättään katsahti rovasti Rafaeliin, joka heti punastui\nkorvia myöten.\n\nRafaelhan ei odottanut mitään muuta kuin sitä hetkeä, jolloin hän\nolisi niin miehistynyt että voisi nousta kapinaan isäänsä vastaan.\n\n\"Mutta Absalom sai rangaistuksensa hyvin kummallisella tavalla\",\njatkoi rovasti. \"Absalom joutui tappiolle taistelussa ja paetessaan\nsuurten metsäin läpi hän tarttui pitkästä tukastaan puuhun, hevonen\njuoksi pois hänen altaan, ja hänet lävistettiin keihäillä kuoliaaksi\n-- --.\"\n\nRafael näki Absalomin riippumassa -- ei pitkässä assyyrialaisten\nmekossa, ei teräväpartaisena, ei, vaan hentona ja nuorena ja\npuettuina Rafaelin ihonmukaisiin housuihin, jotka ulottuivat\npeittämään polven kohdalla sukkia, ja hänen omaan mekkoonsa, ja hänen\nomista punaisista hiuksistaan! Hän näki niin selvästi, niin selvästi,\nkuinka hevonen juoksi hänen altaan, se harmaa isän hevonen, jolla hän\nvarkain ratsasti, kun isä nukkui päivällisuniaan. Hän näki hoikan,\npitkän nuorukaisen huojuvan ja kieppuvan ilmassa ja keihäs oli\npistetty hänen vatsansa läpi. Selvään, aivan selvästi!\n\nTästä näystä, josta hän ei kenellekään kertonut, ei hän päässyt\nerilleen. Se oli kuin rangaistus: sillä hänkin oli noussut kapinaan\nisäänsä vastaan ja ansaitsi joutua riippumaan hiuksistaan --!\n\nHän kyllä jo ennestään tunsi tämän kertomuksen, mutta koskaan ei se\nollut vaikuttanut häneen tällä tavoin.\n\nTämä tapahtui hänelle eräänä perjantaipäivänä, ja lauantai-aamuna\nhän herätessään näki äidin seisovan hänen vuoteensa ääressä. Äidin\nsilmät olivat kummastelevammat kuin koskaan ennen. Hiukset olivat\nvielä yöletillä, toinen leteistä kutkutti hänen nenäänsä, ja\nsiihen hän juuri heräsi. Äiti kumartui hänen puoleensa ja tuijotti\nhäneen kauhistuneen näköisenä; äidillä oli yllään pitkä yöpukunsa,\nkoristeltu ja nypläyksiä täysi, ja hän oli avojaloin. Hän ei koskaan\ntahtonut näyttäytyä pojalleen tässä asussa; vain jokin kauhea tapaus\noli nyt ajanut hänet tänne. Miksi ei äiti puhunut? Vain tuijotti --\ntahi eikö hän ollutkaan kauhuissaan?\n\n\"Äiti!\" huudahti poika ja kohottausi vuoteessaan. Silloin äiti\nkumartui aivan hänen lähelleen: \"Ihminen on kuollut\", hän kuiskasi.\nÄiti nimitti isää \"Ihmiseksi\"; hän ei sanonut isää koskaan muuksi.\nRafael joko ei käsittänyt mitä äiti sanoi tahi herpaantui sen\njohdosta kokonaan. Äiti kertasi ääneen, yhä kovempaan: \"Ihminen on\nkuollut, Ihminen on kuollut\", ja sitten oikaisi itsensä, paljasti\njalkansa näkyviin paidan alta ja alkoi tanssia. Mutta vain pari\ntahtia, jonka jälkeen hän hypähti pois huoneesta. Poika hyppäsi\nvuoteestaan ja kiiruhti jälkeen; äiti oli suullaan sohvalla ja\nnyyhkytti. Hän tunsi pojan olevan takanaan, nousi äkkiä, painoi hänet\nlujasti rintaansa vasten, nyyhkytti. Poika tunsi että äidin koko\nruumis vapisi kuin kouristuksessa. -- --\n\nVielä silloinkin kun he seisoivat isän ruumiin ääressä tunsi poika\näidin kädestä, josta hän piteli, äidin vapisevan niin että hänen\ntäytyi kietoa kätensä hänen ympärilleen. Hänestä tuntui että äiti\nkaatuisi.\n\nKun hän myöhempinä vuosinaan ajatteli tätä, ymmärsi hän, mitä äiti\ntuona hetkenä sai kestää, kuinka taipumattomaksi äiti oli saanut\nkasvattaa tahtonsa ja mitä tämä kaikki oli äidille maksanut. Nyt hän\nei sitä ymmärtänyt. Hän luuli äidin kärsivän kaikesta kauheasta mitä\nhe näkivät edessään, niinkuin hänkin siitä kärsi. Isä, joka aikoinaan\nkerskui puhtausharrastuksellaan ja vaati puhtautta kaikilta, makasi\ntuossa törkyisenä, ruokkoomattomana, rasvaisten haisevien vällyjen\nsisässä, ja puettuna niin likaisiin ja risaisiin alusvaatteisiin;\nettei pahempaa ollut kellään talon työmiehistä. Hänen eiliset\nvaatteensa olivat tuolilla vuoteen vieressä kovasti nukkavieruina,\nlian, hien ja tupakan kohvettamina ja löyhkäten niinkuin kaikki\ntäällä. Hänen suunsa oli tiukasti kiinni, kädet nyrkissä; hän oli\nkuollut halvaukseen.\n\nJa kuinka täällä oli autiota ja yksinäistä hänen ympärillään!\nMinkävuoksi ei poika ollut sitä ennen huomannut? Minkävuoksi hän ei\nhuomannut että hänen isänsä oli yksinäinen ja hyljätty?\n\nRafael puhkesi itkuun. Ja hänen itkunsa paisui niin että se täytti\nhuoneen, täytti pian kaikki huoneet.\n\nHe tulivat sisään, koko talonväki, yksi toisensa jälkeen. Pojan itku\noli niin selittävä, niin puhuva, että kaikki alkoivat katsoa asiaa\nuusin silmin. Ukko joka nyt tässä makaa, oli ollut sanomattoman\nonneton, hyljätty, avuton. Herra katsokoon armollisesti meidän\nkaikkien puoleen!\n\nSittenkuin Harald Kaasin ruumis oli aseteltu, parta ajeltu, silmät\nsuljetut, silloin pehmeni myös piirteitten kovuus, ja silloin he\nnäkivät kasvojen tuskaiset, mutta samalla myös niin miehekkäät\npiirteet. Hän oli heidän mielestään kaunis. -- --\n\nMuutamien päivien kuluttua hautajaisista olivat äiti ja poika jo\nEnglannissa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNyt alkoi pitkä opintoaika, jota varten äiti kaikenlaisissa\nkieltäymyksissä eläen oli säästänyt rahoja, samalla antaen pojalle\nalkeisopetusta. Kartanosta, hypoteekkirasituksineen ja metsineen,\njoka viimemainittu kelpasi vain polttopuuksi, täytyi nyt ottaa\nviimeinenkin mehu. Heidän naapurinsa rovasti, rehti ja käytännöllinen\nmies, otti tilan hoitoonsa. Hävitystyön täytyi alkaa oitis, sillä\nrahoja tarvittiin. Mutta äiti ja poika eivät tahtoneet olla sitä\nnäkemässä.\n\nHe saapuivat Englantiin kuin kaksi pakolaista, jotka pitkien ja\nmonien koettelemusten jälkeen etsivät uutta kotoa ja uutta kotomaata.\nHe heittelehtivät epäkäytännöllisinä ja tottumattomina sinne tänne\nvieraassa vilinässä ja tulivat täten, jos mahdollista, entistä\nlähemmin toisiinsa sidotuiksi. Poika oli silloin kaksitoistavuotias.\n\nJa kuitenkaan ei kulunut kauaa, kun he jo ensimmäisen kerran\nriitaantuivat.\n\nPoika oli tullut kouluun, oli alkanut oppia kieltä, sai tovereita\nja tunsi ankaraa halua koetella voimiaan. Hän oli hyvin pitkä ja\nhoikka, mutta hän halusi olla myös väkevä. Hän rupesi urheilemaan,\nmutta ei saavuttanut mainetta. Sensijaan oli hänellä enemmän tietoja\nkuin tovereillaan -- kiitos äidin -- ja hänen onnistui tehdä\nitsensä mielenkiintoiseksi niiden avulla, ja asemaa, jonka hän näin\nsaavutti, täytyi koettaa säilyttää. Mutta mikään ei vaikuttanut niin\nkuin kerskuvat esitykset Norjasta ja hänen isänsä mainetöistä. Hän\nkertoi näistä enemmän kuin saattoi oikeaksi todistaa, mutta tämä ei\nollut yksinomaan hänen syytänsä. Hän osasi tosin englantia, mutta\nkielen keskivärit eivät olleet hänen hallussaan, joten hän käytti\naina helposti saatavissa olevia voimakkaita sanoja. Totta kyllä\noli, että hän oli isältään perinyt kaksikymmentä kivääriä, yhden\nsuuren purjealuksen ja useita pieniä, -- mutta kuinka suurenmoisiksi\nmuuttuivatkaan nyt kaikki nämä kiväärit ja veneet! Hän tahtoi --\nniinkuin isänsäkin -- mennä pohjoisnavalle jääkarhuja ampumaan, jopa\nhän jalomielisesti kutsui toverit retkelle mukaan. Hänen kuvaustensa\nlaajalla alueella pii kuitenkin paljon enemmän asioita kuin hän\ntunsikaan, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi, sillä joka päivä piti\nammentaa ravintoa yhä suurenevaan kitaan. Hänen täytyi suorastaan\nopiskella ja keksiä milloin mitäkin, voidakseen pitää mielenkiinnon\nvireissä. Tästä johtui myöskin, että hän eräänä iltana meni\ntoveriensa kera parturiin ja pyysi muitta mutkitta tätä leikkaamaan\nhäneltä kaiken tukan. Tottahan hiidessä _tämä_ riittäisi pitkäksi\naikaa! Hänen tukkansa oli ollut naurun aiheena, se häiritsi häntä\nkaikissa leikeissä, hän vihasi sitä. Senjälkeen kun hän oli kuullut\nkertomuksen Absalomin kapinasta ja hänen rangaistuksestaan, oli tukka\nmyös ollut salaisena kauhun aiheena. Mutta koskaan ei, hänelle tähän\nsaakka ollut pistänyt päähän mennä parturiin sitä leikkauttamaan.\nToverit nyt miltei kauhistuivat ja parturi oli sitä mieltä että\nleikkaaminen oli hävitystyötä. Rafael tunsi ankaria kipuja vatsassa,\nmutta juuri se seikka, että tämä kaikki oli niin kauheata, antoi\nhänelle voimia. Nyt saivat kaikki nähdä mitä hän uskalsi. Parturin\npäähän ei tietysti voinut pälkähtää, että tämä tapahtui pojan äidin\ntietämättä, mutta koska hän, asuen saman talon alakerrassa, jossa\ntäysihoitola oli, jo ensi päivästä alkaen oli ihaillut sekä äidin\nettä pojan tukkaa, koetti hän estellä leikkaamista. Silloin tulivat\nRafaelin vatsanväänteet aivan sietämättömiksi. Mutta hänenhän täytyi\nnyt saada tahtonsa täytäntöön. \"Leikatkaa pois se vaan!\" sanoi hän\nja istuutui kärsimättömänä tuoliin. \"Minä en ole koskaan nähnyt\nkauniimpaa tukkaa\", sanoi parturi alakuloisesti. Hän tarttui samalla\nsaksiin, mutta epäröi yhä. Rafael näki että toverien jännitys oli\nylimmillään.\n\n... \"Pois se vaan!\" toisti hän välinpitämättömällä äänellä.\n\nParturi leikkasi senjälkeen hiukset siten, että ne jäivät hänen\nkäteensä kauniina kimppuna, ja kääri ne paperiin. Poikain silmät\nseurasivat toimitusta sivallus sivallukselta; Rafael sitä seurasi\nkorvillaan; hän ei katsonut peiliin.\n\nSittenkuin parturi oli päättänyt hiusten tasoituksenkin ja harjannut\npojan, tahtoi hän antaa tälle tukan. \"Mitäpä minä sillä teen?\"\nRafael vähän puisteli polviaan ja kyynärpäitään, maksoi ja poistui\ntoveriensa saattamana. Mutta mitään varsinaista ihastusta nämä eivät\nosoittaneet.\n\nHän oli tuskin vilahdukseltakaan nähnyt kuvaansa peilistä, kun hän\nhuomasi olevansa hirveän näköinen. Hän olisi tahtonut antaa kaiken\nmitä omisti (sitä ei ollut paljoa), ja hän olisi ollut valmis\nkestämään minkälaisia tuskia tahansa, hän ajatteli -- jos hän vain\nsaisi hiuksensa takaisin. Hän näki selvästi äidin kummastuneen\nkatseen kaikkine vivahduksineen, hänen kurjuutensa oikein tanssi\nhänen ympärillään, hänen turhamaisuutensa pilkkasi häntä, -- ja tämä\npäättyi siten, että hän hiipi hiljaa ylös portaita huoneeseensa ja\npaneutui nukkumaan ilman illallista. Mutta äiti odotti häntä turhaan,\nja kuultuaan lopuksi hänen rykäisevän hän kiiruhti ylös. Rafael\nkuuli hänen kiipeävän portaita, kuuli hänen aukaisevan oven. Hänen\nsisääntullessaan makasi Rafael pää pistettynä tyynyn alle. Äiti nosti\ntyynyn pois,... ja nähtyään vain vilahdukseltakaan hänen kauhunsa,\njoutui Rafael itse niin kauhean tuskan valtaan, että itku, joka oli\nkurkussa nousemassa, pysähtyi. Kalpeana ja kauhistuneena seisoi äiti\nsiinä. Hän luuli ensin että joku oli ilkeyksissään tehnyt Rafaelille\ntämmöistä väkivaltaa. Mutta kun hän ei saanut pojalta sanaakaan\nselitykseksi, alkoi hän aavistaa pahaa. Rafael tunsi että äiti\nodotti selitystä, puolustelua, anteeksipyyntöä, mutta hän ei saanut\nsanaakaan suustaan, vaikkapa henki olisi mennyt. Eikä hän ymmärtänyt\nmitä hän olisi voinutkaan sanoa. Sitten hän puhkesi väkivaltaiseen,\ntuskaiseen itkuun; hän köyristyi kokoon ja peitti käsillä päätänsä,\njossa hän tunsi vain pistäviä, lyhyitä hiuksia. Kun hän jälleen\nkatsoi ylös, oli äiti jo poissa.\n\nLapsi upottaa kaiken uneen. Kun hän seuraavana aamuna saapui alas\nhyvin nöyränä ja peräti häpeissään, makasi äiti vuoteessaan; äiti\nei voinut hyvin, sillä hän ei ollut nukkunut yhtä silmäntäyttä.\nTämän kaiken sai poika kuulla jo ennenkuin meni äitinsä luokse.\nArastellen hän avasi oven. Tuossa makasi äiti surkeana. Ja Rafaelin\nhiukset olivat pukupöydällä, valkoisella silkkinauhalla sidottuina,\njärjestettyinä ja kammattuina. Äiti itse makasi pitsinypläyksissään\nkädet ristissä sylissään ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan\npitkin.\n\nRafael oli tullut heittäytyäkseen hänen syliinsä ja rukoillakseen\nhäneltä tuhat kertaa anteeksi; mutta jostain selvisi hänelle heti,\nettei hän niin voinut tehdä, tahi ettei hän uskaltanut niin tehdä.\nÄiti makasi ikäänkuin pilvessä, kaukana, hyvin kaukana. Äiti näki\nnäkyä. Jokin, joka oli yhtaikaa sekä pyhää että loukattua, oli\nsiirtänyt hänet toisaalle. Hän oli samalla sekä liikuttavan läheinen\nettä ikäänkuin ylös kohotettu. Rafael kääntyi hiljaa ovea kohti ja\nlähti tallustamaan kouluun.\n\nÄiti makasi sekä sen että seuraavan päivän, ja lähetti palvelustytön\nmukana pojalle sanan, että hänen täytyi saada olla yksin. -- Hän oli\ntottunut ottamaan surun siten vastaan, -- ja se seikka, että Rafael\noli noussut häntä vastaan, oli suurin suru, mikä häntä koskaan oli\nkohdannut. Ja se yllättikin hänet kuin rankkasade keskellä ihaninta\npäivänpaistetta. Nyt hän uskoi voivansa katsoa poikansa sieluun --\nja samalla omaansakin! Kaiken syyn hän sälytti pojan onnettomalle\nisänperinnölle; hänen mieleensäkään ei juolahtanut, että alinomainen\ntaiteellinen haihattelu ja liiallinen henkinen voimistelu kenties\nolivat voineet ajaa pojassa riippumattomuushengen hereille.\n\nKun hän ensi kertoja sen jälkeen näki pojan paljaine päineen, joka\nyhä enemmän alkoi saada isän piirteitä, itki hän ääneti. Kun poika\ntahtoi lähestyä häntä, torjui hän yrityksen nostamalla hienon kätensä\neteen; Rafael ei _saanut_. Ei hän liioin puhellut pojan kanssa. Kun\nRafael puhui, niin äiti vain katsoi häneen, kunnes poika puhkesi\nitkuun. Sillä poika kärsi tuskaa, joka voidaan kärsiä vain kerran,\nsilloin kun lapsen katumus on uusi ja senvuoksi rajaton ja kun lapsen\nrakkaudenkaipuu saa ensimäisen kerran kylmän, torjuvan vastaanoton.\n\nMutta kun äiti viidentenä päivänä tapasi pojan portaissa -- hän\ntuli ylhäältä ja poika alhaalta, -- pysähtyi hän kauhistuneena\nhuomatessaan minkänäköiseksi poika oli muuttunut. Kalpea, laiha,\narka, ja paljaspäisyys ehkä saattoi surkeuden näyttämään suuremmalta\nkuin se olikaan. Vieraana ja avuttomana, silmissä lohduton epätoivo\npoikakin pysähtyi;... silloin oli äidin mitta täysi, silloin hän\navasi sylinsä. Rafael oli jälleen päässyt paratiisiinsa, mutta\nhe itkivät molemmat, aivankuin heidän olisi täytynyt voittaa\nylipääsemättömiä esteitä, ennenkuin he voivat puhella keskenään.\n\n\"Kerro nyt se minulle!\" kuiskasi äiti, -- tämä tapahtui äidin\nhuoneessa, jossa he olivat sanoneet toisilleen ensimäisen suloisen\nsanan ja suudelleet toisiaan kerran toisensa perästä. \"Kuinka\nse saattoi tapahtua, Rafael?\" kuiskasi hän taas, pää pojan pään\nrinnalla, -- hän ei saattanut vielä kunnolleen katsella poikaansa\nsuoraan. \"Mutta äiti\", vastasi poika, \"onhan vielä paljon pahempaa,\nettä ne hakkaavat maahan kaiken metsän kotona Hellebergenessä --.\"\n\nÄiti käänsi päätään ja katsoi häneen. Hän oli ottanut hatun päästään\nja hansikkaat käsistään, mutta nyt hän pani ne nopeasti takaisin.\n\"Kuulehan, Rafael\", sanoi hän, \"menemmekö puistoon kävelemään, mitä?\nKorkeiden vanhojen puiden alle, me kaksi?\" Hän oli huomannut että\npojan vastaus oli nerokas. -- --\n\nMutta tästä tapauksesta alkaen äidillä oli jotain Englantia vastaan,\nja erikoisesti pojan tovereita vastaan. Hän keksi kaikenlaista\npitääkseen Rafaelin erillään tovereista loma-aikoina. Eikä tämä\ntuottanut hänelle vaikeuksiakaan, sillä osaksi kertasi hän poikansa\nkanssa kaikki tämän läksyt, osaksi he yhdessä alkoivat käydä\nkatsomassa ympäristön tehtaita ja kemiallis-fysikaalisia laitoksia;\näiti halusi itse nähdä kaikkea ja herätti tämän halun eloon\npojassakin.\n\nTehtaiden ovet eivät tavallisesti hevillä auenneet vieraille, -- --\nmutta hieno, sievä vallasnainen, joka talutti kädestä koreata\npoikaa, \"eikä kuitenkaan ymmärtänyt mitään koko meiningistä\", sai\nkatsella melkein kaikkea mitä halusi. Vaikeuksista hän koetti\nselviytyä kääntymällä suoraan johtavien henkilöiden puoleen, ja oli\nluonnollista, että hän tällöin epäonnistui. Kaikesta, mitä hän ei\nymmärtänyt, koetti hän uupumattomasti päästä perille. Ja senjälkeen\noli aina uusi tehtävä selittää kaikki Rafaelille, ja mieluisin\ntehtävä mitä hän saattoi ajatella.\n\nRafaelin taipumukset ja halu viittasivat kyllä tähän suuntaan, mutta\n13-vuotiaalle pojalle, joka sai olla kokonaan erillään tovereista\nja leikeistä, tämä kaikki pian muodostui kiduttavaksi. Tuskin ehti\näiti huomata tämän, kun hän jo kiiruhti muuttamaan kaikki toisin;\nhe läksivät Englannista ja muuttivat Ranskaan. Uusi vieras kieli\nvaikutti, että Rafael jälleen turvautui kokonaan häneen; nyt ei\nkukaan päässyt pojasta osille. He asettuivat asumaan Calais'hin. Jo\nsiellä olonsa ensimäisinä päivinä äiti leikkasi tukkansa lyhyeksi.\nHän luuli paremmin vaikuttavansa poikaan osoittaessaan täten, että\nkun poika ei tahdo olla hänen näköisensä, niin tahtoo hän kuitenkin\nolla pojan näköinen ja esiintyä poikana niinkuin Rafaelkin. Hän\nosti uuden vapaamuotisen hatun, hän sommitteli itsellensä uuden\nvapaan leningin; kun kerran tukka oli toisenlainen, sai kaikki\nmuukin muuttua. Mutta kun hän sitten seisoi poikansa edessä puettuna\nviisitoistavuotiaan tytön tavoin, reippaana ja melkein vallattomana,\nniin poika ihan pelästyi. Ja kesti kauan, ennenkuin poika tajusi,\nmikä tarkoitus tällä kaikella oli. Niin pitkälti kuin hän muisti\näitiään, oli äidissä kaikki ollut juhlallisempaa, kauniimpaa kuin\nnyt. \"Äiti\", sanoi hän, \"mikä sinuun on tullut?\"\n\nÄiti kalpeni, jäykistyi, sopersi jotain, että tällä tavoin oli\nmukavampaa, ettei punainen tukka ole kaunis silloin kun se alkaa\nmuuttaa väriään, -- ja meni huoneeseensa.\n\nSiellä hän otti esille Rafaelin hiuskiharat ja asetti omansa niiden\nviereen ja itki. \"Äiti, mikä sinuun on tullut?\" Hän saattoi vastata:\n\"Rafael, mikä sinuun on tullut?\" -- --\n\nHän kulki poikansa kera kaikkialla yltympäri. Kaksi kaunista,\naistikkaasti puettua ihmistä saavat olla varmat siitä, että he\nherättävät huomiota Ranskassa, ja tästä hän piti. Kaikilla näillä\nretkeilyillä hän puhui ranskaa. Poika pyysi häntä hartaasti puhumaan\nniin että hänkin olisi ymmärtänyt, mutta siitäpä ei tullut kerrassaan\nmitään. Ja taas kuljetti äiti häntä tehtaasta toiseen. Ja niin\npidättyväinen ja epäkäytännöllinen kuin hän olikin avatessaan\nhöyrypannun uunia, oli hän samalla täynnänsä viekkautta ja keimailua.\nJa niin, arka kuin hän oli puvustaan, niin tuli hän mielellään sekä\nnokeentuneena että öljyisenä ulos tehtaista, jos vain Rafael voi\nsaada nähdä jotain uutta mekaniikan alalta. Hän karttoi huonoa ilmaa\nkuin koleraa, -- mutta meni Rafaelin tähden mielellään rikkihappojen\nja otsoonin katkuun. \"Oma kokemus, Rafael, on elämää; muu on vain\nelämän varjoa.\" Tahi: \"Oma kokemus, Rafael, on ruokaa ja juomaa, muu\non kirjallisuutta.\"\n\nPoika ei ollut aivan samaa mieltä. Hän huomasi että _Notre-dame\nde Paris_, jonka äärestä hän päivittäin sai tempautua irti, oli\nmaittavin ateria, mitä hän koskaan oli vielä nauttinut, mutta firma\n_Mazel & fils_ haisi raadolliselle. Hänen lukemisensa... äitihän itse\noli hänet pannut lukemaan, kielen vuoksi, ja auttanut häntä... ja\nnyt tuli äiti mustasukkaiseksi kirjoille. Häntä ei voitu saada enää\nostamaan pojalle uusia kirjoja.\n\nMutta hän sai niitä kuitenkin.\n\nHe olivat viipyneet Calais'ssa useita kuukausia. Rafaelilla oli\nopettaja, ja hän alkoi tuntea olevansa tolillaan, kun täysihoitolaan\nsaapui eräs leski jostain siirtomaasta. Tällä oli mukanaan\nkolmetoistavuotias tyttärensä. Näitä he eivät ehtineet tavata\nateriain aikoina kuin kahtena päivänä, kun jo nuoriherra alkoi\nhakkailla neitosta. Tähän kiinnittivät ensi hetkestä alkaen kaikki\nhuomionsa. Pian sai koko täysihoitola hauskuutta kuunnellessaan\nkuinka Rafael koetti oppia lausumaan kieltä sujuvasti ja jopa\ntoisinaan osasi valikoida sanansa loisteliaastikin.\n\nTyttö opetti hänelle kielen ilman hajuakaan kieliopista, vain\nmiellyttämällä ja ilossa ja pikkukinastuksessa. Uskollinen silmäpari\nja nuorekas ääni oli tarpeeksi. Ja tytöltä hän sai salaa romaanin\ntoisensa jälkeen. Sillä salaa sen täytyi tapahtua. Salaa oli Lucie\nne hankkinut, salaa toimitti hän ne pojalle, salaa ne luettiin\nja salaa ne taas vietiin takaisin. Poika osoittautui hieman\nhajamieliseksi opintojensa suhteen, mutta mikään muu ei ilmaissut\nhänen kirjallisuushuvimatkojaan, eivätkähän ne niin erinomaisia\nolleetkaan. Rouva Kaas huomasi poikansa hakkailuhankkeet ja hymyili\nmuiden keralla hänen edistykselleen ranskankielessä. Hänellä ei\nollut läheskään niin paljon muistutettavaa tätä seurustelua kuin\npojan lontoolaisia tovereita vastaan. Tässähän hän toki sai itsekin\nolla jossain määrin mukana, kun sensijaan tuo toinen seurapiiri\nsulki hänet kokonaan ulkopuolelleen. Hän kutsui yhä useammin äidin\ntyttärineen ulos pienille huvimatkoille, ja hän oli iloinen heidän\nseurastaan.\n\nMutta tämä salainen romaaninluku synnytti pian keskusteluja\naikaihmisten tyyliin. He puhelivat rakkaudesta sillä syvällä\nkokemuksella, mikä heidän iälleen on niin ominainen. Ja vielä\nvarmemmin he osasivat määritellä, minkälaisen avioliiton pitäisi\nolla. Tällöin saivat he sanoneeksi toisilleen asioita, jotka\ntäyttivät heidät riemulla, jopa vapisuttivat heitä. Kun he olivat\ntotuttautuneet puhumaan omista asioistaan muiden kautta, tulkitsemaan\nomia tunteitaan muiden tunteilla, oli heille helppoa jatkaa peliään\ntoistenkin tullessa paikalle. Ja ennenkuin he huomasivatkaan, oli\nheidän välilleen muodostunut vertauskuvallinen kieli. Rouva Kaas\npani eräänä iltana merkille, että sanaa \"rose\" venytettiin pitempään\nkuin joku ruusu olisi ansainnut. Samalla hän huomasi lasten silmissä\nviehkeätä iloa. Silloin hän puuttui keskusteluun ja kysyi: \"Mitä te\ntarkoitatte ruusulla, lapset?\"\n\nJos heidät olisi keksitty keskellä ruusupensastoa suutelemassa\ntoisiaan -- jota he eivät koskaan olleet tehneet! -- niin eivät he\nolisi voineet sen enemmän punastua. --\n\nSeuraavana päivänä löysi rouva Kaas uuden asunnon, kaukana satamasta,\njonka lähellä he tähän saakka olivat asuneet.\n\nRafael oli suuresti kärsinyt Englannista muutettaessa juuri\nsilloin, kun hän oli kiivennyt alas korkeilta tikapuiltaan ja\ntullut toveriensa tasalle. Mutta silloin hän ei näyttänyt suruaan\npienimmälläkään tavalla. Ehdoton eristys, aina kirjoihin saakka,\njonka hän myöskin oli saanut kestää, oli sekin ollut raskas. Mutta\ntähän saakkahan hän oli vieraassa maassa ja vieraan kielen vuoksi\nollut auttamattomasti pakoitettu turvautumaan äitiinsä. _Nyt_\nhän nousi julkiseen kapinaan! Hän meni muitta mutkitta takaisin\nhotelliin, etsi rouva Meryn ja hänen tyttärensä ja käyttäytyi kuin\nei mitään olisi tapahtunut. Näin hän teki joka päivä, sittenkuin oli\nsaanut läksynsä lukeneeksi. Lucie itse tuli hänen romaanikseen; _hän_\nsai koko hänen vapaa-aikansa.\n\nJa vielä enemmänkin, -- sillä tapaaminen tytön äidin luona ei\nenää ollut kylliksi -- heillä oli sovittuja kohtauksia satamassa!\nToisinaan oli heillä palvelustyttö näön vuoksi mukanaan; toisinaan\ntämä jättäytyi kokonaan jälkeen. Milloin he kapusivat jonkun\nnorjalaisen aluksen kannelle, milloin purjehtivat ympäri satamaa,\nmilloin etsivät olinsijan suurten puiden siimeksessä. Kun hän\nnäki tytön tulevan ulos portista lyhyeen hameeseen puettuna, näki\ntämän nopsat liikkeet ja jo kaukaa sai hilpeän tervehdyksen joko\npäivänvarjolla tahi hatulla tahi kukkakimpulla, näyttivät laiturit,\nlaivat, tavaralaatikot, tynnörit, haju, melu ja koko hyörinä ja\npyörinä laulavan ja soittavan:\n\n    Enfant! si j'etais roi, je donnerais l'empire\n    Et mon char et mon sceptre et mon peuple à genoux!\n\n[Lapsi! Jos olisin kuningas, niin valtakuntani, vaununi, valtikkani\nja kansani laskisin sinun polviesi eteen! -- Suom.]\n\nJa hän juoksi vastaan! Koskaan ei hän uskaltanut muuta kuin tarttua\ntytön molempiin tylleröisiin ruskeihin käsiin ja sanoa: \"Te olette\nhyvin suloinen, te olette oikein, oikein hyvä\"; ja tyttö ei\npuolestaan päässyt sen pitemmälle kuin että katsoi poikaan, käveli\nhänen kanssaan, hymyili hänelle ja sanoi: \"Te ette ole samanlainen\nkuin muut!\" -- Mitkä olivat ne elämänkokemukset, jotka olivat tuon\nkolmetoistavuotiaan tyttösen opettaneet sanomaan jotain noin suurta,\ntietää vain meidän Herramme ja tyttö itse. Poika ei lähemmin kysellyt\nasiaa, sillä hän oli liiankin varma, että se oli totta.\n\nTyttö opetti hänelle ranskaa aivan siten kuin kaksi lintua syö\ntoistensa nokasta tahi kuin se, joka kurkistaa kuvaansa lähteestä\njuodessaan vettä. --\n\nEräänä päivänä kun äiti ja poika söivät yhdessä päivällistään, sanoi\näiti lempeästi pojalle: \"Minä kuulin että Rouenissa on erinomainen\nvalmistava koulu teknillisiä opintoja varten. Kirjoitin sinne ja\ntässä on vastaus. Minusta on joka suhteessa parasta että menemme\nsinne. Ja niin ajattelet varmasti sinäkin, jahka luet sen. Mitäs\nsanot?\"\n\nPoika ensin punastui, sitten kalpeni, -- pani senjälkeen syrjään\nleipäpalasensa ja lautasliinansa, nousi ja meni.\n\nMyöhemmin samana päivänä äiti kysyi häneltä, eikö hän kuitenkin\ntahtoisi edes lukea Rouenista tullutta kirjettä. Poika poistui hänen\nluotansa vastaamatta sanaakaan. Ja myöhemmin, juuri kun läheni se\nhetki, jona pojan oli tapana mennä tapaamaan Lucie'tä satamaan, sanoi\näiti, ja tällä kertaa sangen päättävästi, että he matkustaisivat\ntunnin kuluttua; hän oli pakannut jo tavaratkin. Vielä heidän siinä\nseistessään tuli palvelija noutamaan tavaroita. Silloin Rafael\nkäsitti kuinka tavattoman hyvin hän saattoi ymmärtää että isä oli\npiiskannut äitiä.\n\nHeidän ajaessaan vaunuissa asemalle oli hänen tuskansa niin suuri,\nettä hänestä tuntui että äiti yhtä hyvin olisi saattanut pistää häntä\npuukolla. Rautatievaunussa hän ei katsahtanutkaan äitiinsä.\n\nEnsi päivinä Roueniin tulon jälkeen hän ei vastannut, ei kysynyt;\n-- hän oli omaksunut äidin oman taktiikan. Ja hän noudatti sitä\njärkähtämättömämmin kuin itse huomasikaan. Kauan oli hän jo\narvostellut äitiä, ja nyt syöpyi tämä arvostelu kaikkeen mitä äiti\nteki tahi sanoi; hän tarkasteli äitiä syytöksen hengessä, entisyys\nnousi muistossa esiin ja muuttui toisenlaiseksi. Isän kumarainen\nolemus nojatuolissa karvattomien nahkojen ympäröimänä, liassa ja\nlöyhkässä, nousi nyt _äitiä_ vastaan, joka asui omissa rikkaasti\nsisustetuissa, tuuletetuissa, usein hajuvesiltä tuoksuvissa\nhuoneissaan. Siitä saakka kun Rafael oli seissyt isänsä ruumiin\nääressä, oli hän tuntenut että vanhusta oli kohdeltu pahoin. Hänetkin\noli opastettu laiminlyömään isää, karttamaan häntä, kiertämään hänen\nmääräyksiään. Tätä ennen oli hän lukenut tämän kaiken talonväen\nsyyksi.\n\nNyt hän siirsi sen äidin tiliin kokonaan. Isähän oli jumaloinut\näitiä, ja tämä jumaloiminen oli sitten muuttunut hurjaksi,\nkuluttavaksi vihaksi. Mitä olikaan tapahtunut? Hän ei tiennyt sitä.\nMutta sen hän tunsi, että äidillä oli kyky iskeä puolikuolleestakin\nkipunoita. Hän näki Lucien tulevan juosten ja kukkakimppua kantaen\nja etsivän häntä katseillaan koko tien pituudelta -- yhä kauemmas ja\nkauemmas tähyten -- ja sitten pysähtyvän paikoilleen. Hän ei voinut\najatella tätä kyyneltymättä, -- ja silloinkos hän vihasi!\n\nMutta lapsi on lapsi, -- ei tätä voinut iänkaiken kestää. Se\nhäipyi siihen että paikkakunta oli uusi ja täynnään historiallisia\nmerkillisyyksiä, että opinnot jälleen alkoivat ja että äiti aina\noli mukana. Mutta jännitystä oli tässä kaikessa, molemmilla puolin.\nArvostelun henki, joka oli tullut häneen jo Englannissa, ei hänestä\nenää luopunut. --\n\n-- Opiskellessa muodostui heidän yhdyselämänsä varsin\nhedelmälliseksi; poika oli alkanut äidin oppilaana ja lopetti\nhänen opettajanaan. Äiti tahtoi seurata kaikessa mukana, ja tästä\nhalusta, joka ilmeni melkein pikkumaisena tarkkuutena ja nerokkaina\nkysymyksinä, oli pojalle suurta hyötyä.\n\nPaitsi opiskeluhetkiä oli heillä muitakin hyviä aikoja; mutta niin\ntoinen kuin toinenkin tiesi, että kaikessa heidän keskustelussaan oli\njotakin ulkopuolista, joka ei koskaan enää muuttunut sisäpuoliseksi.\n\nSilloin kun he olivat sovinnossa, tajusi poika äidin erinomaiset\npuolet ja hänen uhrautuvan elämänsä; kun he taas olivat riidassa,\nnäki hän ehdottomasti kaikkea päinvastaista. Kun he olivat\nsovinnossa, teki poika säännöllisesti kaiken mitä äiti toivoi; hän\noli kohteliaisuuden maassa opiskelemassa; -- kun he olivat riidoissa,\nteki hän pahinta mikä hänen päähänsä kulloinkin pälkähti. Hän sai\naikaisin huonoja tovereita ja alkoi liian aikaisin elostaa. Hän oli\nkapinan poika.\n\nTämmöistä hän jälkeenpäin hirveästi katui. Äiti huomasi tämän ja\ntahtoi että poika näkisi hänen sen huomanneen. \"Täällä on vierasta\nhajua, -- hyi! Missä olet saanut tuota hajua itseesi, -- hyi!\" -- Ja\nsenjälkeen hän ruiskutti hajuvesiä pojan päälle. Poika punotti kuin\ntulikukka ja olisi kaikessa kurjuudessaan ja häpeässään kernaasti\npistänyt päänsä tulikuumaan uuniin. Mutta jos hän vähääkään yritti\npuhua, tuli äiti jäykäksi kuin sauva ja ojensi kapean kätensä häntä\nkohden: _\"Taisez-vous! Des égards, s'il vous plait!\"_\n\nKirstenin puolustukseksi olkoon sanottu, että niin räikeitä\nkertomuksia kuin hän aikoinaan olikin kirjoittanut, hänellä\nitsellään ei ollut kokemusta elämästä; hän suorastaan ei käsittänyt,\nminkälaatuista luottamusta hänen pitäisi pojalleen osoittaa.\n\nJa niinpä tapahtui, että hän, joka kerran tahtoi vallita poikansa\nkoko elämää, jokaista poikansa ajatusta, tahtomatta jakaa kenenkään\nkanssa, -- ei edes kirjojen kanssa, että hän nyt vähitellen ei ollut\npoikaansa lähellä muussa suhteessa kuin opintoja koskevissa asioissa.\n\nRanskankieli soveltuu erinomaisesti loitolla pysyttäytymisen ja\ndiplomatian palvelukseen. Se tarttui heihinkin, niin, ehkäpä se jo\nalunpitäen oli auttanut heitä heidän muodostaessaan yhdyselämäänsä\ntämmöiseksi. Sen avulla saattoi välttää yhteentörmäyksiä, ja sehän\noli jo hyvä. Heti kun pieninkään kahnaus oli syntymässä, kuului:\n\"Monsieur, mon fils!\" tahi suoraan ja mutkattomasti: \"Monsieur!\" --\n\"Madame, ma mere!\" tahi suoraan ja mutkattomasti: \"Madame!\"\n\nRupesi näyttämään siltä että Rafaelille yhteen aikaan oli käydä\npahoin. Hänen nopea kasvunsa ja opinnot, joiden ääressä äiti piti\nhäntä lämpöisenä, vaikuttivat, ettei hänen rakenteensa kestänyt\nylenmääräisiä ponnistuksia.\n\nMutta sitten tapahtui jotakin. Hän seisoi eräänä päivänä, ollessaan\n19 vuotias, eräässä ranskalaisessa kemikaaliotehtaassa, ja huomasi\nkuinka puolet tehtaan käyttövoimasta voitaisiin säästää. Näki sen\nyhdessä välähdyksessä kuin salaman. Tehtaan omistajan poika oli hänen\nopintotovereitaan, hän juuri oli Rafaelin tehtaaseen tuonutkin, -- ja\nhänelle Rafael uskoi keksintönsä.\n\nVoimansäästösuunnitelman he laativat yhdessä kuumeisella innolla\ntyöskennellen -- pienimpiä yksityiskohtia myöten; se oli hyvin\nmonimutkainen, sillä siihenhän perustui koko tehtaan käyttäminen.\nSuunnitelman tutki sitten itse omistaja tarkoin, apunaan poikansa ja\ntehtaan apulaiset, ja se päätettiin panna toimeen!\n\nSe onnistui täydelleen; käyttövoimaa tarvittiin _vähemmän_ kuin\npuolet entisestä määrästä!\n\nSilloin kun koe tehtiin, oli Rafael poissa; hän oli eräässä\nkaivoksessa. Äiti ei ollut hänen mukanaan, sillä hän ei koskaan\ntullut kaivoksiin. Heti kun Rafael tuli kotiin, kiiruhti hän\näitineen katsomaan työnsä tulosta tehtaalla. He näkivät sen, ja he\npunastuivat molemmat huomatessaan työmiesten erikoisen kunnioittavan\nkäyttäytymisen. He tulivat aivan liikutuksiinsa, kun omistaja\nkutsuttiin paikalle ja kun he näkivät tämän kiihkeän ilon ja riemun\nkeksinnön johdosta. Sampanja ja väkevät puheet silloin vuotivat\nvirtanaan. Ja äidille ojennettiin mitä sievin kukkaiskimppu.\n\nHuumaantuneena puheista ja viinistä ja neroksi nimityksestä palasi\nRafael jälleen kotiin äitinsä kanssa. Hän tunsi kuin olisi hänen\ntoisella puolellaan koko maailma ja hän itse vain toisella puolella.\nÄiti kulki kukkakimppuineen ylen onnellisena ja autuaana.\n\nRafaelilla oli yllään uusi päällystakki, juuri semmoinen jota hän\noli halunnutkin, hyvin pitkä ja rintataipeista silkillä reunustettu.\nHän tunsi olonsa riemulliseksi tämä päällystakki yllään. Oli kirkas\ntalvipäivä ja aurinko paistoi kirkkaasti silkkiin ja se paistoi\nmuuhunkin kuin siihen. \"Kas, kuinka taivas on pilvetön, äiti. Siellä\nei ole pilkkuakaan\", sanoi hän. \"Eikä sinun päällystakillasi liioin\",\nlisäsi äiti. -- Vanhalla päällystakilla niitä nimittäin oli ollut\nsuuri joukko, ja kullakin niistä oli oma tarinansa. Rafael oli nyt\nliian suuri suuttuakseen tämmöisestä huomautuksesta, ja liian iloinen\nmyöskin. Äiti kuuli hänen hyräilevän -- Norjan kansallislaulua. He\npalasivat takaisin kaupunkiin kuin Elysiumin ihanuudesta; kaikki\nvastaantulijat katsoivat heitä; ihmiset aavistavat onnen läsnäolon.\nOlihan Rafael myöskin päätänsä pitempi kuin useimmat muut ja lisäksi\nvaaleaverinen, ja hän talutti eleganttia äitiänsä kukkasineen\nreippaassa kävelytahdissa ja katseli kuin aurinkoisista korkeuksista\nja valoseppel päässään pitkin bulevardia.\n\n\"Tämmöisinä päivinä tuntee itsensä kokonaan uudeksi ihmiseksi\", sanoi\nhän. \"Tämmöisinä päivinä saa suurta luottamusta itseensä\", huomautti\näiti. Rafael pusersi hänen käsivarttaan.\n\nHe tulivat kotiin, ottivat esiin paperipinkan ja katsoivat toisiinsa.\nKaiken sen luonnokset, minkä he nyt olivat nähneet käytännössä\ntoteutuneena, olivat siinä, ja lisäksi vielä muita piirustuksia.\nÄiti otti ne ja kiersi kapeaksi rullaksi. \"Rafael!\" sanoi hän ja\nasettui juhlalliseen asentoon hymyillen ja vavisten: \"Polvistu, minä\nlyön sinut ritariksi!\" Pojasta tämä ei tuntunut luonnottomalta; hän\ntotteli. _\"Noblesse oblige!\"_ sanoi äiti ja kosketti rullalla hiljaa\nhänen päätänsä.\n\nMutta samassa hän päästi sen kädestään nyyhkyttäen. Rafaelin täytyi\nnousta ja ottaa hänet syliinsä. --\n\nIllalla oli Rafaelilla iloinen istunto toveriseurassa, ja häntä\njuhlittiin kovasti. Mutta yöllä hän makasi sängyssään valtavan\nepäilyksen ja pelon valloissa. Koko tapaushan saattoi sittenkin\nolla vain sattuma! Hänhän oli nähnyt ja oppinut niin paljon, ettei\ntämän tarvinnut olla mikään keksintö. -- Vaan mikä sitten? Mikään\nnero hän ei voinut olla, se tietysti oli liioittelua. Voiko olla\nsemmoista neroa, joka ei ole voitonvarma? Tahi oliko hänen omituinen\nelämänsä vahingoittanut voitonvarmuutta? Yhtämittaista jännitystä,\njoka heikonsi innostusta ja antaumusta. Yhtämittaista tunnontuskaa,\nkauheata, kammottavaa tunnontuskaa. Tämä järkyttävä tuska -- olikohan\nse enne? Ulottuiko sen vaikutus tulevaisuuteen? --\n\nPuoli vuotta myöhemmin kokosi sähkö hänen kaikki monelle taholle\nhaarautuneet opintonsa -- ja vei heidät Müncheniin.\n\nNäiden opintojen vaikutuksesta hän alkoi kirjoittaa. Ylioppilailla\noli yhdistys, ja tämän yhdistyksen kokouksessa piti hänen esittää\njotakin. Mutta se mitä hän kirjoitti, oli niin erikoista, että häntä\npyydettiin näyttämään professorille sitä, ja tämä puolestaan kiitti\nja kehoitti häntä kovasti. Professori myöskin sai aikaan, että hänen\nensimmäinen kirjoitelmansa painettiin.\n\nEräs norjalainen teknillinen aikakauslehti julkaisi yhden hänen\nmyöhemmistä kirjoitelmistaan -- ja tämä tuli ulkonaiseksi aiheeksi\nsiihen, että hänen ajatuksensa jälleen alkoivat askarrella Norjassa.\n\nNorja esiintyi hänen mielikuvituksessaan sähkön jättiläismaana; sen\nlukemattomien koskien voimalla voitiin valaista koko maailma! Hän\nnäki kuinka vesi sähköisen kehän ympäröimänä salaperäisesti kiilui ja\nloisti talvisessa pimeydessä, hän näki veden myöskin rannalla olevine\nmaailmantehtaineen ja -laivastoineen. Nyt oli hänellä jotakin, jonka\nvuoksi kannatti palata kotiin!\n\nHänen äitinsä ei omaksunut tällaista isänmaanrakkauden-tunnetta eikä\nliioin tuntenut mitään vetoa Norjan elämää kohtaan. Mutta rahat,\njotka hän oli säästänyt Rafaelin opintoja varten, olivat aikoja\nsitten huvenneet, ja Hellebergenekin oli vaatinut niistä osansa. Ja\nkorvausta ei kartano antanut; sehän oli metsätalo, ja uusi metsä oli\nvielä alaikäistä.\n\nSiis kotiin! Pari vuotta Hellebergenessä, -- niitä Rafael juuri\ntarvitsi.\n\nMutta joka kerta kun saapui aika, jolloin he olivat päättäneet\nmatkustaa, tuli jotakin esteeksi.\n\nEnsin pidätti Rafaelia eräs pieni keksintö, jolle hän tahtoi hakea\npatentin. Tähän saakka hän vain oli synnyttänyt ilmoille aatteet,\njoita toiset olivat käyttäneet hyväkseen; nyt tulisi tässä suhteessa\nolemaan toisin. Keksintö sai patentin ja tämä vietiin eräälle\nagentille myytäväksi. Mutta he eivät matkustaneet vieläkään. Mikä\noli esteenä? Uusi keksintö ja uusi patentti, paremmin kauppansa\ntekevä kuin edellinen, joka ikävä kyllä ei mennyt. Tämäkin patentti\nhaettiin, tämäkin maksoi rahaa ja vietiin kaupan. Eikö Rafael siis\nvoinut matkustaa? Oojaa, kyllä vaan.\n\nMutta rouva Kaas ymmärsi pian, ettei tämä ollut täyttä totta. Silloin\nsai hän erään nuoren sukulaisen avukseen. Tämä oli Hans Ravn,\ninsinööri -- niinkuin useimmat Ravneista. Hans Ravniin Rafael kovasti\nmieltyi. Tämä johtui siitä että hän itsekin oli temperamentiltaan\nRavn, mitä hän ei tähän saakka ollut lainkaan tiennyt. Ja tämä oli\nkuin ilmestys! Hän oli luullut että Ravnit olivat samanlaisia kuin\nhänen äitinsä, mutta nyt hän kuuli, että äiti juuri oli jotain aivan\ntoista kuin muut.\n\nHans Ravnille sanoi rouva Kaas lopulta että heidän nyt täytyi\nmatkustaa! Matkustuspäiväksi määrättiin toukokuun viimeinen päivä,\nja tästä piti Hansin levittää tietoa, sillä rouva Kaas arveli, että\nlähtöön tulisi enemmän pakkoa, kun se tulisi yleisesti tiedoksi.\n\nHans Ravn kertoi uutisen kaikille, osaksi sen vuoksi että hän oli\nRafaelin ammattitovereita, osaksi toivoen, että jotain tehtäisiin,\nesim. että pidettäisiin semmoiset lähtökekkerit, ettei paremmista\napua.\n\nKaikki yksimielisesti päättivätkin pitää jäähyväiskekkerit, ja\nne päättyivät siten että seurue järjestyneenä joukkueena saattoi\nkunniavieraan kotiin. Matkalla he tapasivat upseerijoukkueen, joka\nmatkasi kotiin samalla tapaa. Oli vähällä tulla tappelu, mutta sopu\nsäilyi kuitenkin; insinöörit hurrasivat upseereille ja upseerit\nhurrasivat insinööreille. Seuraavana päivänä seisoi sanomalehdessä\nkummastakin kekkeristä ja seurueiden yhteenotosta.\n\nTästä koitui seurauksia, joita rouva Kirsten Kaas ei ollut osannut\naavistaakaan.\n\nEnsinnä eräs hyvin miellyttävää laatua. Se professori, joka oli\nsaanut Rafaelin ensimäisen kirjoitelman painatetuksi, ajoi vaunuissa\nperheineen rouva Kaasin asunnolle; hän nousi portaat ja kysyi eikö\nrouva heidän seurassaan haluaisi vielä kerran katsella kauneinta\nmitä oli Münchenissä ja sen ympäristöillä. Kirsten tunsi imartelun\nhyväämieltä ja nousi vaunuihin. Matkalla he tietysti puhuivat vain\nRafaelista. Osaksi hänen ominaisuuksistaan, hän kun oli kaikkien\nnaisten suosikki, osaksi tulevaisuudesta, jota kohti hän oli\nkulkemassa; professori lausui, ettei hänellä ollut vielä ollut\nniin lahjakasta oppilasta. Rouva Kaasilla oli mukanaan erinomainen\nkaksoiskiikari; joka kerta kun hän tuli liikutetuksi, hän pani\nsen silmäinsä eteen, ja muiden ylistyslauseet levittäytyivät kuin\nauringon kimalluksena talojen ja maiseman ylle. Pieni seurue aterioi\nvielä yhdessä ja ajoi kotiin vasta iltapäivällä.\n\nTullessaan sisään huoneisiinsa tunsi rouva Kaas voimakasta\nkukkais-tuoksua. Jotkut heidän tuttavistaan, jotka tähän saakka eivät\nolleet tienneet, milloin he matkustaisivat, tahtoivat nyt osaltaan\ntäten juhlia heitä molempia. Sitäpaitsi oli ovikello soinut koko\npäivän, kertoi palvelijatar.\n\nVähää myöhemmin tulivat Rafael ja Hans Ravn sekä pari perhettä;\nhe tahtoivat syödä tänä iltana yhdessä; viimeisen patentin myynti\ntuntui onnistuvan; täytyihän tätä tapausta juhlia edeltäpäin! Rouva\nKaas oli loistavalla tuulella, ja niin lähdettiin. Ulkona oli niin\nihana kevätilma, että siitä täytyi nauttia maan hengessä, -- kauas\nkaupungista siis!\n\nHe söivät ulkona, samoin kuin moni muukin seurue heidän ympärillään.\nSiellä oli musiikkia ja hilpeyttä ja illan pitemmälle hämärtyessä\nvallitsi pehmoinen, aaltoileva tunnelma. Pimeän tultua heidän\ntoisella puolellaan oli suuren kaupungin valomeri, toisella\npuolipimeys yksityisine valopisteineen, -- ja tätä käytettiin\nkuvaannollisena aiheena niissä puheissa, joita pidettiin pois\nmatkustaville.\n\nPari naista kulki hitaasti ja merkitsevästi liikehtien Rafaelin\ntuolin sivuitse. Rouva Kaas istui vastapäätä poikaansa ja näki tämän,\nRafael ei. Vähän kauempana naiset pysähtyivät odottamaan, mutta\nheihin ei kiinnitetty huomiota. Sitten he jälleen palasivat takaisin\nja taas hitaasti hiihdättivät Rafaelin tuolin ohitse. Taaskin turhaan.\n\nTämä vei rouva Kaasin hyvän tuulen. Ja hän oli niin voimakas, että\nhänen äänettömyytensä veti verhon koko seurueen ympärille. He\nläksivät pois.\n\nSeuraavana aamupäivänä -- Rafael oli jälleen ulkona\npatenttiasioissaan -- soi ovikello. Piika toi laskun, jota sitäkin\noli eilen käytetty täällä. Lasku oli eräästä isommasta ravintolasta,\neikä se ollut niinkään pieni. Rouva Kaas ei voinut aavistaakaan,\nettä Rafaelilla saattoi olla velkoja, -- ja kaupanpäälliseksi\nvielä kapakanisännälle! Hän käski vastata, että hänen poikansa oli\ntäysi-ikäinen ja ettei hän ollut poikansa kasööri. Soi taaskin, ja\npiika toi uuden laskun, joka sekin oli käynyt täällä jo eilen; se oli\neräästä tunnetusta viinikaupasta, eikä sekään pieni. Soi taaskin,\nja nyt tuli kukkaislasku, oikein kelpo summalle. Sekin oli käynyt\ntäällä eilen. Rouva Kaas luki sen kahteen, kolmeen, jopa neljään\nkertaan; hänen päähänsä ei mitenkään tahtonut mahtua, että Rafael\nvoi olla velkaa kukista; -- mihinkä hän niitä olisi tarvinnut? Kello\nsoi, kultasepältä tuli lasku. Nyt hermostui rouva Kaas siinä määrin\nsoitoista ja laskuista, että hän piti viisaimpana paeta. Tässä siis\noli syy, miksi Rafael ei halunnut matkustaa; hän oli ankkurissa!\nTämän vuoksi siis koko touhu patentin myymisessä; hänet toki piti\nostaa irti.\n\nHän oli tuskin päässyt ulos ovesta, kun esiin astui pieni kiltti\nvanha eukko ja kysyi arasti, oliko se ehkä _Frau von Kaes._ Taaskin\nlasku, ajatteli rouva Kaas ja alkoi silmäillä naista tarkasti. Tämä\noli kuin ohut, riistetty ruusupensas, josta vielä oli jäljellä pari\nylikypsää viimeistä kukkaa; hän näytti köyhältä ja kokemattomalta\nkaikessa muussa paitsi nöyryydessä.\n\n\"Mitä te tahdotte minulta?\" kysyi rouva Kaas osaaottavalla äänellä,\npäättäen maksaa tälle raukalle muitta mutkitta, olipa kysymys mistä\ntahansa. Pikku eukko pyysi _tausend Mal um Verzeihung,_ mutta hän\noli _eine Beamtenwittve _ ja oli lukenut sanomalehdestä, että nuori\n_von Kaes_ tulisi matkustamaan, ja tämän johdosta tulivat hän ja\nhänen tyttärensä niin epätoivoihinsa, että hän päätti mennä _Frau von\nKaesin_ luokse, joka oli par -- -- eukko alkoi itkeä tihuuttaa.\n\n\"Mitä teidän tyttärenne minulta tahtoo?\" kysyi rouva Kaas jo koko\njoukon viileämmästi. \"_Ach, tausend Mal um Verzeihung, gnädige\nFrau_!\" -- hänen tyttärensä oli naimisissa _Hofrath von Rathenin_\nkanssa -- _Ihrer grossen Schönheit wegen_\"; voi, tytär oli niin\nonneton, sillä _Hofrath von Rathen_ joi ja menosteli. Eräässä\ntaiteilijajuhlassa oli _Herr von Kaes_ tavannut tyttären, -- \"_und\nso wissen Sie, zwei so junge, reizende Leute_ --.\" Hän katseli ylös\nrouva Kaasin puoleen kuin kellarinikkunasta sadeilmalla.\n\nMutta rouva Kaas oli jo saanut entisen piukean olemuksensa takaisin.\nKorkealta toisesta kerroksesta kuuli pieni riistetty poloinen: \"Mitä\nteidän tyttärenne tahtoo minun pojastani?\" -- _\"Tausend Mal um\nVerzeihung!\"_ mutta heissä oli herännyt ajatus, että tytär saattaisi\ntulla heidän mukanaan Norjaan. Norjahan oli niin vapaa maa -- _\"und\ndie zwei Jungen haben sich so gern\"_. -- \"Onko poikani luvannut\nsen hänelle?\" kysyi rouva Kaas kylmänä kuin korkean talon varjo.\n_\"Nein, nein, nein!\"_ tuli kauhistuneesti: _\"nein, nein, nein!\"_\nVain he kaksi, äiti ja tytär, olivat tulleet sitä ajatelleeksi\ntänään, lukiessaan yhdessä sanomalehdestä että nuori _von Kaes_\nmatkustaisi. _\"Herr Gott im Himmel!\"_ jospa hänen tyttärensä yhdellä\niskulla pääsisi kaikista kärsimyksistään! _Frau von Kaes_ ei voinut\naavistaakaan, mikä uskollinen sielu hänen tyttärensä oli, mikä\naviovaimo...\"\n\nRouva Kaas syöksähti alas lähimpään kerrokseen -- ei aivan kuin se,\njoka juoksee hattunsa perään; mutta pikku ihmisestä, joka jälleen\nseisoi varjossa ristityin käsin ja peljästynein silmin, näytti, että\nhän katosi nopeammin kuin köyhän toivo. --\n\nSeuraavassa kerroksessa seisoi nuori sievä kukkaistyttö odottamassa\ntuota hienoa naista, joka pakeni eteenpäin: _\"Bitte, gnädige Frau!\"_\n-- \"Vieläkin yksi! ajatteli vainottu ihminen. Hän katseli ympärilleen\npelastusta etsien, puikahti suoraan kadulle, nopeasti, ylen nopeasti,\n-- kun taas eräs nainen ilmestyi hänen eteensä ihan kuin maasta\nnousten ja kiinnitti häneen omituisen katseen. Silloin rouva Kaas\npoikkesi katukäytävältä ja pelastautui ajurinrattaille. \"Mihin?\"\nkysyi ajuri, joka näki että oli kiire. Sitä ei rouva Kaas ollut\nehtinyt ajatella, mutta hän vastasi päättävästi: \"Bavariaan!\" Hän oli\ntodellakin aikonut ennen matkaansa käydä ihailemassa kaupunkia ja sen\nympäristöjä Bavaria-muistomerkin korkeasta päästä. Siellä oli paljon\nihmisiä, mutta rouva Kaasin vuoro kiivetä ylös tuli kuitenkin pian,\nja juuri kun hän oli päässyt jättiläisnaisen päähän ja asettautui\nkatsomaan ulos, kuuli hän erään naisen kuiskaavan takanaan: \"Se on\nhänen äitinsä!\" Mahdollisesti oli Bavarian päässä tällä hetkellä\nmuitakin äitejä kuin hän, mutta hän kokosi helmansa ja kiisi takaisin\nalas.\n\nRafael tuli kotiin noutaakseen äitiään päivälliselle. Hän oli\nloistavalla tuulella, hän oli myönyt patenttinsa. Mutta äitinsä hän\nlöysi sohvan äärimmäiseltä laidalta suuri kaksoiskiikari kädessä. Kun\nhän puheli äidilleen, ei tämä vastannut, vaan ojensi kiikarin häntä\nkohti siten että pienet lasit olivat ulospäin ja suuret silmään päin.\nHän tahtoi saada pojan niin kauaksi kuin suinkin mahdollista. -- --\n\n\n\n\nIII.\n\n\n-- Eräänä kauniina iltana kesäkuun alkupuolella he nousivat laivasta\nkaupungin satamassa ja muuttivat venheeseen, jonka piti viedä heidät\nHellebergeneen. He eivät tunteneet ketään vastaantulleista miehistä,\nvaikka kaikki olivat kartanosta. Venhe niinikään oli uusi. Mutta\nsaaret, joiden salmiin he pian sousivat, olivat entisellään. Ne\nolivat kauan odottaneet heitä ja olivat nyt puhjenneet kukkeuteensa\nheidän vastaanotokseen; ne siirtyivät yksi toisensa jälkeen siivosti\ntieltä, jotta venhe pääsi vapaasti eteenpäin.\n\nKumpikaan heistä ei puhunut miesten kanssa, eikä heitä liioin\npuhuteltu. He sulautuivat toistensa tunnelmaan, he nimittäin\nolivat molemmat peloissaan. Tämä tunne iskeytyi heihin aivan\nyhtäkkiä. Mikään ei tarjonnut tähän pelkoon lievitystä: ei\niloisesti heloittava ilta-aurinko meren ja saarien yllä, ei\nmaalta tuleva väkevä hyvä tuoksu eikä heidän ohitseen kulkevan\npikku rannikkohöyrylaivan työteliäs sätkätys. Nyt, kun tosi oli\nkysymyksessä, nousi vastuunalaisuuden tunne sekä entisistä että\ntulevaisista heidän mieliinsä. Ja miltähän mahtaisikaan perillä\nnäyttää, ja kuinkahan he nyt enää soveltuisivat ympäristöönsä täällä?\nPian olivat he sivuuttaneet sen kapean väylän, joka johti lahteen\nja samoin Helleberg niemen viimeisen nokan,... tuossa oli viheriä\nkumpu heidän edessään, keskellä olevine rakennuksineen, noilla\nharjuilla ennen rehotti tummana valtainen, varjoisa metsä... nyt\nne olivat paljastetut, alasvaipuneet, muodottomat, niiden pinnalla\nnäytti olevan viheriä samea kerros jotakin, eikä sitäkään ollut\njoka paikassa. Kaikki mikä harjuihin ennen oli sisältynyt, oli\nnyt painunut alas heidän itsensä keralla, oli pienentynyt -- ei\nolemukseltaan, vaan heidän silmissään. He muistivat kuinka oli ennen,\nja he tunsivat olevansa laihoja ja ränsistyneitä.\n\nRakennukset olivat äsken maalatut, mutta paljoa pienemmät kuin\nne, jotka heidän muistinsa oli säilyttänyt. Ei kukaan tullut\nheitä vastaan laiturille; ylhäällä portaiden luona vain näkyi\nkaksi olentoa, hämilläänkö lienevät olleet vai epäluuloissaan.\nTulijat menivät sisään rouvan vanhoihin huoneisiin sekä ylä- että\nalakerrassa; nämä olivat siinä asussa kuin olivat olleet heidän\nlähtiessään ulkomaille, mutta kuinka ne tuntuivatkaan laskehtineilta,\nja kuinka ilma niissä oli ummehtunutta! Illallispöytä oli katettu; se\nnotkui raskaan ruuan painosta; mieleen tuli talonpoikaishäät. Vanhat\nlehmukset -- poissa. Rouva Kaas alkoi itkeä.\n\nSamassa hän yhdessä väläyksessä muisti jotakin: \"Menkäämme toiseen\nsivustaan!\" Hän sanoi tämän semmoisella äänellä kuin pitäisi heidän\nvasta siellä tuntea olevansa kotona. Porstuassa tarttui hän Rafaelin\nkäsivarteen. Rafael tunsi suurta jännitystä.\n\n-- Isän vanhat huoneet olivat kokonaan uudistetut häntä varten! Sekä\nsuuressa että pienessä hän tunsi äidin maun, -- tämä oli pitkällisen\nsalaa tehdyn työn tulos, tässä oli siis ollut lavea kirjevaihto ja\nrahaa oli tähän mennyt paljon. Kuinka kaikki olikaan täällä uutta ja\nvapauttavaa! Huoneet oli tehty yhtä vieraiksi sille elämälle, jota\ntäällä oli vietetty kuin äiti itse olisi halunnut tehdä poikansa\nsille vieraaksi.\n\nHe saivat kuitenkin varsin mukiinmenevän illallisen ja senjälkeen\nhe tekivät reippaan kävelyretken pitkin rantaa. Himmeästi loistava\nmajakantuli kaukana ulapalla ja hiljaiset mainingit kertasivat heille\nvanhaa tarinaansa; kesäyö laskeutui hämärän tuttavallisuudessa heitä\nkohti.\n\nSeuraavana aamuna oli Rafael soutelemassa lahdenpoukamassa,\nlapsuutensa leikkikamarissa. Huolimatta puolittain vajonneista ja\nalastomiksi ryöstetyistä harjuista tunsi hän kuvaamatonta riemua\nsaadessaan taas olla täällä. Yksinäisyydessä, hiljaisuudessa, jossa\nei kukaan eikä mikään häntä ahdistanut missään suhteessa. Kun\nmonivuotisen oleskelun jälkeen suurkaupungeissa istuu norjalaisessa\nlahdenpoukamassa yksinään, niin tuntee kuin puolipäivän helteestä\nja touhusta astuisi korkeaan holvikirkkoon, jonne ei ulkoa kuulu\nmitään, eikä sisäpuolelta myöskään mitään muuta kuin tulijan omat\naskeleet. Pyhää, pyhää puhdistumista, antaumusta, hartautta,\n-- mutta semmoisessa valaistuksessa ja vapaudessa, jota ei ole\nmissään kirkossa. Nykyisyys väistyy pois, ja sen keralla aika\nylipäänsä. Hänestä tuntui että hän oli ollut täällä jo eilen ja\ntoissapäivänäkin. Ulkopuolella tätä paikkaa ei kukaan tiennyt hänestä\nmitään.\n\nKuvaamaton oli tunnelmarikkaus, jota hän tällä paikalla imehti;\nkoskaan ei hän ollut kokenut mointa. Uusi aistimuslaatu,\nlapsuudenaikaiset kauneusvaikutelmat, joko aivan unohtuneina tai\ntoisin muistoonjääneinä, hiipivät nyt hänen sieluunsa ja puhuivat\nhänelle kuin jälleen palanneet hyvät henget.\n\nKukkulain uudet ääripiirteet, vanha rakas tuoksu, värit, jotka\nsuhtautuivat toisiinsa aivan aavistamattomalla tavalla, taivas,\njoka tosin oli lähempänä, mutta kuitenkin kauas vetäytynyt;\nvalovaikutelmat kylmemmissä, mutta keveämmissä, hienommissa\nilmakerroksissa. Ei missään leveätä tasankoa, rajatonta\njatkuvaisuutta, ei, vaan monenlaista, moniviivaista, typistettyä,\njyrkkää, levotonta ja samalla sanomattoman raikasta, hänen teki\nmielensä sanoa: kapinallista.\n\nYhä enemmän ja enemmän hän sulautui muistoihinsa; hänellä oli\ntaipumusta tällaiseen. Joka aironvedon jälkeen hän lepäsi, tunsi\nolevansa kuin omituisissa kahleissa. Venhe lipui yhä syvemmälle, hän\nei välittänyt, minne,... kunnes hän poukamasta kuuli aironloisketta,\njoka ei voinut olla hänen soutunsa kaikua. Aironvedot seurasivat\ntoisiaan varmasti ja rivakasti. Hän kääntyi. --\n\n-- Ylhäällä puutarhapengermällä käveli parhaillaan rouva Kaas\nerinomainen kaksoiskiikari kädessään. Hän oli juonut kahvia ja\niloinnut katsellessaan lahtea, saaria ja merta. Rafael oli yhä\nvesillä, sanottiin. Tuolla kaukana, niin, siellähän hän oli; rouva\nKaas nosti kiikarin silmäinsä eteen juuri sinä hetkenä, jona\nvalkeaksi maalattu venhe liiti Rafaelin ruskeaksi tervattua venhettä\nvastaan. Valkeaksi maalattua venhettä sousi vaaleaan leninkiin puettu\nnainen, -- -- grand dieu, onko täälläkin naisia! Rafael pysähdytti,\ns.o. molemmat nostivat aironsa vedestä sinä hetkenä kun venheet\nlipuivat toistensa ohitse...\n\nRouva Kaas näkee naisen mustan tukan ja sen alla vahvan kaulan;\nmutta leveäreunainen olkihattu estää häntä näkemästä naisen kasvoja;\nhattuhan on melkein ylösalasin. Nyt iskee Rafael airot veteen ja\nhuopaa naista kohden, ja tämä samoin huopaa Rafaelia kohden. Ovatko\nhe tuttuja? Heti kun venheet uudelleen ovat vieretysten, tarttuu\nRafael toisen venheen laitaan ja vetää sen lähemmäksi; nyt tarjoo\nhän kätensä, ja toinen ottaa sen vastaan. Rouva Kaas näkee Rafaelin\nkasvot puoliksi ja niin selvään, että huulten liike näkyy; Rafael\nhymyilee! Hattu estää edelleenkin näkemästä naisen kasvoja, mutta\nrouva Kaas näkee hänen täyteläisen rintansa ja voimakkaan käsivarren,\njoka pistää esiin puolipitkästä hihasta. Heidän kätensä eivät\nhellitä otettaan; nyt nauraa Rafael niin että leveä selkä hytkyy,\n-- mitä tämä on, mitä tämä on...? Onko joku tullut heidän perästään\nMünchenistä?\n\nRouva Kaas ei voi enää istua hiljaa paikoillaan, hän panee kiikarin\npois, hänet valtaa suuri tuska, hänessä puhkeaa hillitön viha. Kestää\nkotvan ennenkuin hän rauhoittuu sen verran että voi ottaa kiikarin\nkäteensä ja tarkastella näkyä edelleen.\n\n\"Nainen\" oli kääntänyt venheensä; nyt he soutelivat vieri vieressä,\nnainen yhtä nopeaan kuin Rafael. Joka kerta kun rouva Kaas tarkasteli\npoikaansa, näki hän tämän hymyilevän, ja \"nainen\" tuntui lakkaamatta\nkatselevan Rafaelia. Tuossa he kaartivat ja rupesivat soutamaan\npappilan rantaan päin... Oliko se Helene? Ainoa sivistynyt nainen\npenikulmaisella alueella, ja tähän ainoaan oli Rafael takertunut jo\nensimmäistä päivää kotona ollessaan.\n\nNuo \"naiset\" -- ne eivät koskaan voineet katsoa häntä pikiintymättä\nhäneen heti paikalla! Tuossa laskevat venheet maihin, ei\nkiviteloille, kivet kai olivat liukkaat, vaan savihietikölle, he\nsoutavat kumpikin venheensä savikkoon niin kovaan kuin jaksavat, ja\nnainen hyppää venheestään maalle nopeasti ja kevyesti, sitten Rafael\nvähän raskaammin, -- ja taas he kättelevät! Sepä naikkonen on valmis!\n\nRouva Kaas kääntyi heistä poispäin. Nyt hän tiesi, että hän tästä\nhetkestä alkaen oli tullut vanhaksi huonekaluksi, joka siirretään\nullakolle. -- --\n\nHelene se todellakin oli. Hän tiesi, että he olivat tulleet, hän\ntahtoi soutaa kartanon sivuitse, ja tällöin hän tapasi Rafaelin,\njoka oli vesillä vain soudellakseen. Kun molemmat olivat nostaneet\naironsa vedestä ja venheet äänettömästi liukuivat toistensa sivuitse,\najatteli Rafael: \"Onko se _hän?_ -- Hän ei ole kasvanut täällä; hän\non rakenteeltaan liian suuripiirteinen ollakseen täältä. Hän ei ole\ntämän paikkakunnan henkeä.\"\n\nHän näki nimittäin edessään lujapiirteiset kasvot ja suuret harmaat\nsilmät, jotka olivat syvällä päässä. Levolliset, viisaat kasvot, --\njoihin samassa ilmaantui aikamoinen annos veitikkaa... Tämän hän\ntunsi vanhastaan, tämä oli aikoinaan tehnyt hänelle niin hyvää.\nKaiken jälleentuntemisen, kaiken mieleenpalaamisen ensimmäinen\nvaikutelma (mikäli semmoisen saamiseen on tilaisuutta) on sen\njälleentunteminen ja muistaminen, mikä meille ennen on tehnyt joko\nhyvää tahi pahaa. Tuo suuri suu, nuo raikkaat silmät, joista nyt\nveitikka kurkistaa, ne ovat tehneet hänelle vain hyvää, vain hyvää...\n\"Helene!\" huudahti hän ja iski aironsa veteen ruvetakseen huopaamaan.\n\"Rafael!\" vastasi tyttö tulipunaisena ja iski myös aironsa veteen.\nHänellä oli pehmeävärinen alttoääni.\n\n-- Kun Rafael tuli kotiin välipalalle, loistavana, kertoilevana,\ntapasi hän kaksi suurta silmää, joiden ilme selvästi puhui: \"Oletko\nsinä jo heittänyt minut romuläjään?\"\n\nRafael mykistyi raivosta. Syönnin aikana ilmoitti äiti\nvälinpitämättömän näköisenä, että hän ajaa rovastille kiittämään\nhuolenpidosta kaikkina näinä vuosina. Rafael ei vastannut. Siitä\näiti päätti, ettei hän halunnut tulla mukaan. Kesti kotvan ennenkuin\nhän pääsi lähtemään; ajopelit olivat uudet, tallimies samoin uusi ja\nharjaantumaton. Rafaelille hän ei sanonut mitään.\n\nRovastilla hänet otettiin vastaan mitä kunnioittavimmalla tavalla,\nmutta kuitenkin samalla sydämellisesti. Rovasti oli pulska vanhus,\noiva käytännön mies; ruustinna taas oli syväluonteisempi. Molemmat\nvakuuttelivat, ettei tilanhoidon valvominen ollut tuottanut heille\nminkäänlaista vaivaa, vaan miellyttävää ajankulua. Sitäpaitsi oli\nHelene viime aikoina ottanut sen toimekseen. Helene? Niin, kävi\nnimittäin niin, että Hellebergenen ensimäinen hoitaja oli agronoomi\nja metsänhoitaja eräässä suuressa yhtiössä, joka niinä aikoina\nlopetti toimintansa. Häneen tunsi Helene semmoista kiintymystä, että\nhän kaikkina loma-aikoinaan seurasi tätä kaikkialle; se olikin oikein\nerinomainen vanha mies. Näillä vaelluksilla opetti agronoomi tytölle\nkaikkea mitä hän itsekin tiesi; hänellä oli erikoista taipumusta\nopetukseen. Tytölle tämä merkitsi huomattavaa kehitystä, samalla kun\nse tarjosi hänelle elinkeinon. Erä erältä oli Helene ottanut koko\ntilanhoidon käsiinsä. Se oli hänelle koko elämän arvoinen tehtävä.\n\nRouva Kaas pyysi saada tavata Heleneä kiittääkseen häntä. Mutta\nHelenehän oli juuri mennyt ulos Rafaelin kanssa! \"Niin, se on totta\",\nsanoi rouva Kaas. Hänen täytyi esiintyä ikäänkuin hän olisi jo\ntiennyt tästä, mutta pian hän pyysi valjastamaan hevosensa.\n\n-- Samalla aikaa molemmat nuoret kiipesivät ylös harjun rinnettä.\nHe olivat noudattaneet rannikon suuntaa, Helene edellä, Rafael\njäljessä. Helene oli kasvanut metsässä, se oli varmaa jos mikä.\nKuinka notkea oli hänen voimakas vartalonsa; ja tuo tapa jolla hän\nsuoriutui hyppäämään puron yli, kiipeämään ylös kapeaa polkua myöten,\npujottautumaan nuorten havupuitten muodostaman pensaikon välitse,\njoka ei tahtonut päästää häntä eteenpäin... tahi kun hänen piti\nkaarrella savisessa mäessä tahi kallionhalkeamissa, joita täällä\noli kosolta -- nopeasti aina yhdestä toiseen. Ylösnousu joelta oli\nvaikein ja samalla hauskin, ja senvuoksi he kiipesivät siitä kohden.\nRafael tahtoi myös olla mies puolestansa, hän oli alinomaa tytön\nkintereillä, -- mutta luoja paratkoon, kuinka raskasta se oli!\nEnsinnäkään hän ei ollut ollenkaan harjaantunut, ja -- --. \"Tästä\non vähän vaikea päästä ylitse\", sanoi tyttö. Puu oli viime sateen\naikana kaatunut kumoon, ylhäällä olivat sen juuret pystyssä ja täällä\nalhaalla se sulki tien.\n\n\"Älä pidä siitä kiinni; se voi irtaantua ja viedä meidät mukanaan!\"\n-- Viimeinkin jotakin, joka näyttää hänestä vaikealta, ajatteli\nRafael. Hän näki Helenen liikehtivän eteenpäin pitkin puun suuntaa\nkajoamatta puuhun: hän näki tytön miettivän hetken, ennenkuin tämä\ntarttui erääseen haaraan, jonka yli hänen täytyi kiivetä, mutta\nsitten Helene nosti hameen polvien tasalle ja kapusi yli nopeasti,\nhyvin nopeasti, toisen yli samalla tapaa -- ja lopuksi itse rungon\nylitse, juuri siinä kohdassa, jossa ei enää ollut mitään oksia\ntiellä. Sitten vinosti ylös mäkeä, kunnes hän seisoi korkealla\nkukkulalla ja näki Rafaelin vaivaloisesti köntystävän alhaalla.\n\nRafaelin voimiin otti tämä hirvittävästi. Hengitys pyrki ihan\nsalpautumaan, hiki virtasi solkenaan. Kun hän vähää myöhemmin\nkuin tyttö saapui kukkulalle, musteni maailma hänen silmissään\n-- ja vaikkakin tosin vain noin puoleksi sekunniksi, niin riitti\nse valaisemaan hänelle tytön tavattoman terveyden. Tämä seisoi\nkatsellen häntä. Hän punoitti ja oli lämpimissään, hänen silmissään\noli loistetta ja veitikkaa, ja hänen povensa nousi ja laski nopeassa\ntahdissa. Mutta ei ollut vähääkään epäilystä, etteikö hän olisi heti\nkohta jaksanut kiivetä vielä yhtä pitkää matkaa ja yhtä jyrkkää\nrinnettä pitkin. Rafael ei jaksanut virkkaa sanaakaan. Tyttö sanoi:\n\"Nyt sinun täytyy kääntyä katsomaan merta.\"\n\nSanat vaikuttivat Rafaeliin kuin olisi ne sanonut itse suuri Pan,\njoka katseli heitä kukkuloilta kaukana takana. Ne vaikuttivat häneen\nkuin sen luonnon henkäys, jonka piiriin hän oli kiivennyt, ne\nsivelivät häntä jääkylmällä kädellä ja ne sivelivät häntä jälleen\nlämpöisellä kädellä, -- ja senjälkeen hän muuttui toiseksi.\n\nSillä hän oli hullaantunut, -- hullaantunut tyttöön silloin kun\ntämä johti kulkua virran luota ylös harjulle. Tyttö suorastaan veti\nitseensä uusia mahtavia voimia metsästä. Hän muuttui korkeammaksi,\nsolakammaksi, hän muuttui mahtavammaksi. Silmäin lämmin katse, äänen\ntäyteläisyys, liikkeet, muodot, sielukkuus huumasivat häntä jo tuolla\nalhaalla laakson syvyydessä ja virranpauhinassa; ja hullaannus\nyhä vain kasvoi kiipeämisen ja sen tuottaman vaivannäön keralla.\nEi mikään tanssisali tahi leikkikenttä, ei mikään voimistelu-\ntahi ratsastuskoulu pysty näyttämään ruumiin voimia ja sielun\nlennokkuutta, esittämään olemuksen yhtenäisyyttä niinkuin kiipeily\nvuorilla ja metsissä. Lopuksi Rafael aivan hurmaantui. Hän ajatteli:\nnyt minä kiipeän hänen jälessään porrasta myöten korkeimpaan onneen!\nTuonne ylös, ylös! Tytön pelottomuus hänen seurassaan, tytön\nhuolettomuus hänen katseistaan alkoi pyörryttää häntä. Tuonne ylös,\nylös!\n\nMutta kun he saapuivat vielä korkeammalle, tuli tyttö yhä\nhehkuvammaksi ja hän yhä surkeammaksi.\n\nJa tuolla ylhäällä, ylhäällä -- maailma kerrassaan musteni hänelle;\npariin tuokioon hän ei voinut liikahtaakaan, ja vielä pariin tuokioon\nhän ei voinut puhua, mutta silloin sanoi tyttö: \"Nyt sinun pitää\nkääntyä ja katsoa merta.\"\n\nSanotaan että naiset synnyttämisensä hetkenä saavat uutta\nverta; joka pisara on senjälkeen erilainen kuin ennen. Jotakin\ntämäntapaista tapahtui Rafaelille. Näky, joka oli hänen edessään\ntänne kiivettäessä, tunteet, joita hän tunsi tänne kiivettäessä, --\ntäällä ne vaihtuivat tyyten toisiksi. Uusi tunne vastasi siihen mitä\ntunturit puhuivat kaukana takana; hän muisti ne vielä lapsuudestaan.\nSe vastasi merelle tuolla edessä, merelle kaukana saarten tuolla\npuolen, merelle saarineen, merelle, joka antaa maalle muodon ja\nelämän. Meri lepäsi himmeän kirkkaana puolihämyssä ja katseli\nmonimuotoista maata edessään kuin lempilasta, jossa huomaa olevan\nelinvoimaa. Tavoittele sinä vaan suuria! Muuten koituu voima sinulle\nperikadoksi.\n\nJa muutamia niistä keksinnöistä, joista hän oli uneksinut, kangastui\nhänelle hämärästi; ne olivat siinä, ja riippui vain hänestä, tahtoiko\nhän jonakin päivänä purjehtia niiden kera sisälle poukamaan.\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\" kysyi tyttö. Silloin hävisi häneltä tuo\nkaikki; silloin hän heti oli täällä jälleen, vain täällä, ja hän\ntunsi kuinka pyöreä ja lämmin oli tytön alttoääni. Silmänräpäystä\naikaisemmin olisi hän saattanut sanoa tytölle kaiken tuon ja\nenemmänkin, ikäänkuin johdantona johonkin vielä enempään. Nyt\nhän istuutui sanomatta mitään. Tyttökin istuutui. \"Minä kiipeän\nniin usein tänne ylös katsomaan merta\", sanoi hän. \"Täältä se on\nsilloin sekä alku että loppu. Tuolta alhaalta katsoen se on vain\npurjehdusreittiä.\"\n\nRafael hymyili. Tyttö jatkoi. \"Meren laita on niin, että tänne ylös\nvoi tuoda mukanaan kuvan siitä mitä sen pitäisi olla, -- mutta\ntäällä se kuva pian häipyy. Ja sen tiensä se muuttuu joksikin aivan\ntoiseksi.\"\n\nRafael käänsi katseensa tyttöön. \"Niin, se on aivan totta\", sanoi\ntyttö ja punastui. -- \"Minä en epäile sitä vähääkään.\"\n\nMutta Helenen ajatukset siirtyivät jo kokonaan muualle. \"Katseletko\nsinä näitä taimia yltympärillä?\" -- \"Katselen.\" -- \"Tiedätkös että\nviime vuonna oli semmoinen kuivuus että melkein kaikki kasvullisuus\nkuivui täällä ylhäällä. Ja samoin kävi monilla muillakin paikoilla\nharjujen tuolla puolen, katsohan tuonnekin.\" Hän osoitti kädellään.\n\"Kun tulee lahden poukamaan, näyttää tämä kaikki niin rumalta. Minä\nkyllä ajattelin sitä eilenkin. Mutta sitten minä ajattelin myöskin,\nettä hänen ei tarvitse muuta kuin päästä maihin, kun hän jo huomaa\nettä hän on tehnyt meille vääryyttä. Sillä onko oikeastaan mitään\nsomempaa kuin tuommoinen männyntaimi tuolla kuopassaan? Ei, ja\nkatsohan värejä; se on terve mies, jos kukaan! Entä nämä ylpeät\nkerkät! Entä nämä sievät neulaset!\" Helenen ääni sai väriä lausutun\nsisällön mukaan. \"Mutta tuo tuolla kaukana on kuitenkin komein ukko\nkoko joukosta!\" Hän lähti kulkemaan sitä kohti ja Rafael seurasi\nhäntä. Näetkö sitä? Sillä on jo kaksi haaraa! Ja minkälaisia ne\novatkaan! Hän oli polvillaan sen ääressä. \"Tällä pojalla on ollut\nvanhemmat, joista se voi olla ylpeä! Sillä täällä on täsmälleen yhtä\npaljon ja yhtä vähän suojaa niille kaikille. -- Hyi tuota ilkeätä\nkärpästä!\" Hän oli nyt syrjemmässä erään hennomman lapsen luona,\njoka oli vähällä joutua suurempainsa saarrokseen. Hän vapautti sen\nja läksi noutamaan tuoretta multaa, jonka hän sijoitti varovasti sen\nrungon ympärille. \"Sinulta raukalta varmaankin puuttuu kosteutta,\nvaikka onkin satanut kauheasti ihan äskettäin.\" -- \"Käytkö sinä\nusein täällä ylhäällä?\" -- \"Ei täällä muuten syntyisi mitään.\"\nHelene katsoi Rafaeliin tutkivasti: \"Sinä kenties luulet, ettei tämä\npikkuväki tuntisi minua? Ehei, joka ainoa niistä tuntee. Jos olen\nkauemmin poissa, niin eivät ne viihdy; mutta jos käyn usein niiden\nluona, niin pysyvät ne virkeinä.\" Hän oli polvillaan, toisella\nkädellään hän tuki itseään, toisella hän nyhti erään ruohotupsun\nmaasta. \"Nämä junkkarit, kun tahtovat varastaa minulta taimeni.\"\n\nJos joku pikku ihminen olisi sanonut kaiken tämän, -- avosuinen ja\nvilkassilmäinen pikku ihminen; -- mutta Helene oli suuri ihminen,\njolla oli sisällään teräsvieteri; hänen silmissään ei ollut\nilkamoivaa katsetta, ja ne jäivät katsomaan sitä mihin ne kerta\nosuivat. Suu oli suuri ja lausui sanat varovaisesti huolitellen,\ntäydellä todella. Jos joku on nopeaan ja sukkelasti lukenut sen mitä\nhän sanoi, niin lukekoon sen uudelleen; hän sanoi sen hillitysti,\npainokkaasti, joka tavun selvästi ääntäen ja huolitellusti korostaen.\nHän oli nyt kokonaan toisenlainen kuin virralla ja mäissä. _Siellä_\nsinkautti hänen voimansa itsensä esille, aivan kuin olisi sen ollut\npakko ponnistautua; -- täällä se muuttui hienoksi talttumukseksi.\n\nEräs pohjolan kuuluisimmista naisista, jossa ilmenivät myös nämä\nmolemmat puolet ja joka teki suurta kummastakin, Johanne Luise\nHeiberg [kuuluisa tanskal. näyttelijätär. -- Suom.] näki Helenen\njuuri silloin kuin tämä oli tullut täysikasvuiseksi. Rouva ei voinut\nerota hänestä, silmät ja korvat seurasivat tyttöä. Näkikö vanhus\n-- tämä tapahtui hänen viimeisinä elinvuosinaan -- tytössä jotakin\nomasta nuoruudestaan. Heidän ulkonäössäänkin oli yhtäläisyyttä.\nHelene oli tumma, niinkuin rouva Heibergkin oli kerran, hän\noli samankokoinen ja hänen vartalonsa oli samanlainen, joskin\nvoimakkaampi, Helenellä oli suuri suu, suuret harmaat silmät niinkuin\nhänelläkin; veitikka voi pilkistää Helenenkin silmistä esiin. Mutta\nhuomattavin yhtäläisyys oli olennossa, se oli ilmeessä, joka oli\nsamanlainen kuin rouva Heibergin silloin kun hän oli äitiydessään\nrauhallinen ja vakava; sillä tämä oli hänen luonteensa perusrunko.\n\"Mikä terve tyttö!\" sanoi hän, kutsui tytön luokseen, veti hänet\nlähelleen ja suuteli häntä otsalle.\n\nLapsuudentoverukset olivat menneet harjun poikki toiselle rinteelle.\nRafaelin piti ehdottomasti saada nähdä \"Lahosuo\".\n\nMutta kun he saapuivat sinne, ei Rafael tuntenut sitä enää; sehän\nkasvoi tervettä metsää! \"Niin, siitä koituu kunnia vanhalle\nHelgeseniile\", sanoi Helene säteilevin kasvoin. \"Hän näki että\nkeinotekoinen kastelu oli muuttanut tämän suuren tasangon suoksi,\nja siitä hän otti pohdin. Minä olin vain lapsi silloin, mutta minä\nolin kuitenkin mukana siinä puuhassa. Minä sain pienen maapalasen\nistuttaakseni siihen kaalia, ja sitä murua minä vartioitsin ja hoidin\nkoko kesän. Sitten sain muitakin peltotilkkuja. Niistä saaduilla\ntuloilla me hankimme kylvettävää tänne ylös; neljäntenä vuonna\nme ostimme taimia. Niin, tarkoitan, että hän tahtoi että kaikki\nnäyttäisi siltä kuin minä olisin ansainnut sen työlläni. Hän oli aika\nvelikulta.\"\n\n-- Kun Rafael tuli kotiin, istui hänen äitinsä syömässä. Äiti\noli järjestänyt kaiken ympärillään siten kuin tulisi hänen syödä\nyksinään, -- mikä oli varma merkki siitä että hän oli loukkautunut.\nKaikesta siitä mitä Rafael keksi hänen hyvittämisekseen, ei ollut\nmitään apua, hän ei vastannut mitään ja poistui pian pöydästä.\n\nNyt tunsi Rafael itse, kuinka suloiselta äidistä olisikaan\nmahtanut tuntua saada hänen kanssaan yhdessä kulkea löytö- ja\njälleentuntemisretkillä uudessa Hellebergenessä. Eilen he isän\nhuoneessa tunsivat olevansa kuin eroittamattomasti yhteenkuuluvat\nkoko elämän ajaksi... ja jo aikaisin seuraavana aamuna oli hän\nmenossa toisen kanssa.\n\nTänä iltana ei voinut enää tehdä asialle mitään, sen hän tiesi;\nmutta seuraavana aamuna hän pyysi sydämensä pohjasta, eikö äiti\nkuitenkin tänä päivänä tahtoisi tulla heidän mukanaan, jotta he\nnäyttäisivät hänelle, mitä hän sai itse nähdä eilen. Äiti pudisti\npäätään ja ryhtyi lukemaan kirjaansa. Päivä päivältä hän teki äidille\nsaman pyynnön, mutta samoilla tuloksilla. Näissä pyynnöissä äidin\nmielestä ilmeni itsensä pakoittamista. Ja sitähän niissä jossain\nmäärin olikin. Rafael tahtoi sydämestään sovittaa syrjäytyksen,\nhän tahtoi sydämestään näytellä äidille kaikkea, sillä hän tunsi\nolevansa syyllinen, vaikka hänen mielestään hänen syyllisyytensä oli\nniin helposti ymmärrettävää laatua. Mutta että äiti läsnäolollaan\nhämmentäisi _heidän_ yhdessäolonsa suloisuuden, -- Rafael olisi\njoutunut epätoivoon, jos äiti olisi myöntynyt.\n\nRovasti rouvineen ja tyttärineen tuli seuraavana sunnuntaina\nvastaamaan heidän vierailuunsa. Rouva Kaas oli itse kohteliaisuus, ja\nerikoisesti hän kiitti Heleneä siitä että tämä oli niin verrattomasti\nhoitanut Hellebergeneä. Helene punastui itsekään tietämättä\nminkävuoksi. Mutta kun hän näki että Rafaelkin punastui, punastui hän\nvielä toisenkin kerran. Tämä oli ainoa erikoinen tapaus vierailun\naikana, mitään muuta ei tapahtunut.\n\nLapsuudentoverusten jokapäiväisillä retkeilyillä metsissä ja mailla\ntyhjeni ennen pitkää Hellebergenen ainehisto. Asiat muuttuivat\nsiten, että nyt Rafael alkoi esitelmöidä, ja aineeksi tulivat\nhänen keksintönsä. Opiskellessaan yhdessä äitinsä kanssa hän oli\nsaavuttanut erinomaisen kyvyn selittää selvästi ajatuksiansa,\nja Helenessä oli hänellä kuulija, jonka veroista hänellä ei\nollut koskaan ennen. Helene tunsi jo entuudesta niin laajalti\nluonnontieteitä, että hän ymmärsi yleistajuista esitystä; mutta\nyhtäkaikki ei tässä ollut kysymyksessä mitä Rafael esitti, vaan\nhän itse, -- sen Rafael tunsi ja se lämmitti häntä. Helenen silmät\nkirkastivat hänen ajatteluaan. Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut\nniin tervettä itseluottamusta kuin Helenen läsnäollessa. Ja tällä\nkertaa ei jälestäpäin tullut mitään epäilyksen tuskia.\n\nMutta Helene ei ollut edeltäpäin tiennyt mitään hänen\nepäilyksentuskistaan eikä niiden tuloksista. Rafael oli insinööri,\nse oli kaikki mitä Helene oli hänestä kuullut. Sikäli kuin Rafael\npuhui hän myöskin kasvoi, -- ja pian menetti Helene osan varmuuttaan\nhäneen nähden. Aluksi Helene ei tiennyt, minkävuoksi hänen _täytyi_\nyhä enemmän ja enemmän vetäytyä taaksepäin; mutta myöhemmin löysi hän\naiheen olla kokonaan poissa Rafaelin matkoilta. Ja sitä mukaa kuin\nvielä muutakin puuhaa tuli lisäksi, muuttuivat heidän kävelyretkensä\nharvinaisiksi; \"Helene oli saanut niin paljon tekemistä.\"\n\nRafael ei ymmärtänyt syytä tähän; hän otaksui että äiti tavalla tai\ntoisella oli syypää tähän (mikä muuten ei ollutkaan aivan väärä\notaksuma) -- ja raivostui. Jo se seikka että äiti uskalsi sekoittaa\nsen mitä hän ennen oli etsinyt siihen mitä hän nyt etsi, loukkasi\nhäntä hirveästi. Hän unohti kokonaan, ettei tämäkään tunne ollut\naluksi puhdasta, että hän aluksi oli täälläkin etsinyt samaa kuin\nmuualla. Hän heittäytyi kokonaan rakkautensa valtoihin, ja se ei\nsietänyt minkäänlaisia vastaväitteitä, mitään estelyitä, se muuttui\nyksinvaltiaaksi. Helenessä hän oli löytänyt tulevaisuutensa.\n\nRovastikin vetäytyi kuoreensa, koska rouva Kaas teki niin, ja tuli\naika, jolloin Rafaelin täytyi luopua monista yrityksistään tavata\nHeleneä kahdenkesken.\n\nKoskaan ei hän ollut kiintynyt niin intohimoisesti. Hän näki Helenen\nedessään minne ikinä hän meni ja missä oli, hänen keveän käyntinsä\nsopusuhtaisen pyöreyden, hänen harmaat silmänsä kiintyneinä hänen\nsilmiinsä,... miksi he kaksi eivät voisi mennä naimisiin vaikka\nhuomenna? Entä ylihuomenna? Mikä olisi luonnollisempaa kuin tämä,\nmikäpä paremmin auttaisi häntä eteenpäin?\n\nJännitys hänen ja hänen äitinsä välillä kasvoi äärimmilleen, se tuli\nkireämmäksi kuin se vielä koskaan oli ollut. Rafael aikoi täysissä\ntosissaan hyljätä sekä äidin että koko isänmaan. Olihan hänellä\njonkun verran rahoja jäljellä patentinkaupasta, ja hän kyllä hankkisi\nlisääkin.\n\nJa kuinka vastenmielistä hänestä olikaan käyskellä mailla ja metsissä\nilman Heleneä! Opiskella hän ei saattanut, eikä hänellä ollut ketään,\njonka kanssa hän olisi saattanut puhella. Mitä hänen oli tehtävä?\nHän läksi soutelemaan, -- soutelemaan pitkiä matkoja, mieluimmin pois\nlahdesta, jopa aina kaupunkiin saakka.\n\nEräänä päivänä hän soudellessaan pitkin rannikkoa vasempaan lahdesta\nhuomasi, että harjujen ja mäkien savi- ja kalliomuodostumissa\ntäällä oli omituista harmaata väriä. Helene oli sanonut hänelle,\nettä \"siellä näytti hyvin omituiselta siitä lähtien kun suuret puut\nvedettiin pois.\" Mutta kun heidän olisi täytynyt mennä vesille\nsitä nähdäkseen, oli Rafael sivuuttanut tuon lauseen semmoisenaan.\nNyt hän laski siellä maihin. Oli syvää ja jyrkkää rantaa alhaalta\nja jyrkkää ylempääkin, mutta hän kiipesi. Hän oli ajatellut että\ntäällä olisi ehkä kalkkia; -- mutta hän ei uskonut omia silmiään:\nse oli sementtiä, aivan varmasti sementtiä! Kuinka pitkälle sitä\nulottui? Suonta ulottui niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, --\nehkäpä sitä ulottuisi kartanon tienoille asti. Joka tapauksessa oli\ntässä voimakkaammallekin tuottajalle enemmän kuin kylliksi moneksi\nvuodeksi, edellyttäen että savessa oli tarpeeksi hiilihappoa ja\nkalkkia. Hän ei vitkastellut nostaessaan sitä muutamia möhkäleitä\nveneeseen ja soutaessaan suin päin kotiin tekemään analyysiä.\nHarvoin on kukaan soutanut nopeammin kuin hän nyt viiletti sivu\nsaarien lahden pohjukkaan, venevalkamaan rakennusten alapuolella.\nJos sementti sisälsi oikeat ainessuhteet, niin oli _tässä_ se, joka\ntekee Helenen ja hänet riippumattomiksi noista kaikista, -- _ja heti\npaikalla!_\n\nLikaisin vaattein ja käsin, hiestynein kasvoin riehahti hän myöhemmin\npäivällä äitinsä luokse kertomaan tulosta: \"Kas tässä minä näytän\nsinulle jotakin!\"\n\nÄiti istui lukemassa, katsahti ylös, tuli liidunkalpeaksi... \"Onko\nsiinä sementtiä?\" kysyi hän pannen kirjan luotaan. -- \"Tiedätkö\n_sinä_ siitä --?\" kysyi Rafael mitä suurimman hämmästyksen valtaamana.\n\n\"Voi, tiedän\", vastasi äiti, nousi ylös, meni ikkunan luo, palasi\ntakaisin ja pusersi käsiään vastatusten: \"Siis _sinäkin_ löysit\nsementtiä! -- Vai siis sinäkin löysit sitä!\"\n\n\"Kuka siis ennen minua --?\"\n\n\"Isäsi, rakkaani, isäsi. Silloin kun minä ensi kertaa olin täällä, --\nvähää ennen kuin meidän piti matkustaa.\" Hän vaikeni.\n\n\"Hän tuli samalla tavoin riehuen kuin sinä minun luokseni -- --\nno, ehkä ei niin nopeasti, sillä hänen jalkansa olivat huonot,\nmutta muutoin aivan samalla tavoin kuin sinä --\". Hän loi omituisen\nsilmäyksen Rafaelin likaisiin käsiin; ne eivät olleet hienot, ne\nkädet. Ne olivat juuri samanlaiset kuin isänkin.\n\nRafael ei huomannut tätä. \"Löysikö hän siis sementtisuonen?\"\n\n\"Löysi. Hän lukitsi oven jälkeensä. Minä nousin ja kysyin, mitä hän\nteki. Hän saattoi tuskin puhua.\" Hän pysähtyi hetkeksi, muistelemaan\ntuota kaukaista hetkeä ja eläytymään siihen uudelleen. -- -- \"No\nniin, semmoinen tapaus _se_ oli.\" --\n\n\"Mitä hän sanoi, äiti?\"\n\nÄiti hankkiutui lähtemään. \"Isäsihän luuli että minun mukanani tulisi\nonni taloon.\"\n\n\"Miksi sitä ei sitten tullut -- -- ?\" Äiti kääntyi nopeasti häneen\npäin. \"Anteeksi, äiti, sinä käsität minut väärin! Miksi ei sementistä\ntullut mitään, tarkoitan?\" -- Äiti punastui.\n\n\"Sinä et tuntenut isääsi. Hänen luonteessaan oli liian monta mutkaa,\njotta mikään olisi kunnollisesti päässyt käyntiin.\" -- \"Mutkaa?\" --\n\"Niin, erikoisuus, itsekkyys, intohimoisuus -- ne häntä pidättivät.\"\n-- \"Millä tavoin hän menetteli tässä?\" -- \"Kenenkään ei pitänyt\npäästä osalliseksi, kukaan ei saisi edes tietää siitä; hän vain\nyksinään! Ja sitä varten piti metsät hakattaman maahan ja rahat\nkäytettämän siihen -- -- ja sitten kun olimme naimisissa, -- sitten\nkun olimme naimisissa, oli aikomus käyttää koko minunkin omaisuuteni\nsiihen!\"\n\nRafael näki kauhun, jonka muisteleminen oli nostanut äidin kasvoille.\nÄiti eli uudelleen koko kamppailun, ja Rafael ymmärsi, ettei hänen\npitäisi kysyä enempää. Äiti jo ojensikin kätensä, kun Rafael vielä\nkiiruhti kysymään: \"Minkävuoksi et ole kertonut minulle tästä ennen?\nSiitä että täällä on sementtiä?\" -- \"Senvuoksi että sinulle ei olisi\nkoitunut siitä mitään hyvää\", vastasi äiti jyrkästi.\n\nRafael tunsi, jopa näki äidin tarkoittavan, ettei siitä koituisi\nhänelle vieläkään mitään hyvää.\n\n\"Sinä olet kajonnut minun elämäni kipeimpään haavaan; jätä minut nyt\nyksin.\" Hänen kätensä kohosi, Rafael meni.\n\n-- Kun hän jälleen istui venheessään viemässä sanomaansa pappilaan,\najatteli hän: \"Tämä siis oli syynä isän ja äidin verivihollisuuteen,\n-- sementti! Äiti ei luottanut häneen, hän ei halunnut luovuttaa\nisälle omaisuuttaan oman itsensä lisäksi. Senvuoksi ei sementin\nvalmistuksesta tullut mitään! Ei edes metsiä hakattu. Isä oli\nkuitenkin joka tapauksessa ehjä luonne. -- Niin, ja äiti myöskin.\nMutta Jumala armahtakoon minua --!\"\n\nSitten hän laski kuinka paljon rahaa äidin omaisuudesta ja metsistä\nyhteensä olisi tullut, ja paljonko niitä (ja sementtialuetta) vastaan\nolisi lisäksi saanut lainaa. Hän ymmärsi isäänsä paremmin kuin\näitiänsä! -- Mikä omaisuus siitä olisikaan siinnyt! Mikä valta ja\nvoima, mikä ihanuus, -- mikä elo!\n\nRovastilla hän tempasi kaikki mukaansa. Rovastin senvuoksi että\ntämä oli käytännöllinen mies, joka heti älysi minkäarvoinen asia\noli. \"Te olette nyt rikas mies!\" Ruustinnan, jonka hänen voimansa\nja innostuksensa nosti mukaan. Helenen? Helene istui äänettömänä ja\nkauhistuneen näköisenä. Rafael kääntyi hänen puoleensa ja kysyi eikö\nhäntä haluttaisi soudella sinne katsomaan kaikkea. Hänen piti toki\nsaada nähdä kuinka suuri alue oikeastaan oli! \"Mene toki mukaan,\nrakkaani\", sanoi rovasti.\n\nHän toivoi saavansa Helenen eteensä venheessä ja kiiruhti senvuoksi.\nSanaakaan sanomatta käveli tyttö hänen vierellään ja hypähti sitten\nnopeasti yläairoille. Hänen täytyikin jäädä tytön eteen ala-airoille,\nselin.\n\nTällä pikku kamppailulla se alkoi. Istuen Heleneen selin hän näki\nvain kuinka vesi kohisten poreili Helenen airoista. Salaista\ntaistelua, hiljaa jäytävää ahdistusta ja pelkoa. Se kuulsi niistäkin\nharvoista sanoista mitä lausuttiin. Sanat vain lisäsivät jännitystä.\n\nPerille tultaessa molemmat palavissaan punoittivat. Nyt täytyi\nRafaelin tunnustella mihin kohti he voisivat laskea maihin. Ensin\nsoutivat he hitaasti koko sementtialueen pituudelta, niin pitkälti\nkuin sitä tänne saattoi nähdä. Rafael siis istui Helenen yläpuolella\nja selitti. Helene katseli koko ajan rannalle ja loi vain pikaisen\nsilmäyksen häneen tahi ei katsonut häneen ollenkaan. He kääntyivät\njälleen takaisin laskeakseen maihin siinä kohti, johon Rafael arveli\nolevan edullisinta perustaa tehtaan. Jonkun verran täytyi kaivaa\nja räjähdyttää täällä, jotta rakennuksille tulisi kylliksi tilaa.\nLaivat kyllä uisivat aivan rantaan saakka, mutta satama olisi tehtävä\nturvallisemmaksi, ja se maksaisi rahaa.\n\nRafael hyppäsi ensiksi maihin saadakseen auttaa Heleneä venheestä,\nmutta tyttö hyppäsi ketterästi hänen sivuitsensa rannalle. Sitten\nlähtivät he kiipeämään, poika edellä tietä näyttäen ja selitellen,\ntyttö jälestä tullen äänettömänä, silmät suurina ja korvat avoimina.\n\nPieneksi hupeni nyt kaikki mitä hän, Helene, oli työskennellyt\nHellebergenen hyväksi ja mitä oli siitä uneksinut aina lapsuudestaan\nlähtien. Kestäisi monta vuotta ennenkuin metsäkään rupeaisi\ntuottamaan. Tämä sitävastoin tuotti hyvinvointia heti paikalla ja\nrikkautta myöhemmin, -- mikäli Rafaelin päätelmät osuivat oikeaan, ja\nsitä ei Helene epäillyt ollenkaan.\n\nTämä nöyryyttää häntä, Heleneä, panee hänet pois viralta, tai kuinka\nhän sanoisi. Mutta Rafaelin se tekee suureksi.\n\nSoutelu, kiipeäminen ja jännitystila, jossa hän oli, antoi\nvauhtia Rafaelin esityksille. Hänen katseensa ja koko olentonsa\nilmaisi jäntevyyttä. Helene tunsi yhtäkkiä, että hänen pitäisi\npelastautua venheeseen ja soutaa pois yksinään. Mutta hän oli liian\nylpeä paetakseen. Rafaelin silmät ja olemus ilmaisivat hänelle\nvalloittajaa; mutta hän ei halunnut antautua. Mutta myöskään ei hän\ntahtonut esiintyä siten että näyttäisi kuin olisi hän istunut täällä\nja keinotellen odottanut Rafaelin kotiintuloa. Sellainen epäluulo\nolisi ollut suorastaan samaa kuin jos häntä vastaan olisi suunnattu\nkaikki, mikä hänen elämässään oli epäitsekkäintä, rakkainta.\n\nJotakin Rafaelissa hän pelkäsi, jotakin, jota Rafael kenties itse ei\nvoinut hallita, -- tuota Rafaelissa esiintyvää myrskyä. Se ei ollut\nmeluavaa eikä säikyttävää; se oli säteilevää, sisimpiin tunkevaa\ninnostusta, se riisti voimat häneltä itseltään ja tahdon Heleneltä.\nJa tätä ei Helene halunnut.\n\nVasta kun he olivat saapuneet niin ylös että saattoi, nähdä ulos\nmerelle, saariin, alas lahteen, Hellebergeneen ja pappilaan sekä\njoelle lahden perukassa, kääntyi Rafael ja loi silmänsä tyttöön\nkaikesta tästä. Helene seisoi siinä aaltoilevin povin, ja hänen\nsilmänsä eivät uskaltaneet palata mereltä... \"Helene!\" kuiskasi hän\nja tuli lähelle. Hän tahtoi ottaa tytön syliinsä.\n\nHeleneä vapisutti, mutta hän ei kääntynyt Rafaeliin päin. Mutta\nsamassa hän ilman muuta lähti kiirehtimään hänen luotansa alaspäin.\nJa hän jatkoi pakoaan siihen saakka kun saapui venheen luokse.\nHän aikoi irroittaa sen, -- mutta samassa hän hillitsi itseänsä\nhuomatessaan että se olisi raukkamaista. Niinpä hän vain pysähtyi\nkatsomaan tuliko Rafael jäljestä. -- \"Helene sinä --!\" kuului ylhäältä\nRafaelin ääni. \"Minkätähden sinä pakenet minua?\" -- \"Rafael, sinä\net saa --!\" vastasi Helene silloin kun poika tuli alas. Kaikki\nsekä rukouksen että käskyn mahti, minkä voimakas ihminen omistaa,\nsisältyy niihin sanoihin.\n\nHelene istui venheessä, Rafael seisoi maalla hänen edessään. Heidän\nsilmänsä kävivät kaksintaisteluaan liekehtien, heidän hengityksensä\noli katkonaista, molempien, -- kunnes Rafael astui venheeseen,\nirroitti sen ja laski vesille.\n\nHelene istuutui. Mutta ennenkuin Rafael teki samoin hän sanoi: \"Sinä\nkai toki huomasit, mitä minä aijoin sanoa sinulle --?\" Hänen oli\nvaikea saada sitä esiin.\n\nHelene ei vastannut, vaan pisti aironsa veteen; itku oli\ntulemaisillaan.\n\nKotimatkalla he eivät soutaneet yhtä nopeasti kuin tänne tullessaan.\n\nLeivonen liverteli heidän päänsä päällä, kuhankeittäjä kujerteli maan\npuolella. Rantasipi lensi suorassa linjassa melkein vedenpintaa,\npitkin heidän matkansa suuntaan ja lokki viiletti siivet sojossa ja\nhiljaa kirahdellen sen jäljessä. Perillä varmaankin jokin odotti.\nNuorten havupuiden ja uuden kanervan tuoksu tuli heitä vastaan;\nkauempana seisoivat Hellebergenen kedot kesäisessä kukoistuksessa.\nKaukana niiden takana ja hyvin korkealla liiteli kotka tuntureilta ja\nsitä seurasi rääkyvä varisparvi kuvitellen ajavansa sitä takaa.\n\nRafael huomautti Helenelle tästä kulkueesta. \"Niin, kas vaan!\"\nsanoi tyttökin, jolle tuotti suurta helpoitusta saada sanoa pari\nluonnollista sanaa. Rafael katsahti taaksensa häneen ja hymyili. Ja\ntyttö hymyili vastaan.\n\nRafael tunsi seitsemännen taivaan autuuden mielihyvää. Mutta mitään\nsiitä hän ei tietysti saa mainita! Vain soutaa, soutaa tahdissa: \"Hän\n-- on mi-nun! Hän -- on mi-nun! Hän -- on mi-nun!\n\nTosiaankin, sanoi hän itselleen, hänen vastustelunsa on tuhat kertaa\nihanampaa kuin -- --.\n\n\"Kummallista, etteivät merilinnut enää pesi näillä saarilla!\" sanoi\nhän.\n\n\"Se johtuu siitä, etteivät saaret enää pitkiin aikoihin ole olleet\nrauhoitettuja. Linnut ovat muuttaneet ulommaksi.\"\n\n\"Niinpä rauhoitamme nämä saaret! Katsomme että saamme linnut\ntakaisin; -- eikö niin?\" --\n\n\"Niin.\"\n\nRafael kääntyi oitis tyttöön päin.\n\nTuota \"niin\" sanaa ei ehkä olisi pitänyt sanoa, ajatteli Helene;\nRafaelhan oli puhunut \"meistä\".\n\nNäyttääkseen kuinka kaukana hän oli tuollaisista ajatuksista katsoi\nHelene ylös maalle päin. \"Apilas ei menesty tänä vuonna.\"\n\n\"Eipä näy. -- Mitä aiot tehdä sille ensi vuonna?\" Mutta siihen ansaan\nei tyttö mennyt.\n\nRafael kääntyi, mutta Helenen katsetta hän ei tavannut.\n\nVirran kohina soitteli heidät tuhannen parin karkeloon, ja virtaava\nvesi keinutteli venhettä hiljaa. Rafael katseli sinne, missä he kaksi\nolivat yhdessä kävelleet silloin ensimmäisenä päivänä. Hän käännähti\nkatsoakseen eikö Helenekin ehkä katselisi sinne. Niin, hänkin katseli.\n\nHe soutivat pappilan valkamaa kohti, ja Rafael yritti pari kertaa\npuhua. Mutta Helene oli oppinut, että se oli vaarallista. He\nlaskivat rantaan. \"Helene!\" sanoi Rafael kun tyttö lyhyeen \"hyvästi\"\nsanottuaan -- ikäänkuin sivumennen -- hyppäsi maihin. \"Helene!\" Mutta\ntyttö ei pysähtynyt. \"Helene!\" Rafaelin huudossa oli niin paljon,\nettä Helene kääntyi -- ja katsoi häneen, mutta ei pysähtynyt.\n\nEnempää ei tarvittu. Hän souteli kotiin kuin suurin voitonsankari\nmikä ikinä oli näillä vesillä purjehtinut tai täällä nähty,\n-- aina siitä saakka kun viikingit tapasivat toisensa täällä\nlahden sisimmässä poukamassa ja jättivät jälkeensä hautakummun,\njoka vieläkin näkyy pappilan luona, -- niin, aina siitä saakka\nkun alkuhirvi korkeasti haaroittunein sarvin ui tänne voitetun\nkilpailijansa luota, omansa luokse; -- aina siitä saakka kun\nensimmäinen muurahaisparvi, auringonpaisteesta juopuneena viuhkan\ntavoin leijaili ilmassa sinä ainoana päivänä kuin sen suotiin lentää,\n-- niin, aina siitä saakka kun ensimäinen uroshylje pulikoitsi sen\nluokse, jonka se näki paistattavan päivää Hellebergin rantakalliolla.\n\n-- Rouva Kaas oli nähnyt heidän menomatkansa, nähnyt heidän soutavan\nkuin hengen edestä. Hän oli myöskin nähnyt heidän soutavan takaisin\nhitaasti. Hän arvasi kaiken.\n\nSiis sementtialueella piti heidän...! Hän väänteli käsiään, hän itki.\n\nHän ei uskonut Rafaelin vielä vakaantuneen, ja sitäpaitsi oli\nRafaelin joka tapauksessa liian aikaista kiinnittää itseänsä tänne;\nhänelle oli toki jotakin aivan muuta tarjona! Ei sementti pakenisi\nhänen luotaan eikä hänkään, -- mikäli asia nyt oli otettava toden\nkannalta. Tätä juttua Helenen kanssa hän arvosteli vain kuin kiskojen\nmurtumaa rautatiellä; Rafael ei päässyt eteenpäin!\n\nRafael sousi niin että kokka kohisi. Nyt oli hän perillä, nyt veti\nhän venheen maalle niin kevyesti kuin olisi se ollut leppäkaukalo,\nnyt hän kiiruhti sisään pitkin askelin.\n\nPeljästyneenä, epätoivoisena pakeni Kirsten kuten aina sohvan toiseen\npäähän, veti tällä kertaa jalat perästään, -- kirkaisi kun Rafael\nhyöksähti sisään ja alkoi puhua. \"Taisez-vous! Des égards, s'il vous\nplait!\" Hän ojensi kätensä puolustautuakseen.\n\nMutta tällä kertaa tuli Rafael rakkauden siivillä ja onnen\nrohkeudella; hänellä oli tulevaisuus mukanaan. Hän teki mitä hän ei\nkoskaan ennen ollut uskaltanut tehdä, nimittäin tarttui äidin käsiin,\npainoi ne alas, syleili häntä, suuteli häntä -- ensin otsalle,\nsitten poskille, suulle, silmiin, korviin, kaulalle, leukaan, mihin\nikinä ylettyi, puhumatta mitään, aivan huumautuneena. \"Mieletön\npoika!\" ähkyi äiti, \"des égards --! Mais, Rafael, donc! -- Que --\n--!\" Ja lopuksi hän heittäytyi poikansa syliin ja pani kätensä hänen\nkaulalleen. \"Nyt sinä siis hylkäät minut, Rafael!\" hän itkien lausui.\n\n\"Hylkäänkö sinut, äiti! Kukaan ei sido talomme kahta sivustaa yhteen\nniin hyvin kuin Helene!\" Ja nyt hän piti ylistyspuheita tytöstä ilman\nmittaa ja määrää ja huomaamatta että hän kaiken aikaa kertasi yhtä ja\nsamaa.\n\nSitten kun hän rauhoittui ja pysähtyi hengähtämään, -- pyysi äiti\nsaada olla yksinään. Tähän oli Rafael tottunut.\n\nIllalla tuli äiti sitten hänen luokseen ja sanoi, että heidän ensin\ntuli matkustaa Kristianiaan hankkimaan asiantuntijoita, jotka\ntutkisivat sementtialueen, ja kuulostamaan mitä senjälkeen olisi\ntehtävä. Hänen serkkunsa, virastonpäällikkö, kyllä antaisi neuvoja.\nJa muut hänen sukulaisensa myöskin: niistähän oli suurin osa\ninsinöörejä ja virkamiehiä.\n\nHän ei mielellään halunnut lähteä Hellebergenestä juuri nyt, sehän\näidin toki piti ymmärtää! Ja olivathan he sitäpaitsi sopineet, että\nhe matkustaisivat vasta syksyllä! Mutta äiti sai hänet taipumaan\nselitettyään että tämä oli suorin tie Helenen luokse. Sitä vain hän\npyysi, että Rafaelin suhde Heleneen jäisi juuri sille asteelle, jolla\nse nyt oli, -- kunnes he olivat tehneet Kristianian matkansa. Tästä\nvaatimuksestaan hän ei luopunut.\n\nSe sai siis olla niin.\n\nTapansa mukaan panivat he heti paikalla matkatavaransa kuntoon. Ja\nvielä samana iltana he ajoivat jäähyväisille rovastilaan.\n\nSiellä tuli mieliala hyvin hilpeäksi; -- rouva Kaasin toimesta, sillä\nhän oli levoton ja tahtoi salata tunteensa eloisalla esiintymisellä;\nrovastin toimesta, sillä häntä todellakin innosti tuo suuri löytö,\njoka ennusti varallisuutta sekä Hellebergenelle että koko seudulle;\n-- ruustinnan toimesta, sillä hän aavisti jotakin. He toivottivat\nlähtijöille sydämellisesti onnea matkalle.\n\nRafael oli käyttänyt hyväkseen yleistä hilpeyttä saadakseen puhua\nmuutamia sanoja kahden kesken Helenen kanssa jossain nurkassa. Täällä\nhän pusersi tytöltä lupauksen vastata hänen kirjeisiinsä. Mutta hän\nvaroi ilmaisemasta tytölle, että hän jo edeltäpäin oli keskustellut\nkaikesta äitinsä kanssa. Hän tunsi että Helene pelästyisi tuommoista\ntekoa, joka hänestä näytti niin luonnolliselta.\n\nHeidän pois ajaessaan istui Rafael hattuaan heiluttaen niin kauan\nkuin pappilaisia näkyi. Sieltä huiskutettiin takaisin -- ensin\nkaikki, lopuksi vain yksi.\n\nKesäilta oli valoisa ja lämmin, mutta ei tarpeeksi valoisa, ei\ntarpeeksi lämmin -- eikä tarpeeksi suurenmoinen. Rafael ei tahtonut\nmahtua siihen, eikä siinä ollut niin korkeita värejä kuin hänen\nriemunsa tarvitsi kuvastuakseen. Hän ei voinut nukkua, ei puhella\nkenenkään kanssa. Hän ei voinut olla yksinään, mutta ei myöskään\nmuiden seurassa. Hän jo ajatteli täydellä todella palata takaisin\npappilaan ja koputtaa Helenen kamarin ikkunaan: hän oli jo matkalla\nrantaan ja työnsi venheen vesille. Mutta ehkä hän säikyttäisi tyttöä\njotenkin tahi pilaisi asiaa jollain tavoin. Niin hän alkoi soutaa\nulos merelle -- uloimmaisia saaria kohti, ja siellä hän säikytti\nlinnut pahanpäiväisesti. Kun hän laski maihin, nousivat ne lentoon,\nensin yksitellen, sitten parvittain, sitten kaikki tyyni, ja panivat\nvastalauseensa hirmuisella rääkynällä -- ja vielä muullakin tavoin!\nHän oli vihaisen pilven sisällä, se oli todellinen lintuhelvetti.\nMutta hän ei menettänyt hyvää tuultaan. \"Odottakaahan!\" sanoi hän\nniille, soutaessaan pois koko parvi kintereillään: \"Odottakaahan, --\nkunhan Hellebergenen saaret rauhoitetaan -- niinkuin koko kartanokin!\nSilloin te tulette pitämään meistä toisella tavoin! Näkemiin siihen\nsaakka!\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNiinkuin korkea laiva, juhlallisesti ja liputettuna hän saapui\nKristianiaan; hänen rakkautensa vastasi laivaorkesteria. Suuri\nsuku oli jo kauan ollut valmiina vastaanottoon. Sen monet\ninsinöörit olivat _à jour_ kaikesta mitä hän oli kirjoitellut, ja\nse oli pitänyt huolta hänen tunnetuksi tekemisestään. Sillä oli\nkäsissään joukko maan huomattavimpia teollisuusmiehiä, ja tästä\nkoitui sitoumuksia oikeaan ja vasempaan. Suku oli jälleen saanut\nkeskuuteensa neron, s.o. sellaisen, jonka vuoksi sen kannatti\npyrkiä korottamaan mainettansa. Rafael kulki seurapiiristä\nseurapiiriin, esittelyistä esittelyihin, ja missä ikinä hän tahi\nhänen äitinsä esiintyi, tapahtui se suuren seurueen liehakoimana.\nTämän seurueen muodostivat varsinkin suvun naiset, jotka olivat\nvielä innokkaampia kuin sen herrat, niin että nuo kaksi eivät\nolleet oleskelleet kaupungissa kuin puoli viikkoa, kun jo kaikki\nkäsittivät, että heistä oli tullut kaupungin sensatsioni. On\nniitä aina semmoisia, jotka eivät kelpaa tähän tarkoitukseen, ne\novat kuin noetut kattilat soinnittomia, tahi kuin heikot lapset,\njotka eivät tahdo, tahi kuin vanhat koirat, jotka murisevat.\nMutta _hän_ oli niin ehdottomasti laatuisa -- ensimmäinen ehto!\n-- oikein kiltti poika ja erinomaisen hyväluontoinen päälliseksi.\nJa hänellä oli myöskin ulkonäköä; hän täytti kolme kyynäräänsä,\nja kaikki nämä kolme kyynärää olivat puetut hienoimman muodin\nmukaan. Hänen suurissa terävissä silmissään vilkkuivat juhlavalot;\nhänen leveältä otsaltaan heijastui sähköistä hohtoa, hänellä oli\nkyky tehdä toisillekin selväksi se mikä häntä itseään innosti, ja\nhän oli kaunis sitä tehdessään. Hän oli maailmanmies sormenpäitä\nmyöten, puhui monia kieliä kosmopoliittisilla päivällisillä, jotka\nolivat suvun erikoisharrastuksia. Hän oli yksi harvoja todellisten\nkartanoiden omistajia Norjassa, ja hänellä oli, sanottiin,\nhuomattava omaisuus talletettunakin. Jo puolet tästä kaikesta\npanisi kaikki kellot soimaan. Suvusta siirtyi hänen juhlimisensa\nseurapiiriin, seurapiiristä kaupunkiin. Hän oli kaupungin lemmikki\nneljätoista päivää. Täytyy tuntea Kristianialaakson arvostelevat,\nmutta mielikuvitusköyhät alkuasukkaat, jotka päivittäin ruokkivat\ntoisiaan vain puutteella, -- on täytynyt nähdä kuinka he nieleksivät\nrutikuivia, omituisia raamatunselityksiä, huomatakseen mitä voi\nsyntyä, kun he kerran saavat oikean todellisen keskusteluaiheen!\nMikään ei kohoa vaarallisempaan lentoon myrskyssä kuin erämaan\nhieta; mikään sensatsioni ei ole niinkuin Kristianian. Kun tuli\ntunnetuksi, että kaksi asiantuntijaa suvun keskuudesta oli erään\nhuomatun geologin ja vuorimestarin sekä Rafaelin kanssa käynyt\nHellebergenessä ja siellä huomannut että hänen löytönsä todella oli\nsementtiä, rynnättiin hänen kimppuunsa parikymmentä kertaa päivässä.\nSemmoinen vaatii kestävyyttä! Mutta hän oli muuttumattomassa\nvireessä kuin piano eikä hän ollut sen herkkusuisempi kuin että\nhienoimman ja herkullisimman lomassa myöskin voi nieleksiä pikku\nnauloja ja köydenpäitä. Joka suhteessa tuo nuori hurjimus pysyttelihe\nnahoissaan, niin että hän jaksoi olla yhtämittaisessa kiertokulussa\nyötä päivää, mikä vei voimat kaikilta muilta, paitsi häneltä\nitseltään. Myöskin hupaisia seikkailuja hän koki, -- niin harvinaisia\nja erikoisia, että olisi voinut panna päänsä pantiksi siitä, että\nsemmoinen oli Kristianiassa tuiki mahdotonta. Mutta: \"kova kuivuus\nkiihottaa janoa\". Hän oli sillä tuulella kuin poika hillopurkissa:\nsuut, nenät, otsat, kädet hillosta tahmeina. Semmoisista lapsista\npitävät naiset eniten; silloin ne ovat suloisinta mitä maa päällään\nkantaa. Korkea, täyskypsä marjapuu tuhannen rastaan ympäröimänä --\nsemmoinen elämä kuhisi hänen ympärillään. Puuttui vain hänestä olisi\ntehty jumala, -- ja sekin hänestä tehtiin.\n\nKuljeksiessaan eräänä päivänä useissa tehtaissa hän antoi viittauksen\nsiellä, toisen täällä, (hänellä oli runsaasti kokemusta ja terävä\nsilmä), ja jokainen viittaus kantoi hedelmän. Lopuksi hän eräässä\ntehtaassa, joka harjoitti samaa tuotantoa kuin se tehdas, jolle\nhän Ranskassa oli keksinyt voimansäästölaitteen, antoi samanlaisen\nviittauksen; hän näytti itse paikalla kuinka muutos piti tehtämän.\nSanoma tästä läksi kiertämään kaupunkia, se kasvoi, kasvoi kuin\nmeri monipäiväisen läntismyrskyn aikana. Tuosta uudesta nerosta,\njoka oli vasta vähän päälle kahdenkymmenen, kasvaa varmaankin vielä\nkoko maan ihme. Ennen pitkää tuli muotiasiaksi, että jokaisen\ntehtailijan piti saada hänet käymään tehtaassaan, ja sitten kun\nnämä olivat tulleet vakuutetuiksi, että heidän keskuudessaan oli\njumala, muuttui tämä kaikkien mielipiteeksi. Sillä vasta tehtailijain\nihastus on riittävää. Tätä suurta hetkeä naiset olivat odottaneet\nomituisella tavalla: heittäytymällä viimeisen asteen järkevyydestä\nviidennen asteen hullutuksiin. Heidän silmänsä tanssivat cancania\nhänessä niinkuin auringonsäteet leikkivät kiiltävän metallin\npinnalla. Hän taas puolestaan ei sanottavasti muutellut asteitaan\neikä lämpötilaansa, hän oli liian hyvänpäiväinen rakastettavassa\nonnellisuudessaan, ja liian autuaassa mielentilassa.\n\nVäkevänä tekijänä koko tässä kuohunnassa pidettiin suvun\ntemperamenttia, sillä sehän oli niin samanlainen kuin hänenkin.\nHän oli Ravn kiireestä kantapäähän, -- niin, ja ehkäpä hänessä oli\npieni osa myöskin Kaasia. Hän oli mitä he nimittivät \"oikeaksi\nravnilaiseksi\" -- kaikkien rajoitusten yläpuolella. Hän heidän\nsilmissään polveutui suvun alkutekijöistä, sen nerokkaista\nalkuvoimista. Upea ruumiillinen kasvu oli ehkä kasvattanut nämä\nvoimat kaksinkertaisiksi, mutta itse voimista suku korjasi kiitoksen\nitselleen. Hans Ravniin tutustuessaan oli Rafael päässyt suvun\nmakuun, ja nyt hän jatkoi! Joka ainoaa sanaa varten minkä hän sanoi,\noli ymmärtämyksen nauru valmiina; hänen ympärillään ihan kipinöitsi.\nKun hän poikkesi yleisestä mausta, entisajan ajatuksista, yleisestä\nmoraalista, poikkesi niistä sukukin; missä hänen nuori ymmärryksensä\nmääräsi johonkin suuntaan, siinä sukukin heti yhtenä miehenä oli\nkannattajana. Niin, tuo suku oikeastaan meni hänestä edelle; se tiesi\nedeltäpäin, mihin hän pyrki. Kun hän oli iältään ja luonteeltaan\nnuori ja tiesi paljoa enemmän kuin nuoret tavallisesti, niin soveltui\nhän sekä nuorten että vanhain seuraan; -- voi, kuinka hyvin hän\nviihtyi Norjassa!\n\nHänen äitinsä seurasi kaikkialla mukana. Kirstenin elämähän oli\nkerran sukulaisista näyttänyt tarkoituksettomimmalta mitä saattoi\najatella. Mutta juuri siten hän oli tehnyt suurinta. Hänen\npäämääriään ja lujaa tahtoaan kohtaan suku tunsi suurta kunnioitusta,\nja se osoitti tunteensa hänelle. Mitä siroimmin pukeutuneena,\nolennoltaan hentona ja ylhäisenä hän kulki seurapiiristä\nseurapiiriin, huvimatkalta huvimatkalle, kunnes sai kaikkea liiaksi.\n\nKaikki menikin liian pitkälle, kaikki alkoi loukata hänen\ntahdillisuuttaan, hän alkoi peljätä. Mutta juhlasaattue kulki\neteenpäin ilman häntäkin, -- niinkuin vaunujono, joka jatkoi\nmatkaansa Rafaelin kera, välittämättä siitä että hän oli pudonnut\ntielle. Hänen katseensa seurasi etenevää pölypilveä ja hän kuuli\njuhlamelun kaukaisen kaiun.\n\nEntä Helene, -- mitä ihmettä tulisi Helenestä? Oliko Helenekin\njoutunut pois rattailta? Kaukana siitä! Rafael oli niin varma\nhänen mukaantulostaan kuin kultakellosta liivintaskussa sydämensä\nkohdalla. Jo ensimäistä päivää kaupungissa ollessaan hän kirjoitti\nHelenelle. Kirje ei ollut pitkä, sillä hänellä ei ollut paljon\naikaa, mutta se oli häntä itseään joka sana. Hän sai vastauksen\nheti; täysihoitolan emäntä itse sen toi hänelle, ja hän tuli niin\nhillittömän iloiseksi, että emäntä, joka oli nähnyt postileiman\nja oli sukua rovastilaisille, vainusi koko asian, -- mikä huvitti\nRafaelia suuresti.\n\nMutta Helenen kirje oli välttelevä; ilmeisesti tyttö ei vielä\ntuntenut häntä tarpeeksi, uskaltaakseen ryhtyä avomieliseen\nsananvaihtoon.\n\nRafaelilla ei ollut aikaa kylliksi koettaakseen päästä kirjevaihdon\nkautta tytön kanssa puheisiin. Hän tuli kotiin yöllä, heräsi unesta\npäivällä, ja heti olivat ystävät hänen kimpussaan. Sitten palasi hän\nkotiin vain vaihtaakseen pukua päivälliselle; alati seisoivat vaunut\noven edessä, sillä hän saapui joka paikkaan aina viime hetkessä.\nMilloinkapa hän voisikaan kirjoittaa! Mutta pianhan tästä kaikesta\npäästäisiin, ja silloin suoraa päätä Helenen luokse!\n\nSementtikauppa pidätti häntä kauemmin kuin hän oli luullut. Hänen\näitinsä nimittäin teki esteitä; -- ei niin, että äiti olisi\nvastustanut yhtiön perustamista, mutta hän esitteli kaikenlaisia\nmielettömyyksiä, nähtävästi haluten ettei koko puuhasta tulisi\nmitään. Rafaelilla ei ollut aikaa ruveta häntä taivuttelemaan, ja hän\närsytti Rafaelia myöskin. Hän jätti taivuttelun emännän tehtäväksi.\n\nKummallinen ihminen, joka hallitsi täysihoitolaa, hoiteli asukkaiden\nasioita ja kokonaista lapsilaumaa ilman pienintäkään ponnistelua. Hän\noli leski, pari lapsista oli jo lähempänä kahtakymmentä, mutta hän\nitse näytti vain kolmekymmenvuotiaalta. Pitkä, solakka, lujatekoinen,\ntumma, silmät kuin hehkuvaa hiiltä, varma ja nopea kaikissa asioissa,\nvastauksissaan ja liikkeissään. Kuin pitkäaikaisen kokemuksen omaava\nupseeri, johon aina luotettiin, jota aina toteltiin. Kaikki taipuivat\naina hänen lyhyeen, luonnolliseen tapaansa järjestää kaikki asiat\nkohdalleen. Ja palvelevainen, jopa uhrautuvaisuuteen saakka hän oli\nniitä kohtaan, joihin kiintyi, -- mutta niitä eivät olleet läheskään\nkaikki. Tämä hänen avosydämisyytensä vaikutti, että häneen luotettiin\nvielä enemmän.\n\nHän sai rouva Kaasin alunpitäin valtaansa, -- ennenkaikkea hän\nhuvitti Kirsteniä. Angelika Nagel käytti puheessaan uudenaikaista\nkristianialaista sekamelskaa, kielen viho viimeisiä kärkiä.\nSanavalinnassa esim. \"kauhea\" liitettiin semmoiseen joka oli\nkauheuden vastakohta (\"kauhean hauskaa\", \"kauhean kaunis\");\n\"räiskävä\" liitettiin sellaiseen joka oli märkää (\"räiskävän\nhyvää punssia\"). Ihminen ei näyttänyt kauniilta, vaan \"äärettömän\nkauniilta\" tahi \"peloittavan kauniilta\", ja päinvastoin taas ei\nsanottu \"kauheaksi\" kaikkein pahinta, vaan koomillisesti lieventäen\nsanottiin \"vähän kauheaksi\". Kielen linttaan poljetut kengät, joilla\nsuurkaupunkien tyhjäntoimittajat tallustavat tietään, tulivat vasta\nnyt muotiin Kristianiassa.\n\nKaikki tämä oli uutta, ja luonteenomaista irtonaisuudelle, joka\noli tullut kaiken sen teeskentelyn sijaan, johon rouva Kaaskin\nnuoruudessaan oli antautunut. Ilmiö senvuoksi suuresti huvitti rouva\nKaasia; hän tutki sitä. Siten otti Angelika Nagel niskoilleen kaikki\nhänen vaivansa käytännöllisissä asioissa ja suoriutui niistä kuin\nleikkiä laskien. Niinpä otti hän hoteisiinsa sementtiyrityksenkin.\nAjattelemattomaan tapaansa hän sanoa paukautti mitä tämä tahi tuo oli\nyrityksestä sanonut, ja siihen kiinnitti rouva Kaas huomiota.\n\nPian vei Angelika Nagel asian niin pitkälle, että tuli\nvälttämättömäksi keskustella Rafaelin kanssa. Mutta kun tätä oli\nturha päivisin tavoitella, istui Angelika valveella myöhään yöhön,\nodotellen.\n\nKun Rafael ensi kerran näki hänen avaavan ovea hänelle, tuli hän\naivan hämilleen, ja kuultuaan mitä toisella oli asiaa, hyvin\nkiitolliseksi. Toisella kertaa hän riisti Angelikalta suudelman,\njolloin tämä juoksi sisään puhumatta hänelle mitään; sen hän sai\nsopimattomasta esiintymisestään. Mutta Rafael oli tuntenut hänen\nruumiinsa kiinteän täyteläisyyden ja ruvennut himoitsemaan häntä.\nAngelika jäi nyt kokonaan tulematta; ei edes päivisin Rafaelin\nonnistunut tavata häntä. Mutta sitten aivan odottamattaan hän tapasi\nAngelikan ovella; oli jotakin, joka emännän täytyi sanoa hänelle.\nSilloin syntyi heidän kesken taistelu. Mutta sekin päättyi siten että\nAngelika pujahti hänen käsistään ja katosi. Rafael kuiskasi hänen\njälkeensä niin kovaa kuin uskalsi: \"Minäpä matkustan sitten!\"\n\nVielä hänen riisuutuessaan hiipi Angelika hiljaa hänen luokseen.\n\nSeuraavana aamuna, ennenkuin Rafael vielä oli kunnolleen\nvalveillakaan, toi postinkantaja hänelle 15,000 frangin\npostiosoituksen. Hän luuli että oli tapahtunut jokin erehdys nimen\nsuhteen, -- tahi että tämä oli jotain tehtävää varten, jota joku\nkenties pyytäisi häntä toimittamaan. Ei, se oli siltä ranskalaiselta\ntehtaanomistajalta, jonka voimankulutus hänen oli onnistunut vähentää\npuoleen entisestä määrästä. Tämä rohkeni lähettää Rafaelille\ntuon summan vaatimattomaksi palkkioksi; aikaisemmin hän ei ollut\nvoinut tehdä tätä, mutta nyt ei hän enää viivytellyt. Hän odotti\nRafaelin kuittausta melkoisella jännityksellä, sillä hän ei ollut\nvastaanottajan osoitteesta täysin varma.\n\nSalaman nopeudella Rafael hyppäsi vuoteestaan, juoksi äitinsä luokse\nja jälleen takaisin. Mutta tuskin oli hän jäänyt silmänräpäykseksi\nyksikseen kun tämä voiton ja onnen ylenpalttisuus alkoi kauhistaa\nhäntä. Nyt täytyy tästä kaikesta tulla loppu! Nyt tahtoo hän kotiin!\nOmantunnontuskista hän ei tuntenut jälkeäkään, eikä ikävöintiä liioin\n-- ennenkuin nyt. Yhdellä iskulla niin sanomattoman voimakkaasti!\nHän seisoi kukkulalla, puhtaana ja korkeana! Hän joutui tuskiinsa;\nhänen täytyi päästä matkustamaan heti, sillä muutoin kävisi hänelle\nhullusti.\n\nÄidin sydämellisen ilon näkeminen tukahdutti tuskan. Äiti tuli\nhänen luokseen kuultuaan että hän oli sulkeutunut huoneeseensa, ja\nhe haastelivat aivan säveästi keskenään. Lopuksi he haastelivat\ntalousasioistaankin. He asuivat \"pensionissa\", koska heillä ei\nenää ollut varoja asua hotelleissa; kartano ei tuottanut mitään,\nennenkuin metsää jälleen voitaisiin myydä, eikä äidinkään pääoma\nollut enää koskematon, -- päätöksestä huolimatta. Nyt oli äiti\ntaipuvainen sementtiyhtiön perustamiseen. Tämän johdosta Rafael läksi\nkaupungille, jossa hänen hovinsa pian kerääntyi hänen ympärilleen.\n\nMutta yritykseen tarvittavaa suurta rahasummaa ei saatu kokoon yhtenä\nainoana päivänä, siihen meni useita. Rafael tuli kärsimättömäksi,\nhän tahtoi ja hänen täytyi matkustaa, ja lopuksi järjestettiin niin,\nettä äiti sai serkkunsa virastonpäällikön suostumaan osakeyhtiön\nperustajaksi, -- ja he alkoivat valmistautua kotimatkalle.\n\nOsaksi he kävivät jäähyväisvierailuilla, osaksi lähettivät\nkirjekorteilla kiitoksensa ja tervehdyksensä. Kaikki oli valmista ja\nlähtöpäivä valkeni, kun Rafael sai vuoteeseensa kirjeen rovastilta.\nRovasti kirjoitti että eräs nimetön kirjoittaja oli huomauttanut\nhänelle Rafaelin elintavoista Kristianiassa; tämän jälkeen oli hän\nitse hankkinut asiasta selon, ja tulos oli, että hänen tyttärensä\ntänä päivänä matkusti ulkomaille. Muuta kirje ei sisältänyt.\n\nMutta Rafael kyllä osasi päätellä, mitä tätä ennen oli tapahtunut\nisän ja tyttären välillä! Hän pukeutui niin kiireesti kuin osasi\nja hyökkäsi äitinsä luokse. Hänen vihansa niitä alhaisia ihmisiä\nkohtaan, jotka olivat hävittäneet hänen ja Helenen tulevaisuuden, --\nketähän nekin lienevät olleet? -- sulautui yhteen hänen epätoivonsa\nkanssa. Helenestähän hän vain piti, kaikista muista hän ei välittänyt\nhittojakaan! Hän oli myöskin loukkaantunut senjohdosta että\nrovasti tahi kuka hyvänsä uskalsi kohdella häntä tuolla tavoin, --\nantaa hänelle matkapassin kuin jollekin palvelijalle, puhumatta\nensin hänen kanssaan, sallimatta hänen puolustautua! Äiti luki\nkirjeen rauhallisena. Sitten kuunteli hän poikansa puheita -- myös\nrauhallisena. Ja kun Rafael tämän johdosta yhä enemmän raivostui,\npurskahti äiti nauruun. --\n\nHeidän tapoihinsa ei kuulunut sanoin selvitellä välilleen\ntulleita asioita. Mutta tällä kertaa välähti Rafaelin mieleen\näkkiä, että juuri äiti oli saanut hänet matkustamaan kaupunkiin,\nei sementtialueiden vuoksi, sen oli äiti tarkoin tiennyt, vaan\nainoastaan eroittaakseen hänet Helenestä. Ja tämän hän sanoi äidille.\n\nHän sanoi jopa näin: \"Nyt käy minulle samoin kuin kävi isälle. Ja\ntähänkin olet sinä syypää.\" Sen sanottuaan hän juoksi ulos.\n\nHetken kuluttua rouva Kaas matkusti. Saman päivän iltana matkusti\nmyöskin Rafael, mutta Ranskaan.\n\nRanskasta hän kirjoitti rovastille liikuttavan kirjeen, jossa pyysi\nrovastia sallimaan Helenen tulla kotiin, jolloin he heti menisivät\nnaimisiin. Mitä ikinä rovasti liekin kuullut hänen elintavoistaan\nKristianiassa, ei niillä ollut vähintäkään tekemistä niiden\ntunteitten kanssa, joita hän tunsi Heleneä kohtaan. Helene -- ja\nHelene yksin -- omasi sen voiman, joka taltuttaisi hänet. Hänen\nomakseen tahtoi Rafael tulla elinajaksi.\n\nRovasti ei vastannut.\n\nKuukauden kuluttua uusi kirje. Tässä hän tunnusti, että hän oli\nkäyttäytynyt houkkamaisesti. Mutta hän ei ollut osannut ajatella\nelämäänsä tarkemmin. Se oli vain seurannut kuin niin monien\nmuitten asianhaarain jatkona, ja olosuhteet olivat olleet niin\nharhaanjohtavat. Mutta, hän vannoi, siitä oli tuleva loppu,\nhän näyttää että hän ansaitsee luottamusta. Niin, jopa hän oli\nnäyttänytkin sitä, aina siitä lähtien kuin hän jätti Kristianian.\nJospa rovasti lopultakin taipuisi; tällä tavoinhan rovasti oli ajanut\nhänet maanpakoon, sillä ilman Heleneä hän ei voinut tulla kotiin\nHellebergeneen. Kaikki mikä siellä oli rakasta, oli tullut rakkaaksi\nHelenen vaikutuksesta, kaikki mitä siellä voitiin tehdä, oli\nsuunniteltu yhdessä Helenen kanssa. Ja lisäksi hänen elämänsä meni\ntällä tavoin ihan hukkaan. Hän suri ja hän ikävöi niin, että hänen\noli mahdotonta tehdä työtä niin tarmokkaasti kuin hän olisi tahtonut.\n\nTällä kertaa hän sai vastauksen, joskin lyhyen. Se sisälsi että vain\npitempi koetusaika saattoi rovastille vakuuttaa hänen aikomustensa\nvakavuuden.\n\nEi siis kotiin! Ei työtä tekemään! Ei ainakaan siten, että siitä\ntulisi jälkiä. Hän tunsi äitinsä liian hyvin, huomatakseen että nyt\noli sementtihankekin mennyt myttyyn, -- olipa yhtiötä perustettu tahi\nei. Kaupanpäälliseksi otti hän selon vielä tästäkin.\n\nHän oli jo kauan sitten kirjoittanut äidilleen ja rukoillut\nsydämensä pohjasta anteeksi sanojaan; äitihän tiesi, että se kaikki\noli johtunut pikaisuudesta; äiti kyllä tiesi kuinka hän piti\näidistä, kuinka hän olikin onneton senjohdosta, etteivät he olleet\nyksimielisiä siitä, mikä hänelle, Rafaelille, oli ja tuli aina.\nolemaan kallista.\n\nÄiti vastasi hänelle kauniisti ja pitkään -- mainitsematta sanaakaan\nsiitä mikä oli tapahtunut eikä liioin Helenestä. Hän kertoili\nkaikenlaista, mainiten muun muassa myöskin, mitä rovasti suunnitteli\nkartanoon nähden. Tästä Rafael päätti että äiti ja rovasti\nseurustelivat keskenään. Ehkäpä rovasti lykkäsi asiat tämmöiselle\nkannalle juuri senvuoksi, että tiesi, ettei äiti ollut Rafaelin\naikeesta hyvillään?\n\nKesä kallistui syksyyn. Kaiken epävarmuuden vallassa tunsi Rafael\nolevansa kovin yksinään ja alkoi ikävöidä uusia tuttaviansa\nKristianiassa. Tästä kirjoittikin hän näille ja mainitsi tulevansa\nkotiin, pysähtyen kuitenkin hetkeksi Kööpenhaminaan.\n\nKööpenhaminassa hän tapasi Angelika Nagelin jälleen. Angelika oli\nparin hänen opintotoverinsa seurassa. Hän oli hillittömän iloinen,\nloisti terveyttä ja kauneutta ja tuota raikasta vapaamielisyyttä,\njoka teki nuoret miehet hulluiksi. Rafael oli koko tämän ajan\nkironnut kaikkea tällaista, ja hän oli tullut tänne tuntematta\npienintäkään pakkoa uudistaa kaikkea. Mutta nyt hän tuli\nmustasukkaiseksi ensi kerran elämässään! Se oli aivan uusi tunne,\njota vastaan hän ei ollut valmistautunut. Hän tuli mustasukkaiseksi\nheti kun näki Angelikan jonkun toverinsa seurassa. Angelikan\nesiintymisessä oli omituista, raikasta rohkeutta, joka pani hänen\nverensä kovasti kuohuksiin.\n\nNyt alkoi heidän yhdyselämässään uusi vaihe. Se jakaantui raivokkaan\nmustasukkaisuuden ja yhtä raivokkaan ihastuksen kausiin. Ja tämä\nkaikki johti omituisenlaatuiseen kirjevaihtoon Angelikan lähdettyä,\nja tämä kirjevaihto veti Rafaelin hänen perästään.\n\nLaivalla hän kuuli kuinka muuan siivooja ja siivoojatar\nkeskustelivat: \"Se odotteli poikaa öisin, kunnes sai niinkuin oli\ntahtonut. Ja nyt se on taas saanut sen käsiinsä!\"\n\nMahdollista oli, ettei tämä keskustelu koskenut häntä, mutta myöskin\noli mahdollista, että piika oli ollut pensionissa Kristianiassa;\nRafael ei kuitenkaan tuntenut häntä.\n\nOmituista on olo tuommoisissa suhteissa kuin Angelikan ja hänen, --\nollaan siinä uskossa, että on pysytty aivan näkymättöminä. Rafael\najatteli että tähän saakka ei kukaan kuolevainen ollut tiennyt\nasiasta tämän taivaallista. Ja nyt pelkkä epäilys päinvastaisesta\nsaattoi koko elämän vaivaiseksi. Pensioni, Angelika, kirjeet --\nhelvetti! Hän ei mistään hinnasta halunnut jatkaa tätä. Oliko\nAngelika ehkä heittänyt verkkonsa ulos ja pyydystänyt hänet kuin\nlihavan, tyhmän kalan? Tämä ei ollut kertaakaan välähtänyt hänen\nmieleensä eikä koko juttu ollut merkinnyt hänelle mitään -- ennenkuin\nnyt, kun hän tapasi Angelikan Kööpenhaminassa. Ehkäpä _tämäkin_\ntapaaminen oli vain hyvin suunniteltu juoni!\n\nEi mikään voi syvemmin loukata miehen turhamaisuutta ja\nvalloittajatunnetta kuin huomio, että luulotellusta voittajaherrasta\nonkin muuttunut vangituksi orjaksi.\n\nRafael ajelehti kannella suurimman osan yötä, ja kun hän tuli\nKristianiaan, asettui hän asumaan erääseen hotelliin. Sieltä hän\naikoi seuraavana päivänä matkustaa kotiin Hellebergeneen; kestäköön\ntai katketkoon! Tämän -- ja kaiken samantapaisen piti nyt loppua\nainiaaksi; tämmöinen nosti paholaisen kaiken etunenään. Ja kun hän\npääsisi kotiin ja saisi tietää missä Helene oli, niin kaikki muu\nmenisi itsestään.\n\nHotellista hän meni Angelika Nagelin pensioniin sanoakseen että hänen\nsiellä olevat tavaransa olivat tuotavat hänen luokseen hotelliin\nheti; hän matkustaisi iltapäivällä.\n\nHän oli syönyt päivällistä ja tuli juuri huoneeseensa pakatakseen\ntavaroitaan, -- kun hänen silmänsä sattuivat Angelikaan, joka oli\ntullut sillävälin sisään. Tämä seisoi hänen edessään hienona,\nkauniina ja onnettomana; semmoisena Rafael ei ollut koskaan nähnyt\nketään. Eikö hän todellakaan ollut saattanut tulla Angelikan luo\nasumaan? Täytyikö hänen heti matkustaa? Angelika itki niin ilmetyn\nepätoivoisesti, että Rafael, joka oli valmistautunut kaikkeen paitsi\nnäkemään häntä lohduttamattomana, seisoi siinä ja vastaili vältellen.\nEihän heidän suhteellaan, sanoi hän, ollut muuta kuin tilapäisen\ntapaamisen luonne; senhän he tiesivät molemmat. Siispä piti\nAngelikankin tietää, että siitä ennemmin tai myöhemmin piti tulla\nloppu. Ja nyt oli se hetki tullut.\n\nMutta Angelika sanoi että se oli merkinnyt enemmän; hän ei ollut\ntavannut ketään, josta olisi pitänyt niin paljon kuin Rafaelista, ja\ntämänhän hän kyllä oli näyttänyt Rafaelille. Hän oli tullut tänne\nsanomaan että hän oli raskaana. Ja hän oli tästä niin epätoivoissaan\nkuin kukaan voi olla; se olisi hänen ja hänen lapsensa surma. Koskaan\nei hän ollut ajatellut näin kauheita asioita, mutta hänen mieletön\nrakkautensa oli vienyt hänet pois suunniltaan; -- niin että hän nyt\nsiis joutui makaamaan niinkuin oli vuoteensa rakentanut.\n\nRafael ei voinut vastata tähän mitään, sillä hän ei voinut ajatella.\nHän katseli Angelikan niskaa ja selkää ja näki niiden nytkähtelevän.\nHän näki Angelikan pienen jalan pistävän esiin hameen alta, hänen\nvahvan käsivartensa, joka pisti lyhyen hihan alta esiin. Kasvonsa\nAngelika peitti käsillään, kyynärpäät pöytään nojaten ja itki, huusi\nja kirkui.\n\nJa kuitenkin, -- mikä ensiksi kokosi hänen ajatuksensa yhteen, ei\nollut sääli olentoa kohtaan tuossa hänen edessään. Se oli Helene, se\noli rovasti, se oli äiti. Mitä he sanoisivat tästä? --\n\nAngelika tunsi mitä teitä hänen ajatuksensa kulkivat ja kohotti\npäänsä: \"Tahdotko sinä todellakin matkustaa minun luotani!\" Kuinka\nepätoivoiset olivatkaan hänen kasvonsa; tuo väkevä ihminen oli\nheikompi kuin lapsi.\n\nRafael seisoi hänen edessään avatun matkalaukkunsa luona, aivan\nonnettomana hänkin. \"Mitäpä hyödyttäisi jäädä tänne?\" vastasi hän\nalakuloisesti.\n\nAngelikan silmät pälyilivät häntä, tulivat kirkkaammiksi ja yhä\nkirkkaammiksi, saivat jyrkän ilmeen; sitten ne alkoivat loistaa,\nsalamoivat, suu aukeni ivahymyyn, hän kasvoi sekunti sekunnilta,\nkunnes kohosi ilmaan: \"Sinun pitää naida minut, jos olet kunniallinen\nmies!\"\n\n\"Minun naida -- sinut -- --!\" huudahti Rafael, ensin kauhistuneena,\nsitten ivallisena hänkin.\n\nNyt Angelikan silmiin tuli paha ilme, hänen päänsä kurottui\neteenpäin, koko olento kyyristäytyi hyökkäykseen kuin tiikerikissa.\nMutta hyökkäys supistui miehekkääseen kämmenen iskuun pöytää vasten:\n\"Niin, sinun _pitää_ naida minut, piru vieköön!\" hän sähisi. Sitten\nhän kiiti Rafaelin ohi ikkunaa kohti. Mitä hän aikoi?\n\nAvata sen, huutaa ulos; -- Rafael ei kuullut selvästi, mitä.\nKurottautua kokonaan ikkunanpuitten ulkopuolelle ja kirkaista vielä\nkerran, -- sitten hän sulki ikkunan ja kääntyi Rafaeliin päin,\nhuohottavana, voitonriemuisena.\n\nRafael seisoi liidunvalkeana -- ei pelosta, vaan siitä syystä että\nhän huomasi nyt saaneensa verivihollisen. Ja silloin hän nousi\ntaisteluun.\n\nAngelika näki sen heti, näki hänen voimansa jo ennenkuin hän\nliikahtikaan. Rafaelin silmissä ja ryhdissä oli jotakin, jota hän ei\nkoskaan saisi valtoihinsa. Oli voimaa ilmeessä ja asennossa, voimaa,\njonka kanssa ei kernaasti antautuisi kilpailuun. Jollei Rafael ollut\nkoskaan ennen nähnyt häntä, niin ei hänkään ollut nähnyt Rafaelia.\n\nMutta sitä hurjemmin hän rakasti Rafaelia. Hän riemuitsi sen\njohdosta, ettei Rafael välittänyt hänen liikehtimisestään huoneessa,\nvaan kääntyi panemaan viimeistä vaatekappaletta matkalaukkuun\nja sulkemaan sitä. Silloin hän hiipi aivan Rafaelin viereen --\nmurtuneena, tuskassa ja kurjuudessa niin suuressa, ettei Rafael ollut\nmoista koskaan nähnyt, ei taiteessa eikä elämässä. Kasvot kauhun\njäykistämät, silmät tuijottaen, koko olento liikkumattomana, ääneti\nvain kyynel kyyneleen jälkeen valui silmistä -- nyyhkyttämättä. Hän\ntahtoi, hänen täytyi saada Rafael. Hän veti Rafaelia puoleensa kuin\nahnas merivirta, se oli elämäntarpeen rakkautta, sen ilmaisua, sekä\nraivoa että epätoivoa uhkuen. Nyt Rafael sen käsitti.\n\nMutta hän pani vaatekappaleen paikoilleen ja sulki matkalaukun.\nSenjälkeen hän käveli pari kertaa edes takaisin huoneessa, ikäänkuin\nolisi ollut siellä yksinään, -- ja sanoi että Angelikan pitäisi\nitsensäkin huomata että se oli mahdotonta.\n\n\"Etkö usko\", vastasi tämä hiljaa, \"että minä voin kantaa kaikki\nvaivannäöt sinun puolestasi? Niin että saisit työskennellä\nmielitöissäsi. Etkö sinä ole huomannut, että minä tulen toimeen\nsinun äitisi kanssa?\" Rafael ei vastannut, mutta hänen täytyi\nitselleen myöntää että tämä oli totta. Angelika odotti hetken ja\njatkoi sitten: \"Ja Hellebergene... tunnenhan minä senkin, minähän\nolen sukua rovastille ja olen käynyt siellä. Minähän olisin niin\nsopiva hoitamaan siellä kaikkea, -- etkö usko? Entä sementtikaivosi,\nlisäsi hän, \"minähän olen senkin puuhan etunenässä, niin ettei sinun\nsiinäkään tarvitsisi nähdä vaivaa.\"\n\nHän sanoi tämän kaiken hillitysti, lyhyesti. Hän oli hiukan\nsorakielinen, ja tämä seikka toi hänen puheeseensa jotain omituisen\navutonta.\n\n\"Älä kuitenkaan matkusta vielä tänään -- ajattele vielä asiaa!\"\nlisäsi hän ja itki jälleen hyvin katkerasti. Rafaelista tuntui että\nhänen täytyi ruveta lohduttelemaan.\n\nAngelika tuli häntä vastaan, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen\nja painalsi hänet koko epätoivoonsa ja himoonsa. \"Älä matkusta, älä\nmatkusta!\" -- --\n\nHän tunsi että Rafael lämpeni. \"En koskaan ole antautunut kenellekään\nsenjälkeen kun jäin leskeksi\", hän kuiskasi -- \"ja huomaathan sinä\nitsekin --\" hän painoi päänsä Rafaelin olkapäätä vasten ja nyyhkytti,\nnyyhkytti.\n\n\"Tämä kaikki tulee niin äkkiä minun päälleni\" sanoi Rafael. \"Minä en\nvoi --\"\n\n\"Niinpä siis mieti!\" keskeytti Angelika kuiskaten ja suuteli häntä\nnopeasti, \"Oi, Rafael\", - hän kietoutui hänen ympärilleen, sytytti\nhänet tuleen.\n\nJoku koputti oveen, he hypähtivät erilleen. Se oli mies, jonka piti\ntulla noutamaan tavaroita.\n\n\"Ei\", sanoi Rafael ja punastui, \"minä jäänkin tänne huomiseen saakka.\"\n\nMies meni. Angelika syöksähti Rafaeliin syliksi, hän kiitti,\nriemuitsi, suuteli. Voi, kuinka hän säteili voimaa, onnea, voittoa!\nHän oli nyt kaksikymmentäkaksivuotias nuori tyttö. Tahi oikeammin\nnuori mies. Sillä oli jotain miehekästä siinäkin tavassa, jolla hän\nnyt poistui.\n\nMutta hehku ja tuli ei vielä ollut ehtinyt huoneesta häipyä, kun\nRafaelin mielentila äkkiä putosi alas. Tuokiossa hän oli pitkällään\nsohvassa ja makasi siinä kuin haudan pohjalla. Hänestä tuntui, ettei\nhän enää voinut siltä sijaltaan nousta.\n\nMitä tulisi nyt hänen elämästään? Sillä elämällä on mukanaan unelma,\njoka on elämän sielu. Ja kun unelma on häipynyt, on elämä kuolleen\nruumiin näköinen.\n\n_Tämän_ nyt siis oli se suuri tuska kehittänyt! Tänne siis olivat\nkaikki Ravnit ahdistaneet hänessä piilevän petoeläimen. Täällä se\nei enää leikittelisi ja huvittaisi häntä, täällä se iskisi kyntensä\nhäneen täydellä todella, viskaisi hänet nurinniskoin ja ahmisi hänen\nraikkaan verensä. Se loisti senkin olennosta, joka juuri poistui.\n\nMutta yhtä varmaa oli myöskin, että jos hän hylkäisi Angelikan,\njoutuisi tämä lapsineen turmioon. Ja silloin ei kukaan pitäisi häntä\nkunnian miehenä, ei edes hän itse.\n\nNyt viimeksikin Ranskassa, kun hän ei löytänyt lepoa eräässä\nsuuremmassa työssä, jonka päämäärä näkyi suorastaan hämäränä, hän\najatteli usein: sinä olet ottanut elämän liian keveästi.\n\nEhkäpä nyt, jos hän täyttäisi velvollisuutensa, sälyttäisi\nhartioilleen rikoksensa sekä Angelikaa, itseään että muita kohtaan\n-- ja kantaisi kuormansa kuin mies,... ehkäpä hän silloin kykenisi\nkäyttämään kaikkia voimiaan?\n\nNiin teki äitikin, -- ja pääsi perille.\n\nMutta ajatus äidistä siirsi ajatuksen Heleneen, unelmaan. Se lensi\nnyt hänen luotaan kuin muuttolinnut syksyllä. Hän makasi jälleen\nhaudassa ja tunsi ettei voinut enää nousta.\n\nKaiken sekamelskan keskeltä, joka häntä kesällä oli ympäröinyt, hän\nmuisti kaksi ihmistä, joihin oli oppinut täydelleen luottamaan.\nNe olivat eräs nuori mies rouvineen; niiden luo hän meni illalla\nja kertoi niille rehellisesti kaiken, hän kun kerta kaikkiaan oli\nrehellinen. Ratkaiseva koe tässä suhteessa on, että asianomainen voi\nkertoa kaiken itseäänkin koskevan. Ja sen hän teki.\n\nHe kuuntelivat häntä kauhistuneina. Mutta heidän neuvonsa oli peräti\nomituinen. Rafaelin piti odottaa kunnes saataisiin varmuus, oliko\nAngelika todella raskaana.\n\nTämä oli hänestä vastenmielistä; eihän tässä ollut asiasta\nepäilystäkään, sillä Angelika puhui totta. -- Mutta saattoihan hän\nerehtyä; -- hänen pitäisi tutkituttaa. Tämäkin ehdotus harmitti\nhäntä; -- mutta hän suostui siihen, että Angelika tulisi heidän\nluokseen neuvottelemaan; hänkin oli heidän tuttaviaan.\n\nSeuraavana päivänä Angelika tuli heidän luokseen. Hänelle he\nsanoivat nyt sen, mitä he eivät saattaneet suoraan sanoa Rafaelille,\nnimittäin että hän veisi Rafaelin turmioon. Rouva varsinkaan ei\nsäästänyt häntä. Niin rikaslahjainen poika kuin Rafael Kaas, jolla\noli semmoiset edellytykset joka suhteessa, ei toki saisi saada,\nvasta vähän päälle parinkymmenen ikäisenä, niskoilleen vanhempaa\nnaisihmistä monine lapsineen! Rafael oli kaikkea muuta kuin rikas,\nsen Angelika oli kuullut hänen omasta suustaan, hänen elämänsä\nmuuttuisi kuormajuhdan elämäksi jo ennenkuin hän kunnolleen oli\noppinut elämään. Jos hänen pitäisi työskennellä elättääkseen niin\nmonta ihmistä, niin täytyisi hänen ponnistella enemmän kuin jaksoi,\nhän jäisi edistykseltään aivan keskinkertaiseksi. Siitä taas molemmat\nkärsisivät ja tulisivat onnettomiksi, tyytymättömiksi. Hänen ei toki\npitänyt joutua niin kovasti kärsimään kevytmielisyyden johdosta,\njohon Angelika oli kymmenen kertaa yhtä syyllinen kuin hän. Ja mitä\nAngelika luulisi ihmisten sanovan? Rafael, joka oli niin pidetty,\nniin odotettu vieras kaikkialla. He hyökkäisivät Angelikan kimppuun\nkuin varikset haaskan kimppuun ja nokkisivat hänet palasiksi. He\npoikkeuksetta uskoisivat pahinta.\n\nMies kysyi häneltä oliko hän aivan varma, raskaudestaan. Hänen\npitäisi tutkituttaa. Angelika Nagel punastui ja vastasi, puoleksi\npilkallisesti, puoleksi nauraen, että sen asian hän itse kyllä tunsi\nparaiten. \"Niin\", vastasi mies, \"juuri niin ovat monet sanoneet, --\nja kuitenkin erehtyneet. Mitä te luulisitte niiden ihmisten sanovan,\njotka nyt saisivat kuulla teidän menevän naimisiin raskauden vuoksi,\nsilloin, kun kävisikin ilmi että te olette erehtynyt. Sillä tietysti\nsemmoista juoruttaisiin.\" Angelika punastui taaskin ja hypähti\npystyyn. \"Sanokoot mitä hyvänsä!\" Ja hetken päästä: \"Mutta Jumala\nvarjelkoon, _minä_ en tahdo saattaa häntä onnettomaksi.\" Salatakseen\nliikutustaan hän kääntyi heihin selin. Mutta rouva ei hellittänyt,\nhän ehdotti ilman muuta että Angelika kirjoittaisi Rafaelille,\nvapauttaisi hänet ja antaisi hänen matkustaa äitinsä luokse; siellä\nhe saisivat sitten ratkaista asian. Angelikahan oli niin kykenevä,\nettä hän menestyisi missä tahansa eläen, ja sitä hän nyt saisi\nkoettaa. Ja auttaisihan Rafaelkin häntä.\n\nAngelika sanoi: \"Jos minun on mukaannuttava, niin minä kirjoitan vain\nhänen äidilleen. Hänen pitää saada kaikesta tieto, niin että hän myös\nhuomaa Rafaelin vastuunalaisuuden.\"\n\nRouva hyväksyi tämän, ja Angelika istuutui kirjoittamaan. Tätä tehden\nhän usein joutui liikutuksiin, mutta sujui se kuitenkin -- nopeasti,\ntäsmällisesti arkki arkilta.\n\nSilloin soi ovikello; kaupunginlähetti toi kirjeen. Piika toi sen\nsisään, rouva otti sen vastaan; mutta se ei ollut hänelle, se oli\nAngelikalle, -- molemmat tunsivat Rafaelin kankean käsialan.\n\nAngelika avasi kirjeen, muuttui tulipunaiseksi, sitten säteileväksi.\nRafael kirjoitti että hän vakavain mietiskelyjen jälkeen oli tullut\nsiihen tulokseen, että _hänen_ tähtensä ei Angelika lapsineen saanut\ntulla onnettomaksi; hän oli kunniallinen mies, joka tahtoi kantaa\nvastuunalaisuutensa eikä sälyttäisi sitä muiden kannettavaksi.\n\nAngelika ojensi kirjeen rouvalle. Sitten hän repi juuri valmiiksi\nsaamansa kirjeen moneksi kappaleeksi -- ja meni.\n\nRouva seisoi paikoillaan ja ajatteli: kaiken hyvän meissä täytyy\nväistyä pahan tieltä, ja silloin me olemme niin lujasti pihdeissä\nettä riittää.\n\nTämä rouvan keksintö oli tehty erinäisiä kertoja ennenkin. Mutta\nsilti se oli yhtä oikea. --\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavana päivänä heidät vihittiin.\n\nJa yöllä, kun Angelika oli vaipunut säännölliseen terveeseen uneensa,\nmakasi Rafael valveilla, äärimmäisen väsyneenä, raastettuna ja sen\njälkeen syvää surua tuntien kadotettua paratiisiaan ajatellessaan.\n_Hän_ ei voinut nukkua; hän makasi ja näki edessään niityn, jolla\nei ollut mitään kevättä, ei mitään kukkia. Hän eli uudelleen\npäivän kaikki tapahtumat viimeiseen syleilyyn saakka. Tästä\nkoitui yhdyselämä, jossa ei ollut leikkiä eikä iloa. Angelika oli\ntoista uskoa kuin hän, kova realisti, pilkallinen epäilijä, jopa\nsyvimmältään kyynikko.\n\nAngelikan tasainen huounta, levolliset kasvot ja täyteläinen ruumis\nnäyttivät vastaavan hänelle: heisaa, poikaseni, pitäkäämme lystiä\ntuhat vuotta! Nuku nyt, niin pääset minun mukaani. -- --\n\nSeuraavana päivänä heidän avioliittonsa oli kaupungin, jopa koko maan\njuoruna.\n\nIhmiset huusivat hänelle juuri samoinkuin olivat huutaneet\nhänen äidilleen. Kirsten oli ollut kaikkien toivo, olisi voinut\nvalita niin että olisi päässyt maan korkeimmille arvosijoille;\n-- paks, ja Kirsten oli takertunut mielettömimpään avioliittoon.\nMielettömimpäänkö --? Ei, pojan avioliitto oli vielä mielettömämpi.\n\nJa sitten se alkoi.\n\nMonilla ihmisillä on sielussaan kiitoksen lähde, joka sensatsionin\naikana pakoittaa heidät koroittamaan miehen korkeammalle kuin he\nitse haluavat ja taas vastakkaisen mielialan aikana pakoittaa heidät\nviskaamaan hänet sitäkin syvemmälle. Useimmat ihmiset myöskään eivät\nkatsele omin silmin, ja harvinaisissa olosuhteissa pannaan heidän\nsilmäinsä eteen vielä pari suurennuslasia tahi pari pienennyslasia,\n-- mikä tekee heidät sangen huvittaviksi.\n\nRafael Kaasko kaunis mies --? Kyllä vaan, mutta hän oli liian iso,\nliian vaalea ja hapuilevailmeinen, koko mies liian levoton. Rikasko?\nHänkö? Hänellä ei ole penniäkään seinänraossa! Säästöt aikoja\nsitten syöty, korot eivät riitä, ovat jo kauan syöneet pääomaa.\nJa sementtialue -- kuka lempo uskaltaisi ryhtyä hänen kanssaan\nsemmoisiin suuriin yrityksiin? Puhutaan hänen lahjakkuudestaan,\njopa nerokkuudestaan; mutta _onko_ hän erikoisemmin lahjakas? Eikö\nse kaikki ole enemmän opintojen ansiota? Tuskin. Kun hän tehtaalle\nsäästi puolet käyttövoimasta, -- eikö se ollut vain sen toistamista\nmitä hän jo ennen oli tehnyt ja tämä taas sen matkimista mitä hän oli\nnähnyt toisaalla. Ja samaa kai voi sanoa kaikista hänen antamistaan\nneuvoistakin, -- vain nähtyä. Täytyihän huomata että hän oli nähnyt\nenemmän kuin useimmat muut. Mutta nerokkuus? Niin, hän puhui hyvin\npuolestaan, mutta siihenpä koko nerokkuus täisikin supistua. Ne\nkirjoitelmat, jotka hän oli julkaissut -- niinkuin nyt hiljattain\nsähkön käyttämisestä leipomoissa ja nahkuriverstaissa -- voiko\nsemmoisia oikeastaan sanoa keksinnöiksi. Saadaanpa nähdä keksiikö\nhän mitään sitten kun tulee kotiin eikä enää lue eikä näe, eikä saa\naatteita muilta.\n\nRafael Kaas huomasi muutoksen -- ensinnä naisissa. Nämä olivat\nkuin yhdellä kertaa pois puhalletut hänen näköpiiristään...\nlukuunottamatta muutamia harvoja, jotka eivät antaneet hänen\navioliitolleen arvoa ja senvuoksi eivät lopettaneet suhteita. Sukukin\nosittain vetäytyi kuoreensa. Ei ollutkaan niin että hän esitti tuota\n\"oikeata ravnilaista\". Luonteenlaadun ja mielentilan puolesta ehkä;\nmutta hänen vikansa oli juuri se, että hän oli tuommoinen suvun eri\nominaisuuksista kokoonpaikattu.\n\nMuutos oli valtava. Mutta hänessä oli miestä ja uhmaa tarpeeksi\nkiihoittuakseen tämän kautta voimaperäiseen työhön, ja Angelikassa\noli niitä vielä enemmän. Rafael tunsi ylhäistä tunnetta sen johdosta\nettä oli tehnyt velvollisuutensa, niin kauan kuin kesti tätä\nensimmäisen jännityksen aikaa, joka valoi häneen kuntoa.\n\nSinä päivänä jona hänet vihittiin -- aikaisesta aamusta siihen saakka\nkun hän läksi vihittäväksi -- hän kirjoitti kirjettä äidilleen.\nKirjoitti ihmeellisen, juhlallisen kirjeen kaikkinäkevän kasvojen\nedessä, tuskaisen sydämen hätähuudon suuressa vaarassa. Nyt riippui\näidistä, tahtoiko hän ottaa heidät luokseen ja antaa elämän\nmuodostua semmoiseksi kuin se nykyoloissa enää saattoi muodostua:\nettä Angelikasta tulisi heidän asianajajansa, taloudenhoitajansa,\npäällikkönsä, -- että Rafael saisi omistautua opinnoillensa ja\nkokeillensa ja että äidistä tulisi heidän molempien opastaja ja hellä\näiti.\n\nHänestä tuntui että heidän tulevaisuutensa riippui tästä kirjeestä ja\nsiihen tulevasta vastauksesta, ja hän kirjoitti sen mukaan. Koskaan\nei hän ollut kuvannut itseään niin kuin tässä kirjeessä, koskaan ei\nhän ollut tehnyt näin täydellistä tiliä itsensä kanssa. Tämä kirje\noli yhteenveto näiden päivien elämyksistä ja valvottujen öiden\ntaisteluista. Rehellisemmin hän ei voinut esiintyä.\n\nHäntä kidutti tavattomasti, ettei vastausta tullut heti, vaikkakin\nhän toiselta puolen käsitti minkä iskun kirje oli hänen äidilleen\nantanut. Hän käsitti että se aluksikin sammuttaisi äidin kaikki\nunelmat, niinkuin hänenkin unelmansa olivat sammuneet. Mutta hän\nluotti äidin jälleennousemiskykyyn, jonka veroista hän ei ollut\nkellään vielä tavannut. Ja pitkiin otteisiin kaikessa mihin äiti\nryhtyi. Että äiti tässäkin etsisi voimaa heidän yhdyselämänsä\nsyvimmästä ja päättäisi sen mukaan.\n\nTietysti hän antoi äidille aikaa -- huolimatta Angelikan\nlevottomuudesta, jota tuskin enää saattoi hallita; tämä jo alkoi\npilkkaillakin. Mutta hänen odotuksessaan oli jotakin pyhää; kokeet\nlähestyivät ratkaisuaan.\n\nKun ei hän vielä kolmantenakaan päivänä saanut vastausta, niin hän\nsähkötti. Vain nämä sanat: \"Äiti, vastaa!\" Sähkölanka ei koskaan ole\nvienyt perille sanomaa, joka olisi ollut raskautetumpi pidätetyn\nitkun painosta. Hän ei voinut mennä kotiin; hän kuljeksi yksinään\nkaupungin ulkopuolella iltaan saakka; silloin kai vastauksen jo piti\nsaapua. Se oli saapunut:\n\n\"Rakas poikani, _sinä_ olet aina tervetullut ja enimmin silloin kun\nolet onneton.\"\n\n\"Sinä\" oli alleviivattu.\n\nHän kalpeni, pudotti sähkösanoman kädestään ja meni hitaasti omaan\nhuoneeseensa. Angelika antoi hänen olla siellä hetken rauhassa, mutta\ntuli sitten sytyttämään lamppuja. Rafael näki että Angelika oli hyvin\nkiihtynyt ja että hän tuontuostakin heitti häneen nopean silmäyksen.\n\n\"Tiedätkös, Rafael, -- matkustaisit vain äitisi luo. Onhan toki liian\nhullua, jos meidän tulevaisuutemme -- ja hänen toki kanssa, näet --\nmenee turmioon joutavan juonittelun ja törkyämisen kautta.\n\nRafael oli liian onneton suuttuakseen. Eihän Angelika kunnioita\nketään eikä mitään, ajatteli hän, miksi siis suuttuisi siitä ettei\nhän kunnioita äitiäni ja minun suhdettani äitiini?\n\nMutta kuinka raa'alta näyttikään Angelika hänestä tuossa\nsytytellessään kehnoa lamppua ja päästäessään kärsimättömyytensä\nvalloilleen! Hänen suunsa ympärille näkyi niin liian helposti\nmuodostuvan raaka piirre, hänen pienen päänsä asennossa, kun se noin\npisti voimakkaiden olkapäiden välistä esiin, oli jotain käärmeestä,\nja hänen paksut ranteensa...\n\n\"Niin, niin\", sanoi Angelika, \"ja loppujen lopuksi koko ilettävä\nHellebergene tuskin on niin tavoittelun arvoinenkaan.\"\n\nNyt hän on tyytymätön itseensä, ajatteli Rafael; jatkakoon\nedelleenkin! Nyt hän ei voi pysähtyä, ennenkuin tästä tulee\nyhteentörmäys ja purkautuminen, mutta sitä iloa hän ei tule saamaan.\n\n\"Kaiken sen johdosta mitä ihmiset puhuvat, ja sen jälkeen mitä siellä\non tapahtunut...\"\n\nSe ei sytyttänyt.\n\nKuinka olenkaan voinut kuvitella että Angelika tulisi äidin kanssa\ntoimeen.\n\nHän nousi ja alkoi kävellä. Tätäkö äitikin on tuntenut? Hehän olivat\nkuitenkin niin hyviä ystävyksiä. Silloin en aavistanut mitään. Mistä\njohtuu, että äidin vaistot aina ovat hienommat? Olenko minä turmellut\nomani?\n\nKun Angelika hetkistä myöhemmin taas tuli hänen luokseen, näytti hän\nperäti onnettomalta; se liikutti Angelikaa. Ja silloin Angelika tuli\nniin hyväksi, niin luonnolliseksi ja niin kekseliääksi. Ja hänen\nilonsa ja elämänrohkeutensa otti lopuksi sellaisen vallan, että\nRafael suorastaan virkistyi, ja ajatteli: jos äiti olisi voittanut\nitsensä ja uskaltanut tehdä kokeen, niin ehkäpä kaikki olisi käynyt!\nTässä ihmeellisessä olennossa on kuitenkin niin paljon kunnollista ja\nhyvää.\n\nRafael meni lasten luo. Ensi päivästä alkaen hän kiintyi niihin\nja ne häneen. Ne olivat kokeneet monenlaista puutetta suuressa\npensionissa ja sellaisen äidin hoidossa, joka harvoin kävi heidän\nluonaan tahi piti heistä muutoin huolta kuin paikkaamalla rikkinäisiä\nvaatekappaleita, hillitsemällä heidän meluaan tahi kurittamalla\nmilloin vikoja oli oikaistava. Rafaelin luonnossa oli sitä\nalkuperäisyyttä, joka luottavaisuudessaan tuottaa lapsille iloa, ja\nhän tunsi halua rakastaa ja saada rakkautta. Sellaisen vainuavat\nlapset heti. Angelikaa lapset sitoivat, olivat tiellä ja haitaksi --\nnyt enemmän kuin koskaan ennen. Sanoaksemme suoraan: Rafael oli nyt\nhänelle kaikki.\n\nSe oli merkillistä ihastusta, joka aina syntyi uudelleen milloin\nmistäkin syystä. Hänen hellyydellään ja ihastuksellaan ei ollut\nrajoja. Hän sijoitti tämän tunteensa semmoisenaan olemukseensa,\nneuvokkaaseen kekseliäisyyteensä, hankkiakseen Rafaelille kaikkea\nhyvää mihin hänen kätensä suinkin ulottui -- ja vielä enemmänkin.\nSitä oli hänen uhrautuvaisuutensa sekä päivällä että yöllä; jos\nmilloin mitä tarvittiin tahi tapahtui, niin se ilmeni erinomaisena\npalvelemishaluna, jommoista voi osoittaa vain terve ja vahva ihminen.\nMutta _sanoin_ hän ei ilmaissut sitä, tuskinpa silmäyksinkään. Se\ntapahtui vain silloin kun hänen täytyi taistella Rafaelista -- mutta\nsiihen se päättyikin.\n\nJos Angelika olisi voinut noudattaa samaa suuntaa parikaan viikkoa\nkerrallaan ja samalla antanut hellittämättömän rakkautensa johtaa\nitseään, -- niin olisi Rafael tässä voimakkaassa ilmapiirissä voinut\npelastaa avioelämästään sen, minkä äiti kaikesta huolimatta oli\npelastanut omastaan.\n\nMiksi ei näin tapahtunut? Siksi että mustasukkaisuus, jonka hän oli\nherättänyt eloon Rafaelissa ja joka ajoi Rafaelin hänen luokseen\n-- vaihtoi olinpaikkaa. He eivät olleet kunnolleen alkaneet\navioliittoaan, kun _Angelika_ muuttui mustasukkaiseksi.\n\nJa oliko tämä mikään kumma? Vanhempi nainen -- olkoonpa voimakkain\npersonallisuus mitä ajatella saattaa -- voittaessaan nuoren,\nmuodissa olevan miehen kuin omansa konsanaan -- tietenkin tulee\nelämään alinomaisessa pelossa että joku ottaa tämän miehen häneltä\npois. Hänhän oli itsekin ottanut hänet. Jos sanoisimme että hän\noli mustasukkainen jokaiselle ihmiselle, jonka kanssa he joutuivat\ntekemisiin, vanhalle tahi nuorelle, miehelle tahi naiselle ja yleensä\njokaiselle, jonka Rafael tapasi, niin me liioittelisimme. Mutta\njuuri tämä liioittelu väkevästi valaisee asiain todellista laitaa,\nsillä tuo mustasukkaisuus oli _sitä laatua_. Hän ei kärsinyt että\nRafaelille oli olemansa ketään muita. Jos keskustelu jonkun muun\nkanssa johti johonkin tunnelmaan, täytyi hänen ruveta sitä ohjaamaan;\nhän ei saattanut jäädä ulkopuolelle. Hänen kasvonsa jäykistyivät,\nhänen oikea jalkansa alkoi polkea, ja jollei tästä ollut apua, niin\nnakkeli hän poikkipuolisia tahi hämmentäviä sanoja keskusteluun --\nsamantekevä, kuka Rafaelin kanssa keskusteli.\n\nJos tällöin sanottiin jostakin jotakin hyvää ja jos näkyi että Rafael\nalkoi tuntea syttymistä tuota kehuttua kohtaan, niin puhalsi Angelika\ntämän liekin sammuksiin -- kirjaimellisesti! Hänellä nimittäin\noli tapana puhallella, kohautella hartioitaan, nakella päätään,\npyöritellä jalkaansa. Aluksi Rafael luuli että Angelika tiesi\nkaikista noista ihmisistä jotakin epäedullista, jotakin joka ansaitsi\npuhaltamista, ja hän ihaili Angelikan puolta Norjaa käsittävää\ntuttavapiiriä. Angelikan totuudenrakkauteen hän yleensä luotti kuin\nvarmimpaan asiaan tässä maailmassa. Hän uskoi että se oli rajaton,\nsekin, niinkuin niin moni muu Angelikan ominaisuuksista. Hänhän sanoi\nkursailematta julki kyynillisimmänkin ajatuksensa eikä teeskennellyt\nmillään tavoin. Mutta vähitellen selveni Rafaelille, että Angelika\nsanoi täsmälleen sellaista, mitä hän tunsi tarvitsevansa sanoa,\nsellaista mikä pisti hänen päähänsä kulloinkin vallitsevassa\nmielentilassa. Hän ei kunnioittanut totuutta enempää kuin mitään\nmuutakaan.\n\nKun he eräänä päivänä istuivat päivällispöytään -- Rafael tuli\nmyöhään kotiin ja oli nälissään -- lausui hän ilonsa senjohdosta\nettä oli ostereita. \"Ostereita!\" huudahti hän, \"ja juuri nyt! Mutta\neivätkö ne ole tällä haavaa kovin kalliita? -- \"Pyh, se oli se\nvanha nainen, tiedäthän, hän tahtoi että toisin niitä sinulle. Sain\nne melkein ilmaiseksi\". -- \"Sepä hauskaa. Sinäkin olet siis ollut\nulkosalla?\" -- \"Olinpa hyvinkin ja näin siellä sinutkin. Sinä kuljit\nEmma Ravnin kanssa.\" -- Rafael kuuli heti äänestä, ettei hänellä\nollut lupaa kävellä Emma Ravnin kanssa, mutta hän sanoi kuitenkin:\n\"Niin, eikö hän olekin suloinen? Hänessä on jotakin niin raikasta\nja turmeltumatonta. --\" -- \"Hänessäkö? Häneltähän ajettiin sikiö\nennenkuin hän meni naimisiin.\" -- \"Emmalta --! Emma Ravniltako?!\"\n-- Niin juuri, -- mutta kenen se oli, sitä en tiedä!\" -- \"Ei, mutta\ntiedätkös Angelika, tätä minä en usko\", sanoi Rafael juhlallisesti.\n-- \"Usko tahi ole uskomatta, mutta minä olin itse läsnä auttamassa\nhänen äitiään; sehän tapahtui pensionissa! Voit siis arvata että minä\ntiedän sen.\"\n\nRafaelin päähän ei olisi voinut pälkähtää, että kukaan ihminen\nsaattaisi mennä niin pitkälle että omasta päästään keksisi tämmöisen\nvalheen. Emman silmät, kirkkaat kuin vesi lähteessä, jonka pohjalta\npienimmätkin hiekkajyväset voidaan eroittaa, -- katsoivat nyt häneen\nkaukaisuudesta, puhtaina ja viattomina. Hän ei käsittänyt kuinka\nsemmoiset silmät olisivat saattaneet valehdella. Hän ihan tunsi\nitsensä sairaaksi tämän johdosta, hän ei voinut syödä, vaan nousi\npöydästä. Maailmahan on vain petosta, puhtainkin on saastaista.\nSiitä päivin hän huomatessaan Emman tahi hänen valkohapsisen äitinsä\ntulevan vastaansa, pyörsi toiselle kadulle välttyäkseen tapaamasta\nheitä. Hän oli sydämestään kiintynyt sukuunsa; sen heikkoudet olivat\nkaikkien nähtävissä, mutta myöskin sen kunnollisuus ja rehellisyys.\nTämä ainoa juttu turmeli hänen luottamuksensa, vahingoitti hänen\nitsekunnioitustaan, hävitti hänessä paljon ja teki hänet paljoa\nköyhemmäksi. Mitenkä _hän_ itse saattoikaan kelvata mihinkään, kun\nnoin antoi kaikkien pettää itseään?\n\nKoko jutussa ei muuten ollut sanaakaan totta.\n\nRafaelin luottavaisuus oli Angelikan käsissä kuin lapsi\nkotkankynsissä. Mutta se ei pysynyt niissä kauan.\n\nAjan mittaan Angelika nimittäin ei tässä, yhtä vähän kuin muussakaan,\nsaattanut noudattaa suhteellisuutta ja johdonmukaisuutta. Hän ei\nmuistanut seuraavana päivänä mitä oli sanonut edellisenä, sillä\njoka päivällä oli tässä suhteessa omat tarpeensa, ja hän puhui\nvain kuinka tarve kulloinkin vaati. Rafaelilla sitävastoin oli\nerinomainen muisti, ja hänen matemaattiset kykynsä alkoivat suurella\nvarmuudella järjestellä todistusaineistoa Angelikaa vastaan.\nAngelikan lahjat olivat enemmän sukkeluutta ja tarmokkuutta kuin\nmitään muuta; niillä ei ollut perää eikä pohjaa eikä yhtenäisyyttä\nja ne noudattivat kaikessa hänen intohimojensa käskyjä. Senvuoksi\nsaattoi Rafael milloin tahansa murtaa hänen vastustuksensa. Mutta\njoka kerta kun näin tapahtui, kävi selvästi ilmi että Angelika oli\ntaas tehnyt syntiä mustasukkaisuudessaan, ja tämä imarteli Rafaelin\nturhamaisuutta, joka määräsi, ettei tuommoista pitänyt kovin\nankarasti tuomita eikä ottaa niin vakavalta kannalta.\n\nEhkäpä Rafael myöhemmin sai enemmänkin selville. Mustasukkaisuus oli\nnimittäin vain yksi niistä verhoista, joihin Angelikan levottomuus\npukihe. Itse levottomuus pulppusi useammista lähteistä, juontui\nuseampien hermosolujen kapinallisuudesta.\n\nAngelikalla nimittäin oli menneisyys ja hänellä oli hairahduksia.\nMutta molemmat nämä asianhaarat hän oli nyt kieltänyt ja eli\nsenvuoksi alinomaisessa pelossa, että joku saattaisi kertoa jotakin\nRafaelille. Sillä jos jotakin, nyt vainuttiin, niin käsitti hän että\nse tapahtui häntä vastaan. Kaikki riippui vain siitä mitä Rafael sai\ntietää, s.o. kenen kanssa Rafael joutui tekemisiin. Nimettömistä\nkirjeistä hän ei välittänyt, koska ei Rafaelkaan niistä välittänyt;\nmutta lisäksihän saattoi julkisesti esiintyä ilkeitä ihmisiä\nsalamielisine viittauksineen.\n\nHän huomasi että Rafaelkin osittain alkoi karttaa lukuisia\nystäviään; hän ei ymmärtänyt mistä syystä, vaikka syy oli se että\nRafaelkin tunsi, että nämä tiesivät Angelikasta enemmän kuin hänen\nitsensä oli hyvä tietää. Hän huomasi että Rafael keksi nerokkaita\nverukkeita välttyäkseen näyttäytymästä hänen kanssaan ulkosalla.\nTämänkin hän selitti väärin; hän ei ymmärtänyt että Rafael omalla\ntavallaan pelkäsi yhtä paljon kuin hänkin ihmisten puheita. Hän\nluuli että Rafael alkoi etsiä toisten naisten seuraa. Jollei\nympäristössä syntynyt mitään muuta, niin syntyihän ainakin juoruja.\nJa tästä syystä hän alkoi ilkeästi vainota jokaista, jonka kanssa\nRafael vain joutui puheisiinkaan; jos nämä olivat saattaneet hänet\nepäluulonalaiseksi, niin joutuivatpa nyt itse samaan kadotukseen!\n\nHänellä oli hairahduksia, joita ei voinut tehdä olemattomiksi,\npuuttui vain että hän alkoi niitä kartuttaa. Ja hän kartutti niitä\nkiihkolla, joka olisi ansainnut paremmankin tarkoitusperän. Talossa\nelettiin upeata elämää, pöytä oli alinomaa avoin ja rikkaasti\nkatettu; muutenhan ei Rafael viihtyisi kotona, hän sanoi, ja ehkäpä\najattelikin. Hänen itsensä taas täytyi olla kaupungin hienoimmin\npuettuja naisia, sitähän vaati hänen alinomainen kamppailunsa\nyksinoikeudesta Rafaeliin. Tietysti hän sai kaikki \"melkein\nilmaiseksi tahi ainakin maailman parhaalla kaupalla\". Aina oli joku,\njoka \"melkein lahjoitti sen\".\n\nRafael ei tiennyt kuinka paljon rahaa hän ansaitsi, ehkä juuri\nsenvuoksi että Angelika alinomaa tarvitsi milloin yhteen milloin\ntoiseen. Aluksi hän aikoi lähteä ulkomaille, mutta vaimo, joka ei\nosannut kieliä, ja suuri perhe --! Täällä kotona -- sen hän pian sai\nhuomata -- ei hänellä enää ollut rahtuakaan ihmisten luottamusta, hän\nei voinut aloittaa mitään suurempaa, tahi odotti hän ennenkuin teki\nratkaisevan päätöksensä. Väliaikoina hän toimitti milloin mitäkin. Ja\ntämä oli usein ala-arvoista työtä. Sekä ikävystyneenä että tehdäkseen\npaljon hän alkoi laskea käsistään keskinkertaista -- ja jatkoi siten.\n\nAina hän lohduttautui sillä että tämä tapahtui vain \"toistaiseksi\".\nHänen tieteelliset harrastuksensa ja keksijävoimansa eivät päässeet\npitkällekään hänen nykyisen elämäntaakkansa painaessa. Mutta niiden\ntäytyi päästä kuitenkin! Nuoruuden turmiollisella kuvittelukyvyllä\nhän punnitsi sekä aikaa että voimiaan; sen vuoksi hän ei itsekään\nenää huomannut, että suuri perhe ja suuri talous painoivat häntä yhä\nalemmas ja alemmas.\n\nJos vain saisin _rauhaa_, hän ajatteli, niin kestäisin kaiken ja\nvielä enemmänkin. Hän tunsi omaavansa suuria voimia.\n\nMutta rauhaa hän ei saanut koskaan. Nyt nimittäin tulemme pahimpaan\nelikkä oikeastaan tulokseen kaikesta mitä edellä on tapahtunut.\nAngelikan ikuinen levottomuus synnytti ikuisen taistelun. Osaksi ei\nAngelika kyennyt lainkaan hillitsemään itseään. Mielialan, epäluulon,\nkireyden täytyi purkautua, ja hän käytti tähän jokaista pienintäkin\ntilaisuutta. Osaksi taas ja erittäinkin tuo ainoa, koko elämää\nhallitseva tuska Rafaelin menettämisestä ajoi hänet yhä kauemmaksi\nsiitä mitä hänen olisi pitänyt tehdä antaakseen rauhaa. Hän laski\ntalouden menemään sekaisin, antoi lasten olla omissa oloissaan; hänen\njoutilaat voimansa suuntautuivat kokonaan Rafaelin kimppuun; hänen\nmustasukkaisuutensa, pelkonsa ja hairahduksensa syöpyivät Rafaelin\nluomisintoiseen sieluun, hävittivät hänen hyvän tuulensa, tuhosivat\nhänen kauneudenrakkautensa ja luomispakkonsa.\n\nRafaelilla oli erikoisesti muuan suuri aate, jonka kanssa hän usein\nkamppaili pääsemättä sen herraksi. Taistelu oli alkanut eräänä\npäivänä Hellebergenen kukkulalla ja sitä oli jatkunut koko kesän.\nJa kummallista kyllä -- eräänä päivänä hän istui tehden jotakin\nikävystyttävää työtä ja Hellebergene ja Helene olivat hänen edessään\nkevätauringon loisteessa... silloin aate antautui itsestään,\nkorkeana, hymyilevänä -- ja hän oli taas oma itsensä. Silloin hän\npyysi: \"Anna minun nyt olla rauhassa kuukauden päivät; tässä on\nrahaa; minulla on nyt syntymässä jotakin; minä tahdon ja minun täytyy\nsaada olla rauhassa! Yhdessä kuukaudessa minä pääsen niin pitkälle\nettä näen, onko aatteeni toteuttamisen arvoinen. Tämä aate ehkä\npelastaa meidät kaikki.\"\n\nViimeinen lause oli semmoista, jota Angelika ymmärsi. Ja nyt\nRafael sai rauhaa. Hänellä oli konttori kaupungilla, mutta usein\nhän toi paperinsa kotiin illalla, sillä saattoi tapahtua, että\nhänelle valkeni jokin asia hänen paraikaa jouten istuessaan tahi\nmaatessaan. Angelika hoiti häntä hyvin, jopa istuutui portaalle\nhänen ovensa eteen estääkseen meluamista läheisyydessä, kun Rafael\nnukkui päivällisuntaan. Tätä kesti kokonaista neljätoista -- 14 --\npäivää. Silloin tapahtui että Rafael meni kävelemään ja että Angelika\ntutki hänen papereitaan ja löysi piirustusten ja arviolaskelmain\nja kirjeiden seasta kerrankin jotakin. Se oli Rafaelin käsialaa ja\nkuului:\n\n\"Hänessä oli enemmän äitiä kuin rakastajatarta, enemmän rakkauden\nhuolenpitoa kuin sen nautintoa. Tunteiltaan niin rikkaana hän ei\nolisi tuhlannut sitä sinulle yhdellä kertaa, vaan äidillisesti\njakanut sinulle sitä koko elämäsi ajan. Ryöppyilevän kosken asemesta\npurjehduskuntoinen virta. Hänen rakkautensa oli syvää, hiljaista\nihastusta, ei myrskyä. Sinä olit yksi ja _hän_ oli yksi; yhdessä\nolisimme me tulleet voimakkaammiksi kuin rakastuneet tavallisesti\novat.\"\n\nSiinä oli enemmänkin, mutta Angelika ei raivoltansa voinut lukea\nenempää. Oliko Rafael itse sepittänyt tuon kaiken, vai oliko hän vain\nkopioinut sen jostakin.\n\nSiinä ei ollut ainoatakaan korjausta, joten oli luonnollista että hän\noli sen kopioinut. Mutta joka tapauksessa siitä ilmeni missä Rafaelin\najatukset liikkuivat.\n\nRafael tuli ääneti kotiin, meni suoraan huoneeseensa ja sytytti\nkynttilän jo ennenkuin ehti saada päällystakkia yltään. Ja\nseisaaltaan hän kirjoitti paperille pari kaavaa, avasi erään kirjan,\nistuutui tuoliinsa ja teki nopeasti laskelman.\n\nSilloin Angelika tuli, kumartui aivan lähelle hänen kasvojansa ja\nsanoi kaameasti: \"Kas sinäpä olet aika poju! Nyt minä tiedän mitä\nsinulla on tekeillä. Kas tässä! Tässä ovat sinun salaiset ajatuksesi\n-- sen emakon luona!\"\n\n\"Emakon!\" karjahti Rafael. Suuttumus sen johdosta että häntä oli\nhäiritty, että Angelika oli nuuskinut hänen papereitaan, että\nAngelika oli löytänyt juuri tämän, ja lopuksi raa'asti lausuttu\nhäväistyssana hienoimmasta mitä hän tiesi olevan olemassa, ja ennen\nkaikkea koko odottamaton hyökkäys vei hänet kokonaan pois suunniltaan:\n\n\"Mitä sinä uskallat --! Ketä sinä tarkoitat --?\"\n\n\"Oh, elä sinä teeskentele, ukkoseni. Luuletko sinä etten minä ymmärrä\nettä se tarkoittaa sitä, joka maleksi siellä kartanossa sinut\nsaadakseen?\"\n\nAngelika näki että tämä puri. Sitten hän jatkoi: \"Sitä kuvatusta,\njoka jo lapsena oli suhteissa vanhaan mieheen.\"\n\nSamassa Rafael jo kuristi häntä kurkusta ja painoi hänet pitkälleen\nsohvaan, otettaan hellittämättä. Hän ei saattanut hengittää, hän\nnäki Rafaelin kasvot aivan omiensa yläpuolella, niillä värähteli\nkuolemanraivo. Voima, viileys, jommoista hän ei ollut voinut\naavistaakaan, tuijotti häneen nauttien tiedosta että voi tappaa\nhänet. Raivokkaan kamppailun jälkeen vaipuivat Angelikan kädet\nvelttoina sivuille ja hänen tahtonsa niiden keralla, vain silmät\nolivat selko selällään pelosta ja uteliaisuudesta,... uskaltaisiko\nhän todellakin? Kyllä, hän uskalsi. Angelikan silmissä musteni ja\njäsenet alkoivat värähdellä...\n\n\"Sinä olet ottanut _minun_ omenani, kuuletko\", kuului samassa lapsen\nääni viereisestä huoneesta, hento, lepertävä ääni. Se kaikui tänne\nulkoa, viattomimmasta rauhasta mitä on maan päällä. Ja se pelasti\nAngelikan hengen.\n\nRafael syöksyi ulos. Ja kun hänestä luopui tuo, joka ikäänkuin\ntakaapäin oli ottanut haltuunsa kaikki hänen voimansa ja käyttänyt\nhäntä kuin ratsastaja hevostaan, ei hän oikeastaan pelästynyt;\ntyydytyksen tunne sen johdosta että Angelika vihdoinkin oli saanut\ntuta hänen voimaansa, oli siksi suuri.\n\nMutta vähitellen tapahtui käänne. Mitä, jos hän olisi tappanut\nAngelikan! Ja olisi joutunut elinkautiseen vankeuteen -- --!\n\nOliko tämä mahdollisuus tullut hänen elämäänsä? Voiko tämä tapahtua\ntoistamiseen?\n\nEi, ei, ei, kuului vastaus. Ei, ei, ei! -- Kummallista: hän alkoi\nsääliä Angelikaa. Kuinka kauhea Angelikan olo mahtoikaan olla\nennenkuin hän voi tulla niin ilkeäksi ja ennenkuin hän voi ajatella\nniin ilkeästi viattomista ihmisistä! Ja kuinka pahalta Angelikasta\nmahtaa tuntua ollessaan tällainen häntä kohtaan, jota rakastaa\nylitse kaiken, joka on ainoa, minkä hyväksi hän elää! Pitkän pitkä\nlaskelma seurasi -- siinä oli hänen vikojaan, Angelikan vikoja ja\nmuiden vikoja -- ja se vilvoitti ja se järjesti ajatukset. Parin\ntunnin kuluttua hän jo kykeni menemään kotiin, jossa löysi Angelikan\nitkun raukaisemana vuoteessa, valmiina ensi hetkessä kietomaan\nkätensä hänen kaulaansa. Hän kumartui Angelikan puoleen sadoin\nanteeksipyynnöin, sanoin, suudelmin, syleilyin.\n\nMutta tämän näytelmän mukana pakeni aate tipo tiehensä! Sen\nsynnyinhetken korkeaa hiljaisuutta oli häiritty; Rafael ei saanut\nsitä enää myöhemmin kiinni. Ja pian hänestä tuntui vastenmieliseltä\najaa sitä sen enempää takaa; hän sulki sen ajatusuoman kokonaan --\nja ryhtyi jälleen ansaitsemaan rahaa. Tarjolla oli juuri jokin työ,\njonka Angelika oli vainunnut.\n\nTaas takaisin loppumattomaan kulumiseen; nyt vihdoinkin alkoi tulla\nhämmennystä: kuormajuhdaksi alennetun ajeluhevosen sekaannusta. Tämä\npahensi kotoisia näytelmiä. Yhteentörmäyksillä ei ollut ylipäänsä\nenää rajoja. Eikä liioin enää tarvittu sanoja niiden syntymiseksi;\nliike, ilme, jopa vaikeneminen sen johdosta mitä Rafael sanoi, riitti\nesiinkutsumaan mitä hirveimmän mylläkän. Ennen he muiden ihmisten\nläsnäollessa olivat hävenneet; nyt oli samantekevää olivatko he\nyksinään vai eivätkö. Ennenpitkää ei Rafael, mitä sanojen karkeuteen\ntahi taisteluaiheiden mitättömyyteen tulee, ollenkaan jäänyt jäljelle\nAngelikasta, pikemmin päinvastoin. Hänen vapaa mielikuvituksensa\nja luomisvoimansa pursuivat nyt ilmoille tällä alalla. Täällä ne\nheittivät kuperkeikkoja, täällä ne polkivat lokaan monia elämän\nkauniita lahjoja. Täällä Rafael ylipäänsä luopui toivomasta\nminkäänlaista onnea edes päiväkseen.\n\nHänen kaipauksensa ja kärsimyksensä juoksivat kilpaa hänen\nintohimoisuutensa kanssa. Milloin olivat edelliset, milloin\njälkimmäinen vähän edellä. Epätoivon aihe oli aina sama: että hänelle\noli _voinut_ käydä näin. Entä jos karkaisi? Siitäkään ei voisi tulla\nmitään. Suhde oli alunpitäen; vedonnut hänen rehellisyyteensä ja\nkunniantuntoonsa, lapset olivat tulleet hänelle hyvin rakkaiksi, ja\nhänen äitinsä esimerkki sanoi hänelle: kestä loppuun, kestä loppuun!\nIhmisten yksimielisen ennustuksen, että tämä avioliitto purkautuisi\nyhtä nopeasti kuin se oli solmittukin, hän tahtoi saattaa häpeään.\nSitäpaitsi: nythän hän tunsi Angelikan liian hyvin tietääkseen, ettei\nhän ehtisi saada eroa Angelikasta ennenkuin tämä puukko kädessä olisi\nnylkenyt hänet. Hän ei päässyt irti.\n\nAlusta alkaen oli tässä kysymys kunniasta ja velvollisuudesta.\nKunniasta ja velvollisuudesta lasta kohtaan, jonka piti tulla --\nmutta jota ei tullutkaan.\n\nTässä piti tehdä kauhea syytös. Mutta keskellä murhenäytelmää\ntapahtui niin hupaisesti, että syytös hyvin kätevästi käännettiin\nhäntä itseään vastaan! Angelika voi kyllä todistaa kykenevänsä\nlapsia saamaan; mutta todistakoon Rafael itsestään samaa! Jos\nAngelika oli erehtynyt, niin oli syy Rafaelin! -- Rafael ei lopuksi\nenää uskaltanut mainita asiasta, sillä silloin hän aina sai kuulla\nhuikentelevasta nuorenmiehen-elämästään; tämä elämä oli syynä siihen\nettei Angelika saanut lapsia!\n\nMitä kauemmin tätä elämää kesti, ja mitä tunnetummaksi se tuli, sitä\nkäsittämättömämmältä ihmisistä tuntui, ettei liitto purkautunut. Ja\nkäsittämättömältä se tuntui Rafaelistakin toisinaan, unettomina öinä.\nMutta niinhän on, että se joka tekee tuhannen pientä kapinaa, ei\nkokoo voimiaan yhteen ainoaan suureen. Loppumaton taistelukin sitoo,\nsillä siihen tarvitaan kaikki voimat.\n\nRafael alkoi köyhtyä. Kaikin tavoin kuluttava yhdyselämä ja ankara\ntyönteko sen ohella sai aikaan, ettei hän ansainnut enempää kuin\npäiväisen tarpeen. Vähitellen hänestä luopui sekä aloitekyky että\ntahto.\n\nHänen olonsa muuttui kummalliseksi: hänellä oli hallusinatsioneja,\nnäkyjä. Hän näki niissä itsensä, isänsä, äitinsä, -- kaikki kuvat\nolivat mieltä järkyttäviä. Unissaan hän näki mitä hirveintä; hänen\nkäyttämätön mielikuvituksensa ja joutilas luomisvoimansa kostivat\ntällä tavoin. Ja tämä kaikki uuvutti häntä.\n\nHän ihaili Angelikan tukevaa terveyttä. Angelikalla oli petoeläimen\nruumiinrakenne ja elintoiminnat. Mutta kuitenkin saattoi Rafael\nhänessäkin huomata muutoksia -- ainaiset taistelut ja sovinnon\nteot toivat niin monenlaisia seikkoja näkyviin. Angelika ei\nvalittanut sanallakaan -- sellaista hän ei osannut --; mutta hän\nitki ja heittäytyi surunsa valtaan niin täydelleen kuin vain\nepätoivoisin ihminen voi tehdä. Hänen luontonsa oli väkevä ja hänen\nrakkaudentaistelussaan ei ollut uskoa. Elämäntäyteyden kauneutta\ntässä kaikessa oli, jopa silloinkin kun hän oli häijyimmillään;\nhurjan ihmissielun vapautuminen kahleistaan heijasti traagillista\nvalohohdetta.\n\nEräänä päivänä Rafael tapasi sukulaisensa virastonpäällikön.\nTavallisesti he karttoivat toisiaan, mutta tänään tämä pysähdytti\nhänet. \"Kuulehan Rafael\", sanoi pieni, hento mies hermostuneesti\nliikehtien, \"minä olin menossa sinun luoksesi.\"\n\n\"No, mistä on kysymys?\" --\n\n\"No niin, minä näen, että sinä aavistat sen. Äidiltäsi on tullut\nkirje.\"\n\n\"Äidiltä --!\"\n\nHe eivät äidin kanssa olleet vaihtaneet sanaakaan aina siitä lähtien\nkun äidin viimeinen sähkösanoma saapui.\n\n\"Se on pitkä kirje. Mutta hän on pannut ehdon.\"\n\n\"Hm, hm, vai ehdon.\"\n\n\"Niin, älähän nyt suutu, ei se kannata. Se on vain se, että sinun on\nmatkustettava pois kaupungista, mihin vain itse tahdot, kunhan menet\nrauhalliseen paikkaan. Ja siellä tulee sinun lukea se.\"\n\n\"Sinä kai tiedät mitä se sisältää?\"\n\n\"Minä tiedän mitä se sisältää. Takaan sen\".\n\nRafael ei ymmärtänyt, mitä toinen tällä tarkoitti, eikä liioin,\nmiksi tämä näytti olevan niin järkytetty. Mutta sama tila tarttui\nhäneenkin. Jos hänellä olisi ollut rahoja ja jos hänellä juuri\ntänään olisi ollut vapautta, niin olisi hän matkustanut heti. Mutta\nhänellä ei ollut rahaa -- enempää kuin hän tarvitsi tämäniltaiseen\njuhlaan. Hänellä oli jo pääsyliput taskussaan. Hän oli luvannut viedä\nAngelikan juhlaan, ja lupauksensa hän tahtoi pitää, sillä se oli\nannettu suuressa sovintokohtauksessa. Valkea silkkileninki oli ollut\nnäiden viimeisten rauhallisten päivien öljypuunlehti. --\n\nAngelika olikin harvinaisen sievä, kun hän illalla astui suureen\njuhlasaliin miehensä käsikynässä, korkeana ja täyteläisenä. Hän tunsi\ntunnelman; hänen nopeat silmänsä mittasivat lämpötilan. Varmalla\nylevyydellä hän ohjasi joko sinne, missä tahtoi iloita, tahi sinne\nmissä halusi suuttua.\n\nRafael ei ollut varma. Ylipäänsä hän ei ollut halukas esiintymään\nAngelikan kanssa julkisissa tilaisuuksissa, ja viime aikoina oli\nAngelika suorastaan valinnut julkisia paikkoja kohtauksilleen.\nJa lisäksi Rafaelia hermostutti ajatus, mitä äidillä mahtoi\nolla hänelle sanomista. Vähän ennen lähtöä hän oli koettanut\nlainata rahaa kahdeltakin taholta, mutta oli kummastakin saanut\nanteeksipyyntöjä, mutta ei rahaa. Se oli nöyryyttänyt kovasti. Tämä\nlevoton tila aiheutti, että hän (niinkuin hermostuneet niin usein)\ntuli yltiöpäiseksi, jopa päätti huvitella aika tavalla. Ja jotta\naivankuin pieni pilkahdus entistä onnea välkähtäisi hänelle sinä\niltana, tapasi hän ystävänsä ja sukulaisensa ulkomailta, Hans Ravnin\n-- nuorine baijerilaisine rouvineen. He olivat juuri saapuneet\nkaupunkiin. Kaikki kolme ihastuivat tavatessaan toisensa. \"Muistatko\nsinä\", sanoi Hans Ravn, \"kuinka monta kertaa sinä lainasit minulle\nrahoja, Rafael?\" Hän veti Rafaelin syrjemmäs. \"Nyt minä uin pinnalla,\nminä olen rikkaissa naimisissa ja vieläpä kaikkein rakastettavimman\nihmislapsen kanssa. -- Voi, jospa tuntisit hänet!\" -- \"Ja kaunis\nnäkyy hän myös olevan!\" -- \"Ja kaunis on hän myöskin -- -- ja\ntulinen. Minä olen, niinkuin näet, Norjan onnellisin mies.\" Vedet\nnousivat Rafaelin silmiin. \"Etkö sinä ole onnellinen, Rafael?\" --\n\"En aivan niin onnellinen kuin sinä.\" Hän meni puhumaan erään toisen\ntuttavan kanssa, -- mutta palasi sitten takaisin. -- \"Sinä sanoit,\nHans, että minä usein lainasin sinulle rahoja -- -- --\" Tarvitsetko?\nTahdotko sinä, Rafael? Kuinka paljon? -- Voitko luovuttaa 200\nkruunua?\" -- \"Tässä saat ne! -- Ei, tulehan, niin otamme samppanjaa\ntapaamisen kunniaksi! -- Ei, rouvia emme ota mukaan\", lisäsi hän kun\nRafael katsoi sinne, missä nämä keskustelivat. \"Niin, emme ota rouvia\nmukaan!\" nauroi Rafael, hän ymmärsi tarkoituksen, ja nyt hän tahtoi\nkäyttää vapauttaan.\n\nHe saapuivat takaisin saliin hilpeinä, suuriäänisinä, ja Rafael\nkutsui nuoren rouva Ravnin tanssiin. Tämän kaunis olemus, raikas\nleikillisyys ja erikoisesti ihastus miehensä sukulaisiin sai Rafaelin\nheti valtoihinsa. Seuraavankin tanssin he tanssivat yhdessä, ja\nsenjälkeen he hymyillen keskustelivat. -- Myöhemmin illalla, kun\npiti käydä illalliselle, löysi kumpikin ystävyksistä puolisonsa. He\ntahtoivat istua yhdessä. Rafael näki jo kaukaa, että Angelikan kasvot\nolivat yhtä ainoata myrskypilveä. Hän raivostui tästä sanomattomasti,\nsillä näin aiheettomasti ei häntä oltu koskaan syytetty. Ja ettei hän\nkoskaan saanut tuntea jakamatonta, ehjää iloa! Mutta hän tyytyi vain\nhuomauttamaan: \"Nyt minä pyydän, että sinä käyttäydyt ihmisiksi.\" --\n\nMutta sitä ei Angelika lainkaan aikonut tehdä. Rafael oli jättänyt\nhänet paikoilleen istumaan, kaikki näkivät sen; hänen täytyi saada\nkostaa. Hans Ravnin -- ja varsinkaan tämän rouvan -- hilpeyttä hän\nei voinut sietää; sitten hän iski -- kerran, kaksi kertaa, kolme\nkertaa ja joka kerralla Hans Ravnin kasvojen ilme muuttui yhä\nkummastuneemmaksi. Rajuilma olisi kenties mennyt täysin puhkeamatta\nohitse, sillä Rafael väisti iskut joka kerta, jopa hän teki niistä\nhyväntahtoista pilaa, niin että seurue tuli hyvälle tuulelle, ja\nsilloinhan mikään ei pure.\n\nMutta Angelika koetti toista keinoa. Kuten on kerrottu, oli hänellä\närsyttäviä ilmeitä, merkkejä ja liikkeitä, jotka vain Rafael tunsi.\nNäillä hän alkoi nyt. Sitten hän pilkkasi Rafaelille kaikkea mitä\nmuut sanoivat, ja erittäinkin mitä Rafael sanoi. Rafael ei voinut\nolla katsomatta häneen, ja joka kerta sattui pisto -- kunnes Rafael\nkeskellä toisten hilpeyttä -- ja kaikella sanaan liittyvällä\nsydämellisyydellä ja rakastettavuudella sanoi hänelle: \"Senkin\nvanha tamma!\" -- \"Tamma, was ist das?\" kysyi ulkomaalainen rouva,\nsilmät lystikkäässä väikkeessä. Tämä muutti aseman määrättömän\nkoomilliseksi, jopa itse Angelikankin täytyi hymyillä, ja kaikki\nluulivat, että tilanne nyt oli korjaantunut lopullisen ja viho\nviimeisen kerran.\n\nEi, -- vaikka ilmetty saatana olisi istuutunut heidän keskelleen,\nniin Angelika ei antanut perään. Keskustelu vilkastui jälleen, ja\njuuri kun se oli vilkkaimmillaan, puhalsi hän sille, mille muut\nhymyilivät, -- ja sen huomasivat kaikki. Seurue tuli hämilleen\nRafael loi häneen raivokkaan silmäyksen, ja silloin puhalsi hän\ntaaskin: \"Senkin nulikka!\" hän sanoi. Tästä alkaen Rafael antoi\nkiihkeitä vastauksia. Tästä lähtien hän ei jättänyt ainoatakaan\nelettä kostamatta, -- kovasti, ilkeästi kostamatta. Hän muuttui vielä\npahemmaksi kuin Angelika. -- \"Mutta Jumala varjelkoon\", sanoi lopulta\nkiltti Hans Ravn, \"kuinka sinä oletkaan muuttunut, Rafael!\" Ja Hansin\nrouvan ihanissa, rakastettavissa silmissä oli ilme, jota Rafael ei\nsittemmin koskaan unohtanut. Rafael kalpeni kovasti. \"Ja, ich kann\nes nicht mehr aushalten\", sanoi nuori rouva Ravn, kyynelet kihosivat\nhänen silmiinsä ja hän nousi pöydästä. Mies nousi heti myöskin ja\nvei hänet pois. Rafael ja Angelika jäivät istumaan paikoilleen,\nlähinaapurit katselivat heitä ja kuiskailivat keskenään. Häpeissään\nja raivoissaan loi Rafael katseensa Angelikaan, -- joka nauroi.\nRafaelin silmissä muuttui kaikki punaiseksi, hän tunsi hurjaa halua\nkuristaa Angelikan tässä kaikkien nähden. Niin, kiusaus sai hänet\nsiinä määrin valtoihinsa, että hän uskoi ihmisten huomaavan mitä hän\naikoi. \"Ettekö voi hyvin, Kaas?\" kuuli hän jonkun sanovan vierellään.\nHän ei jälestäpäin muistanut kuka oli kysyjä, tahi vastasiko hän, ei\nmyöskään kuinka hän tuli ulos. Mutta vielä kadullakin hän ajatteli\nmitä suurimmalla mielen nautinnolla, minkälaista olisi kuristaa\nAngelika, -- taas nähdä hänen kasvojensa muuttuvan sinisiksi,\nnähdä hänen käsiensä velttoina vaipuvan sivuille, hänen silmänsä\nselkoselällään kauhistuksesta. Sillä kuitenkin hän kerran tulee sen\ntekemään! Hänen elämänsä tulee päättymään vankilassa, se kuului hänen\nluonteeseensa yhtä varmasti kuin että hänellä oli insinöörilahjoja,\njotka hän oli hukannut.\n\nNeljännestuntia myöhemmin hän seisoi tähtitornin luona. Hän etsi\ntaivaalta tähtiä, mutta taivas oli pilvessä. Hän tunsi olevansa niin\nhikinen, että vaatteet tarttuivat ruumiiseen kiinni, ja kuitenkin hän\nsamalla haavaa tunsi että häntä palelsi. Tämmöinen tulevaisuus sinua\nodottaa, sinussa hyytyy kaikki.\n\nSilloin tapahtui, että uusi -- siihen saakka käyttämätön voima, joka\noli ollut kätkössä kaiken muun alla -- purkautui ilmoille ja otti\nohjaajavallan. \"Sinä et enää saa mennä kotiin hänen luokseen. Nyt se\non lopussa, poika; nyt en siedä sitä enää enempää!\"\n\nMitä se oli --? Mikä ääni se oli? Se kuului tulevan aivan kuin hänen\nulkopuoleltaan. Oliko se hänen isänsä ääni? Miehen ääni se oli, ja\nse sai hänen ajatuksensa selvenemään ja mielensä rauhoittumaan. Hän\nkääntyi, hän meni suoraan lähimpään hotelliin tuntematta tuskaa,\narvelematta hetkeäkään. Jokin uusi alkaa nyt. Ja senjälkeen hän\nnukkui sikeästi kolme tuntia, ensikerran pitkistä ajoista unien\nvaivaamatta.\n\nSitten hän nousi. --\n\nSeuraavana päivänä edellä puolisten hän istui Ejdsvoldin aseman\npienessä lasipaviljongissa. Äidin kirjepinkka oli avonaisena hänen\nedessään; siinä oli suuri joukko papereita, ja nyt hän oli lukenut ne\nlävitse.\n\nLuonto harmaan kylmänä syyssumussa; harjanteita ei vielä näykään.\nTaontaa tehtaissa oikealla ja siihen sekoittunutta ratasten räminää\nsillalta, junan vihellys vasemmalta, kahvikuppien kilinää sisältä\nravintolasta -- näkyjä ja ääniä, jotka porisivat luetun tekemän\nvaikutuksen ympärillä. --\n\nSiitä alkaen kuin hänen äitinsä sai kuulla, ettei Angelika ollutkaan\nollut raskaana, ryhtyi hän keräämään Angelikasta kaikkea, mikä vain\noli mahdollista saada käsiin. Kaikkialla läsnäolevan ja peräti\nsitkeän suvun avulla olikin tämä onnistunut niin laajassa mitassa\nja semmoisin yksityisseikoin, ettei kukaan tutkintotuomari olisi\npäässyt niin pitkälle. _Tässä_ oli nyt kirjeitä, selvityksiä, monia\ntodistajia, jotka tarvittaessa halusivat mennä asiastaan valalle;\nvielä oli siinä Angelikan alkuperäisiä kirjeitä, ajattelemattomia\nkirjeitä, jollaisia tämä intohimoinen ihminen kaikista laskelmistaan\nhuolimatta saattoi kirjoittaa, tahi myös hyvin harkittuja kirjeitä,\njotka olivat kokonaan ristiriidassa jonakin toisena aikana\nkirjoitettujen harkittujen kirjeitten kanssa. Nämä asiakirjat\nolivat vain osia äidin laajoista tutkimuksista. Se oli siis\näiti, joka oli ohjannut muitten vainua ja sitten koonnut kaiken\nkokonaisuudeksi. Matemaattisella tarkkuudella oli tässä järjestettynä\nkaikki mitä tiedettiin ja myöskin mitä ei tiedetty, mutta mikä oli\nhyvin todennäköistä. Ei ainoatakaan huomautusta oltu liitetty, ei\nainoatakaan suorastaan Rafaelille kohdistettua sanaa.\n\nSe osa näistä tiedoista, mikä koskee Angelikan menneisyyttä, ei\nkuulu meihin. Se osa, joka koski hänen suhdettaan Rafaeliin, alkoi\ntodistuksella että ne nimettömät kirjeet, jotka aikoinaan olivat\nestäneet kihlauksen Helenen kanssa, olivat Angelikan kirjoittamia.\nTämä ainoa ilmoitus kaiken edellä kuvatun kera antaa aavistuksen\nsiitä valtavan nöyryyttävästä tunteesta, joka nyt otti Rafaelin\nvaltoihinsa. Mikä hän oli, jota voitiin tuolla tavalla vetää nenästä\nja joka voitiin tappaa kuin vangittu eläin? Kuinka kaikki se, mikä\nhänessä oli huonoa sekä kaikki se, mikä oli hyvää, saattoikaan viedä\nhänet näin pitkille harhapoluille? Kuin tolkuton mielipuoli oli hän\njuossut syrjään; hän ei ollut nähnyt eikä ajatellut mitään, ennenkuin\nhän oli loitolla kaikesta, mikä oli hänen omaansa ja kaikesta mikä\noli hänelle rakasta.\n\nHän istui tässä taas saman ankaran hikoilun ahdistamana kuin\nviime yönä; häntä alkoi kauheasti vilustaa. Senvuoksi hän juoksi\nhuoneeseensa ja lukitsi paperit matkalaukkuunsa. Sitten hän juoksi\npois, hyppäsi maantieltä ja kiisi metsiin päin. Ihmiset pysähtyivät\nja jäivät tuijottamaan tuon pitkän miehen jälkeen.\n\nMutta hän, joka juoksi, toisti itsekseen: \"Mikä sinä olet, poikani,\nmikä sinä olet?\" Pian kysyi hän sitä samaa puutarhoilta, joita oli\ntäällä niin runsaasti, sitten yksityisiltä puilta. Jopa hän lopuksi\nkysyi sitä sumultakin, joka juuri pakeni mailta: \"Mikä minä olen, --\nvoitko sanoa sen minulle?\" Märkä, liukas ruohokenttä makasi puoleksi\nkuihtuneena ja ärsytti häntä. Perunapellot, jotka olivat mustia\nsadonkorjuun jälkeen, kynnetyt peltomaat, varisseet lehdet ärsyttivät\nhäntä.\n\nSinä et saa olla se mikä sinä olet; sinä et saa tehdä sitä, mitä sinä\nosaat tehdä; sinusta ei voi tulla sitä, mitä sinusta piti tulla!\n\nNiinkuin sinä -- niin teki sinun äitisikin sinun edestäsi. Poikkesi\nsivutielle. Ja sinun isäsi niinikään. Suoraan, suoraan tiheikköön!\nKuka tietää, eivätkö heidän äitinsä ja isänsä tehneet samoin heidän\npuolestaan. Tässä on suuren perheen vesa, josta ei koskaan tule\nsitä, mitä siitä piti tulla. Jokin erikoinen vie meidät kaikki pois\ntieltä, mutta jokainen meistä joutuu harhaan. Minkätähden käy niin?\nJa meillähän on sitäpaitsi suurempi tehtävä kuin useimmilla muilla.\nMutta toiset ajavat selvää maantietä aina onnensa talon portille\nsaakka, -- me taas poikkeamme maantieltä ja menemme metsään --\nenkö ole metsässä nyt itse? Pois maantieltä ja metsään, niinkuin\ntottelisin sisäistä käskyä. Olenko tullut syvälle metsään? Hän näki\nympärillään koivuja ja pihlajia ja muuta kellastunutta lehtimetsää.\nSe seisoi märkänä yltympärillä, ikäänkuin hänen suruaan odottaen.\nNiin, niin, se tahtoo nähdä minun riippuvan täällä -- niinkuin\nAbsalom riippui pitkästä tukastaan.\n\n-- Hän tuskin ehti saada tämän vanhan kuvan esiin, kun hän pysähtyi\nja tunsi ikäänkuin väkevä käsi olisi tarttunut häneen; tästä hän ei\nsaanut juosta pois, vaan piti ajatella perusteellisesti. Ja mitä\nsyvemmin hän ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle tuli, että _Absalomin\ntarina olikin hänen oma tarinansa_.\n\nSe alkaa kapinalla,... sillä se tietysti alkaa, se, joka johtaa pois\nvaltatieltä, johtaa himoihin ja niiden tyydyttämiseen. Se on juuri\nniin. Sitten himot kasvavat korkeammiksi kuin kutsumus.\n\nSitten tapaukset vievät aloitteelta voiman. -- -- Mutta tekihän\nDavidkin kapinan. Miks'ei, hiidessä, David joutunut tukastaan\nriippumaan? Kyllä se kai oli vähintäin yhtä pitkä kuin Absalomin\ntukka. Oh, sehän oli niin täpärällä Davidillekin monta kertaa.\nAina vanhuuteen saakka. Mutta Davidin keskittävät voimat olivat\nliian suuret. Hänen tarmonsa oli ja pysyi valtavan suurena; se\nalisti valtaansa kapinalliset voimat; ne saivat paeta hänen\nluotaan kauas himoihmisten luokse. Hänen elämässään sattui vain\nlomapäivähuvimatkoja, jotka antoivat sille runoutta. Kutsumusta ne\neivät järkyttäneet. Ohoo, se oli Davidissa niin voimakas, että hän\notti himot luokseen ja ravitsi itseään niillä! Ja kuitenkin oli niin\ntäpärällä -- monta kertaa!\n\nKas tätä juuri en minä, kurja kaksoisolio, osaa! Senvuoksi minä\nriipun. Pian on mies keihäineen minun kimpussani.\n\nNyt lähti Rafael juoksemaan tiheimpään metsään; todennäköisesti hän\ntahtoi paeta keihäsmiestä. Hän saapui alas kapeaan laaksonotkoon\nkahden suuren mäen välissä, ja siellä oli hyvin varjoisaa. Voi\nkuinka hänen oli jano, kuinka hirveästi jano! Hän pysähtyi ja\nmietti: kuinkahan saisin vähän juotavaa? Tuolla kuuluikin puron\nsolinaa, ja hän läksi juoksemaan ääntä kohden. Samassa tuokiossa\nilmestyi metsään aukeama. Hän ei mennytkään purolle, sillä aukeamassa\noli jotakin, joka hämmästytti häntä. Aurinko oli tullut esiin ja\nvalaisi puitten latvoja, jättäen syvät varjot alemmas. Näkikö hän\njotakin? Hänestä tuntui, että hän näki oman itsensä -- ei aivan\naukeamassa, vaan sen reunalla, varjossa erään puun alapuolella. Hän\nriippui siellä hiuksistaan! riippui siellä ja heilui hiljaa, hän\noli pitkä, mutta hänellä oli yllään lapsuutensa mekko ja tiukasti\nruumiinmukaiset housut. Hän koetti kierittää tukkaansa vapaaksi;\ntukka oli punainen ja vanukkeinen. Mutta etäämpänä hän näki selvästi\ntoisenkin riippumassa; se oli hänen äitinsä jäykkänä ja tahdikkaana,\nikäänkuin heiluisi hän soiton mukaan. Ja, Jumala paratkoon, tuolla,\nvielä etäämpänä, riippui leveänä ja juurevana hänen isänsä harvoista,\nohuista niskahaivenistaan ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja\nmurheelliset niinkuin ne kuolinvuoteella olivat olleet. Ei muuten\nollut niin kovin sääli kumpaakaan heistä, hehän olivat niin vanhoja;\nmutta häntä itseään oli kovin sääli, sillä hän oli niin nuori.\nSitäpaitsi ei hänellä koskaan ole ollut mitään hyvää, ei edes\nlapsena. Jotakin, joka oli särjetty, oli ollut, jotakin, joka oli\ntehnyt hänet apeamieliseksi tahi joka oli peloittanut häntä, tahi\npiti häntä epävarmuudessa itsestään, alinomaisessa jännityksessä.\nHän ei koskaan ollut saanut käydä käsiksi pääasiaan, hiljaisessa\nluonnollisessa rauhassa. Aina tuli jotakin tielle. Vain kerran\ntapahtui poikkeus -- hänen tavatessaan Helenen!\n\nHänestä tuntui, että hän istui tytön kanssa venheessä lahdella,\nilmassa säteili ja metsässä visersi, ja hän oli ylhäällä kukkulalla\nHelenen kanssa, mäntytaimistossa. Helene selitti, että niiden\nmenestyminen riippui huolenpidosta. -- --\n\nHän meni suoraan purolle juodakseen, asettui pitkälleen ja\nkurkoittihe veden puoleen. Silloin sai hän nähdä omat kasvonsa. Mistä\nse johtui? Niin paistoihan aurinko takaa, tietysti!\n\nOmat kasvonsa hän sai nähdä. Herra Jumala, kuinka ne olivat tulleet\nisän kasvojen näköisiksi!\n\nTänä viimeisenä vuotena hän oli alkanut tulla kovasti isänsä\nnäköiseksi, niin olivat ihmiset sanoneet. Hän näki selvästi, millä\nilmeellä äiti sen sanoisi. Mutta iankaikkinen Jumala, oliko hänellä\njo harmaa tukkakin? Oli, sitä oli jo viljalti; -- niin tiheässä,\nettei hänen tukkansa enää ollut punertava, vaan harmahtava! Sitä ei\nkukaan ollut sanonut hänelle. Oliko hän kärsinyt niin paljon? Ja\nniin vähän ennättänyt huomata sitä, että Hans Ravnin lause: \"Kuinka\nsinä oletkaan muuttunut, Rafael!\" säikähdytti häntä. Varmaankin\nhän oli oppinut olemaan tarkastelematta itseään tuossa ainaisessa\ntappeluelämässä. Siinähän ei punnittu sanoja enempää kuin tekojakaan.\nJa sitten tuo ikuinen levottomuus. Tietysti hän ei ollut joutanut\nottamaan huomioonsa kaiken vaikutusta häneen itseensä. Jos puro olisi\nollut vähän syvempi, olisi hän antautunut sen vietäväksi. --\n\nHän nousi ja jatkoi kulkuaan, nopeasti, yhä nopeammin. Milloin tämän,\nmilloin tuon hän näki riippuvan metsässä; hän ei enää uskaltanut\nkatsella sivuilleen. Ja olikos se mikään kumma? Että useammat kuin\nhän ja hänen sukunsa poikkesivat valtatieltä ja pitivät metsiä ja\npuitten oksia parempina. Hän oli ollut epäoikeudenmukainen itseään ja\nvanhempiaan kohtaan, sillä eiväthän he olleet yksin, heitä oli täällä\nsuuri seurue! Mitäpä taitamattomat ihmiset saattavat sanoa muuta kuin\njuuri sitä, että se tässä maailmassa saa voiton, joka ei saisi sitä\nsaada?\n\nEnemmän kuin puolet ei pääse perille; enemmän kuin puolet voimista\nmenee hukkaan.\n\nTänne, näihin metsikköihin, näille kukkuloille, jotka kohoavat\ntoinen toisensa vieressä, jyrkkäpiirteisinä ja järjestyksessä\nkuin urkupiiput, tänne juoksi kerran myöskin Henrik Vergeland. Ja\ntäpärällä oli hänenkin, -- täpärällä!\n\nKummakos, että Ravnit kokoontuivat tänne! Heh, täällähän riippui niin\nmonia muitakin.\n\nAhaa, tämä hänen täytyy kirjoittaa äidille! joka oli lähtenyt\nhänen luotaan ainiaaksi, joka hylkäsi hänet silloin kun hänen\nonnettomuutensa mitta oli kukkuroillaan, jolle oli tärkeintä oman\npersonansa pyhyyden säilyttäminen, oman uhmansa vartioiminen,\nsuuttumuksensa vireilläpitäminen, halveksuntansa kostavana\nsäilyttäminen, -- -- hoo, miten pitkä tukka, -- hoo, kuinka äiti\nriippuu lujassa! Eipä äiti vaan olekaan leikannut hiuksiaan. Mutta\nkärsimys ja kuolema, nyt hän saakoon osansa! Nyt piti kaivettaman\nesiin muistoja ajassa niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi\nmuistaa. Nyt tahtoi hän kerrankin valaista äidille äitiä itseään! Nyt\nhänellä oli siihen sekä voima että oikeus!\n\nHänen luovat lahjansa olivat olleet niin kauan kätkössä kaipauksen\ntympeän kuonan alla sekä yöllä että päivällä. Nyt ne heräsivät ja\nkohdistuivat tähän ainoaan asiaan, -- sen saakoon äiti osakseen! --\nIhmiset näkivät pitkän miehen murtautuvan esiin metsästä, hyppäävän\naitojen yli ja ojien poikki, kiipeävän yhä ylöspäin, suorinta tietä.\nTuolla, korkeimmalla kukkulalla, hän tahtoi kirjoittaa äidille. --\n\nHän saapui asemanhotelliin vasta iltamyöhällä, -- vaatteet\nepäjärjestyksessä, märkänä ja kauhean uupuneena. Hän sanoi olevansa\nnälkäisempi kuin susi, mutta ei syönyt paljon mitään. -- Joi\nsensijaan suunnattomasti. Sitten hän nousi ja ilmoitti jäävänsä tänne\npariksi päiväksi nukkumaan.\n\nIhmiset luulivat että se oli leikkiä, mutta hän nukkui yhteen menoon\npuoleenpäivään saakka seuraavana päivänä, jolloin hänet herätettiin.\nSilloin hän taas söi vähäsen ja joi tavattoman paljon, sillä hän oli\nhikoillut. Vielä vuorokausi kului samalla tavoin, ja silloin hän\naamulla heräsi ja huomasi olevansa yksin. Eikös hänen luonaan käynyt\nlääkäri, ja eikös lääkäri sanonut, että uni teki hänelle hyvää,\nettä oli hyvä kun hän sai nukkua. Hänestä tuntui että ympärillä oli\nollut useampien äänien hälyä; -- mutta joka tapauksessa oli hänen\nnyt hyvä olla, hänellä oli vain niin siunatun kova nälkä ja jano, ja\nkun hän nousi ylös, niin pyörrytti. Mutta se meni ohi kun hän söi\nmitä pöydällä sattui olemaan tähteitä voileipäateriasta. Hän joi\npesukannusta, sillä karahvi oli tyhjä, joi, käveli muutamia kertoja\nedestakaisin huoneessa ja avasi ikkunan. Oli sangen koleata, joten\nhän sulki sen jälleen. Juuri kun hän ryhtyi pukeutumaan, muisti hän,\nettä hän varmaankin oli kirjoittanut äidilleen kauhean kirjeen.\nKuinka kauan siitä on? Eikö hän ollut nukkunut hyvin pitkään? Ja eikö\nhän ollut tullut harmaapäiseksi --?\n\nHän meni peilin eteen, mutta unohti kokonaan harmaan tukan\nkatsellessaan muuta ulkonäköään. Laiha veltto, loppuunkulunut,\ntörkyinen... Kirje, kirje! Iankaikkinen Jumala, sehän tappaisi äidin!\nTässä oli jo onnettomuutta muutenkin tarpeeksi, enempää ei saanut\nenää tulla. Hän pukeutui niin nopeasti että saattoi hänen luulla\nsiten yrittävän kilpailla kirjeen perilletulon kanssa; hän katsoi\nkelloaan, mutta se seisoi. Kunpa juna pian tulisi! Hänen täytyi\npäästä mukaan, ja junalta täytyi hänen suoraan päästä höyrylaivaan ja\nkotiin, kotiin Hellebergeneen! Mutta nyt heti täytyi lähettää äidille\nsähkösanoma. Hän kirjoitti: \"Älä lue kirjettä, äiti! Tulen tänä\niltana kotiin, enkä jätä sinua enää koskaan.\" Kas niin, nyt toinen\nhattu päähän, ja kello, -- niin, nyt on kai aamu? -- sitten pakkaus,\nsitten alas maksamaan, syömään, ostamaan pilettiä, lähettämään\nsähkösanomaa; mutta ensin --, ei, kaikki oli tehtävä yhtaikaa; juna\noli jo. tuossa, se odotti enää vain muutamia minuutteja!\n\nOli niin ja näin että hän ehti mukaan -- sähkösanoman sai toinen\nviedä. Mutta hän ei ehtinyt vaunuun, jossa ei ollut muita, kun jo\najatus kirjeestä kiusasi häntä niin, ettei hän voinut istua. Tämä\nkauhea äidin surmaaminen, pala palalta, -- nyt se selvisi hänelle,...\nja se vei hänet jälleen samoihin tunnelmiin kuin Ejdsvoldin\nmetsässä. Ja tunnelin toisellakin puolella oli maisema samanlaista.\nHyvä Jumala, eihän tuo peloittava kirje kuitenkaan ollut lähtenyt\nsydämestä, sillä muuten ei hän nyt kärsisi näin hirveästi!\n\nMitä oikeutta oli hänellä nuhdella äitiä tahi ketään muutakaan\nsiitä, että satunnainen, joka vain sattui elämänradan tielle, tuli\nmäärääväksi koko elämälle?\n\nEhtisikö sähkösanoma ajoissa, niin ettei äiti joutuisi liian suureen\nepätoivoon? Eikä säikäyttäisi äitiä pois kotoa ennenkuin hän saapuu?\n\nAatteles, että saattaa noin kirjoittaa äidille, joka oli elänyt vain\nkootakseen aineistoa, jonka avulla hän oli pääsevä vapaaksi! Kyllä\nkai hänen kiittämättömyytensä oli äidin mielestä liian suuri. Äidissä\noli jotakin auttamattoman suljettua, joka johti purkauksiin; äiti ei\njaksanut avautua, ja senvuoksi syntyivät räjähdykset. Mihinkähän äiti\nnyt saattaisikaan ryhtyä? Kun kiitokseksi oli saanut hänen hirmuisen\nhyökkäyksensä? Tuntuisiko äidistä, että elämä ei enää ole elämisen\narvoinen! Äidin mielestähän kuolema oli niin helppoa! Hänen päässään\ntuntui aivan kuin kiehuvan.\n\nMutta äiti ei tee mitään _heti_, hän ajatteli; -- äiti punnitsee\nensin. Hänen juurensa ulottuvat syvälle; silloin kun hän näyttää\ntoimivan päähänpistosta, on hän usein jo ajatellut asiaa. Mutta tätä\nei hän ole vielä aikaisemmin ajatellut, tätä hän ensin punnitsee.\nHän näki äidin kävelevän ympäri sieluntuskissa, hän näki äidin\ntuijottavan suurin silmin _omaan_ elämäänsä ja _hänen_ elämäänsä,\n-- kunnes ne molemmat näyttivät hänestä auttamattomasti hukkaan\nmenneiltä; hän näki äidin kulkevan ja etsivän paikkaa mihin kätkeytyä\nkaikelta tuskalta iäksi.\n\nKuinka hän rakastikaan äitiä! Mutta kulunut aika oli pitänyt sidettä\nhänen silmäinsä edessä. Nyt se oli poissa! -- --\n\n-- Hän istui höyrylaivassa, joka vei häntä kotiin. Satoi hiljaa ja\nlempeästi, oli aivan kesäinen sää, näytti seestyvän illaksi. Hän\nkai tulisi perille Hellebergeneen kirkkaassa kuutamossa, ja silloin\ntulisi taas kylmempää.\n\nHän ei puhunut kenenkään kanssa eikä liioin tarkannut maisemia. Hän\nnäki äitinsä silkkishaaliin kietoutuneena, ja tämä näky piti hänelle\nseuraa. Vain äiti, äiti, äiti. Entä jos sähkösanoma on säikähdyttänyt\nhäntä vielä pahemmin! Pahimmaltahan äidistä saattaisi tuntua juuri\nhänen näkemisensä. Saatuaan lukea hänen kädestään tuommoisen tuomion\nkoko elämästään, -- -- ei äiti ollut niitä, jotka unhoittivat kaiken,\nkunhan toinen vain tuli ja pyysi anteeksi. Päinvastoin hänen tulonsa\nkiirehtisi pahinta!\n\nTietysti niin kävisi! Hän alkoi taas kovasti hikoilla. Hänen täytyi\nnousta ja lähteä lainaamaan yllensä jotakin.\n\nTuska vei häntä aivan mihin tahtoi, hänen _täytyi_ antautua mitä\nkauheimpiin kuvitelmiin,... hänen täytyi kuvitella minkälaisen\nkuoleman äiti valitsisi! Hän hypähti pystyyn, hän kääntyi sinne\ntänne ja olisi hyvin kernaasti vaipunut jonkun syliin, huutanut --\nmutta hänhän tiesi, ettei tässä puhumisella tulisi mitään apua.\nHänen täytyi nähdä kuinka äiti kulki ja tarkasteli pyssyjä, --\nkunnes luopui aikeestaan käyttää jotakin niistä. Sitten äiti alkoi\nmuistella metsän syvimpiä kätköjä; missä ne olivatkaan kaikki? Rafael\nmuisteli niitä, näki niistä jokaisen. Ei, mihinkään _niistä_ ei\näiti menisi; sillä äiti tahtoi kätkeytyä niin ettei häntä koskaan\nenää löydettäisi. Siis sementtialuelle. Siellä oli jyrkkää, vietti\npystysuoraan mereen. Rafael tarttui nokiseen köysistöön pysyäkseen\npystyssä; hän alkoi rukoilla, että kauheat kuvitelmat luopuisivat\nhänestä. Mutta tuollahan äiti keinui aalloissa! Olivatko kasvot\nkorkeammalla kuin ruumis, vai oliko ruumis vielä hetken korkeammalla\nkuin kasvot?\n\nVähitellen hänen tilansa tuli paremmaksi, kun ihmiset tulivat\nkysymään häneltä, oliko hän sairas. Hänelle annettiin juotavaksi\njotakin lämmittävää ja vahvistavaa, ja samassa laiva kääntyi\ntutuille seuduille. He ajoivat sen paikan ohi, josta oli poikettava\nHellebergeneen, sillä heidän täytyi ensin mennä kaupunkiin, josta\nsitten venheellä mentiin Hellebergeneen. Nyt oli vain kysymys siitä,\noliko hänelle lähetetty venhettä. Se selvittäisi kaiken. Siitä kävisi\nselville, oliko äiti elossa, tahtoisiko äiti ottaa hänet vastaan.\nMutta jollei venhettä olisi, niin se merkitsisi sanomaa syvyyksistä.\n\nJa venhettä ei todellakaan oltu lähetetty.\n\nHetkeksi hänen tajuntansa lakkasi toimimasta, ei ollut muuta kuin\nomituista huminaa korvissa, ja tuntui kuin jokin olisi ollut\nnousemassa vedestä. Mutta sitten hän työskenteli eteenpäin kuin\npimeästä käytävästä valoon, -- hän tahtoi Hellebergeneen, hän tahtoi\nnähdä mitä oli tapahtunut, hän tahtoi tietää ja tutkia. Kyllä oli\nnyt pimeätä, mutta hän poistui laivasta ja hoippui kuin puoliunessa\netsimään venhettä. Hän saattoi tuskin puhua, mutta hän ei hellittänyt\nennenkuin sai palkatuksi miehet ja vuokratuksi venheen. Hän itse\ntarttui peräsimeen ja pyysi miehiä soutamaan voimain takaa. Hän\ntunsi jokaisen kukkulasaaren harmaassa hämyssä; ne kaatuisivat hänen\npäälleen, oli vain katsottava suoraan eteenpäin. Pian he sivuuttivat\nnämä kukkulat ja saapuivat sisäsaaristoon. Nyt ei tapahtunutkaan,\nettä saaret tulivat häntä vastaan; ne päinvastoin näyttivät tahtovan\ntorjua häntä luotansa. Se, ettei oltu lähetetty venhettä, merkitsi\nsitä ettei hänellä enää ollut täällä mitään tekemistä; hänelle ei\nlähetetty venhettä, koska hän oli rikollisesti menettänyt jalansijan\ntäällä. Kukkulat ja saaret seisoivat häntä vastassa uhkaavan ja\nvihaisen näköisinä kuin petoeläimet. \"Soutakaa toki, miehet\", sanoi\nhän. Sillä nyt häneen taas tuli sitä voimaa, joka odotti viimeistä\nkoetta. \"Mitä sinusta tulee, poika? Minä ikävystyn sinuun! Koeta nyt\nkerran mennä eteenpäin!\" Aivan kuin jokin ääni hänen ulkopuolellaan,\nniinkuin silloinkin. Miehen ääni. Oliko se hänen isänsä ääni?\n\nIsän tahi ei -- mutta tässä esi-isäin tantereella hän tahtoi nousta\ntaistelemaan niiden haamuja vastaan, -- hän tahtoi!\n\nIhmisen suurimmassa hädässä kohtaavat hänen vikansa ja hänen\nvoimansa toisensa, -- juuri kun venhe oli selviytynyt saaristosta ja\nkääntyi niemen ohi lahteen, nousi hän seisomaan pitkin pituuttaan;\nsoutumiehet katselivat häntä hämmästyneinä, hän oli nostanut\nperäsimen varren irti ja näytti kuin aikovan käydä vihollista\nvastaan. -- Vai kuuliko hän jotakin? Oliko se aironloisketta? -- Oli\nse, nyt sen kuulivat jo miehetkin, lahden suulla souti heitä vastaan\nvenhe, vaahto kohisi sen keulassa, ja miehet soutivat sitä kuin\nhenkensä edestä. \"Oletteko te Hellebergenestä?\" huusi Rafael, ääni\nkovasti vapisten. \"Ollaan\", vastattiin veneestä, ja hän tunsi että\nvastaaja oli pehtoori. \"Onko se Rafael?\" -- \"Olen. Mutta miksi ette\ntulleet aikaisemmin?\" -- \"Sähkösanoma tuli juurikään!\"\n\nHän istuutui, hän ei sanonut sanaakaan, hän tuli kerralla liian\npieneksi sanoakseen mitään. Venhe sai seurata heidän jäljessään\nkotiin. Rafael oli vähällä ohjata venheensä karille; hän ei muistanut\npitää perää.\n\nPian selviydyttiin ahtaasta väylästä, joka johti poukamaan, sitten\nsivuutettiin viimeinen niemeke, ja tuolla, -- tuolla oli Hellebergene\nheidän edessään ilotulituksen valomerenä. Kellarista vinttiin saakka\nloisti tuli joka ainoassa ikkunassa, jopa tallista ja navetastakin\nloistelivat valot, -- ja juuri nyt leimahti häikäisevä valokaari\nkorkealle ilmaan. Se oli kukkulalla seisovan vahdin ilmoitus.\n\nNäin otti äiti hänet vastaan! Hän nyyhkytti niin, että soutumiehet\nkuulivat sen, huomasivat ympärillään valoa ja kääntyivät katsomaan.\nHeitä ihastutti näky niin, että he unohtivat soutamisen. \"Ei, teidän\ntäytyy päästää minut maihin!\" Hän sai sen hädin tuskin sanotuksi.\n\nHän ei muistanut kärsimyksistään mitään hypätessään reippaasti\nveneestä. Ei hän myöskään kummastunut, ettei tavannut äitiä rannassa\ntahi jossain täällä ulkosalla ja ettei nähnyt häntä penkereellä. Hän\nsyöksyi suin päin portaita ylös ja avasi, -- -- ikkunoissa olevat\nkynttilät eivät valaisseetkaan täällä sisällä, niiden taakse oli\npantu jotakin verhoksi niin että täällä oli puolihämärää. Mutta hänen\nsilmänsä tulivat puolihämärästä, hän katseli ympärilleen nähdäkseen\näidin ja kuuli vain itkua perimmäisestä nurkasta -- siellä istui\näiti kokoonkyyristyneenä sohvan nurkassa, jalat allaan, niinkuin\nvanhoina päivinä ollessaan pelon vallassa. Hän ei edes ojentanut\nkäsiään Rafaelia kohti, hän oli kokonaan pelon jäykistämä. -- Mutta\nRafael kumartui hänen puoleensa, hän polvistui hänen eteensä, painoi\nkasvonsa hänen syliinsä ja itki hänen kanssaan. Hoikaksi ja laihaksi\noli äiti muuttunut, voi, hänethän ihan tuuli saattoi puhaltaa pois!\nHän salli Rafaelin ottaa hänet syliinsä kuin lapsen, suudella,\nsilittää, taputella; -- voi, kuinka hän oli tullut ruumiittomaksi!\nJa nämä silmät, jotka hän lopultakin sai nähdä, katselivat kyynelten\nläpi suurista reijistä, mutta ne katsoivat viattomina kuin linnun\nsilmät pesästä. Otsalleen hän oli kietonut silkkivaatteen turbaanin\nmuotoon, hän ei halunnut näyttää kuinka hänen hiuksensa olivat\nohenneet. Rafael hymyili saadessaan äitinsä juuri tässä asussa.\nHenkisempänä, ruumiittomuudessaan kauniimpana kuin konsanaan;\nsisäinen minuus näytti vapautuneen kuorestaan.\n\nHänen hoikat, hennot kätensä hyväilivät Rafaelin tukkaa, ja nyt\nhän katsoi poikaansa silmiin. \"Rafael! Oma Rafaelini!\" Hän syleili\nRafaelia ja istuutui uudelleen hänen syliinsä. \"Tervetuloa!\" Hän\nkuiskasi sen. Mutta pian hän oikaisihen, nosti päänsä ja istuutui\nerilleen; hän tahtoi puhua. Rafael ennätti ennen häntä. \"Anna\nanteeksi kirje!\" kuiskasi hän ja hänen silmänsä sisälsivät pelkkää\nrukousta -- samoin hänen äänensä ja kätensä ylhäällä äidin kaulassa.\n\"Minä näin sinun suuren hätäsi\", vastasi äiti -- myöskin kuiskaten,\nsillä tästä ei saanut puhua ääneen. \"Ja silloin ei ollut mitään\nanteeksi antamista\", lisäsi hän. Taaskin hän painoi päänsä Rafaelin\nohausta vasten. \"Ja sehän oli sitäpaitsi niin tosi!\" kuiskasi hän\ntaaskin.\n\nHänellä on täytynyt olla täällä vaikeita päiviä ja öitä, voidessaan\nsanoa noin, ajatteli Rafael.\n\n\"Äiti, äiti, se oli niin hirmuista aikaa --!\" Äidin pieni käsi\ntarttui hänen käteensä; se lepäsi hänen kädessään kylmänä kuin\npesästä hyljätty muna. Hän lämmitti sitä ja otti toisenkin. \"Eikö\nilotulitus ollut kaunis?\" kysyi äiti, ja nyt hänen kasvoilleen\ntuli lapsen ilme. Rafael nosti verhoa, joka peitti kynttilöitä,\nhänen täytyi nähdä äiti paremmin. Hän ajatteli rakkaan iloisesti\nkatsellessaan äidin kasvoja: Jos elämä näyttää hänestä vielä näin\nkauniilta, niin vietämme vielä monta päivää yhdessä.\n\n\"Jos sinä olisit sanonut minulle tuon kaiken Absalomista, -- niin,\nse kuva, jonka näit silloin kun kuulit Davidin historian, -- jospa\nsinä olisit sanonut sen minulle aikaisemmin...!\" Hän vaikeni ja hänen\nsuupielensä värähtelivät. \"Kuinka saatoin sanoa sitä, äiti, kun en\nitsekään ymmärtänyt sitä!\" -- Äiti hymyili. \"Ilotulituksen, niin sen\npiti merkitä minun ymmärtämystäni. Sen piti ikäänkuin loistaa sinua\nvastaan. Etkö huomannut sitä!\"\n\n\n\n"]