[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f44HVeynVWBnc281R9A-2FLwkGWXQ98LaPp82cuCLKjc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},127,"Fjalar Kuningas","Runeberg, Johan Ludvig",1804,1877,"127-runeberg-johan-ludvig-fjalar-kuningas","127__Runeberg_Johan_Ludvig__Fjalar_Kuningas",null,"runous",[],[],"fi",1844,1881,6448,37415,false,16211,[23],"Poetry",[23],"\"Fjalar Kuningas\" by Johan Ludvig Runeberg is an epic poem published in Swedish in 1844. King Fjalar vows to abandon warfare, but a seer's prophecy threatens his family with a curse of incest. To prevent this fate, Fjalar casts his infant daughter into the sea. Years later, his son Hjalmar embarks on a journey across the waters, unaware of the tragic destiny awaiting him. Drawing on Oedipus and romantic sagas, this Nordic tale explores honor, fate, and unavoidable doom. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Kiljander, K.",354,"Viisinäytöksinen eeppinen runoelma kertoo kuningas Fjalarista, joka yrittää uhmata jumalia ja kohtaloa. Viikinkiaikaan sijoittuva sankaritaru muuttuu antiikin tragedioiden tapaan kertomukseksi sokeasta ylpeydestä ja suvun väistämättömästä tuhosta.","Johan Ludvig Runebergin 'Fjalar Kuningas' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 127. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Tuija Lindholm.","FJALAR KUNINGAS.\n\nRunoillut\n\nJoh. Ludv. Runeberg.\n\n\nK. Kiljander'in suomentama.\n\n\n\nG. L. Söderström, Porvoo, 1881.\n\n\n\n\n\n\nEnsimäinen laulu.\n\n      Hän, säätäjä onnen ja lain,\n      Näkeepi suvun Fjalarin sortuvan\n      Häpeähänsä, hänen poikans'\n      Ainoa siskoa vaimona syleilee.\n\n\nUljaana ja kunniassaan\nHän istui Fjalar, kuningas Gauthiodin.\nVoittoa mont' on kokenunna,\nSiksipä tulta silmässä harmaapään.\n\nOn joulu ja siksipä nyt\nKesk'talven juodaan kestiä linnassa.\nSoittoja leimuu sadottaisin,\nSankarijoukko salissa riemuitsee.\n\nAlf, Versete, Kare ja Rafn,\nSodissa kestäneet, jalo Ingul myös,\nRaivurinsurma Hadding, Agnar,\nVaikkapa nuoret, kuulut jo runoissa,\n\nStyr arpinen, Sote, se mies,\nMin kilpi täynnä reikiä vasamain,\nFjalarin luona joivat tällöin.\nNuo sotaurhot kaikki ken mainita vois'?\n\nSä tok' olet muistettava,\nSjolf vanha, surma sä sotalaumojen,\nAinoa muinaissankareista\nSäästynyt iloks' Fjalarin vanhuuden.\n\nSä häll' olit kumppalina,\nKun nuoruus kiehui suonissa molempain;\nVanhana vielä kuolon teillä\nFjalarin kanssa vertasi vuodatit.\n\nVait'! Ruhtinas nousevi nyt\nJa ottaa maljan vaahtisen käteensä.\nLausua sanan nyt hän halaa,\nValansa tehdä hetkenä lupauksen.\n\n\"Mua sankarit, kuunnelkaa,\nTe lehdet nuoret harmajan tammipuun\nRunkohon puhjenneet, sen, jonka\nTaistelumyrskyt runteli useinkin.\n\nKen teistä jo silloin ois'\nAjellut kiitäin perhoja nurmen, kuin\nMorvenin mailla sai Dunkomar\nMiekkani kautta kuoleman kalpean?\n\nOl' laivojan' yhdeksän\nJa miestä uljasta sata kussakin.\nMorveni aamun koittehessa\nMiehiä kaksin verroin vastaan toi.\n\nKaks rannalla miest' oli vaan,\nMä toinen, toinen Sjolf, rusopilviin kun\nPäivä jo laski, kuu kun katsoi\nSilmillä rauhan tuhoja miekkojen.\n\nTyö tää oli nuoruuden.\nMe miehistyimme, parta se pensastui,\nMaita me sortelimme, joita\nTalvi ei sorra, kesä ei ennätä.\n\nKun nain, olin harmaapää,\nMutt' kuninkuuteen impeni viedä voin.\nPojan ja tytön sain ma hältä.\nHaudalla äidin leikkivät vielä nuo.\n\nUrotöistä jo kylläni sain.\nOn monta ruhtinastakin vallassain,\nFjalarin töitä laulut kaikuu,\nKannel jo uupuu voittojen kiittelyyn.\n\nNyt levätä mieleni on.\nJo illaks' käypi päiväni myrskyinen,\nTyyntyvi tuulet; voittamani\nMeret ja maat myös rauhani tuntekoot.\"\n\nNäin hän. Sodanoppinut Sjolf\nSen kuuli. Rinta sankarin arpinen\nKohosi mielikarvaudesta,\nSynkeä varjo nous' hänen otsalleen.\n\nHän saneli: \"Tottako ois'?\nTuo rauhan ääni oisiko Fjalarin?\nKotka jo oisko uupununna\nLennosta kunnian avaruudessa?\n\nViel' Erin ylpeilee,\nSun voittos vielä ei sitä sortanut.\nPermejä hiipii pitkin merta,\nHeit' odotatko sä rannallas'?\n\nMeill' on lepo haudassa vaan;\nSit' ennen rauhaa ei ole kelläkään.\nKovat on elon retket, voi kun,\nRuhtinas, ennen aikojas' uuvuit sä!\"\n\nNäin saneli Sjolf. Ylevään\nHymyilyyn Fjalar puhkesi; maljan hän\nAntavi pois ja tyynnä ottaa\nNyt asepylvähältä hän jousensa.\n\nHän laukaisee. Salaman\nVärähdys nähtiin. Kilvestä kilahdus\nSeinällä kuului vastapäätä,\nTakana nuoli vapisi hirressä.\n\nSen moistapa mielestään\nEi kenkään laukaust' ole nähnynnä.\nKuningas otti maljan jälleen,\nKorkea kuului äänensä uudelleen:\n\n\"Nyt rauhaa harrastan.\nValaani kuulkaa, miehet Gauthiodin!\nVäljemmät suojat, kauniit lehdot,\nViljavat pellot voittoni olkoot nyt.\n\nNyt maassani itävä on\nMit' ihmisluontoon kylvetty sulint' on,\nHeikkoa suojellaan ja voimiin\nMiekaton riemu vaan ompi sääliä.\n\nMun tahtooni luottanut ma\nOon aina, siihen luotan ma vieläkin;\nSodassa johti kuolon menot,\nRauhassa on se johtava elämän.\n\nJos uhkailee vihamies,\nJos ilkivalta lakia rikkoo maan,\nSääntöä rauhan jos ken sortaa,\nUnhopa saakoon Fjalaria valoineen!\"\n\nHän vaikeni. Äänensä soi\nVärähtäin vielä rinnassa sankarein.\nItse hän maljan huulillensa\nTyynenä vei ja tyhjensi kerrassaan.\n\nNyt ruhtinas asettui.\nOvelta silloin läheni outo mies.\nSaapunut salaa kummastutti\nMuodolla myrskyisellä hän kaikkia.\n\nHän kyyryssä ensinnä ol'\nKuin outo vieras, köyhä ja iäkäs;\nAstuvi, kasvaa, jättiläisnä\nSeisovi nyt hän edessä Fjalarin.\n\nHän avasi viittansa,\nJa hämmästyinpä nähtihin Dargar nyt,\nTietäjä, jonka silmä saattoi\nKohtalot nähdä aikojen tulevain.\n\nTuo nähtypä vuos'sata jo\nOli Pohjolassa, riemuksi harvoin vaan.\nKen hänen tyynen äänens' kuuli,\nAavisti kaukaa myrskyjä kauheita.\n\nHän lausui: \"Kuningas, suur'\nOli vannomukses', suuremman kuulin ma\nTuolla kun vuoren kukkulalla\nKuuntelin äänt' yöhattaran reunalta.\n\nSe kuului: Unhottanut\nOn Fjalar onnen jakajat jumalat,\nLuottavi tahtohonsa, mielii\nKohtalot järjestää valevoimallaan.\n\nMutt' ennenku hautahan hän\nJaloudessansa vajonnut on, hän saa\nOppia, kuinka taivaan voimat\nTekevät tyhjäks' tuumia ylpeitten.\n\nHän, säätäjä onnen ja lain,\nNäkeepi suvun Fjalarin sortuvan\nHäpeähänsä, hänen poikans'\nAinoa siskoa lempivi vaimonaan.\"\n\nSai salihin äänettömyys.\nNiin näytti vaan kuin käytyä rakeiden\nTyyneys taas kun leviääpi\nKylmänä mannerten lumipeitteille.\n\nMutt' kuningas vaaleana\nNyt istui, huulet vaan vähän värähtäin.\nKov' oli sota sydämessä,\nMalttaen mielens' lausuvi viimein hän:\n\n\"Mun luokseni tuokaatte\nMun Hjalmarini, Gerdani vieno myös.\nHeidät mä tahdon nähdä, heistä\nValita toisen kuoleman saaliiksi.\n\nNäät, tietäjä, millinen oon;\nVie tervehdykseni jumaloillesi,\nTutki, he kaiken uhrasitko,\nEnnenku kaikkivoiviksi tottuivat.\n\nNyt yöhösi palaja taas.\nKun Fjalar kerran henkensä lopettaa,\nPalaja silloin, miekaltansa\nPalkkasi saat sä synkästä valheestas'.\"\n\n\"Et, ruhtinas, käskenyt oo\nMua turhaan\" Dargar lausui, \"ma palajan.\nLuetut ovat elon hetket,\nPäättyvät on ne meiltäki. Hyvästi!\"\n\nPois tietäjä tyynenä läks'.\nMutt' saliin lapset kutsutut neito toi,\nLäheni kuningasta, nosti\nLapsoset hiljalleen isän polville.\n\nEi riemua kuulunut nyt,\nEi maljaa juotu, haudanpa hiljaisuus\nValtasi huoneen, katseet luotiin\nVapisevaiset ääneti Fjalariin.\n\nNyt hetk' oli valita. Hän\nLoi katseen pitkän poikahan, kirkastui\nMuotonsa, hyvästiksipä vaan\nSilmänsä näytti tytärtä katsovan.\n\nHymyilevän katsehen tää\nLoi häneen, päänsä povelle isän vei.\nVapisi Fjalar, lapsen eessä\nVapisi vastustelija jumalain.\n\nPois Gerdasta Hjalmarihin\nVälähti silmänsä, kuni salama\nToisesta toiseen lentelehti,\nKunnes se korkeuteen kohos' tuiottain.\n\nSjolf nous'. Hänen kasvoillaan\nKalpeilla vieri kyynele kirkasna.\nEtehen vanhan kumppalinsa\nAstuen äänin vavisten lausui noin:\n\n\"Oi kuningas, Hjalmarihan\nSun miekkaas' käyttää, itse kun lepäät jo,\nMaatasi suojelee ja kauas\nFjalarin muiston unhosta ulottaa.\n\nSiis joutuos valitsemaan!\nOn jyrkkä vuori rannalla, alla sen\nÄäneti oottaa kylmä aalto,\nTyttäres' se kuin kipenän sammuttaa.\"\n\nNäin lausuen isältä pois\nHymyileväisen uhrin hän otti. Nyt\nAukeni huoneen ovi, yöhön\nVaikenevaiseen katosi vanhus näin.\n\nMutt' liikkumatonnapa vain\nViel' istui Fjalar. Käsi, mi tyttären\nTukena ol', kuin kuihtuneena\nLepäsi hänen tyhjällä polvellaan.\n\nNyt katsehen viimein loi\nHän ympärilleen, tuiman ja tutkivan;\nSankarit, surmaa pilkkaavaiset,\nSäikytti leimaus tuo hänen silmästään.\n\nHän saneli. Äänensä ol'\nKuin kaukaa kuultu ukkosen jyrinä:\n\"Fjalarin murheen todistajat,\nTaisto on alkanut, mua kuunnelkaa:\n\nVoi häntä, jok' ilmaisee\nSanallakaan mit' ompi hän nähnyt nyt!\nHäpeän saa hän niittää, hänet\nKostoni löytää maailman ääriltäi.\n\nEi nimeä tyttärein'\nSaa kenkään mainita. Isän povessa\nLyhyt on elon taru hällä.\nMinunpa olkoon vaan hänen muistonsa.\n\nKun perille pääsnyt ma oon,\nKun hautakumpu päälläni kohoaa,\nKorvan' ei kuule ihmisääntä,\nVoittoni kalliin mainita vasta saa.\"\n\nNäin lausuen nous' ylös hän,\nPois astui, johtain kädestä poikaansa.\nVankkana aivan niinkuin ennen,\nSalihin jätti hautojen kolkkouden.\n\nJa vuodet ne vaihtelivat,\nJa maine Fjalarin levis' etäälle.\nFjalarin tyttärestä vaan ei\nMainetta kuultu, kuisketta kulloinkaan.\n\n\n\n\nToinen laulu.\n\n      Shelman immelle kenpä kelpaa,\n      Laakson kukkanen, ken sinut saa?\n      Tuulosen sulotuokse,\n      Hengittää sua kenpä saa?\n\n\nShelman tornien kuvat päilyy\nKronan aallossa kirkkahina,\nPäivä idästä valaa\nMaille Morvenin koittonsa.\n\nSali Finjalin linnan loistaa,\nMutta sielläpä synkkinä vaan\nKolme kulkevi poikaa\nKuninkahan Morannalin.\n\nJousen kantaja Gall on tuima,\nRurmar soittaja suruissaan;\nVasta sodasta tullut\nVaiti on jalo Klesamor.\n\nSalaa katsovat toisihinsa,\nUhkaus silmihin syttynyt on.\nVihan tuli on valmis\nSydämist' ulos leimumaan.\n\nMiks' on linnasta riemu poissa,\nAamu loistava levoton noin?\nSynkistyy veli miksi,\nKun hän veljehen katsahtaa?\n\nAikaan Finjalin, Ossianin\nEipä linnassa eletty noin;\nKannel riemuja raikui,\nLaulu voittoja kiitteli.\n\nVankat olivat muinaismiehet.\nRientäin kuin kulovalkea nuo\nPoikki vihollisparven\nSodan hetkenä ryntäsi.\n\nKukistettua muukalaiset\nKun he Shelmassa näkyivät taas,\nLempeet olivat jälleen,\nPäivää kevähän lempeemmät.\n\nSuurten pojat ne miks' ei muista\nIsäin tapoja, miksikä he\nVihaa kantavat, josta\nRauha Morvenin häirääntyy?\n\nNeito linnassa on; sen tähden\nGall on jousensa unhottanut,\nRurmar laulanut siitä,\nEestä taistellut Klesamor.\n\nShelman immelle kenpä kelpaa,\nLaakson kukkanen, ken sinut saa?\nTuulosen sulotuokse,\nHengittää sua kenpä saa?\n\nViimein katkesi vaitiolo.\nVanhin veljistä, jous'uros Gall,\nRyhtyy sanelemahan.\nKiukun voittaen lausuu näin:\n\n\"Me Morannalin pojat oomme,\nSamaa äitiä oomme me myös.\nTaivon pilvistä meihin\nJalot katsovat isämme.\n\nUhkaavaisena sieltä katsoo\nFinjal, vieläkö viholliset\nNiitä kumpuja kammoo,\nJoilla nuorna hän taisteli.\n\nMinne kuulusa Morven joutuu,\nSoiton sorean, laulujen maa,\nJos sen valtijat surmaa\nVihan myrkyllä toisiaan?\n\nYhden oma Oihonna olkoon,\nNeito kuin rusopilvinen koi.\nMaa on tyttöjä täynnä,\nMuiden valita ääretön.\n\nSiis nyt rauhassa lähtekäämme\nVanhan luo, joka tornissa on.\nRatkaiskoon tämän riidan\nVihdoin sokea isämme.\"\n\nKuninkaan he nyt saapui luokse.\n\"Isä, linnassa kauvan jo on\nRiita piillyt ja vihaa\nRintoihimme se huokunut.\n\nVeli veljeä vieroi, toinen\nToista seurasi hiipien vaan.\nSovun tahdomme, jott'ei\nTurmioon tulis' maasi tää.\n\nKaikki lemmimme me Oihonnaa,\nHän se syynä on riitamme vaan.\nSe on sammuva, jos hän\nOmaks' yhdelle annetaan.\n\nRakkaat olemme kaikki sulle,\nKuinka päättänet, tyydymme.\nLausu, kelle hän kuuluu,\nNeito siintävän kaukomaan!\"\n\nVanha kuningas vaiti viipyi,\nPoikain punniten sanoja vaan.\nKotvan arveltuansa\nNäin hän vastasi viimeinkin:\n\n\"Vapaan mereltä sain Oihonnan,\nVapaudess' eli siellä jo hän.\nTäällä leikkinyt on hän\nLapsuuden iän vapahan.\n\nNiinkuin tuulonen aaltoloilla,\nTuokse nurmikon ollut hän on,\nOllut kuin säde kirkas\nYössä eloni sammuvan.\n\nWapaa olkohon lento tuulen,\nTuokse ilmoja liitäköhön,\nSateell' olkohon tiensä,\nEn Oihonnaa ma pakota.\n\nEhkä lempivi, Gall, sun joustas',\nTaikka, Rurmar, sun lauluas' hän.\nEhkä olla hän tahtoo\nMiekkas' seurana, Klesamor.\n\nKoitelkaa, se on päätökseni.\nIkä kullenki vuoronsa suo.\nKen saa lemmen, ken ei saa,\nWihan kuitenki hyljätköön.\n\nKronon rannalla luolan varjoss'\nImpi istuvi soreahius\nSilloin uljahanmoisna\nSeisoi Gall aran eessä tuon.\n\n\"Seuraa mua, Oihonna, lempii\nMetsämies sua, päivyen koi!\nKulkemaan sua kutsuu\nTeitään ruhtinas tunturein.\n\nNäitkö ilmojen ihanteita\nKukkuloilta kun päivä se nous',\nNäitkö kuin säde koiton\nUsman häälyvän mettä joi?\n\nMuistatko sinä metsän ääntä,\nKun sen lehdikot vapisevat,\nLinnut laulaa ja virta\nKiitää louhien välitse?\n\nTiedätkö, miten sydän sykkii,\nKoirain, torvien pauhussa kun\nPensas liikkuvi, hirvi\nEteen silmäsi seisahtuu?\n\nNeito, suositko tummaa iltaa,\nTähtein valoa vapisevaa?\nMallmorkummulle tullos\nKatsomaan, miten syntyy yö.\n\nKummull' istunut oon ma usein,\nPäivä kiiltävän porttinsa kun\nSulki lännessä, rusko\nPilven reunalta hälveni.\n\nViileytt' illan oon hengittänyt,\nNähnyt laaksojen tummenevan,\nAattehissani kauas\nÖitä synkkiä harhaillut.\n\nKaunist' on elo tuntureilla,\nHerkkä henkiä metsässä on;\nTule morsiameksein,\nRiemut tuntea runsaat saat.\"\n\nImpi aaltojen lausui siihen:\n\"Gall, mua elosi viehättää,\nRaittiit tunturituulet.\nSuloiset salosiimekset.\n\nMieluummin toki säveleitä,\nSankar'lauluja kuuntelen ma\nLaulut Ossianin, ne\nKasvot nostavi ruskohon.\n\nUsein tunturin nurm' on juonut\nHirven hurmetta, nuoleni kun\nSattunut oli siihen.\nTarkk' on jouseni, Gall, kuin sun.\n\nMene, Morvenin kankahilla\nYksin kulkea halajan vaan.\nMetsän impi se lempii\nJousta, nuolia, koiriaan.\"\n\nPois läks' Gall, oli otsans' synkkä.\nRurmar, laulaja, läheni nyt.\nKauan ääneti ollen,\nHän Oihonnaa silmäili.\n\n\"Neito\", lausuvi nyt hän viimein.\n\"Sua kun katselen, sieluni muu\nKatsantohosi hukkuu\nNiinkuin päivähän usman yö.\n\nEi oo nimeä mulla, jonka\nMuisto kestävä aikoja ois';\nVarhain muoton' on valju,\nVarhain huolihin surkastun.\n\nKuitenkin urotöitä lemmin,\nLaulaa voin minä sankarityöt.\nKun ma kannelta soitin,\nMorven kuunteli ihmeissään.\n\nKyllästynyt jo noihin olen,\nMaineen hohto ei viehätä mua.\nToimetonna on kannel,\nJonka ennen ma soida soin.\n\nKronan rannalla, kuss' ei pauhu\nKosken ääneni kuulua suo,\nYksin laulelen nyt vaan\nYölle huolia sydämein.\n\nMulle tullos sa, silloin jälleen\nRiemuun nousevi lauluni taas,\nVielä Rurmarin nimen\nViepi aikojen aikoihin.\n\nImpi, suositko muiston ääntä?\nJoskus vielä sen lausua suo:\nNäin se lauleli Rurmar,\nKun Oihonnahan silmäsi.\"\n\n\"Rurmar,\" aaltojen neito virkkoi,\n\"Vieno kukkanen rannalla on,\nIltatuulosen henki\nNotkistaa sitä nukkumaan.\n\nLaula sydämes' huolet hälle,\nHaavehempeä laulaja, sä,\nKunnes silmä sen kostuu\nIltakasteesta kyyneliin.\n\nOn Oihonnasta laulu kaunis,\nMiekkain kanssa kun kantele soi,\nVoitot laulajan suusta\nMyrskyn lailla kun tulvaavat.\n\nSankareita hän rakastaapi,\nUhkarohkeita silmiä vaan.\nMennös, hempeämieli,\nEn voi huolias' lohduttaa.\"\n\nViha Rurmarin silmiin syttyi,\nKasvot kalpeat ruskohon lens',\nPois Oihonnasta kääntyi,\nLuolast' ääneti katosi.\n\nTuli ruhtinas, sodan urho,\nNeidon etehen töytäsi hän:\n\"Gallin, Rurmarin poistit,\nEessäs' kolmas on, Klesamor.\n\nKielin eipä hän voittaa taida;\nTaisteluin verikentillä hän\nVaikeni, hänen miekkans'\nKieltä kuoleman haastoi vaan.\n\nRohkeutta sa suosit, impi,\nTaistelut sua viehättävät;\nNiit' on tarjona, joudu!\nMorsiokseni antau!\"\n\nSammalpaadelta nous' Oihonna,\nNuorukainen kun lausui tuon,\nKäteen tarttuen katsoi\nHäntä silmihin kysyviin.\n\nLausui: \"Minusta aina olit\nParhain veljistä, Klesamor sä,\nYksin Morvenin maassa\nMiekan tulta kun rakastat.\n\nShelmasta kun sa kaukomaille\nLäksit mainetta saavuttamaan\nAatoksenipa seuras'\nUsein sinua mertten taa.\n\nVäre hengestä suurten isäin,\nLähde sotias' sotimahan,\nVihamiehille näytä\nVielä Finjalin kuntoa.\n\nJa kun laulaja kaukaa tulee,\nKilpisalissa istuva oon,\nVierellään minä istun,\nKuunnellen, nimes' kuuluisko.\n\nJos on kohtalos' aikaisehen\nNousta pilvien henkien luo,\nAlas sieltä sä katso,\nKyynelissä sä näet mun.\n\nUsein yksin ma kankahalta\nIltapilviä katsova oon,\nUsein kaarevan otsas',\nTummat kähärät muistav' oon.\n\nLempen' ei ole morsiamen,\nOnpi sisaren, Klesamor, vaan;\nSama kasvatti meidät\nIsä, Morvenin kuningas.\"\n\nLausui ruhtinas: \"Aaltoin impi,\nEi Morannal sun isäsi oo,\nEt oo siskoni! Kenpä\nSyntys' tuntevi kaukaisen?\n\nKaukaa täältä sä sinisilmäs'\nPäivän valohon, heräten, loit.\nMeren anti, ei vaimon,\nOmpi tytär Morannalin.\n\nEhkä autuas aalto nousi\nKevättuulilla päivähän päin,\nVaipui taasen ja sinut\nValkovaahdosta synnytti.\"\n\nImpi otsalle nuorukaisen\nPainoi huulensa hymyilevän\n\"Veljen' oot sinä. Voinko\nOlla veljeni morsian?\n\nKaukaa saapuva sulhon' ompi.\nNiinkuin pilvien hattara hän,\nNiinkuin vuorilta myrsky\nArvaamatta hän ilmestyy.\"\n\n\n\n\nKolmas laulu.\n\n      En tuuloseksi syntynyt, aalloks' en,\n      Vaikk' ei, kuin muiden, poveni liiku,\n      On neidon sydän, lämmin ja sykkivä,\n      Jääkuoreni alla mullaki myös.\n\n\nKen Lora-laakson hirviä ajelee?\nOvilta kai'un vapisevilta\nKajahti torven iltama-säveleet,\nNe helmassa nukkuu hämärän nyt.\n\nKuss' aallot Kronan tummina kulkevat\nSivutse tammein saartaman paaden,\nNaismetsästäjä on lumi-ihoinen,\nSe aaltojen imp', Oihonna se on.\n\nKanervikossa istuen silittää\nHän metsäkoiraa ruskeakarvaa,\nMi väsyneenä nuolesta nuoleksii\nNyt hurmetta hirven kylmenevän.\n\nEi metsästänyt neitonen yksinään,\nVaan Gylnandynen laulavan kanssa.\nSe saapuu, impi vaalea, verkalleen;\nOihonna se hymys' ystävälleen.\n\nHän lausui: \"Tule, tytär Hidjallan'in!\nJo vaipui metsän valio arka;\nOn ilta kaunis, tuulonen viileempi\nJo kutria pääni heiluttelee.\n\nSä laula mulle, idästä kunnes kuu\nPoluille luopi valonsa vienon.\nOot kylmyytein, sen uhrit jo laulanut;\nNyt laulele riemullista sa vaan!\"\n\nJa Gylnandyne kalpea lauloi nyt,\nLoi kyynelsilmän taivasta kohti.\nSiell' ilman siintävyydessä pilvi yks'\nNyt kulki; sen matkaa katseli hän.\n\n\"Miss' oot,\" hän lauloi, \"riemu Krualinin,\nIäkkään urhon, pilvissä ootko?\nKäy pilven reunallen alas katsomaan,\nOihonna on täällä, ilosi sun.\n\nOi Le, sä muinen isäsi linnassa\nLoit Gylnandynehen sulokatseen,\nSä häntä tänne seurasit Morveniin\nJäit vieraaks' soiton, laulujen maan.\n\nSä usein näillä vuorilla vaelsit,\nKun illan hohtehess' oli seutu\nJa neitos' raikas, kutsuva torvi soi.\nOihonnan sa täällä tapasit myös.\n\nKen hänet näkee, joka ei unhottais'\nMit' elämäss' ol' onnea ennen?\nMä sua katsoin, sinä Oihonnaa vaan;\nMun kuihdutti se, sun nostikohan?\n\nSuus' vaikeni, sun hymysi katosi\nJa kyynelpilvi kasvojas' peitti;\nKuin varjo veretöin olit päivillä,\nKuin korvessa tuuli kuljit sa öin.\n\nNiin aamun' eräänä tulit yksinäs'\nSä jälleen, salaa terävän nuolen\nOihonnan kiiltäväst' otit viinestä;\nRintaasi sä työnsit syvälle sen.\n\nEi voiton kannel sinusta koskaan soi,\nEi mainees' muiston siivillä lennä;\nOi Le, käs'vartes' varahin lakastui,\nOn tyttönen kuolos' laulaja vaan.\n\nEi hänen äänens' kuin runoniekan soi,\nSä siit' et viihdy, pilvien haamu.\nMurheeni ei sun mieltäsi paina, se\nOihonnanpa ei oo, armahas' ei\n\nSoi, lauluni, kuin tuulonen kankahan!\nSua kuule, vastaa sulle ei kenkään.\nMun huokauksein nukuta helmaan yön;\nKuin huokaus kerran mä nukun myös.\"\n\nHän päätti. Vuoret, laaksot ja lainehet\nJäähyvästinsä laululle kaikui,\nJa Kronan virran kosket ne yksinään\nNyt kaukana hiljaa kohisi vaan.\n\nMutt' tuikkaavaisten tähtien valossa\nOihonna nosti silmänsä kirkkaan\nJa ystävälleen kättä hän tarjosi;\nNäin aaltojen impi saneli nyt:\n\n\"Kuin vuoren kylmä tuuli, he laulavat,\nOihonna leikkii kukilla laakson;\nHän aalto ompi päivässä kiiltävä,\nOn silmässä tulta, rinnassa jää.\n\nEn tuuloseksi syntynyt, aalloks' en,\nVaikk'ei, kuin muiden, poveni liiku.\nOn neidon sydän, lämmin ja sykkivä\nJääkuoreni alla mullaki myös.\n\nMutt' miks'ei Morveniss' ole miehiä,\nEi sankareita kuin oli ennen?\nNyt kilpi Finjalin kovin raskas on\nJa vaipunut ääni Ossianin.\n\nMua kyllästyttää Morvenin miehet jo,\nNuo huokaavaiset, hempeämielet.\nEn voinut antaa lempeä lemmestä,\nVoin suruni antaa heille ma vaan.\n\nOi milloin tullee pilveni myrskyisä,\nMa milloin saanen, uneltu armas,\nSun nähdä kirkastavana miekallas'\nSen liekin, min rintaas' synnytin mä?\n\nNyt kuullos, Gylnandyne sä vaalea,\nMit' äänt' Oihonna lauluhun vaatii;\nEi suruinen, vaan raikas on tarinain,\nSe tunturituulten henkeä on.\n\nNäin taru kertoo: Rauhassa Loklinin\nEtäistä maata hallitsi Fjalar;\nHän nuorna myrskyks' Lodinin mainittiin\nJa muisto sen vielä laajalla on.\n\nNyt ol' hän vanha, sotahan väsynyt,\nJoi simaa, käytti lakia maassa,\nMutt' miekka ruostununn' oli huotrassaan\nJa rannalla laivat mätänivät.\n\nMies nuori astui nyt hänen eteensä,\nSe hänen poikans' ainoa oli,\nJa loistavilla silmillä nuoruuden\nIsäänsä hän katsoin saneli noin:\n\n\"Tee mulle laiva, isäni, retkille\nSun nuoruuteis mun mieleni halaa.\nOon väkevä, on vereni lämmin. Pois\nMä laaksosta kodin halajan nyt.\"\n\nVait' vanhus oli. Poikansa innostui\nJa lausui: \"Isä, pyyntöni täytä,\nEn enää voi tääll' olla ma maineetta,\nEn lauluja kuulla sinusta vaan.\n\nJo kevyt mulle on sinun kilpesi,\nKuin vitsan taivutan sinun jouses'.\nMaailmaan, jossa voittoja niitit sä,\nMyös Hjalmarin voitot mahtuvat on.\"\n\nMutt' siihen Fjalar jyrkkänä vastasi:\n\"Oon vannonut ma suojata rauhaa.\nMun päivän' myrskyinen oli, ilta sen\nKuin tyyntynyt järvi loistava on.\n\nOn sota hirmuinen, verisilmiään\nSe raunioiden lomista nostaa.\nMä rauhaa rakastan, sitä katsele!\nSen muodolla maani hymyelee.\"\n\nMutt' nuorukainen ääneti seisoi vaan,\nJa kyynel kasti kasvojen tulta.\nTok' hetken päästä silmänsä kirkastui\nJa tuskansa puheeks' puhkesi noin:\n\n\"Ken antaa vallan, kuningas, sinullen\nNäin unheen yöhön kätkeä poikas'?\nSä hengen annoit mulle, se ota taas,\nMitättömän vastalahjan sa saat.\n\nKov' ompi kuolla nimettä, unheessa,\nKovempi vielä elämä tää ois';\nEn elää voi, mutt' totella isää voin,\nMä tottelen siis ja kuolohon käyn.\"\n\nKuningas vaiti ol', vihan peitti hän.\nJääkylmät lausui hän nämä sanat:\n\"Sä laivaa pyydät, saat sen, se rannalla\nEns' retkeni ajoilt' ollut jo on.\n\nSen pohja sammaltunut ja halki on\nJa päivä paistaa laitojen läpi.\nSe ota; kaukomailta sä mainettas'\nKäy etsimähän, mä unhotan sun.\"\n\nJa Hjalmar läksi. Pihalla isänsä\nNyt harjoitettiin leikkiä lasten;\nJa kiekkaa kiidättelivät kourat ne,\nMi miekkoja ennen käyttelivät.\n\n\"Ken vielä sodan muistoa rakastaa,\"\nKehoitushuuto Hjalmarin kaikui,\n\"Ken kanssain meren aukean teille käy,\nKen kilven ja kalvan kisahan käy?\n\nMa laivan sain; sen pohja on heinäinen\nJa päivä paistaa laitojen läpi;\nMutt' voiton miehet niittävät, laivat ei,\nJa voittajan tie on luotettavin.\"\n\nNäin kuului äänensä kuni ukkosen,\nKun helteisen se perästä päivän\nTult' iskein, vyöryin, pilvissä jylisee\nJa velttoa maata herättelee.\n\nOl' tuuli noussut järvellä tyynellä,\nSen liedot laineet kohosi taasen,\nOl' salpa murrettu ja sen kahleista\nJo puhkesi virta raivoamaan.\n\n\"Merelle, sotaan, voittohon, muuanne!\"\nNäin huuto kulki miehestä mieheen,\nJa joukko jätti laivalla laholla\nNyt taaksensa rannat syntymämaan.\n\nTul' sana kuninkaalle: \"Sun poikasi\nPois laivassaan jo merelle kulkee;\nJää maasi turvattomaksi, uljaimmat\nKun sankarit hällä mukana on.\"\n\nVihastuu Fjalar, muuttuvi muotonsa,\nJa kumahuttain kilpehen iskein\nHän huutaa: \"Miehet, merelle; rikottu\nOn sääntöni, elää rikkoja sen.\"\n\nMutt' harmaapäinen Sjolf, sotaveikkonsa\nAjoilta entisiltä, nyt lausui:\n\"Äl' etsi turhaan kostoa kieltyä,\nSun pääskysi kotkan kiinnikö sais'?\n\nSä löydät kenties' Hjalmarin, kukistaa\nTuon nuoren voimatonna sa tahdot;\nHän eikö, tuntein runsahat voimansa,\nVois' kunnottomuuttas' pilkata vaan?\"\n\nEi sanaa Fjalar lausunut. Rantaan vaan\nHän miekkamiehinensa nyt läksi.\nHän astui verkalleen; viha kasvoillen\nOl' jäätynyt, vasta kuohuttuaan.\n\nJo kolme päivää hän oli harhaillut,\nVaan neljännellä keksi hän purjeen.\nSe kohden purtta Fjalarin purjehti\nJa pian se määräns' saavuttikin.\n\nSen päämies silloin Permien kielellä\nJylisten huusi: \"Taistohon, Fjalar!\nSun poikas' kuninkaamme, sen laivan löi,\nTuon henkesi korvaa, laivasi myös.\"\n\nSamassa johtaki joukkoa ryntäävää\nHän laivalla jo Fjalarin riehui.\nKovasti taisteltiin tasavoimilla,\nMutt' Fjalarin joukko harveni jo.\n\nJa kohta seisoi suojana kuninkaan\nVaan entisaikain taisteluveikot.\nEi voittaaksensa sotinut Fjalar nyt,\nVaan sankarin lailla kaatuakseen.\n\nMutt' silloin huomaamattapa lähestyi\nMereltä laiva, purppurapurjein\nJa keula kullattuna, ja mastossaan\nSe lippua kantoi Gauthiodin.\n\nSe kiitäin kulki, läheni, pianpa\nJo ympärillä Fjalarin nosti\nNuo nuoret, uljaat sankarivierahat\nTaas miekkojen juhlan raivoavan.\n\nSe päättyi vasta laskussa auringon,\nKun Permi viimeinen peri kuolon;\nJa Fjalar voiton sai, mutta synkkänä\nViel' odotti miekka kädessä hän.\n\n\"Ei vielä saa mun miekkani levähtää,\"\nVäristen vanhan kuuluvi ääni;\n\"On työni kesken, mun vihamiehistäin\nViel' elossa rohkeimman minä nään.\n\nEn Permiläistä vihannut, rauhaani\nEn siksi vaihtanut meren myrskyyn,\nVaan käskyni ja valani pilkkaajaa\nMä lähtenyt olen kukistamaan.\n\nEteeni astu kypärineis, sä mies,\nMin töit' en kielin kosta ma kyllin;\nMä toista kieltä puhua tahdon nyt,\nSen teräpä purevampi on kai.\n\nEteeni astu, miekkasi paljasta\nIsääsi vastaan, jolta sen saitkin;\nJos et, niin masentuos sa polvilles',\nKäy sovintokuoloon eessäni nyt!\"\n\nHän päätti. Sankar'joukossa hälveni\nNyt humina kuin huokuvan aallon;\nJa yksin tyynnä, julmana paikallaan\nVaan Fjalari seisoi odottaen.\n\nMutt' Hjalmar, voittaja, pani ääneti\nAseensa hurmekannelle laivan;\nIsänsä eteen sitten hän astui näin\nJa nöyränä vaipui polvillehen.\n\nIlmassa miekka Fjalarin välkähti,\nSen isku päätä Hjalmarin tähtäs.'\nSe lankesi ja kypäri kilahti,\nMutt' ehjänä Hjalmar seisovi viel'.\n\n\"On mennyt voimain,\" lausuvi kuningas,\n\"Noin kehnosti en iskenyt ennen;\nSiis kypäristä pääsi sa paljasta,\nEi voimani pysty kypärihin.\"\n\nNiin päästi Hjalmar kypärin, paljasti\nIsänsä kovan kostolle päänsä;\nHän seisoi turvatonna, ei turvaks' muu\nKuin kasvojen kaunis tyyneys vaan.\"\n\nMutt' vanhan käsi vapisi. Miekkansa,\nJo kuolon iskuun nostettu, vaipui\nHiuskiharoille Hjalmarin, niinkuin ois'\nSe lepohon niille laskenut vaan.\n\nSiit' asti Hjalmar rohkea, vapaana,\nKaukaisten merten aaltoja kyntää;\nJa Fjalar istuu rauhassa kotonaan\nJa leppynyt sydän riemuisa on.\n\nKun joskus joutuu ilta ja linnassa\nOn vieraita ja vaahtinen malja\nKäy mieheen miehestä, sekä kannelta\nRunoilijat harmaat soittelevat,\n\nJa unhottaen vanhoja ylistää\nVaan laulelevat voittoja nuoren,\nJa Hjalmar, Hjalmar soi yhä salissa\nJa Fjalar, se uljas, unhotetaan;\n\nKas silloin Fjalar maljoa maistavi\nJa nuoruuden hän hohtehen saapi,\nJa silloin puoleen laulajan silmäyksen\nHän loistavan kiitollisena luo.\"\n\nOihonna päätti. Nurmella kiilteli\nJo iltakaste, kannelta taivaan\nKuun kirkas silmä katseli tyyneyttä\nJa kulkua hiljaisen kesäyön.\n\nKedolla silloin läheni, saapui mies.\n\"Oihonna,\" lausui hän, \"sua etsin.\nSua kutsuu luokseen Morvenin kuningas,\nOdottaen ennen koittoa jo.\"\n\n\"Sä sanantuoja,\" vastasi neitonen,\n\"Mintähdeti vanhus noin mua ikävöi?\nHän kutsun kuololta joko saanut on,\nLuo henkien hänkö mielivi jo?\"\n\nMies lausui: \"Miekkain kalsketta kuullut oon\nMa linnasta, ja kolmasti kilpeen\nOn lyönyt ruhtinas, sotahuuto käy\nJo miehestä mieheen; tietoni se.\"\n\nNous' silloin riemahtaen Oihonna. \"Mies,\nOn toimes päättynynnä,\" hän lausui,\n\"Vie kuninkaalle minulta tervehdys;\nKun aamu se koittaa, tornissa oon.\"\n\n\n\n\nNeljäs laulu.\n\n      Miks' Hjalmari viipyvi?\n      Hält' Innishonnako laaksoissaan\n      Ois' innon ryöstänyt, oisko\n      Hän sanans' unhottanut?\n\n\nJo rannalla Morvenin\nKäy koitto, kummulla hämärtää\nKuninkaan torni, sen alla\nWiel' unissan meri on.\n\nOihonna, et vielä näy,\nMiss' uneksit meren neito sa?\nJo nouse, vanha Morannal\nHän kaipaa sua, valoaan!\n\nEi nää valon nousua hän,\nIkuinen häll' ompi silmäss' yö,\nEi, kuinka morsion lailla\nMaa hymyy laistossa koin.\n\nMutt' tuulosen vilppahan\nHän tuntee torninsa aukosta\nJa uimalintujen kuulee\nJo lentoon lähtevän hän.\n\nKäy aalto, sen kuulee hän,\nJa sua, Oihonna, hän kutsuu näin:\n\"Sä joudu lapseni; päivän\nMä kuulen ääniä jo.\"\n\nJa aaltojen neitonen\nTuo säde viileä vuoriston,\nLähestyi kuuntelevaista:\n\"Mä tervehdin, isä, sua.\n\nKun laski jo aurinko,\nMä Kronan rannalle viivähdin;\nYön silmät viehättäväiset\nMun siellä näkivät viel'.\n\nOihonnasi myöhästyi.\nSai metsästys hänet uupumaan,\nJa unen helmassa, isä,\nSun unhottanut hän on.\n\nMutt' kumpu Dunhormodin\nEi loista vielä, ei hongatkaan.\nMiks' käskit aamua ennen\nMun olla luonasi sä?\"\n\nKätensäpä kuihtuneen\nOjensi neidolle vanhus nyt\nJa lausui: \"Tule, sä loisto,\nMi Shelman valaiset yön.\n\nTään sokean vanhuksen\nViel' ollos kerta sä silmänä.\nKun ilta saapuvi, silloin\nMun yöni haihtuva on.\n\nKun tähtien tarhassa\nNäät iltapilven, sen reunalla\nJo Shelman ruhtinas kulkee\nJa kirkas silmänsä on.\n\nJa näkevi maansa taas,\nJok' on kuin kaukana muistissaan,\nKun kuu sen vuorille heitti\nValonsa vapisevan.\n\nNyt sota on joutuva;\nJo Innishonnahan tullunna\nOn eilen satujen Hjalmar\nJa miehet Loklinin myös.\n\nTerveisiä lähettää\nNäin nuori kotka usmien maan:\n\"Kuningas Morvenin, kutsu\nNyt kansat tappelemaan.\n\nNyt pohjasta tuuli käy;\nSe huomisaamuna, kuningas,\nRannalles' vapisevalle\nPurjeitten myrskyä tuo\".\n\nHän vaikeni. Neidonpa\nNous' ruskon vivahdus kasvoillen.\n\"Miks' uhkaa,\" kysyvi, \"maatas'\nOihonnan sankari nyt?\"\n\nMorannal se lausui taas:\n\"Mull' aarre on, sitä vaatii hän.\nSen kuuluks' laulu on tehnyt\nJa häntä houkuttanut.\n\nOi tytär, hän sanoa\nNäin käski: \"Merellä kulkenut\nOon helteen hehkuvan maita\nJa maita talvisen jään;\n\nMutt' minne mä jouduinkin,\nSoi maine tyttäres' korvissain,\nSoi lemmen hempeä ääni\nJa hyljättyni valitus.\n\nNyt vihassa vannoin ma\nTuon immen ylpeän omistaa.\nSiis varo tytärtäs', Hjalmar\nHän kosii miekalla vaan.\"\n\nNoin uhkavi hän; josp' ois'\nSe päivä kedolla Kronan nyt,\nKun joukot Trenmorin kaasin,\nMasensin Erinin maan!\n\nSais' Loklinin sankari\nKai nurmen hiekkahan hautansa,\nKuin aalto, loiskuva rantaan,\nSe hukkuu hiekkahan taas.\n\nMutt' voima Morannalin\nJa silmäin valo on kadonnut,\nJa muisto töistäni loistaa\nKuin kaukaa talvinen yö.\n\nNyt, Morvenin sankarit,\nIlolla käyttekö taisteluun?\nJous' Gall'in onkohan vankka\nJa keihäs Klesamorin?\n\nJa Rurmari, laulujas'\nMi laulat salissa Finjalin,\nVoinetko kilvestä ääntä\nKumauttaa miekalla myös?\n\nMä ääniä kuulen kuin\nTeräksen kalsketta rannall' ois'\nSä katso, sotahan josko\nJo Shelman sankarit käy!\"\n\nJa neitonen katsehen\nLoi hurmatun avaruutehen,\nJa aamun rusko se hällä\nSai kasvot purppurahan.\n\n\"Oi isä, mä joukon nään,\nSe laskee vuorilta verkalleen,\nKuin pilvi myrskyjä täynnä\nSe vierii laaksoa päin.\n\nMutt' tyynenä meri on,\nJo päivä silmänsä aukaisee,\nJa syvyys vavisten välkkyy\nJa taivas kirkasna on.\"\n\nSuruisena hymyili\nNyt vanhus, pianpa kuitenkin\nHän nousi jalona, innon\nSai henki sanelemaan:\n\n\"Sä ruhtinas taivahan\nJa tähtien, sua tervehdin,\nSua, aurinko, ikinuori\nJok' oot ja kuihtumaton,\n\nMun riemuni muinoinen,\nMi loistat vielä mun muistossain,\nVaikk' yö mun silmäni peittää\nJa mielein pimeä on!\n\nEt tarvinne tänään kai\nSä peittää kasvojas' häpeestä,\nEtt' ois' Morannalin poika\nSodasta paennut pois.\n\nKuin isänne väkevät,\nGall, metsän ruhtinas, Klesamor,\nSä miekkain ystävä uljas,\nJa Rurmar, laulaja sä,\n\nTe retkille sankarein\nNyt käykää, Finjalin poluille!\nKatoopi kaikki, ikuinen\nOn töiden kunnia vaan.\n\nKen kaatua nuorna saa\nKanss' sankarein, hän on autuas.\nHän niinkuin salama lentää\nJa iskein sammua saa.\n\nKuin sammuva hiilikko\nOn vanhuus vaan. Kotiliedellä\nSe kituu, tuhkahan sain muu\nJa unehtuu siten pois.\n\nMiks' Hjalmari viipyvi?\nHält' Innishonnako laaksoissaan\nOis' innon syöstänyt, oisko\nHän sanans' unhottanut?\n\nMä aaltojen kuohua\nJa tuulta pohjosen kuulen tok';\nSe yhä kiihtyen lentää\nOhitse korvieni.\"\n\n\"Oi, isäni, pohjassa;\nYö jälleen nousevi taivaalle\nJa päivä vavisten haihtuu\nSelillä aaltojen pois.\n\nJa pilvien pimeyteen\nMyös meri peittyvi, harmaana\nGarmallan kallio päältään\nPois hyrskyn vaahtoa luo.\n\nJa valkeat lainehet\nJo ryntää rantahan, törmällä\nMyös honka vavisten huojuu,\nKun kiitää vihuripää.\n\nWiel' ei näy purjetta;\nEtäällä mustassa pilvessä\nWaan välkähtää valo joskus,\nSe lokin siivestä lie.\"\n\nHän vaikeni. Pauhasi\nJo myrsky täydessä vauhdissaan,\nJa aallon vonkuva huoku\nSyvyyden povesta nous'.\n\nJa tulissa ilma ol'.\nJa kolkkoin vuorien ylitse\nKovemmin myrskyä kulki\nNyt taivaan jyrinä suur'.\n\nMorannal se lausui nyt:\n\"Tään moisen päivän mä kerran näin;\nSe päivä tuo oli, jolloin\nMä löysin mereltä sun.\n\nMies, nimenä hällä Darg,\nMaan hylky, vihattu, koditoin\nMerellä saalista etsi\nJa ryösti, rosvaeli.\n\nMä ajelin laivaa sen,\nKun maatain kerran se lähestyi;\nMutt' eestäin pakeni hän vaan,\nTuo rosvo pimeän yön.\n\nJo iltama lähestyi,\nHän vielä kaukana purjehti;\nMä turhaan seurasin; silloin\nNous' myrsky raivoamaan.\n\nSe pauhinan seurassa\nSamoin kuin nyt yhä kiihtyi vaan.\nMun laivain siipeä nosti,\nMutt' Dargin rikki se löi.\n\nMun miekkani tullut ei\nSen roiston verellä tahratuks'.\nPilvestä salama lensi,\nSen laivan liekkihin sai.\n\nMä sitä nyt lähestyin.\nSe paloi; Darg oli yksinään!\nPerässä synkkänä seisoi\nHän kilven suojassa vaan.\n\nHäll' laps' oli sylissään;\nHän näkyi oottavan purttani;\nHän usein taaksehen katsoi\nKuin varronnut mua ois'.\n\nMua säälitti hätänsä.\nLähellä hänt' oli laivain jo,\nKun vastatuulehen tämän\nMä käänsin liekistä pois.\n\nNyt tulehen kilpensä\nTuo rosvo viskaten hyppäsi,\nJa lapsi sylissä vaipui\nNäin aallon helmahan hän.\n\nJa vihurin vallassa\nPois lens' sen laiva; mutt' lasta hän\nKohotti laineista, pyytäin\nHänelle apuani.\n\nSen näin mä ja laivaani\nMä heidät nostin. Ja silloinhan\nNäin ensikerran Oihonnan,\nSun silloin mereltä sain.\n\nSä pien' olit, kuitenkin\nVapaana, ehjänä vaarasta.\nSä rosvon sylissä itkit\nJa piilit povelle tuon.\n\nMutt' synkkänä, röyhkeenä\nJa vaatteet korvettuneina Darg\nJo kuolevaisena istui\nKuin haahmo laivalla vaan.\n\nHän lausuvi: \"Kuningas,\nKäyn unheen lepohon mielelläin,\nRukoilen vaan tämän eestä,\nMi yksin surevi mua.\n\nEt nää hänen kasvoissaan\nMun vertani. Sillä ketään ei\nMaan hylky, heittiö jätä\nVelkansa perilliseks'.\n\nYöll' aallosta sain ma tuon\nKun kerran jouluna rantausin\nKupeelle Fjalarin linnan\nJa Vidarkallion luo.\n\nOo laupias hänelle,\nSä, jonka laupeus kuulu on.\nHän on se ainoa, multa\nKen saanut iloa on.\"\n\nKun kuningas kertoi noin,\nOihonnan silmä se kyyneltyi.\nMutt' kohden näkyjä muita\nSe lensi kirkasna taas.\n\nNäät, rannalla huuto nous'\nJa myrskyyn, ukkosen pauhinaan\nSekaantui kilpien kalske\nJa äänet sankarien.\n\nJa mustilla aalloilla\nJo kotka kiiteli usmain maan;\nKuningas aaltojen, Hjalmar\nNyt syntäs' Morvenihin.\n\nMutt' rannalla kotimaan\nJo Shelman seisovi joukko myös\nKuin kallio, jota aalto\nKäy syösten hukuttamaan,\n\nJa tappelu syntyi nyt,\nNyt aalto kohtasi kallion,\nMies miehen kaasi ja ranta\nSe verta vaahtosi vaan.\n\nMutt' ääneti innossaan\nOihonna seisoi ja katseli\nUljasta sankariansa,\nUnelmin kaivattuaan.\n\nHän silmäsi innolla;\nKun hänen miekkansa salama,\nKuin pilven, Morvenin joukon\nLävitse aukasi tien.\n\nJa joukkopa Loklinin\nJo Shelman miehiltä voiton vie,\nMutt' silloin tappelu taukoo\nJa tyyneks' meteli käy.\n\nMorannal se lausui nyt:\n\"Oihonna, miks' olet ääneti?\nMiks' loppuu miekkojen melske?\nLie Morven masentunut?\"\n\nOihonna se vavisten\nNoin vastasi: \"Isä, riemuitse!\nJo kohta laulujen Hjalmar\nOn haamu pilvissä vaan.\n\nHän horjuvi, kypärins'\nOn rikki, poikasi kolmen kanss'\nHän yksin sotivi. Tuota\nIhmeellä katsovat muut.\n\nGall iskevi keihäällään\nJa teräs Rurmarin välkkyvi\nJa Klesamorilla miekka\nKädessä verinen on.\"\n\nMorannal nyt vihastui\nJa kilpeään kilahutti hän,\nJa huutaen sotarintaan\nSen käski hiljenemään.\n\n\"Häpeelläkö\", huusi hän,\n\"Mun harmaat hapseni peitätte?\nOmatko poikani tahraa\nMun puhtaan kunniani?\n\nJa Finjalin kanteleen\nSurusta vaieta täytyykö,\nEtt'ei tää häpeätyönne\nVois' soida kielistä sen?\n\nJa Hjalmarin laulaja,\nHän saisko pilkaten mainita\nEtt' yksin kolmea vastaan\nHän kaatui, sankari tuo?\n\nGall, poika sa kuninkaan\nKuin hänkin, veljistä vanhin sä,\nKäy yksin taistohon, kaadu\nJos pettää miekkasi sun!\"\n\nJa taistohon yksinään\nGall läksi; heikkopa ollut ei\nTää Shelman ruhtinas, mutta\nSen surma kuitenki vei.\n\nHän taisteli innolla\nJa kaatui kunnian loistossa,\nKuin aalto päivässä paisuu\nJa välkkyy vaipuessaan.\n\nJa verille tantereen\nNyt astui Rurmar. Ei tappeluun\nVaan lauluun tottunut on hän\nJa huoliin sydämen vaan.\n\nHänenp' oli taisteluns'\nKuin soihdun vastahan tuulta yön;\nHän kaatui, vaikeni laulu\nNyt hänen sydämessään.\n\nJa kolmas ol' Klesamor,\nHän nuorin ol', mutta tottunut\nJo varhain urhojen kanssa\nSodissa taistelemaan.\n\nHän tappeli vihassa\nJa tulta leimusi silmänsä;\nHän veljein verestä vaati\nVeristä kostoa nyt.\n\nJa miekkojen kalske soi\nJa Morven riemulla kuuli tuon,\nTuon kohta kuolevan kaiun\nAjoilta Ossianin.\n\nMutt' nostetun kätensä\nHillitsi Hjalmari, lausui noin:\n\"Sä nuorukainen, mä säästän\nTaruille henkesi sun.\n\nOn aamusi ihana,\nSun päiväs' loistava kerran on,\nSiis sovinnoks' kätes' anna\nJa loista sankarina.\"\n\nMutt' Klesamor vastineeks'\nLöi häntä miekalla nurjalla;\nTaas syttyi tappelu, silmä\nNyt sammui Klesamorin.\n\nSä aaltojen neitonen,\nMiks' vuotaa kyynele silmästäs'?\nKaatunut eipä, Oihonna,\nSun jalo sankarisi.\n\nHän kätteli vanhusta\nJa lausui: \"Yksin, oi isä, sä\nJäit mun ja pimeyn kanssa\nVierasta tottelemaan.\n\nNyt rannalla Morvenin\nEi hengi pojistas' yksikään;\nNe kuolon saivat jo kaikki,\nNe haudan unessa on.\"\n\nHän päätti. Mutt' kirkkaana\nTaas loisti otsa Morannalin,\nJa pilvet rauhattomuuden\nKasvoiltaan hälvenivät.\n\n\"Nyt pelvotta,\" lausui hän,\n\"Voi mennä kuningas Morvenin\nPois tähtitarhojen suojiin,\nIsäinsä henkien luo.\n\nMun muistoni puhdas on.\nEi poikain tähden mun haamuni\nYön suojaan tarvitse piillä\nKun kohtaa Finjalin se.\n\nMun hautani, tyttärein,\nTee hiekkaan, jossa mun poikani\nNyt lepäävät. Pane patsas\nYhteinen kummulle sen.\n\nSä jaloa vierasta\nIlolla seuraa ja muista myös\nMorannalia ja kuule\nKun kiitos hänestä soi.\"\n\nJa harmaja päänsä nyt\nSe painui, silmä se sulkeutui,\nJa ruhtinaan jalo henki\nNyt pilvikotihin nous'.\n\n\n\n\nViides laulu.\n\n      Ihminenkö ryntäis' teitä vastaan?\n      Niinkuin tähdet, te hymyytte\n      Ihmisvaiheiden sumun halki meihin,\n      Joiden johto teille on leikkityö.\n\n\nFjalar kuningas ol' vanhennunna,\nHiljaa vaan eli linnassaan,\nKaukaan aikaan nähnyt ei ollut maataan\nEikä ilmaa vesien henkinyt.\n\nPäivä oli noussut kirkkahana\nÄsken aaltojen kylvystä,\nLoistehensa vanhenematon koitti\nNiinkuin ennen vieläkin salihin.\n\nKuninkaan nyt mieli kevyt oli,\nKirkkaat ol' hänen kasvonsa;\nMuinaisaikain muistoja myrskyisiä\nSankarvanhuksille hän kertoi nyt.\n\nÄkisti hän katkas' kertomansa,\nNousi jalona seisaalleen;\n\"Pian,\" lausui, \"vierivät voiman hetket,\nMuistoillen on päiviä kylliksi.\n\nKukkulalle Telmarin mä tahdon\nVielä maatani katsomaan,\nKuink' on sille henkeni onnen luonut,\nEnnenkuin mun sammuvat silmäni.\n\nMiekkan' antakaa! On toimi vielä\nRauenneella mun kädelläin.\nVoittoon oon ma tottunut, voittohonpa\nFjalar kuninkaan taru päättyköön!\"\n\nMiekka vyöllä vanha kuningas nyt\nAstui Telmarin harjalle.\nSiihen istui vaiti ja katsoi maataan,\nTuolla kesän rauhassa lepäävää.\n\nPäivä koitti maille lämpimille,\nKultapinnalle järvien,\nKumpuin välissä sinivirrat juoksi,\nRunsaat viljat lainehti pelloilla.\n\nIhanaisna, juhlapuvussansa\nValtakunta nyt Fjalarin\nKiitollisen tyttären lailla katsoi\nPuoleen vanhan harmajan isänsä.\n\nMutta vanhan silmä kyynelöittyi,\nYlpeästi hän lausui noin:\n\"Työni nähnyt oon ma ja tehty valan'\nTuoss' on täytettynä, se kyllin on.\n\nIsältäin mä kylmät, metsät perin,\nViljamaiksi ne luonut oon;\nMuinen pellot nuo oli perkaamatta\nAsunnotki nuo tekemättömät.\n\nOlen elänyt.\" Näin päätti Fjalar\nPuheensa ylevyydellä,\nMut Sjolf vanhus, synkkänä astui esiin\nVoimakkaalla äänellä lausui noin:\n\n\"Kuningas, sä vanhenet, sun kätes'\nUupuu, hautahan kallistut,\nHaahmo vaan oot miehestä muinoisesta,\nHaahmo yöhön synkkähän katoova.\n\nJos sä its' oot kaikkivoipa, miksi\nValtaan antaut vanhuuden?\nItse jos oot luonut sa teot tuossa,\nNouse siis ja uudista nuoruuteis!\n\nKuningas, sä kiitä jumaloita!\nNiiden lahja on suuruuteis.\nFrey hän yksin kasvatti peitoin viljat,\nYli-isä suojeli rauhaa maan.\n\nThorin voima oli, jonka muinoin\nTunsit sodissa omakses';\nItse unhotettuna vaan sa taidat\nKaatua kuin korvessa kaatuu puu.\"\n\nFjalar istui aatoksissa, sitten\nYlpeästi hän lausui noin:\n\"Puhut voimista näkymättömistä,\nVaadit haamuja mua uskomaan.\n\nTottunut en muihin luottamaan oo,\nTuken' on oma tahtoni;\nSillä voittanut olen ihmisiä.\nJumaloiden polkenut päätökset.\n\nTosin Fjalar vanhentuupi, muuttuu\nTukka, selkäkin köyristyy,\nKadonnut on paljo, mit' ennen oli;\nSemmoinen se on elon järjestys.\n\nYks' on tallella. Mä kätein vanhan\nVielä voittohon nostaa voin;\nRiemuist' elon vaalenevista saatan\nHymyillen ja jalona kuolla pois.\n\nKuolla tahdon. Tehtäväin on tehty.\"\nVanhus kohotti otsansa,\nViittans' kuninkaallisen maahan laski,\nRinnan arvet paljasti päivälle.\n\nMiekkansa hän otti, niinkuin ennen\nTappeluissa, se välkkyi nyt;\nVanhan silmä vieläkin salamoitsi,\nKun se miekan terästä tervehti.\n\n\"Miss' on Dargar nyt,\" niin lausui Fjalar,\n\"Hän mi, tuntien jumalat,\nEdemmäksi kantoa silmäns' näkee,\nElää ajoissa tulevaisissa?\n\nJos hän ois' niin viisas kuin hän kerskaa,\nNyt hän tuntisi hetkensä,\nMiekkan' eessä lupas' hän seista ennen\nKuin sen kuolo estävi kostosta.\"\n\nKun hän sai sen sanoneeksi, haamu\nNousi laaksosta verkalleen,\nVuoren kukkuloille se tiensä otti,\nKummullen jo Fjalarin luokse sai.\n\nKuningas nyt hämmästyi kun tunsi\nMuodon harmajan kulkijan;\nÄäneti hän istui ja miekan kanssa\nLuisti alas kätensä hiljalleen.\n\nDargar seisoi eessä Fjalarin. \"Mun\nKäskit tulla. Nyt tässä oon\nKauvan, kuningas, minun varrot' annoit;\nHeikko oot jo verraten entiseen.\n\nOotko ennättänyt työsi tehdä,\nTäyttää valasi vannotun?\nElon vaiheet säätänyt niinkuin ovat,\nTyhjiks' tehnyt jumalat, niiden tiet?\"\n\nFjalar naurahti ja virkki: \"Sattuu\nJoskus kummasti, korviisi\nMikä henki käskyni, ukko, saattoi\nJuuri kuin se pääsi mun huuliltain.\n\nTullut oot sa, se on kyllin. Tahdon\nVastata kysymykseesi.\nElon vaiheet määräsin niinkuin ovat,\nMun on voitto tässä, ei jumalten.\n\nKatso maitani! ne semmoisetko\nOli ennen mun oltuan'?\nHävittää mä sodissa voinut oisin\nIhanuuden tään, elon kukkivan.\n\nOisin voinut tämän valtakunnan\nRajaan rajasta turmella,\nEtt'ei löytyis' lehteä tuulen leikiks'\nEikä perhon pesäksi kukkaista.\n\nMitä näät nyt? Kunne silmä kantaa,\nSiell' on raadettu maisema,\nKorvet lehdikoiksi on muuttuneina,\nPetoin luolat ihmisten asunnoks'.\n\nPellot kantaa vuoden toivon, muinoin\nMeren myrskyt jot' ajeli.\nRikkautemme tuo kesäkaste meille\nEikä enää nyt veren vuodatus.\n\nKesytetty maa ja ihmisluonto\nRaakuutehen ei taivu nyt.\nMiekalta on temmattu pois jo valta,\nWäkivallan laki on voittanut\n\nLempeys ja kunto menestyvät,\nSaapi kunnian rauhan työt.\nNiin on Fjalar valtansa järjestänyt,\nEikö hän oo täyttänyt valaansa?\n\nUhkaus, min toit sa jumaloiltas'\nSavun lailla on haihtunut.\nPoikaani ei sisaren syli sulje,\nTahratoin mun harmaja pääni on.\n\nSyvyys kätkenyt on tyttäreni,\nAaltoin selkiä ajelee\nHjalmar voittoon voitosta onnellisna,\nWirheetönnä, kuulusa poikani.\n\nViel' yks' lupaus on täyttämättä,\nTäytettävä se ompi nyt.\nMaksamahan velkasi tule, Dargar,\nWeres' vaadin minä sun valhestas'.\"\n\nWanha tietäjä nyt kuninkaasen\nKatsahti sekä lausui noin:\n\"Kerran katoo multakin elon kuorma,\nEikä aikaisin tule kuoloni.\n\nIhmiskohtaloita kyll' oon nähnyt,\nNiitä kokenut itsekin,\nJonkun hetken kärsinen vielä elää,\nSen mä pyydän tähtesi, kuningas.\n\nWiivy kostoinesi kunnes joutuu\nTodistaja sun voittosi.\nWiivy kunnes Hjalmar, sun kunniasi,\nJoutuu tänne, kaukana ei hän oo.\"\n\nNiin hän lausui, vaikeni ja merta\nKohden ojensi kätensä;\nJoukko Fjalarin ilohuudot nosti:\n\"Purret Hjalmarin jopa näkyivät.\"\n\nHjalmar näkyi. Tiellä siintävällä\nLaivat lensivät kotiin päin.\nPurjeet loistivat yhä likempänä,\nVaahto välkkyi pursien laidoilla.\n\nIlo kiilsi vuoren kukkulalla\nVanhain urhojen silmistä,\nFjalar yksin miettivä, synkkä oli,\nÄänetönnä laivoja katseli.\n\nVasta kun ne oli satamahan\nTaakse vuorien kadonneet,\nLoihe silmä Fjalarin Dargarihin,\nÄänettömyyden katkasi viimein hän:\n\n\"Poikaani en näkeväni luullut,\nMaine kaukoa kuului sen.\nMutta päivänä, jona elon heitän\nVoipi ihme, kummatta, sattua.\n\nHjalmaria mainitsit. Hän tuli\nLisäämään minun voittoain.\nTässä maan ja taivahan todistaissa\nWälillämme ompi hän päättävä.\"\n\nKun hän sai sen sanoneeksi, Hjalmar\nNousi vuorelle yksinään,\nEi kuin ennen uljasna miekkamiesnä\nMutta kypärittä ja aseitta.\n\nKalpeat kuin kinos kuutamolla\nOli nyt hänen kasvonsa,\nHaudan synkkä hän oli näöltänsä,\nKantoi miekkaa veristä kädessään.\n\n\"Terve tultuasi poikain,\" lausui\nÄäni sortuva kuninkaan,\nOisin suonut tulevas' toisenlaisna,\nMutta noinkin iloni olet sa.\n\nUrhotöistäs' kerro, lienet monta\nKovaa taistoa kokenut?\nHaavoistako vuotavat voimas' lähteet,\nKun oot valju, huulesi vapisee?\"\n\n\"Kovaa taistelua,\" vastas' Hjalmar,\n\"Kokenut olen aseitta.\nEi oo teräs särkenyt rautapaitaa,\nSydän verta vuotavi kuitenkin.\n\nPäivältä ois' silmän' peitettävät,\nSinuun katsoa kaihoan.\nJulkaista mun velkani sulle tahdoin,\nSiitä syystä vielä mä elän nyt.\n\nMurtunut ma oon, mutt' mainehesta,\nWaikka nuori, sain osani.\nKuuntele kun kertovat runoniekat,\nTietää saat sä, ken oli Hjalmari.\n\nPohjan urhoks', merenkuninkaaksi\nMainittiin mua, maailmaa\nKiertelin kuin myrsky, mä ylpeet painoin,\nHeikot nostin, kruunuja jakelin.\n\nJouduin Loran rantahan. Morannal\nMaata vallitsi runojen,\nMaine tytärtä ihanaks' sen kiitti;\nUrhoin kanssa taistelin hänestä.\n\nTornissaan Morannal vanha, sokee\nIstui, pojat sen kukistin;\nSaaliinani laivahan vein Oihonnan,\nHäitä aaltoin seljillä pidettiin.\n\nIsä tiedätkö mit' ompi rakkaus?\nOotko tuntenut riemua,\nJossa maan ja taivahan loisto yhtyy,\nIkikukkivaa kuin taivas, maa.\n\nMitä ennen olin, varjoks' muuttui\nToivon kirkkaus vaaleni.\nWoitot voitetut sekä voitettavat,\nKaikk' ol' tyhjää rinnalla onnen sen.\n\nKevät-tuulet purjeitani veivät\nPitkin aavoja meriä\nPäiväkirkkaat, kuohuvat aallot nosti\nAutuuteni jumalten kotihin.\n\nSilloin murhe joutui. Iltamalla\nPerää pidin ja uneksin;\nRinnallain Oihonna valvoi yksin,\nTaivon tähti katsellen meihin loi.\n\nKäten' ottaen hän lausui: \"Hjalmar,\nMulle miks' yhä rakkaamp' oot?\nAikaiseen Oihonnan jo olit kulta,\nSinun olin ennenku sinut näin.\n\nMiks' ei jäänyt lempen' semmoiseksi!\nSilloin salata rohkenin\nMit' en sulle voinut ma ilmi antaa,\nKun sun ylpeyttäsi pelkäsin.\n\nOnnen tunsin ja tuo onni mulle\nHjalmariakin kalliimp' ol';\nIsäksein Morannalia mä kutsuin,\nHänen tyttäreksehen luulit mun.\n\nNyt mun ompi ilmi annettava,\nSilloin mitä mä salasin.\nKaikkia voin kärsiä, kaikki kestää,\nSua pettää, Hjalmar, sit' en mä voi.\n\nHylkää minut! Ei Morannal ollut,\nEi muu kuningas isäni.\nWeri, joka kiehuvi rinnassani\nEhk' on orjaraukan se verta vaan.\n\nKotimaassas', läsnä linnaa sitä,\nJossa kerran sa loistav' oot,\nJoulu-yönä, Vidarin vuoren alta,\nOrpon' aallosta minut korjattiin\".\n\nNiin Oihonna lausui. Älä isä\nVaalene hänen verensä\nTuoss' on miekallani, Oihonna oli\nSinun tyttäres', minun sisarein.\n\nKuolla tahtoi hän mun eestäni. Tuon\nTerveisensä.\" Hän vaikeni;\nMiekkansa kuin salama rintaan lensi\nJa hän vaipui vuorelle kuolemaan.\n\nHetki toista seurasi, ja päivä\nHiljaa eteni matkallaan;\nJäykkänä kuin haudalla patsas istui\nFjalar vielä ääneti paikallaan.\n\nAatteensa hän kätki. Kauhu syrjään\nSankarit oli poistanut.\nVanha Sjolf ja tietäjä Dargar läsnä\nKatsoi hänen henkensä sotaa vaan.\n\nVasta metsän taa kun päivä painui,\nKatsoin ylös hän lausui noin:\n\"Teidän, suuret jumalat ompi voitto,\nRangaistuna teidät mä tunnen nyt.\n\nIhminenkö ryntäis' teitä vastaan?\nNiinkuin tähdet, te hymyytte\nIhmisvaiheiden sumun halki meihin,\nJokien johto teille on leikkityö.\n\nMies on uljas, kokenut ja voittoon\nTottunut, kova-rintainen,\nTahtoo kaikki ohjata hengellänsä,\nMurtaa kaikki, häntä mi vastustaa.\n\nMiekkansa hän nostaa. Silloin häntä\nKoskettaa käsi salainen.\nMiekka vaipuu, salama uhkaavainen\nKyyneleeksi muuttuvi silmässä.\n\nMeren aallot kuohuu, myrskyt pauhaa;\nKäskette, ja ne tyyntyvät;\nMeri tottelee, joka laivat nielee,\nEi voi niellä pienintä lastakaan.\n\nTeidät tunnen nyt ja nöyryyntyä\nEdessänne en häpeä\nElänyt oon kyllin, on halpa mulle\nSuuruus maailman. Tulen luoksenne.\"\n\nLausui niin ja tyynnä arpisehen\nTyönsi miekkansa rintahan.\nSydänlähteistä veri vuotaa alkoi,\nSekaantuen Hjalmarin verehen.\n\nKesä-ilta valas' pohjolata,\nMeri, maa oli tyynenä;\nMetsän taakse aurinko vaipui, sammui\nNiinkuin päivä Fjalari kuningas.\n\n\n\n"]