[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fn8F7OPP2YqVDix_MLgnNfG3VDDbW0azmstlakVguoZU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1271,"Taloista ja taipaleelta","Sarvela, Heikki (oik. Hornborg, Karl Henrik)",1853,1921,"1271-sarvela-heikki-taloista-ja-taipaleelta","1271__Sarvela_Heikki__Taloista_ja_taipaleelta",null,"romaani",[],[],"fi",1898,42073,256380,false,51647,[22,23],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Taloista ja taipaleelta\" by Karl Henrik Hornborg is a collection of interconnected stories written in the late 19th century. The narrative explores the lives of various characters living in the Finnish countryside, detailing their struggles, relationships, and encounters with nature. The opening portion introduces a touching story about a boy, Mikki, and his relationship with a stream, alongside the poignant transitions in his life after the death of his beloved grandfather.  The beginning of the book paints a serene picture of rural life, focusing on young Mikki and his companionship with a stream and a venerable old spruce tree. After the passing of his grandfather, whom Mikki lovingly referred to as \"ukki,\" the boy experiences profound grief yet finds solace in nature and the stream that becomes his beloved confidant. The narrative delves into Mikki's emotional journey as he navigates the transition from innocence to a more isolating understanding of life and loss, ultimately culminating in a tragic encounter when the stream is diverted, leading to feelings of emptiness and sorrow. As Mikki grapples with these profound changes, the story sets the stage for a wider exploration of themes centered on nature, connection, and the inevitabilities of life. (This is an automatically generated summary.)",[],258,"Sarvelan teos koostuu kertomuksista ja kuvauksista, jotka sijoittuvat suomalaiseen maaseutu- ja erämaaympäristöön. Tarinat kuvaavat ihmisen ja luonnon kohtaamisia, uudisasukkaiden elämää sekä kansanomaisia sattumuksia.","Heikki Sarvelan 'Taloista ja taipaleelta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1271. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TALOISTA JA TAIPALEELTA\n\nKirj.\n\nHeikki Sarvela [Karl Henrik Hornborg]\n\n\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1898.\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n Puron sulho.\n Jatalampi.\n Nuotalla.\n Jouluenkeli.\n Karhun kynsissä.\n Rahaa lainaamassa.\n Asioitsija.\n Marivainaja.\n Talon piruja.\n Rahankaavoja.\n Onnen turkki.\n Karsikko.\n Kaksi onnellista.\n Hänen puheensa.\n Enkeli ja piru.\n Oma kuvani.\n Ahven.\n Punanen lippu.\n Elämän avain.\n Meren joulu.\n Heräämiseni.\n Milloinka Rooma perustettiin?\n Testamentti.\n Onnen saari.\n\n\n\n\nPuron sulho.\n\n\nTämä on tarina purosta ja pojasta, jotka rakastuivat toisiinsa ja\nelivät onnellisesti, ja juhlallisesta kuusivanhuksesta, joka nautti\nheidän onnestansa.\n\nSiitä on jo kauvan, kauvan, kauvan.\n\nSinertävä salo oli silloin luonnontilassa ja humisi vanhaan tapaan.\nIhmiskäsi ei ollut sitä vielä raadellut, eikä ihmisääni häirinnyt\nsen juhlallista huminata. Rauhassa sai siellä metso soida, teiri\nkuhertaa ja keväistä ilvettänsä pitää. Karhun vihellys oli ainoa,\njoka silloin tällöin vihiäsi salon sydäntä. Moneen tapaan se siellä\nvihelteli: milloin huvikseen pitkään ja kimakasti, milloin kiukusta\nkiljasten, terävästi ja lyhyeen, milloin taas kumakasti möristen\nosotti voimakasta valtaansa salon herrana, että ahnas uudisasukas\ntietäisi loitompana pysyä hänen laajoilta aloiltaan. Siitäkö syystä\nlienee usein käynyt rajamailla, jossa uudisasukkaan kaski höyrysi\ntahi kellertävä touko lainehti, karjahtelemassa ja viheltelemässä,\nettä se ymmärtäisi, kuka on sinisen salon oikea isäntä ja kuningas.\nMutta erehtyi siinä metsän kultainen kuningas, jos luuli noilla\ntoimenpiteillä uudisasukkaan karkottavansa ja tulemasta estävänsä.\nPelko pahimman tekee, sanotaan kyllä, mutta ihmisen ahneus ja\nvallanhimo on voimakkaampi kuin arkuus ja pelko. Sen sai metsän\nkuningas kokea. Uudisasukas tunkeutui lähemmäksi ase kädessä ja\ntaistelu elämästä ja kuolemasta alkoi. Karhu raateli tulijan karjaa,\nmutta kaatui itse hänen keihäänsä edessä. Ja viimein eräänä keväänä\nasettui uusi tulokas keskelle mesikämmenen mieluisimpia asuinaloja.\n\nTulokas oli koko perhekunta. Sitä oli vanhus, hänen poikansa poika,\nsen vaimo ja näiden pieni lapsi sekä palvelusväkeä pari reipasta\nmiestä ja tyttönen. Rytisten alkoi siinä kuusikko kaatua kaskeksi ja\nasumusten rakennustarpeiksi. Vuosiparisen päästä oli metsän kuninkaan\nvalta murrettu ja sievonen talo kekotti kunnaalla avaran erämaan\nsylissä niinkuin kosteikko aavikon keskellä.\n\nTalon paikka oli hyvin valittu. Se oli pienoisella kummulla, jonka\ntoisella puolen oli suo, joka raivattiin kelpo niityksi; toisella\npuolen juoksi kirkas puro, joka iloisesti syöksi vuoristosta\nlaaksoon. Se oli vuosisatoja säistänyt salon juhlallista huminata\niloisella pauhullaan ja tuonut vuoriston viileätä vettä metsän\nkuninkaalle ja muille suuren salomaan onnellisille asukkaille. Nyt\njoutui se ihmisen palvelukseen, luonnon herran, joka kaikki luonnossa\npalvelijakseen pakottaa.\n\nTaloisessa talossa, ja erittäinkin uudistalossa, on aina jokaiselle\ntyötä ja puuhaa. Kuka vaan kynnelle kykenee, sen täytyy toimessa olla.\n\nKaksi oli tässä, joita ei töille työnnetty: talon vanhus ja\npojanpojan poika. Ukko oli jo vanha. Kahdeksankymmentä vuotta oli\nhän saanut tämän maailman valossa kynttä ketoon pistää. Pojanpojan\npoika oli vuoden vanha. Nämä kaksi olivat aina yhdessä, \"hoitivat\ntoisiaan\", niinkuin äiti sanoi. Mutta tätä iloa ei ollut pikku\nMikillä -- se oli pojanpojan pojan nimi -- kovinkaan kauvan, sillä\n\"ukki\", joksi hän vanhusta kutsui, \"meni pois\". Hän ei ollut koskaan\nelämänsä päivinä sairastanut, eikä kuolema nytkään lähestynyt häntä\nminkään sairauden kautta, ei, vaan hän myteni vanhuuttaan.\n\nViatta vanha kuolee.\n\nOli heinäkuu ja kirkas poutapäivä. Kaikki väki riensi niitylle heinän\nkokuuseen. Vanhus, joka oli terve ja reipas, jäi pikku Mikin kanssa\nkotimieheksi. Illansuussa, kun joukko palasi niityltä, oli vanhus\nnukkumassa istuillaan karsinnurkassa tuoksuvilla heinillä ja pikku\nMikki hänen sylissään.\n\n-- Pitkäänpä ne ottavat ruokaunta, sanoi emäntä ja meni katsomaan.\n\nMieluista unta näytti vanhus nukkuvan pidellen hellästi molemmin\nkäsin pikku Mikkiä, joka nukkui hänen sylissään.\n\n-- Hyvä Jumala! Ukki on kuollut! huudahti emäntä. Pikku Mikki nukkuu\nkuolleen sylissä. Tulivat sitä muutkin katsomaan: kuolluthan se\noli, nukkunut rauhallisesti ikuiseen uneen, hymy vielä huulilla.\nHerättyään ei Mikki käsittänyt koko asiasta mitään.\n\nSurulliset olivat Mikille nämä ajat, kun ukki pantiin kirstuun ja\nvietiin pois, kovin surulliset.\n\nHän oli riutua suruun.\n\nTästä aikain sai Mikki seurata äitiänsä ulkotöille, pellolle ja\nniitylle, että ukin muisto haihtuisi, ja valeen se tapahtuikin.\nSyvään ei syövy lapsen suru. Varsinkin kun poika pääsi purolle\näitinsä kanssa, joka kävi siellä pesuja huuhtomassa, niin oli kohta\nkaikki muu unhotettu.\n\nPurosta ja Mikistä tuli kohta toverukset, hyvät ystävät. Puro täytti\npojan sydämmessä sen aukon, jonka ukin kuolema oli siihen jättänyt.\nKun Mikki vähän vahvistui, ettei tarvinnut peljätä hänen mihinkään\nvaaraan joutuvan, sai hän jäädä oman onnensa nojaan. Silloin\nalkoi hän elää omaa elämätänsä. Hänestä eivät aikaihmiset paljon\nvälittäneet eikä hän heistä. Hän ei milloinkaan pyrkinyt heidän\nseuraansa. Ja kun ei talossa eikä missään lähitienoilta ollut lapsia,\nhänelle sopivia tovereita, niin alkoi hän vieroa ihmisiä ja karttaa\nheidän seuraansa. Pyhäisin kyllä koetti äiti seurustella ja leikkiä\npoikansa kanssa, mutta tämä näytti kyllästyneeltä ja ikävöivältä.\nPurolla hän vaan innolla askaroitsi päiväkaudet ja ainoastaan siellä\nhän oli iloinen ja tyytyväinen. Unehtui siellä jano ja nälkä eikä\nuseinkaan kesäiltoina olisi lähestyvää yötä huomannut, jos ei äiti\nolisi huomauttamaan tullut. Hän kasvoi hiljaiseksi, haaveksivaksi,\nvähäpuheiseksi.\n\n-- Lapsi kasvaa ympäristönsä kaltaiseksi, sanoi äiti surullisesti,\njonka silmältä ei jäänyt huomaamatta, mihin suuntaan poikansa\nhenkinen elämä kasvoi.\n\nSillä kohdalla puron rannalla, jossa se tekee viimme hyppäyksen\nkivien ylitse tullessaan vuoristosta alangolle, oli ison iso,\nijänikuinen kuusi, tuuhea ja pitkäsylinen, tummanvihertävä vaippa\npäällään. Se oli niin vanha, niin, että naavaparta oli jo käynyt ihan\nharmaaksi, muoto kurttuiseksi, mutta suopealta hän silti näytti, niin\nlempeältä, kuin se vaan näyttää, joka miehuudella on kestänyt elämän\nmyrskyt ja urhoollisesti voittanut kaikki tämän maailman kiusaukset.\nSitä ei olleet mitkään vastukset voineet lannistaa. Kun satoi vettä,\nräntää taikka lunta, niin veti hän hymyillen vaippansa tivimpään\nympärilleen, arvellen, ettei se paha ilmakaan ole ikuinen, taikka\nkun nousi tuuli, myrsky, niin tarttui hän sitä tiukemmin maaemoon\nkiinni, seisoi tanakasti mietteissään, sillä tyyntyyhän se tuuli,\ntalttuu myrskyn voima, taikka kun Jumalan ilma korkeudessa pauhasi ja\ntulisilla nuolillaan halkoi synkkiä pilviä, niin silloin nöyristyi\nhän, kumarsi nöyrästi päätään ja kiitti korkeuden herraa, joka siten\npahentuneen ilman puhdisti ja ilmoitti hidasmielisille kuolevaisille\nijankaikkista voimaansa.\n\nTämä joutui kolmanneksi toveriksi seuraan.\n\nKun muutamana päivänä paahtoi aurinko kesäisellä voimallaan, että\nkihisivät kedot paahteessa, niin painosti ja väsytti pikku Mikkiä,\nettei jalka tahtonut jaksaa palvelustaan toimittaa. Tämän kun huomasi\nvilkas puro, niin kuiskasi se Mikille, että menisi kuusi vanhuksen\njuureen viileään pimentoon lepuuttamaan raukeita jäseniään. Se oli\nmieluinen neuvo Mikille ja kohta oli hän siellä täydessä unessa\npehmeillä sammalilla. Tämä oli kuusen mieleen. Hän lopetti huminansa\nja puro vaikeni myöskin, että väsynyt lapsi saisi rauhassa levätä. Ja\nrauhallisesti hän siinä lepäsikin... lepäsi kauvan. Rauhallinen on\nviattoman uni. Vasta vieno ilta herätti hänet. Virkistyneenä nousi\nMikki leikkiinsä. Tuulonen lähti liikkeelle, vanhus alkoi hivelevän\nhuminansa, johon samassa liittyi puron iloinen porina...\n\nTätä puhdasta elämää kesti muutamia vuosia. Mikki näytti vahvistuvan\nvoimainsa puolesta, mutta heikontuvan henkisesti; ainakin hän\ntuli harvempisanaiseksi, haaveksivammaksi ja kotona mistään\nhuolimattomaksi.\n\nÄitiä alkoi huolettaa. Hän koetti tehdä mitä voi, estääksensä poikaa\npurolta, mutta ei siinä mikään auttanut. Palvelijat rupesivat\npiloillaan kutsumaan häntä puron sulhoksi ja pilkkasivat miestä, joka\noli veteen rakastunut, mutta poika joko ei sitä käsittänyt taikka ei\nvälittänyt siitä mitään. Ja elämä jatkui entistä menoansa. Ainoastaan\npurolla oli poika tyytyväinen, siellä vaan oli hänellä huvia ja iloa.\n\nAjanoloon joutui puro isännän epäsuosioon. Se toi näet keväisin\ntulvavettä ja täytti sillä niitty laakson niin, että peltosarkojen\nalapäät olivat veden alla. Senlainen tulva ei aina tehnyt\nniityillekään hyvää, vaan turmeli jok'ainoa kevät laihon sarkojen\npäästä. Isäntä mietiskeli, millä tavalla tuo olisi autettavissa.\nPuron jatko, joka niityltä vettä nieli, kulki ahtaasta kallion\nsolasta, jota oli vaikea laajentaa. Eikä sitä olisi mielellään\ntehnyt sitäkään, jos muuten saisi veden estetyksi. Sola oli helppo\nsulkea, jos tulisi joskus tarpeelliseksi seisottaa vettä niityllä.\nIsäntä keksi toisen keinon. Hän päätti johtaa veden vuoristosta\ntoiseen suuntaan. Siinä tapauksessa jäisi kuitenkin puroon tulvavettä\nniittyjen tarpeeksi. Yritys onnistui täydellisesti, kun isäntä\nkaivatti ison viemärin. Elokuun alussa, kun uusi väylä avattiin,\nalkoi heti vähetä puron vesi ja väheni vähenemistään, ettei jäänyt\nmuuta kuin vähä lirisemään kivien väliin. Se itki kohtalonsa kovuutta\nja kuihtui kyyneleihinsä.\n\nPuro oli kuollut.\n\nTämä oli kova kohtaus Mikille. Hän kauhistui, kun eräänä aamuna\npurolle tullessaan huomasi sen kuivuneeksi. Aluksi luuli hän, että\npuro ei ollut vielä valveella, että hän oli tänä aamuna tullut liian\nvarhain. Hän laskeusi kuusen juurelle ja odotti... odotti kauvan,\nmutta turhaan, turhaan. Mikä kerran on kuollut, ei se näillä ilmoilla\nenää henkiin nouse. Jos Mikki olisi älynnyt katsahtaa kuusta, niin\nolisi hän heti huomannut, mitä oli tapahtunut. Se oli niin vakavan\nja surullisen näköinen, ettei se milloinkaan ennen ollut sellaiselta\nnäyttänyt. Niinpä niin. Mutta sitä ei Mikki tullut huomanneeksi. Hän\nkatseli ja katseli puroa, katseli kunnekka itku voitti, kun ei se\nnousemaan ruvennut. Hän läksi ja juoksi kotia.\n\n-- Kuka on surmannut puron? kysyi hän itkien äidiltään.\n\n-- Ei, hyvä lapsi, ei sitä ole kukaan surmannut, vaan on se ehkä\nmennyt muita lapsia huvittamaan. Kyllä se tulee, kun joutuu, koki\näiti lohduttaa.\n\nRauhaton oli Mikin elämä tämän perästä. Hän meni purolle, istui\nsiellä odotellen hetkisen ja tuli taas pihaan. Tätä menoa piti hän\nniin kauvan kuin kesää kesti ja ilmat olivat suotuisat. Tuli sitten\nrömpsyinen syksy, tuli talvi, pitkä ja ikävä. Mikki ei kyennyt ulos,\nvaan kitui koko talven. Ei kukaan tiennyt, mikä häntä vaivasi. Hän ei\npuhunut eikä valittanut, vaan kuihtui päivä päivältä ja surkastui...\n\n-- Kunhan kevät joutuu, niin lapsi kostuu, lohdutteli äiti isää ja\nitseänsä.\n\nMutta kevätpuoleen kävi vastoin toivoja. Poika tuli huonommaksi,\njaksoi tuskin liikkeessä olla. Kesä jäi ainoaksi toivoksi, silloin se\nlapsi paranee.\n\nTuli kesä, korkea ja kirkas.\n\nMikki virkistyi hieman. Vaivoin pääsi hän muutamana päivänä purolle.\nSiellä ei ollut iloa, ei virkistystä. Kuusikaan ei humissut siellä\nyhtä juhlallisesti kuin ennen. Sen ääni oli niin surullista, niin\nvalittavaa. Puron iloista porinata ei kuulunut, ei näkynyt. Mikki\nei voinut hillitä mieltään, itku voitti ja hän alkoi pyrkiä kotia\nkohti...\n\nTerveyttä ei kesä hänelle tuonut.\n\nJuhannusaamuna saattoi äiti Mikin purolle. Sitä oli poika niin\nhartaasti pyytänyt, kun ei omin voiminsa enää päässyt. Hän asettui\npitkälleen kuusen juureen ja pyysi äitinsä poistumaan, jolla\nmuutenkin oli kiire askareilleen.\n\nSiihen nukahti poika pehmoselle sammalvaipalle.\n\nLuonnossa vallitsi pyhä rauha, juhlan hiljaisuus. Aurinko heikensi\nvalonsa hellettä vetämällä hienon hämyverhon kasvoilleen. Kuusivanhus\nvietti vakavana hartaushetkeä, johon sinervä salo nöyrästi yhtyi.\nLevoton tuuli ei hennonut häiritä hiljaista juhlaa. Lintujen laulu\nvaikeni ja maan sydän huokui tyynemmästi.\n\nHiljaa!\n\nTällä juhlahetkellä kuljettaa Jumalan enkeli lapsen puhdasta sielua\nikuisen valon, ikuisen rauhan maahan.\n\nHiljaa!\n\nKun äiti tuli poikaansa päivälliselle hakemaan, ei hän häntä\nlöytänyt, vaan hänen ruumiinsa...\n\nVanhus jäi yksin.\n\nMitäpäs oli enää hänen elämästään.\n\n    Kun kuolon kello soipi\n    Jo veikon viimeisen,\n    Ken jäädä yksin voipi\n    Maailman murheesen.\n\nKun kaikki ystävät olivat pois menneet, halusi vanhus seurata\nheitä. Hän alkoi lakastua, kun eivät vuoriston viileät vedet enää\nkostutelleet sen vanhoja juuria. Kun syksyn rajut ilmat alkoivat\ntemmeltää ja elämöidä salon sydämmessä, tunsi vanhus voimansa\nvähenevän. Ja eräänä päivänä, kun myrskyn nujakka kulki ketojen yli,\nkaatui se entisen puron uomaan, vaipui kuin armaan ystävän syliin.\n\n\n\n\nJatalampi.\n\n\nSinuakaan en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi, enkä sitä\ntarinata, jonka kansan kertomus ja metsän mieluisa humina tuntee\nsinusta. Usein olin istunut metsäisellä harjulla vierelläsi ja\nkatsellut sumentunutta silmääsi ja ryönäytyneitä rantojasi. Usein\nolin istuskellut siinä ja arvellut, että mikähän tummensi sinunkin\nkirkkaan silmäsi, mikä rantasi rumensi, mikä mielesi murheelliseksi\nsaattoi, koskapa sinun kerrotaan itkevän ja valittavan määrättyinä\naikoina vuotta. Tiesin, että puhdas olet sinäkin alunpitäin ollut\nja kirkas silmäsi taivasta kuvastava. Siitä syystä nuo kysymykset\nmielessäni väikkyivät.\n\nVihdoin sain selvyyden arveluihini, vastauksen kysymyksiini.\n\nSatuin taas muutamana elokuun iltana kulkemaan tuota metsäistä\nharjua. Kun jalkaani tuntui raukasevan, laskeusin kivelle\nlevähtämään. Toiselta puolen harjun välkähteli puitten välistä Jylhän\nselän hiljainen laine ja niemet ja lehtoiset saaret heloittivat\nilta-auringon hohteessa, toiselta puolen näkyi Jatalammin samea\npinta. Metsä oli tyyni ja rauhallinen, eikä ääntä kuulunut muuta\nkuin illan henkäysten humina puitten latvoissa. Istuessani siinä ja\nsilmäillessäni puolelle ja toiselle, kävi minun kuin runoilijan, joka\nlaulaa:\n\n    Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta,\n    Outoihin Taivuin ajatuksihin.\n    Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta\n    Sydämin ihaelin sykkivin.\n    Siell' oli näky mitä ihaninta,\n    Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.\n\nJa vanhat muistot alkoivat mieltäni hivellä ja entiset kysymykset\nesiin nousta. Silloin oli kuin vieressäni oleva korkea kuusi olisi\npuhelahjan saanut ja lausunut:\n\n-- Jos sinä niin kovin hartaasti haluat lammin tarinata tietää, niin\nminulta sen saat kuulla kokonaisenaan, sillä osan tapauksesta olen\nomin silmin nähnyt.\n\nMinä nyökäytin päätäni myönnytykseksi ja sanoin:\n\n-- Kerro, kerro, hyvä ystävä, tarina illan kuluksi!\n\n-- Tuo lampi tuossa, alkoi tummaverinen kuusi, oli ennen kirkas ja\nkuulakka. Sen vesi oli yhtä kirkas kuin suuren selän tuolla. Muuten\noli lampi lähes puolta suurempi silloin, kuin tätä nykyä, ja ison\nselän yhteydessä. Niittysuon läpi tuosta kulki nimittäin pieni joki\njärveen, mutta siitä ei ole enää jälkeäkään näkyvissä, niin on suo\nmaatunut ja liettynyt lammin ranta. Kauniit olivat silloin nämä\nrannat. Tässä harjun alla oli soma hietikko ja tuolla vastapäätä,\njossa tuuhea lehto siimesti rantaa, oli heinävä luhta veden vierellä,\njossa tulvan aikana päti kalojen leikkiä lyöden poliskoida. Pohjoseen\npäin ulottui lampi melkein Suonsaaren peltoihin ja perukassa siellä\nkasvoi vihanta kaislikko.\n\nTällainen oli Jatalampi silloin, ja minkälainen nyt! Musta,\nsamaskainen on sen vesi, ryönäiset ja lietteiset rannat ja leviä ja\nkuohusammalta veden pinnalla.\n\n-- Kuinka tällainen muutos on ollut mahdollista? arvelin minä.\n\n-- Sillä on syynsä silläkin, surulliset syynsä, jatkui kertomus.\nTuolla näet tuon isoon järveen pistävän niemen. Siellä oli aikoinaan\nhyvinvoipa mökki, Särkelä nimeltä. Siitä ei ole nyt enää jälellä\nmuuta kuin nimi ja pellot, jotka ovat talon niittyinä. Tässä asui\nmies tyytyväisenä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vanhempi tytär\noli pulska ja verevä, niinkuin nuori ja terve ihminen tavallisesti\non. Tämä oli juuri päässyt lastenkirjoista, kun kylälle ilmestyi ja\nolemaan asettui kuleksiva mies. Hän oli pitkä, komea, mustaverinen\nja miehevä. Ammatiltaan oli hän joku käsityöläinen, herrahtava\nmestarismies. Alussa kävi hän talosta toiseen töissä, mutta asettui\nsittemmin yhteen kohti, asetti oman verstaansa ja oli siitä pitäin\nhra mestari, jolla oli työtä ja teettäjiä. Mutta ihmisen ei ole\nyksinänsä hyvä olla, sen sai mestarikin kokea, niinkuin joku muukin.\nJa kun hän alkoi valitella yksinäisyyttään naapureissa käydessään,\nniin oli kylällä yksi, jossa nuo valitukset herättivät vastakaikua,\nsynnyttivät kaihoa, josta entiset kotoiset nurkat alkoivat tuntua\nahtailta, vanhempain valta ahdistavalta ja mieli palaa omaan elämään.\nVesille venosen mieli. Se oli Särkelän Liisu.\n\nMestarin ei tarvinnut pitkiä aikoja seutuja silmäillä, ennen kuin\nhuomasi, missä hänen mieluisensa asui, mistä hänelle elämäntoveri oli\ntuleva. Siitä päivin oli hänellä usein Särkelään asiata, ja hyvänä\nvieraana häntä siellä pidettiin.\n\nTässä harjulla tapasivat ne toisensa, ne kaksi, muutamana sunnuntaina\nkirkonaikana. Se tapahtui ihan kesänkielessä. Iso selkä lainehti\njo vapaana tuolla ja kirkkaana läikkyi lampi tässä, nurmennukka\nalkoi maasta kohota ja lehto muuttua viheriäksi. Ja päiväkulta\nkiiruhti kuumuudellaan kasvullisuuden elpymistä. Kesälinnut\nolivat jo saapuneet ja yhtenä laululiverryksenä meni maa ja metsä\nja ilma. Riemuisina häärivät linnut pesäntekopuuhissa ja muissa\ntaloudentoimissa.\n\nTässä harjulla tapasivat silloin toisensa Liisu ja Lassi, -- se\noli mestarin nimi. Pitkiä ei heidän tarvinnut puheita keskenänsä\npitää, enempätä kuin muittenkaan rakastuneitten. Tunteet sulautuvat\nitsestään lemmenpäivän huovettaessa, niinkuin keväinen nietos\nseinämältä auringonpaisteessa. Lujat tehtiin lupaukset ja ikuiset\nvalat vannottiin.\n\nKesän kuluessa heidät sitten kuulutettiin ja aikomus oli pitää häät\nsyyspuoleen, että kun synkkä syksy alkaisi maata pimittää, olisi\nLiisu valona Lassin huoneessa.\n\nNiin tuumattiin, toisin kävi.\n\nSamassa kylässä oli toinenkin pulska tyttö, varteva ja verevä, hieman\nelähtänyt, koko joukon vanhempi Liisua. Hän oli kankurina muutamassa\ntalossa. Maineeltaan hän ei ollut puhdas, kansan puheista päättäen,\nmutta siitä ei sen tarkempata tietty, sillä hän ei ollut niiltä\ntienoin kotoisin, vaan muualta muuttanut, \"maankulkija\". Tämä oli\nmyöskin ihastunut Lassiin. Hän oli päättänyt tavalla taikka toisella\nsuostuttaa Lassin itseensä ja rikkoa tämän ja Liisun välin.\n\n-- Me sovimme niin hyvin yhteen, me kaksi maankiertäjää, oli hän\nkehuskellut kylällä.\n\nMitä lienee hän keinoja käyttänyt, vaikuttavia ne vaan olivat.\nLassi kietoutui kokonaan hänen pauloihinsa ja kysymys oli vaan,\nkuinka päästä erilleen Liisusta, jonka kanssa oli jo kolmasti\nkuulutettu. Syittä ei sopinut peruutusta yrittääkään eikä syitä ollut\nminkäänlaisia eikä muutakaan tepsivätä keinoa keksitty.\n\nLiisu ei osannut ensimältä aavistaakaan, mitä hänen sulhasensa\nmielessä liikkui, vaan oli iloinen ja onnellinen. Sittemmin kyllä\nkävi pilveen Liisun mieli, kun äiti oli kylässä kuullut, kuinka Lassi\noli yksissä ollut kankurin kanssa. Sulho osasi kuitenkin haihduttaa\nLiisun huolet.\n\n-- Kaikkiapas vielä! Mitä me huolimme välittää juoruämmäin puheista.\nAinahan niillä on sanomista toisista ja toisten aikeista. Sillähän ne\nelääkin ne senlaiset, puheli Lassi.\n\nPalanen kesää oli kulunut ja heinäkuu oli jo lopuillaan eikä Vappu,\nkankuri, ollut vieläkään keksinyt keinoa, miten oli Lassi saatava\nLiisusta erilleen.\n\nHän oli jo ehdottanut, että poistuisivat yhdessä paikkakunnalta\ntoisille markkinoille, mutta se ei näyttänyt Lassista ensinkään\nsoveliaalta. Toinen oli siis keksittävä keino, toinen ja parempi.\n\nViho viimein oli hän siitä selvillä: Liisu oli saatava pois päiviltä.\n\nLassi oikein kauhistui kuultuansa tuonlaisen esityksen. Hän alkoi\npelätä Vappua ja vältellä, mutta jättää häntä ei hän voinut, niinkuin\nolisi tahtonut. Vappu veti häntä kuin paholaisen voimalla puoleensa.\nTuskin kolmea päivää saattoi Lassi olla käymättä häntä katsomassa.\nSalainen voima veti häntä sinne, missä Vappu asui. Kolmantena iltana\nhiipi hän jo katsomaan, saadaksensa edes vilahdukselta nähdä Vapun.\nHän asettui aidan taakse pensaan juureen vahtiin ja tähysteli pihaan.\n\n-- Mitäs katselet? kuului ääni hänen takanaan.\n\n-- Sinä, Vappu! Mikä sinut tänne toi? huudahti Lassi hämmästyneenä,\nhypäten ylös.\n\n-- Se, mikä sinutkin, vastasi Vappu. Näethän sen nyt, että me emme\nvoi kiertää toisiamme, että me kuulumme toisillemme, vaikka tuo\nSärkelän lunttu on sinut kietonut pauloihinsa.\n\n-- Niin, niin, hoki Lassi väliin.\n\n-- Mutta sen minä sanon, että sinun pitää toimittaa hänet pois tieltä\ntaikka minä jätän sinut oman onnesi nojaan. Sitten saat pitää tuon\nSärkelän letukan, sanoi Vappu tiukasti, aikoen lähteä.\n\n-- Elä jätä minua! Minä teen kaikki, mitä tahdot! Sen lupaan,\nvakuutan, huusi Lassi.\n\nTämän perästä tapasivat he usein toisensa ja vähitellen kasvoi Lassi\nsiihen ajatukseen, että Särkelän Liisun oli poistuttava elävitten\njoukosta tavalla millä hyvänsä.\n\nOli ensimäinen sunnuntai elokuussa. Särkelästä olivat kaikki\nmuut menneet kirkkoon paitse Liisu. Hän ei ollut mennyt muitten\nmukana, kun Lassi oli luvannut tulla häntä hakemaan. Liisu oli\nniin kummallisen surunsekaisella mielellä eikä hän itsekään voinut\nselittää mikä häntä vaivasi. Oli ehkä väsymyskin vaivana. Hän oli\nahkerasti tehnyt morsiuslaitoksia, sillä kuun lopulla oli aije pitää\nhäät, ja silloin oli muutettava uuteen kotiin. Aika oli mennyt niin\nnopeasti kaikenlaisissa varustuksissa ja puuhissa ja kun Lassi oli\ntuon tuostakin käynyt tervehtimässä. Pahat kielet olivat vaijenneet,\nkun huomasivat että tosi siitä tuumasta tulee ja ett'ei siinä nyt\nauta enää mikään. -- Ainakaan ei Liisun korviin ollut enää mitään\nkylän puheita päässyt.\n\nLiisu-raukka ei tiennyt, että sillä välin, kun hän onnellisena\npuuhasi morsiushankkeissa, korvensi paholainen hänen sulhonsa sydäntä\nmustilla kekäleillä.\n\nSamassa aukesi ovi ja Lassi astui sisään.\n\n-- Ah! huudahti Liisu, säpsähtäen.\n\n-- Terve! Tulin hiukan viipyneeksi, sanoi Lassi levottomasti.\n\n-- Vastapa ne tästä toisetkin lähtivät, sanoi Liisu, tietämättä\noikein itsekään mitä sanoi.\n\nHe lähtivät -- ijäksi Särkelästä.\n\nSulhasen ehdotuksesta eivät he kääntyneetkään kirkolle, vaan\npoikkesivat Jataharjulle kävelemään.\n\nOli kuuma päivä, rasittavan kuuma. Ilmassa oli sakeanaan sinistä\nsavua ja päivän polttavata usvaa. Tuuli ei jaksanut laisinkaan\nliikkeelle tänä päivänä ja Jylhänselän keveä laine etsi viileyttä\nomassa povessaan. Lehtometsät olivat kuin näännyksissä ja väsyneeltä\nnäytti uljas männikkö.\n\n-- Poiketaan tuonne metsään rannan puoleen, sillä siellä on ehkä\nviileämpi, ehdotti sulho.\n\nHe istuutuivat harjun rinteelle männikön siimestävään suojaan.\n\n-- Tämä paikka on minusta niin, niin, niin mieluinen, sillä tässähän\nme keväällä tavattiin ja ikuiset lupaukset vahvistettiin, puhui Liisu\nhartaasti.\n\n-- Tässä, tässä, sanoi Lassi hajamielisesti. Jatalampi hymyili\niloisesti, niinkuin ainakin se, joka ei tiedä tämän maailman\nmurheista eikä paheista mitään, vaikka hänen pitikin tänään kuvastaa\nsavuista taivasta ja kuumuudesta riutuneita metsiä.\n\nKaikki oli niin hiljaista ja raukasevaa, ei kuulunut mitään linnun\nääntä eikä vihellystä.\n\nOh, se on toisinaan niin outoa tuonlainen metsän hiljaisuus.\n\nSamassa alkoi kaikua kirkonkellojen kumajava ääni.\n\n-- Siellä saatetaan jotakuta viimeiseen lepopaikkaan, sanoi morsian\nhiljaa. Hautauskellot ne noin surullisesti soivat.\n\nSulhanen ei virkkanut mitään.\n\nLiisu otti huivin päästään, kun tuntui niin hiottavan...\nsilkkihuivin, jonka sulhonsa oli hänelle lahjoittanut.\n\nÄkkiä sieppasi Lassi huivin, kääräsi sen Liisun kaulaan ja painalsi\nhänet siimalleen maahan.\n\nSydäntä särkevä tuskanhuuto kuului, sitten surkeata valitusta ja\nuikutusta. Viimein vaikeni ääni, kun mies painoi toisella polvellaan\nhartioita, toisella päätä maata vasten. Vihdoin kuului viimeinen\nkorahdus kurkusta, ruumis jäykistyi ja ponnahti suoraksi. Muutaman\nkerran vielä vavahti, jäsenet retvahtivat hermottomiksi ja henki oli\nlähtenyt.\n\nMies kiristi yhä huivia, solmesi sen lujasti kaulaan ja nousi sitten\nuhrinsa päältä.\n\nSiinä makasi Liisu hengettömänä silmällään sammalisessa maassa.\n\nHetken katseli mies hengetöntä.\n\nSitten otti hän kylmästi ruumiin, kantoi sen rantaan ja upotti\nkivillä lampiin niin kauvas rannasta kuin ylettyi. Mutta kun vesi oli\nkirkas, näkyi ruumis pohjasta. Lassi keräsi risuja metsästä, pani\nniitä katteeksi ja viimeksi ison hongan latvakäkkärän, että ruumis\npeittyi kokonaan.\n\nNiin oli mies peittänyt uhrinsa ja kätkenyt rikoksensa lammin\npuhtaaseen poveen.\n\nLiisua ei osattu kaivata kotonaan sinä iltana. Olihan hän voinut\nmennä sulhonsa kanssa jonnekin kylille. Mutta kun ei häntä vielä\nmaanantainakaan kuulunut kotia, lähti äiti kuulustelemaan sulhaselta.\nSiellä kohtasi häntä se outo tieto, ett'ei Lassi ollut kotonaan\nkäynyt sitten kun pyhäaamuna oli lähtenyt. Nyt tuli hätä käteen.\nSanoma levisi nopeasti tapahtumasta kylälle ja laajemmallekin.\nKuulusteltiin ympäristöstä, mutta ei kukaan ollut nähnyt Liisua eikä\nhänen sulhastaan. Ruvettiin miesvoimalla etsimään, mutta ei siitäkään\nmitään apua ollut, sillä ei jälkeäkään, ei mitään vihiä tavattu\nkadonneista. Ne olivat kuulumattomiin hävinneet.\n\nSynkkä suru vallitsi Särkelän hiljaisessa tuvassa.\n\nNiin kului viikko, kului pari.\n\nSilloin levisi sanoma, että Lassi oli ilmestynyt nimismiehen luokse,\ntunnustanut kauhean rikoksensa ja ilmoittanut, mihin oli ruumiin\npiilottanut.\n\nHän oli hirmutyönsä tehtyään aikonut mennä kirkolle ja sieltä\nasuntoonsa, sillä hän oli ollut varma, ett'ei sitä lammista kukaan\nlöytäisi. Mutta kun oli lähtenyt lammilta, oli Liisun hätähuuto ja\nvalitus kaikunut hänen korvissaan niin elävästi ja katkerasti, ett'ei\nollut hirvinnyt mennä ihmisten ilmoille, ei ollut edes Vapulle saanut\nilmoitetuksi asiasta, vaan oli poikennut metsään ja paennut pois\nihmisasunnoilta. Siellä oli hän harhaillut pari viikkoa saamatta\nrauhaa hätähuudolta ja valituksilta. Viimein olivat ne pakottaneet\nhänet nimismiehen luokse.\n\nKun sanoma levisi Lassin tunnustuksesta, katosi Vappu kylältä teille\ntietämättömille, eikä häntä ole sen erän perästä näillä tienoin\nnäkynyt eikä kuulunut.\n\nLassi tuomittiin kuolemaan ja mestattiin tuolla pienessä saaressa\nKiviniemen kupeella. Hän ei pyytänyt armoa ihmisiltä, vaan sitä\nhartaammin Jumalalta. Kaksi pappia valmisti häntä kuolemaan ja\nsaattoi mestauspaikalle.\n\nHän oli viimeinen, joka tällä paikkakunnalla sai sovittaa rikoksensa\nmestauspölkyllä.\n\nTässä vaikeni kertoja huoataksensa hetkisen.\n\nIllan hämäryys alkoi hiipiä pitkin maita ja vesiä.\n\n-- Siten sovitti Lassi kauhean rikoksensa, jatkoi vihanta kuusi\nkertomustaan, ja kaikki tuli vähitellen ennalleen, kaikki muut paitse\ntämä lampi tässä. Aika lohdutti surevia Särkelän asukkaita, lievitti\ntuskia ja paransi murheen iskemät haavat, mutta lampea ei ole voinut\nmikään lohduttaa eikä kukaan hänen huoliaan poistaa -- hänen, jonka\nilman omaa syyttään piti joutua osalliseksi rikokseen ja salata sitä\nniin kauvan. Hänen kyyneleitään ei ole voinut mikään poistaa, vaan\non hän itkenyt silmänsä kuiviin. Isoon järveen vievä puro kuivui\nkokonaan ja on aikain kuluessa maatunut jälen tuntumattomaksi. Rannat\novat maatuneet, liettyneet ja käyneet ryteiköiksi. Hänen kirkas,\ntaivasta kuvastava katseensa on tummunut ja levät ja kuohusammal\nkaihtevat sitä kuin verho ihmisen silmää. Hän on vaan raiskautunut\njäännös entisestään. Usein ovat ihmiset kuulleet tuskanhuutoja ja\nvalitusta täältä lammilta näin tähän aikaan vuotta, jona rikos\ntapahtui.\n\n-- Tuskallista on ollut elää tässä ja seurata lammin surullista\nkohtaloa, huokasi ijäkäs kertojani.\n\n-- Ken tiesi sinua vielä huvittaa kuulla, jatkoi hän hetken päästä,\nettä Särkelässä ei ole sen perästä enää ollut asukkaita, kun\nsilloiset muuttivat toiseen, murheettomaan elämään. Talo otti mökin\nhaltuunsa, siirsi rakennukset pois ja jätti pellot heinämaiksi.\n\nTähän lopetti vanha kuusi ja nyökkäsi minulle ystävällisesti\nerojaisiksi.\n\nKun minä nousin lähteäkseni, olin kuulevinani surullista valitusta ja\nheikkenevää uikutusta lammilta... kiiruhdin askeleitani ja katosin\nmetsään ja illan hämärään kuin kala syvään veteen.\n\nSinua en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi! Vaikka surulliset\nmuistot mieltäni vaivaavat aina kun sinua muistan tahi kun äyräillesi\nsaavun, niin kuitenkin voin lohduttaa sinua sillä varmuudella, jolla\nitseänikin, että vielä sinäkin kerran olet kirkastuva, niinkuin\nkaikki, mitkä maailma mustentanut on. Kerran olet sinä katseleva\nkohti kirkkautta, joka ei koskaan himmene, povesi on puhdistuva,\nhyllyvät levät ovat pinnaltasi haihtuvat ja rannoiltasi on raikuva\niloinen ylistyslaulu.\n\n\n\n\nNuotalla.\n\n\nOlemme järvellä pienessä köysikössä Rantalan vanhus ja minä.\n\nVanhus istuu perässä ja minä olen tuhdolla soutumiehenä. Olemme\nmenossa kalaan. Hän kykenee vielä vanhoillaankin nuotalle\nköysimiehenä. Minä olen siis köysimiehen airomiehenä... joutavimmassa\ntoimessa, mitä niillä tienoin tunnetaan. Köysimies kulkee, näet,\ntavallisesti yksin ja sen vuoksi sen airomiestä pidetään mitättömässä\narvossa.\n\nPäivä on kallistunut iltaan, kello on seitsemän maissa.\n\nIlma on senlainen, ett'ei se missään maailmassa muualla kuin\nPohjoissavossa voi senlainen olla.\n\nOn aivan tyven. Levänneekö tuuli, tuo levoton, tänä päivänä, vai\nlieneekö jossakin toisaalla toimissa, vai eikö hennone häiritä\ntätä suuren luonnon juhlallista iltaa... Miten lienee senkään\nlaita, liikkeellä se ei vaan ole. Aurinko on vetäytynyt hienoon\npilviharsoon, ett'eivät säteensä liian tulisesti paahtaisi kuivaa\nluontoa. Vihanta havumetsä näyttää savuavan rannalla, siitä kun\nilta-auer tuoksuaa taivaalle, pienet lehtosaaret näyttävät pieniltä\npalleroisilta tyyneen veteen kuvastavine varjoineen.\n\nOlemme järvellä.\n\nTuntuu niin oudolta koko tuo luonnon juhlallisuus, etten tahdo hennoa\nröyheltääkään veden vienoa kalvoa, saatikka sitten soutaa voiman\ntiestä.\n\nVanhus veneen perässä on yhtä tyyni ja rauhallinen kuin suuri luonto\nympärillämme, ja hellävaraa meloksii venettä eteenpäin.\n\nAika kuluu ja matka lyhenee.\n\nOlen vasta muuttanut näille tienoin ja, kun olen halukas tutustumaan\nkansan elintapoihin, olen lähtenyt nuotalle saadakseni nähdä, kuinka\ntuonlaista pyydystä käytetään. Kalastus alkaa vasta päivänlaskun\naikana, mutta kun kalastus tapahtuu niin sanoakseni ennakko-oikeuden\nmukaan, niin on kiiruhdettava aikanaan apajan korvalle, saadaksensa\nparhaan apajan. Kun tällä sukukunnalla ei ole muuta kuin yksi\npaikka, josta muikkuja kohosta saadaan, ja siinä vaan kuusi apajaa\nrinnakkain, mutta pyytäjiä on useampia, niin täytyy kiiruhtaa,\npäästäksensä sille apajalle, jolle tahtoo ja jonka parhaaksi katsoo.\nTämä tapa on ikivanhoilta ajoilta voimassa ollut, ajoilta niiltä,\njolloin ensimmäiset asukkaat näille tienoin tulivat ja kalastaminen\nalkoi. Aika on tavan laiksi muuttunut ja semmoisena on se kirjaan\ntullut.\n\nTuonlaiselle sukukunnan yhteiselle kalastuspaikalle,\nmuikunveto-apajalle olimme matkalla mekin, Rantalan vanha isäntä ja\nminä -- köysimiehen airomiehenä.\n\n-- Meidän täytyy joutua, sanoo isäntä, ruveten vinhemmästi melomaan.\n\nMinäkin aloin vetää väen takaa.\n\nKeveästi liukuu hyvä, särvitekoinen venhe tyyntä veden pintaa, että\nkuohuu vaahto kokassa. Lastia ei ole venheessämme sanottavasti\nmitään: meitä kaksi henkeä, joista ei kumpaistakaan voi mieheksi\nsanoa -- toista ei enää, toista ei vielä -- iso vyyhti tuohiköyttä,\nankkuri, porkka, nuottavakka ja eväskontti.\n\nKeveästi liukuu vene ja matka joutuu.\n\nKalastuspaikalla, joka on isonlaisen Kalliosaari-nimisen saaren\npäässä, ei ole vielä ketään, että me saamme valita apajan sen, jonka\nhaluamme.\n\n-- Taivas on kynsillään, huomenna vesi heilahtaa ja, jos eivät vanhat\nmerkit petä, asettuu tuuli kaakon korvalle. Meidän on otettava\nHiekan-apaja, se on aamulla tyynenä, jos tuulemaan rupeaa, niinkuin\nnäyttää, puhuu vanha mies, katsellen taivasta, joka alkoi yhä enemmän\nlientyä pilveen.\n\nHiekan-apaja on kauniin, hiekkarantaisen lahdelman suulla, jonka\nrannalla kasvaa vahva tukkimetsä... jos ei sitä jo tämän ajan\nrahanhimo ja ahnehtiminen ole hävittänyt jo sitäkin. Mahtavana\nkuvautuu tuhatvuotinen varjo syvään, kirkkaaseen veteen, mahtavana\nkuvautuu varjo ja näyttää seppelöivän syvyyden reunaa kuin\ntuuheaharjaiset kulmat vanhuksen syvämietteistä katsetta. Alhaalla\nsyvyydessä näet saman, jonka ylhäällä paasikin päällä korkeudessa:\npilveen lientyvän taivaan, ja me näytämme olevamme pienessä\nvenheessämme kuin kaksi hyttystä kaarnapalasella suuressa avaruudessa.\n\nLaskemme maihin rannan hiekalle ja viemme eväämme kalamajaan, joka on\nison hongan juureen vartavasten sitä varten rakennettu.\n\nSamassa pistää niemen takaa esiin vene. Se on toisen talon, Lahden\nnuottamies, joka niinikään on lähtenyt edeltäottain keritäkseen\nmieleiselle apajalle ennen muita.\n\n-- Onpa se isäntä ollut aikanaan liikkeellä, sanoo hän, kun huomaa\nmeidät.\n\n-- Mikäs kumma se, kun minulla on tänään nuori mies soutajana, vastaa\ntoverini iloisesti.\n\nLahden mies valitsee Kallio-apajan ja tulee luoksemme pakinoimaan.\n\nJutellaan siinä ja tarinoidaan ja länteen painuu päivä.\n\nSill'aikaa on kokoontunut toisia, että meitä on viisi nuottuetta\nsaapuvilla, kaikki valmiita käymään rynnäkölle kalojen valtakuntaan.\nEnnen kuin kuitenkaan ryhdymme muikun vetoon, käymme jostakin\nkaarteesta vetäisemässä isompata rantakalaa keittokaloiksi illallista\nvarten. Se onnistui. Saimme ahvenia ja haukia, hyviä keittokaloja.\nMuikun saanti sitä vastaan ei onnistu ollenkaan. Kun on tyyni ollut\nja kuuma koko päivän, ovat muikut ympäri selkiä, eivätkä huoli\nkokoontua ollenkaan rannalle köytten kantamalle.\n\nTäytyy jättää turha työ.\n\nKäymme maihin ja teemme tulet, räiskyvän nuotion rannalle, ja\nalamme valmistaa illallista. Ukki, vanha isäntä, ei usko muita\nkalankeittoon, vaan tekee sen itse. Piikatyttö, nuottaveneen\nairomies, saapi ottaa eväät esille ja, kun keittokin on valmista,\nsaamme käydä aterioimaan. Jokainen kalamies tietää, ett'ei kalakeitto\nmaistu koskaan eikä missään niin mainiolta kuin kalaretkellä, jossa\nsen saat itse tuoreeltaan keittää ja valmistaa. Tässäkin toteutui tuo\nvanha seikka. Illasteltuansa menivät palvelijat majaan maata ja me\njäimme kahden nuotiolle.\n\nIlta oli viilentänyt päivän hellettä ja yö alkoi levittää tummaa\nvaippaansa väsyneen luonnon ylitse.\n\n-- Ettekö halua mennä levolle? kysäsin minä.\n\n-- En minä sitä kaipaa täällä, kun saan levätä rauhassa kotona. Mutta\njos sinua nukuttaa, niin voit mennä, kyllä on sijaa majassa, sanoi\nhän.\n\nMinua kun ei väsyttänyt eikä huvittanut erota miellyttävästä\nvanhuksesta eikä iloisesti leimuavasta nuotiosta, niin jäin sinne,\nmissä miellytti ollakseni.\n\nEmme istuskelleet nuotiolla lämpimiksemme, vaan huviksemme...\nKuumuutta oli muutenkin ilmassa enemmän kuin tarpeeksi.\n\nNuotio tuli sitä kirkkaammaksi, mitä pimeämmäksi muuttui ilma.\n\nEivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.\n\nVanhus oli puoleksi pitkällään muuatta kiveä vasten niin, että\nnuotion leimu sopi hyvin valaisemaan hänen kasvonsa. Minä istuin\nhieman loitompana, selkääni nojaten erään jättiläispetäjän runkoa\nvastaan. Ukko ei puhunut mitään, eikä minullakaan ollut muuta\nsanomista. Mielissäni vaan katselin vanhuksen hyvänsuovan-näköisiä\nkasvoja... niitä minä katselin ja ihailin ja koetin kuvailla\nmielessäni, miltä hän oikeastaan näytti, minkälaisen kuvan hänestä\nsain ja kuinka saamani kuvan toiselle esittäisin. Minua ei ole\nnimittäin koskaan mikään niin miellyttänyt kuin ihmiskasvot, niiden\nkatseleminen, ihaileminen ja mietiskely, että minkähänlainen\ntulivuori mahtaa tuonkin kuoren alla leimuta, minkälainen meri\npauhata, sillä meri se on ihmisen sisus, ihmisen sydän, meri\nsyvä, pohjaton, meri milloin levollinen, milloin levoton, milloin\nvienosti lainehtiva, milloin pauhaava, myrskyinen, raju, meri,\njossa on niin äärettömän paljo kirkasta, puhdasta, mutta myöskin\nniin paljo elämän ryönää ja saastaa... miellyttänyt mietiskely,\nettä mitähän tuonrakenteiset kasvot merkitsevät, mitä sen eriosat,\nmitä tuonlainen otsa, nuo silmät, tuonlainen nokka, tuo suu, nuo\nhuulet, leuka ja kaikki itse kukin muu osa erikseen... Onko kasvojen\nkuva kokonaisenaan kokonaiskuva ihmisen sisusta ja kaikki eri\nosat eri vivahduksia, eri pyyteitä ja haluja osottavia merkkejä\nsiitä samaisesta sisimmäisestä ihmisestä. Ja sitten vasta on tämä\nhuvittavaa, muuttuu miellyttäväksi, kun on siinä onnellisessa\ntilassa, että saapi tutustua tarkemmin ihmiseen, jonka ulkomuodon\njohdolla on muodostanut käsityksen hänen sisäisestä ihmisestään.\nVähä sitä on tehty ja vaikeata se on, mutta sen voin kuitenkin siitä\nvähästä vakuuttaa, etten koskaan ole tutustunut ihmiseen, jossa en\nolisi tavannut ihmistä...\n\nJa nämä tässä olivat ensimmäisiä alkeita noissa tutkimuksissa.\n\nMinä istuin jättiläis-petäjätä vasten ja ihailin vanhuksen\nhyvänsuovannäköisiä kasvoja. Musta huopahattu peitti puolittain\nhänen otsansa, ett'ei sen valtavuus kuontanut näkymään, vaan sitä\nvaltavimpina esiytyivät tuuheaharjaiset kulmat, silmänsä, jotka\nolivat harmaahtavat väriltään, olivat suuret ja rauhalliset, nokka\nkorkea, suora ja vahva, suu-aukko kaareva, huulet vahvat ja varsinkin\nalahuuli hyllyvä, leukansa leveä ja valtava, posket kuruissa ja koko\nmuodolla vanhuuden harmaja karva; kasvoja ympäröi leuvan alatse\ntoiselta korvalta toiselle tuuhea, vaaleahko parta. Koko hänen\nmuotoansa kirkasti rauhallinen, suopea ilme...\n\nHän nousi ja kohensi nuotiota.\n\nYö pimeni, nuotio kirkastui.\n\nOli elokuun alkupuoli ja yöt niillä tienoin maatamme ovat jo silloin\npimeät kirkkaammallakin ilmalla, saatikka nyt, kun taivas oli\nvetäynyt synkkään pilveen.\n\n-- Teillä ei ole vaimoa, sanoin minä, sanoakseni jotakin.\n\n-- Ei ole, eikä ole ollutkaan, vastaa hän ykskantaan ikään kuin\nosottaaksensa, että se puhe loppukoon siihen.\n\n-- Kuinka se niin on sattunut? utelin minä.\n\n-- Sattuuhan sitä toista jos molempaakin, vastaa hän tavallisen\nlevollisesti.\n\nUteliaisuuteni on herännyt ja väsymyksen säije, joka jo oli alkanut\npunoutua jäseniini, lieviää jälleen.\n\n-- Kertokaa aikamme kuluksi! kertokaa nuoruutenne ajoista! huudahdan\nminä kiihkeästi, kavahtaen polvilleni.\n\n-- Se on surullinen juttu, sanoi hän aatoksissaan.\n\n-- Mikä?\n\n-- Sepä, miksi minä olen yksin jäänyt maailmaan.\n\n-- Kertokaa!\n\n-- Siinä on paljo kertomista.\n\n-- Vaanpa lyhimittäin.\n\nHän nousi, kohensi tulta, joka alkoi kirkkaammin loimuta, ja asettui\nentiseen asemaansa.\n\nMinä painausin takaisin jättiläis-petäjätä vasten.\n\n-- Minä olin silloin viiden kolmatta vanha, alkoi isäntä, kun\nhän tuli meille palvelukseen. Hän oli kahdenkymmenen. Kaunis hän\nei tainnut olla ihmisten mielestä; minä ainakaan en ole nähnyt\nviehättävämpää olentoa, en koko pitkällä elämäni ajalla... en häntä\nennen ja sittemmin... siitä ei ole voinut olla puhettakaan. Hän oli\ntorpan tytär, vanhemmista oli jo aika jättänyt. Useita vuosia oli hän\npalvellut yhdessä ja toisessa paikassa, kunnes pääsi meille. Hän oli\niloinen, kun oli päässyt isoon taloon, ja tyytyväinen, ja tyytyväisiä\nolivat häneen meilläkin kaikki. Äitini häntä ylisteli ja sisareni,\njoka talouttani hoitaa, oli häneen mielistynyt. Heistä tuli hyvät\nystävykset. Hän oli nöyrä ja ahkera, taitava ja toimelias, iloinen\nja leikkisä, viehättävä koko olennoltaan... Eihän minun tarvitsisi\nhänen avujansa ylistää. Kaikki hänestä pitivät ja kaikki hänestä\nsaivatkin pitää -- kaikki muut, paitse minä, rikkaan talon poika...\nminä en saanut. -- Senlainen se oli yleensä ihmisten mieli. Kuinka\nse olisi voinut kysymykseenkään tulla, että ison talon, rikkaan\npoika piikatyttöön... ei ikinä. Ihminen päättää ja päättelee... Ei\nkuitenkaan ollut vielä joulu käsissä, kun minä olin häneen ihastunut\nja kaikin puolin mieltynyt, rakastunut, ja ilmoittanut aikeeni...\n\nKertoja istui hetkisen ääneti ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja\nkatseli leimuavata nuotiota.\n\nSiihen tuijotin minäkin.\n\n-- Jouluna sai hän ajaa kanssani kappireessä kirkolle. Se oli\nvaromaton teko. Panettelijat saivat siitä vettä myllyynsä ja minä\nsain äidiltäni kiukkuiset nuhteet ja isältäni vakaiset varotukset.\nSisareni oli kyllä neuvonut, että menisimme isolla reellä, hän tulisi\nmukaan ja minä olisin ohjillisena. Mutta siihen minä en suostunut,\nvaan toimitin, että naapurin poika tuli ottamaan sisareni rekeensä.\n\nTästä aikain tuli äitini tylyksi Marille -- se oli tytön nimi --\nmutta sisareni jos mahdollista lempeämmäksi entistään. Me emme\nhuolineet koko asiasta, päätimme pysyä lujina ja odottaa aikaamme.\nJa elämä meni entistä menoansa... kuluu se aika odottavankin.\nTalvimarkkinoilta tilasin sitten kihlasormukset ja toin Marille\nkultaisen kantasormuksen ja hopeiset kaulavitjat tuomisiksi ja vaadin\nhänen niitä julkisesti käyttämään. Tämä oli toinen varomattomuus.\nÄitini kiukustui Marille ja isäni oli ähmissään. Niistä minä en\nvälittänyt mitään, kun olin tottunut pitämään oman pääni. Marin\nasema tuli tukalaksi. Alati sai hän kuulla pistopuheita ja alituista\njurnutusta.\n\nPäätin saada asiat selvälle, puhua pääsiäispyhinä vanhempaini\nkanssa ja selittää aikeeni. Voi sitä ilvettä, mihin äitini nousi,\nkun sai kuulla päätökseni! En ikinä voi sitä unhottaa. Hän oli kuin\nmielipuoli, villi, raivoisa. Sai siinä kuulla ennen kuulemattomia.\n\nHän aikoi ajaa Marin ihan tuossa paikassa pois talostaan ja minut\nperässä. Ainoastaan lupaamalla asiata vielä miettiä sain hänet\nvihdoinkin viihdytetyksi, ja Mari sai jäädä paikoilleen. Isänikin\nkehotti minua luopumaan aikeestani, muuten sanoi hän äidin tulevan\nmielen vikaan. Tämä oli kolmas varomaton teko. Jos Marin asema tähän\nasti oli ollut tukala, tuli se nyt ihan sietämättömäksi. Nuotio alkaa\nhiiltyä. Minä nousen, ettei hänen tarvitse liikahtaa, ja lisään pari\npölkkyä nuotioon. Se leimahtaa ja alkaa elpyä uuteen liekkiin.\n\n-- Nyt pantiin kaikki pillit puhaltamaan myöskin minua kohti. Näytti\nkuin kaikki ihmiset olisivat liittoutuneet äitini kanssa minua\nvastaan... ei ainoastaan juoruämmät ja kylänkellot, vaan kaikki\nmuutkin. Kuka vaan kykeni ja uskalsi, se koetti parjata Maria ja\närsyttää minua ja osottaa kuinka mieletön minä olin, kun minä\nmuka olin alentunut pelastamaan mokoman piikaletukan kunniata...\nSenkin olivat he keksineet. Ja tätä tekivät kaikki sukulaiseni,\npaitse sisareni, joka aina oli puolellani, tukenani... tätä kaikki\ntuttavani, ystäväni, nuoret ja vanhat, kylän pojat ja tytöt. Minä\nkauhistuin, kiivastuin ja raivosin.\n\nNe olivat kamaloita aikoja.\n\nNäin mennä retuutettiin kesäkuuhun asti...\n\nSilloin tapahtui se, jonka olisi pitänyt olla tapahtumatta.\n\nOlin nuotalle lähdössä eräänä päivänä, kun äiti sai jotakin syytä\nruveta nostamaan entistä nuottiansa tuosta samasta asiasta. Hän\nkiihtyi, vihastui, ärtyi... ja arvaahan sen mitä sanoja ihminen\nsenlaisessa mielentilassa käyttää, ja lopputulos oli kiivaudesta,\nettä hän ennemmin sanoi minut näkevänsä ruumiina mustilla paareilla\nkuin vihillä nartun rinnalla...\n\nNiin pitkälle oli siis tultu.\n\nMuuta ei tarvittu. Minussa oli kaite äitini kiivautta. Minua oli\närsytetty kuukausmääriä, minunkin kärsivällisyyteni oli lopussa.\nKiihtyneessä mielentilassa annoin jotakin vastaukseksi, että itsehän\nte olette hänet tähän ottanut ja luultavasti itse hänet tehnyt\nsiksi, joksi tiedätte häntä parjata, ja läksin huoneesta, mennäkseni\nnuotalle.\n\nKaivolla, jonka ohitse tie kulki, tapasin Marin.\n\n-- Meidän välimme on lopussa, huusin hänelle, ijäksi lopussa! Tätä\nen jaksa kestää enää, en... en mitenkään. Suo anteeksi, Mari! Suo\nanteeksi Mari kulta, ja unhota minut... unhota! Unhota ijäksi! Ja\nerosin hänestä, menin... juoksin rantaan, nuotalle.\n\nHän jäi kuin kivettyneeksi.\n\nSen perästä emme tavanneet toisiamme enää elävin silmin.\n\nMielenliikutus keskeyttää vanhuksen kertomuksen.\n\nHän nousee, poistuu hieman syrjään ja laskeutuu polvilleen erään\nison kiven viereen, nojaten kyynärpäillään kiveen, peittäen kasvonsa\nkäsillään.\n\nEivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.\n\nTämä on hiljainen hartaushetki luonnon suuressa temppelissä, jossa\nsuurten silkopetäjäin oksattomat rungot ovat kuin holvattua kupulakea\nkannattavat pylväät, kupulakea, jonka muodostavat korkeudessa yhtyvät\npetäjäin vihannat latvat, nuotiomme kuin pyhä tuli palaa keskellä ja\nvieno uhrisavu kohoaa suoraan korkeutta kohti, sammaloittunut kivi on\nkuin alttari, jonka edessä väsynyt maan matkamies nöyränä notkistaa\npolvensa ja vuodattaa sydämensä Hänelle, joka kuulee nöyrän,\nhiljaisen huokauksen.\n\nVanhuksen hartautta ei mikään häiritse: kaikki on niin hiljaista,\näänetöntä, harrasta, vaikuttavaa.\n\nMinä olen kohonnut kunnioittavampaan asentoon pylvään juuressa ja\nkoetan pidättää hengitystäni, ett'ei huokumiseni häiritsisi yleistä\nhartautta.\n\nHetket kuluvat, hiljaiset hetket.\n\nVäsynyt matkamies on lopettanut rukouksensa.\n\nSilloin alkaa korkeudesta kuulua hivelevä hyminä kuin juhlallinen\nurkujen soitto.\n\nTuuli on herännyt ja ijäti vihanta havumetsä on alkanut valtavan\nhuminansa.\n\nOlen ollut monissa jumalanpalveluksissa ja hartaushetkissä, mutta ei\nniistä mikään ole jättänyt mieleeni senlaista pysyväistä vaikutusta\nkuin tämä hartaushetki luonnon suuressa temppelissä.\n\nVanhus korjaa nuotiota, jonka savu kallistuu tuulen mukaan. Sitten\nottaa hän entisen asemansa ja minä olen yhtenä korvana koko mies.\n\n-- Tähän samaan saareen tulimme silloinkin nuotalle. Minun oloistani\nei ollut mihinkään. Olin kuin puolihullu, kiihkeässä mielentilassa,\nkauheassa tuskassa. Koetin silloin ensi kerran elämässäni tuolla tuon\nsaman kiven luona polvillani etsiä turvaa ja lohdutusta Häneltä,\njoka sitä yksin antaa voipi. Turhaa oli sekin sillä kertaa. Olin\nliian levoton, en saanut ajatuksiani kokoon enkä tainnut tietää\nitsekään, mitä tarvitsin. Pakenin tuonne majaan, koetin saada unta --\nturhaan kaikki... Sittemmin en ole koko elämäni aikana yrittänytkään\nlevolle nuottaretkilläni täällä, olen viettänyt yöni hiljaisessa\nyksinäisyydessä ja täällä, tällä samalla paikalla, olen sittemmin\nlohdutuksen ja rauhan löytänyt.\n\nLoppuihan se viimein sekin kesäinen yö, lyhyt ja valoisa, joka\nminusta oli ollut kokonainen elämä, ja pääsimme lähtemään kotia.\n\nJo kaukaa järveltä huomasin, että sisareni käveli edestakaisin\nrannalla, nähtävästi odotellen minua. Silloin olin saavanani uutta\nrohkeutta ja voimaa. Päätin tehdä kaikki illalliset tekemättömiksi,\npäätin mennä suoraan Marin luokse, pyytää hänen unhottamaan kaikki\nsurunsa ja kärsimisensä ja sanoa hänelle, että rakastin häntä, häntä\nyksinään, ja ett'ei mikään mahti voisi mailmassa meitä erottaa...\n\nHän vaikenee liikutuksesta.\n\n-- Ihmisen päätöksiä, kuulin hänen hiljaa huokaavan kasvot käsien\npeitossa.\n\nHetkisen istuu hän siinä tilassa.\n\n-- Rannassa ilmoitti sisareni, että morsiameni oli aamusella löydetty\nkoskesta myllynrännistä -- kuolleena, lausuu vanhus verkalleen,\nhilliten liikutustaan.\n\n-- Äitini oli illalla, jatkaa hän hetken päästä, käskenyt, suorastaan\najanut, hänet pois talosta. Mari, joka oli ollut sulaa kyyneleihin,\nolisi lähtenytkin, mutta sisareni rukouksista oli luvannut olla vielä\nseuraavaan päivään. Yöllä oli hän sitten etsinyt koskesta lievitystä\ntuskilleen. Ruumiin oli virta painanut ränniin. Kihlasormus oli\nhänellä sormessa, ketjut kaulassa ja niiden toisessa päässä hänen\npovellaan lahjoittamani kantasormus.\n\nNiin oli mennyt hän, minä olin jäänyt. Tilani on helpompi ajatella\nkuin kertoa.\n\nSisareni toimitti vainajan kunnialliseen hautaan ja on huolellisesti\nhoitanut hautaa tähän asti. Pieni risti on siinä. Sen löydätte\nhelposti hautausmaalta, jos haluatte.\n\nTähän lopettaa vanha mies ja katselee, tähystelee etteikö jo koi ala\nvaalentaa taivaan rantaa.\n\n-- Entäs äitinne? utelen minä.\n\n-- Häntä en tapauksen perästä nähnyt kuukausiin, jatkaa hän\nhyväntahtoisesti. Hän oli joutunut surkeihin sekä sielun että ruumiin\ntuskiin. Näin hän kituen eli viisi vuotta, riutui ja kuoli. Hän oli\nkauheissa tuskissa ennen kuolemaansa. Minä istuin hänen vuoteensa\nvieressä ja koetin lohduttaa niinkuin voin. Hän huusi ja voivotteli,\nkuinka hän oli häväissyt kunniallisen tytön maineen, levittämällä\ntörkeitä juoruja ja valheita hänestä, kuinka hän oli vainonnut ja\nherjannut tyttöparkaa, että tämän oli täytynyt hypätä koskeen, kuinka\nei Mari eikä poikansa eikä Jumalakaan anna anteeksi hänen suuria\nsyntejään. Oikein oli surkeata nähdä ja kuulla häntä. Provasti\napulaisineen oli häntä lohduttamassa ja puhuttelemassa ja saivatkin\nviimein vakuutetuksi ja rauhoitetuksi niin, että hän tyytyväisenä\njätti tämän ajallisen elämän...\n\nKapsetta ja kolinata alkaa kuulua rannalta, pitää meidänkin joutua.\n\nValo ja pimeys ovat jo jonkun aikaa taistelleet keskenänsä ja valo\nvoittaa.\n\nAamu valkenee, kirkas ja kaunis, ja raikas tuuli puhaltaa...\nkaakkostuuli, niinkuin hän oli ennustanut.\n\nMeidän apajamme on tyyni ja innolla käymme koettamaan kala-onneamme.\nEnsi kerralla saamme jo runsaasti. \"Kastelemme\" vielä pari kertaa,\ns.o. vedämme pari apajata. Saalis on runsas, mutta siihen se sitten\nloppuukin. Päivä on ehtinyt jo korkealle ja muikut ulkonevat selälle.\nSaamme lähteä kotia, jonka tyytyväisinä teemmekin.\n\nNäin olin minä ensi kerran niillä tienoin nuotalla.\n\n\n\n\nJouluenkeli.\n\n\n-- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä -- joulukuusta!\n\nNäin kaikui lapsellinen ääni surullisesti jouluaattoillan hämärässä\nEsplanaadissa. Milloin kajahti se tuossa päässä, milloin tässä,\nmilloin missäkin sillä välillä. Se oli kuin jaloin juokseva, siivin\nlentävä tuskanhuuto, joka tahtoi tunkeutua jakajalle, täyttää kaikki\nkohdat, kaikki käytävät ja myymälät ja kaikki, mitä niissä oli ja\nliikkui. Tällöin kajahti se kumakasti, surunvoivasti, että kumahti\nvastainen rakennus, tuolloin taas vihlasi kimakasti, leikkaavasti\nilmaa, että kuuroinkin korva olisi sen kuullut, että kovinkin sydän\nolisi haavoittunut, paatuneinkin pehmennyt sitä kuullessaan. Ja\nolihan siinä korvaa, joka olisi kuullut, jos kuullakseen olisi\nollut, oli siinä sydäntä, kovaa miehen, harrasta naisen ja hellää\nlapsen, joka tavallisissa oloissa olisi ollut altis, jopa avuliaskin\nkuuntelemaan tavallistakin avunpyyntiä, saatikka sitten noin\nhätäistä, tuskallista, sydäntä särkevätä, mutta ei nyt tällä kertaa,\ntänä iltana, ei. Jokainen tahtoi tällöin pitää huolta itsestään,\nperheestään ja omaisistaan, ei kukaan toisista, tuskin yksikään\nköyhästä...\n\n-- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä -- joulukuusta!\n\nNäin kaikui yhä itkuun sortuva lapsen ääni ja raskasta, sumuista\nilmaa alkoi lähenevä ilta tummentaa, himmentää yhä hämärämmäksi.\nVälistä oli valitus kovempi, välimiten vienompi, välistä\nkaksijatkoinen. Alku aina kuului kovemmin, selvemmin, kuin loppu,\n\"ruokaa\" ja \"puita\" tuli yhteen jaksoon, sitten henkäyksen perästä\n\"joulukuusta\". Hän tiesi, että ruoatta ja puitta he eivät tulisi\njouluna toimeen, vaan kuusetta kyllä, ja niin oli kotona neuvottukin\npyytämään, mutta kuusesta ei oltu sanottu mitään. Ja siten hän\noli tehnytkin, mutta kun muisti viime joulun, ainoan, jonka oli\nmuistavana viettänyt, kuinka silloin oli ollut iloista kun oli ollut\nkuuset ja kyntteli ja kukat ja lahjat ja isä ja kaikki, niin ei hän\nvoinut olla lisäämättä valitukseensa joulukuusta. Hänen mielessään\nkuvautui joulukuusi ja isä yhdeksi, sillä yhdessä hän ne viime\njoulusta muisti.\n\nHän seisahtui leikkikalumyymälän valaistun ikkunan eteen ja\ntarkasteli leluja. Siinä oli hevonen, samanlainen jonka hän oli viime\njouluna saanut, siinä koira ja marakatti, siinä kissa ja lammas,\nja lukemattomia muita, joita ei edes nimeltään tiennyt. Hetkeksi\nhän siinä vaipui katselemaan, ihailemaan, mutta silloin taas tuli\nmieleen, että heillä kotona ei ole mitään, ei joulukuusta eikä muuta:\nvaltavat vedet täyttivät silloin silmät ja tuskallisesti kajahti\nhuuto:\n\n-- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä -- joulukuusta!\n\nSitä ei kuitenkaan kukaan kuullut, ei ainakaan ollut kuulevinaan,\nja ilta pimeni, mutta ikkunoista uhkuva valovirta tuli sitä\nloistavammaksi; nyt se ei ollut enää vaan ikkunoissa, vaan tulvaili\nkauvas kadulle.\n\nKansantungos alkoi jo harveta kaduilta ja myymälöistä. Ne olivat\nsaaneet haluttavansa ja riensivät nyt lämpöisiin, valoisiin\nkoteihinsa valmistamaan iloa ja onnea omaisilleen...\n\nKyynelten sortama lapsen-ääni jaksoi tuskin saada enää valituksensa\nkuultavaksi.\n\nHäntä ei kukaan huomannut eikä hänestä välittänyt. Ja ilta pimeni.\n\nPoissa ihmistulvasta toisella puolen Esplanaadin asteli muudan\nnuorukainen kädet sarkapalttoon taskuissa. Hän ei näyttänyt huolivan\nihmisistä eikä heidän hommistaan. Levollisesti, huoletonna,\nkuin olisi ollut yksin koko maailmassa, näytti hän astuskelevan\nedestakaisin pitkin katukäytävätä päästä toiseen. Vaikka hän\nulkonaisesti näytti niin elottomalta, oli hänen sisällinen ihmisensä\nsitä elävämpi. Olihan hänelläkin koti, oli äiti ja isä ja sisarukset,\nmutta se koti oli niin kaukana, kaukana, kaukana, ett'ei sinne\nkuulunut huuto eikä huokaus. Se oli erämaassa järven rannalla se\nkoti, pieni ja köyhä, mutta se oli sittenkin koti, koti, koti. Ja\nvaikka se oli niin pieni ja köyhä, oli se sittenkin kylliksi iso\ntäyttämään miehen koko mielen, koko olennon. Siellä sitä oli aina\nennen joulua viettänyt ja sinne se mieli paloi nytkin, kuohui koko\nsisällinen mies. Sinne sitä oli aina ennen kouluaikana pyrkinyt\njouluksi kotikaupungista; äiti itse oli tullut joka kerran \"Liinulla\"\nhakemaan. Se oli ollut suuri ilonhetki, kun äiti oli tullut ja kun\nhänelle oli saanut koulutodistuksen antaa. Ja oikein rinta tahtoi\npakahtua, kun muisti sitä riemun päivää, jolloin oli päässyt kotiin,\npuhtaaseen, rauhallisen kotiin isän ja äidin ja muitten lasten\nluokse; kuinka sitten oli jouluaamuna ajettu Liinulla kirkkoon,\nvalaistuun, kirkkaaseen kirkkoon. Kovin karvasteli mieltä myöskin\najatus, ett'ei enää koskaan, ei koskaan elämässään olisi saava niin\nhuoletonta lupa-aikaa, jolloin sai hiihdellä metsissä ja pyydystellä\njäniksiä ja metsäkanoja. Ja sitä ikävätä, kun täytyi taas lähteä\nkouluun, ei tahtonut ajatus jaksaa vieläkään kestää, saatikka\nsilloin, vaikka isä lähti nyt vuorostaan saattamaan ja oli saman tien\nmarkkinoilla... Niin se oli kaikki silloin kouluaikana, murheetonna\nkouluaikana. Oh, sentään niitä armaita muistoja! Kodin muistoja,\nkouluajan muistoja! Vaikka sitä miehuullisena ylioppilaana asteli\ntätä nykyä pääkaupungin komeita katuja, niin mitä oli koulupojan\nkoti-ikävä tähän verraten näiden muistojen mielessä kuohuessa; nyt\nvasta, tässä tylyssä ihmislaumassa, nyt sen vasta oikein tunsi, mitä\noli koti, koti, koti.\n\nOlisi täksi jouluksikin tehnyt mieli kotiin, oli polttava halu\nlähtemään pakottanut, mutta liian oli matka pitkä ja kallis.\nYksin täytyi jäädä joulua viettämään pieneen asuntoonsa. Äiti oli\nkirjoittanut, että pienet joululahjat lähetetään vasta tulevassa\nkuussa jonkun mukana markkinoilta, kun isä sinne menee, nyt\nlähettävänsä vaan ijartamansa 25 markkaa, että voisi huoleti joulunsa\nviettää...\n\nHän oli aikeessa kääntyä kortteeriinsa, kun kuuli lapsen surullisen\nvoihkinan.\n\n-- Me kuulumme yhteen me kaksi, arveli hän ja astui pojan luokse.\n\nVärähtelevin äänin itku kurkussa selitti poika, kuinka ei heillä\nollut kotona ruokaa eikä puita eikä joulukuusta; kuinka sairaana\nmakaava äiti oli häntä pyytänyt menemään hyviltä ihmisiltä apua\npyytämään, kuinka äiti oli sanonut rukoilevansa Jumalata lähettämään\njouluenkelin häntä auttamaan tahi oikean auttajan luokse johtamaan,\nja kuinka hän oli ensin nöyrästi kääntynyt ihmisiin, mutta kun\nei kukaan ollut huolinut hänen rukouksistaan, ruvennut huutamaan\nkaikille, josta ei siitäkään ollut apua ollut... Ja nyt sairas äiti\nja pieni sisar nääntyvät nälkään ja viluun... Itku voitti kokonaan\npienen pojan.\n\nHän kopasi taskuaan, että oliko äidin lähettämät rahat mukana, sitten\ntarttui poikaa kädestä ja pistäysi ensimmäiseen myymälään. Hän osti\nmitä joulukuuseen tarvittiin, kyntteliä, säppejä, koristuksia,\nnamuja, omenoita y.m. pientä ja sitten ulos saamaan kuusta. He\nnousivat vossikkaan ja ajoivat torille. Yksi ainoa myyjä oli enää\njälellä ja sekin jo pois lähdössä. Aikaa ei ollut pitkiin tinkimisiin\nja kaupat tekastiin, ja sitten pois kotiin Siltasaareen.\n\nPoika oli onnellinen ja tyytyväinen. Ruoasta ei hän tosin vielä\ntiennyt eikä puista, vaan kuusi oli jo muassa ja se oli hänestä\ntärkeintä taas tällä hetkellä. Oli niin iloista saada ajaa\nvossikalla ja tuntui hänestä muutenkin turvalliselta istua noin\nhyvän jouluenkelin vieressä. Ei sillä ollut tosin siipiä, niinkuin\nenkeleillä kuvissa, mutta enkeli se oli, siitä ajatuksesta ei\npäässyt, enkeli sama, jota äiti oli sanonut Jumalalta rukoilevansa;\nsillä eihän hän ollut ihmisiltä, minkäänlaisilta, mitään apua saanut.\nTämä yksin, tämä hyvän- ja vakavannäköinen nuori mies oli hänen\nvalituksensa kuullut ja avuksi rientänyt... Enkeli se oli... enkeli.\nOlisihan sillä mielellään siivet nähnyt, että olisi saanut äidille\nnäyttää... ja salaa hän koetti tarkastaa, että oliko hän tosiaankin\nerehtynyt... mutta ei, siipiä ei hänen enkelillään ollut...\n\nHevonen poimi tietä ja matka lyheni.\n\nMenneitten muistot lainehtivat yhä ylioppilaan mielessä: koti ja\näiti ja isä ja lapset ja Liinu ja kaikki, ett'ei hän tullut matkalla\nsanaakaan vaihtaneeksi pienen toverinsa kanssa.\n\n-- Täällä on jouluenkeli, äiti, huusi hän iloisesti ovessa tullessaan.\n\n-- Kiitos, Anttu! Kiitos, hyvä lapsi! sanoi hymyillen äiti, joka\nmelua kuultuaan oli noussut istumaan vuoteella.\n\n-- Elkää minua kiittäkö, vaan tätä tässä, jouluenkeliä, sanoi poika\nreippaasti, vetäen toveriansa sisään.\n\nKirkas kyynel nousi äidin silmään ja sanattomana vaipui hän vuoteelle.\n\nIloinen tulennos räiskyi jo piisissä, jonka avulias naapurin vaimo\noli omista puistaan virittänyt.\n\nHuone oli isohko, toisen rakennuksen alla, kivijalassa, alkuaan\naiottu pesutuvaksi, koskapa ison uunin kupeessa, joka nurkassa\njähmötti, oli iso padansija, kulmassa piisi vanhan tavan mukaan.\nSeinät olivat rohmuiset, kun olivat kivestä, eivätkä tiilistä,\nniinkuin nykyinen aika sellaisetkin seinät valmistaa; lattia oli\nvahvoista lankuista, rakoinen ja tumma. Kolme pientä ikkunata, yksi\nperi- ja kaksi sivuseinässä, kuljetti niukasti valoa asuntoon.\nHuonekaluista ei ollut paljo puhetta. Karsinaseinällä oli sänky,\njossa äiti sairasti; perilasin alla vanha, parempia päiviä\nmuistuttava, pienoinen pöytä, jonka vieressä kaksi jakkaraa,\nkarmitonta tuolia; pitkin sivuseinää pitkä penkki, niinkuin\nmaalaistuvissa. Sängyn ja uunin välissä oli arkku, vaatearkku, ja\ntoisessa päässä sänkyä pöytäkaappi.\n\nMuuta ihmisolentoa ei ollut huoneessa kuin äiti sängyssä ja hänen\njaloissaan pieni tyttö.\n\nIloinen tulennos räiskyi piisissä ja levitti miellyttävää valoa\nhuoneeseen.\n\nEnsin kysyi vieras sairaan vointia, ja olisiko talossa ketään, jonka\nvoisi asialle laittaa. Äiti sanoi voivansa paremmin, ja Anttu kävi\npyytämässä naapurin eukon avuksi. Tämän toimitti ylioppilas hakemaan\npuita halkokaupasta ja tarpeellisia ruokavaroja, joita jo talon\nrouvakin oli jonkun verran lähettänyt sairastavalle hyyryläiselleen.\n\nHän alkoi pukea kuusta ja Anttu ja pikku Annu hyörivät ympärillä. Kun\nkuusi oli sytytetty, saivat lapset pienet lahjansa...\n\nVieraan näissä toimissa ollessa kertoi äiti hieman elämästään.\nMiehensä oli ollut merimies ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo.\nViime keväänä oli kohdannut häntä se kauhea onnettomuus, että\nmiehensä oli hukkunut heikkoon jäähän Sörnäisten salmeen... Pyykin\npesulla oli hän koettanut yllä pitää itseänsä ja kahta turvatonta\nlastaan... Olihan se kaikki mennyt, kun oli saanut terveenä olla,\nmutta kun Elokuusta lähtien oli sairastanut ja ollut työhön\nkykenemätön, niin oli kaikki mennyt, mitä oli ollut...\n\nKatkonaisesti kertoi vaimo ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.\n\n-- Tottapa se lienee Hänen tahtonsa, joka kaikista meistä murheen\npitää, sanoi hän nöyrästi.\n\nTähän ei ole paljo lisättävää.\n\nÄiti virkistyi ilosta ja katseli mielissään leikkiviä, herttaisia\nlapsiaan.\n\nEnnenkuin ylioppilas poistui, piti hän hartaan rukouksen ja lauloi\nlopuksi: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille\nhyvä tahto.\n\nÄiti itki ilosta ja kiitollisuudesta.\n\nLiikutettuna lähti jouluenkelikin.\n\nHänestä tuli tämän perästä perheen ystävä ja turva. Ensin auttoi hän\nneuvoilla ja ohjeilla ja sitten, papiksi tultuaan, varoilla, että\nleski, joka vähin erin oli kostunut ja tullut entiselleen, näki vielä\nmonta iloista joulua ja sai lapsensa kasvatetuksi.\n\nVarsinkin Anttuun oli tehnyt tämä joulu syvän, pysyvän vaikutuksen.\n\nPojasta oli aikaa myöten tullut mies, toimeentuleva, varakas mies;\nmiehestä vanhus, ja kaikissa elämän kohtaloissa on hän muistellut\ntätä joulua ja kantanut kiitosta jouluenkelin lähettäjälle.\n\nVapisevana vanhuksena kertoi hän minulle toissa talvena, jolloin olin\npakotettu viettämään yksin jouluani Helsingissä, ikävässä, kaukana\nkaivatuista omaisistani, tämän tapauksen... vapisevana kertoi vanhus\nja lauloi lopuksi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä:\n\nKunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä\ntahto!\n\n\n\n\nKarhun kynsissä.\n\n\nSiitä on jo monta vuotta kun eräänä päivänä istuin Keuruun asemalla\nja odottelin junan tuloa pohjosesta päin. Olin tehnyt samoin kuin\nmoni muukin rautatielle tahi lähtevään laivaan kiiruhtava usein\ntekee: pitänyt liikaa kiirettä. Yötä myöten olin ajaa puotaltanut,\nett'en suinkaan myöhästyisi junasta. Seurauksena olikin se varsin\nluonnollinen seikka, että saavuin väsyneenä rutjakkeena asemalle jo\naamupäivästä, vaikka juna tulee vasta iltapuoleen. Pitkä, väsyttävä\nodotus oli siis edessä. Tuosta olisin päässyt, jos levollisesti\nolisin jossakin yötä ollut. Ajoin kyllä aluksi aseman luona olevaan\nkievariin ja koetin saada nukkua, mutta siitä ei tullut mitään.\nTalon hyväntahtoinen emäntä piti tuosta huolen. Hän tuli aina joka\nviides minuutti sanomaan, ett'ei herralla ole vielä mitään kiirettä,\nvaan saapi huoleti levätä, ja haasteli kanssani jonkun aikaa\nkaikenmoisesta turhista asioista.\n\n-- Levätkää vaan pois! Kyllä minä huolen pidän, että junaan joudutte,\nsanoi hän aina mennessään, mutta tuli kohta uudestaan, kun muisti\njotakin vieraan kanssa juteltavata.\n\nKun siis huomasin, ett'ei levosta mitään tullut, käskin poikain\nvaljastaa hevosen ja nakata minut asemalle, vaikka junan tuloon\nolikin vielä parisen tuntia aikaa.\n\nSiellä sitä sitten istua värjöttelin ja ainoana lohdutuksenani oli,\nett'en ollut yksin odottamassa. Montahan siinä oli muitakin ja\nmonenkarvaista.\n\nIhmiset palasivat Jyväskylän markkinoilta, ja semmoinen väki on\naina kirjavata kansaa. Siinä oli monta suuren Venäjän kansalaista,\ntoinen likasempi toistaan, millä oli laukku selässä, millä pussi\nkainalossa, jonka alkuväriä ei olisi kukaan kyennyt arvaamaan. Mikä\nrötkähti laukkuaan vasten ja kuorsasi kohta täydessä unessa, mikä\navasi pussinsa ja rupesi sen sisällystä ajamaan toiseen, jota on\nmukavampi kuljettaa... Oli siinä juutalaista ja mustalaista, oli oman\nmaammekin kansaa. Näistä herätti erittäinkin yksi huomiotani. Se\nistui nurkassa eikä näyttänyt välittävän mistään. Sen oli hän näkönen\nkuin olisi vasta sodasta tullut, niin haavoitettu ja runneltu. Vasen\nkäsi riippui nuorassa rinnalla ja naama oli ristiin laastaroittu.\nMuuan haava oli vasemmalla, kaulasta korvan etupuolitse ihan\nvasemman silmän viereen, toinen siitä vasempaan suupieleen, kolmas\nnokan poikki oikealle korvalliselle ja neljäs oikeanpuoleisesta\nsuupielestä leuvan alle. Kamalalta näytti mies tuossa asussa.\nTeki mieli tarinoimaan hänen kanssaan, mutta kun hän näytti niin\nvälinpitämättömältä, niin mielellään sen jättikin.\n\nKun junan tuloaika vähin erin siirtyi lähemmäksi, alkoi naisia tulla\nlierittää asemalle. Ne olivat lähistön, eivätkä matkustavaisia,\njoita rautatien uutuus ja outous viehätti puoleensa. Useimmat olivat\nvalkosia kuin pulmuset, kun oli aika tuiskunnujakka noussut ulkona.\n\nVihdoin saapui juna.\n\nOitis syöksin vaunuihin, saadakseni pitkän penkin. Sen sainkin,\nmutta en saanut sitä yksin pitää. Niin paljo oli matkustajia,\nettä tuskin sopi kaikki istumaan. Painauduin nurkkaan ja koetin\nseinää vasten nojautuen nukkua. Siitä ei tullut mitään. Väsymys\nvaan tuli torkkumisesta sietämättömämmäksi. Virkkuna täytyi pysyä\ntavalla taikka toisella Tampereelle asti. Aloin tarkastella seuraa\nympärilläni. Vieressäni istui pari, kolme vaimoihmistä, vastaisella\npenkillä edessäni tuo laastaroittu mies, entistään tylympänä, liuta\nakkoja vieressä.\n\n-- Mistäs tämä matkamies on? kysyin mieheltä.\n\nTarinaan täytyi päästä, päästäkseen väsymyksestä.\n\n-- Tuolta vaan pohjosesta, sanoi hän niin kuivakiskosesti kuin olisi\nääni tullut vanhasta pärevasusta eikä elävän ihmisen suusta.\n\nTuosta en välittänyt.\n\n-- Missä sodassa te olette ollut, kun teitä on noin pahasti pidelty?\n\n-- \"Ihmisen pitää oleman sodassa täällä maan päällä\", sanotaan\nsanassa, vastasi mies.\n\n-- Tokkohan sillä sanalla tuonlaista sotaa tarkotettanee, epäili joku\nnaisista.\n\n-- Miten lienee, arveli mies.\n\nKun kerran eukkojen uteliaisuus oli virinnyt, niin ei siinä miehen\nmikään auttanut, täytyi antautua puheisiin.\n\n-- Missä te olette tuonlaiset haavat saaneet? huusi puolitusinata\nakkoja yhtä suuta.\n\n-- Karhun kynsissä, vastasi mies levollisesti.\n\n-- Karhun kyn... elä nyt!\n\n-- Kertokaa!\n\n-- Juttele, hyvä mies!\n\n-- Puhukaa meille ajan kuluksi! kehottelivat naiset.\n\nMies arveli hieman.\n\n-- Viikon päivät sitten olin matkalla Tulomaan, alkoi hän sitten\nverkkaan. Lauhkea oli ilma ja tyyni. Iltaantua alkoi lyhyinen\npäivä, kun saavuin Tulenkoskelle, joka on puolitiessä Tulomaan.\nTulvan aikana on Tulenkoski ankara ja valtavat vedet siinä\ntemmeltävät, mutta veden vähänä ollessa on se kivikkota ja terävät\nkallionkielekkeet pistävät ylös veden pinnasta. Silta käy korkealta\nrantaäyräältä toiselle pahimman kivikon kohdalta niin ylhäältä, että\nhirvittää siitä katsoessa alas. Mitään aavistamatta astelin sillalle,\nniinkuin usein ennenkin olin tehnyt, ja katselin, kuinka koski appoi\nyläpuolen mustia vesiä ahnaaseen kitaansa ja kuuntelin kuinka ne\nkorisivat kosken karkeassa kurkussa. Käännyin juuri jatkaakseni\nmatkaani, kun huomasin karhun edessäni sillalla. Hämmästykseni\non helpompi käsittää kuin kertoa, varsinkin kun minulla ei ollut\nasetta muuta kuin pieni saikkara kädessä. Kohta oivalsin kuitenkin\nasemani, että pakoon ei ollut yrittämistä, vaan urhoollisesti\nkoettaa säikyttämällä saada peto pakenemaan. Häristäen kepakallani,\nkiljasin niinkuin jaksoin, kun muuta säikyttämiskeinoa ei ollut.\nVaikutus tästä oli päinvastainen. Karhu siitä vaan ärtyi. Töytäsi\nkohta päälleni ja löi minut voimakkaalla kädellä kumoon. Luulin\nviime hetken olevan edessäni. Vaikka pahoin piteli minua peto,\npysyin kuitenkin täydessä tajussa ja mielikaijosta tunsin, ett'ei\nminun tarvitse näin erota tämän maailman menosta, vaan että pelastus\noli tuleva mistä tahansa. Äkkiä pisti mieleeni kuulemani tarina,\nett'ei karhu kuollutta raatele. Tekeysin tajuttomaksi, koettaen\nolla hengittämättä niin paljon kuin suinkin voin, pitäen silmäni\nummessa. Tämä temppu näytti auttavan. Karhu tunnusteli minua aluksi\nkaikin puolin ja poistui sitten. Luulin hänen jo pötkineen tiehensä\nja rohkenin raottaa silmiäni. Ihmeekseni huomasin karhun katselevan\nalas koskeen. Oitis oli hän jälleen luonani ja alkoi lykkiä minua\nturvallaan sillan reunaa kohti. Silloin selvisi minulla kauhea\ntilani. Peto aikoi paiskata minut koskeen. Pelastusta ei ollut\najattelemistakaan...\n\nKertoja huokasi.\n\n-- Seisoin siis kuoleman kynnyksellä, alkoi hän taas yhtä verkkaan.\nKoko mennyt elämäni virtasi selvänä muistini läpi. Siinä kulkivat\nvarhaisimmat lapsuuteni tapaukset kirkkaina ja selvinä, niinkuin\nolisivat eilen tapahtuneet, siinä äitini hellät varotukset, siinä\nnuorukaisen erehdykset ja harhailut, siinä miehen pyrinnöt ja hyvät\npäätökset elämän parannusta varten, siinä lupausten irvottavat\nrikkomiset. Kun nämä olivat ohitse, alkoi uusia aloja eteeni auveta.\nTulevaisen elämän kuvia. Näin edessäni samaskaisen, kuohuvan virran,\nelämän virran, joka järveen laskiessaan haaraantui kahtaalle. Toinen\nhaara vei pimeään, mustaan järveen, josta kuului outoa huminata ja\nsurkeata tuskan valitusta. Toinen taas kääntyi kohti siintävätä,\nkirkasta, kaukarantaista ulappata, jossa vihannat lehtosaaret\nväikkyivät viehättävien salmien seassa. Sieltä kaikui lintujen raikas\nlaulu ja vieno virren sävel hiveli korvaani. Toisinaan kuului myöskin\nelämän virralta huuto ja pauhina, mutta josta en voinut erottaa muuta\nkuin sanat:\n\n-- Kumpaan... kumpaan näistä? Kumpaan... kumpaan... kumpaan näistä?\n\n-- Niin, niin... Kumpaan näistä? huokasin itsekseni.\n\nMies vaikeni.\n\nHän painoi hikisen päänsä ikkunan ruutua vasten, johon kuvautui\ntoinen yhtä tuskainen ja laastaroittu muoto.\n\nEukot istuivat ääneti ja kuivailivat vettyneitä silmiään.\n\nJuna mennä hujelsi eteenpäin, että vonkui myrsky nurkissa, kun ei\nvoinut estää sen kulkua. Märkää lunta se vaan rätki vasten ikkunoita\ntehdäkseen edes jollakin tavalla kiusaa.\n\nMies istui vaiti ja katseli ikkunaan... omaa kamalata kuvaansako\nlienee katsellut vai lumen räiskettä ikkunassa.\n\n-- Kuinka te kuitenkin istutte nyt tässä tuota kertomassa? rohkenin\nminä huomauttaa, kun ei mies näyttänyt halukkaalta jatkamaan.\n\n-- Minä pelastuin, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Samassa\nkun luulin jo seisovani ijäisyyden portilla, sain päähäni aika\nkolahduksen. Karhu oli jo saanut minut sillan reunalle, mutta\npaiskasi niin varomattomasti, että pääni kolahti sillan kaiteeseen ja\nminä retkahdin sillalle.\n\n-- Pelastus, pelastus, kuiskutti samassa outo ääni korvaani. Silloin\nmuistin, että olihan minulla ase taskussani...\n\n-- A-ase! huusivat naiset.\n\n-- Niin ja kelpo ase, jatkoi mies. Minä työnsin sen karhulle, joka\noitis pötki tipo tiehensä.\n\nEukot töllistelivät toisiaan.\n\n-- Ja mikä ase se oli? tokasi joku.\n\n-- Satamarkkanen...\n\n-- Satam...!\n\n-- Peto olikin siis vaan...\n\n-- Tavallinen karhu, vastasi mies hymyillen.\n\n-- -- --\n\n-- Orihvesi! 15 minuuttia! huusi samassa konduktööri.\n\n-- Täss' on ravintola, sanoi mies minulle, tulkaa pitämään kanssani\nkarhun peijaita.\n\nKahta pyyntöä ei tarvittu.\n\n\n\n\nRahaa lainaamassa.\n\n\nKun Suppo Saikkonen tarvitsi rahaa, niin täytyi hänen lähteä sitä\nlainaamaan, niinkuin monen muunkin täytyy tehdä saatikka sitten\nköyhän ylioppilaan...\n\nAprikoida siinä ensin piti ja arpaa heittää, että mille suunnalle\nkaupunkia sitä ensin kääntyisi, ja tarkoin katsoa, että oliko\nensimmäinen vastaantulija kadulla mies tahi nainen. Jos se oli\nnainen, niin sai heti kääntyä takaisin, sillä se oli varma merkki,\nett'ei yritys sinä päivänä onnistuisi; mutta jos mies tuli vastaan,\nniin sai hörymättä painaltaa eteenpäin siinä varmassa uskossa, että\nrahat oli tuossa paikassa hänen poimittavinaan...\n\nMiehinen oli mies, joka ensimmäisenä tuli vastaan jo ensi käänteessä,\nja Supon suu vetäysi leveään hymyyn.\n\n-- Kyllä tästä hyvä tulee, arveli hän itsekseen ja astui\nhiljanverkkaan, hienosti vihellellen.\n\nKauvan hän ei ollut vielä katua käynyt, kun vastaansa tuli pitkä,\nhoikka mies.\n\n-- Terve! huusi Suppo iloisesti.\n\n-- Terve, terve! soi vastaus vielä iloisemmasti.\n\n-- Minnekä matka?\n\n-- Pään parannuksille.\n\n-- Vai on mies siukkana... mutta kuulehan kun minä tarvitsisin rahaa,\neikö sinulla sattuisi olemaan mynttiä, että antaisit minullekin.\n\n-- Pitäisikö suurikin summa olla?\n\n-- Sata markkaa minä tarvitsisin.\n\n-- Ei minulla ole nyt, vaan kyllä minä voin hankkia, mutta ensin\npitäisi saada \"pienet\", että rohkeus hieman virkistyisi.\n\n-- Voimmehan mennä johonkin hotelliin, ottaa siellä ja minä\nodotan sen aikaa kun käyt sieppaamassa, esitteli Suppo Saikkonen\nriemuissaan, josta tuntui kuin satamarkkanen olisi jo ollut hänen\ntaskussaan.\n\nToinen suostui ilolla ehdotukseen ja niin päättivät he mennä Hotelli\nPostiin.\n\nMies, jonka Suppo tapasi, ei ollut ylioppilas, vaan viihtyi ja\noleskeli ylioppilasten parissa, ja usein hän sanoikin senlainen\nolevansa... sanoi seuroissa senlaisissa, joissa ei luullut sitä\ntiedettävän. Niitä tavataan usein tuonlaisia \"ylioppilaita\".\nNe ovat joko entisiä koululaisia tahi pelkältään vaan jonkun\nkäsityöläisammattilaisen entisiä oppipoikia: mikä on alunpitäin\npyrkinyt suutariksi, mikä räätäliksi, mikä ollut kultasepän opissa,\nmikä taas on aikonut kellosepän ammatilla henkensä elättää, mutta\njostakin syystä ovat horjahtaneet ja eksyneet alkuperäisistä\npyrinnöistään. Ylioppilasseuroihin ovat he päässeet jonkun tuttavan\navulla tahi ovat itse tuttavuuksiin hierautuneet pikku kapakoissa.\nEntisistä toimistaan eivät tietysti virka mitään, vaan sitä enemmän\nkehuskelevat nykyisistä aikeistaan. Ja onhan niitä aloja, mille\nyrittää. Mikä niistä pyrkii hammaslääkäriksi, mikä on insinööri,\nmikä käypi kirjanpitokurssia, mikä praktiseeraa rautatiellä, mikä\non ekstrana lääninkansliassa, mikä on asianajaja, mikä kirjailija\ntahi toimittaja... Mutta kaikkea muuta ne hommaavat paitse noita\nkehumiaan. Muuten ovat he ensimmäisiä juomaseuroissa ja pidoissa ja\nverrattomia korttipöydässä ja biljardin ääressä. Ylioppilastalossa\novat ne kuin kotonaan sekä lukusalissa että \"paremmalla puolen\"...\n\nSe \"hyvä toveri\", jonka Suppo nyt tapasi, oli entinen\nsuutarinoppilas, nykyään hammaslääkäri tahi ainakin siksi pyrkivä...\n\nMonta kertaa oli Suppo muistuttanut miestä hotellissa, että alahan jo\nmennä, että jatketaan sitten.\n\nMutta toveri oli vilkassut kelloon, ajan kultaisen kulkua ja sanonut:\n\n-- Ei täti ole vielä kotona.\n\nHotellissa olivat he ensin ottaneet \"aamuraapuskat\", sitten syöneet\nhienon aamiaisen, ottaneet olutta ja portteria ja sen perästä kahvia\nja konjakkia. Kolmas panos oli tätä tavarata lopuillaan, kun toveri\nnousi ja sanoi:\n\n-- Nyt on aika lähteä. Istu tässä ja odota se aikaa, korkeintaan minä\nviivyn puolituntia, mutta hyvässä lykyssä vaan kymmenen minuuttia.\n\nSuppo jäi odottamaan. Ensin otti hän ja silmäili päivän sanomia\nsen verran kuin silmä kykeni enää seuraamaan. Mutta kun ei niistä\nmitään luettavata löytänyt, niin täytyi ne työntää syrjään. Sitten\nmeni hän toiseen huoneeseen katsomaan biljardinpelaajia. Ei sekään\nmiellyttänyt pitkälti. Häh kun ei ollut mikään pelaaja, niin ei\nvoinut tarjoutua mukaan peliin, eikä sitä katseleminenkaan huvittanut.\n\nNiissä hommissa oli kuitenkin kulunut viisitoista minuuttia.\n\n-- Varmankaan ei ollut täti vielä kotona, koskapahan ei miestä kuulu,\narveli Suppo ja tilasi konjakkia, kun kahvia vielä oli.\n\nHän teki uudet kupit ja sytytti uuden sikarin... Tuonlaisissa\ntiloissa polttavat herrat sikaritupakkaa. Sitten istui hän pää\nkäden nojassa, löyhäytteli hyvänhajuisia savuja ilmaan ja maisteli\nvähin erin kupistaan. Hyvinvoinnin ja kylläisyyden suloinen tunne\nhiveli hänen mieltään, täytti koko hänen olentonsa. Ei mitkään\nsisäiset soraäänet häirinneet hänen rauhaansa ja hän tunsi olevansa\nsovinnollisella ja suosiollisella mielellä koko maailmaa kohtaan.\n\nKeppien räiske ja pallojen pauke kuului viereisestä huoneesta ja\nniitä säistävä iloinen nauru, ihastushuudahtukset ja epätoivoisen\nkiroukset sekä markköörin yksitoikkoinen, väsyttävä ääni: Valkonen\npallo!... Punanen pallo!... Valkonen pallo!... Punanen pallo!...\n\nSamassa sekoitti tämän raikas naurunpajakka ja hyvähuudot. Joku oli\n\"tehnyt onnistuneen pallon\".\n\nTästä säpsähti Suppo ja katsoi kelloa. Hän oli jo odottanut lähes\ntunnin eikä miestä vielä kuulunut.\n\n-- Kummallista! Kovin merkillistä.\n\nHän nousi ja alkoi astua kahakäteen huoneessa.\n\n-- Kun nuokin ilkiävät kuluttaa aikaansa tuonlaisessa joutavassa kuin\nbiljardinpeluussa, miehiset miehet!\n\nJa samassa oli hyvänvoinnin tunne ja suloinen sopusointuisuus kuin\nsiivellä pyyhkäistyt miehestä ja outo kouristus tuntui sydänalassa.\n\n-- Kukapas tässä rupesi kuivin suin odottamaan! Tottapahan tulee kun\njoutuu, lohdutteli Suppo Saikkonen itseään ja tilasi yhä kahvia ja\nkonjakkia.\n\nMutta kuohuvata mieltä ei uusi panoskaan viihdyttänyt.\n\n-- Millä näistä kaikista selvitään, kun toinen tasku on tyhjä ja\ntoisessa ei ole mitään, tuskitteli hän itsekseen.\n\nSuppo nousi taas ja alkoi rauhatoinna kulkea huoneessa. Hänen\nrintaansa ahdisti ja mieltä ellosteli ytelästi, ja koko elämä tuntui\nniin tuskalliselta.\n\nHän asettui ikkunan eteen istumaan, ett'eikö näkisi jonkun tuttavan\nkulkevan ohitse, jolla olisi pelastus taskussa, ja huvittavaahan oli\nmuutenkin ajankuluksi kulkevia katsella.\n\n-- Soh, tuoltahan se tuleekin, äänsi Suppo riemuissaan ja lyödä\npoukautti lasiin että ruudut oli säpäleiksi lentää.\n\nTuttava kuulikin ja katsahti ikkunaan ja kun huomasi Supon, alkoi\nystävällisesti nyökyttää päätään. Suppo viittilöi innokkaasti, että\ntulla ja tulla sisään.\n\n-- Kahviako saan tarjota ja konjakkia? kysyi Suppo, kun tuttava\nsisään astui.\n\n-- Ottaisin ennemmin punssia? sanoi tämä.\n\n-- Kahvia ja puolisko punssia! käski Suppo.\n\nTulihan sitä.\n\n-- Mitkäs kemut sillä Supolla nyt on? uteli toveri.\n\n-- Eihän tässä niin mitkään... tavallistahan tämä on.\n\nOttivat siitä ja maistelivat ja juttelivat, haastelivat ja nauroivat,\nmaistelivat ja iloitsivat, niinkuin hyvät tuttavat, veljet ainakin\nherkkupöydän ääressä.\n\nToveri oli alussa hieman hämillään eikä tuntenut oikein sopeutuvansa\nSupon tilaan, mutta vähin erin alkoi sydän sulaa ja sopeutuminen\nsyntyä.\n\n-- Yhhyh, kuinka tämä on imelätä ja meltoa, täytynee terästää, sanoi\nSuppo ja tilasi lisää konjakkia.\n\n-- Tätä kun lirauttaa sekaan, niin muuttuu se maku sanoi hän\nsaatuansa tuota haluttua nestettä.\n\nKun siitä toverinkin sydän alkoi auveta ja hellyys mieltä täyttää,\nuskalsi Suppo kertoa asiansa ja selittää surullisen tilansa.\n\n-- Sepä on ikävä seikka tämä, eikä minullakaan ole markkaakaan rahaa,\nsurkutteli ystävä osaaottavasti.\n\n-- Otatko sinä nyt ja jäät tänne pantiksi, että minä pääsen rahaa\nhankkimaan, vai menetkö sinä toimeen? Muu keino nyt ei auta, puhui\nSuppo vakavasti.\n\n-- Eihän se sovi, että minä jään tänne... voisivat arvata. Parasta\non, että minä lähden tekemään mynttiä ja sinä istut vielä sen aikaa\ntäällä, selitti ystävä hartaasti.\n\nNiin sovittiin tuosta tärkeästä seikasta ja toveri lähti ja niin\nkiireesti lähtikin, ett'ei ehtinyt edes lasiaan pohjaan panna.\n\nSuppo jäi yksin ja oli taas samassa tilassa, odottavassa asemassa,\nkuin äsköinkin.\n\nOdotusaika ei nyt kuitenkaan tullut niin pitkäksi, ja hyvä se olikin,\nsillä päivällisvieraita alkoi jo saapua yksi toisensa perästä.\n\nTuskin oli nimittäin Suppo ehtinyt siemata pari kertaa lasistaan,\nkun ovi aukeni ja kaupungin lähetti astui sisään. Niinkuin salamat\nsyksyistä iltaa, valasivat ilon leimaukset Supon muotoa, kun hän näki\nmiehen.\n\n-- Onko se herra Saikkonen? kysyi lähetti\n\n-- On.\n\nJa Suppo sai kirjeen ja lähetti poistui.\n\nSiihen aikaan ei oltu vielä sähköä telefoonina saatu nujerretuksi\nihmisten palvelukseen, ei ainakaan Suomen pääkaupungissa, vaan täytyi\nkäyttää vanhoja viestinkuljettajia.\n\nSuppo rapasi kirjeen auki, mutta ei mitään kirjavata paperia\nilmestynyt hänen silmiänsä viehättämään.\n\n    Paras Veljyt!\n\n    Enhän minä mistä voi hankkia rahaa niin sukkelaan... koehan itse\n    auttaa itseäsi!\n\n    Tuus totus\n\n    Poku.\n\nSe oli kirjeen sisällys.\n\n-- Hädässä ystävä tutaan, oli ainoa, mitä Suppo sai sanotuksi, kujeen\nluettuansa, vaikka monikin olisi luullut hänen kirota karskauttelevan.\n\n-- Auta itseäsi! sen neuvon sitä osaa toiselle antaa mikä nokka\nhyvänsä, mutta todellista apua ei kukaan tahdo kellekään tehdä.\n\nNäin puhuen naukki hän juomain tähteet suuhunsa, otti lakkinsa ja\nlähti.\n\nPuhvetissa selitti hän aivan luonnollisesti, ett'ei hänellä nyt ole\nrahaa, millä maksaa otoksensa, että toverit ovat häntä narrinaan\npitäneet ja jättäneet hänet pulaan, vaan pyysi saada käydä vasta\nmaksamassa.\n\nSiitäkös mellakka nousi! Tuonlaista puhetta ei puhvettineiti ottanut\nkuulevaan korvaansa, vaan alkoi sättiä ja parjata. Hätään joutui\nisäntä raivoissaan ja vieraat kiertyivät Supon ympärille. Kuuli hän\nsiinä nimensä puolelta ja toiselta, nimi otettiin kirjaan ja uhattiin\nsillä ja sillä, jos ei hetimiten käy maksamassa.\n\n-- Tulla ravintolaan syömään ja juomaan eikä ole rahaa penniäkään\ntaskussa! Hyi, hemmetti, senlaisia herroja! huusi puhvettineiti ja\nsillä hän luuli sanoneensa kaiken pahan, mitä tuonlaisesta miehestä\nsanoa saattoi.\n\nJa rähisten ja meluten saatettiin Suppo Saikkonen ulos.\n\n-- Olipa hyvä, ett'eivät lyöneet, arveli hän kadulla, päästyänsä\nrähäkästä.\n\nNäin onnistui yritys sinä päivänä, vaikka mies ensimmäisenä vastaan\ntuli.\n\n\n\n\nAsioitsija.\n\n\n-- Nyt tuli joku, isä! kuului lapsen ääni.\n\nIsä nousi ja meni \"konttoriin\" katsomaan.\n\nSiellä seisoi nuori nainen, joka ujosti kysyi palveluspaikkaa.\n\n-- Ei täällä ole sellaista nyt, vaan kyllä hankitaan, sanoi\nasioitsija.\n\n-- Jos toimittaisitte minulle.\n\nAsioitsija kirjoitti naisen nimen ja asunnon kirjaansa.\n\n-- Sisäänkirjoitus maksaa markan.\n\n-- Minulla ei ole, vaan vasta...\n\n-- Hm... Eikö ole puoltakaan?\n\n-- Tuskin, sanoi nainen hätääntyneenä, kuivaten nousevia vesiä\nsilmistään.\n\n-- Eikö edes viittäkolmatta penniäkään, että saisin pullon olutta? On\nniin elämä töhkyräistä, kun illalla tuli juotua, puhui asioitsija.\n\n-- Ehkäpä sen verran...\n\nNainen etsi rahakukkaron hameensa poimuista ja antoi lantit.\n\n-- Niin tulkaa sitten ylihuomena kuulemaan. Toivon siksi teille\npaikan saavani.\n\n-- Kiittäen, kostaen lähti nainen.\n\n-- Laura, ehkä Alma joutaisi hakemaan pullon olutta ennenkuin kouluun\nmenee? kysyi asioitsija.\n\n-- Miks'ei, mutta meillä ei ole yhtään suupalaa ruokaa. Syömättäkö\nAlman pitää kouluun mennä? sanoi Laura, asioitsijan vaimo.\n\n-- Onhan se niin ennenkin... Etkös olekin? kysyi isä.\n\n-- Olen ja menen nytkin. Kyllä siellä joku taas minullekin pullaa\nantaa, sanoi Alma reippaasti, vaikka vedet tahtoivat silmään kiertyä.\n\nLapsi lähti hakemaan isälleen olutta.\n\n-- Kuinka sinä voit olla tuollainen? kysyi vaimo, hieman nuhtelevalla\näänellä.\n\n-- Minkälainen? ärähti asioitsija tylysti. Minkälainen minä olen?\nMiten sinä luulet minun muuten kykenevän toimeeni, jos en saa\nlasillista olutta... kädet vapisee ja kaikki. Kyllähän tähän taas\njoku tulee, että saamme rahaa ruokaan.\n\nAlma toi olutpullon ja lähti syömättä kouluun. Nuorempi lapsi nukkui\nvielä kyökin sängyssä.\n\nAsioitsija avasi pullon ja vetäsi sen sisällyksen nahkaansa.\nLaura laitteli rikkinäisen peilin edessä, joka vielä muistutti\nonnellisempia aikoja, tukkaansa, sovittaen siihen irtolettiä.\n\n-- Minä käyn vähäksi aikaa pitkälleni. Jos joku tulee niin havauta,\nsanoi asioitsija, oluen juotuaan.\n\nTukkansa laitettua, alkoi Laura siistiä konttooria.\n\nAsioitsija oli keskikokoinen, lihava, turpea mies, pyöreämuotoinen,\njossa vaihteli sinervä ja punerva maksankarva. Laura, hänen vaimonsa,\noli pitkä ja joukeamuotoinen. Hänellä oli komonokka, siniset silmät,\nhivusmarto selvä ja säännöllisesti kaareva korvallista kohti --\nkaikki vanhoja muistoja entisen kaunottaren ajoilta. Niin, kaunotar\noli hän ollut, maankuulu, vedenvalio, jolla oli kosijoita käynyt\nläheltä ja kaukaa ja joiden joukosta oli vaali ollut vaikea. Yhtä\nhän oli rakastanut, toiselle kuitenkin mennyt. Oli tapahtunut se\ntavallinen seikka: köyhä oli hyljätty, rikas oli otettu. Vaatimaton\nvallesmanni oli saanut rukkaset ja rikas, ylväs kauppias valittu. Tuo\noli vähän tuskastuttanut, kun vallesmanni, kelpo käytännön mies, ei\nollut mennyt hirteen eikä orteen, vaan tyynesti tyytynyt kohtaloonsa.\n\nPitäjän rikkain tyttö oli Laura Wahrlin... rikkain, pulskin ja\nkaunein. Merikululla ja muilla onnistuneilla yrityksillä oli hänen\nisänsä koonnut suuret varat ja parhaaseen aikaan lakannut liikettä\nkäyttämästä. Oli sitten ostanut suuren maatilan, jota nyt viljeli,\nviettäen levollista vanhuutta. Laura oli silloin kihloissa pitäjän\nvallesmannin kanssa, kun nuori, verevä ja rikas kauppias, Henrik\nJakke, muutti seurakuntaan. Tämä oli iloinen luonteeltaan, hyvä\nseuramies. Herrain joukossa osasi hän juoda ja laulaa ja puhua\nsukkeluuksia, ja naisseuroissa pitää sitä hengetöntä lörpötystä,\njonka hienohelmain suosioon pyrkivät katsovat niin välttämättömän\ntarpeelliseksi. Mikäs konsti hänen oli vallesmanni laudalta lyödä.\nKun tyttö koetti vastustella ja vakuuttaa rakastavansa vallesmannia,\nselitti isä että se tuli vaan miestuttavuuksien puutteesta, että\nhän, Laura, vallesmanniin oli ihastunut. Nyt oli asia toinen. Kun\nhän vaan rikkoisi välinsä vallesmannin kanssa, niin kyllä se olisi\nhelppo unohtaa ja joutua uusiin tuttavuuksiin. Laura olisi mielellään\nneuvotellut jonkun hyvän naistuttavan kanssa, mutta senlaista ei\nollut. Äiti oli kuollut ja kaikkien muitten mielestä oli hänen\nliittonsa vallesmannin kanssa sula tuhmuus. Ja niin sai vallesmanni\nmuitta mutkitta rukkaset ja Laura joutui uusiin tuttavuuksiin. Ja\nsehän siitä seurasi, jota oli tahdottukin: kihlaus, kuuliaiset ja\nuhkeat, monipäiväiset häät. Kaikki onnittelivat Lauraa, että hän oli\nhyvän osan valinnut ja suuren onnen käsittänyt. Sitä sanoivat miehet\nja naiset niin herrasväkeä kuin talonpoikia...\n\nTämän rikkaan pariskunnan lapsi se on tuo Alma, joka tänä aamuna\nlähti syömättä kouluun iloisessa Helsingissä.\n\nKuinka se on mahdollista?\n\nHeitä on kohdannut \"onnettomuus\"... Siksihän sitä ihmiset\ntavallisesti nimittävät, kun rakennus hajoo, jolla ei ole ollut\ntarpeenmukaista perustusta.\n\nTällainen tarina on lyhyt, surullinen ja -- jokapäiväinen.\n\nOli eletty ylöllisesti niin kauvan kuin oli varoja riittänyt.\nSitten oli myöty talot ja liiat tavarat ja muutettu kauvas toiseen\npaikkakuntaan ja koetettu alkaa uudestaan. Mutta hajoavata rakennusta\non paha pönkitä. Uusi yritys ei ollut onnistunut sielläkään.\nVararikko oli ollut lopullinen turva.\n\nIkävätä on elämä niillä tienoin, jossa on onnestaan haihtunut, ja\nikävätä sieltä on erokin. Useampi senlainen valitsee kuitenkin\njälkimäisen ja niin teki Henrik Jakkekin. Pitkään mietti hän ja\naprikoi, minne olisi lähdettävä ja mitä tehtävä. Viimein päätti hän\nlähteä pääkaupunkiin \"onneansa koettamaan\". Yksin lähti hän ensin\nja kutsui joukkonsa perästä. Yhtä ja toista oli hän ensin puuhannut\nkunnes pani asioimiskonttoorin \"ylös\"...\n\n-- Henrik, täällä on vieras, herätti rouva miestään.\n\nAsioitsija meni \"konttooriin\", joka oli isohko, matala\nkivijalkahuone, johon kaksi pientä, katonrajassa olevata ikkunaa\nvaivoin sai kuljetetuksi päivän valoa. Kivinen oli permanto, joka\nmelkein aina kylmänä aikana oli kostea. Kapea porras kadulta johti\nmatalasta oviaukosta tähän manalaan. Konttoorin vieressä oli\nvesijohdolla varustettu kyökki, jonka ikkuna oli pihalle käsin.\nTämä oli perheen tavallinen asunto. Huonekaluja oli konttoorissa\nainoastaan iso, puiseva pöytä, pari natisevaa tuolia ja seinämällä\nsohvantapanen; kyökissä oli kaksi leveätä sänkyä vierekkäin,\npiironki, kaksi tuolia, halkoloota ja kaappipöytä ikkunan alla.\n\n-- Minulla olisi pari kolme haastetta tehtävänä, sanoi vieras.\n\nAsioitsija kuulusteli asian ja alkoi kirjoittaa.\n\n-- Etteköhän haettaisi pari pulloa olutta, on tässä vähän niinkuin\nkohmelo, virkkoi asioitsija vieraalle muutaman rivin kirjoitettuaan.\n\n-- Miks'ei...\n\nHaettihan se.\n\nKun työ oli tehty, sai asiamies paperit ja hyvät neuvot, kuinka oli\nniiden kanssa meneteltävä, että asianomaiset tulisivat laillisesti\nhaastetuiksi, ja asioitsija sai 6 markkaa vaivoistaan, 2 markkaa\nkappaleelta.\n\n-- Näet sen nyt, että onhan meillä rahaa, sanoi hän vaimolleen. Tässä\non sinulle viisi ja puoli markkaa, osta niillä ruokaa ja kolme pulloa\nolutta minulle. Itselleni pidätän vaan 50 penniä.\n\nEukon olisi tehnyt mieli kahvia ja hän oli sanomaisillaan, ett'eikö\nsaisi ostaa sitäkin, vaan hän ei uskaltanut. Siitähän se oli aina\nennenkin riita syntynyt, jos hän oli jotakin tarvinnut. Hän oli tosin\njo tottunut, että täytyi tyytyä siihen, mitä miehensä määräsi ja\nkäski ja syödä, mitä milloinkin sai, mutta välistä kuitenkin tahtoi\ntehdä mieli kahvia ja jotakin parempata ruokaa. Kurjuuskaan ei voi\ntykkönään mielitekoa eikä muistoa kuolettaa.\n\nHän leuhautti saalin hartioilleen, otti korin käteensä ja lähti.\n\nAsioitsija lähti itse myöskin ulos ja pyysi pienen poikansa sanomaan,\nettä pappa tulee kohta, jos joku sattuisi tulemaan. Hän osti ensin\npuodista puolen punttia \"kaukaasia\"-paperosseja ja hiipi sitten\nanniskeluyhtiön ravintolaan, jossa otti kolme viinaryyppyä....\n\n-- Pitäähän ihmisen saada ruokaryyppy, onhan tässä jo sen verran\ntienattu, arveli hän itsekseen.\n\nKun hän saapui kotia, tuli Almakin samassa koulusta.\n\n-- Onko sinulla paha nälkä, Alma? Elä ole milläsikään, kohta saat\nruokaa. Pappa sai rahaa ja mamma meni ostamaan, puhui asioitsija niin\nlempeästi kuin voi.\n\n-- Eipä tuosta tiedä mitään, vastasi Alma, vaikka mieltä tahtoi\nitkuun vääntää.\n\n-- Mistä? kysyi isä, jolta kysymys oli jo unhottunut.\n\n-- Nälästäpä.\n\nKohta saapui mammakin kotia. Hyräillen hän tuli niinkuin hyvällä\nmielellä oleva ainakin.\n\nKohta oli ruoka pöydällä ja käytiin aterioimaan.\n\n-- Syö sinäkin Henrik, kerrankaan. Tässä on hyvää lihaa ja juustoa...\nIllaksi laitan lämmintä ruokaa, nyt ei ole aikaa, puhui rouva Jakke.\n\nHenrik otti hätäisesti leipäpalasen ja lihaa ja kävi kohta oluen\nkimppuun. Hän ei malttanut ruveta pulloa korkkiruuvilla avaamaan,\nvaan työnsi korkin lyijykynällä sisään.\n\nPikku Kallu vetäysi verkkaan pöytään. Vaikka hän ei ollut koko\npäivänä mitään syönyt, ei hän ollut valittanut eikä mitään virkkanut.\nHän oli sellaiseen tottunut. Sanaakaan puhumatta otti hän voileivän,\nvetäysi sohvanpäähän paperilappujensa luokse, joilla oli aamusta asti\nleikkinyt ja alkoi jatkaa tointaan.\n\nAlma sitä vastoin söi hyvällä halulla ja oli iloinen ja tyytyväinen.\nHän kertoi, kuinka hyvin hän oli taas läksynsä osannut ja kuinka\nopettajatar oli kiittänyt ja kuinka hyviä muut tytöt olivat hänelle:\nAnna Sjövall oli antanut kaksi konfektia, joista hän toisen oli\nsäästänyt Kallulle, ja Maria Oksanen ison piparkakun, josta siitäkin\noli Kallu puolet saanut.\n\nÄidit, varsinkin köyhät, joutavat harvoin säännöllisesti syömään.\nNiin kävi nytkin. Palasen hän otti ja meni sitten kyökkiin sänkyä\nkokoomaan ja siivoamaan.\n\nIsä istua murjotti ja joi olutta... näpisti palasta ja taas joi. Ja\nkun yksi pullo loppui, alkoi toisen.\n\n-- Laura, tuoss' on lasi sullekin, tule ja ota. Tarvitsethan sinäkin\njotakin, sanoi hän.\n\nNöyrästi tuli äiti ja otti.\n\nSe oli viimeinen tilkka, jonka vaimo sai.\n\nSitten pisti asioitsija tupakan ja kävi sohvalle pitkälleen. Siinä\npoltteli, nikotteli ja röhki mies vähän aikaa, nukkui sitten ja alkoi\nkuorsata.\n\nIllan suussa saapui mies. Hän ei ollut mikään asiamies, vaan\nasioitsijan hyvä tuttava, ystävä ja veli.\n\n-- Taitaapa mies olla siukkana, sanoi vieras.\n\n-- Liekö tuo niin vaarallista, naurahti Laura. Vaivoin saatiin\nasioitsija valveelle.\n\n-- Terve! Olipa hyvä, että tulit... peijakkaan hyvä. Tuntuu pääni\nkipeältä... sinä kait pistouvaat lasin olutta, sinullahan sitä on\nrahaa.\n\n-- Mitäpäs sitä köyhällä on muuta kuin rahaa. Jos Laura on hyvä ja\nhakee olutta, sanoi vieras, heittäen 2-markkasen pöydälle.\n\n-- Ei! Kyllä minä menen, ehätti Alma sanomaan, ottaen korin kyökistä.\n\n-- Paljoko tuodaan?\n\n-- Koko rahan edestä, mutta sineprykohvia, sanoi vieras.\n\nKun Alma oli oluet tuonut ja Laura lasit toimittanut, alkoi\ntavallinen meno.\n\n-- Missäs rouvan lasi on? kysyi vieras.\n\n-- Kiitos! En välitä.\n\nMutta eihän siinä mikään auttanut. Rouvankin täytyi ottaa itselleen\nlasi. Hän ei istuutunut herrain seuraan, vaan otti olutlasin ja\nmeni kyökkiin, jossa sen vähin erin ryypiskeli. Miehet vetivät\nsitä uhemmin. Kun entiset olivat lopussa, sai Alma noutaa lisää.\nRouvallekin tarjottiin vielä, vaan hän ei mitenkään voinut ottaa\nenempätä.\n\n-- No, kosk'ei olut kelpaa, niin ottakaa sitten kahvia ja pullaa,\nsanoi vieras antaen rouvalle pari markkaa.\n\nSill'aikaa kun Alma oli ostamassa tarpeita, teki äiti tulen kyökin\nhellaan. Alman tultua vetäysi hän lapsineen kyökkiin, puuhasi kahvin\nvalmiiksi ja alkoi nauttia pienten tovereinsa kera. Siinä tahtoi\nvanhat muistot johtua mieleen ja vedet kiertyä silmään.\n\nMiehet eivät huolineet kahvista.\n\nSitten alkoi äiti puuhata illallista tulelle.\n\nMiehet istuivat konttoorissa ja nauttivat nauttimistaan olutta.\n\n-- Tämä oli onnellinen päivä tämä, mutta mitäs huomenna... sanoi\nrouva tultuansa konttooriin.\n\n-- Huomenna?! Kullakin päivällä on suru itsellään, puhui asioitsija,\njonka kieli jo alkoi käydä kerkiäksi.\n\n-- Vieläkö ostamme olutta? kysyi vieras.\n\n-- Vielä, vielä! vastasi isäntä.\n\nOlutta haettiin lisää.\n\n-- Mull'on huomenna raastupapäivä... kova päivä. Tule sinä,\nveikkonen, aamulla tänne, että saan kohmeloryypyn, puhui asioitsija,\nkompuroiden sohvan luo, rötkähti siihen ja syvästi nikotellen nukkui\nkohta. Vieraskin lähti ja pääsi kuin paasikin jyrkänlaisia portaita\nponnistellen kadulle.\n\nRouva sulki konttoorin ja meni lapsineen kyökkiin, jossa illasteli,\nlaittoi lapset maata ja kävi sitten itsekin levolle, saatuaan astiat\npuhtaiksi ja paikoilleen.\n\nVuoteellaan arveli hän jonkun aikaa tämän maailman menoa. Hän tunsi\nitsensä onnelliseksi muistoissaan, siunasi hartaasti ja nukkui kohta,\nherätäkseen uuden päivän uusiin vaivoihin.\n\n\n\n\nMarivainaja.\n\n\nEn muista, kuinka hän meille tuli, vaan äitini kertoi usein siitä.\n\nKöysissä oli hänet tuotu köyhäin huutokauppaan, kuin pahantekijä,\nkädet selän taakse sidottuina.\n\nTämä oli sitä aikaa tämä, -- joka on vielä monen muistissa -- jolloin\nköyhiä myytiin huutokaupalla, kun ei tunnettu parempata niiden\nsijoittamistapaa eikä tietty mielivaivasia sopivammin hoitaa kuin\nerityisissä karsinoissa taikka köysissä.\n\nJa Marivainaja oli mielipuolen kirjoissa.\n\nNiinkuin elukkata oli häntä kuljetettu. Mies oli, taluttanut\nnuorasta, toinen ohjaillut takaa köydestä, ett'ei pääsisi pahasti\nrimpuilemaan. Perille tultuansa oli hän päästänyt kimakan volinan,\nhuutaen kaiken maailman \"joukkoja\" avukseen, pelastamaan \"petojen\nkynsistä\".\n\nTämän nähtyänsä oli isäni käskenyt päästää hänet heti vapaaksi.\nVastenmielisesti olivat miehet totelleet, päästäneet köydet ja\nlähteneet samassa pakkulaan... niin oli pelko heidät käsittänyt.\nVaikutus oli kuitenkin ollut vastoin heidän luuloansa. Ensin oli\nMari seisonut kuin puulla päähän lyöty, sitten heltynyt itkuun,\nheittäytynyt isäni eteen ja syleillyt hänen polviansa, voimatta\nlausua sanaakaan. Itkuansa oli hän jatkanut porstuan kynnyksellä\nkunnekka oli väsynyt. Sitten oli kiivennyt tuvan uunille, nukkunut\nsinne ja maannut kuivilla päreillä koko toimituksen ajan. -- Kotonaan\nhän ei ollut moniin aikoihin levollisesti maannut. Herättyänsä oli\narasti udellut, mihin oli joutunut tulevaksi vuodeksi. Kun oli saanut\ntietää päässeensä pappilaan, oli hän pyörähtänyt tielle ja juosta\nviilettänyt yhtä kyytiä sinne... Vuoden päähän oli vielä kuukauden\najat.\n\nNäin se oli Marivainaja meille tullut.\n\nHän oli pitkä ja laiha, ijältään nelikymmenissä. Alkuperäisiä\npiirteitä ei voinut enää tarkoin erottaa hänen muodossaan, niin oli\ntuska ja mielikarvaus ne pitkällisessä vankeudessa väännellyt. Otsa\nhänen oli matala, nokka pysty ja hivusmarto epäselvä, tukkansa oli\nvaalea, harva ja takkuinen. Muulta ruumiiltaan oli hän solakka ja\nmuuten säännöllinen paitse kädet, jotka olivat luonnottoman pitkät\nja olkapäät, joiden tavaton jyrkkyys oudostutti äkikseltä. Hänen\nhaaleansinisissä, vetisissä silmissään oli arka, surullinen katse,\njoka toisinaan jähmettyi jäiseksi tuijotukseksi, toisinaan kiihtyi\nliekehtiväksi pyörteeksi, mutta mielipuolen mitään sanomatonta\nlevottomuutta ei niissä milloinkaan huomannut.\n\nUusi elämä alkoi Marille meillä. Hän sai olla niinkuin tahtoi ja\ntehdä mitä halutti. Ei kukaan saanut häntä härnätä, ei loukata\neikä muutenkaan häiritä. Tämä näytti aluksi oudoksuttavan Maria,\nniinkuin muut oudoksuivat häntä, mutta viikon, parin perästä oli\nMari jo perehtynyt uuteen oloonsa ja toiset opastaneet häneen,\nettä hän oli niin talon väkeä kuin muutkin. Hän sai tehdä töitä\nniitä, joihin kykeni, tahi olla tekemättä. Ja ahkera hänestä\ntulikin. Hän askaroitsi päivin kaikenlaisissa pienissä töissä,\njoita taloisessa talossa on yllimmän kyllin, toisin taas joutiloi\nja pistäytyi naapurin eukkoja haastattamassa. Mielipuoleksi, vielä\nvähemmin raivohulluksi, häntä ei voinut huomata. Vasta kevätpuoleen\nalkoi hänessä ilmestyä nöyrämielisen viitteitä. Hän alkoi tulla\nlevottomaksi ja tähystellä jäille, ett'eikö rupeaisi näkymään sulia\ntahi rantaporeita, että pääsisi uimaan, niinkuin hän sanoi. Kun\nsitten ensimmäiset poreet ilmestyivät, paiskautui hän vaatteineen\npäivineen niihin. Jos ei niissä vielä sopinut uimaan, niin hän edes\npulikoi hetkisen ja juoksi sitten tupaan ja kuivasi vaatteensa\nuunilla. Sitä hän sitten uudisti aina jonkun päivän perästä pitkin\nkevättä siksi, kun viimeinen jäänsirpale oli sulanut. Silloin hän\njätti uimisen, kun muut alottivat, uudistaaksensa sen taas seuraavana\nkeväänä. Ja merkillisintä tässä oli, että hän aina uiskenteli\ntäysissä tamineissa, parhaassa puvussaan.\n\nToinen hänen omituisia oireitaan tuli näkyviin kesän päälle.\n\nHänellä oli kummallinen tapa pitää terveydestään ja kauneudestaan\nhuolta. Itse hän tiesi keittää ja valmistaa rohtonsa ja hankkia\nniihin aineet. Kun nurmennukka alkoi maasta nostaa vihantaa päätänsä,\nniin silloin tuli Marille kiirettä hommaa ja touhua. Hän alkoi kuoria\npajahtimia ja kerätä kukkasia, kuljeskellen halki niittyjen, pitkin\npellon pientaria, törmiä ja mäkilöitä, iloisesti laulellen ja hyppien\nkuin lapsi. Pajahtimen kuorista keitti hän vettä, rohtoa, jota nautti\nhalukkaasti pitkin päivää, kun vahvasti uskoi sen lisäävän terveyttä\nja ikää -- sekä pesi usein kukista keitetyllä vedellä silmänsä ja\nkätensä, että hipiä pysyisi nuorteana ja kauniina.\n\nOmasta itsestään ei ottanut mitään puhuaksensa, kun oli muutenkin\nvähäpuheinen, ett'ei hänen menneisyydestään saatu suurin tietää\neikäpä taittu suurin tiedustellakaan. Itse kutsui hän itseään\nMarivainajaksi, johon muutkin pian tottuivat.\n\nNäin oli Marivainaja asunut meillä muutamia vuosia hiljaisesti ja\nhuomiota herättämättä, kun hän alkoi eräänä talvena puhua häistä,\njotka sitten samana keväänä viettikin.\n\nOli muutama Maaliskuun ilta. Äitini istui rukin takana hyräillen ja\nMari kuori perunoita uunin edessä. Hetken päästä alkoi tämä:\n\n-- Marivainaja tarvitsee uudet vaatteet.\n\n-- Mitäs se Mari nyt niillä?\n\n-- Tarvitsee.\n\n-- Mitä vasten?\n\n-- Tässä tulee häät...\n\n-- Häät?!\n\n-- Niin!\n\n-- Oikeinko oikeat häät?\n\n-- Jo tok'... ihan oikeat.\n\n-- Kenenkä häät? Enhän minä ole mitään kuullut.\n\n-- Marivainajan.\n\n-- Marin häät? -- Kaiken varmaan.\n\n-- Onkos sulhasta?\n\n-- Kuinkas muuten.\n\nÄitini vähän hymähti ja katseli Maria, jonka muoto oli käynyt\nhehkuvan punaseksi ja silmät liekehtivät oudosti.\n\n-- Missä se Marin sulhanen on?\n\n-- Järvessä.\n\n-- Järvessä?!\n\n-- Järvessä! Niin, niin järvessä, mutta hän on luvannut tulla\nminua hakemaan tänä keväänä ja hän tulee, tulee, tulee! puhui Mari\ninnokkaasti, hyppäsi pystyyn ja alkoi tuohuksissa astua edes takaisin\nhuoneessa.\n\nHymy katosi äitini huulilta. Hän katseli Maria pelokkaasti, mutta\nantoi rukkinsa pyöriä kahta kiivaammin, olevinaan huomaamatta mitään.\n\nHetken päästä viihtyi Mari ja istuutui työlleen.\n\n-- Järvessähän se on... järvessä, huokasi Mari raskaasti.\n\n-- Milloinka hän on järveen joutunut.\n\n-- Siitä on jo kauvan, niin, niin, niin kauvan.\n\nJa kauvanhan siitä oli...\n\nMari oli silloin elämänsä keväässä, nuori ja verevä, kahdeksantoista\nvuotias impi, varakkaan mökin, Suonsaaren, ainoa tytär, Kirkonkylän\nreunamalta. Hän oli kylän suosikki ja vanhempainsa ilo ja onni.\nMonta kävi hänellä kosijata, monta pulskaa ja rikasta, mutta hän\nei tahtonut mielistyä miehiin hyvihin, sanoi tahtovansa olla\nvanhempainsa \"oma ainoa\" lapsi. Niin kului aikaa, mutta viimeinhän se\ntuli hänenkin vuoronsa... tuli mielitietty. Se oli nuori torpan poika\nKorpisilta, joka kirkkomatkoillaan oli Suonsaaren Marin tuttavuutta\ntehnyt ja armon hänen edessään löytänyt. Hän oli pitkä, solakka,\nreipas nuorukainen, vaalahtava tukaltaan. Iloinen ja leikillinen\noli hän luonteeltaan, jonka miellyttäviä kokkapuheita tuttavat\ntytöt mielissään kirkkomäellä kuuntelivat ja jota oudotkin neitoset\nsuosiollisesti loitompata katselivat. Tämä oli päässyt Suonsaaren\nMarin hellään suosioon, johon moni oli niin innokkaasti pyrkinyt.\nEikä Kortteisten Paavollakaan ollut muuta palavampaa halua, kuin\nsaada Mari kotinsa katsojaksi, mitä pikemmin sitä parempi. Häät\npäätettiin viettää Juhannuksena, kesäisen ilon ja valon juhlana ja\nsen vuoksi oli kiiruhdettava kuuliaisia. Ne päätettiin ensi pyhäksi\nja lauvantaina aiottiin käydä \"pappiloissa.\"\n\nOdotettu lauvantai tuli... tuli kaunis, mutta hieman kolea, niinkuin\nkeväinen ilma usein on, ja iltapuoleen alkoi huokua jäistä usmaa\njärveltä kylään.\n\nSuonsaarelaiset kokoutuivat tuttavineen Kalliolle, odottamaan\nsulhasta seuroineen. Siinä oli päätetty yhtyä, ottaa lämpöset kupit\nja mennä pappilaan.\n\nLevottomina odotettiin sulhasta.\n\nOli, näet, jo täydellinen kelirikko, ett'ei jäitä tahtonut päästä\nmitenkään, josta syystä sulhasen piti tulla Pankasalon kautta.\nVenheellä oli hänen ensin kuljettava Hiekkasalmen ylitse Pankasaloon\nja siitä suksella Kirkkosaareen.\n\nHaihtuivat siinä odotellessa ruusut morsiamen miellyttäviltä\nkasvoilta.\n\nOdotettiin yhä...\n\nJopa vihdoin alkoi Talassaaren päästä näkyä joukko hiihtäjiä.\nSiinä ne tulivat, viisi miestä ja kolme naista jotensakin etäällä\ntoisistaan. Etumaisena ensin yksi mies, sitten toiset parittain,\nnaiset viimeisinä.\n\nLevottomuus alkaa hälvetä odottavista.\n\nEtumainen näyttää haastelevan ja viittovan toisille. Ne kääntyvät\nhieman Koirasaareen päin.\n\nOvat jo puolisalmessa.\n\nNyt tunnetaan, että etumaisena hiihtää sulhanen -- hänkin kääntyy\nKoirasaarta kohti.\n\nSulhanen tervehtii kohottamalla lakkiaan, kun näkee väkeä rannalla.\n\nVaaleana seisoo morsian portailla, pidellen kovasti kaiteesta kiinni.\n\nSulhanen kiiruhtaa kulkuansa, potkaltaen varomattomasti eteenkäsin.\n\nHetki vielä ja -- hän on jään alla.\n\nMorsian kaatuu tuskan huudolla portaille.\n\nRiennetään sinne... hän on tainnuksissa.\n\n-- Kääntykää enemmän Koirasaarta kohti, kuuluu sulasta sulhasen\niloinen, reipas ääni.\n\nLähimmäiset rientävät avuksi, mutta ovat kohta samassa avannossa.\n\nKeväinen jää on haprasta.\n\n-- Enemmän Koirasaarta kohti, siell' on jää kovempata, huutaa\nsulhanen tavallisella äänellään.\n\nApua ei huudeta: ei huuto hädästä päästä.\n\nHetkessä on riski miesjoukko temmannut rannalta talviteloillaan\nolevan veneen ja rientää avuksi. Se näyttää saapuvan parhaaseen\naikaan. Kaksi miestä on kohta jäällä, mutta kolmatta ei näy enää,\nvaikka se vast'ikään rohkasi toisia hätäilemästä. Suksen kantaa näkyy\njään alta, siihen tartutaan ja, kun se tuntuu raskaalta, vedetään\nhiljaksiin, että jalka pysyy varpaallisessa ja sulhanen saadaan ylös,\nmutta millään tavalla ei voida häntä enää henkiin saada, vaikka\nhätään ovat rientäneet papit ja lukkarit. Elävä henki oli hänet jo\nijäksi jättänyt.\n\nTuskaa ja valitusta oli sinä iltana Kirkonkylässä.\n\nLiikuttavan puheen tapauksen johdosta piti rovasti kirkossa\nseuraavana päivänä, mutta murheellinen morsian ei ollut sitä\nkuulemassa. Hänet oli kamala tapaus kokonaan murtanut. Toinnuttuansa\noli hän Marivainaja.\n\nMari eleli tämän jälkeen hiljaisesti surullisessa kodissaan,\njohon tuli vielä uusia surun syitä. Hänen äitinsä saattoivat nämä\nsurulliset tapahtumat ennenaikaiseen hautaan. Isänsä kuoltua\nhoidettiin Maria perinnöillään niin kauvan kuin niitä riitti. Sitten\njoutui hän mieron kovalle tielle, jonka kärsimykset ja kivuttamiset\nsaattoivat hänet usein raivoksi ja köysiin taikka karsinaan. Niissä\nsammui hänestä viimeinenkin kipinä järjen valoa.\n\nHän ei ollut ensimmäinen eikä, Jumala paratkoon, viimeinen, joka on\nmieron tietä saanut köysissä kulkea...\n\nLupaamalla uudet vaatteet sai äitini Marin rauhoittumaan, eikä häistä\nollut sen enempätä puhetta.\n\nKun kevätpuoleen tuli pitkät suojailmat, jotka kestivät viikkomääriä\nja veivät kaiken lumen maasta, niin tuli Mari levottomaksi. Hän\nkuljeskeli pitkin rantoja ja tarkasteli jäitä sekä muistutti joka\npäivä äitiäni uusista vaatteistaan. Mutta kun ilma taas jäähtyi ja\nsataa tupruutti uutta lunta maan Valkoseksi, niin tyyntyi Marikin\nennalleen ja askaroitsi pienissä toimissaan.\n\nToukokuu tuli ja rupesi todella kesän tekoon.\n\nMari sai uudet vaatteet.\n\nNe olivat sinistä puolivillasta, tehdyt herrastyyliin, kapea,\nvalkonen rimpsu kaulan ympäri. Äitini olisi antanut mustat vaatteet,\nmutta Mari ei niistä pitänyt, vaan sanoi olevansa liian nuori käymään\nmustissa. Sinisiin hän sitä vastaan mielistyi suuresti.\n\nToukokuun puolivälissä alkoi taas Marin levottomuus lisäytyä. Hän\njuoksi usein rantaan, ja istuskeli Kallion portailla, katsellen\nhartaasti järvelle. Tätä ei saatettu ottaa mihinkään huomioon, kun\njoka kevät oli käynyt melkein samalla tapaa.\n\nEräänä aamuna varhain ilmestyi Mari äitini luokse uusissa\nvaatteissaan, sievästi puettuna ja siistittynä. Hän syleili äitiäni\ninnokkaasti kyynelsilmin, lausuen hätäisesti: häät, häät. Äitini\nheltyi eikä voinut aavistaa, mitä tuonlainen käytös merkitsi.\n\nOli kaunis aamu. Tuuli ei ollut vielä valveella. Aurinko loisti\nkeväisesti siniseltä taivaalta ja leivo liverteli aamulauluaan\nilmassa. Sulava järvi huokui hiljaisena hienoa usmaa ilmaan...\n\n-- Apuun! Apuun! kuului äkkiä huuto, Marivainaja on pudonnut sulaan!\n\nErottuansa äidistäni oli hän kiiruhtanut Kalliolle, istunut siellä\nportailla ja katsellut järvelle. Äkkiä oli hän sitten hypännyt ylös,\nsiepannut sukset seinämältä, hiihtänyt jäälle ja paiskautunut sulaan.\nMoni oli nähnyt hänen menevän, mutta luullut sitä Marin tavalliseksi\nuimamatkaksi.\n\nTämä tapahtui melkein samoilla paikoin, missä sulhanen oli hukkunut\nvuosikymmeniä ennen.\n\nHänet saatiin kyllä aivan heti ylös, mutta ei enää henkiin tämän\nmaailman valossa.\n\nHäät oli pidetty...\n\n\n\n\nTalon piruja.\n\n\n-- Talatta! Talatta! kuului toverini huutavan, joka kulki jonkun\nmatkaa edellä.\n\nPonnistaen viimeiset voimani riensin minäkin paikalle.\n\nTalo kuin linna oli edessämme mäen notkelmassa.\n\n-- Tuossa pätii meidän yötä olla, tuossa, sanoi toverini.\n\nMe istuimme veräjän sulkupuulla ja katselimme laskevan auringon\npunervassa valossa päilyvätä seutua.\n\nOlimme tieteellisellä tutkimusmatkalla... On sitä oltu senlaisillakin.\n\nAamusta ani varhain olimme olleet liikkeellä, eksyneet tieltä,\nemmekä koko pitkänä päivänä maistaneet murua muuta kuin mustikoita\nmetsästä. Meidät oli neuvottu Kivelän mökiltä oikotietä Pihlajamäkeen\nja sanottu olevan montakin mökkiä taipaleella, joissa voisi levätä\nja ruokaa saada. Me emme tavanneet yhtään mökkiä, emmekä muutakaan\nihmisasuntoa koko päivänä. Olimme siis eksyneet oikealta suunnalta,\nharhailleet missä lienemmekään ja menettäneet aikaa paljon enemmän,\nkuin tavallista tietä tullessa olisi tarvittu. \"Parempi virsta\nväärää, kuin vaaksa vaaraa\" -- tuo hyvä neuvo oli unhottunut meillä\nkokonaan. Taival oli ollut koko lailla vaivaloinen. Toisinaan niitä\noli polkuja enemmän kuin tarpeeksi, toisinaan ei ollenkaan. Olimme\nsaaneet rämpiä suosilmäkkeitä, kavuta kallioita ja tunkeutaa tiheäin\nmetsikköjen läpi. Päivä oli polttavan kuuma, senlainen, jonkalaisia\nvaan heinäkuussa voipi olla. Tuntui kuin päiväkulta olisi tehnyt\nliiton Pihlajamäen kanssa, tehdäksensä matkamme niin vaivaloiseksi\nkuin mahdollista. Päivä tuntui yhä lisäävän poltinainetta tuliseen\nuuniinsa ja Pihlajamäki nostavan yhä pystympään leveätä rintaansa\nmeidän eteemme. Tuulta ei tuntunut, ei edes henkäystä, joka\nhiemankaan olisi viilentänyt kiehuvata kuumetta ja kiehuttavaa\nhellettä. Siihen vielä kaikenlaiset kuuman päivän seuralaiset\nliehuivat ympärillämme, koetellen ihomme kovuutta, ja jos eivät\nsaaneet purra eivätkä pistää, niin koettivat tunkeutua suuhun ja\nsieramiin. Oli kuin hiiden hörhiläiset olisivat saaneet meidät\nvaltaansa, löylyttääkseen. Siinä oli polttiaista, siinä hyttystä,\nsiinä mäkärätä ja surviaista, siinä itikkata ja muuta pientä\nlentiäistä. Liikkeessä ollessaan noilta hieman rauhaa sai, mutta\nherkesipä levolle, yhteen kohti pitkälleen, niin kohta olivat nuo\nystävät kiinni joka kohdassa, missä vaan lomaa puremiseen oli.\n\nToverini, joka astui edellä, pitäen suuntaa silmällä, oli reipas\nmies, joka ei vähistä välittänyt. Hänellä oli keppi oikeassa\nja leheksiä vasemmassa kädessä, joilla hän, hosui ympärilleen\nkuin riivattu ja astui vaan ja lauleli. Minä tallustelin perässä\nväsyneenä, näännyksissä ja huohottaen kuin hyvätkin palkeet,\nheittäytyen pitkälleni jokaiseen varjoon ja katvepaikkaan, josta\nkuitenkin oli asia hetimiten taas taipaleelle, kun tuo elävitten\njoukko syöksi niskaani.\n\nKun päivä alkoi mailleen kääntyä, niin kävi kuumuus vähin erin\nkärsittävämmäksi, mutta siipiniekat tulivat sitä kiukkuisemmiksi...\n\nNyt olivat kuitenkin päivän vaivat unhotetut, kun talo oli\nedessämme... talo kuin linna.\n\nLäksimme taloon kesantopellon piennarta, jota myöten polku veti.\nPelto oli hyvässä muokassa, odottaen kylväjätä. Ojat olivat vasta\npohjatut ja siivotut, piertamet kuokitut ja ojamullat hajotetut.\nNäitä minä en olisi huomannut enkä pitänyt niillä väliä, jos ei\ntoverini, joka oli virkku ja reipas kuin kosken kala, olisi huomannut\nja minulle huomauttanut. Muutamakseen huomasi hän miehen, joka makasi\nvasta pohjatussa ojassa... näytti sikeästi nukkuvan.\n\n-- Siinä kaite lienee viileä maata, sanoi toverini.\n\nPääsimme pihaan.\n\nEi yhtään elävätä sielua näkynyt, ei kuulunut talossa.\n\nAstuimme tupaan.\n\nSe oli heiniä täynnä... heiniä kuivamassa. Niitä oli lattialla, niitä\npenkillä ja uunilla, niitä kaikki orret täpösen täynnä.\n\nMuuan akkanen ihminen istui karsinpenkillä ja ruopotteli päätään.\n\nMinä nakkausin heti heinille pitkälleni.\n\n-- Hyvää iltaa! alkoi toverini.\n\n-- Pankaahan siihen, vastasi nainen karsinpenkiltä. Toverini vähän\nällistyi naisen oudosta tervehdyksestä ja tarkasteli ihmistä.\n\n-- Missäs isäntäväki on? kysyi hän sitten.\n\n-- Ettäkö sinne menisitte, ärähti nainen.\n\n-- Eipähän niin sinne, eikä tänne, vaan että saisimme kysyä yösijaa,\nehätin minä sanomaan, ett'ei toverini, joka oli kiivas luonteeltaan,\nehtisi pikastua.\n\n-- Näyttääkös tässä sijaa puuttuvan? kysäsi akka jotenkin äreästi.\n\n-- Eipä silti, eikä sen tähden, vaan onhan tavallista ja tarpeellista\nmatkamiehen sitä kysyä, selitin minä niin sävyisästi kuin voin.\n\n-- No, nyt sen tiedätte, ärähti nainen.\n\n-- Onkos talossa ruokaa? kysäsi tylysti toverini, joka alkoi ärtyä\nakan viisastelusta.\n\n-- Ei täss' ole koskaan ruuatta eletty, sanoi nainen heti ja\nhörymättä.\n\n-- Niinpä kanna sitten pöytään ja sukkelaan! käski toverini äänellä,\njoka osotti, että käskyä oli siekailematta toteltava.\n\nNainen lähti ja nopeaan lähtikin.\n\nEnsi panos oli kolme kokonaista, paksua leipää, joita monikin\nvertaisi myllyn kiviin.\n\n-- Mitä se mies tuolla ojassa makaa? kysyin minä, saadakseni tietää,\nmillä mielellä arvoisa emäntämme nyt oli.\n\n-- Mikä makaa missäkin, vastasi hän samassa ja meni ulos hakemaan\nlisää monttumia pöytään.\n\nToverini otti muistikirjansa ja minä aloin tarkastella toimeliasta\nemäntäämme, joka höntäsi ovessa edestakaisin, tuoden aina yhden\nkappaleen kerralla pöytään. Hän näytti tarkoin seuraavan sananlaskua:\n\"laiska kerralla katkaseksen, viidesti vireä käypi\". Tarkastettuaan\naina hieman pöytää, pyörähti hän jotakin puuttuvata noutamaan...\nmilloin se oli veitsi, milloin lautanen, milloin mikin.\n\nHän oli punakka, vaaleatukkainen, varmaankin vanhempi kuin näytti.\nHänen otsansa oli oudon matala ja hivusmarto epäselvä, posket\nlihavat, hyllyvät, paljon otsaa leveämmät, nokka kevelä ja leveä,\nsieramien väliseinä paksu ja lihakas, joten itse reijät supistuivat\njotenkin pieniksi, suu leveä... korvallisille asti, huulet paksut,\npyöreät ja mehevät, joiden välistä loisti kaksi riviä valkeita,\nsäännöllisiä hampaita, korvat olivat suuret ja pörhällään. Leuka\nvielä puuttuu tästä kuvasta, mutta puuttui se alkuperäisestäkin. Sitä\nei ollut muuta kuin pieni nystyrä noiden pullevain poskien välissä.\nTämän seikan mainitsen viimeiseksi, vaikka ensiksi sen katsoja\nhuomasi.\n\nHänen puvustaan ei ollut paljon puhettakaan... mikäpäs sitä\nsenlaisessa värissä. Päällään oli vaan lyhythihainen, avopäänteinen\npaita, polveen asti ulottuva hameenrepale... Ei muuta mitään ja\ntuskinpa tarvitsikaan.\n\n-- So, vieraat, päin pöytään, selin seinään! sanoi hän, kun\nmielestään oli saanut ruuan laitetuksi.\n\nKahta käskyä ei tarvittu.\n\nOlipa siinä \"ruokakultaa ja monttumia\"! Komppania sotaväkeä olisi\nhuoleti voinut pöytään käydä.\n\nSiinä oli, paitse noita kolmea leipäkyörää, sievonen punkka voita,\npytty suolasta, suurta lahnaa, kaukalo muikkuja, iso, savustettu\nsianlape, paistetut vasikan nivuset, kaksi viilipyttyä, iso tuoppi\nnuorta maitoa -- kaikki maukasta ja hyvää. Tavallinen pärepuukko oli\nliha-astian vieressä, edessämme lautaset, linkkuveitsi kummallakin\nlautasella, linkkuveitsi, senlainen, tasakärkinen, joita laukkuryssät\nentiseen aikaan kauppailivat.\n\nRuoka-ajaksi pistäytyi emäntämme ulos.\n\nKun olimme lopettaneet kelpo ateriamme ja emäntämme alkanut kantaa\nhössytellä ruokia pöydältä, ilmestyi mies tuvan ovesta.\n\nSe vasta oli näkemys!\n\nJos arvoisa emäntämme oli tanakka, lihava, punakka, hyllyvä, niin\noli tämä hontelo, laiha, luinen, ihan luuranko, kaikin puolin\nemäntämme vastakohta. Hän oli tavan pitkä, polvet hieman koukussa,\ntukka takkuinen, kaiken karvanen, muoto joukea, pitkä, otsansa\noli onteva, huomattavasti kovertunut sisäänpäin, silmät pienet ja\ntiirottavat, nokka kippura ja pieni, huulet ohuet ja tiivisti kiinni,\nleuka pitkä ja vahva, josta huoleti olisi puolet riittänyt emäntämme\nleuvan jatkoksi ja sittenkin olisi miehelle jäänyt tavallinen leuka.\nMuotonsa oli iholtaan väritön, likasen harmaa.\n\nTämän muotoinen oli mies, joka ilmestyi tuvan ovesta ja tuli suoraan\nmeidän luoksemme.\n\n-- Terve! sanoi hän ja pisti kättä meille kummallekin ja istuutui\nrahille.\n\n-- Kuulkaapas, hyvät vieraat, kun teitä pirut pelkäävät, jatkoi hän\nsiitä. Kun minä makasin tuolla ojassa ja odottelin piruja, niin ei\nniitä tänä iltana tullutkaan. Minä aattelin, että mikähän niillä\nnyt on, kun eivät tulekaan, vaikka muina iltoina hypätä luikkivat\nylitseni, että parta viuhkaa... Sitten tulitte te, ja minä arvelin,\nettä noita, noita kaite ne pelkäävät.\n\n-- Kyllä ne meitä ainakin pikkupirut pakenevat, sanoi toverini.\n\n-- Ne, näet, vainoovat minua, ett'en saa niiltä rauhaa näin illan\nkuhjussa muualla kuin ojassa, sinne eivät, näet, huomaa tulla. Öillä\nen saa niiltä maata muualla kuin pöydällä. Siihen eivät osaa, vaikka\nniitä tuvan täydeltä tulla pakkaa tupaan, selitti ukko hätäisesti,\nikään kuin vavahdellen pelosta.\n\n-- Mitä piruja ne senlaiset ovat? kysyi toverini.\n\n-- Talon piruja, vastasi emäntämme karsinpenkiltä, johon hän taas oli\nasettunut, saatuaan ruuat korjuuseen.\n\n-- Tottapa ne lienevät talon piruja, arveli ukkikin.\n\nHuolimatta piruista taikka muista, heitin minä kengät jalastani ja\naloin kokoilla heiniä vuoteekseni.\n\nKun nainen karsinpenkiltä tämän huomasi, nousi hän sanaakaan\npuhumatta ja meni ja toi suuren syleyksen makuuvaatteita ja laittoi\nkaksi tilaa lattialle. Kokosi ensin heiniä kasaan, levitti niille\nkarkean alusvaatteen, pani lakanan sen päälle, asetti päänalaset ja\nleväytti somasti koristellun peitteen molemmille vuoteille.\n\n-- Maatkaa tuossa, vieraat, jos piruilta saatte, sanoi hän sitten,\nmeni ja asettui entiselle paikalleen karsinpenkille.\n\nUkki istua noljotti rahilla ja katseli naisen toimia.\n\n-- Ei, vieraat! Ei, hyvät vieraat, se sovi. Ette siinä rauhaa saa,\nsanoi hän, kun emäntämme oli tilat tehnyt, ja nousi katsomaan\nsoveliaampaa paikkaa.\n\n-- Kyllä me siinä saatamme nukkua hyvinkin... Ei tänne pirut tule, ei\nikinä enää, sanoi toverini vakavasti.\n\nMinä heitin päältäni ja kävin tilalleni.\n\n-- Ettäkö pirujen kanssa liitossa nämät vieraat, arveli ukki, enemmän\nkuitenkin itsekseen.\n\n-- Emme liitossa, emmekä missään, sanoi toverini päättävästi,\nvaan pirut pelkäävät meitä... pelkäävät eivätkä uskalla tulla\nlikimaillekaan.\n\n-- Pelkäävät eivätkäkö uskalla?\n\n-- Aivan niin. Ja ne pelkäävät jokaista kelpo työmiestä.\n\nUkki istui ja tirkisteli toverini vakaita kasvoja.\n\n-- Pelkäävätkö työm...? kysäsi hän.\n\n-- Pelkäävät! Työmiestä ne pelkäävät, ahkerata, mutta joutilasta,\nlaiskaa vetelystä ne vainoovat ja pyytävät pauloihinsa, puhui\ntoverini varmasti.\n\nUkki jäi sanattomaksi ja katseli naista, joka istui karsinpenkillä.\n\n-- Tuokaapa minulle raamattu tahi uusi testamentti, pyysi toverini.\n\nNainen lähti ja toi tanakan kirjan.\n\n-- Tämä on pyhä kirja, sanoi toverini, ottaen kirjan. Sitä, joka\ntätä kirjaa lukee, tekee ahkerasti työtä ja käypi kirkossa, sitä\neivät pirut koskaan kiusaa, eivätkä vainoo, puhui toverini vakavasti\nhartaalla äänellä, asettaen raamatun pöydän nenälle.\n\nSe oli tuonlainen vanha, vahva, puukantinen raamattu, vahvoilla\nmessinkiheloilla varustetuilla hakasilla, jonkalaisia nähdään vielä\nsiellä täällä maaseuduilla maassamme. Se oli \"Turusa, Prändätty\nj.n.e., 1758\", niinkuin ensi lehden alareunassa oli luettavana.\n\nUkki hieman hymähti toverini puhuessa ja näytti epäilevältä ja\nkatseli karsinpenkillä istuvata naista, johon puhe näytti tehneen\nvaikutuksen.\n\nSilloin toverini päätti antaa sanoilleen pontta ja voimaa. Hän otti\nveitsensä ja leikkasi ovenpieleen rivan kohdalle isonlaisen ristin.\nSieppasi sitten ison tupakkihakkurin ja poukautti sillä kolme kertaa\nristin kohdalle, että jymähti vanha honkanen seinä.\n\n-- Lyö, lyö! Lyö vielä! kivotti ukki.\n\n-- Ei tarvitse kuin kolmasti... kolmella naulalla oli Vapahtajakin\nlyöty ristinpuuhun, sanoi toveri hartaasti.\n\nSe vaikutti: ukki vaikeni kokonaan.\n\n-- Olemme joutuneet mielipuolten joukkoon täksi yöksi, sanoi toverini\nruotsiksi.\n\n-- Hulluin ja pirujen, mutta sama se, sanoin minä. Siunasin itseni ja\nnukuin heti, tapani mukaan.\n\nToverini sitä vastaan ei ollut saanut unta koko yönä. Hän oli\nvalpastunut kokonaan, kun ukki ei ollut ruvennutkaan pöydälle, vaan\nhiipinyt hänen vuoteensa viereen heinille maata. Arvoisa emäntämme\noli maannut karsinlattialla uunin edessä.\n\nAamulla varhain oli ukki noussut ja hiipinyt ulos tuvasta. Sitten oli\nnoussut nainen ja mennyt ulos hänkin.\n\nKun minä heräsin, ei ollut tuvassa muita kuin toverini, joka\ntuskitteli vuoteellaan, ettei ollut saanut unta ja ihmetteli minua,\njoka voin nukkua missä tahansa.\n\nSiihen annoin minä selitykseksi, että kun en minä ole ikinäni\nennenkään unetonta yötä viettänyt, niin kuinka minä nyt olisin parin\nmielipuolen ja muutaman tusinan piruja antanut untani häiritä.\n\nSamassa tuli emäntämme tupaan, kantaen kahvia vieraille. Hän oli\nkokonaan muuttunut ulkoasultaan sitten eilisen: oli peseytynyt,\nkammannut ja palmikoinut tukkansa, muuttanut toisen puvun,\npyhävaatteet, että hän oli tosiaankin emännän näköinen.\n\n-- Missäs ukki on? kysyin minä saadakseni puheen ainetta.\n\n-- Työhönhän herrat sitä käskivät ja työssä se nyt on, ojanpohjuussa\npellolla.\n\nHän jutteli nyt lempeästi sointuvalla äänellä, eikä tylysti\närähtelemällä, niin kuin illalla. Kertoi koko väen olevan sydänmaalla\nheinänteossa ja hänen ukin kanssa olevan vaan pihasalla kotimiehinä.\n\nVäleen olimme valmiit taipaleelle ja kysyimme, mitä olimme\nvelkaantuneet taloon.\n\n-- Enhän minä osaa siitä maksua ottaa, kun ei tässä ennenkään\nvierailta... Ikävätä vaan, ett'eivät isäntä ja emäntä olleet kotona,\nkyllä ne olisivat teitä vierainaan pitäneet. Nyt ovat herrat saaneet\ntyytyä siihen, mitä ovat saaneet.\n\nMe vakuutimme hänelle että olimme täysin tyytyväiset, ett'emme\nparempata yösijaa olisi saaneet mistään.\n\nHän saatteli meidät veräjälle ja neuvoi tielle.\n\nUkkia emme tavanneet.\n\nPäivä oli yhtä kuuma kuin eilinenkin, mutta roolit olivat meiltä\nvaihtuneet toverini kanssa. Hän se oli väsynyt ja tuskitteli ja etsi\nkatvepaikkoja, minä olin virkeä, astuin edellä ja laulelin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen erän perästä eivät olleet pirut käyneet tuossa talossa, eikä\nsiinä ollut liioin ollut mielipuoliakaan.\n\nSeuraavana talvena oli isäni kinkerimatkallaan tavannut tuon samaisen\ntalon isännän ja kysässyt muun puheen lomassa, kuinka heidän\nmielipuolensa jaksoivat? Siihen oli isäntä kertonut heillä käyneen\nkummia herroja ja puhunut koko tapauksen. Siitä pitäin oli Lassi,\nhänen veljensä kokonaan muuttunut. Oli ruvennut käymään kirkossa,\ntutkimaan Jumalan sanaa ja ennen kaikkia tekemään ahkerasti työtä,\njohon hän ei ollut ennen ryhtynyt ollenkaan... oli ruvennut syömään\nhyvin ja nukkumaan vielä paremmin, oli lihonut ja nuortunut kokonaan,\neikä piruista ole virkkanut halaistua sanaakaan. Samoin hänen\nsisarensa, Anna, meidän tuollinen emäntämme, oli tullut toiseksi\nihmiseksi. Tekee työtä kaikkea, auttaa emäntää, on hiljainen ja\nnöyrä, mutta iloinen ja reipas, peseytyy joka aamu ja pukeutuu\nsiististi, sillä eihän sitä tiedä milloin herroja tulee. Hän kertoo\nkaikille tapauksen ja kuinka häntä hävetti ja hävettää, kun muistaa\nminkälaisessa pukimessa oli herroille laittanut illallista ja tiloja.\n\n\n\n\nRahan kaavoja.\n\n\nSutela oli kuulu rikas talo ja näytti pulskalta maantielle.\n\nSiellä seisoikin parasta kättä mies ja silmäili taloa, ikäänkuin\nihmetellen sen muhkeutta. Sitten kääntyi hän kujalle ja pysähtyi\nportille, tähystellen tarkasti puolelle ja toiselle.\n\nSiinä tuli tyttönen vastaan.\n\n-- Onko isäntä kotona? kysyi vieras, hyvän päivän tehtyänsä, nostaen\nhattuaan.\n\n-- Eikö tuo liene.\n\n-- Missä?\n\n-- Tuossa nitoo viikatetta pihalla.\n\nHän ei mennyt isännän luokse, vaan asteli suoraan tuvan portaille,\ntervehtien häntä hattuansa nostamalla.\n\nVieras oli pieni ja laiha ja musta. Tukka turjotti silmillä, jotka\nolivat pienet ja terävät kuin naskalit, valkuaiset punaset kuin\nsoivan töyren. Yläpuoli muotoa oli leveä, poskipäät ulkonevat;\nalapuoli sitä vastaan kapeni kapenemistaan kunnekka loppui\npitkään, terävään leukaan. Partaa ei ollut muuta kuin viikset kuin\nmustalaisella. Nokka oli ohut ja kevelä, jonka nenimmäinen näytti\nkilpailevan terävyydessä leuvan kanssa. Hyvästi oli hän puettu,\nsiisti laukku kainalossa, ostokeppi kädessä.\n\nHän istuutui portaille ja pani tupakan... sikarin pisti tuleen.\n\nSiihen saapui isäntäkin.\n\n-- Terve! sanoi tämä ja pisti kättä vieraalle, ruopasten toisella\nkorvallistaan ja kysyi kuulumiset.\n\n-- Mistä tämä vieras on? alotti hän uudestaan hetken päästä.\n\n-- Kaukaa etelästä, aina Helsingistä asti.\n\n-- Vai Hele... Ettäkö sieltä asti!\n\n-- Jopa sieltä.\n\n-- Mitä sitä nyt täällä liikutaan?\n\n-- Ainahan niitä on asioita...\n\n-- Mitä te olette niinkuin viraltanne?\n\nVieras ei vastannut heti, vaan katseli salaperäisesti ympärilleen.\n\n-- Rahantekijä, sanoi hän sitten tuskin kuultavasti, kallistuen\nisännän puoleen.\n\n-- Soh! äänsi isäntä vähän hörästyneenä. Istua noljotti hetkisen,\nnousi sitten ja lähti. Hän meni sanomaan emännälle, että pannu on\npantava poroon, että nyt on tullut senlaisia vieraita.\n\nSitten käski hän vieraan kamariin.\n\nSutela oli varakas, rikas mies, pitäjään pohatoita, jolla oli\nrahaa kotona ja kylässä. Monien talot olivat hänen arkussaan,\nyksin kirkkoherrakin oli hänelle velassa. Kaikissa kunnan asioissa\nkuului hänen äänensä. Kokouksissa hänen ei tarvinnut puhua muuta\nkuin ilmoittaa ajatuksensa, niin kyllä \"ystävät\" olivat samaa\nmieltä. Oman vävynsä oli hän jo kerran lähettänyt valtiopäiville ja\ntehnyt pojastaan kunnan luottamusmiehen. Hänen sanottiin keränneen\ntämän maailman hyvyyttä tavalla jos toisellakin. Kaikissa oli\nhän menestynyt. Muuten oli hän vanhankansan mies, karilas, joka\nei hävennyt pieksusaappaita eikä sarkanuttua, vaikka olisi ollut\nmaaherraan matka, joka ihmetteli kirkkoherraa, että sekin oli\nhänelle velkaa, vaikka sillä oli niin suuret tulot, joka kummasteli\nkauppiasta, \"renginretkaleesta\" arvoon kohonnutta, että se teki\nvelkaa herrain ystävyyden ja seuran tähden, ja oli jo parilla\nkirjalla häneltäkin lainannut. Rahantekijäksi oli häntä kirkkoherra\npiloillaan sanonut ja sinä hän piti toimessaan itseänsä. Sen vuoksi\nse häntä hykäytti, kun äkkiä sai kuulla, että toinen on oikein\nviraltaan rahantekijä.\n\n-- Oikeinkohan tuo tekee tuota töikseen, arveli isäntä itsekseen.\nSepäs olisi vasta se. Ainahan siinä on vaivaa ja hommaa ja huolta\nja vastusta rahaa hankkiessa, jospa tuota nyt pääsisi kerrankaan\noikein tekemällä tekemään. Olihan sitä aina kuullut puhuttavan\nrahantekijöistä, vaikka sitä ei ollutkaan saanut nähdä. Nyt se oli\nhänen nähtävissään, oli hänen omassa kamarissaan...\n\nIsäntä pistäysi kamariin.\n\nVieras alkoi puheen.\n\n-- Tämä on tanakka talo.\n\n-- Onhan tätä tässä...\n\n-- Perittyäkö vai omaa hankkimata vai kumpaakin?\n\n-- Miten sen ottaa: olihan tässä jo isällä talonrähjää, mutta minun\naikanani tämä on tälleen tullut.\n\n-- Sen voi arvata, teidät nähtyään...\n\nEmäntä toi kahvia.\n\n-- Mistä sitä rahaa tehdään? kysyi isäntä, emännän mentyä.\n\n-- Kullastako vai hopeasta? jatkoi hän, kun ei vieras näyttänyt\nkysymystä hoksaavan.\n\n-- Paperista, isäntä hyvä, paperista ja ainoastaan paperista. Ei\nsitä kannata meikäläisten kullasta eikä hopeasta valaa, puhui vieras\ninnolla ja otti pari seteliä laukustaan.\n\n-- Tämmöisiä niitä tehdään.\n\n-- Isäntä otti ja katseli seteleitä.\n\n-- Ihanhan nämä on kuin oikeata rahaa.\n\n-- Niinhän ne pitää ollakin... väärää ei saa tehdä. Tyhmyydestä sitä\nsakotetaan.\n\nIsäntä istua tollotti ihmeissään, tarkastellen vuoroin vierasta,\ntoisin kädessään olevia rahoja.\n\n-- Ettekö te minullekin...? Isäntä ei lopettanut kysymystään.\n\n-- Miksikäpäs en, jos niikseen tässä tulee. Sehän on minun\nelinkeinoni.\n\n-- Teillä kai on tarpeita.\n\n-- Ainakin tuhat kuutisen, mutta puuttuu tärkeimpiä.\n\n-- No?\n\n-- Rahankaavoja.\n\n-- Mitäh? Kaavoja? Rahankaavoja!\n\n-- Niin. Ettekö ymmärrä?\n\n-- En totta tosiaan.\n\n-- Minulla ei ole valmiita pankin seteleitä, joiden mukaan voisin\ntehdä, ja omat eivät siksi kelpaa.\n\n-- Tärväytyvätkö siinä kaavat?\n\n-- Eivät! Eivät mitenkään.\n\n-- Lieneehän noita talossa... Pitäisikö paljokin olla?\n\n-- Kaksi seteliä vaan sitä laatua, jota halutaan. Niitä syntyy näet,\nsukkelammin kahdella kaavalla, kun ei tarvitse kuin kerran painaa.\n\n-- Oikeinko ne painetaan?\n\n-- Kuinkas muuten ja täällä on paino laukussa.\n\nVieras otti laukustaan pienen, siron, rautasen painimen, tekoa\nsenlaista, että viisisatanen levällään siihen hyvin sopi.\n\n-- Tällä ne painetaan, sanoi hän, antaen painimen isännän käteen.\n\nIsäntä katseli ihmetellen konetta.\n\n-- Viisisataa voi kerralla painaa, kun vaan on kaavoja... voipi\npieniäkin seteleitä.\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta miksi ei omat tekemät voi kaavoiksi käydä?\nuteli isäntä.\n\n-- Siksi... siksi, että niihin on voinut tulla joku huomaamaton vika,\njoka uutta tehdessä isonisi ja pilaisi koko painoksen.\n\nSelitys kelpasi isännälle.\n\n-- Kuinka kauvan kestää yksi painos?\n\n-- Jos tänään pannaan painoon, niin huomenna voitte jo nähdä, kuinka\nhyvää työtä tämä kone tekee.\n\nIsäntä jätti koneen ja lähti huoneesta.\n\nVieras kierteli mustia viiksiään, vihelteli ja katseli ikkunasta,\njonka edessä lainehti laaja ruisvainio.\n\nKohta palasi isäntä. Hän löi ylpeästi setelinipun pöytään.\n\n-- On niitä tässä kaavoja aluksi, mutta näitä ei ole kuin yksi,\nosottaen viisisatasta.\n\n-- Kyllä sekin kelpaa... painetaan kahdesti. Pienempiä onkin muuten\nhelpompi tehdä ja käyttää.\n\n-- Saatanhan tässä, jatkoi vieras hetken päästä, niiden tekotavankin\nselittää. Kostutetaan rahaksi kelpaava paperi ja asetetaan setelien\nväliin niin, että toisesta on toinen, toisesta toinen puoli välistä\npaperia vastaan. Näiden päälle pannaan kuiva paperi ja ruuvataan\npainoon niin tiukkaan kuin voidaan. Kun paino jonkun ajan kuluttua\navataan, on raha jo hahmossaan, ett'ei tarvitse muuta kuin hieman\nmaalia pensselillä sipsiä. Kuivaa se sitten, purista kokoon ja pane\nkukkaroosi, niin et totta tosiaan tiedä sitä, sieltä otettuasi,\nruunun myntistä erottaa.\n\nIsäntä oli korvana kaikki vieraan selitystä tehdessä. Kun tämä\noli setelit tarkastanut ja hyväksynyt, puristi hän ne painimeen\noikiamaan, silenemään. Ja olihan siinä mitä oikoa: oli viisi paria\nviis- ja yhtä paljo kymmenmarkkasia, pari paria viidenkymmenen\nseteleitä, sama luku satasia ja yksi viissatanen.\n\nNiiden oijetessa oli aikaa syödä päivällistä.\n\n-- Ja nyt, isäntä hyvä, nyt pyydän minä saada olla aivan rauhassa\niltaan asti, saadakseni paperit painoon.\n\n-- Jopa niin, jopa niin... Väki lähti heinän korjuuseen alankoon,\nminä menen itsekin sinne.\n\n-- Illan suussa, tuolla kello 7 maissa, voipi isäntä tulla katsomaan;\nsilloin ovat jo kaikki järjestyksessä. Yksi on vaan aina muistettava,\nhyvä isäntä, ja se on se, ett'ei kukaan saa vähintäkään tietää näistä\nmeidän hommistamme täällä, muuten olemme hukassa.\n\n-- Tietty se, tietty se... Mutta en ehdi iltaan tänne. Paljo on\nheiniä hajallaan... paljo. Yöhön siellä menee, jopa yöhön.\n\n-- Silloin minä siis jo nukun herran rauhassa, kun olen matkasta\nväsynyt. Tulkaa sitten huomisaamuna tuossa seitsemän seutuun, niin\nsilloin saan jo lukea käteenne valmista mynttiä.\n\nTyytyväisenä lähti isäntä, eikä vieraskaan tainnut tyytymättömäksi\njäädä.\n\nLähes puoleen oli jo yö kääntynyt, ennenkuin päivän työt oli tehty,\nkaikki heinät kokoon saatu ja isäntä kotia joutunut; silloin ei ollut\nenää ietiä mennä vierasta tapaamaan.\n\nIsännän hämmästys on helpompi käsittää kuin kertoa, kun hän ei\naamusella päässyt millään keinoin kamariin, jossa vieras nukkui. Ovi\noli lukittu sisästäpäin. Hän koputti kerran, toisen, kolmannen...\nEi vastausta. Hän ryskytti, hän paukutti... kaikki turhaan. Hän\nlähti rakennuksen taakse, ikkunasta katsomaan. Kokoon oli hän\ntuskasta kutistua, sinne saavuttuaan. Ikkuna oli auki eikä miestä\nnäkynyt huoneessa eikä missään. Isäntä nousi ikkunasta sisään ja\netsi ja nuuski joka nurkan, mutta ei löytänyt mitään, ei rahoja eikä\nrahankaavoja. Hän katsahti ulos. Siinä oli jälet. Ruispeltoon oli tuo\nroisto ensin paennut ja sieltä sitten... Isäntä oli kuin puolihupsu:\nkäveli ja puheli ja välimiten kiroili itsekseen.\n\n-- Ei voi asiata vallesmannillekaan ilmoittaa... ei voi. Eihän se\nvarastanut rahoja, itsehän minä annoin... enkä saata rahanteostakaan\npuhua mitään... vielä tässä rahantekijäksi vanhoilla päivillään.\n\nJa sill'aikaa kun isäntä näin tuskissaan epäröiden valitteli, oli\nvieras jatkanut matkaansa, toivottavasti toisessa mielentilassa kuin\nvieraanvarainen isäntänsä, ja istui luultavasti parastaikaa toisen\nherkkäuskoisen saiturin luona ja järjesteli rahankaavoja.\n\n\n\n\nOnnen turkki.\n\n\nSe ei ollut mikään matka-, vaan ihan tavallinen kessuturkki. Vuorina\nsiinä oli Suomen lampaan valkoista nahkaa, päällinen lampaanharmaata\npuolivillasta ja kaulus ja puuhkat kiherävillasta, mustanharmaata\nkaritsaa. Sitä ei oltu tehty uljaan pääkaupunkimme keskiosissa,\npääkatujen varrella, vaan syrjässä, Punavuorten takana.\n\nOnnettomaan aikaan tuotiin uusi turkki omistajalleen. Hän oli samalla\nviikolla tullut ajurista talonomistajaksi ja se oli turkille ikävä\nkäänne asiain menossa. Ei sen vuoksi, ettei talonomistaja turkkia\ntarvitse, vaan siitä syystä, että sen oli ajuri tekeille antanut.\nIsäntä puki turkin päälleen vaimonsa avustamana. Pitäähän joka\nasiassa olla läsnä hänen, joka miehen apulaiseksi luotu on.\n\n-- Joo, hyvä turkki! Kyllähän se Matti turkin tekee, arveli isäntä.\n\n-- Hyvähän tuo on, mutta mitä sillä nyt teet? kysyi vaimo, jota oli\njo rouvaksi ruvettu kutsumaan.\n\n-- Kuinka niin? Käypihän tämä pihatoimissa.\n\n-- Missä piha...? Mitä toimia sinulla nyt on, kun olet päässyt\ntalonomistajaksi?\n\n-- Yhtä ja toista.\n\n-- Mutta niissä ei kuljeta tuonlaisessa turkissa. Sinun täytyy saada\n\"supiturkki\".\n\n-- Ohhoh! Kovinpa sitä nyt mennään! Mihinkäs sitten tämä turkki?\n\n-- Se lahjoitetaan köyhille. Sinulla täytyy olla asemasi mukainen\nturkki. Ethän tuossa voi liikkua pankeissa etkä muissa herroissa.\nPuku nostaa luottamusta ja tuottaa arvoa. Minä lahjoitan tuon turkin\npois, sitä et saa kertaakaan käyttää. Ostetaan uusi sinulle, arvosi\nmukainen...\n\nNäin lasketteli rouva tarinata.\n\nMies ei virkkanut mitään, sillä hän huomasi vaimonsa olevan taas\nsillä päällä, että vastustaminen saisi matkaan vaan riitaa ja toraa,\nniinkuin ennenkin. Sen vuoksi ei hän virkkanut mitään, jonka vaimo\ntapansa mukaan käsitti myöntymiseksi, ja lahjoitti turkin pois.\n\nNiin teki rouva.\n\nKun ajuri oli näin päässyt talonomistajaksi, niin mietiskeli hän\nusein tämän maailman menoa ja muisteli entisiä aikoja. Ja olipa\nhänellä mitä muistella. Niinpä hän, kun eräänä iltana poltteli\nsikaria loikoessaan sohvalla, heitti laajemman silmäyksen entiseen\nelämäänsä.\n\nAjatus on nopea. Se ei tarvitse paljoa aikaa kulkiessaan pitkiä ja\nmonimutkaisia matkoja. Sieppaamme tämän lennosta, minkä ehdimme\nhuomioon ottaa.\n\nHän oli syntynyt jossakin erämaan kulmauksessa Kajaanin tienoilla,\npienoisen puron rannalla, jossa hänen isällänsä oli mylly. Olisihan\nse isä mylläriksi tahtonut, mutta eipä sitä pojasta tullut. Hän\noli levoton luonteeltaan ja halusi tiedustella, oliko maailmaa\nvielä myllyn takana ja kuinka pitkältä. Isältänsä pyysi hän päästä\njonnekin muualle jotakin oppimaan, mutta siihen ei tämä antanut\nsuostumustansa. Se oli isän mielestä turhaa ja joutavata. Poika\npäätti lähteä omin nokkinsa. Eräänä päivänä poikkesi hän myllyn\ntakaa sydänmaalle ja osautui kulkiessaan Kajaaniin. Isä ei tuosta\nsuurin sureksinut, vaan arveli, että \"kylläpähän routa porsaan kotia\najaa\". Mutta eipäs ajanutkaan. Äiti suri sitä enemmän, itki ja etsi\npoikaansa jokajalta, kunnes löysi. Kovin oli ukko ällistynyt, kun oli\nsaanut tietää että poikansa oli Kajaanissa suutarin opissa. Isä ei\ntoimesta pitänyt, sillä suutarit eivät olleet sillä paikkakunnalla\noikein maineessa siihen aikaan. Ne olivat juoppoja ja renttuja hänen\nmielestään. Ja siinä taisi isä olla aivan oikeassa, sillä eihän\npoikakaan ole monta päivää oikeata elämää suutaroimisella elänyt.\nJospa se isä nyt eläisi, niin saisi hän kuulla minulta samat sanat,\nmutta vähän kovemmin, ja saisi se nähdä muutakin kuin suutarin\nelämätä, kun hänet tänne kutsuisin.\n\nVuosi kolmisen värjötteli hän Kajaanissa, suurimman osan suutarin\nopissa.\n\nKesäisin ei ole Kajaanista millekään suunnalle niin luonnollista,\nsuurta ja vilkasliikkeistä väylää, kuin Pohjanmaan pääkaupunkiin,\nOuluun, halki Oulunjärven, pitkin Oulunjokea, alas suuria, mahtavia\nkoskia. Tätä oli hänenkin mielensä tehnyt koettaa jo parina kesänä,\nmutta ei saanut satuun. Seuraavana ei hän voinut enää halujansa\nhillitä, vaan lähti taipaleelle pitkässä, ropsassa tervaveneessä.\nTämä matka oli iloisin ja viehättävin, mitä oli ikänänsä tehnyt,\nja se aika ainoa koko hänen elämässään, joka muistamista ansaitsi.\nSen vuoksi hän sitä usein muisteli alhaisemmassakin tilassa, kuin\nnykyinen, jolloin vasta oli oikein aikaa sitä ihaillen muistella.\nSiitä syystä oli tuo matka yksityisseikkojaan myöten selvänä hänen\nmielessään.\n\n-- Teen minä vielä kerran tuon matkan, tuumaili hän, teen totta\ntosiaan, jos tämä vaurastuminen alkaa tälleen mennä.\n\nOulussa avautui vasta uusi elämä, \"suuren maailman elämä\" hänen\neteensä. Siellä jo tiesivät käsityöläisetkin, varsinkin suutarit,\nelää herroiksi. Siellä hän ensi kerran kuuli tuon suuta hivelevän\nsanan \"toti\" ja oppi sitä käyttämään ja laittamaan; siellä ne oli\npunssit ja monenlaiset viinit. Itsensäkin tunsi hän täällä jo\nmiehemmäksi, kun ei tarvinnut enää oppiin pyrkiä, vaan miehenä työtä\nhakea. Sitä hän saikin kohta, kun asiansa ilmoitti ja rahaa oli,\nmillä pitää hyvät härkijäiset tovereille.\n\nTästä lähtien alkoi tavallisesti himmetä isännän muisti, vain\ntahallaanko lienee muistoissaan loven elämänsä juoksuun jättänyt.\nHäntä ei tainnut huvittaa muistella, kuinka Oulussa tottui\nherraselämään, se on juopottelemaan ja irstaista elämää viettämään.\nHän oli kaiketi unhottanut, kuinka hän lähti Pohjolasta pitkin\nmeren rantaa etelään päin, kulkien milloin \"apostolin hevosilla\"\nrantatietä, milloin meritse kaupungista toiseen, niinkuin sen\naikuinen sälli ainakin. Toista vuotta oli hän taivaltanut, kun joutui\nHelsinkiin. Ei hän sielläkään viihtynyt. Vaellushaluja oli karttunut,\nniitä täytyi tyydyttää.\n\nHän jatkoi matkaansa itään käsin ja saapui eräänä aamuna avaran\nVenäjän kuuluisaan pääkaupunkiin Pietariin. Siellä hän ryhtyi taas\ntoimella työhön ja viipyi Pietarissa kokonaista kaksi vuotta. Mikä\nhänet sieltä pakotti lähtemään, sitä hän ei koskaan muistanut\neikä mieleensäkään johtunut. Summa vaan, että hän eräänä kauniina\nsyyspäivänä ilmestyi Helsinkiin ja päätti tosi toimella ruveta itse\nmestaroimaan. Tarkemmin asiata, aprikoituaan asettui hän Veaporiin.\nToimella sai hän työhuoneen kuntoon, töitä karttui ja kaikki kävi\nhyvin. Siellä hän akottui, nai sievän punaposkisen palvelustytön.\n\nMenestys seurasi miestä.\n\nÄkkimenestys on harvoin hyväksi. Se pöyhistyttää miestä, saattaa\nitserakkaaksi, ylpeäksi.\n\nNiin kävi tässäkin.\n\nMestari alkoi liikkua toverien seuroissa ja käyttää usein sanaa\n\"minä\"... \"minä\" kotonaankin.\n\nVaimo ei saanut lasta.\n\nMies alkoi kiertää kotiansa ja viivyskellä kaupungissa. Ja nuori\nvaimonsa, joka ei viihtynyt autiossa, tyhjässä, ikävässä kodissa,\nrupesi kuljeskelemaan tuttavissaan ja pistäysi usein heidän\nseurassaan iloisissa tansseissa. Se häiritsi aluksi heidän väliänsä,\nsynnytti jöröyttä ja mielikarvautta, milloin yhteen sattuivat, sitten\nluulevaisuutta ja urkkimista.\n\nSe rikkoi kokonaan heidän välinsä.\n\nMies alkoi ryypiskellä, vaimo tulla riitaiseksi. Lopuksi he eivät\nkärsineet toisiansa ollenkaan; riitaa jopa tappeluakin oli alati\nheidän välillänsä. Liike tietysti jäi alakynteen, kun ei siitä kukaan\npitänyt oikeata huolta. Senlaisena jatkui elämä.\n\nMies joi ja hävitti kaikki.\n\nMuutaman kuukauden päästä ei ollut kukoistavasta liikkeestä mitään\njälellä. Mestari oli täydellinen renttu, joka ei mihinkään kyennyt\neikä mitään koettanut, rötkyili vaan ja joi kun sai. Vaimonsa eleli\npyykinpesulla ja muulla pienellä askareella...\n\nTätä muistaissaan nousi isäntä ylös. Asteli edestakaisin lattialla ja\nsytytti uuden sikarin. Sitten istuutui hän keinutuoliin.\n\nHänen mieleensä tuli eräs kesäinen sunnuntai-ilta, kuuma, helteinen\nilta, jolloin hän loikoili Veaporissa muutaman penkereen reunalla\nrepaleissa ja kengittä, kuinka päätä porotti, suuta kuivi ja koko\nruumis vaati jotakin väkiainetta, mutta ei ollut mitään keinoa sitä\nsaada. Hän oli käynyt tapaamassa vaimoansa, mutta se oli lähtenyt\nkaupunkiin; eikä se ollut niin varmaa sekään, että silläkään olisi\nmitään ollut. Siinä tuskissaan piehtaroidessa, juohtui hänen\nmieleensä sydänmaan puro ja mylly ja äiti ja isä ja kaikki... Hän\nitki ja voivotteli kuin pieni lapsi. Kavahti siitä pystyyn ja lähti\nkiirein askelin ikäänkuin paeten muistojaan.\n\nHän pyrki laivaan ja pääsi kaupunkiin. Siellä hän vielä töllisteli\nkadulla ja eperöi. Lähti vihdoin ja meni suoraan hihhulien seuraan,\njossa tiesi monta tuttavatansa olevan.\n\nNiihin oli hän tutustunut jo Oulussa. Siellä hän ei niitä tarpeesta\netsinyt, vaan ilkeydestä. Oli niin hupaista mennä sunnuntai- ja\nlauvantai-iltoina niiden seuroihin ilkeilemään ja härnäämään. Nyt\npakottivat muuttuneet asiain käänteet hänet sinne.\n\nHän tiesi hihhulien olevan avuliasta ja luotettavaa väkeä, ja että\npahinkin renttu on heidän seurassaan kunnon mieheksi jälleen kohonnut.\n\nAvoimin sylin otettiin hänet siellä vastaan, vaikka alussa arasti ja\neperöiden, kun ei tietty tottako oli miehen tuuma vai leikkiä.\n\nKun hänelle näin alkoi uusi elämä, niin piti hänellä olla uusi\ntoimikin, päästäkseen tyyten irtautumaan vanhasta elämästään. Hän\nrupesi ajuriksi. Tuttavainsa ja samanuskoisten avulla sai hän ensi\naluksi yhden hevosen ja haki vaimonsa luokseen. Tämäkin oli miehensä\nmieliksi rupeavinaan hihhuliksi, vaikka hänen maailmallinen mielensä\nei tahtonut koskaan siinä viihtyä.\n\nAluksi oli uusi elämä kovin vaikeata, mutta ystäväinsä tukemana\nja omilla ankaroilla ponnistuksillaan sai hän viimein voiton.\nHitaasti se kävi, mutta varmasti, niin että muutamien vuosien\ntaistelun perästä oli hengellisesti ja ruumiillisesti voimistunut\nja aineellisesti vaurastunut. Hänellä oli kuusi hevosta, joilla oli\nalinomaa työtä ja tointa; hyvä nimi oli hänellä toverien piirissä ja\nluottamusta kaikkialla.\n\nSilloin alkoivat Helsingissä nuo hyvät ajat ja innokas rakennuspuuha,\najat, jotka yhtä nopeasti menivät, kuin olivat tulleetkin. Joka\nmies silloin kiihkeästi halusi tulla rikkaaksi, tahtoi päästä\ntalonomistajaksi. Ja helpostihan se näytti käyvänkin, kun joka\npuolelta tarjottiin avuliasta kättä. Kaikki pankit ja muut\nrahalaitokset olivat anteliaita. Kilvan koettivat ne tyrkyttää rahaa\njokaiselle, jonka vaan halutti ottaa. Oli kuin hurja kulkutauti,\nrahankiihko, olisi valloilleen päässyt ja saastuttanut kaikki,\nniin köyhät kuin rikkaat. Raha kasvatti ylellisyyttä ja kiihkoisa\nrakennusinto kohotti työmiesten palkat ennen kuulumattomiin. Rikas\noli kuin kuningas ja työmies eli kuin herra. Jos oli joku järkevä\nmies joukossa, joka huomasi ja huomautti, mihin tuonlainen huimaus\noli vievä, niin häntä naurettiin tahi pidettiin kerrassaan hassuna.\n\nMuutamana päivänä ilmestyi ajurinkin luokse \"akentti\", jolla oli talo\nmyytävänä, hyvä, uusi, vasta rakennettu talo, joka tuotti niin ja\nniin monta prosenttia ostohinnasta. Itse hän sitä alussa vastusteli,\nmutta akentti sai rouvan puolelleen ja -- parin päivän perästä oli\nkauppa tehty... Minkäs vuoksi ajurin olisi pitänyt olla viisaampi\nmuita.\n\nHän antoi rahat, mitä säästössä oli ja vekselillä otettiin parista\npankista lisää. Kiinnityslaina sai jäädä entiselleen. Heti saivat he\ntalon haltuunsa ja muuttivat suurella mielihyvällä siihen.\n\nIsäntä sai vielä samalla viikolla uuden supiturkin, jonka eräs\nperheen ystävä oli Pietarista tuonut.\n\nNyt oli hän siis talonomistaja, herra talonomistaja.\n\nLyhyeen on leikki lysti.\n\nNuo hyvän elämän päivät eivät kestäneet kauvan. Ne muuttuivat niin\näkkiä, ett'ei kukaan voinut sitä aavistaakaan, vielä vähemmin\nvalmistautua sitä varten. Rahat hävisivät kuin siivellä pyyhkästen.\nPankit ja rahalaitokset, joiden olisi pitänyt avuksi rientää, olivat\ntyhjät ja vaativat lainassa olevia rahojansa ankarasti takaisin.\nRakennustoimi pysähtyi kerrassaan, eikä muitakaan töitä ollut.\nTyökansa, jota hyvät ajat ja valtava rakennuspuuha oli joukottain\nkaupunkiin kerännyt, joutui työttömäksi, puutteeseen, jopa hätäänkin.\nSamoin kävi talonomistajien. Vekselit olivat maksettavat, mutta\nrahaa ei ollut eikä saatu mistään. Talot alkoivat vaihtaa isäntiä:\nvararikko seurasi toistaan. Entiset isännät vetäytyivät entisiin\ntoimiinsa ja lisäsivät työttömäin lukua.\n\nMonet olivat hihhulien seurakunnassa lankeemukset. Useimmat niistä,\njotka maallisten etujen tähden olivat seurakuntaan liittyneet,\neivät voineet seisoa, vaan kääntyivät entiseen elämäänsä, ruveten\njuopottelemaan ja renttuamaan.\n\nVararikko oli tässä kerrotun isännänkin edessä.\n\n-- Hyvä Jumala! eikö apua ole enää mistään? huusi rouva.\n\n-- Ei! Ei mistään! sanoi isäntä tyynesti ja lähti viemään\nkonkurssihakemusta raastupaan.\n\nKaikki myytiin heiltäkin irtain ja kiintein omaisuus. Siinä meni\nisännän supiturkkikin.\n\nIsännäksi tultuaan oli hän myynyt hevosensa paitse yhtä. Sen sai hän\npelastetuksi ystäväinsä kautta. Hän päätti jälleen ruveta ajuriksi.\nRahat meni, mutta konsti jäi.\n\nOli talvi ja kylmä, mutta hänellä ei ollut turkkia. Narinkkaan lähti\nhän katselemaan, eikö juutalaiselta saisi senlaista.\n\nKaikkiahan niillä on.\n\nKun ajuri palasi, alkoi hänen vaimonsa aika tavalla itkeä.\n\nTurkki oli sama, jonka vaimo oli lahjoittanut pois.\n\n-- Tämä on onnen turkki tämä, sanoi ajuri, tässä voin taas kaikki\nuudestaan alottaa.\n\n\n\n\nKarsikko.\n\n\nItke lukija, itke kuin vihanta kaisla, valita kuin rannan vieno aalto\nkohtaloa nuoren immen, tapaturmaa miehen oivan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin ongella ensi kertoja niillä tienoin maatamme. Olimme, vanha\nkellonsoittaja ja minä, asettuneet luodon reunaan Koivukaarteen\nsuulle, koettaaksemme, olivatko ahvenet syönnissään.\n\nOli aamu varhainen, pirteä aamu. Yön viileä kosteus tuntui vielä\nilmassa ja hienoa huurua henki Koivukaarteen perukka raittiiseen\naamuilmaan. Tuulettaren päivätyö ei ollut vielä alkanut, jonka vuoksi\nluonto sai rauhassa kuvastella Murtoselän kirkkaassa pinnassa. Oli\ntyyni, niin tyven, ett'ei rannan ruoho heilahtanut eikä kirkas veden\npinta vähintäkään röyheltynyt. Lintujen raikas aamulaulu kaikui\nviereiseltä Tuhannenniemeltä ja yksinäisen teiren kuherrus kuului\nRepohäikän puolelta. Oli nimittäin kevätkesä ja vanha sananlasku\nsanoo, että teiren soitimeen ja ahvenen kutuun ennättää hitaisempikin\nmies, joka merkitsee, että teiri kuhertaa ja ahven kutee pitkin\nkevättä ja pitkältä kesääkin.\n\nKoetimme onkia.\n\nKala ei syönyt, ei nyässytkään.\n\nSenlainen ilma ei ole onkimiehen.\n\nMeillä oli kaikenlaista täkyä, herkkua, ahvenille tarjottavana,\nmutta mikään ei kelvannut. Koettelimme kastemadolla ja tavallisella\nonkilierolla, tarjosimme puuntoukkaa ja sontiaista, elävätä särkeä\nja vehnätahasta -- kaikkea yhtä turhaan. Kylläisiä olivat kalat\ntänä aamuna, ei mikään voinut ahvenen ruokahalua kiihottaa. Moni\nolisi tästä arvellut, että aina on kaloja vedessä, vaikk'ei aina\napajalla, vaan niin ei ollut tällä kertaa asian laita. Apajalla niitä\nkyllä oli, sen näimme selvästi. Helposti nimittäin näki kirkkaassa\nvedessä pohjakiviä vasten kuinka siellä ahventa liikkui, liikkui\nisoa, liikkui pientä, sekä yksitellen että parittain ja parvissa.\nSelvään näimme, kuinka monikin kävi ongen luona täkyä tarkastamassa,\nmoni tokasemassakin, mutta ei yksikään maistamassa. Oli aivan kuin\nolisivat onkimishommaamme leikkinä pitäneet. Milloin kiertelivät\nparvissa pyydyksiämme, milloin nykäsivät siimaa, ikäänkuin\nhärnätäksen meitä, milloin taas painuivat pohjaan ja asettuivat\nkivien väliin, jossa eivät kuitenkaan kauvan yhdessä kohti pysyneet,\nsillä välin kun toisia, aika kyömyniskoja, uiskenteli vedenkalvossa\nniin että harja oli ylhäällä vedestä ja oikein väreili tyyni veden\npinta menon voimasta.\n\nOli siinä elämätä vedessä.\n\nOnkeen ei vaan saatu yhtään ainoata.\n\nPäivä kulta kiersi keräänsä yhä korkeammalle ja lisäsi poltin-ainetta\nahjoonsa, koskapahan kuumuus eneni sitä myöten kuin päivä yleni.\nVäsyttää alkoi ahventen elämä ja sietämättömäksi käydä päivän helle,\nkun ei viilentävä tuulikaan tuntunut ollenkaan jaksavan liikkeelle\ntänä päivänä.\n\n-- Lähtekäämme itse syömään, kosk'ei kalat syö, sanoi kellonsoittaja.\n\n-- Se kieltoa mikä minusta, vastasin minä.\n\nOlimme aikoneet olla yökunnissa onkiretkellämme ja sen vuoksi oli\nmeillä eväät mukana.\n\nLaskimme rantaan ja nousimme maalle tuuhean männikön viileään poveen.\n\n-- Tässä on merkkipaikka, sanoi kellonsoittaja, kun olimme asettuneet\nsammaliselle rinteelle ja aloimme kapsehtia eväitä kontista.\n\n-- Missä?\n\n-- Tässäpä... Tuossa on karsikko puussa. Tämä oli ensi kerta,\njolloin kuulin sanan karsikko. Minä vääntäysin katselemaan osotettua\npuuta, vaikk'en tiennyt, mikä karsikko oli, enkä kysymällä tahtonut\ntietämättömyyttäni ilmoittaa.\n\nPuun kupeessa oli neliskulmainen roso ja sen keskellä vuosiluku 1839,\nmuuta merkkiä ei näkynyt. Se oli tehty aikoinaan siten, että oli\notettu kappale kuorta puusta ja siihen leikattu vuosiluku, vaikka\npaikka oli aikaa myöten muodostunut luonnollisen roson näköiseksi.\n\n-- Niitä tehtiin karsikolta entiseen aikaan ja tehdään vielä nytkin\nvainajain ja merkillisten tapausten muistoksi.\n\n-- Minkäs muistoksi tämä on tehty?\n\n-- Tähän rantaan hukkui kerran kaksi ihmistä, puhemies ja sulhanen,\nsanoi soittaja.\n\nUteliaisuuteni oli herännyt. En saanut oltua ennen kuin sain\nkellonsoittajan kertomaan tapauksen.\n\n-- Oli syksy karsikkoon merkittynä vuonna. Murtoselän levottomat\nlaineet oli vanginnut syksyinen jää, kierä, sileä kuin lasi.\nHevosella ei sitä vielä päästy kuin mataloista salmista, vaan\njalkamiehen kesti jo huoletta kulkea. Sitten tuli suoja ilma, joka\npani jäät vesille.\n\nSattui silloin lauvantaipäivä. Eräs nuori pari oli kirkolle tulossa\nkuulutuksiin itseänsä panettamaan. Morsian oli talontytär Haatalasta,\nnuori ja verevä, sulhanen tarmokas isäntä Vuonamon puolelta. Hänkin\naivan nuori, vasta talon haltuunsa saanut. Nämä olivat päättäneet\nseuroineen kirkolla yhtyä. Morsian tulikin hevosella salmien poikki\nPankasalon kautta kohta puolilta päivin, mutta sulhasta ja puhemiestä\nei kuulunut. Heidän oli aikomus jättää hevosensa Ahokaarteesen ja\ntulla siitä selän yli jalkaisin. Mutta kun jää oli sileä ja liukas,\nniin päättivät he käyttää jääkoluja. Ne ovat kulkuneuvot, jotka\ntehdään jäästä siten, että otetaan kaksi tarpeenmukaista jääpalasta,\nhakataan niihin mukavat kolot, pannaan polvien alle ja työnnellään\njalkain välistä jollakin sopivalla teräaseella, joko kirveen kasalla\ntahi sitä varten rautapiikillä varustetulla kepillä. Kierällä,\nsileällä jäällä on tällä tavoin kulku erinomaisen joutusata ja\nhupaistakin, ainakin mukavampaa kuin käveleminen liukkaalla jäällä.\nTällaisilla kulkuneuvoilla olivat sulhanen ja puhemies varustautuneet\nAhokaarteessa. Ja kun tuuli oli myötäinen ja jääkolut vesilivulta\nhuilasivat hyvin, niin olivat he arvatenkin kulkeneet aika vauhtia\npitkin Murtoselän kirkasta jäätä, jäätä, joka ei ollenkaan näyttänyt\njäältä, vaan oli kuin rasvatyyni kesäisen järven pinta...\n\nNuori pari oli vieraineen päättänyt yhtyä meillä ja siitä jaloin\nkäydä pappilassa. -- Puhemiehen tavallinen kirkkokortteeri olikin\nmeillä.\n\nMorsiamen saavuttua vanhempineen ja muutamien sukulaistensa kanssa,\nkaivattiin kovasti sulhasta. Odotettiin ja ikävöitiin; häntä ja\npuhemiestä ei vaan kuulunut. Odoteltiin yhä, odoteltiin levottomasti.\nMorsian alkoi peljätä pahinta, käydä tuskaiseksi ja itkujaan\nkeräillä. Minua alkoi säälittää hänen kohtalonsa ja päätin lähteä\nkuulustelemaan Ahokaarteesen. Tuo lähes viiden virstan pituinen\ntaival kahakäteen ei ollut mikään matka luistinmiehelle senlaisella\nkelillä. Kun lausuin tämän aikeeni, näytti morsian rauhoittuvan.\nSitasin siis luistimet jalkaani ja läksin. Siitä ei ollut kukaan\nvielä sinä syksynä kulkenut, vaan kun tunsin vedet ja tiesin karttaa\nvirtapaikat, sujauttelin huoletta eteenpäin. Jää oli kirkas, että\nhirvitti. Pohja, kivet ja luodot näkyivät matalalla jään läpi ja\njoka potkasu oli kuin olisi luistin kiveen karahtanut, niin likellä\nnäyttivät ne olevan. Laskin ensin pitkin rantaa Luotolahden suulle\nja siitä kaartain Murtosaarta kohti yli selän matkani päähän.\nAhokaarteessa sain kuulla, että kaivatut, sulhanen ja puhemies,\nolivat jo puolenpäivän seutuun lähteneet sieltä jääkoluilla ja\naikoneet oijustaa Koivukaarteesen ja sieltä Kirkkovuoren yli kylään,\nja olivat luultavasti jo saapuneet perille. Vilkasin Koivukaarta\nkohti, mutta kun ei mitään näkynyt siellä päin, lähdin asiata\ntarkemmin ajattelematta paluumatkalle. Harppailin väen takaa, ja\nkiihtynyt, myötäinen lounastuuli teki parastaan auttaessaan kulkuni\nnopeutta. Kaukaa jo näin kaksi naista jäällä kotirannassa. Arvasin\nniiden odottavan minua. Aika vonkaa lensin eteenpäin kuin hyvän\nsanoman saattaja ainakin ja olin kohta heidän luonaan.\n\nLyhyesti ilmoitin heille, kuinka asia oli, ja sanoin, että kaivatut\novat luultavasti tuossa paikassa täällä. Se ei näyttänyt morsianta\ntyydyttävän. Pitkät kyyneleet tippuivat hänen silmistään ja\nhätäisesti selitti hän veljelleen, että menisi kuulustelemaan kylältä.\n\nVeli lähti ja isä lähti myöskin.\n\nMitään lohdutusta eivät hekään tuoneet. Kaivatulta ei ollut kukaan\nnähnyt. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä uudestaan etsimään ja sitä\ntietä, jota he olivat aikoneet kulkea.\n\nNiin lähdimme, morsiamen isä ja veli ja minä; aseena oli meillä vaan\nkirves mieheen, ja mieli täynnä outoja aavistuksia.\n\nMatkallamme Kirkkovuoren yli Koivukaarteelle emme tavanneet\njälkeäkään heistä. Läksimme siitä Tuhannennientä kohti, tähystellen,\nkatsellen sinne tänne pitkin jäätä, mutta mitään ei ollut näkyvissä,\nkuuluvissa. Lähestyessämme Koivukaarteen suuta, näimme mustan\nmytyn loitompana jäällä. Heti sävähti mieleeni, mikä surullinen\nonnettomuus oli tapahtunut. Tottapa aavistus lienee toisillekin samaa\nilmoittanut, koskapa äänettöminä kiiruhtivat askeleitaan sitä kohti.\n\n-- Lakki jäällä! huudahti isä.\n\n-- Talvilakki, äänsi poika.\n\n-- Puhemiehen talvilakki, sanoin minä, lähemmäksi tultuamme.\n\nSe oli sulasilmäkkeen vieressä, jonka Ahokaarteen puoleinen reuna oli\nlohennut ja jossa uiskenteli jääpalanen, jääkolu. Selvät oli merkit,\nmihin sulhanen ja puhemies olivat kadonneet.\n\nPuhuja vaikeni ja tuijotti surullisesti eteensä.\n\n-- Siinä käypi kai jonkunlainen virta Kivisalmesta, jatkoi hän\nhetken päästä, tahi on siinä lähteensilmiä, ainakin se kohta\njäätyy myöhemmin joka syksy kuin muu osa selkää ja sulaa keväällä\naikasemmin. Niin oli tällöinkin. Se oli nähtävästi ollut jo riitassa,\nmutta lauhtunut ilma oli sen avannut jälleen. Ilmi sulaan olivat siis\nonnettomat huomaamattansa huilanneet. Sitä olikin vaikea huomata kun\njää oli kirkas ja vetinen.\n\nKauhistuneina seisoimme sulan partaalla kykenemättä mihinkään toimeen.\n\nIsäntä, morsiamen isä, tointui ensin. Hän esitti, että on heti\ntehtävä hara metsästä koettaaksemme saada ruumiit ylös.\n\nKääntyessämme maata kohti, näimme kaksi naista kiiruhtavan paikalle.\nSiinä tuli morsian vaimoni kanssa. Hän poloinen ei ollut saanut\nrauhaa, vaan oli vaatinut vaimoni mukaansa ja rientänyt perässämme.\nSydäntä vihlaseva tuskan huuto ilmoitti, että hän oli tajunnut, mitä\noli tapahtunut, ja väkisin kuin mielipuoli tahtoi hän syöksyä sulaan.\n\nVeli sai ottaa sisaren haltuunsa ja me isännän kanssa lähdimme\nsaamaan haraa maalta. Tuskin olimme puolitiessä sulasta rantaan,\nkun jään alla näimme ihmiskasvot aivan jäässä kiinni. Tarkemmin\nkatsottuamme, tunsimme sulhasen muodon, ja vähän matkaa siitä oli\npuhemies, selkä jäätä vasten.\n\nHaraa ei siis tarvittu. Varovasti hakkasimme reijän jäähän, että\nsaimme esiin kummankin vainajan käden. Vaimoni sai pitää kumpaakin\nhihasta kiinni, ett'eivät pääsisi painumaan, sillä välin kun me\nväleen isonsimme avannon ja kohta olivat molemmat onnettomat\njäällä. Sulhasella oli vielä lakki päässä ja keppi puristettuna\nkovasti käteen. Hänen kasvoillaan oli hymyilevä ilme ja hän näytti\ntukehtuneen heti. Puhemiehen kasvot olivat tuskan väänteessä ja hän\noli elänyt enemmän aikaa, koskapa oli hakannut tuskissaan päällään\njäätä niin että takaraivo oli puhjennut ja jää siltä kohti halkeillut.\n\nTuskallisesti valittaen vaipui morsian polvilleen sulhasensa viereen\neikä meissä ollut hänen lohduttajaansa.\n\nNopeasti haki veli hevosen pappilasta, jolla ruumiit kuljetettiin\nkylään.\n\nHenkiin heitä ei tietysti voitu enää saada, vaikka kuinka\nkoeteltiin... He olivat vironneet siinä maassa, missä ei mikään\nväijyvä sula voi heitä enää hukuttaa.\n\nMorsian oli nääntyä suruunsa. Pitkän aikaa väikkyi hän elämän ja\nkuoleman vaiheella, kunnes aika, kaikki korjaava aika, paransi\nhänenkin haavansa.\n\nTähän lopetti vanha kellonsoittaja.\n\nMe istuimme kotvan aikaa ääneti. Silloin alkoi männikön latvasta\nkuulua kumajava, surunsekainen soitto. Tuulonen oli lähtenyt\nliikkeelle ja vihanta metsä alkanut ikuisen huminansa, joka tällä\nkertaa kuului kuin mieltä ylentävä hautausvirsi. Oli kuin muukin\nluonto olisi viehtynyt näistä muistoista. Kovettunut kivi tuntui\nheltyvän ja vuodattavan kyyneleitä, vihanta kaisla ääneensä itkevän\nja rannan aalto valituksillaan yhtyvän yleiseen kaihoon.\n\nHetken perästä nousi vanha mies ja minä tein samoin, laskeusimme\nrantaan ja lähdimme vesille, emmekä kotvilleen hennonneet toistemme\nmuistoja häiritä.\n\n\n\n\nKaksi onnellista.\n\n\n-- Tapasin heidät viime lauvantaina sähkön valossa uusissa halleissa\nAleksanterin- ja Hakasalmenkatujen kulmassa, kertoi minulle eräs\nystäväni eilen illalla.\n\nOlin kävellyt muutamaan kertaan läpi nuo hallit ja silmäillyt niiden\nsomuutta. Uutuus viehätti minua, niinkuin muitakin.\n\nParhaillaan olin kauppaa tekemässä viehättävimmän myyjättären\nkanssa, minkä silmäni halleissa huomasi, kun eräs nuori pari\nherätti huomiotani. Katseeni kiintyivät erittäinkin naiseen, joka\nkiekkui miehen kainalossa. Hänen pukunsa oli uusinta muotia.\nPäässään senlainen viehättävä, yksinkertainen hattu, kuin tänä\nsyksynä käytetään, kepsi samoin nykyistä mallia, ilman joutavitta\nkoristuksitta, hyvällä aistilla valittu, sekä tumma hame, väliämpi\ntavallista, miellyttävä.\n\nMiestä, joka naista talutti, en huomannut ollenkaan.\n\n-- Koska nämä myymälät suljetaan näin lauvantaisin?\n\n-- Teidän luvallanne, hyvä herra, k:lo 10, vastasi myyjäneiti\nviehättävästi.\n\nKäännyin pois, kun olin kaupat tehnyt. Samassa oli pariskunta\nkohdallani.\n\n-- Eikös se ole herra se ja se? kysyi nainen, kääntyen puoleeni.\n\n-- On... minä olen, mutta kuka se on, jonka huvittaa minua puhutella.\n\n-- Oh, ettekö tunne enää.\n\nSamassa tunsin hänet... Kuka ei tuntisi entistä mielitiettyään\nylioppilasajoilta. Hän oli kolmas, joka oli kylmennyt ja jättänyt\nminut lehellä soittamaan, viimeinen, jota olen kosinut ja jonka\nkanssa olen kihloissa ollut, vaikkapa vaan salakihloissa.\n\n-- Mikä sattumus, viehättävä rouva! huudahdin minä.\n\n-- Tosiaankin! Tässä on mieheni, saan luvan esittää.\n\n-- Terve! kuului miehen suusta kuin maan alta.\n\nAstelimme edestakasin ja ihailimme uusia halleja ja puhelimme\npääkaupungin nopeasta kasvamisesta.\n\n-- Olette varmaan ennenkin ollut Helsingissä, arvelin minä miehelle.\n\n-- Olen, mutta siitä on jo monta vuotta, vastasi hän kylmästi.\n\n-- No, mitä pidätte uudistuneesta pääkaupungistamme?\n\n-- Turmeluksen pesä koko kaupunki... turmeluksen pesä. Kaikki\ntäällä on sitä uudenaikaista sivistystä, kevytmielistä viettelystä!\nEi mitään elämän vakavuutta, jalompia pyrinnöitä. Olimme eilen\nsirkuksessa -- joutavata, viheliäistä alusta loppuun, mutta Helsingin\nhienoa yleisöä ääriään myöten täynnä. Kävimme Kaivopuistossa\nItaalialaisia kuulemassa. Mikä turhamaisuus rakennuksen komeudessa,\nylellisyys nautinnoissa ja mässäämisissä, ja itse soitantokin niin ja\nnäin!\n\n-- Mutta entäs teaatterit! Niissä ainakin on tarjona jalointa huvia,\nmitä saada voidaan.\n\n-- Eikös me mennä jonnekin kahvilaan, juomaan kuppi teetä? ehätti\nrouva sanomaan ennen kuin miehensä ennätti vastata.\n\nMinulla ei ollut mitään sitä vastaan eikä sitä näyttänyt olevan\nmiehelläänkään.\n\nMenimme miehen ehdotuksesta Löfströmin kahvilaan, jossa hän sanoi\nusein ennenkin käyneensä.\n\nRouva nakkausi mukavasti sohvaan ja mies istuutui sen toiseen päähän.\n\nMinä asetuin tuolille vastapäätä heitä. Me puhelimme rouvan kanssa\nentisistä oloista ja tuttavista. Hän jutteli vilkkaasti, kiihtyi\nja innostui, kun tuli niistä ja niistäkin kemuista puhe, siitä ja\nsiitäkin isänmaallisesta juhlasta. Hänen tummat silmänsä säihkyivät,\nmehevät huulensa hymyilivät ja niiden välistä loisti valkoset\nhammasrivit niinkuin ennen ylioppilaistanssiaisissa.\n\nMies istui välinpitämättömänä, turjotti. Hän oli iso ja tanakka,\nhieman kyömyniska. Tukkansa oli vaalea, ohut ja keskeltä jakaisella,\notsansa matala, kulmat oudon korkeat, silmissään, joiden väri oli\nkellervän sininen, oli jäykkä ja synkkä katse; nokkansa oli iso,\nsäännötöin möhkäle, huulensa ohuet, joiden välistä näkyi rumat,\nhuonosti hoidetut hampaat, leukansa oli leveä, pitkä ja lujatekoinen\nja koko muodolla kelmeä, elämän kuluttama väri.\n\nRouva vilkastui yhä puhellessaan. Keskustelumme kääntyi nykyisiin\nhuveihin, teaattereihin, kirjallisuuteen ja taiteeseen. Hänen\narvostelunsa olivat asialliset, sukkeluutensa sattuvat. Keskustelunsa\nkävi keveästi ja luontevasti ja teeskentelemätön naurunsa pulppusi\nsydämmen pohjasta. Tuonlainen, aivan tuonlainen, oli hän silloin,\ntuona iltana, jolloin ilmoitimme tunteemme toisillemme. Minä ilostuin\nja vilkastuin hänen mukanaan.\n\nMies vaan istua nurjotti tylyn-näköisenä, sanomatta suurin mitään.\n\n-- Miksi? Miksi hänen piti jättää minut ja ottaa tuo? arvelin\nitsekseni. Paremmin tuo olisi sopinut vanhaksipojaksi kuin minä?\n\nTuli pieni äänettömyys... Ajatteliko hänkin jotakin samanlaista.\n\n-- Te olette siis onnellinen, puhuin minä kiihtyneenä. Hän säpsähti,\nhavahtui kuin unesta.\n\n-- Minä olen... me olemme onnelliset. Te näette tässä kaksi\nonnellista, sopersi hän ja tarttui miehensä käteen.\n\nTällöin levisi miehen kasvoille hymyilevä ilme, ison nokan pää hieman\npunastui ja hän avasi suunsa ja sanoi kuin ippo ihminen.\n\n-- Niin, kaksi onnellista.\n\nKeskustelu ei sitten enää tahtonut oikein käydä, mitä minuun tuli,\nvaan rouva puheli sitä enemmän, oli iloinen ja viehkeä.\n\n-- Meidän täytyy viedä kirje postiin, sanoi mies äkkiä.\n\n-- Tee sinä se, armas Ernesto! Minä istun niin kauvan täällä, sanoi\nrouva sulavasti.\n\n-- Voimmehan mennä saman tien kotia.\n\n-- Ei, ei! Minä odotan täällä niin kauvan. Meillä -- hän pani\nhuomattavan painon meillä sanalle -- on vielä paljo juteltavaa,\nmuisteltavaa.\n\nYrmeänä lähti mies yksin.\n\nJa olihan meillä puhelemista, muistelemista. Ja rouva kertoi sitä\npaitse omista oloistaan. Heillä oli jossakin rautatienvarrella\nsuurenlainen maatila, joka oli hyvässä kunnossa, olivat varakkaita\nja voivat hyvin... Perillisiä heillä ei ollut, sen ilmoitti rouva\nkysymättäni. Ja nyt olivat tulleet Helsinkiin huvittelemaan ja\nmiehensä oli ollut niin hyvä, rakastettava ja kohtelias. Kaikki,\nmitä hänellä oli päällään, oli uutta ja vasta Magasin du Nord'ista\nostettu, kaikki...\n\n-- Tämä hattu ja tämä kepsi ja tämä... tämä -- ja hän näytti hiukan\ntaivaankaarenväristä alushamettaan. -- Eikös nämä kaikki ole\nkauniita, hyvällä aistilla valituita ja sopivia... oikeinhan nämä\nkaunistavat minua, puhui rouva iloisesti viehättävällä tavallaan,\nja nousi ja heitti kepsin olkapäälleen ja pyörähteli seinäpeilin\nedessä. -- On, on! Ovat, ovat! huusin minä innoissani ja katselin\nihastuksissani rouvaa.\n\nKohta oli hän taas entisellä paikallaan ja puhelu ja iloisuus kiihtyi\nett'emme huomanneet ajan kultaisen kulusta sen kuin merkkiä.\n\n-- Mitä kello on? kysäsi hän äkkiä. Hyvä Jumala, puoli kymmenen, eikä\nmieheni ole vielä tullut! kuului rouvan suusta.\n\n-- Eikä miehenne... äänsin minä.\n\n-- Hän on mennyt yksin asuntoomme, tulematta ottamaan minua, huusi\nhän tuskaisena.\n\nNyt tuli rouvalle kiire. Oitis oli kepsi paikoillaan ja hattu päässä.\nRiensimme sitä kyytiä kadulle. Häthätää heitti hän minulle hyvästit,\notti ajurin ja hävisi kohta illan hämärään...\n\nSeuraavana aamuna, jolloin heidän piti lähteä, en malttanut olla\nmenemättä asemalle.\n\n-- Ajatelkootpa siitä mitä hyvänsä, arvelin mennessäni.\n\nAsemalla tapasin rouvan yksinään, surullisena, itku kurkussa. Hän\nselitti minulle, että miehensä oli matkustanut jo edellisenä iltana,\nasunnossaan käymättä. Kirjeessä oli hän vaan ilmoittanut lyhyesti\nvaimolleen, että hänen täytyi esiintulleista syistä matkustaa jo\nsinä iltana, mutta ei tahtovansa häiritä vaimoaan, joka näytti niin\nerinomaisen hyvin viihtyvän Helsingissä.\n\n-- Mikä hirveä ihminen, mikä julma aviomies, joka saattaa jättää\nvaimonsa tuolla tavoin, valitti rouva itkuissaan.\n\n-- Mutta kuinka senlainen on mahdollista? utelin minä.\n\n-- Hän on niin surkuteltavan mustasukkainen... Minä olen ihan onneton\nhänen kanssaan, puhui hän, kuivaillen kyyneleitään.\n\nEn minäkään osannut häntä suurin lohduttaa, vaikka jotakin ehkä\nsiihen suuntaan koettelin. Hän itki ja meni vaunuihin ja juna lähti.\n\nMietteineni jäin minä asemalle.\n\nParin, kolmen päivän perästä sain kirjeen:\n\n    Hyvä herra!\n\n    Ne kyyneleet, joita toinen meistä vuodatti siellä Helsingin\n    asemalla, ovat jo aikaa kuivuneet, sillä toinen on sovittanut ja\n    saanut anteeksi suuren rikoksensa. Kiitos huvittavasta seurasta.\n    Iloista olisi saada kerran tavata teitä täällä luonamme. Ettekö\n    voi kiskoa itseänne hetkeksi irti hurmaavista Helsingin huveista\n    ja tulla ystäviänne tervehtimään tänne maalle? Tätä toivoisi\n    hartaasti\n\n    Kaksi onnellista.\n\nKirje ja sana \"kaksi\" oli samaa, tunnettua naisen käsialaa;\n\"onnellista\" sanan oli kirjoittanut joku toinen, hänen miehensä.\n\n-- Huomenna lähden sinne tervehtimään ystäviäni... lähden kuin\nlähdenkin.\n\n\n\n\nHänen puheensa.\n\n\nJuhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni. Virtten hyminään heräsi isäntä.\n\nTehtaalla oli juhla, vietettiin isännän viidettäkymmenettä\nsyntymäpäivää.\n\nSitä oli valmistettu pitkät aikaa niin isäntä- kuin työväenkin\npuolesta.\n\nIsäntä, joka ei ollut mitenkään eikä milloinkaan välittömässä\nyhteydessä työväkensä kanssa, tahtoi saada niille pienen\njuhlallisuuden taas pitkästä ajasta ja olla itse kerrankaan mukana\nja tutustua tarkemmin etevimpiin ja vanhimpiin työmiehiinsä. Hän ei\nollut ylpeydestä eikä ylenkatseesta työmiestensä kanssa tekemisistä\nerillään, vaan luonteensa puolesta. Hän oli kylmä, yksinäisyyttä\netsivä, joka ei näyttänyt pitävän mistään väliä, ei muista eikä\nmuitten toimista, ei omista asioistaan ja kaikkein vähemmän omasta\ntehtaastaan. Harvoin hän kävi siellä ja silloinkin vaan ruokatunnin\naikana ikäänkuin sattumalta. Käveli vinhasti keppi kädessä ympäri ja\npalasi asuntoonsa. Hänen ei ollut tapana puhutella työmiehiä eikä\nketään aluskuntalaistaan. Hattuansa nostamalla vaan tervehti, kun\njonkun tapasi; siinä kaikki.\n\nJa kuitenkin hän tunsi tarkemmin asiansa ja ymmärsi tehtaansa työt ja\nliikkeen paremmin, kuin kukaan muu ja johti kaikki.\n\nTyöväestään piti hän erityistä huolta. Niille oli rakennettu hyvät\nja terveelliset asunnot tarpeellisen matkan päähän tehtaasta\nkauniille, miellyttävälle paikalle, oli laitettu koulu ja kirkko ja\nperustettu eläkerahasto. Ja sitä mukaa kohdeltiin muutenkin kaikkia\naluskuntalaisia. Ei tietty, että ketään oli erotettu tehtaan työstä\nminkään virheen tähden.\n\nTyökansa oli tyytyväinen ja kiitollinen ja nyt, kun isännän\nviideskymmenes syntymäpäivä oli tulossa, tahtoi se sitä juhlallisesti\nviettää ja siten jollakin kiitollisuuttaan osottaa.\n\nMonta päivää ennen alkoivat he salaa valmistaa köynnöksiä ja\nkiehkuroita koristamista varten ja kävivät metsässä valitsemassa ja\nmerkitsemässä puut, että sitten äkkiä saadaan, kun tarvitaan. Naiset\nolivat näissä töissä toimellisemmat kuin miehet, sillä hehän ne\nkaikki seppeleet, kiehkurat ja köynnökset sitoivat, kun miehet vaan\naineen hankkivat. Sen puolesta oli siis kaikki hyvin.\n\nPuhujasta vaan oli puute, juhlapuhujasta.\n\nVuosi sitten oli tehtaalle tullut uusi työnjohtaja, kun entinen oli\nmatkustanut Tuonen mustaan maahan. Työnjohtajaksiko vai miksi, sitä\neivät jääneet udelleet. Niin oli mennyt hänkin, tuo vanha rakastettu\njohtaja, kaiken maailman tietä, ja tuskin muisto oli miehestä enää\njälellä, ja uusi tuntematon tullut sijaan.\n\nAlussa ei uusi tulokas miellyttänyt ketään, vaan kohta hurmasi hän\nkaikki. Hän oli outo, kiinteä muodoltaan ensi näkemältä. Se siinä\noli outoa, että hän oli aina eteenpäin kallellaan koko mies. Vartalo\nkumara, kaula, joka oli pitkä kuin amerikkalaisen, oli koukistunut\neteenpäin, leuka oli kapea ja pitkä, eteenpäin, etumaisena oli\nkuitenkin miehen nokka, joka oli tavallista isompi, terävä ja\nlitteä, niinkuin koko muotokin oli oudon latuskainen. Poikkeuksen\ntästä miehen yleisestä eteenpäinolosta teki vaan valtava otsa,\njoka oli tavallista enemmän taaksepäin kalteva. Silmänsä olivat\ntosiaankin kuin \"kaksi kultaista käkeä, jotka yli orren tappelivat\",\nkellertävät, pienet, kiehuvat, joitten teräset näyttivät kääntyvän\nkuin koneella, niin varmasti ja tarkoin määrättyyn suuntaan. Kun\nhänellä oli vielä tapana astua hyvin vinhasti sivuilleen vilkumatta,\nniin näytti hän tosiaankin oudolta tuossa tuimassa menossa, jossa\nnokka etumaisena ikäänkuin halkasi ilmaa, sitten seurasi pää, sitten\nyläosa vartalosta ja viimmeisenä muu osa. Ja koko tätä laitosta puski\nvoimakkaasti eteenpäin heikonlainen jalkarakennus, jalkaterät olivat\nsentään senlaiset, ett'ei lumikenkiä olisi tarvinnut pehmeässäkään\nnietoksessa... tuli niillä arpi hankeen.\n\nMutta rakenteessa ei ole miehen arvo.\n\nYhtä miellyttävä oli mies sisällisesti kuin ulkonaisesti outo.\nHän oli iloinen ja leikkisä, luonnollinen ja hilpeä, kohtelias ja\nystävällinen kaikille. Jokaiselle oli hänellä aina ja joka tilassa\nsopiva, miellyttävä sana annettavana, tapasipa hänet milloin ja\nmissä hyvänsä. Hän oli aina tyytyväinen, itse tyytyväisyys: yhtä\ntyytyväinen illoilla kuin aamuisin, yhtä tyytyväinen syömään\nruvetessaan kuin syötyäänkin. Ei kukaan ollut vuoden kuluessa nähnyt\nhänen kiihtyvän, vielä vähemmin suuttuvan tahi kiivastuvan. Ja työt\nkävivät tehtaalla paremmin entistään, vaikka työnjohtaja ei pitänyt\nsuurta ääntä, ei kiroillut eikä kiljunut. Hänen tullessaan tehtaalle\nkammoksuivat häntä kaikki, muutaman viikon päästä ei kukaan,\npäinvastoin sukelsi hän kaikkien suosioon. Kaikki hänestä pitivät,\nniin miehet kuin naiset, niin aikaiset kuin lapset, niin vanhat kuin\nnuoret.\n\nTämmöinen oli työnjohtaja.\n\nLuonnollista oli siis, että häntä yleisesti työväen kesken tuumattiin\njuhlapuhujaksi.\n\nPari miehistä meni asiata esittämään.\n\n-- Ei, hyvät miehet, ei se sovi. Minä olen nuorin mies täällä, joka\nen tunne oloja vielä enkä mitään. Puhe on vanhimman pidettävä, sen,\njoka enimmän aikaa on tehtaalla ollut. Kyllä minä saatan auttaa\npuhetta valmistettaessa ja ohjata lausumisessa, mutta kunnioitetun\nisäntämme arvo vaatii, että tehtaan vanhin työmies tunteemme\ntulkitsee...\n\nNäin puhui hän ja niin sitä sovittiin.\n\nHän kirjoitti puheen ja tehtaan vanhin opetteli puhumaan, lausumaan\ntyönjohtajan mieltä myöten.\n\nJuhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni.\n\nVirtten hyminään heräsi isäntä.\n\nHän hyppäsi ylös ja kurkisti ikkunasta. Tehtaan laulajat ja\nsoittokunta sekä taaja joukko juhlapukuisia työmiehiä seisoi ikkunan\nedessä.\n\nSiepattuansa yönutun päällensä, poisti hän verhot ja avasi ikkunan.\n\nVoimakas eläköön-huuto kaikui raikkaasti ulkoa.\n\n-- Minä kiitän teitä, rakkaat työmiehen!! Minä kiitän sydämestäni\nteitä kaikkia! Tänä iltana tavataan, sanoi isäntä liikutettuna.\n\nIloinen laulu kajahti vastaan ja sen loputtua taas valtava\neläköön-huuto.\n\nSoittokunta asettui etunenään ja reippaan marssin soidessa lähti\nkansajoukko liikkeelle asunnoitansa kohti.\n\nIsäntä seisoi liikutettuna ikkunassa ja mietteissään katseli\npoistuvata kansaa ja avaroita tiluksiaan ja kuinka kaikki oli\nsomisteltu ja koristeltu yhtenä yönä: oli kuin taikavoima olisi\nyön-aikana hänen tiluksensa lumonnut. Ei ollut sitä seinää eikä\npylvästä, johon ei ollut köynnöksiä kasvanut, ei aitaa eikä seivästä,\njota ei oltu kukitettu, seppelöity ja liputettu. Juhlakenttä oli\nkasvavilla puilla ympäröitty, varustettu komealla kunniaportilla ja\npuhelavalla, ja keskeltä kenttää kohosi pitkän pitkä juhlariuku,\njoka oli kukilla, kiemurtelevilla köynnöksillä, lipuilla ja ilmassa\nhäilyvillä vanteilla kaunistettu...\n\nIsäntä seisoi kauvan mietteissään ja katseli kaunista ympäristöä.\n\nKello neljältä alkoi varsinainen juhla ulkona kentällä.\n\nKansaa oli kokoontunut äärettömästi, ei ainoastaan tehtaalta, vaan\npaikkakunnan herrasväkeä ja rahvasta taajoista lähikylistä.\n\nJuhlakulussa saattoi soittokunta isäntää perheineen ja kutsuttuine\nvieraineen juhlapaikalle, jossa kunniaportilla otti heidät vastaan\nlaulukunta virren värssyllä.\n\nSitten kokoonnuttiin puhelavan ympärille. Tässä veisattiin\nalkajaisiksi virsi ja tehtaan pastori piti pienen hartaushuokauksen\nsille Herralle, jolta kaikki hyvä anto tulee, ja kiitti Häntä\nettä oli antanut onnellisesti valjeta tämän päivän, joka oli\npatroonin viideskymmenes syntymäpäivä ja teroitti työkansan mieliin\nkiitollisuutta Jumalata kohtaan, joka heille oli senlaisen isännän\nantanut, kiitollisuuttaan isäntäänsä kohtaan, joka heistä on\nsenlaista huolta pitänyt ja tämän kaiken heille vaikuttanut. Sitten\nveisattiin taas virsi, johon koko yleisö innolla yhtyi.\n\nNäin oli pastori tahtonut, eikä tietysti isännälläkään ollut mitään\nsitä vastaan, sillä hän oli niitä miehiä, jotka täysin tietävät,\nettä jos ei Herra huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät,\njotka sitä rakentavat, että kaikki ihmiselliset pyrinnöt ilman Hänen\navuttansa turhaan raukeevat.\n\nSen perästä julisti tehtaan insinööri juhlan avatuksi, ja leikit ja\nkisailut alkoivat.\n\nOhjelmaan kuului vielä esitelmä \"työväen oloista Amerikassa\", jonka\nmainittu insinööri piti sujuvasti ja huvittavasti.\n\nTaas kaikui alkusoitto, pitkään ja kutsuvasti.\n\nKansa riensi kokoon. Puhelavalle ilmestyi vanhan miehen tutut kasvot.\n\nHän katseli levollisesti kertyvää kansaa ja alkoi:\n\n    Korkeasti kunnioitettu isäntämme, hra patrooni!\n\n    Lukuisa työväkenne tahtoo Teille tällä hetkellä minun\n    kauttani toivottaa onnea ja menestystä ja kantaa hartaimmat,\n    sydämellisimmät kiitoksensa siitä hellästä isällisestä\n    huolenpidosta, jolla Te aina olette työmiehiänne holhoneet ja\n    heidän parastansa valvoneet. Me vanhemmat tällä tehtaalla, jotka\n    olemme tässä aina tehtaan syntymisestä asti työkennelleet, jotka\n    olemme ikäänkuin kiinni kasvaneet tähän suureen yritykseen,\n    me tiedämme, me tunnemme, kuinka tämä tehdas on syntynyt\n    nerokkaalla toimellanne, kuinka tämä on tälle kannalle kehittynyt\n    Teidän tarmokkaalla, viisaalla johdollanne, me tiedämme kuinka\n    rehellisesti, vilpittömästi Te olette menetelleet kaikkia\n    kohtaan. Ei mitään vääryyttä, ei mitään petosta ketään kohtaan,\n    suoruus, rehellisyys, se on aina ollut Teidän tunnussananne,\n    niin, minä sanon sen suoraan, huudan kaikille tuulille. Te olette\n    täysin tunteneet kansamme perussävelen, elämän ydin-ohjeen:\n    \"Rehellisyys maan perii\", ja toimineet sen mukaan. Mitä sitten\n    tulee meihin työmiehiin, Teidän aluskuntalaisiinne, niin meidän\n    kiitollisuuttamme Teitä kohtaan ei voi sanoin selittää, niinkuin\n    ei Teidänkään hyviä töitänne meitä kohtaan voi kukaan luetella.\n    Tuo taaja, hyvinvoipa, juhlapukuinen kansajoukko, joka tässä\n    ympärillänne seisoo, on paras todistus teidän huolenpidostanne,\n    niinkuin heidän tyytyväinen ja iloinen mielensä, kiitollisuudesta\n    paisuvat rintansa ja tällä juhlahetkellä kyyneleissä kylpevät\n    silmänsä ovat paras todistus siitä, että tässä tehtaassa on\n    isännän ja työväen keskinäinen väli ja suhde senlainen, kuin sen\n    ollakin pitää ja aina ja joka paikassa olla pitäisi. Kunnioitettu\n    isäntämme! Te olette kelpo tavalla näyttäneet kaikille ajoille\n    ja ijille, että tuo Suomen kansan sananlasku: rehellisyys maan\n    perii, on horjumaton totuus, että se on rehellisyys, suoruus,\n    vilpitön oikeudentunto yhdessä tarmokkaan työn ja viisaan\n    menettelyn kanssa, joka tässä maailmassa tosimenestyksen,\n    tosi-onnen, arvon ja siunauksen tuottaa. Antakoon korkein isämme,\n    taivaan ja maan ja meidän kaikkien suuri Luoja Teille monen\n    monta terveyden ja voiman vuotta yhä jatkuvalla menestyksellä\n    toimia ja työskennellä oman perheenne, lukuisan aluskuntanne\n    ja koko kansamme, armaan isänmaamme onneksi ja siunaukseksi!\n    Toverit, veljet! Ja Te arvoisat vieraat! Kohottakaamme raikuva\n    eläköön-huuto kunnioitetun isäntämme ja hänen perheensä kunniaksi\n    ja onneksi! Eläköön!\n\n-- Eläköön!\n\nVoimakkaasti oli puhunut vanha mies. Valtava kuin ukkosen jyrinä\nvyöryi eläköön-huuto kautta juhlakentän: kautta tehtaan rakennusten,\nkunnes se vähitellen vaipui mustan metsän hiljaiseen poveen.\n\nIsäntä oli syvästi liikutettu. Hän ei kyennyt puhumaan vähään aikaan,\ntuskin kiitti ystäväin onnitteluista.\n\nHetken päästä ilmestyi hän puhelavalle, liikutettuna, kalpeana.\n\n-- \"Velvollisuuteni olisi\", alkoi hän värähtelevällä äänellä,\n\"kiittää niistä ystävällisistä, opettavista sanoista ja\nonnitteluista, jotka tässä minulle on lausuttu, mutta siihen tuskin\nkykenen. Kaikki me tiedämme, että ihminen on erehtyväinen, mutta että\nihmisen myöskin on erehdyksensä korjattava. Ja kun hän sen tekee,\nniin... niin... niin...\"\n\nEnempätä ei hän saanut sanotuksi. Kalpeana seisoi vaan ja tuijotti\neteensä.\n\nSyntyi pitkä, kiusallinen paussi.\n\nVaimonsa koetti antaa merkkiä, insinööri huomauttaa, mutta niitä hän\nei huomannut, ei tajunnut.\n\nKylmänä, jäykkänä kuin patsas seisoi hän siinä, värähtämättä,\nsilmäänsä räpäyttämättä.\n\nHän eli menneitten muistoissa.\n\nHänen eteensä avautui koko mennyt, eletty elämänsä: lapsuus, nuoruus,\nmiehuus.\n\nHän näki entisen, iloisen lapsuutensa kodin. Hän muisti ne kultaiset\nneuvot, joita armas äiti-vainaja oli antanut; muisti koulun,\nopettajat ja niiden hyvät ohjeet; muisti nuoruutensa onnelliset\npäivät. Hän kauhistui sitä rahanhimon kirottua käärmettä, joka hänen\nmieheksi saapuessaan oli alkanut hänen sisuansa jäytää. Muisti hyvin\nkuinka äidin kuolema, siitä seurannut katkera suru ja tuska oli\nhetkeksi sulkenut jäytävän madon ahnaan kidan, ja kuinka se sitten\nsitä nälkäisempänä oli alkanut taas pureskella hänen sydämmensä\njuurustimia; kuinka se häntä ajoi toisesta yrityksestä toiseen,\nhuonosta keinottelusta pahempaan, kuinka hän oli koettanut kirjurina,\npuotipalvelijana, tukin-uittajana, kauppiaana, tukkisaksana; kuinka\nhän tässä oli tavannut mainion kosken sahalaitosta varten. Silloin\noli se kunnollisen maanviljelijän hallussa. Hän oli sortua maahan,\nkun muisti, kuinka väärillä kaupoilla sai itselleen kymmenkunnalla\ntuhannella markalla maatilan, jonka arvo oli määräämätön; kuinka\nhän käyttäen hyväksensä miehen hädän-alaista tilaa teki valekaupat;\nkuinka hän sitten, kun kauppakirjat olivat saaneet lain voiman,\najoi armotta miehen perheineen pois talosta... Mies oli syöksynyt\nepätoivoissaan koskeen. Hän tunsi valuvan niskaansa kaikki ne\nrunsaat, kuumat kyyneleet, joita vaimo oli polvillaan hänen edessään\nvuodattanut, mutta niine hyvineen saanut mennä matkaansa ja kuollut\nsurusta kohta sen perästä. Kaksi lapsista oli mennyt samaa tietä\nhoidon puutteessa. Koko perheestä ei ollut jälellä muuta kuin yksi\ntyttö, joka vieraan palveluksessa ansaitsi kovalla työllä niukan\nleipänsä...\n\nPatroonista tuntui kaikki tämä raskaalta, painavalta, niinkuin\nhänen päällensä olisi sälytetty koko tuo suuri tila kaikkine\nrakennuksineen, sanoineen, konepajoineen, lisätty siihen miehen\nkuolema, kerätty vaimon kaikki kyyneleet ja lasten kurjuus... kaikki,\nkaikki. Mutta kukapa tässä yleisön edessä lannistuisi, sortuisi,\nluhistuisi alas, maahan... Ei! Ei koskaan...\n\nTuskallisessa äänettömyydessä, henkeänsä pidättäen, seisoi yleisö\nkuin ukkosen lyömänä ja katseli patroonia, joka ei hievahtanut\npaikaltaan, ei ääntänyt, ei pieninkään piirre hänen kasvoissaan\nliikahtanut... Jäykkänä, kylmänä, tylynä seisoi hän siinä.\n\nEi kukaan liikahtanut, ei hengähtänyt... ei tuuli eikä ihmiset.\n\nKoski yksin, aina levoton koski, joka entisen isännän oli epätoivosta\npelastanut, tuskat lieventänyt, yksinkertaiset erhetykset peittänyt,\nse yksin ei hämmästynyt, ei hiljentänyt kulkunsa huimaavata\nnopeutta, ei hillinnyt kolkkoa pauhuansa. Tällöin se tuntui vielä\nuhkaavammalta, vielä raivokkaammalta. Oli kuin olisi se tahtonut\nriuhtoa itsensä irti, repiä kaikki mukaansa, tuntui kuin olisi se\nhuutanut tuhansin äänin: heittäkää tänne kaikki tuskat, upottakaa\nkaikki rikokset ja saastat! Minä en nöyrry, en masennu sittenkään...\nEn, en, en! En, en, en!\n\nHetki oli tuskallinen, pitkä odottavalle yleisölle, ijankaikkinen,\nvaikk'ei se itsessään pitkä ollut, moniminuuttinen.\n\nPastori ilmestyi puhujalavalle.\n\n-- Te voitte pahoin, hra patrooni, sanoi hän ja laski kätensä isännän\nolkapäälle.\n\n-- \"Niin, niin... Kun hän sen tekee, niin häntä ei tuomita\", sanoi\npatrooni viimmein ja laskeusi pastorin turvaamana puhelavalta.\n-- Perheensä ja omaistensa saattamana kulki hän sitten sanaakaan\nlausumatta asuntoonsa.\n\nNäin keskeytyi juhla ja kansa hajosi hiljaisesti kentältä,\nkummeksien, että mikähän äkillinen kouristus mahtoi isäntää kohdata.\n\n-- Mikä mahtoi patroonille tulla? kysyi vanhus, joka oli puheen\npitänyt.\n\n-- Se, mitä tarkotettiin, vastasi työnjohtaja.\n\n-- Lieneekö hän vaarallisestikin kipeänä?\n\n-- Ei kaikki taudit ole kuolemaksi, jotkut ovat elämäksikin, sanoi\ntyönjohtaja vakavasti.\n\nJonkun ajan päästä oli isäntä ruumiillisesti ennallaan, henkisesti\nkokonaan muuttunut.\n\nEräänä aamuna ilmestyi hän tehtaalle iloisena ja terveenä. Kävi\nensin uutta paperitehtaan rakennusta tarkastamassa, tervehti\nystävällisesti, puhutteli muutamia työmiehiä leikillisesti ja meni\nsitten sahalle.\n\nTällaista ei tietty koskaan ennen tapahtuneen.\n\nSahalla tapasi hän työnjohtajan.\n\n-- Oliko se hänen puheensa tuo tuonnoinen? kysyi hän sävyisästi tältä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Se ei ollut minusta tavallisen työmiehen tekemä...\n\n-- Pyynnöstä sen minä kirjoitin.\n\n-- Kiitos! sanoi patrooni ja ojensi kättä työnjohtajalle.\n\nUusi elämä alkoi tehtaalla.\n\nIsäntä liikkui itse jokajalla, milloin vaan aikaa oli, puheli\ntyömiesten kanssa ja lasketteli leikkipuheita, milloin soveltui.\nKävi usein työväen asunnoilla miesten poissa ollessa tervehtimässä\nperheitä, tarkastamassa elämätä ja tutkimassa tarpeita ja puutteita.\nUsein nähtiin hänet tuon samaisen työnjohtajan kanssa kulkevan\ntyöpaikalta toiselle, kyselevän ja neuvottelevan hänen kuin\nparhaimman ystävän kanssa.\n\nKaikki ihmettelivät uusia oloja ja suurta muutosta, joka isännässä\noli tapahtunut, mutta kukaan ei kyennyt arvoitusta selittämään.\n\nTehdaslaitosten alapuolella jonkun matkan päässä oli vielä tuo vanha\ntalo, jossa entinen omistaja oli perheineen asunut. Sitä sanottiin\nVanhaksi pihaksi ja siinä asui vaan jokunen konttoorikirjuri.\n\nNe saivat nyt sijansa tehtaalla ja Vanhaa pihaa ruvettiin asettamaan\nuuteen kuntoon. Kaikki paikat siinä korjattiin ja uudistettiin sekä\nasuinhuoneet että ulkosuojat ja piha. Ja pulska lappuaita pantiin\nerottamaan Vanhan pihan tiluksia tehtaasta.\n\nKun talo oli kunnossa, toimitettiin siihen karjaa ja juhtia, se mikä\nkatsottiin talossa tarvittavan, sekä maanviljelys- ja talouskaluja\nsamoin-ikään.\n\nKaikki luulivat, että patrooni laittaa kaiken tuon itseänsä varten,\nettä hän aikoo yrittää maanviljelyksenkin alalla entistä enemmän.\n\nNiin luulivat ihmiset.\n\nKun talo oli kaikin puolin täydellisessä kunnossa, lähetti patrooni\nhakemaan entisen isännän ainoata tytärtä, joka näistä toimista\ntietämättä työskenteli palveluspaikassaan. Työnjohtajan täytyi\nhakemaan lähteä ja tuoda tyttö joka tapauksessa tullessaan.\n\nSuorittihan hän tehtävän senkin.\n\nMitä sinä päivänä puhuttiin ja keskusteltiin patroonin ja tyttären\nvälillä, ei ole kenenkään tietoon tullut, mutta hyvin liikutettuna\noli patrooni palannut ja sanonut työnjohtajalle, että nyt on entinen\nerehdys osaksi korjattu.\n\nNäin tuli uusi emäntä Vanhaan pihaan, johon kuului puolet entisen\nsuuren tilan laajoista maista.\n\nVuoden päästä oli siinä uusi isäntäkin ja se ei ollut kukaan muu kuin\ntuo samainen työnjohtaja, joka kuitenkin pysyi edelleenkin tehtaan\ntoimissa, sillä patrooni ei tahtonut hänestä missään tapauksessa\nluopua, ja hän hoitikin yhtä taitavasti tehtävät molemmat.\n\nAjan oloon tuli hänestä tehtaan osakas, patroonin oikea käsi, veli ja\nystävä.\n\nSiunaus seurasi heitä ja patrooni usein muisteli hänen puheensa\nihmeellistä vaikutusta ja seurauksia...\n\nHe ovat nyt jo aikoja päiviä hekin olleet sen tuomarin edessä,\njoka kultavaa'alla punnitsee, missä mielessä olet työsi tehnyt ja\nkutsumuksesi täyttänyt.\n\n\n\n\nEnkeli ja piru.\n\n\nMies kulki katua, työmies, ja vaikeroi:\n\n-- Tämä on kuitenkin merkillistä tämä köyhän elämä! Tee työtä, tee\nhengen edestä, tuskin saat mitä elämiseksesi tarvitset... ryypystä ei\npuhettakaan. Jos sen otat, olet juoppo. Sanotaan: rupea raittiiksi,\nraittiusseuraan, elä säännöllisesti. Niinpä niin. Hyvä on rikkaan\nolla raitis ja säännöllinen, saattaa juoda mitä tahtoo, ja syödä mitä\nhaluttaa... siten saattaa olla säännöllinen. Toista on täällä köyhän.\nHänen täytyy syödä mitä saapi, ravitsipa se taikka ei, kunhan vaan\ntäyttää vatsan; juoda mitä anniskelut tarjoovat. Niin anniskelut,\nnuo kapakat, jotka hyvät ihmiset ovat perustaneet juoppouden\nhävittämiseksi, köyhän auttamiseksi ja tiesi sen mitä kaikkea hyvää\ntarkotusta varten. Sitä se on, ottipa sen puolin taikka toisin, että\nköyhä, että työmies on holhuun alainen...\n\nTätä sanoessaan oli hän läkähtyä.\n\nSamassa tuli häntä vastaan nainen, tyttö, nuori ja kaunis.\n\n-- Miksi vaikeroit, hyvä mies? kysyi nainen leppeästi.\n\n-- Enhän minä puhu mitään.\n\n-- Vaanpa ajattelet...\n\n-- En pahaa.\n\n-- Et vainen. Valittelet köyhän vaivoja ja kurjuutta, soimaat ja\nkadehtit onnellisempien kohtaloa ja unhotat, ett'ei Jumala pane\nkenellekään raskaampata kuormaa, kuin hän kantaa jaksaa. Oletko\nkertaakaan ajatellut, minkä verran sinä ehkä itse olet syynä\nkohtaloosi? Oletko tosiaankin kaikesta voimastasi koettanut parantaa\nasematasi? Oletko koettanut elää säännöllisesti ja raittiisti? Oletko\nkoskaan pyytänyt Jumalalta voimaa alkaaksesi uutta elämätä? Oletko\nmilloinkaan rukoillut itsesi, perheesi ja lähimmäisesi edestä? Oletko\nkertaakaan tuntenut sitä rauhaa mielessäsi, jota harras rukous\ntuottaa?\n\nMies katseli naisen vakaita silmiä eikä virkkanut mitään.\n\n-- Ei se kannata köyhän, sanoi hän viimein.\n\n-- Mikä ei kannata?\n\n-- Elää säännöllisesti...\n\n-- Tuollaista sitä saapi kuulla! Ei kannata köyhän elää\nsäännöllisesti! Mitä ajattelematonta puhetta! Koeta kerran\ntodenperästä alkaa uutta elämätä! Ryhdy taisteluun! Jätä pois nuo\n10 pennin ryypyt ja 30 pennin olutpullot! Karta anniskelua ja muita\nkirouksen pesiä! Päätä se heti ja rukoile Jumalaa, että hän tukisi,\nauttaisi ja vahvistaisi sinua tässä taistelussa. Tee työsi Jumalan\npelvossa! Mene työstäsi, poikkeamatta mihinkään, suoraan kotiasi\nvaimosi ja lastesi luo, joiden tuki ja turva sinä yksin olet.\n\n-- Mikäs siitä sitten...\n\n-- Kun täten olet jonkun aikaa täydestä mielestäsi ja voimastasi\ntaistellut, niin alkavat seuraukset näkyä. Kalpeus vaimosi ja lastesi\nkasvoilta alkaa kadota, repaleiset vaatteet heidän päältään hävitä,\npuhtaus vallita majassasi, riidat ja torat loppua huoneestasi, ja\nsinä itse... sinä olet tyytyväinen, mielesi rauhallinen, sinä tunnet\nitsesi kristillisen yhteiskunnan jäseneksi ja Jumalan valtakunnan\nperilliseksi.\n\nMies seisoi ääneti, katsellen pitkin kovaa katua.\n\n-- Tiedän hyvin, mitä ajattelet. Vaimosi laittoi sinut asialle ja nyt\ntuumailet, että jos saisit tarvittavat 20 markkaa, niin olisit valmis\nalottamaan uutta elämätä. Kuule, hyvä mies! Minä annan sinulle nuo\nrahat. Osta tarpeet, joita vaimosi pyysi, ja vie loput rahat hänelle.\nHyvästi! Muista aina: rukoile ja tee työtä.\n\nNiin puhuen antoi nainen hänelle 20 markkaa, pisti kättä ja meni\nmatkojansa.\n\nMies jäi miettimään tapausta. Hänestä tuntui kummalta kuinka nainen\ntiesi hänen ajatuksensa, hänen elämänsä, hänen tapansa ja tarpeensa,\nja kuinka se puhui lempeästi ja kauniisti! Ei se mahtanut olla oikea\nihminen. Ja mies lähti asioilleen.\n\nKun hän oli ehtinyt Esplanaadikadulle, tuli häntä vastaan siististi\npuettu räätälinsälli.\n\n-- No, mutta oletko se sinä, vai mitä mä näen? sanoi sälli ihmeissään.\n\n-- Olenko minä minä... Antti Auvinen, sanoi mies.\n\n-- Sitähän minäkin. Tunnetkos minut?\n\n-- E-en. En jaksa muistaa.\n\n-- Kusti Kähkönen, samasta kylästä, vanhat tappelutoverit.\n\n-- No, nyt ollaan kummissa! Ettäkö sen vanhan Kähkös-vainajan poika.\n\n-- Jopa sen... tuttu mies.\n\n-- Tuttupa hyvinkin. Terve!\n\n-- Terve!\n\n-- No, kuinka se maailma sinua muokkaa? kysyi Kusti.\n\n-- Tuossahan tuota... Onhan tuota toimiin tultu.\n\n-- Enkös minä saa tarjota lasia, niin muistellaan menneitä, ehdotti\nKähkönen.\n\n-- Enhän tuota... eikä tässä ole aikaakaan esteli Antti.\n\n-- Aikaa? Aina sitä... Olisipa sekin seikkojaan, jos kaksi ystävystä\nnäin eroaisi, kun vuosien päästä toisensa tapaavat. Tule pois, minä\nmaksan.\n\nMiehet menivät lähimmäiseen kapakkaan. Eihän niistä puutetta ole\ntässä kylässä.\n\n-- Kahviako otetaan ja konjakkia? kysyi Kähkönen.\n\n-- Vieläkö mitä näin aamupuoleen. Otetaan ryypyt ja olutta.\n\n-- Sama se.\n\nOttivat pöydän ääressä ryypyt ja pienet voileivät.\n\n-- Pari pulloa olutta, käski Kähkönen. Miehet istuivat pöytään.\n\n-- On se sentään hyvä, että näitä tällaisia paikkoja on, ja näin\nhalpoja, alkoi sälli.\n\n-- Kyllä tultaisiin ehkä vähemmälläkin toimeen, sanoi Antti Auvinen\nepäillen.\n\n-- Kun kerran laitetaan sivistyneille ja herroille hotelleja ja\nravintoloita, niin eikö sitten käsityöläisillä ja työmiehillä niitä\nsaisi olla? Häh? Maljasi! jatkoi Kusti Kähkönen.\n\n-- Terve! Enhän minä sitä, ettei olla saisi, vaan että vähemmälläkin\ntoimeen tultaisiin. Jos kapakoita olisi vähemmin, niin harvemmin\nniihin heikot sielut horjahtelisivat, koetti Antti puolustautua.\n\n-- Järki mies, ja sinuunkin raittiusmiehet alkavat vaikuttaa. Mihin\nseuraan kuulut, ilveili Kusti.\n\n-- En minä mihinkään seuraan... Näethän, että minä juon olutta.\n\n-- Otetaanko vielä? sanoi sälli.\n\n-- Kiitos! En välitä... minun täytyy lähteä.\n\n-- Mitä, lähteä? Pari purkkia vielä, neiti, puhui Kusti.\n\nTuotiinhan sitä.\n\nAntin mieltä karvasteli, kun hän oli luvannut tehdä ostokset ja\nmennä kotia. Hän ei kuitenkaan kyennyt lähtemään, vaan jäi jatkamaan\nmaistelemista.\n\n-- Nyt on sinun vuorosi, sanoi Kusti, kun viimeiset oli juotu.\nTottahan sinäkin puolestasi, kun sinulla kerran on rahaa.\n\n-- Mistä sinä tiedät minun rahani? Häh? Sano!\n\n-- Arvaan, ett'et sinäkään rahatta ole.\n\n-- Enkä olekaan, jos se kerran siksi tulee. Olutta, enemmän olutta\npöytään, huusi Antti, josta olut oli ehtinyt kaikki hyvät aikeet\nhaihduttaa.\n\nKusti Kähkösen mieltä kutkutti, mutta ei hän vielä ääneen nauranut.\n\n-- Tästä tulee hyvä, vel' Antti, erinomaisen hyvä, kunhan vielä\nhiukan maistellaan, puhui Kusti.\n\n-- Täytyisi kai sitä saada ruokaakin, eihän tässä elettäne ainoastaan\njuomalla, sanoi Auvinen.\n\n-- Eipä, ei. Vaan ei syödä tässä -- näyttäisi rumalta -- mennään\ntoiseen esitteli Kähkönen.\n\n-- Sitä minäkin.\n\nMiehet lähtivät toiseen... Eihän tässä kaupungissa ole pitkältä\nkapakkain väliä.\n\nSiellä he söivät ja joivat ja melusivat siksi kun Antin rahat olivat\nlopussa jok'ikinen penni ja heidät ajettiin ulos.\n\n-- Sinä, kele, joka viekottelit minut juomaan, ärjyi Antti kadulla.\n\n-- Nyt minua jo naurattaa: ha ha haa, hi hi hii, nauroi Kusti.\n\n-- Naurattaako, sen vietävä! Mitä minä nyt kotia vien? kirkui Auvinen.\n\n-- Mitä se minuun tulee, katso itseäsi, ilveili Kähkönen.\n\n-- Sinuun se juuri tuleekin. Laita tänne rahat heti, taikka muuten\n--, huusi Antti Auvinen raivoissaan.\n\n-- Kyllä sinulle enkeli toista tuopi, sanoi Kusti Kähköseksi luultu\nja katosi samassa.\n\n-- Kyllä sinulle enkeli... höpisi Antti ja jäi kauhistuneena seistä\nnoljottamaan kadulle.\n\nVihdoin lähti hän astua törkkimään kotiansa kohti, johonka vaivoin\nsaapui.\n\n-- Itse pääenkeli antoi minulle rahoja ja pirun kanssa ne juotiin,\nsanoi Antti Auvinen kolkosti kompuroiden asuntoonsa ja rötkähti\nsänkyyn.\n\nKauhistuneena alkoi hänen vaimonsa itkeä katkerasti. Lapset jo\nnukkuivat... eivät toki heränneet.\n\nJoku kuukausi on kulunut. Sama mies nähdään taas kadulla. Hänen\nsisunsa on paisunut ja mielensä katkera. Hän muistelee kiroillen\nKusti Kähköstä ja sitä päivää, jona hänet tapasi. Hän on pakahtua\nmuistaissaan, kuinka rahat meni ja kaksi kokonaista päivää\ntyöttömänä. Kotona olisivat lapset nälkää nähneet, jos ei äiti olisi\nuutta hamettaan ja nuttuaan pantannut. Kelpo äiti ja aviopuoliso\ntuo vaimo. Tällä kertaa se ei ollut häntäkään torunut vihassa, ei\nparjannut; oli vaan nuhdellut sävyisästi ja kehoittanut työhön,\nja ensi kerran avioliittonsa aikana lohduttanut, että ainahan\nihminen erehtyy ja että vahinko saadaan kyllä ahkeruudella ja\nsäästäväisyydellä korjatuksi, mutta että vasta on miehuudella\ntaisteltava kiusauksia vastaan. Niin... niin on tehtävä. Ja\nnyt hän olisi valmis ja voimakas taisteluun, jos sattuisi apua\nsaamaan, että saisi aluksi tarpeita kotia ja vaimonsa vaatteet\npois panttilaitoksesta. Miksi ei sekään nainen saattanut jättää\ntapaamistaan täksi päiväksi, niin saisin 20 markkaa, ja nyt se vasta\nolisikin tarpeen eikä menisi juontiin... ei juontiin eikä muuhunkaan\njoutavaan.\n\nNäissä arveluissa astellessaan pitkin katua näki hän jo etäältä\nvastaansa tulevan saman naisen yhtä sävyisännäköisenä ja hymyilevänä\nkuin viime kerralla. Antti ei ollut näkevinään naista, koetti\nkarttaa. Hänen sydämmensä löi levottomasti ja mieltä tuntui\nahdistavan. Nainen kuitenkin huomasi hänet ja seisahtui hänen eteensä.\n\nNainen tervehti ystävällisesti ja kysyi kuinka hänen kotonansa\nvoidaan?\n\nAntti ei rohjennut puhua mitään.\n\n-- Hyvin tiedän, jatkoi nainen, kuinka sinun yrityksesi viime\nkerralla kävi, kuinka kiusaaja sinut viekotteli, sinä kun et jaksanut\nhoukutuksia torjua. Sinun on vaikea, arvelet sinä, saada apua, että\nminun olisi pitänyt täksi päiväksi jättää apuni ja kuinka sinä nyt\ntänään olisit voimakkaampi taistelua alkamaan. Voin sinua vieläkin\nauttaa koetteeksi, mutta koetakin taistella henkesi koko voimalla\nkiusaajata vastaan.\n\nNäin sanoen antoi hän Antille 100 markkaa.\n\nAntti heltyi itkuun, ett'ei voinut mitään sanoa. Hän puristi rajusti\nnaisen kättä, jonka tämä erotessaan ojensi.\n\nMies jäi yksin.\n\n-- Sata markkaa, kokonainen satamarkkanen! Mikä onnen päivä! huusi\nAntti riemuissaan. Nyt se voidaan elämä alottaa uudestaan. Nyt\nsaadaan, Mari, sinunkin ainoat vaatteesi pantista... saadaan ne ja\nvielä muutakin.\n\nKeveä oli Antin jalka kun hän lähti astumaan.\n\nHänen aikomuksensa oli mennä torille ostamaan joitakin ruokatavaroita\nkotia vietäväksi sekä käydä lunastamassa vaimonsa vaatteet. Mitähän\nsilloin Mari sanoo, kun senlaista näkee miehestään. Ilo täytti Antin\nmielen ja hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi taistelemaan kaikkia\nkiusaajan houkutuksia vastaan. Tyytyväinen mieli on täynnä tunnetta,\njoka tahtoo kuohua ilmi laulun, soiton, veisuun tahi muun hyräilyn\nmuodossa. Näin oli Antinkin. Hän alkoi hyräillä virttä:\n\n\"Jumala ompi linnamme\".\n\nSamassa joutui hän kellokaupan kohdalle, jossa oli paljo kauniita\nkelloja ikkunassa. Hän seisahtui katselemaan kelloja...\n\n\"Varustus vahva aivan\"...\n\n-- Minulla ei ole ollut kelloa sitten kun naimiseen jouduin...\n\n\"Hän aseemme on, kilpemme\"...\n\n-- Nyt sitä olisi rahaa ostaa... \"Ajalla vaaran, vaivan\"...\n\n-- Jäisi sitä vielä muihinkin tarpeihin... \"Se vanha vainooja\"...\n\n-- On tuota tultu kellottakin toimeen...\n\n\"Kavala, kauhia\"...\n\n-- Olisi se sittenkin ostettava. --\n\nHän oli saapunut toisen kellokaupan luo -- \"On kiivas, kiukkuinen\"...\n\n-- Ehtiipähän sen vielä... Käynpä häntä ensin torilla.\n\n    \"Ja julma, hirmuinen;\n    Ei löydy maassa vertaa.\"\n\nTorilla hän käveli ja katseli kaikkea tavarata. Perunoita hän osti\nja leipää ja voita ja lihaa, tuoretta sekä suolasta, ja kalaa, niin\nettä hänellä oli kannannainen kuorma tavarata ja vielä oli vaatteet\nlunastamatta. Ne olivat kuitenkin välttämättömästi otettavat. Leivät\nolivat nuorassa, muut tavarat paperissa. Hän sitoi ne nuoralla yhteen.\n\n-- Ompa siinä kantamista. Ei sitä jaksa, eikä ole tarviskaan.\n\nHän kutsui issikan, nosti tavarat siihen, maksoi ja käski viedä\ntavarat sinne ja sinne; itse sanoi tulevansa perästä.\n\nHän astui hiljanverkkaan katua ja meni suoraan kellokauppaan.\nSiinäpäs oli katsomista ja valitsemista. Kohtelias oli\nkelloseppäkin... näytteli kelloja ja kehui... kehui ja näytteli.\nSovittiinhan siinä viimmein kaupoissa. 30 markkaa maksoi kello\nperineen. Perät tosin eivät olleet pulskat, vaan työmiehenhän ne\nolivatkin. Sitten lähti Antti panttilaitokseen, jossa katsoi pari,\nkolme kertaa kelloaan, ja lunasti vaimonsa vaatteet.\n\nKun hän astui ulos laitoksesta, tuli häntä vastaan nuori ylioppilas.\n\n-- Eno Auvinen, sanoi tämä ja seisahtui.\n\nAntti kääntyi katsomaan.\n\n-- Kah, sanoi hän, oletko sinä kaupungissa?\n\n-- Niinkuin näet, eno.\n\n-- Etkä ole meillä käynyt.\n\n-- Tulin vasta eilen, enkä tiennyt asuntoanne.\n\n-- Tule nyt matkaan, sanoi Antti ja katsoi kelloaan.\n\n-- En ehdi, täytyy käydä yliopistolla.\n\n-- Pahuus, kun minulle sattui nämä vaatteet, olisin tullut kanssasi.\nOlisi sitten yhdessä menty.\n\n-- Saadaanhan tuosta kaupunginlähetti. Laitetaan se viemään.\n\nSiitä suostuttiin. Lähetti sai vaatteet ja maksun ja lähti.\n\nYlioppilas oli käypinään yliopistossa. Antti odotti kadulla.\n\n-- Eikös sitä pistäydä jossakin juomassa kuppi kahvia, esitti\nylioppilas tultuaan.\n\n-- Voisihan tuota senkin, mutta saammehan me kotona.\n\n-- Vaikkapa, mutta kuitenkin. Menivät kahvilaan ja tilasivat kahvit.\n\n-- Etkös ota, eno, konjakkia?\n\n-- En nyt pidä väliä.\n\n-- Minä tarjoon. Saaneehan tuota sisarenpoika enolleen kerrankaan\nyhden lasin tarjota. Eihän tässä aina yhdessä olla. Minun ainakin\ntäytyy ottaa, tuntuu vatsaani vääntävän.\n\n-- Jos tuota sitten ottaisi.\n\nMiehet tekivät \"kupit\", ja kun kerta yhdet oli tehty, niin tottahan\nsitä piti toiselle jalallekin ottaa... Tottahan tuota sisarenpoika\nsaapi enolleen kaksikin lasia tarjota. Eihän se ole missään\nkielletty... ei sanassa eikä laissa eikä missään. Ja kun ne on\nkaikki, niin \"ei kaksi kolmannetta.\" Kun sitten sisarenpoika on\nenolleen tarjonnut, niin kyllä kait enokin saapi sisarenpoikaansa\nvieraana pitää, olletikin kun sattuu varoja olemaan. Eihän sitä siltä\njuoppo ole, eikä jatkaa tarvitse. Ja kyllähän kotonakin toimeen\ntulevat. Onhan siellä ruokaa... ruokaa jos muutakin.\n\nNäistä ja muista tällaisista syistä sitä tavallisesti ryypätään\nja niin teki eno ja sisarenpoikakin. Kupin toisensa perästä he\nkallistivat, puhe kävi yhä pulskemmaksi ja ilo nousi ylimmilleen,\nniin kuin ainakin, kun eno ja sisarenpoika pitkän ajan perästä\ntoisensa tapaa. Päivä alkoi jo iltaantua, kun sisarenpoika ehdotti,\netteikö lähdetä Alppilaan saamaan vähän raitista ilmaa. Sitä\nehdotusta vastaan ei tietysti enolla ollut mitään muuta kuin -- millä\nsinne mennään, kun taitaa varat alkaa väsäytyä.\n\nOttivat siitä ja pitivät kassantarkastuksen, jonka lopputulos ei\nsuinkaan ollut ilahduttava, sillä enolla oli ainoastaan 2 markkaa\njälellä, sisarenpojalla 1.\n\nYlioppilas ei kuitenkaan koskaan ole neuvoton.\n\n-- Paljoko kello? kysyi hän enoltaan.\n\n-- Puolivälissä kuusi!\n\n-- Tiedätkö mitä?\n\n-- En! Enpä arvaa...\n\n-- Kuuteenhan on panttilaitos auki.\n\n-- Niin, mutta mitäs sinne viedään?\n\n-- Tuo enon kello.\n\nSisarenpoika vihelteli ja vilkui salaa, minkä vaikutuksen ehdotus\nenoon teki.\n\n-- Kyllä minä sen aamulla lunastan... lunastan varmaan, jatkoi hän.\n\nAntti koetti tuumailla asiata, mutta toinen mies oli jo hänen\nisäntänsä.\n\n-- Joutuun nyt! Aika kuluu, sanoi sisarenpoika.\n\n-- Kukas viepi?\n\n-- Minä.\n\n-- Heh, tuoss' on, sanoi eno, antaen kellon. Miehet lähtivät ja\nsisarenpoika kävi panttaamassa kellon.\n\n-- En saanut kuin 8 markkaa, vaan nyt meill' onkin 11... Me olemme\nherroja! huusi sisarenpoika.\n\n-- Issikka!\n\n-- Issikka!\n\nAjoivat miehet aika vauhtia Alppilaan.\n\nSiellä alkoi sama meno. Mutta kun oli ilta, niin piti juoda totia...\npiti juoda ja syödä. Enon puheella ei ollut enää paljo puolta,\nkun ei ollut huolta haastajalla. Sisarenpoika oli sitä vastaan\nelementissään. Hän kertoi paljo hupaista ja naurettavaa... puheli\nvakavampatakin. Hän sanoi kohta suorittavansa papintutkinnon ja\nrovastiksi päästyään kyllä auttavansa enoa ja enon lapsia, jos niin\ntarvittaisiin.\n\nEnon mieltä kutkutti. Tuntui niin hyvältä, kun oli yksi heidänkin\nsuvustaan herraksi luotu... luotu sielunpaimeneksi.\n\nNiin kului miehiltä hetki hetkeltä, kunnes palvelija tuli\nilmoittamaan, että herroilla alkaisi olla lähtöaika käsissä, ja\nottamaan maksua.\n\nRahoista tuskin saatiin maksetuksi, kun sisarenpoika ei luopunut\nmarkastaan.\n\n-- Täytyy vielä käydäkseni kylpemässä, että pääsen selväksi. Ei\nminulla ole aikaa huomenna kohmelossa maata, niin kuin enolla. Eno\nkyllä voi juoda ja mässätä joka päivä, minä siihen en ehdi, puhui\nsisarenpoika lyhyesti ja lähti. Eno koetti potkaltaa perässä, mutta\njalka ei tahtonut enää totella.\n\n-- Minäkö juon ja mässään joka päivä? Minäkö? Häh? Ja sinäkö sen\nsanot? Sinäkö? Oman sisareni poika, sielunpaimenen taimi? Häh? kirkui\nAntti ja koetti ottaa ylioppilasta rinnuksista kiinni.\n\n-- Minä sen sanon, minä, ja niinhän sinä teet. Jos ei varasi riitä,\nniin enkelit tuovat lisää, huusi sisarenpojaksi luultu kauhealla\näänellä.\n\nSamassa näki Antti ylioppilaan päähän kasvaneen pitkät sarvet, joista\ntoisen päässä killui valkoinen ylioppilaslakki, ja toisessa iso pullo\npistettynä suustaan sarveen, ja sen käden, jolla tämä oli kallistanut\nniin monta lasia päivän kuluessa, muuttuneen kavioksi.\n\nKauhistuneena horjahti hän kumoon erään pensaan juureen. Hän koetti\nhuutaa, mutta ei voinut. Hänen päänsä tuntui kovin raskaalta ja\njärkensä oli jähmettynyt. Sikeään uneen hän vaipui ja keltanen\nvaahto kuohui hänen suustansa. Kun hän oli jonkun aikaa nukkunut,\nrupesi hän hirveästi huutamaan. Hän oli nähnyt kamalata unta: Hänet\noli paholainen asettanut seisomaan kuumalle rautalevylle, josta hän\nei voinut liikkua. Tukasta veti häntä Kusti Kähkönen ja kädestä\nsisarenpoikansa toisaanne päin, toisaanne taas toisesta kädestä\nnainen, joka hänelle oli rahaa antanut, ja vaimonsa ja takinliepeestä\nkolme lastansa. Mutta kummallekaan puolen ei hän hievahtanut. Eikö\nhän sitten voinut liikkua, vai vetikö kumpikin puoli yhtä kovasti --\nsitä ei käsittänyt. Silloin näki hän edessään kauhean suuren hirviön,\njoka oli kuin takajaloillaan seisova hevonen, mutta häkkyräsarvilla\nvarustettu pää kuin ihmisen, ja etujalat kuin ihmisen kädet.\nUhkaavasti kohotti se kaksin käsin summattoman suurta, välkkyvätä\nkaksiteräistä miekkaa ja huusi pelottavalla äänellä:\n\n-- Koska sinua ei voi saada kokonaisena kukaan meistä, niin täytyy\nminun halaista sinut kahtia tällä aseella, että me saamme paistaa\npuolen ja enkeli avustaan saapi toisen... Silloin alkoi Antti\nkauheasti kirkua.\n\nRatsastava poliisi sattui kuulemaan huudon, potkallutti sinne ja\nlöysi Antin. Hän hankki issikan ja kuljetti tunnottomana olevan\nAntin poliisikamariin. Siellä huomattiin hänet olevan juovuksissa\nja pistettiin putkaan. Antti laskettiin kuitenkin aamulla varhain\nmenemään, kun ei mitään sen pahempata ollut tapahtunut ja muuan\npoliisi sattui hänet tuntemaan. Antti parka ei ollut onnekseen\nherännyt putkassa ennen kuin tultiin herättämään. Miehen nimi pantiin\nkirjaan ja nuhteet annettiin vakaat.\n\nKauheasti porotti päätä ja mieltä käänteli ytelästi, kun hän lähti\nputkasta. Hän ei hirvinnyt ajatella kotiaan, ei vaimoaan eikä\nlapsiaan eikä eilisiä tapahtumia. Hän päätti mennä suoraa päätä\nmereen taikka hirteen.\n\nKun hän oli jonkun matkaa kulkenut, näki hän taas vastaansa tulevan\nentisen avuliaan naisen. Antti päätti mennä matkojaan huolimatta\nvähääkään hänestä, mutta nainen astui hänen eteensä.\n\n-- Terve, sanoi hän.\n\nAntti oli ääneti ja katseli pitkin kivistä katua.\n\n-- Olipa hyvä, jatkoi nainen, että sinut tapasin. Olen juuri\nmenossa kotiasi lohduttamaan vaimoasi ja lapsiasi, jotka ovat hyvin\nhuolissaan sinusta, kun olet niin kauan poissa ollut, eivätkä\ntiedä missä olet. Nyt sopii sinun tulla yhtä matkaa, niin ei minun\nlohdutustani suurin tarvita. Sinä kuljet itsemurha-aikeessa... Se\nvielä tarvittaisiin kaiken muun lisäksi. Sinä et tahdo etkä jaksa\nkäsittää minkälainen loppusi olisi.\n\nNainen katseli miestä vakavasti kasvoihin, mutta Antti tuijotti alas.\n\n-- Nyt sen itse näet, jatkoi nainen, ett'ei miehuutta eikä voimaa\nrahalla saa. Se saavutetaan ainoastaan taistelulla... ankaralla\ntaistelulla ja hartaalla rukouksella. Sinä et jaksanut kestää näitä\npieniä kiusauksia, kuinka sitten kestäisit suuremmissa. Sinua ei saa\nkuitenkaan jättää yksin. Minä tulen teille puhumaan vaimosi kanssa.\nHänen avullaan voit sinä päästä alkuun... totisen rukouksen alkuun.\nHän on vuodattanut sydämmensä Herran eteen, rukoillut hengessä ja\ntotuudessa ja Jumala on kuullut hänen rukouksensa.\n\nNäin puhuen olivat he saapuneet Antin asunnolle.\n\nJa enkeli astui sisälle köyhän miehen huoneeseen...\n\nTämän perästä ei ole Antti Auvista kapakoissa nähty.\n\n\n\n\nOma kuvani.\n\nAmeriikkalaisen ystäväni kertoma.\n\n\n        Vanha rakkaus ei ruostu.\n\n                 Sananlasku.\n\n-- Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä\nvuotta, mutta ihmeellistä se on sittenkin...\n\nNäin alotti ja lopetti aina vanha kapteeni kertomuksensa, kun tahtoi\npuhua tapauksen, mitenkä hän löysi vanhan morsiamensa ja sen kautta\nsaavutti nykyisen onnensa.\n\n-- Ihmeellistä oli se sen puolesta, että sulhanen ei tuntenut\nkihlattua morsiantaan eikä morsian sulhastaan, jatkoi sitten kertoja\ntarinaansa.\n\nTuo vanha merikapteeni omisti isonlaisen maatilan jossakin\nsisämaassa, johon minut oli lähettänyt New-York'ista eräs konttoori,\njosta olin käynyt työtä kysymässä.\n\nMeistä tuli kohta hyvät ystävät isännän kanssa. Kun minä taisin\njokseenkin hyvin hänen kieltään ja puutarhatöissä tulin alati olemaan\nhänen parissaan, sitä paitse olin kaukalainen ja osasin hiukan kertoa\niloisia merijuttuja, niin mielistyi hän suuresti minuun.\n\nVanhasta, ankarasta merikarhusta ei tuossa kapteenissa ollut enää\nmuuta jälellä kuin ruskea, päivän paahtama muoto, sillä luonteeltaan\noli hän herttainen ja sulava hyvyys. Katseensa oli puhdas, kirkas\nja lempeä kuin lapsen ja leveä muotonsa hohti hyväntahtoisuutta\nja rauhaa kuin taivaalla kesäisenä iltana mouvottava kuu. Hän oli\navomielinen ja puhelias, niinkuin ikämiehet useinkin ovat.\n\nHänen vaimonsa oli aivan samaa maata, itse lempeys ja armaus, joka\nkohteli miestään niin hellästi ja rakkaasti kuin vasta kihloihin\njoutunut nuori tyttö kohtelee sulhastaan.\n\n-- Olen oikeastaan englantilainen, alkoi kapteeni eräänä iltana, kun\nistuimme verannalla päivän töistä päästyämme, syntynyt Englannissa,\nvaikka nuorena sieltä pois jouduin maailmalle avaralle. Paloi\nhaluni merille ja merelle lähdinkin aivan nuorena. Mutta sieltä en\nkuitenkaan löytänyt sitä viehätystä ja vapautta, jota etsin, vaan\ntylyyttä ja ankarata työtä. Kyllästyin siis merielämään pikemmin\nkuin olin voinut aavistaa ja päätin siitä tehdä lopun ensimmäisessä\nsopivassa tilassa. Tämän päätökseni panin toimeen niin pian kuin\nolimme päässeet Austraaliaan, joka oli matkamme maali, karkaamalla\nlaivasta. Se oli ajattelematon teko. Siitä tulin vakuutetuksi\npikemmin kuin luulin. Mitä minä, tyhjä mies, sain vieraassa maassa\naikaan. En kerrassaan mitään. Täytyi ruveta ankaraan työhön, jos\nmieli saada henkensä säilytetyksi... vieläpä töihin, joihin olin\naivan outo ja tottumaton. Paetessani yksipäistä sutta tapasin\nkaksipäisen karhun. Niin on käynyt monelle ja käypi vastakin.\nVahingosta sitä viisastutaan, mutta ainoastaan omasta vahingosta...\nmoni ei siitäkään. Katkera katumus poltti mieltäni, kun olin luopunut\nkotimaisesta laivasta... luopunut aivan suotta. Mutta myöhäinen\nkatumus ei auta, sen sain minä kokea, niinkuin jokainen senlaiseen\ntilaan joutunut on saanut tehdä. Kotimaahan ei ollut kääntymistä\nkarkulaisen... Sitä ei uskaltanut ajatellakaan. Täytyi puristaa\noutoa asetta, purra vierasta leipää. Koetin taltua uusiin oloihin\nja aloihin, mutta siitä ei tuntunut tulevan mitään. Ennen uskoin\nnääntyväni kuin niissä oloissa toimeen tulevani. Jokin keino oli\nsiis pelastukseksi keksittävä... jokin, mikä hyvänsä. Ja sen luulin\nkeksineenikin: päätin pyrkiä Ameriikkaan.\n\nHelppo oli saada se päätös toimeen, mutta toivottua tulosta siitä\nei ollut, sillä New-Yorkissa, johon saavuin, oli sama kopu edessä\nkuin entisessä paikassakin. Työtä täytyi tehdä sitä, mitä sai\nhenkensä ylläpitimiksi. Ja olikin ne sitten miehen töitä! Kanneskella\nhiiliä... puhdistaa patoja ja kattiloita... pestä astioita...\nmiehisen miehen, joka kykenisi mihin työhön hyvänsä... ush!\n\nKapteeni nousi ja pani tupakan. Sitten istui hän hyvän aikaa ääneti\nja veteli savuja kuin heinäleivisköitä piipustaan, ikäänkuin\nhaihduttaaksensa siten noitten joutavain töitten muiston mielestään.\n\n-- Niissä töissä minä kuitenkin silloin perustin tulevan onneni,\njatkoi hän tuokion kuluttua savupöllyjen seasta. Muutamassa talossa\ntutustuin, näet, viidentoista vuoden vanhaan tyttöön, joka minusta\noli ihanin ja viehättävin impi, minkä milloinkaan olen matkoillani\ntavannut. Hänen viehättävyyttään ei voi sanoilla toiselle selväksi\ntehdä. Me tutustuimme, ihastuimme toisiimme, rakastuimme ja ikuiset\nvalat vannoimme, ollaksemme uskolliset toisillemme niin onnen kuin\nonnettomuudenkin päivinä sekä päätimme mennä naimiseen niin pian kuin\nolosuhteet sen myöntäisivät. Tyttöparka! Hän ei käsittänyt, mitä tuo\n\"niin pian kuin olosuhteet sen myöntäisivät\" oikeastaan merkitsi,\nvaan minä sen käsitin ja ymmärsin hyvin, että niissä töissä eivät\nolosuhteet olisi sitä koskaan myöntäneet. Tästä tuli minulle uutta\nhuolta ja ajattelemista. Omatuntoni löi minua ankarasti, että kuinka\nvoin mennä pettämään kokematonta tyttöä naimislupauksilla, vaikka\nhyvin tiedän, ett'ei siitä koskaan voi ehyttä eikä totta tulla.\nTytön parissa ollessani nuo tunnon äänet aluksi vaikenivat ja hetket\nkuluivat kuin linnun lentimin... hupaiset, unhottumattomat hetket.\n\nMuutamakseen kävimme valokuvaajassa, mutta ei otettu kuin yksi\nkuva kummastakin, että hän sai minun ja minä hänen kuvansa. Tämä\ntapahtui nimenomaan hänen tahdostaan ja toimestaan. Ja kun näin oli\ntapahtunut, niin oli hän tyytyväinen ja iloinen.\n\n-- Nyt sen tiedät, sanoi hän, että tällaista kuvaa sinusta ei ole\nkenelläkään muilla kuin minulla eikä kukaan saakaan, ja samoin on\nminun kuvani sinulla senlainen, jonkalaista ei ole muilla kellään...\n\nJa minä tietysti myönsin mielissäni että nyt sen tiedän.\n\nMutta kuta enemmän aikaa kului, sitä levottomammaksi tulin. Minua\nalkoi kovin huolettaa tulevaisuutemme, tytön kohtalo, joka kasvoi\nsiihen uskoon, että minä olin hänen tuleva turvansa. Siihen tuli\nvielä lisäksi koti-ikävät ja muut.\n\nNäissä tuskissa selvisi minulle vähitellen, että merelle se sittenkin\noli hyvä Jumala minun leipäni luonut. Tuota ajatusta elättelin\nmielessäni, kunnes se kasvoi ja varttui vahvaksi päätökseksi, joka\nei puuttunut muuta kuin täytäntöön panemista. Mutta siinäpä oli\nvaikeuksia edessä. Kuinka ensinnäkin saada asia tytölle selitetyksi\nja mitenkä sitten suoriutua jäähyväisistä ja erota hänessä. Minusta\nei ollut siihen miestä, sen tunsin selvästi, vaan siihen luulin\nolevani mies, mitä olin jo hieman kokenut, nimittäin karkaamiseen.\nMuuta keinoa tästä pulasta päästäkseni en keksinyt. Ja niin menin\neräänä kauniina päivänä satamaan, otin pestin englantilaiseen laivaan\nja lähdin, hiiskumatta sanakaan morsiamelleni, ja sille tielle jäin.\n\nArvata saattaa millä mielellä minä olin, kun Ameriikan ranta\nnäkyvistäni katosi, mutta ei sanoin kertoa.\n\nEnsimmäisestä satamasta, mihin saavuimme, kirjoitin kullalleni\nkirjeen ja selitin asian, mutta mitään vastausta en saanut. Kirjoitin\ntoisen, kirjoitin kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta kaikki\nyhtä turhaan. Hän oli kaite tuskastunut lähdöstäni, suuttunut ijäksi\nja päättänyt hyljätä minut. En ollenkaan voinut arvella, ett'ei hän\nolisi saanut kirjeitäni. Senlainen oli minusta aivan mahdotonta...\n\nMereltä minä sitten löysinkin sen toimialan, jota turhaan olin\nmaalta etsinyt. Toisen kerran merelle päästyäni, mielistyin suuresti\nmerielämään ja tartuin täydellä tarmolla työhön. Onni seurasi\nminua, niinkuin jokaista tosityömiestä. Menestyin hyvin merellä,\nsuoritin tutkinnot ja olin sitten onnistunut kapteeni. Vuosien\nkuluessa rauhoittui mieli ja haihtui ikävä, mutta koskaan en voinut\nunhottaa tuota vanhaa mielitiettyäni. Niin syvästi oli hänen kuvansa\nsydämmeeni syöpynyt, ett'ei minkään toisen naisen kuva ole siellä\nkoskaan sijaa saanut.\n\nKun kapteenina olin puolitoista kymmentä vuotta laivaa kuljettanut,\nluovuin merielämästä ja rupesin osakkaaksi muutamaan liikeyritykseen\nkotimaassani. Siinäkin oli onni myötäinen ja menestys suotuisa.\n\nPuolittain tämän yhtiön asioissa, puolittain matkailijana jouduin\nsitten toistamiseen New-Yorkiin lähes kolmekymmentä vuotta siitä, kun\nensi kerran olin sinne karkulaisena, köyhänä työnhakijana tullut.\nOlipa ne olot muuttuneet kolmessa kymmenessä vuodessa!\n\nKun aikeeni oli viipyä useampia kuukausia tuossa maailman\nkaupungissa, niin hankin itselleni yksityisen asunnon, saadakseni\nolla rauhassa ja levossa, jota ei hotelleissa parhaissakaan tahdo\nsaada.\n\nTalon omistaja oli vanhanpuoleinen neiti, joka asui kesät\nmaatilallaan ja talvet kaupungissa omassa talossaan. Tältä sain minä\nkaksi huonetta asuakseni. Oli nimittäin kevätaika ja neiti hankkiutui\nmuuttamaan maalle, jonka vuoksi minä sain nuo huoneet.\n\nHän oli herttainen ja hilpeä nainen, itse hyvyys ja ystävyys, joka\noli valmis auttamaan ja palvelemaan jokaista. Minuun teki hän heti\npysyväisen vaikutuksen ja tunnustan sen suoraan, että minä oitis\nihastuin häneen ja jos ei tuota entistä kuvaa olisi sydämmessäni\nollut, niin kukapa tiesi, kuinka olisi käynyt. Lähtiessään pyysi\nhän minun tulemaan maalle katsomaan amerikkalaista maatilaa ja sen\nviljelystä. Ja niin hän meni enkä minä tullut ajatelleeksi asiata sen\nenempätä.\n\nNew York ei minua sillä kertaa miellyttänyt ollenkaan. Muutaman\npäivän perästä olisin jo ollut valmis matkalle Niagaralle, jossa oli\naikomukseni käydä, jos asiat eivät olisi viipymistä vaatineet. Näitä\nodotellessani päätin noudattaa emäntäni ystävällistä kutsua ja käydä\nhäntä tervehtimässä maakartanossaan...\n\nPäätetty ja tehty.\n\nVastaanotto oli herttainen ja avomielinen ja monikertaan lausui\nemäntä minut tervetulleeksi ja mielihyvänsä siitä, että olin niin\nystävällinen ja muistin häntä tulemalla tervehtimään. Vierasvarainen\nemäntäni näytteli mielissään tiluksiaan ja puheli ja selitteli\ninnoissaan. Hän oli minusta niin järkevä ja ymmärtäväinen, ett'en\nvielä ikinäni ollut senlaista naista tavannut. Virkistävää ja\nopettavaista oli olla hänen parissaan. Siten meni päivä, kului\ntoinen ja kolmantena rupesin minä jo neuvottelemaan itseni kanssa.\n-- Mitä minun tarvitsee muistella enää tuota menneen vuotista lunta,\ntuumailin itsekseni. Kyllähän ne ikuiset valat vannottiin, mutta eipä\nhänkään niistä välittänyt, ei vastannut kirjeisiin eikä mihinkään.\nSuuttui suotta aikojaan... hänen parastaanhan minä tarkotin.\n\nNäitä tällaisia tuumailin sen iltaa ja toisen aamua ja päätökseni\noli valmis: rohkasta itseni ja yrittää, varsinkin kun jo edellisinä\npäivinä olin hänelle selväksi saanut kuka olin ja minkälaisissa\noloissa, ett'ei hänen tarvinnut luulla minun pyrkivän varoihinsa\nkäsiksi.\n\nHän ei ollenkaan hämmästynyt kosimisestani, ei hitustakaan.\nLuultavasti oli hän sellaiseen tottunut perinpohjasesti, arvelin minä\nitsekseni.\n\n-- En voi ottaa vastaan teidän arvokasta tarjoustanne, jos\ntahtoisinkin, en missään tapauksessa, puhui hän vakavasti. Olen\njo toisen oma, lupautunut toiselle, vannonut olevani ikuisesti\nuskollinen...\n\nJa hän kertoi surullisen lemmentarinan, kuinka hän oli ollut\nkihloissa muutaman kelpo nuorukaisen kanssa, joka oli hänelle samoin\nvannonut ikuista uskollisuutta, mutta joka tapaturman kautta oli\nsuistunut surman suuhun... ja emäntä vuodatti vieläkin kaipauksen\nkyyneleitä. Kertomusta minä en suurin kuunnellut, kun niin nolosti\noli yritykseni käynyt, ja aioin poistua talosta niin pian kuin\nsuinkin soveltuisi. Tottapa emäntäni lienee huomannut mielentilani,\nkoskapahan kuivasi kyyneleensä ja alkoi kehuskella sulhonsa\nulkomuotoa, että minä tulisin vakuutetuksi, että mies senkin puolesta\ntäysin ansaitsi hänen rakkautensa.\n\n-- Ja onhan minulla hänen kuvansakin, että saatte itse päättää, sanoi\nhän ja pyörähti toiseen huoneeseen.\n\n-- Minä annan tulen korvettavan teidän kuvillenne! arvelin minä\npahasisusesti itsekseni.\n\n-- Tässä se on, ja teidän täytyy tunnustaa, että minä en ole liikoja\nlaskenut, puhui hän tultuaan, ojentaen kuvan minulle.\n\nOlin sen antaa takaisin katsomatta, kun katseeni sattui siihen.\n\n-- Hyvä Jumala! huusin minä ja kuva putosi kädestäni.\n\nEmäntäni säikähti, että oli topertua siihen paikkaan.\n\n-- Herran tähden, mikä teidän on! Mikä teitä vaivaa! huudahteli hän.\n\n-- Ei mikään, sanoin minä, ei mikään! Hämmästyin vähän...\n\nJa kumartuen ottamaan kuvaa lattialta, koetin hillitä itseäni, minkä\nvoin.\n\nKuva oli, näet, oma kuvani.\n\nSanaakaan puhumatta otin sitten lompakon taskustani ja etsin sieltä\nnaisen kuvan, jonka asetin oman kuvani viereen hänen eteensä...\n\nKenenkään sanat ei voi kertoa, mitä siitä seurasi ja kuinka kaikki\ntapahtui.\n\nHän katseli minua, katseli kuvaa, vuoroin molempia, vaaleten ja\npunastuen ja hengittäen kuin tuskainen. Minä jo kaduin, että olin\nniin varomattomasti, valmistamatta asian ilmaissut.\n\n-- Jim! Jim! Oma Jimini! huusi hän hetken päästä kuin mieletön ja\nkarkasi kaulaani ja itki ja voihki ja vavahteli sylissäni. Liikutettu\nolin tietysti minäkin ja virtoina valuivat vedet silmistäni.\n\nNiin istuimme sanattomina pitkän aikaa.\n\n-- Oletko sinä sinä ja olenko minä minä vai onko tämä vaan suloista\nunta? puhui hän viimein hellästi ja katseli minua tarkoin ja otti\nkuvani taas käteensä.\n\n-- Et sinä ole sinä ja sinä kuitenkin olet sinä, oma, oma, oma\nJimini! puhui hän kuin unissaan, itkien ja nauraen ja kääriytyi\nkaulaani.\n\nKun siitä viho viimeinkin selvisimme ja toinnuimme, sanoi hän,\nhymyillen kyynelten seasta:\n\n-- Paremmin ei ole kenenkään kosiminen onnistunut kuin sinun nyt.\n\n-- Vai niin, vaikka olit antaa minulle vähällä rukkaset, sanoin minä.\n\n-- Niin, kun en ollut sinua tuntea, enkä vieläkään voi käsittää\ntätä tapahtumaa, sillä olithan sinä kuollut ja olet taas elävä,\nolit kadonnut ja olet taas löydetty... Ja sitä seurasi taas hellää\nhyväilyä ja hartaita suuteloita.\n\nMutta mitäpä minä rupean tätä kohtausta yksityisseikkojaan myöten\nkertomaan, eihän se siitä tule sen paremmaksi. Lisään vaan, että\nhän toimitti vihkiäisemme niin pian, ett'en olisi uskonut niiden\nAmeriikassakaan voivan niin sukkelaan tapahtua... Oli sillä eukolla\nkiire, naurahti kapteeni.\n\nHän nousi, kopisti piippunsa ja pisti uutta tupakkaa ja minun piti\ntehdä samoin. Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti, tyytyväisenä ja\nonnellisena, ja vedellä lummautteli savupöllyjä piipustaan kuin hyviä\npilvenhulmuja.\n\n-- Sen verran huvittanee teidän vielä kuulla, että Ketty oli minun\nkadottuani surrut katkerasti ja ameriikkalaisella pontevuudella\ntehnyt kaikki voitavansa, saadaksensa minusta jotakin tietoa, mutta\nkaikki turhaan, niinkuin arvattava oli. Kirjeistäni ei, näet, ollut\nsaapunut yhtään hänen käsiinsä... Tämän suuren omaisuutensa oli hän\nsaanut periä muutamalta kaukaiselta sukulaiseltaan, joka oli kuollut\njättämättä muita perillisiä... Tietysti oli kosijoita ilmestynyt,\nettä olisi ollut ottaa vaikka joka sormelle, mutta tyttö ei ollut\nottanut sillä korvalla kuullakseen, vaan päättänyt odottaa ja olla\nuskollinen, ja onpahan vaan kestänyt...\n\n-- Vanha rakkaus ei ruostu, sanotaan siellä meillä, piskin minä\nväliin.\n\nTästä ihastui isäntäni ja lähti heti vaimolleen kertomaan, kuinka\nkaukaisessa Suomessakin on tehty se kokemus, että vanha rakkaus pysyy\nkirkkaana ja kestävänä.\n\nKomeat teelekeet tulivat tämän perästä pöytään ja itse herttainen\nrouva tuli täyttämään laseja.\n\n-- Monasti tapasin vaimoni perästäpäinkin katselemasta kuvaani\nja hän oikein säpsähti kun minut näki, jatkoi isäntäni, rouvan\nmentyä. Hän sanoi tahtovansa täyttää mielessään sitä aukkoa, joka\nolin kuvan ja minun nykyisen muotoni välillä. Ja aukkohan se oli\nminunkin mielessäni, kolmikymmenvuotinen taival, jolla emme ollut\ntoisiamme tavanneet, emmekä edes osanneet mielessämme kuvailla,\nminkälaisiksi olisimme mahdollisesti muuttuneet ja muodostuneet\ntuon ajan kuluessa, niin kokonaan oli sydämmemme vallannut armaan\nkuva ensimmäisiltä rakkautemme ajoilta. Meille oli käynyt niinkuin\ntapahtuu sille, joka kasvavana joutuu pois lapsuutensa kotitienoilta.\nHänen sielunsa silmäin edessä on kotiseutu kirkkaana, suurena,\nselvänä ja kauniina, ja hänen halunsa palaa sinne, näkemään noita\narmaita seutuja. Mutta kuinka kaikki on sitten kokonaan toisin, kun\nsinne vihdoin pääsee! Kaikki näyttää aikaisen silmästä toiselta kuin\nlapsen. Kuvat ovat mielessä lapsen, todellisuutta katselee hän nyt\naikaisen kokeneella silmällä. Se mikä mielessä on suurta, on nyt\npientä, mikä on kaunista, on nyt rumaa... joki on joutava puro, järvi\non lammakko, metsä vesakko ja huimaava mäki, josta tuskin hirvisi\nlaskea, on nyt vaan mitätön, hieman viettävä rinne. Kaihomielin\nkatselee hän seutua, joka niin kokonaan näyttää toiselta, kuin\nkuvautuu mielen kuvastimessa... Kaihomielin hän katselee ja kyynel\nnousee silmänurkkaan, kun huomaa, kuinka kokonaan hän on kasvanut\npois noista lapsuudenoloista ja kun tuntee, kuinka elämä on karaissut\nsilmän, ja yhtä hartaasti, kuin oli halunnut kotiseuduille, yhtä\nkaihomielin ne jättää. Mutta päästyänsä niitä näkemästä, kirkastuvat\ntaas lapsuuden kuvat mielessä... kirkastuvat ja suurenevat ja\nkaunistuvat ennalleen ja tuo äskeinen näkemänsä on ainoastaan kuin\nilkeä painajainen, joka on hänen unelmiaan häirinnyt. Jos hänen taas\nloppuijääkseen täytyy jäädä samoille seuduille, niin elää hän kuin\nkahdessa paikassa, toisena lapsuuden valoisa kotiseutu, toisena\nnykyinen todellisuus, joita ei mitenkään tahdo saada sopeutumaan\nyhteen...\n\nKauvan kului ennenkuin me saimme täytetyksi tuon samaisen aukon\nmielessämme, saimme entisen, sydämmessä olevan kuvan sopusointuun\nnykyisen todellisen kanssa. Vaimoni onnistui siinä pikemmin kuin\nminä, joka vieläkin olen kuin epäselväin unelmain vallassa, enkä\ntaida selvitä niistä koskaan, eikä se olekaan tarpeellista, sillä hän\non onnellinen ja minä olen onnellinen, että olen sulaa koko mies...\ntunnen löytäneeni sen eheyden ja täyteläisyyden, jota niin pitkän\naikaa olen etsinyt.\n\nNäin puhuen nousi kapteeni ja vei tupakkalekeensä huoneeseen.\n\n-- Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä\nvuotta, mutta ihmeellistä se sittenkin on, puhui hän lopuksi,\npuristaen kättäni erojaisiksi, ja minä poistuin verannalta, hiukan\nkadehtien mielessäni noita onnellisia ihmisiä ja heidän elämänsä\nvaiheita.\n\n\n\n\nAhven.\n\n\n-- Mitäs tämä on? Musta hauta! Musta kosto!... Kala!... Ahven,\nhyväkäs!... Musta ahven... huu!\n\nNäin huudahteli povaaja, vanha mustalaisämmä, ja heilutteli\nihmeissään vanhaa päätään, käännellen ja kierrellen kahvikuppia\nkädessään.\n\nMies, jolle mustalaisnoita oli povaamassa, istui hätäisenä kuin\ntulisilla hiilillä.\n\n-- Ahven... musta ahven... ei se muuksi muutu, hoki noita.\n\n-- Mitä teillä on ollut tekemistä ahvenen kanssa? kysyi musta noita\ntiukasti ja katseli miestä silmiin. Mies säpsähti, vaaleni.\n\n-- Minullako?... E-ei mitään, äänsi mies tuskaisena.\n\nNainen käänteli kuppia kädessään ja katseli siinä olevata\nkahvinsakkaa, johon ennekuvien piti ilmestyä.\n\n-- Ei kuuna, päivänä ole minulle vielä tällaista tapahtunut... ei\nilmosen ikänä. En voi teille mitään ennustaa. Tuo musta tuossa on\nniinkuin jonkunlainen kosto ja tämä tässä vieressä on hauta, mutta\ntuo kala, iso musta ahven! Mitä sillä on siinä tekemistä, se jääpi\nsanomatta. Pankaa kuitenkin mieleenne: te joudutte kerran tekemiseen\nmustan ahvenen, oikean hirviön kanssa, ja silloin tapahtuu jotakin...\nhauta! Siinä on likellä hauta, hyvä isäntä!\n\nTäten puheli mustalaisakka vakavasti, syvällä, pohjattomalla\näänellään ja silmäili isäntää tuikeasti että välähteli mustat\nsilmänsä. Sitten poistui hän toisten luokse. Isäntä istua turjotti\nalla päin, mietteissään, kuontumatta mitään sanomaan.\n\n-- Mitä sinä huolit mustalaisen puheista! Kala! Iso ahven! Kaikkiapas\nvielä! Mikä ahven siihen kuppiin tuli, koetti emäntä lohduttaa\nmiestään.\n\nSitä ei tämä kuitenkaan kuullut eikä siitä välittänyt, sillä hänellä\noli muuta mielessä. Hän muisti nuoruutensa ajan, iloiset poikavuodet,\njolloin jalka oli keveä ja mieli virkeä, vaikk'eihän tuo ikä vielä\npaljon painanut, kun oli vasta hiukan yli kolmenkymmenen. Hän muisti\nja kauhistui sitä tylyyttä, sitä tunnottomuutta, jota oli osottanut\nviattomia luontokappaleita kohtaan. Hänen suurimpia huvituksiaan oli\nollut eläinten kiduttaminen ja rääkkääminen. Hän muisti, kuinka oli\nalottanut ensin kärpäsiä ja muita hyönteisiä piinaamalla, kuinka oli\nniiltä siipiä repinyt ja jalkoja katkonut, kuinka oli pistänyt piikin\nniiden perään ja sitten laskenut lentämään. Hänen mieltään kaiveli,\nkun muisti, kuinka isompana oli jatkanut samaan tapaan. Hän oli\nsamoillut pitkin metsiä ja rantoja ja etsinyt lintuin pesiä ja niitä\nhävittänyt: särkenyt munia, rääkännyt ja tappanut poikia. Samoin oli\nhän menetellyt kalojen kanssa. Niitä oli hän pyytänyt silmustamalla\nja ongella ja sitten monin tavoin kiusannut ja kiduttanut.\nErittäinkin oli yhden tapauksen mustalaisen ennustus hänen mieleensä\ntuonut, tapauksen, joka siihen alunpitäinkin oli syvempään syöpynyt.\nNyt se taas selvänä ja koko surkeudessaan ilmestyi hänen eteensä.\nSattuma oli seuraava:\n\nMuutamana päivänä oli hän saanut ongella hyvin ruman, mustan, puolen\nkorttelin mittaisen ahvenen. Ihmeteltyään hetkisen sen rumuutta\nja mustuutta, oli hänessä piinaamishalut heränneet. Ensin oli hän\npitänyt paisteessa siksi kun oli nääntynyt puolikuoliaaksi ja sitten\npannut veteen ja virotellut sen taas henkiin sekä sen perästä\nottanut uudestaan vedestä ja sitä tehnyt pitkän aikaa. Viimein\noli kyllästynyt tuohon, ottanut pienen rautanaulan ja painanut\nsen ahvenen otsaan ja päästänyt kalan sitten veteen. Ensin oli se\nyrittänyt selälle päin, mutta kääntynyt takaisin ja katsellut häntä\nniin nuhtelevasti ja lupaavasti silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut\nsanoa, että vielä sitä kerran tavataan, vielä kerran ja toisissa\noloissa, ja sitten kääntynyt ja sukeltanut syvyyteen. Hämmästyneenä,\npuolipökerryksissä oli hän jäänyt rannalle seisomaan, katsoa\ntuijottamaan veteen, ahvenen jälkeen.\n\nTämä tapaus muutti hänet kokonaan, sen muisti hän selvästi. Sen\nperästä ei hän ollut mennyt ollenkaan ongelle eikä muutenkaan kalaan,\nkun oli pelännyt tapaavansa tuon samaisen ahvenen. Kun oli kasvanut\nja miehistynyt, oli tapaus melkein haihtunut hänen mielestään.\nVuosien vieriessä oli hän saanut talon periä isältään ja tuonut\nemännän taloon, jonka kanssa oli jo puolikymmentä rauhallista vuotta\nyhteiselämätä viettänyt ja -- nyt tuli tuo mustalaisakka ja veti\nnuo vanhat, ikävät muistot uudestaan esiin ja uhkasipa vielä niistä\nkostoa tulevaisuudessa...\n\n-- Mistäpä se sentään mustalainen sen tiesi... ei mistään, arveli\nhän itsekseen. Mutta kun hän sitä tuumaili, arveli ja ajatteli, niin\ntuli hän sittenkin siihen uskoon, että kyllä se kuitenkin tiesi,\nmitä oli tapahtunut ja mitä tuleva oli. Ja tässä uskossa häntä vielä\nvahvistivat muistamansa kertomukset mustalaisten viisaudesta ja\nennustuslahjoista.\n\nKun mustalaisnoita lähti talosta, nousi isäntä ja meni kamariin.\nHän oli levoton, alakuloinen, ikäänkuin sairas, tämän tapahtuman\njälkeen. Viihtyä ei tahtonut missään. Sen seikankin, että heillä ei\nollut perillistä, otti hän pahalta puolen. Hän arveli, että Jumala\nei antanut heille perillistä siitä syystä, että hän oli lintujen\nlapsia ja perillisiä niin pahoin, niin julmasti pidellyt. Vaimonsa\nteki kaikki mitä taisi, haihduttaaksensa miehestään \"noita turhia\nluuloja\", niinkuin hän sanoi. Ja vähitellen näytti hän onnistuvankin\npyrinnöissään, sillä mies alkoi tulla ennalleen ja liikkua\ntoimissaan...\n\nIhmisen ikä ei ole pitkä ijankaikkisuuteen verraten, eikä se ole\npitkä elettäväksikään, vaikka moni vaivainen sitä valittaa. Pitkäksi\nei ollut tuntunut tässä kerrotun mielien ikäkään, vaikka paljolta\nse vuosien luvussa korvin kuului... ei pitkäksi eikä ikäväksi ollut\ntuntunut, kun hän kerran oli täysin selvinnyt mustalaisen ennustuksen\ntuottamista häiriöistä. Hiljaista elämätä oli hän vaimonsa kanssa\nviettänyt siihen asti, kun hänestä aika jätti, päivä meni mailleen\nja työaika loppui. Hän oli silloin seitsemänkymmenen vanha, mutta\nkappera ukko vielä.\n\nViime hetkeen asti oli hän isännän toimet täyttänyt, mutta ei itse\nsuurin muuhun työhön yritellyt kuin kalastamaan...\n\nKalastamaan?\n\nNiin. Se kammo kalanpyyntiä vastaan, jonka ahvenen katse oli\nhänessä nuorena herättänyt ja mustalaisakan ennustus miehen\nijässä verestänyt, oli jo hänestä aikoja päiviä haihtunut. Eihän\nvakautunut, elämätä kokenut mies, voi senlaisista turhista puheista,\nkuin mustalaisen ennustuksista, mitään huolia eikä välittää...\njoutavatahan mikä joutavaa. Ja sen synnin kärki, jonka hän nuorena,\nymmärtämättömänä julmuudellaan eläimiä kohtaan oli terästänyt ja\nteroittanut, oli katkaistu sen hellyyden ja tunnollisuuden kautta,\njolla hän miehuutensa ja vanhuutensa päivinä on luontokappaleita\nkohdellut ja jonkalaiseen kohteluun hän on kaikkia muitakin\nohjannut ja kasvattanut... Näin oli kammo kalanpyyntiä vastaan\nhaihtunut ja kokonaan mielestä hälvennyt. Ongella hän, miehinen\nmies, ei kyllä käynyt, vaan pyydysteli rysillä, verkoilla ja kävipä\njoskus nuotallakin, kun niikseen sattui ja kaunis ilma oli, kykeni\nköysimieheksi, niinkuin ennenkin. Kalastustoverikseen oli hän ottanut\nmonivuotisen renkinsä, joka ei hänkään enää muihin töihin toimennut.\n\nOli kevät. Lumi oli jo vähänä mailta ja jäiltä. Rannat olivat\nporeissa niin että niihin saattoi jo rysiä virittää ja Kivipuron\nsuu oli laajalti auki, kun virta oli kuluttanut jäätä alta ja päivä\npaahtanut päältä. Siihen kokoutui paljo kaloja, joita vieras vesi\nvietteli. Rysiä oli isännällä kahdenpuolen puron suuta. Siitä kävi\nhyvästi kalaa, ahventa, haukia, säynettä...\n\nMuutamana aamuna saivat he vakan täyden kaloja, joukossa harvinaisen\niso ahven. Kahden hengen kantoivat he vakan pihaan ja laskivat tuvan\nlattialle ja kehuskelivat saaliitaan.\n\nEmäntä tuli katsomaan. Hän otti havut, joita oli vakan päälle\npeitteeksi pantu ja katseli kaloja.\n\n-- Hyvä Jumala! Tuossapa on oikea hirviö! huudahti emäntä.\n\nIsäntä töytäsi katsomaan. Siinä oli suuri ahven, joka oli\npyristäytynyt luonnolliseen asemaansa ja katseli harja pystössä\nisäntää.\n\nIsäntä tuijotti ahveneen ja ahven isäntään. Sitten laukesi isännän\njännitys ja hän pykertyi lattialle.\n\nKun riennettiin hätään, katsomaan, oli henki jo lähtenyt omille\nteilleen.\n\nMutta kun ahventa alettiin perkata, löytyi sen otsasta rautanaula,\njonka ympärillä liha oli rustottunut.\n\nSe oli sama ahven, jonka otsaan isäntä kerran oli naulan iskenyt. Se\npainoi punnittaessa kuusi naulaa.\n\nMutta emäntä ei antanut keittää kalaa, vaan käski rengin haudata\nsuohon.\n\nNäin olivat he tavanneet toisensa vielä kerran ja \"toisissa oloissa\",\nmutta kuoltuaan oli heillä kummallakin oma sijansa: toinen saatettiin\nsiunattuun maahan, toinen kuopattiin suohautaan.\n\n\n\n\nPunanen lippu.\n\n\nAamusta varhain on hän jo siellä liikkeessä, ratavartija, uskollisena\ntoimessaan. Hän tarkastelee rataa, karkottaa kaikki luvattomat\nkuljeksijat radalta, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin, ja avaa ja\nsulkee portit radan molemmilla puolin, kun juna tulee ja ohitse\nkiitää... Kulkee, näet, maantie siltä kohtaa radan ylitse. Ja\nsaatuansa portit kiinni, ottaa hän lipun taikka lyhdyn, aina sen\nmukaan mikä vuorokauden aika on, ja näyttää esiin porhaltavalle\njunalle, että tie on täydessä kunnossa niin pitkälti kuin hänen\npiirinsä ulottuu ja huoleti saapi laskea menemään täyttä pohtia.\nKun juna on ohitse, aukasee hän portit ja viepi verkkaan lipun\ntakaisin kojuun. Noista porteista onkin puuhaa koko lailla, varsinkin\nkesäaikana, jolloin junia kulkee monin kymmenin päivässä ja ajajiakin\non ehtimiseen...\n\nUsein tapaan minä hänet kävelymatkoillani, istun hänen kojussaan,\nlepuutan jalkaani ja juttelen hänen kanssaan joko menneistä ajoista\ntaikka päivän tapahtumista. Koju on pieni, kummallakin sivulla penkit\nja pieni ikkuna molemmissa sivuseinissä sekä perässä kamiini, että\ntalvipakkasessakin on koju suloisen lämmin, kun vaan puita muistaa\npesään heittää. Ennen oli tukala talvisin, kun ei ollut kamiinia,\nnykyisin tässä jokunen vuotta sitten toimitettiin tuo siunattu\nlämmitin, ett'ei tarvitse pakkasellakaan vilussa värjötellä.\n\nHän on jo vanha mies, elämän lumet peittävät hänen päänsä ja\nvaalennut on partakin leuvan alla. Kooltaan on hän keskimaita,\nystävällinen ja hyväntahtoisen näköinen. Valtion töissä on hän\nharmaantunut, sillä niissä on melkein koko ikänsä toiminut. Oli\ntullut ensin Saimaan kanavalle työhön ja siitä päivin uskollisesti\ntoimensa täyttänyt. Kanavatyöstä oli hän siirtynyt rautatietyöhön\nPietarin radalle ja sen valmistuttua päässyt ratavartijaksi.\n\nOmasta elämästään ei hänellä ole mitään järkyttäviä, jännittäviä\nkohtauksia kerrottavina, sillä se on ollut tyyniluontoisen miehen\nrauhallista elämätä, vaan sitä enemmän on hän nähnyt ja kuullut\nsillä pitkällä ja melkein tiettömättömällä taipaleella, jolla hän\non viipynyt hamasta lapsuudestansa tähän päivään asti. Hän puhelee\nmielellään, juttelee ja kertoo näkemistänsä ja kuulemistansa, kun\ntutustuu ja kuulijassa harrastusta huomaa...\n\n-- Nyt se on kuollut, sanoi hän eräänä sunnuntai-aamuna, kun tulin\nhänen kojuunsa, sitten kun hyvät päivät oli tehty ja kuulumiset\nkysytty...\n\n-- Nyt se on kuollut.\n\n-- Kuka? Kuka on kuollut?\n\n-- Sepä, josta tuonnoin kerroin.\n\nMinä koetin koota ajatuksiani, muistella, selailla kaikkia mielessäni\nolevia muistoja, kertomuksia ja tarinoita.\n\n-- Vai nyt, vastasin mietteissäni ja samassa muistin, että se oli se\nsurullinen kertomus, jolle olin arvellut nimeksi: \"Punanen lippu.\"\n\nOli erähtä ratavartija Pietarin takana rautatiellä monia aikoja\nsitten. Suomalainen oli mies ja suomalainen seutu, jonka läpi kulki\nrautatie, jossa hänen oli toimensa. Häneltä oli vaimo kuollut ja\nyksi lapsi jäänyt, poika. Isä piti pojastaan hellää huolta, kasvatti\nvointinsa mukaan ja hankki hänelle opetusta, mitä saatavissa oli.\nKaikin puolin piti isä poikaansa kuin silmäteräänsä ja koetti saada\nhänestä kelpo miestä. Mutta tässä kävi, niinkuin usein tapahtuu, että\nisän pyrinnöt menivät aivan turhaan.\n\nMaailma ryösti häneltä pojan.\n\nKun poika oli varttunut ja alkoi olla viidentoista ijässä, pantiin\nhänet kultasepän oppiin Pietariin. Kulta- enemmän kuin muutakaan\nseppää ei hänestä tullut, vaan renttu, pahantekijä, josta isällä oli\nalituista huolta, tuskaa ja katkerata surua. Hän kävi tuon tuostakin\nisänsä luona rahaa pyytämässä ja tiukkaamassa. Isä antoikin alussa,\nkun poika lupasi parantaa tapansa ja ruveta työtä tekemään. Siitä ei\nollut apua, vaan pahennusta. Työstä ei tullut mitään, parannuksesta\nvielä vähemmän. Hän vaan juopotteli ja hävitti, mitä sai. Kun poika\noli joutunut niin pitkälle, että hän kerran kotona käydessään oli\nomin lupinsa vienyt äitivainajansa kellon ja sen hävittänyt, oli\nisä ankarasti kieltänyt hänet luokseen tulemasta ja silmäinsä eteen\nilmestymästä. Sen perästä oli hän ollut pitkän aikaa kotonansa\nkäymättä, ruvennut näpistelemään, varastanut, joutunut kiinni,\nvankeuteen.\n\nIsä kuuli kaikista noista, katkeroittui ja koveni. Oli eräs\nkesä-aamu, kostea ja sumuinen. Vartija oli lähtemäisillään toimeensa\nradalle, kun näki poikansa tulevan. Tämä oli jo toisen kerran ollut\nkiinni, mutta todistuksien puutteessa päässyt irti. Isä lähti, sulki\novensa, eikä ollut näkevinäänkään poikaansa.\n\nTämä töytäsi isänsä eteen, ei nöyränä, rikollisena tuhlaajapoikana,\nvaan tylynä, röyhkeänä, vaatien äitinsä perintöä.\n\n-- Minulla ei ole mitään poikaa, sanoi isä vakaasti ja jatkoi\nmatkaansa.\n\nPoika kyöritti perässä, uhkasi, vannoi ja kiroili. Hän uhkasi\nankarasti ja vakuutti heittäytyvänsä junan alle, jos ei isä suostuisi\njakamaan tavaroita hänen kanssaan. Vartija ei puhunut mitään, eikä\nhuolinut hänen uhkauksistaan, vaan meni toimeensa... Junan jyminä\nkuului etäältä.\n\nVartija pistäysi kojuun ja otti kaksi lippua, valkosen ja punasen.\n\nKuului pitkähkö, kimakka vihellys. Vartija pisti punasen lipun\nkainaloonsa, asettui tiepuoleen ja nosti vakavana valkosen lipun...\nolihan tie kunnossa kaikin puolin.\n\nHän näki, kuinka poikansa asettui poikkipuolin tielle jonkun matkaa\nhänestä.\n\n-- Ei miestä niin peloteta, arveli vartija, kääntyen selin sinne\npäin, ja piti vakavasti Valkosta lippua ylhäällä.\n\nSamassa syöksi juna ähkäin puhkain täyttä vauhtia esiin.\n\nVilahdus vaan ja samassa pyörähti junan alla miehen pää ruumiista\nerilleen.\n\nSitä ei huomannut muut kuin vartija, joka ei kaikessa\nankaruudessaankaan voinut olla vilkasematta siihen suuntaan.\n\nLippu putosi hänen kädestään, juna oli samassa ohitse. Hän seisoi\nhetken liikkumatta kuin kivettynyt. Sitten lähti juosta potkaltamaan\njunan perässä huutaen, täyttä kurkkua karjuen: punanen lippu, punanen\nlippu!\n\nTöin tuskin sai toinen vartija hänet kiinni ja kykeni pitelemään\nsiksi kun apua joutui...\n\nHän oli mielipuoli.\n\nIsän sydän oli särkynyt.\n\nHänet toimitettiin mielivaivaisten parannuslaitokseen, jossa oli\nkohta vaipunut täydelliseen tajuttomuuteen.\n\nKauvan hänen ei kuitenkaan tarvinnut siellä kitua. Kun hänellä oli\njonkun verran omaisuutta ja sai pienen eläkkeen, otti sisarensa hänet\nhoitoonsa. Mitäpä hän sairaalassa teki, kun ei sanottu ikinä tervettä\ntulevan...\n\nTämä oli kertomus.\n\n-- Nyt se on päässyt tämän maailman vaivoista, jatkoi vartija.\n\n-- Olihan se hyvä sekin.\n\n-- Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei hän ollut lausunut yhtään\nainoata sanaa, oli syönyt, kun oli syötetty, maannut, kun oli\nmakuutettu.\n\nVartija kuivaili vanhoja silmiään.\n\n-- Minä tunsin hänet, jatkoi hän vähän päästä, olimme yksissä töissä\nSaimaan kanavalla.\n\nHän vaikeni, katseli ikkunasta ja jatkoi:\n\n-- Valkonen lippu! oli hän sanonut selvästi ja käskevästi viime\nhetkellään, sulkenut silmänsä ja niin oli sumea henki lähtenyt\nikuiseen kirkkauteen selvenemään, kirkastumaan.\n\nTähän lopetti vartija. Junan jyminä kuului etäältä.\n\nHän otti Valkosen lipun, meni ja sulki veräjät.\n\nJuna vihelsi.\n\nHän asettui tiepuoleen, nosti lipun merkiksi, että tie on täydessä\nkunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu, ja minä... minä\nläksin omille teilleni.\n\n\n\n\nElämän avain.\n\n\nHän on nyt kuollut, hänkin, sammunut sumea henki.\n\nKoulussa olin jo häneen tutustunut ja erittäin kiintynyt, vaikka\nemme olleetkaan samalla luokalla. Hän kun oli liikkuva luonteeltaan,\nniinkuin minäkin, niin tapasimme toisemme usein kävelymatkoilla,\nmetsästysretkillä, luistinradalla, mäenlaskussa, kilpa-ajoissa ja\nmuissa senlaisissa tiloissa.\n\nHän oli muuten harras mies, joka seurasi tarkasti uskonnon opetusta\nkoulussa ja kävi ahkerasti kirkossa. Perästä päin kertoi hän sitten\ntoisille, mitä saarnaaja oli puhunut, kuinka se oli selittänyt sen ja\nsenkin paikan. Muistan monta hetkeä, kuinka hän Inkilän kamarissa,\njossa kävimme kahvilla ja lepäämässä hiihtomatkoillamme, selitti\nsanaa ja puheli aikeistaan. Hän aikoi varmasti lukea papiksi, sillä\nhän oli vakuutettu siitä, että hän oli papiksi luotu. Oikein hän\ninnostui puhellessaan, kuinka jaloa ja ylevää on ruokkia elämän\nsanalla isoovata seurakuntaa. Moni tovereista hienosti kadehti hänen\nvarmaa päämaaliaan, kun itsellään ei ollut vähintäkään selvillä,\nmiksi sitä pitäisi pyrkiä ja mikä tulevaisuus oli kovain läksyjen\ntakana, joita vaivoin sai nujerretuksi opettajain mieliksi...\nHänellä oli tie selvänä, Korkeimman viittoma, ja olihan niitä\nmuutamia muitakin, joilla oli pyrinnöillään päämaali ja tarkotus,\njotka pyrkivät oppineiksi, kirjailijoiksi -- jopa jokunen \"suoraan\nsenaattiinkin\" -- jotka \"kehittelivät henkeään.\"\n\nYhtä aikaa jouduimme ylioppilastutkintoon... niin olivat asiat\nkiertyneet. Hörymättä ilmoitti hän itsensä teoloogiseen tiedekuntaan,\nsillä välin kun jotkut vielä akateemian eteisessä kyselivät\ntoisiltaan että mihinkähän tiedekuntaan sitä pitäisi tämän papan\npojan ilmoittautua... Niin epäselvällä kannalla sitä on usea vielä\nyliopiston ovella, moni vielä haudan ovellakin.\n\n-- Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! Itse minunkin\non pitänyt päättää, sanoi hän minulle, kun häneltä hyviä neuvoja\npyysin tuossa samaisessa seikassa.\n\nJa itsehän sitä piti päättää.\n\nLapsuuden tuttavuudet haihtuvat usein vanhemmaksi tultua, kun\njoudutaan eri oloihin ja eri toimiin, ja ylioppilaalla on harvoin\nsamat toverit kuin koulupojalla. Niin kävi meidänkin. Vuoden olimme\n\"tutkineet\" tieteitä itse \"vapaitten\" tieteitten pääpesässä,\ntapaamatta suurin toisiamme, kunnes sattumalta kohtasimme eräänä\n\"pörssipäivänä\" ylioppilastalossa, \"paremmalla puolen\".\n\nIloisena riensi hän vastaani, huomattuaan minut. -- Terve monesta\npäivästä! huusi hän reippaasti ja paiskasi kättä, niinkuin ennen\nInkilän mäellä. Käy pöytään!\n\nKatselimme toisiamme ja ilmoitimme ihastustamme molemmin puolin\nonnellisen sattuman johdosta.\n\n-- Vanhat verkot, joihin olin kietoutunut koulussa, ovat ruvenneet\nrepeilemään, puhui hän vakaasti, ensi ihastuksesta toinnuttuamme.\nOlen tullut huomaamaan, ett'ei minusta olekaan arveluttavaan papin\ntoimeen... en ole luotu siksi. Niinkuin muistat, oli minulla koulussa\nsuuri taipumus matematiikkiin, ja olen nyt päättänyt antautua\nkokonaan tuon korkeimman tieteen palvelukseen. Se on se ainoa,\njohonka minä tunnen sisällisen kutsumuksen minuani vetävän. Sillä\ntiellä, eikä millään muulla...\n\nEnempätä emme saaneet asiasta kahden kesken jutella, kun toisia\niloisia tovereita syöksyi huoneeseen oven täydeltä, ja noin vakavat\nasiat eivät kuulu päiväjärjestykseen senlaisessa seurapiirissä.\n\nKovin kauvan ei saanut hän mieliainettaan yliopistossa tutkia.\nKun Suomen kansa otti nykyisten sivistyskansain kuorman, yleisen\nasevelvollisuuden, niskoilleen, niin syttyi isänmaallinen innostus\nmoneen nuorukaiseen lähteä palvelemaan maatansa tuolla uudella\nalalla, opettamaan isänmaan poikia sotapalvelukseen. Tämä innostus\ntarttui entiseen toveriinikin. Hän lähti kadettikouluun, päästäksensä\nupseeriksi. Ja miksikäpäs ei olisi mennyt? Olihan hänellä suuri\ntaipumus matematiikkiin, ja sitä ainetta kuulutaan sotakoulussa\ntarvittavan. Niin hän lähti ja tietysti pääsi oppilaaksi kouluun.\n\nMuutamien vuosien päästä, kun olin jo melkein unhottanut entisen\ntoverin, tapasin hänet taas aivan sattumalta. Olin muutamana\nkesänä matkoilla sisämaassa ja saavuin muutamakseen vanhaan\nkoulukaupunkiimme. Siinä kun ei ollut valitsemisen varaa kortteerien\npuolesta, niin menin seurahuoneelle, jossa olin joskus ennenkin\nmajaa pitänyt. Salongissa istui siellä muutamia herrasmiehiä, puhua\npärpätellen, naureskellen ja rähisten, niinkuin iloiset juomaveikot\nkonsanaankin. Muutamassa syrjäpöydässä istui sotilas, upseeri,\nyksin, pää käden nojassa ja punssiksi edessä. Katselin, sattuisiko\nolemaan tuttavata seurassa, mutta upseeriin en suurin huomiotani\nkääntänyt, sillä ainahan niitä näkee tähän aikaan; sitä vähemmän\nveti se huomiotani puoleensa, kun en muistanut ketään tuttavata\nunivormumiestä niillä tienoin olevan. Painausin muutamaan pöytään ja\npyysin jotakin ruokaa. Kun upseeri kuuli ääneni, hypähti hän kuin\nunesta ja kääntyi minuun päin, mutta neiti astui samassa väliimme,\ntarjoten ruokalistaa minulle. Tytön poistuttua, katsella tuijotti\nmies yhä minuun. Tuntui oudolta sotilaan kylmä katse. Käännyin\ntoisaalle ja otin sanomalehden käteeni.\n\nTunsin näkemättä kuinka sotilas nousi ja asteli vakavin askelin minua\nkohti.\n\n-- Näenkö oikein...? Ka, terve, vanha veli! kuului ääni vierestäni,\nja samassa tunsin minäkin vanhan toverini.\n\n-- Terveh! huudahdin minä, kavahtaen seisalleni ja tarttuen hänen\nojennettuun käteensä.\n\nToveroisen aikaa kului pelkissä molemminpuolisissa\nihastushuudahduksissa.\n\n-- Mitä saan tarjota? kysyi hän. -- Tilasin ikään ruokaa.\n\n-- Ei, ei! Peruuta se, juodaan ensin jotakin.\n\n-- Täytyy saada ruokaa, olen nälissäni matkan perästä. Etkö\nsinäkin...?\n\n-- Samapa se, mutta ei annoksittain erikseen, vaan aterioittain\nyhteisesti. On niin ikävätä, kun kukin syöpi kupistaan kuin äkäset\nporsaat. Otetaan pieni seksa ja syödään niinkuin ennen Helsingissä.\nSe on sitovaa, lähentävää, yhdistävää näin vanhojen veljien kesken.\n\nNäin puhuen meni hän peruuttamaan pyyntöni ja tilaamaan seksaa.\n\nOdottaessamme sai hän selitellä sotilasoloja.\n\n\"Syödessä tulee ruokahalu\" ja mekin söimme oikein mielihalusta, \"kun\nkerran taas olimme tavanneet toisemme\" -- niinkuin hän sanoi -- ja\njuttelimme iloisesti ja muistelimme menneitä hauskoja hetkiä.\n\nAterioittuamme tilasi hän kahvia \"me' _avec_.\"\n\n-- Oletko sinäkin tullut tänne saamaan voimaa kotipaikalta, uutta\nvoimaa? kysäsi hän äkkiä.\n\n-- Eihän tämä ole minun kotipaikkani.\n\n-- Eipä, ei! Ei minunkaan, vaan täällähän ne hyvät päätökset tehtiin.\n\n-- Taidettiinhan niitä tehdä täälläkin, mutta mitäpä niistä...\n\n-- Niistäkö?! Niiden tähden minä olen tänne tullut. Näetkös, minä en\nole ikinä senlaista katkerata typeryyttä tehnyt, kuin silloin kun\nerosin teoloogisesta tiedekunnasta ja läksin maailman tielle.\n\n-- Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! muistutin\nminä.\n\n-- Sinä lyöt minua omilla aseillani ja siinä sinä epäilemättä olet\naivan oikeassa, mutta -- helppo sitä on sanoa. Minulla oli jo ovi\nauki, mutta minä vedin sen itse kiinni jälleen ja nyt sitä on\nvaikeampi aukasta.\n\n-- Mutta olethan sinä vielä nuori ja voit jatkaa opinnoitasi\nyliopistossa. Heitä hornan tuuttiin koko sotilasala, palaa\npääkaupunkiin ja suorita tutkinnot.\n\n-- Luuletko sitten että minä aion tälle alalle jäädä? En koskaan.\nEnsi syksynä, kun kesäpalvelus loppuu, eroan ja lähden jatkamaan.\n\n-- Toivotan hartaasti onnea ja menestystä!\n\n-- Kiitos! Ja nyt olen tullut tänne saamaan uutta voimaa näiltä\narmailta kotipaikoilta. Olen käynyt kaikissa entisissä muistettavissa\npaikoissa. Tänä aamuna olin Inkilän mäellä. Siellä oikeastaan pitäisi\nkäydä syksyllä ja talvella, niinkuin ennen vanhaan. Mielikuvitus toi\nkuitenkin eteeni syksyn ja talven. Kaikki oli niinkuin ennenkin,\nsuloista ja suosiollista... kaikki muu paitse minä itse. Minä en\ntahtonut oikein sopeutua kaikkeen siihen, vaan vähitellen heltyi\nmieli ja suli sydän. -- Viime sunnuntaina kävin kirkossa, tuossa\nsamaisessa kirkossa, jossa koulupoikana niin usein sain kuulla sanaa\njulistettavan. Olin ihan sulaa kyyneleihin, niin siellä vaikuttivat\nmenneet muistot.\n\nJa hän selitti taas, niinkuin ennen koulupoikana, kuinka pappi oli\nsaarnannut, kuinka se oli sen ja senkin paikan selittänyt. Hän\ninnostui ja puhui niin kauniisti, kuinka jaloa ja suurta on olla\nsananjulistajana, kun saapi elämän sanalla ravita isoovia ja janoovia\nsieluja... niin kauniisti, etten tässä voi yrittääkään sitä esittää,\nvaikka se vieläkin lämmittää mieltäni, kun sitä muistelen.\n\nMyöhä jo oli, puolessa valossa, kesäinen yö, kun läksimme talosta.\nKun laiva, jossa minun piti matkustaa, lähti seuraavana aamuna ani\nvarhain, niin menin laivaan yöksi. Hänenkin oli määrä matkustaa\nseuraavana päivänä komppaniaansa. Hän saatteli minua rantaan, jossa\nheitimme hartaat jäähyväiset sillä varmalla välipuheella, että ensi\nsyksynä tapaamme toisemme Helsingissä, yliopistossa.\n\nKauvan istuin vielä laivan kannella ja arvelin tämän elämän\nkummallista menoa. Sinervä selkä lepäsi tyynenä, ilma oli sakea ja\nhiestävä ja nouseva päivä alkoi hienosti rusottaa koillisella taivaan\nrannalla. Metsistä kaikui lintujen aamulaulu ja käkönen kukkua\nhelkytteli etempänä lehdossa. Laiva vaan tuntui nukkuvan sikeätä\nuntaan, huokuen raskaasti, virkistyäksensä uuden päivän uusiin\ntoimiin.\n\nSittemmin en ole häntä kuin kerran nähnyt ja silloinkin taas\nsattumalta eräässä kievarissa. Muutamien vuosien kuluttua edellisestä\nkohtauksesta jouduin moniaalle asemalle odottelemaan junan tuloa koko\npäiväksi. Koetin kuluttaa aikaa miten parhaiten taisin. Muutamakseen\nneuvottiin minut muutamassa talossa, josta pyysin leposijaa,\nkievariin, että \"kyllä siellä laittavat.\"\n\nKievarin vierashuoneessa makasi mies paitahihasillaan sohvalla. Hän\nvääntäysi ylös, kun minä tulin sisään, ja hierusti silmiään.\n\n-- Mistä vieras? kysyi hän, katsomatta minuun. Ääni oli tuttu ja\nkysyjä oli entinen toverini, kun tarkemmin katsoin.\n\n-- Parempiko kysymä kuin näkemä? kysäsin minä vastaan.\n\n-- Voi tuhatta laivaa! Sinäkö se olet, vanha veli? kiljasi hän,\nkavahtaen kaulaani.\n\nHevillä en päässyt miehestä irti.\n\n-- En ole tavannut sinua pitkään aikaan, sanoi hän.\n\n-- Syy kait ei ole minun. Sinä et tullut, niin kuin puhe oli.\n\n-- En tullut, en, sanoi hän painavasti, katsella tuijottaen suoraan\neteensä.\n\n-- Et ehtinyt?\n\n-- Minussa ei ollut miestä siihen.\n\n-- Kuinka niin?\n\nHän oli tovin aikaa ääneti.\n\n-- Minussa ei ollut miestä... olen kovin kulunut.\n\n-- Etpä siltä näytä, olet vaan hieman laihtunut.\n\n-- Vaanpa henkisesti.\n\n-- Onko sotapalvelus sitten niin rasittavaa ja hengen päälle käypää?\n\n-- Ei, vaan minä olen ajanut oman itseni edelle, sanoi hän ykskantaan\nja katseensa kävi jäykäksi ja synkän näköiseksi.\n\nKatselin miestä hämilläni, ymmärtämättä häntä ollenkaan.\n\n-- \"Kovin kulunut\" ja \"ajanut oman itseni edelle!\"\n\nEn ymmärrä sinua ollenkaan, selitin minä.\n\n-- En sitä oikein tajua itsekään, vaan koetan selittää. Kun\nmielikuvituksessa olen mennyt niin pitkälle, etten itse jaksa\ntodellisuudessa tallustella perässä, niin sitä sanon oman itseni\nedelle menemiseksi. Ja kun saat kuulla, että minä olen usein\nhengessä selittänyt sanaa ja saattanut monta sielua oikealle tielle,\nettä minä olen matematiikan professorina monta monituista kertaa\nselittänyt tieteen ongelmoita innokkaalle kuulijakunnalle ja vienyt\ntiedettäni eteenpäin, että minä olen kenraalina johtanut Venäjän\nsuuria sotajoukkoja vihollista vastaan ja saanut mainetta ja kunniaa,\nniin et ollenkaan ihmettele, jos sanon, että olen kulunut, kovin\nkulunut... Niissä kuluu sellaisissa.\n\nNäin puheli hän kiihtyneenä saarna-äänellä ja silmänsä säihkyivät\noudosti. Hän oli kuin mielipuoli.\n\nMinä katselin häntä hämmästyneenä, voimatta sanoa mitään.\n\n-- Tuosta muistojen verestämisestä silloin, kun viimeksi tavattiin,\nei tullut sitä, mitä toivoin. Muistot kyllä kirkastuivat, mutta\nuutta voimaa en saanut... kirkastuivat niin, että ne nielevät\nminut kokonaan, että useimmin ajoin olen kuin entisissä oloissa,\nkoulupoika, joka varmasti on päättänyt pyrkiä papiksi. Näissä\ntiloissa olen aina kuin poissa nykyisyydestä, etten tiedä mitä\nympärilläni tapahtuu.\n\nHän oli aivan rauhoittunut ja levollinen tätä puhuessaan.\n\n-- Ja sekö se sinut esti saapumasta yliopistoon silloin viime\nkerralla?\n\n-- Osaksi se, osaksi muukin. Muistatko sinä vielä nuo sanat, jotka\nlausuin yliopiston porstuassa?\n\n-- Mitkä sanasi? kysyin minä, tekeytyen muistamattomaksi.\n\n-- Senpä elämän avaimen.\n\n-- Mitäpä niistä. Silloin oltiin sillä ijällä, jolloin mielellään\nkäytetään mahtipontisia lauseita ja väkisanoja.\n\n-- Se oli merkillinen lause, se, mikä sen sitten lieneekään mieleeni\nlähettänyt.\n\n-- Soma lause, sanoin minä, sanoakseni jotakin.\n\n-- Silloin käytin sitä ajallisen elämän uran valitsemisesta, nyt olen\nsaanut sille pysyväisemmän merkityksen. Se avain avaa meille elämän\noven vasta toisessa elämässä. Ja kun kerran olin tästä selvillä, ei\ntehnyt mieleni enää jatkaa lukujani. Päätin pysyä siinä, missä olen,\ntehdä tehtäväni ja valmistautua tulevata elämätä varten.\n\n-- Ja kun noin ajattelet, ei pitäisi sinulla olla mitään\nvalittamista, muistutin minä.\n\n-- Ei o--le--le--ka--aan, sanoi hän vetäen pitkään tavuita.\n\nSitten istui hän pitkän aikaa ääneti ja katseli ulos ikkunasta. Hän\nnäytti rauhalliselta ja kasvoilla väreili iloinen, hymyilevä ilme.\n\nHetken päästä kääntyi hän minuun.\n\n-- Minä en tahdo enää pysyä koossa. Työtouhussa olen aina levollinen\nja iloinen, mutta joutohetkinä joudun taas muistojen pyörteeseen.\nSilloin olen tosiaankin kuin koulupoika, joka on päättänyt lukea,\nsuorittaa tutkintonsa ja pääsee toiveittensa perille. Ja siellä\nsitten toiveitteni perillä häälyn sinne ja tänne. Milloin siellä on\nsaarnaaja, milloin tiedemies, milloin arvokas sotilas, ja kun näistä\nselviän, olen se mikä olen ja teen työni niinkuin muutkin. Toisin\nvuoroin vaivaa minua katkerasti taas se seikka, että erosin siltä\ntieltä, jonka kerran olin valinnut ja jota olin jo lähtenyt kulkemaan.\n\n-- Sinun täytyy koettaa päästä noista mielikuvituksista! Sinun pitää\npuhutella lääkäriä, hyvä veli.\n\n-- En minä niistä pääse, vastasi hän vakavasti.\n\nSamassa tuli muita matkustajia huoneeseen ja keskustelumme katkesi\nsiihen. Olikin jo aika lähteä asemalle. Hän tuli kanssani sinne.\nMatkalla en hennonut enää kosketella noita helliä kieliä, eikä\nhänkään niistä mitään lausunut. Näytti kuin olisi kainostellut\näskeisiä puheitaan. Vasta kun juna vihelsi ja minä hyppäsin siihen,\nsanoi hän kuin itsekseen:\n\n-- En minä niistä pääse.\n\nEikä hän niistä päässyt... Hän ei pysynyt enää koossa.\n\nSittemmin en häntä kertaakaan tavannut.\n\nPerästä päin sain kuulla, että hän vähitellen oli sekautunut\nkokonaan, joutunut mielipuolena hourupäisten parannuslaitokseen.\nSiellä oli hän alussa raivonnut, sitten yhä sumentunut ja painunut\ntäydelliseen tajuttomuuteen. Parantumattomana oli hän sairashuoneesta\nlaskettu kotona hoidettavaksi...\n\nNyt hän on kuollut, sammunut sumea henki.\n\nVarmaankin on elämän avain hänelle toisessa elämässä avannut sen\noven, jonka takana on aivan samantekevätä, onko kenraalina johtanut\nsuuria sotajoukkoja taikka vänrikkinä komentanut reservipoikia.\n\n\n\n\nMeren joulu.\n\n\n-- Etkö ole sitä kuullut ennen? kysyi hän, kun minä ihmettelin hänen\nmainitessaan jotakin meren joulusta.\n\n-- En, en -- muistaakseni.\n\n-- Voin sen kertoa sinullekin.\n\nOlimme tulleet tuttaviksi, hän ja minä. Hän oli ikämies, kokenut...\nsen verran on lupa ilmoittaa... minä nuori, vasta neulalta heitetty\nylioppilas.\n\n-- Isäni olisi tahtonut minusta pappia, alkoi hän, äitini ehkä\nsitä samaa, mutta ne toiveet pettivät, niin kuin monet muutkin\nsellaiset tässä maailmassa. Kaksi vuotta kyllä oljentelin\nteoloogina Helsingissä, mutta en tikkua ristiin tehnyt sitä\nvarten. Siirryin sitten omin lupini lainopilliseen tiedekuntaan.\nKoetin siinä harjoitella lakitieteellisiä opinnoita, mutta eipä ne\nnekään tahtoneet edistyä. Rahaa tietysti tarvittiin, kun en minä\nenempätä kuin moni muukaan varakkaan poika ollut oppinut kultaista\nsäästäväisyyttä. Olin lakitieteitä tutkinut pari vuotta, kun isäni\nsai tietää -- mistä lienee saanut -- että minä en kuulu koko\nteoloogiseen tiedekuntaan enkä yleensä ole tehnyt mitään yliopistossa\nollessani.\n\nSepä oli vasta kirje, jonka isältäni tämän johdosta sain. Hän oli\nankara mies, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Hän oli kerrassaan\nraivostunut. Kirje oli täynnä ankaroita nuhdesanoja ja uhkauksia.\nSe musersi minut kokonaan, varsinkin kun sain samassa veljeltäni\nkirjeessä kiellon, että elä ollenkaan tule jouluksi kotia, isä on\nkiukustunut ja sanonut sitä ja sitä. Mitä auttoi tässä äitini ja\nsisareni hellä kirje, jossa he hartaasti pyysivät minua tulemaan heti\nkotia sekä lupasivat lepyttää vihastuneen isän. Heidän kehotustaan\nolisi tietysti pitänyt heti noudattaa, mutta siihen minussa ei ollut\nmiestä, vaan päätin olla joulua Helsingissä.\n\nIlmoitin lyhyesti armaalle äidilleni, että minä en lukujeni tähden\nkerkiä kotona käymään, ja pyysin hänen lepyttämään isää sekä\nselittelin aikeitani ja mitä kaikkea lienen puhunutkaan.\n\nTuo parin viikon aika, joka vielä oli jouluun, kului pelkässä\ntuskassa ja ahdistuksessa. En ollut kertaakaan vielä ollut joulua\nkotoa poissa, vaan viettänyt sen aina kotona omaisteni iloisessa\nseurassa. Kaikista jouluista, niin pitkälle kuin muistaa voin, oli\nminulla vaan vihantia, kirkkaita muistoja. Nyt oli käyvä toisin.\nToverit olivat menneet kotiinsa ja niitä, jotka olivat jääneet, en\ntahtonut tavata, vaan karttelin miten parhaiten taisin.\n\nValkeni sitten viimein jouluaatto. Ilma oli sakea ja raskas ja sataa\ntuhuutti siitettä, joka puolelta päivin muuttui vedeksi. Ei ole\npitkä joulunaikuinen päivä kirkkaallakaan ilmalla saatikka sitten\ntuonlaisella. Mutta minusta tuo aatto oli pitkä kuin tuskallinen\nijankaikkisuus. En tahtonut mennä ulos päiväsaikaan, kun pelkäsin\ntapaavani tuttavia. Pysyin kotona koko päivän ja olin muuten kuin\nmieletön. Isäntäväkeni pyysi minua viettämään joulua heidän luonansa.\nMinä kiitin ja kieltäysin. Minulla oli toista mielessä.\n\nPäätin lopettaa päiväni sinä iltana.\n\nIllan hämärässä läksin ulos etsimään keinoa aikeeni täyttämistä\nvarten. En tiennyt oikein itsekään, mihin piti mennä ja mitä yrittää.\n\nKuljin kauppatorin ylitse. Siellä oli vielä joulukuusen myyjiä ja\nonnellisia ostajia. Olin jähmettyä tuskasta, kun näin nuo kuuset ja\nmuistin, kuinka monta jouluiltaa olin tuonlaisen ympärillä viettänyt.\n\n-- Etsiikö herra kuusta? kysyi eräs myyjä ystävällisesti.\n\n-- En, vaan muuta puuta, vastasin minä ja ajattelin hirsipuuta ja\nmenin matkaani.\n\nKoko illan samoilin pitkin katuja tietämättä itsekään mihin mennä.\nMitään, keinoja päätökseni toimeen panemiseksi en keksinyt enkä\ntainnut kyetä suurin ajattelemaankaan.\n\nVähitellen alkoi elämä kaduilta hälvetä ja siirtyä huoneisiin Vihdoin\nei näkynyt kuin joku yksinäinen kulkija, joka jouduttaen askeleitaan\nkiiruhti kotikullan lämpimille. Yhä enemmän alkoi sitä vastaan näkyä\nelämätä ja liikettä huoneista. Yhä useammasta ikkunasta alkoi valo\nvirrata kadulle ja kuulua puhelu ja iloinen nauru. Kaikki viettivät\niloisesti jouluaattoaan omaistensa helmassa, kaikki muut paise minä.\n\nVihdoin ei ollut kaduilla ketään muita kuin minä, levoton yökulkija.\n\nKun arvasin kortteerissani asetutun levolle, palasin sinne,\npäätöstäni toimeen saamatta.\n\nAsetuin levolle, päästäkseni unen helmassa lepoa nauttimaan. Siitä\nei kuitenkaan tullut mitään. Peppuroin ja kiemuroin sängyssä\nkuin painajaisen vaivaama. Mieleeni tuli koti ja omaiseni siellä\nja kaikki. Arvelin, kuinka siellä nyt tällä hetkellä joulukuusi\nkirkkaana loistaa vanhassa ystävällisessä salissa, kuinka joululahjat\novat jaetut ja asetutaan illallispöytään, eikä kukaan minua muista\neikä ajattele eikä tiedä minkälaisessa tuskassa ja ahdistuksessa minä\nolen... Olin ihan kuristua.\n\nSenlainen se on ihminen itsekkäisyydessään.\n\nEn jaksanut käsittää, että kotonani minua kaikki ikävöivät,\nvanhempani, sisareni ja veljeni, palvelijat ja ehkäpä\nnimikkohevosenikin tallissa, en tajunnut, että omaisteni joulu ei\nvoinut olla entisenlainen, kun en minä ollut seurassa, en tiennyt,\nettä olivat aatto-illan istuneet ääneti, illallispöydässä puhelleet\nhiljaa kuin hautajaisissa ja menneet aikaseen maata, kenenkään\nkuitenkaan unta saamatta...\n\nPerästäpäin sain kaikki tietää.\n\nNousin ylös, puin päälleni ja läksin ulos yön selkään: jostakin piti\nlöytää rauha taikka hauta.\n\nIlma oli tällä välin muuttunut: Oli ruvennut tuulemaan ja se oli\nkarkottanut sumut ja ohentanut pilvet ja kun oli kuuvalo, niin oli yö\nvalosampi kuin samea päivä.\n\nKadut olivat tyhjät ja hiljaiset, ei edes järjestyksen valvojaa\nnäkynyt liikkeellä... Kukapa se jouluyönä menisi kenenkään rauhaa\nrikkomaan. Oli kuin pyhä rauha olisi tosiaankin lumonnut levottoman\nelämin.\n\nYksi vaan oli rauhaton kadulla, yksi ihminen, järkevä muka.\n\nPäätin mennä suoraan mereen. Siellä oli rauhoittuva rauhaton rinta.\n\nTiesin Ursinin kallion luota pistävän mereen niemekkeen, joka oli\naikeilleni sopiva. Siellä ei tähän aikaan olisi ketään näkevätä,\nkuulevata.\n\nJo kaukaa kuului meren mahtava pauhina.\n\n-- Siellä on toinen rauhaton, joka ottaa toisen rauhattoman luokseen,\narvelin itsekseni.\n\nMahtavina vyöryivät kuohupäiset aallot meren aavalta selältä rantaa\nkohden, mutta pian heidän valtansa kukistui ja toivottomasti\nroiskahtaen, ikäänkuin viimeisiä voimiaan ponnistaen, painaltuivat\nmurtuneina takaisin syvyyteen, ja toinen vyöryi päälle, säälimättä\nsortunutta koettaen murtaa kovaa kalliota. Mutta vahvana kesti kallio\nryntäyksen, niinkuin oli vuosisatoja tehnyt.\n\nVoimakas tunne valtasi mieleni ja levollisemmin alkoi elämän virta\nkuohua suonissa tuota mahtavan meren ja järkähtämättömän kallion\nkeskinäistä voimankoetusta katsellessani.\n\nKoetin päästä likemmäksi rantaa, parempaan paikkaan, ihaillakseni\noikein meren kuohuvata temmellystä, kun pelottavan iso aalto\ntyrskähti rantaan. Minä vähän säpsähdin tuosta, jalkaani livetti\nkaljamassa ja minä keikahdin selälleni...\n\nKuinka kauvan makasin tainnuksissa, en voi tarkoin sanoa. Kun\nviimein aukasin silmäni, oli ilma ylennyt ja korkea taivas kaareutui\nluonnon ylitse. Tuuli oli poistanut pilvet ja kuuhut, joka oli\nlopettamaisillaan yöllisen työnsä, valaisi vienosti seutua ja meri\npauhasi yhtä mahtavana kuin ennenkin.\n\nPäätäni tunsin hirveästi pakottavan ja hartiani tuntuivat olevan\nrikki. Suurella tuskalla pääsin istuilleni ja käänsin katseeni\nmerelle.\n\nEn ikinä unhota sitä näkyä! Kuun lievässä valossa välkkyi meri\nomituisista väreistä. Aaltojen noustessa ja laskiessa muodostui\nkummallisia, monivärisiä valojuomuja. Oli kuin tuhansia erivärisiä\nvaloja ja soihtuja olisi ollut jokaisen laineen harjalla ja aaltojen\npohjassa ja jokainen puhkeava tyrsky toi uusia ja yhä uusia\nvaloilmiöitä esiin. Meren mahtava pauhu kuului kuin valtava urkujen\nsoitto, joilla säestetään ylistysvirttä laulavata kööriä.\n\nSe oli valtavin jouluvirsi mitä koskaan olen kuullut. Mieleni heltyi\nja kyyneltulva täytti silmäni.\n\nSiinä samassa tärisytti ilmaa kumea, kutsuva ääni, voimallisempi\nmeren veisuuta, kohta toinen ja kolmas...\n\nSe oli Nikolainkirkon kumajava kello, joka kutsui kansaa aamukirkkoon.\n\nNe kutsut olivat minullekin... Ne ovat kaikille.\n\nOlikinpa siitä aikaa, kun olin kirkossa käynyt.\n\nKiitin merta sydämmessäni, nousin ylös ja läksin kutsuvata ääntä\nkohti.\n\nKun astuin kirkkoon, alkoi samassa kuulua alttarilta ylentävä\nylistyslaulu, johon urkujen ylevä ääni yhdistyi:\n\nKunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä\ntahto!\n\nMinä painausin penkkiin ja itkin...\n\nKirkosta lähtiessäni olin kokonaan rauhoittunut. Toivotin äidilleni\niloista joulua sähköteitse ja vielä samana päivänä kirjoitin isälleni.\n\nSitä seurasi täydellinen sovinto isäni ja minun välillä ja hän oli\ntytyväinen, vaikka eivät hänen toiveensa tulleetkaan minun suhteeni\ntäytetyiksi, niinkuin hän olisi tahtonut...\n\nTätä sanon minä meren jouluksi sen vuoksi, että meren valtavuus esti\nminut itsemurhasta sekä siitä syystä että kokonainen meri tulisi\nniistä kyyneleistä, joita sain vuodattaa, ennen kuu Jumala kirkasti\nitsensä sydämmessäni ja minä sain uutta voimaa.\n\nTähän lopetti kertoja.\n\n\n\n\nHeräämiseni.\n\n\nOli heleä heinäaika. Koko viikon oli ollut kaunista, pilvetöntä\npoutaa. Heinänteko oli täydessä vauhdissa. Kaikkialla niityillä ja\nheinämailla oli kiire, tulinen kiire, kun edellisellä viikolla ei\noltu sopimattomien säiden vuoksi saatu mitään kokoon, vaan sitä\nenemmän kaadettu kumoon, seuraten vanhaa, viisasta neuvoa, että\njoka sateella niittää, se poudalla kokoaa. Mitä viime viikolla oli\nniitetty, se oli nyt kokoon saatava. Kiire oli siis, tulinen kiire\nkaikkialla niityillä ja heinämailla, sitä kun ei voi arvata kauvanko\npoutaa kestää.\n\nMeilläkin oli koko viikon niitokset hajallaan Sydänmaan niityllä.\nSiellä oli kaikki väki työssä, niin vuosipalkolliset kuin kesämiehet\nja kasakat.\n\nViikon lopulla lähetti isäni minut sinne katsomaan, kuinka\nheinänkokuu kävi. Ja määrätty oli, että, jos työ näytti käyvän\nveltosti ja leväperäisesti, minun oli jäätävä sinne antamaan pontta\nkäynnille.\n\nSydänmaan niitty on laaja suoniitty, jonka lävitse juoksee pieni\npuro. Se on siis jonkinlaista jokivartta. Siinä on monen kyläkunnan\nniityt yhdessä jaksossa. Pohjoispuolella sitä on metsätön vuori, kun\ntoisaalla taas on alavata, metsäistä maata.\n\nLäksin ani varhain aamulla matkaan, joutuakseni perille aamuviileän\naikana. Noin kello kuuden korvilla olinkin jo mäellä, jolle näkyi\nkoko niittylakeus. Ei ikinä mene mielestäni se näky, joka siinä\navautui silmieni eteen. Koko niittyaukealla, niin pitkälti kuin\nsilmä kantoi, liehui työväkeä vaaleoissa ja valkosissa puvuissa.\nMitkä hajoittelivat rukoja, mitkä kouhottelivat karhoja, mitkä\ntekivät luokoja, ja toisin paikoin heilui vielä reippaita miehiä,\nviikatteet kädessä. Oli siinä elämätä, reipasta, iloista heinäajan\nelämätä. Ääretön on se työn paljous, joka lyhyellä heinäntekoajalla\nsuoritetaan. Sinä aikana tehdään milt'ei enemmän työtä kuin koko\nmuuna aikana vuotta. Jokainen, halvin päiväläinenkin silloin pitää\nkunnian asiana ponnistaa kaikki voimansa, ihan äärimmäisiin asti,\njokainen tekee kuin omaa työtään. Eikä siinä joudeta suurin lepoja\npitämään eikä öitä makaamaan. Auringon päivätyö on lyhempi kuin\nheinämiehen...\n\nEnsi silmäyksellä jo huomasin, minkä jättiläistyön meidän väkemmekin\noli sillä viikolla suorittanut ja että työ oli aivan lopuillaan,\neikä siis minua siellä enää ollenkaan tarvittu. Viivähdin kuitenkin\nhetkisen heinämiesten luona, siksi että söin heidän kanssaan einettä\nja läksin sitten kotia kohti viemään hyvää sanomata.\n\nJoutuakseni pikemmin perille ja saadakseni metsän siimeksessä\nsuojaa auringon polttavilta säteiltä, päätin oijustaa poikkimaiseen\nsydänmaan kulmitse kotia. Siitä ei mennyt mitään tietä eikä polkua,\neikä edes karjan uraa, vaan kun oli siitä kautta ennenkin kulkenut,\nniin eihän siinä ollut mitään kammoksuttavata.\n\nIlomielin ja tyytyväisenä astuin metsän mieluisaan poveen ja aloin\nmatkani. Se on rauhallinen kuin äidin syli tuo tyynen metsän povi.\nRaitis tuoksu lemusi vastaani ja joka aukosta ja joka mäeltä hymyili\nviettelevästi etäinen sinertävä salo. Nautin täysin henkäyksin\ntuoretta metsän tuoksua, ja salon hiljainen elämä viehätti minua.\nKotvasen kuljettuani, istausin kivelle levähtämään ja katselemaan\nsomallista seutua, joka aukosta pisti eteeni. Siinä oli lampi, sen\ntakana pienonen niittypatama, jonka reunasta kohosi rintava aho,\nja molemmin puolin reunusti musta metsä lammen kirkasta silmää.\nOmituiselta näytti tuo maisema. Kivi, jolla istuin, oli korkealla\nrantatöyräällä, ikäänkuin putoamaisillaan lampeen, jonka ranta näytti\nalkavan aitani. Lampi edessäni oli yhtä syvä kuin taivas oli korkea.\nSe oli kuin pelottava syvyyden kaivo, jota ympäröi synkkä salo sekä\nylhäällä rannalla että alhaalla syvyydessä ja taustalla loiveni\nmäen rinta. Katsellessani veteen, näin ahon äärimmäisessä reunassa\nsuuren kuusen, joka pisti syvemmälle kaikkia muita puita, alemma, yhä\nalemma syvyyttä kohti. Tuuhea se oli ja valtava ja valtasi mieleni\nkokonaan. Hetken päästä olin kyllästynyt syvyyteen. Sinne ei vienyt\nminun tieni. Ummistin silmäni ja nostin pääni, päästäkseni erilleni\nsyvyyden viettelevästä kuvastimesta. Kun sitten avasin silmäni,\ntapasivat katseeni tuon valtaavan kuusen. Nyt se ei ollut enää\nsyvyydessä, vaan ahon yläreunassa lammen takana, korkeammalla muita\npuita. Se oli minusta kuin rauhan enkeli, joka siunasi maata ja muuta\nmetsää, ympäröivää seutua. Olin kokonaan kiintynyt kuuseen. Kun siitä\ntoinnuin ja aijoin lähteä jatkamaan matkaani, en enää tiennytkään,\nmihin päin oli mentävä. Niin oli minut hurmannut seutu ja metsän\nhiljainen henkevyys. Koetin tähystellä taivaalle ja ottaa suuntaa\nauringosta. Se ei ollut pitänyt huolta minusta, ei ollut seisahtunut\nodottamaan minua. Se oli kulkenut tietään jättäen minut siihen, missä\nolin. Näissä toimissa toperruin yhä enemmän ja kohta olin selvillä,\nettä olin eksyksissä. Tämä huomio ei ollenkaan mieltäni masentanut.\nPäätin pitkittä arveluitta pyrkiä seudun valtijasta, turvallista\nkuusta kohti. En luullut voivani ihan veden viertä astua, kun arvelin\nrannalla olevan ryteikkötä ja kun se muuten oli jyrkkärinteinen, vaan\npoikkesin ulomma metsään ja läksin kiertämään lampea. Kuljin, ja\nmielestäni olisi pitänyt jo kahdestikin tuon kuusen vastaani tulla.\nSitä vaan ei kuulunut ja väsyttääkin jo alkoi. Kuljin ja kuljin. Mitä\nkummaa! Siinä oli aukko edessäni, aukko samanlainen kuin äsköinen,\njosta avautui samanlainen näköala eteeni kuin se, jota olin äsken\nihaillut. Ihmettelin ja katselin ja katselin ja ihmettelin. Se oli se\nsama aukko, josta vasta olin syvyyttä silmäillyt, sama kuusi takana,\njoka oli näyttänyt niin valtavalta sekä alhaalla syvyyden pohjassa\nettä ylhäällä ahon reunassa kirkasta taivasta vasten, sama oli kivi,\njolla ojin istunut. Sama, sama, samaa kaikki. Olin kiertänyt lammen\nniin kauvatse ett'en ollut kuusta huomannut...\n\nMuistui mieleeni kuulemani kertomus, että eksyneet useinkin\njoutuvat, pitkät matkat kuljettuaan, samaan paikkaan, missä ensin\nhuomasivat olevansa eksyksissä. Tämän muistin, mutta en siitä\nhämmästynyt. Muistan aivan hyvin kuinka kummallisella mielellä olin.\nOlisin tahtonut häipyä metsän hiljaiseen henkeen. Metsän hengeksi\nolisin suonut henkeni ja näkyväisen olentoni pieneksi näreeksi\nkiven viereen, jolla olin istunut, että olisin aikani saanut\nihailla luonnon käsittämätöntä syvyyttä lammen tyynessä povessa ja\nturvallisesti kääntyä korkeata kuusta kohti, joka valtavana kohosi\nahon reunassa näköalan taustalla. Kuusi, kuusi, vihanta kuusi! Se oli\nsoitto sisimmässäni.\n\nArvelin, että kyllä kait niityltä, järven takaa, viepi joku polku\nkyliä kohti, ihmisasunnoille. Mutta ett'en antaisi metsän enää\nkuljettaa itseäni harhaan, päätin koettaa laskeutua jyrkkää,\npelottavaa rinnettä rantaan ja yrittää sitä pitkin niitylle. Se oli\nhelpompata kuin luulinkaan ja rannalla oli karjan ura.\n\nSillä välin oli päivä mennyt pilveen. Ja kun pääsin aholle, näin että\nmusta, synkkä pilvi nousta mouvotti taivaalle ja tahtoi herruutta\nyläilmoissa. Ilma oli tukahduttavan kuuma ja tunkka. Noustessani ahoa\nylös, huomasin, että ukonilma oli tulossa. Salamat leimahtelivat ja\njyrinätä alkoi kuulua. Mikä oli turvana, kun en tietäkään löytänyt...\nmikä oli turvana. Olin jo ahon yläreunassa ja siinä oli kuusi, tuuhea\nkuusi, jota edempätä olin ihaillut. Vettä alkoi vihmoa pilvestä. Olin\nväsynyt enkä tiennyt mihin mennä. Katselin vanhaa, harmaapartasta\nkuusta, joka näytti ystävällisesti hymyilevän. Se tarjosi ainakin\nsateen suojan. Hiivin sen turviin, sen laajain, lehväisten oksain\nalle. Se oli turvallinen paikka, ei mikään sade sinne osunut. Minua\nalkoi painostaa. Heitin kengät jalastani, otin puseron päältäni ja\npanin sen kenkäin päälle päänalaseksi ja rupesin pitkälleni.\n\nLepo tuntui väsyneestä hyvältä ja miellyttävä tunne hervosi jäseniä,\nmutta mieli alkoi liikkua sitä vilkkaammin. Ensin tuli mieleeni\näitini ja että mitähän hän sanoisi, jos tietäisi poikansa makaavan\npuun juuressa keskellä erämaita, rajuilman noustessa. Siitä oli\nhyvä, ettei hän sitä tiennyt, että siltä puolen voin olla huoleti.\nSitten muistin sisarukset kotona ja kuinka heillä on hyvä, kun\nsaavat, illallisen syötyään, nukkua turvallisen huoneen sänkyyn.\nSilloin tahtoivat vesikierteet tulla silmiini ja sisässäni tuntua\nnälän oireita. Eikähän se ihme ollutkaan, kun en ollut syönyt muuta\nkuin minkä aamupäivästä heinämiesten luona ja koko päivän olin\nollut liikeliepeellä. Yksinäisyyskin rupesi tuntumaan oudolta ja\nturvattomalta. Mieli alkoi myrtyä, mutta samassa ilmestyi isäni kuva\neteeni. Kohta silloin kuivuivat vaikeroimisen vedet silmistäni, kun\nmuistin hänen opetuksensa ja neuvonsa, että missä erämaassa ihminen\nvaeltaneekin, hän ei koskaan ole yksin eikä turvaton, sillä yksi on,\njoka aina valvoo, on seuralaisena ja murheen pitää. Tämä muisto teki\nhyvää ja rauhoitti. Oikein näpisti katumus sydänalaa arvellessani,\nettä nyt, kun kerran tarvitsi turvautua vanhempaini opetuksiin ja\nhyviin neuvoihin, olin ne kokonaan unhottamaisillani. Saadakseni\nmieleni täysin levolliseksi, aloin hartaasti muistella kaikkia niitä\nopetuksen kohtia, jotka osottivat, mistä yksinäinen saapi seuraa,\nturvaton turvaa ja murheellinen lohdutusta. Nämä muistot rauhoittivat\nmieltäni, antoivat voimaa, ja yksinäisyyden tunne katosi kokonaan\nsekä olin ihan varma mielessäni, että seuraavana aamuna kyllä löydän\npolun ja osaan kotia. Ja kohta olin täysin vakuutettu, ett'en\nikänä ole maannut sen turvallisemmassa paikassa. Sateen tohina,\ntihenevät salaman leimaukset ja koveneva jyrinä eivät minua härinneet\nollenkaan. Suljin silmäni ja nukuin kohta. Enkä tiedä koskaan\nrauhallisemmin ja paremmin maanneeni kuin sinä yönä.\n\nKun heräsin, arvelin jo olevan aamun, kun tunsin itseni\nvirkistyneeksi ja voimakkaaksi. Ilma tuntui tuoreelta ja raittiilta.\nEi näkynyt leimahtelevia salamoita eikä kuulunut mitään jyrinätä.\nPistin kengät jalkaani, puseron päälleni, kiitin sydämmessäni kuusta\nja kuusen kasvattajaa hyvästä yösijasta ja pyörähdin lehväin alta\nvapaaseen ilmaan.\n\nMikä aamu, mikä pirteä, kirkas aamu! Ei ainoatakaan pilven hipaletta\nnäkynyt taivaalla. Sama Herra, joka oli ne lähettänyt, sama oli\nkäskenyt ne poistumaankin. Aurinko oli jo lähtenyt metsän povesta\nhänkin mutta ei ollut vielä ehtinyt pitkältä taivalta tehdä. Koko\nluonto oli kuin uudesta luotu. Raittiisti huokui vihanta metsä.\nSilmäilin ihastuksissani seutua. Koko ahon rinta hohti vesihelmistä\nkuin kirkkaista tähdistä. Jokaisesta pensaasta, jokaisesta\nlehtipuusta kimalteli monivärisiä säteitä ja sankka havumetsä oli\nniin iloisen, niin tyytyväisen näköinen. Lampi ahon alla hymyili\narmaasti ja taivaan korkeus ja salon vihannuus näytti samalta sen\nsyvyydessä. Metsistä kuului monenlaista iloisten lintujen aamulaulua,\nliverrystä ja vihellystä.\n\nHämmästyneenä seisoin keskellä tuota luonnon juhlallisuutta. Mieleni\nkeveni ja oli kuin olisin kokonaan haihtunut suureen luontoon, puiksi\nja pensaiksi, kukiksi ja ruohoiksi, vesipisaroiksi ja ilman puhtaaksi\nhengeksi. Se oli kuin herääminen uuteen, ennen näkemättömään\nelämään...\n\nEn tiedä, kuinka olin osunut niittypataman veräjälle, josta lähti\npolku metsään. Kevein askelin läksin astua kapsuttelemaan polkua\nja puolen päivän aikaan avautui tuttu kylä eteeni ja sieltä näkyi\ntuttuja paikkoja ja koti ja kaikki. Kyyneleet täyttivät silmäni ja\nminun täytyi istuutua tiepuoleen katselemaan armasta kotia.\n\nKerroin kotona harhateistäni. Toiset lapset keräytyivät ympärilleni,\näitini syleili kyynelsilmin minua ja isäni oli liikutettu ja sanoi,\nettä vasta kokemuksesta tieto eläväksi tulee.\n\nTämmöinen oli heräämiseni, joka ei koskaan mene mielestäni ja\njonkalaista en ennen enkä jälkeenkään päin ole elänyt vaan jonka\ntiedän vielä kerran tulevan, mutta siitä en ole sinulle kertomassa,\nhyvä lukija, eikä se olekaan tarpeen, sillä me tiedämme kaikki kerran\nheräävämme uuteen päivään, tiedämme valkenevan aamun eteemme, josta\nmeillä on vaan hämärä käsitys, mutta varma tieto.\n\n\n\n\nMilloinka Rooma perustettiin?\n\nKoulumuisto.\n\n\nMuutamana syksynä tuli meidän luokalle uusi oppilas.\n\n-- Eihän siinä mitään ihmettä ole, jos kouluun uusia oppilaita\ntulee, sillä joka syksyhän senlaista tapahtuu, arvellee ehkä joku.\nEi olekaan, enkä tätä ihmeenä mainitsekaan sen vuoksi, että kouluun\nniitä tuli, vaan siitä syystä että yksi tuli meidän luokalle, joka\nei ollut lisinyt vaan päinvastoin vähennyt siitä, kun \"Lapin koulun\"\nensi luokalta alettiin ja nyt oltiin jo \"Suuren koulun\" viimeisellä.\nN.k. \"vanhojakaan\" ei ollut luokallamme ollut kertaakaan, kun\nedellämme oleva luokka oli siksi etevä, ett'ei siitä yksikään jälkeen\njäänyt.\n\nOuto ilmiö se siis oli että uusi mies tuli joukkoomme.\n\nHän oli pieni kasvultaan, laiha, hintelo ja kivuloisen näköinen,\nmutta mieleltään virkku ja iloinen, avonainen ja hyväntahtoinen.\nPäänsä, jota lyhyeksi leikattu vaalea tukka somisti, oli pieni,\nmelkein oudon pieni, mutta säännöllisesti muodostunut; kauniisti\nkupuva otsansa oli aina kirkas ja valoisa, vaikka laihoilta kasvoilta\noli haihtumassa nuoruuden heleät värit; pienet, raukeat silmänsä\nkatselivat tavallisesti ystävällisesti ja henkevästi, toisinaan\nniissä välähteli omituinen liekki; nokka hänen oli kyömy ja ohut,\nmelkein läpikuultava, ja leveä suunsa oli varustettu ohuvilla ja niin\nkaitasilla huulilla, että ne tuskin ylettyivät peittämään valkoisia\nhammasrivejä. Ja kun vielä mainitsen että leukansa oli suippo ja\nterävä ja kaula laiha, pitkä ja hieman eteenkäsin koukistunut, niin\non ihminen valmis.\n\nHän seisoi laivarannassa kun meistä muutamia 1 p:nä Syyskuuta saapui\npienessä laivassa kouluun kaupungin rantaan. Meitä poikia tähysteli\nhän pitkään ja sitten, arvaten meidän olevan koululaisia, tuli\npuhuttelemaan.\n\n-- Oletko koululainen? kysäsi hän minulta.\n\n-- Olen.\n\n-- Mistä koulusta? Mainitsin koulun ja luokan.\n\n-- Sepä hupaista! huusi hän lapsellisen riemuisena. Minä olen uusi\noppilas samalta luokalta... päässyt samalle luokalle... vasta tullut!\n\nHän puhui vienolla äänellään niin mielissään, ystävällisesti,\niloisesti ja luottavasta, että luuli tavanneensa iki vanhan tuttavan.\n\n-- Terve! sanoin minä liikutettuna uuden toverin armaudesta.\n\nJa niin oli tuttavuus tehty, ystävyys syntynyt välillämme, joka\nkesti niin kauan kuin meidän oli sallittu yhdessä olla ja elää. Yhtä\nsievään oli hän tutustunut muihinkin tovereihin, vaikka eivät kaikki\nhänestä pitäneet. Irvihampaat, sellaiset, jotka luulevat jotakin\nolevansa ja joita aina on joka koulussa, koettivat heti valjastaa\nsuitaan, saadaksensa uuden tulokkaan narrikseen. Mutta siinä he\npahoin pettyivät. Häneen ei pystynyt mikään. Terävinkin pistosana\nkimposi hänestä tylsyneenä takaisin vasten heittäjän itsensä naamaa.\nHän otti kaikki asiat tosiksi, ymmärtämättä laisinkaan pilapuheita.\nNoloksi kävi hänen edessään leikinlaskija. Kun yrittivät pistellä\nhäntä sillä, että oli jo kolmatta vuotta samalla luokalla, niin\nselitti hän aivan rauhallisesti, että sehän oli luonnollista. Jos ei\npääse kahdessa vuodessa luokalta muuttamaan, niin täytyy olla kolme,\nehkäpä neljäkin vuotta samalla luokalla. Minkäs sille sitten kukaan\nteki, senlaiselle.\n\nJa koulussa oli hän tosiaankin jo ollut jossakin kaksi vuotta\nsamalla luokalla, mutta hänen oli täytynyt erota. Sitten oli tullut\nmeidän kouluun ja päässyt samalle luokalle tutkimatta -- seikka,\njosta ystävämme oli kovin mielissään ja usein sitä mainitsi. Hänen\nvanhempansa olivat aikoneet jättää silleen hänen koulunkäyntinsä,\nmutta sen oli poika ottanut niin pahakseen, että hänen heikko\nterveytensä oli alkanut siitä kärsiä. Lääkärin kehotuksesta\noli poikaa sitten tarjottu meidän kouluun. Kyllähän rehtorimme\noli koettanut selittää, ett'ei valtion oppikoulu ole mikään\nparannuslaitos, vaan oli hän kuitenkin suostunut pojan vastaan\nottamaan hänen siivon käytöksensä tähden.\n\nJa siivo hän olikin, peräti siivo. Ei hän luokalla melunnut eikä\ntelmännyt, oli hiljukainen puheissaan ja näytti tarkoin ja hartaasti\nseuraavan opetusta. Siitä ei ollut kuitenkaan hänelle suurta apua,\nsiitä hartaudesta, sillä hän ei oppinut sanottavasti mitään. Hän oli\nnimittäin yhtä heikko henkisesti kuin ruumiiltaankin. Hänen päähänsä\neivät pystyneet tieteitten alkeet. Äidinkieltään, ruotsia, hän hieman\nosasi ja oppi hiukan saksaa, muuta ei mitään. Yhteen kysymykseen\nosasi hän kuitenkin aina oikein vastata, kysymykseen: Milloinka\nRooma perustettiin? Ja historian-opettaja se muistikin häneltä tuota\nseikkaa kysyä sekä sopivassa että sopimattomassa kohdassa. Kun eräs\ntoveri pilanpäin kysäsi, kuinka hän oli niin tarkoin perehtynyt\ntuohon asiaan, selitti hän toimessaan, että hän tässä toissa kesänä\noli tuon vuosiluvun päähänsä päntännyt, kun se edellisenä talvena\noli hänelle niin suurta kiusaa tehnyt. Ja tuon vastauksensa, vuonna\n753, niinkuin oppikirjamme ilmoitti, sanoi hän aina niin varmasti\nja omituisen iloisella tavallaan, ett'ei häneltä tehnyt mieli juuri\nmuuta kysymäänkään. Ainahan se meni mukiin, jos historian ja vanhan\nlatinan opettaja sai syytä kysyä että milloinka Rooma perustettiin,\nmutta kun luonnontieteitten opettaja alkoi vatkuttaa samaa kysymystä,\nniin rupesi se jo tuntumaan kovin hassulta. Mutta poika itse ei\nnäyttänyt siitä välittävän. Hän piti aivan luonnollisena, että\nhäneltä kysyttiin sitä, mitä hän tiesi, olipa sitten tunnilla puhe\nmistä hyvänsä.\n\nNiin sitä käydä jyrättiin koulua ja vähitellen totuttiin siihen, että\nuseimmalla oppitunnilla kuului ainakin yksi kysymys: Milloinka Rooma\nperustettiin.\n\nVakava, mutta leikillinen rehtorimme, joka opetti uskontoa,\nei ollut koskaan tuota kysymystä tehnyt, vaikka ei hän muihin\nkysymyksiinsäkään vastausta saanut. Tästä ei ollut toverimme\nlaisinkaan tyytyväinen. Jouduimme siten vihdoin lukemaan apostoli\nPaavalin matkoja ja siinä tuli Roomastakin puhe. Kun tästä oli läksy\nkuulusteltavana, oli roomalaistoverimme levotoin ja kiihtynyt. Hän ei\nosannut enempätä kuin ennenkään. Silloin lähenimme Roomaa.\n\n-- Se on hyvin vanha kaupunki tuo Rooma, sanoi rehtori toimessaan.\nMilloinka se perustettiin, Mollström?\n\n-- Vuonna 753, vastasi ystävämme riemuissaan.\n\n-- Neen, äänsi rehtori, niinkuin hänen tapansa oli niin-sanaa lausua.\n\nKoko luokka istui jännityksessä katsellen tarkoin rehtorin kasvoja.\nJos hetkeksikään olisi ilmestynyt hänen huulilleen tavallisesta\npoikkeava hymyily tahi naurahdus, olisi koko luokka pärähtänyt\nnauruun. Mutta rehtorin vakavuus pelasti toverimme, joka oli suuresti\nmielissään kun sai kerran \"uskonnossakin\" ja \"vielä rehtorille\"\nvastata aivan oikein.\n\nNäin kului syyslukukausi, meni joululupa ja virkistyneinä\nkokoonnuttiin alottamaan kevätlukukautta. Kaikki muut olivat\nvirkeitä ja reippaita paitsi se roomalaistoverimme. Hän oli\nsurkastunut ja näivettynyt. Hänen vieno äänensä oli painunut melkein\nkuulumattomaksi. Ainoastaan silmänsä olivat vielä ennallaan. Päivä\npäivältä kuihtui hän yhä ja kävi voimattomammaksi. Viimein täytyi\nhänen lähteä kesken päivin pois koulusta. Se oli surullinen hetki.\nHän saapui, niinkuin muutkin, aamusella kouluun, mutta jo tunnin\npäästä täytyi hänen lähteä kotiin, ja sille tielle hän jäi. Usein\nlähetti hän sanan luokkatovereilleen että tulla ja tulla häntä\nkatsomaan, ja ahkerasti häntä tervehtimässä käytiinkin. Kohta oli\nhän vuoteen omana ja riutui riutumistaan. Muutaman kuukauden perästä\nnäytti loppu käsissä olevan.\n\nEräänä iltana tuli monias tovereistani pyytämään minua kanssaan\nsairasta katsomaan kun se oli lausunut hartaan halunsa saada tavata\ntovereitaan. Kelmeänä makasi hän vuoteellaan meidän saapuessamme.\nTuskin huomattava ihastuksen punaväre kulki hänen laihojen kasvojensa\nyli, kun astuimme sisään. Lääkäri oli hetkinen sitten lähtenyt hänen\nluotaan -- viimeisen kerran. Sairas ei jaksanut paljon puhella,\nvaan virkistyi muuten tulostamme jonkun verran. Hänen kuihtuneilla\nkasvoillaan ja sammuneissa katseissaan näkyi jonkunlainen halu saada\nsanoa meille jotakin, mutta hän joko ei jaksanut taikka ei voinut,\nnäytti kuin olisi hän odottanut meiltä jotakin. Surumielin katselimme\nsairasta.\n\n-- Milloinka Rooma perustettiin? kuulin silloin toverini arvelevan\nenemmän kuitenkin itsekseen kuin kuultavasti.\n\n-- Vuonna 753, kuiskasi sairas tyytyväisenä hymyillen.\n\nHänen kasvoilleen nousi punerva väre, jota heti seurasi sinertävä\nvarjo. Hän ojensi toisen kätensä minulle, toisen toverilleni ja\nkatseli ihastuneen näköisenä meitä molempia. Kohta kuitenkin alkoivat\nsilmänsä painua umpeen, ja sitä myöten kuin ne ummistuivat, haihtui\nniistä elämän valo kuin Elokuun myöhäinen iltarusko läntiseltä\ntaivaan rannalta, ja kasvoille jäi sinertävä varjo. Tunsin kuinka\nhänen kätensä kylmeni kädessäni, mutta mitään tuntuvampaa ilmettä\ntahi merkkiä kuoleman hiljaisesta työstä ei ollut huomattavissa. Minä\nlaskin hänen kätensä omastani ja huomasin oitis, että vieno henki oli\nlähtenyt riutuneesta ruumiista ja muuttanut siihen kouluun, jossa ei\nenää kysellä:\n\nMilloinka Rooma perustettiin?\n\n\n\n\nTestamentti.\n\n\n-- Nyt se on ukki kuollut.\n\n-- Niinpä tuntuu.\n\n-- Käsketin sinut tänne...\n\n-- Niinhän ne tuntuivat akat ääninä pitävän.\n\nPanivat tupakan.\n\n-- Se on tehnyt testamentin.\n\n-- Olipahan tuolla mitä testamentteerata.\n\n-- Olipa... Onhan tässä yhtä ja toista, rahaa, jos muutakin.\n\n-- Onko se sinun hotelliasi tuo testamentti?\n\n-- Minullehan sen vainaja jätti.\n\n-- Sinusta tulee nyt koko mies.\n\n-- Niinhän se taisi ukkivainaja meinata... Voimmehan silmäillä tuota\npaperia, sanoi tämä ja pistäysi ulos hakemaan testamenttia, joka oli\ntoisen pohjakamarin kaapissa.\n\nJa niinhän se oli ukki meinannut.\n\nHän oli testamentannut koko suuren omaisuutensa, niin kiinteän kuin\nirtaimen vanhemmalle vävylleen. Testamenttia oli hän säilyttänyt\ntarkoin kuin silmäteräänsä, kunnes vähää ennen kuolemataan oli\nuskonut sen sille jolle se kuuluikin. Se oli pitänyt panna saman\nhuoneen kaappiin, jossa hän sairasti, saadaksensa pitää kaappia\nsilmällä viimeiseen asti. Siihen oli hän heittänyt viimeisen\nsilmäyksen tämän maailman valossa ja sitten sulkenut näkimensä\nikuiseen uneen siinä varmassa toivossa ja tiedossa, että hänen hiellä\nja vaivalla kokoamat varansa olivat jääneet hyviin käsiin.\n\nSiinä hän makasi kuolinvuoteellaan, kun ei oltu vielä ehditty pestä\neikä viedä riiheen paikkakunnan tavan mukaan. Valkosen lakanan oli\ntytär kuolleen katteeksi heittänyt.\n\nSäpsähti hieman onnellinen vävy, kun astui huoneeseen ja näki\nvainajan kylmät, levolliset kasvot. Jalka ei tahtonut tehdä\npalvelustaan eikä viedä häntä kaapin luokse. Vasten tahtoansa\nseisahtui hän ja katseli hetkisen ukkia, että avaako tuo vielä\nsilmänsä ja nuhtelee ja estää häntä aikeistaan. Turha pelko! Eihän\nkuollut kummittele... Ei hievahtanut, ei piirre kasvoissa värähtänyt.\nSiinä lepäsi ukki ikuista untaan, huoletonna asioista, joista hän\nennen oli ollut hyvinkin huolellinen. Oikein hymähti heikkouttaan\nelävä mies.\n\n-- Olisihan sitä saattanut ensin saattaa ukin maan poveen ja sitten\nvasta näistä... mutta eteenpäin elävän mieli, ja toisekseen ei tämä\nasia siedä viivytystä, sillä mikä sen tietää mitenkä se mieli muuttuu.\n\nHän otti ja avasi kaapin, hiljaa ja varovasti, ett'ei mitään\nääntä, pienintäkään rapsahdusta kuulunut. Senlainen on tapa kaunis\nkansallamme kunnioittaa ruumiin rauhaa. Sitten hiipi hän varpaillaan\nulos ja painoi oven varovasti -- ei ihan kiinni. Raosta täytyi hänen\nvielä tahtomattaankin salaisesti silmäillä oliko kaikki niinkuin olla\npiti ja oliko hän päässyt pujahtamaan huomaamatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä lepäsi ukki rauhallisesti, otti unta senlaista, jommoista\nei ollut elämän hyörinä ja pyörinä hänelle koskaan suonut, sitten\ntunnottoman lapsuuden päiväin. Nyt vihdoinkin oli tullut levon aika\npitkä, pitkän pitkä ja rauhallinen.\n\n-- Sieti sitä jo hänenkin, haastelivat ihmiset, päästä ansaittuun\nlepoon, lakata häärimästä ja ahnehtimasta tämän maailman hyvyyttä.\nJohan tuon olisi aikoja luullut riittävän yhden miehen osaksi, jopa\njo...\n\nJa riittihän se.\n\nPuoli miljoonaa oli paperissa, jonka vävy otti kaapista näyttääkseen\ntoiselle langolleen.\n\nPuoli miljoonaa meidän maaseutumme pienissä, köyhissä oloissa!\n\nMitä työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista oli noitten varojen\nhankkimisessa tarvittu, käytetty ja kärsitty, se tuskin juolahti\nperillisten mieleen.\n\nHän ei ollut perinyt, tuo vainaja, mitään, sillä mistäpä kulkupoika\nmitään perisi. Sillä ei ole rikkaita sukulaisia ja jos onkin, on\nniillä tavallisesti omat perillisensä, ett'ei mierolaiselle mitään\nliikene. Eikä hän ollut rikkaasta nainnut, sillä harvoin se renkimies\njoutuu siihen rikastumisen tilaan. Ei mitään senlaista. Itse oli\nhän hankkinut kaikki. Oli niissä kuitenkin ollut hankkimista niissä\nvaroissa, työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista.\n\nHänen elämänsä oli ollut pitkä, vaikkei hän kuollessaan ollut\ntäyttänyt vielä kuuttakymmentäviittä. Tapaukset ja käänteet eivät\nsiinä ole monet eivätkä monivaiheiset, tavallista menoa vaan.\n\nLapsuutensa oli ollut tavallisen köyhän lapsen. Viisivuotiaana oli\nhän joutunut mierontielle. Silloin oli kuollut isä ja kun äiti oli\nkivuloinen eikä kyennyt pitämään huolta itsestään ja lapsestaan,\nsaivat he kokea sen ajan köyhäin kohtelua, kovuutta. Ensin oli\nriepotettu äitiä lapsinensa kyläkyydillä talosta taloon. Sitten oli\ntullut hiukan parempata. Rovastin toimesta, joka sääli heikkoa äitiä\nja turvatonta lasta, oli heidät toimitettu vakinaiseen paikkaan,\nhuutolaisiksi. Kymmenvuotiaana oli hän lähtenyt juoksupojaksi ja\nviidentoistavuotiaasta oli pitänyt huolta äidistään. Palveltuaan\nuseita vuosia renkinä, oli hän ostanut mökin ja pannut sen\näärettömällä ahkeruudella ja säästäväisyydellä kelpo kuntoon.\nTähän tullessaan oli hän akottunut: nainut yhtä toimellisen kuin\nsäästäväisen palvelustytön. Kun isäntä, jonka maalla mökki oli, oli\nhuolimattomuutensa ja leveän elämänsä tähden köyhtynyt ja talonsa\nrappiotilaan saattanut, vaihtoi hän tämän kanssa tiluksia, antaen\ntäydessä kunnossa olevan mökin kerrassaan ränsistyneestä talosta\nja vielä hyvän summan rahaa. Tässä vasta tuli hänen ja vaimonsa\nkunto ja kestävyys näkyviin. Sen näytti hän mahdolliseksi, mikä\nmuista näytti kerrassaan mahdottomalta. Tarmolla ryhtyi hän työhön,\ntaisteli ja voitti. Monta oli ihmisillä kertomusta hänen tavoistaan\nja menettelyistään, hänen ahneudestaan ja itaruudestaan. Nauruna oli\nhäntä pidetty ja pilkkana hänen toimiaan, kuinka Kivelän isäntä ei\nsyönyt eikä juonut eikä pukeutunut kuin repaleihin, kuinka hän aina\noli itse työväkensä etunenässä, olipa aika mikä hyvänsä, talvi taikka\nkesä ja työ mitä tahansa; kuinka hän oli voinut olla oma piikansa,\noma renkinsä: oli lypsänyt, kuorinut pyttyjä, kirnunut, keittänyt,\nleiponut y.m. tehnyt, kun ei muita ollut taikka muut eivät joutaneet;\nkuinka hän ei nukkunut öillä eikä levännyt päivillä; kuinka hän ei\nantanut palvelijoilleen ruokaa eikä rahaa eikä vaatteita. Kaikkien\ntäytyi kuitenkin tunnustaa, ett'ei missään palvelijat pysyneet niin\nkauan paikoillaan kuin Kivelässä, ne eivät olleet vaan vuoden, pari,\nkolme, vaan kymmenen, parikymmentä, vieläpä kauvemmankin.\n\nTätä ihmettelivät ihmiset tietämättä, että Kivelä oli maailman\njaloissa oppinut tuntemaan ihmisiä ja osasi valita kaltaisensa\npalvelijat. Ne olivat aina kuin luodut Kivelän tapoihin. Ja jos ei\njoku sitä tullessaan ihan ollut, se ajan oloon siksi kasvoi. He\nsöivät ruokaa mitä näkivät isännän syövän, tyytyivät pukuun siihen,\nmissä näkivät isännän käyvän, pitivät kunnianaan kestää työssä siinä,\nmissä isäntäväkikin. Senlainen lauma kuin paimenkin.\n\nVaimo ei kestänyt taistelussa, vaan kaatui kesken ikänsä. Ihmiset\nolivat tietävinään, että hän oli kovissa töissä rasitettu kuoliaaksi.\nIsäntä suri katkerasti poismennyttä uskollista toveria, mutta\ntavoistaan ei luopunut hituistakaan, eikä muutenkaan emännän kuolema\nvaikuttanut talon menoihin. Vanhin tyttö, joka äidin kuollessa oli\nvasta rippikoulusta päässyt, astui hänen sijaansa. Lapset kun olivat\nkasvaneet työhön ja järjestykseen, niin ei pahaa aukkoa oloihin\njäänyt, jos äidistäkin aika jätti. Nuorin lapsi oli tyttö hänkin\nja useampia ei niitä ollutkaan. Olihan se isä toivonut miehistä\nperillistä, mutta mistäpäs sen otti, kun ei Jumala antanut.\n\nKun emäntä oli saatu kunnialla hautaan, meni elämä talossa entistä\nlatuansa.\n\nKivelä vaurastui vaurastumistaan ja muutti kokonaan muotonsa uuden\nisännän ankaroissa kourissa. Läheinen talo oli ostettu lisäksi ja\nmuokattu hyvään kuntoon sekin. Isäntää alettiin pitää rikkaana,\nseurakunnan ensimmäisinä, jonka maine kuului laajalti ympäristöön.\nHän vaan ei hetkeksikään muuttanut vanhoja tapojaan eikä jättänyt\ntöitään ja toimiaan. Vaikeni siinä ihmisten nauru ja pilkka ja\nnöyrinä tulivat hätäiset häneltä apua ja neuvoja saamaan.\n\nHän oli pienikasvuinen, vähäpätöisen näköinen, tavallinen. Hänen\nmuotonsa ei ollut varsin tavallinen. Tukkansa oli vaalea, suora,\nkeskeltä jakaisella, otsa mykevä, kookas, kulmat korkeat, varustetut\npitkillä, tuuheilla kulmakarvaviuhakkeilla, silmänsä olivat pienet,\nsiniset, levolliset, nokka ohut, litteä ja kippura, sieraimet isot,\nohutreunaiset, läpikuultavat, posket punakat ja pullevat, suu leveä,\nhuulet ohuet ja tivit, leukansa oli pitkä ja terävä. Senlainen oli\nmiehen muoto.\n\nLuonteeltaan oli hän hiljainen, rauhaa rakastava, mutta päättäväinen\nja vaativa. Hän puhui tavallisesti nöyrästi, hiljaisella äänellä\nniinkuin vaatimaton kerjupoika, mutta mitä hän kerran päähänsä sai\nja oikeaksi katsoi, sitä ei kukaan muuksi muuttanut eikä toiseksi\ntehnyt, ja silloin tiukkeni ääni ja voimistui, jos puheella asiaa\npuolustaa piti.\n\nYhteisiin seurakunnan asioihin ei hän sekautunut koskaan.\n\n-- Tottapahan pappi ja lukkari ne asiat hoitavat, kun kerran siitä\npalkankin saavat, sanoi hän aina, kun niihin puhe kääntyi. Ja niinpä\ntaisi ollakin siihen aikaan.\n\nMuutaman kerran joulun seutuun tuli Kivelään komeita vieraita\nsuurella melulla, kellojen ja kulkusten kanssa kuin suuret herrat.\nPulska oli supiturkki miehen päällä ja välähtelivät hopeankarvaiset\nhevosvärkit uljaan orihin seljässä. Se oli äveriään talon poika\nnaapuri seurakunnasta, joka puhemies mukanaan tuli kosimaan kuulun\nKivelän Annaa.\n\nIsäntä otti vieraat ystävällisesti vastaan tapansa mukaan.\n\n-- Ei tuota tässä meillä tarvita, sanoi hän salaa tyttärelleen, liian\nisosta... Mikä lieneekään tuhlaaja... hävittää kaikki. Ei tuota tässä\nmeillä tarvita.\n\n-- Eikä tarvita, vastasi tytär varmasti, mutta nöyrästi.\n\nJa vieraat saivat mennä niine hyvineen kuin olivat tulleetkin.\n\nPääsiäispyhinä tulivat uudet sulhaset. Se oli varakkaan talon isäntä\neräästä sydänmaan kylästä, vanha tuttu, joka poikansa kanssa tuli\nkoommin niinkuin vieraiksi, mutta yksi tie, kaksi asiata.\n\nKivelä arvasi kohta asian ja päätti puhua tyttärensä kanssa jo\nedeltäpäin.\n\n-- Tiedätkö sinä, Anna, mitä asioita noilla vierailla täällä on?\n\n-- En! En tiedä, isä.\n\n-- Minä arvaan ja ilmoitan jo edeltäpäin sinulle, että jos... niin\nettä tiedät, että tuo tarvitaan tässä. Minä alan jo vanheta... tuo on\nmeille otettava, kelpo mies.\n\n-- Otetaan vaan, kun isä niin tahtoo, vastasi tytär kainosti.\n\nJa kun sitten isä poikansa puolesta esitti asian, niin oli tämän\nvarsin helppo vastata.\n\n-- Mitäpä meillä vanhoilla lienee paljoksi sanomista, kun nuoret\nkeskenänsä sopinevat... Kyllähän tässä jo nuorempi mies tarvittaisiin\nja sinullahan noita on poikia... Kun nuoret keskenänsä sopinevat,\nniin...\n\nAinahan ne nuoret sopivat.\n\nJa vuoden päästä oli Kivelässä vävy, nuori isäntä.\n\nJo tullessaan oli vävy tiennyt, ett'ei siinä talossa jouda kukaan\nherraspäiviä viettämään ja niin kävikin. Aluksi oli hän toivonut\nsaavansa toisen talon haltuunsa, mutta sillä korvalla ei appi ottanut\nkuullakseen. Uusi työmies vaan tuli taloon lisää, siinä kaikki\nmitä vävyn tulosta seurasi. Appi piti itse isännyyden, piti sen\nkuolemaansa asti.\n\nNuorempi tytär oli kokonaan toista maata kuin vanhempi. Hän oli\niloinen ja hilpeä, laulava ja naurava, avomielinen ja suora.\nRippikoulussa, jota pidettiin neljä viikkoa, oli hän saanut\ntutustua kirkonkylän tyttöihin ja herrasneitosiin. Varsinkin\nrovastin tyttärien kanssa tuli hän hyväksi ystäväksi. Kun ne\nolivat soitannollista väkeä, oppi hänkin siellä laulamaan lauluja\nmonenlaisia ja lukemaan muutakin kuin hengellisiä kirjoja.\nKirjallisuutta sitä, mitä kielellämme oli, sai hän lainakirjastosta,\njonka hoitajana oli rovastin vanhin tytär. Kotia täytyi tosin kirjat\nsalaisesti kuljettaa ja vielä salaisemmasti niitä viljellä, sillä isä\nei ollenkaan suvainnut tuonlaista \"joutavuutta\" ja \"ajan hukkaa\",\nvaan kävihän se sitenkin. Ainahan sitä on lomaa lukemiseen, kun vaan\non halua ja harrastusta.\n\nIsännän tarkotus oli saada toinenkin mieleisensä vävy, jonka voisi\nasettaa syrjätalon isännäksi; vanhempi saisi jäädä Kivelään, kun\nhänestä aika jättää.\n\nSenlaista oli helpompi ajatella kuin toimeen saada, sen sai isäntä\nkokea, hänkin, joka oli tottunut vastuksia voittamaan.\n\nKun isä koetti tarjota mieleistään miestä nuoremmalle tyttärelleen\nniinkuin oli tehnyt vanhemmalle, karahti yritys heti kallioon.\n\n-- Ei se ole isä, joka tyttärelleen miehen valitsee, vaan tytär itse;\npaitse sitä en minä näe tässä vielä mitään kiirettä miehelään, sanoi\ntyttö hörymättä, mutta nöyrästi.\n\nIsä äimistyi, eikä virkkanut mitään.\n\nSiihen tapaan ei siis asia onnistunut ollenkaan.\n\nIsä koetti ankaruutta, mutta yhtä huonolla menestyksellä.\n\n-- Minä en huoli koskaan miehestä, joka ei minua miellytä. Pyydän\nnöyrästi, että isä ottaa huomioon tämän seikan. Minunhan sen kanssa\ntäytyy elää yhdessä maailman läpi ja tulla toimeen vielä sittenkin\nkuin te olette muuttanut toiseen elämään.\n\nUkko kauhistui tuonlaista puhetta ja jäi sanattomaksi, arvellen että\nmistä hornan kattilasta se tuonlaisia tuumia ja puheita on saanut.\n\n-- Etkö sitten aio ottaa miestä ollenkaan? ärähti isä.\n\n-- Kun mieleiseni tulee, senlainen, jota minä voin rakastaa, joka\nmyöskin pitää minusta, rakastaa minua, niin en tiedä miksi en häntä\nottaisi miehekseni; luulen, että niin tekisi jokainen muukin tyttö.\nSilloin ei jää, isä hyvä, teille mitään muuta tehtävätä, kuin antaa\nsuostumuksenne ja siunata liittomme.\n\nTämän puhui tyttö kuin kirjasta. Keveästi, melkein leikillisesti,\nmutta kuitenkin siten, senlaisella äänenpainolla, että isä tajusi sen\nolevan täyttä totta ja vakavuutta.\n\nHän oli kuin puusta pudonnut.\n\n-- Senlaista ei tule koskaan, tiuskasi hän viimein.\n\n-- En tiedä, tuleeko vai ei, vaan mahdotonta se ei ole, vastasi Sanna\nlevollisesti ja meni töilleen.\n\nIsä oli ähmissään eikä tiennyt mitä ajatella. Ensi kerran elämässään\nnäki isäntä edessään ojan, jonka yli ei päässyt... pitäneekö kiertää\nympäri.\n\n-- Mitäs hupsutuksia!\n\nSe tuli sitten kuitenkin, se mielitietty, tuli pikemmin kuin ukki oli\nosannut, aavistaakaan.\n\nSe ei ollut kukaan muu kuin Rantalan Samppo, torpan poika naapurista,\nSannan kasvinkumppani, leikkitoveri.\n\nTapahtui tuo ikivanha seikka, joka on niin luonnollinen ja josta on\nusein kuultu, kirjoitettu ja luettu.\n\nHän oli muutamia vuosia vanhempi Sannaa. Yhdessä olivat he viettäneet\nlapsuutensa ajan, yhdessä alkaneet yhtä viehättävät nuoruutensa\npäivät, ja samalla kertaa päässeet Herran pyhälle ehtoolliselle.\n\nSanna oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli kirjoista lukenut, ja\ntoimittanut kirjallisuutta hänellekin.\n\nRantalassa oli rakennuksella uusi tupa, jota isä ja poika yhdessä\nvalmistivat. Sen oli isä ehdottanut rakennettavaksi, kun alkoi\nhuomata, mihin päin asiat rupesivat kallistumaan. Kun tupa oli\ntäydellisesti valmistunut sisustettu ja kaikki, esitti Samppo isälle\nnaima-aikeensa.\n\nIsä oli hämmästyvinään.\n\n-- Oikeinko kotivävyksi isoon taloon? kysyi hän puolittain ivalla.\n\n-- Ei, vaan miniän tuon tähän.\n\n-- Puhu asiasta äidillesi, sehän se ne sellaiset...\n\nÄiti yhtyi ilolla asiaan, joka ei hänelle ennestäänkään ollut vieras.\n\nKun asiasta oli perinpohjin keskusteltu, lähti isä Kivelään.\n\nLyhyeen siellä asiat päättyi. Isäntä ei kärsinyt Samppoa eikä hänen\nisäänsä, naimisasiasta ei ottanut puhuaksensa sanaakaan. Jos Sanna\ntahtoi mennä, niin sitä hän ei sanonut voivansa väkipakolla estää,\nvaan siinä tapauksessa ei tytön tarvitsisi odottaa mitään eikä\nminkäänlaista kotoansa, sen verran sanoi hän kuitenkin voivansa.\n\nSe oli viimeinen sanansa.\n\nKivelä ei vieronnut Samppoa sen vuoksi, että se oli köyhän mökin\npoika, alhainen muka rikkaan rinnalla. Hän ei miestä varoilla\nmitannut, sillä kokemuksesta hän tiesi, että köyhästä se rikas\ntulee, jos on tullakseen. Mutta kun hän oli aikoinaan ollut\nepäsovussa, riidoissa, Sampon isän kanssa, oli hän saanut päähänsä,\nettä nyt tahdottiin kostoksi hänen tyttärensä kautta päästä hänen\nvaroihinsa käsiksi, laiskoina elelemään, herrastelemaan hänen hikensä\nvaivannäöillä.\n\nSe oli miehen usko, jota ei paljailla puheilla voitu horjumaan saada,\nja hän ennätti kuolla ennenkuin ehti kokemuksen kautta saada Samposta\ntoisen käsityksen.\n\nSanna itki katkerasti, kun sai kuulla isänsä tuomion, mutta luopua\naikeestaan, sitä hän ei voinut, ei mitenkään.\n\n-- Minä en ollenkaan itke sen vuoksi, että te, isä, minulta perinnön\nkiellätte, sillä olettehan te sen itse näyttänyt paremmin kuin kukaan\nmuut, että kyllä kaksi nuorta, tervettä ihmistä tässä maailmassa\ntoimeen tulee, vieläpä rikastuu, kun vaan tahtoo, vaan minä surkeilen\nsitä, että minun täytyy kotoa lähteä vastoin isäni mieltä ja tahtoa.\n\nPäätös oli tehty molemmin puolin, luja kuin vuoren selkä.\n\nSanna kuivasi kyyneleensä ja muutti mökkiin.\n\nVihkiäiset olivat Rantalan uudessa tuvassa. Vieraita oli vaan vähä,\nläheisimpiä sukulaisia; Kivelästä sisar Anna miehineen, ukki ei ollut\ntullut.\n\nVäleen perehtyi Sanna uuteen kotiinsa, mutta ei silti unhottanut\nentistä. Hän kävi siellä, milloin soveltui, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut ja oli muutenkin yhtä iloinen, naurava ja laulava kuin\nennenkin.\n\nSamppo ei ollut Kivelässä käynyt sitten kun Sanna muutti. Hänestä\ntuntui niin kummalta, kun hän nyt istui Kivelän kamarissa heti, kun\nukin pää oli kaatunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Tässä se on, sanoi lanko sisään tultuansa, antaen kirjan.\n\nSe oli lyhyt, yksinkertainen ja selvä, se vainajan viimeinen tahto,\ntestamentti. Siinä ilmoitti hän, että kaikki hänen omaisuutensa,\nolipa se mistä nimestä hyvänsä, oli tuleva hänen vävyllensä Kaapro\nKähköselle; toisesta vävystä ei oltu mainittu sanaakaan. Ehtoja ei\nollut muita kuin hyvät maahanpanijaiset, kahdeksan sadan markan\nmaksava muistokivi haudalle ja rautainen aita ympärille.\n\nSe oli papin tekemä ja lukkari oli toisena todistajana.\n\nSamppo antoi testamentin takaisin lausumatta sanaakaan.\n\n-- Mitäs sanot? kysyi Kaapro.\n\n-- Mitäpäs siihen... Onhan se jo aikoja päiviä ollut tietty asia,\nvastasi Samppo tyytyväisesti.\n\n-- Minä en ole siihen ollenkaan tyytyväinen.\n\n-- Onhan se vainajan viimeinen tahto.\n\n-- Vaikkapa vaan...\n\nHän nousi, riipasi äkkiä tulen, sytytti paperin, pisti sen uuniin ja\nvetäsi peltit auki.\n\nSamppo istui tyynenä ja katseli kuinka testamentti muutti\nolomuotoansa.\n\nPianhan se olikin, vainajan viimeinen tahto harmaana tuhkana.\n\n-- Jumalan kiitos! Nyt se on tehty, sanoi Kaapro.\n\n-- Mikä on tehty? kysyi Samppo verkalleen, enemmän itsekseen kuin\nvastausta saadakseen.\n\n-- Se, minkä ukki itsekin olisi tehnyt, jos vaan olisi saanut\nkauvemmin elää, kuului vastaus.\n\nMiehet istuivat kotvan aikaa sanattomina.\n\n-- Asiain näin ollen ei ukilta ole jäänyt mitään testamenttia. Nyt\nolemme me molemmat perilliset ja on tässä meille kummallekin talo\nmieheen molemmille ja muuta tavarata enemmän kuin tarpeeksi, puhui\nKaapro tyytyväisenä.\n\nSamppo kuivaili silmiään.\n\n-- Parasta kai on, että tämä asia on vaan näin meidän kesken, ehdotti\nKaapro.\n\n-- Niinkuin tahdot.\n\n-- Ja nyt vasta voimme ukille pitää hautaiset, hautaiset sellaiset,\nkuin hän ansaitsee, sanoi Kaapro hymyillen.\n\nJa niin he tekivätkin.\n\n\n\n\nOnnen saari.\n\n\nKaukana meren ulapalla on saari, joka hiukan häämöittää maihin. Se\non kummallinen saari sen puolesta että sitä ympäröipi erityinen\nauer, usmaverho, joka usein muuttaa väriään. Milloin säihkyy se\nkuin sädekehä, milloin hohtaa hopealta, milloin kullalta, milloin\ntaas tummenee, samenee ja näyttää synkältä, toivottomalta. Ja meren\nelämä vaan lisää saaren värivaihteluita, sillä meri on tässäkin\nkaltaisensa: vuoroin rauhaton ja myrskyinen, vuoroin tyyni ja\nrauhallinen. Kukaan ei tarkoin tiedä minkälainen tuo saari muuten\non, vaan jokaisella on siitä oma, omituinen käsityksensä. Harva on\nnimittäin sinne päässyt, ei kukaan ole takaisin tullut.\n\nSe saari on nimeltä Onnen saari.\n\nJa ihmiset juoksevat rannalla, kurkottelevat ja pyrkivät tuohon\nsaareen.\n\nOn siinä vilskettä! Juoksentelee, liehuu kansaa kaikellaista. On\nsiinä rikkaita pohatoita, herroja ja rouvia, komeissa, viimeisen\nmuodin puvuissa; on siinä virkamiehiä ja kauppiaita, on sotilaita\nja siviilimiehiä, on työnantajia ja työmiehiä, tehtaan-isäntiä ja\nkäsityöläisiä, on koronkiskojia ja kerjäläisiä... Kaikkea siinä on\nkansaa ja kaikilla on sama matka ja pyrkimys: saareen selälliseen,\nOnnen saareen, pitäisi kaikkien päästä.\n\nOlisi siinä lähtijätä, kun vaan olisi kuljettaja.\n\nKulkuneuvoja ei myöskään puutu rannalta. Aluksia siinä on joka\nlajia. On uudenaikaisia, isoja ja komeita höyrylaivoja, on pieniä\nhuvialuksia, joita kuljettaa kutakin eri voima, mitä sähkö mitä\nhöyry, on pulskia purjeveneitä ja yksinkertaisia soutupursia, on\nkanootteja ja jokapäiväisiä kalastajain ruuhia. Ja näiden ympärillä\nhäärivät nuo levottomat ihmiset ja pyrkivät niihin, sillä myötäänsä\ntehdään matkoja merelle, milloin tosiyrityksiä päästä Onnen saareen,\nmilloin vaan huviretkiä, tarkastusmatkoja, koetteeksi, että jos\nsattuisi pääsemään lähempätä näkemään tuota haluttua ja ikävöityä\nsaarta. Mutta ei kenenkään onnistu päästä sitä tarkoin näkemään,\nsillä saari on yhtä vaihteleva asemaltaan kuin muodoltaan. Moni joka\nluulee jo lähellä olevansa huomaa surukseen, tarkemmin tähystettyään,\npettyneensä: Onnen saari häämöittää yhtä kaukana, jopa loitompanakin\nkuin ennen.\n\nMutta liike ja levottomuus vaan kiihtyy yhä rannalla. Ihmiset\njuoksentelevat kuin mielipuolet edestakaisin, ojentelevat käsiään ja\nheittelevät hartaita katseita Onnen saarta kohti, ja laiva tulee ja\ntoinen lähtee ehtimiseen. Ja sitä menoa kestää päivästä päivään ja\nviikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen... sitä\nmenoa kestää ja yhä se kiihtyy.\n\nMuutamana päivänä ilmestyi rannalle mies ja nainen. Miehen kädessä\noli kirves, naisen kädessä kirja. Ne eivät hätäisesti hyökänneet\nensimmäiseen laivaan, minkä näkivät lähtevän, eivätkä veneeseen.\nVakavina astelivat he verkkaan ja silmäilivät hätiköiviä ihmisiä.\nLähtömieltä ei niillä näkynyt olevan laisinkan. Kulkivat vaan pitkin\nrantaa eteenkäsin, aina sinne asti, missä alkoi metsäinen seutu.\nTekasivat siihen metsän reunaan havumajan ja rupesivat taloksi.\n\nMajan lähistössä, jonkun matkan päässä siitä, kasvoi vanha, vuosien\npainosta harmaantunut, tanakka petäjä. Mies kiersi pariin kertaan\nvanhan puun, silmäili sitä joka puolelta, katseli ja arveli itsekseen:\n\n-- Tuosta se tulee.\n\nSitten kutsui hän vaimonsa, sillä hän ei ryhtynyt mihinkään\nneuvottelematta ensin hänen kanssaan.\n\nVaimo tuli ja tarkasteli hänkin vuorostaan vartevata mäntyä.\n\n-- Kyllä se tästä tulee, sanoi vaimo myöntävästi. Ja niin alkoi työ,\nankara ja tarmokas.\n\nMies otti kirveen ja alkoi voimakkaasti iskeä vanhan puun tyveä.\nLaaja piti ottaa lastuus pinnalta, jos mieli saada sydäntä myöten\nkun puu oli niin paksu. Iloisesti teki mies työtä ja oli ahkera.\nVarhaisesta aamusta kuuluivat jo iskut hongan juurelta ja valkoiset\nlastut sinkoilivat ympäri puuta. Helmeili siinä miehen otsa\npalavuudesta, heiluessa kirves kädessä. Pitkän suoritti hän aina\npäivätyön, sillä vasta, kun kesäinen yö alkoi viileyttä huokua\nväsyneeseen luontoon, lopetti hän ja kävi havumajaan yövuoteelle.\n\nVaimonsa hommasi sillä välin talouden toimissa. Hän valmisti ruuan,\npiti majan hyvässä hoidossa, teki pesut ja mitä muuta talossa\ntarvittiin, auttelipa vielä miestään missä kykeni. Ja lomasta,\nlepohetkinään, istui hän majan ovella ja luki ja tutkisteli kirjaa,\njoka hänellä oli, ja kun mies saapui hänen luokseen, levähtämään\nankarasta työstään, luki hän ääneen.\n\nNäin elivät he jonkun ajan, eivätkä ihmiset heistä välittäneet\neivätkä he ihmisistä. Ne kyllä kuulivat hakkuun metsästä, mutta eivät\nsiitä sen enempätä huolineet, sillä siellähän sitä hakataan, missä\npuita on. Mutta kun mies oli saanut hongan hakatuksi ja se suurella\nryskeellä ja rytinällä kaatua rouskahti, niin ihmiset alkoivat\nhöristellä, että mikäs outo rytäkkä se sieltä kuului, ja uteliaina\nlähtivät kurkuilemaan, että olisiko siellä mitä uutta nähtävää ja\nkuultavaa.\n\nMutta kun tulivat, eivät ne nähneet muuta kun suuren männyn\nkaadettuna ja miehen, joka oksi puuta, ja havumajan ja naisen\nlukemassa sen ovella. Toiset kääntyivät kohta takaisin, kun ei\nsiinä mitään sen kummempata ollut, toiset seisahtuivat kuitenkin\nkatselemaan, töllistelemään miehen toimia ja havumajaa ja lukevata\nnaista, ja jotkut uteliaat tulivat aivan lähelle ja istuutuivat\nkannon päähän, katsellen ja ilakoiden.\n\n-- Mitä sinä siitä teet? kysäsi yksi piloillaan.\n\n-- Venettä, vastasi mies toimissaan.\n\nKysyjä tyrskähti nauruun ja lähti ilkamoiden pois. Mutta kohta oli\ntoinen kysyjä mailla:\n\n-- Minkä sinä aiot siitä tehdä?\n\n-- Veneen.\n\n-- Ja kysyjä alkoi nauraa kohti kurkkuaan.\n\n-- Ettäkö oikein veneen tuosta puusta, vaikka ranta on täynnä entisiä\nja oikeita veneitä? kysyi hän naureskellen.\n\n-- Niin! Veneen minä tästä teen, vakuutti mies. Kysyjä lähti nauraa\ntyrskien kertomaan ihmisille tuota hassua uutista.\n\nSen perästä vasta alkoi katsojia havumajalle kertyä. Kaikkienhan\nsitä piti saada nähdä tuota hullua miestä, joka vielä tähän maailman\naikaan teki venettä polttamalla ja kovertamalla yhdestä ainoasta\npuusta... tähän koneitten ja sähkön aikaan.\n\nMies oli nimittäin sillä välin saanut puusta leikatuksi tarpeellisen\npalasen ja alkanut siihen kovertaa sisustaa vanhojen esi-isien\ntavoin. Hän keräsi kuivia tervaspuita metsästä ja poltti niillä\nvenepuuhun pykälätä, ja sill'aikaa kun toisesta kohti paloi, veisti\nhän kirveellä hiiltynyttä loisesta, siirsi tulen taas veistetylle\npaikalle ja veisti hiiltynyttä palaneesta, ja sitä tekosta teki ja\nsisus syveni.\n\nJa katsojat seisoivat ääressä ja ihmettelivät.\n\nKulki siinä joukossa komea sotaherra, loistavassa, kimaltelevassa\npuvussa. Hän katseli venemestaria, menipä katselemaan majaakin.\n\n-- Mikä kirja se on? kysyi hän naiselta, joka istui majan ovella ja\nluki.\n\n-- Tämä on sotasuunnitelma vastasi nainen. Kun tämän suunnitelman\nmukaan käypi sotaa, niin voittaa vihollisen ja saavuttaa ikuisen\nrauhan.\n\nSotaherra otti kirjan, vilkasi nimeä ja antoi sen somasti hymähtäen\ntakaisin naiselle, kääntyi poispäin ja meni matkaansa.\n\nPitkään katseli nainen hänen jälkeensä.\n\nTuskin oli sotilas poistunut, kun joukosta pyörähti esiin reipas,\nvilkasliikkeinen herrasmies. Hän oli matkailija, turisti, sen huomasi\njo miehen puvusta. Keltaset oli hänellä kengät jalassa, kirjavat\nsukat, polvipöksyt, keveä lippalakki liuhotti päässä, kiikari riippui\nremmissä ja keppi heilui kädessä. Hän kehuskeli ihmisjoukossa, kuinka\nhän oli paljon matkustellut ja laajalti maailmaa nähnyt, kulkenut,\nkaikissa maissa, käynyt joka sopukassa, missä vaan näkemistä\nansaitsevata ajatella saattaa, mutta tuossa saaressa selällisessä,\nOnnen saaressa, siellä hän ei ollut vielä ennen käynyt, vaan sinne\nhän nyt palasti, halusi kiihkeästi.\n\nJa hän nosti kiikarin ja katseli, tähysteli merelle. Siellä säteili\nOnnen saari, hohti hopealta ja kullalta, kuin päivän nousu kesäisenä\naamuna.\n\nJa niin pyörähti hän naisen luokse.\n\n-- Mikä on se kirja, jota te niin hartaasti luette? kysyi hän.\n\n-- Tämä on Baedeker, matka-opas, vastasi nainen. Tämän avulla\npääsette te siihen maahan, jossa ette ole vielä koskaan käynyt.\n\nMitäs ihmeitä minä nyt kuulen. Minäkö en olisi käynyt! Sitten\nei varmaankaan ole siinä maassa mitään merkillistä, näkemistä\nansaitsevaa.\n\n-- Se on merkillisin paikka, mitä ihmiset tietävät, vakuutti nainen.\n\n-- Minunkin täytyy sinne sitten päästä, kaiken varmaan. Olkaa hyvä ja\nneuvokaa minut sinne!\n\n-- Siihen maahan pääsee ainoastaan tämän oppaan avulla, sanoi nainen\nvakavasti ja ojensi kirjaa.\n\nMies selaili kirjaa, selaili ja katseli. Leveä hymy ilmestyi hänen\nhuulilleen ja, ojentaen kirjan takaisin, nosti hän kohteliaasti\nlakkiaan ja poistui nopeasti toisten joukkoon.\n\n-- Se on ihan mielipuoli tuo nainen, sanoi hän siellä.\n\nAikaa oli siten kulunut ja mies oli työskennellyt väsymättä. Hän oli\njo ehtinyt kaavailla pölkyn veneen muotoon. Sisus oli jo melkein\nvalmis ja päällyspuoli oli veistetty ja silitetty. Jokainen näki\nkysymättäkin, että venehän siitä tulee kuin tuleekin.\n\n-- Venettäpä siinä valmistetaan, sanoi joku joukosta.\n\n-- Venettä, venettä, hoki mies vastaukseksi.\n\n-- Mihinkäs te aiotte veneellänne purjehtia? kysyi sulavasti eräs\nkomea nainen, jonka puku oli aivan uusinta muotia.\n\n-- Onnen saareen, vastasi mies varmasti.\n\nNainen tyrskähti nauramaan, samoin kaikki muutkin, jotka sattuivat\nkuulemaan.\n\nSe on mielipuoli tuo miesriepu, selitti nainen toisille. Oikein on\nsääli miestä, joka muuten on noin reipas ja terve.\n\n-- Ja nainen siirtyi miehen vaimoakin puhuttelemaan, lausuaksensa\nhänelle jonkun lohduttavan sanan.\n\n-- Muotilehtikö se on, jota te niin hartaasti tutkitte? kysyi\nmuotinainen puolittain piloillaan.\n\n-- Niin! Se, joka tämän mukaan pukeutuu, on aina uusi, aina nuori,\neikä vanhene milloinkaan, vakuutti nainen.\n\nPila haihtui kysyjän kasvoilta ja vakavasti hän tarttui kirjaan.\nMutta katsottuaan nimeä, työnsi hän sen heti takaisin.\n\n-- Hullu on tuon mielipuolen vaimokin... kurjaa, surkuteltavata,\nsäälittävää, puhui nainen ja meni menojaan.\n\nJa niin levisi sanoma, että kaksi mielipuolta, mies ja nainen, asui\ntuolla mäkirinteellä, jotka välttämättömästi olivat toimitettavat\nlääkärin tutkittavaksi ja saatettavat sairaalaan yhteiskunnalle\nvaarallisina henkilöinä.\n\nTutkimus pantiinkin toimeen. Hallitusmiehet toimittivat taitavan\nlääkärin, kuuluisan tiedemiehen ja yliopiston professorin heidän\nluokseen. Hän oli pitkä, laiha mies ja hänellä oli kahdet silmälasit\nnokalla.\n\n-- Miksi sinä itse teet tuota venhettä, vaikk'et osaa? kysyi\nprofessori.\n\n-- Siksi, että toisen tekemällä ei pääse Onnen saareen.\n\n-- Hah? Eikö pääse?\n\n-- Ei! Onhan se jo nähty noista monista turhista, yrityksistä...\nJokaisen täytyy itse tehdä venheensä.\n\n-- Mielipuoli, sanoi professori, ja kävi naista tutkimaan.\n\n-- Mikä kirja se on, jota sinä olet lukevinasi? kysyi kuuluisa\ntiedemies naiselta.\n\n-- Ei tämä ole mikään harvinainen kirja, vaan kuitenkin on tämä\nkaikkien tieteitten alku ja juuri, samalla kuin tämä on kaiken\ntutkimuksen lopputulos, tarkotus ja päämaali.\n\nPuolta kyynärätä pitkäksi venähti tiedemiehen naama ja nopeasti\ntarttui hän kirjaan.\n\nHän pyyhki silmälasinsa huolellisesti. Otti taskustaan vielä\nkolmannet, puhdisti nekin ja pani nokalleen. Sitten aukasi hän kirjan.\n\nKauan ei hän kirjaa katsellut ennen kuin pisti sen takaisin naiselle\nja puisti arveluttavasti viisasta päätään.\n\n-- Sairas... mielipuoli... hullu hoki lääkäri ja lähti toimittamaan\nniille sijaa houruinlaitokseen.\n\nKun professori oli lähtenyt, saapui pulska rouva paikalle. Hän\noli ijäkäs ihminen, lihava ja hienopiirteinen, pukunaan oli\nsilkkiä ja samettia, ja punanen parasolli esti auringon säteet\npääsemästä paahtamaan hänen hienoja kasvojaan. Hän asteli hitaasti\nja arvokkaasti. Miestä katseli hän ensin säälien ja kääntyi sitten\nvaimon puoleen.\n\n-- Mikäs uusi romaani se on? sanoi hän, ottaen kirjan naiselta.\n\nHän selaili sitä hetkisen.\n\n-- Ush! Uusi Testamentti! Ja minä luulin, että se on Zolan uusin\nteos, Pariisi, sanoi hän.\n\nJa hän silmäili naista säälivin, surkuttelevin katsein.\n\n-- Onko se mielipuoli, tuo polonen? kysyi hän hetken päästä toisilta.\n\n-- On, on, on, kuului väkijoukosta. Uteliaita nimittäin virtasi uusia\nja yhä uusia katsomaan.\n\nMies oli jo sillä välin saanut veneen valmiiksi ja tehnyt airot ja\nmelan. Hän pani ne veneeseen ja hilasi sen vaimonsa kanssa rantaan.\n\n-- Mene sinä perään, minä soudan, sanoi vaimo.\n\n-- Niinhän sitä on tähän asti tultu: nainen on soutanut ja mies\npitänyt perää. Mutta nyt ruvetaan tekemään päinvastoin. Mene sinä\nperää pitämään, sillä sinulla on tarkempi silmä, minä soudan, puhui\nmies.\n\nNainen otti kirjansa ja meni perään. Mies työnsi veneen vesille,\nhyppäsi siihen ja istui soutamaan, ja niin alkoi matka.\n\nMutta ihmiset, jotka jäivät rannalle, nauraa hohottivat kohti\nkurkkuaan.\n\n-- Kun palaavat, niin pääsevät sairaalaan, sanoivat ne keskenään.\n\n-- Kauan kesti matka. Nainen istui perässä ja valvoi matkan suuntaa,\nmies souti tarmokkaasti ja matka joutui ja tie lyheni rauhallisesti,\nkunnes he muutamana tyynenä iltana laskivat Onnen saaren rantaan.\n\nRannalla oli saaren hengetär heitä vastaan ottamassa. Hän otti kirjan\nnaisen kädestä ja katseli sitä.\n\nKaukaa jo huomasin, että teillä on oikea matkaopas, sillä tähän\nsaareen ei kukaan pääse muuten kuin tämän oppaan avulla, puhui hän\nvienosti.\n\nMutta siinä samassa tulla pursusi mereltä upea laiva, sähkön voimalla\nkulki se kiivaasti.\n\n-- Katso! sanoi mies vaimolleen. Tuoltapa tulee tänne uljas alus.\n\n-- Ei se tänne tule... Ei se pääse eikä osaa, sanoi hengetär.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Tänne ei kukaan pääse muulla, kuin omatekoisella venheellä, eikä\nosaa, jos ei tämä kirja ole opastamassa, sillä muuta opasta ei ole\nihmisille annettu.\n\nTurhaan odottivat ihmiset rannalla miestä ja naista palaaviksi.\nNe eivät tulleet. Ja kun ne eivät tulleet, niin levisi huhu, että\nne olivat päässeet Onnen saareen omalla tekemällään veneellä. Ja\nsiitäkös ryske alkoi metsässä. Jokainen tahtoi tehoa itse veneen ja\nsamanlaisen kuin mies oli tehnyt. Kilpaili siellä ylhäinen alhaisen\nkanssa ja rikas köyhän. Itsekukin koki opetella kirvestä käyttämään,\nsekin, joka ei ollut tuota asetta koskaan ennen nähnyt. Ja moni\nsaikin veneen valmiiksi ja lähti merelle, mutta täytyi palata monen\nharharetken perästä takaisin maihin, kun ei ollut osannut Onnen\nsaareen.\n\nHe olivat unhottaneet kirjan, jota nainen oli lukenut ja tutkinut.\n\nMutta sillä aikaa kuljettaa saaren hengetär miestä ja hänen vaimoaan\nOnnen saarella ja näyttelee heille sen rauhallisia asunnoita ja\nonnellisia asukkaita.\n\n\n\n"]