[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLfN8ng0sgEqxkitrN9x4ICLr6s6eyJ26CfT22IptIzk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1273,"Pankinjohtajan tytär","Anttila, Selma",1867,1942,"1273-anttila-selma-pankinjohtajan-tytar","1273__Anttila_Selma__Pankinjohtajan_tytär","Romaani Suomen suurlakon ajalta","romaani",[],[],"fi",1914,null,34198,205851,false,51673,[23],"Finnish fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Pankinjohtajan tytär: Romaani Suomen suurlakon ajalta\" by Selma Anttila is a novel written in the early 20th century. The story is set against the backdrop of a significant labor strike in Finland, exploring themes of social upheaval, class struggle, and personal relationships during a tumultuous period. The protagonist, Virva Auer, is the daughter of a prominent bank director, and her experiences and thoughts reveal her inner conflict as she navigates her societal position and desires for independence amidst the chaos around her.  At the start of the novel, the reader is introduced to Virva, who writes a letter to her cousin, reflecting on her frustrations with societal expectations and her longing for a more vibrant life. She expresses her admiration for the progress in her hometown while grappling with feelings of confinement and conformity imposed by her father. As rumors of a significant strike begin to unfold, the atmosphere shifts to one of anticipation and tension, culminating in chaos when the townspeople gather in response to the unfolding events. Virva’s relationships with her family and her emerging attraction to Anttu Pouta, a socialist leader, hint at the personal stakes intertwined with the political turmoil, setting the stage for further developments in both her life and the community's struggle for change. (This is an automatically generated summary.)",[],276,"Historiallinen romaani sijoittuu vuoden 1905 suurlakon aikaiseen Suomeen. Teos seuraa nuoren pankinjohtajan tyttären elämää ja itsenäistymisen pyrkimyksiä yhteiskunnallisen murroksen ja poliittisten jännitteiden keskellä.","Selma Anttilan 'Pankinjohtajan tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1273. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PANKINJOHTAJAN TYTÄR\n\nRomaani Suomen suurlakon ajalta\n\n\nKirj.\n\nSELMA ANTTILA\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\n                                Lokak. 15 p. v. 1905.\n\n    Rakas serkku.\n\n    Sinä olet siis taas kotimaassa. Toivoakseni tunnustat\n    olleeni oikeassa, kun kirjotin sinulle hiukan tukistellen\n    siitä maailman rantojen soutamisesta ja joutavasta ajan\n    hukkaamisesta jonkun ranskalaisen, unhottuneen ja homehtuneen\n    kirjailijan pölyttämisessä. Kun nyt olet pudistellut tuota\n    vanhaa paperilunttaa ja laskenut sen takaisin hyllylleen,\n    joutuu se uudestaan pölyn valtaan, ja samoin käy sinun\n    tohtoriväitöskirjasikin. Sinun sijassasi minä runoilisin elämäni\n    ihanaksi, jos minulla olisi sellainen kaunis, ikivanha maatila\n    kuin sinulla ja äidilläsi. Minusta alkaa nyt vasta elämä tuntua\n    elämältä, kun jätin opinnot ja yliopiston. Niin, olenhan jo vanha\n    ihminen -- kohta yksikolmatta -- alan ymmärtää elämää.\n\n    Kummallista, miten kotipaikka vaikuttaa minuun. Tämä\n    pirteä pikkukaupunki on ottanut minut kokonaan, pidän\n    kunnianasiana sen menestyksen ja ylpeilen vastasaaduista\n    kaupunginoikeuksistamme ja väitän, että täällä valtatien\n    varrella, teitten risteyksissä, pyristelemme siipemme hyvään\n    lentokuntoon huolimatta kaikista roudista ja rajusäistä.\n    Tehdään pesää oikein kiihkoisesti, nostetaan kivimuuri toisensa\n    viereen, levitellään tehtaita, rakennellaan laivoja, tuotetaan\n    uusia ihmisiä tukuttain ja vähittäin, ja isän pankki on kuin\n    kattila tulella aina kiehumassa. Mutta täytyy kuitenkin\n    myöntää, että täälläkin kuljetaan sumussa, puuttuu iloa ja\n    reippautta, käymme mustissa mietteissä ja tummissa puvuissa,\n    emme jaksa näyttää elämänhaluisilta, melkein häpeämme nauraa\n    ja laulaa, puhumattakaan -- tanssista! Minun nuoruuteni on\n    kulunut hyppyäkään ottamatta. Ehkä tämä pidätetty elämänilo\n    onkin muuttunut minussa energiaksi ja itsepäisyydeksi, joka ei\n    taida olla perin terveellistä minunlaiselleni häkkilinnulle.\n    Kadehdin teitä miehiä ja tahtoisin ratkoa vanhoja, kiusallisia\n    siteitä. Isäni ei salli minun perehtyä asioihinsa. Se ei hänen\n    tyttärelleen sovi, ja minä -- alistun silkkisiteisiin.\n\n    Sinua tahtoisin hartioista ravistaa ja huutaa: -- Herää, herää,\n    mies, ja tule minulle avuksi, silloin pääsisin suuriin tehtäviin\n    käsiksi! Sinä et tahtoisi salata minulta mitään, ethän, Aksel?\n    Mitä minä hourin, sinähän kammot kaikkea jännittävää, seikkailet\n    aina tunteiden tanhuvilla ja luulet keksineesi keinon saavuttaa\n    unelmien kaltaisen todellisuuden. Minulta pyydät patenttisi\n    vahvistusta. Kuule, toiveet ja haaveet eivät ansaitse varmaa\n    vastausta eikä lopullista päätöstä.\n\n    Tekisinkö oikein, jos nyt suostuisin? Tiedän varmasti, että\n    todellisuus hyvin pian paljastaisi köyhyytemme. Kaikki\n    ihanteellisuus olisi kyllä sinun puolellasi valmiina\n    kultaamaan minut, sen kyllä uskon, mutta se ei tuota minulle\n    sydämensykäystä, ei minkäänlaista ilonhuumausta. Sinun ihanteesi\n    eivät sovellu minuun.\n\n    Elämäsi onni ei voi riippua minusta, vaikka olemmekin\n    tähänastisen kehityksemme yhdessä suorittaneet ja voimme puhua\n    toisillemme selvästi ja suorasti kuin kaksi toveria. Olethan sinä\n    minua viisi vuotta vanhempi, tohtoripoika, mutta minä taidan\n    olla järkevämpi. Sinua ei rakkaus nujerra -- jos tunteesi onkaan\n    rakkautta, mitä vahvasti epäilen -- onhan sinunlaisesi filosofi\n    tavallisesti sitkeää ainetta eikä onnettomuuden äitelä makeus\n    mahda sinulle maistua. Huh, voin melkein pahoin ajatellessani\n    sellaista tahdottomuutta.\n\n    Olet ollut suora, tahdon maksaa sinulle samalla mitalla. No\n    niin, minäkin haaveilen onnesta ja lemmestä ja odotan miestä,\n    jonka mieli olisi voimaa, tahtoa ja hellyyttä. Mutta hänen\n    pitää tulla nyt pian, ilmestyä ja voittaa minut äkkiä, heti,\n    ensi näkemällä, etsimättä, kyselemättä ja viedä sitten mukanaan\n    onnenhuumauksessa, josta ei tarvitse herätä. Minä uskon varmasti,\n    että oikea rakkaus on sellaista, sillä ilman ei kaihoni olisi\n    niin suuri ja todellinen eivätkä aavistukseni niin selvät ja\n    varmat. Sinä et tätä usko, vaikka oletkin usein saanut myöntää\n    minun vaistomaisella tunteellani selvinneeni paremmin kuin sinä\n    monimutkaisilla mietteilläsi.\n\n    Täällä kulkee kummallisia huhuja levottomuuksista ja uuden ajan\n    enteistä. Hoetaan syntyvän suuren seisauksen kaikkialla. Miten ja\n    milloin se tapahtuu, siitä ei vielä tiedetä. Täällä ollaan hiljaa\n    ja odottavaisia, mielet painuksissa kuin ennen rajuilmaa. Oma\n    sydämeni sykkää päivä päivältä yhä rajummin ja aavistava odotus\n    toivoo yhä hartaammin: tulkoon suurena, vaikka musertavana,\n    sen siipiin tartun ja mukana seuraan. Vieköön se pyörä meidät\n    onnen yhteiselle kummulle tai vierittäköön rämeiseen noroon.\n    Ajakoot he päällitsemme valtavaunuilla ja tehkööt tiensä ainoille\n    viljavainioillemme, me elämme sittenkin ja pyrimme ihmisyyden\n    laajoille tanhuville, missä oikeus nousee väkivaltaa vastaan!\n    Mitä on sinun ja minun onneni? Omani tahdon heittää, jos kohtalo\n    sen vaatii, enkä luule olevani ainoa altis, kaikki me olemme\n    valmiit.\n\n                                                     Virva Auer.\n\n                                              1 p. marrask. 1905.\n\n    Rakas serkku.\n\n    Nyt ovat huhut käyneet toteen. Ajan aalto lähenee meitä. Tänään\n    tuli juna idästä tuoden sanan, että kaikki liike pysäytetään.\n    Täältä päin ei lähetetä ainoatakaan junaa. Sinä kai vielä pääset\n    tämän kirjeen saatuasi ja joudut kaiketi samaan junaan Airin\n    kanssa. Hän tulee huomenna aamulla Helsingistä kotiin. Minä tulen\n    asemalle. Eihän sinua siellä Haikun metsämailla nyt tarvita.\n    Täällä sen sijaan voit puhua meidän porvarien puolesta, sillä\n    työväki kuuluu olevan erittäin taitavaa joukkoa väittelemään\n    ja puheita pitämään. Sen pahempi, tiedän heistä kovin vähän,\n    mutta nyt aion oppia. Isäni puolesta olen levoton. Vaikkei\n    hän olekkaan suoranaisissa tekemisissä työväen kanssa, sillä\n    kaikki hänen perustamansa tehtaat ja liikkeet ovat johtajiensa\n    ja yhtiöitten hoidossa, niin tietää koko laaja seutu kuitenkin\n    hänen olevan kaiken takana. Kadehtijoita ja vihamiehiä on kyllin.\n    Vaarallisinta on, ettei hän tahdokkaan tajuta tämän liikkeen\n    merkitystä. Jos se olisi vakava yritys, sanoo hän, tulisi se\n    ylhäältä päin. Nyt se on vain hetken kuohahdus, arvelee hän.\n    Niin, niin, tunnethan sinä isän, aina ylimys, aina raudanlujalla\n    pohjalla, varovainen, kauas tähtäävä. Hän sanoo odottavansa\n    toisia aikoja. Mitä? Herra tietää, mutta me tahdomme elää nyt!\n    Tule, kenties on onni odottamassa ja sydän saa luvan sykähtää.\n    Kenties... minä aavistelen ja tahdon elää tai -- kuolla!\n\n                                               Virva Auer.\n\n\n\n\nII\n\n\nVirva Auer seisoi asemasillalla tungoksessa, niissä ihmiset\nrynnistivät eteenpäin, mikä minnekin, toivorikas odotuksen huumaus\nja jännittynyt ilme kasvoillaan, kuin olisi ollut tekeillä jotakin\nmerkillistä ja heille kaikille tärkeätä.\n\nHän varjosti kädellään silmiään nähdäkseen kauemmaksi aamuauringon\nhehkuvassa hohteessa, mutta aaltoileva ihmisjoukko kuljetti häntä\nmukanaan. Rautatientorilta kuului eläköön-huutoja heikon tuulen\nmukana, ja ne houkuttelivat kansaa. Pian he kaikki olivat yhtä korvaa\nja yhtä silmää: ehkä nyt selviäisi, mitä oli tulossa ja miksi tänne\noli pysähdytty, sillä useat matkustajat eivät tienneet mitään.\n\nVirva Auer antoi ihmisvirran vieriä ohitsensa jääden yksin\nasemasillalle seisomaan. Syksyinen navakka tuuli löi hameen kiinni\njalkoihin ja riipoi nuttua. Käsi hattua pidellen ja toinen varjostaen\nsilmiä auringolta hän seisoi siinä solakkana ja voimakkaana kuin\ntulevaisuutta vaanien odotellessaan junaa.\n\nEläköön! Kuului läheiseltä torilta aseman takaa. Se oli niin eloisa\nja voimakas tunteen purkaus, että nuoren neidon ylväs, vakava ilme\nmuuttui silmien loistoksi ja puna peitti säännöllisen kauniit kasvot.\n\nEläköön isänmaa, vapaus ja lakko! kuului taas selvä ääni.\nYksiääniseen huutoon vastasi mahtava kuoro: eläköön! ja huuto vieri\npitkin toria häviten kaikuineen pienen kaupungin kaduille.\n\nOdotushuoneesta purjehti pönäkästi puettu naisihminen, ja avatusta\novesta hulmahti äänekästä melua. Pari asemamiestä juoksi raiteiden\npoikki puuhaamaan koneiden kera ja irrottivat muutamia kevyempiä osia\nvetureista.\n\n-- Ei sitä nyt hittokaan kululle työnnä, sanoi toinen.\n\nAsemasillalle ilmestyi useampia miehiä.\n\n-- Ellei junat lähde liikkeelle, niin hankkikaa meille yösijoja ja\nmyökää ruokaa, sanoi muuan mies rautatien virkailijoille.\n\n-- Jahka keritään, eihän sitä tuulessa kaikkia...! yritti asemamies\npuolustella.\n\n-- Olemme olleet koko aamun ruuatta.\n\n-- Patikoikaa kotiinne, naurahti toinen mies, joka oli ollut\nirrottamassa veturin osia.\n\n-- Sattuu olemaan vesimatkaa, huomautti pönäkkä naishenkilö.\n\n-- Kun on noin hyvin pumpuloittu, niin taitais se vesikin kannattaa,\nnaurahti rautatieläinen, -- eihän siinä muuta, istuu pinnalle ja\nalkaa meloa.\n\n-- No, vaikka vaan, heläytti nainen leveästi nauraen, -- ja teiät\nminä otan peräkaneettiin!\n\n-- Lemmossa kanssa!\n\n-- Ei kuin lemmessä vain, lemmessä! nauroi nainen ja löi muhkeita\nlanteitaan häviten joukkoon.\n\nJoukon nauru upposi huutoon: juna tulee! Se vihelsi kallioiden\nvälissä ja puhkui voitonriemuisella räminällä asemalle.\n\nVirva Auer tähysteli tarkkaan jokaista ohi kiitävää vaunun akkunaa ja\nsiltaa ja huudahti: -- Airi, Aksel Allas! Juna pysähtyi ja siinä he\nolivat, mutta Virva ei päässyt tulijoita lähelle tungoksessa, vaan\ntäytyi tyytyä odottelemaan etäämpänä. Hänen silmänsä sattuivat outoon\nmieheen, joka puheli Airin kanssa asemasillalla. Hän seisoi selin ja\nhiukan kumarassa voidakseen melussa saada seuralaisensa kuulemaan\näänensä. Tohtori Allas, Aksel serkku, tervehti etäältä heiluttaen\nhattuaan. Virva vastasi siihen kädenliikkeellä yhä tarkastaen\nvierasta katseillaan.\n\nTohtori Allas raivasi tien Airin kanssa Virvan luo ja tarttui\nhänen käteensä vanhan ystävän oikeudella pidättäen sen ja vieden\nkainaloonsa. Virva katsoi pettyneenä ympärilleen, vieras herra ei\nollutkaan heidän mukanaan. Virva irrotti kätensä hiljalleen heidän\npäästessään pois tungoksesta.\n\n-- Kiitos kirjeistä ja kutsusta, kuiskasi Allas. Olisin tullut\nkaikissa tapauksissa, mutta kirjeesi antoi minulle varman oikeuden.\n\n-- Kyllä täällä tarvitaan apua, sinun pitää heti alottaa työ.\nMatkustajatkin tarvitsevat järjestäjää ja opastajaa. Me laitamme\nkomitean. Kuka vieras sinun kanssasi puheli? kysyi hän samassa\nsisareltaan.\n\n-- Merkillinen mies, erinomaisen intressantti. Me olimme kaikki\nosakunnan tytöt ihastuneita häneen koko syksyn.\n\n-- Minä kysyin, kuka hän on, toisti Virva vanhemman sisaren\nkomennusoikeudella.\n\n-- Kissa vieköön, sitähän minä juuri selitän. Luuletko sinä ehkä,\nettä hänellä on suuri, peritty nimi? Hui, hai, hän on vain niitä\nPohjan kamaran puukkojunkkareita.\n\nVirva jätti kyselyt sikseen harmistuneena rupattajaan.\n\n-- Anttu Pouta, maisteri, siksi häntä nimitetään. No, viisastuitko,\nja saanko nyt jatkaa ansioluetteloa? intoili Airi.\n\nHe olivat tulleet torin laitaan seuraten ihmisvirtaa asemalta.\n\nAiri unohti ansioluettelon ja hyppäsi ajurin kärryihin ollakseen\nhiukan korkeammalla muita ja nyki Virvaa ja serkkuaan mukaan.\n\n-- Kylläpä sinä keksit, ajakaa pois hänet, sanoi Virva ajurille.\n\n-- Joutaahan siinä seistä, sanoi vanha ajuri, -- seison tässä\nminäkin, herrasväki nousee vaan kärryihin.\n\nEläköön! kaikui taas kautta torin. Joku oli lopettanut puheensa.\nKaiku vieri ukkosenjyrinänä harjusta harjuun kaupungin ympärillä.\n\nAiri hyppäsi istuimelle seisten siinä seitsentoistavuotiaan\nhuolettomalla riemulla huutaen terveiden keuhkojensa voimalla: --\neläköön, eläköön isänmaa!\n\nKansan katseet laajalla torilla kiintyivät häneen ja mille puhuja\nlieneekin eläköön-huutonsa kohottanut, nyt se kaikui eheänä ja\nvoimakkaana isänmaalle.\n\nAiri heilutti hattuaan kahden käden voimiensa takaa ja astui alas\nistuimelta.\n\n-- Tämä on lakkoa, niin tehtiin Helsingissäkin ja joka asemalla\ntullessamme.\n\n-- Kuulkaa, huudahti Virva tarttuen kovakouraisesti sisarensa\nkäsivarteen, -- ole nyt hiljaa! Hän astui kärryihin muuttuneena\nkorviksi ja silmiksi.\n\nPouta seisoi nyt korkealla lavalla ikäänkuin kaiken kansan\nhartioilla, vapaana taivasalla, taustanaan siro kirkko, joka harjun\nlaidasta lähetti helähtelevien kellojen soinnut kaupungille.\nNuoren miehen olennossa oli onnellisen ihmisen lumous, joka voitti\nheti kansan suosion, otti heidän sydämensä ja luottamuksensa\nnäyttäytymällä. Hänen äänensä yhtyi sointuvana ja kauas kantavana\nkirkonkellojen heleään soittoon.\n\n-- Kellot soittavat maallemme uutta aikaa. Niinkuin me täällä\ntorilla seisomme pyhästä onnesta sykkien, kerran vapaina ajatellen\nja suunnitellen kansan onnea, niin on koko Suomi nyt yhdeksi\nsykinnäksi liittynyt, yhtenäisellä tahdolla ja voimakkaalla kädellä\npysäyttänyt arkielämän rattaat. Ei liiku yksikään pyörä, eivät loista\nvalot, eivät kulje junat, laivat, ei askaroi yksityinen arkityön\naherruksessa, ei hääri virkamies eikä lainvalvoja toimessaan.\nMe olemme nyt yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta odottaen\njärkähtämättöminä oikeuden ja vapautemme julistamista, kunnes\njokainen meistä voi sanoa: laki on minun turvani ja vapaan ihmisen\noikeudet kansalaisosani! Kansa on nyt oman onnensa seppä, mutta se on\nsamalla oman onnensa vartija. Voi sitä, joka nyt järjestyksen rikkoo,\nhän loukkaa samalla kansansa pyhimpiä elämän ehtoja. Muistakaa\nkansalaiset: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!\n\nHyvä-huudot kaikuivat kuin yhdestä suusta, ja puhujan vakava ja\njuhlallinen olemus muuttui tuttavallisemmaksi, kun hän jatkoi tehden\nkäytännöllisiä ehdotuksia järjestyksen pidosta, lakkokomitean\nvalitsemisesta, matkustajien majottamisesta ja ruokkimisesta,\njunankulun ja laivaliikkeen lakkauttamisesta, sähkölaitoksen,\ntehtaiden ja liikkeiden sulkemisesta ja niistä moninaisista\nseikoista, jotka ovat nykyaikaista elämää.\n\nPuhuja astui lavalta, ja kuin yhdestä tahdosta paljastuivat päät ja\n\"Maamme\" laulun sävelet yhtyivät kirkonkellojen soittoon.\n\nAnttu Pouta seisoi lähellä lavaa kaupungin työväen luottamusmiesten\nkeskessä. Hänet oli pääkaupungista lähetetty puolueen puolesta\njohtamaan sosialistisen järjestön työtä tässä vilkkaassa ja\nkuohuvassa kaupungissa. Karsaat silmäykset mittailivat hänen\nhienostunutta ulkoasuaan, ja monet karkeat sanat olivat tähdätyt\nhaavottamaan tulokasta, mutta ne kirposivat pystymättä, tylsistyneinä\nja Anttu Poudan vakavilla ja luottavilla katseilla palkittuina.\nEpäämättömät, asialliset suunnitelmat tärkeissä ja pulmallisissa\nkysymyksissä siirsivät syrjään kaiken lajieron ja erisäätyisyyden,\nja pian tuntui hienostuneen Anttu Poudan toveruus hyvältä noille\nJareille, elämän kylmyyden jähmetyttämille miehille kuin lämmin ja\nmukava vaate palelevalle.\n\n\n\n\nIII\n\n\nPankinjohtaja Auer oli paikkakuntansa mahtihenkilö. Vaikea oli sanoa,\nmikä hänessä enemmän vaikutti, rahamieskö vai hänen ihmisensä, tuoko\nluonnonomainen taito vaikenemisellaan hallita ihmisiä vai kookas\nvartalo, joka huojui ryhdikkäästi hänen liikkuessaan laajoissa\npankin suojissa ja toisinaan armollisella tai kohteliaalla,\ntoisinaan tuttavallisella hymyllä taikka päännyökkäyksellä tervehti\nasiatuttavia. Uneliaiden, hiukan veristävien silmien ilmettä ei\nsaanut milloinkaan nähdä. Ne peittyivät paksujen luomien alle,\nmilloin hänen täytyi lausua joku sana tai antaa myöntymys taikka\nepäys. Hänen läheisyydessään sai kuitenkin sen tunteen, että tuossa\nhongassa huminoi, mutta mitä se humina kuiski, siitä ei koskaan\npäässyt tarkoin selville. Ne, jotka pankinjohtajan lähemmin tunsivat,\neivät uskaltaneet turvautua saamiinsa käsityksiin hänen lausumistaan\nsanoista, sillä toinen kerta piti hyvin harvoin yhtä edellisen\nkanssa jättäen luottajan pulaan. Silloin uneliaat silmät peittyivät\ntykkänään paksujen luomien alle taikka tuikahteli vain kapea,\nkiiluva viiva, joka hymyili ilkkuvana luottamuserehdyksen kostoksi.\nSellaisena hän oli kuin luotu pankinjohtajaksi, näki ihmisen läpi\nhäneen katsomatta ja, mikä vielä parempi, tunsi heidän kukkaronsa\nparemmin kuin ihmisparat itse. Pahansuopia kuiskailuja kävi\nkuitenkin liikemaailmassa, että tämä suuri pankkimies käytti kaikkia\nmahdollisia keinoja oman varallisuutensa kartuttamiseksi. Ahtaat\nraha-ajat olivat heittäneet koko joukon taloja sekä maalla että\nkaupungissa hänen haltuunsa. Moni oli kirvelevin sydämin lähtenyt\nkodistaan, kun luotto äkkiä lakkautettiin. Pienten liikkeiden\nomistajat, käsityöläiset ja opettajaperheet olivat niukoilla\nsäästöillään päässeet kiinni vaatimattomaan taloon, mutta ahtaan ajan\ntullessa täytyi heittää. Pankinjohtaja osti talot ja piti, kunnes ne\nnousivat arvossa. Hänen käsiensä lävitse vierivät rahat markkinoilta\ntoisille, ja kaikki tuntui kasvavan hänen sormissaan. Se mies oli\nsyntynyt \"hopealusikka suussa\", niinkuin kaupungin eukot sanoivat.\n\nPankinjohtaja Auerin perhe oli juuri alottanut suuruksensa, kun Virva\nkutsuttiin saliin, ja sisään astui nuori mies. Ryhti oli sotilaan,\nsamoin tervehdys -- kaksi sormea lakin reunassa -- housunlahkeet\nsaapasvarsissa ja vyö takin päällä.\n\n-- Lakkokomitean käskystä, sanoi mies ja ojensi Virvalle paperin\n\nVirva otti paperin, nyökkäsi miehelle hymyillen, ja mies tervehti\npoistuessaan sotilaan tavalla. Virva antoi paperin serkulleen,\ntohtori Allaalle ja Allas ojensi sen luettuaan Airille.\n\n-- Meidät on valittu lakkokomiteaan. Tässä sanotaan: työ alkaa heti.\n\nVirva näki isän kasvoista, ettei se häntä miellyttänyt. -- He ovat jo\nalkaneet, sanoi hän ja katsoi isään.\n\nAiri hytkähteli istuallaan tuolilla ja taputti äänettömästi käsiään\npöydän alla, nyki Allasta hihasta ja istui muuten suu mutussa,\ntotisena katsellen isää.\n\n-- Se oli tarpeetonta, sanoi pankinjohtaja syventyen voileivän\ntekemiseen.\n\nVirva kaatoi hänelle kahvia tottuneena emännän tehtäviin, sillä\nheidän äitinsä oli levännyt kammiossaan hautuumaalla jo lähes\nkymmenen vuotta. Jotkut kaupungin tunteelliset sielut väittivät,\nettä rouva oli kuollut ikävään, oli ollut hilpeä ja hento, ikävöinyt\npääkaupunkiin, jossa oli lapsuutensa viettänyt. Pankinjohtaja Auer\npysyi kaikista kylmässä etäisyydessä, omassa jäykässä kuoressaan.\n\n-- Ystäväni, maisteri Pouta on ihan varmaan meidät ehdottanut!\nhuudahti Airi malttamatta pidättää innostustaan. -- Tästä tulee\noikein -- oikein repäisevää!\n\nPankinjohtaja katsoi nuorimpaan tyttäreensä, ja hymy levisi silmien\nkapeasta viivasta yli järeiden kasvojen. Airi oli isän lemmikki\nja tiesi myöskin käyttää sitä hyväksensä kietoen \"ukin\" sormensa\nympärille aina, kun oli saanut pieneen, somaan kutripäähänsä jotakin\n\"äärettömän intressanttia\".\n\n-- Pappa, sinä annat varmaan rahaa, oikein paljon. Ne matkustajat\nkuolevat muuten nälkään meidän kaupungissamme, ja se olisi ilkeä,\nhäpeä.\n\n-- Virva, mitä Airi nyt on tarkottavinaan? Ovatko he tosiaan\nuskaltaneet pidättää...?\n\n-- Kaikki junat ja laivat ja vieläpä hevoskyyditkin ovat pidätetyt.\nMatkustajien luku on nyt noin kolme sataa, ja iltaan mennessä niitä\non hyvin tuhanteen nouseva joukko, sanoi Allas.\n\n-- Kuinka kauan heidän pitää viipyä täällä -- tarkotan, kunnes junat\nlähtevät liikkeelle?\n\n-- Vaikea sanoa, kaikki on pantu yhdelle kortille -- kunnes arpa\nlankeaa.\n\nPankinjohtajan haahmo muuttui, hän tarttui pöydän syrjään, niin\nettä turpea käsi valkeni ja punertavat paksut luomet paljastivat\nsilmäterät kokonaisuudessaan. Siinä oli hämmästystä ja kauhua. Hän\nnäytti tuijottavan avoimella katseella kauas etäisyyteen selvään\nnäkemättä muuta kuin mustan, uhkaavan tyhjyyden.\n\n-- Nuoko -- hän etsi sanoja ilmaistakseen, minkä arvon hän antoi\nsille joukolle, joka elinikänsä oli ollut niiden yhteiskunnan pyörien\nliikuttaja, joita hän, pankinjohtaja, oli ohjannut, mutta puhelahja\npetti, ja hän tyytyi viittaamaan akkunasta torille, missä kansaa\ntulvi -- nuoko nyt tekevät vaatimuksia ja ohjaavat...?\n\n-- Heillä on hyviä johtajia! huudahti Airi.\n\n-- Sinäkin olet nyt yksi noita hyviä johtajia, sanoi pankinjohtaja\nnousten pöydästä ja silittäen vaaleita kutreja. -- Minä annan tuhat\nmarkkaa matkustajillesi, mutta sano kokouksessa, että ihmiset ovat\ntoimitettavat kiireimmiten kotipaikoilleen.\n\nHän katsoi Allasta ja Virvaa. -- Nekö sosialistit siellä nyt johtavat\nteitä kaikkia?\n\n-- Enemmistöhän tällaisissa asioissa määrää, yritti Allas sanoa.\n\n-- Ja enemmistö laatii päätöksen ja tekee tekosen kuin kuka tahansa\nMikko ja Matti veljensä Pekon tapaan. Niistä asioista, joista nyt\npitäisi päättää, eivät nuo tuolla mitään ymmärrä. Asiasta voisi tulla\njotakin... Ei, se on liian kaukainen yritys, liian suuri, ei voida\ntarttua varmasti kiinni. Nuo eivät ainakaan mitään voi!\n\n-- He juuri voivatkin. Yksityiset eivät uskaltaisi eivätkä jaksaisi\nuskoa. Tarvitaan kaikki, koko kansa! puhui Virva unohtaen tavallisen\njäykkyytensä, johon hän aina isän läsnäollessa kietoutui.\n\nIsä katsoi häneen oudoksuen, mutta salainen ylpeys nuoruutensa\nkuvastumisesta vanhimmassa lapsessa lauhdutti hänessä\ntuomitsemishalun, vaikka häntä pisti uhma ja into, millä Virva oli\nmielialansa ilmaissut.\n\n-- Vahinko, ettet ole poika, sanoi hän hymyillen, ja iva välähti\nsilmien viivassa.\n\nVirva vilkaisi Allaaseen, joka onneksi seisoi sivuttain häneen eikä\nvoinut nähdä harmin punaa sävähtäneenä Virvan kasvoille. Isä ei\nsittenkään tuntenut tytärtään, muuten hän olisi varonut raapaisemasta\nhänen luonteensa fosforista syrjää ja sytyttämästä hänen silmäänsä\nkeltaista liekkiä.\n\nPankinjohtaja poistui mennäkseen pankkiin, ja vasta sitten, kun hän\noli hävinnyt, pääsi nuorten innostus valloilleen, ja he kiirehtivät\nkaupungille.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKaupungin suurimmassa majatalossa, torin laidalla, oli tilava\nsali, ja se oli valittu lakkokomitean neuvotteluhuoneeksi. Mutta\nkoska kaikki oli julkista ja perin yhteistä, oli sali aina avoinna\nja kokouksiin pääsy sallittu. Salin oikealla seinällä komeili\nsosialistien tulipunainen lippu kirjotuksineen \"Vapaus, veljeys,\ntasa-arvoisuus\". Vastaisella seinällä, vasemmalla, levittelihe\nsinivalkoinen isänmaan lippu laakeissa poimuissa.\n\nOlut-Valtariksi mainittu vanha oluttehtailija, visu herrasmies,\noli aamusta varhain ollut ahkerasti liikkeellä. Kaupungin toisena\nrahapomona ja pankinjohtaja Auerin vastakohtana, puheliaana,\nliikkuvana miehenä, joka sekaantui yleisiin ja yksityisiin asioihin,\nkiisteli, rettelöi, ivasi ja vitsoi, hän joutui jokaisen hampaisiin.\n\n-- Hyvää päivää, Aino neiti, onko kukaan käynyt minua kysymässä?\nsanoi hän majalan saliin astuessaan tarjoilijaneidille ojentaen\nhänelle hattunsa ja riisuen nuttunsa.\n\n-- Nahkuri Karri tässä kävi, pyysi sanomaan, että hän pian palaa,\nmeni vain tiedustelemaan, mitä torilla puhutaan, selitti tyttö.\n\n-- Hyvä neiti, antakaa minulle sanomalehtiä.\n\n-- Tässä näitä olisi, sanoi tyttö ojentaen hänelle lehdet, -- mutta\nne ovat kolmen päivän vanhoja.\n\n-- Onhan nyt sitten kerrankin pahimpien luikkurien suu tupessa edes\nvähän aikaa.\n\n-- Niin, ihmiset ovat tulleet oikein hyviksi, taitavat vallan\nrakastaa toisiaan. Minunkin sydämeni niin tykkii. Se on varmaan sitä\nisänmaallisuutta, selitti tyttö silmät suurina.\n\n-- Lakkoa se on, oikein suurlakkoa!\n\n-- Mitäs tästä sitten lopulta tulee, jos nyt kaikki lakkaavat oikein\npitkäksi aikaa! Ei kule junat, ei pala sähkö, ei saa lihaa, ei saa\nkohta leipääkään, ei saa ajaa hevosella -- ei suinkaan sitä sitten\nvoi kauaa syödäkkään. Pannaan kaikki rattaat seisomaan.\n\n-- Niitä rasvataan, sanoi Valtari silmäillen lehteä.\n\n-- Kuinkas niitä nyt voisi rasvata?\n\n-- Lailla ja oikeudella, selitti Olut-Valtari, -- ja vapaudella. Se\nkuuluu olevan oikein patenttia rasvaa kaikille pyörille.\n\nSalin ovi repäistiin auki, ja jäntterä nahkuri astui touhuissaan\nsisään.\n\n-- Se oli vietävän kokous! huusi hän jo ovessa.\n\n-- Joko tarvitaan yövahteja? kysyi Valtari nopeasti.\n\n-- Mikä niitä piruja vartioisi! manasi nahkuri.\n\n-- Ettäkö punaiset rupeaisivat peijakkaiksi! huudahti Valtari nousten\nsohvalta.\n\n-- Alas kaikki, se on nyt taksana. Ensin kyllä pysyttiin yleisissä\nasioissa. Se helsinkiläinen pääpukari, maisteri Pouta on läpiliipattu\nmies, sai ne aamulla järkiinsä. Nyt tahdotaan laasta puhtaaksi kaikki\nyhdellä iskulla, selitti nahkuri laapaisten kämmenellään pöytää.\n\n-- Pyyhkäistäkö koko höskät ja tehdä punaiset onnellisiksi?\n\n-- Kaikki poliisit pantiin pois viralta ja meidän pormestarimme,\n-- no, taisihan siinä olla vikaa miehessä. Kansalaiskaartille on\nannettava poliisien aseet. Niin kuuluu olleen määräys jostakin\netäämmältä seudulta ja nyt niitä kaartilaisia ruvetaan värväämään.\n\n-- Entä sitten? kysyi Valtari jännittyneenä.\n\n-- Entä sitten? Niillä on hiivatisti rautoja ahjossaan.\n\n-- Sanon teille: porvarit pannaan ahtaalle ja maltaankäry tuntuu\nkauas.\n\n-- Mitä sinä tarkotat?\n\n-- Oluttehdasta.\n\n-- Onhan se lakossa ja lukossa. No, pannaan vahteja, hevosmiehiä.\n\n-- Paras on nousta ruunan selkään ja ottaa \"volverit\" käsille.\n\n-- Pelkäätkö sinä nahkojasi, ivasi Valtari vanhaan tapaansa.\n\n-- Minä ennustan, että kohta herra oluttehtailija pelkää kinttujansa,\nsanoi nahkuri.\n\n-- Älähän nyt, olemmehan kaikki isänmaallisia, yksi kaikkien ja\nkaikki yhden puolesta. Se on niin kaunista, että minunkin kuivettunut\nsydämeni alkaa kukkia. Aamulla marssin mukana kulkueessa ja huusin\neläköötä. Se oli ikimuistettava hetki, puhui Valtari ja sai irti\nkyyneleenkin silmäkulmastaan.\n\n-- Tänä iltana he piirittävät talonne ja laskevat maahan oluenne,\nellei saada kosolta vahteja.\n\n-- Peijakas, mitä on tehtävä? Eikö voisi keksiä jotakin -- mitään\nukkosenjohdatinta? Jos yrittäisi tehdä heidät oikein onnellisiksi,\nvalmistetaan syötti, laitetaan ohjelma, oikein korea.\n\nNahkuri ärähti: -- Taitavat olla sellaisia lintuja, etteivät noki\nkuolleita kärpäsiä. Mutta minä kuulin, että Tampereelta on tulossa\nmuuan punainen julistus.\n\n-- Telefonoidaan, sähkötetään, lähettäkööt resiinalla!\n\n-- Se hiiva ehtii kyllä vähemmälläkin meidän taikinamme kuohuttaa,\nmurisi nahkuri.\n\n-- Sitten ei auta muut kuin vahdit.\n\n-- Ja volverit, lisäsi nahkuri.\n\n-- Niin, olkoon menneeksi, heillä on pian kansalliskaartinsa.\n\nKaupungin pastori astui sisään huolestuneena. Miehet tervehtivät,\nja nahkuri selitti pyytäneensä pastoria neuvotteluun, sillä hän oli\nmyöskin tullut hiukan höyhennetyksi sosialistien puolelta.\n\n-- Voisiko pastori saada ketään vartioimaan kirkkoa, jos he\nerehtyisivät, eihän sitä voi tietää.\n\n-- Olen ajatellut, että sanan voimalla..., yritti pastori.\n\n-- Sanan voima taitaa nyt olla punaisten suussa, väitti Valtari.\n\n-- Voin mennä itse.\n\n-- Se on oikein, sanoi nahkuri, löi kättä pastorille ja poistui.\n\nPastori ja Valtari katselivat toisiaan kieroon. Kummankin kutsumus\noli perin vastakkaista laatua, niin ettei porvarius eikä punaisten\nkammokaan voinut heitä liittolaisiksi tehdä.\n\n-- Jumalan kiusaamista tämä meno on, sanoi pastori kuivasti. -- Kuka\nne nyt ruokkii sadat matkustajat?\n\n-- Kaitselmus ja hyvät ihmiset, kiusotteli Valtari kirkon miestä.\n\n-- Te pilkkaatte. Vai olisi ihmisten villiys kaitselmusta? Te\nkeitätte olutta, yhtä hyvin sekin voisi olla kaitselmusta.\n\n-- Niin teen, ja tietääkseni se on rehellistä työtä.\n\n-- Taivas meitä valaiskoon, huokasi pastori.\n\n-- On niinkin, teenhän minä kuusi päivää viikossa työtä ja omassa\nnimessäni.\n\n-- Tehdään sitä työtä jos jonkinlaista.\n\n-- Kuinka monta päivää viikossa pastori tekee työtä? Yhden ainoan ja\nsenkin -- toisen nimessä.\n\n-- Kenenkä toisen?\n\n-- No, ettekös te, herra pastori, Jumalan nimessä puhu? oli Valtari\nkysyvinään suurin silmin.\n\n-- Paatuneet puhuvat paatuneiden tavoin, sanoi pastori arvokkaasti ja\npoistui.\n\nTarjoilijatytöt olivat juosseet akkunaan ja nojasivat ulos nähdäkseen\nkauas kadulle.\n\n-- Jo tulee pieniä poikia, huusi eräs.\n\n-- Pieniä poikia, toistivat toiset tungeskellen ja töykkien toisiaan.\n\n-- Isoa katua alas, kohta kääntyvät tänne päin.\n\n-- Kuinka ihanaa, kun vain saisi olla mukana!\n\n-- Nyt, nyt torvet kiiltelevät ja lippuja on niin paljon, punaisia,\npunaisia, vain punaisia ja suuria, kuulkaa, työväenmarssia lauletaan.\n\nTytöt hyräilivät mukana ja heiluivat tahdissa, mutta eivät osanneet\nsanoja, sillä he kuuluivat porvarilliseen leiriin.\n\n-- Joka puolelta tulvii ihmisiä, kaduilta, maantieltä, kirkonmäeltä,\nkatsokaa, metsästäkin! huusi Aino neiti.\n\n-- Markkinaväki on jäänyt kaupunkiin.\n\n-- Kuka sitä nyt raaskisi lähteä pois maailman mullistuksesta!\n\n-- Lähdetään mekin! sanoi Aino ja juoksi samalla ulos.\n\n-- Entä kassa ja rouva! huusivat toiset ja seurasivat.\n\nValtari jäi yksin huoneeseen ja katseli torille akkunasta, josta\nsaattoi seurata asiain menoa, nähdä ja kuulla lähimmältä kadun\nlaidalta vielä yksityisten keskustelutkin.\n\nHänen silmänsä sattuivat heti vanhan liikeveikkonsa pankinjohtaja\nAuerin tyttäreen, joka näytti olevan syventynyt tuttavalliseen\nkeskusteluun maisteri Poudan kanssa. Valtari oli nähnyt hänet\nrautatien torilla puhumassa ja tunsi heti miehen. Ukon silmät olivat\nkuin varressa, ja luiset sormet varjostivat korvaa kuullakseen joka\nsanan nuorten haastelusta. Tuo oli tosiaankin näkemisen ja kuulemisen\narvoista. -- Lakko on varmaan noussut jo tytön päähän, päätteli ukko\nitsekseen, -- onhan sosialisti vain sosialisti, olkoon hän kuinka\nkorea ja sileä tahansa.\n\nTohtori Allas, Virva ja Airi olivat pysähtyneet torille, missä puheet\njatkuivat yhtämittaisesti ja innokkaat eläköön-huudot kaikuivat\nkeskustasta alkaen ja yhä laidoille edeten. Harvat tiesivät, mille\noikein huudettiin, huudettiinhan vain yhteisen riemun pakosta.\n\nAiri oli joutunut kuin sattumalta Anttu Poudan läheisyyteen ja\nviittasi innokkaasti Virvaa ja Allasta luokseen. Innostuksen vallassa\nja ylpeänä Poudasta hän esitti tälle sisarensa ja serkkunsa.\n\n-- Tässä näet, Virva, oikean sosialistin, tarkastakkin visusti, onko\nporvarivarusteesi kunnossa, sillä tämä on vaarallinen mies.\n\n-- Kiitän puheestanne aamulla. Siitä päättäen te voisitte olla\nporvarikin.\n\n-- Kiitos, ero ei taida olla varsin suuri. Riippuu vain siitä, kuinka\nasian ottaa, sanoi Anttu Pouta kumartaen sulavasti tarttuessaan\nVirvan käteen.\n\nKäsi viipyi hiukan kauemmin Poudan lujassa kourassa kuin tapa vaatii.\nTänä merkillisenä aikana oltiin sydämmellisempiä ja luonnollisempia\nkuin tavallisesti, ja ylpeän Virvan silmissä kuvastui kiitollisuus ja\nihailu, jota hän ei huolinut peitellä. Kädenlyönti ja silmäys rakensi\nsillan, eikä kumpikaan aavistanut sillä hetkellä, että he siirtyivät\njokapäiväisyyden pohjalta lumottuun maahan.\n\n-- Minusta tuntuu kuin olisimme ennen tavanneet, sanoi Virva.\n\n-- Se kai johtuu siitä, että ihmiset ovat nyt lähempänä toisiaan kuin\ntavallisesti, ainakin minä lukeudun kaikkien suomalaisten veljeksi.\n\n-- Eikö totta, on ihanaa elää näin, näin -- välittömästi.\n\n-- On tosiaan oikein hauska kuulla puheita, niissä ei sanoja säästetä\neikä tempperamenttiä puutu, antaa tulla vaan hyvän ja pahan sisun,\nsuut puhtaaksi puhua pitää!\n\n-- Nyt elämme hetkessä, jatkoi Virva.\n\n-- Niin, on pysyttävä aallon harjalla taikka selvemmin sanoen\npidettävä kiinni myötätunnosta kaikkialla, vaalittava jokaista\ntodenmukaista aatetta, missä muodossa se ilmeneekin, se on nyt\nvoimaa, joka voi luoda uutta elämää.\n\n-- Miksi juuri nyt?\n\n-- Nyt on onnenpyörä kohdallamme, sattuma ja sallimus apuna.\n\n-- Luuletteko tämän lakon voivan tuottaa käänteen ja onnen oloihimme?\n\n-- Minä uskon ja tahtoisin, että tekin siirtyisitte minun puolelleni\ntäydellisesti -- uskossa.\n\n-- Minä en tunne vielä uskonkappaletta, sanoi Virva katsoen nuorta\nmiestä suoraan silmiin varmalla tavallaan.\n\n-- Dogmit ovat tarpeettomia, kun uskoo hyvään.\n\n-- Niin, katsokaas, ne puolueet eivät ole erittäin innostuttaneet\nminua. Luonnollisesti minä olen ylimysmielinen porvari ja nykyisenä\naikana kolme neljännesosaa isänmaallisuutta, mutta tavallisesti pidän\nkiinni vain ihmisyydestäni.\n\n-- Tyydytte liian vähään, enemmän luonnetta! Poudan huudahdus sattui\narkaan kohtaan.\n\n-- Niin kyllä, mutta minä olen oppinut pitämään tunteet peitossa,\nnaamarin kasvoilla ja järkeni vireillä.\n\n-- Ei se meitä nyt auta, täytyy toimia ja uskoa tulevaisuuteen.\n\n-- Minun uskoni vaatii varmuutta, ja ellei sitä ole...?\n\n-- Usko riippuu siitä, millä silmillä asioita katselee, sanoi Pouta,\nja ennenkuin Virva oli ennättänyt estää, tarttui nuori mies hänen\nkäsivarteensa ja auttoi häntä majatalon jyrkissä portaissa, joille\nmarraskuun lievä pakkanen oli räystästipoista purrut sileän jääkuoren.\n\nTuo outo rohkeus hiukan harmitti ja nauratti jäykkiin\nseurustelutapoihin tottunutta hienoa neitiä. Mutta Pouta katsoi\nhäneen niin voitonvarmana ja iloisella luottamuksella, ettei hän\nhennonnut irrottaa käsivarttaan, ja lähekkäin he astuivat majataloon\nkuin hyvin vanhat tuttavat. Allas ja Airi olivat jääneet torille,\nsillä Airi sanoi tahtovansa antaa Poudan \"höylätä\" Virvaa ja hiukan\ntasottaa hänen raapivaa pintaansa.\n\nAllas taipui kohtaloonsa alakuloisena, ja kun useat porvarilliset\nvaativat häntä ilmaisemaan heidän mielipiteensä, nousi hänkin lavalle\nja kehotti kansaa, maltillisella ja kuivalla tavallaan asianhaaroja\nselvitellen, pysymään entisen lain ja järjestyksen kannalla, kunnes\nuudet olot ja säädökset ehtisivät valmistua ja käytännöksi vakaantua.\nMutta hänen täytyi keskeyttää puheensa melun ja äänekkäiden, sekavien\nhuutojen vallitessa, jossa hän ei kuullut omia sanojaan.\n\nSyntyi aaltoilua kansanjoukossa, kiisteltiin ryhmissä ja\nmieskohtaisesti, siirryttiin eri suunnille kuin jonkun salaisen\nvoiman pakottamina. Porvarit ja sosialistit, se oli nyt jaon\nperusteena tai oikeammin niiden räikeät äärimmäisyydet. Porvarit\npuhuivat laista ja oikeudesta vanhaan tapaan, mahdollisuuksien ja\npunnitsevan järjen kannalla pysyen. Sosialistit tahtoivat kumota\nkaiken vanhan järjestyksen ja tässä lakossa pysäyttää pikkuseikkoja\nmyöten kaiken elämisen koneiston. He tarttuivat kiinni järein kourin,\nkun kerran oli päästy tarttumaan kymmeniä vuosia muokattuaan alaa\ntyöväenyhdistyksissä. He tajusivat hetken tärkeyden täydellisesti ja\nolivat suurimmaksi osaksi itse sen luojia, mutta laativat kiihkoisen\nvoimalla ja samalla sen sokeudella ohjelmansa nopeaan ja arvelematta,\njoten se maistui liian paljon vallankumoukselta ja tyranniudelta\nja edellytti vähemmän kehittynyttä yleisöä kuin tämän kaupungin\nenemmistö oli.\n\nPuheiden tulva torilla ehtyi vähitellen ja yleisö hajaantui, ja\nlakkokomitean piti kerääntyä piakkoin majataloon neuvotteluihin.\nNahkuri Karri oli eteisessä, kun Virva ja Pouta astuivat sisään.\n\n-- Kylläpä siellä kiehuu kuin muurahaisten sodassa, sanoi Karri.\n\n-- Eihän siitä ilman taida kysta syntyä, sanoi Pouta katsellen\ntunnustelevasti Karria.\n\n-- Herra Karri ja maisteri Pouta, esitti Virva. -- Mitä te luulette,\nvoiko syntyä vakavia selkkauksia?\n\n-- Ei vielä, neiti, kaupungissamme on kyllä paljon laajempia mekkoja\nkuin tämä minun, kyllä niihin miestä mahtuu, puhui Karri leveästi\nhymyillen ja ravistaen Poudan kättä tuttavallisesti.\n\n-- Maisteri on puhunut kuin mies ja niinkuin kansan omatunto.\n\n-- Tuntuu siltä kuin meistä tulisi ystävät, vastasi Pouta\navomielisellä tavallaan ravistaen tukevan porvarin kättä.\n\n-- Se vapaus taitaa olla ystäviksi tekevää, sanoi Karri ja siirtyi\nsaliin porvarillisten pariin.\n\n-- Minä en vieläkään ole oikein selvillä, oletteko täysverinen\nsosialisti, tarkotan, samaan tapaan kuin meidän työväenyhdistyksemme\nvai oletteko ehkä vain aatteessa kumouksen mies? uteli Virva Poudalta.\n\n-- Minä luulen olevani toimen mies ja otaksun voivani paraiten\ntoteuttaa suunnitelmani työväen leirissä, vaikka kyllä täytyykin\nvastata sen monista erehdyksistä.\n\n-- Teette parhaanne niitä estääksenne.\n\n-- Empä tiedä, he ovat luonnonlapsia ja minä samoin. -- Kun ihminen\nantaa itsensä täydesti, niin siinä täytyy olla virheitä, missä\nansioitakin.\n\n-- Niin kyllä, mutta ellei olisi lumousvoimaa, jolla te annatte\ntoivomuksien loimuta ilotulituksena, ja elleivät he tahtoisi tulla\npetetyiksi...\n\n-- Niin työmme olisi turhaa. Ei, te unohdatte parhaan, meillä on\nusko. Vaikka enhän minä voi sen taikaa teille todistaa.\n\n-- Päinvastoin -- kadehdin teitä ja uskon teihin.\n\nPouta pakotti katseellaan Virvan avaamaan silmänsä, mutta nyt hänessä\noli nainen varuillaan, ja miehen tähtäämä katse kilpistyi älykkäästä\nhymystä.\n\nPouta huokasi sulkien silmänsä sekunniksi, mutta tuo tuskin\nhuomattava liikutus huumasi Virvaa eikä hän voinut hetken aikaan\nhengittääkkään, häipyi maailmasta, unohti ympäristön eikä nähnyt sitä\nsilmäystä, jolla Pouta luomien alta häntä ihaili.\n\nHän palasi todellisuuteen kuullessaan Airin äänen: -- Tännekkö te\npakenitte? Aksel on lukenut heille lakia tuolla torilla ja sekös\nvaikutti, nyt he ovat tukkanuottasilla.\n\n-- Eikö olisi aika alottaa kokousta, huomautti tohtori Allas. Hän\noli nähnyt Virvan ja Anttu Poudan tuttavallisessa keskustelussa\nastuessaan Airin kanssa kokoushuoneeseen.\n\nPouta katsoi kelloaan: -- Tosiaankin, akateeminen neljänneskin on jo\nkulunut.\n\nHän astui oikealle pöydän taakse, punaisen lipun kohdalle, veti esiin\npaperit laatikosta antaen ne kirjurille, joka jo istui paikallaan.\nHuone oli täynnä väkeä, sekä komiteaan kuuluvia että yleisöä. --\nKoska tämä on jatkoa aamulla pidettyyn kokoukseen, emme tuhlaa\naikaa pöytäkirjan tarkastukseen, vaan käymme käsiksi kiireellisiin\nasioihin. Matkustajat, joita nyt on noin viisisataa, vaativat ruokaa\nja asunnoita taikka junat liikkeelle.\n\n-- Matkustajat! kuului ääni joukosta. -- Köyhälistö on odottanut\nmaailman alusta kärsien vilua ja nälkää...\n\n-- Asiaan! kuului huuto joukosta ja puhujan ääni vaikeni.\n\n-- Pankinjohtaja Auer on lahjoittanut tuhat markkaa ja muut kaupungin\nvarakkaat keränneet samanlaisen summan tätä tarkotusta varten,\nilmotti tohtori Allas.\n\n-- Komitean puolesta kiitän niitä kansalaisia, jotka ovat näin\nauliisti velvollisuutensa täyttäneet, sanoi puheenjohtaja.\n\n-- Hyvä, hyvä! huudettiin.\n\nKomitean naisjäsenet saivat tehtäväkseen huolehtia matkustajien\nmukavuudesta, ja kohta sen jälkeen otti puheenjohtaja\nkansalliskaartin asian esille.\n\n-- Olemme saaneet pääleiristä kehotuksen nyt heti järjestää\nkansalliskaartin täälläkin.\n\nSyntyi liikettä ja kohinaa sosialistien puolella, ja miehet\nryhmittyivät tunkeutuen puheenjohtajan pöydän ympärille.\n\n-- Kehotan kokousta ehdottamaan toimihenkilöt.\n\nPorvarit katsoivat toisiinsa levottomina ja ennenkuin he ennättivät\nkäsittää, mistä oikeastaan oli puhe, olivat sosialistit jo\njärjestäneet koko asian, valinneet komentajaksi kaupungin ainoan\nsotilaan, oman miehensä, entisen vääpelin. Sotilaiden värväys\nalotettiin heti pihan puolella suuressa markkinaväen tuvassa. Jonkun\najan kuluttua oli joka toisella pojalla housun lahkeet saapasvarsissa\nja punainen nauha lakissa. Sotilaallinen ryhti oli kyllä niin näin,\nmutta urhoollista mieltä riitti yllin kyllin.\n\nSalissa jatkettiin asioita, ja puheenjohtaja kehotti hiljaisuuteen.\n\n-- Pyydän yleisöä esittämään ne asiat, jotka vaativat pikaista\nratkaisua. Kaikki muu järjestysvalta on nyt lakkautettu, ja tämä\nkomitea on siis velvollinen nopeasti ja auliisti auttamaan asiat\noikealle tolalleen.\n\nLakkokomitean jäsen, nahkuri Karri nousi paikaltaan vasemman pöydän\nääressä ja kysyi järeällä tavallaan: -- Saanko minä kääntää nahkani?\n\nKokous rehahti nauruun, mutta tohtori Allas otti puheenvuoron.\n\n-- Lain selittäjänä tässä komiteassa ymmärrän asian niin, että\nnahkuri Karri saa kääntää nahkansa ilman vieraan apua.\n\nKarri nousi uudestaan ja puhui syvällä vakaumuksella: -- Kyllähän\ntässä nyt joka pahinen on kääntänyt nahkansa näinä päivinä ja\nnäyttänyt oikean karvansa ja karvattomuutensa, niin että koko meno\nvanhaa parkittua sydäntäni hytkäyttää, mutta nyt on puhe rehellisistä\nraavaannahoista. Ellei niitä pikimmin käännetä, niin ne mätänevät, ja\nkuka sen vahingon korvaa? Lakkokomitea kai? kysyi ukko ivallisesti,\nveti partaansa ja istui.\n\n-- Parasta lienee, että herra Karri kääntää nahkansa miten vain voi,\nellei siihen vain pyöriä tarvita, selitti Allas.\n\n-- Tämä on lakon rikkomista! huudettiin joukosta.\n\n-- Ei mitään etuoikeuksia eikä poikkeuksia porvarien vuoksi!\nhuudettiin sosialistien puolelta, mutta puheenjohtaja vaati\nhiljaisuutta.\n\nKokous päättyi kuitenkin kinasteluista huolimatta pian, sillä yleisö\noli utelias näkemään kansalliskaartilaisten asettumista riviin\ntorille, sen \"mönsträämistä\" ja \"kaseeraamista\".\n\n\n\n\nV\n\n\nMajatalon emäntä, rouva Muukka, oli valittu johtamaan matkustajien\nruuanlaittoa. Hän otti luottamustoimen arvokkaasti vastaan,\npukeutui pariisilaisiin tamineisiinsa ja lähti ostoksille kahden\npalvelijansa kanssa, purjehti leveänä joukossa, heitti silmäyksen\nsinne, toisen tänne, viittasi, kuiskasi, käski ja kielsi. Kaikki\nkävi kuin rasvattu. Sievät neitoset ja pojat kuljettivat lautasia ja\nruoka-annoksia tilapäisesti laudoista laadituille, pitkille pöydille.\nSavolaiset ja hämäläiset ryhmittyivät eri pöytiin, ja puheen porina\nkävi valtavana ryöppynä. Hanurit ja laulut kaikuivat milloin miltäkin\npöydän kulmalta. Miehet tupruttivat tupakkaa, ja ilma oli sakeana\nsauhusta, mutta siitä ei kukaan joutunut huolehtimaan.\n\nToisen luokan odotushuoneessa neulottiin olkipatjoihin päällisiä.\nVirva mittasi palttinapakoista kangasta ja toiset kaupungin neidit\nompelivat niitä koneilla kasaan säkeiksi. Koneiden kolke, puhelu ja\nmelu tuoksahti vastaan, kun Anttu Pouta astui sisään. Hänen katseensa\nkeksi heti Virvan naisten huoneen avonaisessa ovessa. Hän kallisti\nhiukan päätään ja heilutteli nauraen vaatetta heittääkseen sen pöydän\nyli neulojille.\n\n-- Virvakin on riipaistunut irti juhlallisesta minästään, onkin aina\nkuin mikä murhenäytelmän sankaritar. Ei mutta, katsos, kuinka hän\npunastuu, puhui Airi Allaalle huomaamatta Poudan tuloa, mutta samassa\nsukeltui Poudan tumma pää hänen näköpiiriinsä, ja Airin suu mutistui\nhienoon vihellykseen: -- Ahaa...! hän ei sallinut serkkunsa sitä\nhuomata eikä ollut katsovinaan Virvaan.\n\nAllas oli kuitenkin käynyt hajamieliseksi vyyhden pitäjäksi.\n\n-- No, Aksel, pidä virastasi vaari, et osaa pitää puoliasi, katsos\nnyt, kuinka koko vyyhti valuu pois käsistäsi.\n\nSamassa Anttu Pouta nosti suuren kangaspakan lattialta Virvan\npöydälle, ja tytöt piirittivät hänet joka puolelta tahtoen riistää\nsen häneltä, mutta leikki jatkui, ja Pouta piti yhdellä kädellä\npakkaa ilmassa torjuen tyttöjä toisella kädellään. Virva nauroi ja\nkoko sali joutui riemun valtaan.\n\n-- Noin sinunkin olisi pitämät vallottaa tämä maa, tulla, nähdä ja\nlumota, sanoi Airi serkulleen.\n\n-- Ei minusta taitaisi olla sotamieheksi, sanoi Allas yhä tähystellen\nVirvaa.\n\nMelu lakkasi, kun rouva Muukka tuli kehottamaan kahville, ja Pouta\nsai tilaisuuden puhutella Virvaa.\n\n-- Lähtekää torille, sanoi hän, -- siellä puhutaan kuin hengen\nedestä. Se on ryöppyä, kauan padottujen vesien purkamista. Tänne on\ntullut oikea profeetta.\n\n-- Profeetta, huudahti Airi -- sehän on perin hassua!\n\n-- Hän on kansan suuri suosikki, kuuluu olevan oma lahkonsa ja\nopetuslapsia mukana. Sanotaan \"Maailman maalariksi\".\n\nNuoret riensivät torille ja mäelle päästyä heilutti Airi liinaansa\nhuutaen: eläköön! nähdessään laajan torin täpö täynnä kansaa --\neläköön vapaus!\n\n-- Ja veljeys! lisäsi Pouta äkkiä kääntyen Virvaan, joka oli astunut\nAllaan kanssa keskustellen.\n\nTultuaan alas torille, pitivät he paraimpana mennä kokoushuoneeseen,\njosta hyvin näki ja kuuli. He astuivat saliin, ja Pouta nosti kaksi\ntuolia akkunan eteen.\n\n-- Vallotetaan akkuna, kas noin, nyt näette koko torin.\n\n-- Olkaa hiljaa, profeetta puhuu! varotti Airi.\n\n-- -- -- maailmassa, elämän ahjossa on nyt tuskaa, hehkua ja sotaa.\nMeidän taajaa, lukematonta joukkoamme pelätään ja -- rakastetaan.\n\n-- Tuo ei ole aivan tavallinen manaaja, kuiskasi Virva.\n\n-- -- -- herätä luonnon valtaa voimakkaampana. Vielä on yö, ja\najassa tuikkii muutamia harvoja tähtiä. Me huudamme ja räyhäämme\nkuin humalainen yössä voimaansa kehuen, sisumme kiehuu ja nyrkki\nnousee nyrkkiä vastaan, hartia rynnistyy hartiaan ja silmä tuijottaa\nsilmään, pakko huutaa pakkoa, kun pääoma kerää väkensä ja työ asettuu\ntaistelurintamaan. Kahakoita syntyy siellä täällä ja sissisotaa\nkäydään, mutta pääarmeijat eivät voi taistelussa iskeä vastakkain,\nsillä tuho olisi kauhistuttava! Toisaalla täytyy ratkaisun tapahtua.\n\n-- Maailman koneisto voihkii sen taakan alla, minkä ihmisjärki\nsille on sälyttänyt ja pakottaa sen yhä nopeammin, joustavammin ja\nkauniimmin tuottamaan elämän keveyttä ja vapauttamaan sorron alaiset\norjuudesta. Se aika tulee ja sen täytyy tulla ihmisneron niinessä,\njolloin elämän sulous ja kylläisyys on jokaisen osa ja oikeus, aika,\njolloin ei enää toisen omaa pyydetä eikä työllä liiaksi orjuuteta.\nLuonto taipuu valtaamme nöyränä ja alttiina kuin lempivä morsian, me\nolemme silloin sen herrat, sen jumalat, niinkuin se ennen on ollut\nmeidän hallitsijamme ja jumalamme... Silloin voimme nauraa riemusta\nja onnesta ja huutaa kohtalolle: kussa on sinun kovuutesi! Silloin\nolemme vapaata voimaa, omat herramme ja samalla koko maailman herrat,\nsillä meidän rivimme taajenevat ja ulottuvat ympäri maapallon.\nSilloin saamme elää, elää itsellemme ylitsevuotavassa kylläisyydessä\nja juoda suuruutta ja valtaa, joka ei ketään sorra. Me olemme\nsilloin keskipiste, lähtökohta ja voimapyörä, joka liikuttaa elämän\nkylläisyyden rattaita.\n\n-- Mitä on yhden ihmisen valta ja mitä ovat monet valtiot? Pois ne!\nUusi aika tasottaa voimat ja sotajoukot, uusi aika synnyttää yhden\nmaailmanvallan!\n\n-- Vielä on, kuin kaksi mahtia taistelisi: pohjaton tylyys ja\nmittaamaton rakkaus, ja oikeastaan on vain yksi voima elämää\nohjaamassa: pyrkimys! Kerran saavutamme ensimmäisen portaan, silloin\npysähdymme ja katsomme ympärillemme, näemme suuren valon ja rauhan\nkaikkialla. Silloin ei enää ainetta jumaloida. Silloin astumme\ntoisille portaille, ja pyrkimys on yhä suurempaa, jumalaisempaa,\nsillä _aineen aikakausi_ on mennyt. Uudet, tuntemattomat hyveet ja\nuudet tuntemattomat paheet jäävät kiistakentälle, mutta ihminen on\njumalaisempi.\n\n-- Silloin voi syntyä kamppailu luonnonvoimilla luonnonvoimia\nhävittääkseen, sillä ihmissielussa on luomavoimaa ja on\nhävitysvoimaa. Demoonin viha voi syttyä hänessä ja turmella elämän\nlähteet, manata hävityksen maan uumenista ja upottaa ihmisneron\nluomat pohjattomaan syvyyteen. Se taistelu saattaa olla hirmuisempaa\nkuin nykyinen sota, aineen herran jumalaista taistelua!\n\n-- Kuka tuo mies on? kysyi tohtori Allas, kun luinen mies oli astunut\nlavalta alas ja hävinnyt joukkoon.\n\n-- En tunne peijakasta, naurahti Pouta, -- mutta kuulin kerrottavan,\nettä hän on ollut Amerikassa ja tuntee perinpohjin työväenliikkeen.\nMuuten hän lienee seikkailijaluonne.\n\n-- Kuulkaa, kuinka siellä huudetaan, tuskin he sentään tajusivat,\nmitä hän tarkotti. Mutta miehen ääni ja mahtipontisuus vaikuttaa,\nsanoi Virva.\n\nAllas oli vakava ja katseli yhä torilla virtailevaa ihmisjoukkoa.\n-- Nyt heillä pitäisi olla intonsa mukaista toimintaa, muuten tuo\nkuohuva mieliala puhkeaa arvottomiin tekoihin. Te puhujat ja johtajat\nolette miehiä liehtomaan tunteita, mutta toimien ohjaus ei ole teidän\nvallassanne, sanoi Allas.\n\n-- Sen pahempi, olette oikeassa juuri tällä hetkellä, mutta antakaa\nmeille aikaa! huudahti Pouta.\n\n-- Tuolla luisevalla miehellä oli luja usko, se teki oikein hyvää,\ntuntui siltä kuin hän olisi oikeassa, sanoi Virva.\n\n-- Otaksumiset voivat olla hyvin todennäköisiä, sanoi Allas.\n\n-- Niin kyllä, mutta on yhtä ja toista, joka viittaa otaksuttuun\nsuuntaan, puolusteli Pouta. -- Ihmisten suurimmat viholliset:\nsairaus, köyhyys ja typeryys, jotka meitä orjuuttavat ja tarraavat\nkiinni meihin jo ennen syntymäämme, eivät kuitenkaan ole\nvoittamattomia, eikä niiden salaperäisyys enää kauaa voi meitä\neksyttää.\n\n-- Olisi erinomaisen mukavaa valita vanhempansa ja syntyä terveenä,\nviisaana ja rikkaana. Siihen lahkokuntaan minä riemulla rupeaisin!\nhuudahti Airi.\n\n-- Ellemme usko, että joku ennakkolaki tai tahto määrää kohtalomme,\nniin...\n\n-- Tuskin olemme niin tärkeitä olioita, että joku korkeampi tahto\nmeistä viitsisi pitää noin mieskohtaista huolta, muistutti Virva.\n\n-- Köyhyys, typeryys ja sairaus, nuo kolme mainitsemaani ilkeää\nkohtalotarta kuuluvat varmasti inhimilliseen piiriin. Ja vaikkei\nvoikkaan aina selvästi osottaa, miksi tuo ja tuo syntyi köyhänä, niin\ntiedetään jo nyt, mitkä suuret ja inhimilliset vääryydet kasaavat\nhirvittävän köyhyyden ja rehentelevän rikkauden vastakkaisille\npuolille. Ja nuo toiset surkeuden kohtalottaret ovat köyhyyden\ntyttäriä taikka myös vanhempaimme erehdysten seurauksia, ei\nsalaperäisiä eikä siis välttämättömiä.\n\n-- Teillä on tosiaan kadehtittava kyky selittää kaikki oman uskonne\nvalossa. Te kai myös väitätte -- niinkuin tuo luiseva mies tuolla\ntorilla -- että joukkojen tahto, joukkojen valta, joukkojen etu ja\njoukkojen sielu on ihmisyyden elinehto! huudahti Allas innostuneena.\n\n-- Se on minun ymmärtääkseni kehityskausi korkeampaan ihmisyyteen,\nmutta älkää pakottako minua pohtimaan pohjattomia ongelmia, sanoi\nhän vedoten Virvaan, joka oli hartaana kuunnellut väittelyä. -- Minä\nelän hetkessä, tartun onneen, toimin, toteutan. Tuolla torilla palaa\ntulinen tahto, sillä on jumalallinen usko ja mittaamaton voima. Emme\nsaisi tuhlata hetkeäkään on aika tosiaankin johtaa ja toimia!\n\nHe olivat lähteneet kokoushuoneesta torille ja sekaantuneet joukkoon.\nVirva liittyi Poudan kanssa keskustelemaan, ja Allas oli pakotettu\nseuraamaan Airia.\n\n-- Siitähän tohtori Allas äsken juuri huomautti, sanoi Virva. --\nMutta mitä se hyödyttäisi minä en oikein usko joukkoihin.\n\n-- Äsken leimahti silmässänne innostuksen tuli, ja sen sytyttää vain\nusko. Te olette yhtä sydäntä tämän joukon kanssa.\n\n-- Ehkä, ehkä olen! huudahti Virva antaen Poudan vakuutuksen huumata\nitseään. -- Mutta minä en tahdo antautua sokeasti uskomaan ja\nkuitenkin pelkään teitä ja joukkoanne -- se on kiehtovaa!\n\nPouta painoi päänsä hiukan lähemmäksi seuralaistaan ja katsoi häntä\nsilmiin, ja Virvan suloinen hämmennys oli hänelle sanomattoman\nkallista ja vaarallista. Hän tarttui hermostuneeseen käteen ja\nlikisti sitä tungoksessa.\n\n-- Lumous on kallista ja sattuu harvoin kohdallemme, on kuin onnen\npyörä. Siihen pitää tarttua aikanaan, ehkei se koskaan enää satu\nkohdallemme...\n\nHeidän katseensa yhtyivät, ja Virva horjahti hiukan. Huumaus hämärsi\npäivän, hetki hukkui ja liitti hänet siihen mieheen, jonka käsi hänen\nkättään piteli, ja samalla sen joukon niveleksi, jonka keskellä hän\nsilmänräpäyksessä heräsi uuteen elämään.\n\nMitä oli tapahtunut? Ehkä ihme, ehkä sittenkin oli olemassa\nsalaperäinen kohtalo? Hänen oli hyvä olla, sanomattoman kevyt ja hyvä.\n\n-- Ei ole onnea eikä onnettomuutta, on vain elämä, kaunis ja kallis\nelämä, kaunis ja kallis toistemme kautta, kuuli hän Poudan äänen\nsanovan hänen korvaansa.\n\nKäsi unohtui käteen ja antoi pienellä liikkeellä mittaamattoman\nsuuren oikeuden onneen. He seisoivat kansanjoukossa unhottaen itsensä\n-- minne ja kuinka kauaksi?\n\nVirva veti hiljaa kätensä pois ummistaen silmänsä ja hengittäen\nsyvään ja pyyhkäisi kädellään silmiään. Arkiminä heräsi tottelemaan\nsovinnaisuuden suojelevia lakeja. Lumous ei vain tahtonut haihtua, se\nikäänkuin painoi jäseniä, sitoi, ei tahtonut laskea poistumaan, ei\nviipymään. Hän riuhtaisi itsensä irti ja ojensi kätensä hyvästiksi\nehkä liiankin äkkinäisellä liikkeellä. Nuori mies tarttui käteen ja\nvielä kerran upposi katse katseeseen. Se ei ollut siis erehdys, ei\nsattuma, ei uni: -- ah, hyvästi!\n\n-- Milloin, milloin? kysyi Pouta kiihkeästi.\n\n-- Illalla ehkä, asemalla matkustajien juhlassa.\n\n-- Varmasti, minä tahdon, pyydän, varmasti! He olivat tulleet Auerin\nportille, ja Virva veti kätensä irti.\n\n-- Ehkä, ehkä, hyvästi! Hän melkein juoksi kotiin.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKaupunkilaisille ja matkustajille oli valmistettu juhla, ja\nasematalon tilava, kolmannen luokan odotushuone oli kansaa täynnä.\nSieltä kuului mahtava humu, soittoa ja laulua, hanurit, viulut ja\ntorvien äänet vuorotellen.\n\nMaalainen markkinaväki oli miehissä kerääntynyt pohtimaan tärkeitä\nkysymyksiä.\n\n-- Tuleekos siitä tasaamisest oikein totta ja? kysyi Killimäen Mikko\nKarrilta, joka oli maalaisten kesken erikoisessa suosiossa.\n\n-- Niinhän ne hokee, naurahti Karri.\n\n-- Nääs, Mikko, enkös sit sinulle sanonut? tuiskasi Maija, Mikon\nseuralainen.\n\n-- Älä sie nyt sekota?\n\n-- Tarttishaa se saara selväks ja onhaa sit oltu sosialistien pakeil.\n\n-- Joko on selvinnyt? kysyi Karri.\n\n-- Eihää ne sit koskaa sano oikein reilusti, että ton saat sie ja ton\nsie, vähä vaan sinne päin viittailee ja selittelee.\n\nOdotussalin seinälle oli naulattu tulipunainen lippu, ja siinä oli\nkirjotus: Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Maijan huomio kiintyi\nsiihen, hän läheni ja kohotti lipun kulmaa.\n\n-- Mitähän tohon on räntätty? Saahan tot kai lukea. Va-pa-us;\nvel-je-ys, tasaa... kattos, Mikko, onhaa tos nyt taaskii siit\ntasaamisest. Näät sen nyt omin silmin. Etkös nyt jo usko?\n\nMaija tavaili yhä edelleen. -- Tasaa... minnekäs se sitte vielä\nmenee? Ärrä -- voisuus!\n\n-- Etkös nyt ymmärrä? tokaisi Mikko, -- tasa-arvoisuus.\n\n-- Mitäs, kun oli pantu toiselle riville, puolusteli Maija. --\nTasa-arvoisuus, siithää ne puhuivat ja sanoivat, että naiset ja\nkaikki ihmiset olisvat nyt tasa-arvoisia, ja se on samaa kuin\nyhrenverosia. Taikka kuinkas sen selittäis -- samanlaisia!\n\n-- Ho, ei, koskas se tulis lammaskaa hevosen veroseks?\n\n-- Taikka vaimo mieheksi, sekaantui Karri puheeseen.\n\n-- Mitäs ne sitten vänkkää? Kun on kerran vapaa, niin kai sitä on\ntasa-arvoakin? Ja silloin tekee, mitä itte tykkää, eikä saa kysyä,\nonko niits vai vaimoihmiin! puhui Maija.\n\n-- Kaapii puoleensa niin paljon kuin kynnet kestää, sanoi Karri\nnauraen.\n\n-- Niin justiisa, intoili Maija.\n\n-- Mitäs sinä, Maija, teit ketulle, kun se söi sun kanas? sanoi Mikko\nsytyttäen paperossin, jonka Karri oli hänelle tarjonnut.\n\n-- Se on kettu se, ja niitä saa tappaa myrkyllä. Mut mäne sie ja tapa\nihmiin, niin saat nährä!\n\n-- Se on vapaus se, ettei saa tehrä, mitä itte tykkää. Kun se ei oo\nsillä tapaa vapaa kettukaa, niin ei se oo ihmiinkää, selitti Mikko\noikein esimerkin kautta.\n\nMaijan kasvot olivat käyneet innosta ja suuttumuksesta oikein\npunaisiksi, ja kimakalla äänellä hän vakuutti:\n\n-- Aina sie riitelet vastaa. Miksei se nyt olis vapautta, kun ne\nsanoo, että on! Etkös kuullut, kun niiren laulussakii sanoo, että\n\"oikeutes ota!\"\n\n-- Niin, se on oikeus se eikä mikään vapaus, vakuutti Mikko\nlevollisena vilkaisten Karriin.\n\n-- Kattos kun nyt taas kierrät, vaikka se on kaikki samaa, --\ntasaamist se on!\n\nMaijan into kiihtyi suuttumukseksi niinkuin aina kotonakin, kun hän\nhuomasi joutuvansa tappiolle. -- Enkä mie enää viitti! huusi hän,\n-- eihän ton visan päähän mikään mahru! Se tässä kaakattakoon ja\nyötä myören juoskoon, kun ei kuitenkaa saa uskoa, mitä opetetaan. Se\nnäitä munia ja villojakin kanniskelkoon, kun ei kukaan osta! -- Hän\nheilutti nyyttiä uhkaavasti.\n\n-- Älä riko niitä munia, kolmen markan munat, varotti Mikko.\n\n-- Toss' on, syö! sähähti Maija ja heitti nyytin Mikolle, joka otti\nsen ilmassa vastaan niin rauhallisesti, ettei paperossista tuhkakaan\npudonnut.\n\n-- Voi vaimoväen sisua, sanoi hän vain ja sovitti nyytin lekkerin\nviereen tuolin alle ja istui itse jälleen tuolille. -- Mänköön nyt,\nkylhää sielt tulee, kun sisu asettuu. Se on sellain tuittupää, mut\nhyvä sill on syrän.\n\nPouta oli tullut ovessa Maijaa vastaan ja samassa maalaisnaisen viha\nlauhtui. Kun vielä punakaartilaiset, joiksi kansalliskaartilaisia\nvarsinaisesti sanottiin, marssivat oikein sotilaallisessa\njärjestyksessä sisään ja torvet remahtivat soimaan, täytyi hänen\nseurata saliin takaisin.\n\nMiehet tyhjensivät limonaatipulloja janoonsa ja Karri huomautti\nPoudalle: -- Nytkös se on oikein tasajako?\n\n-- Kerranhan sekin on alotettava, sanoi Pouta. -- Porvarit ovat sen\njo osaksi toteuttaneet ainakin tässä kaupungissa.\n\n-- Kutka porvarit?\n\n-- Maksattehan te kaikki työväelle palkat, vaikkei työssäkään olla.\n\n-- Tarkkaas nyt, Mikko, eikös ne taaskii sano, että on tasajako?\nhuomautti Maija.\n\n-- Älä nyt höpise, kuulenhaa mie sen ja ymmärrän.\n\nMaija tahtoi päästä selville, ja hän niiasi Poudalle kysyen\nrohkeasti: -- Onkos se nyt oikein niin tarkotettu, että jaetaan\ntasan, että saa maata, kellä ei ole maata?\n\n-- No, sehän se on tarkotus, että maata maatonkin sais ja sulhanen\nmorsiamen nais, sanoi Pouta sulavalla hymyllä ja kaatoi limonaatia\nlasiin. -- Hei, juokaa limonaatia! Tasajaon limonaatia!\n\n-- Kattos kuinka se on höyli, sanoi Maija Mikolle syvään niiaten ja\njoi.\n\nOvelta töytäsi kaupungissa hyvin tunnettu sosialistinainen Hilma\nRoima sisään touhuisena ja punaisissaan.\n\n-- Mitä uutisia? kysyttiin, sillä jokainen saattoi nähdä, että\nhänellä oli paljon sydämellään.\n\n-- Ettäkö ole kuulleet? Senaatti on lyöty alas!\n\n-- Kyllä tässä nyt näytetään \"hörreille\" kurssia! huudahti eräs\npunakaartilainen.\n\n-- Kerrotaan, että Kokkola on poltettu ja Kronstadt vallotettu\nja Viapori kapinallisten hallussa, selitti Hilma Roima yhdellä\nhengenvedolla.\n\n-- Niin, oikein, kun kerran valehtelee, niin, pitää valehdella\nrehellisesti, sanoi Pouta.\n\nSalin perällä oli syntynyt hälinää, huudettiin: Alas senaatti! Alas,\nalas! kuului yhä voimakkaampana.\n\n-- Ei, ei! vastattiin heikommin.\n\n-- Suomettarelaiset! kuului huuto.\n\nPieni joukkue joutui saarroksiin väkijoukon keskelle, ja muutamat\nnousivat tungoksessa tuoleille ja pöydille huutaen siellä yhä\nlujemmin:\n\n-- Ei, ei!\n\nMelu keskeytyi, sillä ulkoa marssi taaskin osasto punakaartilaisia\nsaliin laulaen ja tunkien yleisön yhä ahtaammalle salissa.\n\nMikko oli kellistynyt vaa'alle salin nurkkaan istumaan ja\ntorkahtanut. Maija seisoi lähellä vaihdellen ruumiinsa runsasta\npainopistettä lonkalta toiselle. Tarjottiin kahvia hyvän\npäivällisen päälle, ja Maijakin sai kupin ja pullaa osakseen.\nHän veti sieramiinsa ruskean liemen suloista tuoksua ja hörppäsi\nlusikalla, pullakin pyörähti tottuneesti kämmenen sisältä hyppysiin\nja seuraavassa tuokiossa sen olisi pitänyt upota kahviin,\nmutta tyytyväisyyden sileys kasvoilla muuttui äkkiä uhraavaksi\nluopumiseksi, ja Maija vilkaisi torkkuvaan Mikkoon ja tönäsi\nmyhäillen kylkeen:\n\n-- Herääkin tosta kahvia juomaan. Mikko vain ynisi.\n\n-- Kylhää sit voi pahaakii tykätä, mut voi sit sentää kahviakii\njuora, sanoi Maija ja hörppäsi.\n\nSe sai jo eloa Mikkoon.\n\n-- No, kun toit, niin anna!\n\n-- Tästä tän saat, sanoi Maija loistavin kasvoin, -- saan kai mie\ntoista. -- Kun Maijakin oli saanut kuppinsa, sanoi Mikko:\n\n-- Taitaa olla viimeist kertaa, kun näin juoraa yhres kahvia.\n\n-- Mitäs sie nyt puhut? Kahvi jäi Maijan kielelle ja pala tarttui\nkurkkuun.\n\n-- Häi meinaan, että ostan tiketin!\n\n-- Mitäs myö sinne Amerikkaan nyt sitte lährettäis, onhaa tääl\nkotonakii olemist!\n\n-- Lährettäis -- kukas muu sinne sitte lähtis?\n\n-- Eikös niin sinne sitte pitäis tullakkaa? kysyi Maija itkuisella\näänellä.\n\n-- Kukas ne tääl sitten tasajaon limonaarit jois? pisteli Mikko, joka\nei sietänyt sosialisteja eikä tasajakoja.\n\n-- No, kun mie vaivain syntiin sen nyt join, minkäs sille enää mahtaa?\n\nMikko pyyhki suutaan hijansuuhun ja poistui Maijaan katsomatta.\nMelussa ja tupakansauhussa ei kuullut omaa ääntään eikä nähnyt juuri\nkättään kauemmaksi, ja Maijan tuska puhkesi äänekkääksi itkuksi.\nKyyneleet valuivat kahvin sekaan, sokeri suli märässä kourassa\nja nisupulla kasvoi suussa. Hanurit pauhasivat kuin pasuunat, ja\nihmisetkin vaelsivat rauhattomina kuin sen sarvellisen valtakunnassa\ntaitavat tehdä.\n\n-- Pauhatkoo, sätti Maija itseksensä, -- minuahaa ne pauhaa! ja sitä\nseurasi kyynelvirta ja oman surkeuden tunto. Mutta kun kahvi oli\nlopussa, oli surukin jo hiukan lauhtunut. Hän näki joukossa suutari\nTaavetin Iitan ja meni puheille ja saatuaan kerrotuksi surun, se jo\nrupesi helpottamaan.\n\n-- Mihkäs ne elukatkii nyt joutuu? Eihää se niit voi Amerikkaan\ntiketillää vierä... puhukoos viel! äkäili Maija.\n\n-- No, et sunkaa sie eläimist enempää välitä kuin Mikost? kysyi Iita,\njoka kaupunkilaisena piti vain ihmisiä rakkauden arvoisina.\n\n-- Kaihan se ne kauppaa, sen puolest! huokasi Maija. -- Ja mikäs\ntäss' muu eteen tulee ku piikuus.\n\nNuoret vaimot syventyivät kumpikin kertomaan suruistaan ja ukoistaan.\nIitan suutari oli sosialisti ja köyhä kuin rotta ja tuotti ainaista\nharmia vaimolleen, joka herrasväessä olleena, viimeksi pankinjohtaja\nAuerin keittäjänä, oli tottunut ylellisyyteen eikä oikein voinut\ntyytyä keittämään pelkkää puuroa ja perunoita sianlihan kanssa. Iitan\nmielestä oli sosialismi syypää hänen onnettomuuteensa, ja Maijalle\nkävi myöskin selväksi, että sepä se juuri hänenkin surunsa alku ja\njuuri oli.\n\n-- Taavettia tulin kuulemaan, olisko täällä, sanoi Iita, -- ei se ole\nneljään päivään tikkiäkään pistänyt eikä ole enää rahaakaa kotona.\n\n-- Aijai, niit miehiä, aikaili Maija unohtaen, että hän itsekkin oli\njo kolmatta päivää kulussa.\n\n-- Täytyy rientää kotiin, kaksoset jäivät yksin, puhui Iita, -- jos\ntapaat Taavetin, niin sano, että tuleekin kotiin ja paikalla.\n\nMatkustajien joukko harveni yhä, sillä useat olivat kaikessa\nhiljaisuudessa kävelleet läheisimpiin kyliin, ottaneet sieltä\nhevoset ja lähteneet maanteitse kulkemaan pitkiä taipaleita niinkuin\nennen muinoin, jolloin ei vielä rautateitä ollut. Vesiretkillä\nselviydyttiin vanhaan hyvään tapaan, lainattiin veneitä ja\nsoudettiin. Monet jäivät kuitenkin kaupunkiin raaskimatta lähteä\nkotiin jännittävien tapahtumain pakeilta, sillä pieni kaupunki oli\nliikenteen keskus, ja pitkin päivää pirahteli tietoja eri suunnilta,\nmitä merkillisimpiä ja erilaisimpia huhuja. Matkustajista voitiin\npitää erinomaista huolta, ja tyytyväisiä he olivatkin.\n\nViikko meni yhtenä humauksena, kunnes junat kiidättivät ihmisiä\nkotiseutuun jatkamaan uuden elämän järjestystä. Mutta lakkoviikko ja\nsen merkilliset tapahtumat jäivät heille elinikäiseksi tarinaksi,\njonka satumaisuus muuttui yhä kalliimmaksi, mitä kauemmaksi\nsaavuttamattomiin silloin heränneet toiveet siirtyivät. Kullakin\npaikkakunnalla oli oma tarinansa, mutta toivomukset kävivät\nkaikkialla samaan suuntaan, joko ne syntyivät kohdallansa muista\nriippumatta taikka kulkivat tietoina paikkakunnalta paikkakunnalle.\n\n\n\n\nVII\n\n\nPankinjohtaja Aueria olivat puheet, eläköönhuudot, laulut ja soitot\nhermostuttaneet pari päivää, sillä jos hän meni pankkiin, kuului\nmelu torilta sinne yhtä hyvin kuin kotiinkin. Jo aamulla oli sydän\niskenyt, niin kipeästi rinnassa, kun hän heräsi huutoihin, eikä\nkestetty päivä ollut siinä suhteessa rauhottava. Hän oli, kuten\nuseimmat mahtihenkilöt, salaperäisyyteen taipuvainen; ajatustensa\njulkilausuminen oli hänelle vastenmielistä jo pienessä seurassakin,\nja niiden torilla huutaminen sulaa hulluutta. Teko, hyvin harkittu,\nkaikin puolin ihan varmaan tulokseen vievä teko, oli hänestä ainoa\noikeutettu ilmaisukeino ihmisen elämässä, kaikki muu oli pahasta.\nIsänmaan puolesta! -- tietysti, jos antoi rahaa, rakensi, laati lain,\nhyvän lain. Entä jos joku antoi henkensä, uhrautui, luopui eduistaan!\nHyödyttikö se ketään? Tuliko siitä jokukaan onnellisemmaksi,\nrikkaammaksi, turvallisemmaksi, eikö kaikki hukkunut tietymättömiin?\nEikö se ollut äärettömän pientä ja mitätöntä, voiko kukaan osottaa\nsitä ja sitä tulosta niistä ja niistä uhreista? Uni ei ottanut\nillalla tullakseen, sydän jyskytti mahtavassa rinnassa ja pusersi\nraskaita huokauksia epämääräisen huonon olon painostamana.\n\nTytöt olivat aikoneet lähteä ulos, mutta huomasivat isän katseesta,\nettei ollut hyvä toteuttaa mielitekoaan, ja he jäivät kotiin, Airi\nAllaan kanssa väittelemään ja Virva siirtyen huoneeseensa muka\nselvittämään päänkipuaan. Hän tahtoi olla yksin saavuttaakseen\ntasapainon. Päivän tapahtumat astuivat hänen eteensä elävinä\nja kirkastettuina hiljaisen huoneen hämyssä. Tapansa mukaan\nhän eritteli ja sommitteli mahdollisuuksia ja todellisuutta,\ntunteitaan ja tekojaan, mutta tällä kertaa pyrki kaikki verhoutumaan\nruusunpunaiseen huntuun, ja raukea elämän sulous kiehtoi älyn ja\nmielikuvat jättämättä muuta varmuutta kuin hymyilevän uinahduksen ja\nyhtä onnellisen heräämisen ja halun päästä selvyyteen, oliko Poudan\nkatse hänelle hyvää vai pahaa tuottava ja oliko se hänelle itselleen\nonnea tietävä. Hän myönsi, että se ajatusten temmellys ja tunteen\nkuohuva kylläisyys, mikä kuumana aaltoili hänessä tälläkin hetkellä,\ntodisti katseen sytyttäneen. Kaikki entinen tuntui tyhjältä ja\nmitättömältä sen ainoan silmäyksen rinnalla, ja kuitenkin saattoi se\nolla vain vallaton oikku tuon voitonvarman miehen puolelta. -- Niin,\nolkoon, päätteli nuori nainen itsekseen, -- minäpä tiedän, tunnen\nvoivani kostaa. Sellaista ei tehdä suotta, ilman pakkoa. Olenko\ntarttunut kiinni elämääni, oikeaan elämääni, saanut jotakin varmaa?\nNäinkö se alkaa, mitä sanotaan ainoaksi elämänarvoiseksi tunteeksi?\nNiin, se on totta, se vie minut kokonaan, ja nyt tiedän, miksi olen\nolemassa, miksi huomenna nousen ja pyrin, tahdon päästä selvyyteen ja\nvarmuuteen. Hänen oli niin turvallinen ja hyvä olla kuin ennen pikku\ntyttönä Helsingistä kotiin tultua koulusta lomalle, kun sai nukkua\nomassa kamarissa yli kahdeksaan aamulla ja äiti tuli sanomaan hyvää\nhuomenta ja herättämään. Silloin oli kuin puhtaassa pumpulissa tai\nkuin kylmästä tulleena auringon paisteessa, mutta kun viikko taas\noli levossa kulunut ja voimat elpyneet, heijasteli koulu ja toverit\nhoukuttelevina ja ellei sitten määräajalla olisi päässyt jatkamaan\nentistä aherrusta, olisi siitä koitunut suru ja tuska. Äiti kuoli ja\nVirva jäi jo kahdentoista ikäisenä yksin huolehtimaan itsestään ja\nAirista kehittyen aikaisin miettimään vakavia asioita. Ylioppilaaksi\ntultuaan ja opinnot jätettyään hän jäi yhä enemmän yksin tässä\npienessä kaupungissa ja isän laajassa, hiljaisessa kodissa, missä\nei muita käynyt paitsi isän asiatuttavia, joku mahtava rahamies\nsilloin tällöin päivällisillä. Virvalle oli elämä antanut siivet,\nmutta köyttänyt ne venymättömällä siteellä, ja se oli voimakkaalla\nnykäyksellä katkaistava, jos mieli lentoon päästä.\n\nViimeiset päivät olivat herättäneet eloon uinuvia tunteita,\nirrottaneet silmiltä harson ja näyttäneet elämän hohtavassa valossa,\njollaista ei Virvan yksinäisyys koskaan olisi myöntänyt unessakaan\nmahdolliseksi. Mutta itse hän seisoi vieläkin varjon puolella,\nsiivet sidottuina ja kädet ojennettuina huikaisevaa valoa kohti\npuoleksi torjuen, puoleksi ikävöiden. Hän tapaili siipiensä sidettä\netsien solmua, mistä sen avaisi, luuli löytäneensä, mutta se oli\ngordilainen, mahdoton päästellä, vain sivalluksella katkaistava.\n\nAjan aalto oli nostanut hänetkin hartioilleen viedessään kautta\nmaan kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, yksinäisimpään mökkiin\nsyvimmän korvan perukassa jättämättä yhtäkään sydäntä koskettamatta\nlaajalla Suomen niemellä.\n\nSeuraava aamu koitti syksyn kelmeällä päivänpaisteella, ja Virva\nheräsi lauluun ja soittoon, joilla kokoukset torilla alotettiin\nheti päivän valjetessa. Hän pukeutui nopeaan ja riensi joukkoon\nharhaillakseen siellä yksin ja tuntemattomana ja nauttiakseen\najatuksesta kuulua siihen.\n\nAlistettu minämme on viekkaampi kuin seitsemän viisasta yhteensä\neikä se vaatinut Virvaa suoraan tunnustamaan, minkä vuoksi hän nyt\noli mieltynyt kansanjoukkoon, jonka läheisyyskin oli häntä aina\nennen kammottanut; se vei vain muitta mutkitta molemmat ihastuneet\ntoistensa läheisyyteen tuolla suurella torilla, missä tapaamisen\ntäytyi olla sattuman varassa.\n\nOlihan yö selvittänyt kummallekkin paljon, kuiskinut korvaan\nsalaisuuksia, tehnyt muka viisaaksi ja varovaiseksi, mutta hymyillyt\ntummaan, tiheään partaansa ja vilkuttanut silmää veitikkana.\n\n-- Hyvää huomenta, neiti Auer! Kuinka olette nukkunut? kuuli Virva\ntutun äänen takanaan sanovan, ja samassa hänen kätensä upposi\nlämpimään, lujaan kouraan. Pouta teki tungoksessa tilaa painaen\nleveän selkänsä väkijoukkoon.\n\n-- Hyvää huomenta, sanoi Virva aamuvirkkuna hymyillen. -- Onpas tämä\noikeata lihamuuria.\n\n-- Tukehuttaako teitä?\n\n-- Ei suinkaan, on niin hauskaa olla mukana.\n\n-- Seuratkaa minua, saanko luvan? Pouta otti Virvan käden muitta\nmutkitta, aurasi vakoa tungokseen ja vei seuralaisensa turvallisesti\nväljemmälle katukäytävälle.\n\n-- Minne menemme? kysyi Virva.\n\n-- Tuolta kahvilan akkunasta voimme nähdä hyvin, mitään kuulemista\ntuskin tulee ennenkuin päivemmällä.\n\n-- Tämä humu ja elämä menee päähän. Minä olen kuin toinen ihminen.\n\n-- Olemme aikamme lapsia. Minusta tuntuu kaikki tutulta ja\nluonnolliselta. Käsitän hyvin, että te tunnette toisella tavalla.\nPankinjohtaja Auerin tytär ei voi ajatella eikä tuntea kuin kuka\ntahansa ilman varmaa pohjaa kasvanut, puhui Pouta.\n\n-- Toisinaan on varmuus paha este, sanoi Virva astuessaan ylös\nkahvilan portaita.\n\n-- Te ette tullut eilen illalla.\n\n-- Minä olin hyvin väsynyt.\n\nPouta muuttui huolestuneeksi ja ottaessaan Virvan päällystakkia hän\nhiukan viivytteli saadakseen katsoa häntä läheltä.\n\n-- Voitteko hyvin? kysyi hän kainolla hellyydellä.\n\nVirva heitti veitikkamaisesti päätään: -- Näytänkö huonolta?\n\n-- Ette totisesti, kuiskasi Pouta, jonka oli vaikea irrottaa\nkatsettaan vaarallisista kasvoista houkuttelevassa läheisyydessä.\n\n-- Mitäpä siitä, nyt olemme lakossa ja heitämme kaikki ylimykselliset\nhermot. Sanokaa, kuinka kauan täällä viivytte ja mitä sitten aiotte?\n\nPoudan sydän sykähti ilosta kuullessaan nämä sanat, jotka selvästi\ntodistivat Virvan myötätunnosta, ja äänessä oli niin paljon välitöntä\ntuttavallisuutta, että eilinen tunnelma huuhtaisi kuumana aaltona\nnuoren miehen.\n\n-- Liian monta kysymystä, armollinen neiti, muistatteko ehkä eilistä\nsopimustamme?\n\n-- Kaikki keinot luvallisia, sanoi Virva hymyillen avomielisesti.\n\n-- Suvaitsetteko kahvia, kaakaota...?\n\n-- Kiitos, kahvia, se virkistää.\n\n-- Minä käytän kaikkia keinoja ollakseni täysverinen sosialisti.\n\n-- Teoissannekin eikä vain sanoissa?\n\n-- Niin, puuhaan osuuskuntia.\n\n-- Siis hyvin vaarallinen kapitaalin mahdille, ja porvarina pitäisi\nminun toivoa teille tappiota, mutta suoraan sanoen, minä soisin\nteidän voittavan.\n\n-- Sellainen toivotus tuottaa puolueelleni varmasti onnea. Olen\nmatkalla kotiini Pohjanmaalle. Siellä on minulla metsiä ja pari sahaa\nja käyttämätön koski -- niin, onhan siinä pieni myllypahanen -- ja\nkoko joukko ihmisiä, jotka luottavat minuun ja toivoakseni myöskin\nkaipaavat.\n\n-- He ovat tietysti sosialisteja, ja teidän myllynne jauhattaa sitä\naatetta.\n\n-- Eihän vesi yksinänsä, mutta aate...\n\nKahvilassa ei ollut ketään vieraita, ja he istuivat kahden\nkodikkaassa sivuhuoneessa, joka houkutteli tuttavallisuuteen.\n\n-- Toivotaan, ettei Etelä uppoaisi vesihommiin Pohjanmaalla ja että\npian palaisitte tänne uudistamaan aatevarastoanne.\n\n-- Saanko minä, toden totta, tahdotteko?\n\n-- Teidän onneksenne! huudahti Virva ja kohotti hiukan kuppiaan\nkatsoen viehkeästi Poutaan.\n\nNuori mies kalpeni ja peitti silmiensä tulen luomien alle. Se\nvaikutti välittömästi Virvaan, hän vaikeni ja hengitti raskaasti\nraukeana nojaten tuoliin käsi pöydän kulmalla. Hän vavahti, sillä\nPoudan käsi painui hiljaa hänen kädelleen.\n\nHe olivat jälleen katkaisseet sovinnaisuuden siteet, ja kainous,\ntositunteen ihana sisar, teki heidät sillä hetkellä toisilleen\nsanomattoman kalliiksi.\n\n-- Hiljaa! kuiskasi Virva ummessa silmin, sillä Poudan käsi teki\nhänet voimattomaksi ajattelemaan ja puhumaan. Seuraavassa tuokiossa\nhän veti kätensä pois ja jatkoi: -- Olemmehan oikeastaan niin hyviä\nystäviä, ettei tarvitse suotta loruella.\n\n-- Ellemme loruelisi...\n\n-- Puheenne ei saa olla totta.\n\n-- Siis lorua! sanoi Pouta rukoilevasti katsoen Virvaan.\n\nVirva hymyili jo rohkeammin. -- Minusta tuntuu, kuin te tahtoisitte\nensin niellä kultakalan ja sitten...\n\n-- Entä sitten? kuiskasi Pouta kumartuen hiukan lähemmäksi.\n\n-- Ja sitten voitonvarmana sukeltaa jäiden alitse Pohjanmaalle.\n\n-- Entä jos niin olisi -- kaikki keinot luvallisia!\n\n-- Tuo kuulostaa nyt uhkaavalta.\n\n-- Minulla on tavallisesti onnea!\n\n-- Teidän rohkeutenne... hän keskeytti sanansa punastuen, sillä\nPoudan käsi painui jälleen hänen kädelleen ja katse upposi kaulan\npehmeän kaareuden suloon. Lämmin iho hohti hiukan kaarretusta\nkauluksesta hulluuteen vievänä houkutuksena miehelle, jolla oli lupa\nistua niin lähellä ja kuiskailla huumaavia sanoja pidellen kädessään\nturvatonta, vapisevaa kättä. Vain suuren lemmen kainous esti\nanastamasta ja taivutti jumaloimaan.\n\n-- Ihailen -- jumaloin -- rakastan -- ei, ei, älkää kieltäkö -- ehkä\nkatuisitte -- rukoilen -- sydämenne lyö, minä kuulen sen ja se tekee\nminut hulluksi -- ettehän henno -- katsokaa minuun, Virva, kallis...!\n\nVirva peitti toisella kädellään kasvonsa, mutta Pouta anasti senkin.\n\nEhkä luja kosketus, ehkä nuoren naisen rautaisen luonteen uhma tuli\navuksi. Virva tointui, heitti päätään ja nousi ylös. He katsoivat\nsilmästä silmään. Pouta horjahti lähemmäksi kuin katseen vetämänä,\nmutta Virva irrotti kätensä hervahtaen jälleen istumaan ja naurahti\nhermostuneesti:\n\n-- Ei, ei älkää luulko -- tämähän on leikkiä -- kujeilua -- lakkoa!\n\n-- Niin, niin, tietysti, minä unohdin, luonnollisesti leikkiä,\nhuokasi Pouta voiden tuskin hillitä tuskaansa.\n\n-- Luonnollisesti, ette suinkaan te tosissanne...?\n\n-- Minä olen tosissani, tuskallisessa todellisuudessa. Minä\nmyönnän...!\n\n-- Älkää myöntäkö mitään sokeasti! Ette tiedä, kuinka paljon minä\nvaadin.\n\n-- Sanokaa, mitä te vaaditte?\n\n-- Voisitteko taipua meikäläiseksi -- porvariksi?\n\n-- Minäkö porvariksi, laskette leikkiä!\n\n-- En suinkaan, olen ihan tosissani.\n\n-- Onko se teidän taisteluvaatimuksenne? huudahti Pouta tulistuen ja\ntointuen huumauksestaan.\n\n-- On!\n\n-- Ei ole minun vallassani luoda itseäni uudestaan, vakaumukseni on\nmennyt veriini.\n\n-- Otaksutaan, että te rakastatte minua.\n\n-- Minä rakastan teitä!\n\n-- Minä vain otaksun ja -- otaksutaan, että minä rakastan teitä,\nsanoi Virva madaltuneella äänellä, jossa oli rakkauden sävy.\n\n-- Virva! huudahti Pouta horjahtaen häntä kohti.\n\n-- Otaksutaan, sanoi Virva torjuen lähenemisen kädellään.\n\n-- Niin, otaksutaan...! Entä sitten, äänsi Pouta voiden tuskin seistä\nja nojasi pöytään.\n\n-- Jos minä suostuisin, vaatisin teidätkin suostumaan.\n\n-- Mihin, oi mihin?\n\n-- Luopumaan puolueestanne! sanoi Virva varmasti.\n\nPoudan vartalo jännittyi ja avoimessa katseessa välähti suuttumus.\n\n-- Miksi te minua luulette? Olen hulluuteen saakka ihastunut teihin,\nsen nyt tiedätte, en ole huolinut sitä salata enkä olisi voinutkaan.\nOlen vallassanne, humaltunut lemmestä -- ja teidän on syy -- hyvä\nJumala, mitä minä puhunkaan, kallis Virva, eihän liene pelkkä\nsattuman oikku tämä suuri, ihana aika. Tämä hetki, nämä päivät ovat\nmeille kalliita, eivät koskaan unohdu, älkää tehkö niitä tuskasta\nraskaiksi. Mitä ovat puolueet ja sovinnaiset kaavat tämän rinnalla?\nElämä, suuri ja rikas elämä on nyt omamme, toistemme kautta! Ettehän\nte voi vaatia minua valehtelemaan julkeasti ja kieltämään kantaani!\n\nVirva oli nyt täydellisesti itsensä herra, sillä Poudan varmuus\nkannusti häntä iskien kielteisyydellään ja herättäen nuoren naisen\nuhman ja terävän älyn.\n\n-- En tahdo olla pelkkä naisellinen saalis, jonka voisitte syliinne\nsulkea teille mukavimmalla tavalla. Minä olen ja tahdon olla ihminen,\njolla on oma vakaumus. Minä en usko teidän joukkoihinne enkä niiden\ntulevaisuuteen.\n\n-- Senkö vuoksi kiellätte rakkautenne?\n\n-- Minä en sitä kiellä -- rakastan teitä!\n\nPouta oli sanaton ja nöyrä.\n\n-- Niin, minä tahdon puhua suoraan ja totta. Meille ei kummallekkaan\nrakkaus yksin riittäisi -- niin, ei ainakaan miehen ja naisen\nrakkaus, vaikka se olisi kaunista kuin itse Olympon jumalien. Minulla\non nyt hämärä aavistus jostakin suuresta, lämpöisestä ja kaikki\nkäsittävästä tunteesta, jossa enkelin ylevyys ja puhtaus, usko samaan\nasiaan voi yhdistää. Te hymyilette, pidätte puhettani ehkä kovin\ntunteellisena ja teoreettisena, niin, minä olen oppinut erittelemään\nomia tunteitani. Kasvatus, tapa tekee ihmisen.\n\n-- Puhuessanne noin olette kuin toveri -- kuin mies, ja se viehättää,\nkaikki teissä viehättää...\n\n-- Rakkaus olisikin sokea ja typerä tunne, ellei järki sitä\nviehättäisi. Jos nyt ehdottomasti suostuisin, olisi onnemme ontto.\nOnko meillä mitään muuta yhteistä kuin parin päivän tuttavuus ja\nmieltymys, joka on yllättänyt meidät molemmat? puhui Virva kiihtyen\nyhä lumouksen vallassa, silmät loistavina ja huulet lemmen janoisina,\nmutta hänen älynsä hehkui sitäkin voimakkaampana.\n\n-- Se on minulle kaikki kaikessa, rakas Virva, kaikki!\n\n-- Erehdytte, puolueenne on teille enemmän.\n\n-- Ne ovat kaksi eri asiaa.\n\nVirva nauroi: -- Se vanha juttu rakkauden tragiikasta, miehellä\nne ovat olleet ja tulevat ehkä vielä kauankin olemaan kaksi eri\nasiaa, naisella on rakkaus ja aate yhteen punottuna. Te ette itse\naavista, kuinka kallis nainen on teille juuri sellaisena. Minä olen\npaljon lukenut enkä ole tähän hetkeen asti sitä ymmärtänyt. Nyt se\non minulle selvinnyt teidän kauttanne ja vaikken olisi mitään muuta\nteiltä saanut kuin tämän kalliin opin, olisin teille kuolemaani\nsaakka kiitollinen.\n\n-- Luvatkaa minulle kaiken pyhän nimessä -- antakaa minulle tilaisuus\nvoittaa teidät!\n\n-- Te olette mies, minä kunnioitan voimaa ja varmuutta -- tahdon vain\nsanoa -- rakastaisin teitä vähemmän, jos voisitte luopua, mutta minä\nen myöskään luule -- en vielä usko teidän olevan oikeassa.\n\n-- Kaikki keinot luvallisia, kuten tähänkin asti, eikö niin?\n\n-- On, olemme nyt tasaväkisiä.\n\n-- Kiitos! huudahti Pouta.\n\nVirva pyyhki kasvojaan kuin ajatuksiaan hälventäen, heitti hiukan\npäätään ja ojensi molemmat kätensä Poudalle:\n\n-- Siis rehellinen taistelu.\n\nPouta piteli käsiä säilyttäen tasapainon Virvan tahdon hallitsemana.\nVaikea on sanoa, kuinka olisi käynyt, ellei Airi olisi sattunut\ntulemaan huoneeseen hätäisenä ja huolissaan.\n\n-- He menevät sulkemaan pankkia, eikä isä sitä salli, estäkää te\nheidät, maisteri Pouta, teitä he kyllä kuulevat!\n\n-- Kutka menevät? kysyi Virva.\n\n-- Kutka, tietysti ihmiset, miehet, sosialistit! huusi Airi sättien.\n\n-- Se on kansan kokouksessa päätetty asia, sanoi Pouta levollisesti.\n\n-- Ettekö voi selittää heille, ettei saa pakottaa ihmisiä? sanoi\nVirva.\n\n-- Kansan kokouksen päätös on tällä hetkellä laki.\n\nVirvan silmissä välähti ja sydäntä pisti, mutta samalla nousi järki\nhänen avukseen ja hän nyökkäsi Poudalle myöntävästi, vaikka kyynel\nkiilsi silmäripsissä ja putosi kuumana ja kirvelevänä poskelle.\n\n-- Minun isäni, ymmärrättehän.\n\nPoudan katse sanoi niin paljon, ettei hän voinut itseään\npaljastamatta jäädä huoneeseen, vaan riensi pois.\n\n-- Hyvä Jumala, kansaa on jo pankissa. Kuule, kuinka he kiistelevät\nkadulla, isä ei varmaankaan anna sulkea!\n\n-- Mennään pihan puolelta pankkiin, sanoi Virva vetäen sisartaan pois\nakkunasta.\n\nHe juoksivat kadun poikki ja pääsivät isänsä huoneeseen pankin\nkaikkein pyhimmässä.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nPankinjohtaja Auer seisoi pankissaan aidakkeen sisällä kasvot\nharmaina, vartalo hiukan huojuen, kädet liivin pieluksissa katsellen\nsinne ilmestyneitä tungettelijoita. Ivallinen hymy, punertavat silmät\nkaartuvien kulmakarvojen varjossa ja korskeiksi paljastuneet ohimot\nantoivat kulmikkaille kasvoille mefistomaisen ilmeen, joka näytti\nvaikuttavan lamauttavasti kiihkoisaan joukkoon ja esti rohkeimmatkin\ntunkeutumasta kaikkein pyhimpään. Ei ollutkaan aivan sattuman varassa\nse ylemmyys ja hallitseva asema, mikä tällä miehellä oli omassa\nkunnassaan, eikä ollut niinkään helppoa murtaa sitä mahtia, millä hän\nhallitsi ihmisten jokapäiväistä toimialaa paikkakunnallaan.\n\n-- Olemme tulleet sulkemaan pankin, sanoi joukon johtaja.\n\n-- Minä suljen pankin tavalliseen aikaan, vastasi Auer.\n\n-- Se olisi suljettava nyt heti, niinkuin muutkin liikkeet.\n\n-- Onko teillä pääkonttorin määräys?\n\n-- Meillä on kansan määräys.\n\n-- Vai niin, me emme noudata täällä sellaisia määräyksiä. Pyydän siis\nteitä poistumaan.\n\n-- Te vastustatte kansan tahtoa, sanoi mies kiivaana.\n\n-- Teen työtäni, niinkuin aina ennenkin.\n\n-- Mutta nyt on kaikkialla lakko.\n\n-- On niillä, jotka tahtovat, ei minulla eikä väelläni. He tahtovat\nkaikki olla työssä.\n\nOvella kuului nurinaa ja melua. Keskustelu kerrottiin suusta suuhun,\njoten se kadulle tullessaan oli kasvanut sävyltään ja sanoiltaan\nmieliä kuohuttavaksi. Kuului jo alas-huutoja. Olihan juhlatunnelma ja\nkansan oman voiman tunto työntynyt tässä ensimmäistä estettä vastaan.\nSe kuohahti kuin tuulen ajama aalto vasten kiveä.\n\n-- Alas, alas! kuului yhä lujemmin laajalla kadulla, joka oli ääriään\nmyöten täynnä kansaa. Ellei vuosikymmenien tottumus tätä miestä\nkunnioittamaan olisi heitä kahlehtinut, olisi varmaankin tehty\nväkivaltaa.\n\nAiri ei malttanut pysyä sivuhuoneessa, vaan raotti ovea vastoin\nVirvan kieltoa ja tahtoi nähdä isän. Isä ehti nähdä hänet, katsoi\nheihin tuimasti ja astui ovelle:\n\n-- Täällä ei ole nyt teidän paikkanne, sanoi hän ankarasti ja astui\nhuoneeseen, otti pöydältä ladatun browninginsa, pisti sen povitaskuun\nja palasi pankkiin.\n\nHenkilökunta pysytteli Virvan ja Airin kanssa sivuhuoneessa puhellen\nkuiskaamalla, jännittyneinä ja kiihtyneinä. He olisivat tahtoneet\npoistua, mutta eivät sanoneet sitä suoraan johtajalleen, vaan\nvakuuttivat tekevänsä aivan niinkuin johtaja tahtoo ja mielihyvällä.\n\nKansan melu kasvoi uhkaavaksi ja rauhottavat äänet hukkuivat meluun.\n\nKarri oli lähinnä Aueria pankissa ja kehotti sangen uhkaavalla\näänellä rauhanhäiritsijöitä poistumaan.\n\n-- Tuo vanha paholainen on ensin lannistettava! huusi joku joukosta.\n\n-- Kyllä se on niin monen liikkeen ovet ja akkunat sulkenut, että\nsietäisi kerran omatkin...!\n\nTämä pankinjohtajan estely oli monille rakas aihe katsoa tuota\nrautaista miestä silmästä silmään, vaatia hammas hampaasta ja\nalistumista alistumisesta. Liian kauan oli hänen järjestystään\ntoteltu, liitetty hänen valtikkansa alle talo talolta, liike\nliikkeeltä, työaseina luontoa muokattu ja koko seutu toiseksi\nmuutettu. Siinä työssä oli tuon miehen rautakoura monet heistä\nverille likistänyt eivätkä haavat vielä olleet ummessa, mutta nyt\noli ehkä tullut tilin hetki ja kaikki pantaisiin puntariin. Jalosti\nja suuresti ajatellen, olisi vaaka painunut toimenmiehen puolelle,\nmutta inhimillisesti mitaten ja heikkoudet lukuunottaen se vaipui\nvalittajien puolelle.\n\nPankinjohtajan puheille tunkeutui sosialistien lävitse muuan\nliikemies, jolla näytti olevan tärkeätä asiaa.\n\n-- Kuulkaas, herra pankinjohtaja, kun postikin nyt on lakossa, niin\nettei rahalähetys voi saapua sitä vekseliä varten -- meneekö se\nkuitenkin protestiin?\n\nEnnen kuin Auer ehti tähän vastata, karjaisi muuan mies:\n\n-- Ei mene, nyt on kaikki lakossa -- kyllä vekselinne pysyy koreasti\ntäällä.\n\n-- Te siis olette säätäneet uuden vekseliasetuksen, huomautti Auer\nivallisesti.\n\n-- Niin, herra pankinjohtaja, kun me olemme muuttaneet valtiolliset\nlait, niin me annamme uudet siviililaitkin, ja rotestista on nyt\ntullut loppu!\n\nAnttu Pouta, joka juuri oli päässyt sisään, nauroi puoluetoverinsa\nlainlaatimisintoa.\n\nSamassa ne miehet, jotka olivat valtuutetut pankkia sulkemaan,\nastuivat uhkaavina aidakkeen sisäpuolelle huutaen:\n\n-- Nyt on lähdettävä pankista hyvällä taikka pahalla!\n\nPankinjohtajan harmaat kasvot samenivat vihreiksi ja mahtava vartalo\nhorjui kuin puu myrskyssä, mutta hän oli vaiti tarttuessaan miehen\nkäteen työntääkseen sen irti käsivarrestaan.\n\nMies kiivastui ja huusi:\n\n-- Ottakaa kiinni ja viekää pois tästä huoneesta tuo johtaja!\n\n-- Ei saa käyttää väkivaltaa! sanoi Anttu Pouta. -- Herra\npankinjohtaja, minä pyydän teitä poistumaan, vakuutan teille, se on\nainoa oikea keino ratkaista asia!\n\n-- Pankki on minun hoidossani enkä minä täältä väisty, sanoi Auer\nkohottautuen suoraksi jäykkä hymy huulillaan.\n\nAnttu Pouta kumarsi, kun pankinjohtajan pistävä katse iski häneen,\nmutta hänkin suoristui ja sanoi heleällä avomielisyydellään:\n\n-- Herra pankinjohtaja, ettehän tahtone olla ainoa poikkeus yleisestä\nlakosta?\n\n-- Minä pysyn tosiaankin ainoana poikkeuksena, sanoi Auer.\n\n-- Poistukaa kaikki täältä, suljetaan ovet hiljaisuudessa, meillä ei\nole muuta neuvoa, sanoi Anttu Pouta.\n\nTämä myönnytys oli kuin tulikipinä, se sytytti ilmiliekkiin\nhyökkääjien innon. Nuo kaksi miestä tarttuivat jälleen johtajaan\nviedäkseen hänet pois, mutta samassa Auer veti browningin taskustaan\nja ampui akkunaan. Luoti sattui yläruutuun.\n\nPamausta ja särmää seurasi hiljaisuus ulkona ja sisällä.\n\nVirva oli juossut sisään ja seisoi isänsä rinnalla.\n\n-- Kuka ampui? kysyi hän Poudalta, joka oli lähinnä.\n\n-- Herra pankinjohtaja.\n\nYleisö oli hiljaa vetäytynyt pois kadulle, ja Pouta melkein pakotti\nvaltuutetut miehet poistumaan. Henkilökunta oli laukauksen kuultuaan\npoistunut pihan kautta.\n\nVirva seisoi isäänsä lähinnä melkein tyhjässä huoneessa. Pouta\nkatseli heitä hetkisen.\n\nPankinjohtajan katse tuntui suitsuttavan leppymätöntä vihaa ulos\nkadulle mustaan joukkoon, ja huojuessaan hänen rintansa aaltoili\nja sieramet nytkähtelivät. Hymystä oli iva hävinnyt ja katkeruus\nvetänyt kaksi syvää juovaa suupieliin, jotka säestivät kiduttavaa ja\nelinvoimia murtavaa vihaa.\n\nPouta poistui nyökäten Virvalle.\n\nOvi iskettiin ulkopuolelta kiinni ja kanki nousi meluten eteen.\nSinetti painettiin lukolle ja kansanjoukko hävisi hiljalleen kadulta.\n\nVirva katseli isäänsä hetkisen ja poistui hiljaa häntä häiritsemättä.\n\nJohtaja seisoi yhä jäykkänä, vaikka viha häipyi kasvoilta. Hän\nhorjahti, tavotti kolottavaa päätään, joka vieläkin hehkui kuumana,\nja poistui sisähuoneisiin. Syvä hiljaisuus eristi hänet siellä muusta\nmaailmasta. Hän oli kahden itsensä kanssa, huojui ja astui raskaasti\nkuin hyvin vanha mies ja painui sitten tuoliinsa.\n\nKello löi toisessa huoneessa. Hän säpsähti ja samassa moitti omaa\nhermostuneisuuttaan.\n\nMiksi kaikki tuli näin äkkinäisenä ja yllättävänä hänelle, toimen\nmiehelle? Oliko olemassa jokin salaperäinen voima ja kehityksen uusi,\nselittämätön laki tuolla alhaalla, suurien joukkojen keskessä? Oliko\nehkä kaikki se kuumeinen toimeliaisuus ja elinehtojen muuttuminen,\njonka luojana hänkin itse oli ollut, oliko se ehkä herättänyt ja\nirrottanut...?\n\nHän halveksi omaa otaksumistaan ja elämän typeryys ellotti. Sehän\nolisi nykyisen kehityksen loppu. Ja oliko muuta olemisen hyvyyttä\nihmisellä kuin hyvinvointi, järki, raha? Toisilla ehkä lisäksi valta,\nkunnia, rakkaus...!\n\nPieni laatikko vedettiin hiljaa auki kuin varoen herättämästä uinuvaa\nlasta, ja vapisevan käden tavottamana nousi valokuva pöydälle ja\nputosi vihreälle veralle. Siinä se erittyi värikkäänä ja elävänä,\nkatsoi hymyillen ja salaperäisesti kysyen miehen tuijottaviin\nsilmiin. Pienet suloiset kasvot, tyttömäinen povi vaatimattoman puvun\nverhoamana ja hento, pehmeä käsi poskella otti katsojan kauas tästä\npankin yksinäisestä pyhäköstä pieneen kotiin, missä hän iloisesti\nhyräillen hääri ja puolisoansa palveli. Syvä huokaus oli kuin kiitos\n-- oliko hän itse voinut tuottaa toiselle onnea? Oli, oli, heillä\noli ollut onni, heillä kahdella, jumalallinen lahja, ja kuitenkin he\nolivat olleet silloin köyhiä. Kun rikkaus tuli, ei se voinut heitä\nauttaa, ei mitään lisätä eikä mitään riistää. Hän oli hymyillen\nelänyt ja hymyillen kuollut ja häntä onnestaan kiittänyt.\n\nSitä tyhjemmältä tuntui yksinäisyys, jonka hän oli kuumeisella\ntoiminnan menolla täyttänyt ja johon hän itse oli hukkunut siihen\nmäärään, että nyt, kun se hetkeksi katkesi, hän oli kuin typertynyt\nja turtunut. Hän hymyili: oliko aina, aina nainen takana?\n\nKuva putosi hyppysistä laatikkoon ja hän katsoi kelloaan. Laatikon\nlukko solahti kiinni, ja avaimet upposivat liivin taskuun. Miksi\ntuo hänen kallein muistonsa oli noussut pinnalle nyt? Niin, niin,\nluonnollisesti jokin käänne oli nyt tulossa.\n\nHän otti hattunsa ja päällystakkinsa pihanpuoleisesta eteisestä ja\nväänsi ulko-oven lukkoa. Se oli suljettu ulkoapäin. Hän työnsi ovea\nvielä kerran ja katsoi samalla ruudun lävitse portaisiin. Siellä\nseisoi punakaartilainen vahdissa. Auer perääntyi äkkiä ja palasi\ntakaisin huoneeseensa hymyillen ja naureskellen itsekseen. Tämä vahti\nvapautti hänet raskaista mietteistä. -- He leikkivät kuin suuret\nlapset, sanoi hän puoliääneen. Hymy viihtyi hänen kasvoillaan vielä\npitkän aikaa, aivan kuin se olisi tahtonut pestä pois kaiken sen\nkatkeruuden, minkä äskeiset tapahtumat olivat tuottaneet.\n\nAjatukset risteilivät kuitenkin siinä uudessa, mikä hänessä oli\nherännyt, vaikka se yhä pieneni ja etääntyi samalla kuin omat\najatukset hapuilivat ainoita varmoja kiinnekohtia, joita yksityisen\non aina lupa tavottaa ja jotka hän varmasti voi saavuttaa, jos kyky\nja tarmo riittää. Kaikki muu oli hänestä perin pientä, melkein\nnaurettavaa. Miksi uhrata elämänsä kuolemalla yhteishyvän vuoksi?\nElämähän on voiman ja järjen varassa. Ken ei jaksa, sortukoon!\n\n\n\n\nIX\n\n\nVirva ja Airi poistuivat pienen käytävän kautta pihan puolelle ja\notaksuivat isän tulevan jäljestä. He menivät kotiin ja tapasivat\nserkkunsa siellä odottamassa. Hän oli kyllä nähnyt kansan koolla\npankin edessä, mutta luullut sitä joksikin pikku jupakaksi\nkiihtyneiden miesteni kesken ja kulkenut sivutse. Tyttöjen kertomus\nhaihdutti hänen tyyneytensä; levottomana enonsa viipymisestä hän\ntahtoi lähteä, ja tytöt liittyivät mukaan saamaan asiasta selvää.\n\nHe tulivat porraskäytävään pihan puolella ja tapasivat siellä\nmuutamia punanauhaisia miehiä, jotka ojensivat kädet poikittain\nkäytävään estäen pääsyn.\n\n-- Mitä tämä tietää? kysyi Allas.\n\n-- Pääsy kielletty!\n\n-- Onko herra pankinjohtaja siellä?\n\n-- Se on hänen asiansa!\n\n-- Avatkaa ovi herra pankinjohtajalle!\n\n-- Ovi on ollut auki aikansa, nyt se on kiinni eikä sitä avata, sanoi\nmies.\n\n-- Kuka täällä rohkenee tällaista omavaltaisuutta harjottaa?\n\n-- Päällikkömme käskystä pidämme oven suljettuna. Kukaan ei pääse\nulos eikä sisään. Lukko on sinetissä.\n\n-- Turhaa on puhua heille, täytyy hakea heidän päällikkönsä, sanoi\nVirva.\n\n-- Suutari Taavettihan siellä ovella seisoo! huudahti Airi. --\nPuhutaan Taavetille, hän on hyvä mies.\n\n-- Niin, tosiaankin, hän on meidän entisen Iitamme mies, sanoi Virva\nläheten vahtia ovella. -- Oletteko mennyt kansalliskaartiin?\n\nMies seisoi ihan vaiti ja liikkumattomana kuin patsas. Virva katsoi\nhäneen pitkään eikä Airi voinut pidättää nauruaan; Taavetti oli\nhänestä niin hassunkurinen kivääri kädessään.\n\nVirva astui lähemmäksi ovea, kivääri ojentui samassa eteen eikä\nmiehen kasvoilla näkynyt väräystäkään. Tytöt perääntyivät heti ja\nkatsoivat toisiinsa. Tässä oli tosi edessä. Miehet, joiden kanssa\nhe olivat puhuneet, olivat jo poistuneet eikä pihassa näkynyt\nainoatakaan ihmistä, sillä pankin talossa ei asunut muita kuin\nvahtimestari alakerrassa juuri samassa portaassa, jossa he nyt\nolivat. Pankki oli rakentanut vain omaa tarvettaan varten parhaimpaan\nliikepaikkaan.\n\n-- Kunhan saisi edes nähdä isän tuon lasin läpi, intteli Airi\nalakuloisena.\n\n-- Kyllä me pian oven avaamme, sanoi Allas. -- Tulkaa, nyt emme\nnähtävästi voi täällä mitään.\n\nAiri ei malttanut lähtiessä olla purkamatta pahaa mieltään.\n\n-- Olisin luullut Iitan paremmin kouluttaneen suutarinsa. Se oli\nsellainen syöjätär meillä keittäjänä ollessaan, että kattilatkin sen\nkäsissä pelosta tutisivat.\n\nVirva oli heistä ainoa, joka aavisteli, millainen isän mieliala\nmahtoi olla, ehkä siksi, että hän itse oli taipuvainen astumaan\neristettyjä polkuja ja katsomaan etäältä ihmisten harhailua ja\nahertamista. Hän olisi nyt kernaimmin suonut istuvansa tuolla\nlukkojen takana hiljaisuudessa. Ei suinkaan isän kanssa, sillä seisoa\nsilmä silmää vastaan olisi ollut samaa kuin alistua ja suoda tutkivan\nkatseen nähdä lävitsensä. Oliko hänellä sitten mitään salattavaa?\n\n-- Minne sinä menet? kysyi Airi.\n\n-- Niin, minne? huudahti Virva kuin heränneenä.\n\n-- Kotona emme tee mitään, nyt kun isä on tuolla, sanoi Airi.\n\n-- Taitaa olla parasta mennä kokoushuoneeseen ja yrittää neuvotella\nasiasta, emmehän sitä tähän voi jättää, puhui Allas.\n\nHe tapasivat kahvilassa Karrin ja Valtarin kiivaassa keskustelussa.\n\n-- Jos minä kutsun kaikki ratsumieheni illalla kokoon ja annan heille\nvain puoleksi viittauksen, että muutama hutkaus tekisi hyvää...\n\n-- Ei, herra Karri, sitä ei isäni missään tapauksessa hyväksyisi,\nsanoi Virva.\n\n-- Aseita on heilläkin.\n\n-- He tekevät niinkuin ovat nähneet kaikkien muiden tekevän\nhallitusta hoitaessaan. Meille se ei sovi, sanoi Allas.\n\n-- He tekevät hemmetisti oikein! huudahti Valtari, -- ja me olemme\naasia, ellemme tee samoin.\n\n-- Myöntää täytyy, että se nyt kuitenkin on lievimmin sanoen --\nlapsellista, hymähti Allas.\n\nKokoushuone oli melun ja liikkeen vallassa. Majatalon rouva oli\ntullut asemalta huolehtimaan kotona hienompien vieraittensa\nmukavuudesta, ja nyt oli siis virvokkeitakin saatavissa, ei\nkuitenkaan kahvia väkevämpää.\n\nAiri hävisi joukkoon puhellakseen kaupungin nuorien kanssa, jotka\nolivat uhoissaan \"pankin ryöstöstä\" ja johtajan vangitsemisesta. Airi\noli päivän sankaritar ja varsinkin pojat ehdottivat jos jonkinlaisia\npelastuskepposia, mutta Airin \"hiljaa\" nolasi heidät.\n\nPouta seisoi miestensä keskellä punaisen lipun alla keskustellen\nkiivaasti. Hän näytti selittävän heille jotakin pulmallista seikkaa,\njota kuitenkin vastustettiin.\n\nVirva istui Allaan kanssa vasemmalle ja yritti selittää toisillekin:\n-- etteihän se mitään tekisi, vaikka isä nyt olisikin pankissa, sillä\nusein hän jää sinne puoliyöhön töihinsä, kun on kiire, mutta tämä\npakko...\n\n-- Niin, onhan se kiusallista! sanoi Allas. -- Tällaisena aikana on\nkaikki selitettävissä, sen kyllä enokin ymmärtää, mutta eihän se\nsovi, että hän kenties koko yön on...! Me emme voi sitä sietää!\n\n-- Mitä tehdä? Et suinkaan sinäkään tahdo pyytää noilta tuolla...\nVirva viittasi ohimennen päällään Poudan miehiin.\n\nHänen katseensa sattui Poutaan ja hän punastui, sillä Pouta katsoi\nheihin tuskaisesti kuin apua ja neuvoa anoen.\n\nVirva painoi päänsä alas peitellen liikutustaan eikä hän nähnyt sitä\nonnen ja kiitollisuuden välkettä, mikä kuvastui hänen serkkunsa\nkasvoilla. Allas oli selittänyt Virvan punastumisen ja liikutuksen\njohtuvan toisista syistä. Tämä yhteinen onnettomuus oli vienyt heidät\nlähemmäksi ja Virvan Poudasta kauemmaksi ja vanha sisarellinen tunne\nvoisi muuttua...\n\nVirva hämmästyi nähdessään selvän ilon ja onnen ilmeen serkkunsa\nkasvoilla ja huudahti:\n\n-- Oletko sinä keksinyt jonkun keinon?\n\n-- Kaikki selviää, Virva, ei ole mitään surun syytä. Minuun on\ntarttunut merkillinen elämän ja toiminnan tenho. Kuulehan, mennään ja\nhoukutellaan eno pankista vaikka akkunan kautta.\n\nVirva nauroi.\n\n-- Sinäkö houkuttelisit isän ulos akkunan kautta? Isän akkunan\nkautta! Ja sinä! Nyt minä en käsitä rahtustakaan. Tuntuu siltä kuin\nolisit...\n\nVirva pyöritti sormeaan otsansa edessä ja nauroi yhä, jatkaen:\n\n-- Kuka tässä tietää, miksi muuttuu, ehkä vielä sosialistiksi. Olen\nkuin sähkötetty, sormeni ihan kipenöivät, tahtoisin iskeä niillä\nvaikka -- sinua, kun en edemmäksi ulotu.\n\n-- Iske, anna sähkövirran vieriä.\n\n-- Tuosta saat, sanoi Virva ja iski hiljaa serkkuaan sormille, mutta\nisketty käsi sulkeutui äkkiä ja lujasti pidellen ponnistelevia\nsormia. He sattuivat katsomaan toisiinsa.\n\nOlihan tämä päivä avannut Virvalle uuden, salaperäisen maailman\nja sen ihmeet. Hän tunsi serkkunsa katseen kuuluvan siihen\nmaailmaan, oli ehkä jo kauan kuulunut, vaikkei hän, Virva, ollut\nsitä ymmärtänyt. Nyt hän olisi tahtonut kätkeytyä jonnekin, juosta\npois, piiloutua, olla edes koskematta noihin käsiin, jotka lujasti\npitelivät hänen sormiaan. Hänen hätääntynyt katseensa lensi huoneen\ntoiselle puolelle ja kyyneleet nousivat tuijottaviin silmiin ja\nsanomaton sääli täytti hänet ja pakotti jälleen kääntämään katseensa\nserkkuun, jonka onnellinen ilme tuskana puistatti Virvaa.\n\nAnttu Pouta ei enää jutellut miestensä kanssa, vaan seisoi kuin\npatsas kädet ristissä rinnalla, nojaten salin vuolukiviuuniin ja\ntuijottaen Virvaan välittämättä, huomattiinko sitä tai ei. Hymyilevä\nonnellisuuden ja voiton valokehä, joka häntä ympäröi vielä äsken\nVirvan tullessa, oli nyt kuin vihassa revitty kukkaseppel heitetty\npois. Kalpeana ja silmät palavina tuijotti nuori mies pöydän takana\nlavertelevaa paria. Sieramet laajenivat ja supistuivat, käsivarret\nliittyivät raudanlujasti toisiinsa ja nyrkkien nystyrät valkenivat\npuristaessaan niitä.\n\nAllas ei voinut olla sitä huomaamatta, ja Virva kalpeni jääden\nsanattomaksi.\n\n-- Lähdetään täältä, tule, sanoi Allas serkulleen.\n\n-- En minä jaksa välittää mistään, vastasi Virva. -- Olen kuin\ntahdoton, mene sinä, jos tahdot, tai älä mene, jää tänne, minä olen\nniin neuvoton.\n\nAllaan katse viivähti hetken Poudassa ja tietämättään hän pudisti\nVirvan kättä liiaksi. Virva huudahti tuskasta.\n\nPouta otti samassa askeleen kuin tullakseen heitä kohti, mutta\npysähtyi totellen Virvan rukoilevaa katsetta.\n\nHälinä oli koko ajan upottanut heidät kuin koski rannan\npärskeisiinsä, ja kuitenkin nuo kolme ihmistä kuulivat toistensa\ntuskan kuin hukkuvan hätähuudon kuohujen keskestä.\n\nKiista ja melu oli yhä kiihtymässä ja nyt kuului Karrin ääni järeänä\nja vihasta vapisevana.\n\n-- Ellei niitä pankin ovia nyt avata ja herra pankinjohtajaa\nkunnialla kotiin saateta, niin totta tosiaan emme me porvarit pysy\ntyyninä, vaan alkaa tästä toinen nuotti!\n\nEräs punanauhainen vastasi: -- Volverit esiin, herrat porvarit,\nkatsotaan, kellä niitä on enimmän, ehkä mekin niistä jonkun\nhyödyksemme saisimme!\n\n-- Avaatteko oven vai ette? kysyi Karri.\n\n-- Ovi on kiinni ja jos sinne joku on omin ehdoin jäänyt, saa siellä\nolla, varsinkin kun se on itse herra pankinjohtaja.\n\n-- Hän lieneekin paras lohikäärme kultakasojaan vartioimaan, lisäsi\njoku.\n\nUlkoa kuului samassa huikea hurraus ja meteli.\n\n-- Mitä siellä? kysyttiin. Toiset riensivät ulos katsomaan ja joku\ntuli ja kertoi:\n\n-- He olivat pudottaneet apteekin vanhan kotkan, joka on istunut\npaikoillaan vuosikymmeniä oven päällä.\n\nSamassa täyttyi huone ristiriitaisista huudoista, kunnes selvittiin\njatkamaan edellistä kiistaa. Karri oli joutunut vastapuolueen piiriin\nja väänteli leveitä hartioitaan rauhattomana työntäen milloin\nniitäkin pienikasvuista ja kuivettunutta sosialistia olallaan\nloitommaksi.\n\n-- Jos me nyt tuomme sinne ratsumiehet, niin avaamme ovet, vaikka\nteitä olisi kymmenen kertaa enemmän kuin on.\n\n-- Mitä tässä toraillaan kuin akat! huusi eräs joukosta. --\nPiirittäkää pankki, te vastaatte yksi kaikkien ja kaikki yhden\npuolesta. Eläköön kansa!\n\nMiehet lähenivät kiihkoisina ovea.\n\nPouta oli ennättänyt ennen heitä ja seisoi käsi oven rivassa\njäykistynyt tuska yhä kasvoillaan, tyynenä kuin patsas. Miesjoukko\npiiritti hänet katsellen kuin outoa, tuntematonta miestä -- niin hän\noli kaikkein silmissä muuttunut.\n\n-- Annahan tietä, Pouta, me tahdomme näyttää, että leikki on kaukana.\n\n-- Niin luulen minäkin. Nyt on leikki kaukana ja te tahdotte\nkuitenkin leikkiä ja olla sotasilla.\n\n-- Pois nuhdesaarnat, eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo! Ken ei\nole kansan kanssa, se on kansaa vastaan! Pois tieltä, Pouta!\n\n-- Ei vielä, teillä on aikaa, herra pankinjohtaja nukkuu! puhui hän\ntyynesti katsoen kelloaan, kuin olisi juuri tullut tapaamasta tuota\narvoisaa herraa, ja hymähti kankeasti ja ivallisesti.\n\n-- Te sanoitte: eläköön vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys. Tuossa se\non lippuun painettuna.\n\n-- Entä sitten, se on meidän vaalilauseemme! huusi joku joukosta.\n\n-- Minä vain kysyn, tuletteko vapaammiksi tapeltuanne?\n\n-- Naa, huusivat miehet, -- ase kädessä uhmaa vaikka pirua!\n\n-- Ei tässä olla riippuvaisia mistään! uhmasi toinen.\n\n-- Ei ollakkaan, sanoi Pouta, yhä tyynenä. -- Vapaus ja\nriippumattomuus ovatkin kaksi eri asiaa. Jos meillä olisi sellainen\nmaa, että voisimme paeta pilviä pitelevien vuorien rotkoihin ja\nhuipuille ja siellä luonnonvoimien avulla suojella itseämme takaa\najettuina kuin metsänotus, mutta yhtä kykenevinä suojelemaan\nitseämme kuin kettu ja susi tai kotka ja haukka, silloin olisimme\nriippumattomat muista ihmisistä. Meillä ei ole tapeltuamme ja\ntapettuamme muuta pakopaikkaa kuin maan rako taikka järven pohja.\n\n-- Kaikki ihmiset ovat vapaita, mikä sen nyt olisi muuttanut?\n\n-- Niin, olemmeko me vapaita? sanoi Pouta kiivaammin huomatessaan\nvoittaneensa aikaa. -- Vapaus on järjestystä, yhteiselämän\nviljelemistä. Vapaus on kuin kukka, hedelmä, työn tulos, eikä\nsuinkaan villi kasvi.\n\n-- Jaaritusta.\n\n-- Vapaus on jokaisen oikeus hoitaa etuaan, huviaan ja työtään.\n\n-- Ja tapella, keskeytti taas joku.\n\n-- Hiljaa! kuului vastaväite.\n\n-- Vapaus on yksilön oikeus tehdä kaikki voitavansa omaksi edukseen\n-- loukkaamatta muiden etuja!\n\n-- Sepä monimutkaista.\n\n-- Vapaus vaatii toisinaan luopumaan omasta edusta yhteiseksi\nhyväksi, josta kukin kyllä saa oman osansa.\n\n-- Eikö enempää? kysyttiin joukosta ja alettiin kuunnella\ntarkkaavammin, sillä miehen ulkomuotokin oli näkemisen arvoinen ja\nääni tuntui tulevan haltioituneena jostakin syvältä.\n\n-- Vapaus vaatii yleismaailmallista liittoa ehkäisemään väkivaltaa,\npoistamaan vanhentuneita lainpykäliä ja ennakkoluuloja, jotka estävät\nvalistusta eli ihmisten elämänehtojen keventämistä ja sulostuttamista.\n\n-- Tuo on niin oppinutta!\n\n-- Hiljaa, huudettiin taas.\n\n-- Vapaus on jumalallinen, se kasvaa ja hallitsee voimallaan elämää.\nMitä enemmän sitä käyttää, sitä enemmän se paisuu, kuin virta, joka\neteenpäin kiitäessään yltyy voimassa ja laajuudessa!\n\nAllas tuijotti eteensä nojaten päätä käteensä. Virva istui pöydän\nvastakkaisella puolella tuntien Poudan katseen itseensä kiintyneen.\nHän oli ainoa nainen huoneessa, ja miehet siirtyivät kunnioituksesta\nhäntä kohtaan sivummalle, joten hän näki puhujan huolimatta\ntungoksesta.\n\n-- Virran uomaa voidaan lapiolla laajentaa ja vapautta luodeilla!\nlausui joku hiljaisuuden syntyessä.\n\n-- Ei, kuului Poudan rauhallinen ääni, -- vapaus käsittää myöskin\nveljeyden. Se väliverho, joka nyt estää meitä näkemästä uusimpaan\naikaan, uuden elämän näyttämöä, ei ole vielä noussut. Me tuijotamme\nmaalattuun väliverhoon ja näemme siinä mustalla piirrettyjä\nvaltioita, trusteja, sotalaitoksia! Ihmisnero palaa poroksi oman\nsairaan intohimonsa kuluttamana, uhmatessaan luontoa ja vapautta,\nselventääkseen ja laajentaakseen mustalla piirretyn kuvansa\nääriviivoja.\n\n-- Mutta väliverho on kerran nouseva, ja silloin näemme veljeyden\nvainiot, joilla aurinkoinen ja täyteläinen elämä vallitsee, ja\njokaisesta vuodatetusta kärsimyksen kyyneleestä on tili tehtävä\nja kaikki aseenkantaminen -- yksityisen tai valtioiden -- on\nyhteiskunnallinen rikos.\n\nAllas oli seurannut Virvan, katseita ja yhä kiihkeämpää kiintymystä\npuhujaan eikä häneltä myöskään jäänyt huomaamatta Poudan suuri\nliikutus, joka ei suinkaan ollut yksin puhumisen tuottama, sillä\ntottuneena puhujana täytyi miehen olla sangen paatunut. Mistä johtui\nsiis tämä suuremmoisuus ja tenho, joka lumosi heidät kaikki, ja mikä\noli loihtinut hänen muotoonsa tuon synkkyyden ja samalla miehuullisen\nkauneuden?\n\nVirva oli kuunnellessaan vuoroin pakottanut itsensä kääntämään\nsilmänsä puhujasta, vuoroin seurannut suurta haluaan katsella häntä.\nUsein heidän katseensa kohtasivat viihtyen toisissaan, suoden\nläsnäolijain aavistaa niiden yhteenkuuluvaisuuden.\n\nHetken hiljaisuuden jälkeen alkoi keskustelu ja melu jälleen elpyä ja\nihmiset ryhmittyivät. Pouta oli päässyt lähelle Virvaa, joten nuori\nnainen voi ojentaa hänelle kätensä ja sanoa: Kiitos!\n\nSe oli kylliksi nuorelle miehelle, jonka sielu oli ollut tuon ainoan\ntunnustuksen tähden kiirastulessa ja nyt tunsi jälleen vapautuvansa.\nHän likisti ojennettua kättä, sai surunvoittoisen hymyn ja lempeän\nkatseen, jolla oli merkillinen voima karkottaa synkkä ilme miehen\nkasvoilta ja vapauttaa mieli painuksista. Tumma pää nousi jälleen\nvoitonvarmana, ja huulet hymyilivät ylpeästi hentojen viiksien\nsuojassa.\n\nVirvan katse seurasi häntä kaihon ja onnenkateuden silmillä, sillä\nhän ei tiennyt itse olleensa tuon muutoksen aiheena, vaan luuli sen\njohtuneen jostakin hänelle vieraasta syystä.\n\n-- Meidän poikien olisi nyt paras mennä avaamaan pankin\npihanpuoleinen ovi. Onhan kohtuutonta antaa herra pankinjohtajan\nodottaa niin kauan, sanoi Pouta.\n\nHiljaisuus salissa oli puhuva vastaus ja muutamat nyökkäsivät\nPoudalle.\n\n-- Emme voi muuten jatkaa tänä iltana neuvotteluja, ellei sopua ole.\nTarvitsemme kaikkien myötätunnon suurelle asiallemme.\n\nVirva aikoi poistua Allaan luo, mutta Pouta läheni häntä äkkiä.\n\n-- Enkö saa tavata teitä pari minuuttia ennen kokousta? sanoi hän\nmadaltaen äänensä.\n\n-- Luonnollisesti, näkemiin!\n\n-- Tulen teitä noutamaan, olen portillanne ennen kuutta. Käden\npuristus, ja Virva seurasi ovella odottavaa serkkuaan.\n\nPoudan muoto synkkeni uudestaan.\n\n\n\n\nX\n\n\nValtari ja Airi olivat joutuneet puheisiin ja poistuneet\nkokoushuoneesta salaisessa neuvottelussa hiukkaa ennen, kuin kiista\nsyntyi miesten kesken.\n\n-- Ei tässä muu auta, täytyy keksiä jokin sukkela temppu.\n\n-- Niin, mutta mikä? huudahti Airi. -- Suutari Taavetti on tosiaan\nniin yksinkertainen mies, että hän saattaisi vaikka ampua ihmisen,\njos nyt väkisin yrittäisi. Hänellä on hirmuinen kivääri.\n\n-- Taitaa olla se ainoa ampumavärkki, mitä heillä onkin. Saivat sen\nkai poliisilta.\n\nHeidän astuessaan alas majatalon portaita huomasi heidät Maija, joka\nhyvin alakuloisena kulki kokoushuoneen edessä toivossa vilaukselta\nnähdä Mikkoaan. Hän epäröi puhutella Valtaria ja seurasi taaempaa\nheitä pankkiin päin. Teki mieli kysyä, oliko Mikkoa näkynyt. Kun\nValtari katsoi taakseen, oli Maijalla heti sanat valmiina.\n\n-- Olettenkos sattunu näkemään sit Mikkoa?\n\n-- En ole sattunut tapaamaan, sanoi Valtari ystävällisesti.\n\n-- Kuulkaas, kuiskasi Maija Valtarille, -- kun ne puhuu, että sielt'\npankist' pitäis rahaa väkisin jaettaman.\n\n-- No, sun vai, väkisinkö?\n\n-- Niin sanoovat, mut' ennen mie syön suolaa, leipää ja ryyppään\nvettä päälle, ennenkun sellassia tasaamisia...\n\n-- Tunnettekos te suutari Taavetin vaimon Iitan? keskeytti Airi\nMaijan sanatulvan.\n\n-- Tottahan mie nyt ton tunnen! huudahti Maija silmät pyöreinä.\n\n-- Tahtoisitteko mennä viemään sanaa Iitalle, että Taavetti on -- no,\nkuinka sen nyt selittäisin -- Taavetti on sairas -- tullut noin --\nhiukan sekapääksi -- ehkei nyt sentään hulluksi...!\n\n-- Siunakkoon, missäs se nyt sitten on?\n\n-- Pankin eteisessä ase kädessä peuhaa, tokaisi Valtari käsittäen\nAirin tarkotuksen.\n\n-- Vai, peuhaa ase käressä. Kyll' mie menen ihan paikall'. -- Maija\nkiirehti Iitaa hakemaan.\n\n-- Se oli mainio keksintö, hykersi Valtari käsiään. -- Luuletko, sinä\nveitikka, Iitan saavan pois Taavettinsa.\n\n-- Iita vihaa sosialisteja, saattepa nähdä. Pysytellään täällä\nlähellä.\n\n-- Tietysti, tietysti, onko sinulla avaimia, niillä avataan ovet?\n\n-- Ei ole, mutta voimmehan huutaa isälle, että hän avaa sisältäpäin.\n\nHe menivät pankin vahtimestarille odottamaan. Jonkun ajan kuluttua\nsaapui Iita molemmat kaksoiset sylissään rientäen portista sisään.\nAiri ja Valtari tähystivät vahtimestarin akkunasta, kunnes hän hävisi\nheidän näköpiiristään astuen portaisiin. He kuulivat hänen nousevan\nportaita ylös.\n\n-- Kun Iita ennen meillä ollessaan noin käveli, silloin ei ollut hyvä\nmennä lähelle. Ei hän mahda vallan leppeällä mielellä olla.\n\nHe astuivat varovasti vahtimestarin eteisestä portaisiin kuullakseen,\nmitä Iita ja Taavetti sanoisivat, ja näkivät Maijan pihassa.\n\n-- Tulkaa mukaan, voittehan auttaa Iitaa lapsineen, kuiskasi Airi\nhänelle päästyään lähelle.\n\n-- Ei, en mie uskalla -- hullut on -- hulluja! Iitan kimakka ääni\nkuului kauas.\n\n-- Vai siekös peuhaat?\n\n-- Seis! huusi Taavetti, -- minulla on ase!\n\n-- Vai ase, mikäs sie nyt luulet olevas?\n\n-- Kansalliskaartilainen.\n\n-- Hiilihanko sie olet, köntysläin, kyl mie sun...!\n\n-- Hiljaa, hiljaa, muija, olenhan minä vahrissa, sanoi Taavetti\nkannatellen kirjakieltä, sillä hän oli valveutunut.\n\n-- Kyl mie sin vahrin!\n\n-- Ole, ole, minulla on ase!\n\nValtari ei malttanut, hän nousi portaita ja näki, kuinka Taavetti\nyritti puolustautua töykkimällä Iitaansa kiväärin perällä.\n\n-- Vai on sull' ase, senkii lopohousu, maailman parantaja! -- Iita\nläheni yhä pitäen kaksoisia suojanaan. -- Parantaisit ensin oman\nkohtas, kun on niin, ettei ruokaa lapsille.\n\n-- Loittone, loittone, olenhan minä vahrissa, puolusteli Taavetti yhä\nsysien.\n\nIita laski lapset Taavetin eteen portaalle: -- Toss' on, vahri sitte\nnoikii, kun kerran olet ruvennut roittoelemaa koko maailman mallin\nmukaan. Pirä jo vaa, mie menen!\n\n-- Älä nyt rupea, Iitasein, pyyteli Taavetti, Enempää ei Iita\ntarvinnut, kavahti miehen tukkaan. -- Vai jo vai sie rukoilet.\nLährekkii kotiin ja het paikall' ja murhavärkki tänne!\n\nHän riipaisi talttuneen miehen kädestä kiväärin ja huusi kuin se,\njoka on saanut pääkomennon sodassa: -- Ota lapset syliisi!\n\nMies katsoi häneen rukoilevasti ja nosti itkevät pienokaiset yhden\nkummallekin käsivarrelleen.\n\n-- Herrasväki sinua ihmettelee, kun rupeat tällässiin narrin\nkopeliin. Annas olla kansalliskaartilainen! Mikä sota nyt on? No,\naletaan mennä jo!\n\nValtari ja Airi pujahtivat nopeasti vahtimestarille ollakseen\nnäkymättömissä ja palasivat ovelle, kun Taavetin joukko oli portista\nhävinnyt.\n\nValtari mursi avaimenreiästä lakan pois ja Airi koputti ovelle\nhuutaen isäänsä avaamaan.\n\nAuer ilmestyi unisena ovelle ja Valtari puhui hätäisesti: -- No,\nveli, jouduhan nyt. Olemme päässeet kaikessa hiljaisuudessa tänne\nsisään ja parasta lienee, ettei viivytellä, jos ne hirtehiset\nkeksivät taaskin ruveta meluamaan.\n\nAuer hieroi silmiään ja ravisteli pukuaan.\n\n-- Taisi tulla hyvä nälkä nukkuessani. Kas, kello onkin jo neljä,\nkohta päivällisaika, lähdetään vain.\n\n-- Neuvoisin veljen ottamaan kaikki arvoesineet ja paperit mukaan.\nTäällä ei ole aivan turvallista.\n\n-- Siitä olen jo pitänyt huolen. Kaikki on tuossa mahtavassa\nsalkussa, loput kassaholvissa.\n\nHe poistuivat hyvällä tuulella, sulkivat ovet ja Valtari otti\nkiväärin mukaansa, sillä Iita oli pystyttänyt sen portaiden nurkkaan.\n\nMaija seurasi suutarin väkeä ensin kaukaa, mutta sitten yhä\nlähennellen huomattuaan, ettei Taavetin hulluus niin erittäin\nvaarallista laatua ollutkaan, ja kun he olivat saapuneet mäen laitaan\nTaavetin huoneille, pujahti hän pariskunnan jäljestä sisään.\n\n-- Tulin vaan tierustamaan, eikö Taavetti ole meidän Mikkoa nähnyt?\n\n-- En ole sattunut...\n\n-- Kun se niin on uhkaillut ja taishaa se jo männäkkii tykkänää.\n\n-- Kotiin kai, jatkoi Taavetti hyvin halusta puhetta, estääkseen\nIitaa sättimästä.\n\n-- Vai jo, vai, häi tiketillä...\n\n-- Vai vallan tiketillä ja Amerikkaan...?\n\n-- No, minnekkäs sitte...!\n\n-- Minkäs vuoksi se sinne Amerikkaan nyt niin tuppaa?\n\n-- Häi, kun mie sit sosialistin limonaatia join, sanoi Maija eikä\noikein voinut pidättää itkuaan.\n\n-- Mitäs sie sitten joit sit sosialistin limonaatia? sanoi Iita.\n\n-- No, sit niin tasajaon limonaatia.\n\nTaavetti ja Iita katsoivat toisiinsa ja Taavetti sanoi painavasti:\n-- Niin, vielä se tulee se jakaminenkin, jahka ennättää. Eihän tää\nIitakaa sit usko, mutta kyllä se tulee ja tulla sen täytyy. Vaikkei\nse tuliskaa juuri sillä tavalla, kun sit nyt luullaan, niin tulee se\nkuitenkin omalla tavallaan.\n\n-- Ei, ei minua enää käske juoksemaan sosialistien perässä eikä\nuskomaan niiren loruja, valitteli Maija.\n\n-- Ethää niin hullu mahra ollakkaa! sanoi Iita taas katsahtaen\nTaavettiin ja samalla heilauttaen kaksoisten tuutua liikkeelle\naskarrellessaan huoneessa sellaisella puhdilla, että Taavetin piti\nymmärtää, mistä nyt oikeastaan tuuli -- että pysy tuossa!\n\n-- Vai loruja, yritti Taavetti.\n\n-- Älä rupea tossa porisemaan, ehätti Iita vastaan.\n\n-- Sithää mie vaan, että mitäs min tartti juora sit tasaamisen\nlimonaatia, kun ei ne kuitenkaan tasaa.\n\n-- Sen minä sanon, että piankin jo annetaan maata kullekin sen verran\nkun itte jaksaa viljellä oman asuntonsa ympärillä, vakuutti Taavetti.\n\n-- Mitäs -- eihää ne sit sil tapaa kuulu tasaavan, epäili Maija. --\nSaiskii sen niille sanotuks', ettei sellassia saa valehrella, kun nyt\non ton Taavetinkii saaneet uskomaa.\n\n-- Älä sie, Maija, sekaannu niiren kans puheisiin, ihan ne järjen\npimittää, varotti Iita.\n\n-- Niin, oikein sanot, Iita, ihan ne järjen pimittää, hyrähti Maija\nitkemään. -- Mitenkäs tät miekää ilman olisin uskaltanut nousta\nMikkoa vastaa. Ohhaa se min isäntäin, kun oikein aattelen, ja mie\nolen vaan niinkuin piika. Kyll' sit pitää olla pähkähullu!\n\nTaavetti oli liekuttanut lapsiaan ja hakenut työkalujaan rahin alta\nakkunaseinältä eikä malttanut olla vakuuttamatta:\n\n-- Mitähän te sitte sanotte, kun tasajako tulee ja teille annetaan\nyhtä paljon kuin meitille miehillekkii!\n\n-- No, jo toi sitten oliskii paljo! huudahti Iita, joka herrasväissä\noli oppinut mittaamaan omaisuutta toisella tavalla. -- Mökkirähjä ja\nsuutarin tamineet. Jos oikein syömään rupeaisin, niin kahvipullassa ja\nvoissa sen piankin hitkaisisin!\n\nKahvi höyrysi houkuttelevana pöydällä ja Taavetti oli viisaasti\nvaiti, Iita ei vain voinut olla pistelemättä.\n\n-- Kai sen kansalliskaartilaisen pitkä ja tyhjä vatsa naukuu\nurhoollisuurest, kun ei oo syönyt yhteen päivään.\n\nTaavetti veti polvihihnaa ja irrotti kengän, jota oli koputellut, ja\nsylkäisi.\n\n-- Älä tuossa roiski! huusi Iita, -- juo kahvia ja syö rievää, niin\ntulee sylkykii talteen. Jumalan viljaa sekii on.\n\nHitaasti laittoi Taavetti kengän työpöydälleen ja kohentihe\nruokapöydän ääreen, ja vasta kokonaisen leivän hävittyä jauhavien\nleukojen väliin, ryyppäsi hän kahvia emaljisesta kupista ja sanoi\ntyytyväisesti hymyillen Maijalle, joka hörppi teevadilta ruskeata,\nmaidonsekaista lientä:\n\n-- Sietäisi nyt Mikkokin olla kahvilla.\n\n-- Kokemuksesthaa se koira tuntee, kuinka honkatessa suolvyö\nlutoontuu, pisteli Iita.\n\n-- Lutoontuu se, vahvisti Maija silmäten vadin reunan takaa\nryypätessään.\n\nUlkoa kuului torvisoittoa, marssin säveliä. Kansanjoukko astui\nalas mäkeä mökin sivutse toria kohti ammattikuntien punaiset liput\nliehumassa.\n\nTaavetin hahmo muuttui, hän sieppasi riisutun nutun naulasta, vyön ja\npunanauhaisen lakkinsa ja potkaisihe ulos heittäen ovea innoissaan.\nNaiset katsoivat toisiinsa neuvottomina.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKotiin mennessä näytti pankinjohtaja Auer olevan erittäin hyvällä\ntuulella. Valtari oli kuitenkin tottunut tutkimaan ystävänsä\nmielialoja ja saattoi huomata, että se oli näennäistä, jonkinlaista\nhekumallista ylemmyyden tunnetta, jolla hän verhosi itseään\nkuvitellen olevansa loukkaamaton arvokkaisuudessaan.\n\n-- Eihän niiden meteli oikeastaan minuun mitään kuulu, sanoi hän\ntorin sivulla astuttaessa. -- Ja muutenkin, eihän tämä taida niin\nerittäin kauas ulottuvaa olla. Tuo tulitikku syttyy kyllä itse, kun\nsitä raapaisen, sanoi hän heittäen palavan tikun kadulle, -- mutta ei\nse pääse sytyttämään koko laatikkoa, ja tuolla kosteassa sen liekki\nsammuu. Etkö luule tämän lakon käyvän samoin?\n\n-- Eihän se minuunkaan juuri enempää koske kuin virsi lukkariin tai\nkuolema haudankaivajaan, mutta veisata lukkarin kuitenkin täytyy ja\nhaudankaivajan maata pöyhiä. Eihän tästä pääse, kun kerran pitää\nelää, puhui Valtari, joka rakasti vertauksia.\n\nHe olivatkin jo tulleet Auerin upealle asunnolle pienen kaupungin\nkauneimpaan taloon torin laidalla. Talo oli pienen puiston sisällä,\njonka läpi laaja käytävä vei suoraan portaille. Se oli huvilatyyliin\nrakennettu korkealle kivijalalle sisältäen kymmenkunnan huonetta.\nKaikkialla huomasi käytännöllisen älyn ja kehittyneen kauneudenaistin\nluomaa mukavuutta ja somuutta, jossa ei tosin oltu tavoteltu\ntaiteellista yllätystä, mutta kuitenkin saavutettu sopusointuinen\nvärien ja viivojen sulavuus sekä persoonallinen kodikkuuden tunnelma.\n\n-- Elää, kunhan ne osaisivatkin elää, sanoi Auer.\n\n-- Osaa elää, niin sinä sanot, vastahan sitä tällaiseen taloon\nastuessaan tuntee, että on joku soppi maailmassa, missä leipähuolet\neivät ole pääasiana.\n\n-- Setä Valtari puhuu taas leipähuolista, silloinhan setä on varmasti\nhyvällä tuulella, sanoi Airi ja juoksi keittiöön laittamaan vauhtia\nkeittäjään, että isä parka saisi ruokaa kauheasta vankeudesta\npäästyään.\n\nVirva ja Allas tulivat juuri paraiksi päivälliselle.\n\n-- Kävivätkö he avaamassa jo ovet? kysyi Allas nähdessään enonsa.\n\n-- Me luulimme isän vielä olevan pankissa, yritti Virva selittää\nhämmästystään.\n\n-- Kyllä hän teidän puolestanne olisi siellä saanut olla vaikka\nkuinka kauan, sanoi Airi. -- Setä Valtari ja minä...\n\n-- Hiljaa, kummityttö, sanoi Valtari nostaen sormeaan. -- Se on\nvaltiosalaisuus meidän kesken. Jaksatkohan sinä muistaa sitä?\n\nAiri kyyristyi kasaan ja nauraa kikersi, mutta muuttui samassa\nvakavaksi. Hänelle iski vasta mieleen, etteihän isä ollenkaan\ntiennyt, kuinka ovi oli saatu vahdista vapaaksi.\n\n-- Minä yritän jaksaa, sanoi hän urhoollisesti ja niiasi samalla\njuhlallisesti: -- Päivällinen, olkaa ystävälliset ja käykää pöytään!\n\nIsä oli tavallisesti vakava pöytään istuessaan ja Airi sai aina\nkirkkoilmeen, heti kun kuuman ruuan tuoksu tupsahti nenään.\n\n-- Onhan sitä nyt ollut karnevaalia, sanoi pankinjohtaja.\n\n-- Minusta tuntuu, sanoi Virva -- että nyt on oltu suoria ja\nrehellisiä, kukin uskaltaa olla juuri sellainen kuin on, vaikka sehän\nse ilveilyltä taitaa tuntuakin.\n\n-- Minustakin ihmiset ovat olleet niin hyviä! huudahti Airi, mutta\nvaikeni äkkiä nähdessään isän varottavan katseen.\n\n-- Naamiohuvia ilman naamareita, mutta marakatin temput jäljellä,\nsanoi Auer ivallisesti hymyillen.\n\n-- Kaikkeahan voi selittää ilveilyksi, sanoi Allas.\n\n-- Selvintä on pitää ihmiselämää näytelmänä, jatkoi Virva yrittäen\nkääntää keskustelua yleisemmälle tolalle.\n\n-- Niin, onhan taivaallinen isämme voinut sepittää sen omaksi\nhuviksensa, huokasi Valtari hurskaasti kuivaa naamaansa irvistäen,\nnielaistessaan ruokaryypyn. -- Saamme olla kiitollisia, että meille\non suotu keskisäädyn siedettävät osat.\n\n-- Minä pahoin pelkään, etteivät meidän osamme ole vähääkään\nmielenkiintoisia, sanoi Virva.\n\nValtari yskäsi kuivasti ja kiersi piikkisiä viiksiään: -- Onhan niitä\nkylliksi alimmassa säädyssä, oikein selkäpiitä karmivaa tarmoa ja\nrikollisuutta, jos se on intressanttia.\n\n-- Rikollisimmista voi tulla pyhimyksiä, sanoi Virva. -- Eikä mikään\nestä meitä taputtamasta heille käsiämme.\n\n-- Pyhimykset ovat hyvin vallanhimoista väkeä, sanoi Auer.\n\n-- Olivathan ne ennen muinoin tietäjät ja noidat mahtimiehiä, yritti\nAllas tasottaa. -- Bramaanit ovat vuosisatoja pelottaneet kansaa\npelkällä katseen voimalla. Ja entäs meidän kirkko? Osittain ollaan\nvieläkin varmat siitä, että paha korventaa hangollaan sieluja\ntulisessa pätsissä, ja että Jumala on vanha ukko harmaassa vaipassa\nyläpuolella pilviä.\n\n-- Se on kyllä lapsellinen usko, mutta kaunis, sanoi Auer. -- Pelko\non hyvä kasvattaja, mutta raakuus ja typeryys ovat hyvin vaarallisia.\n\n-- Raakuus ja vallanhimo, jatkoi Virva huomaamatta isän terävää\nkatsetta. -- Taikka oikeastaan hävittämishalu -- nykyinen sotalaitos.\n\n-- Hävittämishalu on ihmisessä niinkuin luomishalukin. Jos voitaisiin\najatella maapallon tuhoamista kokonaisuudessaan, niin kyllä kai sekin\ntehtäisiin. Kaikeksi onneksi ei ihminen voi pilstota luontoa muuta\nkuin osittain ja hävittää nerollaan vain sen verran kuin uuttakin\nluomaan kykenee, sanoi Allas.\n\n-- Nämä raakalaiset täällä luulevat kai rakentavansa, sanoi Auer.\n\n-- Kyllä heistä aikaa pitäen voisi rakennusmestareitakin tulla, kun\nheidät pesisi ja pukisi ja veisi hienoon saliin esitettäväksi, heitti\nValtari leikiksi.\n\n-- Hienot nautinnot voivat tehdä sellaisen ihmisen, että se kelpaa\nylhäiselle naiselle mieheksi, mutta rakentajaksi -- tuskin, sanoi\nAuer.\n\n-- Eivätkö kaikki ihmiset tahdo nauttia ja olla hienoja? kysyi Airi\npikkuvanhasti.\n\n-- Sinä unohdat kanuunat ja esivallan, sanoi Allas.\n\n-- Voidaan kääntää kanuunat itse nauttijoihin ja esivaltaan,\nhuomautti Virva, -- miten silloin on tehtävä?\n\n-- Silloin vedotaan kansaan, sanoi Allas. -- Kirjotetaan vekseleitä,\nluvataan hyvittää, neuvotellaan, sovitellaan. Usein ovat vekselit\nvääriä taikka ne jätetään lunastamatta. Rahasummana voi olla\nijankaikkinen elämä, taivas, vapauskäsite ilman leipää --\n\n-- Eihän kansa tahdo enää tunnustaa sitä vekseliä. Mitä nyt on\ntehtävä? kysyi Valtari.\n\n-- Nytkö, sekaantui Auer puheeseen, -- kansa kirjottaa itse\nvekseleitä omalle typeryydelleen, raain tulee rikkaimmaksi ja rikkain\nraaimmaksi.\n\nHänen silmänsä siristyivät kiiltäväksi viivaksi ja sisäinen\nhalveksuminen kidutti häntä.\n\n-- Taikka sivistyy ja murtaa entisen valtiomahdin ja lunastaa\nvekselin loistavasti, sanoi Virva katsoen suoraan isäänsä tuskin\nhuomattavalla uhalla.\n\n-- Niin, nyt he muodostavat yhtiöitä, ja pääomana on tulevaisuuden\nihmisyysihanne, rauhan valtakunta, sivistys, sanoi Allas.\n\n-- Tarkotatko sinä, Aksel, sivistyksellä sitä, että heitetään\nruumiillinen työ ja eletään nautinnoille ja anastetaan älyllä valtaa?\n\n-- Sitäkin, käyhän elämä laineittain, sysäyksissä.\n\n-- Ympäri käydään, yhteen tullaan Teidän kansanvaltanne onkin siis\nvain ensimmäinen askel ylimysvaltaan. Se on yhtiö, niinkuin sinä\nsanoit. Minä pahoin pelkään, että siinä yhtiössä persoonallisen\nvastuun puute viekottelee huijaukseen. He lainaavat, ottavat\nvekseleitä, vääriä ja oikeita. Velkarahoilla on erinomainen menekki,\nsillä maksupäivä tuntuu aution etäiseltä. Maksukykyisyys kasvaa\nfantasiassa, hyvä tahto pettyy toiveissaan ja jonakin kauniina\npäivänä nämä Kansanvallan yhtiömiehet eivät enää olekkaan täysin\nluotettavia ihmisiä, ja seuraava askel on petos, lankeemus ja --\ntyrmä.\n\nPankinjohtaja tuntui nyt täysin vapautuvan painostavasta tunteesta\neikä mikään juhlapäivällinen olisi voinut houkutella häntä\ntämäntapaiseen puheliaisuuteen, mutta hänen täytyi saada keventää\nmieltään. Nuoret olivat ihmeissään ja vanha Valtarikin iski väliin\nsilmää Airille, joka tyytyi kuuntelemaan syvämielistä keskustelua\nlevittäen silmänsä suuriksi, ikäänkuin järki niiden kautta olisi\npyrkinyt hänen suloiseen tyttöpäähänsä.\n\n-- Väittääkö pappa, että elämä on umpimutkaan joutumista eikä\neteenpäin kulkua? kysyi Virva.\n\n-- Minä en väitä mitään, sen jätän viisausoppineiden tehtäväksi,\nsanoi pankinjohtaja katsoen Allaaseen. Näyttää vain siltä, että\nyhteiskuntaluokkien edut, niinkuin yksityistenkin, riitelevät\nkeskenään ja pakottavat vastapuolueet vihaamaan toisiaan.\n\n-- Pitäisi siis aina vain seistä luokka luokkaa vastaan.\n\n-- Onhan uskonnollisuus, hallitus, yritti Allas.\n\n-- Ei se estä rahamaailmaa hallitsemasta.\n\n-- Minne jäävät vapaus, tasa-arvo ja veljeys? huudahti Virva.\n\nAllas punastui ja kalpeni jälleen muistaen, kuinka valtavan\nvaikutuksen Poudan puhe oli tehnyt.\n\n-- Huijausyhtiö, joka nimittää itseään koko kansaksi, taikka\nsosialisteiksi taikka demokraateiksi, käyttää niitä väärinä\nvekseleinä, sanoi pankinjohtaja heittäen tutkivan katseen Virvaan ja\nAllaaseen, ja hänen hymynsä oli katkera.\n\nKeskustelun aikana oli Virva joutunut omituisen mielenkuohun\nvaltaan. Hämärä tunne vakavista voimista viisastelevien sanojen\nalla nousi hänen kurkkuansa karvastelemaan tukehuttavana palana.\nMikä oli tämä outo tuska? Hän heitti selittelyn karttaen tuskaa.\nJa sittenkin! Kapinalliset tunteet nousivat silmissä säkenöimään\nepämääräisinä ja muodottomina uhmaten jotakin outoa ja mahtavaa\nvoimaa. Ristiriitaiset, salamannopeat ajatukset risteilivät hänen\ntajunnassaan vihlaisten koko hänen olemustaan. Sydän pysähtyi tai\njyskytti hillittömästi. -- Naisella sanotaan olevan hieno vaisto\nerottamaan oikea väärästä, sanoi hän serkulleen, mutta samassa hän\npunastui kaulaa myöten, sillä uusi ajatus iski häneen salaman tavoin\nja pakotti kaiken viisastelun vaikenemaan.\n\nHän ei enää kuullut, mitä Allas sanoi, ja kysyi itseltään: senkö\nvuoksi vain, eikö totuuden? Olkoon niinkin, mutta miksi tämä tuska?\nOlenhan oikeastaan ulkopuolella elämän taistelua, turvassa... Hän\nhymyili omia mietteitään. -- Isäni tytär, rikas, kaunis, lahjakaskin\n-- ja oikeastaan, jos kapinoin, menen omaa tietäni taikka hänen\ntietään -- olenko mitään, kukaan? Oh, tyttö riepu -- en muuta mitään!\n\nTuska ja ajatusten temmellys jatkui yhä. Pienen käden nyrkki iski\näänettömästi tuolin selkään. -- Eikö mitään?\n\nKaikki olivat jo poistuneet ruokasalista, vanhat herrat siirtyneet\nkahvin ja tupakkansa kera talon isännän puolelle, ja nuoret olivat\nmenneet vierashuoneeseen takkavalkeata pitämään. Allas maisteli Airin\nkanssa kahvia ja sai luvan polttaa.\n\nVirvan kasvot hehkuivat, ja harmaissa silmissä leimahtelivat oudot\nliekit.\n\n-- Sinä olet kuin sähkötetty, sanoi Airi hänelle. -- Anna leimahtaa,\nmuuten palat sisällisesti.\n\n-- Merkitsisikö tuo mitään, vaikka palaisikin. Turvalliset seinät\novat aina ympärilläni kuin muurit vastassa. Minun on pakko olla\nturvassa.\n\n-- Sinua ei pakottaisi kukaan eikä mikään, sanoi Allas äänellä, jonka\nsointu aina muuttui helläksi ja kunnioittavaksi Virvalle puhuessa.\n\nVirva nauroi hermostuneesti.\n\n-- Sinä uskot minun voivan tehdä ihmeitä. Ei, rakas Aksel, vapautta\nei taida olla missään. Ehkä isä on oikeassa, kaikki, kaikki voi olla\nvääriä vekseleitä.\n\n-- Meillä on tosiaan erinomainen taipumus pitää toisiamme kurissa.\nJos kuuluu johonkin ryhmään, sukuun tai piiriin, on viisainta uhrata\nomat omituisimmat mielitekonsa, sillä jos astuu piirin ulkopuolelle,\nvain askel viivan ylitse -- et enää kuulu siihen, olet kuollut, sinua\nei tunneta eikä tunnusteta, puhui Aksel yrittäen mukautua Virvan\najatuksenjuoksuun, jotta ei ärsyttäisi häntä.\n\n-- Ympärille kasvaa tyranneja ystävän nimellä, jatkoi Virva.\n\n-- Virvastakin on tullut puhuja, sanoi Airi hypäten seisaalleen.\n-- Ymmärrätkös, sinä Aksel, tätä? Isä oli pöydässä kuin -- kuin --\nBaabelin torni, niin korkea ja varma. Nyt on Virva sekottanut kaikki\nkielet, ainakin itsessään. Mikä sinun on?\n\n-- Älä utele tyhmyyksiä! oikaisi Virva sisarellisesti. -- Minä\nvain mietin, uskaltaisitko sinäkään, Aksel, puolustaa minua, jos\nnyt tekisin jotakin tavatonta ja merkillistä, ehkä hyvinkin omasta\npiiristäni poikkeavaa?\n\n-- Astuisit yli viivan...! Ahaa, nyt minä ymmärrän! haihatti Airi\nlevittäen silmänsä ja veti kielen huulilleen torveksi ja vihelsi\nhiljaa.\n\n-- Ole nyt, taikka minä lähden, torui Virva.\n\n-- Puolustus olisi rakas velvollisuuteni, jos sitä tarvittaisiin,\nmutta sinä et julkisuudessa milloinkaan erehdy.\n\n-- Julkisuus, huu, se on pelottava hirviö, se lyö pakosalle\nrohkeimmankin. Ehken uskalla -- ehkä uskallan. Ritarillisuus ja\nvelvollisuus, niin, ja kunniakin! Hui, hai, mitä ne auttaisivat\nmeitä? Pärjääjät huutaisivat ääneen, musertaisivat halveksumisellaan\nkaikki, jotka meitä uskaltaisivat puolustaa. Sinä et sitä kestäisi,\nAksel!\n\n-- Onko sattunut jotakin? Minä en oikein ymmärrä, mihin sinä tähtäät,\nsanoi Allas levottomana Virvan kiivaudesta.\n\n-- Sinä kysyt, onko sattunut jotakin, on, on tuhat kertaa tänä yhtenä\nainoana päivänä. Minä olen elänyt kymmenen vuotta tänä päivänä,\neilen, sen edellisenä. Kaikki entisyyteni on kuin hämärää unta,\nolematonta. Ja nyt kun luulin saaneeni kiinni jostakin oikeasta ja\nvarmasta, nousevat kaikki epäilykset. Tämä on -- toiveet voivat tehdä\nihmisen hulluksi. Minä tahtoisin -- ja tiedänkin sen oikeaksi, ehkä\nteenkin sen -- mutta silloin te kaikki heittäisitte minut!\n\n-- Minä... Virva kulta, sinä olet kiihtynyt, yritti Allas\nneuvottomana. -- Ehkä olen loukannut sinua -- tietämättäni.\n\n-- Sinäkö -- et, ystäväni. Sinä olet niin oppinut, etteivät omat\nluonnonvoimasi enää voi ketään loukata. Sinun dogmeillasi on määrätyt\ntarkoitukset yläluokan hengessä, yliopiston kurssien mukaan. Sinä\nolet pohjaltasi perin sivistynyt!\n\n-- Virva kulta, nyt et sinä ole sivistynyt, sanoi Airi.\n\n-- En, minä olen hirmuinen! huudahti Virva.\n\n-- Virva on ihan oikeassa, sanoi Allas.\n\n-- Sinä nyt puolustat Virvaa, vaikka hän sanoisi sinua vanhaksi\nperuukiksi.\n\n-- Olisi hyvin hauskaa olla vanha peruukki, jos nyt olisimme vanhoja\nja onnellisesti eläneet yhdessä koko elämämme, sanoi Allas hartaasti\nkatsellen Virvaa.\n\n-- Kiitoksia paljon, tuiskahti Airi. -- Sinulla näyttää olevan\nerinomaiset taipumukset peruukiksi. Onnea matkalle, mutta älä vasta\ntoivo minua seuraksesi. Virva ei myöskään näytä olevan erittäin\nhalukas.\n\n-- Sinähän oikein kipinöit, muistutti Virva.\n\n-- Minua niin pistättää tuo Akselin saamattomuus!\n\n-- Sovitaan pois vihat. Virva, oletko sinä loukkaantunut?\n\n-- Minäkö, en, minä en ole mitään.\n\n-- Me olemme vapaita ihmisiä ja vielä vapaammiksi tulemme, saneli\nAiri intoillen.\n\n-- Mitä paremmin tiedät tehneesi ja teet, sitä kovemmin sinua\nisketään, sanoi Virva.\n\n-- Sinä olet kunnianhimoinen! huudahti Airi lyöden kätensä yhteen\nsellaisella voitonvarmuudella kuin olisi keksinyt ikiliikkujan.\n\n-- Tahtoisin olla, sanoi Virva aivan toisella äänellä. -- Hänen\närtyisyytensä oli äkkiä haihtunut. -- En kuitenkaan tiedä, mitä\non kunnia, jota sinä nyt tarkotat. Ihailen kyllä niitä, jotka sen\nsattuvat voittamaan. Mahtaa olla suurta ja tuskallista.\n\n-- Eihän se itsessään vielä mitään ole, sanoi Allas.\n\n-- Eiköhän se sentään harmaassa arkielämässä lämmitä ja loista,\nsanoi Virva leppyneenä ja laimentuneena upottaen katseensa mustaan\nmarraskuun iltaan läpi akkunan.\n\nAllaan katse seurasi hänen mielialojensa vaihteita. Kiivaasta\nnaisesta oli tullut taas taipuisa tyttönen, katseessa kaiho ja\nalistuva hellyys.\n\nNuori mies selitti tämän vaihtelun itselleen edullisella tavalla.\nSehän oli niin luonnollista hänestä. Virva ei huomannut serkkunsa\nerehdystä, hän oli jäänyt tuijottamaan pimeyteen.\n\n-- Hyvästi! sanoi hän äkkiä, riensi eteiseen ja veti päällystakin\nhartioilleen ja painoi kevyen huopahatun päähänsä ja juoksi ulos.\n\n-- Huhhei, sen tuuli vei! saneli Airi.\n\n\n\n\nXII\n\n\nAnttu Pouta oli jo kauan aikaa odottanut levottomana portilla ja\ntarttui kiivaasti Virvan ojennettuun käteen hänen saavuttuaan.\n\n-- Kiitos tulostanne, luulin jo unohtaneenne!\n\n-- Anteeksi, taisin viipyä.\n\n-- Ei se mitään. Katsokaa tuonne torille, huomaatteko mitään\nerityisempää kokouksen menossa?\n\nSehän on kovin vilkasta, ei taida yksikään seistä paikallaan taikka\nvaiti.\n\n-- On saatu uutta sytykettä. Kertokaa, mitä on tapahtunut? Lakkojuna\nsaapui juuri lännestä, sanoi Pouta ja painoi Virvan käden kainaloonsa.\n\n-- Lakkojuna, mikä se on? naurahti Virva astuen tahdissa nuoren\nmiehen kanssa.\n\n-- Ainoa luvallinen juna nykyään. Kutka siinä kulkevat?\n\n-- Kansa itse.\n\n-- Sekö koko kansa?\n\n-- Juuri se. Olisittepa ollut näkemässä meidän poikia ja tyttäriä.\nSe oli oikein huh, hah, hei! ilo irti ja huolet poissa. Hanurit\nja laulut soivat, voileivät ja omenat hävisivät nauraviin suihin,\nlakia laadittiin ja valtion hallitusta pohdittiin ja manifesti oli\ntaskussa, oma manifesti.\n\n-- Taaskin puhutte arvotuksia, mikä manifesti?\n\n-- Punainen manifesti, niin, niin, ette taida olla oikein selvillä.\nSe on nyt se tamperelainen julistus, josta täällä kyllä on jo vähän\nkuultu. Sain yhden kappaleen tuttavaltani junasta, muuten se kuuluu\nolevan matkalla tänne ja saapuu jo ennen kokousta, puhui Pouta\nvetäen taskustaan punaisen paperin. -- Emmekö mene tuonne kahvilaan\nlukemaan, minä en ole kerinnyt siihen vielä oikein perehtyä.\n\nHe pujottelivat kansan joukosta kahvilan portaita kohti kuullen\nkaikkialla innokasta keskustelua ja paikoin kiistaa. Lakkojuna oli\ntuonut tosiaan hyviä viestejä lännestäpäin ja antanut uutta vauhtia\nja innostuksen aihetta ja rientänyt yhä edemmäksi itään riemuisaa\nvoittokulkuaan jatkamaan yksin autiolla radalla kuin suuri aalto\nulapalla kiitäen ja liittäen itseensä pienet laineet ryöppynä\nedellään. Sen ajama innostuksen pyörre kulki seudusta seutuun keräten\nkansalaiset koolle asioita pohtimaan.\n\n-- Jokainen eukkoraasu ja äijärähjä on nyt valtioviisas ja oman\nonnensa seppä, sanoi Valtari tultuansa hänkin torille mennessään\nillalla kotiin. -- Niin, ei tarvinne muuta kuin tuosta noin lavalta\nsanansa sanoo, niin koko kansa sen tietää ja tajuaa ja kai se sitten\njohonkin kirjaankin pannaan, mitä tuossa noin selvästi sanotaan ja\nymmärtää annetaan, vakuuttelivat toiset porvarit ivaillen.\n\nVirva ja Pouta nousivat ylös kahvilan portaita ja löysivät entisen\nrauhallisen soppensa sivuhuoneessa ja syventyivät tarkastamaan\ntamperelaista julistuskirjaa.\n\nTämä on totisesti punainen! huudahti Virva lukiessaan. -- Tässähän\nnaisetkin saavat sananvaltaa, voisivat äänestää itse hallitustakin\nvalittaessa! Mitä tämä on? \"Koska etuoikeutetut luokat eri\ntahoilla maata näinä päivinä innokkaasti puuhaavat eduskunnan\nkokoonkutsumista, julistaa proletariaatti, ettei se voi missään\ntapauksessa hyväksyä sellaista eduskuntaa, joka on pantu kokoon\nnykyisen valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti j.n.e. Sen sijaan\nkutsutaan täydellä lainsäätövallalla varustettu kansalliskokous\nheti koolle. Kansalliskokousta kokoonpannessa olkoon jokaisella\nkaksikymmentä yksi vuotta täyttäneellä hyvämaineisella Suomen\nkansalaisella yhtäläinen, välitön ääni- ja vaalioikeus\". Mitä tämä\noikein on? Minä en tajua selvästi, sanoi Virva tuijottaen paperiin,\nja ristiriitaiset käsitteet kiistelivät nousten mikä milloinkin\netualalle.\n\n-- Loukkaako teitä proletariaattien rohkeus? naurahti Pouta.\n\n-- Ehkä, eihän voine siirtää noin vain käden käänteellä vanhaa.\n\n-- Tahtoisitte ehkä antaa vanhalle oikeuden itse laskeutua pohjaksi\nuudelle.\n\n-- Niin, se olisi oikeampi tapa, mutta sitä te ette ehkä salli.\nOikeastaan minua ihmetyttää, mitä tarkottaa \"Suomen kaikilla\nkansalaisilla yhtäläinen, välitön vaali- ja äänioikeus\". Minun\npäässäni on varmaan kaikki sekaisin -- kaikille kansalaisille --\nnaisilleko myös?\n\n-- Niin, niin, neiti Virva! Eikö minun puolueeni ole kaukonäköinen ja\nruhtinaallinen?\n\n-- Vaalioikeus, voivat tulla valituiksi, niinkö?\n\n-- Niin, niin, neiti Virva!\n\n-- Ja saavat valita naiset naisia ja miehet miehiä ja päinvastoin ja\nme olemme kuin miehet, niinkö?\n\n-- Aivan niin, eikö se ole jo alkua uuteen ihmisyyteen?\n\n-- En minä tiedä, en osaa sanoa, tuntuu vaan kuin jotakin minussakin\nsulaisi ja pääsisi valloilleen. Se on kaunista -- kuin olisin saanut\nsuuren lahjan. Tuskin se voi toteutua, sanoi Virva alakuloisena.\n\n-- Taaskin te epäilette, sanoi Pouta ja likisti hänen kättään, --\nettekö kuule laulua tuolla torilla?\n\nHe istuivat käsi kädessä ja kuuntelivat.\n\n    Jo notkelmasta nousi merkkisauhu,\n    se syömet sytti, puhkes innon pauhu.\n    Kapula kiersi, vannoi valan kansa,\n    se kauemmin ei kanna kahleitansa,\n    ei saa se väistää vainon verisutta,\n    siis rohkein rinnoin kohti vapautta!\n    Ken rintamansa rikkoo taiston tiellä\n    ja liiton suuren pettää pelkomiellä,\n    kun vaarassa on isänmaa ja kansa,\n    häpeä ja herja olkoon palkkanansa!\n    Kotoinen liehuu lippu, rusoa hohtaa poski:\n    Nyt taistellaan,\n    jo täytyy nousta päivä uus,\n    vapaus, veljeys ja yhdenvertaisuus!\n\n[Lakon aikana painattanut sosiaalidemokratian komitea. Tekijä\ntuntematon.]\n\nLavantäyteinen soittokunta säesti kansan yksiäänistä laulua.\n\n-- Heillä on usko, ja kun se kerran on syttynyt tuolla noissa\nsydämissä, tuhansissa, tuhattuhansissa sydämissä, ei sen hehkua enää\nvoi sammuttaa, ei koskaan! Se kytee ja sytyttää nousevan polven\nrintaan saman kydön. Se on nyt todellisuutta, oleva ja pysyvä\ntosiasia, ei mikään haave enää, ei kaunopuhelias lause. Me tulemme\nsitä kehittämään ja uudet elämän muodot hahmottuvat kauniisti rauhan\naseilla.\n\nKansalliskaartilainen astui samassa sisään ja ilmotti:\n\n-- Täällä on lähetti Tampereelta.\n\nPouta ja Virva lähtivät kokoussaliin ja tapasivat siellä lähetin,\njoka oli tuonut julistuskirjoja suuren mytyn.\n\n-- Tulen Tampereelta, terve, sanoi hän ojentaen kättä.\n\n-- Terve tuloa, tuotteko julistuksen?\n\n-- Tuon ja tovereilta innokkaat terveiset. Meillä taistellaan,\nkestetään, nyt on köyhälistön aika tullut!\n\n-- Kuinka tuota -- kuinka on ollut? sanoi Pouta osaamatta jatkaa\nmiehen tapaan.\n\n-- Suuri innostus, väliaikainen hallitus on valittu. Tämä\njulistuskirja hyväksytty perustuslaillistenkin kokouksessa ja koko\nkaupunki on sitä juhlinut soitoin ja soihtukulkuein riemukulussa ja\njuhlissa.\n\n-- Oho, ettekö voi jäädä kertomaan tästä meille kokouksessa? Se alkaa\naivan pian, sanoi Pouta.\n\n-- Minun tehtäväni on viedä näitä julistuksia eteenpäin, resiinani\non asemalla. Toivon teille hyvää jatkoa. Julistuskirja on luettava\nkansankokoukselle lakkokomitean yksimielisesti hyväksymänä ja juuri\nsellaisena kuin se on.\n\n-- Eihän se ole ilman pätevä, myönsi Pouta kätellessään poistuvaa\nlähettiä. -- Vai, mitä te sanotte? kysyi hän kääntyen Virvaan, joka\nistui vasemmalla pöydän ääressä.\n\n-- En minä tiedä, meikäläisten en luulisi hyväksyvän sitä sinänsä,\nsiitä olen melkein varmakin.\n\n-- Entä te itse, hyväksyttekö?\n\n-- Minäkö? En, en aivan, en sinänsä.\n\n-- Mutta jos nyt koko asia menisi myttyyn tuon erimielisyyden vuoksi,\nettekö sittenkään...?\n\n-- Eihän se riitä riipu.\n\n-- Minä sanon, että se riippuu siitäkin paljon.\n\n-- Minä en sitä usko.\n\nPouta katsoi häneen avosilmin kuin arvotukseen ja vähitellen ilmestyi\nkatseeseen sama tuskainen ilme kuin päivällä hänen puhuessaan.\n\n-- Nyt on käsissämme arka, kallis asia, emme saa muistaa itseämme,\nsanoi hän hiljaa.\n\n-- Juuri sen vuoksi en voi tehdä vastoin vakaumustani, sanoi Virva\nvakavana.\n\n-- Niin, mitä minä olen teille? Maankiertäjä, tänään tässä, huomenna\ntuolla, yksi heistä, miksi te minua uskoisitte?\n\n-- Teette väärin vedotessanne minun rakkauteeni ja kuitenkin olette\nitse pidättänyt oikeuden erottaa mielipiteet ja tunteenne.\n\nPouta katsoi häneen taaskin kummeksuen, mutta samassa hän käsitti ja\npainoi päänsä niin nöyränä ja neuvottomana, että Virva laski kätensä\nhänen käsivarrelleen lohduttaakseen.\n\n-- Näette, kuinka vaikea on erottaa niitä kahta, tunnetta ja\nvakaumusta.\n\nPouta sulki silmänsä ja puristi kädellään pöydän laitaa voidakseen\npidättyä sulkemasta syliinsä sitä kallista olentoa, joka kuului\nhänelle -- eikä kuitenkaan kuulunut. Kahdenpuolinen tunne sitoi\nheidät ilman kosketustakin, ja kun Virva astui toiseen huoneeseen\nollakseen näkymättömissä kokoukseen tulijoilta siksi, kunnes\nalettaisiin, seurasi Pouta häntä.\n\nHe olivat tuskin päässeet huoneeseen, jonka oven Pouta sulki, kun\nVirva tunsi voimansa raukeavan ja omituinen tajuttomuus valtasi\nhänet, ja ellei Pouta olisi samassa sulkenut häntä syliinsä, olisi\nhän kaatunut.\n\nSe oli vain hetken huumaus ja samassa hän jäykistyi, työntäen\nlempeästi nuoren miehen luotaan: -- Ei, ei, rakas, ei!\n\nHän eteni ovea kohti kuin vaaraa paeten, kevyenä kuin olisivat\nnäkymättömät siivet kuljettaneet lattian poikki. Hän riensi pois\ntaakseen katsomatta.\n\nUlkona oli melu vaiennut, ja Virva kulki torin poikki, missä\ntulisoihdut lavan ympärillä olivat ainoana valaistuksena marraskuun\npimeänä iltana. Ajatukset harhailivat sameina ja muodottomina\npääsemättä käsiksi mihinkään. Kaikki entinen oli mennyttä, ei enää\npalaisi milloinkaan. Mitä tahtoa, mitä ajatella, mihin tarttua?\n\nLeuto ilta ja pimeys kietoi nuoren naisen vaippaansa ja hän kulki\nkatua ylös kirkonmäelle, missä yksinäisyys ehkä soisi tyynnytystä,\nastui hitaasti askel askelelta edeten aaltoilevasta kansan joukosta,\nja hänestä tuntui, että hän vähitellen erosi samalla siitä, mitä\noli ollut. Kansa tuolla kiirehti kotiin selvittelemään vastaisia\nkohtalojaan -- hän täällä omiaan tahtoen löytää itsensä.\n\nMiksi se oli tällä kertaa niin vaikeata? Hän oli aina ollut valmis\navomielisesti ilmaisemaan mielialansa isällekkin. Ilot, huolet,\ntoivomukset ja tehtävät eivät hänelle milloinkaan vielä tuottaneet\nmuuta kuin hetken päätöksen. Nyt, mitä sanoisi, miten esittäisi?\nSaiko hän ilman muuta antaa pois itsensä? Oliko hänellä siihen\noikeutta?\n\nHiljainen: ehkä, ehkei, ja lopulla varma ja selvä käsitys\ntotuudesta: ei! Hänellä ei ollut niin suurta oikeutta itseensä --\nei vielä, lisäsi hän pelastaakseen mahdollisuuden. Isä oli vieläkin\nvastuunalainen hänestä kaikessa -- niin, ihan kaikessa. Hänellä ei\nollut olemisen varaa muuten kuin isän kautta.\n\nAhdistava tunto, elämisen tuska kidutti häntä ensi kerran ja sen\njättimäinen, musertava taakka painoi koettelematonta nuoruutta. Miten\nhän oli voinutkin olettaa asuvansa kaiken tuon yläpuolella, irti\nsiitä, niinkuin ei se häneen milloinkaan ulottuisi. Olihan hän aina\nollut varma isän katon alla astuessaan, käsin kannettu ja sydämin\nkaikkialla vastaanotettu, ihailtu ja jumaloittukin. Mutta kuinka\npaljon oli niissä voitoissa ollut hänen omaa ansiotaan? Eivätkö\nkaikki vieraat ja omaisetkin aina yhdistäneet häntä isän hyvään\nasemaan? Missä oli hän itse heidän puntarissaan? Ehkä joku pieni\nsomuuden piirre tässä kauniissa valaistuksessa laskettiin hänelle\nitselleen kuuluvaksi ja oltiin siitä ylen onnellisia.\n\nIsälle hän tiesi olevansa rakastettu olento, osa hänen elämäänsä,\nvälttämätön sille, ja juuri se teki kaksinkerroin raskaaksi käden,\njoka pyrki kohottumaan omaa onnea kohti ja astumaan elämässä aivan\nvastakkaista tietä.\n\nNiin, isä, oliko hän enää isää niin lähellä kuin muutama päivä\nsitten, jolloin horjumaton varmuus oli heitä lämmittänyt kuin\nyhteinen vaippa? Siellä oli ollut turvallista vaikka yksinäistä. Ja\nnyt, nyt hän oli sieltä ainaiseksi lähtenyt. Se oli nyt niin pieni\nja ahdas soppi, pyhä lapsenkehto -- ei muuta. Ja tuo kaikki, mitä\nnyt oli tapahtunut, se oli elämää, kaikki nuo rakkaat ihmiset, tutut\nja tuntemattomat, kokoukset, puheet, hullutukset, liiottelut ja\nmielettömyydet, innostus, usko, työ ja tulevaisuus! Ah, ne olivat\nkaikki hänenkin osaansa ja sanomattoman rakasta ja suurta! Elämän\npyhä autuus odotti häntä miehekkäällä povella ja hän saisi nähdä oman\nkuvansa kahden tulisen silmän pohjalla. Siellä oli uusi maailma, ja\nse lumosi ja kutsui, se huutaen vaati tulemaan -- mutta siellä oli\nvaikeudet, työ ja vastuu...\n\nTulemaan, niin tulemaan, mutta kuinka hän voi mennä? Tyhjin käsin,\noutona, voimatonna, taitamatonna ja kuitenkin ylpeänä. Ei, ei.\nEnsin hänen täytyi olla heidän arvoisensa, voida astua elämän eteen\nihmisenä ja vastuullisena, ansaita elämisen oikeus -- niin, ansaita\nse!\n\nMutta miten, armias taivas, miten? Hänen päässänsä vasaroi ja\nkatse tuijotti pimeyteen, jossa kaupungin rakennukset häämöttivät\nepämääräisinä möhkäleinä, uhkaavina kuin unessa kummitukset.\n\n-- Eihän onneansa voi varkain ottaa, huokasi hän, nousi kostealta\npenkiltä ja alkoi astua alas kirkonmäeltä tuskaisten epäilystensä\nvallassa. Äkkiä hän muisti kokouksen alkavan aivan pian ja tiesi\ntamperelaisen julistuksen joutuvan kiistan alaiseksi.\n\n-- Mitä siitä, olivathan puolueet hänestä yhdentekeviä. Elämä ja sen\ntaistelut oli hänen nyt itse kestettävä, yksin, niinkuin voi. --\nTulkoon, mitä tuleman pitää, lohdutti hän itseään ja ohjasi kulkunsa\nmajataloon.\n\n-- Soisinko, ettei hän minusta välittäisi? Ei, ei, hän on vain\nlaskenut liian raskaan taakan hartioilleni. Jos hän olisi minut\nottanut...! Ei, ei, vapaasti minä tahdon mennä, hänen vertaisenaan\nvoimassa. Hän rakastaa minua -- Jumalani, minua itseäni. Ja se on\nniin varmaa kuin minun tuskani ja autuuteni!\n\nVirva saapui samalla portaille kuin kaupungin tunnettu\nsosialistinainen ja puhuja Hilma Roima. Hänellä oli kädessään\npunainen paperi, ja heti huoneeseen tultuaan nainen alkoi purkaa\nihastustaan.\n\n-- Se on ihana, tämä manifesti, oletteko lukeneet?\n\nKokous oli jo melkein täysilukuinen ja sosialistit ja porvarit\njärjestyneet kukin omalle puolelleen, toinen oikealle, toinen\nvasemmalle omien lippujensa suojaan.\n\n-- Ompas sillä Poudalle sakkia, sanoi nahkuri Karri pujahtaen\nravintolan sisähuoneisiin, jonne nyt juuri jostakin syystä\nvetäännyttiin porvarien puolella.\n\nHilma Roima luki: -- Kuulkaa, esimerkiksi tämä: -- käytäntöön\nsovelluttaen ehdottoman kansalaisvapauden vaadimme...\n\n-- Hyppää yli, se ei kuulu meille! sanoi maalari Porras, sosialisti,\nja luki itse toisesta kohdasta: -- uusi väliaikainen -- ei, tässähän\nse on -- koska etuoikeutetut luokat tahtovat koota luokkaeduskunnan\n-- kuulkaas niitä, vai luokkaeduskunnan! Hirvi, puolueen kynäniekka\nja sihteeri, hyppäsi pystyyn ja löi nyrkkiä pöytään.\n\n-- Pois se, jos luokkaeduskunta vain kerrankin kutsutaan koolle,\nsilloin keräämme kansaa ja rakennamme lihamuurin, joka ulottuu\nRiihimäeltä Helsinkiin saakka eikä ainoakaan luokkaeduskunnan mies\nsiitä ulos pujahda, ennenkuin se on meidän puolellemme taivutettu!\n\nSyntyi aika meteli ja huuto.\n\n-- Sen sijaan kutsutaan kansalliskokous heti koolle, sanoi Porras.\n\nHilma Roima otti puheenvuoron toisten vielä väitellessä ja huusi\nkimakalla äänellään: -- Mitä sanotte tästä: yleinen ja yhtäläinen\nja välitön ääni- ja vaalioikeus kaikille Suomen kansalaisille --\nkaikille, huomatkaa: kaikille, miehille ja naisille! Naisillekkin,\nkuulkaas, naisille! huusi hän voimiensa takaa, kunnes ääni hukkui\nitkuun.\n\n-- Se on juupelinmoista, sanoi Hirvi.\n\n-- Niin, eikös ole? itki Hilma Roima, -- äänioikeus ja vielä\nvaalioikeuskin -- että minä voisin tulla valituksi valtiopäiville,\njuuri minä!\n\nHilma Roima pyyhki kyyneleitään ja miehet tuijottivat häneen suu auki.\n\n-- Niin, niin voisitkin, jukuliste! vahvisti Porras omaa\nhämmästystään. -- Siitä taitaa syntyä uusi tahti!\n\n-- Oikein tämä vie henton pois ruumiistani, oikein minua vapisuttaa\nja niin tuppaa itkettämään.\n\n-- Totta tosiaan tämä on manifesti oikein kansan antama, sanoi Hirvi\npainavasti.\n\n-- Jos tämä toteutuu, tulee se olemaan suuri lahja ihmiskunnalle,\npuuttui Pouta puheeseen. Hän oli istunut Virvan kanssa vasemmalle.\n\n-- Porvarit eivät taida suostua, tässä on puhuttu hiukan tukistellen\netuoikeutetuista luokista ja se on karvas pala, sanoi Hirvi.\n\n-- Manifesti on manifesti ja siihen täytyy suostua kuin rukki\nrohtimeen, vaikka siinä vähän päistäreitäkin olisi, vakuutti Porras\nja iski taas kämmenensä pöytään.\n\n-- Täällä se on hyväksyttävä yksimielisesti, ellei hyvällä, niin\npahalla! huusi joku.\n\n-- Hyvänen aika sentään, eihän tuohon voi olla suostumatta. Yleinen\nääni- ja vaalioikeus on meille tärkeämpi kuin raitis ilma! vakuutti\nHilma Roima.\n\n-- Saattaa olla, mutta tämä ei ole vielä laki, on vasta ehdotus,\nselitti Pouta.\n\n-- Ehdotus, mikä ehdotus? Ja on kuin säädös, manifesti! Vai jo\ntakerrutte ja ehtoja latelette? Totta kai minäkin ymmärrän sen asian.\nKun kerran on annettu meille tällainen aate, niin sen pitää elää ja\nlentää ja ottaa koko kansa ja koko maailma! Me taistelemme, puhumme\nviimeiseen hengenvetoon!\n\n-- Mitä te sanotte, neiti Auer? kysyi Pouta hymyillen.\n\n-- Toisissa naisissa on luokkaylpeys synnynnäistä, se istuu kiinni\nkuin raidat kissan selässä, sanoi Hilma Roima silmäillen ivallisesti\nVirvaa.\n\n-- Te olette rehellinen, koska noin tunnustatte omat vikanne. Minä\npuolestani en tunne mitään luokkarajoja, tunnen vain ihmisiä, sanoi\nVirva.\n\n-- Hyvä neiti, nyt ei ole kysymys vain teidän tunnostanne ja teidän\nihmisestänne, vaan kaikkein naisten ja kansalaisten yksimielisestä\ntahdosta. Yrittäkää hiukan ajatella, uhmasi Hilma Roima. --\nTunnetteko julistuskirjan?\n\n-- Tunnen, sanoi Virva pysyen aivan tyynenä ja varottaen katseellaan\nPoutaa puuttumasta puheeseen.\n\n-- Ja kuitenkin voitte seistä tuossa kylmänä ja halveksuvana, niin,\njuuri, halveksuvana!\n\n-- Kullakin on oma tapansa ilmaista mielipiteensä, sanoi Virva\nhymyillen.\n\nÄrtyneenä toisen hienosta ja ylevämmästä tavasta keskustella joutui\nköyhälistön tarmokas esitaistelija pois suunniltaan ja kohotti\näänensä: -- Teillä on tosiaan oma tapanne -- jarrujen tapa se on! Ja\njos te nyt tosiaan teette vastarintaa, emme takaa, mitä tapahtuu!\n\n-- Olette jalomielinen ja ilmotatte edeltäpäin vaarasta. Minun\ntakanani ei ole mitään joukkoa, johon turvautuisin, olen aivan yksin\nja sangen vähäväkinen, puhun ja toimin vain omasta puolestani.\n\nHilma Roima katsoi parhaaksi perääntyä, ei muka kannattanut.\nTuollaisen voi syrjäyttää hartioiden nykäyksellä.\n\n-- Ei kannata väitellä tahdottomien kanssa, sanoi hän.\n\n-- Ette itsekkään ehkä aavista, kuinka totta puhutte, sanoi Pouta\nVirvalle kahdenkeskisessä puhelussa. -- Hän on jotakin puolueensa\nyhteydessä, nousee ja kaatuu sen kanssa. Te olette yksin, oma\nitsenne, kuuluen vain siihen suureen yhteyteen, jota sanotaan\nihmisyydeksi, mutta se yhteys asuu etäällä ja väistyy aina sen mukaan\nedemmäksi kuin sitä tavotamme.\n\n-- Kuulumme siihen kumpikin, sanoi Virva.\n\n-- Kiitos, sanoi Pouta vahvistaen sanansa katseella, joka huumasi\nVirvaa. -- Ja juuri sen vuoksi te varmaan tulette ymmärtämään ja\nauttamaan minua tässä taistelussa. Minä olen heidän kaltaisensa,\nkäytän heidän aseitaan ja uskon siten paraiten hyödyttäväni heitä ja\nsuurta asiaa.\n\n-- Minä en sitä vielä oikein usko.\n\n-- Pitäähän ihmisten kehittyä asteettain, emme ole vielä teidän\ntasollanne, käytämme toisia keinoja.\n\n-- Olette ehkä oikeassa.\n\nPouta ei voinut irrottaa katsettaan Virvan ihanista kasvoista, joiden\nkirkastuneessa ilmeessä kuvastuivat vaimentuneiden sieluntaistelujen\nmainingit vaihtelevana hymynä ja totisuutena, epäilynä ja\nvakaumuksena.\n\n-- Teidän viihtymisenne tässä minun rinnallani, meikäläisten parissa,\nkun kaikki teikäläiset siirtyivät tuonne toisiin huoneisiin -- on\nminulle sanomattoman kallis todistus meidän...\n\n-- Minä pyydän! varotti Virva hätäisesti katsahtaen Poutaan ja luoden\nsamassa silmänsä alas, sillä nuoren miehen oli mahdoton peittää\ntunnettaan. -- Minun pitää kai nyt lähteä... ehkä se onkin parasta.\n\nVirva astui ovea kohti vasemmalle katsoen vielä kerran seuralaiseensa\nja vavahti, sillä Poudan olemuksessa ilmeni sellainen neuvoton tuska\nja turvattomuus, ettei hän voinut kieltää häntä tulemasta mukaan\ntoiseen huoneeseen, jossa he löysivät rauhallisemman sopen eivätkä\nkuitenkaan olleet kahden.\n\n-- Tapa ja tottumus ovat siihen määrään meidän herrojamme, että\npitävät ihmisen valtavimmankin tunteen ohjissa. Kun näen vain\nvilaukseltakin teikäläisiä, muutun kylmäksi maailmanmieheksi. Olkaa\nhuoletta, täällä olen toinen mies, puhui Pouta.\n\nVirva hymyili nyt onnellisena ja hilpeänä unohtaen hetkeksi kaikki\nristiriidat. Hänen metallinen käsilaukkunsa putosi matolle ja Pouta\notti sen ylös ja nosti samalla nojatuolin Virvalle pienen pöydän\nääreen.\n\n-- Käsilaukkuni, saanko? sanoi hän ojentaen kätensä sitä ottamaan.\nPouta tarttui siihen, vei sen huulilleen kääntyen selin oveen eikä\nVirva tahtonutkaan estää ritarillista lemmen ja kunnioituksen\nosotusta, joka tuntui sopivan niin mainiosti hänen voitonvarmalle\ntoverilleen. Hän vain hymyili ja tunsi vapautuvansa jostakin\nväkinäisestä ja luonnottomasta jäykkyydestä ja muuttui vallattomaksi\ntyttöseksi, jolle kaikki on herttaista leikkiä. Hänen kevyt\nmielialansa tarttui Poutaankin ja hymyt karkeloivat kahden nuoren\nkauniilla kasvoilla.\n\n-- Te ette saa luottaa minuun liiaksi, sanoi Virva.\n\n-- Vain sen verran kuin silmänne lupaavat.\n\n-- Minkä verran ne lupaavat?\n\n-- Sen verran, että saan laskea käteni tuolinne selälle.\n\n-- Jos se on levon tarpeessa, hyvin kernaasti, tuoli ei muuten kuulu\nminun käskettäviini.\n\n-- Kaikki, mihin te kosketatte, on minulle pyhää. Poudan käsi valahti\nkuin sattumalta tuolin selältä Virvan taakse.\n\n-- Kätenne ei ole enää tuolin selällä, sanoi Virva punastuen ja\nsiirtyi tuolin syrjälle katsellen turvatonta kättä vieressään.\n\n-- Minä sain luvan, väitti Pouta kumartuen eteenpäin kohteliaasti\ntuolillaan kuin olisi tahtonut katsella käsilaukkua, jota Virva\nheilutti sormessaan. -- Te ette pitänyt sanaanne.\n\nVirva istui katse oveen päin ja kalpeni.\n\nPouta huomasi lemmittynsä kasvojen ilmeen muutoksen ja seuraten\nkatseen suuntaa kääntyi oveen päin ja näki kynnyksellä Allaan, ja\nhänen olennossaan saman pidätetyn tuskan, mikä Virvan kasvoilla\nkuvastui.\n\nNuoret nousivat molemmat, ja Virva astui jäykkänä kuin unessa\nserkkunsa luo tarttuen hänen tarjottuun käteensä.\n\nPouta jäi yksin syrjäiseen huoneeseen lemmenkateuden raadeltavaksi.\nHän oli näkevinään Virvan katseessa sellaista omistavaa ja alistuvaa\nhellyyttä, ettei se voinut olla muuta kuin... hän oli sokea ja\nherkkäuskoinen narri, eikö hänen pitänyt tietää ja käsittää, ettei...!\n\nPunainen sumu häälyi onnen hemmotteleman nuoren miehen silmissä ja\nvaivoin hän pääsi rauhottumaan voidakseen alottaa kokouksen, johon\nhäntä odotettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Poudan puoluetoverit olivat jääneet yksin neuvottelemaan\nmanifestista, tulivat he yhä enemmän vakuutetuiksi, että nyt\ntulisi ero porvarillisista. Sitä tiesi heidän mielestään myöskin\nvastapuolueen siirtyminen keskenäisiin neuvotteluihin sivuhuoneissa\nja sitäpaitsi oli torilla kuultu sangen äänekästä erimielisyyttä.\n\n-- Kyllä heidät pannaan hyväksymään yksimielisesti, ellei muu auta,\nniin piiritetään koko talo ja aseet kuntoon -- povitaskuissa.\nKatsotaan sitten, kuka vastaan porisee! oli Porras puhuvinaan\nleikillä, mutta kaikki tiesivät, että mies voi tottakin tarkottaa.\n\n-- Oikein sinä meinaat pohjalaisten tapaan puukolla ja paukkeilla,\nnaurahti Hirvi.\n\n-- On sitä vähemmästäkin aseeseen tartuttu ja puukkoa heilutettu.\n\n-- No, on, ei silti. Minulla olisi toinen tepsivämpi ehdotus. Pannaan\nneuvo neuvoa vastaan. Olut-Valtari on kireissä väleissä kaupungin\nasukkaiden kanssa. Siitä nuorasta pitää vetää. Elleivät porvarit\nsuostu yksimielisesti hyväksymään julistusta, niin silloin heidän\npomonsa vedetään kireälle, ehdotti Hirvi.\n\n-- Ahaa, voitaisiin pitää pieni selitys ja tulistuskokous täällä\ntorilla.\n\n-- Oikea pystyvalkea siitä tulla pitää ja savun pitää olla niin\nsakea, että se sekottaa pään!\n\n-- Oikein, oikein! huudettiin salissa.\n\n-- Kun into on saatu nousemaan, mennään tervehtimään Olut-Valtaria\noikein soihtukulkuein ja sakissa!\n\nNuoret olivat nyt ottaneet urakalla asian hoidon ja se alkoi saada\nhuimaavan vauhdin.\n\n-- Ja käydään vieraisilla tehtaassa, voisihan sen kaljan antaa\nmaistaa maatakin, eiköhän silloin meitäkin muistettaisi!\n\nPouta ilmestyi joukkoon synkkänä, ja pahaa ennustavalla äänellä hän\nsekaantui puheeseen.\n\n-- Jopa helkkarissa, teiltä puuttuu asiallisuutta. Porvareja pitää\naina lähestyä kirjallisesti ja juhlallisesti, paraatinaama ja\nparaatiryhti, komeasti, ivasi hän hyvin tietäen yllyttävänsä joukkoa.\n\n-- Niin, niin, riuskasti! huusivat nuoret miehet puolueen leiristä.\n\n-- Laadimmeko anomuksen ja vaadimme Valtarin lakkauttamaan\noluen myynnin ja valmistamisen? ehdotti nyt Hirvi saaden kiinni\nasiallisuuden päästä.\n\n-- Ellei hän suostuisikaan...!\n\n-- Kuinka hän voisi sellaiseen suostua, tehdashan on yhtiön, sanoi\nPouta.\n\n-- Mitä sitten hyödyttää koko puuha? sanoi Hilma Roima.\n\n-- Hoilataan hetkisen alas ja huilutetaan porvareja heidän omissa\nperisynneissään, ja jos kovalle ottaa, laukaistaan joku pamaus\nilmaan. Se jo tepsii, porvarit taipuvat, kun koko kaupunki on meidän\npuolellamme. Sitten pidetään kokous ja saadaan siinä yksimielinen\nhyväksyminen julistuskirjalle ja se luetaan kansankokoukselle\naamulla, hurraa, voitto meidän! ehdotti Hirvi.\n\n-- Ja taas olemme vieneet asiamme tuuman eteenpäin.\n\n-- Nyt on yritettävä ensin tässä kokouksessa paraan mukaan.\n\n-- No niin, että tulta iskee ja savu käy! sanoi Pouta.\n\nMiehet nauroivat.\n\n-- Mikä punakaartilaisia niin lystittää? kysyi nahkuri Karri astuen\nsaliin sivuhuoneesta.\n\n-- Täällä vain joku kertoi nahkurista, joka kävi itse\nnahkasammiossaan koettamassa, oliko liemi kyllin kuumaa, ivaili Pouta.\n\n-- No, oliko se? mörähti Karri levittäen jalkansa ja sieramensa kuin\nolisi vainunnut jotakin käryä.\n\n-- Siitä ei taru kerro.\n\n-- Sen saatte ehkä tänä iltana nähdä, sanoi Karri silmäillen miehiä\nalta kulmain.\n\n-- Mitä nähdä? sähähtivät kaikki.\n\n-- Siitä ei taru vielä mitään tiedä, hymähti Karri vilkaisten Poutaan.\n\nPorvarit olivat jo kaikki kerääntyneet saliin. Heillä oli ollut\nneuvottelu, miten menetellä julistuksen suhteen, ja saatu päätökseksi\nolla perustuslaillisia ja pysyä vanhan pohjalla uutta laatiessa. Ei\nmitään rajuja hyppäyksiä uuteen ohi vanhan. Sosialistien punaiset\nhaaveet voisivat tuottaa arvaamattoman vaaran. Uudistuksia kyllä\ntäytyi saada aikaan, luonnollisesti, mutta laillisessa järjestyksessä\nvaltiopäivien kautta. Tamperelaista julistusta ei voitaisi hyväksyä\nkansalle luettavaksi. Heidän velvollisuutensa oli pysyä tässä pikku\nkaupungissa vakaumuksessaan lujina niinkuin otaksuttavasti kaikkialla\nmuuallakin tehtiin -- oltaisiin lain ja järjen kannalla.\n\n-- Tohtori Allas kai ottaa puhuakseen ja vastatakseen kaikkien meidän\npuolestamme, jos punaiset kiristävät hyväksymään, niinkuin kuulemani\nmukaan aikovat tehdä, sanoi Karri. -- Se kuuluu olevan heille hyvin\ntärkeä seikka tällä hetkellä.\n\nNyt oli asia sovittu ja siirryttiin saliin.\n\nAllas oli pysähtynyt ovelle voimatta peittää tuskaansa nähtyään\nserkkunsa Poudan kanssa hyvin tuttavallisessa keskustelussa. Mutta\nkun Virvan kasvoilla kuvastui epäröivä ja herkkä tunto siitä,\nmikä painoi serkun haavoittunutta mieltä, rauhottui hän hetkeksi,\ntuntien Virvan kevyen käden kosketuksen ja aran, hiukan lohduttavan\nlähenemisen, kun vapiseva käsi pujottautui hänen kainaloonsa tuskin\nhipaisten häntä.\n\nVirva oli niin poissa maailmasta, ettei hän tarkoin kuullut, mitä\nAllas sanoi. Poudan tuolin selältä pudonnut käsi oli hiukan hipaissut\nhänen vartaloaan ja sytyttänyt kuuman väreilyn hänen hermostoonsa. Se\nkosketus oli ikäänkuin jäänyt hänen vaatteisiinsa ja tuntui vieläkin\nelävänä ja todellisena.\n\nPouta sivuutti heidät astuen saliin, kun he vielä seisoivat\nrinnatusten Virvan käsi Allaan kainalossa keskellä huonetta. He\nolivat tottuneet tuttavalliseen seurusteluun lapsesta saakka,\nleikkineet yksissä kuin sisar ja veli. Ehkä rakkaus juuri sen\nvuoksi olisi tuntunut Virvasta herjaukselta heidän välillään. Hän\noli toisinaan unissaan olevinaan Allaan sisar ja kauhistuvinaan\nsitä, että heidän piti mennä kihloihin, ja herätessään keventyneenä\nnauranut unikuvaa.\n\nNuo tunteet olivat nytkin sykäyttäneet häntä, kun Allas astui ovelle\nja hän itse oli pakotettu lähenemään kuin lohduttaakseen rakasta\nveljeä. Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat käsitysten, ja\nnäin voitti Virva tasapainonsa samalla kuin hänen ystävänsä rauhottui.\n\nTuttavat otaksuivat heidän olevan läheisissä suhteissa ja hymyilivät\nhyväksymistään kuin olisi noiden kahden nuoren edullinen liitto\ntehnyt heidätkin turvallisemmiksi. Virvan kaikkialla ilmennyt\nseurustelu Poudan kanssa tahdottiin jättää huomaamatta, vaikkei\nkumpikaan peitellyt taipumustaan enempää kuin hienotunteisuus vaati.\n\nAllas ja Virva seurasivat saliin toisia puoluelaisiaan ja asettuivat\nvasemmalla sinivalkoisen lippunsa kohdalle.\n\nPouta oli jo astunut pöydän taakse alottaakseen kokouksen, mutta\npuoluelaiset piirittivät hänet ja keskustelivat matalalla äänellä\npuolittain kuiskaten:\n\n-- Nyt täytyy kiristää, sanoi Porras.\n\n-- Meillä on komiteassa ehdoton enemmistö, sanoi Pouta, heittäen\nsamalla silmäyksen Allaan puolelle. -- Asia olisi kuitenkin saatava\nläpi tässä kokouksessa, jos mieli ollenkaan voittaa, sillä nyt eivät\nkaupunkilaiset porvarit vielä ole ennättäneet liittyä meitä vastaan.\n\n-- Olemme panneet vahdit piirittämään talon. Aseet ovat meillä\nvalmiina. Niitä peeveleitä täytyy pelottaa, sanoi Porras.\n\n-- Oho, huudahti Pouta hämmästyen miesten nopeaa toimintaa. -- Huimia\nmiehiä te olettekin, mutta olkoon menneeksi! sanoi hän hampaiden\nvälistä, vilkaistuaan vielä kerran vasemmalle Allasta ja Virvaa. --\nAntaa tulla vaan, me emme aio olla leikin vuoksi!\n\n-- On aika alottaa kokous, sanoi Karri toiselta puolelta.\n\n-- Ajan kulustahan porvari hyötyy ja kukkaro paisuu. Hän vain\noikaisee kättään ja heti siihen tarttuu raha ja rakkaus, ivaili Pouta\nKarrille ja miehet nauroivat piirissä.\n\n-- Puheenjohtaja on myrskyisellä tuulella, tästä voi syntyä\nintressantti kokous, sanoi Hilma Roima.\n\n-- Varmasti, kuulen jo aaltojen pauhun. Älkää vaan tulko\nmerikipeäksi! nauroi Pouta ja koputti samassa pöytään:\n\n-- Tärkeät asiat vaativat tässä kokouksessa huomiotamme. Tämän uuden\najan käänteessä tahtovat kaikki vapautta ja oikeutta rakastavat\nkansalaiset yhtyä mahtavien aatteiden lipun alle. Yksimielisinä\nkestämme paraiten, sitä ei saisi unohtaa, ja siksi ehdotan\nluettavaksi tämän julistuskirjan siinä mielessä, että se voidaan\ntäydellisesti hyväksyä ja sellaisenaan lukea kansan kokoukselle\ntäällä, niinkuin on tehty kaikkialla muuallakin.\n\nPouta istui ja kehotti kokousta lausumaan ajatuksensa\n\n-- Nykyhetkellä on laillisuusaate tärkein. Kaikki muut uudistustoimet\nkulkevat sen vanavedessä, sanoi Allas.\n\n-- Pois sensuurit meidän joukostamme! keskeytti Porras kovalla\näänellä ja heitteli samassa punaisen julistuskirjan lehtiä yleisölle.\n-- Sensuuri on aina syönyt meiltä kerman viilin päältä, mutta\nnyt jaan teille kerrankin viilin kermoineen. Tämä on se punainen\nmanifesti, jota koko maa ilokyynelin tervehtää. Eläköön!\n\n-- Eläköön! huudettiin niin, että luuli seinien halkeavan, ja rouva\nMuukka painui pöytänsä taakse silmät pyöreinä säikähdyksestä.\n\nPouta seisoi päätä pitempänä muita pöytänsä takana heiluttaen\npunaista paperia, sipaisi tukan otsaltaan ja puhui tulisella\nkiihkolla: -- Tässä paperissa on lausuttuna kansan pyhä tahto\nnykyisenä tärkeänä hetkenä. Tämä julistuskirja on syntynyt\nTampereella, Suomen Manchesterissa, ja tässä on sanottu kaikki se,\nmikä -- joko tajullisesti tai tajuttomasti -- on ollut jokaisen\ntodellisen, vapautta ja ihmisoikeutta rakastavan kansalaisen\nsydämellä. Valmistukaa siis, jos tarvitaan, sydänverellänne\nkirjottamaan kaiken sen alle, mitä tässä on sanottu.\n\nPorvarien huuto kajahti yli muiden äänien:\n\n-- Ei, ei!\n\nPouta jatkoi: -- Tampereella on tämä hyväksytty perustuslaillistenkin\nkokouksessa. Koko kaupunki on siellä riemuinnut, suuressa kulkueessa\nsitä soitoin ja lauluin juhlinut. Helsingissä tämä julistuskirja\nluettiin ja hyväksyttiin Kansallisteatterissa kolmantena päivänä\nmarraskuuta kahdentuhannen kansalaisen läsnäollessa.\n\n-- Olemme sen lukeneet emmekä hyväksy sosialistien punaisia haaveita,\nsanoi Allas. -- Minulle on ilmoitettu, että perustuslailliset\npoistuivat teatterista heti kun julistus oli luettu. He eivät\nvähemmistönä sitä hyväksyneet. Me emme hyväksy sitä täällä\nenemmistönä eikä sitä saa lukea kansalle komitean hyväksymänä.\n\n-- Se on luettava huomenna aamulla ja lakkokomitea hyväksyy sen tänä\niltana, lausui Porras nousten paikaltaan ja asettuen vasemmalle\nporvarillisten puolelle seisomaan.\n\n-- Kuka meidät siihen pakottaisi? kysyi Allas katsoen tiukasti\nmieheen.\n\n-- Me kansan edustajat!\n\n-- Teillä ei ole siihen valtaa eikä ryhtiä!\n\n-- Tällä hetkellä on väliaikainen hallitus kaiketi jo toimessa,\npuuttui Pouta puheeseen, -- ja sen käskyt voivat koska tahansa\nsaapua. Taipukaa välttämättömyyden edessä!\n\n-- Me olemme kaikki tässä komiteassa kansan edustajia ja toimimme\nomantunnon mukaan. Me noudatamme vanhaa lakia, kunnes uusi on\nlaadittu, sanoi Allas.\n\n-- Ettekö tahdo myöntää, että toisinaan tulee toimen hetki, jolloin\nvanhat muodot romahtavat ja kansa astuu ulos vuosisatain pimeästä\nvankilasta. Voi silloin niitä, jotka sen tielle asettuvat! puhui\nPouta pyhän asiansa kannustamana.\n\n-- Totuus ja oikeus ovat minun käskijöitäni. Minä en hyväksy\njulistuskirjaa, sanoi Allas.\n\n-- Emme hyväksy! kuului porvarien huuto.\n\n-- Tosi on edessä, joko -- taikka! Meidän asestettu joukkomme\npiirittää talon! huusi Pouta, jonka silmät säihkyivät uhkaa.\n\n-- Aseet esiin, miehet! komensi Porras. Miehet vetivät browninginsa\npovesta ja naiset parkaisivat.\n\n-- Vaikka kappaleiksi repisitte, emme suostu! huusi Allas juosten\nhänkin pöydän äärestä keskelle lattiaa seisoen siinä kalpeana ja\ntotisena.\n\nVirva seurasi häntä hätääntyneenä ja katsoi häneen tuskaisena ja\nrukoillen.\n\nPouta oli myöskin jättänyt paikkansa pöydän takana ja tullut Allasta\nvastaan. Hänen kätensä sukelsi poveen ja veti esiin revolverin. Sen\npiippu nousi hitaasti, mutta veristävä silmä hämärsi ja tähtääjä\nsopersi oudolla äänellä: -- suostukaa tai väistykää!\n\nSamassa tuokiossa juoksi Virva tähtääjän rinnalle, laski kätensä\nojennetulle kädelle ja sanoi selvästi: -- Tulkaa järkiinne,\nkansalaisverta ei saa vuodattaa. Pitäkää kätenne puhtaina, Suomen\nmiehet, muistakaa, että pakko vaatii yhä suurempaa pakkoa!\n\nJuhlallinen hetki ja suuri vaara sekä jännitys oli herättänyt\nnuoressa naisessa sankarillisuuden antaen oikeat sanat, joita hän ei\nkoskaan olisi lausunut tavallisessa tilaisuudessa.\n\nPouta laski hitaasti aseen, ensin epäröiden, mutta hiljaisuuden ja\nVirvan maltillisuuden voimasta täydellisesti alistuen, ja katsoi\ntovereihinsa sanoen:\n\n-- Aseet pois, toverit!\n\nMiehet tottelivat nopeammin kuin olisi luullut, tullen järkiinsä.\n\nVirva oli jälleen siirtynyt omaan ryhmäänsä eikä Pouta ollut\nennättänyt saada häneltä katsettakaan.\n\n-- Entä vahdit? kysyi Porras neuvottomana Poudalta.\n\n-- Lähettäkää pois. Kaikki on narripeliä! ärähti hän kääntyen omaan\njoukkoonsa.\n\nPorvarit olivat liittyneet ryhmäksi vasemmalle ja sosialistit\noikealle.\n\n-- Nyt tuli selvä pesäero, sanoi Hirvi. -- He saivat tuta hiukan\nhampaita ja säikähtivät. Pelko on hyvä herra eikä se rengillekkään\npahaa tee.\n\n-- Ei olisi pitänyt hellittää, pahotteli Porras.\n\n-- Emmehän voi ruveta ihmisiä tappamaan! sanoi Pouta yhä\nhermostuneena ja tuskan raatelemana. Hän olisi tahtonut mennä vaikka\ntuliseen pätsiin päästäkseen tästä katkeruuden myrkystä, joka häntä\nraateli.\n\n-- Nyt on mentävä torille sitä Valtarin asiaa liehtomaan, puhui\nHirvi, sillä hänellä oli aina selvillä taistelun juoni, jos se\ntoisilta sattui katkeamaan.\n\n-- Siinä on sitkeä mies, joka ei sorru, kehui muuan nuori mies\nlyöden Hirveä olalle. -- Ei niistä herroista, jänistää niitä, lisäsi\nhän vilkaisten Poutaan, -- kun kovalle ottaa. Tässä on piru aidan\nraosta tirkistelemässä, kuiskasi hän salaperäisenä tovereilleen. --\nSe revolveritouhu taisi olla mustasukkaisuuden puuskausta. Pouta on\npikiintynyt Auerin vanhempaan neitiin!\n\n-- Voi turkanen, kylläpäs nyt kukot lentävät korkealle, aitan katolle\nlaulamaan, ivaili toinen.\n\n-- No, sehän se rakkaus.\n\n-- Pankaa lujat vahdit lavalle, sanoi Porras läheten nuoria miehiä.\n-- Käsiketjut eteen, jos porvarit pyrkivät puhumaan, ei saa päästää.\nNyt puhutaan niin, että silmät mustenee ja korvat soi, mutta\ntuntosarvet vireillä ja kansan mielialasta selvillä. Puhu sinä,\nPouta, ensin, että yleisö jää kuulemaan, me kyllä pidämme huolen\njatkosta.\n\nVirvan ympärille olivat kerääntyneet kaikki porvarinaiset ja\nmiehetkin.\n\n-- Kuinka sinä olit rohkea, Virva!\n\n-- Ja niin levollinen, minä vain en olisi saanut sanaa suustani, kun\nniin säikähdin, sanoi mahtava rouva Muukka.\n\n-- Näittekö, kuinka herra Pouta kalpeni?\n\n-- No, niin se oli valkoinen kuin vaate, kun Virva tarttui sen\nkäteen, rupattivat naiset.\n\n-- Senkin susi, päätti rouva Muukka. -- Kiitos sinulle, Virva!\n\n-- Älkää minua kiittäkö, sydäntäni särkee tämä repiminen puolelle ja\ntoiselle.\n\nAiri oli tullut kokoukseen vasta myöhemmin, mutta ennättänyt\nkuitenkin kuulla keskustelun ja kiistan. Hän puuhasi innokkaasti\nlaulua ja sai käsiinsä muutamia \"Suomalaisen seuran\" jäseniä. Heihin\nliittyivät kaikki porvarilliset ja laulu kaikui eheänä ja hartaana\ntäysistä, kiistan sytyttämistä rinnoista.\n\n    Kohta on alkava kansani työ,\n    kerran se sortomme maahan lyö!\n    Aatokset nostan ma korkeita kohti,\n    useinhan uskoni toivoa tohti,\n    ettei kansani oikea tahto\n    ole kuin aaltojen kuohuva vaahto.\n    Se on kuin vuoksi ja luode meren,\n    oikean voittoon syttää se veren,\n    järjen se ottaa oppaaksensa.\n\nLaulun aikana oli vastapuolue järjestynyt riviin\nkansalliskaartilaisineen ja soittajat, jotka olivat saattaneet lippua\nja puoluelaisia kokoukseen, virittivät nyt tulisen marssinsa:\n\n    Nouse, kansa köyhä,\n    kauas meistä jää,\n    ken on veltto, löyhä!\n    Eespäin rientäkää!\n    Herää, joukko, sorron alta,\n    syttyköön jo sota!\n    Kerää taistoon voimas valta,\n    oikeutes ota!\n\nHeidän kulkueensa päättyi torille, missä alkoi uusi kamppailu.\n\nVirva poistui kokouksesta kolottavin sydämin, levottomana ja\ntyytymättömänä itseensä, pujotteli väkijoukosta ulos pimeään iltaan\nja riensi kotiin saadakseen hetkisen olla yksin ennenkuin muut\nseurasivat häntä kokouksesta. Hän oli jo eteisessä ja aikoi sulkea\novea, kun joku äkkiä veti sen auki ja astui rohkeasti sisään pimeään\nhuoneeseen.\n\n-- Tekö -- miten...? huudahti Virva tuntien pimeässäkin Poudan, mutta\nhillitsi äänensä, ettei herättäisi kotiväen huomiota.\n\n-- Minulla ei ollut muuta neuvoa ja minä tahdon tietää kohtaloni!\n\nVirva vei hänet huoneeseensa kenenkään huomaamatta. Siellä paloi tuli\nuunissa ja punertavan verhon lävitse levisi lämmin ja rauhallinen\nvalo lampusta. Poudan kiihtynyt mieliala lauhtui kuin lumouksen\nkautta astuessa tähän hänelle pyhään ympäristöön, ja nyt hän häpesi\nrohkeuttaan ujostellen kuin koulupoika, joka on tullut kiinni\nkepposesta.\n\nVirva oli pysähtynyt äänettömässä suuttumuksessaan seisomaan hänen\neteensä ja katseli häntä uhkasilmin.\n\n-- Kuinka te rohkenette? En enää tiedä, oletteko järjissänne. Äsken\nase kädessä -- taivas, mikä hetki -- ja nyt täällä! Hyvä Jumala,\nkuinka voi sellaisia tehdä? Ettekö tiedä, kuka isäni on, ja kuinka\nmahdotonta minun on selittää teidän täällä oloanne?\n\nPouta oli lähennyt parvekkeelle vievää lasiovea ja katseli ulos.\n\n-- Vaaditteko -- minä voin hypätä heti ulos tuolta parvekkeelta!\nsanoi hän alistuvasti.\n\nVirva katsoi häneen suurin silmin ja ymmärsi hänen tarkottaneen\ntotta. Hän naurahti.\n\n-- En minä vaadi teitä taittamaan niskaanne, vaikka saatattekin minut\nperin naurettavaan valoon täällä olollanne.\n\nPouta astui toiselle ovelle, joka johti saliin. Siitä he olivat\ntulleet. Muuta ovea ei huoneessa ollut. Hän väänsi sen lukkoon.\n\n-- Nyt olemme kahden eikä kukaan meitä yllätä, voimme puhua suoraa\nkieltä. Jos tarvitaan, poistun tuota tietä, sanoi Pouta viitaten\nparvekkeen oveen, -- enkä taita niskaani, -- olen hyvin taitava\nvoimistelija.\n\nVirva seisoi uunin luona kasvot liekehtivinä hämmästyksestä ja\nosittain suuttumuksesta, joka alkoi vähitellen vaihtua jännitykseksi,\nsillä Poudan menettely oli hänestä outoa.\n\n-- Millä oikeudella te...?\n\n-- Rakkautemme oikeudella. Toisinaan täytyy uskaltaa sellaistakin,\nmikä ei ole aivan säädyllistä eikä siroa. Mitä minun oikeastaan\npitäisi pelätä? Sovinnaisuuden olemme jo sivuuttaneet ja alkaneet\noman elämämme -- eikö totta?\n\n-- Ehkä nyt alkaa oikea traagillisuus, ivasi Virva hiukan vavisten\nmielenkuohussaan.'\n\n-- Niin, jos te tahdotte tappaa oman ja minunkin onneni, niin voi\nvielä tragediakin syntyä.\n\n-- Mitä te tahdotte?\n\n-- Tuo ääni minua pelottaa! sanoi Pouta hiljaa, katsoen tuskaisena\nVirvaan. -- Tiedän hyvin voivanne tehdä vastoin omaa tunnettanne,\nvaikka siitä saisitte kuolinhaavan, siksi jyrkkä olette ja sydämetön.\n\n-- Kun sen tiedätte, miksi uskalsitte?\n\n-- Minun täytyi, en voi odottaa!\n\n-- Minua huimaa, on niin vaikeata hypätä pyörteeseen!\n\n-- Antakaa minulle kätenne!\n\n-- Sydäntäni kouristaa, on vaikeata jättää entisyys, kaikki!\n\n-- Luottakaa minuun, sulkekaa silmänne.\n\n-- En, minä tahdon tulla avosilmin -- jos tulen!\n\n-- Mitä on entisyys, sääty, koko maailma? Jos te rakastatte -- ja te\nrakastatte, tiedän sen -- onhan kaikki muu silloin tyhjää.\n\n-- Te ette voisi luopua nykyisestä vakaumuksestanne.\n\n-- En voi luopua silmästäni, en järjestäni!\n\n-- Minä en ole vielä varmasti irti entisestä, sanoi Virva hiljaa.\n\n-- Pelkäätte minua -- olette melkein vakuutettu, sen jo tunnustavat\nääni ja silmät, sanat vain epäävät. Kuinka teitä kunnioitan, hellin\nja jumaloin! Tahtoisin elää ikäni näin, jos vain voisin olla\nläheisyydessänne ja nähdä teidät, olla nöyrä ja altis!\n\n-- Te lahjotte, kiehdotte, käytätte viekkaita keinoja. Pitäisihän\nteidän nähdä, etten ole jäätä eikä suonissani virtaa kalan veri,\npuhui Virva puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä. -- Olen vain\nihminen ja pelkään olevani kuumaverinen, aina hulluuteen saakka\nhumaltuva. Mutta minä seison, en horju, epään, epään, kunnes olen\nvarma, ihan varma!\n\n-- Olette unohtanut omat ehtonne: kaikki keinot luvallisia.\n\n-- Sen minä unohdin, sanoi Virva sipaisten vallatonta tukkaa\notsaltaan ja nousten nojatuolistaan.\n\n-- Teitä minä en saavuta laverteluilla enkä odottavalla nöyryydellä.\nTeidät pitää kiehtoa, niin ettei silmä vältä eikä jäsen värähdä,\nottaa vaikka tulen lävitse. Ja silloin te olette suloinen, kallis,\nhuumaava voima, voitte upottaa itseenne sieluni. Virva...!\n\nVirva horjui ja tarttui tuoliin pysyäkseen liikkumattomana, sillä\nPouta puhui hänen korvaansa.\n\n-- Menkää -- minä en voi enää luottaa itseeni -- enkä tahdo\nkuitenkaan!\n\nPouta tarttui hänen hartioihinsa ja taivutti hiukan taaksepäin, ja\nheidän katseensa upposivat toisiinsa. -- Tee minusta altis mies --\njumaloin sinua!\n\n-- Menkää -- ellette tahdo herättää sääliäni!\n\n-- Olette oikeassa, en huoli almuista! sanoi Pouta suoristuen\nylpeänä. -- Tahdon omani kokonaan, säälittä, ehdotta, ainiaaksi --\ntaikka en ensinkään!\n\n-- Hyvästi! sanoi Virva hellemmin ja ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Hyvästi! Ovelle koputettiin.\n\n-- Hyvästi, kuiskasi Virva, ja Pouta astui samassa parvekkeelle\nkadoten yöhön.\n\nOvelle koputettiin uudestaan ja Virva kiirehti avaamaan.\n\nTohtori Allas astui levottomana ja hengästyneenä huoneeseen.\n\n-- Olen sinua etsinyt kaikkialta -- hän keskeytti sanansa nähdessään\nVirvan liikutuksen. -- Oletko sairas?\n\nVirva kaatui pitkin pituuttaan sohvalle ja itki, jännitys oli\nlauennut. Hän nyyhki kuin lapsi, jonka ensimmäinen suuri suru on\nviisaaksi tehnyt.\n\nAllas oli neuvoton, mutta kun Virvan nyyhkytykset hiukan asettuivat,\nhoiteli hän vanhalla oikeudellaan itkevää kuin lasta, sovitti tyynyä\npään alle ja silitteli tukkaa.\n\n-- Minä en enää jaksanut, sopersi Virva nyyhkytysten välillä.\n\n-- Ethän sinä jaksanut, myönsi Allas hyvin viisaasti\nvastaansanomatta. -- Kun pienokainen saa, mitä tahtoo, niin hän ei\nenää itke. Miksi sinä itket?\n\n-- En sitä itsekkään tiedä, ehkä oman sydämeni köyhyyttä.\n\n-- Kuka sitten olisi rikas, jos sinä olet köyhä?\n\n-- Muistatko, Aksel, kun viime viikolla sinulle kirjotin, sanoi Virva\nkuivaten kasvojaan ja nousten istumaan, -- minulla oli aavistuksia.\n\n-- Luuletko minun unohtavan ainoata sanaa sinun kirjeestäsi? Muistan\nsen liiankin hyvin.\n\n-- Liianko hyvin -- Aksel parka, minun aavistukseni ovat käyneet\ntoteen.\n\n-- Ovat, paljon on meissäkin muuttunut, olemme tulleet tavallaan\nlähemmäksi toisiamme ja kuitenkin tunnen sinun etenevän jonnekkin --\nenhän tiedä, minne...?\n\n-- Sanani takertuvat, auta minua, Aksel, minä en keksi lohdutuksen\nsanaa ja kuitenkin kärsin sinun tähtesi. Sydänjuuremme ovat kuin\nyhteen kasvettuneet lapsuuden ja nyt nuoruutemme aikana.\n\n-- Kuivaa kyyneleesi, Virva kulta, ja selitä minulle. Älä itke, minun\non niin vaikea hillitä itseäni -- jospa tietäisit, kuinka vaikea!\n\n-- Tiedän, tiedän!\n\n-- Virva, minä en jaksa elää ilman sinua, anna minulle sanasi! Suo\nminulle oikeus rakastaa sinua!\n\nVirva nousi istumaan tuskaisena kuin haavottunut ja sanoi murtuneella\näänellä:\n\n-- Aksel, miksi sinä sen rikoit, sen kauniin harhaluulon, että sinä\nolit ainoa ystäväni, ainoa epäitsekäs, kuin äiti, hellä veli, jota\nnyt niin kiihkeästi kaipaan ja tarvitsen!\n\n-- Minä en käsitä, Virva, sano!\n\n-- Kaikki on kuin arvotusta. Miksi näin on käynyt?\n\n-- Sano minulle vain -- voitko sinä?\n\nVirva katsoi serkkuunsa suuri sääli avoimessa katseessa.\n\n-- En, Aksel, en voi!\n\n-- Kerran sinä kuitenkin luulit...!\n\n-- Niin, se oli harhaluulo, upposi mielikuvituksen leikkiin ja\nsanoihin.\n\n-- Virva!\n\n-- Se kosti!\n\n-- Se ei ollut harhaa minulle. Minä odotan, ehkä tunteesi palaa,\nuudistuu...!\n\n-- Ei, Aksel, ei milloinkaan.\n\n-- Sinä olet -- kova, sanoi Allas kätkien kasvot käsiinsä.\n\n-- Koska minä olen varma.\n\n-- Miksi, kuinka voit tietää, eikö tulevaisuudessa...?\n\n-- Se oikea on aina varmaa, sen minä tiedän nyt.\n\n-- Oletko sinä...? Nuoren miehen kasvot vääntyivät sanomattomasta\ntuskasta eikä hän voinut jatkaa sanojaan.\n\n-- Olemme huvitelleet kuin pahat lapset silpomalla siivet perhoselta\nja tutkineet värikkäitä suomuja kuvittelujen mikroskoopilla, kunnes\nkaikki suomut varisivat pitelyssä ja nyt olemme -- köyhiä ja\nvärittömiä, ei ole siipiä.\n\n-- Ei, Virva, sano syy, oikea syy!\n\n-- Tiedätkö sinä sen? huudahti Virva. -- Älä puhu siitä nyt. Minä\npyydän, älä puhu! Miksi et pelastanut minua, miksi et ottanut\nennenkuin hän tuli?\n\n-- Sinä kysyt -- miksi et antanut minulle varmaa merkkiä? Olenhan\nelänyt tuskallisessa odotuksessa, milloin sinä tulisit omalla\ntavallasi. Tiesin, ettei sinua muuten saanut lähestyä. Onko jo\nmyöhäistä?\n\n-- Kaikki entinen on haudattu, sanoi Virva niin suruisena kuin olisi\nsydän verta vuotanut.\n\nEpätoivo mursi nuoren miehen muotokauniit kasvot, ja hienot kädet\ntarttuivat rautaisina värisevän naisen ranteisiin.\n\n-- Minä en luovu sinusta, en päästä, sinun pitää vedota järkeesi!\nRakas, kallis Virva, anna minulle sanasi!\n\n-- Vedota järkeeni -- järki hyyti meiltä veren ja sovinnaisuus silpoi\nsiivet ja teki meistä surkuteltavia pedantteja. Yhtä hyvin voit nyt\npuhua järkeä tuolle riehuvalle kansanjoukolle tuolla torilla kuin\nminun sydämelleni. Minä olen herännyt -- ehkä sen keralla. Minä en\nenää tunne itseäni, en ole isäni tytär, olen joku muu, nuori nainen,\nkuka tahansa!\n\n-- Sinä vain puhut, syy on toinen!\n\n-- Tiedätkö sinä kaikki -- senkin, Aksel?\n\n-- Pakene heitä, lähdetään täältä vaikka heti. Nyt, kun kaikki\ntiedän, en luovu sinusta hetkeksikään.\n\n-- Minä en voi!\n\n-- Oletko aivan varma?\n\n-- Olen, ystäväni, se on varmaa, sanoi Virva peittäen kasvonsa.\n\n-- Voisihan tunteesi olla harhaluuloa.\n\n-- Veri ei verta petä. Älä kysy enempää! Aksel väistyi, tuska\npuistatti hartioita, hän itki.\n\n-- Aksel, Aksel, rakas ystävä!\n\n-- Älä koske minuun, äänsi hän oudosti, väistäen Virvan kevyttä kättä.\n\nVirva oli neuvoton liihotellessaan huoneessa kuin rauhaton lintu\nsairaan puolisonsa ympärillä. Hän melkein luuli rakastavansa\nserkkuaan, niin sydäntä särkevää oli miehen tuska ja palava naisen\ntahto voida lohduttaa kuin nälkäistä lasta, joka itkee leipää eikä\näiti voi sitä antaa.\n\n-- Aksel kulta, minä en tajua, miksi näin on käynyt. Tämä merkillinen\nlakko on niellyt meidät kuin koski kitaansa.\n\nHuoneessa vallitsi hiljaisuus, jossa tuska nyyhkytti katkoen vanhoja,\nkiinteitä siteitä.\n\n-- Eikö ole mitään muuta toivoa kuin -- unohduksen?\n\nVirva tuijotti eteensä kuin avosilmin nukkuva ja nuori mies hillitsi\ntuskaansa kesken suruaankin muistaen, että nyt hän ehkä oli viimeisiä\nhetkiä rakastettuaan näin lähellä -- nyt oli oikeus puhua.\n\n-- Oletko ajatellut, että herra Pouta on ehkä haaveilija, leikkii\nkansanjohtajaa -- herkkäuskoinen...\n\nVirva tuijotti yhä eteensä ajatusten ja mielikuvien saartamana.\n\n-- Hän ei viihdy järjen miesten parissa, etsii herkkäuskoisia,\nihailijoita, puhuu hyvin, on hetken sankari...\n\n-- Niin, minä rakastan häntä, kuiskasi Virva haltioissaan\nkuin itsellensä, povi kohosi ja punertavat huulet kuiskasivat\nlemmenjanoisina: -- Minä rakastan häntä. Olkoon hän kuka tahansa,\nmitä tahansa -- minä rakastan häntä. Kuule, Aksel, sinulle sen voin\nsanoa, hänen virheensäkin ovat minulle rakkaita, en tahtoisi häntä\ntoisenlaiseksi, en, en! Vaadi minulta mitä tahansa, kaikki minä teen\nlohduttaakseni sinua, kun et vain pyydä minua luopumaan hänestä!\n\n-- Niin, järki pois, pitää olla puoleksi rosvo, puoleksi sankari,\nsilloin...\n\n-- Kas noin, sinähän hymyilet, jutellaan nyt -- kuin aina ennenkin,\neikö niin? huudahti Virva keventyneenä silittäen hellästi serkkunsa\nhijaa.\n\n-- Luonnollisesti, sanoi Aksel tuskin käsittäen omia sanojaan. Surun\nsaartamassa hämäryydessä hän tunsi vain rakastetun läsnäolon ja\nantoi sen hallita itseään, olisi myöntynyt ja upottautunut hänen\nivaansakin, vaikka se olisi hänen suruaan piiskonut.\n\n-- Älä nyt ole noin, noin -- alistuvainen, pää pystyyn, Aksel,\najattelehan, minun täytyy puhua tästä -- isälle!\n\nAksel hätkähti ja veti äkkiä kätensä pois Virvan kädestä.\n\n-- Aiotko sinä todenteolla...?\n\n-- Aion, ystäväni, nyt minä olen varma ja teen sen!\n\nAllas katsoi serkkuaan rohkeammin ja sai lopullisen varman tuomionsa.\n\nMolemmat vaikenivat tuntien etenevänsä toisistaan kuin näkymättömän\nkäden työntämänä. Hetken kuluttua sanoi Allas syvään huoaten:\n\n-- Voinko niinä auttaa sinua?\n\n-- Tiesinhän sen, nyt olet taas sama, hyvä toveri kuin aina ennenkin,\nhuudahti Virva nousten sohvalta, missä olivat istuneet. -- Huomenna\non uusi päivä!\n\nSalista kuului ripeitä askeleita ja Airi astui sisään.\n\n-- Täällä te lavertelette, kun koko kaupunki on ilmitulessa.\n\n-- Mitä sinä nyt? huusi Virva.\n\n-- Setä Valtari on uhri!\n\n-- Tahdotko sinä uskotella, että setä Valtari on poltettu? nauroi\nVirva hyvin tuntien sisarensa puhetavan.\n\n-- Aina sinä vääristelet, enhän minä puhunut polttamisesta mitään,\nintti Airi, -- te vain ette malta kuulla.\n\n-- Eikö se ole palamista, kun koko kaupunki on ilmitulessa? kysyi\nAllas rauhallisesti.\n\n-- Niin, jalot asiat ovat nyt sytyttäneet ihmiset ja koko kaupunki on\nmennyt Valtarille.\n\nVirva ja Aksel katsoivat toisiinsa.\n\n-- Mitenkä menneet?\n\n-- Soittokunnat mukana ja tulisoihdut käsissä, juhlakulussa marssivat\ntehtaalle.\n\n-- Mitä he siellä aikovat?\n\n-- Mustat mullat juopukoot humalaisista nesteistä! lausui Airi\nsosialistipuhujan mahtipontiseen tapaan, venytti naamansa pitkäksi,\nnosti käden ja loi silmät ylös kattoon. -- Valukoot pitkin tehtaan\npihaa ja ruskeana koskena todistakoot kansan pyhää tahtoa: kansa\nraittiiksi ja vapaaksi!\n\n-- Tuon he kyllä voivat tehdä, sanoi Allas. -- Ovatko he kaikki\nsiellä nyt?\n\n-- Valtarin piha on täynnä väkeä ja setä on sulkeutunut asuntoonsa.\nKukaan ei pääse sisälle hänen puheilleen.\n\n-- Entä tehdas, voivatko he päästä sinne?\n\n-- Tehdas ja setä ovat kaikki yhtä taloa, vain pieni piha keskellä ja\nsitten vain rakennusta, porttikin menee läpi muurien.\n\n-- Lähdetään katsomaan, sanoi Virva päättävästi.\n\n-- Tulkaa, se on oikein komeata! huusi Airi juosten edellä. -- Ellei\nvanha setä Valtari nyt olisi liemessä, niin minäkin hurraisin, ne\npuhuivat niin hiivatin komeasti torilla.\n\n-- Mitä kieltä sinä käytät! soimasi Virva.\n\n-- Niinkuin et sinäkin osaisi, kun henki päälle sattuu.\n\nValtarin talo oli järven rannalla, kaupungin laidassa, komea ja laaja\nkuin linna, ympäri pihan rakennettu. Nuoret kuulivat jo kaukaa kansan\nkohinaa ja lähemmäksi tultuaan erottivat yksityisiä ääniä.\n\n-- Minä tiedän, mistä paraiten näkee, sanoi Airi, kun Allas oli\naikeissa mennä pihaan. -- Kadun puolella on pieni ovi, sinä tiedät,\nVirva, sieltähän me usein menemme sedän ja tädin luo. Portaat vievät\npienelle parvekkeelle, jossa täti säilyttää jääkaappiaan ja siitä\non ovi sedän konttorihuoneeseen. Mennään sinne, puhui Airi pidellen\nAllasta hihasta pysyäkseen mukana tungoksessa. He pujottelivat\nkadun ylitse läpi joukon ja pujahtivat sisään ja nousivat toiseen\nkerrokseen parvekkeelle, josta näkivät pihaan.\n\nHurraa-huutoja kuului varastoholveista ja siitä päättäen saattoivat\nsäiliöt olla avatut ja olut koskena valumassa. Tumma, tuhatpäinen\njoukko aaltoili pihassa ja jotkut soihdut ja lyhdyt valaisivat\nhämärästi marraskuun yössä synkkää pihaa, jota kivimuurit ympäröivät\noudon menon sokeina ja mykkinä todistajina. Piha, porttikäytävä ja\nkatu olivat tulvillaan kansaa.\n\nValtarin ovelle alhaalla pihassa kolkutettiin kauan ja äänekkäästi.\nLopulta kuului miehen ääni toisen kerroksen akkunasta.\n\n-- Se on maisteri Muukka, rouva Muukan mies, selitti Airi serkulleen.\n-- Hän on melkein aina Valtarilla.\n\n-- Mitä siellä tahdotaan? kuului ääni.\n\n-- Lähetystö tahtoo puhutella tehtailija Valtaria, vastattiin pihasta.\n\n-- Tulette liian komeasti näin halvan miehen luo, kuului nyt Valtarin\nääni.\n\n-- Alas Olut-Valtari! huudettiin pihassa.\n\n-- Mitä, pitäisikö minun tulla alas? huusi Valtari akkunasta.\n\n-- Alas! huudettiin uudestaan.\n\n-- Mitä te tahdotte? kysyi maisteri Muukka jälleen.\n\n-- Tehdas on lakkautettava ja olut maahan laskettava!\n\n-- Tehdas on yhtiön, eihän sitä Valtari voi sulkea! huusi Muukka ja\nsulki akkunan.\n\nPihassa alkoi kamala meteli: alas-huutoja, naurua, puhetta, ovien\njyskytystä. Soihdut heiluivat ja näyttivät muuttavan kulkusuuntaa\nvarastoihin päin nuorten parvekkeen vastaiselle puolelle.\n\n-- Nyt vasta kai alkaakin varastojen valloitus, sanoi Allas. --\nKatsokaa, eikö soihtu sukeltanut tuonne lasin taakse, siellä lienee\novi!\n\n-- Varmasti on jotakin tekeillä, he ovat aivan hiljaa.\n\n-- Kuin häijyt lapset pahaa tehdessään, lisäsi Airi pikkuvanhaan\ntapaansa.\n\n-- No, nyt ne hurraavat! sanoi Virva hiljaa kuullen viereisestä\nkäytävästä askeleita.\n\n-- Saaperin sudet, kuului Valtarin ääni aivan oven takana ja nuoret\npidättivät henkeään, sillä ei ollut niinkään hauskaa tulla keksityksi\ntäällä näin ikävässä pälkähässä.\n\n-- Kyllä ei haittaisi vaikka laittaisin heidät ulvomaan toisella\ntavalla, sanoi Valtari ja äänestä saattoi kuulla, että leikki oli\nkaukana. -- Kuulehan, Muukka, minä en usein ole sinua vaivannut ja\nsinä olet aina pyytänyt saada tehdä minulle jotakin hyötyä.\n\n-- Niin, onhan se minun vietävä velvollisuuteni...\n\n-- No, no, nyt minä tosiaan -- mennessäsi alas voisit sinä laittaa\nliikkeelle huhun että -- kasakat tulevat!\n\n-- Miten?\n\n-- Kuulithan sinä sen! -- Kuulin, mutta...\n\n-- Mitäs niille peijakkaille tekee? Riennä, muuten ne tekevät hirveän\nvahingon. Varasto on kymmenen tuhannen arvoinen!\n\n-- En minä ilkeä!\n\n-- Mitä se nyt sitten tekisi, antaa niiden juosta.\n\n-- En totta totisesti...!\n\n-- Ensi viikolla lankeaa sinun paperisi. Rouvasi voisi saada sen\nnähdäkseen...\n\nHe kuulivat Muukan mutisevan jotakin ja äänet hävisivät alas\nportaita. Nuoret tuijottivat pimeään erottamatta edes omaa kättään.\nHeidän katseensa jännittyivät jälleen tähtäämään, mitä vastakkaisella\npuolella tapahtui.\n\n-- Setä Valtari voi laskea väliin karkeata pilaa, sanoi Virva\nlevottomana, -- jos hän nyt tosiaan saa heidät uskomaan...\n\n-- Eihän hän sitä tee vaikka narrailee Muukkaa, niinhän se aina\nhärnäilee sitä miesparkaa, selitteli Airi.\n\n-- Ei se siltä kuulostanut, sanoi Allas.\n\n-- As, aina te takerrutte, intti Airi.\n\n-- Nyt he varmaan ovat murtaneet jonkun oven, katsokaa, soihdut\nkatoavat suoraan tuonne seinään! sanoi Allas.\n\nKiihkeitä \"murtakaa\" huutoja kuului pihasta, ja levottomasta\nkohinasta sekä jännittyneestä hiljaisuudesta sen jälkeen saattoi\notaksua, että jotakin ratkaisevaa oli tekeillä. Nyt kuului kumajavia\nlyöntejä ja heti sen jälkeen kilinää kuin lasien rikkuessa. Sitä\nseurasi riemuhuudot, naurua ja sekavien äänien meteli.\n\nVirva tunsi outoa levottomuutta eikä voinut karkottaa mielestään\näskeistä keskustelua, jonka kuulijaksi he olivat joutuneet. Äkkiä\nvälähti hänen tajuntaansa hirveä kuva.\n\n-- Taivas, he voisivat survoa toisensa kuoliaiksi tuossa tungoksessa,\nmuurit vastassaan joka puolella.\n\n-- Mitä sinä nyt hourit? Kutka survoa? kysyi Airi ihmeissään. Häntä\nei kuultu, sillä Virva oli astunut varovasti portaille tunnustellen\njalallaan pimeässä.\n\n-- Älä lähde, Virva, varotti Allas seuraten häntä portaille, -- onhan\naivan mahdoton päästä askeltakaan kadulla kauheassa tungoksessa.\n\nVirva oli hävinnyt kadoten pimeään ja Allas huuteli häntä suotta. Hän\npalasi takaisin parvekkeelle.\n\nAiri heilutteli jalkojaan istuen parvekkeen kapealla johteella ja\närsytteli serkkuaan: -- Jos minä nyt putoaisin tästä alas noiden\nniskaan ja kuolisin, tokkos te kumpikaan hyppäisitte minua noutamaan.\nOlenhan minä vain pelkkää ilmaa teille.\n\n-- Annappas olla tuon leikin, varotti Allas tuntien sääressään Airin\nkoputtelevan kengän kärjen ja arvaten, että se oli sangen korkealla\nlattiasta ja tyttö itse johteella istumassa.\n\nSamassa hän hämmästyi hiljaisuutta, joka oli nyt aivan täydellinen.\nHän nykäisi tytön voimakkaasti alas johteelta ja alkoi hiipiä\npimeässä alas portaita.\n\n-- Virva voi olla tungoksessa, sanoi hän mennessään.\n\n-- Ei suinkaan hän niin hullu ole, että menee sellaiseen puuroon!\nhuusi Airi hänelle, mutta ei saanut enää vastausta.\n\nAiri jäi neuvottomana paikalleen seisomaan ja tuijotti alas\nportaaseen ja sitten pihaan. Siellä oli kaikki hiljaisuuteen\nhaudattuna mutta pimeässäkin saattoi melkein nähdä ja tuntea\naaltoilevan joukon tuskaisen rauhattomuuden, ja hilpeän tytön sydäntä\nkouristivat hiljaiset voihkinat ja maltittomat huudahdukset, jotka\nyhä varmenivat ja kasvoivat voimassa muuttuen tukahdetuiksi tuskan ja\nhädän huudoiksi. Erottui jo naisten kiljahduksia, miesten ärinää ja\nkirouksia. Airille kävi selväksi Virvan äskeinen pelko.\n\n-- Hyvä Jumala, he tappavat toisensa. Hän tuijotti yhä alas ja\nsilmät halkaisivat pimeän vähitellen. Siellä ikäänkuin noustiin ja\nlaskettiin likistyneinä toisiinsa kuin kiristetyt laudat lattiassa.\nNeuvotonna, mitä tehdä, hän kuuli askeleita portaista.\n\n-- Sinäkö, Aksel, tapasitko Virvan? huusi hän. helpottuneena.\n\n-- Sanokaa, missä on sisarenne? kysyi tuttu ääni. Se oli Pouta.\n\n-- Hän meni alas. -- Minne, minne?\n\n-- En minä tiedä, oli levoton, kun kuuli sen huhun.\n\n-- Minkä huhun?\n\n-- Kasakoita tulee.\n\n-- Typeryyksiä, kuka sitä uskoisi, eihän nyt ole mitään junaakaan\ntullut. Mistä ne nyt tänne olisivat ilmestyneet?\n\n-- Yrittäkää katsoa tuonne alas, niin näette, että he uskovat.\n\nPouta nojasi parvekkeen kaiteeseen ja tuijotti alas, hetken kuluttua\nhän oli täysin selvillä hirveästä vaarasta.\n\n-- Olen ollut vähän aikaa asemalla enkä luullut tätä meteliä näin\nvaaralliseksi. Tungos on hirveä. Pihaan ei pääse, minä yritin äsken.\n\n-- Kyllä sinne täältä pääsee. Tästä haaraantuu porras alas keittiöön\nja pihaan. Hän otti Poudan käden ja vei hänet ensimmäiselle\naskeleelle. He olivat ottaneet pari askelta kun kuulivat huudon:\n\n-- Ei tule kasakoita, ei tule kasakoita!\n\nSe kuului yli metelin ja Airi ja Pouta sanoivat yhtaikaa: -- Virva!\n\n-- Olkaa täällä ylhäällä, sanoi Pouta ollen heti selvillä vaarasta ja\nsen torjumiskeinoista. -- Katsokaa alas ja etsikää silmin sisarenne.\nOnko teillä nenäliinaa? No, niin, osottakaa sillä paikka, missä\nnäette sisarenne. Minä hankin soihdun ja sidon valkoisen liinan\nlakkiini, niin voitte nähdä, missä minä liikun. Nyt toimeen! Hän\nkatosi pimeään ja Airi hiipi takaisin parvekkeelle.\n\nVirvan huuto kuului seinämältä yhä heikompana, mutta se johti Poutaa\naluksi oikeaan suuntaan.\n\nAiri sitoi liinan sateenvarjoonsa ja osotti sillä seinustalle. Äkkiä\nilmestyi tulisoihtu läheisyyteen ja Airi erotti selvästi sisarensa ja\nPoudan, joka oli sitonut valkoisen liinan lakkiinsa.\n\n-- Oikealle! huusi Airi kaikin voimin. Pouta sukelsi joukon läpi\ntunkien ja pääsi lähelle, mutta joutui samassa sietämättömään\nlikistykseen voimatta hetkeen aikaan jäsentäkään liikahuttaa,\nluisui vain tahtomattaan kappaleen matkaa, kunnes sai suurella\nvaivalla molemmat kätensä rinnan eteen nostetuksi työntöasentoon,\nja armahtamatta lähimpiä hän painautui Virvaa kohti nähden\nväläykseltä hänen vaalean hattunsa. Mutta ennenkuin Pouta pääsi käden\nulottuviin, kuului hirveitä tuskan huutoja joka puolelta. Sokeana\nsurusta ja pelosta rakastettunsa hengestä Pouta raivasi itselleen\ntietä äänettömänä, silmät kirvelevinä ja otsasuonet pakottavina,\ntukehtumaisillaan. Hän kuuli kuin kaukaa myrskyn pauhinan keskestä\nnaisen äänen, joka yhä huusi: ei tule sotilaita!\n\nSe oli Airi, joka nähden Poudan ylivoimaiset ponnistukset\nsaavuttamatta Virvaa, joutui epätoivoiseen kiihtymyksen tilaan\nhuutaen neuvottomuudessaan kuin huudetaan hengenhädässä yhä samaa: ei\ntule sotilaita!\n\nValtarilla kuultiin Airin huuto ja valoa tuotiin parvekkeelle.\nHirmuinen vaara selvisi rouva Valtarille ja hän käski avata kaikki\novet pihan puolelta, jotta saataisiin kaksi pääsyä.\n\nVirvan ja Airin huudot olivat paljon rauhottaneet maltillisempia ja\nkulkeneet suusta suuhun kadulle saakka, sillä muuten olisi kamppailu\nollutkin hirmuinen tässä muurien ympäröimässä pimeässä onkalossa.\nSyntyi seisaus ja kuolon hiljaisuus pihan keskuksessa. Samassa oli\nPouta saavuttanut Virvan ja painautuen selin ihmismuuriin tehnyt sen\nverran tilaa, että pääsi nostamaan hänet syliinsä kuin lapsen.\n\nVirva oli tainnuksissa ja Poudan täytyi pidellä häntä molemmin käsin\nja edetä askel askeleelta joukon mukana vältellen kompastumasta\nsurvottuihin, jotka avuttomina olivat vaipuneet maahan ja\nhengenvaarallisesti loukkaantuneet.\n\nHe olivat jo päässeet ovelle, josta Pouta oli pihaan tunkeutunut, kun\nhänen rakas taakkansa tuntui kevenevän ja Virva liikahti:\n\n-- Virva rakas! sanoi nuori mies likistäen poskeaan hänen poveensa.\n\nKaksi käsivartta kietoutui pelastajan kaulaan ja poski painui hänen\npäälaelleen, samalla kun hiljainen valitus kuului kuin huokaus Virvan\nhuulilta.\n\nPouta nousi taakkoineen ylös valaistuja portaita joutuen Valtarin\ntyöhuoneeseen, jonka ovi oli jätetty auki rouvan kiirehtiessä\nauttamaan onnettomia.\n\nVirva solui voimattomana setä Valtarin nahkaiselle sohvalle nojaten\nyhä pelastajaansa.\n\n-- Minun on hyvä olla, sanoi hän hymyillen surunvoittoisesti.\n\nNuori mies painoi huulensa vain hetkeksi kalpeille huulille ja\nkatseli rakastettuaan kuin hartauteen vaipuneena.\n\nPortaissa lähenevät äänet eivät suoneet heille kahdenkeskistä onnen\nsuloutta, mutta nyt he olivat rikkaita ja voivat luopua kevein mielin\nlemmen muruista.\n\nAiri oli etsinyt heitä pihasta.\n\n-- Luojan kiitos, täälläkö te...? Ja aivan loukkaantumatta!\n\n-- Kiitä häntä, sanoi Virva katsoen Poutaan irrottamatta kättään\nhänen kädestään.\n\n-- Kiitos, maisteri, olipa se erinomainen sattuma, että tulitte juuri\nvaaran hetkellä. Miten ihmeissä te tiesittekin meidän olevan täällä?\n\n-- Etsivä löytää, minä kyselin, ja eräs miehistäni oli nähnyt teidän\ntulevan tänne.\n\n-- Teillä on erinomaisen tarkka vainu. Joko sinä jaksat lähteä\nkotiin? Täällä on ihan hirmuista ja kammottavaa, on tainnut kuollakin\nihmisiä. Sairaalaan on viety viisi.\n\n-- Niin, lähdetään, sanoi Virva painuen lähemmäksi Poutaa kuin tukea\nsaadakseen.\n\nAiri katseli heitä suurin silmin.\n\n-- Olette hyvä, kun pidätte noin isällistä huolta Virvasta, sanoi hän\npunastuen ja heittäen paheksuvan katseen sisareensa.\n\nTori ja kadut olivat tyhjät ja melkein salaperäinen hiljaisuus\nvallitsi kaikkialla. Valtari sivuutti heidät kadulla painautuen\nseinää vasten jäädäkseen huomaamatta pimeässä yössä pahan\nomantuntonsa pakottamana. Hän oli mennyt Muukan kanssa katsomaan\nkaupunkilaisten pakoa maaseudulle ollen itsekkin juoksevinaan pitkin\nmaantietä kuin hengen edestä ja vasta kaupunkiin palattuaan kuullut\nhirveästä onnettomuudesta omassa pihassaan.\n\nNuoret astuivat hitaasti käytävää, kun kuulivat etäältä rattaiden\nratinaa.\n\n-- Se on Aksel, sanoi Airi, -- minä pyysin häntä hakemaan hevosen ja\nottamaan ensimmäisen, minkä sattuu saamaan.\n\n-- Hohoi, tänne päin! huusi hän asettaen kätensä torveksi,\nsillä kärsimättömyys oli vähitellen päässyt voittamaan\nseitsentoistavuotiaan elämänviisauden sekasorron jälkeen ja\nsitäpaitsi hän oli levoton Virvan ja Poudan suhteen. Jotakin heidän\nvälillään oli, senhän sokeakin saattoi nähdä. -- Herätä meidät tästä\npahasta unesta, sanoi hän Allaalle, kun kärryt olivat pysähtyneet\nheidän kohdalleen.\n\n-- Kuinka voit, Virva? oli Allaan ensimmäinen huolehtiva kysymys.\n\n-- Sangen hyvin, olen vain hiukan väsynyt, sanoi Virva, ojentaen\nkätensä Poudalle ja kuiskaten: -- näkemiin huomiseksi!\n\n-- Hyvää yötä! toivotti Pouta ja hävisi pimeään yöhön.\n\n-- Sinä olet sentään kunnon serkku, vaikka tahdotkin tulla\nperuukiksi, saneli Airi saaden takaisin hyvän tuulensa, kun Pouta oli\nmennyt ja Virva istui hänen rinnallaan kärryillä.\n\n-- Minä saatan teidät kotiin ja jatkan sitten matkaani, sanoi Allas.\n\n-- Minne sinä näin myöhään menet? kysyi Virva.\n\n-- Ajan kotiin pikkuhiljaa, kun sain vanhan tutun miehen viemään\nhevosellaan.\n\n-- Nytkö sinä jätät meidät, kun koko lakko alkaa käydä ikäväksi.\nVirva, sinä istut kuin kaappi etkä kiellä etkä käske vaikka tiedät,\nettä sinä juuri karkotat Akselin. Mitä sanoisit, jos minä tulisin\nmukaan?\n\n-- Niin, mene Akselin kanssa, ehkä hän sitten pian palaa tuodakseen\nsinut kotiin.\n\n-- Ja päästäkseen minusta, ei kiitos, minä en mene. Sinulle se\nvoisi olla sangen mukavaa -- te olette kaikki kuin onnettomasti\nrakastuneita!\n\n-- Airi kulta, älä nyt rupata niin paljon, sanoi sisar hyvin\nlempeästi vastoin tavallisuutta. Se hämmästytti Airia ja sulki hänen\nsuunsa, ja kun oli kotiportille tultu, ojensi hän sanaa virkkamatta\nkätensä Allaalle ja juoksi pois.\n\n-- Pitääkö sinun nyt lähteä? kysyi Virva ruotsiksi serkultaan, jottei\najuri ymmärtäisi.\n\n-- Se on parasta meille molemmille.\n\n-- Voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?\n\nHe lähtivät astumaan kappaleen matkan päähän ajuristaan puhellakseen\nrauhaisella kadulla.\n\n-- Älä vain vaadi minua unohtamaan, minä en tahdo unohtaa.\n\n-- Oi, en, en, se on minulle kallista ja kuitenkin tekee surusi\nminulle kipeää.\n\nHe astuivat kadun käytävällä käsi kädessä näkemättä toisiaan\nsysimustassa yössä. Äkkiä tunsi Virva kätensä kohoavan ja polttavien\nhuulten painuvan sormilleen.\n\n-- Aksel, rakas, sinä olet minulle niin hyvä -- niin hyvä!\n\nKuumat kyyneleet valuivat hänen poskiltaan ja nyyhkytys nousi povesta\ntukehuttamaan sanat.\n\n-- Sinä itket! huudahti Aksel laskien käden alas.\n\n-- Itken, itken kallista ystävää, täytyyhän meidän erota -- erota!\n\nVirva painui serkkunsa povelle nojaten kuumaa otsaansa hänen\nrinnalleen, nyyhkyttäen kuin lapsi. Nuori mies silitteli hänen\nkosteita poskiaan, kunnes hän rauhottui.\n\nVirva tunsi hänen sydämensä rajun lyönnin, irrottautui hiljaa,\npainaen hänen kättään, ja kuiskasi: -- Hyvästi, rakas, minä tuotan\nsinulle liian suurta tuskaa!\n\nAllas sulki hänet rajusti syliinsä ja juoksi sitten kärryihin, jotka\nheti hävisivät pimeään. Virva tointui hämmennyksestään ja hetken\npäästä hiukan tyynnyttyään hän vasta tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän\nmeni huoneeseensa ja sulki oven saadakseen olla yksin ajatuksineen,\njotka laumoittain saarsivat häntä kiistellen hänen olemuksestaan ja\ntunteistaan.\n\n-- Niinkö lähellä ovat rakkaus ja ystävyys toisiaan. Mikä oli se\nrajaton ja suloinen unohtuminen Poudan povella ja mikä oli tämä tuska\nAllaasta erotessa. Olivatko ne kumpikin rakkautta? Taivas, voiko\nrakastaa kahta miestä?\n\nHän kutsui avukseen vanhat lapsuudenmuistot kysellen, vaanien, ja\nurkkien niiltä, mitä oli tiennyt se ja se tunne, se ja se tapahtuma.\nHän näki serkkunsa pienestä pojasta nousevan nuorukaiseksi ja\nmieheksi, aina yhtä tasaisena ja moitteettomana, alttiina ja\nuskollisena. Kallis, kallis hän oli ja luopuminen hänestä niin\nvaikeata, raskasta ja tuskallista -- eikä sitä voinut uskoakaan,\neihän tämä ehkä ollutkaan luopumista? Oi, oli, oli!\n\nHän huokasi syvään ja silmät ummessa hän näki ajatuksissaan toisen\nmiehen niin elävästi, että sydän pysähtyi ja autuaallinen voitonriemu\nja ylpeys täytti hänen rintansa. Tuossa, tuossa lampun alla hän oli\nseisonut rinta niin leveänä ja vartalo hoikkana, pehmeä hiusten poimu\nkauniilla otsalla ja anastava varmuus katseessa, lemmenjanoinen hymy\nhuulilla hentojen viiksien alla. Hän käski, rukoili ja otti. Kuka\nhäntä voi vastustaa? -- Minä tunnen hänet itsessäni erottumattomasti,\noi, se on suloista ja tuskallista, luopumista kaikesta ja elämistä\nuudestaan, uudestaan!\n\nNuoruuden ja onnen ihana raukeus anasti hänet unimaailmaan ja\nhitaasti riisuutuen hän sukelsi vuoteeseensa ja vaipui virkistävään\nuneen.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nPankinjohtaja Auer oli saanut sähkösanoman, jossa ilmotettiin\npääkonttorin olevan toistaiseksi suljettuna. Lakko oli siis aivan\nyleinen. Harmaa pää painui kumaraan, nyrkki lanteilla ja toinen\nkäsi pöytään nojaten hän tuijotti eteensä. Talo oli aamupuhteella\nkuin kuollut pienen puistikon sisällä ja hiljaisuus vallitsi\nyksinäisen miehen ympärillä. Tämä rauha ja äänettömyys oli sitäkin\ntuntuvampi, kun melkein yhtäjaksoinen soiton, laulun ja puheiden\npauhina oli soinut nämä päivät viereisellä torilla. Hän kuunteli\nkuin hetken hengitystä, ja tuntui siltä, kuin olisi erottunut uusia\nääniä, ennen tuntemattomia. Tuskin tuntuva väristys kävi hänen\nruumiissaan. Voisiko joku odottamaton, hänelle outo todellisuus\nnousta raudanlujaa olevaista järjestystä vastaan, irrottaa solmut\nnerokkaasti punotusta teräsverkosta, joka säännöllisenä ympäröi\ntyömarkkinoita? Ehdottomasti kohosi mahtava vartalo ja katse nousi\nakkunaan halkaisemaan marraskuun sameutta aivan kuin etsiäkseen\ntunnustusta niille ylpeille ajatuksille, jotka asuivat pankinjohtajan\nkaarevan otsaluun sisällä. Peukalot painuivat liivin hijanreikiin\nja karvaiset sormet hapuilivat ilmaa kuin olisivat tahtoneet ilkkua\njotakin voimatonta ja turhaa vastaväitettä niille johtoajatuksille\nja sille käskynvallalle, joka tuikki viivaksi siristetyistä silmistä\npaksujen luomien alta.\n\nOlkoon se uusi mitä tahansa, sitä perustusta, jonka hän tunsi lujaksi\njalkainsa alla, ei se voisi horjuttaa. Leveän leuan nahka kiristyi\nja kasvot vetääntyivät jäykkään hymyyn, jonka yksinäisen ajattelijan\nvoitonvarmuus nosti pinnalle. Kädet lensivät liivistä irti ja\noikean käden etusormi siirsi pöydällä paperia, johon suurella,\njäykällä käsialalla oli piirretty hänen nimensä. Tuo nimi merkitsi\nenemmän tämän kaupungin kohtalossa kuin kaiken tuon kansanjoukon\nvastaväitteet. Tulkoon se uusi vaikka kuinka suurien joukkojen\nvoimalla, tätä mahtia se ei kaada!\n\nOvelle koputettiin hiljaa. Se haihdutti mahtimietteet ja arki-ihminen\noli valmis arkielämään.\n\nVirva astui sisään lämpöisenä ja niinkuin näytti hengästyneenä, mikä\nmyöskin saattoi olla mielenliikutusta.\n\nIsä ja tytär katsoivat toisiinsa, ja pankinjohtajan silmiin ilmestyi\nodottava jännitys.\n\n-- No, sanoi hän lieventäen oudoksumistaan, -- mistä sinä tulet?\n\nVirva oli heittäytynyt tähän kohtaukseen kuin paahteen ajamana\nraittiiseen veteen. Hänen tapansa ei ollut peitellä eikä käydä\nmutkateitä. Eikä hän voinut nyt muistaa niitä sanoja, joilla oli\naikonut asiansa ilmaista. Hän sanoi siis aivan yksinkertaisesti:\n\n-- Tulin kertomaan, että olen mennyt kihloihin!\n\nIsä kääntyi hitaasti ja, niinkuin näytti, rauhallisesti, mutta tytär\ntunsi silmäin luonnissa pelonsekaisen jännityksen, jota hän ei voinut\nsalata, ja isän aavistus muuttui yhä tuskallisemmaksi tyttären\nvaietessa. Hän nousi hitaasti ja neuvottomana hiukan nytkähdellen\npelosta kuin olisi nähnyt esikoisensa kuilun partaalla, jonka\nsyvyyttä hän ei tuntenut. Voimantunne ja varmuus, joka vielä äsken\nuhmaili jättiläisvaaroja, oli nyt hävinnyt ja isän sydäntä ahdisti\nepätietoisuus lapsen onnesta. Hän tuskin uskalsi puhua peläten oman\näänensä manaavan esiin jotakin outoa. Silmät punottivat ja hitaat\nhuulet kuiskasivat: -- Kuka...?\n\n-- Maisteri Anttu Pouta, sanoi Virva varmasti, liiankin varmasti\nnostaen päätään.\n\n-- Kuka on maisteri Pouta? kysyi isä kääntyen nopeammin tuolillaan\nkuin Virva oli tottunut näkemään.\n\n-- Eikö isä ole kuullut hänen nimeään ennen?\n\n-- En, ethän sinä ole hänestä koskaan ennen puhunut.\n\nTätä ei Virva ollut odottanut, mitä tahansa muuta, mutta tämä\ntäydellinen tietämättömyys siitä miehestä, jonka nimi oli ollut näinä\npäivinä tuhansien huulilla ja Virvalle kaikki kaikessa. Hän katsoi\nisäänsä avuttomana ja tunsi etenevänsä hänestä samalla kuin sydän\nsykki tuskasta ja kyyneleet nousivat silmiin. Hetkeksi hän unohti\nulkomaailman, kaiken sen tunteiden kuohun ja jännityksen, jonka\npyörteestä hän oli tullut kuin tullaan kovasta aallokosta satamaan,\nmahtavien kivikäsivarsien turviin, ja pidättäen henkeään hän lausui:\n-- Isä! vaistonsa pakottamalla hellyydellä.\n\nLujan miehen leuka tärisi, ja Virvan täytyi lähetä häntä ja\nheittäytyä itkien isän rinnalle, jossa hän ei ollut levännyt sitten\nkun pienenä tyttösenä.\n\nLiikutus oli mahtavana luonnonvoimana yllättänyt nämä kaksi\nluonnelujaa, taipumatonta ihmistä, eivätkä sen tunteiden tuottamat\nmainingit voineet asettua aivan hetkessä.\n\n-- Kerro nyt, kuka on Anttu Pouta, sanoi isä laskien leveän kätensä\nVirvan päälaelle, niin että hänen täytyi katsoa isää silmiin.\n\n-- Hän lukeutuu sosialistipuolueeseen, ja hän on tulevaisuuden mies,\nsanoi Virva yrittäen olla levollinen, mutta tunsi voimiensa valuvan\npois jonnekkin pohjattomuuteen.\n\nIsän kädet veltostuivat ja putosivat sivulle, samalla kun katse iski\ntyttäreen terävänä.\n\nTaaskin Virva tunsi etääntyvänsä isästään, ja uhka nousi ja palautti\nulkomaailman selvänä tajuntaan ja hän kesti isän tuiman silmäyksen.\n\n-- Kuinka vanha tuttavuutesi on? Kysymys tuli niin äkkiä, ettei Virva\nennättänyt punnita sanojaan.\n\n-- Muutamia päiviä olen -- tuntenut hänet. Isän katse oli nyt\nleppeämpi, mutta sanat jyrkät: -- Sinua en olisi otaksunut hupakoksi.\nMuutaman päivän tuttavuuksia ei lueta edes tuttaviksi. Luonnollisesti\nemme puhu tästä enempää ja sinä voit unohtaa hetken oikkusi. Miten se\non voinut ollenkaan syntyä, en minä sinun isänäsi voi ymmärtää. Sen\nvain tiedän, että siitä täytyy tulla täydellinen loppu.\n\nPelko oli tehnyt jäykän miehen puheliaaksi ja isän tunteet\ntaivuttivat teräksenlujan luonteen neuvotteluihin.\n\n-- Minä en peruuta kihlaustani, sanoi Virva, -- olemme sen\nlopullisesti päättäneet.\n\n-- Jos minä pyydän itsesi vuoksi, isänäsi, viisaampana ja kokeneena!\n\n-- En minä voi!\n\n-- Sinun täytyy voida!\n\n-- Olen tarkoin miettinyt ja teen vakaumukseni mukaan.\n\nIsä hymyili katkerasti. -- Kaksikymmenvuotiaan vakaumus.\n\n-- Kaksikymmentä yksi muutaman päivän kuluttua.\n\n-- Tahdotko sinä ilmottaa olevasi täysi-ikäinen?\n\nVirva ei vastannut.\n\n-- Sinä voit lyödä minua, iskeä niin kipeästi, ettei se haava ikinä\nparane!\n\n-- Minun täytyy, isä, sanoi Virva kohtalon kovuudella, jossa ilmeni\nlapsen itsekkäisyys ja ylivoimainen luonnon sääntö käydä omia\nteitänsä huolimatta alkujuurestaan ja kasvattajastaan.\n\n-- Eikö sinuun mikään -- koske?\n\n-- Koskee, isä!\n\n-- Sinun -- se mies -- on merkattu -- ei voi tulla meidän piiriimme,\nymmärrätkös, kuinka mahdotonta se on?\n\n-- Eikö se ole ennakkoluuloa, isä?\n\n-- Jos sinä siirryt sinne, en minä voi olla -- kosketuksissa sinun --\nteidän kanssanne. Oletko ajatellut sitä?\n\n-- Olen.\n\n-- Sinun omaisuutesi...\n\n-- Isä, ei puhuta siitä, sitä en ole ottanut lukuun.\n\n-- Sinä et nyt käsitä, mitä sanot, ja sen vuoksi pyydän sinua\npunnitsemaan kauan tätä kysymystä. Jätä minut nyt. Sanoisimme ehkä\nasioita, joita emme tahdo. Minä luotan sinun kunniantuntoosi ja\npyydän, älä tapaa häntä nyt toistaiseksi.\n\n-- Sitä minä en voi luvata, kuului hiljainen ja varma vastaus.\n\nIsän mefistomaiset kulmakarvat kohosivat työntäen syvät juovat\nkorkealle otsalle ja paksut silmäluomet nousivat, samalla kun\nsilmät avautuivat täydeltä terältä tuijottaen jäykkinä tyttäreen.\nHän tapaili sanoja ja hapuili kädellään tuolinojaa ja leuka tärisi\npidätetystä suuttumuksesta.\n\nVirva pysähtyi säikähtyneenä ovelle aikoessaan poistua, mutta\nnähdessään isän horjuvan, hän läheni.\n\nIsä viittasi häntä poistumaan ja vaipui raskaasti tuoliin peittäen\nkasvot käsiinsä ja nojaten työpöytäänsä.\n\nVirva astui vapisevana hiljaa ovesta saliin pidättäen nyyhkytyksensä,\njoka oli hänet tukehuttaa. Yksin jäätyään hän antoi tuskalle vallan\nja itki katkerasti valaen surunsa kyyneliin. Hän oli jo ennättänyt\nsaada hiukan tasapainoa ja oma minä nosti yhä varmempana päätään\noltuaan hetken painuksissa, kun ovikello soi ja hän kuuli eteisestä\nValtarin tutun äänen. Mies astui sisään ja sanoi perheen vanhan\ntuttavan oikeudella: -- Saanko tavata isääsi, tyttöseni?\n\nVirva viittasi ovelle, joka vielä oli raollaan.\n\nValtarin kuiva, luinen olemus livahti ohitse ja harppasi kolmessa\naskeleessa ovelle kiihkeänä, sieramet ammollaan ja silmät suitsuavina\nkuin ajokoiran. Virva ei ihmetellyt, sillä hänen mieleensä palautui\nedellisen illan meteli.\n\n-- Hyvää huomenta, sanoi hän lyhyesti melkein huohottaen\nherättääkseen Auerin huomion, sillä mies oli niin mietteisiinsä\nvaipunut, ettei huomannut Valtarin tuloa. Hän nosti kasvonsa\nhajamielisenä ja katsoi vanhaan tuttavaan kuin outoon mieheen. Vaikka\nValtari oli itse äärimmilleen ärtynyt ja kiinni omissa huolissaan,\nnäki hän kuitenkin Auerin murtuneen muodon ja arvasi, että jotakin\nmerkillistä oli tapahtunut. Myöskin Virvan itkettyneet kasvot\ntiesivät jotakin.\n\n-- Oletko sairas? kysyi hän uskaltamatta udella lähemmin.\n\n-- En, vähän väsynyt. Istu!\n\n-- Tulin vain ilmottamaan eilisistä tapahtumista, alotti Valtari.\nToinen ei vastannut.\n\n-- Yhtiömme on kärsinyt noin viidentoista tuhannen markan tappion.\n\n-- Miten niin, minä en ymmärrä?\n\n-- Ovat laskeneet maahan koko varaston.\n\n-- Kutka?\n\n-- Jaa, kutka? sähähti Valtari ojennellen käsiään ja nykien\nolkapäitään. -- Vahtini mainitsevat nimiä, jotka eivät ole mitään\nnimiä, ei pennin arvoisia! Johtajat -- hm, ne ketut eivät pistäneet\nnenäänsä makasiiniin.\n\n-- Ketä johtajia sinä tarkotat?\n\n-- Maisteri Pouta...\n\nAuer käännähti tuolillaan kuin olisi saanut iskun.\n\n-- Oliko maisteri Pouta johtamassa tuota roskajoukkoa?\n\n-- Johdetaan kyllä, mutta kysy: kuka vastaa? -- \"Kansa itse.\" Ja\njohtajat neuvovat, mitä kulloinkin on tehtävä. \"Kansan tahto on\ntodellisuutta, nyt se käskee, totelkaa\"! Sitten ryömitään kansan\ntaakse, kuiskataan käskyjä ja hymyillään meille kaksimielisesti:\n\"Kansan tahto on pyhä. Me emme tahdo riitaa, ihanaa sopua vain,\nmutta ellette suostu, otamme kuitenkin ja olemme kiitolliset, jos\nviedessämme pidätte melua!\"\n\n-- Miten he pääsivät tehtaaseen?\n\n-- Aseilla ja voimalla, ovet, akkunat murrettu!\n\n-- Voitko sinä todistaa maisteri Poudan yllyttäneen tähän tekoon?\n\n-- Kuka sitä voisi todistaa? Tarvitaan aikaa, pitkä oikeusjuttu. Nyt\nei voi tehdä mitään, siihen huomioon olen tullut.\n\n-- Tunnetko sinä tuon maisteri Poudan? kysyi Auer vilkaisten\nValtariin ja kääntäen samassa kasvonsa pöytään.\n\n-- Tsaa, tuulenpieksäjä, koreita sanoja, korea mies, osaa huiputtaa\nvaikka itse pirua. Totta vieköön, enkös minäkin epäillyt tässä eilen\nkuunnellessani sen puhetta tuolla kokoushuoneessa, olinko enää vanha\nValtari!\n\n-- Puhujana, niin kyllä, mutta onko hän mies?\n\n-- Kuulin mainittavan varakkaaksi, omistaa Pohjanmaalla metsiä ja\nsahoja, lienee koskikin käytettävissä.\n\nPankinjohtaja kohosi suoraksi ja katsoi kiinteästi Valtariin.\n\n-- Onko tietosi luotettava?\n\n-- On, totta vieköön, sitä kertoi muuan liiketuttavani niiltä mailta.\nHän sattui olemaan pysähtyneiden matkustajien joukossa ja viipyi\ntäällä päivän, näytti viihtyvän hyvin Poudan kanssa.\n\n-- Kuinka hän viitsii sosialistien kanssa...?\n\n-- Kerrankos sitä kompastuu outoon kuoppaan. Kaihan tuosta talttuu.\nTyhmyyksiä hän sentään lienee tehnyt, jakanut omaisuuttaan osuuksiin\nja sijottanut niitä työväelleen antaakseen heille hallinto-oikeuden\nliikkeeseen.\n\n-- Vai niin, vai niin, äänteli Auer ja hartiat painuivat\nentistä syvemmälle. Tässä on tosi edessä. Kun nuo tuolla -- hän\nosotti torille, jonne taaskin oli kansaa kerääntynyt -- saavat\nhallinto-oikeuden, silloin on meidän hetkemme lyönyt.\n\n-- Na, naa, ei ne tuhat säärtä kiipeä sukkelammin kultamuurin\nylitse kuin kaksi. Sinä kirjotat nimesi -- kahdessa kuukaudessa\nhe ovat kaikki ohuita kuin onkimadot ja menevät työhön ilman\nhallinto-oikeutta.\n\n-- Minä olen jo vanha ja pidän puoliani oman aikani, mutta sitten --\nei ole edes poikaa!\n\n-- Tyttäresi...\n\n-- Annahan olla!\n\nValtari oli vaiti, ei edes silmänluonti ilmaissut, että hän oli\nasiasta selvillä. Jaa, jaa, tässä oli salahauta ja oikein ammottava.\nMies tuossa murtunut, muuttunut vanhaksi käden käänteessä, syystäkin,\nHerra nähköön!\n\nHän käänsi kasvonsa akkunaan ja mustat hampaat louskuivat, kun kuiva\nirvistys ilkkui luisilla kasvoilla. Sai se velihopeakin kerran\nmaistaa karvaan palan. Oli sitä tässä saatu olla Olut-Valtaria ja\nkoirankorvankantajia ja kerätä kilisevää varmuutta mahtajan holviin\nja sieltä taas kumartaen ja nöyrtyen houkutella sitä uudestaan\nmarkkinoille ja taas tuoda saalis takaisin ja niin aina eteenpäin ja\neteenpäin.\n\n-- Niin se varasto, se virtasi tällä kertaa maahan eikä muutu\nkullaksi, sanoi hän jatkaen ääneen ajatuksiaan.\n\n-- Tarvitsetko luottoa?\n\n-- Luonnollisesti, eikö ole jatkettava -- vai uhraatteko osuutenne?\n\n-- Mitä loruja, varasto on uusittava. Kuinka paljon?\n\n-- Sitä en minä voi määrätä, sanoi Valtari nousten akkunan äärestä ja\nkumartaen syvään peittääkseen ilkkuvan ilmeen kasvoillaan.\n\n-- Pidetään sitten neuvottelu -- kunhan nyt selvitään -- suo\nanteeksi, minä olen väsynyt tänään.\n\n-- Yksityisasiat...\n\nHän keskeytti, sillä pankinjohtaja nousi, katsoi vanhaan tuttavaansa\nkiiltoisilla silmäterillään paksujen luomien alta, niinkuin hänen\ntapansa oli pankin asioissa, nyökkäsi merkitsevästi kuin olisi\nmitannut, minkä painoinen mies tuossa hänen edessään oli. Valtarin\nselkä köyristyi hiukan enemmän ja mustat hampaat sukelsivat hyvin\nnopeaan ohuiden huulien taakse, kalju pää kumartui niin syvään kuin\nkehtasi tässä yksityisessä vastaanotossa ja kumarrellen hän perääntyi\nulos ovesta.\n\nYksin jääneenä astui pankinjohtaja kiivaasti tilavan huoneensa\nlattiaa, samalla kuin entinen päättäväisyyden tarmo ja ryhti\npalautui. Tässä oli kyllä tehtävä jotakin ja paljonkin, niin, niin,\nmutta ajoissa. Hän soitti ja naispalvelija tuli heti ovelle.\n\n-- Olkaa hyvä ja pyytäkää tänne neiti Virvaa.\n\nHetken kuluttua avautui ovi ja Virva seisoi ovella.\n\n-- Voitko sinä saada sanan maisteri Poudalle? Minä -- tahdon puhua\nhänelle -- nyt kohta.\n\nHän ei vieläkään ollut oma herransa ja Virvan läsnäolo sai hänet\ntasapainossaan järkkymään.\n\n-- Kyllä minä voin, hän on puoluekokouksessa työväentalolla.\n\n-- Voinee keskeyttää...\n\n-- Minä menen...\n\n-- Ei, lähetä -- vahtimestari! Anna tämä Kiskolle, sanoi hän ja\nojensi Virvalle viisi markkaa.\n\n-- Kyllä, kirjotan aivan heti.\n\nHän ei viivytellyt, riensi itse vahtimestari Kiskolle viemään\nkirjettä ja lähettämään hänet matkaan ja palasi kuin toisena\nihmisenä. Tuntui siltä kuin tämä olisi tiennyt hyvää. Ehkä isä\nsittenkin voisi -- ehkei tarvinnut rikkoa suhteita, haavottaa\nsydämiä. Hän oli kirjottanut sulhaselleen: Tule nyt heti luokseni,\njos suinkin voit. Isä tietää välimme, tahtoo puhutella sinua.\nNeuvoisin tulemaan. Minä ennustan hyvää, tule!\n\nVahtimestari kiipesi korkealle mäelle, missä työväentaloksi mainittu\nrakennuksen tapainen, vanha puuhökkeli seisoi. Sinne oli kokonainen\nsukupolvi kerääntynyt vuosien kuluessa pohtimaan elinkysymyksiään\nja niin oli tämä vanha keskus saanut varsin suuren merkityksen\npaikkakunnan elämässä ja kaikki asiaankuulumattomat lähenivät sitä\npelonsekaisella kammolla, sillä siellä tapahtuneet tappelut eivät\nolleet niinkään harvinaisia. Se oli aina ollut mahtihenkilöiden\nsilmätikkuna, vaikka olikin työnnetty tänne kauas mäelle\nvälttämättömänä pahana. Toden totta, harvalukuisina täytyi markkojen\ntipahdella raatajien pöydille ruuan pantiksi ja vain harvoissa\npoikkeustiloissa joutua kilahtamaan sen ahtaalta laudalta muun elämän\nsulostuttajaksi, koska liittoutuneiden aatteen kirkko ja taistelun\nkeskus oli kaikkien tuulien seula, melkein hengenvaarallinen\nlautakoju.\n\nVahtimestari astui hapuillen ylös puisia, sateen liottamia portaita\nja noudatti äänien sorinaa astuessaan vasemmalle kokoushuoneeseen.\nSakea sauhu täytti salin ja akkunoissa virtasi paksu hiki. Mies\npääsi vaivoin pujahtamaan ovesta sisään, mutta mahdotonta oli\nhalkaista tungosta. Hän näki vain selät edessään ja sauhuun\nuppoutuneen katon ja kuuli puhetta jostakin päin huoneessa. Hän oli\narka sielu, tunsi olevansa lammas susilaumassa, kietoi turvallisen\npankinvahtimestarinuttunsa tiiviisti ympärilleen estääkseen\nsosialistien tupakansauhun tarttumasta puhtaaseen porvaripaitaansa.\nKirjeen hän antoi lähimmälle miehelle ja päiden ylitse se\nkuljetettiin kädestä käteen pöydän päähän, missä Pouta istui\npuheenjohtajana. Itse vahtimestari poistui sylkien ovenpieleen, jonka\nirvistävä rako oli se arvoviiva, minkä mukaan työväenliike oli hänen\narvionsa mukaan taksotettava. Köyhää ja siis löyhää, ei kannattanut\nverottaa eikä vallalla varustaa. Se oli pankinvahtimestarin tuomio\n-- ja monien muiden, joiden lämpöisen takin sisällä sydän löi\nturvallisena ja tyytyväisenä omaan onneen ahtaassa suojassa eikä\nkatse ulottunut kauemmaksi kuin lähimmän paikatun takin selkään\nlihamuuriksi sulloutuneen miesjoukon takana eikä ajatus kyennyt\nsulattamaan lakkoliikkeestä enempää kuin työväen asiastakaan edes\nräyhäävää lausepartta.\n\nPouta sai kirjeen ja jätti puheenjohdon varamiehelle. Tungokseen\navautui ahdas rako, kun hän askel askeleelta pujotteli läpi ja riensi\nmajataloon pukeutumaan. Hänen kätensä vapisivat ja kauluksen napit\nolivat kirotusti kiusalliset. Sydän löi kuin vasara ahjosta temmattua\nrautaa ja ajatukset nelistivät. Pankinjohtajan hahmo nousi yhä\npelottavampana hämärästä läheisyydestä eikä nuori mies voinut olla\ntunnustamatta pelkäävänsä tuota -- tuota...\n\n-- Hitto soikoon! huusi hän ääneen, heitti mustan lievetakin päälleen\nja mittaili itseään vaatekaapin peilissä, -- enhän minä ukkoa nai!\nJos hän antaa minulle rukkaset, niin onhan minulla tyttöni kukkaset!\n\nYlpeät huulet hymyilivät pehmeiden viiksien alla ja veitikka\nnaurahteli käskevistä tummista silmistä. Hän nyökkäsi itselleen vielä\nkerran peilissä arvostellen leveitä hartioitaan ja soreaa ryhtiään.\n-- Kohtalotar olkoon ylistetty edes tämän ainoan kerran ulkomuodon\nmuovaajana. Suokoon hän minulle uskottomuuteni anteeksi, sillä en\nole koskaan ennen häntä muistanut ja toivon piankin saavani hänet\nunohtaa, jos...\n\nNäillä rakastuneen viattomilla mietteillä hän yritti tukehuttaa niitä\nmerkillisen kumeita sydämeniskuja, jotka ennustivat vakavaa ottelua\nmaailmanmiehen ja rahaleijonan kanssa. Nyt oli astuttava elämän\nvaarallisimpaan rintamaan ja kenties palattava -- lyötynä, murtuneena\nmiehenä.\n\nHänen askeleensa hidastuivat ehdottomasti portista sisään käydessä,\nvallaton nuoruuden uhma painoi päätään ja miehen punnitseva äly\nterotti aseitaan. Häntä ei kutsuttu kuherteluun, sen hän kyllä tiesi.\n\nVirva tuli salissa vastaan, tervehti hiljaisena, merkillisesti\nkirkastuneena, ja naisellinen arvokkaisuus säteili kuin valokehä\nhänen olemuksestaan.\n\nPouta nosti hänen kätensä huulilleen unohtaen siksi hetkeksi kaiken\nmuun, ja käsi kädessä he astuivat isän ja samalla suuren kohtalonsa\neteen.\n\n-- Anttu Pouta, sanoi Virva heleällä äänellä ja muutti katsettaan\nisästä sulhoon ja sulhosta isään, kunnes he kättelevinä ja katseet\ntoisiinsa kiintyneinä olivat yhtenä kuvana nuoren naisen silmissä ja\nsydämessä.\n\n-- Oletteko pohjalainen? kysyi Auer viitaten tuoliin kirjotuspöytänsä\npäässä ja istuen itsekkin toinen käsivarsi pöydällä ja toinen tuolin\nselällä paperiveistä kädessään heilutellen. Virvan tarkkaava katse\nhuomasi kyllä, kuinka hänen sulhonsa ilmehikkäät kasvot kiinnittivät\nisän huomion ja leppeä hymy levisi yhä varmemmin isän tavallisesti\nperin jäykille kasvoille.\n\n-- Olen siellä syntynyt ja kasvanut, mutta opintovuotein olen ollut\npääkaupungissa ja nyt viimeiset vuodet enimmäkseen ulkomailla.\n\n-- Minä olen myöskin kuulunut Pohjalaiseen osakuntaan ja sen vuoksi\nmolemmat tyttönikin ovat siihen kirjottautuneet. Mihin tiedekuntaan?\n\n-- Olen lukenut vähän yhtä ja toista, ehkä eniten kansantaloutta.\n\n-- Aiotteko luku-uralle?\n\n-- En, minulla on liikehommia siellä Pohjanmaalla ja ne vaativat\nminut pian kokonaan.\n\n-- Onko se oma liike, vai johtajanako te...?\n\n-- Tavallaan oma, mutta johtajana minä siinä tulen olemaan.\n\n-- Kerro siitä enemmän, minä olen hyvin utelias, sanoi Virva\nistuutuen pöydän toiselle puolelle isää vastaan lähelle Poutaa.\n\n-- Minulla on iso ala maata, varsinkin metsää, joka on saanut kasvaa\nrauhassa. Isäni ei tahtonut myydä, kun ei ole ollut rahan tarvetta\neikä hän ollut toimen mies. Minä olen nyt rakennuttanut pari pientä\nsahaa ja parannellut myllyä, mutta se on liian vähäpätöinen sille\nkoskelle, mikä siellä on.\n\n-- Minkälainen koski se on?\n\n-- Noin sata hevosvoimaa.\n\n-- Oo, se on aikamoinen!\n\n-- Niin, se odottaa vielä käyttäjäänsä, sanoi Pouta hymyillen.\n\nVirvan katse lensi Poudan puhuessa isään ja siihen ilmestyi iloinen\nvoitonvarmuus. Isä hymyili.\n\n-- Sanoitte olevanne omistaja ja kuitenkin vain johtaja.\n\n-- Niin, olen jakanut liikkeessä olevan omaisuuteni osuuksiin ja\nsijottanut ne työväelleni. Toistaiseksi vasta kolmannen osan, koska\nliike on pieni.\n\n-- Aiotteko jatkaa samaan tapaan?\n\n-- Niin on aikomukseni.\n\n-- Luuletteko voivanne taata menestystä liikkeelle tuon ahtaan\njohtajatoimenne nojalla?\n\n-- Osuuksien omistajien etu vaatii harrastamaan liikkeen parasta.\n\n-- Mutta ellei heidän järkensä riitä tajuamaan tämänluontoisia\nasioita?\n\n-- Oppirahoja on kaiketi maksettava ja kerran opittava.\n\n-- Te uskallatte kovin paljon. On muistettava, että työ on taakka,\njota tekijä pyrkii vierittämään pois hartioiltaan ja hyötymään muulla\ntavalla. Siinä asiassa emme saa luottaa kehenkään.\n\nPoudalla oli terävät sanat huulilla ja hyvä halu alkaa kuuma\nväittely, mutta hän nieli sanansa ja kuunteli kunnioittavasti.\n\n-- Raha ja työ ovat aina vastakkaisia, toinen käskijä, toinen\ntoteuttaja, jatkoi Auer.\n\n-- Te sanoitte, herra pankinjohtaja, että ne ovat vastakkaisia.\nEiköhän olisi onnellisempaa, jos ne voisivat olla sopusointuisia?\n\n-- Sitä en minä vanhana ja kokeneena usko, en luulisi sen voivan\nmilloinkaan toteutua. Kaikkina aikoina ja eri kehitysjaksoina on\naina syntynyt jonkinlainen orjuus. Se tuntuu kuuluvan ihmiselämään\nniinkuin syntyminen ja kuolema.\n\n-- Niin kyllä, mutta tuo orjuus on kuitenkin muuttanut muotoa monta\neri kertaa ja jos voimme sitä hivenenkin erältään lieventää ja\nsamalla sulostuttaa elämää, on se tehtävä! sanoi Pouta loistavin\nkatsein.\n\n-- Te ette siis aio järjestää liikettänne vanhojen periaatteiden\nvarmalle pohjalle? sanoi pankinjohtaja katsoen tiukasti nuoreen\nmieheen.\n\n-- Minä uskon enemmän uuteen periaatteeseen.\n\n-- Tyttäreni on ilmottanut teidän suhteestanne -- minulle olisi\nhyvin rakasta, jos voisin tulevaisuudessa laskea taakkani nuorille\nhartioille -- te olette luonteen mies ja perehtynytkin itsenäiseen\ntyöhön -- hyvin kallisarvoista -- mutta näkökantamme ovat perin\nvastakkaiset.\n\nNuori mies taivutti päätään ja hänen sydämensä sykki rajusti. Hänet\noli nostettu korkealle vuorelle ja näytetty maailma pienoiskoossa,\nsillä hän tiesi kyllä, että nyt oli kysymys miljoonista.\n\n-- Sinä olet usein tahtonut lähteä Englantiin ja siellä on minulla\nhyviä tuttavia. Nyt voisit tehdä tuon matkasi, ennenkuin teidän\nliittonne vahvistetaan, puhui isä levollisena.\n\nVirva punastui ja Pouta katsoi vuoroin isään, vuoroin tyttäreen ja\nsamalla hänen sydämensä lakkasi lyömästä.\n\n-- Kiitos, isä, sanoi Virva, minä matkustan mielelläni, ellei\nsinulla, Anttu, ole mitään sitä vastaan.\n\n-- Kuinka kauan sinä viipyisit?\n\n-- Kaksi vuotta, sanoi pankinjohtaja. -- Jos asiat täällä kotona\nsillä aikaa tasaantuvat ja jonkun verran oikaistuvat entiselle\ntolalleen, lisäsi hän katsoen Poutaan, tulee Virva täysillä\noikeuksilla minun pesääni, solmimaan liittonsa; ellei, pidätän minä\nne!\n\n-- Olemme tuskin ennättäneet ajatella sitä puolta asiassa, sanoi\nPouta. -- Niinkuin minun asiani nyt ovat, en voi astua palvelukseenne\nja Virva on suostunut jakamaan vaatimattoman toimeentuloni. Vai\nkuinka?\n\n-- Luonnollisesti, hymyili Virva hänelle varmana ja levollisena.\n\nIsän silmältä ei tyttären onni jäänyt huomaamatta, sillä muutos\noli hänen olemuksessaan ihan ilmeinen. Se olikin horjuttanut\npankinjohtajaa tuomiossaan ja pakottanut hänet sovitteluihin ja\nratkaisun siirtämiseen tuonnemmaksi ja sitten mahdolliseen sovintoon.\nIsän viisas varovaisuus esti häntä selvää tuomiota lausumasta, sillä\ntappion pelko sitoi häntä. Hän tunsi hyvin tyttärensä ja tiesi, ettei\nvieraannuttaminen matkan avulla tuottaisi toivottuja tuloksia; ainoa\nsovitus oli saavutettavissa Poudan kautta. Pankinjohtajan älykäs\nsilmä näki läpi nuoren miehen, jonka luonne ja sielunelämä kuvastui\navonaisessa ja mutkattomassa olemuksessa. Hän teki siis nopeasti\nsuunnitelmansa ja päätti käyttää kahta keinoa.\n\n-- Ehkä teillä on aikaa syödä kanssamme suurusta, sanoi hän\ntuttavallisesti kuin ainakin perheen jäsenelle.\n\nPouta nousi ja kumarsi, sillä pankinjohtaja oli jättänyt tuolinsa\nnostaakseen erään paksun kassakirjan pöydälleen. Pouta auttoi häntä\nottaen kirjan ja laskien sen pöydälle.\n\nVirva nyökkäsi Poudalle ja poistui suurusta valvomaan.\n\n-- Katsokaa tätä kirjaa, sanoi pankinjohtaja Auer, -- luuletteko\nyksinkertaisen väkenne koskaan pääsevän tällaisen liikekoneiston\nsalaisuuksien ja monimutkaisuuksien perille? Nämä summat, miltä ne\nnäyttävät teistä?\n\nPouta katseli kirjan lehtiä ja hänen sydämensä löi rajusti, samalla\nkun mies hänen edessään kasvoi suuruudessa ja masensi hänet\npainoisuudellaan, ja koko hänen pieni yritteliäisyytensä siellä\nkaukana erämaassa tuntui hupenevan mitättömäksi.\n\n-- Eikö totta, jos liikkeenne olisi täällä, ette jaksaisi kilpailla?\n\n-- Herra pankinjohtaja, minun liikkeeni on lasten leikkiä näiden\nnumeroiden rinnalla.\n\n-- Niin luulisin, sanoi pankinjohtaja hymyillen ja mahtava vartalo\nhuojui kuin honka, jonka latvassa tuuli huminoi. -- Mutta aate on\naina vaarallinen, kun äly ja nuoruus sitä kasvattaa. Minä alotin\nköyhemmästä kuin te nyt.\n\nPouta kumarsi hiukan ja katseli kirjaa edelleen. -- Aate, näitä\nnumeroita vastaan taistelevana on aate melkein voimaton, merkitsee\nylivoimaisia kärsimyksiä ihmisparoille. Mutta ei ole pakko asettua\nvastaan, luovitaan, mennään hiljaa, aika, työ ja aate yhdessä...\n\n-- Voivat siirtää vuoria.\n\n-- Ja pääomia, sanoi Pouta hiukan vapautuen painostuksesta katsoen\nensi kerran vastustajaansa ja kohtalonsa määrääjää suoraan silmiin.\n\nVanha mies käänsi katseensa syrjään, mutta sääli omaa sydäntä kohtaan\nja hämärä väistymisen tarve työnsivät häntä myöntymisen polulle. Tuo\nnuori mies tuossa osasi vallottaa, suorastaan ottaa sydämet vain\nkatseellaan ja voitonvarmalla olemuksellaan. Ja sellainen usko...!\nVirvan suuruspöytä oli kunnossa ja hän palasi hakemaan heitä. Isän\nleppeä hymy hämmästytti häntä ja rohkeampana läheni Virva sulhoaan\nottaen hänen käsivartensa.\n\nPankinjohtaja sulki heidät molemmat silmäykseensä ja rinnassa\nhytkähti kummasti kuin ennen onnellisina aikoina, jolloin tyttäret\nolivat ottaneet ensimmäiset askeleensa ja sitten tupsahtaneet nurin\nkaatuen isän käsivarsille. Hajamielisenä hän sipaisi kasvojaan\nkädellä ja laski sen sitten kirjalle.\n\n-- Niin, ellei tämä olisi elämän järeää totuutta, olisi teidän\naatteenne oikea. Sen pahempi, tämä kirja puhuu varmaa, koeteltua,\nraudanlujaa totuutta, se on oikeassa ja te olette erehtynyt.\n\n-- Minulla on aatteeni totuus myöskin varmaa ja oikeata järjen ja\nmoraalin hyväksymänä. Se voi kansan nostaa aineenkin haltijaksi.\n\nVirva poistui jälleen huomatessaan keskustelun yhä jatkuvan. Isän\nkatse seurasi häntä ja näytti hapuilevan kuin apua etsien ja siirtyi\ntaaskin paksuun kirjaan pöydällä.\n\n-- Eivätkö nämä numerot puhu teille kyllin vakuuttavaa kieltä?\n\n-- Ne huikaisevat, eivät vakuuta. Minun uskoni kuuluu minuun kuin\nkäteni ja jalkani, en voi siitä luopua.\n\nVanha mies huokasi.\n\n-- Minulla ei ole siis mitään toivoa vastaisen varalta?\n\n-- En luule olevan siinä asiassa. Pankinjohtaja tahtoi vielä koettaa\ntoista keinoaan, vaikka pelko esti häntä käyttämästä niin vakuuttavaa\nkieltä kuin olisi tahtonut.\n\n-- Te myönnätte kaiketi, että minun uskoni on yhtä luja kuin teidän.\n\n-- Teidän suuren työnne menestys on sen todistanut.\n\n-- Myönnätte siis, etten voi luopua aseistani!\n\n-- Luonnollisesti!\n\n-- Hm, ovatko miljoonat teille niin vähän arvoisia? Minä melkein\nepäilen teidän afäärineroanne.\n\n-- Siinä teette oikein, herra pankinjohtaja. Minä en tahdo tehdä\nafääriä, ainoa päämääräni on tehdä ja teettää työtä kohtuullisella\npalkalla.\n\nPankinjohtajan kasvoille levisi ivallinen hymy ja silmien kiiltävään\nviivaan mahtui aika määrä halveksumista ja pettymystä. Hän putosi\nvarpailta kantapäille ja astui jälleen koko jalallaan. Tuo nuori\nmies tuossa oli vain nuori mies, rakastettava, lahjakas, luja omassa\nuskossaan, mutta vaarallinen -- ei hänelle, rahamiehelle!\n\n-- Vai niin, vai niin, sanoi hän huojuttaen ruumistaan kädet\nhousuntaskuissa ja tuttavallisuuskin hävisi hymyn mukana. -- Oletteko\naivan varma, että tyttäreni tulee aina olemaan samaa mieltä kuin\ntekin näissä asioissa?\n\n-- Mitä te tarkotatte, herra pankinjohtaja?\n\n-- Tarkotan vain, ettei tulevaisuus ehkä tyydyttäisi häntä tuon\nkohtuullisen palkan puitteissa.\n\n-- Silloin hän on vapaa tekemään niinkuin hän itse tahtoo, yhtä vapaa\nkuin nytkin.\n\nVanha mies seisoi jälleen neuvottomana.\n\n-- Kenties hän silloin on niin sidottu, ettei voi vaikka tahtoisi\n-- voi olla lapsia, ja äitinä hän saattaa tahtoa toisin kuin nyt.\nOletteko sitä ajatellut?\n\n-- En, herra pankinjohtaja, sanoi nuori mies hämillään.\n\nNyt oli hänen vuoronsa joutua pulaan, rakastetun luona, hänen\nläheisyydessään, oli hän salaperäisen huumauksen vallassa. Täällä\nkaikki kuiski hänestä, ilmakin oli kuin lumottua ja tämä keskustelu\ntarkotti kaikki häntä, voi vahingoittaa, panna alttiiksi hänen\ntulevaisuutensa. Pouta unohti itsensä ja horjui päätöksessään tuon\nvaativan ja armottoman isän edessä. -- En, en ole voinut ajatella\nkaikkia mahdollisuuksia.\n\n-- Niin, hymähti Auer, -- se on sentään vaikeampaa kuin luulette.\n\n-- On, on, sanoi Pouta hetkeksi painaen sormensa silmilleen.\n\nSamassa astui Virva jälleen sisään ja Pouta ojensi hänelle kätensä\nkuin apua pyytäen.\n\nVirvan tarkka silmä huomasi heti käänteen tapahtuneen. Isän jäykkyys\nja Poudan neuvottomuus huolestutti häntä.\n\n-- Olkaa hyvät, sanoi hän tarttuen sulhasensa käsivarteen, ja isän\njäljestä he astuivat saliin ja sieltä ruokahuoneeseen.\n\nAiri seisoi pöydän ääressä odottamassa hiljaisempana tavallista. Hän\noli kyllä arvaillut jotakin, mutta varmuus oli sittenkin yllätys.\nHän ojensi kätensä Poudalle ja sanoi jäykällä kohteliaisuudella: --\nOnnittelen!\n\nPouta vastasi samaan tapaan kaikkein juhlallisimmalla\nkumarruksellaan. Pöydässä ei paljon puhuttu eikä kenellekään\ntuntunut ruoka maistuvan. Pankinjohtaja oli hajamielinen ja näytti\nhyvin väsyneeltä eikä kumpikaan tyttäristä päässyt vapautumaan\nväkinäisyyden tunteesta. Vähitellen Pouta kuitenkin rauhottui, sillä\nVirvan sädehtivät silmät puhuivat onnesta.\n\nPoistuessaan viittasi isä Virvaa seuraamaan itseään.\n\nKun Virva hetken kuluttua astui isänsä työhuoneeseen ja näki hänet\nmasentuneena ja uupuneena istuvan pöydän ääressä huomaamatta tyttären\ntuloa, tunsi Virva voimiensa pettävän. Olihan yleisesti tunnettua,\nkuinka pankinjohtaja oli säilynyt ryhdikkäänä ja vuosi vuodelta\nyhä pontevampana kantanut suunnatonta työtaakkaa, ja nyt -- poissa\noli hänen murtumattomaksi uskottu ryhtinsä, hartiat painuneet ja\nkasvoilla suru, silmissä eloton ilme. Hän oli vanha mies.\n\nVirvan oli vaikea pidättyä heittäytymästä polvilleen hänen eteensä\nsaadakseen lohduttaa ja vakuuttaa, mutta vanha tottumus aina\nlapsuudesta saakka hillitsemään kaikki tunteensa kahlehti häntä.\nOlihan sellainen heille kahdelle vasten luontoa. Samalla välähti\nVirvan mieleen, että hän hiljan oli ollut niin lähellä isää, ja mihin\nse oli vienyt? Hän katsoi melkein säikähtyneenä ympärilleen. Jokin\nouto tunne, että hän oli täällä aivan vieras, ei kuulunut isään\nmitään, että hän tunsi, eli, ajatteli toisin, vaivasi häntä niin,\nettei voinut seistä paikallaan lähellä isän työpöytää, ja hän väistyi\nakkunan ääreen.\n\n-- Milloin sinä voisit matkustaa? kysyi isä.\n\n-- En ole vielä ennättänyt puhua siitä Antun kanssa, sanoi Virva\nhiljaa.\n\n-- Se ei ole tarpeellista. Hän ei vielä ole sinun määrääjäsi.\n\n-- On, isä.\n\nIsä käännähti tuolillaan ja jotakin kiilsi hänen siristetyssä\nkatseessaan, mutta hän vaipui jälleen nojaamaan pöytään huoaten\nsyvään kuin olisi alistunut johonkin uuteen iskuun.\n\n-- Jos niin on, ei taida matka soveltua.\n\n-- Kyllä, voisimmehan lähteä yhdessä, sanoi Virva nyppien\nnenäliinaansa ja pidättäen henkeään, sillä sydän löi rajusti, vaikkei\nääni värähtänytkään. Jos isä olisi nähnyt tyttären katseen, ei hänen\nmasentumisensa olisi ollut niin valtava kuin nyt uskoessaan tyttären\nlevollisuuden merkitsevän järkkymätöntä päätöstä.\n\nPankinjohtaja oli aina perustanut elämänsä ja sen työn varmoille,\nkoetuksen kestäneille tosiasioille. Hän ei nytkään epäillyt\ntyttärensä päätöksen lujuutta, otti sen sellaisena kuin se oli,\nvaikka se oli hänelle katkera ja suunnaton tappio.\n\n-- No niin, viettäkää häänne, matkustakaa, tulkaa takaisin -- vain\nyksi ehto, lisäsi hän nopeaan, taaskin kääntyen tuolillaan. -- Pyydän\nsinua suostuttamaan hänet kumppanikseni! Oletko ymmärtänyt? lisäsi\nhän nähdessään tyttärensä hämmästyneen ilmeen.\n\n-- Voisihan isä esittää tämän asian hänelle itselleen! huudahti\nVirva, joka vaistomaisesti tajusi, mistä oli kysymys.\n\n-- Olen sitäkin yrittänyt, ehkä sinä onnistuisit paremmin.\n\n-- Luulisiko isä hänen siihen sopivan?\n\n-- Hän on oikea mies, sellaista kykyä ja tarmoa minä juuri kaipaan --\nei taida kestää kovinkaan kauaa, kunnes minä olen liiaksi väsynyt --\nno, jaa, ehkä sinä onnistut.\n\n-- Kielsikö hän?\n\n-- Kielsi tällä kertaa.\n\n-- Selittikö hän syynsä.\n\n-- Selitti.\n\n-- Silloin en minä mitään voi -- taikka minä uskon hänen olevan\noikeassa.\n\n-- Tunnetko sinä hänen periaatteensa?\n\n-- Tunnen ja uskon hänen olevan oikeassa.\n\n-- Olenko minä sitten väärässä? kysyi isä nöyränä ja hiukan\nnuhtelevana.\n\n-- Sitä minä en tarkottanut, te olette niin erilaiset, sanoi Virva ja\nhänen oli mahdoton jatkaa, mahdoton arvostella omaa isää.\n\n-- Ja kuitenkin nouset minua vastaan, menethän heidän puolelleen,\nnoiden...!\n\nTumma puna levisi juovaiselle otsalle ja sanomaton tuska ahdisti\nhäntä. Itsensähillitsemiskyky näytti ehtyneen vanhuuden yllättämästä\nmiehestä.\n\nVirva katseli häntä lapsen tyynellä säälillä ymmärtämättä isän\nraskasta surua.\n\n-- Eikö isä voi meitä ymmärtää? kysyi hän suoraan itsetietoisena\nkohottaen päätään.\n\nIsän katse mittasi häntä pitkään ja ankarana, ja samalla hävisivät\nhänen olemuksestaan ulkonaisen heikkouden merkit.\n\n-- Nyt näen selvästi, että olet mennyt virran mukana ensimmäisen\nottajan saaliina!\n\nVirva aikoi keskeyttää, mutta isän ääni kiihtyi.\n\n-- Enkö minä ymmärrä teitä? Ymmärrän kylläkin. Minun työni, vanha,\nkoeteltu pohja, jolle olen rakentanut kohta neljäkymmentä vuotta,\nei merkitse sinun epäjumalallesi mitään. Hän ei suvaitse siihen\nliittyä, miljoonat eivät kelpaa hänelle. No niin, menkää ilman niitä,\nmutta menkää minun ja kaikkien ystävieni tietämättä ja olkaa meille\ntuntemattomat!\n\nKauan pidätetty mielenkuohu ja puhuessa yhä kiihtynyt viha muutti\nmahtavan miehen muodon pelottavaksi ja sanat löivät armottomasti.\n\n-- Tee niinkuin tahdot, mutta teoistasi vastaat tästä lähtien itse.\nMinä en ole enää sinun takanasi. Sinä et minua tarvitse -- enkä\ntarvitse minä teitä kumpaakaan!\n\nVirva tuijotti isään jäykistyneenä, silmät pystyssä ja kysyvinä, kuin\njoku hirveä arvotus elämän ja kuoleman uhalla olisi heitetty hänen\nratkaistavakseen juuri sillä hetkellä.\n\nKun hän pääsi tajuamaan isän vihaa syöksevän katseen, jonka\nkammottavuus poisti heidän väliltään luonnolliset siteet, kulki nuori\ntyttö kuin unessa ovea kohti, avasi sen taakseen katsomatta ja sulki\nhiljaa kuin unissakävijä näkemättä ketään, tajuamatta mitään muuta\nkuin: pois, pois kauas!\n\nPouta oli odottanut salissa ja riensi vastaan levottomana Virvan\noudosta tilasta.\n\n-- Virva rakas, sanoi hän hiljaa ja hellästi kuin sairaalle, otti\nhänen kätensä ja talutti salin poikki samaan huoneeseen, jossa heidän\nliittonsa oli vahvistuksen saanut. Virva vaipui nojatuoliin jäykkänä\ntuijottaen eteensä, ei kyyneltä, ei väräystäkään kalpeilla kasvoilla.\nTämä kammottava jäykkyys hyydytti nuoren miehen veren ja pienestä\nkylmästä kädestä hänen kädessään johtui jäytävä tuska, epätoivoinen\nhalu poistaa armaalta suru ja sen syyt, ja samalla ahdistava tunto\nsiitä, ettei mitään voinut.\n\nÄkkiä Virva alkoi vavista ja tavottaen niskaansa hiljaa voihkia: --\nKoskee, koskee!\n\nHän hervahti kasaan ja lepäsi syvään hengittäen, rakastettuunsa\nnojaten. Hetken kuluttua, tunsi Pouta, kuinka hän hiljaa nyyhki ja\nkyyneleet valuivat virtana punertuville poskille. Nuoruuden tenho\nlievensi surun raskautta ja sen voimat poistivat jäätävän kylmyyden\nsuoden vallan lämmölle ja suloudelle.\n\n-- Nyt minä olen sinun, kokonaan sinun, yksin sinun! olivat hänen\nensimmäiset sanansa pitkän kamppailun jälkeen. Ja hetken kuluttua hän\njatkoi kiivaammin kuin estääkseen tuskaa palaamasta: -- Vie minut\npois täältä niin pian kuin voit! Tänään, huomenna, nyt kohta!\n\n-- Kallis, armas, kaikki minä teen, mitä sinä tahdot! Olemmeko siis\nkahden ikuisiksi ajoiksi?\n\nVirva rauhottui vähitellen ja jännitys laukesi raskaaksi\nsurunvoittoisuudeksi. Hänen hymynsä pusersi nuoren miehen silmistä\nkyyneliä eikä mikään hellyys voinut tyttöraukkaa auttaa. Tunnit\nkuluivat heidän yhä kahden istuessa kuunnellen toistensa sanattomia\ntunteita ja ajatuksia, unohtuen ajasta ja ympäristöstä.\n\nAiri oli saanut sanan lakkokomitean kokouksesta eikä voinut antaa\nheidän jäädä kotiin. Olihan Pouta puheenjohtaja ja kokouksessa\nkysyttäisiin häntä varmasti. Mitä hän sanoisi?\n\nPouta tuli saliin hänen kutsustaan yhä liikkuen hiljaa ja varovasti\nkuin karttaen herättämästä kestettyä kärsimystä.\n\n-- Kuinka Virva jaksaa? kysyi Airi, sillä hän oli myöskin nähnyt\nsisarensa mielentilan isän luota tullessa.\n\n-- Ei hyvin, mutta hiukan paremmin. Jääkää hoitamaan häntä, minä\npyydän. Palaan kyllä pian ja sitten neuvottelemme asioista.\n\nAiri oli hetkessä muuttunut nuoreksi naiseksi ja osotti ihmeteltävää\ntyyneyttä ja neuvokkaisuutta auttaessaan sisartaan hänen surussaan ja\njärjestäessään kotia sekä hoidellessaan kaikkia sisarelle kuuluvia\ntehtäviä, joten eivät palvelijat eivätkä kutkaan vieraat enempää kuin\nisäkään huomanneet mitään erityistä tapahtuneen.\n\n-- Menen nyt viimeisen kerran täällä kokoukseen ja samalla järjestän\nhiukan asioitani ja sanon hyvästit työtovereilleni, sitten palaan\nja olen luonasi niin kauan kuin tahdot, koko päivän, hymyili Pouta\nlohdutellen.\n\n-- Koko päivän, huokasi Virva nojaten väsynyttä päätään hänen\nrinnallaan ja kyyneleet tulvivat uudestaan.\n\n-- Itke armaani, itke surut pois. Kas noin, pää pystyyn vain.\nTulevaisuus on meidän ja onni ja rakkaus ja kaikki suutelot!\n\n-- Ja surut!\n\n-- Surut ovat onnea sinun kanssasi!\n\n-- Minusta tuntuu kuin me olisimme kahden maailmassa, emmekä välitä\nkenestäkään, emme kenestäkään!\n\n-- Emme kenestäkään, rakkaani, myönsi Pouta sydämensä pohjasta.\n\n-- Nyt sinun pitää mennä, sanoi Virva hätäisenä muistaen äkkiä, että\nsiitä oli ollut puhe.\n\n-- Ole nyt järkevä sillä aikaa ja puuhaa jotakin Airin kanssa.\n\n-- Kuinka sinä osaat minusta huolehtia, kuin olisimme olleet jo sata\nvuotta naimisissa!\n\n-- Näkemiin!\n\n-- Näkemiin!\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKokous oli päättänyt punaisen julistuksen kohtalosta. Se oli luettava\nkansalle porvarillisten vaatimuksien mukaisesti muutettuna.\n\nSosialistit olivat raivoissaan syyttäen tappiostaan kaikkea muuta\npaitsi ei asianmenon luonnollisuutta ja omaa vähemmistöään.\nEnsimmäiseksi kohdistui heidän vihansa johtajaan, joka ei ollut\nmukana edellisen illan metelissä eikä nytkään läsnä tärkeässä\nkokouksessa.\n\nHirvi oli heittänyt tuon tuostakin kiihkeitä silmäyksiä Auerille päin\ntorin toiseen laitaan, toivoen Poudan saapuvan, vaikkei muuta niin\nainakin kuulemaan puolueensa harminpurkaukset ja syytökset tappiosta.\nKun Pouta sitten ilmestyi näkyviin, valmisti Hirvi tovereitaan häntä\nvastaanottamaan.\n\n-- Vihdoinkin pääsee mies irti, on kai apaja vedetty, mutta meillä on\nmyöskin mitta täynnä!\n\n-- Välipä tuosta, hymähti Porras, -- mies saa, minkä pyytää.\nKai asia nyt on kypsä, onhan se sitä koko viikon keittänyt.\nHänen sosialisminsa on kai ollut pelkkää huiputusta, tuollaisten\nnietuherrain kalastelua!\n\nPoudan tulo herätti huomiota, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi\nsalissa hänen sisään astuessaan. Kaikki tiesivät pienessä\nkaupungissa, mitä oli tekeillä. Poudan käynti Auerilla ja nuorten\npeittelemätön tuttavallisuus ja ahkera seurustelu teki ihmiset\nviisaiksi. Sekin seikka, että tohtori Allas oli lähtenyt kaupungista\njuuri nyt, kun punaisen julistuksen käsittely ja edellisen illan\nmeteli olisi vaatinut kaikkien läsnäoloa kokouksessa, todisti jotakin\nmerkillistä tapahtuneen.\n\n-- No, herra maisteri, tulitte kai toivottamaan meille onnea, sanoi\nHirvi.\n\n-- Onko mennyt läpi? kysyi Pouta äkkiä.\n\n-- On, ja aika kolo tulikin, mutta me kyllä täytämme sen omalla\njohdollamme.\n\n-- Vai niin kävikin, sanoi Pouta tyynesti ymmärtäen miehen\nviittauksen. -- Ikävä on, että asia näin päättyi. Minä luultavasti\nlähden aivan pian matkalle kotiin päin, on kiireellisiä asioita\njärjestettävänä. Eihän se oikeastaan mitään tee, vaikka päätös täällä\nmenikin vähän vinoon, jos se muualla onnistuu täydelleen.\n\nJoukossa syntyi äänekästä melua ja hälinää, kiisteltiin mies mieheltä\nja huudettiin ääneen.\n\n-- Selvä pesäero! huusi joku punaisten joukosta.\n\n-- Pois omaan koppiin!\n\n-- Rihkama jääköön tänne! säesti muuan nuori mies katsellen\nivallisesti Poutaan.\n\nNyt ei enää peitelty katkeruutta, joka oli painostanut mieliä ja\nPouta sai kuulla suoria sanoja petturuudesta ja herruudesta.\n\n-- Herralla on hattu ja se tarvitsee siipan ja kun siipalla\non miljoona ja silmät kuin samettia, niin hiis vieköön\nsosialidemokraatit ja muut neuvoston raadit! laverteli muuan\nvelikulta pyörien joukossa kantapäillään ja hänelle naurettiin\nhalusta.\n\n-- Maisterin metkut ovat olleet hemmetin monimutkaiset, sanoi Porras.\n-- Pahasti teitte käyttäessänne puolueen nuottaa apajan vedossa. Hei,\npojat, pois anastajien parista ja köydet poikki, nyt mennään omia\nteitä!\n\nMelu yltyi yhä ja kun ulkoa kuului laulu, alettiin polkea tahtia,\njotta rakennus tuntui huojuvan. Kaikki hukkui huutojen, naurun ja\npuhelun pauhuun, kunnes melu järjestyi rytmilliseksi polkemiseksi ja\nlaulun into nousi yhtyen viimein ääniin kadulla.\n\n    Nouse, kansa köyhä!\n    Kauas meistä jää,\n    ken on veltto, löyhä.\n    Eespäin rientäkää!\n    Herää, joukko, sorron alta,\n    syttyköön jo sota,\n    kerää taistoon voimas valta,\n    oikeutes ota!\n\nPouta istui yksin pöydän päähän huumaantuneena melusta. Sydän heidän\nmukanaan hän jäi kuitenkin paikoilleen puolueen poistuessa. Ilkkuvat\nsanat ja katseet eivät häntä liikuttaneet, nostattivat vain hymyn\nmiettiville kasvoille ja sekin hävisi ystävälliseen päännyökkäykseen\nja hän olisi tahtonut heille sanoa: hyvästi kunnon veikot ja\nnäkemiin, toiste tavataan tosityössä!\n\nHuoneeseen jäi innokkaasti kiistelevä joukko maalaisia ja porvareita.\nMaija läheni Poutaa hyvin tietäväisenä.\n\n-- Kuulkaas, kun ne sanoo, ettei herra oliskaa oikea sosialisti.\nSithää miekii aattelin, ettei ne sentää niin höyliä oo, kun työ\noletten!\n\n-- Niinkö ne sanoo?\n\n-- Min on oikein hyvä mielein, kun etten ole! sanoi Maija\ntyytyväisenä.\n\n-- Mutta jos minä nyt kuitenkin olen?\n\n-- Häi, narraatten!\n\n-- Kuinka sen tasaamisen on käynyt? kysyi Pouta johtaakseen puheen\ntoisaanne muistaessaan edellisen keskustelun Maijan kanssa.\n\n-- Kuinkas sen olisi käynyt? Häi, hullusti, Mikko, nähkääs, otti\nsuuttuakseen eikä lepy vaikka...! valitti Maija yhä tuttavallisemmin.\n-- Kattokaas, tuol se on eikä ole tietääkseen, juttelee Karrin kanssa.\n\n-- Oikeinko te olette vihoin? kysyi Pouta.\n\n-- No, niin että Amerikkaan se tuppaa!\n\n-- Entä te itse?\n\n-- Mitäs min on väliä, aina mie olisin siin kun Mikkokii!\n\n-- Odottakaas, minulla on asiaa Karrille.\n\n-- Älkäi vaan puhu Mikolle, jos viel äkämystyy teitillekkii!\n\nPouta harppasi miesten luo ja pian kaikki kolme miestä naureskelivat,\nja Mikon naama alkoi loistaa tyytyväisyydestä.\n\nMaija ei voinut melussa kuulla, mitä he puhuivat, ja livahti toisten\ntaa oven puoleen, missä puhe kävi porinana eikä kukaan hänestä\nvälittänyt.\n\nHetken kuluttua Mikko kaarteli pujotellen joukossa Maijan taakse ja\nnykäisi hiukan hameesta.\n\nMaija kääntyi äkkiä ja veti pois liepeensä.\n\n-- Jokos nyt tulit sanomaan hyvästit? Luulin sin ilman lähteväs.\n\n-- Sanonhaa mie hyvästit sille poikuurelle.\n\n-- Mitä? äännähti Maija säikähtyen. -- Jokos nyt valaskii rikot ijäks\npäiväks?\n\n-- En, nyt se on vasta tehtäväkii! -- Mikäs sinua nyt oikein riivaa?\n\n-- Mentäis pappilan kautta.\n\n-- My-my-myökö mentäis?\n\n-- Myö, kutkas sitte?\n\n-- Mie vaan aattelin...\n\n-- Aattelit, mitä aattelit, olethaa sie min Tipateijain!\n\n-- Sus, siunaa! huudahti Maija, -- kun puhut niin kovaa, että kaikki\nkuulee!\n\n-- Kuulee ne sen vastakii, sanoi Mikko.\n\nPouta oli hyvästellyt tuttaviaan ja läheni nyt Mikkoa ja Maijaa.\n\n-- Joko nyt ollaan selvillä? sanoi hän nähdessään parin sovinnolliset\nhymyilyt.\n\n-- Kiitoksia, herra maisteri, selvät ollaa, myö tasataan tän Mikon\nkanssa! selitti Maija niiaten.\n\n-- Se on oikein ja onneksi olkoon! hymyili Pouta tyytyväiselle\nparille, kätellen heitä, ja poistui kokoushuoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSosialistit ja porvarit olivat tehneet täydellisen pesäeron. Punainen\nlippu kannettiin Talolle, ja lakkokomitea kokoontui kahdessa paikassa.\n\nPorras ja Hirvi pitivät joukkojansa yöt ja päivät Talolla vaihdellen\nvahtivuoroja, lähetellen sanansaattajia toisille seuduille ja\nvastaanottaen viestejä kuin sotaleirissä. Punakaartilaiset\nharjottivat pihalla temppujaan -- ilman aseita -- hiki hatussa ja\nvakavalla hartaudella. Naiset pohtivat \"punaisen manifestin pykäliä\"\nHilma Roiman johdolla ja pitivät huolta siitä, etteivät miehet\npäässeet heitä aatteissa sivuuttamaan. Porvarillisia pidettiin\nkurissa ja silmällä.\n\n-- \"Maailman maalarin\" aate voidaan kyllä saavuttaa, oli Hilma Roima\nvakuuttanut.\n\n-- Se taitaa olla yhtä lähellä kuin kuu entisen pojan mielestä, kun\nhän yritti sitä saunan katolta seipäällä alas hosua, sanoi muuan\nporvarirouva.\n\nIhmiset olivat taaskin kerääntyneet asemalle odottelemaan junan\nsaapumista pääkaupungista. Olihan kulunut kolme päivää siitä, kun\nlakkojuna sivutse kiiti ja ratkaisevia tietoja odotettiin kiihkeästi.\nHuhut olivat kertoneet pääkaupungissa ratkaisun tapahtuneen; miten ja\nmilloin, siitä ei suuri yleisö mitään tiennyt, ainoastaan muutamat\nporvarien johtomiehet olivat siitä päivää ennen manifestin julkaisua\nsaaneet sähköteitse vihiä. Pouta tiesi sen nyt junassa saapuvan ja\ntuli sitä vastaanottamaan lukeakseen sen heti kansalle suurella\ntorilla.\n\nVielä kerran kokoonnuttiin sykkivin rinnoin, puoleksi toivorikkaina,\npuoleksi pelokkaina, kuin tuomiotaan tai palkintoaan odottamaan ja\nhenkeä pidätellen kuunneltiin manifestin vahvistamaa Suomen suurta\nja ihanaa tulevaisuutta -- ansaittua, toivottuako? Siitä ei kysymys.\nSe oli todellisuutta, jonka tieltä väistyivät haaveilut ja punaiset\ntoiveet.\n\n-- \"Maamme\" laulu kajahti torin toisella syrjällä ja heti sen jälkeen\n\"Työväen marssi\" toisella, kumpikin uhkuen hehkuvaa halua tarttua\ntyöhön uutta uraa alkaakseen.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSuurlakko oli päättynyt, ja pienen kaupungin elämä jatkui kuumeisena\nuudistusriennoissa ja lukuisten yhdistysten ja liikkeiden\nperustamisella. Pato oli nostettu pois ja kerääntyneet innostuksen\nvoimavedet ryöppysivät pauhaavana ja kuohuvana elämänkoskena.\n\nAnttu Pouta oli lähtenyt heti Pohjanmaalle järjestääkseen siellä\nasiansa ja palasi vasta häihinsä, jotka vietettiin Virvan kotona\nhiljaisella vihkimisellä, niinkuin pankinjohtaja oli tahtonut.\n\nPankinjohtaja Auer kävi konttorissaan torin laidassa kuten ennenkin,\nja työ veti hänet rautakourin koneistoa hoitamaan. Liike paisui päivä\npäivältä vastoin hänen tahtoaan ja yli hänen voimiensa. Kaikki se\nuusi mikä nyt raisuna ja koettelemattomana voimana pyrki määräämään,\nteki vanhan ja varovaisen miehen levottomaksi ja epävarmaksi.\nEnnen hän oli vapaana miehenä astunut omaa tietään viitottaen sitä\nmilloin erämaahan, milloin viljeltyyn alueeseen; nyt häntä ajettiin\nkuumeisesti eteenpäin epävarmalla ja vajottavalla pohjalla. Hänen\nnerokas silmänsä keksi kyllä hyviä ylimenopaikkoja, mutta ne vaativat\nnuoren miehen tarmoa ja voimaa. Yhä kiinteämmin hänen ajatuksensa\npysähtyivät tyttäreen ja vävyyn, ja hän tinki itsensä kanssa monet\nunettomat yöt siirtäen kuitenkin ratkaisun, kunnes se oli pakollista.\n\n-- Ei ole aikaa yksityiselämän pikku huoliin, sanoi hän Airille,\nkun tyttörukka kyynelsilmin pyysi häntä suomaan itselleen lepoa\nnähdessään, kuinka isän voimat päivä päivältä yhä heikkenivät.\n\n-- Minun ruumiini koneisto on kyllä vanha ja vähän ruostunut, sanoi\nhän lohduttaakseen Airia, -- mutta käy hiljalleen, ellei joku vieteri\nsatu katkeamaan.\n\n-- Eikö isä tahtoisi antaa sen vieterin hiukan levätä?\n\n-- Ei ole minun vallassani sen lepuuttaminen. Liike on kello ja minä\nolen sen viisari -- minun täytyy näyttää numeroita!\n\nEräänä aamuna Airi odotti isäänsä turhaan aamiaiselle. Levottomana\nhän meni makuuhuoneeseen ja tapasi isänsä levollisena ja synkkänä\nvuoteessa.\n\n-- Onko isä sairas?\n\n-- Olen, lapseni.\n\n-- Miten on laita?\n\n-- Oikea käsi ja jalka ei taida olla oikein kunnossa, en voi niitä\nliikuttaa.\n\n-- Minä pyydän lääkärin tänne!\n\nLääkäri totesi halvauksen tapahtuneen ja määräsi täydellistä lepoa.\n\n-- Nyt se viisari pysähtyi, sanoi isä tyttärelleen lääkärin mentyä.\n-- Olin yöllä tainnuksissa -- luullakseni monta tuntia -- palasin\ntajuntaan vähitellen ja olen sitten miettinyt, mitä on tehtävä, sillä\nliike ei saa pysähtyä. Sinä tiedät, missä he nyt ovat.\n\n-- Tiedän, sanoi Airi varovasti.\n\n-- Sähkötä heille ja pyydä tulemaan aivan heti.\n\n-- Tännekö? kysyi Airi tuskin uskoen tajunneensa oikein.\n\n-- Niin, tänne, sanoi isä huoaten raskaasti ja katsoi Airiin. --\nMinun pitäisi nyt taipua tuntemattomien oikkuihin. Poutaan voin\nluottaa. Ehkei taivu, no niin, tehköön omalla tavallaan, hänellä on\nusko ja ehkä järkeäkin. Näillä uusilla täällä ei ole kumpaakaan.\nSähkötä, se poika on sentään mies!\n\nHe tulivat Ruotsista, jonne olivat ajaksi pysähtyneet palatessaan\npitkältä kiertoretkeltään ja aikoivat juuri suunnata matkansa kotiin\nPohjanmaalle, kun sähkösanoma heidät saavutti.\n\n-- Olisipa nyt matkata lentokoneella, niin hidasta on tämä kulku!\nvalitti Virva. -- Isä parka, niinkö se häneen koski? Tiedätkö, Anttu?\n\n-- Niin.\n\n-- Luuletko sinäkin, että hän meidän vuoksemme...?\n\n-- Ehkä, ehkei, hän on vanha.\n\n-- On, mutta ellei meitä olisi ollut... -- Mahdollisesti.\n\n-- Airi viittaa vähän siihen, että tulisi pyytämään sinua asiainsa\nhoitoon. Mitä sinä sanot?\n\n-- Luuletko sinä kutsun tulleen siitä syystä?\n\n-- Se on tullut juuri sen vuoksi. Mitä sinä sanot, rakas, puhu!\n\n-- Näyttää tosiaan olevan asioita, jotka eivät mahdu tarkalleen\nmeidän valmiisiin kaavoihimme.\n\n-- Isä on siellä nyt avutonna, elämänsä työ lähellään eikä kuitenkaan\nkäden ulottuvissa, ajattele hänen tuskaansa voimattomuudessaan --\neikä kukaan tahtoisi auttaa -- kunniakasta vanhusta! Anttu, rakas,\nethän sinä voi kieltää!\n\n-- Anna minun miettiä selvällä päällä. Kun sinä noin puhut, en voi\nvastustaa.\n\n-- Suo minun vain tämä ainoa kerta taivuttaa sinun sydäntäsi.\nMinä en koskaan enää muuta pyydä. Se olkoon sinun ja minun suuri\nsovitusuhrini isälle -- isälle, rakas!\n\n-- Vain yhdellä ehdolla.\n\n-- Sano!\n\n-- Isäsi saakoon tietää, että hoidan asioita hänen hyväkseen, en\nkoskaan ominani tai tulevana omaisuutenani, jota käytettäisiin hänen\nperiaatteittensa mukaisesti. Tyydytkö siihen?\n\n-- Tietysti minä tyydyn, sanoi Virva valtioviisaasti, vaikkei ollut\noikein selvillä, miten se todellisuuteen soveltuisi.\n\n-- Mitä luulet isäsi sanovan?\n\n-- Luulen hänen taipuneen -- muuten hän ei olisi kutsunut -- ehkä hän\nsuostuu vaikka sinun ehtoihisi -- nyt, kun...\n\n-- Ei, sillä ehdolla en tahdo ajaa omaa asiaani. Tämä käy yhä\npulmallisemmaksi.\n\n-- Niin, rakas, minä tunnen olevani kuitenkin isäni tytär, en ole\nvoinut irtaantua hänestä enkä entisyydestä. Enkä enää tahdokkaan\neroa, niinkuin ensin luulin. Tuntuu siltä, kuin pitäisi minun\nvälittää ylimenoa vanhasta uuteen. Rakas, ymmärrätkö sinä minua?\n\n-- Ehkä -- ja ymmärrän hyvinkin, kun olet näin lähellä, nyt on kaikki\naivan selvää ja luonnollista, juuri niinkuin sinä sanot, mutta kun\njätät minut yksin, alan epäillä ja kysellä. Kuule, etkö sinä luule\nnäitä oireiksi?\n\n-- Miksi oireiksi?\n\n-- Että minusta on tuleva oivallinen tohvelisankari!\n\n-- Sinä olet tosiaan suuremmoinen! Nyt meidän pitää ajatella järkeviä\nasioita. Parasta on saapua kotiin aamulla, ettei rasiteta pahasti\nisää. Minä sähkötän tulostamme ja lisään: luonnollisesti isän tahto?\nEikö niin, rakas?\n\n-- Sinä aiot tehdä minusta valtioviisaan.\n\n-- Ei suinkaan siinä mitään pahaa ole?\n\n-- Siitä voisi tulla vaikka kymmenvuotinen valhe taikka minä saisin\npalvella seitsemän ja vielä seitsemän vuotta Rakelin tähden.\n\n-- Minä unohdan aina, ettei hän ole sinun isäsi!\n\n-- Virva rakas!\n\n-- Sinä et siis tahdo?\n\n-- Ainoastaan ajaksi, kunnes isäsi ennättää toisin järjestää.\n\nVirva ei suotta ollut pankinjohtaja Auerin tytär. Hän tunsi miehensä\nja odotti, hymyili ja hurmasi hänet, niin ettei pieninkään hattara\npäässyt hänen mieltään synkentämään.\n\nKotiin tultua hän järjesti elämän erittäin mukavaksi miehelleen,\nensin isän luona ja sitten omassa asunnossa, kun asiat isän kanssa\nolivat toistaiseksi selvinneet. Virva vietti kaiket päivät vanhassa\nkodissaan lukien isälle ja keskustellen sellaisella innolla, että\nvanha herra unohti sairautensa ja virkistyi ennen pitkää ja pääsi\nistumaan liikkuvaan tuoliinsa pöydän ääreen ja hoitamaan suurien\nasioittensa \"selkäydintä\", niinkuin hän sanoi.\n\n-- Mitä sinä luulet, sanoi hän eräänä päivänä tyttärelleen, --\nvieläkö Anttu uskoo siihen \"kommunismikoppiinsa\" siellä Pohjanmaalla?\n\nPouta astui samassa huoneeseen ja Virva nauroi:\n\n-- Isä sanoo sinun yhtiötäsi \"kommunismikopiksi\".\n\n-- Eikö ole sitten? Kourallinen ihmisiä, jotka eivät edes tiedä mitä\ntahtovat, vahvisti pankinjohtaja.\n\n-- Sepä siinä juuri onkin, sanoi Pouta miettivänä. -- Ei ole\nkylliksi saada pienomistajahallinto, pitäisi olla nerokkaisuutta,\nlaajanäköisyyttä, sopua ja hienotunteisuutta, kun yritys on yhteinen.\n\n-- Oikea täydellisyyden sopukka, säesti pankinjohtaja. -- Luuletko\nsinä meidän sosialistiemme kesyvän siihen määrään? ivaili Auer\nvoimatta sulattaa vävynsä ihanteellisuutta.\n\n-- Sosialismi on niin moninainen ja väärään vievä sana\nmerkitykseltään, ettei se ollenkaan enää kuvaa nykyistä suurta\nyhteiskunnallista pyrkimystä. Nyt tahdotaan luoda \"maailman valta\",\nkuten ennen katolinen kirkko, henkinen, vapaan personallisuuden\nyhteys kaikkialla.\n\n-- Kai sinä myönnät, että se maailman valta on nyt mahdoton toteuttaa?\n\n-- Sähkövalo oli myöskin mahdottomuus, kunnes se keksittiin. Nyt se\non vallannut maailman ja helpottaa suuresti meidän \"maailmanvaltamme\"\ntoteutumista.\n\n-- Sillä aikaa kuin sitä keksitään, on tehtävä työtä vanhaan tapaan,\nsanoi vanha herra.\n\n-- Uusien periaatteiden mukaan, lisäsi vävy hymyillen.\n\n-- Näytähän tänne niitä uusia periaatteitasi, naurahti pankinjohtaja.\n-- Miten sinä olet sopinut kivimiesten yhtiön kanssa?\n\n-- He tarvitsevat luottoa.\n\n-- Keitä siinä on? Annahan kun katson? Hän tähysteli paperia. -- En\nminä tunne näistä yhtään miestä.\n\n-- Minä tunnen heidät ja menen takuuseen.\n\n-- Jos sinä hoidat kassan ja palkkaat kunnollisen kirjanpitäjän, niin\nsaatte luottoa, sanoi pankinjohtaja varmasti.\n\n-- Teen senkin. Tässä on uusi yhtiö työväentaloa varten. He ovat\nostaneet entisen pormestarin talon huutokaupassa erittäin hyvillä\nehdoilla. Tarvittavat rahat he saivat silloin paikalla minulta, mutta\nnyt olisi järjestettävä yhtiö.\n\n-- Kai minun täytyy -- sinun vuoksesi pistää liuskani likoon siihen\nlipeään, vaikka kyllä se kirpelältä tuntuu. Eihän se ole hullumpi\nafääri, jos sinä olet sivulla. Sataviisikymmentä tuhatta. No, rahat\nsaatte, mutta pidä varasi, minä en hellitä saataviani!\n\nHerrat jatkoivat neuvotteluaan uusista yrityksistä, joista melkein\njokainen kaatoi suuren työtaakan Poudan nuorille hartioille, ja\nvanhus katsahti häneen toisinaan ilosta säteilevin silmin, hellittäen\nohjia kädestään tuuma tuumalta.\n\n-- Yritätkö sinä kesyttää ihmiskuntaa näillä afääreillä? kysyi\npankinjohtaja päivällispöydässä vävyltään.\n\n-- Lähennellään sitä ihmissydämiä ja palvellaan suurta aatetta ja\ntaidettakin kahvilla ja pullalla, saatikka yhtiöillä, puolusti\nAiri. -- Minä aion ruveta Antun \"maailman vallan\" ensimmäiseksi\nkansalaiseksi.\n\n-- Kahvi ei maksa niin hiivatin suuria summia kuin yhtiöt, intti\npankinjohtaja.\n\n-- Niin, sen pahempi, ei voi välttää vetämästä rikkaita yhä\nlähemmäksi köyhiä, samalla kun nostetaan köyhiä varallisuuteen\nosallisiksi, huomautti Pouta.\n\n-- Kyllä niin, mutta kysy kalalta, tahtooko se tulla pyydetyksi\nverkolla vai koukulla, sanoi pankinjohtaja.\n\n-- Minusta on niin kaunista sovinnolla ojentaa kätensä\ntulevaisuudelle, ennenkuin pakko saavuttaa, sanoi Virva.\n\n-- Olen kyllä valmis seuraamaan vaikka itse kuolemaa, mutta minun\ntäytyy voida ensin uskoa, että siitä on minulle hyötyä, sanoi viisas\nvanhus kohottautuen korkeammalle tuolissansa.\n\nHän hymyili ja nuoret nauroivat onnellisina, tuntien yhä enemmän\nvapautuvansa elämän ahtaista arvoista tavotellessaan sille\nvaloisampia ja laajempia muotoja.\n\n\n\n"]