[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEw8wLWFQiVfoMqPnZm-QWUPcfHYI3ld1Grx8JwyKNIk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1276,"Viitta","Gogol, Nikolai",1809,1852,"1276-gogol-nikolai-viitta","1276__Gogol_Nikolai__Viitta",null,"novelli",[],[15],"venalainen","fi",1842,1909,9529,63196,false,51747,[24,25],"Russia -- Social life and customs -- Fiction","Short stories, Russian -- Translations into Finnish",[27,28],"Russian Literature","Short Stories","\"Viitta: Kertomus\" by Nikolai Vasilevich Gogol is a short story written in the early 19th century. The narrative centers on the life of a minor bureaucrat named Akaaki Akaakievitsch, who is portrayed as an unremarkable and modest government clerk. Through Satirical elements, the work explores themes of social class, human suffering, and the mundane yet cruel reality of bureaucratic life.  The opening of the story introduces Akaaki Akaakievitsch, detailing his background and current position as a copyist in an unspecified government office. It describes his physical appearance and character traits, which include shyness and a strong commitment to his job, as he diligently works in a world that largely ignores him. The story presents a glimpse into his life, showcasing the cruelty and apathy he faces from his colleagues who mock him for his old and worn outer garment, a \"viitta\" (overcoat). As his struggles unfold, a deep sense of pity for his character is evoked, setting the stage for the larger narrative on his quest for dignity and respect amidst an indifferent bureaucratic system. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Jalkanen, Huugo",302,"Venäläisen realismin klassikkonovelli kertoo vähäpätöisestä pietarilaisesta virkamiehestä, Akaaki Akaakievitshista, jonka elämän suureksi tavoitteeksi muodostuu uuden viitan hankkiminen. Teos yhdistää tragikomiikkaa ja purevaa satiiria kuvatessaan yksilön kohtaloa byrokraattisessa ja välinpitämättömässä yhteiskunnassa.","Nikolai Gogolin 'Viitta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1276.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VIITTA\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nN. V. GOGOL\n\n\nVenäjänkielestä [\"Shinelj\"] suomentanut Huugo Jalkanen\n\n\nKirjallisia pikkuhelmiå III.\n\n\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1909.\nO. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nN. V. Gogol.\n\n\nNikolai Vasiljevitsch Gogol syntyi v. 1809 Vähä-Venäjällä, jossa hänen\nisänsä eli kirjailijana. Jo nuorena ylioppilaana täytyi hänen isänsä\nkuoltua itse ruveta elättämään itseään ja hän siirtyi silloin v. 1828\nPietariin, jossa toimi virkamiehenä, opettajana, näyttelijänä ja\nsanomalehtimiehenä. Mutta hänen mielensä paloi kirjallisiin töihin, hän\ntunsi palavaa halua luoda jotakin suurta, josta olisi kunniaa koko\nhänen isänmaalleen. Nyt hän Puschkinia lukiessaan innostui\nkotiseutuunsa ja kirjoitti ensimäisen suuremman teoksensa,\nvähävenäläisen kansanelämänkuvauksen \"Juhannusaatto\". Nyt joutui hän\nPietarin paraimpiin kirjailijapiireihin, ja tästä lähtien käy hänen\nkehityksensä nopeasti. Tämä nyt suomeksi ilmestyvä kertomus \"Viitta\" on\nkäänteentekevä sekä hänelle että koko Venäjän kirjallisuudelle, sillä\nse alkaa Venäjän varsinaisen realismin. Hän oli syventynyt kuvaajasta\ntarkaksi elämän tutkijaksi ja tulkitsee erinomaisella lämmöllä ja\nnerokkuudella ihmisten salaisimmatkin tuntemukset, sellaisetkin, joita\nei arkielämän pauhussa lainkaan huomatakaan. Kaikki sortoa kärsivät\nsaavat hänestä puolustajan, kaikki sortajat vihollisen. Purevalla\nsatiirilla, mutta samalla myös leikillisellä, sääliä herättävällä\nhuumorilla paljastaa hän koko senaikuisen venäläisen virkakoneiston\nmädännäisyyden. 1838 ilmestyi hänen tunnettu teoksensa \"Reviisori\", ja\n1842 toinen hänen kahdesta pääteoksestaan \"Kuolleet sielut.\" --\nLoppuijällään joutui hän pappien vaikutuksen alaiseksi, joutui tuskiin\nsielunsa autuuden puolesta ja omantunnontuskiin siitä, että oli niin\npaljon pilkannut lähimmäisiään. Näihin sisällisiin taisteluihin hänen\nsielunsa ja ruumiinsa sitten vähitellen murtui, ja hän kuoli v. 1852.\nGogol on Venäjän kirjallisuuden tukipylväitä.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\n\n\nViitta.\n\n\n\n\nVirastossa -- mutta parasta on olla sanomatta missä virastossa, sillä\nmitkään eivät ole sen helpommin äkämystyviä kuin kaikenlaiset virastot,\nrykmentit, kansliat ja, sanalla sanoen, kaikenlaiset virkakunnat.\nNykyäänhän jokainen yksityinen henkilö pitää omaan persoonaansa\nkohdistuneet loukkaukset rikoksina koko yhteiskuntaa kohtaan.\nKerrotaanpa, että tässä joku aika takaperin saapui eräältä\npiiripoliisipäälliköltä -- en muista mistä kaupungista -- joku\nvalituskirjelmä, jossa hän selkosen selvästi selittää, että\nkeisarilliset asetukset joutuvat aivan hunningolle ja että Hänen\nMajesteettinsa pyhää nimeä lausutaan aivan turhaan; ja mitä\nmahtavimmaksi todistukseksi oli hän liittänyt kirjelmäänsä jonkun\nromantillisen teoksen, jossa ainakin joka kymmenennellä sivulla\nesiintyi piiripoliisipäällikkö, vieläpä paikotellen aivan\njuopuneessakin tilassa.\n\nSiis on parasta kaikkien ikävyyksien välttämiseksi nimittää\npuheenaolevaa virastoa vain _erääksi virastoksi_. Ja siis: _eräässä\nvirastossa_ palveli _eräs virkamies_, -- tosin virkamies sellainen,\njota ei juuri voi sanoa miksikään huomattavaksi; hän oli\nlyhytkasvuinen, hiukan rokonarpinen, hiukan punatukkainen, vieläpä\nvähän huonokuuloinen ja kaljupäinenkin; vielä oli hänellä ryppy\nkummassakin poskipielessä, ja kasvonsa olivat hemoroidaalisen\nväriset... Mitäpä tehdä! sellaista saa aikaan Pietarin ilmasto. -- Mitä\nhänen arvonimeensä tulee (sillä meillähän täytyy ennenkaikkea ilmoittaa\narvonimi), oli hän n.k. ikuinen nimineuvos, joista, kuten tunnettua,\ntekevät ivaa ja pilaa kaikenkarvaiset kirjailijat, jotka omaavat tuon\nsangen kiitettävän tavan ivata niitä, jotka eivät voi puolustautua.\n\nVirkamiehemme sukunimi oli Baschmatschkin. Nimestä kohta huomaa, että\nse on joskus johtunut sanasta kenkä [sanaleikki mainitun virkamiehen\nnimestä; kenkä on venäjäksi baschmák, siitä Baschmatschkin. Suom.\nmuist.], mutta tietämätöntä on milloin ja millä tavalla se on siitä\njohtunut, sillä hänen isänsä, samoinkuin isoisänsä ja lankonsakin, sekä\nkaikki täydelliset Baschmatschkinit olivat kävelleet saappaissa\nvaihtaen vain kolmisen kertaa vuodessa puolianturoita.\n\nHänen ristimänimensä oli Akaaki Akaakievitsch. Se kuulostanee lukijasta\nehkä hiukan oudolta ja etsityltä; mutta voin vakuuttaa, ettei sitä ole\nmillään lailla etsitty, vaan että seikka tosiaankin oli sellainen,\nettei muuta nimeä voitu millään lailla antaa. Tapahtumain kulku oli\nseuraava.\n\nAkaaki Akaakievitsch syntyi -- jollei muisti petä -- yöllä vasten\n23:tta päivää maaliskuuta. Äiti-vainaja, joka oli virkamiehen vaimo ja\nkerrassaan kelpo nainen, valmistautui, kuten tuleekin, ristimään lasta.\nÄiti makasi vielä vuoteellaan vastapäätä ovea. Hänen oikealla\npuolellaan seisoi kummi, arvoisa Ivan Ivaanovitsch Jeroschkin, joka\npalveli osastonpäällikkönä senaatissa, ja kummitäti, harvinaisen\nhyväsydäminen poliisiupseerin vaimo Ariina Semjoonovna Bjelobryschkova.\nÄidille annettiin valittavaksi mieluisin kolmesta nimestä: Makija,\nSassija, tai jos nämä eivät kelpaisi, olisi lapsi ristittävä marttyyri\nHasdasaatan kaimaksi.\n\n\"Ei!\" tuumi vainaja, \"nimet ovat kaikki niin kummia...\"\n\nTehdäkseen hänen mielikseen, avasivat kummit kalenterin toisesta\npaikasta ja löysivät taas kolme nimeä: Trifiili, Duula ja Varahaasi.\n\n\"Johan nyt on kumma\", virkkoi eukko; \"minkälaisia ne kaikki nimet\nonkaan! En ole tosiaankaan ikänäni sellaisia kuullut. Olisipa vielä\nedes Vadát, tai Varúh, mutta Trifiili ja Varahaasi!\"\n\nVielä käännettiin lehtiä ja löydettiin Pavsikaahi ja Vahtiisi.\n\n\"No, jo minä huomaan, että hänellä on huono onni\", virkkoi eukko.\n\"Parasta on nimittää lapsi isänsä mukaan. Isä oli Akaaki, niinpä olkoon\npoikakin Akaaki.\"\n\nTäten sai lapsi nimekseen Akaaki Akaakievitsch. Hänet kastettiin,\njolloin hän itki kovasti ja väänsi naamaansa niin julman näköiseksi,\nkuin olisi jo edeltäpäin aavistanut joutuvansa nimineuvokseksi. Ja\nsiten kaikki tapahtui. -- Olemme esittäneet tämän kaiken vain\nsenvuoksi, että lukija voisi itse nähdä, että kaikki tapahtui\nvälttämättömyyden pakosta, ja ettei mitään muuta nimeä voitu antaa.\n\nKukaan ei voinut muistaa, mihin aikaan Akaaki Akaakievitsch oli tullut\nvirastoon, ja kuka hänet sinne oli toimittanut. Miten olikaan muuttunut\ntirehtöörejä ja muita päälliköitä, hänen oli aina nähty istuvan\npaikallaan samassa asennossa ja samaa puhtaaksikirjoittajan virkaa\nhoitaen, niin että lopulta luultiinkin, että hän oli kaiketi jo\nvalmiina virkamiehenä maailmaan syntynytkin, virkatakki yllään ja kalju\npaikka päälaellaan. Virastossa ei häneen kiinnitetty minkäänlaista\nhuomiota. Vahtimestarit eivät ainoastaan olleet nousematta seisaalleen,\nkun hän saapui, vaan vielä lisäksi eivät edes katsahtaneetkaan häneen,\naivankuin olisi vain joku kärpänen lentänyt etehisen läpi. Päälliköt\nkohtelivat häntä jotenkin kylmänylivaltaisesti. Kuka osastonpäällikön\napulainen hyvänsä pisti vain paperin suoraan hänen nenänsä alle\nsanomatta edes: \"Kirjoittakaa puhtaaksi!\" tai: \"Tästä saatte hupaista\ntyötä\", tai jotain muuta sopivaa, kuten on tapana sivistyneemmissä\nvirastoissa. Ja hän otti paperin vastaan tarkastaen vain sitä,\nkatsomatta lainkaan kuka sen hänelle antoi, ja oliko tällä siihen\noikeutta, -- otti ja ryhtyi sitä heti puhtaaksikirjoittamaan.\n\nNuoret virkamiehet laskivat hänestä pilaa niin paljon kuin heidän\nkansliajärkensä suinkin salli ja kertoivat hänen vieressään hänestä\ntekaisemiaan juttuja; sanoivat hänen hakkailevan emännöitsijäänsä,\nvanhaa, seitsenkymmenvuotiasta eukkoa; kysyivät koska he aikovat\nviettää häitä; siroittivatpa vielä hänen päällensä pieniä paperin\npalasiakin, sanoen niitä lumeksi.\n\nMutta Akaaki Akaakievitsch ei puuttunut kaikkeen tähän peliin\nyhdelläkään sanalla, oli vain omissa oloissaan, aivankuin ei olisi\nketään ollut hänen ympärillään. Eikä tämä härnäys häirinnyt edes hänen\ntyöskentelyänsäkään. Keskellä tuota hälinää ei hän tehnyt ainoatakaan\nkirjoitusvirhettä. Ja ainoastaan joskus kun tuo karhunleikki kävi aivan\nsietämättömäksi, kun tönäsivät häntä käsivarteen estäen häntä\nkirjoittamasta, silloin hän hiljaa äännähti: \"Jättäkää minut rauhaan!\nMiksi minua kiusaatte?\" Ja jotakin kummaa sisälsivät nämä sanat ja se\näänensävy, jolla ne lausuttiin. Niissä värähteli sellainen\nsurumielisyys, että eräs nuorukainen, joka juuri hiljan oli nimitetty\nvirkaansa, ja joka muiden esimerkkiä seuraten aikoi ruveta härnäämään\nhäntä, äkkiä peräytti aikeensa nuo sanat kuullessaan, aivankuin jokin\nolisi häntä koskenut; ja sen erän perästä tuntui hänestä, kuin olisi\nkaikki muuttunut hänen silmissään, kuin näkisi hän kaikki uudessa\nvalossa. Joku käsittämätön tunne vieroitti hänet tovereistaan, joihin\noli tutustunut siinä luulossa, että he olivat säädyllisiä, sivistyneitä\nihmisiä. Ja vielä kauvan tämän tapahtuman jälkeenkin ilmestyi keskellä\nhänen hilpeimpiä hetkiäänkin hänen eteensä pienen virkamiehen kuva,\njoka läpitunkevalla äänellä virkkoi: \"Jättäkää minut rauhaan! Miksi\nminua kiusaatte?\" ja näitä läpitunkevia sanoja seurasi toiset: \"Olenhan\nveljesi\". Ja tuo nuorukaisraukka peitti kasvot käsiinsä -- ja sitten\nelämänsä varrella hän monta kertaa kauhistui huomatessaan, miten paljon\non ihmisissä epäinhimillistä, miten paljon julmuutta ja raakuutta\npiilee hienostuneen ja sivistyneen ulkokuoren alla, vieläpä, Jumala\nnähköön! niissäkin ihmisissä, jotka maailman silmissä ovat jalosukuisia\nja rehellisiä...\n\nEi ole helppo löytää toista ihmistä, joka niin kokonaan olisi\nantautunut tehtäväänsä. Ei riitä, jos sanoo, että hän hoiti virkaansa\nhartaudella, ei, hän hoiti sitä rakkaudella. Virassaan, tuossa\nalituisessa puhtaaksikirjoittamisessa, oli hänellä oma vaihteleva,\nmiellyttävä maailmansa. Kun hän kirjoitti ilmeni hänen kasvoissaan\ntodellinen nautinto. Erittäinkin olivat muutamat kirjaimet hänen\nlemmikkejään, ja niitä kirjoittaessaan oli hän vallan haltioissaan. Hän\nhymyili, vilkutti silmiään ja maiskutteli huuliaan, niin että hänen\nkasvojensa ilmeistä saattoi lukea melkein joka kirjaimen, minkä hänen\nkynänsä piirsi. Jos häntä olisi intonsa mukaan palkittu, olisi häh\nsuureksi hämmästyksekseen ehkä saanut valtioneuvoksen arvon. Mutta nyt\noli hän vain, kuten hänen toverinsa pilkaten sanoivat, palvellut\n\"soljen napinreikään ja hemoroidin suoleensa\".\n\nEi voi olla muuten huomauttamatta, että häneenkin oli sentään\njonkunverran huomiota kiinnitetty. Eräs tirehtööri, joka oli\nhyvänluontoinen mies ja tahtoi palkita häntä pitkäaikaisesta\npalveluksesta, oli käskenyt antaa hänelle jotakin hiukan tärkeämpää\ntyötä, kuin tavallista puhtaaksikirjoitusta, nimittäin kirjoittaa\njonkunlainen ote jo valmiista kirjelmästä johonkin toiseen virastoon.\nEro tämän työn ja puhtaaksikirjoituksen välillä oli vain siinä, että\nhänen tuli vaihtaa päällekirjoitus ja muuttaa muutamia verbejä\nensimäisestä persoonasta kolmanteen. Tämä tuotti hänelle niin paljon\ntyötä ja päänvaivaa, että hän tuli hiestä aivan märäksi. Hän pyyhki\notsaansa ja sanoi viimein: \"Ei, tämä ei suju; parasta on, että annatte\nminulle jotakin puhtaaksikirjoitettavaksi\".\n\nTästä lähtien sai hän aina vaan puhtaaksikirjoittaa, ja ulkopuolella\nsen piiriä ei hänestä näyttänyt mitään olevan olemassakaan.\n\nHän ei pitänyt lainkaan huolta puvustaan, ja silläpä ei hänen\nvirkatakkinsa ollutkaan enään viheriäinen, vaan vivahti joltain\npunertavanharmaalta. Hänen kauluksensa oli kapea ja matala, niin että\nhänen kaulansa, joka ei suinkaan ollut pitkä, pisti siitä hyvin\npitkälle esiin, aivankuin niiden päätään liikuttelevien kipsisten\nkissain, joita kiertävät kaupustelijat kannikselevat tusinamäärin\npäänsä päällä. Ja aina oli hänen vaatteissaan joko heinänkorsia, tai\nlankapätkiä, tai jotain muuta. Sitäpaitsi oli hänellä erityinen taito,\nkaduilla kävellessään, osua aina ikkunoiden alle juuri silloin, kun\nniistä heitettiin ulos tunkioita, ja siksipä hänen hattunsa päällys\nolikin aina täynnä arbuusin- ja melooninkuoria ja kaikenlaista\nmahdollista törkyä.\n\nAkaaki Akaakievitsch ei kertaakaan elämässään kiinnittänyt huomiotaan\nsiihen, mitä joka hetki kaduilla tapahtui, ja jota hänen nuoremmat\nvirkaveljensä alinomaa tarkkasivat, joiden vilkas katsekin oli niin\nerinomaisen harjaantunut, että huomasi heti, keneltä toisella puolella\nkatua oli katkennut housunlahkeiden hihna, -- mikä aina nosti veikeän\nhymyn heidän huulilleen. Mutta Akaaki Akaakievitsch, jos jotakin\nkatselikin, näki vain kaikkialla puhtaat, tasaisella käsialalla\nkirjoitetut rivinsä ja ainoastaan, jos hevosen turpa, aivan hänen\ntietämättään tiesi mistä ilmestynyt, laskeutui hänen olalleen ja\npuhalsi sieramistaan kokonaisen tuulispään hänen poskeansa vastaan,\nsilloin hän vasta huomasi, ettei olekaan keskellä riviään, vaan\npikemmin keskellä katua.\n\nTultuaan kotiin, istuutui hän heti syömään ja särpi tuossa tuokiossa\nkaalisoppansa, söi sitten palan lihaa sipulin kanssa, kertaakaan\nhuomaamatta sen makua, -- söi kaiken kärpäsineen ja kaikkineen, mitä\nJumala oli siihen sillä hetkellä lähettänyt. Huomattuaan vatsansa\nalkavan pullistua nousi hän pöydästä, otti mustepullonsa ja rupesi\npuhtaaksikirjoittamaan papereita, joita oli tuonut mukanaan kotiin. Jos\nhän ei ollut mitään mukanansa tuonut, kopioi hän omaksi huvikseen\nitselleen etenkin sellaisia papereita, jotka olivat huomattavia, ei\nkauniin käsialansa, vaan arvokkaan osoitteensa puolesta jollekin\nuudelle tai tärkeälle henkilölle.\n\nEi edes silloinkaan, kun Pietarin harmaa taivas kokonaan sammui, ja\nkoko virkamiesmaailma söi päivällistään, kukin osaksi saamansa palkan,\nosaksi oman makunsa mukaan, kun kaikki jo lepäsivät virastojen\nkynänrapinan, hyörinän, omainsa ja muiden välttämättömien toimien sekä\nkaiken senkin jälkeen, minkä väsymättömät ihmiset olivat yli oman\ntarpeensa ottaneet tehdäkseen; kun virkamiehet kiiruhtavat käyttämään\nhyväkseen jäljelläolevaa aikaa päivästä, mikä kiiruhtaen teatteriin,\nmikä kaduille käyttämään aikansa jonkinlaiseen hattujentarkasteluun, --\nmikä illatsuihin tuhlaamaan kohteliaisuuksiaan jollekin viehättävälle\nneitoselle, jollekin pienemmän virkamiesryhmän \"tähdelle\", -- mikä\nmennen -- ja niin useimmiten tapahtuikin -- suoraa jonkun toverinsa\nluo, joka asui kolmannessa tai neljännessä kerroksessa kahdessa\nvähäisessä huoneessa, joihin kuului vielä eteinen, tai keittiö, ja\njoissa näki jonkinlaisia muotiesineitä, kuten lamppuja tai joitain\npikkuesineitä, jotka olivat vaatineet monta uhrausta, paastoamista ja\nsisällä istumista vapaa-aikoina, -- toisin sanoen, silloin kun kaikki\nvirkamiehet hajaantuvat ystäväinsä pieniin asunnoihin pelaamaan\nmeluista vistiä, hörppimään teetä laseista kopeekankorppujen kera,\nvetelemään sauhuja pitkistä piipuista, kertomaan pelin välillä\nkaikenlaisia vanhoja juoruja, jotka olivat peräisin ylemmistä\nseurapiireistä, sillä juoruamisestahan ei venäläinen voi milloinkaan\neikä missään tilaisuudessa kieltäytyä, -- tai jos ei ollut, mistä\njutustaa, kertomaan tuota ijänikuista juttua linnanpäälliköstä, jolle\ntultiin sanomaan, että Falkonetovin muistopatsaan hevoselta oli\nkatkaistu häntä; -- sanalla sanoen silloin, kun kaikki huvittelivat,\nsilloinkaan ei Akaaki Akaakievitsch antautunut minkäänlaisiin\nhuvituksiin. Kukaan ei voinut sanoa milloinkaan nähneensä häntä missään\niltamissa. Kirjoitettuaan kylliksi paneutui hän levolle hymysuin jo\nedeltäpäin ajatellessaan, että mitähän Jumala huomenna lähettää\npuhtaaksikirjoitettavaksi? Niin vieri tuon miehen maallinen elämä, joka\n400 ruplan vuosipalkkoineen oli täydelleen kohtaloonsa tyytyväinen. Ja\nhän olisi voinut mahdollisesti elää hyvinkin vanhaksi, jos ei olisi\nolemassa erinäisiä onnettomuuksia, joita on siroiteltu ei ainoastaan\nnimineuvosten vaan myös sala-, todellisten-, hovineuvosten ja kaikkien\nsellaistenkin neuvosten elämänpoluille, jotka eivät kellekään neuvoja\nanna, enempää kuin niitä keltään itsekään saavat.\n\nPietarissa on ankara vihollinen kaikille niille, joiden vuosipalkka\npyörii siinä 400 ruplan korvilla. Tämä vihollinen ei ole mikään muu,\nkuin meidän pohjolamme pakkanen, vaikka sen muuten sanotaankin olevan\nsangen terveellisen. Tuossa yhdeksän aikoina aamuisin, siis juuri\nsiihen aikaan, kun kadut täyttyvät virastoihin menijöistä, alkaa se\njaella niin ankaria ja pistäviä näppäyksiä kaikkien nenille ilman\neroitusta, ett'eivät virkamiesraukat tiedä, mihin ne lopulta kätkeä.\nJuuri tähän aikaan, kun ylempienkin virkamiesten otsaa kirveltää\npakkasessa, ja vedet nousevat silmiin, ovat nimineuvosraukat toisinaan\naivan turvattomia. Hädin tuskin juuri pelastuu paleltumasta, kun\njuoksee niin nopeasti kuin saattaa nuo viisi, kuusi korttelin väliä ja\ntömistelee sitten eteisessä vankasti jalkojaan, niin että kaikki tiellä\nkohmettuneet virantoimituksessa tarvittavat kyvyt ja lahjat sulavat.\n\nAkaaki Akaakievitsch oli jo jonkun aikaan huomannut, että hänen\nselkäänsä ja olkapäitään armottoman ankarasti palelti, vaikka hän\nkoettikin mahdollisimman nopeasti juosta tuon tavallisen reittinsä. Hän\ntuumi viimein, että eiköhän lie jokin vika viitassa. Tarkasteltuaan\nsitä huolellisesti kotonaan, hän huomasi, että se parista, kolmesta\nkohdasta juuri hartiain kohdalta oli muuttunut ohueksi harsoksi. Verka\noli hieraantunut aivan läpinäkyväksi, ja vuori oli kulunut kokonaan\nrikki. Muuten olikin Akaaki Akaakievitschin viitta virkamiesten yleisen\npilkan esineenä. Siltä oli riistetty kunniallinen viitan nimikin ja\nnimitettiin sitä kapotiksi. Se olikin muuten jotensakin kummallisen\nnäköinen. Sen kaulus oli aina vuosi vuodelta pienentynyt, sillä sitä\nkäytettiin muiden osien paikkaamiseen. Paikkaus ei juuri osoittanut\ntekijänsä taitavuutta ja näytti sangen kömpelöltä ja rumalta.\n\nHuomattuaan millä kannalla asiat olivat, päätti Akaaki\nAkaakievitsch viedä viittansa Petroovitschille, räätälille, joka asui\njossain keittiönrappujen neljännessä kerrassa ja huolimatta\nsilmäpuolisuudestaan ja rokonarpisuudestaan harjoitti hyvällä\nmenestyksellä virkamiesten ja muidenkin miesten housujen ja takkien\npaikkaamista, -- nimittäin silloin, kun oli selvällä päällä, eikä\nhautonut päässään mitään muita hommia. Tästä räätälistä ei tosin\npitäisi pitkiä puheita pitää, mutta kun nyt kerran on tullut tavaksi\nesittää kertomuksissa henkilöiden luonteet perinpohjin, niin ottakaamme\nkaikesta huolimatta Petroovitschkin nyt tässä esille.\n\nEnsin nimitettiin häntä vain Grigooriksi, ja oli hän silloin jonkun\nherran maaorja. Petroovitschiksi häntä ruvettiin kutsumaan siitä\nlähtien, kun hän sai vapautuskirjan ja rupesi juomaan oikein miehen\ntavalla kaikkina pyhinä, aluksi vain suurempina, mutta sittemmin ilman\nerotusta kaikkina kirkkopyhinä, joiden kohdalla kalenterissa vain oli\nristinmerkki. Siinä suhteessa oli hän uskollinen esi-isiensä tavoille\nja torasi vaimonsa kanssa, nimittäen tätä yleiseksi naiseksi ja\nsaksalaiseksi. Ja kun nyt ohimennen mainitsimme vaimonkin, niin\nhänestäkin tässä muutama sana, vaikka emme hänestä, paha kyllä, paljoa\nenempää tiedä, kun että Petroovitschilla oli vaimo, joka käytti hattua,\nmutta ei liinaa. Kauneudestaan, kuten sanotaan, ei hän juuri voinut\nsuuria kerskua, ja ainoastaan kaartilaiset hänet kohdatessaan\ntirkistivät hänen hattunsa reunan alle, liikuttelivat viiksiään ja\npäästivät joitain erityisiä äännähdyksiä.\n\nKiivetessään ylös rappusia, jotka johtivat Petroovitschin asuntoon, ja\njotka -- totta puhuen -- olivat aivan märät, likaveden tahraamat ja\nlöyhkäsivät spriiltä, niin että silmiä kirveli, mikä muuten on aivan\nyleistä kaikille Pietarin keittiönrapuille, -- kiivetessään ylös\nrappusia, Akaaki Akaakievitsch jo ajatteli paljonko Petroovitsch\nmääräisi maksua, eikä päättänyt mielestään antaa enempää kuin kaksi\nruplaa. Ovi oli auki, siksi että emäntä, joka paistoi kaloja, oli\npäästänyt niin paljon käryä keittiöön, että ei tahtonut erottaa enään\ntorakoitakaan. Akaaki Akaakievitsch meni keittiön läpi emännän\nhuomaamatta ja saapui kamariin, jossa näki Petroovitschin istuvan\nsuurella puisella, maalaamattomalla pöydällä jalat kierrettyinä alle\nristiin, niinkuin turkkilaisen paschan. Hänen jalkansa, kuten\ntavallisesti työskentelevien räätälien, olivat paljaat, ja heti\nensimäiseksi pisti Akaaki Akaakievitschin silmiin isovarvas, joka\nkilpikonnan muotoisine, paksuine, muodottomine kynsineen oli hänelle\nsangen tuttu. Petroovitschin kaulassa riippui silkkivyyhti ja lankaa,\nja hänen polvillaan oli joku rätti. Hän oli jo pari, kolme minuuttia\nonnistumatta koettanut pujottaa lankaa neulansilmään ja oli sentähden\nkiukkuinen hämärälle, vieläpä langallekin ja murisi puoliääneen: \"Etkö\nluista, senkin lurjus! Vielä sinä menet, senkin kelmi!\"\n\nAkaaki Akaakievitsch ei ollut oikein hyvillään, että oli tullut\nsellaiseen aikaan, kun Petroovitsch oli yrmeällä tuulella; hän tinki\nPetroovitschin kanssa mieluimmin silloin, kun tämä oli hiukan\n\"kuraasissa\", tai kuten hänen vaimonsa sanoi: \"oli pätkässä, senkin\nyksisilmäinen piru\". Sellaisessa tilassa Petroovitsch tavallisesti\nhyvin helposti alensi ja myöntyi, vieläpä kumarsi ja kiittikin joka\nkerta. Sitten tuli tosin aina vaimo vetistelemään, että mieshän oli\nollut humalassa ja sitä varten tehnyt liian halvasta. Mutta\nkymmenkopeekkainen sai tavallisesti taas asiat oikealle tolalleen.\nMutta nyt näytti Petroovitsch olevan selvä, ja oli senvuoksi jäykkä,\nitsepäinen ja halukas kiskomaan, piru ties, kuinka korkeita hintoja.\nAkaaki Akaakievitsch käsitti tämän ja oli jo aikeissa laputtaa\nkäpälämäkeen, kuten sanotaan, mutta se oli jo myöhäistä. Petroovitsch\nkatsahti häneen hyvin tarkkaavaisesti ainoalla silmällään, ja Akaaki\nAkaakievitsch virkkoi vaistomaisesti: \"Päivää, Petroovitsch!\" --\n\"Toivotan terveyttä, herra!\" vastasi Petroovitsch ja käänsi silmänsä\nAkaaki Akaakievitschin käsiin, toivoen saavansa nähdä minkälaista\nriistaa tämä toi.\n\n\"Minä, Petroovitsch, sinulle tuota...\" Akaaki Akaakievitschin tapana\nmuuten oli selitteleidä parhaasta päästä prepositsiooneilla,\nadverbeilla ja loppujen lopuksi sellaisilla partikkeleilla, joilla ei\nollut oikeastaan mitään varsinaista merkitystä. Ja jos asia oli ylen\nvaikeatajuista laatua, oli hänellä tapana jättää lause tykkänään\nkesken, niin että usein alettuaan puheensa sanoilla: \"Tämä on,\ntosiaankin, kerrassaan tuota...\" ei siitä syntynytkään sen enempää, ja\nhän itsekin unohti jatkon, luullen jo kaikki sanoneensa.\n\n\"Mitä niin?\" kysyi Petroovitsch samalla tarkastaen ainoalla silmällään\nkoko hänen virkapukunsa kauluksesta ja hihoista aina selkään,\nliepeeseen ja napinreikiin saakka, mikä kaikki oli hänelle varsin\ntuttua, se kun oli hänen omaa tekoaan. Se on muuten räätälien tapa; sen\nhe ensimäiseksi tekevät, kun heidät kohtaa.\n\n\"Minä, Petroovitsch, tuota... viitta, näes, verka... katsoppas,\nkaikkialta muualta aivan lujaa... se on hiukan tomuttunut ja näyttää\nsentautta vanhalta, mutta se on uutta ja on vain tästä yhdestä ainoasta\npaikasta hiukan tuota... selästä, ja vielä, näes, vähän tältä yhdeltä\nolkapäältä hieraantunut, ja tältä toiseltakin hiukan... näetkös siinä\non kaikki... eihän siinä työtä mitään...\"\n\nPetroovitsch otti kapotin, levitti sen aluksi pöydälle, tarkasteli\nkauan, ravisti päätään kuroittaen ikkunanreunalta pyöreän nuuskarasian,\njonka kannessa oli jonkun kenraalin kuva, -- mutta kenen, sitä ei\nvoinut kuvasta nähdä, sillä sen kasvojen paikka oli sormella puhkaistu\nja sitten liimattu siihen nelikulmainen paperipala. Nuuskattuaan otti\nPetroovitsch kapotin uudelleen käsiinsä ja tarkasteli sitä tulta vasten\nja taas ravisti päätään, sitten käänsi hän sen vuoripuolen päälle ja\nravisti uudelleen päätään, otti sitten taas rasian paperilla\nliimattuine kenraalinkuvineen, vetäsi nuuskaa nenäänsä, sulki kannen ja\npani rasian taas pois ja sanoi viimein: \"Ei sitä voi korjata; kovin on\nvaate huonoa!\"\n\nAkaaki Akaakievitschin sydän vavahti hänen nämä sanat kuultuaan.\n\n\"Miksikä ei voi, Petroovitsch?\" sanoi hän melkein lapsellisen\nrukoilevalla äänellä, \"eihän se ole muuta kuin olkapäiltä hiukan\nkulunut; on kai sinulla jonkinlaisia tilkkuja?...\"\n\n\"Niin kyllähän tilkkuja voisi löytyä, kyllähän tilkkuja aina on\",\nvastasi Petroovitsch, \"mutta neuloa ei voi; kangas on aivan mätää, jos\nsiihen neulalla koskee -- niin se jo hajoo.\"\n\n\"Antaa hajota, pane sinä paikka päälle.\"\n\n\"Mutta eihän tässä ole, mihin tässä paikan panee, eihän se ilmassa\npysy; vaate on liiaksi kulunut. Eihän tämä ole kuin nimeksi verkaa, ja\njos siihen tuuli puhaltaa, niin se hajoo ilmaan.\"\n\n\"No, vahvista sinä sitä. Eihän se oikeastaan tuota!...\"\n\n\"Ei\", sanoi Petroovitsch päättävästi, \"ei sitä voi korjata. Kangas on\njo liian huonoa. Parempi on, että teette siitä itsellenne jalkarievut,\nkun tulee kylmempi talvisaika, sillä sukat eivät lämmitä. Saksalaiset\novat ne keksineet, voidakseen siten kiskoa enemmän rahaa. (Petroovitsch\npilkkasi tilaisuuden sattuessa mielellään saksalaisia). Mutta viitta on\nteidän teetettävä uusi!\"\n\nKuullessaan sanan \"uusi\", musteni maailma Akaaki Akaakievitschin\nsilmissä, ja kaikki mitä sillä hetkellä huoneessa oli meni sekaisin.\nSelvästi näki hän vain Petroovitschin nuuskarasian kannessa olevan\npaperilla paikatun kenraalin kuvan.\n\n\"Miten uusi?\" kysyi hän yhä vielä kuin unessa.\n\n\"Niin uusi\", vastasi Petroovitsch barbaarimaisella levollisuudella.\n\n\"No, mutta jos pitäisi uusi -- niin mitä se sitten tuota...?\"\n\n\"Ettäkö mitä se tulee maksamaan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, kyllä siihen saa panna noin puolitoistasataa likoon\", sanoi\nPetroovitsch ja puri huulensa merkitsevästi yhteen. Hän tahtoi\nmielellään synnyttää toisissa voimakkaita vaikutelmia, saattaa toinen\nkokonaan ymmälle ja sitten katsella salavihkaa, minkälaiseksi tuon\nällistyneen naama venyy hänen sanainsa vaikutuksesta.\n\n\"Puolitoistasataa ruplaa viitasta!\" huudahti Akaaki Akaakievitsch\nraukka, joka nyt huudahti ehkä ensi kertaa elämässään, sillä hän puhui\naina hiljaisella äänellä.\n\n\"Niinpä niin\", vastasi Petroovitsch, \"mutta ei sitä sittenkään vielä\nniin hääviä saa. Jos pannaan näädännahkakaulus ja silkkinen vuori\nkapisonkiin, niin kyllä se nousee kahteenkin sataan.\"\n\n\"Petroovitsch, ole niin hyvä ja koeta jollakin lailla korjata, että\nedes vielä vähän aikaa kestäisi!\" sanoi Akaaki Akaakievitsch\nrukoilevalla äänellä, kuulematta ja tahtomattakaan kuulla ja nähdä\nPetroovitschin mahtipontisia sanoja ja eleitä.\n\n\"En, ei käy päinsä -- työ siinä hukkaan menisi, ja rahat haaskioon\",\nvirkkoi Petroovitsch, ja Akaaki Akaakievitsch läksi nuo sanat kuultuaan\naivan masentuneena pois. Mutta Petroovitsch seisoi vielä kauan hänen\nmentyään huulet merkitsevästi yhteen puristettuina, ryhtymättä työhön,\ntyytyväisenä siitä, ettei ollut halventanut eikä häväissyt\nräätälinammattia.\n\nKadulle päästyään kulki Akaaki Akaakievitsch kuin unessa. \"Mitä\nihmettä\", puheli hän itsekseen, \"en olisi tosiaankaan luullut sen\nkäyvän tuota...\" -- sitten jatkoi hän taas, hetken vaiti oltuaan:\n\"niinpä sitten lopultakin! niin se kävi! mutta minä en millään olisi\nvoinut aavistaakaan, että se olisi tuota, niin tuota...\" -- Tämän\njälkeen seurasi taas pitkä vaitiolo, jonka jälkeen hän virkkoi: \"Olkoon\nmiten hyvänsä! sellainen se oli, tosiaankin; aivan odottamatta tuota...\ntätä en mitenkään... sellainen se on asianlaita!\" Tämän sanottuaan hän,\nsensijaan että olisi mennyt kotiinpäin, kulki aivan päinvastaiseen\nsuuntaan, itsekään sitä huomaamatta. Matkalla tönäsi häntä eräs\nnuohooja nokisella kyljellään ja tahrasi hänen olkapäänsä. Suuria\nruukkiräiskäleitä tipahteli keskeneräisten rakennusten telineiltä hänen\npäällensä. Eikä hän huomannut mitään. Vasta sitten, kun hän törmäsi\nerästä poliisivartijata vastaan, joka oli asettanut tapparansa\nviereensä ja puristi parast'aikaa nuuskasarvestaan känsäiselle\nkämmenelleen nuuskaa, hän heräsi ja silloinkin vasta senvuoksi, että\npoliisivartija ärähti: \"Mitäs siinä silmille lennät? eikös sulle enään\ntrottuaali riitä?\" Tämä sai hänet katsahtamaan ympärilleen ja\nkääntymään kotiin päin.\n\nSinne päästyään hän vasta sai ajatuksensa kokoon, näki selvässä ja\noikeassa valossa asemansa ja rupesi puhelemaan itseksensä, mutta ei\nenään katkonaisesti, vaan järkevästi ja avomielisesti aivankuin hyvän\nystävän kanssa, jolle voi uskoa sydäntä lähimmätkin asiat. \"No\", sanoi\nAkaaki Akaakievitsch, \"nyt ei parane Petroovitschin kanssa neuvotella,\nhän on nyt tuota... vaimo on kai häntä vähän piessyt. Mutta minäpä\nmenen hänen luokseen sunnuntaiaamuna, sillä silloin hän lauvantaipäivän\njälkeen siristelee silmiään ja on kohmelossa sekä tarvitsee hieman\npäänparannusta, mutta vaimo kun ei anna, pistän minä hänen kouraansa\nkymmenkopeekkaisen, ja tuota, silloin on poro pulkassa, -- hän on\nsilloin myöntyväisemmällä tuulella, ja viittakin silloin tuota...\"\n\nSiten päätteli Akaaki Akaakievitsch itsekseen, rohkaisi itsensä ja\nodotti seuraavaan sunnuntaihin, jolloin hän, nähtyään kauempaa, että\nPetroovitschin vaimo lähti johonkin pois kotoa, läksi heti hänen\nluokseen. Petroovitsch siristeli tosiaankin lauvantain jälkeen kovasti\nsilmiään, hänen päätänsä särki, ja hän oli aika kohmelossa. Mutta\nkaikesta huolimatta hän heti, kun vain sai tietää, mistä oli kysymys,\nsanoi aivankuin häntä olisi itse piru tönässyt: \"Ei voi, suvaitkaa\ntilata uusi.\" Akaaki Akaakievitsch pisti silloin hänen käteensä\nkymmenkopeekkaisen. \"Kiitoksia paljon, herra, juon teidän\nterveydeksenne\", virkkoi Petroovitsch, \"mutta mitä viittaan tulee, niin\nse ei kelpaa mihinkään. Uuden viitan minä teille neulon siitä olkaa\nvarma, sehän on sovittu asia.\"\n\nAkaaki Akaakievitsch aikoi vielä puhua paikkaamisesta, mutta\nPetroovitsch ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan ja sanoi: \"Uuden\nminä teille neulon aivan varmasti, luottakaa siihen, ja tuumikaamme nyt\nsiitä. Ehkäpä pannaan kaulukseen muodinmukaiset, yhteenmenevät\nkäpälähaat.\"\n\nNyt Akaaki Akaakievitschkin huomasi, ett'ei hän ilman uutta viittaa\ntullut toimeen, ja hänen mielensä masentui kokonaan. Hän ei nimittäin\ntiennyt, mistä saa siihen rahat. Ehkäpä voisi osan saadakin tulevista\nylimääräisistä pyhäpalkkioista, mutta niille löytyi jo edeltäpäin\nmenoeränsä. Piti teettää uudet housut, maksaa suutarille vanha velka\nvanhoihin saapasvarsiin pantujen uusien terien teosta ja tilata\nneulojattarelta kolme paitaa ja pari paria niitä alusvaatteita, joita\non sopimaton mainita painetussa tekstissä; toisin sanoen, kaikki rahat\nmenivät heti kuin kuumille kiville. Ja jos tirehtööri olisikin\nniin armelias, että antaisi neljänkymmenen ruplan asemasta\nneljäkymmentäviisi, tai viisikymmentä, niin jäisi sittenkin jälelle\nniin mitätön summa, että se viitan hintaan verrattuna olisi kuin pisara\nmeressä. Hän kyllä tiesi, että Petroovitschilla oli paha tapa määrätä\nensin aivan sikamaisen korkeita hintoja, niin ett'ei itse vaimokaan\nvoinut pidättäytyä huudahtamasta: \"Onkos sun pääs mennyt pyörälle,\nsenkin hölmö! Toisella kerralla tekee vallan ilmaiseksi, mutta nyt\nkiskoo sellaisia hintoja, ett'ei ole itsekään sen arvoinen.\" Hän kyllä\ntiesi, että Petroovitsch tekee kahdeksastakymmenestäkin ruplasta; mutta\nmistäpä ottaa nuo kahdeksankymmentä ruplaa; siinä se olikin kysymys?\nPuolet siitä ehkä saisi, puolet kyllä löytyisi... ehkäpä hiukan\nenemmänkin; mutta mistäpä siepata se toinen puoli?... Mutta lukijanhan\ntäytyy saada tietää, mistä se ensimäinen puoli otettiin.\n\nAkaaki Akaakievitschilla oli tapana panna jokaisesta menettämästään\nruplasta säästöön kaksi kopeekkaa pieneen, lukittuun laatikkoon, jonka\nkannessa oli reikä, josta rahat pistettiin sisään. Aina puolenvuoden\nkuluttua hän laski siten kerääntyneet vaskirahat ja vaihtoi ne hopeaan.\nSiten oli tuo summa vuosien kuluessa kasvanut, niin että se nyt oli jo\nsuurempikin kuin neljäkymmentä ruplaa, ja siten oli puolet saatavissa;\nmutta mistäpä ottaa toinen puoli, mistä saada toiset neljäkymmentä\nruplaa?\n\nAkaaki Akaakievitsch ajatteli ja ajatteli ja päätti vähentää\njokapäiväisiä menojaan, vaikkapa vain ensi kädessä yhdeksi vuodeksi.\nPiti poistaa teenjuonti iltaisin, olla sytyttämättä iltaisin kynttilää\nja, jos olisi jotakin tärkeätä tehtävää, mennä emännän huoneeseen\ntyöskentelemään hänen kynttilänsä valossa. Piti kaduilla kulkiessa\nastua niin kevyesti ja varovasti kuin mahdollista katukivillä, jotta\neivät anturat ennenaikojaan kuluisi rikki; antaa alusvaatteensa niin\nharvoin kuin mahdollista pestäviksi, ja, ett'eivät ne kuluisi, ottaa ne\naina kotiin tultua pois päältä ja ottaa yllensä vain demikatooninen\nyönuttu, joka oli jo ylen vanha, ja jonka itse aikakin näytti\nsäästäneen. Tosin oli hänen alussa hiukan vaikea tottua tällaisiin\nrajoituksiin, mutta sitten kun hän tottui, sujui kaikki kuin itsestään,\n-- vieläpä hän tottui näkemään nälkääkin iltaisin. Mutta sensijaan hän\nkehittyi henkisesti hautoessaan ajatuksissaan tuota ikuista\nihannettaan, tulevata viittaansa. Tästä lähtien tuntui koko hänen\nolemuksensa ikäänkuin täydellisemmältä, aivankuin hän olisi mennyt\nnaimisiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku toinen ihminen seuranaan,\nikäänkuin hän ei olisi enää ollut yksin, vaan kuin joku hyvä\nelämänkumppani olisi suostunut polkemaan elämän polkua yhdessä hänen\nkanssaan, -- ja tämä kumppani ei ollut kukaan muu, kuin tuo tuleva\nihkasen uusi viitta paksuine pumpulivahvikkeineen ja kestävine\nvuorineen. Hän muuttui ikäänkuin eloisammaksi ja lujaluontoisemmaksi,\nniinkuin sellainen ihminen, joka on asettanut ja löytänyt itselleen\npäämäärän. Hänen kasvoistaan ja liikkeistään katosi aivankuin itsestään\nepäilys, epävarmuus ja horjuvaisuus sekä kaikki epämääräiset piirteet.\nToisinaan välähti oikein tuli hänen silmissään, ja hänen päähänsä\npälkähti mitä rohkeimpia ja hurjimpia tuumia: eiköhän pannakin kaulus\noikein näädännahasta? Tällaiset mietteet olivat vähällä saattaa hänet\nhajamieliseksi. Kerran oli hän puhtaaksikirjoittaessaan vähällä tehdä\nvirheen, niin että melkein ääneensä huudahti: \"Uh!\" ja teki\nristinmerkin.\n\nJoka kuukausi kävi hän ainakin kerran katsomassa Petroovitschia\npuhellakseen hänen kanssansa viitasta: mistä olisi parasta ostaa verka,\nja minkä väristä, ja minkä hintaista, -- ja vaikkakin hiukan\nhuolestuneena palasi hän kuitenkin aina levollisena kotiin, ajatellen,\nettä kerran tulee sekin aika, jolloin kaikki nämä todellakin ostetaan\nja viitta tehdään.\n\nJa se aika tulikin pikemmin, kuin hän oli osannut odottaakaan.\nTirehtööri ei antanutkaan vain neljääkymmentä tai neljääkymmentäviittä\nruplaa, kuten Akaaki Akaakievitsch oli odottanut, vaan kokonaista\nkuusikymmentä! Lieköhän hän jotenkin aavistanut, että Akaaki\nAkaakievitsch tarvitsi uuden viitan, vai muutenkohan vaan lie niin\nsattunut; mutta joka tapauksessa oli hän nyt tämän kautta saanut\nkaksikymmentä ruplaa tavallista enemmän. Tämä seikka joudutti asiain\nkulkua. Vielä joku kolmisen kuukautta pientä paastoamista -- ja Akaaki\nAkaakievitschin säästöt olivat kasvaneet sinne kahdeksankymmenen ruplan\nkorville. Hänen sydämensä, joka muuten oli aivan rauhallinen, rupesi\nsykkimään kiihkeästi.\n\nHeti seuraavana päivänä meni hän Petroovitschin kanssa kauppaan. He\nostivat erinomaisen hyvää verkaa -- eikä ihmekään sillä johan he\npuolisen vuotta olivat tätä asiata tuumineet ja harva se kuukausi\nkäyneet kaupoissa tinkimässä. Senpätähden itse Petroovitschkin sanoi,\nett'ei verka enään siitä parane. Vuoriksi ostivat he sertinkiä, mutta\nniin hyvää ja lujaa, että se Petroovitschin sanojen mukaan oli silkkiä\npaljon parempaa, vieläpä kauniimpaa ja kiiltävämpääkin. Näädännahkaa he\neivät sentään ostaneet, sillä se oli liian kallista, mutta ostivat\nsensijaan parasta kissannahkaa mitä vain kaupassa oli, -- sellaista,\nett'ei sitä etäämpää lainkaan näädännahasta erottanut.\n\nPetroovitsch valmisteli viittaa kaikkiaan kaksi viikkoa, sillä siinä\noli paljon \"tikkaamista\", muuten se kyllä olisi ennenkin valmistunut.\nTyöstä otti Petroovitsch kaksikymmentä ruplaa -- sen vähemmällä ei\nmitenkään voinut tehdä, sillä siinä oli hienot, kaksinkertaiset\nsilkkisaumat, ja joka sauman oli Petroovitsch omilla hampaillaan\n\"rässännyt\", puristaen niihin kaikenlaisia kuvioita.\n\nJa sitten... vaikea on tosin sanoa, minä päivänä se nyt tapahtui, mutta\nvarmaankin oli se juhlallisin päivä Akaaki Akaakievitschin elämässä,\nkun Petroovitsch viimeinkin toi viitan. Hän toi sen aamulla, vähää\nennen virastoon menoaikaa. Viitta tulikin mitä parhaimpaan aikaan,\nsillä alkoi jo hiukan pakastella, ja kylmyys näytti olevan vain yhä\nlisääntymässä. Petroovitsch toi viitan siten kuin hyvän räätälin\ntuleekin. Hänen kasvoillaan asusti niin merkitsevä ilme, ett'ei Akaaki\nAkaakievitsch ollut ennen moista nähnyt. Varmaankin hän täysin määrin\ntunsi, ett'ei ollut tehnyt mitään pientä, ja että nyt näyttäytyi se\nkuilu, joka erotti sellaiset räätälit, jotka vaan paikkaavat ja\nkorjaavat, niistä, jotka neulovat uusia. Hän otti viitan nenäliinasta,\njossa hän sen oli tuonut (nenäliina oli pesonjälkinen; hän kääri sen\nsitten kokoon ja pisti taskuunsa käytettäväksi). Otettuaan viitan\nesille, hän katsahti hyvin ylpeästi ja pitäen kiinni hioista asetti sen\nhyvin kätevästi Akaaki Akaakievitshin hartioille; sitten venytteli ja\nsovitteli hän sitä ilman hihoja hetkisen ja koetteli sen sopivaisuutta,\nnapit auki. Ikämiehenä tahtoi Akaaki Akaakievitsch koettaa hihojakin.\nPetroovitsch auttoi hänen kätensä hihoihin, ja nekin olivat hyvät.\nSanalla sanoen; viitta näytti olevan erinomainen ja hyvin sopiva.\nPetroovitsch ei unohtanut samalla huomauttaa, että hän teki niin\nhalvalla vain senvuoksi, ett'ei hänellä ollut kylttiä ja että asui\nsyrjäkadulla ja oli tuntenut Akaaki Akaakievitschin jo kauan, mutta\nNevskin prospektin varrella olisi siitä otettu paljasta tekopaikkaa\nkahdeksankymmentäviisi ruplaa. Akaaki Akaakievitsch ei tahtonut väittää\nvastaan, sillä hän pelkäsi niitä suuria summia, joilla Petroovitsch niin\nmielellään sokasi toisten silmät. Hän maksoi Petroovitschille\ntyöpalkan, kiitti ja läksi uudessa viitassaan virastoon.\n\nPetroovitsch läksi heti hänen jälessään ja, jääden kadulle seisomaan,\nkatseli vielä kauan kättensä työtä etäämpää ja meni kadun toiselle\npuolelle, kiirehtiäkseen poikkikatua toiselle kadulle, juostakseen\nuudelleen edelliselle kadulle näkemään vielä kerta viittaansa toiselta\npuolelta, se on suoraa edestä.\n\nSill'aikaa kulki Akaaki Akaakievitsch mitä juhlallisimmassa\nmielentilassa tietänsä. Hän tunsi joka hetki, että hänen hartioillansa\noli uusi viitta, ja hän hymyilikin vielä muutaman kerran sisäisestä\ntyytyväisyydestä. Itse asiassa olikin sillä kaksi hyvää ominaisuutta:\nensiksi, että se oli lämmin, ja toiseksi, että se oli hyvä. Matkaa ei\nhän huomannut ollenkaan ja saapui tuossa tuokiossa virastoon. Eteisessä\nhän riisui viitan, tarkasti sitä joka puolelta ja uskoi sen\nvahtimestarin erityiseen huostaan. Kumma kyllä, tiesivät kohta kaikki\nvirastossa, että Akaaki Akaakievitschilla oli uusi viitta, ja ett'ei\nkapottia enään ollut olemassa. Kaikki hyökkäsivät heti eteiseen\nkatsomaan Akaaki Akaakievitschin uutta viittaa. Sitten rupesivat he\nonnittelemaan häntä ja paiskaamaan hänelle kättä. Akaaki Akaakievitsch\nvain aluksi hymyili, mutta sitten häntä rupesi hävettämään. Ja kun\nkaikki tunkeilivat hänen ympärillään ja rupesivat juttelemaan viitan\n\"krymppäämisestä\", ja että hänen tulisi kaikin mokomin toimia heille\nillatsut, joutui Akaaki Akaakievitsch kokonaan hämilleen, eikä tiennyt\nmiten olla, mitä vastata ja miten estellä. Hän oli jo muutaman hetken\nkuluttua sangen punastuneena rupeamaisillaan aivan vilpittömästi\nuskottelemaan, ettei se ollutkaan mikään uusi viitta, vaan että se oli\nvanha. Viimein sanoi joku osastonpäällikön apulainen joka tahtoi\nnäyttää, ett'ei hän ollut lainkaan ylpeä, vaan että oli tuttavallinen\nalempainsakin kanssa: \"Minä pidän Akaaki Akaakievitschin sijasta\nillatsut ja kutsun kaikki täksi illaksi teelle; sattuu muuten olemaan\nminun nimipäiväni.\" Virkamiehet luonnollisestikin onnittelivat\nosastonpäällikön apulaista ja ottivat hänen ehdotuksensa mielihyvällä\nvastaan. Akaaki Akaakievitsch tahtoi kieltäytyä, mutta kaikki sanoivat,\nettä se olisi epäkohteliasta, suorastaan häpeällistäkin, eikä hän\nvoinut millään muotoa kieltäytyä. Muuten hän sitten tuli hyvilleen, kun\nmuisti, että hän sen johdosta saa tilaisuuden mennä illatsuihin uudessa\nviitassaan. Koko tämä päivä oli Akaaki Akaakievitschille mitä suurin\njuhlapäivä. Hän palasi kotiin mitä hilpeimmällä tuulella, riisui\nviittansa ja ripusti sen varovasti seinään ihailtuaan vielä kerran\nverkaa ja vuoria; ja sitten otti hän esille vertauksen vuoksi vanhan\nkapottinsa, joka oli vallan hajoamistilassa. Hän katseli sitä ja\nhymyili itsekin; suuri oli tosiaankin ero! Ja vielä syödessäänkin hän\nyhä hymyili, muistellessaan kapotin kurjaa tilaa.\n\nHän aterioitsi iloisella mielellä, eikä kirjoittanut mitään puhtaaksi\nsyömisen jälkeen, vaan loikoili tyytyväisenä vuoteellaan, kunnes ilta\npimeni. Sitten hän viivyttelemättä pukeutui, otti viitan hartioilleen\nja läksi ulos.\n\nEmme, paha kyllä, voi varmuudella sanoa missä mainittu virkamies asui,\nsillä muisti alkaa pahasti pettää, ja kaikki mitä Pietarissa ikinä on,\nkaikki kadut ja talot ovat sulaneet yhteen ja sekoittuneet\npäässä niin, että on vaikea saada sieltä mitään järjestyksessä esiin.\nMiten liekään, se ainakin on varmaa, että tuo virkamies asui paremmassa\nkaupunginosassa, siis hyvin etäällä sieltä, missä Akaaki\nAkaakievitschin asunto sijaitsi.\n\nAluksi sai Akaaki Akaakievitsch kulkea useita tyhjiä ja huonosti\nvalaistuja katuja. Mutta kuta lähemmäksi hän virkamiehemme asuntoa\nsaapui, sitä vilkkaammaksi kävi elämä kaduilla, ja sitä kirkkaammin\nolivat ne valaistuja. Jalankulkijoita oli enemmän, alkoipa näkyä\nhienosti puettuja naisiakin. Miehillä näkyi majavannahkakauluksia. Yhä\nharvemmin kohtasi ajurin, jolla oli puinen, kullatuilla puunappuloilla\nkoristettu reki, mutta sitä useammin pika-ajureita, joilla oli punaiset\nsamettilakit, lakeeratut reet ja karhuntaljat rekipeitteinä, sekä\nvaunuja, jotka kiisivät katuja paiskellen pyöristään lunta ympärilleen,\nja joiden kuskeilla oli runsaasti koristetut puvut. Akaaki\nAkaakievitsch katseli kaikkea tätä, kuin ainakin uutta, sillä hän ei\nollut enään useampaan vuoteen käynyt iltaisin ulkona. Hän pysähtyi\nerään myymälän valaistun ikkunan eteen katselemaan jotakin taulua, joka\nkuvasi kaunista naista, joka juuri riisui kenkää, joten hänen sievä\njalkansa oli näkyvissä; naisen takaa pisti viereisen huoneen ovesta\nesiin miehenpää sievine poski- ja huulipartoineen. Akaaki Akaakievitsch\npudisti päätään, hymähti ja jatkoi matkaansa. -- Miksikä hän hymähti?\n-- senkötähden, että kohtasi jotakin sellaista, mikä oli hänelle aivan\noutoa, mutta josta jokaisella ihmisellä kuitenkin on jonkunlainen\naavistus, tai lieköhän ajatellut, kuten monet muutkin virkamiehet,\nseuraavaan tapaan: \"No voi noita ranskalaisia! Jos he vain jotakin\nhaluavat tuota noin, niin myös todellakin tuota!...\" Mutta voipa olla,\nettei hän sitäkään ajatellut, sillä mahdotontahan on nähdä ihmisen\nsieluun ja tietää kaikkea, mitä hän ajattelee.\n\nViimein saapui hän sen talon luokse, jossa osastonpäällikön apulainen\nasui. Tämä samainen virkamies näkyi elävän aika komeasti, sillä portaat\nolivat hyvin valaistut, ja hänen asuntonsa oli toisessa kerroksessa.\n\nSaavuttuaan eteiseen, näki Akaaki Akaakievitsch seinänvierillä pitkät\nrivit kalosseja, joiden välissä, keskellä huonetta seisoi pihisevä\nsamovaari, joka päästeli tuon tuostakin ilmaan höyrypilviä. Seinillä\nriippui aika joukko viittoja ja kappoja, joista muutamilla oli oikein\nmajavannahkaiset kaulukset, tai samettiset käänteet. Seinän takaa\nkuului puhetta ja hälinää, joka äkkiä kävi selvemmäksi ja kovemmaksi,\nkun ovi aukeni, ja lakeija astui eteiseen kantaen tarjotinta, jolla oli\nkerma-astia, korppukori, ja joukko tyhjiä laseja. Kaikki olivat jo\nnähtävästi aikoja sitten saapuneet, ja ensi teelasit juotu. Riisuttuaan\nitse viittansa astui Akaaki Akaakievitsch sisään, ja hänen eteensä\navautui näky, jossa sekaisin näkyi kynttilöitä, häliseviä virkamiehiä,\npiippuja ja pelipöytiä; ja jokapuolelta kuuluva puheensorina ja\ntuoliensiirtämisestä syntyvä kolina hämmensi kokonaan hänen kuulonsa.\nHän pysähtyi neuvotonna keskelle huonetta, koittaen ajatella, mitä\ntehdä. Mutta kohta hänet kuitenkin huomattiin ja tervehdittiin meluten,\nja kaikki menivät heti eteiseen katsomaan uudelleen hänen viittaansa.\nAkaaki Akaakievitsch hämmentyi hiukan, mutta puhdassydäminen mies kun\noli, ei hän voinut olla tuntematta iloa nähdessään, miten kaikki\nkiittivät hänen viittaansa. Sitten kaikki luonnollisestikin jättivät\nhänet ja hänen viittansa ja palasivat taas visti-pöytien ääreen. Kaikki\ntuo melu, puheensorina ja tunkeilevat ihmiset, -- kaikki se oli\njotenkin vierasta Akaaki Akaakievitschille. Hän ei oikein tiennyt miten\nolla, kuin eleä, minne pistää kätensä, jalkansa ja koko olemuksensa.\nLopulta istuutui hän pelaajien viereen, katseli kortteja ja yhtä ja\ntoista kasvoihin ja rupesi jonkun ajan kuluttua haukottelemaan, kun\ntuntui ikävältä, -- etenkin, kun jo aikoja sitten oli mennyt se aika,\njona hänen oli tapana panna levolle. Hän olisi tahtonut jättää\njäähyväiset isännälle, mutta häntä ei laskettu menemään, vaan\nsanottiin, että täytyy juoda välttämättömästi uuden viitan kunniaksi\nmalja samppanjaa. Akaaki Akaakievitsch pakotettiin juomaan kaksi lasia,\njoiden jälkeen hänestä tuntui huoneessa kaikki hauskemmalta, vaikka ei\nhän voinutkaan mitenkään unohtaa, että kello oli jo 12; ja että olisi\njo aikoja sitten ollut aika mennä kotiin. Ajatellen, ettei isäntä vain\nvoisi häntä mitenkään pidättää, meni hän salaa ulos huoneesta, etsi\neteisestä viittansa, jonka mielipahakseen näki makaavan permannolla,\npudisteli sitä, nyppi siitä pienemmätkin rikat pois, pani sen päällensä\nja meni portaita myöten ulos. Kaduilla oli vielä yhtä valoisa kuin\nennenkin. Muutamat sekatavarakaupat, nuo palvelijain ja muidenkin\nihmisten alituiset kokouspaikat, olivat vielä auki; toisista, jotka jo\nolivat kiinni, tunkeutui ovenrakojen läpi pitkiä valojuovia, ilmaisten\nsiellä vielä olevan jäljellä ihmisiä, arvatenkin talon piikoja ja\npalvelijoita, jotka siellä, piilossa isäntäväeltänsä, päättelivät\npäiväisiä rupattelujansa.\n\nAkaaki Akaakievitsch kulki hauskalla tuulella ja olipa vähällä lähteä\njuoksemaan, tiesi miksi, erään naisen jälkeen, joka nuolennopeudella\nkulki hänen ohitsensa, ja jonka joka ruumiinosassa oli havaittavissa\njonkinlaista outoa aaltoilemista. Hän pysähtyi kuitenkin heti alkuun ja\njatkoi taas matkaansa hiljalleen ihmetellen itsekin, mistä ihmeestä oli\nsemmoisen kiireen saanut. Pian saapui hän niille tyhjille kaduille,\njotka eivät päivästä aikaakaan järin hauskaa tunnelmata herätä, sitä\nvähemmin vielä illalla. Nyt näyttivät ne entistään vielä synkemmiltä ja\nyksinäisemmiltä; lyhtyjä oli sangen harvassa -- öljystä kai oli puute;\nnäkyi puutaloja ja aitoja; ei missään ristinsielua; lumi yksinään\nkimalteli kaduilla, ja matalat, suljetuilla ikkunaluukuilla varustetut\nmökkirähjät häämöittivät surullisina pimeässä. Hän lähestyi sitä\npaikkaa, missä katu päättyi mahdottomaan toriin, jonka toisessa\nlaidassa olevia taloja tuskin näki, ja joka näytti äärettömältä\nerämaalta.\n\nKaukana, Herra tiesi missä, tuikki tuli jostakin kojusta, joka näytti\nolevan vallan maailman ääressä. Akaaki Akaakievitschin iloisuus tässä\nhiukan väheni. Hän astui torille jonkin vastenmielisen tunteen\nvallassa, aivankuin hänen sydämensä olisi aavistanut jotain pahaa. Hän\nkatsahti taakseen ja ympärillensä -- hän oli tosiaankin kuin keskellä\nmerta. \"Ei, parasta on olla katsomatta\", ajatteli hän ja sulki\nsilmänsä. Kun hän ne avasi, nähdäkseen, miten etäällä torin laita oli,\nnäki hän lähellään, melkein nenänsä edessä partaisia miehiä, -- keitä,\nsitä hän ei voinut eroittaa. Maailma musteni hänen silmissään, ja hänen\nrintaansa ahdisti. \"Mutta tuo viittahan on minun!\" sanoi yksi heistä\nraa'alla äänellä tarttuen hänen kauluriinsa. Akaaki Akaakievitsch oli\njo huutaa: \"Poliisi!\" kun toinen asetti hänen suunsa eteen nyrkkinsä,\nsuuren kuin virkamiehen pää, ja virkkoi: \"Tuosta tulee, jos huudat!\"\nAkaaki Akaakievitsch tunsi vain, että hänen yltään riisuttiin viitta,\nettä sai potkun polvella ja kaatui suulleen lumeen, ja sitten hän ei\nenään tuntenut mitään. Muutaman hetken perästä hän tuli taas tajuihinsa\nja nousi ylös, mutta ketään ei enään näkynyt. Hän tunsi, että torilla\noli ylen kylmä, ja ett'ei hänellä ollut viittaa, ja rupesi huutamaan;\nmutta hänen äänensä ei nähtävästikään aikonut kuulua torin laitaan.\nEpätoivoisena, yhä vaan huutaen, rupesi hän juoksemaan torin poikki\nsuoraan kojua kohti, jonka luona seisoi vahtimies, joka tapparaansa\nnojaten nähtävästikin uteliaana katseli mikä paholainen sieltä kaukaa\njuoksee huutaen häntä kohti. Päästyään hänen luoksensa, alkoi Akaaki\nAkaakievitsch hengästyneenä huutaa, että hän vain nukkuu, ei pidä\nlainkaan vahtia, eikä näe miten ihmisiä ryöstetään. Vartija vastasi,\nett'ei hän ollut nähnyt ketään, että oli tosin nähnyt kahden miehen\npysäyttävän hänet keskellä toria, mutta oli luullut näitä hänen\ntuttavikseen; että menisi sensijaan, että nyt siinä turhanpäiten\nrähisee, huomenna komisaarion luo, jotta komisaario etsisi sen, joka\notti viitan.\n\nAkaaki Akaakievitsch juoksi kotiin sangen kurjassa tilassa. Ne vähät\nhiuksenjätteet, jotka hänellä vielä oli ohimoilla ja niskassa, olivat\naivan pörrössä, ja kylki, rinta ja housut olivat kokonaan lumessa.\n\nHänen vanha kortteerinsa emäntä hyppäsi heti vuoteestaan, kuullessaan\nankaraa kolkutusta ovelleen, ja tuli paitasillaan avaamaan ovea,\npidellen häveliäisyydestä kädellään paitansa rintaa. Mutta avattuaan\noven, hän peräytyi, nähdessään missä kunnossa Akaaki Akaakievitsch oli.\nKun tämä sitten oli kertonut, mitä oli tapahtunut, löi hän kätensä\nyhteen ja sanoi, että pitäisi mennä suoraa poliisipäällikön luo; että\nkomisaario vain petkuttaa, lupaa kyllä, mutta viivyttelee ja venyttelee\nsitten kuitenkin asiaa; että on parasta mennä vaan suoraan\npoliisipäällikön luokse, että tämä on hänelle päälle päätteeksi tuttu,\nsillä Anna, suomalainen, joka ennen oli hänellä keittäjänä, on nykyään\npoliisipäällikön luona lastenhoitajana; että hän usein näkee\npoliisipäällikön itsensä ajavan hänen asuntonsa ohi, ja että tämän\nnäkee joka pyhä kirkossa rukoilemassa, ja että hän aina katselee\nsuopeasti kaikkia, ja että hän siis kaikesta päättäen on hyvä ihminen.\nKuultuaan tällaiset neuvot, meni Akaaki Akaakievitsch surullisena omaan\nhuoneeseensa ja miten hän siellä yönsä vietti -- se jätettäköön sen\narvailtavaksi, joka hiukankin voi kuvitella toisen tilaa.\n\nVarhain seuraavana aamuna läksi hän poliisipäällikön luo, mutta siellä\nsanottiin, että tämä vielä makaa. Hän tuli kymmenen aikana, sanottiin\ntaaskin: \"Makaa.\" Hän tuli yhdentoista aikana -- sanottiin: \"Ei ole\npoliisipäällikkö kotona.\" Hän saapui taas päivällisen aikaan, -- mutta\neteisessä eivät kirjurit tahtoneet millään muotoa päästää häntä ja\ntahtoivat vältäväkisin tietää, millä asioilla hän liikkui, ja mitä oli\ntapahtunut, niin että Akaaki Akaakievitsch lopulta, ensi kerran\nelämässään, kiivastui ja sanoi jyrkästi tahtovansa tavata itseään\npoliisipäällikköä, sanoi, etteivät he uskalla häntä mitenkään estää,\nettä hän tulee virastosta valtion asioilla, ja että jos hän valittaa\nheistä, niin silloin saavat vielä nähdä. Tähän eivät kirjurit enään\nuskaltaneet puhua mitään, ja yksi heistä meni kutsumaan\npoliisipäällikköä.\n\nPoliisipäällikkö otti jotenkin kummalla tavalla vastaan ilmoituksen\nviitan ryöstöstä. Sensijaan, että olisi kääntänyt huomionsa itse\npääasiaan, rupesi hän kyselemään Akaaki Akaakievitschiltä kaikenlaista:\nmiksikä hän oli niin myöhään palannut kotio? oliko poikennut tai ollut\njossain huonomaineisessa talossa? niin että Akaaki Akaakievitsch\nhämmentyi kokonaan ja läksi hänen luotaan tietämättä, tulisiko\npoliisipäällikkö panemaan kortta ristiin viitan hyväksi.\n\nKoko tämän päivän oli hän poissa virastosta (tämä tapaus oli ensimäinen\nhänen elämässään). Seuraavana päivänä hän saapui sinne kalman kalpeana\nvanhassa kapotissaan, joka näytti vielä entistäänkin kurjemmalta! Tieto\nviitan ryöstöstä, -- katsomatta siihen, että löytyi niitäkin\nvirkamiehiä, jotka eivät nytkään voineet olla tekemättä pilaa Akaaki\nAkaakievitschista, -- liikutti useita. Päätettiin paikalla panna\ntoimeen keräys hänen hyväkseen; mutta se tuotti aivan mitättömän\nsumman, sillä virkamiehet olivat jo ilman sitäkin paljon tuhlanneet\nrahojaan tilatessaan tirehtöörin valokuvan, tai ostaessaan päällikön\nkehoituksesta jonkun kirjan, jonka tekijä oli tämän tuttava; ja siten\nkertyi aivan mitätön summa. Eräs, liikutettuna tapauksesta, päätti\nainakin hyvällä neuvolla auttaa Akaaki Akaakievitschia ja sanoi, ettei\ntämä menisi ylikonstaapelin luokse sillä vaikka tämä jotenkin etsisikin\nviitan tahtoen pyrkiä päällystön suosioon, jäisi se kuitenkin poliisin\nhuostaan, jollei hän näyttäisi pätevää todistusta siitä, että se on\nhänen; mutta kaikkein parasta oli mennä erään _vaikutusvaltaisen\nhenkilön_ luokse; että tämä _vaikutusvaltainen henkilö_ kirjoittaa\nasianomaisille ja saa asiat sujumaan paljoa nopeammin.\n\nMitäpä tehdä, Akaaki Akaakievitsch päätti mennä tuon vaikutusvaltaisen\nhenkilön luo. -- Mikä virkamies tuo _vaikutusvaltainen henkilö_ oli,\nsitä emme vieläkään tiedä. Tiedetään, että _eräs vaikutusvaltainen\nhenkilö_ vasta äskettäin tehtiin vaikutusvaltaiseksi henkilöksi, mutta\nettä hän sitä ennen ei ollut mikään vaikutusvaltainen henkilö. Muuten\nei hänen asemaansa vieläkään pidetä vaikutusvaltaisena verrattuna\nmuihin vieläkin vaikutusvaltaisempiin. Mutta ainahan on olemassa\nsellainen ryhmä ihmisiä, joiden silmissä vaikutusvallatonkin jo on\nvaikutusvaltainen. Muuten koetti hän vielä lisätä vaikutusvaltaisuuttaan\nkaikenlaisilla keinoilla: hän määräsi, että alempain virkamiesten oli\noltava häntä vastassa portailla, kun hän saapui toimeensa; ettei kukaan\nsaa rohjeta kääntyä suoraan hänen puoleensa, vaan että kaiken täytyy\nkäydä mitä ankarimmassa järjestyksessä: kolleeginregistraattori\nilmoittaa lääninsihteerille, lääninsihteeri -- nimineuvokselle, tai\njollekin muulle saapuvilla olevalle, ja sitten asia vihdoin saapuu\nhänelle. Siten on pyhässä Venäjänmaassa matkiminen kaikkiin tarttunut:\nkukin jäljittelee ja matkii päällikköään. Kerrotaanpa jostain\nnimineuvoksesta, että kun hänestä tehtiin erään pienen, itsenäisen\nkanslian päällikkö, aitautti hän heti itselleen erityisen huoneen,\nnimitti sen \"vastaanottohuoneeksi\" ja asetti ovelle joitain\nteatterirenkiä kauniskauluksisissa, kaluunoilia varustetuissa takeissa,\nja nämä tarttuivat oven ripaan ja avasivat sen jokaiselle joka siitä\nkulki, vaikka tuohon, \"vastaanottohuoneeseen\" mahtui tuskalla\ntavallinen kirjoituspöytä.\n\n_Vaikutusvaltaisen henkilön_ liikkeet ja tavat olivat varmat ja ylevät,\nmutta yksinkertaiset. Pääohjeena hänen järjestelmässään oli ankaruus.\n\"Ankaruutta, ankaruutta ja -- ankaruutta\", oli hänen tapana sanoa ja\nviimeistä sanaa lausuessaan hän tavallisesti katsoi hyvin merkitsevästi\nsilmiin sitä, jolle puhui, vaikka tähän muuten ei olisi ollut\npienintäkään syytä, sillä ne kymmenkunta virkamiestä, jotka muodostivat\nhänen kansliansa vilkkaan koneiston, olivat jo ilman sitäkin\ntarpeellisen pelon vallassa: jokainen jätti heti paikkansa nähtyään\nkaukaa hänet ja odotti asennossa seisoen, kunnes päällikkö kulki\nhuoneen läpi. Kun hän tavallisesti puhutteli alempiaan kuulosti hänen\näänensä ankaralta, ja hänen puheensa sisälsi likimmiten kolme lausetta:\n\"Kuinka uskallatte? ettekö tiedä, kelle puhutte? ettekö ymmärrä, kuka\nseisoo edessänne?\" Muuten oli hän kyllä hyvänluontoinen, hauska\ntoveripiirissä ja avuliaskin. Mutta kenraalin arvo sai hänet kokonaan\npois tolaltaan. Saatuaan kenraalin arvon, hämmentyi hänen järkensä\nkokonaan, eikä hän enään tiennyt miten olisi käyttäytynyt. Jos hän\nsattui olemaan vertaistensa parissa, oli hän, kuten tuleekin, vallan\njärkevä, vieläpä joskus ehkä nerokaskin. Mutta jos hän vaan sattui\njoutumaan seuraan, jossa oli vaikkapa vain yhtä arvoastetta häntä\nalempia virkamiehiä, oli hän aivan sietämätön: istua jurotteli vain\nääneti, ja hänen tilansa oli sitäkin enemmän säälittävä, kun hän\nitsekin tunsi, että olisi voinut käyttää aikansa paljoa paremmin. Hänen\nsilmissään huomasi toisinaan kovan halun ottaa osaa johonkin\nhuvittavaan keskusteluun, tai yhtyä johonkin puhelijaryhmään, mutta\nhäntä pidätti aina ajatus: eiköhän tämä vain lie liikaa hänen\npuoleltaan, eiköhän se jo tuntuisi tuttavallisuudelta, eiköhän hän vain\nsenkautta alentaisi merkitystään? Ja tämänlaisten arveluiden johdosta\njäi hän yhä edelleenkin tuohon murjottavaan äänettömyyteensä, päästäen\nvain silloin tällöin jonkin yksitavuisen äännähdyksen, ja hankki siten\nitselleen ikävän ihmisen nimen.\n\nTällaisen _vaikutusvaltaisen henkilön_ luokse ilmaantui Akaaki\nAkaakievitsch, ja vielä hyvin epäedulliseen aikaan hänelle itselleen,\nmutta sitävastoin mitä epäedullisimpaan aikaan vaikutusvaltaiselle\nhenkilölle. Vaikutusvaltainen henkilö istui työhuoneessaan ja\nkeskusteli erinomaisen iloisena erään hiljakkoin saapuneen vanhan\nlapsuudenystävänsä kanssa, jota ei ollut muutamaan vuoteen nähnyt.\nJuuri silloin ilmoitettiin hänelle, että oli saapunut joku\nBaschmatschkin. Hän kysäsi tuikeasti: \"Kuka hän on?\" -- vastattiin:\n\"Joku virkamies\". -- \"Odottakoon, nyt ei ole aikaa\", vastasi\nvaikutusvaltainen henkilö. Täytyy sanoa, että vaikutusvaltainen henkilö\nvalehteli: hänellä oli kyllä aikaa. He olivat jo ystävänsä kanssa\naikoja sitten jauhaneet kaikki asiansa ja pitäneet pitkiä pausseja\ntaputellen vain silloin tällöin toisiaan polvelle, virkkaen: \"kas niin,\nIvan Abraamovitsch!\" -- \"niinpä niin, Stefan Varlaamovitsch!\" -- mutta\nsiitä huolimatta käskee hän kuitenkin virkamiehen odottamaan,\nsaadakseen näyttää ystävälleen, joka ei enään pitkiin aikoihin ollut\npalvellut, vaan asunut kotikylässään, miten kauan virkamiehet hänen\neteisessään odottavat. Viimein, kun he olivat kyllin puhelleet ja vielä\nenemmän ääneti istuneet ja vedelleet haikuja paperosseistaan mukavissa,\nkenoselkäisissä nojatuoleissa, hän ikäänkuin äkkiä muistaen virkkoi\nsihteerille, joka seisoi ovensuussa papereita kourassa esittelyä\nvarten: \"Sielläpä taitaa seistä joku virkamies, sanottiin; käskekää\nhänen tulla sisään.\"\n\nNähtyään Akaaki Akaakievitschin nöyrän muodon ja hänen vanhan\nvirkapukunsa, kääntyi hän suoraan hänen puoleensa kysymyksellä: \"Mitä\nteillä on asiaa?\" joka lausuttiin ankaralla, kovalla äänellä, jota hän\njo aikaisemmin oli yksinänsä harjoitellut kotonaan peilin edessä vielä\nviikkoa ennen nykyisen asemansa ja kenraaliarvonsa saamista. Akaaki\nAkaakievitsch, joka jo hyvissä ajoin oli tuntenut tarpeellista pelkoa,\nhämmentyi hiukan ja kertoi niin hyvin kuin taisi, niin selvään kun\nkielensä salli, toistaen tosin useammin kuin muulloin partikkelin\n\"tuota\", -- että viitta oli ollut aivan uusi, ja että se nyt oli\nepäinhimillisellä tavalla ryöstetty, että hän nyt oli tullut hänen\nluokseen, että hän vaikutusvaltansa nojalla tuota, kirjoittaisi hra\nylipoliisipäällikölle, tai jollekin muulle ja hankkisi viitan\ntakaisin. Kenraalista tuntui tuollainen käytös, tiesi miksi, liian\ntuttavalliselta. \"Mitä te, Herran nimessä!\" huudahti hän ankarasti,\n\"ettekö tunne tapoja? Mistä te olette? Ettekö tiedä, miten asioita\najetaan? Tästä olisi teidän tullut tehdä ilmoitus kanslistille; hän\nolisi vienyt sen osastonpäällikölle ja toimistonpäällikölle, sitten se\nolisi joutunut sihteerille, ja sihteeri olisi sen esittänyt minulle...\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne\", alkoi Akaaki Akaakievitsch ehdittyään koota sen\nvähäisen tarmon, mikä hänellä suinkin oli ja tuntien yltä päältä\nhikoovansa, \"minä, Teidän ylhäisyytenne, uskalsin vaivata Teitä\nsentähden, että sihteerit tuota... ovat epäluotettavaa väkeä...\"\n\n\"Mitä, mitä, mitä?\" virkkoi vaikutusvaltainen henkilö, \"mistä Te olette\nsaaneet sellaisen rohkeuden? Mistä Te olette sellaista päähänne\nsaaneet? Mikä vallattomuus vallitseekaan nuorten kesken päälliköitä ja\nylempiä kohtaan!\" -- Vaikutusvaltainen henkilö ei nähtävästikään\nhuomannut, että Akaaki Akaakievitsch oli jo yli viidenkymmenen, ja siis\nolisi häntä vain suhteellisesti voinut sanoa nuoreksi, toisin sanoen,\nverrattuna sellaiseen, joka jo on seitsemänkymmenen korvissa. --\n\"Ettekö tiedä, kelle puhutte? Ymmärrättekö, kuka seisoo edessänne?\nYmmärrättekö tämän? Ymmärrättekö? kysyn minä Teiltä.\" Hän poikasi\njalkaansa, korottaen äänensä niin ankaraan voimaan, ettei yksinään\nAkaaki Akaakievitsch perin kauhistunut. Akaaki Akaakievitsch vallan\njähmettyi, horjui, ja koko hänen ruumiinsa vapisi, ja jos eivät\nvahtimestarit olisi samassa juosseet tarttumaan häneen kiinni, olisi\nhän kaatunut lattialle; hänet kannettiin pois melkein tiedotonna. Mutta\nvaikutusvaltainen henkilö, hyvillään siitä, että hänen voimansa oli\nvaikuttanut, ylen ihastuneena siitä että hänen sanansa voivat saada\nihmisenkin tiedottomaksi, katseli salavihkaa ystävätään, nähdäkseen,\nminkä vaikutuksen tämä oli häneen tehnyt, ja tyydytyksekseen huomasi,\nettä tämäkin oli sangen epämääräisten tunteiden vallassa, ehkäpä\nitsekin tunsi pelkoa.\n\nAkaaki Akaakievitsch ei lainkaan muistanut miten tuli portaille, miten\npääsi kadulle. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään; ikänään ei hän ollut\nsellaista haukkumista kenraaleilta saanut, ja vielä vähemmin vierailta.\nSuu auki kulki hän pyryssä, joka riehui kaduilla, pysymättä edes\njalkakäytävällä, Tuuli puhalsi, kuten tavallisesti Pietarissa, kaikilta\nneljältä ilmansuunnalta, kaikilta poikkikaduilta. Tuossa tuokiossa oli\nse puhaltanut häneen kurkkutaudin, ja hän saapui kotiaan voimatta\nsanaakaan lausua; kurkku ajetuksissa pani hän levolle. Niin ankaraa on\ntoisinaan viran puolesta annettu haukkuminen. Seuraavana päivänä\nilmaantui häneen ankara kuume. Pietarin ilmaston suosiollisella avulla\nhuononi sairaan tila nopeammin, kuin olisi voinut aavistaakaan, ja kun\nlääkäri saapui ei hän valtasuonta koetettuaan voinut muuta tehdä, kuin\nkirjoittaa jonkun lääkemääräyksen yksinomaan senvuoksi, ettei sairas\njäisi ilman lääkkeiden hyväätekevää apua; mutta muuten hän ilmoitti\nhänen puolentoista vuorokauden kuluttua olevan varmasti lopussa, jonka\njälkeen hän kääntyi emännöitsijän puoleen ja sanoi: \"Mutta Teidän,\nmuoriseni, on turhaa tuhlata aikaa, tilatkaa hänelle nyt heti mäntyinen\narkku, sillä tamminen on hänelle liian kallis.\"\n\nLiekö Akaaki Akaakievitsch kuullut näitä hänelle niin kovaonnisia\nsanoja, ja jos lie kuullutkin, tekivätkö ne häneen tärisyttyvän\nvaikutuksen, ajatteliko hän säälittävää elämäänsä? -- sitä on mahdoton\ntietää, sillä hän koko ajan houraili kuumeen käsissä. Hän näki\nlakkaamatta näkyjä, yhden toistaan kauheamman: milloin näki hän\nPetrovitschin ja käski hänen tekemään viitan, jossa oli jonkunlaiset\nansat rosvoja varten, joita hän aina luuli olevan vuoteensa alla, ja\nkutsuipa hän toisinaan emäntäänsä vetämään pois jonkun rosvon hänen\npeitteensäkin alta; milloin kysyi hän tältä, miksi hänen vanha\nkapottinsa riippuu hänen edessään, kun hänellä on uusikin viitta;\nmilloin tuntui hänestä, kuin seisoisi hän kenraalin edessä kuulemassa\nviran puolesta annettua haukkumista ja sanoisi: \"Suokaa anteeksi,\nTeidän ylhäisyytenne!\" -- milloin hän taasen sadatteli, laskien\nsuustaan niin kauheita sanoja, että emäntäeukko risti itsensä, hän kun\nei koskaan ollut kuullut häneltä sellaista, vielä vähemmin kun nämät\nsanat välittömästi seurasivat sanoja \"Teidän ylhäisyytenne\". Myöhemmin\npuhui hän aivan päättömiä, niin, ettei niistä saanut mitään tolkkua.\nSen vain saattoi huomata, että hänen mielettömät sanansa ja ajatuksensa\nliikkuivat tuon yhden ja saman viitan ympärillä.\n\nViimein heitti Akaaki Akaakievitsch henkensä. Ei hänen huonettaan eikä\ntavaroitaan merkitty sinetillä, sillä ensinnäkään ei hänellä ollut\nperillisiä, ja toisekseen jäi häneltä hyvin vähän peruja, nimittäin\nkimppu hanhensulkakyniä, kirja valkoista virallista paperia, puoli\ntusinaa nenäliinoja, pari-kolme housuista irtautunutta nappia ja tuo\nlukijalle tunnettu kapotti. Kellekä nämä kaikki joutuisivat, Herra\nnähköön; se asia, sen tunnustan, ei jännittänyt tämänkään kertomuksen\nkirjoittajaa.\n\nAkaaki Akaakievitsch vietiin pois ja haudattiin. Ja Pietari jäi ilman\nAkaaki Akaakievitschia, aivankuin häntä ei olisi konsaan ollut\nolemassakaan. Hänessä katosi olento, joka oli kaikille tuntematon, ei\nkellekään kallis; kaikille oli yhdentekevää elikö hän vai kuoli; eikä\nhäneen kiinnittänyt huomiotaan edes luonnontutkijakaan, joka asettaa\nnuppineulaan tavallisen kärpäsenkin ja tutkii sitä mikroskoopilla, --\nolento, joka nöyränä kantoi viraston pilkan ja ilman erityisempiä\ntapahtumia vaipui hautaan, ja jolle, vaikkakin vasta elämän ehtoona,\nilmestyi kirkas vieras viitan muodossa, valaisten hetkeksi hänen kurjan\nelämänsä, ja jota sitten aivan äkkiarvaamatta kohtasi onnettomuus, joka\nmaailman mahtavimmatkin lannistaa!...\n\nMuutama päivä hänen kuolemansa jälkeen oli virastosta lähetetty\nvahtimestari hänen asuntoonsa ilmoittamaan, että päällikkö kutsuu.\nMutta vahtimestari sai palata tyhjin toimin takaisin sillä tiedolla,\nettei kysymyksessä oleva virkamies enään voi saapua; ja kysymykseen:\n\"Miksi ei?\" vastasi hän: \"Siksi, että hän on kuollut; neljä päivää\nsitten jo haudattiin.\" Siten saatiin virastossa tietää Akaaki\nAkaakievitschin kuolemasta, ja seuraavana päivänä istui jo uusi\nvirkamies hänen tilallaan, paljon pitempikasvuinen, ja joka ei enään\nkirjoittanut niin sujuvalla käsialalla, vaan paljoa kaltevammalla ja\nepätasaisemmalla. --\n\nMutta kuka voisi kuvitellakaan, ettei tähän päättyisi kaikki Akaaki\nAkaakievitschista, että Jumala oli sallinut hänen meluten elää vielä\nmuutamia päiviä kuolemansa jälkeen, ikäänkuin korvaukseksi hänen\nyksinäisestä, huomaamattomasta elämästään? Mutta siten kuitenkin\ntapahtui, ja meidän pikku kertomuksemme saa aivan odottamatta\nsadunomaisen lopun.\n\nPietarissa rupesi yhtäkkiä liikkumaan huhuja, että Kalinkinin sillan\nluona ja vielä sitäkin edempänä oli öisin ruvennut näyttäytymään\nvirkamiehen näköinen aave, joka kantoi jotakin siepattua viittaa,\nviittaa sellaista, jonka olkapäät olivat kokonaan rikki revityt, josta\nei voinut nähdä virka-arvoa eikä asemaa; joka vivahti kaikenlaisilta\nviitoilta: kissannahkakauluksisilta, majavannahkakauluksisilta,\npumpulilla täytetyiltä, genetinnahkaisilta, ketunnahkaisilta,\nkarhunnahkaisilta, -- sanalla sanoen kaikenlaisilta turkiksilta ja\nnahkoilta, joita ihmiset ikinä ovat keksineet itsensä verhoamiseksi.\nEräs viraston virkamiehistä näki omin silmin aaveen ja tunsi heti sen\nAkaaki Akaakievitschiksi; mutta tämä näky kauhistutti häntä niin, että\nhän läksi paikalla juoksemaan minkä käpälistä pääsi, joten hän ei\nvoinut sitä tarkemmin tarkastella, mutta näki kuitenkin, miten tämä\nkaukaa uhkasi häntä sormellaan. Kaikilta tahoilta alkoi kuulua\nyhtämittaisia valituksia, ett'ei ainoastaan nimi- vaan vieläpä\nhovineuvostenkin selät ja olkapäät olivat alituisessa paleltumisen\nvaarassa, kun heidän viittansa temmattiin salaperäisellä tavalla pois.\nPoliisin toimeksi annettiin aaveen kiinniottaminen ja rankaiseminen\nkauhealla tavalla muille varotukseksi, oli se sitten elävä taikka\nkuollut; mutta tässä ei oltu onnistuttu. Jonkun Kirjuskinin\npoikkikadulla sijaitsevan korttelin poliisivartija oli tosin jo\nsaamaisillaan aaveen kiinni itse pahanteossa, yrittämässä riistää\npörhökankaista viittaa joltakin eron saaneelta soittajalta, joka\naikoinaan oli puhaltanut huilua. Käytyään aavetta kaulurista kiinni,\nhuusi hän avukseen kaksi toveriaan, joille jätti sen kiinnipideltäväksi\nja itse veti esille saappaanvarresta tupakkakukkaron raitistuttaakseen\ntaas joksikin aikaa kuusi kertaa elämänsä aikana paleltuneen nenänsä.\nMutta tupakka oli kai sellaista laatua, ett'ei sitä voinut sietää\naavekaan. Työnnettyään sormellaan tupakkata oikeaan sierameensa, ei\npoliisivartija ehtinyt vetäistä vielä hiventäkään vasempaan, kun jo\naave aivasti niin ankarasti, että kerrassa sokaisi kaikkien kolmen\nsilmät. Sill'aikaa kuin he puristivat kouransa nyrkkiin, pehmittääkseen\naavetta, oli se jo kadonnut jäljettömiin, niin etteivät he tarkalleen\ntienneet oliko se ollutkaan heidän käsissään. Tämän jälkeen hirvittivät\naaveet niin poliisivartijoita, että he varoivat käymästä kiinni\neläviinkin ja huusivat jo kaukaa: \"Kuuleppas sinä siellä, mene\ntiehesi.\" Ja virkamiehen haamu rupesi taas näyttäytymään Kalinkinin\nsillan seutuvilla saattaen kaikki jänishousut kauhun valtaan.\n\nMutta mehän olemme kokonaan unohtaneet _erään vaikutusvaltaisen\nhenkilön_, joka tuskin varsinaisesti lie ollut syynä siihen, että\nmuuten todellinen kertomuksemme muuttui sadunomaiseksi. Ennen kaikkea\nvaatii oikeus ja kohtuus meitä ilmoittamaan, että _eräs\nvaikutusvaltainen henkilö_ heti kiusatun Akaaki Akaakievitsch-raukan\npoistuttua, tunsi jonkunlaista sääliä. Eikä säälintunne ollutkaan\nhänelle aivan vieras; hänen sydämessään piili kyllä monta hyvääkin\nominaisuutta, vaikka virka hyvin usein esti niitä pääsemästä ilmi. Ja\nkun tuo hiljan saapunut ystävä läksi hänen työhuoneestaan, muistui\nhänen mieleensä Akaaki Akaakievitsch raukka. Ja tästä lähtien ilmestyi\nhänen sielunsa silmien eteen melkein joka päivä kalpea Akaaki\nAkaakievitsch, joka ei ollut kestänyt hänen virkansa puolesta\nantamaansa läksytystä. Akaaki Akaakievitschin muisto vaivasi häntä\nsiihen määrään, että hän viikon kuluttua päätti lähettää hänen luokseen\njonkun virkamiehen tiedustelemaan, mikä hän on, ja voisiko hän\njollainlailla auttaa häntä; ja kun hänelle ilmoitettiin Akaaki\nAkaakievitschin vähässä ajassa kuolleen kuumeeseen, oli hän kuin salama\nolisi häneen iskenyt; hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan, ja\nhän oli koko päivän pois tolaltaan.\n\nHaluten hiukan huvitteleida ja haihduttaa ikävät ajatukset, läksi hän\nillalla erään tuttavansa luokse ja löysi sieltä hauskaa seuraa, ja mikä\nvielä parempi, olivat kaikki siellä samaa arvoluokkaa, joten hän tunsi\nitsensä aivan vapaaksi. Tämä vaikutti vallan hämmästyttävästi hänen\nmielentilaansa. Hän oli avomielinen, toverillinen jutteluissa ja\nsydämellinen -- toisin sanoen, vietti illan erinomaisen hauskasti.\nIllallisen päälle joi hän pari lasia samppanjaa, -- seikka, joka ei\ntietenkään vaikuta vallan huonosti mielialan kohoamiseen. Samppanja sai\nhänet mitä erinäisimpiin mielentiloihin, muun muassa hän ei\npäättänytkään mennä suoraa kotiin, vaan ajaa erään tutun naisen,\nKaroliina Ivanownan, luokse, -- naisen, jonka sanottiin olevan\nsaksalaista syntyperää, ja jonka kanssa hän oli mitä ystävällisimmissä\nsuhteissa. Täytyy mainita, että vaikutusvaltainen henkilö oli jo\nikämies, hyvä puoliso ja arvoisa perheenisä. Kaksi poikaa, joista\ntoinen jo oli kansliavirkamiehenä, ja sievä kuusitoistavuotias tytär,\njolla oli hiukan käyrä, mutta siltä sievä nenä, tulivat joka aamu\nsuutelemaan hänen kättään virkkaen: \"Bonjour, papa!\" Hänen puolisonsa,\nvielä verevä nainen, eikä niinkään hullumman näköinen, oli\nennen antanut hänelle kätensä suudeltavaksi, ja sittemmin\nkäännettyään sen toiselle taholle, suuteli itse hänen kättään. Mutta\nvaikutusvaltainen henkilö, vaikka muuten olikin sangen mieltynyt\nkotoiseen perhehellyyteen, piti kuitenkin sopivana olla ystävällisissä\nsuhteissa toisessa kaupunginosassa asuvan ystävättären kanssa. Tämä\nystävätär ei ollut vähääkään parempi eikä nuorempi hänen omaa vaimoaan;\nmutta sellaisiakin ongelmoita sattuu maailmassa olemaan, eikä niiden\narvosteleminen kuulu meille.\n\nVaikutusvaltainen henkilö astui siis portaita alas, istuutui rekeen ja\nsanoi ajajalle: \"Karoliina Ivanownan luo!\" Ja hän vaipui,\nkääriydyttyään hyvin mahtavasti lämpimään viittaansa, tuohon suloiseen\ntilaan, jota parempata ei venäläinen enää voi uneksiakaan, -- kun ei\nnimittäin itse ajattele mitään, vaan ajatukset yhtäkaikki liikkuvat\npäässä, toinen toistaan hivelevämpinä, tuottamatta edes etsimisen ja\nkeksimisen vaivaa. Tyytyväisenä muisteli hän ohimennen illan hauskimpia\nkohtia ja sanasutkauksia, jotka aina olivat saaneet aikaan\nnaurunhohotuksen siinä ryhmässä, missä ne oli lausuttu. Vieläpä hän\ntoistelikin niistä muutamia puoliääneen ja huomasi niiden olevan vielä\nyhtä lystikkäitä kuin ennenkin, mutta hiukan tyhmänlaisia, niin että\nhän itsekin nauroi niille sydämensä pohjasta. Toisinaan häiritsivät\nhäntä kuitenkin rajut tuulenpuuskat, jotka äkkiä tulla tuprahtivat,\nJumala ties mistä ja minkätähden, ja jotka pieksivät häntä kasvoihin\npaiskellen hänen päälleen lunta, sivallellen kuin lepattavat purjeet\nhänen viittansa kaulusta, tai taas äkkiä uskomattomalla voimalla\ntörmäten hänen päänsä kimppuun, herättäen hänet siten ajatuksistaan...\nÄkkiä tunsi vaikutusvaltainen henkilö jonkun tarttuvan häntä jotenkin\nkovakouraisesti kauluriin. Käännyttyään katsomaan, näki hän takanaan\nlyhytkasvuisen miehen vanhassa, kuluneessa virkapuvussa ja tunsi hänet\nkauhukseen Akaaki Akaakievitschiksi. Virkamiehen kasvot olivat\nkuolonkalpeat ja aavemaiset. Mutta vaikutusvaltaisen henkilön kauhu\nkasvoi vallan rajattomiin, kun hän näki, että aaveen suu aukeni, ja\nkuuli sen lausuvan kuin haudan syvyyksistä seuraavat sanat: \"No,\nsiinäpä sinä viimeinkin olet! Viimeinkin, minä, tuota, pääsin sinua\nkaulurista kiinni! Tarvitsen viittaasi! Et pitänyt väliä minun... ja\nvielä haukuit -- annappa nyt omasi!\" -- Vaikutusvaltainen henkilö parka\noli kuolla kauhusta. Miten lujaluontoinen hän lie kansliassa ollutkin\nja yleensä alempainsa edessä, ja vaikka jokainen, katsoen vain hänen\nmiehuullista muotoansa ja vartaloansa sanoi: \"Ah, miten voimakas\nluonne!\" tunsi hän kuitenkin nyt -- kuten epäilemättä hyvin moni muukin\nsankarimaisella ulkomuodolla varustettu olisi tehnyt -- niin\nhirvittävää kauhua, että pelkäsi, eikä aivan syyttäkään, saavansa\njonkun taudinkohtauksen. Hän riuhtasi paikalla viitan hartioiltaan ja\nkarjasi oudolla äänellä ajajalle: \"Kotiin täyttä kyytiä!\" Kuultuaan\näänen, jota tavallisesti käytetään vain erittäin ratkaisevina hetkinä,\nja vaikuttaa sangen voimakkaasti, kätki ajaja päänsä olkainsa väliin,\ntuli sitte mitä tuli, ja läimäytti ruoskaansa, istuen hiljaa kuin\nmuuri. Muutaman minuutin kuluttua oli vaikutusvaltainen henkilö jo\nasuntonsa portaitten edessä. Kalpeana, kauhistuttavan näköisenä ja\nilman viittaa saapui hän kotiin, sensijaan että olisi ajanut Karoliina\nIvanownan luo, ja päästyään jollain lailla huoneeseensa, oli koko yön\nkuin pyörällä päästään, niin että hänen tyttärensä seuraavana aamuna\nteenjuonnin jälkeen virkkoi: \"Isä, sinähän olet tänään aivan kalpea\".\nMutta isä oli ääneti, eikä sanallakaan maininnut siitä mitä oli\ntapahtunut, missä oli ollut ja minne oli aikonut ajaa.\n\nTämä tapahtuma teki häneen syvän vaikutuksen. Paljon harvemmin hän\ntästä lähtien puhutteli käskynalaisiaan sanoilla: \"Miten uskallatte?\nettekö tiedä, kuka seisoo edessänne?\" Ja jos näin huudahtikin, niin\ntapahtui se vasta senjälkeen, kun oli kuullut, mistä oli kysymys. Mutta\nvielä merkillisempi seikka on se, ettei tästä lähtien enään virkamiehen\nhaamu kummitellut: kenraalin viitta sopi nähtävästikin mainiosti sen\nhartioille; joka tapauksessa ei enään sattunut sellaista, että keltään\nolisi riistetty viittaa.\n\nJotkut toimekkaat ja huolenpitävät ihmiset eivät kuitenkaan tahtoneet\nrauhoittua ja kertoivat virkamiehen haamun vielä näyttäytyvän kaupungin\nlaitapuolilla. Ja eräs poliisivartija Kaloomenin seutuvilla oli omin\nsilmin nähnyt, miten erään talon takaa tuli näkyviin aave; mutta ollen\nsyntymästään hiukan heikonlainen, -- niin että kerran eräs tavallinen,\ntäysikasvuinen juottoporsas, joka tulla törmäisi jonkun poliisiupseerin\ntalosta, kaasi hänet kumoon, josta ympärillä seisoskelevat issikat\nräjähtivät aika nauruun, mistä pilanteosta hän sitten kiristi heiltä\nkaksi kopeekkaa tupakkiin, -- ollen siis hiukan heikonlainen, ei hän\nuskaltanut käydä siihen käsiksi, vaan kulki pimeän suojassa sen\njälessä, kunnes se viimein äkkiä rupesi tähyämään tarkasti ympärillensä\nja virkkoi pysähtyen: \"Mitäs sinä tahdot?\" ja puisti samalla niin isoa\nnyrkkiä, ettei sellaista ikinä elävillä ole. Poliisivartija vastasi:\n\"En mitään\", ja palasi paikalla takaisin. Aave oli jo kuitenkin paljoa\nsuurempi kooltaan ja oli varustettu julmalla parralla ja, suunnaten\naskeleensa Obuhowin sillalle päin, häipyi se pian yön pimeyteen.\n\n\n\n"]