[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUF6IBMXMmShpweMT2LtRAftd-ZG8DnhEtywEOXSej7w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":37,"gutenbergTranslators":38,"gutenbergDownloadCount":40,"aiDescription":41,"preamble":42,"content":43},1277,"Pariisin Notre-Dame 1482","Hugo, Victor",1802,1885,"1277-hugo-victor-pariisin-notre-dame-1482","1277__Hugo_Victor__Pariisin_Notre-Dame_1482",null,"romaani",[],[15,16],"klassikot","ranskalainen","fi",1831,1915,128315,849796,false,51790,[25,26,27,28,29,30,31],"Clergy -- Fiction","France -- History -- Louis XI, 1461-1483 -- Fiction","Historical fiction","Notre-Dame de Paris (Cathedral) -- Fiction","Paris (France) -- History -- To 1515 -- Fiction","People with disabilities -- Fiction","Romances",[33,34,35,36],"Classics of Literature","French Literature","Historical Novels","Novels","\"Pariisin Notre-Dame 1482\" by Victor Hugo is a French Gothic novel published in 1831. Set in fifteenth-century Paris, it tells the tragic story of Quasimodo, the deformed bell-ringer of Notre-Dame Cathedral, the beautiful Romani dancer Esmeralda, and the obsessed Archdeacon Claude Frollo. Their intertwined fates unfold against the backdrop of the magnificent cathedral, which Hugo championed for preservation. Featuring impossible love, jealousy, and marginalized characters, this Romantic masterpiece explores passion and desperation in medieval Paris. (This is an automatically generated summary.)",[39],"Jalkanen, Huugo",492,"Hugon historiallinen romaani sijoittuu 1400-luvun lopun Pariisiin ja Notre-Damen katedraalin ympäristöön. Teos seuraa mustalaistyttö Esmeraldan, epämuodostuneen kellonsoittaja Quasimodon ja arkkidiakoni Claude Frollon elämänvaiheita intohimon, kirkon vallan ja vääjäämättömän kohtalon varjossa.","Victor Hugon 'Pariisin Notre-Dame 1482' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1277. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PARIISIN NOTRE-DAME 1482\n\nKirj.\n\nVictor Hugo\n\n\nSuom. Huugo Jalkanen\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nESIPUHE\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\n    I. Suursali.\n   II. Pierre Gringoire.\n  III. Herra kardinaali.\n   IV. Mestari Jaques Coppenole.\n    V. Quasimodo.\n   VI. Esmeralda.\n\nTOINEN KIRJA\n\n    I. Kharybdiista Skyllaan.\n   II. Grève-tori.\n  III. \"Besos para golpes\".\n   IV. Mitä vastuksia kauniin naisen seuraaminen kadulla\n       myöhään illalla tuottaa.\n    V. Jatkoa vastuksiin.\n   VI. Rikottu ruukku.\n  VII. Hääyö.\n\nKOLMAS KIRJA\n\n    I. Notre-Dame.\n   II. Pariisi linnun silmillä nähtynä.\n\nNELJÄS KIRJA\n\n    I. Jumaliset sielut.\n   II. Claude Frollo.\n  III. \"Immanis pecoris custos, immanior ipse\".\n   IV. Koira ja hänen isäntänsä.\n    V. Jatkoa Claude Frolloon.\n   VI. Epäsuosio.\n\nVIIDES KIRJA\n\n    I. \"Abbas beati Martini\".\n   II. Tämä surmaa tuon.\n\nKUUDES KIRJA\n\n    I. Puolueeton silmäys entisajan tuomarikuntaan.\n   II. Rotankolo.\n  III. Kertomus maissileivästä.\n   IV. Kyynel vesipisarasta.\n    V. Loppu tarinaan maissileivästä.\n\nSEITSEMÄS KIRJA\n\n    I. Mitä vaaroja on salaisuuden uskomisesta vuohelle.\n   II. Pappi ja filosofi -- kaksi eri miestä.\n  III. Kellot.\n   IV. 'AN'AGKH.\n    V. Kaksi mustakaapua.\n   VI. Ulkosalla kuultujen kirousten vaikutus.\n  VII. Kummitus.\n VIII. Etu virralle päin olevista ikkunoista.\n\nKAHDEKSAS KIRJA\n\n    I. Kuihtuneeksi lehdeksi muuttunut kultaraha.\n   II. Jatkoa kuihtuneeksi lehdeksi muuttuneeseen kultarahaan\n  III. Loppu kuihtuneeksi lehdeksi muuttuneeseen kultarahaan\n   IV. \"Lasciate ogni speranza\".\n    V. Äiti.\n   VI. Kolme erilaista miessydäntä.\n\nYHDEKSÄS KIRJA\n\n    I. Kuumeessa.\n   II. Kyttyräselkä, silmäpuoli, nilkku.\n  III. Kuuro.\n   IV. Hietakiveä ja kristallia.\n    V. Punaisen oven avain.\n   VI. Jatkoa Punaisen oven avaimeen.\n\nKYMMENES KIRJA\n\n    I. Gringoire keksii hyviä keinoja Bernhardiinilaiskadulla.\n   II. Rupea kulkuriksi.\n  III. Eläköön ilo!\n   IV. Tyhmä ystävä.\n    V. Kammio, jossa Ranskan Ludvig herra lukee rukouksiaan.\n   VI. Puukko tupessa.\n  VII. Châteaupers apuun!\n\nYHDESTOISTA KIRJA\n\n    I. Pieni kenkä.\n   II. \"La creatura bella bianco vestita\"\n  III. Febuksen avioliitto.\n   IV. Quasimodon avioliitto.\n\nVICTOR HUGO.\n\n\n\n\nESIPUHE\n\nOn jo muutamia vuosia siitä, kun tämän kirjan tekijä käydessään\nNotre-Damessa tai oikeastaan tutkiessaan sitä löysi erään hämärän\nkomeron seinään piirrettynä sanan:\n\n    'AN'AGKH [Kohtalo].\n\nNämä vanhuuttaan mustuneet, näkyvästi kiviseinään kaiverretut\nkreikkalaiset kirjaimet ja ties mikä niiden muodoissa ja piirteissä\nilmenevä goottilaisen kaunokirjoituksen erikoisuus, loka ilmaisi,\nettä ne oli siihen kirjoittanut joku keskiaikainen käsi, sekä\nvarsinkin niiden uhkaava ja kohtalokas merkitys tekivät voimakkaan\nvaikutuksen kirjoittajaan.\n\nHän mietti ja koetti arvailla, kuka mahtoi olla tuo tuskainen henki,\njoka ei ollut tahtonut lähteä tästä maailmasta jättämättä tätä\nrikoksen tai onnettomuuden polttomerkkiä vanhan kirkon otsaan.\n\nMyöhemmin on seinää maalattu tai tasoitettu, ja kirjoitus on\nhävinnyt. Niinhän on jo pari sataa vuotta käsitelty keskiajan\nihmeellisiä kirkkoja. Joka puolelta ne muuttuvat, niin sisältä kuin\nulkoa. Papit niitä maalauttavaa, arkkitehdit tasoittavat, ja kerran\nkansa hajoittaa ne maan tasalle.\n\nNiinpä ei ole enää nykyään jäljellä mitään muuta tuosta\nsalaperäisestä sanasta Notre-Damen synkän tornin komerossa ja siitä\ntuntemattomasta kohtalosta, jonka se niin surullisesti koukeroihinsa\nkätki, kuin se heikko muisto, jonka niille tässä pyhittää tämän\nkirjan tekijä. Mies, joka kirjoitti tuon sanan seinään, on jo\nvuosisatoja sitten hävinnyt jäljettömiin ihmissuvun keskeltä, sana\non vuorostaan hävinnyt kirkon seinältä, kirkko itsekin häviää kerran\nmaan päältä.\n\nTuolle sanalle rakentuu tämä kirja.\n\nHelmikuussa v. 1831.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\n\n\n\nI. Suursali\n\n\nTänään [Tarkoittaa päivää, jona Hugo aloitti teoksensa\nkirjoittamisen v. 1830. -- Suomentajan huomautus.] on kolmesataa\nneljäkymmentäkahdeksan vuotta, kuusi kuukautta ja yhdeksäntoista\npäivää siitä, kun pariisilaiset heräsivät kaikista Citén, Yliopiston\nja Kaupungin [Pariisin kaupunginosien vanhat nimet. -- Suomentajan\nhuomautus] kirkontorneista kaikuvaan kellojen soittoon.\n\nTammikuun 6. päivä v. 1482 ei suinkaan ollut sellainen päivä,\njoka mainittaisiin historiassa. Mikään merkittävä tapaus ei\ntuona varhaisena aamuhetkenä saanut Pariisin kirkonkelloja ja\nasukkaita liikkeelle. Siihen ei antanut aihetta pikardilaisten\ntai burgundilaisten hyökkäys, ei juhlakulkueessa kannettu\npyhäinjäännöslipas, ei ylioppilaiden meteli Laasin viinitarhoissa,\nei \"meidän ankaran herramme ja kuninkaamme\" saapuminen Pariisiin,\neikä edes varaskoplan, miesten ja naisten kiinnostava hirttäminen\nteloituspaikalla. Syynä ei liioin ollut nauhuksin ja sulkatöyhdöin\nkoristautuneiden lähettiläiden saapuminen, mikä ei suinkaan ollut\nharvinaista viidennellätoista vuosisadalla. Olihan kulunut vasta pari\npäivää tuollaisen seurueen tulosta kaupunkiin. Se oli flaamilaisten\nlähetystö, joka oli tulollaan tuottanut aika lailla harmia Bourbonin\nkardinaalille, jonka oli kuninkaan mieliksi otettava ystävällisesti\nvastaan noiden flaamilaisten pormestarien remakka joukko ja\nhuvitettava heitä palatsissaan \"hyvin kauniilla moraliteetilla,\npilalla ja ilveilyllä\" rankkasateen kastellessa hänen portaikolleen\nripustetut kallisarvoiset seinäverhot.\n\nTammikuun 6:ntena päivänä \"sai koko Pariisin väestön liikkeelle\",\nkuten Jean de Troyes sanoo, kaksoisjuhla, loppiainen ja narrinjuhla\n[narrinjuhla oli roomalaisten saturnalia juhlien perintöä. --\nSuomentajan huomautus], joita ikimuistoisista ajoista alkaen oli\nvietetty yhteisesti.\n\nTänä päivänä poltettaisiin ilonuotiota Grève-aukiolla,\npystytettäisiin kukkassalko Braque-kappelin viereen ja esitettäisiin\nmysteeri Oikeuspalatsissa. Jo edellisenä päivänä kaupunginvoudin\npalvelijat olivat komeissa sinipunaisissa, kamlottikankaisissa\nasetakeissaan, suuri valkoinen risti rinnassa, kuuluttaneet sen\nyleisölle kadunkulmissa torventoitotusten säestyksellä.\n\nAamuvarhaisesta alkaen vaelsikin kaikkialta väkijoukkoja, miehiä\nja naisia lukittujen talojen ja kauppojen vieriä mainittuja kolmea\npaikkaa kohden. Kukin oli valinnut oman päämaalinsa, kuka ilonuotion,\nkuka kukkassalon, kuka mysteerin. Uteliaiden pariisilaisten\nvanhastaan tunnetun hyvän arvostelukyvyn kunniaksi on mainittava,\nettä taajimmat väkijoukot suuntasivat kulkunsa ilonuotiota kohden,\njoka olikin täysin vuodenajan mukainen, tai katsomaan mysteeriä,\njoka esitettäisiin Oikeuspalatsin hyvin katetussa ja suojaisessa\nsuursalissa, kun taas kehnosti koristettu kukkassalko jätettiin\nkuin yhteisestä sopimuksesta seistä värjöttämään yksinään tammikuun\nkoleaan säähän Braque-kappelin hautausmaalle.\n\nSuurin oli tungos Oikeuspalatsiin johtavilla kaduilla, sillä\ntiedettiin toissapäivänä saapuneiden alankomaisten lähettiläiden\naikovan olla läsnä mysteerin esityksessä ja narripaavin vaalissa,\nmikä myös toimitettaisiin suursalissa.\n\nTuona päivänä ei suinkaan helposti päässyt tunkeutumaan tuohon\nsaliin, jota siihen aikaan pidettiin maailman suurimpana katettuna\nhuoneena. (Sauval ei ollut vielä silloin mitannut Montargis'n\nlinnan juhlasalia.) Väkeä tulvillaan oleva Oikeustori näytti\nikkunoista kurkistelevista mereltä, johon viisi, kuusi katua yhtä\nmonen virransuun tavoin vuodatti joka hetki yhä uusia päälaineita.\nIhmisjoukkojen yhä kasvavat aallot törmäsivät toisiaan vastaan\ntalojen nurkkauksissa, jotka niemekkeiden lailla ulkonivat siellä\ntäällä torialtaan epätasaisista laidoista. Suuret portaat palatsin\nkorkean goottilaisen [Sana goottilainen on siinä merkityksessä,\nmissä sitä yleensä käytetään, aivan sopimaton, mutta silti yleinen.\nMekin annamme siis sen yleisen käytön mukaan merkitä keskiajan\njälkipuoliskon rakennustaidetta, jonka tunnusomaisena piirteenä\non suippokaari, kun taas ensimmäisen ajanjakson tyylissä esiintyi\npyörökaari.] julkisivun keskustassa muistuttivat alati kuohuvaa\nkaksoisvirtaa, joka nousten ylös keskiaskelmia jakaantui portaikon\npengermällä kahteen suuntaan ja tulvi alas suurina hyökyinä\nmolempia sivurinteitä: suuret portaat vuodattivat alituisesti väkeä\ntorille aivan kuin koskenputous kuohujaan järveen. Huudot, nauru ja\ntuhansien jalkojen töminä aiheuttivat huumaavan melun ja pauhinan.\nSilloin tällöin tuo pauhina ja melu kasvoi kaksinkertaiseksi:\nvirrassa, joka kuljetti ihmisjoukkoja portaita ylös ja sivuja\nalas, syntyi akanvirtoja, tunkeilua ja pyörteitä. Niitä aiheutti\njonkun jousimiehen sivaltama isku tai jonkun santarmin hevosensa\ntakajaloilleen hypähdyttäminen järjestyksen kohentamiseksi, --\nomituinen tapa, joka monennimisten järjestyksen valvojakuntien\nkäyttämänä on kulkeutunut perinnöksi Pariisin nykyisillekin\nsantarmeille.\n\nTalojen porteilla, ikkunoissa, ullakkojen luukuissa, jopa katoillakin\nnäkyi tuhansittain kunnon porvarien rauhallisia kasvoja. He\nkatselivat palatsia ja kansanjoukkoa, eivätkä muuta toivoneetkaan,\nsillä Pariisin väestöstä monet tyytyvät katselemaan katsojia, ja\nseinä, jonka takana jotakin tapahtuu, on heistä jo sangen merkillinen.\n\nJos me, vuoden 1830 pariisilaiset, voisimme ajatuksissamme liittyä\nnoiden viidennentoista vuosisadan pariisilaisten joukkoon ja\ntunkeutua tyrkkien, kyynärpäillä iskien ja nurin niskoin toisiamme\ntölväisten heidän kerallaan tuohon valtavaan saliin, joka tammikuun\n6:ntena päivänä v. 1482 tuntui niin ahtaalta, olisi meille siellä\navautunut varsin mielenkiintoinen ja huvittava näky, ja me\nhavaitsisimme ympärillämme vain sen ikäisiä esineitä, että ne meistä\nnäyttäisivät vielä aivan uusilta.\n\nJos lukija suvaitsee, koetamme mielikuvituksen avulla tavoittaa\nvaikutelmaa, minkä hän olisi saanut, jos hän tämän mekkoihin,\nkaapuihin ja hameisiin pukeutuneen joukon mukana olisi astunut\nsuursalin kynnyksen yli.\n\nEnsin korvia huumaava humu ja silmien häikäisy. Päittemme yllä\nkaksinkertainen, runsain puuleikkauksin ja kultaliljoin koristettu,\ntaivaansiniseksi maalattu, suippokaariholvi; jalkojemme alla\nmusta- ja valkoruutuinen marmorinen kiveys. Jonkin askeleen päässä\nmeistä mahtava pylväs, sen takana toinen, kolmas -- kaikkiaan\nseitsemän pylvästä keskellä salia pituussuunnassa kannattamassa\nholvikattoa. Neljän ensimmäisen pylvään ympärillä lasi- ja\nkorutavaroita kiilteleviä kauppakojuja; kolmen viimeisen ympärillä\ntammipenkkejä, joita asianajajain polvihousut ja syyttäjäin kaavut\novat siloittaneet. Pitkin salin korkeita seiniä ovien, ikkunain ja\npylväiden välissä loppumaton rivi Ranskan kuninkaiden kuvapatsaita\nPharamondista alkaen, mitättömiä riippuvin käsivarsin ja silmät\nalas luotuina, urhoollisia ja sotaisia pää ja käsivarret rohkeassa\nkohoasennossa. Korkeissa suippokaari-ikkunoissa tuhatväristen\nlasimaalausten hohde, runsain puuveistoksin koristettuja pääovia,\nja kaikki, holvit, pylväät, seinät, ikkunan- ja ovenpielet,\nseinälaudoitus, ovet ja kuvapatsaat loistaen sinen ja kullan\nväreissä, tosin hiukan himmentyneinä jo siihen aikaan, jolloin\nme salia tarkastelemme, ja v. 1549, jolloin du Breul sitä\nvielä muistitiedon mukaan ihaili, miltei kokonaan pölyn ja\nhämähäkinseittien peitossa.\n\nJos lisäksi kuvittelemme tämän suuren, suunnikkaan muotoisen salin\ntammikuun päivän himmeässä valaistuksessa ääriään myöten täynnä\nkirjavapukuisia, meluavia ihmisiä, jotka liikehtivät seinustoja\npitkin ja pylväiden ympärillä, voimme saada jonkinlaisen käsityksen\nkuvasta, jonka yksityispiirteitä aiomme nyt tarkemmin kuvailla.\n\nSelvää on, että ellei Ravaillac olisi murhannut Henrik IV:tä,\nOikeuspalatsin arkisto ei olisi sisältänyt Ravaillac-jutun\nasiakirjoja, eivätkä siis rikoskumppanit olisi voineet toivoa niiden\nhävittämistä, eikä näin ollen olisi ilmaantunut tuhopolttajia, joiden\npätevämmän keinon puutteessa oli pakko polttaa arkisto polttaakseen\nasiakirjat ja polttaa palatsi polttaakseen arkiston, toisin\nsanoen, ei vuoden 1618 tulipaloa olisi syttynyt. Tuo vanha palatsi\nsuursaleineen olisi yhä olemassa, ja minä voisin sanoa lukijalle:\n\"Käykää katsomaan sitä\", jolloin minä vapautuisin kirjoittamasta ja\nhän lukemasta kuvausta siitä, -- mikä vahvistaa uskoa siihen uuteen\ntotuuteen, että suurilla tapahtumilla on arvaamattomat seuraukset.\n\nMuuten on mahdollista sekin, ettei Ravaillacilla ollut lainkaan\nrikostovereita, tai jos olikin, he eivät syyllistyneetkään vuoden\n1618 tulipaloon. On pari muutakin yhtä todennäköistä selitystä.\nEnsinnäkin saattoi syynä paloon olla tuo suuri, tulenpalava, jalan\nlevyinen ja kyynärän pituinen tähti, jonka kaikki tietävät pudonneen\ntaivaalta palatsiin keskiyön jälkeen maaliskuun 7:ntenä päivänä, ja\ntoiseksi voi Théophilen seuraavissa säkeissäkin olla perää:\n\n    Rouva Oikeus lahjuksista niin\n    oli paisunut vatsanvaivaan,\n    että tuikkasi tulen palatsiin\n    ihan rangaistuksena taivaan.\n\nAjatelkoon kukin mitä haluaa tästä kolminkertaisesta, poliittisesta,\nfysikaalisesta ja runollisesta selityksestä Oikeuspalatsin palon\nsyyksi, eräs seikka on kuitenkin, ikävä kyllä, liiankin totta: itse\npalo. Tämän tuhon ja varsinkin niiden entisöintien jäljiltä, joilla\nhävitettiin sekin, mikä oli tulentuholta säästynyt, on nykyään perin\nvähän jäljellä tästä Ranskan kuninkaiden ensimmäisestä asunnosta,\ntästä Louvrea vanhemmasta palatsista, joka jo Filip Kauniin aikana\noli niin vanha, että siinä saatettiin huomata jälkiä niistä komeista\nrakennuksista, joita kuningas Robert rakennutti ja Helgaldus kuvaili.\nMiltei kaikki on joutunut häviön omaksi. Missä on nyt kansliahuone,\njossa Ludvig Pyhä vietti häitään, puutarha, jossa hän jakoi oikeutta\n\"pukeutuneena kamlottimekkoon, hihattomaan puolivillaiseen takkiin\nja mustaan sandeliviittaan leväten matolla Joinville vierellään\"?\nMissä on keisari Sigismundin kamari, missä Kaarle IV:n, missä\nJuhana Maattoman? Missä ovat portaat, joilta Kaarle VI luki\narmahdusjulistuksensa; missä kivipaasi, jolla Marcel dauphinin\nläsnäollessa katkaisi kaulan Clermont'in Robertilta ja Champagnen\nmarsalkalta? Missä pieni sivuovi, jonka edustalla vastapaavi\nBenediktuksen bullat revittiin rikki ja jonka kautta lähettiläät,\njotka olivat tuoneet ne, laskettiin ulos, pilan vuoksi piispan\nkaapuihin ja hiippoihin puettuina, missä asussa he saivat tehdä\ntoivioretken kautta koko Pariisin? Missä suursali kultauksineen,\nsiniväreineen, suippokaarineen, kuvapatsaineen, pylväineen ja\nveistoksin koristettuine kattoholveineen? Missä kultainen huone ja\nkivileijona, joka seisoi ovella pää painuksissa ja häntä koipien\nvälissä, kuten Salomonin valtaistuimen leijonat, tuossa nöyrässä\nasennossa, jossa voiman on esiinnyttävä oikeuden edessä? Missä\nkauniit ovet ja ihanat ikkunat; missä kaiverretut raudoitukset,\njotka lannistivat Biscornetten rohkeuden? Missä du Hancyn hienot\npuutyöt?... Mitä on aika, mitä ihmiset tehneet näille ihmeellisille\nteoksille? Mitä meille on annettu kaiken tämän sijaan, koko tämän\ngallialaisen historian, kaiken tämän goottilaisen taiteen sijaan?\nHra de Brossen, Saint-Gervais-portaalin kehnon arkkitehdin raskaat,\npainostavat pyörökaaret: siinä taide, jonka olemme saaneet. Ja mitä\nmuistoihin tulee, niin meidän on tyydyttävä niihin Patrus-juoruihin,\njoita suuri pylväs yhä näyttää kielivän.\n\nSe on vähäpätöistä. -- Palatkaamme todellisen vanhan palatsin\ntodelliseen suursaliin.\n\nTämän suunnattoman suuren suunnikkaan toisen pään täytti kuuluisa\nmarmoripöytä, jonka levy oli yhtä kiveä ja joka oli niin pitkä, leveä\nja paksu, ettei sellaista marmoripaatta ollut toista maailmassa,\nkuten vanhoissa verokirjoissa mainitaan tyylillä, joka olisi\nsaanut veden herahtamaan Gargantuankin kielelle. Toisessa päässä\noli kappeli, johon Ludvig XI oli pystyttänyt kuvapatsaan Pyhästä\nNeitsyestä, jonka eteen polvistuneena hän oli antanut kuvata\nitsensä, ja jonne hän oli siirrättänyt Kaarle Suuren ja Ludvig Pyhän\nkuvapatsaat, kahden pyhimyksen, joiden hän arveli Ranskan kuninkaista\npäässeen erityisen hyviin kirjoihin taivaassa, -- välittämättä siitä,\nettä kuninkaiden kuvapatsaiden sarjassa siten jäi kaksi komeroa\ntyhjäksi. Tämä vielä aivan uusi kappeli -- se oli valmistunut tuskin\nkuusi vuotta varhemmin -- edusti herkullisine arkkitehtuureineen,\nihmeellisine veistoksineen ja hienoine ja syvine kaiverrustöineen\nkauttaaltaan tuota kaunista, ihastuttavaa makusuuntaa, joka oli\nmeillä vallalla goottilaisen kauden lopulla ja joka renessanssin\ntarumaisissa mielijohteissa eli aina kuudennentoista vuosisadan\nkeskivaiheille saakka. Varsinkin portaalin yläpuolella oleva pieni\nruusustoikkuna oli todellinen hienouden ja sulouden mestariluomus;\nsitä olisi voinut sanoa pitsitähdeksi.\n\nKeskelle salin toista sivuseinää, vastapäätä pääovea oli\nalankomaalaisia lähettiläitä ja muita suuruuksia varten, joita oli\nkutsuttu katsomaan mysteerin esitystä, rakennettu kultakankaalla\npäällystetty parveke, johon oli tehty ovi eräästä kultaiseen\nhuoneeseen johtavan käytävän ikkunasta.\n\nYllä mainitulla marmoripöydällä esitettäisiin mysteeri vanhan\ntavan mukaan. Se oli jo aikaisin aamulla pantu tätä tarkoitusta\nvarten asianmukaiseen kuntoon. Sen mahtavalla marmorilevyllä, joka\noli täynnä kirjurien kantojen piirtämiä viiruja, oli korkeahko\nlautateline, jonka lattiaksi laitettu, joka taholle näkyvä päällystä\noli tarkoitettu näyttämölavaksi, samalla kun sen verhoilla peitetty\nsisusta oli aiottu näyttelijäin pukuhuoneeksi. Lavalle päästiin\nyksinkertaisesti näyttämön eteen asetettuja portaita myöten, joiden\njyrkät astuimet olivat ainoana yhdyssiteenä näyttämön ja pukuhuoneen\nvälillä. Ei mikään esiintyminen ollut niin odottamaton, ei mikään\ntapahtuma tai teatteritemppu niin äkillinen, etteivät näyttelijät\nolisi ehtineet kiivetä näitä portaita myöten lavalle. Sinä taiteen ja\nteatterikoneiston viaton ja kunnianarvoinen lapsuusaika!\n\nNeljä palatsivoudin nihtiä, joiden tehtäviin kuului vartioiminen\nkaikissa kansanhuveissa niin juhla- kuin mestauspäivinäkin, oli\nasettunut marmoripöydän neljään kulmaan.\n\nNäytännön ei pitänyt alkaa ennen, kuin palatsin suuri kello\nlöisi kaksitoista. Se oli kylläkin tavallista myöhäisempi aika\nteatteriesityksen alkamiselle, mutta näin oli täytynyt tällä kertaa\ntehdä alankomaalaisten vuoksi.\n\nNyt oli kuitenkin koko katsojajoukko odottanut varhaisesta aamusta\nasti. Suuri osa näistä näkemisen haluisista oli päivänkoitosta\nalkaen värjötellyt palatsin suurten portaitten edessä, Vakuuttivatpa\ntoiset viettäneensä yönkin pääoven edessä päästäkseen varmasti\nensimmäisinä sisälle. Joukko kasvoi joka hetki ja alkoi kohota\nnousuveden lailla seinille, paisua pylväille, täyttää ikkunakomerot,\nkamanat ja pielet, kaikki rakennuksen ulkonemat, kaikki patsaiden\njalustat. Ahtaus, kärsimättömyys, ikävä, raisua omavaltaisuutta\nherättävän huvittelupäivän vapaus, sananvaihdot, joita sattui\nkaikkialla kyynärpään iskun tai raudoitetun kannan kolhaisun takia,\npitkän odotuksen synnyttämä väsymys, kaikki se antoi jo aikoja\nennen, kuin lähettiläiden piti saapua, vihaisen ja katkeran kaiun\ntuosta seinien kehään ahtautuneesta, likistyksissä seisovasta,\ntyrkitystä ja poljetusta kansanjoukosta kohoavalle puheensorinalle.\nKuului vain huutoja ja kirouksia alankomaalaisille, kauppiaskunnan\nesimiehelle, Bourbonin kardinaalille, palatsivoudille, Itävallan\nMargaretalle, vartijoille, pakkaselle, kuumuudelle, rumalle ilmalle,\nPariisin piispalle, narripaaville, pylväille, patsaille, toisaalla\nsuljetulle ovelle, toisaalla avoimelle ikkunalle, mikä kaikki herätti\nsuurta iloa niissä ylioppilas- ja lakeijaparvissa, jotka joukon\nseassa seisten sinkauttivat ivasanojaan yleiseen tyytymättömyyden\nsorinaan ja siten ikään kuin neulanpistoilla yhä kiihdyttivät joukon\nkärsimättömyyttä.\n\nParvi näitä vallattomia paholaisia oli särkenyt ruudut eräästä\nikkunasta ja istuutunut rauhassa ikkunalaudalle, josta he\nkatselivat pistopuheita lasketellen milloin ulos torilla seisovaa\njoukkoa, milloin sisällä odottajia. Heidän ilveilevistä eleistään,\nheidän raikuvasta naurustaan ja siitä karkeasta pilasta, jota he\nlaskettelivat toveriensa avulla ympäri salia, saattoi helposti nähdä,\nettei näitä maan toivoja lainkaan vaivannut muun yleisön väsymys ja\nikävä, ja että he sangen taitavasti osasivat valmistaa siitä, mitä\nheillä oli silmiensä edessä, näytelmän omaa erityistä hauskuuttaan\nvarten, mikä sai heidät kärsivällisesti odottamaan luvassa olevaa.\n\n-- Sieluni autuuden kautta, sinäkö siellä oletkin, Joannes Frollo de\nMolendino! eräs heistä huusi pienelle, vaaleatukkaiselle veitikalle,\njolla oli kauniit ja kujeelliset kasvot ja joka oli kiivennyt\nerään pylväänpään akantuslehdille. -- Syystä oletkin saanut nimen\nMylly-Jussi, sillä käsivartesi ja sääresi pyörivät kuin tuulimyllyn\nsiivet. Miten kauan olet siellä istunut?\n\n-- Piru armahtakoon, Joannes Frollo vastasi. -- Olenhan istunut\ntäällä jo yli neljä tuntia ja toivon, että ne luetaan hyväkseni\nkiirastulessa. Olen kuullut Sisilian kuninkaan kahdeksan\nkuorolaulajan aloittavan ensimmäisen messuvärssynsä kello seitsemältä\nSainte-Chapellessa.\n\n-- Kauniita laulajia! Äänikin heillä on terävämpi kuin heidän\npiippolakkinsa! toinen jatkoi. -- Ennen kuin kuningas perusti messun\npyhälle herra Johannekselle, olisi hänen pitänyt ottaa selvä, pitääkö\nherra pyhä Johannes siitä, että latinaa veisataan provenselaiseen\ntapaan.\n\n-- Sen hän on tehnyt lihottaakseen noita kirottuja sisilialaisia\nlaulajia, huusi kovalla äänellä muuan vanha nainen ikkunan\nalapuolella olevasta joukosta. -- Tahdon vain kysyä: onko laitaa,\nettä maksetaan tuhat pariisilaista livreä yhdestä messusta ja vielä\nmerikalan verottamisella Pariisin halleissa!\n\n-- Vaiti, eukko, lausui tähän lihava, arvokkaan näköinen mies, joka\npiteli nenäänsä arvatenkin kalakaupustelijan läheisyyden takia.\n-- Olihan välttämätöntä perustaa messu, vai olisitteko halunnut\nkuninkaan jälleen sairastuvan?\n\n-- Hyvin puhuttu, herra Gilles Lecornu, kuninkaallinen hoviturkkuri!\nhuusi pieni ylioppilas pylvään päästä.\n\n-- Lecornu! Gilles Lecornu! toiset matkivat. -- _Cornutus et\nhirsutus_ [Sarvekas ja karvainen], joku lisäsi.\n\n-- Niinpä niin! lisäsi tuo pieni paholainen pylvään päästä. -- Mitäpä\nsiinä on nauramista! Kunnianarvoinen Gilles Lecornu, mestari Jehan\nLecornun, kuninkaan linnanvoudin veli, mestari Mahiet Lecornun,\nVincennes-metsän ensimmäisen portinvartijan poika, kaikki Pariisin\nporvareita, kaikki isästä poikaan naineita miehiä!\n\nIlo yltyi. Paksu hoviturkkuri koetti sanaakaan hiiskumatta väistää\nniitä katseita, joita joka puolelta häneen suunnattiin. Mutta\nturhaan hän hiessä päin ponnisteli. Niinkuin puuhun tunkeutuva kiila\nlikistyi hänen lihava, harmista ja vihasta punoittava naamansa näiden\nponnistusten vuoksi yhä tiukemmin naapurien olkapäiden väliin.\n\nVihdoin tuli yksi näistä, pyöreä, pieni ja juhlallinen niinkuin hän\nitsekin, hänelle avuksi.\n\n-- Häpeällistä todellakin, että ylioppilaat puhuvat tuolla lailla\nporvarista! Siihen aikaan, kun minä olin nuori, olisi heidät ensin\npiesty ja sitten poltettu samalla risukimpulla.\n\nKoko joukko räjähti nauramaan.\n\n-- Hohoi! Kuka siellä sellaista toranuottia vetää? Mikä pahanilman\nlintu se on?\n\n-- Kuulkaahan, minä tunnen hänet, joku sanoi; sehän on mestari Andry\nMusnier.\n\n-- Ahaa, yksi Yliopiston neljästä valantehneestä kirjakauppiaasta!\ntoinen lisäsi.\n\n-- Kaikki siinä verstaassa on nelinkertaista, kolmas huusi: neljä\nosakuntaa, neljä tiedekuntaa, neljä juhlaa, neljä prokuraattoria,\nneljä elektoria, neljä kirjakauppiasta.\n\n-- No, räyhätäänpä hänelle kuin riivatut, Jean Frollo huusi.\n\n-- Musnier, me poltamme kirjasi.\n\n-- Musnier, me pieksämme renkisi.\n\n-- Musnier, me höyhennämme vaimosi.\n\n-- Tuon pullean kelpo Oudarde rouvan.\n\n-- Joka on niin punakka ja iloinen kuin olisi jo leski.\n\n-- Piru teidät periköön! mutisi mestari Andry Musnier.\n\n-- Mestari Andry, huusi Jehan yhä koikkuen pylväällään, -- ole vaiti,\ntaikka minä hyppään suoraan kalloosi!\n\nMestari Andry nosti päätään, näytti hetkisen mittaavan pylvään\nkorkeutta ja tuon riiviön painoa, kertovan painon nopeuden neliöllä\nja oli vaiti.\n\nJehan, joka nyt oli valtiaana taistelutantereella, jatkoi riemuiten:\n\n-- Olisin sen tehnyt, vaikka olenkin arkkidiakonin veli!\n\n-- Kylläpä ovat kehnoja meidän akateemiset isämme, kun eivät\ntällaisena päivänä kunnioita meidän oikeuksiamme! Kukkassalko\nja ilotulitus Kaupungissa, mysteeri, narripaavi ja flaamilaiset\nlähettiläät Citéssä; mutta Yliopistossa ei kerrassaan mitään!\n\n-- Ja kuitenkin on Place Maubert kyllin suuri, jatkoi eräs\nylioppilaista ikkunalaudalla.\n\n-- Alas rehtori, elektorit ja prokuraattorit! Joannes huusi.\n\n-- Täytyy tehdä tänä iltana ilotulitus Champ-Gaillard'ille mestari\nAndryn kirjoista, joku toinen lisäsi.\n\n-- Ja kirjurien pöydistä! kolmas jatkoi.\n\n-- Ja pedellien sauvoista!\n\n-- Ja dekaanien sylkiastioista!\n\n-- Ja prokuraattorien kaapeista!\n\n-- Ja elektorien laatikoista!\n\n-- Ja rehtorin jakkaroista!\n\n-- Alas! huusi pieni Jehan veisaavalla äänellä, -- alas mestari\nAndry, pedellit ja kirjurit, alas teologit, lääkäri ja dekretistit,\nprokuraattorit ja rehtori!\n\n-- Johan nyt on koko maailman loppu, murisi mestari Andry pidellen\nkorviaan.\n\n-- Hei, tuollahan se rehtori tuleekin torilla! eräs ikkunalla\nistujista huusi.\n\nKaikki pyrkivät katsomaan ulos.\n\n-- Onko se todellakin meidän kunnianarvoisa rehtorimme Thibaut? kysyi\nJehan Frollo, joka ei ylhäältä pylväänsä päältä voinut nähdä, mitä\nulkona tapahtui.\n\n-- On, on, toiset vastasivat, -- hän se on, meidän rehtorimme\nprofessori Thibaut.\n\nRehtori oli todellakin liikkeellä muiden yliopistollisten\narvohenkilöiden seurassa ja kulki juuri torin poikki matkalla\nlähettiläitä vastaan. Ikkunaan kerääntyneet ylioppilaat ottivat\nheidät vastaan pilapuheilla ja ivallisilla hyvähuudoilla. Rehtori,\njoka ratsasti seurueensa etunenässä, sai osalleen ensimmäisen kuuron.\n\n-- Hyvää päivää, herra rehtori! Hohoi! päivää!\n\n-- Ihme ja kumma! Kuinka tuo vanha peluri on voinut jättää noppansa?\n\n-- Kas, kuinka hän ratsastaa aasillaan! Senkään korvat eivät ole niin\npitkät kuin hänen.\n\n-- Hohoi! Hyvää päivää, herra rehtori Thibaut! _Tybalde aleator!_\nVanha aasi! Sinä vanha peluri!\n\n-- Herra sinua varjelkoon! Oletko saanut montakin voittoa viime yönä?\n\n-- Oh, miten kurjan, harmaan, kalpean ja unisen näköinen hän on, ja\npelkästään rakkaudesta kortteihin ja noppiin!\n\n-- Minne sinä aiot, _Tybalde ad dados_, kun noin käännät selkäsi\nYliopistolle ja suuntaat kulkusi Kaupunkiin?\n\n-- Hän aikoo etsiä asuntoa Thibautodé-kadun [_dé_ merkitsee\npelinoppaa, samoin lat. _dadus_] varrelta, huusi Jehan Frollo.\n\nKoko joukko toisti sanaleikin kauhean naurunrähäkän ja villien\nkättentaputusten säestämänä.\n\n-- Menetkö etsimään yösijaa Thibautodé-kadun varrelta, vai kuinka,\nherra rehtori, pirun pelitoveri?\n\nSitten tuli muiden arvohenkilöiden vuoro.\n\n-- Alas pedellit, alas sauvankantajat!\n\n-- Kuules, Robin Poussepain, sanopas kuka se tuo on.\n\n-- Se on Gilbert de Suilly, _Gilbertus de Soliaco_, Autunin\nkolleegion kansleri.\n\n-- Hei, tässä minun kenkäni: sinulla on parempi paikka kuin minulla;\npaiskaa sillä häntä vasten kuonoa!\n\n-- _Saturnalitias mittimus ecce nuces_.\n\n-- Alas nuo kuusi teologia valkoisissa kasukoissaan!\n\n-- Onko nuo teologeja? Minä luulin niitä kuudeksi valkoiseksi\nhanheksi, jotka Pyhä Genoveva antaa kaupungille verona Roognyn\nläänistä!\n\n-- Alas lääkärit!\n\n-- Alas kaikki tärkeät ja selvittelevät väittelyt!\n\n-- Sinä saat minun lakkini, sinä Pyhän Genovevan kansleri! Sinä\nolet tehnyt minulle vääryyttä. -- Toden totta! hän on antanut minun\npaikkani Normandian osakunnassa pikku Ascanio Falzaspadalle, joka\nkuuluu Bourges'in provinssiin, koska hän on italialainen.\n\n-- Se on vääryyttä! huusivat kaikki ylioppilaat. -- Alas Pyhän\nGenovevan kansleri!\n\n-- Hohoi! mestari Joachim de Ladehors! Hohoi! Louis Dahuille! Hohoi!\nLambert Hoctement!\n\n-- Kuristakoon piru saksalaisen osakunnan prokuraattorin! -- Ja\nSainte-Chapellen kappalaiset harmaine viittoineen; _cum tunicis\ngrisis!_\n\n-- _Seu de pellibus grisis fourratis!_ [Tai harmaine\nturkiskaapuineen.]\n\n-- Hohoi! siinä ovat filosofian tohtorit! Ohoh, kuinka koreita mustia\nja punaisia lakkeja!\n\n-- Totta tosiaan, rehtorilla on kaunis häntä!\n\n-- Aivan kuin Venetsian doogilla, joka on menossa viettämään\nkihlaustaan meren kanssa.\n\n-- Katsopa, Jehan! Pyhän Genovevan kaniikit!\n\n-- Hiiteen kaniikit!\n\n-- Apotti Claude Choart! tohtori Claude Choart! Etsittekö Giffarden\nMaijaa?\n\n-- Hän asuu Glatigny-kadun varrella.\n\n-- Hän pöyhii vuodetta irstailijain kuninkaalle.\n\n-- Hän on kyllä neljän denaarin arvoinen; _quatuor denarios. -- Aut\nunum bombum_.\n\n-- Tahdotteko, että hän antaa teille koirannuuskaa?\n\n-- Toverit! mestari Simon Sanguin, Pikardian elektori, jolla on vaimo\ntakanansa aasin selässä.\n\n-- _Post equitem sedet atra cura_. [Ratsastajan takana istuu musta\nmurhe.]\n\n-- Rohkeutta, mestari Simon!\n\n-- Hyvää päivää, herra elektori!\n\n-- Hyvää yötä, elektorin rouva!\n\n-- Ovatpa ne onnellisia, kun saavat nähdä kaiken tuon, huokasi\nJoannes de Molendino yhä istuen ylhäällä pylvään lehtikuviossa.\n\nTällä välin oli Yliopiston valantehnyt kirjakauppias, mestari Andry\nMusnier, lähestynyt kuninkaallista hoviturkkuria Gilles Lecornutä ja\nkuiskannut hänen korvaansa:\n\n-- Herra, sanon teille, että viimeiset ajat ovat tulossa.\nEi milloinkaan ennen ole nähty ylioppilaitten laskettelevan\nnoin ruokottomia. Nuo kirotut uudet keksinnöt ne saattavat\nkaiken turmioon. Tykistö, tuliluikut, pommitykit ja ennen\nkaikkea kirjapainotaito, tuo uusi saksalainen rutto. Ei enää\nkäsikirjoituksia, ei enää kirjoja! Kirjapaino tappaa kirjakaupan.\nViimeiset ajat lähenevät.\n\n-- Minäkin huomaan sen vallan hyvin siitä suosiosta, minkä sametti on\nsaanut osakseen, sanoi hoviturkkuri.\n\nTällä hetkellä löi kello kaksitoista.\n\n-- Oh! -- pääsi koko joukolta kuin yhdestä suusta. Ylioppilaat\nvaikenivat. Alkoi yleinen jalkojen ja päiden liikutteleminen,\nyleinen yskintä ja niistäminen. Jokainen kohentautui, otti paremman\nasennon, ojentautui ja sijoittui. Sitten syntyi syvä hiljaisuus.\nKaikki kurkottivat päitään suut avoimina ja katseet suunnattuina\nmarmoripöytää kohden. Mutta mitään ei näkynyt. Palatsivoudin neljä\nnihtiä seisoi yhä siellä jäykkänä ja liikkumattomana kuin neljä\nmaalattua kuvapatsasta. Kaikkien katseet kääntyivät nyt alankomaisia\nlähettiläitä varten varatulle parvekkeelle. Mutta ovi pysyi kiinni ja\nparveke tyhjänä. Tämä ihmisjoukko oli aamuvarhaisesta asti odottanut\nkolmea seikkaa: keskipäivää, flaamilaisia lähettiläitä ja mysteeriä.\nAinoastaan keskipäivä oli tullut määrälleen.\n\nNyt oli mitta täynnä.\n\nOdotettiin minuutti, kaksi, kolme, viisi minuuttia, odotettiin\nneljännestunti. Parveke pysyi tyhjänä, teatteri mykkänä. Tällä välin\noli kärsimättömyyttä seurannut suuttumus. Katkeruus ilmeni kuitenkin\nvielä vain hiljaisina sanoina: Mysteeri! Mysteeri! mumistiin ympäri\nsalia. Mielet olivat käymistilassa. Ukkospilvi, josta vasta kuului\nhiljaista jyrinää, liikehti tämän pääpaljouden yllä. Jehan de\nMolendino sai siitä singahtamaan ensimmäisen salaman.\n\n-- Mysteeri, ja hiiteen alankomaalaiset! -- hän huusi minkä keuhkonsa\nkestivät, kiertyen kuin käärme pylväänsä ympäri.\n\nJoukko taputti käsiään.\n\n-- Mysteeri! toisteltiin joka taholta, -- ja hiiteen koko Flanderi!\n\n-- Mysteeri, ja heti paikalla, -- jatkoi ylioppilas, muuten neuvon,\nettä hirtämme palatsivoudin, jotta saamme nähdä sekä komedian että\nmoraliteetin samalla kertaa.\n\n-- Hyvin puhuttu, huusi joukko, ja aloitetaan hirttäminen hänen\nnihdeistään.\n\nSeurasi myrskyisä hyväksymishuuto. Nuo neljä miesparkaa alkoivat\nkalveta ja vilkuilla toisiinsa. Joukko läheni heitä, ja he näkivät\njo kauhukseen heikon aitauksen, joka erotti heidät joukosta, alkavan\nmurtua sen paineesta.\n\nHetki oli vakava.\n\n-- Hirteen! hirteen! huudettiin joka taholta.\n\nSamassa työnnettiin edellä kuvatun pukukomeron verhoa syrjään ja\nesille astui henkilö, jonka pelkkä esiintyminen heti pysäytti joukon\nja aivan kuin taikaiskulla muutti sen suuttumuksen uteliaisuudeksi.\n\n-- Hiljaa! hiljaa!\n\nMainittu henkilö, joka ei tästä huudosta itse paljoakaan\nrauhoittunut, astui vapisten yleisön eteen joka askeleella syvään\nkumartaen, mikä hänen marmoripöydän reunaa lähetessään muistutti yhä\nenemmän polvien notkahtelua.\n\nSali oli tällä välin vähitellen hiljentynyt. Kuului vain tuota\nhiljaista kohinaa, mikä aina seuraa väkijoukon vaikenemista.\n\n-- Herrat porvarit ja arvoisat naiset, hän sanoi, meillä on kunnia\nlausua ja esittää hänen korkea-arvoisuudelleen kardinaalille erittäin\nkaunis moraliteetti nimeltä: _Neitsyt Marian hyvä tuomio_. Minä\nesitän Jupiteria. Hänen korkea-arvoisuutensa on tällä hetkellä\nhänen korkeutensa Itävallan herttuan korkeasti kunnioitettavien\nlähettiläiden seurassa, jotka parhaillaan Baudets-portilla\nkuuntelevat yliopiston rehtorin puhetta. Me aloitamme heti, kun hänen\nkorkea-arvoisuutensa kardinaali saapuu.\n\nTarvittiin siis vallan Jupiterin väliintulo palatsivoudin neljän\nnihtiraukan pelastamiseksi. Jos meillä olisi ollut onni keksiä tämä\nsangen todenmukainen juttu ja me siis olisimme vastuussa siitä rouva\nArvostelulle, ei meitä suinkaan tällä hetkellä voitaisi muistuttaa\ntuosta klassillisesta säännöstä: _Nec deus intersit_. [Älköön jumala\nastuko avuksi.] Herra Jupiterin puku oli sitä paitsi sangen kaunis,\neikä sen vaikutus yleisön rauhoittumiseen suinkaan ollut vähäinen,\nse kun kiinnitti puoleensa kaikkien huomion. Jupiterilla oli yllään\nmustalla sametilla verhottu ja kullatuilla soljilla varustettu\nrautapaita ja päässä kullatuilla napeilla runsaasti koristettu\npiippolakki. Ellei hänen kasvojaan olisi puoleksi peittänyt\npunamaali, puoleksi tuuhea parta, ellei hänellä olisi ollut kädessään\nsikin sokin törröttävin kultapaperihetuloin koristettua kullattua\npahviputkea, jonka harjaantunut silmä pian älysi ukkosenvaajaksi, ja\nelleivät hänen paljaat säärensä olisi olleet kreikkalaiseen tapaan\npauloitetut, olisi häntä ulkoasunsa puolesta huoletta voinut verrata\nherra de Berryn osaston bretagnelaisiin jousimiehiin.\n\n\n\n\nII. Pierre Gringoire\n\n\nMiehen puhuessa hänen pukunsa herättämä yleinen tyytyväisyys\nja ihailu haihtui kuitenkin vähitellen, ja kun hän oli päässyt\nnoihin onnettomiin sanoihin: \"Me aloitamme heti, kun hänen\nkorkea-arvoisuutensa kardinaali saapuu\", hukkui hänen äänensä\nhuikeisiin vihellyksiin.\n\n-- Aloittakaa heti! Mysteeri! Mysteeri heti paikalla! väkijoukko\nhuusi. Ja yli kaikkien muiden kaikui Joannes de Molendinon\nääni, joka halkoi melua kimakkana kuin vihellyspillin piipitys\nkissannaukujaisissa -- Aloittakaa heti paikalla! hän kiljui.\n\n-- Alas Jupiter ja Bourbonin kardinaali! huusivat Robin Poussepain ja\nmuut ikkunalaudalle kiivenneet lakimiehenalut.\n\n-- Moraliteetti heti paikalla, kohahti nyt väkijoukostakin. -- Heti!\nVikkelästi! Hirteen näyttelijät ja kardinaali!\n\nPelon kangistamana ja punamaalinsa suojassa kalveten Jupiter raukka\npudotti ukkosen vaajansa, otti lakin käteensä ja sammalsi kumarrellen\nja vapisten: \"Hänen korkea-arvoisuutensa... lähettiläät... hänen\nkorkeutensa Margareta Flanderilainen...\" Hän ei tiennyt mitä sanoa.\nHän pelkäsi suorastaan, että hänet hirtettäisiin.\n\nJos hän odottaisi, kansanjoukko hirttäisi hänet, jos aloittaisi,\nhirttäisi kardinaali hänet. Kummaltakin taholta ammotti kauhea kuilu,\ntoisin sanoen, hirsipuu.\n\nOnneksi joku ilmestyi pelastamaan hänet tästä uhkaavasta vaarasta ja\nottamaan vastuun itselleen.\n\nMuuan mieshenkilö, joka oli seisoskellut aitauksen takana\nmarmoripöydän edustalla olevalla tyhjällä alueella ja jota ei\nkukaan tähän asti ollut huomannut sen tähden, että hänet oli\nyleisön katseilta kokonaan kätkenyt pylväs, johon hän näyttämön\npuolella nojasi, astui nyt esiin pöydän luokse. Tämä vaaleaverinen,\nkalpea, pitkä ja laiha nuori mies, jonka poskissa ja otsassa jo\nnäkyi kurttuja, mutta jonka katse säteili kirkkaana ja huulilla\nväreili hymy, ja jonka yllä oli vanha, kulunut, alkuaan musta, mutta\nhaalistunut taftitakki, viittasi Jupiter raukalle, joka pelosta\ntolkuttomana ei nähnyt eikä kuullut mitään.\n\nMies astui askeleen lähemmäksi: -- Jupiter! hän sanoi, hyvä Jupiter!\n\nToinen ei kuullut.\n\nViimein tuo kookas vaaleaverinen huusi Jupiterille miltei korvan\njuuresta:\n\n-- Michel Giborne!\n\n-- Kuka minua huutaa? kysyi Jupiter kuin unesta heräten.\n\n-- Minä, vastasi mustapukuinen.\n\n-- Ah! pääsi Jupiterilta.\n\n-- Aloittakaa heti paikalla, toinen jatkoi. Tehkää joukon mieliksi.\nMinä otan lepyttääkseni palatsivoudin, joka puolestaan saa lepyttää\nkardinaalin.\n\nJupiter hengähti helpotuksesta.\n\n-- Herrat kansalaiset, hän huusi keuhkojensa koko voimalla\nkansanjoukolle, joka yhä jatkoi viheltämistään, -- me aloitamme heti.\n\n-- _Evoë, Juppiter! Plaudite, cives!_ [Terve, Jupiter! Taputtakaa\nkäsiänne, kansalaiset!] ylioppilaat huusivat.\n\n-- Hyvä! hyvä! kansanjoukko huusi.\n\nTuntematon, joka käden käänteessä oli \"tyynnyttänyt myrskyn\",\nkuten sanoo vanha, rakas Corneillemme, oli tällä välin vetäytynyt\nvaatimattomasti takaisin pylvään suojaan ja olisi epäilemättä jäänyt\nyhtä näkymättömäksi, liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin tähänkin\nasti, jollei kaksi nuorta, aivan aitauksen viereen asettunutta\nnaista, jotka olivat huomanneet hänen keskustelunsa Michel\nGiborne-Jupiterin kanssa, olisi saanut häntä sieltä esille.\n\n-- Mestari, toinen heistä sanoi ja viittasi häntä lähestymään...\n\n-- Hiljaa toki, hyvä Liénarde, virkkoi hänen toverinsa, sievä,\nverevä tyttö, joka tunsi itsensä sangen rohkeaksi pyhäpukimissaan.\n-- Eihän hän ole hengellinen, vaan maallikko; ei häntä pidä nimittää\nmestariksi, vaan herraksi.\n\n-- Hyvä herra, sanoi Liénarde. Tuntematon läheni aitausta.\n\n-- Mitä neidit haluavat? hän kysyi innokkaana.\n\n-- Oh! ei mitään, sanoi Liénarde aivan hämmentyneenä, -- naapurini\nGisquette la Gencienne haluaa puhutella teitä.\n\n-- Enhän, vastasi Gisquette punastuen. -- Liénarde sanoi teille:\nMestari, ja minä sanoin hänelle, että on sanottava: Herra.\n\nMolemmat neitoset katsoivat maahan. Tuntematon, joka hartaasti toivoi\npäästä puheisiin, katseli heitä hymyillen:\n\n-- Teillä ei siis ole mitään minulle sanottavaa, neitiseni?\n\n-- Ei mitään, vastasi Gisquette.\n\n-- Ei, sanoi Liénarde.\n\nPitkä vaaleaverinen nuori mies astui askeleen vetäytyäkseen syrjään,\nmutta uteliaat tytöt eivät halunneet häntä laskea.\n\n-- Herra, Gisquette virkkoi vilkkaasti avautuvan sulun tai\npäätöksensä tehneen naisen koko hillitsemättömyydellä. -- Te tunnette\nsiis tuon sotilaan, joka esittää Neitsyt Marian osaa mysteerissä?\n\n-- Tarkoitatte kai Jupiterin osaa? tuntematon sanoi.\n\n-- Niin, tietysti, virkkoi Liénarde, -- onpa hän tyhmä! Te tunnette\nsiis Jupiterin?\n\n-- Michel Gibornen? tuntematon vastasi, -- kyllä, neiti.\n\n-- Hänellä on komea parta! Liénarde sanoi.\n\n-- Onko se kaunista, mitä he aikovat puhua tuolta ylhäältä? Gisquette\nkysyi arasti.\n\n-- Sangen kaunista, neiti, vastasi tuntematon hetkeäkään epäröimättä.\n\n-- Mitä se on? Liénarde kysyi.\n\n-- _Neitsyt Marian hyvä tuomio_, moraliteetti, jos suvaitsette,\nneitiseni.\n\n-- Ah! sehän on aivan toista, Liénarde virkkoi. Syntyi lyhyt\nvaitiolo, jonka tuntematon katkaisi:\n\n-- Se on aivan uusi moraliteetti, jota ei vielä ennen ole esitetty.\n-- Se ei siis ole sama, sanoi Gisquette, -- joka esitettiin kaksi\nvuotta sitten herra legaatin saapuessa ja jossa kolme kaunista tyttöä\nesitti joitakin osia...\n\n-- Seireeneitä, Liénarde täydensi.\n\n-- Ja aivan alastomina, lisäsi tuntematon. Liénarde loi katseensa\nmaahan. Gisquette katsahti häneen ja teki samoin. Tuntematon jatkoi\nhymyillen:\n\n-- Se oli todellakin sangen kaunista katsella. Mutta se näytelmä,\njoka tänään esitetään, on moraliteetti, joka on kirjoitettu varta\nvasten hänen korkeuttaan Margareta Flanderilaista varten.\n\n-- Laulavatko ne paimenlauluja? Gisquette kysyi.\n\n-- Hyh! paimenlauluja moraliteetissa! huudahti tuntematon. -- Ei pidä\nsekoittaa runoudenlajeja. Jos se olisi ilveily, niin silloin kyllä.\n\n-- Sepä vahinko, Gisquette virkkoi. -- Silloin nähtiin Ponceaun\nsuihkukaivolla villejä miehiä ja naisia, jotka tappelivat ja tekivät\nkaikenlaisia liikkeitä laulaen motetteja ja paimenlauluja.\n\n-- Se, mikä sopii legaatille, ei sovi prinsessalle, tuntematon\nhuomautti kuivasti.\n\n-- Ja heidän vieressään, Liénarde virkkoi, -- soitettiin\nkaikenlaisilla soittokoneilla komeita säveleitä.\n\n-- Ja ohikulkijain virkistykseksi suihkukaivo vuodatti kolmesta\nputkesta viiniä, maitoa ja mausteviiniä, joita sai juoda ken halusi.\n\n-- Ja vähän matkan päässä Ponceausta La Trinité-kirkon luona, virkkoi\nLiénarde, -- näyteltiin kärsimystarinaa ilman puhetta.\n\n-- Niin, sitä en milloinkaan unohda! Gisquette huudahti. -- Jumala\nristillä ja ryövärit kummallakin puolella häntä.\n\nNyt alkoivat nuo nuoret lavertelijat, jotka joutuivat aivan\nhaltioihinsa muistellessaan herra legaatin saapumista, puhua yhtaikaa.\n\n-- Ja kauempana Maalarienportin luona oli muita koreasti puettuja\nesiintyjiä.\n\n-- Ja muistatko, Gisquette, Saint-Innocent-suihkukaivon luona sitä\nmetsästäjää, joka huikean koiranhaukunnan ja torventoitotusten\nkaikuessa ajoi naarashirveä!\n\n-- Ja Pariisin teurastamon luona oli lavoja, jotka esittivät Dieppen\nvallituksia!\n\n-- Ja kun legaatti kulki ohi, muistathan, Gisquette, hyökättiin\nniille ja kaikki englantilaiset surmattiin.\n\n-- Ja Châtelet-portinkin luona oli sangen kauniita esiintyjiä!\n\n-- Ja Rahanvaihto-sillalla, joka oli kokonaan veralla verhottu!\n\n-- Ja kun legaatti kulki ohi, laskettiin sillalta lentoon enemmän\nkuin kaksisataa tusinaa kaikenlaisia lintuja; se oli oikein kaunista,\nLiénarde.\n\n-- Tänään esitetään vielä kauniimpaa, sai vaaleaverinen, joka näytti\nkärsimättömästi kuuntelevan heidän puhettaan, viimein sanotuksi.\n\n-- Arveletteko siis, että tämä mysteeri on kaunis? Gisquette sanoi.\n\n-- Varmasti, tuntematon vastasi; sitten hän lisäsi hiukan painottaen\nsanojaan: -- Hyvät neidit, minä olen sen tekijä.\n\n-- Todellako? tytöt kysyivät hämmästyneinä.\n\n-- Toden totta! runoilija vastasi hiukan suoristautuen. -- Meitä\non oikeastaan kaksi: Jehan Marchand, joka on sahannut laudat,\npystyttänyt teatterin ja tehnyt puusepäntyöt, ja minä, joka olen\nkirjoittanut näytelmän. -- Nimeni on Pierre Gringoire.\n\nCidin tekijä ei olisi voinut ylpeämmin sanoa: _Pierre Corneille_.\n\nLukijamme ovat luonnollisestikin huomanneet, että on täytynyt kulua\njoltinenkin aika siitä hetkestä, jolloin Jupiter katosi verhojen\ntaa, siihen, kun uuden moraliteetin kirjoittaja niin odottamatta\nantoi itsensä alttiiksi Gisquetten ja Liénarden naiiville ihailulle.\nIhmeellistä todellakin! Koko tuo joukko, joka hetkistä varhemmin oli\nollut niin kuohuksissaan, odotti nyt näyttelijän sanoihin luottaen\ntyynesti ja kärsivällisesti, mikä seikka muuten vahvistaa tuota\nvanhaa, teattereissamme alati havaittua totuutta, että paras tapa,\nmillä yleisön saa kärsivällisesti odottamaan, on selittää sille, että\naloitetaan heti.\n\nJoannes de Molendino ei ollut kuitenkaan torkahtanut.\n\n-- Hohoi! hän huusi äkkiä kesken hiljaisuutta, joka oli seurannut\nmyrskyä. -- Jupiter, rouva Neitsyt, helvetin ilveilijät, aiotteko\npetkuttaa meitä? Näytelmä heti! Aloittakaa, tai me aloitamme\nuudelleen!\n\nMuuta ei tarvittu.\n\nTelineiden sisältä alkoi kuulua soittoa, verhoa kohotettiin, ja\nesille tuli neljä maalattua ja kirjavasti pukeutunutta henkilöä,\njotka kiipesivät jyrkkiä tikkaita näyttämölle ja asettuivat siellä\nriviin yleisöä kohden, jota he tervehtivät syvillä kumarruksilla.\nSoitto vaikeni, ja mysteerin esitys alkoi.\n\nKun noita neljää henkilöä oli kylliksi palkittu kättentaputuksilla\nheidän kumarruksistaan, he aloittivat juhlallisen hiljaisuuden\nvallitessa prologin, jolta me kernaasti säästämme lukijan. Muuten\nkiinnitti yleisön huomiota, kuten vielä meidänkin päivinämme,\nenemmän näyttelijäin puvut kuin heidän esittämänsä osat; eikä\nihmekään. He olivat kaikki neljä pukeutuneet puoliksi valkoisiin,\npuoliksi keltaisiin pukuihin, jotka erosivat toisistaan\nainoastaan kankaanlaadun puolesta; ensimmäisellä oli kulta- ja\nhopeakirjokangasta, toisella silkkiä, kolmannella verkaa ja\nneljännellä karkeata palttinaa. Ensimmäinen näistä esiintyvistä\nhenkilöistä kantoi oikeassa kädessään miekkaa, toinen kahta kultaista\navainta, kolmas vaakaa, neljäs kuokkaa; ja niiden hitaitten älyjen\nvaivan huojentamiseksi, jotka eivät kyenneet tajuamaan näiden\nesineitten merkitystä, oli suurilla mustilla kirjaimilla luettavana\nkultakirjomekon liepeessä: Minä olen Aateli, silkkimekon liepeessä:\nMinä olen Papisto, verkamekon liepeessä: Minä olen Kauppa, ja\npalttinamekon liepeessä: Minä olen Maanviljelys. Kahden miespuolisen\nvertauskuvallisen henkilön sukupuolta osoitti myös selvästi se, että\nheillä oli lyhyempi mekko ja päässä hattu, kun taas naispuolisilla\noli pitempi vaippa ja päässään hilkka.\n\nOlisi muuten osoittanut perin huonoa tahtoa, ellei prologin\nrunoudesta olisi käsittänyt, että Maanviljelys oli naimisissa\nKaupan ja Papisto Aatelin kanssa, ja että nuo molemmat onnelliset\nparit yhdessä omistivat komean kultadelfiinin [_dauphin_ merkitsee\nsekä delfiiniä että Ranskan kruununperillistä], jonka he sanoivat\nantavansa puolisoksi ainoastaan kauneimmalle. Siksi he kulkivat\nympäri maailmaa etsien tätä kaunotarta. Hylättyään järjestään kaikki,\nGolkondan kuningattaren, Trebizonden prinsessan, tatarilaisen\nsuurkaanin tyttären ym., ym. olivat Maanviljelys ja Papisto,\nAateli ja Kauppa tulleet hetkiseksi levähtämään Oikeuspalatsin\nmarmoripöydälle ja tarjoamaan samalla arvoisalle yleisölle koko\nsen varaston moraalisia mietelmiä ja kaunopuheisia perusohjeita,\njoita siihen aikaan voitiin ladella filosofisen tiedekunnan edessä\ntutkinnoissa, väittelyissä, akateemisissa puheissa ja promotioissa,\njoissa maisterit saivat lisensiaatinhattunsa.\n\nTämä kaikki oli todellakin sangen kaunista.\n\nKoko tuossa kuulijajoukossa, jonka ylle nuo neljä vertauskuvallista\nhenkilöä vuodattivat kuvakielivirtojaan, ei kuitenkaan kellään ollut\nniin tarkkaavaista korvaa, niin kiivaasti sykkivää sydäntä, niin\nrauhatonta silmää, niin kurkottelevaa kaulaa kuin oli kirjailijan,\nrunoilijan, lyhyesti, kunnon Pierre Gringoiren silmä, korva, kaula\nja sydän, hänen, joka ei jokin hetki sitten ollut voinut olla\nilmaisematta nimeään parille kauniille tytölle. Hän oli palannut\npaikalleen pylvään taa muutaman askeleen päähän heistä ja sieltä\nkuunteli, katseli ja nautti täysin siemauksin. Ne myötätuntoiset\nhyvähuudot, joilla hänen prologinsa alkua oli tervehditty, kaikuivat\nvielä hänen korvissaan, ja hän oli täydelleen vaipunut tuohon\nhurmiotilaan, jonka vallassa kirjailija näkee ajatustensa, toisen\ntoisensa jälkeen valahtavan näyttelijän suusta suureen, vaikenevaan\nkuulijajoukkoon. Pierre Gringoire tunsi oman arvonsa!\n\nTämä ensimmäinen hurmio oli, ikävä kyllä, sangen lyhytaikainen.\nTuskin oli Gringoire nostanut tämän ilon ja riemun päihdyttävän\nmaljan huulilleen, kun siihen jo sekoittui katkera pisara.\n\nMuuan repaleinen kerjäläinen, jonka tungos oli estänyt kiertämästä\nympäri väkijoukkoa kerjäämässä ja joka ei nähtävästikään ollut saanut\nriittävää korvausta lähimmäistensä taskuista, oli katsonut parhaaksi\netsiä jonkin korkeamman paikan, josta voisi vetää puoleensa katseet\nja rovot. Hän oli senvuoksi kiivennyt prologin ensimmäisten säkeiden\naikana erästä vierasparven kannatinpylvästä myöten ylös lavanreunalle\nja istuutunut kaidepuiden juurelle herättääkseen yleisön huomiota\nja sääliä risoillaan ja suurella haavalla, joka oli hänen oikeassa\nkäsivarressaan. Hän ei muuten sanonut sanaakaan.\n\nPrologi saattoi senvuoksi häiriytymättä jatkua, eikä mitään\nmainittavaa häiriötä olisi sattunutkaan, jollei kohtalo olisi\nsäätänyt, että Joannes, tuo pahan onnen lintu, pylväänsä päästä\nolisi äkännyt kerjäläistä ja hänen mykkää peliään. Tuo nuori vekkuli\nremahti huikeaan nauruun ja välittämättä siitä, että keskeytti\nnäyttelijät ja häiritsi yleistä tarkkaavaisuutta, huudahti iloisesti:\n\n-- Katsokaahan tuota veijaria, joka kerjää almuja!\n\nJokainen, joka on heittänyt kiven sammakkolampeen tai laukaissut\npyssyn lintuparveen, voi kuvitella, minkä vaikutuksen nämä törkeät\nsanat saivat aikaan. Gringoire hätkähti kuin sähköiskun saanut.\nPrologi keskeytyi, ja kaikki päät kääntyivät kerjäläistä kohden,\nsamalla kun syntyi melua ja puheensorinaa. Kerjäläinen ei siitä\nvähääkään hämmentynyt, vaan näki päinvastoin tässä välinäytöksessä\nhyvän tilaisuuden pieneen keräykseen. Mankuvalla äänellä ja silmät\npuoliummessa hän huusi:\n\n-- Armahtakaa vaivaista!\n\n-- No, Herra paratkoon, sehän on Clopin Trouillefou! huusi Joannes.\n-- Hohoi, ukkoseni, haavasi oli kai vastuksena sääressäsi, koska olet\nmuuttanut sen käsivarteen?\n\nNäitä sanoja seurasi pieni hopearaha, jonka Joannes apinan\ntarkkuudella heitti likaiseen lakkiin, jota kerjäläinen piti\nojennettuna kipeässä kädessään. Hän otti värähtämättä vastaan almun\nja pistopuheen ja jatkoi mankumistaan:\n\n-- Armahtakaa vaivaista!\n\nTämä välinäytös oli tuntuvasti herpaissut mielenkiintoa, ja suuri osa\nyleisöä taputti Robin Poussepainin ja muiden nuorten kirjurien kanssa\nkäsiään, nauraen tuolle omituiselle vuoropuhelulle, jonka ylioppilas\nkaikuvalla äänellään ja kerjäläinen ainaisella mankumisellaan olivat\nliittäneet keskelle prologia.\n\nGringoire oli kovin harmissaan. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään,\nhän huuteli kerran toisensa jälkeen näyttelijöille: \"Jatkakaa!\nJatkakaa hiidessä!\" luomatta pelkästä halveksumisesta edes katsetta\nkeskeyttäjiin.\n\nSamassa hän tunsi jonkun nykäisevän häntä takinliepeestä. Hän kääntyi\nhiukan harmistuneena ja hänen oli vaikea hymyillä, mutta hän yritti\nkuitenkin. Gisquette la Genciennen kaunis käsi siellä tällä tavalla\nkaiteen läpi herätti hänen huomiotaan.\n\n-- Vieläkö ne jatkavat, herra? tyttö kysyi.\n\n-- Luonnollisesti, Gringoire vastasi loukkaantuneena kysymyksestä.\n\n-- Tahtoisitteko sitten ystävällisesti selittää minulle...\n\n-- Mitä ne aikovat sanoa? ehätti Gringoire. -- Sangen mielelläni!\nKuunnelkaahan.\n\n-- Ei, Gisquette sanoi, ei sitä, vaan mitä ne ovat sanoneet tähän\nasti.\n\nGringoire hätkähti aivan kuin joku olisi häntä naskalilla pistänyt.\n\n-- Hitto vieköön tuon tyhmän kaakattavan kanan! hän mutisi\nhampaittensa välitse.\n\nTästä hetkestä Gisquette oli vajonnut perin alhaalle hänen silmissään.\n\nSillä välin näyttelijät olivat totelleet hänen kehoitustaan, ja\nkun yleisö huomasi, että he alkoivat taas puhua, se ryhtyi jälleen\nkuuntelemaan. Mutta äkillisen keskeytyksen vuoksi oli siltä mennyt\nhukkaan melkoinen osa kappaleen kauneudesta, kuten Gringoire\nharmikseen havaitsi. Rauha oli vähitellen palannut, ylioppilas oli\nhiljaa, kerjäläinen laski hattuunsa kertyneitä lantteja, ja näytelmä\noli päässyt voitolle.\n\nSe oli itse asiassa sangen kaunis teos, jota mielestämme vieläkin\nvoitaisiin hiukan korjattuna esittää. Tarina, joka oli hieman pitkä\nja sisällyksetön, toisin sanoen, sommiteltu taiteen sääntöjen\nmukaan, oli yksinkertainen, eikä Gringoire voinut olla puolueettoman\narvostelunsa pyhyydessä rehellisesti ja vilpittömästi ihailematta\nsen selvyyttä. Kuten helposti saattaa käsittää, olivat nuo neljä\nvertauskuvaa hieman väsyneitä hedelmättömän matkansa jälkeen\nkolmen maanosan halki, joista he olivat etsineet sopivaa henkilöä,\njonka haltuun voisivat uskoa kultadelfiininsä. Tuon ihmeellisen\nkalan ylistyksiin oli sekoitettu tuhansia hienoja viittauksia\nprinsessa Margaretan uudesta sulhasesta, joka sivumennen sanoen\nvietti vangin ilotonta elämää Amboisen linnassa ja jolla ei ollut\naavistustakaan siitä, että Maanviljelys, Papisto, Aateli ja Kauppa\nolivat sellaisessa puuhassa hänen tähtensä. Mainittu delfiini oli\nnäytelmän mukaan nuori, kaunis, väkevä ja ennen kaikkea -- kaikkien\nkuninkaallisten hyveiden ihana alkulähde! -- Ranskan leijonan poika.\nTämä rohkea kuva on todella ihmeteltävä. Kuninkaallisena nimi- tai\nhääpäivänä ei teatterinkaan luonnonhistorian tarvitse lainkaan\nepäillen suhtautua delfiiniin, joka on leijonan poika. Sellaiset\npindarolaiset ja harvinaiset yhdistelmät juuri todistavat runollista\ninnoitusta. Mutta tehdäksemme arvostelullekin oikeutta, voisimme\nhuomauttaa, että runoilija olisi voinut kehitellä tätä kaunista\najatusta vähemmässäkin kuin kahdessasadassa säkeessä. Mutta mysteerin\ntuli palatsivoudin määräyksen mukaan kestää kello kahdestatoista\nneljään, ja jotainhan täytyi sanoa. Ja näytelmäähän kuunneltiin\nkärsivällisesti.\n\nYhtäkkiä kesken rouva Kaupan ja rouva Aatelin kiistaa ja juuri sinä\nhetkenä, jona mestari Maanviljelys lausui seuraavaa ihmeellistä\nsäettä:\n\n    Eläintä uljaampaa ei metsät kätke,\n\navautui tuo tähän saakka niin onnettomana hetkenä suljettuna Pysynyt\novi nyt selko selälleen, ja ovenvartija julisti kuuluvalla äänellä:\n_Hänen korkea-arvoisuutensa Bourbonin kardinaali_.\n\n\n\n\nIII. Herra kardinaali\n\n\nGringoire parka! Kaikkien juhannusrakettien pauke, kahdenkymmenen\ntuliluikun laukaiseminen, Billy-tornin kuuluisan tykin pamahdus,\njonka luoti Pariisin piirityksen aikana sunnuntaina syyskuun 29:ntenä\npäivänä v. 1465 surmasi seitsemän burgundilaista yhdellä kertaa, koko\nruutivaraston räjähdys Temple-portin luona ei olisi tänä juhlallisena\nja dramaattisena hetkenä pahemmin särkenyt hänen korviaan kuin nuo\novenvartijan lausumat muutamat sanat: _Hänen korkea-arvoisuutensa\nBourbonin kardinaali_.\n\nPierre Gringoire ei suinkaan pelännyt herra kardinaalia ja halveksi\nhäntä yhtä vähän. Hän ei ollut sellainen pelkuri eikä liioin\nniin julkea. Todellisena eklektikkona [valikoitsija, tieteessä\nja taiteessa se, joka ei yhdy mihinkään määrättyyn oppisuuntaan,\nvaan valikoi moninaisuudesta kaiken sen, mikä hänestä näyttää\nparhaalta], kuten nykyään sanottaisiin, kuului Gringoire noihin\nyleviin ja lujiin, maltillisiin ja tyyniin luonteisiin, jotka aina\nosaavat pysytellä keskitiellä, _stare in dimidio rerum_, jotka ovat\ntäynnä järkeä ja vapaamielistä viisautta, samalla kuin he käyttävät\nkardinaaleja hyväkseen, -- tuohon oivalliseen, kuolemattomaan\nfilosofisukuun, joille viisaus, aivan kuin joku uusi Ariadne, näyttää\nantaneen lankakerän, jota kehitellen he maailman alusta saakka\novat vaeltaneet ihmiselämän sokkeloisessa labyrintissa. Heitä on\nolemassa kaikkina aikoina, aina samanlaisina, toisin sanoen, eri\naikojen mukaisina. Ja lukuunottamatta meidän Pierre Gringoireamme,\njoka, jos meidän onnistuu antaa hänelle hyvin ansaittu kuuluisuus,\nkylläkin hyvin edustaa heitä viidennellätoista vuosisadalla,\nelähdytti heidän henkensä varmaankin myös isä Du Breuliä, kun hän\nkuudennellatoista vuosisadalla kirjoitti nuo naiivin ylevät sanat,\njotka ovat vuosisatain arvoiset: \"Olen pariisilainen kansakunnaltani\nja parrhisilainen kieleltäni, koska kreikkalainen sana _parrhisia_\nmerkitsee rohkeapuheisuutta: sitä olen käyttänyt itseään herroja\nkardinaaleja, prinssi de Contyn setää ja veljeä vastaan, kuitenkin\naina huomioonottaen heidän suuruutensa ja loukkaamatta ketään heidän\nseurueistaan, mikä merkitseekin jo paljon.\"\n\nSiihen epämieluisaan vaikutelmaan, jonka kardinaalin tulo herätti\nPierre Gringoiressa, ei näin ollen sekoittunut vihaa eikä\nhalveksumista. Päinvastoin oli runoilijallamme aivan tarpeeksi\ntervettä järkeä ja kyllin kulunut takki ollakseen hyvillään siitä,\nettä sellainen ylhäinen korva saattaisi kuulla hänen prologinsa\nviittauksia ja varsinkin delfiinin, Ranskan leijonan pojan,\nylistyksiä. Mutta itsekkyys ei ole hallitsevana piirteenä runoilijain\nylevässä luonteessa. Jos näet annamme luvun kymmenen merkitä\nrunoilijan olemusta, voisi kemisti, joka sitä ryhtyisi erittelemään,\nlöytää siitä yhden osan itsekkyyttä ja yhdeksän osaa itserakkautta.\nMutta sinä hetkenä, jona ovi avattiin kardinaalille, olivat nuo\nyhdeksän kymmenesosaa itserakkautta menestyksen paisuttamina niin\nväkevässä nousutilassa, että ne kokonaan tukahduttivat sen pienen\nhuomaamattoman itsekkyysmolekyylin, jonka me äsken huomautimme\nmuodostavan yhden osan runoilijain luonnetta; muuten erittäin tärkeä\nosa, todellisuuden ja ruumiillisuuden painolasti, jota ilman he\neivät voisi lainkaan pysyä maan kamaralla. Gringoire nautti tämän\nsuuren kuulijakunnan näkemisestä, tuntemisesta ja niin sanoakseni\nsen valtasuonen tunnustelemisesta. Mitäpä siitä, vaikkapa tämä\nkuulijakunta olikin hänen mielestään suureksi osaksi sivistymätöntä\njoukkoa. Hän näki sen hämmästyneenä, jäykistyneenä ja ikään kuin\ntukahtuneena sen sanatulvan paljoudesta, joka lakkaamatta virtasi\nhänen teoksensa joka kohdasta. Itse hän nautti täyttä päätä\nmukana, ja päinvastoin kuin La Fontaine, joka huvinäytelmäänsä _Le\nFlorentiniä_ esitettäessä kysyi: \"Kukahan pöllö tämänkin roskan on\nkirjoittanut?\" olisi hän mielellään kysynyt naapuriltaan: \"Kenen tämä\nmestariteos on?\" Voimme siis helposti kuvitella, minkä vaikutuksen\nkardinaalin äkillinen ja sopimaton tulo teki häneen.\n\nHänen pelkonsa kävikin kukkuramitalla toteen. Hänen\nkorkea-arvoisuutensa tulo pani koko kuulijakunnan liikkeelle. Kaikki\npäät kääntyivät parveketta kohden. Ei voinut enää kuulla mitään.\n\"Kardinaali! kardinaali!\" kuului kaikkialta.\n\nKardinaali pysähtyi hetkeksi parvekkeen kynnykselle. Melu kasvoi\nkaksinkertaiseksi hänen luodessaan välinpitämättömän silmäyksen\nympäri salia. Kaikki nousivat varpailleen nähdäkseen paremmin.\n\nKardinaali olikin itse asiassa henkilö, joka oli yhtä hyvin näkemisen\narvoinen kuin mikä tahansa muukin komedia. Bourbonin kardinaali\nKaarle, Lyonin arkkipiispa ja kreivi, Gallian pääpiispa, oli\nveljensä, Beaujeun herttuan Pietarin kautta sukua Ludvig XI:lle,\njonka vanhimman tyttären hän oli nainut, ja äitinsä Burgundin\nAgneksen kautta Kaarle Rohkealle. Hallitsevana piirteenä tässä\nGallian pääpiispassa oli hovimiehenhenki ja taipuminen vallanpitäjien\ntahtoon. Voi näin ollen kuvitella, miten monta pulmaa tämä\nkaksinkertainen sukulaisuussuhde oli hänelle tuottanut, ja miten\nmonen maallisen salakarin sivuitse hänen hengellinen purtensa oli\nsaanut luovia murskautumatta Ludvigiin toisella tai Kaarleen toisella\npuolen, tähän Skyllaan ja Kharybdikseen, joka oli niellyt Nemours'in\nherttuan ja Saint-Polin konnetaabelin. Taivaan avulla hän oli\nsangen onnellisesti suoriutunut kaikista hankaluuksista ja ehtinyt\nseikkailuitta Roomaan. Mutta vaikka hän oli satamassa, tai oikeammin\nsanoen, koska hän oli satamassa, hän muisteli aina levottomuudella\nvaarojen ja vastuksien täyttämän poliittisen uransa vaihtelevia\ntapahtumia. Hänen oli tapana sanoa, että vuosi 1476 oli ollut hänelle\n_musta ja valkea_, tarkottaen sillä, että hän sinä vuonna oli samalla\nkertaa kadottanut äitinsä Bourbonnais'n herttuattaren ja serkkunsa\nBurgundin herttuan, ja että toinen suru oli lohduttanut häntä\ntoisessa.\n\nHän oli muuten hyväsydäminen mies, vietti iloista kardinaalin elämää\nja mielellään maisteli oikeata kuninkaallista Challuaun [Chaillot]\nviiniä, ei lainkaan vihannut Richarde la Garmoisea ja Thomasse\nla Saillardea, antoi mieluummin almuja kauniille tytöille kuin\nvanhoille vaimoille, ja oli kaikkien näiden ominaisuuksiensa vuoksi\npariisilaisten suosima. Kun hän näyttäytyi julkisesti, hänellä\noli aina seurana pieni hovi ylhäissukuisia piispoja ja pappeja,\niloisia lemminkäisiä, jotka eivät hyljeksineet rypäleen mehua, ja\nuseammin kuin kerran tapahtui, että hurskaat sisaret, jotka palasivat\niltamessusta Saint-Germain d'Auxerresta, kulkiessaan Bourbonin\npalatsin kirkkaasti valaistujen ikkunain ohitse, kuulivat samojen\näänien, jotka päivällä olivat heille messunneet, lasien kilistessä\nlaulavan Benediktus XII:n juomalaulua _Bibamus papaliter_, saman\npaavin, joka tiaaraan asetti kolmannen kruunun.\n\nTämä kansansuosio se epäilemättä pelasti kardinaalin huonosta\nvastaanotosta joukon taholta, saman joukon, joka hetkistä aikaisemmin\noli ollut niin tyytymätön ja niin tuiki vähän kunnioittanut häntä\npäivänä, jona hänen piti valita paavi. Mutta pariisilaiset eivät\nole pitkävihaisia, ja nuo kunnon porvarit tunsivat muuten vieneensä\nvoiton kardinaalista pakottaessaan näyttelijät aloittamaan, ja se\nvoitto riitti heille. Ja herra kardinaali Bourbon oli komea mies;\nhänellä oli sangen kaunis punainen puku, joka sopi hänelle mainiosti;\ntoisin sanoen, naisväki oli hänen puolellaan, siis yleisön suurin\nosa. Olisihan ollut kohtuutonta ja osoittanut huonoa makua, jos olisi\nvihelletty kardinaalille siksi, että hän oli antanut odottaa itseään,\nkun tämä kardinaali lisäksi oli kaunis mies ja esiintyi edukseen\npunaisessa puvussaan.\n\nHän astui siis parvekkeelle tervehtien yleisöä tuolla suopealla\nhymyllä, jolla mahtavat aina ovat suhtautuneet kansaan, ja suuntasi\naskeleensa hitaasti punaisella sametilla päällystettyä nojatuoliaan\nkohden näyttäen miettivän aivan muita asioita. Hänen seurueensa,\njota me nykyään nimittäisimme hänen piispa- ja pappiesikunnakseen,\nastui aivan hänen kintereillään parvekkeelle herättäen yleisössä\nyhä enemmän melua ja uteliaisuutta, Alettiin yleisesti osoitella.\nMainittiin naapureille saapujain nimiä; kukin halusi tuntea ainakin\nyhden. Kuka osoitti Marseillen piispaa Alaudet'ta, jos oikein\nmuistan, kuka Saint-Denis'n prioria, kuka Saint-Germain-des-Prés'n\napottia Robert de Lespinassea, erään Ludvig XI:n rakastajattaren\nseikkailevaa veljeä, mutta nämä meluisat tiedonannot eivät suinkaan\naina osuneet oikeaan. Ylioppilaat taas vuorostaan noituivat. Nyt oli\nheidän päivänsä, heidän narrinjuhlansa, heidän saturnaliansa, nuorten\noikeuden kirjurien ja humanistien vuotuiset orgiat. Pahimmatkin\nruokottomuudet olivat sallittuja ja pyhitettyjä tuona päivänä. Olihan\nväkijoukossa sellaisia riehakoita naikkosia kuin Kaunis-Kaisa,\nHutsu-Anni ja Kympin-Leena. Pitihän vähintään kiroilla, minkä kieli\nkesti, ja hiukan noitua Jumalan nimeen niin kauniina päivänä ja\nniin hyvässä kirkonmiesten ja ilotyttöjen seurassa. Eivätkä he\njättäneetkään tilaisuutta käyttämättä, ja yleisen melun seasta\nkuului kaikkien noiden viikarien suista, joita muun osan vuodesta\npiti kurissa Ludvig Pyhän hehkuvan raudan pelko, kauhea sadatusten\nja sutkausten tulva. Ludvig Pyhä raukka, miten he kohtelivatkaan\nhäntä hänen omassa Oikeuspalatsissaan! Jokainen noista rasavilleistä\noli maalitaulukseen valinnut tulijain joukosta jonkun mustan,\nharmaan, valkoisen; tai sinipunaisen viitan. Mitä Joannes Frollo\nde Molendinoon tulee, hän oli arkkidiakonin veljenä rohkeasti\nvalinnut punaisen, ja hän hoilasi täyttä kurkkua katse hävyttömästi\nsuunnattuna kardinaaliin: _Cappa repleta mero!_ [Viitta puhdasta\nviiniä täynnä.]\n\nKaikki nämä yksityiset äänet, jotka me nyt tässä olemme lukijalle\npeittelemättä esittäneet, häipyivät siinä määrin yleiseen meluun,\netteivät ne kuuluneet parvekkeelle. Kardinaali ei muuten olisi niistä\nerityisemmin pahastunutkaan, sillä niin totuttu oltiin tämän päivän\nvapauksiin. Hänellä oli sitä paitsi, kuten hänen ilmeestäänkin näkyi,\neräs toinen huoli, joka seurasi hänen kintereillään ja miltei samaan\naikaan kuin hänkin astui parvekkeelle: flaamilaiset lähettiläät.\n\nHän ei tosin ollut mikään perusteellinen poliitikko, joka olisi\nmiettinyt hiuksensa harmaiksi serkkujensa Burgundin Margaretan ja\nWienin dauphinin Kaarlen avioliiton mahdollisia seurauksia tai\nsitä, miten kauan tuo paikattu liitto Itävallan arkkiherttuan ja\nRanskan kuninkaan välillä kestäisi, ja miten Englannin kuningas\nsuhtautuisi tähän hänen tyttärensä syrjäyttämiseen. Tämä ei itse\nasiassa suuriakaan häntä huolestuttanut, ja hän joi joka ilta\nkuninkaallista Chaillot'tansa aavistamatta, että muutamat pullot\ntätä samaa viiniä, jotka Ludvig XI lähetti ystävyydenlahjana Edvard\nIV:lle (hieman lääkäri Coictier'n tarkastamana ja parantamana),\neräänä kauniina aamuna vapauttaisivat Ludvig XI:n Edvard IV:stä.\nNäitä huolia ei \"Itävallan arkkiherttuan kunnioitettava lähetystö\"\ntuottanut kardinaalille, mutta se vaivasi häntä toisella tavalla.\nHänestä ei ollut suinkaan helppoa, että hänen, Kaarle Bourbonin,\npiti esiintyä isäntänä yksinkertaisille porvareille, hänen,\nkardinaalin, mitättömille raatimiehille, hänen, iloisen ranskalaisen,\nflaamilaisille oluenjuojille, ja lisäksi julkisesti. Se oli\nvarmaankin ikävimpiä tehtäviä, mitä hän kuninkaan mieliksi oli\nkoskaan ottanut suorittaakseen.\n\nKuitenkin oli hänen kasvoillaan mitä kohteliain ilme, kun hän\nkääntyi ovea kohden vartijan äänekkäästi ilmoittaessa: \"Itävallan\nherra arkkiherttuan herrat lähettiläät\". On turhaa sanoa, että koko\nyleisökin alhaalla salissa kääntyi sinne päin.\n\nSisälle astui parittain Itävallan Maximilianin neljäkymmentäkahdeksan\nlähettilästä, johtajina kunnianarvoisa pater Jehan, Saint-Bertin\napotti, Kultaisen taljan ritarikunnan kansleri, ja Jacques de Goy,\nDaubyn herra ja Gentin ylivouti. Heidän syvä vakavuutensa erosi\njyrkästi siitä huolimattomasta tavasta, millä Bourbonin kardinaalin\nkirkollinen seurue esiintyi. Syvän hiljaisuuden vallitessa, jota\nvain tuolloin tällöin hillityt naurahdukset häiritsivät, yleisö\nkuunteli noita omituisia nimiä ja porvarisarvoja, joita jokainen\nnäistä herroista järkähtämättömän vakavana ilmoitti ovenvartijalle,\njoka vuorostaan toisti nimet ja arvot sekaisin ja tuntemattomiksi\nvääntyneinä. Siinä oli mestari Loys Roelof, raatimies Louvainin\nkaupungista; herra Clays d'Etuelde, raatimies Brysselistä; herra\nPaul de Baeust, Voirmizellen herra, Flanderin presidentti; mestari\nJehan Coleghens, Antwerpenin Pormestari; mestari George de la Moere,\nensimmäinen oikeusneuvosmies Gentistä; mestari Gheldolf van der\nHage, ensimmäinen perintöasiainneuvosmies samasta kaupungista; ja\nherra de Bierbecque ja Jehan Pinnock ja Jehan Dymaerzelle jne. jne.;\nvouteja, raatimiehiä ja pormestareita; pormestareita, raatimiehiä ja\nvouteja; kaikki suoria, jäykkiä, arvokkaita, turpeita, pukeutuneina\nsamettisiin ja damastisiin juhlatamineisiin ja mustasamettisiin\nhuppukauhtanoihin, joissa oli kyprolaisin kultalangoin koristetut\ntupsut; ennen kaikkea muhkeita flaamilaiskasvoja vakavine, ankaroine\nilmeineen, samaa sukua, jota Rembrandt on maalannut \"Yövartionsa\"\ntummalle taustalle; henkilöitä, joiden kaikkien otsalta saattoi\nlukea, että Itävallan Maximilian oli menetellyt oikein \"luottaessaan\nheidän älykkyyteensä, rohkeuteensa, kokemukseensa, uskollisuuteensa\nja rehellisyyteensä\", kuten hän julistuksessaan lausui.\n\nEräs poikkeus kuitenkin oli. Se oli hieno, älykkään ja viekkaan\nnäköinen mies, eräänlainen apinan ja diplomaatin sekoitus, jota\nkardinaali lähestyi kolme askelta ja tervehti syvällä kumarruksella,\nvaikka hän olikin vain Willem Rym, neuvoston jäsen ja Gentin\nkaupungin pormestari.\n\nHarva tiesi vielä silloin, mikä tämä Willem Rym oli miehiään.\nHarvinainen nero, joka vallankumousaikoina olisi loistolla esiintynyt\ntapausten johdossa, mutta jonka viidennellätoista vuosisadalla\ntäytyi tyytyä maanalaiseen työhön juonien salaojissa ja elää\njuoksuhaudoissa, kuten Saint-Simonin herttua lausui. Hänet muuten\ntunsi sangen hyvin Euroopan ensimmäinen sapööri, joka piti häntä\nsuuressa arvossa. Hän juonitteli tuttavallisesti Ludvig XI:n kanssa,\njonka salaiset suunnitelmat hän usein vainusi, -- kaikki seikkoja,\njoista ei ollut aavistustakaan tällä yleisöllä, jota kardinaalin\nkohteliaisuus tätä vaatimatonta, pientä flaamilaista raatimiestä\nkohtaan suuresti ihmetytti.\n\n\n\n\nIV. Mestari Jacques Coppenole\n\n\nSamaan aikaan kuin Gentin pormestari ja hänen korkea-arvoisuutensa\nvaihtoivat syvän kumarruksen ja muutamia hiljaisia sanoja, näyttäytyi\novella kookas mies, jolla oli suuri pää ja leveät hartiat ja joka\nteki tuloa yhtaikaa Willem Rymin kanssa: verikoira ketun rinnalla,\nolisi voinut sanoa. Hänen huopahatturähjänsä ja nahkatakkinsa olivat\nräikeänä vastakohtana häntä ympäröivälle sametille ja silkille.\nLuullen häntä joksikin erehtyneeksi tallirengiksi pysäytti hänet\novenvartija.\n\n-- Seis, hyvä mies! Ei tänne saa tulla.\n\nNahkatakkinen työnsi hänet syrjään olkapäästä.\n\n-- Mitä sinä siinä, tomppeli? hän sanoi äänellä, joka sai koko salin\nhuomion kiintymään tähän omituiseen keskusteluun. -- Etkö näe, että\nkuulun lähetystöön?\n\n-- Nimenne? ovenvartija kysyi.\n\n-- Jacques Coppenole.\n\n-- Arvonne?\n\n-- Sukankutoja Gentistä; osoitekilvessä _Kolme ketjua._\n\nOvenvartija hölmistyi. Kävihän vielä päinsä ilmoittaa raatimiehiä ja\npormestareita; mutta sukankutoja, se oli jo liikaa. Kardinaali istui\nkuin neuloilla. Koko kansanjoukko kuunteli ja katseli parvekkeelle.\nJo kaksi päivää oli hänen korkea-arvoisuutensa parhaansa mukaan\nkoettanut silitellä näitä flaamilaisia karhuja saadakseen heidät\nhieman esiintymiskelpoisemmiksi, ja nyt tämä kauhea välinäytös. Tällä\nvälin oli Willem Rym hienoine hymyineen lähestynyt ovenvartijaa.\n\n-- Ilmoittakaa mestari Jacques Coppenole, Gentin raadin kirjuri, hän\nkuiskasi hiljaa.\n\n-- Ovenvartija, kardinaali lausui kovaa, ilmoittakaa mestari Jacques\nCoppenole, kuuluisan Gentin kaupungin raadin kirjuri.\n\nSe oli harhaisku. Willem Rym yksin olisi voinut välttää vaikeuden;\nmutta Coppenole oli kuullut kardinaalin sanat.\n\n-- Ei, Herra paratkoon! hän huudahti ukkosenäänellään. -- Jacques\nCoppenole, sukankutoja. Kuuletko, ovenvartija? Ei enempää eikä\nvähempää. Herra paratkoon! sukankutoja, eikö se riitä? Herra\narkkiherttua on monesti etsinyt hansikastaan minun sukistani.\n[Sanaleikki. _Gant_, hansikas, ja _Gentin_ ranskalainen nimi\nlausutaan samalla tavalla.]\n\nNäitä sanoja seurasi valtava naurun ja kättentaputusten puuska.\nSanaleikki ymmärretään heti Pariisissa ja sille taputetaan aina käsiä.\n\nLisätkäämme vain, että Coppenole oli kansanmies, ja että koko yleisö\noli kansanmiehiä ja -naisia. Heidän ja hänen välilleen oli äkkiä\nsyntynyt sähköinen yhdysside aivan kuin itsestään. Flaamilaisen\nsukankutojan ylpeät sanat olivat, samalla kun ne nöyryyttivät\nhoviväkeä, kaikissa noissa plebeijisieluissa herättäneet jonkinlaista\nomanarvontuntoa, joka vielä viidennellätoista vuosisadalla oli hämärä\nja kehittymätön. Tämä sukankutoja, joka juuri oli rohjennut vastustaa\nitse kardinaalia, oli heidän vertaisensa, ajatus, joka sangen\nsuloisesti kutkutti tätä rahvasta, joka oli tottunut kunnioittamaan\nja tottelemaan kardinaalin laahustimenkantajan, Pyhän Genovevan\napotin voudin renkejä.\n\nCoppenole tervehti ylpeästi hänen korkea-arvoisuuttaan, joka vastasi\ntuon Ludvig XI:n pelkäämän kaikkivaltiaan porvarin tervehdykseen.\nWillem Rym, tämä \"viisas ja pahanilkinen mies\", kuten Philippe\nde Comines sanoo, katseli heitä pilkallinen ja voitollinen hymy\nhuulillaan. Kaikki istuutuivat paikoilleen, kardinaali aivan\nneuvottomana ja rauhattomana, Coppenole tyynenä ja levollisena\nja epäilemättä miettien itsekseen, että loppujen lopuksi hänen\narvonimensä, sukankutoja, oli yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin,\nja että Maria Burgundilainen, tämän Margaretan äiti, jota Coppenole\nparhaillaan oli naittamassa, ei olisi niin suuresti pelännyt häntä\nkardinaalina kuin sukankutojana. Sillä mikään kardinaali ei olisi\nsaanut Gentin porvareita nousemaan Kaarle Rohkean tyttären suosikkeja\nvastaan, kardinaali ei olisi voinut yhdellä ainoalla sanalla karaista\nkansanjoukkoa hänen kyyneleitään ja rukouksiaan vastaan, kun hän\nmestauslavan juurelle saakka tuli rukoilemaan kansaltaan heille\narmoa, kun taas sukankutojan olisi ainoastaan tarvinnut nostaa\nnahkahihainen käsivartensa, että teidän päänne, korkeat herrat Guy\nd'Hymbercourt ja kansleri Guillaume Hugonet, olisivat pudonneet!\n\nVieläkään eivät kardinaalin kaikki nöyryytykset olleet loppuneet,\nja hänen täytyi juoda pohjaan saakka tämän huonon seuran tuottama\nkatkera kalkki.\n\nLukija ei liene unohtanut tuota häikäilemätöntä kerjäläistä, joka\nprologin alussa oli kiivennyt kardinaalin parvekkeen reunustalle.\nLoistavien vieraiden saapuminen ei suinkaan ollut pelottanut häntä\nsieltä pois, ja samalla kun papit ja lähettiläät tuppautuivat tiheään\nkuin hollantilaiset sillit lehterin penkeille, hän oli asettunut\nsangen mukavasti istumaan reunustalle jalat ristissä. Kun huomio oli\nkiintynyt toisaalle, ei kukaan ollut huomannut tätä pitkälle menevää\nhävyttömyyttä. Ja hän puolestaan ei lainkaan kiinnittänyt huomiotaan\nsiihen, mitä salissa tapahtui. Hän huojutti päätään huoletonna\nkuin napolilainen kulkuri ja toisti silloin tällöin melun keskellä\nkoneellisesti: \"Armahtakaa vaivaista!\" Hän lieneekin ollut ainoa koko\njoukosta, joka Coppenolen ja ovenvartijan sananvaihdon aikana ei\nollut edes kääntänyt päätään. Mutta nyt sattui niin, että gentiläinen\nsukankutoja, jolla jo oli kansanjoukon myötätunto puolellaan ja johon\nkaikkien katseet olivat kiintyneet, istuutui ensimmäiselle penkille\naivan kerjäläisen kohdalle, ja yleisö hämmästyi sangen suuresti\nnähdessään, että flaamilainen lähettiläs, tarkastettuaan hieman\nlähemmin kerjäläistä, taputti aivan toverillisesti häntä risaiselle\nolkapäälle. Kerjäläinen kääntyi. Saattoi nähdä hämmästystä ja jälleen\ntuntemisen iloa kummankin kasvoilla, ja vähääkään välittämättä\nnäkijöistä alkoivat sukankutoja ja kerjäläinen keskustella\nhiljaisella äänellä pitäen toisiaan kädestä kerjäläisen risojen\npistäessä räikeästi silmään parvekepeitteen kultakirjailua vasten;\nhän muistutti matoa appelsiinilla.\n\nTämän harvinaisen näyn eriskummaisuus herätti salissa sellaisen\nnaurunpuuskan, että kardinaalinkin huomio kiintyi siihen. Hän\nkurottautui hieman, ja kun hän ei paikaltaan voinut nähdä muuta kuin\nkaistan Trouillefoun risaista pukua, hän luuli luonnollisesti, että\nkerjäläinen pyysi almua, ja huusi tästä rohkeudesta suuttuneena:\n\n-- Herra palatsivouti, käskekää heittää tuo lurjus virtaan.\n\n-- Herra paratkoon! herra kardinaali, virkkoi Coppenole päästämättä\nClopinin kättä, -- hän on minun ystäviäni!\n\n-- Hyvä, hyvä! huusi yleisö. Tästä hetkestä lähtien oli mestari\nCoppenolella Pariisissa samoin kuin Gentissä \"suuri kansansuosio;\nsillä sellaisilla henkilöillä\", sanoo Philippe de Comines, \"on se\naina, kun he ovat siihen määrään epäsovinnaisia\".\n\nKardinaali puraisi huultansa. Hän kumartui naapurinsa Pyhän Genovevan\napotin puoleen ja sanoi hänelle hiljaa:\n\n-- Kauniita lähettiläitä herra arkkiherttua on meille lähettänyt\nMargaretaa esittelemään!\n\n-- Teidän korkea-arvoisuutenne, apotti vastasi, -- tuhlaa\nkohteliaisuuksiaan suotta noille flaamilaisille kärsille, _margaritas\nante porcos_ [helmiä sioille].\n\n-- Sanokaa mieluummin, lisäsi kardinaali hymyillen, _porcos ante\nMargaritam_. [Sikoja ennen Margaretaa. Margareta merkitsee helmeä.]\n\nKoko tuo kaapuihin pukeutunut pieni hovi otti ihastuksella vastaan\ntämän sanaleikin. Kardinaali tunsi saaneensa hiukan korvausta. Hän\nja Coppenole olivat nyt tasoissa; hänkin oli niittänyt sanaleikillä\nsuosiota.\n\nNe lukijat, joilla on kykyä yleistää, kuten nykyään sanotaan,\nsallinevat meidän kysyä, ovatko he saaneet kyllin selvän kuvan\nsiitä näytelmästä, jonka tuon suuren salin laaja suunnikas tällä\nhetkellä tarjosi. Keskellä salin vasenta sivuseinää suuri, komea,\nkultakirjaillulla kankaalla päällystetty parveke, jolle astuu\nsaattueessa pienestä goottilaistyylisestä ovesta joukko juhlallisia\nhenkilöitä ovenvartijan yksitellen ilmoittamina. Etupenkeillä\njo joukko kunnianarvoisia henkilöitä kärpännahka-, sametti- ja\npurppurapäähineissä. Arvokkaana vaikenevan parvekkeen ympärillä,\nsivuilla, edessä, joka puolella kova tungos ja kova melu. Tuhansia\nkatseita suuntautuneina heidän kasvojaan kohden, tuhansia kuiskeita\njoka nimestä. Näytelmä on todellakin omituinen ja ansaitsee hyvin\nkatsojan huomion. Mutta mikä on tuo tuolla salin päässä oleva\nlautateline, jonka päällä on neljä ja juurella yhtä monta kirjavasti\npuettua marionettia? Ja kuka on tuo mustapukuinen ja kalpea olento,\njoka seisoo sen vieressä? Niin, rakas lukijani, siellähän on Pierre\nGringoire ja hänen prologinsa.\n\nOlimme kaikki kokonaan unohtaneet hänet, ja sitä hän juuri eniten\npelkäsi.\n\nSiitä hetkestä saakka, jolloin kardinaali astui sisään, Gringoire\noli lakkaamatta ponnistellut prologinsa pelastamiseksi. Hän oli\nensin käskenyt näyttelijöitä, jotka olivat vaienneet, jatkamaan\nkovemmalla äänellä, ja kun hän oli nähnyt, ettei kukaan kuunnellut,\nhän oli antanut heidän keskeyttää ja koko sen neljännestunnin,\njonka seisaus kesti, hän oli polkenut ja huitonut, vedonnut\nGisquetteen ja Liénardeen ja kehoittanut naapureitaan vaatimaan\nprologin jatkamista, mutta turhaan. Kukaan ei kääntänyt silmiään\nkardinaalista, lähettiläistä ja parvekkeesta, noiden lukemattomien\nkatseitten ainoasta kohteesta. Otaksuttavaa on myös, ja me sanomme\nsen ikäväksemme, että prologi alkoi jonkin verran ikävystyttää\nkuulijoita. Itse asiassa esitettiin parvekkeella aivan samaa\nnäytelmää kuin marmoripöydällä: taistelua Maanviljelyksen ja\nPapiston, Aatelin ja Kaupan välillä. Ja suuri joukko yleisöä halusi\nmieluummin nähdä ne ilmielävinä edessään, hengittävinä, toimivina\nja kyynärpäillään tönivinä, lihana ja verenä, tässä flaamilaisessa\nlähetystössä, tässä piispallisessa hovissa, kardinaalin kaavun ja\nCoppenolen nutun alla, kuin maalattuina, vaatetettuina ja niin\nsanoakseni täytettyinä ja lausuen säkeitä niissä keltaisissa ja\nvalkeissa mekoissa, joihin Gringoire oli ne pukenut.\n\nRunoilijamme ei kuitenkaan pitänyt peliään vielä kokonaan menetettynä\nja nähdessään rauhan jonkin verran palaavan hän keksi sotajuonen.\n\n-- Hyvä herra, hän sanoi kääntyen lähimmän naapurinsa, lihavan,\nkärsivällisen näköisen miehen puoleen, -- ettekö ole sitä mieltä,\nettä pitäisi aloittaa uudelleen?\n\n-- Mikä? naapuri kysäisi.\n\n-- Mysteeri tietenkin! Gringoire vastasi.\n\n-- Miksikäs ei, virkahti naapuri.\n\nTämä puolittainen hyväksyminen riitti Gringoirelle ja tunkeutuen\njoukon sekaan sen verran kuin saattoi hän alkoi huutaa täyttä\nkurkkua, kun ei kukaan muu näyttänyt siihen taipuvalta:\n\n-- Aloittakaa, aloittakaa uudelleen!\n\n-- Piru vieköön! huusi Joannes de Molendino, mitä ne tuolla nurkassa\nlaulavat (sillä Gringoire luihkasi neljän edestä)? Mitä sanotte,\ntoverit, eikö mysteeri ole loppunut? He tahtovat aloittaa sen\nuudelleen! Eihän se sovi.\n\n-- Ei! ei! huusivat kaikki ylioppilaat yhdestä suusta. Alas mysteeri!\nalas!\n\nMutta Gringoire huusi yhä useamman miehen voimalla:\n\n-- Aloittakaa uudelleen! Aloittakaa uudelleen! Nämä huudot herättivät\nkardinaalin huomion.\n\n-- Herra palatsivouti, hän sanoi pitkälle, mustapukuiselle miehelle,\njoka seisoi jonkin askeleen päässä hänestä, mitä helvetillistä melua\nnuo vintiöt tuolla pitävät?\n\nPalatsivouti oli jonkinlainen matelija-virkamies, eräänlainen\nlainopillinen yölepakko, samalla rotta ja lintu, tuomari ja renki.\n\nHän lähestyi hänen korkea-arvoisuuttaan ja suuresti peläten hänen\nvihastumistaan sai änkyttäen kerrotuksi kansanjoukon sopimattomasta\nkäyttäytymisestä, miten keskipäivä oli tullut ennen hänen\nkorkea-arvoisuuttaan ja miten näyttelijät oli pakotettu aloittamaan\nodottamatta hänen korkea-arvoisuutensa tuloa.\n\nKardinaali purskahti nauramaan.\n\n-- Kunniani kautta, yliopiston rehtorin olisi pitänyt tehdä samoin.\nVai mitä sanotte, mestari Rym?\n\n-- Herra kardinaali, vastasi Willem Rym, olkaamme iloisia, että\nolemme päässeet puolesta näytelmästä. Hyödyimmehän sen verran.\n\n-- Saavatko nuo vintiöt jatkaa ilveilyään? palatsivouti kysyi.\n\n-- Jatkakoot, jatkakoot! sanoi kardinaali, se on minusta\nyhdentekevää. Luen sill'aikaa messukirjaani.\n\nPalatsivouti astui parvekkeen reunalle ja huusi, käskettyään\nkädenliikkeellä yleisöä vaikenemaan:\n\n-- Porvarit ja kaupunkilaiset! Tyydyttääkseen sekä niitä, jotka\nvaativat aloittamaan uudelleen, että niitä, jotka vaativat\nlopettamaan, hänen korkea-arvoisuutensa käskee jatkamaan.\n\nMolempien puolien täytyi alistua siihen. Mutta sekä tekijä että\nyleisö eivät olleet sen takia oikein tyytyväisiä kardinaaliin.\n\nLavalla olevat henkilöt alkoivat uudelleen lausua ulkoläksyjään, ja\nGringoire toivoi, että ainakin hänen teoksensa jälkimmäinen osa saisi\ntarkkaavia kuulijoita. Mutta niinkuin hänen muutkin kuvitelmansa,\nniin petti tämäkin toivo. Salissa tosin oltiin taas kutakuinkin\nhiljaa, mutta Gringoire ei ollut huomannut, että sinä hetkenä,\njolloin kardinaali antoi käskyn jatkaa, parveke ei vielä ollut\nläheskään täynnä, ja että flaamilaisten lähettiläiden jälkeen saapui\nuutta väkeä, joka muodosti osan seurueesta ja jonka nimiä ja arvoja\ntuolloin tällöin lausuessaan ovenvartija suuresti häiritsi hänen\nnäytelmäänsä. Ajatelkaamme ovenvartijaa, joka kovalla äänellä kahden\nsäkeen välillä tai usein keskellä säettä tokaisee tällaisia lisäyksiä:\n\nMestari Jacques Sharmolue, kuninkaallinen kirkollisasiain\nprokuraattori!\n\nJehan de Harlay, Pariisin kaupungin yövartioston päällikkö!\n\nHerra Galiot de Genoilhac, ritari, Brussacin herra, kuninkaallisen\ntykistön päällikkö!\n\nMestari Dreux-Raguier, meidän herramme kuninkaan vesien ja metsien\ntarkastaja Ile-de-Francessa, Champagnessa ja Briessä!\n\nHerra Louis de Graville, ritari, kuninkaan neuvonantaja ja\nkamariherra, Ranskan amiraali, Vincennes-metsän vartija!\n\nMestari Denis Le Mercier, Pariisin sokeainkodin johtaja! -- Jne., jne.\n\nSe oli sietämätöntä.\n\nTämä omituinen säestys, joka teki näytelmän seuraamisen vaikeaksi,\nharmitti Gringoirea sitäkin enemmän, kun hän ei voinut kieltää\nitseltään, että toiminta kävi yhä jännittävämmäksi, ja että hänen\nnäytelmänsä tarvitsi menestyäkseen ainoastaan huomiota osakseen.\nVaikeata olikin kuvitella älykkäämpää ja draamallisempaa tarinaa.\nNeljä prologin henkilöä voivotteli parhaillaan kuolettavaa\npulaansa, kun itse Venus, _vera incessu patuit dea_, näyttäytyi\nheille pukeutuneena kauniiseen pitkäliepeiseen pukuun, joka oli\nPariisin kaupungin vaakunalla koristettu. Hän saapui omassa\npersoonassaan vaatimaan kauneimmalle luvattua dauphinia. Jupiter,\njonka ukkonen jyrisi lavan alaisessa pukeutumiskammiossa, kannatti\nhänen vaatimuksiaan, ja jumalatar oli jo vähällä voittaa, toisin\nsanoen, päästä naimisiin herra delfiinin kanssa, kun saapui nuori\ntyttö pukeutuneena valkeaan damastiin ja kantaen kädessään helmeä\n(läpikuultava viittaus Flanderin Margaretan nimeen) taistelemaan\nVenuksen kanssa. Teatteritemppu ja käänne! Keskusteltuaan hetkisen\npäättivät Venus, Margareta ja koko seura lykätä riidan Pyhän\nNeitsyen ratkaistavaksi. Kappaleessa esiintyi vielä eräs sangen\nkaunis henkilö, Mesopotamian kuningas dom Pedros, mutta tiheiden\nkeskeytysten vuoksi oli vaikeata saada selville, mitä tekemistä\nhänellä oikeastaan oli. Kaikki nämä henkilöt kiipesivät tikkaita\nmyöten ylös lavalle.\n\nMutta ponnistukset olivat turhia. Kaikki nämä kauneudet menivät\nhukkaan. Oli aivan kuin kardinaalin saapuessa jokin näkymätön\nja lumottu lanka olisi kääntänyt kaikki katseet marmoripöydästä\nparvekkeelle, salin eteläpäästä länsisivuun. Ei mikään voinut\nirrottaa katselijoita tästä lumouksesta. Kaikkien silmät pysyivät\nsuunnattuina parvekkeelle, ja uudet tulokkaat, heidän onnettomat\nnimensä, heidän kasvonsa ja pukunsa olivat alituisia johtimia.\nToivotonta! Lukuun ottamatta Gisquetteä ja Liénardea, jotka tuolloin\ntällöin kääntyivät, kun Gringoire nykäisi heitä käsivarresta, ja\ntuota paksua, kärsivällistä naapuria, ei kukaan kuunnellut eikä\nkatsellut hylättyä moraliteetti parkaa. Gringoire näki kasvoja enää\nvain sivulta päin.\n\nMiten katkera olikaan hänen mielensä, kun hän näin näki kunniansa\nja taiteensa ylpeän rakennuksen pala palalta hajoavan, ja lisäksi\nhän ajatteli, että tämä sama joukko kärsimättömänä odottaen hänen\nteoksensa esitystä oli kapinoinut palatsivoutia vastaan, ja nyt kun\nheidän tahtoonsa oli taivuttu, eivät enää välittäneet rahtuakaan\nkoko näytelmästä. Ja sama esitys oli kuitenkaan alkanut niin\nyksimielisen mieltymyksen merkeissä! Kansansuosion ikuinen vuoksi ja\nluode! Ajatella, että oltiin vähällä hirttää voudin nihdit! Mitä hän\nolisikaan antanut elääkseen uudelleen tuon suloisen hetken!\n\nMutta ovenvartijan raaka yksinpuhelu loppui vihdoin viimein. Kaikki\nolivat saapuneet. Gringoire hengähti helpotuksesta, ja näyttelijät\njatkoivat urheasti esitystään. Mutta äkkiä nähdään mestari\nCoppenolen, sukankutojan, nousevan paikaltaan, ja Gringoire kuulee\nhänen yleisön henkeä pidättäen kuunnellessa pitävän seuraavan kauhean\npuheen:\n\n-- Herrat Pariisin porvarit ja junkkerit, -- enpä tosiaankaan,\nHerra paratkoon, tiedä mitä täällä oikein teemme. Näen kyllä tuolla\nnurkassa lavalla miehiä, jotka näyttävät hierovan tappelua. En\ntiedä, onko tämä sitä, mitä te tässä maassa nimitätte mysteeriksi;\nmutta hauskaa se ei ainakaan ole. Ne pieksävät suutaan, eikä siitä\nnäy syntyvän sen kummempaa. Neljännestunnin olen jo odottanut\nensimmäistä iskua, mutta sitä ei kuulu, ei Ray. Pelkuriraukkoja koko\njoukko, jotka vain kynsivät toisiaan parjauksilla. Teidän pitäisi\ntilata tänne nyrkkeilijöitä Lontoosta tai Rotterdamista; silloin\nolisi toinen ääni kellossa: silloin mätkäytettäisiin nyrkiniskuja\nniin, että kuuluisi ulos torille. Mutta nämä ovat kelvottomia.\nEsittäisivät edes jonkin maurilaistanssin tai muun pantomiimin.\nMinulle luvattiin aivan toista. Minulle sanottiin, että saisin olla\nmukana narrinjuhlassa ja paavinvaalissa. Siellä Gentissä on meilläkin\nnarripaavimme ja, Herra paratkoon, se ei olekaan huonointa lajia! Ja\ntiedättekö miten me teemme? Keräännytään joukkoon niinkuin täälläkin\non tehty. Sitten pistää jokainen vuoron perään päänsä ulos jostakin\nluukusta ja irvistää muille. Se, jonka irvistys yksimielisesti\ntunnustetaan kamalimmaksi, valitaan paaviksi. Se on sangen hauskaa.\nEttekö haluaisi valita paavia meidän maamme tavalla? Se ei ole\nainakaan niin ikävää kuin noiden lörpöttelijöiden kuunteleminen. Jos\nhe tahtovat olla mukana irvistämässä, niin olkoot tervetulleita.\nMitä siitä sanotte, herrat porvarit? Täällä on koolla niin paljon\neriskummallista mies- ja naisväkeä, että varmasti saadaan aikaan\noikea kunnon flaamilainen naurunrähäkkä, ja meillä, on täällä myös\nniin monta rumaa pärstää, että on toivossa kauniita irvistyksiä.\n\nGringoire olisi halunnut vastata, mutta hämmästys, viha ja harmi\nmykistivät hänet. Ja lisäksi nostatti tuon kansansuosion saavuttaneen\nsukankutojan ehdotus sellaisen innostuksen näissä porvareissa, joita\nmiellytti junkkerin nimitys, että kaikki vastustus oli turhaa. Ei\nauttanut muu kuin seurata virran mukana. Gringoire peitti kasvonsa\nkäsillään, kun hänellä ei onnettomuudekseen ollut viittaa, johon sen\nkätkeä, kuten timantelaisella Agamemnonilla.\n\n\n\n\nV. Quasimodo\n\n\nTuossa tuokiossa oli kaikki kunnossa Coppenolen ehdotuksen\ntoteuttamista varten. Porvarit, ylioppilaat ja kirjurit olivat\nryhtyneet toimeen. Pieni kappeli salin toisessa päässä vastapäätä\nmarmoripöytää valittiin irvistysten näyttämöksi. Rikki lyöty ruutu\noven yläpuolella olevassa ruusustoikkunassa tarjosi sopivan,\npyöreän, kivikehyksisen aukon, josta kilpailijoiden tuli pistää\npäänsä esille. Sinne saakka ylettyäkseen tarvitsi vain kiivetä\nparin tynnyrin päälle, jotka oli jostakin haalittu ja asetettu\npäällekkäin. Päätettiin että jokaisen kilpailijan, miehen tai naisen\n(sillä voitiin valita myös paavitar), piti peittää kasvonsa ja olla\nkappelissa kätkössä, siihen saakka, kunnes hänen vuoronsa tuli\nesiintyä, jotta irvistyksillä olisi uutuuden viehätys. Kappeli oli\npian täynnä kilpailijoita, ja ovi suljettiin.\n\nCoppenole johti ja järjesti kaikkea paikaltaan. Heti ensi hälinän\naikana kardinaali, joka samoin kuin Gringoirekin oli lyöty laudalta,\noli tärkeiden toimien ja iltamessun varjolla vetäytynyt pois\nseurueineen, ilman että kansanjoukko, jonka hänen tulonsa oli\nsaattanut sellaiseen liikkeeseen, välitti vähääkään hänen lähdöstään.\nWillem Rym oli ainoa, joka huomasi kardinaalin paon. Joukon huomio\noli jatkuvasti suuntautunut muualle. Astuttuaan sisään salin toisesta\npäästä ja viivähdettyään hetken sen keskellä joukko oli nyt ehtinyt\nvastaiseen päähän. Marmoripöydällä ja kultakankaalla verhotulla\nparvekkeella oli ollut vuoronsa; nyt oli tullut Ludvig XI:n kappelin\nvuoro. Tanner oli nyt kaikenlaisten hullutusten hallussa. Jäljellä\nolivat vain flaamilaiset ja rahvas.\n\nIrvistykset alkoivat. Ensimmäinen naama, joka näyttäytyi aukosta\nsilmäluomet nurin, kita ammollaan ja otsa kurtussa aivan kuin\nkeisarivallan aikaisten husaarien saappaat, herätti niin tavattoman\nnaurunremakan, että Homeros olisi luullut näitä vintiöitä jumaliksi.\nSuursali oli kuitenkin kaikkea muuta kuin olympos, ja Gringoiren\nonneton Jupiter tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Seurasi toinen\nja kolmas irvistys, sitten taas uusia ja yhä uusia, ja aina vain\nkasvoivat naurunpuuskat ja kättentaputukset. Tässä näytelmässä\noli jokin omituinen pyörrytys, jokin päihdytys ja hurmausvoima,\njota on vaikea kuvata meidän päiviemme ja salonkiemme lukijoille.\nKuvitelkaa joukko kasvoja, jotka toinen toisensa jälkeen esittivät\nkaikkia mittausopin kuvioita, kolmiosta puolisuunnikkaaseen,\nkartiosta monisärmikkääseen; kaikkia inhimillisiä ilmeitä vihasta\nirstaisuuteen; kaikkia ikäkausia vastasyntyneen lapsen juonteista\nkuolevan eukon ryppyihin; kaikkia uskonnollisen mielikuvituksen\nluomia faunista Beelsebubiin; kaikkia eläinkuvia sudenkidasta\nlinnunnokkaan, kärsästä suippokuonoiseen. Kuvitelkaa kaikkien\nPont-Neufin irvinaamakuvien, noiden Germain Pilonin käsissä\nkivettyneiden painajaisten äkkiä heräävän elämään ja toisen toisensa\nJälkeen ilmestyvän tuijottamaan teitä hehkuvin silmin, kaikkien\nVenetsian karnevaalinaamioiden kulkevan saatossa lornjettinne ohi,\nlyhyesti, inhimillistä kaleidoskooppia.\n\nMellastus sai yhä flaamilaisemman luonteen. Teniers saattaisi antaa\nsiitä vain epätäydellisen kuvan. Olisi luullut näkevänsä Salvator\nRosan taistelun bakkanaaliseksi juhlaksi muuttuneena. Ei ollut enää\nylioppilaita eikä lähettiläitä, ei porvareita, ei miehiä eikä naisia,\nei Clopin Trouillefouta, ei Gilles Lecornutä, ei Kympin-Leenaa eikä\nRobin Poussepainiä. Yleinen mielivalta poisti kaikki erilaisuudet.\nTuo suuri sali oli muuttunut tavattomaksi, häikäilemättömyyttä ja\nriehakkuutta kiehuvaksi, hehkuvaksi uuniksi, jossa jokainen kirkui,\nirvisteli ja vääntelehti, jossa kaikki oli yhtä nauravaa ja ulvovaa\njoukkoa. Nuo eriskummaiset kasvot, jotka toinen toisensa jälkeen\nirvistivät ikkunasta, olivat kuin yhtä monta hiilipannuun heitettyä\nkekälettä. Ja tästä käymistilassa olevasta joukosta kohosi, aivan\nkuin höyry kattilasta, terävä, vihlova, läpitunkeva sorina kuin\nhyttysparven ininä.\n\n-- Hohoi! hitto vieköön!\n\n-- Katsokaas tuota pärstää!\n\n-- Taas uusi!\n\n-- Guillemette Maugerepuis, katsokaahan tueta häränturpaa. Häneltä ei\npuutu muuta kuin sarvet. Se ei ole sinun miehesi!\n\n-- Taas uusi!\n\n-- No mutta paavin vatsan kautta, mikä irvistys tuo on olevinaan?\n\n-- Hohoi! petkutusta! Ei saa näyttää muuta kuin näköpäätään!\n\n-- Peevelin Saapaskinttu-Martta! Hän kyllä kehtaa mitä vain!\n\n-- Hyvä! Hyvä!\n\n-- Minä tukehdun!\n\n-- Tuo ei tahdo saada korviaan lävitse!\n\nJne., jne.\n\nÄlkäämme kuitenkaan tehkö vääryyttä ystävällemme Jehanille. Keskellä\ntätä helvetillistä meteliä kuului hänen huutonsa pylvään päästä kuin\nlaivapojan ääni ylhäältä mastosta. Hän kirkui ja huitoi käsiään ja\njalkojaan kuin hullu. Hänen suunsa oli ammollaan ja sieltä lähti\nkirkuna, jota ei enää kuulunut, ei suinkaan siksi, että yleinen\nmelu, olipa se miten voimakas tahansa, olisi sen voittanut, vaan\nsiksi, että hän oli saavuttanut äänen kuulumisen rajan, Sauveurin\nkaksitoista tuhatta tai Biot'n kahdeksan tuhatta värähdystä.\n\nMitä Gringoireen tulee, hän oli taas saanut rohkeutta ensimmäisen\nmasennuksen mentyä ohi. Hän oli terästäytynyt kovaa onnea vastaan.\n\"Jatkakaa!\" hän oli kolmannen kerran sanonut näyttelijöilleen,\npuhuville koneilleen. Sen jälkeen hän oli alkanut pitkin askelin\nastua edestakaisin marmoripöydän edessä ja samalla tuntenut halua\nmennä vuoroonsa näyttäytymään kappelin ikkuna-aukosta ja ainoastaan\nsentähden, että saisi irvistää tuolle kiittämättömälle laumalle.\n-- Mutta se ei olisi meidän arvoistamme; ei kostoa! taistelkaamme\nviimeiseen saakka, hän mietti. Runoudella on suuri vaikutus kansaan;\nminä käännytän heidät vielä. Saadaanpa nähdä, kumpi lopulta voittaa,\nirvistyksetkö vai kaunokirjallisuus.\n\nMutta hän oli nyt näytelmänsä ainoa katsoja.\n\nTilanne oli vielä paljoa pahempi kuin hetkistä aikaisemmin. Hän ei\nenää nähnyt muuta kuin selkiä.\n\nMutta minähän erehdyn. Tuo kärsivällinen lihava mies, jonka puoleen\nhän aikaisemmin oli tukalana hetkenä kääntynyt, seisoi yhä teatteriin\npäin. Mitä Gisquetteen ja Liénardeen tulee, he olivat jo aikoja\nsitten karanneet.\n\nGringoirea liikutti syvästi tämän hänen ainoan katsojansa\nuskollisuus. Hän lähestyi miestä ja puhutteli häntä, kun hän ensin\noli kevyesti ravistanut häntä käsivarresta; sillä tuo kunnon mies\nnojasi aitausta vasten ja torkkui.\n\n-- Minä kiitän teitä, herra, Gringoire sanoi.\n\n-- Mistä hyvästä, herra? vastasi paksu haukotellen.\n\n-- Minä näen mikä väsyttää ja suututtaa teitä, jatkoi runoilija; se\non tuo jumalaton meteli, joka estää teitä kuulemasta. Mutta siitäkin\nhuolimatta teidän nimenne säilyy jälkimaailmalle. Saanko luvan kysyä,\nmikä on nimenne?\n\n-- Renault Château, Pariisin Châtelet'n sinetinvartija, jos se teitä\nhuvittaa.\n\n-- Herra, te olette runotarten ainoa edustaja täällä, sanoi Gringoire.\n\n-- Te olette liian kohtelias, Herra, Châtelet'n sinetinvartija\nvastasi.\n\n-- Te olette ainoa, joka arvokkaalla tavalla olette kuunnellut\nnäytelmää. Mitä pidätte siitä?\n\n-- He! he! vastasi tuo paksu virkamies unisena, onhan se aika hauska.\n\nTähän kiitokseen Gringoire sai tyytyä, sillä valtava kättentaputusten\nja hyvähuutojen pauhu katkaisi heidän keskustelunsa. Narripaavi oli\nvalittu.\n\n-- Hyvä! Hyvä! Hyvä! ulvoi kansanjoukko joka taholla.\n\nIkkuna-aukosta näkyikin todella ihmeellinen irvistys. Kaikkien\nniiden viisi- ja kuusikulmaisten ja epäsäännöllisten kasvoja\njälkeen, jotka tästä aukosta oli toinen toisensa jälkeen työnnetty\nesiin saavuttamatta sitä eriskummallisuuden ihannetta, Jota joukon\nhurjistunut mielikuvitus edellytti, ei mikään muu kyennytkään\nenää tyydyttämään sitä kuin se ylevä irvistys, joka juuri oli\nlumonnut yleisön. Mestari Coppenolekin taputti käsiään, Ja Clopin\nTrouillefou, joka oli ottanut osaa kilpailuun (ja Herra tietää,\nettä hänen naamansa saattoi saavuttaa miltei yliluonnollisen\nrumuuden asteen), tunnusti itsensä voitetuksi. Emme yritäkään kuvata\nlukijalle tuota nelitahkoista nenää, tuota hevosenkengänmuotoista\nsuuta, pientä, tuuheiden, punaisten kulmakarvojen peittämää vasenta\nsilmää, oikean peittyessä kokonaan suuren luomen alle, noita siellä\ntäällä harottavia epäsäännöllisiä hampaita, käsnäistä huulta,\njonka yllä yksi kulmahampaista törrötti kuin norsun syöksy hammas,\ntuota kyyryistä niskaa ja ennen kaikkea tuota kaiken tämän ylle\nlevinnyttä ilmettä, jossa oli omituinen sekoitus ilkeyttä, ihmettelyä\nja murheellisuutta. Hyväksymishuuto oli yksimielinen. Hyökättiin\nkappeliin. Sieltä tuotiin onnellinen narripaavi riemusaatossa esille.\nMutta vasta nyt nousi joukon hämmästys ja ihailu huippuunsa: irvistys\nolikin hänen luonnollinen kasvojenmuotonsa.\n\nTai oikeammin sanoen, koko hänen olemuksensa oli yhtä irvistystä.\nSuunnaton pää sinne tänne törröttävine punaisin hiuksineen;\nhartioissa tavaton kyttyrä ja sen vastine rintapuolella; lantiot ja\nraajat niin perin epäonnistuneet, että ainoastaan polvet saattoivat\nkoskettaa toisiaan, ja edestä päin katsoen muistuttivat hänen\nsäärensä kahta sirppiä, jotka yhtyivät kädensijasta; suuret jalat,\nkummalliset kädet ja kaiken tämän muodottomuuden yllä jonkinlainen\npelottava voiman, notkeuden ja rohkeuden leima; omituinen poikkeus\ntuosta ikuisesta säännöstä, joka liittää voiman ja kauneuden\nsopusuhtaisuuteen. Sellainen oli se paavi, jonka narrit itselleen\nvalitsivat. Olisi luullut näkevänsä rikki lyödyn ja uudelleen\nhuonosti kokoon sovitellun jättiläisen.\n\nKun tämä kyklooppi ilmestyi kappelin kynnykselle hievahtamattomana,\njäntteränä ja miltei yhtä hartevana kuin pitkänä, väkijoukko tunsi\nhänet heti hänen puoleksi punaisesta, puoleksi sinipunaisesta,\nhopeakulkusilla koristetusta puvustaan ja ennen kaikkea hänen\nrumuudestaan ja huusi yhdestä suusta:\n\n-- Sehän on Quasimodo, kellonsoittaja! Quasimodo, Notre-Damen\nkyttyräselkä! Yksisilmäinen Quasimodo! Vääräsäärinen Quasimodo! Hyvä!\nHyvä!\n\nTuolla kyttyräselkäisellä ei ollut nimistä puutetta, kuten havaittiin.\n\n-- Varokaa, raskaat vaimot! huusivat ylioppilaat.\n\n-- Tai ne, jotka tahtovat tulla raskaiksi, Joannes tokaisi. Naiset\npeittivätkin tosiaan kasvonsa.\n\n-- Oh! tuota inhottavaa apinaa, sanoi yksi.\n\n-- Yhtä ilkeä kuin ruma, jatkoi toinen.\n\n-- Itse paholainen, lisäsi kolmas.\n\n-- Minä asun onnettomuudekseni aivan Notre-Damen vieressä; kaiket yöt\nkuulen hänen kiertelevän räystäillä.\n\n-- Kissojen seurassa.\n\n-- Hän on aina kattojemme yllä.\n\n-- Hän noituu meitä savupiippujen kautta.\n\n-- Eräänä iltana hän tuli irvistämään minulle ikkunaluukusta. Luulin\nhäntä mieheksi. Säikähdin pahanpäiväisesti.\n\n-- Olen varma siitä, että hän seuraa noitia hornaan. Kerran hän jätti\nluudan katollemme.\n\n-- Oh, tuota iljettävää kyttyräselkää!\n\n-- Oh, tuota rumahista!\n\n-- Huh!\n\nMiehet sitävastoin olivat ihastuneita ja paukuttivat käsiään.\n\nQuasimodo, tämän melun kohde, seisoi yhä synkkänä ja vakavana\nkappelin kynnyksellä ja antoi ihmetellä itseään.\n\nEräs ylioppilaista, luullakseni Robin Poussepain, meni aivan hänen\neteensä ja nauroi hänelle vasten kasvoja. Sanaakaan sanomatta\nQuasimodo tarttui häneen ja heitti hänet pallona väkijoukkoon.\n\nIhastuksesta suunniltaan mestari Coppenole lähestyi häntä.\n\n-- Herra paratkoon! Pyhän Isän nimessä, etkös vain olekin kaunein\nrumilus, mitä milloinkaan olen nähnyt. Sinun sietäisi olla paavina\nsekä Roomassa että Pariisissa.\n\nSamalla hän laski rattoisasti kätensä Quasimodon olalle. Tämä ei\nliikahtanutkaan. Coppenole jatkoi:\n\n-- Sinä olet hauska vekkuli, ja minua himottaisi mässätä kanssasi,\nmaksoipa se sitten minulle vaikka pari tusinaa Tours'in livreä!\n[Tours'issa lyöty livre oli 20 soun arvoinen. -- Suom. huom.] Mitäs\nsanot siitä?\n\nQuasimodo ei vastannut.\n\n-- Herra paratkoon, oletko kuuro?\n\nHän oli todellakin kuuro.\n\nCoppenolen tuttavallinen esiintyminen oli jo saattanut hänet\nkärsimättömäksi ja hän kääntyi äkkiä häntä kohden niin uhkaavan\nnäköisenä, että tuo flaamilainen jättiläinen vaistomaisesti Peräytyi\naskeleen aivan kuin verikoira kissan edestä.\n\nNyt syntyi pelosta ja kunnioituksesta tuon omituisen olennon\nympärille ainakin viidentoista askeleen säteellä tyhjä kehä. Muuan\nvaimo selitti mestari Coppenolelle, että Quasimodo oli kuuro.\n\n-- Kuuro! virkkoi sukankutoja flaamilaisen leveästi naurahtaen. Herra\nparatkoon, mieshän on oikea mallipaavi!\n\n-- No nythän minä tunnen hänet, huudahti Jehan, joka viimeinkin oli\nlaskeutunut alas pylväänsä päästä tarkastamaan Quasimodoa lähempää.\nSehän on veljeni arkkidiakonin kellonsoittaja. Päivää, Quasimodo!\n\n-- Se perhanan mies! huudahti Robin Poussepain vielä\naivan pökerryksissä lennostaan. -- Hän näyttäytyy: mies on\nkyttyräselkäinen. Hän kävelee: hän on vääräsääri. Hän katsoo: hän on\nyksisilmäinen. Häntä puhutellaan: hän on kuuro. Mitä hän sitten tekee\nkielellään, tuo Polyfemos?\n\n-- Hän osaa kyllä puhua, kun hän tahtoo, selitti äskeinen vanha\nvaimo. Hän on tullut kuuroksi kellonsoitosta. Hän ei ole mykkä.\n\n-- Se on vika, Jehan huomautti.\n\n-- Ja hänellä on yksi silmä liikaa, lisäsi Robin Poussepain.\n\n-- Ei, puuttui Jehan teräväpäisesti puheeseen. Yksisilmäinen on\npaljon epätäydellisempi kuin sokea, sillä hän tietää mitä häneltä\npuuttuu.\n\nTällä välin olivat kaikki kerjäläiset, lakeijat ja taskuvarkaat\nyhdessä ylioppilaiden kanssa lähteneet joukolla parlamentinkirjurien\nvarastohuoneeseen noutamaan narripaavin pahvitiaaraa ja viittaa.\nQuasimodo antoi ilman vastenmielisyyden merkkejä ja jonkinlaisella\nylpeällä myöntyväisyydellä pukea ylleen narrin puvun. Sen jälkeen\nhänet pantiin istumaan kirjaville kantopaareille. Kaksitoista\nnarriseuran toimihenkilöä nosti sen olkapäilleen, ja jonkinlainen\nkatkera ja halveksiva tyytyväisyys levisi kykloopin juroille\nkasvoille, kun hän muodottomain jalkainsa juurella näki koko tuon\nkauniin, suoran ja sopusuhtaisesti kehittyneen ihmisjoukon päät. Ja\nnyt tuo kirkuva ja repaleinen kulkue lähti liikkeelle kiertäen vanhan\ntavan muka palatsin käytäviä jatkaakseen sitten matkaa kaduille ja\ntoreille.\n\n\n\n\nVI. Esmeralda\n\n\nIloksemme voimme ilmoittaa lukijalle, että koko sen ajan, minkä\ntämä ilveily kesti, Gringoire ja hänen näytelmänsä olivat urheasti\npitäneet puoliaan. Hänen ankaran valvontansa alaisina hänen\nnäyttelijänsä olivat keskeyttämättä jatkaneet esitystä, ja hän itse\noli yhtä herkeämättä kuunnellut sitä. Melusta huolimatta hän oli\npäättänyt jatkaa esitystä loppuun saakka eikä suinkaan ollut vielä\nheittänyt toivoaan, että yleisö sittenkin lopuksi palaisi takaisin.\nTämä toivonsäde yhä kasvoi, kun hän näki Quasimodon, Coppenolen\nja narripaavin koko meluavan seurueen korviasärkevällä kohulla\nlähtevän salista. Yleisö riensi jäljestä. -- Hyvä, mietti hän, sinne\nmenevät nyt kaikki melunpitäjät. -- Onnettomuudeksi olivat kaikki\nmelunpitäjät koko yleisö. Hetkessä tyhjeni koko suursali.\n\nTotta puhuen oli vielä joitakin katselijoita jäänyt jäljelle.\nSiellä täällä salissa tai pienissä ryhmissä pylväiden ympärillä\nnäkyi naisia, vanhuksia ja lapsia, jotka kai olivat saaneet\nkyllikseen huudosta ja melusta. Muutamia ylioppilaita istui vielä\nikkunakomerossa ja katseli alas torille.\n\n-- Mainiota, tässähän on aivan tarpeeksi väkeä kuuntelemaan\nloppuun kappaletta. Niitä ei kylläkään ole paljoa, mutta valittua,\nsivistynyttä väkeä.\n\nTällöin hän huomasi, että soitantoa, jonka piti tehdä yleisöön\nvoimakkain vaikutus Neitsyt Marian saapuessa, ei kuulunutkaan. Asiaa\nlähemmin tutkittaessa huomattiin, että narripaavin saattue oli\ntakavarikoinut ja vienyt mennessään hänen orkesterinsa.\n\n-- Menettelee ilmankin, mietti Gringoire stoalaisen tyyneydellä.\n\nHän lähestyi erästä ryhmää, joka näytti keskustelevan hänen\nnäytelmästään. Hänen onnistui kuulla seuraava sananvaihto:\n\n-- Tunnettehan Navarran palatsin, mestari Cheneteau, sen, joka kuului\nherra de Nemours'ille?\n\n-- Kyllä, vastapäätä Braque-kappelia.\n\n-- Sama juuri, valtiokonttori on vuokrannut sen Guillaume\nAlixandrelle, historianmaalarille, kuudesta livrestä kahdeksasta\nsousta vuodessa.\n\n-- Kylläpä ne vuokrat kohoavat.\n\n-- Vai niin! huokasi Gringoire, mutta muut kuuntelevat.\n\n-- Toverit, huusi äkkiä yksi ikkunakomerossa istuvista veitikoista.\n-- _Esmeralda! Esmeralda_ on torilla!\n\nTämä sana sai aikaan ihmeellisen vaikutuksen. Kaikki salissa olijat\nryntäsivät ikkunaan ja kiipesivät ylös nähdäkseen torille, toistaen:\n_Esmeralda! Esmeralda!_\n\nSamalla kuului ulkoa huikeita suosionosoituksia.\n\n-- Esmeralda? mitähän sekin merkinnee? mietti Gringoire ja väänteli\nkäsiään epätoivoissaan. Nyt on, Herra nähköön, tullut ikkunain vuoro!\n\nHän kääntyi marmoripöytää kohden ja näki, että esitys oli\nkeskeytynyt. Oli tullut hetki, jolloin Jupiterin piti ilmestyä\nsalamansa kanssa. Mutta Jupiter seisoi aloillaan lavan juurella.\n\n-- Michel Giborne! huusi harmistunut runoilija, mitä sinä siellä\nteet? Onhan sinun vuorosi! Kiipeä ylös!\n\n-- Mahdotonta, vastasi Jupiter, eräs ylioppilas vei portaat.\nGringoire katsahti lavalle ja huomasi katkeran totuuden.\n\nKaikki liikenneyhteys oli katkaistu näyttämön ja pukukomeron väliltä.\n\n-- Roisto! hän mutisi. Ja miksi hän otti portaat?\n\n-- Nähdäkseen Esmeraldan, vastasi Jupiter surkealla äänellä. Hän\nsanoi: \"Kas täällä on portaat, joita ei tarvita\", ja niin hän vei ne.\n\nSe oli kuolinisku. Gringoire otti sen vastaan alistuen.\n\n-- Korjatkaa luunne! hän sanoi näyttelijöille; jos saan maksun,\nsaatte tekin.\n\nSitten hän lähti pää painuksissa, mutta viimeisenä niin kuin urheasti\ntaistellut kenraali.\n\nAstellessaan alas palatsin portaita hän mutisi hampaittensa välitse:\n\n-- Kauniita aaseja ja lurjuksia nuo pariisilaiset! Tulevat katsomaan\nmysteeriä, eivätkä kuuntele siitä sanaakaan! Kaikki muu heitä\nhuvittaa, Clopin Trouillefout, kardinaalit, Coppenolet, Quasimodot,\nitse piru, mutta Neitsyt Maria ei tippaakaan! Jos olisin sen tiennyt,\nen olisi tuhlannut Neitsyt Marioita teille, senkin hölmöt! Ja minä!\ntulin katselemaan kasvoja ja näinkin vain takaraivoja! Olla runoilija\nja saavuttaa laastarinlatkuttajan menestys! Onhan kyllä totta,\nettä Homeros kierteli kerjäten kreikkalaisia kyliä, ja Naso kuoli\nmaanpaossa moskovalaisten luona. Mutta piru minut periköön, jos\nymmärrän, mitä he tarkoittavat tuolla Esmeraldallaan! Mitähän kieltä\nse oikeastaan on olevinaan? Sehän on pelkkää siansaksaa!\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\n\n\n\n1. Kharybdiista Skyllaan\n\n\nIlta pimenee aikaisin tammikuussa. Kaduilla oli jo hämärä Gringoiren\nlähtiessä palatsista. Se ilahdutti häntä, sillä hän kaipasi pimeälle\nja yksinäiselle kujalle voidakseen siellä vaipua mietiskelyihin ja\nantaakseen filosofin sitoa ensi siteen runoilijan haavaan. Filosofia\nolikin hänen ainoa pakopaikkansa, sillä hän ei tiennyt, mistä saisi\nyösijan. Tuon loistavan fiaskon jälkeen, jonka hänen draamallinen\nyrityksensä oli kärsinyt, hän ei uskaltanut mennä siihen viinitupaan\nGrenier-sur-l'Eau-kadun varrella vastapäätä Port-au-Foiniä, jossa\nhän asui, sillä hän oli luullut, että kaupunginvouti maksaisi\nhänelle hänen häärunoelmastaan sen verran, että hän saattaisi maksaa\nmestari Guillaume Doulx-Sirelle, Pariisin heinäkaupan vuokraajalle,\nniiden kuuden kuukauden vuokran, jonka hän oli tälle velkaa, toisin\nsanoen kaksitoista pariisilaista souta; summan, joka oli kaksitoista\nkertaa niin suuri kuin koko hänen maallinen omaisuutensa, siihen\nluettuna hänen polvihousunsa, paitansa ja lakkinsa. Sitten kun\nhän tilapäisessä turvapaikassaan Saint-Chapellen vankilan pienen\nporttiholvin alla oli luonut yleissilmäyksen tilaansa ja aprikoinut,\nminkä yösijan valitsisi -- hänellä oli valittavana kaikki Pariisin\nkadut -- hän muisti edellisellä viikolla erään parlamentinneuvoksen\ntalon edessä Savaterie-kadun varrella nähneensä kiven, joka oli\nsiihen asetettu muulin selkään nousemista varten, ja hän oli silloin\najatellut, että siinä oli hätätilassa mainio päänalunen kerjäläiselle\ntai runoilijalle. Hän kiitti sallimusta, joka oli antanut hänelle\ntuon hyvän ajatuksen. Mutta juuri kun hän aikoi astella palatsin\nedessä olevan torin poikki painautuakseen Citén sokkeloihin, joissa\nvielä nykyäänkin nuo Vanhat sisaruskadut Rue de la Barillerie, Rue\nde la Vieille-Draperie, Rue de la Savaterie, Rue de la Juiverie\nynnä muut mutkittelevat yhdeksänkerroksisine taloineen, hän näki\nnarripaavin saattueen samaan aikaan tulevan ulos palatsista huikeasti\nmeluten ja marssivan torin poikki soihtujen hulmutessa ja hänen,\nGringoiren, orkesterin soittaessa. Tämä näky veresti uudelleen niiden\nhaavojen tuskan, jotka hänen itserakkautensa oli saanut. Hän pakeni.\nKun hänen näytelmänsä kova kohtalo kirveli vielä kipeimmillään, teki\nkaikki, mikä toi hänen mieleensä päivän juhlan, hänet katkeraksi ja\nsai hänen haavansa vuotamaan verta.\n\nHän aikoi juuri mennä Saint-Michel-sillan yli, kun hän tapasi poikia,\njotka juoksentelivat heilutellen palavia soihtuja ja sähikäisiä.\n\n-- Kirottu ilotulitus, Gringoire virkkoi ja kääntyi\nRahanvaihtosillalle. Sillan päässä olevien talojen seinille oli\nripustettu kolme suurta taulua, jotka esittivät kuningasta, dauphiniä\nja Flanderin Margaretaa, sekä kuusi pienempää, jotka esittivät\nItävallan arkkiherttuaa, Bourbonin kardinaalia, herra de Beaujeutä,\nRanskan Jeannea, Bourbonin äpärää ja vielä jotakin, jota en oikein\nmuista, kaikki soihduilla valaistuina. Joukko ihmetteli.\n\n-- Sinä onnellinen Jehan Fourbault! Gringoire huokasi ja käänsi\nselkänsä mestarin tauluille, suurille ja pienille. Hänen eteensä\navautui katu. Se näytti hänestä niin pimeältä ja autiolta, että hän\ntoivoi siellä pääsevänsä kuulemasta ja näkemästä kaikkea sitä, mikä\nsaattoi johtaa hänen mieleensä juhlan. Hän lähti astelemaan sitä.\nHetkisen kuluttua sattui hänen jalkansa johonkin vastukseen; hän\nkompastui ja kaatui. Se oli juhlalyhde, jonka kirjurit olivat aamulla\npäivän kunniaksi asettaneet jonkun parlamentin presidentin asunnon\nportin eteen. Gringoire kesti urheasti tämän uuden löytönsä. Hän\nnousi ja saapui viimein joen rannalle. Jätettyään taakseen siviili- ja\nrikosoikeusvankilain tornit ja kahlattuaan kiveämättömällä\nrantaäyräällä nilkkojaan myöten kurassa pitkin kuninkaallisen\npuutarhan korkeaa muuria, hän saapui kaupungin länsipäähän ja seisoi\nhetken katsellen Passeur-aux-Vaches nimistä saarta, joka sittemmin\non hävinnyt Uudensillan ja pronssihevosen alle. Saari näytti hänestä\npimeässä mustalta möhkäleeltä vaalean, kapean joenhaaran takana, joka\nerotti sen hänestä. Himmeästä valopilkusta saaressa saattoi arvata\nmehiläiskeon muotoisen mökin paikan, jossa lehmäpaimen vietti yönsä.\n\n-- Sinä onnellinen lehmäpaimen! Gringoire mietti, sinä en ajattele\nkunniaa etkä kirjoita häärunoelmia! Mitäpä liikuttaa! sinua Burgundin\nherttuattarien ja kuninkaiden naimisiinmeno! Sinä et tunne muita\nhelmiä [_Margareta:_ helmi] kuin mitä huhtikuu syöttää sinun\nlehmillesi! Ja minulle, runoilijalle, on vihelletty, minä värisen\nvilusta ja olen velkaa kaksitoista souta, ja minun kengänpohjani ovat\nniin läpinäkyvät, että ne kelpaisivat lasin virkaan sinun lyhdyssäsi.\nKiitos, lehmäpaimen, sinun mökkisi on rauhoittanut minua ja saanut\nminut unohtamaan Pariisin!\n\nSamassa herätti hänet lyyrillisestä tunnelmastaan suuri raketti,\njoka sähisten kohosi ilmaan tuosta onnellisesta majasta. Lehmäpaimen\nsiellä otti osaa päivän ilotteluun ja poltti omaa ilotulitustaan.\n\nTämä raketti sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Gringoiren selkäpiitä.\n\n-- Kirottu juhla! hän huudahti, vainoatko minua kaikkialla? Hyvä\nJumala! lehmäpaimenen mökilläkin!\n\nSitten hän katseli Seineä jalkainsa juurella, ja kauhea kiusaus\nvaltasi hänet.\n\n-- Ah! hän sanoi, miten mielelläni hukuttautuisin, ellei vesi olisi\nniin kylmää!\n\nSilloin hän sai äkkiä epätoivoisen päähänpiston: koska hän ei\npäässyt rauhaan narripaaveista, Jehan Fourbault'n maalauksista,\njuhlalyhteistä, soihduista eikä raketeista, hän päätti rohkeasti\nheittäytyä keskelle juhlaa ja lähteä Grève-torille.\n\n-- Siellä, hän ajatteli, saan ainakin osani juhlanuotion lämmöstä\nja ehkäpä saan myös palan niistä kolmesta suuresta kuninkaallisesta\nsokerivaakunasta, jotka siellä koristavat kaupungin pitopöytiä.\n\n\n\n\nII. Grève-tori\n\n\nSenaikaisesta Grève-torista on nykyään vain yksi ainoa vaatimaton\njälki näkyvissä. Se on pohjoiskolkassa oleva pieni kaunis torni,\njonka hienopiirteisiä veistoksia nyt kuitenkin peittää ruma rappaus\nja joka ehkä pian hukkuu siihen uusien talojen tulvaan, joka niin\nnopeasti nielee kaikki Pariisin vanhat muistot.\n\nNe, jotka meidän laillamme eivät koskaan voi kulkea Grève-torin\npoikki luomatta säälin ja osanoton sekaista katsetta tähän Pieneen\ntoriraukkaan, joka seisoo siellä likistyneenä kahden Ludvig XV:n\naikaisen kivimuurin välissä, voivat mielikuvituksessaan helposti\nkuvitella, miltä näytti tuo vanha goottilainen tori viidennellätoista\nvuosisadalla.\n\nTori oli, kuten vieläkin, epäsäännöllinen neliö, jota rajoitti\nyhdeltä sivulta ranta ja muilta kolmelta rivi korkeita, kaitoja\nja synkkiä taloja. Päivällä saattoi ihailla näiden rakennusten\nvaihtelevia muotoja, jotka puu- tai kiviveistoksineen muodostivat\nerilaisten keskiaikaisten rakennustyylien täydellisen malliston,\nviidenneltätoista yhdennelletoista vuosisadalle, ristiholvista,\njoka alkoi syrjäyttää suippokaaren, romaaniseen pyörökaariholviin,\njonka suippokaari oli syrjäyttänyt ja joka vielä sen aikana vallitsi\nvanhan Roland-tornin, Seinen ja Tanneriekadun kulmatalon alakerrassa,\nöisin ei tästä taloryhmästä näkynyt muuta kuin mustain kattojen\nsuipot harjat, joiden korkeiden päätyjen muodostama ketju sulki\ntorin kehäänsä. Sillä tärkeimpiä eroavaisuuksia sen ajan ja meidän\npäiviemme kaupunkien välillä on se, että silloin rakennusten päädyt\nolivat kadulle päin, kun ne taas nykyään ovat kyljittäin kadun\nvarrella. Parin viimeisen vuosisadan kuluessa talot ovat tehneet\nkäännöksen.\n\nKeskellä torin itäistä sivua kohosi raskas ja muodoton rakennus,\njonka kolme osaa oli peräisin eri ajoilta. Sillä oli kolme nimeä,\njotka selittävät sen historian, tarkoituksen ja rakennustavan:\n_Dauphinin talo_, koska Kaarle V asui siinä kruununperillisenä\nollessaan; _Kauppiastalo_, koska sitä käytettiin raatihuoneena;\n_Pylvästalo_ (domus ad piloria), koska sen kolmea kerrosta kannatti\nrivi suuria pylväitä. Täällä oli kaikkea, mitä kunnon kaupunki,\nsellainen kuin Pariisi, saattoi tarvita: kappeli rukoilemista\nvarten, tuomioistuin kuninkaan väen tutkimista, tuomitsemista ja\nrankaisemista varten, jos asianhaarat niin vaativat, ja ylisillä\nasevarasto ampumatarpeineen. Sillä Pariisin porvarit tietävät sangen\nhyvin, ettei rukoileminen ja käräjöiminen aina riitä oikeuksien ja\nvapauksien puolustamiseen, ja heillä on aina raatihuoneensa ylisillä\nvaralla joku hyvä, ruostunut tuliluikku.\n\nGrève-torilla oli jo silloin tuo synkkä leima, jonka hirvittävät\nmuistot ja Pylvästalon seuraaja, Dominique Boccadorin raskas\nraatihuone, vieläkin kulkijassa herättävät. On kuitenkin lisättävä,\nettä keskelle toria vierekkäin pystytetty vakinainen hirsipuu\nja kaakinpuu, laki ja tikapuut, kuten siihen aikaan sanottiin,\neivät suinkaan olleet osaltaan vaikuttamatta siihen kiireeseen,\njolla sivuutettiin tämä kauhea paikka, jossa niin monta elämää ja\nvoimaa uhkuvaa olentoa oli kärsinyt tuskallisen kuoleman ja josta\nviisikymmentä vuotta sen ajan jälkeen, jota meidän kertomuksemme\nkuvaa, sai alkunsa Saint-Vallier-kuume, tuo mestauslavan pelon\nsynnyttämä sairaus, omituisin kaikista, koska sitä ei aiheuta Jumala\nvaan ihmiset.\n\nKuolemanrangaistus koristi vielä kolmesataa vuotta sitten\nrautapyörillään, kivisillä hirttotelineillään ja koko vakinaisella,\nmaahan juurrutetulla kidutuskoneistollaan Grève-toria, kauppahalleja,\nDauphinin toria, Croix-du-Trahoiria, Marché-aux-Pourceaux'ta,\nkammottavaa Montfauconia, Barrière des Sergents'ia,\nPlace-aux-Chats'ta, Saint-Denis-porttia, Champeaux'ta, Baudets- ja\nSaint-Jacques-portteja. Niihin on vielä lisättävä ne hirsi- ja\nkaakinpuut, joita oli voudeilla, piispoilla, tuomiokapileilla\nja tuomiovaltaisilla apoteilla ja prioreilla, sekä lainmukaiset\nhukuttamiset Seineen. Mutta on lohdullista ajatella, että tämä\nvanha läänitys-yhteiskunnan yksinvaltias, erä erältä menetettyään\nvarustuksensa ja ylelliset kidutus-, rääkkäys- ja piiskauskojeensa,\njohon tarvittava, nahalla päällystetty penkki Grand-Châtelet'ssa joka\nviides vuosi uudelleen päällystettiin, on poistettu miltei kokonaan\nlaeistamme ja kaupungeistamme, karkotettu lakikirjasta toiseen,\najettu tiehensä torilta toisensa jälkeen. Koko suuressa Pariisissamme\nei sillä enää nykyään ole kuin yksi lymypaikka Grève-torilla, yksi\nvaivainen giljotiini, joka arkana ja häpeissään piileskellen tuntuu\naina pelkäävän, että se nähtäisiin itse teossa, niin kiireesti se\njoka kerta iskunsa annettuaan katoaa.\n\n\n\n\nIII. \"Besos para golpes\" [Suudelmia lyönneistä.]\n\n\nKun Pierre Gringoire saapui Grève-torille, hän oli aivan kohmettunut.\nVälttääkseen kansanjoukkoja Rahanvaihtosillalla ja Jehan Fourbault'n\ntauluja hän oli kulkenut Myllärinsillan yli, mutta piispan myllyjen\nvesipyörät ruiskuttivat hänen takkinsa aivan märäksi, ja hän tunsi\nitsensä näytelmänsä haaksirikon jälkeen yhä vihaisemmaksi. Hän\nkiiruhtikin minkä jaksoi juhlanuotiota kohden, joka iloisesti räiskyi\nkeskellä toria. Mutta sen ympärillä tunkeili tiheä väkijoukko.\n\n-- Kirotut pariisilaiset! Gringoire sanoi, sillä todellisena\nnäytelmärunoilijana hän harrasti yksinpuheluja, -- nyt ne vielä\nsulkevat minulta pääsyn tulen luo! Ja minä, jos kukaan, tarvitsisin\npienen uuninloukon. Kenkäni vuotavat, ja nuo kirotut myllyt, kun\nkastelivat minut! Piru vieköön koko Pariisin piispan myllyineen\npäivineen! Tahtoisinpa tietää, mitä piispa tekee myllyllä; odottaako\nhän joutuvansa piispanvirasta mylläriksi? Jollei hän siihen\ntarvitse muuta kuin minun kiroukseni, suon sen kernaasti hänelle ja\nhänen tuomiokirkolleen ja myllyilleen! Katsotaanpa, aikovatko ne\nväistyä lainkaan, nuo hölmöt! Ja kysynpä, mitä ne siellä tekevät?\nLämmittelevät; kaunista iloa! He katselevat, miten risukimput\npalavat; kaunis näytelmä!\n\nTutkittuaan hiukan tarkemmin asiaa, hän huomasi, että piiri oli\npaljon suurempi, kuin mitä kuninkaan nuotion ääressä lämmittelemiseen\ntarvittiin, ja että tämä väenpaljous ei ollut keräytynyt katselemaan\nainoastaan sitä näytelmää, jonka palavat risukimput tarjosivat.\n\nVäkijoukon ja tulen välisellä tyhjällä alueella tanssi nuori tyttö.\n\nOliko tämä nuori tyttö inhimillinen olento, metsänneito vai enkeli,\nsitä ei Gringoire, niin skeptillinen filosofi ja ironinen runoilija\nkuin hän olikin, voinut ensi hetkessä ratkaista, niin hän ihastui\ntähän lumoavaan näkyyn.\n\nTyttö ei ollut pitkä, mutta niin solakka ja joustava varreltaan, että\nhän näytti kookkaalta. Hän oli tummaihoinen, mutta saattoi aavistaa,\nettä tuo hipiä päivänvalossa saisi espanjattarien ja roomattarien\nkauniin kullanhohteen. Hänen pieni jalkansakin oli andalusialainen,\nsillä samalla kun sen peitti soma kenkä, se liikkui siinä vapaasti.\nHän tanssi, hän pyörähteli ja liiteli vanhalla persialaismatolla,\njoka oli huolimattomasti levitetty torille, ja joka kerta kun hänen\nsäteilevät kasvonsa vilahtivat ohitse, välähti hänen mustista\nsilmistään säkenöivä katse.\n\nKaulat kurkollaan ja suut puoliavoimina seurasivat katselijat hänen\nliikkeitään, ja totta onkin, että hän näytti yliluonnolliselta\nilmestykseltä helistellessään siinä tamburiiniaan, jota hän\npyöreät, paljaat käsivarret koholla piti korkealla päänsä päällä,\nja pyörähdellessään solakkana, notkeana ja vilkkaana kuin ampiainen\nkullalla kirjailluissa, ruumiinmukaisissa liiveissään, kirjavassa,\nliehuvassa hameessaan paljaine olkapäineen, siropiirteisine\nsäärineen, mustine hiuksineen ja säihkyvine silmineen.\n\n-- Tuohan on oikea salamanteri, keijukainen, jumalatar, bakkantti\nMenalis-vuorelta, Gringoire puheli itsekseen.\n\nSamassa toinen \"salamanterin\" hiuspalmikoista aukeni, ja Pieni\nmessinkiraha, joka oli ollut siihen kiinnitettynä, vieri maahan.\n\n-- Eikö mitä! sanoi Gringoire, -- sehän on vain mustalaistyttö.\n\nKoko lumous oli haihtunut.\n\nTyttö jatkoi tanssiaan. Hän otti maasta kaksi miekkaa, joiden kärjet\nhän asetti otsaansa vasten pannen ne pyörimään yhteen suuntaan,\npyörien itse toiseen. Hän oli todellakin vain mustalainen. Mutta\nvaikka Gringoiren kuvitelma olikin särkynyt, oli tuossa näyssä\nkokonaisuutena katsoen kuitenkin jotakin lumoavaa ja vangitsevaa;\nnuotion tuli loi häneen voimakkaan punaisen loimun, jonka hohde\nvalaisi ympärillä seisovain kasvoja ja nuoren tytön ruskeata\notsaa, ja joka vaihteleviin varjoihin sekoittuneena loi himmeän\nheijastuksen torin pimennoihin valaisten kajastuksellaan toisella\npuolen Pylvästalon vanhaa, pimeätä ja rosoista julkisivua, toisella\nhirsipuun haaraa.\n\nNiiden tuhansien kasvojen joukossa, joita tämä hohde valaisi,\noli yhdet, jotka kokonaan näyttivät vaipuneen tanssijattaren\ntarkasteluun. Ne olivat ankarat, tyynet ja synkät miehen kasvot. Tämä\nmies, jonka puvun ympärillä seisova joukko peitti näkyvistä, oli\nkorkeintaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Siitä huolimatta\nhänen päänsä oli kalju. Ainoastaan ohimoilla oli vielä harvoja\nharmaantuneita hiusläikkiä. Korkea ja leveä otsa alkoi jo käydä\nkurtuille, mutta syvälle painuneista silmistä loisti harvinainen\nnuoruudenvoima, hehkuva tuli, syvä intohimo. Hän tuijotti herkeämättä\nmustalaistyttöä, ja tuon kuusitoistavuotiaan tytön tanssiessa ja\nhurmatessa kaikki, hänen mielensä näytti käyvän yhä synkemmäksi.\nTuolloin tällöin hänen huulillaan häilähti hymy ja hänen rinnastaan\nkohosi huokaus, mutta hymy oli surullisempi kuin huokaus.\n\nTanssijatar lopetti viimein hengästyneenä, ja joukko taputti\nihastuneena käsiään.\n\n-- Djali! sanoi mustalaistyttö.\n\nSamassa Gringoire näki pienen, sievän, vilkkaan, reippaan ja hohtavan\nvalkoisen vuohen, jolla oli kullatut sarvet, kaviot ja kaulanauha ja\njoka tähän saakka oli maannut käppyrässä maton nurkassa, hypähtävän\npystyyn ja tulevan omistajattarensa luo.\n\n-- Djali, sanoi tanssijatar, -- nyt on sinun vuorosi. Ja istuutuen\nhän ojensi tamburiininsa vuohelle.\n\n-- Djali, hän jatkoi, -- monesko kuukausi nyt on?\n\nVuohi nosti etujalkansa ylös ja löi sillä tamburiinia kerran. Oli\nvuoden ensimmäinen kuukausi. Yleisö taputti käsiään.\n\n-- Djali, tyttö jatkoi ja käänsi tamburiinistaan toisen sivun, --\nmonesko päivä nyt on?\n\nDjali nosti pienen kullatun kavionsa ja löi sillä kuusi kertaa\ntamburiinia.\n\n-- Djali, mustalaistyttö jatkoi, kääntäen taas helistintään, -- mitä\nkello on?\n\nDjali löi sitä seitsemän kertaa. Samassa Pylvästalon kello löi\nseitsemän. Väkijoukko oli suunniltaan ihmetyksestä.\n\n-- Tuo on noituutta, kuului pahaaennustava ääni sanovan väkijoukosta.\nSen lausui tuo kaljupäinen mies, joka ei irroittanut katsettaan\nmustalaistytöstä.\n\nTämä hätkähti ja kääntyi, mutta suosionosoitukset puhkesivat\nuudelleen ja tukahduttivat tuon pahansuovan huudahduksen.\n\nNe haihduttivat sen tyttöön tekemän vaikutuksen niin täydellisesti,\nettä hän jatkoi kysymyksiään vuohelle.\n\n-- Djali, miten tekee kaupungin pistooliväen kapteeni, herra Guichard\nGrand-Remy, kun hän astelee kynttilänpäiväkulkueessa.\n\nDjali nousi takajaloilleen ja alkoi määkien astella niin juhlallisen\nvakavana, että koko katsojapiiri remahti raikuvaan nauruun tuosta\npistooliväen kapteenin itsekkään hurskauden matkimisesta.\n\n-- Djali, tyttö jatkoi tämän kasvavan suosion rohkaisemana, -- miten\nsaarnaa kirkollisen tuomioistuimen kuninkaallinen prokuraattori,\nmestari Jacques Charmolue?\n\nVuohi istuutui takajaloilleen ja alkoi määkien huitoa etujaloillaan\nniin omituisella tavalla, että huonoa ranskaa ja latinaa\nlukuunottamatta liikkeet, asento, äänenpainotus, kaikki muistutti\nJacques Charmoluetä.\n\nJoukko osoitti yhä yltyvää suosiota.\n\n-- Häväistystä! jumalattomuutta! kuultiin taas äskeisen kaljupäisen\nmiehen huudahtavan.\n\nMustalaistyttö käännähti jälleen.\n\n-- Oh! hän sanoi, -- se on tuo ilkeä mies! Hänen alahuulensa venähti\nhiukan ja hänen kasvoillaan häivähti omituinen ilme, joka näytti\nolevan hänelle ominainen; hän käännähti kantapäillään ja alkoi kerätä\ntamburiiniinsa katselijain lahjoja.\n\nHopea- ja kuparikolikoita, suuria ja pieniä, tuli satamalla. Äkkiä\nhän oli Gringoiren edessä. Tämä työnsi niin epätoivoisesti käden\ntaskuunsa, että tyttö pysähtyi.\n\n-- Hitto vieköön! runoilija sanoi löydettyään taskunsa pohjalta\ntodellisuuden, se on tyhjyyden. Kaunis tyttö seisoi yhä odottaen ja\ntamburiini ojennettuna. Suuria hikikarpaloita helmeili Gringoiren\notsalla.\n\nJos hänellä olisi ollut Peru taskussaan, hän olisi varmaankin antanut\nsen, mutta Gringoirella ei ollut Perua, eikä Amerikkaa muuten vielä\nollut löydettykään.\n\nOnneksi tuli eräs odottamaton tapaus hänen avukseen.\n\n-- Korjaatko luusi sieltä, senkin Egyptin heinäsirkka! kirkui\nkimakka ääni, joka kaikui torin pimeimmästä kolkasta. Tyttö kääntyi\nsäikähtäen. Se ei ollut enää kaljupäisen ääni, se oli kiihkoinen,\nilkeä naisen ääni.\n\nTämä kiljaisu, joka niin säikäytti mustalaistyttöä, herätti\nparhaillaan torin poikki taivaltavassa poikaparvessa aika ilon.\n\n-- Se on Rolandin tornin erakko, huusi joku joukosta nauraen täyttä\nkurkkua, -- se on säkkiakka, joka siellä murisee. Hän ei kai ole\nsaanut illallista. Viedään hänelle, mitä kestistä on jäänyt jäljelle.\n\nKaikki ryntäsivät Pylvästaloon.\n\nTällä välin Gringoire oli käyttänyt hyväkseen tanssijattaren\nsäikähdystä ja perääntynyt. Poikien huudoista hän muisti,\nettei hänkään ollut syönyt illallista. Hän kiiruhti sen vuoksi\nPylvästaloon. Mutta nuo pikku veitikat olivat ehtineet ennen häntä.\nKun hän saapui perille, oli pöytä jo tyhjennetty. Ei ollut enää\njäljellä suupalaakaan. Ei ollut muuta kuin Mathieu Biternen v. 1434\nmaalaamat hoikat liljat ja ruusut seinässä. Se oli laihanlainen\nateria.\n\nOn sangen ikävää mennä levolle nälkäisenä, mutta vielä ikävämpää\non, kun vatsa on tyhjä eikä tiedä mistä saisi yösijan. Niin oli\nGringoiren laita. Hänellä ei ollut leipää eikä kattoa päänsä päälle.\nAlaston totuus ahdisti häntä joka taholta ja hän huomasi sen sangen\nkatkeraksi. Hän oli jo aikoja sitten havainnut sen totuuden,\nettä Jupiter oli luonut ihmiset vihan puuskassa, ja että viisaan\nfilosofia on koko elämän ajaksi ankkuroitu hänen kohtaloonsa. Mitä\nhäneen itseensä tuli, hän ei milloinkaan ennen ollut joutunut niin\ntäydelliseen umpikujaan; vatsa kehoitti äänekkäästi antautumaan, ja\nhänestä oli vallan sopimatonta, että kova kohtalo tahtoi näin nälällä\nvaikuttaa hänen filosofiaansa.\n\nHän uppoutui kokonaan näihin raskasmielisiin mietteisiin, kun äkkiä\nomituinen ja samalla harvinaisen suloinen laulu herätti hänet niistä.\nSe oli tuon nuoren mustalaistytön laulua.\n\nHänen laulunsa oli samoin kuin hänen tanssinsa ja kauneutensakin\nomituista ja suloista, tavattoman puhdasta, sointuvaa, kevyttä ja\nniin sanoakseni siivitettyä. Alituisia juoksutuksia, odottamattomia\nsäveliä ja sointuja, yksinkertaisia lauseita, joissa siellä täällä\nteräviä ja vihlovia ääniä, liverryksiä, jotka olisivat saaneet\nsatakielen kateelliseksi ja jotka aina olivat sopusointuisia,\n-- sitten haipuvia sävelaaltoja, jotka nousivat ja laskivat\nlaulajattaren poven lailla! Hänen kauniit kasvonsa myötäilivät\nharvinaisen eloisasti hänen laulunsa kaikkia vaihtelevia oikkuja\nvilleimmistä mielijohteista viattomimpaan arvokkuuteen saakka.\nMilloin luuli näkevänsä bakkantin, milloin kuningattaren.\n\nLaulun sanat olivat Gringoirelle outoa kieltä. Se sävy, minkä\nlaulajatar niille antoi, sopi niin huonosti sisältöön, että ne\ntuntuivat olevan outoja hänelle itselleenkin. Niinpä hän esimerkiksi\nlauloi seuraavat neljä säettä hillittömän hilpeästi:\n\n    Un cofre de gran riqueza\n    Hallaron dentro un pilar,\n    Dentro del, nuevas banderas\n    Con figuras de espantar.\n\n    [He löysivät pylvään sisästä\n    kallisarvoisen lippaan,\n    jonka sisästä uusia lippuja,\n    joissa oli kauhistuttavia kuvia.]\n\n\nJa hetken päästä Gringoire tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä siitä\nsävystä, millä seuraavat säkeet laulettiin:\n\n    Alarabes de cavallo\n    Sin poderse menear,\n    Con espadas, y los cuellos,\n    Ballestas de buen echar...\n\n    [Arabialaisille, jotka\n    eivät voi hevosetta liikkua,\n    miekkoineen, kaulavarusteineen\n    ja kauas kantavine jousineen...]\n\nTytön laulu huokui kuitenkin ennen kaikkea iloa ja hän tuntui\nlaulavan kuin lintu huolettoman hilpeästi.\n\nMustalaistytön laulu oli särkenyt Gringoiren mietteet, mutta niinkuin\njoutsen rikkoo vedenkalvon. Hän kuunteli niin ihastuneena, että\nunohti kaiken muun. Ensi kerran tuntikausiin hän ei tuntenut itseään\nonnettomaksi.\n\nTämä hetki oli lyhyt. Sama naisääni, joka oli keskeyttänyt\nmustalaistytön tanssin, keskeytti nyt hänen laulunsakin.\n\n-- Vaikenetko, senkin helvetin sirkka? hän huusi taas samasta\npimeästä torinkolkasta.\n\n\"Sirkka\" raukka vaikeni. Gringoire sulki korvansa.\n\n-- Kirottu akka, hän huudahti, kun särkee sellaisen soittimen!\n\nMuutkin kuuntelijat alkoivat murista.\n\n-- Hiiteen säkkiakka! jotkut huusivat.\n\nJa tuo vanha näkymätön häiritsijätär olisi epäilemättä saanut katua\nsanojaan, ellei joukon huomio samassa olisi kääntynyt narripaavin\nkulkueeseen, joka useiden katujen ja torien kautta kierrettyään nyt\nmeluten saapui Grève-torille soihtujen valossa.\n\nTähän kulkueeseen, jonka lukija näki lähtevän palatsista, olivat\nmatkan varrella liittyneet kaikki varkaat, roistot ja kulkurit, joita\nPariisissa maleksi, ja niinpä esiintyikin se sangen kunnioitettavana\nsaapuessaan Grève-torille.\n\nEtunenässä vaelsi Egypti, mustalaiset. Heidän herttuansa kulki\nratsain, hänen kreivinsä jalan pidellen kiinni suitsista ja\njalustimista. Heidän jäljessään marssivat mustalaiset vaimoineen,\nkirkuvat lapset olkapäillään, kaikki, herttua, kreivit ja kansa\nhelyillä koristeltuina, mutta repaleissa. Heidän jälkeensä\ntuli Argot'n kuningaskunta, Ranskan varkaat arvonmukaisessa\njärjestyksessä, vähäisemmät suurempien edellä. He kulkivat\nneljän miehen riveissä, kullakin arvoluokalla tässä omituisessa\nveljestössä erikoiset arvomerkkinsä; useimmat olivat jollakin\nlailla rampoja, toiset ontuvia, toiset käsipuolia. Siinä oli\npuotipuksuja, pyhiinvaeltajia, kaatumatautisia, patalakkeja,\nvapaita veijareita, katupoikia, herrassaikkareita, valesotilaita,\nvesipöhöisiä, ilotulittelijoita, kaupustelijoita, huijareita,\norpoja, arkkikätyreitä ja hurskastelijoita, -- luettelo, joka olisi\nväsyttänyt itse Homerosta.\n\nArkkikätyrien ja hurskastelijoiden konklaavin keskeltä erotti\nvaivoin Argot'n kuninkaan, suurvelhon, joka istui jalat ristissä\npienissä, kahden suuren koiran vetämissä kärryissä. Argot'n\nkuningaskunnan jälkeen tuli Galilean keisarikunta. Siinä nähtiin\nmajesteetillinen Guillaume Rousseau, Galilean keisari, pukeutuneena\nviiniläikkien tahraamaan purppuraviittaan; hänen edellään ilveniekat\nkamppailivat ja tanssivat sotatansseja, ja häntä ympäröivät hänen\nsauvankantajansa ja kätyrinsä sekä tiliviraston kirjurit. Viimeisenä\nmarssi oikeuskirjurien ammattikunta käsissään kukin koristettuja\npergamenttikääröjä, mustissa kaavuissaan, suuria keltaisia\nvahakynttilöitä kantaen ja pelimanneineen, joiden soitto olisi ollut\nomiaan noitajuhliin. Keskellä kulkuetta nähtiin vahakynttiläin\nvalaisemat paarit, joita Narrien veljeskunnan suuruudet kantoivat,\nja näillä paareilla istui mitraan ja kaapuun puettuna ja sauva\nkädessä uusi narripaavi, Notre-Damen kellonsoittaja, kyttyräselkäinen\nQuasimodo.\n\nTämän omituisen kulkueen eri osastoilla oli oma soittokuntansa.\nMustalaiset pärisyttivät afrikkalaisia rumpujaan ja tamburiinejaan.\nArgotlaiset, joiden soitannollinen aisti oli sangen heikosti\nkehittynyt, käsittelivät vielä kahdennentoista vuosisadan viulua,\nmetsätorvea ja rubebbia. Ja Galilean keisarikunta oli tuskin ehtinyt\npitemmälle. Sen soittokunnassa kohtasi korkeintaan jonkin sangen\nvaatimattoman soittimen taiteen lapsuudenajoilta; niiden ääniasteikko\nsupistui _re-la-mi'hin_. Mutta narripaavin ympärillä raikui ajan\nsoitinvarasto koko soraäänisessä moninaisuudessaan. Paitsi huiluja ja\nmetallisoittimia oli siinä kaikenlaisia soittokoneita. Hyvä lukija,\nsehän oli Gringoiren orkesteri!\n\nOn vaikea kuvata sitä ylpeyden ja tyytyväisyyden ilmettä, jonka\nQuasimodon surulliset ja epämiellyttävät kasvot olivat saaneet\nmatkalla palatsista Grève-torille. Hän oli ensi kerran saanut\nitserakkaudelleen tyydytystä. Tähän saakka hän oli saanut\nosakseen vain nöyryytystä, halveksumista ja vastenmielisyyttä.\nHän nautti todella paavin tavoin täysin siemauksin tämän joukon\nsuosionosoituksista, joukon, jota hän vihasi, koska tiesi sen\nvihaavan häntä. Mitä siitä, jos hänen kansansa olikin narreja,\nraajarikkoja, kerjäläisiä, varkaita ja roistoja! Olihan se kuitenkin\nkansa ja hän sen hallitsija. Hän otti sen vuoksi täytenä totena\nkaikki nuo ironiset eläköönhuudot ja pilkalliset kunnianosoitukset,\njoihin kuitenkin, se on meidän lisättävä, sekoittui tuntuvasti\ntodellista pelkoa. Sillä kyttyräselkäinen oli väkevä, vääräsäärinen\noli notkea, kuuro oli ilkeä, ominaisuuksia, jotka ovat omiaan jonkin\nverran hillitsemään pilantekoa.\n\nMuuten emme suinkaan usko, että uusi narripaavi oli selvillä niistä\ntunteista, joita itse tunsi, ja niistä, joita hän muissa herätti.\nSielun, joka oli sijoitettu tuohon epämuotoiseen ruumiiseen, täytyi\nsenkin olla epätäydellinen ja kuuro. Ne tunteet, joita hän tänä\nhetkenä tunsi, olivatkin perin hämäriä, epämääräisiä ja sekavia.\nSelvää vain oli, että hänen piirteistään loisti ennen kaikkea iloa\nja ylpeyttä. Näiden synkkien ja onnettomien kasvojen yllä väikkyi\npäivänpaistetta.\n\nSiksipä herättikin hämmästystä ja kauhua, kun Quasimodon parhaillaan\nkulkiessa riemusaatossa ohi Pylvästalon tuossa hurmauksen tilassa\nerään miehen nähtiin ryntäävän esiin väkijoukosta ja vihaisella\nliikkeellä riistävän hänen käsistään kullatun sauvan, hänen\nnarripaaviutensa merkin.\n\nTuo häikäilemätön oli sama kaljupäinen mies, joka vähää ennen\noli mustalaistyttöä ympäröivästä joukosta lausunut uhkaavia ja\nvihamielisiä huomautuksia saattaen tyttöraukan pelon valtaan. Hän oli\npappispuvussa. Samassa hetkessä, kun hän hypähti väkijoukosta esille,\ntunsi hänet Gringoire, joka ei tähän saakka ollut kiinnittänyt häneen\nhuomiota.\n\n-- Kas vain, hän huudahti hämmästyneenä, -- sehän on opettajani\nHermeksestä, dom Claude Frollo, arkkidiakoni! Mitä ihmettä hän mahtaa\ntahtoa tuosta yksisilmäisestä riiviöstä? Hän kai haluaa päästä\npäiviltään.\n\nSamassa kuului kauhun huuto. Tuo hirvittävä Quasimodo oli hypännyt\nalas paareilta, ja naiset käänsivät kasvonsa pois, etteivät näkisi,\nkuinka hän murskaisi arkkidiakonin.\n\nYhdellä hyppäyksellä hän oli papin edessä, katsahti häneen ja vaipui\npolvilleen.\n\nPappi kiskasi häneltä tiaaran, taittoi hänen sauvansa ja repi hänen\nkultapaperilla koristetun viittansa.\n\nQuasimodo oli yhä polvillaan pää painuksissa ja kädet ristissä.\n\nOmituinen keskustelu viittoilun ja liikkeiden avulla sukeutui heidän\nvälilleen, sillä kumpikaan ei puhunut. Pappi seisoi suuttuneena,\nuhkaavana, käskevänä, Quasimodo oli polvillaan nöyränä, rukoilevana.\nJa kuitenkin olisi Quasimodo varmaan voinut musertaa papin vaikka\nsormellaan.\n\nRavistettuaan lujasti Quasimodon tavatonta olkapäätä pappi antoi\nhänelle viimein merkin nousta ja seurata häntä.\n\nQuasimodo nousi.\n\nMutta nyt, kun ensi hämmästys oli lauennut, tahtoi narrien kulkue\npuolustaa näin äkkiä valta-istuimelta syöstyä paaviaan. Mustalaiset,\nargotlaiset ja oikeuskirjurit keräytyivät huutaen ja meluten papin\nympärille.\n\nQuasimodo asettui hänen eteensä, jännitti lihaksensa, puristi suuret\nkouransa nyrkkiin ja näytti hyökkääjille hampaitaan ärsytetyn\ntiikerin lailla.\n\nPapilla oli taas entinen synkän vakava ilmeensä. Hän teki\nQuasimodolle merkin ja alkoi poistua sanaakaan sanomatta.\n\nQuasimodo kulki hänen edellään ja raivasi hänelle tietä.\n\nKun he tungoksen läpi olivat ehtineet torin toiseen päähän,\nhalusi joukko uteliaita seurata heitä. Quasimodo asettui silloin\narkkidiakonin taakse ja seurasi hitaasti hänen kintereillään\nkiukkuisen, harjakset pörhöllään olevan, hampaitaan nuoleskelevan\nvillisian tavoin, tuolloin tällöin päästäen matalan mörähdyksen ja\npakottaen liikkeellä tai katseella väkijoukon peräytymään suuressa\nkaaressa.\n\nHeidän annettiin poistua ahtaaseen ja pimeään kujaan, sillä jo\nQuasimodon kasvojen pelkkä uhkaava ilme riitti karkottamaan uskalikot.\n\n-- Tuota saattaa jo sanoa ihmeelliseksi, Gringoire mietti; mutta\nmistä ihmeestä saisin illallista?\n\n\n\n\nIV. Mitä vastuksia kauniin naisen seuraaminen kadulla myöhään illalla\ntuottaa\n\n\nGringoire oli uhallakin päättänyt seurata mustalaistyttöä. Hän oli\nnähnyt hänen vuohineen poikkeavan Coutellerie-kadulle.\n\n-- Miksikä ei? hän oli miettinyt.\n\nPariisin katujen käytännöllisenä filosofina Gringoire oli havainnut,\nettei mikään ollut sen otollisempaa mietiskelylle kuin kauniin naisen\nseuraaminen tietämättä minne tämä on matkalla. Tämä oman tahdon\nvapaaehtoinen kieltäminen, tämä oman mielikuvituksen alistaminen\ntoisen mielikuvituksen johdettavaksi tämän aavistamatta mitään, oli\njonkinlainen väliaste oikeudellisen riippumattomuuden ja sokean\nkuuliaisuuden, orjuuden ja vapauden välillä, ja se miellytti\nGringoirea. Hän oli pohjaltaan epämääräisen ristiriitainen,\nvastakohtainen luonne ja heilahteli äärimmäisyydestä toiseen alttiina\nnoudattamaan kaikenlaisia inhimillisiä viehtymyksiä, jotka tekivät\ntoisensa tehottomiksi. Itse hän vertasi itseään mielellään Muhammedin\nhautaan, jota kaksi vetovoimaa vetää vastakkaisiin suuntiin, ja\njoka aina häilyy korkeuden ja syvyyden, katon ja lattian, nousun ja\nlaskun, zeniitin ja nadiirin välillä.\n\nMinkä \"kultaisen keskitien\" Gringoire täyttäisikään klassillisuuden\nja romantiikan välillä, jos hän eläisi meidän päivinämme!\n\nMutta hän ei ollut kyllin alkukantainen elääkseen kolmeasataa vuotta,\nja se on vahinko. Hänen poissaolonsa merkitsee puutetta: häntä\nkaivattaisiin nykyään kipeästi.\n\nKulkijan (ja erityisesti kulkijattaren) seuraamiseen kadulla -- mitä\nGringoire mielellään harrasti -- ei voikaan kuvitella kiihottavampaa\nsyytä kuin se, ettei tiedä mihin kallistaisi päänsä yöksi.\n\nHän kulki siis ajatuksissaan tuon nuoren tytön jäljessä, joka\nkiiruhti askeleitaan ja pakotti pienen vuohensa juoksemaan, kun hän\nnäki porvarien vetäytyvän taloihinsa ja kapakanisäntien sulkevan\novensa, ainoat myymälät, jotka sinä päivänä olivat olleet auki.\n\n-- Täytyyhän hänen jossakin asua, mietti Gringoire; --\nmustalaistytöillä on hyvä sydän. Kukapa tietää?\n\nJa tätä hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytystä seurasi epämääräisiä,\nmutta sangen miellyttäviä mietteitä.\n\nKulkiessaan viimeisten talojen ohi, joiden portteja porvarit\nparhaillaan sulkivat, hän kuuli silloin tällöin heidän\nkeskusteluistaan jonkin sanan, joka katkaisi hänen hauskat\nkuvittelunsa.\n\nToisinaan keskusteli kaksi ukkoa keskenään.\n\n-- Nyt on aika kylmä, mestari Thibaut Fernicle.\n\n(Sen Gringoire oli tiennyt jo talven alusta saakka.)\n\n-- Niin on, aika pureva ilma, mestari Boniface Disome! Olisipa\ntavatonta, jos tulisi yhtä kylmä talvi kuin oli kolme vuotta sitten,\nvuonna 80, jolloin puusyli maksoi kahdeksan souta.\n\n-- Pyh! mitäpä tuo vielä oli, mestari Thibaut, vuoden 1407 talven\nrinnalla, jolloin Martinpäivästä kynttilänpäivään oli niin vimmattu\npakkanen, että oikeussihteerin kynä jäätyi joka kolmannella sanalla,\njonka hän kirjoitti, niin ettei hän voinut toimittaa luetteloihin\nkirjoittamista.\n\nVähän edempänä puheli kaksi naista keskenään ikkunoissa, kummallakin\nrätisevä kynttilä kädessä.\n\n-- Onko miehenne kertonut teille onnettomuudesta, rouva Boudraque?\n\n-- Ei, mistä sitten, rouva Turquant?\n\n-- Châtelet'n notaarin, herra Gilles Godinin hevonen pelästyi\nflaamilaisia ja heidän kulkuettaan ja kaasi kumoon mestari Philippot\nAvrillit'n, celestiniläisluostarin maallikko vanhuksen.\n\n-- Niinkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Porvarin hevonen! Se on liikaa. Olisipa se ollut edes\nratsuväenhevonen, niin ei olisi ollut ihmekään!\n\nIkkunat suljettiin, mutta Gringoire oli häiriintynyt mietteissään.\n\nOnneksi hän pääsi taas pian oikealle ladulle mustalaistytön ja\nDjalin, noiden kahden hienon, kauniin ja ihastuttavan olennon\navulla, joiden pieniä jalkoja, kauniita muotoja ja suloisia\nliikkeitä hän ihaili ja jotka pyrkivät sekoittumaan toisiinsa hänen\nmielikuvituksessaan; älyn ja ystävällisyyden takia hän piti heitä\nnuorina tyttöinä, käynnin ja liikkeiden vilkkauden, joustavuuden ja\nsulon takia vuohina.\n\nKadut kävivät hetki hetkeltä yhä pimeämmiksi ja autiommiksi.\nIltasoitto oli aikoja sitten kajahdellut, ja vain pitkäin\nvälimatkojen päässä näki jonkun yksinäisen kulkijan kadulla tai\nyhtä yksinäisen valon ikkunasta. Gringoire oli mustalaistyttöä\nseuratessaan joutunut siihen kujien, poikkikatujen ja käyrien\nkäytävien sokkeloon, joka ympäröi Innocentius-veljistön vanhaa\nhautuumaata ja muistuttaa kissan sekoittamaa lankavyyhtiä.\n\n-- Näiden katujen ei juuri voi sanoa ymmärtävän logiikkaa! Gringoire\nmutisi hiljaa itsekseen kulkiessaan kujasia, jotka aina näyttivät\njohtavan kaaressa takaisin, mutta joita tyttö epäröimättä ja yhä\nnopeammin kulki, kuten ainakin tuttua tietä. Ilman opastaan Gringoire\nolisi joutunut aivan eksyksiin, ellei hän erään mutkan takaa olisi\nnähnyt kauppahallien kahdeksankolkkaista mestauslavaa, jonka rei'ikäs\nhuippu piirtyi mustana varjona erästä vielä valaistua ikkunaa vasten\nVerdelet-kadun varrella.\n\nTyttö oli vihdoin huomannut hänet. Hän oli useampia kertoja katsonut\nlevottomana taakseen; viimein hän oli pysähtynyt ja tarkastanut\nhäntä kiireestä kantapäähän erään avoimen leipuripuodin ovesta\npilkistävässä valonkajasteessa. Sen jälkeen Gringoire näki hänen\ntekevän saman pienen suunsuipennuksen, jonka hän oli jo ennenkin\nnähnyt, ja jatkavan edelleen matkaansa.\n\nTuo pieni nyrpistys sai Gringoiren ajattelemaan yhtä ja toista.\nSiinä oli sangen selvää halveksumista ja ilvettä, tuossa sievässä\nsuuneleessä. Hänen päänsä painui kumarampaan, hän hiljensi kulkuaan\nja jättäytyi seuraamaan tyttöä pitemmän välimatkan päästä. Silloin\nhän äkkiä kuuli läpitunkevan huudon erään kadunkulman takaa, jonne\ntyttö juuri oli kadonnut.\n\nHän kiiruhti jäljestä.\n\nKatu oli aivan pimeä. Kulmauksessa paloi kuitenkin Mariankuvan\njuurella rautalyhdyssä öljyyn kastettu rohdinsydän, ja sen\nheikossa valossa hän näki, miten mustalaistyttö rimpuili kahden\nmiehen kourissa, jotka koettivat tukahuttaa hänen huutoaan. Pieni\nsäikähtynyt vuohi laski sarvensa puskuasentoon ja määki.\n\n-- Tänne, vartijat! Gringoire huusi ja kiiruhti rohkeasti paikalle.\nToinen tyttöä pitelevistä miehistä kääntyi. Gringoire näki Quasimodon\nkauheat kasvot.\n\nGringoire ei paennut, mutta ei liioin enää astunut askeltakaan\neteenpäin.\n\nQuasimodo tuli hänen luokseen, läimäytti häntä kädenselällään, niin\nettä hän paiskautui neljän askeleen päähän, ja oli seuraavassa\nhetkessä kadonnut yön pimeyteen kantaen tyttöä kokoonkäärityn\nsilkkiharson lailla käsivarsillaan. Kumppani oli seurannut häntä, ja\nheidän jäljessään juoksi vuohi raukka surkeasti määkien.\n\n-- Apua! Murhaajia! onneton mustalaistyttö huusi.\n\n-- Seis, roisto, ja päästä paikalla tyttö! huusi samassa jyrisevällä\näänellä ratsastaja, joka äkkiä laukkasi kadulle.\n\nSe oli muuan kuninkaallisen henkivartijaväen jousimiesten kapteeni,\nkiireestä kantapäähän rauta-asussa ja miekka kädessä.\n\nHän riisti tytön hämmästyneeltä Quasimodolta, nosti hänet ylös\nja asetti eteensä satulaan. Tuo kammottava kyttyräselkä tointui\nkuitenkin pian hämmennyksestään ja oli juuri aikeissa hyökätä\nkapteenin kimppuun ottaakseen takaisin saaliinsa, kun samassa viisi-,\nkuusitoista jousimiestä, jotka seurasivat kapteeniaan, saapui\npaikalle. Se oli patrulli, joka Pariisin kaupunginvoudin, herra\nRobert d'Estoutevillen määräyksestä oli kiertokäynnillään kaduilla.\n\nQuasimodo piiritettiin, otettiin kiinni ja sidottiin. Hän karjui ja\nkiehui raivosta, ja jos olisi ollut valoisampaa, olisivat epäilemättä\nhänen pelkät kasvonsa, jotka viha teki vielä kauheammiksi,\nriittäneet ajamaan koko joukon pakosalle. Mutta yöllä hän oli vailla\npeloittavinta asettaan, rumuuttaan.\n\nHänen seuralaisensa oli kadonnut metelin aikana.\n\nMustalaistyttö oli tällä välin kevyesti ja kauniisti suoristautunut\nupseerin satulassa, asettanut molemmat kätensä tuon nuoren miehen\nolkapäille ja katsellut häntä jonkin hetken, nähtävästi ainakin yhtä\nihastuneena hänen muhkeasta muodostaan kuin siitä hyvästä työstä,\njonka tämä oli hänelle tehnyt. Tyttö katkaisi ensiksi äänettömyyden\nja virkkoi pehmeällä äänellään, jolle hän antoi vielä tavallista\npehmeämmän sävyn:\n\n-- Mikä teidän nimenne on, herra santarmi?\n\n-- Kapteeni Febus de Châteaupers, palvelijanne, kaunoiseni! vastasi\nupseeri ja suoristausi.\n\n-- Kiitos, tyttö vastasi.\n\nJa kapteeni Febuksen kiertäessä viiksiään liukui tyttö hiljaa maahan\nhevosen kylkeä pitkin ja livisti tiehensä. Salamakaan ei olisi niin\nnopeasti leimahtanut.\n\n-- Paavin navan kautta! kapteeni sanoi kiristyttäen vielä lujempaan\nhihnat, joilla Quasimodo oli sidottu, olisinpa mieluummin ottanut\nsaaliiksi ilolinnun.\n\n-- Sille ei enää mahda mitään, herra kapteeni, sanoi eräs\njousimiehistä; kerttu lensi tiehensä, ja yölepakko jäi.\n\nIskun huumaamana Gringoire oli jäänyt makaamaan kiveykselle kadun\nkulmauksessa olevan Marian-kuvan eteen. Vähitellen hän tuli kuitenkin\ntajuihinsa. Ensin hän oli hetkisen miellyttävästi puolipökerryksissä,\nja mustalaistytön ja vuohen ilmankevyet olennot sekoittuivat\nQuasimodon nyrkin painoon. Tätä tilaa ei kuitenkaan kestänyt kauan.\nSangen voimakas viluntunne siinä osassa hänen ruumistaan, joka\nkosketti maahan, herätti hänet.\n\nMistä ihmeestä tämä kylmyys mahtaa tulla? hän mutisi itsekseen. Hän\nhuomasi silloin makaavansa katuojassa.\n\n-- Kirottu kyttyräselkä! hän murahti hampaittensa välistä ja aikoi\nnousta. Mutta lyönnin ja putoamisen jäljet tuntuivat vielä selvästi\nja hänen oli pakko maata paikoillaan. Kun hänellä oli käsi vapaana,\nhän piti sitä nenänsä edessä ja alistui kohtaloonsa.\n\n-- Pariisin loalla, hän ajatteli (sillä hän piti varmana, että hän\nnyt saisi tyytyä makaamaan katuojassa, \"ja mitä muuta tehdä vuoteessa\nkuin miettiä?\") -- Pariisin loalla on aivan erikoisen löyhkäävä\nominaisuus. Se sisältää varmasti suuren annoksen hajusuoloja ja\nsalpietaria. Se on ainakin mestari Nicolas Flamelin ja hermeetikkojen\nmielipide.\n\nSana hermeetikko johti äkkiä hänen ajatuksensa arkkidiakoni Claude\nFrolloon. Hän muisteli väkivaltaista näytelmää, jonka oli nähnyt;\nmiten mustalaistyttö koetti riuhtoa itseään irti kahden miehen\nkourista, miten Quasimodolla oli ollut toinen mies mukanaan, ja\narkkidiakonin yrmeät ja ylväät kasvot näyttäytyivät epäselvinä hänen\nmuistissaan.\n\n-- Olisipa todellakin harvinaista, hän mietti ja alkoi tälle pohjalle\nrakennella olettamusten mielikuvarakennusta, tuota filosofien\nilmalinnaa, kun sama ankara vilunväristys, jonka hän jo ennenkin oli\ntuntenut, herätti hänet todellisuuteen.\n\n-- Minähän jäädyn! hän huudahti.\n\nPaikka kävi hetki hetkeltä yhä sietämättömämmäksi. Katuojan veden\njokainen molekyyli poisti Gringoiren selästä molekyylin säteilevää\nlämpöä, ja lämpömäärän ero hänen ruumiinsa ja katuojan välillä väheni\nsäälimättömästi.\n\nMuuan toisenlainenkin ikävyys sattui hänelle samalla ja yhtä\narvaamatta.\n\nParvi poikia, noita pieniä paljasjalkaisia vintiöitä, joita\nammoisista ajoista saakka on katupoikain nimellä kiertänyt Pariisin\nkatuja ja jotka meidän lapsuutemme päivinä heittelivät meitä kivillä,\nkun iltasin palasimme kotiin koulusta, koska meidän housumme eivät\nolleet risaiset, parvi noita pieniä vekkuleita tulla vilisti\nhuutaen ja nauraen välittämättä lainkaan naapurien yörauhasta sitä\nkadunkulmaa kohden, jossa Gringoire makasi. He kuljettivat mukanaan\njotakin, joka näytti säkiltä, ja jo yksin heidän puukenkiensä kolina\nsaattoi herättää vaikka kuolleen henkiin. Gringoire, joka ei vielä\nollut kokonaan vainajien kirjoissa, kohottautui puolittain.\n\n-- Hei, Tyhjätasku-Hanski! hei, Jutku-Jussi! huusivat he täyttä\nkurkkua. -- Vanha Eustache Moubon, rautakauppias kadunkulmassa, on\nkuollut. Meillä on hänen olkipatjansa ja me sytytämme itsellemme\nilonuotion. Juhlitaan flaamilaisia!\n\nJa samassa he paiskasivat patjan Gringoir en päälle huomaamatta\nhäntä. Yksi joukosta otti kourallisen olkia ja meni sytyttämään niitä\nMarian-kuvan alla palavan lampun liekistä.\n\n-- Herra varjelkoon! mutisi Gringoire, -- joko nyt tulee liian kuuma?\n\nTilanne oli tukala. Hän oli kahden tulen välissä; joko vilustua tai\npalaa. Hän ponnisti kaikki voimansa kuin vääränrahantekijä, joka\naiotaan polttaa roviolla ja joka yrittää päästä pakoon. Hän pääsi\npystyyn, heitti patjan poikien päälle ja pakeni.\n\n-- Neitsyt Maria! kirkaisivat pojat, -- rautakauppias kummittelee!\n\nJa hekin livistivät käpälämäkeen.\n\nOlkipatja jäi voittajana taistelutantereelle. Luotettavat\ntodistajat, isä le Juge ja Corrozet, vakuuttavat, että lähiseudun\npapit suurin juhlallisuuksin korjasivat ja veivät sen seuraavana\npäivänä Sainte-Opportune-kirkon aarrekammioon. Kirkon lukkarilla oli\naina vuoteen 1789 sievoiset tulot siitä suuresta ihmeestä, jonka\nMarian-kuva Mauconseil-kadun kulmassa oli tehnyt tuona muistettavana\nyönä tammikuun 6:nnen ja 7:nnen päivän välillä v. 1482, jolloin se\noli manannut esille Eustache Moubonin, joka pirua pettääkseen oli\nkuollessaan piloillaan kätkenyt sielunsa vuodepatjaansa.\n\n\n\n\nVI. Rikottu ruukku\n\n\nJuostuaan jonkin aikaa minkä jaloistaan pääsi, tietämättä minne, ja\nlyötyään päänsä monta kertaa kadun kulmiin, pökerryttyään katuojiin,\nkuljettuaan kujia sinne tänne, etsittyään pääsytietä kauppahallien\nvanhoista käytäväsokkeloista ja tutkittuaan kaiken, jota karttojen\nkaunis latina ilmaisee sanoilla _tota via, cheminum et viaria_,\npysähtyi runoilijamme äkkiä ensiksi hengästyksestä ja toiseksi sen\ntähden, että häntä niin sanoakseni tarttui kaulukseen menetys, mikä\nnyt yhtäkkiä muistui hänen mieleensä.\n\n-- Minusta tuntuu siltä, mestari Pierre Gringoire, hän virkkoi\nitselleen tökäten oikean käden etusormella otsaansa, -- että\njuokset täällä kuin mielipuoli. Nuo pienet vintiöt pelkäsivät sinua\nyhtä paljon kuin sinä heitä. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin\nkuullut heidän puukenkiensä kopinan loittonevan etelään, kun sinä\njuoksit pohjoiseen. On kaksi mahdollisuutta: _joko_ he pakenivat,\nja silloin on patja, jonka he peloissaan varmaankin unohtivat, se\nvieraanvarainen vuode, jota aamusta saakka olet turhaan etsinyt ja\njonka Pyhä Neitsyt on ihmeen kautta lähettänyt sinulle palkkioksi\nmoraliteetista, jonka kirjoitit hänen kunniakseen; _tai_ eivät\nnuo vekkulit paenneetkaan, vaan panivat patjan tuleen, ja silloin\non sinulla mainio nuotio kuivataksesi ja lämmitelläksesi itseäsi.\nKummassakin tapauksessa, hyvänä vuoteena tai hyvänä nuotiona,\non patja kuin taivaasta tipahtanut. Ehkä onkin Mauconseil-kadun\nkulmauksen Pyhä Neitsyt antanut Eustache Moubonin vain sen vuoksi\nkuolla. Onhan sulaa hulluutta, että juokset näin kuin pikardialainen\nranskalaisen edessä ja jätät taaksesi, mitä edestäsi etsit. Olet\npöllö, Gringoire!\n\nHän kääntyi takaisin ja koetti sekä nenänsä että silmäinsä avulla\nlöytää patjaa, mutta turhaan. Yhä uusia ja uusia kujia talojen\nvälissä, yhä uusia umpikujia ja tienhaaroja, jotka saattoivat hänet\naivan ymmälle. Hän tunsi eksyneensä ja sotkeutuneensa pahemmin tähän\npimeiden kujasien sekavaan vyyhtiin, kuin olisi ollut mahdollista\nTournelles-palatsin labyrintissä. Viimein hänen kärsivällisyytensä\nloppui ja hän huudahti juhlallisesti:\n\n-- Kirotut tienhaarat! ne on perkele itse luonut haarukkansa malliin.\n\nTämä huudahdus lohdutti häntä hiukan ja punertava hohda, jonka hän\nsamassa keksi pitkän ja kapean kujan päästä, sai hänen rohkeutensa\npalaamaan.\n\n-- Jumalan kiitos, hän sanoi, tuollahan se onkin! Siellähän minun\npatjani palaa.\n\nJa verraten itseään merimieheen, joka käy kohden perikatoaan yössä,\nhän lisäsi hartaasti:\n\n-- _Salve, salve, maris Stella!_ [Terve, terve, meren tähti!]\n\nPyhälle Neitsyellekö vai olkipatjalle hän lähetti tämän kiitollisen\ntervehdyksen litaniasta? Sitä emme tiedä.\n\nHän ei ollut ottanut montakaan askelta tuolla pitkällä, viettävällä\nkadulla, joka ei ollut kivetty ja joka kävi jokaisella askeleella\nyhä likaisemmaksi ja viettävämmäksi, ennen kuin hän huomasi jotakin\nmerkillistä. Katu ei ollutkaan autio. Siellä täällä pitkin sen\npituutta ryömi epämääräisiä, muodottomia olentoja, jotka kaikki\nliikkuivat kadun päässä olevaa tulenloimua kohden muistuttaen\nkömpelöitä hyönteisiä, jotka öisin matelevat ruohossa korresta\nkorteen paimenen nuotiota kohden.\n\nMikään ei tee ihmistä uskaliaammaksi kuin tyhjä tasku. Gringoire\nkulki rohkeasti eteenpäin ja oli pian saavuttanut hitaimmin toisten\njäljessä matavan kummituksen. Tultuaan sen kohdalle hän huomasi,\nettä se olikin vain vaivainen rampa, joka laahasi itseään eteenpäin\nkäsillään aivan kuin loukkaantunut tuhatjalkainen, jolla on vain\nkaksi jalkaa jäljellä. Hänen kulkiessaan tämän ihmiskasvoilla\nvarustetun hämähäkin ohi, tuo rampa huusi mankuvalla äänellä:\n\n-- _La buona mancia, signor! la buona mancia!_ [Juomarahaa, herra,\nvähän juomarahaa!]\n\n-- Hitto sinut vieköön ja minut myös, Gringoire ajatteli, -- jos\nymmärrän sanaakaan siitä, mitä sanot!\n\nJa hän kulki edelleen.\n\nHän saapui toisen liikkuvan olion luo ja tarkasti sitä. Taas\nraajarikko, jolla ei ollut toista kättä eikä toista jalkaa\nja joka oli niin avuton, että se rakennelma puujalkoja ja\nkainalosauvoja, jonka varassa hän pysyi pystyssä, näytti liikkuvalta\nrakennustelineeltä. Gringoire, joka rakasti komeita ja klassillisia\nvertauksia, vertasi häntä mielessään Vulkanuksen kolmijalkaan, jolle\njumala oli antanut elämän.\n\nKolmijalka tervehti häntä hänen kulkiessaan ohi, mutta ojensi samassa\nhattunsa parturinvadin tavoin hänen leukansa alle ja huusi hänen\nkorvaansa:\n\n-- _Señor cabarello, para comprar un pedaso de pan!_ [Korkea herra,\nostaisin palan leipää!]\n\n-- Tuokin näkyy puhuvan, sanoi Gringoire, -- mutta jotakin vierasta\nkieltä, ja hän on onnellisempi kuin minä, sillä hän ymmärtää sitä.\n\nSamassa näytti uusi ajatus välähtävän hänen päähänsä, sillä hän löi\notsaansa ja huudahti:\n\n-- Mutta mitä hittoa he tarkoittivat aamulla tuolla _Esmeraldalla_?\n\nHän aikoi kiiruhtaa askeleitaan, mutta kolmannen kerran jokin sulki\nhäneltä tien. Tämä jokin tai oikeammin joku oli sokea, pieni ukko,\njolla oli juutalaiset, partaiset kasvot ja joka koiran ohjaamana\nhaparoi kepillä eteenpäin ja kähisi hänen korvaansa unkarilaisella\nmurteella:\n\n-- _Facitote caritatem!_ [Olkaa armelias!]\n\n-- No viimeinkin joku, joka osaa kristillistä kieltä! Minä näytän\nvarmaankin hyvin anteliaalta, koska minulta pyydetään almuja, vaikka\nkukkaroni onkin laiha. -- Hyvä ystävä, hän virkkoi sokealle, minä\nmöin viime viikolla viimeisen paitani; tai Ciceron kielellä, koska\nette ymmärrä muuta: _Vendidi hebdomade nuper transita meam ultimam\nchamisam_.\n\nTämän sanottuaan Gringoire käänsi selkänsä sokealle ja jatkoi\nmatkaansa. Mutta sokea alkoi astella hänen rinnallaan ja nyt hän\nkuuli hämähäkin ja kolmijalankin ihmeteltävän nopeasti tulevan\njäljessään, niin että puujalat ja kainalosauvat kolisivat. Ja kaikki\nkolme alkoivat laulaa hänen kintereillään:\n\n-- _Caritatem!_ lauloi sokea.\n\n-- _La buona mandai_ lauloi rampa.\n\n-- _Un pedaso de pan!_ yhtyi kuoroon raajarikko.\n\nGringoire sulki korvansa.\n\n-- Oh, mikä Baabelin sekoitus! hän huudahti.\n\nHän pisti juoksuksi. Sokea juoksi. Raajarikko juoksi. Rampa juoksi.\n\nJa kuta pitemmälle hän katua ehti, sitä enemmän vilisi hänen\nympärillään raajarikkoja, ontuvia, sokeita, silmä- ja käsipuolia ja\npitaalisia, joista osa tuli ulos taloista, osa pieniltä sivukaduilta,\nosa kellarinluukuista ulvoen, mölisten ja mankuen ja kaikki liikkuen\nnilkuttaen ja kömpien tulta kohden kuraisina kuin etanat sateen\njälkeen.\n\nGringoire, jolla yhä oli nuo kolme seuralaista jäljessään ja joka\nsuuresti ihmetteli, miten tämä päättyisi, kulki sydän kurkussa muiden\nmukana varovasti välttäen ontuvia, astuen rampojen yli ja pujotellen\njalkojaan tässä loppumattomassa raajarikkojen muurahaiskeossa\nniinkuin se englantilainen merikapteeni, joka hiipi rapuparveen.\n\nViimein hän aikoi kääntyä takaisin, mutta se oli jo myöhäistä.\nKoko joukko seurasi tiheänä parvena hänen jäljessään, ja nuo kolme\nkerjäläistä olivat aivan hänen kintereillään. Hän jatkoi siis\nvaellustaan tämän vastustamattoman virran, pelon ja huumauksen\najamana, mikä sai tämän kaiken näyttämään hänestä kauhealta unelta.\n\nViimeinkin hän pääsi kadun päähän. Se päättyi suurelle torille, jolla\nhohti tuhansia tulia öisen usvan keskellä. Gringoire ryntäsi torille\ntoivoen koipiensa avulla pääsevänsä eroon noista kolmesta peikosta,\njotka olivat takertuneet häneen.\n\n-- _Onde vas, hombre?_ [Mies, mistä tulet?] raajarikko huusi heittäen\nkainalosauvansa ja juosten hänen jäljessään parhailla jaloilla,\nmitkä milloinkaan ovat ottaneet mittausopillisia askeleita Pariisin\nkaduilla.\n\nRampakin oli noussut jaloilleen alkaen kestitä häntä raudoitetuilla\npuujaloillaan, ja sokea katsoi häntä hehkuvalla silmäparilla.\n\n-- Missä minä olen? runoilija kysyi kauhuissaan.\n\n-- Ihmeiden pihassa, vastasi neljäs peikko, joka sillä välin oli\ntullut heidän luokseen.\n\n-- Toden totta, Gringoire vastasi, -- minä näen kyllä sokeita, jotka\nnäkevät, ja raajarikkoja, jotka juoksevat, mutta missä on Vapahtaja?\n\nKammottava nauru oli ainoana vastauksena.\n\nRunoilija parka katsahti ympärilleen. Hän oli todellakin keskellä\ntuota Ihmeiden pihaa, johon ei niin myöhäisenä vuorokauden\naikana kukaan kunniallinen ihminen sitä ennen ollut jalallaan\nastunut ja jonne ne Châtelet'n poliisimiehet ja kaupunginvoudin\npalvelijat, jotka olivat uskaltautuneet sen taikapiiriin, olivat\njäljettömiin kadonneet; tuossa varkaitten kaupungissa, tuossa\nPariisin kasvojen hirvittävässä käsnässä, tuossa likaviemärissä,\njosta joka aamu virtasi ja jonne joka yö palasi tuo paheitten,\nkerjuun ja irtolaisuuden lokavirta, joka aina virtailee pitkin\npääkaupunkien katuja; tuossa suunnattomassa mehiläispesässä, jonne\nkaikki yhteiskunnan herhiläiset joka ilta palaavat saaliineen;\ntuossa valheellisessa sairaalassa, jossa mustalainen, entinen\nmunkki, rappiolle joutunut ylioppilas, kaikkien kansakuntien ja\nuskontokuntien hylkiöt, espanjalaiset, italialaiset, saksalaiset,\njuutalaiset, kristityt, muhamettilaiset, pakanat, jotka täynnä\nvalheellisia haavoja päivisin kerjäsivät, öisin muuttuivat rosvoiksi;\nlyhyesti, tuossa suuressa pukukammiossa, jossa siihen aikaan kaikki\nnäyttelijät siinä ikuisessa näytelmässä, jota varkaudet, prostituutio\nja murhat esittävät Pariisin kaduilla, pukeutuivat ja riisuutuivat.\n\nTori oli suuri, epäsäännöllinen ja huonosti kivetty niin kuin kaikki\ntorit senaikaisessa Pariisissa. Siellä täällä näkyi nuotioita, joiden\nympärillä ryömiskeli kummallisia ryhmiä. Alituista menoa, tuloa,\nhuutoa. Kuului äänekästä naurua, naisten ääniä, lasten kirkunaa.\nTämän joukon kädet ja päät loivat mustia varjoja valoisiin kehiin\ntulien ympärillä ja muodostivat lukemattomia omituisia asentoja.\nNiiden suurien, muodottomien varjojen joukossa, jotka liikkuivat\nvalaistujen paikkojen yli, saattoi nähdä milloin koiran, joka\nmuistutti ihmistä, milloin ihmisen, joka muistutti koiraa. Tässä\nyhteiskunnassa näyttivät rajat sukujen ja lajien väliltä kokonaan\nhävinneen. Miehet, naiset, eläimet, ikäkaudet, sukupuolet, terveys,\nsairaus, kaikki näyttivät sekoittuneen toisiinsa; kaikilla oli\nosuutensa kaikkeen.\n\nNuotioiden epävakaisessa ja hämärässä valossa saattoi pelokas\nGringoire erottaa vastenmielisen kehän vanhoja talorähjiä, jotka\nympäröivät tuota suurta toria. Rappeutuneine, vinoine ja mutkikkaine\npäätyineen, joissa näkyi siellä täällä joku valaistu ikkuna, ne\nmuistuttivat pimeässä eriskummaisia ja juroja eukonnaamoja, jotka\nsilmät puoliavoimina katselivat torilla meluavaa joukkoa.\n\nSe oli kuin uusi maailma, tuntematon, ennenkuulumaton, mateleva,\nryömivä, mielikuvituksellinen.\n\nGringoire, jonka kauhu yhä kasvoi ja joka tunsi noiden kolmen\nkerjäläisen pitelevän itseään pihtien lailla, samalla kun melu hänen\nympärillään huumasi häntä, onneton Gringoire koetti ponnistaa kaikki\nsielunvoimansa muistellakseen, oliko lauantaiyö. Mutta ponnistukset\nolivat turhat; hänen muistinsa ja ajatustensa lanka oli katkennut ja\nepäillen kaikkea ja epätietoisena siitä, mitä näki ja tunsi, hän teki\nitselleen tämän ratkaisemattoman kysymyksen:\n\n-- Jos minä olen olemassa, onko tämä todellisuutta? Jos tämä on\ntodellisuutta, olenko minä olemassa?\n\nSamassa kuului hälisevästä joukosta hänen ympäriltään huuto:\n\n-- Viedään hänet kuninkaan luo!\n\n-- Pyhä Neitsyt! mutisi Gringoire, -- kuningas täällä: se on kai\nsitten pukki!\n\n-- Kuninkaan luo! kuninkaan luo! kertasi joukko.\n\nJa häntä raahattiin eteenpäin. Kaikki tahtoivat käydä häneen käsiksi,\nmutta nuo kolme kerjäläistä eivät päästäneet otettaan ja riistivät\nhänet toisilta ärjyen:\n\n-- Hän on meidän!\n\nRunoilijan nuttu, joka jo oli henkihieverissään, veti viimeisen\nhenkäyksensä.\n\nTuon kauhean torin yli kuljettaessa katosi hänen huumauksensa.\nJo muutaman askeleen päässä oli todellisuus ilmielävänä hänen\nedessään. Hän alkoi tottua paikan ilmapiiriin. Ensi hetkessä oli\nhänen runollisista aivoistaan tai ehkä aivan yksinkertaisesti ja\nproosallisesti hänen tyhjästä vatsastaan noussut usvaa, joka oli\nlevinnyt hänen ja esineitten välille ja antanut hänen nähdä ne\npainajaisen katkonaisina utukuvina, tuossa unten hämyssä, jossa\nkaikki piirteet vipajavat, kaikki kasvot virnistävät, kaikki oliot\nkeräytyvät suunnattomiin rykelmiin, elottomat esineet paisuvat\nhirviöiksi ja ihmiset peikoiksi. Vähitellen väistyi tämä näköhäiriö\nselvemmän eikä niin paisuttavan näkemisen tieltä. Todellisuus alkoi\nsarastaa hänen ympärillään, se pisti hänen silmiinsä, kosketti häntä\njalkoihin ja repi pala palalta sen kauhean runouden, jonka hän aluksi\noli ollut näkevinään ympärillään. Hän huomasi varsin hyvin, ettei\nhän kulkenut Styksissä, vaan loassa, etteivät häntä ympäröineet\ndemonit, vaan varkaat, jotka tönivät ja raastoivat häntä, ettei ollut\nkysymyksessä hänen sielunsa, vaan yksinkertaisesti hänen henkensä\n(koska hänellä ei ollut tuota mainiota välittäjää, joka niin hyvällä\nmenestyksellä sijoittuu roiston ja kunniallisen ihmisen välille:\nkukkaroa). Lyhyesti, kun hän kylmäverisesti ja lyhemmän välimatkan\npäästä tutki mellastusta, tupsahti hän noitien juhlasta kapakkaan.\n\nIhmeiden piha olikin todella vain kapakka, mutta rosvojen kapakka,\njotka punoittivat yhtä paljon verestä kuin viinistä.\n\nSe näytelmä, joka hänelle avautui, kun hänen rääsyinen\nsaattojoukkonsa oli kuljettanut hänet määränpäähän, ei ollut omiaan\nkohottamaan häntä runouteen, eipä edes helvetinrunouteenkaan. Se oli\nenemmän kuin milloinkaan kapakan arkista ja raakaa todellisuutta.\nEllemme olisi viidennellätoista vuosisadalla, sanoisimme että\nGringoire oli siirtynyt Michelangelosta Callot'hon.\n\nRäiskyvän nuotion ääressä, joka paloi suurella, pyöreällä\nkivipaadella ja jonka liekit nuoleskelivat sillä hetkellä tyhjän\nkolmijalan hehkuvia jalkoja, seisoi siellä täällä madonsyömiä pöytiä,\njoiden järjestyksessä tai oikeammin epäjärjestyksessä ei oltu\nnoudatettu minkäänlaista mittausopillista sopusuhtaisuutta. Näillä\npöydillä välkkyi muutamia viinikannuja ja niiden ympärillä näkyi\njoukko bakkuskasvoja, joita viini ja tulenloimu purppuroivat. Siellä\nnäkyi suurimahainen, juhlallisen näköinen mies meluten syleilevän\nrotevaa ja lihavaa ilotyttöä. Siellä näkyi jonkinlainen valesotilas,\n\"narquois\", kuten argot-kielellä sanottiin, päästelevän vihellellen\nauki tekohaavansa siteitä ja mielihyvin ojentavan tervettä ja\nvoimakasta jalkaansa, joka aamusta saakka oli ollut käärittynä\nlukemattomiin siteisiin. Siellä valmisti muuan haavoittunut\nmaapähkinänmehulla ja härän verellä haavaa sääreensä huomiseksi. Pari\npöytää kauempana istui pyhiinvaeltajaksi pukeutunut mies ja luki\nlaulavalla nenä-äänellä taivaan kuningattaren valitusta. Eräs nuori\nmies otti vanhalta kaatumatautiselta oppia, miten saadaan valumaan\nvaahtoa suusta saippuapalan avulla. Heidän lähellään tyhjensi muuan\nvesitautinen itseään ja koetti tukkia suuta neljältä, viideltä\nnaisvarkaalta, jotka saman pöydän ääressä riitelivät lapsesta,\njoka oli samana iltana varastettu. Kaikki seikkoja, jotka kaksi\nvuosisataa myöhemmin \"näyttivät hovista niin naurettavilta\", kuten\nSauval kertoo, \"että niitä käytettiin kuninkaan huvittamiseksi\nja johdannoksi kuninkaalliseen balettiin Yö, joka neliosaisena\nesitettiin Petit-Bourbonin teatterissa\". Ja eräs silminnäkijä\nvuodelta 1653 lisää: \"Ihmeiden pihan äkillisiä muodonvaihdoksia ei\nole koskaan onnellisemmin esitetty. Benserade oli ne laatinut sangen\nsiroihin säkeihin.\"\n\nNaurun remakkaa ja rivoa laulua kuului kaikkialta. Kaikki huusivat\nja kiroilivat sekaisin kuuntelematta naapureitaan. Lasit kilisivät\ntoisiaan vastaan, maljoja seurasi riita ja riitaa tappelu.\n\nSuuri koira istui tuijottaen tuleen. Joitakuita lapsiakin näkyi tämän\nmellastuksen keskellä. Varastettu lapsi itki ja kirkui. Toinen suuri\nnelivuotias poika istui ääneti jalkojaan heilutellen hänelle liian\nkorkealla penkillä pöydän ääressä, joka ulottui hänelle leukaan\nsaakka. Kolmas istui vakavana ja levitteli sormellaan pöydälle talia,\njota valui palavasta kynttilästä. Vielä oli muuan poikanen asettunut\nlikaiseen maahan ja ryöminyt puoliksi kyljellään olevaan kattilaan,\njonka laitoja hän kolkutti tiilikivellä saaden siten aikaan räminän,\njoka olisi saanut Stradivariuksen pyörtymään.\n\nTulen luona oli tynnyri ja sillä istui muuan kerjäläinen. Hän oli\nkuningas valtaistuimellaan.\n\nNe kolme miestä, jotka pitelivät Gringoirea, veivät hänet tynnyrin\nluo, ja koko bakkanaali vaikeni hetkeksi, lukuunottamatta lasta\nkattilassa.\n\nGringoire ei uskaltanut nostaa katsettaan, tuskin hengittääkään.\n\n-- _Hombre, quita tu sombrero_ [Mies, tänne lakkisi!], sanoi yksi\nhänen kolmesta omistajastaan, ja ennen kuin hän tajusi, mitä mies\ntarkoitti, tämä oli temmannut hatun hänen päästään. Se oli tosin\nvain vanha kulunut huopahattu, mutta kyllin hyvä suoja vielä jonakin\nkuumana tai sateisena päivänä. Gringoire huokasi.\n\nSamassa puhui hänelle kuningas tynnyriltään.\n\n-- Mikäs roikale sinä olet?\n\nGringoirea puistatti. Tuo ääni, joskin nyt uhkaavana, muistutti\nerästä toista ääntä, joka aamulla oli antanut ensi iskun hänen\nmysteerilleen mankuessaan keskellä näytäntöä: \"Armahtakaa vaivaista!\"\n\nHän katsahti ylös. Se oli todellakin Clopin Trouillefou.\n\nClopin Trouillefoulla oli yllään kuninkaalliset arvonmerkkinsä, mutta\nhän oli yhtä risainen kuin ennenkin. Haava oli kadonnut käsivarresta.\nHänellä oli kädessä valkeilla nahkasiimoilla varustettu ruoska,\njoita kaupungin vartijat käyttivät kansanjoukkojen taltuttamiseksi\nja joita nimitettiin _boul layes'iksi_. Päässä oli hänellä ylhäältä\numpinainen, pyöreä päähine, mutta oli vaikeata erottaa, oliko\nse lapsen myssy vai kuninkaan kruunu, siinä määrin se muistutti\nkumpaakin.\n\nGringoiressa oli, hänen itsensäkään tietämättä miksi, syttynyt pieni\ntoivonkipinä, kun hän tunsi Ihmeiden pihan kuninkaan Oikeuspalatsin\nsalissa olleeksi kerjäläiseksi.\n\n-- Mestari, hän sammalsi... korkea herra... teidän majesteettinne...\nMiten teitä nimittäisin? hän lausui lopuksi ehdittyään crescendonsa\nhuippukohtaan, tietämättä miten päästä ylemmäs tai laskeutua takaisin.\n\n-- Korkea herra, teidän majesteettinne tai toveri, nimitä minua miksi\nhaluat. Mutta joudu. Mitä sinulla on sanottavana puolustukseksesi?\n\n-- _Puolustukseksesi?_ mietti Gringoire, -- tuo ei kuulosta lainkaan\nmiellyttävältä. Hän jatkoi sammaltaen: -- Minä olen se, joka tänä\naamuna...\n\n-- Pirun kynsien kautta! keskeytti hänet Clopin. -- Nimesi,\nroikale, eikä mitään muuta! Kuule, mitä sinulle sanon! Sinä olet\nkolmen mahtavan ruhtinaan edessä: minun Clopin Trouillefoun,\nTunisin kuninkaan ja suurvelhon seuraajan, Argot'n kuningaskunnan\nhallitsijan; Mathias Hungadi Spicalin, Egyptin ja mustalaisten\nherttuan, tuon vanhan keltaisen, jonka näet tuolla pesurätti pään\nympärillä; sekä Guillaume Rousseaun, Galilean keisarin, tuon\nlihavan tuolla, joka ei kuuntele meitä lainkaan ja joka likistelee\nporttoa. Me olemme sinun tuomareitasi. Sinä olet tunkeutunut Argot'n\nkuningaskuntaan olematta argotlainen ja olet siten loukannut\netuoikeuksiamme. Sinua on rangaistava, ellet, niin sanottujen\nkunniallisten ihmisten siansaksaa käyttääkseni, ole varas,\nkerjäläinen tai maankiertäjä. Jos olet joku sen tapainen, niin anna\nkuulua! Tee selko itsestäsi!\n\n-- Ei minulla ole sitä kunniaa, Gringoire sanoi. Minä olen\nkirjoittanut...\n\n-- Riittää, keskeytti hänet Trouillefou. -- Sinut hirtetään.\nSelvä juttu, herrat kunnialliset porvarit! Niinkuin te kohtelette\nmeitä, niin kohtelemme me teitä. Samaa lakia, jota te käytätte\nkulkureita kohtaan, käyttävät kulkurit teitä kohtaan. Oma syynne,\njollei se ole teille mieluinen. Ei ole vahingoksi nähdä joskus\nkunniallisenkin miehen virnistävän hamppuköydessä; se tuottaa\ntoimitukselle arvonantoa. Kas niin, ystäväni, jaa nyt kohteliaasti\nrisasi näille naisille. Minä hirtätän sinut kulkurien iloksi, ja\nsinun on annettava kukkarosi heille, että he saavat juoda maljasi.\nJos haluat sitä ennen pitää pientä ilvettä, on tuolla saarnatuolissa\nerinomainen kivinen Isä-Jumalan kuva, jonka olemme varastaneet\nSaint-Pierre-aux-Boeufs'istä. Sinulla on aikaa neljä minuuttia\nantaaksesi sielusi hänen haltuunsa.\n\nTämä puhe karmi Gringoiren selkäpiitä.\n\n-- Sieluni kautta, hyvin puhuttu! Clopin Trouillefou saarnaa\nkuin paavi, huusi Galilean keisari lyöden sarkkansa säpäleiksi\ntyöntääkseen pöytänsä syrjään.\n\n-- Herrat keisarit ja kuninkaat, Gringoire sanoi kylmäverisesti\n(sillä hän oli, ihme kyllä, taas tyyni ja puhui päättävästi), sitä\nette voi todella tarkoittaa. Olen Pierre Gringoire, runoilija ja\nsen moraliteetin kirjoittaja, joka tänään esitettiin Oikeuspalatsin\nsuursalissa.\n\n-- Sinäkö se oletkin, mestari! virkkoi Clopin. Olin siellä,\njumal'auta, minäkin! Mutta, hyvä toveri, eikö ole oikein, että\nhirtämme sinut illalla sentähden, että ikävystytit meitä aamulla?\n\n-- Tästä ei näy olevankaan helppo päästä, ajatteli Gringoire. Hän\nteki vielä viimeisen ponnistuksen.\n\n-- Ei ole mitään syytä, hän sanoi, olla lukematta runoilijoita\nkulkureihin. Aisopos oli maankiertäjä, Homeros kerjäläinen, Mercurius\nvaras...\n\nTässä keskeytti hänet Clopin.\n\n-- Sinä näyt aikovan pöristä meidät hengiltä loruillasi. Hitto\nvieköön, etkö voi antaa hirttää itseäsi vähemmällä!\n\n-- Anteeksi, herra Tunisin kuningas, Gringoire vastasi, puolustautuen\naskel askeleelta. Sitä asiaa sietää punnita... Hetkinen vielä!...\nKuulkaa minua!... Ettehän tahdo tuomita minua kuulustelematta...\n\nHänen onneton äänensä häipyi kokonaan siihen huumaavaan meluun, joka\nnyt syntyi hänen ympärillään. Kattilasta kuului entistä pahempi\nräminä, ja kaiken lisäksi oli muuan vanha eukko pannut kolmijalalle\npaistinpannun, jossa kärisevä rasva piti sellaisen räiskeen kuin\nparvi kirkuvia poikia naamiota seuratessaan.\n\nTällä välin näytti Clopin Trouillefou neuvottelevan Egyptin\nherttuan ja Galilean keisarin kanssa, joista jälkimmäinen oli aivan\njuovuksissa. Sitten hän huusi:\n\n-- Hiljaa siellä!\n\nMutta kun kattila ja paistinpannu eivät kuulleet häntä, vaan\njatkoivat duettoaan, hän hyppäsi alas tynnyriltään, antoi kattilalle\nsellaisen potkun, että se kieri hyvän matkan päähän lapsineen,\npotkaisi paistinpannua, niin että sen sisällys roiskahti tuleen,\nja palasi taas vakavana valtaistuimelleen, välittämättä lapsen\nnyyhkytyksistä tai murisevasta eukosta, jonka illallinen siten joutui\nliekkien saaliiksi.\n\nTrouillefoun viittauksesta astuivat herttua, keisari, arkkikätyrit ja\nhurskastelijat esiin ja asettuivat puoliympyrään hänen ja Gringoiren\nympärille, jota nuo kolme kerjäläistä yhä pitelivät kauluksesta. Se\noli puoliympyrä ryysyjä, repaleita, katinkultaa, hankoja, kirveitä,\nhoippuvia koipia, voimakkaita, paljaita käsivarsia, likaisia,\nkalpeita ja tylsiä kasvoja. Keskellä tätä kerjäläisten pyöreätä\npöytää kohosi Clopin Trouillefou hallitsijanhahmona aivan kuin doogi\ntämän senaatin edessä, kuin kuningas päärien joukossa, kuin paavi\nkonklaavin keskellä, ensiksikin ylemmän asemansa vuoksi tynnyrillä\nja toiseksi jonkin käskevän, karskin ja pelottavan ominaisuutensa\nvuoksi, joka sai hänen silmänsä säkenöimään ja peitti kulkuri tyypin\neläimellisen ilmeen hänen villeillä kasvoillaan. Hän oli kuin\nmetsäkarju sikojen joukossa.\n\n-- Kuulehan, hän sanoi Gringoirelle, ja siveli käsnäisellä kädellään\nmuodotonta leukaansa, en keksi mitään syytä, miksi sinua ei\nhirtettäisi. Se ei kylläkään taida olla oikein mieluista sinusta,\nja sehän onkin luonnollista, sillä te ette ole siihen tottuneet. Te\nannatte sille aivan liian suuren merkityksen. Mutta me emme tahdo\nsinulle mitään pahaa ja merkiksi siitä tahdon ilmoittaa sinulle erään\ntavan, jolla voit suoriutua toistaiseksi asiasta. Tahdotko ruveta\nmeikäläiseksi?\n\nOn helppoa kuvitella, minkä vaikutuksen tämä ehdotus teki\nGringoireen, joka jo näki elämän luisuvan käsistään ja alkoi pitää\nitseään menneenä miehenä. Hän tarttui innokkaasti tähän ehdotukseen.\n\n-- Tahdon, varmasti, mielelläni, hän sanoi.\n\n-- Tahdot siis liittyä puukkojunkkarien veljeskuntaan? jatkoi Clopin.\n\n-- Ehdottomasti, puukkojunkkarien veljeskuntaan, vastasi Gringoire.\n\n-- Tunnustat itsesi vapaan porvariston jäseneksi? jatkoi Tunisin\nkuningas.\n\n-- Vapaan porvariston jäseneksi.\n\n-- Argot'n kuningaskunnan alamaiseksi?\n\n-- Argot'n alamaiseksi.\n\n-- Kulkuriksi?\n\n-- Kulkuriksi.\n\n-- Sielultasi ja mieleltäsi?\n\n-- Sielultani ja mieleltäni.\n\n-- Huomautan sinulle, että sinut hirtetään sittenkin.\n\n-- Perhana! virkkoi runoilija.\n\n-- Ainoastaan sillä erotuksella, että sinut hirtetään myöhemmin,\nsuuremmilla menoilla ja hyvän Pariisin kustannuksella kauniissa\nkivihirressä, ja että kunnialliset ihmiset hirttävät sinut. Onhan se\nlohdullisempaa.\n\n-- Niin kai, Gringoire vastasi.\n\n-- On vielä muitakin etuja. Vapaana porvarina ei sinun tarvitse,\nniinkuin Pariisin hyvien porvarien, maksaa puhtaanapidosta,\nköyhäinhoidosta eikä katuvalaistuksesta.\n\n-- Mainiota, sanoi runoilija. -- Olen kulkuri, argotlainen, vapaa\nporvari, puukkojunkkari, kaikkea mitä tahdotte. Ja kaikkea tuota olin\njo muuten ennenkin, herra Tunisin kuningas, sillä minä olen filosofi;\n_et omnia in philosophia, omnes in philosopho continentur_ [ja kaikki\nfilosofiassa, kaikki filosofissa yhtyvät], kuten tiedätte.\n\nTunisin kuningas rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Miksi sinä minua luulet, ystäväni? Mitä Unkarin juutalaisen\nmongerrusta sinä oikein laulat? En ymmärrä hepreaa. Eikä tarvitse\nolla juutalainen ollakseen rosvo. Minä en muuten enää varasta, olen\nnoussut korkeammalle; minä tapan. Rosvo, mutta en taskuvaras.\n\nGringoire koetti sopertaa anteeksipyyntöjä näiden lyhyitten,\nvihaisella äänellä huudettujen lauseitten välillä.\n\n-- Pyydän anteeksi, herra kuningas, se ei ole hepreaa vaan latinaa.\n\n-- Sanon sinulle, karjui Clopin, -- etten ole juutalainen, ja että\nannan hirttää sinut, jumal'auta! samoin kuin tuon pienen juutalaisen\nkaupustelijan, joka on vieressäsi ja jonka toivoisin näkeväni\nnaulattuna kassatauluun niinkuin väärän rahan, joka hän onkin!\n\nTätä sanoessaan hän näytti sormellaan tuota pientä Unkarin\njuutalaista, joka oli Gringoirelle laulanut _facitote caritatemiaan\n_ ja joka ihmeekseen näki kerjäläisten kuninkaan vihan kohdistuvan\nhäneen, hän kun ei ymmärtänyt mitään muuta kieltä.\n\nViimein korkea-arvoinen Clopin rauhoittui.\n\n-- Roikale! hän sanoi runoilijallemme, -- sinä haluat siis ruveta\nkulkuriksi?\n\n-- Haluan, varmasti, runoilija vastasi.\n\n-- Ei riitä pelkkä halu, sanoi harmistuneena Clopin. -- Hyvä tahto\nei lisää ainoatakaan sipulia keittoon, ja sillä päästään korkeintaan\nparatiisiin, mutta argot ja paratiisi ovat kaksi eri asiaa.\nKelvataksesi argotlaiseksi pitää sinun näyttää kykeneväsi johonkin,\nja siksi on sinun tutustuttava nukkeen.\n\n-- Tutustun kaikkeen, mitä haluatte, vastasi Gringoire. Clopin\nantoi merkin. Joukosta erkani muutamia argotlaisia, mutta palasi\npian takaisin kantaen kevyttä telinettä, jonka muodosti kaksi\nristikkojalustalla varustettua pystytankoa. Näiden yläpäähän\npantiin poikkipuu ja niin saatiin aikaan siro, kevyt hirsipuu, joka\nGringoirella oli onni tuossa tuokiossa nähdä seisovan valmiina\nedessään. Mitään ei puuttunut, ei edes köyttä, joka somasti heilui\nedes takaisin poikkipuussa.\n\n-- Mitähän he nyt aikovat? ihmetteli Gringoire hiukan levottomana.\nKellojen kilinä, joka samassa kuului, haihdutti hänen pelkonsa.\nKulkurit ripustivat köydensilmukkaan nuken, joka muistutti\nvariksenpelätintä. Se oli punaisella verhottu ja niin täynnä kelloja\nja kulkusia, että niillä olisi voinut koristaa kolmekymmentä\nkastilialaista muulia. Nuo lukemattomat kulkuset soivat niin kauan\nkuin naru oli liikkeessä. Sen asettuessa lakkasi tiukujenkin kilinä.\n\nOsoittaen vanhaa, kiikkerää tuolia, joka seisoi nuken alla, virkkoi\nClopin:\n\n-- Nouse tuolle!\n\n-- Piru vieköön! sanoi Gringoire, -- minähän taitan niskani. Teidän\ntuolinne ontuu niinkuin Martialiksen kaksoissäkeet. Niissä on yksi\nheksametrinen ja yksi pentametrinen säe.\n\n-- Nouse ylös! toisti Clopin.\n\nGringoire nousi tuolille ja hänen onnistui päästä tasapainoon jonkin\naikaa horjuttuaan.\n\n-- Kierrä nyt oikea jalkasi vasemman sääresi ympäri ja nouse\nvarpaillesi! jatkoi Tunisin kuningas.\n\n-- Herra kuningas, onko tarkoituksenne, että katkaisen käteni tai\njalkani?\n\nClopin ravisti päätään.\n\n-- Kuule, ystäväni, sinä puhut liian paljon. Pari sanaa siitä, mistä\non kysymys. Nouset varpaillesi, kuten sanoin, ja kurottaudut sen\nverran, että yletyt nuken taskuun. Pistät kätesi sinne, otat sieltä\nkukkaron, joka siellä on, ja jos teet sen tiu'unkaan kilahtamatta,\nolet meikäläinen. Silloin me vain ystävyyden vuoksi ruoskimme sinua\nkunnollisesti kahdeksan päivää.\n\n-- Herra paratkoon! sitä minä en kestä, sanoi Gringoire. -- Entä jos\nkellot kilahtavat?\n\n-- Silloin sinut hirtetään. Ymmärrätkö?\n\n-- En ymmärrä mitään tästä kaikesta, vastasi Gringoire.\n\n-- Kuule siis vielä kerta. Sinun tulee tarkastaa nuken tasku ja ottaa\nsieltä kukkaro; mutta jos yksikään tiuku kilahtaa, hirtetään sinut.\nYmmärrätkö nyt?\n\n-- Ymmärrän, sanoi Gringoire, entä sitten?\n\n-- Jos sinun onnistuu ottaa kukkaro meidän kuulematta kilahdustakaan,\nniin olet meikäläinen, ja me pieksämme sinua kahdeksan päivää. Nyt\nkai ymmärrät?\n\n-- Ei, herra kuningas, en tosiaankaan ymmärrä vähäistäkään. Mitä\ntästä kaikesta on hyötyä, jos minut toisessa tapauksessa hirtetään,\ntoisessa ruoskitaan?\n\n-- Ja kulkuri, etkö sitä pidä minään? Omaksi hyödyksesihän me sinua\npieksämme. Se karkaisee sinua.\n\n-- Suur'kiitos, vastasi runoilija.\n\n-- No, joutuin! kerjäläiskuningas sanoi ja takoi jalkaansa tynnyriä\nvasten, joka kumisi kuin suuri rumpu. -- Käy käsiksi nukkeen ja\npian, että tästä jutusta kerrankin tulisi loppu! Sanon sinulle vielä\nviimeisen kerran, että jos kuulen kilahduksenkaan, saat astua nuken\npaikalle.\n\nKoko joukko osoitti suosiotaan Clopinin sanojen johdosta ja\nasettui kehään hirsipuun ympärille niin remakasti nauraen, että\nGringoire huomasi huvittavansa heitä siinä määrin, että hän saattoi\nodottaa pahinta. Hänellä ei niin ollen ollut muuta toivoa kuin\ntuo sangen heikko mahdollisuus, että hän onnistuisi pelottavassa\nkokeessa. Hän päätti uskaltaa, mutta vasta kun oli rukoillut\nhartaasti nukkea, jonka aikoi ryöstää ja joka varmaan olisi ollut\nennemmin hellytettävissä kuin rosvot. Nämä lukemattomat kulkuset\nkuparikielineen näyttivät hänestä kyykäärmeitten kidoilta, jotka\nolivat valmiina puremaan ja sähisemään.\n\n-- Oh! hän sanoi hiljaa, -- onko mahdollista, että henkeni riippuu\nyhden ainoan pienen kulkusen pienimmästä kilahduksesta! Ah! hän\nlisäsi kädet ristissä, -- kellot, älkää soiko, kulkuset, älkää\nkiliskö, tiu'ut, älkää heliskö!\n\nVielä viimeisen kerran hän yritti hellyttää Trouillefouta.\n\n-- Mutta jos tulee tuulenpuuska?\n\n-- Silloin sinut hirtetään, tämä vastasi empimättä.\n\nKun Gringoire parka ymmärsi, ettei ollut mitään muuta neuvoa, teki\nhän rohkeasti päätöksen, kiersi oikean jalkansa vasemman ympärille,\nkohottautui varpailleen ja ojensi kätensä. Mutta juuri kun hän\nkosketti nukkea, horjahti hän hiukan seisoessaan nyt vain yhdellä\njalalla tuolilla, jolla oli vain kolme; hän tarttui vaistomaisesti\nnukkeen, kadotti tasapainonsa ja putosi raskaasti maahan noiden\nlukemattomien kulkusten kauhean kilinän huumaamana, samalla kun nukke\nensin pyörähti ympäri ja sitten majesteetillisesti heilui pylväitten\nvälissä.\n\n-- Kirous! huudahti hän pudotessaan ja jäi makaamaan kuin kuollut\nkasvot maata vasten.\n\nSamalla hän kuuli kulkusten jatkuvan kilinän päänsä päältä, rosvojen\npirullisen naurun ja Trouillefoun äänen, joka sanoi:\n\n-- Nostakaa se hourupää pystyyn ja hirttäkää hänet paikalla. Hän\nnousi ylös. Nukke oli jo otettu alas, ja paikka oli vapaa hänelle.\n\nArgotlaiset antoivat hänen taas nousta tuolille, Clopin meni hänen\nluoksensa, pani silmukan hänen kaulaansa, löi häntä olalle ja sanoi:\n\n-- Hyvästi, ystäväni, nyt et enää pääse minnekään, vaikkapa sinulla\nolisi paavin suolet.\n\nSana _armoa_ kuoli Gringoiren huulille. Hän katsahti ympärilleen. Ei\npienintäkään toivoa: kaikki nauroivat.\n\n-- Bellevigne de l'Étoile, sanoi kuningas jättiläismäiselle\nkulkurille, joka astui esiin joukosta, -- kiipeä poikkipuulle.\n\nBellevigne de l'Étoile kiipesi nopeasti telineelle, ja katsahtaessaan\nsamassa ylös Gringoire näki hänen kasvojensa virnistävän poikkipuulta.\n\n-- Kun kuulette minun paukuttavan käsiäni, jatkoi Clopin, tulee\nsinun, Andry le Rouge, potkaista tuoli pois, sinun, Francois\nChante-Prune, tarttua tuota vekkulia koipiin ja sinun, Bellevigne,\nheittäytyä hänen olkapäilleen, ja kaikki yhtaikaa, kuuletteko?\n\nGringoire vapisi.\n\n-- Oletteko valmiina? kysyi Clopin noilta kolmelta argotlaiselta,\njotka valmistautuivat heittäytymään Gringoiren kimppuun kuin kolme\nhämähäkkiä kärpäsen. Kuolemaantuomittu sai kärsiä hetken kauheata\nodotusta, kun Clopin rauhallisena potkaisi jalallaan tuleen risuja,\njoihin liekit eivät vielä olleet ehtineet.\n\n-- Oletteko valmiina? hän toisti ja ojensi kätensä lyöntiin.\nSilmänräpäys vielä ja Gringoire olisi ollut mennyttä miestä.\n\nMutta äkkiä Clopin pysähtyi aivan kuin olisi muistanut jotakin.\n\n-- Odottakaa hiukan, hän sanoi, -- unohdin jotakin!... Meillä ei\nole tapana hirttää miestä kysymättä ensin, onko ketään naista, joka\nhaluaa hänet. -- Toveri, se on sinun viimeinen toivosi. Sinun on\nnaitava joko irtolaisnainen tai köysi.\n\nTämä mustalaislaki, niin kummalta kuin se lukijasta kuulostaneekin,\non vieläkin luettavana vanhasta englantilaisesta lakikirjasta.\nKatsokaa vain _Burington's Observations'ia_.\n\nGringoire hengähti helpotuksesta. Toisen kerran puolituntisen\nkuluessa hän palasi takaisin elämään. Mutta hän ei uskaltanut siihen\npaljoa luottaa.\n\n-- Hoi! Clopin huusi istuuduttuaan jälleen valta-istuimelleen,\nnaiset ja naasikat, noidasta hänen kissaansa asti, onko teissä\nketään porttoa, joka haluaa ottaa tämän porttoilijan? Hoi, Colette\nla Charonne! Elisabeth Trouvain! Simone Jodouynel! Marie Piédebou!\nThonne la Longue! Bérarde Fanouel! Michelle Genaille! Claudie\nRonge-Oreille! Mathurine Girorou! Hoi! Isabeau la Thierrye! Tulkaa\nkatsomaan! Mies aivan ilmaiseksi! Kuka haluaa?\n\nGringoire ei suinkaan kurjassa tilassaan ollut erityisen maittava.\nIrtolaisnaiset eivät suuria välittäneet koko tarjouksesta. Tuo\nonneton kuuli heidän vastaavan:\n\n-- Ei! ei! hirttäkää hänet, niin kaikilla on hauskaa.\n\nKolme joukosta astui kuitenkin esille lähemmin tarkastamaan häntä.\nEnsimmäinen oli roteva, leveäkasvoinen tyttö. Hän tutki tarkasti\nfilosofin pukua, jonka kurjan tilan me jo tunnemme. Takki oli perin\nkulunut ja siinä oli enemmän reikiä kuin pannussa, jossa paistetaan\nkastanjia. Tyttö virnisti.\n\n-- Vanha rätti! hän mutisi. -- Entä viittasi?\n\n-- Olen sen kadottanut, Gringoire vastasi.\n\n-- Hattusi?\n\n-- Se otettiin minulta.\n\n-- Kenkäsi?\n\n-- Niissä ei ole enää pohjia.\n\n-- Kukkarosi?\n\n-- Ah! mutisi Gringoire, -- minulla ei ole ainoatakaan souta.\n\n-- Anna sitten hirttää itsesi ja kiitä kaupasta! sanoi tyttö ja\nkäänsi hänelle selkänsä.\n\nToinen järjestyksessä, vanha, harmaa, ryppyinen akka, niin ilkeän ja\nruman näköinen, että häpäisi jo Ihmeiden pihankin, kiersi Gringoirea\nja tutki häntä joka puolelta. Gringoire miltei vapisi pelosta, että\ntämä hyväksyisi hänet. Mutta akka lähti pois mutisten:\n\n-- Liian laiha.\n\nKolmas oli nuori, punakka eikä lainkaan ruma tyttö.\n\n-- Pelasta minut! kuiskasi runoilija raukka hänelle rukoilevalla\näänellä. Tyttö katseli häntä hetken säälien, painoi sen jälkeen\nsilmänsä alas, hypisteli nuttuaan ja näytti epäröivän. Gringoire\nseurasi katseillaan kaikkia hänen liikkeitään; se oli hänen viimeinen\ntoivonkipinänsä.\n\n-- Ei, sanoi tyttö vihdoin, Guillaume Longue joue pieksäisi minua. Ja\nhän palasi joukkoon.\n\n-- Toveri, sanoi Clopin, sinulla on huono onni.\n\nHän nousi seisomaan tynnyrilleen ja huusi huutokaupanpitäjää matkien,\nmikä suuresti huvitti joukkoa:\n\n-- Eikö kukaan huoli miestä? Ensimmäinen kerta, toinen kerta, kolmas\nkerta! Ja kääntyen hirsipuuta kohden nyökäytti hän päätään:\n\n-- Kuulut tuolle!\n\nBellevigne de l'Étoile, Andry le Rouge ja François Chante-Prune\nlähestyivät Gringoirea.\n\nSamassa kuului väkijoukosta huuto:\n\n-- _Esmeralda! Esmeralda!_\n\nGringoiren koko ruumis vapisi ja hän kääntyi sinne päin, mistä ääni\nkuului. Joukko teki tilaa puhtaalle ja häikäisevälle olennolle. Se\noli mustalaistyttö.\n\n-- Esmeralda! huudahti Gringoire ihmetellen kesken tuskaansa, miten\näkkiä tuo taikasana herätti eloon kaikki hänen muistonsa tältä\npäivältä.\n\nTänne Ihmeiden pihaan saakka tuntui ulottuvan hänen kauneutensa ja\nsuloutensa mahti. Varkaat ja portot väistyivät kunnioittavasti hänen\ntieltään ja heidänkin raa'at kasvonsa kirkastuivat, kun he näkivät\nhänet.\n\nHän lähestyi kuolemaantuomittua kepein askelin. Soma Djali seurasi\nhäntä. Gringoire oli jo puolikuollut. Tyttö katseli häntä äänetönnä.\n\n-- Aiotteko hirttää tämän miehen? hän kysyi vakavana Clopinilta.\n\n-- Aiomme, sisar, jollet ota häntä mieheksesi. Hän suipensi taas\nhiukan huuliaan.\n\n-- Minä otan hänet, hän sanoi.\n\nNyt Gringoire uskoi aivan varmasti, että hän aamusta alkaen oli\nnähnyt unta, ja että tämä oli vain sen jatkoa.\n\nKäänne, vaikka mieluinenkin, oli raju.\n\nSilmukka avattiin ja runoilijan annettiin astua tuolilta. Hänen\ntäytyi istuutua, niin valtavasti mielenliikutukset olivat häneen\nvaikuttaneet.\n\nEgyptin herttua toi nyt saviruukun ja antoi sen sanaakaan sanomatta\nmustalaistytölle. Hän antoi sen vuorostaan Gringoirelle sanoen:\n\n-- Heitä se maahan. Ruukku särkyi neljään osaan.\n\n-- Veljeni, sanoi nyt Egyptin herttua ja asetti kätensä heidän\notsalleen, hän on sinun vaimosi; sisar, hän on miehesi, neljä vuotta.\nMenkää!\n\n\n\n\nVII. Hääyö\n\n\nJonkin hetken kuluttua runoilijamme istui pienessä, holvatussa,\nhuolellisesti lukitussa ja lämpimässä huoneessa pöydän ääressä,\njoka ei näyttänyt muuta pyytävän kuin saada lainaksi yhtä ja toista\nsen viereen ripustetusta ruokakaapista, toivossa hyvä vuode, ja\nkahden kesken kauniin tytön kanssa. Seikkailu tapaili sadun rajoja.\nHän alkoi todella uskoa olevansa lumottu prinssi ja silmäili aina\ntuolloin tällöin ympärilleen ikään kuin nähdäkseen, oliko se kahden\nsiivekkään aarnikotkan vetämä tulivaunu vielä jäljellä, joka yksin\noli voinut hänet niin äkkiä tuoda kadotuksesta paratiisiin. Aika\najoin hän katseli myös tiukasti reikää takissaan, ettei kadottaisi\nkokonaan maata jalkojensa alta, vaan pysyisi kiinni todellisuudessa.\nHänen mielikuvituksen syvyyksien yllä liitelevä järkensä riippui nyt\nvain tästä säikeestä.\n\nTyttö ei näyttänyt lainkaan kiinnittävän häneen huomiota. Hän tuli\nja meni, siirsi jotakin tuolia, puhui vuohelleen ja suipisti silloin\ntällöin suutaan. Viimein hän istuutui pöydän ääreen, ja Gringoire\nsaattoi nyt häiritsemättä tarkastella häntä.\n\nTe olette ollut lapsi, lukijani, ja ehkä olette kyllin onnellinen\nollaksenne vieläkin. Olette useammin kuin kerran (ja omasta\npuolestani olen viettänyt siten kokonaisia päiviä, ja parhaiten\nvietettyjä koko elämäni aikana) seurannut jonakin aurinkoisena\npäivänä juoksevan veden rannalla jotakin kaunista sinistä tai\nviheriäistä sudenkorentoa, joka äkkinäisin kääntein on liidellyt\nedes takaisin pensaasta pensaaseen ja suudellut jokaisen oksan\nlatvaa. Muistatte, millä ihastuneella uteliaisuudella ajatuksenne\nja katseenne kiintyi tähän pieneen, sädehtivään ja surisevaan,\npurppura- ja sinisiipiseen pyörteeseen, jonka keskellä liiteli\nsuuri, liikkeensä nopeuden vuoksi näkymättömiin häipyvä olento.\nSe ilmaolento, joka epäselvästi kuvastui tämän siivenlyöntien\nväräjävän loisteen läpi, näytti teistä unikuvalta, jota oli\nmahdoton nähdä, mahdoton koskettaa. Mutta kun sudenkorento viimein\nlepäsi ruo'onkorrella, ja te saatoitte henkeä pidättäen tarkastaa\nnoita pitkiä harsosiipiä, tuota pitkää emaljiviittaa, noita kahta\nkristallipalloa, miten ihmettelittekään ja samalla pelkäsitte, että\nolento haihtuisi olemattomiin! Muistelkaa näitä vaikutelmia, niin\nvoitte helposti ymmärtää Gringoiren tunteet, kun hän näki edessään\nilmeisessä ja ruumiillisessa olomuodossaan tämän Esmeraldan,\njonka hän tähän asti oli nähnyt vain hämärästi tanssin, laulun ja\nkansanhumun utuisessa pyörteessä.\n\n-- Tämä on siis _Esmeralda!_ hän mietti vaipuen yhä enemmän\nunelmiin ja seuraten häntä epämääräisin katsein. -- Taivaallinen\nolento! Katutanssijatar! Niin paljon ja niin vähän! Hän se antoi\nkuoliniskun minun moraliteetilleni aamulla, hän se pelasti henkeni\nillalla. Pahan onnen lintuni ja hyvä enkelini! Kaunis tyttö, totta\ntosiaan! -- ja varmaankin aivan hullaantunut minuun, koska otti\nminut tuolla tavalla. -- Kesken kaiken, hän sanoi nousten äkkiä\ntuon todellisuudentajun vallassa, joka muodosti hänen luonteensa ja\nfilosofiansa perustan, -- enpä oikein tiedä, miten se on tapahtunut,\nmutta minä olen hänen miehensä!\n\nTämä ajatus mielessään ja katseessaan hän lähestyi tyttöä niin\nsotilaallisesti ja kohteliaasti, että tämä peräytyi.\n\n-- Mitä te minusta tahdotte? kysyi tyttö.\n\n-- Ja sitä te vielä kysytte, ihailtava Esmeralda? vastasi Gringoire\nniin kiihkeällä äänellä, että hän itse hämmästyi kuullessaan puheensa.\n\nMustalaistyttö katseli suurin silmin.\n\n-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte.\n\n-- Mitä ihmettä! Gringoire virkkoi, joka yhä lämpeni ja luuli\nolevansa tekemisissä tavallisen Ihmeiden pihan siveyden kanssa, --\nenkö minä ole sinun, rakkaani, ja etkö sinä ole minun?\n\nJa hän kietoi samassa käsivartensa tuttavallisesti tytön vyötäröille.\n\nEsmeraldan vartalo luisui hänen käsistään liukkaasti kuin ankerias.\nYhdellä hyppäyksellä hän oli huoneen toisessa päässä, kumartui alas\nja nousi jälleen kädessä pieni tikari, ja ennen kuin Gingoire oli\nedes ehtinyt nähdä, mistä tikari oli peräisin, seisoi tyttö hänen\nedessään säihkyvin silmin, vapisevin huulin, värähtelevin sieraimin\nja kasvot punaisina kuin pioni. Samalla asettui vuohi hänen eteensä\nja ojensi Gringoirea kohden kauniit, kullatut ja teräväpäiset\nsarvensa. Tämä oli käynyt silmänräpäyksessä.\n\nSudenkorento oli muuttunut ampiaiseksi, joka näytti piikkiään.\n\nFilosofimme seisoi hämmästyksestä äänetönnä ja tarkasti koomillisella\nihmetyksellä vuoroin vuohta, vuoroin tyttöä.\n\n-- Pyhä Neitsyt! hän sanoi viimein, kun sai hämmästykseltään\npuhutuksi, -- aika terhakka pari!\n\nMustalaistyttökin katkaisi äänettömyyden.\n\n-- Sinä olet aika julkea lurjus.\n\n-- Anteeksi, neiti, sanoi Gringoire hymyillen; -- mutta miksi olette\nsitten ottanut minut mieheksenne?\n\n-- Olisiko minun pitänyt antaa hirttää sinut?\n\n-- Te siis otitte minut mieheksenne ainoastaan pelastaaksenne\nhenkeni? runoilija sanoi hieman pettyneenä rakkaudentoiveissaan.\n\n-- Ja mistä muusta syystä olisin mielestäsi sen tehnyt? Gringoire\npuraisi huultaan.\n\n-- No samapa se, hän sanoi, en olekaan vielä niin voitollinen Amorin\npalvelija kuin luulin. Mutta miksi sitten lyödä rikki tuo ruukku\nvaivainen?\n\nEsmeraldan tikari ja vuohen sarvet olivat yhä puolustusasennossa.\n\n-- Neiti Esmeralda, runoilija sanoi, -- tehdään sovinto. En ole\nChâtelet'n kirjureita, enkä aio ilmaista, että käytte tikarilla\naseistettuna Pariisissa huolimatta herra kaupunginvoudin käskyistä\nja kielloista. Onhan tunnettua, että Noël Lescripvain tuomittiin\nkahdeksan päivää sitten kymmenen soun sakkoihin siksi, että hän\nkantoi tikaria. Mutta se on teidän yksityinen asianne, ja nyt siirryn\npääasiaan. Vannon teille paratiisiosuuteni kautta, etten lähesty\nteitä ilman teidän lupaanne ja suostumustanne; mutta antakaa minulle\nsyötävää.\n\nGringoire oli pohjaltaan, kuten hra Despréaux, \"sangen vähän\nhekumallinen\". Hän ei ollut tuota ritari- ja muskettisoturisukua,\njoka valtaa neitoset väkirynnäköllä. Niin rakkaudessa kuin kaikessa\nmuussakin hän harrasti arkailua ja keskiteitä; ja hyvä illallinen\nrakastettavassa seurassa kahden kesken tuntui hänestä, varsinkin\nkun hän oli nälkäinen, mainiolta välinäytökseltä prologin ja\nrakkausseikkailun ratkaisun välillä.\n\nMustalaistyttö ei vastannut. Hän nyrpisti suutaan, nakkasi päätään\nkuin lintu ja puhkesi nauruun; ja pieni tikari hävisi niinkuin\noli ilmestynytkin, ilman että Gringoire huomasi, minne mehiläinen\npiilotti piikkinsä.\n\nHetkisen kuluttua oli pöydällä ruisleipä, pala kinkkua, muutamia\npaistettuja omenoita ja ruukku kirsikkaviiniä. Gringoire iski\nkiukkuisesti ruokaan käsiksi. Siitä vimmatusta kalinasta päättäen,\nminkä hänen rautahaarukkansa ja fajanssilautasensa saivat aikaan,\nolisi luullut että koko hänen rakkautensa oli muuttunut ruokahaluksi.\n\nTyttö istui häntä vastapäätä katsellen häntä äänetönnä, mutta hänen\najatuksensa näyttivät askartelevan aivan muissa seikoissa, joille hän\nsilloin tällöin hymyili, samalla kun hänen pehmeä kätensä hyväili\nvuohen älykästä päätä, jonka tämä oli painanut hänen polvilleen.\n\nKeltainen vahakynttilä valaisi tätä ruokahalun ja haaveilun sekaista\nnäytöstä.\n\nTyydytettyään vatsansa hiukaisevimman nälän, huomasi Gringoire hieman\nnolona, ettei ollut jäljellä muuta kuin yksi ainoa omena.\n\n-- Ettekö syö, neiti Esmeralda?\n\nTyttö vastasi vain ravistamalla kieltävästi päätään, ja hänen\nmiettivä katseensa suuntautui kattoholviin.\n\n-- Mikä hitto häntä oikein vaivaa? mietti Gringoire ja katsahti\nsinne, minne hänkin katsoi. -- Ei häntä voine kiinnittää tuo\nholvikaaren kivikääpiön virnistys. Kyllä kai minä, hitto vie, ainakin\nsen kanssa kykenen kilpailemaan!\n\nHän korotti äänensä:\n\n-- Neiti!\n\nTyttö ei näyttänyt kuulevan. Hän toisti kovemmin:\n\n-- Neiti Esmeralda!\n\nTurha vaiva. Tytön ajatukset olivat muualla, eikä Gringoiren ääni\nkyennyt niitä tavoittamaan. Onneksi puuttui nyt vuohikin asiaan. Se\nalkoi hiljaa vetää herratartaan hihasta.\n\n-- Mitä tahdot, Djali? kysyi mustalaistyttö äkkiä kuin unesta heräten.\n\n-- Sen on nälkä, Gringoire sanoi, iloissaan siitä, että pääsi\nkeskustelun alkuun.\n\nEsmeralda pureskeli rikki leivänpalan ja syötti sen kädestään\nDjalille.\n\nGringoire ei enää antanut hänen vaipua unelmiin. Hän teki\narkatuntoisen kysymyksen.\n\n-- Te ette siis halua minua mieheksenne? Tyttö katsoi häntä\npäättävästi ja sanoi:\n\n-- En.\n\n-- Rakastajaksi? Gringoire virkkoi. Tyttö nyrpisti huuliaan ja\nvastasi:\n\n-- En.\n\n-- Ystäväksi? jatkoi Gringoire.\n\nTyttö katsoi taas häntä pitkään ja vastasi hetken mietittyään:\n\n-- Ehkä.\n\nTämä _ehkä_, joka on filosofeista niin rakas, rohkaisi Gringoirea.\n\n-- Tiedättekö, mitä ystävyys on? hän kysyi.\n\n-- Kyllä, vastasi mustalaistyttö; ollaan veli ja sisar, kaksi sielua,\njotka koskettavat toisiaan yhtymättä, kaksi sormea samassa kädessä.\n\n-- Ja rakkaus? jatkoi Gringoire.\n\n-- Oh! rakkaus! tyttö sanoi, hänen äänensä värähti ja hänen silmänsä\nsäihkyivät. -- On kaksi ja kuitenkin vain yksi. Mies ja nainen, jotka\nsulautuvat enkeliksi. Se on taivas.\n\nKatutanssijattaren kasvoissa hohti hänen tätä sanoessaan kauneus,\njoka teki syvän vaikutuksen Gringoireen ja joka oli täydelleen\nsopusoinnussa hänen sanojensa kanssa, joissa oli miltei itämainen\nhehku. Hänen viattomat ruusuhuulensa hymyilivät puoliavoimina;\nhänen valkealla ja kirkkaalla otsallaan näkyi toisinaan ajattelun\npilvi kuin henkäyksen jälki peilin pinnalla, ja hänen alas luotujen\npitkien, mustien silmäripsiensä alta säteili selittämätön valo, joka\nantoi hänen piirteilleen tuon ihanteellisen sulon, jonka Raffaello\nsittemmin löysi neitsyyden, äitiyden ja jumalallisuuden mystillisestä\nyhteydestä.\n\nGingoire jatkoi yhtäkaikki:\n\n-- Minkälainen miehen sitten on oltava miellyttääkseen teitä?\n\n-- Hänen pitää olla mies.\n\n-- Entä minä, Gringoire sanoi, mikä minä sitten olen?\n\n-- Miehellä on kypärä päässä, miekka kädessä ja kultaiset kannukset\nkantapäissä.\n\n-- Hyvä, sanoi Gringoire, ei miestä ilman hevosta. -- Rakastatteko te\njotakuta?\n\n-- Rakastanko?\n\n-- Niin!\n\nHän oli hetken vaiti, sitten hän sanoi erikoisella äänenpainolla:\n\n-- Saan sen pian tietää.\n\n-- Miksi ei tänä iltana? runoilija sanoi hellällä äänellä, miksi ei\nminua?\n\nTyttö katsahti häneen vakavana.\n\n-- Minä voin rakastaa vain miestä, joka voi puolustaa minua.\n\nGringoire tunsi pistoksen ja punastui. Oli selvää, että tyttö\najatteli sitä huonoa apua, joka Gringoiresta oli hänelle ollut siinä\ntukalassa asemassa, jossa hän pari tuntia sitten oli ollut. Tämä\nmuisto, jonka illan muut seikkailut olivat saaneet unohtumaan, heräsi\nnyt uudelleen eloon. Hän löi kädellä otsaansa:\n\n-- Että saatoin unohtaa sen, millä minun olisi pitänyt aloittaa.\nNeiti, suokaa anteeksi tavaton hajamielisyyteni! Miten te pääsitte\nQuasimodon kynsistä?\n\nTämä kysymys sai mustalaistytön vavahtamaan.\n\n-- Oh! tuota kauheata kyttyräselkää, hän sanoi ja peitti kasvot\nkäsillään; ja häntä puistatti kuin horkassa.\n\n-- Kauhea todellakin! sanoi Gringoire, joka ei hellittänyt\najatustaan; mutta kuinka pääsitte hänen käsistään? Esmeralda hymyili,\nhuokasi ja vaikeni.\n\n-- Tiedättekö, miksi hän seurasi teitä? kysyi Gringoire, joka koetti\nkiertotietä uudelleen päästä kysymykseensä.\n\n-- En tiedä, tyttö vastasi ja lisäsi heti vilkkaasti: mutta te\nseurasitte minua myös, miksi te minua seurasitte?\n\n-- Enpä todellakaan tiedä, Gringoire vastasi.\n\nKeskustelu katkesi. Gringoire piirteli veitsellään pöytään. Tyttö\nhymyili ja näytti katselevan jotakin seinän lävitse. Äkkiä hän alkoi\nlaulaa:\n\n    Quando las pintadas aves\n    Mudas están, y la tierra...\n\n[Kun helmikanoilla on sulkasato, ja maa...]\n\nMutta hän keskeytti laulunsa yhtäkkiä ja alkoi hyväillä Djalia.\n\n-- Se on kaunis eläin tuo teidän vuohenne, sanoi Gringoire.\n\n-- Se on minun sisareni, tyttö vastasi.\n\n-- Miksi teitä nimitetään _Esmeraldaksi?_ runoilija kysyi.\n\n-- En tiedä.\n\n-- Jokin syy kai sillä on?\n\nTyttö veti esille povestaan pienen pitkulaisen, viheriäsilkkisen\npussin, jota hän kantoi korallihelmiketjussa kaulassaan. Pussista\nlevisi väkevä kamferin haju ja sen keskellä oli suuri viheriä\nlasinpala, joka muistutti smaragdia.\n\n-- Ehkä se johtuu tästä, hän sanoi.\n\nGringoire aikoi tarttua siihen. Tyttö väistyi syrjään.\n\n-- Älkää koskeko siihen! Se on amuletti. Sinä voisit vahingoittaa sen\ntaikavoimaa tai se sinua.\n\nRunoilijan uteliaisuus kasvoi yhä.\n\n-- Kuka on antanut sen teille?\n\nTyttö pani sormen huulilleen ja kätki amuletin poveensa. Gringoire\nkoetti kysellä edelleen, mutta tyttö oli vähäsanainen.\n\n-- Mitä merkitsee sana _Esmeralda?_\n\n-- En tiedä.\n\n-- Mitä kieltä se on?\n\n-- Varmaankin mustalaisten kieltä. [_Esmeralda_ merkitsee espanjan\nkielessä smaragdia. -- Suom. huom.]\n\n-- Sen kyllä arvasin, Gringoire sanoi, te ette kai ole Ranskasta?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Elävätkö vanhempanne?\n\nTyttö alkoi laulaa vanhalla säveleellä:\n\n    Isä lintu lie,\n    emo lintunen,\n    kun airoitta tie\n    ja venheettä vie\n    yli aaltojen.\n    Isä lintu lie,\n    emo lintunen.\n\n-- Miten vanha olitte, kun tulitte Ranskaan? -- Aivan pieni.\n\n-- Milloin tulitte Pariisin?\n\n-- Viime vuonna. Juuri kun tulimme kaupunkiin Papale-portin kautta,\nnäin parven muuttolintuja lentävän etelään. Sanoin silloin: nyt tulee\nankara talvi.\n\n-- Ja niin on ollutkin, Gringoire sanoi ihastuneena tästä keskustelun\nkäänteestä. -- En ole moneen kuukauteen muuta tehnyt kuin puhallellut\nkäsiini. Teillä on siis ennustajanlahja?\n\nTyttö kävi taas niukkasanaiseksi.\n\n-- Ei.\n\n-- Onko tuo mies, jota te nimitätte Egyptin herttuaksi, teidän\nheimonne päällikkö?\n\n-- On.\n\n-- Hänhän meidät vihki, huomautti runoilija arastellen. Tyttö\nsuipisti taas huuliaan.\n\n-- En tiedä edes sinun nimeäsi.\n\n-- Nimeni? Jos sen haluatte tietää, on se Pierre Gringoire.\n\n-- Minäpä tiedän kauniimman.\n\n-- Olette ilkeä! Gringoire virkkoi. -- Mutta ette te minua saa\npahastumaan. Ehkä rakastatte minua sitten, kun olette oppinut minua\ntuntemaan; ja koska niin luottavasti olette kertonut minulle oman\ntarinanne, tulee kai minunkin kertoa teille jotakin itsestäni.\nTiedätte siis, että nimeni on Pierre Gringoire. Olen kyläkirjurin\npoika Gonessesta. Burgundilaiset hirttivät isäni, pikardilaiset\nmurhasivat äitini Pariisin piirityksen aikana kaksikymmentä vuotta\nsitten. Kuuden vuoden ikäisenä olin niin ollen orpo ja anturoinani\nvain Pariisin katukiveys. En tiedä, miten tulin toimeen kuuden\nvuotiaasta kuudentoista vuotiaaksi. Joku hedelmäinkaupustelijaeukko\nantoi minulle luumun, joku leipuri heitti minulle leivänpalan.\nIltaisin annoin kaupunginvartijain ottaa itseni kiinni, sillä he\nveivät minut vankilaan ja siellä oli ainakin olkilyhde, millä maata.\nTämä ei kuitenkaan estänyt minua tulemasta pitkäksi ja laihaksi,\nkuten näette. Talvisin lämmittelin itseäni Sensin palatsin lähistöllä\nauringonpaisteessa ja minusta tuntui sangen naurettavalta, että\njuhannustulet säästettiin mätäkuuksi. Kuudentoista vuotiaana\nhalusin valita itselleni ammatin. Olen yritellyt yhtä ja toista.\nRupesin aluksi sotamieheksi, mutta en ollut kyllin rohkea. Rupesin\nmunkiksi, mutta en ollut kyllin pyhä, ja olin hieman huono juomaan.\nEpätoivoissani menin kirvesmiehen oppiin, mutta en ollut kyllin\nvahva. Minulla oli enemmän halua koulumestariksi; en kylläkään\nosannut lukea, mutta mitäpä siitä. Huomasin pian, että aina puuttui\njotakin, ryhdyinpä mihin tahansa, ja kun näin, etten kelvannut\nmihinkään, ryhdyin runoilijaksi ja sanasepäksi. Se on ammatti,\njota voi kulkurina aina harjoittaa, ja se on sentään parempaa\nkuin varastaminen, johon jotkut nuoret vintiöt ystävistäni minua\nkehoittivat. Silloin johti onneni tähti minut eräänä päivänä\nNotre-Damen arkkidiakonin, arvoisan dom Claude Frollon pariin. Hän\nkiinnostui minuun ja hänen ansiotaan on, että nyt olen oppinut mies,\njoka osaan latinani Ciceron _De officiis_ teoksesta aina pyhimysten\nmortuologioihin saakka, ja olen hiukan perillä skolastiikasta,\nrunousopista, rytmiopista ja hermetiikasta, tuosta viisauksien\nviisaudesta. Minä olen kirjoittanut mysteerin, joka tänään suurella\nkomeudella suunnattoman katsojajoukon läsnäollessa esitettiin\nOikeuspalatsin suursalissa. Olen myös kirjoittanut kuudensadan sivun\nlaajuisen kirjan vuoden 1465 suuresta pyrstötähdestä, joka teki yhden\nhenkilön hulluksi. Muutakin olen menestyksellä suorittanut. Olen\nvähän perehtynyt tykkipuusepän työhönkin ja olen ollut valmistamassa\nJean Mauguen suurta tykkiä, joka, kuten tiedätte, halkesi\nCharenton-sillalla koeammunnassa surmaten kaksikymmentä katsojaa.\nKuten huomaatte, en ole niinkään kelvoton aviomieheksi. Osaan monta\nkaunista temppua, jotka opetan vuohellenne; esimerkiksi opetan\nsen matkimaan Pariisin arkkipiispaa, tuota kirottua fariseusta,\njonka myllyt kastelevat aivan likomäriksi ne, jotka kulkevat\nMylläriensillan yli. Sitä paitsi tuottaa mysteerini minulle sievoisen\nsumman, jos minulle nimittäin maksetaan. Lyhyesti, minä ja minun\npääni, minun tietoni ja lahjani ovat kaikki teidän käytettävissänne,\nneiti. Olen valmis elämään teidän kanssanne, miten haluatte,\nmiehenänne, jos niin tahdotte, tai veljenänne, jos se on teistä\nmieluisempaa. Gringoire vaikeni, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen\npuheensa oli tehnyt tyttöön. Tämä katseli lattiaan.\n\n-- _Febus_, hän sanoi hiljaa ja lisäsi runoilijaan kääntyen: -- --\nmitä merkitsee _Febus_?\n\nVaikka Gringoire ei voinutkaan käsittää, mitä yhteyttä oli tällä\nkysymyksellä ja hänen kauniilla puheellaan, hän oli mielissään\nsaadessaan hieman loistaa tiedoillaan. Hän vastasi hieman\nitsetietoisena:\n\n-- Se on latinalainen sana, joka merkitsee aurinkoa.\n\n-- Aurinkoa! toisti tyttö.\n\n-- Se on erään sangen kauniin jousimiehen nimi, joka oli jumala.\n\n-- Jumala! toisti taas mustalaistyttö ja hänen äänessään oli miettivä\nja intohimoinen sointu.\n\nSamassa aukeni yksi hänen rannerenkaistaan ja putosi maahan.\nGringoire kumartui nopeasti sitä ottamaan. Kun hän nousi, oli tyttö\nvuohineen kadonnut. Hän kuuli vain lukon raksahduksen. Vieressä oli\nkai pieni huone, johon vei ovi, joka voitiin sisäpuolelta lukita.\n\n-- Onkohan hän edes jättänyt minulle vuodetta? virkkoi filosofimme.\n\nHän tutki huonetta, mutta ei löytänyt muuta makuupaikkaa kuin\npitkänlaisen puukirstun, jonka kansi lisäksi oli veistoksilla\nkoristettu, joten Gringoiresta tuntui melkein samalta, kuin olisi\ntuntunut Mikromegaksesta, jos hän olisi maannut pitkin pituuttaan\nAlpeilla.\n\n-- No niin, hän sanoi asettuen niin mukavaan asentoon kuin\nmahdollista. -- Täytyy tyytyä. Mutta olipa tämäkin hääyö. Vahinko\nvain; sillä tässä vihkimyksessä rikottuine ruukkuineen oli jotakin\nnaiivia ja vedenpaisumuksentakaista, joka miellytti minua.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\n\n\n\nI. Notre-Dame\n\n\nPariisin Notre-Dame-kirkko on epäilemättä vieläkin majesteetillinen\nja suurenmoinen rakennus. Mutta miten kaunis se vielä vanhoilla\npäivilläänkin lienee, on kuitenkin vaikeata olla surematta\nja suuttumatta, kun katselee niitä lukemattomia muutoksia ja\nrapistuksia, joita aika ja ihmiset yhdessä ovat tuottaneet tälle\nkunnianarvoisalle muistomerkille, häikäilemättä lainkaan Kaarle\nSuurta, joka laski sen peruskiven, tai Filip Augustia, joka asetti\nsiihen viimeisen.\n\nTämän tuomiokirkkojemme vanhan kuningattaren otsalla näkee aina\nkurtun vieressä arven. _Tempus edax, homo edacior_. [Aika on ahnas,\nihminen ahnaampi.]\n\nTämän lauseen tahtoisin mieluummin kääntää: aika on sokea, ihminen on\ntyperä.\n\nJos meillä olisi aikaa lukijan kanssa yksityiskohtaisesti tarkastaa\nniitä hävityksen jälkiä, joita tässä vanhassa kirkossa on, lankeisi\npienempi osa ajan, suurempi ihmisten, erityisesti taiteilijain\nniskoille; sanon taiteilijain, sillä kahtena viime vuosisatana on\nollut henkilöitä, jotka ovat omaksuneet arkkitehdin nimityksen.\n\nEnsiksikään ei rakennustaiteen historiassa, pysyäksemme muutamissa\npääpiirteissä, ole varmaankaan monta kauniimpaa sivua kuin\ntämä fasadi, jonka muodostaa kolme syvää suippokaariportaalia,\nkahdenkymmenenkahdeksan koristeellisen, suippokärkisen\nkuningaskomeron vyö, mahtava keskusruususto, jonka kummallakin\npuolella sivuakkuna, korkea, kevyt pylvästö apilanlehtikaarekkeineen,\njoka hoikkine pylväineen kannattaa raskasta tasakattoa, ja lopuksi\nkaksi synkkää, jykevää tornia liuskakivikattoineen, jotka kaikki\nyhdessä muodostavat sopusuhtaisen, komean kokonaisuuden viitenä\nmahtavana kerroksena lukemattomine kuvapatsaineen, veistoksineen\nja metallipakotuksineen esittäytyen silmälle suurena mutta\nselväpiirteisenä joukkona, ja kukin osaltaan mahtavasti vaikuttaen\nkokonaisuuden rauhalliseen suuruuteen; suunnaton kiveen piirretty\nsinfonia, niin sanoakseni; samalla kertaa yksityisen miehen ja\nkokonaisen kansan suurenmoinen teos, samalla yhteys ja moninaisuus,\nkuten Iliadi ja Romanceros, joiden sisar se on; kokonaisen aikakauden\nyhteisvoimien ihmeellinen tuote, jonka jokaisessa kivessä näkee\ntyöntekijän mielikuvituksen taiteilijan neron hillitsemällä pyrkivän\nilmoille tuhansissa muodoissa; lyhyesti, eräänlainen inhimillinen\nluomus, mahtava ja pelottava samoin kuin jumalallinen, jolta se\nnäyttää lainanneen tuon kaksinkertaisen luonteensa: moninaisuuden ja\nikuisuuden.\n\nJa mitä tässä on sanottu julkisivusta, koskee koko kirkkoa; ja\nmitä on sanottu Pariisin tuomiokirkosta, koskee kaikkia keskiajan\nkristillisiä kirkkoja. Kaikki ne polveutuvat tuosta itsestään\nkasvaneesta, loogisesta ja sopusuhtaisesta taiteesta. Jättiläistä voi\nmitata isosta varpaasta.\n\nPalatkaamme Notre-Damen julkisivuun sellaisena, kuin sen\nnykyään näemme, kun hartaana käymme ihailemaan tuota vakaata ja\nmahtavaa tuomiokirkkoa, joka saattaa pelon valtaan, puhuaksemme\nkronikoitsijain sanoilla: _quae mole sua terrorem incutit\nspectantibus_. [Joka suuruudellaan saa katsojat pelon valtaan.]\n\nKolme valitettavaa vajavaisuutta on nykyään tässä julkisivussa:\npoissa ovat ensiksikin yksitoista-askelmaiset portaat, jotka\nkohottivat sen maanpintaa korkeammalle, toiseksi alempi rivi\nkuvanveistoksia, jotka täyttivät portaalien komerot, sekä kolmanneksi\nylempi rivi kuvapatsaita, jotka esittivät kahtakymmentäkahdeksaa\nvanhinta Ranskan kuningasta Childebertistä Filip Augustiin saakka,\njoilla kaikilla oli valtiopallo kädessä ja jotka täyttivät portaalien\nyläpuolella olevan komerovyön. [V. 1845, neljätoista vuotta\nsen jälkeen, kun Hugo oli kirjoittanut romaaninsa, aloitettiin\narkkitehtien Viollet-le-Ducin ja Lassusin johdolla Notre-Damen\nentisöimistyö. Kirkon kärsimät vauriot korjattiin asiantuntevasti\nja huolellisesti ja se saatettiin jälleen täysin alkuperäiseen\ntaiteelliseen asuunsa kuvapatsaineen ja keskitornin huippuineen.\nHugon kirpeä arvostelu kirkon kurjasta tilasta antoi varmaan pontta\nentisöimistöihin ryhtymiselle. -- Suomentajan huomautus.]\n\nPortaat on aika haudannut Citén hitaasti mutta varmasti kohoavan\nkamaran alle. Mutta samalla kun se siten on antanut kiveyksen\nnousevan vuoksen vallata pala palalta nuo yksitoista porrasta,\njotka kohottivat rakennuksen majesteetillista korkeutta, on aika\nantanut kirkolle ehkä enemmän, kuin mitä se on siltä ottanut, sillä\nse on antanut julkisivulle tuon vuosisataisen, tumman värin, joka\ntekee monumentaalisten rakennusten vanhuuden niiden kauneimmaksi\nikäkaudeksi.\n\nMutta kuka on kaatanut nuo kaksi veistokuvariviä? Kuka on jättänyt\nkomerot tyhjiksi? Kuka on suunnitellut keskusportaaliin tuon uuden\nsuippokaariäpärän? Kuka on uskaltanut siihen asettaa nuo raskaat\nja mauttomat, Ludvig XV:n tyyliin veistetyt puuovet Biscometten\nlehtikoristeiden viereen? Ihmiset, meidän aikamme arkkitehdit ja\ntaiteilijat?\n\nJa jos astumme kirkon sisälle, kuka on kaatanut tuon suunnattoman\npyhän Kristofferin, joka on yhtä kuuluisa kuvanveistosten kuin\nOikeuspalatsin juhlasali salien, kuin Strassburgin torninhuippu\ntornien joukossa? Kuka nuo lukemattomat veistokuvat, jotka täyttivät\nkaikki pylväiden välit sekä kirkon laivassa että kuorissa, polvillaan\nolevat, seisovat, ratsujen selässä istuvat, miehet, naiset, lapset,\nkuninkaat, piispat, soturit, kiviset, marmoriset, kultaiset,\nhopeaiset, vaskiset, vieläpä vahaisetkin, kenelle lankeaa kunnia\nsiitä, että on karkealla kädellä lakaissut pois ne kaikki? Aika se ei\nole.\n\nJa kuka on vaihtanut vanhan goottilaisen alttarin loistavine\npyhäinjäännöslippaineen tuohon raskaaseen marmorisarkofagiin\nenkelinpäineen ja pilvineen, joka täällä vaikuttaa joltakin\nparittomalta näytteeltä Val-de-Grâcesta tai Invalides'ista? Ludvig\nXIV, joka täyttääkseen Ludvig XIII:n toivomuksen teki tämän\nmauttomuuden.\n\nJa kuka on vaihtanut kylmään, valkeaan lasiin nuo moniväriset\nikkunaruudut, jotka saivat isämme mietiskelemään sitä, antaisivatko\netusijan pääportaalin yläpuolella olevalle ruusustoikkunalle vai\nabsidin suippokaari-ikkunalle. Ja mitä sanoisi joku kuudennentoista\nvuosisadan kanttori, jos hän näkisi sen kauniin, keltaisen\nliimavärin, jolla meidän vandaalimaiset arkkipiispamme ovat sivelleet\ntuomiokirkkonsa? Hän muistaisi, että pyöveli siveli tuolla värillä\n_rikollisten_ talot; hän muistaisi Petit-Bourbonin palatsin, joka\nkonnetaabelin petoksen vuoksi maalattiin keltaiseksi \"niin vankasti\nja perusteellisesti, että on pitänyt värinsä toista sataa vuotta\",\nkuten Sauval sanoo. Hän luulisi, että pyhä paikka on kirottu, ja\npakenisi.\n\nJa jos nousemme tuomiokirkon katolle kiinnittämättä huomiotamme\ntuhansiin muihin raakalaismaisuuksiin, missä on tuo pieni kaunis\ntorninhuippu, joka kohosi keskeisen ristiholvin kohdalta ja joka\nyhtä kevyenä ja rohkeana kuin naapurinsa Sainte-Chapellen (samoin\nraastettu) torninhuippu kohosi taivasta kohden torneja korkeammalle\nsolakkana, terävänä, kaikuvana ja läväistynä? Eräs hyvän maun\narkkitehti on sen katkaissut (1787) ja luullut tyydyttävästi\npeittävänsä haavan tuolla suurella lyijyisellä laastarilapulla, joka\nmuistuttaa padankantta.\n\nSillä tavalla on keskiajan ihmeellistä taidetta kohdeltu miltei\nkaikissa maissa ja eritoten Ranskassa. Sen raunioilla voi erottaa\nkolmenlaisia vaurioita, jotka ovat enemmän tai vähemmän siihen\nkoskeneet: ensiksikin on aika huomaamatta siellä täällä murentanut ja\nkaikkialla ruostuttanut niiden pintaa; toiseksi ovat uskonnolliset\nja valtiolliset vallankumoukset, jotka ovat luonteeltaan sokeita ja\nkiihkoisia, hurjasti temmeltäen vyöryneet niiden yli, raastaneet\nrikki niiden kallisarvoisen, kuvia ja veistoksia sisältävän puvun,\nsärkeneet niiden ruusustoikkunat, murtaneet niiden lehtikoriste- ja\nkorkokuvasarjat, riistäneet niiden veistokuvat milloin hiippojaan,\nmilloin kruunujaan varten; lopuksi nuo yhä eriskummaisemmat ja\ntyhmemmät muodit, jotka renessanssin vallattomista ja loistavista\nerehdyksistä saakka ovat seuranneet rakennustaiteen välttämätöntä\nrappeutumista. Muodit ovat tehneet enemmän vahinkoa kuin\nvallankumoukset. Ne ovat tunkeutuneet elävään lihaan, käyneet\nkäsiksi itse taiteen selkärankaan, ne ovat leikanneet, vuolleet,\nhämmentäneet ja surmanneet rakennuksen sekä muodon että sisällön,\nsekä logiikan että kauneuden. Ja lisäksi ne ovat luoneet sijaan\nuutta, mitä ei aika eivätkä vallankumoukset ole tehneet. Ne ovat\nlyhytnäköisesti \"hyvän maun nimessä\" sovittaneet goottilaisen\nrakennustaiteen haavoihin kurjat päivän korunsa, todellisen spitaalin\nmarmorinauhoja, metallihetaleita, munakoristeita, voluutteja,\nkiehkuroita, poimutelmia, köynnöksiä, kiviliekkejä, pronssipilviä,\npulleita amoriineja ja pyyleviä keruubeja, jotka jo Katarina di\nMedicin rukouskappelissa alkavat turmella taiteen kasvoja ja joihin\nkoko taide pilalle tärveltynein piirtein kaksi vuosisataa myöhemmin\nheittää henkensä Dubarryn kammiossa.\n\nKuten sanottu, nykyään rumentavat siis kolmenlaiset hävitykset\ngoottilaista rakennustaidetta: uurteet ja käsnät ulkopinnalla --\najan jäljet; kaikenlaiset väkivaltaisuudet, kolaukset ja säröt\n-- vallankumousten työt Lutherista Mirabeauhon; typistykset,\nleikkaukset, nivelrikot ja korjaukset -- Vitruviuksen ja Vignolan\nkoulun professorien kreikkalaiset, roomalaiset ja barbaariset\naikaansaannokset. Tuon uhkean taiteen, jonka vandaalit ovat\ntuottaneet, ovat akatemiat surmanneet. Vuosisatoihin ja\nvallankumouksiin, jotka kuitenkin hävityksissään osoittavat\npuolueettomuutta ja suuruutta, on liittynyt kokonainen lauma\ntutkinnon suorittaneita, patentin saaneita, etuoikeutettuja\nkouluarkkitehteja, jotka huonolla maullaan ja harkintakyvyllään\nalentavat kaiken, mihin koskevat, ja vaihtavat goottilaiset\npitsikuviot Ludvig XV:n kierukkakoristeihin Parthenonin loiston\nkirkastamiseksi. Se on aasin potku kuolevalle leijonalle. Vanhaa,\nkuivettuvaa tammea pistelevät, purevat, kalvavat ja syövät\nhyönteistoukat.\n\nMiten kaukana onkaan tästä se aikakausi, jolloin Robert Cenalis\nverratessaan Pariisin Notre-Damea Efeson kuuluisaan Dianan\ntemppeliin, jota vanhat kreikkalaiset niin suuresti ylistivät ja\njonka Herostratos on ikuistanut, piti gallialaista tuomiokirkkoa\n\"paljoa loistavampana pituuteen, laajuuteen, korkeuteen ja\nrakennustapaan nähden\"?\n\nPariisin Notre-Damea ei muuten voi sanoa täydelliseksi, määrätyksi,\nluokitelluksi rakennusmuistomerkiksi. Se ei ole enää romaaninen,\nse ei ole vielä goottilainen kirkko. Tämä rakennus ei edusta\nmitään tyyppiä. Pariisin Notre-Damella ei ole, kuten Tournus'n\nluostarikirkolla, niitä vakavia ja jykeviä hartioita, sitä pyöreää\nja leveää holvia, sitä jääkylmää alastomuutta, sitä majesteetillista\nyksinkertaisuutta, joka ilmenee pyörökaarirakennuksissa. Se ei ole,\nkuten Bourges'in tuomiokirkko, suippokaaren lapsia, sillä ei ole sen\nkeveitä, moninaisia muotoja, sen ruusustorikkautta, sen tuhansia\nhuippuja ja kärkiä. Mahdotonta on lukea sitä tuohon synkkien,\nmystillisten, matalien, pyörökaaren ikään kuin maahan painamien\nkirkkojen vanhaan perheeseen, ellei ota lukuun kattoa; ne ovat miltei\negyptiläisiä, kokonaan hieroglyyfisiä, papillisia, symbolisia,\nkoristeina runsaammin ruutuja ja vinkuraviivoja kuin kukkia, enemmän\nkukkia kuin eläimiä, enemmän eläimiä kuin ihmisiä; enemmän piispan\nkuin arkkitehdin luomia; taiteen ensimmäinen kehitysvaihe, vielä\nkokonaan teokraattisen ja sotilaallisen järjestyksen läpitunkema\nulottaen juurensa bysanttilaiseen keisarikuntaan ja päättyen Vilhelm\nValloittajaan. Mahdotonta on myöskään lukea tuomiokirkkoamme\ntuohon toiseen kirkkoperheeseen, korkeihin, ilmaviin, runsaasti\nikkunoin ja veistoksin varustettuihin, jotka suippoine muotoineen\nkohoavat rohkeasti ilmoihin; poliittisina symboleina kunnallisia\nja porvarillisia, taideteoksina vapaita, oikullisia, hillittömiä;\ntaiteen toinen kehitysvaihe, ei enää hieroglyyfinen, liikkumaton ja\npapillinen, vaan taiteellinen, eteenpäin pyrkivä ja kansanomainen,\nalkaen ristiretkiltä paluusta ja loppuen Ludvig XI:een. Pariisin\nNotre-Dame ei ole puhtaasti romaanista rotua, kuten edelliset, eikä\npuhtaasti arabialaista, kuten jälkimmäiset.\n\nSe on välivaihetyyliä. Saksilainen rakennusmestari oli juuri\nsaanut pystyyn laivan ensimmäiset pylväät, kun ristiretkien mukana\ntullut suippokaari alkoi voittaa alaa ja asettui noille suurille\nromaanisille pylväänpäille, jotka olivat yksinomaan aiotut kantamaan\npyörökaarta. Ja niin rakensi valtaan päässyt suippokaari jäljellä\nolevan osan kirkkoa. Mutta alussa vielä kokemattomana ja hapuilevana\nse levittäytyy, vetäytyy takaisin, eikä uskalla vielä kohottautua\nilmoihin huippuina ja fiaaleina, kuten se sittemmin niin monessa\nihmeellisessä tuomiokirkossa on tehnyt. Voisi sanoa, että se vielä on\nraskaiden romaanisten pylväiden naapuruuden vaikutuksen alaisena.\n\nMuuten nämä välivaihetyyliset rakennukset ovat kiinnostavampia kuin\nuudet tyypit. Ne edustavat taiteen kehityksessä rengasta, jota ilman\nniitä ei olisi olemassa: suippokaaren oksastusta pyörökaareen.\n\nPariisin Notre-Dame on erikoisen mielenkiintoinen näyte tästä\nkehitysvaiheesta. Tuon kunnianarvoisen muistomerkin jokainen\nseinä, jokainen kivi on sivu ei ainoastaan maan, vaan myös tieteen\nja taiteen historiaa. Niinpä esimerkiksi, mainitaksemme vain\nmuutamia pääpiirteitä, pienen Punaisen oven ulottuessa miltei\ngoottilaisen koristelun myöhäisimpiin aikoihin viidennellätoista\nvuosisadalla ovat keskilaivan pylväät kokonsa ja yksinkertaisen\nvakavuutensa puolesta peräisin yhtä vanhalta ajalta kuin\nSaint-Germain-des-Prés'n karolinkilainen luostarikirkko. Voisi\nmelkein uskoa, että näiden pylväiden ja tämän oven välillä on\nkuusisataa vuotta. Itse hermeetikotkin ovat suuren portaalin\nsymboleissa tavanneet tyydyttävän yhteenvedon tieteestään, jolla\nSaint-Jacques-de-la-Boucherie-kirkossa oli niin täydelliset\nhieroglyyfinsä. Siten ovat romaaninen luostarikirkko, filosofinen\nkirkko, goottilainen taide, saksilainen taide, raskas, pyöreä,\nGregorius VII:tä muistuttava pylväs, hermeettinen symboliikka,\njolla Nicolas Flamel edelsi Lutheria, paavillinen yhteys, skisma,\nSaint-Germain-des-Prés, Saint-Jacques-de-la-Boucherie, kaikki yhdessä\nsulautuneet Notre-Dameksi. Tämä keskeinen emäkirkko on Pariisin\nvanhojen kirkkojen joukossa eräänlainen kummitus; sillä on pää\nyhdestä, raajat toisesta, vartalo kolmannesta; vähän jokaisesta.\n\nToistamme vielä kerran, että nämä sekasikiömäiset rakennukset\neivät suinkaan ole taiteilijalle, taiteentutkijalle tai\nhistoriankirjoittajalle vähiten kiinnostavia. Ne opettavat\nmeitä näkemään, miten alkuperäistä rakennustaide on. Samoin\nkuin kyklooppijäännökset, samoin kuin Egyptin pyramidit, samoin\nkuin Intian jättiläispagodit ne näyttävät näet meille, että\nrakennustaiteen valtavimmat tuotteet ovat enemmän kokonaisten\nyhteiskuntien kuin yksityisten luomia, enemmän kokonaisen kansan\nsynnyttämiä kuin neron töitä; pohjasakka, jonka kansakunta\njättää jälkeensä; vuosisatojen muodostamia kohokohtia maassa;\ninhimillisen yhteiskunnan haihtumisen synnyttämiä jätteitä; lyhyesti,\nmuodostumalajeja. Jokainen ajanaalto jättää lietteensä, jokainen rotu\nkasaa kerrostumansa muistomerkkiin, jokainen yksilö kantaa kivensä.\nNiin tekevät majavat, niin tekevät mehiläiset, niin tekevät ihmiset.\nRakennustaiteen suuri symboli, Baabeli, on mehiläiskeko.\n\nSuuret rakennukset ovat samoin kuin suuret vuoret vuosisatojen työtä.\nUsein tapahtuu taiteessa muutoksia ennen kuin ne vielä ovat valmiita:\n_pendent opera interrupta_; töitä jatketaan rauhallisesti muuttuneen\ntaiteen suuntaan. Uusi taide aloittaa siitä, mihin vanha lopetti,\njuottautuu siihen, yhtäläistyy, kehittää sitä oman mielikuvituksensa\nmukaan ja valmistaa sen, jos voi. Kaikki käy rauhallisesti ja hiljaa,\nilman hämmennystä, ilman ponnistusta, ilman taantumusta, luonnonlain\nvälttämättömyydellä. Se on jälkioksastusta, mahlan virtailemista,\nkasvua, joka alkaa uudelleen. Nämä eri taidesuuntien toisiaan\nseuraavat kerrokset eri korkeudella vanhoissa muistomerkeissä\nantaisivat aihetta paksuihin teoksiin, usein ihmiskunnan yleiseen\nhistoriaan. Ihminen, taiteilija, yksilö häviävät noihin suuriin\nluomiin, jotka ovat vailla tekijännimeä; ne ovat inhimillisen älyn\nkeräytymiä, joissa se täydentää itseään. Aika on arkkitehti, kansa on\nmuurari.\n\nKristillinen eurooppalainen rakennustaide, tuo itämaisten suurten\nrakennusten nuorempi sisar, pysyäksemme nyt vain siinä, muistuttaa\nsuunnatonta vuorimuodostusta, joka jakautuu kolmeen tarkasti\nrajoitettuun päällekkäiseen kerrostumaan: [Sitä nimitetään myös\npaikan, ilmanalan ja muiden seikkain mukaan lombardialaiseksi,\nsaksilaiseksi ja bysanttilaiseksi. Ne ovat neljä samankaltaista\nsisarusarkkitehtuuria, joilla kullakin on oma erikoinen luonteensa,\nmutta jotka perustuvat samaan periaatteeseen: pyörökaareen.\n\n       Facies non omnibus una,\n    Non diversa tamen, qualem, jne.\n\nromaaniseen, goottilaiseen ja renessanssikerrostumaan, jota me\nmieluummin nimittäisimme kreikkalais-roomalaiseksi. Romaaninen\nkerros, joka on vanhin ja kauimmas taaksepäin ulottuva, on\npyörökaaren hallussa, joka kreikkalaisen pylvään kannattamana\nilmestyy uudelleen päivänvaloon uudenaikaisessa ja ylimmässä\nrenessanssin kerroksessa. Suippokaan on kummankin välissä. Ne\nrakennukset, jotka kuuluvat yksinomaan johonkin näistä kolmesta\nkerroksesta, ovat täydelleen eriäviä toisista kerroksista ja\nmuodostavat oman, täydellisen järjestelmänsä. Sellainen on\nJumièges'in luostarikirkko, sellainen on Reimsin tuomiokirkko,\nsellainen Orléans'in Sainte-Croix. Mutta nuo kolme kerrostumaa\nsekoittuvat ja yhtyvät reunoistaan, kuten värit sateenkaaressa. Siitä\nnuo yhdistetyt rakennukset, vaihdetyylin rakennukset. Toisilla niistä\non romaaniset jalat ja kreikkalais-roomalainen pää, vartalon ollessa\ngoottilainen. Se johtuu siitä, että niitä on rakennettu kuusisataa\nvuotta. Tämä laji on harvinainen. Etampes'in linnoitustorni kuuluu\nniihin. Mutta kahden kerroksen sekoitus on tavallisempi. Niihin\nkuuluu Pariisin Notre-Dame, suippokaarirakennus, joka ensimmäisine\npylväineen ulottuu siihen romaaniseen kerrokseen, jossa Saint-Denis'n\nportaalin ja Saint-Germain-des-Prés'n keskilaivan juuret ovat. Niihin\nkuuluu Bochervillen puoligoottilainen kapitulisali, jossa romaaninen\nkerros ulottuu vyötäisiin saakka. Niihin kuuluu Rouenin tuomiokirkko,\njoka olisi kokonaan goottilainen, ellei sen keskitornin huippu\nkylpisi renessanssin vyöhykkeessä. [Tämän torninhuipun poltti salama\nv. 1823.]\n\nMuuten koskevat kaikki nämä vaihtelut, kaikki nämä erilaisuudet\nainoastaan rakennusten ulkokuorta. Taide on vaihtanut nahkaa, mutta\nkristillisen kirkon perustus pysyy aina samana. Aina sama sisustan\npohjasuunnitelma, sama osien looginen järjestely. Olkoon tuomiokirkon\nkoristeilla ja veistoksilla minkä muotoinen viitta tahansa, aina sen\npohjana ja ituna on roomalainen basilika. Se kehittyy aina samojen\nlakien mukaisesti. Säännöllisesti leikkaa kaksi laivaa toisiaan\nmuodostaen ristin; perimmäinen absiidiksi pyöristynyt pää muodostaa\nkuorin; ja molemmin puolin on pylväillä erotettuja sivulaivoja\ntai matalia sivuosia kappeleita ja hautakammioita varten. Siitä\nlähtien vaihtelee kappelien, portaalien, tornien ja huippujen luku\näärettömästi aina vuosisatojen, kansojen ja taiteen mielikuvituksen\nmukaan. Kun jumalanpalveluksen tarpeet vain tyydytetään, menettelee\nrakennustaide muuten miten haluaa. Kuvanveistoksia, ikkunoita,\nruusustoja, lehtikoristeita, huippukoristuksia, pylväänpäitä,\nkorkokuvia, kaikkia kuvitteitaan se sommittelee ja yhdistää siihen\nkaavaan, joka sopii sen tarkoituksiin. Siitä tuo ääretön ulkonainen\nmoninaisuus näissä rakennuksissa, joiden sisustassa vallitsee\ntäydellinen yhtenäisyys ja järjestys. Puun runko ei muutu, latva\nvaihtelee lakkaamatta.\n\n\n\n\nII. Pariisi linnun silmillä nähtynä\n\n\nOlemme koettaneet lukijalle kuvata ihanaa Notre-Damea sen\nalkuperäisessä asussa. Olemme lyhyesti luetelleet suurimman osan\nniistä kauneuksista, jotka se viidennellätoista vuosisadalla omisti.\nMutta emme ole maininneet parasta: sitä näköalaa yli Pariisin, joka\nsen torneista avautui.\n\nKun kauan kavuttuaan pimeitä kiertoportaita, jotka kohtisuoraan\nnousevat pitkin tornin paksua muuria, viimein saapui toiselle noista\nkorkeista, valossa ja ilmassa kylpevistä katoista, avautui silmien\neteen ihana näköala joka taholle, aivan erikoinen näytelmä, josta\nhelposti voivat saada käsityksen ne lukijat, joilla on ollut onni\nnähdä joku täydellinen, läpeensä goottilainen kaupunki, joku niistä\nharvoista, joita vielä on jäljellä, Nürnberg Baijerissa, Vittoria\nEspanjassa, tai joku vielä pienemmistä, mikäli ne ovat hyvin\nsäilyneet, kuten Vitré Bretagnessa tai Nordhausen Preussissa.\n\nPariisi kolmesataaviisikymentä vuotta sitten, viidennentoista\nvuosisadan Pariisi, oli jo jättiläiskaupunki. Me pariisilaiset\nerehdymme tavallisesti siitä alasta, jonka sen luulemme sen jälkeen\nvallanneen. Pariisi ei ole Ludvig XI:n ajoista lähtien kasvanut juuri\nenemmällä kuin kolmanneksella. Se on varmaankin menettänyt paljon\nenemmän kauneutta kuin kasvanut kokoa.\n\nPariisi syntyi, kuten tiedetään, vanhalle Citén saarelle; joka\non kehdon muotoinen. Tämän saaren ranta oli sen ensimmäisenä\nympärysmuurina, Seine sen ensimmäisenä vallihautana. Pariisi\njäi useiksi vuosisadoiksi saareksi, jonne vei kaksi siltaa,\ntoinen pohjoisesta, toinen etelästä; molempain siltain päät\nolivat samalla sen portteja ja linnoituksia: Grand-Châtelet\noikealla ja Petit-Châtelet vasemmalla rannalla. Jo ensimmäisen\nkuningassuvun aikana laajeni Pariisi joenhaarain yli ahtauden ja\nliikennevaikeuksien vuoksi. Nyt alkoi sekä suuren että pienen\nChâtelet'n ulkopuolelle kasvaa avoimelle kentälle sekä pohjoiseen\nettä etelään ympärysmuuri valleineen ja torneineen. Tästä vanhasta\nvallituksesta oli vielä viime vuosisadalla jäljellä joitakin\njäännöksiä; nykyään on paitsi muistoa jäljellä ainoastaan muutamia\nnimiä, kuten Baudets- eli Baudoyer-portti, _Porta Bagauda_. Kaupungin\nsydämestä alati ulospäin virtaava talojen tulva paisuu viimein\nympärysmuurin yli, kalvaa, kuluttaa ja lakaisee sen pois. Filip\nAugust rakentaa uuden padon tulvaa vastaan. Hän sulkee Pariisin\nkorkeiden ja lujien tornien muodostamaan ympyräkehään. Enemmän kuin\nvuosisadan ajan ovat talot sullottuina tähän altaaseen niinkuin\nvesi patoon. Ne kasvavat korkeammiksi, latovat kerroksen toisensa\npäälle, nousevat toistensa olkapäille ja kurottautuvat ylöspäin,\nkuten kaikki pidätetyt voimat; jokainen koettaa kohottaa päänsä\nmuita ylemmäksi saadakseen hiukan ilmaa. Katu käy yhä syvemmäksi ja\nkapeammaksi; kaikki aukiot katoavat. Viimein nousevat talot Filip\nAugustin muurin yli ja leviävät iloisena sekamelskana karkulaisten\ntavoin lakeudelle. Siellä ne levittäytyvät, raivaavat itselleen\npuutarhoja ja asettautuvat yleensä niin mukavasti kuin mahdollista.\nJo v. 1367 ovat esikaupungit siinä määrin laajentuneet, että uusi\nympärysmuuri on välttämätön, ainakin oikealla rannalla. Kaarle V\nrakensi sen. Mutta sellainen kaupunki kuin Pariisi on alati kasvava\nvirta. Ainoastaan sellaisista kaupungeista tulee pääkaupunkeja. Ne\novat niitä viemäreitä, joihin johtavat maan kaikki maantieteelliset,\npoliittiset, siveelliset ja älylliset rinteet, kansan kaikki\nluonnolliset vieremät; sivistyksen lähteitä, niin sanoakseni, joihin\nkertyy ja joista pulppuilee lakkaamatta, pisara pisaralta, vuosisata\nvuosisadalta kauppa, teollisuus, äly, asutus, koko kansakunnan voima,\nelämä ja sielu. Kaarle V:n ympärysmuurin kävi siis samoin kuin Filip\nAugustin rakennuttaman: jo viidennentoista vuosisadan lopulla asutus\ntulvi sen yli, ja esikaupunki laajeni edelleen. Kuudennellatoista\nnäyttää siltä kuin muuri vetäytyisi yhä kauemmas taaksepäin vanhaan\nkaupunkiin, siinä määrin paisuu ja tihenee uusi. Viidennellätoista\nvuosisadalla, pysähtyäksemme tähän, oli Pariisi siis kuluttanut\nkolmet samankeskiset ympärysmuurit, joiden siemenet Julianus\nApostatan aikoina olivat suuri ja pieni Châtelet. Tuo kasvava\nkaupunki oli särkenyt neljä ympärysmuuriansa toisen toisensa jälkeen,\nniinkuin kasvava lapsi vuoden vanhat vaatteensa. Ludvig XI:n aikana\nnähtiin tässä talomeressä siellä täällä vanhoja torninraunioita,\njätteitä muinaisista muureista jonkinlaisena kukkulakruununa tulvan\naikana, saarina vanhasta, uuden alle hautautuneesta Pariisista.\n\nSen jälkeen on Pariisi yhä edelleen muuttunut, onnettomuudeksi meidän\nsilmissämme, mutta se on noussut vain yhden ympärysmuurin yli, Ludvig\nXV:n, tuon kehnon muurin, joka on sen kuninkaan arvoinen, joka sen\nrakensi, ja sen runoilijan, joka siitä lauloi:\n\n    Le mur murant Paris rend Paris murmurant.\n\n    [Pariisia ympäröivä muuri saa Pariisin napisemaan.]\n\nViidennellätoista vuosisadalla oli Pariisi vielä jaettuna kolmeen\ntäysin erilaiseen ja eristettyyn kaupunkiin, joilla kullakin oli\noma muotonsa, omat omituisuutensa, omat tapansa ja tottumuksensa,\nomat etuoikeutensa, oma historiansa: Citéhen, Yliopistoon ja\nKaupunkiin. Cité, joka oli Seinen saarella, oli vanhin, pienin ja\nmolempain toisten äiti sijaiten niiden välissä niin kuin pieni\nvanha rouva kahden suuren ja kauniin tyttären keskellä, jos\nmeidän sallitaan tehdä tämä vertaus. Yliopisto käsitti vasemman\nSeinen rannan Tournellesta Nesle-torniin, jotka kohdat nykyisessä\nPariisissa vastaavat viinihalleja ja rahapajaa. Sen ympärysmuuri\nleikkasi siis melkoisen alan siitä lakeudesta, jolle Julianus oli\nrakentanut kylpylänsä, ja sulki piiriinsä myös Sainte Genevièven\nmäen. Korkein kohta tätä muurikaarta oli Papale-portti, joka oli\nsuunnilleen sillä kohdalla, missä nykyään on Panthéon. Kaupunki,\njoka oli suurin Pariisin kolmesta osasta, käsitti oikealla rannalla\nolevan alueen. Sen rantakatu kulki Seinen vartta Tour de Billystä\nTour du Bois'han, se on, siitä paikasta, missä Grenier d'abondance\nnykyään on, Tuilerieoihin. Niitä neljää kohtaa, joissa Seine leikkasi\npääkaupungin ympärysmuurin, Tournelle ja Tour de Nesle vasemmalla,\nTour de Billy ja Tour de Bois oikealla rannalla, nimitettiin\n_Pariisin neljäksi torniksi_. Kaupunki ulottui kauemmaksi tasangolle\nkuin Yliopisto. Kaupungin ympärysmuurin (Kaarle V:n) kulminatiokohta\noli Saint-Denis- ja Saint-Martin-porttien vaiheilla, joiden asema ei\nole muuttunut.\n\nKuten sanottu, oli kukin näistä Pariisin kolmesta suuresta osasta\nkaupunki, mutta liian omalaatuinen kaupunki ollakseen täydellinen,\nkaupunki, joka ei voinut tulla toimeen ilman noita kahta muuta.\nNiiden ulkomuotokin oli aivan erilainen. Cité oli täynnä kirkkoja,\nYliopisto kouluja, Kaupunki palatseja. Jättääksemme vanhan Pariisin\ntoisarvoiset erikoisuudet ja vero-oikeuden oikut, tahdomme vain\naivan yleisesti ilman kunnallisen oikeuskielenkäytön runsaita\nyksityisseikkoja sanoa, että saari kuului piispalle, oikea ranta\nkauppiaskunnan esimiehelle, vasen ranta rehtorille. Kaikki yhteensä\nkuului Pariisin kaupunginvoudin hallintoon, joka oli kuninkaallinen\neikä kunnallinen virkamies. Citéllä oli Notre-Dame, Kaupungilla\nLouvre ja Hôtel-Dieu, Yliopistolla Pré-aux-Clercs. Ylioppilaiden\nrikoksia vasemmalla rannalla tuomittiin saaren Oikeuspalatsissa,\nmutta tuomiot pantiin täytäntöön oikealla rannalla Montfauconissa,\nellei rehtori, joka tunsi Yliopiston voimakkaaksi ja kuninkaan\nheikoksi, puuttunut asiaan; sillä ylioppilaiden etuoikeuksiin kuului\nriippua hirressä kotonaan.\n\nSuurin osa näistä etuoikeuksista, joita oli parempiakin kuin äsken\nmainittu, oli hankittu kuninkaalta kapinain ja väkivaltaisuuksien\navulla. Se on tuo ikivanha marssi: \"kuningas myöntyy, kun\nkansa sy'äntyy\". On olemassa vanha asiakirja, joka naiivilla\navomielisyydellä ilmaisee oikean asianlaidan; -- _Civibus\nfidelitas in reges, quae tamen aliquoties seditionibus interrupta,\nmulta peperit privilegia_. [Kansalaiset osoittavat kuninkaalle\nuskollisuutta, jonka kuitenkin kapinat ovat toisinaan katkaisseet\ntuottaen suuren joukon etuoikeuksia.]\n\nViidennellätoista vuosisadalla huuhteli Seine viittä saarta Pariisin\nympärysmuurin sisäpuolella: Louviers'ta, jossa siihen aikaan vielä\nkasvoi puita, mutta jossa nykyään on vain puuta, Île aux Vaches'ia\nja Île Notre-Damea, jotka molemmat olivat autioita, lukuunottamatta\nmuuatta vanhaa rauniota, ja kuuluivat piispalle (seitsemännellätoista\nvuosisadalla nämä kaksi saarta yhdistettiin yhdeksi ja rakennettiin,\nja sen nimi on nykyään Saint-Louis); ja lopuksi Citétä ja sen\nvasemmassa kärjessä pientä Passeur-aux-Vaches'ia, joka nykyään on\nPont-Neufin kiviarkkujen alla. Citéllä oli silloin viisi siltaa:\nkolme oikealla puolella, kiviset Pont Notre-Dame ja Pont-au-Change\nsekä puinen Pont-aux-Meuniers; kaksi vasemmalla, kivinen Petit-Pont\nja puinen Pont Saint-Michel; kaikki täynnä rakennuksia. Yliopistolla\noli kuusi Filip Augustin rakennuttamaa porttia. Ne olivat\nTournelle-tornista lukien: Porte Saint-Victor, Porte Bordelle,\nPorte-Papale, Porte-Saint-Jacques, Porte Saint-Michel ja Porte\nSaint-Germain. Kaupungilla oli kuusi Kaarle V:n rakennuttamaa\nporttia. Ne olivat Billy-tornista lukien: Porte Saint-Antoine, Porte\ndu Temple, Porte Saint-Martin, Porte Saint-Denis, Porte Montmartre\nja Porte Saint-Honoré. Kaikki nämä portit olivat hyvin varustettuja\nja myös kauniita, mikä ei suinkaan häpäise voimaa. Leveä ja syvä\nvallihauta, jossa talvisateiden aikana kävi voimakas virta, huuhteli\nvallien juurta ympäri koko Pariisin. Seinestä saatiin niihin vettä.\nYöksi suljettiin portit, varustettiin joki kaupungin kummassakin\npäässä paksuilla rautaketjuilla, ja Pariisi nukkui turvassa.\n\nLinnun silmillä nähtynä näytti jokainen näistä kolmesta\nkaupunginosasta selvittämättömältä rykelmältä mitä omituisimmin\nsotkeutuneita katuja. Ensi silmäyksellä näki kuitenkin heti, että\nnämä kolme osaa muodostivat kokonaisuuden. Näki heti kaksi pitkää\nsamansuuntaista katua, jotka keskeytymättä ja miltei suoraan\npohjoisesta etelään kohtisuoraan Seineä vastaan halkaisivat nuo\nkolme kaupunkia päästä päähän, sitoivat ja sekoittivat ne yhteen,\nlakkaamatta vuodattivat ja ammensivat toisen väestöä toiseen ja\ntekivät noista kolmesta yhden kaupungin. Ensimmäinen näistä kaduista\nkulki Saint-Jacques-portista Saint-Martin-portille. Sen nimi\noli Yliopistossa Rue Saint-Jacques, Citéssä Rue de la Juiverie,\nKaupungissa Rue Saint-Martin. Se kulki joen poikki kahdessa\nkohdassa nimellä Petit-Pont ja Pont Notre-Dame. Toinen, jonka\nnimi oli vasemmalla rannalla Rue de la Harpe, saaressa Rue de la\nBarillerie, oikealla rannalla Rue Saint-Denis, toisen Seinen haaran\nkohdalla Pont Saint-Michel, toisen Pont-au-Change, kulki Yliopiston\nSaint-Michel-portilta Kaupungin Saint-Denis-portille. Muuten olivat\nne monista eri nimistään huolimatta vain kaksi katua, Pariisin kaksi\nemäkatua, sen vähemmät, sen valtimot, joista tuon kolmiosaisen\nkaupungin muut suonet ammensivat tai joihin ne tyhjensivät sisältönsä.\n\nPaitsi näitä kahta valtakatua, jotka halkaisivat Pariisin sen koko\nleveydeltä ja olivat yhteisiä koko kaupungille, oli Kaupungilla\nja Yliopistolla kummallakin oma suuri pääkatunsa, joka halkaisi\nne koko pituudeltaan Seinen suuntaisena ja kohtisuorassa noita\nkahta valtimokatua vastaan. Niinpä saattoi Kaupungissa kulkea\nsuoraviivaisesti Saint-Antoine-portilta Saint-Honoré-portille,\nYliopistossa Saint-Victor-portilta Saint-Germain-portille. Nämä neljä\nristikkäin kulkevaa suurkatua muodostivat sen pohjakudoksen, jolle\nPariisin sokkeloinen katuverkko muotoutui. Tässä joka suunnalle\nhaarautuvain kuteiden verkossa erotti, jos sitä lähemmin tarkasteli,\nkaksi kimppua suuria katuja, jotka Yliopistossa ja Kaupungissa\nsäteittäin kulkivat silloilta porteille.\n\nTästä mittausopillisesta pohjakaavasta on vieläkin yhtä ja toista\njäljellä.\n\nMinkä näyn tarjosi nyt tämä kaikki Notre-Damen tornista katsottuna\nvuonna 1482? Koetamme antaa siitä kuvauksen.\n\nKun katselija hengästyneenä pääsi ylös, hän näki aluksi sekavan\nvyyhdin kattoja, savupiippuja, katuja, siltoja, toreja ja\ntorninhuippuja. Kaikki pisti silmään yhtaikaa, porraspääty,\nsuippokatto, riipputorni, kivipyramidi yhdenneltätoista vuosisadalta,\nliuskakiviobeliski viidenneltätoista, pyöreä ja alaston linnantorni,\nnelikulmainen ja koristettu kirkontorni, suuri, pieni, raskas,\nilmava. Katse harhaili kauan tässä labyrintissä, jossa ei ollut\nmitään, jolla ei olisi ollut omituisuuttaan, merkitystään,\nerikoisuuttaan, kauneuttaan, ei mitään pienimmästä talosta alkaen\nmaalattuine ja koristettuine päätyineen, mataline portteineen,\nulkonevine yläkerroksineen kuninkaalliseen Louvreen saakka,\njossa silloin oli sarja torneja; ei mitään, jossa ei olisi ollut\ntaidetta. Kun silmä alkoi tottua tuohon talojen kaaokseen, olivat\nhuomattavimmat ryhmät, mitkä se erotti, seuraavat.\n\nEnsiksi Cité. \"Citén saari\", sanoo Sauval, jolla kaiken sanapaljouden\njoukossa on joskus sattuviakin lausetapoja, \"Citén saari on suuren,\nSeinen mutaan vajonneen laivan muotoinen\". Kuten mainitsimme,\noli tämä laiva viidennellätoista vuosisadalla kiinnitetty\nmolempiin rantoihin viidellä sillalla. Tämän laivan muoto ei ollut\njäänyt huomaamatta vaakunatieteilijöiltäkään, sillä siitä, eikä\nnormannien piirityksestä, on peräisin laiva Pariisin vanhassa\nvaakunakilvessä, kuten Favyn ja Pasquier osoittavat. Sille, joka\nosaa selittää vaakunakilpeä, se on algebraa, kieltä. Koko myöhemmän\nkeskiajan historia on kirjoitettu vaakunakilpiin, samoin kuin\nvarhemman keskiajan historia romaanisten kirkkojen symboliikkaan.\nLäänityslaitoksen hieroglyfit seuraavat teokratian hieroglyfejä.\n\nEnsimmäisenä pisti siis silmään Cité, keula länteen, perä itään\npäin. Kun kääntyi keulaan päin, näki edessään lukemattoman joukon\nvanhoja kattoja, joiden yläpuolelle kohosi Sainte-Chapellen\nleveä, pyöristetty lyijykatto muistuttaen tornilla varustettua\nelefantinselkää. Mutta tämä torni oli rohkein, hienoin, vaimein\nja ilmavin torninhuippu, mikä milloinkaan on antanut taivaan\nloistaa suippokaarikeilansa lävitse. Aivan Notre-Damen edessä\npäättyi kolme katua tuomiokirkon toriin, joka oli kaunis, vanhojen\nrakennusten reunustama. Tämän torin eteläpäässä näkyi Hôtel-Dieun\nsynkkä, ajan kolhima julkisivu, samalla kun oikealla, vasemmalla,\nidässä, lännessä tätä Citén verrattain ahdasta piiriä kohosi sen\nkahdenkymmenenyhden kirkon tornit ja huiput, noiden kaiken ikäisten,\nmuotoisien ja kokoisten kirkkojen Saint-Denys-du-Pas'n, _carcere\nGlaucin'in_ matalasta ja madonsyömästä romaanisesta kellotornista\nSaint-Pierre-aux-Boeufs'in ja Saint-Landryn neulanhienoihin\nhuippuihin saakka. Notre-Damen takana oli pohjoisessa luostari\ngoottilaisine kaarikäytävineen, etelässä piispan puolittain\nromaaninen palatsi ja idässä autio rantapenger. Tässä talopaljoudessa\nsaattoi silmä vielä noista korkeista, läväistyistä kivihiipoista,\njotka koristivat palatsien ylimpiä kattoikkunoita, erottaa sen\npalatsin, jonka kaupunki Kaarle VI:n hallitessa oli antanut Juvénal\ndes Ursins'ille; edelleen hieman etäämpänä tervatut parakit\nMarché-Palus-torilla; vielä etäämpänä Saint-Germain-le-Vieux'n\nuuden absiidin, jota vuonna 1458 pidennettiin Febves-kadulle päin;\nsiellä täällä väkeä jollakin pienellä torilla; häpeäpaalun jossakin\nkadunkulmassa; kaistaleen Filip Augustin kaunista katukiveystä,\noivallisia, hevosenkavioita varten uurrettuja paasia, jotka oli\nasetettu keskelle katua ja jotka kuudennellatoista vuosisadalla\nvaihdettiin vaivaisiin pikkukiviin, ns. liigan kiveykseen; edelleen\naution takapihan, jossa oli tuollaiset läväistyt portaat, joita\nrakennettiin viidennellätoista vuosisadalla ja joista voi vielä\nnähdä näytteen Bourdonnais-kadulla. Lopuksi näkyi saaren länsiosassa\nSainte-Chapellen oikealla puolen kohoavan Oikeuspalatsin torniryhmä\njoen vartta pitkin. Kuninkaallinen puutarha, jonka hallussa oli Citén\nläntinen niemi, peitti puineen näkyvistä Paimensaaren. Joesta ei\nnäkynyt miltään puolelta mitään Notre-Damen tornista katsoen: Seine\noli siltain, sillat talojen peitossa.\n\nJa kun katse sivuutti nämä sillat, joiden rakennusten kosteuden\nhomehduttamat katot vivahtivat vihreälle, ja kääntyi vasemmalle\nYliopistoon päin, oli ensimmäinen rakennus, jonka se kohtasi, paksu\nja matala kimppu torneja, Petit-Châtelet, jonka ammottava portti\nnieli Petit-Pont'in eteläpään. Jos se sitten kulki joenvartta idästä\nlänteen, Tournellesta Nesle-torniin päin, näki se pitkän rivin\ntaloja, joissa oli koristetut kattohirret ja maalatut ikkunat ja\njotka kerros kerrokselta ulkonivat kadulle, loppumattoman vinkuran\nporvarillisia päätyjä, joiden jonon usein katkaisi kadun pää, silloin\ntällöin myös suuri kivipalatsi julkisivuineen tai kulmauksineen,\njoka pihoineen ja puutarhoineen, kylki- ja päärakennuksineen\nlevittäytyi mukavasti tuon yhteenpuristetun talorahvaan keskellä,\naivan kuin kartanonherra talonpoikain joukossa. Näitä palatseja\noli rantakadun varrella viisi, kuusi, Logis de Lorrainesta, joka\nbernhardilaisluostarin kanssa jakoi suuren, lähinnä Tournelle-tornia\nsijaitsevan korttelin, Hôtel de Nesleen, jonka päätorni oli Pariisin\nrajana sillä suunnalla ja jonka terävä katto kolme kuukautta vuodesta\nmustine kolmioineen leikkasi kaistan laskevan auringon tulipallosta.\n\nTämä Seinen ranta oli muuten se, joka vähimmin muistutti\nkauppakaupunkia. Ylioppilaat pitivät siellä pahempaa melua kuin\nkäsityöläisoppipojat, ja varsinaista rantakatua ei ollut muuta kuin\nSaint-Michel-sillan ja Nesle-tornin välillä. Muu osa Seinen rantaa\noli osaksi, kuten bernhardilaisluostarin toisella puolen, alastonta\nhietikkoa, osaksi, kuten noiden kahden sillan välissä, rykelmä\ntaloja, jotka seisoivat jalat vedessä. Pesijättäret siellä pitivät\nkovaa melua, huusivat, mekastivat, nauroivat, lauloivat ja hakkasivat\nkovasti vaatteitaan aivan kuin meidänkin päivinämme. Se ei ole\npienintä iloa Pariisissa.\n\nYliopisto näytti kiinteältä ryhmältä. Laidasta laitaan muodosti\nse samankaltaisen, suljetun kokonaisuuden. Nuo tuhannet, tiheään\nahdetut, terävät, toisiinsa yhtyvät, samojen mittausopillisten\nmuotojen hallitsemat katot näyttivät ylhäältä katsoen saman aineen\nkiteytymiltä. Katujen oikulliset uurrokset eivät jakaneet tätä\ntalojoukkoa kovinkaan erilaisiin osiin. Neljäkymmentäkaksi koulua\noli verrattain säännöllisesti jakautunut ja niitä oli kaikkialla.\nNäiden kauniiden rakennusten moninaisin muodoin vaihtelevat päädyt\nolivat saman taiteen tuotteita kuin ne yksinkertaiset porvaristalot,\njoiden yli ne kohosivat, eivätkä oikeastaan olleet muuta kuin saman\nmittausopillisen kuvion neliömäistä ja kuutiomaista monistamista.\nNe rikastuttivat siis kokonaisuutta häiritsemättä sitä, täydensivät\nkuormittamatta sitä liiaksi. Mittausoppi on sopusointua. Jokin\nkaunis palatsi pisti siellä täällä esille vasemmalta reunalta\nmaalauksellisten porvaristalojen välistä, esimerkiksi Logis de\nNevers, Logis de Rome, Logis de Reims, jotka kaikki nyt ovat\nhävinneet, sekä Hôtel de Cluny, joka taiteilijan lohduksi vielä on\njäljellä, mutta jonka torni jokin vuosi sitten niin päättömästi\ntypistettiin. Roomalainen, kaunis pyörökaaripalatsi Clunyn lähellä oli\nJulianuksen kylpylä.\n\nSiellä näkyi myös kirkkoja, joiden kauneus oli ankarampaa ja suuruus\nvakavampaa kuin palatsien, mutta jotka olivat silti yhtä kauniita,\nyhtä uhkeita. Ne, jotka ensinnä kiinnittivät huomion puoleensa,\nolivat bernhardilaiskirkko kolmine torneineen, Sainte-Geneviève,\njonka nelikulmainen, säilynyt torni saa meidät sitä enemmän\nkaipaamaan sen häviämistä; Sorbonne, puoliksi koulu, puoliksi\nluostari, jonka ihana päälaiva vieläkin on jäljellä; mathuriinien\nkaunis nelisivuinen luostari, sen naapuri Saint-Benoît, jonka\nraunioille on tämän kirjan seitsemännen ja kahdeksannen painoksen\nvälillä ehditty pystyttää teatteri; Kordelieri-kirkko kolmine\nsuunnattomine rinnakkaisine päätyineen; ja augustiinilaiskirkko,\njonka kevyt torninhuippu kohoaa lähinnä Nesle-tornia talojoukon yli\nlännestä lukien. Koulut, jotka muodostavat yhdyssiteen luostarin ja\nmaailman välille, olivat tuossa monumentaalisessa sarjassa palatsien\nja kirkkojen keskivälillä: ne olivat ankaria kaikessa loistossaan,\nkohtuullisempia kuvakoristelussaan kuin palatsit eivätkä niin\nvakavia rakennustaiteessaan kuin luostarit. Onnettomuudeksi ei ole\njäljellä mitään näistä rakennuksista, joissa goottilainen taide niin\nonnellisesti kulki tuhlaavaisuuden ja säästäväisyyden keskitietä.\nKirkot (ja niitä oli Yliopistossa paljon ja kaikki loistavia ja\nperäisin rakennustaiteen kaikilta ikäkausilta Saint-Julienin\npyörökaarista Saint-Séverinin suippokaariin saakka) hallitsivat\nkaikkea ja puhkaisivat ikään kuin sopusointulisänä tämän sopusoinnun\nkeskellä talonpäätyjen vaihtelevan joukon runsaasti koristetuilla,\nläväistyillä torninhuipuillaan ja siroilla fiaaleillaan, joiden\nviivat olivat vain katon terävän kulman komeata liioittelua.\n\nYliopiston maaperä oli vuorista. Pyhän Genovevan vuori muodosti\nsen kaakkoisosassa mahtavan mäen, ja se näky, jonka se tarjosi\nNotre-Damen tornista, oli näkemisen arvoinen: joukko ahtaita ja\nmutkittelevia katuja (nykyään _le pays latin_ [latinalaismaa]),\njoiden varsilla rykelmä taloja, joita kukkulan huipulta ulottui\nrinteitä pitkin joka suunnalle aina veden rajaan saakka ja joista osa\nnäytti putoavan, toinen osa vaivalloisesti pyrkivän ylöspäin rinnettä\npitkin ja kaikki tarrautuvan kiinni toisiinsa. Tuhansien mustien\npilkkujen lakkaamaton liike maassa sai kaiken liikkumaan silmissä. Se\noli väen vilinä kaduilla ylhäältä nähtynä.\n\nNäiden kattojen, näiden torninhuippujen, näiden lukemattomien,\nvaihtelevien, Yliopiston ääriviivaa niin omituisesti taivuttelevien,\nvääntelevien ja mutkistuttavien rakennusmuotojen aukeamissa näki\nlopuksi siellä täällä kaistan rappeutunutta muuria, pyöreän tornin,\nampuma-aukoilla varustetun kaupunginportin: se oli Filip Augustin\nympärysmuuri. Sen takaa aukeni vihertäviä, teiden leikkaamia\nniittyjä, jotka häipyivät kaukaisuuteen ja joilla vielä siellä\ntäällä näkyi jokin esikaupungin talo, mutta yhä harvemmassa, kuta\nkauemmas tultiin. Muutamilla näistä esikaupungeista oli jonkin\nverran merkitystä. Niitä oli ennen kaikkea Tournelle-tornista\nlukien Saint-Victorin kauppala holvattuine, Bièvren yli\njohtavine siltoineen, luostareineen, jossa oli Ludvig Paksun\nhautapatsas, _epitaphium Ludovici Grossi_, ja kirkkoineen, jossa\noli kahdeksankulmainen torninhuippu ja neljä pienempää tornia\nsen ympärillä ja joka oli peräisin yhdenneltätoista vuosisadalta\n(sellaisen näkee vielä Étampes'issa); ja Saint-Marceaun kauppala,\njossa jo oli kolme kirkkoa ja luostari. Jos jätti gobeliinitehtaan\nneljine valkeine muureineen vasemmalle, näki edessään\nSaint-Jacques'in kaupungin, kauniisti koristettu kiviristi pienellä\ntorillaan, Saint-Jacques du Haut-Pas-kirkon, joka siihen aikaan oli\nihana goottilainen suippokaarikirkko, Saint-Magloiren, kauniin,\nneljänneltätoista vuosisadalta polveutuvan temppelin, jonka Napoleon\nmuutti heinäladoksi, sekä Notre-Dame des Champs'n bysanttilaisine\nmosaiikkeineen.\n\nLakeudella näkyi lopuksi kartusiiniluostari, komea, Palais de\nJusticen ikäinen rakennus pienine puutarhoineen, ja Vauvert'in\nhuonomaineiset rauniot, ja kun jätti luostarin vasemmalle,\nSaint-Germain-des-Prés'n kolme romaanista tornia. Sen takana\nsijaitsi Saint-Germainin kauppala, jossa oli viisitoista tai\nkaksikymmentä katua ja joka oli jo koko suuri kunta. Sen yhtä kolkkaa\nkoristi Saint-Sulpicen terävä kellotorni. Aivan sen vieressä näkyi\nSaint-Germainin markkinapaikkaa ympäröivä nelikulmainen muuri,\nsamalla paikalla, missä nyt on kauppatori; edelleen apotin kaakinpuu,\npieni, sievä, keilanmuotoisella lyijykatolla varustettu torni.\nHieman kauempana oli tiilitehdas ja Rue du Four, joka vei kauppalan\nyhteiseen leipomoon, tuulimylly mäellänsä, ja spitaalisairaala,\nyksinäinen ja yleisesti kammoksuttu pieni rakennus. Mutta ennen\nkaikkea ja kauimmin kiinnitti huomiota puoleensa itse luostari.\nSillä varmaa on, että tämä rakennusryhmä, jolla sekä luostarina\nettä herraskartanona oli ylhäinen leima, tämä apotinpalatsi, josta\nPariisin piispat pitivät kunniana saada yösijan, tämä ruokasali,\njolle arkkitehti oli antanut tuomiokirkon muodon ja kauneuden ja\nsamalla sen muhkean otsikkoruususton, tämä Pyhälle Neitsyelle vihitty\nkappeli, tämä monumentaalinen makuuhuonerakennus, nämä laajat\npuutarhat, tämä nostoristikko, tämä nostosilta, tämä ampuma-aukoilla\nvarustettu ympärysmuuri, joka loi varjonsa ympäröivien niittyjen\nvehreyteen, nämä pihat, joilla liikkui rautapukuisia sotilaita ja\nkultaviittaisia kirkonmiehiä, tämä kaikki ryhmittyneenä kolmen\nkorkean, goottilaisella absiidilla lepäävän pyörökaaritornin\nympärille, muodosti muhkean taulun taivaanrannalla.\n\nKun Yliopistoa kylliksi tarkastettuaan viimein kääntyi oikeata\nrantaa, Kaupunkia kohden, muutti näky äkkiä muotoaan. Vaikka se\nolikin paljoa suurempi kuin Yliopisto, ei se muodostanut yhtä ehjää\nkokonaisuutta. Ensi silmäyksellä näytti se jakautuvan useampaan\njyrkästi toisistaan eroavaan ryhmään. Ensinnä näkyi idässä,\nsiinä kaupunginosassa, jolla vieläkin on nimensä suosta, johon\nCamulogène houkutteli Caesarin, joukko palatseja, joita ulottui\njokeen saakka. Neljä niistä, Jouy, Sens, Barbeau ja Logis de la\nReine, oli miltei yhdessä ja kuvasteli Seineen pienillä kevyillä\ntorneilla varustettua liuskakivikattoaan. Nämä neljä rakennusta\npeittivät alan Nonaindières-kadusta selestiiniläisluostariin,\njonka torninhuippu kohosi sirosti niiden pääty- ja huippuviivan\nyläpuolelle. Ne vihertävät talorähjät, jotka näiden muhkeitten\npalatsien edessä kenottivat joen äyräällä, eivät estäneet katselijaa\nnäkemästä palatsifasadin kauniita kulmauksia, niiden suuria,\nkivikaarisia ikkunoita, niiden veistokuvilla ylen määrin koristettuja\nsuippokaariportaaleja, aina puhdaspiirteisten muurien jyrkkää\nsulkuvyötä ja kaikkia noita ihastuttavia rakennustaiteellisia\npikkuseikkoja, joista saa sen vaikutelman kuin pyrkisi goottilainen\ntaide joka hetki uusiin yhdistelmiin. Näiden palatsien takana\nlevittäytyi joka suunnalle milloin mutkitellen, paalutettuna ja\nampuma-aukoilla varustettuna kuin linnoitus, milloin suurien puiden\nvarjostamana kuin kartusiiniluostari ihmeellisen Saint-Polin\npalatsin valtava rakennusryhmä, jossa Ranskan kuningas saattoi mitä\nloistavimmin ottaa vastaan ja pitää vieraanaan kaksikymmentäkaksi\ndauphinin ja Burgundin herttuan arvoista ruhtinasta palvelijoineen ja\nseurueineen, puhumattakaan suurista läänitysherroista ja keisarista,\nkun hän tuli katsomaan Pariisia, ja leijonista, joilla oli oma\nasuntonsa kuninkaallisessa palatsissa. Tässä pitänee huomauttaa, että\nruhtinaan asuntoon siihen aikaan aina kuului vähintäin yksitoista\nsalia, juhlasalista alkaen aina rukoushuoneeseen saakka, lukuun\nottamatta niitä pylväskäytäviä, kylpyhuoneita ja muita \"ylimääräisiä\nhuoneita\", joilla joka kerros oli varustettu, kunkin kuninkaan\nvieraan erikoisia puutarhoja, keittiöitä, kellareita, palveluskunnan\nhuoneita, yleisiä ruokasaleja, piharakennuksia, joissa oli\nkaksikymmentäkaksi huoneistoa kaikkia taloustoimia varten leipomosta\nalkaen aina juomanlaskijan virkahuoneeseen saakka, kaikenlaisia\npelihuoneita, pallo-, mailapeli- ja rengaspelikenttiä, kanatarhoja,\nkalalammikoita, eläinnäyttelyitä, talleja ja navetoita, kirjastoja,\nasevarastoja ja tykkivalimoita. Sellainen oli siihen aikaan\nkuninkaallinen palatsi, Louvre, Hôtel Saint-Pol: kaupunki kaupungissa.\n\nTornista katsoen, jossa parhaillaan olemme, tarjosi Hôtel Saint-Pol,\nvaikka olikin puolittain äsken mainitun neljän suuren palatsin\nvarjossa, siitä huolimatta sangen suurenmoisen näyn. Saattoi varsin\nselvästi havaita ne kolme kylkirakennusta, jotka Kaarle V pitkillä\nlasi- ja pylväskäytävillä oli yhdistänyt päärakennukseen; Hôtel\ndu Petit Mucen ja sen hienot kattoa reunustavat pitsikaiteet;\nlinnoitusmaisen Hôtel de l'abbé de Saint-Maurin ja sen valtavat\ntornit, muurinulkonemat, ampumareiät, rautavarpuset sekä nostosillan\nkahden syvennyksen välissä olevan suuren romaanisen portaalin, jonka\nyllä oli apotin vaakunoita; Hôtel d'Étampes'in, jonka rappeutuneen\nvartiotornin kattokaide näytti nyhdetyltä kukonharjalta. Siellä\ntäällä oli kolme, neljä vanhaa tammea, joiden yhdistyneet lehvät\nnäyttivät suunnattomilta kukkakaalinpäiltä; kirkkaita vedenkalvoja,\njoissa joutsenet soutelivat, joukko pihoja, joissa saattoi erottaa\nmaalauksellisia taustoja; lyhyillä romaanisilla pylväillä oleva\nleijonarakennus, jossa oli matalat suippokaaret ja rautaristikot\nja josta kuului alituisia karjahduksia; keskellä Ave-Maria-tornin\nsuomuinen huippu: vasemmalla Pariisin kaupunginvoudin palatsi, jota\nympäröi neljä hienosti uurrettua pikkutornia, ja lopuksi keskellä\ntaustaa varsinainen Hôtel Saint-Pol monine erilaisine julkisivuineen\nja lisärakennuksineen, jotka olivat peräisin Kaarle V:n ajoilta,\nsekasukuisia kasvannaisia, joilla arkkitehtien mielikuvitus oli\nkahden vuosisadan kuluessa sitä kuormittanut, kappeliabsiideja,\npylväskäytäväpäätyjä, lukemattomia tuuliviirejä, kaksi korkeata\nlähekkäin olevaa tornia, joiden keilanmuotoiset, harjakkaalla\nreunuksella varustetut katot muistuttivat suunnattomia suippolakkeja,\njoiden lierit oli käännetty ylös.\n\nKatse kohosi yhä tämän palatsiamfiteatterin eri rivejä pitkin ja\nsiirtyi syvän, kattojoukkoon uurretun vaon yli, joka osoitti Rue\nSaint-Antoinen paikkaa, sekä pysähtyi vihdoin Logis d'Angoulêmeen,\neri aikoina rakennettuun valtavaan rakennukseen, jossa oli osia,\njotka näyttivät aivan uusilta eivätkä sopineet toisiin sen paremmin\nkuin punainen paikka siniseen nuttuun. Mutta koristeellisilla\nvesikouruilla varustettu palatsin korkea ja terävä katto\nlyijylaakapeitteineen, jossa loistavat, kullatut kupariupotukset\nkiehkuroivat lukemattomina, mielikuvituksellisina lehtikoristeina,\nkohosi kuitenkin hauskasti tuon vanhan palatsin mustien raunioiden\nyläpuolelle, jonka suuret, vanhat, iän lyyhistämät, ylhäältä alas\nsaakka halkeilleet tornit muistuttivat suunnattomia pullistuneita\nvatsoja. Sen takana kohosi Tournelles-palatsin tornimetsä. Ei mikään\nrakennus maailmassa, ei Chambord eikä Alhambra, voinut tarjota\nlumoavampaa, ilmavampaa, loistavampaa näkyä kuin tämä lukematon\njoukko torninhuippuja, savutorvia, tuuliviirejä, kiertoportaita,\nlyhtyjä, joiden lävitse päivä näytti kirkkaasti paistavan, somia\npikkutorneja, _tournelles_, jotka kaikki olivat erikorkuisia,\n-muotoisia ja -asentoisia. Olisi luullut näkevänsä suunnattoman\nkivisen shakkilaudan.\n\nTournelles-palatsin oikealla puolella kohoaa kimppu valtavia,\nmustia, yhteen ahdettuja ja niin sanoakseni ympyränmuotoisella\nvallihautapunoksella kapaloituja torneja. Tämä linnoitus, jossa on\npaljon enemmän ampumareikiä kuin ikkunoita, jonka nostosillat ovat\naina ylhäällä ja rautaiset nostoristikot aina alaslaskettuina, on\nBastilji. Ne mustat esineet, jotka pistävät esiin katonaukoista ja\njotka meistä näyttävät vesitorvilta, ovat tykkejä.\n\nNiiden suiden edessä, tuon pelottavan rakennuksen juurella on portti\nSaint-Antoine -- kahden torninsa kätkössä.\n\nTournelles-palatsin toisella puolella levittäytyi Kaarle V:n\nmuuriin saakka vehreinä ja kukkaisina ruutuina peltojen ja\nkuninkaallisten puistojen samettimatto; niiden joukossa erotti puu- ja\nkäytäväsokkeloistaan aikoinaan kuuluisan Dédalus-puutarhan, jonka\nLudvig XI antoi Coictierille. Tohtorin tähtitorni kohosi tämän\npuulabyrintin yli suuren yksinäisen pylvään näköisenä, päässä pieni\nrakennus ikään kuin pylväänpäänä. Tässä tähtitornissa harjoitettiin\nkauheata astrologiaa.\n\nSiellä on nykyään Place Royale.\n\nKuten sanottu, täytti se palatsikortteli, jota juuri olemme\nkoettaneet kuvata, sen kulmauksen, jonka Kaarle V:n ympärysmuuri\nmuodosti Seinen kanssa. Kaupungin keskustassa oli kansan asuntoja.\nSiihen johtivat nuo kolme Citéstä tuovaa siltaa, ja sillat luovat\nyksinkertaisia taloja ennen palatseja. Nuo porvarilliset talot,\njotka muodostivat omalaatuisen kauniin rykelmän, olivat ahtautuneet\nyhteen kuin lokerot vahakakussa. Pääkaupungin kattojen laita on\nsamoin kuin meren laineiden: niissä on jotakin suurenmoista.\nEnsinnäkin muodostivat mutkittelevat ja risteilevät kadut tuossa\nkattojoukossa omituisia kuvioita; hallien ympärillä oli kuin\ntähti lukemattomine sateineen; Saint-Denis- ja Saint-Martin-kadut\nlukemattomine haaroineen olivat kuin kaksi rinnakkaista puuta,\njoiden oksat kiertyvät toisiinsa, kun taas Plâtrerie-, Verrerie-,\nTixeranderie-kadut ym. kiemurtelivat koko tällä alalla. Tästä\ntalonpäätyjen kivettyneestä aallokosta pisti siellä täällä esiin\nmyös jokin kaunis rakennus. Rahanvaihtajiensillan pohjoispäässä,\njonka takana Seine näkyi vaahtoavan myllynpyörissä Mylläriensillan\nluona, kohosi Châtelet, joka ei enää ollut roomalainen torni, kuten\nJulianus Apostatan aikoina, vaan feodaalinen torni kolmanneltatoista\nvuosisadalta ja niin kovaa kivilajia, ettei muurinsärkijä kolmessa\ntunnissa saanut siitä irtautumaan edes nyrkinkokoista kiveä.\nSiellä näkyi edelleen Saint-Jacques-de-la-Boucherien muhkea\nkellotorni veistokuvain kokonaan pyöristämine kulmineen; se oli jo\nviidennellätoista vuosisadalla ihmeellinen, vaikkakaan se ei vielä\nsilloin ollut valmis. Siitä puuttui etupäässä nuo neljä vieläkin\npaikoillaan olevaa kummitusta katon kulmauksista, nuo sfinksejä\nmuistuttavat kuvat, jotka kehoittavat uutta Pariisia arvaamaan\nvanhan arvoituksen. Kuvanveistäjä Rault asetti ne paikoilleen\nvasta 1526 ja sai kaksikymmentä frangia vaivoistaan. Siellä näkyi\nPylvästalo, joka oli Grève-torille päin, jota jo olemmekin hiukan\nlukijalle kuvailleet. Saint-Gervais, sittemmin pilattu \"hyvää\nmakua\" edustavalla portaalilla; edelleen Saint-Méry, jonka vanhat\nsuippokaaret olivat vielä miltei pyörökaaria; Saint-Jean, kuuluisa\nkomeasta torninhuipustaan; ja parikymmentä muuta loistorakennusta,\njotka eivät hävenneet kätkeä ihmeitään tähän pimeitten, ahtaitten\nja syvien katujen kaaokseen. Lisättäköön tähän toreilla sijaitsevat\nveistetyt kiviristit, joita oli vielä enemmän kuin hirsipuita;\nInnocents-kirkkotarha, jonka monumentaalinen ympärysmuuri näkyi yli\nkattojen; hallien viereinen mestauslava, jonka huippu pisti esiin\nkahden savutorven välistä Cosonnerie-kadun varrella; Viljahallin\nympyränmuotoinen rakennusrähjä; Croix-du-Trahoirin portaat, jonka\nristeyksessä oli aina ihmisvirta; osia Filip Augustin vanhasta\nympärysmuurista, jota näkyi sieltä täältä talojen välistä, muratin\npeittämiä torneja, rikkoutuneita portteja, rappeutuneita ja\nmurtuneita muurinkaistoja; rantakatu lukemattomine myymälöineen\nja lihakauppoineen; Seine, jolla vilisi veneitä Port-au-Foinistä\nPort-l'Évêque'iin. Tässä hämärä kuva siitä, miltä Kaupungin\npuolisuunnikkaan muotoinen keskus näytti vuonna 1482.\n\nNäihin kahteen, palatsien ja porvaristalojen kortteliin liittyi\nvielä kolmantena osana siihen näkyyn, minkä Kaupunki tarjosi,\nluostarien pitkä vyö, joka ympäröi miltei koko sen piiriä idästä\nlänteen ja linnoitusvyön sisäpuolella muodosti toisen luostari- ja\nkappelimuurin. Niin oli heti Tournelles-palatsin puiston vieressä\nSaint-Antoine-kadun ja vanhan Temple-kadun välillä Sainte-Catherine\nlaajoine pelto- ja niittymaineen, jotka ulottuivat ympärysmuuriin\nsaakka. Vanhan ja uuden Temple-kadun välillä oli Le Temple, synkkä\nkimppu korkeita torneja, jotka kohosivat yksinäisinä ampuma-aukoilla\nreunustetun muurin ympäröimällä suurella linnanpihalla. Uuden\nTemple-kadun ja Saint-Martin-kadun välillä oli puutarhojensa\nsiimeksessä Saint-Martinin luostari, muhkea, linnoitettu\nkirkko, jonka torneilla koristetun ympärysmuurin ja keveäin\ntorninhuippujen hiipan voitti voimassa ja loistossa ainoastaan\nSaint-Germain-des-Prés. Saint-Martin- ja Saint-Denis-katujen välillä\nsijaitsi La Trinitén hautuumaa. Lopuksi näkyi Saint-Denis- ja\nMontorgueil-katujen välillä Les Filles-Dieu'n luostari. Syrjemmällä\nsaattoi erottaa Ihmeiden pihan kyyröttävät katot ja lyyhistyneet\nseinät. Se oli ainoa maallinen rengas tässä luostarien hurskaassa\nketjussa.\n\nNeljäs ryhmä lopuksi, joka selvästi erottautui oikean rannan\nkattojoukosta ja käsitti sen ja ympärysmuurin välisen länsikulman,\noli uusi palatsisikermä, joka ympäröi Louvrea. Filip Augustin vanha\nLouvre, tuo suunnaton rakennus, jonka suuren tornin ympärillä oli\nkaksikymmentäkolme muuta tornia, lukuun ottamatta pikkutorneja,\nnäytti kaukaa siltä, kuin se olisi asetettu Hôtel d'Alençonin ja\nPetit-Bourbonin goottilaisiin katonharjoihin. Tämä tornihirviö,\nPariisin jättiläismäinen vartija, jonka kaksikymmentäneljä päätä\nolivat aina kohotettuina ja jonka suunnaton selkä loisti metalli- ja\nsuomuspeitteisenä, päätti vaikuttavalla tavalla kaupungin länsipään.\n\nSiis suuri joukko, _insula_, kuten roomalaiset sanoivat,\nporvarillisia taloja, oikealla ja vasemmalla palatsiryhmän\nympäröimänä, joista toisen kruunasi Louvre, toisen Tournelles,\npohjoisessa pitkän luostari- ja peltovyön rajoittamana ja sulautuen\nkatseelle yhdeksi kokonaisuudeksi; näiden rakennusten yllä, joiden\ntiili- ja liuskakivikatot muodostivat yhteen liittyessään mitä\nkummallisimpia kuvioita, oikeanpuoleisen rannan neljänkymmenenneljän\nkirkon tatuoidut, uurroksilla ja kiehkuroilla koristetut tornit;\nlukemattomat risteilevät kadut; toisella puolella rajana puoliympyrän\nmuotoinen muuri, jossa oli nelikulmaisia torneja (Yliopiston puolella\nne olivat pyöreitä), toisella siltojen katkoma ja aluksia vilisevä\nSeine: siinä Kaupunki viidennellätoista vuosisadalla.\n\nMuurien toisella puolella oli porttien kohdalla muutamia\nesikaupunkeja, mutta harvemmassa ja hajanaisempina läikkinä kuin\nYliopistossa. Niinpä oli Bastiljin takana parikymmentä vanhaa\ntalorähjää Croix-Faubinin omituisten veistosten ja Saint-Antoine\ndes Champs'in luostarin tukipylväiden ympärillä; edelleen keskellä\npeltoja Popincourt; sitten Courtille, pieni iloinen kylä, jossa\noli paljon kapakoita; Saint-Laurent'in kauppala kirkkoineen, jonka\ntorni kaukaa katsoen näytti sulautuvan Porte Saint-Martinin terävään\ntorniin; Saint-Denis'n esikaupunki, jossa oli Saint-Ladren laaja\nhaka; Porte Montmarten ulkopuolella Grange-Batelière valkeine\nmuureineen; sen takana Montmartren liitukallio, jolla silloin oli\nmiltei yhtä monta kirkkoa kuin tuulimyllyä, mutta jolla nykyään\non vain tuulimyllyjä. Lopuksi näkyi Louvren toisella puolella\nolevilla niityillä Saint-Honorén esikaupunki, joka jo silloin\noli varsin merkittävä, lehväin varjostama Petite-Bretagne sekä\nMarché-aux-Pourceaux, jonka keskellä oli kauhea uuni, johon väärän\nrahan tekijät heitettiin. Courtillen ja Saint-Laurent'in välillä\noli silmä jo huomannut erään yksinäisen, autiolla lakeudella\nsijaitsevan mäen harjalla eräänlaisen rakennuksen, joka kaukaa näytti\ntemppelinrauniolta, jossa joitakin pylväitä seisoi murtuneilla\njalustoillaan. Se ei ollut mikään Parthenon eikä olympolaisen\nJupiterin temppeli: se oli Monfaucon.\n\nToivoen, ettei tämä rakennusluettelo, joka on kasvanut melko laajaksi\nhuolimatta siitä, että olemme koettaneet tehdä sen niin lyhyesti\nkuin mahdollista, ole lukijan mielikuvituksesta kokonaan hämmentänyt\nvanhan Pariisin kokonaiskuvaa, koetamme muutamalla sanalla tehdä\nyhteenvedon kuvauksestamme. Keskessä Cité ojentaen tiilipeitteisiä\nsiltojaan kuin suunnaton kilpikonna suomuisia jalkojaan harmaan\nkattopanssarinsa alta. Vasemmalla Yliopiston kiinteä, tiheä,\nahtautunut, harjakas, yhtenäinen puolisuunnikas; oikealla Kaupungin\nvaltava puoliympyrä, jossa oli paljon enemmän puutarhoja ja\nmonumentaalisia rakennuksia. Kaikki kolme ryhmää, Cité, Yliopisto,\nKaupunki, lukemattomien katujen ristiin rastiin uurtelemina.\nKeskellä niitä Seine, \"ravitseva Seine\", kuten sanoi isä du Breul,\ntäynnä saaria, siltoja ja aluksia. Ylt'ympäri suunnaton lakeus\njaettuna niityiksi ja pelloiksi, ja siellä täällä kauniita kyliä:\nvasemmalla Issy, Vanvres, Vaugirard, Montrouge, Gentilly pyöreine\nja nelikulmaisine torneineen ym.; oikealla parikymmentä muuta\nConflans'ista Ville-l'Évêque'iin. Taivaanrannalla piiri kukkuloita,\njotka muodostivat ikäänkuin altaan reunan. Lopuksi kaukana idässä\nVincennes ja sen seitsemän nelikulmaista tornia; etelässä Bicêtre ja\nsen terävät pikkutornit; pohjoisessa Saint-Denis ja sen torninhuippu;\nlännessä Saint-Cloud ja sen suuri linnoitustorni. Sellainen oli se\nPariisi, jonka näkivät Notre-Damen tornin huipulta ne korpit, jotka\nelivät vuonna 1482.\n\nJa kuitenkin on Voltaire tästä kaupungista sanonut, että sillä\n_ennen Ludvig XIV:tä oli vain neljä kaunista rakennusta:_ Sorbonnen\nkupooli, Val-de-Grâce, uusi Louvre ja jokin neljäs, en tiedä mikä,\nehkä Luxembourg. Onneksi on Voltaire yhtäkaikki luonut _Candide'n_, ja\nkaikkien niiden miesten joukossa, jotka ovat renkaina inhimillisen\nsivistyksen sarjassa, on hän se, joka omasi eniten pirullista naurua.\nSe osoittaa, että saattaa olla suuri nero eikä siitä huolimatta\nymmärrä vierasta taidetta. Niinpä luuli Molière osoittavansa\nRaffaellolle ja Michelangelolle suurta kunniaa nimittämällä heitä\n_oman aikansa Mignardeiksi_.\n\nMutta palatkaamme viidennentoista vuosisadan Pariisiin.\n\nSe ei ollut ainoastaan kaunis kaupunki, vaan myös läpeensä\nsamanlaatuinen kaupunki, keskiajan lapsi niin hyvin\nrakennustaiteellisessa kuin historiallisessa suhteessa, kiveen\nkaiverrettu kronikka. Se oli kaupunki, jonka muodosti ainoastaan\nkaksi kerrosta, romaaninen ja goottilainen, sillä roomalainen kerros\noli jo aikoja sitten hävinnyt, lukuun ottamatta Julianuksen kylpylää,\njossa se vielä pisti esiin keskiajan paksun maakerroksen alta. Mitä\nkelttiläiseen kerrokseen tulee, ei siitä enää löydetty minkäänlaisia\njälkiä edes syvimmissä kaivonkaivauksissa.\n\nViisikymmentä vuotta myöhemmin, kun renessanssi tähän niin ankaraan,\nmutta samalla niin vivahdusrikkaaseen yhtenäisyyteen sekoitti\nloistavan runsauden kuvitelmiaan ja järjestelmiään, roomalaisten\npyörökaarien, kreikkalaisten pylväiden ja matalain goottilaisten\nsuippokaarien mässäilynsä, herkän ja ihanteellisen veistotaiteensa,\nerikoisen taipumuksensa lehtikiehkura- ja akantuskoristeihin,\nLutherin aikuisen rakennustaiteellisen pakanuutensa, oli Pariisi ehkä\nvielä kauniimpi, mutta ei niin sopusuhtainen silmälle ja ajatukselle.\nMutta tämä loistava ajankohta ei kestänyt kauan. Renessanssi ei\nollut puolueeton; se ei tyytynyt rakentamaan, se tahtoi repiä alas.\nOnhan totta, että se tarvitsi tilaa. Ja niinpä ei goottilainen\nPariisi ollut täydellinen kuin hetken. Saint-Jacques-de-la-Boucherien\nrakentaminen oli tuskin lopetettu, kun alettiin repiä vanhaa Louvrea.\n\nSiitä lähtien on tuo suuri kaupunki päivä päivältä käynyt\nkehnommaksi. Goottilainen Pariisi, jonka alle romaaninen Pariisi\nhävisi, on vuorostaan hävinnyt, mutta voiko kukaan sanoa, mikä\nPariisi on noussut sen sijalle?\n\nMeillä on Katharina de' Medicin Pariisi Tuileries'ssa [Romaaninsa\nviidenteen painokseen kirjoittamassaan, huhtikuun 7 päivänä 1831\npäiväämässään alahuomautuksessa Victor Hugo ilmaisee paheksumisensa\ntämän palatsin laajentamis- ja muutossuunnitelmien johdosta, joiden\nhän sanoo johtavan tämän Philibert Delormen luoman hienoaistisen\nrenessanssipalatsin turmelemiseen. Romaaninsa täydelliseen painokseen\nlokakuun 20 päivänä 1832 kirjoittamassaan ja päiväämässään\nuudessa esipuheessa hän paheksuu niitä muutoksia, joita näiden\nsuunnitelmien pohjalla oli suoritettu ja pitää niitä skandaalina.\nNäitä huomautuksia ei ole otettu suomennokseen sentähden, ettei\npalatsia enää ole olemassa: vallankumouksen aikana 1871 kommunardit\npolttivat tuon entisten kattotiilitehtaitten paikalle rakennetun\nkuninkaallisen palatsin. _Tuilerie_ merkitsee kattotiilitehdasta.\n-- Suomentajan huomautus.], Henrik II:n Pariisi Hôtel de Villessä,\nnuo kaksi rakennusta, joissa vielä on korkeamman maun leima; Henrik\nIV:n Pariisi Place Royalessa: tiiliotsikoita kulmakivineen ja\nliuskakivikattoineen, kolmivärisiä taloja; Ludvig XIII:n Pariisi\nVal-de-Grâcessa: matalaa ja tanakkaa rakennustaidetta, jonka\nholvit muistuttavat korinsankoja ja jonka pylväät ovat ikäänkuin\nmöhömahaisia ja kupooli kyttyräselkäinen; Ludvig XIV:n Pariisi\nInvalides'issa: suuri, komea, kullattu, kylmä; Ludvig XV:n Pariisi\nSaint-Sulpicessä: kiehkuroita, nauharuusukkeita, pilvenhattaroita,\nlierukoita ja kierukoita, kaikki kivestä; Ludvig XVI:n Pariisi\nPanthéonissa: huono jäljennös Rooman San Pietrosta (rakennus on\nikävästi laskenut, mikä ei suinkaan ole parantanut sen viivoja);\ntasavallan Pariisi École de Medicinessä: kehnoa kreikkalaista\nja roomalaista tyyliä, joka muistuttaa yhtä vähän Colosseumia\ntai Parthenonia kuin vuoden III:n valtiomuoto Minoksen lakeja\nja jota rakennustaiteessa nimitetään messidoriseksi mauksi;\nNapoleonin Pariisi Vendôme-torilla: ylevä, kanuunoista muodostettu\npronssipylväs; restauraation Pariisi Pörssissä: hyvin valkea pylvästö\nkantaa sangen sileätä friisiä, kaikki nelikulmaista, maksanut\nkaksikymmentä miljoonaa.\n\nJokainen näistä luonteenomaisista rakennuksista liittyy tyylin ja\nulkomuodon yhtäläisyyden puolesta moniin eri kaupunginosissa oleviin\nrakennuksiin, jotka tuntijan silmä helposti erottaa ja sijoittaa. Kun\nosaa nähdä, saattaa yksin portinkolkuttimessakin tuntea vuosisadan\nhengen ja hallitsijan luonteen.\n\nNykyisellä Pariisilla ei niin ollen ole yleistä muotoa. Se on\nnäytekokoelma useammalta vuosisadalta, ja kauneimmat osat ovat\nhävinneet. Pääkaupunki kasvaa nyt ainoastaan rakennuksilla, ja\nmillaisilla rakennuksilla! Jos se tätä vauhtia muuttuu, on se\nuusi joka viideskymmenes vuosi. Päivä päivältä häviääkin sen\nrakennustaiteen historiallinen merkitys. Monumentaaliset rakennukset\nkäyvät siellä yhä harvemmiksi, ja tuntuu siltä kuin näkisi niiden\ntoisen toisensa jälkeen häviävän talojoukkojen kasvavaan virtaan.\nMeidän isäimme Pariisi oli kiveä, meidän poikaimme on muurilaastia.\n\nMitä uuden Pariisin uusiin rakennusmuistomerkkeihin tulee,\nolemme mieluummin niistä puhumatta. Asianlaita ei ole suinkaan\nniin, ettemme niitä ihailisi, kuten tulee. Herra Soufflot'n\nSainte-Geneviève on varmaankin kaunein koruleivos, mikä milloinkaan\non kivestä valmistettu. Kunnialegioonan palatsi on myös oivallinen\nsokerileipurin tuote. Viljahallin kupoli on englantilainen\nkilparatsastajanlakki suuressa mittakaavassa. Saint-Sulpicen\ntornit ovat kaksi suunnatonta klarinettia, ja onhan se yhtä hyvä\nmuoto kuin jokin muukin; köynnöksenä virnottava sähkölennätin sen\nkatolla on varsin sievä lisä. Saint-Rochin portaalia voi loistossa\nverrata Saint-Thomas d'Aquinin portaaliin. Siinä on myös eräässä\nluolassa Golgata korkokuvana ja aurinko kullatusta puusta, mikä\non epäilemättä sangen ihmeellistä. Labyrintin lyhty Jardin des\nPlandes'issa on myös erittäin nerokas. Mitä pörssipalatsiin tulee,\ntuohon rakennukseen, joka on kreikkalainen pylvästönsä, roomalainen\noviensa ja ikkunainsa pyörökaarien ja renessanssiin kuuluva suuren\nmatalan holvinsa puolesta, se on epäilemättä sangen moitteeton ja\npuhdastyylinen rakennusmonumentti. Sitä todistaa sekin, että sillä\nylhäällä katonrajassa on attika, jollaista tuskin nähtiin Ateenassa,\nkaunis suora viiva, jonka savutorvet siellä täällä hauskasti\nkatkaisevat. Lisätkäämme, että jos on sääntönä, että rakennuksen\ntyylin tulee noudattaa sen tarkoitusta, niin että tämä tarkoitus\nheti ensi silmäyksellä selviää, ei voi kyllin ihmetellä rakennusta,\njoka voi yhtä hyvin olla kuninkaallinen palatsi, parlamenttitalo,\nkaupungintalo, koulu, maneesi, akatemia, makasiini, oikeusistuin,\nmuseo, kasarmi, hautakammio, temppeli, teatteri, mikä tahansa.\nToistaiseksi se on pörssi. Rakennuksen tulee lisäksi sopia ilmastoon.\nTämä onkin yksinomaan aiottu meidän kylmää ja sateista ilmanalaamme\nvarten. Sen katto on miltei yhtä tasainen kuin itämailla on tapana,\nmistä aiheutuu, että kun talvella sataa lunta, kattoa täytyy\nlakaista, ja kattohan on totisesti tehty lakaisemista varten. Ja mitä\nmerkitykseen tulee, rakennus vastaa sitä mainiosti; se on pörssi\nRanskassa, niinkuin se olisi ollut temppeli Kreikassa. Totta on,\nettä arkkitehti on nähnyt paljon vaivaa peittääkseen kellotaulun,\njoka olisi häirinnyt otsikon kauniita viivoja, mutta onhan meillä\ntoki tuo pylvästö, joka kiertää koko rakennusta ja jossa suurina\nuskonnollisina juhlapäivinä vekseliasioitsijat ja kaupanvälittäjät\nvoivat mahdikkaasti kehitellä periaatteitaan.\n\nNämä kaikki ovat epäilemättä sangen mahtavia muistomerkkejä. Kun\nlisätään tähän joukko kauniita, hauskoja ja vaihtelevia katuja, kuten\nRue de Rivoli, en suinkaan epäile, ettei Pariisi ilmapallosta katsoen\ntarjoisi katseelle sitä viivojen vaihtelua, sitä yksityiskohtien\nrikkautta, sitä näköalojen moninaisuutta, sitä suurenmoista\nyksinkertaisuutta ja hämmästyttävää kauneutta, mikä on ominaista\ntammipelille.\n\nMutta miten ihmeteltävältä teistä nykyinen Pariisi näyttääkin,\ntahtoisin kuitenkin kehoittaa teitä loihtimaan mielikuvituksessanne\nilmi viidennentoista vuosisadan Pariisin. Katselkaa päivänvaloa tuon\nihmeellisen huippu-, fiaali- ja kellotornihäkin lävitse; antakaa\nSeinen vyöryttää vihreätä ja keltaista vesipaljouttaan, joka välkkyy\nkuin käärmeen nahka, tuon suunnattoman kaupungin lävitse; antakaa\nsen taittua saarien kärkiä vasten, väistää siltojen holveja; antakaa\ntuon vanhan Pariisin goottilaisen kuvan selvästi piirtyä taivaan\nsineä vasten; antakaa sen ääriviivojen häilyä talvisessa usvassa,\njoka kietoutuu sen savutorvien ympärille; vajottakaa se pimeään yöhön\nja tarkastelkaa varjojen ja valonliekkien omituista leikkiä tässä\ntummassa rakennuslabyrintissä; suunnatkaa sinne kuunsäde, joka saa\nsen häämöttämään himmeässä valaistuksessa ja loihtii tornien valtavat\nhuiput sumusta esille; tai antakaa sen vaipua takaisin pimeään,\nluokaa huippujen ja päätyjen teräviin kulmiin vielä tummempi varjo\nja antakaa sitten tuon mustan varjokuvan, joka on piikikkäämpi kuin\nhaikalan leuka, kuvastua vaskenkarvaista iltataivasta vasten ja\nverratkaa!\n\nJa jos haluatte saada vanhasta kaupungista vaikutelman, jota uusi\nei enää voi teille antaa, niin menkää varhain jonakin pääsiäis- tai\nhelluntaiaamuna jollekin korkealle paikalle, mistä näette yli koko\npääkaupungin, ja kuunnelkaa kirkonkellojen aamusoittoa! Katsokaa,\nmiten taivaan merkinanto, sillä aurinko sen antaa, saa kaikki nämä\nlukemattomat kirkot värähtelemään yhtaikaa. Aluksi kuuluu yksinäisiä\nläppäyksiä, joita kirkot vaihtavat, ikäänkuin orkesterin preludeja\nennen alkusoittoa. Katsokaa sitten -- sillä korvakin tuntuu eräinä\nhetkinä omistavan näkövoiman -- katsokaa sitten, miten äkkiä samassa\nsilmänräpäyksessä jokaisesta kellotornista kohoaa ilmoille, tahtoisin\nsanoa, säveleiden sopusointujen pylväs. Ensin kohoavat sävelaallot\njokaisesta kellotornista erikseen puhtaina, sekoittumattomina,\neristettyinä kohden kirkasta aamutaivasta. Sitten ne vähitellen\npaisuessaan yhtyvät, sekoittuvat, haipuvat toisiinsa sulautuen\nsuurenmoiseksi konsertiksi. Nyt on vain yksi ainoa sävelaaltojen\nvirta, joka lakkaamatta tulvii noista lukemattomista torneista,\nvyöryy eteenpäin, lainehtii, hyppii, paisuu yli kaupungin ja\nkaukana taivaanrannalla avartaa värähdystensä huumaavaa piiriä.\nMutta tämä sopusoinnun meri ei silti ole mikään kaaos. Niin kuohuva\nja syvä kuin se onkin, ei se ole kadottanut kuulauttaan. Saatatte\nerottaa jokaisen sävelryhmän, seurata pienen ja suuren kellon\nmilloin korkeaa, milloin matalaa vuoropuhelua; näette oktaavien\nhyppäävän tornista toiseen; näette niiden keveinä, siivitettyinä ja\nhelähtelevinä soinnahtavan hopeakellosta, särähtelevinä ja ontuvina\nputoavan puukellosta; te ihailette kesken kaiken sitä rikasta\nsävelasteikkoa, joka Saint-Eustachen seitsemästä kellosta alati\nnousee ja laskee; ja kesken niitä näette muutamain kirkkaitten ja\nnopeitten sävelien piirtävän kolme, neljä viivaa ristiin rastiin ja\nsitten katoavan kuin salamain. Tuolta kuuluu Saint-Martinin korkea\nja särähtelevä laulu; tuolta Bastiljin onnettomuutta ennustava,\näreä ääni; tuolta vastaiselta puolelta Louvren suuren tornin syvä\nbasso. Palatsin kuninkaallinen kello kylvää lakkaamatta ympärilleen\nloistavia liverryksiä, joiden joukkoon Notre-Damen hälykellon\nkumeat lyönnit putoavat kuin säkenöivät moukariniskut alasimelle.\nSilloin tällöin näette parven kaikenlaisia mahdollisia sävelmuotoja\ntulvivan Saint-Germain-des-Prés'n kolmesta kelloparista. Ja aika\najoin vaimenee tämä ylevä jylinä tehden tilaa Ave-Maria-luostarin\npikalaukauksille, jotka sinkoutuvat ilmaan ja sähähtävät rikki\ntähtisateeksi. Syvältä tämän kellokonsertin pohjalta erotatte\nepäselvästi kirkoista kaikuvan laulun, joka tunkeutuu niiden holvien\nja seinäin värähtelevien hiukkasten lävitse. -- Se on ooppera,\njota kannattaa kuunnella. Tavallisesti on melu, joka päivisin\nkuuluu Pariisista, puhuva kaupunki, ja öisin hengittävä Pariisi;\ntässä on laulava kaupunki. Kuunnelkaa sen tähden tätä kellojen\n_tutti_a, levittäkää sen kaiken ylle puolen miljoonan asukkaan\nmelu, virran ikuinen valitus, tuulen ainainen humina, neljän metsän\nkvartettilaulu, joka suunnattomista uruista kohoaa taivaanrannan\nkukkuloilta, hillitkää ikään kuin hämyyn kaikki, mikä tässä\nsäveljoukossa on liian karkeata tai terävää, ja sanokaa sitten,\ntunnetteko maailmassa mitään rikkaampaa, iloisempaa, loistavampaa\nja häikäisevämpää kuin tämä kellojen pauhu, kuin tämä musiikin\nsulatusuuni, kuin nämä kymmenentuhatta pronssiääntä, jotka yhtaikaa\nkaikuvat kolmensadan jalan korkuisista kivitorneista, kuin tämä\nkaupunkiorkesteri, kuin tämä sinfonia, jossa soi myrskyn pauhu.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA\n\n\n\n\nI. Jumaliset sielut\n\n\nEräänä kauniina Quasimodo-sunnuntain [ensimmäinen sunnuntai\npääsiäisen jälkeen. -- Suom. huomautus] aamuna kuusitoista vuotta\nennen tämän kertomuksen alkua löydettiin messun jälkeen pieni elävä\nolento Notre-Damen pääoven eteisen vasemmalle puolelle kiinnitetyltä\npuulavitsalta, vastapäätä pyhän Kristoforoksen suurta kuvaa, jota\nritari, herra Antoine des Essartsin kivinen veistokuva katseli\npolvillaan vuodesta 1413 lähtien, kun näet oli muistettu, että tämä\nuskovainen oli joutunut saman kohtalon uhriksi kuin pyhimyskin.\nTälle puulavitsalle oli tapana asettaa löytölapsia vetoamaan yleisön\narmeliaisuuteen. Ken tahtoi, sai ottaa ne. Vuoteen edessä oli\nvaskiastia almuja varten.\n\nSe pikku olento, joka Quasimodon aamuna Herran vuonna 1467 lepäsi\ntällä lavitsalla, näytti herättävän erittäin suurta, uteliaisuutta\nsiinä lukuisassa joukossa, joka oli kerääntynyt sen ympärille. Ryhmän\nmuodosti suureksi osaksi kauniimpi sukupuoli. Siinä oli miltei\nyksinomaan vanhoja naisia.\n\nLähinnä lavaa ja syvään kumartuneena sen yli nähtiin neljä naista,\njotka harmaista viitoistaan päättäen olivat jonkin hurskaan laitoksen\nsisaria. Enpä tiedä, miksi ei historia saisi jälkimaailmalle\nsäilyttää näiden neljän järkevän ja kunnioitettavan naisen nimeä. Ne\nolivat Agnès la Herme, Jehanne de la Tarme, Henriette la Gaultière,\nGauchère la Violette, kaikki leskiä, kaikki Étienne-Haudry-kappelin\nsisaria, jotka olivat johtajattarensa luvalla ja Pierre d'Aillyn\nsäädöksiä noudattaen jättäneet talonsa kuunnellakseen messua\nNotre-Damessa.\n\nVaikka nämä kunnon sisaret tällä hetkellä muuten noudattivatkin\nPierre d'Aillyn määräyksiä, rikkoivat he arveluttavassa määrässä\nMichel de Brachen ja Pisan kardinaalin säädöksiä vastaan, jotka niin\nepäinhimillisesti olivat vaatineet heiltä vaitiololupauksen.\n\n-- Mikä tuo on, sisar? sanoi Agnès Gauchèrelle, katsellen tarkasti\ntuota näytteille asetettua pientä olentoa, joka vääntelehti ja\nvalitteli puuvuoteellaan niin monien katseiden säikähdyttämänä.\n\n-- Mitä seuraakaan, sanoi Jehanne, -- jos nyt alkaa tulla tuollaisia\nlapsia?\n\n-- En ymmärrä lapsista mitään, vastasi Agnès, -- mutta onhan synti\nkatsoakin tuollaista.\n\n-- Ei se ole mikään lapsi, Agnès.\n\n-- Se on epäonnistunut apina, huomautti Gauchère.\n\n-- Se on ihme, virkkoi Henriette la Gaultière.\n\n-- Silloin, huomautti Agnès, -- se on jo kolmas Laetare-sunnuntain\njälkeen. Sillä eihän ole vielä kahdeksaakaan päivää siitä, kun meillä\nsattui ihme pyhiinvaeltajan pilkkaajalle, jota Aubervilliers'n Pyhä\nNeitsyt rankaisi, ja se oli toinen ihme tässä kuussa.\n\n-- Sehän on oikea epäsikiö, tämä niin sanottu löytölapsi, virkkoi\nJehanne.\n\n-- Se ulvoo niin, että tekisi lukkarinkin kuuroksi, jatkoi Gauchère.\n-- Ole hiljaa, pentu!\n\n-- Että hänen korkea-arvoisuutensa Reimsissä on voinut lähettää\ntuollaisen kummituksen hänen korkea-arvoisuudelleen Pariisiin! lisäsi\nla Gaultière ristien kätensä.\n\n-- Minä luulen, sanoi Agnès la Herme, -- että se on eläin,\njuutalaisen emäsian sikiö; siis jokin, joka ei ole kristitty ja joka\npitäisi heittää virtaan tai tuleen.\n\n-- Toivonpa, ettei sitä kukaan ottaisi, sanoi Gaultière.\n\n-- Hyvä Jumala! huudahti Agnès, -- mitähän sanoisivat imettäjä raukat\nlöytölastentarhassa tuolla kadun päässä rannalla piispan palatsin\nvieressä, jos heille kannettaisiin tuollainen epäsikiö imetettäväksi!\nMinä antaisin mieluummin rintaa vampyyrille.\n\n-- Oletpa sinäkin, Agnès parka! virkkoi Jehanne. Etkö näe, että tuo\npieni epäsikiö on ainakin neljän vuoden vanha, ja että se imisi\nmieluummin paistin varrasta kuin sinun rintojasi?\n\nTodellakaan ei \"tuo pieni epäsikiö\" (meidänhän on vaikea antaa sille\nmuuta nimeä) ollut vastasyntynyt. Se oli pieni, hyvin kulmikas ja\nlevoton olio, joka oli pistetty pussiin, johon oli ommeltu herra\nGuillaume Chartier'n, Pariisin silloisen piispan, nimikirjaimet, ja\npussista pisti esiin pää. Tämä pää oli kauhean muodoton. Siinä näkyi\nvain punainen hiusmetsä, yksi silmä, suu ja hampaat. Silmä itki, suu\nkirkui, ja hampaat näyttivät haluavan purra. Olio sätkytteli pussissa\nlavitsan ympärillä parveilevan katsojajoukon suureksi ihmeeksi.\n\nArmon rouva Aloïse de Gondelaurier, rikas aatelisnainen, joka talutti\nkädestä kaunista, noin kuusivuotiasta tyttöä ja jolla hiuksissa oli\nkultasarvi, josta riippui pitkä harso, pysähtyi hetkeksi katsomaan\ntuota onnetonta olentoa, samalla kun hänen ihastuttava pieni\ntyttärensä Fleur-de-Lys de Gondelaurier, joka oli puettu silkkiin\nja samettiin, sievällä sormellaan tavaili kirjoitusta, joka oli\npuulavitsassa: LÖYTÖLAPSIA.\n\n-- Sangen merkillistä, sanoi tuo ylhäinen nainen kääntyen pois\nkammoksuen, -- luulin että tähän asetettaisiin vain lapsia.\n\nHän läksi pois heittäen mennessään hopearahan kilahtaen\nkuppiin kuparirahojen joukkoon, mikä hämmästytti köyhiä\nÉtienne-Haudry-kappelin sisaria.\n\nHetkistä myöhemmin astui ohi kuninkaallinen notaarinapulainen, vakava\nja oppinut mestari Robert Mistricolle suunnaton messukirja toisessa\nja vaimonsa, rouva Guillemette la Mairesse, toisessa kainalossa,\njoten hänellä oli mukanaan molemmat regulaattorinsa, hengellinen ja\najallinen.\n\n-- Löytölapsi! sanoi hän katsottuaan tarkemmin myttyä; -- varmaankin\nFlegeton-joen rannalta löydetty.\n\n-- Siltä ei näy kuin yksi silmä, toisen päällä on käsnä, virkkoi\nhänen vaimonsa Guillemette.\n\n-- Se ei ole mikään käsnä, se on muna, jossa on toinen samanlainen\npahahenki, jolla vuorostaan on pieni muna, joka taas sisältää pirun,\nja niin edespäin.\n\n-- Miten sen tiedät? kysyi Guillemette la Mairesse.\n\n-- Tiedän sen aivan varmasti, vastasi notaarinapulainen.\n\n-- Herra apunotaari, kysyi Gauchère, -- mitä te ennustatte tästä\nkunnottomasta löytölapsesta?\n\n-- Suurimpia onnettomuuksia, vastasi Mistricolle.\n\n-- Herra Jumala! virkkoi eräs vanha vaimo väen joukosta, -- ja viime\nvuonna oli rutto ja nyt sanotaan, että englantilainen sotajoukko\naikoo nousta maihin Harefleussä.\n\n-- Nyt ei kai kuningatar tulekaan Pariisiin syyskuussa, lisäsi joku.\n-- Kauppa käy jo niin huonosti!\n\n-- Minun mielestäni, huudahti Jehanne de la Tarme, -- olisi parempi\nmeille pariisilaisille, jos tämä pieni noidanpenikka pantaisiin\nroviolle eikä lavitsalle.\n\n-- Pienelle, sievälle, räiskyvälle roviolle! lisäsi eukko.\n\n-- Se olisi viisainta, sanoi Mistricolle.\n\nMuuan nuori pappi oli kuunnellut sisarien keskustelua ja notaarin\nmietelmiä. Hänen kasvonsa olivat ankarapiirteiset, otsa oli korkea\nja katse läpitunkeva. Sanaakaan sanomatta hän työnsi joukon tieltään\nsyrjään, tarkasti \"pientä noidanpenikkaa\" ja ojensi kätensä sen\nyli. Oli jo aikakin. Sillä nuo hurskaat sielut tunsivat jo veden\nherahtavan kielelleen ajatellessaan tuota \"pientä, sievää, räiskyvää\nroviota\".\n\n-- Minä otan tämän lapsen, sanoi pappi.\n\nHän otti sen viittansa suojaan ja kantoi pois. Joukko katseli häntä\nhämmästyneenä. Hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut Punaisen portin\ntaakse, joka silloin johti kirkosta luostariin.\n\nKun ensi hämmästys oli hälvennyt, kuiskasi Jehanne de la Tarme la\nGaultièren korvaan:\n\n-- Enkö ole aina sanonut, että tuo nuori pappi, herra Claude Frollo,\non noita.\n\n\n\n\nII. Claude Frollo\n\n\nClaude Frollo ei ollutkaan tavallinen ihminen.\n\nHän kuului keskisäädyn perheisiin, joita viime vuosisadan tökeröllä\nkielellä nimitettiin milloin ylemmäksi porvaristoksi milloin\nalemmaksi aateliksi. Hänen perheensä oli Paclet-veljeksiltä\nperinyt Tirechappen läänityksen, joka kuului Pariisin piispan\nhallintopiiriin ja jonka kaksikymmentäyksi taloa olivat\nkolmannellatoista vuosisadalla olleet monen oikeusjutun aiheena.\nTämän läänityksen omistajana oli Claude Frollo yksi niistä\nsadastaneljästäkymmenestäyhdestä tilanomistajasta, jotka olivat\nosallisia Pariisin ja sen esikaupunkien veroista, ja Saint-Martin\ndes Champs'n luetteloissa saattoi sen vuoksi pitkät ajat nähdä hänen\nnimensä mestari François Le Rez'lle kuuluvan Hotel de Tancarvillen ja\nCollège de Tours'in välissä.\n\nClaude Frollon olivat hänen vanhempansa jo lapsena määränneet\nhengelliseen säätyyn. Häntä oli opetettu lukemaan latinaa, painamaan\nkatseensa maahan ja puhumaan hiljaa. Jo pienenä poikasena oli isä\nsulkenut hänet Collège de Torchihin Yliopistossa. Siellä oli hän\nkasvanut messukirjan ja sanakirjan ääressä.\n\nHän oli muuten alakuloinen ja vakava nuorukainen ja lueskeli\ninnokkaasti ja oppi nopeasti. Hän ei pitänyt suurta melua leikeissä,\notti sangen vähän osaa Fouarre-kadun juominkeihin, ei tiennyt mitä\nmerkitsi _dare alapas et capillos laniare_ [antaa korvatillikoita\nja olla tukkanuottasilla], eikä ollut ottanut osaa tuohon vuoden\n1463 mellakkaan, josta kirjoitettiin vakavasti aikakirjoihin:\n\"Kuudes kapina Yliopistossa\". Hän ei koskaan tehnyt pilkkaa Rue de\nMontagun köyhistä ylioppilaista heidän viittojensa, _cappettes_,\nvuoksi, joista he olivat saaneet nimensä, tai Collège de Dormans'in\nstipendiaateista heidän kaljujen tonsuuriensa ja kolmikaistaisten\ntakkiensa vuoksi, joissa oli vihreää, sinistä ja sinipunaista,\n_azzurini coloris et bruni_, kuten sanotaan kardinaali des\nQuatre-Couronnes'in tiedonannoissa.\n\nSitä ahkerammin hän kävi luennoilla Jean-de-Beauvais-kadun varrella.\nEnsimmäinen ylioppilas, jonka apotti Saint-Pierre de Val näki\nkateederinsa edessä aloittaessaan Sait-Vendregesilen luentosalissa\nluentoansa kanonisesta oikeudesta, oli Claude Frollo, joka pylvääseen\nnojaten, sarvesta valmistetut kirjoitusneuvot mukanaan pureskeli\nkynänpäätä tai kirjoitti kulunutta polveaan vasten ja talvisin\npuhalteli käsiinsä. Ensimmäinen kuulija, jonka herra Miles d'Isliers,\nhallinto-oikeuden tohtori, näki joka maanantaiaamuna hengästyneenä\nsaapuvan École du Chef-Saint-Denis'hin juuri kun ovia avattiin,\noli Claude Frollo. Tuo kuusitoistavuotias ylioppilas olisikin\nvoinut haastaa kirkkoisän väittelyyn mystillisessä teologiassa,\nkirkolliskokousten isän kanonisessa oikeudessa ja jonkun Sorbonnen\ntohtorin skolastisessa teologiassa.\n\nTeologiasta suoriuduttuaan hän oli käynyt käsiksi asetuksiin.\n_Magister sententiarumista_ hän oli syventynyt Kaarle Suuren\nkapitulaareihin. Ja tiedonjanossaan hän oli ahminut yhteen menoon\nasetuskokoelman toisensa jälkeen, Hispalen piispan Théodoren, Wormsin\npiispan Bouchard'in, Chartres'in piispan Yves'in; sitten Gratianuksen\nasetukset, jotka seurasivat Kaarle Suuren kapitulaareja; edelleen\nGregorius IX:n kokoelman ja Honorius III:n kirjeen _Super specula_.\nHän perehtyi perinpohjin tuohon suureen ja myrskyiseen taistelun ja\nsynnytystuskan aikakauteen, jolloin porvarillinen ja kanoninen oikeus\ntaisteli keskenään keskiajan kaaoksessa, tuohon aikakauteen, jonka\npiispa Théodore aloittaa v. 618 ja paavi Gregorius päättää v. 1227.\n\nAsetuskokoelmat sulatettuaan hän heittäytyi lääketieteen ja\nvapaitten tieteitten kimppuun. Hän tutki kasvitiedettä ja lääkkeiden\nvalmistustaitoa. Hän oppi parantamaan kuumeita ja ulkonaisia\nvammoja, haavoja ja paiseita. Jacques d'Espars olisi tunnustanut\nhänet fysiologiksi, Richard Hellain kirurgiksi. Hän suoritti kaikki\ntutkinnot, lisensiaatin, maisterin ja tohtorin. Hän tutki kieliä,\nlatinaa, kreikkaa, hepreaa -- kolminainen pyhäkkö, jota ei vielä\nsilloin paljoakaan tunnettu. Se oli oikeata tiedon hankkimisen ja\nkerääminen kuumetta. Kahdeksantoista vuotiaana hän oli läpäissyt\nkaikki neljä tiedekuntaa. Tuosta nuorukaisesta näytti elämällä olevan\nvain yksi ainoa päämäärä: tietäminen.\n\nSuunnilleen näihin aikoihin puhkesi ankaran kuumuuden vaikutuksesta\nkesällä v. 1466 kauhea rutto, joka Pariisin kreivikunnasta surmasi\nyli neljäkymmentätuhatta ihmistä; niiden joukossa oli, sanoo Jean\nde Troyes, \"mestari Arnoul, kuninkaan astrologi, joka oli erittäin\nhyvä, viisas ja hauska mies\". Yliopistossa levisi eräänä päivänä\nhuhu, että tuo kulkutauti raivosi erikoisesti Tirechappe-kadulla.\nSiellä asuivat Claude Frollon vanhemmat läänityksensä keskellä. Nuori\nylioppilas riensi levottomana kotiinsa. Kun hän saapui sinne, olivat\nhänen isänsä ja äitinsä kuolleet. Aivan pieni, kapaloissa oleva veli\nmakasi kehdossa avuttomana kirkuen. Se oli ainoa eloon jäänyt olento\nhänen perheestään. Nuorukainen otti lapsen käsivarrelleen ja läksi\nmietteisiin vaipuneena pois. Siihen saakka hän oli elänyt yksinomaan\ntieteissä, nyt hän alkoi elää elämässä.\n\nTämä kohtalonisku sai aikaan käänteen Clauden elämässä. Orpona,\nsukunsa vanhimpana ja perheensä päämiehenä yhdeksäntoista vuoden\niässä tunsi hän itsensä tylysti herätetyksi koulun unelmista\ntämän maailman todellisuuteen. Hänessä heräsi ensin sääli, sitten\nkuvaamaton hellyys nuorempaa veljeä kohtaan, aivan outo ja\ninhimillinen tunne hänelle, joka ei ollut vielä rakastanut muuta kuin\nkirjojaan.\n\nTämä tunne kehittyi hänessä aivan erikoisen voimakkaaksi. Niin\nkoskemattomalle sielulle kuin hänen se oli ensimmäisen rakkauden\nkaltaista. Lapsuudesta asti erotettuna vanhemmistaan, joita hän\ntuskin tunsi, suljettuna ja ikäänkuin muurattuna kirjojensa ääreen ja\nennen kaikkea tiedon- ja opinhaluisena ja näihin saakka yksinomaan\nantautuneena tyydyttämään tiedonjanoaan, joka käsitti koko tietämisen\nalan, ja mielikuvitustaan, joka sai ravintoa vanhojen runoilijain\nteoksista, ei tuolla nuorukaisraukalla ollut vielä ollut aikaa\nottaa selkoa, että hänellä oli sydänkin. Tuo pieni veli, joka niin\nodottamatta putosi pilvistä hänen käsivarsilleen, teki hänestä uuden\nihmisen. Hän huomasi, että maailmassa on muitakin seikkoja kuin\nSorbonnen metafyysilliset mietiskelyt ja Homeroksen säkeet, että\nihminen tarvitsi mielenliikutuksia, että elämä ilman hellyyttä ja\nrakkautta on vain kuollut, natiseva, kuluttava koneisto; mutta hän\nkuvitteli, sillä hän oli vielä siinä iässä, jolloin toinen kuvitelma\nhäviää vain tehdäkseen tilaa toiselle, että veri- ja perhesiteet\novat ainoat välttämättömät, ja että rakkaus pieneen veljeen riittää\ntäyttämään koko elämän.\n\nHän antautui sen vuoksi rakkaudelle pikku Jehania kohtaan koko sen\nintohimon voimalla, joka piili hänen jo syvässä, hehkuvassa ja\nkeskittyneessä luonteessaan. Tuo pieni, hento olento rusottavine\nposkineen ja vaaleine, kiharaisine hiuksineen, jolla ei ollut muuta\nturvaa kuin toinen orpo, liikutti häntä sielun sisimpään saakka; ja\nvakavana ajattelijana mietiskeli hän Jehanin kohtaloa syvää sääliä\ntuntien. Hän piti hänestä huolta kuin jostakin hänelle uskotusta\nhyvin helposti särkyvästä. Hän oli lapselle enemmän kuin veli, hän\noli äiti.\n\nPikku Jehan oli kadottanut äitinsä, kun hän vielä sai rintaa. Claude\nhankki hänelle samalla imettäjän ja kasvatusäidin. Paitsi Tirechappen\nlääniä oli hän isältään perinyt myös Moulinin läänin, joka kuului\nGentillyn linnan hallintopiiriin. Siellä oli mylly kukkulalla lähellä\nWinchestren (Bicêtren) linnaa. Myllärin vaimo imetti parhaillaan\nsievää lasta; se ei ollut kaukana Yliopistosta. Claude vei itse\nhänelle pienen Jehaninsa.\n\nNyt hän otti elämän paljon vakavammalta kannalta, kun hän tunsi\nitsensä vastuunalaiseksi. Pikku veljen ajatteleminen ei ollut hänelle\nainoastaan ajanvietettä lukujen lomassa, vaan siitä tuli niiden\npäämäärä. Hän päätti kokonaan antautua tulevaisuudelle, josta hän\noli vastuussa Jumalalle, eikä tahtonut koskaan omistaa muuta vaimoa,\nmuita lapsia kuin veljensä onnen ja menestyksen. Hän kiinnitti\nentistä enemmän huomiota papilliseen kutsumukseensa. Hänen ansionsa,\nhänen oppineisuutensa, hänen asemansa Pariisin piispan välittömänä\nvasallina avasi hänelle kirkon portit selkoselälleen. Kahdenkymmenen\nikäisenä hänet vihittiin papiksi pyhän istuimen erikoisella\nsuostumuksella, ja hän toimitti virkaa Notre-Damen nuorimpana\nkappalaisena sillä alttarilla, jota sen myöhäisen hetken vuoksi, jona\nsen ääressä messu toimitettiin, nimitettiin _altare pigrorumiksi_.\n\nEntistä enemmän syventyneenä rakkaisiin kirjoihinsa, jotka hän jätti\nainoastaan mennäkseen hetkeksi myllylle, oli hän oppineisuutensa ja\nankarain elintapainsa vuoksi, mikä oli harvinainen yhdistys hänen\naikanaan, pian saavuttanut virkatoveriensa kunnioituksen ja ihailun.\nLuostarista oli hänen harvinaisen oppinsa maine tunkeutunut kansankin\nkeskuuteen saaden kuitenkin pienen noituuden sivumaun, mikä lisä\nsiihen aikaan ei suinkaan ollut harvinaista.\n\nSuoritettuaan Quasimodo-sunnuntaina messunsa \"laiskojen alttarilla\",\njoka oli oikeanpuoleisen, kuoriin johtavan oven vieressä lähellä\nPyhän Neitsyen kuvaa, aikoi hän juuri lähteä kirkosta, kun\nväkijoukko, joka oli kerääntynyt löytölasten lavitsan ympärille, ja\nvanhojen vaimojen äänekäs keskustelu kiinnittivät hänen huomiotaan.\n\nHän oli silloin mennyt lähemmäksi ja tarkastanut tuota pientä\nonnetonta olentoa, joka herätti sellaista inhoa ja oli niin suuressa\nvaarassa. Tuon kurjan, muodottoman ja hylätyn olennon näkeminen ja\najatus, joka äkkiä iski hänen päähänsä, että jos hän kuolisi, hänen\npieni rakas Jehaninsa heitettäisiin armotta tuolle puulavitsalle,\nkoski hänen sydämeensä ja herätti vastustamatonta sääliä, ja hän otti\nlapsen mukaansa.\n\nKun hän otti sen pussista esille, huomasi hän sen todellakin\nmuodottomaksi. Tuolla pikku piltillä oli suuri käsnä vasemman silmän\npäällä, pää oli hartiain välissä, selkä kyttyrässä, rintalasta\nulospistävä, sääret väärät; mutta se tuntui varsin eloisalta, ja\nvaikka olikin mahdotonta ymmärtää sen soperrusta, todisti sen kirkuna\nterveyttä ja voimaa. Clauden myötätuntoa lisäsi sen rumuus, ja hän\npäätti kasvattaa rakkaudesta veljeensä tämän lapsen siltä varalta,\nettä mitä virheitä pikku Jehan tulevaisuudessa tulisikin tekemään,\nhänen hyväkseen luettaisiin tämä hänen tähtensä suoritettu hyvätyö.\nSe oli jonkinlainen hyvien töiden säästöönpano hänen pienen veljensä\nlaskuun, pieni hyvien töiden aarre, jonka hän tahtoi kerätä hänelle\nsiltä varalta, että tuo pikku vekkuli jonakin päivänä oli sellaisen\nrahan tarpeessa, ainoan, joka kelpaa paratiisin tulliportilla.\n\nHän kastoi ottopoikansa ja nimitti hänet Quasimodoksi, joko päivän\nmuistoksi, jona hän otti hänet, tai siksi, että hän tällä nimellä\ntahtoi osoittaa, miten epätäydellinen, tuskin puolivalmis tuo pieni\nolentoraukka oli. Yksisilmäisenä, kyttyräselkäisenä, lehmäkoipisena\noli Quasimodo todellakin aivan omalaatuinen.\n\n\n\n\nIII. \"Immanis pecoris custos, immanior ipse.\" [Kauhea on karjan\npaimen, kauheampi karja itse.]\n\n\nKertomuksemme alussa v. 1482 oli Quasimodo jo aikamies. Hän oli jo\nuseita vuosia ollut Notre-Damen kellonsoittajana. Hän oli saanut\ntoimen kasvatusisänsä Claude Frollon välityksellä, joka oli tullut\nJosas'n arkkidiakoniksi [korkea papillinen arvo tuomiokapitulissa:\npiispan apulainen ja erinäisissä toimissa hänen sijaisensa]\nlääninherransa Louis de Beaumont'in avulla, joka Guillaume Chartier'n\nkuoltua v. 1472 oli tullut Pariisin piispaksi suosijansa Oliver le\nDaimin avulla, joka oli Ludvig XI:n hoviparturi, kuninkaan Jumalan\narmosta.\n\nQuasimodo oli siis Notre-Damen kellonsoittaja.\n\nVuosien kuluessa oli soittajan ja kirkon välille kehittynyt läheinen\nsuhde. Iäksi maailmasta eristettynä kaksinkertaisen onnettomuutensa,\ntuntemattoman sukuperänsä ja muodottoman ruumiinrakenteensa\nvuoksi, ja lapsuudesta saakka suljettuna tähän kaksinkertaiseen,\nelinkautiseen piiriin ei tuo epämuodostunut raukka ollut tottunut\nnäkemään maailmasta mitään niiden muurien ulkopuolella, jotka olivat\nottaneet hänet suojaansa. Notre-Dame oli ollut hänelle, sitä mukaa\nkuin hän kasvoi ja kehittyi, muna, pesä, talo, koti, isänmaa, koko\nmaailma.\n\nVarmaa on, että tämän olennon ja tämän rakennuksen välillä vallitsi\njonkinlainen salaperäinen sopusointu ja sukulaisuus. Kun hän pienenä\nkäppyränä hypellen kuin sammakko laahusteli noiden synkkien holvien\nalla, hän muistutti ihmiskasvoineen ja eläinvartaloineen jotakin\nmatelijaa, joka asusti näillä kosteilla kivipaasilla, romaanisten\npylväitten luomien kummallisten kuvioitten varjossa.\n\nJa kun hän myöhemmin koneellisesti tarttui kellonköyteen ja pani\nkellon heilumaan, näytti hän kasvatusisästään Claudesta lapselta,\njonka kielenkantimet irroittuvat ja joka alkaa puhua.\n\nOleskellen siten alati, yöt päivät, tuomiokirkossa, tuskin\nmilloinkaan sieltä poistuen, aina sen salaperäisen vaikutuksen\nalaisena hän oli vähitellen muodostunut sen kaltaiseksi, niin\nsanoakseni kasvanut siihen kiinni, tullut sen osaksi. Hänen ulkonevat\nkulmansa ja ääriviivansa -- jos niin voimme sanoa -- vastasivat\nkirkon kulmia ja nurkkia, eikä hän tuntunut olevan ainoastaan sen\nasukas, vaan myös sen luonnollinen sisältö. Olisi voinut sanoa, että\nhän oli saanut sen muodon niinkuin näkinkenkä kotelonsa muodon.\nSe oli hänen asuntonsa, hänen kotinsa, hänen suojuksensa. Tuon\nvanhan kirkon ja hänen välillään vallitsi niin syvä vaistomainen\nmyötätunto, niin suuri magneettinen aineellinen sukulaisuus, että hän\noli kasvanut siihen kiinni kuin kilpikonna kuoreensa. Tuo rosoinen\ntuomiokirkko oli hänen kilpikonnankuorensa.\n\nOn tarpeetonta huomauttaa lukijalle, ettei hänen pidä käsittää\nsananmukaisesti näitä kuvia, joita meidän on pakko käyttää,\nosoittaaksemme tuota omituista, symmetristä, välitöntä miltei\ntäydellistä yhtäläisyyttä ihmisen ja rakennuksen välillä Tarpeetonta\non myös sanoa, miten perusteellisesti hän tuon pitkän yhdessäolon\naikana oli tutustunut tuomiokirkkoon. Hän tunsi sen kuin kymmenen\nsormeaan. Ei ollut ylhäällä eikä alhaalla sitä paikkaa, jossa hän ei\nolisi käynyt. Hän oli monasti kiipeillyt ylös sen otsikkoa pitkin\nainoina apuneuvoinaan käsivartensa ja ulkonevat veistokuvat. Tornit,\njoiden pystysuoria ulkoseiniä hänen usein nähtiin sisiliskon lailla\nkiipeilevän, nuo jättimäiset kaksoissisaret, mm korkeat, niin\nuhkaavat, niin pelottavat eivät huimanneet eivätkä kauhistaneet häntä\nlainkaan. Kun näki ne niin sävyisinä hänen käsissään, niin helppoina\nkiivetä, olisi ollut taipuvainen uskomaan, että hän oli kesyttänyt\nne. Kiipeämällä hyppimällä ja riippumalla tuon suunnattoman\ntuomiokirkon syvyyksien yllä oli hänestä niin sanoakseni tullut apina\nja vuorikauris tai kalabrialainen poikanen, joka ui ennen kuin osaa\nkävellä ja joka jo pienenä ressuna leikkii meren kanssa.\n\nMuuten ei ainoastaan hänen ruumiinsa näyttänyt muodostuneen\ntuomiokirkon mukaiseksi, vaan myös hänen sielunsa Missä tilassa\ntämä sielu oli? Mihin poimuihin se oli taipunut minkä muodon se\noli saanut tuon kurtistuneen kuoren alla, tuossa yksinäisessä\nelämässä, sitä on vaikea määritellä. Quasimodo oli syntynyt\nsilmäpuolena, kyttyräselkäisenä ja ontuvana. Vain suurella vaivalla\nja tavattomalla kärsivällisyydellä oli Claude Frollon onnistunut\nopettaa hänet puhumaan. Mutta tuota löytölapsiraukkaa oli kohdannut\nvielä eräs onnettomuus. Hän oli Notre-Damen kellonsoittajana\nneljätoistavuotiaasta asti ja hänen korviensa rumpukalvot olivat\npuhjenneet kellojen pauhusta joten hän nyt oli kuuro. Ainoa ovi,\njonka luonto oli jättänyt auki hänen ja maailman välille, oli äkkiä\niäksi sulkeutunut.\n\nSen keralla oli myös sammunut se ainoa ilon- ja valonsäde joka vielä\noli päässyt tunkeutumaan Quasimodon sieluun Tämän sielun peitti nyt\npimeä yö. Tuon onnettoman olennon synkkämielisyys tuli nyt yhtä\ntäydelliseksi ja parantumattomaksi kuin hänen muodottomuutensakin.\nHänen kuuroutensa teki hänet tavallaan mykäksikin. Sillä välttääkseen\npilkkaa oli hän siitä hetkestä lähtien, jolloin hän huomasi olevansa\nkuuro, lujasti päättänyt olla vaiti, eikä hän juuri milloinkaan\npuhunutkaan, paitsi ollessaan yksin. Hän sitoi vapaaehtoisesti\nkielen, jonka irtaannuttamiseen Claude Frollo oli uhrannut niin\npaljon vaivaa. Tästä johtui, että milloin hänen oli pakko puhua,\nhänen kielensä oli kankea ja taipumaton ja kääntyi kuin ovi\nruosteisilla saranoilla.\n\nJos nyt tämän paksun ja kovan kuoren läpi koettaisimme tunkeutua\nQuasimodon sieluun, jos voisimme tutkia, mitä oli tämän\nepäonnistuneen elimistön syvyyksissä, jos olisi mahdollista soihdulla\nvalaista näiden läpinäkymättömien elinten taakse, tutkia tämän\nvaloa läpäisemättömän olennon sisäisiä pimennoita, valaista sen\nhämäriä kätköjä ja eksyttäviä käytäviä ja yhtäkkiä suunnata voimakas\nvalonsäde tämän luolan pohjalle kahlittuun sieluun, näkisimme\nepäilemättä tuon onnettoman jossakin säälittävässä, typistyneessä ja\nkoukistuneessa asennossa, noiden Venetsian lyijykammioitten vankien\nkaltaisena, jotka kokoon kyyristyneinä saivat harmaantua liian\nlyhyissä ja matalissa kiviluolissa.\n\nVarmaa on, että sielu epätäydellisessä ruumiissa näivettyy. Quasimodo\naavisti vain hämärästi, että hänessä sokeasti liikkui hänen kuvansa\nmukaiseksi muodostunut sielu. Vaikutelmat esineistä taittuivat\nvoimakkaasti, ennen kuin ne ehtivät hänen aivoihinsa. Nämä aivot\nolivat omituinen keskus: ne ajatukset, jotka kulkivat niiden lävitse,\nolivat ulos ehtiessään vääristyneitä. Siitä johtui luonnollisesti,\nettä ajattelukin, jonka pohjana oli tuo taittuminen, osoittautui\ntavallisuudesta poikkeavaksi.\n\nSiitä johtui tuhansia näköhäiriöitä, tuhansia arvostelun erehdyksiä,\ntuhansia syrjäteitä, joilla hänen milloin höperö, milloin tylsä\najatuksensa harhaili.\n\nEnsimmäisenä seurauksena tästä onnettomasta tilasta oli se, että\nkatse, jolla hän tarkkasi ulkoisia esineitä tai tapahtumia, synkkeni.\nHän ei saanut niistä juuri minkäänlaista välitöntä vaikutelmaa.\nUlkoinen maailma tuntui hänestä paljon kaukaisemmalta kuin meistä.\n\nToisena seurauksena hänen onnettomuudestaan oli se, että se teki\nhänet ilkeäksi.\n\nHän oli oikeastaan ilkeä siksi, että hän oli ihmisarka, ja hän oli\nihmisarka siksi, että hän oli ruma. Hänen luonnossaan niinkuin\nmeidänkin oli logiikkansa.\n\nToisena syynä hänen ilkeyteensä oli hänen suunnaton ruumiin voimansa:\n_Malus puer robustus_ [Voimakas lapsi on ilkeä], sanoo Hobbes.\n\nTäytyy arvostella häntä oikeamielisesti siinä suhteessa, ettei ilkeys\nluultavastikaan ollut hänessä synnynnäinen. Aina ensi askeleistaan\nalkaen ihmisten parissa hän oli ensin tuntenut ja sitten nähnyt,\nmiten häntä halveksittiin, inhottiin ja kartettiin. Ihmisääni oli\nollut hänelle aina vain pilkallinen tai kiroava. Kasvuaikanaan hän\noli tuntenut ympärillään vain vihaa. Se oli saastuttanut hänet.\nYleinen ilkeys oli tarttunut häneen. Hän oli omaksunut aseen, jolla\nhäntä oli haavoitettu.\n\nVain vastenmielisesti hän astui ihmisten joukkoon. Hänen\ntuomiokirkkonsa riitti hänelle. Se oli täynnä marmoriolentoja,\nkuninkaita, pyhimyksiä, piispoja, jotka eivät ainakaan nauraneet\nhänelle vasten kasvoja ja katsoivat häntä rauhallisin ja\nhyväntahtoisin katsein. Muut veistokuvat, kummitukset ja paholaiset\neivät vihanneet häntä, Quasimodoa. Siksi läheisesti hän muistutti\nheitä. Pikemmin tekivät ne pilkkaa muista ihmisistä. Pyhimykset\nolivat hänen ystäviään ja siunasivat häntä; kummitukset olivat hänen\nystäviään ja suojelivat häntä. Hän pitikin pitkiä pakinoita heidän\nkanssaan. Hän saattoi tuntikausia istua kyyröttää jonkin kuvapatsaan\ntakana ja keskustella sen kanssa. Jos tällöin sattui, että joku näki\nhänet, hän lähti pakoon, aivan kuin rakastaja, joka yllätetään kesken\nserenadia.\n\nEikä tuomiokirkko ollut hänelle ainoastaan yhteiskunta, vaan myös\nmaailma, vieläpä koko luonto. Hän ei uneksinut muista säleiköistä\nkuin sen iäti kukkivista ikkunoista, ei muusta varjosta, kuin minkä\nnuo kiviset lehvät loivat, jotka täynnä lintuja levittäytyivät\nromaanisten pylväänpäitten koristuksissa, ei muista vuorista kuin\nkirkon tornijättiläisistä, ei muusta valtamerestä kuin Pariisista,\njoka kohisi hänen jalkainsa juuressa.\n\nMitä hän ennen kaikkea rakasti tuossa äidillisessä rakennuksessa,\nmikä herätti hänen sielunsa ja sai hänet kohoamaan siipiraukoilleen,\njotka luolassa olivat kutistuneet ja typistyneet, mikä joskus teki\nhänet onnelliseksi, oli kellot. Hän rakasti niitä, hyväili niitä,\npuheli niille, ymmärsi niitä. Hän kohteli niitä kaikkia hellyydellä\npienestä kellosta torninhuipussa ristikeskustan kohdalla aina\nportaalin yläpuolella olevaan suureen kelloon saakka. Keskihuippu ja\nnuo kaksi tornia olivat hänestä kolme suurta häkkiä, joiden linnut\nhänen elävöittäminään lauloivat vain hänelle. Nämä samat kellot\nolivat kylläkin tehneet hänet kuuroksi, mutta äidit rakastavat usein\neniten niitä lapsia, jotka ovat tuottaneet heille eniten kärsimyksiä.\n\nNiiden ääni olikin ainoa, jonka hän vielä saattoi kuulla. Tästä\nsyystä oli suuri kello hänelle rakkain. Sille hän antoi etusijan\nnäiden meluisten kaunottarien piirissä, jotka puhelivat ja nauroivat\nhänen ympärillään. Sen nimi oli Marie. Sen paikka oli eteläisessä\ntornissa pienemmän sisarensa Jacquelinen kanssa, joka oli saanut\nnimensä Jean de Montagun vaimon mukaan; Jean de Montagu oli sen\nlahjoittanut kirkolle, mutta sai siitä huolimatta riippua päättömänä\nMontfauconissa. Nämä kaksi sisarusta olivat yksinään eteläisessä\ntornissa. Pohjoisessa oli kuusi kelloa sekä puukello, jota\nsoitettiin kiirastorstai-illasta pääsiäisaamuun. Quasimodolla oli\nsiis seraljissaan viisitoista kelloa, mutta suuri Marie oli hänen\nlemmikkinsä.\n\nOn mahdotonta kuvata hänen iloaan suurina juhlapäivinä. Arkkidiakoni\noli tuskin antanut hänelle määräyksen, kun hän jo kiiruhti ylös\ntorninportaita, nopeammin kuin kukaan muu olisi kyennyt. Hän olikin\naivan hengästynyt saapuessaan suuren kellon ilmavaan kammioon.\nKatseltuaan sitä hetkisen hellästi ja lausuttuaan sille jonkin\nhyväilysanan, silitti hän sitä kädellään, aivan kuin hyvää hevosta\ntaputetaan pitkälle matkalle lähdettäessä. Sitten hän huusi\napulaisiaan alemmassa kerroksessa aloittamaan. He tarttuivat köysiin,\nvintturi natisi, ja tuo suunnaton malmihattu alkoi hitaasti liikkua.\nQuasimodo seurasi sitä katseellaan henkeä pidättäen. Kellonkielen\nja malmiseinän ensimmäinen kosketus sai koko palkiston vapisemaan.\nQuasimodo värähteli kellon mukana. Kovemmin! huusi hän mielettömästi\nnauraen. Kellon liikkeet kävivät yhä nopeammiksi, ja kuta suuremmaksi\ntuli kulma, jonka sen heilahdukset muodostivat, sitä suuremmaksi\naukeni Quasimodonkin hehkuva silmä.\n\nViimein saavutti kello täyden heilahdusmittansa, koko torni vapisi,\npalkit, kattokourut, neljäkäskivet, koko kirkko jymisi yhtaikaa\npohjan paalutuksesta aina ylimmän huipun ristikukkiin saakka. Nyt\noli Quasimodo oikeassa elementissään: hän kulki edes takaisin, hän\nvapisi tornin kera kiireestä kantapäähän. Kummastakin torninseinästä\nnäyttäytyi vuorotellen tuon vimmattua vauhtia heilahtelevan kellon\npronssikita, josta lähti tuo myrskyääni, jonka mylvintä kuului kahden\npeninkulman päähän. Quasimodo asettui tämän ammottavan kidan eteen,\nlyyhistyi alas, kun se tuli, nousi ylös, kun se meni ohi, hengitti\nitseensä tuota voimakasta mylvintää, katseli milloin kaksisataa\njalkaa hänen allaan olevaa toria, jolla kuhisi kansaa, milloin tuota\nsuunnatonta malmikitaa, joka alati ulvoi hänen korviinsa. Se oli\nainoa sana, jonka hän kuuli, ainoa ääni, joka katkaisi täydellisen\nhiljaisuuden hänen ympärillään. Hänen rintansa aaltoili kuin linnun\nauringonpaisteessa. Äkkiä tarttui kellon raivo häneenkin; hänen\nkatseensa sai aivan oudon ilmeen; hän odotti kelloa sen heilahtaessa\nohi kuin hämähäkki kärpästä ja heittäytyi rohkealla hyppäyksellä\nsen selkään. Syvyyden yllä riippuen ja seuraten kellon kauheita\nheilahduksia tarttui hän tuota hirviötä korvarenkaisiin, likisti\nsitä polvillaan, kannusti sitä kantapäillään ja lisäsi ruumiinsa\nkoko painolla ja koko voimallaan tuota villiä vauhtia. Torni huojui,\nmutta hän riemuitsi ja nauroi, tukka liehui punaisena harjana, rinta\nnousi ja laski kuin pajan palje, silmä liekehti, kello mylvi ja\nläähätti hänen allaan, -- nyt ei ollut enää Notre-Damen suurta kelloa\neikä Quasimodoa, oli vain unelma, tuulenpyörre, myrsky, jylinällä\nratsastava huumaus, lentävillä lanteilla riippuva henki, omituinen\nkentauri, puoliksi ihminen, puoliksi kello, jonkinlainen kauhea\nAstolf, jota hurjaa vauhtia kiidätti elävä pronssihevonen.\n\nTämän omituisen olennon läsnäolo sai koko tuomiokirkon elämään.\nTuntui siltä kuin hänestä virtaisi, ainakin taika-uskoisen kansan\nkaikki suurentavan mielikuvituksen mukaan, jokin salaperäinen\nvaikutus, joka pani kaikki Notre-Damen kivet elämään ja sai tuon\nvanhan kirkon sisustan sykkimään. Tarvittiin vain tieto, että\nhän oli siellä, kun jo kuvitteli näkevänsä holvien ja portaalien\nlukemattomien kuvien elävän ja liikahtelevan. Ja kirkko tuntui\ntodellakin seuraavan hänen pienintäkin viittaustaan; se odotti\nhänen käskyään korottaakseen valtavan äänensä. Quasimodo hallitsi\nja täytti sen olemuksellaan kuin suojeleva haltija. Olisi miltei\nvoinut sanoa, että tuo valtava rakennus hengitti hänen avullaan.\nHän oli siellä todella joka paikassa, hänet nähtiin miltei yhtaikaa\ntuon suunnattoman muistomerkin jokaisessa kolkassa. Milloin nähtiin\nkauhistuen korkealla toisen tornin seinämällä omituisen kääpiön\nkiipeävän, ryömivän, matelevan, laskeutuen reunan yli syvyys allaan,\nhyppäävän ulkonemalta toiselle ja tutkivan jotakin onttoa kummitusta;\nse oli Quasimodo, joka etsi korppien pesiä. Milloin saattoi\njossakin pimeässä kirkon nurkkauksessa törmätä jonkinlaista elävää\nkummitusta vastaan, joka istui siinä kyyristyneenä ja otsa rypyssä;\nse oli Quasimodo, joka ajatteli. Milloin havaitsi toisessa tornissa\nsuunnattoman pään ja rykelmän jäseniä vimmattua vauhtia heilahtelevan\nedes takaisin köyden päässä; se oli Quasimodo, joka soitti vesperiä\ntai angelusta. Usein nähtiin öisin hirvittävän olennon juoksevan\nheikoilla, suippokaarilla koristetuilla kaiteilla tornin tai absiidin\nympärillä; se oli Notre-Damen, kyttyräselkä. Silloin, sanoivat seudun\nvaimot, sai koko kirkko omituisen, yliluonnollisen, kauhean leiman.\nSiellä täällä aukeni silmiä ja suita; kuului hirvittävä ulvonta ja\nsähinä, jonka saivat aikaan koirat, käärmeet ja lohikäärmeet, jotka\nyöt päivät kurotetuin kauloin ja ammottavin kidoin vartioivat tuota\nvanhaa kirkkoa. Ja jouluyönä, suuren kellon kutsuessa uskovaisia\nkeskiyönmessuun, jolloin sen ääni tuntui käheältä ja rämisevältä,\noli koko julkisivussa sellainen ilme, kuin suuri portaali nielisi\nväkijoukon kitaansa ja ruususto katselisi sitä. Ja kaikki tämä oli\nQuasimodon ansiota. Egyptissä olisi häntä palveltu tämän temppelin\njumalana; keskiaika uskoi häntä sen pahaksi hengeksi; hän oli sen\nsielu.\n\nJa siihen määrään, että niistä, jotka tietävät Quasimodon eläneen,\nNotre-Dame on nykyään autio, sieluton, kuollut. Tuntee, että jokin\non hävinnyt. Tuo suunnaton ruumis on tyhjä; se on luuranko; henki\non jättänyt sen; näkee vain sen asunnon, siinä kaikki. Se on kuin\npääkallo, jossa vielä on silmänreiät, mutta ei enää katsetta.\n\n\n\n\nIV. Koira ja hänen isäntänsä\n\n\nOli kuitenkin yksi inhimillinen olento, jota Quasimodo ei vihannut,\njota hän rakasti yhtä paljon, ehkä enemmänkin kuin kirkkoaan; se oli\nClaude Frollo.\n\nOlihan se luonnollista. Claude Frollo oli hänet ottanut hoitaakseen,\nelättänyt häntä, kasvattanut hänet. Pienenä oli hänen tapana\npaeta Claude Frollon polvien suojaan, kun lapset ja koirat\nahdistivat häntä. Claude Frollo oli opettanut hänet puhumaan,\nlukemaan, kirjoittamaan. Claude Frollo oli lopuksi tehnyt hänestä\nkellonsoittajan. Mutta suurien kellojen antaminen Quasimodolle\npuolisoksi oli samaa kuin antaa Julia Romeolle.\n\nQuasimodon kiitollisuus olikin syvä, intohimoinen, rajaton, ja joskin\nhänen kasvatusisänsä kasvot usein olivat synkät ja ankarat, joskin\nhänen sanansa olivat tavallisesti lyhyitä, kovia, käskeviä, ei\nQuasimodon kiitollisuus ollut hiventäkään vähentynyt. Quasimodo oli\narkkidiakonille mitä alistuvin orja, mitä tottelevin palvelija, mitä\nvalppain koira. Kun tuo kellonsoittaja raukka oli tullut kuuroksi,\noli hänen ja Claude Frollon välillä kehittynyt salainen merkkikieli,\njota vain he ymmärsivät. Täten oli arkkidiakoni ainoa inhimillinen\nolento, jonka kanssa Quasimodo oli säilyttänyt yhteyden. Hän oli\nilmaisukosketuksissa ainoastaan kahteen olentoon tässä maailmassa,\nNotre-Dameen ja Claude Frolloon.\n\nArkkidiakonin valtaa kellonsoittajaan, kellonsoittajan kiintymystä\narkkidiakoniin ei voi mihinkään verrata. Merkkikin vain Claudelta ja\najatuskin siitä, että voisi sillä tuottaa hänelle iloa, olisi saanut\nQuasimodon arvelematta heittäytymään alas Notre-Damen tornista. Tuo\ntavaton ruumiinvoima niin sokeasti alistuneena palvelemaan toista,\noli varsin kummallista. Siinä oli epäilemättä pojan rakkautta,\npalvelijan kiintymystä, mutta siinä oli myös sitä lumousvoimaa, jolla\ntoinen henki vaikuttaa toiseen. Siinä seisoi kömpelö, vajavainen\nolentoraukka pää painuksissa ja rukoilevin katsein korkean ja\nsyvän, voimakkaan ja ylemmän hengen edessä. Ja lopuksi ja ennen\nkaikkea se oli kiitollisuutta. Niin äärimmäiseen saakka kehittynyttä\nkiitollisuutta, ettemme tiedä, mihin sitä verrata. Tämä hyve ei ole\nniitä, joiden kauneimmat ilmaukset tavataan ihmisten keskuudessa.\nSanomme sen tähden, että Quasimodo rakasti arkkidiakonia enemmän\nkuin koira, enemmän kuin hevonen, enemmän kuin elefantti milloinkaan\nherraansa.\n\n\n\n\nV. Jatkoa Claude Frolloon\n\n\nVuonna 1482 oli Quasimodo noin kahdenkymmenen, Claude Frollo\nkolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen: toinen oli kasvanut suureksi,\ntoinen oli vanhentunut.\n\nClaude Frollo ei ollut enää pelkkä Collège Torchin ylioppilas,\npienen lapsen hellä suojelija, nuori, uneksiva filosofi, joka tiesi\npaljon ja jolta vielä puuttui paljon tietoa. Hän oli Josas'n herra\narkkidiakoni, piispan toinen apulainen, kahden dekanaatin, Montlhéryn\nja Châteaufortin ja sadanseitsemänkymmenenneljän maalaisseurakunnan\nsielunpaimen, vakava, ankara ja äreä pappi, henkevä persoonallisuus.\nHänen vaikuttavaa ja synkkää olemustaan pelkäsivät Notre-Damen pienet\nja suuret kuoropojat, kanttorit, augustinolaisveljet ja apupapit,\nkun hän verkkaan astui heidän ohitsensa kuorin korkean holvin alla,\nmajesteetillisena, miettivänä, käsivarret ristissä ja pää niin\npainuneena rintaa vasten, että kasvoista näkyi vain korkea, kalju\notsa.\n\nDom Claude Frollo ei ollut muuten jättänyt tieteitä eikä nuoren\nveljensä kasvatusta, molempia elämäntehtäviään. Mutta vuosien\nvieriessä oli näihin niin rakkaisiin toimiin sekoittunut\nkatkeruuttakin. Viimein, sanoo diakoni Paulus, käy parhainkin öljy\npahan makuiseksi. Pieni Jehan, liikanimeltään _du Moulin_ sen paikan\nmukaan, jossa hän oli kasvanut, ei ollut kehittynyt siihen suuntaan,\njohon Claude olisi tahtonut. Vanhempi veli oli toivonut hurskasta,\nkuuliaista, opinhaluista ja siivoa oppilasta. Mutta hänen suureksi\nmielipahakseen oli pikku Jehan, aivan kuin nuoret puut, jotka\ntekevät tyhjäksi puutarhurin ponnistukset ja itsepäisesti kääntyvät\nsinnepäin, mistä saavat ilmaa ja valoa, versonut reheviä ja vehmaita\noksia vain laiskuuden, tietämättömyyden ja irstailujen taholle. Hän\noli oikea pieni paholainen, jonka tavaton säännöttömyys sai usein dom\nClauden kulmat rypistymään, mutta samalla sangen sukkela ja ovela,\nmikä veti vanhemman veljen suun hymyyn. Claude pani hänet samaan\nkouluun, missä hän itse oli viettänyt ensimmäiset kouluvuotensa\nyksinäisissä opinnoissa, ja hän kärsi suuresti siitä, että tämä\npyhäkkö, jossa Frollon nimi oli ennen ollut kunnioitettu, nyt joutui\nhäpeään sen takia. Hän piti toisinaan ankaria ja pitkiä nuhdesaarnoja\nJehanille, joka kärsivällisesti ja alttiina parannukseen kuunteli\nniitä. Vikojensa ohella oli tuolla pienellä rasavillillä hyvä\nsydän, kuten komedioissa sanotaan. Mutta kun nuhdesaarna oli ohi,\njatkoi hän entiseen tapaansa aivan huolettomana samaa hurjaa\ntemmellystä. Milloin hän höyhensi jotakin \"keltanokkaa\" (niin\nnimitettiin vastaleivottuja ylioppilaita) tervetuliaisiksi; arvokas\nperinnäistapa, jota huolellisesti on vaalittu meidän päiviimme\nsaakka; milloin hän ylioppilas joukon etunenässä klassillisesti\nryntäsi johonkin kapakkaan, _quasi classico excitati_, pieksi\nkapakoitsijan ja löi pohjat pois viinitynnyreistä hänen kellarissaan.\nJa sitten ojensi Torchin aliopettaja masentuneena dom Claudelle\nkauniin latinankielisen tiedonannon, jonka reunassa oli seuraava\ntuskallinen huomautus: _Rixa, prima causa vinum optimum potatum_.\n[Tappelu, syynä liiallinen viininjuonti.] Lopuksi sanottiin, mikä oli\nennen kuulumatonta kuudentoistavuotiaasta nuorukaisesta, että hänen\nirstailunsa usein ulottuivat Rue de Glatignylle asti.\n\nNäiden surujen ja pettymysten synkentäessä Clauden mieltä hän oli\nsitä innokkaammin heittäytynyt tieteen helmaan, tämän sisaren,\njoka ei ainakaan naura vasten kasvoja ja joka aina palkitsee,\nvaikkakin joskus hiukan ontossa rahassa, sen huolenpidon, jota\nsille osoitetaan. Hänestä tuli entistä enemmän tutkija ja samalla\nluonnollisesti entistä ankarampi pappi, entistä synkempi ihminen.\nJokaisessa meistä on erinäistä yhdenmukaisuutta älymme, tapojemme\nja luonteemme välillä, jotka keskeytymättä kehittyvät ja joita vain\nsuuret elämänmuutokset saattavat järkyttää.\n\nKun Claude Frollo jo nuoruudessaan oli kahlannut läpi miltei koko\npositiivisen, ulkoisen ja luvallisen inhimillisen tietämisen piirin,\noli hänen, jollei halunnut pysähtyä siihen _ubi defuit orbis_\n[missä maa loppuu], ollut pakko mennä yhä pitemmälle ja etsiä\nuusia ravintoaineita täyttymättömälle tiedonnälälleen. Antiikkinen\nvertauskuva, käärme, joka puree häntäänsä, sopii juuri tieteelle.\nClaude Frollo tuntui kokeneen tämän. Useat vakavat henkilöt\nväittivät, että hän tyhjennettyään inhimillisen tietämisen fasin\n[fas = sallittu] oli uskaltanut tunkeutua sen nefasiin [nefas =\nkielletty]. Hän oli, niin sanottiin, maistanut tiedon puun kaikkia\nomenia, toista toisensa jälkeen, ja viimein, liekö se sitten\ntapahtunut nälästä vaiko inhosta, puraissut kielletystä hedelmästä.\nHän oli, kuten lukija on nähnyt, käynyt teologien luennoilla\nSorbonnessa, filosofien seuroissa pyhän Hilariuksen kuvan ääressä,\nasetustentutkijain väittelyissä pyhän Martinuksen kuvan ääressä,\nlääkärien kokouksissa Notre-Damen vihkivesiastian luona, _ad cupam\nNostrae-Dominae;_ kaikki sallitut ja hyväksytyt ruokalajit, joita nuo\nneljä suurta keittiötä, joita nimitettiin neljäksi tiedekunnaksi,\nsaattoivat valmistaa ja tarjota nälkäiselle sielulle, oli hän ahminut\nja kyllästynyt ennen kuin oli saanut nälkänsä tyydytetyksi. Silloin\nhän oli omin päin kaivautunut yhä kauemmaksi, yhä syvemmälle koko\ntuon rajoitetun, aineellisen ja ahtaan tieteen taakse; hän oli ehkä\npannut sielunsa peliin ja istuutunut luolaan tuon alkemistien,\nastrologien ja hermeetikkojen salaperäisen pöydän ääreen, jonka\ntoisessa päässä keskiajalla vallitsivat Averroës, Guillaume de Paris\nja Nicolas Flamel ja joka seitsenhaaraisen kynttilänjalan valossa\nulottuu kauas itämaille aina Salomoon, Pythagorakseen ja Zoroasteriin\nsaakka.\n\nNiin ainakin väitettiin, syystä tai syyttä.\n\nTotta kyllä on, että arkkidiakoni usein kävi Saints-Innocents'in\nhautausmaalla, jossa hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät, mutta\nhuomautettiin, että hän paljon vähemmän kiinnitti huomiota ristiin\nheidän haudallaan kuin niihin omituisiin kuvioihin, joita oli\npiirretty Nicolas Flamelin ja Claude Pernelles'in hautakiviin aivan\nedellisen vieressä.\n\nTotta on, että hänen usein nähtiin kiireisin askelin kulkevan Rue\ndes Lombards'ia ja hiipivän pieneen taloon Rue des Écrivains'in\nja Rue Marivault'in kulmassa. Se oli sama talo, jonka Nicolas\nFlamel oli rakennuttanut itselleen ja jossa hän oli kuollut v.\n1417 ja joka, oltuaan sen jälkeen tyhjänä, nyt alkoi rapistua.\nKaiken maailman hermeetikot ja henkienmanaajat olivat tuhrineet sen\nseinät aivan täyteen nimikirjoituksiaan. Jotkut naapurit väittivät\nkerran nähneensä kellarinluukusta arkkidiakoni Clauden kaivavan,\nkääntelevän ja luovan taas umpeen maata niissä kahdessa kellarissa,\njoiden tukipylväät Nicolas Flamel oli omin käsin piirtänyt täyteen\nsäkeitä ja hieroglyfejä. Luultiin, että Flamel oli näihin kellareihin\nkaivanut viisasten kiven, ja sen ja seuraavan vuosisadan alkemistit,\nMagistrista isä Pasifiqueen saakka, kaivoivat ja möyrivät siellä\nväsymättä, kunnes tuo niin perinpohjin pengottu talo viimein luhistui\nheidän ylleen.\n\nTotta on edelleen, että arkkidiakoni oli omituisen intohimoisesti\nkiintynyt Notre-Damen symboliseen portaaliin, noihin loitsuihin,\njotka sen kiviin oli piirtänyt piispa Guillaume de Paris, joka\nvarmaan tuomittiin sen tähden, että hän siihen pyhään runoelmaan,\njota muu rakennus kautta aikojen laulaa, liitti niin helvetillisen\npäällekirjoituksen. Arkkidiakoni Clauden katsottiin päässeen selville\njättimäisen pyhän Kristoforoksen merkityksestä, tuon suunnattoman,\narvoituksellisen kuvapatsaan, joka siihen aikaan kohosi eteisen\nsisäänkäytävän pielessä ja jota kansa nimitti pilkaten \"herra\nHarmajaksi\". Mutta kuka tahansa, jolla oli silmää nähdä, saattoi\nhavaita, että hän toisinaan saattoi istua tuntikausia eteisen\nkivipenkillä vaipuneena portaalin veistokuvien tarkastelemiseen,\nmilloin tutkivasti katsellen tyhmiä neitsyitä nurin käännettyine,\nmilloin viisaita pystyssä olevine lamppuineen, milloin taas laskien\nnäkökulmaa, josta vasemman portaalin korppi tuijottaa jotakin\nsalaperäistä kohtaa kirkon sisällä, johon varmaankin viisasten kivi\non kätkettynä, ellei se ole Nicolas Flamelin kellarissa.\n\nOmituista kohtalon leikkiä oli, sivumennen sanoen, että kahden\nniin erilaisen olennon kuin Clauden ja Quasimodon lämmin ihailu\nkohdistui tuona aikana Notre-Dameen: toinen, eräänlaisen vaiston\nohjaama puoli-ihminen rakasti sitä sen kauneuden, sen veistokuvien\nja kaikkien osien ihanan sopusoinnun vuoksi; toinen hehkuvan\nmielikuvituksen omaava oppinut rakasti sitä sen merkityksen, sen\ntarunomaisuuden, sen sisältämän ajatuksen, symbolin vuoksi, joka on\nkätkettynä sen veistoksiin, aivan kuin julkisivun toinen kirjoitus\ntoisen alle palimpsestissa, toisin sanoen, sen arvoituksen vuoksi,\njonka se aina asettaa ajatuksen ratkaistavaksi.\n\nTotta on myös, että arkkidiakoni oli siihen torniin, joka on\nGrève-torin puolella sisustanut itselleen aivan kellojen viereen\npienen kammion, jonne ei kukaan, ei edes piispa, kuten sanottiin,\nsaanut astua ilman hänen suostumustaan. Tämän kammion oli laitattanut\nylös tornin muuriin korpinpesien joukkoon piispa Hugo de Besançon\n[Hugo II de Bisuncio, 1326-1332], joka siellä aikoinaan oli\nharjoittanut kiellettyjä temppuja. Kukaan ei tiennyt, mitä tämä\nkammio sisälsi, mutta usein oli öisin Grève-torilta nähty pienessä\nikkuna-aukossa, joka oli tornin takasivulla, ihmeellisen punaisen\nhohteen leimahtavan, sammuvan ja lyhyitten, yhtä pitkien väliaikojen\npäästä uudelleen syttyvän. Pimeässä ja tuossa korkeudessa oli\ntuo hohde, joka tuntui kuin palkeesta lähtevän, omituinen näky,\nja naapuriston hurskaat naiset sanoivat toisilleen: Siellä on\narkkidiakoni palkeineen, helvetti hehkuu tuolla ylhäällä.\n\nTähän ei suinkaan sisältynyt mitään todistusta noituudesta, mutta\nsiinä oli kuitenkin sen verran savua, että saattoi arvella tultakin\nolevan, ja arkkidiakonilla oli tässä suhteessa epäilyttävä nimi.\nMeidän on kuitenkin lisättävä, että egyptiläisillä tieteillä,\nnekromantialla, noituudella, lumivalkoisimmalla ja viattomimmallakaan\nei ollut leppymättömämpää vihollista, taipumattomampaa ilmiantajaa\nNotre-Damen viranomaisten edessä. Olipa tämä kammo todellista\ntai ainoastaan koiranleuan kujetta, joka huutaa: _varas kiinni!_\nkapitulin viisaat päät pitivät siitä huolimatta arkkidiakonia\nsieluna, joka oli uskaltautunut helvetin eteiseen, eksynyt kabbalan\nonkaloihin ja harhaili salaisten tieteitten pimeydessä. Kansa ei\nmyöskään erehtynyt tässä suhteessa; jokaiselle, joka oli hiemankin\ntarkkanäköinen, oli aivan selvää, että Quasimodo oli paholainen\nja Claude Frollo noita. Olihan selvää, että kellonsoittajan tuli\npalvella arkkidiakonia määrätty aika, mutta hän saisi tämän ajan\njälkeen palkaksi hänen sielunsa. Ja arkkidiakoni olikin sangen\nhuonossa huudossa kaikkien jumalisten sielujen kesken tavattoman\nankarista tavoistaan huolimatta, eikä heidän joukossaan ollut\nainoatakaan niin kokematonta jumalista nenää, joka ei tuntenut\nhänessä noidan hajua.\n\nJa jos vuosien vieriessä oli hänen tietämisessään auennut pohjattomia\nsyvyyksiä, oli niitä auennut hänen sydämessäänkin. Sitä oli ainakin\nsyytä uskoa, kun tarkemmin tutki hänen kasvojaan, joissa näki hänen\nsielunsa hohtavan kuin synkkien pilvien läpi. Miten hän oli saanut\ntuon korkean kaljun otsaansa, miten hänen päänsä oli kumaraan\npainunut, minkä tähden nuo ainaiset huokaukset kohoilivat hänen\nrinnastaan? Mikä salainen ajatus sai hänen suunsa hymyilemään niin\nkatkerasti, samalla kun hänen rypistyneet silmäkulmansa lähestyivät\ntoisiaan kuin kaksi sonnia, jotka ovat valmiit puskusille? Mistä\njohtui, että hänen tukkansa oli jo harmaantunut? Mikä sisäinen tuli\nleimahti toisinaan hänen katseestaan, niin että hänen silmänsä\nmuistutti reikää sulatusuunin seinässä?\n\nNämä ankaran moraalisen taistelun ilmaukset olivat varsinkin\nsiihen aikaan, jota meidän kertomuksemme kuvaa, saaneet entistä\nvoimakkaamman sävyn. Useammin kuin kerran oli sattunut, että\njoku kuoripoika säikähtäen sitä tulta, joka paloi arkkidiakonin\nsilmissä, oli pötkinyt pakoon nähdessään olevansa kahden hänen\nkanssaan kirkossa. Useammin kuin kerran oli hänen vierustoverinsa\nkuoripenkissä kuullut hänen jumalanpalveluksen aikana sotkevan\nkäsittämättömiä sanoja koraaliin _ad omnem tonum_. Useammin kuin\nkerran oli joen rannalla asuva vaimo, joka pesi kapitulille,\nkauhukseen nähnyt kynsien ja suonenvetoisesti puristuneitten sormien\njälkiä Josas'n herra arkkidiakonin messupaidassa.\n\nHän oli muuten itseään kohtaan ankarampi kuin koskaan ennen eikä\nollut milloinkaan esiintynyt niin esikuvallisesti. Sekä hänen\nasemastaan että luonteestaan oli johtunut, että hän oli aina\npysytellyt loitolla naisista; nyt näytti hän vihaavan heitä enemmän\nkuin milloinkaan ennen. Pelkkä silkkihameen kahina sai hänen vetämään\nhuppukauluksen silmilleen. Hän oli tässä suhteessa niin ankara,\nettä kun kuninkaan tytär, Beaujeun valtiatar, joulukuussa v. 1481\naikoi käydä Notre-Damen luostarissa, hän asettui vakavasti sitä\nvastustamaan huomauttaen piispalle siitä Mustan kirjan asetuksesta,\njoka on päivätty P. Bartholomeuksen päivänä v. 1334 ja joka\nkieltää kaikilta naisilta, \"nuorilta tai vanhoilta, ylhäisiltä tai\nalhaisilta\" pääsyn luostariin. Tämän vuoksi oli piispan täytynyt\nhuomauttaa hänelle legaatti Odon määräyksestä, joka tekee poikkeuksen\nmuutamiin ylhäisiin naisiin nähden (_aliquae magnates mulieres,\nquae sine scandalo evitari non possunt_), joita ei saattanut ilman\nhäväistystä estää. Mutta arkkidiakoni ei ollut kuitenkaan tahtonut\ntaipua, vaan oli huomauttanut piispalle, että legaatin määräys, joka\noli peräisin vuodelta 1207, oli satakaksikymmentäseitsemän vuotta\nMustaa kirjaa vanhempi ja luonnollisestikin sen kumoama. Ja hän oli\nkieltäytynyt näyttäytymästä prinsessalle.\n\nOli myös huomattu, että hänen inhonsa mustalaisia kohtaan oli yhä\nkasvanut. Hän oli saanut piispan antamaan määräyksen, joka nimenomaan\nkielsi mustalaisnaisia tanssimasta ja nelistämästä tamburiinia\ntuomiokirkon torilla, ja hän oli samaan aikaan alkanut innokkaasti\ntutkia viraston homeista arkistoa kerätäkseen ne tapaukset, jolloin\nnoitia ja velhovaimoja oli tuomittu poltettavaksi tai hirtettäväksi\nosallistumisesta noituuden harjoittamiseen pukkien, emäsikojen tai\nvuohien kanssa.\n\n\n\n\nVI. Epäsuosio\n\n\nArkkidiakoni ja kellonsoittaja eivät olleet, kuten jo on mainittu,\nerityisen suosittuja tuomiokirkon seutuvilla asuvain pariisilaisten\nkeskuudessa, olivatpa he rikkaita tai köyhiä. Kun Claude ja Quasimodo\nläksivät yhdessä ulos, mikä ei ollut niinkään harvinaista, ja\nheidän nähtiin, isännän edellä ja palvelijan muutaman askeleen\npäässä hänen takanaan, kulkevan Notre-Damen seudun tyhjiä, kapeita\nja pimeitä katuja, tervehdittiin heitä pistosanoilla, ivallisilla\nrallatuksilla tai karkeilla sukkeluuksilla heidän kulkiessaan ohi,\njollei Claude Frollo, mikä kuitenkin sattui harvoin, kulkenut pää\npystyssä ja näyttänyt neuvottomille koiranleuoille ankaraa, miltei\nmajesteetillista otsaansa.\n\nHe olivat korttelissaan kuin \"runoilijat\", joista Régnier puhuu.\n\n    Runoniekkaa saatteli roskaväki\n    kuin kerttujen parvi, joka pöllön näki.\n\nMilloin pani joku pojanviikari alttiiksi kätensä ja jalkansa\nsen käsittämättömän huvin vuoksi, että sai pistää nuppineulalla\nQuasimodoa kyttyrään. Milloin hipaisi joku kaunis, nuori, vallaton ja\nliian julkea tyttö papin mustaa kauhtanaa ja lauloi hänelle vasten\nkasvoja ensi säkeen pilkkalaulusta: _Hihhei, nyt pirun kiinni sain_.\nTai sattui joskus, että joukko repaleisia eukkoja, jotka istua\nkyyröttivät portailla jonkin portin pielessä, tervehti pappia ja\nkellonsoittajaa kirouksilla heidän kulkiessaan ohi, ja joku mutisi\npuoliääneen toisille:\n\n\"Katsokaas, tuon sielu tuossa on samanlainen kuin tuon toisen ruumis!\"\n\nTai heilutti parvi koululaisia ja sotilaita, jotka olivat\naitahyppysillä, lakkejaan ja huusi heidät nähdessään:\n\n_Eia! eia! Claudius cum claudo!_ [Eläköön! Katsokaas Claudea ja\nontuvaa!]\n\nMutta useimmiten eivät pappi ja kellonsoittaja lainkaan huomanneet\nkoko pilkkaa. Quasimodo oli liian kuuro, Claude liiaksi mietteisiinsä\nvaipunut, kuullakseen kaikkia näitä kohteliaisuuksia.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA\n\n\n\n\nI. \"Abbas beati Martini\" [Pyhän Martinuksen luostarin apotti]\n\n\nDom Clauden maine oli levinnyt laajalle, ja se aiheutti suunnilleen\nsamoihin aikoihin, kun hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan madame\nde Beaujeutä, vierailun, joka kauan tuotti hänelle päänvaivaa.\n\nOli ilta. Hän oli juuri messun jälkeen sulkeutunut kammioonsa\nNotre-Damen luostarissa. Lukuun ottamatta joitakin nurkkaan\nasetettuja pulloja, jotka sisälsivät epäilyttävän näköistä jauhetta,\njoka suuresti muistutti kullantekojauhetta, ei tuossa pienessä\nhuoneessa ollut mitään tavatonta tai salaperäistä. Siellä täällä\nseinillä oli tosin kirjoituksia, mutta ne olivat tunnustetusti\nhyvien kirjailijoiden filosofisia tai uskonnollisia ajatelmia.\nArkkidiakoni oli juuri istuutunut suuren, käsikirjoitusten peittämän\nkaappipöydän ääreen, jota kolmiliekkinen vaskilamppu valaisi. Hän\nnojasi kyynärpäätään Honorius d'Autunin avonaiseen teokseen _De\npraedestinatione et libero arbitrio_ [ennaltamääräyksestä ja vapaasta\ntahdosta] ja selaili mietteissään painettua kaksitaitteista kirjaa,\njonka hän oli tuonut mukanaan ja joka oli ainoa painotuote hänen\nkammiossaan. Kesken mietteitään hän kuuli kolkutettavan ovelleen.\n\n-- Kuka siellä? huusi oppinut nälkäisen koiran äänensävyllä, jolta\nriistetään luunpalanen. Ääni ulkopuolelta vastasi:\n\n-- Ystävänne Jacques Coictier.\n\nHän meni avaamaan.\n\nSiellä oli todellakin kuninkaan lääkäri, noin viisikymmenvuotias\nmies, jonka kovia kasvonpiirteitä ei parantanut vaaniva katse. Hänen\nseurassaan oli joku toinen mies. Kummallakin oli yllään nilkkoihin\nulottuva, tummanharmaa, oravannahalla vuorattu takki, vyötäisillä vyö\nja päässä lakki samasta kankaasta kuin takki. Heidän kätensä olivat\nhihojen, jalkansa takinliepeitten ja silmänsä lakin peitossa.\n\n-- Herra armahtakoon, hyvät herrat! sanoi arkkidiakoni johtaen\nheidät sisälle, -- enpä odottanut niin kunnioitettavia vieraita näin\nmyöhään. Näitä kohteliaita sanoja lausuessaan hän loi katseensa\nlääkäristä hänen seuralaiseensa, jota hän tarkasti tutkivin ja\nlevottomin katsein.\n\n-- Ei ole milloinkaan liian myöhäistä tulla tervehtimään niin\nkuuluisaa tiedemiestä kuin dom Claude Frollo de Tirechappea, vastasi\ntohtori Coictier, joka franche-comtelaisella murteellaan lausui\nsanansa laahustavan viitan koko majesteettisuudella.\n\nNyt alkoi lääkärin ja arkkidiakonin välillä onnentoivotusten\nvaihto, jolla siihen aikaan oppineet aina aloittivat keskustelun\nkeskenään, mikä ei estänyt heitä sydämensä pohjasta halveksimasta\ntoisiaan. Niinhän asianlaita on vielä tänäkin päivänä; toiselle\nkohteliaisuuksia latelevan tiedemiehen suu on hunajaisella sapelia\ntäytetyn pikarin kaltainen.\n\nClaude Frollon onnittelut koskivat etupäässä niitä monia ajallisia\netuja, joita tuo arvon lääkäri oli kadehdittavan uransa aikana\nosannut puristaa jokaisesta kuninkaan sairaudesta; parempi ja\nvarmempi alkemistinen toimi kuin viisasten kiven etsintä.\n\n-- Todellakin! herra tohtori Coictier, -- minua on suuresti\nilahduttanut sisarenpoikanne, kunnianarvoisan herra Pierre Verser\nnimitys piispaksi. Eikö hän ole Amiens'in piispana?\n\n-- On kyllä, herra arkkidiakoni, Jumalan erikoisesta suosiosta ja\narmosta.\n\n-- Tiedättekö, että te näytitte oikein komealta jouluna tiliviraston\nvirkamieskomppanian etunenässä, herra presidentti?\n\n-- Ainoastaan varapresidentti, dom Claude, ei muuta!\n\n-- Miten edistyy mahtava talonne Rue Saint-André-des-Arcs'in\nvarrella? Sehän on oikea Louvre. Pidän erikoisesti portin päälle\nveistetystä aprikoosipuusta, jossa on tuo hauska sanaleikki: _À\nl'abri-cotier_. [Muodossa: _à l'abricotier_, aprikoosipuussa;\nmuodossa: _à l'abri côtier_, satamassa.]\n\n-- Ah, mestari Claude, se nielee minulta tavattomia summia tuo\nrakennus. Se saattaa minut puille paljaille.\n\n-- No, no, onhan teillä palatsin vankila- ja tuomioistuintulonne sekä\nvuokrat kaikista taloista, lihakaupoista, liikkeistä ja myymälöistä\nsen alueella; onhan siinä lehmää lypsää.\n\n-- Linnapahaseni Poissyssä ei ole tänä vuonna tuottanut minulle\nmitään.\n\n-- Mutta ovathan tullitulonne Trielistä, Saint-James'ista ja\nSaint-Germain-en-Laye'sta melkoiset.\n\n-- Satakaksikymmentä livreä, eikä edes pariisilaista.\n\n-- Ja sitten on teillä kuninkaallisen neuvosherran toimi. Se on varma\ntulolähde.\n\n-- Niinpä kyllä, arvoisa virkaveli, mutta tuo kirottu Poligny, josta\non pidetty niin paljon puhetta, ei tuota vuodessa kuuttakymmentäkään\nkultataaleria, tulipa sato miten hyvä tahansa.\n\nNiissä kohteliaisuuksissa, joita dom Claude lausui Jacques\nCoictier'lle, oli pilkallinen, ivallinen ja kujeileva sävy, jolla\netevämpi ja onneton persoonallisuus hetken huvikseen leikittelee\nmitättömän henkilön pyylevällä menestyksellä. Toinen ei sitä\nhuomannut.\n\n-- Kunniani kautta, sanoi lopuksi Claude ja puristi hänen kättään,\nminua ilahduttaa suuresti nähdä teidät niin hyvissä voimissa.\n\n-- Kiitos, mestari Claude.\n\n-- Mutta kesken kaiken, huudahti Claude, miten voi teidän\nkuninkaallinen potilaanne?\n\n-- Hän palkitsee huonosti lääkärinsä, vastasi tohtori ja vilkaisi\nsalavihkaa seuralaiseensa.\n\n-- Niinkö luulette, veli Coictier? sanoi hänen toverinsa. Nämä\nsanat, jotka lausuttiin hämmästyneellä ja moittivalla äänensävyllä,\nsaivat arkkidiakonin jälleen kiinnittämään huomionsa tuntemattomaan,\njosta hän ei oikeastaan ollut hetkeksikään kokonaan kääntänyt\nkatsettaan sen jälkeen, kun vieras astui hänen kammioonsa. Ainoastaan\nniistä monista syistä, jotka estivät häntä loukkaamasta tohtori\nJacques Coictier'ta, Ludvig XI:n kaikkivoipaa lääkäriä, hän oli\nvastaanottanut hänet tuntemattoman henkilön seurassa. Hänen ilmeensä\nei osoittanutkaan erikoista tyytyväisyyttä, kun Coictier lausui:\n\n-- Kesken kaiken, dom Claude, tuon luoksenne virkatoverin,\njoka teidän kuuluisuutenne vuoksi on halunnut tutustua teihin\nhenkilökohtaisesti.\n\n-- Onko herra tiedemies? kysyi arkkidiakoni ja kiinnitti Coictier'n\nseuralaiseen läpitunkevan katseensa. Katse, joka häntä kohtasi\nvieraan tuuheitten kulmakarvojen alta, oli yhtä läpitunkeva ja\nepäilevä kuin hänenkin.\n\nVieras oli, mikäli lampun himmeässä valossa saattoi arvostella,\nnoin kuusikymmenvuotias, keskikokoinen, sairaalloisen ja raihnaisen\nnäköinen ukko. Vaikka piirteet olivatkin porvarilliset, oli hänen\nkasvoissaan kuitenkin jotain mahtavaa ja ankaraa; hänen silmänsä\nloistivat harvinaisen kaarevain kulmain alta kuin valo luolasta; ja\nsyvälle painetun hatun alta saattoi aavistaa suuria suunnitelmia\nhautovan nerokkaan otsan.\n\nHän kiirehti itse vastaamaan arkkidiakonin kysymykseen.\n\n-- Kunnioitettava mestari, sanoi hän vakavalla äänellä, teidän\nmaineenne on tunkeutunut korviini ja olen tahtonut kysyä teiltä\nneuvoa. Olen vain mitätön aatelismies maaseudulta ja riisun kengät\njaloistani astuessani oppineitten luokse. Tuleehan teidän tietää\nnimeni. Nimeni on ukko Tourangeau.\n\n-- Omituinen nimi aatelismiehelle! ajatteli arkkidiakoni. Samalla\nhän tunsi seisovansa jonkin merkitsevän ja vakavan edessä. Hänen\nterävä älynsä sai hänet heti aavistamaan yhtä terävän älyn tuon\ntuntemattoman turkiksilla reunustetun hatun alta, ja kun hän tarkasti\nnoita vakavia kasvoja, katosi vähitellen kuin illanhämärä yöhön se\nironinen ilme, jonka Jacques Coictier'n läsnäolo oli tuonut hänen\nsynkkiin kasvoihinsa. Hän oli synkkänä ja äänetönnä istuutunut\nsuureen nojatuoliinsa, kyynärpää oli asettunut entiselle paikalleen\npöydälle ja otsa nojautunut käteen. Hetkisen mietittyään hän viittasi\nkumpaakin vierasta istuutumaan ja sanoi ukko Tourangeaun puoleen\nkääntyen:\n\n-- Te tulette siis kysymään minulta neuvoa, mestari, ja missä\ntieteessä?\n\n-- Kunnioitettava mestari, vastasi ukko Tourangeau, olen sairas,\nhyvin sairas. Sanotaan, että te olette suuri eskulapius, ja minä\ntulen pyytämään teiltä erästä lääketieteellistä neuvoa.\n\n-- Lääketieteellistä! sanoi arkkidiakoni ja pudisti päätään. Hän\nnäytti miettivän hetkisen ja jatkoi:\n\n-- Ukko Tourangeau, sehän on nimenne, kääntäkää päätänne, niin te\nnäette vastaukseni valmiina seinällä.\n\nTourangeau noudatti kehoitusta ja luki päänsä kohdalta seinästä\nseuraavan kaiverretun kirjoituksen: Lääketiede on _unelmien tytär_.\n-- _Jamblikhos_.\n\nTohtori Jacques Coictier oli harmistuen kuullut seuralaisensa\nkysymyksen, ja dom Clauden vastaus lisäsi sitä yhä. Hän kumartui ukko\nTourangeaun puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei\narkkidiakoni saattanut sitä kuulla:\n\n-- Enkö sanonut teille, että hän on hullu? Mutta te halusitte\nsittenkin nähdä hänet!\n\n-- Saattaa hyvinkin olla niin, että tämä hullu on oikeassa, tohtori\nJacques, vastasi ukko yhtä hiljaa ja katkerasti hymähtäen.\n\n-- Kuten haluatte! sanoi Coictier kuivasti ja kääntyi arkkidiakonin\npuoleen:\n\n-- Te sivuutatte varsin kevyesti kaikki, dom Claude, ja Hippokrates\nei tuota teille suurempaa vaivaa kuin pähkinä apinalle. Lääketiede\nunelmaa! Luulenpa melkein, että apteekkarit ja tieteen mestarit\nkivittäisivät teidät, jos olisivat läsnä. Te kiellätte siis\nrakkausjuoman vaikutuksen vereen ja voiteitten lihaan? Te kiellätte\nikuisen kasvi- ja metallilääketaidon, jota sanotaan maailmaksi ja\njoka on yksinomaan tehty tätä ikuista sairasta varten, jota sanotaan\nihmiseksi?\n\n-- En kiellä, sanoi dom Claude kylmästi, lääketaitoa enkä sairasta.\nKiellän lääkärin.\n\n-- Ei ole siis totta, vastasi Coictier kuumeten, että kihti\non sisäistä savipuolta, että tykinluodin haavoja parannetaan\npaistetuilla rotilla hautomalla, että nuori veri sopivalla tavalla\njohdettuna nuorentaa vanhoja suonia; ei ole siis totta, että kaksi ja\nkaksi on neljä, ja että emprosthotonos seuraa opisthotonosta!\n\nArkkidiakoni vastasi liikahtamatta:\n\n-- On tiettyjä seikkoja, joista ajattelen tietyllä tavalla.\n\nCoictier punastui kiukusta.\n\n-- No, no, hyvä Coictier, älkää innostuko, sanoi ukko Tourangeau.\nHerra arkkidiakoni on ystävämme.\n\nCoictier rauhoittui mutisten itsekseen: -- Hän on todellakin hullu!\n\n-- Te teette minut, Herra paratkoon, neuvottomaksi, mestari Claude,\nvirkkoi ukko Tourangeau oltuaan hetken ääneti. Aioin kysyä teiltä\nneuvoa kahdessa asiassa, joista toinen koskee terveyttäni, toinen\ntähteäni.\n\n-- Jos se oli asianne, herrani, vastasi arkkidiakoni, olisitte\ntehnyt viisaammin, jos ette olisi vaivautunut luokseni. En usko\nlääketieteeseen; en usko tähdistäennustamiseen.\n\n-- Niinkö! virkkoi ukko hämmästyen.\n\nCoictier naurahti väkinäisesti.\n\n-- Näettehän, että hän on hullu, sanoi hän hiljaa ukko Tourangeaulle.\n-- Hän ei usko astrologiaan!\n\n-- Miten on selitettävissä, jatkoi dom Claude, -- että jonkin tähden\njokainen säde on jonkun ihmisen päähän kiinnitetty lanka!\n\n-- No mihin te sitten uskotte? huudahti ukko Tourangeau.\n\nArkkidiakoni oli hetken kahden vaiheilla, sitten hän vastasi\nsurullisesti hymyillen, mikä tuntui kumoavan hänen sanansa:\n\n-- _Credo in Deum_. [Uskon Jumalaan.]\n\n-- _Dominum nostrum_ [Meidän Herraamme], lisäsi ukko Tourangeau\ntehden ristinmerkin.\n\n-- _Amen_, sanoi Coictier.\n\n-- Kunnioitettava mestari, jatkoi ukko, minua ilahduttaa teidän hyvä\nuskonne. Mutta miten suuri oppinut olettekin, ette kai ole vielä\nsillä asteella, että kiellätte tieteen?\n\n-- En, sanoi arkkidiakoni tarttuen ukko Tourangeaun käsivarteen, ja\ninnostunut leimaus välähti hänen himmeissä silmissään, -- en kiellä\ntiedettä. En ole voinut niin pitkiä aikoja turhaan ryömiä luolan\nlukemattomia käytäviä näkemättä kaukana pimeän käytävän päässä\nvaloa, liekkiä, ehkä hohdetta siitä häikäisevästä työpajasta, jossa\nkärsivälliset ja viisaat ovat yllättäneet Jumalan.\n\n-- Ja mitä sitten pidätte lopulta varmana, virkkoi Tourangeau.\n\n-- Alkemiaa.\n\n-- Mutta Herran nimessä, dom Claude, huudahti Coictier, -- alkemialla\non oikeutuksensa kylläkin, mutta miksi pilkata lääketiedettä ja\nastrologiaa?\n\n-- Tietonne ihmisestä ei ole mitään! tietonne taivaasta ei ole\nmitään! lausui arkkidiakoni painavasti.\n\n-- Silläpä suoriudutaan ylen helposti Epidauruksesta ja Khaldeasta,\nvirkkoi lääkäri pilkallisesti nauraen.\n\n-- Kuulkaa, herra Jacques. Olen ilmaissut vakaumukseni. En ole\nkuninkaan henkilääkäri, eikä hänen majesteettinsa ole antanut\nminulle Dedalus-puutarhaa tähtien tutkimista varten. -- Älkää\nkiihtykö, vaan kuunnelkaa minua. -- Minkä totuuden olette löytänyt,\nen tahdo sanoa lääketieteestä, sillä sehän on pelkkää hullutusta,\nvaan astrologiasta? Sanokaapa mitä olette toimittanut pystysuoralla\nbustrofedonilla, mitä löytöjä olette tehnyt luvuilla ziruf ja zefirod?\n\n-- Kiellättekö olkaluun sympaattisen voiman ja sen että\nkabbalistiikka perustuu siihen?\n\n-- Erehdys, herra Jacques! ei ainoakaan teidän lauselmistanne perustu\ntodellisuuteen. Alkemialla sitä vastoin on löytönsä. -- Voitteko\nväittää sellaisia seikkoja vastaan, kuin että jää tuhat vuotta\nmaattuaan maan sisässä muuttuu vuorikristalliksi, ja että lyijy on\nkaikkien metallien isä? (Sillä kulta ei ole metalli, kulta on valo.)\n-- Lyijy tarvitsee vain neljä aikakautta, joista kukin kaksisataa\nvuotta, muuttuakseen ensin punaiseksi arsenikiksi, sitten tinaksi\nja viimein hopeaksi. -- Eikö asianlaita ole niin? Mutta uskoa\nolkaluuhun, ympyräviivaan ja tähtiin on yhtä naurettavaa kuin Suuren\nKatayn asukasten tavoin uskoa, että kuhankeittäjä muuttuu myyräksi ja\njyvät karppikaloiksi.\n\n-- Olen tutkinut hermetiikkaa, huusi Coictier, ja vakuutan...\nInnostunut arkkidiakoni ei antanut hänen lopettaa.\n\n-- Ja minä olen tutkinut lääketiedettä, astrologiaa ja hermetiikkaa.\nTässä yksin on totuus (näin sanoen hän otti lippaalta yhden noista\npulloista, joista edellä mainitsimme), tässä yksin on valo!\nHippokrates on unelma, Urania on unelma, Hermes on ajatus. Kulta on\naurinko, kullantekijä on jumala. Se on ainoa tiede. Olen käynyt läpi\nkoko lääketieteen ja astrologian, sanon sen teille vielä kerran, enkä\nole löytänyt mitään! Ihmisruumis, pimeyttä; tähdet, pimeyttä!\n\nJa hän vaipui takaisin nojatuoliinsa mahtavan ja innoittuneen\nnäköisenä. Tourangeau tarkasti häntä ääneti. Coictier koetti\nnaurahtaa, kohautti huomaamatta olkapäitään ja toisti hiljaa:\n\n-- Hän on hullu!\n\n-- Ja tuo suuri päämäärä, virkkoi yhtäkkiä Tourangeau, -- oletteko\nsaavuttanut sen? Onko teidän onnistunut tehdä kultaa?\n\n-- Jos minun olisi onnistunut, sanoi arkkidiakoni painostaen hitaasti\nsanojaan kuten ainakin henkilö, joka on mietteisiinsä vaipunut, --\nolisi Ranskan kuninkaan nimi Claude eikä Ludvig.\n\nUkko rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Mitä sanonkaan? jatkoi dom Claude ylpeän halveksivasti hymyillen.\n-- Mitä merkitsisi minulle Ranskan valtaistuin, kun voisin uudelleen\nrakentaa itämaisen keisarikunnan!\n\n-- Todellakin! virkkoi ukko.\n\n-- Tuota hupsuraukkaa! mutisi Coictier.\n\nArkkidiakoni, joka näytti oikeastaan puhelevan itsekseen, jatkoi:\n\n-- Mutta minä ryömin vielä; revin rikki kasvoni ja polveni\nmaanalaisen käytävän kiviin. Näen vasta vilauksen, en enempää; en\nosaa lukea, vain tavailla.\n\n-- Ja kun osaatte vihdoin lukea, voitteko silloin tehdä kultaa? ukko\nkysyi.\n\n-- Epäilemättä! sanoi arkkidiakoni!\n\n-- Pyhä Neitsyt tietää, että olen rahan tarpeessa ja haluaisin\nmielelläni oppia lukemaan kirjojanne. Sanokaa minulle, kunnioitettava\nmestari, onko tieteenne Pyhän Neitsyen vihollinen tai hänelle\nvastenmielinen?\n\nDom Claude vain suoristi itseään ja vastasi tyynen arvokkaasti:\n\n-- Kenen arkkidiakoni minä olen?\n\n-- Se on totta, hyvä mestari. No niin, ettekö haluaisi perehdyttää\nminua taitoonne? Opettakaa minua tavailemaan kanssanne.\n\nClaude ryhdistyi Samuelin tapaiseen majesteettiseen ja\nylimmäispapilliseen asentoon.\n\n-- Vanhus, tarvitaan monin verroin enemmän vuosia, kuin teillä\non jäljellä, tuohon matkaan salattujen tietojen valtakunnassa.\nTeidän päänne on jo harmaa! Luolasta ei astuta ulos ennen kuin\nvalkohapsisena, mutta sinne on mentävä jo mustatukkaisena. Tiede\nkykenee omin päinkin vallan hyvin uurtamaan, kuihduttamaan ja\nvanhentamaan ihmiskasvot, ilman että vanhuuden tarvitsee lahjoittaa\nhänelle kurttujaan. Mutta jos te siitä huolimatta tunnette\nvastustamatonta halua vielä tuossa iässä ruveta oppilaaksi ja oppia\nselittämään viisaitten kauheita aakkosia, niin tulkaa luokseni, minä\nkoetan. En kehoittaisi teitä, vanhusraukka, tutkimaan pyramidien\nhautakammioita, joista vanha Herodotos puhuu, tai Babylonin\ntiilitornia, tai Eklingan suunnatonta valkomarmoritemppeliä Intiassa.\nEn ole enempää kuin tekään nähnyt kaldealaisia rakennuksia, jotka\noli rakennettu Sihran pyhän kaavan mukaan, en Salomonin hävitettyä\ntemppeliä enkä israelilaisten kuninkaitten hautojen murrettuja\nkiviovia. Me saamme tyytyä niihin Hermeksen kirjan katkelmiin, joita\nmeillä täällä on käsillä. Minä selitän teille pyhän Kristoforoksen\nkuvapatsaan, Kylväjän sekä Sainte-Chapellen portaalin kahden enkelin\nsymbolin, noiden, joista toinen pitää kättään maljassa, toinen\npilvessä.\n\nTässä keskeytti hänet Jacques Coictier, jonka arkkidiakonin\ninnostuneet sanat olivat heittäneet satulasta, mutta joka nyt jälleen\nnousi selkään ja huudahti oppineen väittelijän voitonriemulla, kun\nhän luulee keksineensä oikein musertavan vastaväitteen:\n\n-- _Erras, amice Claudi_ [Erehdyt, Claude ystävä]. Symboli ei ole\nluku. Te sekoitatte Orfeuksen ja Hermeksen.\n\n-- Te erehdytte itse, vastasi arkkidiakoni rauhallisesti. -- Dedalus\non kivijalka, Orfeus on muuri, mutta Hermes on rakennus. Siinä on\nkaikki. -- Tulkaa, milloin haluatte, hän jatkoi kääntyen Tourangeaun\npuoleen,-- niin näytän teille kultajyväset Nicolas Flamelin\nsulattimon pohjasta, ja voitte verrata niitä Guillaume de Paris'n\nkultaan. Opetan teille kreikkalaisen _peristera_ sanan salaiset\nominaisuudet. Mutta ennen kaikkea opetan teitä lukemaan aakkosten\nmarmorikirjaimia, kirjan graniittisivuja. Lähdemme piispa Guillaumen\nja Saint-Jean-le-Rondin portaalilta Sainte-Chapelleen, sitten menemme\nNicolas Flamelin taloon Rue Marivault'n varrella, hänen haudalleen\nSaints-Innocents'in hautuumaalle, hänen kahteen sairaalaansa Rue\nMontmorencyn varrella. Opetan teitä lukemaan hieroglyfejä, jotka\npeittävät nuo neljä suurta rautajalustaa Saint-Gervais'n ja Rue de\nla Ferronnerien sairaalain portaaleissa. Tavailemme yhdessä lävitse\nSaint-Cômen, Sainte-Geneviève-des-Ardents'in, Saint-Martinin,\nSaint-Jacques-de-la-Boucherien julkisivut...\n\nTourangeau ei ollut enää pitkään aikaan näyttänyt ymmärtävän\ndom Claudea, niin älykkäänä kuin hänen katseensa seurasikin\narkkidiakonia. Hän keskeytti hänet:\n\n-- Herra paratkoon! mitä ne teidän kirjanne sitten ovat?\n\n-- Tuossa on yksi, sanoi arkkidiakoni.\n\nJa avaten kammionsa ikkunan hän osoitti suunnatonta\nNotre-Dame-kirkkoa, joka torneineen, kiviseinineen ja valtavine\nselkineen piirtyi mustana varjokuvana tähtitaivasta vasten ikään kuin\nkaksipäinen, jättiläismäinen, keskellä kaupunkia istuva sfinksi.\n\nKatseltuaan hetken ääneti tuota jättiläismäistä kirkkoa hän ojensi\nhuoaten oikean kätensä edessään olevaa avointa kirjaa ja vasemman\nNotre-Damea kohden ja lausui, samalla kun hänen surullinen katseensa\nsiirtyi kirjasta kirkkoon:\n\n-- Niin, tämä surmaa tuon.\n\nCoictier, joka innokkaana oli kumartunut kirjan puoleen, ei malttanut\nolla huudahtamatta:\n\n-- Mutta mitä tässä sitten niin ihmeellistä on? _Glossa in epistolas\nD. Pauli. Norimbergae, Antonius Koburger, 1474_. Sehän ei ole mikään\nuutuus. Se on Petrus Lombarduksen, magister sententiarumin kirja.\nSiksikö että se on painettu?\n\n-- Tepä sen sanoitte, vastasi Claude, joka näytti vaipuneen syviin\nmietteisiin ja seisoi etusormi painettuna folianttia vasten, joka\noli lähtenyt Nürnbergin kuuluisasta kirjapainosta. Sitten hän lausui\nseuraavat mystilliset sanat:\n\n-- Niin, niin, pikku seikat hallitsevat suuria; hammas voittaa\nainepaljouden. Niilinrotta surmaa krokodiilin, miekkakala surmaa\nvalaan, kirja surmaa rakennuksen.\n\nLuostarin kello alkoi soida samassa, kun tohtori Jacques taas\nkuiskasi seuralaisensa korvaan ainaisen kertosäkeensä:\n\n-- Hän on hullu.\n\nToinen vastasi siihen tällä kertaa:\n\n-- Luulenpa melkein.\n\nIltasoiton jälkeen ei kukaan vieras saanut enää oleskella\nluostarissa. Vieraat tekivät lähtöä.\n\n-- Mestari, sanoi ukko Tourangeau hyvästellessään arkkidiakonia, minä\npidän oppineista ja nerokkaista miehistä ja pidän teitä erikoisessa\narvossa. Tulkaa huomenna Tournelles-palatsiin ja kysykää Saint-Martin\nde Tours'in apottia.\n\nArkkidiakoni palasi kammioonsa hämmästyneenä; hänelle selvisi\nvihdoin, kuka ukko Tourangeau oli; hän muisti seuraavan kohdan\nSaint-Martin de Tours'in kartulariumista: _Abbas beati Martini,\nScilicet Rex Franciae, est canonicus de consuetudine et habet\nparvam praebendam quam habet sanctus Venantius et debet sedere\nin sede thesaurarii_. [Pyhän Martinuksen luostarin apotti, se on\nRanskan kuningas, on itseoikeutettu kaniikki ja P. Venantiuksen\npienen palkkapitäjän omistaja ja on oikeutettu istumaan pöydässä\nrahastonhoitajan paikalla.]\n\nVakuutettiin arkkidiakonin tästä lähtien olleen usein keskusteluissa\nLudvig XI:n kanssa Olivier le Daimin ja Jacques Coictier'n suureksi\nharmiksi, joista jälkimmäinen tapansa mukaan löylytti ankarasti\nkuningasta.\n\n\n\n\nII. Tämä surmaa tuon\n\n\nLukijattaremme suonevat anteeksi, että tässä hetkeksi pysähdymme\ntutkimaan, mikä ajatus saattoi piillä noissa arkkidiakonin\narvoituksellisissa sanoissa: _Tämä surmaa tuon. Kirja surmaa\nrakennuksen_.\n\nOmasta puolestamme uskomme, että ajatus oli kaksinainen. Ensiksikin\npappisajatus. Siinä oli papin pelkoa uutta voimaa, kirjapainotaitoa\nkohtaan. Siinä oli kirkonmiehen hämmästystä Gutenbergin loistavan\nkirjapainon edessä. Saarnatuoli ja käsikirjoitus, puhuttu sana ja\nkirjoitettu sana siinä pelkäsi painettua sanaa; jotain sen tapaista\nkuin varpusen hämmennys, joka näkee enkeli Légion levittävän kuusi\nmiljoonaa siipeään. Se oli profeetan huudahdus, joka jo kuulee\nvapautuneen ihmiskunnan kohisevan ja liikehtivän, -- joka näkee älyn\ntulevaisuudessa hävittävän luulon, ajattelun murtavan uskon, maailman\njärkyttävän Roomaa. Filosofin ennustus, joka näkee inhimillisen\najatuksen kirjapainon siivillä haihtuvan teokratian säiliöstä.\nSotilaan kauhistusta, joka tutkii muurinsärkijän pronssipäätä ja\nsanoo: Torni murtuu. Se merkitsi, että toinen valta seuraisi toista.\nSe lausui toisin sanoen: Kirjapaino surmaa kirkon.\n\nMutta tämän ajatuksen alla, joka epäilemättä oli ensimmäinen ja\nyksinkertaisin, oli meidän mielestämme toinen ja uudempi, joka johtui\nedellisestä. Sitä oli vaikeampi huomata ja helpompi vastustaa, se\noli aivan yhtä filosofinen eikä enää yksinomaan papin, vaan myös\ntiedemiehen ja taiteilijan käsitys. Siinä ilmeni aavistus, että\nihmisajatus muuttaessaan muotoa myös muuttaisi ilmaisutapaa, että\nkunkin sukupolven johtavaa ajatusta ei enää kirjoitettaisi samalla\naineella ja samalla tavalla, että luja ja kestävä kivikirja jättäisi\nsijan vielä lujemmalle ja kestävämmälle painetulle kirjalle. Tässä\nmielessä oli arkkidiakonin hämärällä lauseella uusi merkitys. Se\ntahtoi sanoa, että toinen taito syrjäyttäisi toisen. Se merkitsisi:\nKirjapainotaito surmaa rakennustaiteen.\n\nItse asiassa onkin aikain alusta kristillisen ajanlaskun\nviidenteentoista vuosisataan saakka rakennustaide ihmiskunnan\nsuuri kirja, ihmisen tärkein voiman tai älyn ilmaus hänen eri\nkehitysasteillaan.\n\nKun vanhimpien ihmisrotujen muistia rasitti liiallinen kuormitus,\nkun inhimillisten muistojen määrä kävi niin raskaaksi ja sekavaksi,\nettä paljas lentävä sana oli vaarassa eksyä siihen, kirjoitettiin\nne maaperään samalla kertaa havainnollisimmalla, kestävimmällä ja\nluonnollisimmalla tavalla. Jokaiselle perinteelle pystytettiin\nmuistomerkki.\n\nEnsimmäiset muistomerkit olivat yksinkertaisia kivilohkareita, _jotka\neivät olleet rautaa tunteneet_, sanoo Mooses. Rakennustaide alkoi\nniinkuin kaikki kirjoitustaito. Se oli aluksi aakkosia. Pystytettiin\nkivi, ja se oli kirjain, ja jokainen kirjain oli hieroglyfi, ja\njokaisessa hieroglyfissä oli ryhmä ajatuksia, aivan kuin kapiteeleja\npylväiden päissä. Niin menettelivät kaikki rodut, kaikkialla, samaan\naikaan, koko maapallolla. Kelttien pystyttämiä kiviä tapaa Siperiassa\nsamoin kuin Amerikan aroilla.\n\nMyöhemmin muodostettiin sanoja. Asetettiin kiviä päällekkäin,\nyhdistettiin näitä graniittitavuja, ja sana aloittelihe muutamilla\nyhdistelmillä. Kelttien dolmen ja cromlech, etruskien tumulus ja\nheprealaisten galgal ovat sanoja. Jotkut niistä, erikoisesti tumulus,\novat henkilönnimiä. Toisinaan tapahtui, että kun oli viljalti kiviä\nja laaja tasanko, kirjoitettiin kokonainen ajatus. Kamakin suunnaton\nröykkiö on jo kokonainen lauselma.\n\nViimein kirjoitettiin kirjoja. Tarut olivat synnyttäneet symboleja,\njoiden alle ne hävisivät kuin puunrunko lehvien alle. Kaikki\nnuo symbolit, joihin ihmiskunta uskoi, kasvoivat, lisääntyivät,\nsekoittuivat, kehittyivät yhä enemmän; ensimmäiset muistomerkit\neivät enää riittäneet niitä sisällyttämään itseensä; ne paisuivat\njoka puolelta niiden yli. Nämä muistomerkit kykenivät töin tuskin\nilmaisemaan vanhinta perinnettä, joka itsekin oli yksinkertainen,\nalaston, maassa lepäävä. Symbolin täytyi saada laajentua\nrakennukseksi. Rakennustaide kehittyi nyt inhimillisen ajatuksen\nkeralla; siitä tuli jättiläinen, jolla oli tuhansia päitä ja\nkäsivarsia ja joka ilmaisi kestävässä, havaittavassa, ruumiillisessa\nmuodossa koko tuon häilyvän symboliikan. Samalla kun Dedalus,\njoka on voima, mittasi, samalla kun Orfeus, joka on äly, lauloi,\nalkoivat pylväs, joka on kirjain, arkadi, joka on tavu, pyramidi,\njoka on sana, samalla sekä mittausopillisen että runollisen lain\nliikkeelle panemina ryhmittyä, yhdistyä, sulautua, laskeutua,\nnousta, asettua rinnan maassa, kerrostua kohden taivasta, kunnes ne\naikakauden johtavan ajatuksen sanelun mukaan olivat kirjoittaneet\nnuo ihmeelliset kirjat, jotka myös olivat ihmeellisiä rakennuksia:\nEklingan pagodin, Egyptin Ramseionin, Salomonin temppelin.\n\nAjatus-äiti, sana, ei ollut ainoastaan kaikkien näiden rakennusten\nperustana, vaan se ilmeni myös niiden muodossa. Niinpä ei esimerkiksi\nSalomonin temppeli ollut ainoastaan pyhän kirjan kuori, se oli pyhä\nkirja itse. Sen jokaisessa samakeskisessä ympärysmuurissa saattoivat\npapit lukea sanan käännettynä ja juhlistettuna silmälle, ja he\nseurasivat siten sen muutoksia pyhäköstä pyhäkköön, kunnes viimein\nlöysivät sen viimeisessä tabernaakkelissaan konkreettisimmassa\nmuodossa, joka vielä oli rakennustaidetta: arkissa. Siten oli sana\nsuljettu rakennukseen, mutta sen kuva oli muovailtu kuoreen niinkuin\nihmiskasvot muumioarkkuun.\n\nEikä yksin rakennus vaan myös niiden valitsema paikka ilmaisi\najatuksen, jota ne edustivat. Sitä mukaa, oliko ajatus, jota\nniiden tuli ilmaista, valoisa vai synkkä, koristi Kreikka vuorensa\nsilmälle sopusointuisilla temppeleillä, kaivoi Intia vuorensa\nontoiksi, laatiakseen noita maanalaisia, muodottomia pagodeja, joita\nkannattavat lukemattomat rivit graniittielefantteja.\n\nSiten on ihmismaailman ensimmäisen kuudentuhannen vuoden aikana,\nHindustanin vanhimmista pagodeista Kölnin tuomiokirkkoon saakka,\nrakennustaide ollut ihmiskunnan varsinainen kirjoitus. Ja tämä\non niin totista totta, ettei ainoastaan kullakin uskonnollisella\nsymbolilla, vaan myös jokaisella inhimillisellä ajatuksellakin on\nsivunsa, muistomerkkinsä tässä mittaamattomassa kirjassa.\n\nKaikki sivistys alkaa teokratialla ja päättyy demokratiaan. Tämä\nvapauden laki, joka seuraa yhteyttä, on rakennustaiteen kirjaan\nkirjoitettuna. Meidän ei kuitenkaan pidä luulla, -- sitä haluamme\nerityisesti painottaa --, että rakennustaide kykenee pystyttämään\nainoastaan temppeleitä, ilmaisemaan taruja ja pappissymboliikkaa\nsekä kivilehdilleen kirjoittamaan lain salaperäiset taulut. Jos niin\nolisi, niin silloin se ei voisi ilmaista ihmishengen uutta tilaa, sen\ntoiselta puolelta täydet lehdet jäisivät takasivuiltaan tyhjiksi, sen\nteos olisi puolinainen, sen kirja vaillinainen, kun jokaisen kansan\nelämässä tulee hetki, jolloin pyhä symboliikka kuluu pois ja häviää\nvapaan ajatuksen vallan alle, kun ihminen vapautuu papista, kun\nfilosofisten järjestelmäin rehevä kasvu kuihduttaa uskonnon kasvot.\nMutta niin ei ole asianlaita.\n\nOttakaamme esimerkiksi keskiaika, jonka me näemme selvemmin, koska\nse on meitä lähempänä. Sen ensimmäisen ajanjakson aikana, jolloin\nteokratia järjestää Eurooppaa, jolloin Vatikaani kerää ja järjestää\nympärilleen aineksia Roomaksi, joka rakennettiin siitä Roomasta,\njoka on Kapitoliumin raunioissa, jolloin kristinusko kiertää\nvanhan sivistyksen raunioilla ja keräilee kaikki yhteiskunnan\nkerrokset ja rakentaa raunioista uuden, pappisvaltaisen maailman,\njonka päätekivenä on papillisuus, kuullaan tästä kaaoksesta aluksi\nsalaisesti, sitten nähdään vähitellen kristinuskon elävöittävän\nhengen vaikutuksesta ja barbaarien kätten avulla syntyvän kuolleesta\nkreikkalaisesta ja roomalaisesta rakennustaiteesta tuon salaperäisen\nromaanisen rakennustaiteen, joka on Egyptin ja Intian teokraattisen\nrakennustaiteen sisar, puhtaan katolisuuden muuttumaton vertauskuva,\npaavillisen yhteyden horjumaton hieroglyfi. Koko sen kauden ajatus\non itse asiassa tähän synkkään romaaniseen tyyliin kirjoitettuna.\nSiinä tuntee kaikkialla vallan, yhteyden, läpäisemättömyyden,\nehdottomuuden, Gregorius VII:n; kaikkialla papin, ei missään ihmistä;\nkaikkialla yhteiskuntaluokan, ei missään kansaa.\n\nMutta sitten tulee ristiretkien aika. Ne ovat suuria kansanliikkeitä,\nja jokainen suuri kansanliike, olkoon sen syy ja tarkoitus mikä\ntahansa, on aina viime kädessä ihmishengen vapautusta. Uutuudet\nraivaavat itselleen tien. Nyt alkaa jacquerioiden, praguerioiden ja\nliigojen ajanjakso. Auktoriteettia uhataan, yhteyttä järkytetään.\nFeodalismi tahtoo jakaa saaliin teokratian kanssa, odotellen\nkansaa, joka myöhemmin nousee vastustamattomana ja, kuten aina,\nnäyttelee leijonan osaa, _Quia nominor leo_ [Sillä nimeni on\nleijona]. Aatelisvalta kohoaa siis siten pappisvallan, porvarisvalta\naatelisvallan alta. Euroopan ulkomuoto on muuttunut. No niin,\nrakennustaiteen muoto on myös muuttunut. Se on niinkuin sivistyskin\nkääntänyt lehteä, ja aikojen uusi henki löytää sen valmiina\nkirjoittamaan sanelunsa mukaan. Se on palannut ristiretkiltä\nsuippokaaren samoin kuin kansat vapauden kera. Rooman pala palalta\nmuretessa kuolee romaaninen rakennustaide. Hieroglyfi hylkää\ntuomiokirkon ja ryhtyy vaakunakilpien kuvilla koristamaan linnoja\nja luomaan feodalismiin loistoa. Tuomiokirkko itse, tuo ennen\nniin dogmaattinen rakennus, joutuu nyt kaupungin porvariston,\nkunnan, vapauden haltuun, papilta taiteilijan käsiin. Taiteilija\nrakentaa sen makunsa mukaan. Hyvästi, mysteeri, taru, laki. Nyt\nhallitsee mielikuvitus ja oikku. Kunhan pappi saa basilikansa ja\nalttarinsa, hän antaa toisten pitää huolen lopusta. Neljä seinää ovat\ntaiteilijan. Rakennustaiteellinen kirja ei enää kuulu papistolle,\nuskonnolle, Roomalle; se on mielikuvituksen, runouden, kansan oma.\nSiitä ne nopeat ja lukemattomat muutokset, jotka hämmästyttävät tässä\nrakennustaiteessa, joka kesti vain kolmesataa vuotta, kun jäykän\nliikkumaton romaaninen rakennustyyli kesti kuusi tai seitsemän.\n\nTaide edistyy jättiläisaskelin. Kansan keskuudesta noussut nero ja\nalkuperäisyys on ottanut käsiinsä johdon, joka ennen oli piispoilla.\nJokainen polvi kirjoittaa ohimennen rivinsä kirjaan. Se raapii\nvanhat romaaniset hieroglyfit tuomiokirkkojen julkisivuista;\nenintään näkee siellä täällä dogmin pistävän esiin uuden symbolin\nalta. Kansanomainen päällys antaa tuskin aavistaakaan uskonnollista\nluurankoa sen alta. On mahdotonta kuvitella kaikkia niitä vapauksia,\njoita arkkitehdit nyt ottavat, vieläpä kirkkoa vastaankin. On\npylväänpäitä sellaisia kuin Palais de Justicen lämpiössä, joissa\nmunkit ja nunnat lepäävät häpeällisesti toisiinsa kietoutuneina.\nPääportaaleita sellaisia kuin Bourges'in tuomiokirkossa, jossa Noakin\nseikkailu on täydellisenä kuvattu kiveen. Pesuasioita sellaisia\nkuin Bochervillen luostarikirkossa, jossa juopunut, aasinkorvilla\nvarustettu munkki nauraa malja kädessä vasten seurakunnan kasvoja.\nTähän aikaan on kiveen kirjoitetulla sanalla etuoikeuksia, joita\ntäysin voi verrata nykypäivien sanomalehtien vapauksiin.\n\nTämä vapaus menee sangen pitkälle. Joskus ilmaisee portaali,\notsikko, koko kirkkokin symbolisen ajatuksen, joka on aivan vieras\njumalanpalvelukselle, vieläpä suorastaan vihollismielinenkin kirkkoa\nkohtaan. Kolmannellatoista vuosisadalla on Guillaume de Paris,\nviidennellätoista Nicolas Flamel kirjoittanut sellaisia sivuja.\nSaint-Jacques-de-la-Boucherie oli kokonaan vastustuskirkko.\n\nAinoastaan siten oli ajatus siihen aikaan vapaa, ja se\nkirjoitettiinkin kokonaan vain noihin kirjoihin, joita nimitetään\nrakennuksiksi. Ellei se olisi pukeutunut rakennuksen muotoon,\nvaan ollut niin varomaton, että olisi uskoutunut käsikirjoituksen\nmuotoon, olisi pyöveli sen julkisesti polttanut. Kirkon portaalin\najatuksen olisi ollut pakko todistaa vapaan ajatuksen teloitus.\nKun sillä ei näin ollen ollut muuta ilmaisumahdollisuutta kuin\nrakennustaide, käytti se sitä hyväkseen kaikkialla. Siitä se\nääretön määrä tuomiokirkkoja, jotka peittävät Euroopan, luku niin\nsuunnaton, että on vaikea uskoa sitä, vaikkakin on vakuuttautunut\nsen todenperäisyydestä. Kaikki yhteiskunnan aineelliset ja henkiset\nvoimat suuntautuivat samaan päämäärään: rakennustaiteeseen. Rakentaen\nmuka kirkkoja Jumalalle kehittyi taide suurenmoiseen kukoistukseen.\n\nSiihen aikaan tuli jokaisesta, joka oli syntynyt runoilijaksi,\narkkitehti. Se nerous, joka oli hajallaan joukkojen keskuudessa\nja tunsi feodalismin painavan ja likistävän itseään kuin\npronssikilpisen katon, tapasi ainoan johdattimen rakennustaiteessa,\nja sen iliaadit saivat tuomiokirkon muodon. Kaikki muut taiteet\nasettuivat kuuliaisina arkkitehtien käytettäväksi. He olivat\nnoiden suurten teosten rakentajia. Arkkitehti, runoilija, mestari\nsisällytti itseensä kuvanveiston, joka koristi hänen julkisivunsa,\nmaalaustaiteen, joka väritti hänen ikkunansa, soitannon, joka\nsai hänen kellonsa kaikumaan ja hänen urkunsa soimaan. Itse\nrunousraukankin varsinaisessa mielessä, joka itsepintaisesti asusti\nkäsikirjoituksissa, täytyi jotakin merkitäkseen astua joukkoon\nkirkkolaulun muodossa, mikä oikeastaan oli sama osa, jota Aiskyloksen\ntragediat olivat esittäneet Kreikan uskonnollisissa juhlissa ja\nGenesis Salomonin temppelissä.\n\nSiten on rakennustaide Gutenbergiin saakka merkittävin yleisin\nkirjoitus. Tähän graniittikirjaan, joka aloitettiin itämailla ja jota\njatkettiin kreikkalaisena ja roomalaisena muinaisaikana, on keskiaika\nkirjoittanut viimeisen lehden. Tuo ilmiö, että luokkarakennustaidetta\nseuraa kansanrakennustaide, jonka juuri olemme huomanneet\nkeskiajalla, toistuu muuten kaikkien samanluontoisten ihmishengen\nliikkeiden keralla historian muiden suurten ajanjaksojen aikana.\nNiinpä esimerkiksi, kosketellaksemme tässä ainoastaan muutamalla\nsanalla lakia, jonka laveampi esittäminen vaatisi kokonaisia teoksia,\nseurasi kaukana idässä vanhimpain aikain kehdossa, intialaista\nrakennustaidetta foinikialainen, arabialaisen rakennustaiteen rikas\näiti; klassillisella muinaisajalla egyptiläistä rakennustaidetta,\njosta etruskilainen tyyli ja kyklooppi-muistomerkit olivat vain\ntoisintoja, kreikkalainen, jonka piirissä roomalainen tyyli on vain\nkartaagolaisen kupolin liiaksi kuormitettua jatkoa; ja uudempana\naikana romaanista rakennustaidetta goottilainen. Ja jos yhdistää\nnämä kolme sarjaa, löytää kolmessa vanhemmassa sisaruksessa,\nintialaisessa, egyptiläisessä ja romaanisessa rakennustaiteessa,\nsaman symbolin: se on, teokratian, luokan, yhteyden, dogmin, tarun,\nJumalan; ja kolmessa nuoremmassa sisaruksessa, foinikialaisessa,\nkreikkalaisessa ja goottilaisessa rakennustyylissä, olkoonpa niiden\nluonteesta kasvava muoto miten erilainen tahansa, myös saman\nilmaisun, se on, vapauden, kansan, ihmisen.\n\nIntialaisessa, egyptiläisessä ja romaanisessa rakennustaiteessa\ntuntee aina papin, ei muuta kuin papin, nimitettäköön häntä\nsitten brahmaaniksi, magiksi tai paaviksi. Niin ei ole kansan\nrakennustaiteen laita. Sen tuotteet ovat rikkaampia, eivätkä\nniin pyhiä. Foinikialaisessa tuntee kauppiaan, kreikkalaisessa\ntasavaltalaisen, goottilaisessa porvarin.\n\nKaikkien teokraattisten rakennustaiteitten yleiset pääpiirteet ovat\nmuuttumattomuus, kehityksen kammo, sitkeä pysyminen perinnäisissä\nviivoissa, alkuperäisten tyyppien pyhittäminen, kaikkien ihmisen\nja luonnon muotojen pysyvä alistuminen symbolin käsittämättömiin\noikkuihin. Ne ovat hämäriä kirjoja, joita vain vihityt saattavat\nselittää. Muuten on jokaisella muodolla, vieläpä jokaisella\nmuodottomuudellakin merkityksensä, joka tekee sen loukkaamattomaksi.\nÄlkää vaatiko intialaisia, egyptiläisiä ja romaanisia arkkitehteja\nmuuttamaan piirustuksiaan tai parantamaan kuvanveistoaan.\nTäydellisyys on heistä jumalattomuutta. Näissä rakennustaiteissa\nnäyttää dogmin jäykkyys levinneen kiven ylle uutena kivettymisenä.\nKaikkien kansanrakennustaiteitten yleiset pääpiirteet ovat\nsitävastoin moninaisuus, kehitys, omaperäisyys, runsaus, alituinen\nliike. Ne ovat jo tarpeeksi vapautuneet uskonnosta ajatellakseen\nteostensa kauneutta, hoitaakseen sitä ja korjatakseen lakkaamatta\nsen veistokuva- tai lehtikuviokoristusta. Ne kuuluvat vuosisataansa.\nNiissä on inhimillistä, jota ne lakkaamatta sekoittavat jumalalliseen\nsymboliin, jonka alaisina ne vielä näyttäytyvät. Siksi nämä\nrakennukset ovat kaikkien sielujen, kaikkien älyjen, kaikkien\nmielikuvituksien saavutettavissa; ne ovat vielä symbolisia, mutta\nhelppotajuisia kuin luento. Teokraattisen rakennustaiteen ja tämän\nvälillä on sama ero kuin pyhän kielen ja kansankielen, hieroglyfin ja\ntaiteen, Salomonin ja Feidiaksen välillä.\n\nJos nyt tiivistämme muutamaan sanaan ytimen siitä, mitä olemme\nlyhyesti kosketelleet, jättämällä pois joukon todistuksia ja\nyksityiskohtaisia huomautuksia, tulemme siihen tulokseen, että\nrakennustaide aina viidenteentoista vuosisataan saakka on ollut\nihmiskunnan tärkein kirjaanpanoväline, että tänä aikana ei ole\nmaailmassa esiintynyt ainoatakaan kehittyneempää ajatusta, joka\nei olisi muodostunut kirkoksi, että jokaisella kansanomaisella\naatteella samoin kuin jokaisella uskonnollisella lailla on ollut\nmuistomerkkinsä; sanalla sanoen, ettei ihmissuku ole ajatellut\nainoatakaan vaikuttavampaa ajatusta, jota se ei olisi kirjoittanut\nkiveen. Ja miksi? Siksi, että jokainen ajatus, olipa se uskonnollinen\ntai filosofinen, pyrkii jatkuvaan elämään; siksi, että aate,\njoka on elähdyttänyt yhtä sukupolvea, pyrkii elähdyttämään\ntoistakin ja jättämään jälkiä itsestään. Mutta miten heikko\nonkaan käsikirjoituksen kuolemattomuus! Miten kestävä, luja ja\nsäilyvä kirja onkaan siihen verrattuna rakennus! Kirjoitetun sanan\nhävittämiseen tarvittiin vain soihtu tai turkkilainen. Rakennetun\nsanan hävittämiseen vaadittiin yhteiskunnallinen vallankumous tai\nmaanjäristys. Barbaarit ovat vyöryneet Kolosseumin yli, vedenpaisumus\nmahdollisesti pyramidien yli.\n\nViidennellätoista vuosisadalla kaikki muuttuu.\n\nIhmisajatus keksii keinon jatkaakseen olemassaoloaan, keinon, joka ei\nainoastaan ole pysyvämpi ja kestävämpi kuin rakennustaide, vaan myös\nyksinkertaisempi ja helpompi. Rakennustaide syöstään valtaistuimelta.\nOrfeuksen kivikirjaimia seuraa Gutenbergin lyijykirjaimet.\n\n_Kirja surmaa rakennuksen_.\n\nKirjapainotaidon keksintö on historian suurin tapaus. Se on\npäävallankumous. Se on ihmiskunnan ilmaisutavan täydellinen uudistus;\nihmisajatus riisuu yhden muodon pukeutuakseen toiseen; vanha\nsymbolinen käärme, joka on edustanut älyä Aatamin ajoista asti, luo\ntäydellisesti ja ratkaisevasti nahkansa.\n\nKirpapainotaidon muodossa on ajatus tullut katoamattomammaksi kuin\nmilloinkaan ennen; se on lentävä, saavuttamaton, hävittämätön. Se\nsekoittuu ilmaan. Rakennustaiteen aikana se muodostui kallioksi\nja valtasi vuosisadan ja kappaleen maata. Nykyään se muodostuu\nlintuparveksi, joka hajaantuu kaikkiin ilmansuuntiin ja valtaa\nyhtaikaa kaikki ilman ja tilan kohdat.\n\nToistamme vielä: kukapa ei näkisi, että se tällä lailla on paljoa\nhävittämättömämpi? Oltuaan kivikova se tulee elinvoimaiseksi. Se\nastuu kestävyydestä kuolemattomuuteen. Saattaa hajoittaa maan tasalle\nröykkiön, mutta miten hävittää sitä, joka on kaikkialla? Tulkoon vain\nvedenpaisumus: kun vuori aikoja sitten on hävinnyt sen kuohuihin,\nniin linnut lentävät yhä. Ja jos vain yksikin arkki liikkuu\nlaineilla, laskeutuvat ne sille, uivat sen mukana, näkevät sen kera\nvetten laskeutuvan, ja uusi maailma, joka kasvaa tästä kaaoksesta,\non herätessään näkevä haudatun maailman ajatuksen leijailevan yllään\nsiivitettynä ja elävänä.\n\nJa kun havaitsee, että tämä ilmaisutapa ei ole ainoastaan kestävin,\nvaan myös yksinkertaisin, mukavin, käytännöllisin, kun ajattelee,\nettei se tarvitse suuria varastoja eikä monimutkaista koneistoa, ja\nkun vertaa ajatusta, jonka rakennukseksi muuttuakseen on pakko panna\nliikkeelle neljä viisi muuta taidelajia ja tynnyrittäin kultaa,\nkokonainen vuori kiviä, kokonainen metsä hirsiä, kokonainen kansa\nrakentajia, kun vertaa sitä ajatukseen, joka muodostuu kirjaksi ja\ntarvitsee vain vähän paperia, vähän mustetta ja kynän, voiko silloin\nihmetellä, että ihmishenki on hylännyt rakennustaiteen ja omaksunut\nkirjapainotaidon? Katkaiskaa äkkiä virran uoma sen pohjaan kaivetulla\nviemärillä, niin se jättää entisen uomansa.\n\nNiinpä näemmekin, miten rakennustaide kirjapainotaidon keksimisestä\nsaakka vähitellen kuihtuu, surkastuu ja paljastuu. Miten selvästi\nnäkeekään, että vesi laskeutuu, että mehu katoaa, että aikojen\nja kansojen ajatus jättää sen! Kylmeneminen on viidennellätoista\nvuosisadalla miltei huomaamaton, kirjapaino on vielä liian heikko ja\nriistää mahtavalta rakennustaiteelta ainoastaan muotojen runsauden.\nMutta kuudenneltatoista vuosisadalta lähtien on rakennustaiteen\nsairaus ilmeinen; se ei ilmaise enää oleellisesti yhteiskunnan\najatusta; se muodostuu kurjaksi klassillisen taiteen jäljittelijäksi;\ngallialaisesta, eurooppalaisesta, kotimaisesta se muuttuu\nkreikkalaiseksi ja roomalaiseksi, todellisesta ja uudenaikaisesta\npseudo-antiikkiseksi. Tätä rappeutumista nimitetään renessanssiksi.\nSe on komeaa rappeutumista kuitenkin, sillä vanha goottilainen\nnerous, tuo Mainzin kirjapainon taakse painuva aurinko, valaisee\nvielä viimeisillä säteillään koko tuota latinalaisten arkaadien ja\nkorinttilaisten pylvästöjen teennäistä yhdistystä.\n\nMe luulemme laskevaa aurinkoa aamuruskoksi.\n\nMutta siitä lähtien, kun rakennustaide on vain taide muiden joukossa,\nsiitä lähtien, kun se ei enää ole koko taide, hallitseva taide,\nyksinvaltias taide, ei se enää voi hallita muita taiteita, Ne\nitsenäistyvät, katkaisevat arkkitehdin ikeen ja hajaantuvat kukin\ntaholleen. Ne voittavat kaikki tästä erosta. Eristäytyminen suurentaa\nkaikki. Kivenvuolu kehittyy kuvanveistoksi, miniatyyrimaalaus\nmaalaustaiteeksi, kirkkolaulu musiikiksi. Voisi sanoa maailmanvallan\nhajoavan Aleksanterinsa kuoleman jälkeen ja sen maakuntain kehittyvän\nkuningaskunniksi.\n\nNiin syntyvät Raffaello, Michel-Angelo, Jean Goujon, Palestrina, nuo\nhäikäisevän kuudennentoista vuosisadan loistavat hahmot.\n\nSamaan aikaan kuin taiteet vapautuu kaikkialla myös ajatus. Keskiajan\nkerettiläisruhtinaat olivat jo antaneet katolilaisuudelle tuntuvia\niskuja. Kuudestoista vuosisata murtaa uskonnollisen ykseyden. Ennen\nkirjapainotaitoa oli uskonpuhdistus ollut ainoastaan eripuraisuutta;\nkirjapainotaito tekee siitä vallankumouksen. Poistakaa kirjapaino,\nniin kerettiläisyys on voimaton. Olkoon kohtalon tai kaitselmuksen\nansiota, mutta Gutenberg on Lutherin edelläkävijä.\n\nMutta kun keskiajan aurinko oli mennyt mailleen, kun goottilainen\nnerous oli ainiaaksi sammunut taiteen taivaanrannalta, käy\nrakennustaide yhä värittömämmäksi ja himmeämmäksi ja sammuu\nvähitellen kokonaan. Painettu kirja, tuo rakennusta kalvava mato,\nimee sen kuiviin ja nielee sen. Sen lehdet varisevat, se laihtuu\nsilminnähtävästi. Se on yksinkertainen, köyhä, tyhjä. Se ei enää\nilmaise mitään, ei edes menneen ajan taiteen muistoa. Yksin jääneenä,\nmuiden taiteiden hylkäämänä, koska ihmisajatus hylkää sen, kutsuu\nse taiteilijain puutteessa käsityöläisiä avukseen. Lasiruutu karvaa\nlasimaalauksen. Kivenhakkaaja seuraa kivenvuolijaa. Hyvästi kaikki\nmehu, kaikki omaperäisyys, kaikki elämä, kaikki henkevyys. Kurjana\natelierikerjäläisenä se laahustaa jäljennöksestä jäljennökseen.\nMichel-Angelossa, joka kuudennellatoista vuosisadalla huomasi, että\nse oli kuoleman kielissä, heräsi viimeinen aate, epätoivon aate.\nTämä taiteen jättiläinen oli latonut Pantheonin Partenonille ja\nluonut Rooman San Pietron. Se on suurteos, joka olisi ansainnut\njäädä ainoaksi laatuaan, rakennustaiteen viimeiseksi omaperäiseksi\nteokseksi; se on taiteilijajättiläisen nimikirjoitus tuon\nsuunnattoman kiviluettelon lopussa, joka oli päättymässä. Mutta mitä\ntekee Michel-Angelon kuoltua tämä vaivainen rakennustaide, joka eli\noman itsensä varjona? Se ryhtyy jäljittelemään ja vääristelemään\nRooman San Pietroa. Se on villitystä. Se on säälittävää. Jokaisella\nvuosisadalla on Rooman San Pietronsa; seitsemännellätoista\nvuosisadalla Val-de Grâce, kahdeksannellatoista Sainte-Geneviève.\nJokaisella maalla on Rooman San Pietronsa. Lontoolla on omansa,\nPietarilla omansa. Pariisilla on kaksi tai kolme. Elähtäneen,\nennen kuolemaansa jälleen lapseksi muuttuvan suurtaiteen\ntestamenttipahanen, viimeinen soperrus.\n\nJos sellaisten luonteenomaisten rakennusten sijasta, joita tässä\nolemme luetelleet, tutkimme taiteen yleistä muotoa kuudenneltatoista\nkahdeksannelletoista vuosisadalle, huomaamme samoja heikkenemisen ja\nkuihtumisen merkkejä. Frans II:n ajoista lähtien häviää rakennuksen\ntaiteellinen muoto yhä enemmän ja antaa mittausopillisen muodon\npistää yhä enemmän esiin aivan kuin luitten laihtuneessa potilaassa.\nTaiteen kauniit viivat väistyvät mittausopin kylmien ja ankarien\nviivojen tieltä. Rakennus ei ole enää rakennus, vaan monisärmiö.\nRakennustaide koettaa epätoivoisesti peittää tätä alastomuutta. Näkee\nkreikkalaisia otsikkoja piirtyneen roomalaisiin ja päinvastoin.\nAina Panthéon Partenonilla, San Pietro di Roma. Niitä on Henrik\nIV:n kivikulmauksilla varustetut tiilipalatsit; Place Royale,\nPlace Dauphine. Niitä on Ludvig XIII:n raskaat, puristuneet,\nmatalat, kyttyrämäisellä kupolilla varustetut kirkot. Mazarinin\nrakennustaide, Osakuntaintalon kehno italialainen pasticcio. Ludvig\nXIV:n palatsit, pitkät, jäykät, jääkylmät, kuolettavan yksitoikkoiset\nkurtisaanikasarmit. Ja lopuksi Ludvig XV näkinkenkäkiemuroineen ja\nlierokiehkuroineen ja kaikkine käsnineen ja kasvannaisineen, jotka\nrumentavat tuota vanhaa, elähtänyttä, hampaatonta ja keimailevaa\nrakennustaidetta. Frans II:sta Ludvig XV:een on sairaus kasvanut\ngeometrisessa sarjassa. Taiteessa on enää vain luu ja nahka. Se on\nhenkihieverissä.\n\nMiten on tällä välin käynyt kirjapainotaidon? Koko se elämä,\njoka häviää rakennustaiteesta, muuttaa siihen. Samassa määrin\nkuin rakennustaide näivettyy, kasvaa ja paisuu kirjapaino. Sen\nvoimamäärän, jonka ihmisajatus ennen pani rakennuksiin, panee se nyt\nkirjoihin. Niinpä näemmekin kuudenneltatoista vuosisadalta lähtien\nkirjapainon, joka on kasvanut kuihtuvan rakennustaiteen tasalle,\ntaistelevan sen kanssa ja surmaavan sen. Seitsemännellätoista\nvuosisadalla on se jo kyllin yksinvaltias, kyllin voittoisa, kyllin\nvarma menestyksestään, tarjotakseen maailmalle suuren kirjallisen\nvuosisadan juhlan. Pitkän levon jälkeen Ludvig XIV:n hovissa\ntarttuu se jälleen Lutherin vanhaan miekkaan, aseistaa sillä\nVoltairen ja ryhtyy hyökkäykseen tuota vanhaa Eurooppaa vastaan,\njonka rakennustaiteellisen ilmaisutavan se oli jo surmannut.\nKahdeksannentoista vuosisadan päättyessä se on hajoittanut kaiken.\nYhdeksännellätoista se alkaa rakentaa uutta.\n\nKysymme nyt, kumpi näistä kahdesta taidosta on viimeisen kolmen\nvuosisadan aikana todellisesti edustanut inhimillistä ajatusta?\nKumpi esittää sitä? Kumpi ei ainoastaan ilmaise sen kirjallista\nja skolastista intoilua, vaan myös sen valtavaa, syvää, yleistä\nliikettä? Kumman näemme joka hetki, alati ja keskeytymättä johtavan\nja hallitsevan vaeltavaa ihmiskuntaa, tuota tuhatjalkaista hirviötä?\nRakennustaiteen vai kirjapainotaidon?\n\nKirjapainotaidon. Älkäämme erehtykö siitä; rakennustaide on kuollut,\nauttamattomasti kuollut, kirjapainon surmaama, kuollut siksi, että se\nei ole niin säilyvä, kuollut siksi, että se maksaa enemmän. Jokainen\ntuomiokirkko on miljardi. On vaikeata kuvitella, millaisia rahasummia\nvaatisi rakennustaiteellisen kirjan uudelleen kirjoittaminen, maan\npeittäminen uudelleen tuhansilla kirkoilla, palaaminen takaisin\nnoihin aikoihin, jolloin rakennusmuistomerkkejä oli sellainen määrä,\nettä, erään silminnäkijän sanoja käyttääksemme, \"olisi luullut,\nettä maailma oli riisunut vanhat vaatteensa pukeutuakseen pelkkien\nkirkkojen valkeaan pukuun\". _Erat enim ut si mundus, ipse excutiendo\nsemet, rejecta vestutate, candidam ecclesiarum vestem indueret.\n(Glaber Radulphus.)_\n\nKirja valmistuu nopeasti, se on halpa ja voi kulkea kauas! Onhan\nluonnollista, että inhimillinen ajatus virtaa tätä rinnettä myöten.\nTällä emme halua sanoa, ettei rakennustaide vielä siellä täällä\npystyttäisi kaunista muistomerkkiä, yksinäistä mestariteosta.\nKirjapainonkin aikana saa vielä aika ajoin nähdä pylväitä\nkohoavan, vaikkapa esimerkiksi kokonaisen armeijan pystyttämiä\nyhteenjuotetuista tykeistä, aivan kuin rakennustaiteen valta-aikana\noli Iliadeja, Romanceroita, Mahabharatoja ja Niebelungenlauluja,\njotka olivat koko kansan tekemiä toisiinsa liitetyistä ja yhteen\njuotetuista katkelmista. Ei ole lainkaan mahdotonta, että\nkahdennellakymmenennellä vuosisadalla saattaisi nousta joku\nnerokas arkkitehti yhtä hyvin kuin Dante kolmannellatoista. Mutta\nrakennustaide ei ole enää yhteiskunnallinen taide, ryhmätaide,\nhallitseva taide. Ihmiskunnan suurta runoelmaa, sen suurta\nrakennusta, sen suurta teosta ei enää rakenneta, se painetaan.\n\nJa jos rakennustaide vielä kerran nousisikin, ei se enää ole\nhallitsija. Se alistuu kirjallisuuden lakiin, joka ennen alistui\nsen valtaan. Nuo kaksi taidetta ovat vaihtaneet keskenään asemaa.\nVarmaa on, että rakennustaiteen valta-aikana yleensä harvinaiset\nrunoteokset muistuttavat rakennusmuistomerkkejä. Intiassa on\nVyasa kömpelö, omituinen, käsittämätön kuin pagodi. Egyptissä on\nrunoudessa niinkuin rakennuksissakin viivojen suuruutta ja rauhaa,\nvanhassa Kreikassa niiden kauneutta, selkeyttä ja tasasuhtaisuutta,\nkristillisessä Euroopassa katolista majesteetillisuutta, naiivia\nkatsantotapaa, uudistusajanjakson rikasta ja rehevää kasvullisuutta.\nRaamattu muistuttaa pyramideja, Iliadi Partenonia, Homeros Feidiasta.\nDante kolmannellatoista vuosisadalla on viimeinen romaaninen kirkko;\nShakespeare kuudennellatoista on viimeinen goottilainen tuomiokirkko.\n\nYhdistääksemme muutamaan sanaan, mitä yllä olemme luonnollisestikin\nepätäydellisesti ja typistetysti lausuneet, on ihmiskunnalla siis\nkaksi kirjaa, kaksi luetteloa, kaksi testamenttia: rakennustaide\nja kirjapainotaito, kiviraamattu ja paperiraamattu. Kun tarkastaa\nnäitä kahta raamattua, jotka ovat vuosisatoja olleet selkoselälleen\navattuina, on epäilemättä aihetta kaivata graniittikirjoituksen\nilmeistä majesteetillisuutta, noita jättiläismäisiä pylvästöiksi,\npyloneiksi ja obeliskeiksi järjestyneitä aakkosia, noita ihmiskäden\nkohottamia vuoria, jotka peittävät maailman ja muinaisuuden Keopsin\npyramidista Strassburgin tuomiokirkon torniin saakka. Meidän tulee\nnäiltä kivisivuilta lukea menneisyyttä, meidän tulee ihailla ja alati\nselailla rakennustaiteen kirjoittamaa kirjaa, mutta meidän ei pidä\nkieltää sen rakennuksen suuruutta, jonka kirjapaino on pystyttänyt.\n\nTämä rakennus on suunnaton. Joku tilastotieteilijä, en tiedä varmaan\nkuka, on laskenut että latomalla päällekkäin kaikki nidokset, jotka\nGutenbergin ajoista lähtien ovat ilmestyneet painosta, saataisiin\nmaan ja kuun välimatka täytetyksi; mutta tällaisesta suuruudesta\nemme tahdo puhua. Kun koettaa ajatuksissaan muodostaa kokonaiskuvaa\nkaikista kirjapainon tuotteista meidän päiviimme saakka, eikö se\nkokonaisuutena tunnu meistä suunnattomalta rakennukselta, jonka\npohjana on koko maailma, jota ihmiskunta lakkaamatta rakentaa ja\njonka valtavat huiput häipyvät tulevaisuuden läpinäkymättömään\nusvaan? Se on älyn muurahaiskeko. Se on mehiläispesä, jonne kaikki\nmielikuvitukset, nuo kultaiset mehiläiset, tuovat hunajansa.\nTuossa rakennuksessa on lukemattomia kerroksia. Siellä täällä\nnäkee sen pohjalta tieteen pimeitten luolien tunkeutuvan syvälle\nsen uumeniin. Kaikkialle sen pinnalle on taide tuhlaavasti\nkylvänyt lehtikoristeitaan, ruusustojaan ja huippujaan. Siinä on\njokaisella yksityisellä työllä, niin oikulliselta ja erilliseltä\nkuin se tuntuukin, oma paikkansa ulkonemallaan. Kaikki muodostaa\nyhdessä sopusointuisen kokonaisuuden. Shakespearen tuomiokirkosta\nByronin moskeijaan saakka kohoaa tuhansia pieniä kellotorneja\njärjestymättömässä joukossa tässä inhimillisen ajatuksen\npääkaupungissa. Jalustaan on kirjoitettu muutamia ihmiskunnan vanhoja\nkunnianimiä, joita rakennustaide ei ole merkinnyt luetteloon. Niinpä\non käytävän vasemmalle puolelle liitetty seinään Homeroksen vanha\nvalkomarmorinen korkokuva; oikealla kohottaa monikielinen raamattu\nseitsemää päätään. Etäämpänä näkyy Romanceron lohikäärme ja muutamia\nmuita sekasikiömuotoja, Vedat ja Niebelungen. Tämä suunnaton rakennus\nei muuten milloinkaan valmistu. Kirjapaino, tuo jättiläiskone, joka\nalati imee yhteiskunnan kaiken älyllisen mehun, valmistaa lakkaamatta\nuusia aineksia teokseensa. Koko ihmiskunta on rakennustelineillä.\nJokainen pää on muurari. Mitättöminkin täyttää kolonsa tai kantaa\nkivensä. Rétif de la Bretonne [viime vuosisadan alussa elänyt\nromaanikirjailija] tuo korillisen täytesoraa. Joka päivä kasvaa\nrakennus kerroksen. Ja paitsi kunkin kirjailijan yksityisiä ja\nomia lisiä, on kokoomateoksiakin. Kahdeksastoista vuosisata antaa\n_Encyclopédien_, vallankumous _Moniteurin_. Sekin on totisesti\nrakennus, joka kasvaa ja kohoaa kohden korkeutta rajattomissa\nkierteissä, siihenkin sisältyy kielten sekoitus, lakkaamaton aherrus,\nväsymätön työ, koko ihmiskunnan yhteisponnistus, ajatuksen pakopaikka\nuuden vedenpaisumuksen varalta, raakalaisten tulvan varalta. Se on\nihmissuvun uusi Baabelin torni.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES KIRJA\n\n\n\n\nI. Puolueeton silmäys entisajan tuomarikuntaan\n\n\nJalosukuinen ritari Robert d'Estouteville, Beynen herra, Yvrin ja\nSaint-Andryn paroni Marchessa, kuninkaallinen neuvos ja kamariherra\nsekä Pariisin kuninkaallinen kaupunginvouti oli oikea onnenpoika\narmon vuonna 1482. Lähes seitsemäntoista vuotta sitten, 7:ntenä\npäivänä marraskuuta v. 1465, pyrstötähden ilmestymisen vuonna [tämä\npyrstötähti, jonka takia paavi Kalikstus määräsi pidettäväksi\njulkisia rukouksia, on sama joka näyttäytyi jälleen v. 1835], hän oli\nsaanut kuninkaalta tämän sievän kaupunginvoudintoimen, jota pidettiin\npikemmin arvoasemana kuin virkana, \"arvona, johon liittyi melkoinen\npoliittinen vaikutusvalta, monia etuoikeuksia ja suuri tuomiovalta\",\nkuten Joannes Lœmnœus sanoo. Aatelismies, joka oli kuninkaallinen\nvirkamies ja joka oli saanut valtuutensa ennen Ludvig XI:n\naviottoman tyttären ja Bourbonin äpärän kihlausta, oli v. 82 sangen\nihmeellinen ilmiö. Samana päivänä, jona Robert d'Estouteville oli\nsaanut Jacques de Villiers'n jälkeen Pariisin kaupunginvoudinviran,\noli mestari Jean Dauvet seurannut herra Hélye de Thorrettes'ia\nparlamentin oikeusistuimen ensimmäisenä presidenttinä, Jean\nJouvenel des Ursins tullut Pierre de Morvilliers'n jälkeen Ranskan\nkansleriksi, ja Regnault des Dormans tehnyt tyhjäksi Pierre Puyn\ntoiveet päästä kuninkaallisen palatsin vakinaiseen anomuskirjain\nesittelijänvirkaan. Mutta miten monissa käsissä olivatkaan\npresidentin-, kanslerin- ja esittelijänvirat olleet sen jälkeen kun\nRobert d'Estouteville sai Pariisin kaupunginvoudintoimen! Se oli\n\"jätetty hänen haltuunsa\", kuten kuninkaallisessa nimityskirjelmässä\nsanottiin, ja totta on, että hän oli pitänyt sen hyvin hallussaan.\nHän oli tarrautunut siihen kiinni, omistanut sen omakseen, tehnyt\nsen osaksi itseään niin taitavasti, että oli välttänyt sen\nvaihtokuumeen, joka vaivasi epäluuloista, ärtyisää ja uutteraa\nLudvig XI:tä: tiheillä nimityksillä ja viraltapanoilla hän koetti\npitää hallinnon joustavana. Ja lisäksi oli tuo urhea ritari\ntoimittanut pojalleenkin pysyvän virka-aseman, ja jo kaksi vuotta\noli nimi Jacques d'Estouteville, aseenkantaja, komeillut hänen\nomansa vieressä Pariisin kaupungin voutikunnan virkamiesluettelon\nalussa, mikä osoitti todellakin harvinaista, varmaa ja erinomaista\nsuosiota. Totta on, että Robert d'Estouteville oli urhea soturi,\njoka lojaalisti oli nostanut lippunsa _yhteishyvänliittoa_ vastaan\nja tarjonnut kuningattarelle, kun tämä tuli Pariisiin 14--, sangen\nihmeellisen sokerileivoshirven. Hän oli vielä kaiken lisäksi\nherra Tristan l'Hermiten, kuninkaallisen palatsin vartioston\npäällikön hyvä ystävä. Herra Robertilla oli niin muodoin sangen\nhauska ja mukava asema. Ennen kaikkea sangen hyvät palkkaedut,\njoihin viiniköynnösten rypäleterttuina liittyivät tulot kaikista\nylituomioistuimen langettamista siviili- ja rikostuomioista sekä\nkaikista Châtelet'n alioikeuksien langettamista siviili- ja\nrikostuomioista, puhumattakaan Mantes'in ja Corbeil'n siltojen\nsievoisista tullituloista ja Pariisin torikaupan sekä halko- ja\nsuolakauppiaitten veroista. Lisätkäämme tähän ilo ratsastaa kaupungin\nvirkamiesten etunenässä ja antaa kauniin sota-asunsa, jota vieläkin\nvoi ihailla hänen hautaveistoksessaan Valmont'in luostarissa\nNormandiassa, ja Montlhéryn luona kuhmuille lyödyn kypärinsä loistaa\nraatimiesten ja kaupunginkorttelien kaitsijain puoliksi punaisia ja\ntummanruskeita viittoja vasten. Ja olihan jotakin olla kahdentoista\noikeudenpalvelijan, Châtelet'n vahtimestarien ja vartijoiden,\nChâtelet'n kahden tutkintotuomarin, _auditores Castelleti_,\nkuudentoista korttelin kuudentoista komissaarin, Châtelet'n\nvanginvartijain, neljän maapalkalla olevan oikeudenpalvelijan,\nsadankahdenkymmenen ratsupoliisin, sadankahdenkymmenen sauvalla\nvarustetun oikeudenpalvelijan ja yövartion kapteenin ja hänen\nvartijainsa, alivartijainsa, vastavartijainsa ja jälkivartijainsa\nkäskijä. Merkitsi kai jotakin tuomiovalta ylemmissä ja alemmissa\ntuomioistuimissa, oikeus vangita, hirttää ja teilata, puhumattakaan\nensi asteen tuomiovallasta, _in prima instantia_, Pariisin\nvarakreivikunnassa, joka niin loistavasti oli jaettu seitsemään\naateliseen tuomiokuntaan. Voiko kuvitella mitään miellyttävämpää,\nkuin herra Robert d'Estoutevi'llen tavoin päivisin jakaa lakia ja\noikeutta Grand Châtelet'ssa Filip Augustin suurten, rikkinäisten\nsuippokaariholvien alla ja, kuten hänen iltaisin oli tapana tehdä,\nmennä sieltä komeaan, Rue Galilée-kadun varrella sijaitsevaan\ntaloonsa, joka oli kuninkaallisen palatsin alueella ja jota hän\nhallitsi vaimonsa, madame Ambroise de Loren perintöosuutena,\nlepäämään ponnistuksista, joita oli tuottanut jonkun hirtehisraukan\nlähettäminen yölevolle tuohon \"pieneen, Rue de l'Escorcherien\nvarrella sijaitsevaan komeroon, jota Pariisin kaupunginvoudit ja\nraatimiehet käyttivät vankilana ja joka oli tehty yksitoista jalkaa\npitkäksi, seitsemän jalkaa ja neljä tuumaa leveäksi sekä yksitoista\njalkaa korkeaksi\"?\n\nJa herra Robert d'Estoutevillella ei ollut ainoastaan omaa pientä\ntuomiovaltaansa Pariisin kaupunginvoutina ja varakreivinä, vaan\nhänellä oli myös melkoinen osansa kuninkaan suuresta tuomiovallasta.\nEi ollut ainoatakaan hieman huomattavampaa päätä, joka ei olisi\nkäynyt hänen kättensä kautta, ennen kuin se joutui pyövelille. Hän se\noli Bastille Saint-Antoinesta noutanut Nemours'in herttuan viedäkseen\nhänet Hallien torille ja Saint-Polin konnetaabelin viedäkseen\nhänet Grève-torille; viimeksimainittu oli nyrpeä ja kiljaisi hra\nkaupunginvoudin suureksi iloksi, sillä hän ei lainkaan pitänyt hra\nkonnetaabelista.\n\nSiinä on jo enemmän kuin tarvitaankaan, jotta voisi elää onnellista\nja ylhäistä elämää ja ansaita kerran kunnioitettavan sivun Pariisin\nkaupunginvoutien mielenkiintoisessa historiassa, josta saadaan\ntietää, että Oudard de Villeneuvellä oli talo Boucherieskadun\nvarrella, että Guillaume de Hangast osti suuren ja pienen\nSavoien, että Guillaume Thiboust antoi Sainte-Genevièven nunnille\ntalonsa Clopin-kadun varrelta, että Hugues Aubriot asui Hôtel du\nPorc-Epicissä, ja muita kotoisia seikkoja.\n\nMutta kaikista näistä iloisen ja tyynen elämän edellytyksistä\nhuolimatta oli herra Robert d'Estouteville herännyt sangen huonolla\nja ärtyisällä tuulella tammikuun 7:nnen päivän aamuna v. 1482.\nHänen olisi ollut vaikea sanoa, mikä siihen oli syynä. Johtuiko se\nehkä siitä, että ilma oli pilvinen, että hänen vanha, Montlhéryn\naikuinen miekankantimensa oli liian kireällä ja liian sotilaallisesti\npuristi hänen, pulleata kaupunginvoudinvatsaansa, että hän oli\nnähnyt joukon renttuja kulkevan neljä rinnakkain hänen ikkunainsa\nalitse häntä ilkkuen, yllä nuttu, ilman paitaa ja päässä hattu ilman\npohjaa ja laukku ja pullo kupeella? Johtuiko se ehkä hämärästä\naavistuksesta, että tuleva kuningas Kaarle VIII supistaisi vuoden\npäästä hänen tulojaan kolmellasadallaseitsemälläkymmenellä livrellä,\nkuudellatoista soulla ja kahdeksalla denierillä? Päättäköön lukija.\nOmasta puolestamme olemme melkein taipuvaiset uskomaan, että hän oli\nhuonolla tuulella yksinkertaisesti siksi, että oli huonolla tuulella.\n\nMuuten oli juuri juhlan jälkeinen päivä, ikävä päivä kaikille ja\nerittäinkin niille viranomaisille, joiden toimena on lakaista pois\nkaikki se lika, sekä sananmukaisessa että kuvaannollisessa mielessä,\njonka Pariisin juhla jättää jälkeensä. Ja hänen tuli pitää istuntoa\nGrand-Châtelet'ssa. Mutta olemme olleet huomaavinamme, että tuomarit\ntavallisesti asettavat niin, että heidän istuntopäivänsä ovat samalla\nheidän huonotuulisia päiviään, jotta heillä aina olisi käsillä joku,\njohon kuninkaan, lain ja oikeuden nimessä voivat purkaa vihansa.\n\nIstunto oli muuten alkanut ilman häntä. Hänen sijaisensa siviili-,\nrikos- ja poliisituomioistuimissa istuivat kuten tavallisesti\nhänen puolestaan, ja jo kello kahdeksalta aamulla oli kymmenen tai\nkaksitoista miestä ja naista tiheässä ryhmässä eräässä Embas du\nChâtelet'n pimeän salin nurkassa tukevan tammiaitauksen ja seinän\nvälissä vilkkaalla mielenkiinnolla seurannut sitä vaihtelevaa ja\nhuvittavaa näytelmää, jonka siviili- ja rikosoikeus mestari Florian\nBarbediennen, Châtelet'n tutkintotuomarin ja herra kaupunginvoudin\nlähimmän miehen hieman sekaisin ja umpimähkään jakamana tarjosi.\n\nSali oli pieni, matala, holvattu. Sen perällä oli liljoilla\nkoristettu pöytä ja sen ääressä suuri, tamminen, veistoksilla\nkoristettu nojatuoli kaupunginvoutia varten (se oli nyt tyhjänä)\nsekä toinen matalampi tuoli vasemmalla tutkintotuomaria, mestari\nFloriania varten. Pöydän alapäässä istui kirjuri ja kirjoittaa\nrapisteli. Etupuolella oli väkeä ja oven ja pöydän tienoilla muutamia\noikeudenpalvelijoita entisajan sinipunaisissa, valkoisella ristillä\nvarustetuissa kamlottimekoissa. Kaksi Parloir-aux-Bourgeois'n\noikeudenpalvelijaa puettuina puoliksi punaisiin, puoliksi sinisiin\nnuttuihin seisoi vahdissa suljetulla, matalalla ovella, joka näkyi\nhuoneen perältä pöydän takaa. Yksi ainoa suippokaari-ikkuna paksussa\nseinämuurissa loi himmeän tammikuun valaistuksen kahteen omituiseen\nolentoon: kujeelliseen paholaisenpäähän, joka oli vuoltu holvin\npäätekivessä olevaan lampunjalkaan, ja tuomariin, joka istui ylinnä\nliljoilla koristetun pöydän ääressä.\n\nKuvitelkaapa olentoa, joka istuu kaupunginvoudin pöydän\nääressä kyyristyneenä kyynärpäittensä varaan kahden valtavan\nasiakirjaröykkiön keskellä, jalat pitkän, ruskea verkaisen kaavun\nliepeissä, päässä valkoisesta lampaannahasta tehty lakki, jonka alta\nkulmakarvat pistävät esille, olentoa jolla on punertavat, vihaiset\nkasvot, pienet tirkistelevät silmät ja lihavat, riippuvat posket,\njotka yhtyvät leuan alla, niin teillä on mestari Florian Barbedienne,\nChâtelet'n tutkintotuomari edessänne.\n\nTutkintotuomari oli kuuro. Kiusallinen vika tutkintotuomarille.\nMestari Florian tuomitsi siitä huolimatta ilman valituksia ja\nerinomaisen johdonmukaisesti. Onhan totta, että tuomarille riittää,\nkunhan hän vain näyttää kuuntelevan; ja arvoisa tutkintotuomari\ntäytti sitä paremmin tämän ehdon, hyvän tuomitsemisen ainoan\nolennaisen ehdon, kun hänen tarkkaavaisuuttaan ei voinut häiritä\nulkoinen melu.\n\nMuuten oli kuuntelijain joukossa hänen sanojensa ja liikkeittensä\nhellittämättömänä vaarinottajana eilinen ystävämme Jehan Frollo\ndu Moulin, tuo pieni ylioppilas, tuo auttamaton maleksija, jonka\nsaattoi varmasti tavata mistä tahansa muualta, mutta ei professorien\nluennoilta.\n\n-- Katsoppas, sanoi hän hiljaa ystävälleen Robin Poussepainille,\njoka nauraen kuunteli hänen vieressään hänen huomautuksiaan heidän\nsilmiensä edessä esitettävästä näytelmästä, -- tuossahan on\nJehanneton du Buisson. Marché-Neufin laiskurin kaunis tytär! --\nSieluni kautta, tuomitseeko tuo ukko hänet; eihän sillä ole silmiä\neikä korvia lainkaan! Viisitoista souta neljä denieriä siitä, että\non kantanut kahta rukousnauhaa! Se on hiukan kallista. _Lex duri\ncarminis_. -- Mikäs tuo on? Robin Chief-de-Ville, haarniskaseppä! --\nSiksi että on päässyt mestariksi sanotussa ammatissa! -- Se on hänen\npääsymaksunsa. -- Kas tuossa on kaksi aatelismiestä noiden retkujen\njoukossa! Aiglet de Soins, Hutin de Mailly. Kaksi aseenkantajaa,\n_corpus Christi!_ Ahaa, he ovat pelanneet. Milloinkahan nähdään\ntäällä meidän rehtorimme? Sata livreä sakkoa kuninkaalle! Tuo\nBarbedienne iskee kuin kuuro, -- ja kuuro hän onkin! -- Tahdonpa\nvaihtaa nahkani veljeni arkkidiakonin kanssa, jollen siitä huolimatta\npelaa, pelaa yöt päivät, elä pelissä, kuole pelissä ja pane peliin\nsieluani, sitten kun viimeinen paita on mennyt! -- Pyhä Neitsyt,\nmikä parvi tyttöjä, perätysten kuin lampaat! Ambroise Lécuyère,\nIsabeau la Paynette! Bérarde Gironin! Tunnenhan ne kaikki, Herra\nparatkoon! Sakkoa, sakkoa! Sittenhän tiedätte vasta käyttää\nkullallakirjailtuja vöitä! Kymmenen souta, senkin keimailijat! --\nOh! tuota vanhaa koirankuonolaista! Kuuro ja tyhmä päästään! Oh!\nsinä Florian hölmö! Oh! sinä variksenpelätin! Katsopas sitä tuolla\npöytänsä ääressä! Se syö, pureksii, ahmii jutun toisensa jälkeen.\nSakkoja, löytöpalkkioita, maksuja, oikeudenkäyntikuluja, palkkoja,\nvahingonkorvausmaksuja, arestia, vankilaa, vettä-leipää, se on kaikki\nhänestä joulutorttua ja juhannuskakkua! Katsopas sitä sikaa! --\nKas vain! hyvä! taas rakastettava naikkonen! Thibaud la Thibaude,\nei enempää eikä vähempää! -- Siksi, että hän on lähtenyt Rue\nGlatignyltä! -- Kuka on tuo poika? Gieffroy Mahonne, santarmi, jousi\nkädessä. Hän on kironnut Jumalan nimeen. Sakkoa vain, la Thibaude!\nSakkoa vain, Gieffroy! Sakkoa kummallekin! Se vanha kuuro! hän on\nvarmasti sekoittanut nämä kaksi juttua! Lyönpä kymmenen yhtä vastaan,\nettä hän sakottaa tyttöä kirouksesta ja santarmia rakkaudesta! --\nKatsopas, Robin Poussepain! Mitäs ne tuovat sisälle? Onpa siinä\npoliiseja! Jupiterin kautta! siinähän on koko koiralauma! Se on kai\nparas metsästyssaalis. Metsäkarju. -- Niin onkin, Robin, niin onkin!\n-- Ja aika komea onkin! -- Herkules vieköön! sehän on meidän eilinen\nruhtinaamme, meidän narripaavimme, meidän kellonsoittajamme, meidän\nyksisilmäisemme, meidän kyttyräselkäisemme, meidän irvistäjämme! Se\non Quasimodo!...\n\nSe oli todellakin hän.\n\nSe oli Quasimodo sidottuna, köytettynä, kytkettynä, kahlehdittuna\nja tarkasti vartioituna. Häntä ympäröivien poliisimiesten joukossa\noli myös yövartion päällikkö omassa persoonassaan, Ranskan\nkoruommeltu vaakuna rinnassa ja Pariisin vaakuna selässä. Ellei\nota lukuun Quasimodon muodottomuutta, ei hänessä muuten havainnut\nmitään sellaista pelottavaa, mitä olisi pitänyt pertuskoilla ja\ntuliluikuilla hillitä. Hän oli synkkä, äänetön ja tyyni. Vain silloin\ntällöin hän katsahti silmällään vihaisesti köysiä, jotka puristivat\nhäntä.\n\nSamalla silmäili hän saliin ympärilleen, mutta niin sammuneella ja\nraukealla katseella, että naiset uskalsivat nauraa ja osoittaa häntä\nsormellaan.\n\nTällä välin silmäili mestari Florian tarkkaavasti Quasimodoa koskevaa\nsyytöskirjelmää, jonka kirjuri ojensi hänelle, ja näytti sen tehtyään\nhetken kokoavan ajatuksiaan. Tämän varotoimenpiteen vuoksi, jota\nhän ei koskaan laiminlyönyt, hän tiesi ennalta syytetyn nimen,\narvon ja rikoksen, mietti vastauksensa ajateltuihin vastauksiin,\nja näin onnistui hänen kuurouttaan pahemmin paljastamatta luovia\nkuulustelut kaikkien salakarien lomitse. Syytöskirjelmä merkitsi\nhänelle sokean koiraa. Jos joskus sattuikin, että hänen puutteensa\npaljastui jonkin hajanaisen lausunnon tai käsittämättömän kysymyksen\njohdosta, luulivat tätä toiset syvämielisyydeksi, toiset tyhmyydeksi.\nKummassakaan tapauksessa ei tuomioistuimen kunnia kärsinyt\nminkäänlaista kolausta; sillä parempi on, että tuomaria pidetään\ntyhmänä tai syvällisenä kuin kuurona. Hän teki näin ollen kaiken\nvoitavansa peittääkseen kuuroutensa kaikilta ja onnistui tavallisesti\nniin hyvin, että hän alkoi lopulta itse luulla, että hänellä oli\nmainio kuulo. Se käy muuten helpommin päinsä kuin luuleekaan. Kaikki\nkyttyräselkäiset käyvät pää pystyssä, kaikki änkyttäjät pitävät\nmielellään puheita, kaikki kuurot puhuvat hiljaa. Mestari Florian\nluuli korkeintaan olevansa hieman huonokuuloinen. Se oli ainoa\nmyönnytys, minkä hän teki tässä asiassa yleiselle mielipiteelle\nrehellisyyden ja avomielisyyden hetkinään.\n\nPunnittuaan täten perinpohjin Quasimodon jutun, taivutti hän\npäänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä, näyttääkseen sitä\nmajesteetillisemmalta ja puolueettomammalta, joten hän sillä hetkellä\noli sekä kuuro että sokea; kaksi ehtoa, joita vailla tuomari ei ole\ntäydellinen. Tässä mahtavassa asennossa hän aloitti kuulustelun.\n\n-- Nimenne?\n\nTässä oli nyt esillä tapaus, jota ei ollut \"laissa huomioonotettu\":\nkuuro kuulustelemassa kuuroa.\n\nQuasimodo, jolla ei ollut aavistustakaan tuomarin kysymyksestä,\nkatseli häntä edelleen, eikä vastannut. Kuuro tuomari, jolla\npuolestaan ei ollut aavistusta kuulusteltavan kuuroudesta, luuli\nettä tämä vastasi niinkuin syytetyt tavallisesti tekevät, ja jatkoi\nkoneellisen ja tylsän varmasti.\n\n-- Hyvä. Ikänne?\n\nQuasimodo ei tietenkään vastannut tähänkään kysymykseen. Tuomari\nluuli hänen vastanneen ja jatkoi.\n\n-- Entä ammattinne?\n\nYhä sama äänettömyys. Kuuntelijat alkoivat nyt kuiskailla ja katsoa\ntoisiinsa.\n\n-- Riittää, jatkoi tutkintotuomari järkähtämättömän tyynesti, koska\nhän luuli syytetyn vastanneen hänen kolmanteen kysymykseensä. --\nTeitä syytetään täällä: _primo_, yörauhan häiritsemisestä; _secundo_:\nväkivallanteosta muuatta naishupakkoa kohtaan, _in praejudicium\nmeretricis_ [arvatenkin porttoa]; _tertio_: väkivallasta ja\ntottelemattomuudesta meidän herramme kuninkaan jousimiehiä kohtaan.\nOnko teillä jotakin huomautettavaa näiden syytösten johdosta? --\nKirjuri, oletteko merkinnyt kirjaan, mitä syytetty on tähän saakka\nsanonut?\n\nTämä onneton kysymys sai koko salin kirjureista kuuntelijoihin\nsaakka purskahtamaan niin raikuvaan, niin hillittömään, niin rajuun\nja yleiseen nauruun, että kumpikin kuuro sen ehdottomasti huomasi.\nQuasimodo kääntyi ja kohautti halveksivasti kyttyräänsä, samalla\nkun mestari Florian, joka hämmästyi niinkuin hänkin ja luuli, että\nkuulijain naurun oli herättänyt jokin syytetyn pilkallinen vastaus,\njonka hän vain näki olkapäidenkohauksena, huudahti kiukkuisena:\n\n-- Tuo vastaus saattaisi viedä hirteen, senkin lurjus! Tiedätkö,\nkenelle puhut?\n\nNämä sanat eivät olleet omiaan vaimentamaan yleistä hilpeyttä. Ne\ntuntuivat niin eriskummaisilta ja hupsuilta, että nauru tarttui\njopa Parloir-aux-Bourgeois'n vahtimestareihinkin, eräänlaisiin\nkeihäillä varustettuihin palvelijoihin, joiden virkapukuun kuului\ntyhmyyskin. Quasimodo yksin pysyi järkähtämättömän vakavana siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei hän tajunnut rahtuakaan siitä,\nmitä hänen ympärillään tapahtui. Tuomari, joka yhä kiihtyi,\nkatsoi olevansa velvollinen jatkamaan samaan tapaan, toivoen\nsiten saattavansa syytetyn pelon valtaan, mikä sitten vaikuttaisi\nkuulijoihinkin ja saisi heidät taas osoittamaan oikeudelle sille\nkuuluvaa kunnioitusta.\n\n-- Vai niin, senkin roisto ja veijari, vai suvaitset sinä loukata\nChâtelet'n tutkintotuomaria, Pariisin poliisituomaria, jonka\ntehtävänä on tutkia rikoksia, rauhan ja järjestyksen häiritsemisiä\nja muita konnantöitä, valvoa kaikkia ammatteja ja elinkeinoja ja\nehkäistä etuileminen, huolehtia kaduista ja toreista, pitää silmällä\nsiipikarjan ja metsänriistan myyjiä, mittauttaa puut ja muut\npolttoaineet, puhdistaa kaupunki liasta ja ilma ruton saastutuksesta,\nsanalla sanoen, alituiseen valvoa yleisön parasta ja ilman korvausta\ntai palkan toivoakaan! Tiedätkö, että olen Florian Barbedienne,\nherra kaupunginvoudin lähin mies ja sitä paitsi komissaari,\nkuulustelu-, tarkastus- ja tutkintotuomari ja minulla on samat\njärjestyksenvalvojan- ja esimiehenoikeudet!\n\nMikään ei saa toiselle kuurolle puhuvaa kuuroa lopettamaan\nlörpötystään. Herra yksin tietää, milloin ja missä mestari Florian\nolisi laskeutunut jälleen maan pinnalle, kohottuaan täten korkeamman\nkaunopuheisuuden piiriin, jollei salin perällä oleva matala ovi olisi\näkkiä avautunut ja herra kaupunginvouti itse astunut siitä sisälle.\n\nHänen tulonsa ei kuitenkaan saanut mestari Floriania vaikenemaan.\nHän vain teki puolikäännöksen kantapäillään, ja suunnaten\nkaupunginvoutiin tuon kaunopuheisen puuskan, joka äsken oli jylissyt\nQuasimodon pään yllä, hän jatkoi:\n\n-- Kunnioitettava herra, minä tuomitsen sen rangaistuksen,\njonka suvaitsette määrätä tälle miehelle oikeuden karkeasta ja\nhämmästyttävästä loukkaamisesta.\n\nHän istuutui aivan hengästyneenä ja kuivasi suuria hikipisaroita,\njoita helmeili hänen otsaltaan kostuttaen kyyneleiden tavoin\nhänen edessään levällään olevia asiakirjapinkkoja. Herra Robert\nd'Estouteville rypisti kulmakarvansa ja kääntyi Quasimodon puoleen\nniin käskevin ja merkitsevin elein, että kuuro älysi jotain olevan\ntekeillä.\n\nKaupunginvouti lausui ankaralla äänellä:\n\n-- Mitä sinä, lurjus olet tehnyt, että olet joutunut tänne?\n\nKellonsoittajaraukka, joka luuli kaupunginvoudin kysyvän hänen\nnimeään, katkaisi tavallisen vaiteliaisuutensa ja vastasi käheällä ja\nsärähtelevällä äänellä:\n\n-- Quasimodo.\n\nVastaus sopi niin huonosti kysymykseen, että kuulijat purskahtivat\nuudelleen nauruun, ja herra Robert huudahti kiukusta punaisena:\n\n-- Aijotko tehdä pilkkaa minustakin, senkin roisto?\n\n-- Notre-Damen kellonsoittaja, vastasi Quasimodo, luullen tuomarin\ntahtovan tietää mikä hän oli.\n\n-- Kellonsoittaja! kertasi kaupunginvouti, joka oli herännyt liian\nhuonolla tuulella, sietääkseen raivostumatta sellaisia vastauksia.\n-- Kellonsoittaja! Minä annan raippojen soittaa selkääsi kaikissa\nPariisin kadunristeyksissä. Kuuletko, lurjus?\n\n-- Jos tahdotte tietää ikäni, sanoi Quasimodo, niin luulen, että\nMartinpäivänä täytän kaksikymmentä vuotta.\n\nSe oli jo liikaa. Kaupunginvouti ei voinut enää hillitä itseään.\n\n-- Vai teet sinä, kurja, pilkkaa kaupunginvoudin virasta! Herrat\npiiskurit, viekää tämä lurjus Grèven kaakinpuuhun ja ruoskikaa häntä\nsiellä kokonainen tunti perusteellisesti. Siinä hänen palkkansa,\nHerra paratkoon! Ja lisäksi tahdon tuomion julistettavaksi neljän\nvalantehneen torvensoittajan läsnäollessa Pariisin varakreivikunnan\nseitsemässä linnoituspiirissä.\n\nKirjuri ryhtyi heti laatimaan tuomiota.\n\n-- Jumal'auta! Siinäpä oli mainio tuomio! huusi nurkastaan tuo pieni\nylioppilas Jehan Frollo du Moulin.\n\nKaupunginvouti kääntyi ja kiinnitti Quasimodoon säkenöivän katseensa.\n\n-- Luulenpa, että se roisto sanoi _jumal'auta!_ Kirjuri, lisätkää\nkaksitoista denieriä sakkoa kirouksesta, ja puolet siitä tulee\nSaint-Eustachen kirkkorahastoon. Minä kunnioitan erityisesti\nSaint-Eustachea.\n\nHetken päästä oli tuomio valmis. Sisällys oli lyhyt ja\nyksinkertainen. Pariisin kaupunginvoudin- ja varakreivikunnan\noikeudenkäyttöä eivät presidentti Thibaut Baillet ja kuninkaallinen\nasianajaja Roger Barmne vielä olleet uudistaneet. Sitä ei vielä\nrasittanut tuo viisastelujen ja mutkikkaitten menetelmäin viidakko,\njonka nuo kaksi lainoppinutta siihen istuttivat kuudennentoista\nvuosisadan alussa. Kaikki oli selvää, suoraa ja yksinkertaista.\nKäytiin suoraan päämäärään, ja heti nähtiin jokaisen polun päässä,\njoita pensaikot ja poikkitiet eivät hämmentäneet, teili, hirsipuu tai\nkaakinpuu. Tiedettiin ainakin minne mentiin.\n\nKirjuri ojensi kaupunginvoudille tuomion, jonka alle tämä painoi\nsinettinsä ja lähti sen jälkeen salista tehdäkseen kierroksen\noikeussalien läpi sellaisessa mielentilassa, joka sinä päivänä\nvarmasti täytti kaikki Pariisin vankilat. Jehan Frollo ja Robin\nPoussepain nauroivat partaansa. Quasimodo seurasi kaikkea\nvälinpitämättömän ja hämmästyneen näköisenä.\n\nTällä välin oli kirjuri, mestari Florianin vuorostaan lukiessa\ntuomiota kirjoittaakseen nimensä sen alle, tuntenut sääliä\nvankiraukkaa kohtaan ja toivoen lievennystä tuomioon lähentynyt\ntutkintotuomarin korvaa niin lähelle kuin saattoi ja Quasimodoa\nosoittaen sanonut hänelle:\n\n-- Mies on kuuro.\n\nHän toivoi tämän yhteisen onnettomuuden herättävän mestari\nFlorianissa myötätuntoa tuomittua kohtaan. Mutta ensiksikään ei\nmestari Florianista ollut mieluisaa havaita -- kuten jo olemme\nnähneet -- että joku sai selville hänen kuuroutensa, ja toiseksi oli\nhän niin kuuro, ettei kuullut sanaakaan siitä, mitä kirjuri hänelle\nsanoi. Hän tahtoi kuitenkin, että näyttäisi siltä kuin hän olisi\nkuullut, ja vastasi:\n\n-- No, se muuttaa asian! En tiennyt sitä lainkaan. Tunti lisää\nkaakinpuuta siinä tapauksessa.\n\nJa hän allekirjoitti siten muutetun tuomion.\n\n-- Se oli oikein, sanoi Robin Poussepain, jolla oli kaunaa Quasimodoa\nkohtaan. Se opettaa häntä olemaan kolhimatta ihmisiä!\n\n\n\n\nII. Rotankolo\n\n\nLukija suonee meidän nyt palata Grève-torille, josta eilen Gringoiren\nseurassa lähdimme seurataksemme Esmeraldaa.\n\nKello on kymmenen aamupäivällä. Kaikkialla näkyy jälkiä edellisen\npäivän juhlasta. Kiveyksellä on juhlan jätteitä: nauhoja, repaleita,\ntöyhtösulkia, vahaläikkiä soihduista, yleisen temmellyksen jälkiä.\nJoukko porvareita maleksii, kuten nykyään sanotaan, siellä täällä\ntorilla kääntäen kenkänsä kärjellä juhlanuotiosta jääneitä sammuneita\nkekäleitä tai muistellen Pylvästalon luona innostuksella eilisiä\nkoreita seinäverhoja ja tyytyen tänään katselemaan nauloja, joihin\nne oli ripustettu. Omenaviinin ja oluen myyjät kierittelevät\ntynnyreitään väkijoukkojen keskellä. Joku kiireinen kulkija astelee\nsilloin tällöin torin poikki. Kauppiaat seisoskelevat kauppojensa\novilla ja keskustelevat huutaen keskenään. Juhla, lähettiläät,\nCoppenole, narripaavi ovat kaikkien huulilla. Arvostellaan ja\nnauretaan sydämen pohjasta. Tällä välin on neljä ratsupoliisia\nasettunut kaakinpuun kulmiin ja kerännyt ympärilleen joukon rahvasta,\njoka pienen mestauksen toivossa jää ikävissään seistä töllöttämään.\n\nJos lukija tarkasteltuaan sitä eloisaa ja meluavaa näytelmää, jota\ntorin kaikilla kulmilla esitetään, suuntaa katseensa tuota osaksi\ngoottilaista, osaksi romaanista taloa, Rolandin tornia kohden, joka\non torin länsisivun ja Seinen rannan kulmassa, huomaa hän aivan\nkulmauksessa suuren, julkisen, runsaasti miniatyyrimaalauksilla\nkoristetun messukirjan, jota sateelta suojelee katos ja varkailta\nrautaristikko niin, että sitä kuitenkin voi selailla. Tämän\nmessukirjan vieressä on kapea suippokaariaukko, jonka sulkee kaksi\nristiin asetettua rautatankoa ja joka on torille päin, ainoa aukko,\njonka kautta hieman ilmaa ja valoa pääsee pieneen kammioon, joka on\ntalon maakerroksen muurissa ja jossa vallitsee sitäkin syvempi rauha,\nsitäkin synkempi hiljaisuus, kun Pariisin vilkasliikenteisin ja\nmeluavin tori kuohuu ja kohisee sen ulkopuolella.\n\nTämä kammio oli jo lähes kolmesataa vuotta ollut kuuluisa Pariisissa,\nsiitä ajasta lähtien, jolloin madame Rolande de la Tour-Roland, joka\nsuri ristiretkillä kaatunutta isäänsä, oli talonsa seinämuuriin\nsen rakennuttanut sulkeutuakseen sinne loppuiäkseen. Hän piti\npalatsistaan itse ainoastaan tämän loukon, jonka ovi muurattiin\nkiinni ja jonka ikkuna-aukko oli avoin kesät talvet, lahjoittaen\nkaiken muun köyhille ja Jumalalle. Tuo lohduton aatelisneiti oli\ntodellakin odottanut kaksikymmentä vuotta kuolemaa tässä haudassa\nrukoillen yötä päivää isänsä sielun puolesta, maaten tuhkassa,\nei edes kiveä päänalusena, pukeutuneena mustaan säkkiin. Hän eli\nvain leivällä ja vedellä, jota ohikulkijat armeliaasti asettivat\naukon ulkoreunalle, ottaen siten vastaan almuja, joita itse oli\nennen antanut. Kuollessaan, muuttaessaan toiseen hautaan, hän oli\ntestamentannut tämän loukon epätoivoisille naisille, äideille,\nleskille tai nuorille tytöille, joilla oli paljon rukoiltavaa\nitsensä tai muiden puolesta ja jotka suuressa surussa tai suuressa\nkatumuksessa tahtoivat haudata itsensä elävältä. Sen ajan köyhät\nolivat pitäneet hänelle kauniit hautajaiset kyynelin ja rukouksin,\nmutta heidän suureksi surukseen ei heidän hurskasta hyväntekijäänsä\nollut julistettu pyhimykseksi, kun hänellä ei ollut vaikutusvaltaisia\nsuosijoita. Ne, jotka olivat hieman vapaauskoisempia, olivat\ntoivoneet että asia olisi helpommin autettavissa paratiisissa kuin\nRoomassa. Sen sijaan että olisivat kääntyneet anomuksella paavin\npuoleen, olivat he vain rukoilleet Jumalaa kuolleen sielun puolesta.\nUseimmat olivat tyytyneet pyhittämään Rolanden muiston ja pitämään\nhänen ryysyjään pyhäinjäännöksinä. Kaupunki oli puolestaan hänen\nmuistokseen antanut asettaa hänen koppinsa ikkuna-aukon viereen\njulkisen messukirjan, jotta ohikulkijat joskus pysähtyisivät siihen\nhartautta harjoittamaan, jotta rukous johtaisi heidän ajatuksensa\nkristilliseen armeliaisuuteen, etteivät madame Rolanden luolan\nperillisraukat unohdettuina kuolisi nälkään.\n\nTuollaiset haudat eivät keskiajalla muuten olleet harvinaisia.\nVäkirikkaimmalla kadulla, meluisimmalla ja vilkasliikenteisimmällä\ntorilla saattoi kesken kaiken nähdä hevosenjalkojen ja vaununpyoräin\nalla loukon, kaivon, kiinnimuuratun ja ristikolla varustetun kammion,\njossa yötä päivää rukoili joku ihmisolento, joka vapaaehtoisesti\noli vihkiytynyt johonkin ikuiseen valitukseen, johonkin suureen\nkatumukseen. Ja kaikki ne ajatukset, joita meissä nykyään herättäisi\ntämä omituinen näky, tämä kauhea komero, joka oli jonkinlainen\nkodin ja haudan, hautausmaan ja kaupungin väliaste, tämä ihmisten\nyhteydestä kokonaan eristäytynyt elävä olento, joka jo luettiin\nkuolleisiin, tämä lamppu, joka pimeässä kulutti viimeisiä\nöljypisaroitaan, tämä elämänjäännös, joka häälyi kuopassa, tämä\nhenkäys, tämä ääni, tämä lakkaamaton rukous kiviloukossa, nämä toista\nmaailmaa kohden iäksi kääntyneet kasvot, nämä jo toisen auringon\nkirkastamat silmät, tämä haudanseinällä kuunteleva korva, tämä vielä\nruumiiseen kytketty sielu, tämä yhä luolaan kytketty ruumis, ja\ntämän kaksinkertaisen liha- ja graniittikuoren sisällä kidutetun\nsielun tuska, niitä ei kansanjoukko lainkaan ajatellut. Ajalle\nominaista oli mietiskelyn puute ja jumalisuuden pintapuolisuus:\nuskonnollisessa uhriteossa ei havaittu mitään ihmeellistä. Kansa otti\nasian sellaisenaan, kunnioitti, piti arvossa ja pyhänä uhria tarpeen\nmukaan, mutta ei eritellyt kärsimyksiä eikä niitä juuri säälinyt.\nSe toi silloin tällöin hieman ruokaa katumuksentekijälle, vilkaisi\naukon läpi, elikö hän vielä, ei tuntenut hänen nimeään, tiesi tuskin\nkuinka monta vuotta hän oli ollut siellä, ja muukalaisen kysymykseen,\nkuka tuo elävä luuranko oli, joka maatui tuossa loukossa, vastasivat\nnaapurit: \"Se on erakko.\"\n\nSiten suhtauduttiin siihen aikaan kaikkeen, ilman metafysiikkaa,\nilman liioittelua, ilman suurennuslasia, paljaalla silmällä.\nMikroskooppia ei ollut vielä keksitty, ei aineen eikä hengen alalla.\n\nMutta huolimatta siitä, ettei tuollaisia vankeja suurestikaan\nihmetelty, eivät ne kuitenkaan olleet harvinaisia. Pariisissa oli\nmelkoinen määrä tuollaisia rukous- ja katumusluolia, ja niissä oli\nmelkein kaikissa asukas. Totta on myös, etteivät papit mielellään\nnähneet niitä tyhjinä, se olisi osoittanut uskonnollista laimeutta;\nellei ollut tarjolla katujia, muurattiin niihin spitaalitautisia.\nPaitsi Grèven komeroa oli niitä Montfauconin, Innocents-hautuumaan\nluuhuoneen ja, jollen väärin muista, Hôtel Clichonin luona sekä\nmonissa muissa paikoissa, joihin muistitieto on liittänyt niiden\ntarinoita. Yliopistossakin niitä oli. Niinpä lauloi jonkinlainen\nkeskiaikainen Job Sainte-Geneviève-mäellä lantakasalla erään kaivon\npohjalla kolmekymmentä vuotta seitsemää katumusvirttä alkaen aina\nalusta, kun oli ehtinyt loppuun, ja kovemmalla äänellä öisin,\n_magna voce per umbras_ [korkealla äänellä pimeässä], ja vielä\ntänäänkin on muinaistutkija kuulevinaan hänen äänensä astuessaan\n_Puits-qui-parle_-kadulle [Puhuvan-kaivonkatu].\n\nMutta rajoittuaksemme Tour-Rolandin komeroon on meidän lisättävä,\nettei se juuri koskaan ollut tyhjänä. Madame Rolanden kuoleman\njälkeen se oli harvoin ollut vuoden tai pari asukasta vailla. Moni\nnainen oli sulkeutunut sinne, viimeiseen hetkeensä saakka itkeäkseen\nvanhempiaan, rakastajiaan, harha-askeleitaan. Pariisin pilkkakirveet,\njoiden pitää iskeä kaikkeen, vieläpä sellaisiinkin seikkoihin, jotka\neivät heitä lainkaan koske, väittivät ettei siellä juuri ollut nähty\nleskiä.\n\nAjan tavan mukaan oli seinään hakattu jokin latinalainen lause,\njosta latinantaitoinen ohikulkija sai tietää komeron hurskaan\ntarkoituksen. Tämä tapa ilmaista portin otsikkoon kirjoitetulla\nlauseella rakennuksen tarkoitus säilyi kuudennentoista vuosisadan\nkeskivaiheille saakka. Niinpä näkee vieläkin Ranskassa\nTourville-vankilan portin otsikossa lauseen: _Sileto et spera!_\n[Vaikene ja toivo!] Irlannissa Fortescue-linnan suuren portin\nyläpuolella olevan vaakunakilven alla _Forte scutum, salus ducum_\n[Luja kilpi ruhtinaan suoja] Englannissa Cowperin kreivien\nvieraanvaraisen kartanon pääkäytävän yläpuolella: _Tuum est!_ [Kuuluu\nsinulle!] Siihen aikaan sisältyi jokaiseen rakennukseen ajatus.\n\nKun Tour-Rolandin umpeenmuurattuun komeroon ei ollut ovea, oli\nsuurilla roomalaisilla kirjaimilla hakattu ikkuna-aukon yläpuolelle\nsanat:\n\n    TU ORA! [Rukoile!]\n\nRahvas, jonka terve järki ei juuri älyä missään sisimpiä hienouksia\nja mielellään vaihtaa _Ludovico Magnon_ [\"Ludvig Suurelle\", alku\nSaint-Denis-portin otsikkokirjoituksesta] Porte Saint-Denis'ksi,\noli antanut tälle pimeälle, synkälle ja kostealle komerolle nimen\nRotankolo. [Latinalaisesta otsikkolauseesta _tu ora_ (äännetään:\ntuu ooraa) ovat sanaleikkiä harrastavat pariisilaiset vääntäneet\nnimityksen le _trou aux rats_ (äännetään suunnilleen: tru oo ra),\nsuomeksi: rotankolo.] Se ei ollut kovin ylevä, mutta sitä vastoin\nhyvin kuvaava selitys.\n\n\n\n\nIII. Kertomus maissileivästä\n\n\nSiihen aikaan, jota kertomuksessamme kuvailemme, oli Rolandin tornin\nkomerossa asukas. Jos lukija haluaa tietää, kuka siellä asusti,\ntarvitsee hänen vain kuunnella kolmen kunnon vaimon keskustelua,\njotka olivat tulossa Châtelet'n rantaa pitkin Grève-torille päin ja\nsuuntasivat askeleensa suoraan tornia kohden samaan aikaan, kun me\nkiinnitämme lukijan huomion Rotankoloon.\n\nKaksi näistä naisista oli puvultaan kunniallisia pariisilaisia\nporvarisvaimoja. Heidän hienot valkoiset kaularöyhelönsä, heidän\npuna- ja sinijuovaiset puolivillaiset hameensa, heidän valkoiset,\nvärillisillä koristekielekkeillä koruommellut trikoosukkansa, heidän\nkeltaiset, mustapohjaiset, leveäkärkiset nahkakenkänsä ja ennen\nkaikkea heidän päähineensä, nuo nauhoilla ja pitseillä koristetut\nkultakuituiset sarvet, jollaisia champagnelaisnaiset ja venäläiset\nkaartinkrenatöörit vielä tänä päivänäkin käyttävät, ilmaisivat heidän\nkuuluvan siihen hyvinvoipien kauppiaanvaimojen luokkaan, jotka\novat _vaimon_ ja _rouvan_ keskivaiheilla, kuten lakeijat sanovat.\nHeillä ei ollut sormuksia eikä kultaristiä, mutta helposti saattoi\nhuomata ettei se johtunut köyhyydestä vaan sakkojen pelosta. Heidän\nseuralaisensa oli pukeutunut likipitäen samoin kuin hekin, mutta\nhänen puvussaan ja olennossaan oli yhtä ja toista, joka herätti\nvaikutelman maaseutunotaarin vaimosta. Hänen tavallista korkeammalla\nolevan vyönsä muodosta päättäen hän ei ollut kauan ollut Pariisissa.\nLisättäköön tähän poimutettu röyhelö, kenkien nauharuusut, hameen\npoikittaiset raidat pitkittäisten asemesta ja lukemattomat muut hyvää\nmakua loukkaavat omituisuudet.\n\nKaksi ensinmainittua asteli tuolla pariisittarille ominaisella\ntavalla, heidän kuljettaessaan maalaisserkkujaan pääkaupunkia\nkatsomassa. Maalainen talutti kädestä lihavaa poikaa, jolla oli\nkädessä suuri leipä.\n\nTuntuu ilkeältä tunnustaa, että vuodenajan kylmyyden takia poika\nkäytti kieltä nenäliinanaan.\n\nPoika antoi vetää itseään, _non passibus aequis_ [epätasaisin\naskelin], kuten Vergilius sanoo, ja kompasteli aina vähän väliä,\nminkä vuoksi äiti alati torui häntä. Hän katselikin enemmän leipäänsä\nkuin katukiveystä. Epäilemättä pidätti jokin painava seikka häntä\nhaukkaamasta siitä, sillä hän tyytyi sitä hellästi silmäilemään.\nMutta äidin olisi pitänyt itse kantaa leipää. Oli julmaa antaa\npyöreäposkisen pojannallikan esittää Tantaluksen osaa.\n\nSamalla nuo kolme vaimoa (sillä rouva-nimitystä käytettiin ainoastaan\naatelisnaisista) puhelivat kaikki yhtaikaa.\n\n-- Kiirehtikää, Mahiette, sanoi maalaisvaimolle nuorin, joka myös oli\nkookkain. -- Pelkään, että myöhästymme. Châtelet'ssa sanottiin, että\nhänet heti vietäisiin kaakinpuulle.\n\n-- Oh, mitä puhuttekaan, Oudarde Musnier, virkkoi toinen pariisitar.\n-- Hän saa olla kaksi tuntia kaakinpuussa. Onhan meillä aikaa.\nOletteko koskaan nähnyt kaakissa seisojaa, Mahiette?\n\n-- Olen, Reimsissä, vastasi maaseutulainen.\n\n-- Reimsissä! Mikä liekään teidän kaakinpuunne Reimsissä? Kurja\nhäkki, johon pannaan vain talonpoikia. On sekin jotain!\n\n-- Vai talonpoikia ainoastaan! Reimsin Verkatorilla! On siellä nähty\noikein kunnon murhamiehiäkin, sellaisiakin, jotka ovat surmanneet\nisänsä ja äitinsä! Talonpoikia! Minä te meitä oikein pidätte,\nGervaise?\n\nJa maaseutulaisrouva oli vähällä toden teolla suuttua kaakinpuunsa\nkunnian puolesta. Onneksi käänsi järkevä Oudarde Musnier ajoissa\nkeskustelun toisille urille.\n\n-- Kesken kaiken, Mahiette, mitä sanotte meidän flaamilaisista\nlähettiläistämme? Onko teillä yhtä komeita Reimsissä?\n\n-- Ei, sen myönnän, sanoi Mahiette, -- sellaisia flaamilaisia kuin\nnämä saa nähdä vain Pariisissa.\n\n-- Oletteko lähetystön joukosta huomannut tuota pitkää lähettilästä,\njoka on sukankutoja? Oudarde kysyi.\n\n-- Olen, vastasi Mahiette, -- hän näyttää oikealta Saturnukselta.\n\n-- Ja tuota lihavaa miestä, joka on paksu ja pyöreä kuin oluttynnyri?\nvirkkoi Gervaise. -- Ja pientä, jolla on pienet silmät ja punaiset\nsilmäluomet, joiden päällä kulmakarvat törröttävät niinkuin ohdakkeen\npiikit?\n\n-- Heidän hevosissaan vasta katsomista on, sanoi Oudarde, -- ja\nheidän kummallisissa satulaloimissaan.\n\n-- Voi, hyvät ystävät, sanoi Mahiette vuorostaan etevämmyyttä\nosoittavin ilmein, -- mitä sanoisittekaan, jos olisitte vuonna 61,\nkahdeksantoista vuotta sitten kruunausjuhlissa Reimsissä nähneet\nprinssien ja kuninkaan seurueen hevoset? Millaisia satulaloimia ja\nmaahan asti ulottuvia peitteitä, toiset kirjosilkkiä tai hienoa\nkultakangasta, soopelinnahalla vuorattuja, toiset samettia,\nkärpännahalla vuorattuja, toiset taas täynnä jalokiviä ja kulta- ja\nhopeatiukuja! Miten paljon lienevät maksaneetkaan! Entä ne kauniit\nhovipojat sitten, jotka ratsastivat niillä komeilla hevosilla!\n\n-- Oli miten tahansa, vastasi kuivasti Oudarde, -- mutta\nflaamilaisilla on oikein kauniita hevosia, ja he olivat eilen\nkaupunginvoudin päivällisillä Kaupungintalossa, jossa tarjottiin\nsokerileivoksia, mausteviiniä, makeisia ja muita harvinaisuuksia.\n\n-- Johan nyt jotakin, hyvä naapuri! huudahti Gervaise. --\nFlaamilaisethan aterioivat herra kardinaalin luona Bourbonin\npalatsissa.\n\n-- Eivätpä, kuin kaupungintalossa!\n\n-- Ei, Bourbonin palatsissa!\n\n-- Tiedän varmasti, että he olivat Kaupungintalossa, Oudarde vastasi\npäättävästi, -- koska tohtori Scourable piti heille latinankielisen\npuheen, josta he olivat hyvin mielissään. Niin sanoi mieheni, joka on\nvalantehnyt kirjakauppias.\n\n-- Ja minä tiedän varmasti, että he olivat Petit-Bourbonissa, vastasi\nGervaise yhtä terhakasti, -- sillä herra kardinaalin prokuraattori\ntarjosi heille siellä kaksitoista kaksoisneljännestä valkoista,\nvaaleanpunaista ja tulipunaista mausteviiniä, kaksikymmentäneljä\nlaatikkoa Lyonin \"kultaisia\" mantelileivoksia, yhtä monta\nkahden livren hintaista soihtua ja lisäksi kuusi puolikasta\nvalkoista ja punaista Beaunen viiniä, parasta mitä Pariisista\nsai. Eikö se jo todista jotakin. Sen kuulin mieheltäni, joka on\nParloir-aux-Bourgeois'n osastopäällikkö ja joka juuri tänä aamuna\nvertaili flaamilaisia lähettiläitä ja niitä lähettiläitä keskenään,\njoita pappi Johannes ja Trebizonden keisari edellisen kuninkaan\naikana lähettivät Mesopotamiasta Pariisiin ja joilla oli korvarenkaat.\n\n-- Sanon kuin sanonkin, että he aterioivat Kaupungintalossa, kivahti\nOudarde, johon kaikki nämä todisteet eivät lainkaan tehonneet, --\nkoska ei milloinkaan ennen ole nähty niin komeita liharuokia ja\nsokerileivoksia.\n\n-- Ja minä sanon teille, että niitä tarjoili kaupunginpalvelija Le\nSec Hôtel du Petit-Bourbonissa, ja siksi te erehdytte.\n\n-- Kaupungintalossa, sanon minä.\n\n-- Petit-Bourbonissa, hyvä ystävä, koska vielä oli suuren portaalin\npäällä oleva sana _Espérance_ valaistu taikalyhdyillä.\n\n-- Kaupungintalossa! Kaupungintalossa! Koska Husson le Voirkin\npuhalsi huilua.\n\n-- Ei, sanon minä!\n\n-- Kaupungintalossa, sanon minä!\n\n-- Ei, sanon vielä kerran!\n\nRoteva kunnon Oudarde aikoi juuri vastata, ja riita olisi ehkä\njohtanut tukkanuottasille, ellei Mahiette olisi samassa huudahtanut:\n\n-- Katsokaa, miten paljon väkeä on kerääntynyt tuonne sillan päähän!\nNe näyttävät katselevan jotakin, joka on niiden keskellä.\n\n-- Niin, todellakin, sanoi Gervaise, kuulen tamburiinin äänen.\nSiellä tekee kai pieni Esmeralda vuohineen temppujaan. Joutukaa,\nMahiette, juoksuttakaa poikaa! Tehän olette tullut katsomaan Pariisin\nmerkillisyyksiä. Eilen näitte flaamilaiset, tänään teidän täytyy\nnähdä mustalaistyttö.\n\n-- Mustalainen! huudahti Mahiette ja pysähtyi tarttuen lujasti\npoikansa käteen. -- Herra varjelkoon! Hän varastaa lapseni! -- Tule,\nEustache!\n\nHän alkoi juosta rantaa pitkin Grève-toria kohden, kunnes oli päässyt\ntarpeeksi pitkälle sillasta, eikä olisi silloinkaan vielä pysähtynyt,\nellei poika, jota hän raahasi jäljessään, olisi kaatunut. Hän\nseisahtui hengästyneenä. Oudarde ja Gervaise saavuttivat hänet.\n\n-- Tuo mustalaistyttökö varastaisi lapsenne! huudahti Gervaise. --\nSepä omituinen ajatus.\n\nMahiette ravisti päätään miettivänä.\n\n-- Omituista, että säkkinainenkin uskoo sellaista mustalaisista.\n\n-- Kuka on säkkinainen? Mahiette kysyi.\n\n-- No sisar Gudule, sanoi Oudarde.\n\n-- Kuka on sisar Gudule?\n\n-- Kyllä te siellä Reimsissä olette takapajulla, kun ette tiedä, kuka\nsisar Gudule on! Sehän on Rotankolon erakko.\n\n-- Se naisraukkako, jolle olemme viemässä tätä leipää? Oudarde\nnyökäytti myöntävästi.\n\n-- Juuri sama. Saatte kohta nähdä hänen katsovan luukustaan\nGrève-torille. Hän ajattelee aivan samalla tavalla kuin tekin\nnäistä kiertelevistä mustalaisnaisista, jotka tanssivat rämisyttäen\ntamburiinia ja ennustavat yleisölle. Ei tiedetä, mistä syystä hän\nniin inhoaa mustalaisia. Mutta entä te, Mahiette, miksi te niin\nkiireesti juoksitte pakoon, kun näitte heidät?\n\n-- Oh! vastasi Mahiette ja tarttui molemmin käsin pikku poikansa\npyöreään päähän, -- en tahdo, että minulle käy niinkuin Paquette la\nChantefleurielle.\n\n-- Voi! kertokaa meille se tarina, hyvä Mahiette, sanoi Gervaise ja\ntarttui hänen käsivarteensa.\n\n-- Mielelläni, vastasi Mahiette, -- mutta kyllä te pariisilaiset\nolette tietämättömiä, kun ette sitä tunne. Sanon teille, -- mutta\neihän meidän tarvitse pysähtyä sen tähden, että kerron, -- että\nPaquette la Chantefleurie oli kaunis kahdeksantoista vuotias tyttö,\nkun minä olin yhtä vanha, toisin sanoen kahdeksantoista vuotta\nsitten, ja että on hänen oma syynsä, ettei hän nyt minun laillani\nole kunnollinen ja hyvinvoipa kolmenkymmenenkuuden ikäinen vaimo,\njolla on mies ja pieni poika. Muuten se oli jo myöhäistä, kun hän oli\nneljäntoista. Hän oli Guybertaut'n, reimsiläisen venelaulajan tytär,\nhänen, joka lauloi kuningas Kaarle VII:lle hänen kruunauspäivänään,\nkun hän kulki Vesleä alaspäin Sillerystä Muisoniin, ja silloin\noli hänen mukanaan veneessä Orleans'in neitsyt. Vanha isä kuoli,\nkun Paquette vielä oli pieni. Hänellä oli niin muodoin vain äiti,\njonka veli oli herra Mathieu Pradon, pariisilainen vaskiseppä Rue\nParin-Garlinin varrella; hän kuoli viime vuonna. Kuten näette,\noli hän siis kunnon perheen lapsi. Äiti oli pahaksi onneksi\nyksinkertainen, hyvä nainen, joka hemmotteli tyttöä eikä opettanut\nhäntä tekemään muuta kuin nukkeja ja muuta rihkamaa, ja niinpä\ntyttö sitten vartuttuaan jäikin köyhäksi. He asuivat Reimsissä\naivan joen rannalla Rue de Folle-Peinen varrella. Huomatkaa tämä,\nsillä minä luulen, että se oli syynä Paquetten onnettomuuteen.\nVuonna 61, samana vuonna, jona armollinen kuninkaamme Ludvig XI\nkruunattiin, oli Paquette niin iloinen ja kaunis, että kaikki\nnimittivät häntä la Chantefleurieksi [_Laulukukkanen_, vapaampi\nvastine: _Laululintunen_]. -- Tyttö raukka! -- Hänellä oli kauniit\nhampaat, ja hän nauroi mielellään näyttääkseen niitä. Mutta tyttö,\njoka mielellään nauraa, saa pian itkeä; kauniit hampaat pilaavat\nkauniit silmät. Niin kävi Chantefleurienkin. Hän ja hänen äitinsä\nelivät suuressa puutteessa. Soittoniekan kuoleman jälkeen oli\nheidän toimeentulonsa huononemistaan huonontunut. Heidän nukkensa\ntuottivat heille tuskin kuutta denieriä viikossa, mikä ei ole\nkahta kotka-penninkiäkään. Missä olivat nyt ne ajat, jolloin isä\nGuybertaut sai kaksitoista pariisilaista souta yhdestä ainoasta\nlaulusta kruunajaisissa? Tuli talvi -- samana vuonna 61--, jolloin\nnoilla naisraukoilla ei ollut tikkuakaan valkean sytykkeeksi,\nja kun oli hyvin kylmä, sai Paquette poskilleen niin kauniit\nruusut, että miehet alkoivat kuiskailla hänelle: Paquette! ja\nuseat: Pâquerette! ja hän joutui huonoille jäljille. -- Eustache!\nKoetappas vain haukata siitä leivästä! -- Me näimme heti eräänä\nsunnuntaina, kun hän tuli kirkkoon kultainen risti kaulassa, että\nhänen oli käynyt hullusti. -- Ajatelkaa! Neljäntoista vuotiaana! --\nEnsimmäinen oli nuori varakreivi de Cormontreuil, jonka kartano on\nkolmenneljännespeninkulman päässä Reimsistä; toinen oli herra Henri\nde Triancourt, kuninkaan tallimestari; sitten vain turnajaisairut\nChiart de Beoulion; sitten yhä alenevaa säätyä kuninkaan\npöydänkattaja Guery Aubergeon, dauphinin parturi Macé de Frépus,\nkuninkaan kokki Thévenin le Moine ja niin edespäin yhä vanhempia\nja alhaisempia, kunnes hän viimein joutui katulaulaja Guillaume\nRacinen ja lyhdynsytyttäjä Thierry de Merin käsiin. Silloin antautui\nChantefleurie raukka jo kenelle tahansa. Hän oli auttamattomasti\nvajonnut lokaan. Ajatelkaas, hyvät ystävät! Kruunajaisten aikana,\nsamana vuonna 61, juuri hän sai laittaa vuoteen irstailijain\nkuninkaalle! - Samana vuonna!\n\nMahiette huokasi ja pyyhkäisi kyyneleen poskipäältään.\n\n-- Eihän tuo juttu mitään ihmeellistä ole, sanoi Gervaise, -- enkä\nole siinä vielä nähnyt en mustalaisia enkä lapsia.\n\n-- Odottakaahan! jatkoi Mahiette, -- kyllä vielä näette lapsen.\n-- Vuonna 66, Paavalinpäivänä tulee siitä kuluneeksi kuusitoista\nvuotta, Paquette synnytti tytön. Miten suuresti tuo onneton siitä\nriemastuikaan! Hän oli kauan toivonut lasta. Hänen äitinsä,\nyksinkertainen kunnon nainen, joka ei koskaan muuta osannut kuin\nummistaa silmänsä kaikelta, oli kuollut. Paquettella ei ollut enää\nkoko maailmassa ketään, jota rakastaa, ei ketään, joka rakasti häntä.\nViisi vuotta, lankeemuksestaan asti, Chantefleurie oli ollut vallan\nsäälittävä olento. Hän oli yksin maailmassa, aivan yksin, häntä\nosoitettiin sormella ja häpäistiin kadulla, vartijat pieksivät häntä,\nja pienet katupojat pilkkasivat häntä. Hän oli nyt kaksikymmenvuotias\nja kahdenkymmenen ikäisinä ilotytöt ovat jo vanhoja. Porton ammatti\nei enää tuottanut enempää kuin ennen nukkien ompelu; jokainen uusi\nkurttu vei palkasta taalerin. Talvi kävi hänelle taas tukalaksi, puut\nyhä harvinaisemmiksi hänen uunissaan ja leipä hänen laatikossaan.\nHän ei enää kyennyt työskentelemään, sillä käydessään hekumalliseksi\nhän oli laiskistunut, ja hän kärsi sitäkin enemmän, kun hän\nlaiskistuessaan oli käynyt hekumalliseksi. -- Niin ainakin selitti\nSaint-Remyn kirkkoherra, minkä tähden sellaisia naisia vanhoina\npahemmin ahdistaa kylmä ja nälkä kuin muita köyhiä.\n\n-- Niinpä niin, virkkoi Gervaise, -- mutta entä mustalaiset?\n\n-- Odottakaahan, Gervaise! sanoi Oudarde, jonka mielenkiinto ei ollut\nniin hätäistä laatua. -- Mitä jäisi loppupuolelle, jos kaikki olisi\nheti alussa? Jatkakaa, Mahiette, olkaa hyvä! Chantefleurie raukka!\n\nMahiette jatkoi.\n\n-- Hän oli siis hyvin murheellinen, hyvin kurja ja itki poskensa\nkuopille. Mutta suuressa häpeässään, alennuksessaan ja hylätyssä\ntilassaan tuntui hänestä, ettei hän olisi niin häväisty, alennettu\nja hylätty, jos hänellä olisi maailmassa jotakin tai joku, jota hän\nvoisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä. Sen täytyi olla lapsi,\nsillä ainoastaan lapsi saattoi olla kyllin viaton rakastaaksen\nhäntä. -- Hän oli tullut huomaamaan sen koetettuaan rakastaa muuatta\nvarasta, ainoaa miestä, jolle hän enää kelpasi; mutta hän huomasi\npian, että varas halveksi häntä. -- Langenneet naiset tarvitsevat\nrakastajan tai lapsen täyttääkseen sydämensä tyhjyyden. -- Muuten\nhe ovat äärettömän onnettomia. Kun hän ei voinut saada rakastajaa,\nhän suuntasi toiveensa lapsen saamiseen, ja sitä hän aina rukoili,\nsillä hän ei ollut lakannut rukoilemasta. Jumala armahti häntä ja\nlahjoitti hänelle pikku tytön. En yritäkään kuvailla teille hänen\nriemuaan. Se oli yhtä kyynelten, hyväilyjen ja suudelmain tulvaa. Hän\nimetti itse lastaan, kapaloi sen peitteellään, ainoalla, mikä hänellä\noli, eikä tuntenut enää vilua eikä nälkää. Hän kaunistui uudelleen.\nVanhasta tytöstä tuli nuori äiti. Entinen elämä alkoi uudelleen,\ntultiin katsomaan Chantefleurietä, hänen markkinansa paranivat\nuudelleen, ja kaikella tuolla kauhealla menolla hän hankki kääreitä,\nmyssyjä, pitseillä koristettuja mekkoja ja pieniä silkkipäähineitä\nhuolehtimatta lainkaan omasta puvustaan. -- Kuulepas Eustache-herra,\nenkö ole kieltänyt sinua haukkaamasta leivästä. -- Varmaa on, että\npikku Agnesta -- se oli lapsen ristimänimi, sillä sukunimeä ei\nChantefleuriellä ollut enää pitkiin aikoihin ollut -- koristettiin\nenemmän pitseillä ja nauhoilla kuin prinsessaa. Muun muassa\nhänellä oli pari mitä kauneimpia pikku kenkiä, joiden vertaisia ei\nvarmaankaan itse kuningas Ludvig XI:llä ole ollut! Äiti oli ne itse\nhänelle ommellut ja koristanut ja tehnyt sen nukenneulojan koko\ntaidolla. Ne olivat somimmat pikku silkkikengät, mitä nähdä saattoi.\nNe olivat korkeintaan peukaloni pituiset, ja oli täytynyt nähdä\nlapsen pienten jalkojen pujottautuvan niistä ulos, ennen kuin saattoi\nuskoa, että ne olivat mahtuneet niihin. Ne olivatkin mitä sievimmät\npikku jalat, ruusunpunaisemmat kuin niitä ympäröivä silkki! -- Kun\nsaatte lapsen, Oudarde, saatte nähdä, ettei mikään ole kauniimpaa\nkuin sellaiset pienet kädet ja jalat.\n\n-- En muuta toivoisikaan, virkkoi Oudarde huoaten, -- mutta minä\nodotan, että se olisi herra Andry Musnier'lle iloksi.\n\n-- Muuten eivät Paquetten pikku tytön jalat yksin olleet kauniit,\njatkoi Mahiette. Näin hänet neljän kuukauden ikäisenä. Hänellä oli\nsilmät suuremmat kuin suu ja mitä kauneimmat mustat hiukset, jotka jo\nalkoivat kiharoitua. Mikä kaunotar hän olisikaan ollut kuudentoista\nikäisenä! Äiti kiintyi päivä päivältä yhä enemmän häneen. Hän hyväili\nhäntä, suuteli häntä, pesi häntä, koristi häntä, oli toisin sanoen\naivan hullaantunut häneen. Hän oli menettää järkensä pelkästä onnesta\nja kiitti Jumalaa hänen lahjastaan. Varsinkin olivat nuo pienet jalat\nhänen ihastuksensa ainaisena esineenä. Hän suuteli niitä yhtenään\neikä saattanut kääntää niistä katsettaan. Hän pani niihin nuo pienet\nkengät, otti ne taas pois, ihaili noita pikku jalkoja, asetti ne\npäivää vasten, niin että se hohti niiden lävitse, koetti kävelyttää\nniitä sängyllä ja olisi mielellään viettänyt koko elämänsä polvillaan\npukien ja riisuen näitä jalkoja, aivan kuin ne olisivat olleet pienen\nJeesuslapsen jalat.\n\n-- Kertomus on kyllä kaunis, sanoi Gervaise hiljaa, -- mutta en näe\nvieläkään mustalaisia.\n\n-- Nyt saatte kuulla, jatkoi Mahiette. -- Eräänä päivänä saapui\nReimsiin joukko hyvin omituista väkeä. Ne olivat kerjäläisiä ja\nroistoja, jotka kiertelivät ympäri maita herttuansa ja kreiviensä\njohdolla. Heillä oli vaskenkarvainen iho, kähärä tukka ja\nhopearenkaat korvissa. Naiset olivat vielä rumempia kuin miehet.\nHeillä oli vielä tummempi iho ja he olivat pukeutuneet vanhoihin,\nrepaleisiin viittoihin, joiden päälle tukka riippui kuin hevosen\nhäntä. Lapset, jotka telmivät maassa heidän jaloissaan, olisivat\nsaaneet apinat pelästymään. Lauma irtolaisia. Ne tulivat suoraan\nPuolan kautta Egyptistä Reimsiin. Paavi oli ripittänyt heitä,\nsanottiin, ja määrännyt heille katumustyöksi seitsemän vuoden\nyhtämittaisen kiertämisen, jolloin he eivät saaneet kertaakaan\nmaata sängyssä. He nimittivätkin itseään katumuksentekijöiksi ja\nhaisivat kauheasti. He olivat kai ennen olleet saraseeneja ja\nuskoivat sen tähden Jupiteriin ja vaativat kymmenen livreä veroa\nkaikilta arkkipiispoilta, piispoilta ja apoteilta. Paavin bulla antoi\nheille siihen oikeuden. He tulivat Reimsiin Algerian kuninkaan ja\nSaksan keisarin nimessä ennustamaan kansalle. Käsität tehän, ettei\nenempää tarvittu, jotta heiltä kiellettiin pääsy kaupunkiin. Koko\njoukko asettui silloin kaikessa rauhassa Braine-portin edustalle\npienelle mäelle, jossa on tuulimylly, aivan vanhojen liitukaivosten\nläheisyyteen. Nyt alkoi Reimsistä käydä väkeä heitä katsomassa.\nHe katsoivat kättä ja ennustivat mitä ihmeellisimpiä asioita. He\nolisivat voineet ennustaa itse Juudaksen paaviksi. Ilkeitä huhuja\nalkoi kuitenkin liikkua heistä. Kuiskailtiin, että he varastivat\nlapsia, näpistivät rahakukkarolta ja söivät ihmisenlihaa. Viisaammat\nsanoivat tyhmille: \"Älkää menkö sinne!\" mutta menivät itsekin\nkaikessa hiljaisuudessa. Kaikki ihmiset oli vallannut oikea\nennustuskuume. Mutta kyllä ne ennustivatkin asioita, jotka olisivat\nsaaneet kardinaalinkin hämmästymään. Äidit tulivat perin ylpeiksi\nlapsistaan, kun mustalaisnaiset olivat lukeneet heidän käsistään\nkaikenlaisia pakanaksi ja turkiksi kirjoitettuja ihmeitä. Mikä saisi\nkeisarin, mikä paavin, mikä kapteenin. Chantefleurie raukkaankin oli\ntarttunut yleinen uteliaisuus. Hän tahtoi tietää, tulisiko hänen\npikku Agneksestaan ehkä kerran Armenian keisarinna tai jotain sen\ntapaista. Hän vei siis tytön mustalaisleiriin, jossa naiset suuresti\nihastuivat siihen, alkoivat hyväillä ja suudella sitä mustilla\nhuulillaan ja ihailivat tavattomasti sen pientä kättä. Ja äiti oli\nriemuissaan! Erikoisesti ihmettelivät he lapsen pieniä jalkoja ja\nkenkiä. Tyttö ei ollut vielä vuodenkaan vanha, mutta hymyili jo\näidille, pikku hupakko, oli lihava ja pyöreä ja teki senkin tuhannen\nenkelintemppua. Hän säikähti kovasti mustalaisia ja alkoi itkeä.\nMutta äiti suuteli häntä ja palasi jälleen kotiin ihastuneena\nniistä suurenmoisista asioista, joita mustalaisnaiset olivat hänen\nAgnekselleen ennustaneet. Hänestä piti tulla kaunotar, itse hyve,\nkuningatar. Hän palasi siis ullakkokomeroonsa Rue de Folle-Peinen\nvarrelle kovin ylpeänä siitä, että toi sinne kuningattaren.\nSeuraavana päivänä hän lapsen nukkuessa hänen sängyssään, sillä\nse nukkui aina hänen vieressään, käytti tilaisuutta hyväkseen ja\njättäen oven raolleen juoksi erään naapurivaimon luo Rue de la\nSéchesserien varrella kertomaan, että oli tuleva päivä, jolloin\nhänen Agnestaan pöydässä palvelevat Englannin kuningas ja Etiopian\narkkiherttua, ja lukemattomia muita ihmeitä. Kun hän ei palatessaan\nkuullut kirkunaa juostessaan portaita ylös, ajatteli hän: \"Hyvä on!\nhän nukkuu vielä.\" Hän löysi oven enemmän raollaan kuin oli sen\njättänyt, juoksi sisälle, kiiruhti vuoteen luo... Lapsi oli poissa,\npaikka oli tyhjä. Koko lapsesta ei ollut muuta jälellä kuin toinen\npikku kenkä. Hän ryntäsi ulos, syöksyi portaita alas ja alkoi takoa\npäätään seiniin ja kirkua: \"Lapseni! Kenellä on minun lapseni? Kuka\non ottanut minun lapseni?\" Katu oli autio, talo yksinäinen; kukaan\nei tiennyt sanoa mitään. Hän juoksi mielettömänä villin ja kauhean\nnäköisenä koko päivän ympäri kaupunkia, tutki kaikki kadut, kuunteli\nkaikkien ovien ja ikkunain luona aivan kuin peto, joka on kadottanut\npentunsa. Rinta läähätti, tukka liehui valtoimenaan harteilla, hän\noli kauhean näköinen, ja hänen silmissään paloi tuli, joka sai\nhänen kyyneleensä kuivumaan. Hän pysäytti kaikki vastaantulijat ja\nhuusi: \"Tyttöni! Kaunis pikku tyttöni! Palvelen orjana ketä tahansa,\njoka antaa minulle takaisin tyttöni, olen vaikka hänen koiransa\norja! Hän saa syödä sydämeni, jos tahtoo!\" Hän tapasi Saint-Remyn\nkirkkoherran ja sanoi hänelle: \"Herra kirkkoherra, minä kaivan\nvaikka maata kynsilläni, mutta antakaa minulle tyttöni!\" Se oli\nsydäntäsärkevää nähdä, Oudarde, ja minä näin hyvin kovasydämisen\nmiehen, prokuraattorin, mestari Ponce Lacabren silmien kyyneltyvän,\n-- Voi tuota äiti raukkaa! -- Illalla hän meni kotiinsa. Hänen\npoissaollessaan oli pari naapurivaimoa nähnyt kahden mustalaisnaisen\nhiipivän ylös portaita hänen huoneeseensa käärö kainalossa, tulevan\njälleen alas, sulkevan oven jälkeensä ja kiiruhtavan pois minkä\nkerkisivät. Heidän lähdettyään luulivat he kuulleensa lapsenkirkunaa\nPaquetten huoneesta. Äiti päästi ilonhuudon ja miltei lensi portaita\nylös, sysäsi ovensa auki kuin tykinkuula ja syöksyi sisälle. -- Miten\nkauheata, Oudarde! Pienen, kauniin, rusottavan ja kukkean Agneksensa,\ntuon Jumalanlahjan, sijasta näki hän pienen inhoittavan, ontuvan,\nyksisilmäisen, kyttyräselkäisen kummituksen ryömivän ja ääntelevän\npermannolla. Hän peitti kauhusta kasvonsa käsillään. \"Jumalani!\"\nhuudahti hän, \"ovatko ne noidat muuttaneet minun lapseni tuollaiseksi\ninhoittavaksi elukaksi?\" Tuo pieni vaivainen vietiin kiireesti pois,\nmuuten sen näkeminen olisi tehnyt hänet hulluksi. Se oli jonkun\nmustalaisnaisen epäsikiö pirun kanssa. Se näytti noin nelivuotiaalta\nja sopersi kieltä, joka ei ollut mitään ihmisten kieltä; ne olivat\naivan mahdottomia sanoja. -- Chantefleurie oli heittäytynyt pienen\nkengän ylle, ainoan, mikä oli jäänyt jäljelle kaikesta, mitä hän\noli rakastanut. Hän makasi niin kauan liikkumattomana, äänetönnä,\nhengittämättä, että näytti ihan kuolleelta. Äkkiä koko hänen\nruumiinsa alkoi vavahdella, hän peitti kengän tulisilla suudelmilla\nja puhkesi niin hillittömään itkuun kuin hänen sydämensä olisi\nsärkynyt. Me itkimme kaikki. Hän toisteli: -- \"Oh! pikku tyttöni!\nkaunis pikku tyttöni! missä sinä olet?\" Se vihloi sydäntä. Itken\nvieläkin, kun sitä muistelen. Meidän lapsemme, nähkääs, ovat\nluittemme ydin. -- Eustache raukkani! Sinä olet niin kaunis! Jospa\ntietäisitte, miten soma hän on. Eilen hän sanoi minulle: \"Tahdon\nruveta sotamieheksi.\" Voi, pikku Eustacheni! jos sinut kadottaisin!\n-- Chantefleurie hypähti äkkiä pystyyn ja alkoi juosta ympäri Reimsin\nkatuja huutaen: \"Mustalaisleiriin! Mustalaisleiriin! Vartijat,\ntulkaa polttamaan noidat!\" Mustalaiset olivat lähteneet matkoihinsa.\nOli jo pimeää, eikä voitu niitä enää saavuttaa. Seuraavana päivänä\ntavattiin peninkulman päässä Reimsistä Gueux'n ja Tilloyn välisellä\nkanervakankaalla nuotion jätteitä, joitakin Paquetten lapsen nauhoja,\nveripilkkuja ja pukinlantaa. Edellinen yö oli juuri ollut lauantaiyö.\nEi ollut epäilystäkään, että mustalaiset olivat viettäneet\nnoitajuhlaa kankaalla ja syöneet lapsen Beelsebubin seurassa, kuten\nmuhamettilaisten on tapa. Kun Chantefleurie sai kuulla nämä kauheat\nseikat, ei hän enää itkenyt, hän liikutti huuliaan kuin puhuakseen,\nmutta ei saanut sanaakaan suustaan. Seuraavana päivänä olivat hänen\nhiuksensa harmaat. Kolmantena päivänä hän oli kadonnut.\n\n-- Se oli todellakin hirveä historia, sanoi Oudarde, -- se saisi\nburgundilaisenkin itkemään.\n\n-- Enpä enää ihmettele, virkkoi Gervaise, -- että te niin pelästyitte\nmustalaisia.\n\n-- Ja olipa oikein, lisäsi Oudarde, -- että kiiruhditte pois pikku\nEustachen kanssa, kun nämäkin mustalaiset ovat Puolasta.\n\n-- Ei, sanoi Gervaise. -- Niiden sanotaan tulleen Espanjasta ja\nKataloniasta.\n\n-- Kataloniasta? Ehkäpä niinkin, vastasi Oudarde. -- Katalonia,\nVolonia, Polonia, minä sekoitan aina nuo kolme maakuntaa. Mutta\nmustalaisiahan he joka tapauksessa ovat.\n\n-- Ja heillä on hyvät hampaat pienten lasten syömiseen, lisäsi\nGervaise. -- Eipä minua lainkaan ihmetyttäisi, vaikkapa Esmeraldakin,\nsuipistakoon hän miten hyvänsä pientä suutansa, osaisi sen tempun.\nHänen valkoinen vuohensa tekee niin arveluttavia temppuja, että siinä\ntäytyy olla jotain metkua takana.\n\nMahiette kulki ääneti heidän rinnallaan. Hän oli vaipunut tuohon\nuneksintaan, jossa surullinen tarina tavallaan jatkuu eikä lakkaa,\nennen kuin se on saanut värähdys värähdykseltä sydämen sisimmät\nsäikeet soimaan.\n\nGervaise kysäisi häneltä samassa:\n\n-- Eikö milloinkaan saatu tietää, miten Chantefleurien oli käynyt?\n\nMahiette ei vastannut. Gervaise uudisti kysymyksensä ja pudisti häntä\nsamalla käsivarresta. Mahiette näytti heräävän mietteistään.\n\n-- Miten Chantefleurien oli käynyt? hän sanoi toistaen koneellisesti\nsanat, jotka juuri olivat soineet hänen korvissaan; sitten hän lisäsi\nvilkkaasti yrittäen kiinnittää ajatuksensa kysymykseen:\n\n-- Voi! sitä ei ole koskaan saatu tietää. Hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n-- Jotkut sanoivat nähneensä hänen lähtevän Reimsistä hämärissä\nFléchembault-portin kautta; toiset taas aamun sarastaessa vanhan\nBasée-portin kautta. Eräs köyhä löysi hänen kultaristinsä riippumasta\nkiviristillä niityllä, jossa pidetään markkinoita. Se oli sama\nkoriste, joka vuonna 61 saattoi hänet huonoille jäljille. Hän\noli saanut sen tuolta kauniilta varakreivi de Cormontreuiltä,\nensimmäiseltä rakastajaltaan. Suurimman kurjuudenkaan aikana Paquette\nei ollut luopunut siitä. Hän varoi sitä kuin silmäteräänsä. Kun me\nnyt näimme, että hän oli eronnut rististä, luulimme kaikki että\nhän oli kuollut. Kuitenkin vakuuttivat Cabaret-les-Vantes-seudun\nasukkaat nähneensä hänen avojaloin vaeltavan Pariisiin vievää tietä.\nMutta silloin hänen olisi pitänyt mennä Vesle-portin kautta, eikä\nse sovi muihin kertomuksiin. Omasta puolestani uskon, että hän meni\nVesle-portin kautta ja samalla pois koko tästä maailmasta.\n\n-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte, sanoi Gervaise.\n\n-- Vesle, vastasi Mahiette surullisesti hymyillen, on kaupunkimme\nläpi virtaavan joen nimi.\n\n-- Chantefleurie raukka! sanoi Oudarde ja häntä puistatti, -- hän\nhukuttautui siis!\n\n-- Hukuttautui! vastasi Mahiette; -- kuka olisi osannut ennustaa\nkunnon isä Guybertaut'lle, kun hän laulaen kulki veneessään\nTinqueux-sillan alitse, että hänen pikku lemmikkinsä Paquette kerran\nkulkisi saman sillan alitse, mutta ilman laulua ja venettä?\n\n-- Entä tuo pieni kenkä? kysyi Gervaise.\n\n-- Katosi äidin mukana.\n\nOudarde, hyvä ja tunteellinen nainen, olisi tyytynyt huokaamaan\nMahietten kanssa, mutta uteliaamman Gervaisen kysymykset eivät olleet\nvielä lopussa.\n\n-- Entä tuo kummitus? hän kysyi äkkiä Mahiettelta. -- Mikä kummitus?\nkysyi tämä.\n\n-- Se pieni mustalainen, jonka noidat jättivät Chantefleurien luo\nhänen pienen tyttönsä sijalle. Mitä te sille teitte? Te kai hukutitte\nsenkin.\n\n-- Emme, sanoi Mahiette.\n\n-- No te poltitte kai sen sitten? Se olikin oikein sille. Mokomakin\nnoidansikiö!\n\n-- Emme kumpaakaan, Gervaise. Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa otti\ntuon mustalaislapsen suojelukseensa, manasi sen, kastoi sen, ajoi\nhuolellisesti perkeleen ulos ruumiista ja lähetti sen Pariisiin\nasetettavaksi löytölasten lavitsalle Notre-Dameen.\n\n-- No niitä piispoja! sanoi Gervaise nureksien, -- kun he ovat\noppineita, eivät he tee mitään muiden ihmisten lailla. Onko laitaa\nja peliä asettaa paholainen löytölapseksi! Sillä tuo pieni kummitus\nei voinut olla mikään muu kuin paholainen. Mitä sille Pariisissa\ntehtiin, Mahiette? Ei kai kukaan armelias henkilö sitä huolinut.\n\n-- En tiedä, vastasi reimsiläinen. -- Juuri siihen aikaan osti\nmieheni notaarin viran Brussä, joka on peninkulman päässä\nkaupungista, emmekä ole sen jälkeen kuulleet mitään koko asiasta.\nReimsin tuomiokirkon tornin keralla, joka peittyy Cernayn kukkulain\ntaakse, hävisi se kokonaan näköpiiristämme.\n\nTämän keskustelun aikana olivat nuo kolme arvoisaa porvarisnaista\nsaapuneet Grève-torille. Keskusteluunsa syventyneinä olivat he\nkulkeneet messukirjan ohi Rolandin tornin kulmassa ja koneellisesti\nsuunnanneet kulkunsa kaakinpuulle, jonka ympärille oli kerääntynyt\naikamoinen ihmisjoukko. Se näytelmä, mikä siellä parhaillaan oli\nkäynnissä, olisi saanut heidät kokonaan unohtamaan Rotankolon ja\nmenonsa sinne, ellei tuo tanakka kuusivuotias, jota Mahiette raahasi\njäljessään, olisi heitä samassa siitä muistuttanut.\n\n-- Äiti, sanoi hän aivan kuin jokin vaisto olisi hänelle sanonut,\nettä Rotankolo oli hänen takanaan, -- saanko nyt syödä leivän?\n\nJos Eustache olisi ollut hieman poliittisempi, toisin sanoen\npienempi syömäri, hän olisi odottanut hetken, ja vasta sitten, kun\nhe olisivat palanneet asuntoonsa mestari Andry Musnier'n luo Rue\nMadame-la-Valencen varrelle Yliopistossa, kun molemmat Seinen haarat\nja Citén viisi siltaa olisivat erottaneet Rotankolon leivästä, hän\nolisi uskaltanut arasti kysäistä: \"Äiti, saanko nyt syödä leivän?\"\n\nTämä varomaton kysymys toi Mahietten mieleen heidän matkansa\nvarsinaisen tarkoituksen.\n\n-- No, mutta mehän unohdamme kokonaan erakon! Näyttäkäähän nyt\nminulle Rotankolonne, että voin antaa hänelle maissileivän.\n\n-- Niinpä niin! Heti paikalla, sanoi Oudarde. -- Ensin hyvä työ.\n\nEustache ei ollut ottanut lukuun sellaisia seurauksia.\n\n-- Nyt ne ottavat minun leipäni! hän sanoi kohottaen olkapäitään,\nniin että ne ulottuivat korvannipukoihin saakka, mikä sellaisissa\ntapauksissa on syvimmän tyytymättömyyden merkki.\n\nKaikki kääntyivät takaisin. Kun he olivat jonkin askeleen päässä\nTour-Rolandista, sanoi Oudarde toisille:\n\n-- Meidän ei pidä katsoa aukon läpi yhtaikaa, ettemme säikäytä\nsäkkinaista. Olkaa te kaksi lukevinanne _dominusta_ messukirjasta\nsillä aikaa, kun minä katson aukosta. Säkkinainen tuntee minua jonkin\nverran. Minä viittaan teille sitten, kun saatte tulla.\n\nHän meni yksinään aukon luo. Samassa hetkessä, jolloin hän katsoi\nsisälle aukosta, levisi hänen piirteilleen syvä sääli, ja hänen\niloisten ja avoimien kasvojensa ilme ja väri vaihtui äkkiä aivan\nkuin hän olisi tullut auringonpaisteesta kuutamoon. Hänen silmänsä\nkostuivat, ja hänen suunsa vetäytyi kokoon, aivan kuin hän olisi\nollut itkuun puhkeamaisillaan. Hetkisen kuluttua hän viittasi\nMahiettea katsomaan.\n\nMahiette meni hiljaa varpaisillaan kuten lähestytään kuolevan\nvuodetta.\n\nNoiden kahden naisen katseille avautuikin todella surullinen näky,\nkun he siinä liikkumattomina ja henkeään pidättäen katselivat\nrautaristikon lävitse Rotankoloon.\n\nKomero oli ahdas, korkeuttaan leveämpi ja suippoholvinen muistuttaen\nsisustansa puolesta suuresti piispanhiippaa. Sen paljaalla kivisellä\nlattialla istui nainen kokoon kyyristyneenä. Leuka oli painettuna\npolvia vasten, joita hän ristissä olevilla käsivarsillaan lujasti\npainoi rintaansa vasten. Siten kyyröttäessään yllään harmaa säkki,\njoka väljänä kokonaan peitti hänet, pitkine, harmaine hiuksineen,\njotka ulottuivat yli kasvojen jalkoihin asti, hän näytti ensi\nsilmäyksellä vain omituiselta hahmolta, joka piirtyi komeron tummaa\ntaustaa vasten, jonkinlaiselta tummalta kolmioita, joka aukon kautta\nvirtaavassa valossa selvästi erottautui kahteen vivahdukseen, tummaan\nja valoisaan. Se oli noita puoleksi varjoisia, puoleksi valoisia\nkummituskuvia, joita näkee unessa ja Goyan mainioissa tauluissa,\nnoita kalpeita, liikkumattomia, synkkiä haudalle kyyristyneitä\ntai vankilanristikkoa vasten nojaavia olentoja. Se ei ollut mies\neikä nainen, ei elävä olento eikä selväpiirteinen muodoltaan, se\noli haamu, jonkinlainen unikuva, jossa todellisuus ja mielikuvitus\nyhtyivät kuin hämy ja päivänvalo. Vain vaivoin saattoi tuon lattialle\nvalahtaneen tukan alta erottaa kuihtuneet ja luisevat kasvot, tai\nsäkin alta, joka oli hänen peitteenään, paljaan, kohmettuneen jalan\nvarpaitten päät jääkylmää lattiaa vasten. Se pieni erä ihmisolentoa,\njoka pilkisti esiin tämän suruhunnun alta, sai vilunväreet kulkemaan\npitkin ruumista.\n\nTämä hahmo, jonka olisi luullut kasvaneen kiinni lattiaan, ei\nnäyttänyt liikkuvalta, ajattelevalta eikä hengittävältä olennolta.\nVaikka hänellä olikin vain ohut säkki verhonaan ja hän istui keskellä\ntammikuuta paljaalla graniittilattialla vailla tulta hämärässä\nvankiluolassa, jonka ikkuna-aukosta pääsi sisälle vain jäätävä viima,\nmuttei milloinkaan aurinko, hän ei näyttänyt kärsivän vilua, ei edes\nsitä tuntevan. Olisi saattanut luulla, että hän oli muuttunut kiveksi\nvankilan, jääksi vuodenajan keralla. Hänen kätensä olivat ristissä,\nhänen silmänsä tuijottivat. Ensi hetkenä luuli häntä kummitukseksi,\ntoisena kuvapatsaaksi.\n\nSilloin tällöin aukenivat hänen sinervät huulensa raolleen\nlaskeakseen ulos henkeä ja vapisivat, mutta yhtä kuolleesti ja\nkoneellisesti kuin tuulessa värähtelevät lehdet.\n\nHänen synkissä silmissään oli kuitenkin katse, kuvaamaton katse,\nsyvä, synkkä, värähtämätön katse, joka herkeämättä tuijotti erääseen\nkomeron nurkkaukseen, jota ei voinut nähdä ulkoa päin, katse, joka\nnäytti keskittävän tämän kidutetun sielun kaikki synkät ajatukset\njohonkin salaiseen esineeseen.\n\nSellainen oli olento, joka asunnostaan oli saanut nimen erakko,\npuvustaan nimen _säkkinainen_.\n\nNuo kolme naista, sillä Gervaisekin oli liittynyt Mahietteen ja\nOudardeen, katselivat aukosta sisälle. Heidän päänsä pimittivät\nsenkin vähäisen valon, joka tavallisesti pääsi luolaan, tuon\nonnettoman sitä huomaamatta.\n\n-- Älkäämme häiritkö häntä, sanoi Oudarde hiljaa, -- hän on\nhaltioituneessa tilassa, hän rukoilee.\n\nTällä välin tarkasteli Mahiette yhä kasvavalla innolla noita\nkelmeitä, kuihtuneita kasvoja hajanaisine hapsineen, ja hänen\nsilmänsä täyttyivät kyynelillä.\n\n-- Sepä olisi vasta ihmeellistä, hän mutisi.\n\nHän pisti päänsä ristikon lävitse ja hänen onnistui siten nähdä se\nkomeron nurkka, johon tuon onnettoman katse värähtämättä tuijotti.\n\nKun hän veti päänsä takaisin, vierivät kyyneleet pitkin hänen\nposkiaan.\n\n-- Miksi te nimitätte tätä naista? kysyi hän Oudardelta.\n\n-- Me nimitämme häntä sisar Guduleksi.\n\n-- Ja minä, sanoi Mahiette, -- nimitän häntä Paquette la\nChantefleurieksi.\n\nHän viittasi nyt sormi huulilla hämmästynyttä Oudardea pistämään\npäänsä aukosta sisälle ja katsomaan niin pitkälle komeroon kuin\nulottui.\n\nOudarde teki niin ja keksi nyt nurkasta, johon erakon katse synkän,\nhaltioituneena oli kiinnittynyt, pienen ruusunpunaisen silkkikengän,\njoka oli runsaasti koristeltu kulta- ja hopeaompeluksin.\n\nGervaise pisti Oudarden jälkeen päänsä aukosta sisälle, ja sitten\npuhkesivat kaikki kolme uudelleen itkuun.\n\nYhtä vähän heidän katseensa kuin heidän kyyneleensäkään saivat\nerakkoa näyttämään elonmerkkejä. Hänen kätensä pysyivät ristissä,\nhänen huulensa äänettöminä, hänen silmänsä liikkumattoman\ntuijottavina, ja siihen, joka tunsi hänen tarinansa, koski tuon\npienen kengän näkeminen, johon hän niin tuijotti, kipeästi.\n\nNuo kolme eivät olleet lausuneet sanaakaan. He eivät uskaltaneet\npuhua, eivät hiiskahtaakaan. Tämä syvä hiljaisuus, tämä syvä tuska,\ntämä syvä unohdus, jossa ei ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa\nesine, teki saman valtavan vaikutuksen kuin pääalttari pääsiäisenä\ntai jouluna. He vaikenivat hartaina ja olivat valmiit lankeamaan\npolvilleen. Heistä tuntui siltä kuin he olisivat astuneet kirkkoon\npitkänäperjantaina.\n\nViimein koetti Gervaise, joka oli heistä uteliain ja siis myös\ntunteettomin, saada erakkoa puhumaan:\n\n-- Sisar! sisar Gudule!\n\nHän kertasi kolme kertaa nämä sanat, joka kerta yhä kovemmalla\näänellä. Erakko ei liikahtanut. Ei sanaa, ei katsetta, ei huokausta,\nei edes elonmerkkiä.\n\nOudarde lausui nyt vuorostaan lempeämmällä ja hyväilevämmällä äänellä.\n\n-- Sisar! sisar Pyhä-Gudule!\n\nSama hiljaisuus, sama liikkumattomuus.\n\n-- Mikä ihmeellinen nainen! huudahti Gervaise. -- Hän ei liikahtaisi,\nvaikka tykillä ammuttaisiin.\n\n-- Hän on ehkä kuuro, sanoi Oudarde.\n\n-- Ehkä sokea, lisäsi Gervaise.\n\n-- Ehkä kuollut, virkkoi Mahiette.\n\nVarmaa on, että ellei sielu vielä ollut jättänyt tätä liikkumatonta,\nuinuvaa, horrostilaan vaipunutta ruumista, se oli ainakin vetäytynyt\nja kätkeytynyt niin syvälle, etteivät ulkoisten aistien kiihotukset\ntunkeutuneet sinne asti.\n\n-- Ei ole muuta neuvoa, sanoi Oudarde, -- kuin jättää leipä aukkoon,\nsilläkin uhalla, että joku poika tulisi ottamaan sen. Miten saisimme\nhänet hereille?\n\nEustache, jonka huomiota oli tähän saakka kiinnittänyt pienet,\nsuuren koiran vetämät vaunut, jotka juuri olivat menneet ohi,\nhuomasi samassa, että hänen kolme seuralaistaan katseli jotakin\naukon lävitse. Uteliaisuus tarttui häneenkin, hän kiipesi muutamalle\nsuojakivelle, nousi varpailleen, pisti pyöreät punakat kasvonsa\naukkoon ja huusi:\n\n-- Äiti, katsokaas, mitä minä näen!\n\nTämän heleän, nuoren ja sointuvan lapsenäänen kuullessaan erakko\nvavahti. Kuin teräsjousi hän käänsi äkkiä päänsä, hänen pitkät,\nlaihat kätensä työnsivät tukan pois otsalta, ja hän kiinnitti lapseen\nhämmästyneen, katkeran ja epätoivoisen katseen. Mutta tämä katse oli\nnopea kuin salama.\n\n-- Ah, hyvä Jumala! huudahti hän ja peitti päänsä polviinsa, ja oli\nkuin hänen koriseva äänensä olisi viiltänyt hänen rintaansa: -- älkää\nainakaan näyttäkö minulle muiden lapsia.\n\n-- Hyvää päivää, rouva! sanoi lapsi vakavana.\n\nTämä isku oli nyt herättänyt erakon. Vilunväreet puistattivat koko\nhänen ruumistaan kiireestä kantapäähän, hänen hampaansa löivät\nloukkua, hän kohotti hieman päätään, tarttui käsillään lantioihinsa\nikään kuin niitä lämmittääkseen ja huudahti:\n\n-- Oh, mikä pakkanen!\n\n-- Naisraukka, sanoi Oudarde säälien, -- ettekö tahdo vähän tulta?\n\nHän ravisti kieltävästi päätään.\n\n-- No tässä on vähän mausteviiniä, jatkoi Oudarde -- tarjoten hänelle\npulloa, -- se lämmittää teitä. Juokaa.\n\nHän ravisti uudelleen päätään, katsoi Oudardea terävästi ja vastasi:\n\n-- Vettä.\n\nOudarde ei hellittänyt.\n\n-- Ei, sisar, se ei ole tammikuun juomaa. Teidän pitää juoda vähän\nmausteviiniä ja syödä tämä maissileipä, jonka olemme teille leiponeet.\n\nHän työnsi takaisin leivän, jota Mahiette hänelle tarjosi:\n\n-- Mustaa leipää.\n\n-- Kuulkaa, sanoi Gervaise vuorostaan säälin vallassa ja otti yltään\nvillatakkinsa, -- tässä on teille takki, se on hieman lämpimämpi kuin\nomanne. Ottakaa se harteillenne.\n\nHän hylkäsi takin, kuten pullon ja leivänkin, ja vastasi:\n\n-- Säkki.\n\n-- Mutta huomasittehan eilen, että oli juhla, virkkoi kunnon Oudarde.\n\n-- Huomasin, vastasi erakko. -- Kahteen päivään ei ruukussani ole\nollut vettä.\n\nHetken päästä hän lisäsi:\n\n-- On juhla; minut unohdetaan. Ja se on oikein. Miksi ajattelisi\nmaailma minua, joka en ajattele sitä? Sammuneen hiilloksen yllä kylmä\ntuhka.\n\nJa hänen päänsä painui polvia vasten, aivan kuin hän olisi uupunut\nniin paljosta puhumisesta.\n\nYksinkertainen ja hyväsydäminen Oudarde, joka käsitti hänen viime\nsanoillaan valittavan viluaan, vastasi naiivisti:\n\n-- Tahdotteko sitten tulta?\n\n-- Tulta! sanoi erakko omituisella painolla; -- voitteko hankkia\nvähän tulta sille pienokaisraukallekin, joka on maannut mullassa jo\nviisitoista vuotta?\n\nHänen kaikki jäsenensä vapisivat, hänen äänensä värähteli, hänen\nsilmänsä loistivat, hän oli kohonnut polvilleen. Yhtäkkiä hän osoitti\nvalkealla, laihalla kädellään lasta, joka katseli häntä hämmästyneenä:\n\n-- Viekää pois lapsi! hän huusi. -- Mustalainen on kohta täällä!\n\nSitten hän kaatui kasvoilleen maahan, ja hänen otsansa kolahti\nkivilattiaan kumeasti kuin kivi. Nuo kolme naista luulivat hänen\nkuolleen. Hetken päästä hän liikahti kuitenkin, ja he näkivät hänen\npolvillaan ja kyynärpäillään ryömivän siihen nurkkaan, jossa pieni\nkenkä oli. Sitten he eivät uskaltaneet katsoa, he eivät nähneet häntä\nenää, mutta he kuulivat tuhansien suudelmien ja tuhansien huokausten\nsekoittuvan sydäntäsärkeviin huutoihin ja kumeihin kolahduksiin,\naivan kuin päätä olisi lyöty muuria vasten. Sitten erään kolahduksen\njälkeen, joka oli niin voimakas, että kaikki kolme vavahtivat, he\neivät enää kuulleet mitään.\n\n-- Onkohan hän tappanut itsensä? sanoi Gervaise uskaltaen pistää\npäänsä aukosta sisälle.\n\n-- Sisar Gudule! toisti Oudarde.\n\n-- Ah, hyvä Jumala! hän ei liikahda enää! virkkoi Gervaise, onkohan\nhän kuollut? -- Gudule! Gudule!\n\nMahiette, joka ei liikutukseltaan ollut tähän asti saanut sanaakaan\nhuuliltaan, ponnisti nyt voimiaan.\n\n-- Odottakaa! hän sanoi.\n\nSitten hän nojautui aukkoon ja huusi:\n\n-- Paquette! Paquette la Chantefleurie!\n\nLapsi, joka tietämättömyydessään puhaltaa raketin huonosti palavaa\nsytytintä ja saa sen räjähtämään vasten kasvojaan, ei säikähdä\nenempää kuin Mahiette, huomatessaan, minkä vaikutuksen tämä sisar\nGudulen komeroon äkkiä huudettu nimi sai aikaan.\n\nErakon koko ruumis vapisi, hän nousi pystyyn paljaille jaloilleen\nja ryntäsi aukolle silmät niin säihkyvinä, että Mahiette, Oudarde,\nkolmas nainen ja lapsi peräytyivät ranta-aitaukselle saakka.\n\nSamassa näkyivät erakon synkät kasvot ristikkoa vasten painettuina.\n\n-- Oh! oh! hän huusi kauheasti nauraen, -- mustalainen huutaa minua!\n\nSilloin kiinnitti hänen huomiotaan näytös, joka oli käynnissä\nkaakinpuun luona. Hänen otsansa kurtistui kauhusta, hän ojensi\nristikon läpi luurankokäsivartensa ja huusi äänellä, joka muistutti\nruisrääkkää:\n\n-- Sinäkö minua taas huudat, mustalainen! lapsenvaras! Ole kirottu!\nkirottu! kirottu! kirottu!\n\n\n\n\nIV. Kyynel vesipisarasta\n\n\nNämä sanat olivat niin sanoakseni yhdyssiteenä kahden näytöksen\nvälillä, joita tähän saakka oli yhtaikaa esitetty omalla tahollaan,\ntoista josta juuri olemme lukeneet, Rotankolossa, toista josta saamme\nlukea, kaakinpuun lavalla. Toisen todistajina olivat olleet vain nuo\nkolme naista, joiden kanssa lukija on jo tehnyt tuttavuutta, toisen\nsitä vastoin koko se yleisö, jonka äskettäin näimme kerääntyvän\nGrève-torin kaakinpuun ja hirsipuun ympärille.\n\nTämä kansanjoukko, joka nähdessään nuo neljä ratsupoliisia, jotka\naamusta kello kymmenestä olivat seisseet mestauslavan nurkkauksissa,\noli heti vainunnut pientä rankaisunäytöstä, jollei juuri hirttämistä,\nniin ainakin raipparangaistusta, korvainsilvontaa, yleensä jotain,\n-- tämä joukko oli niin nopeasti kasvanut, että ratsupoliisit olivat\nuseammin kuin kerran saaneet miekanlappeella ja hevosten kavioilla\npitää sitä etäämmällä.\n\nTämä kansanjoukko oli muuten liian tottunut tällaisiin näytöksiin\nollakseen erikoisen kärsimätön. Se kulutti aikaansa tarkastelemalla\nmestauslavaa, jonkinlaista yksinkertaista muistomerkkiä, jonka\nmuodosti kalkkikivistä kyhätty kuutio. Joltisenkin jyrkät,\nharmaakiviset astimet, joita nimitettiin portaiksi, johtivat lavan\nkannelle, jossa näkyi rautatamminen, vaakasuora pyörä. Tälle pyörälle\nsidottiin rangaistava polvilleen, kädet selän taakse. Pyörää voitiin\nkiertää lavan sisustassa olevan vipulaitteen avulla, ja siten\nnäkyivät rangaistavan kasvot vuoroon joka suunnalle. Sitä nimitettiin\nrikollisen pyörittämiseksi.\n\nKuten näkyy, ei Grève-torin mestauslava ollut läheskään niin\nkomea kuin Hallien mestauslava. Ei mitään rakennustaiteellista,\nei mitään monumentaalista. Ei rautaristillä varustettua kattoa,\nei kahdeksankulmaista lyhtyä, ei solakoita pylväitä, jotka\nkattopalkiston alla muodostivat akantus- ja kukkakoristeisia\npylväänpäitä, ei lohikäärmeenpäillä varustettuja vesitorvia, ei\nsiselöityä palkistoa, ei hienoja, kiveen hakattuja kuvia.\n\nTäytyi tyytyä noihin neljään kalkkikiviseinään ja lavan päällystänä\nolevaan kahteen hiekkakivipaateen sekä kömpelöön kiviseen\nhirttolaitteeseen, joka laihana ja alastomana seisoi sen vieressä.\n\nNäky olisi ollut perin kurja goottilaisen taiteen tuntijasta. Mutta\nkukaan ei ollut niin piittaamaton muistomerkeistä kuin keskiajan\nkunnialliset porvarit, joille mestauslavan kauneus ei merkinnyt\nmitään.\n\nViimein saapui rangaistava sidottuna kärryille. Kun hänet oli\nraahattu lavalle ja torin kaikilta kulmilta voitiin nähdä hänet\nhihnoilla ja köysillä kytkettynä kaakinpuun pyörään, syntyi\nkansanjoukossa aika melu, johon sekoittui naurunrähäkkää ja\nhyvähuutoja. Joukko tunsi Quasimodon.\n\nHän siellä todella oli. Mikä omituinen kohtalon oikku! Ruoskittavana\nsamassa paikassa, jossa häntä edellisenä päivänä oli juhlittu\nnarripaavina ja narriruhtinaana, saattueenaan Egyptin herttua,\nTunisin kuningas ja Galilean keisari. Totta kyllä ei koko tuossa\nkansanjoukossa ollut ainoatakaan, joka olisi selvästi käsittänyt tätä\nvastakohtaa, ei edes vastikään juhlittu, nyt poljettu rangaistava\nitse. Gringoirea ja hänen filosofiaansa ei ollut tässä näytelmässä.\n\nKun Michel Noiret, meidän armollisen kuninkaamme valantehnyt\ntorvensoittaja oli kolmella voimakkaalla torventöräyksellä katkaissut\nhiljaisuuden, luki kirjuri tuomion, kuten herra kaupunginvouti\noli käskenyt, ja istuutui sitten rattailleen koreisiin viittoihin\npukeutuneine miehineen.\n\nKoko ajan näytti Quasimodo aivan tunteettomana ja välinpitämättömänä\nsuhtautuvan kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei edes\nrypistänyt kulmakarvojaan. Vastustus oli joka tapauksessa mahdotonta;\nsen teki tyhjäksi, sen ajan rikosoikeudellisen kielenkäytön mukaan,\n_siteiden voima ja lujuus,_ toisin sanoen, hihnat ja köydet olivat\nvarmaankin syöpyneet hänen lihaansa. Se on muuten vankila- ja\nkaleeritapa, jota käsiraudat yhä vielä parhaansa mukaan säilyttävät\nmeilläkin, vaikka olemme sivistynyttä, lempeää ja inhimillistä kansaa\n(mainitsemme vain sulkeissa kuritushuoneen ja giljotiinin).\n\nHän oli antanut johtaa, tyrkkiä, kantaa, taivuttaa ja sitoa itsensä.\nHänen kasvoistaan saattoi lukea vain villiä tai tylsää ihmettelyä.\nTiedettiin, että hän oli kuuro, mutta olisi luullut häntä myös\nsokeaksi.\n\nHänet asetettiin polvilleen tammipyörälle; hän ei vastustanut.\nHänet riisuttiin alastomaksi vyötäisiin saakka; hän ei hangoitellut\nvastaan. Hänet sidottiin uudella tavalla pyörään kiinni; hän antoi\nsitoa itsensä. Hän ähkyi vain silloin tällöin äänekkäästi aivan kuin\nvasikka, jonka pää riippuu ja heilahtelee teurastajan rattaitten\naisalla.\n\n-- Pöllö! sanoi Jehan Frollo du Moulin ystävälleen Robin\nPoussepainille (sillä nuo kaksi ylioppilasta olivat seuranneet\nrangaistavaa), -- hän ymmärtää yhtä vähän kuin rasiaan suljettu\nturilas.\n\nVäkijoukko purskahti hillittömään nauruun, kun se sai nähdä\nQuasimodon alastoman kyttyrän, hänen kamelinrintansa, hänen käsnäiset\nja luiset olkapäänsä. Tämän ilonpuuskan aikana oli vähäinen, tanakka\nkaupungin pukuun pukeutunut mies noussut lavalle ja asettunut\nrangaistavan viereen. Hänen nimensä kulki heti kulovalkean tavoin\nkatsojien keskuudessa. Se oli mestari Pierrat Torterue, Châtelet'n\nvalantehnyt piiskuri.\n\nHän asetti ensin mestauslavan reunalle mustan tuntilasin, jonka\nyläosa oli täynnä punaista hiekkaa, joka hiljaa valui alempaan\nosastoon. Sitten hän riisui takkinsa, ja hänen nähtiin tarttuvan\nruoskaan, jossa oli pitkät, hienot, valkeat, palmikoidut nahkasiimat\ntäynnä solmuja ja metallihauleja. Vasemmalla kädellään hän kääri\nvälinpitämättömästi ylös oikean paidanhihansa kainaloon saakka.\n\nSamassa Jehan Frollo kohotti vaalean kiharaisen päänsä esiin\nväkijoukosta (hän oli tätä varten noussut Robin Poussepainin\nolkapäille) ja huusi:\n\n-- Katsokaa, hyvät herrat ja naiset: Tuolla aletaan antaa oikein\nperusteellisesti selkään mestari Quasimodolle, veljeni, Josas'n\nherra arkkidiakonin kellonsoittajalle, joka on omituinen itämaisen\nrakennustaiteen tuote, selkänä kupoli, säärinä käyrät pylväät.\n\nVäkijoukko räjähti nauramaan, varsinkin lapset ja nuoret tytöt.\n\nViimein piiskuri polkaisi jalallaan lattiaan. Pyörä alkoi kiertää.\nQuasimodon oli köysistään huolimatta vaikea pysyä vakavasti\npaikoillaan. Se hämmästys, mikä hänen muodottomista kasvoistaan äkkiä\nkuvastui, herätti kansanjoukossa vielä äänekkäämmän naurunremakan.\n\nÄkkiä nähtiin mestari Pierrat'n kohottavan käsivartensa sinä hetkenä,\njolloin kiertävä pyörä käänsi häntä kohden Quasimodon kumpuran selän.\nHienot nahkasiimat sähähtivät kuin kimppu kyykäärmeitä ilmassa ja\niskivät vimmatusti onnettoman rangaistavan hartioihin. Quasimodo\nhätkähti, aivan kuin hän äkkiä olisi herännyt unesta. Hän alkoi\nymmärtää. Hän vääntelehti siteissään. Hänen kasvojensa lihakset\nvääntyivät kouristuksenomaisesti, niistä saattoi huomata hämmästystä\nja tuskaa, mutta hän ei päästänyt edes huokausta. Hän taivutti vain\npäätään taaksepäin, ensin oikealle, sitten vasemmalle kuin paarman\npurema sonni.\n\nToinen isku seurasi ensimmäistä, sitten kolmas ja niin edespäin\nkeskeytymättä. Pyörä pyöri edelleen, ja iskuja sateli. Pian pursui\nveri esille ja valui virtoina kyttyräselkäisen tummia harteita\npitkin. Kun piiskansiimat lyöntien välillä vinkuivat ilmassa,\nsirottelivat ne isoja veripisaroita väkijoukkoonkin.\n\nQuasimodo oli näköjään vaipunut entiseen välinpitämättömyyteensä.\nHän oli ilman erikoisempaa ulkonaista ponnistusta koettanut irtautua\nsiteistään. Nähtiin vain hänen silmänsä loistavan, hänen lihastensa\njännittyvän, hänen jäsentensä koukistuvan ja hihnojen ja kahleitten\ntaipuvan. Se oli valtava, kuulumaton, epätoivoinen ponnistus, mutta\nChâtelet'n vanhat koetellut siteet kestivät. Ne natisivat, siinä\nkaikki. Quasimodo vaipui voimattomana kyyryyn. Hämmästystä seurasi\nhänen kasvoissaan katkera ja syvä lamautuminen. Hän sulki ainoan\nsilmänsä, antoi päänsä painua rintaa vasten ja näytti kuolleelta.\n\nNyt hän ei enää liikahtanutkaan. Mikään ei saattanut herättää\nhäntä tästä horroksesta, ei lakkaamatta virtaileva veri, eivät\nruoskanlyönnit, joita yhä vimmatummin sateli hänen harteilleen, kuta\nenemmän pyöveli rankaisun kestäessä innostui, eikä kauheitten siimain\nsihisevä ääni.\n\nLopulta nähtiin mustapukuisen Châtelet'n pedellin, joka mustan\nhevosen selässä istuen oli rankaisun alusta saakka ollut portaitten\nsivulla, ojentavan mustapuista keppiään tuntilasia kohden. Pyöveli\nlopetti. Pyörä pysähtyi. Quasimodo avasi verkkaan silmänsä.\n\nRuoskinta oli päättynyt. Valantehneen piiskurin kaksi renkiä pesi\nrangaistun hartiat, voiteli ne jollakin voiteella, joka sai haavat\nheti sulkeutumaan, ja heitti hänen ylleen jonkinlaisen keltaisen\nrievun, joka oli leikattu messukasukan muotoon, samalla kun mestari\nPierrat itse antoi veren valua siimoista.\n\nMutta Quasimodon rangaistus ei ollut vielä päättynyt. Hänen täytyi\nvielä kärsiä kokonainen tunti kaakinpuurangaistusta, jolla mestari\nFlorian Barbedienne niin oikeudenmukaisesti oli täydentänyt herra\nRobert d'Estoutevillen tuomion, tuottaen siten kunniaa Johannes\nKumenoksen vanhalle fysiologis-psykologiselle sanaleikille: _Surdus\nabsurdus_ [Mieletön kuuro].\n\nTuntilasi käännettiin siis toisin päin ja kyttyräselkä jätettiin\npyörälle, jotta oikeus täytettäisiin.\n\nRahvasta voi yhteiskunnassa verrata lapseen perheessä,\nerityisesti keskiajalla. Niin kauan kuin se on tuolla ensimmäisen\ntietämättömyyden, moraalisen ja älyllisen alaikäisyyden asteella,\nsaattaa siitä samoin kuin lapsesta sanoa:\n\n    Tuo ikä sääliä ei tunne.\n\nKuten jo olemme maininneet, vihattiin Quasimodoa yleisesti, ja\nuseammastakin kuin yhdestä syystä. Tuossa joukossa oli tuskin\nainoatakaan katsojaa, jolla ei olisi ollut tai joka ainakin luuli\nitsellään olevan syytä valituksiin Notre-Damen ilkeätä kyttyräselkää\nvastaan. Kaikki olivat tunteneet mielihyvää nähdessään hänet\nmestauslavalla; ja se armoton kohtelu, jonka alaisena hän oli\nollut, ja se surkea tila, johon se hänet oli saattanut, ei suinkaan\nollut liikuttanut väkijoukkoa, vaan tehnyt sen vihan vain entistään\nilkeämmäksi suodessaan sille pilanteon aihetta.\n\nKun siis _yhteiskunnan kosto_, kuten lakimiehet vieläkin sanovat, oli\ntyydytetty, tuli tuhansien yksityisten kostontunteitten vuoro. Täällä\nkuten suursalissakin purkautui varsinkin naisten kostonhimo ilmoille.\nKaikilla oli jotakin häntä vastaan, toisilla hänen ilkeytensä,\ntoisilla hänen rumuutensa vuoksi. Jälkimmäiset olivat kaikkein\nraivoisimpia.\n\n-- Oh! senkin Antikristusnaama! huusi muuan.\n\n-- Luudanvarrella ratsastaja! huusi toinen.\n\n-- Mikä kauhea irvistys, kirkui kolmas; -- se tekisi sinusta\nnarripaavin, jos tämä päivä olisi eilinen!\n\n-- Hyvä, huusi muuan akka. Se on vain kaakinpuuirvistys. Milloinka\nsaamme nähdä hirsipuuirvistyksen?\n\n-- Milloinka sinäkin suuri kellosi hattunasi makaat sata jalkaa maan\nalla, kirottu kellonsoittaja?\n\n-- Ja tuo piru soittaa angelusta!\n\n-- Uh! senkin kuuro! senkin yksisilmäinen! senkin kyttyräselkäinen!\nsenkin paholainen!\n\n-- Siinä on naamataulu, joka saisi paremmin keskosen aikaan kuin\nkaikki lääkärit ja lääkkeet!\n\nJa ylioppilaat Jehan du Moulin ja Robin Poussepain lauloivat minkä\nkeuhkonsa kestivät vanhaa kansanomaista kertosäettä:\n\n    Hirttonuoran silmukkaan\n    hirtehinen killumaan!\n    Risukimppu rovioon\n    velhon polttakoon!\n\nTuhansien muiden haukkumasanojen, pilapuheiden, kirouksien ja yleisen\nnaurunrähäkän kaikuessa sateli silloin tällöin kiviäkin Quasimodon\nselkään.\n\nQuasimodo oli kuuro, mutta hänellä oli hyvä näkö, ja joukon raivo\nilmeni yhtä selvästi sen kasvoista kuin sen sanoistakin. Muuten\nselittivät kivet kyllä naurun laadun.\n\nHän kesti alussa kaikki miehuullisesti. Mutta vähitellen alkoi hänen\nkärsivällisyytensä, joka oli karaistunut ruoskinnan kestäessä, horjua\nkaikkien näiden hyönteisten pistoista. Asturialaisen härän, joka\nvähät välittää picadorin hyökkäyksistä, saavat koirat ja pienet liput\nraivostumaan.\n\nHän heitti uhkaavan silmäyksen ympärillään olevaan joukkoon. Mutta\nkytkettynä hän ei voinut pelottaa katseellaan näitä kärpäsiä, jotka\nahmivat hänen haavojaan. Silloin rynnisti hän kahleissaan ja hänen\nponnistuksensa saivat vanhan kaakinpyörän natisemaan; mutta siitä\nivanauru ja pilapuheet vain yltyivät.\n\nKun onneton näki, ettei hän voinut särkeä kahlekoiran siteitään,\nhän malttoi mielensä. Vain silloin tällöin näkyi hänen rintaansa\npaisuttavan hillitty raivonhuokaus. Hänen kasvoillaan ei näkynyt\nhäpeää eikä punastusta. Hän oli liian etäällä yhteiskuntatilasta ja\nliian lähellä luonnontilaa tietääkseen mitä häpy on. Ja onko muuten\ntuollaisen muodottomuuden asteella hävyntunne lainkaan mahdollinen?\nMutta suuttumus, viha ja epätoivo levitti näiden kauheitten kasvojen\nylle yhä synkempiä, yhä sähköisempiä pilviä, jotka purkautuivat\ntuhansina salamoina kykloopin silmästä.\n\nTämä pilvi kirkastui kuitenkin hetkeksi väkijoukon keskitse kulkevan,\npappia kantavan muulin lähestyessä. Niin pian kuin vankiraukka\nhuomasi papin ja muulin, saivat hänen kasvonsa lempeämmän ilmeen.\nRaivoa, joka niitä vääristi, seurasi omituinen hymyily täynnä\nääretöntä lempeyttä, pehmeyttä ja hellyyttä. Kuta lähemmäksi pappi\ntuli, sitä selvemmäksi, varmemmaksi ja säteilevämmäksi kävi tämä\nhymyily. Oli kuin onneton olisi tervehtinyt pelastajan tuloa. Mutta\nkun muuli oli tullut niin lähelle, että sen ratsastaja saattoi\ntuntea rangaistun, loi hän katseensa maahan, kääntyi äkkiä takaisin,\nkannusti muuliaan, aivan kuin olisi kiireellä paennut nöyryyttäviä\navunpyyntöjä eikä olisi halunnut, että tuollaisessa asemassa oleva\nvaivainen olisi tuntenut ja tervehtinyt häntä.\n\nTämä pappi oli arkkidiakoni dom Claude Frollo.\n\nPilvi peitti jälleen ja vielä synkempänä Quasimodon otsan. Hymy\nsäilyi vielä hetken, mutta katkerana, alakuloisena, syvästi\nsurullisena.\n\nÄkkiä hän rynnisti uudelleen siteissään epätoivon vimmalla, niin että\nkoko häntä kannattava koneisto tärisi, ja katkaisten tähänastisen\nitsepintaisen äänettömyytensä hän huusi käheällä ja raivoisalla\näänellä, joka muistutti enemmän koiran haukuntaa kuin ihmisääntä ja\nkuului selvästi yli melun ja hälinän:\n\n-- Juotavaa!\n\nTämä epätoivoinen huuto, joka herätti kaikkea muuta kuin sääliä,\nlisäsi vain noiden kelpo pariisilaisten iloa, jotka olivat kaakinpuun\nympärillä ja jotka kokonaisuudessaankin, totta puhuen, olivat\nkutakuinkin yhtä raakoja ja julmia kuin tuo kauhea roistojoukko,\njohon jo olemme tutustuttaneet lukijan ja joka olikin vain kansan\nalin kerros. Rangaistavan ympäriltä ei kuulunut ainoatakaan ääntä,\njoka ei olisi tehnyt pilkkaa hänen janostaan. Totta kyllä on,\nettä hän tänä hetkenä punaisine hikisine kasvoineen, hurjasti\ntuijottavine silmineen, raivosta ja tuskasta vaahtoavine suineen\nja ulkona lerppuvine kielineen näytti enemmän eriskummaiselta ja\nvastenmieliseltä kuin surkuteltavalta. Lisättäköön kuitenkin, että\njoskin joukossa olisi ollut joku säälivä sielu, mies tai nainen, joka\nolisi tuntenut halua antaa tuolle tuskasta nääntyvälle kurjalle kipon\nvettä, olivat mestauslavan kauheat portaat sellaisen inhon ja häpeän\nennakkoluulon saartamat, että se yksinään olisi riittänyt pidättämään\nlaupiasta samarialaista.\n\nHetken kuluttua katsahti Quasimodo uudelleen väkijoukkoon ja toisti\nvieläkin sydäntäsärkevämmällä äänellä:\n\n-- Juotavaa!\n\nUusi naurunrähäkkä.\n\n-- Juo tuo! huusi Robin Poussepain heittäen hänelle vasten kasvoja\nsienen, jonka oli kastanut lätäkköön. -- Siitä saat, senkin kuuro\nkonna! maksan sillä velkani.\n\nMuuan nainen heitti häntä kivellä päähän kirkuen:\n\n-- Tämä opettaa sinua vasta herättämään meitä keskellä yötä kirotulla\nkellonsoitollasi.\n\n-- Se on oikein sinulle, poikaseni! mörisi muuan raajarikko ja koetti\nheristää hänelle kainalosauvaansa; -- vieläkö noidut Notre-Damen\ntorneista meille onnettomuuksia?\n\n-- Tässä on sinulle kulho juodaksesi! huusi muuan mies heittäen\nrikkinäisen ruukun vasten hänen rintaansa. -- Sinun pelkkä näkemisesi\noli syynä siihen, että vaimoni synnytti kaksipäisen lapsen!\n\n-- Ja minun kissani kuusijalkaisen pennun! kirkui muuan akka heittäen\nhäntä tiilenkappaleella.\n\n-- Juotavaa! toisti Quasimodo kolmannen kerran läähättäen.\n\nSamassa hän näki väkijoukon väistyvän ja nuoren, omituisesti\npukeutuneen tytön astuvan esiin joukosta. Pieni, valkea,\nkultasarvinen vuohi seurasi häntä, ja hänellä oli kädessään\ntamburiini.\n\nQuasimodon silmä välähti. Se oli mustalaistyttö, jota hän edellisenä\nyönä oli koettanut viedä mukanaan, ja hänessä heräsi hämärä aavistus,\nettä häntä rangaistiin tästä väkivallasta, mikä ei suinkaan ollut\nsyynä siihen, koska hänelle oli langetettu rangaistus sen tähden,\nettä hän oli kuuro, ja että hänellä oli kuuro tuomari. Hän luuli nyt,\nettä tyttökin vuorostaan tuli kostamaan ja antamaan hänelle iskunsa,\nkuten muutkin.\n\nQuasimodo näkikin hänen kevyesti nousevan portaita myöten lavalle.\nViha ja harmi oli vähällä tukahduttaa hänet. Hän olisi halunnut\nmurskata koko mestauslavan, ja jos hänen silmänsä salama olisi voinut\nsurmata, olisi se murskannut mustalaistytön jauhoksi, ennen kuin hän\nolisi ehtinyt lavalle.\n\nTyttö lähestyi sanaakaan sanomatta ruoskittua, joka turhaan\nvääntelehti karttaakseen häntä, otti vyöstään pienen pullon ja vei\nsen hiljaa onnettoman kuiville huulille.\n\nSilloin nähtiin tästä siihen saakka niin kuivasta ja kuumeisesta\nsilmästä suuren kyyneleen valuvan verkkaan tuskan vääristämää poskea\npitkin. Se oli ehkä ensimmäinen, jonka onneton milloinkaan oli\nvuodattanut.\n\nHän ei muistanut juoda. Mustalaistyttö suipensi kärsimättömästi\nsuutaan ja painoi hymyillen pullonsuun Quasimodon huulille. Hän joi\nnyt pitkin kulauksin. Hänellä oli polttava jano.\n\nKun hän oli lopettanut, kurotti hän huuliaan epäilemättä\nsuudellakseen kaunista kättä, joka oli häntä auttanut. Mutta\nneitonen, joka nähtävästikään ei täysin luottanut häneen ja muisti\nedellisen yön väkivallanyrityksen, vetäisi kätensä pois aivan kuin\nlapsi, joka pelkää eläimen purevan.\n\nSilloin loi kuuroraukka häneen moittivan katseen täynnä kuvaamatonta\nikävää.\n\nOlisi missä tahansa ollut liikuttavaa nähdä tämän kauniin,\nkukoistavan, puhtaan, suloisen ja samalla hennon tytön siten\nsäälivästi kiiruhtavan auttamaan niin suuressa kurjuudessa olevaa\nilkeää ihmisen irvikuvaa. Mestauslavalla teki tämä näky ylevän\nvaikutuksen.\n\nSe tehosi väkijoukkoonkin, joka alkoi paukuttaa käsiään ja huutaa:\n\"Hyvä! hyvä!\"\n\nJuuri tällä hetkellä erakko huomasi kammionsa aukosta mustalaistytön\nmestauslavalla ja huusi hänelle uhkaavan kirouksensa:\n\n-- Ole kirottu, senkin mustalainen! kirottu! kirottu!\n\n\n\n\nV. Loppu tarinaan maissileivästä\n\n\nEsmeralda kalpeni ja astui horjuen alas mestauslavalta. Erakon ääni\nseurasi häntä yhä:\n\n-- Mene! mene! senkin mustalaisvaras, pian saat nousta sinne itse!\n\n-- Säkkinaisella on taas päähänpistonsa, murisi väkijoukko, eikä\nvälittänyt hänestä sen enempää. Sillä tuollaisia naisia kammottiin,\nmikä teki heidät pyhiksi. Siihen aikaan ei kernaasti käyty sellaisten\nkimppuun, jotka rukoilivat yötä päivää.\n\nMutta nyt oli aika viedä Quasimodo pois. Hänet päästettiin irti\nsiteistä, ja joukko hajaantui.\n\nMahiette, joka seuralaisineen oli paluumatkalla, pysähtyi äkkiä\nSuuren sillan luona:\n\n-- Mutta Eustache! minne olet maissileivän pannut?\n\n-- Äiti, vastasi poika, sillä aikaa kun sinä puhuit tuon naisen\nkanssa, joka oli siellä kolossa, tuli suuri koira ja puraisi\nleivästä. Silloin minäkin haukkasin siitä.\n\n-- Vai niin, herraseni, sinä olet siis syönyt sen?\n\n-- Äiti se oli koira. Minä kielsin sitä, mutta se ei totellut.\nSilloin minäkin söin siitä!\n\n-- Se on vallan kauhea, tuo lapsi, sanoi äiti, samalla hymyillen ja\ntoruen. Ajatelkaa, Oudarde, hän syö jo yksinään tyhjäksi koko meidän\nkirsikkatarhamme Charlerangessa. Hänen isänsä sanookin, että hänestä\nvielä tulee kapteeni. -- Kuulepas Eustache, jos minä vielä saan sinut\nkiinni sellaisesta! -- Tule, senkin ahmatti!\n\n\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KIRJA\n\n\n\n\nI. Mitä vaaroja on salaisuuden uskomisesta vuohelle\n\n\nUseita viikkoja oli kulunut.\n\nOltiin maaliskuun alussa. Aurinko, jota Dubartas, vertauksien\nklassillinen kantaisä, ei vielä ollut nimittänyt \"talikynttiläin\nsuurherttuaksi\", loisti siitä huolimatta iloisesti ja kirkkaasti.\nOli kevätpäivä, niin kaunis ja suloinen, että koko Pariisi vietti\nsitä ulkona toreilla ja kaduilla kuin pyhäpäivää. Tuollaisina\naurinkoisina, lämpiminä ja kirkkaina päivinä on muuan hetki, jolloin\ntäytyy ihailla Notre-Damen portaalia. Se on hetki, jolloin länteen\npainuva aurinko valaisee kirkon julkisivua melkein suorassa kulmassa.\nSen vaakasuoraa suuntaa lähenevät säteet vetäytyvät verkalleen torin\nkivitykseltä taaksepäin ja nousevat kohtisuoraan otsikkoa myöten\nylöspäin saaden sen tuhannet korkokuvat selvästi piirtymään tummia\ntaustojaan vasten, samalla kun suuri keskusruususto liekehtii kuin\nkykloopinsilmä pajanahjon hohteessa.\n\nOli juuri tuo hetki.\n\nIlta-auringon säteissä kylpevän korkean tuomiokirkon vastapäätä,\ntorin ja Rue du Parvis'n kulmauksessa sijaitsevan komean goottilaisen\ntalon portaalin yläpuolella olevalla parvekkeella puheli ja\nnauroi parvi nuoria tyttöjä mitä hauskimmalla ja suloisimmalla\ntavalla. Pitkästä harsosta, joka heidän helminauhalla koristetusta\nhiuslaitteestaan ulottui jalkoihin saakka, hienosti koruommellusta\npaidasta, joka peitti heidän hartiansa, mutta ajan viehättävän tavan\nmukaan antoi heidän kauniin, neitseellisen povensa yläosan näkyä,\nheidän alushameittensa kallisarvoisesta kankaasta, joka oli vielä\nhienompaa kuin päällysvaatteitten (ihmeellinen keksintö!), harsosta,\nsilkistä, sametista, johon he kaikki olivat pukeutuneet, ja ennen\nkaikkea heidän valkoisista käsistään, jotka olivat heidän joutilaan\nelämänsä todistuksena, saattoi helposti nähdä, että he olivat\naatelisia ja rikkaita perijättäriä. Ne olivatkin neiti Fleur-de-Lys\nde Gondelaurier ja hänen ystävättärensä Diane de Christeuil, Amelotte\nde Montmichel, Colombe de Gaillefontaine ja pieni de Champchevrier,\njotka kaikki olivat hienoa sukua ja kokoontuneet leskirouva de\nGondelaurier'n luokse sen vuoksi, että huhtikuussa odotettiin\nPariisiin korkea-arvoista herra de Beaujeuta rouvineen valitsemaan\nhovinaisia dauphine Margaretaa varten, kun häntä mentiin Picardiehen\nottamaan vastaan flaamilaisilta lähettiläiltä. Tätä kunniaa halusivat\nkaikki kolmenkymmenen tunnin matkan säteellä Pariisista asuvat\nmaalaisaateliset tyttärilleen, ja melkoinen osa heistä oli jo tuonut\ntai lähettänyt heidät Pariisiin. Nämä nuoret tytöt olivat heidän\nvanhempansa uskoneet arvokkaan ja kunnioitettavan madame Aloïse de\nGondelaurier'n haltuun, joka oli kuninkaan tarkka-ampujaväen entisen\nkapteenin leski ja asui miehensä kuoltua ainoan tyttärensä kanssa\ntalossaan Notre-Damen torin varrella Pariisissa.\n\nParvekkeelle, jolla nuoret tytöt olivat, päästiin huoneesta, joka\noli rikkaasti verhoiltu hallavilla, kullatuilla kukkaisköynnöksillä\npainetuilla flanderinnahkatapeteilla. Kattohirret, jotka\nyhdensuuntaisina halkoivat katon, ilahduttivat silmää tuhansilla\nomituisilla, maalatuilla ja kullatuilla veistoksillaan. Siselöidyillä\nlipastonkansilla välkkyi siellä täällä loistavia emaljiesineitä;\nkomealla astiakaapilla, jonka kaksi kerrosta osoitti, että\ntalon omistajatar oli lippupäällikön vaimo tai leski, oli\nfajanssinen metsäkarjun pää. Huoneen perällä, korkean, aseilla\nja vaakunakilvillä ylhäältä alas asti koristetun uunin vieressä\nistui hienossa, punaisella sametilla päällystetyssä nojatuolissa\nrouva de Gondelaurier, jonka viisikymmentäviisi ikävuotta olivat\nyhtä hyvin luettavissa hänen puvustaan kuin hänen kasvoistaan.\nHänen vieressään seisoi nuori mies, joka oli kyllä uljaan, mutta\nhieman itserakkaan ja turhamaisen näköinen, eräs noita kauniita\nnuoria miehiä, joihin kaikki naiset ihastuvat, mutta joille vakavat\nmiehet ja kasvonpiirteitten tutkijat kohauttavat olkapäitään. Tämä\nnuori kavaljeeri oli pukeutuneena kuninkaallisen henkivartijaväen\njousimiesten kapteenin loistavaan pukuun, joka muistutti niin\nsuuresti Jupiterin pukua, jota jo olemme ihailleet tämän kertomuksen\nensimmäisessä kirjassa, ettemme tahdo väsyttää lukijaa uudella\nkuvauksella.\n\nNuo nuoret tytöt istuivat osaksi huoneessa, osaksi parvekkeella,\ntoiset Utrechtinsamettisilla, kultatupsuin koristetuilla tyynyillä,\ntoiset kukka- ja kuvioveistoksilla koristetuilla tammijakkaroilla.\nJokaisella oli polvillaan osa suurta koruompelua, jota he yhdessä\nvalmistivat ja josta suuri osa lojui permantoa peittävällä matolla.\n\nHe keskustelivat supatellen ja hillitysti naureskellen, kuten nuorten\ntyttöjen on tapana, kun heidän joukossaan on nuori mies. Tuo nuori\nmies, jonka läsnäolo riitti lietsomaan kaikkien noiden itserakkaitten\ntyttöjen mielistelynhalun ilmituleen, näytti puolestaan välittävän\nheistä sangen vähän. Kun nuo kauniit tytöt kilvan koettivat herättää\nhänen huomiotaan, näytti hän kokonaan vaipuneen vyönsä soljen\nkiilloittamiseen hirvennahkahansikkaallaan.\n\nSilloin tällöin lausui vanha rouva hänelle hiljaa jonkin sanan, ja\nhän vastasi niihin parhaalla taidollaan hieman jäykän ja pakoitetun\nkohteliaasti. Rouva Aloïsen hymyilystä ja pienistä merkitsevistä\nsilmäyksistä tyttärelleen tuon hiljaisen keskustelun aikana\nkapteenin kanssa saattoi helposti nähdä, että oli kysymyksessä jo\ntapahtunut kihlaus ja epäilemättä pikainen avioliitto nuoren miehen\nja Fleur-de-Lys'n välillä. Ja upseerin neuvottomasta kylmyydestä\nsaattoi myös helposti havaita, ettei ainakaan hänen taholtaan ollut\nkysymystä rakkaudesta. Hänen kasvonsa ilmaisivat vain pakonalaisuutta\nja ikävystymistä, jota linnaväen aliluutnanttimme nykyään mainiosti\nkuvaisivat sanoilla: Helvetin pakkotyö!\n\nTuo kunnon rouva, joka suorastaan jumaloi tytärtään, ei lainkaan\nhuomannut upseerin ihastuksen puutetta ja koetti hiljaa kiinnittää\nhänen huomiotaan siihen tavattomaan suloon, jolla Fleur-de-Lys\nkäytteli neulaansa tai selvitti lankavyyhtiään.\n\n-- Katsokaahan, pikku serkku, sanoi hän kapteenille tarttuen häntä\nhihaan kuiskatakseen hänen korvaansa; -- katsokaa, miten hän kumartuu!\n\n-- Todellakin, vastasi nuori mies; ja hän vaipui taas hajamieliseen\nja jäätävään äänettömyyteensä.\n\nHetken päästä hän sai taas luvan kumartua, ja rouva Aloïse kuiskasi\nhänelle:\n\n-- Oletteko milloinkaan nähnyt viehättävämpiä ja hauskempia kasvoja\nkuin morsiamenne? Voiko iho olla valkeampaa ja tukka vaaleampi?\nJa mitkä ihastuttavat kädet! Katsokaahan, miten kaula taipuu\njoutsenen koko suloudella! Miten kadehdinkaan teitä toisinaan! Ja\nmiten onnellinen olettekaan, kun olette mies, te kunnoton! Eikö\nminun Fleur-de-Lys'ni ole suorastaan lumoava, ja ettekö ole aivan\nhullaantunut häneen?\n\n-- Epäilemättä, vastasi kapteeni ajatellen aivan muita asioita.\n\n-- Mutta puhukaa toki hänelle, sanoi rouva Aloïse äkkiä, työntäen\nhäntä olkapäästä. -- Sanokaa hänelle jotain. Tehän olette käynyt\nkovin araksi.\n\nVoimme vakuuttaa lukijoillemme, ettei arkuus kuulunut kapteenin\nvikoihin enempää kuin hänen hyveisiinsäkään. Hän koetti kuitenkin\nnoudattaa kehoitusta.\n\n-- Kaunis serkkuseni, hän sanoi lähestyen Fleur-de-Lys'tä, -- mitä\nkuvaa tuo seinäverho, jota ompelette?\n\n-- Kaunis serkku, vastasi Fleur-de-Lys harmistuneella äänensävyllä,\n-- olenhan jo teille sanonut kolme kertaa, että se on Neptunuksen\nluola.\n\nOli selvää, että Fleur-de-Lys huomasi paljon selvemmin kuin hänen\näitinsä kapteenin kylmän ja hajamielisen käytöksen. Tämä havaitsi\nvälttämättömäksi sanoa jotakin.\n\n-- Ja entä ketä varten kaikki tuo neptunisoiminen? kysäsi hän.\n\n-- Saint-Antoine des Champs'n luostarille, vastasi Fleur-de-Lys\nkohottamatta katsettaan.\n\nKapteeni tarttui seinäverhon kulmaan:\n\n-- Mikä se tuo on, kaunis serkkuseni, tuo paksu sotilas, joka\npuhaltaa posket pulleina torvea?\n\n-- Se on Triton, vastasi Fleur-de-Lys.\n\nFleur-de-Lys'n lyhyissä vastauksissa oli hieman jäykkä sävy. Nuori\nmies ymmärsi, että hänen täytyi välttämättä kuiskata hänelle jotain\nkohteliasta ja mielistelevää, mitä tahansa. Hän kumartui siis, mutta\nei keksinyt mielikuvituksestaan mitään hellempää ja tuttavallisempaa\nkuin seuraavat sanat:\n\n-- Miksi äitinne käyttää aina vaakunalla koristettua pukua aivan\nkuin isoäitimme Kaarle VII:n aikana? Sanokaa hänelle toki, kaunis\nserkkuni, ettei se enää ole hienoa nykyään, ja että sarana ja laakeri\nhänen hameensa koruommellussa vaakunakilvessä saavat hänet näyttämään\nkävelevältä uunilta. Nykyään ei enää tuolla lailla istuta vaakunalla.\n\nFleur-de-Lys katsoi häntä moittivasti.\n\n-- Siinäkö kaikki, mitä minulle vakuutatte? sanoi hän hiljaa.\n\nKunnon rouva Aloïse, joka oli ylen ihastunut nähdessään heidän siten\nkumartuvan toistensa puoleen kuiskailemaan, virkkoi leikitellen\nrukouskirjansa kiinnikkeillä:\n\n-- Mikä liikuttava rakkauskohtaus!\n\nKapteeni, joka tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi, pelastautui\nkoruompeleeseen ja huudahti:\n\n-- Se on todellakin ihastuttava työ!\n\nTällöin rohkeni Colombe de Gaillefontaine, eräs toinen vaalea,\nvalkohipiäinen kaunotar, jonka sininen kirjosilkkinen puku ei ollut\nkovin avorintainen, arasti virkkaa jonkin sanan Fleur de-Lys'lle\ntoivoen, että kaunis kapteeni vastaisi niihin:\n\n-- Rakas Gondelaurier, oletteko nähnyt Hôtel de la Roche-Guyonin\nseinäverhoja?\n\n-- Eikö se ole se palatsi, jonka alueella on Louvren liinavaateaitan\npuutarha? kysyi nauraen Diane de Christeuil, jolla oli kauniit\nhampaat ja joka sen vuoksi aina mielellään nauroi.\n\n-- Ja jossa on tuo vanha torni, joka kuuluu Pariisin vanhaan\nympärysmuuriin? lisäsi Amelotte de Montmichel, sievä punaposkinen,\nkiharatukkainen, ruskeaverinen tyttö, jolla oli tapana huoata samoin\nkuin toisella nauraa, tietämättä miksi.\n\n-- Rakas Colombe, vastasi rouva Aloïse, ettekö tarkoittanut sitä\npalatsia, jonka Kaarle VI:n aikana omisti herra de Bacqueville?\nSiellä on todellakin sangen komeita suuria seinäverhoja.\n\n-- Kaarle VI! kuningas Kaarle VI! mutisi nuori kapteeni ja kierteli\nviiksiään. -- Hyvä Jumala, miten vanhoja asioita tuo kunnon rouva\nmuistaakin!\n\nMadame de Gondelaurier jatkoi:\n\n-- Todellakin kauniita seinäverhoja. Niin erinomaista työtä, että\nsitä pidetään aivan harvinaisena!\n\nSamassa huudahti Bérangère de Champchevrier, pieni hento\nseitsenvuotias, joka katseli torille parvekkeen kaiteitten läpi:\n\n-- Oh! katsokaahan täti Fleur-de-Lys, miten kaunis tanssijatar tuolla\ntanssii torilla ja soittaa tamburiinia rahvaalle!\n\nKuului todellakin tamburiinin sointuvaa helinää.\n\n-- Joku mustalainen, virkkoi Fleur-de-Lys kääntyen\nvälinpitämättömästi torille päin.\n\n-- Katsotaan! Katsotaan! huudahtivat hänen vilkkaat toverinsa. He\njuoksivat kaikki parvekkeelle Fleur-de-Lys'n seuratessa hitaasti\nheitä miettien sulhasensa kylmyyttä. Tämä oli puolestaan hyvillään\ntästä ikävän keskustelun katkeamisesta ja vetäytyi huoneen perälle\ntyytyväisenä kuin sotilas, joka pääsee vapaaksi vahtipalveluksesta.\nTämä Fleur-de-Lys'n palvelu oli kuitenkin suloista ja hauskaa,\nniin oli hänestä itsestäänkin kerran tuntunut; mutta kapteeni oli\nvähitellen veltostunut; ja lähenevä avioliitto oli kylmentänyt häntä\npäivä päivältä. Hän oli muuten huikenteleva ja hänen makunsa (jos\nsaamme sanoa?) hieman alhainen. Vaikkakin hän oli sangen ylhäistä\nsyntyperää, oli hän sotilasuransa aikana oppinut sotilaan tavoille.\nKapakkaelämä ja muu siihen kuuluva oli hänen mieleistään. Parhaiten\nhän viihtyi karkeitten sanojen, sotilasmaisen mielistelyn, helposti\nantautuvien kaunottarien ja vaivattoman menestyksen piirissä.\nKotoa hän oli kuitenkin perinyt hieman kasvatusta ja tapoja, mutta\nhän oli liian nuorena lähtenyt maailmalle, liian nuorena joutunut\nsotilaselämään, ja aatelista kiiltoa kulutti päivä päivältä\nsotilaan olkavyö. Hänellä oli vielä sen verran säädyllisyyttä, että\nkävi silloin tällöin morsiamensa luona, mutta hän tunsi olonsa\nFleur-de-Lys'n seurassa yhä kiusallisemmaksi; ensinnäkin siksi, että\njaettuaan rakkauttaan sinne tänne hänellä oli sitä sangen vähän\njäljellä morsiantaan varten, ja toiseksi siksi, että hän noiden\nankarain, siveiden, samettipukuisten naisten joukossa alituiseen\npelkäsi, että hänen kirouksiin tottunut kielensä yhtäkkiä sylkisi\nsuitset suustaan ja nelistäisi suoraan kapakkaan. Siitä vasta kaunis\njuttu syntyisi!\n\nMuuten tämä kaikki yhtyi hänessä suureen loistonhaluun puvun ja\nulkomuodon suhteen. Sovitettakoon nämä seikat toisiinsa, miten\nparhaaksi nähdään. Minä vain kerron.\n\nHän oli seisonut hetken miettien tai miettimättä nojaten ääneti\nveistoksilla koristettuun uuninkylkeen, kun Fleur-de-Lys äkkiä\nkääntyi ja puhutteli häntä. Tuo nuori tyttöraukka oli vain\nvastenmielisesti näyttänyt loukkaantumistaan.\n\n-- Kaunis serkku, ettekö kertonut meille pienestä mustalaistytöstä,\njonka pelastitte pari kuukautta sitten rosvojoukon käsistä ollessanne\nyökierroksella.\n\n-- Luulenpa kertoneeni, vastasi kapteeni.\n\n-- No se on ehkä tuo mustalaistyttö, joka tanssii tuolla torilla.\nTulkaa katsomaan, jos tunnette hänet, kaunis serkkuni Febus.\n\nTuossa suloisessa kutsussa, jolla hän pyysi kapteenia tulemaan\nluokseen, ja tuossa huolessa, jolla hän mainitsi häntä nimeltä, oli\nsalaista sovinnon toivoa. Kapteeni Febus de Châteaupers (sillä hän se\non ollut lukijaimme silmäin edessä tämän luvun alusta saakka) astui\nhitaasti parveketta kohden.\n\n-- Katsokaa tuonne, sanoi Fleur-de-Lys ja asetti kätensä hellästi\nhänen käsivarrelleen, -- tuota pientä tyttöä, joka tanssii tuolla\njoukon keskellä. Onko se teidän mustalaisenne?\n\nFebus katsoi ja sanoi:\n\n-- On, tunnen hänet vuohestaan.\n\n-- Oh! miten sievä pikku vuohi todellakin! sanoi Amelotte ja risti\nkätensä ihastuksesta.\n\n-- Onko sen sarvet oikeata kultaa? kysyi Bérangère.\n\nLiikahtamatta tuolistaan kysyi rouva Aloïse:\n\n-- Eikö se ole niitä mustalaisia, jotka viime vuonna saapuivat\nGibard-portin kautta?\n\n-- Hyvä äiti, sanoi Fleur-de-Lys hiljaa, sen nimi on nyt Porte\nd'Enfer.\n\nNeiti de Gondelaurier tiesi, miten hänen äitinsä vanhanaikaiset\npuhetavat harmittivat kapteenia. Hän ryhtyikin ivailemaan mutisten\nitsekseen:\n\n-- Porte Gibard! Porte Gibard! Sen kautta kai Kaarle VI saapuu\nkaupunkiin!\n\n-- Täti! huudahti Bérangère, jonka silmät olivat alati liikkeellä ja\nnyt äkkiä kiintyivät Notre-Damen tornin huippuun, -- mikä musta mies\ntuolla ylhäällä on?\n\nKaikki tytöt katsahtivat ylös. Siellä nojasi todellakin joku mies\npohjoisen, Grève-torin puoleisen tornin ylimmän pengermän kaiteeseen.\nHän oli pappi. Saattoi selvästi erottaa hänen pukunsa ja hänen\nkäsiä vasten nojaavan päänsä. Hän seisoi muuten liikahtamatta kuin\nkuvapatsas. Hänen katseensa oli järkähtämättä suuntautuneena torille.\n\nSiinä oli haukan liikahtamattomuutta, joka on keksinyt varpusenpesän\nja tarkastaa sitä.\n\n-- Se on Josas'n herra arkkidiakoni, sanoi Fleur-de-Lys.\n\n-- Teilläpä on hyvät silmät, jos tunnette hänet täältä saakka,\nhuomautti Gaillefontaine.\n\n-- Miten hän katselee tuota pikku tanssijatarta! virkkoi Diane de\nChristeuil.\n\n-- Mustalaistytön pitäisi varoa, sanoi Fleur-de-Lys, -- sillä hän ei\npidä lainkaan mustalaisista.\n\n-- On vahinko, että tuo mies katselee häntä noin, lisäsi Amelotte de\nMontmichel, -- sillä hän tanssii ihastuttavasti.\n\n-- Kaunis serkkuni Febus, sanoi äkkiä Fleur-de-Lys, -- koska te\ntunnette tuon pikku mustalaisen, niin viitatkaa hänet tänne.\n\nSe huvittaisi meitä.\n\n-- Oh, niin! huudahtivat tytöt kuin yhdestä suusta ja taputtivat\nkäsiään.\n\n-- Mutta sehän on hullutusta, sanoi Febus. -- Hän on varmaankin\nunohtanut minut, enkä tiedä edes hänen nimeään. Mutta koska niin\nhaluatte, hyvät neidit, tahdon koettaa. Ja nojautuen parvekkeen\nkaidetta vasten hän huusi:\n\n-- Tyttö! Tanssijatar ei helistellyt tällä hetkellä. Hän käänsi\npäätään sinne päin, mistä häntä kutsuttiin, hänen säihkyvä katseensa\nkiintyi Febukseen ja hän pysähtyi yhtäkkiä.\n\n-- Tyttö! toisti kapteeni viitaten häntä sormella tulemaan.\n\nTyttö katsoi yhä häntä, sitten hän punastui, aivan kuin hänen\nposkensa olisivat syttyneet tuleen, ja ottaen tamburiinin kainaloonsa\nhän astui hämmästyneen katsojajoukon halki suoraan sen talon porttia\nkohden, jonne Febus oli kutsunut häntä, hitain, horjuvin askelin\nja katse hämmentyneenä kuin linnulla, joka tottelee käärmeen\nlumousvoimaa.\n\nHetken kuluttua työntyi huoneen oviverho syrjään, ja kynnyksellä\nnäyttäytyi mustalaistyttö punastuneena, arkana, hengästyneenä, suuret\nsilmänsä maahan luotuina ja uskaltamatta askeltakaan astua.\n\nBérangère taputti käsiään.\n\nTanssijatar seisoi yhä liikkumattomana kynnyksellä. Hänen\nilmestymisensä oli tuohon nuorten tyttöjen parveen tehnyt omituisen\nvaikutuksen. Heitä kaikkia elähdytti ilmeisesti epämääräinen halu\nmiellyttää kaunista upseeria. Loistava sotilaspuku oli kaiken heidän\nkeimailunsa polttopisteenä, ja hänen tulostaan asti oli heidän\nkeskensä vallinnut salainen, hiljainen kilpailu, jota he tuskin\nitselleenkään tunnustivat ja joka kuitenkin joka hetki ilmeni heidän\nliikkeistään ja sanoistaan. Mutta kun he kaikki olivat likipitäen\nyhtä kauniita, taistelivat he samoilla aseilla, ja jokainen saattoi\ntoivoa voittoa. Mustalaistytön tulo järkytti äkkiä tätä tasapainoa.\nHänen kauneutensa oli niin harvinaista laatua, että ilmestyessään\nhuoneen kynnykselle hän näytti aivan kuin säteilevän hänelle\nominaista valoa ympärilleen. Täällä neljän tummilla verhoilla\nja laudoituksella peitetyn seinän sisällä hän oli verrattomasti\nkauniimpi ja säteilevämpi kuin ulkona taivasalla. Oli kuin soihtu\nolisi tuotu päivänvalosta pimeään. Aatelisneiditkin vasten\ntahtoaan häikäistyivät. Jokainen tunsi kauneuttaan loukattavan.\nHe käänsivätkin heti taistelurintamansa, jos niin saamme sanoa,\nlausumatta toisilleen sanaakaan. Mutta he ymmärsivät toisensa\nihmeen hyvin. Naiset käsittävät toisiaan vaistollaan ja se vastaa\ntoisille nopeammin kuin miesten äly. He olivat saaneet vihollisen;\nkaikki tunsivat sen, kaikki liittyivät yhteen. Pisara viiniä\nriittää värjäämään punaiseksi kokonaisen lasillisen vettä; ja vielä\nkauniimman naisen saapuminen saa yhtäkkiä kokonaisen parven kauniita\nnaisia vaihtamaan mielialansa väriä, -- varsinkin, jos heidän\nseurassaan on vain yksi mies.\n\nHe vastaanottivat mustalaistytön ihmeteltävän kylmästi. He\ntarkastivat häntä kiireestä kantapäähän, katsahtivat sitten\ntoisiinsa, ja kaikki oli selvää. He olivat ymmärtäneet toisensa.\nTyttö odotti tällä välin, että häntä puhuteltaisiin, ja oli niin\nhämmentynyt, ettei uskaltanut kohottaa katsettaan. Kapteeni katkaisi\nensimmäisenä äänettömyyden.\n\n-- Kunniani kautta, hän sanoi rohkean itserakkaalla tavallaan, --\nsiinäpä ihastuttava olento! Vai mitä sanotte, kaunis serkkuni?\n\nTämä huomautus, jonka hienotunteisempi ihailija olisi tehnyt\nhiljaisemmalla äänellä, ei ollut omiaan haihduttamaan tuota\nnaisellista mustasukkaisuutta, joka oli asettunut tarkastavalle\nkannalle mustalaistyttöä kohtaan.\n\nFleur-de-Lys vastasi kapteenille teennäisen välinpitämättömästi:\n\n-- Eipä ole hullumpi.\n\nToiset kuiskailivat.\n\nRouva Aloïse, joka oli eniten mustasukkainen tyttärensä puolesta,\nvirkkoi viimein tanssijattarelle:\n\n-- Tule lähemmäs, lapseni!\n\n-- Tule lähemmäs, lapseni! toisti koomillisen arvokkaasti Bérangère,\njoka ei ulottunut kuin hänen vyötäisilleen.\n\nMustalaistyttö lähestyi ylhäistä rouvaa.\n\n-- Kaunis lapseni, sanoi Febus ja astui muutaman askeleen häntä\nkohden, -- en tiedä, onko minulla kunnia olla tuttavasi...\n\n-- Oh! on, vastasi mustalaistyttö.\n\n-- Hänellä on hyvä muisti, huomautti Fleur-de-Lys.\n\n-- Olipa sinulla kova kiire päästä minusta eroon sinä iltana.\nPelkäsitkö minua?\n\n-- Oh! en, vastasi tyttö.\n\nSiinä tavassa, millä nuo \"Oh! on\" ja \"Oh! en\" lausuttiin, oli jotain\nkäsittämätöntä, joka loukkasi Fleur-de-Lys'tä.\n\n-- Sinä jätit minulle sijaasi, kaunis tyttöni, -- jatkoi kapteeni,\njonka kielenkanta heti irroittui, kun hän puhui katutytölle,\n-- aika kiukkuisen, yksisilmäisen ja kyttyräselkäisen otuksen,\nluullakseni piispan kellonsoittajan. Olen kuullut, että hän on jonkun\narkkidiakonin äpärä ja syntyään piru. Hänellä on hauska nimi, se on\nQuatember, Palmusunnuntai, Laskiaistiistai, en muista enää! Joku\npyhäpäivän nimi se kuitenkin oli! Hän aikoi siis ryöstää sinut, ikään\nkuin sinä olisit luotu kirkonpalvelijoita varten, totta vieköön! Mitä\npirua se tarhapöllö sitten sinusta oikein tahtoi? Sanoppas!\n\n-- En tiedä, vastasi tyttö.\n\n-- Mikä hävyttömyys todellakin! Kellonsoittaja ryöstämässä tyttöä\naivan kuin joku varakreivi! Moukka salaa metsästämässä aatelismiesten\nmailla! Kylläpä onkin jo liikaa! Ja hän onkin saanut maksaa sen\nkalliisti. Mestari Pierrat Torterue on kovakätisin tallirenki, mikä\nmilloinkaan on ketään lurjusta piessyt, ja minä vakuutan sinulle, jos\nse sinua huvittaa, ettei sinun kellonsoittajasi ehjin nahoin hänen\nkäsistään päässyt.\n\n-- Mies parka! sanoi mustalaistyttö, jonka mieleen nämä sanat toivat\nmuiston näystä mestauslavalla.\n\nKapteeni purskahti nauramaan.\n\n-- Koira vieköön! On siinäkin sääli yhtä hyvin paikallaan kuin töyhtö\nsianhännässä! Tahdonpa olla paksumahainen kuin paavi, jos...\n\nHän keskeytti äkkiä.\n\n-- Anteeksi, hyvät naiset! Luulenpa, että olin sanoa jotakin hupsua.\n\n-- Hyi, herrani! sanoi Gaillefontaine.\n\n-- Hän puhuu tuolle olennolle hänen omaa kieltään! lisäsi\npuoliääneen Fleur-de-Lys, jonka harmi kasvoi hetki hetkeltä. Eikä\nse suinkaan vähentynyt siitä, että hän näki kapteenin ihastuneena\nmustalaistyttöön ja ennen kaikkea itseensä käännähtävän kantapäillään\nja toistavan sotilaallisen karkealla ja naiivilla kohteliaisuudella:\n\n-- Kaunis tyttö, kunniani kautta!\n\n-- Kovin hullussa asussa, sanoi Diane de Christeuil nauraen ja\nnäyttäen kauniita hampaitaan.\n\nTämä huomautus oli sytyttävä kipinä muille. Se osoitti heille\nmustalaistytön heikon kohdan. Kun he eivät voineet käydä hänen\nkauneutensa kimppuun, iskivät he hänen pukuunsa.\n\n-- Niin todellakin, hyvä tyttö, sanoi Montmichel, -- miten olet\nvoinut lähteä juoksemaan ympäri katuja noin ilman liiviä ja\nkaulahuivia?\n\n-- Ja miten hävettävän lyhyt hame, lisäsi Gaillefontaine.\n\n-- Rakkaani, jatkoi Fleur-de-Lys terävästi, -- vartijat ottavat sinut\nkiinni kullatun vyösi takia.\n\n-- Hyvä tyttönen, virkkoi Christeuil ainainen hymy huulillaan, -- jos\nteetät kunniallisesti hihat pukuusi, eivät käsivartesi noin rusketu.\n\nOlisi todellakin ansainnut älykkäämmänkin näkijän kuin Febuksen tuo\nnäytelmä, kun nuo kauniit tytöt myrkyllisine ja ärsyttävine kielineen\nkiemurtelivat, luikertelivat ja kiertelivät katutanssijattaren\nympärillä. He olivat samalla julmia ja suloisia. He tutkivat ja\ntuomitsivat ilkeästi pala palalta hänen omituista pukuraukkaansa\nja helyjään. Se oli loppumatonta naurua, ivaa, nöyryytystä.\nPistopuheita sateli kuin rakeita mustalaistytön ylle ja alentuvaa\nhyväntahtoisuutta ja ilkeitä silmäyksiä. Olisi luullut näkevänsä\nniitä roomalaisia naisia, jotka huvittelivat pistelemällä\nkultaneuloilla kauniin orjattaren rintoja. Tai siroja vinttikoiria,\njotka ahnain sieraimin ja silmät kiiluvina kiertelevät hirveä, jota\nisännän katse kieltää heitä raatelemasta.\n\nMitä olikaan näitten ylhäisten tyttöjen mielestä kurja\nkatutanssijatar! He eivät kiinnittäneet mitään huomiota hänen\nläsnäoloonsa ja puhuivat hänestä ja hänelle äänekkäästi aivan kuin\njostain hyvin likaisesta, hyvin alhaisesta ja melko sievästä.\n\nMustalaistyttö ei suinkaan ollut tunnoton näille neulanpistoille.\nSilloin tällöin leimahti häpeän puna hänen poskilleen ja vihan\nvälähdys hänen silmistään; halveksiva vastaus näkyi pyrkivän esille\nhänen huuliltaan. Hän teki tuon pienen uhmaavan suunsuipennuksensa,\njonka lukija tuntee, mutta hän oli vaiti. Liikahtamatta paikaltaan\nhän kiinnitti Febukseen alistuvan, surullisen ja suloisen katseen.\nTuossa katseessa oli onnea ja hellyyttäkin. Voisi sanoa, että hän\nhillitsi kielensä sen tähden, ettei häntä ajettaisi ulos.\n\nFebus puolestaan nauroi ja asettui mustalaistytön puolelle tavalla,\njossa ilmeni sekä julkeutta että sääliä.\n\n-- Anna heidän puhua, tyttöseni! virkkoi hän ja kilautti\nkultakannuksiaan, -- onhan sinun pukusi kylläkin hieman omituinen ja\nepätäydellinen; mutta mitäpä se tekee, kun itse olet niin ihastuttava.\n\n-- Hyvä Jumala! huudahti vaalea Gaillefontaine ja nakkasi katkerasti\nhymyillen joutsenkaulaansa, -- kylläpä kuninkaallisen henki\nvartijaväen herrat jousimiehet helposti syttyvät parin kauniin\nmustalaissilmän tulesta.\n\n-- Miksi ei? sanoi Febus.\n\nTämän vastauksen johdosta, jonka kapteeni huolettomasti viskasi kuin\nviallisen kiven, josta ei ole väliä minne se putoaa, alkoi Colombe\nnauraa ja häneen yhtyivät Diane, Amelotte ja Fleur-de-Lys, jonka\nsilmiin kihosivat kyyneleet.\n\nMustalaistyttö, joka oli painanut katseensa maahan Colombe de\nGaillefontainen sanojen johdosta, kohotti ne jälleen ilosta ja\nylpeydestä loistaen ja kohdisti jälleen Febukseen. Tällä hetkellä hän\noli entistä kauniimpi.\n\nVanha rouva, joka oli katsellut tätä näytöstä, tunsi jonkun koskevan\nitseään, tietämättä minkä.\n\n-- Pyhä Neitsyt! huudahti hän äkkiä, -- mikä ihme minun jaloissani\nliikkuu? Ah! tuo kelvoton eläin!\n\nSe oli vuohi, joka oli tullut etsimään emäntäänsä ja aikoessaan\nrynnätä hänen luokseen tarttunut sarvistaan kiinni siihen\nkangasröykkiöön, jonka tuon aatelisnaisen puku muodosti hänen\nympärilleen hänen istuessaan.\n\nSyntyi hälinä. Mustalaistyttö irroitti vuohen lausumatta sanaakaan.\n\n-- Oh! tuossahan se pieni vuohi on, jolla on kultaiset kaviot!\nhuudahti Bérangère ja hyppi ilosta.\n\nMustalaistyttö laskeutui polvilleen ja nojasi poskensa vuohen\nhyväilevää päätä vasten. Näytti siltä kuin hän olisi pyytänyt\nanteeksi, että oli jättänyt sen yksin.\n\nTällä välin oli Diane kuiskannut Colomben korvaan:\n\n-- Ah! hyvä Jumala! miten emme ole lainkaan tulleet sitä\najatelleeksi? Sehän on mustalaistyttö, jolla on vuohi. Sanotaan, että\nhän on noita, ja että hänen vuohensa tekee ihmeellisiä temppuja.\n\n-- No hyvä, sanoi Colombe, -- silloin saa vuohi huvittaa meitä\nvuorostaan ja tehdä meille ihmeen.\n\nDiane ja Colombe kääntyivät innokkaina mustalaistytön puoleen:\n\n-- Tyttö, anna vuohesi tehdä ihme.\n\n-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte, vastasi tanssijatar.\n\n-- Ihme, taikatemppu, noidankuje yksinkertaisesti.\n\n-- En osaa. Ja hän alkoi hyväillä kaunista eläintään toistaen: --\nDjali! Djali!\n\nTällöin huomasi Fleur-de-Lys koruommellun nahkapussin, joka riippui\nvuohen kaulassa.\n\n-- Mikä tuo on? kysyi hän mustalaistytöltä. Mustalaistyttö kohotti\nhäntä kohden suuret silmänsä ja vastasi vakavana:\n\n-- Se on minun salaisuuteni.\n\n-- Haluaisinpa mielelläni tietää, mikä sinun salaisuutesi on,\najatteli Fleur-de-Lys.\n\nTällä välin oli vanha rouva noussut harmistuneena:\n\n-- Kuule, mustalainen, jollet sinä eikä sinun vuohesi aio tanssia\nmeille, niin mitä sitten täällä teette?\n\nMustalaistyttö astui sanaakaan sanomatta hitaasti ovelle. Mutta kuta\nlähemmäksi ovea hän tuli, sitä mukaa hidastuivat hänen askeleensa.\nNäkymätön magneetti tuntui häntä pidättävän. Äkkiä hän käänsi\nkyyneleiset silmänsä Febusta kohden ja pysähtyi.\n\n-- Herra nähköön! huudahti kapteeni, -- noin et saa mennä.\n\nTule takaisin ja tanssi meille jotakin. Mutta, kaunokaiseni, mikä on\nnimesi?\n\n-- Esmeralda, vastasi tanssijatar, hellittämättä katsettaan hänestä.\n\nTämän omituisen nimen kuullessaan purskahtivat tytöt rajuun nauruun.\n\n-- Onpa siinä hirveä tytönnimi! sanoi Diane.\n\n-- Näettehän, että hän on velho, virkkoi Amelotte.\n\n-- Tyttöseni, huudahti juhlallisesti rouva Aloïse, tuota nimeä eivät\nvanhempasi ole sinulle onkineet kastemaljasta.\n\nTällä välin oli Bérangère muiden huomaamatta houkutellut vuohen\nhuoneen nurkkaan marsipaanipalasella. Heistä oli paikalla tullut\nhyvät ystävät. Utelias lapsi oli irroittanut vuohen kaulaan\nripustetun pussin, avannut sen ja tyhjentänyt sen sisällön matolle.\nSiellä oli aakkoset, joiden jokainen kirjain oli erikseen piirretty\npienelle puksipuulevylle. Tuskin ne oli tyhjennetty matolle, kun\nlapsi ihmeekseen näki vuohen, jonka _ihmeisiin_ se epäilemättä\nkuului, erottavan kullatulla kaviollaan eräitä kirjaimia ja asettavan\nne kevyellä työnnöllä erikoiseen järjestykseen. Hetken kuluttua oli\nvalmiina sana, joka vuohi nähtävästi oli opetettu kirjoittamaan, niin\nvarmasti se sen muodosti, ja Bérangère huudahti yhtäkkiä ristien\nkätensä ihmetyksestä:\n\n-- Täti Fleur-de-Lys, katsokaahan, mitä vuohi on tehnyt! Fleur-de-Lys\nriensi paikalle ja alkoi vapista. Kirjaimet muodostivat sanan:\n\n    FEBUS.\n\n-- Onko vuohi kirjoittanut tuon? kysyi hän ääni väristen.\n\n-- On, täti, vastasi Bérangère.\n\nSitä ei voinut epäillä; lapsi ei osannut kirjoittaa.\n\n-- Siinä on salaisuus! ajatteli Fleur-de-Lys.\n\nTällä välin olivat kaikki muutkin rientäneet lapsen huudosta\npaikalle, äiti, aatelistytöt, mustalaistyttö ja upseeri.\n\nMustalaistyttö huomasi heti, minkä tyhmyyden vuohi oli tehnyt. Hän\npunastui ja kalpeni vuorotellen ja alkoi vapista kuin rikollinen\nkapteenin edessä, joka katseli häntä hymyillen tyytyväisenä ja\nhämmästyneenä.\n\n-- _Febus!_ kuiskailivat tytöt ihmeissään, -- sehän on kapteenin nimi!\n\n-- Sinulla on ihmeen hyvä muisti! sanoi Fleur-de-Lys kivettyneelle\nmustalaistytölle. Sitten hän puhkesi itkuun:\n\n-- Oh! nyyhkytti hän tuskaisena peittäen kasvonsa kauniilla\nkäsillään, -- hän on noita! Ja hän kuuli vielä katkeramman äänen\nkuiskaavan sisimmässään: Hän on kilpailija!\n\nHän lysähti pyörtyneenä maahan.\n\n-- Tyttäreni! tyttäreni! kirkaisi säikähtynyt äiti. -- Ulos paikalla,\nviheliäinen mustalainen!\n\nEsmeralda kokosi tuokiossa onnettomat kirjaimensa, viittasi Djalia ja\nläksi ulos ovesta, samalla kun toisesta kannettiin Fleur-de-Lys'tä.\n\nKapteeni Febus seisoi yksin jäätyään hetkisen epäröiden noiden kahden\noven välillä; sitten hän seurasi mustalaistyttöä.\n\n\n\n\nII. Pappi ja filosofi -- kaksi eri miestä\n\n\nPappi, jonka nuo nuoret tytöt olivat nähneet pohjoisessa tornissa\nkurkistelemassa torille ja tarkkaavasti katselevan mustalaistytön\ntanssia, oli todellakin arkkidiakoni Claude Frollo.\n\nLukijamme eivät liene unohtaneet sitä salaperäistä komeroa, jonka\narkkidiakoni oli varannut itselleen tähän torniin. (En tiedä,\nsivumennen sanoen, onko se sama, jonka vieläkin voi nähdä pienen,\nnelikulmaisen aukon läpi, joka on miehen korkeudella pengermästä,\njolta tornit kohoavat: komero, joka nykyään on tyhjä ja rappeutunut\nja jonka murenneet seinät ovat paikoitellen koristetut kehnoilla\nkuvilla, jotka esittävät tuomiokirkkojen julkisivuja. Luulenpa,\nettä tämä loukko on yökköjen ja hämähäkkien yhteinen asunto,\nja että siellä luonnollisestikin on käynnissä kaksinkertainen\nkärpäsmetsästys.)\n\nJoka päivä nousi arkkidiakoni tuntia ennen auringonlaskua ylös\ntorninportaita ja sulkeutui tähän kammioon, jossa hän toisinaan\nvietti koko yön. Sinä päivänä oli hänen korviinsa sattunut\ntamburiinin ja kastanjettien ääni, juuri kun hän oli pistämässä\nlukkoon taidokasta pientä avainta, jota hän aina kantoi mukanaan\nkupeellaan riippuvassa kukkarossa. Tämä ääni kuului alhaalta torilta.\nKammiossa ei ollut, kuten sanottu, muuta kuin yksi kirkon katolle\npäin oleva ikkuna. Claude Frollo oli vetänyt avaimen nopeasti\ntakaisin ja hetken päästä hän oli tornin huipulla tuossa synkässä ja\ntarkkaavassa asennossa, jossa neidit olivat hänet huomanneet.\n\nHän seisoi siinä vakavana, liikkumattomana, katseluun ja ajatteluun\nvaipuneena. Koko Pariisi oli hänen jalkainsa juuressa tuhansine\ntorninhuippuineen ja taivaanrannan pehmeine kukkulaviivoineen,\nsiltojensa alla kiemurtelevine virtoineen ja kaduillansa vilisevine\nasukkaineen, savupilvineen ja terävine kattoketjuineen, jotka\nkaksoisrenkaineen sulkivat Notre-Damen tiukasti kehäänsä. Mutta\nkoko tästä kaupungista katseli arkkidiakoni yhtä ainoata kohtaa:\nkirkon toria; koko tästä kansanjoukosta yhtä ainoata olentoa:\nmustalaistyttöä.\n\nOlisi ollut vaikeata sanoa, mitä merkitsi tuo katse, ja mistä oli\nperäisin liekki, joka siinä paloi. Se oli jäykästi tuijottava\nja kuitenkin täynnä levottomuutta ja kuohuntaa. Ja koko ruumiin\ntäydellisestä liikkumattomuudesta, jota silloin tällöin vain hieman\nhäiritsi koneellinen värähdys aivan kuin tuulenhenkäys puunlehviä,\nkäsivarsien jäykkyydestä, jotka olivat vielä marmorimaisemmat kuin\nkaide, johon ne nojasivat, ja kasvojen kivettyneestä hymystä päättäen\nolisi luullut, ettei Cloude Frollossa ollut muuta elävää kuin silmät.\n\nMustalaistyttö tanssi. Hän antoi tamburiininsa pyöriä sormensa päässä\nja heitteli sitä ilmaan tanssiessaan provencelaista sarabandia\nliitelevän kevyesti ja iloisesti, tuntematta lainkaan tuon pelottavan\nkatseen painoa, joka kohtisuoraan tähtäsi hänen päähänsä.\n\nVäkijoukko tungeskeli hänen ympärillään; tuon tuostakin kävi\nkeltaiseen ja punaiseen mekkoon pukeutunut mies avartamassa\npiiriä, istuutui sen jälkeen tuolille muutaman askeleen päähän\ntanssijattaresta ja otti vuohen pään polvilleen. Tämä mies näytti\nolevan tanssijattaren seuralainen. Claude Frollo ei voinut ylhäältä\nerottaa hänen kasvonpiirteitään.\n\nSiitä hetkestä lähtien, jolloin arkkidiakoni huomasi tämän miehen,\nnäytti hänen huomionsa kohdistuvan osaksi tanssijattareen, osaksi\nmieheen, ja hänen kasvonsa synkkenivät yhä. Äkkiä hän suoristautui ja\nhänen ruumiinsa värähti.\n\n-- Mikä mies tuo on? mutisi hän itsekseen; -- tähän saakka olen aina\nnähnyt hänet yksin.\n\nTämän sanottuaan hän hävisi kiertoportaitten näkinkengänmuotoiseen\nholviin ja alkoi laskeutua alas. Kun hän kulki kellohuoneen\nraollaan olevan oven ohi, näki hän jotain, joka sai hänet\nhetkeksi pysähtymään: hän näki Quasimodon seisovan nojautuneena\nerään tuollaisen katonsuojuksen aukkoa vasten, joka muistuttaa\nauringonvarjostinta, ja hänenkin katsovan alas torille. Hänen\nhuomionsa oli niin kiintynyt johonkin tuolla alhaalla, ettei hän\nlainkaan huomannut kasvatusisänsä kulkevan ohitseen. Hänen silmissään\noli omituinen ilme: hänen katseensa oli ihastunut ja lempeä.\n\n-- Sepä ihmeellistä! mutisi Frollo. -- Mahtaakohan hän katsella\nmustalaistyttöä?\n\nHän jatkoi laskeutumistaan. Hetken kuluttua nähtiin arkkidiakonin\nastuvan torille tornin juurella olevasta ovesta.\n\n-- Minne mustalaistyttö on mennyt? hän kysyi tunkeutuessaan\nkatsojajoukkoon.\n\n-- En tiedä, vastasi joku lähinnä seisojista. -- Hän katosi juuri\näsken. Hän meni kai tanssimaan jonkun fandangon tuohon vastapäätä\nolevaan taloon, jonne häntä kutsuttiin.\n\nMustalaistytön sijasta arkkidiakoni näki samalla matolla, jonka\nlehtikiehkurat vastikään olivat peittyneet niiden oikullisten\nkuvioitten varjoon, joita tytön tanssi piirteli, ainoastaan kelta- ja\npunapukuisen miehen, joka vuorostaan ansaitakseen jonkin lantin\nkiersi piirissä ympäri kädet lanteilla, pää taaksepäin taivutettuna,\nkasvot tulipunaisina, kaula jännittyneenä ja tuoli hampaissa. Tälle\ntuolille hän oli sitonut kissan, jonka eräs naapurin eukko oli\nhänelle lainannut ja joka peloissaan mankui kauheasti.\n\n-- Pyhä Neitsyt! arkkidiakoni huudahti samassa, kun ilveilijä suurien\nhikipisarain helmeillessä hänen otsaltaan kulki hänen ohitseen kissan\nja tuolin muodostamme tasapainopyramideineen, -- mitä ihmettä mestari\nPierre Gringoire nyt toimittaa?\n\nArkkidiakonin ankara ääni sai miesraukan niin säikähtämään, että\ntuoli horjahti tasapainosta ja putosi kissoineen päivineen suoraan\nkatsojain niskaan, mikä aiheutti loppumattoman kirouskuuron.\n\nMestari Pierre Gringoirelle (sillä hän se todellakin oli) olisi\nehkä koitunut ikävä tilinteko kissan omistajan ja kaikkien niiden\nkolauksen saaneitten kanssa, jotka häntä ympäröivät, ellei hän olisi\nkäyttänyt hyväkseen ensi ällistystä paetakseen nopeasti kirkkoon,\njonne Claude Frollo oli häntä viitannut tulemaan.\n\nTuomiokirkko oli jo hämärä ja tyhjä. Sivulaivat olivat aivan pimeät,\nja kappelien lamput alkoivat valaista tuikkivalla hohteella.\nAinoastaan suuri ruusustoikkuna, jonka tuhannet värilliset lasiruudut\nkimaltelivat laskevan auringon kohtisuorissa säteissä, loisti\nhämärässä jalokiviläjän lailla ja loi häikäisevän väriloisteen\nkeskilaivan toiseen päähän.\n\nKun he olivat tulleet kirkkoon, asettui dom Claude selin muuatta\npylvästä vasten ja tarkasti tutkivasti Gringoirea. Tämä katse ei\nollut se, jota Gringoire pelkäsi. Häpeissään ja hämillään siitä, että\nniin kunnianarvoisa ja oppinut henkilö näki hänet ilveilijän puvussa,\nhän oli pelännyt ivallista katsetta. Papin katse ei kuitenkaan ollut\nlainkaan ironinen; se oli vakava, tyyni ja läpitunkeva.\n\nArkkidiakoni katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.\n\n-- Tulkaa lähemmäs, mestari Pierre. Teidän on selitettävä minulle\nkoko joukko asioita. Ja ennen kaikkea, mistä johtuu se, että sitten\nkun teitä ei ole näkynyt kohta kahteen kuukauteen, teidät tapaa\ntorilta tuossa kummallisessa puvussa, joka on puoliksi keltainen,\npuoliksi punainen aivan kuin caudebecomena?\n\n-- Herra, vastasi Gringoire surkealla äänellä, -- olette oikeassa,\ntämä on todellakin merkillinen puku, ja te näette minut siinä yhtä\nhäpeissäni kuin kissan, jolle on pantu kurpitsankuori päähän.\nOn todella rumaa pakottaa herroja vartijoita tämän kaavun alla\npatukoimaan pytagoralaisen filosofin hartioita. Mutta arvoisa\nopettajani, mitäpä tehdä? Kaikki on vanhan nuttuni vika, joka\npelkurimaisesti jätti minut pulaan talven alussa sillä verukkeella,\nettä oli menossa hajalle ja kaipasi lepoon lumppujen kerääjän koriin.\nMikä eteen? Sivistys ei ole vielä niin pitkällä, että voitaisiin\nkulkea alasti, kuten vanha Diogenes halusi. Puhalsi kylmä tuuli,\nja ainakaan tammikuussa ihmiskunta ei mielellään ota tätä uutta\nedistysaskelta. Tämä kaapu oli tarjolla. Minä otin sen ja jätin\nsijalle vanhan mustan nuttuni, joka hermeetikolle [_hermeetikko_,\nsalatieteilijä, alkemisti; _hermeettinen_, salattu, suljettu;\nilmatiivis], sellaiselle kuin minä, oli sangen epähermeettinen. Ja\nniin näette minut nyt ilveilijän puvussa pyhän Genestin tavoin. Mikäs\nauttoi? Se on auringonpimennys. Paimensihan Apollokin Admetoksen\nkarjaa.\n\n-- Kaunista ammattiapa harjoitatte! virkkoi arkkidiakoni.\n\n-- Tunnustan, arvoisa mestari, että on arvokkaampaa filosofoida\nja runoilla, puhaltaa ahjon tulta tai saada se lahjaksi taivaasta\nkuin tasapainotaiteilla kissojen kanssa kadulla. Niinpä teidän\npuhutellessanne minua hölmistyinkin ihan kuin aasi paistinkääntäjää.\nMutta mitä tehdä? Joka päivä on pysyteltävä hengissä, eivätkä\nkauneimmatkaan aleksandriinisäkeet korvaa hampaissa Brie-juuston\nkimpaletta. Kirjoitin Flanderin Margaretan kunniaksi tuon kuuluisan\nmoraliteetin, tiedättehän, mutta kaupunki ei maksa minulle\nmitään siitä sillä verukkeella, ettei se ollut kyllin loistava,\nniinkuin nyt neljällä eculla voisi saada aikaan Sofokleen veroisen\ntragedian. Olin kuolemaisillani nälkään. Onneksi havaitsin, että\nleukani oli lujatekoinen, ja sanoin tälle leualle: -- Tee voima- ja\ntasapainotemppuja, elätä itsesi! _Ale te ipsam_. Ryysyläisjoukkio,\njonka ystävyyteen pääsin, opetti minulle joukon herkulestemppuja,\nja nyt pureskelen iltaisin leipää, jota hampaani päivisin otsani\nhiessä ansaitsevat. Tunnustan kylläkin, _concedo_, että se on\nhenkisten lahjojen väärinkäyttöä, ja ettei ihminen ole luotu koko\nikäänsä tamburiinia rummuttamaan ja pureksimaan tuoleja. Mutta eihän\nse riitä, arvoisa mestari, että saa päivänsä kulumaan, täytyyhän\nelatuskin ansaita.\n\nDom Claude Frollo kuunteli ääneti. Äkkiä hänen syvälle painuneisiin\nsilmiinsä ilmestyi niin tuikea ja läpitunkeva ilme, että Gringoire\ntunsi tuon katseen näkevän hänen sielunsa pohjaan saakka.\n\n-- Hyvä, mestari Pierre, mutta miten olette nyt tuon\nmustalaistanssijattaren seurassa?\n\n-- No sentähden totisesti, vastasi Gringoire, että hän on minun\nvaimoni ja minä olen hänen miehensä!\n\nPapin synkästä katseesta leimahti salama.\n\n-- Oletko tehnyt sen, kurja? hän karjaisi ja tarttui raivoisasti\nGringoiren käsivarteen, -- oletko ollut niin jumalaton, että olet\nryhtynyt tähän tyttöön?\n\n-- Paratiisi-osuuteni kautta, korkea-arvoisa herra, vastasi\nGringoire, jonka koko ruumis vapisi, -- vannon teille, etten ole\nmilloinkaan koskenut häneen, jos se saattaa teidät levottomaksi.\n\n-- No mitä sitten puhut miehestä ja vaimosta? sanoi pappi.\n\nGringoire kiiruhti kertomaan hänelle lyhyesti, mitä lukija jo\ntietää: seikkailustaan Ihmeiden pihassa, avioliitostaan ja rikotusta\nruukusta. Kävi muuten selville, ettei tästä avioliitosta ollut\nvieläkään tullut sen kummempaa, ja että mustalaistyttö joka ilta\nepäsi häneltä hääyön aivan kuin ensimmäisenäkin päivänä.\n\n-- Se on harmillista, sanoi hän, -- mutta se johtuu siitä, että\nonnettomuudekseni olen joutunut naimisiin neitseen kanssa.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi arkkidiakoni, joka oli kertomuksen aikana\nvähitellen rauhoittunut.\n\n-- Sitä on vähän vaikea selittää, vastasi runoilija. -- Siinä on\ntaikauskoa. Mikäli on perää sen vanhan rentun puheissa, jota siellä\nmeillä sanotaan Egyptin herttuaksi, on vaimoni nähkääs löytölapsi\n-- tai kadonnut, mikä ei juuri muuta asiaa. Hänellä on kaulassaan\namuletti, jonka avulla hänen sanotaan kerran löytävän vanhempansa,\nmutta se kadottaa taikavoimansa, jos tyttö kadottaa siveytensä. Sen\ntakia me vietämme hyvin siveellistä elämää.\n\n-- Luulette siis, mestari Pierre, virkkoi Claude, jonka otsa\nkirkastumistaan kirkastui, -- ettei tuohon olentoon ole vielä kukaan\nmies koskenut?\n\n-- Mitä luulette miehen mahtavan taikauskolle, dom Claude? Se\najatus on nyt kerta kaikkiaan piintynyt tytön päähän. Tuollainen\nnunnan kainous on tosiaan aivan harvinaista noiden perin kesyjen\nmustalaistyttöjen keskuudessa. Mutta hänellä onkin kolme kovaa\nsuojelijaa: Egyptin herttua, joka on ottanut hänet varjelukseensa\naikoen ehkä myödä hänet jollekin äveriäälle apotille; koko hänen\nheimonsa, joka kunnioittaa häntä tavattomasti, aivan kuin Pyhää\nNeitsyttä; ja muuan pienoinen tikari, jota tuo äkäpussi aina kantaa\njossakin kätkössä, huolimatta kaupunginvoudin kiellosta, ja joka aina\nilmestyy hänen käteensä, kun häntä koettaa ottaa vyötäisiltä. Oikea\nampiainen, toden totta!\n\nArkkidiakoni teki edelleen Gringoirelle kysymyksiä.\n\nEsmeralda oli Gringoiren mielestä harmiton, kaunis ja soma olento,\npientä suunsuipennusta lukuunottamatta, joka hänen oli tapana\ntehdä; naiivi, intohimoinen tyttö, mistään tietämätön ja kaikkeen\ninnostuva; olento, joka ei edes unissaankaan tiennyt eroa naisen\nja miehen välillä, ja käyttäytyi sen mukaan; kovin hullaantunut\ntanssiin, helinään ja ulkoilmaan; eräänlainen naismehiläinen, jolla\noli näkymättömät siivet jaloissa ja joka eli tuulenpyörteessä. Tämä\nluonne oli hänen kiertolaiselämänsä vaikutusta, jota hän oli koko\nikänsä viettänyt. Gringoire oli saanut tietää, että hän lapsena oli\nvaeltanut Espanjan ja Katalonian lävitse aina Sisiliaan asti; hän\nluuli vielä, että mustalaisjoukkue, johon hän kuului, oli vienyt\nhänet Algerian kuningaskuntaan, joka oli Akaiassa, joka taas eräältä\npuolelta rajoittuu Vähään Albaniaan ja Kreikkaan ja toiselta Sisilian\nmereen, josta kulkee tie Konstantinopoliin. Mustalaiset olivat\nGringoiren sanojen mukaan Algerian kuninkaan vasalleja, hän kun oli\nvalkoisten maurien päällikkö. Varmaa oli, että Esmeralda oli aivan\nnuorena tullut Ranskaan Unkarin kautta. Kaikista näistä maista\ntuo nuori tyttö oli tuonut mukanaan joukon omituisia puhetapoja,\nlauluja ja käsityksiä, mistä johtui että hänen puheensa oli yhtä\nkirjavaa kuin hänen puoliksi pariisilainen, puoliksi afrikkalainen\npukunsa. Mutta kansa piti hänestä paljon niissä kortteleissa,\njoissa hän liikkui, hänen vilkkautensa, iloisuutensa ja suloutensa,\nhänen tanssinsa ja laulujensa vuoksi. Koko kaupungissa oli vain\nkaksi henkilöä, joiden hän luuli vihaavan häntä ja joista hän usein\nkammoten puhui: Rolandin tornin säkkinainen, ilkeä erakko, joka\njostakin tuntemattomasta syystä vihasi mustalaisia ja joka kirosi\ntanssijatar raukkaa joka kerta, kun tämä kulki hänen komeronsa ohi;\nja joku pappi, joka aina hänet kohdatessaan tähtäsi häneen katseita\nja sanoja, jotka saivat hänet pelon valtaan. Tämä viimeinen tieto\nsai arkkidiakonin suuresti hämilleen Gringoiren sitä erityisemmin\nhuomaamatta. Kaksi kuukautta oli riittänyt häivyttämään tuon\nhuolettoman runoilijan mielestä sen illan omituiset yksityiskohdat,\njona hän oli tavannut mustalaistytön, sekä arkkidiakonin silloisen\nesiintymisen. Muuten ei tuo pikku tanssijatar pelännyt mitään;\nhän ei ennustanut, mikä suojeli häntä syytöksiltä noituuden\nharjoittamisesta, mistä niin usein nostettiin juttuja mustalaisnaisia\nvastaan. Jollei Gringoire ollutkaan hänen aviomiehensä, niin olipahan\nainakin veljen asemassa. Yleensä filosofi alistui kärsivällisesti\ntuohon platoniseen liittoon. Olihan aina yösija ja leipää. Joka aamu\nhän lähti kulkurienpesästä, useimmiten mustalaistytön seurassa;\nhän auttoi häntä kujasilla kupari- ja hopealanttien keräämisessä;\njoka ilta hän palasi hänen kanssaan saman katon alle, antoi hänen\nsulkeutua komeroonsa ja nukkui vanhurskaan unta. Ylimalkaan,\nkuten hän sanoi, sangen miellyttävää elämää ja erittäin suotuisaa\nhaaveiluille. Muuten ei filosofimme sisimmässään suinkaan ollut\noikein selvillä siitä, oliko hän oikeastaan niin kuolettavasti\nrakastunut mustalaistyttöön. Hän piti miltei yhtä paljon vuohesta.\nSe olikin ihastuttava eläin, miellyttävä, älykäs, henkevä, --\noppinut vuohi. Nämä oppineet eläimet eivät keskiajalla olleetkaan\nharvinaisia; ne herättivät suurta ihmetystä ja saattoivat usein\nohjaajansa roviolle. Ne temput, joita meidän vuohemme kullatuilla\nkavioillaan teki, olivat kuitenkin varsin viatonta laatua. Gringoire\nselitti ne arkkidiakonille, jonka mieltä nämä yksityisseikat\nnäyttivät suuresti kiinnostavan. Useimmissa tapauksissa ei tarvittu\nmuuta kuin määrätyllä tavalla näyttää tamburiinia vuohelle, jotta\nsai sen tekemään halutun tempun. Sen oli siihen harjoittanut\nmustalaistyttö, joka oli siinä niin taitava, että oli kahdessa\nkuukaudessa saanut vuohen oppimaan irtonaisilla kirjaimilla\nmuodostamaan sanan Febus.\n\n-- _Febus!_ sanoi pappi; -- miksi _Febus?_\n\n-- En tiedä, vastasi Gringoire. -- Ehkä hän luulee tuossa sanassa\nolevan jonkin salaisen taikavoiman. Hän toistaa sitä usein\npuoliääneen luullessaan olevansa yksin.\n\n-- Oletko varma, virkkoi Claude katse läpitunkevana, -- että se on\nvain sana, eikä nimi?\n\n-- Kenen nimi? virkkoi runoilija\n\n-- Mistä minä tiedän? sanoi pappi.\n\n-- Sanonpa mitä minä arvelen, herra. Mustalaiset lienevät\ntulenpalvelijoita ja kunnioittavat aurinkoa. Siitä Febus.\n\n-- Se ei ole minusta niinkään selvää kuin teistä, mestari Pierre.\n\n-- Olkoon miten tahansa, se ei liikuta minua. Mutiskoon Febustaan\nmielensä mukaan. Varmaa vain on, että Djali pitää jo minusta melkein\nyhtä paljon kuin hänestä.\n\n-- Kuka on Djali?\n\n-- Se on vuohi.\n\nArkkidiakoni nojasi leukansa kättä vasten ja näytti vaipuvan\nmietteisiin. Yhtäkkiä hän käännähti Gringoiren puoleen.\n\n-- Sinä siis vannot, ettet ole koskenut häneen?\n\n-- Kehenkä? kysyi Gringoire, vuoheenko?\n\n-- Ei, tuohon naiseen.\n\n-- Vaimooni! Vannon, etten ole.\n\n-- Ja sinä olet usein kahden hänen kanssaan?\n\n-- Joka ilta hyvän hetken.\n\nDom Claude rypisti kulmakarvansa.\n\n-- Oh! oh! _solus cum sola non cogibuntur orare Pater noster_.\n[Kahden kesken eivät he tule lukeneeksi Isä meitää.]\n\n-- Sieluni autuuden kautta, enkö voikin lukea _Pateria ja Ave Mariaa\nja Credo in Deum patrem omnipotentemia_ [Uskon Jumalaan Isään\nkaikkivaltiaaseen] ilman, että hän välittää minusta enempää kuin kana\nkirkosta.\n\n-- Vanno äitisi kohdun kautta, toisti arkkidiakoni rajusti, -- ettet\nedes sormenpäälläsi ole koskenut tuohon olentoon.\n\n-- Vannon sen vaikka isäni pään kautta, sillä nuo kaksi seikkaa\novat ainakin yhdenveroiset. Mutta sallikaa minun, arvoisa mestan,\nvuorostani kysyä jotain.\n\n-- Puhukaa, herra.\n\n-- Minkä tähden tämä teitä kiinnostaa?\n\nArkkidiakonin kalpeat kasvot sävähtivät punaisiksi kuin nuoren tytön\nposket. Hän oli hetken vaiti ja vastasi sitten ilmeisesti hämillään:\n\n-- Kuulkaa, mestari Pierre Gringoire. Te ette vielä tietääkseni ole\nkadotuksen oma. Te kiinnitätte mieltäni ja minä haluan parastanne.\nMutta pieninkin kosketus tuohon mustalaispaholaiseen alistaa teidät\nperkeleen palvelijaksi. Tiedättehän, että ruumis aina saattaa sielun\nperikatoon. Paha teidät perii, jos lähestytte tuota naista! Siinä\nkaikki.\n\n-- Yritin kerran, sanoi Gringoire kynsien korvallistaan. -- Tein sen\nensimmäisenä iltana, mutta sain pitkän nenän.\n\n-- Julkesitteko todellakin, mestari Pierre? Ja papin otsa synkkeni.\n\n-- Toisella kerralla, jatkoi runoilija hymyillen, -- katsoin ennen\nmakuulle menoani avaimenreijästä ja näin paitasillaan hurmaavimman\nnaisen, jonka paljaan jalan alla vuodehihnat milloinkaan ovat\nnatisseet.\n\n-- Mene helvettiin! karjaisi pappi iskien hämmästyneeseen Gringoireen\nkauhean katseen, ja työntäen syrjään tuon hämmästyneen runoilijan hän\nriensi pitkin askelin kirkon pimeimpiin holveihin.\n\n\n\n\nIII. Kellot\n\n\nAikaisemmin kuvatusta kaakinpuukohtauksesta alkaen Notre-Damen\nnaapuriston asukkaat olivat luulleet huomanneensa Quasimodon\nkiintymyksen kelloihin suuresti viilentyneen. Ennen oli kuulunut\nalituiseen kellonsoittoa: pitkiä aamusoittoja, pauhaavia\npäiväsoittoja puolipäivämessun edellä, vilkkaita juoksutuksia\npikkukelloilla hää- ja kastetilaisuuksien kunniaksi, niin että\ntuo kellojen kilkatus muistutti monenlaisten viehättävien äänien\nkorukudosta. Tuo vanha kirkko värähteli ja helähteli ainaista\nkellonsoiton riemua. Siinä tunsi aina asuvan äänen oikullisen\nhengen, joka kajahdutteli säveleitään kaikista noista vaskikidoista.\nNyt tuntui henki kadonneen; tuomiokirkko näytti synkältä ja oli\nmielellään vaiti. Juhlat ja hautajaiset saivat kirkonmenojärjestyksen\nmääräämät soittonsa kuivakiskoisesti ja välittömästi mutta ei\nenempää. Kirkon kaiuttamasta kaksinkertaisesta soitannosta, sisältä\nurkujen ja ulkoa kellojen, kuultiin enää vain urkujen säveleitä.\nOli kuin torneissa ei enää olisi ollut soittoniekkaa. Quasimodo oli\nsiellä kuitenkin yhä. Mitä oli hänelle tapahtunut? Asustiko hänen\nsydämessään vielä häpeä ja epätoivo kaakinpuurangaistuksesta, näkikö\nhän yhä sielussaan pyövelin raipan viuhuvan ilmassa, ja oliko suru\ntuosta kohtelusta kokonaan sammuttanut hänen rakkautensa kelloihin?\nVai oliko Marielle ilmestynyt kilpailija Notre-Damen kellonsoittajan\nsydämeen; löikö hän suuren kellon ja sen neljätoista sisarusta laimin\njonkun vielä rakkaamman ja kauniimman olennon vuoksi?\n\nArmon vuonna 1482 sattui maaliskuun 25. päivä, Marian ilmestyspäivä,\ntiistaiksi. Ilma oli sinä päivänä niin puhdas ja kevyt, että\nQuasimodo tunsi tuulahduksen entisestä rakkaudestaan kelloja\nkohtaan heräävän uudelleen henkiin. Hän nousi pohjoiseen torniin,\nkirkonpalvelijan alhaalla avatessa selkoselälleen kirkon ovet, jotka\nsiihen aikaan olivat paksua, nahalla päällystettyä tammilankkua.\nNe oli reunustettu kullatuilla rautakynsillä ja koristettu \"sangen\ntaidokkaasti tehdyillä\" kuvilla.\n\nTultuaan korkeaan kellohuoneeseen Quasimodo katseli hetken kuutta\npikkukelloa ja ravisti surullisena päätään, aivan kuin hän olisi\nhuoaten surrut jonkin vieraan tunkeutumista hänen sydämeensä\nniiden ja hänen välilleen. Mutta kun hän oli pannut ne soimaan,\nkun hän tunsi tuon kellotertun liikkuvan käsissään, kun hän näki,\nsillä hän ei sitä kuullut, tuon kajahtelevan oktaavin nousevan ja\nlaskevan sointuvassa sävelasteikossa ikään kuin oksalta oksalle\nhyppelevän linnun, kun musiikin henki, haltija, joka ravistaa\nilmoille säkenöivän kimpun strettoja, liverryksiä ja arpeggioja, oli\nsaanut kuuroraukan valtoihinsa, silloin hän tunsi itsensä jälleen\nonnelliseksi unohtaen kaiken, ja hänen sydämensä laajeni ja hänen\nkasvonsa loistivat.\n\nHän liikkui edestakaisin, paukutti käsiään, riensi köydeltä toiselle,\nkiihotti noita kuutta laulajaa sanoilla ja liikkeillä aivan kuin\norkesterinjohtaja, joka kannustaa eläviä taitureita.\n\n-- Lennä, puheli hän, -- lennä, Gabrielle! Anna pauhinasi tulvia\ntorille! Tänään on juhla. -- Thibauld, älä laiskottele. Sinä\nkuhnailet. Lennä, lennä vain! Oletko ruostunut, senkin nahjus?\n-- Hyvä! Nopeammin! nopeammin! Kieli ei saa näkyä. Pauhatkaa ne\nkaikki kuuroiksi niin kuin minut. Kas niin, Thibauld, sillä lailla!\n-- Guillaume! Guillaume! sinä olet suurin ja Pasquier on pienin,\nja Pasquier soi paremmin kuin sinä. Lyönpä vetoa, että ne, jotka\nkuulevat, kuulevat sen äänen paremmin kuin sinun. -- Hyvä! hyvä!\nGabrielleni, paremmin! paljon paremmin! -- Hei! mitä se Varpus-pari\nsiellä ylhäällä tekee? Enhän näe teidän hiiskahtavankaan. -- Mitä\nkuparinokkia ne tuollaiset ovat, jotka näyttävät haukottelevan, kun\npitäisi laulaa? Nyt täytyy panna parastaan! Nyt on Ilmestyspäivä.\nOn kaunis auringonpaiste. Täytyy saada hyvää soittoa. -- Guillaume\nraukka! sinähän olet aivan hengästynyt, poikaseni!\n\nNiin hän kannusti touhuissaan kellojaan, jotka kaikki kuusi\nheilahtelivat täyttä vauhtia värähdytellen loistavia kylkiään\nkorskuvan espanjalaisen muulivaljakon lailla, jota ajaja huudoillaan\nsilloin tällöin hoputtaa.\n\nLuodessaan silmäyksen ulos niiden suurten tiililevyjen aukosta,\njotka peittävät osan kellotornin pystysuoraa seinää, hän näki\nkesken kaiken torilla nuoren, omituisesti pukeutuneen tytön, joka\npysähtyi ja levitti maahan maton, jolle asettui pieni vuohi, sekä\njoukon katsojia, joita kerääntyi hänen ympärilleen. Tämä näky\nantoi hänen ajatuksilleen äkkiä aivan toisen suunnan ja viilensi\nhänen soitannollisen innostuksensa, aivan kuin sula pihka hyytyy\ntuulenhenkäyksestä. Hän pysähtyi, käänsi selkänsä kelloille, ryömi\nkatonreunalle ja kiinnitti tanssijattareen tuon uneksivan, hellän\nja lempeän katseen, joka kerran hämmästytti arkkidiakonia. Tällöin\npysähtyivät kaikki unohdetut kellot yhtaikaa niiden kellonsoiton\nystävien suureksi pettymykseksi, jotka hyvän soiton toivossa\nkuuntelivat Pont-au-Changella ja jotka lähtivät matkoihinsa noloina\nkuin koira, jolle on näytetty luuta ja annetaankin kivi.\n\n\n\n\nIV. 'AN'AGKH\n\n\nEräänä saman maaliskuun kauniina aamuna, luulen sen olleen lauantaina\n29:ntenä päivänä, nuori ystävämme, ylioppilas Jehan Frollo du Moulin,\nhavaitsi vetäessään jalkaansa housujaan, joiden taskussa oli hänen\nkukkaronsa, ettei niistä kuulunut minkäänlaista metallin helinää.\n\n-- Kukkaro parka! hän sanoi vetäen sen esille taskusta, --\nmitä! ei edes pienintä pariisilaistakaan! Miten kurjaksi peli,\noluthaarikat ja Venus ovat vatsasi kutistaneet! Miten tyhjä,\nkurttuinen ja veltto oletkaan! Olethan litteä kuin raivottaren\nrinta! Kysynpä teiltä, herrat Cicero ja Seneca, joiden näen\nlojuvan tuolla nurkassa hajallaan kuivettuneina kappaleina,\nmitä hyödyttää minun enempää kuin rahavarainhoitajan tai jonkun\nPontaux-Changeurs'in juutalaisen tietää, että kultainen kruunuécu\nvastaa kolmeasataakahdeksaakymmentäviittä kahdenkymmenenviiden\npariisilaisen soun kappaletta ja kahdeksaa pariisilaista denieriä,\nja että puolikuuécu vastaa kolmeasataayhdeksääkymmentäkuutta\nkahdenkymmenenkuuden soun kappaletta ja kuutta toursilaista denieriä,\njollei minulla ole edes yhtä vaivaista kolikkoa lyödä pöytään! Oh!\nkonsuli Cicero! tästä pinteestä ei autakaan sinun kiertolauseesi,\n_quemadmodumit ja vefum enim verot!_\n\nHän pukeutui alla päin. Nyörittäessään kenkiään hän sai erään\najatuksen, mutta karkotti sen heti; se palasi kuitenkin takaisin,\nja hän pani liivin nurinpäin ylleen, mikä oli merkkinä ankarasta\nsisäisestä taistelusta. Viimein hän paiskasi lakkinsa maahan ja\nhuudahti:\n\n-- Vietävä! käyköön miten käy. Menen veljeni luo. Saan nuhdesaarnan,\nmutta myös écun.\n\nHän heitti kiireesti ylleen turkisreunaisilla hihoilla varustetun\ntakkinsa, otti lattialta lakkinsa ja riensi vimmattua vauhtia ulos.\nHän laskeutui Rue de la Harpea pitkin Citétä kohden. Rue de la\nHuchetten tienoilla kutkutti hänen hajuaistimiaan niiden mainioiden\npaistien lemu, joita siellä alituiseen vartaissa käännellään, ja\nhän heitti kaipaavan katseen tuohon jättiläismäiseen ravintolaan,\njoka kerran sai kerjäläismunkki Calatagironen mahtipontisesti\nhuudahtamaan: _Veramente, queste rotisserie sono cosa stupenda!_\n[Tämä ravintola on todellakin ihmeellinen!] Mutta Jehanilla ei ollut\nmitään, millä syödä, ja hän painui näin ollen syvään huokaisten\nPetit-Châtelet'n porttiholviin, tuohon jykevien tornien muodostamaan\nsuunnattomaan nelilehtiapilaaseen, joka vartioi Citén siltaa.\n\nHänellä ei ollut aikaa edes ohimennen heittää kivellä, kuten hänen\ntapanaan oli, Périnet Leclercin kurjaa kuvapatsasta, miehen, joka\noli kavaltanut Kaarle VI:n Pariisin englantilaisille, -- rikos, jota\nhänen Harpe- ja Buci-katujen kulmauksessa oleva, kivien särkemä ja\nloan tahrima patsaansa oli kuin ikuisella kaakinpuulla saanut kolme\nvuosisataa sovittaa.\n\nKuljettuaan Petit-Pontin yli ja astuttuaan\nNeuve-Sainte-Geneviève-kadun poikki Jehan de Molendino oli\nNotre-Damen luona. Täällä hän alkoi taas epäröidä ja asteli hetken\nherra Legris'n muistopatsaan ympärillä mutisten pelokkaana:\n\n-- Nuhdesaarna on varma, écu on epävarma!\n\nHän pysäytti kirkon vartijan, joka tuli luostarista, ja kysyi:\n\n-- Missä on Josas'n herra arkkidiakoni?\n\n-- Luulen hänen olevan tornikammiossaan, mutta älkää menkö sinne\nhäntä häiritsemään, jollette tule jonkun sellaisen kuin paavin tai\nkuninkaan asioissa.\n\nJehan löi käsiään yhteen.\n\n-- Hiis vieköön! Nytpä on mainio tilaisuus nähdä tuo kuuluisa\nnoidankomero!\n\nTämä ajatus sai hänet päättävästi astumaan sisälle tornin juurella\nolevasta mustasta ovesta ja kapuamaan Saint-Gilles'in kiertoportaita,\njotka vievät tornin ylempiin kerroksiin.\n\n-- Menenpä katsomaan, hän virkkoi itsekseen astellessaan portaita\nylös. -- Pyhän Neitsyen korpinpoikasten kautta! onpa hauska nähdä\ntuo kammio, jota arvoisa veljeni salaa kuin häpeäänsä. Sanotaan,\nettä hän siellä sytyttää helvetin keittiöitään, ja että hän\nkeittää loimuavalla tulella viisasten kiveä. Hitto vie! välitän\nviis viisasten kivestä ja haluaisin paljon mieluummin nähdä hänen\nuunillaan rasvaisen pääsiäismunakkaan kuin maailman suurimman\nviisasten kiven!\n\nSaavuttuaan pylväspengermälle hän veti hetkisen henkeään ja\nkiroili noita loppumattomia portaita ties miten monen miljoonan\npaholaiskuorman nimessä, sitten jatkoi hän taas kapuamistaan sen\npohjoisessa tornissa olevan pienen oven takaa kohoavia portaita, joka\nnykyään on suljettu yleisöltä. Sivuutettuaan kellosuojan hän näki\ntoisessa seinässä olevassa syvennyksessä muutaman porrasaskelman ja\ntämän syvennyksen perällä matalan holvioven, jonka suunnattoman lukon\nja lujan raudoituksen hän erotti kaartoseinään puhkaistusta aukosta\ntulevassa valossa. Ne, jotka nykyään ovat halukkaita näkemään tämän\noven, tuntevat sen seuraavasta, valkoisilla kirjaimilla mustaan\nmuuriin piirretystä kirjoituksesta: _J'adore Coralie. 1829. signé\nUgène_. [Jumaloin Coralieta. 1829 merkinnyt Ugène.] Signé kuuluu\ntekstiin.\n\n-- Hohoh! virkkoi ylioppilas; tässä kai se on.\n\nAvain oli lukossa. Ovi oli auki lukosta. Hän työnsi sitä hiljaa ja\nkurkisti raosta sisälle.\n\nLukija on varmaankin selaillut joskus Rembrandtin, tuon\nmaalaustaiteen Shakespearen teosten jäljennöksiä. Näiden ihmeellisten\nkuvien joukossa on eräs etsaus, joka esittää, kuten arvellaan,\ntohtori Faustia ja jota ei voi viehättymättä tarkastella. Se esittää\nsynkkää kammiota. Keskellä on pöytä, joka on täynnä kolkkoja\nesineitä, pääkalloja, taivaanpalloja, tislauskojeita, harppeja ja\nhieroglyfipergamentteja. Tämän pöydän ääressä on tohtori väljään\nyönuttuunsa pukeutuneena ja turkisreunainen lakki syvälle päähän\npainettuna. Hänestä ei näy kuin yläruumis. Hän on puolittain\nkohoutuneena suuresta nojatuolistaan, hänen nyrkkiin puristetut\nkätensä nojaavat pöytää vasten, ja hän tarkastaa innokkaana ja\nkauhistuneena suurta taikakirjaimien muodostamaa valokehää, joka\nloistaa taustan seinällä kuin auringonspektri pimeässä huoneessa.\nTämä kabbalistinen aurinko näyttää väräjävän silmissä ja täyttää\nhämärän kammion salaperäisellä säteilyllä. Se on kauhistuttavaa ja\nkaunista.\n\nSamantapainen Faustin kammiota muistuttava näky avautui Jehanin\nkatseelle, kun hän varovasti oli pistänyt päänsä ovenraosta sisälle.\nSekin oli synkkä ja hämärä kammio. Sielläkin oli suuri nojatuoli\nja suuri pöytä, harppeja, tislauskojeita, katosta riippuvia\neläinten luurankoja, pyörillä liikkuva taivaanpallo lattialla,\nsekaisin hevosenpäitä ja purkkeja, joissa värähteli kultalehtiä,\npääkalloja pergamenttikääröillä, jotka olivat täynnä piirroksia ja\nkirjoitusmerkkejä, suuria kulmistaan kuluneita käsikirjoituspinkkoja\nauki levitettyinä; sanalla sanoen tieteen tunkiota; ja kaikkialla\ntämän sekasotkun yllä tomua ja hämähäkin seittejä. Mutta tuota\nvaloisaa kirjainkehää ei ollut, eikä liioin tohtoria, joka olisi\nhaltioissaan tarkastanut tuota loistavaa näkyä kuin kotka aurinkoa.\n\nKammio ei ollut kuitenkaan tyhjä. Nojatuolissa istui mies pöydän\nyli kumartuneena. Jehan, johon hän oli selin, voi nähdä vain hänen\nolkapäänsä ja takaraivonsa; mutta hän tunsi helposti tuon kaljun\npään, johon luonto oli muodostanut ikuisen tonsuurin ikään kuin\nse olisi tahtonut ulkonaisella symbolilla osoittaa arkkidiakonin\nvastustamatonta papillista kutsumusta.\n\nJehan tunsi siis veljensä. Mutta ovi oli auennut niin hiljaa, ettei\ndom Claude ollut lainkaan huomannut hänen läsnäoloaan. Utelias\nylioppilas käytti sitä hyväkseen tarkastaakseen hetken rauhassa\nkammiota. Nojatuolin vasemmalla puolella, ikkuna-aukon alla oli\nsuuri liesi, jota hän ei heti ollut huomannut. Tästä ikkunasta\nsisään virtaava valo kulki pyöreän hämähäkinverkon läpi, jonka siro\nruususto täytti aistikkaasti suippokaariaukon ja jonka keskellä\nitse hyönteis-arkkitehti liikkumattomana kenotti ikään kuin tämän\ntähtipyörän keskipisteenä. Liedellä oli sekaisin kaikenlaisia\nastioita, hietakivipulloja, lasitislaimia, keittopulloja. Jehan teki\nhuokaisten sen huomion, että paistinpannu puuttui.\n\n-- Onpa siinäkin keittiökalusto! mietti hän.\n\nLiedessä ei muuten ollut tulta, ja näytti siltä kuin ei siinä\nolisi pidetty tulta pitkään aikaan. Lasinaamari, jonka Jehan keksi\nalkemististen työkalujen joukosta ja jonka tarkoituksena epäilemättä\noli suojella arkkidiakonin kasvoja hänen käsitellessään jotain\nvaarallista ainetta, oli pölyisenä eräässä nurkassa. Sen vieressä oli\nyhtä pölyinen palje, jonka etupuolella oli vaskikirjaimin seuraava\nkirjoitus: _Spira, Spera!_ [Puhalla, toivo!]\n\nPitkin seiniä näkyi musteella tai metallipiirtimellä kirjoitettuja\nmietelmiä hermeetikkojen tapaan. Siinä oli goottilaisia,\nheprealaisia, kreikkalaisia ja roomalaisia kirjaimia sekaisin,\nlauseet sikin sokin, jopa päällekkäinkin, uudemmat peittäen\nvanhempia ja kaikki toisiinsa kietoutuneina kuin oksat pensastossa,\nkuin keihäät lähiottelussa. Se olikin itse asiassa sangen sekava\nfilosofioiden, mietiskelyn ja inhimillisten viisauksien käsikähmä.\nSiellä täällä oli muutamia, jotka loistivat toisten yllä kuin liput\nkeihäitten kärkien joukossa. Useimmat olivat lyhyitä latinalaisia tai\nkreikkalaisia ajatelmia, joita keskiaika niin taitavasti muovaili\n-- _Unde? inde?_ [Mistä? tuolta?] -- _Homo homini monstrum_.\n[Ihminen ihmisen hirmu.] -- _Astra, castra, nomen, numen_. [Tähtiä,\nlinnoja, nimi, jumaluus.] -- _Mega biblion, megakakón_. [Suuri\nkirja, suuri paha.] -- _Sapere aude_. [Rohkene tietää!] -- _Flat\nubi vult_ [Tuuli puhaltaa, minne tahtoo.] -- jne.; toisinaan sana\nilman mitään käsitettävää merkitystä: _Anagko fagia_, [Mässäys\nkohtalossa.] ehkä katkera viittaus luostarihallintoon; toisinaan\nyleiseen heksametrimuotoon valettu pelkkä kirkollinen järjestysohje:\n_Coelestem dominum, terrestrem dicito domnum_. [Taivaan herran\non nimi _dominus_, maallisen _domnus_.] Siellä täällä oli myös\nhebrealaisia koukeroita, joista ei Jehan, joka sangen heikosti osasi\nkreikkaakin, ymmärtänyt mitään, ja kaikkialla oli tähtiä, ihmisten\nja eläinten kuvia ja ristikkäisiä kolmioita, mikä sai nuo täyteen\ntuhritut kammionseinät muistuttamaan paperinpalasta, jota pitkin\napina on kuljettanut musteeseen kastettua kynää.\n\nKomeron sisusta osoitti muuten laiminlyöntiä ja rappeutumista, ja\nhuonossa kunnossa olevat työvälineet ilmaisivat, että omistaja ei\npitkiin aikoihin ollut muilta toimilta ehtinyt työskennellä.\n\nHän istui kumartuneena suuren käsikirjoituksen ylle, joka oli täynnä\nomituisia maalauksia, ja häntä näytti vaivaavan jokin asia, joka\nyhtenään sekoittui hänen mietiskelyihinsä. Niin ainakin päätteli\nJehan kuullessaan hänen silloin tällöin huudahtelevan katkonaisesti,\nkuten ainakin mietteisiinsä vaipunut ajattelija, joka miettii\nääneensä:\n\n-- Niin, Manu sanoi niin, ja Zoroaster opetti niin, aurinko on\nsyntynyt tulesta, kuu auringosta. Tuli on suuren kaikkeuden\nsielu. Nämä alkuatomit leviävät ja valuvat lakkaamatta maailman\nyli loppumattomina virtoina. Niissä kohdissa, joissa nämä virrat\nleikkaavat toisiaan taivaalla, tuottavat ne valoa; leikkauskohdissaan\nmaassa tuottavat ne kultaa. -- Valo, kulta, ne ovat samaa. Tulta\nkonkreettisessa muodossa. -- Sama ero kuin näkyvän ja käsin\nkosketeltavan, saman aineen juoksevan ja kiinteän tilan, vesihöyryn\nja jään välillä, ei muuta. -- Se ei ole mitään unta -- se on yleinen\nluonnonlaki. -- Mutta miten saada tietoonsa tämän yleisen lain\nsalaisuus? Mitä! tämä valo, joka peittää käteni, on kultaa! nämä\nsamat atomit, jotka ovat erään lain mukaan laajenneet, ne tulee vain\ntoisen lain mukaan tiivistää! -- Mutta miten? -- Toiset ovat luulleet\nvoivansa toteuttaa sen kaivamalla maahan auringonsäteen. -- Averroës,\n-- niin, se on Averroës, -- Averroës kaivoi sen Kordovan suuren\nmoskeijan koraanin säilytyskammion ensimmäisen vasemmanpuoleisen\npylvään alle; mutta tuota komeroa ei voi avata ennen kuin\nkahdeksantuhannen vuoden kuluttua, jolloin voidaan nähdä, onko koe\nonnistunut.\n\n-- Piru vieköön! sanoi Jehan itsekseen, -- kauanpa saakin écua\nodottaa!\n\n--... Toiset ovat arvelleet, jatkoi mietiskelevä arkkidiakoni,\nettä olisi edullisempaa tehdä koe Siriuksen säteellä. Mutta sitä\non vaikea saada puhtaana muiden tähtien läheisyyden vuoksi, joiden\nsäteet sekoittuvat sen säteisiin. Flamel on ollut sitä mieltä,\nettä yksinkertaisinta on tehdä koe maallisella tulella. -- Flamel!\nmikä valittu nimi, _Flamma!_ -- Niin, tuli. Siinä on kaikki. --\nTimantti on hiilessä, kulta on tulessa. -- Mutta miten saada se\nsiitä esille? -- Magistri vakuuttaa, että eräät naisennimet ovat\nsuloisen ja salaperäisen ihania, että tarvitsee vain lausua niitä\nkokeen aikana... -- Katsotaanpa mitä Manu siitä lausuu: \"Missä naisia\nkunnioitetaan, siellä iloitsevat Jumalat; missä niitä halveksitaan,\nsiellä on turhaa rukoilla Jumalaa. -- Naisen suu on aina puhdas;\nse on virtaava vesi, se on auringonsäde. -- Naisen nimen tulee\nolla miellyttävä, suloinen, täynnä mielikuvitusta; päättyä pitkiin\nvokaaleihin ja muistuttaa siunauksia.\" --... Niin, tuo viisas on\noikeassa; todellakin, Maria, Sofia, Esmeralda... -- Kirous! aina tuo\najatus!\n\nJa hän sulki kirjan kiivaasti.\n\nHän pyyhkäisi kädellä otsaansa ikään kuin karkottaakseen ajatuksen,\njoka häntä vaivasi. Sitten hän otti pöydältä naulan ja pienen\nvasaran, jonka varteen oli maalattu omituisia kabbalistisia kirjaimia.\n\n-- Viime aikoina, virkkoi hän katkerasti hymyillen, -- eivät mitkään\nkokeeni ole enää onnistuneet! Tuo pinttynyt ajatus hallitsee minua\nja kuihduttaa aivoni kuin tulenliekki. En ole edes kyennyt keksimään\nKassiodoroksen lampun salaisuutta, joka paloi ilman sydäntä ja öljyä.\nJa kuitenkin on seikka aivan yksinkertainen.\n\n-- Hitto vieköön! virkkoi Jehan itsekseen.\n\n--... Yksi ainoa kurja ajatus, jatkoi pappi, riittää siis tekemään\nihmisen heikoksi ja hupsuksi! Oh! miten Claude Pernelle nauraisikaan\nminulle, hän, joka ei kyennyt hetkeksikään kääntämään Nicolas\nFlamelin huomiota hänen suuresta työstään! Mitä! Minulla on kädessäni\nZéchiélén taikavasara! Joka iskulla, jonka tuo pelätty rabbiini\nlöi tällä vasaralla tähän naulaan kammiossaan, vaipui se hänen\nvihollisistaan, jonka hän oli tuominnut, kyynärän syvyyteen maahan,\njoka nieli hänet, vaikkapa tuo vihollinen olisi ollut kahdentuhannen\ntunnin matkan päässä. Eikö saanut itse Ranskan kuningas, joka eräänä\niltana oli ajattelemattomasti kolkuttanut ihmeittentekijän ovelle,\nkahlata oman Pariisinsa kaduilla polviaan myöten maassa. -- Eikä\nsiitä ole vielä kolmeasataa vuottakaan. -- No niin! minulla on vasara\nja naula, mutta ne eivät ole minun käsissäni lainkaan pelättävämpiä\ntyöaseita kuin pieni vasara asesepän kourassa. -- Ja kuitenkaan\nei tarvita muuta kuin taikasana, jonka Zéchiélé lausui iskiessään\nvasaralla naulaa.\n\n-- Pötyä! ajatteli Jehan.\n\n-- Katsotaan, koetetaan, jatkoi arkkidiakoni vilkkaasti. Jos\nonnistun, näen sinisen kipinän välähtävän naulan päästä. --\nEmen-hetan! Emen-hetan! -- Se ei ole se. -- Sigeani! Sigeani! --\nAvatkoon tämä naula haudan sille, jonka nimi on Febus!... -- Kirous.\nAina, yhä, ikuisesti sama ajatus!\n\nJa hän paiskasi vasaran raivostuen kädestään. Sitten hän painautui\nnojatuoliinsa pöydän ääreen niin syvälle, ettei Jehan enää nähnyt\nhäntä korkean tuolinselustan takaa. Hetken aikaa näki hän vain hänen\nkouristuksenomaisesti pusertuneen nyrkkinsä eräällä kirjalla. Äkkiä\nnousi dom Claude, tarttui harppiin ja piirsi ääneti seinään isoilla\nkirjaimilla seuraavan kreikkalaisen sanan:\n\n    'AN'AGKH.\n\n-- Veljeni on hullu, virkkoi Jehan itsekseen; -- olisihan ollut\npaljon yksinkertaisempaa kirjoittaa _Fatum_ [Kohtalo]. Eihän kuka\ntahansa ole velvollinen taitamaan kreikkaa.\n\nArkkidiakoni istuutui jälleen tuoliinsa ja nojasi otsansa molempia\nkäsiään vasten kuin sairas, jonka pää on raskas ja polttava.\n\nYlioppilas katseli hämmästyneenä veljeään. Hän, jonka sydän aina\noli avoinna, joka ei nähnyt muuta lakia maailmassa kuin hyvän\nluonnonlain, joka antoi intohimojensa virrata taipumustensa teitä ja\njolla suurten mielenliikutusten järvi aina oli kuivillaan, hän kun\njoka aamu valmisti siihen uusia viemäreitä, hän ei tiennyt, miten\nraivokkaasti tuo inhimillisten intohimojen järvi saattaa käydä ja\nkuohua, kun siltä kokonaan kielletään purkautuminen, miten se paisuu,\nnousee, tulvii yli reunojensa, miten se kalvaa sydäntä, miten se\npurkautuu sisäisinä huokauksina ja äänettöminä kouristuksina, kunnes\nse murtaa sulkunsa ja puhkaisee alustansa. Claude Frollon ankara ja\njäinen ulkomuoto, tuo jäykän ja saavuttamattoman hyveen kylmä kuori\noli aina johtanut Jehanin harhaan. Tuo iloinen ylioppilas ei ollut\nkoskaan uneksinutkaan, että tuon otsan, tuon Etnan jäätikön alla\nvirtailisi kiehuva, raivoisa, syvä laava.\n\nEmme tiedä, heräsivätkö nämä ajatukset hänessä äkkiä, mutta niin\nkevytmielinen kuin hän olikin, ymmärsi hän kuitenkin, että oli nähnyt\nsellaista, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä, että oli yllättänyt\nvanhemman veljensä hänen salaisimmasta sieluntilastaan, ja ettei\nClauden pitänyt sitä huomata. Nähtyään, että arkkidiakoni oli\nvaipunut hiljaiseen mietiskelyyn, veti hän päänsä hyvin varovasti\ntakaisin ja kolisteli hieman jaloillaan oven ulkopuolella, aivan kuin\njoku tulija olisi halunnut ilmoittaa tulostaan dom Claudelle.\n\n-- Sisään! huusi arkkidiakoni huoneestaan, olen teitä odottanut.\nJätin tahallani avaimen oveen. Käykää sisään, mestari Jacques.\n\nYlioppilas astui rohkeasti sisälle. Arkkidiakoni, josta veljen\ntapaaminen tuntui kiusalliselta tällaisessa paikassa, hätkähti\nnojatuolissaan.\n\n-- Mitä! sinäkö, Jehan?\n\n-- No J:llä alkava joka tapauksessa, vastasi ylioppilas kasvot\npunakkoina, julkeina ja iloisina.\n\nDom Clauden kasvot olivat käyneet jälleen ankariksi.\n\n-- Mitä sinä täällä teet?\n\n-- Hyvä veli, vastasi ylioppilas koettaen näyttää siivolta,\nsurkuteltavalta ja häveliäältä ja pyöritellen viattoman näköisenä\nlakkia käsissään, tulin pyytämään...\n\n-- Mitä?\n\n-- Hieman moraalista tukea, jota kipeästi kaipaan. Jehan ei\nuskaltanut lisätä ääneensä: -- Ja vähän rahaa, jota vielä kipeämmin\nkaipaan. Tämä toivomus jäi sanomatta.\n\n-- Hyvä herra, virkkoi arkkidiakoni kylmästi, -- olen hyvin\ntyytymätön sinuun.\n\n-- Valitettavasti! huokasi ylioppilas.\n\nDom Claude kääntyi nojatuoleineen ja tarkasti Jehania tuikeasti.\n\n-- Olipa hyvä, että tapasin sinut.\n\nAlku oli pahaenteinen. Jehan valmistautui saamaan ankaran iskun.\n\n-- Jehan, joka päivä saan kuulla valituksia sinusta. Mikä tappelu se\ntaas on ollut, jossa sinä olet piessyt erästä pientä varakreiviä,\nAlbert de Ramonchampia?...\n\n-- Oh! virkkoi Jehan, -- vähäpätöinen juttu! hävytön hovipoika, joka\nhuvikseen antoi hevosensa roiskutella kuraa ylioppilaitten päälle!\n\n-- Kuka on tuo Mahiet Fargel, jatkoi arkkidiakoni, -- jonka takin\nolet repinyt? _Tunicam dechiraverunt_, sanotaan valituksessa.\n\n-- Hoh! vaivainen Montaigu-viitta! eikö siinä ole niin!\n\n-- Valituksessa sanotaan _tunicam_ eikä cappettam. Osaatko latinaa?\n\nJehan ei vastannut.\n\n-- Niin, jatkoi pappi päätään pudistaen, siitä nähdään, miten\nopintojen ja tietojen laita nykyään on. Latinaa tuskin ymmärretään,\nSyyriasta ei tiedetä mitään ja kreikkaa halveksitaan niin, ettei\npidetä minään, vaikka oppineimmatkin hyppäävät kreikkalaisen sanan\nyli lukematta sitä, ja että sanotaan: _Graecum est, non legitur_.\n[Kreikkaa, en ymmärrä.]\n\nYlioppilas kohotti päättävästi katseensa.\n\n-- Herra veljeni, tahdotko, että käännän paikalla ranskaksi tuon\nkreikkalaisen sanan, joka on tuossa seinässä?\n\n-- Minkä sanan?\n\n-- 'ANA'GKH.\n\nHeikko puna levisi arkkidiakonin karvaille poskipäille aivan kuin\nsavupilvi, joka ilmaisee tulivuoren salaista kuohuntaa. Ylioppilas\ntuskin huomasikaan sitä.\n\n-- No, Jehan, sammalsi vanhempi veli ilmeisen vaivalloisesti, mitä se\nsana merkitsee?\n\n-- _Kohtalo_.\n\nDom Claude kävi kalpeaksi, ja ylioppilas jatkoi huolettomasti: --\nJa tuo sana, jonka on sen alle piirtänyt sama käsi, _Anagneia_,\nmerkitsee _saastainen_. Siitä näkee, että kreikkaa osataan.\n\nArkkidiakoni oli vaiti. Tämä kreikankuulustelu oli herättänyt hänessä\nmietteitä. Pieni Jehan, jolla oli kaikki hemmoitellun lapsen metkut,\nluuli hetkeä sopivaksi pyyntönsä esittämiseen. Hän aloitti mitä\nmielistelevimmällä äänellä.\n\n-- Hyvä veljeni, oletko minuun niin suuttunut, että voit julmistua\navoimessa taistelussa vaihdetuista mitättömistä tönäisyistä ja\npuskuista joittenkin pojannulikkani kanssa, _quibusdam marmosetis?_\n-- Näet, että osaan latinani, hyvä veli Claude.\n\nMutta tämä hymyilevä mielistely ei nyt tehonnutkaan ankaraan isoon\nveljeen. Kerberos ei välittänyt hunajakakusta. Arkkidiakonin otsalta\nei ainoakaan kurttu tasoittunut.\n\n-- Mitä asiaa sinulla oli tänne? kysäsi hän kuivasti.\n\n-- No niin, asiaan! vastasi Jehan rohkeasti. -- Tarvitsen rahaa.\n\nTämä avoin selitys sai arkkidiakonin ilmeen muuttumaan opettavaksi ja\nisälliseksi.\n\n-- Tiedät hyvin, herra Jehan, että Tirechappen läänityksemme\nkaksikymmentäyksi taloa tuottavat vuokraa kaikkiaan\nkolmekymmentäyhdeksän livreä, yksitoista souta ja kuusi pariisilaista\ndenieriä. Se on puolet enemmän kuin Paclet-veljesten aikana, mutta se\nei ole paljon.\n\n-- Tarvitsen rahaa, virkkoi Jehan stoalaisen rauhallisena.\n\n-- Tiedäthän, että kaupungin hallitus on määrännyt kaksikymentäyksi\ntaloamme suorittamaan täyden veron piispanistuimelle, ja että voimme\nostaa takaisin verovapauden maksamalla arvoisalle piispalle kaksi\nmarkkaa kultarahassa kuuden pariisilaisen livren mukaan markalta.\nTätä rahasummaa en kuitenkaan ole voinut hankkia. Sinä tiedät sen.\n\n-- Tiedän, että tarvitsen rahaa, toisti Jehan kolmannen kerran.\n\n-- Ja mitä sillä aiot tehdä?\n\nTämä kysymys sytytti taas toivonkipinän Jehanin silmiin. Hän aloitti\nuudelleen kissamaisen mielistelevästi:\n\n-- Rakas veljeni Claude, minä vakuutan, etten käänny puoleesi missään\nhuonossa tarkoituksessa. Ei ole aikomukseni keikailla kapakoissa\nrahoillasi eikä ratsastaa Pariisin katuja pitkin kullalla kirjailluin\nloimin ja lakeija jäljessäni, _cum meo laquasio_. Ei, veljeni, vaan\npäinvastoin hyväntekeväisyyttä varten.\n\n-- Mitä hyväntekeväisyyttä? kysyi Claude hieman yllättyneenä.\n\n-- Kaksi ystävääni aikoo ostaa kapalon erään haudriette-laitoksen\nköyhän lesken lapselle. Se on laupeuden työ. Se maksaa kolme\nfloriinia, ja minäkin tahtoisin antaa roponi.\n\n-- Minkä nimisiä ovat ystäväsi?\n\n-- Pierre Hirmunyrkki ja Baptiste Hanhihotka.\n\n-- Hm! virkkoi arkkidiakoni, omituisia nimiä, jotka sopivat\nhyväntekeväisyyteen yhtä huonosti kuin pommitykki pääalttarille.\n\nJehan olikin sangen onnettomasti valinnut kahden ystävänsä nimet. Hän\nhuomasi sen liian myöhään.\n\n-- Entä mikä kapalo se sellainen on, joka maksaa kolme floriinia?\njatkoi hellittämätön Claude, ja lisäksi haudriettesisarelle? --\nMilloin haudriette-leskille on tullut tavaksi saada kapalolapsia?\n\n-- No niin! minä tarvitsen rahaa mennäkseni illalla katsomaan Isabeau\nla Thierryeä Rakkaudenlehtoon!\n\n-- Kurja irstailija! huudahti pappi.\n\n-- _Anagneia_, virkkoi Jehan.\n\nTämä sana, jonka ylioppilas ehkä ilkeyksissään lainasi kammion\nseinältä, teki pappiin omituisen vaikutuksen. Hän puraisi huultaan ja\npunastui vihasta.\n\n-- Mene tiehesi, hän sanoi Jehanille. -- Minä odotan erästä vierasta.\n\nYlioppilas teki vielä yrityksen.\n\n-- Veli Claude, anna minulle edes pieni pariisilainen, että saan\nsyödä.\n\n-- Miten pitkälle olet lukenut Gratianuksen asetuksia? kysyi dom\nClaude.\n\n-- Olen kadottanut muistiinpanoni.\n\n-- Miten pitkällä olet latinassa? -- Horatiukseni on varastettu.\n\n-- Miten pitkällä olet Aristoteleessa?\n\n-- Hyvä veli! eikö joku kirkkoisä ole sanonut, että kaikkien aikojen\nkerettiläiset ovat kätkeneet erehdyksensä Aristoteleen metafysiikan\nviidakoihin? Hiiteen koko Aristoteles! en tahdo repiä uskontoani\nriekaleiksi hänen metafysiikkaansa.\n\n-- Nuori mies, virkkoi arkkidiakoni, kun kuningas viimeksi saapui\ntänne, oli hänen seurueessaan eräs aatelismies nimeltä Philippe de\nComines, jonka hevosen loimessa oli lause, jota neuvoisin sinua\nmiettimään: _Qui non laborat non manducet_.[Joka ei työtä tee, ei\nhänen syömänkään pidä.]\n\nYlioppilas oli hetken vaiti, sormi korvalla, silmät maahan luotuina\nja äkäisen näköisenä. Äkkiä hän kääntyi Clauden puoleen vilkkaana\nkuin västäräkki.\n\n-- Hyvä veli, sinä siis kieltäydyt antamasta minulle yhtä\npariisilaista souta, jotta voisin ostaa leipää leipurista?\n\n-- _Qui non laborat non manducet_.\n\nNäiden arkkidiakonin jyrkkien sanojen jälkeen Jehan peitti kasvonsa\nkäsillään kuin nyyhkivä nainen ja huudahti epätoivoisella äänellä.\n\n-- _Otototototoi!_\n\n-- Mitä se on olevinaan, herraseni? kysyi Claude hämmästyneenä tästä\nhuudahduksesta.\n\n-- Mitäkö! vastasi ylioppilas kiinnittäen Claudeen julkeat silmänsä,\njoita hän oli hieronut sormillaan saadakseen ne itkettyneen\npunaisiksi; -- se on kreikkaa! Se on eräs Aiskhyloksen anapesti, joka\nilmaisee suurinta tuskaa.\n\nJa sitten hän purskahti niin veitikkamaiseen ja rajuun nauruun, että\narkkidiakonikin hymähti. Olihan se oikeastaan Clauden vika; miksi hän\noli niin hemmotellut poikaa?\n\n-- Oh! rakas veljeni Claude, uudisti Jehan tämän hymyn rohkaisemana,\nkatsohan minun risaisia kenkiäni. Onko maailmassa sen traagillisempia\nkoturneja kuin saappaat, joiden pohjasta kieli pistää esille?\n\nArkkidiakoni oli jälleen yhtä ankara kuin ennen.\n\n-- Lähetän sinulle uudet saappaat, mutta en rahaa.\n\n-- Vain pieni vaivainen pariisilainen, hyvä veli, jatkoi Jehan\nrukoilevasti. Luen Gratianusta sydämeni pohjasta, uskon lujasti\nJumalaan ja minusta tulee oikea tiedon ja siveyden Pytagoras. Mutta\npieni pariisilainen, armosta! Tahdotko, että minut ahmaisee nälkä\nkitaansa, joka ammottaa edessäni mustempana ja löyhkäävämpänä kuin\nTartarus tai jonkun munkin nenä?\n\nDom Claude ravisti kurttuista päätään:\n\n-- _Qui non laborat_...\n\nJehan keskeytti hänet.\n\n-- No niin, piru vieköön! huudahti hän. -- Eläköön ilo! Juon itseni\nhumalaan, tappelen, isken sarkat lattiaan ja menen tyttöjen luo!\n\nJa hän heitti lakkinsa seinään ja läpsäytti sormiaan ikään kuin\nkastanjetteja.\n\nArkkidiakoni katseli häntä synkkänä.\n\n-- Jehan, sinulla ei ole sielua.\n\n-- Siinä tapauksessa minulta puuttuu Epikuroksen mukaan jotakin, en\ntiedä mitä, joka on tehty jostakin, jolla ei ole nimeä.\n\n-- Jehan, sinun täytyy vakavasti ajatella parannusta.\n\n-- Kas vain, huudahti ylioppilas katsellen vuoroin veljeään, vuoroin\nliedellä olevia tislaimia, -- täällä on kaikki sarvipäitä, niin\najatukset kuin pullotkin.\n\n-- Jehan, sinä olet luisuvalla pinnalla. Tiedätkö minne joudut?\n\n-- Kapakkaan, vastasi Jehan.\n\n-- Kapakka vie kaakinpuuhun.\n\n-- Onhan se yhtä hyvä lyhty kuin jokin muukin, ja sen avulla olisi\nDiogenes ehkä löytänyt ihmisen.\n\n-- Kaakinpuu vie hirteen.\n\n-- Hirsipuu on vaaka, jonka toisessa päässä on ihminen, toisessa koko\nmaailma. On ihanaa olla ihminen.\n\n-- Hirsipuu vie helvettiin.\n\n-- Se on suuri nuotio.\n\n-- Jehan, Jehan, sinun päiväsi päättyvät huonosti.\n\n-- Alku on ollut hyvä.\n\nTällöin kuului askeleita portaista.\n\n-- Hiljaa! sanoi arkkidiakoni pannen sormen huulilleen, siellä on\nmestari Jacques. Kuule, Jehan, lisäsi hän hiljaa, muista, ettet\nkoskaan puhu kenellekään siitä, mitä olet täällä nähnyt ja kuullut.\nKätkeydy nopeasti tuonne uunin alle, äläkä hiisku mitään.\n\nYlioppilas ryömi uunin alle. Siellä hänen päähänsä pälkähti\nhedelmällinen ajatus.\n\n-- Kesken kaiken, veli Claude, floriini siitä, etten hiisku mitään.\n\n-- Hiljaa! saat sen.\n\n-- Anna se heti.\n\n-- Tuossa on! virkkoi arkkidiakoni heittäen hänelle suuttuneena\nkukkaronsa. Jehan kätkeytyi uunin alle, ja ovi aukeni.\n\n\n\n\nV. Kaksi mustakaapua\n\n\nTulija oli mustapukuinen ja synkännäköinen mies. Ensin pistikin\nystävämme Jehanin silmiin (joka tietenkin oli asettunut loukkoonsa\nniin, että saattoi mielensä mukaan nähdä ja kuulla kaikki) tulijan\npuku ja kasvojen syvä surullisuus. Hänen kasvoissaan oli kuitenkin\njonkinlainen lempeä ilme, mutta se oli kissan tai tuomarin\nlempeyttä, imelää lempeyttä. Hän oli ylen harmaa ja kurttuinen,\nnoin kuusikymmenvuotias ja räpytteli silmiään. Hänellä oli valkeat\nkulmakarvat, riippuva alahuuli ja suuret kädet. Kun Jehan näki, ettei\ntulija ollutkaan sen kummempi, toisin sanoen varmaankin joku lääkäri\ntai lakimies, ja että miehen nenä oli hyvin etäällä suusta, mikä oli\ntyhmyyden merkki, hän vetäytyi loukkoonsa toivottomana, tietämättä\nmiten pitkän ajan saisi viettää tuossa epämukavassa asennossa ja\nhuonossa seurassa.\n\nArkkidiakoni ei ollut edes noussut seisomaan miehen saapuessa. Hän\noli viitannut häntä istuutumaan oven luona olevalle penkille ja\nhetken hiljaisuuden jälkeen, jolloin hän oli näyttänyt jatkavan\nmietteitään, hän oli virkkanut hieman suojelijan omaisella\näänensävyllä:\n\n-- Hyvää päivää, mestari Jacques.\n\n-- Terve, mestari! oli mustapukuinen vastannut.\n\nSiinä sävyerossa, millä toisaalta _mestari Jaques_ ja toisaalta\nvarsinaisesti _mestari_ lausuttiin, oli sama ero kuin sanoilla\nmonseigneur ja monsieur, _domine_ ja _domne_. Siinä oli selvästi\noppilas opettajan edessä.\n\n-- No, virkkoi arkkidiakoni uuden tauon jälkeen, jota mestari Jacques\nkarttoi katkaisemasta, oletteko onnistunut?\n\n-- Ah, mestari, vastasi toinen surullisesti hymyillen, -- minä\npuhallan yhtenään. Tuhkaa niin paljon kuin haluan. Mutta ei\nkultajyvääkään.\n\nDom Claude liikahti kärsimättömästi.\n\n-- En tarkoittanut sitä, mestari Jacques Charmolue, vaan\noikeusjuttuanne velhoa vastaan. Hänen nimensähän on Marc Cenaine,\ntiliviraston mestari? Tunnustaako hän noituutensa? Onko kidutus\nonnistunut?\n\n-- Ehei, niin hyvin eivät asiat ole, vastasi mestari Jacques jälleen\nsurullisesti hymyillen. Se mies on kova kuin piikivi. Meidän täytyy\nkeittää häntä Marché-aux-Pourceaux'lla, ennen kuin hän mitään sanoo.\nEmme ole säästäneet keinoja saadaksemme esille totuuden. Hän onkin jo\naivan riepuna. Me käytämme kaikkia Pyhän Johanneksen yrttejä, kuten\nvanha komediankirjoittaja Plautus sanoo:\n\n    Advorsum stimidos, laminas, crucesque, compedesque,\n    Nervos, catenas, carceres, numellas, pedicas, botas.\n\n[Piikkejä, pihtejä, kidutusta, jalkarautoja, hihnoja, köysiä, koppia,\nsiteitä, jalkapuuta, kahleita vastaan.]\n\nMikään ei auta. Se on kauhea mies. En tiedä mitä tehdä.\n\n-- Ettekö ole löytänyt mitään uutta hänen asunnostaan?\n\n-- Olen, vastasi mestari Jacques pistäen käden laukkuunsa, tämän\npergamentin. Siinä on sanoja, joita me emme lainkaan ymmärrä.\nRikosasianajaja herra Philippe Lheulier osaa kuitenkin vähän hepreaa,\njota hän oppi Brysselissä Kanterstenkadun juutalaisten oikeusjutussa.\n\nJa mestari Jacques kääri auki pergamenttikäärön.\n\n-- Näyttäkääpä, sanoi arkkidiakoni ja huudahti silmäiltyään sitä:\n-- Pelkkää noituutta, mestari Jacques! _Emen-hetan!_ on velhojen\nhuuto tullessaan hornaan. _Per ipsum, et cum ipso, et in ipso!_ on\nkaava, jolla piru jälleen suljetaan helvettiin. _Hax, pax, max!_ on\nlääke. Kaava hullujen koirien puremaa vastaan. Mestari Jacques, te\nolette kuninkaallinen syyttäjä kirkollisasioissa; tämä pergamentti on\ninhottava.\n\n-- Panemme miehen uudelleen kidutukseen. Tässä on vielä jotain,\nlisäsi mestari Jacques kopeloiden uudelleen laukkuaan, Marc Cenainen\nluota löydettyä.\n\nSe oli samantapainen astia, joita oli dom Clauden uunilla.\n\n-- Ahaa! virkkoi arkkidiakoni, alkemistinen sulatin.\n\n-- Tunnustan, sanoi mestari Jacques hymyillen hämillään, että koetin\nsitä uunilla, mutta en onnistunut paremmin kuin omallanikaan.\n\nArkkidiakoni tutki astiaa.\n\n-- Mitä hän on piirtänyt sulattimeensa? _Och! Och!_ sana, joka\nkarkoittaa kirput. Tuo Marc Cenaine on typerys! Uskonpa todellakin,\nettä ette tällä kultaa tehneet! Se kelpaa enintään kesällä\nmakuukammioonne, siinä kaikki!\n\n-- Koska on puhe erehdyksistä, virkkoi kuninkaallinen syyttäjä, --\nniin minä tarkastelin tänne tullessani portaalia tuolla alhaalla.\nOnko teidän korkea-arvoisuutenne aivan varma, että luonnon tutkimisen\nalku on esitettynä Hôtel-Dieun puolella, ja että niistä seitsemästä\nalastomasta henkilökuvasta, jotka ovat Pyhän Neitsyen jalkojen\njuuressa, se, jolla on siivet jaloissa, on Merkurius?\n\n-- Olen, vastasi pappi. Niin on kirjoittanut Augustin Nypho, tuo\nitalialainen tohtori, jolla oli palveluksessaan parrakas paholainen,\njoka opetti hänelle kaikki. Muuten menemme alas ja minä selitän\nteille siellä kaiken.\n\n-- Kiitos, mestarini, sanoi Charmolue kumartaen maahan asti. -- Mutta\nolinpa unohtaa! milloin haluatte minun vangituttavan tuon pienen\nnoitatytön?\n\n-- Kenen noitatytön?\n\n-- Tuon mustalaistytön, jonka hyvin tunnette, joka päivisin tanssii\ntuomiokirkon torilla, huolimatta kirkollisviraston kiellosta. Hänellä\non noiduttu vuohi, jolla on pirun sarvet, joka lukee ja kirjoittaa,\njoka laskee kuin itse Picatrix. Pelkästään senkin takia jo koko\nmustalaisjoukko ansaitsisi hirsipuun. Syytös on valmis. Kaikki\nkäy nopeasti! Kaunis olento, totta tosiaan tuo tanssijatar! Mitä\nkauneimmat mustat silmät! Oikeat egyptiläiset jalokivet. Milloin\nkäymme käsiksi asiaan?\n\nArkkidiakoni oli kalvennut.\n\n-- Kyllä ilmoitan teille, sammalsi hän tuskin kuuluvalla äänellä.\nSitten hän lisäsi ponnistaen: -- Onhan teillä Marc Cenaine.\n\n-- Olkaa huoleti, virkkoi Charmolue hymyillen. Annan venyttää hänet\nuudelleen nahkavuoteelle. Kyllä hän on piru miehekseen. Hän saa itse\nPierrat Torteruenkin uupumaan, miehen, jolla kuitenkin on tukevammat\nkourat kuin minulla. Kuten tuo kunnon Plautus sanoo:\n\n_Nudus vinctus, centum pondo, es quando pendes per pedes_. [Olet\nalasti sidottu, sadan naulan painoinen, kun sinut ripustetaan\njaloista riippumaan.] Puomikidutus on paras, mitä meillä on. Sitä hän\nsaa maistaa.\n\nDom Claude näytti vaipuneen synkkään mietiskelyyn. Hän kääntyi\nCharmoluen puoleen:\n\n-- Mestari Pierrat -- mestari Jacques tarkoitin, onhan teillä Marc\nCenaine!\n\n-- Niin on, dom Claude. Mies parka! hän saa kärsiä kuin Mummol. Mutta\nmiten saattaakaan ajatella hornaan menoa! tiliviraston talousmestari,\njonka täytyi tuntea Kaarle Suuren määräys _Stryga vel masca!_\n-- Mitä tyttöön tulee -- Esmeraldaan, kuten häntä nimitetään --\nodotan käskyänne. -- No niin! Kun menemme portaalin ohi, selitätte\nkai minulle, mitä merkitsee puutarhuri, joka on maalattu kirkon\nsisäänkäytävän seinälle. Eikö se ole kylväjä? -- Mutta mitä te oikein\najattelette, mestari?\n\nDom Claude oli syventynyt omiin mietteisiinsä eikä kuunnellut.\nCharmolue, joka seurasi hänen katseensa suuntaa, näki, että\nse jäykästi tuijotti ikkunassa olevaa hämähäkinverkkoa. Joku\najattelematon kärpänen, joka pyrki maaliskuun aurinkoon, oli juuri\nyrittänyt tuon verkon läpi ja tarttunut siihen kiinni. Verkkonsa\nvärähtelyn tunnettuaan liikahti suuri hämähäkki äkkiä verkon\nkeskellä ja syöksyi yhdellä hyppäyksellä kärpäsen kimppuun, jonka se\ntuntosarvillaan taittoi kaksinkerroin, samalla kun sen kärsä tavoitti\nkärpäsen päätä.\n\n-- Kärpäs-raukka! sanoi kuninkaallinen syyttäjä kirkollisasioissa ja\nnosti kätensä auttaakseen sitä.\n\nArkkidiakoni, joka äkkiä heräsi kuin unesta, tarttui\nkouristuksenomaisen rajusti hänen käteensä.\n\n-- Mestari Jacques, hän huusi, antakaa kohtalon täyttyä! Syyttäjä\nkääntyi hämmästyneenä. Hänestä tuntui siltä kuin rautapihdit olisivat\ntarttuneet hänen käsivarteensa. Papin katse oli tuijottava, villi\nja liekehtivä ja viipyi liikahtamatta tuossa kärpäsen ja hämähäkin\nmuodostamassa hirveässä ryhmässä.\n\n-- Niinpä niin! jatkoi pappi äänellä, joka tuntui tulevan hänen\nsisimmästään, -- siinä on kaiken symboli. Se lentää, se on iloinen,\näsken syntynyt; se etsii kevättä, ilmaa, vapautta; niinpä niin,\nmutta jos se lentää päin kohtalokasta ruusustoa, hämähäkki hyökkää\nsen kimppuun, kauhea hämähäkki! Tanssijatar raukka! tuomittu\nkärpäsraukka! Mestari Jacques, antakaa olla! se on kohtalo! --\nNiin, Claude, sinä olet hämähäkki. Claude, sinä olet myös kärpänen!\n-- Sinä lensit kohden tietoa, valoa, aurinkoa, sinä halusit vain\npäästä ikuisen totuuden suuren päivän avariin ilmapiireihin; mutta\nsyöksyessäsi toiseen maailmaan, valon, älyn ja tiedon maailmaan\njohtavaa häikäisevää aukkoa kohden, sinä sokea kärpänen, sinä hupsu\noppinut, et nähnyt hienoa hämähäkinverkkoa, jonka kohtalo oli\nlevittänyt valon ja sinun välillesi, sinä syöksyit sitä vasten suin\npäin, kurja mielipuoli, ja nyt rimpuilet sinä murskatuin päin ja\nrikkeimin siivin kohtalon rautaisten tuntosarvien välissä! -- Mestari\nJacques! mestari Jacques! antakaa hämähäkin olla!\n\n-- Enhän minä lainkaan koske siihen, sanoi Charmolue ja katseli\nhäntä ihmeissään. Mutta laskekaa irti käteni, mestari, armahtakaa!\npuristattehan kuin pihdeillä minua.\n\nArkkidiakoni ei kuullut hänen sanojaan.\n\n-- Oh! sinä hupsu! hän jatkoi hellittämättä tuijottaen ikkunaa.\nVaikka voisitkin kärpässiivilläsi murtautua verkon läpi, luuletko\nsittenkään pääseväsi valoon! Voi! sen takanahan on tuo lasiruutu,\ntuo läpinäkyvä este, tuo kristallimuuri, joka on kovempaa kuin malmi\nja joka erottaa kaikki filosofiat totuudesta. Miten luulet pääseväsi\nsen läpi? Oi tietämisen turhuutta! Miten monta viisasta tuleekaan\nkaukaa liihotellen murskatakseen otsansa sitä vastaan! Miten monta\nfilosofista järjestelmää lentääkään sikin sokin suristen tätä ikuista\nlasiruutua vasten!\n\nHän vaikeni. Hänen ajatuksensa olivat huomaamatta siirtyneet\ntieteeseen hänen omasta itsestään ja hän näytti rauhoittuneen.\nJacques Charmolue herätti hänet kokonaan todellisuuteen\nkysymyksellään: -- Entä, mestarini, milloin autatte minua\nkullanteossa? Haluaisin onnistua.\n\nArkkidiakoni ravisti päätään katkerasti hymyillen.\n\n-- Mestari Jacques, lukekaa Michel Pselluksen _Dialogus de energia\net operatione daemonum_. [Keskustelua pahojen henkien voimasta ja\ntoiminnasta.] Meidänkään puuhamme eivät ole kaikkein viattominta\nlaatua.\n\n-- Hiljempaa, mestari! sitä minäkin epäilen, sanoi Charmolue.\nMutta täytyyhän hieman harjoittaa hermetiikkaakin, kun on vain\nkuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä kolmenkymmenen écun\nvuosipalkalla. Mutta puhukaamme hiljempaa.\n\nJuuri tällöin sattui Charmoluen levottomaan korvaan uunin alta\nlähtevä nakertava ja pureksiva ääni. -- Mitä se on? kysyi hän.\n\nTämän äänen aiheutti ylioppilas, joka sangen epämukavasta ja\nikävästä piilopaikastaan oli löytänyt vanhan leivänpalan ja homeisen\njuustonkannikan ja alkanut muitta mutkitta jyrsiä niitä paremman\naamiaisen ja ajanvietteen puutteessa. Ylen nälkäinen kun oli,\nhän purra narskutteli aika ahnaasti ja maiskutti joka puraisulla\nkuuluvasti suutaan, mikä herätti syyttäjän huomiota.\n\n-- Kissani siellä vain pureksii hiirtä, virkkoi arkkidiakoni nopeasti.\n\n-- Todellakin, mestari, vastasi Charmolue kunnioittavasti hymyillen,\nkaikilla suurilla filosofeilla on ollut kotieläimensä. Tiedättehän\nmitä Servius sanoo: _Nullus enim locus sine genio est_. [Ei ole kotia\nvailla suojelushenkeä.]\n\nTällöin dom Claude, joka pelkäsi Jehanin taholta uusia yllätyksiä,\nmuistutti arvoisalle oppilaalleen, että heidän piti yhdessä tutkia\nmuutamia portaalin kuvia, ja he lähtivät kammiosta. -- Hohoh! päästi\nylioppilas helpotuksen tuntein. Hän olikin jo alkanut vakavasti\npelätä, että hänen leukansa painaisi pysyvän merkin hänen polviinsa.\n\n\n\n\nVI. Ulkosalla kuultujen kirousten vaikutus\u003C\n\n\n-- _Te deum laudamus!_ [Sinua, Jumala, ylistämme! -- Tunnetun\nkiitosvirren alkusanat.] huudahti mestari Jehan ryömiessään esille\nloukostaan, -- johan ne huuhkajat läksivät. Och och! Hax pax!\nmax! Kirput! hullut koirat! perkele! Sainpa kyllikseni heidän\nkeskustelustaan! Pääni humisee vielä kuin kellotorni. Ja homeista\njuustoa kaupan päälle! Hei! nyt lähdetään, otetaan ison veljen\nkukkaro ja muutetaan kaikki nämä kolikot pulloiksi!\n\nHän silmäsi hellästi ja ihailevasti kallisarvoisen kukkaron\nsisällystä, järjesti pukuaan, hieraisi kenkiään, puhdisti tuhkasta\nharmaita hihojaan, vihelsi jotain laulua, pyörähteli, tutki eikö\nkammiossa vielä ollut jotain otettavaa, anasti uunilta joitain\nlasisia amuletteja, joita sopi lahjoittaa Isabeau la Thierryelle\nkoruiksi, työnsi selkosen selälleen oven, jonka hänen veljensä\nhyväntahtoisesti oli jättänyt auki, jätti sen nyt auki ilkeyttään ja\nkiiruhti alas kiertoportaita hypellen kuin lintu.\n\nPortaitten pimennossa hän tönäisi kyynärpäällään jotain, joka\nmuristen väistyi. Hän arveli sitä Quasimodoksi ja se tuntui hänestä\nniin hullunkuriselta, että hän oli läkähtyä nauruun koko loppumatkan.\nVielä alas torille tullessaan hän yhä nauroi.\n\nHän polki jalkojaan päästyään taas maahan ja virkkoi:\n\n-- Oh! te Pariisin hyvät ja kunnialliset katukivet! Kirotut portaat,\njoissa itse Jaakopin portaitten enkelitkin hengästyisivät! Mikä\nsaikaan minut tunkeutumaan tuohon kivikoiraan, joka puhkaisee\ntaivaankin, ja pelkästään saadakseni homeisen juustonkannikan ja\nnähdäkseni Pariisin kellotornin ikkunasta!\n\nAstuttuaan muutaman askeleen hän näki huuhkajat, dom Clauden ja\nmestari Jacques Charmoluen, syventyneinä tarkastelemaan erästä\nportaalin kuvanveistosta. Hän lähestyi heitä varpaillaan ja kuuli\narkkidiakonin sanovan hiljaa Charmoluelle:\n\n-- Guillaume de Paris on hakkauttanut tähän kultareunaiseen\nsinikiveen Jobin. Job esittää viisasten kiveä, jonka senkin on\nkestettävä koetuksensa ja kärsimyksensä, ennen kuin se tulee\ntäydelliseksi, kuten Raimundus Lullus sanoo: _Sub conservatione\nformae specificae salva anima_. [Erityisen muodon säilössä on henki\nhyvässä tallessa.]\n\n-- Ja minä en mokomasta piittaa rahtuakaan, tuhahti Jehan, --\nminullahan on kukkaro.\n\nSamassa hän kuuli voimakkaan ja kaikuvan äänen takanaan syytävän\nkauhean tulvan kirouksia.\n\n-- Jumalauta! juupeli! helvetti! piru vieköön! tuhat tulimmaista!\ntuli ja leimaus! perkele!\n\n-- Hitto vieköön, huudahti Jehan, se ei voi olla kukaan muu kuin\nystäväni kapteeni Febus!\n\nTämän Febus nimen kuuli arkkidiakoni parhaillaan selittäessään\nkuninkaalliselle syyttäjälle lohikäärmettä, joka kätkee pyrstönsä\nkylpyaltaaseen, josta nousee savua ja kuninkaan pää. Dom Claude\nvavahti, keskeytti puheensa Charmoluen suureksi ihmeeksi, kääntyi\nja näki veljensä Jehanin lähestyvän Gondelaurier'n talon portilla\nseisovaa komeaa upseeria.\n\nSe oli todellakin herra kapteeni Febus de Châteaupers. Hän nojasi\nmorsiamensa talon nurkkaukseen ja noitui kuin pakana.\n\n-- Totisesti, kapteeni Febus, sanoi Jehan tarttuen hänen käteensä, --\nte kiroilette taiturillisesti.\n\n-- Perkele! vastasi kapteeni.\n\n-- Perkele itsellenne! virkkoi ylioppilas. Mutta, kohtelias kapteeni,\nmistä johtuu tämä kauniitten sanojen ryöppy?\n\n-- Anteeksi, hyvä Jehan-veikkoni, huudahti Febus puristaen hänen\nkättänsä, -- ei nelistävä hevonen niin äkkiä pysähdy. Kiroilen täyttä\nlaukkaa. Tulen tuolta mamsselien luota, ja aina kun sieltä tulen, on\nkurkkuni kukkuroillaan kirouksia; minun täytyy ne sylkeä ulos, muuten\ntukehdun -- perkele!\n\n-- Haluatko tulla juomaan? kysyi ylioppilas. Tämä ehdotus sai\nkapteenin rauhoittumaan.\n\n-- Haluaisin kylläkin, mutta minulla ei ole rahaa.\n\n-- Minullapa on!\n\n-- Kyllä kai! näyttäkää?\n\nJehan nosti kukkaron kapteenin silmien eteen majesteetillisen\nvaatimattomasti. Tällä välin oli arkkidiakoni, joka oli jättänyt\nhämmästyneen Charmoluen, lähestynyt heitä ja pysähtynyt jonkin\naskeleen päähän heistä tarkaten heitä kumpaakin heidän huomaamatta\nhäntä. He olivat niin syventyneet katselemaan kukkaroa.\n\nFebus huudahti:\n\n-- Kukkaro teidän taskussanne, Jehan, sehän on kuin kuu vesikorvossa.\nSen näkee, mutta se ei kuitenkaan ole siellä. Se on vain sen varjo.\nHitto vie! lyönpä vetoa, että siinä on kiviä!\n\nJehan vastasi kylmästi:\n\n-- Tuollaisilla kivillä minä lakkarini lastaan!\n\nJa pitemmittä puheitta hän tyhjensi kukkaron sisällön läheiselle\nkaidekivelle sen näköisenä kuin roomalainen, joka pelastaa isänmaansa.\n\n-- No hitto vie! mutisi Febus, -- vaskilantteja, isoja ja pieniä\nkolikoita, kuparisia toursilais-puolikkaita, pariisilaisia denierejä,\noikeita kotkanäyrejä! Tämähän vallan häikäisee!\n\nJehan oli arvokkaan ja tunteettoman näköinen. Joku penninki oli\nvierinyt lokaan; innostunut kapteeni kumartui niitä poimimaan. Jehan\nehkäisi hänet:\n\n-- Hyi, kapteeni Febus de Châteaupers!\n\nFebus laski rahat ja kääntyi juhlallisena Jehanin puoleen:\n\n-- Tiedättekö, Jehan, että siinä on kaksikymmentäkolme pariisilaista\nsouta! Kenen olette viime yönä Ryövärimurjunkadulla puhdistanut?\n\nJehan nakkasi taapäin vaaleakiharaista päätään ja sanoi halveksivan\nnäköisenä silmät puoliummessa:\n\n-- Minullahan on veli, joka on arkkidiakoni ja hupsu.\n\n-- Hemmetti! huudahti Febus, mikä kunnon mies!\n\n-- Lähdetään juomaan, sanoi Jehan.\n\n-- Minne mennään? kysyi Febus. _Eevan omenaanko?_\n\n-- Ei, kapteeni. Mennään _Vanhaan tieteeseen_. Vanhus, joka sahaa\nsankaa. [Sanaleikki: _La Vieille Science_ (vanha tiede); _une vieille\nqui scie une anse_. -- Suom. huom.] Se on kuva-arvoitus. Minä pidän\nsiitä.\n\n-- Hittoon kuva-arvoitukset, Jehan! _Eevan omenan_ viini on parempaa.\nJa siellä kasvaa oven pielessä auringonpaisteessa viiniköynnös, joka\nilahduttaa mieltä ryypätessä.\n\n-- No hyvä! painutaan sitten Eevaan ja hänen omenaansa, sanoi\nylioppilas ja tarttuen Febuksen käsivarteen hän lisäsi: -- Mutta\nrakas kapteeni, te sanoitte äsken Ryövärimurjunkatu. Se on huonoa\nkieltä. Ei olla enää niin raakalaismaisia. Sanotaan Rosvoluolankatu.\n\nYstävykset lähtivät astelemaan _Eevan omenaa_ kohden. Sanomattakin on\nselvää, että he ensin keräsivät rahat kukkaroon ja että arkkidiakoni\nseurasi heitä.\n\nArkkidiakoni seurasi heitä synkkänä ja kuohuksissaan. Oliko tuo\nnyt se Febus, jonka kirottu nimi siitä lähtien, kun hän tapasi\nGringoiren, aina sotkeutui hänen ajatuksiinsa? Hän ei sitä tiennyt,\nmutta tässä oli viimeinkin joku Febus, ja tuo taikavoimalla\nvaikuttava nimi yksinään sai arkkidiakonin seuraamaan hiipivin\nasekelin noita huolettomia kumppanuksia ja henkeä pidättäen\nkuuntelemaan heidän sanojaan ja tarkkaamaan heidän pienimpiäkin\neleitään. Muuten saattoikin varsin helposti kuulla heidän\nkeskustelunsa, sillä he puhelivat äänekkäästi vähääkään välittämättä\nsiitä, että ohikulkijat saivat kuulla heidän salaisuuksiaan. He\npuhelivat kaksintaisteluista, tytöistä, juomista ja hullutteluista.\n\nErään kadun kulmassa he kuulivat kadunristeyksestä tamburiinin\nhelinää. Dom Claude kuuli upseerin sanovan ylioppilaalle:\n\n-- Perhana! astutaan nopeammin.\n\n-- Minkä tähden, Febus?\n\n-- Ettei mustalaistyttö huomaisi minua.\n\n-- Mikä mustalaistyttö?\n\n-- Se, jolla on vuohi.\n\n-- Esmeralda?\n\n-- Hänpä niinkin, Jehan. En koskaan muista hänen hitonmoista nimeään.\nAstutaan rivakammin, hän voi tuntea minut. En halua, että tyttö\npuhuttelisi minua kadulla.\n\n-- Tunnetteko sitten hänet, Febus?\n\nTällöin näki arkkidiakoni Febuksen naurahtavan ja kumartuvan\nkuiskaamaan jotain Jehanin korvaan. Sitten Febus purskahti nauruun ja\nkohotti päätään voitonriemuisena.\n\n-- Tosiaanko? kysäisi Jehan.\n\n-- Sieluni autuuden kautta! sanoi Febus.\n\n-- Tänä iltana?\n\n-- Tänä iltana.\n\n-- Oletteko hupsu, Jehan? Ei epäilystäkään.\n\n-- Kapteeni Febus, te olette onnen poika!\n\nArkkidiakoni kuuli koko tämän keskustelun. Hänen hampaansa narskuivat\nja väristys puistatti hänen ruumistaan. Hän seisahtui hetkeksi,\nnojasi erääseen kaidekiveen kuin juopunut, sitten hän jälleen seurasi\niloisia velikultia.\n\nKun hän saavutti heidät uudelleen, he olivat jo vaihtaneet\npuheenaihetta. Hän kuuli heidän kohti kurkkuaan hoilaavan vanhaa\nviisua:\n\n    Heput hirressä keikkuu mielellään,\n    jotka katuojan vettä latki kielellään.\n\n\n\n\nVII. Kummitus\n\n\nKuuluisa _Eevan omenan_ kapakka sijaitsi Yliopistossa Rondelle- ja\nBâtonnier-katujen kulmassa. Se oli maakerroksessa oleva suuri, matala\nsali, jonka holvikaton keskihuippu nojasi keltaiseksi maalattuun\npuupylvääseen; pöytiä kaikkialla, välkkyviä tinahaarikoita seinillä,\naina paljon väkeä, tyttöjä ylenmäärin, ikkuna kadulle, viiniköynnös\novenpielessä, oven päällä kirahteleva, sateen ruostuttama peltilevy,\njohon oli maalattu omena ja nainen ja joka käännähteli tuulessa\nrautatangon varassa. Tämä kadulle näkyvä viirintapainen oli\nosoitekilpi.\n\nOli jo yö. Kadunristeys oli pimeä. Kapakka, jota palavain\ntalikynttiläin liekit valaisivat, loisti kaukaa yön pimeään kuin\npajanliesi. Särjettyjen ruutujen läpi kuului lasien kilinän,\nmässäyksen, kirouksien ja rähinän soraääniä. Salin lämmön\nhiestyttämän ikkunan läpi näkyi epäselvien hahmojen vilinää, ja\nsilloin tällöin kajahti naurunrähäkkä. Ohikulkijat menivät tämän\nmeluisen ikkunan ohi luomatta siihen katsettakaan. Ainoastaan\njoku repaleinen poikanen nousi toisinaan varpailleen ulottuakseen\nikkunanlaitaan ja huusi kapakkaan jonkin haukkumasanan, jollaisilla\nsiihen aikaan kestitiin juopuneita: -- Huhui! siat, sikaliat,\nlikasiat!\n\nMuuan mies asteli kuitenkin alati tuon meluisen kapakan edessä\nkatsahtaen aina sinne sisään eikä loitonnut siitä pitemmälle kuin\nvartija vahtikopiltaan. Hänen viittansa peitti miltei kokonaan hänen\nkasvonsa. Hän oli ostanut tämän viitan eräältä kaupustelijalta _Eevan\nomenan_ lähistöllä arvatenkin suojaksi maaliskuun illan kylmyyttä\nvastaan tai ehkä pukunsa peitteeksi. Silloin tällöin hän pysähtyi\nhikisen, lyijypuiteruutuisen ikkunan eteen, kuunteli, katseli sisälle\nja polki jalkaansa.\n\nVihdoin kapakan ovi aukeni. Sitä hän näytti odottavankin. Kaksi\njuomaveikkoa astui sieltä ulos. Ovesta virtaava valo valaisi hetken\nheidän iloisia kasvojaan. Viittaan pukeutunut kätkeytyi heti erääseen\nporttikäytävään kadun toiselle puolelle.\n\n-- Perkele! sanoi toinen humalaisista. -- Kello on lyönyt seitsemän.\nSe on minun kohtausaikani.\n\n-- Sanon teille, virkkoi toinen sammaltaen, -- etten asu\nRumainsanainkadulla, _indignus qui inter mala verba habitat_. [Kehno,\nken asuu rumain sanain keskellä.] Asun Jean-Pain-Mollet-kadun\nvarrella, _in vico Johannis-Pain-Mollet_. -- Olette pöllömpi kuin\nyksisarvinen, jos sanotte vastaan. -- Kun kerran on noussut karhun\nselkään, mitä minä enää pelkään, mutta te pidätte makeisista, kuten\nSaint-Jacques de l'Hôpital.\n\n-- Jehan, ystäväni, te olette hutikassa, sanoi toinen.\n\nToinen vastasi hoiperrellen:\n\n-- Teitä huvittaa vain sanoa niin, Febus, mutta on todistettu, että\nPlatonilla on metsästyskoiran profiili.\n\nLukija on epäilemättä jo tuntenut reimat ystävämme kapteenin ja\nylioppilaan. Heitä pimeässä tähystelevä mieskin näytti tunteneen\nheidät, sillä hän seurasi hitain askelin niitä mutkia, joita\nylioppilas pakotti kapteeninkin kulkemaan, joka tottuneempana\njuomarina oli hyvässä kunnossa. Kuunnellen heitä tarkkaavasti\nviittaniekka saattoi kuulla kokonaisuudessaan seuraavan\nmielenkiintoisen keskustelun:\n\n-- Hitto soikoon! Koettakaahan astella tanakampana, herra\nkandidaatti. Tiedättehän, että minun täytyy erota teistä. Kello on\nseitsemän. Minulla on kohtaus naisen kanssa.\n\n-- Jättäkää minut sitten! Näen tähtiä ja tulenliekkejä. Te olette\nkuin Dampmartinin linna, joka on pakahtua nauruun.\n\n-- Isoäitini käsnien kautta, Jehan, tuohan on sulaa järjettömyyttä.\n-- Mutta kesken kaiken, Jehan, onko teillä vielä rahaa?\n\n-- Herra rehtori, ei se ollut mitään, pieni nujakka vain, _parva\nboucheria_.\n\n-- Jehan, ystäväni Jehan! tiedättehän, että minulla on kohtaus tytön\nkanssa Saint-Michel-sillan päässä, enkä voi viedä häntä muualle\nkuin Falourdelin, sillan parittajan luo ja minun täytyy maksaa\nhuoneesta. Tuo vanha valkoviiksinen portto ei päästä minua sisälle\nilman käteistä. Jehan! kuulehan! olemmeko juoneet kirkkoherran koko\nkukkaron? Eikö teillä ole edes yhtä pariisilaista?\n\n-- Tietoisuus, että on käyttänyt hyvin muun osan päivästä, on aterian\nparas ja maukkain höyste.\n\n-- Tuhat tulimmaista! hiiteen kummittelut! Sanokaa minulle, Jehan,\npirulainen, onko teillä vielä rahaa? Antakaa, hitto vie! muuten\ntutkin taskunne, olittepa sitten pitaalinen kuin Job tai syyhelmäinen\nkuin Caesar!\n\n-- Herra, Rue Galiachen toinen pää päättyy Rue de la Verreriehen ja\ntoinen Rue de la Tixeranderiehen.\n\n-- Aivan niin, hyvä ystäväni Jehan, toveriraukkani, Rue Galiache,\naivan oikein, aivan oikein. Mutta taivaan tähden, tulkaahan\njärkiinne. Tarvitsen vain yhden soun, ja kello on seitsemän.\n\n-- Hiljaa piirissä ja laulakaa kertosäe!\n\n    Kun rottien kissoja ahmivan näät,\n    Arras on vallassa kuninkaan;\n    kun Juhannuksena peittää jäät\n    meren aavan ja aallokkaan,\n    yli jään Arrasin asukkaat\n    käy pakoon jättäen mannut, maat.\n\n-- No niin, helvetin ylioppilas, sinut olisi pitänyt hirttää äitisi\nsuoliin! huudahti Febus ja tönäisi kovakouraisesti humalaista\nylioppilasta, joka horjahti seinää vasten ja kaatui hervottomana\nFilip Augustin katukiveykselle. Vähäisestä veljellisestä säälistä.\njota juomari tuntee toveria kohtaan, kieritti Febus jalallaan Jehanin\ntuollaiselle köyhäntyynylle, joita sallimus on sovittanut kaikkiin\nPariisin kadunkulmiin ja joita rikkaat ylenkatseellisesti herjaavat\ntunkioläjän nimellä. Kapteeni asetti Jehanin pään viettävälle\nkaalinkantaläjälle, ja samassa alkoi ylioppilas jo kuorsata\nerinomaisella syvällä tenoriäänellä. Kuitenkaan ei kaikki äkä vielä\nollut haihtunut kapteenin sydämestä.\n\n-- Viis siitä, vaikka paholainen ohi ajaessaan ottaisi sinut\nkärryilleen! sanoi hän nukahtaneelle ylioppilasraukalle ja meni\nmatkoihinsa.\n\nViittaniekka, joka oli heitä vaanien seurannut, pysähtyi hetkeksi\nylioppilaan ääreen neuvottomana, mutta sitten hän syvään huoaten\nlähti kapteenin jälkeen.\n\nMekin jätämme Jehanin nukkumaan tähtien rauhalliseen tuikkeeseen ja\nseuraamme heitä, jos lukija suvaitsee.\n\nKääntyessään Rue Saint-André-des-Arcs'ille huomasi kapteeni Febus,\nettä joku seurasi häntä. Kääntäessään sattumalta katseensa hän\nhuomasi jonkun varjon hiipivän hänen jäljessään seinustaa pitkin.\nHän pysähtyi, varjo pysähtyi. Hän lähti liikkeelle, varjo lähti\nliikkeelle. Se ei häntä paljonkaan huolestuttanut.\n\n-- Pah! eihän minulla ole soutakaan, hän virkkoi itsekseen.\n\nCollège d'Autunin julkisivun kohdalla hän pysähtyi. Tässä koulussa\nhän oli laskenut pohjan sille, mitä hän nimitti opinnoikseen, ja\nvallattomaan koululaistapaan, jonka hän oli omaksunut, hän ei\nmilloinkaan kulkenut tämän talon ohi kohtelematta portaalin oikealla\npuolella olevaa kardinaali Pierre Bertrandin kuvapatsasta samalla\nhävyttömyydellä, jota Priapus niin katkerasti valittaa Horatiuksen\nsatiirissa _Olim truncus eram ficulnus_. Hän oli kohdellut sitä\nsellaisella innolla, että päällekirjoitus _Eduensis episcopus_ oli\nkäynyt miltei näkymättömäksi. Hän seisahtui siis tapansa mukaan\npatsaan eteen. Katu oli aivan autio. Kun hän taas veltosti sitoi\nkurenauhojaan, pää taapäin retkallaan, hän näki varjon lähestyvän\nhäntä hitain askelin, niin hitain, että hän ehti huomata, että\nvarjolla oli viitta ja hattu. Saavuttuaan hänen eteensä se pysähtyi\nja jäi seisomaan vielä liikkumattomampana kuin kardinaali Bertrandin\npatsas. Se kiinnitti kuitenkin Febukseen parin tuikeita silmiä,\njoista tuikki sama epämääräinen hohde kuin kissansilmistä pimeässä.\n\nKapteeni oli rohkea mies, eikä olisi suuria välittänyt jostakin\nmiekkakätisestä lurjuksesta. Mutta tämä liikkuva kuvapatsas, tämä\nkivettynyt ihminen sai hänen verensä hyytymään. Hänen mieleensä\nmuistui sekavasti jokin siihen aikaan suusta suuhun kulkeva kertomus\njostain kummituksesta, joka öisin vaelsi ympäri Pariisin katuja. Hän\nseisoi hetken hämmästyneenä, mutta yritti sitten nauraa.\n\n-- Herra, jos olette varas, kuten toivon, näytätte minusta\nhaikaralta, joka hyökkää pähkinänkuoren kimppuun. Olen köyhtynyttä\nsukua, rakkaani. Kääntykää tuonne sivulle. Tämän koulun kappelissa on\npalanen oikeata ristiä ja hopeaa.\n\nVarjon käsi pisti esiin viitan alta ja tarttui Febuksen käteen kuin\nkotkankynnet. Samalla varjo puhui:\n\n-- Kapteeni Febus de Châteaupers.\n\n-- Mitä hittoa! sanoi Febus, tiedättekö nimeni!\n\n-- En tiedä ainoastaan nimeänne, jatkoi viittaniekka haudankumealla\näänellä. Tiedän senkin, että teillä on kohtaus tänä iltana.\n\n-- On, vastasi Febus hämmästyneenä.\n\n-- Kello seitsemältä.\n\n-- Neljänneksen päästä.\n\n-- Falourdelin luona.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Saint-Michel-sillan parittajan.\n\n-- Pyhän arkkienkeli Mikaelin, kuten paternosterissa sanotaan.\n\n-- Jumalaton! mutisi kummitus. -- Naisen kanssa?\n\n-- _Confiteor_. [Tunnustan.]\n\n-- Jonka nimi on?\n\n-- Esmeralda, sanoi Febus rivakasti. Koko hänen huolettomuutensa oli\npalannut.\n\nTämän nimen kuultuaan ravistivat varjon kynnet raivokkaasti Febuksen\nkäsivartta.\n\n-- Kapteeni Febus de Châteaupers, sinä valhettelet!\n\nJoka sinä hetkenä olisi voinut nähdä kapteenin punaisiksi sävähtänein\nkasvoin hypähtävän taaksepäin niin rajusti, että hän sai käsivartensa\nvapaaksi sitä pitelevistä pihdeistä, sekä hänen ylpeän ilmeensä\nhänen viedessään kätensä miekankahvaan ja tämän suuttumuksen edessä\nviittaniekan tuiman liikkumattomuuden, hänet olisi vallannut\nkauhuntunne. Siinä oli Don Juanin ja kuvapatsaan taistelua.\n\n-- Kristus ja saatana! huusi kapteeni. -- Siinä oli sana, joka\nharvoin tapaa Châteaupersin korvaa! Uskallatko vielä toistaa sen?\n\n-- Sinä valhettelet! sanoi varjo kylmästi.\n\nKapteeni puri hammasta. Varjon, kummittelut, taikauskon, kaiken hän\nunohti hetkessä. Hän näki vain miehen ja tunsi häväistyksen.\n\n-- Sepä nähdään! hän sammalsi raivon tukahuttamalla äänellä. Hän\nveti miekkansa ja huusi vapisevalla äänellä, sillä viha samoin kuin\npelkokin saa äänen värähtelemään: -- Tässä! heti paikalla! miekka\nesille! miekka! vuotakoon veri katukiville!\n\nToinen ei liikahtanut. Nähdessään vastustajansa hyökkäysaikeissa, hän\nsanoi hieman katkeralla äänensävyllä:\n\n-- Kapteeni Febus, te unohdatte kohtauksenne. Febuksen kaltaisten\nmiesten kiihtymys on maitokeittoa, jonka kuohunnan kylmä vesitilkka\nvaimentaa. Tämä sana sai kapteenin kädessä välkkyvän miekan vaipumaan.\n\n-- Kapteeni, jatkoi mies, -- huomenna, ylihuomenna, kuukauden,\nkymmenen vuoden kuluttua tapaatte minut valmiina katkaisemaan\nkaulanne; mutta menkää ensin kohtaukseenne.\n\n-- Tosiaan, sanoi Febus ikään kuin koettaen neuvotella itsensä\nkanssa, miekka ja tyttö ovat todellakin ihastuttava pari\nkohtauksessa; mutta onhan turhaa menettää toinen toisen vuoksi, kun\nvoin saada kumpaisenkin. Hän pisti miekan tuppeen.\n\n-- Menkää kohtaukseenne, virkkoi tuntematon.\n\n-- Herrani, vastasi Febus hieman hämillään, suuri kiitos\nkohteliaisuudestanne! Onhan meillä todella vielä aikaa huomennakin\nviillellä toisillemme naarmuja ja napinreikiä isä Aatamin nuttuun.\nOlen teille kiitollinen, että sallitte minun vielä viettää hauskan\nneljännestunnin. Toivoin kellistäväni teidät katuojaan ja ehtiväni\najoissa kaunoisen luo, erittäinkin kun tavallisesti annetaan naisten\nhiukan odottaa sellaisissa tapauksissa. Mutta te näytte olevan\nhauska toveri ja varmintahan on jättää asia huomiseen. Lähden siis\nkohtaukseeni. Se on kello seitsemältä, kuten tiedätte. -- Tässä\nFebus kynsäisi korvallistaan. -- Ah! hitto vie! unohdin! minulla ei\nolekaan millä maksaa yliskammiosta, ja tuo vanha noita tahtoo maksun\netukäteen. Hän ei anna minulle luottoa.\n\n-- Tässä on millä maksaa.\n\nFebus tunsi tuntemattoman kylmän käden pistävän hänen kouraansa\nsuuren rahan. Hän ei voinut olla ottamatta tätä rahaa ja puristamatta\ntätä kättä.\n\n-- Herra nähköön! hän huudahti, tepä olette kunnon poika!\n\n-- Yksi ehto, sanoi mies. Näyttäkää minulle, että olen ollut väärässä\nja te oikeassa. Kätkekää minut johonkin loukkoon, josta voin nähdä,\nonko tämä nainen todella se, jonka nimen olette maininnut.\n\n-- No niin! vastasi Febus, samantekevää. Valitaan Pyhän Martan huone.\nVoitte nähdä mitä haluatte viereisestä koirankopista.\n\n-- Tulkaa sitten, virkkoi varjo.\n\n-- Kuten haluatte, vastasi kapteeni. En tiedä, oletteko mestari\nDiabolus omassa persoonassaan. Mutta ollaan ystäviä tämä ilta.\nHuomenna maksan teille kaikki velkani sekä kukkarolla että miekalla.\n\nHe alkoivat astella rivakasti. Jonkin hetken päästä ilmaisi heille\nvirran kohina, että he olivat Saint-Michel-sillalla, joka siihen\naikaan oli rakennusten reunustama.\n\n-- Vien ensin teidät sisään, sanoi Febus kumppanilleen; -- sitten\nmenen noutamaan kaunoisen, jonka piti odottaa minua Petit-Châtelet'n\nedustalla.\n\nToinen ei vastannut. Koko aikana, jonka he olivat rinnan astelleet,\nhän ei ollut lausunut sanaakaan. Febus pysähtyi matalan oven eteen ja\nkolkutti kovaa. Oven raoista näkyi valoa.\n\n-- Kuka siellä? huusi hampaaton ääni!\n\n-- Jumalauta! Juupeli! Helvetti! vastasi kapteeni.\n\nOvi aukeni heti ja sen aukosta näkyi vanha akka ja vanha lamppu,\njotka molemmat tutisivat. Akka oli kumarainen ja repaleinen,\nhänellä oli vapisevassa päässä riepu, hänen pienet silmänsä olivat\nsyvälle painuneet, ja hänen kätensä, kasvonsa ja kaulansa olivat\nkurttuiset; huulet olivat sisäänpainuneet ja suun ympärillä oli\nvalkoisia parranhaivenia, jotka saivat hänen naamansa muistuttamaan\nkissankuonoa. Mökin sisusta oli yhtä rappeutunut kuin hän itsekin.\nSeinät olivat liidulla sivellyt, kattohirret mustat, uuni\nrikkinäinen, hämähäkinverkkoja kaikkialla, keskellä ryhmä kurjia\npöytiä ja ontuvia tuoleja, likainen lapsi tuhkassa, ja perällä\nportaat tai oikeammin porraspuut, jotka johtivat katossa olevaan\naukkoon. Astuessaan tähän hökkeliin, kohotti Febuksen salaperäinen\nseuralainen viittansa silmiin asti. Kapteeni oli tällä välin\nkiroillen kuin Saraseeni heti _antanut auringon loistaa écusta_,\nkuten sanoo ihailtava Régnier'mme.\n\n-- Pyhän Martan huone, sanoi hän.\n\nAkka nimitti häntä monseigneuriksi ja pani rahan laatikkoon. Se oli\nsama raha, jonka viittaniekka oli antanut Febukselle. Mutta kun\nvanhus käänsi selkänsä, lähestyi pitkätukkainen, repaleinen, tuhkassa\nleikkivä poika hiljaa laatikkoa ja otti écun asettaen sijalle\nkuihtuneen lehden, jonka hän oli ottanut risuista. Akka viittasi\nkorkeita herroja, kuten hän heitä nimitti, seuraamaan häntä ja nousi\nportaita ylös heidän edellään. Saavuttuaan yläkertaan asetti hän\nlampun erään arkun kannelle, ja Febus, joka tunsi paikat, avasi oven,\njoka vei pimeään komeroon.\n\n-- Käykää tuonne, hyvä ystävä! sanoi hän kumppanilleen. Viittaniekka\ntotteli sanaakaan sanomatta. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Hän kuuli\nFebuksen lukitsevan sen ja hetkisen päästä laskeutuvan alas portaita\nvanhuksen kera. Valokin oli kadonnut.\n\n\n\n\nVIII. Etu virralle päin olevista ikkunoista\n\n\nClaude Frollo (sillä me otaksumme, että lukija Febusta älykkäämpänä\nei ole nähnyt tässä seikkailussa muuta tuimaa munkkia kuin\narkkidiakonin) hapuili hetken pimeässä komerossa, johon kapteeni oli\nhänet sulkenut. Se oli tuollainen komero, jollaisia rakennusmestarit\nusein kyhäävät kattotuolien ja ulkoseinän väliseen kulmaukseen. Tämän\nkoirankopin, kuten Febus sitä oli sattuvasti nimittänyt, kohtisuora\nläpileikkaus olisi muodostanut kolmion. Siinä ei muuten ollut\nikkunaa, ja vino katto esti seisomasta suorana. Claude painautui siis\ntomuun ja muurilaastiin, joka särkyili hänen allaan. Hänen päätään\npoltti. Ja hapuillessaan ympärilleen käsillään hän löysi lattialta\npalan särkynyttä ikkunanlasia, jonka hän painoi otsalleen ja jonka\nviileys häntä hieman vilvoitti.\n\nMitä liikkui tällä hetkellä arkkidiakonin pimeässä sielussa? Hän ja\nJumala yksin saattoivat sen tietää.\n\nMikä kohtalokas laki sai hänen ajatuksensa yhdistämään Esmeraldan,\nFebuksen, Jacques Charmoluen, nuoren, rakkaan veljensä, jonka hän\noli jättänyt katuojaan, arkkidiakoninkauhtanansa, ehkä maineensa,\njonka hän oli pannut alttiiksi tunkeutuessaan jonkun Falourdelin\npesään, kaikki nämä kuvat, koko seikkailun? En osaa sitä sanoa. Mutta\nvarmaa on, että nämä ajatukset muodostivat hänen sielussaan kauhean\nsekamelskan.\n\nHän oli odottanut neljänneksen; sen aikana hän tunsi vanhentuneensa\nsata vuotta. Äkkiä hän kuuli portaitten askelien narisevan. Joku\nnousi niitä ylös. Luukku aukeni ja näkyi valoa. Komeron madonsyömässä\novessa oli kyllin suuri rako, jota vastaan hän painoi kasvonsa. Siitä\nsaattoi hän nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kissannaamainen\nakka astui ensimmäisenä ylös luukusta lamppu kädessä, sitten\nFebus kierrellen viiksiään ja lopuksi eräs kolmas henkilö, kaunis\nja suloinen olento, Esmeralda. Pappi näki hänen nousevan maasta\nhäikäisevänä ilmestyksenä. Claude alkoi vapista, hänen silmiään\nhämärsi, hänen valtimonsa jyskyttivät, hänen korvissaan alkoi soida,\nja kaikki pyöri hänen silmissään. Sitten hän ei nähnyt eikä kuullut\nenää mitään.\n\nTultuaan tajuihinsa hän näki Febuksen ja Esmeraldan kahden istumassa\nkirstunkannella lampun vieressä, jonka valossa arkkidiakoni erotti\nheidän nuoret kasvonsa ja huonerähjän perältä kurjan vuoteen.\n\nVuoteen vieressä oli ikkuna, jonka rikkinäisten ruutujen läpi,\njotka muistuttivat sateen särkemää hämähäkinverkkoa, näki kappaleen\ntaivasta ja pehmeitten pilvien untuvapatjalla lepäävän kuun.\n\nTyttö oli punastunut ja hämillään, ja hänen rintansa aaltoili\nkiivaasti. Hänen pitkät, alas luodut silmäripsensä varjostivat hänen\nhehkuvia poskiaan. Upseeri, johon hän ei uskaltanut luoda katsettaan,\noli vallan säteilevällä tuulella. Koneellisesti ja suloisen ujosti\npiirteli tyttö sormensa päällä kirstun kanteen epämääräisiä viivoja\nja katseli sormeaan. Hänen jalkojaan ei näkynyt; pieni vuohi oli\nkyyristynyt niiden päälle.\n\nKapteeni oli hyvin koreasti pukeutunut; hänellä oli kauluksessa ja\nhihankäänteissä kultaripsuja, mikä oli ylen hienoa siihen aikaan.\n\nDom Claude saattoi vain vaivoin kuulla heidän keskustelunsa, niin\nkohisi veri hänen jyskyttävissä ohimoissaan.\n\n(Rakkauskeskustelu on yleensä sangen kulunutta. Se on ikuista _minä\nrakastan sinua_. Sointuvia lauseita, jotka ovat sangen alastomia\nja mauttomia välinpitämättömästä kuulijasta, kun niitä ei ole\nsievistetty millään koristuksilla. Mutta Claude ei kuunnellut niitä\nvälinpitämättömänä.)\n\n-- Oh, sanoi nuori tyttö nostamatta katsettaan, -- älkää halveksiko\nminua, korkea-arvoisa herra Febus. Minä tunnen, että se mitä nyt\nteen, on pahaa.\n\n-- Halveksiako teitä, kaunis lapsi! vastasi upseeri ylemmyyden\nylhäisellä mielistelyllä, -- halveksiako teitä, Herra nähköön!\n\nJa miksi?\n\n-- Kun teitä seurasin.\n\n-- Tässä kohdassa, kaunoiseni, emme ole yhtä mieltä. Minun ei pitäisi\nteitä halveksia, vaan vihata.\n\nTyttö katsahti häneen kauhistuneena:\n\n-- Vihata minua! mitä sitten olen tehnyt?\n\n-- Siksi, että annoitte niin kauan pyytää itseänne.\n\n-- Ah! sanoi hän... se oli siksi, että rikoin erään lupauksen... En\nlöydä enää vanhempiani... amuletti kadottaa merkityksensä. -- Mutta\nmitä siitä? mitäpä teen nyt isällä ja äidillä?\n\nSamalla hän kiinnitti kapteeniin suuret, mustat, ilosta ja\nhellyydestä kosteat silmänsä.\n\n-- Hitto vieköön, jos ymmärrän teitä! huudahti Febus. Esmeralda\noli hetken ääneti, sitten kieri hänen silmistään kyynel, huokaus\ntunkeutui hänen rinnastaan ja hän sanoi:\n\n-- Oh! korkea-arvoisa herra, minä rakastan teitä.\n\nTuon nuoren tytön ympärillä oli sellainen viattomuuden tuoksu,\nsellainen hyveen sulo, ettei Febus tuntenut oloaan oikein kotoiseksi\nhänen läheisyydessään. Nämä sanat kuitenkin häntä rohkaisivat.\n\n-- Te rakastatte minua! sanoi hän innostuen ja kietoi käsivartensa\nmustalaistytön vyötäisille. Hän odottikin vain tätä tilaisuutta.\n\nPappi näki sen ja koetti sormenpäällään tikarin kärkeä, joka oli\nkätkössä hänen rinnallaan.\n\n-- Febus, jatkoi mustalaistyttö irroittaen hellävaroen kapteenin\ntunkeilevan käden lanteiltaan, -- te olette hyvä, te olette jalo,\nte olette kaunis. Te olette pelastanut minut, vaikka olenkin vain\nmustalaisten löytölapsi. Olen kauan uneksinut upseerista, joka\npelastaa henkeni. Minä uneksin teistä, Febukseni, ennen kuin teidät\ntunsinkaan. Unikuvallani oli kaunis puku niin kuin teilläkin,\nkomea muoto ja miekka. Teidän nimenne on Febus; se on kaunis nimi.\nMinä rakastan teidän nimeänne, minä rakastan teidän miekkaanne.\nPaljastakaahan miekkanne, Febus, että näen sen.\n\n-- Lapsoseni! sanoi kapteeni ja veti miekkansa hymyillen esille.\nMustalaistyttö katseli kädensijaa ja terää, tutki ihastuttavalla\nuteliaisuudella suojuksen nimikirjaimia ja suuteli miekkaa sanoen\nsille.\n\n-- Sinä olet sankarin miekka. Minä rakastan kapteeniani. Febus käytti\ntaas tilaisuutta hyväkseen painaakseen hänen kauniille taipuneelle\nkaulalleen suudelman, joka sai tytön säpsähtämään ja punastumaan\nkirsikan heleäksi. Pappi puri hammasta pimeässä.\n\n-- Febus, jatkoi mustalaistyttö, -- sallikaa minun pyytää teiltä\njotakin. Astelkaahan vähän, että oikein näen teidän komeutenne ja\nkuulen kannustenne kilinän. Miten kaunis te olettekaan!\n\nKapteeni nousi tehdäkseen hänelle mieliksi noituen häntä tyytyväisenä\nhymyillen:\n\n-- Olettepa lapsellinen! -- Mutta oletteko nähnyt minua juhlapuvussa?\n\n-- Oh! en, vastasi tyttö.\n\n-- Se vasta on kaunis!\n\nFebus istuutui jälleen hänen viereensä, mutta paljon lähemmäksi kuin\nennen.\n\n-- Kuulkaahan, rakkaani... Mustalaistyttö sipaisi häntä muutaman\nkerran keveästi suulle sievällä kätösellään, veitikkamaisen suloisen\nja hilpeän lapsellisesti.\n\n-- Ei, ei, en tahdo kuulla. Rakastatteko minua? Tahdon, että sanotte\nminulle, rakastatteko minua.\n\n-- Rakastanko teitä, elämäni enkeli! huudahti kapteeni notkistaen\ntoisen polvensa. Elämäni, vereni, sieluni, kaikki on sinun, kaikki\nsinua varten. Minä rakastan sinua, enkä ole rakastanut ketään muuta\nkuin sinua.\n\nKapteeni oli jo niin monta kertaa samanlaisissa tilanteissa toistanut\ntämän lauseen, että hän lasketti sen yhteen hengenvetoon muistin\npettämättä. Tämän intohimoisen tunnustuksen kuullessaan kohotti\nmustalaistyttö enkelimäisen autuaan katseensa kohden likaista kattoa,\njoka teki taivaan virkaa.\n\n-- Oh! kuiskasi hän, -- kunpa saisi kuolla tällaisena hetkenä! Febus\nkatsoi tämän \"hetken\" sopivaksi uuden suudelman ryöstämiseen, joka\nkidutti kurjaa arkkidiakonia loukossaan.\n\n-- Kuolla! huudahti rakastunut kapteeni. -- Mitä sanottekaan;\nkaunis enkelini? Nythän on elettävä, tai sitten oli Jupiter vain\njätkä! Kuolla niin suloisen hetken alussa! Hitto vie, te laskette\nleikkiä! -- Ei, ei niin. -- Kuulkaahan, rakas Similar... Esmeralda...\nAnteeksi, mutta teillä on niin kummallinen saraseeninimi, etten saa\nsiitä tolkkua. Se on pensaikko, johon takerrun kiinni.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi tyttö raukka, -- ja minä kun luulin, että se\non soma harvinaisuutensa vuoksi! Mutta koska se ei teitä miellytä,\nnimitän itseäni tästä lähtien Gotoniksi.\n\n-- Ah! älkää itkekö niin vähästä, kaunoiseni! se on nimi, johon\ntäytyy tottua, siinä kaikki. Kun vain saan sen kunnolleen mieleeni,\nluistaa se aivan itsestään. -- Kuulkaa siis, rakas Similar,\nminä ihailen teitä intohimoisesti. Minä rakastan teitä todella\nihmeellisesti. Tiedän erään tyttösen, joka sentähden on haljeta\nraivosta...\n\nTyttö keskeytti hänet mustasukkaisena:\n\n-- Kuka?\n\n-- Mitäpä se meitä liikuttaa? sanoi Febus. -- Rakastattehan minua?\n\n-- Oh!... sanoi tyttö.\n\n-- No niin! mitäpä muusta. Tekin saatte nähdä, miten minä teitä\nrakastan. Pistäköön minut suurpiru Neptunus kolmihaaraansa, jollen\ntee teistä onnellisinta olentoa maailmassa. Hankimme pienen, sievän\nasunnon jostakin. Minä annan jousimiesteni pitää paraatia ikkunaisi\nalla. Heillä on kaikilla hevoset ja he pilkkaavat kapteeni Mignonin\nmiehiä. Siinä on jousimiehiä, pertuskamiehiä ja pyssymiehiä. Minä\nvien teidät pariisilaisten sotilastarkastukseen Rullyn kentälle. Se\non komeata. Kahdeksankymmentä tuhatta miestä aseissa; kolmekymmentä\ntuhatta välkkyvää haarniskaa, panssaripaitaa tai rintavarustusta,\nkuusikymmentäseitsemän rykmentinlippua; parlamentin, tiliviraston,\njalomielisten aarteen ja valtionrahaston varustamat ratsasliput;\noikea hiivatin meteli! Vien teidät katsomaan kuninkaallisen palatsin\nleijonia, jotka ovat villipetoja. Kaikki naiset pitävät niistä.\n\nTyttö oli jo jonkin hetken ollut vaipuneena suloisiin ajatuksiinsa,\nuneksien hänen äänensä sointua kuunnellen, tarkkaamatta sanojen\nmerkitystä.\n\n-- Oh! te tulette onnelliseksi, jatkoi kapteeni, ja samalla hän\nhiljaa aukasi mustalaistytön vyön.\n\n-- Mitä te teette? sanoi tyttö elostuen. Tämä kosketus oli herättänyt\nhänet unelmistaan.\n\n-- En mitään, vastasi Febus. Sanoin vain, että teidän tulee ottaa\npois koko tämä hupsu katuvaatetus, kun olette minun kanssani.\n\n-- Kun olen teidän kanssanne, Febukseni! sanoi tyttö hellästi.\n\nHän kävi taas miettiväksi ja äänettömäksi.\n\nKapteeni kietoi hänen lempeydestään rohkaistuneena kätensä\nhänen vyötäisilleen, hänen ollenkaan vastustelematta, ja alkoi\nhiljalleen päästellä auki tyttöraukan kureliiviä saattaen hänen\npuseronsa sellaiseen epäjärjestykseen, että huohottava pappi näki\nmustalaistytön kauniin, paljaan olkapään pistävän esiin harsosta kuin\ntaivaanrannan usvasta nousevan kuun.\n\nTyttö antoi Febuksen jatkaa. Hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan.\nRohkean kapteenin silmät kiiluivat. Äkkiä kääntyi tyttö hänen\npuoleensa:\n\n-- Febus, sanoi hän äänessään ääretön rakkauden tuntu, -- opeta\nminulle uskontoasi.\n\n-- Uskontoani! huudahti kapteeni purskahtaen nauruun. -- Minunko\npitäisi opettaa teille uskontoani! Tuli ja leimaus! Mitä te minun\nuskonnollani teette?\n\n-- Kun menemme naimisiin, vastasi tyttö. Kapteenin kasvot osoittivat\nyhtaikaa hämmästystä, ylenkatsetta, välinpitämättömyyttä ja\nhimollisuutta.\n\n-- Ohoh! sanoi hän, naimisiinko?\n\nMustalaistyttö kalpeni ja hänen päänsä painui surullisena rinnoille.\n\n-- Rakas kaunoiseni, jatkoi Febus hellästi, -- mitä hullutusta se on?\nMitä naimisista! Ollaanko silti vähemmän rakkaita, jollei sopoteta\nlatinaa papin edessä.\n\nPuhuessaan näin hellimmällä äänellään hän oli painautunut niin\nlähelle mustalaistyttöä kuin pääsi, hänen hyväilevät kätensä olivat\nkietoutuneet tuon hennon ja solakan vartalon ympärille, hänen\nsilmänsä paloivat yhä halukkaampina, ja kaikesta päättäen lähestyi\nherra Febus ilmeisesti niitä hetkiä, jolloin itse Jupiterkin tekee\nsellaisia hullutuksia, että kunnon Homeroksen on pakko kutsua pilvi\nhänen verhokseen.\n\nDom Claude näki kuitenkin kaikki. Ovi oli kyhätty ohuista,\nlahonneista rimoista, joiden suurten rakojen läpi hänen\npetolinnunsilmänsä hyvin saattoivat nähdä. Tuo tummaverinen ja\ntanakkarakenteinen pappi, joka tähän saakka oli ollut tuomittuna\nluostarin ankaraan siveyteen, samalla vavahteli ja kiehui tämän\nöisen, nautinnokkaan rakkauskohtauksen nähdessään. Tuo nuori,\npuoliksi riisuttu tyttö tuolla tavoin nuoren, hehkuvan miehen\nvallassa sai veren virtaamaan sulana lyijynä hänen suonissaan.\nHänessä liikkui jotain tavatonta. Hänen katseensa tunkeutui himokkaan\nmustasukkaisena kaikkien noiden auenneitten neulojen alle. Ken\ntällä hetkellä olisi nähnyt tuon onnettoman kasvot painautuneina\nmadonsyömää ovea vasten, olisi luullut näkevänsä tiikerin, joka\nhäkkinsä raoista katseli gasellia syövää shakaalia. Hänen silmänsä\nliekehtivät kuin kynttilät ovenraoista.\n\nÄkkiä riisui Febus nopealla liikkeellä mustalaistytön puseron.\nLapsiraukka, joka oli istunut kalpeana ja uneksivana, hätkähti\nkuin unesta herännyt. Hän riuhtasi itsensä irti terhakan upseerin\nkäsistä ja luoden silmäyksen alastomaan poveensa ja olkapäihinsä\npunastuneena, hämillään ja mykkänä häpeästä hän risti kauniit\nkäsivartensa rintansa suojaksi. Ilman tuota punastusta hänen\nposkillaan olisi luullut näkevänsä kuvapatsaan viattomuuden. Hän oli\nluonut silmänsä alas.\n\nKapteenin liike oli paljastanut myös amuletin, joka riippui hänen\nkaulassaan.\n\n-- Mikä tämä on? kysyi Febus käyttäen tätä tekosyytä hyväkseen\nlähentyäkseen uudelleen tuota kaunista olentoa, jonka hän oli\nsäikäyttänyt.\n\n-- Älkää koskeko siihen! vastasi tyttö kiihkeästi, -- se on minun\nsuojelijani. Se auttaa kerran minua löytämään vanhempani, jos pysyn\nsen arvoisena. Oh! antakaa minun olla, herra kapteeni! Armoa, herra\nFebus! Antakaa minulle puseroni!\n\nFebus vetäytyi pois ja sanoi kylmällä äänellä:\n\n-- Oh! neiti, näen selvästi, että ette rakasta minua!\n\n-- Minäkö en rakastaisi teitä! huudahti onneton lapsiraukka kietoen\nsamalla kätensä kapteenin kaulaan ja pakottaen hänet istuutumaan\nviereensä. -- Minäkö en rakastaisi sinua, Febukseni! Mitä sanotkaan,\nsinä ilkimys, särkeäksesi sydämeni? Oh! niin! ota minut! ota kaikki!\ntee mitä tahdot minulle! Olen sinun. Mitä välitän amuletista! mitä\nvälitän äidistä! sinä olet minun äitini, koska sinua rakastan!\nFebus, rakas Febukseni, näetkö minut? tässä olen, katso minua.\nOlen sinun pikku tyttösesi, ethän suinkaan työnnä minua pois, kun\nitse tulen luoksesi. Sieluni, elämäni, ruumiini, koko olentoni,\nkaikki on sinun, kapteenini! No niin, ei mennä naimisiin, se on\nsinusta ikävää. Ja mikä minä sitten olen? kurja katuojan tyttö,\nkun sinä, Febukseni, olet aatelismies. Kylläpä olisikin kaunista!\ntanssijatar naimisiin upseerin kanssa! olinpa hupsu! Ei, Febus,\nei, minä olen sinun rakastajattaresi, sinun huvittajasi, kun\nhaluat, tyttö, joka olen sinun, siihen minä kelpaan, tahrattuna,\nhalveksittuna, kunniattomana, mutta mitä siitä! kunhan rakastat\nminua! Olen maailman ylpein ja iloisin nainen. Ja kun tulen vanhaksi\ntai rumaksi, Febus, kun en enää ole kyllin hyvä teitä rakastamaan,\nsallittehan, korkea-arvoinen herra, minun palvella teitä. Toiset\nkirjailevat teidän olkavyönne. Minä pidän niistä palvelijana huolen.\nTe annatte minun kiilloittaa kannuksianne, harjata asetakkianne ja\npuhdistaa ratsastussaappaitanne. Sallittehan sen, Febukseni? Ja ota\nminut, Febus! Katso, kaikki tämä on sinun, rakasta vain minua! Me\nmustalaistytöt kaipaamme ilmaa ja rakkautta.\n\nJa hän kietoi käsivartensa upseerin kaulaan, hän katsoi hänen\nsilmiinsä rukoilevasti ja hymyillen kauniisti kyyneltensä lomitse,\nhänen pehmeä povensa painautui Febuksen asetakin kovia koruompeluksia\nvasten. Ja hänen kaunis, puolialaston vartalonsa kiertyi hänen\npolvilleen. Hurmautunut kapteeni painoi hehkuvat huulensa noille\nkauniille afrikkalaisille olkapäille.\n\nKatse haipuneena kattoon ja sähköisesti taaksepäin taipuneena\nvärähteli tyttö näistä suudelmista.\n\nÄkkiä hän näki Febuksen pään yllä toisen pään, tuhkanharmaat\nvihertävät, kouristuksen vääristämät piirteet ja katseen kuin\ntuomitulla. Tämän pään vieressä oli käsi, joka piteli tikaria. Nämä\nkasvot ja käsi olivat papin. Hän oli murtanut oven ja seisoi nyt\nsiinä. Febus ei voinut nähdä häntä. Tyttö jähmettyi liikkumattomaksi,\njäykäksi ja mykäksi tästä kauheasta näystä aivan kuin kyyhkynen,\njoka kohottaa päätään juuri silloin, kun merikotka katsoo pyöreine\nsilmineen sen pesään.\n\nHän ei saanut äännähdystäkään suustaan. Hän näki tikarin iskevän\nFebusta ja kohoavan höyryävänä. -- Kirous! sanoi kapteeni ja hervahti\narkulle. Tyttö pyörtyi.\n\nSinä hetkenä, jona hänen silmänsä sulkeutuivat, jolloin hänen\ntuntonsa hävisi, ehti hän tuntea huulillaan kuin tulen kosketuksen,\nsuudelman, joka oli polttavampi kuin pyövelin tulinen rauta.\n\nTullessaan jälleen tuntoihinsa oli hänen ympärillään vartiosotilaita;\nverissään olevaa kapteenia kannettiin pois; pappi oli kadonnut;\nikkuna huoneen perällä joelle päin oli selko selällään; oli löydetty\nviitta, jonka luultiin kuuluvan kapteenille; ja hän kuuli sanottavan\nympärillään:\n\n-- Noita on murhannut kapteenin.\n\n\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KIRJA\n\n\n\n\nI. Kuihtuneeksi lehdeksi muuttunut kultaraha\n\n\nGringoire ja koko Ihmeiden piha oli kuolettavan levottomuuden\nvallassa. Kokonaiseen kuukauteen ei ollut tiedetty mitään siitä,\nmitä Esmeraldalle oli tapahtunut, mikä suuresti huolestutti Egyptin\nherttuaa ja hänen kulkuriystäviään, eikä miten hänen vuohensa oli\nkäynyt, mikä sitäkin enemmän huolestutti Gringoirea. Eräänä iltana\noli mustalaistyttö kadonnut eikä sen jälkeen ollut antanut mitään\nelonmerkkiä itsestään. Kaikki etsiskelyt olivat olleet tuloksettomia.\nJotkut kiusantekijät olivat sanoneet Gringoirelle nähneensä tytön\nSaint-Michel-sillan seutuvilla erään upseerin seurassa; mutta tämä\nmustalaistapaan vihitty aviomies oli epäilevä filosofi ja hän tiesi\nmuuten paremmin kuin kukaan muu, miten neitseellinen hänen vaimonsa\noli. Hän oli saanut nähdä, mikä horjumaton siveys oli seurauksena\nnoista kahdesta voimasta, amuletista ja mustalaistytön kainoudesta,\nja hän oli matemaattisesti laskenut tämän puhtauden vastustuksen\ntoiseen voimaan nähden. Siinä suhteessa hän tunsi itsensä täysin\nrauhalliseksi.\n\nMutta hänenkin oli mahdotonta selittää tytön katoamista. Se tuotti\nhänelle syvää surua. Hän olisi laihtunut, jos se vielä olisi ollut\nhänelle mahdollista. Hän oli murheessaan unohtanut kaiken muun, yksin\nkirjalliset harrastuksensakin, yksin suuren teoksensakin _De figuris\nregularibus et irregularibus_ [Säännöllisistä ja säännöttömistä\nkuvioista], jonka hän aikoi painattaa ensimmäisillä rahoilla, mitkä\nirti saisi. (Sillä hän ihaili kiihkeästi kirjapainotaitoa siitä\nlähtien, kun oli nähnyt Hugues de Saint-Victorin _Didascalon_in\npainettuna Vindelin Speierilaisen kuuluisilla kirjasimilla.)\n\nKulkiessaan eräänä päivänä murheellisena vankilan ohi hän näki\nväkijoukon kerääntyneenä Oikeuspalatsin erään portin edustalle.\n\n-- Mitä siellä on? kysyi hän eräältä nuorelta mieheltä, joka astui\nsiitä ulos.\n\n-- En tiedä, herrani, vastasi mies. -- Sanotaan, että siellä\ntuomitaan erästä naista, joka on murhannut santarmin. Koska\nnäyttää siltä, että on ollut noituutta pelissä, ovat piispa ja\nkirkollisvirasto puuttuneet asiaan, ja veljeni Josas'n arkkidiakoni\nottaa siihen innolla osaa. Halusin juuri puhutella häntä, mutta\nen päässyt hänen luokseen tungoksen takia, mikä harmittaa minua\nsuuresti, sillä tarvitsen rahaa.\n\n-- Ah, herraseni, sanoi Gringoire, -- olisinpa halukas tarjoamaan\nsitä teille; mutta jos housuntaskuni ovat puhki, eivät siihen\nainakaan rahat ole olleet syynä.\n\nHän ei uskaltanut sanoa tuolle nuorelle miehelle, että hän tunsi\nhänen veljensä arkkidiakonin, jota hän ei ollut käynyt tervehtimässä\nkirkossa tapahtuneen kohtaamisen jälkeen, mikä laiminlyönti häntä\nsuuresti hävetti.\n\nYlioppilas meni matkoihinsa, ja Gringoire nousi väkijoukon mukana\nylös portaita, jotka johtivat suursaliin. Hän arveli, ettei mikään\nollut niin omiaan haihduttamaan surumielisyyttä kuin oikeusjuttu,\nniin huvittavalta tuntui hänestä typeryys, jota tuomarit tavallisesti\nosoittivat. Väkijoukko, johon hän oli tunkeutunut, liikkui ja\ntöniskeli äänetönnä. Hitaan ja ikävän liikunnan jälkeen pitkässä,\nhämärässä käytävässä, joka mutkitteli palatsissa kuin tuon vanhan\nrakennuksen suolistona, pääsi hän viimein matalan oven kautta saliin,\njota hän pituutensa vuoksi saattoi tarkastaa väkijoukon päiden ylitse.\n\nSali oli suuri ja hämärä, mikä sai sen näyttämään sitäkin\nsuuremmalta. Ilta oli jo tulossa; korkeista suippokaari-ikkunoista\ntunkeutui vain hämärä valojuova, joka sammui ennen kuin ehti\nkattoholviin, mahtavaan hirsiristikkoon, jonka tuhannet veistetyt\nkuvat näyttivät liikkuvan pimeässä. Siellä täällä pöydillä paloi jo\nkynttilöitä, jotka valaisivat paperipinkkojen ylle kumartuneitten\nkirjurien päitä. Salin etuosa oli täynnä yleisöä; oikealla ja\nvasemmalla oli pöytien ääressä asianajajia; perällä olevalla\nkorokkeella istui joukko tuomareita, joiden taaimmaiset rivit\nhäipyivät pimeään; liikkumattomia ja synkkiä kasvoja. Seinät olivat\ntäynnä liljoja. Tuomarien yllä häämötti suuri Vapahtajankuva, ja\nkaikkialla välkkyi kynttiläin valossa keihäiden ja pertuskain kärkiä.\n\n-- Herrani, kysyi Gringoire eräältä naapuriltaan, keitä ovat\nnuo kaikki henkilöt, jotka ovat tuolla rivissä kuin papit\nkirkolliskokouksessa?\n\n-- Herrani, vastasi naapuri, nuo tuolla oikealla ovat\nylioikeudenneuvoksia ja vasemmalla tutkinto-oikeudenneuvoksia,\nalemmat mustissa, korkeammat punaisissa viitoissa.\n\n-- Entä tuo lihava punainen tuolla heitä ylempänä, joka hikoilee?\njatkoi Gringoire.\n\n-- Se on herra presidentti.\n\n-- Ja nuo lampaat hänen takanaan? jatkoi Gringoire, joka ei pitänyt\nlakimiehistä, kuten jo olemme nähneet, mikä seikka ehkä johtui siitä\nkarsaudesta, mitä hän tunsi Oikeuspalatsia kohtaan epäonnistuneen\ndraamallisen yrityksensä jälkeen.\n\n-- Ne ovat kuninkaallisen valitusoikeuden jäseniä.\n\n-- Ja tuo metsäkarju hänen edessään!\n\n-- Se on parlamentin sihteeri.\n\n-- Ja tuo krokotiili tuolla oikealla?\n\n-- Mestari Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja.\n\n-- Ja tuo suuri musta kissa vasemmalla?\n\n-- Mestari Jacques Charmolue, kuninkaallinen kirkollisasiain\nsyyttäjä, sekä kirkollisviraston jäsenet.\n\n-- No mitä toimittavat sitten kaikki nämä kunnon miehet?\n\n-- He tuomitsevat.\n\n-- Ketä? En näe syytettyä.\n\n-- Se on eräs nainen, herrani. Ette näe häntä. Hän on meihin selin ja\nväkijoukko peittää hänet näkyvistä. Katsokaa, hän on tuolla, jossa\nnäette joukon pertuskoita.\n\n-- Mikä nainen se on? kysyi Gringoire. Tiedättekö hänen nimeään?\n\n-- En, herrani. Olen vasta tullut. Arvelen vain, että on kysymys\nnoituudesta, koska kirkollisviraston jäsenet ovat läsnä.\n\n-- Hyvä! sanoi filosofimme, saamme nähdä kaikkien näiden lakimiesten\nsyövän ihmisen lihaa. Onhan se yhtä hyvä näytös kuin jokin muukin.\n\n-- Herrani, huomautti naapuri, eikö teistä mestari Jacques Charmolue\nole sangen lempeän näköinen?\n\n-- Hm! vastasi Gringoire. En luota lempeyteen, kun sieraimet ovat\nnyrpistetyt ja huulet kapeat.\n\nTällöin käskivät naapurit keskustelijoita vaikenemaan. Kuunneltiin\nparhaillaan tärkeätä todistajaa.\n\n-- Korkea-arvoiset herrat, sanoi keskellä salia vanha nainen, jonka\nkasvotkin peittyivät niin hänen repaleittensa alle, että häntä olisi\nvoinut sanoa käveleväksi lumppukasaksi, -- asia on yhtä tosi, kuin\nettä nimeni on Falourdel ja että neljäkymmentä vuotta olen asunut ja\nmaksanut vuokraa ja veroa Saint-Michel-sillalla vastapäätä värjäri\nTassin-Caillartia, jonka talo on yläpuolella virtaa. -- Nykyään\nköyhä vanhus, ennen vanhaan sievä tyttö, korkea-arvoiset herrat!\n-- Minulle on jo sanottu jonkin aikaa: \"Falourdel, älkää kehrätkö\nniin tavattomasti iltaisin, piru sotkee mielellään sarvillaan\nvanhojen vaimojen pellavakuontaloita. On varmaa, että kummitus, joka\nviime vuonna pysytteli Templen tienoilla, liikkuu nykyään Citéssä.\nFalourdel, pitäkää varanne, ettei hän kolkuta ovellenne.\" -- Eräänä\niltana, kun parhaillaan kehräsin, kolkutetaan ovelleni. Kysyn kuka\nsiellä on. Siellä kirotaan. Minä avaan. Kaksi miestä astuu sisälle:\ntoinen musta, toinen kaunis upseeri. Mustalta ei näkynyt kuin silmät,\nkaksi kiiluvaa hiiltä. Kaikki muu oli viitan ja hatun peitossa.\nHe sanovat minulle: -- \"Pyhän Martan huone.\" Se on yläkerrassa,\nkorkea-arvoiset herrat, paras huoneeni. He antavat minulle écun. Minä\nlukitsen sen laatikkooni ja mietin: \"Tällä ostan huomenna Glorietten\nlihakaupasta sisälmyksiä.\" -- Me nousemme ylös. -- Päästyämme sinne,\nkatosi musta, kun olin selkäni kääntänyt. Se minua vähän kummastutti.\nUpseeri, joka oli kaunis kuin suuri herra ainakin, tuli alas minun\nkanssani ja lähti ulos. Kehrättyäni neljänneskuontalon palasi hän\ntakaisin nuoren kauniin tytön kanssa, nuken, joka olisi loistanut\nkuin aurinko, jos hänen tukkansa olisi ollut kunnolla laitettu.\nTytöllä oli mukanaan pukki, suuri pukki, musta tai valkea, sitä en\nenää muista. Se sai minut miettimään. Tyttö, se ei minua liikuttanut,\nmutta pukki!... En pidä niistä elukoista, niillä on parta ja sarvet.\nNe muistuttavat miestä. Ja ne haiskahtavat lauantaiyölle. En\nkuitenkaan puhunut mitään. Olinhan saanut écun. Eikö se ollut oikein,\nherra tuomari? Vein tytön ja upseerin ylös huoneeseen ja jätin\nheidät yksin, toisin sanoen pukin seuraan. Laskeusin alas ja aloin\nkehrätä. -- Minun on sanottava teille, että talossani on maakerros\nja ensikerros, sen tausta on joelle päin, kuten muidenkin sillalla\nolevien talojen, ja maakerroksen ja ensikerroksen ikkunat aukeavat\njoelle. -- Minä siis kehräsin. En tiedä, miten tulin ajatelleeksi\ntuimaa munkkia, jonka pukki oli tuonut mieleeni, ja tyttökin oli\nollut hieman kummissa pukineissa. -- Äkkiä kuulen huudon ylhäältä ja\njotakin putoavan lattialle sekä ikkunaa avattavan. Riennän ikkunaani,\njoka on aivan sen alla, ja näen mustan möhkäleen putoavan veteen. Se\noli joku peikko papin puvussa. Oli kuutamo. Näin sen aivan hyvin.\nSe ui Citélle päin. Silloin kutsuin vapisten vartijat. Nämä herrat\nastuivat sisälle ja kun eivät heti ensi hädässä tienneet, mistä oli\nkysymys, ja kun olivat iloisella tuulella, alkoivat he piestä minua.\nMinä heille selitin, miten asiat olivat. Me nousemme ylös ja mitä\nnäemme? Huoneraukkani verta tulvillaan, kapteeni pitkällään tikari\nkaulassa, tyttö muka kuolleena ja pukki aivan säikähtäneenä. --\nKylläpä on, ajattelin, menee ainakin neljätoista päivää, ennenkuin\nsaan lattian puhtaaksi. Sitä täytyy raapia, se on kauheata.\n-- Upseeri kannettiin pois, nuori miesraukka! ja tyttö aivan\nrepaleisena. -- Mutta kuulkaahan pahinta: kun seuraavana päivänä\naioin ottaa écun ostaakseni sisälmyksiä, löysinkin sen sijasta\nkuihtuneen lehden.\n\nEukko vaikeni. Kauhistuksen sorina kulki kautta salin.\n\n-- Peikko, pukki, kaikki tuo haiskahtaa noituudelta, sanoi muuan\nGringoiren naapuri.\n\n-- Ja tuo kuihtunut lehti, lisäsi toinen.\n\n-- Ei ole epäilystäkään, virkkoi kolmas, että se on velho, joka\nyhdessä tuiman munkin kanssa rosvoaa upseereita.\n\nGringoire itsekin oli vähällä vakuuttua kaiken tämän kauheudesta ja\ntodistusvoimasta.\n\n-- Vaimo Falourdel, sanoi herra presidentti majesteetillisesti, onko\nteillä vielä jotakin sanottavaa oikeudelle?\n\n-- Ei, korkea-arvoinen herra, vastasi eukko, jollei sitä, että\ntiedonannossa on nimitetty taloani kurjaksi ja haisevaksi\nmökkirähjäksi, mikä on häpäisevää puhetta. Talot sillalla eivät\nkyllä ole suurellisia, koska niissä asuu paljon väkeä, mutta siitä\nhuolimatta asuu siellä yhä teurastajia, jotka ovat rikasta väkeä ja\nnaivat komeita, kauniita naisia.\n\nLakimies, joka Gringoiresta oli näyttänyt krokotiililta, nousi ylös.\n\n-- Hiljaa! sanoi hän. Pyydän herroja muistamaan, että syytetyltä on\nlöydetty tikari. -- Vaimo Falourdel, onko teillä täällä se kuihtunut\nlehti, joksi écu, jonka saitte paholaiselta, on muuttunut.\n\n-- On, korkea-arvoinen herra, olen sen löytänyt. Tässä se on. Eräs\noikeudenpalvelija vei lehden krokotiilille, joka synkästi päätään\nravistaen antoi sen presidentille, joka sen lähetti kuninkaalliselle\nkirkollisasiain syyttäjälle, niin että se sai tehdä kierroksen koko\nsalin kautta.\n\n-- Se on koivunlehti, sanoi mestari Jacques Charmolue. Uusi todistus\nnoituudesta.\n\nEräs neuvos otti sananvuoron.\n\n-- Todistaja, kaksi miestä tuli yhdessä teidän luoksenne. Musta,\njonka aluksi näitte katoavan, sitten uivan papin puvussa Seinessä, ja\nupseeri. -- Kumpi heistä antoi teille écun?\n\nEukko mietti hetkisen ja sanoi:\n\n-- Se oli upseeri. Väkijoukossa kävi puheenkohina.\n\n-- Ah! ajatteli Gringoire, sehän järkyttää vakaumustani. Philippe\nLheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja, oli kuitenkin\nuudelleen ottanut sananvuoron.\n\n-- Minä palautan herrojen muistiin, että murhattu upseeri\nkirjallisen, sairasvuoteella tehdyn lausunnon mukaan oli selittänyt,\nettä hän heti ensi hetkestä, jolloin musta mies häntä puhutteli,\noli arvellut, että se saattoi olla kummitus, ja että peikko lisäksi\noli innokkaasti kehoittanut häntä kohtaukseen syytetyn kanssa, ja\nhänen, kapteenin, huomautettua, ettei hänellä ollut rahaa, oli\npeikko antanut hänelle écun, jolla mainittu upseeri oli maksanut\nFalourdelille huoneen. Écu on siis ollut helvetinraha.\n\nTämä sitova todistus näytti haihduttavan Gringoiren ja muiden\nskeptikkojen epäilyt.\n\n-- Herroilla on jutun asiakirjat, lisäsi kuninkaallinen asianajaja\nistuutuen, voitte siis ottaa selon Febus de Châteaupers'in\nlausunnosta.\n\nTämän nimen kuullessaan nousi syytetty seisoalleen. Hänen päänsä\nkohosi väkijoukon yli. Kauhistunut Gringoire tunsi Esmeraldan.\n\nHän oli kalpea; hänen tukkansa, joka ennen oli niin sirosti\npalmikoitu ja sekiineillä koristettu, valui nyt epäjärjestyksessä\nhänen harteilleen; hänen huulensa olivat siniset; hänen silmänsä\nkauhean sisäänpainuneet. Voi!\n\n-- Febus! sanoi hän tuijottaen, missä hän on? Oi, korkea-arvoiset\nherrat! ennen kuin tapatte minut, sanokaa armosta, elääkö hän vielä!\n\n-- Vaiti, nainen, vastasi presidentti. Se ei ole meidän asiamme.\n\n-- Oh! säälikää, sanokaa, onko hän elossa! jatkoi tyttö ristien\nkauniit, laihtuneet kätensä, jolloin kuultiin kahleitten kalisevan\npitkin hänen pukuaan.\n\n-- No niin! sanoi kuivasti kuninkaallinen asianajaja, hän on kuoleman\nkielissä. Oletteko tyytyväinen?\n\nOnneton tyttö vaipui takaisin penkilleen ääntä päästämättä, kyyneltä\nvuodattamatta, valkeana kuin vahakuva. Presidentti kumartui hänen\njalkojensa juurella olevan miehen puoleen, jolla oli kultaompeleinen\npäähine, musta mekko, kaulaketjut ja kädessä sauva.\n\n-- Vartija, tuokaa sisälle toinen syytetty.\n\nKaikkien katseet kääntyivät pientä ovea kohden, joka aukeni ja\njosta Gringoire kauhukseen näki pienen, kauniin, kultasarvisen ja\n-kavioisen vuohen astuvan saliin. Tuo jalo eläin pysähtyi hetkeksi\nkynnykselle kurottaen kaulaansa, aivan kuin sen eteen olisi\nvuorenhuipulta auennut mittaamaton taivaanranta. Äkkiä se huomasi\nmustalaistytön ja hypäten erään kirjurin pöydän ja pään yli se oli\nparilla harppauksella hänen polviensa luona. Sitten se laskeutui\nsirosti emäntänsä jalkojen juureen anoen sanaa tai hyväilyä, mutta\nsyytetty ei liikahtanut, eikä Djaliraukka saanut edes katsetta\nosakseen.\n\n-- Siinähän se ilkeä elukka onkin, virkkoi vanha Falourdelin eukko,\nkyllä minä ne tunnen hyvästi molemmat.\n\nJacques Charmolue esiintyi.\n\n-- Jos herrat suvaitsevat, kuulustelemme vuohta.\n\nSe oli toinen syytetty. Oikeusjuttu eläintä vastaan noituudesta ei\nsiihen aikaan ollut mitään ihmeellistä. Ylituomarinviraston laskuissa\non vuodelta 1466 muun muassa mielenkiintoisia menoeriä jutussa\nGillet-Soulartia ja hänen emäsikaansa vastaan, jotka _mestattiin\nrikoksensa vuoksi Corbeil'ssa_. Siinä on kaikki, maksu kuopasta\nsian hautaamista varten, viisisataa risukimppua Morsantin metsästä,\nviisi mitallista viiniä ja leivät, tuomitun viimeinen ateria, jonka\nhän veljellisesti sai jakaa pyövelin kanssa, ja yhdentoista päivän\nvartioiminen ja ruoka sialle, kahdeksan pariisilaista denieriä\npäivältä. Toisinaan mentiin eläimiäkin pitemmälle. Kaarle Suuren ja\nLudvig Hurskaan kapitulaarit sisältävät ankaria rankaisumääräyksiä\nliekehtiville peikoille, jotka uskaltavat näyttäytyä ilmassa.\n\nKirkollisasiain syyttäjä huudahti:\n\n-- Jos paholainen, joka on mennyt tähän vuoheen ja joka on siinä yhä\nkaikista manauksista huolimatta, aikoo pelotella tuomioistuinta,\nteemme hänelle tiettäväksi, että olemme pakotetut häntä vastaan\nkäyttämään hirsipuuta tai roviota.\n\nGringoiren otsalta valui kylmä hiki. Charmolue otti eräältä pöydältä\nmustalaistytön tamburiinin ja pitäen sitä erityisessä asennossa\nvuohen edessä kysyi siltä:\n\n-- Mitä on kello? Vuohi katsoi sitä älykkäällä katseella, nosti\nkullatun jalkansa ja löi sillä seitsemän kertaa. Kello oli todellakin\nseitsemän. Kauhun humina kulki kautta väkijoukon.\n\nGringoire ei saattanut hillitä itseään.\n\n-- Se on hukassa! hän huusi äänekkäästi. Näettehän, ettei se tiedä\nmitä tekee.\n\n-- Hiljaa siellä väkijoukossa salin perällä! sanoi uhkaavasti vartija.\n\nJacques Charmolue sai vuohen tekemään samoilla tamburiinin käänteillä\nuseita muitakin temppuja, kuten ilmoittamaan päivämäärän, kuukauden\nynnä muita sellaisia, jotka lukija jo on nähnyt sen tekevän. Ja\noikeusjutuille ominaisen näköhäiriön vuoksi nämä samat katsojat,\njotka ehkä useammin kuin kerran olivat ulkona kaduilla osoittaneet\nsuosiotaan Djalin viattomille tempuille, kauhistuivat niitä\nOikeuspalatsin holvien alla. Vuohi oli ehdottomasti perkele.\n\nJa asia paheni yhä, kun kuninkaallisen syyttäjän tyhjennettyä\nlattialle Djalin kaulassa olevasta pienestä nahkapussista joukon\nirtonaisia kirjaimia, sen nähtiin toisella kaviollaan muodostavan\nnäistä kirjaimista tuon kohtalokkaan nimen: _Febus_. Se noituus,\njonka uhriksi kapteeni oli joutunut, näytti nyt eittämättömästi\ntodistetulta, ja mustalaistyttö, tuo ihastuttava olento, joka niin\nmonasti oli sulollaan häikäissyt ohikulkijat, oli kaikkien silmissä\ninhottava noita.\n\nHän ei muuten osoittanut mitään elonmerkkiä. Ei Djalin soma\nlähentely, eivät lakimiesten uhkaukset, ei väkijoukon kirousten\nmutina kiinnittänyt hänen huomiotaan puoleensa.\n\nErään oikeudenpalvelijan täytyi armotta ravistaa häntä, ennen kuin\nhän havahtui, ja presidentti lausui juhlallisella äänellä: -- Tyttö,\nte olette mustalaisrotua ja teidät on tavattu noituudesta. Te olette\nyhdessä myötäsyytetyn noidutun vuohen kanssa pimeyden valtojen\nliitossa yöllä vasten viime maaliskuun 29:ttä päivää murhannut\nnoituuden ja pirunjuonien avulla kuninkaallisen henkivartijaväen\njousimiesten kapteenin Febus de Châteaupers'in. Kiellättekö yhä?\n\n-- Kauheata! huusi tyttö peittäen kasvot käsiinsä. Febukseni! Oh!\nTämä on helvetti!\n\n-- Kiellättekö yhä? kysyi presidentti kylmästi.\n\n-- Kiellänkö! sanoi tyttö kauhealla äänellä nousten ylös, ja hänen\nsilmänsä leimahtivat.\n\nPresidentti jatkoi samaan tapaan:\n\n-- Miten siis selitätte ne seikat, jotka todistavat teitä vastaan?\nTyttö vastasi katkonaisesti:\n\n-- Olen jo sanonut. En tiedä. Se on eräs pappi. Pappi, jota en tunne.\nPappi, joka vainoaa minua!\n\n-- Niin, tuima munkki, virkkoi tuomari!\n\n-- Oi korkea-arvoiset herrat! säälikää! olen vain kurja tyttö...\n\n-- Egyptistä, sanoi tuomari. Mestari Jacques Charmolue otti\nsananvuoron lempeällä äänellä:\n\n-- Syytetyn surulliseen julkeuteen katsoen anon minä hänelle\nkidutusta.\n\n-- Myönnetään, sanoi presidentti. Onnettoman koko ruumis vapisi.\nHän nousi kuitenkin pertuskamiehen käskystä ja astui melko varmoin\naskelin Charmoluen ja kirkollisviraston jäsenten jäljessä kahden\npertuskarivin välissä matalaa ovea kohden, joka äkkiä aukeni\nja sulkeutui jälleen hänen takanaan, mikä tuntui surullisesta\nGringoiresta siltä kuin kauhea kita olisi niellyt hänet.\n\nKun hän katosi, kuului surkeaa määkimistä. Pieni vuohi siellä valitti.\n\nIstunto keskeytettiin. Erään neuvoksen huomautettua, että herrat\nolivat väsyneitä, ja että kidutuksen päättymistä saisi kauan odottaa,\nvastasi presidentti että tuomarin tuli uhrautua velvollisuudelleen.\n\n-- Mokomakin lutka, laittautuu vielä kidutukseen, kun ei tässä edes\nole saanut syödä! sanoi muuan vanha tuomari.\n\n\n\n\nII. Jatkoa kuihtuneeksi lehdeksi muuttuneeseen kultarahaan\n\n\nAstuttuaan muutamia askelmia ylös ja alas niin pimeässä käytävässä,\nettä sitä keskipäivälläkin valaistiin lampuilla, saapui Esmeralda\nhirveän saattueensa ympäröimänä synkkään huoneeseen, johon hänet\noikeudenpalvelijat työnsivät. Tämä pyöreä huone oli erään tuollaisen\nsuuren tornin maakerroksessa, jotka vielä meidänkin vuosisadallamme\ntunkeutuvat sen uuden rakennuskerroksen läpi, jolla uusi Pariisi\non peittänyt vanhan. Tässä kellarikammiossa ei ollut ainoatakaan\nikkunaa eikä muuta aukkoa kuin matala sisäänkäytävä, jonka sulki\njykevä rautaovi. Valoa ei kuitenkaan puuttunut. Muurinsyvennykseen\noli laitettu uuni. Siihen oli sytytetty suuri nuotio, joka\npunertavalla hohteellaan valaisi kammiota ja kokonaan saattoi varjoon\ntalikynttiläpahasen, joka paloi eräässä loukossa. Rautaristikosta,\njolla uuni suljettiin ja joka nyt oli ylhäällä, ei näkynyt\nloimuavan uuninaukon tummasta laidasta muuta kuin rautatankojen\npäät ikään kuin mustina, terävinä, harvoina hampaina, mikä sai\nuuninsuun näyttämään satujen tultasyöksevän lohikäärmeen kidalta.\nSiitä lähtevän loimun valossa näki vanki ympäri huonetta kauheita\nkojeita, joiden tarkoitusta hän ei käsittänyt. Keskellä huonetta\noli nahalla päällystetty miltei maan tasalla oleva vuode, jonka\nyläpuolella riippui soljella varustettu nahkahihna vaskirenkaassa,\njoka oli kiinnitetty holvinhuippuun veistetyn kivikummituksen suuhun.\nKaikenlaisia pihtejä ja suuria aurankärkiä hehkui sikin sokin\nhiilloksessa. Takkavalkean verenkarvainen loimu valaisi kaikkialla\nhuoneessa vain hirvittävien esineitten kokoelmaa.\n\nTätä helvettiä nimitettiin yksinkertaisesti kidutuskammioksi.\n\nVuoteella istui huolimattomassa asennossa valantehnyt pyöveli\nPierrat Torterue. Hänen apulaisensa, kaksi jykeväkasvoista maahista\nnahkaesiliinoissa ja palttinahousuissa, kohensivat tulta suurilla\nhiilihangoilla.\n\nTytön oli täytynyt jo ponnistaa koko rohkeutensa. Astuessaan\nhuoneeseen hän kauhistui.\n\nPalatsivoudin palvelijat asettuivat hänen toiselle puolelleen, papit\nja muut kirkollisviraston jäsenet toiselle. Eräässä loukossa oli\npöytä, kirjoitusneuvot ja kirjuri. Mestari Jacques Charmolue lähestyi\nmustalaistyttöä lempeästi hymyillen.\n\n-- Rakas lapseni, sanoi hän, te kiellätte siis yhä?\n\n-- Kiellän, vastasi tyttö sammuneella äänellä.\n\n-- Siinä tapauksessa, virkkoi Charmolue, on meidän, ikävä kyllä,\nkuulusteltava teitä ankarammin kuin olisimme halunneet. --\nSuvaitsetteko istuutua tälle vuoteelle. -- Mestari Pierrat, tehkää\ntilaa neidille ja sulkekaa ovi. Pierrat nousi muristen:\n\n-- Jos suljen oven, sammuu tuleni.\n\n-- No olkoon sitten auki, ystäväni, vastasi Charmolue. Esmeralda ei\nkuitenkaan liikahtanut. Tuo nahkavuode, jolla niin moni kurja oli\nvääntelehtinyt, peloitti häntä. Hän jähmettyi kauhusta luihin ja\nytimiin saakka. Hän seisoi siinä hämmentyneenä ja kangistuneena.\nCharmoluen viittauksesta tarttuivat pyövelin apulaiset häneen ja\nasettivat hänet istumaan vuoteelle. He eivät häntä kohdelleet\nkovakouraisesti, mutta kun nämä miehet koskettivat häntä, kun hän\ntunsi allaan nahkavuoteen, syöksähti veri hänen sydämeensä. Hän loi\ntuijottavan silmäyksen ympäri huonetta. Hänestä tuntui siltä, kuin\nkaikki nuo hirveät kidutuskojeet, jotka kaikkiin niihin esineisiin\nverrattuna, jotka hän ennen oli nähnyt, olivat kuin yölepakot,\ntuhatjalkaiset ja hämähäkit hyönteisten ja lintujen joukossa,\nliikkuisivat ja astuisivat joka taholta esiin ryömiäkseen hänen\nylleen ja purrakseen ja likistääkseen häntä.\n\n-- Missä on lääkäri? kysyi Charmolue.\n\n-- Tässä, vastasi muuan mustapukuinen, jota tyttö ei ollut ennen\nhuomannut.\n\nHäntä puistatti.\n\n-- Neitiseni, virkkoi kirkollisen syyttäjän hyväilevä ääni kolmannen\nkerran, kiellättekö yhä ne rikokset, joista teitä syytetään?\n\nTällä kertaa petti tytön ääni, ja hän saattoi kieltää vain\npäännyökkäyksellä.\n\n-- Te kiellätte? sanoi Jacques Charmolue. Silloin on minun, ikävä\nkyllä, pakko täyttää virkavelvollisuuteni.\n\n-- Herra kuninkaallinen syyttäjä, sanoi äkkiä Pierrat, millä\naloitamme?\n\nCharmolue punnitsi hetkisen epäröivän näköisenä kuin loppusointua\ntavoittava runoilija.\n\n-- Kengällä, sanoi hän viimein.\n\nOnneton tunsi itsensä niin Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi, että\nhänen päänsä vaipui rinnalle elottoman esineen lailla, josta voima on\npaennut.\n\nPyöveli ja lääkäri lähestyivät häntä yhtaikaa. Samalla ryhtyivät\napulaiset penkomaan kidutuskojevarastoa.\n\nKuullessaan näiden kauheitten rautaesineitten räminän vavahteli\nonneton tyttö aivan kuin kuollut sammakko sähkövirran vaikutuksesta.\n\n-- Oh! kuiskasi hän niin hiljaa, ettei kukaan häntä kuullut, oi\nFebukseni!\n\nSitten hän jälleen jäi liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin marmori.\n\nTämä näytelmä olisi kouristanut kaikkien muiden sydäntä paitsi\ntuomarien. Olisi luullut näkevänsä saatanan kiduttavan syntistä\nsielua helvetin tulipunaisella portilla. Se kurja ruumis, johon\naikoi tarrautua tämä sahojen, pyörien ja kuvahevosten muurahaiskeko,\nse olento, jota ryhtyivät käsittelemään pyövelien karkeat kädet\nja pihtien leuat, oli tällä kertaa tuo suloinen, valkea ja heikko\nolento. Hirssijyvä raukka, jonka inhimillinen oikeus jätti kidutuksen\nkammottavien myllynkivien jauhettavaksi!\n\nPierrat Torteruen renkien käsnäiset kädet olivat jo armotta\npaljastaneet tuon siron säären, tuon jalan, joka niin monasti oli\nhienoudellaan ja kauneudellaan ihastuttanut kulkijoita Pariisin\nkadunkulmissa.\n\n-- Sääliksi käy! mutisi pyöveli tarkastellen noita suloisia ja\nhienoja muotoja. Jos arkkidiakoni olisi ollut läsnä, olisi hän\nvarmasti tällä hetkellä muistanut vertaustaan hämähäkistä ja\nkärpäsestä. Pian näki onneton tyttö pilven läpi, joka hämärsi hänen\nnäkönsä, kengän lähenevän, pian näki hän jalkansa pistettävän sen\nraudoitettujen lautojen väliin ja katoavan tuon hirvittävän kojeen\nalle. Silloin valtasi kauhu hänet koko voimallaan.\n\n-- Ottakaa pois! hän huusi kuohahtaen. Ja hän nousi pystyyn\nhurjistuneena: -- Armoa!\n\nHän ponnahti vuoteelta aikoen heittäytyä kuninkaallisen syyttäjän\njalkoihin, mutta hänen jalkansa oli raskaan, raudoitetun tammipölkyn\npuristuksessa, ja hän vaipui kengän ylle voimattomampana kuin\nmehiläinen lyijypaino siivessään.\n\nCharmoluen viittauksesta asetettiin hänet takaisin vuoteelle, ja\nkaksi karkeata kättä kiinnitti hänen hentojen vyötäistensä ympärille\nhihnan, joka riippui katosta.\n\n-- Viimeisen kerran, tunnustatteko ne rikokset, joista teitä\nsyytetään? kysyi Charmolue ainaisella hyväntahtoisuudellaan.\n\n-- Olen viaton.\n\n-- Miten siis, neitiseni, selitätte ne seikat, jotka todistavat teitä\nvastaan?\n\n-- Ah, korkea-arvoinen herra, en tiedä?\n\n-- Te kiellätte siis?\n\n-- Kaikki!\n\n-- Tehkää tehtävänne, sanoi Charmolue Pierrat'lle. Pierrat väänsi\nruuvia, kenkä puristui, ja onneton tyttö päästi tuollaisen\nhirvittävän kirkaisun, jota ei millään kielellä voi ilmaista.\n\n-- Lopettakaa, sanoi Charmolue Pierrat'lle. -- Tunnustatteko? sanoi\nhän mustalaistytölle.\n\n-- Kaikki! huusi kurja tyttö. Tunnustan, tunnustan! armoa! Hän ei\nollut arvioinut voimiaan antautuessaan kidutukseen.\n\nTuon lapsiraukan, jonka elämä siihen saakka oli ollut niin iloista,\nniin huoletonta ja suloista, oli ensimmäinen kärsimys lannistanut.\n\n-- Inhimillisyys pakottaa minut sanomaan teille, huomautti\nkuninkaallinen syyttäjä, että tunnustuksenne jälkeen teitä odottaa\nkuolema.\n\n-- Se on tervetullut, sanoi tyttö. Ja hän vaipui nahkavuoteelle kuin\nkuollut, riippuen vyötäistensä ympärille kiinnitetystä hihnasta kuin\nkahtia taittuneena.\n\n-- No, kaunokaiseni, pysytelkääpä hieman pystyssä, sanoi mestari\nPierrat nostaen hänet ylös. Tehän olette aivan kuin kultaoinas herra\nde Bourgognen kaulassa.\n\nJacques Charmolue lausui:\n\n-- Kirjuri, kirjoittakaa. -- Nuori mustalaistyttö, te tunnustatte\nottaneenne osaa helvetin kemuihin, hornanperiin ja noituuteen\npeikkojen, velhojen ja noita-akkojen parissa? Vastatkaa.\n\n-- Tunnustan, vastasi tyttö niin hiljaa, että hänen äänensä häipyi\nhänen henkäykseensä.\n\n-- Te tunnustatte nähneenne pukin, jonka Beelsebub antaa näyttäytyä\npilvissä kutsuakseen hornanjuhlaan ja jonka ainoastaan noidat näkevät?\n\n-- Tunnustan.\n\n-- Te tunnustatte palvelleenne Bofomet-päitä, noita temppeliherrain\ninhoittavia epäjumalia?\n\n-- Tunnustan.\n\n-- Ja olleenne yhteistoiminnassa vuohessanne asustavan paholaisen\nkanssa, joka vuohi on kanssasyytettynne?\n\n-- Niin.\n\n-- Myönnättekö ja tunnustatteko lopuksi murhanneenne tuon paholaisen\nja kummituksen avulla, jota kansa nimittää tuimaksi munkiksi, erään\nkapteenin nimeltä Febus de Châteaupers?\n\nHän kohotti suuret silmänsä kiinteästi tuomariin ja vastasi\nelottomasti ilman kouristusta ja mielenliikutusta:\n\n-- Tunnustan. Hänen sisimmässään oli ilmeisesti kaikki särkynyt.\n\n-- Kirjoittakaa, kirjuri, sanoi Charmolue. Ja kääntyen pyövelin\npuoleen hän lisäsi:\n\n-- Päästettäköön vanki irti ja vietäköön oikeuden eteen.\n\nKun vangilta oli riisuttu kidutuskenkä, tutki kuninkaallinen\nkirkollisasiain syyttäjä hänen tuskan tunnottomaksi tekemää jalkaansa.\n\n-- No eipä ole hätää, sanoi hän. Te huusitte ajoissa. Te voisitte\nvielä tanssia, kaunoiseni!\n\nSitten hän kääntyi kirkollisviraston jäsenten puoleen.\n\n-- Vihdoinkin asia valkenee! Se oli lohdullista, herrani! Neiti voi\ntodistaa, että olemme menetelleet mahdollisimman hellävaraisesti.\n\n\n\n\nIII. Loppu kuihtuneeksi lehdeksi muuttuneeseen kultarahaan\n\n\nKun Esmeralda kalpeana ja ontuvana palasi oikeussaliin, otti\nväkijoukko hänet vastaan yleisellä mielihyvän sorinalla.\nKärsimättömänä odotellut kuulijakunta tunsi samaa tyydytystä kuin\nteatterissa viimeisen väliajan lopussa, kun esirippu aukeaa ja\nviimeinen näytös alkaa. Tuomareissa sen herätti pikaisen päivällisen\ntoivo. Pieni vuohikin määki ilosta. Se tahtoi juosta emäntäänsä\nvastaan, mutta se oli sidottu penkkiin kiinni.\n\nIlta oli jo pimennyt. Kynttilöitä ei ollut sytytetty lisää ja ne\nvalaisivat niin heikosti, ettei erottanut salin seiniä. Pimeys\nverhosi kaikki oliot jonkinlaiseen usvaan. Joitakin välinpitämättömiä\ntuomarinkasvoja vain häämötti sen vaipasta. Heitä vastapäätä saattoi\nsalin perällä nähdä epämääräisen vaalean läikän kuvastuvan tummaa\ntaustaa vasten. Se oli syytetty.\n\nHän oli laahustanut paikalleen. Kun Charmolue oli saapunut\ntuolilleen, istuutui hän mahtavasti, mutta nousi sitten jälleen ja\nlausui, antamatta menestyksen herättämän turhamaisuuden liiaksi\npistää näkyviin:\n\n-- Syytetty on tunnustanut kaikki.\n\n-- Mustalaistyttö, virkkoi presidentti, te olette tunnustanut kaiken\nnoituutenne ja haureutenne sekä murhanneenne Febus de Châteaupers'in.\n\nTytön sydäntä kouristi. Kuultiin hänen nyyhkyttävän pimeässä.\n\n-- Kaikki mitä tahdotte, vastasi hän heikolla äänellä, mutta tappakaa\nminut pian!\n\n-- Herra kuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä, virkkoi\npresidentti, oikeus on valmis kuulemaan teidän kannettanne.\n\nMestari Charmolue otti esille valtavan paperikäärön ja alkoi lukea\nsuurin elein ja asianajajan mahtipontisuudella latinalaista puhetta,\njossa kaikki oikeusjutun todistukset esiintyivät ciceroisin kääntein\npönkitettyinä ja varustettuina lainauksilla Plautukselta, hänen\nlempikoomikoltaan. Olemme pahoillamme siitä, ettemme voi lukijalle\nesittää tätä merkillistä asiakirjaa. Puhuja lausui sen ihmeteltävällä\nvoimalla. Hän ei ollut vielä päässyt johdannon loppuun, kun hänen\notsaltaan jo kihoili hikihelmiä ja hänen silmänsä pullistuivat. Mutta\näkkiä hän pysähtyi keskellä lausetta, ja hänen tavallisesti varsin\nlempeä ja myös varsin tyhmä katseensa leimahti.\n\n-- Hyvät herrat, huudahti hän (tällä kertaa ranskaksi, sillä sitä\nei ollut papereissa). Saatana on siihen määrin sotkeutunut tähän\njuttuun, että on läsnä istunnossamme ja tekee pilkkaa sen arvosta.\nKatsokaa!\n\nJa hän osoitti kädellään pientä vuohta, joka nähdessään Charmoluen\nviittovan oli luullut, että hänenkin tuli tehdä samoin, ja nousten\ntakajaloilleen alkanut matkia etujaloillaan ja partaisella päällään\nparhaan taitonsa mukaan kuninkaallisen syyttäjän mahtipontista\nesiintymistä. Se oli, kuten ehkä muistetaan, sen loistotemppuja.\nTämä tapaus, tämä viimeinen _todistus_, teki voimakkaan vaikutuksen.\nVuohen jalat sidottiin, ja kuninkaallinen syyttäjä jatkoi\nkaunopuheista esitystään.\n\nSe oli sangen pitkä, mutta loppu oli mainio. Otan tähän viimeisen\nlauseen, johon lisättäköön mestari Charmoluen käheä ääni ja\nhengästynyt esitystapa.\n\n-- _Ideo, Domni, coram stryga demonstrata, crimine patente,\nintentione criminis existente, in nomine sanctae ecclesiae\nNostrae-Dominae Parisiensis, quae est in saisina habendi omnimodam\naltam et bassam justitiam in illa hac intemerata Civitatis insula,\ntenore praesentium declaramus nos requirere, primo, aliquandam\npecuniariam indemnitatem; secundo, amendationem honorabilem ante\nportalium maximum Nostrae-Dominae, ecclesiae cathedralis; tertio,\nsententiam in virtute cujus ista stryga cum sua capella, seu in\ntrivio vulgariter dicto la Grève, seu in insula exreunte in fluvio\nSequanae, juxta pointam jardini regalis, executatae sint!_\n\n[Täten ilmoitamme, hyvät herrat, mainitun noidan läsnäollessa,\nkoska hänen rikoksensa on ilmeinen ja täydellä aikomuksella tehty,\nvaativamme Pariisin pyhän Notre-Dame-kirkon nimessä, jolla tällä\nCitén saarella on kaikinpuolinen ylempi ja alempi tuomiovalta,\nyleisön läsnäollessa, ensiksi, rahasakkoa; toiseksi, katumuksentekoa\nNotre-Damen tuomiokirkon pääportaalin edessä; kolmanneksi, tuomion,\njonka nojalla sanottu noita ja hänen vuohensa mestataan joko sillä\ntorilla, jota tavallisesti nimitetään Grèveksi, tahi vastapäätä\nkuninkaan puutarhaa sijaitsevalla Seine-virran saarella!]\n\nHän pani hatun päähänsä ja istuutui.\n\n-- _Eheu!_ huokasi Gringoire liikuttuneena, _bassa latinitas!_ [Voi,\nkehnoa latinaa!] Muuan toinen mustapukuinen nousi ylös syytetyn\nvierestä.\n\nSe oli hänen puolustusasianajajansa. Nälkäiset oikeudenjäsenet\nalkoivat supista.\n\n-- Asianajaja, puhukaa lyhyesti, sanoi presidentti.\n\n-- Herra presidentti, vastasi asianajaja, koska vastaaja on\ntunnustanut rikoksensa, ei minulla ole muuta kuin sananen sanottavana\nherroille. Saalalaislaissa on kohta, joka kuuluu: \"Jos noita on\nsyönyt ihmisen ja se on hänestä todistettu, maksakoon hän sakkoa\nkahdeksantuhatta denieriä eli kaksisataa souta kullassa.\" Anon, että\npuolustettavani tuomitaan sakkoihin.\n\n-- Se kohta on kumottu, sanoi ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja.\n\n-- _Nego_ [Kiellän], vastasi asianajaja.\n\n-- Äänestys! lausui muuan oikeudenneuvos; rikos on todistettu, ja\nkello on paljon.\n\nÄänestettiin salissa. Tuomarit äänestivät hatuilla; heillä oli kiire.\nToinen toisensa jälkeen näkyi pimennossa ottavan hatun päästään\npresidentin hiljaa lausuessa heille kolkon kysymyksensä. Onneton\nsyytetty näytti katselevan heitä, mutta hänen hämärtynyt katseensa ei\nnähnyt mitään.\n\nSitten ryhtyi sihteeri kirjoittamaan, minkä jälkeen hän ojensi\npresidentille pitkän pergamentin.\n\nJa nyt kuuli tuo onneton tyttö väkijoukon liikehtivän, keihäitten\nkalahtelevan toisiaan vasten ja jäisen äänen sanovan:\n\n-- Mustalaistyttö, sinä päivänä, jonka meidän herramme kuningas\nsuvaitsee määrätä, viedään teidät pyövelinrattailla paitaan\npuettuna, paljain jaloin ja köysi kaulassa Notre-Damen pääportaalin\neteen, jossa teidän on tehtävä katumus kahden naulan painoinen\nvahakynttilä kädessänne, ja sieltä Grève-torille, jossa teidät\nhirtetään ja kuristetaan kuoliaaksi kaupungin hirsipuussa; ja samoin\ntämä teidän vuohenne; ja on teidän maksettava kirkollisvirastolle\nkolme kultakolikkoa sovitukseksi tekemistänne ja tunnustamistanne\nrikoksista, noituudesta, taikomisesta, haureudesta ja herra Febus de\nChâteaupers'in murhasta. Herra olkoon sielullenne armollinen!\n\n-- Oh! tämä on unta! kuiskasi tyttö, ja hän tunsi karkeitten käsien\nkuljettavan hänet pois.\n\n\n\n\nIV. \"Lasciate ogni speranza.\"\n\n[Heittäkää kaikki toivo. -- Viimeisen säkeen ensimmäiset sanat\nhelvetin portin päällä olevasta kirjoituksesta Danten _Divina\nCommediassa_. -- Suomentajan huomautus.]\n\n\nValmista keskiaikaista rakennusta oli melkein yhtä paljon maan\nalla kuin maan päälläkin. Jollei palatsi, linna tai kirkko ollut\nrakennettu paaluille, kuten Notre-Dame, oli se kaksikerroksinen.\nTuomiokirkoissa oli ylemmän laivan alla, joka yötä päivää loisti\nvalossa ja kaikui urkujen ja kellojen soittoa, toinen, maanalainen,\nmatala, pimeä, salaperäinen, sokea ja mykkä kirkko; toisinaan hauta,\ntoisinaan sekä vankila että hauta. Näillä valtavilla rakennuksilla,\njoiden syntyä ja kasvua olemme toisessa kohdassa kuvailleet, ei\nollut ainoastaan perustuksia, vaan niin sanoakseni juuret, jotka\nmaan alla haarautuivat huoneina, pylväskäytävinä ja portaina aivan\nkuin maanpäällinenkin rakennus. Niin olivat kirkot, palatsit ja\nlinnat vyötäisiään myöten maan sisässä. Rakennuksen kellariholvit\nmuodostivat toisen rakennuksen, johon laskeuduttiin nousemisen\nsijasta ja jonka maanalaiset kerrokset liittyivät maanpäälliseen\nkerroskukkulaan aivan kuin rantametsät ja -vuoret kuvastuvat\nnurinpäin järven kirkkaaseen kalvoon.\n\nSaint-Antoinen linnassa, Pariisin Oikeuspalatsissa ja Louvressa\nolivat nämä maanalaiset rakennukset vankiloita. Näiden vankilain\nkerrokset kävivät yhä ahtaammiksi ja pimeämmiksi, kuta syvemmälle\nmaan sisään ne tunkeutuivat. Niissä oli yhtä monta vyöhykettä\nkuin on kasvavan kauhun vivahduksia. Dante ei olisi voinut keksiä\nsopivampaa muotoa helvetilleen. Tämä maanalainen vankilasuppilo\nhuipentui tavallisesti pohjakammioon, johon Dante sijoitti saatanan\nja yhteiskunta kuolemaantuomitun. Kun joku kurja oli kerran sinne\nhaudattu, sai hän heittää hyvästit päivänvalolle, ilmalle, elämälle,\n_ogni speranza._ Hän saattoi sieltä astua vain hirsipuulle tai\nroviolle. Joskus hän mätäni sinne. Inhimillinen oikeus nimitti sitä\n_unohtamiseksi_. Kuolemaantuomittu tunsi itsensä ja ihmisten välisen\nkivi- ja vangin vartija vuoren painon päänsä päällä, ja koko vankila,\ntuo valtava linna oli vain suunnaton, monimutkainen lukko, joka sulki\nhänet elollisen maailman yhteydestä.\n\nTällaiseen maanalaiseen kammioon, Ludvig Pyhän kaivauttamiin\nvankilakomeroihin, Tournellen _in-pace_-tyrmään oli epäilemättä\npakenemisen pelosta sijoitettu hirtettäväksi tuomittu Esmeralda,\nja hänen päänsä päällä lepäsi koko suunnaton Oikeuspalatsi.\nKärpäsraukka, joka ei olisi voinut liikauttaa sen pienintäkään kiveä!\n\nSallimus ja yhteiskunta olivat tehneet yhdessä vääryyttä häntä\nkohtaan, eikä sellaista onnettomuuden ja kidutuksen ylellisyyttä\nolisi tarvittu niin hennon olennon murskaamiseen.\n\nHän oli siellä pimeyteen haudattuna, suljettuna, eristettynä,\nmuurattuna. Jos joku olisi nähnyt hänet tässä tilassa, nähtyään\nhänen ennen nauravan ja tanssivan auringonpaisteessa, hän\nolisi kauhistunut. Kylmänä kuin yö, kuin kuolema, ainoankaan\ntuulenhenkäyksen hivelemättä hänen hiuksiaan, ainoankaan ihmisäänen\nkantautumatta hänen korviinsa, ainoankaan valonsäteen tunkeutumatta\nhänen silmiinsä, kyyristyneenä maahan kahleiden painamana,\nvaipuneena leivänpalasen ja vesiruukun viereen pienelle olkikuvolle\nvesilätäkköön, joka seinistä tihkuvista pisaroista oli kertynyt\nluolan pohjalle, liikahtamatta ja tuskin hengittäenkään hän ei enää\nkyennyt tuntemaan edes kärsimystä. Febus, aurinko, päivänvalo,\nraikas ilma, Pariisin kadut, tanssi ja suosionosoitukset, suloinen\nlemmenlepertely upseerin kanssa, sitten pappi, vanha noita-akka,\ntikari, veri, kidutus, hirsipuu, kaikki se tosin vielä häilähteli\nhänen sielunsa silmien ohi milloin kauhistavana painajaisena; mutta\nse oli enää vain kauheaa, sekavaa taistelua, joka häipyi pimeyteen,\ntai etäistä soitantoa, jota kaiuteltiin siellä korkealla maan päällä\nja jota ei enää voinut kuulla siinä syvyydessä, johon tuo onneton oli\nvaipunut.\n\nKoko sinä aikana, jonka hän oli siellä ollut, hän ei ollut voinut\nvalvoa eikä nukkua. Tuossa onnettomassa luolassa hänen oli yhtä\nvaikea erottaa valveilla oloa unesta ja unta todellisuudesta kuin\npäivää yöstä. Kaikki liikkui hämmentyneenä, särkyneenä, sekavana\nja hajallisena hänen mielikuvituksessaan. Hän ei enää tuntenut, ei\ntiennyt, ei ajatellut mitään. Korkeintaan hän unelmoi. Milloinkaan ei\nelävä olento ollut vaipunut niin syvään tyhjyyteen.\n\nTässä huumautuneessa, vilustuneessa, kivettyneessä tilassa hän oli\npari, kolme kertaa hämärästi tajunnut kolinaa, joka syntyi luukun\navaamisesta jossain hänen yläpuolellaan, valon silti tunkeutumatta\naukosta, jonka kautta joku käsi heitti hänelle mustan leivänpalan.\nTämä vanginvartijan ajoittainen käynti oli ainoa side, joka hänet\nyhdisti ihmisiin.\n\nYksi ainoa seikka askarrutti koneellisesti hänen korvaansa: hänen\npäänsä yllä tihkui vettä holvin homeisista kivistä, ja yhtä pitkän\nväliajan päästä putosi sieltä aina pisara. Hän kuuli tajuttomasti\näänen, joka syntyi tämän pisaran putoamisesta hänen vieressään\nolevaan lätäkköön.\n\nLiike, jonka tämä putoava pisara synnytti vesilätäkköön, oli ainoa\nelonmerkki hänen vaiheillaan, ainoa kello, joka mittasi aikaa, ainoa\nääni, jonka hänen korvansa erotti kaikesta maan melusta.\n\nJa lopuksi hän tunsi silloin tällöin tässä lian ja pimeyden\nlokaviemärissä jonkin kylmän kulkevan jostain kohden hänen jalkainsa\ntai käsivarsiensa yli, ja häntä puistatti.\n\nMiten kauan hän oli siellä ollut, sitä hän ei tiennyt. Hän muisti\nvain, että jossain oli julistettu kuolemantuomio jollekin, ja\nettä hänet oli viety pois, ja että hän oli herännyt äänettömässä\npimeydessä kohmettuneena. Hän oli ryöminyt käsiensä varassa, mutta\nsilloin olivat rautarenkaat viiltäneet hänen nilkkojaan ja kahleet\nkalisseet. Hän oli huomannut, että kaikkialla hänen ympärillään oli\nkiviseinä, että hänen allaan oli vain märkä kivikamara ja olkikupo,\nmutta ei lamppua eikä ikkuna-aukkoa. Silloin hän oli istuutunut\ntälle olkikuvolle ja toisinaan vaihteen vuoksi siirtynyt tähän\ntyrmään johtavien kiviportaitten viimeiselle askelmalle. Hetken hän\noli koettanut laskea niitä mustia minuutteja, joita vesipisarain\nputoaminen hänelle mittasi, mutta kohta oli tämäkin sairaitten\naivojen surullinen toiminta sammunut itsestään hänen päästään, ja hän\noli jälleen vaipunut tylsyyteen.\n\nVihdoinkin eräänä päivänä tai eräänä yönä (sillä päivä ja yö olivat\ntässä haudassa saman väriset) hän kuuli yläpuoleltaan äänekkäämpää\nkolinaa kuin minkä vanginvartija tavallisesti sai aikaan tuodessaan\nhänelle leipää ja vettä. Hän kohotti päätään ja näki punertavaa valoa\nvilkkuvan tyrmän kattoon laitetun oven tai luukun raoista. Samassa\nrämisi raskas rautalukko, luukku natisi ruostuneissa saranoissaan ja\naukeni, ja hän näki lyhdyn, käden ja kahden miehen jalat, ovi kun\noli liian matala, jotta hän olisi voinut nähdä heidän päänsä. Valo\nhäikäisi niin hänen silmiään, että hänen täytyi sulkea ne.\n\nKun hän ne jälleen avasi, oli ovi kiinni, lyhty asetettu portaitten\nastuimelle, ja muuan yksinäinen mies seisoi hänen edessään. Hänen\nyllään oli jalkoihin saakka ulottuva musta vaippa, ja samanvärinen\nhuppu peitti hänen päänsä. Tuosta olennosta ei näkynyt mitään, ei\nkasvoja, ei käsiä. Tytön edessä seisoi vain pitkä, musta käärinliina,\njonka sisällä liikkui jotain. Hän tuijotti hetken tätä kummituksen\ntapaista. Kumpikaan ei kuitenkaan virkkanut mitään. Olisi luullut\nnäkevänsä kahden kuvapatsaan tuijottavan toisiaan. Ainoastaan kaksi\nseikkaa osoitti elonmerkkejä tuossa luolassa: lyhdyn kynttilänsydän,\njoka rätisi ilman kosteuden vaikutuksesta, ja katosta putoavat\nvesipisarat, jotka yksitoikkoisella tipahtelullaan katkoivat tätä\nepäsäännöllistä, rätisevää ääntä ja saivat lyhdynvalon väräjämään\nöljyisen vesilätäkön värerenkaissa. Vihdoin vanki katkaisi\näänettömyyden:\n\n-- Kuka te olette?\n\n-- Pappi. Tuo sana, äänenpaino ja ääni saivat hänet vapisemaan. Pappi\njatkoi jylhällä äänellä:\n\n-- Oletteko valmis?\n\n-- Mihin?\n\n-- Kuolemaan.\n\n-- Oh! sanoi tyttö, tuleeko se pian?\n\n-- Huomenna.\n\nHänen päänsä, joka oli kohonnut iloisesti, painui takaisin rinnalle:\n\n-- Siihen on vielä pitkä aika! hän kuiskasi. Miksi eivät he jo tänään?\n\n-- Te olette siis kovin onneton? kysyi pappi hetken vaitiolon jälkeen.\n\n-- Minua viluttaa kovin, vastasi tyttö.\n\nHän kiersi käsivartensa jalkainsa ympäri, kuten aina tekevät\nonnettomat, joita palelee, ja kuten jo olemme nähneet Rolandin tornin\nerakon tekevän, ja hänen hampaansa kalisivat.\n\nPappi näytti tarkastelevan viitan hupun alta vankityrmää.\n\n-- Ilman valoa! ilman tulta! ilman vettä! tämähän on kauheaa!\n\n-- Niin, vastasi tyttö hajamielisenä, jollaiseksi onnettomuus oli\nhänet tehnyt. -- Päivä on kaikkia varten. Miksi ei minulle anneta\nmuuta kuin yö?\n\n-- Tiedättekö, kysyi pappi uuden tauon jälkeen, miksi te olette\ntäällä?\n\n-- Luulen sen tietäneeni, sanoi tyttö, nostaen laihat sormensa\nsilmäkulmilleen ikään kuin tukien muistiaan, -- mutta en muista sitä\nenää.\n\nÄkkiä hän alkoi itkeä lapsen lailla.\n\n-- Tahtoisin päästä pois täältä, herra. Minun on kylmä, minua\npelottaa, ja täällä on eläimiä, jotka tulevat minun päälleni.\n\n-- No, seuratkaa minua.\n\nJa pappi tarttui hänen käsivarteensa. Tuo onneton tyttö oli jo aivan\nkohmeessa, mutta tämä käsi tuntui kuitenkin hänestä kylmältä.\n\n-- Oh! kuiskasi hän, -- se on kuoleman jäinen käsi. Kuka te olette?\n\nPappi nosti päähineensä. Tyttö katsoi. Siinä olivat nuo synkeät\nkasvot, jotka olivat häntä niin kauan vainonneet, tuo demoninpää,\njoka oli ilmestynyt Falourdelin luona hänen jumaloidun Febuksensa\npään viereen, nuo silmät, joiden hän oli viimeksi nähnyt välkähtävän\ntikarin vieressä.\n\nTämä olento, joka aina oli vaikuttanut hänen elämäänsä niin\nkohtalokkaasti, saattanut hänet onnettomuudesta toiseen ja viimein\nmestauslavalle, herätti hänet tylsyyden tilasta. Hänestä tuntui siltä\nkuin jokin harson tapainen, joka oli hämärtänyt hänen muistiaan,\nolisi revennyt rikki. Hänen kammottavan seikkailunsa kaikki vaiheet\nöisestä kohtauksesta Falourdelin luona kuolemantuomioon saakka\nTournellessa palasivat yhtaikaa hänen muistiinsa, eivät enää\nsekavina ja hämärinä, kuten vielä äsken, vaan selvinä, räikeinä,\nvoimakkaina, elävinä ja hirvittävinä. Nuo hiukan kalvenneet, hänen\nmyöhempäin kärsimystensä osittain haihduttamat muistot, ne elävöitti\nuudelleen tuo tumma olento hänen edessään, aivan kuin tulen hohde\nsaa sympaattisella musteella kirjoitetut näkymättömät kirjaimet\nilmestymään valkealle paperille. Hänestä tuntui siltä kuin kaikki\nhänen sydänhaavansa aukeaisivat uudelleen ja vuotaisivat verta.\n\n-- Oh! huudahti hän peittäen käsillä silmiään ja koko ruumis\nkouristuksenomaisesti vapisten, -- pappi!\n\nHänen käsivartensa vaipuivat sitten voimattomina alas ja hän jäi\nistumaan pää painuksissa, katse maahan luotuna, mykkänä ja vapisevana.\n\nPappi yhä tuijotti häntä kuin haarahaukka, joka kauan on kaarrellut\nviljaan kyyristyneen leivosen yläpuolella, ääneti lyhentänyt kauheita\nkierroksiaan ja yhtäkkiä nopeasti kuin salama iskenyt uhriinsa ja\npitelee sitä huohottaen kynsissään.\n\nTyttö kuiskaili:\n\n-- Päättäkää työnne! antakaa viimeinen isku! -- Ja hän painoi\nkauhistuen päänsä olkapäittensä väliin kuin lammas, joka odottaa\nteurastajan moukariniskua.\n\n-- Herätänkö minä teissä kauhua? sanoi pappi viimein.\n\nTyttö ei vastannut.\n\n-- Pelkäättekö te niin minua? toisti pappi.\n\nTytön huulet venähtivät aivan kuin hän olisi hymyillyt.\n\n-- Kyllä, sanoi tyttö, -- pyöveli leikittelee kuolemaantuomitun\nkanssa. Jo kuukausimääriä hän on minua vainonnut, uhkaillut ja\npelotellut! Hyvä Jumala, miten onnellinen olisinkaan ollut ilman\nhäntä! Hän se on syössyt minut tähän kadotukseen! Armias taivas! Hän\nse on surmannut minun... hän se on surmannut hänet! Febukseni!\n\nHän puhkesi nyyhkytyksiin ja virkkoi kohottaen katseensa pappiin:\n\n-- Oh! kurja! kuka te olette? Mitä olen teille tehnyt? Te vihaatte\nsiis minua kauheasti? Oi! miksi, miksi?\n\n-- Minä rakastan sinua! huudahti pappi. Tytön nyyhkytykset katkesivat\näkkiä. Hän katseli pappia tylsin ilmein. Tämä oli vaipunut polvilleen\nja ahmi häntä palavin katsein.\n\n-- Kuuletko? minä rakastan sinua! huudahti hän uudelleen.\n\n-- Mikä rakkaus! sanoi onneton tyttö väristen. Pappi vastasi:\n\n-- Tuomitun sielun rakkautta.\n\nKumpikin oli hetken vaiti mielenliikutustensa painon musertamana,\npappi mielettömänä, tyttö tylsänä.\n\n-- Kuule, sanoi pappi viimein, ja hän oli omituisesti tyyntynyt.\nSaat tietää kaikki! Tahdon sanoa sinulle, mitä en tähän saakka ole\nuskaltanut edes itselleni tunnustaa tutkiessani salaa omaatuntoani\nnoina syvinä yön hetkinä, jolloin on niin pimeä, että tuntuu siltä\nkuin Jumalakaan ei näkisi meitä. Kuule. Ennen kuin tulin tuntemaan\nsinut, neitoseni, olin onnellinen...\n\n-- Niin minäkin! huokasi tyttö väsyneesti.\n\n-- Älä keskeytä minua. -- Niin, olin onnellinen, ainakin luulin\nolevani. Olin puhdas, ja sieluni oli täynnä kuulasta kirkkautta.\nEi kenenkään pää kohonnut ylpeämpänä ja säteilevämpänä kuin minun.\nPapeille olin esikuvana siveydessä, oppineille opissa. Niin, tiede\noli minulle kaikki kaikessa. Se oli sisareni ja sisar tyydytti minua.\nVuosien kuluessa vasta minussa heräsi muita ajatuksia. Useammin kuin\nkerran olin tuntenut vereni vavahtavan nähdessäni naisvartalon.\nTämä luonnon ja veren voima, jonka järjettöminä nuoruusvuosinani\nluulin kokonaan tukahuttaneeni, oli useammin kuin kerran\nkouristuksenomaisesti järkyttänyt niitä lupausten rautaisia kahleita,\njotka kytkivät minut, kurjan, alttarin kylmiin kiviin. Mutta paasto,\nrukous, opinnot ja luostarin lihankidutus olivat jälleen saattaneet\nsielun ruumiin herraksi. Lisäksi kartoin naisia. Eikä minun\ntarvinnut muuta kuin avata kirja, kun jo aivojeni epäpuhdas sauhu\nhaihtui tieteen loiston tieltä. Ja hetken kuluttua tunsin maisten\nraskaitten seikkojen häviävän kaukaisuuteen. Olin jälleen tyynenä,\nhäikäistyneenä ja kirkastuneena ikuisen totuuden rauhallisen säteilyn\npiirissä. Niin kauan kuin paholainen lähetti minua kiusaamaan vain\nhäilyviä naishahmoja, joita silmäni havaitsi kirkoissa, kaduilla\nja kedoilla ja jotka tuskin enää palasivat unelmiini, voitin sen\nhelposti. Mutta Jumalan syytä on, ettei kamppailuni jatkunut yhtä\nvoitollisena, sillä hän ei ole suonut ihmiselle voimia paholaisen\nvoittamiseen. -- Kuule. Eräänä päivänä...\n\nTässä pappi keskeytti, ja vanki kuuli hänen rinnastaan kohoavan\nhuokauksia, joiden repäisy muistutti ruisrääkän ääntä.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Eräänä päivänä nojasin kammioni ikkunalautaa vasten...\n\n-- Mitä kirjaa luin? Oh! en muista, pääni on pyörällä... Luin siis.\nIkkuna oli torille päin. Kuulin tamburiinin ja soiton ääniä. Äkäisenä\nsiitä, että minua siten häiritään unelmissani, katsahdan torille.\nMitä näin, sen näki muutkin kuin minä, mutta tuo näky ei ollut\nhyväksi ihmissilmille. Keskellä toria, -- oli keskipäivä, kirkas\nauringonpaiste, -- tanssi muuan olento. Niin kaunis olento, että\nHerramme Jeesus olisi varmaan valinnut hänet Pyhäksi Neitsyeksi ja\näidikseen ja tahtonut syntyä hänestä, jos tuo olento olisi elänyt\nsilloin, kun Herramme otti ihmisen hahmon! Hänen silmänsä olivat\nmustat ja säteilevät, hänen hiuksensa mustat, lukuunottamatta\nmuutamia hiussuortuvia, jotka auringonsäteissä hohtivat\nkultasäikeinä. Hänen jalkansa häipyivät liikkeisiin kuin nopeasti\npyörivän pyörän puolaimet. Hänen mustiin hiuksiinsa päälaella ja\nhänen hiuspalmikoihinsa oli kiinnitetty joukko metallihelyjä,\njotka kimaltelivat auringonpaisteessa ja ympäröivät hänen otsansa\ntähtikruunulla. Hänen helyillä koristettu pukunsa hohti sinisenä\nja välkehtivänä kuin kesäyö. Hänen notkeat, ruskeat käsivartensa\nliehuivat hänen vartalonsa vaiheilla kuin olkavyöt. Hänen vartalonsa\nmuodot olivat hämmästyttävän kauniit. Oh! tuo loistava olento, joka\nauringonpaisteessakin säteili omituista valoa!... Oi! neitonen, se\nolit sinä. -- Hämmästyneenä, hurmaantuneena ja ihastuneena jäin\nkatselemaan sinua. Minä katselin sinua niin, että yhtäkkiä vavahdin\nkauhistuksesta; tunsin kohtalon tarttuvan minuun.\n\nPappi vaikeni jälleen mielenliikutuksesta hetkiseksi. Sitten hän\njatkoi.\n\n-- Jo puoliksi lumottuna koetin tarrautua kiinni johonkin\nehkäistäkseni lankeemustani. Muistelin niitä ansoja, joita saatana\noli jo virittänyt tielleni. Olento, jonka edessäni näin, oli niin\nyli-inhimillisen kaunis, ettei sellainen voi olla peräisin muualta\nkuin taivaasta tai helvetistä. Hän ei ollut tavallinen, pienestä\nmultalohkareesta tehty tyttö, jota niukasti valaisi naissielun\nhäilyvä liekki. Hän oli enkeli! mutta pimeyden enkeli, lieskojen\nenkeli, ei valon. Tätä miettiessäni näin vieressäsi vuohen,\nhornanelukan, joka katseli minua nauraen. Keskipäivän aurinko sai\nsen sarvet hohtamaan tulelta. Silloin luulin näkeväni paholaisen\nansan, enkä enää epäillyt, että tulit helvetistä, ja että olit minun\nturmioni. Uskoin niin.\n\nTässä pappi katsoi tarkasti vankia ja lisäsi kylmästi:\n\n-- Uskon niin vieläkin. -- Lumous vaikutti kuitenkin vähitellen;\nsinun tanssisi pyöri päässäni; tunsin tuon salaperäisen taian\nkietovan minut pauloihinsa; sielunvoimani, joiden olisi pitänyt\nvalvoa, olivat nukahtaneet; ja minä vaivuin nautinnolla tuohon uneen\naivan kuin lumikinokseen kuoleva. Äkkiä aloit laulaa. Mitä saatoin\ntehdä, minä kurja? Sinun laulusi oli vielä lumoavampaa kuin tanssisi.\nTahdoin paeta. Mahdotonta. Olin naulittu, juurtunut kiinni maahan.\nMinusta tuntui kuin permantoni marmorilaatat olisivat kohonneet\npolviini saakka. Minun täytyi jäädä paikalleni loppuun saakka.\nJalkani olivat kuin jäätä, päätäni kuumotti. Vihdoin säälit ehkä\nminua; sinä lakkasit laulamasta ja lähdit pois. Tuon häikäisevän\nilmestyksen heijastus, tuon lumoavan laulun kaiku kuoli vähitellen\nsilmistäni ja korvistani. Silloin vaivuin ikkunasyvennykseeni\njäykempänä ja voimattomampana kuin jalustaltaan syösty kuvapatsas.\nIltakellot herättivät minut. Nousin, pakenin, mutta voi! sisässäni\noli sortunut jotain, joka ei kyennyt enää nousemaan, sieluuni oli\ntullut jotain, jota en voinut paeta.\n\nTaas hän oli hetken vaiti ja jatkoi:\n\n-- Niin, siitä päivästä lähtien oli minussa mies, jota en tuntenut.\nKoettelin kaikkia parannuskeinojani, luostaria, alttaria, työtä,\nkirjoja. Hullutusta! Oh! miten ontolta kaikuukaan tiede, kun siihen\nepätoivon vimmalla iskee intohimoa tulvivan pään! Tiedätkö, neito,\nmitä siitä lähtien aina näin kirjan ja itseni välillä? Sinut, sinun\nvarjosi, sen valoisan ilmestyksen kuvan, joka eräänä päivänä oli\nväikkynyt edessäni. Mutta tällä kuvalla ei enää ollut samaa väriä; se\noli tumma, synkkä, pimeä niin kuin se musta rengas, joka kauan seuraa\nsilmää, kun varomattomasti on katsonut aurinkoon.\n\nKun en päässyt siitä irti, kun alati kuulin sinun laulusi soivan\nkorvissani, kun aina näin jalkojesi tanssivan messukirjallani, kun\naina öisin unessa tunsin sinun muotojesi koskettavan ihoani, tahdoin\nnähdä sinut, koskettaa sinua, tietää kuka olet, nähdä, olitko sinä\nsen ihannekuvan kaltainen, joka minulla oli sinusta muistossani,\nehkä särkeä todellisuudella unelmani. Joka tapauksessa toivoin uuden\nvaikutelman heikentävän ensimmäistä, ja tuo ensimmäinen oli käynyt\nniin väkeväksi, etten kestänyt sen muistoa. Etsin sinua. Näin sinut.\nMiten onnetonta! Kun olin nähnyt sinut kaksi kertaa, tahdoin nähdä\nsinut tuhat kertaa, tahdoin nähdä sinut aina. Silloin, -- miten\npysytellä tällä luisuvalla pinnalla? -- silloin en enää ollut oma\nitseni. Paholainen oli sitonut siipiini nuoran, jonka toisen pään\nhän oli kiinnittänyt sinun nilkkaasi. Sinun laillasi aloin harhailla\nja kuljeksia pitkin katuja. Odottelin sinua porttikäytävissä,\nkuulostelin sinua kadunkulmissa ja tähystelin sinua tornini\nkorkeudesta. Joka ilta palasin takaisin yhä hurmaantuneempana, yhä\nepätoivoisempana, yhä lumotumpana, yhä kadotetumpana!\n\nOlin saanut tietää kuka olit: mustalainen, kiertolainen, gitana,\nzingara. Ei enää epäilystäkään, että olit noita! Kuule. Toivoin,\nettä oikeudenkäynti vapauttaisi minut lumouksesta. Muuan noita oli\nloihtinut Bruno d'Astin, hän poltatti noidan ja parani. Tiesin sen.\nTahdoin koettaa tätä keinoa. Koetin ensin saada kielletyksi sinun\nesiintymisesi Notre-Damen torilla toivoen unohtavani sinut, jollet\nenää palaisi. Sinä et välittänyt siitä. Sinä palasit. Silloin johtui\nmieleeni ryöstää sinut. Yritin eräänä yönä. Meitä oli kaksi. Sinä\nolit jo vallassamme, kun tuo kurja upseeri saapui. Hän vapautti\nsinut. Hän aiheutti siten sinun onnettomuutesi, minun onnettomuuteni\nja oman onnettomuutensa. Vihdoin, kun en tiennyt mitä tehdä, annoin\nsinut epätoivoissani ilmi kirkollisvirastolle. Luulin paranevani\nsamoin kuin Bruno d'Ast. Hämärästi ajattelin myös, että oikeusjuttu\nsaattaa sinut valtaani, että vankilassa saavuttaisin sinut, että\nolisit minun, ettet siellä voisi paeta minua, että olit omistanut\nminut kyllin kauan, jotta minunkin piti vuorostani saada omistaa\nsinut. Kun kerran pahaan antautuu, niin tehtäköön sitä kunnolla.\nHullua on pysähtyä puoliväliin hirviömäisyyden tiellä! Rikollisuuden\näärimmäisyydellä on viehätyksensä. Se voi saada papin ja noidan\nsulautumaan nautintoon vankilakomeron olkiläjällä!\n\nAnnoin siis sinut ilmi. Silloin juuri sinua säikäytin kohdatessamme.\nSalahanke, jota suunnittelin sinua vastaan, myrsky, jota keräsin\npääsi päälle, puhkesi minusta uhkauksina ja salamoina. Minä epäröin\nkuitenkin yhä. Suunnitelmallani oli kauhistuttavat puolensa, jotka\nsaivat minut peräytymään.\n\nEhkäpä olisin hylännyt sen, ehkäpä olisi kamala ajatukseni kuihtunut\naivoihini kantamatta hedelmää. Uskoin, että olisi minun vallassani\njatkaa tai keskeyttää oikeudenkäynti. Mutta kaikki pahat ajatukset\novat järkähtämättömiä ja tahtovat muuttua teoiksi; ja siinä kohdassa,\nmissä luulin itseäni kaikkivoivaksi, olikin kohtalo voimakkaampi\nminua. Voi! Kohtalo se oli, joka tarttui sinuun ja jätti sinut sen\nkoneen kauhealle pyörälaitteelle, jonka minä olin pirullisesti\nsuunnitellut! -- Kuule. Lopetan kohta.\n\nEräänä päivänä, -- eräänä toisena aurinkoisena päivänä, -- näin\nkulkevan ohitseni miehen, joka lausui nimesi ja nauroi katse\nhimokkaana. Kirous! minä seurasin häntä. Lopun tiedät. Hän vaikeni.\nTyttö ei saanut esille muuta sanaa kuin:\n\n-- Oi Febukseni!\n\n-- Ei sitä nimeä! sanoi pappi ja tarttui rajusti hänen käteensä. Älä\nlausu sitä nimeä! Oh! meitä kurjia, tuo nimi on meidät tuhonnut!\nTai oikeammin, me olemme tuhonneet toinen toisemme kohtalon\nselittämättömässä leikissä! -- Sinä kärsit, eikö niin? Sinun on\nkylmä, yö sokaisee sinut, vankila ympäröi sinua, mutta ehkä sinulla\nvielä on jokin valo sielusi pohjalla, vaikkapa vain lapsellinen\nrakkautesi tuota tyhjää miestä kohtaan, joka leikitteli sydämelläsi!\nMutta minä! minä kannan vankilaa sisässäni, sisälläni on talvi, jää,\nepätoivo, minulla on yö sielussani. Tiedätkö, mitä olen kärsinyt?\nOlen ollut läsnä sinua tuomittaessa. Olen istunut kirkollisviraston\njäsenten penkillä. Niin, yhden tuollaisen papinkaavun alla\nvääntelehti tuomittu sielu. Olin siellä, kun sinut tuotiin sinne;\nolin siellä, kun sinua kuulusteltiin. -- Sudenluola! -- Näin oman\nrikokseni, oman hirsipuuni vähitellen kohoavan sinun pääsi ylle!\nOlin läsnä jokaisen todistuksen, jutun kaikkien vaiheiden aikana;\nolisin voinut lukea joka askeleesi tuolla kärsimysten polulla; olin\nläsnä silloinkin, kun tuo kauhea peto... -- Oh! en ollut ottanut\nhuomioon kidutusta! -- Kuule. Seurasin sinua kidutuskammioon. Näin\npyövelien saastaisten käsien riisuvan sinua ja käsittelevän sinua\npuolialastomana. Näin sinun jalkasi, tuon jalan, josta olisin antanut\nkeisarikunnan saadakseni sitä suudella ja kuolla, tuon jalan, joka\nolisi tuottanut minulle tavatonta nautintoa murskatessaan pääni,\nnäin sen suljettavan tuohon kauheaan kenkään, joka murskaa elävän\nolennon jäsenen veriseksi möhkäleeksi. Oh! minua kurjaa! nähdessäni\ntuon, viilsin rintaani tikarilla, joka minulla oli viittani alla.\nKuullessani kirkaisusi, työnsin sen lihaani; vielä toinen huuto, ja\nminä olisin iskenyt sen sydämeeni! Katso. Luulen, että siitä yhä\nvuotaa verta.\n\nHän avasi kaapunsa. Hänen rinnassaan oli todellakin kuin tiikerin\nkynnen repäisemä viilto, ja hänen kyljessään oli suuri, vielä avoin\nhaava.\n\nVanki peräytyi kauhistuneena.\n\n-- Oh! sanoi pappi, sääli minua, neito! Sinä luulet olevasi onneton,\nvoi! voi! sinä et tiedä, mitä onnettomuus on! Oh! rakastaa naista!\nolla pappi! vihattu! rakastaa häntä sielunsa koko raivolla, tuntea\nettä hänen pienimmästäkin hymyilystään antaisi verensä, henkensä,\nmaineensa, pelastuksensa, kuolemattomuutensa ja ikuisuutensa, tämän\nja tulevan elämänsä; valittaa, ettei ole kuningas, nero, keisari,\narkkienkeli, jumala voidakseen asettaa hänen jalkainsa juureen\nvielä suuremman orjan; kiinnittää häneen yötä päivää unelmansa ja\najatuksensa; ja nähdä hänen rakastuvan sotilastakkiin! eikä omistaa\nhänelle tarjottavaksi kuin tahratun papinkauhtanan, joka hänessä\nherättää pelkoa ja inhoa! Olla mustasukkaisena ja raivoisana läsnä,\nkun hän tuhlaa kurjalle, typerälle narrille rakkauden ja kauneuden\naarteita! Nähdä tämän ruumiin, jonka muodot polttavat, tämän suloisen\npoven, tämän ihon sykkivän ja punastuvan toisen suudelmista!\nOi taivas! rakastaa hänen jalkaansa, hänen käsivarttaan, hänen\nolkaansa, uneksia hänen sinisistä suonistaan, hänen päivettyneestä\nihostaan ja vääntelehtiä yökaudet kammionsa paasilla ja nähdä\nkaikkien hänelle unelmoimainsa hyväilyjen muuttuvan kidutukseksi!\nNähdä ponnistustensa tuloksena hänen lepäävän kidutuslavitsalla!\nOh! ne ovat todellakin helvetin tulessa kuumennetut pihdit! Oh!\nonnellinen hän, joka sahataan kahden laudan välissä tai sidotaan\nneljän hevosen revittäväksi! -- Tiedätkö, mitä kidutusta on tuntea\npitkinä öinä suontensa sytevän, sydämensä pakahtuvan, ohimoittensa\ntakovan, hampaittensa pureskelevan käsiä; säälimättömiä pyöveleitä,\njotka lakkaamatta kääntelevät onnetonta samassa rakkauden,\nmustasukkaisuuden ja epätoivon ajatuksessa kuin hehkuvassa\npaahtimossa! Armoa, neito! hetkinen lievitystä! hieman tuhkaa tälle\nhiilloshehkulle! Minä vannotan sinua, kuivaa hikihelmet, jotka\nvirtaavat otsaltani! Tyttö! kiduta minua toisella kädellä, mutta\nhyväile toisella! Sääliä, neito! Sääli minua!\n\nPappi vääntelehti vesilätäkössä ja kolhi päätään porraskivien\nkulmiin. Neitonen kuunteli ja katseli häntä. Kun hän oli lopettanut\nväsyneenä ja huohottavana, toisti tyttö puoliääneen:\n\n-- Oi Febukseni!\n\nPappi ryömi polvillaan hänen luokseen.\n\n-- Minä rukoilen sinua, hän huusi, jos sinulla on sydän rinnassasi,\nälä työnnä minua pois! Oh! minä rakastan sinua! olen kurja olento!\nKun lausut tuon nimen, onneton, on kuin hampaillasi repisit\nriekaleiksi kaikki sydämeni säikeet! Armoa! jos tulet helvetistä,\nseuraan sinua sinne. Olen tehnyt kaikki valmistukset. Helvetti, jossa\nsinä olet, on minun paratiisini, sinun näkemisesi on suloisempi\nkuin Jumalan näkeminen! Oh! sano! et siis tahdo olla minun? Sinä\npäivänä, jona nainen hylkäisi sellaisen rakkauden, uskoin vuortenkin\nliikkuvan. Oh! jospa tahtoisit!... Oh! miten onnelliset me\nolisimmekaan! Me pakenisimme, -- minä auttaisin sinua pakenemaan, --\nme lähtisimme jonnekin, me etsisimme maailmasta seudun, jossa aurinko\nloistaisi kirkkaimmin, jossa puut olisivat vehmaimmat, jossa taivaan\nsini olisi kuulain. Me rakastaisimme toisiamme, meidän sielumme\nsulaisivat yhteen, ja meidät liittäisi toisiimme sammumaton jano,\njota me yhdessä alati vaimentaisimme tyhjentymättömän rakkautemme\nmaljalla!\n\nTyttö keskeytti hänet purskahtamalla kamalaan nauruun.\n\n-- Katsokaa, hyvä isä! teidän kyntenne ovat veressä!\n\nPappi oli hetken kuin kivettyneenä, katse kiinnittyneenä käteen.\n\n-- No niin! hän virkkoi viimein omituisen lempeästi, häpäise minua,\npilkkaa minua, muserra minut! mutta tule, tule! Nopeasti! Huomenna,\nsanon minä sinulle. Grèven hirsipuussa, tiedäthän? Se on aina\nvalmiina. Se on kauheata! Nähdä sinut noilla pyövelinrattailla! Oh!\narmoa! -- Nyt vasta täysin tunnen, miten sinua rakastan. -- Oi!\nseuraa minua. Sinä opit vähitellen minua rakastamaan, sitten kun olen\npelastanut sinut. Vihaa minua niin kauan kuin haluat. Mutta tule.\nHuomenna! huomenna! hirsipuu! sinun teloituksesi! Oh! vapahda minut!\nsäästä minua!\n\nHän tarttui tytön käsivarteen, hän oli hämmentyneen näköinen, hän\ntahtoi laahata tytön mukanaan pois. Tyttö kiinnitti häneen lujan\nkatseen.\n\n-- Miten on käynyt minun Febukseni?\n\n-- Voi! sanoi pappi päästäen hänen käsivartensa, -- te olette\nsäälitön!\n\n-- Miten on käynyt Febuksen? toisti tyttö kylmästi.\n\n-- Hän on kuollut! huusi pappi.\n\n-- Kuollut! sanoi tyttö yhtä jäisesti ja liikahtamatta; miksi siis\npuhutte minulle elämästä?\n\nPappi ei kuunnellut häntä.\n\n-- Oi! niin, hän sanoi kuin puhellen itsekseen, -- hän on kuollut.\nTerä painui syvälle. Luulen, että kärki lävisti sydämen. Oh! koko\nelämäni oli tikarin kärjessä!\n\nTyttö hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin raivoisa tiikeri ja työnsi hänet\nportaitten astuimille yliluonnollisella voimalla.\n\n-- Mene, hirviö! mene, murhamies! anna minun kuolla! Olkoon meidän\nmolempain veremme ikuisena häpeätahrana sinun otsallasi! Antautua\nsinulle, pappi! ei koskaan! ei koskaan! Ei mikään voi yhdistää meitä,\nei edes helvetti! Mene, kirottu! Ei koskaan!\n\nPappi oli kompastunut portaille. Hän irroitti ääneti jalkansa\nviittansa liepeistä, otti lyhtynsä ja alkoi hitaasti astua portaita\nylös, avasi oven ja astui ulos.\n\nMutta samassa näki tyttö hänen päänsä uudelleen ilmestyvän esiin;\nhänen kasvonsa olivat kauhistuttavan näköiset, ja hän huusi tytölle\nraivosta ja epätoivosta käheällä äänellä:\n\n-- Sanon sinulle, että hän on kuollut!\n\nTyttö kaatui kasvoilleen maahan; eikä vankilakomerosta kuulunut enää\nmuuta ääntä kuin väreilevään vesilätäkköön putoavan pisaran huokaus.\n\n\n\n\nV. Äiti\n\n\nLuulen, ettei maailmassa ole mitään hymyilevämpää kuin äidin\nsielussa heräävät ajatukset hänen katsellessaan lapsensa pientä\nkenkää, varsinkin jos se on juhla-, sunnuntai- ja kastekenkä, joka\non koruommeltu anturaa myöten ja jolla lapsi ei vielä ole astunut\naskeltakaan. Tuo kenkä on niin soma ja pienoinen ja sillä on\nniin mahdoton kävellä, että äidistä tuntuu siltä kuin hän näkisi\nlapsensa. Hän hymyilee sille, hän suutelee sitä, hän puhelee sille.\nHän kyselee, voiko jalka todella olla niin pieni; ja jos lapsi on\npoissa, riittää tuo siro kenkä loihtimaan hänen silmiensä eteen\ntuon suloisen ja avuttoman olennon. Hän luulee näkevänsä sen, hän\nnäkee sen täydelleen, ilmielävänä, iloisena, hienoine käsineen,\npyöreine paineen, puhtoisine huulineen, kirkkaine silmineen, joiden\nvalkuaiset sinertävät. Jos on talvi, ryömii se matolla, kapuaa\nvaivalloisesti jakkaralle, ja äiti vapisee pelosta, että se joutuisi\nliian lähelle tulta. Jos on kesä, ryömii se pihalla, puutarhassa,\nrepii ruohoa kivien raoista, katselee ihmetellen mutta pelotta\nsuuria koiria ja suuria hevosia, leikkii näkinkengillä, kukilla ja\nsaa puutarhurin murisemaan, kun hän huomaa hiekkaa kukkalavoissa ja\nmultaa käytävillä. Kaikki on yhtä nauravaa, hohtavaa ja leikkivää sen\nympärillä kuin se itsekin, tuulenhenkäys ja auringonsädekin, jotka\nkilvan leikkivät sen kiharoilla. Kaiken tämän loihtii tuo pieni kenkä\näidin silmien eteen ja saa hänen sydämensä sulamaan kuin tuli vahan.\n\nMutta kun hän on kadottanut lapsensa, muuttuvat nämä tuhannet\niloiset, ihastuttavat ja hellät, pienen kengän ympärillä parveilevat\nkuvat kauheiksi. Tuo pieni soma kenkä on silloin vain kidutuskoje,\njoka alati haavoittaa äidin sydäntä. Sama säie värähtelee yhä, syvin\nja herkin säie; mutta hyväilevän enkelin asemesta on häntä paholainen\nkiduttamassa.\n\nEräänä aamuna, kun toukokuun aurinko juuri nousi tuollaiselle\ntummansiniselle taivaalle, jollaista taustaa vastaan Garofalo\nmielellään asettaa ristiltäottamisensa, kuuli Rolandin tornin\nerakko rattaitten räminää, kavioiden kapsetta ja kahleitten kalinaa\nGrève-torilla. Hän ei siihen suurestikaan kiinnittänyt huomiotaan,\nvaan sipaisi hiukset korviensa eteen, ettei kuulisi mitään, ja\npainautui polvilleen tarkastelemaan tuota elotonta esinettä, jota\nhän jo viisitoista vuotta oli jumaloinut. Kuten jo olemme sanoneet,\noli tämä pieni kenkä koko hänen maailmansa. Kaikki hänen ajatuksensa\nkohdistuivat siihen, eivätkä jättäisi sitä ennen kuin kuolemassa.\nMiten paljon katkeria kirouksia, liikuttavia valituksia, rukouksia ja\nhuokauksia hän oli tuon ruusunpunaisen, sievän silkkikengän vuoksi\nkohottanut taivasta kohden, sen tiesi yksin Rolandin tornin pimeä\nkomero. Ei milloinkaan ole enempää epätoivoa vuodatettu sievemmän ja\nsuloisemman esineen ylle.\n\nTänä aamuna hänen tuskansa tuntui purkautuvan vielä valtavammalla\nvoimalla kuin tavallisesti, ja hänen kuultiin valittavan korkealla ja\nyksitoikkoisella sydäntävihlovalla äänellä.\n\n-- Voi tyttöseni! hän sanoi, -- tyttöseni! pieni rakas lapsiraukkani!\nen siis näe sinua enää koskaan! Kaikki on siis lopussa! Minusta\ntuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen! Hyvä Jumala, hyvä Jumala,\nolisi ollut parempi, ettei sitä minulle olisi annettukaan, kuin että\nse niin pian otettiin pois. Et siis tiedä, että meidän lapsemme\novat meidän lihaamme ja vertamme, ja ettei lapsensa kadottanut äiti\nenää usko Jumalaan? -- Voi! minua kurjaa, kun lähdin ulos tuona\npäivänä! -- Herra! Herra! koska noin saatoit riistää hänet minulta,\net varmasti milloinkaan ollut nähnyt minua hänen kanssaan, kun\nilosta säteillen lämmittelin häntä tulen ääressä, kun hän minulle\nnauroi ja ojenteli käsiään minua kohden, kun astutin hänen pikku\njalkojaan rintaani pitkin huulilleni saakka? Oh! hyvä Jumala, jos\nolisit nähnyt sen, olisit armahtanut iloani, et olisi ottanut minulta\nainoata rakkautta, joka vielä sydämessäni asusti! Olinko siis niin\nkurja olento, Herra, että et voinut suoda minulle katsettakaan\nennen kuin minut tuomitsit? -- Oi, voi! tässä on kenkä; mutta\nmissä on jalka? missä ovat hänen muut jäsenensä? missä on lapsi?\nTyttöseni, tyttöseni! mitä he ovat sinulle tehneet? Herra, anna\nhänet minulle takaisin! Viisitoista vuotta olen kuluttanut polviani\nrukoillen sinua, Jumalani; eikö se riitä? Anna hänet minulle,\npäiväksi, tunniksi, hetkeksi, hetkeksi, Herra! ja syökse minut\nsitten iankaikkisesti helvettiin! Oh! jospa tietäisin missä liehuu\npalanenkaan sinun viittasi lievettä, tarttuisin molemmin käsin siihen\nkiinni enkä päästäisi sinua ennen kuin olet antanut minulle takaisin\nlapseni! Etkö lainkaan sääli hänen pientä somaa kenkäänsä, Herra?\nVoitko tuomita äitiraukan viidentoista vuoden kuolemanrangaistukseen?\nPyhä Neitsyt! taivaan Pyhä Neitsyt! minun Jeesus-lapseni ovat he\nottaneet minulta, he ovat hänet varastaneet, he ovat syöneet hänet\nkedolla, he ovat juoneet hänen verensä, he ovat kalvaneet hänen\nluunsa! Pyhä Neitsyt, sääli minua! Tyttöseni! Tahdon tyttöseni!\nMitä välitän siitä, että hän on paratiisissa? En tahdo teidän\nenkeliänne, tahdon lapseni! Olen leijona ja tahdon penikkani. -- Oh!\nminä vääntelehdin maassa ja murskaan otsani seinään ja tuomitsen\nitseni ja kiroan sinut, Herra, jollet anna minulle lastani takaisin!\nNäethän, miten käsivarteni ovat haavoilla, Herra! Eikö hyvä Jumala\nsäälikään ihmistä? -- Oh! anna minulle vain suolaa ja mustaa leipää,\nkunhan annat minulle tyttöni, aurinkoni lämmittämään minua! Oi!\nHerra Jumala, olen vain vaivainen syntinen, mutta lapseni teki minut\nhurskaaksi. Olin jumalaapelkäävä rakkaudesta häneen, ja minä näin\nsinut taivaassasi hänen hymyilynsä lävitse aivan kuin ikkunasta. --\nVoi! anna vain kerran, yhden kerran vielä, yhden ainoan kerran minun\nasettaa tämä kenkä hänen somaan, pieneen, ruusuiseen jalkaansa, ja\nminä kuolen sinua siunaten, Pyhä Neitsyt! -- Ah! viisitoista vuotta!\nhän on jo suuri nyt! -- Onneton lapsi! mitä! on siis totta, etten\nenää saa nähdä häntä, en edes taivaassa! sillä sinne en minä pääse.\nOh! miten kurjaa! Tässä on hänen kenkänsä, ja siinä on kaikki!\n\nOnneton oli heittäytynyt pikku kengän ylle, joka oli ollut hänen\nlohtunsa ja epätoivonsa niin monen vuoden aikana, ja hänen tuskansa\npurkautui yhtä sydäntäsärkevinä huokauksina kuin ensimmäisenä\npäivänä. Sillä lapsensa kadottaneesta äidistä on aina ensimmäinen\npäivä. Sellaiset surut eivät vanhene milloinkaan. Surupuvut kuluvat\nja haalistuvat: sydän pysyy mustana.\n\nTänä hetkenä kuului raikkaita ja iloisia lastenääniä kopin\nulkopuolelta. Joka kerta kun tuo äiti raukka näki tai kuuli lapsen\nlähestyvän, ryntäsi hän hautakammionsa pimeimpään kolkkaan, ja\nnäytti siltä kuin hän olisi halunnut iskeä päänsä kiviseinän sisään,\njotta ei kuulisi niiden ääntä. Tällä kertaa hän päinvastoin nousi\nkuin unesta havahtuen ja kuunteli ahnaasti. Joku poikanen sanoi: --\nNähkääs, tänään hirtetään mustalaistyttö.\n\nYhtä äkkinäisellä hyppäyksellä kuin olemme nähneet hämähäkin\nsyöksähtävän sen verkkoon tarttuneen kärpäsen kimppuun hän ryntäsi\naukolle, joka kuten tiedämme, oli Grève-torille. Vakituista\nhirsipuuta vasten oli todellakin asetettu portaat, ja teloittaja\njärjesteli parhaillaan sateen ruostuttamia vitjoja. Hänen ympärillään\noli jonkin verran väkeä.\n\nNauravien poikasten parvi oli jo kaukana. Säkkinainen odotti\nohikulkijaa, jolta voisi kysyä. Hän havaitsi aivan komeronsa vieressä\npapin, joka oli lukevinaan julkista messukirjaa, mutta jota ei\nniinkään paljon kiinnostanut rautaristikon taakse asetettu kirja kuin\nhirsipuu, johon hän silloin tällöin heitti synkän ja aran katseen.\nHän tunsi hänet Josas'n herra arkkidiakoniksi, pyhäksi mieheksi.\n\n-- Arvoisa isä, hän kysyi, kuka tuolla hirtetään?\n\nPappi katsoi häneen eikä vastannut; hän toisti kysymyksensä. Silloin\npappi sanoi: -- En tiedä.\n\n-- Tässä oli lapsia, jotka sanoivat, että se on mustalaistyttö,\njatkoi erakko.\n\n-- Luultavasti, vastasi pappi.\n\nSilloin päästi Paquette la Chantefleurie hyeenannaurun.\n\n-- Sisar, sanoi arkkidiakoni, vihaatteko noin julmasti\nmustalaisnaisia?\n\n-- Vihaanko? huudahti erakko; -- he ovat noitia, lapsenvarkaita!\nHe ovat minulta ryöstäneet pikku tyttöni, lapseni, ainoan lapseni!\nMinulla ei ole enää sydäntä. He ovat sen syöneet!\n\nHän oli kauhean näköinen. Pappi katseli häntä kylmästi.\n\n-- On erittäinkin eräs, jota vihaan ja jota olen kironnut, jatkoi\nerakko; -- se on eräs nuori tyttö, joka on minun tyttöni ikäinen,\njollei hänen äitinsä olisi syönyt minun lastani. Joka kerta, kun tuo\nnuori kyykäärme kulkee koppini ohi, saa hän vereni kiehumaan!\n\n-- No niin sisar, iloitkaa! sanoi pappi jäisenä kuin hautapatsas, --\njuuri hänen näette kohta kuolevan.\n\nHänen päänsä painui rinnalle ja hän poistui hitain askelin. Erakko\nhieroi ilosta käsiään.\n\n-- Olenhan sanonut sen hänelle, että hän sinne vielä nousee! Kiitos,\npappi! hän huusi.\n\nJa hän alkoi pitkin askelin astella ikkuna-aukkonsa ristikon edessä\ntukka liehuen, silmät palaen tönien olkapäitään seinään yhtä villin\nnäköisenä kuin kauan nälässä ollut susi häkissään vainutessaan\nruoka-ajan lähestyvän.\n\n\n\n\nVI. Kolme erilaista miessydäntä\n\n\nFebus ei ollutkaan kuollut. Sellaisilla miehillä on henki sitkeässä.\nKun mestari Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen\nasianajaja, oli sanonut Esmeralda raukalle: \"Hän on kuoleman\nkielissä\", hän oli sen tehnyt joko erehdyksestä tai piloillaan. Kun\narkkidiakoni kerran toisensa jälkeen oli sanonut tuomitulle: \"Hän on\nkuollut\", ei hän tiennyt sitä, mutta luuli ja toivoi niin olevan,\nei epäillyt sitä. Eihän voinut odottaakaan, että hän olisi antanut\nrakastamalleen naiselle hyviä uutisia kilpailijansa tilasta. Kaikki\nolisivat hänen asemassaan tehneet samoin.\n\nFebuksen haava oli kyllä ollut arveluttava, mutta ei kuitenkaan\nniin hengenvaarallinen kuin arkkidiakoni oli toivonut. Apteekkari,\njonka luokse vartiosotilaat olivat hänet ensi hädässä kantaneet, oli\nkahdeksan päivää epäillyt hänen henkiin jäämistään ja sanonutkin\nsen hänelle latinaksi. Nuori elinvoima oli kuitenkin voittanut;\nja kuten usein tapahtuu, luonto oli vastoin ennustuksia ja\ntaudinmäärittelyjä huvikseen pelastanut sairaan aivan lääkärin nenän\nedessä. Hänen vielä maatessaan apteekkarin vuoteella olivat Philippe\nLheulier ja kirkollisviraston tuomarit häntä kuulustelleet, mikä\noli häntä suuresti ikävystyttänyt. Niinpä hän oli eräänä kauniina\naamuna, tuntiessaan vointinsa paremmaksi, jättänyt apteekkarille\nkultakannuksensa maksuksi ja lähtenyt tiehensä. Tämä seikka\nei muuten ollut millään tavalla häirinnyt oikeusjutun kulkua.\nSen aikuinen oikeudenkäyttö välitti vähät siitä, meneteltiinkö\noikeusjutun käsittelyssä kaikin puolin nuhteettomasti. Kunhan\nsyytetty hirtettiin, oli oikeus täytetty. Ja tuomareilla oli kylliksi\ntodistuksia Esmeraldaa vastaan. He luulivat, että Febus oli kuollut,\nja se riitti.\n\nFebus puolestaan ei ollut paennut. Hän oli yksinkertaisesti\nmennyt komppaniansa luo, joka oli linnueena Queue-en-Briessä\nÎle-de-Francessa, jonkin matkan päässä Pariisista.\n\nItse asiassa ei häntä lainkaan huvittanut mieskohtaisesti esiintyä\ntässä oikeusjutussa. Hänestä tuntui siltä, että hän näytteli siinä\nnaurettavaa osaa. Eikä hän oikeastaan tiennyt, mitä ajatella\nkoko asiasta. Kun uskonasioista välinpitämätön Febus, joka\nammattisotilaiden tavoin kuitenkin oli taikauskoinen, mietiskeli\nseikkailuaan, herätti hänessä moni seikka epäluuloja: vuohi,\nomituinen sattuma, joka tutustutti hänet Esmeraldaan, yhtä omituinen\ntapa, millä tyttö antoi hänen aavistaa rakastuneensa häneen, tytön\nmustalainen syntyperä ja vihdoin kummitus. Hän päätteli jutussa\npiilevän paljon enemmän noituutta kuin rakkautta; luultavasti se oli\nvelhon, ehkäpä itse pirun metkua; sanalla sanoen, komedia, tai sen\najan kielellä puhuen, sangen epämieluinen mysteeri, jossa hän oli\nnäytellyt perin kehnoa osaa, piestyn ja nauretun osaa. Kapteeni oli\nsen vuoksi sangen nolona. Hän tunsi samanlaista häpeää, jota meidän\nLa Fontainemme on niin mainiosti kuvannut sanoilla:\n\nHäpeissään niinkuin kettu, jonka kana vei.\n\nHän toivoi muuten, ettei tieto jutusta leviäisi, ettei hänen\nnimeään mainittaisi sen yhteydessä, ja ettei siitä ainakaan\nmissään tapauksessa puhuttaisi Tournellen ulkopuolella. Eikä hän\nsiinä erehtynytkään. Siihen aikaan ei vielä ollut _Gazette des\nTribunaux_ta, ja kun ei ainoatakaan viikkoa vierinyt, jolloin\nei jotakuta vääränrahantekijää olisi paistettu, jotakuta noitaa\nhirtetty tai kerettiläistä poltettu jossakin Pariisin lukuisista\ntuomiokunnista, oltiin niin totuttu näkemään kaikilla toreilla\nläänityslaitoksen vanhan Themiksen paljain käsivarsin, hihat\nkäärittyinä työssään hirsipuiden, kaakinpuiden ja mestauslavojen\nääressä, ettei se kiinnittänyt juuri kenenkään huomiota. Senaikainen\nhienosto tiesi tuskin ohi kulkevan tuomitun nimeä, ja korkeintaan\nrahvas tyydytti itseään näillä karkeilla ruokalajeilla. Mestaus\ntoreilla oli yhtä tavallinen ilmiö kuin piirakanpaistajan uuni tai\nnylkyrin verinen työ. Pyöveli oli vain hieman arvokkaampi teurastaja.\n\nFebus ei siis erityisemmin vaivannut itseään miettimällä Esmeralda- tai\nSimilar-noitaa, mustalaistytön tai tuiman munkin tikariniskua\n(vähät siitä kumman) ja oikeusjutun päättymistä. Mutta niin pian kuin\nhänen sydämensä oli vapaa siltä taholta, siihen palasi Fleur-de-Lys'n\nkuva. Kapteeni Febuksen sydän pelkäsi tyhjää tilaa aivan kuin\nsenaikuinen fysiikkakin.\n\nQueue-en-Brie oli muuten sangen ikävä oleskelupaikka. Se oli kylä,\njossa oli vain hevosenkengittäjiä ja naarmukätisiä karjapiikoja,\npitkä rivi töllejä ja vanhoja rakennusrähjiä, jotka puolen\npeninkulman pituudelta reunustivat valtatietä; siis todellakin\n_häntä_ [_queue_ = häntä].\n\nFleur-de-Lys oli hänen viimeistä edellinen pihkaantumisensa\n-- kaunis tyttö, sievoiset myötäjäiset. Niinpä tuo rakastunut\nkapteeni, täydelleen toivuttuaan ja arvellen mustalaistytön jutun\nkahden kuukauden aikana jo täydelleen päättyneen ja unohtuneen,\nsaapui eräänä kauniina päivänä korskuvalla hevosella ratsastaen\nGondelaurier'n talon portille.\n\nHän ei kiinnittänyt huomiotaan suureen väkijoukkoon, joka oli\nkerääntynyt torille Notre-Damen pääportaalin edustalle. Hän\nmuisti, että oli toukokuu, ja otaksui että oli kysymyksessä jokin\nhautasaatto, helluntai tai muu juhla, sitoi hevosensa portin pielessä\nolevaan renkaaseen ja astui huolettomana portaita ylös kauniin\nkihlattunsa luokse.\n\nHän oli yksin äitinsä kanssa.\n\nFleur-de-Lys'n mielessä kyti alati kohtaus noidan kanssa, hänen\nvuohensa ja kirotut aakkosensa ja Febuksen pitkäaikainen poissaolo.\nMutta nähdessään kapteeninsa saapuvan, oli tämä hänestä niin hauskan\nnäköinen uudessa asetakissaan ja loistavassa olkavyössään ja\nsilmissään niin intohimoinen ilme, että hän punastui mielihyvästä.\nTuo ylhäinen tyttö itsekin oli suloisempi kuin milloinkaan ennen.\nHänen komea vaalea tukkansa oli ihastuttavilla palmikoilla, ja hän\noli kokonaan pukeutunut tuohon taivaansiniseen, joka niin mainiosti\nsopii vaaleille, minkä hän oli kuullut Colombelta, ja hänen\nsilmissään oli tuo lemmenriutumuksen kostea hohde, joka sopii heille\nvieläkin paremmin.\n\nFebus, joka ei pitkään aikaan ollut nähnyt muita kauniimpaan\nsukupuoleen kuuluvia kuin Queue-en-Brien maatiaisia, ihastui\ntäydellä todella Fleur-de-Lys'hin, mikä sai upseerimme osoittamaan\nsellaista lämpöä ja kohteliaisuutta, että rauha solmittiin heti.\nEipä edes rouva de Gondelaurier'lla, joka yhä äidillisesti istui\nnojatuolissaan, ollut sydäntä torua. Ja mitä Fleur-de-Lys'n\nmoitteisiin tulee, sulivat ne hellään kuherteluun.\n\nTuo nuori tyttö istui ikkunan luona ommellen yhä Neptunuksen\nluolaansa. Kapteeni nojasi tuolin selustaan, ja tyttö kuiskaili\nhänelle hyväileviä nuhteitaan.\n\n-- Mitä olette tehnyt kokonaista kaksi kuukautta, hävytön?\n\n-- Vannonpa, vastasi Febus hieman hämillään kysymyksestä, että\nolette niin kaunis, että saisitte vaikkapa arkkipiispan haaveilemaan\nitsestänne.\n\nFleur-de-Lys ei voinut pidättyä hymyilemästä.\n\n-- Hyvä, hyvä, herraseni. Mutta jättäkää kauneuteni rauhaan ja\nvastatkaa kysymykseeni. Kaunista kauneutta todellakin!\n\n-- Rakas serkkuseni, nainuthan määrättiin linnueeseen.\n\n-- Ja minne sitten, jos sallitte kysyä? Ja miksi ette tullut sanomaan\nminulle hyvästiä?\n\n-- Queue-en-Briehin.\n\nFebus oli sangen mielissään siitä, että ensimmäinen kysymys vapautti\nhänet vastaamasta toiseen.\n\n-- Mutta sehän on aivan lähellä, herraseni. Miksi ette ole tullut\nkatsomaan minua ainoatakaan kertaa?\n\nTämä kysymys sai Febuksen ylen hämilleen.\n\n-- Katsokaas... palvelus... ja sitten, ihastuttava serkkuni, olen\nollut sairaana.\n\n-- Sairaana! toisti Fleur-de-Lys kauhuissaan.\n\n-- Niin... haavoittuneena.\n\n-- Haavoittuneena!\n\nTyttö raukka oli aivan suunniltaan.\n\n-- Oh! älkää olko siitä lainkaan huolissanne, virkkoi Febus\nvälinpitämättömästi, -- eihän se ollut mitään. Tora, miekanisku;\nmitäpä te siitä?\n\n-- Mitäkö minä siitä? huudahti Fleur-de-Lys ja kohotti häneen kauniit\nsilmänsä, jotka olivat täynnä kyyneleitä. -- Oh! ette suinkaan\ntarkoita totta sanoillanne. Mikä miekanisku se oli? Tahdon tietää\nkaikki.\n\n-- No niin, kaunoiseni! riitaannuin Mahé Fédyn kanssa, tiedäthän,\nluutnantti Saint-Germain-en-Layessa, ja me piirtelimme hieman\nnaarmuja toistemme nahkaan. Siinä kaikki.\n\nValehteleva kapteeni tiesi, että kunniajuttu aina kohottaa miestä\nnaisen silmissä. Fleur-de-Lys katselikin häntä pelon, mielihyvän ja\nihailun sekaisin ilmein. Hän ei ollut kuitenkaan täysin rauhoittunut.\n\n-- Kunhan olisitte täysin toipunut, hyvä Febus! sanoi hän. -- En\ntunne teidän Mahé Fédytanne, mutta hän on varmaan inhottava ihminen.\nJa mistä johtui tuo riita?\n\nFebus, jonka luova mielikuvitus oli sangen köyhä, ei oikein tiennyt\nmiten päästä pulasta.\n\n-- Oh! mistäpä sen muistaisin?... jostakin tyhjänpäiväisestä\nseikasta, hevosesta, sanasta! -- Mutta, kaunis serkkuseni, huudahti\nhän vaihtaakseen puheenaihetta, mikä meteli tuolla kirkon edessä on?\n\nHän lähestyi ikkunaa.\n\n-- Oh! hyvä Jumala, kaunis serkkuseni, miten paljon väkeä torilla!\n\n-- En tiedä, sanoi Fleur-de-Lys; -- sanotaan, että joku noita tekee\nkatumusta kirkon edessä joutuakseen sitten hirteen.\n\nKapteeni luuli niin varmasti Esmeraldan jutun päättyneen, etteivät\nFleur-de-Lys'n sanat häntä juuri lainkaan huolestuttaneet. Hän teki\nkuitenkin jonkin kysymyksen.\n\n-- Mikä tuon noidan nimi on?\n\n-- En tiedä, vastasi Fleur-de-Lys.\n\n-- Ja mitä sanotaan hänen tehneen?\n\nTyttö kohautti valkeita olkapäitään.\n\n-- En tiedä.\n\n-- Oh! hyvä Jumala! sanoi äiti, nykyään on niin paljon noitia, että\nluulen niitä poltettavan tietämättä niiden nimiäkään. Se olisi yhtä\nhyödytöntä kuin tietää pilvien nimet taivaalla. Mutta ei huolehdita\nsiitä: hyvä Jumala merkitsee ne kyllä kirjaansa.\n\nJa tuo kunnianarvoisa rouva nousi ja astui ikkunan ääreen.\n\n-- Hyvä herra Febus, hän sanoi, -- olette oikeassa! Todellakin suuri\nväkijoukko. Niitä on, Herra nähköön, katoillakin! -- Tiedättekö,\nFebus? tämä tuo mieleeni nuoruuteni päivät, Kaarle VII:n tulon,\njolloin oli myös noin paljon väkeä. -- En muista enää minä vuonna.\n-- Kun puhun tästä teille, Febus, tuntuu se teistä varmaankin hyvin\nvanhalta, mutta minusta aivan vastikään tapahtuneelta. -- Oh!\nsilloin oli paljon komeampi kansanjoukko koolla kuin nyt. Ihmisiä\noli aina Saint-Antoine-portin harjalla saakka. Kuninkaalla oli\nkuningatar takanaan hevosen selässä, ja heidän korkeuksiensa jäljessä\nratsastivat herrat samoin rouvineen. Muistan vielä, miten naurettiin,\nkun ohitse kulki Amanyon de Garlande, joka oli sangen pienikasvuinen,\nistuen jättiläismäisen ritari Matefelonin takana, joka oli kaatanut\nkasoittain englantilaisia. Se oli sangen kaunista. Kaikki Ranskan\naatelismiehet saattueessa punertavine oriflammeineen [_oriflamme_,\nvanha Ranskan valtiolippu, -viiri]; toisilla oli standaarit, toisilla\nliput. Niinpä oli muistaakseni sire de Calanilla standaari, Jean\nde Châteaumorant'illa lippu, sire de Cousyllä lippu ja eniten\nkoruommeltu kaikista, lukuunottamatta Bourbonin herttuan lippua... --\nAh! on surullista ajatella, että se kaikki on kerran ollut, ja ettei\nsiitä ole enää mitään jäljellä!\n\nRakastavat eivät kuunnelleet tuon kunnioitettavan rouvan puhetta.\nFebus oli jälleen asettunut nojalleen morsiamensa tuolin selustaa\nvasten ja tästä ihastuttavasta paikasta saattoi hänen halukas\nkatseensa tunkeutua Fleur-de-Lys'n röyhelön kaikkien aukkojen\nlävitse. Tämä röyhelö oli parahiksi niin kohollaan ja salli\nFebuksen nähdä niin valittuja seikkoja ja aavistaa muita, että\nhän tämän silkinhienon hipiän hurmaamana virkkoi itsekseen: --\nMiten saattaakaan rakastaa muuta kuin valkoista? -- Kumpikin oli\nvaiti. Tyttö kohotti silloin tällöin häneen ihastuttavan, suloisen\nkatseensa, ja heidän hiuksissaan hohteli keväisen auringon säteet.\n\n-- Febus, sanoi Fleur-de-Lys äkkiä hiljaisella äänellä, -- me menemme\nnaimisiin kolmen kuukauden kuluttua, vannokaa minulle, ettette ole\nrakastanut ketään muuta kuin minua.\n\n-- Vannon, kaunis enkelini! vastasi Febus ja hänen intohimoinen\nkatseensa ja vilpitön äänensä saivat Fleur-de-Lys'n vakuuttuneeksi\nsiitä. Hän uskoi ehkä itsekin tällä hetkellä mitä sanoi.\n\nTällä välin oli kunnon äiti kihlattujen hyvästä sovusta ihastuneena\nlähtenyt huoneesta talouspuuhien vuoksi. Febus huomasi sen, ja tämä\nyksinolo rohkaisi siihen määrään tuota seikkailunhaluista kapteenia,\nettä hänen päähänsä nousi sangen omituisia ajatuksia. Fleur-de-Lys\nrakasti häntä, hän oli hänen kihlattunsa, hän oli kahden kesken hänen\nkanssaan, hän alkoi jälleen, kuten ennenkin, vetää häntä puoleensa,\nei kylläkään yhtä tuoreesti mutta yhtä kuumasti; eihän niin ollen\nollut suurikaan rikos hieman maistaa jo etukäteen viljaansa; en\ntiedä, liikkuiko tällaisia ajatuksia hänen mielessään, mutta se on\nvarmaa, että Fleur-de-Lys äkkiä säikähti hänen silmiensä ilmettä. Hän\nkatsahti ympärilleen eikä nähnyt enää äitiään.\n\n-- Hyvä Jumala! hän sanoi punaisena ja levottomana, minun on kovin\nlämmin.\n\n-- Luulenpa, että on kohta keskipäivä, vastasi Febus. -- Aurinko on\nhelteinen. Ei auta muu kuin laskea kaihtimet alas.\n\n-- Ei, ei, huudahti tyttö raukka, -- tarvitsen päinvastoin ilmaa.\n\nJa kuten hirvi, joka vainuaa koiraparven, hän nousi, juoksi\nlasiovelle, avasi sen ja syöksähti parvekkeelle.\n\nFebus seurasi häntä vastahakoisesti.\n\nNotre-Damen tori, jolle parveke oli, kuten muistamme, tarjosi tällä\nhetkellä synkän ja omituisen näyn, joka äkkiä antoi Fleur-de-Lys'n\npelolle kauhun luonteen.\n\nSuunnaton väkijoukko, jota riitti pitkälle läheisille kaduillekin,\ntäytti koko torin. Miehen vyötäisten korkuinen muuri, joka\nympäröi aukeamaa kirkon edustalla, ei olisi kyennyt pidättämään\nväkeä tunkeutumasta sinne, jollei sitä olisi suojannut tiheä\nvartiosotilasketju. Tämän keihäs- ja pyssymetsän turvissa pysyi\nkirkon edusta tyhjänä. Sisäänkäytävää vartioi kookas, piispan\nvaakunalla koristettu pertuskamies. Kirkon suuret ovet olivat kiinni,\nmutta lukemattomat, torille päin olevat ikkunat olivat selkoselällään\nja täynnä tuhansia päitä, jotka olivat päällettäin kasattuina kuin\nkuularöykkiöt tykistöpuistossa.\n\nTämän väenpaljouden pinta oli harmaa, likainen ja maanvärinen.\nNäytelmä, jota se odotti, oli ilmeisesti niitä, joiden etuoikeutena\non vetää puoleensa väestön likaisin osa. Ei ole sen epämieluisempaa\nkuin melu, joka lähti tästä muurahaispesästä, joka oli täynnä\nkeltaisia naistenhattuja ja epäjärjestyksessä harottavia hiuksia.\nTässä joukossa oli enemmän naurua kuin huutoa, enemmän naisia kuin\nmiehiä.\n\nSilloin tällöin erotti jonkin kimakan äänen yleisestä melusta.\n\n-- -- --\n\n-- Hoi! Mahiet Baliffre! tuollako se hirtetään.\n\n-- Pässinpää! täällä hän tekee katumuksen paitasillaan! ja hyvä\nJumala yskii vähän latinaa hänelle päin naamaa! Se suoritetaan aina\ntäällä kahdeltatoista. Jos haluat nähdä hirttämisen, niin mene\nGrève-torille.\n\n-- Menen sinne sitten.\n\n-- -- --\n\n-- Sanokaahan, hyvä Boucanbry, onko totta, ettei hän halua pappia?\n\n-- Niin sanotaan, hyvä Bechaigne.\n\n-- Sitä pakanaa!\n\n-- -- --\n\n-- Niin on tapana, hyvä herra. Palatsivouti on velvollinen\nluovuttamaan pahantekijän täysin tuomittuna teloitettavaksi, jos tämä\non maallikko, kaupunginvoudille, jos tämä on kirkonmies, piispan\nkirkollisvirastolle.\n\n-- Kiitän teitä, herrani.\n\n-- -- --\n\n-- Oh! hyvä Jumala! tuota onnetonta! sanoi Fleur-de-Lys.\n\nTämä ajatus täytti tuskalla katseen, jonka hän loi väkijoukkoon.\nKapteeni, jonka mieltä hän kiinnitti paljoa enemmän kuin\nroskaväki alhaalla torilla, kietaisi takaapäin käsivartensa hänen\nvyötäisilleen. Tyttö kääntyi anovasti hymyillen.\n\n-- Jättäkää minut Jumalan tähden, Febus! jos äiti tulisi, näkisi hän\nteidän kätenne!\n\nSamassa löi Notre-Damen kello hitaasti kaksitoista. Väkijoukossa kävi\ntyydytyksen sorina. Kahdestoista lyönti oli tuskin vaiennut, kun nuo\nlukemattomat päät alkoivat keinua kuin laineet tuulenpuuskasta, ja\ntorilta, ikkunoista ja katoilta kohosi suunnaton huuto:\n\n-- Tuolla hän on!\n\nFleur-de-Lys nosti kädet silmilleen, ettei näkisi.\n\n-- Rakkaani, sanoi hänelle Febus, -- ettekö halua käydä sisälle?\n\n-- En, tyttö vastasi; ja nuo silmät, jotka hän äsken sulki pelosta,\navasi hän nyt uteliaisuudesta.\n\nSaint-Pierre-aux-Boeufs-kadulta saapui torille kärryt, joita veti\nroteva normandialainen hevonen ja joita ympäröi joukko ratsastajia,\njoilla oli sinipunainen, valkealla ristillä varustettu puku. Poliisit\nraivasivat tietä pyssynperän voimakkailla iskuilla. Kärryjen vieressä\nratsasti muutamia oikeuden ja poliisilaitoksen virkamiehiä, jotka\ntunnettiin mustista puvuistaan ja kömpelöstä asennostaan satulassa.\nHeidän etunenässään ratsasti mestari Jacques Charmolue.\n\nNoilla kolkoilla kärryillä istui nuori tyttö kädet selän taakse\nsidottuina ja ilman pappia rinnallaan. Hän oli paitasillaan, ja hänen\npitkä musta tukkansa (siihen aikaan oli tapana leikata tukka vasta\nhirsipuun juurella) valui epäjärjestyksessä hänen puolialastomille\nolkapäilleen.\n\nTämän aaltoilevan hiusjoukon keskellä, joka oli kiiltävämpi kuin\nkorpinsulat, näkyi luikertelevan karkea, takkuinen, harmaa köysi,\njoka kalvoi noita hentoja olkapäitä ja kiertyi tyttö raukan soman\nkaulan ympärille kuin mato kukalla. Köyden alla hohti vihreillä\nlasinpalasilla koristettu pieni amuletti, joka hänen oli sallittu\npitää sen tähden, ettei kuolemaan meneviltä enää kielletä sellaisia.\nIkkunoista katselijat saattoivat kärryjen pohjalla nähdä hänen\npaljaat jalkansa, joita hän naisellisesta vaistosta koetti kätkeä\npaitansa alle. Hänen jaloissaan makasi pieni vuohi sidottuna.\nTuomittu piteli huolimattomasti hänen ylleen heitettyä paitaansa\nhampaillaan. Hän näytti vielä tuossa alennustilassaankin kärsivän\nsiitä, että oli näin miltei alastomana kaikkien nähtävänä. Kainous ei\nole luotu sellaisia tilanteita varten.\n\n-- Jumalani! huudahti Fleur-de-Lys kapteenille. -- Katsokaahan,\nkaunis serkkuni! sehän on mustalaistyttö, jolla on vuohi!\n\nJa hän kääntyi Febuksen puoleen. Tämä katseli kärryjä. Hän oli\nkalvennut.\n\n-- Mikä mustalaistyttö, jolla on vuohi? hän sanoi änkyttäen.\n\n-- Mitä! virkkoi Fleur-de-Lys; ettekö enää muista?... Febus keskeytti\nhänet.\n\n-- En tiedä, mitä tarkoitatte.\n\nHän otti askeleen astuakseen sisälle. Mutta Fleur-de-Lys, jossa\nsama mustalaistyttö oli hiljattain herättänyt niin voimakasta\nmustasukkaisuutta, joka nyt uudelleen hiipi hänen mieleensä, loi\nhäneen läpitunkevan ja epäilevän katseen. Hän muisti nyt hämärästi\nkuulleensa, että muuan kapteeni oli sotkeutunut tämän noidan juttuun.\n\n-- Mikä teitä vaivaa! hän sanoi Febukselle, -- tuo nainen näyttää\nvaivaavan teitä.\n\nFebus koetti naurahtaa.\n\n-- Minuako! ei vähintäkään! Kaikkea vielä!\n\n-- Jääkää siis, jatkoi tyttö käskevästi, ja katselkaa loppuun saakka.\n\nOnnettoman kapteenin ei auttanut muu kuin jäädä. Häntä rauhoitti\nhieman se, ettei kuolemaantuomittu nostanut katsettaan kärryjen\npohjasta. Se oli todella Esmeralda, sitä ei voinut epäilläkään. Tällä\nhäväistyksen ja onnettomuuden viimeiselläkin portaalla hän oli yhä\nkaunis. Hänen suuret mustat silmänsä näyttivät vielä suuremmilta\nhänen poskiensa laihduttua. Hänen kelmeillä kasvoillaan oli puhdas ja\nylevä ilme. Hän muistutti entistä itseään niin kuin joku Masaccion\nmadonna Raffaellon madonnaa: hän oli heikompi, hoikempi, laihempi.\n\nKauhu ja epätoivo oli niin murtanut mustalaistytön, ettei hän\nnäyttänyt välittävän enää mistään muusta kuin kainoudestaan tuossa\nvälinpitämättömyyden ja tylsyyden tilassaan. Hänen ruumiinsa\nheilahteli kärryjen mukana elottoman tai särkyneen esineen lailla.\nHänen katseensa oli synkkä ja mieletön. Hänen silmissään näkyi vielä\nkyynel, mutta se oli kuin jäätynyt.\n\nTuo kauhea saattue oli kulkenut väkijoukon halki ilohuutojen ja\nuteliaitten katseitten keskitse. Omantunnontarkkana historioitsijana\non meidän kuitenkin lisättävä, että nähdessään hänet niin kauniina ja\nhylättynä useat kovasydämisimmistäkin tunsivat sääliä. Rattaat olivat\nsaapuneet kirkon edustalle.\n\nNe pysähtyivät pääportaalin eteen. Saattue asettui riviin kummallekin\nsivulle. Väkijoukko vaikeni ja tämän juhlallisen ja painostavan\nhiljaisuuden vallitessa alkoivat pääportaalin ovenpuoliskot\näkkiä kuin itsestään kääntyä vinkuen saranoillaan. Tällöin näkyi\navara kirkko koko pituudessaan, suruverhoissa, muutaman kaukana\npääalttarilla lepattaen palavan vahakynttilän heikosti valaisemana,\naukeavan kuin suuren luolan kita auringonpaisteista toria kohden.\nKirkon perällä näkyi absiidin hämärässä suuri hopearisti mustan\nverhoituksen pohjalla, joka ulottui holvista lattiaan saakka. Kirkko\noli tyhjä. Kaukaisissa kuoripenkeissä näkyi kuitenkin epäselvästi\nmuutamia papinpäitä, ja kun suuri ovi avautui, kuului kirkosta\njuhlallinen, kaikuva ja yksitoikkoinen laulu, josta silloin tällöin\nläikähti kuolinvirren katkelmia kuolemaantuomitun pään ylle.\n\n\"... _Non timebo millia populi cirumdantis me: exsurge, Domine;\nsalvum me fac, Deus!_\" [En pelkää, vaikka kansanpaljous minut\npiirittäisi: nouse, Herra; vapahda minut, Jumalani!]\n\n\"... _Salvum me fac, Deus, quoniam intraverunt aquae usque ad animam\nmeam_.\" [Vapahda minut, Jumalani, sillä vedet ovat tunkeutuneet minun\nsieluuni saakka.]\n\n\"... _Infixus sum in limo profundi; et non est substantia_.\" [Olen\nvajonnut syvyyden liejuun; eikä ole kestävää pohjaa.]\n\nSamalla aloitti kuorosta erillään muuan toinen ääni pääalttarin\nportailta surumielisen uhrirukouksen:\n\n\"_Qui verbum meum audit, et credit ei qui misit me, habet vitam\naeternam et in judicium non venit; sed transit a morte in vitam_.\"\n[Joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka minut lähetti, hän\nperii iankaikkisen elämän eikä joudu tuomiolle, vaan astuu kuolemasta\nelämään.]\n\nTämä laulu, jota joukko hämäräänsä hautautuneita ukkoja etäällä\nkaiutti tämän kauniin olennon ylitse, joka uhkui nuoruutta ja elämää\nja jota kevään tuulahdus hyväili ja auringonloiste ympäröi, oli\nkuolinmessu.\n\nVäkijoukko kuunteli sitä hartaana.\n\nOnnettoman tytön kasvoilla kuvastui kauhu ja hänen katseensa ja\najatuksensa tunkeutuivat kirkon pimeään sisustaan. Hänen valkeat\nhuulensa liikkuivat kuin rukouksessa, ja kun pyövelinapulainen\nlähestyi häntä auttaakseen häntä rattailta alas, hän kuuli hänen\nkuiskailevan useaan kertaan sanaa: _Febus_.\n\nHänen kätensä päästettiin siteistä ja hänen annettiin astua maahan\nvuohen seuraamana, joka myös oli vapautettu ja määki ilosta\ntuntiessaan itsensä vapaaksi, ja hän sai paljain jaloin astua\nkiveystä pitkin pääportaalin portaille saakka. Köysi, joka oli hänen\nkaulassaan, laahasi hänen jäljessään. Oli kuin käärme olisi seurannut\nhäntä.\n\nTällöin taukosi laulu kirkossa. Suuri kultaristi ja pitkä jono\nvahakynttilöitä lähti liikkeelle hämärästä. Kuului kirjavapukuisten\nsveitsiläisten sotilaitten pertuskain kalinaa, ja hetken päästä\nnäyttäytyi kuolemaantuomitulle ja kansanjoukolle pitkä saattue\npappeja messupaidoissa ja diakoneja dalmatikoissa astellen laulaen ja\njuhlallisin askelin kuolemaantuomittua kohden. Mutta hänen katseensa\nkiintyi siihen pappiin, joka kulki etunenässä, heti ristinkantajan\ntakana.\n\n-- Oh! sanoi hän hiljaa ja väristen, taas hän! pappi!\n\nSe oli todellakin arkkidiakoni. Hänen vasemmalla puolellaan oli\nalilukkari ja oikealla ylilukkari virkasauva kädessään. Hän kulki pää\ntaapäin taipuneena, silmät avoimina ja jäykkinä, laulaen voimakkaalla\näänellä:\n\n\"_De ventre inferi clamavi, et exaudisti vocem meam. Et profecisti me\nin profumdum in corde maris, et flumen circumdedit me_.\" [Minä huusin\nhelvetin syvyyksistä, ja sinä kuulit minun ääneni ja syöksit minut\nalas syvyyteen, meren sydämeen, ja tulva peitti minut.]\n\nKun arkkidiakoni ilmestyi päivänvaloon pääportaalin suippokaaren\nalle pukeutuneena väljään hopeakudoskaapuun, jossa oli musta risti,\nhän oli niin kalpea, että yksi ja toinen väkijoukosta arveli häntä\nyhdeksi kuorin hautakivillä polvistuvista marmoripiispoista, joka oli\nnoussut pystyyn ja tullut tänne ottamaan haudan kynnyksellä vastaan\nkuolemaan menijää.\n\nTämä itse oli yhtä kalpea ja patsasmainen. Hän oli tuskin huomannut,\nettä hänen käteensä oli asetettu painava, palava vahakynttilä; hän\nei ollut kuullut kirjurin kimeällä äänellä lukevan katumuksenteon\nsanamuotoa; kun hänen käskettiin vastata _Amen_, oli hän vastannut\n_Amen_. Vasta kun hän näki papin viittaavan hänen vartijoitaan\nvetäytymään taaemmaksi ja yksinään lähestyvän häntä, palasi häneen\nkipinä elämää ja voimaa.\n\nSilloin hän tunsi veren kohoavan päähänsä, ja harmin kipinä syttyi\ntuossa jo jäykistyneessä ja kylmenneessä sielussa.\n\nArkkidiakoni lähestyi häntä hitaasti. Tänä kauheana hetkenäkin näki\ntyttö papin palavan katseen tarkastelevan hänen alastomuuttaan\nhimollisena, mustasukkaisena ja halukkaana. Sitten hän sanoi tytölle\nkorkealla äänellä:\n\n-- Neito, oletko rukoillut Jumalalta anteeksi vikojasi ja puutteitasi?\n\nHän kumartui tytön puoleen ja lisäsi (katsojat luulivat hänen\nkuuntelevan hänen viimeistä rippiään):\n\n-- Tahdotko kuulua minulle? Voin vielä pelastaa sinut! Tyttö katsoi\nhäneen kiinteästi:\n\n-- Mene pois, paholainen, tai minä paljastan sinut! Papin huulille\nilmaantui kamala hymy.\n\n-- Sinua ei uskottaisi. -- Sinä vain lisäisit häväistyksen\nrikokseesi. -- Vastaa pian! tahdotko kuulua minulle?\n\n-- Mitä olet tehnyt minun Febukselleni?\n\n-- Hän on kuollut, sanoi pappi.\n\nSamalla kurja arkkidiakoni kohotti koneellisesti päätään ja näki\ntorin toisessa päässä Gondelaurier'n talon parvekkeella kapteenin\nseisovan Fleur-de-Lys'n vieressä. Hän horjahti, vei käden\nsilmiensä ylle, katsahti vielä kerran, mutisi kirouksen ja hänen\nkasvonpiirteensä kouristuivat rajusti.\n\n-- No niin! kuole siis! hän sanoi hampaittensa välitse. Kukaan ei saa\nsinua.\n\nJa kohottaen kätensä mustalaistytön ylitse huudahti hän\nhaudanomaisella äänellä:\n\n-- _I nunc, anima anceps, et sit tibi Deus misericors!_ [Mene nyt,\nsyntinen sielu, ja olkoon sinulle Jumala armollinen!]\n\nNe olivat ne kauheat sanat, joilla tämä synkkä toimitus oli tapana\npäättää. Se oli sovittu merkki papin ja pyövelin kesken. Kansa\nlankesi polvilleen.\n\n-- _Kyrie eleison_ [Herra, armahda meitä!], sanoivat portaalin\nsuippokaaren alle jääneet papit.\n\n-- _Kyrie eleison_, toisti kansanjoukko äänten sorinalla, joka kohisi\nkaikkien päitten ylitse kuin myrskyävän meren pauhu.\n\n-- _Amen_, sanoi arkkidiakoni.\n\nHän käänsi kuolemaantuomitulle selkänsä, hänen päänsä painui rintaa\nvasten, hän asetti käsivartensa ristiin, astui pappissaattueensa\nluo, ja hetken päästä hänen nähtiin katoavan ristien, kynttiläin\nja kaapujen kera tuomiokirkon hämäriin holveihin; ja hänen kaikuva\näänensä häipyi vähitellen kuoriin näitä epätoivoisia sanoja laulaen:\n\n_Omnes qurgites tui et fluctus tui super me transierunt!_ [Kaikki\nsinun hyökysi ja virtasi syöksyivät ylitseni!]\n\nKuului vain sveitsiläisten pertuskain kumean kalinan kaiku, joka\nmuistutti kuolemaantuomitun viimeisiä hetkiä mittaavan kellon\nlyöntejä, ja sekin kuoli vähitellen kirkon laivan pylvästöihin.\n\nNotre-Damen ovet olivat yhä auki, ja kirkon sisusta näkyi tyhjänä,\nautiona, suruverhoisena, valottomana ja äänettömänä.\n\nKuolemaantuomittu seisoi liikahtamatta paikallaan odottaen, että\nhänet vietäisiin pois. Erään oikeudenpalvelijan täytyi mennä\nnykäisemään mestari Charmolueta, joka koko toimituksen ajan oli\nollut syventyneenä tuon pääportaalin korkokuvan tarkasteluun, joka\ntoisten mielestä esittää Abrahamin uhria, toisten viisasten kiven\ntoimintaa ja jossa enkeli kuvaa aurinkoa, puupino tulta ja Abraham\nkäsityöläistä.\n\nHänen oli työlästä irroittua tuosta mielenkiintoisesta mietiskelystä,\nmutta viimein hän kääntyi, ja hänen viittauksestaan lähestyi kaksi\nkeltapukuista miestä, pyövelinapulaiset, mustalaistyttöä sitoakseen\njälleen hänen kätensä.\n\nSinä hetkenä, jolloin tuon onnettoman uudelleen piti astua\nkärryille ja matkata viimeiselle pysähdyspaikalleen, heräsi\nhänessä ehkä epätoivoinen elämänhalu. Hän kohotti punertavat ja\nkuivat silmänsä kohden taivasta, aurinkoa ja sinisten kolmioiden\nja puolisuunnikkaiden leikkelemiä hopeaisia pilviä, sitten hän\nkatsoi ympärilleen, maahan, väkijoukkoon, taloihin. Äkkiä, toisen\nkeltapukuisista sitoessa hänen käsiään, hän päästi kauhean kirkaisun,\nilonkirkaisun. Kaukana torin kulmauksessa sijaitsevalla parvekkeella\nhän oli nähnyt hänet, rakastettunsa Febuksen, toisen elämänsä!\nTuomari oli valehdellut! pappi oli valehdellut! hän se oli, sitä ei\nvoinut epäillä, hän oli siellä kauniina, ilmielävänä, loistavaan\npukuunsa pukeutuneena, töyhtö hatussa, miekka vyöllä!\n\n-- Febus! hän huusi, Febukseni!\n\nJa hän tahtoi rakkaudessaan ja ihastuksessaan ojentaa vapisevat\nkäsivartensa häntä kohden, mutta ne olivat sidotut.\n\nSilloin hän näki kapteenin rypistävän kulmakarvojaan, kauniin,\nnuoren, hänen käsivarteensa nojaavan tytön katsovan häntä huulilla\nhalveksiva ilme ja kiukkuisin katsein; sitten Febus lausui jonkin\nsanan, joita hän ei kuullut, ja molemmat katosivat kiireesti\nparvekkeen lasioven taakse, joka sulkeutui.\n\n-- Febus! hän huusi menehtyen, uskotko sinä sen? Kummallinen ajatus\nnousi samassa hänen mieleensä. Hän muisti, että hänet oli tuomittu\nkuolemaan Febus de Châteaupers'in murhasta.\n\nSiihen asti hän oli kestänyt kaikki. Mutta tämä viimeinen isku oli\nliian ankara. Hän kaatui tajuttomana maahan.\n\n-- Käykää käsiksi, sanoi Charmolue, kantakaa hänet kärryille ja\nlopetetaan tämä juttu!\n\nKukaan ei tähän saakka ollut huomannut portaalin päällä sijaitsevain\nkuningaspatsaiden rivistössä erästä omituista katsojaa, joka oli\nseurannut kaikkea, mitä oli tapahtunut, niin liikahtamattomana,\nkaula niin kurkotettuna ja kasvot niin muodottomina, että jollei\nhänellä olisi ollut puoliksi punaista, puoliksi sinipunaista\npukua, häntä olisi voinut luulla yhdeksi noista kivikummituksista,\njoiden kitojen kautta tuomiokirkon pitkät vesitorvet jo kuusisataa\nvuotta ovat vuodattaneet vetensä. Tältä katsojalta ei ollut mitään\njäänyt huomaamatta, mitä kello kahdentoista jälkeen oli tapahtunut\nNotre-Damen portaalin edessä. Heti ensi hetkenä hän oli kenenkään\nhuomaamatta sitonut lujasti erääseen pylvääseen tukevan, solmuilla\nvarustetun köyden, jonka pää ulottui maahan asti. Sen tehtyään hän\nasettui rauhallisesti katselemaan ja vihelsi silloin tällöin, kun\njoku mustarastas lensi hänen ohitseen. Äkkiä samana hetkenä, jolloin\npyövelin apulaiset ryhtyivät panemaan täytäntöön Charmoluen tyyntä\nkäskyä, hän astuu pengermän reunan yli ja tarttuu köyteen käsin,\njaloin ja polvin; sitten nähdään hänen luisuvan pitkin portaalla\nkuin ruutua pitkin virtaava vesipisara, juoksevan pyöveleitä\nkohden nopeasti kuin katolta putoava kissa, lyövän heidät maahan\nkahdella valtavalla nyrkiniskulla, nostavan mustalaistytön yhdellä\nkädellä, kuin lapsi nostaa nukkensa, ja lennähtävän yhdellä ainoalla\nhyppäyksellä kirkkoon saakka, kohottaen neidon päänsä yli ja huutaen\nkauhealla äänellä:\n\n-- Turvapaikka!\n\nKaikki tapahtui niin nopeasti, että jos olisi ollut yö, olisi voinut\nnähdä sen yhden leimauksen valossa.\n\n-- Turvapaikka! turvapaikka! toisti kansanjoukko, ja tuon\nkymmentuhantisen joukon kättentaputus sai Quasimodon ainoan silmän\nilosta ja ylpeydestä välähtämään.\n\nTämä pauhu sai kuolemaantuomitun virkoamaan. Hän avasi silmänsä\nja katsahti Quasimodoon sulkien ne jälleen nopeasti aivan kuin\npelastajansa säikäyttämänä.\n\nCharmolue seisoi hölmistyneenä, samoin pyövelit ja koko saattue.\nNotre-Damen muurien sisällä oli tuomittu todella loukkaamaton.\nTuomiokirkko oli turvapaikka. Inhimillinen oikeus ei ulottunut sen\nkynnyksen sisäpuolelle.\n\nQuasimodo oli pysähtynyt pääportaalin alle. Hänen suuret jalkansa\nnäyttivät tanakasti nojaavan kirkon kivilattiaan kuin raskaat\nromaaniset pylväät. Hänen suuri tuuheatukkainen päänsä oli olkapäiden\nvälissä kuin leijonalla, jolla on harja, mutta ei kaulaa. Hän\npiteli tuota värisevää tyttöä kuin valkeata verhoa käsnäisillä\nkäsillään; mutta hän kantoi häntä niin hellävaroen kuin olisi\npelännyt särkevänsä tai tahrivansa hänet. Hän näytti tuntevan, että\nsiinä oli jotain hienoa, erikoista ja kallisarvoista, joka oli tehty\ntoisia käsiä varten kuin hänen. Toisinaan näytti siltä, kuin hän ei\nolisi uskaltanut henkäykselläänkään koskea häneen. Sitten hän otti\näkkiä suojelevasti hänet käsivarsilleen, painoi hänet rintaansa\nvasten kuin oman aarteensa, kuin äiti olisi tehnyt lapselleen; hänen\nhiidensilmänsä suuntautui tyttöön tulvillaan hellyyttä, surua ja\nsääliä ja kohosi sitten äkkiä salamoiden. Silloin naiset nauroivat\nja itkivät ja kansanjoukko osoitti myrskyistä suosiota, sillä tällä\nhetkellä oli Quasimodo todella tavallaan kaunis. Hän oli kaunis,\ntuo orpo, tuo löytölapsi, tuo hylkiö, hän tunsi itsensä korkeaksi\nja väkeväksi, hän katsoi kasvoista kasvoihin tuota yhteiskuntaa,\njosta hänet oli erotettu ja jonka toimiin hän niin voimallisesti oli\nsekaantunut, tuota inhimillistä oikeutta, jolta hän oli temmannut\nsaaliin, kaikkia noita tiikereitä, joiden oli pakko lipoa huuliaan,\nnoita vahteja, tuomareita, pyöveleitä, koko tuota kuninkaan mahtia,\njonka hän, alhaisin, oli Jumalan avulla murtanut.\n\nJa lisäksi oli jotain liikuttavaa tuossa suojeluksessa, jonka niin\nmuodoton olento oli antanut niin onnettomalle, tuossa pelastuksessa,\njolla Quasimodo oli vapauttanut kuolemaantuomitun. Siinä kosketti ja\ntuki luonnon ja yhteiskunnan kaksi kurjinta olentoa toisiaan.\n\nMuutaman voitonriemuisen hetken kuluttua Quasimodo oli kuitenkin\näkkiä rientänyt kirkkoon taakkoineen. Kansa, joka pitää\nsankaritöistä, etsi häntä silmillään hämärästä kirkonlaivasta\npahoillaan siitä, että hän oli niin pian väistynyt sen\nsuosionosoituksilta. Äkkiä nähtiin hänen tulevan näkyviin Ranskan\nkuninkaitten patsasrivin toisesta päästä ja juoksevan sen viertä\nmielipuolen tavoin kantaen saalistaan kohotetuilla käsivarsillaan\nja huutaen: -- Turvapaikka! Kansanjoukko puhkesi uudelleen\nsuosionosoituksiin. Päästyään pylväistön päähän hän katosi taas\nkirkon sisälle. Hetken päästä hän näyttäytyi uudelleen ylemmällä\npengermällä, mustalaistyttö yhä käsivarsillaan, juosten yhä kuin\nhullu ja huutaen: -- Turvapaikka! Ja kansanjoukko osoitti suosiotaan.\nVihdoin ilmaantui hän kolmannen kerran suuren kellon tornin juurelle;\noli kuin hän olisi siellä ylpeänä näyttänyt koko kaupungille sitä,\njonka oli pelastanut, ja hänen jyrisevä äänensä, tuo ääni, jota niin\nharvoin kuultiin ja jota hän itse ei kuullut koskaan, toisti kolme\nkertaa raivolla, joka tuntui kohoavan pilviin saakka: -- Turvapaikka!\nturvapaikka! turvapaikka!\n\n-- Hyvä! hyvä! huusi väkijoukko alhaalla, ja nämä valtavat\nsuosionhuudot ihmetyttivät joen toisella puolella Grève-torille\nkerääntynyttä väkijoukkoa ja erakkoa, joka herkeämättä odotti katse\nhirsipuuhun kiinnitettynä.\n\n\n\n\n\n\nYHDEKSÄS KIRJA\n\n\n\n\nI. Kuumeessa\n\n\nClaude Frollo ei ollut enää silloin Notre-Damessa, kun hänen\nottopoikansa niin äkkiarvaamatta katkaisi sen kohtalokkaan solmun,\njohon onneton arkkidiakoni oli sitonut mustalaistytön ja itsensä.\nPäästyään sakaristoon hän oli riuhtaissut yltään messupaidan, kaavun\nja kasukan, heittänyt ne ällistyneen kirkonpalvelijan käsiin,\nkiiruhtanut ulos luostariin johtavan oven kautta, käskenyt erään\nsoutajan viemään hänet Seinen toiselle rannalle ja painautunut\nYliopiston mäkisille kaduille, tietämättä minne mennä ja kohdaten\njoka askeleella joukoittain miehiä ja naisia, jotka hyväntuulisina\nkiiruhtivat Pont Saint-Micheliä kohden toivoen _vielä saapuvansa\najoissa_ Grève-torille nähdäkseen noitaa hirtettävän; hän oli\nharhaillut kalpeana ja hämmentyneenä, sokeampana ja arempana kuin\nirti päässyt huuhkaja, jota keskellä päivää parvi poikia ajaa takaa.\nHän ei tiennyt enää, missä hän oli, mitä ajatteli, uneksiko. Hän\nasteli, kiiruhti, juoksi mitä katua sattui, valitsematta, alati\nGrèven ajamana, tuon kauhean Grèven, jonka hän hämärästi tunsi olevan\ntakanaan.\n\nHän riensi siten Sainte-Genevieve-mäkeä alas ja astui vihdoin ulos\nkaupungista Porte Saint-Victorin kautta. Hän jatkoi pakoaan niin\nkauan kuin näki taakseen vilkaistessaan Yliopiston tornirivin ja\netukaupungin talot; mutta kun vihdoin muuan notkelma painoi tuon\nkirotun Pariisin hänen näköpiirinsä taakse, kun hän saattoi luulla\nolevansa sadan peninkulman päässä siitä maaseudulla, erämaassa, hän\npysähtyi ja hänestä tuntui siltä kuin hän hengittäisi keveämmin.\n\nSilloin alkoi hänen mieleensä tunkeutua kauheita ajatuksia. Hän näki\nselvästi sieluunsa, ja häntä puistatti. Hän ajatteli tuota onnetonta\ntyttöä, joka oli syössyt hänet ja jonka hän puolestaan oli syössyt\nturmioon. Hän loi tuijottavan silmäyksen sille kaksinkertaiselle\ntuskantielle, jonka onneton sallimus oli heidän kummankin kohtalolle\nmäärännyt, aina siihen yhtymäkohtaan saakka, jossa se oli säälimättä\nantanut niiden murskautua toisiaan vasten. Hän mietti ikuisten\nlupausten hulluutta, viattomuuden, tieteen, uskonnon ja siveyden\nturhuutta, Jumalan hyödyttömyyttä. Hän antautui sydämen ilolla\npahoille ajatuksille, ja kuta enemmän hän niihin vajosi, sitä\nselvemmin hän tunsi sisässään saatanallisen naurun purskahduksia.\n\nJa kaivautuessaan siten sieluunsa ja nähdessään, miten laajan\nalan luonto oli siinä valmistanut intohimoille, hän nauroi yhä\nkatkerammin. Hän kaivoi esille kaiken vihansa, kaiken pahuutensa,\nmikä hänen sydämensä pohjalla oli, ja hän havaitsi sairasta tutkivan\nlääkärin kylmällä katseella, että tämä viha ja tämä pahuus oli vain\nvääristynyttä rakkautta; että rakkaus, tuo kaikkien inhimillisten\nhyveiden lähde muuttui papin sielussa kauheaksi irvikuvaksi, ja että\nhänen luontoisensa mies muuttuu papiksi antautuessaan paholaiseksi.\nTällöin purskahti hän hirveään nauruun ja äkkiä hän kävi kalpeaksi\nmiettiessään kohtalokkaan intohimonsa kamalinta puolta, tuota\nkalvavaa, myrkyllistä, vihantäyttä, leppymätöntä rakkautta, joka oli\nvain saattanut toisen hirteen, toisen helvettiin: tytön kuolemaan,\nhänet kadotukseen.\n\nJa sitten hän nauroi uudelleen muistaessaan, että Febus eli; että\nkapteeni kaikesta huolimatta eli, oli iloinen ja tyytyväinen, että\nhänellä oli entistä koreampi asetakki ja uusi rakastettu, jonka hän\nvei katsomaan entisen hirttämistä. Hänen naurunsa yltyi, kun hän\najatteli, että niistä olennoista, joille hän oli halunnut kuolemaa,\nmustalaistyttö, ainoa olento, jota hän ei vihannut, oli ainoa, jonka\nsuhteen hän ei ollut epäonnistunut.\n\nKapteenista siirtyivät hänen ajatuksensa kansaan, ja hänessä syttyi\neräänlainen ennenkuulumaton mustasukkaisuus. Hän ajatteli, että\nmyös kansa, koko väkijoukko oli nähnyt hänen rakastamansa naisen\npaitasillaan, miltei alasti. Hän väänteli käsiään ajatellessaan, että\ntämä nainen, jonka muotojen näkeminen vain vilaukseltakin hämärässä\nolisi ollut hänen korkein onnensa, oli luovutettu päivänvalossa,\nkeskellä kirkasta päivää kaikelle kansalle puettuna kuin hekumallista\nyötä varten. Hän itki raivosta kaikkea tuota iäksi häväistyä,\nlokaan tallattua, paljastettua, tahrattua rakkauden mysteeriä. Hän\nitki raivosta kuvitellessaan, miten monta saastaista katsetta tuo\nhuolimattomasti kiinnitetty paita oli tyydyttänyt. Ja että kaunis\ntyttö, tuo neitseellinen lilja, tuo kainouden ja nautinnon malja,\njota hän ei ollut uskaltanut muuta kuin vapisten lähentää huulilleen,\noli muutettu eräänlaiseksi yleiseksi juoma-altaaksi, josta Pariisin\nroskaväki, varkaat, kerjäläiset ja lakeijat olivat tulleet yhdessä\njuomaan julkeata, saastaista ja rivoa nautintoa.\n\nJa kun hän koetti luoda itselleen kuvaa siitä onnesta, jonka hän\nolisi voinut löytää maan päällä, ellei tyttö olisi ollut mustalainen\nja hän pappi, ellei Febusta olisi ollut, ja ellei tyttö olisi tätä\nrakastanut; kun hän kuvitteli, että elämä onnessa ja rakkaudessa\nolisi ollut mahdollinen hänellekin, että siellä täällä maailmassa\nsilläkin hetkellä oli onnellisia pareja, jotka oranssien alla,\npurojen partailla, auringon laskussa tai tähtikirkkaassa yössä olivat\nvaipuneina pitkiin pakinoihin; ja että hänkin, jos Jumala olisi niin\ntahtonut, olisi tytön kanssa voinut muodostaa tuollaisen siunatun\nparin, silloin suli hänen sydämensä hellyydestä ja epätoivosta.\n\nOh! hän! se on hän! se hellittämätön ajatus palasi aina hänen\nmieleensä, kiduttaen häntä, kalvaen hänen aivojaan, raadellen\nhänen sieluaan. Hän ei tuntenut lainkaan katumusta, ei lainkaan\nomantunnonvaivoja; kaikki, minkä hän oli tehnyt, hän oli valmis\ntekemään uudelleen; hän näki hänet mieluummin pyövelin käsissä kuin\nkapteenin sylissä, mutta hän kärsi; hän kärsi niin suunnattomasti,\nettä hän silloin tällöin nyhti irti kokonaisia tukkuja hiuksia\nnähdäkseen, eivätkö ne olleet käyneet valkeiksi.\n\nToisinaan pälkähti hänen päähänsä kesken kaiken, että nyt ehkä oli\nse hetki, jolloin tuo hirveä ketju, jonka hän aamulla oli nähnyt,\nkiristi rautasolmunsa tuon hennon ja kauniin kaulan ympäri. Tämä\najatus sai koko hänen ruumiinsa hikoilemaan.\n\nToisinaan hän yhä saatanallisesta nauraen itselleen kuvitteli\nsamalla kertaa Esmeraldaa sellaisena, kuin hän oli hänet ensi kerran\nnähnyt, täynnä elämäniloa, huolettomana, koristettuna, tanssivana,\nsiivitettynä, sopusointuisena, ja Esmeraldaa tänä viimeisenä päivänä,\npaitasillaan, köysi kaulassa, nousemassa hitaasti paljain jaloin ylös\nhirsipuun teräviä porraspuita; tämä kaksinkertainen kuva kohosi hänen\nmieleensä sellaisella voimalla, että hän päästi kamalan karjaisun.\n\nTämän epätoivon myrskyn myllertäessä, pirstoessa, repiessä,\nväännellessä ja raastaessa juuriltaan kaikki hänen sielussaan, hän\nloi silmäyksen luontoon ympärillään. Hänen edessään nokkivat kanat\npensaita, sinikiiltävät sontiaiset liikkuivat auringonpaisteessa,\nhänen päänsä yllä purjehti muutamia laikullisia pilviryhmiä\nsinisellä taivaalla, taivaanrannalla pisti Saint-Victorin luostarin\ntorninhuipun liuskakiviobeliski esiin mäkien aaltoviivan takaa, ja\nCopeaux-mäen mylläri katseli vihellellen myllynsä ahkerien siipien\npyörintää. Koko tämä toimelias, järjestetty, rauhallinen elämä, joka\ntuhansissa muodoissa ilmeni hänen ympärillään, vaivasi häntä. Hän\npakeni uudelleen.\n\nHän harhaili siten iltaan saakka. Tätä luonnon, elämän, oman itsensä,\nihmisen, Jumalan, kaiken pakenemista kesti koko päivän. Toisinaan\nhän heittäytyi maahan kasvoilleen ja raastoi kynsillään irti\nmaasta viljan oraita. Toisinaan hän pysähtyi autiolle kyläkadulle,\nja hänen ajatuksensa olivat niin sietämättömiä, että hän tarttui\nmolemmin käsin päähänsä ja yritti riuhtaista sitä irti olkapäistä\nmurskatakseen sen maata vasten.\n\nKun aurinko alkoi laskea, hän tutki itseään uudelleen ja huomasi\nitsensä miltei mielipuoleksi. Myrsky, joka oli riehunut hänessä siitä\nsaakka, jolloin hän oli kadottanut toivon ja halun mustalaistytön\nvapauttamiseen, tuo myrsky ei ollut jättänyt hänen tietoisuuteensa\nainoatakaan tervettä ja selvää ajatusta. Hänen järkensä oli aivan\nrepaleina. Hän näki mielikuvituksessaan vain kaksi selvää kuvaa\nenää: Esmeraldan ja hirsipuun; kaikki muu oli mustana. Nämä\nkaksi kuvaa muodostivat yhdessä kauhean ryhmän, ja kuta enemmän\nhän hämmennyksessään pystyi kiinnittämään niihin ajatuksiaan\nja tarkkaavaisuuttaan, sitä mukaa hän näki niiden kasvavan yhä\nenenevissä mielikuvituksellisissa mittasuhteissa, toisen suloudessa,\nlumousvoimassa, kauneudessa ja valossa, toisen kauhussa, niin että\nEsmeralda näytti hänestä lopulta tähdeltä, hirsipuu suunnattomalta\nluiselta käsivarrelta.\n\nKummallista oli, ettei koko tämän kidutuksen aikana hänen päähänsä\nkertaakaan vakavasti pälkähtänyt kuolla. Niin oli luonto tuon\nonnettoman laatinut. Hän riippui kiinni elämässä. Ehkäpä hän näki\ntodella kadotuksen tuolla puolen.\n\nAurinko vaipui yhä lähemmäksi taivaanrantaa. Hämärä vaisto sanoi\nhänessä olevalle elolliselle olennolle, että oli aika palata. Hän\nluuli olevansa kaukana Pariisista, mutta katseltuaan tarkemmin\nympärilleen hän huomasi, että hän vain oli kiertänyt Yliopiston\nympärysmuuria. Saint-Sulpicen torin ja Saint-Germaindes-Prés'n kolme\nkorkeaa huippua kuvastuivat kaukana oikealla taivasta vasten. Hän\nsuuntasi askeleensa sinne päin. Kuullessaan vahdin huutavan hänelle\nSaint-Germainin luostarin sakaramuureilta, hän väistyi syrjään,\nastui eräälle polulle, joka kulki luostarin myllyn ja kauppalan\nsairaalan välitse, ja joutui hetken päästä Pré-aux-Clercs'in\nluo, joka oli tunnettu mellakoista, joita siellä pidettiin yötä\npäivää; se oli Saint-Germainin munkkiraukkojen kauhu-lohikäärme.\nArkkidiakoni pelkäsi, että tapaisi siellä jonkun; hän pelkäsi kaikkia\nihmiskasvoja; hän oli väistänyt Yliopistoa ja Saint-Germainia ja\nhalusi vasta illan pimeyden suojassa astua kaupunkiin. Hän kulki\nPré-aux-Clercs'in kautta sitä yksinäistä polkua pitkin, joka\nmutkitteli Dieu-Neufiin, ja saapui viimein joen rannalle. Siellä hän\ntapasi erään soutajan, joka muutamasta pariisilaisesta denieristä\nsouti hänet Citén kärkeen ja laski hänet maihin tuolle autiolle\nmaakielekkeelle, jossa lukija on nähnyt Gringoiren uneksivan ja joka\nulottui kuninkaallisten puutarhain toiselle puolelle Paimensaaren\nsuuntaisena.\n\nVeneen yksitoikkoinen keinunta ja veden solina olivat vaivuttaneet\nonnettoman Clauden jonkinlaiseen horrostilaan. Kun soutaja oli\npoistunut, hän seisoi aluksi jonkin hetken rannalla tylsänä\ntuijottaen eteensä ja näki esineet vain suurentavan keinunnan\nlävitse, mikä sai kaikki näyttämään hänen silmissään jonkinlaisilta\naavekuvilta. Ei ole lainkaan harvinaista, että suuren surun\nvaikuttama väsymys aiheuttaa tällaista.\n\nAurinko oli laskenut korkean Nesle-tornin taakse. Alkoi hämärtää.\nTaivas oli kuulas, joen kalvo välkkyili. Näiden kahden valoisan\nkohdan välissä lepäsi Seinen vasemman rannan musta juova, johon hänen\nsilmänsä tuijottivat ja joka perspektiivin vuoksi yhä kaventuen\ntaivaanrannan utuisessa etäisyydessä muistutti mustaa torninhuippua.\nRannalla tiheissä riveissä olevista taloista näkyi vain tummat\nvarjokuvat, jotka selvästi piirtyivät taivaan ja joen valojuovia\nvasten. Siellä täällä alkoivat ikkunat välkkyä tulisilminä. Tuo\nsuunnaton musta obeliski, joka siten lepäsi taivaan ja siltä kohtaa\nvarsin leveän joen valopintojen välissä, teki arkkidiakoniin\nsamantapaisen vaikutuksen, kuin joku henkilö saattaisi tuntea\nmaatessaan selällään Strassburgin tuomiokirkon tornin juurella ja\nnähdessään tuon valtavan huipun häipyvän illan hämyyn. Tässä oli vain\nse erotus, että dom Claude seisoi ja obeliski lepäsi; mutta kun joki\nkuvastaessaan taivasta avasi hänen jalkainsa alle huimaavan syvyyden,\nnäytti tuo suunnaton niemeke kohoavan yhtä korkealle avaruuteen kuin\nminkä tuomiokirkon torni tahansa; ja vaikutelma oli sama. Ja tuossa\nvaikutelmassa oli vielä sikäli oudompi ja syvempi teho, että tässä\nkylläkin oli Strassburgin kellotorni, mutta peninkulman korkuisena,\nmikä oli ennen kuulumatonta, jättiläismäistä, mittaamatonta,\nrakennus, jollaista ei ainoakaan ihmissilmä ollut nähnyt, Baabelin\ntorni. Talojen savutorvet, muurien harjat, kattojen terävät päädyt,\naugustiinilaisluostarin torninhuippu, Tour de Nesle, kaikki tuon\nsuunnattoman obeliskin kyljessä olevat ulkonemat, jotka näyttivät\nsuunnattomilta, omituisilta veistoksilta, lisäsivät vaikutelmaa.\nSiinä aistiharhojen tilassa, jossa dom Claude oli, hän luuli omin\nsilmin näkevänsä helvetin kellotornin; nuo tuhannet valopilkut,\njoita näkyi huippuun saakka tuon kauhean tornin pinnalla, näyttivät\nhänestä sen sisällä olevan suunnattoman lieden aukoilta; äänet ja\nmelu, joka sieltä kuului, tuntui hänestä parkunalta ja korahduksilta.\nSilloin valtasi hänet pelko, hän asetti kädet korviensa eteen, ettei\nkuulisi, käänsi selkänsä, ettei näkisi ja pakeni pitkin askelin tuota\nkauhistuttavaa näkyä.\n\nMutta näköhäiriön syy oli hänessä itsessään.\n\nKun hän saapui kaduille, näyttivät hänestä ohikulkijat, joita liikkui\nkauppapuodeista pilkistävän valon hohteessa, alati hänen ympärillään\nkuhisevilta peikoilta. Hänen korvissaan kumisi omituisesti. Hän ei\nnähnyt taloja, ei katuja, ei vaunuja, ei miehiä eikä naisia, vaan\nsekamelskan epämääräisiä esineitä, jotka liittyivät toisiinsa. Rue de\nla Barillerien kulmassa oli maustepuoti, jonka katoksen koko reunus\noli ikimuistoisen tavan mukaan täynnä peltirenkaisiin kiinnitettyjä\npuukynttilöitä, jotka toisiaan vasten kolahtaessaan synnyttivät\nkastanjettien ääntä muistuttavan paukkeen. Hän luuli kuulevansa\nMontfauconin luurankojen kalahtelevan toisiaan vasten pimeässä.\n\n-- Oh! hän mutisi, tuuli lyö niitä toisiaan vasten ja saa niiden\nkahleitten räminän sekoittumaan niiden luiden kalahteluun! Ehkä hän\non siellä niiden joukossa!\n\nPökerryksissään hän ei tiennyt minne meni. Hetken päästä hän huomasi\nolevansa Saint-Michelin sillalla. Eräässä maakerroksen ikkunassa oli\nvaloa. Hän meni sen luo. Erään rikkinäisen ruudun lävitse hän näki\nsiivottoman huoneen, joka herätti hänessä hämäriä muistoja. Keskellä\ntuota huonerähjää, jota savuava lamppu himmeästi valaisi, syleili\nnuori, vaalea, verevä mies, jolla oli iloiset kasvot, äänekkäästi\nnauraen nuorta, puolialastonta tyttöä. Lampun ääressä istui vanha\neukko kehräten ja laulaen särähtelevällä äänellä. Kun nuori mies ei\naina nauranut, kuului eukon laulusta jokin pätkä papin korviin. Se\noli käsittämätöntä ja hirvittävää:\n\n    Mylvi, Grève, ulvo, Grève!\n    Pyöri, rukkini, pyöri,\n    pyövelille kehrää nyöri;\n    hän taas hirsipuulla hyöri.\n    Mylvi, Grève, ulvo, Grève!\n\n    Kehrään kauniin hamppuköyden!\n    Pelkkää hamppua kylväkäätte!\n    Vehnää vaille, velhot, jäätte.\n    Koska varkaan vievän näätte\n    kauniin hamppuköyden!\n\n    Mylvi, Grève, ulvo, Grève!\n    nähdessäsi sutkan suoran:\n    killumassa velhohuoran\n    silmukassa hamppunuoran.\n    Mylvi, Grève, ulvo, Grève!\n\nNuori mies nauroi ja likisteli tyttöä. Vanha vaimo oli Falourdelin\neukko. Tyttö oli portto. Nuori mies oli hänen nuori veljensä Jehan.\n\nArkkidiakoni katseli edelleen ikkunasta sisälle. Samapa se, mitä\nkatseli.\n\nHän näki Jehanin menevän huoneen toisessa päässä olevan ikkunan luo,\navaavan sen, katsahtavan rantakadulle, jonka ikkunoista tuhannet\nvalot vilkkuivat, ja kuuli hänen sanovan sitä sulkiessaan:\n\n-- Herra nähköön! onhan jo tulossa yö. Porvarit sytyttävät\nkynttilöitään ja hyvä Jumala tahtiaan.\n\nSitten Jehan palasi porton luo, vilkaisi läheisellä pöydällä olevaa\npulloa ja huudahti:\n\n-- Jo tyhjä, tuhat tulimmaista! eikä minulla ole enää rahaa! Isabeau,\nhentukkani, en ole tyytyväinen Jupiteriin, ennen kuin hän on\nmuuttanut sinun valkeat nisäsi mustiksi pulloiksi, joista voin imeä\nBeauneviiniä yötä päivää.\n\nTämä kaunis sutkaus nauratti ilotyttöä, ja Jehan lähti ulos.\n\nDom Claude ehti töin tuskin heittäytyä maahan, ettei veli näkisi ja\ntuntisi häntä. Katu oli onneksi pimeä, ja ylioppilas oli juovuksissa.\nHän äkkäsi kuitenkin lokaisella kadulla makaavan miehen.\n\n-- Oh! hoh! hän sanoi, veijari on viettänyt hauskan päivän.\n\nHän tönäisi jalallaan dom Claudea, joka pidätti hengitystään.\n\n-- Tukkihumalassa, jatkoi Jehan. Hitto vie, täynnä kuin tynnyri!\nOikea viinitynnyristä irroittunut iilimato. Kaljupäinen, hän lisäsi\nkumartuen; vanha mies! _Fortunate senex!_ [Onnellinen vanhuus!]\n\nDom Claude kuuli hänen loittonevan mutisten:\n\n-- Kaikki samanlaisia! Järki on mainio asia, ja veljeni arkkidiakoni\non onnellinen, hän kun on sekä viisas että varakas.\n\nArkkidiakoni nousi ylös ja juoksi minkä pääsi Notre-Damea kohti,\njonka valtavien tornien hän näki kohoavan hämärässä kattojen yllä.\n\nSaapuessaan hengästyneenä kirkon torille hän pysähtyi eikä heti\nuskaltanut nostaa katsettaan tuota synkkää rakennusta kohden.\n\n-- Oh! hän. mutisi, onko totta, että niin kauheata on voinut tapahtua\ntäällä tänään, tänä aamuna!\n\nHän rohkaisi kuitenkin mielensä ja silmäsi kirkkoa. Sen julkisivu\noli pimeä. Taivas sen takana oli täynnä välkkyviä tähtiä. Nouseva\npuolikuu paistoi tällä hetkellä oikeanpuoleisen tornin huipulla, ja\nnäytti siltä kuin jokin loistava lintu olisi istuutunut tornin mustan\napilanlehtikaiteen reunalle.\n\nLuostarin portti oli lukossa. Mutta arkkidiakonilla oli aina\ntaskussaan sen tornin avain, jossa hänen työkammionsa oli. Hän käytti\nnyt sitä päästäkseen kirkkoon.\n\nSe oli pimeä ja hiljainen kuin hautaholvi. Pimeydestä, joka\nseinistäkin uhosi häntä vastaan, hän huomasi, ettei aamupäivän\njuhlatoimituksen suruverhoitusta vielä oltu otettu pois. Suuri\nhopearisti hohti pimeässä täynnä valoläikkiä aivan kuin linnunrata\ntässä haudanyössä. Kuorin korkeista ikkunoista näkyi mustan\nverhoituksen yläpuolella suippokaarien yläosat, joitten ruutujen\nlävitse kuu kumotti ja joissa oli vain yön epämääräisiä värejä,\njonkinlaista sinipunaista, valkoista ja sinistä, jollaista\nväriyhdistelmää ei näe muualla kuin kuolleitten kasvoilla. Nähdessään\nympäri kuoria nämä kalpeat suippokaarien kärjet, luuli arkkidiakoni\nnäkevänsä kadotukseen tuomittujen piispain hiippoja. Hän sulki\nsilmänsä ja kun hän ne jälleen avasi, hän luuli näkevänsä piirin\nkalpeita kasvoja, jotka katselivat häntä.\n\nHän alkoi juosta kirkon halki. Silloin hänestä tuntui kuin\nkirkkokin alkaisi liikkua, elävöityä, elää, kuin jokainen valtava\npylväs muuttuisi suunnattomaksi jalaksi, joka painaltaisi leveän\nkivisen jalkapohjansa lattiaa vasten, kuin tuo jättiläismäinen\ntuomiokirkko olisikin vain suunnaton elefantti, joka huohottaen\nasteli pylväsjaloillaan, tornit kärsänään ja laaja musta verhoitus\npeitteenään.\n\nLopulta kuume tai hulluus oli päässyt sellaiseen valtaan, että\ntuo onneton aisti ulkoisen maailman vain jonkinlaisena näkyvänä,\nruumiillisena, kauhistavana ilmestyksenä.\n\nHetkeksi hän tunsi helpotusta. Paetessaan erääseen sivulaivaan, hän\nhuomasi erään pylvästen takana punertavan hohteen. Hän kiiruhti sinne\npäin kuin tähteä kohden. Tuo valo hohti pienestä lampusta, joka yötä\npäivää valaisi Notre-Damen yleistä messukirjaa rautaristikkonsa\ntakana. Hän hyökkäsi ahnaasti tuon pyhän kirjan kimppuun toivoen\nsiitä löytävänsä lohtua tai rohkaisua. Teos oli auki Jobin kirjan\nseuraavan jakeen kohdalta, jota hänen tuijottava katseensa tarkkasi:\n-- \"Ja henki astui ohitseni, ja minä kuulin hiljaisen henkäyksen, ja\nkylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin.\"\n\nLukiessaan näitä kolkkoja sanoja hän koki samaa kuin sokea, joka\ntuntee käsiinsä osuneen sauvan pistävän itseään. Hänen polvensa\ntuntuivat hervottomilta, ja hän lysähti lattialle muistellen\nhäntä, joka oli kuollut päivällä. Hän tunsi niin monien kauheitten\nmielikuvien kohoavan aivoihinsa, että hänestä tuntui siltä, kuin\nhänen päänsä olisi muuttunut helvetin savutorveksi.\n\nHän makasi näin hyvän hetken ajattelematta mitään, murtuneena ja\ntahdottomana hornanvaltojen temmellyskenttänä. Vihdoin häneen palasi\nhitunen voimaa ja hänen päähänsä pälkähti etsiä pakopaikkaa tornista\nuskollisen Quasimodon luota. Hän nousi pystyyn ja peloissaan otti\nmessukirjan lampun valaistakseen tietään. Se oli pyhäinryöstöä, mutta\nsellaista pikkuseikkaa hän ei tullut ajatelleeksi.\n\nHän nousi hitaasti torninportaita, tuntien salaista pelkoa, joka\nhiipi myös niiden harvojen kulkijain mieleen, jotka tänä myöhäisenä\nhetkenä astelivat tuomiokirkontorin poikki, kun he näkivät tuon\nsalaperäisen valon nousevan luukulta luukulle, tornin juurelta miltei\nsen huipulle saakka.\n\nÄkkiä hän tunsi raikkaan ilman tuulahtavan vastaansa; hän oli\nsaapunut ylimmän pylvästasanteen ovelle. Ilma oli viileä: taivaalla\npurjehtivat pilvet muistuttivat suuria jäälohkareita, jotka valkeine\nreunoineen tunkivat toistensa päälle ja puskivat toistensa kulmat\nrikki aivan kuin jäänlähdön aikana keväisellä virralla. Pilvien\nvälistä pilkistävä puolikuu muistutti taivaan laivaa, joka oli\ntarttunut kiinni näitten jäitten väliin.\n\nHän loi katseensa alemmas ja tarkasteli hetkisen torneja yhdistävän\npylvästön lävitse etäällä usva- ja utuharson keskellä häämöttävää\nPariisin äänetöntä kattomerta, joka täynnä tiheään sullottuja pieniä\nhuippuja lepäsi hänen edessään muistuttaen kesäöisen, levollisen\nmeren laineita.\n\nKuu valaisi himmeästi luoden katoille ja maahan tuhkanharmaan\nvärisävyn.\n\nSamassa kuului kellon kumea, värähtelevä ääni lyövän kahtatoista.\nPappi ajatteli keskipäivää. Kahdentoistalyönnit toistuivat.\n\n-- Oh! sanoi pappi hiljaa itsekseen, hän on nyt kylmänä.\n\nÄkkiä tuulenpuuska sammutti hänen lamppunsa, ja miltei samalla\nhetkellä hän näki varjon, jonkin valkean, jonkun olennon, naishahmon\nastuvan esille tornin toisesta kulmasta. Hän alkoi vapista. Tuon\nnaisen vieressä kulki pieni vuohi, jonka määkinä sekoittui kellon\nviimeisiin lyönteihin.\n\nPonnistaen tahdonvoimiaan dom Claude tarkasti olentoa. Se oli hän.\n\nHän oli kalpea, hän oli synkkä. Hänen hiuksensa valuivat olkapäille\nniinkuin aamullakin. Mutta hänellä ei enää ollut köyttä kaulassa,\nhänen kätensä eivät enää olleet sidotut. Hän oli vapaa, hän oli\nvainaja.\n\nHän oli valkopukuinen, ja hänen päässään oli valkea huntu.\n\nHän astui pappia kohden hitaasti, katse taivasta kohden kohotettuna.\nNoiduttu vuohi seurasi häntä. Papista tuntui siltä kuin hänen\njalkoihinsa olisi kytketty kiviä. Joka askeleella, jonka haamu astui\neteenpäin, hän astui taaksepäin; muuta hän ei voinut tehdä. Näin hän\njoutui takaisin pimeään porrasholviin. Hänet jääti ajatus, että haamu\nvalitsisi saman tien; jos se olisi tehnyt sen, hän olisi kuollut\nkauhusta.\n\nSe tuli tosiaan portaisiin johtavan oven luo, pysähtyi siihen\nhetkeksi, tuijotti pimeään, mutta näyttämättä huomaavan pappia se\nlähti pois. Hän näytti papista suuremmalta kuin eläessään. Pappi näki\nkuun hänen valkean pukunsa lävitse, hän kuuli hänen hengityksensä.\n\nKun haamu oli mennyt ohitse, pappi alkoi laskeutua portaita alas\nyhtä hitaasti kuin oli nähnyt kummituksen liikkuvan, luullen itsekin\nolevansa kummitus, astuen hämmentyneenä, hiukset kauhusta kankeina ja\nsammunut lamppu yhä kädessä; ja laskeutuessaan siten kiertoportaita\nalas hän kuuli selvästi äänen toistavan nauraen korvaansa:\n\n\"... Henki astui ohitseni, ja minä kuulin hiljaisen henkäyksen, ja\nkylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin.\"\n\n\n\n\nII. Kyttyräselkä, silmäpuoli, nilkku\n\n\nJokaisella kaupungilla keskiajalla ja jokaisella kaupungilla\nRanskassa Ludvig XII:n aikaan saakka oli turvapaikkansa. Keskellä\nsitä barbaaristen rikoslakien ja tuomioistuimien vedenpaisumusta,\njoka peitti koko kaupungin, muodostivat nämä turvapaikat jonkinlaisia\nsaaria, jotka kohosivat inhimillisen oikeuden käytön pinnan\nyläpuolelle. Jokainen rikollinen, joka nousi niille, oli pelastettu.\nJokaisen kaupungin piirissä oli miltei yhtä monta turvapaikkaa\nkuin teloituspaikkaakin. Se oli rankaisemattomuuden väärinkäyttöä\nkuolemanrangaistuksen rinnalla, kaksi huonoa tapaa toistensa\nvastapainoksi. Kuninkaan linnalla, ruhtinasten palatseilla ja etenkin\nkirkoilla oli turvapaikkaoikeus. Joskus tapahtui, että kokonainen\nkaupunki, joka tarvitsi uusia asukkaita, julistettiin joksikin\najaksi vapaakaupungiksi. Ludvig XI myönsi Pariisille vuonna 1467\nturvapaikkaoikeuden.\n\nAstuttuaan jalallaan turvapaikkaan rikollinen oli koskematon: mutta\nhänen tuli varoa lähtemästä sieltä. Askelkin pyhäkön ulkopuolelle,\nja hän syöksyi takaisin virtaan. Teili, hirsipuu ja mestauskirves\nvartioivat tarkoin turvapaikkaa ja vaaniskelivat alati saalistaan\nkuin haikalat laivan ympärillä. Niinpä kuolemaantuomittujen nähtiin\nharmaantuvan jonkin luostarin porttikäytävässä, jonkin palatsin\nportailla tai jonkin kirkon portaalin alla. Siten oli turvapaikka\nsamalla vankila. Joskus tapahtui, että parlamentin virallinen\nmääräys rikkoi turvapaikkaoikeutta ja luovutti tuomitun pyövelille;\nmutta niin tapahtui harvoin. Parlamentit pelkäsivät piispoja, ja\nkun papin- ja tuomarinkaavut joutuivat otteluun keskenään, ei\njälkimmäinen juuri selvinnyt ehjänä leikistä. Joskus, kuten Pariisin\npyövelin Petit-Jeanin murhaajan ja Jean Valleret'n murhaajan Emery\nRousseaun jutuissa, tapahtui kuitenkin, että oikeus kirkkoa uhmaten\npani tuomionsa täytäntöön; mutta onneton se, joka ilman parlamentin\nmääräystä tunkeutui aseistettuna turvapaikkaan! Onhan tunnettua\nRobert de Clermont'in, Ranskan marsalkan, ja Jean de Châlons'in,\nChampagnen marsalkan kuoleman syy; ja asia koski kuitenkin vain\nmuuatta Perrin Marcia, välittäjänapulaista, kurjaa murhamiestä; mutta\nnuo kaksi marsalkkaa olivat särkeneet Saint-Méryn portit, ja se oli\nennen kuulumatonta.\n\nTurvapaikkaoikeutta kunnioitettiin siinä määrin, että tarinain mukaan\neläimetkin saivat usein nauttia sitä. Aymoin kertoo, että kun muuan\nDagobertin ajama hirvi pakeni pyhän Dionysiuksen haudalle, koirat\npysähtyivät haukkuen sen ääreen.\n\nKirkoissa oli tavallisesti pieni komero turvanetsijoitä varten.\nVuonna 1407 rakenutti Nicolas Flamel Saint-Jacques-de-la-Boucherien\nkattoholvin päälle kammion, joka maksoi hänelle neljä livreä, kuusi\nsouta, kuusitoista pariisilaista denieriä.\n\nNotre-Damessa oli turvapaikkana pieni komero, joka oli laitettu\nerään sivulaivan katon päälle tukipatsaitten alle ja josta näki\nluostariin; se oli samassa paikassa, johon nykyisen torninvartijan\nvaimo oli laittanut pienen puutarhan, joka Babylonin riippuvain\npuutarhain rinnalla on kuin vuohenkaali palmun, kuin portinvartijatar\nSemiramiksen rinnalla.\n\nSinne Quasimodo oli hillittömän ja voitonriemuisen kiertokulkunsa\njälkeen torneissa ja pylvästöissä sijoittanut Esmeraldan. Tämän\nriemukulun aikana tyttö ei ollut tointunut; puolittain tiedottomana,\npuolittain tajuissaan hän oli vain huomannut, että hän nousi ylöspäin\nilmassa, että hän leijaili ja lensi, että joku vei häntä pois maan\npinnalta. Silloin tällöin hän kuuli Quasimodon kaikuvan naurun ja\njyrisevän äänen korvissaan; hän raotti silmiään ja näki silloin\nallansa epäselvästi Pariisin tuhannet liuskakivi- ja tiilikatot\nsinisenä ja punaisena mosaiikkina ja yllänsä Quasimodon kauheat ja\nriemukkaat kasvot. Silloin hänen silmäluomensa painuivat jälleen\nkiinni; hän luuli, että loppu oli tullut, että hänet oli teloitettu\nhänen tainnostilansa aikana, ja tuo muodoton paholainen, joka oli\nkäynyt hänen kohtaloonsa käsiksi, oli jälleen saanut hänet valtaansa\nja kiidätti häntä pois. Tyttö ei uskaltanut enää katsoa häntä ja\nantoi itseään kantaa.\n\nMutta kun kellonsoittaja huohottaen ja tukka liehuen oli asettanut\nhänet kammioon, kun hän tunsi hänen karkeitten käsiensä hellävaroen\nirroittavan köyden, joka kiristi hänen käsivarsiaan, hätkähdytti\nse häntä samalla lailla kuin hereille kavahtaminen keskellä yötä\nkarille ajaneen laivan matkustajia. Hänen ajatustoimintansakin elpyi\nvähitellen. Hän huomasi olevansa Notre-Damessa, hän muisti, että\nhänet oli riistetty pyövelin käsistä, että Febus eli, ettei Febus\nenää rakastanut häntä; ja kun nämä kaksi ajatusta, joista toinen\nniin suuresti katkeroitti toista, yhtaikaa heräsivät onnettomassa\nkuolemaantuomitussa, kääntyi hän Quasimodon puoleen, joka pelottavana\nseisoi hänen vieressään, ja sanoi:\n\n-- Miksi pelastitte minut?\n\nQuasimodo katseli tyttöä innokkaana, ikään kuin koettaen arvata, mitä\ntämä hänelle sanoi. Tyttö toisti kysymyksen. Silloin Quasimodo katsoi\nhäntä syvän surun ilmein ja riensi pois.\n\nTyttö katsoi ihmetellen hänen jälkeensä.\n\nHetken kuluttua hän saapui takaisin kantaen myttyä, jonka heitti\ntytön jalkoihin. Siinä oli vaatteita, joita säälivät naiset olivat\nhäntä varten asettaneet kirkon kynnykselle. Silloin tyttö katsoi\nitseään, huomasi olevansa miltei alasti ja punastui. Hän palasi\nelämään.\n\nQuasimodoonkin näytti tämä kainous tarttuvan. Hän nosti leveän\nkämmenen siimalleen ja poistui jälleen, mutta hitain askelin.\n\nTyttö pukeutui nopeasti. Puku oli valkea, valkealla hunnulla\nvarustettu. Hôtel-Dieun noviisien puku.\n\nTuskin hän oli ehtinyt pukeutua, kun hän näki Quasimodon palaavan.\nHänellä oli kori toisessa kainalossa, toisessa patja. Korissa oli\npullo, leipää ja muuta ruokaa. Hän asetti korin maahan ja sanoi: --\nSyökää. -- Hän levitti patjan lattialle ja sanoi: -- Nukkukaa. --\nKellonsoittaja oli tuonut hänelle oman ateriansa ja oman vuoteensa.\n\nMustalaistyttö katsahti häneen kiittääkseen häntä, mutta ei saanut\nsanaakaan suustaan. Quasimodo raukka oli todellakin kauhistuttava.\nHän painoi päänsä alas, ja kammo värisytti häntä.\n\nSilloin sanoi Quasimodo:\n\n-- Herätän teissä pelkoa. Olen kovin ruma, eikö niin? Älkää katsoko\nminuun. Kuulkaa vain mitä puhun. -- Päivisin tulee teidän pysytellä\ntäällä; öisin voitte kävellä pitkin kirkkoa. Mutta älkää milloinkaan\nastuko kirkon ulkopuolelle. Silloin olette hukassa. Ne tappaisivat\nteidät, ja minä kuolisin.\n\nLiikuttuneena tyttö nosti päätään vastatakseen hänelle, mutta hän\noli jo mennyt. Tyttö oli jälleen yksin. Hän mietiskeli tuon melkein\nkummituksellisen olennon omituisia sanoja, hämmästyneenä hänen\näänensä samalla käheästä ja lempeästä sävystä.\n\nSitten hän tarkasteli komeroaan. Se oli noin kuuden neliöjalan\nlaajuinen kammio, jonka pieni ikkunaluukku ja ovi olivat loivasti\nviettävälle liuskakivikatolle päin. Useat eläinten päitten\nmuotoiset vesitorvet näyttivät kurkottavan kaulojaan katsoakseen\nhäntä. Kattonsa reunalta hän näki Pariisin liesien savun nousevan\ntaivasta kohden lukemattomista savutorvista. Se oli surullinen\nnäky mustalaistyttö raukalle, löytölapselle, kuolemaantuomitulle,\nonnettomalle, jolla ei ollut isänmaata, ei vanhempia, ei kotiliettä.\n\nJuuri silloin, kun ajatus hänen hylätystä tilastaan valtasi hänet\nvoimakkaampana kuin milloinkaan ennen, hän tunsi karvaisen ja\npartaisen pään koskettavan käsiään ja polviaan. Hän hätkähti (kaikki\nsäikäytti häntä nykyään) ja katsoi. Se oli vuohi raukka, pikku Djali,\njoka samalla, kun Quasimodo oli hajoittanut Charmoluen joukon ja\nkantanut Esmeraldan pois, oli juossut hänen jäljessään ja seissyt jo\nlähes tunnin anoen ja hyväillen hänen jalkainsa juuressa saamatta\nosakseen katsettakaan. Mustalaistyttö tuhlasi sille suudelmiaan.\n\n-- Oh! Djali, hän sanoi, miten saatoin unohtaa sinut! Sinä ajattelet\naina minua! Oh! sinä et ole kiittämätön, sinä!\n\nIkään kuin näkymätön käsi olisi kohottanut painon hänen sydämeltään,\nhän alkoi samassa itkeä ja tunsi, että tulvivain kyynelten keralla\nkatosi hänen kipein ja katkerin tuskansa.\n\nIllan tullen hän havaitsi yötaivaan niin kauniiksi ja kuutamon niin\nhoukuttelevaksi, että hän kiersi ylemmän tornin penkereen ympäri. Maa\ntäältä ylhäältä katsoen näytti hänestä niin tyyneltä, että hän tunsi\njonkin verran lievitystä.\n\n\n\n\nIII. Kuuro\n\n\nSeuraavana aamuna havahduttuaan tyttö tajusi, että hän oli\nnukahtanut. Tämä omituinen seikka ihmetytti häntä. Niin kauan\noli jo siitä, kun hän oli viimeksi nukkunut. Nousevan auringon\niloiset säteet pilkistivät hänen ikkunaluukustaan sisälle ja\nosuivat hänen kasvoihinsa. Mutta samalla kun hän näki auringon,\nhän huomasi luukussa muutakin, joka pelotti häntä: Quasimodon\nkasvot. Hän sulki silmänsä, mutta turhaan: hän luuli yhä ruusuisten\nsilmäluomiensa lävitse näkevänsä tuon kyttyräselkäisen, silmäpuolisen\nja torahampaisen maahisen naamion. Silloin hän kuuli, pitäessään\nsilmiään yhä kiinni, käheän äänen sanovan lempeästi:\n\n-- Älkää pelätkö. Olen ystävänne. Tulin katsomaan teitä, kun\nnukuitte. Eihän teitä haittaa, vaikka olenkin tässä, kun silmänne\novat kiinni? Nyt menen tieheni. Olen jo muurin takana. Voitte avata\nsilmänne.\n\nSanoja vielä surullisempi oli ääni, jolla ne lausuttiin.\nMustalaistyttö avasi liikuttuneena silmänsä. Quasimodo ei\ntodellakaan enää ollut luukulla. Tyttö meni ikkunaan ja näki tuon\nkyttyräselkäisen raukan istuvan muurinnurkkauksessa murheellisena\nja alistuneessa kyyryasennossa. Tyttö koetti voittaa sen\nvastenmielisyyden, jota Quasimodo herätti hänessä.\n\n-- Tulkaa, hän sanoi rujolle lempeästi.\n\nKun Quasimodo näki hänen huuliensa liikkuvan, hän luuli että tyttö\nkehoitti häntä poistumaan; hän nousi ylös ja lähti nilkuttamaan\ntiehensä hitain askelin ja pää painuksissa, uskaltamatta nostaa\ntyttöön edes epätoivoista katsettaan.\n\n-- Tulkaahan nyt! huusi tyttö, mutta Quasimodo loittoni yhä.\n\nSilloin tyttö syöksähti ulos kammiostaan, riensi hänen jälkeensä ja\ntarttui häntä käsivarteen. Tämä kosketus sai Quasimodon koko ruumiin\nvapisemaan. Hän kohotti rukoilevasti silmänsä, mutta nähdessään että\ntyttö johdatti häntä takaisin kammioon, hänen kasvonsa säteilivät\nilosta. Tyttö koetti saada häntä astumaan sisälle, mutta hän ei\ntahtonut millään muotoa astua kynnyksen yli.\n\n-- Ei, ei, hän sanoi, huuhkaja ei astu leivosen pesään. Silloin\nkyyristyi tyttö sirosti vuoteelleen nukkuva vuohi jalkainsa juuressa.\nKumpikin oli hetken liikahtamatta; ääneti katseli Quasimodo niin\nsuurta suloutta, tyttö niin suurta rumuutta. Joka hetki hän keksi\nQuasimodossa uusia epämuotoisuuksia. Hänen katseensa kulki vääristä\nsääristä kyttyrään, kyttyrästä ainoaan silmään. Hän ei voinut\nymmärtää, miten saattoi olla olemassa niin muodoton olento. Mutta\ntuosta olennosta huokui kuitenkin sellaista surumielisyyttä ja\nlempeyttä, että tyttö alkoi tottua häneen.\n\nQuasimodo katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.\n\n-- Te pyysitte siis minua palaamaan?\n\nTyttö nyökäytti päätään ja sanoi:\n\n-- Niin.\n\nQuasimodo ymmärsi päännyökkäyksen.\n\n-- Voi! hän sanoi ikään kuin epäröiden jatkaa, niin... olen kuuro.\n\n-- Mies raukka! huudahti mustalaistyttö ystävällisen säälivällä\näänellä.\n\nQuasimodo hymyili murheellisesti.\n\n-- Eikö niin, että se vielä puuttui? Niin, olen kuuro. Tällainen minä\nolen. Eikö se ole kauheaa? Te olette niin kaunis, te!\n\nÄänessä, millä hän lausui nämä sanat, värähti niin syvä tunto hänen\nkurjuudestaan, ettei tyttö voinut sanoa sanaakaan. Quasimodo ei olisi\nmuuten kuullutkaan mitään. Hän jatkoi:\n\n-- En ole milloinkaan tuntenut rumuuttani niin selvästi kuin nyt. Kun\nvertaan itseäni teihin, tunnen syvää sääliä itseäni kohtaan, minä\nonneton kummitus raukka. Minä näytän teistä varmaan eläimeltä, eikö\nniin? -- Te, te olette auringonsäde, kastepisara, linnunliverrys! --\nMinä, minä olen jokin kauhea, en ihminen enkä eläin, jokin piikiveä\nkovempi, poljetumpi ja muodottomampi!\n\nJa hän alkoi nauraa, mutta tuo nauru oli sydäntäsärkevintä, mitä\nkuulla saattoi. Hän jatkoi:\n\n-- Niin, olen kuuro. Mutta te voitte puhua minulle liikkeillä ja\nmerkeillä. Herrani puhuu minun kanssani sillä tavalla. Ja sitten\nsaatan myös pian nähdä, mitä haluatte, huulienne liikkeistä ja\nkatseestanne.\n\n-- No niin, sanoi tyttö hymyillen, sanokaa minulle, miksi olette\npelastanut minut.\n\nQuasimodo katseli häntä tarkkaavasti hänen puhuessaan.\n\n-- Olen ymmärtänyt, hän sanoi. Te kysyitte, miksi pelastin teidät. Te\nolette siis unohtanut erään kurjan, joka eräänä iltana koetti ryöstää\nteidät, kurjan, jota te seuraavana päivänä autoitte heidän kirotulla\nkaakinpuullaan. Tippa vettä ja hiukan sääliä, se on enemmän kuin mitä\nkoko elämälläni kykenen korvaamaan. Te olette unohtanut tuon kurjan;\nmutta hän on muistanut sen.\n\nTyttö kuunteli häntä syvästi liikuttuneena. Kellonsoittajan silmissä\nkimalteli kyynel, mutta se ei vierähtänyt. Hän näytti pitävän\njonkinlaisena kunnia-asianaan tukahuttaa sen.\n\n-- Kuulkaa, hän jatkoi, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä, että tämä\nkyynel valahtaisi hänen silmästään, tässä on meillä sangen korkeat\ntornit; joka niiden huipulta putoaa, kuolee ennen kuin ehtii maahan;\nkun tahdotte, että hyppään alas, ei teidän tarvitse sanoakaan mitään,\nkatsekin riittää.\n\nTämän sanottuaan hän nousi. Niin onneton kuin mustalaistyttö olikin,\nherätti tämä eriskummainen olento kuitenkin hänessä sääliä. Hän\nviittasi häntä jäämään.\n\n-- Ei, ei, sanoi Quasimodo. Minun ei pidä viipyä enää. Katseenne\nsaa minun tuntemaan oloni täällä tukalaksi. Säälistä te vain olette\nkääntämättä kasvojanne pois minusta. Minä menen jonnekin, josta voin\nkatsella teitä, ilman että te näette minua. On parempi niin.\n\nHän otti taskustaan pienen metallisen vihellyspillin.\n\n-- Ottakaa tämä, hän sanoi, kun tarvitsette minua, kun haluatte minun\ntulevan, kun ette erikoisesti pelkää nähdä minua, niin viheltäkää\ntällä. Kuulen sen äänen.\n\nHän asetti pillin permannolle ja riensi pois.\n\n\n\n\nIV. Hietakiveä ja kristallia\n\n\nPäivä seurasi toistaan.\n\nRauha palasi vähitellen Esmeraldan sieluun. Valtava suru samoin\nkuin valtava ilokin on lyhytaikaista. Ihmissielu ei kauan viihdy\näärimmäisyyksissä. Mustalaistyttö oli kärsinyt niin paljon, että vain\nihmetyksen tunne oli jäänyt jäljelle.\n\nTurvallisuuden keralla oli toivokin palannut. Hän oli yhteiskunnan\nja elämän ulkopuolella, mutta hän aavisti hämärästi, ettei hänen\nehkä olisi mahdotonta palata siihen. Hän oli kuin kuollut, jolla oli\nhautansa avain.\n\nHän tunsi kauheiden kuvien vähitellen häipyvän muististaan. Kaikki\nnuo hirveät kuvajaiset, Pierrat Torterue, Jacques Charmolue, vieläpä\nitse pappikin, haihtuivat hänen sielustaan.\n\nJa Febushan eli, hän oli varma siitä, hän oli nähnyt hänet. Febus\neli, sehän oli kaikkein tärkeintä. Kaikkien niiden kauheitten iskujen\njälkeen, jotka olivat hävittäneet kaiken hänen sielussaan, hän oli\ntavannut siellä yhden ainoan seikan, yhden ainoan tunteen ehjänä\nja vahingoittumattomana: rakkautensa kapteeniin. Sillä rakkauden\nlaita on samoin kuin puun: se työntää juurensa syvälle koko meidän\nolemukseemme ja viheriöitsee usein vielä särkyneessäkin sydämessä.\n\nJa selittämätöntä on, että kuta sokeampi tuo intohimo on, sitä\nsitkeämpi se on. Se ei ole milloinkaan kestävämpi kuin täysin\njärjettömänä.\n\nEsmeralda ei kuitenkaan voinut ajatella kapteenia ilman katkeruutta.\nOli kauheata, että hänkin oli johdettu harhaan, että hänkin oli\nvoinut pitää mahdollisena, että tuo tikarinisku oli hänen, Esmeraldan\nantama, joka olisi ollut valmis uhraamaan tuhat elämää hänen\npuolestaan. Mutta ei pitänyt tuomita liian ankarasti kapteenia:\neikö hän, Esmeralda, itse ollut tunnustanut _rikostaan?_ Eikö hän,\nheikko nainen, ollut antanut kidutuksen taivuttaa itseään? Syy oli\nyksin hänen. Hänen olisi ennen pitänyt antaa repiä kynnet itseltään\nkuin sallia kiristää tuollaista tunnustusta. Mutta kunhan hän vain\nkerrankin, vain lyhyen hetkenkin saisi jälleen nähdä Febuksen,\nei tarvittaisi kuin sana, kuin katse vain, jotta hän luopuisi\nharhaluulostaan ja rakastaisi jälleen häntä. Hän ei epäillyt sitä.\nHän karkotti mielestään joukon omituisia seikkoja, kuten Febuksen\nläsnäolon hänen tehdessään katumusta ja nuoren tytön, jonka seurassa\nhän oli. Se oli epäilemättä hänen sisarensa; sangen järjetön selitys,\nmutta se tyydytti häntä, koska hänen oli pakko uskoa, että Febus\nrakasti häntä yhä, häntä eikä ketään muuta. Olihan Febus vannonut sen\nhänelle. Mitäpä hän muuta tarvitsi, kokematon, herkkäuskoinen tyttö?\nJa eivätkö asianhaarat jutussa todistaneet paljon enemmän häntä kuin\nFebusta vastaan? Hän odotti siis. Hän toivoi.\n\nMeidän on lisättävä, että kirkko, tuo suunnaton kirkko, joka häntä\njoka puolella ympäröi, joka vartioi häntä, joka suojeli häntä, oli\nmyös parhain rauhoittaja. Tuon valtavan rakennuksen juhlalliset\nviivat, kaikkien tuota neitoa ympäröivien esineitten uskonnolliset\npiirteet, ne hurskaat ja korkeat ajatukset, jotka niin sanoakseni\ntulvivat tuon kiviruumiin kaikista huokosista, vaikuttivat häneen\nhänen tietämättään. Rakennuksen äänetkin olivat vaikutukseltaan\nniin siunauksellisia, niin majesteetillisia, että ne vaimensivat\ntuon sairaan sielun tuskia. Jumalanpalvelusta toimittavien\npappien yksitoikkoinen laulu, seurakunnan vastaukset, toisinaan\ntuskin kuuluvina, toisinaan voimakkaina kuin ukkosen jyrinä,\nikkunaruutujen sointuva helinä, urkujen pauhu kuin sadan pasuunan\nääni, suunnattomina mehiläispesinä surisevan kolmen kellotornin\nkumina, jättiläissoittimien koko orkesteri, jonka ääniasteikko alati\nnousi ja laski kansanjoukosta kellotorniin, huumasi hänen muistinsa,\nmielikuvituksensa ja tuskansa. Ennen kaikkea tuudittivat kellot hänet\nrauhaan. Nuo valtavat kojeet vuodattivat hänen ylleen ikään kuin\nvoimallista magnetismia suurina laineina.\n\nJokainen auringonnousu tapasikin hänet rauhoittuneempana,\nkeventyneempänä ja vertyneempänä. Sitä mukaa kuin hänen sisäiset\nhaavansa arpeutuivat, alkoi sulo ja kauneus jälleen kukkia hänen\nkasvoillaan, mutta sielukkaampana, vähemmän häikäisevänä. Hänen\nentinen luonnonlaatunsakin palasi, vieläpä osaksi hänen iloisuutensa,\nsoma suunsuipennuksensa, rakkautensa vuoheen, hänen laulunhalunsa ja\nkainoutensakin. Hän pukeutui aamuisin aina kammionsa nurkassa, ettei\nvaan kukaan naapuri läheisistä ylistenluukuista näkisi häntä.\n\nKun Febuksen ajatteleminen joskus hetkiseksi keskeytyi, ajatteli\nmustalaistyttö Quasimodoa. Hän oli ainoa side, ainoa välittäjä\nja yhdistäjä, jonka kautta Esmeralda oli kosketuksissa ihmisiin\nja elämään. Tuo onneton oli eristetympi kuin Quasimodo. Hän\nei ymmärtänyt lainkaan tuota omituista ystävää, jonka sattuma\noli hänelle antanut. Toisinaan hän moitti itseään siitä, ettei\nkiitollisuuskaan saanut häntä voittamaan vastenmielisyyttänsä, mutta\nhänen oli mahdotonta tottua kellonsoittaja raukkaan. Tämä oli liian\nruma.\n\nHän oli antanut Quasimodolta saamansa vihellyspillin olla\npermannolla. Se ei kuitenkaan estänyt Quasimodoa ensi päivinä silloin\ntällöin näyttäytymästä. Esmeralda teki voitavansa, ettei vallan\nilmeisellä vastenmielisyydellä kääntyisi poispäin, kun Quasimodo toi\nhänelle ruokakorin ja vesiruukun, mutta tämä huomasi pienimmänkin sen\nluontoisen liikahduksen, ja silloin hän meni surullisena matkoihinsa.\n\nKerran hän tuli juuri, kun tyttö hyväili Djalia. Hän seisoi\nhetken mietteissään ja katseli tuota somaa ryhmää, jonka vuohi ja\nmustalaistyttö muodostivat. Vihdoin hän sanoi pudistaen raskasta ja\npörröistä päätään:\n\n-- Onnettomuuteni on, että vielä liiaksi muistutan ihmistä. Toivoisin\nolevani kokonaan tuon vuohen kaltainen eläin.\n\nTyttö katsahti häneen hämmästyneenä.\n\nQuasimodo vastasi tuohon katseeseen:\n\n-- Voi! tiedän kyllä minkä tähden.\n\nJa hän meni matkoihinsa.\n\nErään toisen kerran hän ilmestyi kammion kynnykselle, jonka yli\nhän ei koskaan astunut, Esmeraldan parhaillaan laulaessa vanhaa\nespanjalaista romanssia, jonka sanoja hän ei ymmärtänyt, mutta joka\noli jäänyt hänen mieleensä siksi, että mustalaiseukon oli ollut\ntapana nukuttaa häntä sillä, kun hän oli pieni. Nähdessään nuo\nkauheat kasvot, jotka ilmestyivät hänen eteensä hänen laulaessaan\nhän vaikeni äkkiä säikähdyksen elein. Onneton kellonsoittaja lankesi\npolvilleen kynnykselle ja rukoilevasti katsoen risti karkeat,\nmuodottomat kätensä.\n\n-- Oh! hän sanoi murheellisena, -- vannotan teitä, jatkakaa, älkää\najako minua pois.\n\nTyttö ei tahtonut tuottaa hänelle tuskaa ja jatkoi vapisten lauluaan.\nVähitellen hänen kammonsa kuitenkin haihtui, ja hän antautui\nkokonaan laulunsa laahustavan sävelen surumielisen tunnelman\nvaltaan. Quasimodo oli yhä polvillaan kädet ristissä kuin rukoillen\ntarkkaavasti, tuskin uskaltaen hengittää ja katse mustalaistyttöön\nkiinnittyneenä. Voisipa sanoa, että hän kuunteli tytön laulua hänen\nsilmistään.\n\nKolmannen kerran hän tuli Esmeraldan luo kömpelön ja aran näköisenä.\n\n-- Kuulkaa minua, hän sanoi ponnistaen, minulla on teille jotakin\nsanottavaa.\n\nEsmeralda ilmoitti hänelle merkillä kuuntelevansa. Silloin Quasimodo\nalkoi huokailla, raotti huuliaan, näytti jo valmiilta puhumaan,\nkatsahti häneen, ravisti kieltävästi päätään ja meni hitain askelin\nmatkoihinsa kasvot kättä vasten painettuina jättäen mustalaistytön\nihmeisiinsä.\n\nMuuriin veistettyjen eriskummallisten olentojen joukossa oli\nvarsinkin muuan, josta Quasimodo erikoisesti piti ja jonka kanssa\nhän usein näytti vaihtavan veljellisiä katseita. Kerran Esmeralda\nkuuli hänen sanovan kuvalle -- Oh! miksi en olekin kiveä niin kuin\nsinä! Eräänä päivänä vihdoin Esmeralda oli mennyt katon reunalle\nasti ja katseli torille Saint-Jean-le-Rondin terävän katon ylitse.\nQuasimodo seisoi hänen takanaan. Hän asettui siten vapaaehtoisesti,\nsäästääkseen niin paljon kuin mahdollista Esmeraldalta hänen\nnäkemisensä tuottamaa ikävyyttä. Äkkiä valtasi mustalaistytön\nvapistus, kyynel ja ilonsalama loisti yhtaikaa hänen silmissään, hän\npolvistui katon räystäälle ja ojentaen tuskallisena käsivartensa\ntoria kohden hän huusi:\n\n-- Febus! tule! tule! sana vain, yksi ainoa sana, taivaan nimessä,\nFebus! Febus!\n\nHänen äänessään, kasvoissaan, eleissään, koko hänen olemuksessaan\noli sama sydäntäsärkevä ilme kuin haaksirikkoisella, joka antaa\nhätämerkkejä laivalle, joka huolettomana purjehtii kaukana\ntaivaanrannalla auringonpaisteessa.\n\nQuasimodo katsahti torille ja näki, että tämän hellän ja intohimoisen\nrukouksen kohde oli nuori mies, upseeri, kaunis kiiltävähaarniskainen\nritari, joka hiljaista laukkaa ratsasti torin perällä ja töyhdöllä\nkoristetulla hatullaan tervehti eräällä parvekkeella seisovaa\nkaunista, hymyilevää naista. Upseeri ei muuten kuullut onnettoman\nEsmeraldan ääntä, joka huusi hänelle. Hän oli liian kaukana.\n\nMutta kuuroraukka kuuli. Syvä huokaus paisutti hänen rintaansa. Hän\nkääntyi poispäin. Hänen sydäntään ahdistivat kyyneleet, joita hän\npidätti; hänen nyrkkinsä iskivät kouristuksenomaisesti yhteen hänen\npäänsä päällä, ja kun hän ne veti takaisin, oli hänen kummassakin\nkädessään tukku punaisia hiuksia.\n\nMustalaistyttö ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Quasimodo\nlausui hiljaa hampaitaan kiristellen:\n\n-- Kirous! Tuollainen pitää siis olla! Ei tarvitse muuta kuin olla\nkuorelta korea!\n\nTällä välin mustalaistyttö lepäsi yhä polvillaan ja huusi ankaran\nmielenliikutuksen vallassa:\n\n-- Oh! tuolla hän laskeutuu hevosen selästä! -- Hän astuu tuonne\ntaloon! -- Febus! -- Hän ei kuule minua lainkaan! -- Febus! -- Miten\ntuo nainen on ilkeä, kun puhuu hänelle yhtaikaa kuin minä! -- Febus!\nFebus!\n\nKuuro katseli häntä. Hän ymmärsi nuo liikkeet ja eleet.\nKellonsoittajaraukan silmä täyttyi kyynelillä, mutta hän ei antanut\nainoankaan tipahtaa. Äkkiä hän veti hellä varoen tyttöä hihasta.\nTyttö kääntyi. Quasimodo oli jälleen rauhallisen näköinen ja sanoi:\n\n-- Tahdotteko, että menen noutamaan häntä? Esmeralda päästi\nriemuhuudon.\n\n-- Oh! menkää! juoskaa! nopeasti! Tuo kapteeni! Tuo kapteeni! Tuokaa\nhänet tänne, niin minä rakastan teitä!\n\nHän syleili Quasimodon polvia. Tämä ei voinut olla surullisesti\nravistamatta päätään.\n\n-- Minä tuon hänet luoksenne, sanoi hän heikolla äänellä. Sitten hän\nkääntyi ja riensi pitkin askelin portaille, huokausten täyttäessä\nhänen rintansa.\n\nPäästyään alas torille näki hän vain kauniin hevosen, joka seisoi\nsidottuna Gondelaurier'n talon portin pieleen. Kapteeni oli mennyt\nsisälle.\n\nHän kohotti katseensa kirkon katolle. Esmeralda oli siellä yhä\nsamassa paikassa, samassa asennossa. Hän nyökäytti surullisesti\npäätään tytölle ja nojautui sitten Gondelaurier'n talon\nportinpylvästä vasten päättäen odottaa, kunnes kapteeni tulisi\ntakaisin.\n\nGondelaurier'n talossa oli kutsut, joita on tapana pitää ennen häitä.\nQuasimodo näki paljon väkeä menevän sisälle, mutta ei kenenkään\npoistuvan. Tuontuostakin hän katsahti katolle. Mustalaistyttö seisoi\nyhtä liikkumattomana kuin hänkin. Renki tuli irroittamaan hevosta ja\nvei sen talon talliin.\n\nNäin kului koko päivä. Quasimodo seisoi portinpielessä, Esmeralda\nkatolla. Febus vietti varmaan aikaansa Fleur-de-Lys'n jalkain\njuuressa.\n\nVihdoin tuli ilta, kuutamoton, pimeä ilta. Miten Quasimodo koettikin\ntirkistellä sitä kohtaa, jossa hän tiesi Esmeraldan olevan, hän ei\nnähnyt muuta kuin vaaleamman täplän hämärässä, sitten ei enää mitään;\nkaikki häipyi näkymättömiin, kaikki oli yhtä mustaa.\n\nQuasimodo näki, miten Gondelaurier'n talon ikkunat valaistiin\nyläkerrasta alas saakka. Hän näki muiden torin varrella olevien\nikkunain toinen toisensa jälkeen valaistuvan; hän näki myös\nniiden pimenevän viimeistä myöten. Sillä hän seisoi kaiken iltaa\npaikallaan. Upseeri ei tullut ulos. Kun viimeiset kulkijat olivat\nmenneet kotiansa, kun kaikkien talojen ikkunat olivat pimentyneet,\nseisoi Quasimodo yhä yksinään yön pimeydessä. Siihen aikaan ei ollut\nainoatakaan lyhtyä Notre-Damen torilla.\n\nGondelaurier'n talon ikkunoista loisti kuitenkin yhä valoa, vieläpä\nkeskiyön jälkeenkin. Quasimodo, joka liikkumattomana ja tarkkaavana\nseisoi paikallaan, näki joukon liehuvia ja tanssivia varjoja kulkevan\nmoniväristen ikkunaruutujen ohitse. Jollei hän olisi ollut kuuro,\nhän olisi sitä mukaa, kun yölevolle käyvän Pariisin melu vaikeni,\nkuullut yhä selvemmin juhlamelun, naurun ja soiton kaikuvan yöhön\nGondelaurier'n talosta.\n\nKello yhden tienoilla aamulla alkoivat vieraat poistua. Pimeän\nvarjossa Quasimodo näki heidän toinen toisensa jälkeen astuvan ulos\nsoihduilla valaistun portaalin kautta. Mutta kapteenia ei vain\nnäkynyt.\n\nQuasimodon päätä askarruttivat surulliset ajatukset. Silloin\ntällöin hän katsahti ilmaan, kuten ihmiset ikävissään tekevät.\nSuuria, mustia, raskaita, repaleisia pilviä riippui suruharson\ntavoin yön tähtiholvin alla. Olisi luullut näkevänsä taivaanlaella\nhämähäkinverkkoja.\n\nTällöin hän näki kerran parvekkeelle johtavan lasioven avautuvan\nsalaperäisesti hänen päänsä päällä ja sulkeutuvan jälleen yhtä\näänettömästi kahden henkilön jäljestä, jotka olivat astuneet\nparvekkeelle. Siinä oli mies ja nainen. Quasimodo saattoi vain\nvaivoin tuntea miehen kauniiksi kapteeniksi ja naisen siksi nuoreksi\nneidiksi, jonka hän aamulla oli nähnyt samalta parvekkeelta vastaavan\nkapteenin tervehdykseen. Tori oli aivan pimeä eikä kaksinkertainen\ntummanpunainen verho, joka oli valahtanut oven taakse suljettaessa,\npäästänyt ainoatakaan valonsädettä parvekkeelle.\n\nKadulla seisova kuuro ei luonnollisestikaan voinut kuulla, mitä\nhe puhelivat, mutta hän saattoi kuitenkin huomata, että he olivat\nantautuneet sangen hellään kuherteluun. Tyttö näytti sallineen\nupseerin kietoa käsivartensa vyötäistensä ympärille ja teki vain\nhellää vastarintaa, kun upseeri koetti ryöstää suudelmaa.\n\nQuasimodo katseli alhaalta tuota kohtausta, joka oli sitäkin\nsuloisempi nähdä, kun sitä ei ollut aiottu nähtäväksi. Hän seurasi\nkatkerana tuota onnea, tuota kauneutta. Luonto ei suinkaan ollut\nmykkä tuossa vaivaisessa, ja hänen koukkuinen ja epämuodostunut\nselkärankansa saattoi yhtä hyvin kuin mikä muu tahansa värähtää. Hän\najatteli sitä kurjaa kohtaloa, joka oli tullut hänen osakseen, että\nnainen, rakkaus ja nautinto ikuisesti meni häneltä sivu suun, että\nhän oli tuomittu vain näkemään toisten onnea. Mutta eniten koski\nhäneen tässä näyssä se ajatus, miten mustalaistyttö kärsisi, jos\nhän näkisi tämän. Se sekoitti harmia hänen katkeruuteensa. Yö oli\nkuitenkin ylen pimeä, ja joskin Esmeralda yhä seisoisikin katolla\n(mitä kuuro ei epäillytkään), hän oli liian kaukana nähdäkseen\nmitään. Quasimodo saattoi töin tuskin itsekään erottaa tuota\nrakastavaista paria. Se lohdutti häntä.\n\nHeidän keskustelunsa vilkastui yhä. Nuori nainen näytti anovan, ettei\nupseeri pyytäisi häneltä enää muuta. Quasimodo saattoi kaikesta\ntästä huomata vain tytön kauniit, ristityt kädet, hänen hymyilynsä\nkyynelten lomitse ja hänen tähtiä kohden kohotetun katseensa ja\nkapteenin tulisena häntä ahmivan katseen.\n\nKun neitosen vastustus alkoi jo horjua, avautui onneksi lasiovi\näkkiä, ja vanha nainen näyttäytyi. Tyttö näytti hämmentyneeltä,\nupseeri harmistuneelta, ja kaikki kolme astuivat sisälle.\n\nHetken päästä korskui hevonen portaalin edessä, ja tuo kaunis upseeri\nratsasti aika vauhtia Quasimodon ohitse.\n\nKellonsoittaja antoi hänen kääntyä kulmauksesta, mutta alkoi sitten\napinan nopeudella juosta hänen jäljessään huutaen:\n\n-- Hei! kapteeni!\n\nKapteeni pysähtyi.\n\n-- Mitähän tuo roisto minusta tahtoo? mutisi hän nähdessään tuon\nkummallisen olennon nilkuttaen lähestyvän häntä hämärässä.\n\nQuasimodo oli ehtinyt hänen luokseen ja tarttunut rohkeasti hevosen\nsuitsiin.\n\n-- Seuratkaa minua, kapteeni, joku tahtoo puhutella teitä.\n\n-- Piru vieköön! murahti kapteeni, tuon variksenpelätin olen tainnut\njossain ennenkin nähdä. -- Hei! herraseni, päästätkö hevoseni suitset\nsiellä!\n\n-- Kapteeni, vastasi kuuro, -- ettekö kysy minulta kuka?\n\n-- Sanon sinulle, että hellittäisit hevoseni suitset, sanoi Febus\nkärsimättömästi. Mitä oikeastaan tahtoo tuo pöllö, joka riippuu\nsuitsissa? Luuletko hevostani hirsipuuksi?\n\nKäskystä välittämättä Quasimodo koetti päinvastoin kääntää hevosta.\nKun hän ei saattanut käsittää kapteenin vastaanhangoittelua, kiirehti\nhän lisäämään:\n\n-- Tulkaa, kapteeni, eräs nainen odottaa teitä. Ja hän lisäsi\nponnistaen: -- Eräs nainen, joka rakastaa teitä.\n\n-- Kirottu lurjus! sanoi kapteeni, luuletko että minä olen\nvelvollinen menemään jokaisen naisen luo, joka minua rakastaa\ntai sanoo rakastavansa! Ja ehkäpä on hän sinun näköisesi, senkin\nhuuhkaja? -- Sano sille, joka sinut lähetti, että minä menen\nnaimisiin, ja että menköön helvettiin!\n\n-- Kuulkaa, huudahti Quasimodo luullen voittavansa yhdellä ainoalla\nsanalla kapteenin vastustuksen, tulkaa, korkea-arvoisa herra! teitä\nodottaa mustalaistyttö, jonka tunnette!\n\nTämä sana teki todellakin voimakkaan vaikutuksen Febukseen, mutta ei\nsitä, mitä kuuro oli odottanut. Kuten lukija muistanee, oli kunnon\nkapteenimme Fleur-de-Lys'n seurassa lähtenyt parvekkeelta vähää\nennen kuin Quasimodo pelasti kuolemaantuomitun Charmoluen käsistä.\nMyöhemmin käydessään Gondelaurier'n talossa hän oli tarkasti varonut\npuhumasta tästä naisesta, jonka muisto kaiken jälkeen oli hänestä\nkiusallinen eikä Fleur de-Lys'kään puolestaan ollut pitänyt viisaana\nsanoa hänelle, että mustalaistyttö eli. Febus luuli niin ollen,\nettä Similar raukka oli ollut kuollut jo kuukauden tai pari. Muuten\noli kapteeni jo hetkisen ajatellut yön pimeyttä, tuon omituisen\nsanantuojan haudanomaista ääntä ja tavatonta rumuutta, että kello\noli yli kahdentoista, että katu oli autio, kuten sinäkin iltana,\njona kummitus oli häntä puhutellut, ja että hänen hevosensa korskui\nvilkaistessaan Quasimodoon.\n\n-- Mustalaistyttö! huudahti hän miltei säikähtäneenä. Sinä tulet niin\nmuodoin toisesta maailmasta?\n\nJa hän tapaili tikarinsa kahvaa.\n\n-- Pian, pian, sanoi kuuro koettaen vetää hevosta mukaansa. Tänne\npäin!\n\nSamassa Febus potkasi häntä saappaallaan voimakkaasti rintaan.\n\nQuasimodon silmä välähti. Hän liikahti syöksyäkseen kapteenin\nkimppuun, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:\n\n-- Ah! miten onnellinen te olette, jolla on joku, joka rakastaa! Hän\npani painoa sanalle _joku_ ja huudahti päästäessään suitset:\n\n-- Menkää sitten!\n\nFebus kannusti kiroten hevostaan, ja Quasimodo näki hänen katoavan\nyön pimeyteen.\n\n-- Oh! sanoi kuuroraukka hiljaa, hylätä sellainen!\n\nHän palasi Notre-Dameen, sytytti lamppunsa ja nousi torninportaita\nkatolle. Mustalaistyttö seisoi yhä paikallaan, kuten hän oli\nodottanutkin. Niin pian kun hän näki Quasimodon, riensi hän tätä\nvastaan.\n\n-- Yksin! huudahti hän ja väänteli tuskaisena kauniita käsiään.\n\n-- En voinut löytää häntä, sanoi Quasimodo kylmästi.\n\n-- Häntä olisi pitänyt odottaa koko yö! sanoi tyttö kiivaasti.\n\nQuasimodo näki hänen suuttuneen liikkeensä ja ymmärsi nuhteen.\n\n-- Vartioin paremmin häntä ensi kerralla, sanoi hän ja painoi päänsä\nalas.\n\n-- Menkää matkoihinne! sanoi tyttö.\n\nQuasimodo lähti. Tyttö oli häneen tyytymätön. Quasimodo olisi\nmieluummin suonut hänen pieksevän häntä, kuin tuottanut hänelle\nsurua. Hän oli sälyttänyt koko tuskan omille harteilleen.\n\nTämän jälkeen mustalaistyttö ei enää nähnyt häntä. Hän ei enää\ntullut tytön kammion lähelle. Korkeintaan hän näki kellonsoittajan\nsurullisena katselevan häntä. Mutta kun hän huomasi, että tyttö näki\nhänet, poistui hän.\n\nOn tunnustettava, ettei mustalaistyttö ollut tästä kyttyräselkäraukan\nvapaaehtoisesta pakoilusta lainkaan pahoillaan. Päinvastoin hän oli\nsiitä mielissään. Quasimodokin tajusi sen selvästi.\n\nEsmeralda ei enää nähnyt häntä, mutta hän tunsi hyvän haltijan\nläsnäolon kaikkialla. Hänen ruokavarastoansa täydensi näkymätön käsi\nhänen nukkuessaan. Eräänä aamuna hän huomasi ikkunassaan lintuhäkin.\nHänen kammionsa yläpuolella oli hirveä veistokuva, joka häntä\npeloitti. Quasimodo oli useamman kerran huomannut hänen pelkonsa.\nEräänä aamuna (sillä kaikki nämä tapahtuivat öisin) ei sitä enää\nollutkaan. Se oli murrettu irti. Tuon kuvan luo kiivennyt oli pannut\nhenkensä alttiiksi.\n\nToisinaan tyttö kuuli iltaisin jostakin kellotornin aukosta\nsurumielistä ja omituista laulua, aivan kuin univirttä hänelle. Ne\nolivat loppusoinnuttomia säkeitä, sellaisia kuin kuuro saattaa kyhätä.\n\n    Älä, neito, katso pintaa vain,\n    katso syvälle sydämeen.\n    Ruma usein on sydän kauniin nuorukaisen.\n    Monen sydämen rakkaus on perin petollista.\n\n    Neito, kuusi ei ole kaunis,\n    ei niin kaunis kuin poppeli,\n    mutta se viheriöi kesät, talvet.\n\n    Voi, turhaan tästä haastelen kai?\n    Eihän rumaa saisi ollakaan,\n    kaunishan rakastaa vain kauneutta,\n    kevät kääntää selkänsä talvelle.\n        On kauneus täydellistä.\n        On kauneus kaikkivoipa.\n\n    On kauneus ainoa, joka ei ole puolinaista.\n    Korppi lentää vain päivisin,\n    huuhkaja lentää vain öisin,\n    joutsen lentää öin ja päivin.\n\nEräänä aamuna tyttö näki herättyään kaksi kukkamaljakkoa ikkunallaan.\nToinen oli kristallia, sangen kaunis ja välkkyvä, mutta haljennut.\nVesi, jota se oli ollut täynnä, oli valunut kuiviin halkeamasta,\nja kukat olivat sen tähden kuihtuneet. Toinen oli hietakiviruukku,\nkarkeatekoinen ja yksinkertainen, mutta se oli pitänyt veden, ja\nkukat olivat tuoreita ja raikkaita.\n\nEn tiedä, tahallaanko Esmeralda otti juuri kuihtuneen kukkakimpun ja\nkantoi sitä koko päivän povellaan.\n\nSinä päivänä hän ei kuullut tornista laulua.\n\nHän ei siitä välittänyt rahtuakaan. Hän vietti päivänsä Djalia\nhyväilemällä, Gondelaurier'n talon porttia tähystelemällä,\nkuiskailemalla hiljaa itsekseen Febuksesta ja murentelemalla leipää\npääskysille.\n\nHän ei muuten enää nähnyt eikä kuullut Quasimodoa.\nKellonsoittajaraukka näytti kadonneen kirkosta. Eräänä yönä, kun\ntyttö makasi valveilla ja ajatteli kaunista kapteeniaan, hän kuuli\nhuokailemista komeronsa ovelta. Hän nousi säikähtäneenä, kurkisti\nalas luukusta ja näki muodottoman möhkäleen lepäävän oven edessä kuun\nhohteessa. Quasimodo siinä nukkui kivikatolla.\n\n\n\n\nV. Punaisen oven avain\n\n\nTällä välin arkkidiakonikin oli saanut kuulla mustalaistytön\nihmeellisestä pelastuksesta. Saatuaan siitä tiedon, hän ei ollut\nselvillä tunteistaan. Hän oli tottunut ajatukseen, että Esmeralda\noli kuollut. Siihen nähden hän oli rauhallinen; hän oli tyhjentänyt\ntuskan kalkin pohjaan saakka. Ihmissydän (sillä dom Claude oli\nmietiskellyt näitä seikkoja) ei voi sisältää muuta kuin rajoitetun\nmäärän epätoivoa. Kun sieni on kyllästetty, voi meri lainehtia sen\nylitse ainoankaan pisaran siihen enää tunkeutumatta.\n\nKun Esmeraldaa ei enää ollut, oli sieni kyllästetty ja kaikki lopussa\ndom Claudelta täällä maan päällä. Mutta saatuaan tietää tytön ja\nFebuksen elävän, hän sai kantaa kidutusten, iskujen, kärsimyksien,\nelämän taakkaa uudelleen. Ja Claude oli väsynyt kaikkeen.\n\nKun hän sai kuulla tämän uutisen, hän sulkeutui kammioonsa\nluostarissa. Häntä ei näkynyt, ei kapitulineuvotteluissa, ei\njumalanpalveluksissa. Hän sulki ovensa kaikilta, yksin piispaltakin.\nHän eli näin koppiinsa sulkeutuneena useita viikkoja. Luultiin että\nhän oli sairas. Ja sairas hän olikin.\n\nMitä hän toimitti tämän vapaaehtoisen vankeutensa aikana? Mitkä\najatukset hänessä riehuivat? Taisteliko hän viimeistä kamppailua\nkauhean intohimonsa kanssa? Tekikö hän viimeistä suunnitelmaa\nEsmeraldan tuhoksi ja omaksi perikadokseen.\n\nHänen rakas veljensä Jehan, hänen hemmoteltu kasvattinsa saapui\nkerran hänen ovelleen, kolkutti, kiroili, rukoili, sanoi useaan\nkertaan nimensä. Claude ei avannut.\n\nHän seisoi päiväkaudet kasvot ikkunaansa vasten painettuina. Tästä\nluostarin ikkunasta hän näki Esmeraldan kammion, näki toisinaan hänet\nitsensäkin milloin vuohen, milloin Quasimodon seurassa. Hän havaitsi\ntuon kuuron rumahisen pienet palvelukset ja hänen hienotunteisen\nja alistuvan suhtautumisensa mustalaistyttöön. Hän muisti, sillä\nhänellä oli hyvä muisti, ja muisti on mustasukkaisten kiduttaja, hän\nmuisti sen omituisen katseen, jolla kellonsoittaja eräänä iltana\noli katsellut tanssijatarta. Hän ihmetteli, mikä oli mahtanut saada\nQuasimodon pelastamaan tytön. Hän näki mustalaistytön ja kuuron monen\nmonta pikku kohtausta, joiden mykät eleet kaukaa katsottuina ja hänen\nintohimonsa valossa näyttivät sangen helliltä. Hän epäili naisten\nomituisia oikkuja. Silloin hän tunsi hämärästi itsessään heräävän\nmustasukkaisuuden, jota hän ei ollut odottanut, mustasukkaisuuden,\njoka sai hänet punastumaan häpeästä ja harmista. -- Olkoon menneeksi\nvielä kapteeni, mutta tämä! -- Se ajatus raivostutti häntä.\n\nHänen yönsä olivat kauheita. Siitä saakka kun hän oli saanut\nkuulla, että mustalaistyttö eli, olivat nuo kolkot kummitus- ja\nkuolemanajatukset, jotka olivat pitäneet häntä vallassaan kokonaisen\npäivän, hävinneet, ja liha alkoi häntä jälleen kannustaa. Hän\nvääntelehti vuoteellaan tietäessään tuon tummaverisen nuoren tytön\nolevan niin lähellä.\n\nJoka yö loihti hänen hullaantunut mielikuvituksensa ilmoille\nEsmeraldan kaikissa niissä tilanteissa, jotka olivat eniten\nkiehuttaneet hänen vertansa. Hän näki hänet haavoitetun kapteenin\nylle vaipuneena, silmät ummessa, kaunis, alaston rinta Febuksen veren\npeittämänä, tuona autuuden hetkenä, jolloin arkkidiakoni oli painanut\nhänen kalpeille huulilleen tuon suudelman, jonka polton tuo onneton\noli tuntenut, vaikka oli puolikuollut. Hän näki pyövelinapulaisten\nkarkeitten käsien riisuvan ja asettavan kidutuskenkään hänen pientä\njalkaansa ja hienoa, pyöreätä säärtänsä. Hän näki jälleen tuon siron,\nnorsunluunvalkoisen polven, joka yksin oli jäänyt näkyviin Torteruen\nkauhean kojeen ulkopuolelle. Hän kuvitteli vihdoin tuota nuorta\ntyttöä paitasillaan, köysi kaulassa, olkapäät paljaina, avojaloin,\npuolialastomana, sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet viimeisenä\npäivänä. Nämä nautinnokkaat mielikuvat saivat hänen kätensä\npuristumaan kouristuksenomaisesti nyrkkiin ja väreet kulkemaan pitkin\nhänen selkäpiitänsä.\n\nEräänä päivänä varsinkin ne saivat hänen pidätetyn pappisverensä niin\npolttamaan hänen suonissaan, että hän puri päänalustaan, kavahti\nvuoteeltaan, heitti kaavun hartioilleen ja lähti lamppu kädessä\nkammiostaan puolialastomana, hämmentyneenä, silmät liekehtivinä.\n\nHän tiesi, missä Punaisen oven avain oli, oven, joka johti\nluostarista kirkkoon, ja hänellä oli, kuten tiedetään, aina mukanaan\ntorninportaitten avain.\n\n\n\n\nVI. Jatkoa Punaisen oven avaimeen\n\n\nSinä yönä Esmeralda oli nukahtanut kammiossaan mieli täynnä\nunohdusta, toivoa ja suloisia ajatuksia. Hän oli nukkunut hetkisen\nuneksien tapansa mukaan Febuksesta, kun hän luuli kuulevansa liikettä\nlähellään. Hänen unensa oli kevyttä ja levotonta, linnun unta, ja\npieninkin seikka herätti hänet. Hän avasi silmänsä. Yö oli sangen\npimeä. Hän näki kuitenkin ikkuna-aukossa pään, joka katseli häntä.\nTuolla olennolla oli kädessään lamppu, joka valaisi häntä. Kun hän\nhuomasi Esmeraldan nähneen hänet, hän sammutti lampun. Tyttö oli\nkuitenkin ehtinyt tuntea hänet. Hänen silmänsä sulkeutuivat kauhusta.\n\n-- Oh! sanoi hän tukahtuneella äänellä, pappi!\n\nKoko hänen mennyt onnettomuutensa palasi salamana hänen mieleensä.\nHän vaipui kauhun jäykistämänä vuoteelleen. Hetkisen kuluttua hän\ntunsi pitkin koko ruumistaan kosketuksen, joka sai hänet niin\nvapisemaan, että hän kavahti istualleen täysin heränneenä ja\nkauhistuneena.\n\nPappi oli asettunut hänen viereensä ja kietonut käsivartensa hänen\nympärilleen.\n\nHän yritti huutaa, mutta ääni petti.\n\n-- Mene pois, peto! mene pois, murhaaja! sanoi hän hiljaisella\näänellä, joka vapisi vihasta ja pelosta.\n\n-- Armoa! armoa! mutisi pappi painaen huulensa hänen olkapäilleen.\n\nTyttö tarttui molemmin käsin hänen kaljun päänsä haiveniin ja koetti\nväistää näitä suudelmia kuin puremia.\n\n-- Armoa! toisti onneton pappi. Jospa tietäisit, miten sinua\nrakastan! On kuin tulta, kuin sulaa lyijyä, kuin tuhat veistä olisi\nsydämessäni.\n\nJa hän puristi yliluonnollisella voimalla käsivartensa tytön\nympärille. Tyttö virkkoi raivostuneena:\n\n-- Päästä minut tai syljen vasten kasvojasi! Pappi päästi hänet:\n\n-- Häpäise minua, lyö minua, ole ilkeä! tee mitä haluat! Mutta armoa!\nrakasta minua!\n\nSilloin tyttö löi häntä raivostuneen lapsen tavoin. Hän kouristi\nkauniit kätensä iskeäkseen hänen kasvonsa mustelmille.\n\n-- Mene pois, paholainen!\n\n-- Rakasta minua! rakasta minua! sääliä! huusi pappiraukka\nvierittäytyen hänen päälleen ja vastaten hänen lyönteihinsä\nhyväilyillä.\n\nÄkkiä tyttö tunsi hänet itseään voimakkaammaksi.\n\n-- Tästä täytyy tulla loppu! sanoi pappi hammasta purren. Tyttö\noli hänen alleen nujerrettuna, läähättävänä, sortuneena, hänen\nvallassaan. Hän tunsi käden kopeloivan häntä himokkaana. Hän teki\nviimeisen ponnistuksen ja alkoi kirkua:\n\n-- Apua! apua! vampyyri! vampyyri!\n\nKetään ei tullut. Djali yksin oli herännyt ja määki levottomana.\n\n-- Ole hiljaa! sanoi pappi huohottaen.\n\nÄkkiä Esmeraldan käsi kosketti johonkin kylmään ja metalliseen,\nkun hän taistellessaan tapaili tukea lattiasta. Se oli Quasimodon\nvihellyspilli. Hän tarttui siihen epätoivon voimalla, nosti sen\nhuulilleen ja puhalsi siihen minkä jaksoi. Pilli päästi kirkkaan,\nkimeän, läpitunkevan vihellyksen.\n\n-- Mitä se on? sanoi pappi.\n\nMiltei samassa silmänräpäyksessä hän tunsi voimakkaitten käsien\ntarttuvan häneen. Kammio oli pimeä. Hän ei selvästi erottanut,\nkuka häntä piteli, mutta hän kuuli jonkin kiristelevän raivosta\nhampaitaan, ja oli juuri sen verran valoa, että hän saattoi erottaa\nsuuren veitsen välkkyvän päänsä päällä.\n\nPappi luuli tuntevansa Quasimodon vartalon. Se ei voinut olla\nkukaan muu kuin kellonsoittaja. Hän muisti nyt sisään astuessaan\nkompastuneensa johonkin kammion oven edessä viruvaan myttyyn. Mutta\nkun tulokas ei sanonut mitään, hän ei tiennyt mitä ajatella. Hän\nsyöksyi veistä pitelevän käden kimppuun ja huusi: -- Quasimodo! Hän\nunohti tuskassaan, että Quasimodo oli kuuro.\n\nSilmänräpäyksessä oli pappi nujerrettu maahan ja hän tunsi\nlyijynraskaan polven painavan rintaansa. Tästä väärästä polvesta hän\ntunsi Quasimodon. Mutta mitä tehdä? Miten saada tuo kuuro tuntemaan\nhänet? Yö teki kuuron sokeaksi.\n\nHän oli mennyttä miestä. Tyttö, joka oli säälitön kuin ärsytetty\ntiikeri, ei tehnyt mitään hänen pelastuksekseen. Veitsi läheni hänen\npäätänsä. Hetki oli uhkaava. Silloin näytti hänen vastustajansa äkkiä\nvaltaavan epäröinti.\n\n-- Ei verta tänne! sanoi hän kumealla äänellä.\n\nSe oli todellakin Quasimodon ääni.\n\nPappi tunsi suuren käden laahaavan häntä jalasta kammion\nulkopuolelle. Siellä tuli hänen kuolla. Hänen onnekseen oli kuu juuri\npilkistänyt esiin pilvien raosta.\n\nKun he olivat kammion oven ulkopuolella, valaisi sen kalpea hohde\npapin kasvoja. Quasimodo katsoi häntä tarkemmin, alkoi vapista,\npäästi hänet irti ja peräytyi.\n\nMustalaistyttö, joka oli tullut kammion ovelle, näki\nhämmästyksekseen, miten osat äkkiä vaihtuivat. Nyt uhkasi pappi, ja\nQuasimodo aneli.\n\nPappi, joka syyti kuuron ylle vihaisia ja moittivia eleitä, viittasi\nhäntä käskevästi vetäytymään syrjään.\n\nKuuro painoi päänsä alas, laskeutui sitten polvilleen mustalaistytön\nkammion eteen ja lausui vakavalla ja alistuvalla äänellä:\n\n-- Teidän korkea-arvoisuutenne voi tehdä, mitä haluaa; mutta\nsurmatkaa minut ensin.\n\nJa hän ojensi papille veistään. Poissa suunniltaan kurottautui pappi\nsitä tempaisemaan, mutta tyttö oli häntä nopeampi. Hän sieppasi\nveitsen Quasimodon kädestä ja purskahti kauheaan nauruun.\n\n-- Tulkaahan nyt! sanoi hän papille.\n\nHän kohotti veitsen lyöntiin. Pappi seisoi neuvotonna. Tyttö olisi\nvarmasti iskenyt.\n\n-- Et uskalla enää lähestyä, pelkuri! huusi tyttö papille. Sitten\nhän lisäsi julmasti tietäen hyvin, että pisteli tuhansilla tulisilla\nraudoilla papin sydäntä: -- Nyt tiedänkin, ettei Febus ole kuollut!\n\nPappi potkaisi Quasimodon nurin ja syöksyi raivosta vapisten\nporrasholviin.\n\nKun hän oli mennyt, Quasimodo otti maasta vihellyspillin, joka äsken\noli pelastanut mustalaistytön.\n\n-- Se ruostuu maassa, hän sanoi antaen sen jälleen tytölle. Sitten\nhän jätti hänet yksin.\n\nTyttö, jonka tämä kohtaus oli äärimmilleen jännittänyt, vaipui\nmenehtyneenä vuoteelleen ja purskahti hillittömään itkuun. Hänen\ntaivaansa oli jälleen vetäytynyt uhkaaviin pilviin.\n\nPappi puolestaan oli palannut haparoiden kammioonsa.\n\nNiinpä todellakin. Dom Claude oli mustasukkainen Quasimodolle!\n\nHän toisti miettivänä kohtalokkaita sanojaan: Kukaan ei saa omistaa\nhäntä!\n\n\n\n\n\n\nKYMMENES KIRJA\n\n\n\n\nI. Gringoire keksii hyviä keinoja Bernhardiinilaiskadulla\n\n\nSiitä lähtien kun Gringoire tajusi, minne päin asiat kääntyivät,\nja että köysi, hirsipuu ja muut epämiellyttävyydet ehdottomasti\nodottivat tämän näytelmän päähenkilöitä, ei hän enää halunnut siihen\nsekaantua. Kulkurit, joiden joukkoon hän oli jäänyt ja joiden seuraa\nhän hätätilassa piti Pariisin parhaana, olivat yhä huolissaan\nEsmeraldan kohtalosta. Hänestä oli se sangen yksinkertaista\nhenkilöihin nähden, joilla ei, enempää kuin mustalaistytölläkään,\nollut mitään muuta tulevaisuudenmahdollisuutta kuin joutua Charmoluen\nja Torteruen käsiin ja jotka eivät hänen laillaan kyenneet\nkohoamaan Pegasoksen siivillä mielikuvituksen ilmapiireihin. Hän\noli heidän keskusteluistaan kuullut, että hänen särjetyllä ruukulla\nvihitty vaimonsa oli paennut Notre-Dameen, ja hän oli siitä sangen\nmielissään. Mutta hän ei ollut tuntenut kiusausta mennä häntä sinne\nkatsomaan. Hän ajatteli toisinaan pientä vuohta, siinä kaikki. Hän\nteki muuten päiväkaudet voimailutemppuja elättääkseen itseään ja\nkirjoitti iltaisin valituskirjoitusta Pariisin piispaa vastaan,\njota kohtaan hänellä oli vanhaa kaunaa siitä, että hänen myllynsä\nolivat kastelleet hänet. Hän kirjoitti sen lisäksi selityksiä\nNoyonin ja Tournayn piispan Baudry le Rougen kauniiseen teokseen\n_De Cupa Petrarum_, mikä oli innostanut hänet rakennustaiteeseen;\ntämä taipumus oli hänen sydämestään karkoittanut hänen ihastuksensa\nhermetiikkaan, josta se oikeastaan oli vain luonnollinen seuraus,\nkoska hermetiikka ja muuraus ovat läheisessä suhteessa toisiinsa.\nGringoire oli aatteen rakkaudesta siirtynyt tämän aatteen muodon\nrakkauteen.\n\nEräänä päivänä hän oli Saint-Germain-l'Auxerrois'n läheisyydessä\npysähtynyt erään Piispanlinna nimisen palatsin kulmaukseen, jonka\nvastapäätä oli toinen nimeltään Kuninkaanlinna. Tässä Piispanlinnassa\noli erittäin kaunis kappeli neljänneltätoista vuosisadalta, ja sen\nkuori oli kadulle päin. Gringoire tutki parhaillaan hartaana tämän\nkuorin ulkoseinän kuvanveistoksia. Hänellä oli tuollainen itsekäs,\neristetty, korkein nautinnonhetki, jolloin taiteilija koko maailmassa\nnäkee ainoastaan taiteen ja näkee maailman taiteessa. Äkkiä hän\ntuntee käden laskeutuvan raskaana olkapäälleen. Hän kääntyy. Siinä on\nhänen vanha ystävänsä, vanha opettajansa, herra arkkidiakoni.\n\nHänet valtasi hämmästys. Siitä oli jo kauan, kun hän viimeksi\noli nähnyt arkkidiakonin, ja dom Claude oli niitä juhlallisia ja\nintohimoisia miehiä, joiden kohtaaminen aina järkyttää epäilevien\nfilosofien tasapainoa.\n\nArkkidiakoni oli hetken vaiti, jolloin Gringoire saattoi tarkastaa\nhäntä. Hän näki dom Clauden paljon muuttuneen: hän oli kalpea kuin\ntalviaamu, hänen silmänsä olivat sisäänpainuneet ja hänen hiuksensa\nmiltei valkeat. Vihdoin katkaisi pappi äänettömyyden sanoen\nrauhallisella, mutta kylmällä äänellä:\n\n-- Mitä teille kuuluu, mestari Pierre?\n\n-- Mitenkö voin? vastasi Gringoire. -- He! he! siitä voi sanoa\nsitä ja tätä. Yleensä kuitenkin hyvää. En käytä mitään liiaksi.\nTiedättehän, mestari, että Hippokrateksen mukaan on hyvinvoinnin\nsalaisuus _id est cibi, potus, somni, Venus, omnia moderato, sint_\n[on siinä, että ruuassa, juomassa, nukkumisessa rakkaudessa, kaikessa\nnoudattaa kohtuutta].\n\n-- Teillä ei siis ole mitään hätää? jatkoi arkkidiakoni katsellen\nhäntä tutkivasti.\n\n-- Ei, toden totta.\n\n-- Ja mitä nykyään toimitatte?\n\n-- Kuten näette, mestarini. Tutkin noita veistoksia ja korkokuvia.\n\nPappi hymyili, mutta tuollaista katkeraa hymyä, joka vain hieman\nvenyttää suupieliä.\n\n-- Ja se huvittaa teitä?\n\n-- Se on paratiisi! huudahti Gringoire. Ja kumartuen veistokuvien\npuoleen elinilmiöitä esittävän tutkijan innostunein ilmein puhkesi\nhän puhumaan: -- Eikö teistä esimerkiksi tämä korkokuva ole veistetty\nerittäin taidokkaasti, hienosti ja huolellisesti? Katsokaahan tätä\nseinäpylvästä. Oletteko missään pylväänpäässä nähnyt herkemmin\nja pehmeämmin veistettyjä lehtikuvioita? Ja tuossa on kolme Jean\nMaillevinin pyörökorkokuvaa. Ne eivät tosin ole tuon suuren neron\nparhaita luomia. Mutta noiden kasvojen naiivi ja suloinen ilme,\nasentojen ja pukujen viehättävyys ja tuo selittämätön miellyttävyys,\njoka ilmenee kaikissa virheissä, tekee kuvat sangen hauskoiksi ja\nherkullisiksi, ehkäpä liiaksikin. -- Eivätkö ne ole teistä huvittavia?\n\n-- Ovat kyllä! sanoi pappi.\n\n-- Ja jos näkisitte kappelin sisustan! jatkoi runoilija puheliaan\ninnostuneesti. -- Kaikkialla veistoksia. Yhtä tiheässä kuin kaalin\nlehdet! Absiidi varsinkin on niin täynnä hurskaita ja omituisia\nkuvia, etten ole missään sellaista nähnyt.\n\nDom Claude keskeytti hänet:\n\n-- Te olette siis onnellinen?\n\nGringoire vastasi innostuneena:\n\n-- Olenpa todellakin! Ensin rakastin naisia, sitten eläimiä. Nyt\nrakastan kiviä. Ne ovat ainakin yhtä huvittavia kuin eläimet ja\nnaiset, eivätkä niin uskottomia.\n\nPappi nosti käden otsalleen. Se oli hänen tavallinen liikkeensä.\n\n-- Todellakin!\n\n-- Katsokaas! sanoi Gringoire, -- kullakin on nautintonsa!\n\n-- Ja hän tarttui papin käsivarteen ja vei hänet Piispanlinnan\nportaisiin. Pappi antoi kuljettaa itseään. -- Tässä vasta\nporraskäytävä on! Joka kerta, kun sen näen, olen onnellinen. Se on\nPariisin samalla sekä yksinkertaisin että harvinaisin porraskäytävä.\nJoka portaan alareuna on pyöristetty. Sen kauneus ja yksinkertaisuus\non askelmain kauniissa mittasuhteissa, jotka noin jalan levyisinä\novat palmikoidut, sovitetut, kytketyt, liitetyt ja koverretut\ntoisiinsa ja pureutuvat toisiinsa todella tiiviisti ja jalosti!\n\n-- Ettekä toivo mitään?\n\n-- En.\n\n-- Ette kaipaa mitään?\n\n-- Ei toivoa, ei kaipausta. Olen järjestänyt elämäni.\n\n-- Minkä ihmiset järjestävät, sanoi Claude, sen panevat tapahtumat\nsekaisin.\n\n-- Olen epäilevä filosofi, vastasi Gringoire, ja pidän kaiken\ntasapainossa.\n\n-- Ja millä te tulette toimeen?\n\n-- Teen silloin tällöin jonkin epopean tai tragedian; mutta eniten\nansaitsen sillä toimella, jonka tunnette, mestarini: tuolipyramiidien\nkantamisella hampaissani.\n\n-- Se on karkeata ammattia filosofille.\n\n-- Onhan se joka tapauksessa tasapainoilua, sanoi Gringoire.\n\n-- Johtavan ajatuksensa kohtaa kaikkialla.\n\n-- Tiedän sen, vastasi arkkidiakoni.\n\nHetken vaitiolon jälkeen virkkoi pappi:\n\n-- Teidän elämänne on yhtä kaikki sangen kurjaa?\n\n-- Kurjaa kyllä, mutta ei onnetonta.\n\nTällöin kuului ratsujoukon kavionkapsetta, ja keskustelijamme näkivät\nkomppanian kuninkaallisen henkivartioväen jousimiehiä ratsastavan\nkadunpään ohitse keihäät koholla ja edellään upseeri. Ratsujoukkue\noli loistava ja kavionkapse sai koko kadun kaikumaan.\n\n-- Katselettepa te tuota upseeria! sanoi Gringoire arkkidiakonille.\n\n-- Luulen tuntevani hänet.\n\n-- Mikä on hänen nimensä?\n\n-- Luulen, sanoi Claude, -- että hänen nimensä on Febus de\nChâteaupers.\n\n-- Febus! harvinainen nimi. On myös eräs kreivi Febus de Foix.\nMinä muistelen tunteneeni erään tytön, joka ei vannonut muuta kuin\nFebuksen nimeen.\n\n-- Seuratkaa minua, sanoi pappi. Minulla on teille jotakin sanottavaa.\n\nSiitä saakka kun ratsujoukko oli ratsastanut ohitse, näkyi\narkkidiakonin kylmän muodon alla kiihtymystä. Hän lähti astumaan, ja\nGringoire, joka oli tottunut häntä tottelemaan, kuten kaikki, jotka\nolivat joutuneet tekemisiin tämän vaikuttavan miehen kanssa, seurasi\nhäntä. He kulkivat ääneti Bernhardiinilaiskadulle asti, joka oli\nmiltei autio. Siellä dom Claude pysähtyi.\n\n-- Mitä teillä on minulle sanottavaa? kysyi häneltä Gringoire.\n\n-- Eikö teistä, vastasi arkkidiakoni näyttäen vaipuneen syviin\nmietteisiin, -- noiden äsken näkemiemme ratsumiesten puku ole\nkauniimpi kuin teidän ja minun?\n\nGringoire ravisti päätään.\n\n-- Pidänpä totta tosiaan enemmän punakeltaisesta mekostani kuin\nnoista rauta- ja teräspaidoista. On siinäkin iloa: kun vähänkin\nliikahtaa, niin syntyy sellainen räminä kuin Romurautarannalla\nmaanjäristyksen aikana!\n\n-- Ette siis, Gringoire, ole koskaan kadehtinut noita koreita\nsotavarusteisia poikia?\n\n-- Minkä vuoksi kadehtinut, herra arkkidiakoni? Heidän voimansako\nvuoksi, vaiko heidän varustustensa ja kurinsa? Parempi on filosofia\nja vapaus repaleissa. Olen mieluummin kärpäsen päänä kuin leijonan\nhäntänä.\n\n-- Se on omituista, sanoi pappi miettiväisenä. -- Kaunis puku on yhtä\nkaikki kaunis.\n\nNähdessään hänen vaipuneen mietteisiinsä jätti Gringoire hänet\nmennäkseen ihailemaan läheisen talon portaalia. Hän palasi lyöden\nkäsiään yhteen.\n\n-- Jolleivät sotilaitten kauniit puvut niin kiinnittäisi teidän\nmieltänne, herra arkkidiakoni, pyytäisin teitä katsomaan tuota\nportaalia. Olen aina sanonut, että herra Aubryn talon käytävä on\nkomeimpia maailmassa.\n\n-- Pierre Gringoire, sanoi arkkidiakoni, -- miten on käynyt tuon\npienen mustalaistanssijattaren?\n\n-- Esmeraldan? Vaihdattepa te äkkiä puheenaihetta.\n\n-- Eikö hän ollut teidän vaimonne?\n\n-- Oli, särjetyllä ruukulla vihitty. Meidän naimiskauppamme kestää\nneljä vuotta. -- Mutta kesken kaiken, lisäsi Gringoire katsellen\narkkidiakonia puolittain veitikkamaisin ilmein, -- te ajattelette\nsiis yhä häntä?\n\n-- Ja te, te ette enää ajattele häntä?\n\n-- Perin vähän. -- On niin paljon muuta!... Hyvä Jumala, miten tuo\npieni vuohi oli sievä!\n\n-- Eikö tuo mustalaistyttö pelastanut teidän henkeänne?\n\n-- Se on totta, Herra paratkoon!\n\n-- No niin, miten hänen on käynyt? Minne hän on joutunut?\n\n-- Sitä en tiedä sanoa. Luulen, että hänet on hirtetty.\n\n-- Niinkö luulette?\n\n-- En ole siitä aivan varma. Kun näin, että aiottiin ryhtyä\nhirttämään ihmisiä, vetäydyin pois pelistä.\n\n-- Siinäkö kaikki, mitä hänestä tiedätte?\n\n-- Malttakaahan. Olen kuullut, että hän olisi paennut Notre-Dameen,\nja että hän siellä olisi turvassa, mistä olin sangen mielissäni,\nmutta en saanut tietää, onko pieni vuohikin pelastunut. Siinä kaikki,\nmitä tiedän.\n\n-- Minäpä voin teille antaa tarkempia tietoja, huusi dom Claude, ja\nhänen tähän asti hiljainen, hidas ja miltei kumea äänensä muuttui\njyriseväksi. Hän on todellakin paennut Notre-Dameen. Mutta kolmen\npäivän päästä vaatii oikeus hänet luovutettavaksi ja hänet hirtetään\nGrève-torilla parlamentin päätöksestä.\n\n-- Sepä onnetonta, sanoi Gringoire.\n\nPappi oli jälleen silmänräpäyksessä muuttunut kylmän rauhalliseksi.\n\n-- Ja ketä perhanaa, virkkoi runoilija, on huvittanut saada aikaan\nluovutuspäätös? Eikö voitu antaa parlamentin olla rauhassa? Mitäpä\nhaittaa siitä olisi ollut, että joku tyttö raukka piileksii\nNotre-Damen tukipylväitten alla pääskynpesien keskellä?\n\n-- Onhan maailmassa paholaisia, vastasi arkkidiakoni.\n\n-- Niin, pannahisen ikävä juttu, huomautti Gringoire.\n\nArkkidiakoni toisti hetken äänettömyyden jälkeen.\n\n-- Hän pelasti siis teidän henkenne?\n\n-- Niin, hyväin ystäväini kulkurien parissa. Hetkinen vielä ja minut\nolisi hirtetty. He olisivat siitä nyt sangen pahoillaan.\n\n-- Ettekö haluaisi tehdä jotakin hänen hyväkseen?\n\n-- En toivo mitään parempaa, dom Claude, kunhan siitä ei vain koidu\nminulle vaaraa!\n\n-- Mitäpä siitä!\n\n-- Mitäkö siitä? Te olette leikkisä, hyvä mestari! Minulla on kaksi\nsuurta teosta tekeillä.\n\nPappi löi käden otsalleen. Hänen näennäisestä tyyneydestään\nhuolimatta ilmaisi silloin tällöin jokin kiihkeä liike hänessä\nriehuvan valtavan sisäisen taistelun.\n\n-- Miten pelastaa hänet?\n\nGringoire virkkoi hänelle:\n\n-- Mestarini, minä vastaan teille: _Il padelt_. Turkkilaiset\ntarkoittavat sillä: _Jumala on toivomme_.\n\n-- Miten pelastaa hänet? toisti Claude mietteissään.\n\nGringoire löi vuorostaan otsaansa.\n\n-- Kuulkaa, mestarini. Minulla on mielikuvitusta. Minä kyllä keksin\nkeinon. -- Jos anoisi kuninkaalta armahdusta?\n\n-- Armoa Ludvig XI:ltä?\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Ottakaa tiikeriltä luunpalanen!\n\nGringoire ryhtyi keksimään uutta ratkaisua.\n\n-- Hyvä! kuulkaahan! -- Tahdotteko, että käännyn kätilöitten puoleen\nanomuksella ja selitän, että tyttö on raskaana?\n\nNämä sanat saivat papin syvälle painuneet silmät leimahtamaan.\n\n-- Raskaana! hupsu! tiedätkö siitä jotain?\n\nGringoire säikähti hänen ilmettään. Hän kiirehti vastaamaan:\n\n-- Oh! en suinkaan! Meidän avioliittomme oli täysin muodollinen. En\nhyötynyt siitä mitään. Mutta voittaisimmehan aikaa.\n\n-- Hullutusta! ilkeätä! ole vaiti!\n\n-- Eihän teillä ole syytä pahastua, mutisi Gringoire. -- Voittaisimme\naikaa, eikä se ketään vahingoittaisi, ja siitä hyötyisivät köyhät\nkätilöt neljäkymmentä pariisilaista denieriä.\n\nPappi ei kuunnellut häntä.\n\n-- Hänen täytyy kuitenkin päästä sieltä! mutisi hän. Kolmen\npäivän päästä pannaan päätös täytäntöön! Muuten ei olisi päätöstä\nlainkaan... tuo Quasimodo! Naisilla on sangen turmeltunut maku! --\nHän korotti äänensä: -- Mestari Pierre, olen miettinyt asiaa puolelta\nja toiselta: ei ole muuta kuin yksi keino hänen pelastamisekseen.\n\n-- Mikä? minä en puolestani näe ainoatakaan.\n\n-- Kuulkaa, mestari Pierre. Muistakaa, että hän on pelastanut\nhenkenne. Sanon teille suoraan ajatukseni. Kirkkoa vartioidaan yötä\npäivää. Sieltä ei lasketa ulos muita kuin ne, joiden on nähty sinne\nmenevän. Te voitte siis astua sisään. Minä johtaisin teidät hänen\nluokseen. Te vaihtaisitte vaatteita hänen kanssaan. Hän pukeutuisi\nteidän mekkoonne, te hänen hameeseensa.\n\n-- Kaikki hyvin siihen saakka, huomautti filosofi. -- Entä sitten?\n\n-- Sitten? Hän lähtisi pois teidän vaatteissanne, te jäisitte\njäljelle hänen vaatteissaan. Te joutuisitte ehkä hirteen, mutta hän\npelastuisi.\n\nGringoire kynsäisi korvallistaan vakavan näköisenä.\n\n-- Sitä ajatusta en tosiaankaan itse olisi koskaan keksinyt, hän\nsanoi.\n\nDom Clauden odottamaton ehdotus oli äkkiä pimittänyt runoilijan\navoimet ja huolettomat kasvot aivan kuin italialaisen hymyilevän\nmaiseman vihainen tuulenpuuska, joka peittää auringon pilveen.\n\n-- No, Gringoire! mitä sanotte siitä keinosta?\n\n-- Sanon, hyvä mestari, ettei minua ehkä hirtettäisi, vaan että minut\nvarmasti hirtetään.\n\n-- Eihän se muuta asiaa.\n\n-- Piru vieköön! sanoi Gringoire\n\n-- Hän on pelastanut teidän henkenne. Maksaisitte siten velkanne.\n\n-- On paljon muita velkoja, joita en maksa!\n\n-- Mestari Pierre, se on välttämätöntä.\n\nArkkidiakoni puhui käskevästi.\n\n-- Kuulkaa, dom Claude, vastasi runoilija perin hämmästyneenä. --\nTeette väärin pitäessänne niin kiinni tuosta ajatuksesta. Enpä\ntosiaankaan tiedä, miksi antaisin hirttää itseni toisen sijasta.\n\n-- Mikä teitä sitten niin kiinnittää elämään?\n\n-- Oh! tuhannet seikat!\n\n-- Mitkä, jos saan luvan kysyä?\n\n-- Mitkäkö? Ilma, taivas, aamu, ilta, kuutamo, hyvät ystäväni\nkulkurit, meidän janoiset kurkkumme, Pariisin kauniin rakennustaiteen\ntutkiminen, kolme suurta, keskeneräistä teosta, joista yksi piispaa\nja hänen myllyjään vastaan; mistäpä tietäisin kaiken? Anaksagoras\nsanoo, että hän oli olemassa ihaillakseen aurinkoa. Ja sitten minulla\non onni viettää kaiket päivät aamusta iltaan erään neron seurassa:\noman itseni, ja se on sangen miellyttävää.\n\n-- Päätä narrinpeliin! murahti arkkidiakoni. -- No niin, ketä on\nsinun kiittäminen tästä elämästä, jonka olet tehnyt niin suloiseksi?\nKetä saat kiittää siitä, että voit hengittää tätä ilmaa, että saat\nkatsella tätä taivasta, että voit yhä huvittaa leivonsieluasi\nhoureilla ja hullutuksilla? Missä olisit ilman häntä? Tahdot siis,\nettä hän kuolee, hän, jonka avulla sinä elät, että hän kuolee,\ntuo kaunis, suloinen, ihailtava olento, tarpeellinen maailman\nvaloksi, jumalallisempi kuin Jumala! samalla kun sinä puoliviisas\nja puolihullu, jonkin turha luonnos, eräänlainen kasvi, joka luulet\nliikkuvasi ja ajattelevasi, jatkat elämää, jonka olet varastanut\nhäneltä, yhtä hyödyttömänä kuin palava kynttilä keskellä päivää?\nHieman sääliä, Gringoire! ole jalomielinen vuorostasi. Hän on ottanut\nensi askeleen.\n\nPappi oli puhunut kiihkeästi. Gringoire kuunteli häntä aluksi\nepämääräisin ilmein, mutta vähitellen hän heltyi ja virnisti viimein\nniin traagillisesti, että hänen kalpeat kasvonsa muistuttivat ähkyä\npotevan vastasyntyneen lapsen kasvoja.\n\n-- Te puhutte innostavasti, sanoi hän kuivaten kyyneleen. -- No niin!\nmietin asiaa. -- Mutta sangen merkillinen on teidän ajatuksenne. --\nVaan kukapa tietää? jatkoi hän hetkisen kuluttua, -- ehkäpä he eivät\nhirttäisikään minua. Eihän kihlaus aina naimisiin vie. Ehkäpä he,\nlöytäessään minut niin eriskummaisissa pukimissa kuin hameessa ja\nmyssyssä, purskahtavat nauramaan. -- Ja jos hirttävätkin, niin olkoon\nmenneeksi! kuolema kuin kuolema; tai oikeastaan ei se ole muiden\nkuolemain kaltainen. Se kuolema on viisaan arvoinen, joka koko ikänsä\non häälynyt sinne tänne, kuolema, joka, kuten todellisen epäilijän\nsielu, ei ole kala eikä lintu, kuolema täynnä pyrrholaisuutta ja\nepäröintiä, joka pysyttää ihmisen taivaan ja maan välillä ja antaa\nhänen häilyä. Se on filosofin kuolema ja se on ehkä ennalta minulle\nmäärätty. On komeata kuolla niin kuin on elänytkin. Pappi keskeytti\nhänet:\n\n-- Onko sovittu?\n\n-- Mikä on kuolema oikeastaan? jatkoi Gringoire haltioituneena.\nIkävä hetki, tulliportti, askel mitättömästä tyhjään. Kun joku kysyi\nmegalopolilaiselta Kerkidakselta, kuolisiko hän mielellään, vastasi\nhän: \"Miksi ei? Sillä kuolemani jälkeen saan nähdä nuo suuret miehet,\nPytagoraksen filosofien, Hekataeuksen historioitsijain, Homeroksen\nrunoilijani ja Olympoksen soittoniekkani joukossa.\"\n\nArkkidiakoni tarjosi hänelle kätensä.\n\n-- Sovittu siis? te tulette huomenna.\n\nTämä liike palautti Gringoiren todellisuuteen.\n\n-- Oh! eipä suinkaan! sanoi hän sellaisen henkilön äänellä, joka\nhavahtuu unesta. Hirteenkö! Se on liian mieletöntä. Siihen en suostu.\n\n-- Hyvästi sitten! Ja arkkidiakoni lisäsi hampaittensa välitse:\n\n-- Kyllä sinut vielä tapaan!\n\n-- En tahdo, että tuo perhanan mies minut vielä tapaa, ajatteli\nGringoire ja juoksi dom Clauden jälkeen. -- Kuulkaahan, herra\narkkidiakoni, ei kaunaa vanhojen ystävien kesken! Te olette mieltynyt\ntuohon tyttöön, vaimooni, piti minun sanoa, ja se ilahduttaa minua.\nTe olette miettinyt keinon, millä pelastaa hänet Notre-Damesta. Mutta\nteidän suunnitelmanne on mitä epämiellyttävin minulle, Gringoirelle.\n-- Kunpa tietäisin toisen, minä! -- Nyt iski päähäni jotakin: sangen\nloistava mielijohde. -- Mitä sanoisitte, jos esittäisin teille\nkeinon, millä vapauttaisimme hänet, minun kaulani joutumatta vaaraan?\nEikö se tyydyttäisi teitä? Onko aivan välttämätöntä, että minä joudun\nhirteen, ennen kuin olette tyytyväinen?\n\nPappi riuhtaisi kärsimättömyydessään kauhtanansa napit irti.\n\n-- Anna sanojesi vuotaa! -- Mikä on keinosi?\n\n-- Niin, sanoi Gringoire puhellen itsekseen ja pannen miettiväisenä\netusormen nenälleen, -- se tepsii! -- Kulkurit ovat rohkeita poikia.\n-- Mustalaiset rakastavat häntä. -- He nousevat käden käänteessä.\n-- Ei mikään ole sen helpompaa. -- Salainen rynnäkkö. -- Metelin\naikana voi hänet helposti viedä pois. -- Huomeniltana... -- He eivät\nparempaa pyydäkään.\n\n-- Keinosi! puhu! sanoi pappi ravistaen häntä.\n\nGringoire kääntyi majesteetillisena hänen puoleensa:\n\n-- Antakaa minun olla! näettehän, että minä olen luomistyössä.\nHän mietti vielä hetkisen. Sitten hän paukutti käsiään omalle\najatukselleen huutaen: -- Mainiota! Käy kuin leikki!\n\n-- Keinosi! toisti Claude suuttuneena.\n\nGringoire säteili ilosta.\n\n-- Tulkaa, niin sanon sen teille hiljaa. Se on sangen sukkela\ntakaportti, joka johtaa meidät kaikki ehjin nahoin leikistä. Herra\nparatkoon! täytyyhän tunnustaa, etten ole mikään pässinpää.\n\nHän keskeytti puheensa:\n\n-- Ah! mutta onko tuo pieni vuohi hänen luonaan?\n\n-- On. Piru sinut periköön!\n\n-- Se aiottiin hirttää myös, eikö niin?\n\n-- Mitä se minua liikuttaa?\n\n-- Niin, se olisi hirtetty myös. Viime kuussa hirtettiin muuan\nemäsikakin. Pyöveli pitää sellaisista. Hän syö sitten elukat. Hirttää\nkaunis Djali! Pikku kuttu parka!\n\n-- Kirottu! huusi dom Claude. Sinä vasta kiduttaja olet. Minkä keinon\nolet keksinyt hänen pelastamisekseen, tolvana? Täytyykö kiskoa\nsuunnitelmasi sinusta pihdeillä ulos?\n\n-- Varovammin, mestari! -- No kuulkaa!\n\nGringoire kumartui kuiskaamaan arkkidiakonin korvaan vilkuillen\nlevottomana joka haaralle, vaikka ei kadulla liikkunut ketään. Kun\nhän oli lopettanut, paiskasi dom Claude hänelle kättä ja sanoi\nkylmästi:\n\n-- Hyvä. Huomenna.\n\n-- Huomenna, toisti Gringoire. Ja arkkidiakonin loitotessa\nsuunnalleen, hän lähti astelemaan omalle taholleen mutisten itsekseen:\n\n-- Tämä on ankara juttu, herra Pierre Gringoire. Mutta mitäpä siitä!\nEihän ole sanottu, että vaikka onkin pieni, pitäisi pelätä suuria\nyrityksiä. Biton kantoi suurta sonnia harteillaan; västäräkit, kertut\nja rautiaiset lentävät valtameren yli.\n\n\n\n\nII. Rupea kulkuriksi\n\n\nKun arkkidiakoni palasi luostariin, hän tapasi kammionsa ovella\nveljensä Jehan du Moulinin, joka odotti häntä ja joka aikansa kuluksi\noli hiilellä piirtänyt vanhemman veljensä kuvan varustaen sen\nsuunnattomalla nenällä.\n\nDom Claude tuskin huomasikaan veljeään. Hänellä oli muuta\najattelemista. Nuo iloiset tyhjäntoimittajan kasvot, jotka niin usein\nolivat säteilyllään kirkastaneet papin synkät piirteet, eivät nyt\nkyenneet haihduttamaan sitä usvaa, joka päivä päivältä yhä tiheämpänä\nlevittäytyi tämän epäterveen, myrkyllisen ja rämettyneen sielun ylle.\n\n-- Hyvä veli, sanoi Jehan arasti, tulin sinua katsomaan.\n\nArkkidiakoni ei edes vilkaissut häneen.\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Hyvä veli, jatkoi teeskentelijä, olet niin hyvä minulle ja annat\nminulle niin hyviä neuvoja, että aina palaan luoksesi.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Voi! veljeni, miten oikeassa olitkaan sanoessasi: -- Jehan! Jehan!\n_cessat doctorum doctrina, discipulorum disciplina_. [Oppilaiden\nkurittomuus on oppineiden opin loppu.] Jehan, ole järkevä, Jehan, ole\nahkera; Jehan, älä ole öitä poissa kollegiosta ilman laillista syytä\nja johtajan lupaa. Älä tappele pikardilaisten kanssa, _noli, Joannes,\nverberare picardos_. Älä mätäne tietämättömän aasin lailla, _quasi\nasinus illitteratus_, koulun oljilla. Jehan, anna mestarin kurittaa\nitseäsi mielensä mukaan. Jehan, mene joka ilta kappeliin ja laula\nsiellä antienne [liturginen säkeistö, joka lauletaan virren edellä]\nvirsineen ja rukouksineen ylistetylle Neitsyt Marialle. Ah! Voi!\nmiten oivallisia neuvoja!\n\n-- Mitä vielä?\n\n-- Veljeni, näet tässä syyllisen, rikollisen, kurjan, hummaajan,\nviheliäisen ihmisen! Rakas veljeni, Jehan on tallannut hyvät neuvosi\njalkainsa alle kuin oljet ja lannan. Mutta olen saanut siitä aika\nrangaistuksen, ja hyvä Jumala on erinomaisen oikeamielinen. Niin\nkauan kun minulla on ollut rahaa, olen mässäillyt, hullutellut ja\nviettänyt iloista elämää. Oh! miten irstailu, joka on niin kaunis\netupuolelta, on takaapäin ruma ja inhottava! Nyt ei minulla ole enää\npenniäkään ja olen myynyt pöytäliinani, paitani ja pyyhkeeni. Iloinen\nelämä on lopussa! Kaunis kynttilä on sammunut, eikä minulla ole enää\nkuin vaivainen savuava talikynttiläpahanen. Tytöt tekevät pilkkaa\nminusta. Omatuntoni on kipeä, ja karhut vainoavat minua.\n\n-- Entä vielä? sanoi arkkidiakoni.\n\n-- Ah! rakastettu veljeni, minä tahtoisin mielelläni aloittaa\nparemman elämän. Tulen luoksesi katuvana syntisenä. Tunnustan\nrikokseni. Lyön armotta rintoihini nyrkeilläni. Olet aivan oikeassa\ntoivoessasi, että suorittaisin tutkintoni ja pääsisin aliopettajaksi\nTorchin kollegioon. Tunnen nyt aivan harvinaista kutsumusta tuohon\ntoimeen. Mutta minulla ei ole enää mustetta; sitä pitäisi ostaa;\nminulla ei ole enää kyniä; niitäkin pitäisi ostaa. Kaikkea tätä\nvarten tarvitsisin kipeästi hieman varoja. Ja minä tulen luoksesi,\nhyvä veljeni, sydän täynnä katumusta.\n\n-- Siinäkö kaikki?\n\n-- Niin, sanoi ylioppilas. Vähän rahaa.\n\n-- Minulla ei ole.\n\nTällöin ylioppilas sanoi vakavana ja päättävänä:\n\n-- No niin, veljeni, olen pahoillani, mutta minun täytyy sanoa\nsinulle, että minulle on eräältä toiselta taholta tehty sangen\nedullisia tarjouksia. Etkö halua antaa minulle rahaa? -- Etkö? --\nSiinä tapauksessa rupean kulkuriksi.\n\nHän lausui tämän hirmuisen sanan Ajaksin ilmein, joka odottaa\nsalamaniskua.\n\nArkkidiakoni sanoi hänelle kylmästi:\n\n-- Rupea kulkuriksi.\n\nJehan kumarsi syvään ja lähti viheltäen astumaan alas luostarin\nportaita.\n\nKun hän luostarin pihalla meni veljensä kammion ikkunan ohitse, kuuli\nhän sen aukeavan, kohotti päänsä ja näki arkkidiakonin ankarat kasvot\nikkuna-aukossa.\n\n-- Mene hornantuuttiin! sanoi dom Claude, tässä viimeiset rahat,\nmitkä minulta saat.\n\nJa samassa pappi paiskasi Jehania kukkarolla niin, että hänen\notsaansa nousi aika kuhmu. Ylioppilas koppasi kukkaron ja lähti\ntiehensä harmistuneena mutta tyytyväisenä aivan kuin koira, jota\nnakellaan ydinluilla.\n\n\n\n\nIII. Eläköön ilo!\n\n\nLukija ei liene unohtanut, että osa Ihmeiden pihaa rajoittui\nkaupungin vanhaan ympärysmuuriin, jonka tornit näihin aikoihin\nalkoivat pahasti rappeutua. Yhden torneista kulkurit olivat valinneet\nnautiskelujensa tyyssijaksi. Alimmassa tornisalissa oli kapakka, ja\nmuu osa oli muuna huoneistona. Tämä torni oli koko kulkurinpesän\nvilkkain ja samalla myös iljettävin paikka. Se oli jonkinlainen\nsuunnaton mehiläispesä, joka surisi yötä päivää, öisin, kun koko muu\nkerjäläispesä nukkui, kun torin reunoilla sijaitsevista mökkirähjistä\nei enää näkynyt ainoatakaan valaistua ikkunaa, kun ei enää kuulunut\nainoatakaan huutoa noista lukemattomista asunnoista, noista\nvarkaitten, ilotyttöjen ja varastettujen tai aviottomain lasten\nmuurahaispesistä, saattoi aina tuntea tuon iloisen tornin sieltä\nkuuluvasta remusta ja punertavasta valosta, joka yhtaikaa luukuista,\nikkunoista ja muurinhalkeamista loistaen säteili aivan kuin sen\nkaikista huokosista.\n\nKellari oli siis kapakkana. Sinne astuttiin matalasta ovesta ja\nniin kömpelöitä portaita myöten kuin klassillinen aleksandriini.\nOven päällä oli osoitekilpenä ihmeellinen töherrys, joka esitti\nmuokkaamatonta maata ja tapettuja kananpoikia ja jossa oli\npäällekirjoituksena sanaleikki: _Sielunkellojen soittajille_.\n\nEräänä iltana, juuri kun kaikissa Pariisin kirkoissa soitettiin\niltakelloja, olisivat vartijat, jos he olisivat rohjenneet tunkeutua\npelättyyn Ihmeiden pihaan, huomanneet että kulkurikapakassa oli\ntavallista suurempi metakka, että siellä juotiin ja kiroiltiin\ntavallista enemmän. Torilla kapakan ulkopuolella liikkui\nkulkuriryhmiä, jotka innokkaasti puhelivat hiljaisella äänellä, aivan\nkuin jotakin tärkeätä olisi ollut tekeillä, ja siellä täällä teroitti\njoku ryysyläinen kyyrysillään ruostunutta miekkaa kiveä vasten.\n\nItse kapakkahuoneessa olivat viini ja peli niin voimakkaina ajatusten\njohdattimina kulkurien tämäniltaisissa keskusteluissa, että olisi\nollut vaikeata juomarien puheista arvailla, mistä oli kysymys. He\nolivat vain tavallista riehakkaammalla tuulella, ja jokaisen vyöllä\nvälkkyi jokin vesuri, kirves, suuri lyömämiekka tai vanhan pyssyn\nrautahaka.\n\nSali oli suuri ja pyöreä, mutta pöytiä oli niin tiheässä ja väkeä\nniin paljon, että koko kapakan sisällys, miehet, naiset, penkit,\nolutruukut, juomarit, nukkujat, pelurit, terveet ja rammat näyttivät\nyhteiseltä sotkuiselta mylläkältä, jossa oli yhtä vähän järjestystä\nja sopusointua kuin osterinkuoriläjässä. Joitakin talikynttilöitä\npaloi siellä täällä pöydillä; mutta kapakan varsinainen valonlähde,\nmikä siellä vastasi kattokruunua teatterisalissa, oli takkavalkea.\nKellari oli niin kostea, ettei siellä koskaan, ei edes keskikesällä,\nannettu tulen sammua takasta, suunnattomasta takasta, jossa oli\nkuvanveistoksilla koristettu katos, joka oli täynnä raskaita\nrautaisia kolmijalkoja ja keittiöastioita ja jossa loimusi tuollainen\nvaltainen halko- ja turveroihu, jollainen öisin kylänkujilla luo\npajan ikkunasta punertavan kuvan vastakkaiselle seinälle. Suuri\nkoira, joka vakavana istui tuhkassa, käänteli varrasta, joka oli\ntäynnä lihanpaloja.\n\nSekamelskasta huolimatta saattoi ensi silmäyksen jälkeen erottaa\ntuossa joukossa kolme päiden ryhmää, jotka tunkeilivat kolmen\nhenkilön ympärillä, jotka lukija jo tuntee. Yksi näistä henkilöistä,\njoka oli pukeutunut omituisiin itämaisiin helyihin, oli Mathias\nHungadi Spicali, Egyptin ja mustalaisten herttua. Tuo heittiö istui\neräällä pöydällä jalat ristissä, sormi pystyssä ja piti äänekästä\nesitelmää valkeasta ja mustasta noituudesta häntä ympäröivälle, suu\nauki kuuntelevalle joukolle. Toinen ryhmä oli kerääntynyt tiheään\nkehään vanhan ystävämme urhokkaan Tunisin kuninkaan ympärille, joka\noli aseistautunut kiireestä kantapäähän. Clopin Trouillefou valvoi\nvakavana ja matalalla äänellä suuren, aseilla täytetyn tynnyrin\ntyhjentämistä, joka pohja avattuna oli hänen edessään ja josta\nvirtasi tukuttain kirveitä, miekkoja, kypäriä, panssaripaitoja,\nrintavarustuksia, peitsen- ja keihäänkärkiä, kaaria ja nuolia kuin\nomenia ja rypäleitä runsaudensarvesta. Jokainen otti kasasta kuka\nkypärin, kuka pistinmiekan, kuka ristikahvalla varustetun tikarin.\nLapsetkin aseistautuivat, ja olipa joukossa raajarikkojakin, jotka\nrautapaitoihin pukeutuneina kömpivät käsillään eteenpäin juomarien\njaloissa kuin suuret kilpikonnat.\n\nKolmas ryhmä vihdoin, joka oli meluisin, iloisin ja lukuisin,\ntungeskeli pöytien ja penkkien ääressä, joiden keskeltä kaikui\nkimakka ääni, joka lähti raskaitten, kypäristä kannuksiin saakka\ntäydellisten varustusten sisältä ja joka piti puhetta ja kiroili.\nHenkilö, joka siten oli taottu rautaan kiireestä kantapäähän,\npeittyi niin täydellisesti sotaisen asunsa kätköön, ettei koko\nmiehestä näkynyt muuta kuin julkea, punainen pystynenä, suortuva\nvaaleita hiuksia, punaiset huulet ja rohkeat silmät. Hänen vyönsä\noli täynnä erikokoisia tikareja, kupeella riippui pitkä miekka,\nvasemmassa kädessä oli jousi, pöydällä hänen edessään suuri\nviiniruukku ja oikeassa kainalossa lihava, puolialaston tyttö. Kaikki\nsuut hänen ympärillään nauroivat, kiroilivat ja joivat. Jos tähän\nlisää parikymmentä pienempää ryhmää, tarjoilevat tytöt ja pojat,\njotka juoksivat edes takaisin ruukut päittensä päällä, biljardin,\nruutupelin, nopan, korttien ja innostuttavan tringletpelin pelaajat,\ntoran yhdessä nurkassa, rakastelun toisessa, niin saa jo joltisenkin\nkuvan tästä joukosta, jota valaisi suuren loimuavan tulen hehkuva\nhohde, joka sai kapakan seinillä häilymään tuhannet suhdattomat ja\neriskummaiset varjot.\n\nMitä meluun tulee, muistutti se suuren kirkonkellon täyttä pauhinaa\nkellon sisällä kuultuna.\n\nPaistinpannu, jossa kärisi rasvasade, täytti ainaisella räiskeellään\nnoiden tuhansien keskustelujen välit, jotka risteilivät salin\ntoisesta päästä toiseen.\n\nKeskellä tätä hälinää istui salin perällä takan vieressä olevalla\npenkillä miettivä filosofi jalat tuhkassa ja tuijottaen tuleen. Hän\noli Pierre Gringoire.\n\n-- No kiireesti! joutukaa, aseistautukaa! tästä lähdetään liikkeelle\ntunnin päästä! sanoi Clopin argotlaisilleen.\n\nJoku tyttö rallatti:\n\n    Isä, äiti, hyvää yötä!\n    Valot viimeiset sammutetaan.\n\nKaksi kortinpeluria toraili.\n\n-- Lurjus! huusi punakampi ja heristi nyrkkiä toiselle, tahdotko että\nisken ristin kuonoosi! Sittenhän voit käydä ristipampusta kuninkaan\nkorttipelissä.\n\n-- Uh! ulvoi muuan normandialainen, jonka helposti tunsi\nnenä-äänestään, täällä ollaan yhtä ahtaassa kuin pyhimykset\nCaillouvillessa!\n\n-- Pojat, sanoi kuulijakunnalleen Egyptin herttua kimeällä äänellä,\nRanskan noidat lentävät hornaan ilman luutaa, silavaa ja ratsua\npelkillä manaussanoilla. Italialaisilla on aina pukki odottamassa\novenpielessä. Mutta kaikkien täytyy lentää savutorven kautta.\n\nKaiken tämän melun yli kaikui kuitenkin kiireestä kantapäähän\naseistautuneen nuoren vekkulin ääni.\n\n-- Hurraa! hurraa! kirkui hän. Tänään lähden ensimmäiseen\naseleikkiini! Kulkuri! minä olen kulkuri, Jumalauta! Kaatakaa minulle\nviiniä! -- Ystävät, nimeni on Jehan Frollo du Moulin, ja minä olen\naatelismies. Olen varma siitä, että jos Jumala olisi santarmi,\nhän rupeaisi rosvoksi. Veljet, me lähdemme kauniille retkelle. Me\nolemme urhoollista väkeä. Piiritämme kirkon, lyömme ovet säpäleiksi,\nvapautamme sieltä tuon kauniin tytön, pelastamme hänet tuomarien\nja pappien käsistä, revimme maahan luostarin ja poltamme piispan\npalatsiinsa, ja kaikki käy käden käänteessä, pikemmin kuin joku\npormestari ehtii pistää lusikallisen soppaa suuhunsa. Asiamme on\noikea, me ryöstämme Notre-Damen, se siitä. Me hirtämme Quasimodon.\nTunnetteko Quasimodon, hyvät naiset? Oletteko nähneet hänen\nheiluttavan suurta kelloa helluntaina? Hitto vieköön! Se vasta on\nkaunista! Luulisi näkevänsä pirun ratsastavan suurella kidalla.\n-- Ystäväni, kuulkaa minua, olen kulkuri täydestä sydämestäni ja\nsielustani, olen täydellinen argotlainen, olen synnynnäinen lurjus.\nOlen ollut sangen rikas ja olen syönyt omaisuuteni. Äitini tahtoi\ntehdä minusta upseerin, isäni alidiakonin, tätini oikeusneuvoksen,\nisoäitini kuninkaallisen pronotaarin, isäntätini rahatoimikamarin\nvirkamiehen. Mutta minäpä rupesinkin kulkuriksi. Kun sanoin sen\nisälleni, sylkäisi hän kirouksensa vasten kasvojani, mutta äitini,\ntuo vanha nainen, alkoi vetistellä ja pihistä niin kuin halot\ntuolla keittojalkojen alla. Eläköön ilo! Olen oikea bicêtreläinen!\n[_Bicêtre_, hulluinhuone lähellä Pariisia] -- Tarjoilijatar,\nhempukkani, kiikuta toista viiniä! Vielä on minulla millä maksaa! En\nhuoli Suresnes-viiniä. Se karvastelee kurkkuani. Mieluummin huuhdon\nsitä, piru vieköön! vaikka juurikorilla!\n\nJoukko remahti suosionosoituksiin ja nauruun. Huomatessaan hälinän\nympärillään yltyvän ylioppilas huudahti:\n\n-- Voi mikä ihana melu! _Populi debacchantis populosa debacchatio!_\nMässäävän kansan joukkomässäys! -- Sitten hän alkoi laulaa iltamessua\nveisaavan kaniikin äänellä ja haltioitunein katsein: -- _Quae\ncantica! quae organa! quae cantilenae! quae melodiae hic sine fine\ndecantantur! sonant melliflua hymnorum organa, suavissima angelorum\nmelodia, cantica canticorum mira!_ [Mitä lauluja! mitä ääniä! mitä\nsäveliä täällä alati kaiutellaan! soivat suloiset virsien soinnut,\nenkelien ihanimmat sävelet, ihmeelliset laulujen laulut!] Hän\nkeskeytti ja huusi: -- Helvetin kapakanemäntä, anna minulle ruokaa!\n\nRähinä vaimeni hetkiseksi. Egyptin herttuan kuultiin rämeällä äänellä\nopettavan mustalaisiaan:\n\n--... Kärppää nimitetään Aduineksi, kettua Sinijalaksi tai\nMetsänjuoksijaksi, sutta Harmaa jalaksi tai Kultajalaksi, karhua\nUkoksi tai Isoisäksi. -- Tontun lakki tekee näkymättömäksi ja sen\navulla näkee näkymättömiä seikkoja. -- Konnat ristitään puettuina\npunaiseen tai mustaan samettiin, kulkunen kaulassa, kulkuset\njaloissa. Risti-isä pitelee päästä, ristiäiti peräpuolesta. --\nSidragasum-paholaisen mahti pakottaa tytöt tanssimaan ilkosen\nalastomina.\n\n-- Hitto vieköön! huudahti Jehan, tahtoisinpa olla\nSidragasum-paholainen.\n\nTällä välin jatkoivat kulkurit kapakan toisessa päässä kuiskaillen\naseistautumistaan.\n\n-- Esmeralda raukka! sanoi muuan mustalainen. -- Hän on sisaremme. --\nHänet täytyy pelastaa sieltä.\n\n-- Hän on siis yhä Notre-Damessa? kysyi muuan juutalaisen näköinen\nkaupustelija.\n\n-- On, piru vieköön!\n\n-- No niin! toverit, huudahti kaupustelija, Notre-Dameen! Ja sitä\nparemmalla syyllä, koska Pyhän Féréolin ja Pyhän Ferrutionin\nkappeleissa on kaksi patsasta, toinen Pyhän Johannes Kastajan ja\ntoinen Pyhän Antoniuksen, jotka kumpikin ovat puhdasta kultaa ja\npainavat yhteensä seitsemäntoista markkaa [vanha painoyksikkö,\nnaula] ja viisitoista esterliiniä ja joiden jalustat ovat kullattua\nhopeata ja painavat yhteensä seitsemäntoista unssia. Tiedän sen. Olen\nkultaseppä.\n\nTällöin tuotiin Jehanille hänen illallisensa. Hän huudahti loikoen\nhänen vieressään lojuvan tytön rinnoilla:\n\n-- Pyhän Voult-de-Lucques'in kautta, jota kansa nimittää pyhäksi\nGogueluksi, olenpa täysin onnellinen. Tuolla vastapäätäni on\npässinpää, joka katselee minua arkkiherttuan siloisella naamalla.\nTuossa vasemmalla istuu toinen, jolla on niin pitkät hampaat, että\nne peittävät leuan. Ja sitten olen samassa asemassa kuin marsalkka\nGié Pontoisea piirittäessään: oikea sivustani nojaa mäennyppylään.\nMahometin vatsan nimessä, toveri! Sinä näytät kulkukauppiaalta ja\ntulet istumaan minun viereeni! Olen aatelismies, ystäväni. Kauppias\nja aatelismies eivät sovi yhteen. Mene tiehesi siitä! -- Hei, te\nsiellä! älkää tapelko! Mitä, Baptiste Croque-Oison, sinä, jolla\non niin kaunis nenä, panet sen alttiiksi tuon rentun suurille\nnyrkeille! Hölmö! _Non cuiquam datum est habere nasum!_ [Ei kaikilla\nole oikeutta nenään] -- Olet tosiaan jumalallinen, Jacqueline\nRonge-Oreille! vahinko vain, ettei sinulla ole hiuksia. -- Hohoi!\nnimeni on Jehan Frollo, ja veljeni on arkkidiakoni. Piru hänet\nperiköön! Tämä on kaikki totta. Kun rupesin kulkuriksi, luovuin\nilomielin paratiisissa olevasta talonpuolikkaasta, jonka veljeni\noli minulle luvannut. _Dimidiam domum in paradiso_ [talonpuolikas\nparatiisissa], niin sanotaan tekstissä. Minulla on läänitys\nTirechappe-kadun varrella, ja kaikki naiset ovat hullaantuneita\nminuun, yhtä varmasti kuin on totta, että pyhä Eloy oli mainio\nkultaseppä ja hyvän Pariisin kaupungin viisi ammattikuntaa ovat\nnahkurin, valkoparkitsijan, nahanvärjärin, kukkarontekijän ja\nnahanpakottajan ammattikunnat ja Pyhä Laurentius poltettiin\nmunankuorilla. Vannon teille, toverit,\n\n    Etten vuoteen viiniä juo,\n    jos on valhetta kaikki tuo!\n\nKaunoiseni, tulee kuutamo, katsohan tuosta aukosta, miten tuuli\nhajoittaa pilvet. Aivan kuin sinun kaulahuivisi. -- Tytöt, niistäkää\nlapset ja kynttilät. -- Kristus ja Muhametti! mitä minä nyt\nsuuhuni sain, Jupiter! Hoi! senkin noita, hiukset, jotka puuttuvat\nporttojesi päistä, ovat sinun munakkaissasi. Kuules, akka! minä pidän\nkaljupäistä munakkaista. Lyököön piru nenäsi lättään! -- Kaunis\nBeelsebubin kapakka, jossa portot kampaavat hiuksiaan haarukoilla!\n\nJa hän heitti lautasen lattialle ja alkoi hoilata kohti kurkkuaan:\n\n    Ei ole mulla,\n    parkitulla,\n    pirulaisten takia,\n    ei uskoa, ei lakia,\n    ei kotia, ei sukua,\n    ei kuningasta,\n    enkä pidä lukua\n    jumalasta!\n\nTällä välin oli Clopin Trouillefou saanut aseet jaetuksi. Hän\nlähestyi Gringoirea, joka näytti vaipuneen syviin unelmiin nojaten\njalkojaan takan rautaristikkoon.\n\n-- Pierre ystävä, sanoi Tunisin kuningas, mitä pirua sinä ajattelet?\n\nGringoire kääntyi häneen päin surumielisesti hymyillen:\n\n-- Pidän tulesta, hyvä korkea herrani. En siitä arkipäiväisestä\nsyystä, että se lämmittää jalkojamme ja kiehuttaa keittomme, vaan\nsiksi, että se suitsee säkeniä. Toisinaan saatan tuntikausia katsella\nsäkeniä. Näen tuhansia seikkoja noissa tähdissä, jotka sinkoilevat\nlieden mustaan kitaan. Nuokin tähdet ovat maailmoja.\n\n-- Perhana sinua ymmärtää, sanoi kulkuri. -- Tiedätkö mitä kello on?\n\n-- En tiedä, vastasi Gringoire. Clopin meni Egyptin herttuan luo.\n\n-- Veli Mathias, tämä yö ei ole oikein suotuisa. Sanotaan kuningas\nLudvig XI:n olevan kaupungissa.\n\n-- Sitä suurempi syy temmata sisaremme pois hänen kynsistään, vastasi\nvanha mustalainen.\n\n-- Sinä puhut miehen lailla, Mathias, sanoi Tunisin kuningas. Se\nkäy käden käänteessä. Kirkossa ei ole pelättävissä vastarintaa.\nKaniikit ovat jäniksiä, ja meitä on paljon. Tuomarit saavat pitkän\nnenän tullessaan häntä huomenna noutamaan! Paavin suolien kautta! tuo\nkaunis tyttö ei saa joutua hirteen!\n\nClopin lähti ulos.\n\nTällöin kuului Jehan huutavan käheällä äänellä:\n\n-- Minä juon, minä syön, olen juovuksissa, olen Jupiter! -- Kuules,\nPierre l'Assommeur, jos vielä katselet minua noin, niin näpsäytän\nsinua nenälle.\n\nGringoire oli puolestaan ryhtynyt tarkastamaan hurjaa ja meluisaa\nnäytelmää ympärillään sen jälkeen, kun hänet oli herätetty\nmietteistään, ja hän mutisi hampaittensa välitse: _Luxuriosa res\nvinum et tumultuosa ebrietas_ [Viini ja humala herättää irstautta ja\npahaa elämää]. Teet oikein, Gringoire, kun et juo, ja pyhä Benediktus\nsanoo mainiosti: _Vinum apostatare facit etiam sapientes_. [Viini\ntekee viisaistakin luopioita]\n\nClopin Trouillefou palasi sisälle ja huusi jyrisevällä äänellä:\n\n-- Keskiyö!\n\nTämän sanan kuullessaan, jolla oli sama vaikutus kuin\ntorventörähdyksellä lepäävään rykmenttiin, riensivät kaikki kulkurit,\nmiehet, naiset ja lapset, ulos kapakasta aseitten ja rautavarustusten\nkauheasti rämistessä.\n\nKuu oli kadonnut pilveen.\n\nIhmeiden piha oli aivan pimeä. Ei näkynyt mitään valoja. Se ei\nkuitenkaan ollut läheskään tyhjä. Siellä erotti joukon miehiä ja\nnaisia, jotka puhelivat hiljaisella äänellä. Kuului hillittyä\nhälinää, ja pimeässä välkkyi kaikenlaisia aseita. Clopin nousi\nsuurelle kivelle.\n\n-- Paikoillenne, Argot! huusi hän. Paikoillenne, Egypti!\nPaikoillenne, Galilea!\n\nPimeässä syntyi liikettä. Tuo suunnaton väkijoukko näytti\njärjestäytyvän rivistöksi. Jonkin minuutin kuluttua kuului taas\nTunisin kuninkaan ääni:\n\n-- Nyt hissun kissun halki Pariisin! Tunnussana on, muistakaa se:\nPuukko tupessa! Soihtuja ei sytytetä ennen kuin Notre-Damen luona.\nMars!\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin pakenivat ratsuvartijat säikähtäneinä\npitkän, mustan kulkueen tieltä, joka eteni Pont-au-Changea kohden\npitkin hallikorttelin sokkeloisia katuja.\n\n\n\n\nIV. Tyhmä ystävä\n\n\nSinä yönä Quasimodo ei nukkunut. Hän oli juuri tehnyt viimeisen\nkierroksensa kirkossa. Hän ei ollut huomannut, että dom Claude oli\nhänen parhaillaan sulkiessa kirkon ovia kulkenut hänen ohitseen ja\nnäyttänyt hieman tyytymättömältä nähdessään hänen huolellisesti\ntyöntävän eteen suunnattomat rautasalvat, jotka tekivät ovet lujiksi\nkuin muurit. Dom Claude näytti tavallista hajamielisemmältä. Hän oli\nmuuten tuon yöllisen kohtauksen jälkeen Notre-Damen katolla kohdellut\nQuasimodoa ankarasti. Mutta kohtelipa arkkidiakoni häntä miten\ntylysti tahansa, vaikkapa joskus loikin häntä, ei mikään järkyttänyt\nuskollisen kellonsoittajan kuuliaisuutta, kärsivällisyyttä ja\nnöyryyttä. Hän kärsi arkkidiakonin taholta kaikkea, sättimisiä,\nuhkauksia ja lyöntejä ilman moitetta tai valitusta. Korkeintaan hän\nseurasi katseellaan levottomana arkkidiakonia, kun tämä nousi tornin\nportaita ylös, mutta arkkidiakoni ei enää tullut mustalaistytön\nnäkyviin.\n\nTänä yönä oli siis Quasimodo, silmättyään ohimennen hylättyjä\nkellojaan, Jacquelinea, Marieta ja Thibauta, noussut pohjoisen\ntornin korkeimmalle pengermälle ja ryhtynyt katselemaan Pariisia,\nasetettuaan lyijykatolle huolellisesti suljetun salalyhtynsä. Yö oli,\nkuten sanottu, sangen pimeä. Pariisi, joka siihen aikaan oli miltei\nkokonaan vailla katuvalaistusta, kuvastui silmään mustien möhkäleiden\nrykelmältä, jonka siellä täällä Seinen himmeä valojuova halkaisi.\nQuasimodo saattoi erottaa vain yhden ainoan ikkunan valon. Se loisti\nkaukana idässä olevasta rakennuksesta, jonka epämääräinen, tumma\nhahmo näkyi Porte Saint-Antoinen seudun kattojen yllä. Sielläkin\nvalvoi joku.\n\nAntaessaan katseensa näin harhailla pitkin tuota sumuista, pimeää\ntaivaanrantaa, kellonsoittaja tunsi omituista levottomuutta. Hän\noli useita päiviä ollut vahdissa. Hän näki alati synkännäköisten\nmiesten liikuskelevan kirkon ympärillä ja pitävän silmällä tytön\nturvapaikkaa. Hän pelkäsi, että tuota onnetonta pakolaista vastaan\noli jotakin tekeillä. Hän kuvitteli, että sekä tyttö että hän olivat\nkansan vihan kohteina, ja että milloin tahansa saattoi jotain\ntapahtua. Hän olikin aina vahdissa tornissaan tarkaten vuoroin\nkammiota, vuoroin Pariisia valppaana ja epäluuloisena kuin vahtikoira.\n\nQuasimodon katsellessa tutkivasti kaupunkia tuolla silmällä, jonka\nluonto jonkinlaiseksi korvaukseksi oli tehnyt niin tarkkanäköiseksi,\nettä se miltei saattoi täyttää niidenkin aistien tehtävän, jotka\nkellonsoittajalta puuttuivat, hänestä näytti yhtäkkiä siltä kuin\nVieille-Pelleterien rantakadun varjokuvassa olisi ollut jotain\nomituista, että jotakin liikkui siellä, ettei kaidemuurin ääriviiva,\njoka mustana kuvastui joen vaaleaa juovaa vasten, ollutkaan suora\neikä liikkumaton, kuten muiden rantakatujen, vaan keinuili virran\nlaineiden tai liikkeellä olevan kansanjoukon päiden lailla.\n\nTämä tuntui hänestä kummalliselta. Hän terästi katsettaan. Liike\nnäytti lähenevän Citétä. Muuten ei näkynyt mitään valoa. Hetken tuo\nliike jatkui rantakadulla, sitten se vähitellen katosi, aivan kuin se\nolisi tunkeutunut saaren sisempiin osiin, kunnes se viimein kokonaan\nlakkasi, ja rantakadun viiva oli jälleen yhtä suora ja liikkumaton\nkuin ennenkin.\n\nQuasimodon koettaessa arvailla, mitä tuo ilmiö merkitsi, sukelsi se\nuudelleen näkyviin Rue du Parvis'lla, joka kohtisuorassa Notre-Damen\njulkisivua vastaan kulkee Citén halki. Vihdoin hän näki pimeydestä\nhuolimatta lähestyvän rivistön alkupään tällä kadulla, ja hetken\nkuluttua saapui torille väkijoukko, josta ei voinut erottaa pimeässä\nmitään muuta kuin että se oli väkijoukko.\n\nTuo näky oli tavallaan kauhistava. On luultavaa, että tämä omituinen\nkulkue, joka niin huolellisesti pysytteli pimeässä, oli myös yhtä\nvaitelias. Jonkinlaista ääntä täytyi kuitenkin syntyä, vaikkapa vain\nastunnan töminää. Mutta sitä ei kuuro kellonsoittaja kuullut, ja tuo\njoukko, josta hän erotti jotakin, mutta ei kuullut mitään, vaikka se\nliikkui ja hyöri niin lähellä häntä, se vaikutti hänestä kuolleitten\näänettömältä ruumiittomalta haamukulkueelta.\n\nSilloin pelko palasi uudelleen hänen mieleensä, ajatus hyökkäyksestä\nmustalaistyttöä vastaan valtasi hänet uudelleen. Hän tunsi hämärästi\nvaaran lähenevän. Hän teki tänä uhkaavana hetkenä suunnitelmansa\nniin varmasti ja nopeasti, ettei sellaista olisi voinut odottaa niin\nvajaarakenteisilta aivoilta. Pitikö hänen herättää mustalaistyttö\nja viedä hänet pois? Mitä tehdä? Katuja vartioitiin, ja kirkko\noli virran partaalla. Ei ollut venettä! ei mitään poispääsyn\nmahdollisuutta! -- Hänellä ei ollut muita mahdollisuuksia kuin kaatua\nNotre-Damen kynnyksellä, tehdä vastarintaa edes siksi, kun apua\nehtisi tulla, jos sitä lainkaan tuli. Mutta Esmeraldan unta ei saanut\nhäiritä. Onneton tyttö ehtisi kyllä vielä herätä kuolemaan. Tehtyään\ntämän päätöksen Quasimodo alkoi levollisemmin tarkastaa _vihollista_.\n\nVäkijoukko torilla näytti hetki hetkeltä kasvavan. Se oli kai hyvin\nhiljaa, koska talojen ikkunat torin varrella pysyivät suljettuina.\nÄkkiä näkyi valoa torilla, seitsemän tai kahdeksan sytytettyä soihtua\nhulmusi joukon päitten päällä ja syöksi tulikieliä pimeään. Quasimodo\nnäki torilla liikehtivän suunnattoman joukon ryysyisiä miehiä ja\nnaisia, aseistettuina viikatteilla, keihäillä, puutarhaveitsillä\nja pertuskoilla, joiden lukemattomat kärjet välkkyivät soihtujen\nvalossa. Sieltä täältä pisti esiin hankoja muodostaen sarvia noille\nkauheille kasvoille. Hän muisti hämärästi tämän väkijoukon ja luuli\nsiinä tuntevansa kaikki ne päät, jotka muutama kuukausi sitten olivat\njuhlineet häntä narripaavina. Muuan mies, jolla oli soihtu toisessa\nja ryhmysauva toisessa kädessä, nousi kivipylväälle ja näytti pitävän\npuhetta. Samalla väkijoukko liikehti kuin piirittääkseen kirkon.\nQuasimodo otti lyhtynsä ja riensi alas tornien väliselle pengermälle\nnähdäkseen paremmin ja koettaakseen keksiä puolustuskeinoja.\n\nClopin Trouillefou oli todellakin kulkueen saavuttua Notre-Damen\npääportaalin eteen järjestänyt joukkonsa taisteluasentoon.\nVaikka hän ei odottanutkaan vastarintaa, hän tahtoi kuitenkin\nviisaana sotapäällikkönä asettua asentoon, jossa hän saattoi\ntarpeen tullen puolustautua vartijoiden hyökkäystä vastaan. Hän\noli siis asettanut joukkonsa niin, että se ylhäältä tai kaukaa\nkatsoen olisi muistuttanut roomalaista kolmikulmaa Ecnomuksen\ntaistelussa, Aleksanterin sianpäätä tai Kustaa Aadolfin kiilaa.\nTämän kolmion alusta nojasi torin perälaitaan ja sulki Parviskadun,\ntoinen sivu Hôtel-Dieuhön, samalla kun toinen sivu sulki\nSaint-Pierre-aux-Boeufs-kadun. Clopin Trouillefou oli Egyptin\nherttuan, ystävämme Jehanin ja uljaimpien kulkurien kanssa asettunut\nkolmion kärkeen.\n\nSellainen rynnäkkö, johon kulkurit nyt ryhtyivät Notre-Damea\nvastaan, ei ollut mikään harvinainen ilmiö keskiajan kaupungeissa.\n_Poliisia_ nykyisessä merkityksessä ei siihen aikaan ollut.\nSuurissa kaupungeissa ja varsinkaan pääkaupungeissa ei ollut\njärjestävää keskusjohtoa. Läänityslaitos oli muodostanut nämä suuret\nyhteiskunnat sangen omituisiksi. Kaupunki oli kokoomus lukemattomia\nläänitysalueita, jotka jakoivat sen sangen erimuotoisiin ja\n-suuruisiin osiin. Seurauksena tästä oli lukematon joukko erillisiä\npoliisiryhmiä, toisin sanoen, ei lainkaan poliisilaitosta. Niinpä\noli esimerkiksi Pariisissa niitä sataaneljääkymmentä lääniherraa\nlukuunottamatta, joilla oli vero-oikeus, kaksikymmentäviisi, joilla\noli sekä vero- että tuomio-oikeus, Pariisin piispasta, jolla oli\nsataviisi katua, Notre-Dame des Champs'n prioriin, jolla oli neljä.\nKaikki nämä läänitystuomarit tunnustivat vain nimellisesti kuninkaan\nylivallan. Kaikilla heillä oli poliisivalta. Kaikki he olivat herroja\nomalla konnullaan. Ludvig XI, tuo väsymätön uurastaja, joka niin\npontevasti aloitti läänityslaitoksen rakennuksen hajoittamisen, jota\nRichelieu jatkoi kuningasvallan ja jonka Mirabeau päätti kansanvallan\nhyväksi, hän oli koettanut repiä tuota läänitysalueverkkoa, joka\npeitti Pariisin, kahdella tai kolmella yleisellä poliisisäädöksellä,\njotka hän oli rajusti paiskannut sen silmien välitse. Niinpä hän\nmääräsi vuonna 1465 asukkaita yön tullen pitämään valoa ikkunoissa\nja sulkemaan koiransa sisälle hirttämisen uhalla; ja samana vuonna\nhän määräsi sulkemaan kadut rautaketjuilla ja kielsi kantamasta\ntikaria tai muuta hyökkäysasetta öisin kaduilla. Mutta kaikki nämä\nyhteiskunnallisen lainsäädännön yritykset unohtuivat pian. Porvarit\nantoivat vedon sammuttaa kynttilät ikkunoistaan ja koiriensa juosta\npitkin katuja; rautaketjut kiinnitettiin paikoilleen vain piirityksen\naikana; tikarinkantokielto ei aiheuttanut muuta muutosta, kuin että\nRyövärimurjunkatu sai nimen Rosvoluolankatu, mikä osoitti selvää\nedistystä. Läänityslaitoksen tuomio-oikeuksien vanha rakennus\nsäilyi vahingoittumattomana; suunnaton joukko tuomiokuntia ja\nläänityspiirejä, jotka ristiin rastiin kietoutuivat, punoutuivat,\nsotkeutuivat ja leikkautuivat toisiinsa; hyödytön vahtien, alivahtien\nja vastavahtien verkko, jonka silmien lovissa anastelu, rosvoilu\nja mellastus temmelsi ase kädessä. Tällaisen sekasorron vallitessa\nei siis tuollainen hyökkäys jotakin palatsia tai taloa vastaan\nkaupungin väkirikkaimmissa kortteleissa ollut lainkaan harvinaista.\nUseimmiten naapurit eivät lainkaan sekaantuneet leikkiin, jollei\nryöstö uhannut heidänkin talojaan. He tukkivat korvansa laukauksilta,\nsulkivat ikkunaluukkunsa, pönkittivät porttinsa ja antoivat\nasianomaisten suoriutua tappelusta joko vahtien avulla tai ilman, ja\nseuraavana päivänä sanottiin Pariisissa: -- Viime yönä hyökättiin\nÉtienne Barbetten taloon. -- Marsalkka de Clermont raastettiin\ntalostaan, jne. -- Niinpä oli sekä kuninkaallisissa palatseissa,\nLouvressa, Palais de Justicessä, Bastiljissa ja Tournelles'issa\nettä yksityisten läänitysherrain palatseissa, Petit-Bourbonissa,\nHôtel de Sens'issa, Hôtel d'Angoulêmessa ym. ampuma-aukot muureilla\nja porttien päällä. Kirkkoja suojeli niiden pyhyys. Jotkut\nniistäkin olivat linnoitettuja. Notre-Dame ei kuulunut niihin.\nSaint-Germain-des-Prés'n apotilla oli muureissa ampuma-aukkoja\naivan kuin jollakin paronilla, ja hänen luostarissaan oli käytetty\nenemmän kuparia tykkeihin kuin keiloihin. Vielä vuonna 1610 oli hänen\nlinnoituksensa nähtävissä. Nyt on tuskin hänen kirkkonsakaan enää\njäljellä.\n\nMutta palatkaamme Notre-Dameen.\n\nKun ensijärjestelyt oli suoritettu, ja meidän on kulkurien kunniaksi\nmainittava, että Clopinin määräykset täytettiin ääneti ja erinomaisen\ntäsmällisesti, nousi joukon arvoisa johtaja tuomiokirkon torin\naitausmuurille ja puhui käheällä ja voimakkaalla äänellä heiluttaen\nsoihtua, jonka liekki tuulessa hulmuten ja usein oman savunsa\npimittämänä vuoroin valaisi kirkkoa, vuoroin antoi sen peittyä\npimeään:\n\n-- Sinulle, Louis de Beaumont, Pariisin piispa ja parlamentinneuvos,\nteen minä, Clopin Trouillefou, Tunisin kuningas, suurvelho, Argot'n\nruhtinas ja narrien piispa, tiettäväksi: -- Sisaremme, joka väärin on\ntuomittu kuolemaan noituudesta, on paennut sinun kirkkoosi; sinä olet\nvelvollinen suomaan hänelle suojan ja turvapaikan; parlamentti tahtoo\nkuitenkin ottaa hänet pois, ja sinä suostut siihen; ja huomenna hänet\nhirtettäisiin Grève-torilla, jollei Jumalaa ja kulkureita olisi.\nSen tähden tulemme luoksesi, piispa. Jos kirkkosi on pyhitetty,\non sisaremmekin pyhitetty; jollei sisaremme ole pyhitetty, ei\nkirkkosikaan ole pyhitetty. Siksi vaadimme sinua luovuttamaan tytön,\njos tahdot säästää kirkkosi, tai muuten me otamme hänet sieltä ja\nryöstämme kirkon. Ja niin tapahtuukin. Minkä vakuudeksi pystytän\ntähän lippuni, ja Jumala olkoon kanssasi, Pariisin piispa!\n\nOnnettomuudeksi ei Quasimodo kuullut näitä sanoja, jotka lausuttiin\njonkinlaisella synkällä ja villillä majesteetillisuudella. Muuan\nkulkuri ojensi lipun Clopinille, joka juhlallisesti pystytti sen\nkahden katukiven väliin. Se oli hanko, jonka piikeissä oli verta\ntippuva raadonkappale.\n\nSen tehtyään Tunisin kuningas kääntyi ja tarkasti armeijaansa, tuota\nvilliä laumaa, jossa silmät ja keihäät kilpaa kiiluivat. Hetkisen\nkuluttua hän huusi:\n\n-- Eteenpäin, pojat! Työhön puskurit!\n\nKolmekymmentä rotevaa, jäntevää, sepännäköistä miestä astui esiin\nmoukarit, sorkkaraudat ja rautakanget olkapäillä. He lähestyivät\nkirkon pääportaalla, astuivat ylös portaita, ja pian nähtiin heidän\nportaalin syvennyksessä käyvän oveen käsiksi rautakangeilla. Joukko\nkulkureita seurasi heitä auttaakseen tai katsellakseen. Portaalin\nyksitoista askelmaa olivat väkeä tulvillaan.\n\nOvi kesti kuitenkin mainiosti.\n\n-- Perkele! se on kova ja itsepintainen! sanoi muuan.\n\n-- Se on vanha ja kivettynyt, sanoi toinen.\n\n-- Rohkeutta, toverit! innosti Clopin. -- Lyönpä pääni vetoa\ntohvelia vastaan, että olette saaneet oven auki, vapauttaneet tytön\nja tyhjentäneet pääalttarin, ennen kuin ainoakaan kirkonvartija on\nherännyt. Kas niin! luulenpa, että lukko on särkymässä.\n\nSamassa keskeytti Clopinin puheen kauhea ryske, joka kuului hänen\ntakaansa. Suunnaton hirsi oli pudonnut alas ilmasta, murskannut\nkymmenen tai kaksitoista kulkuria kirkon portailla ja vieri torille\nkanuunanlaukauksen paukkeella ruhjoen vielä mennessään siellä täällä\nsääriä tuolta ryysyläisjoukolta, joka tungeskeli torilla ja peräytyi\npäästäen kauhun huudon. Hetkessä oli portaitten edusta tyhjentynyt.\nPuskuritkin jättivät oven, vaikka olivat portaalin suojassa, ja itse\nClopinkin vetäytyi kunnioittavan välimatkan päähän kirkosta.\n\n-- Töin tuskin pääsin ehjänä sen alta! huusi Jehan. -- Tunsin ilman\nleyhäyksen, perhana vie! Mutta Pierre l'Assommeur on mäsänä!\n\nMahdotonta on kuvata sitä kauhun sekaista hämmästystä, millä tämä\nhirsi pudotessaan löi kulkurit. He tuijottivat hetken ilmaan\npaljon säikähtäneempinä tämän pölkyn putoamisesta, kuin jos\nkaksikymmentätuhatta kuninkaallista jousimiestä olisi äkkiä hyökännyt\nheidän niskaansa.\n\n-- Saatana! murahti Egyptin herttua, -- tämä haiskahtaa noituudelta!\n\n-- Kuu on paiskannut tuon pölkyn päällemme, sanoi Andry le Rouge.\n\n-- Luulisinpa, että kuu on Pyhän Neitsyen ystävä! virkkoi François\nChanteprune.\n\n-- Tuhat paavia! karjaisi Clopin, -- te olette pöllöjä joka sorkka!\n-- Mutta hänkään ei osannut selittää pölkyn putoamista.\n\nKun soihtujen loimu valaisi ainoastaan seinän julkisivun alaosaa, ei\nvoitu nähdä mitään sen ylemmästä osasta. Raskas hirsi makasi torilla,\nja iskun saaneitten kuultiin ähkivän ja valittavan.\n\nKun ensi hämmästys oli hälvennyt, Tunisin kuningas keksi vihdoin\nselityksen, joka tuntui hänen seuralaisistaan todennäköiseltä.\n\n-- Perhana! puolustautuvatko kaniikit? Hyökätkää! hyökätkää!\n\n-- Hyökkäykseen! toisti joukko raivoisasti hurraten, ja nuolia ja\nkuulia satoi julkisivuun.\n\nLaukauksista heräsivät lähitalojen rauhalliset asukkaat. Useita\nikkunoita avattiin, ja niissä näkyi yömyssyjä ja kynttilänjalkoja\npiteleviä käsiä.\n\n-- Ampukaa ikkunoihin! huusi Clopin.\n\nIkkunat sulkeutuivat heti. Ja porvariraukat, jotka tuskin olivat\nehtineet katsahtaakaan tuota meluisaa ja sekavaa hälinää, johon\npunertava soihdunvalo loi kamalan valaistuksen, riensivät sydän\nkurkussa takaisin vaimojensa luo epätietoisina siitä, pidettiinkö\nnyt hornanpeliä Notre-Damen edustalla, vai olivatko burgundilaiset\nhyökkäämässä, kuten vuonna 64. Ja miehet ajattelivat ryöstöä ja\nvaimot raiskausta, ja kaikki vapisivat.\n\n-- Hyökkäykseen! toistivat kulkurit. Mutta he eivät uskaltaneet\nlähestyä. He katselivat vuoroin kirkkoa, vuoroin pölkkyä. Pölkky ei\nliikahtanut paikaltaan ja kirkko seisoi rauhallisena ja autiona,\nmutta jokin seikka kauhisti kulkureita.\n\n-- Työhön, puskurit! huusi Trouillefou. Särkekää ovet!\n\nKukaan ei liikahtanut.\n\n-- Helvetti! sanoi Clopin, pelkäävätkö miehet hirttä!\n\nMuuan vanha kulkuri vastasi hänelle:\n\n-- Kapteeni, hirsi ei meitä pidätä, vaan ovi, joka on täynnä\nraudoituksia. Sorkkaraudat eivät pysty siihen.\n\n-- Millä te sitten saisitte sen rikki? kysyi Clopin.\n\n-- Tarvittaisiin muurinsärkijää.\n\nSilloin juoksi Tunisin kuningas urheasti tuon kauhean hirren luo ja\npani jalkansa sen päälle.\n\n-- Tässä se on! huusi hän, -- kaniikit ovat sen teille lähettäneet.\n-- Ja tehden pilkallisen kumarruksen kirkkoa kohden hän lisäsi: --\nKiitos, kaniikit!\n\nTämä temppu teki hyvän vaikutuksen, pölkyn lumous haihtui. Kulkurien\nrohkeus palasi. Pian syöksyi tuo raskas tukki, jonka kaksisataa\nvoimakasta käsivartta nosti kevyesti kuin höyhenen maasta,\nraivoisasti pääportaalin ovea vasten, jota jo ennen oli yritetty\njärkyttää. Siten nähtynä kulkurien soihtujen hämärässä hohteessa,\nmuistutti tuo pitkä tukki, jota miesjoukko juoksujalkaa syöksi\nkirkkoa vasten, tuhatjalkaiselta kummitukselta, joka sarvet ojossa\nryntäsi kivi jättiläistä vastaan.\n\nHirren iskusta metallipintainen ovi kumahti kuin suunnaton rumpu.\nSe ei särkynyt, mutta koko tuomiokirkko tärähti, ja kumea jyminä\nkuului sen syvästä hautaholvista. Samassa alkoi suuria kiviä putoilla\nylhäältä julkisivusta hyökkääjien niskaan.\n\n-- Piru vieköön! huusi Jehan, -- ravistavatko tornit kaiteensa\npäällemme?\n\nMutta nyt oltiin päästy hyvään vauhtiin, ja Tunisin kuningas näytti\nhyvää esimerkkiä; piispa siellä varmasti puolustautui; ja siksi\nsyöstiin hirttä yhä raivokkaammin ovea vasten, huolimatta siitä, että\nkivet siellä täällä murskasivat pääkalloja.\n\nIhmeellistä oli, että nämä kivet putoilivat yksitellen, vaikkakin\ntiheään. Kulkurit tunsivat aina kaksi iskua yhtaikaa, toisen\njalkoihin ja toisen päähän. Harvat olivat osumatta, ja suuri joukko\nkuolleita ja haavoittuneita peitti maan hyökkääjien jaloissa. Mutta\nheidän raivonsa kasvoi vain siitä ja uusia astui alati kaatuneitten\ntilalle. Pitkä hirsi syöksyi ovea vasten säännöllisesti kuin kellon\nläppä, kiviä satoi lakkaamatta, ja ovi rytisi.\n\nLukija on varmaan arvannut, että tämän vastarinnan, joka niin ärsytti\nkulkureita, aiheutti Quasimodo.\n\nSattuma oli pahaksi onneksi suosinut kuuroa kellonsoittajaa.\n\nSaavuttuaan tornien väliselle pengermälle oli hän aluksi ollut aivan\npyörällä päästään. Hän oli jonkin minuutin vain juossut edestakaisin\npengermällä kuin hullu ja nähnyt kulkurien tiheän joukon valmiina\nhyökkäämään kirkkoa vastaan ja rukoillut paholaista tai Jumalaa\npelastamaan mustalaistytön. Kerran välähti hänen mieleensä juosta\neteläiseen torniin ja soittaa hätäkelloa; mutta kirkonovet olisivat\nkai jo säpäleinä, ennen kuin Marien ääni ehtisi kaiuttaa ainoatakaan\nsoinnahdusta. Juuri silloin kävivät kulkurit rautakangeillaan oveen\nkäsiksi. Mitä tehdä?\n\nÄkkiä hän muisti, että työmiehet olivat koko päivän olleet eteläisen\ntornin seinien palkiston ja katon korjaustöissä. Se oli valonsäde.\nSeinät olivat kivestä, katto lyijystä ja palkisto puusta. Tuo\nsuunnaton palkisto, joka oli niin tiheä, että sitä nimitettiin\nmetsäksi.\n\nQuasimodo juoksi tähän torniin. Alemmat suojat olivat todellakin\ntäynnä rakennusaineita. Siellä oli kiviröykkiöitä, lyijylaattoja\nkäärössä, suuri joukko rimoja ja jo sahattuja hirsiä sekä\nrakennussorakasoja. Täydellinen asevarasto.\n\nHetkeäkään ei ollut hukattavissa. Sorkkaraudat ja moukarit\ntekivät jo työtään alhaalla. Voimalla, jonka tietoisuus vaaran\nläheisyydestä teki kymmenkertaiseksi, hän nosti hirsistä suurimman\nja painavimman, työnsi sen ulos eräästä aukosta ja antoi sen\nliukua pengermän kaiteitten yli ja syöksyä syvyyteen. Pudotessaan\nnäin sadankuudenkymmenen jalan korkeudesta tuo raskas tukki raapi\nmennessään tornin seinää, särki kuvanveistoksia ja pyörähti usean\nkerran ympäri kuin myllynsiipi, joka itsekseen liikkui avaruudessa.\nVihdoin se jysähti maahan, kuului kauheita huutoja, ja tuo musta\ntukki näytti torille pudotessaan loikkaavalta käärmeeltä.\n\nQuasimodo näki kulkurien hirren pudottua hajaantuvan kuin lapsen\npuhaltaman tuhkan. Hän käytti hyväkseen heidän hämmästystään,\nja sillä aikaa kun he taikauskoisen kauhun vallassa katselivat\ntuota taivaasta pudonnutta tukkia ja sen jälkeen ampuivat kuuron\nnuolia ja luoteja päin portaalin kivipyhimysten silmiä, Quasimodo\nkeräsi kaikessa hiljaisuudessa soraa, kiviä, vieläpä muurarien\ntyökalupussejakin samalle kaiteelle, josta hirsi oli syöksynyt alas.\n\nKun kulkurit uudelleen hyökkäsivät kirkon ovea vastaan, alkoi heidän\nylleen sataa kiviä, ja heistä tuntui siltä, kuin kirkko ravistelisi\npalasia itsestään heidän ylleen.\n\nJoka tällöin olisi voinut nähdä Quasimodon, olisi kauhistunut.\nPaitsi niitä heittoaseita, joita hän oli kasannut kaiteelle, hän oli\nkerännyt suuren kiviröykkiön myös pengermälle. Kun varasto kaiteella\noli loppunut, hän kävi käsiksi vararöykkiöön, hän kumartui ja nousi,\nkumartui ja nousi edelleen uskomattoman nopeasti. Hänen suuri\ntontunpäänsä nojautui kaiteen yli, suuri kivi putosi, sitten toinen,\nkolmas. Tuolloin tällöin hän seurasi katseellaan jotakin suurta\nkiveä, ja kun se osui hyvin, hän sanoi: Heh!\n\nKulkurit eivät kuitenkaan menettäneet rohkeuttaan. Tuo suuri ovi,\njota he lakkaamatta puskivat, oli jo toistakymmentä kertaa rysähtänyt\nheidän tammisen muurinsärkijänsä raskaista iskuista sadan miehen\nvoimalla. Ovensivut halkeilivat, kohokoristeet pirstoutuivat,\nsaranat hypähtivät joka iskusta, laudat irtautuivat liitoksistaan,\nja raudoitusten väliset puuosat pirstoutuivat jauhoksi. Quasimodon\nonneksi oli ovissa enemmän rautaa kuin puuta.\n\nHän huomasi kuitenkin, että suuri ovi oli särkymäisillään. Vaikka hän\nei kuullutkaan mitään, kumahti kuitenkin muurinsärkijän joka isku\nkirkon hautaholveissa ja hänen aivoissaan. Hän näki pengermältään\nkulkurien raivoisina ja voitonvarmoina puivan nyrkkiä kirkon pimeälle\njulkisivulle, ja hän toivoi että hänellä ja mustalaistytöllä olisi\nsiivet, kuten pöllöillä, jotka lehahtivat lentoon hänen päänsä\nyläpuolella.\n\nHänen kivisateensa ei enää kyennyt karkottamaan hyökkääjiä.\n\nTämän tuskallisen huomion tehtyään hän näki sen kaiteen alapuolella,\njosta hän murskasi kulkureita, kaksi pitkää kivistä vesitorvea, jotka\npäättyivät aivan pääportaalin kohdalle. Näitten torvien yläpää oli\npengermän pinnassa. Hänessä heräsi muuan ajatus, josta tajusi olevan\nhyötyä. Hän juoksi silmänräpäyksessä pieneen tornihuoneeseensa, toi\nsieltä sylillisen kuivia risuja, heitti ne torvien suulle, keräsi\nrisujen päälle kasan rimoja ja lyijykääröjä, joita hän ei vielä ollut\nkäyttänyt, ja sytytti risuihin tulen lyhdystään.\n\nKun kiviä ei enää satanut, kulkurit eivät enää katselleet ylös.\nHuohottaen kuin metsäsian pesään hyökkäävät koirat, he tunkeilivat\npääoven ääressä, joka yhä kesti, vaikka paikoin olikin jo ruhjottu.\nHe odottivat innoissaan ratkaisevaa iskua, joka saisi sen murtumaan.\nJokainen halusi päästä ensimmäisten joukossa sisälle, kun se avaisi\npääsyn tähän tuomiokirkkoon, tuohon suunnattomaan aarreaittaan, johon\noli kerätty kolmen vuosisadan rikkaudet. Villisti ja riemukkaan\nhimokkaasti ulvoen he johtivat toistensa mieleen noita kauniita\nhopearistejä, kauniita kultakoristekaapuja, kauniita hautakoristeita\nkullatusta hopeasta, kuorin suurta komeutta, pyhimyslippaita,\nkynttilänjalkoja, rippileipärasioita, tabernaakkeleita ja\npyhäinjäännöskätköjä, jotka loistavina juhlapäivinä, jouluna\nkynttiläin hohteessa, pääsiäisenä auringonvalossa, peittivät alttarit\nkokonaan kullalla ja timanteilla. Varmaa on, että nuo raajarikot,\npyhiinvaeltajat, arkkikätyrit ja vapaat peitset ajattelivat paljoa\nvähemmän mustalaistytön vapauttamista kuin kirkon ryöstämistä.\nUskommepa kernaasti, että Esmeraldan vapauttaminen oli suurelle\nosalle heistä vain tekosyy, mikäli varkaat yleensä tekosyitä\ntarvitsevat.\n\nKun he parhaillaan järjestäytyivät muurinsärkijän ympärille\nviimeiseen ponnistukseen, kun kaikki henkeä pidättäen jännittivät\nlihaksiaan pannakseen tähän ponnistukseen kaiken voimansa, silloin\nkuului yhtäkkiä joukon keskeltä vielä kauheampia parkaisuja kuin\ntukin pudotessa. Ne, jotka eivät huutaneet, jotka vielä olivat\nhengissä, katsoivat ylös. -- Kahdesta kohdasta virtasi ylhäältä\nrakennuksesta sulaa lyijyä tiheimpään väkijoukkoon. Tämä kiehuva\nmetalli litisti alleen tuon ihmismeren, johon se lävisti kaksi mustaa\nja suitsevaa aukkoa aivan kuin kuuma vesi lumeen. Niissä vääntelehti\nkuoleman kielissä puoliksi palaneita ihmisiä, jotka karjuivat\ntuskasta. Noista kahdesta päävirrasta räiskyi tuo kauhea sade\npisaroina väkijoukkoon ja tunkeutui tulikairoina pääkalloihin. Tuo\nraskas tuli sirotti noiden onnettomien päälle tuhansittain hauleja.\n\nTuskanhuudot olivat sydäntäsärkeviä. Kulkurit pakenivat suin päin,\nniin rohkeat kuin pelkuritkin, heittäen hirren kaatuneitten päälle,\nja paikka tyhjeni jälleen.\n\nKaikki katselivat ylös kirkkoa kohden. Se, mitä he siellä näkivät,\noli aivan erikoista. Ylemmällä pengermällä ruusustoikkunan\nyläpuolella loimusi suuri tuli, josta tornien välissä tuprusi\nilmaan sankkoja savu- ja kipinäpilviä, suuri liekehtivä tulipatsas,\njosta tuuli silloin tällöin riuhtaisi kielekkeitä irti. Tämän\ntulipatsaan alla, punertavan apilanlehtikaiteen alla vuodatti kaksi\nlohikäärmeen pään muotoista vesitorvea lakkaamatta tuota hehkuvaa\nsadetta, jonka hopeanvalkea virta kuvastui kirkon pimeää alaosaa\nvasten. Lähetessään maata nuo lyijyvirrat levisivät suihkuksi, joka\nmuistutti ruiskukannun lukemattomista rei'istä ryöppyävää vettä.\nTulipatsaan yläpuolella kohosivat valtavat tornit, joista kaksi\nsivua näkyi selvästi ja tarkkapiirteisesti, toinen aivan mustana,\ntoinen tulenkarvaisena, ja jotka näyttivät vielä suuremmilta sen\nsuunnattoman varjon vuoksi, jonka ne loivat taivaalle. Niiden\nlukemattomat paholaisen- ja pedonkuvat muodostivat kammottavan näyn.\nTulen loimuavassa hohteessa näytti siltä, kuin ne liikahtelisivat.\nNäkyi käärmeenpäitä, jotka näyttivät nauravan, lohikäärmeenpäitä,\njoiden haukahtelun luuli kuulevansa, salamantereita, jotka\npuhalsivat tuleen, ja hirviöitä, jotka aivastivat savusta. Ja näiden\nkummituksien joukossa, jotka tämä tulenloimu ja melu siten oli\nherättänyt kiviunestaan, oli muuan, joka todella liikkui ja jonka\nsilloin tällöin nähtiin kulkevan tuon liekehtivän roihun ohitse aivan\nkuin yölepakon kynttilän ohitse.\n\nTämä harvinainen majakkatuli herätti varmaankin kaukana Bicêtren\nkummuilla puunhakkaajan, joka kauhistuen näki Notre-Damen tornien\njättiläismäisen varjon häälyvän nummellaan.\n\nKulkurien keskuudessa vallitsi kauhun synnyttämä hiljaisuus,\njolloin kuului vain luostariin suljettujen kaniikkien hätähuutoja,\njotka ilmaisivat heidän olevan suuremman levottomuuden vallassa\nkuin palavaan talliin suljettujen hevosten, räminää ikkunoista,\njoita avattiin ja vielä nopeammin suljettiin, hälinää taloista ja\nHôtel-Dieustä, tulen räiskettä, kuolevien viimeisiä korahduksia ja\nlyijysateen lakkaamaton lotina kiveystä vasten.\n\nKulkuripäälliköt olivat vetäytyneet Gondelaurier'n talon eteen ja\npitivät siellä neuvottelua. Egyptin herttua istui pylväskivellä\nja katseli taikauskoisella pelolla tuota aavemaista roviota, joka\nloimusi kahdensadan jalan korkeudessa ilmassa. Clopin Trouillefou\npuri raivosta suuria nyrkkejään.\n\n-- Mahdotonta päästä sisälle! mutisi hän hampaittensa välitse.\n\n-- Vanha noiduttu kirkko! murahti vanha mustalainen Mathias Hungadi\nSpicali.\n\n-- Paavin parran kautta! virkkoi muuan harmaantunut veijari, joka oli\nollut sotamiehenä, -- nuo kirkon vesitorvet sylkevät sulaa lyijyä\nparemmin kuin Lectouren ampumareiät.\n\n-- Näettekö tuota paholaista, joka liikkuu edestakaisin tulen\nääressä? huudahti Egyptin herttua.\n\n-- Perhana! sanoi Clopin, sehän on tuo kirottu kellonsoittaja, se on\nQuasimodo.\n\nMustalainen ravisti päätään.\n\n-- Sanon teille, että se on Sabnacin henki, suuri markiisi,\nlinnoitusten haltija. Hänellä on aseistetun sotilaan vartalo ja\nleijonan pää. Toisinaan hän ratsastaa hirvittävällä hevosella. Hän\nmuuttaa ihmisiä kiviksi, joista hän rakentaa torneja. Hänellä on\nviisikymmentä legioonaa käskettävänään. Se on varmasti hän. Tunnen\nhänet. Toisinaan hän on pukeutunut kauniiseen kultakirjailtuun,\nturkkilaismalliseen pukuun.\n\n-- Missä on Bellevigne de l'Etoile? kysyi Clopin.\n\n-- Hän on kuollut, sanoi muuan nainen.\n\nAndry le Rouge nauroi typerää naurua:\n\n-- Notre-Dame toimittaa Hôtel-Dieulle puuhaa, sanoi hän.\n\n-- Eikö sitten millään keinolla saada tuota ovea murretuksi? huudahti\nTunisin kuningas jalkaa polkien.\n\nEgyptin herttua osoitti murheellisena kiehuvia lyijyvirtoja, jotka\nyhä valuivat fosfori juovina pitkin kirkon julkisivua.\n\n-- On nähty kirkkojen tuolla tavalla puolustautuvan, huomautti\nhän huoaten. Pyhän Sofian kirkko Konstantinopolissa paiskasi\nneljäkymmentä vuotta sitten kolme kertaa perättäin Muhametin\npuolikuun alas tärisyttämällä kupolejaan. Vilhelm Pariisilainen, joka\nrakennutti tämän kirkon, oli velho.\n\n-- Lähdemmekö sitten täältä noloina kuin koira häntä koipien\nvälissä? sanoi Clopin. Jätämmekö sisaremme tuonne ja annamme noiden\nkaapususien hirttää hänet huomenna!\n\n-- Ja sakaristo, jossa on kuormittain kultaa! lisäsi muuan kulkuri,\njonka nimi, ikävä kyllä, ei ole tiedossamme.\n\n-- Perhana! huusi Trouillefou.\n\n-- Koetetaan vielä kerran, sanoi kulkuri.\n\nMathias Hungadi ravisti päätään.\n\n-- Emme pääse ovesta sisälle. Meidän täytyy etsiä jokin heikko kohta\ntuon vanhan peikon varustuksessa. Jokin kolo, jokin salakäytävä,\njonkinlainen sauma.\n\n-- Missä on sellainen? sanoi Clopin. Paikalla käännyn sinne. -- Mutta\nmissä on tuo pieni ylioppilas Jehan, joka oli pukeutunut kokonaan\nrautaan.\n\n-- Hän on varmaankin kuollut, vastasi joku. Hänen nauruaan ei enää\nkuulu.\n\nTunisin kuningas rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Vahinko. Tuon haarniskan alla sykki urhea sydän. -- Entä mestari\nPierre Gringoire?\n\n-- Kapteeni Clopin, sanoi Andry le Rouge, hän hiipi tiehensä jo\nsilloin, kun olimme vasta Pont-aux-Changeurs'illa.\n\nClopin polki jalkaa.\n\n-- Jumalauta! hän se meidät tänne yllytti, ja nyt hän jättää meidät\nkesken kaiken! -- Senkin suulas pelkuri ja akka!\n\n-- Kapteeni Clopin, huusi Andry le Rouge, joka katseli Rue du\nParvis'lle, tuoltahan se pieni ylioppilas tulee.\n\n-- Kiitetty olkoon Pluto! sanoi Clopin. Mutta mitä pirua hän raahaa\nperässään?\n\nJehan sieltä todellakin tuli, juosten niin nopeasti kuin hänen\nraskas asunsa ja pitkät portaat, joita hän veti perässään, sallivat,\nhengästyneempänä kuin muurahainen, joka kiskoo pariakymmentä kertaa\nitseään isompaa heinänkortta.\n\n-- Voitto! _Te Deum!_ huusi ylioppilas. Tässä on Port Saint-Landryn\nrantajätkien portaat.\n\nClopin meni hänen luokseen.\n\n-- Poika! mitä aiot tehdä noilla portailla, hitto vieköön?\n\n-- Minulla on ne, vastasi Jehan huohottaen. Minä tiesin, missä ne\nolivat. -- Satamamestarin vajassa. -- Siellä on eräs tyttö, joka\npitää minua kauniina kuin Kupido. -- Hänen avullaan sain portaat,\npiru vieköön. -- Tyttö raukka tuli paitasillaan avaamaan minulle.\n\n-- No niin, sanoi Clopin, mutta mitä aiot tehdä portailla?\n\nJehan katsahti häneen kujeellisen ja tärkeän näköisenä ja näpsäytti\nsormiaan kastanjettien tapaan. Hän oli ylpeä tällä hetkellä. Hänellä\noli päässään tuollainen viidennentoista vuosisadan raskas kypäri,\njoka omituisilla koristuksillaan pelotti vihollista. Siinä törrötti\nkymmenen sellaista rautapiikkiä, että Jehan olisi voinut esittää\nvaatimuksia Nestorin homerolaisen Dekembolos laivan peloittavaan\nnimeen.\n\n-- Mitäkö aion tällä tehdä, korkea Tunisin kuningas? Näetkö tuolla\nportaalien päällä noita patsaita, jotka ovat niin hupsun näköisiä?\n\n-- Näen. Mitä sitten?\n\n-- Ne ovat Ranskan kuninkaitten kuvapatsaita.\n\n-- Mitä se minua liikuttaa? sanoi Clopin.\n\n-- Odotahan! Tuon patsasrivin päässä on ovi, joka suljetaan vain\nsäpillä. Nousen näillä portailla ylös ja olen kirkossa. -- Poika,\nanna minun nousta ensimmäisenä.\n\n-- En, hyvä toveri, minullahan portaat on. Tule toisena.\n\n-- Beelsebub sinut nujertakoon! sanoi Clopin suuttuneena. Minä en\ntahdo kulkea kenenkään jäljessä.\n\n-- No hae itsellesi portaat, Clopin!\n\nJa hän alkoi juosta torin poikki vetäen portaita perässään ja huutaen:\n\n-- Seuratkaa minua, pojat!\n\nPian portaat olivat pystyssä alemman patsasrivin kaidetta vasten\ntoisen sivuportaalin kohdalla. Kulkurit tunkeilivat portaitten\nympärillä rynnätäkseen niitä myöten ylös. Mutta Jehan piti puoliaan\nja astui ensimmäisenä portaille. Nouseminen kävi hitaasti. Ranskan\nkuninkaitten patsasrivi on noin kuudenkymmenen jalan korkeudella\nlattiasta ja yksitoista askelmaa lisäsi vielä tätä korkeutta.\nJehan, jota raskas varustus haittasi, nousi vain verkalleen pitäen\ntoisella kädellä kiinni porraspuista ja kantaen toisessa jousipyssyä.\nPäästyään puolitiehen, hän loi surumielisen silmäyksen siihen\nruumiskasaan, joka peitti portaat.\n\n-- Voi! sanoi hän, tuo ruumisröykkiöhän on Iliadin viidennen laulun\nveroinen! -- Sitten hän jatkoi kiipeämistään. Kulkurit seurasivat\nhäntä. Heitä oli mies joka askelmalla. Kun näki tuon rautaselkäjuovan\nkohoavan pimeässä kesäyössä, olisi luullut näkevänsä terässuomuisen\nkäärmeen matelevan kirkon seinää myöten. Jehan, joka viheltäen nousi\netunenässä ja muodosti pään, teki mielikuvan täydelliseksi.\n\nVihdoin ylioppilas pääsi kaiteelle saakka ja kiipesi sen yli varsin\nkeveästi koko kulkuri joukon riemuitessa. Päästyään siten linnan\nherraksi hän päästi ilohuudon, mutta vaikeni äkkiä kivettyneenä.\nErään kuningaspatsaan takaa hän oli keksinyt Quasimodon kiiluvan\nsilmän.\n\nEnnen kuin kukaan muu ryntääjistä oli ehtinyt astua pengermälle,\noli tuo kauhea kyttyräselkäinen yhdellä harppauksella syöksynyt\nportaitten luo, tarttunut sanaakaan sanomatta suurilla käsillään\nniiden päihin, työntänyt ne jättiläisvoimin seinästä ulommas,\nhuojuttanut hetken noita ylhäältä alas saakka kulkureita täynnä\nolevia pitkiä, heiluvia portaita edestakaisin ja sitten äkkiä\nyliluonnollisella ponnistuksella töytäissyt ne ihmisineen\npäivineen torille päin. Tänä hetkenä vapisivat rohkeimmatkin.\nSilmänräpäyksen nuo sysätyt portaat seisoivat pystyasennossa aivan\nkuin kahden vaiheilla, alkoivat sitten huojahdella ja syöksyivät\nvihdoin kauheassa kuudenkymmenen jalan kaaressa taaksepäin torille\nihmistaakkoineen nopeammin kuin nostosilta, jonka ketjut katkeavat.\nKuului kauhea kirousten huuto, sitten kaikki oli hiljaista, ja vain\njoku vaivainen raajarikko ryömi esille ruumiskasoista.\n\nRiemuhuutoa seurasi nyt tuskan ja vihan sorina. Quasimodo seisoi\nhievahtamatta nojaten käsivarsillaan kaiteeseen ja katsellen torille.\nHän näytti vanhalta pitkätukkaiselta kuninkaalta ikkuna-aukossaan.\n\nJehan Frollo oli joutunut sangen arveluttavaan asemaan. Hän oli\nparvekkeella kahden kesken tuon pelottavan kellonsoittajan kanssa,\nerotettuna tovereistaan, jotka olivat kuudenkymmenen jalan korkuisen\npystysuoran muurin juurella. Quasimodon huojuttaessa portaita\nylioppilas oli rientänyt ovelle, jonka hän luuli olevan auki. Mutta\nse olikin kiinni. Kuuro oli pengermälle juostessaan sulkenut sen\njälkeensä. Jehan oli silloin piiloutunut erään kivikuninkaan taakse\nja tuijotti kyttyräselkää henkeä pidättäen ja yhtä säikähtäneen\nnäköisenä kuin se onneton, joka liehitteli erään eläintarhan vartijan\nvaimoa ja eräänä iltana rakkauskohtaukseen mennessään erehdyksestä\nkiipesi väärästä kohdasta muurille ja kohtasi odottamatta jääkarhun.\n\nAluksi kuuro kellonsoittaja ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota;\nmutta vihdoin hän käänsi päänsä ja suoristautui äkkiä. Hän oli\näkännyt ylioppilaan.\n\nJehan valmistautui ankaraan iskuun, mutta kuuro ei liikahtanutkaan;\nhän oli vain kääntynyt ylioppilaan puoleen ja katseli häntä.\n\n-- Ho! ho! sanoi Jehan, miksi katselet minua noin tuolla ainoalla\nsurumielisellä silmälläsi?\n\nJa samalla tuo nuori hulivili jännitti salaa jousensa.\n\n-- Quasimodo! huusi hän, minä muutan liikanimesi. Tästä lähin\nnimitetään sinua sokeaksi.\n\nHän laukasi. Sulitettu nuoli suhahti ilmassa ja tunkeutui\nkyttyräselkäisen vasempaan käsivarteen. Quasimodo ei välittänyt siitä\nsen enempää kuin kuningas Faramond, jos hän olisi saanut naarmun. Hän\ntarttui nuoleen oikealla kädellään, veti sen haavasta, taittoi sen\ntyynenä polveaan vasten ja pikemminkin pudotti kuin heitti palaset\nmaahan. Mutta Jehan ei enää ehtinyt ampua uudelleen. Taitettuaan\nnuolen Quasimodo ponnahti yhdellä harppauksella kuin heinäsirkka\nylioppilaan kimppuun, jonka varustus litistyi töytäyksestä muuria\nvasten.\n\nJa nyt näki joukko soihtujen valossa hirvittävän näyn.\n\nQuasimodo oli vasemmalla kädellään tarttunut ylioppilaan molempiin\nkäsiin tämän seisoessa kauhusta mykistyneenä ja liikahtamattomana ja\npoimi oikealla ääneti uhkaavan hitaasti kaikki hänen varustuksensa,\nmiekan, tikarit, kypärän, rintahaarniskan ja käsivarrensuojukset.\nOlisi luullut näkevänsä apinan kuorivan pähkinää. Quasimodo heitti\npala palalta jalkoihinsa ylioppilaan rautakuoren.\n\nKun Jehan näki aseensa ja varustuksensa riisuttavan ja tunsi olevansa\nturvattomana noissa kauheissa käsissä, hän ei koettanutkaan puhua\ntuolle kuurolle, vaan alkoi julkeasti nauraa hänelle vasten kasvoja\nja laulaa kuusitoistavuotiaan huolettomalla pelottomuudella siihen\naikaan yleistä laulua:\n\n    Yhä kaupungillamme on\n    näkö hieno ja huoleton,\n    se vaikka ryöstetty on...\n\nHän ei ehtinyt pitkälle. Quasimodon nähtiin seisovan patsaskäytävän\nreunalla ja pitäen toisella kädellään ylioppilasta jaloista\nheiluttavan häntä syvyyden yllä kuin mitäkin linkoa. Sitten kuultiin\nkolahdus, aivan kuin luulipasta olisi lyöty seinää vasten, ja sen\njälkeen putosi alas jotakin, joka noin kolmanneksen matkaa tehtyään\ntarttui erääseen seinänulkonemaan ja jäi siihen riippumaan. Se oli\nkuollut ruumis kahtia taittuneena, selkä katkenneena ja pääkallo\nsärkyneenä.\n\n-- Kostoa! huusi Clopin.\n\n-- Rynnäkköön! kiljui väkijoukko.\n\n-- Kimppuun! kimppuun!\n\nSyntyi kauhea ulvonta, johon sekaantui kaikki kielet, kaikki murteet,\nkaikki äänet. Ylioppilasraukan kuolema oli saattanut tämän lauman\nvilliintyneen raivon valtaan. Joukon valtasi häpeä ja viha siitä,\nettä niin kauan oli antanut kyttyräselkäisen pidättää hyökkääjiä\nkirkon edustalla. Tämä raivo sai heidät löytämään portaita, lisäsi\nsoihtujen lukua, ja hetken päästä Quasimodo näki tuon kauhean\nmuurahaispesän joka haaralta ryntäävän Notre-Damea vastaan.\nKellä ei ollut portaita, hänellä oli köyttä, jossa oli solmuja,\nkellä ei ollut köyttä, hän kiipesi kuvanveistoksia myöten ylös\nkirkon julkisivua. He tarttuivat toistensa repaleihin. Mahdotonta\noli vastustaa tätä hirvittäväin kasvojen hyökyä. Raivon liekit\nleimahtelivat heidän villeistä katseistaan, hiki valui virtoinaan\nheidän lianharmailta kasvoiltaan. Kaikki nuo irvistykset, kaikki tuo\nilkeys vyöryi Quasimodoa kohden. Olisi luullut, että jokin toinen\nkirkko oli lähettänyt kaikki gorgoninsa, verikoiransa, ihmissutensa,\npaholaisensa, kaikki mielikuvituksellisimmat kuvanveistoksensa\nhyökkäämään Notre-Damea vastaan. Julkisivun kivikummitusten päällä\noli kerros eläviä kummituksia.\n\nTällä välin oli torille ilmestynyt lukemattomia soihtuja. Tuo\ntähän saakka pimeässä esitetty kammottava näytelmä valaistiin\näkkiä. Tuomiokirkon tori loi punertavan kajastuksen yötaivaalle,\nja ylemmällä pengermällä palava rovio valaisi kauas kaupunkia.\nTähän valovirtaan muodostivat Notre-Damen tornien varjokuvat,\njotka kohosivat korkealle Pariisin kattojen yläpuolelle, laajan\nvarjosyvennyksen. Kaupunki tuntui olevan liikkeellä. Hätäkellojen\nvalitus kuului kaukaa. Kulkurit ulvoivat, läähättivät, kiroilivat,\nkiipesivät, ja Quasimodo, joka oli voimaton sellaista vihollista\nvastaan, vapisi mustalaistytön puolesta nähdessään noitten raivoisien\nkasvojen lähestyvän yhä lähemmäksi hänen pengermäänsä. Hän rukoili\nihmettä taivaasta väännellen epätoivoisena käsiään.\n\n\n\n\nV. Kammio, jossa Ranskan Ludvig herra lukee rukouksiaan\n\n\nLukija ei liene unohtanut, että Quasimodo hetkistä aikaisemmin kuin\nkeksi kulkurien öisen kulkueen torninsa huipulta tarkastellessaan\nPariisia oli nähnyt siellä ainoastaan yhden ainoan valon, pienen\ntähden, joka loisti erään Saint-Antoineportin luona sijaitsevan\nkorkean ja synkän rakennuksen ylimmästä kerroksesta. Tämä rakennus\noli Bastilji, tämä tähti oli Ludvig XI:n kynttilä.\n\nKuningas Ludvig XI oli todellakin ollut jo kaksi päivää Pariisissa.\nParin päivän päästä hän palasi jälleen Montilz-les-Tours'in linnaan.\nHän kävi harvoin ja vain pikimmältään hyvässä Pariisissaan, jossa\nhänen turvanaan ei ollut riittävästi vallihautoja, hirsipuita eikä\nskotlantilaisia jousimiehiä.\n\nHän oli tänään valinnut Bastiljin yösijakseen. Hän ei ensinkään\npitänyt suuresta Louvren huoneestaan, joka oli viiden neliösylen\nlaajuinen ja jossa oli suuri uuni, kuusi suurta eläinveistosta ja\nkolmetoista suurta profeettaa sekä suuri, yksitoista jalkaa leveä\nja kaksitoista jalkaa pitkä vuode. Hän häipyi tähän avaruuteen.\nTuo täydellinen porvarikuningas piti Bastiljista ja sen pienestä\nhuoneesta ja vuoteesta. Ja sitä paitsi Bastilji oli linnana Louvrea\nvankempi.\n\nSe kammio, jonka kuningas oli varannut itselleen tuohon valtion\nvankilaan, ei ollut aivan pieni ja käsitti linnan erään pikkutornin\nylimmän kerroksen. Se oli pyöreä suoja, joka oli sisustettu\nkiiltävillä olkimatoilla, jonka kattohirret oli koristeltu\nkullatuilla tinaliljoilla ja hirsien välit maalattu, jossa oli\nrikkaasti veistoksilla koristettu seinälaudoitus, joka oli täynnä\nkiiltäviä tinaruusuja ja maalattu kauniilla vaaleanvihreällä värillä,\njoka oli valmistettu maksaruohosta ja hienosta indigosta.\n\nTässä huoneessa oli vain yksi ikkuna, korkea suippokaari, joka\noli varustettu messinkilankaverkolla ja rautaristikolla ja sen\nlisäksi hämärrytetty kauniilla lasiruuduilla, joihin oli maalattu\nkuninkaan ja kuningattaren vaakunat ja jotka olivat maksaneet\nkaksikymmentäkaksi souta ruudulta.\n\nHuoneeseen johti vain yksi käytävä, yksi uudenaikainen\npyörökaarityylinen ovi, joka oli varustettu verholla irlantilaisen\npuisen oviholvin kummassakin päässä, jollaisia taidokkaita,\nomituisesti valmistettuja puutöitä tapasi vielä sataviisikymmentä\nvuotta sitten useassa aatelistalossa. \"Vaikka ne ovat rumia ja\nepämukavia\", sanoo Sauval valittaen, \"eivät vanhuksemme tahdo luopua\nniistä ja säilyttävät niitä kaikkien harmiksi.\"\n\nTässä huoneessa ei ollut lainkaan tavallisen huoneen kalustoa,\nei penkkejä, ei kolmijalkoja, ei tavallisia arkunmuotoisia\njakkaroita eikä liioin hienompia, pienten neljän soun pylvästen\nja vastapylvästen kannattamia. Siellä ei ollut kuin yksi ainoa\nkokoontaitettava nojatuoli, muuten sangen komea: puuosiin oli\nmaalattu ruusuja punaiselle pohjalle, istuin oli korallinpunaista\nkartuaaninahkaa, reunustettu pitkillä silkkiripsuilla ja kiinnitetty\npuuhun monilukuisilla kultanastoilla. Muiden tuolien puute osoitti,\nettä yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus istua tässä huoneessa.\nTuolin vieressä lähellä ikkunaa oli pöytä, jota peitti lintukuvioilla\nkoristettu pöytäliina. Pöydällä oli tuhriintunut mustepullo,\njokin pergamenttiliuska, pari kynää ja suuri pakotuskoristeinen\nhopeapikari. Hieman etäämmällä sievä uuni ja tummanpunaisella\nsametilla päällystetty ja kultaisilla kohokoristeilla varustettu\nrukouspalli. Ja vihdoin huoneen perällä tavallinen vuode, jota\nympäröi punakeltaiset, pelkillä ripsuilla reunustetut damastiverhot\nilman kultakuituja ja punoskoristeita. Tämä vuode, joka oli ollut\nLudvig XI:n unen tai unettomuuden todistajana, oli vielä kaksisataa\nvuotta sitten nähtävänä erään valtioneuvoksen luona. Siellä sen näki\nvanha rouva Pilou, joka on tunnettu _Cyrus'stä_, jossa hän esiintyy\nnimellä _Arricidie_ ja _Elävä moraali_.\n\nSellainen oli huone, jota nimitettiin \"kammioksi, jossa Ranskan\nLudvig herra lukee rukouksiaan\".\n\nJohtaessamme lukijan tähän kammioon se oli hyvin hämärä. Iltasoitosta\noli jo kulunut tunti, yö oli tulossa, ja niitä viittä henkilöä, jotka\nolivat huoneessa, valaisi yksi ainoa pöydällä lepattava vahakynttilä.\n\nEnsimmäinen, johon valo lankesi, oli hovimies, pukeutuneena\nhelakanpunaisiin, hopeajuovaisiin verkaisiin polvihousuihin\nja kapotakkiin sekä riippuvahihaiseen, mustilla kirjailuilla\nkoristettuun kultakankaiseen päällystakkiin. Tämän loistavan puvun\nkaikki poimut, joissa kynttilänvalo hohteli, näyttivät ikään kuin\ntulella lasitetuilta. Miehellä, jolla oli tämä puku, oli rinnassa\nvaakunansa kirjailtuna räikein värein: kannus ja sen alla astuva\nkuusipeura [_le daim_]. Vaakunan oikealla puolen oli öljypuunlehvä\n[olivier, öljypuu] ja vasemmalla kuusipeuransarvi. Tällä hovimiehellä\noli vyössään kallisarvoinen tikari, jonka kullattu kahva oli\ntaottu kypäränkoristeen muotoiseksi ja kruunattu kreivillisellä\nkruunulla. Hän oli ilkeän näköinen, ylpeäilmeinen ja ylväsryhtinen.\nEnsi silmäyksellä näki hänen kasvoillaan röyhkeyttä, toisella\nsalakavaluutta.\n\nHän seisoi paljain päin ja pitkä pergamenttikäärö kädessä nojatuolin\ntakana, jossa istui hyvin kumarainen henkilö vaatimattomissa\npukimissa, polvi toisen päällä ja kyynärpää pöytään nojaten.\nKuvitelkaa tuolla komealla kartuaani-istuimella kahta väärää säärtä,\nkahta laihaa, ahtaitten, mustien, kudottujen villahousujen peittämää\nreittä ja ruumista, jonka peitti turkiksilla reunustettu pitkä\nparkkumitakki, jonka kuluneista turkiksista näkyi enemmän nahkaa kuin\nkarvaa; ja loppujen lopuksi vanhaa, tahraista, lyijykoristenauhalla\nympäröityä, kehnoimmasta mustasta verasta tehtyä hattua. Kun tähän\nlisää likaisen patalakin, jonka reunan alta näkyi jokin haiven, on\nsiinä kaikki, mitä istuvasta henkilöstä näkyi. Hänen päänsä oli\npainunut niin syvään rinnalle, ettei hänen varjoon peittyvistä\nkasvoistaan erottanut muuta kuin nenän pään, johon lankesi\nkynttilänvalo ja joka näytti pitkältä. Kurttuisen käden laihuudesta\npäättäen hän oli vanha ukko. Siinä istui Ludvig XI.\n\nJonkin matkan päässä heidän takanaan keskusteli hiljaisella\näänellä kaksi henkilöä flanderilaispuvussa. He eivät seisseet niin\netäällä varjossa, ettei joku niistä, jotka olivat olleet läsnä\nGringoiren mysteerin esityksessä, olisi tuntenut heitä kahdeksi\ntärkeimmäksi flaamilaiseksi lähettilääksi, Willem Rymiksi, Gentin\nälykkääksi pormestariksi, ja Jacques Coppenoleksi, kansan suosimaksi\nsukankutojaksi. Kuten muistamme, olivat nämä miehet salaisissa\npoliittisissa suhteissa Ludvig XI:een.\n\nKauimpana huoneen pimeimmässä osassa lähellä ovea seisoi\nliikkumattomana kuin kuvapatsas jykevä, lyhyenläntä mies yllään\nsotavarustukset ja vaakunalla koristettu takki. Hänen nelikulmaiset,\nmatalaotsaiset kasvonsa, jotka kaksi ulkonevaa silmää lävisti ja\nsuuri suu halkaisi ja joiden korvat peittyivät kahden latistetun,\nsuuren hiuskatoksen alle, muistuttivat koiraa ja tiikeriä.\n\nKaikki muut, paitsi kuningas, olivat paljain päin.\n\nKuninkaan vieressä seisova hovimies luki pitkää muistiinpanolistaa,\njota hänen majesteettinsa näytti tarkkaavasti kuuntelevan.\nFlaamilaiset kuiskailivat keskenään.\n\n-- Jumaliste! mutisi Coppenole, olen väsynyt seisomaan. Eikö täällä\nsitten ole tuoleja?\n\nRym vastasi kieltävällä eleellä hymyillen levottomasti.\n\n-- Jumaliste! jatkoi Coppenole onnettomana siitä, että hänen oli\npakko puhua niin hiljaa, tekeepä mieleni istuutua permannolle jalat\nristiin, kuten teen sukankutomaliikkeessäni.\n\n-- Varokaa sitä tekemästä, mestari Jacques!\n\n-- Mitä! mestari Willem! pitääkö täällä sitten aina olla jaloillaan?\n\n-- Taikka polvillaan, sanoi Rym.\n\nSamassa kuningas alkoi puhua. He vaikenivat.\n\n-- Viisikymmentä souta palvelijaimme pukuihin ja kaksitoista livreä\nkirjuriemme viittoihin! Tehän tuhlaatte kultaa tynnyrittäin! Oletteko\nhullu, Olivier?\n\nTätä sanoessaan vanhus kohotti päätään. Hänen kaulassaan näkyi\nvälkkyvän pyhän Mikaelin ritarikunnan kultainen kaulaketju.\nKynttilänvalo lankesi nyt hänen laihoille ja ärtyisille piirteilleen.\nHän tempasi pergamentin lukijan kädestä.\n\n-- Te saatatte meidät perikatoon! huusi hän silmäillen\nsisäänpainuneilla silmillään paperia. Mitä tämä oikein merkitsee?\nMitä me teemme niin suunnattomalla taloudella? Kaksi kappalaista\nkumpikin kymmenen livren ja yksi apulainen sadan soun palkalla\nkuussa! Yksi kamaripalvelija yhdeksälläkymmenellä livrellä\nvuodessa! Neljä kokkia, kukin sadankymmenen livren palkalla\nvuodessa! Yksi paistinkääntäjä, yksi liemikokki, yksi kastikekokki,\nyksi keittiömestari, yksi astiainkiillottaja, kaksi lakeijaa,\nkukin kymmenen livren palkalla kuussa! Kaksi keittiöpoikaa,\nkahdeksan livreä! Yksi tallirenki ja hänen kaksi apuriaan,\nkaksikymmentäneljä livreä kuussa! Yksi kantaja, yksi sokurileipuri,\nyksi leipuri, kaksi renkiä, kukin kuudenkymmenen livren palkalla\nvuodessa! Hevosenkengitysmestari, satakaksikymmentä livreä! Ja\nrahavarainhoitajamme, tuhatkaksisataa livreä, ja tarkastaja,\nviisisataa! -- Mitä tämä on? Sehän on sulaa hulluutta! Palvelijaimme\npalkkaus ryöstää Ranskan putipuhtaaksi! Kaikki Louvren aarteethan\nsulavat sellaisessa menojen tulessa! Olemme pakotetut myymään\npöytäastiamme! Ja ensi vuonna, jos Jumala ja Pyhä Neitsyt (tässä hän\nkohotti hattuaan) suovat meidän elää, saamme juoda lääkejuomaamme\ntinatuopista!\n\nHän loi silmäyksen pöydällä välkkyvään hopeapikariin. Hän yski ja\njatkoi:\n\n-- Mestari Olivier, suurten maiden hallitsijat, kuninkaat ja\nkeisarit, eivät saa sallia tuhlausta taloudessaan, sillä siitä\nse leviää kulovalkeana ympäri maata. -- Pane se mieleesi,\nmestari Olivier. Menomme paisuvat vuosi vuodelta. Se ei miellytä\nmeitä. Mitä, Herra paratkoon! vuoteen 79 eivät ne nousseet yli\nkolmenkymmenenkolmen tuhannen livren. Vuonna 80 ne olivat nousseet\nneljäänkymmeneenkolmeen tuhanteen kuuteensataanyhdeksääntoista\nlivreen, -- muistan luvun mainiosti, -- vuonna 81\nkuuteenkymmeneenkuuteen tuhanteen kuuteensataankahdeksaankymmeneen\nlivreen ja tänä vuonna, kautta kunniani! ne nousivat\nkahdeksaankymmeneen tuhanteen livreen! Neljässä vuodessa nousseet\nkaksinkertaisiksi. Ennen kuulumatonta!\n\nHän vaikeni hengästyneenä, sitten hän jatkoi kiivaasti:\n\n-- Näen ympärilläni ainoastaan väkeä, joka lihoo minun laihuudestani.\nTe imette minusta kultakolikolta joka huokosesta!\n\nKaikki olivat ääneti. Se oli tuollainen vihanpuuska, jonka annetaan\nitsekseen purkautua. Hän jatkoi:\n\n-- Sen laita on samoin kuin tuon Ranskan aatelin anomuksen, että me\nuudistaisimme suuret kruununvirat! Virrat, paremmin sanoen! virrat,\njotka nielevät varat tyhjiin! Ah! herrani! te sanotte, ettemme ole\nkuningas hallitessamme _dapifero nullo, buticulario nullo!_ [ilman\njuomanlaskijaa ja hovimestaria!] Herra paratkoon, kyllä me näytämme\nheille, emmekö ole kuningas!\n\nTässä hän hymyili tietoisena mahtavuudestaan; hänen huono tuulensa\nhaihtui ja hän kääntyi flaamilaisten puoleen:\n\n-- Katsokaahan, veli Willem, nuo leipomojen ylitarkastajat,\nylimmäiset juomanlaskijat, ylimmäiset kamariherrat ja ylimmäiset\nhovimestarit eivät ole halvimman palvelijankaan arvoisia. --\nMuistakaa mitä sanon, veli Coppenole -- ne eivät toimita mitään.\nOllessaan noin hyödyttöminä kuninkaan ympärillä ne muistuttavat\nminusta Palatsin suuren kellon taululla olevia evankelistoja, jotka\nPhilippe Brille hiljakkoin maalasi uudelleen. Ne ovat kullattuja,\nmutta ne eivät osoita aikaa, eikä kellonviisari niitä tarvitse.\n\nHän istui hetken mietteissään ja lisäsi sitten vanhaa päätään\nravistaen:\n\n-- Ho! ho! Pyhän Neitsyen kautta, minä en olekaan Philippe Brille,\nenkä kultaa uudelleen noita suuria vasalleja. Olen samaa mieltä kuin\nkuningas Edvard: on pelastettava kansa ja hävitettävä herrat. --\nJatka Olivier.\n\nTällä nimellä puhuteltu henkilö otti jälleen paperin käsiinsä ja\nalkoi lukea kovalla äänellä:\n\n-- \"... Adam Tenonille, Pariisin kaupunginvoudin viraston\nsinetinvartijalle, hopeasta, valmistuksesta ja kaiverruksesta\nmainittujen sinettien uudistamiseksi, koska entiset vanhuutensa ja\nhuonoutensa takia eivät enää kunnolla kelvanneet käytettäviksi --\nkaksitoista pariisilaista livreä.\n\n\"Guillaume Frèrelle neljä livreä, neljä pariisilaista souta Hôtel\ndes Tournelles'in kahden kyyhkyslakan kyyhkysten ruokkimisen ja\nelättämisen korvaukseksi tammi-, helmi- ja maaliskuun ajalta tänä\nvuonna ja maksuksi siihen käytetyistä seitsemästä kuudenneksesta\nohria.\n\n\"Eräälle fransiskaanimunkille erään rikollisen ripityksestä neljä\npariisilaista souta.\"\n\nKuningas kuunteli äänesti. Tuon tuostakin hän yski. Tällöin hän vei\npikarin huulilleen ja ryyppäsi kulauksen samalla virnistäen.\n\n-- \"Tänä vuonna on oikeusistuimien määräyksestä toimitettu\nviisikymmentäkuusi kuulutusta torventoitotusten keralla Pariisin\ntorilla. -- Maksua ei ole vielä ilmoitettu.\n\n\"Kaivauksien toimeenpanosta Pariisissa ja muualla rahojen etsimistä\nvarten, joita sanottiin sinne kätketyn, mutta mitään ei ole löydetty\n-- neljäkymmentäviisi pariisilaista livreä.\"\n\n-- Kaivetaan maahan écu, jotta löydettäisiin kuparinen sou! sanoi\nkuningas.\n\n-- \"Kuuden valkean lasiruudun asettamisesta Hôtel des Tournelles'iin\nsille kohdalle, missä rautahäkki on -- kolmetoista souta. -- Neljän\nvaakunakilven valmistuksesta ja luovuttamisesta petojen päiväksi\nkuninkaan käskystä ja hänen vaakunallaan koristettuina ruususeppeleen\nympäröimänä -- kuusi livreä. -- Kahden uuden hihan asettamisesta\nkuninkaan vanhaan nuttuun -- kaksikymmentä souta. -- Rasvarasiaan\nkuninkaan saappaiden rasvaamista varten -- viisitoista denieriä. --\nUuden lätin rakentamiseen kuninkaan mustille sioille -- kolmekymmentä\npariisilaista livreä. -- Erinäisiä väliseiniä, laudoituksia ja\nluukkuja varten Saint-Paulin leijonahäkkeihin -- kaksikymmentäkaksi\nlivreä.\"\n\n-- Kalliita elukoita, sanoi Ludvig XI. Mutta vähät siitä! se on\noikeata kuninkaallista komeutta. Siellä on muuan punertava leijona,\njosta minä pidän sen sirouden vuoksi. -- Oletteko nähnyt sen,\nmestari Willem? -- Ruhtinailla pitää olla tuollaisia ihmeellisiä\neläimiä. Meillä kuninkailla pitää olla koirina leijonia ja kissoina\ntiikereitä. Suuruus kuuluu kruunuille. Jupiteria palvelevain pakanain\naikana antoivat keisarit sata leijonaa ja sata kotkaa, kun kansa\nuhrasi sata härkää ja sata lammasta. Se oli kammottavaa ja sangen\nkaunista. Ranskan kuninkailla on aina ollut tuollaista karjuntaa\nvaltaistuimensa ympärillä. Minulle on kuitenkin siinä suhteessa\ntehtävä oikeutta, että kulutan niihin vähemmän rahoja kuin muut, ja\nettä minulla on paljon vaatimattomampi kokoelma leijonia, karhuja,\nelefantteja ja leopardeja kuin muilla. -- Jatkakaa, mestari Olivier.\nTahdoimme sanoa tämän flaamilaisille ystävillemme.\n\nWillem Rym kumarsi syvään, samalla kun Coppenole jurotti kuin\nkuriinkaan mainitsema karhu. Kuningas ei kiinnittänyt siihen\nhuomiotaan. Hän oli nostanut pikarin huulilleen, mutta sylkäisi\njuoman suustaan ja sanoi:\n\n-- Uh! tuota kiusallista lääkejuomaa!\n\nLukija jatkoi:\n\n-- \"Erään irtolaisen ylläpitoon, joka kuusi kuukautta on ollut\nteljettynä nylkyrin koppiin, koska ei olla tiedetty mitä hänelle\ntehdä, -- kuusi livreä, neljä souta.\"\n\n-- Mitä? keskeytti kuningas. Elättää sellaista, joka pitää hirttää!\nHerra paratkoon! en anna enää penniäkään tuohon elatukseen. --\nOlivier, puhukaa asiasta herra d'Estoutevillelle ja ryhtykää vielä\ntänä iltana valmistamaan tuon herran häitä hirsipuun kanssa. --\nJatkakaa.\n\nOlivier teki kynnellään merkin irtolaisen kohdalle ja jatkoi:\n\n-- \"Henriet Cousinille, Pariisin oikeuslaitoksen mestaajalle,\nkuusikymmentä pariisilaista souta, jotka hänelle on määrännyt\nPariisin herra kaupunginvouti suuren lyömämiekan ostamista varten\nniiden henkilöiden teloittamiseksi, jotka rikostensa vuoksi ovat\ntuomitut mestattaviksi, sekä sen tuppea ja kaikkea muuta siihen\nkuuluvaa varten, kuin myös siksi, että hän on antanut teroittaa ja\nkorjata vanhan miekan, joka vioittui ja sai lovia tehtäessä oikeutta\nLuxemburgin Ludvig herralle, kuten vieläkin selvästi näkyy...\"\nKuningas keskeytti:\n\n-- Riittää. Myönnän summan mielelläni. Sellaisia menoja en surkeile.\nNiitä rahoja en ole koskaan katunut. -- Jatkakaa.\n\n-- \"Suuren häkin uudestaan rakentamiseen...\"\n\n-- Ah! sanoi kuningas ja tarttui molemmin käsin tuolin käsinojiin,\ntiesin vallan hyvin, että jokin seikka oli tuonut minut tänne\nBastiljiin. -- Odottakaa, mestari Olivier. Tahdon itse nähdä häkin.\nTe luette minulle, mitä se on maksanut, sillä aikaa, kun tarkastan\nsitä. -- Tulkaa katsomaan, herrat flaamilaiset. Se on näkemisen\narvoinen.\n\nSamassa hän nousi, tarttui lukijan käsivarteen, viittasi ovella\nseisovaa äänetöntä henkilöä käymään edellä, flaamilaisia seuraamaan\njäljessä ja lähti huoneesta.\n\nKuninkaalliseen seurueeseen liittyi oven ulkopuolelta kiireestä\nkantapäähän rautaan pukeutuneita sotilaita ja nuoria, soihtuja\nkantavia hovipoikia. Kuljettiin siten jonkin aikaa tuon synkän linnan\nsokkeloissa portaita ja käytäviä myöten, jotka osaksi kulkivat itse\nmuureissa. Bastiljin päällikkö kulki etunenässä ja antoi avata ovia\nvanhalle, sairaalle kumaraiselle kuninkaalle, joka yski vähän väliä.\n\nJokaisella ovella oli kaikkien pakko kumartua lukuunottamatta\nvanhuuden kutistamaa kuningasta.\n\n-- Hm! mutisi hän ikeniensä välitse, sillä hänellä ei enää ollut\nhampaita, olemme valmiit astumaan haudan portista sisälle. Matala ovi\nkumaraista kulkijaa varten.\n\nKun vihdoin oli astuttu viimeisestä ovesta, joka oli varustettu niin\nmonella lukolla ja salvalla, että sen avaamiseen meni neljännestunti,\nsaavuttiin korkeaan ja suureen holvattuun saliin, jonka keskellä\nnäkyi soihtujen valossa tiilistä, hirsistä ja raudasta rakennettu\nnelikulmainen komero. Tuo valtava kuutio oli ontto sisältä. Se oli\nnoita kuuluisia valtiollisten vankien häkkejä, joita nimitettiin\n_kuninkaan tyttösiksi_. Seinissä oli pari kolme pientä ikkunaa,\njoissa oli niin tiheät ja paksut rautaristikot, ettei ruutua lainkaan\nnäkynyt. Ovena oli suuri kivipaasi aivan kuin haudoissa. Sellaisista\novista astutaan vain sisälle. Vainaja oli tässä kuitenkin elävä.\n\nKuningas alkoi hitaasti astuskella tuon pienen rakennuksen ympäri ja\ntarkastaa sitä huolellisesti, sillä aikaa kun häntä seuraava mestari\nOlivier luki paperiaan:\n\n-- \"Suuren häkin uudestaan rakentamiseen jykevistä pölkyistä nurkka- ja\nalushirsineen yhdeksän jalkaa pitkäksi, kahdeksan jalkaa leveäksi\nja seitsemän jalkaa korkeaksi lattiasta kattoon, jonka häkin seinät\novat sileiksi hakatut ja raudoituksella vahvistetut, joka sijaitsee\neräässä Saint-Antoinen linnakkeen tornihuoneessa ja jossa herramme\nkuninkaan käskystä säilytetään erästä vankia, joka ennen asui eräässä\nränsistyneessä ja heikossa häkissä. -- Mainittuun uuteen häkkiin on\nkäytetty yhdeksänkymmentäkuusi poikkiparrua ja viisikymmentäkaksi\npystyparrua sekä kymmenen alushirttä, pituudeltaan kolme syltä; ja\nyhdeksäntoista kirvesmiestä on kaksikymmentä päivää Bastiljin pihalla\npiilunnut, sahannut ja veistänyt mainittuja hirsiä...\"\n\n-- Kaunista, lujaa tammea! sanoi kuningas ja naputti sormellaan\nhirsiseinää.\n\n-- \"... Tähän häkkiin\", jatkoi lukija, \"on mennyt\nkaksisataaviisikymmentä paksua, kahdeksan ja yhdeksän\njalan pituista rautatankoa muttereineen, peltilevyineen ja\nsiderautoineen painaen koko mainittu rautamäärä kolmetuhatta\nseitsemänsataakolmekymmentäviisi livreä; lisäksi kahdeksan paksua\nrautahaarukkaa sinkilöineen ja kynsineen häkin kiinnittämistä varten\npainaen yhteensä kaksisataakahdeksantoista livreä, lukuunottamatta\nrautaisia ikkunaristikkoja siihen huoneeseen, jossa häkki sijaitsee,\nrautasalpoja huoneen oveen ynnä muita tarvikkeita...\"\n\n-- Onpa siinä rautaa yhden hengen osalle! sanoi kuningas.\n\n\"... Kaikki nousten kolmeensataanseitsemääntoista livreen viiteen\nsouhun, seitsemään denieriin.\"\n\n-- Herra paratkoon! huudahti kuningas.\n\nTämän Ludvig XI:n lempikirouksen kuultuaan tuntui joku liikahtavan\nhäkin sisässä; sieltä kuului kahleitten kalinaa lattiaa vasten ja\nheikko ääni, joka tuntui tulevan haudasta, sanoi:\n\n-- Teidän majesteettinne! armoa! armoa!\n\nPuhujaa ei voinut nähdä.\n\n-- Kolmesataaseitsemäntoista livreä viisi souta seitsemän denieriä!\ntoisti Ludvig XI.\n\nHäkistä kuuluva valittava ääni oli saanut kaikki läsnäolijat, yksinpä\nmestari Olivier'nkin kauhistumaan. Kuningas yksin oli sen näköinen\nkuin ei olisi kuullut mitään. Hänen käskystään mestari Olivier jatkoi\nlukemistaan. Hänen majesteettinsa jatkoi aivan levollisena häkin\ntarkastusta.\n\n-- \"... Sitä paitsi on maksettu eräälle muurarille, joka on tehnyt\nikkunoihin kolot rautaristikoita varten ja muurannut huoneen\nlattian, koska se ei olisi muuten kestänyt tämän häkin painoa,\nkaksikymmentäseitsemän livreä neljätoista pariisilaista souta...\"\n\nÄäni alkoi uudelleen valittaa:\n\n-- Armoa! teidän majesteettinne! Minä vannon teille, että petoksen\nteki Angers'in herra kardinaali, enkä minä.\n\n-- Olipa se aika muurari! sanoi kuningas. Jatka, Olivier.\n\nOlivier jatkoi:\n\n-- \"... Eräälle puusepälle ikkunoista, vuoteesta, reikätuolista ynnä\nmuista esineistä kaksikymmentä livreä kaksi pariisilaista souta...\"\n\nÄäni valitti edelleen:\n\n-- Ah! teidän majesteettinne, ettekö kuuntele minua lainkaan? Minä\nvannon teille, että minä en kirjoittanut kirjettä monseigneur de\nGuyennelle, vaan herra kardinaali La Balue!\n\n-- Puuseppä on kallis, huomautti kuningas. -- Siinäkö kaikki?\n\n-- Ei, teidän majesteettinne. -- \"... Eräälle lasinleikkaajalle\nikkunaruutujen asettamisesta mainittuun huoneeseen neljäkymmentäkuusi\nsouta kahdeksan pariisilaista denieriä.\"\n\n-- Armahtakaa! teidän majesteettinne. Eikö riitä, että koko minun\nomaisuuteni on annettu tuomareilleni, hopea-astiani herra de\nTorcylle, kirjastoni mestari Pierre Doriollelle, seinäverhoni\nRoussillonin kuvernöörille? Olen viaton. Neljätoista vuotta olen\nvärissyt vilusta rautahäkissä. Armahtakaa, teidän majesteettinne! se\npalkitaan teille taivaassa.\n\n-- Mestari Olivier, sanoi kuningas, kaiken kaikkiaan?\n\n-- \"Kolmesataakuusikymmentäseitsemän livreä kahdeksan souta kolme\ndenieriä pariisilaista rahaa.\"\n\n-- Pyhä Neitsyt! huudahti kuningas. Siinäpä hävytön häkki! Ja hän\ntempasi luettelon mestari Olivier'n käsistä ja alkoi itse laskea\nsormillaan tarkastaen vuoroin häkkiä, vuoroin luetteloa. Silloin\nkuultiin vangin nyyhkyttävän. Se teki kamalan vaikutuksen, ja\nläsnäolijat katsahtivat kalveten toisiinsa.\n\n-- Neljätoista vuotta, teidän majesteettinne! neljätoista vuotta!\nhuhtikuusta saakka vuonna 1469. Jumalan pyhän äidin nimessä, teidän\nmajesteettinne, kuulkaa minua! Te olette koko tämän ajan nauttinut\nauringon paisteesta. Minä, viheliäinen vanki, enkö minä enää\nkoskaan saa nähdä päivän valoa? Armoa, teidän majesteettinne! Olkaa\nsääliväinen. Lempeys on kaunis kuninkaallinen hyve, joka voittaa\nvihanpuuskat. Luuletteko, teidän majesteettinne, että kuolinhetkenä\non kuninkaalle suurta lohtua siitä, ettei ole jättänyt ainoatakaan\nrikosta rankaisematta? Muuten en ole pettänyt teidän majesteettianne,\nsen teki Angers'in kardinaali. Ja minulla on jalassa ylen raskas\nkahle ja sen päässä suuri rautapuntti, paljoa painavampi kuin\nkohtuullista on. Ah! teidän majesteettinne! säälikää minua!\n\n-- Olivier, sanoi kuningas päätään puistaen, huomaan että muurilaasti\non laskettu kahdeksikymmeneksi souksi mitalta, vaikka se ei maksa\nkuin kaksitoista. Tehkää uudelleen tämä lasku.\n\nHän käänsi selkänsä häkille ja alkoi tehdä lähtöä huoneesta. Vanki\nraukka huomasi soihdun valon ja äänien häipymisestä, että kuningas\npoistui ja huusi epätoivoisesti:\n\n-- Teidän majesteettinne! teidän majesteettinne!\n\nOvi sulkeutui. Hän ei nähnyt enää mitään, eikä kuullut muuta kuin\nvanginvartijan rämeän äänen, joka lauloi hänen korvaansa laulua:\n\n    Herra Jean Balue,\n    tuho lähestyy,\n    ei hiippaa enää sulla;\n    Verdunin herran\n    myös vietiin kerran;\n    ei taida takaisin tulla.\n\nKuningas palasi ääneti takaisin kammioonsa, ja hänen seurueensa\nseurasi häntä vangin viimeisten vaikerrusten kauhistamana. Äkkiä\nhänen majesteettinsa kääntyi Bastiljin kuvernöörin puoleen:\n\n-- Kesken kaiken, sanoi hän, oliko tuossa häkissä joku?\n\n-- Oli Herran tähden, teidän majesteettinne! vastasi kuvernööri\nhämmästyneenä kysymyksestä.\n\n-- Ja kuka siis?\n\n-- Verdunin herra piispa.\n\nKuningas tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Mutta se oli hänen\nhulluuttaan.\n\n-- Ah! sanoi hän sen näköisenä kuin ensi kertaa ajattelisi koko\nasiaa, Guillaume de Harancourt, herra kardinaali La Baluen ystävä.\nAika hyvänahkainen.\n\nHetken päästä avattiin kammion ovi ja suljettiin jälleen noiden\nviiden henkilön jälkeen, jotka lukija näki siellä tämän luvun alussa\nja jotka siellä nyt asettuivat entisille paikoilleen entisiin\nasentoihinsa ja jatkoivat kuiskailuaan.\n\nKuninkaan poissaolon aikana oli hänen pöydälleen tuotu muutamia\nkirjeitä, joiden sinetit hän itse mursi. Sitten hän alkoi kiireesti\nlukea niitä toista toisensa jälkeen, viittasi mestari Olivier'ta,\njoka näytti suorittavan ministerin toimia, tarttumaan kynään ja\nilmaisematta hänelle kirjeitten sisältöä alkoi hiljaa sanella hänelle\nvastauksia, jotka hän pöydän ääreen polvistuen kirjoitti epämukavassa\nasennossa.\n\nWillem Rym kuunteli.\n\nMutta kuningas puhui niin hiljaa, että flanderilaiset saattoivat\nhänen sanelustaan kuulla vain silloin tällöin joitakin erillisiä ja\nkäsittämättömiä pätkiä:\n\n--... Hedelmällisillä seuduilla edistää kauppaa ja hedelmättömillä\nteollisuutta... -- Näyttää englantilaisille herroille meidän\nneljää pommitykkiämme, Landres'ia, Brabantia, Bourg-en-Bressea,\nSaint-Omeria... -- Tykistön ansiota on, että sotia käydään nykyään\nharkitummin... -- Ystävällemme herra de Bressuirelle... --\nSotajoukkoja ei voida pitää yllä ilman veroja... -- Jne.\n\nKerran hän korotti äänensä:\n\n-- Herra paratkoon! Sisilian herra kuningas sinetöi kirjeensä\nkeltaisella lakalla aivan kuin Ranskan kuningas. Teemme ehkä\nväärin, että sallimme hänen niin tehdä. Komea Burgundin\nserkkuni ei hyväksynyt vaakunakilpiä, joissa oli punainen\npohja. Hallitsijasukujen suuruus vakiintuu etuoikeuksien\nloukkaamattomuudesta. Huomaa se, veli Oliver.\n\nToisen kerran hän sanoi:\n\n-- Ohhoh! onpa siinä paksu kirje! Mitähän veljemme keisari meille\nilmoittaa?\n\nHän alkoi silmäillä kirjettä huudahtaen silloin tällöin:\n\n-- Todellakin! Saksa on aivan uskomattoman suuri ja mahtava. --\nMutta älkäämme unohtako vanhaa sananlaskua: Kaunein kreivikunta on\nFlanderi; kaunein herttuakunta Milano; kaunein kuningaskunta Ranska.\n-- Eikö niin herrat flaamilaiset?\n\nTällä kertaa kumarsi Coppenolekin yhdessä Willem Rymin kanssa.\nSukankutojan isänmaallisuutta oli kutkutettu.\n\nViimeinen kirje sai Ludvig XI:n silmäkulmat rypistymään.\n\n-- Mitä tämä on? huudahti hän. Kanteita ja valituksia linnueitamme\nvastaan Pikardiassa! Olivier kirjoittakaa heti paikalla\nherra marsalkka de Rouault'lle. -- Että kuri höltyy. -- Että\nhenkivartioväen santarmit, aatelisjunkkarit, tarkka-ampujat ja\nsveitsiläiset kohtelevat kansaa huonosti kaikella tavalla. Että\nsotilaat eivät tyydy edes siihen, mitä talonpoikain taloissa on\ntarjottavana, vaan pakottavat heitä lyönneillä ja iskuilla noutamaan\nkaupungista viiniä, kalaa, mausteita ja muuta tarpeetonta. -- Että\nherra kuningas tietää sen. -- Että me aiomme suojella kansaamme\nvääryyksiltä, varkauksilta ja rosvouksilta. -- Että se on tahtomme,\nPyhän Neitsyen nimessä! -- Ettei meitä muuten miellytä, että\nviulunvinguttajat, parturit ja kuormarengit käyvät pukeutuneina\nsamettiin, silkkiin ja kultaketjuihin aivan kuin ruhtinaat. -- Että\nsellainen turhamaisuus ei ole Jumalalle mieleistä. -- Että me, joka\nolemme aatelinen, tyydymme takkiin, jonka kangas maksaa kuusitoista\npariisilaista souta kyynärä. -- Että herrat kuormarengit voivat\nvallan hyvin alentua käyttämään samaa lajia, hekin! -- Käskemme ja\nteemme tiettäväksi. -- Ystävällemme herra de Rouault'lle. -- Hyvä.\n\nHän saneli tämän kirjeen korkealla, pontevalla äänellä ja\npuuskittain. Juuri kun hän sai lopetetuksi, aukeni ovi, ja sisään\nsyöksyi muuan henkilö kauhistuneen näköisenä ja huutaen:\n\n-- Teidän majesteettinne! kansanmeteli Pariisissa!\n\nLudvig XI:n vakavat kasvonpiirteet jännittyivät, mutta tämä\nmielenliikutuksen ainoa näkyvä ilmaus katosi salaman nopeasti. Hän\nhillitsi itsensä ja sanoi rauhallisen ankarasti:\n\n-- Veli Jacques, kylläpä te ryntäätte sisään!\n\n-- Teidän majesteettinne! kapina! jatkoi ystävä Jacques hengästyneenä.\n\nKuningas oli noussut ja tarttui häntä kovakouraisesti käsivarteen\nkuiskaten vihastuneena hänen korvaansa, niin että hän yksin sen\nkuuli, ja luoden salaisen silmäyksen flaamilaisiin:\n\n-- Vaikene tai puhu hiljaa!\n\nTulija ymmärsi ja alkoi hänelle hiljaa kertoa voimakkain värein\ntapahtumaa, kuninkaan levollisena kuunnellessa, samalla kun Willem\nRym kiinnitti Coppenolen huomiota vasta tulleen kasvoihin, pukuun,\nhänen turkisvuoriseen huppuunsa, _caputia jourrata_, hänen lyhyeen\nviittaansa, _epitogia curta_, ja hänen mustaan samettipukuunsa, josta\nhänet tunsi kamarioikeuden presidentiksi.\n\nTuskin oli tämä henkilö ehtinyt hieman selittää kuninkaalle asiaa,\nkun tämä jo huudahti nauraen:\n\n-- Todellakin! puhukaa ääneen, veli Coictier! Miksi puhutte noin\nhiljaa? Pyhä Neitsyt tietää, ettei meillä ole mitään salattavaa\nhyviltä ystäviltämme flaamilaisilta.\n\n-- Mutta, teidän majesteettinne...\n\n-- Puhukaa ääneen!\n\n\"Veli Coictier\" ei saanut hämmästyksissään sanaa suustaan.\n\n-- Siis, jatkoi kuningas, -- mutta puhukaa, herrani, -- on siis\nkansanmeteli hyvässä Pariisissamme?\n\n-- Niin on, teidän majesteettinne.\n\n-- Ja joka on suunnattu, sanotte te, Oikeuspalatsin voutia vastaan.\n\n-- Siltä näyttää, vastasi tulija änkyttäen, hämmästyneenä äkillisen\nja selittämättömän käänteen johdosta kuninkaan ajatuksenjuoksussa.\n\nLudvig XI jatkoi:\n\n-- Missä vartiosto kohtasi joukon?\n\n-- Kun se suuresta kulkuripesästä kulki Pont-aux-Changeurs'ille.\nKohtasin sen itsekin, kun teidän majesteettinne käskystä olin\nmatkalla tänne. Kuulin muutamien joukosta huutavan: Alas palatsivouti!\n\n-- Ja mitä heillä on voutia vastaan?\n\n-- No! sanoi mestari Jacques, hän on heidän herransa.\n\n-- Todellakin!\n\n-- Niin, teidän majesteettinne. Ne ovat Ihmeiden pihan roistoja.\nHe ovat jo kauan valittaneet voutia vastaan, jonka alustalaisia he\novat. He eivät tahdo tunnustaa hänen tuomio-oikeuttaan eivätkä hänen\nvero-oikeuttaan.\n\n-- Niinkö! virkkoi kuningas tyytyväisenä hymyillen, mitä hän turhaan\nkoetti salata.\n\n-- Kaikissa valituksissaan parlamentille, jatkoi mestari Jacques,\n-- he väittävät, ettei heillä ole kuin kaksi herraa, teidän\nmajesteettinne ja jumalansa, joka varmaankin on piru.\n\n-- Hohhoh! sanoi kuningas.\n\nHän hykersi käsiään ja nauroi tuota sisäistä naurua, joka saa kasvot\nsäteilemään. Hän ei voinut salata iloaan, vaikka hän tuon tuostakin\nkoetti saada ilmeensä vakavaksi. Kukaan ei käsittänyt, mitä hänessä\ntänä hetkenä liikkui, ei edes mestari Olivier. Hän istui hetken vaiti\nmietteissään, mutta tyytyväisen näköisenä.\n\n-- Onko heitä paljonkin? kysyi hän äkkiä.\n\n-- On varmasti, teidän majesteettinne, vastasi mestari Jacques.\n\n-- Miten paljon?\n\n-- Ainakin kuusituhatta.\n\nKuningas ei voinut pidättyä sanomasta: -- Hyvä! -- Sitten hän kysyi:\n-- Ovatko he aseistettuja?\n\n-- Ovat, keihäillä, viikatteilla, pyssyillä, kuokilla ja muilla\nsangen vaarallisilla aseilla.\n\nKuningasta ei tämä luettelo näyttänyt lainkaan huolestuttavan.\nMestari Jacques luuli olevansa velvollinen lisäämään:\n\n-- Jollei teidän majesteettinne heti lähetä voudille apua, hän on\nhukassa.\n\n-- Me lähetämme, sanoi kuningas koettaen näyttää vakavalta. Hyvä.\nTietenkin lähetämme. Herra vouti on ystävämme. Kuusituhatta! Aika\nsisukkaita narreja! Heidän rohkeutensa on ihmeellinen ja me olemme\nsiitä sangen närkästyksissämme. Mutta meillä on vähän väkeä täällä\ntänä yönä. -- Huomisaamuna on aikaa.\n\nMestari Jacques huudahti:\n\n-- Heti paikalla, teidän majesteettinne! Huomiseen mennessä on\nvoudin talo ehditty ryöstää vaikka kaksikymmentä kertaa, hänen\narvoansa häväistä ja hänet itsensä hirttää. Jumalan tähden, teidän\nmajesteettinne! lähettäkää ennen huomisaamua.\n\nKuningas katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:\n\n-- Sanoin teille, huomisaamuna.\n\nSe oli noita katseita, joihin ei vastata mitään. Hetken vaitiolon\njälkeen virkkoi Ludvig XI:\n\n-- Veli Jacques, tehän voitte sen sanoa? Miten laajalle ulottui...\nulottuu, oikaisi hän, voudin läänioikeus?\n\n-- Teidän majesteettinne, palatsivoudilla on Calandre-katu\nHerberie-kadulle saakka, Saint-Michel-tori ja Les Mureaux'ksi\nnimitetty Notre-Dame des Champs (tässä Ludvig XI kohotti hattuaan)\nkirkon luona oleva alue, jossa on kolmetoista taloa, lisäksi\nIhmeiden piha, pitaalisairaalan alue, jota nimitetään Banlieueksi,\nlisäksi viertotie, joka alkaa tästä sairaalasta ja päättyy\nSaint-Jacques-porttiin. Tällä alueella on hänellä täysi tuomiovalta,\nvero-oikeus, täysi herruus.\n\n-- Kas vain! sanoi kuningas ja hypisteli oikealla kädellä vasenta\nkorvaansa, onhan siinä sievoinen palanen kaupunkiani. Niin, tuon\nkaiken kuningas herra vouti oli.\n\nTällä kertaa hän ei oikaissut sanojaan. Hän jatkoi uneksien ja ikään\nkuin itsekseen puhuen:\n\n-- Mainiota, herra vouti! teillä oli hampaissanne kaunis lohkare\nPariisiamme!\n\nÄkkiä hän puhkesi puhumaan:\n\n-- Herra paratkoon! Mitä ovatkaan nuo ihmiset, jotka väittävät\nomaavansa vero-, tuomio- ja käskijävallan meillä, joilla on\ntullipuomeja kautta koko maan, tuomioistuimia ja pyöveleitä joka\ntorilla kansamme seassa, niin että ranskalaiset ovat luulleet,\nettä heillä on yhtä monta kuningasta kuin hirsipuuta, aivan kuin\nkreikkalaiset luulivat, että on yhtä monta jumalaa kuin heillä\noli lähteitä, ja persialaiset, että on yhtä monta jumalaa kuin\ntähtiä! Herra paratkoon! tämä asiaintila on sietämätön, eikä tuo\nsekasotku miellytä minua. Tahtoisinpa tietää, onko Pariisissa muuta\nverottajaa Jumalan armosta kuin kuningas, muuta tuomioistuinta kuin\nmeidän parlamenttimme, muuta hallitsijaa tässä valtakunnassa kuin\nme! Kunniani kautta! on välttämätöntä, että se päivä pian koittaa,\njolloin ei Ranskassa ole kuin yksi kuningas, yksi herra, yksi\ntuomari, yksi mestaaja, niin kuin paratiisissa on vain yksi Jumala!\n\nHän kohotti taas hattuaan ja jatkoi yhä mietteissään sen näköisenä ja\nsellaisella äänenpainolla kuin metsästäjä, joka kiihottaa koiriaan:\n\n-- Kas niin! kansani! sillä lailla! murskaa nuo väärät herrat! tee\ntehtäväsi! Joudu! joudu! ryöstä ne, hirtä ne, hävitä ne!... Ah! te\ntahdotte olla kuninkaita, herrani? Niin! kansa! kas niin!\n\nTässä hän äkkiä pysähtyi, puraisi huultansa, ikään kuin pidättääkseen\najatusta, jonka oli jo puoliksi ilmaissut, silmäili läpitunkevalla\nkatseellaan vuoroin jokaista huoneessa olijaa, otti äkkiä hatun\npäästään molemmin käsin, katseli sitä ja sanoi sille:\n\n-- Oh! minä polttaisin sinut, jos tietäisit, mitä nyt päässäni\nliikkuu!\n\nSenjälkeen hän silmäsi taas huoneessa olijoita vaanivasti ja\npelokkaasti kuin luolaansa vetäytyvä kettu:\n\n-- Yhdentekevää! me autamme herra voutia. Pahaksi onneksi on meillä\nvain vähän väkeä täällä tällä haavaa sellaista väkijoukkoa vastaan.\nMeidän on odotettava huomiseen. Palautetaan järjestys Citéhen ja\nkaikki vangitut hirtetään.\n\n-- Kesken kaiken, teidän majesteettinne! sanoi Coictier, unohdin ensi\nhätäkässä, että vartijat vangitsivat kaksi joukosta jälkeen jäänyttä\nkulkuria. Jos teidän majesteettinne haluaa nähdä miehiä, niin he ovat\ntäällä.\n\n-- Haluanko nähdä heitä! huudahti kuningas. Mitä! Herra paratkoon!\nja sellaiset asiat sinä unohdat! -- Juokse, Olivier! tuo heidät heti\ntänne!\n\nMestari Olivier lähti ja palasi hetken kuluttua takaisin mukanaan\nkaksi vankia henkivartioväen jousimiesten välissä. Toinen, jolla oli\nsuuret, typerät kasvot, oli humalaisen ja hämmästyneen näköinen. Hän\noli ryysyinen ja astui notkuvin polvin ja laahustaen. Toisella oli\nkalpeat, hymyilevät kasvot, jotka lukija jo tuntee.\n\nKuningas katseli heitä hetken ääneti ja kääntyi sitten äkkiä\nensimmäisen puoleen:\n\n-- Mikä on nimesi?\n\n-- Gieffroy Pincebourde.\n\n-- Mikä sinä olet?\n\n-- Kulkuri.\n\n-- Mitä aioit tehdä tuossa kirotussa metelissä?\n\nKulkuri katsoi kuninkaaseen ja heilautti käsiään tylsän näköisenä.\nSiinä oli tuollainen huonorakenteinen pää, jossa älyllä on miltei\nyhtä heikot edellytykset viihtyä kuin liekillä kynttilänsammuttimen\npeitossa.\n\n-- En tiedä, sanoi hän. Muut menivät, minä seurasin.\n\n-- Ettekö aikoneet hävyttömästi hyökätä Palatsin voudin kimppuun ja\nryöstää hänen talonsa?\n\n-- Tiedän vain että mentiin hirttämään jotakin jonnekin. Siinä kaikki.\n\nMuuan sotamies näytti kuninkaalle puutarhaveistä, joka oli otettu\nkulkurilta.\n\n-- Tunnetteko tämän aseen? kysyi kuningas.\n\n-- Tunnen, se on minun veitseni. Olen viinitarhuri.\n\n-- Ja onko tämä mies toverisi? lisäsi Ludvig XI osoittaen toista\nvankia.\n\n-- Ei. En tunne häntä.\n\n-- Riittää, sanoi kuningas. Ja tehden sormellaan merkin vaiteliaalle\nhenkilölle, joka liikkumattomana seisoi ovella ja josta jo olemme\nlukijalle maininneet, hän lisäsi:\n\n-- Tristan ystävä, siinä on mies sinulle.\n\nTristan l'Hermite kumarsi. Hän antoi hiljaa määräyksen kahdelle\njousimiehelle, jotka veivät kulkurin pois.\n\nTällä välin oli kuningas lähestynyt toista vankia, joka hikoili\nankarasti.\n\n-- Nimesi?\n\n-- Teidän majesteettinne, Pierre Gringoire.\n\n-- Ammattisi?\n\n-- Filosofi, teidän majesteettinne.\n\n-- Miten rohkenet, hupsu, lähteä hyökkäykseen ystäväämme Palatsin\nherra voutia vastaan, ja mitä sanot tästä kansanmetelistä?\n\n-- Ei, teidän majesteettinne, se on erehdys. Se on onneton kohtalo.\nMinä teen murhenäytelmiä. Minä rukoilen, että teidän majesteettinne\nkuuntelisi minua. Olen runoilija. Minun ammattilaisiani ajaa\nsurumielisyys kuljeksimaan öisin kaduilla. Satuin kulkemaan\nsiellä päin tänä iltana. Se oli pelkkä sattuma. Minut pidätettiin\nvääryydellä. Olen syytön tähän porvarismyrskyyn. Teidän\nmajesteettinne näki, ettei kulkuri tuntenut minua. Minä vannon teidän\nmajesteetillenne...\n\n-- Vaikene! sanoi kuningas kahden lääkejuomakulauksen välillä. Sinä\nvaivaat meidän päätämme loruillasi.\n\nTristan l'Hermite lähestyi Gringoirea ja osoitti häntä sormellaan:\n\n-- Teidän majesteettinne, hirtetäänkö tämäkin? Ne olivat ensimmäiset\nsanat, mitkä hän lausui:\n\n-- Noh! vastasi kuningas välinpitämättömästi. Enpä tiedä, mikä siitä\nestäisi.\n\n-- Minäpä tiedän paljonkin, minä! sanoi Gringoire.\n\nFilosofimme oli tänä hetkenä oliivia viheriämpi. Kuninkaan kylmästä\nja välinpitämättömästä ilmeestä hän huomasi, että hänen ainoa\npelastuksensa oli hyvin korkealentoisissa sanoissa, ja heittäytyen\nLudvig XI:n jalkoihin hän huudahti epätoivoisesti viittoillen:\n\n-- Teidän majesteettinne! suvaitkaa kuunnella minua. Teidän\nmajesteettinne! älkää murskatko ukkosella niin vähäpätöistä oliota\nkuin minua! Jumalan valtava salama ei iske vuohenkaaliin. Teidän\nmajesteettinne, olette ylen korkea ja mahtava hallitsija, säälikää\nkunniallista miesraukkaa, joka yhtä vähän kykenee saamaan aikaan\nmeteliä kuin jääpuikko iskemään kipinää! Kaikkein armollisin\nmajesteetti, hyväntahtoisuus on sekä leijonan että kuninkaan hyve.\nVoi! ankaruus vain vieroittaa mieliä, rajut tuulenpuuskat eivät\nvoi riuhtaista kulkijalta viittaa, mutta aurinko lämmittää häntä\nsäteillään vähitellen siihen määrään, että saa hänet riisuutumaan\npaitasilleen. Teidän majesteettinne, te olette aurinko. Minä vakuutan\nteille, korkea herrani ja kuninkaani, etten ole mikään kulkuri, varas\ntai hurjastelija. Kapina ja rosvous eivät kuulu Apollon pojille. Minä\nen ole niitä, jotka syöksyvät niihin pilviin, joista kapinan ukkonen\njyrähtelee. Olen teidän majesteettinne uskollisia alamaisia. Yhtä\narka kuin miehen on oltava vaimonsa kunniasta, yhtä kiitollinen kuin\npojan on oltava isänsä rakkaudesta, niin on hyvän alamaisen oltava\nkuninkaansa kunniasta; hänen pitää kuihtua innosta hänen huoneensa\nhyväksi ja hänen suuruutensa kohottamiseksi. Kaikki muut intohimot\njotka hänet vallannevatkin ovat sulaa hulluutta. Ne ovat valtiolliset\nmielipiteeni teidän majesteettinne. Älkää siis kyynärpäistä kuluneen\npukuni vuoksi arvelko minua kapinoitsijaksi ja rosvoksi. Jos\narmahdatte minut, teidän majesteettinne, kulutan sen polviltakin\nrukoillessani Jumalaa joka aamu ja ilta. Voi! en ole suinkaan rikas,\nse on totta. Olenpa lisäksi hieman köyhäkin. Mutta en silti huono\nihminen. Eihän köyhyys ole minun vikani. Jokainenhan tietää, ettei\nkaunokirjallisuudesta kiskota suuria rikkauksia, ja niillä jotka ovat\nparhaiten perehtyneet hyviin kirjoihin, ei aina ole takkavalkeaa\ntalvisin. Lainvääristelijät vievät kaikki jyvät, eivätkä jätä muuta\nkuin oljet muille oppineille ammateille. On olemassa neljäkymmentä\nsangen mainiota sananlaskua filosofien kuluneesta viitasta. Oh!\nteidän majesteettinne, lempeys on ainoa valo, joka voi valaista\nsuuren sielun sisintä. Lempeys kantaa soihtua kaikkien muitten\nhyveitten edellä. Ilman sitä ovat ne sokeita, jotka hapuillen etsivät\nJumalaa. Armahtavaisuus, joka on samaa kuin lempeys, synnyttää\nalamaisissa rakkautta, joka on ruhtinasten paras henkivartija.\nMitäpä teitä haittaa, teidän majesteettinne, joka häikäisette\nkaikkien kasvot, jos maailmassa on yksi miesraukka enemmän? viaton\nfilosofiraukka, joka tyhjin kukkaroin ja tyhjin vatsoin harhailee\npuutteen pimeydessä? Olen lisäksi oppinut, teidän majesteettinne.\nSuuret kuninkaat ovat aina pitäneet kirjallisuuden suojelemista\nhelmenä kruunussaan. Herkules ei halveksinut arvonimeä Musagetes.\nMathias Corvinus suosi Jehan de Monroyalia, matematiikan kaunistusta.\nMutta oppineen hirttäminen on huonoa kirjallisuuden suojelemista.\nMikä häpeätahra Aleksanterin maineelle, jos hän olisi hirttänyt\nAristoteleksen! Sellainen vetäisy ei olisi mikään pieni kaunistava\nihotäplä hänen maineensa kasvoilla, vaan ilkeä, rumentava mätähaava.\nTeidän majesteettinne! olen tehnyt sangen hyvän häärunoelman\nFlanderin prinsessalle ja hänen korkeudelleen dauphinille. Se ei\nole minkään kapinoitsijan työtä. Teidän majesteettinne näkee,\netten ole mikään tietämätön musteentuhrija, vaan oppinut mies, ja\nettä minulla on paljon luonnollista kaunopuheisuutta. Armahtakaa\nminut, teidän majesteettinne. Te tekisitte sillä Pyhälle Neitsyelle\nsangen ritarillisen palveluksen, ja minä vannon teille, että minua\nkauhistuttaa suunnattomasti ajatus joutua hirteen!\n\nJa lohduton Gringoire suuteli kuninkaan tohveleita. Willem Rym\nvirkkoi kuiskaten Coppenolelle:\n\n-- Hän tekee oikein laahatessaan itseään maassa. Kuninkaat ovat kuin\nJupiter Kreetalla: heillä on korvat vain jaloissa.\n\nJa välittämättä Jupiterista Kreetalla vastasi sukankutoja jurosti\nhymyillen ja katsellen Gringoirea:\n\n-- Oh! aivan samalla tavalla! luulenpa kuulevani kansleri Hugonet'n\nanovan itseltäni armoa.\n\nLopetettuaan viimein hengästyneenä Gringoire kohotti vapisten päänsä\nkuningasta kohden, joka raapi kynnellään tahraa, joka oli hänen\nhousujensa polvella. Sitten hänen majesteettinsa ryyppäsi pikarista\nlääkejuomaa. Hän ei sanonut sanaakaan, ja tämä äänettömyys kidutti\nGringoirea. Vihdoin kuningas katsahti häneen.\n\n-- Siinäpä kauhea suunpieksäjä! sanoi hän. Sitten hän kääntyi Tristan\nl'Hermiten puoleen: -- Noh! päästäkää hänet.\n\nGringoire oli vähällä lentää selälleen ilosta.\n\n-- Vapauteen! murahti Tristan. Teidän majesteettinne, ettekö tahdo,\nettä hänet pannaan vähäksi aikaa häkkiin?\n\n-- Tristan ystävä, sanoi Ludvig XI, -- luuletko sinä, että me\ntuollaisia lintuja varten annamme rakentaa häkkejä, jotka maksavat\nkolmesataakuusikymmentäseitsemän livreä kahdeksan souta kolme\ndenieriä? -- Päästäkää paikalla se viheliäinen (Ludvig XI käytti\nmielellään tätä sanaa, joka _Herra paratkoon_ huudahduksen ohella oli\nhänen leikillisyytensä ilmauksia) ja ajakaa hänet ulos läimäyksillä!\n\n-- Oh! huudahti Gringoire, mikä suuri kuningas!\n\nJa peläten päinvastaista määräystä hän riensi ovelle, jonka Tristan\nsangen vastahakoisesti avasi hänelle. Sotilaat työnsivät hänet ulos\naimo nyrkiniskuilla, jotka Gringoire kärsi todellisena stoalaisena\nfilosofina.\n\nKuninkaan hyvä tuuli, jota hän oli osoittanut siitä saakka, kun\nhän sai tiedon kapinasta palatsivoutia vastaan, ilmeni kaikessa,\neikä tämä harvinainen lempeys ollut suinkaan vähäinen ilmaus siitä.\nTristan l'Hermite nurkassaan oli nyrpeän näköinen kuin verikoira,\njoka on nähnyt riistan, mutta ei saa kajota siihen.\n\nKuningas rummutti tällä välin iloisesti sormillaan käsinojaan\nPont-Audemerin marssia. Hän oli kavala ruhtinas, mutta hän osasi\nparemmin peittää harminsa kuin ilonsa. Nämä ilon ulkonaiset ilmaukset\njokaisen hyvän uutisen johdosta menivät toisinaan pitkälle; niinpä\nhän Kaarle Rohkean kuollessa lupasi Tours'in Saint-Martinille\nhopeaisen kaiteen; ja noustessaan valtaistuimelle hän unohti antaa\nmääräyksiä isänsä hautajaisista.\n\n-- Mutta teidän majesteettinne! huudahti äkkiä Jacques Coictier,\nmiten on sen ankaran sairauden laita, jonka vuoksi teidän\nmajesteettinne antoi kutsua minua?\n\n-- Oh! sanoi kuningas, -- minä kärsin todellakin kovasti. Korvissani\nsuhisee ja tuliharavat karvivat rintaani.\n\nCoictier tarttui kuninkaan käteen ja alkoi tärkeän näköisenä\ntunnustella hän valtasuontaan.\n\n-- Katsokaa, Coppenole, sanoi Rym kuiskaten. Siinä hän on Coictier'n\nja Tristanin välissä. Siinä on hänen koko hovinsa. Lääkäri häntä\nitseään varten, pyöveli muita varten.\n\nKoetellessaan kuninkaan valtasuonta Coictier kävi yhä levottomamman\nnäköiseksi. Ludvig XI tarkasteli häntä hieman rauhattomana.\nCoictier'n kasvot synkkenivät silminnähtävästi. Tuon kunnon miehen\nainoa viljelysmaa oli kuninkaan huono terveys. Hän viljelikin sitä\nparhaalla taidollaan.\n\n-- Ohhoh! mutisi hän vihdoin, tämä on todellakin vakavaa.\n\n-- Onko? sanoi kuningas levottomana.\n\n-- _Pulsus creber, anhelans, crepitans, irregularis_ [Tiheitä,\nläähättäviä, kaikuvia, epäsäännöllisiä lyöntejä], jatkoi lääkäri.\n\n-- Herra paratkoon!\n\n-- Kolmessa päivässä voi tämä tehdä lopun miehestään.\n\n-- Pyhä Neitsyt! huudahti kuningas. Ja lääke, ystävä?\n\n-- Mietin sitä, teidän majesteettinne.\n\nHän antoi Ludvig XI:n pistää kielensä ulos, ravisti uudelleen\npäätään, virnisti ja sanoi äkkiä kesken teeskentelyään:\n\n-- Totisesti! teidän majesteettinne, kerronpa teille, että huvitusten\nveronkantajanvirka on avoinna, ja että minulla on veljenpoika.\n\n-- Minä annan veronkantajan viran veljenpojallesi, Jacques ystävä,\nvastasi kuningas; -- mutta ota pois polte rinnastani.\n\n-- Koska teidän majesteettinne on niin armollinen, jatkoi\nlääkäri, hän ei kieltäydy hieman auttamasta rakennustani Rue\nSaint-André-des-Arcs'in varrella.\n\n-- Hm! äänsi kuningas.\n\n-- Olen rahaton, jatkoi lääkäri, -- ja olisi vahinko, ellen saisi\ntaloon kattoa. Ei talon vuoksi, joka on yksinkertainen ja aivan\nporvarillinen, vaan Jehan Fourbaultin maalausten vuoksi, jotka\nkaunistavat sen seiniä. Siellä on ilmassa leijuva Diana, joka on niin\nmainio, niin vieno, niin hieno, niin viaton, jonka tukka on niin\nmainiosti järjestetty ja puolikuulla kruunattu, iho niin valkea, että\nse saattaa kiusaukseen kaikki, jotka sitä liian hartaasti katselevat.\nSiellä on myös Ceres. Hänkin on sangen kaunis jumalatar. Hän istuu\nviljalyhteillä ja hänen päässään on tähkäseppele, johon on kiedottu\npukinpartoja ja muita kukkia. Ei saata nähdä sen suloisempia silmiä,\nsen pyöreämpiä sääriä, sen jalompaa ilmettä, sen koreampaa hametta\nkuin hänellä on. Se on viattomimpia ja täydellisimpiä kaunottaria,\nmitä pensseli milloinkaan on luonut.\n\n-- Pyöveli! murahti Ludvig XI, mihin tuolla tähtäät?\n\n-- Tarvitsen katon näiden maalausten ylle, teidän majesteettinne, ja\nvaikka se onkin pikku asia, ei minulla ole enää rahaa.\n\n-- Miten paljon kattosi maksaa?\n\n-- Koristettu ja kullattu kuparikatto, korkeintaan kaksituhatta\nlivreä.\n\n-- Mikä murhamies! huudahti kuningas. Jokainen hammas, minkä hän\nminulta kiskoo, on timantti.\n\n-- Saanko kattoni? sanoi Coictier.\n\n-- Saat! ja piru sinut periköön, mutta paranna minut. Jacques\nCoictier kumarsi syvään ja sanoi:\n\n-- Teidän majesteettinne, teidät pelastaa takaisin pakottava\nlääke. Asetamme selkäänne suuren puolustushauteen, joka sisältää\nvahalaastaria, armeenialaista voidetta, munanvalkuaista, öljyä ja\netikkaa. Teidän majesteettinne jatkakoon lääkejuoman nauttimista, ja\nme vastaamme teidän majesteetistanne.\n\nPalava kynttilä houkuttelee useampiakin kärpäsiä. Nähdessään\nkuninkaan olevan niin anteliaalla tuulella ja luullen hetkeä\notolliseksi astui mestari Olivier vuorostaan esiin:\n\n-- Teidän majesteettinne...\n\n-- Mitä nyt taas? sanoi Ludvig XI.\n\n-- Teidän majesteettinne tietää, että mestari Simon Radin on kuollut.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Hän oli kuninkaallinen neuvos rahatoimikamarissa.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Teidän majesteettinne, hänen paikkansa on vapaa.\n\nNäitä sanoja lausuessaan oli mestari Olivier'n ylpeitten kasvojen\nröyhkeä ilme muuttunut matelevaksi. Se on ainoa muutos liehittelijän\nkasvoilla. Kuningas katsahti häneen tiukasti ja sanoi kuivasti:\n\n-- Ymmärrän.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Mestari Olivier, marsalkka de Boucicaut sanoi: \"Ei ole muita\nlahjoja kuin kuninkaan, ei ole muuta kalalammikkoa kuin meri.\"\nHuomaan, että olette samaa mieltä kuin herra de Boucicaut.\nKuulkaahan nyt. Meillä on hyvä muisti. Vuonna 68 teimme\nteidät kamaripalvelijaksemme, vuonna 69 Pont de Saint-Cloud'n\nlinnakkeen hoitajaksi sadan toursilaisen livren palkalla (te\ntahdoitte sen pariisilaisissa); marraskuussa vuonna 73 nimitimme\nteidät Georgeolessa annetulla valtakirjalla Vincennesmetsän\nvartijaksi tallimestari Gilbert Aclen tilalle; vuonna 75\nRouvray-les-Saint-Cloud'n metsän hoitajaksi Jacques Le Mairen\ntilalle; vuonna 78 määräsimme teille ja vaimollenne kaksinkertaisella\nviheriällä vahasinetillä varustetulla valtakirjalla kymmenen\npariisilaisen livren tulot Saint-Germain-koulun luona sijaitsevista\nkauppapaikoista; vuonna 79 teimme teidät Senart-metsän hoitajaksi\nJehan Daiz raukan tilalle; sitten Loches-linnan komentajaksi; sitten\nSaint-Quentinin kuvernööriksi; sitten Pont de Meulanin komentajaksi,\njonka mukaan te nimitätte itseänne kreiviksi. Niistä viidestä\nsousta, jotka jokaiselle sunnuntai- ja pyhäpäivinä työskentelevälle\nparturille tuomitaan sakkoa, saatte te kolme souta, ja me saamme\ntyytyä jäännökseen. Me olemme lisäksi osoittaneet teille sen suosion,\nettä olemme muuttaneet teidän nimenne Le Mauvais'n [Ilkeä], joka\nliiaksi muistutti teidän ulkomuotoanne. Vuonna 74 myönsimme me\nteille aatelimme suureksi mielipahaksi monivärisen vaakunakilven,\njoka saa teidän rintanne näyttämään riikinkukon rinnalta. Herra\nparatkoon! ettekö ole kylläinen? Eikö saaliinne ole jo kyllin kaunis\nja ihmeellinen? Ettekö pelkää, että yksikin lohi lisää voisi kaataa\nveneenne? Pöyhkeys saattaa teidät turmioon ystäväiseni. Pöyhkeyttä\nseuraa aina häviö ja häpeä. Ajatelkaa sitä ja olkaa vaiti! Nämä\nsanat, jotka lausuttiin ankaralla äänellä, saivat ilmeen Olivier'n\nkasvoilla jälleen muuttumaan matelevasta röyhkeäksi.\n\n-- Hyvä, mutisi hän miltei ääneensä, -- kyllä näkyy että kuningas on\nsairas. Hän antaa kaikki lääkärille.\n\nTästä hävyttömyydestä vähintäkään suuttumatta Ludvig XI jatkoi jonkin\nverran lauhtuneella äänellä:\n\n-- Kuulkaahan, unohdin, että olen vielä tehnyt teidät lähettilääkseni\nGentiin rouva Marien luo. -- Niin, herrani, hän lisäsi kääntyen\nflaamilaisiin, tuo mies on todellakin ollut lähettiläänä. -- No niin,\nystävä, jatkoi hän mestari Olivier'n puoleen kääntyen, älkäämme\nsuuttuko, me olemme vanhoja ystäviä. On jo sangen myöhä. Olemme\nlopettaneet työmme. Ajakaa partamme.\n\nLukijamme ovat jo varmaankin tunteneet mestari Olivier'n tuoksi\nkauheaksi Figaroksi, jonka sallimus, tuo suuri näytelmäin tekijä,\nniin taitavasti on sekoittanut Ludvig XI:n pitkään ja veriseen\nkomediaan. Emme kuitenkaan tässä ryhdy lähemmin esittämään tätä\nomituista olentoa. Tällä kuninkaan parturilla oli kolme nimeä.\nHovissa nimitettiin häntä kohteliaisuudesta Olivier le Daimiksi;\nkansa nimitti häntä Olivier le Diableksi [_Diable_ = paholainen].\nHänen oikea nimensä oli Olivier le Mauvais.\n\nOlivier le Mauvais ei liikahtanut paikaltaan nyrpeillen kuninkaalle\nja katsahtaen karsaasti Jacques Coictier'hen.\n\n-- Niin, niin! lääkäri! mutisi hän hampaittensa välitse.\n\n-- Niinpä niin! lääkäri, virkkoi Ludvig XI harvinaisen\nhyväntahtoisena, lääkärillä on enemmän arvoa kuin sinulla. Se on\npäivän selvää. Hänen vallassaan on koko meidän ruumiimme; sinun\nkäsissäsi on vain meidän leukamme. Ole huoleti, parturi raukkani,\nse menee kyllä ohitse. Mitä sanoisit silloin ja miten kävisi\nsinun ammattisi, jos minä olisin sellainen kuningas kuin kuningas\nChilpéric, jolla oli tapana tarttua kädellä partaansa? -- Kas niin,\nveliseni, tee tehtäväsi, aja partani. Mene noutamaan mitä tarvitaan.\n\nKun Olivier huomasi, että kuningas oli päättänyt ottaa asian leikin\nkannalta, ja ettei häntä nyt saisikaan suuttumaan, hän meni muristen\ntäyttämään käskyä.\n\nKuningas nousi, meni ikkunan luo, avasi sen ja huudahti vilkkaasti ja\nlyöden kätensä yhteen:\n\n-- Oh! kas vaan! Citén yllä punoittaa taivas. Siellä poltetaan\nvoutia. Se ei voi olla muuta. Ah! kansani! sinä autat siis vihdoinkin\nminua hävittämään nuo suuret herrat!\n\nJa kääntyen flaamilaisten puoleen hän jatkoi:\n\n-- Herrani, tulkaa katsomaan sitä. Eikö siellä tuli loimota?\nGentiläiset lähestyivät ikkunaa:\n\n-- Suuri roihu, sanoi Willem Rym.\n\n-- Oh! virkkoi Coppenole, jonka silmät äkkiä alkoivat iskeä tulta,\ntämä tuo mieleeni herra d'Hymbercourt'in talon polttamisen. Siellä on\nvarmasti aika mellakka.\n\n-- Niinkö luulette, mestari Coppenole? -- Ja Ludvig XI:n katse oli\nmiltei yhtä iloinen kuin sukankutojankin. -- Eikö totta, että sitä on\nvaikea vastustaa?\n\n-- Herra nähköön! teidän majesteettinne! teiltä survoutuu siellä\nmonta komppaniaa sotilaita!\n\n-- Noh, minun suhteeni on eri asia, vastasi kuningas. Jos\ntahtoisin!...\n\nSukankutoja vastasi rohkeasti:\n\n-- Jos tämä meteli on sellainen, jollaiseksi sitä luulen, ei tahto\nriitä, teidän majesteettinne!\n\n-- Coppenole ystävä, sanoi Ludvig XI, kahdella\nhenkivartijakomppanialla ja tykinlaukauksella lakaistaan tuollainen\nmoukkalauma tanterelta.\n\nSukankutojan ei tehnyt mieli myöntää huolimatta siitä, että Willem\nRym koetti häntä merkeillä varoittaa.\n\n-- Teidän majesteettinne, sveitsiläiset olivat myös moukkia.\nBurgundin herttua oli mahtava aatelinen ja teki pilkkaa noista\nlurjuksista. Grandsonin taistelussa hän huusi: \"Tykkimiehet! ampukaa\nnuo vaivaiset!\" ja hän vannoi Saint-Georges'in kautta. Mutta laamanni\nScharnachtal hyökkäsi komeata herttuaa vastaan sotanuijineen ja\nväkineen, ja tuossa yhteentörmäyksessä noiden puhvelinnahkaan\npukeutuneiden talonpoikien kanssa murskaantui tuo loistava\nburgundilainen armeija pirstoiksi kuin lasiruutu kiveä vasten. Siellä\nsai moni ritari surmansa moukan iskuista; ja herra de Château-Guyon,\nBurgundin mahtavin aatelisherra, tavattiin suurine harmahtavine\nhevosineen kuolleena pienestä suosta.\n\n-- Ystäväni, virkkoi Ludvig XI, tehän puhutte taistelusta Nyt on\nkysymyksessä vain kansanmeteli. Se on lopussa, kunhan vain suvaitsen\nrypistää kulmakarvojani.\n\nToinen vastasi välinpitämättömästi:\n\n-- Ehkä niinkin, teidän majesteettinne. Siinä tapauksessa ei kansan\nhetki vielä ole tullut.\n\nWillem Rym katsoi parhaaksi astua väliin:\n\n-- Mestari Coppenole, puhutte mahtavalle kuninkaalle.\n\n-- Tiedän sen, vastasi sukankutoja karskisti.\n\n-- Antakaa hänen puhua, ystäväni herra Rym, sanoi kuningas. Pidän\ntuollaisesta suorasukaisuudesta. Isäni Kaarle VII sanoi, että totuus\noli sairas. Minä luulin sen kuolleen ilman ripittäjää. Mestari\nCoppenole näytti sen harhaluuloksi.\n\nJa asettaen kätensä tuttavallisesti Coppenolen olalle hän sanoi:\n\n-- Te sanotte siis, mestari Jacques?...\n\n-- Sanon, teidän majesteettinne, että olette ehkä oikeassa, ettei\nkansan hetki vielä ole tullut teillä.\n\nLudvig XI katseli häntä läpitunkevin katsein.\n\n-- Ja milloin tulee tuo hetki, mestari?\n\n-- Te saatte kuulla sen lyövän.\n\n-- Mistä kellosta, jos saan luvan kysyä?\n\nCoppenole vei rauhallisella ja hienostumattomalla tavallaan kuninkaan\nikkunan ääreen.\n\n-- Kuulkaa, teidän majesteettinne! Tässä on linnantorni, kellotorni,\ntykkejä, porvareita ja sotilaita. Kun kellotorni pauhaa, kun tykit\njyrisevät, kun linnantorni kauhealla ryskeellä sortuu, kun porvarit\nja sotilaat karjuen surmaavat toisiaan, silloin on hetki lyövä.\n\nLudvig XI:n kasvot synkkenivät miettiviksi. Hän oli hetken vaiti,\nsitten hän löi paksua linnantornin muuria hiljaa kädellään aivan kuin\ntaputetaan juoksijan lautasia.\n\n-- Ehei! sanoi hän. -- Eikö niin, ettet sorru niin vähällä, hyvä\nBastiljini?\n\nJa kääntyen äkkiä rohkean flaamilaisen puoleen hän kysyi:\n\n-- Oletteko milloinkaan nähnyt kapinaa, mestari Jacques?\n\n-- Olen tehnytkin kapinan, sanoi sukankutoja.\n\n-- Miten te menettelette noustessanne kapinaan? kysyi kuningas.\n\n-- No! vastasi Coppenole, se ei ole suinkaan vaikeata. On monta\ntapaa. Ensinnäkin täytyy olla tyytymättömyyttä kaupungeissa, ja\nsehän ei ole harvinaista. Suuri merkitys on myös asukkaitten\nluonteella. Gentiläiset ovat hyvin taipuvaisia kapinaan. He pitävät\naina ruhtinaan pojasta, eivät koskaan ruhtinaasta. No niin!\notaksutaan, että jonakin aamuna tullaan kauppaani ja sanotaan: Ukko\nCoppenole, nyt on niin tai niin, Flanderin prinsessa tahtoo pelastaa\nministerinsä, ylivouti aikoo korottaa mallasveron kaksinkertaiseksi,\ntai jotain muuta. Mitä tahansa. Minä jätän työni, lähden\nsukankutomostani, menen kadulle ja huudan: Hyökkäykseen! Aina on\njossain jokin tyhjä tynnyri. Nousen sille ja puhun miten kuten, mitä\nsydämelläni on; ja kun on kansanmies, teidän majesteettinne, on aina\njotakin sydämellä. Silloin kokoonnutaan joukoksi, melutaan, soitetaan\nhälytyskelloa, aseistetaan kansa sotilailta riistetyillä aseilla,\nkauppapaikkojen väki liittyy joukkoon ja sitten lähdetään. Ja niin\nkäy aina, niin kauan kuin on aatelisherroja linnoissa, porvareita\nkaupungeissa ja talonpoikia maalla.\n\n-- Ja ketä vastaan te siten kapinoitte? kysyi kuningas. Voutejanne\nvastaan? lääninherrojanne vastaan?\n\n-- Milloin sitä, milloin tätä. Toisinaan myös herttuaa vastaan.\n\nLudvig XI istuutui ja sanoi hymyillen:\n\n-- Noh! täällä he ovat ehtineet vasta vouteihin!\n\nSamassa Olivier le Daim astui huoneeseen. Häntä seurasi kaksi\nhovipoikaa, jotka kantoivat kuninkaan parranajotarpeita; mutta\nkuningasta hämmästytti se, että häntä seurasi myös Pariisin\nkaupungin vouti ja vartioston päällikkö, jotka kumpikin näyttivät\nhämmästyneiltä. Kostonhimoinen parturikin näytti hämmästyneeltä,\nmutta samalla tyytyväiseltä. Hän virkkoi:\n\n-- Teidän majesteettinne, pyydän anteeksi, että minulla on teille\nonneton uutinen ilmoitettavana.\n\nKäännähtäessään rajusti repäisi kuningas tuolin jaloilla lattian\nolkimattoa:\n\n-- Mitä tämä merkitsee?\n\n-- Teidän majesteettinne, vastasi Olivier le Daim sellaisen henkilön\nilkeällä ilmeellä, joka iloitsee siitä, että saa ilmaista musertavan\niskun, tuo kansanmeteli ei olekaan suunnattu palatsivoutia vastaan.\n\n-- Ketä vastaan siis?\n\n-- Teitä vastaan, teidän majesteettinne.\n\nVanha kuningas hypähti pystyyn ja seisoi suorana kuin nuorukainen:\n\n-- Selitä Olivier! selitä! Ja varo päätäsi, ystäväiseni, sillä minä\nvannon Saint-Lôn ristin kautta, että jos nyt meille valehtelet, ei\nmiekka, joka on katkaissut Luxemburgin herran kaulan, ole vielä niin\ntylsä, ettei se leikkaisi sinunkin kaulaasi!\n\nVala oli kauhea! Ludvig XI ei ollut vannonut Saint-Lôn ristin kautta\nkuin kaksi kertaa elämässään. Olivier avasi suunsa vastatakseen:\n\n-- Teidän majesteettinne...\n\n-- Polvillesi! keskeytti kuningas rajusti. Tristan, pidä silmällä\ntuota miestä!\n\nOlivier laskeutui polvilleen ja sanoi penseästi:\n\n-- Teidän majesteettinne, teidän parlamenttinne on tuominnut erään\nnoidan kuolemaan. Hän on paennut Notre-Dameen. Kansa aikoo ottaa\nhänet sieltä väkisin. Herra kaupunginvouti ja herra vartioston\npäällikkö, jotka tulevat suoraan mellakkapaikalta, voivat todistaa,\neikö jokainen sanani ole totta. Väkijoukko piirittää Notre-Damea.\n\n-- Vai niin, sanoi kuningas valkeana kuin palttina ja vihasta\nvapisten. Notre-Damea! he piirittävät Pyhää Neitsyttä, hyvää\nhallitsijatartani hänen tuomiokirkossaan! -- Nouse, Olivier. Olet\noikeassa. Annan sinulle Simon Radinin viran. Olet oikeassa. -- Minua\nvastaan siis hyökätään. Noita on kirkon suojeluksessa, kirkko on\nminun suojeluksessani. Ja minä kun luulin, että se koski voutia! Vai\nminua vastaan!\n\nRaivon nuorentamana hän alkoi astella pitkin askelin edestakaisin.\nHän ei nauranut enää, hän oli hirvittävä, hän kulki edestakaisin;\nkettu oli muuttunut hyeenaksi. Ääni takertui hänen kurkkuunsa,\nhän ei saanut sanaa suustaan, hänen huulensa liikkuivat, ja hänen\nluisevat sormensa kouristuivat. Äkkiä hän kohotti päänsä, hänen\nsyvälle painuneet silmänsä leimahtivat ja hänen äänensä kajahti kuin\ntorventoitotus:\n\n-- Iske, Tristan! iske noita roistoja! Mene, Tristan ystäväni! tapa!\ntapa!\n\nKun tämä purkaus oli ohi, hän istuutui jälleen ja sanoi kylmällä ja\nkeskitetyllä raivolla:\n\n-- Tänne, Tristan! -- Meillä on täällä Bastiljissa varakreivi de\nGifin viisikymmentä peistä, siis kaikkiaan kolmesataa hevosta,\nottakaa ne. Lisäksi on herra de Châteaupers'in komppania\nhenkivartioväkemme jousimiehiä, ottakaa se. Te itse olette\nratsupoliisien päällikkö, teillä on poliisivoimanne, ottakaa se.\nHôtel Saint-Polissa on neljäkymmentä herra dauphinin uuden kaartin\njousimiestä, ottakaa ne. Ja näillä voimilla riennätte Notre-Damen\nluo. -- Ah! herrat pariisilaiset, te aiotte uhmata Ranskan kruunua,\nhäväistä Notre-Damen pyhyyttä ja häiritä valtakunnan rauhaa! --\nHakkaa maahan, Tristan! hakkaa maahan! äläkä päästä ainoatakaan\nmuualle kuin Montfauconiin.\n\nTristan kumarsi.\n\n-- Hyvä, teidän majesteettinne! Ja hän lisäsi hetken päästä:\n\n-- Ja mitä teen noidalle?\n\nTämä kysymys pani kuninkaan miettimään.\n\n-- Niin! sanoi hän, noita! -- Herra d'Estouteville, mitä kansa tahtoi\nhänelle tehdä?\n\n-- Teidän majesteettinne, vastasi Pariisin kaupunginvouti, arvelen\nettä kansa tahtoi riistää hänet turvapaikastaan Notre-Damesta siksi,\nettä sitä loukkaa tämä rankaisemattomuus, ja että se tahtoo hirttää\nhänet.\n\nKuningas näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin, sitten kääntyi hän\nTristan l'Hermiten puoleen:\n\n-- No niin! ystäväiseni, hakkaa maahan väkijoukko ja hirtä noita.\n\n-- Onpa sekin, kuiskasi Rym Coppenolelle, rangaista kansaa sen\njohdosta, että se tahtoo jotain, ja sitten täyttää sen tahto!\n\n-- Hyvä, teidän majesteettinne, vastasi Tristan. Jos noita on vielä\nNotre-Damessa, pitääkö hänet ottaa sieltä turvapaikkaoikeudesta\nhuolimatta?\n\n-- Herra paratkoon, turvapaikka! sanoi kuningas kynsien\nkorvallistaan. Tuo nainen täytyy kuitenkin hirttää.\n\nJa aivan kuin hänen päähänsä olisi äkkiä pälkähtänyt jokin ajatus,\nhän heittäytyi polvilleen nojatuolinsa eteen, otti hatun päästään,\nasetti sen tuolille, ja katsellen hartaasti erästä hattunauhan lyijy\namulettia lausui ristien kätensä.\n\n-- Oh! Pariisin Pyhä Neitsyt, armollinen suojelijattareni, anna\nminulle anteeksi! En tee sitä kuin tämän ainoan kerran. Tätä\nrikoksentekijää täytyy rangaista. Vakuutan sinulle, Pyhä Neitsyt,\nhyvä valtijattareni, että hän on noita, joka ei ole sinun suloisen\nsuojeluksesi arvoinen. Tiedäthän, Pyhä Neitsyt, että moni erittäin\nhurskas ruhtinas on rikkonut kirkon etuoikeuksia Jumalan kunniaksi\nja valtion parhaaksi. Pyhä Huugo, Englannin piispa, salli kuningas\nEdvardin ottaa erään noidan hänen kirkostaan. Ranskan Ludvig Pyhä,\nesi-isäni, tunkeutui samasta syystä Pyhän Paavalin kirkkoon; ja\nsamoin herra Alphonse, Jerusalemin kuninkaan poika, itse Pyhän Haudan\nkirkkoon. Anna sen vuoksi anteeksi tämä kerta, Pariisin Pyhä Neitsyt.\nEn tee sitä enää, ja minä annan sinulle kauniin hopeapatsaan,\nsamanlaisen kuin viime vuonna Ecouys'n Pyhälle Neitsyelle. Amen.\n\nHän teki ristinmerkin, nousi, pani hatun päähänsä ja sanoi\nTristanille:\n\n-- Joutukaa, ystävä. Ottakaa herra de Châteaupers kanssanne. Antakaa\nsoittaa hälytyskelloa. Musertakaa väkijoukko. Hirttäkää noita. Se on\nsanottu. Odotan, että itse valvotte mestausta. Teette siitä minulle\nselon. -- Tule, Olivier, en nuku tänä yönä. Aja partani.\n\nTristan l'Hermite kumarsi ja poistui. Kuningas tervehti kädellään\nhyvästiksi Rymiä ja Coppenolea ja sanoi:\n\n-- Herran haltuun, hyvät ystäväni flaamilaiset. Menkää hiukan\nlepäämään. Yö on jo pitkälle kulunut, nyt ollaan jo lähempänä aamua\nkuin iltaa.\n\nFlaamilaiset poistuivat ja vetäytyivät huoneisiinsa Bastiljin\nkomentajan opastamina. Tällöin sanoi Coppenole Rymille:\n\n-- Hm! olenpa saanut kyltikseni tuosta yskivästä kuninkaasta! Olen\nnähnyt Burgurdin Kaarlen humalaisena, eikä hän ollut niin ilkeä kuin\nLudvig XI sairaana.\n\n-- Mestari Jacques, vastasi Rym, se johtuu siitä, ettei kuninkaitten\nviini ole niin karvasta kuin heidän lääkejuomansa.\n\n\n\n\nVI. Puukko tupessa\n\n\nLähtiessään Bastiljista Gringoire juoksi Saint-Antoine-katua pitkin\nvalloilleen päässeen hevosen vauhdilla. Saavuttuaan Baudoyer-portille\nhän suuntasi kulkunsa suoraan torin keskellä olevaa kiviristiä\nkohden, aivan kuin hän olisi saattanut pimeässä erottaa mustaan\nviittaan ja huppuun pukeutuneen miehen, joka istui ristin jalustalla.\n\n-- Tekö siellä, mestari? sanoi Gringoire. Mustapukuinen nousi.\n\n-- Kuolema ja kirous! Tehän saatatte sappeni kiehumaan, Gringoire.\nMies Saint-Gervais'n tornissa on jo huutanut kello puoli kahta\naamulla.\n\n-- Voi! vastasi Gringoire, ei ole minun syyni, että myöhästyin,\nvaan vartijoiden ja kuninkaan. Pääsin juuri äsken hänen käsistään.\nPuuttuu aina vain hiuskarvan verran, etten joudu hirteen. Se on minun\nkohtaloni.\n\n-- Kaikki sinulta puuttuu, sanoi toinen. Mutta nyt on kiire. Tiedätkö\ntunnussanan?\n\n-- Ajatelkaa, mestari, että minä näin kuninkaan. Tulen hänen luotaan.\nHänellä on parkkumiset polvihousut. Se vasta seikkailu oli.\n\n-- Senkin suunpieksijä! mitä sinun seikkailusi minua liikuttaa?\nTiedätkö kulkurien tunnussanan?\n\n-- Tiedän. Olkaa huoleti. _Puukko tupessa_.\n\n-- Hyvä. Ilman sitä emme pääsisi kirkon luokse. Kulkurit ovat\nsulkeneet kadut. Onneksi näyttävät he kohdanneen vastarintaa. Ehdimme\nehkä vielä ajoissa.\n\n-- Kyllä, mestari. Mutta miten päästään kirkon sisälle?\n\n-- Minulla on tornin avain.\n\n-- Ja miten päästään sieltä pois?\n\n-- Luostarin takana on pieni portti, joka johtaa Rantamaalle ja\njoelle. Minulla on sen avain ja olen varannut tänä aamuna sinne\nveneen.\n\n-- Olinpa totisesti vähällä joutua hirteen! toisti Gringoire.\n\n-- No nopeasti! lähdetään! sanoi toinen. Molemmat lähtivät kiireisin\naskelin Citetä kohden.\n\n\n\n\nVII. Châteaupers apuun!\n\n\nLukija ehkä muistaa sen uhkaavan aseman, johon jätimme Quasimodon.\nNähdessään kimppuunsa hyökättävän joka taholta tuo urhea kuuro oli\nmenettänyt kaiken toivonsa mustalaistytön pelastamisesta, mutta ei\nsuinkaan rohkeuttaan, sillä hän ei välittänyt vähääkään siitä, miten\nhänen kävisi. Hän juoksi epätoivoisena sinne tänne patsaspengermällä.\nKulkurit olivat valloittamaisillaan Notre-Damen väkirynnäköllä.\nSilloin kuului yhtäkkiä läheisiltä kaduilta laukkaavien hevosten\nkavioiden kapsetta, ja pitkän tulisoihturivin valossa nähtiin tiheän\nratsuväkirivistön syöksähtävän myrskynä torille peitset ojossa ja\nohjakset valtoimina ja kajauttaen valtavan sotahuudon: -- Ranska!\nRanska! Maahan moukat! Châteaupers apuun! Kaupunginvouti!\n\nKauhistuneet kulkurit kääntyivät ympäri.\n\nQuasimodo, joka ei kuullut mitään, näki paljastetut miekat, soihdut,\nkeihäänkärjet, koko tuon ratsuväkijoukon, jonka etunenässä hän\ntunsi kapteeni Febuksen, hän näki kulkurien hämmingin, toisten\nkauhistuksen, rohkeimpain levottomuuden, ja tämä odottamaton\napu täytti hänet sellaisella voimalla, että hän syöksi takaisin\nensimmäiset hyökkääjät, jotka jo kapusivat kaiteen yli.\n\nKuninkaan joukot olivat tosiaan tulleet apuun.\n\nKulkurit pitivät urheasti puoliaan. He taistelivat\nepätoivon vimmalla. Kun heidän kylkeensä oli hyökätty\nSaint-Pierre-aux-Boeufs-kadulta ja selkäänsä Parvis-kadulta ja\nheidät oli työnnetty heidän yhä ahdistamaansa ja Quasimodon\npuolustamaa Notre-Damea vastaan, olivat he, samalla piirittävinä\nja piiritettyinä, samassa omituisessa asemassa, kuin puolitoista\nvuosisataa myöhemmin kuuluisassa Torinon piirityksessä vuonna\n1640 kreivi Henri d'Harcourt, _Taurinum obsessor idem et\nobsessus_ [Torinon piirittäjä ja samalla piiritetty], kuten hänen\nhautakirjoituksessaan sanotaan, oli Savoijin prinssin Thomas'n ja\nmarkiisi de Leganez'n välissä, joista hän piiritti edellistä ja\njoista jälkimmäinen piiritti häntä.\n\nSyntyi kauhea käsikähmä. Koiranhammas himoitsi sudenlihaa, kuten\nsanoo P. Mathieu. Kuninkaalliset ratsumiehet, joiden joukossa Febus\nde Châteaupers urheasti taisteli, eivät säälineet ketään, ja miekan\nsivallukset kaatoivat mitä pistoilta säästyi. Huonosti aseistetut\nkulkurit kuohuivat raivoa ja purivat. Miehet, naiset ja lapset\nheittäytyivät hevosten kimppuun ja tarrautuivat niiden lautasiin ja\nrintoihin kiinni kynsillään ja hampaillaan kuin kissat. Toiset löivät\nratsumiehiä kasvoihin soihduilla. Toiset pistivät rautakoukkuja\nheidän kaulaansa ja vetivät heidät satulasta. Ne, jotka putosivat,\nraadeltiin.\n\nErikoista huomiota herätti muuan kulkuri, joka suurella, välkkyvällä\nviikatteella pitkän aikaa niitti poikki hevosten jalkoja. Hän\noli hirvittävä. Hän lauloi nenä-äänellä ja heilutti lakkaamatta\nviikatettaan oikealle ja vasemmalle. Joka iskulla viilsi hän\nympärilleen suuren kaaren katkaistuja jalkoja. Keskellä tiheintä\nratsumiesjoukkoa hän kulki siten eteenpäin rauhallisen hitaasti, pää\nsamaan tahtiin nousten ja laskien, ja säännöllisesti henkäisten kuin\nniittomies viljapellolla. Hän oli Clopin Trouillefou. Hänet kaatoi\nväkipyssynluoti.\n\nIkkunat torin varrella olivat uudelleen avautuneet. Kun naapuriston\nasukkaat olivat kuulleet kuninkaan väen sotahuudot, olivat hekin\nsekaantuneet leikkiin, ja kaikista kerroksista satoi luoteja\nkulkurien ylle. Torin yllä leijaili paksuja savupilviä, joihin\nlaukausten tulijuovat piirtelivät viirujaan. Savun lävitse erotti\nepäselvästi Notre-Damen julkisivun ja rapistuneen Hôtel-Dieun. Sen\nkattoluukuista, joita oli tiheässä kuin suomuksia, katseli joku\nkalpea potilas.\n\nVihdoin kulkurien vastarinta murtui. Uupumus, kunnollisten aseitten\npuute, äkillisen hyökkäyksen synnyttämä hämminki, luotisade\nikkunoista, kuninkaan väen urhea rynnäkkö, kaikki se yhdessä lannisti\nheidät. He tunkeutuivat hyökkääjien välitse ja pakenivat joka taholle\njättäen torille kasoittain kaatuneita.\n\nKun Quasimodo, joka koko ajan oli taistellut, näki tämän häviön ja\npaon, hän lankesi polvilleen ja ojensi kätensä taivasta kohden.\nSitten hän riensi ilonhuumeessa nopeasti kuin lintu tuohon kammioon,\njota hän niin urheasti oli puolustanut. Hänellä oli vain yksi ainoa\najatus: langeta polvilleen sen eteen, jonka hengen hän toisen kerran\noli pelastanut.\n\nKun hän saapui kammioon, se oli tyhjä.\n\n\n\n\n\n\nYHDESTOISTA KIRJA\n\n\n\n\nI. Pieni kenkä\n\n\nEsmeralda nukkui kulkurien aloittaessa hyökkäyksensä kirkkoa vastaan.\n\nPian kuitenkin yhä yltyvä mellakka kirkon ympärillä ja ennen häntä\nheränneen vuohen levoton määkinä herättivät hänet. Hän nousi,\nkuulosteli, katseli ja sitten tulenloimun ja melun säikäyttämänä\nriensi ulos katsomaan. Näky torilla, hyörinä siellä, tuon yöllisen\nrynnäkön hälinä, tuo hirvittävä, hämärässä häälyvä joukko, joka\nhyppeli kuin sammakkolauma, tuon joukon käheä kurnutus, nuo\npunertavat soihdut, jotka lepattivat sinne tänne pimeässä kuin\nusvaisella suolla liikkuvat virvatulet, koko tuo näytelmä näytti\nhänestä salaperäiseltä taistelulta hornan henkien ja kirkon\nkivihirviöiden välillä. Häneen oli lapsuudesta saakka juurtunut\nmustalaisheimon taikausko, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli,\nettä hän oli yllättänyt yön omituiset olennot keskellä heidän\nnoidanpeliään. Silloin hän juoksi kauhistuneena takaisin kammioonsa\nja kyyristyi kehnolle vuoteelleen rukoillen lievempää painajaista.\n\nVähitellen ensi säikähdyksen usvat kuitenkin haihtuivat; yhä\nyltyvästä rahakasta ja monista muista todellisuuden merkeistä hän\nhuomasi, että häntä piirittivät inhimilliset olennot eikä peikot.\nSilloin hänen kauhunsa sai toisen suunnan lainkaan vähentymättä. Hän\noli ajatellut kansanmetelin mahdollisuutta hänen raastamisekseen\nturvapaikasta. Ajatus uudesta hengenvaarasta, Febus, jonka hän aina\nnäki tulevaisuudentoiveissaan, syvä voimattomuutensa tunto, paon\nmahdottomuus, turvattomuus, hänen hylätty, eristetty asemansa, nämä\nja tuhannet muut ajatukset olivat masentaneet hänet. Hän vaipui\npolvilleen painaen päänsä vuoteeseen, kädet ristissä pään yllä,\ntuskasta turtuneena ja vapisten, ja vaikka hän olikin mustalainen,\nuskonnoton ja pakana, hän oli alkanut nyyhkyttäen rukoilla\nkristittyjen hyvältä Jumalalta ja suojelijaltaan, Pyhältä Neitsyeltä\narmoa. Sillä vaikkei uskokaan mihinkään, on kuitenkin aina hetkiä\nelämässä, jolloin tunnustaa lähinnä olevan kirkon uskoa.\n\nHän oli siten pitkän aikaa polvillaan, oikeastaan enemmän vapisten\nkuin rukoillen, jäykistyen kauhusta tämän raivoisan joukon yhä\nlähenevästä ryntäyksestä, käsittämättä lainkaan tuota hillitöntä\nkiihkoa, tietämättä mitään siitä, mitä oli tekeillä, mitä puuhattiin,\nmitä tahdottiin, aavistaen vain kauheata loppua.\n\nKesken tätä ahdistusta hän kuulee askeleita lähellään. Hän\nkäännähtää. Kaksi miestä, joista toisella oli lyhty, oli astunut\nhänen kammioonsa. Hän päästi heikon huudon.\n\n-- Älkää lainkaan pelätkö, sanoi ääni, joka ei ollut hänelle outo,\nminä tässä olen.\n\n-- Kuka? kysyi hän.\n\n-- Pierre Gringoire.\n\nTämä nimi sai hänet rauhoittumaan. Hän katsahti ylös ja tunsi todella\nrunoilijan. Mutta hänen seurassaan oli toinen kiireestä kantapäähän\nmustapukuinen olento, jonka äänettömyys häntä oudostutti.\n\n-- Niin, jatkoi Gringoire moittivalla äänellä, Djali tunsi minut\nennen kuin te!\n\nPieni vuohi ei todellakaan ollut odottanut, että Gringoire sanoisi\nnimensä. Tuskin hän oli astunut sisälle, kun se jo iloissaan oli\ntyöntäytynyt hänen polviaan vasten ja kehnäsi hyväillen kylkiään,\nniin että Gringoiren housut olivat täynnä valkoisia karvoja, sillä\nsiltä lähti parhaillaan karva. Gringoirekin hyväili sitä.\n\n-- Kuka teidän kanssanne on? sanoi mustalaistyttö hiljaa.\n\n-- Olkaa huoleti, vastasi Gringoire. -- Hän on ystäviäni. Filosofi\nasetti lyhtynsä lattialle, istuutui permantopaasille ja huudahti\ninnostuneena ottaen Djalin käsivarsilleen:\n\n-- Oh! mikä soma elukka, ei tosin suuruudella pilattu, mutta sitä\nsiistimpi ja älykäs, sukkela ja oppinut kuin kieliopintekijä!\nKatsotaanpa, Djaliseni, oletko unohtanut hauskat temppusi? Miten\ntekee mestari Jacques Charmolue?...\n\nMustapukuinen mies ei antanut hänen lopettaa. Hän lähestyi Gringoirea\nja tönäisi häntä ankarasti olkapäähän. Gringoire nousi.\n\n-- Sehän oli totta, sanoi hän, unohdin, että meillä on kiire. --\nMutta ei sittenkään ole kohtuullista, hyvä mestari, muistuttaa\nihmisiä tuolla tavalla. -- Rakas, kaunis lapseni, teidän henkenne ja\nmyös Djalin on vaarassa. Teidät aiotaan ottaa täältä pois. Me olemme\nystäviänne ja tulemme pelastamaan teitä. Seuratkaa meitä.\n\n-- Onko se totta? huudahti tyttö kauhistuneena.\n\n-- On, aivan totta. Tulkaa pian!\n\n-- Mielelläni, sopersi tyttö. Mutta miksi ei ystävänne puhu?\n\n-- Niin, sanoi Gringoire, se johtuu siitä, että hänen isänsä ja\näitinsä olivat eriskummallisia ihmisiä ja kasvattivat hänestä\nvaiteliaan.\n\nTytön oli tyydyttävä tähän selitykseen. Gringoire tarttui hänen\nkäteensä, hänen toverinsa otti lyhdyn ja astui edellä. Pelko lamautti\ntytön kokonaan. Hän antoi kuljettaa itseään. Vuohi seurasi heitä\nhypellen ja niin iloissaan Gringoiren tapaamisesta, että yhtenään\npuski sarvillaan häntä sääriin saaden hänet horjahtelemaan.\n\n-- Sellaista on elämä, sanoi filosofi joka kerta, kun oli\nkaatumaisillaan, parhaat ystävämme aiheuttavat meille usein\nlankeemuksia.\n\nHe laskeutuivat nopeasti torninportaita alas, kulkivat kirkon\nlävitse, jonka pimeys ja tyhjyys muodosti hirvittävän vastakohdan\nmelun kaiulle sen holveissa, ja astuivat Punaisen oven kautta\nluostarin pihalle. Luostari oli autio, kaniikit olivat paenneet\npiispantaloon yhdessä rukoilemaan; piha oli tyhjä, joitakuita\nsäikähtäneitä palvelijoita vain piileskeli pimeissä nurkissa.\nHe suuntasivat askeleensa portille, joka johti Rantamaalle.\nMustapukuinen avasi sen avaimella, joka hänellä oli. Lukijamme\ntietävät, että Rantamaa oli Notre-Damen kapitulille kuuluva\nmaakaistale, joka oli erotettu Citéstä muureilla ja joka käsitti\nsaaren itäisen kolkan kirkon takana. He havaitsivat tämän alueen\naivan autioksi. Sinne kuului kulkurien hyökkäyksen rähäkkä jo melko\nvaimentuneena. Saattoi selvästi kuulla, miten Rantamaan äärimmäiseen\nkärkeen istutetun ainoan puun lehvät humisivat ilmavirran\nvaikutuksesta, joka syntyi joen juoksusta. He olivat kuitenkin yhä\nvaaravyöhykkeessä. Lähimmät rakennukset olivat kirkko ja piispantalo.\nPiispantalossa näkyi vallitsevan suuri hämminki. Sen tumma möhkäle\noli täynnä valopiirtoja, jotka liikkuivat ikkunasta toiseen, aivan\nkuin poltetun paperipinkan tummuneessa tuhkarakennuksessa hehkuvat\ntulikipinät, jotka piirtelevät mitä omituisimpia juovia. Ja sen\nvieressä kohosivat Notre-Damen valtavat tornit, jotka näin takaapäin\nnähtyinä pitkän kirkonlaivan yhteydessä, jonka yllä ne ylenivät,\nja piirtyen mustina varjokuvina punertavaa, valtavaa tulenhohdetta\nvasten, joka täytti torin, muistuttivat kahta suunnatonta\nkyklooppinuotion keittojalustaa.\n\nKaikki muu, mitä Pariisista näkyi, häämötti silmään omituisessa\nvalohämyssä. Se muistutti Rembrandtin taulujen taustoja.\n\nLyhtyä kantava mies kulki suoraan Rantamaan kärkeen. Siellä oli aivan\nveden rajassa laudoilla yhteen naulatun, madonsyömän paalurivin\njäännökset, joihin vaivainen viiniköynnös oli ulottanut muutamia\nlaihoja haaroja, jotka törröttivät kuin avatun käden sormet. Tämän\noksaristikon takana oli pieni vene kätkössä. Mustapukuinen viittasi\nGringoirea ja hänen seuralaistaan astumaan siihen. Vuohi seurasi\nheitä. Mies astui siihen viimeisenä. Sitten hän irroitti köyden,\ntyönsi veneen rannasta pitkällä keksillä, istuutui kokkatuhdolle,\ntarttui airoihin ja alkoi voimainsa takaa soutaa vastavirtaan. Seine\non tältä kohtaa varsin vuolas, ja hänellä oli täysi työ saada vene\netääntymään saaren kärjestä.\n\nKun Gringoire oli päässyt veneeseen, hänen ensi huolenaan oli ottaa\nvuohi polvilleen. Hän istuutui perään, ja tyttö, jossa tuntematon\nherätti selittämätöntä pelkoa, istuutui runoilijan viereen ja\npainautui häntä vasten.\n\nTuntiessaan veneen olevan liikkeellä filosofimme paukautti käsiään ja\nsuuteli Djalia sarvien väliin.\n\n-- No niin, sanoi hän, -- nyt olemme turvassa kaikki neljä. Ja hän\nlisäsi mietiskelevän näköisenä: -- Toisinaan saa kiittää onnea,\ntoisinaan viekkautta suurten yritysten onnistumisesta.\n\nVene lähestyi hitaasti oikeata rantaa. Tyttö tarkasteli salaisella\nkauhulla tuntematonta. Tämä oli tarkasti peittänyt salalyhtynsä\nvalon. Hän näytti yön pimeydessä siinä veneen kokassa istuessaan\nkummitukselta. Hänen yhä pään yli vedetty huppunsa oli kuin naamio,\nja joka kerta kun hän soutaessaan ojensi käsivartensa, joista\nkaavun väljät hihat riippuivat, olisi luullut näkevänsä yölepakon\nkaksi suurta siipeä. Hän ei muuten ollut sanonut vielä sanaakaan,\nei päästänyt henkäystäkään. Veneessä ei kuulunut muuta ääntä kuin\nairojen liike edestakaisin ja veden solina veneen laitoja vasten.\n\n-- Kunniani kautta! huudahti äkkiä Gringoire, emmekö olekin yhtä\nhilpeätä ja iloista väkeä kuin tarhapöllöt! Me olemme mykkiä kuin\npytagoralaiset tai kalat! Herra paratkoon! ystäväni, tahtoisinpa\nkernaasti, että joku sanoisi minulle jotakin. -- Ihmisääni on\nsoitantoa ihmiskorvalle. Minä en kylläkään tätä sano, vaan\nDidymus Aleksandrialainen, ja se on kuuluisa lause. -- Didymus\nAleksandrialainen ei todellakaan ole mikään huono filosofi -- Sana\nvain, kaunis lapseni! pyydän teitä hartaasti, sanokaa minulle\nsanakin vain! -- Kesken kaiken, te suipensitte ennen vain hiukan\nhullunkurisesti suutanne; vieläkö teette niin? Tiedättekö, rakkaani,\nettä parlamentilla on täysi tuomiovalta turvapaikkoihin nähden,\nja että te olitte suuressa vaarassa kammiossanne Notre-Damessa?\nVoi! pieni trochilus-lintu rakentaa pesänsä krokodiilin kitaan. --\nMestari, kuu tulee näkyviin. -- Kunhan ei meitä vain huomattaisi.\n-- Me teemme kiitettävän työn pelastaessamme neidin, ja kuitenkin\nmeidät hirtettäisiin kuninkaan nimessä, jos meidät saataisiin kiinni.\nInhimillisiin tekoihin voidaan suhtautua aivan vastakkaisilla\ntavoilla. Mitä toisessa ylistetään, sitä toisessa häväistään. Joka\nihailee Caesaria, moittii Catilinaa. Eikö niin, mestarini? Mitä\nsanotte tästä filosofiasta? Minä olen filosofi vaistomaisesti,\nluonnostani, kuten mehiläiset geometrikkoja. Mitä ihmettä! eihän\nkukaan vastaa minulle. Olettepa te huonolla tuulella kumpainenkin!\nMinun täytyy puhua itsekseni. Sitä nimitetään tragediassa\nyksinpuheluksi. -- Herra paratkoon! -- Sanonpa teille ensin, että\nolen aivan äsken nähnyt kuningas Ludvig XI:n, ja että olen häneltä\nlainannut tämän kirouksen. -- Herra paratkoon siis! Kauheata\nulvontaa ne pitävät yhä tuolla Citéssä. -- Viheliäinen ilkeä vanha\nkuningas. Hän on aivan turkiksiin uponnut. Hän on yhä minulle velkaa\nhäärunoelmastani, ja vähältä piti, ettei hän hirtättänyt minua\ntänä iltana, mikä olisi minulle ollut sangen ikävä juttu. -- Hän\non saita ansiokkaita miehiä kohtaan. Hänen pitäisi lukea Salvianus\nKölniläisen neljä kirjaa _Adversus avaritiam_ [Saituutta vastaan].\nTodellakin! tämä kuningas kohtelee perin kovakouraisesti kirjallista\nväkeä ja tekee raakalaismaisia julmuuksia. Hän on rahaa imevä sieni\nkansan harteilla. Hänen säästäväisyytensä on kuin pernan, joka lihoo\nkaikkien muiden ruumiinosien kustannuksella. Valitukset huonoista\najoista muuttuvatkin napinaksi kuningasta vastaan. Tämän lempeän ja\njumalisen hallitsijan aikana natisevat puunhaarakkeet hirtetyistä,\nmestauspölkyt mätänevät verestä, ja vankilat halkeavat kuin liian\ntäyteen ahdetut mahat. Tällä kuninkaalla on käsi, joka ottaa, ja\ntoinen, joka hirttää. Hän on rouva Suolaveron ja herra Hirsipuun\nprokuraattori. Ylhäisiltä riistetään heidän arvonsa ja alhaisten\nniskaan sälytetään alituiseen uusia taakkoja. Hän on aivan kohtuuton\nruhtinas. En pidä lainkaan tästä hallitsijasta. Entä te mestarini?\n\nMustapukuinen antoi kielevän runoilijan lörpötellä. Hän kamppaili yhä\nvuolasta virtaa vastaan, joka erottaa Citén kokan Notre-Damen eli,\nkuten sitä nykyään nimitetään, Saint-Louis'n saaren peräkeulasta.\n\n-- Kesken kaiken, mestari, jatkoi Gringoire äkkiä. Näkikö teidän\nkorkea-arvoisuutenne meidän saapuessamme tuomiokirkon edustalle\nnoiden raivoisien kulkurien keskitse tuota pientä paholaisraukkaa,\njonka pääkuoren kuuro kellonsoittajanne murskasi kuningaspylvästön\naitausta vasten? Olen likinäköinen, enkä voinut tuntea häntä.\nTiedättekö, kuka hän mahtoi olla?\n\nTuntematon ei vastannut sanaakaan. Mutta hän lakkasi äkkiä\nsoutamasta, hänen kätensä vaipuivat alas kuin katkenneina, hänen\npäänsä painui rinnalle, ja Esmeralda kuuli hänen huokaavan\nkouristuksenomaisesti. Tyttö puolestaan vavahti. Hän oli ennenkin\nkuullut noita huokauksia. Omiin valtoihinsa päässyt vene kulki\nhetkisen virran mukana. Mutta mustapukuinen suoristautui vihdoin\nja tarttui uudelleen airoihin. Hän souti Notre-Damen saaren kärjen\nympäri ja suuntasi veneen Port-au-Foinin laituria kohden.\n\n-- Kas! sanoi Gringoire, -- tuolla on Barbeaun palatsi. --\nKuulkaahan, mestari, katsokaa tuota mustaa kattorykelmää, jossa on\nniin kummalliset harjat, tuolla tuon riippuvan, venyvän, laikullisen\nja tahraisen pilviryhmän alla, jonka riekaleihin kuunpaiste\nvaluu kuin munankeltuainen särkyneestä kuoresta. -- Se on kaunis\ntalo. Siinä on kappeli, jossa on pieni hienoilla veistoksilla\nrunsaasti koristettu kattoholvi. Siihen kuuluu myös miellyttävä\npuutarha, jossa on kalalammikko, lintutarha, kaikula, pallohuone,\nsokkelomaja, villipetojen häkki ja tuuheita lehtokäytäviä, jotka\novat sangen sopivia rakasteluun. Siinä on myös muuan puuriiviö, jota\nnimitetään _irstailijaksi_, koska sitä käyttivät nautintoihinsa\nmuuan kuuluisa prinsessa ja eräs Ranskan konnetaabeli, hieno\nkaunosielu. -- Voi! me filosofiraukat olemme konnetaabelin rinnalla\nkuin kaali- tai retikkasarka Louvren puutarhan rinnalla. Vaikka\nvähät siitä! Ylhäisten elämään niin kuin meidänkin sekoittuu onnea\nja onnettomuutta. Suru on aina ilon rinnalla, spondee daktyylin\nrinnalla. -- Mestarini, minäpä kerron teille seuraavan Barbeaun\npalatsin tarinan. Se päättyi traagillisesti. Se tapahtui vuonna\n1319, Filip V:n hallitusaikana, joka on pisin Ranskan kuninkaitten\nhistoriassa. Kertomuksen opetus on se, että lihan himot ovat pahoja\nja turmiollisia, Älkäämme liiaksi katselko naapurin vaimoa, miten\nkärkkäät aistimme lienevätkin hänen kauneudelleen. Huorinteko\non sangen irstas ajatus. Aviorikos on tiedonhalua lähimmäisen\nnautinnosta... -- Ohoh! onpa siellä rähäkkä!\n\nMellakka Notre-Damen edustalla yltyi todellakin. He kuuntelivat.\nKuului selvästi voitonhuutoja. Äkkiä nähtiin ainakin sadan soihdun,\njoiden valo heijastui välkkyvistä kypäreistä, hajaantuvan kautta koko\nkirkon, alhaalta ylös torneihin, pylvästöihin ja tukipylväitten alle\nsaakka. Nämä soihdut näyttivät etsivän jotakin; ja pian kuulivat\npakolaiset huutoja:\n\n-- Mustalaistyttö! noita! kuolema mustalaistytölle!\n\nOnneton tyttö peitti kasvot käsillään, ja tuntematon alkoi soutaa\nkaikin voimin rantaan. Tällä välin mietiskeli filosofimme. Hän piteli\nvuohta käsivarsillaan ja vetäytyi hiljaa etäämmälle mustalaistytöstä,\njoka painautui yhä kiinteämmin häneen kuin ainoaan turvaan, mikä\nhänellä vielä oli.\n\nGringoire oli todellakin ankarasti ymmällä. Hän ajatteli, että\nvuohikin _voimassa olevien lakien mukaan hirtetään_, jos se saadaan\nkiinni, ja että se olisi suuri vahinko, Djali raukka! että kaksi\nkuolemaantuomittua hänen niskoillaan oli aivan liikaa, ja että hänen\nseuralaisensa toivoo hartaasti mustalaistyttöä osalleen. Hän kävi\nankaraa sisäistä taistelua, jolloin hän, kuten Jupiter Iliadissa,\npunnitsi vuoroin mustalaistyttöä, vuoroin vuohta; hän katseli vuoroin\ntoista, vuoroin toista kostunein silmin mutisten itsekseen:\n\n-- Enhän voi pelastaa teitä molempia.\n\nTöksähdys ilmoitti heille vihdoin, että vene oli törmännyt rantaan.\nCitéstä kuului yhä hirvittävä meteli. Tuntematon nousi, astui\nmustalaistytön luo ja aikoi tarttua hänen käsivarteensa auttaakseen\nhänet maalle. Tyttö työnsi hänet luotaan ja tarrautui Gringoiren\nkäsivarteen, tämä puolestaan huolehti yksinomaan vuohesta ja miltei\ntyönsi hänet luotaan. Silloin hyppäsi tyttö ilman apua veneestä.\nHän oli niin hämmentynyt, ettei tiennyt, mitä teki, minne meni.\nHän seisoi siten hetkisen typertyneenä tuijottaen virtaan. Kun hän\nhieman havahtui, hän oli rannalla kahden kesken tuntemattoman kanssa.\nGringoire oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen hävitäkseen vuohineen\nGrenier-sur-l'eau-kadun varrella sijaitsevien talojen välisiin kujiin.\n\nMustalaistyttö raukkaa pöyristytti, kun hän näki olevansa kahden\nkesken tämän miehen kanssa. Hän aikoi puhua, huutaa, kutsua\nGringoirea, mutta kieli kieltäytyi tottelemasta, eikä hänen\nhuuliltaan päässyt ääntäkään. Äkkiä hän tunsi tuntemattoman käden\ntarttuvan hänen käteensä. Se oli kylmä ja voimakas käsi. Häntä\npuistatti, ja hän kävi kalpeammaksi kuin kuun valo, joka häntä\nvalaisi. Mies ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi kiireisin askelin\nkulkea Grève-torille päin pitäen häntä kädestä. Tänä hetkenä tyttö\ntunsi hämärästi, että kohtalo on vastustamaton voima. Hän tunsi\nvastustuskykynsä lamaantuneen ja antoi kuljettaa itseään juosten\ntoisen kävellessä. Rantakatu oli tällä kohdalla vastamäkeä. Mutta\nhänestä tuntui siltä kuin hän laskeutuisi alas luisua rinnettä.\n\nHän silmäili joka taholle. Ei ainoatakaan kulkijaa missään. Rantakatu\noli aivan autio. Hän ei kuullut ääntä eikä liikettä muualta kuin\nmeluisesta ja punertavasta Citéstä, josta vain Seinen haara hänet\neroitti, ja josta hän kuuli oman nimensä kuolemanhuutojen yhteydessä.\nMuu Pariisi lepäsi hänen ympärillään suurena pimeänä rykelmänä.\n\nTällä tavoin tuntematon kuljetti häntä yhä mukanaan yhtä äänetönnä ja\nyhtä vinhaa vauhtia. Hän ei muistanut ainoatakaan niistä paikoista,\njotka he sivuuttivat. Heidän kulkiessaan erään ikkunan ohi hän\nponnisti voimansa, teki äkisti vastarintaa ja huusi:\n\n-- Apua!\n\nIkkunan omistaja avasi sen, näyttäytyi siinä paitasillaan lamppu\nkädessä, katsahti rantakadulle tylsän näköisenä, lausui jonkin sanan,\njoita tyttö ei kuullut, ja sulki ikkunansa. Niin sammui häneltä\nviimeinenkin toivonkipinä.\n\nMusta mies ei sanonut sanaakaan, puristi häntä vain lujasti ja\nalkoi astua nopeammin. Tyttö ei enää tehnyt vastarintaa ja seurasi\nmurtuneena.\n\nSilloin tällöin hän kokosi hieman voimiaan ja sanoi hengästyneellä ja\nkatkonaisella äänellä epätasaista katua juostessaan:\n\n-- Kuka te olette? kuka te olette? Tuntematon ei vastannut.\n\nKuljettuaan siten jonkin aikaa Rantakatua he saapuivat suurelle\ntorille, jota kuu valaisi heikosti. Se oli Grève. Sen keskellä\nhäämötti jonkinlainen musta risti. Se oli hirsipuu. Tyttö tunsi\npaikan ja huomasi missä oli.\n\nMies seisahtui, kääntyi häneen päin ja nosti huppunsa.\n\n-- Oh! sammalsi tyttö kivettyneenä, tiesinhän, että se taas oli hän!\n\nSe oli pappi. Hän oli vain kuin entisen itsensä varjo. Sellaisen\nvaikutuksen saa kuutamo aikaan. Tuntui siltä, kuin tässä\nvalaistuksessa kaikki näyttäisi aavemaisella.\n\n-- Kuule, sanoi pappi hänelle, ja hän värisi kuullessaan tämän\nkamalan äänen, jota hän ei ollut kuullut pitkään aikaan. Hän\njatkoi. Hän puhui tuollaisin lyhyin, läähättävin puuskauksin, jotka\nilmaisevat tärähdyksillään syvää sisäistä järkytystä. -- Kuule.\nMe olemme täällä. Tahdon puhua sinulle. Tämä on Grève-tori. Se on\npäätepiste. Kohtalo luovuttaa meidät toisillemme. Minä ratkaisen\nsinun elämäsi, sinä minun sieluni kohtalon. Tässä on paikka ja yö,\njoiden tuolla puolella ei näy mitään. Kuule siis minua. Tahdon sanoa\nsinulle... Mutta ennen kaikkea, älä puhu minulle Febuksestasi. (Näin\npuhuessaan hän kulki edes takaisin, kuten ainakin henkilö, joka ei\nvoi seisoa paikallaan, ja veti tyttöä mukanaan.) Älä puhu minulle\nhänestä. Näetkö, jos lausut tuon nimen, en tiedä, mitä teen, mutta\njotakin kauheata se on.\n\nSanottuaan tämän hän jäi seisomaan paikalleen hievahtamatta kuin\nolisi löytänyt tasapainopisteensä. Mutta hänen sanansa ilmaisivat yhä\nvoimakasta mielenliikutusta. Hänen äänensä kävi yhä hiljaisemmaksi.\n\n-- Älä käännä pois kasvojasi noin. Kuule minua. Se on vakava asia.\nKuule ensinnäkin mitä on tapahtunut. -- Se ei naurata, sen vannon\nsinulle. -- Mitä minä sanoinkaan? sanohan minulle! ah! -- On olemassa\nparlamentin päätös, joka luovuttaa sinut pyövelille. Minä olen\nriistänyt sinut heidän käsistään. Mutta vainoojasi ovat tuolla. Katso.\n\nHän osoitti kädellään Citétä kohden. Siellä näyttiin todellakin\nyhä etsiskelevän. Hälinä läheni. Grèven varrella sijaitsevan\npoliisipäällikön talon torni oli valaistu ja sieltä kuului melua,\nja vastaisella Rantakadulla nähtiin sotilaitten juoksevan soihdut\nkäsissä ja huutaen:\n\n-- Mustalaistyttö! missä on mustalaistyttö? Hirteen! hirteen!\n\n-- Näet siis, että sinua ajetaan takaa, ja etten valehtele sinulle.\nMinä rakastan sinua. -- Älä avaa suutasi, älä puhu minulle enää\nmitään, jollei sinulla ole muuta sanottavaa, kuin että vihaat minua.\nOlen päättänyt olla sitä enää kuulematta. -- Olen pelastanut sinut.\n-- Anna minun ensin puhua loppuun. -- Voin pelastaa sinut kokonaan.\nOlen järjestänyt kaikki. Riippuu vain siitä, tahdotko sinä. Minä voin\ntoteuttaa tahtosi.\n\nHän keskeytti rajusti:\n\n-- Ei, niin ei auta puhua.\n\nJa hän kulki juosten ja juoksuttaen mukanaan tyttöä, josta hän ei\nhellittänyt otettaan, suoraan hirsipuun luokse ja sanoi kylmästi\nosoittaen sitä sormellaan:\n\n-- Valitse toinen meistä kahdesta.\n\nTyttö riistäytyi hänen käsistään ja vaipui hirsipuun juurelle\nsyleillen tuota surmantukea. Sitten hän käänsi kauniin päänsä sivulle\npappia kohden ja katsahti häneen olkansa yli. Olisi luullut näkevänsä\nNeitsyt Marian ristin juurella. Pappi seisoi liikkumattomana kuin\nkuvapatsas, sormi yhä viitaten hirsipuuta kohden.\n\nVihdoin mustalaistyttö sanoi hänelle:\n\n-- Se ei ole minusta niin kauhea kuin te.\n\nSilloin papin käsi vaipui hiljaa alas, ja hän katsoi maahan\npohjattoman masennuksen vallassa.\n\n-- Jos nämä kivet voisivat puhua, mutisi hän, sanoisivat ne, että\ntässä on pohjattoman onneton ihminen.\n\nHän jatkoi. Tyttö, joka yhä pitkiin hiuksiinsa kietoutuneena oli\npolvillaan hirsipuun ääressä, antoi hänen puhua keskeyttämättä häntä.\nHänen äänensä oli nyt valittava ja lempeä, mikä oli tuskallisena\nvastakohtana hänen kasvojensa karkean tuimalle ilmeelle.\n\n-- Minä rakastan teitä. Oh! se on liiankin totta. Eikö sitten\nnäy lainkaan ulkomuodosta tämä tuli, joka polttaa sydäntäni? Ah!\nneitonen, yöt päivät, niin, yöt päivät: eikö se ansaitse hieman\nsääliä? Se on rakkautta yöt päivät, sanon sinulle, se on kidutusta.\n-- Oh! minä kärsin liiaksi, lapsi raukkani! -- Se ansaitsee jo\nmyötätuntoa, totta totisesti. Näethän, että puhun sinulle lempeästi.\nToivoisin hartaasti, ettet enää tuntisi kauhua minua kohtaan. --\nEihän mies mitään sille voi, että hän rakastaa naista! -- Oh!\nJumalani! -- Mitä! et siis milloinkaan anna minulle anteeksi? Vihaat\nsiis minua yhä! Kaikki on siis lopussa! Katsohan, se juuri tekee\nminut ilkeäksi ja itselleni inhottavaksi! -- Et edes katsahda minuun!\nAjattelet ehkä jotakuta muuta sillä aikaa, kun minä tässä seison ja\npuhun ja vapisen sen iäisyyden edessä, joka uhkaa meitä kumpaakin!\n-- Mutta älä missään tapauksessa puhu upseeristasi! -- Mitä! vaikka\nheittäytyisin polvilleni eteesi, mitä! vaikka suutelisin, en\njalkojasi, sitä et sallisi, vaan maata jalkaisi alla, mitä! vaikka\nnyyhkyttäisin kuin lapsi, vaikka repäisisin rinnastani, en sanoja,\nvaan sydämeni ja sisimpäni sanoakseni sinulle, että rakastan sinua,\nolisi kaikki turhaa, kaikki! -- Ja kuitenkaan ei sielusi ole muuta\nkuin hellyyttä ja lempeyttä, sinusta säteilee kaunein hyvyys, olet\npelkkää suloutta, sääliväisyyttä ja herttaisuutta. Voi! ainoastaan\nminua kohtaan olet ilkeä! Oh! mikä onneton kohtalo!\n\nHän peitti kasvot käsiinsä. Tyttö kuuli hänen itkevän. Se oli ensi\nkerta. Seisoessaan siten nyyhkytysten vavahduttelemana hän oli\nkurjemman ja rukoilevamman näköinen kuin polvillaan. Hän itki jonkin\nhetken.\n\n-- Niin, hän jatkoi ensi puuskan mentyä ohi, en keksi sanoja.\nJa kuitenkin olin tarkasti miettinyt, mitä sanoisin sinulle.\nNyt vapisuttaa ja puistattaa minua, tunnen voimaini pettävän\nratkaisevalla hetkellä, tunnen jonkin korkeimman ottavan meidät\nvaltaansa, ja minä sopertelen. Oh! minä vaivun maahan. Jos et\nsääli minua, sääli itseäsi. Älä tuomitse meitä kahta kuolemaan.\nJospa tietäisit, miten sinua rakastan, mikä sydän sydämeni on!\nOh! miten olenkaan hyljännyt kaiken hyveen! miten epätoivoisesti\nolenkaan luopunut omasta itsestäni! Oppineena tohtorina minä\npilkkaan tiedettä, aatelismiehenä minä herjaan nimeäni, pappina\nminä teen messukirjasta irstailujen päänalusen ja syljen Jumalaani\nkasvoihin! ja kaiken tämän sinun vuoksesi, lumoojatar! ollakseni\nkelvollisempi sinun helvettiisi! etkä sinä huoli tuomitusta! Voi!\nsanoisinko sinulle kaikki! vielä enemmän, vielä kamalampaa, oh! vielä\nkamalampaa!...\n\nNäitä viimeisiä sanoja lausuessaan hänen ilmeensä kävi äkkiä\nsekavaksi. Hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten kuin itsekseen\npuhellen kovalla äänellä:\n\n-- Kain, missä on veljesi?\n\nHän oli taas hetken vaiti ja jatkoi:\n\n-- Mitä olen hänelle tehnyt, Herra? Olen hänet ottanut hoiviini, olen\nelättänyt häntä, olen rakastanut häntä, olen jumaloinut häntä ja olen\nsurmannut hänet! Niin, Herra, aivan hiljan murskattiin hänen päänsä\nsilmäini edessä sinun talosi kiviseinää vasten, ja minun tähteni,\ntämän naisen tähden, hänen tähtensä...\n\nHänen silmänsä tuijottivat villisti. Hänen äänensä sammui vähitellen\nja hän toisti vielä useaan kertaan koneellisesti pitkien väliaikojen\npäästä aivan kuin kello, joka lyö viime läppäyksiään:\n\n-- Hänen tähtensä... -- Hänen tähtensä...\n\nSen jälkeen hänen kielensä ei enää saanut esille ainoatakaan kuuluvaa\nääntä, mutta hänen huulensa liikkuivat kuitenkin yhä. Yhtäkkiä hän\nlyyhistyi maahan aivan kuin jokin joka romahtaa kasaan, ja jäi tähän\nasentoonsa liikkumattomaksi, pää polviin nojaten.\n\nKun tyttö veti jalkansa hänen altaan, palautti tämä hipaisu hänet\ntuntoihinsa. Hän siveli hiljaa kädellään laihoja poskiaan ja katsoi\nhetkisen ihmetellen kostuneita sormiaan.\n\n-- Mitä! hän mutisi, -- olen itkenyt!\n\nJa kääntyen äkkiä mustalaistytön puoleen kuvaamattoman tuskan\nvallassa hän virkkoi:\n\n-- Ah! olet tunteettomana nähnyt minun itkevän! Tiedätkö, lapsi,\nettä nämä kyyneleet ovat laavaa? On siis totta? Se, jota vihataan,\nei voi millään herättää liikutusta. Jos näkisit minun kuolevan,\nnauraisit. Oh! mutta minä en tahdo nähdä sinun kuolevan! Yksi ainoa\nsana, yksi ainoa anteeksiannon sana! Älä sano, että rakastat minua,\nsano ainoastaan, että edes tahtoisit, se riittää, ja minä pelastan\nsinut. Muuten... Oh! aika rientää. Minä rukoilen sinua kaiken pyhän\nnimessä, älä odota, kunnes olen kivettynyt jälleen samanlaiseksi kuin\ntämä hirsipuu, joka myös vaatii sinua itselleen! Ajattele, että minun\nkädessäni on meidän molempien kohtalot, että olen mieletön, se on\nkauheata, että voin antaa kaiken romahtaa, ja että meidän allamme,\nonneton, on pohjaton syvyys, jossa minun lankeemukseni vainoaa sinun\nlankeemustasi iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen! Yksi ystävällinen\nsana! vain! yksi ainoa sana!\n\nTyttö avasi suunsa vastatakseen. Pappi lankesi polvilleen hänen\neteensä ottaakseen hartaudella vastaan tuon ehkä heltyneen sanan,\njoka oli tulossa hänen huuliltaan. Tyttö sanoi:\n\n-- Te olette murhaaja!\n\nPappi riuhtaisi hänet raivoisana käsiinsä ja nauroi kammottavasti.\n\n-- No niin! siis murhaaja! hän sanoi, ja minä omistan sinut. Kun\net huoli minua orjaksesi, saat minusta herran! Sinä olet minun!\nMinulla on luola, jonne laahaan sinut! Sinä seuraat minua, sinun\ntäytyy seurata minua, tai minä luovutan sinut pyövelille! Sinun\ntäytyy kuolla, kaunoiseni, tai kuulua minulle! kuulua papille! kuulua\nluopiolle! kuulua murhaajalle! tästä yöstä lähtien, kuuletko? Tule!\niloa! tule! suutele minua, hullu! Hauta tai minun vuoteeni!\n\nHänen silmänsä paloivat himosta ja raivosta. Hänen himokas suunsa\nsai tytön kaulan punastumaan. Tyttö rimpuili hänen käsissään. Pappi\npeitti hänet tulisilla suudelmilla.\n\n-- Älä pure minua, hirviö! huusi tyttö. Oh! inhottava, saastainen\nmunkki, päästä minut! Minä revin vaivaiset, harmaat haivenet päästäsi\nja heitän ne vasten kasvojasi!\n\nPappi punehtui, kalpeni ja päästi sitten irti tytön katsellen häntä\nsynkän näköisenä. Tämä luuli olevansa voitolla ja jatkoi:\n\n-- Sanon sinulle, että kuulun Febukselleni, että rakastan Febusta,\nettä Febus on kaunis! Sinä, pappi, sinä olet vanha! sinä olet ruma!\nMene pois!\n\nPappi päästi kauhean huudon, aivan kuin onneton, jota kosketetaan\nhehkuvalla raudalla.\n\n-- Kuole siis! sanoi hän hammasta purren. Tyttö näki hänen kamalan\nkatseensa ja aikoi paeta. Pappi tarttui häneen uudelleen, ravisti\nhäntä, paiskasi hänet maahan ja läksi nopeasti astumaan Roland-tornin\nkulmaa kohden vetäen häntä perässään maassa kauniista käsistä.\n\nSaavuttuaan perille hän kääntyi tytön puoleen:\n\n-- Viimeisen kerran: tahdotko olla minun? Tyttö vastasi päättävästi:\n\n-- En.\n\nSilloin hän huusi kovalla äänellä:\n\n-- Gudule! Gudule! tässä on mustalaistyttö! kosta.\n\nTyttö tunsi äkkiä tartuttavan kyynärpäähänsä. Hän katsoi. Siihen oli\niskenyt muurinaukosta esiinpistävä luiseva käsi, joka piteli sitä\nkuin rautakoura.\n\n-- Pidä lujasti kiinni! sanoi pappi. Se on paennut mustalaistyttö.\nÄlä päästä häntä irti. Minä menen etsimään vartijoita. Sinä saat\nnähdä hänet hirsipuussa.\n\nMuurin sisältä vastasi käheä ja verenhimoinen nauru. -- Hah!\nhah! hah! -- Mustalaistyttö näki papin loittonevan ja juoksevan\nNotre-Damen siltaa kohden. Siltä taholta kuului ratsujoukon töminää.\n\nTyttö oli tuntenut ilkeän erakon. Kauhusta läähättäen hän koetti\nirroittautua. Hän vääntelehti, hän teki hyppäyksiä kuolemantuskan ja\nepätoivon vallassa, mutta toinen piteli häntä kiinni tavattomalla\nvoimalla. Nuo luisen laihat sormet, jotka puristivat häntä, syöpyivät\nhänen lihaansa ja yhtyivät renkaaksi. Tuo käsi oli kuin taottu hänen\nkäsivarteensa. Se oli enemmän kuin kahle, enemmän kuin kaularauta,\nenemmän kuin rautarengas; aukosta pisti esiin älyn ohjaama, elävä\npihti.\n\nHän vaipui nääntyneenä seinää vasten, ja nyt valtasi hänet\nkuolemankauhu. Hän ajatteli elämän ihanuutta, nuoruutta, kirkasta\ntaivasta, luonnon näkyjä, rakkautta, Febusta, kaikkea, mikä katosi,\nja kaikkea, mikä lähestyi, pappia, joka hänet antoi ilmi, pyöveliä,\njoka oli tulossa, hirsipuuta, joka oli torilla. Silloin hän tunsi\nkauhistuksen kohoavan hiusten juuriin saakka, ja hän kuuli erakon\nkammottavan naurun ja hiljaiset sanat:\n\n-- Hah! hah! hah! sinut hirtetään!\n\nPuolikuolleena tyttö kääntyi aukkoa kohden ja näki säkkinaisen villit\nkasvot ristikon lävitse.\n\n-- Mitä olen teille tehnyt? sanoi hän miltei hengetönnä. Erakko\nei vastannut, vaan alkoi laulavalla äänellä ärsyttävästi ja\npilkallisesti mutista:\n\n-- Mustalaistyttö! mustalaistyttö! mustalaistyttö!\n\nOnneton Esmeralda antoi päänsä vaipua valtoimien hiustensa peittoon\nymmärtäen, ettei hän ollut tekemisissä inhimillisen olennon kanssa.\n\nÄkkiä erakko huudahti aivan kuin mustalaistytön kysymys olisi\ntarvinnut koko tämän ajan ehtiäkseen hänen tajuntaansa.\n\n-- Mitäkö olet tehnyt minulle! -- Ah! mitäkö olet tehnyt minulle,\nmustalaistyttö: No niin! kuule. -- Minulla oli lapsi, minulla!\nnäetkö? minulla oli lapsi! lapsi! sanon sinulle! -- Pieni, soma\ntyttö! -- Agnekseni, jatkoi hän sekavasti ja suuteli jotakin\npimeässä. -- Niin, näetkö, mustalaistyttö? minun lapseni on otettu\nminulta, minun lapseni on varastettu, minun lapseni on syöty. Sen\nsinä olet tehnyt minulle.\n\nTyttö vastasi kuin karitsa:\n\n-- Ah! en ollut ehkä silloin vielä syntynytkään!\n\n-- Oh! olit kyllä! tokaisi erakko, sinä olit jo syntynyt. Sinä olit\nheidän joukossaan. Hän olisi sinun ikäisesi! Aivan tuollainen! --\nOlen ollut täällä viisitoista vuotta, kärsinyt viisitoista vuotta,\nrukoillut viisitoista vuotta, takonut päätäni näihin seiniin\nviisitoista vuotta. -- Sanon sinulle, että mustalaiset varastivat\nhänet minulta, kuuletko? ja että he kurjat söivät hänet suuhunsa. --\nOnko sinulla sydäntä? kuvittele, mitä on leikkivä, imevä, nukkuva\nlapsi. Se on niin viaton! -- No niin! hänet, hänet on minulta otettu,\non minulta tapettu! Hyvä Jumala sen kyllä tietää! -- Tänään on minun\nvuoroni, minä syön nyt mustalaistytön. -- Oh! miten purisinkaan\nsinua, jollei ristikko estäisi minua. Pääni on liian suuri! --\nPikku raukka! hänen nukkuessaan! Ja jos herättivätkin hänet häntä\nottaessaan, mitä hyödytti hänen huutonsa, minä kun olin poissa!\n-- Ah! te mustalaisäidit, te kurjat söitte minun lapseni! Tulkaa\nkatsomaan omaanne.\n\nJa hän alkoi nauraa ja kiristellä hampaitaan, nämä molemmat\ntunteenpurkaukset muistuttivat suuresti toisiaan noissa raivoisissa\nkasvoissa. Päivä alkoi sarastaa. Tuhkanharmaa kajastus valaisi\nhämärästi näyttämöä, ja hirsipuu näkyi yhä selvemmin torilla.\nToiselta suunnalta, Notre-Damen sillalta päin, luuli tuomittu\nkuulevansa ratsujoukon töminän yhä lähestyvän.\n\n-- Rouva! huusi hän ristien kätensä ja langeten polvilleen hiukset\nhajalla ja suunniltaan kauhusta, rouva! säälikää! He tulevat. En\nole tehnyt teille mitään. Tahdotteko nähdä minun kuolevan tuolla\nkauhealla tavalla silmäinne edessä? Te säälisitte minua, olen siitä\nvarma! Se on liian kamalaa. Antakaa minun pelastua. Päästäkää minut!\nArmoa! En tahdo kuolla näin!\n\n-- Anna minulle lapseni! sanoi erakko.\n\n-- Armoa! armoa!\n\n-- Anna minulle lapseni!\n\n-- Päästäkää minut, taivaan nimessä!\n\n-- Anna minulle lapseni!\n\nTyttö vaipui uudelleen kokoon menehtyneenä ja murtuneena, ja hänen\nsilmänsä saivat jo kuolleen lasimaisen katseen.\n\n-- Voi! sopersi hän, te etsitte lastanne. Minä etsin vanhempiani.\n\n-- Anna minulle pikku Agnekseni! jatkoi Gudule. -- Etkö tiedä, missä\nhän on? Kuole sitten! -- Sanonpa sinulle. Olin ilotyttö, minulla oli\nlapsi, minun lapseni varastettiin. -- Sen tekivät mustalaisnaiset.\nNäet siis, että sinun täytyy kuolla. Kun sinun mustalaisäitisi\ntulee vaatimaan sinua takaisin, sanon hänelle: Äiti, katso tuota\nhirsipuuta! -- Tai anna minulle lapseni takaisin. -- Tiedätkö, missä\nhän on, minun pikku tyttöni? Odotahan kun näytän sinulle. Tässä on\nhänen kenkänsä, kaikki, mitä minulla on hänestä jäljellä. Tiedätkö,\nmissä on toinen samanlainen? Jos tiedät, niin sano minulle, ja vaikka\nse olisi maailman ääressä, niin menen etsimään sitä sinne polvillani.\n\nJa hän ojensi toisen kätensä aukosta ulos ja näytti mustalaistytölle\npientä, koruommeltua kenkää. Oli jo siksi valoisa, että sen muodon ja\nvärit saattoi erottaa.\n\n-- Näytä minulle tuota kenkää, sanoi mustalaistyttö vapisten.\nJumalani! Jumalani! Ja samalla hän vapaalla kädellään avasi nopeasti\npienen, vihreällä lasihelmellä koristetun pussin, joka oli hänen\nkaulassaan.\n\n-- Kas niin! kas niin! murahti Gudule, pengo vain pirullista\namulettiasi! Mutta hän vaikeni äkkiä, koko hänen ruumiinsa alkoi\nvapista, ja hän huusi äänellä, joka purkautui hänen sisimmästään:\n\n-- Tyttäreni!\n\nMustalaistyttö oli vetänyt pussista esiin aivan samanlaisen pienen\nkengän. Tähän kenkään oli kiinnitetty pergamenttiliuska, johon oli\nkirjoitettu seuraavat säkeet:\n\n    Kun löydät samanlaisen,\n    äitisi kohtaat maisen.\n\nLyhemmässä ajassa kuin salama leimahtaa oli erakko verrannut kenkiä\ntoisiinsa lukenut kirjoituksen pergamentista ja painanut ristikkoa\nvasten taivaallista iloa säteilevät kasvonsa huutaen:\n\n-- Tyttäreni! tyttäreni!\n\n-- Äitini! vastasi mustalaistyttö.\n\nTätä kohtausta eivät sanat riitä kuvailemaan. Muuri ja ristikko oli\näidin ja tyttären välissä.\n\n-- Oh! muuri! huusi erakko. Oh! nähdä hänet eikä saa syleillä häntä!\nKätesi! Kätesi!\n\nTyttö pisti hänelle kätensä ristikon lävitse, erakko heittäytyi\ntämän käden ylle, painoi sille huulensa ja seisoi tähän suudelmaan\nvajonneena, ilman että hänessä huomasi muuta elonmerkkiä kuin\nnyyhkytyksen, joka silloin tällöin vavahdutti hänen ruumistaan.\nHänen kyyneleensä valuivat tällä välin tulvimalla, hiljaisuudessa,\nvarjossa, kuin öinen sade. Äiti raukka tyhjensi virtoina tälle\njumaloidulle kädelle koko sen mustan ja syvän kyynelkaivon, joka\nhänessä oli ja johon koko hänen tuskansa oli viisitoista vuotta\npisara pisaralta tippunut.\n\nÄkkiä hän nousi, pyyhkäisi pitkät harmaat hiukset otsaltaan ja\nalkoi sanaakaan sanomatta molemmin käsin tempoa ikkuna-aukkonsa\nristikkoa raivoisammin kuin leijona. Ristikko kesti. Silloin hän meni\neräästä komeronsa nurkasta noutamaan suuren kiven, jota hän käytti\npäänalusena, ja paiskasi sen ristikkoa vasten sellaisella voimalla,\nettä yksi rauta katkesi tuhansia kipinöitä singoten. Toinen isku\nsärki kokonaan tuon vanhan rautaristikon, joka sulki aukon. Sitten\nhän väänsi käsin syrjään ruostuneet ristikonpätkät. On hetkiä,\njolloin naisen kädet saavat yli-inhimillisen voiman.\n\nKun hän näin oli saanut esteet poistetuksi, eikä siihen mennyt\nminuuttiakaan, hän tarttui tytärtään vyötäisistä ja veti hänet\nkomeroonsa.\n\n-- Tule! että vedän sinut ylös kuilusta! mutisi hän.\n\nKun tyttö oli kammiossa, asetti äiti hänet hiljaa lattialle, nosti\ntaas ylös, ja kantaen häntä käsivarsillaan, kuin tämä yhä olisi ollut\nhänen pikku Agneksensa, hän kulki edes takaisin ahtaassa kopissaan\nhumaltuneena ja mielettömänä ilosta, huutaen ja laulaen, suudellen\ntytärtään, puhellen hänelle, nauraen, itkien, kaikkea yhtaikaa ja\nkiihkeästi.\n\n-- Tyttäreni! tyttäreni! sanoi hän. -- Olen saanut tyttäreni! hän\non tässä. Hyvä Jumala on antanut hänet minulle takaisin. Hoi!\ntulkaa kaikki! Onko ketään, joka haluaa tulla katsomaan tytärtäni?\nHyvä Jumala, miten hän on kaunis! Hän on antanut minun odottaa\nviisitoista vuotta, hyvä Jumalani, mutta ainoastaan tehdäkseen hänet\nkauniiksi. -- Mustalaisnaiset eivät siis olekaan syöneet häntä!\nKuka niin sanoi? Pikku tyttöni! pikku tyttöni! suutele minua. Nuo\nhyvät mustalaisnaiset! Rakastan heitä! -- Sinä todellakin. Siksi\nhypähtikin sydämeni joka kerta, kun sinä kuljit ohitse. Ja minä kun\nluulin sitä vihaksi! Anna minulle anteeksi, Agnekseni, anna minulle\nanteeksi. Sinä pidät minua hyvin ilkeänä, eikö niin? Rakastan sinua.\n-- Onko sinulla vielä pieni merkki kaulassasi? Annahan kun katson.\nHänellä on se yhä. Oh! sinä olet kaunis! Minä olen antanut teille\nnuo suuret silmät! neitiseni! Suutele minua! Rakastan sinua. Mitä\nhuolin minä siitä, että muilla äideillä on lapsia, minä pilkkaan nyt\nheitä. Tulkoot nyt tänne. Tässä on minun lapseni. Tässä on hänen\nkaulansa, hänen silmänsä, hänen hiuksensa, hänen kätensä. Näyttäkääpä\nminulle jotakin yhtä kaunista! Oh! minä vastaan siitä, että hän saa\nrakastajia, tämä pikkuinen! Olen itkenyt viisitoista vuotta. Koko\nminun kauneuteni on kadonnut ja mennyt häneen. Suutele minua!\n\nHän puheli hänelle paljon muutakin päätöntä, jonka koko kauneus oli\näänensävyssä, saattoi hänen pukunsa sellaiseen epäjärjestykseen, että\nhän punastui, suori kädellään hänen silkinhienoa tukkaansa, suuteli\nhänen jalkojaan, hänen polviaan, hänen otsaansa, hänen silmiään,\nhurmaantui kaikesta. Tyttö antoi hänen touhuta, toistaen silloin\ntällöin hyvin hiljaa ja äärettömän lempeällä äänellä: -- Äitini!\n\n-- Näetkö, pikku tyttöseni, jatkoi erakko, usein keskeyttäen puheensa\nsuudelmilla, näetkö, minä rakastan sinua suuresti. Me lähdemme\nyhdessä täältä. Me tulemme ylen onnellisiksi. Olen saanut pienen\nperinnön Reimsissä, kotiseudullamme. Tunnetko Reimsin? Ah! et, sinä\net tunne sitä, sinä olit liian pieni! Jospa tietäisit, miten sievä\nolit neljän kuukauden vanhana! Niin pienet jalat, että niitä tultiin\nuteliaisuudesta katsomaan aina Epernausta asti, joka on kolmen\npeninkulman päässä! Meillä on maatilkku ja talo. Sinä nukut minun\nvuoteessani. Hyvä Jumala! hyvä Jumala! kuka olisi sitä uskonut?\nMinulla on tyttäreni!\n\n-- Oi äitini, sanoi tyttö, kun hän vihdoin kykeni liikutukseltaan\npuhumaan, -- mustalaisvaimo puhui totta. Meidän joukossamme oli muuan\nhyvä mustalaisvaimo, joka kuoli viime vuonna ja aina hoiti minua\nkuin kasvatusäiti. Hän se sitoi tämän pussin kaulaani. Hän sanoi\nminulle aina: -- Lapsi, säilytä tarkasti tämä koriste. Se on aarre.\nSen avulla löydät äitisi. Sinä kannat äitiäsi kaulassasi. Hän ennusti\noikein, tuo mustalaisnainen!\n\nErakko painoi tyttärensä uudelleen rintaansa vasten.\n\n-- Tule, että saan suudella sinua! sinä sanot sen niin herttaisesti.\nKun pääsemme kotiin, lahjoitamme pikku kengät Jeesus-lapselle\nkirkossa. Se on velvollisuutemme hyvää Pyhää Neitsyttä kohtaan. Hyvä\nJumala! miten kaunis ääni sinulla on! Kun puhuit äsken minulle, se\noli kuin soitantoa! Ah! Herra Jumalani! Olen löytänyt lapseni! Mutta\nonko tämä kaikki uskottavaa? Ei siis kuole mistään, koska en kuollut\nilosta. Ja sitten hän löi käsiään yhteen ja nauroi ja huusi:\n\n-- Miten onnellisina me elämmekään!\n\nTällä hetkellä kaikui komeroon aseitten kalinaa ja hevosten kavioiden\ntöminää, joka tuntui tulevan Notre-Damen sillalta ja lähenemistään\nlähenevän pitkin rantaa. Mustalaistyttö heittäytyi tuskan valtaamana\nerakon syliin.\n\n-- Pelasta minut! pelasta minut! äitini! ne tulevat tuolla!\n\nErakko kalpeni.\n\n-- Oi taivas! mitä sanotkaan? Olin unohtanut! sinua vainotaan! Mitä\nolet sitten tehnyt?\n\n-- En tiedä, vastasi onneton tyttö, mutta minut on tuomittu kuolemaan.\n\n-- Kuolemaan! sanoi Gudule horjahtaen kuin ukkosen iskusta.\nKuolemaan! toisti hän hitaasti ja katseli tytärtään kiinteästi.\n\n-- Niin, äiti, virkkoi tyttö menehtyen, ne aikovat tappaa minut. Ne\ntulevat nyt ottamaan minut. Tuo hirsipuu on minua varten! Pelasta\nminut! pelasta minut! He tulevat! pelasta minut!\n\nErakko seisoi hetken liikkumattomana kuin kivettynyt, sitten hän\npudisti päätään epäilevästi ja päästäen sitten äkkiä naurun entisen\nhirvittävän naurunsa, hän sanoi:\n\n-- Hohhoh! ei! sinä puhut minulle unia. Kas niin! kadotin hänet,\nviiteentoista vuoteen en nähnyt häntä, ja sitten löysin hänet\njälleen, enkä saisi pitää häntä kuin hetken! Ja hänet otettaisiin\nminulta! ja nyt, kun hän on kaunis, kun hän rakastaa minua, nyt\ntullaan häntä syömään minulta, minun, hänen äitinsä silmäin edessä.\nOh! ei! se ei ole mahdollista. Hyvä Jumala ei voi sellaista sallia.\n\nTällöin tuntui ratsujoukko pysähtyvän, ja jonkun ääni kuului sanovan\netäämmällä:\n\n-- Tänne päin, herra Tristan! Pappi sanoi, että tapaisimme hänet\nRotankololta. -- Kavionkapse alkoi uudelleen kuulua.\n\nErakko ponnahti pystyyn epätoivoisesti huudahtaen.\n\n-- Pelastaudu! pelastaudu, lapseni! Nyt muistan. Olet oikeassa. Sinun\nkuolemasi on kysymyksessä. Kauhistus! kirous!\n\nPelastaudu!\n\nHän painoi kasvonsa luukulle, mutta veti ne nopeasti takaisin. --\nÄlä mene, sanoi hän hiljaa lyhyesti ja synkästi, puristaen samalla\nkouristuksenomaisesti puolikuolleen mustalaistytön kättä. Älä mene!\nÄlä hiisku mitään! Kaikkialla on sotilaita. Et voi lähteä. On liian\nvaloisa.\n\nHänen silmänsä olivat kuivat ja palavat. Hän oli hetken vaiti. Hän\nvain asteli pitkin askelin komerossa, repien tukuttain harmaita\nhiuksiaan ja pureskellen ne rikki.\n\nYhtäkkiä hän sanoi:\n\n-- Ne tulevat. Tahdon puhua heille. Piiloudu tuonne nurkkaan. He\neivät näe sinua. Sanon heille, että sinä olet karannut, että päästin\nsinut irti, totta totisesti!\n\nHän asetti tytön, sillä hän kantoi häntä yhä, erääseen komeron\nnurkkaan, jota ei voinut nähdä ulkoapäin. Hän kyyristi hänet niin,\netteivät kädet eivätkä jalat lainkaan pistäneet esiin pimennosta,\nlevitti hänen mustan tukkansa valkean puvun peitteeksi, asetti hänen\neteensä ruukkunsa ja kivensä, ainoat huonekalut, jotka hänellä oli,\nkuvitellen, että tämä ruukku ja tämä kivi hänet kätkisi. Ja sen\ntehtyään laskeutui hän rauhallisempana polvilleen ja rukoili. Päivä\nvasta sarasti, ja Rotankolossa oli vielä pimeätä.\n\nTällä hetkellä kuului papin ääni, tuo helvetillinen ääni, huutavan\naivan lähellä komeroa:\n\n-- Tänne päin, kapteeni Febus de Châteaupers!\n\nTämän nimen ja tämän äänen kuullessaan liikahti nurkkaan kyyristynyt\ntyttö.\n\n-- Älä hievahda! sanoi Gudule.\n\nHän oli tuskin ehtinyt kuiskata tämän, kun komeron edusta jo oli\ntäynnä miehiä, miekkoja ja hevosia. Äiti nousi nopeasti ja meni\naukolle täyttääkseen sen. Hän näki suuren joukon aseistettuja jalka- ja\nhevosmiehiä asettuneen Grève-torille. Heidän päällikkönsä astui\nalas hevosen selästä ja tuli häntä kohden.\n\n-- Eukko, sanoi tämä mies, joka oli julman näköinen, me etsimme\nerästä noitaa hirttääksemme hänet: meille on sanottu, että hän oli\nsinun käsissäsi.\n\nÄiti raukka vastasi niin välinpitämättömänä kuin taisi:\n\n-- En käsitä, mitä tarkoitatte? Toinen vastasi:\n\n-- Herra nähköön! mitä pajatti sitten tuo säikähtänyt arkkidiakoni?\nMissä hän on?\n\n-- Herra, hän on mennyt matkoihinsa, sanoi muuan sotilas.\n\n-- No niin, hupsu eukko, jatkoi päällikkö, älä valehtele minulle.\nSinun vartioitavaksesi on annettu noita. Missä hän on?\n\nErakko ei halunnut kieltää kaikkea pelosta, että häntä epäiltäisiin,\nja vastasi vakavalla ja yrmeällä äänellä:\n\n-- Jos tarkoitatte muuatta tytön heilakkaa, joka äsken työnnettiin\nkäsiini, niin sanon teille, että hän puri minua käteen ja minä laskin\nhänet irti. Siinä se. Jättäkää minut rauhaan.\n\nPäällikkö irvisti pettyneenä.\n\n-- Älä valehtele minulle, vanha kummitus, jatkoi hän. Nimeni on\nTristan l'Hermite ja olen kuninkaan oikea käsi. Tristan l'Hermite,\nkuuletko? Ja hän lisäsi katsellen ympärilleen Grève-torille: -- Sillä\nnimellä on joltinenkin kaiku täällä.\n\n-- Olittepa vaikka Saatana l'Hermite, vastasi Gudule, jossa syttyi\ntoivo, niin ei minulla olisi teille muuta sanottavaa enkä teitä\npelkää.\n\n-- Herra nähköön! sanoi Tristan, siinäpä terhakka eukko! Olisiko\nnoitatyttö pelastunut ja minne päin hän pakeni?\n\nGudule vastasi huolettomalla äänellä:\n\n-- Rue du Moutonille päin, luulen.\n\nTristan kääntyi ja viittasi joukkoaan asettumaan liikkeelle. Erakko\nhengähti helpotuksesta.\n\n-- Korkea herra, sanoi samassa muuan jousimies, kysykäähän tuolta\nvanhalta velholta, miksi hänen ikkunaristikkonsa on noin rikki.\n\nTämä kysymys täytti ahdistuksella äitiraukan sydämen. Hän ei\nkuitenkaan kokonaan menettänyt tajuaan.\n\n-- Se on aina ollut sellainen, sopersi hän.\n\n-- Pah, vastasi jousimies, vielähän se tänään muodosti kauniin mustan\nristin, joka teki aivan hartaaksi.\n\nTristan katsahti kieroon erakkoa.\n\n-- Luulenpa, että muori hämmentyi!\n\nTuo onneton äiti tunsi, että kaikki riippuu hänen terhakkuudestaan,\nja kuolema sydämessä alkoi hän nauraa virnottaa. Äidit kykenevät\nsellaiseen.\n\n-- Pah! sanoi hän, tuo mies on humalassa. On jo toista vuotta siitä,\nkun muuan kivikuorman perä töytäisi aukkoon ja särki ristikon. Ja\nkyllä minä haukuin ajajan pahanpäiväisesti!\n\n-- Se on totta, sanoi muuan toinen jousimies, minä olin silloin läsnä.\n\nKaikkialla on aina henkilöitä, jotka ovat nähneet kaikki. Tämä\njousimiehen odottamaton todistus elvytti jälleen erakkoa, joka\nkuulustelun aikana ikään kuin asteli veitsen terällä kuilun yllä.\n\nMutta hän oli tuomittu alituiseen toivon ja pelon vaihteluun.\n\n-- Jos rattaat sen ovat tehneet, virkkoi ensimmäinen jousimies,\npitäisi ristikon sakarain olla sisälle päin vääntyneet, kun ne nyt\novat ulospäin.\n\n-- He! he! sanoi Tristan sotilaalle, sinullapa on oikea Châtelet'n\ntutkintotuomarin nenä. Mitä te siihen vastaatte, eukko?\n\n-- Jumalani! huudahti erakko äärimmäisen hädän vallassa ja hänen\nponnistuksistaan huolimatta kyynelten tukahuttamalla äänellä,\nvannon teille, korkea-arvoisa herra, että rattaat särkivät tämän\nristikon. Kuulittehan, että tuo mies on sen nähnyt. Ja mitä se teidän\nmustalaistyttöönne kuuluu?\n\n-- Hm! murahti Tristan.\n\n-- Perhana! sanoi sotilas poliisipäällikön kiitoksen kannustamana,\nsakarain murto on aivan tuore!\n\nTristan ravisti päätään.\n\n-- Miten kauan sanoitte olevan aikaa tuosta rattaitten iskusta?\n\n-- Kuukausi tai ehkä pari viikkoa, korkea-arvoisa herra. En muista\noikein.\n\n-- Hän sanoi ensin yli vuoden, huomautti sotilas.\n\n-- Tämä näyttää epäilyttävältä! sanoi poliisipäällikkö.\n\n-- Korkea-arvoisa herra, huusi erakko yhä nojallaan aukossa ja\npeläten, että epäluulot saisivat heidät pistämään päänsä sisälle ja\ntarkastamaan komeroa, -- vannon teille, että rattaat ovat särkeneet\nristikon. Vannon sen teille paratiisin pyhien enkelien kautta. Jollei\nsitä ole rattaat tehneet, tahdon joutua iankaikkisesti kadotukseen ja\nluopua Jumalasta!\n\n-- Sinä vannot ylen innostuneena! sanoi Tristan ja tarkasteli häntä\ntutkivin katsein.\n\nTuo naisraukka tunsi vakuutustensa luotettavuuden heikkenemistään\nheikkenevän. Hän oli sanomaisillaan typeryyksiä ja ymmärsi, ettei\nollut sanonut, mitä hänen olisi pitänyt sanoa.\n\nTällöin saapui muuan toinen sotilas huutaen: -- Korkea herra, tuo\nvanha velho valhettelee. Noita ei ole päässyt pakoon Rue du Moutonia\npitkin. Ketju on ollut koko yön poikki kadun, eikä vartija ole nähnyt\nkenenkään kulkevan ohitse.\n\nTristan, jonka kasvot yhä synkkenivät, kysyi erakolta:\n\n-- Mitä sanot tähän?\n\nErakko koetti vielä pitää puoliaan seuraavalla väitteellä:\n\n-- En tiedä, korkea-arvoisa herra, olenhan voinut erehtyä. Luulen,\nettä hän on mennyt joen yli.\n\n-- Siis päinvastaiseen suuntaan, sanoi poliisipäällikkö. Ei ole juuri\nluultavaa, että hän olisi halunnut takaisin Citéhen, jossa häntä\nvainottiin. Sinä valehtelet, eukko!\n\n-- Ei ole liioin venettä ei tällä eikä toisella puolella jokea,\nlisäsi ensimmäinen sotilas.\n\n-- Hän on voinut uida, vastasi erakko puolustautuen askel askeleelta.\n\n-- Osannevatko naiset uida? sanoi sotilas.\n\n-- Jumaliste! eukko! sinä valehtelet! sinä valehtelet! toisti\nTristan suuttuneena. Haluaisinpa jättää koko noidan ja ottaa sinut.\nNeljännestunnin kidutus kiskoisi ehkä kurkustasi totuuden. Kas niin!\nsaat seurata meitä.\n\nErakko iski ahnaasti näihin sanoihin.\n\n-- Kuten haluatte, korkea-arvoisa herra. Tehkää niin! Tehkää! Viekää\nminut kidutukseen. Viekää. Pian, pian! lähtekäämme heti. -- Sillä\naikaa, ajatteli hän, ehtii tyttäreni pelastautua.\n\n-- Hiisi vieköön! sanoi poliisipäällikkö, onpa hänellä kiire\nkidutuspenkille! En ymmärrä koko hullua.\n\nMuuan vanha, harmaatukkainen poliisimies astui esille ja sanoi\npäällikölle:\n\n-- Hullu todellakin, korkea herra! Jos hän on päästänyt irti\nmustalaistytön, ei se ole hänen vikansa, sillä hän ei pidä\nmustalaisista. Viisitoista vuotta olen ollut poliisina ja tänä\naikana olen joka ilta kuullut hänen kiroilevan mustalaisnaisia\nloppumattomiin. Ja tuota pientä tanssijatarta, jolla on vuohi ja jota\nme kai juuri jahtaamme, hän on sadatellut eniten.\n\nGudule ponnisti voimiaan ja sanoi:\n\n-- Häntä eniten.\n\nMuut poliisimiehet vahvistivat yksimielisesti toverinsa todistuksen.\nMenetettyään toivon saada erakon suusta mitään esille Tristan\nl'Hermite käänsi hänelle selkänsä, ja kuvaamattoman tuskan vallassa\nnäki erakko hänen suuntaavan kulkunsa hevosensa luo.\n\n-- Lähdetään, sanoi Tristan hammasta purren. -- Jatketaan etsiskelyä.\nEn ummista silmiäni, ennen kuin mustalaistyttö on hirtetty.\n\nHän epäröi kuitenkin vielä hetken, ennenkuin nousi hevosen selkään.\nGudulen sydän oli pakahtua tuskasta, kun hän näki hänen luovan ympäri\ntoria levottoman katseen kuin metsästyskoira, joka vainuaa riistan\nläheisyyden eikä loittone paikaltaan. Viimein hän ravisti päätään\nja hyppäsi satulaan. Gudulen kauheasti kouristunut sydän laajeni ja\nhän sanoi hiljaa luoden silmäyksen tyttäreensä, jota hän ei ollut\nuskaltanut katsoa, siitä saakka, kun Tristan oli ollut paikkeilla: --\nPelastettu!\n\nTyttö raukka oli koko ajan istua kyyröttänyt nurkassaan henkeä\npidättäen, hievahtamatta ja kuolema silmiensä edessä. Häneltä ei\nollut mennyt hukkaan ainoakaan kohta Gudulen ja Tristanin välisestä\nnäytöksestä, ja äidin kaiken ahdistuksen hän oli tuntenut omassa\nsydämessään. Hän oli kuullut, miten nauha, jossa hän riippui\npohjattoman syvyyden yllä, usean kerran oli ratissut, hän oli\nluullut sen ainakin kaksikymmentä kertaa katkeavan; hän hengähti\nhelpotuksesta ja tunsi jälleen maata jalkainsa alla. Samassa hän\nkuuli äänen sanovan poliisipäällikölle.\n\n-- Hitto vieköön! herra poliisipäällikkö, minun asianani ei sotilaana\nole noitien hirttäminen. Roistojoukko on nujerrettu. Jätän loput\nteidän huoleksenne. Myönnättehän olevan paikallaan, että lähden\nkomppaniani luo, joka on ilman kapteenia.\n\nTämä oli Febus de Châteaupers'in ääni. On mahdotonta sanoin kuvata\nsitä vaikutusta, minkä se mustalaistytössä herätti. Hän oli siis\nsiellä, hänen ystävänsä, hänen suojelijansa, hänen tukensa, hänen\nturvansa, hänen Febuksensa! Hän nousi pystyyn, ja ennenkuin hänen\näitinsä oli ehtinyt estää häntä, hän oli hypähtänyt aukolle huutaen:\n\n-- Febus! auta minua, Febukseni!\n\nFebus ei ollut enää siellä. Hän oli juuri täyttä laukkaa kääntynyt\nRue de la Coutellerien kulman ympäri. Mutta Tristan ei ollut vielä\nlähtenyt.\n\nErakko hyökkäsi kiljahtaen tyttärensä kimppuun. Hän riuhtaisi hänet\nrajusti takaisin nurkkaukseen ja iski kyntensä hänen kurkkuunsa.\nTiikeriemokaan ei ole niin tarkka. Mutta se oli myöhäistä. Tristan\noli nähnyt hänet.\n\n-- He! he! huudahti hän nauraen niin, että hänen kaikki hampaansa\nnäkyivät, jolloin hänen kasvonsa muistuttivat sudenkuonoa, kaksi\nhiirtä satimessa!\n\n-- Sitä minä epäilin, sanoi sotilas. Tristan löi häntä olalle sanoen:\n\n-- Sinä olet hyvä kissa! -- Nyt käsiksi, lisäsi hän, -- missä on\nHenriet Cousin?\n\nMuuan mies, jolla ei ollut sotilaan pukua eikä ryhtiä, astui esiin\nheidän joukostaan. Hänellä oli puoliksi harmaa, puoliksi ruskea puku,\nsuora, sileä tukka, nahkaiset hihat ja köysikimppu suuressa kourassa.\nTämä mies seurasi aina Tristania, joka seurasi aina Ludvig XI:tä.\n\n-- No toveri, sanoi Tristan l'Hermite, arvelen että noita, jota\netsimme, on tuolla. Sinä menet ottamaan hänet sieltä. Onko sinulla\nportaasi täällä?\n\n-- Tuolla on yhdet Maison-aux-Piliers'n vajassa, vastasi mies.\nTuossako asia suoritetaan? kysyi hän osoittaen kivistä hirttolaitetta.\n\n-- Niin.\n\n-- He! he! jatkoi mies nauraen vielä petomaisemmin kuin\npoliisipäällikkö, sittenhän ei ole matka pitkä.\n\n-- Kiiruhda! sanoi Tristan. Saat nauraa sitten.\n\nSiitä lähtien kun Tristan oli huomannut tytön, ja kaikki toivo\noli mennyttä, ei erakko ollut sanonut ainoatakaan sanaa. Hän oli\nheittänyt mustalaistyttö raukan puolikuolleena nurkkaan ja asettunut\nuudelleen aukkoon kädet nojallaan ikkunanpieltä vasten kuin\nkaksi kiinnityskynttä. Tässä asennossa nähtiin hänen pelottomana\ntarkastavan koko sotilasjoukkoa katseella joka jälleen oli muuttunut\nvilliksi ja mielettömäksi. Sinä hetkenä jolloin Henriet Cousin\nlähestyi koppia, hän oli niin hirvittävän näköinen, että mies\nperäytyi.\n\n-- Herra, sanoi hän kääntyen poliisipäällikön puoleen, kumpi minun on\notettava?\n\n-- Nuori.\n\n-- Sitä parempi. Sillä vanhalla ei näy olevan kaikki oikealla\ntolallaan.\n\n-- Pieni tanssijatar raukka, sanoi vanha poliisimies. Henriet Cousin\nlähestyi aukkoa. Äidin katse sai hänet painamaan silmänsä alas. Hän\nsanoi arasti: -- Rouva...\n\nErakko keskeytti hänet hiljaisella ja raivoisalla äänellä:\n\n-- Mitä tahdot?\n\n-- En teitä, vaan sen toisen, sanoi Henriet.\n\n-- Kenen toisen?\n\n-- Nuoren.\n\nErakko ravisti päätään ja huusi:\n\n-- Ei täällä ole ketään! Ei täällä ole ketään! Ei täällä ole ketään!\n\n-- Onpa! sanoi pyöveli, kyllähän sen tiedätte. Antakaa minun ottaa\nnuori. Teille en tee mitään pahaa.\n\nErakko sanoi omituisen ivallisesti nauraen:\n\n-- Ah! et tee minulle mitään pahaa!\n\n-- Antakaa minulle se toinen, rouva; se on herra poliisipäällikön\ntahto.\n\nErakko toisti mielettömän näköisenä:\n\n-- Ei täällä ole ketään.\n\n-- Sanon, että on! vastasi pyöveli. Kaikki ovat nähneet, että teitä\non kaksi.\n\n-- Katso! sanoi erakko nauraen pilkallisesti. Pistä pääsi aukkoon.\n\nPyöveli katseli äidin kynsiä eikä uskaltanut.\n\n-- Kiiruhda! huusi Tristan, joka tällä välin oli asettanut väkensä\nkehään Rotankolon ympärille ja itse istui hevosen selässä hirsipuun\nluona.\n\nHenriet meni poliisipäällikön luo uudelleen. Hän oli asettanut\nköysikäärön maahan ja pyöritteli hämillään hattuaan käsissään.\n\n-- Herra, mistä sinne sisälle menisi? kysyi hän.\n\n-- Ovesta.\n\n-- Ei ole ovea. -- Ikkunasta.\n\n-- Se on liian ahdas.\n\n-- Suurenna sitä, sanoi Tristan suuttuneena. Eikö sinulla ole\ntyöaseita?\n\nÄiti katseli loukostaan henkeä pidättäen. Hän ei enää toivonut\nmitään, hän ei tiennyt, mitä tahtoi, mutta hän ei tahtonut että hänen\ntyttärensä otettaisiin häneltä.\n\nHenriet Cousin meni noutamaan työaselaatikkoaan Maisonaux-Piliers'n\nvajasta. Hän otti sieltä myös kaksoisportaat, jotka hän heti\npystytti hirsipuuta vasten. Viisi kuusi poliisimiestä aseistautui\npiikkikuokilla ja rautakangeilla, ja Tristan tuli heidän mukanaan\naukolle.\n\n-- Eukko, sanoi poliisipäällikkö ankaralla äänellä, luovuta tyttö\nmeille hyvällä.\n\nErakko katseli häntä aivan kuin ei ymmärtäisi mitään.\n\n-- Perhana! jatkoi Tristan, mitä sinulla on sitä vastaan, että tämä\nnoita hirtetään niinkuin kuningas tahtoo?\n\nErakko raukka nauroi raivoisaa nauruaan.\n\n-- Mitäkö? Hän on minun tyttäreni.\n\nÄänensävy, jolla hän sanoi tämän, sai itse Henriet Cousinin\nvavahtamaan.\n\n-- Olen siitä pahoillani, vastasi poliisipäällikkö. Mutta se on\nkuninkaan armollinen tahto.\n\nErakko nauroi vielä kamalammin ja huusi:\n\n-- Mitä sinun kuninkaasi minulle kuuluu? Sanon sinulle, että hän on\nminun tyttäreni!\n\n-- Murtakaa seinä, sanoi Tristan.\n\nJotta saisi tarpeeksi suuren aukon, tarvitsi vain irrottaa suuri kivi\nikkuna-aukon alta. Kun äiti kuuli rautakankien ja piikkikuokkien\niskeytyvän hänen varustukseensa, hän päästi hirvittävän huudon ja\nalkoi sitten tavattoman nopeasti juosta ympäri komeroaan, minkä\npetoeläinten tavan hän oli oppinut häkissään. Hän ei sanonut enää\nmitään, mutta hänen silmänsä liekehtivät. Sotilaat tunsivat kauhun\njäätävän sydäntään.\n\nÄkkiä erakko purskahti nauruun, otti kivensä ja heitti sen kaksin\nkäsin työssä olevia kohden. Mutta hänen kätensä vapisivat ja kivi\nsinkosi syrjään osumatta kehenkään ja putosi Tristanin hevosen\njalkoihin. Erakko puri hammasta.\n\nVaikka aurinko ei ollutkaan vielä noussut, oli jo valoisa, ja\nMaison-aux-Piliers'n vanhoihin, rappeutuneisiin savutorviin\nheijastui kaunis ruusuhohde. Oli hetki, jolloin suuren kaupungin\naamuvirkuimmat avaavat kattojen luukkuikkunat. Joku työläinen, joku\nhedelmäinmyyjä, joka oli matkalla halleihin aaseineen, kulki torin\npoikki; he pysähtyivät hetkeksi tuon Rotankolon ympärille kertyneen\nsotilasjoukon luo, katselivat sitä ihmeissään ja jatkoivat matkaansa.\n\nErakko oli mennyt istumaan tyttärensä eteen peittäen hänet\nruumiillaan ja kuunteli tuijottaen lapsiraukkaa, joka liikahtamatta\nkuiskaili yhtä ainoata sanaa: Febus! Febus! Sitä mukaa kuin murtajain\ntyö näytti edistyvän, äiti vetäytyi koneellisesti yhä pitemmälle ja\npainoi tyttöä yhä likemmäksi muuria. Äkkiä hän näki kiven liikahtavan\n(sillä hän seurasi sitä herkeämättä katseellaan) ja hän kuuli\nTristanin äänen innostavan miehiä. Silloin hän kavahti sen lainauksen\nvallasta, jossa hän oli jonkin aikaa ollut, ja huudahti äänellä,\njoka milloin kaikui repivänä ja terävänä kuin saha, milloin sammalsi\nikään kuin kaikki kiroukset olisivat ruuhkautuneet hänen huulilleen\npurkautuakseen yhtaikaa.\n\n-- Ho! ho! ho! Sehän on kauheata! Te olette rosvoja! Aiotteko\ntodellakin ottaa minulta tyttäreni? Sanon teille, että hän on\ntyttäreni! Oh! te pelkurit! Oh! te pyövelinrengit! te kurjat\nmurhaajan kätyrit! Apuun! apuun! tuli on irti! Mutta aikovatko ne\ntodellakin tuolla lailla ottaa minulta lapseni? Mikä on sitten se,\njota he nimittävät Jumalaksi?\n\nSitten hän kääntyi Tristanin puoleen kuohuen raivosta, silmät\nvillisti tuijottaen, nelinryömin kuin pantteri ja hiukset pystyssä:\n\n-- Koetapas vain tulla ottamaan minun tytärtäni! Etkö ymmärrä, että\ntämä nainen sanoo sinulle, että se on hänen tyttärensä? Tiedätkö,\nmitä merkitsee omistaa lapsi? Heh! susi-ilves, etkö ole koskaan\nöitsinyt naaraasi kanssa? eikö sinulla ole koskaan ollut pentuja? ja\njos sinulla on niitä, eikö sinussa liiku mitään, kun ne ulvovat?\n\n-- Pudottakaa maahan se kivi, sanoi Tristan, sehän on jo irti.\nRautakanget kohottivat kiven irralleen. Se oli, kuten sanottu, äidin\nviimeinen varustus. Hän heittäytyi sen ylle, koetti pidättää sitä,\niski siihen kynsillään, mutta tuo suuri lohkare, jonka kuusi miestä\noli pannut liikkeelle, luisui hänen käsistään ja liukui hiljaa\nrautakankeja myöten maahan.\n\nKun äiti näki sisäänkäytävän auenneen, hän heittäytyi poikittain sen\neteen teljeten aukon ruumiillaan, väännellen käsiään, kolhien päätään\npaasiin ja huutaen väsymyksestä niin käheällä äänellä, että se tuskin\nkuului:\n\n-- Apuun! tuli on irti! tuli on irti!\n\n-- Ottakaa nyt tyttö, sanoi Tristan järkähtämättömänä. Äiti loi\nsotilaisiin niin kauhistuttavan katseen, että he kernaammin\nperäytyivät kuin etenivät.\n\n-- No eteenpäin, jatkoi poliisipäällikkö. Sinä, Henriet Cousin!\nKukaan ei liikahtanut.\n\n-- Perhana! Tristan l'Hermite noitui, sotilaat pelkäävät naista!\n\n-- Herra, sanoi Henriet, onko tuo mikään nainen?\n\n-- Hänellä on leijonanharja! sanoi muuan toinen.\n\n-- Eteenpäin! jatkoi poliisipäällikkö, aukko on kyllin suuri. Astukaa\nkolme rinnan, niinkuin Pontoisen muurinaukolla. Lopettakaa jo tämä,\npiru vieköön! Ensimmäisen, joka peräytyy, lyön kahtia!\n\nPoliisipäällikön ja äidin kahtaalta ahdistaessa sotilaat epäröivät\nhetkisen, mutta lähenivät sitten päättävästi Rotankoloa.\n\nKun erakko näki tämän, hän nousi äkkiä polvilleen, sipaisi hiukset\nkasvoiltaan ja antoi sitten laihojen ja naarmuisten käsiensä vaipua\nreisiään vasten. Silloin alkoi suuria kyyneleitä valua hänen\nsilmistään ja virrata hänen poskillaan olevia vakoja myöten aivan\nkuin puro uomassaan, jonka se itse on uurtanut. Ja samalla hän alkoi\npuhua, mutta rukoilevalla, lempeällä, nöyrällä ja niin liikuttavalla\näänellä, että useampikin vanha poliisimies Tristanin ympärillä pyyhki\nsilmiään, vaikka he olisivat olleet valmiita syömään ihmisenlihaa.\n\n-- Hyvät herrat poliisit! sana vain! Minun täytyy sanoa teille\njotain. Hän on minun tyttäreni, näettekö, minun rakas pieni tyttöni,\njonka olen kadottanut! Kuulkaa. Se on kokonainen tarina. Katsokaa,\nminä tunnen sangen hyvin herrat poliisit He olivat aina hyviä minua\nkohtaan siihen aikaan, kun pienet pojat heittelivät minua kivillä\nsiitä syystä, että vietin huonoa elämää. Nähkääs, te jätätte kyllä\nminulle lapseni, kun saatte kuulla! Olen ilotyttö raukka! Mustalaiset\novat varastaneet hänet minulta. Mutta minä olen säilyttänyt hänen\npikku kenkäänsä viisitoista vuotta. Katsokaa, se on tässä! Hänellä\noli näin pieni jalka. Reimsissä! Laululintunen! Folle-Peine-kadun\nvarrella! Te olette ehkä joskus kuulleet hänestä. Se olin minä.\nNuoruudessanne, silloin, se oli kaunista aikaa. Vietettiin hauskoja\nneljännestunteja. Säälittehän minua, eikö niin, hyvät herrat?\nMustalaiset varastivat hänet minulta, he ovat piilottaneet häntä\nminulta viisitoista vuotta. Luulin hänen kuolleen. Ajatelkaa, hyvät\nystävät, minä luulin hänen kuolleen. Olen viettänyt viisitoista\nvuotta täällä, tässä kellarissa, ilman tulta talvisin. Se on kovaa,\nse. Rakas pikku kenkä raukka! Olen valittanut niin, että hyvä Jumala\non kuullut minua. Tänä yönä antoi hän minulle tyttäreni takaisin.\nSe on hyvän Jumalan ihme. Hän ei ollutkaan kuollut. Te ette ota\nhäntä minulta, olen varma siitä. Jos se olisin minä, en puhuisi\nmitään, mutta hän, kuusitoistavuotias lapsi! antakaa hänen vielä\nnähdä aurinkoa! -- Mitä hän on teille tehnyt? ei mitään. Enkä minä\nliioin. Jospa olisitte tienneet, ettei minulla ole muuta kuin hän,\nettä minä olen vanha, että se on Pyhän Neitsyen minulle lähettämä\nsiunaus. Ja tehän olette kaikki niin hyviä! Tehän ette tienneet,\nettä hän oli minun tyttäreni. Nyt sen tiedätte. Oh! miten minä häntä\nrakastan! Korkea herra poliisipäällikkö, antaisin mieluummin lävistää\nsydämeni kuin raapaistavan naarmuakaan hänen sormeensa! Te näytätte\nhyväntahtoiselta herralta! Se, mitä nyt olen sanonut, selittää teille\nasian, eikö totta? Oh! jos teillä on ollut äiti, korkea-arvoisa\nherra! antakaa minun pitää lapseni, tehän olette päällikkö!\nAjatelkaa, että rukoilen teitä polvillani, niinkuin rukoillaan\nRistiinnaulitun kuvaa! En pyydä mitään itselleni, olen Reimsistä,\nhyvät herrat, minulla on enoni Mahlet Pradonin maatilkku. En ole\nmikään kerjäläinen. En tahdo mitään, mutta tahdon pitää lapseni!\nOh! tahdon säilyttää lapseni. Hyvä Jumala, joka on meidän herramme,\nei ole antanut häntä minulle takaisin suotta! Kuningas! sanotte\nkuningas! Eihän hänelle tuota suurtakaan huvia se, että minun pikku\ntyttöni tapetaan! Ja kuningashan on hyvä! Hän on minun tyttäreni! hän\non minun tyttäreni! hän ei ole kuninkaan! hän ei ole teidän! Tahdon\nmennä pois, me tahdomme mennä pois! Annetaanhan kahden naisen, joista\ntoinen on äiti, toinen tytär, rauhassa lähteä! Antakaa meidän mennä!\nMe olemme Reimsistä. Oh! te olette niin hyviä, herrat poliisit. Minä\npidän teistä kaikista. Te ette ota minulta rakasta pienokaistani,\nsehän on mahdotonta! Eikö niin, se on aivan mahdotonta? Lapseni!\nlapseni!\n\nEmme koetakaan kuvailla hänen eleitään, hänen äänensävyään,\nkyyneleitä, joita hän puhuessaan joi, käsiä, joita hän milloin risti,\nmilloin väänteli, hänen liikuttavaa hymyään, hänen kyyneleistä\nkatsettaan, hänen vaikerointiaan ja huokailuaan, hänen surkeita\nja järkyttäviä huutojaan, joita hän sekoitti näihin hillittömiin,\nmielettömiin ja hajanaisiin sanoihin Kun hän lopetti, Tristan\nl'Hermite rypisti silmäkulmiaan, mutta peittääkseen vain kyyneltä,\njoka kihosi hänen tiikerinsilmiinsä. Hän voitti kuitenkin tämän\nheikkouden ja sanoi jurosti:\n\n-- Se on kuninkaan tahto.\n\nSitten hän kumartui kuiskaamaan Henriet Cousinin korvaan:\n\n-- Tehkää pian loppu tästä! -- Tuo pelätty poliisipäällikkö tunsi\nehkä hänkin rohkeutensa pettävän.\n\nPyöveli ja poliisit tunkeutuivat komeroon. Äiti ei tehnyt lainkaan\nvastarintaa, hän vain laahautui tyttärensä luo ja heittäytyi suin\npäin hänen ylleen. Mustalaistyttö näki sotilaitten lähestyvän.\nKuolemankauhu elvytti hänet jälleen.\n\n-- Äitini! hän huusi kuvaamattoman hädän vallassa, äitini! he\ntulevat! puolusta minua.\n\n-- Kyllä rakkaani, minä puolustan sinua! vastasi äiti sammuvalla\näänellä, ja sulkien hänet lujasti syliinsä hän peitti hänet\nsuudelmilla. Maaten siten maassa toisiaan syleillen olivat äiti ja\ntytär sääliä herättävä näky.\n\nHenriet Cousin tarttui tyttöä kainaloista. Kun tyttö tunsi hänen\nkäsiensä kosketuksen, hän äännähti. Ooh! ja menetti tajuntansa.\nPyöveli, jonka silmistä putoili suuria kyyneleitä hänen ylleen, aikoi\nnostaa hänet käsivarsilleen. Hän koetti irrottaa häntä äidistä, joka\noli niin sanoakseni solminut kätensä tyttärensä vyötäisten ympäri,\nmutta hän oli niin lujasti takertunut tyttäreensä kiinni, että heitä\noli mahdoton erottaa. Henriet Cousin veti tytön ulos komerosta ja\näidin hänen mukanaan. Äidinkin silmät olivat kiinni.\n\nAurinko nousi samassa, ja torilla oli jo melko paljon väkeä, joka\netäältä katseli, miten jotakin laahattiin pitkin toria hirsipuuta\nkohti. Poliisipäällikkö Tristanin tapana mestauksissa ei ollut laskea\nuteliaita lähelle.\n\nIkkunoissa ei ollut ketään. Ainoastaan kaukana Notre-Damen Grèven\npuoleisen tornin huipulla näkyi kirkasta aamutaivasta vasten\nkaksi tummaa olentoa, jotka näyttivät katselevan. Henriet Cousin\nseisahtui taakkoineen kohtalokkaiden portaitten juurelle ja asetti\nniin liikutettuna, että tuskin saattoi henkeä vetää, nuoran tytön\nkauniiseen kaulaan. Tuo onneton lapsi tunsi hamppuköyden kauhean\nkosketuksen. Hän avasi silmänsä ja näki hirsipuun laihan käsivarren\nojentuvan yllään. Silloin hän koetti riuhtoa itseään irti ja huusi\nkovalla ja sydäntäsärkevällä äänellä: -- Ei! ei! en tahdo!\n\nÄiti, jonka pää oli takertunut ja peittynyt tyttären vaatteisiin, ei\nsanonut sanaakaan; nähtiin vain hänen koko ruumiinsa vavahtelevan ja\nhänen kuultiin yhä kiihkeämmin suutelevan lastaan. Pyöveli käytti\ntätä tilaisuutta hyväkseen irrottaakseen äkkinäisellä tempaisulla\nerakon kädet, jotka tämä oli kietonut tuomitun ympärille. Joko\nväsymyksestä tai toivottomuudesta erakko salli sen tapahtua. Silloin\npyöveli nosti tytön olkapäälleen, jossa tuo suloinen olento riippui\nsomasti taittuneena hänen suuren päänsä vieressä. Sitten hän astui\nportaille.\n\nSamassa maahan vaipunut äiti avasi yhtäkkiä silmänsä. Ääntäkään\npäästämättä hän nousi pystyyn kauhean näköisenä ja hyökkäsi sitten\npyövelin käteen kiinni kuin peto saaliinsa kimppuun ja puri sitä.\nTämä tapahtui salaman nopeudella. Pyöveli ulvahti tuskasta. Juostiin\nhätään. Suurella vaivalla saatiin hänen vertavuotava kätensä\nirrotetuksi äidin hampaista. Äiti ei päästänyt ääntäkään. Häntä\ntyrkättiin raa'asti ja hänen päänsä nähtiin kolahtavan kiveystä\nvasten. Hänet nostettiin pystyyn, mutta hän vaipui takaisin maahan.\nHän oli kuollut.\n\nPyöveli, joka ei ollut hellittänyt tyttöä käsistään, ryhtyi nousemaan\nportaita ylös.\n\n\n\n\nII. \"La creatura hella blanco vestita\"\n\n    [Kaunis valkopukuinen olento.]\n\n                     (_Dante_)\n\n\nKun Quasimodo huomasi, että kammio oli tyhjä, ettei mustalaistyttö\nenää ollut siellä, että hänet oli viety pois sillä aikaa, kun hän\npuolusti häntä, hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja polki jalkaa\nhämmästyksestä ja tuskasta. Sen jälkeen hän alkoi juosta ympäri\nkirkkoa etsien mustalaistyttöään, kajauttaen omituisia ulvahduksia\njoka muurinnurkkauksessa ja siroitellen punaisia hiuksiaan\nkaikkialle. Juuri tällöin tunkeutuivat voittoisat kuninkaalliset\njousimiehet Notre-Dameen etsien hekin mustalaistyttöä. Quasimodo\nauttoi heitä siinä, aavistamatta lainkaan, kuuro raukka, heidän\nturmiollisia aikeitaan. Hän luuli kulkureita mustalaistytön\nvihollisiksi. Hän johti itse Tristan l'Hermiten kaikkiin mahdollisiin\npiilopaikkoihin, avasi hänelle salaovet ja alttarien ja sakaristojen\ntakaiset komerot. Jos tuo onneton tyttö olisi ollut vielä siellä,\nolisi Quasimodo luovuttanut hänet. Kun Tristan, joka ei hevillä\nluopunut tehtävistä, oli turhaan etsintään väsyneenä jättänyt sen,\njatkoi Quasimodo yksin etsiskelyjään. Kymmenet kerrat hän tutki\nkirkon kauttaaltaan, päästä päähän, laidasta laitaan, ylhäältä alas,\nnousten ja laskeutuen, juosten, kutsuen, huutaen, nuuskien, urkkien,\ntutkien, pistäen päänsä joka koloon, työntäen soihdun joka holvin\nalle, epätoivoisena, hulluna. Koiras, joka on kadottanut naaraansa,\nei karju niin, eikä ole niin villin näköinen. Kun hän vihdoin oli\nvarma, täysin varma siitä, ettei tyttö enää ollut kirkossa, että\nhänet oli ryöstetty, hän nousi hitaasti ylös torninportaita, noita\nportaita, joita hän oli rientänyt niin innoissaan ja voitonriemuisena\nylös sinä päivänä, jona hän oli pelastanut tytön. Hän kulki\nnyt samoja teitä pää painuksissa, äänetönnä, kyyneleettömänä,\nmiltei hengähtämättä. Kirkko oli jälleen autio ja yhtä hiljainen\nkuin ennenkin. Jousimiehet olivat lähteneet sieltä jatkaakseen\nnoidan etsiskelyä Citéssä. Quasimodo yksinään oli jäänyt tuohon\nsuunnattomaan Notre-Dameen, joka vielä hetkistä aikaisemmin oli\nollut niin melskeisesti piiritettynä, ja hän oli nyt matkalla\nkammioon, jossa mustalaistyttö oli nukkunut niin monta viikkoa hänen\nvartioimanaan. Taipaleella pälkähti hänen päähänsä, että hän ehkä\ntapaisi hänet siellä. Kun hän kääntyessään sen pylvästen kulmauksen\nympäri, joka johtaa pohjoisen sivulaivan katolle, näki tuon pienen\nkammion pienine ikkunoineen ja pienine ovineen kätkössä suuren\ntukikaaren alla kuin linnunpesän oksan alla, hänen rohkeutensa\npetti, mies raukan, ja hän nojasi pylvääseen, ettei kaatuisi. Hän\nkuvitteli, että tyttö oli ehkä palannut sinne takaisin, että joku\nhyvä haltija oli varmaankin tuonut hänet takaisin, että tämä kammio\noli niin rauhallinen, turvallinen ja soma, ettei tyttö hennoisi olla\npalaamatta sinne, eikä hän uskaltanut ottaa enää askeltakaan, ettei\nsärkisi kuvitelmaansa.\n\n-- Niin, hän sanoi itsekseen, hän ehkä nukkuu tai rukoilee. Ei\nhäiritä häntä.\n\nVihdoin hän kokosi kaiken rohkeutensa, lähestyi varpaillaan kammiota,\nkatsoi sinne ja astui sisään. Tyhjä! kammio oli yhä tyhjä! Tuo\nonneton kuuro kierteli sitä hitain askelin, kohotti vuodetta ja\nkatsoi sen alle, ikään kuin tyttö olisi voinut olla kätkössä patjan\nja lattian välissä, sitten hän ravisti päätään typertyneen näköisenä.\nÄkkiä hän murskasi soihtunsa lattiaa vasten ja sanaakaan sanomatta,\nhuokaustakaan päästämättä syöksyi täyttä vauhtia seinää vasten ja\nvaipui tajuttomana maahan.\n\nTajuihinsa palattuaan hän heittäytyi vuoteelle, kieritteli\nitseään siinä, suuteli hullun kiihkon vallassa vielä haaleata\npaikkaa, missä tyttö oli maannut, ja lepäsi siinä jonkin hetken\nliikahtamattomana aivan kuin henkiheittona, sitten hän nousi hikeä\nvaluen, läähättäen ja mielettömänä ja alkoi takoa päätään seiniin\nhirvittävän säännöllisesti kuin kellojensa kieliä kellonlaitoihin\nja sen näköisenä, kuin olisi päättänyt murskata sen. Vihdoin hän\nvaipui uudelleen menehtyneenä maahan; hän laahautui polvillaan\nulos kammiosta ja kyyristyi oven eteen typertyneen näköisenä.\nHän istui siinä toista tuntia liikahtamatta tuijottaen autiota\nkammiota synkempänä ja miettiväisempänä kuin äiti, joka istuu tyhjän\nkehdon ja täyden ruumisarkun välissä. Hän ei sanonut sanaakaan.\nPitkien väliaikojen päästä vavahdutti vain nyyhkytys rajusti hänen\nruumistaan, mutta kyyneleetön nyyhkytys, kuin kesäiset kalevantulet,\njotka eivät jyrähtele.\n\nMietiskellessään lohduttomissa unelmissaan, kuka mahtoi olla\nmustalaistytön yllättävä ryöstäjä, hän tuli ajatelleeksi\narkkidiakonia. Hän muisti, että dom Claude oli ainoa, jolla oli\navain niihin portaisiin, jotka johtivat kammioon, hän muisti nuo\nöiset yritykset mustalaistyttöä vastaan, joista hän, Quasimodo,\noli ollut ensimmäisessä avullisena ja joista hän oli toisen\nehkäissyt. Hän muisti lukemattomat pikku seikat eikä epäillyt, että\narkkidiakoni oli ottanut häneltä mustalaistytön. Niin suuri oli\nkuitenkin hänen kunnioituksensa pappia kohtaan, niin syvällä olivat\nkiitollisuuden, kiintymyksen ja rakkauden juuret hänen sydämessään\ntätä miestä kohtaan, että ne tänäkin hetkenä saattoivat vastustaa\nmustasukkaisuuden ja epätoivon purkausta.\n\nHänestä oli ilmeistä, että arkkidiakoni oli tehnyt sen, mutta se\nverinen, murhaava viha, jota hän olisi tuntenut kaikkia muita\nkohtaan, muuttui heti tuon kuuroraukan sydämessä kahta katkerammaksi\ntuskaksi, kun oli kysymyksessä Claude Frollo.\n\nAjatellessaan siten parhaillaan pappia aamunsarastuksen ensi\nsäteiden valaistessa tukipylväitä, Quasimodo näki Notre-Damen\nylimmässä kerroksessa absiidin ympäri kääntyvän uloimman kaiteen\nmutkassa henkilön, joka lähestyi häntä. Kellonsoittaja tunsi hänet.\nArkkidiakoni sieltä tuli. Claude asteli raskain, hitain askelin.\nHän ei katsellut eteensä kulkiessaan, hän asteli pohjoista tornia\nkohden, mutta hänen kasvonsa olivat suuntautuneina sivulle Seinen\noikeanpuoleista rantaa kohden, ja hän kurkotti kaulaansa aivan kuin\nolisi nähnyt jotakin kattojen takaa. Huuhkajalla on usein tuollainen\nvino asento. Se lentää yhtäälle ja katselee toisaalle. -- Pappi kulki\ntällä tavalla Quasimodon ohitse huomaamatta häntä.\n\nKuuro, jonka tämä äkillinen ilmestys oli kivettänyt, näki hänen\nastuvan sisälle pohjoisen tornin portaisiin johtavasta ovesta. Lukija\ntietää, että tästä tornista näkyy Kaupungintalo. Quasimodo nousi ja\nseurasi arkkidiakonia.\n\nQuasimodo astui tornin portaille noustakseen ylös tietämättä, minkä\nvuoksi pappi niitä nousi. Muuten tuo kellonsoittaja raukka ei\noikein tiennyt, mitä tekisi, mitä sanoisi, mitä tahtoisi. Raivo ja\npelko raatelivat hänen sydäntään. Arkkidiakoni ja mustalaistyttö\ntaistelivat hänen sielustaan.\n\nSaavuttuaan tornin huipulle hän katseli tarkasti, missä pappi oli,\nennen kuin astui portaitten varjosta katolle. Pappi oli häneen selin.\nKellotornin kattopengermää ympäröi pilarikaide. Pappi, jonka katse\noli suunnattuna kaupunkiin päin, nojasi rintaansa Notre-Damen sillan\npuoleiseen kaiteeseen.\n\nQuasimodo hiipi hiljaa kuin susi hänen taakseen nähdäkseen, mitä\nhän katseli. Papin huomio oli niin kiintynyt katseluun, ettei hän\nlainkaan kuullut kuuron askeleita takanaan.\n\nPariisi, ja varsinkin senaikuinen Pariisi tarjosi komean ja\nihastuttavan näyn kesäisen päivänkoiton raikkaassa valaistuksessa\nNotre-Damen tornien huipulta. Oli heinäkuu. Taivas oli kirkas. Siellä\ntäällä oli sammumassa jokin viivästynyt tähti, mutta idässä päin\nnäkyi kirkkaimmalla kohdalla taivasta vielä sangen loistava tähti.\nAurinko oli juuri nousemassa. Pariisi alkoi elää. Tuo hyvin valkea ja\npuhdas valaistus sai kaikki itään päin olevat talonsivut kuvastumaan\nsilmään selvästi ja teräväpiirteisesti. Jättiläismäisten kellotornien\nvarjo ulottui katolta katolle suuren kaupungin toisesta laidasta\ntoiseen saakka. Muutamista kortteleista kuului jo puhelua ja melua.\nTuolla löi kello, täältä kuului vasaran kalkutusta, tuolta rattaitten\nkolinaa katukiviä vasten. Sieltä täältä kohosi tuosta kattolakeudesta\njo ikään kuin suunnattoman tulikivilouhoksen halkeamista\nsavupatsaita. Virta, jonka vesi taittuu monien siltojen holvikaaria\nja saarien kärkiä vasten, välkkyili hopeauomana. Kaupungin\nympäristössä vallien ulkopuolella häipyi näköala suureen, höytyiseen\nusvakehään, jonka lävitse epäselvästi erotti lakeuden epämääräisen\nviivan ja kumpujen sirot kohoutumat. Kaikenlaista epäselvää hälinää\nalkoi kuulua tuosta puolittain heränneestä kaupungista. Itää kohden\najeli tuuli vaaleita, pumpulimaisia pilvenhattaroita, jotka se oli\nsiepannut kukkulain usvavilloista.\n\nTuomiokirkon edustalla seisoi muutamia naisia maitokannut käsissä\nosoitellen ihmeissään toisilleen Notre-Damen pääportaalin särjettyjä\novia ja kahta jähmettynyttä lyijypuroa hiekkakivilaattojen raoissa.\nYöllisestä mellakasta ei ollutkaan enää muita jälkiä nähtävissä.\nRovio, jonka Quasimodo oli sytyttänyt tornien väliin, oli sammunut.\nTristan oli jo raivannut torin ja antanut heittää ruumiit Seineen.\nLudvig XI:n tapaiset kuninkaat huuhtovat kiireesti katukiveyksen\nverilöylyn jäljiltä.\n\nTornin kaiteen ulkopuolella aivan sen kohdan alla, johon pappi oli\npysähtynyt, oli tuollainen merkilliseksi kuvioksi veistetty kivinen\nvesitorvi, jollaisia ulkonee niin runsaasti goottilaisten rakennusten\nräystäiltä. Vesitorven halkeamassa kasvoi kaksi sievää, kukkivaa\nleukoijaa, jotka tuulen huojuttelemina ikään kuin elävät olennot\nnyökkäilivät toisilleen veikeitä tervehdyksiä. Tornin yläpuolelta\ntaivaan korkeudesta kuului lintujen liverrystä.\n\nMutta pappi ei kuunnellut eikä katsellut mitään sellaisia. Hän\noli niitä ihmisiä, jotka eivät näe aamua, lintuja eikä kukkia.\nKoko tuossa suunnattomassa näköalassa, joka käsitti niin paljon\nkatseltavaa, hänen huomionsa oli kiintynyt yhteen ainoaan pisteeseen.\n\nQuasimodo paloi halusta kysyä häneltä, mitä hän oli tehnyt\nmustalaistytölle. Mutta arkkidiakoni ei tällä hetkellä näyttänyt\nlainkaan olevan tässä maailmassa. Hän eli ilmeisesti tuollaista\nvaltavaa elämänhetkeä, jolloin ei huomaisi edes maan repeämistä.\nHän seisoi liikkumattomana ja äänetönnä, katse kiintyneenä\ntuijottamaan johonkin määrättyyn kohtaan; ja tuossa äänettömyydessä\nja liikkumattomuudessa oli jotakin niin pelottavaa, että villiä\nkellonsoittajaa pöyristytti, eikä hän uskaltanut sitä häiritä. Sen\ntähden hän tyytyi seuraamaan arkkidiakonin katseen suuntaa, sillä\nolihan sekin eräänlainen tapa kysyä, ja niin tuon onnettoman kuuron\nkatse osui Grève-torille.\n\nHän näki, mitä pappi katseli. Vakinaisen hirsipuun ääreen oli\npystytetty tikkaat. Torilla oli jonkin verran väkeä ja paljon\nsotilaita. Muuan mies laahasi pitkin toria jotakin valkoista, josta\nriippui jotakin mustaa. Tämä mies pysähtyi hirsipuun juurelle.\n\nSiellä tapahtui jotakin, jota Quasimodo ei selvästi voinut erottaa.\nEi siksi, ettei hänen ainoan silmänsä näkökyky olisi ollut ennallaan,\nvaan siksi, että sotilasjoukko esti häntä erottamasta kaikkea. Tällä\nhetkellä muuten aurinko nousi näkyviin, ja taivaanrannan yli tulvahti\nsellainen valovirta, että näytti siltä, kuin Pariisin kaikki huiput,\ntornit, savutorvet ja talonpäädyt olisivat yhtaikaa syttyneet tuleen.\n\nTällä välin mies alkoi nousta tikkaita ylös. Tällöin Quasimodo näki\nhänet jälleen selvästi. Hän kantoi olkapäällään naista, nuorta\nvalkopukuista tyttöä, ja tytöllä oli köydensilmukka kaulassa.\nQuasimodo tunsi hänet. Se oli mustalaistyttö.\n\nMies oli päässyt portaitten yläpäähän. Siellä hän asetti\nköydensilmukan kuntoon. Tällöin pappi laskeutui polvilleen kaiteen\npilarien väliin paremmin nähdäkseen.\n\nYhtäkkiä mies potkaisi jalallaan voimakkaasti portaat syrjään, ja\nQuasimodo, joka henkeä pidättäen katseli, näki tuon onnettoman lapsen\nheilahtelevan köyden silmukassa parin sylen korkeudella maasta ja\nmiehen istuvan kyyristyneenä hänen olkapäillään. Köysi pyörähti\nusean kerran ympäri, ja Quasimodo näki kamalien kouristuksien\nnytkäyttelevän mustalaistytön ruumista. Pappi puolestaan katseli\nkaula kurkollaan ja silmät pullistuneina tätä kauheaa ryhmää, miestä\nja tyttöä, hämähäkkiä ja kärpästä.\n\nKauhunäyn kohokohdassa papin lyijynharmaille kasvoille levisi\nsaatanallinen nauru, nauru, johon voi purskahtaa vain olento, joka\nei enää ole ihminen. Quasimodo ei kuullut tätä naurua, mutta näki\nsen. Kellonsoittaja vetäytyi jonkin askeleen päähän arkkidiakonin\ntaakse ja syöksähti yhtäkkiä raivokkaana hänen kimppuunsa survaisten\nhänet takaapäin suurilla nyrkeillään alas syvyyteen, johon dom Claude\nkurkotteli.\n\nPappi huudahti: -- Kirous! ja putosi.\n\nVesitorvi, joka oli hänen allaan, pidätti häntä putoamasta. Hän\ntarrautui siihen kiinni epätoivon vimmalla. Samalla kun hän avasi\nsuunsa huutaakseen uudelleen, hän näki päänsä yllä Quasimodon\nkauhistuttavat ja kostonhimoiset kasvot, ja hän vaikeni.\n\nHänen allaan oli huimaava syvyys. Enemmän kuin kahdensadan jalan\nputous ja katukiveys. Tuossa kauheassa asemassa arkkidiakoni ei enää\nsanonut sanaakaan, ei päästänyt huokaustakaan. Hän vain vääntelehti\nja teki tavattomia ponnistuksia kavutakseen vesitorven päälle. Mutta\nhänen kätensä eivät saaneet tukevaa otetta graniitista, ja hänen\njalkansa raapivat mustunutta seinää saamatta minkäänlaista tukea. Ne,\njotka ovat olleet Notre-Damen tornien huipulla, tietävät, että seinän\nyläreuna muodostaa ulkoneman aivan kaiteen alla. Tätä sisäänpäin\nvinoa pintaa vasten ponnisti onneton arkkidiakoni turhaan voimiaan.\nHän ei ollut tekemisissä kohtisuoran, vaan hänen altaan pakenevan\nseinän kanssa.\n\nQuasimodon ei olisi tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä vetääkseen\nhänet ylös syvyydestä, mutta hän ei edes katsellut häntä. Hän katseli\nGrève-torille. Hän katseli hirsipuuta. Hän katseli mustalaistyttöä.\nKuuro nojasi kaidetta vasten samalla kohdalla, jossa arkkidiakoni oli\nollut hetkistä aikaisemmin. Hän seisoi siinä silmät hellittämättä\nkiinnittyneinä siihen ainoaan olentoon, joka tänä hetkenä oli koko\nhänen maailmansa, seisoi kuin ukkosen lyömänä, liikkumattomana ja\näänetönnä, ja pitkä kyynelvirta valui hiljaa tuosta silmästä, joka\nsiihen saakka oli vuodattanut yhden ainoan kyyneleen.\n\nTällä välin arkkidiakoni läähätti. Hänen kaljulta otsaltaan valui\nvirtanaan hikeä, hänen kyntensä raapiutuivat verille kivessä, hänen\npolvensa kaivautuivat nahattomiksi kiviseinää vasten. Hän kuuli\nvesikouruun tarttuneen kauhtanansa repeävän joka ponnistuksesta,\nminkä hän teki. Ja kaiken onnettomuuden lisäksi vesitorven jatkona\noli lyijyinen johto, joka taipui hänen ruumiinsa painosta.\nArkkidiakoni tunsi tämän johtotorven vähitellen vääntyvän. Tuo kurja\najatteli, että kun hänen kätensä käyvät voimattomiksi uupumuksesta,\nkun hänen kauhtanansa halkeaa, kun tämä lyijytorvi taittuu, hän\nputoaa, ja kauhu jähmetti hänen sydämensä. Toisinaan hän tuijotti\nnoin kymmenen jalkaa alempana olevaa, kivikuvioitten muodostamaa\npengermän tapaista, ja hän rukoili taivasta sydämensä pohjasta\nsielunsa ahdistuksessa, että hänen suotaisiin päättää päivänsä tällä\nkahden neliöjalan suuruisella ulkonemalla, kestäisipä se vaikka sata\nvuotta. Kerran hän katsahti alas torille syvyyteen. Kohottaessaan\njälleen päänsä hän sulki silmänsä, ja hänen hiuksensa törröttivät\npystyssä.\n\nNäiden kahden miehen äänettömyys oli hirvittävää. Samalla kuin\narkkidiakoni jonkin jalan päässä kamppaili kauhean kuoleman kanssa,\nQuasimodo itki ja katseli Grève-torille.\n\nKun arkkidiakoni huomasi, että kaikki hänen rynnistelynsä vain\nheikonsivat sitä vaivaista tukea, mikä hänellä vielä oli, hän päätti\npysytellä aivan hiljaa. Hän riippui siinä syleillen vesitorvea,\ntuskin hengittäen, hievahtamatta, ilman pienintäkään muuta\nliikahdusta kuin tuo koneellinen vatsan kouristus, jonka tuntee, kun\nunessa luulee putoavansa. Hänen tuijottavat silmänsä olivat auki\nvaljun ja hämmästyneen näköisinä. Vähitellen hänen otteensa kuitenkin\nherpaantui, hänen sormensa luisuivat vesitorvesta, hän tunsi yhä\nenemmän käsivarsiensa heikontuvan ja ruumiinsa painavan. Lyijytorvi,\njoka häntä kannatti, taipui joka hetki yhä alemmas syvyyttä kohden.\nHän näki allaan Saint-Jean-le-Rondin katon pienenä kuin kahtia\ntaitettu kortti. Hän katseli tornin välinpitämättömiä veistokuvia,\njotka hänen laillaan riippuivat syvyyden yläpuolella, mutta ilman\npelkoa omasta puolestaan tai sääliä häntä kohtaan. Hänen ympärillään\noli kaikki kiveä: hänen silmäinsä edessä ammottavat hirviöt, syvällä\nhänen allaan torilla katukiveys, hänen päänsä yllä itkevä Quasimodo.\n\nTuomiokirkon edustalla seisoskeli jokunen ryhmä uteliaita, jotka\nrauhallisesti koettivat arvailla, kuka mahtoi olla tuo hullu, joka\nhuvitteli niin omituisella tavalla. Pappi kuuli heidän sanansa, sillä\nheidän äänensä kuului hänen korviinsa selvästi ja kimeästi:\n\n-- Mutta hänhän taittaa niskansa! Quasimodo itki.\n\nVihdoin arkkidiakoni raivosta ja kauhistuksesta kuohuen käsitti,\nettä kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhia. Hän keräsi kuitenkin\nkaikki jäljellä olevat voimansa viimeiseen ponnistukseen. Hän\nkouristi itsensä torvea vasten, työnsi polvillaan muuria, iski\nsormensa kivessä olevaan halkeamaan ja hänen onnistui kavuta ehkä\njalan verran; mutta tämä äkillinen rynnistys sai lyijytorven, johon\nhän nojasi, äkkiä vääntymään. Samalla halkesi kauhtanakin. Tuntien\ntällöin kaiken pettävän allaan ja pidellen ainoastaan kangistuneilla\nja uupuneilla käsillään kiinni jostakin tuo onneton sulki silmänsä ja\nhellitti otteensa vesitorvesta. Hän putosi.\n\nQuasimodo näki hänen putoavan.\n\nNiin korkealta putoaa harvoin pystysuoraan alas. Arkkidiakoni syöksyi\naluksi pää edellä ja kädet levällään, sitten hän pyörähti usean\nkerran ympäri. Tuuli työnsi hänet erään talon kattoa vastaan, jolloin\nhänen murskautumisensa alkoi. Hän ei kuitenkaan ollut vielä kuollut\nsinne ehtiessään. Kellonsoittaja näki hänen koettavan tarttua kiinni\nkattoon kynsillään, mutta se oli liian luisu, eikä hänellä ollut enää\nvoimia. Hän liukui nopeasti alas kuin irtautunut kattotiili ja putosi\nkatukiveykselle. Siellä hän ei enää hievahtanutkaan.\n\nSilloin Quasimodo kohotti katseensa mustalaistyttöä kohden, jonka\nvalkopukuisen ruumiin hän näki riippuvan kaukana hirsipuussa ja\nvavahtelevan kuolinkamppailun viimeisissä kouristuksissa, sitten\nhän laski sen alas tornin juurella viruvaan arkkidiakoniin, jonka\nruumiilla ei ollut enää ihmisruumiin muotoja, ja virkkoi nyyhkytyksen\npaisuttaessa hänen rujoa rintaansa:\n\n-- Voi! kaikki, mitä olen rakastanut!\n\n\n\n\nIII. Febuksen avioliitto\n\n\nKun piispan tuomioistuimen oikeudenpalvelijat saman päivän\niltapuolella tulivat noutamaan arkkidiakonin ruhjoutunutta ruumista\ntuomiokirkon edustalta, Quasimodo oli kadonnut Notre-Damesta.\n\nTästä tapauksesta liikkui kaikenlaisia huhuja. Ei epäilty lainkaan,\nettä oli tullut päivä, jolloin heidän sopimuksensa mukaan Quasimodo,\ntoisin sanoen paholainen, veisi mukanaan Claude Frollon, noidan.\nOtaksuttiin, että hän oli särkenyt ruumiin ottaessaan sielun, aivan\nkuin apina rikkoo pähkinänkuoren syödäkseen sydämen.\n\nSen vuoksi ei arkkidiakonia haudattu siunattuun maahan Ludvig XI\nkuoli seuraavana vuonna, elokuussa 1483. Mitä Pierre Gringoireen\ntulee, hänen onnistui pelastaa vuohi, ja hän saavutti menestystä\ntragedian alalla. Maisteltuaan tähdistäennustamista, filosofiaa,\nrakennustaidetta, hermetiikkaa, kaikkia hullutuksia, hän näyttää\npalanneen tragediaan, hulluimpaan kaikista. Hän nimitti sitä\n_traagilliseksi lopuksi_. Mitä hänen draamallisiin voittoihinsa\ntulee, oli valtion menojen laskuissa vuonna 1483 luettavana seuraava\npätkä: \"Jehan Marchand'illo ja Pierre Gringoirelle, kirvesmiehelle\nja kynäilijälle, jotka ovat valmistaneet ja kyhänneet sen mysteerin,\njoka esitettiin Pariisin Châtelet'ssa herra legaatin saapuessa,\nhankkineet henkilöt ja järjestäneet sellaiset puvut, kuin mainittu\nmysteeri vaati, ja samaten laittaneet lavat, jotka sitä varten olivat\ntarpeelliset, sata livreä.\"\n\nFebus de Châteaupers'kin sai traagillisen lopun: hän meni naimisiin.\n\n\n\n\nIV. Quasimodon avioliitto\n\n\nSanoimme äsken, että Quasimodo oli kadonnut Notre-Damesta\nmustalaistytön ja arkkidiakonin kuolinpäivänä. Häntä ei enää sen\njälkeen nähty eikä tiedetty, minne hän oli joutunut.\n\nEsmeraldan hirttämispäivän jälkeisenä yönä pyövelinrengit olivat\nottaneet hänen ruumiinsa alas hirsipuusta ja vieneet sen, kuten\ntapana oli, Montfauconin kellariin.\n\nMontfaucon oli, kuten Sauval sanoo, \"kuningaskunnan vanhin ja\nkomein hirsipuu\". Templen ja Saint-Martinin esikaupunkien välissä,\nnoin sadankuudenkymmenen sylen päässä Pariisin muurista, jonkin\njousenkantaman päässä Courtillesta, näkyi peninkulman päähän joka\ntaholle omituinen rakennus, joka suuresti muistutti kelttiläistä\nkiviaitausta ja jossa myös uhrattiin ihmisiä.\n\nKuviteltakoon kipsimäen laella suurta, suunnikkaanmuotoista,\nviisitoista jalkaa korkeata, kolmekymmentä jalkaa leveätä ja\nneljäkymmentä jalkaa pitkää muurinelikulmiota, jossa on ovi,\nulkopuolinen porrastie ja tasainen katto; tällä katolla kuusitoista\nsuunnatonta kolmekymmentä jalkaa korkeata, siloittamattomasta kivestä\npystytettyä pylvästä, jotka on asetettu riviin niitä kannattavan\nnelikulmion kolmelle sivulle ja joiden yläpäät on yhdistetty\ntoisiinsa jykevillä hirsillä, joista riippuu ketjuja siellä täällä;\nkaikissa näissä ketjuissa luurankoja; alhaalla tasangolla kiviristi\nja kaksi toisarvoista hirsipuuta, jotka näyttävät työntävän vesaa\npäähirsipuun ympärillä; ja taivaalla kaiken tämän yläpuolella\nloppumaton parvi korppeja. Siinä Montfaucon.\n\nViidennentoista vuosisadan lopulla tuo kaamea hirsipuu, joka\noli peräisin vuodelta 1328, oli jo sangen rappeutunut. Hirret\nolivat madonsyömät, ketjut ruostuneet, pylväät homeesta vihreät.\nAlustan kivilohkareet olivat halkeilleet liitoksistaan ja ruohoa\nkasvoi tuolla kattopengermällä, johon ei ihmisjalka astunut. Tämä\nmuistomerkki oli taivasta vasten kaamea näky, varsinkin öisin,\njolloin kuu valaisi noita vaaleita pääkalloja, tai kun yötuuli\nheilutteli ja kalisteli ketjuja ja luurankoja pimeässä. Tämän\nhirttopaikan läheisyys loi koko tienooseen synkän leiman.\n\nTämän hirvittävän rakennuksen kivinen alusta oli ontto. Se oli\nmuodostettu suureksi kellariksi, jonka sulki vanha, rikkinäinen\nrautaveräjä ja jonne heitettiin paitsi niitä ihmisruumiin jätteitä,\njoita irtautui Montfauconin ketjuista, myös kaikissa Pariisin\nvakinaisissa hirsipuissa teloitettujen onnettomain ruumiit. Tähän\nsyvään luuhuoneeseen, jossa niin monta inhimillistä tomumajaa ja\nniin paljon rikoksia on yhdessä mädäntynyt, ovat myös monet maailman\nmahtavat ja monet viattomat saaneet toinen toisensa jälkeen tallettaa\nluunsa, aina Enguerrand de Marignista, joka uudisti Montfauconin ja\njoka oli rehellinen mies, amiraali de Coligniin saakka, joka oli\nviimeinen ja joka myös oli rehellinen mies.\n\nMitä Quasimodon salaperäiseen katoamiseen tulee, kerromme tässä mitä\nsiitä tiedämme.\n\nKun noin kaksi vuotta tai kahdeksantoista kuukautta niiden\ntapausten jälkeen, joihin tämä kertomus päättyy, tultiin etsimään\nMontfauconin kellarista kaksi päivää aikaisemmin hirtetyn Olivier\nle Daimin ruumista, jonka omaiset olivat hankkineet Kaarle\nVIII:lta luvan haudata hänet parempaan seuraan Saint-Laurent'iin,\nlöydettiin kaikkien noiden hirvittävien ruumiitten seasta kaksi\nluurankoa, joista toinen syleili omituisesti toista. Toisella\nnäistä luurangoista, joka oli naisen, oli vielä joitakin riekaleita\npuvusta, joka oli ollut valkeata kangasta, ja sen kaulassa nähtiin\nkorallihelminauha, jossa riippui pieni, vihreällä lasihelmellä\nkoristettu silkkipussi, joka oli auki ja tyhjä. Nämä esineet olivat\nniin halpa-arvoisia, ettei pyöveli nähtävästikään ollut niistä\nhuolinut. Toinen, joka lujasti syleili sitä, oli miehen luuranko.\nHuomattiin, että sen selkärangassa oli kyttyrä, sen niska painunut\nhartiaan väliin ja toinen jalka toista lyhempi. Ainoakaan niskanikama\nei ollut venähtänyt sijoiltaan, joten oli ilmeistä, ettei miestä\nollut hirtetty. Mies, jonka luuranko se oli ollut, oli siis tullut\nsinne ja kuollut siellä. Kun aiottiin irrottaa sitä luurangosta, jota\nse syleili, se hajosi tomuksi.\n\n\n\n\nVICTOR HUGO\n\n\nVictor Hugo on 1800-luvun ranskalaisen romantiikan tunnetuin\nromaanikirjailija ja aikansa kirjallisen elämän johtohenkilöitä.\n-- Hän syntyi Besançonin varuskuntakaupungissa 26.2.1802; hänen\nisänsä oli eräs Napoleonin kenraaleista, jolle hallitsija soi\nnimellisen kreivinarvon -- myöhemmin kirjailija piti tiukasti kiinni\ntästä aatelisesta syntyperästään, vaikka hänen esi-isänsä ovat\ntodistettavasti olleet porvareita. Lapsuudenkodissa vanhempien välit\nolivat huonot, ja Hugo näyttää perineen isältään vapaat elintapansa.\nPerhe joutui muuttelemaan paikasta toiseen, mm. v. 1181 Espanjaan.\nTäällä Victor Hugo tutki innostuneena varsinkin Burgosin katedraalia\nja hän joutui näkemään myös suunnattomia raajarikkoisarmeijoita\nNapoleonin haavoittuneiden sotilaiden laahustaessa kohti Ranskaa.\nMadridissa tuleva kirjailija kävi munkkien pitämää koulua. Koulun\nportinvartija Corcovita oli epämuodostunut raukka, ja Victor Hugo\non kertonut nähneensä tässä miehessä ensi kerran Quasimodonsa\ntodellisuusvastineen. Niinpä Hugon ensimmäisessä romaanissa \"Pariisin\nNotre-Dame\" (1831) onkin runsaasti Espanjan-kaudelta periytyviä\naineksia, samalla kun teos todistaa kirjailijan Walter Scottin\nromaaneja kohtaan tuntemasta ihailusta.\n\nRomaanin ensimmäisten painosten ilmestyessä puuttui siitä kolme\nlukua. Ensimmäisen täydellisen painoksen esipuheessa, joka on\npäivätty lokakuun 20. päivänä 1832, Hugo selittää, että romaanin\nkäsikirjoituspinkasta oli joutunut harhateille kolme lukua; kahdessa\nkäsiteltiin Pariisin historiaa ja rakennustaidetta. Lukijat tuskin\nhuomasivatkaan niiden puuttumista, sillä ne eivät mitenkään\nvaikuttaneet romaanin juoneen. Hugo selittää käsittävänsä romaanin\nniinkuin näytelmänkin muodon yhtenäisenä syntyväksi kokonaisuudeksi,\njota ei voi perästä päin paikkailla. Sen tähden hän ei halunnut --\neikä viitsinytkään, kuten hän tunnustaa -- kirjoittaa uudelleen\nkadoksiin joutuneita lukuja, vaan julkaisi romaanin sellaisenaan.\nHugo piti kuitenkin näitä ensipainoksista puuttuneita lukuja niin\ntärkeinä kokonaisuuden kannalta, että hän liitti ne heti romaaniinsa,\nkun ne löydettiin. Niiden merkityksen tajuavat -- hän sanoo --\nerityisesti ne lukijat, jotka eivät etsi teoksesta ainoastaan\ndraamallista kertomusta, vaan nauttivat myös siihen kätketystä\naatesisällöstä, sen esteettisistä ja filosofisista ajatuksista. Hän\nkumoaa pontevasti sen harhaluulon, että nämä luvut olisivat jälkeen\npäin tehtyjä lisäyksiä.\n\n\"Notre-Damen\" ohella Victor Hugon luetuimpia kirjoja ja hänen\nvarsinainen pääteoksensa on \"Kurjat\" (1862), laaja yhteiskunnallisia\nepäkohtia ruoskiva romaani.\n\nEläessään Hugo oli palvottu ja vihattu: milloin hän oli Ranskan\nAkatemian jäsenenä, milloin maanpakoon karkoitettuna. Mutta hän\nkävi vakaumuksella taistelua kaikkia epäkohtia vastaan, ja kun hän\n22.5.1885 kuoli, haudattiin hänet suurin juhlallisuuksin Panthéoniin.\n\n\n\n"]