[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNvx1IIw4qLQgZ-qXiJ_qHv3M-vmgcpOaOpxPuhPq5yU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1278,"Taavetti Anttilan kohtalo","Zilliacus, Konni",1855,1924,"1278-zilliacus-konni-taavetti-anttilan-kohtalo","1278__Zilliacus_Konni__Taavetti_Anttilan_kohtalo","y.m. kertomuksia Amerikan suomalaisten elämästä","novelli",[],[15],"amerikkalainen","fi",1892,1898,29248,181759,false,51791,[24],"Finnish Americans -- Fiction",[26,27],"American Literature","Short Stories","\"Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä\" by Konni Zilliacus is a collection of short stories written in the late 19th century. This work provides a glimpse into the lives of Finnish immigrants in America, focusing on themes of struggle, survival, and adaptation in an unfamiliar land.  The opening of the book introduces the challenging and often harsh realities faced by settlers in the American wilderness. It begins by depicting the stark contrast between the romanticized notion of frontier life and the actual hardships, such as isolation, scarcity, and the relentless struggle against nature. The central character, Taavetti Anttila, embarks on a journey with his son, navigating treacherous snowy conditions in search of shelter. Eventually, they discover a deserted cabin where they find a young girl mourning her dead mother. This encounter sets the stage for exploration of themes such as compassion, the bond between Taavetti and the girl, and the trials of immigrant life as they face unforeseen challenges together. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Aho, Juhani",344,"Novellikokoelma kuvaa Amerikan suomalaisten siirtolaisten elämää ja karuja kohtaloita 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa. Tarinat käsittelevät selviytymistaistelua, rajaseutujen katoavaa vapautta ja siirtolaisuuden tuomia haasteita muuttuvassa maailmassa.","Konni Zilliacuksen 'Taavetti Anttilan kohtalo' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1278. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TAAVETTI ANTTILAN KOHTALO\n\nY.m. kertomuksia Amerikan suomalaisten elämästä\n\n\nKirjoittanut\n\nKONNI ZILLIACUS\n\n\nSuomentanut\n\nJUHANI AHO\n\n\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1898.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n Taavetti Anttilan kohtalo\n Elias Möykän Ameriikan matka\n Översti Beckridge ja hänen gorillansa\n Kun Eerikki Käykkä särki pankin\n Pastori Lahti\n Antti Ulukka\n\n\n\n\nTaavetti Anttilan kohtalo.\n\n\nVapaa metsäläiselämä Yhdysvaltain kaukaisessa lännessä on nyt jo\nmelkein kokonaan luettava entisyyteen, siihen, joka on mennyt eikä\nkoskaan palaja. Täyttä vapautta, samassa merkityksessä kuin ennen\nrajamaissa, ei nykyään Tenää ole edes vuoristojen sisimmissäkään\nlouhikoissa, ei luoteisen Ameriikan synkimmilläkään saloilla eikä\netäisimmillä, autioimmillakaan aavikoilla, missä naapuruksien väliä\nlasketaan kymmenissä penikulmissa.\n\nKaikki on merkitty karttaan, kaikki on mitattu, kaikkialla on\nvoimassa joku laki, vaikkapa sitä valvoisivatkin vaan itsensä\nvalinneet tuomarit. Joka paikassa, missä ihminen ennen oli oma\nherransa, hallitsee nyt yhteiskunta, ja sen vallan alaisiksi ovat\npakotetut pääasiassa alistumaan kaikkein raaimmatkin entisistä\nrajalaisista.\n\nMuutos on ollut uskomattoman nopea ja uskomattoman suuri kolmen,\nneljän viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Intiaanit, -- se mikä\nheitä vielä on jälellä, ovat puserretut kokoon suuren lännen\neri osiin, ja heitä vartioidaan heille jaetuilla alueilla niin\ntarkkaan, ett'eivät nykyään enää voi aikaansaada mainittavaa\npahaa. Metsänriista, sellainen, jonka pyytäminen edes jossain\nmäärin olisi kulttuuri-ihmisille kannattava, on kadonnut metsä- ja\nvuoriseutujen umpinaisimpiin sopukoihin. Itse ilottomat, vedestä\nköyhät aromaat, joilla vielä muutamia vuosia sitten kymmen- ja\nsatatuhantiset karjalaumat kuleksivat melkein yhtä vapaasti kuin\nmuinoin puhvelihärät, ovat tätä nykyä jo jaetut lohkoihin. Ja\nlohot ovat säännöllisesti aidatut kymmeniä penikulmia pitkillä\nteräslanka-aidoilla, niin ett'ei ruohoaavikkoa enää jokapaikasta voi\nvapaasti tienäkään käyttää.\n\nSe romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin\nviehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta\nvaaroja ja vaivoja tarjoo rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin.\nHurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on\nsiellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen\nponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä\nkovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia\nmihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton\nkestävyys.\n\nUudisasukkaan elämä tuolla kaukana aroilla, viljelyksen viimeisillä\ntakamailla, on ensi vuosinaan äärettömän rasittavaa -- ja ne ensi\nvuodet eivät ole niinkään harvat. Tavallisesti ei ole yhtään naapuria\npenikulmain päässä, ei jälkeäkään puusta tahi pensaasta tai muusta\nsellaisesta, missä silmä voisi levähtää. Silmän kantamattomiin\nainoastaan aroa ja taivasta, eikä monestikaan viikkoihin, eipä\nkuukausiinkaan mitään merkkiä eläimistä tai ihmisistä tai muusta\nelollisesta olennosta. Siellä niinkuin muuallakin on ensimmäinen\nyhtyminen sivistyksen kanssa tuonut tullessaan kuolemaa ja hävitystä\nkaikelle sille, mikä ennen eli ja liikkui näillä laajoilla\nlakeuksilla.\n\nAinoastaan keväisin on aavikolla elämää. Silloin se pukeutuu kukkiin\nja vihannuuteen: hienoon, pehmeään vihreyteen, jossa on jotain\nneitseellistä kainoutta ja joka tuulen, valon ja kesäisten pilvien\nmukana väreilee tuhansissa vienoissa värivivahduksissa. Mutta sitä\nkestää vaan muutamia viikkoja. Aurinko polttaa pian kaiken vihreän\nharmaaksi, jossa lukemattomat värimuunnokset ruskeasta viheriään\nsulautuvat yhdeksi ainoaksi, sanomattoman hienoksi harmaansinerväksi\npohjaväriksi, mutta joka kuitenkin aina on harmaata, sellaista\nharmaata, missä uudisviljelijän, joka ei ole aron asukas, on mahdoton\nhuomata minkäänlaista kauneutta.\n\nHänestä se on kaikki kolkkoa ja yksitoikkoista, sitä kolkompaa ja\nikävämpää kuta myöhäisemmäksi vuodenaika käy, kuta enemmän tasanko\nmuuttuu auringon paahtamaksi ruskeanharmaaksi ilman mitään vaihtelua\näärimmäisen näköpiirin perille saakka.\n\nMutta kaikista ikävin on aavikko silloin, kun se pukeutuu\ntalvipukuunsa, joka on kiiltävä, häikäisevän valkea ja jossa\nainoastaan siellä täällä on joku heikko, sinertävä varjopaikka. On\nmahdotonta etäämpää eroittaa noita yhdessä jonossa olevia, mataloita,\npehmeänpyöreitä kumpuja, jotka muodostavat aron, harjumuodostuksia,\njotka ikäänkuin kivettyneet hyökylaineet tekevät aavikon melkein\nvielä säännöllisemmän ikäväksi kuin jos se olisi aivan tasainen.\nMutta ne taittavat kuitenkin jossain määrin valon, ja onhan jo sekin\nvaihtelua siinä kauhean ikävässä yksitoikkoisuudessa, joka muuten\nvallitsee niin pitkälle kuin silmä kantaa.\n\nSe on se, joka ennen kaikkea vaikuttaa painostavasti uudisasukkaan\nmieleen. Kesällä hänellä on kova loppumaton työnsä, mutta talvi\npakottaa hänet päivittäin ja viikottain toimetonna odottamaan,\npääsemättä vaihtamaan ainoaakaan sanaa kenenkään ihmisen kanssa;\nusein saa hän olla vuorokausia maakuoppaansa suljettuna, kun\nhirmumyrsky riehuu yli aavikon ja uhkaa jokaista, joka ei ole suojaa\nlöytänyt, varmalla kuolemalla. Ainoastaan lannistumattoman sitkeä\nkestävyys ja laimentumaton rohkeus, joita harvoilla on, voivat\nauttaa häntä ensimmäisten vuosien läpi, kunnes uudisasunnosta on\ntullut oikea talo monenmoisine toimineen, jotka eivät anna aikaa\naprikoimisiin, ja maaluola on paisunut rakennukseksi, jossa on tilaa\nvaimolle ja lapsille. Mutta jos uudisasukas niin pitkälle kestää, on\nhänen palkintonsa tavallisesti suurempi kuin mitä hän milloinkaan\nolisi osannut toivoa \"vanhassa maassa\" -- jota hän ajattelee\nsanoessaan \"kotona\".\n\nMelkoisesti toisellaisia, vaikk'ei ollenkaan pienempiä ovat ne\nvaikeudet, joita uudisasukkaan täytyy voittaa metsäseuduissa,\nasettukoonpa hän sitten etäisimpään luoteeseen, Oregoniin tai\nWashingtoniin, tai alkakoon raivata tilaansa ylhäällä pohjoisessa\nMinnesotassa.\n\nSuuri osa Minnesotaa kuului muinoin -- ja \"muinoin\" ei tarvitse\nmerkitä kovinkaan kaukaista aikaa Ameriikassa -- raivaamattomimpiin\nja vaikeimmin luopäästäviin metsäseutuihin Yhdysvalloissa. Siellä\nelää vieläkin miehiä, jotka eivät ole läheskään yli-ikäisiä, mutta\nkumminkin varsin hyvin muistavat viimeisen verisen intiaanisodan\nsellaisissa seuduissa, jotka nyt tuntuvat kokonaan vanhalta\nasutukselta. Sillä vielä kuusikymmenluvun alkupuolella panivat nuo\naina levottomat Sioux-sotilaat, ollen liitossa muutamien muiden\nheimojen kanssa, autioksi monen neliöpenikulman alan uudisviljelystä\nMinnesotassa, surmaten armotta miehet, vaimot ja lapset ja polttaen\nheidän talonsa -- kaikki siinä tarkoituksessa, että saisivat takaisin\noman oikeutensa maahan, jossa he ennen olivat ainoina haltijoina\nherrastelleet.\n\nSen jälkeen on kumminkin viljelys ottanut omansa takaisin. Kaukana\npohjoisessa ovat uudisasukkaat raivanneet peltoja ja niittyjä ja\nrakentaneet iloisia kyliä muinaiseen erämaahan, jossa nykyään enää on\njälellä korkeintaan joku satanen varsin rauhallisia puna-ihoisia.\n\nAinoastaan kaikkein kauvimpana pohjoisessa ja koillisessa, Kanadan\nrajalla, ovat Minnesotan metsät vielä melkein koskemattomat.\nTukinhakkaajat tosin tunkeutuvat joka vuosi yhä syvemmälle erämaan\nsydämmeen, mutta vielä se ei ole kokonaan heidän hallussaan. Vielä\novat metsät siellä kaukana täynnä riistaa ja vesistöt kalaa. Ne vaan\novat kadonneet, joiden ainoa tulolähde ennen oli metsänkäynti ja\nkalastus. Ja siitä syystä on metsä siellä ylämaissa vielä autiompi,\nhiljaisempi ja salaperäisempi kuin ennen, jolloin lähimmät uudistalot\nvielä olivat monta päivänmatkaa etelämpänä.\n\nKesällä kyllä sattuu varsin usein, että kaupunkilaiset samoavat\njonkun matkaa erämaahan viikoksi tai pariksi hätyyttelemään\nmetsäneläviä ja leikkimään rajamaan elämää. Mutta he eivät koskaan\npääse varsin etäälle pohjoiseen. Virrat, suot ja järvet ja metsä itse\nestävät heitä. Leikistä syntyy niin uskomattoman pian täysi tosi, jos\nuhalla pyrkii hiukankaan syvemmälle salojen sisään.\n\nTalvisaikana voittaa viljelys parhaat voittonsa salomailla. Silloin\ntunkee se neitseellisen metsän sydämmeen kaikuvin kirveeniskuin ja\nsilloin kaatuvat ryskyen maahan nuo metsän jättiläiset, jotka olivat\neläneet nuoruutensa parhaat vuodet jo silloin, kun ensimmäiset\nuudisasukkaat tuhat penikulmaa idempänä astuivat maihin meren\nrannalla ja taistelivat erämaata vastaan ensimmäiset taistelunsa\nsivistyksen puolesta. Kun pakkanen on tehnyt siltojansa jokien,\njärvien ja soiden yli ja lumi rakentanut tiettömiin seutuihin tien,\nilmestyvät tukinkaatajat suurin joukoin ja pystyttävät talvileirinsä\njonkun matkan päähän koskemattoman aarniometsän reunasta. Ja kun he\nkeväällä vetäytyvät takaisin, on ikimetsän raja taas siirtynyt vähän\nmatkaa pohjoisemmaksi.\n\nJonkun ajan kuluttua saapuvat sitten uudisasukkaat, mutta heillä on\nvielä ankara työ, ennenkun ensimmäinen siemen voidaan kylvää maahan.\nSuuri tukkimetsä on kaadettu, mutta kannot ovat jälellä, ja niiden\nvälissä kasvaa tavallisesti jo toinen metsä niin taaja, että tulta\nja kirvestä tarvitaan avuksi pellon perkkaamiseen. Se on paljon\nkovempaa työtä kuin aavikon kyntäminen, mutta vaivan palkka on siltä\nyhtä epävarma. Minkä kuivuus tekee aroilla, sen tekee usein halla\nmetsämailla, etenkin ensi vuosina, jolloin on vaikea valita sopivaa\nkylvöaikaa ja raivaukset vielä ovat liian pienet saadakseen tarpeeksi\nvaloa ja lämpöä.\n\nMetsä antaa yllin kyllin tarve- ja polttopuuta, eikä menoja ole\njuuri muita kuin ne, mitkä tarvitaan huoneiden rakentamiseen ja\ntyökaluihin. Mutta kun ensimmäiset, vaikeimmat vuodet ovat ohitse, ei\nmetsä-uudistalo edistykään yhtä nopeasti kuin uusi talo aromaalla.\nMetsässä tulee kunnon mies helpommin toimeen ilman muuta suurempaa\npääomaa kuin omia käsiään, jota vastoin hän arolla välttämättä\ntarvitsee jotain muutakin alkuun päästäkseen. Mutta mitä kovaan\ntyöhön ja vaikeaan puutteeseen tulee, ovat ensimmäiset vuodet\nkaikkialla toistensa kaltaisia, kun täytyy elää kaukana kotimaasta,\nystävistä ja ihmisten seurasta -- sanalla sanoen kaikesta, joka\njossain määrin lieventää elämän vaivoja.\n\n\nAavikolla.\n\n-- Jumalan kiitos, tuolla on vihdoinkin talo!\n\nMutta sen sijaan, että jouduttaisi kulkuaan syvässä lumessa,\nseisottuu Tuomas Anttila hengähtämään hiukan ja lähemmin tarkastamaan\nsitä savupiippua, joka nousee näkyviin mäenrinteestä vasemmalta. Se\nse on, joka herätti hänessä luulon, että hän on saapunut johonkuhun\ntaloon, sillä mitään muuta jälkeä ihmisistä tai inhimillisestä työstä\nei ole huomattavissa.\n\n-- Kyllähän tässä maassa on monenmoisia taloja, huomautti Anttilan\nseuralainen, jääden hänkin samalla katselemaan savutorvea, joka on\nhyvin yksinkertaisesti kyhätty neljästä laudanpätkästä. -- Mutta jos\ntuo on talo, niin ei siinä ainakaan ketään asu. Kyllä niillä olisi\ntuli tällaisessa pakkasessa.\n\n-- Saattaa olla, myöntää Tuomas ja lähtee savupiippua kohden, --\nmutta voimmehan siellä toki maata yön. On siellä ainakin parempi kuin\nhangessa.\n\nToinen, joka on Anttilan poika, seuraa perästä mitään puhumatta.\nHänestä on aivan yhdentekevää, missä he saavat katon päänsä päälle\nja onpa yhdentekevää, saavatko ollenkaan. Siihen määrin on hän jo\nkyllästynyt Ameriikkaan, vaikka on vasta kulunut pari kuukautta\nsiitä, kun hän isänsä lähettämällä vapaapiletillä saapui sinne.\n\nMutta isä -- Tuomas Anttila -- oli jo kaksi vuotta työskennellyt\nkultamaassa. Vaan ei hän ollut onnistunut tekemään sen isompia\nsäästöjä kuin että juuri parahiksi sai ostetuksi piletin pojalleen,\njonka hän kotoa lähteissään oli jättänyt melkein oman onnensa nojaan.\nJa nyt oli tullut huonot ajat Ameriikkaankin.\n\nPoika oli tuskin ehtinyt Nebraskaan, missä Tuomas Anttila oli\ntyössä, kun työansio jo loppui. Yhtiö, joka oli ryhtynyt suureen\nviljelysyritykseen kastelujärjestelmällä, oli mennyt kumoon. Ja\nsamalla olivat luonnollisesti myöskin menneet myttyyn kaikki toiveet\noman farmin saamisesta tuolla viljelykselle avatulla alueella. He\neivät olleet saaneet edes täyttä työpalkkaansakaan, eikä mitään\nmuutakaan ansiota ollut toivottavissa niillä seuduilla, kun niin\nsuuri joukko työmiehiä yhdellä kertaa oli jäänyt joutilaaksi. Heillä\nei siis ollut muuta neuvoa kuin lähteä työn hakuun jossain muussa\nosassa maata. Aina Omahaan saakka oli yhtiö kulettanut ne, jotka\ntahtoivat lähteä itäänpäin, mutta siitä oli heidän jatkettava matkaa\nomin neuvoin.\n\nTuomas Anttila oli poikineen vaeltanut pitkin Iowan rajaa ja ollut\ntyössä siellä täällä farmareilla, joilla viljanpuinti oli vielä\nkesken, tai jotka muuten olivat jääneet takapajulle syystöissään.\nMutta ei siitäkään ollut mitään mainittavaa ansiota.\n\nSiinä oli syy, miksi Tuomas lopulta oli päättänyt pyrkiä niin\nsuoraa tietä kuin mahdollista ylös Minnesotaan, jossa hän kerran\nennen oli talvisaikaan saanut tuottavaa metsätyötä. Ja poika oli\ntietysti lähtenyt mukaan. Hän oli alkanut saada kyllänsä siitä, että\nteki päivän työtä yhdessä farmissa, pari toisessa ja sillä välin\nvietti pari kolme päivää kurjilla maanteillä, jotka eivät olleet\nhituistakaan parempia kuin huonoimmat kylätiet kotona. Mutta niitäkin\nmyöten oli kulkeminen hauskempaa kuin tämä polviaan myöten lumessa\nkahlaaminen, jota he nyt olivat tehneet koko pitkän päivän, näkemättä\nmerkkiäkään teistä tai poluista.\n\nKolme päivää sitten olivat he aamulla lähteneet erään uudisasukkaan\nturvemajasta, missä olivat olleet yötä ja olivat saman päivän illalla\nsaapuneet toiseen samallaiseen asuntoon, jonka sen omistaja oli\njättänyt autioksi. Yöllä oli heidän siellä ollessa noussut lumimyrsky\nsellainen, ett'eivät he voineet ajatellakaan edemmäksi kulkemista,\nvaan oli heidän täytynyt pakosta viettää kokonainen vuorokausi tuossa\nkurjassa maakuopassa, jossa ei ollut edes polttopuita, millä olisivat\nlämmitelleet itseään.\n\nMyrsky oli seuraavana yönä tyyntynyt, mutta raivotessaan oli se niin\nperinpohjin peittänyt kaikki tiet, että he nyt olivat eksyneet.\nSillä sen mukaan mitä heille oli sanottu, olisi heidän pitänyt kaksi\npäivää kulettuaan tulla erääseen asuttuun uudiskylään, eikä enää\nmihinkään autioksi jätettyyn maaluolaan, niinkuin nyt oli tapahtunut.\nJa myrskyä seuraava pakkanen kiristyi joka hetki, kun aurinkokin oli\nmennyt mailleen. Ei ollut siis ihme, jos sekä Tuomas Anttila että\nhänen poikansa Taavetti tunsivat mielensä masentumistaan masentuvan\nkahlatessaan pehmeän lumen läpi neljästä laudanpalasta kyhättyä\nsavutorvea kohti.\n\nEnsiksi koettivat he polkea lunta niin paljon, että olisivat päässeet\novelle. Mutta lunta oli siinä aivan liika paljon sillä tavalla\nsotkettavaksi, ja sen vuoksi ponnisteli Taavetti suurella vaivalla\nkinosten läpi ylös savupiipun juureen, koettaen reväistä irti\nlaudanpaloja lapioiksi. Siinä toimessa ollessaan luuli hän kuulevansa\njotain ääntä aitansa maakuopasta.\n\nHän kuunteli tuokion, jolloin kaikki tuolla alhaalla oli hiljaista.\nMutta sitten se kuului taas. Se oli kuin pienen lapsen itkua, heikkoa\nja vaikeroivaa.\n\nTaavetti Anttila mursi irti koko savupiipun yhdellä repäisyllä ja\nhyppäsi alas isänsä luo.\n\n-- Siellä sisällä on lapsi, joka itkee, sanoi hän ja alkoi luoda\nlunta, niin että se pyrynä pölisi. -- Eikä niillä ole tulta, vaikk'on\nnäin kylmä!\n\nTuomas tuumi päätään pudistaen, että poika varmaan oli kuullut\nväärin, tai saattoipa se olla joku ennekin. Mutta hän auttoi sentään\nlumen luomista, kunnes he hetken kuluttua pääsivät ovelle, joka ei\nollut edes lukittu.\n\nAluksi he eivät voineet nähdä mitään hämärässä huoneessa ja itkukin\noli lakannut. Mutta kun Taavetti kysyi, onko siellä ketään, alkoi\nitku uudelleen. Ja silloin näkivät he jotain liikettä vuoteen\nkohdalla vastapäisellä seinällä.\n\nHe menivät itkevää kohti ja huomasivat sen pieneksi tytöksi, joka\npuoleksi istuen, puoleksi maaten nojasi jotain esinettä vastaan, jota\nhe eivät voineet eroittaa. Tyttö kääntyi heihin päin.\n\n-- Mama so sleepy, sanoi hän pelon ja uteliaisuuden puoleksi\ntukehduttamalla nyyhkytyksellä.\n\nSilloin huomasivat he naisen kasvot pienokaisen takana, niin jäykät\nja sinisen vaaleat kasvot, että he heti paikalla arvasivat hänet\nkuolleeksi.\n\n-- Mama get up! kehoitti lapsi hätäillen ja silitteli kädellään\njäykkiä kasvoja. Kun ei vastausta kuulunut, kääntyi hän taas\nvierasten puoleen.\n\n-- Mama cold! sanoi hän vakavana. -- Katie cold too!\n\n-- Herra Jeesus! huudahti Taavetti katsellen neuvotonna ympärilleen.\n-- Kuinkahan kauvan tuo pieni raukka on jo ollut täällä yksin!\n\nMajassa ei ollut mitään polttopuuta, mutta savupiipun laudat olivat\nnyt hyvään tarpeeseen. Parin minuutin kuluttua oli Taavetti vuollut\nkasan lastuja laudasta ja pian leimusi valkea liedellä, joka oli\ntehty kivistä ja savesta maaluolan nurkkaan.\n\n-- Tule lämmittelemään! kehoitti Taavetti pienokaista suomenkielellä,\nheti kun pystyvalkea oli niin paljon syttynyt, että alkoi levittää\nlämmintä, ja hän kumartui nostamaan häntä vuoteelta.\n\n-- Mama too, sopersi tyttö, joka ei kyllä ymmärtänyt hänen sanojaan,\nmutta hyvin käsitti ystävällisen äänen. -- Get up mama! lisäsi\nhän ja siveli taas kuolleen äitinsä kasvoja. Mutta kun äiti pysyi\nliikkumatonna, ojensi hän kätensä Taavettia kohti.\n\n-- So sleepy -- mama so sleepy, sanoi hän pelokkaasti ja ihmetellen\nja antoi Taavetin kantaa itsensä pystyvalkean luo.\n\nHetkisen istui hän hiljaa Taavetin polvella likistäytyen kiinni\nhäneen, mutta pian kävi hän taas levottomaksi.\n\n-- Hungry, sopersi hän. -- Katie very hungry.\n\n-- Se tahtoo ruokaa, tulkitsi Tuomas, joka taisi englanninkieltä\nvähän paremmin kuin Taavetti. Ja samalla alkoi hän kopeloiden\ntarkastaa pientä kaappia, joka oli tulisijan vastaisessa nurkassa,\nja muutamia sen viereisellä seinähyllyllä olevia kuppia ja\nkeittoastioita. Mutta etsiminen oli turhaa. Koko asunnossa ei\nollut minkäänlaista syötävää, jonka tähden hän kauhistuen kuiskasi\npojalleen ajatuksensa, että vaimo oli mahtanut kuolla nälkään.\n\n-- Se antoi varmaan viimeiset ruuantähteet lapselle, arveli hän yhä\nkuiskaten, ikäänkuin peläten, että kuollut voisi kuulla hänen sanansa.\n\nTaavetti ei vastannut mitään, vaan meni tyttö käsivarrellaan\novensuuhun, mihin hän oli laskenut kokoon käärityn villapeitteensä.\nMytystä otti hän leivän, mursi siitä tytölle palan ja asetti hänet\nrahille takan viereen. Tytön nakertaessa leipäpalaansa täytti hän\npienen padan lumella ja asetti sen tulelle, jonka tehtyään hän\nmurenteli osan leivästä ja pani palat pataan.\n\n-- Hän tarvitsee jotain lämmintä, sanoi Taavetti isälleen toimiensa\nselitykseksi. Ja kun leipä oli tarpeeksi pehminnyt, alkoi hän syöttää\npienokaista, joka nähtävällä mielihyvällä ryömi uudestaan hänen\nsyliinsä. Mutta ennenkun hän oli ehtinyt montakaan lusikallista\nmaistaa, taukosi hän, juuri kuin olisi yht'äkkiä muistanut jotakin.\n\n-- Mama too eat! sanoi hän kääntäen suuret, harmaansiniset silmänsä\nkysyvinä uuteen ystäväänsä, joka ei tietysti ymmärtänyt hänen\nsanojaan, mutta kyllä käsitti, ett'ei kaikki ollut, niinkuin olisi\npitänyt.\n\n-- Se tahtoo antaa äidilleenkin, selitti Tuomas asiantuntijana, yhä\nkuiskaten. Ja sitten kokosi hän kaiken parhaansa sekamelskaisesta\nenglanninkielestään vietelläkseen lasta uskomaan, että äiti kyllä\npian heräisi ja söisi sitten vuorostaan. Hän ei ollut koskaan puhunut\nniin paljon englanninkieltä yht'aikaa, mutta palkinnoksi siitä saikin\nhän lapsen lopulta jatkamaan ateriaansa. Ja syötyään kyllänsä,\nnukahti tyttö heti Taavetin polvelle. Tämä kääri hänet varovasti\npeitteesensä ja asetti hänet rahille valkean luo. Vasta sitten otti\nhän esiin piippunsa povitaskustaan, täytti sen miettivänä ja alkoi\npolttaa.\n\nIsä seurasi koneentapaisesti esimerkkiä. Ja niin tupakoivat he hetken\nkumpikin äänettöminä, Taavetti vaan silloin tällöin heittäen katseen\nvuoteelle, josta kuolleen vaimon sinisenvaaleat kasvot häämöittivät\njoka kerta, kun pystyvalkea hiukan loimahti. Vihdoin nousi hän\nylös, laski piippunsa liedelle, meni vuoteen luo ja veti peitteen\nhuolellisesti kuolleen päälle.\n\n-- Kun nyt tietäisi, mitä tekisi lapsen kanssa, sanoi hän, puhumatta\nsuorastaan isälleen, kun oli taas istuutunut ja virittänyt piippunsa.\n\n-- Mitäpä hänelle osannee. Kai on sillä isä, joka kohta palannee\nkotiinsa. Tuolla nurkassahan on hänen saappaansa.\n\n-- Kun meillä vaan olisi tarpeeksi ruokaa häntä odottaaksemme,\ntuumiskeli Taavetti. Mutta leipä ei riitä kuin huomiseksi päiväksi.\nTiesi milloin hän tulee kotiin.\n\n-- Minä en ajatellutkaan että odottaisimme, selitti isä tuumaansa,\nvaikka tosin empivällä ja vielä entistään matalammalla äänellä. --\nJos me vielä huomen aamuna annamme ruokaa tytölle, niin kestää hän\nkyllä siksi, kunnes isä tulee. Ja voisihan sille sitäpaitsi jättää\nhiukan leipää.\n\n-- Me emme voi jättää häntä tänne yksin kuolleen äitinsä kanssa,\nsaneli Taavetti varmasti. -- Eihän tiedä, kuinka kauvan hänen täytyy\nolla yksin.\n\n-- Ei ole isä voinut etäällekään mennä. Eikähän tuo liene meidän\nsyymme, jos hän viipyykin vähän kauvemmin.\n\n-- Sitten olisi parasta iskeä tyttö hengiltä heti, virkkoi Taavetti\nvihastuen. -- Ennen kuin jätän hänet tänne, kannan minä hänet\nselässäni vaikka kuinka kauvas.\n\n-- Mihinkäpähän hänet kantanet? Kun ei ollenkaan tiedä, minä päivänä\nsaa itse ruveta nälkää näkemään, niin ei kannata ottaa vieraiden\nlapsia hoitoonsa.\n\nTaavetin mielestä ei nähtävästi kannattanut sellaisiin puheisiin\nmitään vastata. Hän kiskasi irti oven ja pari hyllyä kaapista, lisäsi\nkituvaa takkavalkeata ja keitti vielä padallisen leipävelliä isälleen\nja itselleen. He söivät illallisensa yhä vaiti ollen ja heti sen\ntehtyä paneutui Taavetti majan maalattialle levätäkseen siinä niin\nhyvin kuin taisi. Sen oli hän päättänyt, että lasta ei jätettäisi\ntänne nälkään nääntymään ja kuoliaaksi paleltumaan, eikä hän tällä\nkerralla voinut enempää tehdä. Mutta Tuomas Anttila poltti vielä\nyhden piipullisen, ennenkun pani maata -- niin lähelle poikaansa,\nettä voi vetää toisen puolen villapeitettä hänen ylitsensä.\n\n-- Oletko yöllä saanut uusia tuumia? kysyi hän aamulla, kun Taavetti\noli sytyttänyt viimeiset pienet puunsiruset.\n\n-- En, vastasi tämä lyhyesti. Hän oli päätöksensä tehnyt ja katsoi\nsen vuoksi tarpeettomaksi ryhtyä pitempiin keskusteluihin siitä\nasiasta.\n\n-- Onhan sinulla tarpeeksi ikää tekemään niinkuin tahdot, mutta kyllä\nsinulla vielä on paljon opittavaa, ennenkun tulet toimeen maailmassa,\npäätteli isä. -- Pitää osata auttaa itseään, ennenkun alkaa muita\nauttaa.\n\nMutta ei hän sentään kieltäytynyt olemasta tulkkina, kun täytyi\ntaivuttaa tyttö heitä seuraamaan. Päinvastoin pani hän parastaan\nvakuuttaakseen lapselle, että äiti oli lähtenyt ulos. Mutta vasta\nsitten, kun hän oli keksinyt sen, että äiti muka oli mennyt tapaamaan\nisää, saatiin Katie rauhoittumaan ja lähtemään maakuopasta.\n\n-- Voisit ottaa ainakin äidin nutun ja kääriä sen hänen ympärilleen,\nehdotti Tuomas Anttila, kun he olivat valmiina lähtöön. Mutta\nTaavetti vilkasi vaan kuollutta puolittain pelästyneenä ja kietoi\nlapsen omaan villapeitteesensä.\n\nSiitä tuli raskas päivä molemmille miehille, raskas varsinkin\nTaavetille, joka ei syvässä lumessa voinut kävellyttää pienokaista\nainoatakaan askelta, vaan kantoi häntä iltaan saakka. Aamiaiseksi\nolivat he syöneet ainoastaan hiukan leipävelliä, eikä ollut heillä\npäivälliseksikään muuta kuin palanen leipää. Sen he söivät eräällä\nauringonpaisteisella rinteellä, missä yksi noista matalista\nharjanteista tarjosi edes jotain suojaa tuulta vastaan, joka ei enää\nollut perin vinha, mutta kuitenkin läpitunkevan kylmä ja pureva\nkoillistuuli, joka tuli aina jäämereltä saakka ylitse alastomain\ntunturien ja aavikoiden, kohtaamatta metsää tai vuorta, jotka\nolisivat voineet sen kärkeä tylsyttää.\n\nVasta illan suussa, kun aurinko jo oli mennyt mailleen ja pakkanen\ntaas puri läpi luiden ja ytimien, saapuivat he erääseen asuttuun\nuudistaloon, jossa oli oikea rakennus. Siinä he pyysivät yösijaa ja\nTuomas teki parhaansa mukaan selkoa siitä, kuinka he olivat löytäneet\nkuolleen vaimon, lisäten, että he olivat ottaneet lapsen mukaansa,\nkun eivät voineet odottaa niin kauvan, että joku olisi tullut\nottamaan sen hoitoonsa. Ja farmin väki kertoi vuorostaan, että lapsen\nisä oli kolme päivää aikaisemmin kulkenut siitä ohitse paluumatkalla\nkylästä, missä hän oli käynyt hankkimassa ruokaa itselleen ja\njoukolleen.\n\nKun oli ollut jo myöhäinen ja ilma näyttänyt uhkaavalta, olivat he\nhoukutelleet häntä jäämään yöksi, mutta hän oli arvellut ennättävänsä\nkotiin, ennenkun rajuilma puhkeisi, ja jatkanut matkaansa. Vaimonsa\noli hän sanonut olevan kipeän ja heikon ja tyttärensä vielä liian\npienen hoitamaan itseään. Varmaankin oli lumimyrsky hänet yllättänyt\nja palelluttanut kuoliaaksi. Ei yksi tuhannesta voi pelastua\nhirmumyrskyn käsistä, eikä hän näyttänyt erittäin vankkatekoiselta.\nHerrasmies mikä lie ollut, joka oli lähtenyt kauvas länteen, mutta ei\nollenkaan kelvannut uudisraatajaksi, sanoivat he.\n\nHe lähettivät kuitenkin sananviejän kylään ilmoittamaan, mitä oli\ntapahtunut ja pyytämään paria miestä avuksi kadonnutta etsimään,\nkoska viestin tuojat olivat päivämatkansa jälkeen liian väsyneitä\nlähteäkseen uudestaan liikkeelle. Heti kun apumiehet vähän jälkeen\npuolenyön olivat saapuneet, lähti uudistalon isäntä itse heidän\nkanssaan matkalle. Ainakin parin englannin penikulman päähän oli\nkadonneen täytynyt ennättää, ennenkun myrsky hänet saavutti, ja kun\nhe olivat tulleet niin etäälle, ei enää voinut olla pitkältä päivän\nnousuun, jolloin he saattoivat ruveta häntä todenteolla etsimään.\nEpäilemättä oli mies kuollut, mutta he eivät kuitenkaan tahtoneet\njättää häntä susien syötäväksi. Joll'ei olisi ollut niin paksulta\nlunta, olisi se ehkä nytkin ollut liian myöhäistä.\n\nEtsijät palasivat vasta seuraavan päivän iltana ja toivat mukanaan\nsen jauhosäkin, jota onnettomuuden kohtaama oli kantanut kotiin\nkulkeissaan. He olivat löytäneet hänet vajaan puolen penikulman\npäässä maakuopasta, jossa vaimo oli häntä odottanut viimeiseen\nhengenvetoonsa saakka. Joll'ei olisi lunta tuiskuttanut, olisi hän\nvoinut nähdä kurjan kotinsa siitä paikasta, mihin oli suistunut.\nKohoneva kohta lumessa oli johtanut vainajan jälille. He olivat\nkantaneet hänet maakuoppaansa ja asettaneet vaimonsa viereen, ja\nsitten naulanneet oven kiinni ja peittäneet savupiipun aukon. Kun maa\ntuonnempana sulaisi, aikoivat he haudata heidät.\n\nMutta majassa ei löytynyt mitään, ei paperia eikä muuta, joka olisi\nilmaissut, keitä vainajat olivat, tai mistä he olivat länteen\nmuuttaneet. Turhaan oli haettu joka nurkka ja sopukka. Ne harvat\nnaapurit, jotka joskus olivat sattuneet tekemisiin miehen kanssa\nniinä kahdeksanatoista kuukautena, jotka hän oli paikkakunnalla\nasunut, eivät koskaan olleet kutsuneet häntä muulla nimellä kuin\n\"gentleman Jack\". Hän ei ollut koskaan puhunut itsestään mitään muuta\nkuin että hän oli kotoisin itävaltioista, jonka ilman sitäkin kuka\ntahansa saattoi kuulla ja nähdä. Vaimosta tiettiin vielä vähemmän,\nainoastaan se, ett'ei hän näyttänyt kuuluneen samaan säätyyn kuin\nmies. Oli aina luultu, että mies oli hänen tähtensä jättänyt.\nkotiseutunsa. Mutta kukaan ei tiennyt, oliko hänellä edes sukulaisia\ntai ystäviä, jotka olisivat halunneet tietää missä ja millä tavalla\nhän oli kuollut.\n\nJa ainoa kysymys oli nyt vaan se, mitä tehtäisiin lapsen kanssa,\nmutta siinä olikin hyvät neuvot tarpeen. Kylän harvalukuiset farmarit\nolivat hekin tulleet saapuville kuulemaan näitä uutisia ja ottamaan\nosaa neuvotteluun, mutta heidän joukossaan ei ollut ketään, joka\nolisi voinut tai tahtonut ottaa lasta hoitoonsa. He olivat itsekin\nkaikki uudisasukkaita ja oli heillä kaikilla tekemistä tullakseen\ntoimeen omine joukkoineen. Muuta he eivät siis voineet kuin ehdottaa,\nettä tyttö olisi vietävä kreivikunnan pääpaikkaan, missä sheriffi\nasui. Hän saisi pitää huolta siitä, että tyttö tulisi vaivastaloon,\njoll'ei kukaan yksityinen siellä tahtoisi ottaa häntä vastaan. Sitä\nmieltä olivat he kohta kaikki.\n\nNeuvottelun aikana istui Katie ihan hiljaa Taavetin polvella,\nkatsellen ja ihmetellen noita monia miehiä, jotka kaikki tupakoivat\nja puhuivat jotain, mutta kaikki saapuville tulleet naiset, jotka\nkoettelivat päästä hänen suosioonsa, työnsi hän pois luotaan.\n\nHän painautui vaan lähemmäksi suojelijaansa, kohta kun joku\nlähestyi, ja joka kerta laski Taavetti jykevän kämmenensä varovasti\nhänen päänsä päälle, ikäänkuin vakuuttaakseen tyttöä siitä, ett'ei\nkukaan saisi tehdä hänelle mitään pahaa, niinkauvan kun hän oli\nhänen luonansa. Hän ei olisi itse voinut millään tavalla selittää\ntunteitaan tuota vierasta lasta kohtaan ja kaikkein vähimmin olisi\nhän tullut ajatelleeksi sitä, että ainoastaan lapsen täydellinen\navuttomuus veti häntä sen puoleen. Sen vuoksi ei hän myöskään\ntiennyt, mistä hänessä heräsi liikutuksen tunne, kun neuvottelu\nvihdoin oli, loppunut ja isä selitti hänelle sen päätöksen. Sen hän\nvaan tunsi, että hänen mielensä katkeroitui koko seuraa kohtaan, ja\nettä ne olivat kuin loukanneet häntä itseään.\n\n-- Vai niin! sanoi hän, -- vai vaivastaloon? Eivätkö ole\nvoineet muuta keksiä? Ja kuka välittää tuosta pienestä raukasta\nvaivastalossa? Parasta on, että hän seuraa meitä.\n\n-- Seuraako meitä? toisti isä vihaisesti. -- Nyt sinä olet varmaan\ntullut ihan hulluksi. Minä en ainakaan tahdo enää olla missään\ntekemisissä hänen kanssaan.\n\n-- Ehkäpä voin tulla yksinänikin toimeen, vastasi Taavetti tyynesti\n-- aivan niinkuin eilen. -- Sanokaa heille, että jos he antavat\nminulle pariksi viikoksi työtä, niin että voin vaatettaa lapsiraukan\nja saada vähän evästä kokoon, niin otan minä hänet mukaani\nMinnesotaan ja pidän hänestä huolen. -- Vai niin, vai tahtovat he\nlaittaa sinut vaivaistaloon, kääntyi hän taas pienokaisen puoleen\nja silitteli hänen hiuksiaan -- silloin varmaankin tulet kernaammin\nminun kanssani?\n\nKatie ei ymmärtänyt mitään muuta hänen sanoistaan ja liikkeistään\nkuin että oli saanut ystävän, johon voi luottaa. Mutta sitä paremmin\nymmärsivät ne, joiden päätettävänä oli hänen kohtalonsa, että he\nnyt olivat päässeet ikävästä vastuunalaisuudesta, -- sitten kun\nTuomas Anttila monien estelemisien perästä vihdoin oli suostunut\ntulkitsemaan heille poikansa mielettömän päätöksen. Mutta sitä\nystävällisempiä he sitten olivatkin siitä hyvästä, sillä niin aivan\nvarmaa ei sentään ollut, että sheriffi olisi pitemmittä mutkitta\nottanut turvattoman huostaansa.\n\nSenpätähden ei kestänytkään kauvan, ennenkun kokoontuneet miehet\nolivat antaneet niin paljon apua sekä lapsen vaatteihin että\neväitten hankkimiseen, että he varsin hyvin voivat hankkiutua\nmatkalleen Minnesotaan. Taavetin itsensä ei tarvinnut muuta kuin\ntehdä leveäjalaksinen kelkka, joka ei uppoaisi lumeen, ja varastaa se\nselkänojalla ja laidoilla Katieta varten.\n\nJo seuraavana päivänä lähti hän heti auringon noustua matkalle,\nkelkan jukko vyötäistensä ympärillä, niin että hän tuskin ollenkaan\ntunsi holhottinsa ja runsaan evässäkin painoa. Ja Tuomas Anttila\nseurasi mukana. Huolimatta kaikista vastaväitteistään Katien suhteen\nei hänellä sentään ollut mitään sitä vastaan, että edes muutamaksi\npäiväksi pääsisi leipähuolista. Ja Minnesotaanhan hänkin pyrki.\n\n\nMetsässä.\n\nTiheän metsikön sisässä on pitkä, matala rakennus, salvettu pyöreistä\nkuorimattomista hirsistä, saumat täytetyt sammalilla. Toisessa\npäätyseinässä on kummallakin puolen matalaa ovea kaksi pientä\nikkunaa, ja oven edustalta on metsä hakattu maahan muutamia syliä\njoka taholle, mutta muilla puolin tunkeuvat jykevät hongat ihan\nrakennukseen kiinni. Ne on jätetty rauhaan kevättalveen saakka,\njolloin hakkuutyö alkaa loppua, sillä ne suojelevat melkoisesti\npakkaselta ja lumelta. Ikkunoita eivät asukkaat tarvitse useampia\nkuin nuo kaksi pahaista. Lasi on haurasta tavaraa, joka helposti\nsärkyy matkalla uudisasutuksilta, ja sitäpaitse asutaan huoneessa\noikeastaan vaan yön aikaan.\n\nPäivillä ei siellä ole muita kuin kokki, joka pitää huolta\ntyökunnan ruumiillisista tarpeista, ja on siellä sen vuoksi aamusta\niltaan. Toiset ovat auringon noususta sen laskuun saakka ulkona\nhakkuuksillaan, sunnuntait niinkuin arkipäivätkin. Ainoastaan\nsilloin, kun lumimyrsky pauhaa yli metsän, huojuttaen vanhoja puita\nkuin ruokoja ja pannen ne huokailemaan, ryskymään ja valittamaan\nniinkuin viimeisen tuhon tullessa, tapaa tukinhakkaajat kotosalla. Ja\nsilloin he makaavat kuin karhut konnussaan.\n\nSisältä ei huone näytä paljon hauskemmalta kuin ulkoakaan.\nLattiana ei ole muuta kuin kovaksi poltettu maa, ja pitkin seiniä\non halastuista laudoista kyhättyjä makuusijoja, jotka ovat yhtä\nyksinkertaiset kuin pöytäkin niiden keskessä ja maahan isketyt rahit\nkahden puolen pöytää. Karkeita vaatekappaleita, vilttejä ja peitteitä\nsekä muutamia taljoja on huolimattomasti heitetty makuusijoille, ja\nvielä karkeampitekoisia saappaita on hajallaan vähän jokapaikassa.\nMutta ilma tuolla sisällä ei ole läheskään niin huono kuin voisi\nluulla, sillä ensinnäkin on useimmissa vuoteissa tuoreita, hienoja\nhavunoksia, jotka tuoksuvat pihkalle, ja toisekseen ovat seinät siksi\nhatarat, että ilmanvaihto on parhainta laatua.\n\nMatalan huoneen toisessa päässä on senlaatuinen rautauuni, jonka\ntulee olla tulipunaisen, ennenkun siitä lähtee lämmintä vähänkään.\nHuoneen toinen pää, se, jossa on ovi ja ikkunat, on kyökkinä, joka\nei ole millään tavalla erotettu muusta huoneesta, mutta varustettu\ntulisijalla, melkein suuren, täytetyn laatikon näköisellä hiekka- ja\nkivikasalla. Siinä palaa valkea vapaasti mahdottoman suuren,\nhalastuista palkeista tehdyn savutorven alla.\n\nKokki valmistelee parhaallaan illallista, ja sitä on varustettu\noikein kunnioitusta herättävässä määrässä. Työkunnassa on\nkaksikymmentä miestä, kaikki mitä vahvinta ja sitkeintä tekoa\nja kaikki parhaassa ijässään olevia, sillä ainoastaan sellaiset\nkelpaavat talvitöihin erämaassa. Mutta sellaiset miehet tarvitsevat\nrunsaasti ruokaa. Kokonaista siankylkeä kokki nytkin parhaallaan\npaistaa pannuksi käännetyllä rautalevyllä. Ja yht'aikaa paistaa hän\ntoisella levyllä ohuita vehnäkakkuja, joita siinä jo on jommoinenkin\npino, vaan ei hänen mielestään vielä tarpeeksi. Suuressa, avonaisessa\npadassa kiehuu jotain mustaa lientä, jonka haju ilmaisee sen kahviksi.\n\nKokki, jonka luiseva, jäntevä ruumis ei ollenkaan ole sopusoinnussa\nhänen ammattinsa kanssa, saa vihdoin illallislaitteensa valmiiksi.\nSilloin pistää hän piippuunsa ja asettuu avonaiselle ovelle\nhetkiseksi vilvoittelemaan, odottaessaan työkuntaa, joka ei enää voi\nkauvan viipyä, kun aurinko juuri menee mailleen.\n\nHuomaamatta vielä mitään merkkiä työkumppaneista, kuulee hän silloin\nhiljaista jalan astuntaa lumessa aivan vastapäiseltä suunnalta ja\nheti sen jälkeen ilmestyy metsästä mies. Kokki tarkastelee häntä\nvähän kummastellen, vaan ei liikahda paikaltaan, eikä virka sanaakaan\ntervehdykseksi. On vallan tavatonta saada vieraita näin erämaassa,\nei ainakaan oikeita vieraita. Luultavasti on se vaan joku kuleksija,\njoka etsii yösijaa ja ruokaa. Vaikk'eivät nekään ole tavallisia\nilmiöitä täällä metsässä.\n\nMutta silloin huomaa kokki äkkiä kummallisen mytyn kelkassa, jota\nmies vetää perässään vyötäisilleen sidotusta nuorasta. Sehän on --\neihän toki -- onpa sittenkin, niin totta kuin jumala auttakoon,\nett'eikö se ole lapsi, joka puoleksi makaa, puoleksi istuu kelkassa\nja nukkuu yhtä turvallisesti kuin omalla vuoteellaan.\n\n-- Herra Jeesus! sanoo kokki puoliääneensä ja ottaa piipun suustaan.\n\n-- Mikä hullu te olette, joka tuotte pienen lapsen tänne jylhään\nerämaahan? tervehtää hän miestä. Ja lisää sitten muutamin mehevin\nsanoin, että kyllä hän aikoinaan jo on jotakin nähnyt, mutta ei vielä\nmitään näin hurjaa.\n\n-- Minä olen Taavetti Anttila, Sotkamosta, enkä mikään hullu,\nvastaa tulija tyynesti kysymykseen, panematta mitään huomiota hänen\nlisämuistutuksiinsa. -- Ei ollut ketään kenelle olisin jättänyt\ntytön, ja senvuoksi otin hänet mukaani.\n\nHän oli pysähtynyt oven eteen ja kaivoi miettivän näköisenä piipun\ntaskustaan, kopautti sen tyhjäksi vasempaan kämmeneensä ja koetteli\nvarmuuden vuoksi kerran imasemalla, oliko varsi auki. Mutta ennenkun\nhän ehti pitemmälle, keskeytti hänet kokki, joka ei ollut kääntänyt\nsilmiään pois nukkuvasta lapsesta.\n\n-- No et mahda olla vallan viisaskaan, arveli hän, -- kun et edes\nymmärrä tuoda lasta lämpimään.\n\n-- Kun ei kukaan ole kutsunut meitä sisään -- -- alkoi Taavetti\nja pisti piipun takaisin taskuunsa. Mutta muuta ei kokki kuullut,\nsillä sen pitemmittä mutkitta nosti hän maasta koko kelkan ja kantoi\nsen huoneeseen, Taavetin seuratessa kintereillä, kelkkanuora vielä\nvyötäisten ympärillä.\n\n-- Ohhoh, sinua lapsi rukka, millainen isä sinulla on, mutisi kokki\navatessaan myttyä, jonka sisällä pienokainen oli, ja kantoi hänet\nsitten lähimmälle vuoteelle niin varovasti, ett'ei lapsi edes\nherännyt.\n\nSe Taavettia jo suututti ja päästellessään kelkkanuoraa\nvyötäisiltään, virkkoi hän jyrkästi.\n\n-- En minä ole sen isä. Hänet löydettiin eräästä mökistä, kuolleen\näitinsä vierestä, ja minä otin hänet mukaani.\n\n-- Missä? kysyi kokki, keskittäen kaiken epäilyksensä tuohon yhteen\nainoaan lyhyeen sanaan.\n\n-- Dakotassa.\n\n-- Ja sieltäkö sinä olet vetänyt häntä kelkassa tänne saakka?\n\nHänen äänensä ilmaisi vielä epäilystä, matta ilmeni siinä samalla\njonkunlainen tiedoton kunnioitus.\n\n-- Kun en voinut saada muualla työtä, sanoi Taavetti ikäänkuin\npuolustuksekseen ja otti uudestaan piipun taskustaan. -- Ja isäkin\nauttoi tiellä.\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Hän sai työtä tuolla ulkomaalaisten työmaalla muutamia peninkulmia\ntäältä. He olivat menettäneet yhden miehen, mutta eivät tahtoneet\nottaa minua lapsen kanssa.\n\n-- Ne p--leen pakanat! kuului kokin arvostelu lähimmistä naapureista\nmetsässä. -- Ja mihin toimiin aijot nyt ryhtyä sen raukan kanssa?\n\n-- Kunhan täällä vaan olisi työtä minulle, niin voisin kai minä pitää\nhuolta hänestäkin, sanoi Taavetti, katsellen epäillen ympäristöään,\njoka ei suinkaan ollut ylen viehättävä.\n\n-- Ja pitää ehkä häntä mukanasi hakkuulla ollessasi? -- koko lailla\nlöyhkäpäinen sinä sittenkin näyt olevan, päätteli kokki sydämmellisen\nsuorasti, vaan ei ollenkaan epäystävällisesti. Ja samalla oli hän\nitse hyvin miettivän näköinen.\n\nTaavetti ei voinut estää alakuloista tunnetta mieleensä tunkeumasta\najatellessaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka asettuivat hänen\neteensä. Mutta ennenkun hän ennätti mitään vastata, kuului jalkain\ntöminää ulkoa ja ovi reväistiin auki.\n\n-- Kaikki ruoka pöytään! huusi joku ääni. -- Me -- -- --\n\n-- Suusi kiinni! ärjäsi kokki keskeyttäen ylen hämmästyneen huutajan\näänellä, joka koetti olla hillitty. -- Täällä on lapsi, joka nukkuu.\n\n-- Lapsi? -- Sen sinä varmaan valehtelet! Mutta hänen puheensa\nmuuttui samassa kuiskaukseksi, ja koko seurue astui sisään\nvarpaillaan ja niin vähällä kolinalla kuin mahdollista.\n\nYksi toisensa perästä hiipivät he makuusijalle, missä pienokainen\nnukkui. Ja sittenkun jokainen omin silmin oli tullut vakuutetuksi\nsiitä, että siinä todella oli lapsi, joka oli joutunut sinne\nerämaahan, jäivät he kaikki seisomaan sen ympärille, ihmetyksestä\nvallan sanattomina katsoa ällistellen outoa ilmiötä. Useimmat\nheistä olivat jo pari vuotta olleet työssä täällä kaukana metsissä,\nkaataen talvet tukkia ja kesät niitä uitellen. Lapsi yleensä oli\nkäynyt heille harvinaiseksi ilmiöksi ja oli se vielä oudompi ja\nharvinaisempi varsinkin näin keskellä talvea synkällä salolla.\n\n-- Ruoka on valmiina, virkkoi kokki keskeyttäen heidän äänettömän\nihmettelynsä -- te vielä herätätte lapsen, joll'ette tule pois\nsieltä. On täällä sinullekin, sanoi hän Taavetin puoleen kääntyen.\n\n-- Se on tämä mies, Taavetti Anttila, joka on tuonut tytön tänne\nkelkassa Dakotasta, lisäsi hän ikäänkuin esitellen vierasta\ntovereilleen.\n\nSianliha, vehnäkakut ja kahvi katosivat uskomattomalla nopeudella\npöydältä, monen ihmettelevän katseen kääntyessä aina tuon tuostakin\netumaiseen vuoteeseen päin. Ei kuitenkaan monta sanaa lausuttu,\nennenkun ateria oli melkein lopussa. Sitten vasta alettiin kuurtain\nkaartain tehdä kysymyksiä Taavetille siitä, kuinka hän oli tytön\nlöytänyt ja sen kanssa kulkenut, niin että koko juttu lopulta tuli\nselville. Eikä se asia kysyjäin mielestä näyttänyt olevan aivan yhtä\nluonnollinen kuin se oli Taavetille itselleen, että hän kenenkään\npyytämättä oli ottanut huostaansa vieraan lapsen.\n\n-- Taidat sinä kuin taidatkin olla vähän hassahtava, mutta huonompia\nmiehiä on nähty, virkkoi lopulta Aapeli Korhonen, joukkueen esimies\n-- hän, joka jo viisi vuotta oli tehnyt työtä metsissä ja jonka\nsanottiin ansioillaan ostaneen talon Saarijärveltä. -- Kun me vaan\nvoisimme antaa sinulle työtä, niin kyllähän asia sitten jollain\ntavoin selviytyisi. Mutta meitä on täysi määrä.\n\n-- Kyllähän siitäkin ehkä selvittäisiin, jos hän vaan tahtoisi ottaa\nminun toimeni, arveli kokki, niinkuin tämä tuuma nyt juuri olisi\npistänyt hänen päähänsä. -- Työkunta voisi hänelle siitä maksaa ja\nminä rupean sen sijaan hakkaamaan. Se työ miellyttää minua enemmän\nkuin tämä hääriminen patojen keskessä.\n\nNiin paljon oli Taavetin hullu teko kumminkin vaikuttanut koko\nseuraan, ett'ei yksikään miehistä edes mutistanut suutaan kokin\nilmeiselle valheelle. Kokin toimihan oli erittäin kadehtittava, --\nsai olla helpolla työllä huoneessa ja kantaa täyden osuuden palkkaa\nyhteisestä urakkatyöstä. Se oli toista kuin seista ja hakata kaikissa\nsäissä ja tuulissa, kunnes selkää kolotti. Mutta kukaan ei sanonut\nsanaakaan, paitse Taavetti itse.\n\n-- Huonosti taitaisi minun keittämiseni käydä, esteli hän -- en ole\ntottunut semmoiseen toimeen.\n\n-- Miksikä parooneiksi sinä näitä herroja luulet, ett'ei sinun\nkeittosi heille kelpaisi? kysyi kokki mahtavasti. -- Kyllä minä voin\nnäyttää, mitenkä täällä keitetään.\n\n-- Ei täällä syödäkään joka päivä kananpaistia kermakastikkeen\nkanssa, huomautti. Kalle Lehtinen, joka oli parantumaton hutilus,\nmutta joukkueen leikinlaskija ja kaikkien suosikki.\n\nToiset suostuivat siihen äänettömällä hymähdyksellä, paitsi Aapeli\nKorhonen, joka otti arvellakseen, ett'ei Taavetti näkynyt olevan\noikeaa miestä Ameriikassa kelvatakseen.\n\n-- Tässä maassa otetaan vastaan, mitä on tarjolla, selitti hän\najatuksensa, -- ja tehdään niin hyvin kuin osataan. Ei Koivumäki\nole meitä niin ruualla pilannut, ett'emme tulisi toimeen sinun\nkeitoksillasi.\n\n-- Ei, lihavaksi ei ole tultu, vakuutti Kalle Lehtinen. Mutta\nennenkun hän ehti mitään lisätä, kuului itkun ääntä vuoteelta. Katie\noli herännyt ja hämmästynyt oudosta ympäristöstään, niin ett'ei hän\nheti rauhoittunutkaan, vaikka Taavetti kohta riensi hänen luokseen.\n\nHe istuivat kaikki hiljaa kuunnellen, sill'aikaa kun Taavetti kaivoi\nleipäpalan eväslaukustaan. Mutta se oli kuiva ja kova, eikä voinut\nlohduttaa pienokaista.\n\n-- Kuinka ihanasti se itkee, ilmaisi Korhonen matalalla äänellä\nmiesten tunteet. Ja se sai kokin liikkeelle.\n\n-- Kyllähän se on kaunista, myönsi hän -- mutta ei se suinkaan ole\nhauskaa sille itselleen. Ehkä se pitäisi hiukan siirapista leivän\npäällä? kysyi hän Taavetilta.\n\nHän kaatoi vähän siirappia läkkikuppiin ja kun Katie kerran oli\nsaanut maistaa sitä herkkua, unohti hän pelkonsa siihen määrin, että\nantoi vielä Koivumäen kantaa itsensä pöydän luo. Mutta ennen ei hän\ntyytynyt kuin sai Taavetin viereensä istumaan.\n\nToinen toisensa perästä kävivät muutkin lähemmä, kunnes seisoivat\ntaajana kehänä hänen ympärillään. Kukaan ei puhunut sanaakaan, mutta\njoka kerta kuin tyttö jokelsi jotain Taavetille, vilkasivat he toinen\ntoistaan. Ja kun tyttö siirapistaan ihastuneena nauroi, vetäytyivät\nheidän parransänkiset naamansa yhtaikaa leveään hymyyn, niinkuin\nkomennon mukaan.\n\nKun tyttö koetti pistää Taavetinkin suuhun siirappiin kastettua\nleivänpalaa, nousi heidän ihastuksensa korkeimmilleen.\n\n-- Uncle Dave eat too, kehoitti tyttö -- it nice.\n\n-- No, enpä ole vielä mokomaa nähnyt! naurahti yksi ihailijoista.\n\n-- Tuollaisen tytön olisin minäkin ottanut, virkkoi toinen.\n\nMutta kun Katie loi hämmästyneen katseen parrakkaihin miehiin,\njotka olivat tulleet yhä lähemmä, vetäytyivät he äkkiä pari\naskelta takaisin. Ja naurahtelivat ikäänkuin anteeksi pyytäen\ntungettelevaisuuttaan.\n\nAinoastaan Kalle Lehtinen näytti käsittävän, että tarvittiin muutakin\nkuin pelkkiä ihastuksen ilmauksia. Hän tyhjensi ensin vaatteet ja\nkaiken muun sisällön siitä vuoteesta, jossa Katie oli maannut. Ja\nsitten alkoi hän poimia muilta makuusijoilta kaikkein tuoreimpia\nja hienoimpia havunoksia, kunnes sai tytön vuoteen täyteen parasta\ntavaraa, mitä talo siinä suhteessa voi tarjota.\n\n-- Ota minun vilttini hänen maatakseen, se on ihan uusi, kehoitti\nmiehistä muuan.\n\n-- Ja minun nahkaseni peitteeksi, sanoi toinen.\n\n-- Ei, vaan minun ryijyni, jonka akka kesällä lähetti Koivumäen\nmuassa, kehoitti kolmas.\n\n-- Me otamme molemmat, ratkaisi Lehtinen asian -- ja ripustamme\nryijyn seinälle, niin ett'ei tuuli pääse häneen koskemaan.\n\nJa pian oli hän, toistenkin apuna hääriessä, valmistanut Katielle\nparemman makuupaikan kuin mitä hänellä luultavasti oli ollut sitten\nkuin hänet länteen tuotiin. Ja siitä syystä katsoi Lehtinen itsellään\nvarmaankin olevan täyden oikeuden auttaa pienokaista, kun hänet\nasetettiin makuulle.\n\nOmakätisesti veti hän kengät tytön jalasta ja katseltuaan niitä\ntarkoin, asetti hän ne pöydälle toisten eteen.\n\n-- Katsokaapa näitä!\n\nJa ukot katselivat itsekseen hymyillen kauvan ja perusteellisesti\nnoita somia kappaleita, jotka olivat tarkoin muodostuneet pikkutytön\njalkain mukaan.\n\n-- Nyt on parasta, että teemme selvän asiasta sinun kanssasi, sanoi\nAapeli Korhonen Taavetille, kun tämä Katien nukuttua liittyi muihin\nmiehiin. -- Olen ajatellut, että antaisin sinulle puolentoista\ndollaria päivässä ja ruuan. Me ansaitsemme kyllä enemmän, mutta\nmeillä on summatyö, ja se on raskaampaa kuin kokin toimi.\n\n-- Kyllähän vähempikin riittäisi, arveli Taavetti, -- ainakin siksi,\nkunnes opin edes keittämään.\n\n-- Siihen sinun pitää oppia kahdessa päivässä, selitti Koivumäki.\nTämän loppuviikon keitän minä ja sinä saat katsella, mutta sitten\npitää tulemasi omin päisi toimeen.\n\n-- Entä lapsi? Siitä minun tietysti tulee maksaa?\n\n-- Mitä vielä! Ei tämä ole mikään hotelli, jossa joka suupalasta\nmaksetaan. Syököön hän kernaasti, minkä jaksaa. Eipä siltä, että\nolisin kysynyt toisten mieltä, lisäsi esimies -- mutta luullakseni\najattelevat he kaikki samoin.\n\nJa kaikki rykäsivät hiljemmin eli kovemmin, ilmeisesti suostuen\nasiaan.\n\nEnsi päivinä oli kyllä Taavetin keitto sellaista, että tuskin nekään,\njoille hän sitä laittoi, olisivat tyytyneet siihen muuten kuin\nKatien vuoksi. Mutta hän oli valloittanut heidät väkirynnäköllä,\njokaisen yhtaikaa ja ilman erotusta. Oli melkein niinkuin he kaikki\npoikkeuksetta olisivat katsoneet itsellään olevan osaa häneen, ja\nsenvuoksi olevansa velvolliset tekemään hänen elämänsä erämaassa niin\nhauskaksi kuin mahdollista.\n\nJa Katie, joka päivä päivältä vaurastui ja vilkastui, menestyi\nmainiosti tuossa omituisessa ympäristössään ja noissa omituisissa\noloissa. Jo muutaman päivän kuluttua piti hän sen aivan itsestään\nselvänä asiana, että kaikki nuo rotevat miehet antoivat hänen tehdä\nmitä hän itse halusi ja koettivat puolestaan kaikin tavoin olla\nhänelle mieliksi.\n\nPari viikkoa hänen saapumisensa jälkeen leiriin tuli Koivumäen lähteä\nihmisten ilmoille tavanmukaisen kuukausimuonan hankkimista varten, ja\nkun hän alkoi laittautua matkalle, nykäsivät miehet toinen toisensa\nperästä hänet syrjään. Heillä oli useimmilla joku yksityinen asia\nuskottavana hänen toimitettavakseen ja jokainen ilmaisi sen kaikessa\nsalaisuudessa.\n\nMutta siitä olikin sitten seurauksena se, että Koivumäellä\npalatessaan oli kahdeksan nukkea ja kuusi erikokoista ja erimuotoista\nhevosta, Katien sanomattomaksi ihastukseksi. Sillä se ei pälkähtänyt\nkenenkään päähän, ei hänen itsensä, ei ostajan eikä anteliaitten\nlahjoittajainkaan, että suurempi vaihtelevaisuus olisi ehkä ollut\nsuotava. Joka kerta, kun uusi hevonen tai nukke otettiin esille,\nyleni vaan hänen äänekäs ilonsa, ja antajien tyytyväisyys nousi\nsilminnähtävästi samassa määrässä.\n\nMutta illemmalla samana päivänä sai hän viattomasti ja tahtomattaan\naikaan pahanlaisen epäsovun miesten kesken, jotka olivat nyt,\nniinkuin aina ennenkin tapansa mukaan, toimituttaneet kuukautisten\nmuonavarainsa mukana jommoisenkin varaston whiskyä. Ja entisten\ntapainsa mukaan ryhtyivät he sitä maistelemaan heti illallisen\njälkeen.\n\nSe oli ainoa huvitus, mitä heillä oli talvisaikana tarjolla, ja\nkun sitä ei sattunut useammin kuin kerran kuukaudessa, niin eivät\nedes säntillisimmätkään heistä olleet koskaan sitä vastaan mitään\nmuistuttaneet, vaikka useat ilonpitäjistä päätyivätkin penkin\nalle. He riensivätkin väliin ainoastaan siinä tapauksessa, että\nsyntyi tappelu, joka ei sekään tapahtunut juuri vallan harvoin, kun\npojat olivat alkaneet lämmitä ja tunsivat tarvitsevansa höystää\nyksitoikkoista huvia pienellä käsikähmällä.\n\nKatie oli ollut niin mielissään uudesta, lukuisasta perheestään ja\nhyvästi täytetystä tallistaan, ett'ei häntä saatu menemään levolle,\nennenkun kauvan jälkeen tavallisen ajan. Lopulta hän sentään oli\nnukkunut kaikkien nukkiensa ja niin monen hevosen keskeen kuin\nvuoteelle oli sopinut, häiriytymättä aluksi ollenkaan jo tavallisen\näänekkäästä metelistä pöydässä.\n\nEi hän kuitenkaan ollut ennättänyt nukkua puolta tuntiakaan, kun\nKalle Lehtinen viritti laulun niin repäisevällä voimalla, että tyttö\nkirkaisten heräsi.\n\nTaavetti oli paikalla vuoteen vieressä ja laulaja vaikeni itsestään,\nvaikka hän jo oli ehtinyt aika pitkälle tavallista ilotuulensa loppua\nkohti. Mutta kun itku yhtäkaikki jatkui, pisti hänen päähänsä toinen\najatus.\n\n-- Pitää antaa vähän lapsiraukallekin, mutisi hän ja meni horjuvin\naskelin vuoteen luo läkkituoppi kädessä.\n\n-- Tässä on vähän sydämmen lämmikettä, lisäsi hän -- juo, sinä pikku\nryömijä, niin tulet iloiseksi.\n\n-- Anna olla! tiuskasi Taavetti vastaan ja työnsi pois hänen kätensä.\n-- Sitä sinä et saa tehdä.\n\n-- Sinäkö tässä alat komennella? räyhäsi Lehtinen. -- Parempi mies\npitää olla sanomaan, mitä minä saan tehdä.\n\n-- Parempi tai huonompi, mutta sitä sinä et tee.\n\nJa kun Lehtinen sittenkin koetti tunkeutua tytön luo, sysäsi hän\nhänet jotensakin tiukasti sivulle.\n\n-- Vai niin, sinä alat survia, sanoi tämä äkäisesti. -- Mutta tässä\non mies, joka voi antaa takaisin, jos tahdot tapella!\n\nSamassa iski hän kiinni Taavettiin, mutta tämä, joka tuskin oli\nmaistanut whiskyä lainkaan, pudisti hänet helposti luotaan. Ja sen\nhän teki niin tuntuvasti, että Lehtinen menetti tasapainon ja kaatui\npöytää vastaan.\n\nMutta eräs toinen, joka myöskin jo oli ennättänyt melkoisesti\nlämmitä, iski Taavettia kaulukseen. Se oli kokonaan toisellainen\nvastustaja kuin Lehtinen, niin että Taavetilla puoltaan pitäessään\noli täysi työ. Sillä välin ennätti Lehtinen nousta ylös ja tuli\nuudestaan, täytetty tuoppi kädessä, Katien luo, joka oli niin\nihmeissään ja samalla niin pelästyksissään, ett'ei edes enää itkenyt.\n\n-- Nyt sinun pitää saaman tilkkanen, mutisi Lehtinen epäselvästi,\nunohtaen kaiken muun paitsi ensimmäisen, humalaisen ajatuksensa.\n\nMutta ennenkun hän ennätti tehdä siitä totta, oli Koivumäki parilla\npitkällä harppauksella vuoteen luona, ja paiskasi hänet syrjään\nniinkuin tyhjän säkin, niin kovasti, ett'ei hän vähään aikaan voinut\nnousta ylös, eikä liikauttaa jäsentäänkään.\n\nSe kiihoitti muuta seuruetta ja useat näkyivät taipuvan Lehtisen\npuolelle Taavettia vastaan, joka oli riuhtaissut itsensä irti\nvastustajastaan ja nyt koetti rauhoittaa pienokaista. Koivumäki\npidätti toiset loitompana.\n\n-- Elkää tulko tänne, varotti hän. -- Tapahtuu jotain ihmeellistä,\njos koetatte.\n\nAapeli Korhonen astui myös väliin.\n\n-- Hävetä teidän pitäisi kaikkien, sanoi hän -- näettehän, että tyttö\nparka on säikäyksestä puolikuollut. Ja Lehtinen tarvitsisi selkäänsä,\nkunnes selviää. Koetappas juottaa whiskyä pienelle lapselle ja\nrupeappas sitten tappelemaan!\n\n-- Eihän se oikein sovellu, että lapsen nähden tapellaan, myönsi yksi\nniistä, jotka juuri äsken olivat olleet kiivaimpia. -- Sitä ei kukaan\ntullut ajatelleeksi. Eikä Lehtinenkään mikään paha mies ole -- ei hän\nmitään pahaa tarkottanut.\n\n-- Se on aivan sama, mitä hän tarkotti tai oli tarkottamatta. Joll'ei\nKoivumäki olisi ehtinyt hätään, niin olisi lapsi voinut olla kuollut\nnyt -- aijoppas juottaa lapselle kokonainen tuopillinen whiskyä!\n\n-- Oi, voi, voi! vaikeroi Lehtinen, johon toveriensa kovakourainen\npiteleminen ja esimiehensä vakava vihastuminen oli vaikuttanut niin,\nettä hänen mielensä oli läikähtänyt raivosta itkuun. -- Nyt ne\nluulee, että minä aijoin sen surmata -- lapsen, jota en, tahtoisi\nsormellanikaan koskettaa. Enhän toki ole lapsenmurhaaja, jos\nlienenkin hiukan humalassa.\n\nJa hän itki ääneensä tunnonvaivojen ja whiskyn yhteisestä\nvaikutuksesta.\n\n-- Oih, mene maata ja herkeä siinä ölisemästä, sanoi Korhonen. --\nRiittää se sinulle jo yhden illan juonniksi -- ja kyllä meille\nmuillekin.\n\nSiitä seikasta ei syntynyt ainakaan mitään äänekkäämpää\nerimielisyyttä, vaan kaikki seurasivat vähitellen Lehtisen\nesimerkkiä, niin että koko seurue ennen pitkää oli vaipunut sikeään\nuneen.\n\nKun toiset seuraavana aamuna menivät hakkuulle, jäi Lehtinen kotiin.\nHän tunsihe niin masentuneeksi illallisen käytöksensä johdosta,\nett'ei tahtonut jättää uutta kokkia ja hänen turvattiaan, vaan\nvalitti olevansa kipeä.\n\nMutta kun ilma päivemmällä seestyi kirkkaaksi auringonpaisteeksi,\nniin että metsä säkenöi ja loisti, kysyi hän, antaisiko Taavetti\nhänen vetää Katien kelkassa sinne, missä toiset olivat työssä.\n\n-- Ei tuule ollenkaan, sanoi hän -- ja varmaan olisi niistä kaikista\nhauskaa nähdä hänet siellä. Mutta hän ei maininnut, tuskin sitä\nselvästi ajattelikaan, että se tavallaan kohottaisi hänet entiseen\narvoonsa sekä omissa että muiden silmissä, jos ne näkisivät, että\npienokainen oli uskottu hänen huostaansa.\n\nEikä Taavetilla ollut mitään sitä vastaan, hän kun ei ollut\npitkävihainen, eikä epäillyt, ett'ei Lehtinen parhaansa mukaan\nhoitaisi lasta.\n\nMutta siitä päivästä loppuivat suuremmoiset kuukausijuomingit aivan\nkuin äänettömän suostumuksen kautta. Ainoastaan ensimmäisellä\nkerralla, kun Koivumäki palasi kylästä ilman tavanmukaista\nwhiskynassakkaa, kuului vähän murinaa. Mutta Aapeli Korhonen\ntukahutti tyytymättömyyden kapaloonsa.\n\n-- Jotka tahtovat juoda itsensä humalaan, hankkikoot whiskynsä\nitse ja juokoot metsässä, sanoi hän lyhyeen ja selvästi. Siellä\nsopii reuhata ja tapella niin paljon kuin haluttaa. Mutta täällä on\nelettävä niin, ett'emme säikäytä hengiltä lapsiparkaa, jonka olemme\nottaneet hoitoomme.\n\nJa siihen se jäi.\n\nHe olivat kaikki alkaneet pitää Katieta yhteisenä holhottinaan,\nerittäinkin sen illan jälkeen, jolloin he olivat joutua\ntukkanuottasille hänen tähtensä. Ja hän oli yhtä hyvä ja ystävä\nheille kaikille, paitsi että hän aina jonkun vastahakoisuuden\nsattuessa turvautui Taavettiin ja muuten useimmin pysyttelihe Kalle\nLehtisen kanssa. Tällä oli erinomainen kyky huvittaa ja hauskuuttaa\nhäntä ja aina keksi hän lapselle uusia leikkejä.\n\nSitä mukaa kuin talvi kului, alkoi Taavetti Anttila yhä vakavammin\najatella, mihin hänen olisi ryhtyminen, sittenkun metsänhakkuu\nloppuu. Päivätöihin ei käynyt rupeaminen, kun ei koskaan tiennyt,\nkuinka kauvan sellaista työtä riitti, eikä hän voinut ruveta vetämään\nKatieta perässään ympäri maailmaa. Ja hän oli kuullut, ett'ei kukaan\npitänyt vuosirenkejä tässä maassa. Kunpa hän voisi päästä edes\ntorppariksikaan, mutta ei hän tiennyt, oliko niillä täällä edes\ntorppia.\n\nVihdoin päätti hän keskustella Korhosen kanssa asiasta. Sehän oli\nymmärtäväinen mies ja tiesi kaikki, mitä oli tarpeellista tietää\nAmeriikasta.\n\n-- Torppariksiko? toisti esimies, kun Taavetti esitti asiansa.\n\n-- En ole kuullut torppareista mitään Ameriikassa. Parempihan\nolisi yrittää omallaan kuin toisen maalla. Tukkiyhtiöt myyvät aina\nmaata halvasta, sittenkun metsä on kaadettu pois ja kelvollista\npeltomaata on täällä yllin kyllin missä tahansa, kun vaan voi saada\nsen viljelykseen. Mutta ehkä me voisimme vähän auttaa, niin että\npääset alkuun. Se käy sinulle vaikeaksi yksin, kun sinulla on tyttö\nvaalittavanasi.\n\nOli helppo löytää sopiva uudistalon paikka seudussa, missä valinnan\nvaraa oli kaikkialla. Parin peninkulman päässä työmaalta itään päin\nyhtyi puro, joka juoksi siitä ohitse, isompaan jokeen erään kosken\nalapuolella. Puron toinen ranta kasvoi ainoastaan lehtimetsää,\nja maa siinä oli melkein kivetöntä, niin että se mainiosti\nsoveltui pelloksi. Ja vähän alempana sen varrella oli suoperäistä,\nharvametsäistä maata, joka varmaankin kasvaisi runsaasti heinää\nkesäiseen aikaan. Siinä oli melkein valmis niitty yhdelle talolle.\n\nVielä helpompi oli saada lunastetuksi maa, joka oli vielä niin\nkaukana kaikista viljellyistä seuduista, että se oli melkein\narvotonta. Kauppa tehtiin hät'hätää ensimmäisenä tilipäivänä, kun\nyhtiön kassööri oli kiertomatkallaan metsähakkuuksilla. Hän toi\nseuraavalla kerralla mukanaan kaikki tarpeelliset asiapaperit, niin\nettä Taavetti jo ennen kuukauden kuluttua oli melkoista suuremman\nmaa-alan omistajana kuin mitä hän ensi aluksi saattoi ajatellakaan\nvoivansa viljellä.\n\nSe oli Aapeli Korhonen, joka oli neuvonut, että hänen pitäisi\nempimättä katsoa etuaan, kun siihen vielä oli tilaisuutta.\n\n-- Paikka on niin hyvä, että sinne muutaman vuoden kuluttua vielä\ntulee toisia. Sinne saattaa vielä aikoinaan kasvaa kokonainen kyläkin\nmyllyineen ja muine laitoksineen kosken partaalle. Ja olethan siksi\nnuori, että sinulla kyllä on aikaa odottaa.\n\nVaikka tilukset olivatkin noin laajat, riitti Taavetin säästö hyvästi\nensimmäiseen osuusmaksoon, joka nousi ainoastaan viiteenkolmatta\ncentiin acrelta, ja sitäpaitsi vielä parin hevosen ostoon, jotka\nkyllä olivat jotensakin lamautuneet talviajossa, mutta siltä kyllin\nhyvät hänen tarpeihinsa. Hän oli ollut kokkina vähän yli neljän\nkuukauden puolestatoista dollarista päivän eikä ollut liikuttanut\npalkkaansa muuhun kuin tupakkaan, niin että häneltä vielä riitti\nlehmäänkin ja muihin välttämättömimpiin tarpeihin.\n\nMutta niine keinoineen ei hän kumminkaan olisi pitkälle päässyt,\nell'ei koko työkunta olisi tullut häntä auttamaan. Odotellessaan\njäiden lähtöä tekivät he kymmenen päivää työtä uudistaloon. Ja\nsen kuluessa rakensivat he pirtin ja porstuan peräkammarineen ja\nkaatoivat pelloksi aijotulta kohdalta metsän.\n\n-- Pitäähän lapsiparalla olla katto päänsä päällä, virkkoi Aapeli\nKorhonen, kun asia ensikerran tuli puheeksi, -- eikä Anttila yksinään\nvoi rakentaa ja tehdä kaikkia muita tehtäviään.\n\nJa niin rakensivat he hirsistä koko rakennuksen, yksin porstuankin.\nPuista ei ollut mitään puutetta, ja kun hirret veistettiin\nsisäpuolelta, niin tuli huoneista melkein yhtä siistiä kuin\nhöylätyistä laudoista tehden, ja paljon vahvempia.\n\nSittenkun uudistalon homma kerran oli päätetty, oli Taavetti itse\nkäyttänyt jokaisen hetken, mikä hänelle keittotoimistaan liikeni,\nvalmistaakseen kaikenmoisia talouskaluja. Ja siinäkin olivat toiset\nauttaneet häntä suuressa määrin sekä iltapuhteilla että huonon sään\naikana huoneessa ollessaan. Kun metsäleiri vihdoin hajaantui, olivat\nTaavetti ja Katie jotensakin hyvin varustettuina muuttaessaan uuteen\npirttiinsä.\n\nTyötoverit jättivät tähteeksi jääneet ruokavaransakin hänelle,\nniin että niitäkin nyt hyvin riitti pariksi kuukaudeksi eteenpäin.\nEikä ainoakaan jäähyväisiä heittäessään laiminlyönyt kömpelön\nsalaperäisellä liikkeellä pistämästä jotain Katien pienen takin\nalle. Ei kukaan tahtonut tarjota rahaa suorastaan Taavetille, \"mutta\nlapsihan on niinkuin meidän yhteinen\", tulkitsi Koivumäki heidän\najatuksensa, \"ja se tarvitsee yhtä ja toista, jota pitää ostaa.\"\n\n\nUudisasukkaan elämää.\n\nNiin jäi Taavetti Anttila yksinään koko joukosta uudisasukkaaksi\nerämaahan, eivätkä hänen päivänsä suinkaan olleet helpot.\n\nToiset olivat kyllä auttaneet häntä eteenpäin, mutta työtä siinä oli\nyhtäkaikki sittenkin, enemmän kuin yksi mies voi tehdä. Todellista\nlepoa hän ei koskaan voinut suoda itselleen, vaan katsoi levoksi ne\nhetket, jolloin hän puuhaili huoneessa Katien tarpeita.\n\nMutta ei hän monta hetkeä levännyt silläkään tavalla. Katie\ntavallisesti leikki kaiket päivät hänen läheisyydessään ulkona\ntyömaalla, tai nukkui jonkun kannon juurella hänen kokoonkäärityn\ntakkinsa päällä, ja sillä välin seurasi häntä joka askeleella\nniinkuin pieni koira. \"Uncle Dave\", joksi hän kutsui Taavettia\nvielä sittenkin, kun oli unohtanut muun vähän osaamastaan\nenglanninkielestä, oli hänelle kaikki kaikessa.\n\nEnsimmäinen pelto joutui kuntoon hyvissä ajoin keväällä. Eihän se\nollut suuri, ja kannotkin oli pitänyt jättää siihen kasvintiloilleen\npystyyn, mutta neitseellinen maa oli sen sijaan niin väkevää, että\noras pian peitti pellon paksuna, viheriänä mattona. Siemenen oli\nKoivumäki tuonut käydessään viimeistä kertaa ruokavaroja hankkimassa.\n\nNiittymaassa oli vähemmän vaivaa, siinä kun oli niin runsas\nheinänkasvu, että ne muutamat puut, joita siinä kasvoi, voivat aluksi\nvahingotta jäädä pystyyn. Hän kaatoi ainoastaan niin paljon kuin\ntarvitsi sen alan aitaamiseen, jonka aikoi niittää. Loput maasta jäi\nlaitumeksi, ja se olisi riittänyt monta vertaa useammalle elukalle\nkuin mitä hänellä oli.\n\nSuurimman osan kesää raivasi hän uutta peltoa, niin että hänellä\njo ennen kevätvehnän ja kauran korjuuta oli aika komea kappale\nsyyskylvöä varten valmiina. Mutta heti kun hän oli aumannut\nkevätviljansa ja tehnyt touvon, alkoi hän rakentaa talven suojaa\nlehmälle ja hevosille.\n\nAlku oli kaunis ja hän oli tähän erittäin tyytyväinen. Sato oli ollut\nparempi kuin hän olisi voinut toivoakaan, elukat menestyivät vallan\nerinomaisesti ja uusi kylvö, joka oli saanut sadetta oikeaan aikaan,\ntyönsi äkkiä vankan, tummanvihreän oraan.\n\n-- Se olisi oikein kaunis pelto, jos vaan olisin voinut juuria kannot\npois, jutteli hän Katielle, joka suurimmalla tarkkaavaisuudella\naina kuunteli hänen pakinoitaan uudistalon asioista, ja näytti niin\nviisaalta kuin olisi täydelleen ymmärtänyt, mistä oli kysymys.\n\nTaavetin oli nimittäin hyvinkin usein vaikea keksiä keskustelun\nainetta, joka olisi huvittanut Katieta, ja niin oli hän vähitellen\ntottunut puhumaan hänelle kaikki uudistaloa koskevat ajatuksensa ja\naikeensa. Ja kun se aina huvitti Katieta, eikä hän koskaan tehnyt\nmitään vastaväitteitä, oli sellainen keskustelujärjestys kaikin\npuolin tyydyttävä.\n\nEräänä iltana syksyllä, kun Katie raukka ilman vuoksi oli mennyt\ntavattoman aikaiseen levolle, oli Taavetti vielä hämärässä uuden\nulkohuoneensa puuhissa, joka ei valmistunut läheskään niin nopeasti\nkuin hän oli toivonut. Kun hän parhaallaan halkasi pyöreätä hirttä\nkattoaineeksi, näki hän miehen tulevan taloon pitkin oraspellon\npiennarta. Hän heitti työnsä, mutta katseli vierasta liikkumatta\npaikaltaan. Vasta kun mies oli tullut aivan lähelle, tunsi Taavetti\nhänet Kalle Lehtiseksi.\n\n-- Terveisiä Michiganista, sanoi Kalle päästyään Taavetin luo.\n\n-- No mitä sieltä kuuluu? tervehti Taavetti vastaan. Ja sitten\nkättelivät he toisiaan niin veltosti kuin olisivat olleet\nsiipeenammuttuja kumpikin.\n\n-- Nooh, eipä juuri mitään. Huonot ajat on sielläkin, niin että\ntuskin ansaitsee ruokansa.\n\n-- Vai niin, onko huonoa sielläkin? kysyi Taavetti, juurikuin\nMichiganin olot olisivat olleet hänelle mitä tärkeimpiä, vaikk'ei hän\nkoskaan ollut siellä käynyt, ja tuskin tiesi missä päinkään se oli.\n\n-- Ja mitenkä eletään täällä? alkoi Kalle Lehtinen pitkän vaitiolon\njälkeen, jolloin molemmat tyynesti ja taitavasti olivat täyttäneet\npiippunsa ja ne sytyttäneet.\n\n-- Hiljalleenhan tuo menee, mutta eipä tässä ole juuri\nvälitettävääkään mitään.\n\n-- Eivät täällä ainakaan naapurit tee mitään haittaa, sanoi Lehtinen\nleikillään. -- Ja riivatun kaunis oras sinulla on. Kyllä siitä lähtee\nvahvasti viljaa ensi vuonna.\n\n-- Kyllähän tuo kasvoi kevätvilja, myönteli Taavetti, -- vaan eihän\ntuota tiedä taata ensi kesään mennessä.\n\n-- Ja mitenkä tyttö jaksaa? kysyi Lehtinen, joka luuli jo\nosoittaneensa kylliksi huomiota tärkeämmille seikoille ja nyt\nvoivansa ottaa sen asian puheeksi, jolla hän oikeastaan mieluimmin\nolisi alkanut, jos se olisi ollut soveliasta.\n\n-- Hän voi hyvin ja varttuu vahvasti. Nyt hän jo nukkuu.\n\nSitten tupakoivat he taas äänettöminä hetken, kunnes Taavetti\nvuorostaan kysyi vieraaltaan, kuinka hän oli näille maille joutunut.\n\n-- No, minä arvelin, että täällä ehkä taas talvella tulee\ntyönansiota. Ja siihen mennessä voin ehkä saada työtä jossakussa\nfarmissa, vaikkapa ruokapalkoilla. Onhan tästä taloja tuonnempana.\nMutta ensin halusin nähdä, kuinka täällä eletään.\n\n-- Työtähän tässäkin olisi tarpeeksi, vastasi Taavetti kautta rantain\ntulleeseen kysymykseen heidän astellessaan verkalleen tupaa kohti --\nmutta ei ole varaa maksaa palkkaa.\n\n-- No, siitä me kyllä sovittaisiin. Näihin aikoihin ei makseta paljoa\nmaantyöstä missään. Eikä tullut Hancockissakaan juuri mitään säästöön\npannuksi, että voisi kuleksia ympäri ja hakea suurempia ansioita.\n\nOlihan jotenkin selvä, että Lehtinen tapansa mukaan oli huijannut\nkoko kesäisen ansionsa, ja nyt ajatteli vaan sitä, kuinka voisi elää\nsiksi, kunnes metsähakkuu taas alkaisi. Ja Taavetti kyllä tarvitsi\napua, minkä vaan voi saada, mutta hänestä oli vastenmielistä käyttää\nvanhan toverinsa pulaa hyväkseen ja saada ilmaista apua.\n\n-- Ehkä voimme sopia palkasta jollain tavalla, päätti hän senvuoksi\nasian. -- Joll'ei ennemmin, niin sitten kun voin myödä vähän viljaa.\n\n-- Siitä ei kannata puhua, pani Lehtinen vastaan. -- Tänä syksynä\novat maantiet miehiä täynnä, jotka olisivat iloisia kylläkin, jos\nvoisivat ansaita ruokansa. Täällä erämaassa ei tiedetä, kuinka ajat\novat huonot.\n\nSeuraavana aamuna seisoi hän Katien herätessä tämän vuoteen vieressä.\nTyttö katseli häntä ihmetellen hetkisen.\n\n-- Kalle! sanoi hän sitten hiljaa. Kalle on tullut. Hyvä Kalle!\n\n-- Se siunattu lapsi tuntee minut vielä, puhkesi Kalle Lehtinen\npuhumaan, paljoa enemmän ihastuksissaan kuin mitä katsoi sopivaksi\nnäyttää. -- Eihän Kallella ole suuria tuomisia sinulle, mutta on\nhänellä sentään vähän makeisia!\n\nKoko aamun kantoi hän tyttöä olallaan katsastellessaan, mitä Taavetti\noli kesän kuluessa saanut aikaan.\n\n-- Kyllä tästä vielä tulee vankka talo, vakuutti hän heidän\nsyödessään murkinaa. Sinähän voit pitää kokonaisen karjan tällaisilla\nniittymailla kuin täällä on. Laihoiksi ajetut hevosesikin ovat koko\nmuhkeat nyt.\n\n-- Niitä ei kukaan tuntisi samoiksi, myönsi Taavetti hyvillään.\n\n-- Ne ovat varmaan neljä kertaa sen arvoiset kuin mitä sinä niistä\nmaksoit. Niillä voit vielä ansaita kauniit rahat talvella. Tukkien\najo kannattaa paremmin kuin hakkuu.\n\n-- Ehkäpä kylläkin. Mutta enhän minä voi jättää lasta tänne\nyksikseen, enkä liioin ottaa häntä mukaanikaan, niin että ne rahat\nsaavat jäädä ansaitsematta.\n\n-- Eipä tiedä. Jos tahdot antaa minun ajaa, niin tasaamme ansion.\nViikon yhdellä hevosella ja toisen viikon toisella, niin kestävät\nparemmin. Rahaa siitäkin tulee, kun ei rehu ole ostossa.\n\n-- Ei ole huono tuuma se. Onhan hevosilla aikaa talvella.\n\n-- Ja keväällä voit ottaa niitä vaikka kymmenen kesäruokolle, jatkoi\nLehtinen. -- Tukinvetäjät kyllä maksavat mieluummin parikymmentä tai\nparikymmentäviisikin dollaria kappaleesta, ennenkun myyvät melkein\nilmaiseksi.\n\nTaavetti muhoili tyytyväisenä. Hänen tapansa ei ollut ulottaa\najatuksiaan pitemmälle kuin siihen työhön, mikä oli milloinkin\nensiksi tehtävä, mutta kun joku toinen ehdotti jotain, käsitti hän\nyhtä nopeasti kuin kuka tahansa, oliko se edullista vai ei. Ja juuri\nsiitä hänellä oli ollutkin suurin huoli, että raha-ansion toiveet\nolivat niin tavattoman pienet.\n\nKalle Lehtinen teki työtä, niinkuin uudistalo olisi ollut hänen\nomansa, ja aikaa voittain alkoi kyllä näkyä, että työvoima oli\nkasvanut kahdenkertaiseksi. Yhdistetty talli- ja navettarakennus oli\nennen talven tuloa vallan valmis ja sitäpaitse oli tehty koko joukko\nmuuta työtä, jonka alkuun panoa ei Taavetti yksin ollessaan olisi\ntullut ajatelleeksikaan.\n\nAapeli Korhonen oli ensimmäinen, joka saapui talven tultua. Hän oli\ntehnyt suuren hakkuusopimuksen ja määrännyt uudistalolla yhtymään\nniin monta mitä vanhasta työkunnasta kuin hänen tiedossaan oli ja sen\nlisäksi vielä koko joukon uusia miehiä.\n\nTuli aika vilkas elämä \"Anttilassa\" miehistön saavuttua sinne\nodottelemaan talven vakautumista. Taavetti sai koko joukon töitä\ntehdyksi, kun useimmat heistä olivat vallan tyytyväisiä ansaitessaan\nravinnon niinä talvipäivinä, jotka heidän oli pakosta oltava\ntoimettomina. Hän oli Lehtisen kanssa kaatanut metsän jotensakin\nsuuren uudispellon päältä, niin että rakennusainetta oli yllin\nkyllin. Sauna valmistui muutamissa päivissä ja sen jälestä riihi ja\nlato, johon miehet siirsivät Taavetin heinäpieleksen, saadakseen\nmukavamman makuupaikan. Uudispaikka alkoi omistajansa suureksi\nmielihyväksi muodostua oikein muhkeaksi taloksi.\n\nMelkein vielä tyytyväisempi oli Katie, jolla taas oli seuraa ja\nvaihtelua kaiket päivät. Ja kaikki häntä kilvan lellittelivät.\n\n-- Kyllä hänelle tulee ikävä, kun täällä paikat taas käyvät tyhjiksi,\nsanoi Taavetti iltaa ennen aarniometsään lähtöä.\n\n-- No, tullaan kaiketi sitä jonkun kerran tänne päin talvellakin,\narveli Korhonen -- joll'ei muuta, niin saunaan. Sitä ei ole ennen\nollut tarjona näillä seuduin.\n\nHän suostui kaikin puolin Lehtisen tukinajoa koskevaan esitykseen.\n\n-- Sillä tavalla voi sinustakin tulla oikea mies, sanoi hän, --\nvarsinkin jos annat Anttilan ottaa haltuunsa teidän molempain rahat.\nOlisipa melkein parasta, jos sitten jäisit tänne kesäksikin, vaikk'et\nsaisikaan muuta kuin ruuan. Sinä olet tuhlannut jok'ikisen dollarin\nniinä kolmena vuotena, joina minä olen sinut tuntenut, niin ett'ei\nsinulla ole mitään säästöä, vaikka oletkin niin vankka työmies.\n\n-- Noh, sepähän nähdään, kun talvi on mennyt. Kyllähän se voisi käydä\npäinsä niinkin, myönsi Lehtinen.\n\nLähinnä seuraavan ajan huvitteli hän paraasta päästä Katieta,\njoka oli kuin itsestään haihduksissa, kun talo yht'äkkiä kävi\nniin tyhjäksi ja hiljaiseksi. Mutta jo parin viikon kuluttua tuli\npysyväinen talvikeli, niin että hän voi alkaa ajonsa.\n\nSittemmin tuli hän vaan pyhiksi uudistaloon ja toi säännöllisesti\njoka tilin jälkeen melkein koko ansion Taavetille, joka ei\nmilloinkaan voinut kyllin ihmetellä sitä rahan paljoutta, mikä sieltä\nlähti. Ja joulun edellä huomasi hän olevansa niin rikas, että lähetti\nLehtisen kylään ostamaan toisen lehmän, pari porsasta ja kaikellaista\nmuuta pientä tarvetta pyhiksi.\n\nHänen asiamiehensä menetti kyllä sillä matkalla koko joukon omia\nrahojaan joulumakeisiin, leikkikaluihin ja muihin ostoksiin Katielle,\nmutta siitä ei Taavetti hennonut häntä moittia.\n\n-- Sitä en olisi koskaan tullut ajatelleeksi, sanoi hän vaan,\nihmetellen suuresti, ett'ei itse ollut sitä huomannut, ja oli varsin\nhyvillään Lehtisen ostoksista. Mutta puolet niistä tahtoi hän maksaa,\nja vaati sitä niin päättävästi, että hän lopulta sai tahtonsa\ntäytetyksi.\n\nTalvi kului vähitellen kovassa työssä ja niin raittiisti, ett'ei\nKalle Lehtinen muistanut sellaista useaan vuoteen tapahtuneen. Hän\nei ollut juomaseuroissa mukana kuin kaksi kertaa koko talvena, eikä\nsiitä silloinkaan tullut oikein täyttä totta. Mutta siksipä olikin\nhänen talvisäästönsä niin suuri, ettei hän itsekään tahtonut sitä\nuskoa tehdessään Taavetin kanssa lopputiliä, sittenkun ajotyö siksi\nvuodeksi oli loppunut.\n\n-- Minä jätän sinun taaksesi kaiken tämän, mitä en matkaani varten\ntarvitse, sanoi hän, kun asia oli selvillä. -- Tänä kesänä aijon minä\naina Kaliforniaan saakka. Olen kyllä ajatellut Korhosen sanoja ja\nperäähän niissä on, mutta minä en voi pysyä niin kauvan paikoillani.\nEi minusta ole alkamaan mitään oikeata maanviljelystä, niinkauvan kun\ntässä maassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa.\n\n-- Kyllähän tässä olisi tarpeeksi työtä kahdellekin ja tänä vuonna\nminäkin voisin maksaa tavallisen palkan, kun on niin paljon rahaa\nkokoontunut, vietteli Taavetti.\n\n-- Hyvä se varmaan olisi, myönsi Lehtinen epäillen -- ja tietysti\nolisi minulla enemmän säästöä. -- -- Ja, sopiihan koettaa jonkun\nviikon. Mutta jos minä sittenkin lähden, niin syksyllä tulen\ntakaisin. Emmeköhän voisi ensi talveakin olla samallaisessa yhtiössä?\n\n-- Vallan kernaasti minun puolestani. Mutta ehkä sinä sittenkin jäät\ntänne?\n\nLehtinen ei vastannut mitään, vaan teki seuraavat kolme viikkoa työtä\nniinkuin henkensä edestä. Näytti melkein siltä kuin hän väkipakolla\nolisi tahtonut tukahuttaa kuljeskelemishalunsa. Mutta se ei auttanut.\nKolmantena lauvantai-iltana kylvyn jälkeen, selitti hän, ett'ei\nvoinut pitemmältä viipyä.\n\n-- Minua oikein vedättää pois, sanoi hän -- ja silloin ei auta\nvastaanpano mitään. Mutta syksyksi palaan varmaan. Tämä tuntuu\nkumminkin kodilta.\n\nTaavetti näki hyvin, että kaikki enemmät houkuttelemiset olivat\nturhat ja laski sen vuoksi empimättä palkan kevättöistä. Se nousi\nniin paljoon, ett'ei Lehtinen ollenkaan viitsinyt kajota talvisiin\nsäästöihinsä.\n\n-- Pidä sinä ne, sanoi hän. -- Ja jos joudut pulaan, niin käytä vaan\nniitä. Minä menettäisin ne kumminkin.\n\nKoko sunnuntain leikki hän Katien kanssa, mutta heti kun tämä oli\nmennyt levolle, alkoi hän laittaa lähtöään. Ja seuraavana aamuna\nlähti hän ennen auringonnousua matkaansa.\n\nTaavetti ja Katie olivat taas kahden, mutta Taavetilla ei ollut\nvähääkään aikaa miettiä yksinäistä elämäänsä erämaassa. Siksi\npaljon oli siellä työtä, joka oli saatava valmiiksi. Eikä Katiekaan\nollut vielä siinä ijässä, että olisi kauvan osannut ikävöidä. Pian\nmeni kaikki taas entistä menoaan Anttilassa, Taavetti teki työtä\nniinkuin orja varhaisesta aamusta myöhään iltaan ja Katie kulki hänen\nkintereillään entiseen tapaansa kaiken päivää.\n\nVasta myöhään syksyllä palasi Lehtinen, sittenkun Taavetti jo oli\npäättänyt lähteä Katien kanssa kylään hakemaan apua syystöihinsä,\nhuomattuaan, että niistä oli enään mahdoton yksin selviytyä.\n\nEi ollut kesä Kalle Lehtistä ollenkaan rikastuttanut. Länsimaat\nolivat olleet tulvillaan työn hakijoita ja kaikenlaisia kuleksijoita,\njotka varsin vähän välittivät sen työn löytämisestä, jota sanoivat\netsivänsä.\n\nKiinalaisilla väitti hän siellä olevan paraan olon. -- Niillä\nei ole mitään pyhäpäiviä eivätkä juopottele koskaan, niin että\nihmiset käyttävät niitä enimmin. Valkeaihoiset saavat nähdä nälkää,\njoll'eivät ole olleet siellä kauvan ja voineet hankkia pysyväistä\ntyötä.\n\nHänen ulkoasunsa ilmaisi selvään, että elämä oli ollut hänelle\nvaikeata, ja ilman ainoatakaan dollaria taskussaan palasi hän\n\"kotiin\", niinkuin hän sanoi. Ei edes rautatiepilettiä ollut hän\nvoinut itselleen ostaa, vaan oli kulkenut jalan suurimman osan\nmatkasta.\n\n-- Jonkun kerran juuri saattoi varkain pistäytyä tavarajunaan ja ajaa\npuoli päivää eli niin, kertoi hän. -- Mutta kyllä sillä välin sai\nkävellä, niin että jalkoja kolotti. Kyllä täällä on sittenkin paljon\nparempi!\n\nVaan ikävät kokemuksensa eivät kumminkaan olleet häntä parantaneet.\n\nTalven ajoi hän tukkia yhteiseen laskuun, niinkuin edellisenäkin\nvuonna ja kokosi kauniit rahat, jotka taas jäivät Taavetin talteen.\nJa lähemmäksi keskikesää työskenteli hän sitten taloon, mutta sitten\nei hän enää voinut pysyä paikoillaan, vaan läksi taas matkalle\nylämaahan Kanadaa kohti.\n\n-- Kertoivat talvella, että siellä olisi löydetty vahvasti kultaa\nColumbiassa, selitti hän -- ja nyt tahdon koettaa onneani siinä\nkaupassa. Ehkä luonnistuisi ja pääsisin rikkaaksi mieheksi yhdellä\nkertaa, niin että voisin lähteä kotiin ja ostaa oikean herrastalon.\n\nNiin hyvin hänen ei kumminkaan käynyt. Mutta kun siellä ylhäällä\nvuoristossa tuli aikainen talvi, saapui Kalle Lehtinenkin kokonaista\nkuukautta varhemmin kuin edellisenä vuonna takaisin Minnesotaan, niin\nett'ei Taavetilla syystöissään ollut mitään vaikeuksia. Ja seuraavana\nkevännä asettui kaksi muuta maanmiestä metsätöistä jäämillään\nsäästöillä lähiseutuun.\n\nHe olivat nähneet kuinka ravakasti Taavetin farmi edistyi, ja olivat\nsentähden päättäneet hekin ruveta uudisviljelijöiksi. Se kannattaisi\nvarmaankin paremmin kuin lähteä kotiin ja ostaa joku pieni tila, joka\nei koskaan voisi tuottaa enempää kuin juuri tarpeellisimman elannon.\nEipä ollut Anttilallakaan juuri mitään alkaessaan ja oli vielä\nlapsikin hoidettavanaan, mutta kumminkin oli hänellä jo oikein sievä\ntalo.\n\nJa Taavetti, joka ei voinut parempaa toivoa kuin että ihmisiä asettui\nlähiseutuun, auttoi heitä voimainsa mukaan.\n\nPuoli tusinaa taloa oli ilmaantunut lähistöön, ennenkun hän oli ollut\nsiellä viittä vuottakaan. Hänen taloonsa ei niitä sentään voinut\nverrata, sillä se ei enää näyttänyt ollenkaan uudisasumukselta. Nyt\noli hänellä jo Anttilassa mies työssä ympäri vuoden ja sitä paitsi\nKalle Lehtinen syksyin keväin, niinkuin ennenkin.\n\nTämä ei sentään vielä ollut kokonaan luopunut kesäretkistään,\nmutta hänen matkansa lyhenivät yhä. Vähitellen oli hän kuleksinut\nuseimmissa Yhdysvaltain valtioissa, tapaamatta mitään sen arvoista,\njohon olisi mielestään voinut kiintyä, ja alkoi hän siitä syystä\npysyä yhä enemmän paikoillaan Minnesotassa.\n\nViidentenä vuonna saapui muutamia ameriikkalaisia vastaperustettuun\nkylään. He tarkastelivat ympäristöä, tutkivat jokea, ja päättivät\nvihdoin ostaa kosken ja maan sen molemmilla rannoilla. Talvella\npalasivat he suuri joukko työmiehiä mukanaan ja alkoivat rakentaa\npuuhiomoa, jonka varrelle olivat ostaneet suuret alat metsämaata,\nmistä suurimmat puut olivat jo ennen kuletetut pois.\n\nSilloin syntyi seudulle yht'äkkiä eloa ja liikettä. Joukko\nuudistilallisia ja muuta kansaa asettui sinne, työväkeä kokoontui\ntehtaaseen ja monenmoisia rakennuksia kohosi uskomattoman nopeasti\nniiden katujen varsille, joita oli viitoitettu tehtaan läheisyyteen.\n\nKalle Lehtinen huomasi pian ne edut, joita oli saatavana tuosta\nuudesta liikkeestä. Hän päätti ruveta kauppiaaksi, ja kun hänen\nsäästönsä tekivät koko suuren summan, oli hän ennen pitkää asettanut\nhyvin varustetun kaupan Anttilan maalle aivan tehdasalueen viereen.\n\nJo seuraavana kevännä avattiin koulu, ja kun tehdas kesällä tuli\nkäyntiin, pantiin siellä heti toimeen säännöllinen yhdysliike muun\nmaailman kanssa tasapohjaisen jokihöyryn välityksellä. Ja maa kohosi\narvossa, niin että jos Taavetti Anttila olisi tahtonut kallistaa\nkorvaansa ostoehdotuksille, olisi hän voinut saada talostaan sievosen\nomaisuuden.\n\nMutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.\n\n-- Kyllä tässä kelpaa elää, niinkuin ennenkin, vastasi hän sellaisiin\ntarjouksiin, -- paremmin kuin ennen, nyt kun voi myydä kaikki, mitä\nei itse tarvitse. Ehkä sitten, kun Katie tulee suureksi -- joll'ei\nhän tahdo jäädä tänne.\n\nTyttö oli yhä vielä kaikkien hänen ajatustensa ja aikeittensa\nkeskipisteenä. Hänen vuokseen oli hän antanut koululle maan\nilmaiseksi ja sitäpaitsi suuremman vuotuisen kannatuksen kuin kukaan\nmuu, niin että kohta voitiin ottaa niin etevä opettajatar kuin\nsuinkin saatiin. Mikäli hänen vallassaan oli täytyi kaikki olla\nKatielle parasta lajia.\n\nKatiellekin oli \"Uncle Dave\" vielä koko maailman keskus, huolimatta\nkaikista niistä uusista ystävistä ja tuttavista, joita hän sai yhä\nlukuisammin saapuvien tulokkaiden joukosta. Ja hänelle he kumminkin\nosoittivat suurempaa ystävyyttä ja huomiota kuin kenenkään muiden\nlapsille. Taavettihan oli kieltämättä varakkain mies paikkakunnalla\neikä ollut suorempaa tietä hänen suosioonsa kuin hänen ottotytärtään\nkohtaan osoitettu ystävyys.\n\nSe teki hänet kuitenkin vieläkin omavaltaisemmaksi kuin miksi\nhän olisi tullut Taavetin kasvatuksen kautta, joka enimmäkseen\nrajoittui siihen, että hän useimmittain antoi tytön tehdä mitä\ntahtoi. Ainoastaan harvoin tapahtui, ett'ei tyttö saanut tahtoaan\ntäytetyksi. Ja ett'ei hän tullut sietämättömän hemmoitelluksi, se\nriippui ainoastaan hänen synnynnäisistä hyvistä ominaisuuksistaan.\nMutta se kuitenkin totutti häntä antamaan varsin vähän arvoa toisten\ntoiveille, kun oli kysymys hänen omistaan.\n\nSenvuoksi ei hän liioin ollenkaan ajatellut Uncle Daven tunteita\npyytäessään eräänä päivänä, että tämä lähettäisi hänet jonkun suuren\nkaupungin kouluun.\n\nHän oli vuoden kuluessa uusilta ystäviltään kuullut yhä enemmän\nsuurten kaupunkien elämästä ja liikkeestä, kunnes hänelle kuvautui\nsuurimmaksi mahdolliseksi onneksi päästä itse sinne sitä näkemään.\nHän oli nyt kahdentoista vuoden vanha, ja tahtoi sellaiseen kouluun,\njossa oppisi kaikki mitä tarvittiin, tullakseen oikeaksi hienoksi\nnaiseksi.\n\nTaavetin päähän ei ollut koskaan pistänyt, että tyttö tarvitsisi\nenemmän oppia kuin minkä heidän oma opettajattarensa voi hänelle\nantaa. Ja vielä vähemmin oli hän ajatellut, ett'ei tytöstä siellä\nkaukaisessa kylässä voisi tulla yhtä hieno nainen kuin kenestä muusta\ntahansa. Mutta kun hän oli neuvotellut maailmaa kokeneen Kalle\nLehtisen kanssa, joka oli hänen apulaisensa kaikissa pulmallisissa\nkysymyksissä, päätti hän suostua tytön matkaan, varsinkin kun\nopettajatarkin piti sen parhaana.\n\nMutta itse hän ei vienyt häntä Bostoniin, mihin hänet oli päätetty\nlähetettäväksi.\n\n-- Ei minusta ole sellaisen matkan tekoon, selitti hän. -- Minä en\ntiedä mitään sellaisista asioista, ja tuskinpa voin puhuakaan muitten\nkuin omain ihmisten kanssa. -- Eiköhän meidän opettajatar voisi viedä\nhäntä kouluun?\n\nTällä ei ollut mitään huviretkeä vastaan näin lupa-aikana ja suostui\nhän heti paikalla toimeen.\n\nHeti kun koulu oli suljettu, matkustivat he, opettajattarella avoin\nvaltakirja Katien varustamiseen parhaan mukaan, sekä pullea kukkaro\nkaikkiin muihin mahdollisiin tarpeihin.\n\nKatie tosin oli alakuloinen pari viimeistä päivää ja itki vähän\njäähyväishetken lähestyessä, mutta oli sentään niin touhussaan\najatellessaan kaikkia, mitä tulisi näkemään, ett'ei hän eroa erittäin\nvaikeana pitänyt.\n\nTaavetti kyllä ei itkenyt, se ei ollut hänen tapaistaan. Mutta\nhänelle tuli niin omituisen paksu tunne kurkkuun, jotain, jota hän\nei voinut nielasta alas, että hänen äänensä oli painuksissa, kun hän\njokihöyryn kadottua näkyvistä kääntyi Lehtisen puoleen.\n\n-- Siellä se nyt menee, sanoi hän hiljaa. -- Miltähän maailma\nnäyttää, kun se takaisin palaa? -- palanneeko ollenkaan.\n\n-- Kyllä hän palajaa, lohdutti Kalle Lehtinen -- mutta ikävä häntä\ntulee.\n\n\nTaavetti Anttilan kohtalo.\n\nKatieta tulikin ikävämpi kuin Taavettikaan oli luullut. Mutta\nhänestä sitä ei huomannut muuten kuin että hän muuttui vielä\nentistäänkin harvapuheisemmaksi. Hän teki itse ankaraa työtä aamusta\niltaan, niinkuin ennenkin, vaikka kyllä olisi voinut muilla teettää\nraskaimmat työt, kun talo oli varsin kukoistavassa kunnossa ja\nantoi tuloa paljon ylitse hänen yksinkertaisten elämäntarpeittensa.\nSittenkin jäi menopuoli pienemmäksi, vaikka Katien olo Bostonissa oli\nalkanut vetää koko runsaasti rahaa.\n\nAinoana ilona, mitä hänellä nyt enää oli, olivat Katien kirjeet,\nmutta se ilo olikin niin suuri, että hän kernaasti olisi raatanut\nvielä puolta enemmän, jos se olisi ollut tarpeellista, tytön menojen\ntäyttämiseksi. Eikä hän sitäkään iloa sentään voinut nauttia\njakamattomana. Hän oli vielä siksi heikko englanninkielessä, että\npiti ottaa Lehtinen apuun saadakseen täyttä selkoa tytön kirjeistä.\n\nEi hän sitä sentään tunnustanut tällekään, vaan koetti aina itse\nensiksi tavailla kirjeen lävitse. Kun kirje oli päivällä tullut,\nmeni hän vasta illalla Lehtisen puolelle antaakseen sen hänenkin\nluettavakseen.\n\n-- Ehkä sinä luet sen ääneen, sanoi hän joka kerralla. -- Minä olen\nkyllä sen lukenut, mutta kuuntelen sitä kernaasti vieläkin kerran.\n\nJa kun Kalle Lehtinen varsin hyvin tiesi, mistä kohden iho oli arka,\nkäänsi hän kirjeet suorastaan suomeksi niin hyvin kuin taisi.\n\n-- On niinkuin olisi hauskempaa kuulla niitä omalla kielellä,\nhuomautti Taavetti vaan, käyttäen aina ihan säännöllisesti samoja\nsanoja. Eikä kumpikaan heistä edes ajatuksissaan myhähtänyt sille\nasialle.\n\nKun vielä toinen suuri tehdas oli pantu käyntiin kosken vastapäisellä\nrannalla, kasvoi kylä vauhdilla, joka ainoastaan Ameriikassa on\nmahdollista. Pari aikaisimmista uudistalojen omistajista oli jo\nmyynyt tiluksensa hyvästä hinnasta keinottelijoille, jotka olivat\njakaneet ne rakennustonteiksi ja voittaneet aimo rahat kaupassaan.\nJokivarrelle alkoi kasvaa oikea kaupunki ja maan arvo siinä oli yhä\nnousemassa.\n\nAinoa, joka ei mitenkään taipunut myymään maatansa, oli Taavetti\nAnttila. Lehtiselle oli hän luovuttanut tilavan tontin aivan\ntehdasalueen vieressä ja koululle lahjoittanut toisen, vieläkin\nsuuremman, mutta siihen saivat tyytyä.\n\n-- Ehkä tulee vielä sekin aika, että on pakosta myyminen, tuumiskeli\nhän. -- Siihen mennessä ei maa minun hoidossani huonone.\n\nKukaan ei tiennyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti \"sillä ajalla,\njolloin on pakosta myyminen.\" Ja ehk'ei hän sitä ihan varmaan tiennyt\nitsekään. Oli miten olikaan, mutta ei hän koskaan sanallakaan\nnureksinut niitä vähitellen lisääntyviä rahalähetyksiä, jotka menivät\nBostoniin. Hänen tulolähteensä kasvoivat yhä menoista huolimatta, ja\nsamoin hänen talletuksensa kaupungin uudessa pankissa.\n\nPaitsi Kalle Lehtistä, ei hän pitänyt lukua kenenkään muun seurasta\nkuin opettajattaren, joka itsekin silloin tällöin oli kirjevaihdossa\nKatien kanssa, ja aina oli sangen kerkeä kuulemaan Bostonin\nuutisia. Hänen avullaan tuli Taavetti vähitellen myös niin paljon\ntaitavammaksi englanninkielessä, että hän omin päin sai melkein\ntäyden selon kirjeitten sisällöstä, joita \"Uncle Davelle\" tuli\nKatieltä sekä säännöllisesti että usein.\n\nMutta ei hän siltä suinkaan heittänyt sitä tapaansa, että luetti ja\nkäännätti Lehtisellä kirjeet. Päinvastoin tuli pian tavaksi, että\nhe luettuaan ensin kirjeet itse menivät yhdessä opettajattaren luo\nantamaan vielä hänellekin osansa niistä. Ja silloin viipyivät he\nusein koko illan hänen luonaan.\n\nAluksi oli Taavetti jäykkä ja ujosteleva hänen seurassaan. Hän oli\nkuin olikin \"herrasväkeä\", vaikka tekikin työtä elatuksekseen,\nniinkuin muutkin kyläläiset. Ja vaikka Taavettikin jo oli vanha\nameriikkalainen, ei hänen sentään ollut onnistunut voittaa itsessään\njonkunlaista vastenmielistä alemmuuden tunnetta sellaisessa\nseurassa. Mutta kun hän näki Kalle Lehtisen erinomaisen vapaan\nesiintymisen, vaikka sekin kyllä kohteli opettajatarta huomattavalla\nkunnioituksella, alkoi Taavetti vähitellen mukautua seuraan.\n\nOpettajatar puolestaan piti heitä vallan samanarvoisina kuin\nherrojakin, tehtaitten virkamiehiä, joita silloin tällöin myös\npistäytyi hänen luonaan vieraisilla. Molempia suomalaisia pidettiin\nheidän itsensä tietämättä uuden kaupungin kunnollisimpina miehinä,\nniinä, jotka sille oikeastaan olivat perustuksen erämaahan laskeneet,\nhyödyksi sekä itselleen että muille. Ja sellaisille miehille annetaan\narvoa, varsinkin silloin, kun he itse eivät vaadi sitä muilta.\n\nMutta vähitellen alkoi Taavetissa herätä kaikellaisia omituisia\najatuksia siitä innosta, millä Kalle Lehtinen sekä sopivalla että\nsopimattomalla ajalla kiskoi häntä mukaansa koululle.\n\nKun ei miehellä vaan olisi muita metkuja! Mutta eihän se olisi\nmahdollista. Opettajatar oli kyllä hyvin ystävällinen ja näytti\noikein iloiselta aina, kun he tulivat, mutta oli se sittenkin liiaksi\npaljon ylempänä Kallea.\n\nEihän se nyt enää ollut pilan nuorikaan, mutta kumminkin useita\nvuosia nuorempi Kallea. Ja oli niin muhkean näköinenkin, että\nhelposti voi saada miehekseen jonkun insinöörin eli kirjanpitäjän\ntehtaista, jos nyt vaan tahtoisi ottaa miehen.\n\nVaikka eihän naisten ajatuksia oikeastaan kukaan voinut tuntea. Ei\nollut Kallekaan sentään mikään hullumman näköinen mies ja olihan\nhänestä tulemaisillaan vallan rikas. Ja osasihan hän kertoa paremmin\nja enemmän kuin useimmat muut kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut.\nJa sitä oli jotenkin paljon.\n\nKuta enemmän Taavetti ajatteli Kallen toiveita, sitä paremmilta\nne hänestä näyttivät. Ja siksipä hän ei hämmästynyt hetikään niin\npaljon, kuin Lehtinen ehkä oli odottanut, kun tämä eräänä iltana\nparhaat vaatteet yllään tuli tervehtämään ystäväänsä, joka jo oli\nlevolle paneutumassa, ja ilmaisi olleensa kosimaretkellä.\n\n-- Ja hyvin kävi arvatenkin, sanoi Taavetti, joka ei voinut erehtyä\nkatsellessaan Kallen tyytyväisyydestä loistavia kasvoja.\n\n-- Hyvinpä hyvinkin, vakuutti toinen. Vaikk'en minä sittenkään vielä\nvoi käsittää, että hän suostui. Sellainen lurjus kuin minä olen ollut\naikoinani -- ja juoppo vielä lisäksi. Mutta hän saattaisi etsiä\nkauvan ja sentään onnistua huonommin, sanoi hän, niin ett'ei minun\nentisyyteni tarvinnut tulla mihinkään lukuun.\n\n-- Siitä sen näkee, ett'ei kirjatieto ole pilannut ymmärrystä,\npäätteli Taavetti. -- Joko päätettiin, milloinka häät pidetään?\n\n-- Eihän juuri vielä, tunnusti Lehtinen hiukan hämillään. Kyllähän\nminä tahdoin, että olisi menty jo huomenna papin luo, kun ei tässä\nmaassa tarvitse panna kuulutukseenkaan, mutta hän nauroi vaan ja\nsanoi vähemmänkin kiireen toki riittävän.\n\nTaavetiltakin melkein pääsi nauru, vaikk'ei se ollut hänen tapaistaan.\n\n-- Olisit ottanut papin mukaasi kosimaan mennessäsi, niin olisi\nkäynyt vieläkin pikemmin. -- Hulluhan sinä olet, mies! Mutta niin se\ntaitaa käydä, kun kerran rakastuu.\n\n-- Hän sanoi, että tänne ensin pitää saada uusi opettaja, joka ottaa\nkoulun huostaansa, ilmoitti Lehtinen nurpeissaan. -- Ja tiesi hänet,\nkuinka kauvan se kestää.\n\n-- Sanoinhan minä, että hän on oikein ymmärtäväinen ihminen. Ja\ntarpeen se voi ollakin, koska sinä olet järjiltäsi. Mutta hyvin on\nasia mennyt ja onneksi olkoon!\n\nHyvästi myönsi Kallekin sen menneen ja tyytyväisyyden hymy pilkisti\nesiin jokaisesta hänen kasvonpiirteestään.\n\nEi kestänyt kumminkaan monta viikkoa, ennenkun uusi opettajatar\njo saapui, ja heti sen jälestä tuli entisestä \"Misstres Charles\nLehtinen\", niinkuin pappi häntä nimitti heti vihkimisen jälkeen\npitämässään onnittelupuheessa. Häät vietettiin Anttilassa, ja oli sen\nomistaja kaunistanut koko tupansa lehvillä yhdeksi ainoaksi isoksi\nlehtimajaksi ja varustanut huimaavat hääkemut, ollenkaan kuluja\nkatsomatta. Melkein jok'ikinen sielu koko kylässä oli vieraaksi\nkutsuttu, eikä ainoakaan ollut kutsuja ylenkatsonut.\n\nKatieta vaan kaivattiin, ja ainoastaan sentähden, ett'ei Taavetti\nmillään muotoa antanut hänen yksinään tehdä pitkää matkaa, eikä\nketään voitu lähettää häntä noutamaan.\n\n-- Minä lähden tästä piakkoin itse tervehtimään häntä, sanoi hän --\nja kerron kaikki mitä täällä kotona on tapahtunut.\n\nVanhan ystävän kihlautuminen ja naiminen oli suorastaan nuorentanut\nTaavettia itseäänkin. Puheliaammaksi hän ei juuri tullut, mutta\nnäytti tyytyväisemmältä kuin kertaakaan Katien lähdön jälkeen, eikä\nkartellut enää läheskään niin paljon muita ihmisiä kuin ennen.\nParas todistus hänen sisällisestä muutoksestaan oli sentään hänen\naikomuksensa matkustaa Bostoniin.\n\nSen matkan hän teki omin päin jo pari viikkoa jälkeen Lehtisen\nhäitten, ja kotiin palatessaan oli hän ulkonaisestikin kokonaan\nmuuttunut. Tukka oli leikattu kaupunkilaisittain ja leuka ajeltu\nsileäksi. Hattu oli uusinta muotia ja uudet, kaupunkilaiset vaatteet\ntuntuivat olevan hienointa lajia. Mutta ainoastaan kolme päivää oli\nhän ollut Bostonissa ja milt'ei mahdotonta oli Lehtisen ja hänen\nrouvansa saada häneltä mitään tietoa, koskipa se sitten Katieta tai\nmuuta.\n\n-- Kyllähän se hyvin voi, vastasi hän heidän lukemattomiin\nkysymyksiinsä. -- Ja on tullut jo vallan aikaihmiseksi. Mutta minua\nkohtaan oli hän ihan ennallaan -- niin iloissaan nähdessään minut,\nettä nauroi ja itki, kun olin tullut.\n\nSyytä siihen, ett'ei ollut siellä pitemmältä viipynyt, ei hän vaan\nilmaissut, ei ainakaan suoranaisesti.\n\n-- Mitä olisin minä siellä tehnyt? sanoi hän vältellen. -- Minähän\nen oikein sovellu kaupunkilaisten seuraan. Ja kolmessa päivässä\nehdin minä kyllä sanoa sanottavani. -- Mutta ikävä näytti kumminkin\nKatiella olevan, kun tein lähtöä! lisäsi hän, oltuaan hetken aikaa\nmietteissään.\n\n-- Kuinka vanha on Dave? kysyi M:rs Charles Lehtinen mieheltään, kun\nhe Taavetin lähdettyä olivat jääneet kahden. -- En koskaan ennen ole\npitänyt häntä muuna kuin vanhana miehenä, mutta siltä ei hän nykyään\nollenkaan näytä.\n\n-- Ei hän vanha olekaan. Useita vuosia minua nuorempi, vaikka paljoa\nviisaampi. Luullakseni noin kolmekymmentäviisi vuotta.\n\n-- Sitten alan ymmärtää, mikä tässä asiassa on pohjana, sanoi rouva\nmerkitsevästi. Mutta ei antanut hän miehensä mitenkään vietellä\nitseltään parempaa selvitystä sanoihinsa, joista tämä ei ymmärtänyt\nniin mitään.\n\nAlunpitäin oli päätetty, että Katie viipyisi Bostonissa neljä vuotta.\nVähän neljättä oli menossa silloin, kun Taavetti oli käynyt siellä,\nja sen jälestä ei hän enää ollut oikein tyytyväinen oloihin eikä\ntoimiin Anttilassa.\n\nKatielta saapui kyllä eteenkinpäin kirjeitä yhtä säännöllisesti kuin\nennenkin, mutta ne eivät parantaneet asiaa. Ne päinvastoin vaan\nkiihoittivat hänen ajatuksiaan asioihin, joilla hän ei koskaan ennen\nollut päätänsä vaivannut, vaan jotka nyt alkoivat siellä lakkaamatta\npyöriä.\n\nSuurimman vaikutuksen oli häneen hänen matkallaan itäänpäin tehnyt\nsuurien kaupunkien rikkaus ja komeus. Sellaisia rakennuksia\nkuin sekin, missä Katie asui, oli hän ennen katsellut vaan\nulkopuolelta, ja samoin oli hän yleensä nähnyt elämääkin vaan sen\npuutteellisimmilta puolilta sekä kotona että Ameriikassa. Siinäkin\nuudessa kaupungissa, joka oli kasvanut hänen talonsa ympärille,\nelettiin mitä yksinkertaisinta ja vaatimattominta elämää, kun\nsitävastoin Katie ja hänen ystävänsä Bostonissa elivät kokonaan\ntoisella tavalla.\n\nKuinka voisi tyttö ollenkaan enää tulla toimeen niissä oloissa,\njoissa hän ennen matkaansa eli? Taavetin tupa ja eteiskammari olivat\nvielä ihan ennallaan, tuvassa samat veistetyt seinät ja lattia,\nkammarissa samat, aikoja sitten vaalenneet tapetit, jotka hänen\nviimeistä vuotta kotona ollessaan oli seiniin liimattu. Nyt mahtaisi\nse kaikki tuntua hänestä kauhean ikävältä.\n\nPäätökseksi kaikista hänen tuumistaan tuli se, että hän eräänä\nkauniina päivänä ilmoitti Lehtiselle aikovansa rakentaa uuden talon.\n\n-- Siinä sinä teet oikein, vakuutti Lehtinen, joka jo aikoja sitten\noli rakentanut itselleen komean asunnon kauppapaikkansa viereen. --\nVarojahan sinulla on kyllä ja vanha koppisihan onkin jo rappeutunut.\nKuinka hyvin vielä muistan sen ajan, kun me yksistä tuumin autoimme\nsinua sitä rakentaissasi!\n\nTaavetti päätti tehdä uuden rakennuksensa niin upean, ett'ei Katien\ntarvitsisi hävetä, vaikka joku bostonilaisista ystävistäänkin\ntulisi häntä tervehtimään. Itse hän katsoi paikan sille hyvän\nmatkan ulommaksi farmia, pienelle kunnaalle lähellä joen suuta,\njosta näköala ulottui pitkälle sekä vastavirtaan että alaspäin.\nJa neuvoteltuaan tehtaan esimiehen kanssa, kirjoitti tämä hänen\npyynnöstään S:t Paulista erään ameriikkalaisen rakennusmestarin, joka\ntiesi, miltä hienon rakennuksen pitäisi näyttää.\n\nMestari tuli ja otti kuudessa kuukaudessa tehdäkseen rakennuksen\nvalmiiksi. Mutta Taavetti alkoi uudestaan epäillä tuumaansa\nkuultuaan, kuinka kalliiksi se tulisi.\n\nNiin kalliiksi ei hän sitä ollut koskaan ajatellut. Kyllähän hänellä\noli rahaa pankissa enemmänkin, mutta -- -- -- --\n\n-- Nooh, viisi siitä! Karttuuhan sitä rahaa lisää taas, jos elonikää\njatkuu, päätti hän lopulta. -- Tuleehan se maksamaan, jos mieli saada\nhienoa.\n\nSiitä pitäen oli hänen suurin huvinsa katsella, kuinka tuo komea\nrakennus kohoamistaan kohosi. Ei asetettu hirttä, ei kiveä\npaikoilleen koko talossa, ett'ei hän sitä ensin olisi tarkastanut.\nJa vastustamattoman itsepäisesti pakotti hän rakennusmestarin monta\nkertaa hylkäämään jonkun kappaleen, joka ei hänen mielestään ollut\nkylliksi hyvä.\n\n-- Taloja ei rakenneta joka päivä, päätteli hän. -- Se tulee siinä\npysymään kauvan, eikä siihen siis saa käyttää huonoa ainetta.\n\nKun se lopulta oli valmis ja maksettu, antoi hän vielä\nrakennusmestarille aika summan rahaa huonekalujen ja muiden\nvälttämättömien tarpeitten ostoa varten S:t Paulista. Ja kun ne\nolivat saapuneet, pyysi hän rouva Lehtistä neuvomaan, mitenkä ne\nasetettaisiin paikoilleen, että kaikki näyttäisi niin somalta kuin\nmahdollista. Puutteellisuuksia ei saanut olla, kaikki piti oleman\ntäydessä kunnossa, vaikkakin pankkisäästöt menivät niin tarkkaan,\nett'ei montakaan sataa dollaria jäänyt jälelle, sittenkun kaikki\nostokset oli suoritettu.\n\nMutta kun kaikki oli järjestetty täyteen kuntoon, väänsi hän uuden\nrakennuksensa ovet lukkoon.\n\n-- Siellä ei saa kukaan asua, ennenkun Katie tulee, päätti hän. --\nSitten pidetään siellä tulijaiset.\n\nRouva Charles Lehtinen pudisti vielä kerran merkitsevästi päätään,\nniinkuin hän oli monesti tehnyt rakennuksen aikana. Mutta ei hän\npuhunut siitä sanaakaan miehelleen, joka ei älynnyt mitään koko\nasiasta.\n\nOli enää vaan kaksi kuukautta jälellä Katien kotiin tuloon, kun\nkerran sattui niin, ett'ei hän kolmeen viikkoon kirjoittanut yhtään\nkirjettä. Taavetista alkoi jo tuntua hyvin levottomalta, mutta\nsitten tuli pieni, nähtävästi kiireessä kirjoitetta lippunen, jossa\nKatie pyysi anteeksi, ett'ei ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut.\nHänellä oli ollut niin äärettömän paljon tekemistä. Mutta pian hän\nkirjoittaisi taas.\n\nViikon kuluessa saapuikin toinen, pitkä kirje, jossa hän ilmaisi\nkaikki tunteensa kotona olevia, erittäinkin Uncle Davea kohtaan, jota\nhänen tuli kaikesta kiittää, mutta myöskin Lehtistä ja hänen vaimoaan\nkohtaan. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut sellaisella lämmöllä ja\nsydämmellisellä kiitollisuudella, mutta kirje vaikutti sittenkin\nTaavettiin omituisesti, eikä tyydyttänyt häntä.\n\nJa kun taas kului kolmatta viikkoa ilman mitään tietoja, alkoi\nTaavetti tuntea levotonta alakuloisuutta, jota ei sekään ajatus\nvoinut haihduttaa, että hän ei luultavasti siksi kirjoittanut, kun\nniin pian jo tulisi kotiin.\n\nJa niin sattui eräänä päivänä, että postineiti hymyillen ojensi\nhänelle kirjeen Bostonista, ennenkun hän edes ennätti kysyäkään\nmitään.\n\nHän meni uuteen taloonsa, niinkuin hän viime aikoina tavallisesti\nteki, ja istuutui verannan portaille lukemaan Katien kirjettä, jossa\nvarmaankin olisi tieto siitä, minä päivänä hän saapuisi kotiin.\n\n    \"Rakkain Uncle Dave!\"\n\n    \"Kun tämä kirje saapuu Anttilaan, -- en minä enää ole yksin sinun\n    Katiesi, vaan myöskin erään toisen, joka on paras, rakkain ja\n    viisain ihminen maailmassa -- lähinnä minun Uncle Daveani. Tunti\n    sitten olen joutunut naimisiin ja ensi työkseni kirjoitan\" -- --\n\nNiin pitkälle ennätti Taavetti, ymmärtämättä ollenkaan, mitä luki.\nSitten loi hän kummastuneen katseen kirjeestä uuteen rakennukseensa\nja pyyhki otsaansa, johon oli noussut hikikarpaloita, vaikk'ei ollut\nollenkaan lämmin.\n\n\"Hän on mennyt naimisiin\", sanoi hän puoleksi ääneensä, ja istui\nsitten aivan hiljaa lukematta sen pitemmälle.\n\n\"Ei, kotiin tästä pitää lähteä\", sanoi hän hetken päästä, taas\nääneensä. Ja meni suoraan kentän yli vanhaan tupaansa takaisin.\n\nHän asettui rahille uunin eteen muistamatta panna edes piippuunsa ja\nistui siinä vaan katsellen tuleen, kunnes Lehtinen astui sisään ja\nkeskeytti hänen mietteensä.\n\n-- Kuuluit saaneen kirjeen postista ja kun et tullut meille -- --\nMilloinka Katie tulee?\n\n-- Pian kai hän tulee, sanoi Taavetti jotain vastatakseen. -- Hän on\nmennyt naimisiin.\n\n-- Naimisiinko? Onko hän ottanut miehen? No mutta -- -- --\n\n-- Ja miksikä ei? keskeytti Taavetti kiivaasti.\n\n-- Niin, niin -- niinpä kylläkin, miks'eikö hän olisi ottanut\n-- -- -- se tapahtui vaan niin aavistamatta. Minä -- -- --\n\n-- Lue itse, keskeytti Taavetti taas ja ojensi hänelle kirjeen --\nmutta elä lue suomeksi, lisäsi hän.\n\nSe oli pitkä kirje, enimmäkseen täynnä hajanaisia kuvauksia hänestä,\nmiehestä. Ei Lehtinen eikä Taavetti voineet oikein käsittää kaikkea,\nmitä hän siitä kertoi. Niin paljon he kumminkin ymmärsivät, että hän\noli ollut miehensä kanssa tuttava ainoastaan muutaman viikon, ja\nett'ei tämä ollut laskenut häntä kotiin, ennenkun olivat vihityt.\nOli näet pelännyt, että hänet saataisiin kotona hylkäämään hänet,\nkun ei hän ollut ollenkaan rikas. Mutta se ei haittaa mitään,\nvakuutti Katie. Mies on kyllä halukas työtä tekemään ja on heti\nsanonut, kuultuaan Anttilasta ja siitä uudesta kaupungista, että\nsiellä sitä on rahaa ansaittavana. Uncle Dave heidän tultuaan kyllä\non näkevä, mitenkä hyvin hän ymmärtää asioimistoimia. Ja heidän\npitäisi tuleman parin päivän päästä. Mies oli kyllä tahtonut, että\nolisi tehty pitempi häämatka, mutta hän ei ollut suostunut viipymään\nmatkalla kuin muutaman päivän, vaikka rahaa oli hänellä jälellä vielä\njäämäänkin.\n\n-- Vai niin, he tulevat tänne -- jo muutaman päivän päästä! Siinä oli\nkaikki, mitä Taavetilla oli sanottavana.\n\n-- Ja miehellä ei ole yhtään mitään, huomautti Lehtinen -- koska\nKatie puhuu omista rahoistaan matkan varalle.\n\n-- Se ei merkitse mitään, jos hän muuten on kunnon mies. Tässä\ntalossahan voi kyllä elää.\n\nSitten istuivat he molemmat vaiti pitkän aikaa, kunnes asema\nLehtisestä alkoi käydä tuskalliseksi.\n\n-- Etkö tule meidän puolelle? kysyi hän. -- Meidänkin emäntä on kyllä\nutelias kuulemaan kirjeen sisältöä.\n\n-- Enpä häntä. Tässä on niin paljon ajateltavaa.\n\nJa Lehtisen mentyä istui Taavetti vielä pitkän aikaa samalla paikalla\nja samassa asennossa, katseli takkavalkeaa vaan, eikä pannut edes\ntupakaksi. Myöhemmin illalla selvisivät hänelle sentään asiat, ja hän\nläksi Lehtiselle, missä vielä oltiin valveilla.\n\n-- Huomenna sinun täytyy auttaa minua kaikessa, mitä minulla täällä\non tehtävää, alkoi hän, sanomatta edes hyvää iltaa. -- Minä aijon\ntäältä lähteä pois ja tahdon panna kaikki järjestykseen.\n\n-- Mihin aijot matkustaa?\n\n-- En tiedä varmaan -- johonkin länteenpäin katsastelemaan\nympärilleni.\n\n-- Ja talosi? Kuinka sen käy?\n\n-- Ei sovi olla kahta isäntää yhdessä talossa. Ja minä olen\najatellut, ett'en koskaan olisi saanut koko taloa, joll'ei se olisi\ntapahtunut tytön vuoksi. Hänen tähtensähän te kaikki autoitte minua.\n\n-- Senkö vuoksi aijot sen lahjoittaa miehelle, jota et ollenkaan\ntunne?\n\n-- En kuin Katielle, oikaisi Taavetti. -- Täällähän voi vaimo omistaa\nmitä tahansa, miehen pääsemättä siihen käsiksi.\n\n-- Ja mihin aijot itse ryhtyä?\n\n-- Voinhan tehdä työtä. -- Ehkä jaksan vielä hankkia itselleni toisen\ntalon. Joutilasta maatahan on kyllä.\n\nLehtinen näytti sekä huolestuneelta että hämmästyneeltä. Tämähän oli\naivan yhtä hullua kuin sekin, että Taavetti kiskoi vierasta lasta\nperässään kelkassa Dakotasta. Mutta hulluuden takana aavisti hän\nhämärästi jotain, josta ei voinut puhua.\n\n-- Elä koeta pidättää häntä, sanoi hänen vaimonsa, sittenkun Lehtinen\noli keventänyt sydämmensä hänelle. -- Sinä olet kyllä hyvä mies,\nCharles, mutta Taavetteja ei ole kuin yksi tuhannessa. Se on ainoa,\nminkä hän voi tehdä.\n\nJa sitten alkoi hän itkeä.\n\nSitäkään ei Charles Lehtinen oikein ymmärtänyt, mutta hän luotti\nniin paljon vaimonsa syvempään viisauteen, ett'ei hän tehnyt mitään\nvastoin hänen neuvoaan. Aamulla aikaisin meni hän Anttilaan,\nsuruissaan kyllä asiain tilasta, mutta haluttomana tekemään enää\nmitään vastaväitteitä.\n\n-- Ensiksi tehdään sinun tonttiasi koskevat paperit selviksi, niin\nett'ei siitä voi syntyä mitään rettelöltä, sanoi Taavetti.\n\n-- Minä maksan siitä hyvän hinnan, jos suostut myömään sen.\n\n-- En ole aikonut tavotella sinun rahojasi. Mutta varminta kyllä on,\nettä teemme kauppakirjan.\n\n-- Se tontti on hyvästi tuhannen arvoinen ja minulla on varaa se\nsiitä maksaa. Kun et tahtone ottaa rahoja, panen minä ne pankkiin.\n\n-- Olkoon niin. Ehkä niitä joskus tarvitaan. Kalle Lehtinen luuli\nkyllä huomanneensa, mitä Anttila tarkoitti, mutta vannoi itsekseen,\nett'ei Katien mies ikinä saisi haistaakseenkaan niitä rahoja.\n\n-- Ja sitten minä tahdon tehdä kauppakirjan talosta Katien nimiin.\nJos me kirjoitamme päivänmäärän joksikuksi päiväksi menneelle\nviikolle, niin kelpaa hänen tyttöinen nimensä. Sinä voit todistaa.\n\n-- Jos siitä syttyy riita, niin teen minä valani asiasta. Eikä hän\nkirjeessä edes maininnutkaan miehensä nimeä.\n\n-- Kirjoita hänet jotain maksaneeksi, niin kuittaan. Muuten se ei käy\ntäydestä.\n\nHe olivat vuosien kuluessa kumpikin oppineet yhtä ja toista Ameriikan\noloista ja asioista, Lehtinen niin paljon, että hän erään painetun\nneuvonantajan avulla saattoi omin päinsä kirjoittaa asiapaperit.\n\n-- Kaikki on oikein, sanoi hän, merkittyään muistiinsa Taavetin\ntoivomukset. Huomenna minulla on molemmat paperit valmiina.\n\n-- Enkö minä voisi vielä tänä iltana kirjoittaa nimeäni alle?\nKentiesi ne jo huomenna tulevat.\n\n-- Aijotko lähteä, ennenkun he saapuvat?\n\n-- Aijon, vastasi Taavetti lyhyesti. Silloin alkoi Kalle Lehtinen\nkäsittää asian.\n\n-- Tule takaisin iltapuolella, sanoi hän. -- Ne ovat valmiit silloin.\nViimeinen ilta pitää sinun viettämän meidän luonamme. Ja kun hän\nkääntyi, lähteäkseen pois, käsitti hän samassa tuokiossa senkin,\nmiksi hänen vaimonsa oli itkuun purskahtanut.\n\nSiitä tuli raskas ilta, sittenkun paperit oli allekirjoitettu.\nTaavetti puhui tuskin sanaakaan enää, kun oli saanut ilmoittaneeksi\nheille aikovansa rautateitse matkustaa aina Montanaan saakka ja\nsieltä kulkevansa etemmäksi länttä kohden, tahi mihin häntä sitten\nnäkisi paraaksi kääntyä.\n\n-- Ehkä kirjoitan joskus, lupasi hän puolittain.\n\nNoustuaan istuiltaan lähtöhankkeissa, ojensi hän Lehtiselle muutamia\navaimia.\n\n-- Uuteen taloon, sanoi hän selitykseksi. -- Kun ne tulevat niin vie\nnämä heti sinne. Vanha tupa on teljetty kiinni.\n\n-- Sittenhän sinä jäät tänne yöksi?\n\n-- Olin aikeissa lähteä nyt, rautatielle päin, että voisin ennättää\nperille huomeniltaiseen junaan.\n\nKun he tulivat eteiseen, näkivät he hänen heittävän olalleen\nkääreeseen pannun villapeitteen, jonka päälle oli sidottu pari\nsaappaita.\n\n-- Hyvästi nyt ja kiitoksia kaikista näistä vuosista, sanoi hän ja\npudisti heidän kättään.\n\nKummaltakaan ei tullut sanaakaan vastaukseksi.\n\nMutta kun Taavetti oli kadonnut pimeään, alkoi mrs Lehtinen\nnyyhkyttää niin hillittömästi, että hänen miehensä koetti lohduttaa\nhäntä.\n\n-- Elä itke, sanoi hän -- elä itke! -- Vaikka kyllä sitä miestä pitää\nitk -- -- --\n\nSiinä keskeytyi hänen puheensa ja hän riensi pois huoneeseensa.\n\n\n\n\nElias Möykän Ameriikan matka.\n\n\nElias Möykästä ei ollut juuri milloinkaan ollut iloa kellekään\nihmiselle, vaan sen sijaan kyllä harmia monille elatusvanhemmilleen.\n\nNiin, sitäpaitse hänen nimensä ei oikeastaan ollutkaan Möykkä -- hän\nei ollut sennimiseksi syntynyt. Mutta kun hänet kerran -- erehdyksestä\nvallan, kuten huomattiin -- oli haastettu vieraaksimieheksi käräjiin,\nja tuomari kysyi hänen nimeänsä, vastasi Elias, että häntä parhaasta\npäästä oli kutsuttu Möykäksi. Eikä häntä siitä päivin miksikään\nmuuksi kutsuttu.\n\nHänen isästään ei ollut kellään ihmisellä mitään tietoa. Eikä paljoa\nenempi tiedetty äidistäkään. Tämä oli myöhään eräänä talvi-iltana,\nkipeänä ja kurjana, pientä poikariepua taluttaen, hoippunut erääseen\nsyrjäiseen metsätorppaan, aivan pitäjän laidassa. Ja siellä hän\nkahden päivän perästä kuoli, lausumatta koko sinä aikana ainoatakaan\nymmärrettävää sanaa.\n\nMitään paperia, josta olisi nähty, kuka hän oli tai mistä hän oli\nkotoisin, ei löytynyt hänen tavaroittensa joukosta, joita hänellä oli\nleipäkannikka, joitakuita ryysyjä sekä päätön, jalaton ja hännätön\npahvihevonen. Ja poika oli liiaksi pieni, eli torpparin mielestä\ntyhmä, antamaan mitään enempiä tietoja kuin että se oli hänen äitinsä\nja hän itse oli Elias.\n\nEi ollut muuta neuvoa kuin kantaa kuollut vaimo aittaan, missä\npakkanen säilytti ruumiin siksi, kunnes torppari ehti ilmoittaa\ntapahtuman ja asianomaiset pitivät huolta hautaamisesta. Kunta oli\npakotettu ottamaan pojan hoitoonsa, koska näytti mahdottomalta saada\nhäneltä mitään tietoa, missä hänen äitinsä aikoinaan oli ollut\nkirjoilla.\n\nElias joutui sentähden aikanaan huutolaiseksi ja sai joka vuosi\nuudessa huudossa uudet kasvatusvanhemmat. Kukaan ei viitsinyt\npitää häntä pitemmältä. Kaikki sanoivat, että hän oli liian tyhmä\noppiakseen mitään, niin että hänestä ei talossa ollut vähintäkään\nhyötyä. Eikä selkäsaunakaan pystynyt häneen -- sama jos olisi piessyt\nsahapukkia.\n\nVasta kun tuli isommaksi, alkoi hän kelvata lastenvaalijaksi, joiden\npuoleen luontonsa veti häntä niinkuin kaikkiin muihinkin turvattomiin\nmaanmatelijoihin. Ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että kelpasi\npaimeneen, jäi hän silloisten elatusvanhempainsa luoksi olemaan. He\nolivat keksineet hänen oikean toimialansa. Tuntui melkein kuin hän\nolisi itse ollut yksi luontokappaleista, niin hyvin ne ymmärsivät\nhäntä ja hän niitä. Niiden kanssa annettiin hänen sitten elää halunsa\nmukaan, s.o. yötä ja päivää, niin että hän kokonaan kasvoi hevosten,\nvasikkain ja lehmäin joukossa.\n\nHuoneessa hän harvoin puhui luotua sanaa, vastasi tuskin kysymyksiin,\neikä näyttänyt ollenkaan huomaavan, että hän alinomaa oli muun\ntalonväen pilkan esineenä. Mutta lehmien, hevosten ja lampaanvuonien\nkanssa voi hän jutella tuntikausia, vaikka hän aina vaikeni, kun\njoku lähestyi. Ainoastaan silloin, kun hän huomasi jonkun pitelevän\npahasti elukkaa, mitä tahansa, suurta tai pientä, avasi hän suunsa,\nmutta silloin olikin hän niin suulas, ett'ei paremmasta apua.\n\nSe tietysti huvitti talonväkeä, ja siksi he usein härnäsivätkin\nhäntä, lyömällä hevosta, potkaisemalla koiraa tai nakkaamalla jotain\nlehmän perään. Mutta niin tyhmä kuin hän olikin, huomasi hän sentään\nlopulta, että ne tekivätkin sen vaan hänen tähtensä, ja siitä pitäen\nei hän avannut enää suutansa vihanpurkauksiinkaan.\n\nRippikouluun tuli hän vasta melkein aikamiehenä ja siellä häntä\npitivät sekä toverit että pappi puolittain löyhkäpäisenä. Ja kun\nviimeksimainittu kahtena vuonna perättäin oli koettanut ajaa häneen\ntarpeellista tietoa taivaasta, helvetistä ja käskysanoista, julisti\nhän Eliaan liian typeräksi pääsemään armopöytään.\n\nEliaasta se oli jotensakin yhdentekevä. Hän oli saanut liian paljon\nkärsiä rippikoulutoveriensa pilkkaa ja oli hänen käsityksensä\nniistä ajallisista ja iankaikkisista eduista, mitkä seuraisivat\nherranehtoollisella käyntiä, liiaksi hämärä, että vastoinkäyminen\nolisi erittäin painanut hänen mieltänsä. Se hänestä oli tärkeintä\n-- oikeastaan ainoa tärkeä asia -- että hän nyt jossain määrin\noli päässyt omaksi herrakseen. Sillä toinen seikka, jonka hän\ntyhmyydestään huolimatta oli saanut päässänsä selville, oli se, että\nhänen ei enää tarvinnut tehdä ilmaista työtä niille, jotka olivat\nhänet kunnalta haltuunsa ottaneet. Nyt voi hän pyytää palkkaa ja\nmennä palvelukseen, mihin itse halusi.\n\nHänen viimeinen kasvatusisänsä hämmästyi tietysti aikalailla, kun\nElias eräänä kauniina päivänä pestausajan lähestyessä otti puheeksi\nmuuttuneen asemansa. Mutta kun hän hyvin tiesi, että oli mahdoton\nsaada parempaa hevosmiestä, tai ketään, joka täsmällisemmin täyttäisi\nne työt mitä hän yleensä voi tehdä, niin nielasi hän hämmästyksensä\nja tarjosi Eliaalle puolet tavallista renginpalkkaa. Ja kun Elias\nei ollenkaan kernaasti olisi jättänyt taloa, missä hän tunsi kaikki\nelukat niiden syntymästä saakka, niin suostui hän pitemmittä mutkitta\ntarjoukseen.\n\nPää-asiassa olikin jotenkin samantekevää, kuinka paljon palkkaa hän\nsai, kun ei hän kumminkaan koskaan käyttänyt siitä kuin mitättömän\npienen osan. Tupakanpolttoon ei hän ollut milloinkaan tottunut;\nolutta, viinaa tai muuta sellaista ei kukaan ollut koskaan hänelle\ntarjonnut ja vaatteihin tarvitsi hän sangen vähän, koska hän ei\nmilloinkaan poistunut kotinurkista paitsi työ toimissa. Ja vuoden\nlopulla jätti hän säännöllisesti kaiken saatavansa isännän haltuun --\nvastaiseksi, sanoi hän.\n\nSillä tavalla olisi hän varmaan elänyt kuolinpäiväänsä saakka, jollei\nisäntä olisi ottanut ajotöitä tehdäksensä uudella rautatiellä, ja\npannut Eliasta sinne ajomieheksi. Sellaisissa ajoissa rääkkäytyivät\ntavallisesti hevoset, mutta Eliaan ajaessa ei ollut siitä mitään\nvaaraa. Hän olisi kernaammin vetänyt kuorman itse kuin vaatinut\nliikaa hevoseltaan.\n\nSiitä alkoi kokonaan uusi elämä Eliaalle, joka ei koskaan ennen ollut\njoutunut mihinkään tekemisiin niin monen vieraan ihmisen kanssa.\nSiellä oli miehiä jos jonkinlaisista vieraista pitäjistä, joiden\nnimiäkään hän ei ennen ollut edes kuullut, miehiä, jotka olivat\nvaeltaneet ympäri koko maan, nähneet sekä Waasan että Helsingin.\nOlipa yksi ollut Pietarissa saakka, jossa hän sanoi keisarin asuvan.\n\nEliaan entiset käsitykset maailman laajuudesta muuttuivat tuota\npikaa ihan toisiksi. Ja melkein yhtä paljon muuttuivat hänen\nmielipiteensä siitä, mitä oikea mies maailmassa saa aikaan, kunhan on\nvähänkään onnea -- jos hän muuten lienee mitään sellaista ajatellut.\nMoni nuorista miehistä puhui, niinkuin ei mikään olisi mahdotonta --\nerittäinkin ne molemmat Härmäläiset, jotka olivat työjoukossa.\n\nElias suorastaan kauhistui heidän suuria sanojansa. Heidän suussansa\noli pikku asia päästä talonisännäksi. Sen he sanoivat monen\ntuttavansa tehneen. Ja toinen selitti aikovansa tulla herraksi! Hän\nostaisi suuren talon torppareineen ja tupalaisineen ja vähintäin\nviisikymmentä lehmää, kehui hän. Uskokoot häntä tai olkoot uskomatta,\nkuinka vaan haluavat, mutta heti kun hän saisi haalituksi matkarahat,\nmenisi hän Ameriikkaan. Siellä sitä ansaitsee kymmenen markkaa\npäivässä, ja sillähän pitäisi miehen jo päästä taloon käsiksi.\n\n-- Onko se kaukanakin? kysyi Elias.\n\nHe sanoivat, että pitää kuudesti pohjauttaa saappaita tiellä, -- niin\nkaukana se on. Ja nauroivat.\n\nElias huomasi, että ne tekivät pilkkaa hänestä, mutta siihen hän oli\ntottunut. Ja valetta taisi sekin olla, että siellä saisi kymmenen\nmarkkaa päivässä -- -- -- vaikka olivathan ne maininneet pari kolme\ntuttavaansa, jotka olivat menneet sinne tyhjin käsin ja kotiin\npalattuaan ostaneet talon. -- -- --\n\nJa kun hän ajatteli asiaa, muisti hän isännänkin joskus puhuneen\nihmisistä, jotka äkkipikaa olivat Ameriikassa rikastuneet\n-- -- -- Jotain perää mahtoi siis kumminkin olla Härmäläisten\npuheissa. -- -- --\n\nHän, Elias, ei tietysti koskaan pitäisi väliä isännäksi pääsemisellä\n-- se oli lapsellista sellainen ajatus. Mutta toisinaan, kun hän näki\ntalollisten ajavan kirkkoon uusilla vieterirattaillaan ja läikkyvillä\nsiioilla, hevoset täysinäisinä kuin kaurasäkit -- niin, silloin\nsaattoi hän kyllä ajatella, kuinka hauskaa olisi ajaa niin lihavalla\nja kiiltävällä hevosella, ja se kun olisi sitten vielä oma.\n\nSenvuoksi kuunteli hän yhä eteenkinpäin tarkasti, kun toiset ruuan\npäälle tupakoidessaan juttelivat Ameriikasta ja niistä seuduista\nsiellä, joissa eniten ansaitsi. Jonkun kerran hän jo itsekin kysyi\njotain seikkaa, mutta silloin nauroivat toiset aina, sanoivat, ett'ei\nMöykkiä siinä maassa tarvittu ja kysyivät, oliko hänellä kuusien\nsaappaiden paikat matkaa varten.\n\nNaurakoot! ajatteli Elias -- kyllähän lakkaavat, jos minä todellakin\nmenen sinne ja tulen rahojen kanssa takaisin!\n\nKoko kesän ja syksyn tuumaili hän sitä, mitä kuuli Ameriikasta,\njoka oli ainaisena puheenaineena työmiesten kesken. Toinen Härmän\nmies oli todellakin lähtenyt ja toinen odotteli vaan, kunnes saisi\npilettirahan kokoon. Joll'ei hän olisi juonut niin paljon, niin olisi\nhänkin varmaan jo ollut matkalla, mutta joka tilin perästä oli hän\nhumalassa ja niin täytyi hänen odottaa taas.\n\nSe oli muuten hän, joka antoi Eliaalle enimmät tiedot siitä luvatusta\nmaasta, sekä oikeita tietoja että paljon muitakin -- kun hän oli\nleikillisellä tuulella. Ja kuta enemmän Elias kuuli hyvistä toiveista\nAmeriikassa, sitä varmemmaksi tuli hänen päätöksensä tehdä se suuri\nyritys.\n\nNiinpä ajatteli hän vähitellen oikean suunnitelman niiden tietojen\nperusteella, joita hän oli saanut. Ja kun marraskuun ensi päivä oli\nkäsissä, hämmästytti hän isäntäänsä pyytämällä säästössä olevia\nrahoja niiltä vuosilta, joilta hän oli palkkaa saanut.\n\n-- Paljonko luulet niitä olevan? kysyi isäntä varovasti.\n\nSitä ei Elias tiennyt.\n\n-- No, paljonko sinä sitten tahdot ottaa niitä, ja mihin sinä niitä\ntarvitset?\n\n-- Kaksisataa viisikymmentä minä tarvitsen -- päästäkseni Ameriikkaan.\n\nJos Elias olisi sanonut, että hän aikoi päästä puheenjohtajaksi\nkunnallislautakuntaan, tai Waasanläänin kuvernööriksi, olisi isäntä\ntuskin ällistynyt sen enemmän. Mutta hän toipui pian hämmästyksestään\nja ilmoitti Ameriikkaan aikovalle, ett'ei hän niine hyvineen saisi\njättää palveluspaikkaansa.\n\n-- Sinun olisi pitänyt siitä ilmoittaa pestausaikana, selitti hän.\n\n-- Ettepä tekään kysynyt, tahtoisinko jäädä, ettekä tarjonneet\npestiä, väitti Elias hiljaisesti.\n\nSiitä tuli isäntä vielä enemmän hämilleen ja hänen teki kovasti\nmielensä kirota -- kun ei enää voinut olla varma tuollaisistakaan\nhölmöistä! -- Mutta ääneensä kysyi hän Eliaalta, tyytyisikö tämä\nkahteensataan viiteenkymmeneen markkaan kuluneilta vuosilta.\n\nElias kynsi päätänsä joka puolelta, koetti ajatella, mitä se tekisi\nkahdeksalta vuodelta -- ja sanoi lopulta, että hän tuumisi ja laskisi\niltaan mennessä.\n\nTunti sitten olisi se vaikuttanut isäntään aivan samalla tavalla,\njos joku hänen vasikoistansa olisi sanonut aikovansa ruveta\ntuumimaan jotain laskuesimerkkiä. Mutta nyt oli hän Eliaan viimeisen\nesiintymisen johdosta joutunut niin hämilleen, että hän hetken päästä\nhaki hänet käsiinsä ja sanoi laskeneensa, että siitä tulee noin\nkaksisataa kahdeksankymmentä markkaa.\n\n-- Ei siitä taida tulla mitään voittoa minulle silläkään tavalla,\nepäili Elias. Mutta kun hänen ei ollenkaan onnistunut selvitellä\nomia muistojaan, suostui hän tarjoukseen ja piirsi ristin isännän\nkirjoittamaan kuittiin.\n\nSeuraavana päivänä oli hän matkalla Waasaan, maksoi piletin\nIshpemingiin Michiganissa ja joutui asiamiehen huostaan\nmääräpaikkaansa toimitettavaksi, tarvitsematta itse sen enemmän\nvaivata päätään siitä asiasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos Elias Möykkä olisi tarkoin tiennyt, mitä Ameriikkaan\nmatkustaminen on, on hyvin luultavaa, että hän kaiken ikänsä\nolisi ajanut isäntänsä hevosia -- ja jättänyt säästönsä hänen\ntalteensa. Mutta siitä ei ollut Härmän mies puhunut mitään, eikä\nhän tullut itsekään siitä selville, ennenkun oli liian myöhäistä\nkääntyä takaisin. Se alkoi jo Pohjanmerellä sellaisella pakkasella\nja myrskyllä, ett'ei ollenkaan voinut oleskella kannella. Ja\nvälikannella oli vallan sietämätöntä.\n\nItse hän ei ollut merikipeä, mutta sen sijaan olivat kaikki muut\njärjestään, sekä yöllä että päivällä -- -- se oli kauheata kurjuutta!\nMutta vieläkin kurjemmaksi tuli elämä Atlantin-laivalla, sittenkun\nhe olivat lähteneet Liverpoolista ja joutuneet yhteen kaikenmoisten\nulkomaalaisten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä, mitä\nheille puhui. Ja yhtä vähän voi puhua laivan oman miehistönkään\nkanssa. Ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea.\n\nAinoa lohdutus oli se, että voi oleskella kannella melkein millä\nilmalla tahansa. Laiva oli siksi suuri ja korkea, että laineet\nainoastaan ensimmäisenä päivänä lähdön jälkeen roiskuivat yli kannen,\nmutta sitten tuli olo paremmaksi, vaikka keikkui se sentään niin,\nettä useimmat olivat kipeitä.\n\nKolmantena päivänä kantoi pari laivamiestä matrassilla kannelle erään\nnuoren naisen, ja asettivat hänet lähelle sitä köysivyyhteä, jolla\nElias istui. Hän oli nähnyt hänet jo ennen suomalaisella laivalla\nja sitten Liverpoolin asemalla. Nyt hän näytti melkein kuolleelta,\nmaatessaan siinä silmät ummessa ja liikkumatonna -- niin avutonna,\nniin avutonna, että Eliaan tuli oikein sääli häntä.\n\n-- Tuntuuko paremmalta? kysyi hän, kun nainen hetken päästä avasi\nsilmänsä ja loi ne häneen.\n\n-- Hiukan paremmalta, kiitos vaan -- -- täällä ylhäällä tuulessa.\n-- -- Ne sanovat, että minä pian paranisin, kun vaan saisin pysymään\njotain ruokaa sisässäni. -- --\n\n-- Tahdotteko koettaa syödä jotain?\n\n-- Kun voisi saada yhden silakan -- oikein suolasen -- -- mutta ehkä\nkahvitippakin auttaisi -- -- niillä ei mahda olla silakkaa!\n\nElias toi hänelle kahvia omassa läkkiastiassaan, ja hän ryypiskeli\nkiitollisena kuuman juoman. Koe onnistui. Vähän ajan perästä tunsi\nhän itsensä niin paljon paremmaksi, että yritti istumaan, ja silloin\nveti Elias matrassin köysivyyhden viereen, niin että sairas voi\nnojautua sitä vastaan.\n\nSiitä johtui heidän tuttavuutensa ja sitten oli nainen Eliaan\nturvattina ja seuralaisena loppumatkan. Ensin oli Elias vähän arka,\nkun nainen virkistyi niin paljon, että voi liikkua laivalla ja tulla\nomin neuvoin toimeen. Mutta kun toinen oli aina yhtä ystävällinen\nhäntä kohtaan, rohkaisihe hän palvelemaan häntä eteenkinpäin\nparhaansa mukaan.\n\nPäivää ennen perille tuloa uskalsi hän jo kysyä naiselta, mihinkä\npaikkaan Ameriikassa hän aikoi.\n\n-- En oikein tiedä -- -- Pilettini on vaan New-Yorkiin, jossa minun\npitäisi saada vähän rahaa eräässä konttoorissa. Ehkä ne siellä voivat\nneuvoa, mitä minun olisi tehtävä.\n\nEliaasta se tuntui kummalliselta -- hän kun itse oli jo etukäteen\nmääritellyt koko matkansa. Mutta kun hän siihen asiaan ei tiennyt\nmitään sanoa, huomautti hän vaan, että palkat New-Yorkissa olivat\nhuonommat kuin muualla, mikäli hän oli kuullut puhuttavan.\n\n-- Kyllä ne minulle taitaa riittää, tuumi nainen -- jos joku vaan\nhuolii minua palvelukseensa.\n\n-- No miksikä ei teitä?\n\n-- Niin, minä en tiedä oikein, mitä lienevät kirjoittaneet\npapereihini, mutta jos niihin kaikki on pantu, niin silloin se ei ole\nminkään helppoa.\n\nElias katseli ihmeissään naista, eikä puhunut mitään. Nainenkin\nistui hetken äänetönnä, kuunnellen koneen säännöllistä jyskytystä\nja aaltojen hyrskähtäviä iskuja kokkaa vastaan, ja sitten alkoi hän\nkertoa itsestään:\n\nEttä hänelle oli sattunut onnettomuus palveluksessaan kauppiaalla\n-- -- puotimiehen kanssa -- -- eikä se ottanut häntä, niinkuin\noli luvannut, vaan lähetti hänet hänen kotipitäjääsensä ja eikä\nvanhemmista ollut kumpikaan elossa. -- -- Sitten syntyi lapsi -- --\nja häntä sakotettiin käräjissä siitä, että se oli avioton -- --\nvaikk'ei se elänyt kuin viikon. Sitten olivat kaikki niinkuin koiria\nhäntä kohtaan, kunnes hän otti muuttokirjansa -- siihen se oli kaikki\nmerkitty -- ja meni takaisin kaupunkiin. Ja kun puotimies ei tahtonut\nmitään tietää hänestä -- käski hänen hakemaan toista, niin raivostui\nhän siihen määrin, että uhkasi manuuttaa hänet. -- --\n\n-- En minä sentään olisi tainnut sitä tehdä, lopetti hän -- mutta hän\nkysyi paikalla, enkö tahtoisi lähteä Ameriikkaan, jos hän maksaisi\nmatkan -- -- ja sitten minä läksin.\n\nElias tuumaili asiaa niin, että pää tärisi. Olla sakotettu\nsellaisesta ja se sitten vielä pantuna papereihin, se voisi olla\nhyvinkin vaarallista, etenkin vieraassa maassa. -- -- Mutta kun hän\noli kysynyt, osaisivatko ne Michiganissa lukea edes ulosseteliä, niin\noli Härmäläinen sanonut, ett'ei siellä kysytä mitään papereita. -- --\n\n-- Teidän pitää tulla mukana aina Michiganiin saakka, neuvoi hän, kun\noli ajatuksissaan päässyt niin pitkälle. -- Minä olen kuullut, ett'ei\nsiellä kysytä mitään papereja eikä todistuksia.\n\n-- Mitenkähän paljon sinne matka maksaa?\n\n-- Ei sen pitäisi hyvinkään kalliin oleman -- -- ei ollut suurta eroa\npiletin hinnassa New-Yorkiin ja sinne. Ja siellä ovat palkat paremmat.\n\n-- Kun vaan ne rahat, jotka saan riittäisivät -- --\n\n-- Minulla on rahaa jälellä, vakuutti Elias\n\n-- ja niitä minä en tarvitse sinne päästyäni. Siellä kuuluu\nansaitsevan kymmenen markkaa päivässä.\n\n-- Antaisitteko te rahanne minulle, jota ette ollenkaan tunne?\n\n-- Niin -- en tiedä, sanoi Elias -- mutta -- mutta -- sitähän täytyy\nauttaa, joka on avun tarpeessa.\n\nSiihen ei nainen vastannut mitään. Mutta hän tuli ajatelleeksi\npuotimiestä, kuinka se oli puhunut vallan toisin. -- Oli todellakin\nsuuri ero ihmisten välillä. -- --\n\n-- Minä olen Kristiina Antintytär Kauhajoelta, sanoi hän hetken\npäästä, ikään kuin hän mielestään olisi ollut velvollinen antamaan\nEliaalle edes sen verran tietoja ihmisestä, jota hän tahtoi auttaa.\n\nEliaan mielestä olikin asia sillä ratkaistu. Se oli hänestä nyt niin\nselvä, että hän pitemmittä mutkitta rupesi selittämään naiselle omia\naikeitansa ja tietojansa Michiganista. Ja ne olivat enimmäkseen\ntietoja, jotka suuresti olisivat hämmästyttäneet Michiganin\nasukkaita, vaikkakin Elias oman parhaan ymmärryksensä mukaan oli\nkoettanut eroittaa ruumenet vehnistä Härmän miehen kertomuksissa.\n\nKristiina huomasi kyllä, ett'ei kaikki voinut olla läheskään\ntodenperäistä, mutta ymmärsi myöskin, että Elias itse uskoi kaikki.\nJa sittenkun hän oli kysellyt Eliaalta yhtä ja toista hänen\nelämästään, saattoi hän helposti käsittää, miksi miestä oli alettu\nkutsua Möykäksi. Mutta sen sijaan, että olisi ruvennut hänelle\nnauramaan, heräsi hänessä päinvastoin puoleksi äidillinen ja kokonaan\nnaisellinen halu ottaa hoitoonsa tuo suuri, vahva ja lapsellinen\nmies, joka ei tosin ollut järin viisas, mutta sen sijaan paljoa\nhyväsydämmisempi kuin kukaan hänen ennen tapaamistaan ihmisistä.\n\nSiksi antoikin hän Eliaan, New-Yorkiin saavuttuaan, ostaa piletin\nIhspemingiin. Hänen omat rahansa -- tahi puotimiehen -- olisivat\ntuskin riittäneet puoleen matkaan ja niin oli Eliaan mielestä\nparasta, että ne säästettäisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIshpemingissä oli kuitenkin sangen vaikea saada työtä tai ansiota\nsiihen aikaan, kun he sinne saapuivat. Kaikki oli tilapäisesti\nlainauksissa eikä ollut puhettakaan kahdesta dollarista päivässä;\npäinvastoin oli siellä sadottain miehiä, jotka mielellään olisivat\ntehneet työtä ruokapalkoillakin. Mihin tahansa Elias kääntyikin,\nsai hän aina saman vastauksen: mahdotonta ottaa ketään työhön!\nKristiina Antintytär sitävastoin sai jo parin päivän perästä paikan.\nNaispalvelijain saanti on aina vaikea kaukana lännessä, ja siksi\nmaksettiin niille huonoista ajoista huolimatta kolme dollaria\nviikolta -- paitsi vapaata elantoa, tietysti. Ja hänen papereitaan\nei siellä kukaan edes kysynytkään. Hänelle näytti tulevaisuus kyllin\nvaloisalta ja siitä sanoi hän olevansa yksinomaan kiitollisuuden\nvelassa Eliaalle.\n\n-- Kyllä tästä ajat pian paranevat, lohdutti hän Eliasta, kun pari\nviikkoa tulonsa jälkeen tapasi hänet kadulla ja hän näytti tavallista\nalakuloisemmalta.\n\n-- Kaikkihan sanovat, ett'ei tätä voi pitkältä kestää, ja niin pian\nkuin työt alkavat, tulee kyllä ansiota.\n\n-- Ja siihen mennessä saa kerjätä, huomautti Elias synkästi -- tai\nnähdä nälkää, joll'ei voi kerjätä. Ja minä en voi, vaikka rahani\nonkin lopussa.\n\n-- Mutta minähän olen velkaa piletistä ja voin nyt ruveta sitä\nmaksamaan, kun minulla on palkka.\n\nSitä ei Elias ollut tullut ajatelleeksi -- eikä voinut sillä hetkellä\nedes muistaa, kuinka paljon sitä oli. Mutta paljoa sitä ei ollut.\n\n-- Pitkällekö se riittää? -- Ei sitä ole kuin murunen, sanoi hän.\n\n-- Jos minä maksan puolitoista dollaria viikossa, niin kestää se\nsentään jonkun aikaa. Ja kun olen velkani maksanut, voit sinä lainata\nminulta.\n\n-- En suinkaan minä ruvenne elämään sinun työstäsi!\n\n-- Sitähän täytyy auttaa, joka on avun tarpeessa -- niinkuin itse\nsanoit? Mutta nyt on vielä kysymys sinun omista rahoistasi.\n\nPuolellatoista dollarilla viikossa olisi Elias ehkä nipin napin\nvoinut pysyä hengissä -- joll'ei siellä olisi ollut niin monta muuta\nnälkäistä. Mutta hän ei voinut sietää niitä nälkäisiä katseita,\njotka seurasivat jokaista hänen suupalaansa, jakamatta omaansa niin\npitkälle kuin riitti. Ja niin olivat hänen rahansa menneet ennen\nviikon loppua.\n\n-- No kuinka käy? kysyi Kristiina hyvää toivoen, kun Elias seuraavana\nmaanantaina tuli perimään toista viikko-osuuttansa.\n\nElias arveli, että olisi ehkä voinut käydä paremminkin ja kun\nKristiina vielä teki muutamia muita kysymyksiä, niin selvisi hänelle\npian koko asiain tila.\n\n-- Oi sinä miesparka! huudahti hän -- se ei kelpaa ollenkaan. Nyt\nminä annan sinulle kaksikymmentäviisi centtiä joka päivä, niin että\nsaat edes kerran päivässä ruokaa, jospa sitten jakanetkin muille.\n-- -- Sinähän voisit antaa vaikka housut jalastasi, jos vaan joku\npyytäisi!\n\n-- Ei ne taida sentään minun housujani pyytää, arveli Elias,\nkatsahtaen surumielisesti kysymyksessä oleviin vaatekappaleihin.\n\n-- Se on sinun onnesi, sanoi Kristiina lohduttavasti.\n\nSenjälkeen kävi sentään hiukan paremmin jokapäiväisen leivän kanssa,\nvaikk'ei Elias sillä ruokajärjestyksellä mitenkään vaurastunut. Mutta\npahemmin oli vaatetten laita.\n\nHänellä ei ollut Ameriikkaan tullessaan kuin pari paitaa, paitsi\nniitä vaatteita, mitkä hänellä oli päällään, ja ne eivät suinkaan\nolleet parantuneet siitä, että hän niissä oli kävellyt, seissut\nja maannut koko ajan, minkä oli kultamaassa ollut. Ne olivat jo\nennestään pahasti kuluneet ja nyt tulleet aivan repaleisiksi, samalla\nkun tukka oli saanut vapaasti kasvaa, niin että hän alkoi näyttää\nkaikkein pahimmalta retkaleelta. Kristiina oli luultavasti ainoa,\njoka ei siihen pannut mitään erityistä huomiota, tai ei ainakaan\nkatsellut häntä vähemmän suopeilla silmillä kuin ennenkään.\n\nNälistyneet työmiehet kaupungissa alkoivat kumminkin lopulta\nkyllästyä alituisiin turhiin lupauksiin hätä-aputöistä, muutamien\nkaivantojen uudestaan avaamisesta y.m.s. Heidän kärsivällisyytensä\noli lopussa ja sitä näyttääkseen ryöstivät he muutamia leipuripuotia,\nlöivät ikkunat rikki parin kaupunginvaltuusmiehen asunnossa, ja\ntekivät muuta pahaa, niin että rauhalliset asukkaat alkoivat pelätä\nheitä. Ja Kristiinan isäntä ei ollut suinkaan rohkeimpia, hän,\njoka asui jotensakin syrjässä ja oli muutenkin luonnostaan hyvin\nvarovainen.\n\n-- Te ette saa enää laskea luoksenne tuota miehen roikaletta,\nsanoi hän eräänä iltapäivänä nähdessään Eliaan lähtevän sieltä.\n-- Hän tulee vielä jonakuna kauniina yönä tänne muutamien muiden\nsamallaisten herrasmiesten kanssa ja ryöstää koko talon.\n\nKristiina oli vähällä purskahtaa nauruun, ajatellessaan Elias Möykkää\nryövärinä -- häntä, joka ei olisi voinut pahoin pidellä kissaakaan!\nMutta kun isäntä ei sallinut puhuttavankaan mitään sellaista,\nhuomasi Kristiina, että hän todellakin oli niin pelkuri, että siitä\nvoisi koitua heille pahoja seurauksia. Ja sen vuoksi menikin hän\nseuraavana päivänä tapaamaan Eliasta kadulla ja pani määräksi, että\ntämä vast'edes tulisi vasta iltamyöhällä, kun isäntäväki oli mennyt\nlevolle.\n\nKyllä se onkin roskasen näköinen, ajatteli hän, katsellessaan Eliaan\njälkeen kadulle. Ja rahan hän kyllä olisi voinut antaa sille ulkona\nkadullakin, mutta pitäisihän sen päästä hetkiseksi lämpimäänkin.\n\nKun Elias tuli, laski hän hänet suurimmalla varovaisuudella kyökkiin\nja selitti kuiskaamalla, miksi hän ei enää voisi tulla päiväsaikaan.\n\n-- Ja sinä näytät todellakin vaaralliselta, lisäsi hän. -- Mutta minä\nleikkaan sinun hiuksesi ja paikkaan edes takkisi.\n\nElias antoi hyvillään hänen tehdä, mitä hän halusi.\n\n-- Nyt sinä näytät kokonaan toiselta mieheltä! sanoi hän lopetettuaan\nhiuksien leikkuun -- -- Kyllä sinulla pitäisi olla joku hoitaja\n-- -- -- Joll'ei sitä käräjämatkaa olisi ollut, voisimme me mennä\nnaimisiin, sitten kun täällä ajat paranevat, lisäsi hän puoleksi\nleikillään. -- Kas niin, otappa nyt takki päältäsi!\n\nElias totteli, mutta hitaasti se kävi -- -- Voisikohan se todellakin\najatella naimakauppoja hänen kanssaan? -- -- Mutta ehkä sekin\npilkkasi häntä -- niinkuin kaikki muutkin -- --\n\n-- Sinun käräjämatkasi ei merkitse mitään, sanoi hän, ojentaissaan\nhänelle takkiaan -- -- mutta ei kaiketi minunlaiseni kelpaa sinulle\n-- -- --?\n\nElias katsoi häntä suoraan silmiin ja toinen huomasi, että sillä oli\ntäysi tosi mielessä.\n\n-- Etteikö kelpaisi? -- aivankuin kuka tyttö tahansa ei olisi\niloinen, saadessaan niin hyvän miehen kuin sinä olet! -- -- Herra\nJumala! kun kaikki tuo olisi tapahtumatta -- -- ja nyt se on pistetty\npapinkirjaankin ikuiseksi häpeäksi!\n\nHän puhkesi itkuun. Ja Elias -- hän olisi varmaan syleillyt ja\nsuudellut häntä, jos vaan olisi sellaisia temppuja ymmärtänyt.\nMutta sitä hän ei ymmärtänyt, pyyhkieli vaan ystävällisesti hänen\nolkapäitään.\n\n-- Mitä me huolimme siitä, mitä ennen on tapahtunut, lohdutteli hän\n-- ja viisi papinkirjasta, jos sinä vaan otat Möykän!\n\nEnempää he eivät puhuneet, mutta Kristiina vuodatti siinä määrin\nkyyneleitään hänen rikkinäiselle takilleen, että Elias vallan unohti\nsen mahdollisuuden, että tyttö olisi voinut tehdä pilaa hänestä. Ja\nkun pahimmat reiät oli ommeltu umpeen, veti hän takin päälleen ja\nläksi ulos, sanomatta muuta jäähyvästiä, kuin:\n\n-- Se kauppa pitää, jos sinä et peräänny.\n\n-- Sinun paitasikin olisi paikattava, sanoi tyttö ovessa --\nmutta jääköön se toiseen kertaan. Ja hän sysäsi Eliasta niin\nsydämmellisesti selkään, että tämä hymyili itsekseen aina seuraavaan\nkadunkulmaan saakka.\n\nMutta seuraavana aamuna oli isäntä niin raivostunut, että uhkasi ajaa\nKristiinan pois ja ilmoittaa hänet poliisille kevytmielisenä naisena,\njos hän vielä kerrankaan päästäisi ketään luokseen yön aikana.\nSellaista hän ei aikonut kärsiä talossaan!\n\nJoll'ei asia olisi koskenut Eliasta, olisi Kristiina muuttanut\npaikalla. Mutta jos ne ajattelivat sellaista hänestä, niin ei hän\nvoinut ensi hädässä toivoa itsellensä uuttakaan paikkaa, ja siinä\ntapauksessa ei hän voisi auttaa Eliasta. -- -- Ja jos ne taas\nilmoittavat hänet poliisille, niin pitäisi hänen lopulta kumminkin\nnäyttää paperinsa! -- -- Siinä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin\ntavata Eliasta kadulla ja siellä pistää raha hänen kouraansa --\ntottapa kerran tulisi kurjuudestakin loppu!\n\nPari viikkoa kului sillä tavalla. Kristiina tapasi joka ilta\npikimältään Eliaksen talon edustalla, mutta sillä välin he eivät\nnähneet toisiaan.\n\nMutta eräänä iltana, kun pakkanen oli tavallista purevampi ja tuuli\nkävi läpi luiden ja ytimien, ei hänellä ollut sydäntä jättää häntä\nsiihen seisomaan ja värisemään kylmästä. -- Tule sisään, sanoi hän\npäättävästi. -- Ilmoittakoot nyt minut poliisiin, tai tehkööt mitä\ntahansa, jos huomaavat sinut, mutta sinähän kuolet kerrassaan,\njoll'et saa lämmitellä.\n\nHe hiipivät niin hiljaa ja varovasti kuin mahdollista eteisen kautta\nkyökkiin. Kaikki kävi hyvin.\n\n-- Ota nyt paita päältäsi, kuiskasi Kristiina -- niin minä menen ylös\nvinttikamariini ja paikkaan sen siellä. Täällä minä en tohdi tehdä\ntulta, mutta sinä voit istua täällä lämpimässä niin kauvan.\n\nHän otti kengät jalastaan, ett'ei häntä kuultaisi rappusissa.\n\n-- Ole nyt ihan hiljaa, varoitti hän vielä kerran, ennenkun hiipi\nulos. -- Se olisi kauhea häpeä, jos jouduttaisiin poliisin käsiin.\n\nPitkään aikaan ei Elias liikauttanut edes sormeaan. Mutta sitten\noikasi hän hiukan toista jalkaansa, joka alkoi puutua, ja satutti\nhiilihankoa, joka oli uunin nurkassa. Se kaatui tietysti kovalla\nkolinalla syvässä hiljaisuudessa, ja Elias hyppäsi pystyyn.\n\nElias seisoi ehkä puoli minuttia liikahtamatta. Sitten kuuli hän\nylhäällä avattavan ovea, ja riensi varpaillaan eteiseen.\n\n-- Kuka siellä? kysyi joku kovalla, pelästyneellä äänellä portailta.\n\nElias pysähtyi suoraan kadulle vievän lasioven eteen, mutta ei\nvastannut mitään:\n\n-- Vastaa tai minä ammun! uhkasi ääni.\n\n-- Minä luen kolmeen saakka -- yksi -- kaksi\n\nElias oli vaiti.\n\n-- Kolme!\n\nLaukaus kuului ja Eliaasta tuntui ihan kuin häntä olisi lyöty\nankarasti piiskalla sääreen. Mutta hän seisoi hievahtamatta ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä kuului toinen laukaus, samassa kun\nKristiina tuli kiirehtien alas vinniltä.\n\nSilloin hän liikautti itseänsä, kääntyi puoleksi oveen päin, mutta\nkaatui suulleen, kasvot lattiaan.\n\n-- Herra Jeesus siunatkoon! kirahti Kristiina hyökäten isännän ohitse.\n\nIsäntä seurasi häntä, sytytti kaasun ja koetti -- itse kalpeana\npelästyksestä -- nostaa Kristiinan kanssa kaatunutta ylös. Mutta kun\nhe käänsivät hänet, huomasivat he, ett'ei siitä enää ollut mitään\nhyötyä. Paikattu takki oli avoimena rinnan kohdalta, ja he huomasivat\nkuulan menneen suoraan sydämmeen.\n\nMonta sanaa ei tuhlattu Elias Möykän muistolle, kun sanoma hänen\nkuolemastaan lopulta saapui hänen entisen isäntäväkensä korviin.\n\n-- Liian tyhmä hän olikin elämään -- vallankin vieraassa maassa! oli\nemännän hautapuhe. Eikä isännälläkään ollut mitään muuta sanottavaa.\n\n\n\n\nÖversti Beckridge ja hänen gorillansa.\n\n\nNe olivat monivaiheisia kuukausia ne, joita vietin Kalliovuorilla\nvähän sen jälkeen kuin nuo uudet, suuret kultalöydöt oli tehty\nKoloraadossa ja houkutelleet kaiken maailman kansaa ahtautumaan\nnoihin kurjiin kaivoskaupunkeihin, joita kultamailla kasvoi kuin\nsieniä sateella. Monivaiheisia monella tavalla ja täynnä kaikellaisia\npettymyksiä, niin että ne silloin näyttivät hukkaan menneiltä.\nMutta olivat ne samalla niin monimuistoisiakin niihin liittyviin\nkokemuksiini nähden, ett'en kadu oleskeluani kultamaassa, vaikk'ei\nkullan kaivaminen onnistunutkaan.\n\nSillä eihän se onnistunut. Ei näet ole joka miehelle suotu löytää\nkultasuonia edes niissäkään seuduissa, joissa kultamalmia on\nrunsaasti. Siihen tarvitaan paitse onnea ainakin jonkun verran\nliikepääomaa ja kykyä kärsimään vaivoja ja vastuksia suurempia kuin\nennen oli voinut kuvitellakaan. Onneaan ei nyt kukaan voi komentaa,\nvaikka toiset ehdot olisivatkin jotakuinkin täytettävissä.\n\nAlussa oleskelin minä Koloraadossa, juuri sen maan keskustassa, jossa\nkultakuume pahimmin raivosi, kunnes tulin jotenkin vakuutetuksi\nsiitä, että kultaonneni ei vielä ollut koittanut. Päätin sentähden\nkääntää selkäni lännelle ja palata idemmäksi sivistyneempiin\nseutuihin. Mutta juuri silloin näytti siltä kuin onni, minun onneni,\nolisi tuuminut ruveta kääntymään.\n\nEihän siitä tosin tullut mitään kultakaivosta silläkään kertaa, mutta\nlikeltä kuitenkin piti. Ja sentähden päätin minä viipyä vielä vähän\naikaa tuolla erämaissa, jossa elämä on aina niin arpapelin kaltaista,\nett'ei kukaan voi kokonaan vapautua siitä ajatuksesta, että hänenkin\nvuoronsa on kerran tuleva.\n\nSen \"leirin\" -- kuten uusimpia kaivoskaupunkeja aina nimitetään\n--, jossa minun onneni oli vähällä tulla, hylkäsin kuitenkin\nkohta. Salama ei kuitenkaan iske kahta kertaa samaan paikkaan,\nsanotaan, ja yhtä vähän voi toivoa yhtyvänsä toista kertaa onneensa\nsiinä, missä se kerran hipaisi. Niin ainakin on kirjoitettu siinä\nkirjoittamattomassa lakikirjassa, jota pelaajat ja onnen etsijät\nnoudattavat.\n\nKun se onnenetsijäin lauma, joka oli tulvinut siihen suuntaan, missä\nensimmäiset löydöt tehtiin, ei ollut saanut tarpeeksi tilaa siellä,\nvalui se yhä lännemmäksi. Idahoon saakka oli osa kullankaivajoita\nhajautunut ja kaikkialla kuului Koloraadossa huhuja siellä täällä\ntehdyistä suurista löydöistä. Ei tietysti voinut ennakolta päättää\nmitään siitä, mikä paikka olisi paras, vaan oli epäilemättä\noikeinta antaa sattuman määrätä. Nousin siis ensimmäiseen länteen\npäin menevään junaan ja kuulin hetken aikaa junassa oltuani, että\ntuottava kultasuoni oli löydetty eräässä paikassa, joka oli vaan\nmuutamia tuntia länteenpäin, mutta jonne oli puolen päivän jalkamatka\nlähimmältä rautatieasemalta.\n\nSenpä vuoksi olikin junassa niin paljon seikkailijain näköisiä\nmiehiä. Minä katsoin tuon sattumalta saamani tiedon kohtalon\nviittaukseksi ja astuin junasta seuraavalla asemalla. Mutta uuteen\nleiriin tulin vasta myöhään illalla. Kun ei minulla ollut halua\neikä varaa maksaa kymmentä dollaria hevoskyydistä vanhanaikaisissa,\nretuavissa kyytivaunuissa, venyttelin minä jäseniäni astumalla\njalkaisin ja samoin tekivät useimmat muutkin matkatovereistani.\n\nLeirissä olivat kaikki hotellit täpötäynnä. Niitä oli ehditty\navata kolme -- kaksi samana päivänä kuin minä tulin. Ei auttanut\nmuu kuin asettua yhteen ravintolahuoneista, jotka samalla olivat\npelihuoneita, ja oikaista jäsenensä oman villavaippansa päällä\njossain nurkassa. Ravintolahuoneessa olo ei ollut sen levottomampaa\nkuin makuuhuoneissakaan, sillä pelaaminen kesti aamupuoleen\nja kun hotellit olivat vaan lautavajoja, kuului melu ja elämä\nhienojen seinien läpi melkein yhtä selvästi kaikkialle. Ja voihan\nravintolahuoneessa aina kuulla jotain, joka saattoi olla hyvä tietää.\n\nSeuraavan päivän vietin minä vaeltamalla ympäristössä, jossa nuo\npaljon kehutut löydöt olivat tehdyt viime viikolla. Ei ollut\nenää ainoatakaan neliömetriä penkomatonta maata sillä lyhyellä\nkannaksella, jossa runsas kultasuoni oli tullut esiin. Kaikkialla\nkuokittiin, kaivettiin ja porattiin. Ja vähä väliä paukahteli\nräjähdyslaukauksia jostain niistä koloista, joita oli tehty vuoreen\nsiinä turhassa toivossa, että ilmaantuisi joku osa löydettyä\nkultasuonta.\n\nKultamalmisuonet juoksevat näet niin epäsäännöllisesti, ett'ei\nkoskaan voi varmuudella sanoa, minne päin ne menevät, vaikka\nvuorikerrokset kulkevatkin pinnalla jotenkin säännöllisesti.\nSyvemmällä maan sisässä voi suuremmalla menestyksellä toivoa\nlöytävänsä sen suonen jatkoa, joka on ilmaantunut pinnemmalla ja\njoskus voi suoni siellä olla suurempikin kuin ylempänä. Mutta kun\nei laskuihin siinäkään suhteessa ole luottamista, niin muuttuu\nkaivaminen, kuokkiminen ja poraaminen sen kautta uuden löydön\nläheisyydessä mitä nurjimmaksi arpapeliksi.\n\nPitkin sen pienen harjun selännettä, joka kulki laakson poikki, oli\nmaa, niinkuin sanottu, mitattu palstoihin -- \"claims\" -- ja joka\npalsta oli jo vallattu. Tähän saakka ei vielä ollut löydetty muuta\nkuin tuo yksi kultakvartsisuoni, mutta se oli todellakin runsas\nsiitä päättäen, mitä siitä kerrottiin, sillä nähdä ei uutta kaivosta\nsaanut ehdolla millään. Se olisi ehkä voinut antaa jotain viittausta\nkultasuonen suunnasta ja semmoisten tietojen leviäminen olisi ollut\nhaitallinen löytöjen tekijälle claimia toisille myydessä.\n\nJärjellisintä oli siis odottaa ja sillaikaa ottaa selkoa\nmaasuhteista. Jos vielä jotain löytöjä tapahtuisi, niin voisi\nniiden mukaan ehkä päättää jotain malmisuonen suunnasta. Ja silloin\nkannattaisi ehkä ruveta pyykittämään itselleen claimia jollain niistä\nkukkuloista, jotka kulkivat kahden puolen laaksoa.\n\nMelkein koko päivä kului minulta tutkimusteni tekoon ja tulin\nminä illalla siihen päätökseen, että toiveeni olivat niinkuin\nviisikymmentä tuhatta yhtä vastaan. Mutta ne voisivat parantua\nhyvinkin tuntuvasti, jos uusia löytöjä piankin tehtäisiin. Ja oli\nmiten oli, samaa peliähän täällä pelasivat kaikki muutkin.\n\nKun palasin hotelliin, tehtiin siellä jo illallisvalmistuksia ja\nolin minä niin uupunut, ett'en halunnut muuta kuin istua hiljaa\njossain nurkassa. Mutta kun nyt siinä istuin ja imin piippuani,\nherätti vastustamattomasti huomiotani pieni, ylen hullunkurinen\nkyyppari, joka paraallaan kattoi pöytää. Hän alkoi juuri latoa\npöydälle pinottain vastaleivotuita, höyryäviä pikku kakkuja tai\noikeastaan puoleksi paistuneita taikinapalloja. Minua harmitti vähän,\nettä hän toi ne sisään ennen muita ruokia, sillä kylmillään ovat\nne vaikeasti sulavia eivätkä maista juuri miltään. Mutta harmini\nhaihtui katsellessani kyypparia, joka suikkelehti ulos ja sisään\nkuin sukkulainen lyhyvillä jaloillaan, joka kerta kun toi uuden\nruoka-astian pöydälle. Ja kuta enemmän minä katselin pientä miestä,\nsitä enemmän huvitti hän minua.\n\nEi ollut epäilystäkään siitä, että hän oli irlantilainen. Ainoastaan\nirlantilaisella tai orangutangilla voi olla niin tavattoman pitkä\nyläruumis ja niin litteän latuskainen nenä, ja niin ammottavan\nisot sieramet, että niiden läpi luuli näkevänsä suoraan aivokopan\npohjaan. Punainen partakehä, joka leuvan alatse kulki yhdestä\nkorvasta toiseen, pitkät kädet ja lyhyet jalat -- puhumattakaan\npienistä, viekkaista silmistä -- tekivät hänestä niin täydellisen\napinan, että semmoisia voi tavata ainoastaan hänen kansalaistensa,\n\"viheriänsaaren\" miesten joukossa.\n\nViimein tarttui hän suureen kelloon, asettui avonaiseen oveen ja\nalkoi pitää aivan pirullista meteliä heiluttaen sitä kahden käden\nylös ja alas. Ja silloin oli hän niin hullunkurisen näköinen, että\nminun melkein täytyi nauraa ääneen, vaikka olinkin uupunut ja vaikka\ntoiveeni olivatkin vaan niinkuin viisikymmentä tuhatta yhtä vastaan.\nMutta kun meteli oli merkki nälkäisille ja janoisille käymään\ntaikinapallojen ja muiden herkkujen kimppuun, unhotin minä pian\nirlantilaiseni, antautuessani aineellisempia asioita harrastamaan.\n\nSyötyäni lähdin taas ulos leirin parhaimpaan hotelliin kuulemaan,\nmitä uutisia siellä olisi saatavana. Ei tämäkään hotelli ollut muuta\nkuin lautavaja, mutta kun se oli muutamia päiviä muita vanhempi, niin\noli sen arvo sitä mukaa suurempi kuin toisten.\n\nSekin oli yhtä täysi kuin toisetkin ja oli siellä pelareita ehkä\nvielä enempikin, kaikki täydessä touhussa. Mutta kun en sielläkään\nonnistunut saamaan sen arvokkaampia tietoja kuin muuallakaan,\nasetuin erään pelipöydän ääreen katselemaan pelin menoa, samalla kun\ntupruttelin savua jo ennestäänkin savulla täytettyyn huoneeseen.\n\nVaan ei pelinkään katselemisesta ollut sen suurempaa huvia. Pelaajat\nolivat vielä varovaisia ja panokset pieniä. Tämä aika illasta oli\nvielä liika varhainen ja koko leiri oli ehkä vielä liika uusi ja\nköyhä. Olin jo aikeissa lähteä tieheni, kun tulin silmänneeksi niitä,\njotka toisella puolen pöytää kuluttivat aikaansa samalla lailla kuin\nminäkin. Etumaisena seisoi vanha tuttavani eversti Beckridge, pitkä\nsikari hampaissa.\n\n-- Olette kai löytänyt hyvän eläimin? kysyin minä laskien käteni\nhänen olkapäälleen.\n\n-- Halloo! Teitä en nyt ainakaan olisi luullut täällä näkeväni!\nMitä teillä on täällä tekemistä? kysyi översti ja pudisti kättäni\nsydämmellisesti.\n\n-- Ei mitään, totta puhuen! Olen tehnyt pienen retken länteen,\nnähdäkseni olisiko täällä mitään toimittamista.\n\n-- Niin, niin! -- Kultakuumeesta on yhtä vaikea päästä sivu kuin\ntuhkarokosta, ivaili översti. Ei koskaan ajatella, kuinka pienet\ntoiveet ovat, ennenkun on saatu nahkaan.\n\n-- Entä te itse? Ette kai tekään ole tullut tänne vaan vuoristoilmaa\nhengittämään?\n\n-- En suinkaan. Chicagon ilma on minulle tarpeeksi hyvää, vaikka\nonkin paksua, enkä olisi lähtenyt liikkeelle, ell'eivät ajat olisi\nniin kurjat. Siellä ei ollut mitään tekemistä ja sen vuoksi lähdin\nminä länteen päin.\n\n-- Siis vaan huviksenne?\n\n-- En suinkaan! Sekä huviksi että hyödyksi. Vaikka huvi tällä kertaa\non suoraan sanoen kovin keskinkertainen ja hyödynkin toiveet ovat\nmitättömän pienet. Minä kulen näyttelemässä konstintekijöitä, ilmaisi\nhän sitten pitkän esipuheensa jälkeen.\n\nMinä nauroin katketakseni. Översti näytti ensin vihaiselta, mutta\nnauroi lopulta hänkin.\n\n-- Ka, mitäs hittoa täällä muutakaan! Voitin koko roskan -- teltan,\nvaunut, hevoset, vahakuvat ja kaikki muut -- korttipelissä niiden\nentiseltä omistajalta, joka ei voinut maksaa puhtaassa rahassa. Ja\nkun en voinut niistä saada suunnillekaan hyväksyttävää hintaa, päätin\nitse ruveta koetteeksi liikettä harjoittamaan. Olisi tainnut olla\nparasta antaa hänen pitää kaikki tyyni.\n\n-- Kuinka niin? Onko parrakas nainen rakastunut ja ajattanut\npartansa? Vai onko lihava tyttö laihtunut niin, ett'eivät kupit enää\npysy tarjottimella?\n\n-- Eikö hei -- -- marisi översti. Tulkaa ottamaan lasi whiskyä, niin\nkerron teille koko jutun. Irvistelkää sitten minkä haluttaa.\n\n-- Museoni varustaminen ja siihen kuuluvat kalut arvosteltiin\npuoleentoista tuhanteen dollariin, kertoi översti, sittenkun olimme\njuoneet whiskymme -- paitse gorillaa, joka yksin maksoi kaksisataa.\nTuhat neljäsataa olin voittanut, niin että sain pudistaa omasta\npussistani kolmesataa puhdasta rahaa. Liike on vedellyt aika hyvin\ntäällä lännessä, vaikka menot ovat luonnottoman suuret. Mutta minä\notan viisikolmatta senttiä kymmenen asemasta kaupungeissa. Kaikki\ntahtoivat nähdä gorillan, joka osasi polttaa tupakkaa ja tehdä\nmuutamia muita konsteja. Muusta roskasta eivät ne paljoa välittäneet.\nMutta viime maanantaina kuoli gorilla -- niin, oikeastaanhan se\noli vaan suuri babiaani. Sihteerini oli humalassa lauvantai-iltana\nja unhotti sulkea vaunun ikkunan. Sunnuntaina sairastui se\nkeuhkokuumeesen ja maanantai-iltana se kuoli. Sen jälkeen tuottaa\nliike vaan tappiota eikähän tässä kurjassa kylässä ole ketään, joka\nosaisi edes täyttää elukan nahkan.\n\nÖversti näytti hyvin huolestuneelta, mutta siitä huolimatta katselin\nminä yhä asiata iloiselta kannalta.\n\n-- Union-hotellissa on pieni irlantilainen kyyppari, sanoin minä\nsuutani nauruun vetämättä -- joka sopisi aivan mainiosti gorillaksi,\njos vaan sopisi babiaanin nahkaan.\n\n-- Aate ei ole niinkään hullu, arveli översti aivan tosissaan, mutta\ntehän tietysti taas laskette leikkiä, lisäsi hän suuttuen, kun en\nvoinut pysyä totisena.\n\nVakuutin niin totisesti kuin voin, että puheena oleva kyyppari\ntodellakin oli apinan näköinen enemmän kuin mikään muu ennen näkemäni\nihminen, mutta en sanonut tietäväni, suostuisiko hän esiintymään\ngorillana.\n\n-- Rahasta ja whiskystä tekee irlantilainen mitä tahansa, vakuutti\növersti. Ja kun hän niin pian kuin suinkin tahtoi ottaa selkoa siitä,\nolinko puhunut totta, lähdimme me siihen hotelliin, jossa minä asuin.\n\nNähtyään irlantilaisen myönsi hän heti minun olleeni oikeassa.\n\n-- Totta vieköön ei Jumala ole sen ihanampaa epäsikiötä ennen luonut!\nhuudahti hän, kun lyhytjalkainen kyyppari keikutteli pulloilla\ntäytettyä tarjotinta tungoksen läpi. -- Naama itsessään maksaa jo\nrahaa ja muu osa miehestä on kuin tekemällä tehtyä gorillaa.\n\nMinäkin tilasin nyt ohimennen pari whiskyä. Kun irlantilainen toi sen\nkulettaen taas tarjotinta pitkällä kädellään korkealla ilmassa yli\nihmisten päitten, vaikka hän itse olikin kaikkia muita lyhempi, oli\növersti tehnyt päätöksensä.\n\n-- Haluttaisiko teidän ansaita kymmenen dollaria päivässä? kysyi hän,\nkun kyyppari asetti laseja pöydälle.\n\nHänen viekkaat silmänsä kävivät vieläkin viekkaammiksi, vaikka kasvot\nyhä pysyivät yhtä naurettavan totisina.\n\n-- Hyvinkö likaista työtä? kysyi hän vaan.\n\n-- Ei ollenkaan, vakuutti översti. Tulkaa \"Kultalaan\" niin pian kuin\nolette vapaa, niin saamme tuumia.\n\n-- Kello yksitoista, vastasi hän ja livisti tiehensä toiseen päähän\nhuonetta.\n\nIstuimme vielä vähän aikaa paikoillamme. Översti oikein nautti siinä\njokaisesta gorilla-ehdokkaamme apinamaisesta liikkeestä, kun tämä\npuikkelehteli väkijoukon keskessä. Ja sitten siirryimme me siitä\nhiljalleen \"Kultalaan\" päin.\n\n-- On hän sentään koko joukon suurempi kuin se babiaani-vainaja,\ntuumaili översti kulkeissamme, mutta jos me leikkaamme nahkan auki\nselästä, niin ehkä hän mahtuu siihen. Takki on auki vaan rinnasta. Ja\nsitten on hänellä punaset housut ja kultatupsuiset saappaat.\n\nIrlantilainen saapui määrälleen, mutta kun hän kuuli, mistä oli\nkysymys, ruopi hän punaista tukkaansa.\n\n-- Kyllähän tarjous on hyvä, myönsi hän -- mutta jos joudun kiinni,\nniin ammutaan minut.\n\n-- Te ette mitenkään voi joutua kiinni, jos vaan esitätte osanne\noikein, vakuutti översti. Ei kukaan saa nousta näyttämölle. Eikä\nsiitä missään tapauksessa tulisi muuta kuin tervaa ja höyheniä. Ei\nnyt ihmisiä sentään enää ammuta semmoisista syistä. Tulkaa aamulla\nvarhain vaunulle, niin laitamme me pukunne kuntoon ja pidämme\nharjoituksen. Sanokaa hotellissa, että aijotte matkustaa pois.\n\nEn ole elämässäni nähnyt niin hullunkurista näköä kuin sen, kun me\nseuraavana aamuna koetimme saada irlantilaista sopimaan babiaanin\nnahkaan. Hän hikoili ja kiroili ja koetti muuten tehdä parastaan,\nmutta vaikka nahkaa olikin kasteltu ja venytetty laajemmaksi, oli se\nauttamattomasti liika pieni.\n\n-- Me jatkamme sitä, ehdotti översti viimein. Jos me leikkaamme\nalapuolesta, niin saamme tarpeeksi millä jatkaa. Ja siellähän sitä ei\ntarvita.\n\nTuumasta toimeen. Babiaanin jaloista, reisistä ja aliruumiista saimme\nrunsaasti ainetta, jonka avulla me parin tunnin kuluttua teimme puvun\nvalmiiksi. Nyt sopi se mainiosti, vaikka nahkassa siellä täällä oli\nvähemmän luonnollisia poimuja.\n\nBabiaanin tukka oli vaaleanpunaista, vaaleten otsan puolella, niin\nettä meidän vaan tarvitsi leikata pois naama ja sukia irlantilaisen\noman tukan reuna apinan nahkan päälle. Parran reuna teki saman\ntehtävän alempana ja kun naama oli maalattu kuparin karvaiseksi, ei\nkukaan olisi voinut eroittaa häntä gorillasta, ei ainakaan kukaan\nnäistä kullankaivajista.\n\n-- Lyön vetoa, ett'ei hänen oma äitinsäkään voisi tuntea häntä,\nvaikka poikansa häntä kaulaan kavahtaisi, sanoi översti tyytyväisenä,\nkun pukua oli tarpeeksi koeteltu ja katseltu. -- Olkaa nyt vaan vähän\nkoukussa kävellessänne -- ja liikkukaa hiihdätellen, silloin tällöin\nvähän hypähtäen. Jalat vähän enemmän koukkuun! -- Kas niin! Sehän käy\naivan mainiosti!\n\n-- Saatte kymmenen prosenttia puhtaasta voitosta aatteenne\npalkkioksi, sanoi hän minulle. Se on rehellisesti ansaittua, mutta\nsitten te ehkä autatte minua hiukan. Minun täytyy harjoittaa\njoukkoani tänä iltana ja on siellä kaikellaista muutakin\ntoimittamista.\n\nIlmaisin suostumukseni kysymällä, mitä voisin tehdä.\n\n-- Maalaatte kolme ilmoitustaulua -- tässä on paperia ja pensseli\n-- kenkämustetta on tuolla nurkassa -- jossa ilmoitetaan, että\nmuseo alkaa taas näytäntönsä tänä iltana uudella, vasta saapuneella\ngorillalla. Näytäntöjä on joka tunti kello kuudesta kahteentoista,\npääsömakso on korotettu puoleen dollariin -- se naula vetää! Gorilla\ntanssii jigiä, tupakoi ja juopi whiskyä. Te kai osaatte juoda\nwhiskyä? kysyi översti irlantilaiselta.\n\n-- Niin minäkö? kysyi gorilla. -- Koettakaapa tarjota, niin saatte\nnähdä!\n\n-- Niin, ette sitä kumminkaan saa kuin pari lasia mielenne\nrohkaisemiseksi. Mutta jos juotte itsenne humalaan, niin en vastaa\nseurauksista. Silloin joudutte varmaan kiinni.\n\nMaalasin ilmoitustaulut kirjaimilla, jotka kyllä olivat sekä vinoja\nettä vääriä, mutta tarpeeksi suuria näkyäkseen pitkän matkan päähän.\nSitten naulasin niistä yhden kuhunkin hotelliin.\n\nNäytännöt pidettiin pitkässä, soikulaisessa teltassa, jonka eversti\noli pystyttänyt harjun rinteelle toiseen päähän leiriä. Teltan takana\nolivat suuret neljän muulin vetämät vaunut, joihin sekä museo että\ntaiteilijat olivat sijoitetut. Vaunut olivat asetetut teltan päähän\nja erotetut teltasta kankaasta tehdyllä seinällä, jossa oli kaksi\novea näyttämölle. Näyttämö oli laudoista tehty ja oli pari jalkaa\nmaata ylempänä; sen ja katsojain välillä oli puoli tusinaa lamppuja.\nKatsojain puolelle mahtui viisikymmentä, enintäin kuusikymmentä\nhenkeä, mutta istumapaikkoja oli vaan kaksi penkkiriviä, enintäin\nkolmellekymmenelle hengelle.\n\nEnsimmäisessä näytännössä ei vielä ollut aivan täyttä huonetta.\nÖversti ja minä pysyttelimme näyttämön toisen aukon luona ja\nsihteeri, joka nyt oli jotakuinkin selvä, kantoi ovirahat.\n\nEnsimäinen esitys oli yhtä yksinkertainen kuin kansantajuinenkin\npantomiimi, jossa esiintyivät se lihava tyttö -- \"joka oli vaan\nseitsemäntoista vuoden vanha, mutta painoi kahdeksantoista leiviskää\"\n-- ja \"elävä luuranko.\" Painoiko hän nyt todellakin kahdeksantoista\nleiviskää, sitä en tiedä, vaan vanhempi hän ainakin oli kuin miksi\nilmoittihe, mutta se nyt on ainakin varmaa, että hän oli tavattoman\nlihava. Sekä ylhäältä että alhaalta oli hänen pukunsa yhtä lyhyt\ntanssijatarpuku, niin että hän näytti aivan kammottavalta, Ja hänen\nrinnallaan ei elävällä luurangolla näyttänyt olevan luotiakaan lihaa\nluun ja nahkan välissä.\n\nPantomiimi oli semmoinen, että luuranko siinä kaikella tavalla koetti\nosoittaa ihastustaan lihavaan tyttöön. Esityksen loistokohta oli\nse, kun lihava nainen nousi ylös, sipsutteli yli näyttämön, niin\nettä sekä siltalaudat että hän itse hytkyivät, ja palasi paikoilleen\nkantaen rintainsa päällä tarjotinta, jossa oli pullo ja kaksi lasia.\nTukematta tarjotinta kädellään kaatoi hän whiskyä laseihin ja kilisti\nihailijansa kanssa, jonka tehtyä tämä asetti lasinsa takaisin\ntarjottimelle, nuoleksi rajusti suutaan ja suuteli tytön toista\nkättä, jolloin tämä ujosti peitti kasvonsa toisella kädellään. Käsi\noli kuin kohtalaisen kokoinen savustamaton siankinkku.\n\nMutta yleisö oli nähnyt sekä käden että hänen muut ihanuutensa ja\nsaanut niistä kyllänsä.\n\n-- Gorilla, gorilla! kuulin ensin pari ääntä huutavan. -- Gorilla,\ngorilla! yhtyivät kohta kaikki muutkin huutamaan. -- Hirttäkää nuo\nhirviönne -- gorilla maalle!\n\nJa gorilla tuli maalle tehden pari pitkää hyppyä ja päästäen suustaan\nparkaisun, joka siinä silmänräpäyksessä sai kaikki muut vaikenemaan.\nMuutamat lähinnä istuvista nousivat puoleksi paikoiltaankin,\nikäänkuin eivät olisi tunteneet itseään oikein turvallisiksi, mutta\ngorillalla oli kaulan ympärillä paksu ketju, josta hartiakas mies\nhäntä talutti, pitäen toisessa kädessään tukevata rottinkia.\n\nMinä suorastaan olin koukussa naurusta, jota täytyi pidättää, samalla\nkun gorilla, joka sekin näkyi käsittävän tehtävänsä hullunkurisuuden,\nnäytteli osaansa sitä paremmin kuta enemmän hän irvisteli.\n\nKun gorilla vielä oli tehnyt muutamia hyppyjä ja laukkoja, ojensi\nnäyttäjä piippunsa elukalle, joka irvisteli yhä isommin, suuteli\npiippua ja päästi suustaan omituisia kurkkuääniä, siten ilmaisten\nihastustaan.\n\n-- Ja nyt täytyy sinun tanssia vähän, kehoitteli näyttäjä, pudistaen\nketjua. Mutta gorilla näytti hampaitaan, röhki, mörisi ja päästi\nlopulta haukkuvan äänen, jota ei kukaan olisi voinut tuntea ihmisen\nääneksi.\n\n-- Vai niin, meidän täytyy kai taas tarttua keppiin, uhkasi\nnäyttelijä ja heilautti rottinkiaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt\nastua pari askelta eteenpäin, kun gorilla selkä kumarissa ja jalat\nkoukussa puhalsihe tanssimaan jigiä, jommoista harva ihminen lienee\nennen nähnyt. Ei olisi oikeakaan apina osannut tehdä sitä nokkelammin\nja vaikuttavammin. Mutta kylläpä se otettiinkin vastaan myrskyisillä\nsuosion osoituksilla.\n\nKatsojat taputtivat käsiään, polkivat jalkaa ja huusivat: hyvä! hyvä!\nkunnes gorilla oli melkein näännyksissä. Silloin kysyi näyttäjä eikö\nkellään herroista mahdollisesti olisi taskumattia mukanaan, niin\nsaisivat nähdä, miten elukka ottaa ryypyn vahvistaakseen voimiaan.\n\nPuoli tusinaa pulloa ojennettiin esiin, gorilla tuli näyttämön\nreunalle, valitsi yhden pulloista ja kaatoi siitä aika kulauksen\nposkeensa. Mutta hän irvisti kauheasti ja kumartui nielaistessaan\nmelkein kaksinkerroin yleisön suureksi ihastukseksi.\n\nSe oli loppunumero. Huone tyhjennettiin heti, mutta sama ilveily\nuudistettiin vielä viisi kertaa illan kuluessa niin täysille\nhuoneille kuin suinkin vaan oli mahdollista. Yleisö melkein tappeli\npäästäkseen sisään, eikä kukaan välittänyt muusta ohjelmasta; kaikki\ntahtoivat vaan nähdä gorillaa. Ja gorilla, joka oli perinpohjaisesti\nkaraissut voimiaan jokaisen tanssin jälestä, oli melkein pyörryksissä\nhiihdätellessään ulos näyttämöltä kuudennen näytännön loputtua.\n\n-- Tätä voisi melkein sanoa loistavaksi menestykseksi, sanoi\növersti, kun me muiden mentyä seisoimme katselijain huoneessa --\nmutta sittenkin minä pahoin pelkään, että tämä päättyy hävityksen\nkauhistuksella. Mies on aivan liiaksi whiskyyn menevä ja meidän\ntäytyy antaa heidän tarjota, muuten ne eivät usko, että se on oikeata\ntulivettä, jota hän nielee. Täytyy vakavasti varoittaa häntä huomenna.\n\n-- Mutta muistaessani, lisäsi hän, -- niin luulen minä, että meidän\ntäytyy korottaa hinta huomenna sunnuntaipäivän johdosta dollariksi.\nTäytyy levittää purjeitaan, kun tuuli on myötäinen.\n\nKaikki tähteenä olevat palkat maksettiin sunnuntai-aamuna ja\nirlantilais-gorilla sai käskyn noudattaa suurempaa kohtuutta\nmaistellessaan yleisön whiskypulloista.\n\nEnsin nauroi hän varoitukselle, -- kuusi ryyppyä kai nyt mies\nkestänee, vaikka kuinka pitkää, intti hän. Mutta kun översti uskalsi\nsitä epäillä, suuttui hän ja sanoi aikovansa siinä kohden itse pitää\nhuolta itsestään. Eikähän oltu tehty mitään välipuhetta siitä, miten\npaljon hän saisi juoda.\n\n-- Syyttäkää sitten myöskin itseänne, jos jotain tapahtuu, sanoi\növersti. Ja kun gorilla oli vetäytynyt takaisin vaunuun, jossa häntä\npäivällä pidettiin ankarassa kotiarestissa, näytti översti vielä\nhyvin miettiväiseltä.\n\n-- Minun nenääni kärskyää vähän, sanoi hän viimein. Jos kaikki käy\nhyvin tänä iltana, niin lähdemme huomenna Leadilleen, jossa voimme\nsaada hyvästi väkeä ainakin kahden viikon kuluessa. Minulla on kaksi\nhevosta, joilla ratsastelen vuorotellen matkoilla ollessani ja\ntoisen niistä voitte te saada käytettäväksenne. Ne pidämme valmiiksi\nsatuloituina tänä iltana, sillä jos jotain tapahtuu, niin riittää\ntäällä tervaa ja höyheniä muillekin kuin gorillalle!\n\nOlin oleskellut perjantaista lähtien siksi paljon överstin seurassa,\nett'en minäkään luultavasti jäisi ilman, jos hän saisi palkkansa.\nMinun satulapussini olivat sentähden paikoillaan yhtä hyvissä ajoin\nkuin. överstinkin ja hevosemme lähtökunnossa. Sidoimme ne vaunujen\nrattaihin, niin ett'emme tarvinneet muuta kuin kiinnittää mahavöitä\nja päästää irti ratsastimet. Puolentoista minuutin kuluttua voimme jo\nolla taipaleella.\n\n-- Ja niin paljon ennen voinemme sentään toivoa pääsevämme\nliikkeelle, arveli översti.\n\nEnsimmäiset näytännöt onnistuivat mainiosti ja huoneet olivat\naina täydet, vaikka pääsymaksu olikin niin luonnottoman korkea.\nJokaisen näytännön jälkeen toi sihteeri kuusikymmentä dollaria ja\nenemmänkin ja joka kerta oli hän saanut käännyttää ovelta koko joukon\nsisäänpyrkijöitä. Mutta vasta neljännen näytöksen loputtua alkoivat\növerstin kasvot vähän kirkastua.\n\n-- Se kestää todellakin enemmän kuin luulinkaan, sanoi hän, kun\ngorilla tuli näyttämöltä.\n\nViideskin näytäntö onnistui mainiosti. Gorilla oli erittäin\niloisella tuulella ja tanssi erinomaisesti, mutta tyhjensi melkein\npuolen suurta pulloa, kun joutui loppukohtaukseen. Yleisö, joka oli\nviettänyt sunnuntaita perinpohjaisesti, oli sekin iloisella tuulella\nja ihastuksissaan esityksistä.\n\nViimeisen väliajan kuluessa tarkastelimme översti ja minä gorillaa\nhyvin tarkkaan, mutta emme voineet huomata pienintäkään merkkiä\nsiitä, että gorilla olisi alkanut käydä tajuttomaksi. Iloinen se vaan\noli.\n\n-- Se käy hyvin sentään, uskalsi översti jo toivoa. -- Kerran vielä\nvoi hän varmaankin näyttäytyä tekemättä tyhmyyksiä. Nämä kaupat\nkannattaa! lisäsi hän tyytyväisenä, kun sihteeri taas toi hänelle\nkuutisenkymmentä dollaria viimeisestä näytännöstä.\n\nKuudeskin kävi toivon mukaan. Gorilla oli hullunkurisempi ja tanssi\njiginsä paremmin kuin koskaan ennen.\n\n-- Ja nyt, hyvät herrat ja gentlemannit -- jos jollakulla sattuisi\nolemaan taskumatti mukanaan. -- Voitte nähdä gorillan ottavan pienen\nryypyn, puhui näyttäjä tavalliseen tapaansa.\n\n-- Tässä, kaunis poikaseni! sanoi muuan lähinnä seisovista ja ojensi\nhänelle nahkalla päällystetyn pullon, jonka irlantilainen heti\npaikalla keikautti huulilleen. Mutta yhtä pian pudotti hän sen maahan.\n\n-- Pippuria! sinä kirottu koira! karjasi gorilla puhtaimmalla\nenglanninkielellä ja iski rystynsä nyrkkitaistelijan nopeudella\npilantekijän otsikkoon.\n\n-- Hevoset! kuulin överstin äänen kuiskaavan korvaani ja kun me\nryömimme vaunun läpi, kuului teltasta viisikymmen-ääninen vihainen\nulvonta.\n\nTuossa tuokiossa olivat hevoset irti ja me satulassa.\n\n-- Hiljaa nyt, varoitti översti, -- kunnes olemme päässeet teltan\nohi. Jos ne näkevät meidät, saattavat ampua.\n\nEi ollut kuitenkaan mitään pelkoa siitä, että meidät kuultaisiin.\nKaikki muut äänet hukkuivat nauruun, huutoihin, kirouksiin ja\nhaukkumasanoihin. Oli niinkuin olisi syntynyt yleinen tappelu\nteltassa.\n\n-- Niillä on hauska siellä sisällä, huomautti översti ja kannusti\nhevostaan alas laaksoon päin. Ennenkun olimme ehtineet sen pohjaan,\nnäimme sihteerin pakenevan täyttä karkua samaan suuntaan.\n\n-- Myö kaikki mitä eivät säre! huusi översti -- ja ja'a tasan toisten\nkanssa!\n\n-- Kiitoksia ja onnea matkalle! huohotti sihteeri takanamme. Ja kun\nme samassa tulimme tasaselle maalle, annoimme hevostemme oikaista sen\nminkä kaviot kykeni.\n\n\n\n\nKun Eerikki Käykkä särki pankin.\n\n\nÖversti Beckridge ja minä olimme päättäneet jatkaa matkaamme\nkullanetsijöitä kihisevästä Coloradosta niin etäälle kaakkoon päin,\nettä vuoriseudut jäisivät kokonaan taaksemme. Kullanetsijät ovat näet\nliikkuvaa väkeä, jotka eivät milloinkaan pysy kauvan yhdessä kohden.\nUseimmat niistä, jotka nyt olivat ahtautuneet löytöpaikkoihin,\ntulisivat epäilemättä ennen pitkää hajautumaan kaikkiin Kalliovuorten\nvaltioihin, missä aina oli mahdollisuus tavata malmia. Ja kaukana\nlännessä on tullut äärettömän hauskaksi urheiluksi tahria tervalla ja\nhöyhenillä ihmisiä kaikenlaisista pikkuasioista. Nykyisin, kun ajat\novat käyneet niin rauhallisiksi, että ainoastaan poikkeustapauksissa\nkäytetään revolveria, on milt'ei jokainen aina valmis ja halukas\nauttamaan sellaisessa pilanteossa, kysymättä ollenkaan, onko\nsiihen aihetta vai ei. Vuoristossa saatoimme melkein missä tahansa\nsattua yhteen jonkun kanssa, joka oli nähnyt tai ainakin kuullut\ngorillajutun, ja silloin olisi voinut tapahtua -- -- -- -- no niin,\nkuten sanottu: me päätimme viipymättä jatkaa matkaamme kaakkoon.\n\nSen päätöksen me teimme ajettuamme läpi koko laakson leirin\nalapuolella -- jossa gorilla luultavasti parhaallaan muutti\nkarvapeitettänsä höyheniksi -- ja katsoimme soveliaaksi hiljentää\nvauhtia. Me olimme jotensakin hyvässä turvassa, kun kerran olimme\npäässeet vastapäätä olevaan vuoristoon, sillä sellaisilla teillä\noli jokaisen pakosta ajettava hiljaa. Ja joka tapauksessa olimme me\nennättäneet noin pari peninkulmaa edelle.\n\nSenjälkeen olimme ratsastaneet lähemmä kolme päivää lounaisella\nilmalla olevia suuria intiaani-alueita kohti, missä jätteitä\nCheroku-, Huron-, Seminol-intiaaneista ja muista ennen mahtavista\nheimoista tätä nykyä elää varsin omituisissa sivistys-oloissa.\nOmituisissa senvuoksi, että suurena enemmistönä olevat valkoihoiset,\njotka asuvat heidän alueillaan, kuuluvat Yhdysvaltain kaikkein\nkirjavimpiin ja seikkailuhaluisimpiin asujamiin.\n\nTämä taas seuraa pääasiassa siitä, että intiaanit lounaisissa\nmaakunnissa -- n.k. intiaaniterritooriossa -- ovat miltei täydelleen\nriippumattomia unioonin hallituksesta, niin kauvan kun vaan voivat\npysyttäytyä sotaretkiä tekemästä. He hoitavat kokonaan itse omat\nasiansa, viljelevät sitä erinomaisen voimallista maata, jonka he\nsaivat niinä aikoina, kun se siellä vielä oli vallan arvotonta,\nja ovat he laajaperäisellä karjanhoidollaan rikastuneetkin. Pakko\non opettanut heidät kilpailemaan valkoihoisten kanssa näissä\nelinkeinonhaaroissa, ja on heidän oivallinen maansa tehnyt heille\nkilpailun helpoksi, samalla kun he siitä ovat saaneet runsaita\nvaroja, joita käyttämällä he ovat voineet kehittyä samaan suuntaan\nja samalla tavalla kuin ameriikkalaisetkin. Kouluja heillä on jo\npaljon -- vieläpä yliopistokin Cheroku-heimolla -- sitten on heillä\nomat lakialaativat kokouksensa ja ainakin kaksi kaupunkia, jotka\nmonessa suhteessa ovat edellä lännen tavallisia pikkukaupunkia. Ja\nsen lisäksi useita muita, joissa sivistys-olot eivät vielä ole edes\nkeskinkertaisen korkealla, varsinkaan mitä omaisuuden tai hengen\nturvallisuuteen tulee.\n\nMutta he eivät ole vielä lisääntyneet niin paljon, että voisivat\ntäyttää edes sen kulmasen tätä meidän maapalloamme, joka on heidän\nomansa. Siellä on vielä suuret alueet kaikkein parasta peltomaata\nja laitumia, joita intiaanit eivät itse käytä, mutta mielellään\nvuokraavat muille. Ja kun punaihoisten kesken poliisilaitos on\nvähimmin arvossapidetty ja kehittynyt, etsivät luonnollisesti\nsuuret joukot kaikenlaatuisia seikkailijoita turvansa heidän\nluonaan. Satamäärin sellaisia seikkailijoita ja joukossa joku muukin\nvalkoihoinen on mennyt naimisiin intiaaninaisten kanssa ja siten\npäässyt heimon kirjoihin sekä osalliseksi heidän maaomistuksistaan,\njoita ei saa jakaa. Toiset ovat asettuneet sinne kauppamiehiksi,\nlääkäreiksi, asianajajiksi, käsityöläisiksi j.n.e. Ja kaikki\nviihtyvät hyvin punaihoisten kanssa ja näyttävät yleensä tulevan\nhyvästi toimeen.\n\nSinne oli meillä aikomus mennä, översti ostamaan muutamilla sadoilla\ndollareillaan joitakuita hevosia -- ne ovat huokeita siellä päin,\nmutta parasta on, ettei vallan tarkoin kysele niiden kotiperää --\nja minä senvuoksi, ett'ei minulla sattunut olemaan mitään parempaa\ntehtävää. Siellähän oli minulle ennen näkemätön ala tuota suurta\nmannermaata, johon nyt voisin tutustua, ja översti Beckridgekin\ntarvitsi jonkun apulaisen kulettaakseen hevoset Chicagoon. Sitäpaitse\non kesäilma aroilla niin virkistävän raitis, ett'en ainakaan minä\nole missään muualla sellaista hengittänyt, lainaksi saamani hevonen\noli niin mainio, että oli oikea nautinto ratsastaa sillä keskellä\nniitä komeita maisemia, joita aavikolla tapaa, ja lopuksi oli huoli\nhuomisesta supistunut vähimpään määräänsä.\n\nVihdoinkin olimme jättäneet vuoret taaksemme. Melkein koko kolmannen\npäivän olimme ratsastaneet alangolla, niin että vuoret siintivät\nenää vaan yhtäjaksoisena, punertavana vyönä, kun aurinko lähenteli\nlaskuaan. Me ratsastimme hiljalleen, antaaksemme hevosten jäähtyä\nhiukan, ennenkun aurinko menisi mailleen ja me pysähtyisimme yöksi,\njonka aijoimme viettää taivasalla, jonkun puron rannalla, missä\nsaisimme juottaa ratsujamme. Noin peninkulman päässä näkyi pensaita\nja yksinäisiä puita rivissä ja ne kasvoivat varmaan jonkun vesiväylän\nvierellä.\n\nMutta ennenkun olimme ehtineet sinne, kuulimme takaamme pitkän\nhuudon \"halloohoh!\" ja kun käännyimme katsomaan, näimme yksinäisen\nratsastajan hyvää vauhtia lähestyvän jälessämme.\n\nMe pysähdyimme odottamaan häntä -- niin kohteliaita ollaan arolla\naina -- ja huomasimme hänet vallan nuoreksi mieheksi tavallisessa\nlännen puvussa, ratsastaen ruunalla, joka myöskin oli tavallista\nsen maan lajia: päältä nähden ei juuri mikään, mutta tavallisesti\nuskomattoman kestävä pitkissä ponnistuksissa.\n\n-- Hauska saada seuraa, sanoi hän reippaasti, pysähdyttäessään\nhevosensa. -- Olen ratsastanut yksin koko päivän ja ikäväksi se käy\n-- -- jos sallitte, niin jatkan matkaani teidän seurassanne niin\npitkälle kuin meillä on sama tie.\n\nMeillä ei kummallakaan ollut mitään sitä vastaan, sittenkun olimme\nvähän lähemmin katselleet häntä. Hän oli aivan nuori, tuskin\nkaksikymmenvuotias poika, vaaleatukkainen, silmät harmaansiniset\nja muoto niin reipas, että häntä oli oikein hauska katsella. Mutta\nvaikka hänellä olikin meksikkolainen asu, satula ja hevonen, niin\noli hänessä kokonaisuudessaan kumminkin jotain niin vierasta\nameriikkalaiseksi, että tunsin käyväni uteliaaksi.\n\nMe ilmaisimme hänelle aikeemme viettää yömme puron rannalla, joka ei\nenää ollutkaan etäällä, ja hän sanoi sen sopivan mainiosti hänelle\nitselleenkin. Hänen hevosellaan oli ollut pitkä päivä ja tulisi sillä\nolemaan vielä monta samallaista päivää, hän kun oli matkalla aina\nalas Texasiin saakka katsomaan muuatta maapalstaa, jota eräs asiamies\noli tarjonnut ja ylistellyt erittäin hyväksi.\n\n-- Ei ollut varaa kulettaa sitä rautateitse ja kun en tahtonut sitä\nmyydäkään, niin ratsastan sillä. Se on parempi kuin miltä näyttää!\nlopetti hän taputtaen ruunaansa kaulalle.\n\nVierasta murretta oli hänen englanninkielessäänkin, mutta minä en\npäässyt selville, mille kielelle hän mursi, ennenkun ruuna luihautti\nkorviaan ja oli purra minun hevostani, joka oli lähennellyt.\n\nSilloin sanoi hän: \"no -- nooh!\" niin tutulla äänenpainolla, että minä\nheti huudahdin suomeksi:\n\n-- Tehän olette suomalainen!\n\n-- Olen -- -- kyllä minä olen Eerikki Käykkä, myönsi hän -- mutta\nmistä herra voi arvata sen?\n\nEnhän minä tietysti ollutkaan voinut arvata, että hän oli Eerikki\nKäykkä, mutta sen minä jätin sikseen ja sanoin vaan hänelle, että\nminä tavallisesti sangen helposti tunsin omat maanmieheni.\n\nVaan samassa tulimmekin jo purolle ja saimme niin paljon puuhaa\nhevosistamme, että puhelu jäi kesken. Mutta kun ne oli juotettu\nja pantu liekaan yöksi ja me olimme ottaneet esiin ruokavaramme\nvirkistääksemme itseämmekin, tuli hän taas hyvin puheliaaksi.\n\nIsä oli hänet jo kuusi vuotta sitten toimittanut Ameriikkaan,\nkun äiti oli kuollut ja hän jäänyt yksikseen heidän torppaansa\nAlavuudella. Siitä pitäen oli hän asunut eräässä pienessä kaupungissa\netelä-Coloradossa, missä isä oli hiilikaivoksessa työmiehenä. Mutta\nitse oli hän saanut paikan eräässä ranchissa -- karjafarmissa -- oli\noppinut ratsastamaan ja tullut cowboyksi. Pari kuukautta sitten oli\nisä loukkautunut niin pahasti muutamassa kaivosmurtaumassa, että oli\nkolmen viikon kuluttua kuollut ja silloin oli Eerikki myönyt heidän\nvähäisen omaisuutensa ja alkanut ajatella oman maan hankkimista,\npäästäkseen farmariksi. Ennenkun hän vielä oli ennättänyt päättää\nmitään, oli texasilainen asiamies tavannut hänet ja nyt hän oli\nmatkalla sinne katsellakseen paikkoja. Samahan tuo olisi, mihin\npaikkaan asettuisi, kunhan se vaan oli Ameriikassa. Mutta palata\nkotiin ja joutua sotaväkeen, -- sitä hän ei tahtonut.\n\nSen saatoin minä varsin hyvin uskoa -- miehestä, joka oli ollut kuusi\nvuotta kaukana lännessä! Mutta mitä tuli hänen Texas-tuumiinsa, niin\nen voinut antaa hänelle minkäänlaisia neuvoja, kun en ollut itse\nsiellä vielä käynyt. Minä pyysin häntä kumminkin ratsastamaan meidän\nkanssamme eteenpäin, koska hänenkin tiensä kävi intiaaniterritoorion\nkautta. Ja samalla kehokin häntä olemaan paremmin varuillaan\noutoja kohtaan kuin mitä oli ollut yhtyessään meihin. Hän naurahti\nvaroitukselleni, mutta oli samalla niin hyväntahtoisen näköinen,\nett'en voinut siitä pahastua. Ja sillä tavalla, millä hän hoiti\nja kohteli hevostansa, pääsi hän taas kokonaan överstin suosioon,\nniin että me parhaimmassa sovussa jatkoimme matkaamme seuraavina\npäivinä. Matka kävi niinkuin se tavallisesti sellaisilla autioilla\naromailla käy, jättämättä mitään mainittavampaa mieleen, ennenkun\nsaavuimme ensimmäiseen kaupunkiin intiaaniterritooriossa, erääseen\nvallan uuteen rajakylään, jonka asukkaat olivat enemmän tai\nvähemmän valkeata rotua. Siellä asetuimme komeasti hotelliin ja\nsöimme \"supperin\", joka maistui erinomaisen herkulliselta sen\nruokajärjestyksen jälkeen, mitä olimme viime aikoina noudattaneet.\nJa illallisen jälkeen asetuimme vierashuoneeseen whiskytotin ääreen,\njoka ei sekään maistunut huonoimmalta.\n\nSiellä oli jo peli käynnissä kolmessa eri pöydässä ja pelaajat --\njos mahdollista -- vielä kirjavampaa joukkoa kuin kullankaivajani\nleireissä.\n\nVaikka översti Beckridge kyllä oli nähnyt yhtä ja toista eri osissa\nYhdysvaltoja, niin ei hänkään sanonut milloinkaan tavanneensa näin\nrunsasta valikoimaa rosvonaamoja.\n\n-- Kyllä näillä seuduin saa halpoja hevosia, päätti hän, mutta eipä\njumaliste olisi järkevää ajaa niillä päiväsaikaan!\n\nYhdessä pöydässä pelattiin \"montea\", erästä peliä, jossa kaikki\nriippuu sormien näppäryydestä pankinpitäjän puolella, vaan\nvastapelaajan onni kokonaan hänen silmänsä tarkkuudessa. Olin usein\nkuullut mainittavan montea, mutta en ollut koskaan sitä nähnyt,\nkun sitä harvoin enää siedetään edes kaivospaikoilla. Mahdollisuus\npetokseen on siinä pelissä niin suuri, ett'ei luulla pankinpitäjän\nvoivan olla kiusaukseen joutumatta. Senpävuoksi paatuneinkin\nammattipelari ainoastaan poikkeustapauksessa ehdottaa montea, kun hän\nsiinä heti joutuu epäluulonalaiseksi \"onnen parantamisesta.\" Mutta\njuuri siitä syystä olin minä utelijas tarkastamaan peliä lähempää.\n\n-- Saatammehan sen tehdä, myönsi översti -- ja pitää vaikka hiukan\nhauskaakin miehen kanssa. Tuollaiset herrat antavat härkämiehen\ntavallisesti ensin voittaa muutaman kerran kiihottaakseen niiden\npelihimoa.\n\nHän otti lompakostansa kaksi paperirahaa, toinen oli yhden toinen\nviidenkymmenen dollarin, molemmat viheriäisiä ja samankokoisia\nniinkuin kaikki Yhdysvaltain setelit, rutisti ne kokoon pieniksi\npalloiksi ja antoi minulle.\n\n-- Kun minä isken vasenta silmääni, panette te peliin yhdendollarin\nkappaleen, sanoi hän. -- Sen te menetätte varmaan. Hän ei tohdi antaa\nteille voittoa, kun ei tiedä panoksenne suuruutta. Mutta jos hän on\noikeata lajia, niin isken minä kohta silmää toistamiseen ja silloin\npanette esiin toisen setelin. Pistäkää ne housuntaskuunne, mutta\npitäkää tarkka selko niistä, muuten voi käydä niin hullusti, että se\non hän, joka saa hauskaa.\n\nMinä pidin yhdendollarin rahaa kädessäni taskuun pistettynä.\nPysähdyimme hetkiseksi katselemaan peliä toisissa pöydissä ja\nlähestyimme sitten montepankin pitäjää, jonka tuntui olevan vaikea\nsaada ketään todenteolla ryhtymään peliin, vaikka muutamia seurasta\nseisoi hänen ympärillään silloin tällöin koettaen onneaan jollakulla\ndollarilla.\n\n-- Pieni pisto, hyvät herrat? kysyi hän, kun me asetuimme samaan\njoukkoon. Ja kun minä pudistin päätäni, löi hän kolme korttia\npöytään: kuninkaan, rouvan ja sotamiehen.\n\n-- Antakaa minun näyttää, kuinka yksinkertaista peliä tämä on, jatkoi\nhän. -- Valitkaa yksi korteista -- kuningas esimerkiksi -- niin otan\nminä ne ylös samassa järjestyksessä, missä ne ovat. Ja pitäkää sitten\nsilmällä, kun minä asetan ne taas pöydälle nurinpäin. Jos voitte\nnäyttää, mikä on kuningas, niin voitatte te, vaan muuten voitan minä.\n\nHän heitti kortit pöytään, mutta niin hitaasti ja kömpelösti, että\nminä helposti näin, mikä oli kuningas.\n\n-- Teillä on aivan liiaksi vikkelät silmät, sanoi hän imarrellen --\ntai sitten ovat minun sormeni tänä iltana tavallista jäykemmät. Kerta\nvielä!\n\nSillä kerralla teki hän tehtävänsä paremmin, mutta kumminkin niin,\nettä kuka tahansa olisi voinut näyttää kuninkaan.\n\n-- Kummallista! huudahti hän, tekeytyen hyvin huolestuneeksi. -- Jos\ntässä olisi raha kysymyksessä, niin olisin mennyttä miestä. Mutta\nenkäpä se yllyttää sormiani nopsemmiksi. Rohkeneeko kukaan panna\npeliin mitään?\n\nÖversti, joka seisoi vastapäätä pöytää, siristi kenenkään huomaamatta\nvasenta silmäänsä.\n\nJa minä vedin perinpohjaisen hitaasti käteni housuntaskusta, katselin\nvähän aikaa epäillen rutistettua seteliä, mutta asetin sen vihdoin\npöydälle.\n\nMontepankin pitäjä loi epäilevän katseen viheriään paperipalloon\nja samoin minuun, levitti kolme korttiaan nähtäviksi, nyppäsi ne\nkäteensä taas samassa järjestyksessä ja läimäytti ne sitten pöytään\nniinkuin salama, ja sellaisella vikkelyydellä, ett'en minä voinut\naavistaakaan mikä olisi kuningas.\n\n-- Nyt käännän minä oikeinpäin ainoastaan sen kortin, jota arvaatte,\nsanoi hän. -- Etu on minun, ja senvuoksi te vaan ensimmäisellä\nlyönnillä saatte nähdä kaikki kortit.\n\nMinä käänsin rouvan ja sanoin sen käyneen ihan toivoni mukaisesti.\nMutta hän vakuutti hymyillen, että se oli ainoastaan sattuma, levitti\nsetelin auki, pisti sen taskuunsa ja alkoi uudestaan asettaen kaikki\nkortit levälleen pöydälle. Kaksi kertaa näin taas selvästi, mihin\nhän asetti kuninkaan, mutta vasta kolmannella kerralla iski översti\nsilmää.\n\nSilloin vedin minä vielä hitaammin kuin ensi kerralla toisen\nrutistetun setelin taskustani, asetin sen kauvan epäröityäni pöydälle\nja vakuutin, ett'en missään tapauksessa koettaisi kolmatta kertaa.\n\nHän antoi minun aivan selvään nähdä, mihin hän asetti kuninkaan ja\nnaurahteli vallan ystävällisesti vielä sittenkin, kun olin kääntänyt\nsen oikeinpäin. Mutta kun minä avasin paperini, niin että hän näki\nnumeron 50, ja toiset purskahtivat raikuvaan nauruun, muuttui hänen\nhymynsä epätoivoisan happameksi.\n\nHän maksoi kumminkin häviönsä ja kysyi kohteliaasti, enkö tahtoisi\njatkaa peliä. Minä muistutin häntä sanastani, ett'ei mikään voisi\nvietellä minua kolmatta kertaa koettamaan, ja silloin muuttui hänen\nnaamansa vieläkin happamemmaksi. Vasta sitten leppyi hän hiukan, kun\nEerikki Käykkä heitti yhden dollarin pöytään.\n\n-- Anna olla! sanoin minä suomeksi. Mutta poika vakuutti tuntevansa\nmonten perinpohjin. He olivat pelanneet sitä karjafarmissa hyvin\nusein aikansa kuluksi talvi-iltoina, tulitikkujen päältä.\n\nHän tuntui todellakin olevan siinä erinomaisen taitava. Pankinpitäjä\noli meidän puhuessamme outoa kieltä, näyttänyt hyvin epäluuloiselta,\nja teki nyt parastaan, mutta Eerikin silmät olivat ylen valppaat.\nAinakin kolme kertaa viidestä arvasi hän oikein ja kun hän ei\nintoutunut kohottamaan panoksiansa tarpeettoman suuriksi, oli hänellä\nkohta jommoinenkin läjä seteleitä edessään.\n\n-- Siellä kotona farmilla pantiin viisi centtiä tikkulaatikon\nhinnaksi, niin että piti oppia tarkaksi, sanoi hän suomeksi ja\nnaurahti, näyttäen taas kuninkaan ja pannen dollariviitosen entisten\nlisäksi rahaläjäänsä.\n\n-- Eikö kohoteta kaksinkertaiseksi? kysyi pankinpitäjä, joka aikaa\nsitten oli lakannut hymyilemästä. -- Eihän tällä lailla pääse\nalkuunkaan.\n\n-- Kyllä minun puolestani, vakuutti Eerikki suopeasti ja osoitti taas\nkuninkaan.\n\n-- Tämä päättyy vielä hauskasti, kuiskasi översti minun korvaani. Hän\noli asettunut aivan minun viereeni ja toisetkin olivat melkein kaikki\nkokoontuneet montepöydän ympärille.\n\n-- Ei niin lähelle -- -- ei niin lähelle, hyvät herrat, sanoi\npankinpitäjä tehden poistyöntävän liikkeen.\n\n-- Se saatanan roisto! sähähti översti hammasta purren ja minä\nhuomasin hänen tavottelevan revolveriaan. Eerikki loi sivukatseen\nminuun.\n\n-- Näittekö? kysyi hän suomeksi.\n\nMutta minä en ollut mitään nähnyt, enkä siis oikein ymmärtänyt, miksi\nhän menetti kolme viidendollarin seteliä perätysten, vaikka hän yhä\nnäytti yhtä kylmäveriseltä kuin oli ollut koko pelin ajan.\n\n-- Ihmeitä tässä vielä tapahtuu! sanoi hän ja työnsi koko\nsetelipakkansa pankinpitäjän eteen.\n\n-- Kerran vielä ja sitten lopetamme, ehdotti hän englanninkielellä.\nJa pankinpitäjä nyykäytti tuimasti: \"all right.\"\n\nMutta hän sai tuskin lyödyksi kortit pöytään, kun Eerikki asetti\nmolemmat kätensä niiden päälle.\n\n-- Kortit ovat väärät, sanoi hän hyvin tyynesti.\n\nPankinpitäjä hypähti seisoalleen revolveri kädessä. Ja samassa\nsilmänräpäyksessä kohotti överstikin omansa.\n\n-- Kädet pois! Ja peruuttakaa sananne, tahi jumal'avita -- -- --\nkarjasi pankinpitäjä, mutta katseli arasti vilkuen överstin\nrevolveria.\n\nEerikki Käykkä ojentausi myös ottamatta käsiään korttien päältä,\nkatsoi pankinpitäjää jäykästi silmiin tuskin korttelin päässä\nrevolverinsuusta ja sanoi hitaasti, mutta painavasti:\n\n-- Kortit ovat väärät, sanon minä -- -- ja te olette varas!\n\nHän ei räpäyttänyt silmiänsä, vaikk'ei tiennytkään, että översti\nseisoi hänen takanaan valmiina auttamaan. Mutta pankinpitäjä tiesi\nsen ja koetti peräytyä.\n\n-- Ottakaa kätenne korttien päältä, uudisti hän -- niin annan asian\nolla nokkanokin. Tuollaista poikanulikkaa en viitsi ampua!\n\nVastaukseksi käänsi Eerikki kaikki kolme korttia oikeinpäin -- -- ja\nniissä oli kaksi patasotamiestä! Mies oli vaihettanut kuninkaan.\n\nAinakin puoli tusinaa revolvereja tähtäsi samassa silmänräpäyksessä\npankinpitäjää, joka muuttui vaaleanharmaaksi ja antoi oman\nrevolverinsa painua alas.\n\n-- Paljonko teillä oli pöydässä? kysyi översti, hellittämättä\nkatsettaan pankinpitäjästä.\n\n-- En tiedä. Eerikki laski nopeasti setelinsä. -- Sata\nkahdeksankymmentä.\n\n-- Ja kolme viitosta, jotka hän nylki teiltä vaihdettuaan kortit --\nsata ja yhdeksänkymmentäviisii yhteensä, laski översti.\n\n-- Se ei ole oikein -- -- hän tiesi -- änkytti pankinpitäjä vastaan.\n\n-- Änkytä esiin sata yhdeksänkymmentäviisi, joll'et tahdo hirteen,\nsinä kavala koira! ärjäsi eräs katsojista. -- Hirtettävä olisit\nsittenkin!\n\nPankinpitäjä kaivoi vapisevin käsin esiin kaikki, mitä hänellä oli\njälellä. Se nousi ainoastaan sataan seitsemäänkymmeneenviiteen, vaan\nsitä ei tahtonut kukaan uskoa, ennenkun hän oli kääntänyt kaikki\ntaskunsa nurin.\n\nSilloin puhkesi siellä riemu ylimmilleen ja Eerikki Käykän piti\nmuuttaa osa voittoaan juoma-aineiksi koko seuralle, koska hän oli\nsärkenyt pankin. Pakotettiinpa vielä pankinpitäjäkin tyhjentämään\nkukkurapää lasi.\n\nMutta sitten saattoivat kaikki läsnäolijat häntä aina kylän päähän\nsaakka ja siellä asettuivat he leikilliseen rajamaan tapaan\nkahteen harvaan riviin. Pankinpitäjä asetettiin kahden ensimmäisen\nmiehen väliin ja sitten potkivat he hänet mies mieheltä kaikuvilla\nhurrahuudoilla ulos aavikolle, jonne hän heti katosi kuin varjo\npimeyteen.\n\n-- Kukahan niistä kaappasi hänen hevosensa! sanoi översti\npalatessamme hotelliin.\n\nSitä emme saaneet koskaan tietää, mutta saadaksemme pitää omamme,\nratsastimme sieltä seuraavana aamuna hyvissä ajoissa tiehemme.\n\n\n\n\nPastori Lahti.\n\n\nAnokassa oli elämää ja liikettä eräänä kauniina kauniina\nsunnuntai-aamupäivänä alkupuolella kesäkuuta. Jokaisesta siirtolan\ntalosta tulivat kaikki, jotka suinkin kotitoimiltaan pääsivät,\nmitkä veneillä järven yli, mitkä jalan, ja etäisimpänä asuvat\nnelipyöräisissä farmarivaunuissa Salmelan taloon, jonka suuressa\nsalissa piti iltapäivällä pidettämän raamatunselitys.\n\nAina siitä pitäen kuin Anoka sai oman rautatie-asemansa ja\n\"kaupunki\" alkoi kohota radan varrelle, oli ollut puheena hankkia\nsinne suomalainen pappi ja rakentaa kirkko, mutta nyt vasta\noli todenteolla ryhdytty asiaan käsiksi. Kun keväällä tusinan\nverran uudisasukkaita oli tullut lisää ja useat entisistä olivat\ntoimittaneet sinne vaimonsa ja lapsensa, alkoi tuuman toteuttaminen\nkäydä välttämättömäksi. Pitäisihän lasten saada jotain opetusta,\neikä tekisi pahaa aikuisillekaan, jos jonkun kerran saisivat kuulla\njumalansanaa, vaikk'ei siitä sitten olisikaan muuta hyötyä kuin että\nmiehet pysyisivät poissa kapakasta saarnan aikana.\n\nSillä kapakka oli luonnollisesti Anokassakin, ja kaksi kauppapuotia,\nsekä postikonttori, joka oli asetettu kapakan takaiseen huoneeseen.\nJa kapakan isäntä oli samalla rauhantuomari, poliisipäällikkö ja\nainoa konstaapeli. Suurta vaivaa hänellä ei ollut järjestyksen\nylläpitämisessä, mutta rauhantuomari Tuhkala tunsi sentään vallan\nhyvän painon niiden kirjavien virkojen vastuunalaisuudesta, jotka\nolivat hänen hartioillensa sälytetyt -- ja jokaisessa sopivassa\ntilaisuudessa koetti hän parhaansa mukaan saattaa sitä muittenkin\nhuomioon. Mutta muuten oli hän hyväluontoinen mies ja osasi tarpeeksi\nenglantia voidakseen auttaa kyläläisiä heidän asioissaan, joita\nheille joskus sattui \"ulkomaalaisten\" kanssa, niinkuin he nimittivät\nkaikkia, jotka eivät olleet heidän maanmiehiään.\n\nOikeastaan hän ei pitänyt kirkkoa eikä pappia Anokassa tarpeellisina,\nmutta kun Salmelan isäntä, suurimman farmin omistaja paikkakunnalla\nja muuten ymmärtäväinen mies, oli luvannut tonttimaan ilmaiseksi,\nja kun muutkin kyläläiset näkyivät haluavan sielunpaimenta, niin ei\nhänkään, Tuhkala, tahtonut vetäytyä asiasta erilleen. Päinvastoin oli\njuuri hän kirjoittanut ja pyytänyt pastori Lahtea Mills'istä tulemaan\nvaalisaarnan pitoon Anokaan, kun oli kuullut, että tämä halusi\nmuuttaa sieltä pois.\n\nOikea vihitty pappi ei Lahti ollut, oli vaan läpikäynyt erään\nnorjalaisen pappisleipomon Illinoisissa, jossa sielunpaimenia\npaistettiin tusinakaupalla, ja jonka yksivuotiseen kurssiin\nhän oli ottanut osaa, sen verran kuin hänen täydellinen\nkielen taitamattomuutensa myönsi. Mutta kotona oli hän käynyt\nkansakouluseminaaria, ja vaikka hänet sieltä oli jonkun virheen\ntähden eroitettu jo aikoja ennen kuin hän oli voinut ajatellakaan\npäästötodistuksen saamista, oli hän kuitenkin ennättänyt hankkia koko\njoukon enemmän tietoja kuin toiset papinkokelaat laitoksessa ja siksi\nolikin hän heidän joukossaan ollut loistava nero.\n\nHän oli kuleksinut laajalta ympäri Ameriikan. Oli ollut jonkun\najan siirtolais-asioitsijana New-Yorkissa, sitten ruuanpitäjänä\neräälle roikalle rautatien työmiehiä etäällä lännessä, puoli vuotta\neläinlääkärinä muutamassa uudiskaupungissa Dakotassa, ja sen jälkeen\n-- kun hän humalapäissään oli yhtenä ainoana yönä tohtoroinut\nkuoliaaksi erään farmarin koko karjan -- oli hän antautunut\npappisuralle Mills'issä, joka myöskin oli suomalainen siirtola, oli\nhän nyt viimeksi oleksinut jonkun ajan pappina, lastenopettajana\nja sanomalehden toimittajana samalla kertaa, mutta ei pitänyt\nilmanalasta siellä, niinkuin hän kirjoitti Tuhkalalle ja oli\nsenvuoksi sangen taipuvainen tulemaan Anokaan, jos vaan seurakunta\nottaisi rakentaakseen tarpeellisen huoneuston kirkolle, koululle ja\npastorille itselleen.\n\nSaattaahan olla, ett'ei ilmanala Mills'issä ollut parasta laatua,\nmutta luultavaa on joka tapauksessa, että pastorin muuttohalu\njossain määrin myös seurasi siitä, että hänen sanankuulijansa olivat\njo tarpeeksi ameriikkalaistuneet uhatakseen häntä tervalla ja\nhöyhenillä, jos hän vielä kerran kapuaisi humalassa saarnatuoliin.\nOlipa miten tahansa, mutta hyvin taipuisa hän oli muuttamaan Anokaan\nja tänään piti hänen pitää raamatunselitys Salmelan salissa.\n\nHyvissä ajoin iltapäivällä saapui juna, pastori mukana. Rauhantuomari\nTuhkala, ameriikkalainen kauppamies, Salmelan isäntä ja muutamia\nmuita kunnianarvoisia miehiä oli häntä vastassa asemalla, vaan muu\nseurakunta oli kokoontunut taajaan joukkoon maantielle, vähän matkaa\nseurapaikasta. Pastori hymyili ystävällisesti niille kansalaisille,\njotka olivat häntä vastassa, oli vastahakoinen antamaan\nmatkalaukkuaan Salmelan isännän kannettavaksi, mutta suostui siihen\nsentään ja läksi muiden seurassa kävelemään tietä pitkin, sittenkun\nhän kohteliaalla, mutta päättävällä tavalla, aivan kuin se olisi\nollut hänen arvoansa alentavaa, oli hylännyt Tuhkalan kutsumuksen,\nettä koko seurue ensin ottaisi pienen ryypyn.\n\nArvokkaan näköinen ei hän juuri ollut, kävellessään siinä puoli\naskelta toisten edellä. Naama oli lihava ja hyllyvä, leuka sileäksi\najeltu ja nenä sellaista rakennetta, että sieramiin saattoi katsoa\nsuoraan edestäpäin. Suu oli suuri, turpea ja vetinen, silmät pienet,\nmutta levottomat ja ikäänkuin aina etsimässä jotain. Kun hän tuli\nseurakuntalaisten luo, jotka olivat ryhmässä maantiellä, niiasi\nnaisväki syvään ja miehet ottivat hatut päästään, vaan pastori\nkumarteli kerta toisensa perästä päätään hitaasti ja arvokkaasti ja\nsanoi: hyvää päivää, hyvää päivää, rakkaat ystävät! Eräs poika nykäsi\nsisartaan hameesta ja sanoi, pastorin jalkoja osottaen: Katsos noita\ntikkuja, katsos noita tikkuja! ja sai sillä hänet ja pari muuta\ntyttöä nauramaan.\n\nMutta pastori ei huomannut sitä, vaan kulki taloon päin, jossa hän\nkatosi salin takana olevaan vieraskammariin, otettuaan matkalaukkunsa\nisännältä ja vedettyään suunsa vielä kerran leveään, kiitolliseen\nhymyyn. Ja heti sen jälestä alkoi seurakunta hiljaa asettua\npaikoilleen, osa tuoleille, osa puulaatikkojen päälle asetetuille\nlavitsoille ja laudoille.\n\nKun kaikki olivat sisässä, tuli pastori kammarista ja asteli\njuhlallisin askelin ja lempeästi hymyillen paikalleen valkealla\nvaatteella katetun pöydän taa. Hän oli muuttanut vaatteita ja oli\nnyt oikeassa papin takissa, sangen ahdashihaisessa ja taajaan\nnapitetussa, vaikka ainoastaan ylin nappi oli kiinni ja toiset\nauki, päästäen näkyviin epäilyttävän näköiset, paksut kellonperät,\njotka olivat kullankarvaiset ja taskun sisäpuoleen hakaneulalla\nkiinnitetyt. Pastorin kello oli aina sattunut seisattumaan jollain\nkäsittämättömällä tavalla, \"juuri tänä aamuna.\"\n\n-- Rukoilkaamme, sanoi hän, rykäistyään ja heitettyään pikaisen\nsilmäyksen seurakuntaan. Ja sittenkun hän tarpeellisen kauvan oli\nollut ristiinpuristettuja käsiään vastaan kumartuneena, kohotti\nhän päänsä ja lausui kauniilla äänenpainolla, että hän aikoi puhua\nsynnistä -- sillä syntisiähän me olemme kaikki!\n\nJa hän pani parastaan puhumalla sekä synnistä yleensä että\nylellisyydestä ja juoppoudesta erittäin, ja ankaria olivat sanat,\njoita Anokalaiset saivat kuulla -- he, jotka eivät milloinkaan olleet\njoutuneet syypäiksi sen pahempaan ylellisyyteen kuin että jonkun\nkerran olivat syöneet mahansa kipeiksi läskiä ja uusia perunoita, ja\njoilla ei ollut varaa juoda itseään kunnon humalaan kuin korkeintaan\npari kertaa vuodessa.\n\nMutta pastorilla, joka edellisenä iltana oli ottanut perinpohjaiset\njäähyväiset muutamilta henki-ystäviltään Mills'issä, oli kolottava\ntunne päässään, ja se pakotti hänet pitämään jymisevän saarnan\n\"pirusta pullossa\", joksi hän mielestään sopivimmin nimitti sitä\nkotipolttoista, jota Mills'issä tarjottiin, ja sillä onnistui hänen\nniin järkyttää kuulijoitaan, että naisväki alkoi ääneensä nyyhkyttää,\nmiehet kävivät totisiksi, ja lapset, pelästyneinä huudosta ja\npöyristyttävistä sanoista, likistäysivät lujasti toisiinsa tahi\näiteihinsä ja vapisivat lapsellisissa omissatunnoissaan, vaikka he\neivät ikinä olleet edes maistaneet kotipolttoviinaa.\n\nKun pastori oli lopettanut saarnansa, alotti hän kohmelon-käheällä\näänellään virren, mutta kun harva seurakuntalaisista oli pitkiin\naikoihin ollut missään jumalanpalveluksessa, rohkeni ainoastaan\nkaksi vanhempaa naista yhtyä virteen, ja siitä syntyi niin hauska\ntrio, että lapset unohtivat sekä pirun pullossa että kaikki muutkin\npirut, ja alkoivat uudestaan tirskua. Mutta pastori tyynnytti heidät\nvakavalla katseella, lopetti virren yhteen värssyyn ja rukoili sitten\nerinomaisen hyvästi värähtelevällä äänellä: -- Herra siunatkoon\nteitä ja varjelkoon teitä. -- -- -- Sitten vetäytyi hän sisimpään\nhuoneeseen takaisin, mutta seurakunta kasautui yhteen kokoon talon\nedustalle ja alettiin siinä puoleksi kuiskaavalla äänellä vaihdella\nmielipiteitä pastorin saarnalahjoista, jotka olivat tuntuneet heistä\nerittäin eteviltä.\n\nEikä syntynytkään sentähden mitään väittelyä, kun Salmelan isäntä\nhetken päästä kutsui miehet takaisin saliin ja kysyi heidän\najatustaan kirkon rakennuksesta. Hän puolestansa oli täysin\ntyytyväinen siihen, mitä oli kuullut, ja oli lupauksensa mukaan\nvalmis antamaan vapaan tontin niin lähellä kaupunkia kuin minne\nhänen tiluksensa ulottuivat, jota paitse hän, niinkuin kaikki\nmuutkin, ottaisi osaa aineiden hankintaan ja päivätöihin. Kukaan ei\npannut vastaan, vaan kaikki suostuivat siihen, että jokainen työhön\nkykenevä mies tulisi seuraavana lauvantai-aamuna rakennuspaikalle,\nmaanomistajat tuoden muassaan osan rakennustarpeita, ja muut\ntyökaluilla varustettuina, niin että rakennus saataisiin yhteen\nmenoon valmiiksi. Salmelan isäntä otti laskeakseen, kuinka paljon\npylväitä, lautoja ja muuta tarvittaisiin, niin että jokainen ajoissa\nsaisi tietää, mitä kunkin olisi tuotava, ja niin hajautuivat koossa\nolleet, tyytyväisinä ja mielihyvillään kaikki, eikä pastori suinkaan\nvähimmin.\n\nAinoa, joka epäili koko hommaa, oli rauhantuomari. Jos tuo pappi --\ntahi mikä hän lienee ollut, sillä ei se oikein papilta näyttänyt\n-- alkaa oikein täydellä todella ajaa raittiusasiaa, niin voisi\nsiitä koitua jommoinenkin vaillinki hänen, Tuhkalan, asioissa. Eipä\nsillä, että Anokassa olisi juuri erityisesti juotu, mutta aina\nkun joku farmari tuli kauppapuoteihin jotain ostamaan, pistäysi\nhän Tuhkalankin luona, ja siitä kertyi koko kasa kolikoita vuoden\npitkään. Vielä samana iltana istuutui hän kirjoittamaan kirjettä\nMills'in postimestarille, joka myös oli suomalainen, pyytäen kaikkia\nmahdollisia tietoja pastori Lahdesta. Ja kun vastaus saapui,\nnaureskeli rauhantuomari ilkeästi, vaikka hän katsoi viisaimmaksi\npitää uutiset vastaiseksi omana salaisuutenaan. Sillä ei ollut mitään\nkiirettä, voihan ensin katastaa, miltä pappi näyttäisi, kun pääsee\nvähän perehtymään.\n\nTuli lauvantai ja toi tullessaan tavattoman liikkeen hiljaiseen\nAnokaan. Aamulla varhain tulivat farmarit vaunuineen, joihin oli\nlastattu lautoja, paaluja ja kattopäreitä, ja paikalla alkoi hakkaus\nja sahaaminen. He olivat salvumiehiä jokainen, pohjolaisia kaikki,\nniin että tavalliseen ameriikkalaiseen tapaan tehty rakennus: lautoja\nhirsiristikon peitteeksi, kohosi kuin loihtien. Kun iltapäivä\noli käsissä ja vaimoväki toi työntekijöille ruokaa ja kahvia, ei\nenää ollut kuin osa kattoa peittämättä, kaikki muu oli valmiina,\nja silloin esitteli pastori, että seurakunta pistäisi tanssiksi.\nOltiinhan vapaassa maassa, sanoi hän, eikä ollenkaan tarvinnut\nvälittää vanhoista ennakkoluuloista. Herran huoneessa voi iloita yhtä\nhyvin kuin rukoillakin; Jumalalla ei varmaankaan ole mitään viatonta\niloa vastaan.\n\nKatselivat seurakuntalaiset vähän ihmeissään toisiaan, tottumattomia\nkun olivat sellaiseen vapaamielisyyteen hengellisen säädyn puolelta,\nmutta muutamat nuoret miehet, jotka eivät kotvilleen olleet\ntanssipaikkaan sattuneet, riensivät asuntoonsa, joka oli tuskin\nkivenheiton päässä siitä, ja toivat käsipelin. Sen otti pastori\nhuostaansa, ja näytti heti olevansa oikea mestari tanssimusiikissa,\nniin että \"paali\" oli tuota pikaa täydessä käynnissä. Sekä nuoren\nettä vanhan valtasi tanssinhalu, niin että ilo lakea hipoi, tai\noikeastaan pilviä, sillä kattohan oli vielä keskeltä auki. Ja kisojen\ntunnustettu kuningatar oli Salmelan Akaatta, ainoa nuori impi koko\njoukossa, jossa kaikki muut naiset olivat joko aikoja sitten naituja\ntai vielä pelkkiä lapsia, ja sentähden tahtoi luonnollisesti jokainen\nmies tanssia hänen kanssaan.\n\nItse pastorikin tuli myöhemmin illalla niin iloiseksi, että hän\nheitti soittokoneensa nurkkaan, keikutteli tytön luo rimpuilevin\npolkka-askelin ja kävi häntä vyötäisiin, huutaen yleisölle: nyt,\nhyvä tanssiväki, me laulamme polskaa! Ja sitten alotti hän itse\nhauskan nuotin sellaisilla sanoilla, joita ei ainakaan kotona lauleta\nkirkossa ja seurakunta räyhäsi muassa, kun pastori pyöräytteli\nAkaattaa, hypähtäen vuoroin koroilla, vuoroin varpailla ja polki\nlattiaa, niin että pöly lensi. Se oli iloinen ilta se, jolloin uusi\nkirkko vihittiin, ja kauvan jälestäpäin siitä Anokassa puhuttiin.\n\nKun tanssi myöhään yöllä lopetettiin, ilmoitti pastori pitävänsä\nseuraavana päivänä taas raamatunselityksen veli Salmelan luona, ja\nkokoavansa siellä kolehdin uuden kirkon hyväksi, jonka seuraavan\nviikon kuluessa pitäisi joutua käyttökuntoon. Tarvittiin koko joukko\nvaroja alttaria ja kirkko-astioita varten sekä kaikellaiseen muuhun,\nja senvuoksi toivoi hän, ett'ei seurakunta kitsastelisi.\n\n-- Olemmepa saaneet saakelin hauskan papin! sanoi puotimies Wuori,\nmennessään kotiin yhdessä rauhantuomarin kanssa. En ole milloinkaan\nnähnyt hänen vertaistaan.\n\n-- En minäkään, vastasi Tuhkala kuivasti. Mutta ehkä saamme nähdä\nvieläkin enemmän, kun odotamme.\n\nSeuraavana päivänä oli pastori kuitenkin taas hyvin arvokas ja piti\nniin ihanan raamatunselityksen, että hän sai kolehtia yksitoista\nja puoli dollaria. Hän ilmoitti heti seurakunnalle, että hän ensi\nsunnuntaina jakaa herranehtoollista uudessa kirkossa, ja illalla\nkirjoitti hän Minneapoliksesta viiniä.\n\nKirkkoa valmistettiin sitten uutterasti, katto pantiin ensin umpeen\nja sitten tehtiin alttari, ja lopulla viikkoa pyysi pastori muutamia\nnaisia sitomaan seppeleitä ja köynnöksiä kukista ja viheriäisistä\nlehdistä. Lauvantaina oli kaikki valmiina ja näytti sangen upealta,\nvaikka ikkunat vielä olivatkin kiinnipanematta. Mutta viheriät\nköynnökset ikkunanpielissä, seppeleet seinillä ja kukat alttarilla,\njohon Salmelan emäntä oli lainannut lakanan, peittivät kaikki\nmahdolliset vajavuudet.\n\nEhtoollisviiniäkin tuli lauvantai-aamuna tavarajunassa yksi iso astia\nja toinen pieni, joka veti noin tuopin tai toista, ja joka pani\nTuhkalan hiukan naurahtelemaan, kun hän näki sen asemalla. Mutta\nhän lainasi sentään pastorille isonpuolisen juoma-astian kalkiksi,\nja kauppapuodista ostettiin naula pieniä valkeita teeleipiä,\njotka kelpasivat öyläteiksi, sillä ne oli pastori Lahti unohtanut\najatellessaan yksinomaan märkiä tavaroita. Illalla oli kaikki\nkunnossa, ja koko ympäristössä ei ollut ainoatakaan henkeä, joka\nei aikonut olla mukana ensimmäisessä jumalanpalveluksessa uudessa\nkirkossa. Jok'ikinen nainen koko seurakunnassa ja sitäpaitsi suuri\njoukko miehiä oli kirjoituttanut itsensä herranehtoolliselle, ja\npastori piti lauvantaina iltapuolella mitä kauneimman rippisaaman\nomassa huoneessaan kirkkorakennuksessa, jonne oli edellisenä päivänä\nmuuttanut.\n\nSunnuntai-aamuna nousi aurinko häikäisevän kirkkaana ja valaisi\nseutua, jonka rauhallinen ihanuus jo itsessään herätti hartautta.\nJärvi oli tyyni ja kirkas, ainoastaan siellä täällä näkyi joku\nkehä, joka syntyi kalan lyödessä pintaan, ja tavan takaa piirsi\ntuohon tasaiseen kuvastimeen vakoaan vene, joka täyteen sullottuna\njuhlapukuista ja juhlamielistä kansaa suuntasi kulkuaan Salmelan\nrantaan. Etäälle näkyi kirkko, ylimpänä loivasti viettävällä\nkummulla, nurkat ja molemmat ovipielet oikeilla viheriöillä koivuilla\nkaunistettuina ja Ameriikan lippu liehuen korkealla katon harjalla.\nSe oli Salmelan Heikki-pojan keksintö, ja oli hän sen varhain aamulla\npannut toimeen, saatuaan lipun illalla lainaksi Tuhkalalta, joka oli\nhankkinut sen itselleen virkansa merkiksi.\n\nIdästä ja lännestä, pohjasta ja etelästä tuli farmareita perheineen,\nrattailla, jalan, tahi soutaen, kunnes niitä oli kokoontunut ainakin\nviisikymmentä kirkonmäelle. Ensiksi menivät kaikki ovelle, johon\npastori oli naulannut julistuksen, ilmoittaen, että kirkonmenoja\npidetään kello 9 ja 11, kummankin jälkeen herranehtoollinen, ja\niltasaarna kello 6. _Huom.!_ kolehti kaikissa kolmessa viinikassaan.\n\nUkot, ja akat tietysti myös, syhyttelivät mielihyvillään nenäänsä\n-- kaikki tuntui niin kotoiselta ja tutulta -- ja istuutuivat sinne\ntänne kirkonmäelle, aivan niinkuin he ennen muinoin olivat tehneet\nsiellä kotona, odotellessaan kirkonmenojen alkamista.\n\nJa odottaa he saivat. Kello oli jo yhdeksän, oli puoli kymmenen ja\nläheni jo kymmentä tasan, mutta mitään pappia ei näkynyt ja ovi pysyi\nsuljettuna. Ihmeteltiin syytä tähän pitkälliseen odotukseen, ensin\nhiljaa, mutta sitten yhä äänekkäämmin, ja jota enemmän eri ryhmissä\nkeskusteltiin asiasta, sitä pitemmiksi alkoivat naamat venyä.\nLopulta rohkasi itsensä Salmelan Heikki, joka kovin kärsimättömänä\nodotti, että pastori jollakulla ylistävällä sanalla kiittäisi hänen\nkaunista lippukeksintöänsä, ja hän ponnisti nurkkapylvästä myöten\nitsensä pastorin huoneen tasalle, joka oli mäen rinteellä ja sen\nikkuna sentähden joitakuita jalkoja maasta. Pitkin kapeata, ulkonevaa\nlautaa myöten lattian kohdalla pääsi hän sitten askelen verran\nsivulle, pitäen ikkunanpielestä kiinni ja katsahti huoneeseen. Hänen\nkasvoihinsa ilmaantui pelästynyt ilme, kädet pettivät heti ja hän\nputosi raskaasti maahan.\n\n-- Mitä sinä siellä? kysyi hänen isänsä ankarasti. Hän istui kannon\nnenässä lähellä, jutellen rauhantuomari Tuhkalan kanssa, ja huomasi\nvasta nyt, mitä poika oli tehnyt.\n\n-- Pastori on kipeä, vastasi poika hämmästyksissään. Hän makaa\nlattialla.\n\n-- Öhöm, yskähteli rauhantuomari. Hän aavisti paikalla, mitä se oli\nja kehoitti sentähden Salmelan isäntää tulemaan kanssansa sisään ja\nkatsomaan, kuinka asianlaita oli.\n\nOvi oli sisäpuolelta suljettu, mutta ainoastaan säpillä, niin että se\naukeni Tuhkalan veitsellä ilman suurempia vaikeuksia. Sisähuoneessa\nmakasi todellakin pastori lattialla, lähellä kynnystä.\n\n-- Hän on kuollut, kuiskasi Salmelan isäntä hämmästyneenä.\n\n-- Elä pelkää, vastasi rauhantuomari, hän virkoo kyllä taas. Sitten\nmeni hän pastorin luo, joka oli puettuna pappispukuunsa ja nähtävästi\noli kaatunut aikoessaan tulla ulos, harppasi pitkin askelin makaavan\nyli ja tarkasteli huonetta, sill'aikaa kun Salmelan isäntä katseli\novelta.\n\n-- Humalassa se piru on, sanoi Tuhkala, osoittaen lattialla olevaa\npienempää savi-astiaa, joka oli edellisenä päivänä tullut, ja\nnyt oli tyhjänä lattialla pastorin vuoteen vieressä. Suuremmasta\nastiasta oli hän myöskin koettanut kaataa ehtoollisviiniä tuoppiin,\nmutta katselijat eivät voineet päättää, oliko hän aikonut käyttää\nsitä kirkossa, vaiko huuhtoaksensa omaa whiskyään alas. Sen he vaan\nnäkivät, että hän oli kaatanut sitä koko joukon lattialle, jossa se\noli juossut aina kynnykseen asti, ja itse makasi pastori nyt päineen\npäivineen nesteessä.\n\nSalmelan isäntä koetti nostaa häntä ylös ja silloin avasi hän\nsilmänsä sopertaen epäselvästi asetussanoja, mutta nyt suuttui\nisäntä, kirosi ja antoi pastorin pudota romahtaa takaisin lattialle.\n\n-- Annetaan maata, kunnes selviää, sanoi rauhantuomari. Sitten voimme\najaa hänet pois täältä -- jos muut ajattelevat samoin kuin minä.\n\nPari kolme uteliasta naamaa näkyi ulko-ovella, he käsittivät\nvilauksessa asian laidan ja katosivat taas. Ennenkun rauhantuomari\nja Salmelan isäntä vielä olivat ehtineet sulkea oven jälkeensä, oli\ntieto siitä, miksi pastori ei voinut pitää kirkonmenoa eikä jakaa\nherranehtoollista, levinnyt suusta suuhun odottavien joukossa, jotka\nkaikki niinkuin sopimuksen mukaan kokoontuivat yhteen vihaisesti\nmuristen, joka kyllä selvästi ilmaisi heidän ajatuksensa.\n\nNe eivät olleet mitään leppeitä tuomioita, joita siinä pastori\nLahdesta lasketeltiin ensimmäisen neljännestunnin kuluessa, ja jos\nnuoremmat miehet olisivat saaneet määrätä, niin olisi hänet kiskottu\njärveen, uitettu siellä selväksi ja piesty sitte ulos Anokasta.\nMutta vanhemmat eivät tahtoneet mitään tietää ameriikkalaisista\ntavoista. Heidän lujan vaatimuksensa mukaan päätettiin hänen antaa\nmaata humala päästään, ja sitten ilmoittaa hänelle, ett'ei Anokassa\nhäntä enää tarvittu. Salmelan isäntä ja rauhantuomari saivat\ntoimekseen ilmoittaa hänelle seurakunnan yksimielinen _consilium\nabeundi_, ja senjälkeen hajosi kokous kaikessa rauhassa. Oli melkein\nniinkuin he olisivat hävenneet toinen toistaan, ja mieluimmin olleet\nhiiskahtamatta mitään koko asiasta.\n\n-- Sinä saat puhua, kun menemme hänen luokseen, sanoi Salmelan\nisäntä. Ja sen otti rauhantuomari mielellään tehdäksensä. Kyllä hän\npuhuu.\n\nKauvan ei heidän tarvinnutkaan odottaa tilaisuutta puhutellaksensa\npastoria, joka iltapäivällä tuli omin voimineen Tuhkalaan. Ja kun\nSalmelan isäntä näki hänen menevän sinne, riensi hän perässä, niin\nettä hän saapui melkein yht'aikaa perille.\n\nPastori ei ollut tarvinnut herättyään kauvan tuumia, mitä oli\ntapahtunut. Yksi ainoa silmäys tyhjään whiskypulloon ja lattialle\nkaadettuun viiniin oli riittänyt ilmaisemaan hänelle, kuinka oli\nkäynyt. Mutta kun hän ei muistanut, että kukaan olisi ollut hänen\nhuoneessaan aikasemmin päivällä, niin ajatteli hän, ett'ei asiain\ntila vielä olisi vallan toivoton, ja suuntasi senvuoksi kulkunsa\nrauhantuomarin luo vakoillakseen, mitä hänestä ajateltiin.\n\nSalmelaisen tulosta ja Tuhkalan ankarasta katsannosta selvisi hänelle\nheti, ett'ei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt, mutta pastori ei\nollut se mies, joka hämmästyi pikku asioista.\n\n-- Hyvää iltaa, sanoi hän kuivasti. Minä tulen tänne kysymään,\nmiks'ei kukaan ihminen Anokassa ole ollut siksi kristillismielinen\nja armelias, että olisi tullut katsomaan minua minun hädässäni ja\ntuskassani. Siellä olen minä maannut kuoleman kielissä sairaana, eikä\nkukaan ole tarjonnut minulle edes pisaraa vettä, ei kukaan ole tullut\nedes katsomaan, olisinko tarvinnut mitään. Totisesti sanon minä\nteille -- hän kohotti kätensä ja pudisti sitä mykäksi ällistyneen\nSalmelaisen nenän edessä -- tästä on teille tuleva kosto. Eikö\nsanassa sanota -- --\n\nMutta nyt oli rauhantuomari saanut puhelahjansa takaisin ja hän\nvihastui aika lailla.\n\n-- Kuuleppa sinä, hevospuoskari, keskeytti hän pastorin sanatulvan,\nme emme ole mitään kakaroita me, Salmela ja minä, vaan voimme\naivan hyvin eroittaa, onko mies kipeä vai humalassa. Sinä olit\nsikahumalassa tän'aamuna, ja sen whiskyn, jonka ajoit nahkaasi, olit\ntilannut kirkon rahoilla. Sellaisia temppuja me emme kärsi täällä\nAnokassa, ja siksi on parasta, että laittaut tiehesi täältä, ennenkun\npojat saavat sinut käsiinsä.\n\n-- Elkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi, sanoo Herra, -- alkoi\npastori, tehden täydellisen käänteen menetystavassaan. Mutta\nrauhantuomari teki halveksivan liikkeen.\n\n-- Anna jäädä tuon laulun, sanoi hän. Sinunlaisesi jumalisuus ei\nkelpaa meille. Kansa täällä on päättänyt, ett'ei se tämän jälkeen\ntahdo kuulla jumalansanaa sinun suustasi, ja on pyytänyt meitä\nsanomaan sinulle, että saat mennä tiehesi.\n\n-- Mutta joll'en minä nyt menekään, sanoi pastori, joka todellakaan\nei tiennyt, mihin oikeastaan menisi. On kai minulla oikeus asua\ntäällä niinkuin jollakulla muullakin.\n\n-- No, miks'ei, vastasi rauhantuomari kohteliaasti. Mutta siinä\ntapauksessa voin kertoa, että täällä Anokassa on yhtä paljon tervaa\nja höyheniä kuin Mills'issäkin. Ja jos se ei auta, niin minä\nvangitsen sinut raamatunselityksessä kootun kolehdin hävittämisestä.\nHerran nimessä, jää vaan Anokaan, jos haluttaa.\n\nMutta pastori Lahtea ei enää haluttanut: Yöjunan tullessa oli\nhän asemalla, ja osti kolehdin jätteillä piletin Ihspemingiin\nMichiganissa. Siellä meni hän tervehtimään suomalaisen sanomalehden\ntoimittajaa, ja kertoi käyneensä katsomassa maanmiehiään\nMinnesotassa, perustaakseen mahdollisesti koulun ja sanomalehden\njossain siirtolassa siellä. Mutta hän ei voinut tulla toimeen sen\nraakapintaisen roskajoukon keskuudessa. Minnesotassa ei hänen\nlaisellaan sivistyneellä miehellä ollut mitään tekemistä.\n\n\n\n\nAntti Ulukka.\n\n\nHän oli varmaankin paras työmies meidän rautatietyöpaikallamme Costa\nRicassa, ei siten, että olisi ollut ketterin, mutta hän oli se, joka\najan pitkään sai enimmän valmista. Tosin hän ei siltä näyttänyt,\nkun hän mietiskelevän näköisenä käytti kuokkaansa ja lapiotaan,\nmutta toiselta puolen ei hän koskaan levähtänyt hetkeäkään. Siitä\nsilmänräpäyksestä, jolloin esimiehen työhön kehoittava merkki\nkimahti, oli hän ruokatorven törähdykseen saakka pelkkä työkone, joka\noli käynnissä tasaisesti ja taukoamatta.\n\nEikä milloinkaan mitään ajan tärväystä joutavassa suunsoitossa!\nHarvat olivat ylimalkaan nekin sanat, jotka hän joutilaanakaan\nollessaan päästi kuuluviin. Mutta työssä hän ei juuri koskaan\navannut suutaan muuten kuin puhaltaissaan savua piipustaan, joka\nsäännöllisesti aina keikkui hänen vasemmassa suupielessään.\n\nKotoisin oli hän Kuusamosta. Pesueessa oli neljä häntä nuorempaa, ja\nniiden kanssa oli hän siellä elänyt yhteisesti isältään perityssä\npienessä talossa, jossa velat olivat ennestään valmiina. Monta\nvuotta oli hän siellä taistellut hallaa, katoa ja hypoteekin korkoja\nvastaan, oli sillä välin nainut, ja kun sitten pari suuta oli tullut\nvielä lisäksi, huomannut toimeentulonsa entistään tukalammaksi.\n\nSilloin oli hän lopulta tehnyt suuren päätöksen. Hänen pitäisi päästä\nmaailmaan hänenkin, sinne kauvaksi meren-takaiseen kultamaahan, josta\noli niin paljon kuullut puhuttavan kirkonmäellä ja harvinaisilla\nkaupunkimatkoillaan. Vaimonsa ja melkein täysikasvuinen veli\nhoitaisivat sillä aikaa taloa -- hän kyllä saisi työ-ansioillaan\nkootuksi ainakin ruununveron ja korot.\n\nJa niin lähti hän matkalle, möi varsansa Oulussa matkarahoiksi, osti\npiletin New-Yorkiin ja eteni sitten tavallista Hullin ja Liverpoolin\nvaltatietä.\n\nNew-Yorkissa oli hän heti ottanut pestin Costa Ricaan ja siellä oli\nhän ollut työssä kolmatta vuotta, jolla ajalla oli säästänyt ja\nkotiin lähettänyt tasan neljäsataa taalaa. Sen summan piti hänen\nlaskujensa mukaan jo riittämän talon velkoihin, mutta aikoi hän\nsentään pysyä siellä rautatien valmistumiseen saakka, hankkiakseen\nitselleen vähän ylimääräistä pääomaa. Sillä sitä hän kyllä\ntarvitsisi, saadaksensa talonsa oikein hyvään kuntoon.\n\nMinulle hän ei niistä aikeistaan hiiskahtanut kertaakaan mitään,\nsillä siihen oli hän ihan liiaksi harvapuheinen ja sulettu, mutta\nsamassa määrin kuin minä saavutin hänen luottamuksensa, taipui hän\nvastaamaan kysymyksiin, kunnes minulla oli hänen mutkaton tuumansa\nihan selvänä.\n\nMinuun oli heti alussa hänen rehellinen ja herkeämätön työnsä tehnyt\nhyvän vaikutuksen. Hänen rotevassa, neljättä kyynärää pitkässä\nvartalossaan leveine hartioineen, hänen hyväntahtoisissa kasvoissaan\nja surumielisessä katseessaan oli jotain niin ehjää miehekkyyttä,\nett'en mitenkään voinut olla kiintymättä häneen sen renttujoukon\nrinnalla, joka meillä oli työmaallamme.\n\nMutta kaikki pitivät he hänestä hänen ystävällisen luonteensa vuoksi\nja samalla kunnioittivat häntä, sittenkun oli huomattu, ett'ei hänen\nsuopeutensa ollenkaan johtunut heikkoudesta eikä pelkuruudesta.\nYleensä hän ei koskaan tehnyt pahaa edes maan matosellekaan, eikä\nmilloinkaan sekaantunut asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet,\notti erinomaisen tyynenä vastaan kaikenmoisen pilanteon -- ja oli\nkerrassaan lauhkein jättiläinen, mitä Suomen metsissä koskaan on\nkasvanut.\n\nYhden ainoan kerran näin hänen todenteolla kuohahtavan, vaikk'ei asia\nsilloin ollenkaan koskenut häntä.\n\nLeirin teurastaja oli apulaisineen pyydystänyt härän ylempänä\nolevilla vuorilaitumilla, joita meidän lihavarastomme omassa\nvapaudessaan kierteli, kunnes niitä tarvittiin syötäväksi. Teurastaja\nkulki ratsain ja oli kiinnittänyt suopunkinsa elukan sarviin, ja\nsamoin olivat tehneet apumiehetkin, jotka astuivat perässä jalan,\nestääkseen puolivilliä härkää hyökkäämästä ratsastajan päälle.\n\nKulkue oli kaikessa rauhassa tullut aina leirin reunaan saakka,\nmutta siinä päätti härkä seisattua. Hänen päätöstään ei voitu\nmillään keinoin muuttaa, ei haukkumasanoilla, ei kivillä eikä kepin\niskuillakaan, kun apumiehet lopulta rohkenivat tulla niin lähelle,\nettä saattoivat käyttää sauvojaan.\n\nTeurastaja itse peräytti kerta toisensa perästä hevostaan ottaakseen\nvauhtia ja nelisti sitten eteenpäin niin pitkälle kuin lämsäköysi\nulottui, mutta härkä heitti vaan niskaansa ottamatta askeltakaan\neteenpäin. Kaksi puolivilliä koiraa, jotka aina seurasivat\nteurastajaa, haukkui ja repi tuota itsepintaista eläintä, mistä vaan\nkiinni saivat, niin että veri vuoti kaikkialta, sen ruumiista, mutta\nsekään ei auttanut.\n\nLopulta tempasi toinen apumiehistä puukkonsa ja pisti sillä elukkaa\ntakajalkaan. Se näytti rahoittavalta, mutta härkä päästi vaan käheän\nmölähdyksen eikä liikahtanut paikaltaan.\n\nMinä olin jo kerran huutanut miehille, että sitoisivat köytensä\nkiinni johonkin puuhun ja antaisivat elukan olla hetkisen rauhassa,\nkun se luultavasti siten malttuisi ja antaisi kulettaa itsensä\nteurastuspaikalle, mutta miehet olivat liian kiihkoisia totellakseen.\n\nKun eivät edes apumiesten puukoniskutkaan auttaneet, joutui\nteurastajan virkaa toimittava puoli-intiaani sellaiseen raivoon,\nettä hän vuorostaan tempasi puukkonsa, ratsasti härän luo ja katkasi\nyhdellä ainoalla iskulla siltä hännän.\n\nMinä hyökkäsin ylös -- vaan en todellakaan oikein tiedä, mitä aioin\nsanoa tai tehdä -- kun samassa näin Antti Ulukan tavatonta vauhtia\nlähtevän liikkeelle vähän alempana olevalta purolta, jossa hän oli\nvaatteitaan pesemässä. Hänellä oli päänkokoinen kivi kädessä, parilla\npitkällä harppauksella oli hän härän edessä ja antoi sille otsikkoon\nsellaisen iskun, että se paikalla nykertyi maahan.\n\n-- Nyt saatte kantaa sen täältä, koirat, jos haluatte! sanoi hän\nselvällä suomenkielellä -- mutta rääkätä ette enään sitä voi. Sitten\nkääntyi hän takaisin pesemään vaatteitaan.\n\nEttä teurastaja renkeineen joutui vihan raivoon, se kuultiin hyvin\nkyllä, sillä ei ollut hauskaa kantaa suurta härkää palottain leirin\ntoiseen päähän, missä liha ripustettiin vajaan, mutta he katsoivat\nnähtävästi viisaimmaksi jättää Antin rauhaan. Hän oli heidän\nmielestään liian kovakourainen.\n\nMuuten oli kylläkin vaikeata saada häntä tekemään mitään\nvoimankoetusta. Hänen piti silloin olla erinomaisen hyvällä päällä,\ntai täytyi hänellä olla joku erittäin pätevä syy sitä tehdäkseen. Ja\nsellainen sattui hänelle eräänä päivänä työmaalla vallan itsestään.\n\nOli paahteinen puolipäivän aika ja pojat olivat tehneet lujasti työtä\nvarhaisesta aamusta, niin että minä mielestäni hyvällä syyllä saatoin\nolla sitä huomaamatta, jos joku seisahtikin hiukan ja pyyhki hikeä\notsaltaan, tai otti kulauksen vettä useammin kuin oikeastaan ehkä\nolisi ollut tarpeellista.\n\nAinoa, joka ei vähääkään vähentänyt tavallista vauhtiaan työssä,\noli Antti Ulukka. Samalla tasaisella ja miettivällä tavallaan kuin\nainakin, loi hän käsikärrynsä täyteen ja työnsi sen vieruun, mihin\nkaivettu maa kaadettiin. Mutta piipun oli hän antanut sammua. Se oli\nkyllä entisellä paikallaan, vaan mitään savua siitä ei pullahdellut,\nja se oli varma merkki siitä, että sen omistaja ei ollut aivan\nparhaimmalla tuulellaan.\n\nSilloin sattui rakennus-urakoitsija tavallisilla tarkastuksillaan\nkierrellen tulemaan meidänkin työmaallemme ja seisattui hetkeksi\nkatselemaan työn menoa. Toisille työmiehille tuli heti kiire, mutta\nAntti Ulukka teki työtään ihan entiseen tapaansa. Kun ei hän ollut\nsitä hiljentänytkään, ei hän liioin luullut tarvitsevansa sitä nyt\nkiirehtiä.\n\n-- Minkätähden tuo mies ei täytä paremmin kärryjään? sanoi\nurakkamestari minulle. -- Kyllä hänen päältä nähden pitäisi jaksaa\nenemmän.\n\nSuomensin kysymyksen Antti Ulukalle, mutta hän ei vastannut\nsanaakaan. Hän jätti vaan vähäksi aikaa täytetyt kärrynsä, meni\nsuuren kiven luo, joka vast'ikään oli kaivettu maasta ja kantoi sen\nvallan keveästi kuormansa kukkuraksi kärryjen päälle.\n\nNiinkuin sanottu, olivat kottikärryt jo ennestään melkein täynnä\nja kivenmöhkäleestä, joka siihen nyt tuli lisää, olisi tullut\nkohtalainen kuorma kolmelle tavalliselle miehelle. Mutta siksipä\nkävikin niin, että kun Antti ilman mitään huomattavaa ponnistusta\nkohautti aisoja, niin ne rusahtivat poikki.\n\n-- Sentähden sanoi Antti. Ja urakkamestari päästi pari ytimekästä\nkirousta sen lukuun, jolta kärryt olivat hankitut, vaan ei puhunut\nmuuta mitään.\n\nVallan sydämmelliset ystävät tuli meistä Antin kanssa, sittenkun minä\nhänen puolestaan olin kirjoittanut muutaman rivin siihen konttoriin\nNew-Yorkissa, jonka kautta hän välitti rahalähetyksiään kotiinsa. Ja\nhänen luottamuksensa meni niin pitkälle, että hän jo eräänä päivänä\nkysyi, enkö minä tahtoisi olla niin hyvä, että kirjoittaisin kirjeen\nhänen vaimolleen, hänen nimissään tietysti.\n\nHän ei ollut pitkiin aikoihin saanut yhtään kirjettä, kun hän ei\njuuri kernaasti tahtonut kirjoituttaa tovereillaan ja itse oli\nsormistaan jo liiaksi jäykkä oppiakseen sellaisia konsteja. Kyllähän\nne siellä kotona tietävät, että hän voi hyvin niinkauvan kuin hän\nlähettää rahaa, mutta olisi hänen mielestään sentään ollut hauskaa\nlähettää kerran hiukan tarkempiakin tietoja itsestään. Minä tietysti\nsuostuin ja olin heti valmis käymään asiaan käsiksi. Mutta turhaan\nkoetin minä Antilta itseltään heruttaa mitään tietoja hänen omista\najatuksistaan tahi tunteistaan. Hän veti vaan suunsa mitä leveimpään\nhymyyn vastaukseksi ja tuumi, että minä kyllä paraiten tietäisin mitä\npitäisi kirjoittaa, niin että minun täytyi kokonaan turvautua omaan\nkekseliäisyyteeni.\n\nSiitä tuli verrattoman ihana kirje, täynnä hellää kaipausta ja\nuskollista odotusta ja muuta samantapaista, kaikki arvatenkin paljoa\nkuumempien tunteiden ilmauksia kuin mitä Antti todellisuudessa\nmilloinkaan oli tuntenut. Mutta joka tapauksessa oli hän hyvin\ntyytyväinen ja koettipa vielä kumartaakin kiittäissään minua\n\"vaivoistani.\"\n\nNoin kolmen kuukauden kuluttua tuli vastaus, jonka sisältö teki\ntodellisen räjähdysvaikutuksen. En voi päättää, oliko se ehkä minun\npanemani lämpö Antin kirjeesen, vaiko uutinen hänen pikaisesta\nkotiintulostaan, joka oli sattunut hellään kohtaan hänen vaimossaan,\nniin että hän nyt jo teki lyhyen tunnustuksensa. Summa oli se, että\nkun hän ensin oli imarrellut minua kiittämällä Anttia kirjeestä,\n\"jossa oli niin paljon kauniita sanoja\", sekä ilmoittanut hänelle\nkaikellaista vuodentulosta, karjan terveydestä y.m., riensi hän\nmainitsemaan erään hyvin ikävän tapauksen, josta hänen nöyrimmästi\ntäytyi pyytää anteeksi. Antin ei pitäisi perin kovasti pahastua, hän\noli jo itse katkerasti katunut -- -- ja paljon oli kirjeessä samaan\nsuuntaan. Minä luin kirjeen ääneen ystävälleni, joka alussa hymyili\ntyytyväisenä hauskoista uutisista, mutta sitten joutui yhä enemmän\nhämmästyksiinsä kuta pitemmälle anteeksipyyntö-virret venyivät.\n\nSitten tuli räjähdyskohta: hänen perheensä oli joku aika sitten\nlisääntynyt pojalla!\n\nAntilta putosi piippu suusta -- arvatenkin ensi kerran elämässään --\nmutta hän ei sanonut mitään muuta kuin: \"Katsos perkelettä!\"\n\nMinä en oikeastaan tiennyt, mitä piti tekemän, mutta katsoin sentään\nvelvollisuudekseni tuoda esiin joitakuita lohduttavia asianhaaroja,\njoita Antti näkyi suurella hartaudella kuuntelevan. Kun minä\nvaikenin, ei hän aluksi puhunut mitään, katsoi vaan jäykästi minuun,\nmutta sanoi lopulta: \"Katsohan perkelettä -- vai poika!\" Sitten nousi\nhän ja läksi, jättäen kirjeensä ja piippunsa minun huostaani.\n\nIllalla tavattiin Antti Ulukka humalassa leirin edustalla, vieläpä\nihan sikahumalassa -- ensi kerran kahden ja puolen vuoden kuluessa.\nSen oli mielipaha ja suru vaikuttanut.\n\nHän oli mennyt suoraa tietä komissariaatin puotiin, ostanut sieltä\npullollisen n.s. whiskyä ja istuutunut kivelle makuurakennuksen\nedustalle sitä juomaan. Siinä oli hän istunut ja tyhjentänyt pullon\nvallan tyynen ja miettivän näköisenä, oli sitten kuukahtanut kiveltä\nmaahan ja siihen nukkunut -- sanomatta koko aikana sanaakaan\nkellekään ihmiselle.\n\nMutta seuraavana aamuna tuli hän minun luokseni jo ennen kun miehiä\noli soitettu työhön, pestynä, suittuna ja parhaissa vaatteissaan,\neikä hänessä huomannut mitään muuta huolen merkkiä kuin lujan\npiirteen silmissä ja suun ympärillä.\n\nHän tahtoi saada tilinsä, sanoi hän. Täytyy päästä kotiin, koska\nliian pitkä poissaolokaan ei näy kelpaavan.\n\nMinusta hän näytti melkein tuhoa ennustavalta, ja senvuoksi kysyin\nminä, mitä hän nyt aikoisi tehdä, mille kannalle asettua uuden\nperheensäjäsenen suhteen.\n\nHän katsoi minuun vähän kummastellen ja sanoi, ett'eihän poika riepu\nollut syypää tapaukseen. Hän tietysti saisi olla oloillaan, \"mutta\",\nlisäsi hän, \"akkani pitää saaman selkäänsä!\"\n\nSe tuntui jo rauhoittavalta. Minä sain vilaukselta mielihyvän hymyn\nhänen huulilleen antamalla hänelle piippunsa takaisin, jonka hän\nviipymättä sijoitti entisille tiloilleen, ja sitten kirjoitin hänen\ntilinsä.\n\nHän mutisi minulle jotain kiitokseksi ystävyydestäni, pisti kättä ja\nlähti. Mutta ovessa käänsi hän päätänsä ja sanoi vakuuttavasti:\n\"joo-o, selkään sille pannaan!\"\n\nPuolta tuntia myöhemmin näin minä hänen pitkillä, vakavilla askelilla\nastuskelevan tietä myöten San Joseen päin, peite ja työvaatteet\nmyttyyn käärittyinä. Minusta tuntui aivan siltä kuin hänen vakavassa\nkäynnissään ja niissä säännöllisissä savupilvissä, joita hän joka\ntoisella askeleella pullahutteli piipustaan raittiisen aamuilmaan,\nolisi ollut joku selvä, määrätty tarkoitusperä.\n\nJonkun minuutin kuluttua katosi hän ensimmäisen seeterimetsikön\ntaakse, matkallaan Kuusamoon, enkä sen koommin ole häntä nähnyt.\nMutta jos tunnen Antti Ulukan oikein, niin kyllä eukko sai selkäänsä\n-- ja sen hän oli rehellisesti ansainnut.\n\n\n\n"]