[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8FdOU3ZcBE5iRp8iFdotGPMABBthJqsGwVvKo5ua34g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1280,"Tykkien virsi","Järventaus, Arvi",1883,1939,"1280-jarventaus-arvi-tykkien-virsi","1280__Järventaus_Arvi__Tykkien_virsi",null,"muistelmat",[14],"sota",[],"fi",1918,15228,101471,false,51806,[23,24,25],"Finland -- History -- Civil War, 1918 -- Fiction","Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[27,28,29,30],"Biographies","History - Modern (1750+)","History - Religious","History - Warfare","\"Tykkien virsi: Kenttäpapin kokemuksia ja mielialoja vapaussodan päiviltä\" by Arvi Järventaus is a historical account written in the early 20th century. The book provides insights into the experiences and emotions of a military chaplain during the Finnish Civil War, focusing on the themes of faith, camaraderie, and the tumultuous reality of war. It explores the mindset of soldiers preparing for battle, revealing their hopes and fears as they embark on a potentially dangerous journey.  The opening of the narrative introduces readers to a solemn church service held to bless a group of young soldiers about to depart for the front lines. The atmosphere is charged with emotion, as families gather, reflecting a mixture of pride and anxiety for their loved ones. The military chaplain, filled with deep feelings, addresses the soldiers and their families, acknowledging the significance of their mission and the historical weight of their struggle. As the service concludes, a sense of duty and faith prevails, setting the stage for the soldiers' journey into the uncertainties of conflict, intertwined with personal sacrifices and the call for national unity. (This is an automatically generated summary.)",[],270,"Kenttäpapin kokemuksia ja mielialoja vuoden 1918 sisällissodan päiviltä. Teos seuraa tapahtumia Oulun tuomiokirkosta rintamalle, leirielämään ja Tampereen valtaukseen. Kertomukset välittävät rintamapapin havaintoja sodan arjesta, taisteluista ja hengellisestä tunnelmasta valkoisen armeijan riveissä.","Arvi Järventauksen 'Tykkien virsi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1280. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TYKKIEN VIRSI\n\nKenttäpapin kokemuksia ja mielialoja vapaussodan päiviltä\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.\n\n\n\n\n\n\n   On aikoja, jolloin väkivalta ja vääryys uhkaavat tappaa elämän\n   laulun, rauhaisan työn ja hyötyisän toiminnan hymnin. Sellaisina\n   aikoina kohoo kuin itsestään ilmoille tykkien virsi.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Tuomiokirkossa.\n Matkalla rintamalle.\n Etelää kohti.\n \"Posti on tullut!\"\n Leirielämää.\n Matti Kuha.\n Taistelun kestäessä.\n Pitkänperjantain saarna.\n Hiljainen Yrjänä.\n Valkoinen Tampere.\n Kunnian kentiltä.\n Valkoinen arkku.\n\n\n\n\nTUOMIOKIRKOSSA.\n\n\nOli lauantai, helmikuun 23 p. 1918. Oulun tuomiokirkko oli ahdinkoon\nsaakka täynnä ihmisiä, joiden kasvoja verhosi juhlallinen, odottava\nilme. Ilmassa tuntui sähköä ja kiihkeää jännitystä. Oli kuin\nolisi ulkopuolella kohisevan maailman levottomuus tunkeutunut\nrauhaisaan temppeliin ihmisjoukkojen mukana, jotka jo tuntia ennen\njumalanpalveluksen alkua olivat täyttäneet kirkon sen viimeistä sijaa\nmyöten. Mutta vaikka ilmassa väräjöikin levottomuus, istuivat ihmiset\nkuitenkin hiljaa paikoillaan. Joku yksityinen tosin kurkisti silloin\ntällöin kirkon pääovea kohti, mutta muuten olivat kaikki hiljaa. Siellä\ntäällä oli pää painunut penkkiin, näkyi valkeita nenäliinoja, jotka\ntoisinaan vilahtelivat. Niillä kuivattiin esiin pyrkiviä kyyneleitä,\nmutta kosteiden silmien katseissa ei ollut surua: pikemmin iloa ja\nkiitollisuutta. Sadat kasvot olivat suuntautuneet alttaritauluun, jossa\nKristus seisoi kirkastusvuorella. Ihmisillä oli sisäinen tarve löytää\ntulviville tunteilleen vastakaikua ja siksi he tarkkasivat Vapahtajan\nkuvaa kirkon perällä. 'Mitä sanoo Vapahtaja?' 'Onko oikein, että minun\npoikani lähtee?' 'Hän on niin nuori vielä.'\n\nVapahtaja ymmärsi nuo kirkossa risteilevät kysymykset. Hänen kasvonsa\nkirkastuivat. Ne saivat taivaallisen loisteen. Ja hiljaisena,\ntyynnyttävänä levisi yli kirkon hänen vastauksensa: 'Ole hyvässä\nturvassa!' 'Minä elän.'\n\nLevottomat kysymykset tyyntyivät ja odottava hiljaisuus levisi yli\nkirkon. Siellä täällä vilahtavat vielä valkoiset nenäliinat, mutta\nkosteista silmistä loisti nyt yhä varmempi kiitollisuus: 'On hyvä\nantaa, mitä antaa voi, eikä minulla ole muuta kuin poikani.'\n\nKirkon pääoven luona syntyi liikettä. Se levisi kirkkoon penkki\npenkiltä, käytävä käytävältä. Yhä useampia päitä nousi kurkistamaan.\nPääoven edessä tehtiin tilaa. Kuului komentosanoja ja urkujen hiljaa\nsoidessa astui kirkkoon nuorukaisia nelimiehisissä riveissä. Etupää,\nkaksi lippua edessä, suuntasi kulkunsa kuoriin ja asettui sinne\nseisomaan. Pääkäytävä täyttyi ja sivukäytävillekin ulottuivat\nnuorukaisten rivit.\n\nSe oli Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta, joka oli lähdössä\nrintamalle ja oli nyt saapunut kirkkoon Herran siunausta\nvastaanottamaan.\n\nJoukko seisoi hiljaa paikoillaan. Nuorukaiset olivat täysissä\nvarustuksissa, reput seljässä, pistimet vyöllä ja uumenilla, nahkavyö.\nHeidän kasvoillaan asui juhlallinen totisuus: he ymmärsivät hetken\nvakavuuden.\n\nUrut, jotka olivat soittaneet koko ajan nuorten sotilasten marssiessa\nkirkkoon, lakkasivat yht'äkkiä. Oli niin hiljaista, ettei\nhiiskahdustakaan kuulunut. Sitten alkoivat ne jälleen: ensin hiljaa,\nhetken kuluttua kovemmin, kunnes niiden ääni jälleen heikkeni\nnoustakseen täyteen voimaansa virressä, joka nyt kajahti kirkossa:\n\n    \"Ken Herraan panee turvansa,\n    Ain' apua se saapi;\n    Ei pelkääkään se kuoloa,\n    Ken häneen uskaltaapi.\n    Suojassa Herran sotimaan\n    Puolesta rakkaan isänmaan\n    Siis lähden rohkiasti.\"\n\nVirren värssy loppui ja kaikkien katseet suuntautuivat saarnatuoliin.\nSinne oli noussut sotilaspappi, kenttäpuku yllä. Hänkin lähtee joukon\nmukana, mutta ennen lähtöään hän tahtoi puhua muutaman sanan pojilleen\nja heidän omaisilleen.\n\n_\"Kuule! Vuorilla on niinkuin suuren kansan kohina! Kuule\nkokoontuneitten sotajoukkojen kohinaa! Herra Sebaot on sotajoukkoa\ntarkastamassa.\"_\n\nNäin kajahtivat tekstin sanat yli kirkon.\n\nPappi alotti puheensa. Hänen sydämensä oli tulvillaan tunteita, joita\nhän ei ollut ennen tuntenut. Hän oli monta kertaa seisonut tuossa\npaikassa, mutta ei vielä milloinkaan hän ollut tuntenut puhumisen\ntarvetta niinkuin nyt. Tällä hetkellä hän sen tunsi. Hetken erikoisuus\npainoi häntä. Monet ajatukset risteilivät hänen päässään. Hänellä oli\nvaimo ja pieniä lapsia. Ja noilla toisilla oli omaiset, isä, äiti,\nveljet, siskot. Hänestä tuntui, että hän murtuisi, ennenkuin oli\npäässyt alkuunkaan, mutta nähdessään lähtijöiden tyynet, vakavat\nkasvot, hän tyyntyi ja alotti saarnansa.\n\nHän puhui aluksi sen sodan synnystä, johon nuori vapaaehtoisten joukko\nnyt lähti. Hän näytti, kuinka välttämätöntä oli, että he lähtivät.\nSiellä etelässä taistelivat jo toiset ja odottivat apua. Nyt oli\npohjoispohjalaisten aika tullut lähteä taisteleville veljilleen avuksi.\nJa he lähtevät. Kuin lumivyöry oli vapausliike levinnyt kautta maan.\nOli todellakin käynyt toteen profeetan sana: vuorilla on kuin suuren\nkansan kohina.\n\nPappi siirtyy tekstin ytimeen. Hän haluaa kirkastaa sen sotaan\nlähteville.\n\n_Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa_.\n\nEnnen lähtöä oli pidetty tarkastus. Päällystö oli katsonut, oliko\nkaikki järjestyksessä niinkuin olla piti, oliko pyssy ja rensseli\npaikoillaan. Nyt oli lopputarkastuksen vuoro. Ja sen piti sotajoukkojen\nJumala, Herra Sebaot.\n\nHän tarkasti, millä mielellä nuori vapaaehtoisten joukko lähti. Paniko\nse turvansa Jumalaan, niinkuin isät ennen taistelun ja ahdingon\naikoina. Hän tarkasti, oliko nuorukaisten povessa isien henki, joka\nSuomen sodan aikana oli tullut niin kauniisti näkyviin siinä\nuhrautuvaisuudessa ja alttiudessa, josta historia jälkipolville kertoi.\nHän tarkasti, oliko lähtevässä joukossa vanhan Loden mieltä ja v.\nDöbelnin rehellistä kiitollisuutta. Sitä tarkasti sotajoukkojen Jumala,\nHerra Sebaot.\n\nNuoret sotilaat seisoivat vakavina. He ymmärsivät pappinsa\ntarkoituksen. Rohkeita, avonaisia katseita suuntautui saarnatuoliin.\nNiistä sai pappi lukea vastauksen kysymyksiinsä.\n\nKyllä he Jumalaa tarvitsivat. Hehän lausuivat avomielisesti ilonsa jo\nsiitä, että saivat mukaansa sotatantereelle papin, joka tahtoi jakaa\nsamat ilot ja vaivat heidän kanssaan. Ja esi-isiä he olivat muistelleet\niltahetkinä kasarmissa. He tahtoivat lähteä taisteluun vanhan Loden\nmielellä, Loden, joka ei antanut ryntäyskäskyä ennenkuin oli lukenut\nmiehilleen isämeidän ja Herran siunauksen. Ja jos Jumala soi voiton,\ntulisivat he v. Döbelnin lailla antamaan hänelle kiitoksen.\n\nPuhe loppui muutamiin jäähyväissanoihin lähtevien omaisille ja\nseurakunnalle ja pappi laskeutui alas saarnatuolista. Jälleen soivat\nurut. Veisattiin toinen värssy äskeisestä virrestä ja sen aikana astui\npappi messupukuun puettuna alttarille ja toimitti lippujen vihkimisen.\nToinen lipuista tuli seuraamaan joukkoa ja näyttämään sille tietä\nvoittoon.\n\nJuhlallinen toimitus loppui. Seurakunta ja lähtevät sotilaat veisasivat\nloppuvirren. Se johti ajatuksen siihen mahdollisuuteen, että joku\njoukosta voisi jäädä palaamattakin. Mutta siitä huolimatta kaikui virsi\nvoitokkaana ja sen sävel vyöryi yli kirkon täyttäen sen holvit ja\nkorkean kupoolin.\n\n    \"Jos sotaan kaadunkin, ma saan\n    Viel' ihanamman isänmaan\n    Taas sulta taivahassa.\"\n\nLähtöjumalanpalvelus oli päättynyt. Vapaaehtoinen joukko teki\ntäyskäännöksen ja marssi hiljaa kirkosta ulos. Taas vilahtelivat\nvalkoiset nenäliinat ja seurakuntalaisten silmiin kohosi kyyneleitä.\nMonet suuntasivat taas katseensa Vapahtajan kuvaan kirkon perällä.\nMutta Vapahtaja ei nyt puhunut mitään. Hän oli vain kohottanut kasvonsa\ntaivaaseen päin kuin rukoillakseen sieltä siunausta lähteville. Ihmiset\nymmärsivät sen ja nenäliinat painautuivat kyyneleisille kasvoille...\n\nMutta päät pystyssä, loistavin silmin, astui nuori sotilasjoukko\ntuomiokirkon portaita alas.\n\nKorkeudessa loisti aurinko ja puistojen puissa kimalteli huurre...\n\n\n\n\nMATKALLA RINTAMALLE.\n\n\nLiekö missään koskaan mieliala sellainen kuin sotanäyttämölle\nmatkustavassa sotajoukossa, joka palaa taisteluinnosta? Ei ole vielä\nkoettu sotaretken vaaroja eikä vaivoja. Kaikki on uutta. Retken\npäämäärä kajastelee vain mielessä kuin sadun luvattu maa. Mielikuvitus\naskartelee ja loihtii esiin hurmeisia taistelukenttiä, joilla\nsotajoukko rynnistää eteenpäin. Sankarihaamut astuvat haudoistaan ja\nliittyvät suureen, hurjana hyökkäävään parveen. Mukana on Kaarle XII\npitkine lyömämiekkoineen, Napoleon valkoisen ratsunsa selässä, v.\nDöbeln side otsallaan ja Adlercreutz ja -- kuka jaksaakaan luetella\nkaikki ne historian sotasankarit, jotka koulupojan mielikuvituksessa\nelävät.\n\nVeri ei tunnu vereltä vielä. Se on pikemmin kuin silkkiä taikka\nsamettia.\n\nSellainen kohonnut, innostunut juhlamieli vallitsi Oulun poikienkin\njoukossa, jotka olivat matkalla rintamalle. Koulupoikien innostus\nvarsinkin oli tavaton. Se johtui yhtäältä ilosta, jonka synnytti\nvapauden tunne. Sitähän he eivät olleet paljoakaan kokeneet, paitsi\nehkä kesillä joskus. Toisaalta oli siihen syynä tieto lähestyvistä\ntaisteluista, joiden symbolina oli vaunun seinällä riippuva kivääri.\nKun kerran sellainen oli uskottu miehen kouraan, olivat entiset ajat\nolleet ja menneet.\n\nTuo sydämellinen, melkein poikamainen ilo tuli näkyviin varsinkin\nrautatieasemilla, joille oli kerääntynyt runsaasti kansaa \"sotapoikia\"\nnähdäkseen. Suomalaisen olennossa ja käytöksessä ilmenevä tavallinen\njäykkyys oli kuin poispuhallettu. Ei kysytä, oltiinko tuttuja\nennestään. Juteltiin kuin vanhat ystävät. Oli somaa nähdä harmaapäisen,\njuurevan isäntämiehen keskustelevan innostuneen koulupojan kanssa.\nEdellisen silmissä oli niin ystävällinen välke jälkimäisen pajattaessa\nja selittäessä kuin omalle isälleen. Melkeinpä olisi luullut, että\ntäällä vasta olivatkin vanhemmat vastassa jättämässä jäähyväisiä\npojilleen. Sellainen sydämellinen ilo vallitsi kaikkialla.\n\nMelkein joka toisella asemalla oli runsaasti ruokaa tarjolla. Jo heti\nKempeleessä saatiin sitä mukaan suuret määrät: perunoita, lihaa, ja\nleipää. Eikä Liminka ollut sen huonompi. Siellä notkuivat pöydät\nvoileipien ja maitohinkkien painosta ja kahvikuppeja höyrysi pitkä\nrintama tarjoilupöydällä. Ja kun matkaa lähdettiin jatkamaan, lyötiin\nmukaan m.m. kokonainen voidritteli.\n\nLaulujen kaikuessa lähti juna hiljalleen liikkeelle. Jäi Liminka ja sen\nystävälliset ihmiset. Vielä viimeinen voimakas \"eläköön\"! ja juna\nliukui jo vaihteen sivu jättäen jälkeensä tuon vieraanvaraisen aseman.\n\"Pikku-Jussi\" seisoi hajasäärin vaunusillalla hento morsiamensa\nkainalossaan. Hänen pulleat kasvonsa muhailevat tyytyväisinä. Olihan\nhänen ja morsiamensa osaksi tullut Limingassa erityinen kunnianosoitus.\nKun nim. juna saapui asemalle, levisi väkijoukkoon tieto, että mukana\non \"Pikku-Jussi\", jonka osa liminkalaisista hyvin tunsi siltä päivältä,\njolloin tehtiin rynnäkkö ryssää vastaan Oulun kasarmilla. Heidän piti\nvälttämättä saada nähdä tämä nykyaikainen \"kivekäs\". Eikä siinä\nauttanut muu kuin morsian käsipuoleen ja niin asemasillalle, jossa\nnuoren parin ilmestyttyä kajahti iloinen sydämellinen \"eläköön\". Se oli\nliminkalaisten onnentoivotus vastakihlautuneille.\n\nRuukissa uusiintui sama ystävällisyys. Laulua ja -- kahvia,\nviimemainittua yltäkyllin. Paikkakunnan suojeluskuntalaiset pitivät\nvahtia asemalla. Innostus oli suuri. Halu paloi miehillä rintamalle ja\nhe lohduttelivat itseään, että pian pääsisivät matkaan.\n\nOli hupaista nähdä, millä innolla pojat olivat matkansa alottaneet.\nKuularuiskukomennuskunta piti hauskaa härkävaunussaan. Kamiinilla\nlämpisivät vesikauhat. Pojat keittelivät teetä ja tarinoivat. Heidän\nkeskusteluistaan huokui vakava, lämmin henki yhteiseen, suureen asiaan.\nJohtuivat siinä pakostakin mieleen runoilijan sanat:\n\n    \"Näill' urhoill' uhmaa maailmoja vaikka\".\n\n-- Maanantaina lähdetään etelään, lausui joku joukosta. -- Se kuuluu\nolevan varmaa.\n\n-- No mitäpä siitä. Sitä vartenhan ollaan matkallakin. Parempi mitä\npikemmin.\n\nPojat innostuivat, kehittelivät taistelukuvauksia. \"Tampereelle,\nHelsinkiin, Pietariin!\"\n\n-- Olisi se somaa suomalaisen miehen marssia kerran Pietarin katuja\nkivääri olkapäällä, lausahtaa ylhäältä makuulaverilta joku.\n\nSitä kannattavat kaikki. Mikä sen mieluisempaa suomalaisesta kuin saada\nkerran isännöidä ryssän pääkaupungissa.\n\nKilpualla tuli vastaan etelän postijuna. Joku matkustajista hyppäsi\nsotilasjunaan.\n\n-- Hyviä uutisia! Pietarin rata katkaistu Kämärän luona.\n\nSe tieto vaikutti kuin kepin survaisu ampiaispesään. Sitä turinaa ja\nporinaa! Ei tahtonut saada omaa ääntänsä kuuluville lainkaan.\n\n-- Onko se totta?\n\nMatkustaja hätääntyi. Hän ei oikein tiennyt, tekikö hänen uutisensa\nhyvän vai huonon vaikutuksen, Kerrotaanhan Aleksanteri Suuresta, että\nhän itki kuultuaan isänsä Filippoksen voitot. Hän kun luuli, ettei\nhänen osallensa enää jäisi mitään. Näytti siltä kuin olisi tuossa\nriehuvassa joukossa ollut monta pikku Aleksanteria, joihin matkustajan\niloiset kasvot vaikuttivat melkein ärsyttävästi. Mutta se oli vain\nharhaluulo. Suurin enemmistö otti raikuvalla riemulla vastaan hyvän\nuutisen ja ne, jotka eivät puhuneet mitään, eivät olleet ehtineet vielä\ninnostua.\n\n-- Asiat ovat hyvällä tolalla, hihkaistiin.\n\n-- Ovat, niinkuin ovat olleetkin.\n\nSaavuttiin Kannukseen. Siellä oli varattu päivällinen retken\nosanottajille. Oli maitoa, oli leipää ja maukasta kauravelliä, jota\nahmien syötiin. Hyvä tuuli, joka pitkin matkaa oli pitänyt poikien\nmieltä vireissä, antoi hyvän ruokahalun. Ja kahvia oli myös. Sitä oli\nollut melkein joka toisella asemalla. Ja juotu sitä oli myös, sydämen\nhalulla.\n\nLaululla saattelivat ystävälliset kannuslaiset Oulun poikia matkalle.\nLauloi yksiääninen naiskuoro kirkkain äänin. Ja valoisin mielin sitä\nkuunneltiin:\n\n    Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa!\n    Sinuun koskea ei väkivalta saa.\n    Sua suojelemme,\n    Verin varjelemme.\n    Ollos huoleton!\n    Poikas valveill' on.\n\nJuna vihelsi. Lähdettiin jatkamaan matkaa. \"Eläköön\"-huudoin ja\nliehuvin liinoin hyvästelivät kannuslaiset sotaan menijöitä. Juna\nparansi vauhtia. Asematulet vilkuttivat vielä viimeisiä hyvästejä. Ensi\nkäänteessä ne hävisivät ja kohisten syöksyi rautahepo eteenpäin.\n\nOli tulossa yö, kaunis kuutamoinen yö. Salaperäisinä kiisivät ohitse\nKeski-Pohjanmaan lakeudet, joilla kuunvalo leikkiä löi. Ne muistuttivat\nmuinaisia taistelutantereita, joilla liikkuivat vainajien haamut\nkohotetuin käsin. Junan jyrinä muistutti kaukaisten kanuunain jylinää,\njoka toisinaan läheni, toisinaan häipyi etäisyyteen. Sellaiselta mahtoi\nkuulua tykkien virsi yli yölepoon käyneen tasangon. Mielikuvitus heräsi\nja lähti retkilleen...\n\nJoukkuepäällikkö Aarne K. ja kenttäpastori istuvat myöhään yöhön ja\nkeskustelevat.\n\nHe nauttivat junassa vallitsevasta hiljaisuudesta. Se muodostaa niin\nräikeän vastakohdan päivälliselle melulle ja hälinälle. Heitä huvittaa\ntämä kuutamoyön läpi puskeva juna täynnä nukkuvia sotilaita.\n\nAarne K. on puhetuulella. Hän rupeaa kertomaan seikkailuistaan\nVenäjällä. Vasta kaksikymmentä täyttänyt nuorukainen on ehtinyt nähdä\ntuulet ja tuiskut. Hän on ollut tavallisena rautatietyömiehenä\nMuurmannissa, \"hoidellut\" siellä Venäjän valtion tavaramakasiinia,\nosoittaen varsinkin siinä toimessa lähimäisen rakkautta saksalaisia\nsotavankeja kohtaan, joita hän on avustanut rajan yli suuret joukot.\nHän on työskennellyt kuuluisilla Inon pattereilla sillä seurauksella,\nettä muutamana pilvisenä yönä hänen oli lähdettävä käpälämäkeen ja\njuostava 16 kilometriä pitkin Viipuriin. Hän on nukkunut monenlaisissa\nyöpaikoissa tavallisesta vankiparakista alkaen tavaravaunun\njarrukoppiin saakka. Hän on esiintynyt herrana ja talonpoikana,\nliikkunut salongeissa ja kivijalka-kahviloissa, hiihdellyt sissinä\nmetsiä pitkin, ollut milloin jonkun suuren toiminimen \"asiamiehenä\"\nkaupitellen separaattoreita ja niittokoneita, milloin tavallisena\nkulkujätkänä laukussa leivänkannikka ja kuiva lihakappale. Hän tuntee\nuseat vankilat Oulun lääninvankilasta Pietarin Beresilnajaan saakka.\nKerran hänet on tuomittu kuolemaan, mutta siitä huolimatta istuskelee\nhän tuossa ja kertoilee seikkailuistaan tarkkaavaisena kuuntelevalle\npapille. Ja viimeksi, kun Venäjän vallankumous puhkesi, oli hän\nmatkalla elinkautiseen maanpakoon Siperian kylmille aroille. Yhdessä\nVenäjän vallankumousmiesten kanssa hän palasi sieltä ja sai taas nähdä\nkotoiset rannat. Siitä alkaen hän on liikkunut kotimaassaan\nvaltiollisissa puuhissa, ottanut osaa Oulun valloitukseen, heilunut\npommi taskussa monissa kriitillisissä tilanteissa, komentanut\nkuolemantuomion täytäntöönpanoon määrättyä sotilasosastoa j.n.e. Mutta\ntästä kaikesta huolimatta hohtaa hänen kasvoiltaan nuoruuden raikkaus\nja hänen avonainen katseensa on peittelemättömän rehellinen.\n\nJuna sivuuttaa asemia pysähtymättä. Kuu oli noussut korkealle ja ohi\nkiitäville Etelä-Pohjanmaan lakeuksille loi se omituisen, salaperäisen\nvärin. Saattoi melkein kuvitella niitä Siperian aroiksi, joilla\njoukkuepäällikön kertomus liikkuu. Talot ja kylät nukkuivat syvässä\nunessa. Niiden asukkaat saivat rauhassa levätä, sillä puhdas oli\nPohjanmaa punaisista. Se kuului Valkeaan Suomeen, joka levittää\naluettaan yhä laajemmalle, kunnes se kerran syleilisi Suomenlahden\nrantoja.\n\n-- Jokohan ollaan Vappuna Helsingissä? kysäisee pappi, kun oli hetkinen\noltu vaiti.\n\n-- Saa nähdä. Nopeasti se silloin menisi.\n\nJoukkuepäällikkö vaipui mietteisiinsä.\n\nAjatteliko hän papin kysymystä, vai vieläkö kulki muisto pitkin\nkuoleman teitä Siperian autioilla aroilla, jonne niin moni jäi,\nsaamatta koskaan kotimaataan nähdä?\n\nYö oli kulunut pitkälle. Kuu loisti kirkkaana. Joukkuepäällikön valtasi\nuni ja hän laskeutui vaununpenkille pitkäkseen.\n\nPappi jää vielä istumaan ja tupakoimaan. Hänen ajatuksensa kulkevat\nsiihen aikaan, jolloin hän toimi Oulun lääninvankilan saarnaajana.\nMuutamana päivänä pistäytyi hän erääseen selliin, jossa sanottiin\nsäilytettävän vaarallista valtiollista vankia. Hän tahtoo tavata tätä\nja astuu selliin. Hänen edessään seisoo vaaleaverinen nuorukainen,\nvangin harmaa puku päällä. Tukka on pitkä kuin metsäläisellä, mutta\nvarsi on suora ja silmät itsetietoisen, vapaan miehen. He keskustelevat\njostakin. Nuorukainen suhtautuu pappiin varovaisesti. Hänhän ei tunne\ntätä. Eikä pappikaan tahdo hänen luottamustaan itselleen houkutella.\nHän ymmärtää vangin syyt. Alakuloisena ja murheellisena hän poistuu\nsellistä, murheellisena siksi, että parhaat Suomen voimat viruvat\nvankiloissa. Mutta nuoren vangin katse oli jäänyt hänen mieleensä.\nSiitä oli kuvastunut rohkeus ja toivo, joka oli päättänyt pysyä\nvireillä kaiken uhallakin. Se oli pappia lohduttanut.\n\nHän ei luullut koskaan enää tapaavansa nuorta vankia, sillä pienen ajan\nkuluttua oli tämä viety Venäjälle, niinkuin moni muu ennen häntä. Mutta\neräänä päivänä, joku päivä ennen rintamalle lähtöä, astuu hänen eteensä\nnuori sotilaspukuinen mies kannukset jalassa ja miekka vyöllä.\n\"Tunteeko pastori minua?\" Pappi katsoo ja katsoo, mutta ei voi muistaa.\n'Missä olemme tavanneet ennen?' 'Oulun lääninvankilassa,' kuuluu reipas\nvastaus. Silloin muistaa pappi nuoren avokatseisen vangin ja\nsydämellisesti puristavat he toistensa kättä. Se oli joukkuepäällikkö\nAarne K., sama nuorukainen, joka nyt nukkui tuossa häntä vastapäätä\nrauhallisena ja tyynenä, matkalla vapaussotaan niinkuin hän itsekin.\n\n-- Ihmeelliset ovat Herran tiet, lausuu kenttäpastori itsekseen ja\nnousee mennäkseen nukkumaan.\n\nPian on koko vaunuosasto unen helmoissa. Ovensuupenkiltä kuuluu\nvoimakasta kuorsausta. Se on kuormastopäällikkö, joka siellä vetelee\nunia. Joku oli sanonut leikillään hänen lähteneen matkaan \"antaakseen\njoukolle moraalista kannatusta\". Ja siltä tuntuukin. Ainakin tuo syvä\nkuorsaus vaikuttaa niin kotoisen rauhoittavasti. Se muodostaa niin\njyrkän vastakohdan retken vaaralliselle päämäärälle, että tulee oikein\nhyvä olo sitä kuunnellessa.\n\nPappi painautuu penkilleen ja on pian unessa. Nukkuva juna puskee halki\nkuutamoisen yön sinne, missä soi tykkien virsi.\n\n\n\n\nETELÄÄ KOHTI.\n\n\nHiljaisessa, kuutamoisessa yössä käy kumma kulkue: rekiä rekien jälkeen\nniin pitkälle kuin silmä kantaa kiemurtelee melkein loppumattomassa\njonossa etelään päin. Välistä poikkeaa kulkue maalle oikaisten jonkun\nsuuremman kannaksen yli ja peittyen metsän kätköön. Väliin sukeltaa se\njälleen esiin kuun valaisemalle, kirkkaalle merenselälle, mataen sen\npoikki kuin mahdottoman pitkä jättiläiskäärme, hävitäkseen taas hetken\npäästä jonkun niemen kainaloon. Rekimatkue kulkee eteenpäin hiljakseen\nkuin öinen aave ja kummissaan katselee kuukin sen solumista läpi\nhuurteisen, äänettömän metsän. Se on hermostunut havaitessaan, ettei se\nmetsän vuoksi pääse oikein tarkastelemaan, mitä väkeä se on. Rekijono\nhäviää vähä-väliä puiden pimentoon. Mutta ensimäisellä seuraavalla\nlahdenaukealla terästää kuu katseensa, luo kuin äkämystyneenä eteen\nsattuneen pilvenlonkareen pois kasvoiltaan ja valaisee kirkkaasti\nhitaasti eteenpäin soluvan matkueen. Ja sen uteliaisuus tulee\ntyydytetyksi: hevosia, tavallisia maalaishevosia Närpiöstä,\nKristiinasta ja Lapväärtistä, reen keulalla tukeva, turkkeihin\nkääriytynyt isäntämies ja reen perällä pukinnahkalakkisia nuorukaisia\nlammasnahkaturkeissa, kaksi, jopa kolme, vieläpä neljäkin samassa\nreessä, kiväärit pystyssä polvien välissä. Se ei olekaan mikään\nrauhallinen matkue, vaikka niin tyynesti kulkee. Sen kannaksilla\nliukuvat sodan henget ja yksinäinen aisatiukukin helkähtelee\nkatkonaisesti tahdissa: 'sota, sota, sota, sota.'\n\nOulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta on matkalla Kristiinasta\nMerikarvialle.\n\nOsa miehistä nukkuu turkinkauluksiensa suojassa ja näkee unta kauas\njääneestä kodista. Mutta suurin osa valvoo ja seuraa mielenkiinnolla\nmatkan kulkua. Joukossa on monta kaupunkilaispoikaa, jotka eivät ole\nkoskaan ajaneet hevosella pitempää matkaa kuin Oulusta Knuutilaan tahi\nkorkeintaan Maikkulaan, ja heitä huvittaa tämä öinen matka mukavassa\nmaalaisreessä. Erikoisen hupaisalta tuntuu, että kuskinpenkillä\nistuskeleva lammasnahkaturkkinen isäntämies ei osaa suomea kuin aivan\nhätäisesti. Se ihmetyttää poikia yhtä paljon kuin jos kuulisivat jonkun\nkiviniemeläisen torpan miehen haastavan Tukholman ruotsia. Mutta\nasialle ei voi mitään: kyytimiehet ovat ummikkoruotsalaisia, harvaa\npoikkeusta lukuunottamatta, ja heidän omituista murrettaan on soma\nkuulla.\n\n-- He' en douli' häst, vakuuttaa juureva lapväärtiläinen muutamalle\nOulun pojalle, joka ihmettelee hevosen pientä kokoa.\n\n-- Se on kelpo hevonen. Ja isäntä selittää, kuinka monetta kyytiä hän\njo on suorittamassa.\n\nTyytyväisinä nämä närpiö- ja lapväärtiläiset muuten suhtautuvatkin\nkyyditysvelvollisuuteensa. He eivät ole koskaan suvainneet sosialisteja\neivätkä ryssiä ja usea heistä on ollut mukana Kristiinan kahakoissa,\njoissa viimemainituilta riisuttiin aseet. Mielellään he senvuoksi\nkyyditsevätkin valkoisia joukkoja, sillä he tietävät, ettei maahan\npalaja rauha, ennenkuin ryssiltä ja punaisilta on riistetty\nviimeinenkin kivääri.\n\nPakkanen on kirpeä ja merenselkä huokuu ilkeää usvaa, joka tarttuu kuin\ntakkiainen turkinkaulukseen. Saa panna kaiken tarmonsa liikkeelle\nsulana pysyäkseen. Onneksi on sentään tie metsämailla niin epätasainen,\nettä reen huojunta auttaa jonkun verran lämpimänä pysymään.\n\nTunti kuluu toisensa jälkeen ja matka jatkuu. Muutamassa\nmetsänotkelmassa tulee vastaan ajomiehiä. He ajavat varovasti sivuun ja\nodottavat, kunnes kulkue on päässyt ohitse. Ne ovat talonpoikia\nKristiinan tienoilta, jotka palailevat sotilaskyytejä viemästä.\n\nAamupuoleen kuunvalo heikkenee ja neljän viiden tienoissa saavutaan\nÖmossan kylään Siipyyn pitäjässä. Miehet pääsevät lämmittelemään siksi\naikaa kuin hevosia vaihdetaan. Ja tarpeen se onkin, sillä moni on\nkylmästä koko lailla konttautunut.\n\nPysähdys tuleekin pitemmäksi kuin alussa oli arvattu. Ömossalaisten\nhevoset ovat jo aikoja olleet valjaissa, mutta matkaan vaan ei päästä.\n\nKuularuiskut eivät ole vielä saapuneet ja niitä täytyy odottaa.\n\nKomennuskunnan komentaja on hermostunut. Mihin ihmeeseen ovat\nkuularuiskut hävinneet?\n\nVihdoin tuo joku sanoman, että kuularuiskuja vetäneet hevoset ovat\nuupuneet ja jääneet kuuden kilometrin päähän kylästä.\n\nTuli ja leimaus! Oltaisiinpa nyt punaisella alueella, niin saataisiin\nsanoa hyvästit koko kapistuksille.\n\nEi auta muu kuin lähettää veres hevonen niitä hakemaan. Muuten ne eivät\ntule.\n\nVihdoin, puolentoista tunnin odotuksen jälkeen ne saapuvat esikunnan\npihaan kuuraisina ja kohmettuneina.\n\nEnsimäisenä tulee kujalla vastaan \"Olle\", joka on viettänyt yönsä\nkuularuiskujen reessä. Naama iloisessa irvistyksessä lausuu hän\nkäheäksi painuneella äänellä:\n\n-- Me jäätiin kiinni! Konit uupuivat kokonaan.\n\nPäällikkö tiedustelee tarkemmin. Joo, suurin osa kiväärejä ja kaikki\nkolme kuularuiskua ovat lastatut kahteen hevoseen, jotka huonon\nvitikelin vuoksi ovat uupuneet eivätkä lopulta päässeet paikalta\nliikahtamaan.\n\n-- No on sekin järjestystä! Mitä olisi tehty, jos olisi satuttu olemaan\npunikkien maassa?\n\n-- Olisi tapella rytyytetty, herra komppanianpäällikkö, huomauttaa\n\"Olle\" ja tekee juhlallisena kunniaa.\n\n-- Pirullako sinä olisit tapellut, jos punikit olisivat anastaneet\nkiväärikuormat?\n\n-- Sulin käsin, herra komppanianpäällikkö. Kylmä tässä tahtoo tullakin.\n\nNaurettiin joukolla. Olisipa se tainnut olla epätoivoista tappelua.\n\nJärjestetään asekuormat uudelleen ja kuularuiskut sijoitetaan joukkueen\nkeskelle. Varovaisuuden vuoksi ei niitä saanut enää jättää\njälkihäntään. Puolisen tunnin kuluttua selviydytään matkaan ja\nömossalaiset pääsevät suorittamaan \"asevelvollisuuttaan\".\n\nKuta lähemmäksi Merikarviaa tullaan, sitä enemmän saadaan kuulla\nsotasanomia. Punaiset ovat tehneet hurjia partioretkiä pitäjän\neteläosaan ja uhkailleet tunkeutuvansa pohjoiseen. Kyytimiehet kertovat\nkauhistuneina heidän julmuuksistaan. Muutamassa talossa olivat roistot\ntappaneet talon vanhan isännän hänen pienen pojanpoikansa silmäin\nedessä. Eräässä toisessa paikassa he olivat kiduttaneet isännän\nkuoliaaksi j.n.e. Pojat kuuntelevat jännittyneinä ja heidän silmänsä\nrupeavat hehkumaan. Annappa päästä niiden hirtehisten niskaan\nnäyttämään, mitä merkitsee rauhallisten asukasten rääkkääminen.\n\nPuolenpäivän tienoissa saavutaan ensimäiseen Merikarvian kylään,\nTuorilaan. On kirkas ja aurinkoinen päivä, helmikuun 25:s. Ilmassa on\nkevään tuntu ja lumipeitteiset pellot kimaltelevat sadoissa eri\nvärivivahduksissa. Keväinen tuuli humisee puissa. Kaikki on mitä\nkauneinta ja viehkeintä, mutta aurinkoinen kylä on autio. On kuin olisi\näkillinen rutto kulkenut sen läpi ja tappanut asukkaat sukupuuttoon.\nMelkeinpä tekee mieli uskoa, että noiden ikkunoiden takana makaavat\nkaikki kuolleina, yksi yhtäällä, toinen toisaalla.\n\nMutta kuvitelma osoittautuu vääräksi: talot ovat tyhjät. Seinällä\nraksuttaa vain kello kuin viimeisenä merkkinä elävästä elämästä.\nIhmisiä ei näy. He ovat paenneet punaisten pelosta ja jättäneet kotinsa\nkylmille.\n\nNämä ovat sodan ensi vaikutuksia, jotka tuovat väkistenkin mieleen\nvainon ajat sata ja kymmenen vuotta sitten, jolloin ryssä poltti ja\nhävitti maata. Samalla tavalla olivat kai silloinkin kylät autioina.\nNyt oli vain se erotus, että vihollisena oli oman maan mies\nliittoutuneena vanhan verivihollisen kanssa, siis kymmenen kertaa\npahempana ja vaarallisempana vastustajana.\n\nEnsi töikseen saavat pitkästä hevosmatkasta uupuneet sotilaat\nkäydä syömään ja lepäämään taloihin. Muutamat paikkakunnan\nsuojeluskuntalaiset ovat nim. uskaltaneet tulla kylään pitämään huolta\nsaapuvan joukon ruuasta ja levonsaannista. Alussa luullaan, että lepo\ntulisi kestämään ainakin iltaan, mutta parin tunnin kuluttua lähtee\nkomennuskunnan esikunta ja osa joukkoa jatkamaan matkaa Merikarvian\nkirkolle, muun osan jäädessä edelleenkin Tuorilaan.\n\nIllalla kello kuuden tienoissa tulee kuitenkin jälkijoukollekin käsky\nsaapua kirkolle. Suoriudutaan taipaleelle heti ja puoli kahdeksan\najoissa ollaan perillä. Merikarvian nuorisoseuran taloon on majoittunut\nrintaman esikunta. Heti pihalle ajettaessa huomaa, että on saavuttu\ntaistelupaikan läheisyyteen. Piha ja maantie ovat täynnä rekeä ja\nhevosta. Viestinviejiä lähtee ja saapuu ja talon eteisessä käy kuhina\nkuin mehiläispesässä. Tuntuu oudolta autioiden taivalten takaa joutua\nyhtäkkiä sellaiseen liikekeskukseen. Mutta täällä onkin rintaman\näärimmäinen kohta ja parasta aikaa on taistelu käynnissä pienen matkan\npäässä olevassa Pirttijärven kylässä.\n\nOn myöhäinen ilta, mutta oululaiset eivät saa lepoa ajatellakaan. He\novat tulleetkin aivan kreivin aikaan, sillä juuri vähää ennen on\nPirttijärveltä saapunut sana, että punaiset hyökkäävät hurjasti ja\nuhkaavat puhkaista rintaman ihan väkisin. Ei siis muuta kuin miehet\nrekiin ja valmiina matkalle taisteluun.\n\nIltapäivällä saapunut joukko on jo lähtenyt ensimäistä otteluaan\nkoittamaan. Luutnantti L. on pienen joukon kanssa tehnyt hyökkäyksen\nHaminaholmaa vastaan, mutta tullut pakoitetuksi perääntymään. Heti\noululaisten saavuttua paikalle on \"Pikku-Jussi\" lähetetty yhden\nkuularuiskun kera apuun. Jälkijoukon tullessa hän on jo mennyt. Suurta\nennätystä hän ei kuitenkaan ehdi saada, kun toisetkin komennetaan\nPirttijärvelle.\n\nPojat istuvat jo reissä, kun kenttäpastori, joka on saapunut paikalle\njälkijoukossa, tulee esikuntatalosta, ollen matkalla yöpaikkaansa. Hän\nkulkee reeltä reelle ja jättää hyvästiä pojille, toivottaen heille\nJumalan apua alkavaan taisteluun. Kuu valaisee kirkkaasti poikien\nkasvot. Pappi tutkii niitä tarkkaavaisesti, mutta sitä, mitä hän etsii,\nhän ei löydä. Pojat eivät osoita pienintäkään pelkoa.\n\nSiinä istuu samassa reessä kaksi nuorta koulupoikaa Oulusta. Toinen on\npapin rippilapsi, toisessa hän tuntee yhden Oulun N.M.K.Y:n\ninnokkaimmista nuorista jäsenistä. Hänen katseensa kiintyy erikoisesti\nnäihin poikiin ja omituinen, lämmin tunne läikähtää hänen povessaan.\nHänestä tuntuu, että pojat ovat hänen omiaan. Hän tuntee pitävänsä\nheistä erikoisemmasti ja siksi täyttyykin hänen sydämensä lämpimällä\nosanotolla heitä kohtaan. Se on viimeinen reki, jossa pojat istuvat, ja\npappi pysähtyy sen ääreen.\n\n-- Jumalan haltuun, pojat! lausuu hän hiljaa ja ojentaa kätensä.\n\n-- Kiitos! vastaavat pojat ja heidän kasvojaan kirkastaa valoisa hymy.\n\nRekijono lähtee liikkeelle. Pappi seisoo tiellä ja katselee sen\njälkeen. Nyt se katoaa tien käänteeseen. Pappi lähtee jatkamaan\nmatkaansa kylän toista päätä kohti.\n\nOulun pojat ovat päässeet tulikastettaan saamaan.\n\n\n\n\n\"POSTI ON TULLUT!\"\n\n\nSotilaan ajatus lentää usein kotiin. Eikä kumma, sillä tuskinpa on tuo\nsana koskaan niin lämpimiä ajatuksia herättänyt kenenkään ihmisen\npovessa kuin sotilaan, joka vieraalla seudulla taistelee maansa\npuolesta?\n\nNiin, tuskinpa.\n\nKoti merkitsee sotilaalle rauhaa ja lepoa, suloista lämpöä lieden\nääressä, leppoisia iltahetkiä, jolloin päivätyön päätyttyä sai ottaa\nkäteensä hauskan kirjan tahi keskitekoisen käsityön.\n\nSotatantereella on elämä päinvastaista. Kotina on ahdas pirtinnurkka,\njossa kymmeniä tovereita ähertää yhdessä, tahi alaston luodonkärki,\njota ympäröi öinen usvameri. Rauhaa ei ole, sillä kivääri\npuhuu sotaista kieltään, kuularuisku laulaa yksitoikkoista\ntat-tat-tat- säveltään, johon silloin tällöin yhtyy tykin kumea basso.\n\nJa lepoa on vielä vähemmän. Päivä kuluu harjoituksissa tahi taistelussa\nja yölevon asemasta tulee usein vahtivuoro kaukana kylän ulkolaidalla,\njonne vihollisenkin tiedustelija voi yhtäkkiä saapua ja esittää itsensä\nkirkkaalla kiväärinlaukauksella.\n\nSenpävuoksi muodostuukin sana \"koti\" sotilaalle yhdeksi kalleimmista.\nSitä hänen ajatuksensa hellinä kiertävät. Ja se välikappale, joka tuo\ntervehdyksiä kotoa, on hänelle mitä mielenkiintoisin.\n\n-- Posti on tullut!\n\nSe viesti vierii läpi kylän.\n\nPojat rientävät esikuntataloon, missä vallitsee kuumeinen kuhina.\nVääpeli, \"komppanian äiti\", lajittelee kirjeitä tulisella kiireellä.\nSiinä on nurkassa penkillä rykelmä postipaketteja. Pojat puristelevat\nniitä ja katselevat osotteita. Siinä on paketti toverille, tuossa\ntoiselle. Mitähän hyvää ne kaikki sisältänevätkään? Tuossa on kaikesta\npäättäen sokeria, sangen tarpeellista tavaraa rintamalla. Tuossa taas\njotakin pehmoista: lie alusvaatteita tai villapaita, taikka pari\nsukkia, oman äidin kutomia. -- Ah, jopahan löytyi paketti omallekin\nnimelle! Oh, onpa se somannäköinen! Ei muuta kuin kuittaus\nvastaanottokuittiin ja onnellinen paketinsaaja kiiruhtaa kasarmiinsa,\nsaadakseen jossakin sen sopessa syventyä paketin salaperäistä sisältöä\ntutkimaan.\n\nTuossa lukee joku poika kirjettä. Hänen ympärillään meluavat toiset,\nmutta poikaa eivät häiritse toverien äänet. Hänen ajatuksensa ovat\nkotona. Mieli heltyy isän käsialaa katsellessa ja sydämen täyttää\nlämmin tunne. \"Rakas poikani!\" Se soi niin kauniilta ja kotoisella. On\nkuin näkisi isän tallin ovella juuri sinä hetkenä, jolloin hän\nannettuaan hevosille ensi appeen huutaa pihan yli pirtin portailla\nseisovalle pojalleen: \"Viljo! Tuoppa se uusi harja siellä eteisen\nnaulasta! Minä vähän varsaa harjailen.\" -- Kotoiset kuvat täyttävät\nmielen eikä poika kuule ollenkaan, että ryhmäpäällikkö kehoittaa\nmiehiään varustamaan selkäreput nimimerkillä, etteivät ne sotkeutuisi\nkuormastossa.\n\nTuossa on pitkä, solakka papinpoika, jonka koti on kaukana\nPerä-Pohjolassa. Hänkin on saanut kirjeen, jota parastaikaa lukee\npöydällä lepattelevan kynttilän valossa. Kirje on päivätty lauantaina\nja huokuu sydämellistä hellyyttä sotaan lähtenyttä poikaa kohtaan.\n\nLauantai, isän saarnanvalmistuspäivä! Silloinhan piti niin hiljaa\nhiipiä kansliahuoneen läpi peräkamariin, ettei vaan olisi isää\nhäirinnyt...\n\nEi näe poika, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on kuuro vieressä käyvälle\nväittelylle, joka koskee sitä perin tärkeätä kysymystä, kummatko ovat\nparempia kiväärejä, japanilaisetko vai ryssäläiset.\n\n-- Japaneesit ovat lähettäneet ryssille paljasta roskaa! huudahtaa\ntoinen väittelijöistä, mutta papinpoika ei sitä kuule. Hänen\najatuksensa ovat kotona.\n\n... Kesäinen Perä-Pohjolan pappila laajan, kirkkaan järven rannalla.\nAurinko paistaa mitä herttaisimmin ja hiljaisessa puutarhassa seisovat\nvanhat riippakoivut lehtien värähtämättä. Vanha kirkko kivenheiton\npäässä pappilasta huokaa riuduttavassa helteessä. Pappilan heinävä piha\nuhkuu lämpöä ja järveltä lehahtava vieno tuulenhenkäys tuo suloisen\nhajuheinän tuoksun ja panee puutarhan koivujen lehdet hiljaa\nlepattamaan.\n\nJärvellä kulkee pieni höyrypursi. Se on pappilan. Nuorimmat lapset\ntulevat kesämajalta, jossa ovat olleet kalastamassa. Hän, papin vanhin\npoika, pysähtyy kaivon luo ja seuraa katseellaan lähestyvää\nhöyrypurtta. 'Hyvä on, että tulevat, sillä isän pitää iltapäivällä\nlähteä pitäjälle sairaan luo'...\n\nPitkä papinpoika Perä-Pohjolan aurinkoisesta pappilasta havahtuu\nmietteistään, silmää vielä kerran isän nimikirjoitusta kirjeen lopussa,\npistää kirjeen hitaasti povitaskuunsa ja lähtee verkkaisin askelin ulos\npihalle, missä keittoaliupseeri lastaa hevoseen eväitä yöksi ketjuun\njääneille etuvartioille.\n\n\"Posti on tullut!\" Siinä on suloinen sanoma sodassa oleville. Se sana\nsisältää niin äärettömän paljon, ettei sitä voi sanoilla tulkita. Se\ntuo sotatantereelle _kodin_ asukkaineen ja arkiaskareineen. Se tuo\nmukanaan kotikaupungin katuineen, kotiseudun, kirkonkylän kirkkoineen\nja pappiloineen, kotijärvet, joet, uimarannat, kyntö- ja kylvöajat,\nkirkko- ja kaupunkimatkat. Se tuo tullessaan koko _kotoisen maailman_.\nSen mukana saapuvat isä ja äiti, veljet ja siskot, toverit ja vanha\nopettaja, nuo kaikki tutut ja rakkaat, joiden muisteleminen kaukana\nkodista tuottaa niin suloista mielihyvää.\n\nMutta joukossa on niitäkin, joilla ei ole kotia.\n\nMitä tuo posti heille?\n\nUseimmiten ei mitään.\n\nOn sääli katsella heitä postinjakopäivinä, jolloin \"postitoimistossa\"\non niin tulinen kiire. Sillä aikaa kuin toiset häärivät pakettien ja\nkirjeiden kimpussa, seisoskelevat he syrjässä ovipuolessa ja seuraavat\nmielenkiinnolla toimituksen menoa. Lopuksi kun suurin tungos vääpelin\npöydän ympärillä on hiukan pienennyt, astuu joku heistä arastellen\nesiin ja kysyy kirjettä.\n\nVääpeli katsahtaa häneen hajamielisenä pöytänsä takaa.\n\n-- Mikko Tuisku? Ei ole kirjettä.\n\nKysyjä hymähtää surullisesti ja painaa lakin päähänsä.\n\n-- Kukapa minulle kirjoittaisi! Olen ollut kaksi vuotta kotoa poissa.\nTaitavat luulla jo kuolleeksi.\n\nJa surumielisenä hän astuu postikonttorista ulos. Hän oli kyllä\nkirjoittanut kotiin silloin kun alkoi sota, mutta kukaties ei ole kirje\ntullut perille tahi ovat vanhukset jo kuolleet.\n\nTuossa on kaksi veljestä, puhdasotsaista, jaloa nuorukaista, joiden\nrinnassa sykkii lämmin sydän. Hekin pistäytyvät silloin tällöin\n\"toimistoon\", mutta useimmiten he palaavat tyhjinä takaisin. Heilläkin\noli kerran koti, mutta nyt se on jo monta vuotta ollut hajonneena. Sen\nmuinoinen keskus, äiti, on eksynyt maailman surullisille teille,\njättänyt kotinsa ja antautunut virran vietäväksi, synnissä ja häpeässä.\nHän ei luonnollisesti voi enää kirjoittaa, sillä kaikki siteet hänen ja\npoikainsa välillä ovat katkenneet. Mutta heillä on vielä isä, ja pieni\nsuloinen sisar. Heiltä odottelevat pojat kirjettä, mutta sitä vaan ei\nkuulu. Kun he lähtivät sotaan, jäi isä heikkona sairaana sairaalaan\nmakaamaan. He eivät ole pitkään aikaan kuulleet hänestä mitään. Onko\nhän parantunut, vai onko kuolema jo vienyt hänet muassaan. Veljekset\novat alakuloisia, sillä tämä isä monine suruineen on ollut maailman\nparas isä.\n\nMutta eräänä päivänä on postissa pienen tytön ujolla käsialalla\nkirjoitettu kirje. Se on pikku siskolta, jonka vieraat ovat ottaneet\nhoitoonsa. Hän kirjoittaa armaille veljilleen, että isä on parantunut\nja että hän itse voi mitä parhaiten. Toisinaan vain vaivaa levottomuus\nsiitä, miten veljet jaksavat.\n\nSinä päivänä on leirissä kaksi maailman onnellisinta poikaa. Ja\nseuraava kenttäposti vie \"isoilta veljiltä\" kirjeen \"rakkaalle pikku\nsiskolle\" sekä postipakettina ehyenä säilyneen shrapnellinkuoren, jonka\ntoinen veljistä on tuonut muassaan viime taistelusta. Siinä voi pikku\nsisko pitää vaikka kukkia.\n\n\"Posti on tullut!\" Se sanoma herättää useimmissa lämpimiä, suloisia\najatuksia ja johtaa mieleen kodin.\n\nMutta muutamien harvojen ohi se kulkee äänettömänä ja kaukaisena kuin\nsadun saavuttamaton ihannemaa, herättäen vain eloon haikeita muistoja\nja puoleksi unohduksiin hautautuneita kuvia entisiltä onnen päiviltä,\njolloin heilläkin _oli_ koti.\n\nNe ovat niitä, joiden kotina nyt on vain _isänmaa_, jonka puolesta he\novat lähteneet sotaan vertansa vuodattamaan.\n\n\n\n\nLEIRIELÄMÄÄ.\n\n\nTaisteluiden lomissa pilkahtaa sotilaalle silloin tällöin valoisa,\nvirkistävä aika, jolloin sodan rasituksista uupunut mies saa päivän\nparisen levähtää raskaiden taisteluiden jälkeen. Jännityksessä olleet\nhermot pääsevät hetkiseksi herpaantumaan ja nauttimaan lepopäivän\nviihdyttävästä rauhasta. Sillä taistelupäivä on sotilaan varsinainen\ntyöpäivä, vaikka usein rasittava työpäivä. Levähdyspäivät taas ovat\nhänen sunnuntaitaan, jolloin elämä muodostuu mahdollisimman leudoksi ja\nhuolettomaksi.\n\nLeiritalon pihamaalla höyryää kenttäkeittiö kuin mikäkin masuuni.\nValkopukuinen, pieni keittoaliupseeri Jonne P. hääräilee koneensa\nääressä, kädessä pitkä vellikauha, hänen ainoa aseensa muuten. Kaksi\nlaiskannäköistä kokinapulaista vetelehtii tyhjillä pakkilaatikoilla\nistuen keittiön läheisyydessä ja silmäilee arasti pääkokkia, joka\nkorkealla jalustalla seisten hämmentelee valtaista kattilaa.\nKokinapulaisilla olisi kyllä työtä, mutta se ei oikein maista. Kuoria\npieniä, pahasia perunanaatteja! Paljon hauskempi olisi istua\nkuularuiskupoikien kamarissa kuuntelemassa kuvausta eilispäivän\nottelusta, josta tuotiin m.m. kokonainen hevoskuorma kaikenlaista\nrihkamaa sotasaaliiksi.\n\nToinen kokinapulaisista, lyhyenläntä, vantteraharteinen lumijokelainen,\nheittää kaipaavan katseen valkean päärakennuksen maantienpuolisiin\nikkunoihin. Sisältä kuuluu iloinen marssin sävel. Pojat siellä\nsoitattavat gramofoonia. Tekisi mieli mennä kuuntelemaan, mutta\nuskallusta puuttuu.\n\n-- Rupeahan sinä kuorimaan noita perunoita. Minä pistäydyn\nkuuntelemassa, mitä \"Oke\" kertoo, virkkaa lumijokelainen puoliäänen\ntoverilleen.\n\nTämä vetelee äkeitä tupakansavuja, silmää halveksivasti perunakoria ja\nsylkäisee.\n\n-- Pahus noita! Pieniä kuin peukalonpäät! Sinne tekisi minunkin\nmieleni... sisälle.\n\nHe päättävät tehdä äkkirynnäkön ja lähteä kävelemään \"muina miehinä\".\n\nMutta samassa pyörähtää keittoaliupseeri kattilansa ääressä ja lyöden\nvellikauhalla kattilan laitaan kivahtaa äkäisenä:\n\n-- Se nyt on puinen piru, ettei noita perunoita saatu kuorituksi!\n\nJonne P. on ollut maailman siivoimpia miehiä -- niinkuin sanotaan ---\nmutta sotaretki vaivoineen on kiskonut hänestäkin turmeluksen esille,\njonka kukkia on edellämainitunmoinen, vähän tavallisuudesta poikkeava\nkirouskin. Kokinapulaisiin, jotka eivät ole vielä sattuneet kuulemaan\npääkokin kiroavan, vaikuttaa se omituisen lamauttavasti ja päät\nriipuksissa palaavat he vastahakoiseen työhönsä.\n\nMutta hetken kuluttua pitää pääkokin mennä muonitusmestarin puheille\nsivurakennukseen. Sitä käyttää lumijokelainen hyväkseen, heittää\nveitsensä perunakoppaan ja pujahtaa päärakennukseen.\n\nSiellä käy iloinen elämä. Etuhuoneessa soittaa gramofooni \"Inga\npientä\", pitkä Hendunen, joka ihmeesti muistuttaa Kaarle XII:ta, on\n\"koneenkäyttäjänä\" ja puoli tusinaa iloisia kuularuiskupoikia\nkiitollisina kuulijoina.\n\nKokinapulainen pysähtyy ovelle ja jää siihen seisomaan.\n\nNuori, kaksikymmenvuotias, ketteräliikkeinen \"Oke\", jolla on jakaus\nkeskellä päätä ja ääni käheänä yskästä ja liiallisesta tupakoimisesta,\npyörähtää ympäri ja huomaa kokinapulaisen.\n\n-- Vai niin! Joko se Kärppä taas karkasi? Kuule, kuorihan sinä\nperunoita vaan, että \"dreadnoughtit\" saavat jotakin matkaselskaapiksi.\n\nKärppä naurahtaa ujosti ja kysäisee:\n\n-- Mitä ne 'retnoutit' ovat?\n\n-- No silakoita! Eikö lumijokelainen silakoita tunne?\n\n-- Ei niitä siellä meidän puolessa sillä nimellä...\n\n-- Vai ei. Mutta täällä niillä on se nimitys. Dreadnought, se on\nsuomeksi silakka. Paina mieleesi.\n\nJa \"Oke\" nauraa niin että tuoli heiluu ja pysäyttää gramofoonin.\n\n-- No, Matti, joko se laulu menee? kysäisee hän äkkiä kuularuisku N:o\n2:n kuskilta, joka istuu sohvannurkassa lakki takaraivolla.\n\n-- Jos Oke-herra laulaisi edellä...\n\n-- No alotetaan:\n\n    Jääkäreillä muassaan on\n    menestys ja onni,\n    kun meikäläisten vyössä ompi\n    saksalainen pommi.\n    Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,\n    Lapua ja Härmän loukko,\n    Vöyri, Kauhava ja muut\n\nlaulaa \"Oke\" ja lyö kädellään tahtia Matin juruuttaessa perässä ja\nollessa säännöllisesti puoli säettä jälessä edellälaulajasta.\n\n-- No joko rupeaa tarttumaan?\n\n-- No kyllä... minulla on ääni niin käheänä.\n\n-- Eivät ole röörit minullakaan kunnossa, nauraa \"Oke\" ja rupeaa\nkertomaan ukko Renforssista, joka oli ollut esikunnan tutkittavana,\nsyytettynä punaisten avustamisesta. Renfors oli kohtalotoverinsa, erään\ntoisen ahlaislaisen kanssa ollut kartanon pirtissä vankina ja \"Oke\" oli\nollut heitä vartioimassa. Syytetyt olivat keskustelleet siitä, mitenkä\ntutkinnossa parhaiten selvittäisiin. Renforssin toveri oli selittänyt,\nettä hänet oli pantu muistia virkistämään ja surkeillut, kun hän ei\nkuolemakseenkaan jaksanut muistaa, miten oikeastaan oli sen perunajutun\nlaita. Siihen oli Renfors tokaissut: \"No puhu sinä, niinkuin minäkin!\nMinä annan tulla kuin saavista kaataen, kunnes esikunnan herrat\nkeskeyttävät ja sanovat: 'Stop! Riittää jo valetta täksi kertaa'\" Ja\nRenfors oli iskenyt silmää vartialleen ja nauraa virnistellyt sekä\nryhtynyt ykskaks todistelemaan tälle porvarismielisyyttään. Hänkö\npunikki, jolla oli yksi poikakin aivankuin herra? Kaulukset kaulassa ja\nkalvostimet käsissä, niin että pois tieltä... Ja kihloissa rikkaan\ntalontyttären kanssa... ja asuu omassa kamarissaan. Niin juuri, omassa\nomituisessa kamarissaan... aivankuin herrat. Niin ettei hän mikään\npunainen ollut. Huihai! Erehdys oli tullut esikunnan herroille, mutta\nkylläpähän siitä selviäisi kun kerkiäisi. -- Viime tutkinnossa hän oli\npuhunut silkkaa totta, mutta herrat olivat väittäneet hänen\nvalehtelevan. Ensi kerralla hän laskettaa silkkaa valetta. Se kai on\nsilloin totta. Ja Renfors, joka on keuhkotautinen, rykii niin että\npirtin ikkunat helisevät. 'Ähhäh!' 'Eivät ole röörit oikein kunnossa!'\n\nPojat nauravat niin että kammari kajahtelee.\n\n-- Se oli sukkela mies.\n\n-- Oli se.\n\n-- Sehän vapautettiin?\n\n-- Joo. Ei hän ollut niin vaarallinen kuin luultiin. Ensi töikseen hän\ntarjoutui maalaamaan koko komennuskunnalle uudet hihanauhat.\n\nKärppä oli uteliaana kuunnellut poikien haastelua. Sukkela mies tuo\nOke-herra. Kieli kuin rasvattu. Niin jutteli keveästi kuin\n\"Helppo-Heikki\" Oulun markkinoilla.\n\n-- Kertokaapa siitä eilisestä tappelusta, pyytää hän hiljaa.\n\n-- Vai tappelusta. Menehän perunoita kuorimaan. Täällä sinä istut\nlaiskana ja me muut saamme tapella sinunkin edestäsi.\n\nHän panee gramofoonin soittamaan \"Kaksipäistä kotkaa\".\n\n-- Taikka saatanhan minä lyhyesti kertoakin. Ammuimme kolmesataa\npunikkia ja otimme sataviisikymmentä vangiksi.\n\n-- Valehtelette.\n\n-- No kun et usko, niin älä sitten kysele.\n\nSamassa tulee keittoaliupseeri. Hän on aivan hirmustunut Kärpän\nkatoamisesta ja töytää huoneeseen takinhihat käärittyinä kyynärpäitä\nmyöten.\n\n-- Vai täällä sinä olet taas, senkin laiskuri! Ei joudu keitto nytkään\nmääräajalleen.\n\nKeittoaliupseeri kääntyy kuularuiskupoikien puoleen ja selittää hiukan\nmuuttuneella äänensävyllä:\n\n-- Ei ole kumma, jos keitto myöhästyy, kun on tuollaisia apulaisia. Jos\nnyt tulisi hälyytys, niin tyhjin vatsoin saisivat miehet lähteä.\n\nOnneksi Kärpälle ei hälyytystä kuitenkaan sinä päivänä tullut. Keitto\njoutui kutakuinkin ajoissa ja miehistö komennettiin syömään.\n\nMuonitusmestari, lääninhallituksen virkamies A., kävelee edestakaisin\nkäytävässä. Hän on hermostunut ja kiukkuisella päällä. Elintarpeet\nuhkaavat loppua. Muonitus käy päivä päivältä vaikeammaksi, mutta siitä\nhuolimatta ottavat miehet suurempia annoksia kuin lupa olisi. Ja voita\nmenee aivan huimaavasti. Tuossakin yksi tolvana levittää peukalolla\nvoita leipänsä päälle.\n\n-- Hei, kuule! Mitä tämä merkitsee?\n\nPuhuteltu pysähtyy hiukan neuvottomana\n\nja painelee peukalollaan leivän syrjälle olevaa isoa voikimpaletta:\n\n-- Mikä?\n\n-- Tuolla tavallako sinä voita otat? Häpeä vähäsen!\n\nJa kiivastunut muonitusmestari harppaa keittiöön.\n\n-- Missä voinjakajat ovat? Hei! Te mokomat ette pidä silmällä, vaikka\nmiehet kantavat nyrkinkokoisin voikimpaleita! Tällainen voinmeno vie\nSuomen valtion rahavarat aivan hiiteen! Minä en vastaa teidän\nleväperäisyydestänne. Saatte vastata itse, juupelit! -- Ja sinä siellä!\nLempo soi! Aiotko mahasi maidolla halkaista. Tuoppi mieheen vain! Sehän\non määrä. Missä maidonjakajat ovat? -- Herra Jumala! Te teette minut\naivan hulluksi?\n\nJa ylen kiukustunut muonitusmestari haukkuu taas oikein sydämen\nkyllyydestä.\n\nSellaisia tomppeleita! Eivät ymmärrä mitään laeista eivätkä\nasetuksista. Päämajasta on tullut tarkat määräykset, kuinka suuria\nannosten tulee olla. Mutta täällä syödään kuin ei ruuan puutetta olisi\nlainkaan.\n\nPojat luikkivat kyyryssä korvin ruokahuoneeseen annoksineen.\nVihastuneen muonitusmestarin kiukku ei heihin koske. Hyvällä\nruokahalulla he pistelevät poskeensa velliä, jota kylän neitoset\ntarjoilevat suuresta huoneen perällä olevasta saavista.\n\nPäivällisen jälkeen lähtee osa joukkoja harjoituksiin. Toiset jäävät\nleiriin puhdistamaan kivääreitään ja mikä mitäkin puuhaamaan.\n\nEsikunnan herrat majailevat maantien toisella puolen. He ovat talon\nruuissa ja vain silloin tällöin kiidättää keittoaliupseeri heille yli\nmaantien jotakin soppalajia, joka hänen mielestään on erikoisen hyvää.\nMuuten syövät miehistö ja päällystö samaa ruokaa. Varakkaimmat talot\npyytävät kyllä poikia toisinaan päivälliselle, mutta yleensä syödään\nomasta kenttäkeittiöstä.\n\n\"Pikku-Jussi\", jalkaväen päällikkö, istuu esikuntahuoneen sohvalla,\nyläruumis ihkasen paljaana, ja pitää \"täiapellia\". Hänen edessään\npöydällä on iso paperiarkki, jossa näkyy siellä täällä merkkejä\ntäytäntöön pannuista \"kuolemantuomioista\".\n\nHäntä vastapäätä, pöydän toisella puolen, istuu alati hymyilevä\nkuormastopäällikkö, jolla on terveenpunaiset kasvot ja valkoiset\nsilmäripset. Hän seuraa jännityksellä \"toimituksen\" kulkua kuin\nvirallisena todistajana, että kaikki käy lain ja asetusten jälkeen.\n\n-- Kuule, sinun pitää ruveta käyttämään samaa keinoa kuin minäkin. Osta\nspriitä ja voitele sillä selkäsi saunassa käydessäsi. Takaan, etteivät\nliikehdi eivätkä muodostele ketjuja.\n\n-- Taitaa olla hyvä keino?\n\n-- Häh?\n\nKuormastopäällikkö on hiukan vähäkuuloinen.\n\n -- Sanon, että taitaa olla hyvä keino.\n\n--- Joo, varmasti. Niin minä teen ja apu on ollut.\n\nKeinutuolissa keskellä lattiaa soutelee komennuskunnan päällikkö E.\nja juttelee hiihtokomppanian komentajan kanssa. He ovat äsken\nvalmistaneet sotasuunnitelman, josta vielä yleispiirtein keskustelevat.\nHiihtokomppanian päällikkö on ollut miehineen partioretkellä viime yönä\nja tuonut tärkeitä tietoja.\n\n-- On vain pidettävä tarkka huoli, etteivät miehet joutavia ammuskele,\nlausuu E.\n\n-- Tietysti, luonnollisesti. Eihän se tule kysymykseenkään.\n\n-- Käy muuten niinkuin meille Pohjansahalla.\n\n-- Niin, se \"kissakuti\", nauraa hiihtokomppanian päällikkö. -- Siitä\nolisi voinut tulla vakavammatkin seuraukset.\n\n\"E:n kissakuti\" oli yleisenä leikinlaskuaiheena joukon kesken. Hän oli\nnim. muutamia päiviä takaperin varusmestarin, yhden hevosmiehen ja\noppaan kanssa lähtenyt tiedusteluretkelle Pohjansahalle, Merikarvian\nrannikolle. Sieltä olivat punaiset jo perääntyneet eikä kylästä\nlöydetty elävää sielua. Yksinäinen kissa vain oli jäänyt muutaman\ntorpan rappusille naukumaan. E. ei voinut hillitä itseään, vaan ampui\nsen, vaikka varovaisuus olisi ollutkin tarpeen. Hän oli nimittäin\nkissojen leppymätön vihaaja. Seuraukset näyttäytyivät pian. Kun miehet\nlähtivät sieltä lähellä olevaan Haminaholmaan, huomasivat he jäällä\nketjun miehiä, jotka varovaisesti lähestyivät heitä. Ensimäinen ajatus\nluonnollisesti oli, että ne olivat punaisia ja mietittiin jo\nperääntymistä. Varmuuden vuoksi turvautui E. kuitenkin hyvään\nkiikariinsa ja tarkasteli sillä tuota salaperäistä joukkoa. Hänen\nhämmästyksensä oli suuri, kun hän tunsi ne -- omiksi miehikseen.\nKetjussa lähestyneet oululaiset olivat lähteneet Pohjansahaa kohti\nkuultuaan sieltä laukauksen. He olivat arvelleet punaisten palanneen\nsinne takaisin. Ja kun he jäällä olivat huomanneet E:n miehineen\nlähestyvän, olivat he luonnollisesti luulleet heitä punaisten\ntiedustelijoiksi ja olleet joka hetki valmiita ampumaan. E:n viaton\n\"kissakuti\" oli siis aiheuttanut koko hälyytyksen, josta olisi voinut\nolla vaarallisemmatkin seuraukset.\n\nKenttäpastori tuli tiedustelemaan jumalanpalveluksesta. Siitä\nsovittiin. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, oli miesten\noltava kirkossa kello kymmenen, mikäli ei mitään aavistamattomia\ntapahtuisi. Pastori tervehti sotilaallisesti ja poistui, hymähtäen\n\"Pikku-Jussille\", joka parhaillaan veti paitaa ylleen.\n\nKulkiessaan maantietä pappilaan päin huomasi pastori niityllä\nmiesjoukon, joka oli täysissä harjoituspuuhissa. Hän pysähtyi\nkatsomaan.\n\nMiehet seisoivat rivissä liikahtamatta. \"Komppania, eteenpäin mars!\"\nkajahti päällikön komento. Joukko lähti liikkeelle. \"Syöksyyn!\" Joukko\nlähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi ja heittäytyi sitten\npitkälleen niitylle. Lumi pölähti korkealle ja miehet makasivat\nliikkumattomina, kunnes uusi komento sai heidät silmänräpäyksessä\npystyyn ja syöksemään eteenpäin samalla tapaa. Liike suoritettiin kerta\ntoisensa jälkeen, aina yhtä pontevasti ja ripeästi.\n\nPastori lähti jatkamaan matkaansa. Aurinko teki parhaillaan laskua\nsaariston taa. Se punasi vielä kirkontornin, jossa vartioi tähystäjä,\npitäen silmällä meren selkää. Sieltä päin sai odottaa punaisia joka\nhetki. Yksinäinen tykinlaukaus pamahti jossakin kauempana. Sen kaiku\nkantautui yli selkien ja vyöryi metsiä pitkin moninkertaisena jyminänä.\n\nPastori pysähtyi kuulostamaan, mutta uutta laukausta ei tullut. Mikä\nlie ollut merkinantolaukaus.\n\nHän jatkoi matkaansa miettien huomispäivän saarnaa.\n\n\n\n\nMATTI KUHA.\n\n\n    \"Vanha Speltkö unhoittuis? Ei kumminkaan.\n    Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan\".\n\n                   (J. L. Runeberg: Kuormarenki.)\n\nMatti Kuha oli \"ruuta numero kakkosen kuski\", niinkuin hänellä\nitsellään oli tapana ilmoittaa, kun tuli kysymys siitä, mihin\njoukko-osastoon hän kuului. Ei vanha tosin, niinkuin edeltäjänsä sata\nja kymmenen vuotta takaperin, vaan nuorukainen vielä, mutta silti\nedeltäjänsä veroinen.\n\n-- Ensi toukokuun 28 p:nä mie täytän kaksikymmentä vuotta, oli hänen\ntapansa sanoa, kun hänen ikäänsä tiedusteltiin.\n\nNyt hän on sen jo täyttänyt ja ollut kesän heinänteossa jossakin\nPudasjärven ja Ranuan rajamailla, ajellen niittokonetta, joka --\nniinkuin hän itse kirjoitti, \"rätisee kuin sotakoneet rintamalla\".\nMutta sotaretkellä hän oli mukana ja rakkaimpia meille siellä, siksi,\nettä hänellä jos kellään oli sydän paikallaan.\n\nMuistan hänet niin elävästi rintama-ajalta. Lyhyt ja tanakka, leveät\npulloposket, kirkkaanharmajat, rehelliset silmät, jotka katsoivat niin\nluottavaisesti kun häntä puhutteli. Päässä kissannahkanaapukka ja käsi\nuskollisesti kunniantekoasennossa.\n\n-- Tuota... siellä olisi kahvia... kuularuutapojilla. Jos pastori\ntulisi juomaan...\n\nSellaisenkin asian hän ilmoitti yhtä tärkeänä ja juhlallisena kuin jos\nolisi tehnyt raportin jostakin ratkaisevasta tapahtumasta taistelussa.\n\nHän oli ollut renkinä kotipitäjässään kapinan puhjetessa. Sinnekin\nPudasjärven saloille oli kantautunut tieto taistelusta, jota Suomen\nkansa kävi. Matti oli sitä mietiskellyt rankakuormansa päällä,\najaessaan puita taloon, jossa palveli. Suomenmaa, -- kyllähän hän sen\ntiesi. Sehän oli tämä maa, jossa asuivat suomalaiset. Siihenhän kuului\nRanua, hänen syntymäkulmansa, ja Pudasjärvi ja Kuusamo ja Oulu. Ja\npaljon muita pitäjiä ja kaupungeita. Toki hän sen tiesi, samoinkuin\nsenkin, että suomalaiset olivat jo ennenkin taistelleet ryssää vastaan.\nOlihan hän kerran kaupunkimatkallaan ostanut kirjakaupasta \"Vänrikki\nStoolin tarinat\" ja puhdevalkealla lueskellut \"Tunkkerista\" sekä\nMalmi-kapteenista. Niin että hän sen asian hyvin tiesi.\n\nJa nyt oli syttynyt sota, oikea sota. Punaiset ja ryssät yhdellä ja\nvalkoiset toisella puolen.\n\nHän oli sanomalehdistä lukenut Oulun valloituksesta ja rankakuormalla\nmaatessaan hän oli miettinyt, olivatkohan \"roskat\" polttaneet koko\nkaupungin... narikankin, josta hän kerran oli ostanut villahuivin\nmarkkinatuliaisiksi äidilleen.\n\nLaskiaistiistaiaattona ajoi Matti rankakuorman Vanhalan talon pihaan.\nHän riisui hevosen valjaista, vei sen talliin ja teki appeen. Sinä\niltana hän ei aavistanut, että ruuna ja hän eroaisivat pitkäksi aikaa.\n\nHän meni pirttiin ja asetti kinttaansa kuivamaan. Isäntä oli lukemassa\npostin tuomia vereksiä lehtiä ja emäntä kehräsi takan loisteessa. Matti\nistui uuninpankolle ja sytytti piippunsa.\n\n-- Sinne menee miestä kuin köyttä, lausahti isäntä laskien lehden\nsyrjään ja katsahtaen silmälasiensa yli vaimoonsa.\n\nMatti höristi korviaan.\n\n-- Sinnekö sotaan?\n\n-- Niin. Lapualla ja Härmässä ovat talot tyhjinä miespuolisesta väestä.\nVanhat ukotkin lähtevät.\n\nIsäntä ripusti silmälasinsa naulaan ikkunanpieleen ja jatkoi:\n\n-- Ja täältä kuuluu myös lähtevän.\n\nMatilta sammui piippu.\n\n-- Vai jo lähtevät täältäkin... Pudasjärvenkin pojat?\n\n-- Niin kuuluvat lähtevän.\n\nMatti istui ääneti tuokion ja tuijotteli lattiaan. Hänen päässään\nkulkivat ajatukset hitaasti, mutta varmasti.\n\nHetken kuluttua kopautti hän porot piipustaan, otti kinttaansa ja astui\novelle.\n\n-- Mihin nyt lähdet?\n\n-- Tuota... Kuren alle...\n\n-- Mitä sinne yön selkään?\n\n-- Tuota... passia noutamaan... nimismiehestä.\n\nEnnenkuin isäntä ennätti vastata, oli Matti jo suksillaan ja työntyi\npihasta ulos.\n\nMaantiellä oli hyvä keli ja suksi kulki liukkaasti. Matti hautoi\nretkensä päämäärää ja hänen ajatuksensa liikkuivat tavallista\nnopeammin.\n\nVai jo Pudasjärvenkin pojat lähtevät... tuota... Niinpä lähden\nmiekin... Saanhan kerran tapella... ja antaa viholliselle selkään...\ntuota. Polttivat roskat narikankin, jossa oli maalaismiehen niin mukava\nkatsella tavaroita ja hintoja kysellä. Siinä tekivät hävyttömän työn.\nSaapi niitä rökittää juuttaita...\n\nMatin ajatukset nousivat ja laskivat verkassa tahdissa ja huulet\ntiukasti yhteen puserrettuina paineli hän kirkonkylää kohti. -- Hän\nhiihti tuon viidentoista kilometrin taipaleen levähtämättä ja aamuksi\nhän joutui kotiin. Samana päivänä, laskiaistiistaina, hän oli jo\nmatkalla Oulua kohti toisten rintamalle pyrkijöiden kanssa.\n\nKaupunkiin tultuaan hän ei aluksi huomannut siinä mitään muutosta.\nNarikka ja kirkko olivat paikoillaan ja ensimainitussa riippui vanhaan\ntapaan kaulahuivia ja kinttaita katossa suuret kimput. Hinnat olivat\nvain nousseet entisestään. Mutta rannalla, Pokkitörmän alla, oli\nkamalaa jälkeä. Siellä törröttivät vain savupiiput pystyssä palaneiden\ntalojen raunioilla. Matti katseli niitä aikansa ja lähti sitten\nilmoittautumaan suojeluskuntaan.\n\nHänet määrättiin suorittamaan vahtipalvelusta ja se oli hänestä\nhauskaa. Hän tunsi olevansa iso herra, jolla oli tiesi kuinka suuret\nvaltuudet. Kansakoulun portista ei saanut laskea sisälle ketään, jolla\nei ollut suojeluskunnan päällikön antamaa lupalippua. Olipa pyrkijä\nmiten hienon näköinen tahansa, pois piti mennä. -- Tuota... se pitää\nolla lappu. Ei tänne ole luvattu muuten päästää.\n\nJa pyrkijän täytyi uskoa, että lappu piti olla.\n\nJonkun ajan päästä hän pääsi ottamaan osaa harjoituksiin. Ne tuntuivat\naluksi kovin konstikkailta ja vaikeilta. Kaiken piti käydä niin\ntavattoman sukkelaan eikä Matti ollut tottunut \"rukuttelemaan\". Mutta\nlopulta rupesi kivääri menemään olalle ja jalalle, joskin käännöksissä\ntahtoi vielä tulla virheitä, vaikka hän parastaan koettikin.\n\nMuutamana päivänä sai Matti kuulla, että Oulusta lähtee rintamalle\nvapaaehtoinen joukko. Hänellä oli päätös heti valmiina: hän menee\nilmoittautumaan mukaan.\n\n-- Mitä olet tehnyt ennen? kysyi päällikkö.\n\n-- Tuota... hevosta ajanut.\n\n-- No, tarvitsemme me hevosmiehiäkin. Ja niin merkittiin Matti Kuha\nhevosmieheksi Oulun I:seen vapaaehtoiseen rintamakomennuskuntaan.\n\nHevosmiehenä hän sitten suoritti koko sotaretkensä, mutta toimi siinä\nmoitteettomasti. Kuularuisku n:o 2:den miehet tarvitsivat luotettavaa\nkuskia ja niin tuli Matti \"ruuta numero kakkosen\" palvelukseen.\n\nEi kulunut pitkää aikaa, ennenkuin Matista oli tullut koko\nkomennuskunnan suosikki. Varsinkin kuularuiskun miehistö ihan\nhemmoitteli häntä.\n\nMutta Mattia ei se pilannut. Häneen ei ollut vielä itserakkaus\ntarttunut.\n\nNiin se maailma saattoi muuttua. Ennen Pudasjärvellä hän oli ollut\nylpeä saadessaan omin päinsä hoitaa isäntänsä hevosen. Täällä hänellä\noli huollettavanaan kaksi: \"Osuuskaupan ruuna\" ja \"Pikku-Musta\".\n\nVuoron perään saivat hevoset suorittaa rintamapalvelusta. Niiden tuli\nolla aina valmiina, minä hetkenä hyvänsä, ajamaan konekivääriä\npaikoilleen. Mutta Matti piti huolen, että ne olivat valmiit,\nsamoinkuin hän itse myös.\n\n-- Soo, ruuna! Mitäs höröstelet? Ei ne oo kuin raplingit, jotka\nräjähtelevät, puheli hän hevoselleen ajaessaan konekivääriä etulinjalla\nankarassa shrapnellisateessa. -- Viiään ruuta sinne, mihin päällikkö\nkäskee.\n\nHuulet torvella suutansa massautellen hän hopitteli hevostaan yhtä\nrauhallisena kuin ennen Pudasjärvellä lantaa pellolle ajaessaan.\n\nHevonen pakkasi säikkyilemään, mutta Matin rauhallisuus tarttui lopulta\nsiihenkin ja \"ruuta\" tuli asemilleen.\n\nOli Suodenniemen taistelu parhaillaan. Matti Kuha oli juuri saanut\nkonekiväärin ajetuksi määräpaikkaansa ja perääntynyt jonkun matkaa\ntulilinjan taakse, ollakseen ensi komennosta valmiina ajamaan esille\nhevosineen, jos tarve vaati. Hän oli kuullut päällikön sadattelevan V:n\npataljoonaa, joka ampui oululaisia selkään. Kuularuisku N:o 1 oli\nnimittäin kilometrin verran etempänä muutamassa mäen notkelmassa ja\ntaemmas sijoittunut V:n pataljoona, luullen oululaisia punaisiksi, oli\nruvennut ampumaan heitä selkään. Sitä mietiskeli Matti pohtien, miten\nmahtanee Oulun pojille käydä, kun olivat joutuneet omien miestensä\nmaalitauluksi. Hänen verkkaiset mietteensä purkautuivat viimein\nkuuluviin, sillä kääntyen \"Osuuskaupan ruunan\" puoleen, joka sillä\nkertaa oli palveluksessa, hän virkkoi äkäisesti:\n\n-- Se on hävytöntä... ja vaarallista!\n\nIlmeisesti oli ruuna yhtä mieltä, sillä se liikutteli korviaan ja\nhörähti lyhyeen.\n\nHarhakuulia lenteli Matinkin olinpaikkaan, mutta hän ei niistä\nvälittänyt. Yksinäinen shrapnelli vonkui ylitse ja hevonen rupesi\nlevottomana riuhtomaan. Matti nousi ja sitoi sen lujemmin kiinni,\nistahtaen jälleen entiselle paikalleen.\n\n-- Fiuu!\n\nKiväärinluoti lensi hänen ja hevosen välistä viheltäen pahanenteisesti.\nMutta Matti istui rauhallisena ja mietti Oulun poikien kohtaloa. Ampua\nomia ihmisiä selkään. Se oli jo tavatonta.\n\n\"Fiuu!\" lauloivat luodit. Matti harkitsi parhaaksi siirtää hevosensa\nturvallisempaan paikkaan. Hän irroitti marhaminnan ja kiersi muutaman\nmäen taakse. Siellä oli ruuna suojassa ja sieltäkin saattoi pitää\nsilmällä taistelun kulkua.\n\n-- Tat-tat-tat-tat-tat! pani konekivääri jossakin taampana sivulla. Se\noli nähtävästi V:n pataljoonan, sillä etempänä, erään riihen nurkalla,\nsyntyi levotonta liikettä joka kerta kun sen ääni kuului. Siellä\nsijaitsi varmaankin kuularuisku N:o 1, jota V:n pataljoona piti\npunaisille kuuluvana.\n\n-- Tat-tat-tat...! Nyt se lauloi taas ja samassa syntyi riihen nurkalla\nsekasortoa. Ilmeisesti! Siellä olivat Oulun pojat ihan hengenvaarassa.\n\nMatti rupesi miettimään, millä saisi tuon vaarallisen tilanteen\nselvenemään, kun hänen silmänsä samassa sattuivat edessä olevalle\naukealle. Siellä juoksi valkokaartilainen aukean poikki. Se oli\nnähtävästi sananviejä ja sillä näytti olevan kiire. Yht'äkkiä\nheittäytyi se pitkälleen hangelle ja Matti kyyristyi myös mäen taa niin\nnopeaan kuin kerkesi.\n\n-- Pum... fongngng... trätsh!\n\nMäki vapisi. Shrapnelli oli räjähtänyt aivan lähellä. Lumi pöllysi\nshrapnellin sirpaleiden iskiessä hankeen ja puiden latvoissa räiski ja\nryski kuin rajuilman metsää pieksäessä.\n\nMatti kohotti varovasti päätään mäennyppylän takaa ja hänen harmajat\nsilmänsä välähtivät levottomasti: äskeinen viestinviejä makasi hangella\nhaavoittuneena.\n\nTällä kertaa syntyi hänen hitaissa aivoissaan äkkituuma: haavoittunut\non saatava \"tohturiin\", maksoi mitä maksoi. Hän tiesi millä suunnalla\nambulanssi sijaitsi ja ryhtyi tuumasta toimeen.\n\nEi kulunut pitkää aikaa ennenkuin haavoittunut makasi Matin reessä\nmatkalla ambulanssiin. Punaiset olivat huomanneet yksinäisen\nhevosmiehen aukealla, koskapa paikalle alkoi sataa luoteja tavallista\ntuimemmin. Mutta Matti ajeli menemään, piittaamatta vähääkään punikkien\npaukutuksesta. Hän piti vain silmällä, että haavoittunut pysyi reessä.\n\nNuori, kalpea poika, kasvoista päättäen herraslapsia, ajatteli Matti.\nHänen teki mieli kysyä, mikä hänen nimensä oli, mutta sitten hän tuumi,\nettä mitäpä hän sillä tiedolla tekee.\n\nOnnellisesti hän sai haavoittuneen ambulanssiin ja ajeli takaisin\näskeiselle vartiopaikalleen. Kunhan ei vaan Viissömi olisi tarvinnut\nhäntä ruutan siirtoon sillä aikaa. Mutta virkatyötähän se oli ollut\ntämäkin... haavoittuneen kuletus.\n\nMatti muisteli \"Viissömiä\". Nuori mies vielä, mutta kelpo\nsotapäällikkö. Liekö Mannerheimikään parempi, vaikka olikin kenraali ja\nViissömi vain tavallinen jääkäri. Se poika ei paljon puhunut, mutta\nsilloin kun suunsa avasi, tulivat sanat kuin tulenliekit... Viissömi...\nse oli ruotsinkieltä.... Niin oli Nuussömi, joka osasi ruotsia,\nselittänyt. Mitä se nyt merkitsikään? Äh, kun oli tuo pää hatara.\nLahtivirta... tavallinen suomalainen nimi. Hän tunsi Pudasjärvellä\nmuutaman etelän jätkän, jolla oli aivan sama nimi. Mutta Viissömi\nkuulusti paljon hienommalta... niinkuin Nuussömikin... Se se oli oikea\nherrasmies! Mutta herrahan se Lutviiki olikin. Oossömin konttoorissa\nOulussa... sen ison Oossömin, jolla oli ne suuret tehtaat... Mutta\nalhainen mies, vaikka isä oli ollut sotaherra... vääpeli...\n\nMatin mietteet keskeytyivät. Hän huomasi ajavansa väärään. Mikä tie se\ntämä oli? Ja tuo kukkula tuossa? 'Sooh, ruuna!' 'Mitä sinä siinä!'\n'Saaketti!' -- Aivan outo tie!\n\nHänen hämmästyksensä kasvoi, kun hän yht'äkkiä kuuli kuularuiskun\nrätinän aivan läheltään. Kukkulan yli lenteli luoteja kuin surisevia\npaarmoja. Matin sydän kutistui kauhusta kokoon: hän luuli ajaneensa\npunaisten linjalle.\n\nNyt hän ei enää kironnut. Hän seisoi ja katseli silmät pyöreinä\nruunaansa, aivan kuin odottaen tältä jotakin neuvoa. Eikä Matti\ntotisesti olisi yhtään hämmästynyt, jos ruuna olisi kysäissyt: 'No,\nmitäs nyt tehdään, Matti?'\n\nEnsimäinen ajatus, joka lähti pyörälle menneessä päässä liikkeelle,\nkoski kivääriä. Olihan hänellä kivääri! Oli toki. Ja latingissa vielä.\nEi tässä sentään niinkään hätäännytä. Joku kuti se löysätään, ennenkuin\nhenki jättää. Olihan hän ollut sellaisten miesten opissa kuin\nSoveliuksen jääkärin... ja se mies ei ollut mamman poikia.\n\nMatti otti kiväärin reestä ja rupesi toisella kädellä peräyttämään\nruunaa, pitäen silmällä vaarallista kukkulan lakea. Vielä ei häntä oltu\nhuomattu, joten pelastuminen oli mahdollista.\n\nYht'äkkiä hän pysähtyi. Kukkulan lakea hiipi mies kumarassa, etempänä\ntuli toinen ja kolmaskin. Mutta -- ne eivät olleetkaan punikkeja.\nPuvuista ja päähineistä hän tunsi ne omalle puolelle kuuluviksi. Ja\nyhdellä oli käsivarressa nauha, jossa seisoi: V.P.\n\nV:n pataljoonan miehiä!\n\n-- Tat-tat-tat tara-rat-tat-tat! Pitkä, mahdottoman pitkä laukausten\nketju yhtä perää. Siellä oli kuularuisku kukkulalla.\n\nMatti höröstyi. Siinä oli nyt varmaankin hänen edessään tuo hävytön\n\"ruuta\", joka tunnin verran oli pommittanut oululaisia selkään.\n\nHänen päässään risteilivät ajatukset tavallista nopeammin. Hän nykäisi\nvavahtelevan hevosensa käyntiin ja ajoi kukkulalle.\n\nSiellä puuhasivat miehet konekiväärinsä ääressä kuin muurahaiset. Yksi\nsyötti, toinen tähtäsi, kolmas komensi ja neljäs piti patruunavöitä\nvalmiina.\n\n-- Kuulkaa! huusi Matti niin paljon kuin jaksoi ja astui konekiväärin\nääreen pidellen suitsiperiä kädessään. -- Ne ovat Oulun poikia! Älkää\nte ampuko... omia ihmisiä! Konekiväärin päällikkö heitti häneen oikean\nhäränsilmäyksen.\n\n-- Mikä tolvana sinä olet? Mene hiiteen hevosinesi, tahi oikaiset\nkoipesi tässä, ärjyi hän hiestynein kasvoin.\n\nMutta Matti ei hätääntynyt. Hän hillitsi säikkyilevää hevostaan ja\ntoimitti pyörein silmin, naapukka syvällä korvia myöten: -- Ne ovat\nomia ihmisiä... Oulun poikia. Älkää te ampuko!\n\nMutta vastaukseksi tuli vain: tat-tat-tat!\n\nInnokkaat V:läiset eivät uskoneet yksinkertaisen näköistä\nmaalaispoikaa.\n\nMutta silloin Matin pudasjärveläinen sisu kuohahti. Vähääkään\nvälittämättä luotien viuhinasta hän harppasi kuularuiskun ääreen\npidellen yhä suitsiperiä kädessään, ja karjaisi: -- Katsokaa! Siellä\nmakaa jo hevonen riihen kupeella... ja tuota... te ammutte vain. Se on\nhävytöntä ja vaarallista!\n\nKukaan ei välittänyt hänestä mitään. Syöttäjä sieppasi vain uuden vyön\nvalmiina työntämään sen koneeseen. Mutta sitä hänen ei olisi enää\npitänyt tehdä.\n\nSillä nyt Matti kerrassaan raivostui. Hänestä nämä V:läiset olivat\naivan käsittämätöntä joukkoa. Eivät uskoneet rehellistä puhetta\nollenkaan.\n\nHän hyppäsi hevosensa taakse, löi sitä suitsiperillä selkään, niin että\nruuna hypähti kohoksi, ajaa karautti rekensä konekiväärin viereen ja\närjäisi:\n\n-- Pois tieltä!\n\nKonekiväärin komentaja joutui aivan pois suunniltaan.\n\n-- Mitä peeveliä sinä värkkäät, poika? Häh?\n\nMutta Matti oli jo käynyt konekivääriin kiinni ja oli vääntämässä sitä\npois paikoiltaan.\n\n-- Jos te ette korjaa tätä rukkia tästä pois, niin minä väännän sen\nrekeeni ja siirrän toiseen paikkaan!\n\nKonekiväärin komentaja oli kuin pilvistä pudonnut.\n\n-- Ovatko ne todellakin oululaisia? kysyi hän hämillään.\n\n-- No ovat! Johan minä sanoin, mutta... tuota... te kun ette uskoneet,\nvaan ammuitte vaan. Tiesi vaikka olisi kuollut joka ainoa.\n\nKonekiväärin komentaja kynsi päätään ja kirosi. Sellainen skandaali!\n\n-- Kuka sinä olet? karjasi hän äkkiä Matille, joka seisoi ja pyyhki\nhikeä punoittavalta otsaltaan.\n\n-- Tuota... Kuha...\n\n-- Mikä? Kuha?\n\n-- Ruuta numero kakkosen kuski.\n\n-- Oululaisia?\n\n-- Ei... tuota... kun Pudasjärveltä...\n\n-- Mutta kuulut oululaisiin?\n\n-- Jos... tuota... oululaisiinpa tietenkin.\n\nMatti niisti nenänsä peukalon ja etusormen väliin.\n\n-- Muutetaan paikkaa tuonne alas notkoon siksi aikaa kun minä käyn\nottamassa asemasta selvää. Aja pois koninesi, huusi hän Matille. --\nTämä ei ole mikään syöttöpaikka, niinkuin näet.\n\nPäällikkö lähti ja noitui. Konekivääri syrjäytettiin kukkulan juurelle\nja patteri vaikeni.\n\nMatti oli työnsä tehnyt. Hän suisti hevosensa alas tielle ja lähti\najelemaan äskeiselle vartiopaikalleen. Suunta oli hänellä nyt selvillä,\njotenka hän saattoi huoleti ajaa. Hän muhoili tyytyväisenä nähdessään\nkonekiväärin kallellaan kinoksessa. Pahukset eivät meinanneet uskoa\nollenkaan, mutta uskoivat sentään viimein.\n\nIllempana kun Matti ajoi uusia haavoittuneita ambulanssiin, ei hän\nhuomannut V:n pataljoonan ruiskusta jälkeäkään. Päällikkö oli käynyt\nottamassa \"asiasta selvää\" ja siirrättänyt koneensa toiseen asemaan,\nmissä se hyödyllisemmin täytti tehtävänsä.\n\nMutta vielä kauan jälkeenpäin kierteli komennuskunnan keskuudessa\nkertomus Matin sankarityöstä. Matti kuuli siitä itsekin tuontuostakin,\nmutta omasta puolestaan hän ei viitsinyt siihen kajota kuin kerran,\njolloin kertoja esitti asiat väärässä järjestyksessä. Kun joku oikein\nalleviivasi hänen työtään, virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen:\n\n-- No kun ampuivat _ihan_ omia ihmisiä... tuota... Oulun poikia... ja\ntappoivat jo yhden hevosenkin...\n\n\n\n\nTAISTELUN KESTÄESSÄ.\n\n\nKoko lauantaipäivän oli voimakas tykkeinjylinä Suodenniemeltä käsin\nilmoittanut Lavialla oleville, että \"siell' arpaa lyötiin Suomen\nsotijain\". Tuntui siltä, että tähänastiset taistelut olivat olleet\nlasten leikkiä kaikesta tuimuudestaan huolimatta. Nyt oli oikea\n_taistelu_, jossa todella kysyttiin miehen kuntoa ja mieltä.\n\nPitkin päivää lennättivät sanantuojat Suodenniemeltä käsin sanomia.\nYkskaks ajaa karahutti hevoskuorma tietä pitkin, täynnä paksuja, noin\nkolmen desimetrinpituisia teräspötkyjä, joiden kärki oli suppilon\nmuotoinen: shrapnelleja ja kranaatteja. \"Siinä viedään uusia evähiä\",\ntuumiskeli muuan kiviaidalla maantien vierellä istuskeleva äijä\nshrapnellikuormasta. Eväitä tarvittiinkin, sillä paukkeesta päättäen\noli valkoisten \"rautapytyillä\" päivän kuluessa ollut hyvä ruokahalu.\n\nTuontuostakin saapui kylään sanomia taistelun kulusta. Oululaisilla,\njotka olivat hyökänneet ensimäisinä, oli ollut kuumat paikat. Mutta\nhyvin he olivat kunnostautuneet.\n\nEi kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kylään saapui käsky tuoda hevosia\ntaistelupaikalle haavoittuneita kuljettamaan.\n\nHaavoittuneita! Se sanoma sai aikaan levotonta liikettä\nkuormastomiesten keskuudessa, jotka mukaan pääsemättä olivat\njännitetyin mielin odottaneet tietoja taistelun tuloksista. He lähtevät\npuhuttelemaan sanantuojaa, joka oli tullut hevosia hakemaan.\n\nTieto haavoittuneista oli ehtinyt esikuntahuoneeseenkin. Siellä ei\nollut tällä kertaa muita kuin varusmestari, majoitusmestari ja pappi.\nMutta heihinkin vaikutti se yhtä levottomuutta herättävästi.\nHaavoittuneita!\n\nKuka? Ketä? Nämä kysymykset kiertävät miehestä mieheen.\n\nHetken kuluttua lähti majoitusmestari papin kanssa maantielle. He eivät\nsaaneet olleeksi huoneessa enää. Ulos täytyy päästä, ottamaan selvää\ntaistelun kulusta.\n\nHe suuntasivat kulkunsa Suodenniemelle päin. Sieltä tulijoilta ainakin\nsaisi joitakin varmoja tietoja.\n\nÄänettöminä he kulkivat. Levottomat uutiset painoivat mieltä. Ei tehnyt\nmieli puhella.\n\nTienkäänteessä tuli heitä vastaan hevosmies, vedättäen hiljalleen\nkuormaansa. Miehet arvasivat, että siinä kuljetettiin jotakin\nhaavoittunutta tahi kaatunutta. Hevosen perässä kulki pari\nkuormastopoikaa. Toinen heistä supatti: \"Siinä on oululainen, tuo\ntoinen.\"\n\nMajoitusmestari pyytää hevosmiestä pysäyttämään. Hän haluaa tietää,\nkuka oululaisista sai ensimäisenä antaa henkensä suuren asian edestä.\nHän kohottaa peitettä vainajan kasvoilta. Ne ovat tutut: Pauli K. lepää\nsiinä kuolleena, mutta niin tyynenä ja rauhallisena.\n\nPapin mieleen valahtaa kuva edellisestä illasta, jolloin hän\nlähtörukouksen pidettyään kulki rivien ohitse ja jätti pojille\nhyvästejä. Pauli K. oli seisonut rivissä niin nuorena ja reippaana,\nsilmissään lämmin kiilto, ja pidellyt uljaasti kivääriään. Pappi oli\nkatsahtanut häneen ja nyökäyttänyt ystävällisesti päätään. Pojat olivat\nlähteneet, Pauli K. heidän mukanaan, ja nyt hän palasi taistelunsa\ntaistelleena.\n\nPapin mieleen muistuu toinenkin kuva. Oli rauhallinen juhlahetki A:n\nkirkossa. Nuoret sotilaat olivat tulleet Herran pyhää ehtoollista\nviettämään. Siellä polvistui toisten mukana Pauli K:kin vakavana ja\nhartaana alttarin ääreen. Nyt hän oli päässyt siihen suureen\nehtoollispöytään, jossa Vapahtaja itse taivaallisena isäntänä palvelee\nomiaan.\n\nMajoitusmestari laskee peitteen nuoren sankarin kasvoille ja paljastaa\npäänsä. Pappi seuraa hänen esimerkkiään. Hänen mielensä täyttää rauha.\nHän on vakuutettu nuoren taistelijan osasta: se on täydellinen lepo.\n\nHe jatkavat matkaansa keskustellen hiljaisella äänellä nuoresta\nvainajasta. Hetken kuluttua tulee taas vastaan hevosmies. Hänkin\nkuljettaa kaatunutta. Ylikomentaja, majuri S., oli kaatunut\naamupäivällä ja nyt viedään hänen ruumistaan Kankaanpäähän, jossa sitä\nodottaa arkku, vapaussankarin viimeinen ahdas maallinen asunto.\n\nLevottomina palaavat miehet kylään. Päivästä on muodostunutkin oikea\nveripäivä. Kuinka monta uhria mahtanee vielä tulla, ennenkuin on ilta?\n\nPappi varsinkin on levoton. Hän ei saa mielestään eilisiltaista\nkohtausta esikuntatalon pihalla vähää ennen taisteluun lähtöä. Nuori\noululainen komppanian varapäällikkö Eino E. ja hän olivat keskustelleet\npihalla. Miehistö oli seisonut riveissä taisteluvalmiina. Oli ollut\nkirkas yö, taivas tähtiä täynnä ja syvä hiljaisuus ympäristössä.\nKomppanian varapäällikkö oli ollut tavallista vaiteliaampi. Hänellä oli\nnuori vaimo ja he olivat olleet vasta muutamia kuukausia naimisissa.\nNuoresta aviomiehestä oli tuntunut, että tämä oli hänen viimeinen\nretkensä. Mielen oli vallannut outo aavistus ja hän oli uskonut\nhuolensa papille.\n\n-- Kuule veli, jos sattuisi niin käymään, etten palaisi, niin lupaathan\nkirjoittaa vaimolleni?\n\n-- Lupaan. Ole varma siitä.\n\nHe olivat vaihtaneet kelloja, sillä komppanian varapäällikkö ei ollut\nhalunnut ottaa mukaansa kallisarvoista kultakelloaan. Voisihan sattua,\nettä hänen ruumiinsa jäisi punaisten saaliiksi. He tulisivat silloin\nluonnollisesti ryöstämään sen puhtaaksi, niinkuin olivat tehneet\nlukemattomia kertoja ennen. Hän tahtoi varata kellonsa muistoksi\nvaimolleen.\n\nHe olivat siis vaihtaneet kelloja ja Eino E. oli lähtenyt joukkonsa\nmukana. Pappi oli seurannut sitä kylän päähän. Siellä oli pysähdytty\nhetkeksi tähtikirkkaan taivaan alle lyhyeen rukoukseen. Vielä kerran\noli pappi puristanut toverinsa kättä ja niin he olivat eronneet.\n\nKoko päivän oli pappi muistellut tuota eroamista. Siinä oli ollut hänen\nmielestään jotakin aavistuksellista. Hän oli odottanut kuolinsanomaa\njoka hetki, sillä hänestä oli tuntunut, etteivät he tapaisi toisiaan\nenää tässä elämässä. Hän oli ollut sitä jo monta kertaa kysymäisillään\ntaistelupaikalta tulleilta, mutta tähän saakka hän oli sentään jaksanut\nitsensä hillitä. Se olisi herättänyt outoa huomiota ja siksi hän oli\nvaiennut.\n\nMutta nyt hän ei enää jaksanut. Hänen täytyi keinolla millä tahansa\npäästä taistelupaikalle.\n\nHänelle tarjoutuikin otollinen tilaisuus. Komppanian taloudenhoitaja\noli lähdössä viemään ruokaa taistelupaikalle. Pappi liittyi hänen\nmatkaansa.\n\nHe olivat taloudenhoitajan kanssa juuri astumassa huoneesta ulos, kun\nhe eteisessä kohtasivat hiestyneen hiihtäjän, joka palasi taistelusta.\n\n-- Mitä kuuluu? kysyivät he molemmat yhteen ääneen.\n\n-- Eino E. on kaatunut, kertoi viestintuoja ja hänen punakoita\nkasvojaan varjosti synkkä alakuloisuus.\n\nSitä oli pappi odottanutkin. Hänen aavistuksensa oli toteutunut. Se\ntuli tavallaan kuin helpoitus raskaan, piinallisen levottomuuden\njälkeen, mutta samalla se tyrmistytti hänet siihen paikkaan. Nyt kun\nhän sen kuuli, se tuntui mahdottomalta.\n\n-- Onko se totta? kysyi hän ja tarttui hiihtäjän käsivarteen.\n\n-- On. Minä tulen juuri sieltä.\n\nPapin käsi vaipui hervottomana alas. Se on totta. Pitihän hänen se\ntietää.\n\nAlakuloisina ja synkkinä lähtivät ruuanviejät matkaan. Tämä oli\nonnettomuuksien päivä. Nyt oli jo kaksi poissa tutusta, rakkaasta\njoukosta. Kuinka monta tuli vielä olemaan, ennenkuin verinen ottelu oli\nlopussa?\n\nTie kulki pitkin järven rantaa ja nousi ylös huimaavaa mäkeä,\nkiemurrellen eteenpäin kapeana nauhana. Tien varrella näkyi jälkiä\npunaisten majailusta. Tuontuostakin tuli vastaan paikkoja, joissa he\nolivat syöttäneet hevosiaan, muutamissa pitempiäkin aikoja. Lumi oli\npoljettu kovaksi ja tienvarret olivat täynnä heinäntörkyä. Etempänä\nnäkyi vielä selviä jälkiä heidän ketjupoluistaan. Niitä pitkin olivat\nhiipineet punaryssät, nuo maansa unohtaneet, vainolaiseen liittyneet.\nMurhan- ja saaliinhimoisina he olivat öisten ryövärien lailla metsiä\nmadelleet. Nyt he olivat onneksi poissa. Muuten ei tietä olisi ollut\nniin rauhallinen ajaa.\n\nTuli vastaan osasto vaasalaisia, kuljettaen vankijoukkoa välissään.\nKaksikymentäkaksi punakaartilaista marssi siinä Lavialle vangiksi\njoutuneina. Puolet joukosta oli aivan nuoria poikasia. Tuskin olivat\nvielä kuuttatoistansa täyttäneet. Useat heistä painoivat lakin\nsilmilleen, kun pappi tovereineen heidät sivuutti.\n\nJo näkyivät ensimäiset kuormastot. Ne olivat vaasalaisten. Oululaisten\nkuormasto oli aivan etupäässä. Miehet ajoivat hiljakseen ohi ja\nsaavuttivat määräpaikkansa.\n\nOli virkistävää tavata omia miehiä lähellä taistelulinjaa.\nRyhmänjohtaja Leino P. oli ensimäinen, jonka he kohtasivat. Hän oli\nhaavoittumaton, mutta uupunut päivän ponnistuksista. Taistelu oli ollut\nankara ja väsyttänyt miehet aivan perinpohjin. Mutta siitä huolimatta\nhe olivat kestäneet ja yhä syytivät heidän kiväärinsä tulta\nviholliselle, joka oli Suodenniemen kirkonkylässä melkein saarroksissa.\n-- Taloudenhoitaja tarjosi ruokaa uupuneelle miehelle, joka ei koko\npäivänä ollut syönyt kuin pari voileipää.\n\nJätettyään ruokatavarat kuormastoon palasivat ruuantuojat takaisin. He\nolivat saaneet kuulla, että päivä oli ollut verinen. Toistakymmentä\noululaista oli haavoittunut. Kaatuneita ei toistaiseksi ollut kuin\nkaksi. Mutta komppanian varapäällikön Eino E:n kuolema oli tehnyt\nlamaannuttavan vaikutuksen koko miehistöön.\n\nPaluumatkalla he poikkesivat muutamaan torppaan, jossa majaili\nambulanssi. Juuri kun he saapuivat sinne, oli torppaan kannettu\nkuolettavasti haavoittunut parooni A. Kankaanpäästä. Hän oli taistellut\nkuularuiskunsa ääressä uljaasti koko päivän, kunnes häneen iltahämyssä,\nmelkein taistelun lopussa, oli sattunut luoti. Nyt hän makasi torpan\ntuvassa, jossa sotilaslääkäri häntä parhaillaan sitoi. Hänen tilansa\nkuului olevan toivoton, sillä luoti oli mennyt pään läpi.\n\nHetken kuluttua meni pappi ambulanssihuoneeseen. Siellä oli aivan\npimeä. Sanitäärit eivät olleet joutaneet sytyttämään lamppua,\nomistaessaan kaiken aikansa kuolevalle. -- Nyt oli sankari päässyt\nlepoon ja tohtori sytytti lampun.\n\nPaareilla lepäsi nuori, kaunis mies. Otsa oli korkea ja puoliavoimen\nsuun piirteet klassillisen hienot. Silmät olivat jääneet hiukan\nraolleen. Kuolema oli painanut niille jo suudelmansa.\n\nSanitääri kaivelee kuolleen taskuja ja vetää esille vainajan rahat ja\nmuita papereita. Toisesta povitaskusta tulee esiin kokoon taitettu\npaperi. Sanitääri avaa sen. Se on 91 psalmi, joita lentolehtisinä oli\njaettu sotilaille pitkin rintamaa. Omituinen liikutus valtaa\nsanitäärin. Hän räpyttelee silmiään kuin estääkseen esiin pursuvia\nkyyneleitä pääsemästä valloilleen ja ojentaa lentolehtisen lääkärille,\njoka on koonnut kaikki vainajalle kuuluvat paperit yhteen kimppuun.\n\nSängyssä peräseinällä nukkuu haavoittunut sotilas ja valittaa unissaan.\nKeskellä tuvan lattiaa lepää paareilla toinen, uinuen ikuista unta.\nPorstuan läpi kuuluu miesten puoliäänistä puhelua toisesta tuvasta.\nSiellä on sotilaita levähtämässä ja kahvia juomassa.\n\nHetkisen kuluttua on pappi jälleen matkalla Lavian kirkolle, jonne on\nkahdeksisen kilometriä taistelupaikalta. Kuun sirppi valaisee metsäistä\ntienvartta, jonka yli kiviset kilometripylväät heittävät varjonsa.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai. Pappi havahtuu mietteistään. Niin,\nsunnuntai...\n\nKahdelle hänen tovereistaan oli koittanut ikuinen sunnuntai...\n\n\n\n\nPITKÄNPERJANTAIN SAARNA.\n\n\nPienessä kamarissaan Kujakadun varrella istui kenttäpastori Koski ja\nkirjoitti. Hän oli äsken palannut rintamalta kotiin, toimittaakseen\nviimeisen palveluksen parille komppaniansa pojalle, jotka olivat\nkaatuneet S:n taistelussa. Vaikka oli ollutkin hupaista pitkän\npoissaolon jälkeen päästä kotiin lasten ja vaimon luo, ei pastori ollut\noikein jaksanut nauttia jälleennäkemisen ilosta. Omituinen levottomuus\noli vaivannut häntä koko kotonaolojan. Hänestä oli tuntunut, että\nkomppanian miehistö oli jäänyt aivan turvattomaksi hänen\npoislähdettyään. Se oli tavallaan hyvin lapsellinen ja itserakas\najatus, mutta siitä huolimatta ei se ollut jättänyt häntä rauhaan.\nPojat vaelsivat vaaroissa ja taisteluissa eikä joukossa ollut ketään,\njoka olisi heitä valmistanut kuolemaa kohtaamaan. Ainakaan ei ollut\ntoista pappia komppaniassa ja tuo tehtävähän kuului lähinnä papille,\nsotapapille. -- Tämä ajatus oli taakan tavoin painanut pastoria ja\nsamentanut perheen jälleennäkemisestä johtuneen ilon.\n\nOli pitkänperjantain ilta. Pastori Koski oli aamulla ollut kirkossa.\nMutta hän ei ollut voinut ottaa osaa jumalanpalvelukseen samalla\ntavalla kuin ennen. Ajatus, että \"hänen pojilleen\" ei kukaan pitänyt\njumalanpalvelusta, oli kiusannut häntä koko kirkonmenojen ajan. Hän oli\njo katunut, että oli ollenkaan lähtenyt. Olisihan kaatuneet voinut\nhaudata kuka pappi tahansa. Hänen paikkansa olisi ollut rintamalla.\n\nKotiin tultuaan hän ei enää ollut saanut rauhaa. Kun tilaisuus\npitkänperjantain saarnanpitoon joukon edessä rintamalla oli\nauttamattomasti mennyt, oli hän päättänyt pitää sen kirjeessä.\n\nPastori lopetti kirjoituksensa. Nyt se oli valmis. Hän korjasi\nsilmälasejaan, oikaisi kumaraan painunutta varttaan ja luki:\n\n\"Rakkaat pojat!\n\n\"On kulunut toista viikkoa siitä kun erottiin. En ole saanut mitään\nkuulla teistä. En tiedä edes sitäkään, oletteko vielä entisessä\npaikassanne, vai onko retkenne käynyt eteenpäin. Kun nyt on hetkinen\nlomaa, kirjoitan teille muutaman rivin.\n\n\"Eniten olen ollut pahoillani siitä, että jouduin matkustamaan pois\njuhlapyhiksi. Istuessani tänään kirkossa tuli mieleeni, ettei siellä\nnyt kukaan pidä teille jumalanpalvelusta, ja ajattelin: jospa voisin\nsiirtää tämän kirkon urkuineen ja alttareineen luoksenne sinne\nrintamalle. Kuvittelin jo mielessäni, missä istuisitte. Näin teidät\nkaikki niin elävästi silmäini edessä ja hengessäni seisoin\nsaarnatuolissa, ja pidin teille pitkänperjantainsaarnan.\n\n\"Mutta turha oli toiveeni. En omistanut mitään sadun taikasanaa, jolla\nolisin unelmani toteuttanut. Näin vain edessäni sankat ihmisjoukot, ja\nkuulin tutun urkujen äänen ja pitkänperjantain virren vakavan,\njuhlallisen sävelen. Tyydyin toteamaan, että olin kotona ja te siellä\nkaukana rintamalla.\n\n\"Kun en siis ollut luonanne, päätin kirjoittaa teille ja pitää\nkenttäsaarnani kirjeessä.\n\n\"Pitkäperjantai -- sovinnon päivä.\n\n\"Tuntuu aluksi oudolta ajatella sitä verisen sodan taustaa vasten.\nMutta kun lähemmin sitä tarkastelemme, löydämme siitä piirteitä, jotka\nhelposti soveltuvat yhteen sodan ja sota-ajan kanssa.\n\n\"Suuri vapaustaistelija Jeesus Kristus antoi henkensä meidän\npuolestamme. Teiltä, rakkaat pojat, voidaan vaatia henki isänmaan\npuolesta.\n\n\"Maailman vapaus ostettiin verellä. Isänmaan vapaus ostetaan myös\nverellä.\n\n\"Tässä kaksi ajatusta, joilla pitkäperjantai ojentaa kättä\nvapaustaistelullemme.\n\n\"Mutta nämä eivät suinkaan ole pitkänperjantain _pääajatuksia_. Ne ovat\nvain -- jos niin tahtoisin sanoa -- poimittuja laaksosta, kukkulan\njuurelta, sieltä, missä kissankello kasvaa kilpaa hiirenherneen kanssa.\nJaloimmat kukat kasvavat kukkulan laella, -- siellä, missä seisoo\nristi.\n\n\"Tahtoisin, että te, rakkaat pojat, kerääntyisitte hengessänne tämän\nristinvuoren ympärille ja loisitte katseenne ylös kukkulan huipulle.\n\n\"Mitä näette siellä?\n\n\"Näette kärsivän miehen, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt, vaan\nyksinomaan hyvää. Ja kuitenkaan ei hänelle löydetty muuta kuolinpaikkaa\nkuin risti.\n\n\"Siinä näette, rakkaat pojat, ihmiskunnan  _synnin_.\n\n\"Sillä nuo ihmiset tuolla ylhäällä, jotka kulkevat ympäri ja katselevat\nristiinnaulittua, _edustavat ihmiskuntaa_. Heidän syntinsä, jotka\naiheuttivat Vapahtajan kärsimykset, ovat vieläkin vallalla maailmassa.\n\n\"Mutta te näette muutakin. Näette Golgatan kukkulalla myös täydellisen\n_vanhurskauden_.\n\n\"Kuoleva mies huolehtii keskellä tuskiaan vanhasta äidistään ja\nlohduttaa katuvaa ryöväriä.\n\n\"Se on vanhurskautta.\n\n\"Ja vielä muutakin näette. Näette kuinka hyvä usko ja luottamus\nVapahtajalla on ihmiseen kaikista hänen töistään huolimatta.\n\n\"Ajatelkaapas! Hän rukoilee sotamiesten _puolesta_, jotka naulaavat\nhänen kätensä ja jalkansa ristiin. Hän uskoo ryövärin parannukseen.\n\n\"Eikö ole ihmeellistä, että viattomasti kärsivä noin jaksaa uskoa\nvainoojistaan hyvää?\n\n\"Tiedättekö, rakkaat pojat, mikä seuraus tästä on?\n\n\"Siinä on meille _pelastus_.\n\n\"Vapahtaja uskoo meistä hyvää teoistamme huolimatta.\n\n\"Tämä on lohdullinen ajatus.\n\n\"Mutta tiedättekö, pojat, mikä tämän ajatuksen tarkoituksena on sinä\nhetkenä, jolloin se kirkastuu meille totuudeksi?\n\n\"Sen tarkoituksena on herättää meidät huolehtimaan, ettei Vapahtajan\nusko meihin osoittautuisi vääräksi.\n\n\"Olen varma siitä, että ymmärrätte minut ja seisotte vakavina tuon\nkukkulan ympärillä, jolla maailman valtavin taistelu taisteltiin. Tehän\ntiedätte jo vähän, mitä _taistelu_ on. Sehän ei ole leikkiä.\n\n\"Siellä rintamalla muistuu teille usein iltahetkinä mieleen joku\nrakkaaksi käynyt paikka entisiltä ajoilta. Näette hengessänne\nmäkiahteen, josta laskitte suksilla alas. Muistatte uimarannan\npajupensaineen ja vihantoine nurmineen: näette vedenkalvon väreilevän\nauringon paisteessa. Muistatte kotoisen nurkkauksen lukukammiossanne.\nNäette hengessänne niin elävästi vanhan kirjahyllyn, nuoraan\npistetyistä lankarullista tehtyine välipuitteineen. Nuo kuvat seuraavat\nteitä taistelun tuoksinaan. Ne väräjöivät mielessä lepohetkinä ja\nillalla ennen unen tuloa ne suloisen tuttavallisina leijailevat\nvuoteenne ympärillä, tehden oudon pirtinlattian kodinomaiseksi.\n\n\"Jospa tuon pyhän vuoren kuva, jolla pitkänperjantain sankari kärsii,\nseuraisi teitä yhtä uskollisesti.\n\n\"Silloin ette koskaan tulisi levottomiksi kuolemaa ajatellessanne.\nAjatusta opastaisi lapsenusko pyhän vuoren rinteitä ylös. Ja kuoleman\nhetkelläkin se kulkisi tuttua polkua sinne, missä seisoo risti.\"\n\nPastori laski paperiarkin syrjään. Siinä oli nyt saarna. Hän kirjoitti\nloppuun kehoituksen, että pojat antaisivat sen kulkea miehestä mieheen\ntaikka kerääntyisivät yhteen sitä lukemaan. Voisihan esimerkiksi\nvääpeli lukea sen kaikkien puolesta. Sen jälkeen voisivat he veisata\nvirrenvärssyn tahi pari ja lukea lyhyen rukouksen. Hän uskoi, että\npojat täyttäisivät hänen pyyntönsä.\n\nHän tarkasteli vielä hetkisen kirjoitusta ja sulki sen kuoreen. Tuntui\nkuin olisi velvollisuus tullut täytetyksi. Saivathan pojat nyt edes\nkirjeessä saarnan, vaikka myöhästyneenäkin.\n\nHän nousi ylös ja silmäsi kadulle. Siellä aaltoili ihmisiä, aivan\nmustanaan.\n\nHetken kuluttua kulki ikkunan ohi joukko kaupungin suojeluskuntalaisia\nkantaen valkoista arkkua. Siinä saapui kotikaupunkiinsa kaatunut\nsankari.\n\nPastori Koski sieppasi hattunsa ja riensi portille. Valkoinen arkku\nkääntyi juuri nurkassa ja poikkesi ensimäiselle poikkikadulle.\nVäkijoukko seurasi sitä sekavina, hajanaisina ryhminä.\n\n-- Kukahan se mahtoi olla?\n\nKatukäytävällä seisoskeleva vanha, harmaapartainen herra kääntyi\npastorin puoleen.\n\n-- Mikkosen lesken pojaksi sanoivat, vastasi hän yksikantaan. -- On\nkuulemma kaatunut jossakin siellä Tampereen puolessa.\n\nMikkosen Eenokki? Pastori Koski oli kuin ukkosen lyömä. Se ei voinut\nolla mahdollista.\n\nHän muisti kuinka Eenok Mikkonen oli vähää ennen hänen lomalle\nlähtöään tullut hänen luoksensa ja pyytänyt viemään kirjeen vanhalle\näidilleen. Samalla hän oli pyytänyt, että pastori toisi hänen Uuden\nTestamenttinsa. Se oli unohtunut häneltä lähtökiireessä ja hän olisi\nhalunnut saada sen varsinkin niiden muistiinpanojen vuoksi, joita hän\nN.M.K.Y:n raamattutunneilla oli siihen kirjoittanut. Hän oli luvannut\nja kotiin tullessaan hän oli ensi töikseen käynyt Mikkosen lesken\nluona, antanut pojan kirjeen ja saanut Uuden Testamentin. Vanha leski\noli ollut iloinen, kuultuaan poikansa hyvin jaksavan. 'Enhän minä olisi\nhäntä laskenut, mutta kun hänellä itsellään oli niin suuri halu.'\n'Sanoi omantunnon velvoittavan lähtemään.' 'Se onkin Eenokki niin\nomantunnontarkka poika.' 'Kirjoitti viimeksi tulevansa kotona käymään\npääsiäiseksi, jos vaan saisi lomaa.' 'Mutta ei tainnut saadakaan.' Näin\noli Mikkosen leski puhellut ja pyyhkinyt silmiään ilon kirkastaessa\nhänen kasvojaan.\n\nJa nyt oli Mikkosen Eenokki tullut kotiin, vaikka eri tavalla kuin äiti\noli odottanut.\n\nPastori Koski huomasi jääneensä yksin portilleen. Vanha,\nharmaapartainen herra oli mennyt ja katu oli tyhjä.\n\nHän palasi sisälle ja istahti murtunein mielin pöytänsä ääreen.\n\nEenokki Mikkonen ei ollut enää lukemassa hänen saarnaansa. Hän oli\npäässyt \"lomalle\", pitkälle, loppumattomalle. Eikä hän tarvinnut enää\nUutta Testamenttiansakaan.\n\nPastori otti pöydältä mustakantisen kirjan. Se oli Eenok Mikkosen\nTestamentti. Näki, että sitä oli ahkerasti käytetty. Hän avasi sen\numpimähkään ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin Johanneksen\nevankeliumin sanoihin:\n\n\"Älkää luulko, että minä olen syyttävä teitä Isän edessä.\"\n\nTuntui kuin olisi vainaja itse lausunut hänelle nämä sanat. Niin, hän\nei kyllä syyttäisi, sillä hän oli ollut valmis kuolemaan. Mutta ehkä\nkomppaniassa oli joku toinen, joka häntä syyttäisi, joku, joka ei ollut\nyhtä valmis kuolemaan kuin Eenok Mikkonen?\n\nPastori Koski laski kirjan pöydälle ja lähti viemään kirjettänsä\npostiin.\n\n\n\n\nHILJAINEN YRJÄNÄ.\n\n\nPitkä-Heiskanen, kuularuisku N:o 1:n syöttäjä, kertoi:\n\nJoukossamme oli nuorukainen, ehkä tuossa seitsemäntoista korvissa\noleva, pitkä ja solakka, jonka ylähuulta jo tummensi viiksien\nuntuvainen oras. Hän oli reipas ja rivakka toimissaan, aina valmis\nensimäisenä lähtemään, mihin vain miestä tarvittiin, sillä tämä\nnuorukainen täytti jo miehen paikan niin sodan kuin rauhankin töissä.\n\nHänen kotinsa oli kaukana Pohjanmaalla. Sieltä hän oli lähtenyt muiden\nmukana, ensimäisten joukossa. Niinkuin monen muun oli hänenkin\nkoulunkäyntinsä keskeytynyt. Hänelle se tuotti surua, sillä hän oli\nkoulussa niitä, joka otti opiskelun oikein velvollisuuden kannalta ja\ntahtoi täyttää työnsä siinäkin niinkuin mies. Sillä tällä nuorukaisella\noli iästään huolimatta jo miehen mieli ja käytös. Hän oli yksi niitä\nharvoja varhain kypsyneitä, jotka ovat määrätyt tarttumaan elämästä\nkiinni lujin ottein aikaisemmin kuin toiset. Vaikka meihin muihinkin\nsota oli vaikuttanut kehittävästi, oli se toverissamme, \"Hiljaisessa\nYrjänässä\", -- niinkuin häntä kutsuimme, -- saanut aikaan vielä\nsuuremman muutoksen: hän oli parin kuukauden aikana miehistynyt enemmän\nkuin tavallisissa oloissa kahdessa vuodessa. Hänen äänensä oli saanut\nsyvän, miehekkään soinnun, katse oli syventynyt ja hänen ahavoittunut,\nkuparinruskea otsansa herätti meissä ajatuksen, että hänessä oli malmia\nenemmän kuin meissä muissa.\n\nMutta yhtä ei sota ollut voinut hänessä muuttaa: hänen\nvähäpuheisuuttaan. Taikka, jos se oli siinäkin jonkun muutoksen\naikaansaanut, oli se tapahtunut paremmin kielteiseen suuntaan: hän oli\ntullut vielä vähäpuheisemmaksi kuin ennen. Kerran jo epäilimme, että\nhäntä vaivasi koti-ikävä ja että se sai hänet niin visusti vaikenemaan,\nmutta pian huomasimme erehtyneemme. Ei, sota oli vain saanut hänet\najattelemaan enemmän, syvemmin, perinpohjaisemmin, ja siitä johtui,\nettä hän iltahetkinä toisten tarinoidessa vaikeni ja tuijotteli takan\nräiskyvään tuleen.\n\nHän ei ollut niitä, jotka sotaa ajatellessaan olivat kuin karille\njoutuneita, epätoivoisiin ristiriitoihin sotkeutuneita. Jos hän oli\njoskus sellaistakin kokenut, oli hän päässyt karilta irti ja ohjannut\npurtensa syville vesille. Sen saimme kuulla hänen mietteistään, joita\nhän yht'äkkiä saattoi ruveta kertomaan, juuri kun joku meistä\nparhaillaan muisteli jotakin kouluaikaista seikkailua taikka hauskaa\nsattumaa ketjussa ulkona saaristossa.\n\nIstuimme Ahlaisissa Södergårdin peräkammarissa, joka oli melkein kaksi\nviikkoa ollut asuntonamme. Pojat puhdistivat parabellumejaan,\n\"kapteeni\" voiteli saappaitaan ja Rinteen Asla kirjoitti kirjettä\nkotiinsa. Gramofooni oli juuri vaiennut. Se oli soittanut\n\"Amerikkalaisen lippumarssin\", josta me kaikki niin paljon pidimme.\n\nHiljainen Yrjänä istui uunin edessä, pää käsivarren varassa katsellen\nliekkien tanssia.\n\nHänellä oli taas mietehetkensä, jolloin hän pohti elämän syviä\narvoituksia. Meistä hän muistutti helmikalastajaa, joka purrellaan\nliikkuu paikasta toiseen, sukeltaen syvyyteen silloin tällöin ja tuoden\nsieltä päivänvaloon mitä ihmeellisimpiä helmiä. Minä seurasin hänen\nkatsettaan ja näin, kuinka se toisinaan laajeni sisäänpäin kuin\nhämmästyneenä omista näkemyksistään. Toisin vuoroin se oli ihmeellisen\nhämärä, harsopeitteinen ja aivan liikkumaton. Silmäripsien hiljainen\nväre vain ilmaisi, että katse sittenkin eli. Se oli vain pysähtynyt\njotakin salaperäistä asiaa tarkkaamaan. Yht'äkkiä hänen päänsä\nliikahti, silmät räpäyttivät pari kertaa ja hän kääntyi meihin päin,\nsuun ympärillä tuo hänelle niin ominainen filosoofin-hymy, jossa oli\njotakin niin ylhäisen miellyttävää. Hiljaisella Yrjänällä oli jotakin\nsanottavaa. Sen me jokainen huomasimme. Rinteen Aslakin keskeytti\nkirjoituksensa ja katsoi häneen kuin odottaen.\n\n-- Pojat, oletteko koskaan kuulleet tykkien virttä?\n\nSiinä oli taas yksi hänen omituisia ajatusyhdistelmiään, joihin me jo\nolimme tottuneet.\n\nHän rakasti tuollaisia sanontatapoja. Niissä oli niinkuin eräs\njoukostamme oli sanonut -- runollista näkemystä.\n\nMe emme vastanneet mitään eikä hän sitä odottanutkaan. Hän teki vain\nkysymyksensä kuin antaakseen meille merkin, että hän halusi ruveta\nmietelmiensä kerää purkamaan.\n\nMe valmistauduimme kuulemaan.\n\nHiljainen Yrjänä katsahti meihin, kuin haluten tiedustaa, olimmeko\nvalmiit, ja alotti sävyisään tapaansa:\n\n-- Tykkien virsi. Tuo ajatusyhdistelmä on ruvennut minua miellyttämään.\nSiinä on jotakin, joka muistuttaa kirkkoa, lähinnä urkuja, ja kirkko on\nminulle tällä sotaretkellä auennut uudessa valossa. Muistattehan,\npojat, tuon ehtoollisjumalanpalveluksen? Siinä oli jotakin\nselittämättömän mielenkiintoista, jota en ole saanut itselleni\nselväksi. Johtuiko se siitä, että papilla oli kenttäpuku yllä ja\njalassa tavalliset sotilassaappaat, vai herättivätkö tuon omituisen,\nsalaperäisen tunnelman olosuhteet, joissa ehtoollisella kävimme, --\nkahden verisen taistelun väliajalla? Minä, joka, -- niinkuin tiedätte\n-- olen ennen kuulunut kreikkalaiskatoliseen kirkkoon ja vasta\nmyöhemmin kääntynyt luterilaisuuteen, en voinut vastustaa haluani tulla\nmukaan, niin rippikoulun käymätön kuin olinkin. Liityin siis joukkoon\nenkä sitä kadu, sillä tuo ehtoollisenvietto ei koskaan mene mielestäni.\nSovin siitä myöhemmin pastorin kanssa. Uskon, että hän minut ymmärtää.\n\nHän vaikeni sivellen mietteissään leukaansa. Hetken päästä hän jatkoi:\n\n-- Mutta siitähän minun ei pitänyt puhua. Tykkien virsi, sehän oli\nsiitä, josta alotin. Niin, -- tuo ajatus on ruvennut minua\nmiellyttämään ja minä olen iltahetkinä kehrännyt siitä pienen\najatelman, tahi miksi sitä kutsuisin. Jos haluatte, niin minä juttelen.\n\nTietysti me halusimme. Olivathan Hiljaisen Yrjänän iltamietelmät\nmuodostuneet jokaiselle meistä mitä nautintorikkaimmiksi.\n\n-- Puhu vain, kehoitin minä.\n\n-- Mutta Aslalla on kirje keskessä.\n\nPuhuteltu huitaisi kädellään, niinkuin hänen tapansa oli.\n\n-- Ei tee mitään. Loppuikin sanottava ja mielelläni kuuntelen.\n\nHiljainen Yrjänä hymyili vienoa hymyään ja alkoi:\n\n-- Rauhan toimissa liikkuessaan ei ihminen kuule tykkien virttä. Siitä\nluonnollisesta syystä, että tykit silloin vaikenevat. Maamies kyntää\npellollansa astuen hikisenä auransa kuressa. Hänen yllään kaartuu\nsininen taivas ja ilmassa soi leivosten liverrys. Yli niittyjen\nkantautuva kirkonkellojen ääni muistuttaa vain, että on lauantai ja\nseuraavana päivänä pyhä, jolloin on mentävä kirkkoon. -- Mutta tulee\ntoinen aika, jolloin aura seisoo pellolla koskemattomana ja sen jälessä\nastuva mies on tarttunut miekkaan ja kivääriin maatansa puolustaakseen.\nNiinkuin me nyt, -- vaikka nyt on vielä talvi ja aurat ovat luultavasti\nkalustohuoneessa kesää odottamassa.\n\nHän heilutti kättään kuin hermostuneena, että vuodenaika sotki hänen\najatustensa kulun.\n\n-- Tulee aikoja, jolloin tykkien täytyy saada virtensä veisata,\njuhlallinen, jymisevä virtensä, joka panee maat vapisemaan ja kalliot\ntäräjämään. Siitä ei päästä. Se on yhtä välttämätöntä kuin\nluonnonlakien kulku. Ilman tätä virttä ei nim. maamies voi jatkuvasti\ntoukojansa tehdä eikä talvipuhteitaan rauhassa viettää. Ilman tätä\nvirttä ei hän saa Jumalaansa esteettömästi palvella eikä isiensä\ntemppelissä käydä.\n\nHän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:\n\n-- Semmoinen aika on meillä nyt. Punaiset ovat häväisseet kirkot ja\nsaastuttaneet alttarit. Eikä ole saanut maamies enää viime aikoina\nrauhassa omia peltojansa tehdä. Räyhäävä joukko on hänet sieltä pois\najanut, -- muka lakon vuoksi. Ja pahimmassa tapauksessa on talonisäntää\nrääkätty sentähden, että hän uskalsi omalle pellollensa mennä.\n\nSellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.\n\nHän vaikeni taas ja katseli meitä loistavin silmin. Oli yksi niitä\nhetkiä, jolloin Hiljainen Yrjänä oli innostunut.\n\n-- Katsokaapa, pojat, tätä meidän maatamme! Mistä löydämme täältä enää\ntavallisia kansalaishyveitä? Punaisten puolella ne ovat jo aikoja\nsitten muuttuneet muinaismuistoiksi. Mutta on toivomisen varaa\nvalkoisellakin puolen. Tosiasia kuitenkin on, että melkein puolet\nkansastamme on johdettu vääryyden ja petoksen poluille. Konnuus ja\nmurha ovat hyveiksi muuttumassa.\n\nSellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.\n\n-- Kun oman heimon mies unohtaen maan, jossa hänen esi-isiensä luut\nlepäävät, liittyy maan vanhaan veriviholliseen ja tarttuen aseisiin\nomia veljiään vastaan tahtoo tuhota heidät, ja estää heidän rauhallisen\ntyöskentelynsä kotivainioilla, silloin on tullut aika tykkien julistaa\nmaanpettureille iankaikkista vanhurskautta ja tuomiota.\n\n-- Kun oman maan mies ihmisyytensä unohtaen käy vainolaisen kanssa\nisien temppeliä häväisemään, tahtoen särkeä sen alttarin ja vaientaa\niäksi sen urkujen äänen, silloin on totisesti aika tykkien saarnata\noikeutta ja veisata tuomiosta, joka kohtaa jumalattomia. Sillä tykkien\nvirressä soi kuolema ja kadotus jokaiselle, joka paha on, mutta\nlohdutus ja rauha jokaiselle, joka vanhurskautta ja oikeutta rakastaa.\n\nHiljainen Yrjänä otti lattialta varvunpalasen ja hypisteli sitä\nsormiensa välissä. Me luulimme jo, että hänen mietelmänsä olivat\nlopussa. Mutta hän jatkoi taas hetken päästä:\n\n-- Minä olen monta kertaa, pojat, verrannut tuollaista suurta\nkenttähaupitsia vanhan testamentin profeettaan, joka julistaa kansoille\nJumalan tuomiota ja vanhurskautta. Tuollainen 16 sentimetrin mörssäri\non kuin joku Aamos tai Jeremias, jonka ääni kuuluu yli syntiin hukkuvan\nmaan. Punaiset saavat kuulla tuomion ja me valkoiset vanhurskauden\nsävelen. -- Ja jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me\nIsraelin lasten lailla voitamme vielä itsellemme luvatun maan.\n\nHiljainen Yrjänä vaikeni ja kääntyi meihin syrjittäin, ruvetakseen\nentiseen tapaansa tuijottelemaan tuleen. Me olimme siihenkin jo niin\ntottuneet, ettei sitä kukaan pahakseen pannut. Minä mietin vain, että\nhän olisi sopinut papiksi niin erinomaisen hyvin. Olihan hänen\nesityksensä ollut kuin pienoinen saarna. Teoloogi hänestä tulisi ja\nverraton. Minä kuvittelin jo mielessäni Hiljaista Yrjänää pappina,\npapinkaulus kaulassa ja kappa selässä, kun samassa komppanian päällikkö\nastui huoneeseen:\n\n-- Hyvää iltaa pojat! lausui hän, ja me kavahdimme pystyyn seisoen\nsuorina kuin tikut.\n\n-- Kuka haluaa lähteä tiedusteluretkelle?\n\n-- Minä!\n\nHiljainen Yrjänä oli noussut ja katsoi komppanian päällikköä tyynesti\nsilmiin.\n\n-- Hyvä on. Mutta retki on vaarallinen, eikähän Yrjänä olisi joka kerta\nvelvollinen.\n\n-- Minä lähden halusta, lausui Yrjänä ja hänen äänensä soi\nvakuuttavana.\n\nOli jo ilmoittautunut toisiakin ja komppanian päällikkö nyökäytti\ntyytyväisenä päätään. Minä olin loukannut jalkani enkä siis voinut\nlähteä.\n\n-- Hyvä on. Kello kymmenen olette valmiit.\n\nKomppanian päällikkö poistui. Pojat rupesivat laittautumaan\nlähtökuntoon. Pahoittelin, etten päässyt mukaan. Nyrjähtynyttä jalkaani\npakotti heti kun vähänkään enemmän sitä vaivasin.\n\nHiljainen Yrjänä istui ja katseli tuleen. Hän ei tehnyt kiirettä, istui\nvain ja mietiskeli. Kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään\nvalmistamista ennen retkelle lähtöä.\n\n-- Ei ole. Minun parabellumini on kunnossa ja kiväärini puhdistin jo\neilen.\n\nJa hän istui ja kehräsi mietteitään, kunnes lähdön hetki löi.\n\nKello kymmenen he olivat lähtökunnossa, pukeutuneina valkoisiin\nhiihtokaapuihin. He vyöttivät parabellumit vyölle ja heittivät kiväärit\nselkään.\n\n-- Terve nyt! sanoivat he ovessa mennessään.\n\n-- Terve, terve! Onnea retkelle.\n\nViimeisenä astui Hiljainen Yrjänä. Hän kääntyi ovessa ja nyökäytti\nminulle päätään huulillaan tavallinen filosoofin-hymynsä.\n\nKun pojat aamulla palasivat, ei Hiljaista Yrjänää ollutkaan mukana.\nIhmettelin ja kysäisin, mihin hän oli joutunut.\n\n-- Kaatui, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus. -- Emmekä saaneet\nruumistakaan mukaamme.\n\nMenin aivan sanattomaksi hämmästyksestä. En tahtonut uskoa korviani.\nHiljainen Yrjänäkö kaatunut? Se ei ollut mahdollista.\n\nTunsin, kuinka poskeni kostuivat, kun pojat kertoivat tapauksen.\n\n-- Oli sellainen helvetillinen kiväärituli, etten ole mokomassa ennen\nollut, lopetti kertoja.\n\nMinulta jäähtyi keittiöaliupseerin tuoma kahvi pöydälle. Tuntui niin\nkummalta ajatella, että Hiljainen Yrjänä lepäsi tuolla ulkona\nsaaristossa valkealla, lumipeitteisellä selällä ijäksi hiljenneenä.\n\nMieleeni johtuivat hänen eilisiltaiset mietelmänsä \"tykkien virrestä\".\nHänen viimeiset sanansa kaikuivat korvissani:\n\n\"Jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me Israelin lasten\nlailla voitamme itsellemme luvatun maan.\"\n\nHän oli tarkoittanut \"uutta Suomea\", jota me nyt olimme valloittamassa\nitsellemme, mutta minä olin vakuutettu, että hän oli voittanut \"luvatun\nmaan\" vielä kauniimmassa merkityksessä.\n\n\n\n\nVALKOINEN TAMPERE.\n\n\nPunainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi. Ilman ponnistuksia ja\nuhrauksia se ei ollut tapahtunut, mutta olihan muutos ollut uhrauksien\narvoinen.\n\nAikaa se myöskin oli kysynyt, mutta olihan muutos ollut siksi suuri,\nettei se lyhyemmässä ajassa olisi ollut mahdollinenkaan.\n\nTykkien, haupitsien, kuularuiskujen ja kiväärien paukkuessa se oli\ntapahtunut hiljalleen, mutta varmasti, askel askeleelta, aivan kuin\ntalven kangistama puu keväällä puhkeaa lehteen.\n\nNyt ovat haupitsit ja tykit vaienneet. Niiden työ on valmis: punainen\nTampere on muuttunut valkoiseksi.\n\nJo lauantaina huhtikuun 6 päivänä sen selvästi huomasi. Asemalle ajoi\nvalkoisten juna, asemasillalla kuhisi valkoisia, aseman edusta oli\ntäynnä valkoisia, -- jos vielä punaisiakin, -- viimemainitut kuitenkin\naseettomina, alakuloisina, uupuneina toivottomasta taistelusta,\npitkissä, pitkissä riveissä, alkamassa vangin, sotavangin epätoivoista\ntaivalta.\n\nPunainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi.\n\nMutta sunnuntaina sen huomasi kaikkein selvimmin.\n\nTorilla, kauppatorilla, jolla edellisinä päivinä tykit olivat\nkuolonjuhlallisina virkaansa tehneet, ja joka oli lainehtinut\nhätääntyneen punaisen armeijan viime ponnistuksissaan riehuvista\njoukoista, vallitsi rauha. Kaupungintalon parvekkeen syrjälle levitetty\nmusta kangas valkoisine risteineen puhui rauhasta, sunnuntairauhasta,\nja juhlapukuinen kirkkokansa virsikirjat käsissä oli todistuksena, että\ntaistelu oli tauonnut.\n\nKajahti ilmoille virsi tuhansien suiden veisaamana. \"Kaikkivoipa\nJumalamme\". Sen sävel vieri yli torin tukahduttaen pitkin Hämeenkatua\najavien jääkäriratsujen kavionkapseen. Se täytti koko torin, kiiveten\nkoloille ammutun teatteritalon seinää pitkin ylös taivasta kohden.\nVanha, harmaantunut tuomiorovasti toimitti lyhyen alttaritoimituksen ja\nkenttäpappi Eino V. astui esiin saarnaa pitämään.\n\nOuto oli teksti ja harvinainen, mutta hyvin sopiva sotaiseen\ntilanteeseen: \"Ja koko Juuda nosti sotahuudon.\"\n\nSe oli aineena papilla ja elävästi hän kuvaili, miten Suomen saloilla\noli nostettu sotahuuto vapauden ja oikeuden puolesta. Vallattu oli\nTampere, pakanallisen \"Israelin\" lujin linna. Siinä oli kiitoksen syytä\nja se velvoitti myös valkoisen armeijan miehiä Juudan miesten tavoin\nrukoilemaan Herraa.\n\nSelvä ja sattuva oli saarna. Se ei jättänyt epäilyksille eikä\nväärinkäsityksille sijaa, mikä oli valkean armeijan ajatus ja\npyrintöperä: Koko Suomesta oli saatava valkoinen, jossa jokaisella\nrehellisellä ja kunnon kansalaisella oli täysi turva ja vapaus.\n\nValkoinen Tampere hengitti. Vastasyntyneen lailla se veti ilmaa\nkeuhkoihinsa. Tuo jumalanpalvelus kauppatorilla oli sen ensimäinen,\nvoimakas parkaisu. Mutta vielä voimakkaamman ilmaisun sai tämä uuden\nelämän alku saman sunnuntain iltapäivällä.\n\nKenraali Mannerheim oli antanut käskyn, että kello kolmelta oli\nJohanneksen kirkossa vietettävä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus\nsotilaille. Yleisölle oli luvattu pääsy lehtereille ja jo hyvän aikaa\nennen määrättyä kellonlyöntiä oli väkeä mustanaan jonottamassa kirkon\nedustalla sisäänpääsyä odotellen. Lehterit täyttyivät, alakirkko\ntäyttyi. Saapui itse kenraali esikuntineen harmaahapsisen\ntuomiorovastin ottaessa hänet vastaan lyhyellä tervetuliaispuheella.\nUrut virittivät alkuvirren. Alttarille astuivat kaupungin papit\nkenttäpappien seuraamina ja juhlallinen toimitus alkoi:\n\n\"Me näimme Herran.\"\n\nSiitä saarnasi kenttäpappi, pastori Väinö M. Elävästi hän kuvaili,\nmiten Tampereen monipäiväisessä taistelussa oli nähty Herra. Hän puhui\nsekä päällystölle että miehistölle taivaallisen Ylipäällikön puolesta.\nSe oli vakava itsetutkimushetki jokaiselle. Käymmekö sotaa\n_valkoisilla_ aseilla, vai tahraako niitä itsekkyys ja voitonhimo?\nMuistaako valkoisen armeijan sotilas olevansa Herran sotilas?\n\nNäiden ajatusten ympärillä liikkui saarnaajan esitys.\n\nKorsholman sotilassoittokunta avusti kirkkomusiikin esittämisessä.\nSeurakunnan kanttori lauloi soolo-osan erääseen hengelliseen lauluun.\nValtavan voimakkaina vyöryivät sävelet kirkon holveissa. Tuskin tulevat\nJohanneksen kirkon muurit milloinkaan kuulemaan sellaista soittoa ja\nveisuuta.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä luki ylimajoitusmestari ylipäällikön\nkiitoksen sotajoukoille, jotka olivat Tampereen valloitukseen\nosaaottaneet, ja urkujen soidessa astuivat sotilaat kirkosta ulos läpi\ntuhatlukuisen väkijoukon. Juhlajumalanpalvelus oli päättynyt. Tampere,\nvalkoinen Tampere eli ja hengitti taas.\n\nSunnuntai-iltana olivat kadut täynnä kansaa. Valkoisia joukkoja käveli\nja ratsasti, valkoisia joukkoja kaikkialla, valkoisia joukkoja.\nPunaiset olivat hävinneet jäljettömiin. Teki mieli epäillä, oliko niitä\nollut olemassakaan. Mutta kaikkialla näkyvät taistelun jäljet puhuivat\npäinvastaista kieltä: punaisia oli ollut, mutta nyt oli heidän valtansa\nloppunut. Senpävuoksi eivät taistelunjäljet häirinneetkään yhteistä\nsuurta iloa.\n\nPunainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi...\n\n\n\n\nKUNNIAN KENTILTÄ.\n\n\nPirttijärvi, Ahlainen, Suodenniemi, Mouhijärvi, Tampere. Mitä muistoja\nherättävätkään nuo nimet entisen Oulun I:sen rintamakomennuskunnan\nmiesten sydämissä! Taisteluita, vaaroja, seikkailuja, toinen toistaan\nihmeellisempiä. Kuvia, miesten hahmoja sekasortoisessa melskeessä,\nkiväärien ja kuularuiskujen rätinää, jossa pohjasäveleenä soi\nkenttätykin kumea ääni. Pimeään kääriytyneitä saaristolaistupia, joiden\nikkunoista tuiskuaa punaisten murhaava tuli, ja pitkin aavaa\nmerenselkää ryntääviä valkoisten partiojoukkoja, etunenässä hurja\nLavast, silmissään taistelun kuumeinen hehku, ääni käheänä ja\nkiukkuisena... Taikka tarmokkaita taisteluita Tampereen ympärillä\nNäsijärven ennen niin rauhaisilla rannoilla, joilla sodan jumala\ntemmelsi haltioituneena siihen saakka, kunnes valkoisten harmaatakkiset\njoukot keväisen valtavalla voimalla ottivat haltuunsa viikkoja,\nkuukausia kärsineen kaupungin, johon palasi rauha pakomatkaltaan kuin\nvarotellen, henkeään pidättäen ja oudosti ympärilleen katsellen.\n\nKamppailuja täynnä tuskaa ja ponnistusta, mutta niin suurenmoisia ja\nihmeellisiä, että niitä ajatellessa rinta laajenee.\n\nKunnian kentillä viettää muisto juhliaan.\n\nMinkälaisilta näyttänevät nyt talviset taistelupaikat?\n\nAhlaisten saaristossa seisovat kalastajatuvat rauhallisina luodoillaan.\nAurinko paistaa päreellä paikatusta ikkunasta sisään. Sen oli kiväärin\nluoti pirstonut muutamana varhaisena maaliskuun aamuna. Kalastaja,\nvanha merimies, asettelee verkkojaan kuivamaan tupansa seinustalle.\nMuutamia puutappeja, verkonkannattimia on seinällä katkennut. Kalastaja\nei tiedä, että ne katkesivat samana aamuna, jolloin valkoiset\nhyökkäsivät tuvan pihaan ja koettelivat pimeässä kivääriensä perien\nkestävyyttä.\n\nPienellä perunamaalla työskentelee kalastajan vaimo lapsineen. Hänestä\ntuntuu niin oudolta tehdä työtä nyt kaiken sen jälkeen, mitä on\ntapahtunut. Hän muistaa maaliskuun aamun, jolloin heidän tupansa\npihalla riehui verinen ottelu. Pimeässä kajahtelivat taistelevien\nhuudot ja niitä säesti kuolevien viimeinen korina. Taistelu päättyi\nvalkoisten voittoon, mutta se nuorukainen, jonka hän oli ensimäisenä\nnähnyt hyökkäävän pihaan, lepäsi kuolleena porrasten päässä.\n\nHän pysähtyy mietteissään ja huokaa. Tuntuu niin omituiselta, kun\nkaikki on taas niinkuin ennen. Vene lahden pohjukassa on samassa\npaikassa kuin viime kesänäkin. Verkkotalaat vähän kallellaan saunan\nluona. Saunan piippu vain on toisennäköinen. Se on osaksi kaatunut eikä\nsitä ole vielä korjattu. -- Mutta muuten on kaikki ennallaan\nlukuunottamatta tuvan seiniä, jotka ovat kiväärinluotien läpäisemät\nmonesta kohden. Ihme, että hän ja lapset hengissä säilyivät.\n\nHän on käynyt vähäpuheiseksi, sillä viimetalvisten tapausten muistot\nkaihtivat mieltä. Varsinkaan sitä valkoista nuorukaista hän ei saa\najatuksistaan. Sillä oli niin kaunis vaalea tukka. Se oli liimaantunut\nkiinni otsalle. Ja silmät olivat jääneet puoli avoimiksi. Naapuritorpan\nvaimolle hän toisinaan osoittaa portaiden päätä ja virkkaa kuin\nmuistoistaan heräten:\n\n-- Tuohon se kaatui... se valkoinen poika. Niin nuori ja kaunis, tuskin\nseitsemäätoista vielä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJykevä kivikirkko seisoo korkealla kunnaalla, lähellä järven rantaa,\njota pitkin rantatie pujotteleikse kohden merenrantakaupunkia. Nyt on\nsen tienoo jälleen rauhallinen, mutta talvella soi sen ympärillä sota\nja riehui raivoisa taistelu. Viikkomääriin eivät sen kellot kutsuneet\nkansaa jumalanpalvelukseen. Sen alttari oli häväisty, sen urut\npirstottu kappaleiksi. Ja sen holvien alla, missä ennen oli kaikunut\njumalanvirsi ja aaltoillut pyhä, sunnuntainen hartaus, olivat\nkajahdelleet vain raakojen vihollisjoukkojen sadatukset ja kiroukset.\nKaiken he olivat hävittäneet ja raiskanneet, vanhasta messukasukasta\nuudenaikaiseen kynttiläkruunuun.\n\nKirkon kivikatto oli rikki ammuttu, sen ikkunat säpäleinä, sen lattia\ntulvillaan patruunanhylsyjä ja seinistä lohkeilleen rappauksen soraa.\nSe luuli jo viimeisen hetkensä tulleen.\n\nMutta muutamana huhtikuun päivänä, jolloin hanget kirkkaina\nkimmelsivät, saapuivat pohjalaiset ja vapauttivat häväistyn temppelin\nvainoojistaan. He hyökkäsivät ylös kirkkomäkeä vastustamattomalla\nvoimalla, ahdistivat vihollisen yhä ahtaammalle kirkkomäen ja sitä\nympäröivän metsän väliin, löivät heidät siinä ja ottivat vangiksi,\ntunkeutuivat lopulta itse kirkkoon ja tekivät lopun viimeisistä\ntemppelinhäväisijöistä.\n\nSilloin huoahti raastettu temppeli helpoituksesta. Se oli lopultakin\nselvinnyt hengissä, vaikka häväistynä ja puhtaaksi ryöstettynä.\n\nNyt on sen alttari uudelleen rakennettu. Siellä seisoo taas pappi,\nHerran palvelija, ja julistaa ijäistä sanaa. Holveja pitkin vyöryy\njälleen Jumalan virsi ja korkeuteen kohoaa sanankuulijoiden harras\nrukous: Jumala, varjele isänmaata! Ja jumalanpalveluksen jälkeen\njulistaa kellojen malminen ääni maahan rauhaa ja ihmisille hyvää\ntahtoa.\n\nPyhyys ja vanhurskaus ovat jälleen päässeet huoneeseensa asumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksinäinen pyöräilijä ajaa Lavialta Suodenniemelle. Hän nousee kylän\npäästä kohoavalle Velhovuorelle, jonka laitaa maantie suikertelee kuin\nkapea nauha. Alla lepää kaunis Kaskijärvi lehtevine rantoineen ja\ntuossa aivan edessä avautuu Lavian kirkonkylä taloryhmineen. Kaikkialla\nvallitsee rauha. Maantienojan reunalla kasvaa punaisia horsmia rehevänä\npensaikkona. Tuuli huojuttelee niiden pitkiä kukkaterttuja. Mehiläinen\nlentelee kukasta toiseen. Seutu on kaunis, lumoavan kaunis, ja\nVelhovuori humisevine puineen tuntuu rauhan tyyssijalta.\n\nMutta talvella asui seudun yllä kaamea autius. Kylä oli kuin kuollut.\nPunaisten hurjat laumat temmelsivät siellä ja hävittivät kaiken, mitä\nmieleen juolahti, kirkosta pahaseen maantiensiltaan, kunnes valkoisten\njoukot karkoittivat heidät pois ja ottivat raiskatun kylän haltuunsa.\n\nMutta vaikka kylä olikin joutunut valkoisten valtaan, asusti sitä\nympäröivillä kukkuloilla edelleenkin kuolema ja kammo. Niillä hiipivät\npunaisten vakoojat ja eräänä maaliskuun päivänä he tekivät hyökkäyksen\nkylää vastaan, aikeissa valloittaa sen takaisin. Silloin oli Velhovuori\nnimensä arvoinen: siellä häärivät punaiset peikot kuin irtipäässeet\npaholaiset. Siinä missä horsma niin rehevänä kukkii, seisoi heidän\ntykkinsä. Se syyti kylään kadotusta ja kuolemaa. Sitä todistavat\nvieläkin paikatut katot ja korjatut rakennukset. Rauhallista\nmetsäpolkua, jonka yli vanamo niin ujona ojentautuu, hiipivät silloin\npunaiset salakytät, silmissä murhankiihko ja ryöstönhalu, ja\nKaskijärven kallioiset rannat kajahtelivat heidän raa'asta naurustaan.\n\nMutta kauan ei kulunut, ennenkuin manalaiset ajettiin tiehensä,\nVelhovuori vapautui verisestä lumouksestaan ja sen yli suikerteleva\nmaantie hengitti jälleen, äänettömästi kärsien raiskatuista,\npuhdasvaippaisista reunuksistaan, jotka olivat täynnä pakenevan\nhunnilaisjoukon jälelle jättämää likaa ja saastaa.\n\nEi uskoisi seutua samaksi nyt. Ennen sodan ja taistelun\ntemmellyspaikka, nyt rauhaisa ja hiljainen. Ennen täynnä tykkien\njyrinää ja kuolevien valitusta, nyt ahkeraa työtä ja touhua pelloilla\nja vainioilla.\n\nMaamies kyntää syyspeltojaan. Silloin tällöin kolahtaa auranterä kovaan\nrautaesineeseen. Maamies ottaa sen ylös ja katselee sitä rauhallisena.\nSe on shrapnellin kuori, joka on hautautunut peltoon. Maanmies\nkääntelee sitä kädessään ja katselee hetkisen. Sitten heittää hän sen\ntyynenä pellon pientarelle, viedäkseen sen kotiinsa työn päätyttyä.\nSiitä voi parhaassa tapauksessa tulla paino vanhaan \"könninkelloon\",\njoka tuvan nurkassa aikaa mittaa.\n\nRauhaisa työ on vallannut jälleen vanhat asuinsijansa.\n\nSellaisilta näyttävät entiset taistelupaikat. Rauha ja lepo vallitsee\nsiellä, missä ennen riehui taistelu ja kalskahtivat miekat.\nKirkonkellojen ääni vierii yli seudun, missä äskettäin vielä soi\ntykkien kumea virsi. Ja kukkasikerö koristaa paikkaa, mihin sankari\nvaipui hurmeissaan.\n\nMutta kun saapuu yö, jolloin kaikki on hiljaa, tulevat piilopaikoistaan\nesille hämärän hengettäret. Ne kulkevat ympäri metsissä ja kallioilla,\nhiipivät kirkkomäelle ja laskeutuvat sieltä varovasti järven rantaan,\nkurkistellen pensaiden välitse hiljaiselle järven selälle, joilla\nyksinäinen kalastaja soutaa, tulevat talojen pihoihin ja hiiviskelevät\nvanhojen aittojen nurkissa. Ja niillä on paljon kerrottavaa toisilleen.\n\n'Tähän kaatui yksi', sanoo muuan heistä. 'Hän oli nuori ja reipas ja\nuhmasi kuolemaa'. 'Hän kaatui juuri tämän aitan päähän, josta polku\njohtaa navettaan'. Hämärän hengettäret kuiskuttelevat ja sipsuttelevat,\nhakien uusia paikkoja. He eivät suo rauhaa, ennenkuin jokainen salainen\n\"paikka\" on löytynyt, sillä heidän rauhansa riippuu siitä, että kaikki\non heille tuttua. He kulkevat senvuoksi ympäri hämärinä kesäöinä ja\nheidän ilonsa on suuri, kun he löytävät uuden kaatuneen kuolinpaikan.\n'Katsopas tässä!' 'Vain vanamoita ja kukkivia kanervia!' 'Hän mahtoi\nolla kukkien ystävä.'\n\nHämärän hengettäret kumartuvat alas ja sitovat kukista seppeleen\nohimoilleen. Ja kun idän taivaalla näkyy ensimäinen aamuruskon\npunerrus, hiipivät he peräkkäin takaisin piilopaikkoihinsa, hunnut\nliehuen ja utuiset hameenhelmat kosteina yökasteesta.\n\nHeistäkin on ollut hupaista kuljeskella kunniankentillä, joilla nyt\nkasvaa kukkia kauttaaltaan...\n\n\n\n\nVALKOINEN ARKKU.\n\n\nOletko nähnyt valkoisen arkun?\n\nTarkoitan ruumisarkkua, nuoren vainajan viimeistä maallista asuntoa.\n\nOlet luonnollisesti nähnyt. Vapaussodan aikanahan näit melkein\njok'ainoa päivä.\n\nSaapui juna etelästä ja sen mukana kuusilla kaunistettu musta\numpivaunu. Mutta mustasta vaunusta nostettiin ulos valkoinen arkku.\n\nIkkunasi ohi kuljetettiin tuontuostakin valkoista arkkua. Sotilaat\nseurasivat sitä kunniavahtina ja yleisö pysähtyi vakavana\nkatukäytävälle. Se ymmärsi valkoisen arkun merkityksen: taas oli joku\nkaatunut isänmaan puolesta, uhraten nuoren henkensä vapauden suurelle,\npyhälle asialle.\n\nMutta oli toisenlaisiakin katselijoita kuin nämä päänsä paljastaneet\nmiehet ja hiljaiseen hartauteen vaipuneet, katukäytävälle pysähtyneet\nnaiset, joiden silmistä loisti osanotto ja sääli.\n\nMitä kaikkea sisältääkään kaupungin katu, jota pitkin valkoinen arkku\nvaelsi! Se sai osaksensa ivallisia katseita, huulille kohonneen\nkylmänkatkeran, usein julkean hymyn. Ja sen näkeminen sytytti nuoressa\nsydämessä ilkeän vahingonilon.\n\nOli surullista, että valkoisen arkun piti kulkea katua, jossa loka\nlainehti.\n\nMutta valkoinen arkku oli pyhä. Sen hohteisesta pinnasta kilpistyi pois\nsille heitetty loka: arkussa lepäävä nuori sankari ei ollut\npilkkakatseiden ulottuvissa. Hän nukkui rauhallista unta ja hymyili.\n\nKadulla kohtasi valkoista arkkua myötätunnon ja vastenmielisyyden\nristiaallokko. Mutta se purjehti tahrattomana tietänsä. Sen rinta oli\npuhdas kuin joutsenen rinta ja hohtavanvalkoisena se saavutti\nmääräpaikkansa: kodin rauhallisen, tyvenen sataman.\n\nSiellä oli valkoisen arkun paikka. Siellä käsitettiin oikein sen kallis\nsisältö.\n\nMitä sisälsikään valkoinen arkku?\n\nKotona, vasta _kotona_ se oikein ymmärrettiin.\n\nSe sisälsi kultaa, joka uhrattiin lunnaiksi isänmaalle. Se sisälsi\näidin lemmen ja isän toivon.\n\nSillä äidin lempi ja isän toivo ovat kultaa, jalompaa kuin kulta.\n\nKotona tunsi valkoinen arkku olevansa oikeassa paikassaan. Se mukautui\nniin sopivasti eteisen penkille, ikkunan alle, johon iltapäivä-aurinko\npaistoi. Se ei tahtonut ollenkaan ketään pelottaa. Se ymmärsi, ettei\nkotona sopinut ketään pelottaa. Se tunsi kyllä pelon ja pelon\nvaikutuksen, sillä olihan sen kaksoisveljellä, mustalla arkulla niin\nsuuri kiusaus herättää elävän ihmisen povessa kuoleman kammottava\ntunne. Mutta valkoinen arkku oli mukautuvainen. Se osasi olla hiljaa,\nkun tarvittiin. Ja vielä enemmän: se osasi kuiskata portaita nousevalle\nvieraallekin: \"Älä pelkää! Älä yhtään pelkää!\"\n\nValkoinen arkku oli niin ihmeen mukautuvainen. Se ymmärsi, miten\nkodissa tuli olla.\n\nJa siksipä se niin hyvin pääsikin tuttavuuteen kodin muiden esineiden\nkanssa.\n\nKun se eteisen sisäovesta huomasi vanhan kaappikellon, joka oli\nvalkoinen niinkuin se itsekin, oli se heti valmis hieromaan tuttavuutta\nsen kanssa.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi kaappikello.\n\n\"Minä olen valkoinen arkku.\"\n\n\"Mitä sinulla on kannen alla?\"\n\n\"Nuori poika, jolla on hohtavanvalkeat hampaat ja kaunis, otsalle\nkaartuva tukka.\"\n\nValkea kaappikello osoitti ymmärtämyksen oireita. Sen vanhat kasvot\nkävivät ensin miettiväisiksi, mutta lopulta ne kirkastuivat.\n\n\"Nuori poika! Minä tunnen hänet. Kun hän oli pieni, kiipesi hän\nkurkistamaan lasista heilurini käyntiä. Ja pyhä-iltaisin hän oli\npiilossa uunin ja seinän välissä. Se oli kuulemma paras piilopaikka.\"\n\nValkoinen arkku kuunteli vakavana. Se ei tahtonut koskaan ymmärtää\ntuollaisia asioita. Sillä itsellään ei ollut milloinkaan ollut oikeaa\nlapsuutta. Pienenäkin se oli vain leikkinyt kalpeakasvoisten vainajain\nkanssa.\n\nMutta se aavisti sentään jotakin vanhan kellon kertomuksesta ja\nnyykäytti päätään.\n\nValkoisen arkun ääreen pysähtyi keski-ikäinen nainen. Hän oli lempeän\nnäköinen, mutta nyt kuvastui hänen suurissa silmissään suru.\n\nValkoinen arkku oli kyllä tottunut suruun, vienoon, hiljaiseen suruun.\nMutta tämän naisen suru oli syvä. Se loisti hänen avuttomista\nsilmistään, jotka tuijottivat valkeaan arkkuun. Siihen ei valkoinen\narkku ollut tottunut. Hänen kaksoisveljensä, musta arkku, oli kyllä\nkertonut sellaisesta. Mutta hänelle se oli outoa.\n\nValkoinen arkku tunsi äkkiä tarvetta puolustautua.\n\n\"Katsopas, minä toin hänet kotiin, sillä hän kaipasi niin usein kotiin.\nKatsopas, hänen valkoiset hampaansa ovat aivan terveet ja silmänsä\nkauniisti kiinni. Älä itke! Katsohan, kuinka kauniisti hän nukkuu.\"\n\nJa valkoinen arkku kertoi tarinansa.\n\nHän oli kotoisin sieltä, missä soi tykkien virsi. Hän oli kuullut,\nkuinka uljaasti nuoret miehet riensivät taisteluun. Hän oli kuullut,\nkuinka heidän silmänsä säihkyivät ja vartalonsa jännittyi heidän\nseistessään rinta rintaa vasten vihollisen kanssa. -- Ja senkin hän oli\nkuullut, kuinka mielellään nuoret miehet henkensä antoivat isänmaan\nedestä.\n\n\"Minä kuljetan valkeita vainajia, niitä, joiden ylle puetaan valkeat\nvaatteet, ja jotka palmunlehvät käsissä kulkevat suureen, valkeaan\nkaupunkiin.\"\n\n\"Sen kaupungin nimi on taivas ja sen herrana on Jumala.\"\n\nSureva nainen tyyntyi. Hän ymmärsi valkoisen arkun kertomuksen. Siellä\nkulki nyt hänenkin poikansa pitkässä juhlasaatossa porteista sisälle\nvalkeaan, pyhään kaupunkiin.\n\nJa siunaten laski sureva äiti kätensä valkoiselle arkulle.\n\n\n\n"]