[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKLkBGfkhwYtkPN9Ttgo8yGvfYY9zHq33yFCpl4jDm3E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1281,"Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"1281-twain-mark-taivasko-vai-helvetti-y-m-humoreskeja","1281__Twain_Mark__Taivasko_vai_helvetti_y._m._humoreskeja",null,"novelli",[14],"huumori",[],"fi",1902,1907,19443,120562,false,51795,[24,25],"American fiction -- Translations into Finnish","Humorous stories, American",[27,28],"Humour","Short Stories","\"Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja\" by Mark Twain is a collection of humorous sketches written in the early 20th century. The work reflects Twain's signature wit and satire, capturing various themes through a mix of fictional characters and narratives. The opening portion touches on diverse characters and situations, setting the tone for playful yet poignant storytelling.  The beginning of the collection introduces us to various characters through a story that revolves around Colonel Mayfair, a resolute yet melancholic officer, and his family during the tumultuous times of Oliver Cromwell’s rule. As winter rage outside their home, the colonel and his wife, together with their young daughter Abby, navigate the weight of impending troubles, momentarily distracted by their daughter’s innocent charm. Abby’s desire for a story reveals layers of familial love and societal context, providing a glimpse into the era’s complexities and the human condition. The opening sets a foundation for Twain's exploration of themes such as duty, innocence, and the juxtaposition of humor amidst grave circumstances, inviting readers to engage with his insightful prose. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Juuti, Toimi",334,"Kokoelma sisältää Mark Twainin humoristisia kertomuksia ja satiireja. Mukana on muun muassa Oliver Cromwellin aikaan sijoittuva ”Kuolonsinetti”, niminovelli ”Taivasko vai helvetti?” sekä humoristisia kuvauksia sanomalehtimiehen työstä ja arkisista ilmiöistä.","Mark Twainin 'Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1281. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","TAIVASKO VAI HELVETTI\n\ny. m. humoreskeja\n\n\nKirj.\n\nMARK TWAIN\n\n\nSuomensi Toimi Juuti\n\n\n\n\n\n\nRomelius'en Kirjakaupan kustantama Porissa, 1907.\nLounas-Osuuskunta i.l. kirjapainossa Porissa 1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Kuolonsinetti.\n Taivasko vai helvetti?\n Kullankaivaja kertoo.\n Kivettynyt mies.\n Mitä on olla sanomalehtimiehenä Tennesseessä.\n Ihmissyöjä.\n Vilustumista vastaan.\n Siivoojattaret.\n Parturit.\n\n\n\n\n\n\nKUOLONSINETTI\n\n\n[Tämä kertomus puhuu siitä liikuttavasta kohtauksesta, josta\nmainitaan Carlyles'n teoksessa \"Letters and Speeches of Oliver\nCromwell.\" -- M.T.]\n\n\nI.\n\nSe tapahtui Oliver Cromwellin aikana. Eversti Mayfair oli nuorin\narvoisistaan upseereista tasavallan armeijassa, sillä hän oli\nainoastaan 30-vuotias. Mutta niin nuori kuin olikin, oli hän\nvanha taisteluissa ahavoittunut ja tummentunut sotilas, sillä hän\noli alkanut sotilaselämänsä seitsemäntoista vuoden vanhana; oli\ntaistellut monissa tappeluissa ja niin askel askeleelta sotilaallisen\nurhoollisuutensa vuoksi voittanut korkean virka-asemansa ja saanut\nosakseen ihmisten arvonannon. Mutta nyt oli hän hyvin alakuloinen;\nmuuan varjo oli pimentänyt hänen valoisan uransa.\n\nOli talvi-ilta, ulkona myrskysi ja oli pimeä, sisällä vallitsi\nalakuloinen äänettömyys, sillä eversti ja hänen nuori vaimonsa\nolivat keskustelleet surustaan, lukeneet iltalukunsa ja rukoilleet\niltarukouksensa, eikä ollut enää mitään muuta tekemistä kuin istua\nkäsikkäin ja tuijottaa leimuavaan tuleen ja ajatella ja -- odottaa.\nHeidän ei tarvitsisi odottaa kauan, sen he tiesivät, ja vaimoa\npöyristytti se ajatus.\n\nHeillä oli pikku tyttö -- Abby, seitsenvuotias, heidän epäjumalansa.\nHän tulisi pian hakemaan hyväyö-suuteloaan, ja eversti sanoi:\n\n-- Kuivaa kyyneleesi ja näyttäkäämme iloisilta hänen tähtensä. Meidän\ntäytyy silmänräpäykseksi unohtaa se mitä tulee tapahtumaan.\n\n-- Kyllä, sen kyllä teen. Suljen kyyneleet sydämeeni, joka on\npakahtumaisillaan.\n\n-- Ja meidän on alistuttava siihen kohtaloon, joka on osaksemme\ntullut, ja kestettävä se kärsivällisesti, hyvin tietäen, että\nmitä Hän tekee, sen tekee Hän oikeudenmukaisesti ja hyvässä\ntarkoituksessa...\n\n-- Ja me sanomme: tapahtukoon Sinun tahtosi. Niin, minä voin sen\nsanoa koko ymmärrykselläni, koko sielullani -- toivon voivani sanoa\nsen myöskin sydämelläni. Voi, jos sen voisin. Jos tämä armas käsi,\njota nyt puserran ja suutelen viimeistä kertaa...\n\n-- Hiljaa, rakkaani! Hän tulee!\n\nYöpukuun puettu kiharainen pikku olento tuli ovesta ja juoksi isänsä\nluo ja painautui hänen rintaansa vasten, ja isä suuteli häntä\ntulisesti kerran, kaksi, kolme. -- Ei, isä, noin et saa suudella\nminua; sinä satutat hiuksiani.\n\n-- Voi, minä olen niin pahoillani, kovin pahoillani, annatko minulle\nanteeksi rakkaani?\n\n-- Kyllä, luonnollisesti, isä. Mutta _oletko_ pahoillasi? Etkö ole\nolevinasi, vai oletko tosiaankin oikein kovin pahoillasi?\n\n-- Kyllä, sen voit nähdä itsekin, Abby, -- ja hän peitti kasvonsa\nkäsillään ja oli nyyhkyttävinään. Lapsi sai ankarat omantunnon tuskat\nhuomatessaan, minkä surullisen tilan hän oli saanut aikaan, ja hän\nalkoi itse itkeä ja puristella hänen käsiään ja puhella:\n\n-- Isä, ole nyt kiltti ja älä itke; ei Abby sitä tarkottanut, Abby ei\nenää milloinkaan tee niin. Kiltti pappa! -- Koettaessaan irroittaa\nhänen sormiaan huomasi Abby isänsä silmät sormien takaa ja huudahti:\n\n-- Ahaa, sinä ilkeä isä, sinähän et itkekään! Sinä vaan teeskentelet!\nNyt menee Abby äidin luo; sinä et tee oikein Abbya kohtaan.\n\nHän aikoi solua pois sylistä, mutta isänsä kiersi kätensä hänen\nympärilleen ja sanoi:\n\n-- Ei, jää minun luokseni, rakkaani; isä oli ilkeä ja tunnustaa sen\nja on pahoillaan -- kas niin, anna hänen suudella pois kyyneleet --\nja hän pyytää Abbyltä anteeksi ja tekee kaiken, mitä Abby tahtoo\nhäntä rangaistuksekseen tekemään; nyt on kyyneleet suudeltu kuiviin\neikä kiharaakaan ole epäkunnossa -- ja mitä tahansa Abby vaan\nkäskeekin...\n\nNiin solmittiin rauha, ja tuossa tuokiossa pääsi taas päivä näkyviin\nja säteili kirkkaana lapsen kasvoilla, ja Abby taputteli isänsä\nposkia ja sanoi rangaistuksen:\n\n-- Kertomus! Kertomus!\n\nHiljaa!\n\nVanhemmat pidättivät hengitystään ja kuuntelivat. Askeleita! Ne\nkuuluivat epäselvästi tuulenhuminan seasta. Ne tulivat lähemmäs,\nlähemmäs -- kuuluivat kovemmin, kovemmin -- menivät sitte ohi ja\nvaikenivat. Vanhemmat huokasivat helpotuksesta, ja isä sanoi:\n\n-- Vai niin, vai kertomus? Hauskako?\n\n-- Ei, isä; synkkä.\n\nIsä tahtoi vaihtaa sen johonkin hauskempaan, mutta lapsi piti\nkiinni oikeuksistaan -- olihan näet sovittu, että hän saisi kaikki\nmitä käskisi. Isä oli rehellinen puritaanisotilas ja oli antanut\nlupauksensa -- hän tahtoi sen myöskin pitää. Abby sanoi:\n\n-- Isä, älkäämme aina halutko hauskoja kertomuksia. Imettäjäni sanoo,\nettei ihmisillä aina ole hauskaa. Onko se totta, isä? Hän sanoo niin.\n\nÄiti huokasi, ja hänen ajatuksensa liitelivät vaan surun maailmassa.\nIsä sanoi lempeästi:\n\n-- Se on totta, rakkaani. Murheiden täytyy tulla; se on surullista,\nmutta totta.\n\n-- Oi, kerro sitte tarina niistä, isä -- kolkko, niin että meitä\npöyristyttää ja että meistä tuntuisi siltä kuin koskisi se juuri\n_meitä_. Äiti, tule lähemmäksi ja pidä kiinni Abbyn käsistä, niin\nettä jos tarina on hyvin kamala, on meidän helpompi sitä kuulla, kun\nolemme lähekkäin. Nyt voit alkaa, isä.\n\n-- Niin, oli kerran kolme everstiä...\n\n-- Älä, ajatteleppas! Everstejä olen nähnyt! Olethan sinäkin eversti,\nminä tunnen univormun. Jatka, isä.\n\nJa eräässä tappelussa olivat he rikkoneet käskyjä vastaan.\n\nNuo suuret sanat soivat hauskoilta lapsen korvissa ja hän katsoi\nisäänsä hämmästyneenä ja uteliaana ja sanoi:\n\n-- Onko se jotain hyvää, isä?\n\nVanhemmat miltei hymyilivät ja isä vastasi:\n\n-- Ei, se on jotain aivan toista, rakkaani. He olivat rikkoneet\nsaamansa määräykset.\n\n-- Onko _se_ jotain?...\n\n-- Se on aivan samaa. Heidän oli käsketty tehdä valehyökkäys muuatta\nvahvaa varustusta vastaan eräässä tappelussa, joka näytti jo\nmenetetyltä, houkutellakseen viholliset syrjään ja tehdäkseen siten\ntasavallan joukoille tilaisuuden peräytymiseen, mutta innostuksissaan\nrikkoivat he käskyn, sillä valehyökkäyksen sijasta tekivät he\ntosihyökkäyksen, valloittivat varustuksen väkirynnäköllä ja voittivat\ntappelun, niin että päivästä tulikin voitonpäivä. Ylikenraali\npahastui tuosta tottelemattomuudesta, moitti heitä kovin ja käski\nheidän saapua Lontooseen vastaamaan hengenrikoksesta.\n\n-- Onko se suuri kenraali Cromwell, isä?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Oi, _hänet_ minä olen nähnyt, isä! Kun hän ratsastaa soturiensa\nkanssa suurella ratsullaan meidän talomme ohi, näyttää hän niin\n-- niin -- en tiedä miltä, mutta hän näyttää siltä kuin olisi\ntyytymätön, ja minä näen, että ihmiset pelkäävät häntä, mutta _minä_\nen pelkää häntä, sillä niin hän ei ole katsellut minua.\n\n-- Ai sinua, pikku lörpöttelijä! No, everstit saapuivat vankeina\nLontooseen ja pääsivät kunniasanaansa vastaan vapaiksi ja saivat\ntilaisuuden tervehtiä perheitään viimeisen kerran...\n\nKuulkaa!\n\nHe kuuntelivat -- taaskin askeleita; mutta taas menivät ne ohi. Äiti\npainoi päänsä miehensä olkaan salatakseen kalpeutensa.\n\n-- Ne tulivat tänä aamuna.\n\nLapsi terästi katseensa.\n\n-- Oi, isä, onko tuo _tosi_ kertomus?\n\n-- On, rakkaani.\n\n-- Oi, niin hauska! Voi, ne ovat aina vaan hauskempia. Jatka, isä. --\nEi, äiti, rakas äiti... itketkö sinä?\n\n-- Älä välitä siitä, rakkaani; minä ajattelin... niitä perheraukkoja.\n\n-- Voi, älä itke. äiti; se loppuu kyllä hyvin, sen saat nähdä...\nkertomukset loppuvat aina hyvin. Jatka, isä, aina siihen asti, että\nhe elivät yhdessä onnellisina vielä monta vuotta; sitte ei hän itke\nenää. Saat nähdä, äiti. Jatka isä.\n\n-- Ensin veivät ne heidät Toweriin ennenkuin päästivät heidät kotiin.\n\n-- Towerin olen _minä_ nähnyt! Me voimme nähdä sen täältä. Kiiruhda,\nisä!\n\n-- Minä jatkan niin pian kuin voin nykyisissä olosuhteissa. Towerissa\ntutki heitä sotaoikeus tunnin ajan ja katsoi heidät syyllisiksi ja\ntuomitsi ammuttaviksi.\n\n-- _Surmattaviksiko?_\n\n-- Niin.\n\n-- Hyi, miten häijysti! Rakas äiti, nyt itket taas. Älä tee sitä,\näiti; pian saa kertomus onnellisen käänteen, sen saat nähdä.\nKiiruhda, isä, äidin tähden; sinä kerrot liian hitaasti.\n\n-- Tiedän kyllä, että teen niin, mutta se tapahtuu senvuoksi, että\nminun täytyy niin usein keskeyttää _ajatellakseni_.\n\n-- Mutta sitä et _saa_ tehdä, isä; sinun on vaan jouduttava.\n\n-- No niin... ne kolme everstiä...\n\n-- Tunnetko heidät, isä?\n\n-- Tunnen, lemmittyni.\n\n-- Voi, jos minäkin tuntisin? Minä pidän eversteistä. Luuletko, että\nsaisin heitä suudella?\n\nEversti vastasi hiukan epävarmalla äänellä:\n\n-- Kyllä, _yhtä_ heistä, rakkaani! No -- suutele minua hänen\nsijastaan.\n\n-- Noin, pappa -- ja nämä ovat niiden toisten puolesta. Minä luulen,\nettä saisin suudella heitä, kun sanoisin: minun isäni on myöskin\neversti ja hän olisi tehnyt niinkuin te teitte, niin että se ei _voi_\nolla väärin, mitä tahansa sitte ihmiset sanovatkin, ja että teidän ei\ntarvitse ollenkaan hävetä. Silloin he kyllä antaisivat minun suudella\n-- eikö totta, isä?\n\n-- Kyllä, Jumala sen tietää, lapseni!\n\n-- Äiti! -- Sinä et saa, äiti! Pian tulee hän siihen kohtaan, missä\nkäy hyvin. Jatka, isä.\n\n-- Silloin olivat kaikki suruissaan -- niin, kaikki he olivat; minä\ntarkoitan sotaoikeuden herroja. Ja he menivät ylikenraalin luo ja\nsanoivat täyttäneensä velvollisuutensa -- sillä se _oli_ heidän\nvelvollisuutensa, ymmärräthän -- ja nyt he pyysivät, että kaksi\neverstiä armahdettaisiin ja ainoastaan yksi ammuttaisiin. Heistä\nriitti kyllä yksikin esimerkiksi armeijalle. Mutta ylikenraali\noli hyvin ankara ja moitti heitä siitä, että he, täytettyään\n_oman_ velvollisuutensa ja kevennettyään omantuntonsa, koettivat\ntaivuttaa häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja siten tahraamaan\nsotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, etteivät pyytäneet häneltä\nmuuta kuin mitä itsekin tekisivät, jos olisivat hänen korkeassa\nasemassaan ja jos heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Se\nvaikutti häneen: hän vaikeni, seisoi ja mietti, ja ankaruus väheni\nhänen kasvoiltaan. Hän pyysi heitä odottamaan ja meni pieneen\nyksityiseen kamariinsa pyytämään rukoilemalla neuvoa Jumalalta; ja\ntultuaan takaisin hän sanoi: Vetäkööt arpaa. Se ratkaiskoon asian, ja\nkaksi heistä jää eloon.\n\n-- No, tekivätkö he sen, isä, tekivätkö he sen? Ja kenen tulee\nkuolla? Voi miesparkaa!\n\n-- Eivät. He kieltäytyivät.\n\n-- Eivätkö he tahtoneet sitä tehdä.\n\n-- Eivät.\n\n-- Minkävuoksi?\n\n-- He sanoivat että se, joka vetäisi onnettoman arvan, tuomitsisi\nitsensä kuolemaan vapaaehtoisesti, eikä se olisi muuta kuin\nitsemurha, miksi tahansa sitä kutsuttaisiinkin. He sanoivat olevansa\nkristittyjä ja raamattu kielsi itsemurhan. Sen tervehdyksen he\nlähettivät ja sanoivat, että tuomio voitaisiin panna täytäntöön\nmilloin tahansa.\n\n-- Mitä se merkitsee, isä?\n\n-- Sitä että... heidät ammuttaisiin joka ainoa.\n\n-- Kuulkaa!\n\nPuhallustako? Ei. Tram--tram--trum--tram--trum--.\n\n-- Avatkaa! Ylikenraalin nimessä!\n\n-- Oi, isä, ne ovat sotilaita! Minä pidän sotilaista! Salli minun\nlaskea heidät sisälle, isä, salli _minun!_\n\nHän hyppäsi alas sylistä, juoksi ovelle ja avasi sen ja huusi\niloisesti: Tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Täällä he ovat, isä!\nTarkk'ampujat! Minä tunnen tarkk'ampujat!\n\nSotilaat marssivat sisälle, asettuivat riviin ja laskivat kiväärinsä;\nheidän upseerinsa teki kunniaa, tuomittu eversti oli noussut ylös ja\nvastannut tervehdykseen, vaimonsa seisoi hänen vieressään kalpeana ja\nkasvonsa tuskan jäykistäminä, mutta muuten ilmaisematta suruaan, ja\nlapsi katseli sotilaallista näytelmää loistavin silmäyksin...\n\nEnsin pitkä isän, äidin ja lapsen syleily, sitte käsky: Eteenpäin --\nToweriin! Sitte läksi eversti kodistaan, säilyttäen sotilaallisen\nkäyntinsä ja ryhtinsä; sotilaat seurasivat perässä ja ovi suljettiin.\n\n-- Oi, äiti, eikö se loppunut hyvin? Minähän _sanoin_, että niin\nkävisi; nyt menevät he Toweriin ja siellä saa hän tavata heitä. Hän...\n\n-- Voi, anna kun syleilen sinua, pikkuraukkani!\n\n\nII.\n\nSeuraavana aamuna ei murtunut äiti voinut jättää sänkyään; lääkärit\nja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat\nkeskenään silloin tällöin. Abby ei saanut tulla huoneeseen, vaan\nkäskettiin hänet menemään ulos leikkimään -- äiti oli kovin sairas.\nTalvipukimiinsa puettuna meni Abby ulos ja leikki kadulla hetkisen;\nmutta sitte tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja epäoikeutetulta,\nettä hänen isänsä saisi olla Towerissa sellaisessa tilaisuudessa,\nkuitenkaan mitään tietämättä. Sen täytyi muuttua; hän ottaisi itse\nasian huolekseen.\n\nTunti senjälkeen menivät sotaoikeuden jäsenet ylikenraalin luo. Hän\nseisoi tuimana ja selkä suorana, nojaten rystyillään pöytään, ja\nantoi merkin, että oli valmis heitä kuulemaan. Puhemies sanoi:\n\n-- Me olemme kehottaneet heitä ajattelemaan, olemme kerjänneet ja\nrukoilleet heitä, mutta he pysyvät päätöksessään. He eivät tahdo\nvetää arpaa. He haluavat kuolla, mutta eivät tehdä syntiä uskontoa\nvastaan.\n\nYlikenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei sanonut mitään. Hän\nseisoi hetkisen miettiväisenä, sitte hän lausui:\n\n-- Kaikki eivät saa kuolla; heidän puolestaan on vedettävä arpaa.\n\nSotaoikeuden jäsenten kasvoilla kuvastui kiitollisuus.\n\n-- Lähettäkää noutamaan heitä. Viekää ne tuohon huoneeseen. Asettakaa\nheidät vierekkäin kasvot seinää vasten ja kädet ristiin selän taa.\nIlmoittakaa minulle, kun he ovat saapuneet.\n\nJäätyään yksin hän istuutui ja antoi käskyn ajutantilleen:\n\n-- Menkää kadulle ja noutakaa sieltä tänne ensimäinen pieni lapsi,\njoka kulkee ohitse.\n\nMies oli juuri mennyt ulos ovesta, mutta palasi samassa takaisin\nsaattaen Abbya, jonka vaatteet olivat aivan lumiset. Hän meni heti\nvaltion päämiehen luo, tuon pelätyn miehen, jonka pelkän nimen\nkuullessaan maailman ruhtinaat ja mahtavat vapisivat. Abby kiipesi\nhänen polvelleen ja sanoi:\n\n-- Minä tunnen teidät, herrani; te olette ylikenraali; olen nähnyt\nteidät, kun olette ratsastanut talomme ohi. Kaikki olivat peloissaan,\nmutta _minä_ en pelännyt, sillä te ette katsonut minuun tuimasti...\nmuistatteko sen? Minulla oli ylläni punanen puku... siniset nauhat\netupietimissä. Ettekö muista sitä? Hymyily hälvensi ankaruutta\nprotektorin kasvoilta, ja hän alkoi miettiä valtioviisasta vastausta:\n\n-- Niin, anna kun katson... minä...\n\n-- Minä seisoin aivan talon luona... _oman_ taloni luona, huomatkaa.\n\n-- Kyllä, rakas pikkuystäväni, minun pitäisi hävetä, mutta tiedätkö...\n\nLapsi keskeytti hänet moittien:\n\n-- Ei, te ette _muista_ sitä. Enhän minä ole unohtanut _teitä_.\n\n-- Niin, minua hävettää tosiaankin, mutta nyt en sinua enää koskaan\nunohda, pikku ystäväni, siihen annan sinulle kunniasanani pantiksi.\nTahdotko nyt antaa minulle anteeksi ja olla kanssani hyvä ystävä, nyt\nja aina?\n\n-- Kyllä, sen minä tahdon, vaikka en voikaan käsittää, miten te\nvoitte sen unohtaa; teidän täytyy olla hyvin huonomuistinen; mutta\nsamaa minäkin olen väliin. Minun ei ole lainkaan vaikea antaa\nanteeksi, koska uskon, että te _tahdotte_ olla hyvä ja tehdä oikein,\nja minä luulen, että te olette myöskin kiltti -- mutta teidän tulee\npuristaa minua lähemmäksi itseänne, niinkuin isäkin tekee -- on niin\nkylmä.\n\n-- Minä puristan sinua niin paljon kuin haluat, uusi ystäväni, joka\ntästälähin tulet aina olemaan _vanha_ ystäväni, eikö totta? Sinä\nmuistutat minun pikku tyttöäni -- niin, hän on nyt sinua hiukan\nlyhempi -- mutta hän oli rakastettava ja herttainen ja solakka\nvarreltaan niinkuin sinäkin. Ja hänellä oli sinun viehätyskykysi,\npikku noita -- sinun vastustamattoman rakastettava, luottamuksellinen\nkäytöstapasi niin hyvin ystäviä kuin vieraita kohtaan, tapa, joka\ntekee auliiksi orjiksi kaikki ne, joihin se kohdistuu. Hän lepäsi\nminun sylissäni, aivan niinkuin sinä nyt; ja me olimme tovereita\nja vertaisia ja leikimme keskenämme. On tuntunut ijäisyydeltä sen\nperästä kun se ihana taivas hälveni ja katosi, ja nyt olet sinä\nlahjottanut sen minulle takaisin. Ota vastaan taakkojen uuvuttaman\nmiehen siunaus tämän johdosta, pikku olentoni, joka nyt minun\nlevätessäni kannat Englantia olkapäilläsi!\n\n-- Pidittekö hänestä ihan _hirveän_ paljon?\n\n-- Pidin, sen voit ymmärtää siitä että hän käski ja minä tottelin.\n\n-- Te olette kerrassaan erinomainen! Haluatteko suudella minua?\n\n-- Kiitollisena -- ja pidänpä sitä vielä päälle päätteeksi kunniana.\nKas näin -- tämä on sinulle; ja tämä -- se on hänelle. Sinä pyysit,\nmutta olisit voinut käskeä, sillä sinä edustat häntä ja minun täytyy\ntotella, mitä sinä käsket.\n\nLapsi taputti käsiään ihastuneena tähän suureen ylennykseen -- sitte\nosui hänen korvaansa lähenevä ääni: marssivien miesten tahdikasta\nastuntaa.\n\n-- Sotilaita, sotilaita, kenraali! Abby tahtoo niitä nähdä!\n\n-- Sen saat, rakkaani; mutta odota silmänräpäys, minulla on\nannettavana sinulle eräs tehtävä.\n\nMuuan upseeri astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi:\n\n-- He ovat tulleet, teidän korkeutenne.\n\nHän kumarsi jälleen ja poistui.\n\nValtion päämies antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkosta ja\nyhden punasen; tehtävänä oli siis vetää sen everstin kuolinarpa,\njonka tulisi kuolla.\n\n-- Oi, miten tuo punanen on kaunis! Saanko ne?\n\n-- Et, rakkaani, ne ovat aijotut toisille. Nosta tuon uutimen\nlievettä, sen takana on avonainen ovi; mene siitä sisälle, niin\nsiellä saat nähdä kolme miestä seisovan rivissä selittäin sinuun,\nkädet selän takana -- näin -- kullakin toinen koura avoinna kuin\nmalja. Pane yksi näistä sineteistä kuhunkin avonaiseen kouraan ja\ntule sitte takaisin minun luokseni.\n\nAbby katosi uutimen taa ja protektori oli yksin. Hän sanoi nöyrästi:\n\n-- Varmaankin lähetti minulle neuvottomalle tämän hyvän ajatuksen\nHän, joka on ainoa saapuvilla oleva auttaja epäilijöille, jotka\nHänen apuaan etsivät. Hän tietää, miten vaali on ratkaistava, ja on\nlähettänyt viattoman sanansaattajattarensa täyttämään Hänen tahtoaan.\nJoku muu voisi erehtyä, mutta Hän ei voi erehtyä. Ihmeelliset ja\nviisaat ovat Hänen tiensä -- siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä!\n\nPieni keijukainen antoi uutimen pudota takanaan ja seisoi\nsilmänräpäyksen ajan katsellen uteliaana oikeussalin järjestelyä ja\nsotilaiden ja vankien suoria vartaloita; sitte levisi ilonvälke hänen\nkasvoilleen ja hän lausui itsekseen:\n\n-- Noistahan on isä yksi! Minä tunnen hänen selkänsä. Hänen täytyy\nsaada kaunein!\n\nAbby riensi iloisena heidän luokseen, pani sinetit avonaisiin käsiin,\ntirkisti sitte isänsä kainalon alta, näytti nauravat kasvonsa ja\nhuudahti:\n\n-- Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! _Minä_ olen antanut sen sinulle!\n\nIsä vilkaisi tuohon onnettomuutta tuottavaan lahjaan, laskeusi sitte\npolvilleen ja painoi pienen viattoman pyövelinsä rintaansa vasten\nmyrskyisen rakkauden ja liikutuksen valtaamana. Sotilaat, upseerit\nja vapautetut vangit seisoivat kaikki silmänräpäyksen ajan kauhusta\nkivettyneinä nähdessään tämän murhenäytelmän, sitte sattui tuo\ntuskallinen kohtaus heidän sydämiinsä, silmänsä täyttyivät kyynelillä\nja he itkivät ujostumatta. Muutamia minuutteja vallitsi syvä ja\njuhlallinen hiljaisuus, sitte astui kaartinupseeri vastahakoisesti\nesiin, pani kätensä vangin olalle ja sanoi lempeästi:\n\n-- Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuus käskee minua...\n\n-- Mitä? sanoi lapsi.\n\n-- Minun täytyy viedä hänet pois. Olen niin pahoillani...\n\n-- Viedä hänet pois? Mihin?\n\n-- Am... am... Jumala minua auttakoon!... linnoituksen toiseen osaan.\n\n-- Sitä ette saa tehdä. Äitini on sairas ja minä vien hänet mukanani\nkotiin.\n\nHän päästäytyi irti, kiipesi isänsä selkään ja kiersi käsivartensa\nhänen kaulaansa.\n\n-- Nyt on Abby valmis, isä -- menkää nyt.\n\n-- Lapsiraukkani, minä en voi. Minun täytyy mennä heidän kanssaan.\n\nLapsi hyppäsi alas ja katseli kummastuneena ympärilleen. Sitte juoksi\nhän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:\n\n-- Minähän sanoin teille, että äitini on sairas, ettekö kuullut? Anna\nhänen mennä -- sinun _täytyy!_\n\n-- Voi, lapsiparka, jospa Jumala sallisi, että voisin sen tehdä,\nmutta minun täytyy tosiaankin viedä hänet pois. Valmiiksi, sotilaat!\nRivi suoraksi! Kiväärit lepoon!...\n\nAbby oli poissa kuin salama. Silmänräpäyksen perästä palasi hän\ntakaisin ja veti protektoria mukanaan. Kun tuo pelätty mies\nnäyttäytyi, ojentuivat kaikki läsnäolijat suoriksi, upseerit tekivät\nkunniaa ja samoin sotilaat kivääreillään.\n\n-- Estäkää heitä, kenraali! Äitini on sairas ja tahtoo isää kotiin ja\nminä olen _sanonut_ niille sen, mutta ne eivät kuulleet minua ja nyt\nvievät ne hänet pois.\n\nYlikenraali seisoi kuin kivettyneenä.\n\n-- _Sinunko_ isäsi, lapseni? Onko hän sinun isäsi?\n\n-- On, luonnollisesti -- sitä hän on _aina_ ollut. Olisinko minä\nantanut sitä kaunista punasta jollekin muulle, kun niin paljon pidän\nhänestä? Enhän toki!\n\nKauhun ilme levisi protektorin kasvoille ja hän sanoi:\n\n-- Voi, Jumala minua auttakoon! Saatanan juonien kautta olen tehnyt\njulmimman teon, johon ihminen koskaan voi tehdä itsensä syypääksi --\neikä ole olemassa mitään apua, ei mitään apua! Mitä voin minä tehdä?\n\nAbby huusi levottomana ja kärsimättömänä:\n\n-- Kyllä, te voitte sanoa, että ne päästävät hänet menemään.\n\nJa hän alkoi nyyhkyttää.\n\n-- Sanokaa niille, että tekevät sen! Te pyysitte, että minä käskisin\nteitä, ja kun ensi kerran pyydän teitä tekemään jotain, ette sitä tee!\n\nLempeä valonkajastus kuvastui vanhoilta, karkeilta kasvoilta ja\nylikenraali laski kätensä pikku tyrannin päälaelle ja lausui:\n\n-- Jumalan kiitos, että annoin tuon pelastavan, ajattelemattoman\nlupauksen! Ja kiitos, sinä kaikista lapsista rakkain, siitä että\nHänen johdattamanaan muistutit minua unohtamastani lupauksesta!\nUpseerit, totelkaa hänen käskyjään -- hän puhuu minun puolestani.\nVanki on armahdettu, päästäkää hänet vapaaksi!\n\n\n\n\nTAIVASKO VAI HELVETTI?\n\n\nI.\n\n-- Valehtelitko sinä?\n\n-- Sinä sen tunnustat -- sinä tunnustat sen todellakin -- sinä\nvalehtelit!\n\n\nII.\n\nPerheeseen kuului neljä henkilöä: Margaret Lester, leski,\nkolmekymmentäkuusi vuotta vanha; Helen Lester, hänen tyttärensä,\nkuusitoista vuotias; rouva Lesterin naimattomat tädit, Hannah ja\nHester Gray, kaksoset, kuudenkymmenenseitsemän vuoden ikäisiä.\nValvoen tai nukkuen kuluttivat nuo kolme naista päivänsä ja yönsä\njumaloimalla nuorta tyttöä; tarkkaamalla hänen hennon sielunsa\nväreitä hänen kasvojensa peilistä; virkistämällä omia sielujaan\nhänen kukoistavaa kauneuttaan katsellessaan; kuuntelemalla hänen\näänensä sointua; kiitollisesti tunnustamalla, miten rikas ja kaunis\noli heille maailma senvuoksi että Helen oli olemassa; kauhistumalla\najatellessaan, miten kolkoksi se tulisi, jos Helen, sen aurinko,\nsammuisi.\n\nLuonnostaan -- ja sielustaan ja sydämestään -- olivat vanhat\ntantit tavattoman rakastettavia erinomaisia ja hyviä, mutta mitä\ntulee moraaliin ja esiintymistapaan oli heidän kasvatuksensa ollut\nniin tavattoman kaavamainen, että se oli tehnyt heidät päältäpäin\nnähden tuikeiksi, ellei sanoisi ankariksi. Heidän vaikutusvaltansa\ntalossa oli suuri, niin suuri että äiti ja tytär mukautuivat heidän\nmoraalisiin ja uskonnollisiin vaatimuksiinsa iloisina, tyytyväisinä,\nihastuneina, ilman epäilystä. Oli jo tullut heidän toiseksi\nluonnokseen toimia sen mukaan. Tässä rauhallisessa paratiisissa ei\nniin ollen ilmennyt mitään epäsointuja, ei äreyttä, ei murinaa, ei\nsydämensuruja.\n\nValhetta ei siellä ilmennyt. Sitä ei voitu siellä ajatellakaan.\nKaikki puhe liikkui siellä ehdottoman totuuden piirissä, raudankovan\ntotuuden, horjumattoman ja säälimättömän totuuden, miksi tahansa\nseuraukset siitä muodostuisivatkaan. Viimein eräänä päivänä,\nasianhaarain niin vaatiessa, saastutti talon lempilapsi kielensä\nvalheella -- ja tunnusti sen kyynelsilmin ja itseään soimaten.\nEivät mitkään sanat voisi kuvailla tanttien hämmästystä. Oli kuin\ntaivas olisi haljennut ja maa mennyt kappaleiksi yhdellä iskulla. He\nistuivat vierekkäin kalpeina ja totisina, tuijottivat tajuttomina\nrikolliseen, joka oli polvillaan heidän edessään, kasvot kätkettyinä\nensin toisen, sitte toisen polviin, tyrskyen ja nyyhkyttäen,\nosanottoa ja unhotusta kerjäten, mutta mitään vastausta saamatta,\nnöyrästi suudellen ensin toisen kättä, sitte toisen, mutta nähdäkseen\nsen sitte vedettävän takaisin niinkuin nuo tahratut huulet olisivat\nniitä häväisseet.\n\nKaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, sanoi täti Hester jääkylmän\nhämmästyneenä:\n\n-- _Valehtelitko sinä?_\n\nKaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, noudatti täti Hannah esimerkkiä\nhuudahtaen puoleksi tukehtuneella ja kauhua ilmaisevalla äänellä:\n\n-- Sinä sen tunnustat -- sinä tunnustat sen todellakin -- sinä\nvalehtelit!\n\nSiinä kaikki mitä he voivat sanoa. Tapaus oli uusi, ennenkuulumaton,\nuskomaton; he eivät voineet sitä ymmärtää, eivät tienneet, miten\nheidän tulisi sen suhteen menetellä, se mykistytti vähitellen heidän\nkielensä.\n\nViimein päätettiin, että syyllinen lapsi oli vietävä äitinsä luo,\njoka oli sairas ja jonka täytyi saada tietää, mitä oli tapahtunut.\nHelen kerjäsi, rukoili ja vannotti heitä, että häntä säästettäisiin\ntästä lisänöyryytyksestä ja että hänen äitiään säästettäisiin tästä\nsurusta ja tuskasta, mutta se oli mahdotonta, velvollisuus vaati\nsen uhrin, ja velvollisuus on täytettävä ennen kaikkea, ei mikään\nvoi vapauttaa velvollisuudesta, velvollisuuden kanssa on kaikki\nsovinnonhierominen mahdoton.\n\nHelen kerjäsi ja rukoili ja sanoi, että synti oli hänen yksin, hänen\näidillään ei ollut siinä mitään osaa -- miksi pitäisi siis hänen\nkärsiä sen tähden?\n\nMutta tantit olivat taipumattomia tunnollisuudessaan ja sanoivat,\nettä lakia, jonka mukaan isäin synnit kostetaan lapsille, täydellä\nsyyllä voitiin sovelluttaa myöskin päinvastaisessa järjestyksessä;\nsenvuoksi oli aivan oikeutettua, että syntisen lapsen viaton äiti\nsaisi kantaa oikeudenmukaisen osansa siitä surusta, tuskasta ja\nhäpeästä, joka oli synnin tuottama palkka.\n\nHe menivät sairaan huoneeseen kaikki kolme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan lähestyi lääkäri taloa. Mutta vielä oli hän hyvän\nmatkan päässä siitä. Hän oli taitava lääkäri ja hyvä ihminen ja\nhänellä oli hyvä sydän, mutta hänet täytyi tuntea vuoden ajan,\nvoidakseen olla häntä halveksimatta, kaksi vuotta oppiakseen\nkunnioittamaan häntä, kolme vuotta oppiakseen pitämään hänestä\nja neljä tai viisi vuotta oppiakseen häntä rakastamaan. Se oli\npitkällinen ja kärsivällisyyttä kysyvä kasvatus, mutta se maksoi\nvaivan. Hänen vartalonsa oli pitkä; päänsä oli kuin leijonan,\nkasvonsa kuin leijonan, äänensä ja silmänsä tuikeat, molemmat väliin\nkuin naisen, väliin kuin merirosvon, aina mielialojen mukaan. Hän ei\nollenkaan tuntenut seurustelutapoja eikä tutkinut niitä; puheensa,\nesiintymistapansa, ryhtinsä ja käytöksensä oli kaiken tavallisuuden\nvastakohta. Hän oli vilpitön äärimmäisyyteen asti; kaikista asioista\noli hänellä mielipiteensä; ne olivat aina valmiit esitettäviksi,\neikä hän ajatellut vähääkään sitä, josko hänen kuulijansa ne\nhyväksyivät eli eivät. Mistä hän piti, siitä hän piti ja ilmaisi\nsen selvästi; mistä hän ei pitänyt, sitä hän halveksi ja julisti\nsen julki vaikka katoilta. Nuoruusvuosinaan oli hän ollut merimies\nja meren suolanen vesi väreili vieläkin hänen ympärillään. Hän oli\nluja ja rehellinen kristitty ja luuli olevansa paras koko maassa,\nainoa, jonka kristinusko oli täysin terve, terveyttä luova, tervettä\njärkeä täynnä ja jossa ei ollut ainoatakaan lahoa kohtaa. Ihmiset,\njotka tahtoivat olla hyvissä väleissä hänen kanssaan tai jostain\nsyystä toivoivat, että hän olisi hyvällä tuulella, kutsuivat häntä\n\"Kristityksi\" -- sana, jonka kaunis kaiku soi kuin musiikki hänen\nkorvissaan ja jonka iso alkukirjain teki häneen niin viettelevän\nja eloisan vaikutuksen, että hän pimeässäkin voi _nähdä_ sen\nsoluvan ihmisten huulilta. Monet, jotka hänestä pitivät, polkivat\nomiatuntojaan jaloillaan ja käyttivät kursailematta aina tuota\nnimitystä häntä puhutellessaan, koska heistä oli hupaista tehdä\nkaikki voitavansa häntä miellyttääkseen; ja innokkaan ja sydämellisen\nilkeästi oli hänen lukuisten vihamiestensä tapana kaunistella sitä\nnimitystä, kukittaa sitä, laajentaa se \"_Ainoaksi_ Kristityksi\".\nNäistä nimityksistä oli jälkimäinen levinnyt laajemmalle, siitä\npitivät kyllä huolta hänen vihamiehensä, jotka olivat suurena\nenemmistönä. Mitä tahansa tohtori uskoi, sen uskoi hän kaikesta\nsydämestään ja olisi taistellut sen puolesta joka tilaisuudessa, ja\njos aika näiden tilaisuuksien välillä kävi väsyttävän pitkäksi, löysi\nhän kyllä keinoja sitä lyhentää. Hän oli hyvin omantunnonmukainen\nsovelluttaessaan käytäntöön jotenkin itsenäisiä mielipiteitään, ja\nminkä tahansa hän käsitti velvollisuudekseen, sen hän täytti, olipa\nse sitte yhtäpitävä ammattisiveyssaarnaajain mielipiteiden kanssa\ntahi ei. Nuorena merillä ollessaan oli hänellä ollut suuri taipumus\nkiroilemiseen, mutta kääntymyksen tehtyään piti hän sääntönä, jota\naina noudatti, olla kiroilematta muulloin kuin erittäin harvinaisissa\ntapauksissa, jos sitä silloin velvollisuus nimenomaan vaati. Hän\noli juonut jotenkin hurskaasti silloin kun oli merillä, mutta\nkäännyttyään tuli hänestä pysyväinen ja ujostelematon ehdottoman\nraittiuden mies voidakseen olla esimerkkinä nuorille, ja sen ajan\nperästä joi hän harvoin, niin, eipä juuri koskaan, paitsi silloin kun\nse näytti hänestä velvollisuudelta -- tapaus, joita väliin voi sattua\nnoin pari kertaa vuodessa, mutta ei koskaan esim. viittä kertaa.\n\nSellainen mies on aina tavattoman herkkä vaikuttimille ja\nkosketuksille ja kiivastunteinen. _Hän_ oli sitä, eikä hänellä ollut\nollenkaan kykyä salata tunteitaan, tahi jos olisi ollutkin, ei\nhän olisi viitsinyt sitä käyttää. Hänen kasvonsa ilmaisivat hänen\nsielussaan vallitsevan sään, ja kun hän astui johonkin huoneeseen,\nnostettiin sateen- tahi päivänvarjostimet -- kuvaannollisesti\nsanottuna -- aina kasvojen ilmeen mukaisesti. Kun lämmin kiilto\nloisti hänen silmistään, merkitsi se hyväksymistä ja levitti\nsiunausta ympärilleen; kun hän tuli otsa rypyssä, aleni lämpömäärä\nkymmenen astetta. Hänestä pidettiin paljon ystäviensä kodeissa, mutta\nhäntä myös väliin pelättiin.\n\nHän oli hyvin mieltynyt Lesterin perheeseen, ja perheen jäsenet\nvastasivat tuohon mieltymykseen koron kanssa. He surkuttelivat hänen\nkristinuskoaan, ja hän taas suorastaan pilkkasi heidän omaansa, mutta\nsiitä huolimatta pitivät he toisistaan niinkuin ennenkin.\n\nHän lähestyi taloa -- jonkun matkan päässä; tantit ja rikoksellinen\nolivat menossa sairaan huoneeseen.\n\n\nIII.\n\nKolme viimeksimainittua seisoi sängyn vieressä; tantit mahtavina,\nsynnintekijätär hiljaa nyyhkyttäen. Äiti käänsi päätään tyynyllä;\nhänen väsyneissä silmissään välähti heti myötätuntoisuus ja\nintohimoinen äidinrakkaus, kun katse kohdistui lapseen, ja hän ojensi\nkäsivartensa syleilyyn.\n\n-- Odota! sanoi täti Hannah ja tarttui tyttöön ja esti häntä\nsyleilemästä.\n\n-- Helen, sanoi toinen täti äänenpainolla, puhu kaikki äidillesi.\nPuhdista sydämesi, älä jätä mitään tunnustamatta.\n\nNuori tyttö seisoi onnettomana ja avuttomana tuomariensa edessä, teki\nhiljaa nyyhkyttäen surullisen synnintunnustuksensa ja kun se oli\nloppunut, huudahti hän kiihkeän rukoilevalla äänellä:\n\n-- Oi, äiti, etkö voi antaa minulle anteeksi? Etkö tahdo antaa\nminulle anteeksi? Minä olen niin onneton!\n\n-- Antaakko sinulle anteeksi, rakkaani? Voi, tule syliini! Kas noin,\npaina pääsi rintaani ja tyynny. Vaikka olisit sanonut tuhat valetta...\n\nKuului ääni, varotus -- rykäiseminen. Tantit katsahtivat ylös ja\nällistyivät, -- siinä seisoi tohtori, kasvonsa kuin ukkospilvi. Äiti\nja tytär eivät tienneet hänen läsnäoloaan, he olivat kuin juotetut\nyhteen, sydän vasten sydäntä, uiden sanomattomassa onnessa, kuolleina\nkaikelle muulle maailmalle. Lääkäri seisoi kotvasen ja katseli\ntuimana tätä kohtausta; hän ajatteli sitä, selvitteli sitä itselleen,\ntutki sen syitä; sitte nosti hän kätensä ja viittasi tanteille. Ne\ntulivat vapisten hänen luokseen, seisoivat nöyrinä hänen edessään ja\nodottivat. Lääkäri kumartui vähän ja kuiskasi:\n\n-- Enkö ole sanonut teille, että sairasta on säästettävä kaikilta\nmielenliikutuksilta? Mitä hittoa te olette tehneet? Laputtakaa\ntiehenne!\n\nHe tottelivat. Puolen tunnin perästä tuli hän salonkiin tyynenä\nja iloisena, päivänpaisteisena, saattaen Heleneä kädet hänen\nvyötäistensä ympärillä; tohtori taputteli häntä ja puheli hellästi ja\nleikillisesti hänen kanssaan, ja Helen oli hänkin sama aurinkoinen ja\niloinen olento kuin ennenkin.\n\n-- Kas niin, sanoi lääkäri, hyvästi nyt, pikku ystäväni. Mene\nhuoneeseesi ja pysyttele erilläsi äidistäsi ja ole kiltti tyttö.\nMutta odotappas -- näytä kieltäsi. Oikein, se on hyvä... sinä olet\nterve kuin pähkinä!\n\nLääkäri taputti häntä poskelle ja lisäsi:\n\n-- Mene nyt; minä haluan puhua näiden tanttien kanssa.\n\nHelen poistui. Lääkärin kasvot tulivat taas äkkiä synkiksi ja\nistuttuaan tuolille sanoi hän:\n\n-- Te kumpikin olette tehneet koko joukon vahinkoa -- ja ehkä hiukan\nhyötyäkin. Niin, hiukan hyötyä -- sen mukaan miltä nyt näyttää.\nMargaretan sairaus on pilkkukuumetta! Se on tullut ilmi teidän\nhulluuksienne johdosta, ja se on tavallaan teidän ansionne, siihen\nnähden miltä nyt näyttää. Aikaisemmin en voinut olla varma siitä mitä\nse oli.\n\nIkäänkuin saamansa vaikutuksen ponnahuttamina hyppäsivät vanhat\nnaiset ylös kauhusta vavisten.\n\n-- Istukaa alas! Mitä aijotte tehdä?\n\n-- Mitäkö tehdä? Meidän täytyy rientää hänen luokseen. Meidän...\n\n-- Te ette tee mitään sentapaista, te olette jo tehneet tarpeeksi\nvahinkoa yhden päivän osalle. Aijotteko tuhlata koko rikos- ja\nmielettömyysvarastonne yhdellä ainoalla arvanheitolla? Istukaa alas,\nsanon minä. Minä olen järjestänyt niin että hän saa nukkua, sillä\nsitä hän tarvitsee; jos te häiritsette häntä saamatta minulta siihen\nlupaa, niin lyön aivot päästänne -- jos teillä niitä on.\n\nHe istuivat paikoilleen huolestuneina ja loukkaantuneina, mutta\ntottelivat kuitenkin hänen käskyään. Lääkäri jatkoi:\n\n-- Niin, nyt tahdon saada selityksen tähän. _He_ tahtoivat selittää\nminulle kaikki -- ikäänkuin eivät jo olisi olleet tarpeeksi\nliikutuksissaan. Te tiesitte käskyni; kuinka te uskalsitte mennä\ntuonne sisälle ja saada aikaan semmoisen touhun?\n\nHester katsoi anovaisesti Hannahiin, Hannah loi rukoilevan silmäyksen\nHesteriin -- ei kumpikaan halunnut tanssia tämän jyrisevän musiikin\ntahdissa. Tohtori tuli heille avuksi. Hän sanoi:\n\n-- Alota Hester!\n\nNypistellen suuren huivinsa poimuja, katseensa lattiaan luotuna,\nsanoi Hester arasti:\n\n-- Emme olisi olleet tottelemattomia mistään jokapäiväisestä syystä,\nmutta tämä oli mitä painavinta laatua. Se oli velvollisuus. Ja kun\nvelvollisuus on kysymyksessä, silloin ei ole valitsemisen varaa;\nsilloin täytyy jättää syrjään kaikki vähemmän tärkeät seikat ja\ntäyttää se. Meidän täytyi jättää Helen äitinsä tuomittavaksi. Hän oli\nnäet valehdellut.\n\nTohtori tutki häntä tarkasti muutaman silmänräpäyksen ajan ja näytti\netsivän johtolankaa jostain aivan käsittämättömästä; sitte huudahti\nhän rajusti:\n\n-- Vai lausui hän valheen? _Tekikö_ hän sen todellakin? Jumala\nminua armahtakoon, mutta minä valehtelen miljoonia kertoja\npäivässä, ja sen tekevät kaikki lääkärit. Ja sen tekevät muuten\nkaikki ihmiset -- myöskin te. Ja _se_ siis oli se tärkeä seikka,\njoka antoi teille oikeuden rikkoa minun määräyksiäni vastaan ja\nsaattaa Margaretan henki vaaranalaiseksi! Kuulkaa, Hester Gray,\nse on sulaa mielettömyyttä; tuo tyttö ei voinut valehdella toisen\nvahingoittamisen tarkotuksessa. Se on mahdotonta -- kerrassaan\nmahdotonta. Sen tiedätte itsekin, te kumpikin, tiedätte vallan hyvin.\n\nHannah ryhtyi auttamaan sisartaan.\n\nHester ei tarkottanut, että se olisi ollut sellainen valhe, eikä se\nsitä ollutkaan. Mutta valhe se oli kuitenkin joka tapauksessa.\n\n-- Nooo, en koskaan, kunniani kautta, ole kuullut tuollaisia\ntyhmyyksiä! Eikö teillä ole niin paljon järkeä päässänne, että voitte\nerottaa valheen valheesta? Ettekö tunne erotusta sellaisen valheen\nvälillä, joka hyödyttää, ja sellaisen, joka vahingoittaa?\n\n-- _Kaikki_ valheet ovat synnillisiä, sanoi Hannah ja puri huuliaan;\n_kaikki_ valheet ovat kiellettyjä.\n\n\"Ainoa Kristitty\" vääntelihe kärsimättömänä tuolissaan. Hän tahtoi\nhyökätä tuota väitettä vastaan, mutta ei oikein tiennyt mistä\nalottaisi. Viimein teki hän yrityksen:\n\n-- Hester, ettekö lausuisi valhetta suojellaksenne jotain ihmistä\nansaitsematonta vääryyttä tahi häpeää vastaan?\n\n-- En.\n\n-- Ette edes ystäväänne?\n\n-- En.\n\n-- Ette edes rakkainta ystäväänne?\n\n-- En. Sitä en tekisi.\n\nTohtori taisteli hetkisen ääneti tämän pulman kanssa, sitte kysyi hän:\n\n-- Ettekö edes pelastaaksenne hänet katkerasta tuskasta, surusta ja\nkurjuudesta?\n\n-- En. En edes pelastaakseni hänen henkeänsä.\n\nTaaskin vaitiolo. Sitte:\n\n-- Tahi hänen sieluansa?\n\nTaaskin tuli hiljaisuus -- hiljaisuus, joka kesti jotenkin kauvan --,\nsitte toisti Hester matalalla, päättäväisellä äänellä:\n\n-- Tahi hänen sieluansa.\n\nEi kukaan virkkanut mitään pieneen aikaan; sitte kysyi tohtori:\n\n-- Niinkö tekin ajattelette, Hannah?\n\n-- Niin, vastasi hän.\n\n-- Minä kysyn teiltä molemmilta: minkävuoksi?\n\n-- Senvuoksi, että on synti lausua sellaista valhetta ja _mitään_\nvalhetta, ja se voisi maksaa omien sielujemme autuuden -- niin, se\n_tekisi_ sen, jos kuolisimme ehtimättä katua.\n\n-- Kummallista... kummallista... se on vallan uskomatonta.\n\nSitte kysyi hän kopeasti:\n\n-- _Kannattaako_ sellaista sielua pelastaa?\n\nHän nousi ylös, mutisi ja purisi ja harppaili pitkin askelin ovelle.\nKynnyksellä pyörähti ympäri ja huusi tuikealla äänellä:\n\n-- Parantakaa itsenne! Jättäkää pikkumaiset ja jonninjoutavat\nja itsekkäät puuhanne kurjien pikkusielujenne pelastamiseksi ja\nhankkikaa itsellenne jotain tekemistä, mikä on edes jonkin arvoista!\n_Uhratkaa_ sielunne! Uhratkaa ne hyvän asian puolesta, ja mitä se\nteille tekee, jos te ne kadotatte? Parantakaa itsenne!\n\nNuo vanhat kunnon naiset istuivat herpautuneina, murtuneina,\nloukkaantuneina ja hautoivat harmiaan ja katkeruuttaan noiden\nsolvauksien johdosta. He olivat saaneet haavan sydämeensä, nuo vanhat\nnaisraukat, ja sanoivat, etteivät voi koskaan antaa noita loukkauksia\nanteeksi.\n\n-- Parantakaa itsenne!\n\nHe toistivat kerta kerran perästä noita sanoja vastenmielisesti.\n\n-- Parantaa itsemme ja opetella valehtelemaan!\n\nAika hiipi eteenpäin ja jonkun ajan kuluessa tapahtui heidän\nmielialassaan muutos. He olivat täyttäneet ihmisen ensimäisen\nvelvollisuuden -- ajatella omaa itseään, siksi kunnes se\najattelemisen aihe oli loppuun kulunut; sitte kykenee ihminen\nantautumaan pienempiin tehtäviin ja ajattelemaan muita ihmisiä. Se\nantaa aina -- usein terveellisen -- uuden suunnan mielialoille.\nKummankin vanhan tantin ajatukset kääntyivät takaisin heidän\nrakkaaseen sisarentyttäreensä ja siihen kauheaan tautiin, joka oli\nhänet vallannut; he unohtivat tuossa tuokiossa ne kolahdukset,\njoita heidän itserakkautensa oli saanut, ja heidän sydämissään\nheräsi harras halu mennä auttamaan kärsivää ja vahvistamaan häntä\nrakkaudellaan ja hoitamaan häntä ja työskentelemään heikoilla\nkäsillään parhaansa mukaan hänen puolestaan ja iloisina ja hempeinä\nkuluttamaan vanhat ruumisraukkansa noissa mieluisissa kärsimyksissä,\njos vaan voisivat saada siihen luvan.\n\n-- Ja sen me saamme! sanoi Hester kyynelten virratessa\npitkin poskipäitä. -- Ei ole olemassa meidän veroisiamme\nsairaanhoitajattaria, sillä ei löydy ketään, joka voisi kestää tämän\nsängyn vieressä, siksi kunnes hän menehtyisi ja kuolisi, ja sen me\ntekisimme, sen Jumala tietää.\n\n-- Amen, sanoi Hannah ja hymyili myöntävästi. Tohtori tuntee meidät\nja tietää, että emme enää ole tottelemattomia, eikä hän tule\nkutsumaan ketään muita hoitajattaria. Sitä ei hän uskalla!\n\n-- Eikö uskalla? sanoi Hester äreästi ja kuivasi kyyneleet\nsilmistään. -- Hän uskaltaa vaikka mitä tuo kristitty saatana! Mutta\nminä en haluaisi neuvoa häntä osottamaan uskallustaan tällä kertaa.\nNo niin... kun kaikki käy ympäri, on hän kuin onkin lahjakas ja\nviisas ja kiltti, eikä hänelle koskaan voisi, juolahtaa sellainen\najatus päähän. Jommankumman meistä on varmaankin tähän aikaan\npäivästä mentävä sairaan huoneeseen. Missä mahtaa lääkäri olla?\nMiks'ei hän tule ja sano meille?\n\nHe kuulivat hänen lähestyväin askeltensa äänen. Hän tuli sisään,\nistahti ja alkoi puhua.\n\n-- Margaret on sairas, sanoi hän. Hän nukkuu vielä, mutta herää pian:\nsilloin täytyy toisen teistä mennä hänen luokseen.\n\nHän ensin huononee ennenkuin tulee paremmaksi. Meidän täytyy pian\njärjestää yö- ja päivävartioiminen. Miten paljon voitte te ottaa\nsiitä osaksenne?\n\n-- Kaikki tyyni! huudahtivat molemmat naiset yhtähaavaa.\n\nTohtorin silmissä välähti ja hän sanoi painavasti:\n\n-- Te _olette_ todellakin juuri niitä oikeita, te vanhat\npyhäinjäännökset! Ja te _saatte_ tehdä niin paljon kuin voitte, sillä\nei löydy ketään tässä kaupungissa teidän vertaisianne sellaisissa\ntaivaallisissa laupeudentöissä, mutta te ette voi tehdä kaikkea ja\nolisi rikos antaa teidän sitä tehdäkään.\n\nNe olivat suuria arvolauseita, kultaisia arvolauseita, kun ne tulivat\nsellaisesta lähteestä, ja se tuullutti pois melkein kaiken harmin\nnoiden vanhojen kaksosten sydämistä.\n\n-- Teidän Tillynne ja minun vanha Nancyni saavat huolehtia lopusta\n-- ne ovat hyviä sairaanhoitajattaria molemmat, valkoisia sieluja\nmustien naamarien takana, valppaita, rakastavaisia, helliä --\njuuri sellaisia kuin sairaanhoitajattaren tulee olla! -- ja täysin\nkokeneita valehtelijoita jo pikku lapsesta saakka. -- Kuulkaa\nnyt, pitäkää tarkoin silmällä Heleneä; hän on sairas ja tulee yhä\nsairaammaksi.\n\nTantit näyttivät hämmästyneiltä ja epäluuloisilta ja Hester sanoi:\n\n-- Mitä se merkitsee? Tuskin on kulunut tuntia siitä kun te sanoitte,\nettä hän on terve kuin pähkinä:\n\nTohtori vastasi tyyneesti:\n\n-- Minä valehtelin.\n\nNaiset kääntyivät suuttuneina häneen päin ja Hannah sanoi:\n\n-- Miten voitte tehdä noin inhottavan tunnustuksen niin\nvälinpitämättömällä äänellä, kun kerran tiedätte, mikä mielipide\nmeillä on kaikellaisista...\n\n-- Vaiti! Te olette tyhmiä kuin kissat, te kumpikin, ettekä te tiedä\nmitä puhutte. Te olette niinkuin kaikki muutkin siveydensokot:\nte valehtelette aamusta iltaan, mutta syystä että te ette tee\nsitä suullanne, vaan ainoastaan valheellisilla silmillänne,\nvalheellisella äänellänne, petollisesti väritetyllä äänenpainollanne\nja harhaanjohtavilla eleillänne, kulette te kopeina nokka pystyssä\nja pöyhkeilette Jumalan ja ihmisten edessä olevanne hurskaita,\ntahrattomia totuudenpuhujia, joiden sielujen jääkellarissa valhe\npaleltuisi kuoliaaksi, jos se sinne tulisi! Miksi petätte itsenne\ntuolla tyhmällä väitteellänne, ettei ole olemassa muuta valhetta kuin\nse mikä lausutaan? Mitä erotusta on siinä, jos valehdellaan silmillä\ntahi suulla? Ei mitään; jos tahdotte ajatella silmänräpäyksen, niin\nnäette, että niin on asianlaita. Ei löydy ainoatakaan ihmisolentoa,\njoka ei laskettelisi koko joukon valheita jok'ainoa päivä elämänsä\naikana; ja te -- niin, te sanotte niitä kolmekymmentä tuhatta;\nja kuitenkin joudutte te kalmankalpean, tekopyhän kauhun valtaan\nsenjohdosta, että minä sanon hyvää tarkottavan, vaarattoman valheen\nlapselle suojellakseni häntä hänen mielikuvitukseltaan, joka voisi\nkiihottaa hänen verensä kuumeeseen tunnin kuluessa, jos vaan olisin\nniin välinpitämätön velvollisuudestani, että sallisin sen tapahtuvan.\nJa sen minä luultavasti tekisinkin, jos vaan ajattelisin oman sieluni\npelastamista niin epäkunniallisella keinolla.\n\nKas niin, puhelkaamme vaan. Menkäämme yksityisseikkoihin. Kun te\nolitte tuolla sairaan huoneessa ja teitte sen tyhmyyden, niin mitä te\nolisitte tehneet, jos olisitte tietäneet, että minä olin tulossa?\n\n-- No?\n\n-- Te olisitte luikkineet sieltä tiehenne ja vieneet Helenen\nmukananne -- eikö niin?\n\nTantit olivat vaiti.\n\n-- Miksi olisitte silloin hyörineet ja pyörineet?\n\n-- No?\n\n-- Estääksenne minua huomaamasta varomattomuuttanne, saattaaksenne\nminut uskomaan, että Margaretan kiihottunut tila oli johtunut jostain\nteille tuntemattomasta syystä. Suoraan sanoen: sanoaksenne minulle\nvalheen -- äänettömän valheen. Kenties vielä sellaisen, joka voisi\nolla vahingollinen.\n\nKaksoset punastuivat, mutta eivät virkkaneet mitään.\n\n-- Te ette sano ainoastaan lukemattomia äänettömiä valheita, vaan te\nlausutte valheita suullannekin -- te kumpikin.\n\n-- _Se_ ei ole totta!\n\n-- Se on totta. Mutta ainoastaan vaarattomia valheita. Te ette\najattelekaan lausua vahingollisia valheita. Tiedättekö, että se on jo\nmyönnytys -- ja tunnustus?\n\n-- Mitä tarkotatte?\n\n-- Se on tietämättään myöntämistä, että vaarattomat valheet eivät\nole rikoksellisia; se on tunnustamista, että te aina _teette_ tuon\nerotuksen. Esimerkiksi viime viikolla hylkäsitte te vanhan rouva\nFosterin tarjouksen tulla syömään päivällistä tuon sietämättömän\nHigbiesin kanssa -- kohteliaalla kortilla, jossa te lausuitte\nvalittavanne ja sanoitte olevanne hyvin pahoillanne sen vuoksi, että\nette voineet saapua. Se oli valhe. Ei koskaan ole sen selvempää\nvalhetta lausuttu. Kieltäkää sekin, Hester, niin lausutte uuden\nvalheen.\n\nHester vastasi pudistamalla päätänsä.\n\n-- Se ei riitä. Vastatkaa! Oliko se valhe vai ei?\n\nPuna levisi kummankin naisen kasvoille ja lyhyen sisällisen taistelun\njälkeen saivat he vaivoin tehdyksi synnintunnustuksensa:\n\n-- Se oli valhe.\n\n-- Hyvä, parannus alkaa; vielä voi teistä toivoa jotakin; te ette\ntahdo valehdella pelastaaksenne rakkaimman ystävänne sielun, mutta te\nlaskette kursailemattoman valheen säästääksenne itseänne sanomasta\nepämieluista totuutta.\n\nHän nousi ylös. Hester sanoi molempien puolesta kylmästi:\n\n-- Me olemme valehdelleet, sen me näemme; mutta se ei saa enää\nkoskaan tapahtua.\n\nValehteleminen on synti. Me emme enää koskaan lausu minkäänlaista\nvalhetta, emme edes kohteliaita tahi hyvää tarkoittavia valheita\nkenenkään surujen vuoksi, joita Jumala on hänen osakseen antanut.\n\n-- Oi, miten pian te tulettekaan lankeamaan, sillä se mitä nyt juuri\nsanoitte on valhe. Hyvästi! Parantakaa itsenne! Nyt on toisen teistä\nmentävä sairaan huoneeseen.\n\n\nIV.\n\nKaksitoista päivää perästäpäin.\n\nKauhea tauti piti vielä äitiä ja tytärtä kahleissaan. Kovin vähän\noli kummastakaan toivoa. Vanhat sisarukset näyttivät kalpeilta ja\nkuluneilta, mutta eivät tahtoneet jättää paikkaansa. Heidän sydämensä\noli pakahtumaisillaan, noiden raukkojen olentojen, mutta he olivat\nkestäviä ja voittamattomia. Kunakin näinä kahtenatoista päivänä oli\näiti kaivannut lastaan ja lapsi äitiään, mutta kumpikin tiesi, että\nheidän kaihoisat rukouksensa eivät auttaneet. Kun äidille sanottiin\n-- ensimäisenä päivänä -- että hänen tautinsa oli pilkkukuumetta,\nsäikähti hän ja kysyi, tarvitsiko pelätä sitä, että Helen olisi\nsaanut tartunnan edellisenä päivänä ollessaan sairaan huoneessa\ntunnustamassa. Hester sanoi hänelle, että tohtori oli moiselle\najatukselle ylenkatseellisesti murahtanut. Hester hämmentyi sen\nsanottuaan, vaikka se olikin totta, sillä hän ei uskonut lääkäriä;\nmutta kun hän näki äidin ihastuvan vastauksesta, väheni hänen\nomantunnonvaivansa -- seikka, mikä saattoi hänet häpeämään tuota\nepäsuoraa petosta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta\nei hävennyt niin paljon, että olisi katunut. Tästä hetkestä alkaen\ntajusi sairas, että hänen täytyi olla tyttärestään erillään, ja\nsanoi tahtovansa tyytyä tuohon eroon niin hyvin kuin voi, sillä hän\ntahtoi mieluummin kuolla, kuin saattaa lapsensa terveyden vaaroille\nalttiiksi. Saman päivän iltana sairastui Helen ja täytyi alistua\nvuoteenomaksi. Hänen tilansa tuli pahemmaksi yöllä. Aamulla kysyi\näiti hänestä:\n\n-- Onko hän vilkas?\n\nHester oli kylmä kuin jää; hän avasi suunsa, mutta ei saanut\nsanotuksi sanaakaan. Äiti virui vuoteellaan ja katseli häntä\nmiettien, uinaillen, odottaen; yhtäkkiä kalpeni hän ja huohotti:\n\n-- Oi, Jumalani, mitä se on? Onko hän sairas?\n\nTanttiparan sydänraiska kivettyi ja hän sanoi:\n\n-- Ei, ole huoletta; hän on terve.\n\nSairas nainen huudahti kiitollisena koko sydämestään:\n\n-- Kiitos, Jumala, noista kallisarvoisista sanoista! Suutele minua.\nMinä pyydän senvuoksi että sanoit nuo sanat!\n\nHester kertoi tämän tapauksen Hannahille, joka kuunteli sitä\ntuikeasti katsellen ja sanoi kylmästi:\n\n-- Sisko, se oli valhe.\n\nHesterin huulet venähtelivät; hän sanoi nyyhkyttäen:\n\n-- Oi, Hannah, se oli synti, mutta minä en voinut toisin tehdä; minä\nen voinut nähdä kauhun ja onnettomuuden ilmettä hänen kasvoillaan.\n\n-- Se on samantekevä. Se oli valhe. Jumala on rankaiseva sinua siitä.\n\n-- Kyllä, sen minä tiedän, huudahti Hester ja väänteli käsiään,\n-- mutta jos taaskin olisin samassa asemassa, en voisi menetellä\ntoisin... tiedän, että valehtelisin uudestaan.\n\n-- Ole minun sijastani Helenen luona aamupäivällä. Minä sanon itse\nhänen äidilleen, miten asiat oikeastaan ovat.\n\nHester syleili sisartaan, pyysi ja rukoili:\n\n-- Älä tee sitä, Hannah, oi älä tee sitä -- sinä surmaat hänet.\n\n-- Minä puhun kumminkin totta.\n\nTieto, joka hänen oli annettava äidille aamupäivällä, oli julma,\nja hän rohkaisi itseään tähän kokeeseen. Kun hän palasi takaisin,\nodotteli Hester eteisessä kalpeana ja vavisten. Hän kuiskasi:\n\n-- Oi kuule, miten otti toivoton äitiparka vastaan sen sanoman?\n\nHannah purskahti itkuun. Hän sanoi:\n\n-- Jumala antakoon minulle anteeksi, minä sanoin hänelle, että tyttö\non terve!\n\nHester sulki hänet syliinsä huudahtaen kiitollisena: Jumala\nsiunatkoon sinua, Hannah! ja purki tunteensa lukemattomiin\nylistyssanoihin.\n\nNyt tunsivat he molemmat voimainsa rajan ja alistuivat kohtaloonsa.\nHe luopuivat nöyrästi taistelusta ja mukautuivat hetken vaatimuksiin.\nHe lausuivat joka päivä aamuvalheensa ja tunnustivat syntinsä\nrukoillen; he eivät anoneet anteeksi, sillä he eivät olleet sen\narvoisia, mutta he tahtoivat vaan osottaa tuntevansa huonoutensa\neivätkä tahtoneet sitä puolustella tahi salata.\n\nJoka päivä, sill'aikaa kun talon kaunis, nuori epäjumala vaipui yhä\nsyvemmälle ja syvemmälle, kuvailivat murheelliset vanhat tantit\nHelenen hehkuvaa kukoistusta ja hänen nuorekasta kauneuttaan\nkalpealle äidille ja kärsivät niistä tuskista, joita äidin hurmaava\nilo ja kiitollisuus heille tuotti.\n\nEnsi päivinä, jolloin tyttönen vielä jaksoi pitää kynää kädessään,\nkirjotteli hän äidilleen pieniä, helliä rakkaudenkirjeitä, mutta ei\nmaininnut niissä sairaudestaan, ja äiti luki ne kerta kerran perästä,\nonnelliset silmänsä kiitollisia kyyneleitä tulvillaan. Hän suuteli\nniitä ja kätki ne tyynynsä alle kuin kalliit aarteet.\n\nTuli kuitenkin kerran päivä, jolloin kädestä oli kadonnut voima,\njolloin aivot eivät tehneet tehtäväänsä ja jolloin kieli sammalsi\nkäsittämättömiä sanoja. Se oli vaikea pulma tanttiraukoille. Ei\nollut enää äidille vietäviä rakkaudenkirjeitä. He eivät tienneet\nmitä tekisivät. Hester alotti hyvin harkitun ja uskottavan\nselityksensä, mutta unohti jotain ja hämmentyi; äidin kasvoilla alkoi\nensin leijailla epäluulo, sitte levottomuus. Hester huomasi sen,\ntajusi uhkaavan vaaran, alistui välttämättömyyden pakkoon, kokosi\npäättävästi kaikki voimansa ja tempasi voiton tappion avonaisesta\nkidasta. Hän sanoi tyynesti ja vakuuttavasti:\n\n-- Luulin sinun tulevan pahoillesi kuullessasi sen, mutta Helen on\nollut yötä Sloanen herraskartanossa. Siellä oli kutsut ja vaikkei\nhän halunnutkaan sinne mennä ja vaikka sinä olit sairas, kehotimme\nme häntä; onhan hän niin nuori ja tarvitsee viatonta huvia, ja me\nluulimme, että sinäkin sen hyväksyisit. Hän kirjottaa tietysti niin\npian kuin tulee takaisin.\n\n-- Te olette niin kilttejä, niin rakastettavia meitä kohtaan ja\nhuolehditte meistä niin hyvin! Ettäkö hyväksyisin? Voi, minä kiitän\nsinua kaikesta sydämestäni. Rakas pikku vankirukkani! Sano hänelle,\nettä minä tahdon hänen huvittelevan niin paljon kuin hän tahtoo --\nen tahtoisi kieltää häneltä vähintäkään siitä. Hänen tulee vaan olla\nterve, siinä kaikki mitä pyydän. Hänellä ei saa olla mitään vaivoja,\nsitä en minä jaksaisi kestää. Voi miten kiitollinen minä olen että\nhän säilyi tartunnalta -- ja vaarahan oli niin uhkaava, täti Hester!\nAjatteles niitä rakastettavia kasvoja raukeina ja kuumeen polttamina!\nEn voi sietää sellaista ajatustakaan. Suojelkaa hänen terveyttään!\nSuojelkaa hänen kukkeuttaan! Minusta tuntuu kuin näkisin hänet nyt,\nsen hennon olentoni, ja hänen suuret, siniset, vakavat silmänsä...\nniin herttaiset, oi, niin herttaiset ja lempeät ja ihastuttavat! Onko\nhän yhtä kaunis kuin ennenkin, rakas täti Hester?\n\n-- Oi, kauniimpi ja säteilevämpi ja ihastuttavampi kuin koskaan\nennen, jos sitä voi ajatella -- ja Hester kääntyi poispäin ja\npuuhaili lääkepullojen kanssa salatakseen häpeäänsä ja tuskaansa.\n\n\nV.\n\nHetken perästä puuhailivat tantit mitä vaikeimmassa ja\nmerkillisimmässä tehtävässä Helenen kamarissa. Kärsivällisesti ja\nvakavasti koettivat he kankeilla sormillaan väärentää vaadittua\nkorttia. Heidän yrityksensä meni myttyyn kerta toisensa perästä,\nmutta joka kerta sujui työ kuitenkin vähän paremmin kuin edellisellä.\nEi kukaan nähnyt, miten sydäntä-vihlovan, miten tuskallisen\nhumorillista koko tuo homma oli, itse eivät he sitä ymmärtäneet.\nUsein tipahteli heidän kyyneleitään kirjeelle ja ne turmelivat\nsen; väliin teki yksi ainoa väärin muovaeltu sana kirjeen liian\nuskalletuksi, vaikka sitä jossain muussa tapauksessa olisi voinutkin\nkoettaa; mutta viimein sai Hannah valmiiksi yhden, jonka käsiala\noli niin Helenen käsialan näköistä, ettei ennakkoluuloton silmä\nväärennystä huomaisi, ja se oli hyvin höystetty niillä lempilauseilla\nja hyväilynimityksillä, joita lapsi aina tavallisesti oli käyttänyt.\nHannah vei sen äidille, joka otti sen vastaan innostuneena, suuteli\nja hyväili sitä ja luki sen moneen kertaan ja viipyi tyytyväisenä\nvarsinkin viime sanoissa:\n\n\"Rakas mammaseni, jospa vaan voisin saada sinua nähdä ja suudella\nsinun silmiäsi ja tuntea käsivartesi ympärilläni! Olen kovin iloinen\nsiitä ettei soittoharjoitukseni sinua häiritse. Tule pian terveeksi!\nKaikki ovat kilttejä minua kohtaan, mutta minä tunnen olevani kovin\nyksin ilman sinua, rakas äiti.\"\n\n-- Lapsirukka, minä tiedän ihan tarkalleen miltä hänestä tuntuu. Hän\nei voi viihtyä oikein hyvin ilman minua, ja minä -- oi, minä elän\nhänen silmiensä loistossa! Sano hänelle että hän saa soittaa pianoa\nniin paljon kuin haluaa, ja -- täti Hannah, sano hänelle, etten minä\nvoi kuulla pianonsoittoa niin kaukaa, en edes hänen armasta ääntään,\nkun hän laulaa; jospa Jumala soisi, että voisin. Ei kukaan tiedä,\nmiten suloinen se ääni on minusta, ja ajattele, että senkin täytyy\nkerran vaieta! Mitä sinä itket?\n\n-- Senvuoksi vaan, että -- senvuoksi että se oli vaan muuan muisto.\nKun juuri läksin hänen luotaan, lauloi hän parast'aikaa \"Loch\nLomond'ia.\" Se on niin surullinen. Minua aina niin kovin liikuttaa,\nkun hän sitä laulaa.\n\n-- Niin minuakin. On niin liikuttavan kaunista, kun jokin lapsellinen\nsuru liikkuu hänen rinnassaan ja hän laulaa sen laulun. -- Täti\nHannah.\n\n-- No, rakas Margaret?\n\n-- Minä olen hyvin sairas. Väliin tuntuu minusta siltä, etten enää\nkoskaan saisi kuulla sitä armasta ääntä.\n\n-- Voi, älä sano niin, Margaret! Minä en voi sitä kestää!\n\nMargaret oli liikutettu ja levoton ja sanoi lempeästi:\n\n-- Vai niin -- vai niin -- anna panen käteni kaulaasi. Älä itke! Kas\nniin -- paina poskesi minun poskeeni. Ole levollinen. Minä tahdon\nelää. Minä tahdon elää, jos voin. Oi, mitä tekisikään hän ilman\nminua! Puhuuko hän usein minusta? Mutta minähän tiedän, että hän\ntekee niin.\n\n-- Voi, koko ajan -- koko ajan!\n\n-- Suloinen lapseni! Kirjottiko hän kirjeen heti kun oli tullut\nkotiin?\n\n-- Kirjotti -- ihan ensi silmänräpäyksessä. Hänellä ei ollut aikaa\nriisua edes päällysvaatteita yltään.\n\n-- Sen tiesin kyllä. Hän on niin kiihkeä ja raju hellyydessään.\nMinä tiesin sen jo ennenkuin kysyin, mutta tahdoin kuulla sen sinun\nsuustasi. Hemmoteltu vaimo tietää kyllä, että häntä rakastetaan,\nmutta hän tahtoo, että miehensä sanoo sen hänelle joka päivä, sillä\nhänelle on hupaista sitä kuulla. Tällä kertaa on hän kirjoittanut\nmusteella; se mitä hän kirjoittaa lyijykynällä voisi kulua pois ja\nminulle tulisi paha mieli. Ehdotitko sinä, että hän kirjottaisi\nmusteella?\n\n-- E... een... hän... se oli hänen oma keksintönsä!\n\nÄiti näytti erinomaisen onnelliselta ja sanoi:\n\n-- Minä toivoin, että sinä sanoisitkin noin. Ei ole olemassa\nrakastettavampaa ja armaampaa lasta. -- Täti Hannah?\n\n-- No?\n\n-- Mene sanomaan hänelle, että minä häntä alinomaa ajattelen ja\nihailen. Kas niin, nyt itket taaskin. Älä ole niin levoton minun\nvuokseni, rakas täti; en luule olevan vielä mitään vaaraa.\n\nEpätoivoinen sanansaattajatar poistui hyvästinsä lausuen ja vei\ntervehdyksen perille, mutta niiden saaja ei sitä tajunnut. Tyttö\npuheli yhä edelleenkin houreissaan; hän katseli tanttia kummastunein,\nkuumeesta hehkuvin silmin, joita tuskin enää olisi tuntenut hänen\nomikseen...\n\n-- Onko se... ei, ei se olekaan äiti. Tahdon, että hän tulee tänne?\nHän oli täällä juuri ihan äsken -- en huomannut, milloin hän meni\npois. Tuleeko hän takaisin? Tuleeko hän pian? Tuleeko hän juuri nyt?\nOn niin monta taloa... ja ne tukeuttavat minut... ja kaikki hyörii ja\npyörii ihan ympäri... Voi päätäni, päätäni!\n\nJa niin houraili hän yhä edelleen tuskissaan, joutui yhä\ntuskallisemmasta mielikuvasta toiseen ja huitoi käsillään väsyttävän\nlevottomuuden valtaamana.\n\nVanha Hannahparka kostutti hänen kuivia huuliaan ja hiveli varovasti\nhänen poltteista otsaansa, mutisi helliä ja sääliviä sanoja ja kiitti\nkaikkien Isää siitä, että äiti oli onnellinen eikä tiennyt mitään.\n\n\nVI.\n\nPäivä päivältä vaipui lapsi yhä lähemmäs hautaa ja joka päivä veivät\nsurevat vanhat hoitajattaret kultaisia kuulumisia hänen säteilevästä\nterveydestään ja rakastettavuudestaan onnelliselle äidille, jonka\nelämä lähestyi myöskin loppuaan. Ja joka päivä väärensivät he\nrakkautta uhkuvia ja iloisia kirjeitä, lapsen käsialan näköisiä,\nja heitä kalvoivat heidän omattuntonsa ja sydämensä vuosivat verta\nja he itkivät nähdessään kiitollisen äidin ahmimalla lukevan noita\nkirjeitä, niitä ihailevan ja kätkevän ne kuin parhaimmat aarteet,\npyhimmät kalleudet, sillä lapsensa käsi oli niitä koskettanut.\n\nViimeinkin tuli se avulias ystävä, joka antaa levon ja rauhan.\nKynttilät olivat sammumaisillaan. Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa\nvähä ennen päivänsarastusta hiipi himmeitä olentoja äänettöminä\nsalin halki, saapui Helenen huoneeseen ja ryhmittyi hänen sänkynsä\nympärille, sillä tuomio oli langennut ja he tiesivät... Kuoleva\ntyttö makasi silmät ummessa ja tajuttomana; peite nousi ja laski\nverkkaan hänen rintansa päällä, aivan kuin hänen henkensä olisi\nhäipymäisillään. Silloin tällöin katkesi hiljaisuuden huokaus tai\nvieno nyyhkytys. Kaikki ajattelivat samaa: miten surullista olikaan,\nettä hänen oli kuoltava noin, astuttava äärettömään pimeyteen ilman\nettä äitinsä oli auttamassa, vahvistamassa, siunaustaan antamassa.\n\nHelen liikahti; hänen kätensä hapuilivat ikäänkuin jotain etsiäkseen\n-- moneen tuntiin ei hän ollut enää mitään nähnyt. Loppu oli tullut;\nkaikki sen tiesivät. Rajusti nyyhkyttäen painoi Hester hänet\nrintaansa vasten ja huudahti:\n\n-- Voi lapseni rakkaani!\n\nYlenluonnollinen kajastus levisi kuolevan lapsen kasvoille, sillä\nhän otaksui tuon syleilyn tulevan toiselta taholta, ja hän rauhottui\nkuiskaten:\n\n-- Oi, äiti, minä olen niin onnellinen... kaipasin sinua niin\nkauvan... nyt voin kuolla.\n\n-- --\n\nKahden tunnin perästä vei Hester tervehdyksensä. Äiti kysyi: -- Miten\nvoi tyttöni?\n\n-- Hän voi hyvin.\n\n\nVII.\n\nValkosesta silkistä laitettu rusetti ja suruharsoja kiinnitettiin\ntalon portille, missä tuuli niitä heilutteli ja mistä ne veivät\nviestejä sattuneesta surusta. Päivällisaikaan loppuivat valmistukset\nja arkussaan makasi hempeä nuori olento. Hänen kasvoilleen oli\nlevinnyt hiljainen rauha. Kaksi surevaista seisoi arkun vieressä\nsuruun ja hartaudenharjotuksiin vaipuneina -- ne olivat Hannah ja\nmusta Tilly. Hester tuli ja värisi, sillä hän oli ankaran liikutuksen\nvallassa. Hän sanoi:\n\n-- Margaret haluaa kirjettä.\n\nHannah kalpeni. Hän ei ollut sitä ajatellut; hän oli luullut, että\nse kamala työ olisi jo lopussa. Mutta nyt hän ymmärsi, ettei niin\nvoinutkaan olla. Hetkisen seisoivat naiset ja katselivat toisiaan;\nsitte sanoi Hannah:\n\n-- Sitä ei voi auttaa... hänen täytyy se saada; muuten hän epäilee.\n\n-- Ja muuten hän arvaisi.\n\n-- Kyllä. Hänen sydämensä pakahtuisi.\n\nHän katseli kuolleen kasvoja ja silmänsä vettyivät.\n\n-- Minä kirjotan sen, sanoi hän.\n\nHester vei sen perille. Loppusanat kuuluivat:\n\n\"Rakas mammaseni, kallis armas äitini, me saamme taas pian olla\nyhdessä. Eikö se ole hauska uutinen? Ja se on tosi; kaikki sanovat,\nettä se on tosi.\"\n\nÄiti sanoi surumielisesti:\n\n-- Lapsiparka, miten kestää hän sen saatuaan tietää totuuden? Minä\nen enää koskaan saa nähdä häntä tässä elämässä. Se tuntuu niin\nraskaalta. Ei kai hän sitä epäile? Te kai pidätte huolen siitä ettei\nhän saa sitä tietää?\n\n-- Helen luulee, että sinä tulet pian terveeksi.\n\n-- Voi miten sinä olet hyvä ja älykäs, rakas täti Hester! Ei suinkaan\nkukaan, joka voisi tuoda tartunnan, tule hänen lähistölleen?\n\n-- Sehän olisi rikos.\n\n-- Mutta tehän _näette_ hänet?\n\n-- Kyllä -- matkan päästä.\n\n-- Se on hyvä. Toisiin en voisi luottaa, mutta te kaksi\nsuojelusenkeliä... te olette luotettavia kuin kulta. Toiset voisivat\nolla epärehellisiä ja monet voisivat salata minulta jotain ja\nvalehdella.\n\nHester loi katseensa alas ja hänen vanhat huulensa vapisivat.\n\n-- Salli että suutelen sinua hänen sijastaan, täti Hester; ja\nsittekun minä olen poissa ja vaara on ohi, voit painaa sen suutelon\nhänen rakkaille huulilleen ja sanoa, että se on hänen äidiltään ja\nettä se on hänen äitinsä koko murtunut sydän.\n\nTunnin kuluttua täytti Hester tuon pyynnön ja hänen kyyneleensä\nvaluivat virtanaan kuolleen kasvoille.\n\n\nVIII.\n\nUusi päivä sarasti ja valkeni ja levitti säteitään yli maan. Täti\nHannah toi rauhottavia tietoja menehtyneelle äidille ja hauskan\nkortin, jossa taaskin oli: \"Tarvitsemme vaan vähän aikaa odottaa,\nrakas äiti, sitte saamme taas olla yhdessä.\"\n\nTuuli toi mukanaan syviä, valittavia kirkonkellon ääniä.\n\n-- Ne soittavat kelloja, täti Hannah. Jokin sieluparka on päässyt\nrauhaan. Aivan niinkuin minäkin pian pääsen. Ette suinkaan salli että\nHelen milloinkaan minut unohtaa?\n\n-- Emme, Jumala tietää, ettei hän koskaan sitä tee!\n\n-- Etkö kuule kummallista melua, täti Hannah? Tuntuu siltä kuin\nkuuluisi monien askelten ääniä.\n\n-- Me toivoimme, ettet sinä sitä kuulisi, rakas Margaret. Olemme\nkutsuneet tänne muutamia vieraita... Helenen vuoksi, sen pikku\nvankiraukan. Saamme pian musiikkiakin -- ja siitä pitää hän\nsanomattoman paljon. Me arvelimme, ettei sinulla olisi ollut mitään\nsitä vastaan.\n\n-- Minullako vastaan --? Oi, ei, ei... sallikaa hänelle kaikki mitä\nsydämensä haluaa. Te olette kovin kilttejä häntä kohtaan ja myöskin\nminua kohtaan. Jumala siunatkoon teitä molempia aina!\n\nHetkisen perästä, vähän kuunneltuaan, lausui hän:\n\n-- Niin kaunista! Se on hänen harmoonionsa. Luuletteko, että hän\nsoittaa itse?\n\nHeikkoina, mutta rikkaina ja ylentävinä tulivat akordit hänen\nkorviinsa hiljaisen ilman halki.\n\n-- Oi, se on rakkaani soittoa, minä tunnen sen. Ne laulavat.\nOi -- sehän on virttä! Ja kaikkein hurskainta, liikuttavinta,\nlohduttavinta... Tuntuu kuin paratiisin portit avautuisivat\nminulle... Jospa voisin kuolla juuri nyt...\n\nHeikkoina ja kaukaisina kuuluivat virren sanat hiljaisuudesta:\n\n    Lähemmäksi, Jumalani,\n    Lähemmäksi sua,\n    Vaikka ois se ristinpuu,\n    Joka nostais mua...\n\nKun virsi oli loppunut, pääsi vielä yksi sielu lepoon, ja he, jotka\neläessään olivat erillään, yhtyivät kuollessaan. Sisarukset sanoivat\nsurren ja iloiten:\n\n-- Oli suuri siunaus, ettei hän milloinkaan saanut sitä tietää.\n\n\nIX.\n\nKeskiyön aikaan istuivat he yhdessä surren ja Herran enkeli ilmestyi\nheille yliluonnollisen hehkuvassa heijastuksessa ja puhui:\n\n-- Valehtelijoille on varattu paikka. Ne palavat helvetin tulessa\nijankaikkisesta ijankaikkiseen. Parantakaa itsenne!\n\nSurevaiset lankesivat polvilleen hänen eteensä ja vääntelivät käsiään\nja kumarsivat alas harmaat päänsä kunnioittaakseen häntä. Mutta\nheidän kielensä oli tarttunut kiinni heidän kitalakeensa ja he olivat\nmykkiä.\n\n-- Puhukaa! Että voisin viedä sananne taivaan tuomioistuimen eteen ja\ntuoda sitte kuultavaksenne tuomion, jota ei voida peruuttaa.\n\nSilloin painoivat he alas päänsä ja toinen heistä sanoi:\n\n-- Meidän syntimme on suuri ja me näännymme häpeästä, mutta\nainoastaan täydellinen ja rajaton katumus voi meidät puhdistaa. Me\nolemme ihmisraukkoja, jotka olemme oppineet tuntemaan inhimillisen\nheikkoutemme, ja me tiedämme, että jos vielä kerran joutuisimme\ntuohon vaikeaan asemaan niin sydämemme taaskin pettäisi ja me\ntekisimme syntiä niinkuin ennenkin. Vahvat voisivat kyllä voittaa ja\ntulla pelastetuiksi, mutta me olemme hukassa.\n\nHe nostivat rukoillen päänsä. Enkeli oli poissa. Heidän\nihmetellessään ja itkiessään tuli hän takaisin, kumartui vähän ja\nkuiskasi tuomion heidän korvaansa.\n\n\nX.\n\nOliko se taivas? Vaiko helvetti?\n\n\n\n\nKULLANKAIVAJA KERTOO\n\n\nKolmekymmentäviisi vuotta sitte olin etsimässä kultaa Stanislaus\npiirikunnassa. Kiertelin ylt'ympäri kuokka ja huuhdinastia kädessäni,\nhuuhdoin siellä ja täällä vähän malmirautaa ja odotin alati löytäväni\nkelpo aarteen, mutta en koskaan onnistunut. Se oli kaunista seutua,\ntuoksuavaa, metsäistä, ihanaa, ja oli aikoinaan ollut tiheästi\nasuttuakin, mutta nyt olivat ihmiset kadonneet ja tuo ihana paratiisi\noli erämaana. Ne olivat menneet matkoihinsa, kun malmikerrokset\nolivat pinnalta loppuneet. Muutamassa paikassa, jossa ennen oli\nollut pieni, vilkas kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen,\npalovakuutusyhtiöineen ja pormestareilleen ja raatimiehineen,\noli nyt ainoastaan laaja, smaragdinvihreä ruohokenttä, jossa ei\nnäkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että siellä koskaan olisi ollut\nihmiselämää. Se oli Tulltetowiin päin. Ympäristöllä, tomuisten teiden\nvarsilla näkyi siellä täällä mitä sievimpiä pikku huviloita, komeita\nja kodikkaita ja niin köynnöskasvien ja valkoruusujen peitossa,\nettei ovia eikä akkunoita voinut ollenkaan erottaa -- siitä huomasi\nniiden olevan hylättyjä koteja, jotka jo vuosia sitte oli jätetty\noman onnensa nojaan. Sen olivat tehneet perheet, joilla oli ollut\nainoastaan vastoinkäymisiä ja pettymyksiä ja jotka eivät voineet\nniitä myydä tahi edes lahjottaakaan. Siellä täällä, noin puolen\ntunnin matkan päässä toisistaan, tapasi yksinäisiä puuhökkeleitä\nkullanetsinnän ensimäisiltä ajoilta. Ne olivat kullankaivajain,\nhuvila-asukasten edeltäjäin, rakentamia. Hyvin harvoin tapasi noissa\nhökkeleissä asukkaita, ja jos niin sattui, niin voi olla aivan\nvarma siitä, että hökkelin omisti sama kullankaivaja, joka oli sen\naikoinaan rakentanut; ja varma sai olla eräästä toisestakin asiasta\n-- nimittäin siitä, että hän kerran oli ollut rikas ja tilaisuudessa\nmatkustamaan synnyinseuduilleen, mutta ei ollut sitä tehnyt;\nmyöhemmin oli hän hävittänyt omaisuutensa ja silloin harmissaan\npäättänyt katkasta kaiken yhteyden omaistensa ja ystäväinsä kanssa\nja olla siitälähin heille niinkuin kuollut. Yli koko Kalifornian oli\nsiihen aikaan tuollaisia \"eläviä kuolleita\" koko liuta siroteltu --\nvanhoja raukkoja, harmaahapsisia, jo nelikymmenvuotiaita, joiden\najatuksena oli pelkkä katumus ja kaipuu -- katumus hukkaan menneestä\nelämästä ja kaipaus päästä taistelusta rauhaan ja saada kaikesta\nsurkeudesta loppu.\n\nSe oli autio maa! Ei ääntäkään noilla ruoho- ja metsätasangoilla,\nainoastaan hyönteisten nukuttavaa surinaa; ei ihmisen eikä eläimen\nvarjoakaan; ei mitään, joka voisi vilkastuttaa ja tehdä elämän\niloiseksi. Kun senvuoksi lopultakin eräänä iltapäivänä sain nähdä\nihmisolennon, tunsin melkein kiitollisuutta rinnassani. Hän oli\nnoin neljänkymmenenviiden ikäinen mies ja hän seisoskeli tuollaisen\npienen, hauskan, ruusujen kaunistaman maalaistalon ympärillä, joista\njuuri olen puhunut. Mutta tämä talo ei näyttänyt hylätyltä; se näytti\nolevan asuttu ja hyvin hoidettu, samoinkuin talon edustalla oleva\nkenttäkin, joka oli laitettu puutarhaksi täynnänsä reheviä, hauskoja,\nlemuavia kukkia. Minua tietysti pyydettiin käymään sisään ja olemaan\nkuin kotonani -- se oli sen seudun tapa.\n\nOli hupaista saapua sellaiseen paikkaan viruttuaan yöt päivät\nkullankaivajain hökkeleissä -- likaisella lattialla, ilman sänkyjä,\nlautasia, tinapikareita, läskiä ja papuja ja mustaa kahvia ja ilman\nmitään muita koristeita kuin mitä sanomalehdistä leikatut, seinille\nnaulatut itämaiden sotakuvat tarjosivat. Siellä oli kaikki jäykkää,\nilotonta, onnettoman autiota, mutta tämä oli paikka, jossa näytti\nvoivan lepuuttaa väsynyttä silmää ja virkistyttää sitä edes luonnon\nnäkemisellä. Kun pitkän paastoamisen jälkeen tulee taideteoksen\neteen, vaikkapa halvan ja vaatimattomankin, niin huomaa, että silmä\non nähnyt nälkää ja nyt on saanut ravintonsa. En koskaan olisi\nvoinut luulla, että rasumatto tuntui minusta niin ylelliseltä tahi\nettä olisin tuntenut sellaista sielunrauhaa katsellessani tapetteja\nja kehyksisiä kivipiirroksia ja lamppumattoja ja windsorintuoleja\nja vernissoituja hyllyjä kirjoineen, vaaseineen ja näkinkenkineen,\nnoita lukemattomia naiskäden järjestelyn jälkiä, joita katselee\ntietämättään, mutta joita heti kaipaisi, ellei niitä olisi. Se\nihastus, jota sydämessäni tunsin, näkyi myös kasvoillani, mies\nhuomasi sen ja oli tyytyväinen, hän näki sen niin selvästi, että\nvastasi ikäänkuin tehtyyn kysymykseen:\n\n-- Kaikki on hänen työtään, sanoi hän. mielihyvällä, hän järjesteli\nkaikki itse, jok'ainoan esineen.\n\nMies katseli ihastuksella ympäri huonetta. Muuan sellainen\npehmeä, japanilainen vaate, jolla naiset huolellisesti koristavat\ntaulunkehysten yläosan, oli joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja\nkorjasi varovasti ja astui sitte pari askelta takaperin katsellakseen\nennenkuin uskoi sen olevan paikallaan. Lopuksi taputti hän sitä pari\nkertaa kädellään ja sanoi:\n\n-- Hän tekee aina näin. Ei voi ihan tarkalleen sanoa, mutta jotain\npuuttuu siksi kunnes se on tehty -- sen voi nähdä sitte itse, kun se\non laitettu, mutta se onkin kaikki mitä siitä tietää; siinä ei ole\nmitään varsinaista sääntöä. Se muistuttaa vähän niitä kahta pientä\nsuuteloa, joita äiti painaa lapsensa hiuksille, sitte kun on ne\nkammannut ja puhdistanut. Minä olen niin monta kertaa nähnyt hänen\njärjestelevän näitä esineitä, että voin sen tehdä aivan niinkuin\nhänkin, vaikken tiedäkään siihen mitään sääntöä. Mutta hän tietää\nsäännöt. Hän tietää minkätähden ja millä tavalla, mutta minä en tiedä\nminkätähden, tiedän ainoastaan millä tavalla.\n\nHän vei minut sänkykamariin saadakseni pestä käteni, sellaiseen\nsänkykamariin, jollaista en ollut nähnyt vuosikausiin: valkoset\npeitteet, valkoset tyynyt, matot lattialla, tapetit seinillä,\ntauluja, toalettipöytä peileineen ja neulatyynyineen, nurkassa\npesuastia vateineen ja kiinalaisine posliinikannuineen, saippuata\nposliinikupissa ja naulassa yli tusinan pyyhinliinoja -- liian\npuhtaita ja valkosia sille, joka ei ollut tottunut niitä käyttämään\ntuntematta loukkaavansa jotain. Minun katseeni puhui taas ja hän\nvastasi tyytyväisenä:\n\n-- Kaikki hänen käsialaansa, hän on tehnyt kaikki itse -- joka\nesineen. Täällä ei ole mitään, jota hän ei olisi koskettanut\nkädellään. Te kenties luulette -- mutta minä en sano niin paljon.\n\nMinä kuivailin nyt käsiäni ja katselin kaikkia huoneessa olevia\nesineitä, niinkuin aina tavallisesti tehdään sellaiseen paikkaan\nsaavuttua, missä kaikki hivelee silmää ja mieltä; ja minä tiesin --\nkuinka, enkö voisi sitä sanoa -- että siellä oli jotain, jota mies\nhalusi minun itseni huomaavan. Minä tiesin sen hyvin ja tiesin myös,\nettä hän koetti salaisilla viittauksilla ja silmäyksillä auttaa\nminua pääsemään jälille, niin että minä oikein ponnistelin osuakseni\noikeaan, sillä minä halusin tehdä hänen mielikseen. Minä epäonnistuin\nuseamman kerran, sen huomasin hänen kierosta katseestaan, vaikkei\nkukaan minulle sitä sanonut, mutta lopulta tiesin katselevani oikeata\nesinettä -- tiesin sen siitä ihastuksesta, minkä tuo katselemiseni\nhäneen vaikutti. Hän purskahti sydämelliseen nauruun, hieroi käsiään\nja huudahti:\n\n-- Aivan oikein! Te löysitte sen. Minä tiesin, että te sen\nlöytäisitte. Se on hänen kuvansa.\n\nMinä menin pienen saksanpähkinäisen konsoolin luo, joka oli\ntakaseinällä, ja silloin löysin jotain, jota en tähän saakka\nollut huomannut -- kehyksisen valokuvan. Ne olivat suloisimmat ja\nluullakseni kauneimmat tytönkasvot, joita koskaan olin nähnyt. Mies\nnautti minun ihastuneesta katseestani ja oli täysin tyytyväinen.\n\n-- Yhdeksäntoistavuotias viimeisenä syntymäpäivänään, sanoi hän\npannen kuvan paikoilleen, -- ja juuri sinä päivänä menimme me\nnaimisiin. Kun saatte hänet nähdä -- oi, odottakaahan, kun saatte\nhänet nähdä.\n\n-- Missä hän on? Koska hän tulee sisälle?\n\n-- Oi, hän on poissa nyt. Hän on matkustanut tervehtimään omaisiaan.\nHe asuvat noin neljän- tai viidenkymmenen peninkulman päässä täältä.\nTänään on kulunut neljätoista päivää siitä kun hän läksi.\n\n-- Milloin odotatte häntä takaisin?\n\nTänään on keskiviikko. Hän tulee takaisin lauvantai-iltana --\nyhdeksän aikaan, luulen minä.\n\nMinä tunsin katkeraa pettymystä.\n\n-- Sepä oli ikävää, sillä silloin olen minä poissa.\n\n-- Poissako? Eihän toki -- miksikä lähtisitte? Älkää tehkö sitä.\nSilloin tulisi hän pahoilleen.\n\nHän tulisi pahoilleen, tuo kaunis olento! Vaikka hän itse olisi\nlausunut minulle nuo sanat, eivät ne olisi tehneet minuun syvempää\nvaikutusta. Minä tunsin syvää, voimakasta kaipausta saada nähdä\nhänet, niin itsepäisen rukoilevaa kaipausta, että minua pelotti. Minä\nsanoin itselleni:\n\n-- Minun täytyy heti lähteä tästä paikasta sieluni rauhan tähden.\n\n-- Nähkääs, hän pitää paljon siitä, että ihmisiä saapuu tänne ja jää\nmeidän luoksemme -- henkilöitä, jotka tuntevat maailmaa ja voivat\npuhua -- sellaisia henkilöitä kuin te. Hän on siihen ihastunut, sillä\nhän tietää -- oi, hän tietää melkein kaikki itse ja voi puhua -- ei,\nniinkuin lintu visertää -- ja entä ne kirjat, joita hän lukee -- te\nhämmästyisitte. Älkää menkö; tässähän on jälellä vaan pari päivää ja\nhän olisi pahoillaan.\n\nMinä kuulin sanat, mutta sain niistä tuskin selvää, sillä niin olin\nvaipunut ajatuksiini ja mietiskelyyn. Hän poistui luotani, mutta\nminä en sitä huomannut. Hän tuli kuitenkin pian takaisin valokuva\nkädessään, asetti sen minun eteeni ja sanoi:\n\n-- Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten naamaa, että te olisitte\nvoinut jäädä tänne ja tavata häntä, mutta te ette tahtonut.\n\nTuon toisen katse teki tyhjäksi viisaan aikeeni. Minun tuli jäädä\nja alistua vaaralle alttiiksi. Sinä iltana polttelimme me piippua\nkaikessa rauhassa ja puhelimme kauvan kaikemmoisista asioista,\nmutta enimmän hänen vaimostaan; ja minulla ei tosiaankaan ollut\nollut niin hauskaa ja virkistävää hetkeä moniin aikoihin. Niin tuli\ntorstai ja kului hyvin pian. Hämärän tullen saapui taloon muuan\npitkä kullankaivaja, joka asui kolmen peninkulman päässä sieltä --\nhän oli yksi niitä harmahtavia ja väsähtäneitä --, ja tervehti meitä\nsydämellisesti vakavin ja valituin sanoin. Sitte hän virkkoi:\n\n-- Minä tulin vaan kysymään pikku rouvaa, milloin hän tulee kotia.\nOnko hän lähettänyt mitään tietoa?\n\n-- Onpa niinkin, kirjeen. Haluttaako teidän kuulla sitä, Tom?\n\n-- Kyllä, sitä toivon kyllä... ellei vaan teillä, Henry, ole mitään\nsitä vastaan.\n\nHenry otti kirjeen esille laukustaan ja sanoi, että hän jättäisi\nlukematta muutamat yksityiset sivuseikat, jollemme siitä pahastuisi;\nsitte luki hän kirjeen pääasiallisen sisällön -- se oli rakkautta\nuhkuva, maltillinen ja kauttaaltaan herttainen ja mukaansa tempaava\nkirje varustettuna jälkikirjotuksella, joka oli täynnä ystävällisiä\ntervehdyksiä Tomille ja Joelle ja Charleylle ja muille rakkaille\nystäville ja naapureille.\n\nKun hän oli lukenut loppuun, katsahti hän Tomiin ja huudahti:\n\n-- Ohoo, vai jo taaskin! Ottakaapas pois kätenne ja sallikaa minun\nkatsoa silmiinne. Noin te teette aina, kun minä luen häneltä saamaani\nkirjettä. Siitä minä kirjotan hänelle.\n\n-- Älkää, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä alan tulla vanhaksi,\nnähkääs, ja pieninkin pettymys saattaa minut itkemään. Minä luulin,\nettä hän olisi jo itsekin täällä, ja te olettekin saanut vaan kirjeen.\n\n-- No, kuka teille on sitä valehdellut? Minä luulin kaikkien\ntietävän, että hän ei tule ennenkuin lauvantaina.\n\n-- Lauvantaina! Aivan oikein, senhän minä tiesinkin, kun tarkemmin\nasiaa ajattelen. En tiedä, mikä minuun lie tullut viime aikoina.\nLuonnollisesti minä sen tiesin! Mehän odotamme häntä kaikki. Ei,\nmutta nyt täytyy minun mennä. Mutta kyllä minä sitte näytän itseni,\nkun hän tulee.\n\nJotenkin myöhään perjantaina iltapäivällä tuli muuan toinen harmaapää\nveteraani noin peninkulman päässä olevasta hökkelistään ja sanoi,\nettä pojat tahtoivat pitää vähän hauskaa lauvantai-iltana, jos Henry\nluulisi, ettei rouva olisi matkasta väsynyt.\n\n-- Väsynytkö? Hänkö väsynyt! Ei, kuulkaapas kummempaa! Te tiedätte\nkyllä, Joe, että hän voisi valvoa illat vaikka kuuden viikon ajan\nvoidakseen saattaa jollekin teistä iloa.\n\nKun Joe kuuli, että oli saapunut kirje, pyysi hän sitä luettavaksi,\nja saamansa sydämelliset tervehdykset veivät hänet ihan pois\nsuunniltaan; että jotain _sellaista_ voi tapahtua hänelle, että rouva\nmainitsi hänen nimensäkin!\n\n-- Herra Jumala, me kaipaamme häntä niin kovin paljon! sanoi hän.\n\nLauvantaina iltapäivällä huomasin katsovani kelloani jotenkin usein.\nHenry älysi sen ja sanoi kummastuneena:\n\n-- Ette suinkaan ajattele, että hän olisi täällä niin pian?\n\nMinä tunsin ujostuvani, mutta nauroin ja sanoin, että se oli\nminun tapani, kun jotain odottelin. Mutta hän ei näyttänyt oikein\ntyytyväiseltä ja siitä lähtien alkoi hän tulla levottomaksi. Neljä\nkertaa vei hän minut mukanaan erääseen paikkaan tiellä, josta oli\nlaaja näköala, ja siellä seisoi hän katsellen. Useamman kerran hän\nvirkkoi:\n\n-- Minä alan tulla levottomaksi, alan tulla oikein levottomaksi.\nTiedän kyllä, ettei hän voi saapua ennen kello yhdeksää, mutta\nkuitenkin tuntuu siltä kuin jokin koettaisi huomauttaa minulle, että\njotain on tapahtunut. Luuletteko, että mitään on tapahtunut?\n\nMinä aloin tulla vallan hämilleni hänen lapsellisuutensa johdosta ja\nviimein, kun hän vielä kerran toisti rukoilevan kysymyksensä, kadotin\nminä kärsivällisyyteni ja tiuskasin hänelle aikalailla. Se saattoi\nhänet aivan onnettomaksi ja sitte näytti hän niin murtuneelta ja\nnöyrältä, että minua harmitti osottamani tarpeeton julmuus. Tulin\nsenvuoksi iloiseksi, kun Charley, eräs toinen veteraani, saapui\ntaloon illemmällä ja katsahti Henryn huoneeseen kuullakseen kirjeestä\nja puhuakseen vastaanottovalmistuksista. Charley piti pitkän puheen\ntoisensa perästä ja koetti parastaan karkottaakseen ystävänsä\naavistuksia ja pelkoa.\n\n-- Ettäkö jotain olisi hänelle _tapahtunut?_ Ne ovat tyhjiä houreita,\nHenry. Hänelle ei tule mitään tapahtumaan, siihen nähden voitte olla\naivan tyyni. Mitä oli kirjeessä? Eikö siinä ollut, että hän voi\nhyvin? Ja eikö siinä ollut sitäkin, että hän olisi täällä yhdeksän\naikana? Oletteko koskaan nähneet, ettei hän olisi pitänyt sanaansa?\nEtte, sen tiedätte vallan hyvin. Älkää siis olko levoton, hän\n_tulee_, se on aivan varmaa, yhtä varmaa kuin että te elätte. Kas\nniin, tulkaa nyt alottamaan koristelemista; meillä ei ole enää kauvan\naikaa.\n\nPian saapuivat Tom ja Joe ja kaikki ryhtyivät koristelemaan taloa\nkukilla. Lähempänä yhdeksää sanoivat kullankaivajat, että koska\nheillä oli soittokoneensa mukanaan voisivat he kernaasti soittaa\njuuri nyt, sillä pian tulisi tyttöjä ja poikia kaipaamaan vanhaa\nkunniallista pyörintäänsä. Viulu, klarinetti ja vielä joku muu\nolivat soittokoneina. Kolmikko istuutui vierekkäin ja alkoi soittaa\nrämisevää tanssikappaletta, polkien tahtia karkeilla saappaillaan.\n\nKello oli jo lähes yhdeksän. Henry seisoi ovella katsellen pitkin\ntietä ja koko hänen ruumiinsa huojui tuskasta. Toiset olivat\npakottaneet hänet juomaan useamman kerran rouvan maljaa ja nyt huusi\nTom:\n\n-- Tulkaa tänne, joka mies! Vielä yksi lasi, niin hän on kotona!\n\nJoe toi laseja tarjottimella ja tarjosi seurueelle. Minä ojensin\nkäteni tarttuakseni erääseen pikariin, mutta Joe murahti puoliääneen:\n\n-- Antakaa sen olla! Ottakaa tuo toinen.\n\nJa minä tein niin. Henrylle tarjottiin viimeksi. Hän sai juuri\ntyhjennetyksi lasinsa, kun kello alkoi lyödä. Hän kuunteli loppuun\nsen lyönnit. Kasvonsa olivat käyneet yhä kalpeammiksi; sitte sanoi\nhän:\n\n-- Pojat, minä olen sairas levottomuuden vuoksi. Auttakaa minua --\nminä tahdon mennä levähtämään.\n\nKullankaivajat saattoivat hänet sohvalle. Hän kyyristyi kokoon jo\npuolinukuksissa ja sanoi kuin unissaan:\n\n-- Kuulinko kavionkopsetta? Ovatko lie tulleet?\n\nYksi veteraaneista sanoi aivan hänen korvaansa:\n\nJimmy Parrish saapui sanomaan, että juhla on lykätty, mutta että he\novat vähän matkan päässä tulossa. Rouvan hevonen ontuu, mutta hän on\nperillä puolen tunnin kuluttua.\n\n-- Oi, minä olen niin iloinen siitä ettei mitään ole tapahtunut...\n\nHän nukkui saatuaan tuskin nuo sanat sanotuksi. Muutamassa\nsilmänräpäyksessä riisuivat nuo reippaat miehet hänen vaatteensa ja\nkantoivat hänet sänkyyn siihen samaan makuuhuoneeseen, jossa minä\nolin pessyt käsiäni. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitte\nnäyttivät he tekevän poislähtöä, mutta minä sanoin:\n\n-- Olkaa hyviä ja älkää menkö, hyvät herrat. Rouva ei tunne minua,\nminä olen vieras.\n\n-- Rouvako? Ihmisparka, hän on ollut kuollut jo yhdeksäntoista vuotta.\n\n-- Kuollutko?\n\n-- Niin, tahi jotain pahempaa vielä. Hän meni tervehtimään\nsukulaisiaan puoli vuotta sen jälkeen kun olivat menneet naimisiin\nja kotimatkalla eräänä lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet\nvangiksi viiden peninkulman päässä täältä, eikä hänestä sen perästä\nole kuulunut mitään.\n\n-- Ja sitte tuli kai isäntä mielipuoleksi?\n\n-- Hän ei ole koskaan sen jälkeen ollut viisas. Mutta mielipuolisuus\nyltyy, kun se aika vuodesta lähenee. Silloin me alamme katsella\ntännepäin, kolme päivää ennen kuin rouvan muka pitäisi tulla,\nsaadaksemme hänet käsiimme ja kuullaksemme, onko hän saanut\nmitään viestiä rouvaltaan, ja lauvantaina saavumme tänne kaikki\nkoristelemaan taloa kukilla ja valmistamaan tanssia. Niin olemme\ntehneet joka vuosi yhdeksäntoista vuoden ajan. Ensimäisenä\nlauvantaina oli meitä kaksikymmentäseitsemän henkeä ja tyttöjä\nlisäksi; nyt on meitä ainoastaan kolme ja kaikki tytöt ovat poissa.\nMe annamme nukutusjuomaa, muuten tulisi hän raivoksi; sitte on hän\ntaas rauhallinen vuoden eteenpäin ja luulee vaimonsa olevan luonaan\naina kolmeen tai neljään viime päivään asti; silloin alkaa hän etsiä\nhäntä ja kaivaa esiin vanhan kirjeraukkansa ja me tulemme ja pyydämme\nhänen lukemaan sen. Herra Jumala, olihan rouva sellainen herttainen\nolento!\n\n\n\n\nKIVETTYNYT MIES\n\n\nKansa Nevadassa Kaliforniassa oli kuusikymmenluvulla aivan hurjana\nmerkillisten kivettymäin ja muiden luonnonihmeiden etsinnässä.\nTuskin ilmestyi sitä sanomalehteä, jossa ei olisi ollut selontekoa\nyhdestä tai useammasta tuontapaisesta löydöstä. Tämä into alkoi\njo tulla vähän naurettavaksi. Minä olin ihan uusi paikallislehden\ntoimittaja Virginia Cityssä ja tunsin velvollisuudekseni perinpohjin\nkarsia pois tuon yhä karttuvan paheen; meillähän on kaikilla silloin\ntällöin isällisen huolenpidon puuskia. Minä päätin musertaa tuon\nkivettymäintoilun hienolla, oikein hienolla pilalla. Mutta kenties se\noli liiankin hieno, sillä ei kukaan koskaan käsittänyt siinä piilevää\nsatiiria. Minun suunnitelmani perustui siihen, että olisi tehtävä\nmerkillinen löytö, nimittäin -- kivettynyt mies.\n\nMinulla oli ollut satunnainen riita herra Servallin, Humboldtin uuden\nrauhantuomarin ja ruumiintarkastusmiehen kanssa, ja minä ajattelin,\nettä samalla kertaa voisin antaa hänelle pienen näpäyksen ja tehdä\nhänet vähän naurettavaksi ja siten yhdistää hyödyllisen huvittavaan.\nMinä tein senvuoksi laajasti ja uskottavimpia yksityisseikkoja myöten\nselkoa kivettyneen ihmisen löydöstä Graveley Fordissa (täsmälleen\nsadankahdenkymmenen peninkulman päässä -- ja tie niskoille\nvaarallinen vuoristotie -- siitä paikasta, missä Servall asui);\nmiten seudun kaikki tiedemiehet olivat olleet löytöä tutkimassa (oli\ntunnettu asia, ettei siellä löytynyt elävää olentoa viidenkymmenen\npeninkulman alueella, lukuunottamatta muutamia nälistyneitä\nintiaaneja, muutamia raajarikkoisia heinäsirkkoja ja neljää viittä\nhiirihaukkaa, jotka olivat ilman ravintoa ja voimattomia pääsemään\nsieltä pois); miten kaikki nämä tiedemiehet selittivät, että tuo\nkivettynyt mies oli ollut täydellisessä kivettymisen tilassa enemmän\nkuin kymmenen miespolven ajan; senjälkeen kerroin varmuudella,\njonka olisi pitänyt levittää häpeän puna poskilleni, että heti kun\nherra Serval oli kuullut uutisen, kutsui hän kokoon juryn, nousi\naasinsa selkään ja läksi, virkavelvollisuudelleen uskollisena,\ntuolle vaivaloiselle viiden päivän matkalle alkaliraunioista,\nkoiruohopensastoista, hengenvaaroista ja uhkaavasta nälkäkuolemasta\nvälittämättä pitämään _ruumiintarkastuksen_ miehestä, joka oli\nollut kuolleena ja kivettyneenä enemmän kuin kolme sataa vuotta! Ja\nkun kerran olin päässyt vauhtiin, esitin samalla horjumattomalla\nvarmuudella, että vainaja oli juryn lausunnon mukaan kuollut\nilmanlaadun pitkällisestä vaikutuksesta. Tuo kiihotti vaan\nmielikuvituksen yhä vinhempaan lentoon ja minä kerroin, että jury\nkullankaivajille ominaisella ihmisrakkaudella kaivoi haudan ja\naikoi antaa kivettyneelle miehelle kristillisen hautauksen, kun he\nhuomasivat, että kalkkikivisakkaa oli miespolvien ajan tippunut\nsen kivilouhen päälle, jolla hän istui, ja että tuo sakka oli\nvalunut hänen alleen ja muurannut hänet vuoreen kiinni; että jyry\n(kaikki sen jäsenet olivat työmiehiä eräässä hopeakaivoksessa)\nhetkisen keskustelivat tuosta vaikeudesta ja sitte ottivat esille\nporan ja sytytyslangan ja ryhtyivät kaivamaan reikää hänen alleen,\n_räjäyttääkseen_ hänet irti kalliosta, kun herra Serval sillä\nhienotunteisuudella, joka on niin hänen luonteensa mukaista, kielsi\nheitä sitä tekemästä, huomauttaen, että sellainen teko olisi\npyhyydenloukkausta.\n\nAlusta loppuun oli kirjotus \"kivettyneestä miehestä\" sarja pelkkiä\nmahdottomuuksia, vaikka tarina kerrottiinkin kovalla, teeskennellyllä\nuskottavuudella, joka vaikutti itseenikin, vaikutti siinä määrässä,\nettä olin melkein uskoa omaa petostani. Mutta minulla ei tosiaankaan\nollut halua pettää ketään enkä edes luullut, että siitä seuraisi\nsellainen tulos. Minä luotin siihen, että kivettyneen miehen\n_istumistapa_ olisi saattanut yleisön ymmärtämään, että koko juttu\noli paljasta pilaa. Minä sotkin siihen kuitenkin innolla muita\nasioita, toivoen saada sen hämärämmäksi -- ja siksi se todella\ntulikin. Minä kuvailin hänen toisen jalkansa asentoa ja sanoin\nsitte, että hänen oikea peukalonsa oli painunut nenää vasten;\nsitte puhuin minä hänen toisesta jalastaan, pyörähdin takaisin ja\nsanoin, että oikean käden sormet olivat hajallaan; sitte puhuin minä\nhänen takaraivostaan ja kerroin senjälkeen, että vasen peukalo ja\noikea pikkusormi olivat koukussa; senperästä tein sivuharppauksen\ntarinoidakseni jostain muusta, mutta palasin taas vähitellen\ntakaisin ja huomautin, että vasemman käden sormet olivat hajallaan\nsamoinkuin oikean kädenkin. Mutta minä olin ollut liiaksi ovela.\nMinä sotkin sitä liian paljon ja koko kuvaus hänen asennostaan,\njoka olisi paljastanut kirjotuksen ilveellisen luonteen kokonaan,\nteki aivan päinvastaisen tuloksen kuin mitä sillä oli tarkotettu,\nsillä ei kukaan muu kuin minä koskaan huomannut eikä älynnyt, minkä\njohtopäätöksen voi tehdä tuon kivettyneen miehen käsien asennosta.\n\n[Laittakaapa, lukijat, kätenne edellä kuvailtuun asentoon, niin\nlöydätte arvotuksen avaimen! Suoment. huomautus.]\n\nSatiirina kivettymä-intoilijoita vastaan -- tai miksi heitä sitte\nkutsuin -- oli minun \"Kivettynyt mieheni\" täydellinen fiasko; sillä\nkaikki pitivät juttua totena ja minä huomasin hämmästyksekseni, miten\nmielikuvitukseni luoma olento, sen sijaan että se oli hävittänyt\npois ja tehnyt naurunalaiseksi koko ihme-esineiden touhun, ihan\nhäikäilemättä sai ensimäisen sijan niiden todellisten ihmeiden\njoukossa, joita Nevadastamme oli tavattu. Minä olin niin pettynyt\nsuunnitelmani kummallisesta myttyynmenemisestä, että aluksi suutuin\nenkä mielelläni ajatellut koko asiaa, mutta vähitellen, kun alkoi\nsaapua toisia lehtiä, joissa kivettynyttä miestä kuvailtiin ja\nmitään epäilemättä ylisteltiin, aloin tuntea salaista, lohduttavaa\ntyydytystä; ja kun huhu tuosta miehestä levisi yhä laajempiin\npiireihin ja minä sanomalehdistä näin, että se yhtämittaa ja\nvastustamattomalla voimalla riensi mantereelta mantereelle\nvaltakunnasta valtakuntaan, maasta maahan, kunnes se oli kiertänyt\nmaapallon ympäri ja pysähtynyt ylevänä ja kieltämättömänä totuutena\nylen vakavaan lontoolaiseen _Lancet_ nimiseen aikakauskirjaan,\noli minun maljani täysi ja minä olin iloinen siitä että olin\nsaanut sen aikaan. Noin yhdentoistakuukauden ajan, ellen väärin\nmuista, oli herra Servallin postilaukussa joka päivä puolen\npuutaa kaiken mailman sanomalehtiä, jotka sisälsivät viirulla\nmerkittyjä kirjotuksia kivettyneestä miehestä. Minä lähettelin\nniitä hänelle. Tein sen ilkeydestä, en pilan vuoksi. Hän heitti ne\ntakapihalle ja kiroili ja joka päivä näiden kuukausien kuluessa tuli\nkaivostyömiehiä, hänen valitsijoitaan (sillä kullankaivajat eivät\njätä koskaan kujeilemistaan jonkun henkilön kanssa alkuun päästyään)\nhänen luokseen kysymään häneltä, mistä he saisivat käsiinsä\nsanomalehden, jossa olisi jotain kivettyneestä miehestä. Hän olisi\nvoinut varustaa koko maanosan sellaisilla lehdillä. Minä vihasin\nServallia siihen aikaan ja kaikki tuo oli kuin palsamia ja nautintoa\nminulle. En olisi koskaan voinut saada hänestä todellisemmin iloita\nkuin ehkä ottamalla hänet hengiltä.\n\n\n\n\nMITÄ ON OLLA SANOMALEHTIMIEHENÄ TENNESSEESSÄ\n\n\nEräs lääkäri sanoi minulle, että eteläinen ilmanala vaikuttaisi\nedullisesti minun terveyteeni, ja minä matkustin senvuoksi\nTennesseehen ja sain aputoimittajan paikan _Johnson Covnty'n_\nomistamassa _Sotahuudossa_. Kun tulin toimitukseen ryhtyäkseni uuteen\nvirkaani, lekotteli päätoimittaja kolmijalkaisessa tuolissa jalat\nedessään olevalla kuusisella pöydällä. Huoneessa oli toinenkin pöytä\nja särkynyt tuoli ja ne kumpikin olivat puolittain hautautuneet\nsanomalehtien ja lehtileikkausten ja käsikirjotuspinkkojen alle.\nSiellä oli vielä sannoitettu puulaatikko täynnä sikarinpätkiä ja\nsylettyjä tupakkimällejä; olipa huoneessa uunikin, jonka luukku\nriippui vaan yhdestä ylimäisestä saranastaan. Päätoimittajalla oli\nyllään pitkä musta takki ja jalassaan valkoset palttinahousut.\nSaappaansa olivat sirot ja hyvin kiillotetut. Hänellä oli kurttuinen\npaita päällään, iso sinettisormus sormessaan, kaulassaan pystykaulus\nvanhentunutta kuosia ja rintataskussaan ruudukas nenäliina, jonka\npäät riippua lerpottivat ulkona. Puku oli ollut muodissa vuonna 1848.\nHän poltteli sikaria ja mietti jotain sanasutkausta ja kynsiessään\npäätään oli hän sotkenut hiuksensa pörröisiksi. Hänen silmänsä\nmulkoilivat ihan pelottavasti ja minä tein sen johtopäätöksen, että\nhän parastaikaa keitti kokoon tavallista tuimempaa pääkirjotusta! Hän\npyysi minun silmäilemään toisia lehtiä ja kirjottamaan \"Tähkäpäitä\nTennesseen lehdistä\" ja siihen artikkeliin sovittamaan kaiken sen\nmikä niissä oli ottamisen arvoista.\n\nMinä kirjoitin seuraavasti:\n\n\"_Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä_.\n\n\"Kaksi kertaa viikossa ilmestyvän _Maanjäristyksen_ toimitus on\nnähtävästi saanut väärinkäsityksen mitä tulee Ballyhack-rautatiehen.\nYhtiön tarkotus ei ole mennä Buzzardvillen nenän ohitse, se\npäinvastoin pitää tuota paikkaa mitä tärkeimpänä radalla eikä sillä\nniinollen ole aikomus sitä syrjäyttää. _Maanjäristyksen_ toimitus\nluonnollisesti mielihyvällä ottaa vastaan tämän oikaisun.\n\n\"John V. Blosson, Higginsvillen äänenkannattajan _Vapauden ukonnuolen_\nansiokas toimittaja saapui kaupunkiimme eilen. Hän asuu Van Burenin\nhotellissa.\n\n\"Olemme huomanneet, että arvoisa aikalaisemme, Springin _Aamunparku_,\non sattunut erehtymään otaksuessaan, ettei Van Vertenin vaali vielä\nole täydellinen tosiasia, mutta hän on jo varmaankin huomannut\nerehdyksensä ennekuin tämä saapuu hänen käsiinsä. Hän on nähtävästi\njohtunut harhaan epätäydellisen vaalireferaatin vuoksi.\n\n\"Meitä ilahuttaa kuulla, että Blathersvillen kaupunki koettaa hieroa\nsopimusta erään newyorkilaisen herran kanssa sen miltei ilman\nliikettä olevien katujen laskemisesta Nicholsonin betonilla. Mutta\nsellaista toivoa on vaikea saada toteutetuksi sen perästä kun Memphis\nnarrasi muutamain newyorkilaisten tekemään samallaisen työn eikä\nsitte tahtonut maksaa. _Eläköönhuuto_ puuhailee kuitenkin taitavasti\nsen toimenpiteen puolesta ja näyttää lopuksi toivovan menestystä.\n\n\"Ikävällä kuulemme, että eversti Bascom, _Vapauden kuolinhuokauksen_\npäätoimittaja, kaatui kadulla joku ilta sitten ja taittoi jalkansa.\nHän on viime aikoina ollut heikko ylenmääräisistä ponnistuksista ja\nlevottomuudesta perheessään sattuneen sairauden takia, ja otaksutaan\nhänen pyörtyneen syystä että rasitti itseään kävelemällä liian paljon\nauringonpaisteessa\".\n\nMinä jätin käsikirjotuksen päätoimittajalle, hänen joko\nhyväksyttäväkseen, korjattavakseen tahi revittäväkseen. Hän vilkasi\nsiihen ja kasvonsa synkistyivät. Hän silmäili sen läpi ja kasvonsa\ntulivat uhkaaviksi. Saattoi helposti huomata, että jotain oli\nhullusti. Nyt hyökkäsi hän ylös ja sanoi:\n\n-- Tuli ja leimaus! Luuletteko, että minä aijon puhua noista\neläimistä tähän äänilajiin. Arveletteko että minun tilaajani pitävät\ntuollaisesta maitovellistä? Antakaa minulle kynä!\n\nEn koskaan ole nähnyt kynän niin säälimättömästi karsivan ja\nkorjailevan toisen verbejä ja adjektiiveja. Hänen päästessään\nvauhtiin ampui häntä joku avonaisesta akkunasta ja himmensi\nsopusointuisuutta hänen korvissaan.\n\n-- Ahaa, sanoi hän, se on Smithin lurjus _Viisaudentulivuoresta_ --\nhäntä minä odotin jo eilen.\n\nJa hän tempasi revolverin vyöstään ja ampui. Smith kaatui; kuula oli\nsattunut pohkeeseen. Laukaus johti väärään Smithin oman tähtäyksen,\nsillä hän aikoi juuri laukaista toisen kerran, ja hän haavotti\ntuntematonta. Se olin minä. Minulta ammuttiin ainoastaan yksi sormi.\n\nSitte jatkoi päätoimittaja pyyhkimistään ja lisäilemistään. Juuri kun\nhän oli lopettanut korjailemisen, tuli käsipommi alas uuninpiipusta\nja räjäytti tuhansiksi palasiksi koko uunin. Se ei kuitenkaan saanut\naikaan mitään muuta vahinkoa kuin että muuan uuninsirpale katkasi\nminulta pari hammasta.\n\n-- Tuo uuni on nyt vallan kelvoton, sanoi päätoimittaja.\n\nMinä sanoin, että hän oli oikeassa.\n\n-- No, se on samantekevä -- sitä ei tarvita tällaisella ilmalla. Minä\ntunnen miehen, joka sen teon teki ja kuittaan sen kyllä hänelle. Kas\nniin, _näin_ on kirjotettava sellaisesta aineesta...\n\nMinä otin käsikirjotuksen. Se oli niin tuhrittu, pyyhitty ja\nkorjailtu, ettei sen äiti olisi tuntenut sitä omaksi lapsekseen, jos\nsillä äitiä olisi ollut. Nyt kuului se näin:\n\n\"_Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä_.\"\n\nKaksi kertaa viikossa ilmestyvän _Maanjäristyksen_ piiskatut\nvalehtelijat koettavat selvästi vieläkin syöttää jalolle ja\nritarilliselle kansalle halpamaisia ja kurjia valheitaan\nyhdeksännentoista vuosisadan kunniakkaimpaan yritykseen,\nBallyhack-rautatiehen nähden. Keksintö, että se aikoisi mennä\nBuzzardvillen nenän ohi, on syntynyt heidän omissa siivottomissa\naivoissaan -- tai paremmin sanoen siinä ravassa, jota _he_ pitävät\naivoinaan. He menettelevät viisaammin nielemällä tämän valheen, jos\ntahtovat pelastaa haisevat matelijarunkonsa hyvin ansaitusta kylvystä.\n\nSe aasi Blossom _Vapauden ukonnuolesta_ on taaskin täällä ja oleksii\nkuokkavieraana Van Burenin hotellissa.\n\nOlemme kuulleet, että Mud Springin _Aamunparun_ patajuoppo rantajätkä\ntavallisuuden mukaan valehdellen on levittänyt huhun, ettei Van\nWerter olisi valittu. Sanomalehdistön jumalallinen tehtävä on\nlevittää totuutta ja karsia hairahduksia, kasvattaa sievistää\nja kohottaa julkisen moraalin ja säädyllisyyden ääntä ja tehdä\nkaikki ihmiset ystävällisemmiksi, siveämmiksi, armeliaisemmiksi\nja kaikin puolin paremmiksi ja hurskaammiksi ja onnellisemmiksi;\nmutta kuitenkin halventaa tämä kurja, tämä musta sielu, edelleenkin\nkorkeata kutsumustaan valehtelemalla, panettelemalla kunniaa\nloukkaamalla ja menettelemällä alentavan yksinkertaisesti.\n\nBlathersville katuaa Nicholsonin betonia -- se tahtoo saada\nyhden vankilan ja vaivaistalon entisten lisäksi. Ajatellappa\nbetonikatuja kaupungissa, joissa on ainoastaan yksi hevonen, kaksi\npuuvillanpuhdistuslaitosta ja yksi paja... entä sitte sellainen\nsinappilaastari sanomalehdeksi kuin on _Eläköönhuuto_; Silloin on\nparempi lainata betonia Memphistä, joka niin halvalla on saanut sitä\ntavaraa. Ryömivä itikka Buchner, joka julkaisee _Eläköönhuutoa_,\nmääkii siitä asiasta tavalliseen tyhmyrintapaansa ja luulee puhuvansa\nkuin viisas ihminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Niin, _tuolla tavalla_ on kirjotettava -- pistettävä joukkoon\npippuria ja käytävä suoraan asiaan. Minä saan pahoinvoinnin\nmaitovellikirjotuksista.\n\nSamassa lensi tiilikivi akkunasta sisään kamalalla ryskeellä ja minä\nsain kunnon täräyksen selkääni. Minä vetäysin syrjään -- se alkoi\ntuntua minusta viisaammalta.\n\nPäätoimittaja sanoi:\n\n-- Se oli nähtävästi eversti. Olen odottanut häntä kaksi päivää. Nyt\ntulee hän varmaankin pian.\n\nHän oli oikeassa. Eversti näyttäytyi samassa ovella revolveri\nkädessään.\n\nHän sanoi:\n\n-- Hyvä herra, onko minulla kunnia puhua sen pelkurin kanssa, joka\njulkaisee tätä roskalehteä?\n\n-- Kyllä, herrani. Olkaa hyvä ja istukaa, mutta varokaa tuolia, sillä\nsiitä on yksi jalka poikki. Minulla kai on kunnia puhua sen mylvivän\nlurjuksen, eversti Blatherskite Tecumsehin kanssa?\n\n-- Kyllä minä olen se. Minulla on pieni asia selvittämättä kanssanne.\nJos teillä on siihen tilaisuus, niin voimme alkaa.\n\n-- Minun täytyy lopettaa artikkeli \"ilahduttavasta edistyksestä\nAmerikan moraalisessa ja tiedollisessa kehityksessä\", mutta siellä ei\nole niin kiire. Alottakaa.\n\nMolemmat pistoolit pamahtivat yht'aikaa. Päätoimittajalta hipasi\neverstin kuula hiukan hiuksia ja upposi sitte minun reisilihaksiini.\nToimittajan kuula nipisti vähän everstin vasenta olkaa. He ampuivat\nuudestaan. Tällä kertaa ampuivat he kumpikin harhaan, mutta minä sain\nkuitenkin osani, nimittäin kuulan käsivarteeni. Kolmannella kerralla\nhaavottuivat kumpikin lievästi ja toinen kuula tasotteli minun\nrystyitäni. Sitte sanoin minä, että katsoin parhaaksi mennä hieman\nkävelemään, koska tämä oli yksityinen keskustelu ja minusta tuntui\ntunkeilevalta viipyä kauvemmin läsnä. Mutta herrat pyysivät minun\nistumaan tuolillani ja vakuuttivat, etten minä ollenkaan ollut heidän\ntiellään. Minulla oli ollut toinen käsitys tähän asti...\n\nSenjälkeen puhelivat he hetkisen vaaleista ja vuodentulontoiveista ja\nminä aloin sitoa haavojani. Mutta nyt he alkoivat ampua yhtäpainoa,\nja jok'ainoa kuula sattui -- mutta saanen kenties huomauttaa, että\nkuudesta kuulasta tuli viisi minun osalleni. Seitsemäs haavotti\neverstiä hengenvaarallisesti ja hän huomautti leikillisesti,\nettä hänen täytyi nyt sanoa hyvästit, sillä hänellä oli asioita\ntoimitettavana kaupungilla. Sitte kysyi hän, missä hautausurakoitsija\nasui, ja meni tiehensä.\n\nPäätoimittaja kääntyi minun puoleeni ja sanoi:\n\n-- Odotan vieraita päivälliselle ja minun täytyy laittautua kuntoon.\nTahdotte olla ystävällinen ja lukea korehtuurin ja ottaa vastaan ne\nhenkilöt, jotka tänne mahdollisesti saapuvat.\n\nMinua vähän pöyristytti ajatellessani vieraiden vastaanottamista,\nmutta pääni oli vielä niin sekasin pamauksista, jotka yhä soivat\nkorvissani, etten voinut mitään vastata.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Jones tulee kello kolme -- antakaa hänelle selkään. Gillespie\ntulee ehkä ennemmin -- heittäkää hänet ulos akkunasta. Ferguson\nsaapuu neljän seudussa -- tappakaa hänet. Siinä kaikki, mitä meille\non tänäpäivänä tekemistä. Jos teillä on aikaa, niin kirjottakaa\nsointuva artikkeli poliiseista -- ja antakaa ylikomisariukselle hänen\nlämmin annoksensa. Nahkapiiska on pöydällä, aseita on laatikossa --\nampumatarpeita tuolla nurkassa -- liinannukkia ja siteitä noissa\nlaatikoissa. Jos jotain ikävyyksiä sattuu, menkää välskäri Lancet'in\nluo, joka asuu rappua alempana. Hän ilmoittaa lehdessämme -- hän\nkorvaa ilmotusmaksut työllään.\n\nHän meni. Minä värisin. Kolmen tunnin kuluttua olin kulkenut\nniin kauheitten vaarojen halki, että olin kadottanut kaiken\nmielentyyneyteni ja iloni. Gillespie oli tullut ja heittänyt _minut_\nulos akkunasta. Jones saapui täsmälleen, ja kun minä tartuin\npiiskaan antaakseni hänelle selkään, olikin se hän, joka antoi\nselkäsaunan, enkä minä. Keskustellessani muutaman tuntemattoman\nherran kanssa, jota ei oltu merkitty päiväjärjestykseeni, olin\nmenettänyt päänahkani. Muuan toinen vieras, nimeltään Thompson, ei\njättänyt minusta muuta jälelle kuin kasan sotkettuja ryysyjä. Ja\nlopuksi pakenin minä erääseen nurkkaan hurjan joukkueen ahdistamana,\njossa oli toimittajia, ammattipelaajia, politikoitsijoita ja\nhurjistelijoita ja jotka kirkuivat ja kiroilivat ja heiluttivat\naseitaan minun pääni päällä, kunnes teräs jo salamoi silmissäni.\nSilloin juuri aijoin sanoa itseni irti sanomalehdestä, kun\npäätoimittaja saapui samassa, mukanaan joukko hurmaantuneita ja\ninnokkaita ystäviä. Nyt alkoi niin hurja mellakka, semmoinen\nverilöyly, ettei mikään inhimillinen kynä voi sitä kuvailla, ei\nteräksenkään. Ihmisiä ammuttiin, hakattiin säpäleiksi, silvottiin,\nräjäytettiin ilmaan, heitettiin ulos akkunasta. Seurasi synkkä\nkiroustulva, joka muistutti sekavaa ja hurjaa sotatanssia, sitte\nistuimme verentahraama toimittaja ja minä kahdenkesken ja katselimme\nverisiä jätteitä, joita virui siellä täällä ympäri lattiaa.\n\nHän sanoi:\n\n-- Te tulette pitämään tästä toimesta, kun totutte siihen.\n\nMinä sanoin:\n\n-- Te kai suonette minulle vikani anteeksi, kenties tulen jonkun\naikaa kirjoittamaan teidän makunne mukaan; kunhan vaan opin vähän\nkieltä ja saan hieman kokemusta, niin luulen varmasti, että voin sen\ntehdä. Mutta sanoakseni totuuden on tuollaisella suorasukaisella\nkielellä myöskin haittansa ja rahvas tahtoo niin mielellään päästä\nerilleen yhdestä. Sen näette itsekin. Voimakas kirjoitustapa on\nkyllä omiansa innostamaan yleisöä, mutta minä en halua tulla niin\nhuomatuksi, kuin mikä siitä on seurauksena. Minä en voi kirjottaa\nlevollisena, jos minua häiritään niin paljon kuin tänään. Minä\npidän jotenkin paljon tästä toimesta, mutta minä en pidä siitä että\ntoimekseni jätetään vieraiden vastaanottaminen. Mitä täällä olen\nnähnyt ja kokenut, on jotain aivan uutta, ja minun täytyy myöntää,\nettä se on tavallaan huvittavaakin, mutta se ei ole tullut jaetuksi\noikeudenmukaisesti meidän kesken. Eräs herra ampuu teitä akkunasta ja\nhaavoittaa _minua_; pommi tulee alas uuninpiipusta teitä tapaamaan\nja lennättää uuninluukun _minun_ kasvoilleni; muuan ystävä katsahtaa\nsisälle vaihtaakseen kohteliaisuuksia teidän kanssanne ja ampuu\nminut täyteen kuulia, niin ettei nahkani ole enää sopusoinnussa\nperiaatteitteni kanssa; te menette syömään päivällistä ja Jones\ntulee nahkapiiskoineen; Gillespie heittää minut ulos akkunasta,\nThompson repii siekaleiksi kaikki vaatteeni ja muuan aivan tuntematon\nihminen kiskoo minua tukasta aivan kursailematta, niinkuin olisimme\nvanhoja tuttuja; ja ennenkuin viisi minuuttia on ehtinyt kulua\nsaapuvat seudun kaikki rosvot täysissä sotatamineissa ja säikäyttävät\ntomahavkoillaan senkin lopun mitä minusta enää oli jälellä. Kun\nkaikki nämä lasketaan yhteen, niin enpä totisesti ole koskaan vielä\nelänyt niin vilkasta päivää kuin tänään. En, mutta minä pidän\nteistä ja minä pidän teidän tyynestä, kursailemattomasta tavastanne\nselitellä asioita ja tapahtumia vieraillenne, mutta niinkuin näette,\nen minä ole siihen tottunut. Etelämaalaisten sydämet ovat syttyviä,\netelämaalaisten vierasvaraisuus on liian hurja outoja kohtaan. Ne\nrivit, jotka minä tänään kirjoitin ja joiden kylmään sisältöön\nmestarinkäsi valoi Tennesseen sanomalehdistön tulista henkeä,\nsynnyttävät kyllä vielä uuden ampiaispesän. Koko tuo toimittajaliuta\non tuleva tänne -- ja ne tulevat päälle päätteeksi nälkäisinä ja\ntahtovat jonkin aamiaisekseen. Minun täytyy sanoa teille jäähyväiset.\nMinä kieltäydyn olemasta mukana niissä kesteissä. Minä matkustin\ntänne etelään terveyteni takia, nyt matkustan takaisin samasta syystä\nja aivan heti. Olla sanomalehtimiehenä Tennesseessä on minusta liian\nhermostuttavaa.\n\nJonkajälkeen me erosimme, tuntien kaipausta molemmin puolin, ja minä\nkirjotutin itseni muutamaan sairashuoneeseen.\n\n\n\n\nIHMISSYÖJÄ\n\n\nMinä matkustin äskettäin eräänä päivänä St. Louis'iin, ja matkalla\nlänteenpäin, muutettuani junaa Terr--e Hautessa, Indianassa, astui\nmuuan neli- tahi viisikymmenvuotias, lempeä ja hyväntahtoisen\nnäköinen herra eräällä väliasemalla vaunuun ja istuutui minun\nviereeni. Kenties tunnin ajan juttelimme me sangen hauskasti\nkeskenämme kaikellaisista aineista, ja minusta tuntui siltä\nettä hän oli tavattoman lahjakas ja huvittava. Saatuaan tietää\nettä olin Washingtonista, alkoi hän kysellä minulta erityisistä\njulkisista henkilöistä ja kongressin kuulumisista, ja minä huomasin\nheti puhuvani miehen kanssa, joka tunsi tarkalleen pääkaupungin\nvaltiollisen elämän sekä samaten senaattorien ja kamarinjäsenten --\nsiis maan lakiasäätäväin piirien -- kesken vallitsevat tavat. Nyt\npysähtyi meidän viereemme kaksi miestä hetkiseksi ja toinen sanoi\ntoiselle:\n\n-- Harris, jos teet minulle sen palveluksen, niin en sitä milloinkaan\nunohda, poikaseni.\n\nMatkatoverini silmissä välähti. Sanat olivat herättäneet hänessä\njonkin mieluisan muiston, ajattelin minä. Sitte näyttivät hänen\nkasvonsa ajattelevilta, miltei synkiltä. Hän kääntyi puoleeni ja\nsanoi:\n\n-- Tahdonpa kertoa teille tarinan, salaisen kappaleen elämästäni --\nkappaleen, josta en ole koskaan maininnut kenellekään senperästä kun\nne tapahtumat tulivat tunnetuiksi. Kuulkaa minua kärsivällisesti ja\nluvatkaa, että ette minua keskeytä.\n\nMinä sanoin sen tekeväni, ja hän kertoi seuraavan omituisen\nseikkailun: väliin puhui hän innokkaasti, väliin surumielisesti,\nmutta aina tunteellisesti ja vakuuttavasti:\n\n_Tuntemattoman kertomus_.\n\nJoulukuun 9 päivänä 1853 matkustin minä iltajunalla St. Louisista\nChicagoon. Meitä oli kaikkiaan ainoastaan kaksikymmentäneljä\nmatkustajaa. Ei ollut ollenkaan naisia eikä lapsia. Olimme mitä\nparhaimmalla tuulella, ja pian tehtiin miellyttäviä tuttavuuksia.\nMatka tuntui tulevan erittäin hupaiseksi, enkä luule, että\nkenelläkään seuraan kuuluvalla oli pienintäkään aavistusta niistä\nkauhuista, joita oli meillä vastassa.\n\nKello yksitoista illalla alkoi sataa lunta rajusti. Heti kun olimme\njättäneet taaksemme Weldenin pikku kylän tulimme kauhean autiolle\ntasangolle, joka penikulmittain asumattomana erämaana laajenee\nJubilee Settlemetsiin päin. Tuuli, jota eivät puut eikä mäet eikä\nedes yksinäiset kalliontörmänteet olleet estämässä, ulvoi hirveästi\naukeassa erämaassa ja juoksutti satavaa lunta edellään niinkuin\nvaahtoa myrskyisen meren aaltojen harjalle. Pian oli lunta paksulti\nja junan vähenevästä vauhdista voimme me älytä, että veturin oli yhä\nvaikeampi puskea nietosten läpi. Väliin täytyi sen melkein pysähtyä\nkeskelle suuria kinoksia, joita suurten hautakumpujen kaltaisina\nmuodostui radalle. Keskustelu alkoi pysähtyä. Hilpeyden sijaan\ntuli vakava huoli. Mahdollisuus tulla haudatuksi lumeen tuolla\nkolkolla tasangolla, viidenkymmenen penikulman päässä lähimmästä\nihmisasunnosta, oli kaikille selvillä ja se teki mielet raskaiksi.\n\nKello kaksi aamulla heräsin minä levottomasta unenhorroksesta siihen\nettä kaikki liike ympärilläni taukosi. Heti pisti päähäni kauhea\ntotuus -- me olimme vankeina lumikinoksessa!\n\n-- Joka mies auttamaan!\n\nKaikki riensivät noudattamaan kehotusta. Ulos raivoavaan yöhön,\npikimustaan pimeyteen, lumituiskuun ja ulvovaan myrskyyn kiiruhti\njokainen hyvin tietäen, että hukkaanmennyt silmänräpäys voisi nyt\nsyöstä meidät kaikki turmioon. Lapioita, lautoja -- kaikki, mitä\nvoitiin käyttää lumen luomisessa, haalittiin heti kokoon. Siinä oli\nharvinainen näky: pieni joukko epätoivoisia miehiä taistelemassa\nlumivallien kanssa, puoli ruumista mitä synkimmän pimeyden peitossa,\ntoinen puoli mitä voimakkaimmassa valaistuksessa, mikä tuli veturin\nvalonheittäjistä.\n\nJo tunnin kuluttua havaitsimme, että ponnistuksemme olivat aivan\nturhat. Myrsky ajoi tusinan kinoksia radalle sill'aikaa kun me saimme\nlapioiduksi yhden. Ja kaikkein pahinta: huomattiin että viimeisessä\nhyökkäyksessä nietoksia vastaan oli veturin akseli katkennut!\nVaikkakin rata olisi ollut vapaa, olisimme kuitenkin olleet\navuttomia. Me nousimme vaunuihin väsyneinä työstä ja sangen allapäin.\nKeräännyimme lämmityslaitosten ympärille ja keskustelimme vakavasti\nasemasta. Meillä ei ollut ollenkaan ruokaa -- se oli suurin vaikeus.\nPalella meidän ei tarvinnut, sillä poltinaineita oli riittävästi\netuvaunussa. Se oli ainoa etumme. Neuvottelun päätökseksi yhdyttiin\nyleisesti veturinkuljettajan väitteeseen, että se olisi samaa kuin\nkuolla, jos koetettaisin kävellä jalkaisin viisikymmentä penikulmaa\nsellaisessa lumituiskussa. Emme voineet lähettää ketään noutamaan\napua, ja vaikka olisimme voineetkin, ei sitä olisi tullut. Meidän\ntäytyi alistua ja niin kärsivällisesti kuin voimme odottaa apua tahi\nnälkäkuolemaa! Minä luulen, että rohkeintakin sydäntä pöyristytti\nnoita sanoja lausuttaessa.\n\nTunnin kuluttua hiljeni keskustelu vienoksi supatukseksi vaunussa,\njota tuuli tuontuostakin heilutteli; lamput valaisivat heikosti\nja useimmat onnettomat heittäytyivät pitkäkseen ajatellakseen --\nunohtaakseen nykyhetken, jos voisivat -- nukkuakseen, jos saisivat\nunta silmiinsä.\n\nIankaikkinen yö -- meistä tuntui se tosiaankin iankaikkiselta -- oli\nviimeinkin ohitse hitaasti kuluneine tunteineen, ja kylmä, harmaa\naamu kajasti idässä. Kun alkoi tulla yhä valoisammaksi, alkoivat\nmatkustajat liikutella jäseniään yksi toisensa perästä ja kukin\nkohotti otsalle painunutta hattuaan, oikoi kankeita jäseniään ja\nkatseli akkunasta kolkkoa ympäristöä. Se oli tosiaankin kolkkoa:\nEi missään näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ei ihmisasuntoa,\nei mitään muuta kuin tavattoman suuri valkonen erämaa; lumipilviä\nkierteli sinne tänne tuulen mukana; lentelevät lumihiutaleet\npeittivät koko taivaan.\n\nKoko päivän me istuimme vaunuissa ja torkuimme, puhelimme vähä ja\najattelimme paljo. Vielä pitkä, ikävä yö -- ja nälkä.\n\nUusi aamu sarasti -- uusi äänettömyyden, synkkyyden, purevan nälän\npäivä, jolloin toivottomina odotettiin apua, jota ei voinut tulla.\nYö levottomassa uinailussa, jolloin nähtiin unta herkullisista\naterioista -- herättyämme katkera mieli kalvavan nälän vuoksi.\n\nNeljäs päivä tuli ja meni -- ja viides! Viiden päivän kauhea vankeus!\nRaivoisa nälkä väreili kaikkien silmistä. Katseessa kuvastui jotain\nkauheata -- se oli merkki siitä mitä kaikkien sydämmissä liikkui --\njotain, jota ei kenenkään kieli vielä rohjennut lausua.\n\nKuudes päivä oli kulunut -- seitsemäs sarasti kuihtuneille,\nkalmankalpeille ja toivottomille miehille, jotka eivät ennen olleet\nkatsoneet kuolemaa silmiin. Nyt oli se sanottava! Se sana, jota\nkaikki olivat ajatelleet, oli nyt viimeinkin valmis tulemaan esiin\njokaisen huulilta. Oli ponnisteltu viimeiseen asti luonnonlakeja\nvastaan -- nyt oli taivuttava. _Rickhard H. Gaston_ Minnesotasta\nnousi ylös pitkänä, kummituksen näköisenä ja kalpeana. Kaikki\ntiesivät, mitä tuleman piti. Kaikki valmistautuivat -- ei tehty\nmitään liikettä, ei osotettu mitään mielenilmausta -- tyyni,\npunnitseva vakavuus näkyi nyt kaikkien silmissä, joiden ilme juuri\näsken oli ollut niin raivokas.\n\n-- Hyvät herrat -- sitä ei enää voida lykätä tuonnemmaksi! Aika on\ntullut! Meidän täytyy päättää, kenen meistä on kuoleminen toisten\nravinnoksi!\n\nHerra _John J. Williams_ Illinoisista nousi ja sanoi:\n\n-- Hyvät herrat -- minä ehdotan pastori James Sawyeriä Tennesseestä.\n\nHerra Wm _R. Adams_ Indianasta sanoi:\n\n-- Minä ehdotan herra Daniel Slotea Newyorkista.\n\nHerra _Charles J. Langdon_:\n\n-- Minä ehdotan herra Samuel A. Bowenia St. Louisista.\n\nHerra _Slote_:\n\n-- Minä pyydän saada kieltäytyä herra John A. Van Nastrand nuoremman,\nNew Jerseystä, eduksi.\n\nHerra _Gaston_:\n\n-- Ellei kellään ole vastaan, voitaneen tämän herran ehdotus katsoa\nhyväksytyksi.\n\nHerra _Van Nastrand_ pani vastalauseen, ja herra Sloten\nkieltäytymistä ei hyväksytty. Herrain Sawyerin ja Bowenin\nkieltäytymiset hylättiin samoilla perusteilla.\n\nHerra _A. L. Bascom_ Ohiosta:\n\n-- Minä ehdotan, että me tyydymme niihin ehdokkaihin, joita meillä\nnyt on, ja että kamari ryhtyy äänestykseen suletuilla lipuilla.\n\nHerra _Sawyer_:\n\n-- Hyvät herrat, minä panen vakavan vastalauseen tätä menettelytapaa\nvastaan. Se on kaikin puolin muodoton ja sopimaton. Minä pyydän\nsaada ehdottaa, että tapa heti hylätään ja että me valitsemme\npuheenjohtajan asianmukaisine valiokuntineen ja sitte käsittelemme\nesilläolevaa kysymystä asianmukaisessa järjestyksessä.\n\nHerra _Belknap_ Iowasta:\n\n-- Hyvät herrat, minä panen vastalauseeni. Meillä ei ole nyt\ntilaisuutta pitää kiinni muodoista ja turhanpäiväisistä säännöistä.\nYli seitsemän päivää olemme me olleet ilman ruokaa. Jokainen\nsilmänräpäys, jonka me hukkaamme turhaan lörpötykseen, pahentaa\nyhä meidän hädänalaista asemaamme. Minä tyydyn niihin ehdokkaihin,\njoita jo on esitetty -- ja heihin varmaankin tyydymme kaikki -- enkä\nymmärrä, miks'emme heti voisi valita heistä yhtä tahi useampia. Minä\nehdotan, että me teemme välipäätöksen...\n\nHerra _Gaston_:\n\n-- Se aiheuttaisi vastalauseen ja tulisi pannuksi pöydälle huomiseen\nasti ja siis saisi aikaan juuri sen lykkäyksen, jota te haluatte\nvälttää. New Jerseystä oleva herra:\n\nHerra _Van Nastrand_:\n\n-- Hyvät herrat, minä olen vieras teidän joukossanne, minä en ole\nhalunnut sitä huomaavaisuutta, mikä on tullut minun osakseni, ja\nminun hienotunteisuuteni...\n\nHerra _Morgan_ Alabamasta (keskeyttäen):\n\n-- Minä ehdotan, ettei tätä kysymystä oteta ratkaistavaksi.\n\nTähän ehdotukseen suostuttiin ja sen kautta keskeytyivät\nluonnollisesti enemmät keskustelut. Ehdotus virkailijain\nvalitsemisesta hyväksyttiin, herra Gaston valittiin puheenjohtajaksi,\nherra Blake sihteeriksi, herrat Holcomb. Dyer ja Balewin\nvaliokunnanjäseniksi sekä hra R. M. Howtand neuvottelevaksi jäseneksi.\n\nSitte otettiin puolen tunnin loma, joka käytettiin valmistelevaan\nkeskusteluun. Kun puheenjohtajannuija antoi merkin, avattiin taas\nkokous, ja valiokunta ilmotti ehdokkaikseen herrat George Fergusonin\nKentuckystä, Lucien Hermannin Louisinasta ja Messickin Goloradosta.\n\nHerra _Rogers_ Missourista:\n\n-- Herra puheenjohtaja! Kun nyt ehdokaslista on asianmukaisesti\nkamarille esitetty, pyydän saada ehdottaa siihen sen muutoksen,\nettä herra Hermannin nimi vaihdetaan herra Lucius Harris'iin St.\nLouisista, jonka me kaikki hyvin tunnemme. Minä en tahdo ehdotustani\nsiten käsiteltävän, että olisin halunnut heittää pienintäkään\nvarjoa louisianalaisherran ylevään luonteeseen ja arvoon -- kaukana\nsiitä. Minä kunnioitan ja pidän häntä arvossa yhtä paljon kuin\nmuutkin läsnäolijat, mutta ei kukaan meistä voi olla huomaamatta\nsitä asianhaaraa, että hän on tämän viikon kuluessa kadottanut\npainostaan enemmän kuin kukaan muu teistä, -- ei kukaan meistä voi\nolla huomaamatta, että valiokunta on laiminlyönyt velvollisuutensa,\nolkoompa sitte huomaamattomuudesta tahi painavimmista syistä,\nehdottaessaan äänestettäväksi henkilöstä, jolla -- miten puhtaita\nhänen omat motiivinsa lienevätkin -- tosiaankin on vähemmän\nravintoainetta tarjottavana...\n\n_Puheenjohtaja_:\n\n-- Missourin edustaja suvaitsee olla hyvä ja istua alas. Valiokunnan\nrehellisyyttä vastaan ei sallita tehtävän mitään viittauksia;\nsellaisesta täytyy tapahtua sääntöjenmukainen ilmotus ja tutkimus.\nMitä sanoo kokous nyt tehdystä ehdotuksesta?\n\nHerra _Halliday_ Virginiasta:\n\n-- Minä pyydän vieläkin ehdottaa sellaista muutosta ehdokaslistaan,\nettä herra Messickin sijalle asetetaan herra Harvey Davis Oregonista.\nVoidaan ehkä väittää, että ulkoilman rasitukset ja kieltäymykset\novat tehneet herra Davisin sitkeäksi, mutta, hyvät herrat, onko nyt\naika tehdä rikkiviisaita huomautuksia ja osottautua turhantarkaksi\npikku asioissa? Onko nyt aika keskustella noin vähän merkitsevistä\nseikoista? Ei, hyvät herrat, laajuutta me haluamme -- kokoa, painoa,\ntilavuutta -- siinä ovat tärkeimmät ehdot -- emme kykyä, emme\nnerokkuutta, emme sivistystä. Minä pysyn ehdotuksessani.\n\nHerra _Morgan_ (kiivaasti): -- Herra puheenjohtaja! Minä panen jyrkän\nvastalauseen tätä muodosehdotusta vastaan. Oregonin edustaja on vanha\nja sitäpaitsi painava ainoastaan luihinsa nähden, ei lihaan. Minä\ntahdon kysyä Virginian edustajalta, onko se soppaa vai särvintä,\njota me haluamme? Tahtooko hän pilkata meitä varjokuvilla! Tahtooko\nhän lahjoa meidän kärsimyksemme Oregonin kummituksella? Minä kysyn\nhäneltä, voiko hän nähdä tuskan ahdistamia kasvoja ympärillään, voiko\nhän katsoa meidän synkkiin silmiimme, voiko hän kuunnella meidän\nodottavien sydäntemme lyöntiä ja kuitenkin harjottaa tätä petosta\nmeidän nälkäämme vastaan? Minä kysyn häneltä, voiko hän ajatella\nmeidän surullista tilaamme, meidän kestettyjä kärsimyksiämme,\nsynkkää tulevaisuuttamme, ja kuitenkin armotta tyrkyttää meille\ntuota hylkyrähjää, tuota ränsistynyttä, kaatumaisillaan olevaa\nraukkaa, tuota luisevaa, turmeltunutta, mehutonta kulkuria Oregonin\nvihamielisiltä rannoilta? Ei koskaan! (Kättentaputusta.)\n\nMuutosehdotus tuli äänestyksen alaiseksi kiivaan keskustelun perästä,\nja se hylättiin. Herra Harris tuli ensimmäisen muutosehdotuksen\nmukaisesti otetuksi ehdokaslistalle. Sitte ryhdyttiin valitsemaan.\nViisi ensimäistä äänestystä meni myttyyn. Kuudennen kerran\näänestettäessä tuli Harris valituksi, koska kaikki äänestivät\nhäntä paitsi hän itse. Nyt esitettiin vaalin vahvistamisia\nhuutoäänestyksellä, mutta siitä ei tullut mitään senvuoksi että\nHarris äänesti taas itseään vastaan.\n\nHerra _Radway_ ehdotti, että kamari nyt siirtyisi toisiin\nehdokkaisiin ja toimittaisi vaalin aamiaista varten. Ehdotus\nhyväksyttiin. Ensimäisessä äänestyksessä oli yhtä monta ääntä\nkummallakin puolen syystä että toinen puoli puolusti erästä ehdokasta\nhänen nuoruutensa vuoksi ja toinen puoli äänesti erästä toista\nsenvuoksi kun hän oli suurempi. Tämä päätös herätti paheksumista\nniiden kesken, jotka puolustivat herra Fergusonia, ehdokasta, joka\nsai vähemmistön, ja aijottiin juuri pyytää uutta äänestystä, kun\nkesken kaiken hyväksyttiinkin lykkäysehdotus ja kokous hajotettiin.\n\nIllallisvalmistukset kiinnittivät kauvan aikaa Fergusonin puolueen\nhuomiota ja kun he taas aikovat ottaa kysymyksen esille, hämmentyi se\nsiihen iloiseen sanomaan, että Harris oli valmis.\n\nMe järjestimme tilapäisen pöydän kääntämällä tuoleja ylösalasin\nja ryhdyimme kiitollisin mielin nauttimaan ihaninta ateriaa,\nmitä koskaan näinä seitsemänä piinapäivänä olimme mielissämme\nkuvitelleet. Miten olimmekaan toisellaisia kuin muutama tunti\nsitten! Silloin toivottomuutta, synkkää kurjuutta, nälkää, kuumeista\ntuskaa, epätoivoa -- nyt kiitollisuutta, autuaallista rauhaa, iloa\nsuurempaa kuin mitä sanoin voi selittää. Se oli onnellisin hetki\nkoko minun vaiherikkaassa elämässäni. Tuuli ulvoi ja lumi tuiskusi\nrajusti vankilamme ympärillä, mutta nyt ei mikään saattanut meitä\nlevottomiksi. Minä pidin Harrisista. Hän olisi ehkä voinut olla\nhiukan paremmaksi paistettu, mutta minä voin sanoa, ettei ainoakaan\nihminen ole ollut niin minun makuni mukainen kuin Harris tahi\nsaattanut minua niin jakamattoman tyytyväiseksi. Messick oli sangen\nhyvä, vaikka vähän ulonmakuinen, mutta todelliseen ravintoarvoon ja\nmaukkuuteen nähden oli Harris numero yksi. Messickillä oli hänelläkin\nhyvät puolensa -- sitä minä en tahdo enkä voikaan kieltää -- mutta\nhän oli yhtä vähän sopiva aamiaiseksi kuin muumio -- vai niin.\nLaihako? Kyllä, se minun täytyy myöntää!\n\n-- Entä sitkeä?\n\n-- Oi, hän oli niin kauhean sitkeä! En voi koskaan teille kuvitella,\nmiten sitkeä hän oli!\n\n-- Ette kai tahtone väittää, että se tosiaankin...\n\n-- Suvaitkaa olla keskeyttämättä minua. Aamiaisen jälkeen valitsimme\nme päivälliseksi erään Warker nimisen miehen Detroitista. Hän oli\nsangen hyvä. Minä kirjoitin siitä sittemmin hänen vaimolleen. Hän\noli mitä suurimman kiitoksen arvoinen. Minä tulen aina muistamaan\nWarkeria. Hän oli vähän raaka mutta kovin hyvä. Ja seuraavana\naamuna oli meillä aamiaiseksi Morgan Alabamasta. Hän oli hienompia\nmiehiä, joiden kanssa koskaan olen ollut tekemisissä -- kaunis,\nsivistynyt, siloutunut, puhui sujuvasti useita kieliä -- täydellinen\ngentlemanni -- niin, hän oli täydellinen gentlemanni ja tavattoman\nmehevä. Päivälliseksi oli meillä se Oregonin patriarkka, ja hän _oli_\ntosiaankin kaiken arvostelun ulkopuolella -- vanha luiseva, sitkeä,\noi, te ette voi ajatella toista senkaltaista! Lopuksi sanoin minä:\n\n-- Hyvät herrat, voitte tehdä niinkuin haluatte, _mutta_ minä odotan\nensi vaalia.\n\nJa Grimes, Illinoisista sanoi:\n\n-- Hyvät herrat, _minä_ odotan myös. Kun valitsette miehen, jolla on\n_jotakin_ edellytyksiä meitä tyydyttääksemme, niin olen minä jälleen\nmukana.\n\nPian ilmeni, että oltiin tyytymättömiä Oregonin Davidiin, ja sen\nvilpoisan mielialan ylläpitämiseksi, joka oli vallinnut sen jälkeen\nkun meillä oli ollut Harris, toimitettiin uusi vaali, ja tulos oli\nse että Barker Georgiasta tuli valituksi. Hän oli ihana! Niin...\nniin... sitte oli meillä Doolitle ja Hawkis ja Mc Elroy (sitä vähän\nvalitettiin, että Mc Elroy oli tavattoman pieni ja hintelä) ja\nBenrad ja kaksi Smithiä ja Bailey (Baileyllä oli puujalat ja se\noli vahinko, mutta muuten oli hän hyvä) ja muuan intialainen poika\nja muuan posetiivinsoittaja ja eräs Buckminster niminen herra --\nirtolaisraukka, joka ei ollut erittäin kehuttava aamiaiseksi eikä\njuuri seuralaiseksikaan. Olimme iloisia siitä että hänet oli ehditty\nvalita ennenkuin apu saapui.\n\n-- Vai niin, _tuliko_ siis apua tosiaankin lopuksi?\n\n-- Tuli, apu tuli eräänä kauniina, aurinkoisena aamuna juuri vaalin\njälkeen. John Murphy tuli valituksi, eikä arvokkaampaa olisi\nkoskaan voitu valita, sen vakuutan, mutta John Murphy tuli kotiinsa\nmeidän mukanamme junalla, joka tuli meitä auttamaan. Sitte meni hän\nnaimisiin rouva Harrisin kanssa...\n\n-- Leskenkö...\n\n-- Ensiksi valitun lesken. Hän meni naimisiin lesken kanssa ja elää\nvielä tänäkin päivänä onnellisena ja arvossa pidettynä ja voiden\nerittäin hyvin. Niin, se on oikea romaani, herra, -- oikea romaani.\nTässä on minun asemani, herra, nyt täytyy minun sanoa teille\nhyvästi. Jos teillä on tilaisuus tulla tervehtimään minua päiväksi\ntahi pariksi, niin olette sydämmellisesti tervetullut. Minä pidän\nteistä, herra; minä tunnen oikein mieltymystä teihin. Luulen voivani\npitää teistä yhtä paljon kuin pidin Harrisista. Hyvästi, herrani!\nOnnellista matkaa!\n\nHän oli poissa. En koskaan elämässäni ollut tuntenut itseäni niin\nhämmästyneeksi, niin pelästyneeksi, niin puusta pudonneeksi, Mutta\nmuuten olin iloissani siitä että hän oli mennyt tiehensä. Miten hieno\nolikaan ollut hänen käytöstapansa ja miten herttainen hänen äänensä.\nMinua värisytti, kun hän iski nälkäiset silmänsä minuun; ja kun\nkuulin saavuttaneeni hänen isällisen mieltymyksensä ja olevani hänen\nsilmissään melkein yhtä suuressa kunniassa kuin Harris, niin oli\nsydämeni lakata sykkimästä!\n\nMinä olin hämilläni niin ettei sitä voi kuvailla. Minä en epäillyt\nhänen sanojaan; minä en voinut epäillä kertomuksen ainoatakaan\nyksityiskohtaa, joilla oli mitä juhlallisimman totuuden leima, mutta\ntarinan kauhistuttavat puolet saattoivat minut ihan pois suunniltaan.\nMinä huomasin, että konduktööri katsoi minuun: Minä kysyin:\n\n-- Kuka tuo mies oli?\n\n-- Hän oli kongressin jäsen entisaikaan ja kaikkein huomatuimpia.\nMutta sitte sattui kerran hänen junansa tarttumaan kiinni\nlumikinoksiin ja hän oli kuolla nälkään. Hän oli melkein kokonaan\npaleltunut ja nälän näännyttämä ja hän oli sairaana ja mielipuolena\npari kolme kuukautta sen perästä. Nyt hän on taas terve, mutta\nhänellä on omat päähänpistonsa, ja kun hän pääsee puhumaan siitä\ntapahtumasta, ei hän hellitä ennenkuin on syönyt suuhunsa kaikki ne\nmatkustajat, joista hän puhuu. Hänellä on heidän nimensä muistissaan\nyhtä selvänä kuin se että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun hän on\nsaanut syöneeksi kaikki muut paitsi itseään, sanoo hän aina:\n\n-- Sitte tuli tavallinen aamiaisvaalin toimittamisen aika, ja koska\nmitään vastalauseita ei tehty, tulin minä asianmukaisesti valituksi,\nja siinä loppu.\n\nTuntui tavattoman helpottavalta tietää, että olin kuullut ainoastaan\nhöperön viattomia mielikuvituksia sen sijaan että ne olisivat olleet\nverenjanoisen ihmissyöjän todellisia kokemuksia.\n\n\n\n\nVILUSTUMISTA VASTAAN\n\n\nOn ehkä hyvä kirjottaa yleisön huviksikin, mutta paljon ylevämpää\nja jalompaa on kirjottaa sen valistamiseksi, sen hyödyksi. Tällä\nkirjotuksella on ainoastaan viimeksi mainittu tarkotus. Jos se voi\nparantaa jonkin kärsivän yksilön terveyden kanssaihmisteni seassa,\nsytyttää toivon ja iloisuuden tulen hänen sammuviin silmiinsä ja\njälleen henkiin herättää menneitten päiväin reippaat, jalot tunnelmat\nhänen kuolleessa sydämessään, niin tulevat vaivani kyllin palkituiksi\nja minun sieluni täyttää se onnellinen autuus, jota kristitty tuntee\ntehtyään hyvän ja omaa etua pyytämättömän työn.\n\nKoska minä olen elänyt puhdasta ja tahratonta elämää, on minulla\noikeus uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, tule hylkäämään niitä\nneuvoja, joita nyt aijon antaa, pelosta että minä muka koettaisin\npettää häntä. Lukekoon yleisö seuraavassa esittämäni kokemukset\nvilustumisen parantamisessa ja seuratkoon sitte minun esimerkkiäni.\n\nEräässä Virginiassa sattuneessa tulipalossa kadotin minä kotini,\nonneni, terveyteni ja kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta\nvahingosta ei nyt maksa puhua, sillä kodin ilman äitiä tahi sisarta\ntahi jotain kaukaista naissukulaista, joka korjaamalla talteen\nlikaiset liinavaatteet tahi edes noutamalla saappaat uuninkomerosta\nmuistuttaisi siitä että on edes joku, joka ajattelee ja rakastaa --\nsellaisen kodinhan voi helposti hankkia sijaan. Enkä minä paljon\npiitannut onneni kadottamisestakaan, sillä koska kerran en ollut\nmikään runoilija, ei alakuloisuus olisi kauvan mieltäni painanut.\n\nMutta hyvän terveyden ja paremmanpuoleisen kapsäkin menettäminen oli\ntuntuvampi kolaus.\n\nSinä päivänä, jolloin tulipalo sattui, vilustuin minä ankarasti\nylenmäärin ponnisteltuani pelastaakseni jotakin. Päälle päätteeksi ei\nminulla ollut mitään hyötyä suunnitelmastani tulen sammuttamiseksi,\nsillä se suunnitelma oli niin monimutkainen, etten saanut edes sitä\nvalmiiksi ennenkuin puoli viikkoa perästäpäin.\n\nKun ensi kerran aloin ryhtyä varokeinoihin vilustumista vastaan,\nkehotti minua muuan ystäväni pesemään jalkani lämpimällä vedellä ja\nsitte menemään maata. Minä tein sen. Kohta sen perästä neuvoi minulle\neräs toinen ystävä kylmää suihkua. Minä otin senkin. Tunnin perästä\nsanoi minulle muuan toinen sääntönä olevan, että vilustuessa on\nsyötävä ja kuumeessa sulatettava. Minulla oli kumpaakin. Minä katsoin\nsenvuoksi parhaaksi ahmia vatsani täyteen vilustumisen vuoksi ja olla\nsiitä mitään mainitsematta kuumeelle ja antaa sen sitte sulaa jonkin\naikaa.\n\nSellaisessa tapauksessa kuin tämä en minä tee tavallisesti\nmitään puolinaista; minä söin oikein vahvasti, tein tuttavuutta\nerään tuntemattoman herran kanssa, joka juuri samana aamuna\noli avannut uuden ravintolansa; hän seisoi hiukan loitompana\nja odotti kunnioittavan äänettömänä, kunnes olin lopettanut\nvilustumissyömiseni, ja kysyi sitte, tokko ihmiset täällä Virginiassa\nolivat paljon vilustumisen vaarassa? Minä vastasin, että niin luulin\nolevan.\n\nHän meni ulos ja irrotti sylttinsä seinältä sulkeakseen koko\nravintolaliikkeensä.\n\nMinä läksin konttoriini ja tapasin tiellä muutaman tuttuni, joka\nselitti, että _jos_ yleensä tahdottiin parantaa vilustumista, niin\noli juotava neljänneskannua lämmintä suolavettä. Minä luulin, että\nsisälleni tuskin enää olisi sopinut, mutta koetin kumminkin. Tulos\noli hämmästyttävä. Luulin melkein, että kuolematoin sieluni purkautuu\nulos.\n\nKun minä nyt kerron kokemuksiani ainoastaan niiden hyödyksi,\njotka potevat nyt mainitsemaani tautia, niin toivon minä, että\nhe ymmärtävät varotukseni käyttämästä sellaisia parannuskeinoja,\njotka minusta tuntuivat tehottomilta, ja sitä näkökohtaa silmällä\npitäen varotan minä heitä juomasta lämmintä suolavettä. Se on\nkenties hyvinkin hyvä lääke, mutta minusta se on ehdottomasti\nliian voimakasta. Jos kaulani vielä kerran vilustuisi ja minulla\nolisi valittavana joko maanjäristys tahi neljänneskannua lämmintä\nsuolavettä, niin koettaisin ensiksimainittua.\n\nSitte kun vatsassani raivonnut myrsky oli asettunut eikä enää ketään\nlaupeita samarialaisia ollut teillä eikä kujilla, lainailin minä\nedelleenkin nenäliinoja niistääkseni ne rikki pieniksi palasiksi,\nniinkuin olin tehnyt vilustumisen ensi kautena. Silloin tapasin\nminä erään naisen, joka juuri oli tullut sisämaasta ja joka sanoi\nasuneensa sellaisella seudulla, missä lääkäreitä oli harvassa.\nVälttämättömyyden pakottamana oli hän tottunut parantelemaan\nyksinkertaisia pikkutauteja. Minä arvelin, että hänellä oli\näärettömän suuri kokemus alallaan, sillä hän näytti ainakin\nsadanviidenkymmenen vuoden vanhalta.\n\nHän valmisti sekotuksen siirapista, sievedestä, tärpätistä ja\nmuutamista muista aineksista ja kehotti minua juomaan lääkettä\nviinilasin verran joka viidestoista minuutti. Minä otin sitä vaan\nyhden annoksen, se riitti; se poisti minulta kaikki moraaliset\nkäsitteet ja sai hereille luontoni huonoimmat taipumukset. Sen\nhuonosta vaikutuksesta hiipi aivoihini kaikenmoisia alentavia\najatuksia, mutta käteni olivat liian heikot voidakseni ryhtyä niitä\ntoteuttamaan; elleivät minun voimani olisi uupuneet vilustumisen\nvuoksi käyttämistäni luotettavista parannuskeinoista, olen varma\nsiitä että samalla hetkellä olisin voinut ryöstää vaikka kirkkomaan.\n\nNiinkuin useimmilla muillakin ihmisillä, on minullakin usein ollut\nalhaisia vaikuttimia, mutta en koskaan ennenkun nautin nuo lääkkeet\nollut tuntenut nahkassani sellaista yliluonnollista roistomaisuutta\nja ollut vielä ylpeä siitä. Parin päivän kuluttua olin taas valmis\nalottamaan laastaroimisen itseni kanssa. Otin muutamia vaarattomampia\nlääkkeitä ja onnistuin viimein ajamaan vilustuksen päästä\nkeuhkoihin.\n\nAloin yskiä lakkaamatta ja ääneni laski nolla-asteen alapuolelle;\nminä puhuin ukkosen kaltaisella bassoäänellä, kahta oktaavia\nalemmassa äänilajissa kuin tavallisesti. Unta sain ainoastaan\nrykimällä itseni lopen väsyksiin, mutta heti kun aloin puhella\nunissani, heräsin rämisevään ääneeni.\n\nMinun tilani kävi vakavammaksi päivä päivältä. Minulle annettiin\npuhdasta paloviinaa, join sitä. Sitte paloviinaa ja siirappia;\nsitä nautin myöskin. Sitte paloviinaa ja valkosipulia; minä panin\nsiirappia joukkoon ja nautin kaikkia kolmea sekasin. En huomannut\nmitään erityistä tulosta.\n\nMinä katsoin parhaaksi matkustaa terveyteni hoitamista varten.\nMatkustin Tahoe-järvelle sanomalehtimiestoverini Wilsonin kanssa. On\nihan hupaista muistella, miten komeasti me matkustimme. Me ajoimme\nsamoissa kyytivaunuissa kullankaivajain kanssa, ja ystävälläni oli\nkaikki matkakapineet mukanaan, nimittäin kaksi hienoa, silkkistä\nnenäliinaa ja äidinäitinsä valokuva. Me purjehdimme ja metsästimme\nja kalastimme ja tanssimme kaiket päivät ja minä lääkitsin yskääni\nkaiket yöt. Mutta sairauteni tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi.\n\nMinulle suositettiin kylmiä kääreitä. En ollut vielä\nkoskaan vastustanut mitään parantamiskeinoa ja minusta tuntui\nepäjohdonmukaiselta vastustaa nytkään; päätin senvuoksi koettaa\nkylmiä kääreitä, vaikkei minulla ollut aavistustakaan siitä\nminkälaista se mahtoi olla.\n\nNiitä annettiin minulle keskiyön aikaan ja ulkona oli hyvin\nkylmä. Rinta ja selkä riisuttiin paljaaksi ja jääkylmässä vedessä\nliotettu lakana (se näytti tuhat metriä pitkältä) käärittiin minun\nympärilleni, kunnes minä olin sellaisen rasuluudan näköinen, jolla\ntykkejä puhdistetaan.\n\nSe on julma keino. Kun kylmä lakana sattuu lämpimään ihoon,\nsilloin hypähtää rajusti ylös ja pidättää henkeään, aivan kuin\nkuolinkamppailussa. Ytimet säärissäni jäätyivät ja sydämeni lakkasi\nsykkimästä. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.\n\nÄlkää koskaan suvaitko kylmiä kääreitä, -- älkää koskaan. Lähinnä\nsitä seikkaa, että tapaat tutun naisen, joka -- syistä, jotka hän\nitse parhaiten tietää -- ei näe sinua, vaikka katsoo sinuun, eikä\ntunne sinua vaikka näkee sinun, on tämä kaikkein kauheinta maailmassa.\n\nMutta kun kylmät kääreet eivät voineet parantaa minun yskääni,\nkehotti muuan ystävätär panemaan sinappilaastarin rinnan päälle.\nMinä luulen, että se tosiaankin olisi minut parantanut, jos nuorta\nWilsonia ei olisi ollut. Sänkyyn mennessäni asetin sinappilaastarin\n-- joka oli tavattoman suuri, kahdeksantoista neliötuumaa -- viereeni\ntuolille, niin että voisin sen ottaa silloin kuin haluaisin. Mutta\nnuorelle Wilsonille tuli yöllä nälkä ja...\n\nOltuani viikon verran Tahoe-järven rannalla matkustin\nSteamboat-Springsiin, ja paitsi höyrykylpyjä nautin inhottavinta\nlääkettä mitä milloinkaan on valmistettu. Se olisi kyllä parantanut\nminut, mutta minun täytyi palata Virginiaan, jossa minun, huolimatta\npäivittäin nauttimistani monista lääkkeistä, onnistui lisätä\nsairauttani senkautta että en ollenkaan pelännyt ja kävin liian\nohuesti puettuna.\n\nLopuksi päätin matkustaa San Franciskoon ja ensi päivänä siellä\nollessani neuvoi eräs nainen minua juomaan tuopin whiskyä\nvuorokaudessa ja muuan ystäväni neuvoi sitä samaa. Jok'ainoa kehotti\nminua juomaan tuopin; siitä tuli yhteensä kannu. Minä join sen, mutta\nvieläkin elän.\n\nMitä ystävällisimmässä tarkotuksessa olen nyt kertonut kaikille\nsairaille ja kärsiville niistä monista parannuskeinoista, joita minä\nviime aikoina olen käyttänyt. Koetelkoot hekin niitä; ellei niistä\nole heille apua, niin eihän se muuta haittaa kuin ottaa heistä\nkorkeintaan hengen.\n\n\n\n\nSIIVOOJATTARET\n\n\nKaikkiin siivoojattariin, olkootpa minkä ikäisiä tahi minkä maalaisia\ntahansa, kohdistan minä kaikkien poikamiesten kirouksen! Senvuoksi\nettä:\n\nHe asettavat aina päänaluksen väärään päähän, niin että kun tupakoi\nja lukee ennen nukkumistaan (mikä on poikamiesten vanha, kunniallinen\ntapa), täytyy pitää kirjaa ylhäällä epämukavassa asennossa, niin\nettei kaasuvalo loista suoraan silmiin.\n\nKun he aamulla näkevät, että päänalus on muutettu sängyn toiseen\npäähän, eivät he huomaa sitä pieneksi, ystävälliseksi viittaukseksi,\nvaan ylpeillen rajattomasta vallastaan ja tuntematta vähääkään\nsääliväisyyttä meitä kohtaan laittavat he vuoteen aivan samalla\ntavalla kuin ennenkin ja salaa nauttivat siitä kiusasta, jota heidän\ntyranniutensa meille tuottaa.\n\nVaikka he taaskin näkevät, että tyyny on muutettu, tekevät he vanhan\ntapansa mukaan ja koettavat siten katkeroittaa sitä elämää, jonka\nherramme on meille antanut.\n\nElleivät he voi muulla tavalla saada valoa epäedulliseen asemaan,\nniin muuttavat he sängyn.\n\nJos sinä vedät matka-arkkusi hiukan ulommas seinästä, niin että arkun\nkansi voi pysyä auki: niin työntävät he aina arkkusi seinään kiinni.\nSitä tekevät he vallan innolla.\n\nJos tahdot saada sylkilaatikon johonkin määrättyyn paikkaan, panevat\nhe sen aina aivan toisaalle.\n\nHe panevat aina tohvelisi sopimattomiin paikkoihin. Etenkin on heille\nnautintoa työntää ne niin kauvas sängyn alle kuin seinä sallii. He\ntekevät sen siitä syystä että sinä olisit pakotettu kumartumaan\nvähemmän miellyttävään asentoon ja onkimaan niitä pimeässä\nsaappaillasi ja kiroilemaan.\n\nHe asettavat aina tulitikkulaatikon väärään paikkaan. He miettivät\nsille jokaista päivää varten uuden paikan ja panevat pullon tahi\njonkun muun helposti särkyvän lasiastian siihen missä tikkulaatikko\nennen oli ollut. He tahtovat siten narrata sinua särkemään\nlasiesineen pimeässä kuleksiessasi ja tuottaa senkautta sinulle\nharmia.\n\nHe muuttelevat alituiseen huonekaluja. Kun tulet yöllä huoneeseesi,\nvoit olla varma siitä että löydät kirjotuspöydän siitä missä\nvaatekaappi oli aamulla. Ja jos aamulla ulosmennessäsi näet\nlikaämpärin ovella ja keinutuolin akkunan luona, niin tullessasi\nkotiin keskiyön seudussa kompastut yli keinutuolin ja akkunan luo\ntultuasi istuudut likaämpäriin. Sinä suutut. Heistä se on hauskaa.\n\nPanetpa mihin tahansa jonkin esineen, eivät he anna sen olla\nsiinä. He muuttavat sen toiseen paikkaan heti kun tulevat. Se on\njo mennyt heidän veriinsä. Heitä huvittaa ilkeyden tekeminen ja\nniskotteleminen. He kuolisivat, jos eivät saisi olla häijyjä.\n\nHe keräilevät aina kaikki vanhat sanomalehtipalaset, jotka sinä olet\nheittänyt lattialle, ja järjestävät ne huolellisesti pöydällesi,\nmutta sytyttävät tulen takkaan arvokkailla käsikirjoituksillasi.\nJos sinulla on jokin vanha arvoton paperilappu, josta välttämättä\ntahdot päästä erillesi, niin heitäppä se mihin nurkkaan tahansa, ovat\nkuitenkin kaikki ponnistuksesi turhia, sillä he aina nuuskivat sen\nlapun käsiinsä ja panevat sen joka päivä pöydällesi samaan paikkaan.\nSe tekee hyvää heidän sieluilleen.\n\nJa he käyttävät hiusöljyä enemmän kuin kuusi miestä. Jos heitä\nsyytetään siitä että he ovat sitä varastaneet, valehtelevat he\nitsensä vapaiksi. Ajattelevatko he jotain toista elämää tämän elämän\njälkeen? Eivät pennin edestä.\n\nJos sinä jätät avaimen ovelle mukavuuden vuoksi, vievät he sen\nkonttoriin ja antavat portinvartijalle. Syynä siihen on heillä muka\nolevinaan se että tahtovat suojella omaisuuttasi varkailta; mutta\nitse asiassa tekevät he sen pakottaakseen sinun juoksemaan rappuja\nedestakaisin, tultuasi väsyksissä kotiin, tahi lähettävät palvelijan\nsitä tuomaan, ja tuo palvelija tietysti odottaa, että sinä antaisit\nhänelle juomarahoja. Ja minä otaksun, että tässä tapauksessa jakavat\nnuo syvälle vajonneet lurjukset rahat keskenään.\n\nHe haluavat laittaa sänkysi kuntoon ennenkuin olet noussut ylös,\nhäiritäkseen siten sinun untasi ja saattaakseen sinut raivostumaan;\nmutta kun olet noussut ylös, palaavat he vasta seuraavana päivänä.\n\nHe tekevät kaikkia konnantöitä mitä voi ajatella, ja sen he tekevät\nainoastaan ilkeydestä.\n\nSiivoojattaret ovat kylmiä kaikille inhimillisille tunteille.\n\nJos saisin valtiopäivillä hyväksytyksi sellaisen ehdotuksen, joka\ntarkottaisi siivoojattarien hävittämistä, niin ehdottomasti sen\ntekisin.\n\n\n\n\nPARTURIT\n\n\nKaikki muu voi muuttua, mutta ei parturit, ei heidän käytöstapansa\neikä heidän ympäristönsä. Ne eivät muutu koskaan. Mitä kokee\nkäydessään ensimäistä kertaa parturituvassa, sitä samaa kokee aina\nkaikissa parturituvissa elämänsä viimeiseen päivään asti. Minä\najatin partani tänäkin aamuna tavallisuuden mukaan. Eräs herra\nlähestyi parturin ovea Jones Streetiltä juuri samaan aikaan kuin minä\nlähestyin sitä Main Streetiltä -- sehän on niin tavallista. Minä\nkoetin kiiruhtaa, mutta se ei auttanut; hän pujahti ovesta sisälle\nmuutamaa askelta ennen minua, minä seurasin hänen kintereillään\nja näin hänen istuvan sille ainoalle vapaalle tuolille, joka oli\nparhaan parturin hoidossa. Niinhän se aina käy. Minä istahdin toivoen\nsaavani sen tuolin, jota hoiti etevämpi niistä toisista partureista,\nsillä hän oli jo alkanut kammata kerittävänsä tukkaa, kun hänen\ntoverinsa ei vielä ollut ehtinyt edes öljytä oman miehensä hiuksia.\nMinä odottelin jännityksellä. Kun näin, että numero 2 alkoi voittaa\nnumero 1:htä, muuttui jännitykseni levottomuudeksi. Kun n:o 1\nkeskeytti hetkeksi työnsä ottaakseen eräältä äsken tulleelta maksua\npäänpuhdistuspiletistä ja päästi siten toverinsa menemään edelle,\nmuuttui levottomuuteni tuskaksi. Kun n:o 1 ryhtyi jälleen työhönsä\nja kun he molemmat yht'aikaa ottivat pois liinan ja puhdistivat\npois liian puuderin ajelluilta poskilta, niin riippui hiuskarvasta,\nkumpiko ehtisi ennemmin sanoa: \"Olkaa niin hyvä!\" ja sydämeni ihan\nsytkytti jännityksestä. Mutta kun n:o 1 viimeisessä silmänräpäyksessä\npysähtyi suoriakseen pari kertaa kundinsa kulmakarvoja, näin minä,\nettä hän oli hävinnyt, ja minä nousin ylös harmistuneena ja läksin\nulos pelastuakseni joutumasta n:o 2:den käsiin, sillä minulla ei ole\nniin suurta luonnonlujuutta, että tyynesti voisin katsella odottavaa\nparturia silmiin ja sanoa hänelle odottavansa niin kauvan kuin hänen\ntoverinsa tuoli joutuu vapaaksi.\n\nOlin neljännestunnin ulkona ja tulin sitte takaisin toivoen\nonnistuvani paremmin. Nyt olivat tietysti kaikki tuolit ylösotetut\nja lisäksi istui neljä miestä vuoroaan odottamassa äänettöminä,\nmiettiväisinä, tuskastuneina, ilman seuraa, niinkuin tavallisesti\naina odotellessaan vuoroaan parturituvassa. Minä istahdin\nmuutamalle vanhalle rautaselkäiselle sohvalle ja kulutin aikaani\ntutkimalla seinille kiinnitettyjä ilmotuksia kaikemmoisista\nhiustenvärjäysvoiteista. Sitte luin rasvaiset nimet yksityisten\nhenkilöiden hiuskonjakkipulloista; luin yksityisten parranajokuppien\nnimet ja numerot; tutkin seinillä olevia, kärpästen tahrimia\nja rikkinäisiä painokuvia, jotka esittivät tappeluita, entisiä\npresidenttejä, huolettomasti loikoilevia sultaanin vaimoja ja tuota\nijankaiken inhottavaa nuorta tyttöä, joka panee nenälleen isoisänsä\nsilmälasit; vannoin sydämessäni kirousta ja kuolemaa isoisälle\nkanarialinnulle ja inhottavan äreälle papukaijalle, joita on melkein\nkaikissa parturituvissa. Viimein sain käsiini erään eheämmän\nviimevuotisen kuvalehden, joka oli muutamalla likaisella pöydällä\nkeskellä huonetta, ja katselin sen vääristettyjä esityksiä vanhoista,\njo unohtuneista tapahtumista.\n\nLopuksi tuli minun vuoroni. Muuan ääni lausui: \"olkaa niin hyvä!\" ja\nminä istahdin tuolille -- tietysti numero 2. Sanoin kohteliaasti,\nettä minulla oli kiire, ja se teki häneen niin syvän vaikutuksen\nkuin olisi hän kuullut ensi kerran elämässään. Hän tuuppasi pääni\nsyrjään ja kiersi liinan kaulaani. Hän kopeloi hiuksiani kynsillään\nja selitti, että ne olisivat leikattavat. Minä sanoin, etten sitä\nhalunnut. Hän pöyhötteli uudelleen ja sanoi, että ne olivat liian\npitkät nykyisen muodin mukaisiksi -- sopisi niitä hiukan lyhentää,\nvarsinkin takapuolelta. Minä sanoin, että olin ne leikkuuttanut vasta\nviikko sitten. Hän seisoi hetkisen vaiti ja katseli luultavasti\ntukkaani ja kysyi sitte ylenkatseellisella äänellä, kuka ne oli\nleikannut. Minä riensin vastaamaan:\n\n-- Te itse!\n\nOlin saanut hänet kiinni. Hän alkoi nyt sotkea saippuakuohustaan ja\nkatsella peiliin, silloin tällöin kokonaan pysähtyen ja asettuen ihan\npeilin eteen tarkasti tutkimaan leukaansa tahi pusertamaan poskestaan\njotain näppylää. Sitte saippuoi hän toisen puolen kasvojani\nperinpohjin ja aikoi juuri ryhtyä saippuoimaan toista puolta, kun\nkadulla tappelevat koirat kiinnittivät hänen huomiotaan, ja hän\njuoksi akkunan luo ja seisoi siinä ja katseli niin kauvan kun tappelu\noli loppunut ja hän menettänyt tappelun tuloksesta lyömässään vedossa\nkaksi shillinkiä tovereilleen -- seikka, joka minua suuresti huvitti.\nHän lopetti saippuoimisen eikä pistänyt saippuaharjaa suuhuni kuin\nkaksi kertaa. Sitte alkoi hän hieroa saippuoitua leukaani kädellään\nja puhellessaan samalla toisten parturien kanssa koirain tappelusta\najoi tietysti suuhuni koko joukon saippuakuohusta tietämättään, mutta\nminä sen tiesin.\n\nNyt alkoi hän hangata partaveistään vanhaan remmiin ja viivähti\nkotvasen keskustellessaan eräistä naamiohuveista, joissa hän\nedellisenä iltana oli ollut punaseen kaapuun ja kärpännahkalta\nnäyttävään viittaan puettuna -- esittäen jonkillaista kuningasta.\nHän ihastui siitä että toverinsa laskivat leikkiä hänestä ja eräästä\nneitosesta, jota hän oli mielistellyt. Hän halusi kaikin keinoin\njatkaa keskustelua teeskennellen suuttuvansa toisten pilasta.\nTuosta tarinasta sai hän aiheen katsella uudestaan peiliin: hän\npani pois partaveitsen ja suki hiuksiaan sangen huolellisesti, veti\npienen kiehkuran otsalle ja suori sivuilta tukkansa korvilleen\nturhantarkasti. Sillävälin kuivui kuohus kasvoilleni ja imeytyi\nnähtävästi hikihuokosiin.\n\nNyt alkoi hän parranajamisen, iski sormensa minun kasvoihini, piteli\nnenästäni kuin ovenrivasta, tyrkki ja tuuppi päätäni sinne tänne,\naina sen mukaan kuin mukavuutensa sitä vaati, ja koko ajan ryki ja\nsyleksi sydämensä pohjasta. Niin kauvan kun hän ajeli kasvojeni\nkarkeampia osia, en tuntenut mitään, mutta kun hän alkoi nypistellä\nja raappia kaulanahkaani, tuli minulle kyyneleet silmiin. Minä en\nvälittänyt siitä että hän tuli minua kovin lähelle, en välittänyt\nhänen valkosipulinhajustaankaan, sillä luulen kaikkien parturien\nsyövän valkosipulia, mutta eräs muu seikka saattoi minut luulemaan,\nettä hän oli ruvennut happanemaan sisäpuolelta jo elossa ollessaan,\nja se teki minut ylen levottomaksi. Nyt työnsi hän sormensa minun\nsuuhuni, saadakseen ylähuulen paremmin ajelluksi ja silloin tein\nminä sen havainnon, että hänen toimenaan parturituvassa oli\nfotogeenilamppujen täyttäminen. Olen usein ajatellut, mahtoiko se\nolla parturien tehtävä vaiko siivoojattaren.\n\nNyt koetin minä huvikseni arvailla, mistä paikasta hän mahtaisi\nsillä kertaa leikata, mutta hän ehtikin raapaista leukaani ennenkuin\narveluni oli johtanut mihinkään tulokseen. Heti terotti hän\npartaveistään -- sen olisi voinut tehdä jo ennemmin. Minä en halua\ntulla ajelluksi liian sileäksi ja sanoin senvuoksi, ettei tarvitse\najella toistamiseen. Koetin saada hänen panemaan pois veitsensä,\nsillä pelkäsin, että hän iskee sen kaulaani juuri siihen missä on\nkaikkein arin kohta ja jota partaveitsi ei voi kahta kertaa sivellä\nsaamatta aikaan onnettomuutta. Mutta hän selitti silittävänsä vaan\npienen epätasaisen jäljen, ja samassa hipasi partaveitsi kiellettyä\npaikkaa ja verenvuoto oli itsestään selvä. Hän kastoi pyyhinliinansa\nkulman rohdosliuokseen ja hosui sillä kasvojani ylen kummallisesti,\nniin ettei kukaan muu ihminen tee samalla tavalla pestessään toisen\nkasvoja. Sitte kuivasi hän kaulani ja kasvoni hosuen pyyhinliinan\nkuivalla osalla, ikäänkuin sillä tavalla ei koskaan kuivattaisi;\nmutta parturi ei juuri koskaan kohtele kundiaan niinkuin kristittyä\nihmistä. Sitte pani hän pyyheliinallaan haavaan rohdosliuosta,\nsenperästä jotain pulveria, sitte taaskin liuosta ja olisi kai\njatkanut sitä peliä iankaikkisesti ellen minä olisi pyytänyt hänen\nlopettamaan... Nyt puuteroi hän koko kasvoni ja alkoi miettiväisenä\nsukia minun tukkaani ja tutkia sormiaan. Sitte sanoi hän, että\nhiukseni olisivat välttämättä pestävät. Minä huomautin, että olin\npessyt ne perinpohjin kylpiessäni eilen. Olin taas saanut hänet\nkiinni. Sitte suositteli hän Smithin hiusvoidetta ja tahtoi myydä\nsitä minulle yhden pullon. Minä kieltäysin ostamasta. Hän ylisteli\nuutta \"Jonesin hajuvettä\" ja pyysi minun ostamaan sitä. En siihenkään\nsuostunut. Hän tarjosi jotain keksimäänsä hammaspulveria, ja kun minä\nen siitä huolinut, halusi hän myydä minulle partaveitsiä.\n\nKun nämä kaupanhieromiset olivat menneet myttyyn, ryhtyi hän\ntaas työhönsä, kasteli minut aivan märäksi, yksin jalkanikin,\nöljysi hiukseni vasten tahtoani, hieroi ja hankasi siitä harjalla\nison tukon irti ja kampasi sen, mitä jäi jälelle, pystyyn,\npyöräytti ikimuistettavan rakkaussuortuvan otsalle, ja suoriessaan\nharvoja kulmakarvojani ja tahriessaan niitä voiteilla piti hän\npitkän esitelmän kaikista niistä tempuista, joita oli opettanut\nfoxterrier-koirilleen; silloin kuulin minä kellon lyövän kahtatoista\nja tiesin, että junani oli lähtenyt viisi minuuttia sitte. Silloin\nirrotti hän liinan, pyyhki sillä kasvojani, suori vielä kerran\nkulmakarvoja ja huusi iloisena vuoroaan odottavalle vieraalle vanhan\ntunnussanansa: \"Olkaa niin hyvä!\"\n\nSe sama parturi kompastui ja kuoli halvaukseen pari tuntia\nsenjälkeen. Minä jään tänne yhdeksi päiväksi saadakseni kostaa --\naijon pitää puheen hänen hautajaisissaan.\n\n\n\n"]