[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYXOqR5m56t-XDFGD7oJqEqERfrrc8zuidGG3WM5stg0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":18,"language":20,"yearPublished":21,"yearPublishedTranslation":22,"wordCount":23,"charCount":24,"usRestricted":25,"gutenbergId":26,"gutenbergSubjects":27,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":38,"gutenbergTranslators":39,"gutenbergDownloadCount":40,"aiDescription":41,"preamble":42,"content":43},1283,"Demonien ruhtinatar","Gogol, Nikolai",1809,1852,"1283-gogol-nikolai-demonien-ruhtinatar","1283__Gogol_Nikolai__Demonien_ruhtinatar",null,"romaani",[14,15,16,17],"huumori","kansanperinne","tieteisfiktio","fantasia",[19],"venalainen","fi",1835,1914,10534,69164,false,51729,[28,29,30,31],"Horror tales","Russia -- Fiction","Wake services -- Russia -- Fiction","Witches -- Fiction",[33,34,35,36,37],"Humour","Mythology, Legends & Folklore","Novels","Russian Literature","Science-Fiction & Fantasy","\"Demonien ruhtinatar: Kertomus\" by Nikolai Vasilevich Gogol is a fictional narrative written in the early 19th century. The story introduces a setting filled with quirky characters, primarily students from a seminary in Kiev, as they navigate everyday life, with humor and the supernatural blending seamlessly into their experiences.   At the start of the tale, a bell rings, marking the beginning of a school day at a seminary in Kiev, and students flood the streets, showcasing their distinct personalities and chaotic interactions. The narrative captures the camaraderie and mischief of the students—grammar school boys engaging in playful disputes, while their philosophical counterparts engage in intellectual discussions. This lively atmosphere sets the stage for the arrival of a trio of seminary students—teologist Haljava, philosopher Homa Brut, and retor Tiberi Gorobets—who find themselves lost in the countryside, leading to a series of comedic misadventures involving mystical encounters and the eerie presence of a witch. The opening portion establishes a mixture of humor, character dynamics, and Gothic elements, hinting at deeper themes intertwined with folklore and society. (This is an automatically generated summary.)",[],321,"Ukrainaan sijoittuva kauhukertomus kertoo filosofian opiskelijasta, joka joutuu lukemaan rukouksia kuolleen noidan arkun äärellä kolmena yönä. Teos yhdistää kansanperinnettä ja yliluonnollisia kauhuelementtejä, huipentuen kohtaamiseen hirvittävän demonien ruhtinaan kanssa.","Nikolai Gogolin 'Demonien ruhtinatar' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1283. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","DEMONIEN RUHTINATAR\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nNIKOLAI GOGOL\n\n\nSuom. K. Repo\n\n\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1914.\nOy Weilin & Göös Ab.\n\n\n\n\n\n\nESIPUHE\n\n\n_Nikolai Vasiljevuitsh Gogol_ on saanut osakseen mainetta ja ihailua\nVenäjän kirjallisuuden realistisen suunnan varsinaisena uranuurtajana,\nvenäläisen draaman luojana, ja maansa kirjallisuuden kenties suurimpana\nja terveimpänä humoristina.\n\nGogol syntyi 12 p. maalisk. 1809 Sorovintsassa, Poltavan ja Mirgorodin\nkihlakuntien rajalla, isänsä, vähävenäläisen kirjailijan maatilalla.\nHän vietti lapsuutensa vähävenäläisen luonnon ja tapojen välittömässä\nkeskuudessa, oppi jo nuorena rakastamaan isänmaataan, mikä tunne\nhänessä oli voimakas koko hänen elämänsä ajan. Hurmaava Ukrainan\nluonto, kansan laulut, sadut ja kertomukset rikastuttivat pojan\nmielikuvitusta ja kehittivät hänen luovaa voimaansa. Isän viehättävät\nkertomukset taas tutustuttivat hänet Vähävenäjän historialliseen\nentisyyteen. Isä käytti poikaansa teatterissa, herättäen hänessä\nrakkauden näytelmätaiteeseen. Äidin, haaveilevan ja uskonnollisen\nnaisen vaikutus poikaan oli aivan toinen. Hän kertoi pojalleen räikein\nvärein kuvauksia viimeisestä tuomiosta, paratiisin autuudesta ja\nikuisesta piinasta, vaikuttaen osaltaan sen äärimmäisen mystillisyyden\nkehitykseen, johon hän sittemmin joutui.\n\nPäätettyään opintonsa Neshinin lyseossa, läksi Gogol joulukuussa v.\n1828 Pietariin hehkuvana romantikkona, täynnä ylpeitä haaveita, mutta\nlyseosta saamansa tiedot hyvin puutteellisina ja maailmankatsomuksensa\nsangen keskiaikaisessa asussa, \"Hans Kühelgarten\"-niminen runoidylli ja\njoukko suosituskirjeitä matkalaukussa. Suosituskirjeistä ei ollut\nmitään apua. Hänen yrityksensä päästä näyttämötaiteen palvelukseen ei\nonnistunut. Hänen idyllinsäkin sai niin kylmän arvostelun, että hän\npoltti koko painoksen. Monien vaiheiden perästä sai hän vihdoin paikan\napanasiosaston kansliassa. Mutta huono palkka ja raskas, koneellinen\nkirjurin työ ei tietysti voinut tyydyttää kunnianhimoista nuorukaista.\nJa niinpä hän joka päivä alkoi tuntea yhä enemmän ja enemmän kutsumusta\nkirjailijan uralle. Mutta kahden vuoden ankara kokemus pakotti hänet\nlaskeutumaan sentimentaalisen romantikan pilventakaisista korkeuksista\nelävän todellisuuden pohjalle.\n\nKotiseutuikävä, jota Pietarin synkkä ja kylmä taivas, nälkä ja\nkuolettava kansliatyö yhä kiihdyttivät, johti Gogolin siihen, että\nihana Ukraina alkoi hänelle esiintyä erikoisena runollisena lumomaana,\nja niin päätti hän kuvata sen hurmaavassa, tenhoavassa runoudessa.\nTuloksena olivat \"Iltoja maalaistalossa Dikankon luona\", joka perusti\nGogolin maineen. Ensimäinen tämän sarjan kertomus \"Juhannusaattoyö\"\njulkaistiin v. 1830 \"Otetshestvenni Sapiskissa\" suuresti muutettuna.\nSamana vuonna Gogol tutustui Ihukovskiin ja Pletneviin, joista viimeksi\nmainittu hankki hänelle opettajan paikan Isänmaallisessa opistossa,\njossa hän oli inspehtorina. Kaikki tämä sai aikaan täydellisen\nkäännöksen Gogolin elämässä. Mutta kaikkein tärkein ja terveellisin oli\nhänelle tutustuminen Pushkiniin ja liittyminen hänen piiriinsä.\nPushkinin vaikutus Gogoliin oli suuri. Eipä syyttä hän pitänytkään\nPushkinia opettajanaan, jota hän sai kiittää maineestaan ja\nmenestyksestään kirjallisessa toiminnassaan. Pushkin ensimäisenä\nkäsitti ja arvosteli hänen lahjansa niin suuriksi, että antoi hänelle\naiheet \"Revisoriin\" ja \"Kuolleisiin sieluihin\", joita hän itse oli\naikonut käyttää.\n\nNäiden henkilöitten vaikutuksesta laajeni pian Gogolin näköpiiri;\nhänessä heräsi halu täydentää lyseossa saamiansa tietoja. Samalla\nmyöskin hänen taiteellinen luomiskykynsä alkoi vuosi vuodelta yhä\nenemmän kukoistaa, kehittyä ja saavuttaa sitä laajuutta ja syvyyttä,\njotka ovat osoittaneet hänelle paikan Venäjän klassikkojen vierellä.\n\n\"Iltojen\" menestys antoi Gogolille tilaisuuden matkustaa\nkotiseudulleen. Täällä häntä odotti suuri pettymys. Meluavan, loistavan\npääkaupunkielämän jälkeen ei hänelle enää syntymäseutu kuvastunut\nläheskään siinä runollisessa valossa, josta hän pääkaupungissa oli\nuneksinut. Varsinkin säälittävältä, tuskallisen yksitoikkoiselta,\nsivistymättömältä, törkeän taikauskoiselta tuntui hänestä\npuolisivistyneitten vähävenäläisten tilanomistajain kaikellaista\näitelyyttä täynnä oleva elämä. Ja niin alkoi ensikerran jokapäiväisen\nelämän likaisuus ja typeryys herättää hänen huomiotansa; ensi kerran\nheräsi hänessä hänen ihmeellinen \"maailmalle näkyvä naurunsa\", joka\nkätki itseensä \"kyyneleitä, joita maailma ei nähnyt.\" Kaikista hänen\nseuraavista teoksistaan aina vuoteen 1835 saakka voi päättää, että\njuuri tähän aikaan tapahtui Gogolissa kääntymys vähävenäläisestä\nromantikasta täydelliseen realismiin. Tällaisia nimittäin ovat hänen\nteoksensa, jotka kahdessa osassa \"Arabeskeja\" ja \"Mirgorod\" v. 1835\nilmestyivät: toisissa on vielä \"Iltojen\" romantinen luonne, kuten\n\"Wiissä\" (nyt julkaistavan kirjasen oikea nimi, tarkoittaa \"maahiaisten\nruhtinasta\"), joka tässä suomalaiselle lukijalle esitetään, \"Taras\nBulbassa\" ja \"Muotokuvassa.\" Samoissa kokoelmissa me jo tapaamme\nrealistisia kertomuksia, täynnä naurua kyynelten takaa. Tällaisia ovat\nesim. \"Kuinka Ivan Ivanovitsh riitaantui Ivan Nikiforovitshin kanssa\",\njossa hänen huumorinsa pulppuaa erinomaisen raikkaana ja mehevänä.\n\nGogolin pääteokset ovat \"Revisori\" ja \"Kuolleet sielut.\" \"Revisori\" on,\nkuten tunnettua, murhaavaa ivaa venäläisestä virkamiesmaailmasta, jonka\nruoskimisessa samalla ilmenee Gogolin huumorin hyväntahtoinen ja\nsydämellinen sävy. Sekä aitovenäläisten olojen kuvauksena että eheänä,\ntaiteellisena draamateoksena on \"Revisori\" huomattavimpia tuotteita\nVenäjän kirjallisuudessa, samoin kuin se on venäläisen näytelmän, s.o.\nvarsinaisen taidenäytelmän esikoinen.\n\nNäytelmä esitettiin ensi kerran Aleksanterin teatterissa Pietarissa 19\np. huhtik. 1836 keisari Nikolai I luvalla, eikä se sen jälkeen ole\njoutunut pois teatterin ohjelmistosta.\n\nLupa \"Kuolleitten sielujen\" painattamiseen saatiin vasta suurten\nponnistusten jälkeen. Se oli voimakas, mitä laajakantoisin isku\nmaaorjuusjärjestelmää vastaan, joka vielä silloin oli voimassa\nVenäjällä. \"Kuolleitten sielujen\" ensimäinen osa ilmestyi v. 1842.\n\nJa tähän päättyikin Gogolin elämän ja tuotannon loistokausi. Tämän\njälkeen alkaa Gogolin asteettainen sekä henkinen että ruumiillinen\nkuoleminen. Loppuvuosinaan Gogol ankaran hermotaudin vaivaamana antausi\nuskonnollisiin mietiskelyihin, teki pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja\nalkoi katsoa koko kirjallista toimintaansa synniksi Jumalan edessä.\nEräänä synkkänä hetkenä hän poltti \"Kuolleiden sielujen\" toisen osan.\nViimeiset vuodet, jotka olivat hyvin tuskallisia, hän eli Moskovassa ja\nkuoli 4 p. maalisk. 1852.\n\nGogolin huumorin suuri voima on sen taitavasti osatussa\nharmittomuudessa. Hänen realisminsa ei ole pelkästään repivää laatua,\nhän ei ainoastaan ilku ihmisten ja olevien olojen heikkouksia, vaan\ntakana näkyy tarkoitus ja pyrkimys jalompaan. Gogolin käsitys taiteesta\noli, että sen tuli olla tulisoihtu, joka osoittaa tietä korkeampiin\nihanteihin.\n\n\n\n\nDEMONIEN RUHTINATAR\n\n\nKun seminaarin jokseenkin heleä-äänistä kelloa Veljesluostarin portilla\nKijevissä oli aamulla soittaa läpäytetty, niin heti ilmestyi kaduille\nkoululaisia ja seminaarilaisia joukottain kaupungin kaikista osista.\nGrammatikot, retorit, filosofit ja teologit laahustivat vihkot\nkainalossa kouluun. Grammatikot olivat vielä hyvin pieniä: kävellessään\nhe tyrkkivät toisiaan ja väittelivät ohuella sopraano-äänellä\nkeskenään; he olivat meikein kaikki rikkinäisissä, lian tahraamissa\npuvuissa ja taskut olivat aina kaikellaista rojua täynnä, kuten noppia,\npapukkoja, sulkapillejä, piirakan palasia ja joskus myöskin pieniä\nvarpusia, joista joku alkoi visertää kuoleman hiljaisuuden vallitessa\nluokalla, tuottaen omistajalleen jokseenkin kovia iskuja molempiin\nkämmeniin, joskus myöskin ruoskaa selkään. Retorit kulkivat\nvakavampina; heidän pukunsa oli useinkin aivan ehyt, mutta heidän\nkasvoillaan oli sensijaan melkein aina jokin koristus: joskus oli\ntoinen silmä painunut otsan alle, joskus pullottivat huulet kuin\ntäyteen puhallettu rakko, joskus taas näkyi kasvoilla jokin muu retorin\narvoa muistuttava merkki. He puhelivat ja väittelivät tenoriäänellä.\nFilosofit ottivat kokonaisen oktaavin alempaa. Heidän taskuissaan ei\nollut muuta kuin väkevää tupakkaa. He eivät tehneet minkäänlaisia\nvarastoja, vaan söivät heti kaiken sen, minkä käsiinsä saivat; heistä\nlöyhkäsi tupakka ja paloviina, joskus niin vahvasti, että ohikulkeva\nkäsityöläinen pysähtyi pitkäksi ajaksi metsäkoiran tavoin nuuskimaan\nilmaa.\n\nTähän aikaan oli torikauppa tavallisesti juuri alkanut, ja\nkaupustelijamuorit nisu-, arbuusi-, auringonsiemen- ja piirakkakorit\nkäsivarrella tarttuivat kilvan koululaisten vaatteitten liepeisiin.\n\n\"Nuoret herrat, nuoret herrat! tänne, tänne!\" huusivat he kaikilta\ntahoilta: \"hyviä rinkelejä, unikkokakkuja, vehnäpiiraita, ostakaa,\nostakaa!\"\n\nToinen muori taas, osoittaen pitkänsuikeita vehnäleipiä, kirkui,\n\"ostakaa minulta, erittäin maukkaita omia leipomia.\"\n\n\"Älkää ostako tuolta: katsokaa minkälainen hän on, ruma nenä ja\nkädetkin ovat likaiset...\"\n\nMutta filosofeihin ja teologeihin he eivät uskaltaneet koskea, sillä\nnäillä oli aina tapana ottaa ainoastaan maistiaisiksi, eikä suinkaan\nvähän, vaan aivan kourantäydeltä.\n\nSeminaariin saavuttuaan hajaantui joukko mataliin, mutta kumminkin\njokseenkin avariin, pienillä akkunoilla, leveillä ovilla ja likaisilla\npenkeillä varustettuihin luokkahuoneisiin. Luokka täyttyi äkkiä aika\nhälinästä: grammatikon sointuva sopraano sattui täsmälleen pienten\nakkunalasien helinään ja akkunalasi vastasi melkein samalla sävelellä.\nNurkassa pauhasi retori, jonka suun ja paksujen huulien pitäisi kuulua\nvähintäänkin filosofille. Hän puhui basso-äänellä; kaukaa kuului\nainoastaan: \"bu, bu, bu.\".. Kun opettaja tunnin aikana loi toisen\nsilmänsä penkin alle, näki hän vehnäleivän tahi piirakan, tahi\nkurpitsan siemeniä pistävän oppilaansa taskusta esiin.\n\nKun tämä oppinut joukko kerkesi luokalle jonkun verran aikaisemmin tahi\nkun professorin tiedettiin myöhästyvän, niin silloin ryhdyttiin\nyhteisestä sopimuksesta tappelemaan. Ja siihen oli kaikkien otettava\nosaa, sensorinkin, jonka velvollisuutena oli järjestyksen ylläpitäminen\nja koko oppilassäädyn siveellisyydestä huolehtiminen. Kaksi teologia\ntavallisesti ratkaisi, tapeltiinko luokka luokkaa vastaan, tahi\njakaannuttiinko kahteen yhtäsuureen joukkoon. Joka tapauksessa\naloittivat grammatikot taistelun, mutta kun retorit siihen yhtyivät,\npakenivat he heti ja seurasivat sitte penkeillä seisten tappelun\nkulkua. Sitte yhtyivät pitkäviiksiset filosofit rytäkkään ja lopuksi\npaksuniskaiset teologit. Tappelu päättyi tavallisesti siten että\nteologit antoivat kaikille selkään, ja filosofien täytyi kylkiään\npidellen mennä penkeille huoahtamaan. Luokalle saapunut professori,\njoka aikoinaan itse oli ottanut osaa samallaiseen voimainkoetukseen,\nhuomasi heti oppilaittensa palavista poskista, että taistelu oli ollut\nkuuma, ja samalla kun hän antoi retoria vitsalla sormille, kuumensi\ntoinen professori toisella luokalla kepillä filosofin kämmeniä.\nTeologien suhteen meneteltiin aivan toisin: he saivat maistaa lyhyistä\nnahkapampuista.\n\nJuhlapäivinä pääsivät seminaarilaiset kotiinsa. Joskus esitettiin\nnäytelmiä. Silloin kunnostautui aina jokin Kijevin kellotapulin\nmittainen teologi esittäen Herodiasta tahi Pentefriaa. Palkkioksi he\nsaivat palasen aivinaa, pussillisen ryynejä, keitetyn hanhen puoliskon\nja muuta sellaista. Koko tällä oppineella joukolla, sekä ala- että\nyläluokkalaisilla, joilla oli jotakin perinnäistä vihaa välillään, oli\nhyvin vähän varoja elantoon, niin että oli aivan mahdotonta laskea,\nkuinka monta lihakokkaretta kukin heistä illallisen aikana pisti\nposkeensa. Tämän vuoksi eivät varakkaiden vapaaehtoiset lahjoitukset\nriittäneet mihinkään. Silloin lähetti filosofeista ja teologeista\nkokoonpantu senaatti grammatikot ja retorit pussit kainalossa erään\nfilosofin johdolla vieraita kasvitarhoja tyhjentämään. Joskus oli\nsenaattikin mukana tällaisella retkellä. Ja seminaari söi silloin\nkurpitsapuuroa. Senaattorit itse nauttivat arbuseja ja meloneja niin\nrunsaasti, että opettajat seuraavana päivänä tunnilla kuulivat\nsamallaista murinaa sekä heidän suustaan että vatsastaan.\nSeminaarilaisilla oli pukuna pitkäntakin tapainen pitkä viitta.\n\nSuurin juhlatapaus seminaarissa oli kesälomalle lähtö. Loma alkoi\nkesäkuussa.\n\nKoko suuren valtatien täyttivät silloin grammatikot, filosofit ja\nteologit. Kellä ei ollut omaa kotoa, se meni toverinsa luo. Filosofit\nja teologit menivät kotiopettajiksi varakkaisiin perheisiin, saaden\npalkaksi jalkineet vuodeksi, joskus myöskin puvun. Koko joukkue kulki\nyhdessä, keitti puuronsa tien vieressä ja vietti yönsä kedolla.\nJokaisella oli pussi selässä, jossa oli yksi paita ja pari\njalkariepuja. Teologit olivat tavallisesti säästäviä ja säännöllisiä:\nhe kantoivat kenkiänsä kepissä olallaan ja likaisella tiellä käärivät\nhousunsa lahkeet polviin asti. Kun huomattiin talo syrjässä,\nkäännyttiin heti valtatieltä, poikettiin talon akkunan alle, asetuttiin\nriviin ja alettiin täydestä kurkusta laulaa kirkkolauluja. Talon\nisäntä, joku vanha kasakka, kuunteli tarkasti kyynäspäittensä varassa\nlaulua, puhkesi katkeraan itkuun ja emäntäänsä kääntyen lausui: \"Muija,\nkoululaisten laulu on jotakin hyvin järkevää, vie heille silavaa ja\nmuuta hyvää, jota sinulla on.\" Ja kokonainen maljakko keitettyjä\nkaali- ja marjapiirakkoja joutui laulajain pussiin; suuri kimpale\nsilavaa, joskus myöskin sidottu kana sullottiin samaan säiliöön.\nVahvistettuaan itseänsä tällaisella varastolla, jatkoivat grammatikot,\nretorit, filosofit ja teologit matkaansa. Mitä kauemmaksi päästiin,\nsitä pienemmäksi hupeni kumminkin seurue. Melkein kaikki hajaantuivat\nkoteihinsa, jälelle jäivät ainoastaan ne, joiden syntymäpesä oli\nkauempana muita.\n\nErään kerran tällaisen retken aikana erosi kolme seminaarilaista\ntoisista hankkiakseen ruoka-aineita jostakin lähimmästä talosta, sillä\neväspussi oli jo kauan ollut tyhjä. He olivat teologi Haljava, filosofi\nHoma Brut ja retori Tiberi Gorobets.\n\nTeologi oli kookas ja hartiakas mies. Hänellä oli omituinen tapa: hän\nvarasti jokaisen esineen, mikä sattui olemaan hänen lähettyvillänsä.\nJoskus hän oli hyvin synkkä ja kun hän joi itsensä juovuksiin,\npiiloutui hän aroheinikkoon, ja seminaarilla oli vaikea työ löytää\nhänet sieltä.\n\nFilosofi Homa Brut oli luonteeltaan iloinen, loikoi mielellään ja\npoltti piippua; juomaretkellä ollessaan hän tilasi aina soittajia ja\ntanssi. Hän sai useasti nahkaletkusta, mutta kärsi sen filosofin\nvälinpitämättömyydellä arvellen, että minkä täytyy tapahtua, sitä ei\nvoi välttää.\n\nRetori Tiberi Gorobetsilla ei vielä ollut oikeutta pitää viiksiä, juoda\npaloviinaa eikä polttaa piippua; hänen luonteensa oli vielä vähän\nkehittynyt, mutta hänen otsassaan olevista suurista kuhmuista päättäen,\njotka useinkin herättivät huomiota hänen luokalle tullessaan, voi\notaksua, että hänestä aikaa myöten tulisi hyvä soturi. Teologi Haljava\nja filosofi Homa käyttivät häntä edusmiehenään.\n\nOli jo ilta, kun he poikkesivat valtatieltä; aurinko oli juuri\nlaskenut, ja päivän lämmin oli vielä ilmassa. Teologi ja filosofi\nkulkivat ääneti piippujaan imeskellen; retori Tiberi Gorobets katkoi\nkepillään tienvieressä kasvavaa rikkaruohoa. Tie kulki hajanaisten\ntammi- ja pähkinäpuuryhmien lävitse. Kumpuja ja pieniä mäkiä,\nviheriöitä ja ympyriäisiä kuin kirkon kupoli, näkyi siellä täällä\ntasangolla. Pari tuuleentunutta vainiota ilmoitti jonkun kylän olevan\nlähellä. Mutta oli kulunut jo tunnin verran siitä kun he olivat vainiot\nsivuuttaneet, mutta ei vieläkään mitään ihmisasuntoa näkynyt. Hämärä\npimensi kokonaan taivaan, ainoastaan lännessä kuumotti ruusunpunainen\nhohto.\n\n\"Hitto vie!\", virkkoi filosofi Homa Brut: \"näytti aivan siltä kuin talo\ntulisi tuossapaikassa.\"\n\nTeologi oli ääneti, katsahti ympäristöön, pisti piipun suuhunsa, ja\nniin jatkettiin matkaa.\n\n\"Jumaliste!\", puuskahti filosofi uudelleen, pysähtyen: \"ei siellä näy\njälkeäkään talosta.\"\n\n\"Mutta ehkäpä etempänä tulee joku talo\", sanoi teologi päästämättä\npiippua hampaistaan.\n\nMutta tällä välin oli jo tullut yö. Oli aika pimeä. Pienet ukkospilvet\nlisäsivät pimeyttä, eikä tähdistä ja kuusta näyttänyt olevan toiveita.\nSeminaarilaiset huomasivat eksyneensä alkuperäiseltä tieltä ja\nkulkeneensa pitkän aikaa toista tietä.\n\nFilosofi tunnusteli maaperää kaikilta puolin ja sanoi sitte\nkatkonaisesti: \"Mutta missä tie?\"\n\nTeologi oli vaiti, mietti hetkisen ja virkkoi: \"Niin, yö on pimeä.\"\n\nRetori käveli sivulle ja koetti ryömien etsiä tietä, mutta hän löysi\nvain ketun pesiä. Ympärillä oli aro, ja näytti kuin siellä ei olisi\nkoskaan ajettu.\n\nMatkailijat ponnistelivat vielä jonkun matkaa eteenpäin, mutta\nkaikkialla oli sama erämaa. Filosofi koetti huutaa, mutta ei saanut\nmitään vastausta. Hetken perästä kuului heikkoa ähkymistä, mikä\nsuuresti muistutti suden ulvontaa.\n\n\"Ka! mitä meidän on tekeminen?\" sanoi filosofi.\n\n\"Ei muuta kuin jäädä kedolle yöksi\", arveli teologi, sytyttäen\npiippunsa. Filosofi ei voinut suostua siihen: hänen tapanansa oli aina\npiilottaa yöksi puolipuutainen leivänkannikka ja nelisen naulaa\nsilavaa, ja tällä kertaa tuntui vatsassa niin tavattoman yksinäiseltä.\nIloisesta luonteestaan huolimatta hän sitäpaitsi jonkun verran pelkäsi\nsusia.\n\n\"Ei, Haljava, se ei käy päinsä\", hän lausui: \"Koiran tavoin laskeutua\nlevolle vahvistamatta itseään millään? Koettakaammepa vielä: ehkäpä\npääsemme johonkin asuntoon ja onnistumme saamaan edes pikarillisen\npaloviinaa yöksi.\"\n\nKuullessaan sanan \"paloviina\" sylkäsi teologi sivulleen ja virkkoi:\n\"Voihan sitä jäädä tännekin.\"\n\nHe läksivät liikkeelle ja suureksi ilokseen kuulivat hetkisen perästä\nkoiran haukkuvan. Otettuaan selvän, mistä haukkuminen kuului, alkoivat\nhe paljon reippaammin painaltaa ääntä kohti. Jonkun matkaa kuljettua,\nnähtiin tuli.\n\n\"Talo! totisesti talo!\" huudahti filosofi.\n\nJa hetken perästä he todellakin näkivät pienen talon, johon kuului\nainoastaan kaksi tupaa, nekin samassa pihassa. Akkunoista näkyi tuli;\nkymmenkunta luumupuuta pisti näkyviin pisteaidan luona. Laudoista\ntehdyn portin raoista tirkistellessään he huomasivat pihalla joukon\nlikaisia kuormia. Tähtiä alkoi näkyä siellä täällä taivaalla.\n\n\"Pitäkää huolta, veljet, ei anneta perään! Otamme yösijan, maksoi mitä\nmaksoi!\"\n\nKolme oppinutta miestä löi yht'aikaa porttiin ja huusi:\n\n\"Avatkaa.\"\n\nErään huoneen ovi narisi, ja hetkisen perästä näkivät pojat vanhan\nmuorin edessään päällyksetön lammasnahkaturkki päällä.\n\n\"Kuka siellä?\" huusi muori yskien kuivasti.\n\n\"Anna, hyvä muori, yösijaa, olemme eksyneet tieltä ja taivasalla olo on\nyhtä ilkeätä kuin nälkäisellä vatsalla eläminen.\"\n\n\"Mitä väkeä te sitte olette?\"\n\n\"Niin, emme ole tavallista väkeä: teologi Haljava, filosofi Brut ja\nretori Gorobets.\"\n\n\"Ei ole tilaa\", mumisi muori: \"piha on täynnä vieraita ja joka tuvan\nnurkka nukkujia. Mihinkä minä teidät sijoitan? Ja kaiken lisäksi kaikki\nkolme niin suuria vahvoja miehiä! Tupanihan hajoaa aivan, jos minä\npäästän teidät sinne. Kyllä minä tunnen nuo filosofit ja teologit: jos\nne juopot laskee sisään, niin ei koko talosta jää mitään jäljelle.\nMenkää, menkää! Ei täällä ole tilaa teikäläisille.\"\n\n\"Ole nyt armelias, rakas muori! Eihän sovi, että kristitty sielu joutuu\ntuhoon aivan syyttä? Sijoita meidät, mihin tahdot; ja jos me jotakin\npahaa teemme, niin kuivukoon kätemme heti. Usko se.\"\n\nMuori näytti tulevan leppeämmäksi. \"Hyvä\", lausui hän ikäänkuin\najatellen: \"minä päästän teidät, mutta sijoitan kaikki eri paikkoihin;\nen saa rauhaa sielussani, jos makaatte yhdessä.\"\n\n\"Tee kuten tahdot; me tottelemme.\"\n\nPortti narisi, ja matkalaiset astuivat pihaan.\n\n\"Kuuleppa, muoriseni\", sanoi filosofi käyden vanhuksen perässä:\n\"vatsassa tuntuu kuin joku rattailla ajaisi: aamusta lähtien ei ole\nollut ruuan muruakaan suussa.\"\n\n\"Kas, mitä vielä tahtoo!\" tuumi muori: \"minulla ei ole mitään, uunikaan\nei lämminnyt tänä päivänä.\"\n\n\"Kyllä me huomenna maksaisimme kaikesta aivan puhtaassa rahassa\",\njatkoi filosofi. \"Niin\", virkkoi hän hiljaa, \"kyllä saisit odottaa\nmaksua!\"\n\n\"Menkää, menkää! ja tyytykää siihen, mitä saatte! Kyllä piru toi nuo\nhienot nuoret herrat tänne!\"\n\nFilosofi Homa tuli aivan alakuloiseksi näistä sanoista, mutta äkkiä\ntunsi hänen nenänsä kuivatun kalan hajua; hän katsahti sivullaan\nkulkevaan teologiin ja huomasi hänen taskustaan pistävän suuren kalan\nhännän: tämä oli ehtinyt siepata kalan kuormasta. Ja kun hän ei tehnyt\nsitä mistään omanvoitonpyynnöstä, vaan pelkästä tavasta, niin filosofi\nHoma pisti kätensä teologin taskuun aivan kuin omaansa ja otti sieltä\nkalan, varsinkin kun teologi näytti unhoittaneen koko tavaran ja\nkaikesta päättäen valmistautui toista hankkimaan.\n\nMuori sijoitti retorin tupaan, teologin hän sulki tyhjään kamariin ja\nfilosofin lammasnavettaan.\n\nJäätyänsä yksin söi filosofi yhdessä minuutissa kalan, katsellen\nhämähäkin verkon peittämiä navetan seiniä, potkaisi jalallaan toisesta\nnavetasta uteliaisuudesta esiin pistävää sian kärsää ja kääntyi sitte\noikealle kyljelleen ottaakseen hyvän unen. Äkkiä aukeni matala ovi ja\nmuori ilmestyi kynnykselle.\n\n\"No, muoriseni, mitä tahdot?\" lausui filosofi.\n\nMutta vanhus käveli suoraan häntä kohti kädet levällään.\n\n\"Ahaa!\" ajatteli filosofi. \"Ei, kyyhkyseni, olet liian vanha!\"\n\nHän perääntyi vähän, mutta kursailematta läheni vanhus nuorukaista.\n\n\"Kuuleppas, muoriseni!\" sanoi filosofi: \"nyt on paastonaika; minä\npuolestani olen sellainen ihminen, etten tuhannesta kultarahastakaan\nriko paastoa.\"\n\nMutta muori liikutteli käsiään ja tahtoi tarttua häneen virkkamatta\nsanaakaan.\n\nFilosofin valtasi kauhu, kun hän huomasi omituisen loisteen muorin\nsilmissä. \"Muori hyvä, mitä sinä? Mene, mene Jumalan nimeen!\" huudahti\nhän.\n\nMutta muori tarttui hänen käsiinsä lausumatta sanaakaan.\n\nFilosofi hyppäsi jaloilleen aikoen paeta; mutta vanhus asettui ovelle,\nkiinnitti häneen kiiluvat silmänsä ja uudelleen alkoi lähetä häntä.\n\nFilosofi tahtoi hänet torjua luotaan käsillään, mutta hän huomasi\nihmeekseen, ettei hän voinut kohottaa käsiänsä eikä liikuttaa\njalkojaan; ja kauhukseen hän lisäksi huomasi, ettei ääni päässyt hänen\nkurkustaan: huulet liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Hän kuuli vain\nsydämensä lyövän; hän näki muorin lähestyvän itseään, tarttuvan hänen\nkäsiinsä, painavan hänen päätänsä ja hyppäävän sitte kissan nopeudella\nhänen selkäänsä, ja lyövän häntä luudalla. Hän hyppeli kuin\nratsuhevonen, kantaen muoria selässään. Kaikki tämä tapahtui niin\nnopeasti, että filosofi tuskin ehti tointua ja tarttua molemmin käsin\npolviinsa pidättääkseen jalat liikkumasta, mutta ne hänen suureksi\nhämmästyksekseen kohosivat maasta vastoin hänen tahtoaan ja ravasivat\nnopeammin tsherkessiläistä juoksijaa. He sivuuttivat talon, tulivat\ntasangolle, sivulla näkyi sysimusta metsä. Vasta silloin hän sanoi\nitsekseen: \"Ahaa, se on noita!\"\n\nKuun sirppi kumotti taivaalla. Arka puoliyön kuutamo läpinäkyvänä\nverhona laskeutui maahan. Metsä, niitty, taivas, laakso -- kaikki\nnäytti nukkuvan avoimin silmin; ei tuulen henkäystäkään miltään puolen;\nviileässä yössä oli jotakin kostean lämpöistä; puitten ja pensaitten\nvarjot pyrstötähtien tavoin laskeutuivat tasangolle: tällainen oli yö,\nkun filosofi Homa Brut laukkasi käsittämätön ratsastaja selässä. Hän\ntunsi jonkunlaisen uuvuttavan, vastenmielisen ja samalla suloisen\ntunteen valtaavan sydämensä. Hän painoi päänsä alas ja oli näkevinänsä,\nettä ruoho, joka oli melkein hänen jalkainsa alla, kasvoi syvällä ja\nkaukana ja että sen yläpuolella oli läpikuultava vesi kuten\nvuorilähteessä ja ruohikko näytti valkoisen, läpikuultavan meren\npohjalta; ainakin hän näki itsensä ja taakkansa heijastavan siihen. Hän\nhuomasi siinä auringon paistavan kuun sijasta. Hän kuuli sinisten\nkellokukkien, päät alastaipuneina kahisevan, hän näki vedenneidon uivan\nruohikosta näkyviin; sen loistava, värähtelevä ruumis pilkisti vedestä.\nVedenneito kääntyi häntä kohden -- ja katso, sen kasvot kirkkaine,\nsäteilevine, terävine silmineen tunkivat hänen sieluunsa; ne olivat jo\naivan lähellä häntä, koskettamaisillaan hänen poskiansa, mutta sitte\nneito päästi heleän naurun ja loittoni; nyt se kääntyi selälleen -- ja\nsen pilvinen povi, himmeä kuin kiillottamaton porsliini, valaisi\nauringossa valkoista, joustavan hempeää ruumista. Pienet vesipisarat\nvarisivat lasihelminä vedenneidon povelle. Neito värisi koko\nruumiiltaan ja nauroi vedessä...\n\nNäkikö hän tämän, vai eikö? Oliko hän valveilla, vai uneksiko hän? Entä\ntuolla? Tuuli vai soittoako? Se heläjää, kilisee ja ulvoo ja lähestyy,\nja tunkee sieluun vastustamattomana...\n\n\"Mitä tämä on?\" ajatteli Homa Brut katsellen alas ja kiitäen täyttä\nlentoa. Hiki valui virtanaan pitkin ruumista. Hänestä tuntui hyvin\nsuloiselta, hän tunsi raukaisevaa, kauhean uuvuttavaa nautintoa.\nHänestä tuntui usein kuin hänen sydämensä olisi lakannut tykkimästä ja\nkauhulla hän tapasi sitä kädellään. Perin väsyneenä ja hämmästyneenä\nalkoi hän muistella ennen oppimiansa rukouksia. Hän luki kaikki\nrukoukset henkiä vastaan, ja äkkiä tunsi virkistyvänsä; hän tunsi\naskeleensa käyvän hitaammiksi, laiskemmiksi; noita tuntui pitävän\nheikommin hänestä kiinni, sankka ruoho kosketti hänen jalkoihinsa eikä\nhän enää huomannut siinä mitään tavatonta. Kirkas kuun sirppi kumotti\ntaivaalla.\n\n\"Hyvä!\" ajatteli filosofi Homa Brut ja alkoi melkein ääneen lukea\nrukouksia henkiä vastaan. Vihdoin hän nuolen nopeudella ponnahti\nvanhuksen alta ja hyppäsi vuorostaan tämän selkään. Vanhus juoksi\ntihein askelin niin nopeasti, että ratsastajan oli vaikea hengittää.\nMaa vilahteli vain hänen allansa; oli kirkasta kuun valossa; laaksot\nolivat tasaisia, mutta nopean kulun vuoksi ei hän voinut tarkasti\nesineitä erottaa. Hän sieppasi tiellä olevan kepin ja alkoi sillä\nvoimiensa takaa mätkiä vanhusta. Tämä parkui hirmuisesti, ensin\nvihaisesti, uhkaavasti, sitten heikommin, miellyttävämmin, puhtaammin\nja vihdoin aivan hiljaan, tuskin kuuluvasti. Se tuntui vienolta\nhopeakellon kilinältä ja koski hänen sieluunsa; tahtomattaan leimahti\nhänessä ajatus: onko se todellakin vanhus? \"Ah, minä en voi enää!\"\nlausui ratsu voimattomana ja vaipui maahan.\n\nFilosofi nousi ja katsoi häntä silmiin (alkoi sarastaa, Kijevin\nkirkkojen kultakupolit loistivat kaukaa): hänen edessään makasi\nkaunotar, upea hiuspalmikko hajallaan harteilla, silmäripset pitkät\nkuin jouhet. Tunnottomana hän levitti valkoiset, paljaat käsivartensa\nja voihkien kohotti kyynelten täyttämät silmänsä.\n\nHoma vapisi kuin haavan lehti tuulessa; sääli, omituinen levottomuus,\narkuus, jota hän ei ennen ollut tuntenut, valtasi hänet. Hän läksi\njuoksemaan pakoon täyttä karkua. Hänen sydämensä löi levottomasti eikä\nhän mitenkään voinut selittää itselleen sitä omituista uutta tunnetta,\njoka oli hänet vallannut. Hän ei enää tahtonut mennä taloon, vaan\nkiiruhti Kijeviin, ajatellen koko matkan käsittämätöntä seikkailuaan.\n\nSeminaarilaisia oli vähän kaupungissa: kaikki olivat hajonneet\nkoteihinsa, tahi menneet kotiopettajiksi tahi yksinkertaisesti\nlähteneet kiertelemään maaseudulle, sillä vähävenäläisissä maakylissä\nsaa syödä kaikkinaisia herkkuja vatsansa täyteen tarvitsematta maksaa\nmitään. Seminaari oli aivan tyhjä, ja vaikka filosofi etsi joka nurkan,\nei hän löytänyt palaakaan silavaa tahi muuta suuhun pantavaa.\n\nFilosofi keksi kumminkin kohta keinon surunsa parantamiseksi: hän kulki\npari kolme kertaa hiljaa vihellellen kauppatorin halki, vaihtoi\nsilmäyksiä aivan torin päässä erään nuoren keltapäähineisen lesken\nkanssa, joka kaupitteli nauhoja, pyssyn haulia y.m. rihkamaa, ja sai jo\nsamana päivänä vatsansa täyteen vehnäpiirakkoja, kananpaistia y.m.\nhyvää, niin että oli mahdotonta luetellakaan, mitä kaikkea oli hänen\nedessään pöydällä pienoisessa kirsikkapuutarhan ympäröimässä tupasessa.\nSamana iltana nähtiin filosofi kapakassa: hän lojui penkillä, polttaen\npiippuaan ja kaikkien nähden heitti kultarahan juutalaisen\nkapakoitsijan eteen. Hänen edessään oli tuoppi. Hän katseli\nkapakkavieraita välinpitämättömin, tyytyväisin silmin eikä enää\nlainkaan ajatellut omituista seikkailuaan.\n\nTällä välin kerrottiin kaikkialla, että erään rikkaan sotnikan tytär,\njonka talo oli 50 virstan päässä Kijevistä, oli eräänä päivänä palannut\nkävelymatkalta kotiinsa perinpohjin piestynä, päästen vaivoin omin\nvoimin isänsä majaan. Tyttö oli nyt kuolemassa ja ennen tästä\nmaailmasta lähtöään oli viimeisenä toivomuksenaan esittänyt, että Homa\nBrut lukisi hänelle kuolinrukouksen sekä sen lisäksi vielä kolmena\npäivänä kuoleman jälkeen ruumiin ääressä muut asiaan kuuluvat\nrukoukset. Filosofi kuuli tämän rehtorilta itseltään, joka vartavasten\nkutsui hänet luokseen ja ilmoitti, että Homa ilman vastaväitteitä\nkiiruhtaisi matkalle, sillä arvokas sotnikka oli lähettänyt hevosen ja\nmiehiä häntä noutamaan.\n\nFilosofi vavahti jonkun selittämättömän tunteen pakottamana. Hämärä\naavistus sanoi hänelle, ettei mikään hyvä ole häntä odottamassa. Hän\nilmoitti rehtorille suoraan, ettei hän aio lähteä, osaamatta kumminkaan\nselittää syytä kieltoonsa.\n\n\"Kuuleppa, domine Homa!\" sanoi rehtori (muutamissa tapauksissa hän\npuhutteli hyvin kohteliaasti alaisiaan): \"sinulta ei edes kysytä,\nhaluatko sinä lähteä, vai etkö. Minä sanon sinulle ainoastaan, että jos\nsinä tässä rupeat vastustelemaan, niin annan pehmittää selkäsi\ntuoreilla koivun oksilla niin perusteellisesti, ettet pitkään aikaan\nkaipaa saunaa.\"\n\nFilosofi raapasi korvallistaan ja poistui rehtorin luota lausumatta\nhänelle sanaakaan, päättäen sopivassa tilaisuudessa turvautua\njalkoihinsa. Ajatuksissaan hän laskeutui rappuja alas poppelipuita\nkasvavaan pihaan. Hän pysähtyi hetkeksi kuullessaan rehtorin jokseenkin\nkovalla äänellä antavan määräyksiä palvelijoille ja nähtävästi jollekin\nsotnikan läheteistä.\n\n\"Kiitä pania ryyneistä ja munista\", sanoi rehtori: \"ja ilmoita hänelle,\nettä heti kun hänen mainitsemansa kirjat ilmestyvät, minä lähetän ne\nhänelle: minä annoin ne jo puhtaaksikirjoitettaviksi. Älä unhota,\nkyyhkyseni, lisätä panillesi, että siellä minun tietääkseni saadaan\nhyviä kaloja, varsinkin sampia: lähettäköön niitä sopivan tilaisuuden\nsattuessa, sillä torilla ovat kalat huonoja ja kalliita. Anna sinä,\nJahtuh, miehille ryyppy paloviinaa; sitokaa samalla filosofi, hän voi\nmuuten karata.\"\n\n\"Katso pirua!\" ajatteli filosofi: \"vainusipas, senkin pitkäkoipinen\nelukka.\"\n\nHän laskeutui alas ja huomasi pihassa kuomurattaat, joita hän ensin\nluuli pyörillä varustetuksi viljariiheksi. Kuomu oli todellakin syvä\nkuin tiilen polttouuni. Ne olivat tavalliset krakovilaiset vankkurit,\njoissa puolisataa juutalaista ajaa tavaroineen päivineen kaupungista\ntoiseen markkinoille. Häntä odotti kuusi tervettä, vahvaa,\nkeski-ikäistä kasakkaa. Hienosta verasta tehdyt mekot osoittivat, että\nmiehet olivat rikkaan henkilön palveluksessa; arvet kasvoissa\ntodistivat, että he kunnialla olivat ottaneet osaa taisteluihin.\n\n\"Minkä tälle mahtaa? Minkä kerran täytyy tapahtua, sitä ei voi\nvälttää!\" ajatteli filosofi ja kääntyen kasakkain puoleen lausui\nkovalla äänellä: \"Päivää, toverit!\"\n\n\"Ole tervehditty, pani filosofi!\" vastasivat muutamat miehistä.\n\n\"Tuohonko minun on istuttava teidän kanssanne? Upeat rattaat!\" lisäsi\nhän, nousten vankkureihin. \"Täällä voisi vaikka tanssia, ollappa vain\nsoittajia.\"\n\n\"Niin, tilavat vaunut!\" sanoi eräs kasakoista nousten ajajan paikalle.\nHän oli sitonut rievun päähänsä, sillä hattunsa hän oli jo ehtinyt\nunhoittaa kapakkaan. Toiset viisi kasakkaa kömpivät vaunun perälle\nfilosofin viereen ja asettuivat kaupungista ostettujen tavarasäkkien\nväliin.\n\n\"Olisipa huvittavaa tietää\", lausui filosofi: \"montako hevosta\ntarvittaisiin vetämään näitä vankkureita, jos ne lastattaisiin esim.\nsuolaa tahi rautakiskoja täyteen?\"\n\n\"Niin\", arveli hevosia ajava kasakka hetkisen mietittyään: \"kyllä siinä\npitäisi olla koko joukko hevosia.\"\n\nTämän tyydyttävän vastauksen perästä, katsoi kasakka itsensä\noikeutetuksi olemaan koko ajan ääneti.\n\nFilosofin teki kovasti mieli saada lähempiä tietoja sotnikasta, mikä\nhän oli miehiään, kuulla hänen tyttärestään, joka niin omituisella\ntavalla oli tullut kotiinsa ja nyt makasi kuolemaisillaan ja jonka\nseikkailuun hänen oma seikkailunsa oli sidottu; hänen teki mieli\nkuulla, miten heidän kotonaan elettiin. Hän teki kysymyksiä kasakoille,\nmutta nämä näyttivät myöskin olevan filosofeja, sillä he olivat vaiti\nja makasivat säkkien päällä piippujaan imeskellen.\n\nAinoastaan yksi kääntyi ajajan puoleen, antaen tälle lyhyen määräyksen:\n\"Muista, Overko, sinä vanha nahjus, herättää meidät, kun tulemme\nTshuhrailovin tiellä olevalle kapakalle. Herätä minut sekä toiset, jos\nsatumme nukkumaan.\"\n\nTämän jälkeen hän vaipui sikeään uneen. Määräys oli muuten tarpeeton,\nsillä tuskin olivat rattaat ehtineet mainitun kapakan kohdalle, kun\nkaikki yhteen ääneen huudahtivat: \"Seis\"! Ovekon hevoset olivat sitä\npaitsi jo niin tottuneet, että ne itsestään pysähtyivät jokaisen\nkapakan eteen.\n\nKuumasta heinäkuun päivästä huolimatta, nousivat kaikki rattailta ja\nastuivat matalaan, likaiseen huoneeseen. Juutalainen kapakoitsija\nhyökkäsi iloisin kasvoin vanhoja tuttujaan tervehtimään. Juutalainen\ntoi pöytään muutamia sianmakkaroita ja poistui heti tämän talmudissa\nkielletyn hedelmän luota. Kaikki istuivat pöytään; savituoppi oli\nkunkin vieraan edessä. Filosofi Homan piti ottaa osaa yhteiseen\njuominkiin. Ja kun vähävenäläisellä on tapana saatuaan vähän päähänsä\nvälttämättömästi ruveta joko suutelemaan tahi itkemään, niin kohta\nkuului huoneesta aikamoinen suutelunläiske. \"No, Spirid, annappa kun\nsuutelemme! -- tuleppa tänne, Dorosh, minä syleilen sinua!\"\n\nEräs kasakoista, vanhin ja harmaaviiksinen, alkoi käsi poskella\nhaikeasti itkeä sitä, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä ja että hän\noli yksin maailmassa. Toinen oli suuri juttelija siveyskysymysten\nalalla. Hän lohdutti lakkaamatta itkevää toveriaan: \"Älä itke; älä\nitke! mitä siinä on itkemistä?... Kyllä Jumala tekonsa tietää.\"\nDorosh-niminen kasakka tuli hyvin uteliaaksi ja kääntyen filosofi\nHomaan lakkaamatta kyseli tältä: \"Minä tahtoisin tietää, mitä teille\nseminaarissa opetetaan: sitäkö, mitä lukkari lukee kirkossa, vai\njotakin muuta?\"\n\n\"Älä kysele!\" kielsi siveyssaarnaaja pitkäveteisesti: \"opiskelkootpa\nvaikka mitä. Kyllä Jumala tietää, mikä on tarpeen. Hän tietää kaikki.\"\n\n\"Ei, kyllä minä tahdon kuulla\", vastusti Dorosh: \"mitä heidän\nkirjoihinsa on kirjoitettu; ehkä aivan toista kuin lukkarin kirjoissa:\"\n\n\"Jumalani, Jumalani!\" lausui kunnianarvoisa opettaja: \"mitä varten se\ntuollaista puhuu? Se on Jumalan tahdosta niin asetettu. Ja minkä Jumala\non antanut, sitä ei voida muuttaa.\"\n\n\"Minä tahdon tietää kaikki, mitä on kirjoitettu. Minä menen\nseminaariin, totta jumaliste, minä lähden. Mitä arvelet, enkö opi? --\nKaikki opin, kaikki!\"\n\n\"Oi, Jumalani, Jumalani!...\" lausui lohduttaja ja painoi päänsä pöytää\nvasten, sillä hän ei enää voinut pitää sitä pystyssä. Toiset kasakat\njuttelivat herroista ja siitä, miksi kuu paistaa taivaalla.\n\nKun filosofi Homa huomasi toveriensa tilan päätti hän käyttää\ntilaisuutta hyväkseen ja paeta. Hän alussa kääntyi harmaahiuksisen\nkasakan puoleen, joka murehti vanhempiaan: \"Mitä sinä, setäseni, itket;\nminä itse olen orpo! Päästäkää minut vapaaksi! Mitä te minusta?\"\n\n\"Laskekaamme hänet!\" myöntyivät muutamat: \"hänhän on orpo raukka;\nmenköön minne haluaa.\"\n\n\"Oi Jumalani, Jumalani!\" sanoi lohduttaja, kohottaen päätään: \"laskekaa\nhänet, menköön kotiinsa!\"\n\nKasakat jo tahtoivat itse viedä hänet ulos, kun tiedonhaluinen kasakka\nasettui vastaan: \"Älkää koskeko häneen: minä tahdon puhella\nseminaarista hänen kanssansa; minä itse menen seminaariin...\"\n\nPaosta ei muutenkaan olisi taitanut tulla mitään, sillä kun filosofi\nyritti nousemaan pöydästä, niin tuntuivat hänen jalkansa aivan\nhervottomilta, oviakin näkyi ilmestyvän huoneeseen sellainen joukko,\nettä tuskinpa hän olisi löytänyt oikeaa.\n\nVasta illan saavuttua muisti seurue, että oli lähdettävä matkaa\njatkamaan. Noustuaan rattaille, ojentautuivat he pitkälleen ja\nkiiruhtaen hevosia pistivät lauluksi, jonka sanoja ja ajatusta tuskin\nkukaan voi ymmärtää. Ajaa kolisteltuaan suurimman osan yöstä, eksyen\nlakkaamatta vanhalta tutulta tieltä, laskeutuivat he vihdoin jyrkkää\nmäkeä laaksoon, jolloin filosofi huomasi sivulla säleaidan, matalia\npuita ja huoneiden kattoja niiden takana. Se oli sotnikan maatila. Oli\njo kaukana puolesta yöstä, taivas oli pimeä, pikkutähtiä vilkkui siellä\ntäällä taivaalla. Ei yhdestäkään huoneesta näkynyt tulta. He ajoivat\npihaan koirain haukkuen seuratessa rattaita. Molemmin puolin pihaa\nnäkyi olkikattoisia vajoja ja huoneita; eräs niistä vastapäätä porttia,\noli toisia suurempi ja oli, kuten kävi selville, sotnikan asuinhuone.\nRattaat pysähtyivät erään vajan eteen, ja matkalaiset läksivät maata.\nFilosofi halusi kumminkin ennen maata menoansa tarkastaa vähän\nulkoapäin panin asuinrakennusta; mutta vaikka hän kuinka olisi\nsiristänyt silmiänsä, ei hän nähnyt mitään selvästi: talo näytti\nhänestä karhulta; savupiipuista tuli rehtori. Filosofi viittasi\nkädellään ja läksi maata.\n\nKun hän heräsi, oli koko talo liikkeellä: panin tytär oli kuollut\nyöllä. Palvelijat juoksentelivat edes ja takaisin; muutamat vanhukset\nitkivät; utelias väkijoukko katseli aidan takaa kartanon pihalle\njotakin nähdäkseen. Joutessaan alkoi filosofi tarkastella niitä\npaikkoja, joista ei yöllä saanut selvää. Panin talo oli matala,\npienehkö rakennus, kuten Vähä-Venäjällä ennen aikaan oli tavallista;\nkatto oli olkinen; pieni terävä ylös kohotettua silmää muistuttavalla\npienellä akkunalla varustettu korkea rakennuksen otsikko oli maalattu\nsinisen ja keltasen väriseksi, paikoin näkyi punaisia puolikuita; se\noli tammipylväiden varassa, jotka olivat puoliväliin ympyriäiset, mutta\nalapäästä kuusisärmäiset, yläpäässä siroja leikkauksia. Pitkin\nrakennuksen sivuja oli katos samallaisten tammipylväitten varassa.\nKorkea, yläpäästä pyramiidin muotoinen päärynäpuu viheriöitsi kartanon\nedessä. Keskellä pihaa oli muutamia aittoja kahdessa rivissä muodostaen\nleveän kaduntapaisen tien kartanoon. Aittojen takana, aivan portin\nvieressä oli kaksi kolmionmuotoista olkikattoista kellaria. Kummassakin\nkellarissa oli matala puinen ovi, johon oli kirjailtu paljon kuvioita.\nToiseen oveen oli piirretty tynnyrin päällä istuva kasakka, joka piti\nojennetussa kädessään tuoppia, jossa oli kirjoitus: \"Juon pohjaan.\"\nToiseen oveen oli maalattu pullo, pikari sekä ikäänkuin kaunistukseksi\netujaloillaan seisova hevonen, soittotorvi ja päällekirjoitus: \"Viini\non kasakan huvitus.\" Erään vajan vintin akkunan takaa näkyi rumpu ja\nvaskitorvi. Portin pielessä oli kaksi tykkiä. Kaikki osoitti, että\ntalon isäntä oli tottunut iloiseen elämään; juomalauluja kaikui talossa\nuseasti. Portin takana oli kaksi tuulimyllyä. Kartanon takana oli\npuisto, puitten latvojen välitse näkyi huoneitten savupiippuja. Kylä\nsijaitsi laajalla, tasaisella vuoren rinteellä. Pohjoispuolella oli\njyrkkä vuori, joka kohosi aivan pihan vierestä. Alhaalta katsoen se\nnäytti vielä jyrkemmältä, sen harjalla näkyi siellä täällä aroruohoja,\njoitten paksut rungot näyttivät mustalta valkoista taivasta vasten;\nvuoren paljas savinen pinta herätti alakuloisuutta; sade oli uurtanut\nsen rinteen täyteen vakoja ja kuoppia. Sen jyrkällä äyräällä näkyi pari\nmökkiä; toisen mökin yläpuolella levisi tuuhea omenapuu. Tuulen\nirrottamat omenat vierivät panin kartanon pihaan. Vuorelta kulki tie\npihan sivuitse kylään. Kun filosofi mittasi silmillään sen kauheaa\njyrkkyyttä, niin päätti hän mielessään muistaessaan eilisen matkan,\nettä joko panilla oli liian viisaat hevoset, tahi sitte kasakoilla\nliian lujat päät, koska he juovuspäissäänkin pääsivät ehyin nahkoin\nsellaisten rattaitten ja kuorman kanssa laskeutumaan vuorelta. Filosofi\nseisoi pihan korkeimmassa kohdassa ja kun hän kääntyi vastakkaiselle\ntaholle, avautui hänen silmiensä eteen aivan toisellainen näky. Vuoren\nrinteellä oleva kylä loiveni laaksoon; silmän kantamaton niitty oli\nhänen edessään; niityn viheriä seinä kävi kauempana tummemmaksi ja\nkokonaisia sinisiä kyliä näkyi kaukana, vaikka välimatka oli yli\nkaksikymmentä virstaa. Niittyjen oikealla puolella oli vuoria ja tuskin\nhuomattavana viiruna siinsi Dnjepr kaukana.\n\n\"Ah, ihana paikka!\" lausui filosofi: \"täälläpä kelpaisi elää, kalastaa\nDnjeprista ja järvistä, metsästää verkoilla, tahi ammuskella trappeja\nja kaniineja. Näillä niityillä pitäisi muuten olla runsaasti lintuja.\nHedelmiä voisi kuivata ja myydä kaupunkiin, tahi mikä olisi\nedullisempaa, keittää niistä viinaa, sillä hedelmistä keitetty\npaloviina vetää vertoja mille puhdistetulle viinalle tahansa. Niin,\ntätä kannattaa ajatella, kunhan vain pääsisi täältä pujahtamaan pois.\"\n\nHän pani merkille pienen tien säle-aidan takana; pitkä aroheinä peitti\nsen kokonaan; koneellisesti hän laski jalkansa tielle, ajatellen ensin\nkävellä hiljakseen, sitte pujahtaa salavihkaa mökkien välitse niitylle,\nkun hän äkkiä tunsi olallaan jokseenkin kovakouraisen käden.\n\nHänen takanansa seisoi samainen vanha kasakka, joka eilen niin\nhaikeasti suri isänsä ja äitinsä kuolemaa ja omaa yksinäisyyttänsä.\n\n\"Turhaan sinä, pani filosofi, pakoa mietit!\" hän lausui: \"ei tämä ole\nsellainen laitos, josta voisi paeta; niin, ja tietkin ovat huonot\njalankulkijalle; lähde mieluummin panin luoksi; hän odottaa sinua\nhuoneessaan.\"\n\n\"Lähtekäämme! Kernaasti minun puolestani\", lausui filosofi ja läksi\nkävelemään kasakan perässä. Sotnikka, vanha, harmaaviiksinen mies,\nsynkän murheen piirre kasvoilla istui huoneessaan pöydän ääressä pää\nkäsien varassa. Hän oli viidenkymmenen korvilla, mutta alakuloiset,\nkuihtuneet kasvot osoittivat, että hänen sielunsa oli murtunut ja että\nentinen iloisuus ja pauhaava elämä olivat ainaiseksi kadonneet. Kun\nHoma vanhan kasakan seurassa astui sisään, otti hän toisen kätensä\nposkeltaan, ja tuskin huomattavasti nyökäytti päätään vastaukseksi\nheidän syvään kumarrukseensa.\n\nHoma ja kasakka pysähtyivät kunnioittavasti ovelle.\n\n\"Kuka olet ja mistä, mikä arvosi, hyvä ihminen?\" lausui sotnikka ei\njuuri ystävällisesti, mutta ei myöskään tylysti.\n\n\"Olen seminaarilainen, filosofi Homa Brut...\"\n\n\"Kuka oli isäsi?\"\n\n\"En tiedä, mahtava pani.\"\n\n\"Entä äitisi?\"\n\n\"En tiedä äitiänikään. Tervejärkisesti ajatellen on äidin tietenkin\npitänyt olla olemassa, mutta kuka hän oli ja mistä, milloin eli -- sitä\nen minä totta totisesti, teidän korkeasyntyisyytenne, voi sanoa.\"\n\nVanhus vaikeni ja näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin.\n\n\"Kuinka sinä tutustuit tyttäreeni?\"\n\n\"En tuntenut häntä, mahtava pani, en totisesti tuntenut! En vielä\nelämässäni ole ollut missään tekemisissä aatelisneitien kanssa.\"\n\n\"Miksi hän juuri sinut, eikä ketään muuta, määräsi rukouksia kuolemansa\njälkeen lukemaan?\"\n\nFilosofi kohautti olkapäitään: \"Jumala ties, miten sen voi selittää.\nOnhan tunnettua, että panien päähän pistää joskus sellaista, mistä ei\nlukeneinkaan ihminen saa selvää.\"\n\n\"Puhutko totta, pani filosofi?\"\n\n\"Iskeköön salama minut aivan tällä paikalla kuoliaaksi, jos\nvalehtelen.\"\n\n\"Jos hän olisi elänyt minuutinkaan kauemmin, niin varmasti olisin\nsaanut tietää kaikki\", lausui sotnikka murheellisesti. \"Älä anna\nkenenkään lukea rukouksia, vaan lähetä heti, isä-kulta, noutamaan\nseminaarilainen Homa Brut Kijevin seminaarista; rukoilkoon hän kolme\nyötä minun syntisen sieluni puolesta. Hän tietää!... Mitä hän tietää,\nsitä en saanut kuulla: hän, armas kyyhkyseni, kykeni lausumaan vain\nnämä sanat, ja kuoli. Sinut, hyvä ihminen, tunnetaan varmaankin pyhästä\nelämästäsi ja hyvistä teoistasi, ja ehkäpä hän oli kuullut\nmaineestasi.\"\n\n\"Kuka? Minä?\" lausui seminaarilainen, perääntyen hämmästyksestä.\n\n\"Minäkö vietän pyhää elämää?\" hän jatkoi katsoen sotnikkaa suoraan\nsilmiin. \"Jumala kanssanne, pani! Mitä te puhutte! Minähän olen käynyt\nvehnäsenkauppiattaren luona itse kiirastorstaita vasten, vaikka\nsopimatontahan siitä on puhua.\"\n\n\"No, olkoon... hänellä on tietenkin ollut syynsä, kun valitsi sinut.\nSinun on tänä päivänä alettava toimesi.\"\n\n\"Minä sanoisin tähän, teidän armonne... tietystihän joka ihminen, joka\ntaitaa pyhää raamattua, voi suhteellisesti... mutta kyllä olisi\nsäädyllisempää kutsua diakoni, tahi ainakin kirkonpalvelija. Nehän ovat\nymmärtävää väkeä, ja tietävät, miten kaikki on tehtävä; minä sitä\nvastoin... Eihän minulla ole ääntäkään, ja itse sitte, piru ties, mikä\nlienenkään. Enhän ole edes minkään näköinen.\"\n\n\"Kuinka vaan tahdot; minä puolestani täytän tarkasti sen, minkä\ntyttäreni on määrännyt, vähääkään säälimättä. Ja kun sinä tästä\npäivästä alkaen olet kolme yötä lukenut tyttärelleni rukouksia, niin\nsitte palkitsen sinut; jollet tottele, niin... en piruakaan kehoita\nsuututtamaan minua.\"\n\nSotnikka lausui viimeiset sanat niin varmasti, että filosofi\ntäydellisesti käsitti niiden merkityksen.\n\n\"Tule kanssani\", lausui sotnikka.\n\nHe menivät eteiseen. Sotnikka avasi oven toiseen huoneeseen, joka oli\nvastapäätä ensimäistä. Filosofi pysähtyi hetkeksi eteiseen niistääkseen\nnenänsä ja kauhun tuntein astui sitte kynnyksen yli.\n\nLattia oli peitetty punaisella nankinikankaalla ylt'yleensä. Nurkassa\npyhimysten kuvien alla lepäsi ruumis korkealla pöydällä. Sitä peitti\nsininen samettipeite, joka oli kultahetuloilla ja töyhtöillä\nkoristettu. Pitkät, heisipuun lehdillä verhotut vahakynttilät paloivat\nruumiin jalka- ja pääpuolessa, levittäen himmeää päivän paisteeseen\nhäviävää valoa. Lohduttamaton isä peitti filosofilta kuolleen kasvot\nistuessaan ruumiin edessä selkä oveen päin. Filosofia hämmästytti\nsanat, jotka hän kuuli isän lausuvan:\n\n\"Minä en sure sitä, armahin tyttäreni, että sinä nuoruuden parhaassa\niässä suruksi ja murheeksi minulle jätit maan; minä suren sitä,\nkyyhkyseni, että minä en tiedä sitä julmaa vihollistani, joka sinulle\nsurman tuotti. Jos minä tuntisin henkilön, joka saattoi edes ajatella\nloukata sinua, tahi joka olisi sanonut jotakin pahaa sinusta, niin hän,\nkautta Jumalan, ei näkisi enää lapsiansa, jos hän olisi yhtä vanha kuin\nminä, ei isäänsä eikä äitiänsä, jos hän olisi vielä nuorukainen, ja\nhänen ruumiinsa heitettäisiin lintujen ja aron petojen raadeltavaksi.\nMutta voi minua, joka saan loppu-ikäni elää ilman lohdutusta, kuivaten\nvanhoista silmistäni vuotavat kyyneleet, silloin kun minun vihamieheni\nriemuitsee ja sydämessään nauraa raihnaiselle vanhukselle.\"\n\nHän pysähtyi, sillä hänen haikea surunsa pulpahti esiin virtavana\nkyyneltulvana.\n\nFilosofia liikutti vanhuksen vilpitön, lohduttamaton murhe; hän yskäsi\nääntänsä selvittääkseen.\n\nSotnikka kääntyi ja osoitti hänelle paikan ruumiin pääpuolessa.\n\n\"Kolme yötä tulen jotenkin toimeen\", ajatteli filosofi: \"ja sotnikka\ntäyttää sitte molemmat taskuni dukaateilla.\"\n\nHän lähestyi, ja rykäistyään vielä kerran alkoi lukea kääntämättä\nhuomiotaan sivulle ja uskaltamatta katsoa kuolleen kasvoihin. Syvä\nhiljaisuus vallitsi huoneessa. Hän huomasi sotnikan poistuneen.\nHitaasti käänsi hän päätään katsahtaakseen kuolleeseen, ja...\n\nVäristys kävi hänen ruumiinsa läpi: hänen edessään lepäsi kaunotar,\njollaista tuskin koskaan tapaa tässä matoisessa maailmassa. Näytti\nsiltä kuin ei vielä koskaan ennen olisi kasvojen piirteet olleet niin\nselvät ja samalla niin sopusuhtaisen kauniit. Hän makasi aivan kuin\nelävä; ihana otsa, hempeä, kuten lumi, kuten hopea, näytti ajattelevan;\nohuet, tasaiset kulmakarvat -- yö keskellä aurinkoista päivää --\nkohosivat ylpeinä suljettujen silmien yllä, ja silmäripset, jotka\njouhina valahtivat poskille, hehkuivat salaisten toiveitten lämmöstä;\nhuulet olivat kuin rubinit, valmiina puhkeamaan autuaalliseen hymyyn,\nraikkaan iloiseen nauruun... Mutta samoissa piirteissä hän näki jotakin\nkaameanläpikuultavaa. Hän tunsi, että hänen sydäntään alkoi ahdistaa,\nikäänkuin keskellä korkeinta iloa joku olisi hautajaisvirttä alkanut\nlaulaa. Äkkiä tuntui jotakin kauhean tuttavaa hänen kasvoissaan.\n\"Noita!\" kirkasi hän oudolla äänellä, loi silmänsä sivulle, muuttui\nkalpeaksi kasvoiltaan ja alkoi lukea rukouksiaan. Se oli sama noita,\njonka hän oli surmannut.\n\nAuringon laskiessa vietiin ruumis kirkkoon. Filosofi kannatti arkkua\ntoisella olkapäällään ja tunsi siinä jotakin kylmää kuin jää. Sotnikka\nkulki edellä. Puinen, mustunut, kupolikattoinen kirkko seisoi\nalakuloisena aivan kylän laidassa. Huomasi selvästi, ettei siinä\nkaukaan aikaan oltu jumalanpalvelusta toimitettu. Kynttilöitä paloi\nmelkein jokaisen pyhimyksen kuvan edessä.\n\nArkku asetettiin keskelle kirkkoa, vastapäätä alttaria. Vanha sotnikka\nsuuteli vielä kerran ruumista, kumarsi maahan ja poistuessaan kantajain\nkanssa kirkosta, antoi määräyksen ravita filosofi kylläiseksi ja viedä\nhänet sitte kirkkoon. Kun ruumiin kantajat saapuivat keittiöön,\nasettivat he kätensä uunia vasten, mikä vähävenäläisillä on yleisenä\ntapana kun ovat nähneet kuolleen. Nälkä, jota filosofi alkoi tuntea,\npakotti hänet hetkeksi unhoittamaan kuolleen. Palvelusväki alkoi\nvähitellen kokoontua keittiöön. Sotnikan talon keittiö muistutti\nklubia, jonne kaikki kokoontuivat, yksinpä koiratkin, jotka häntäänsä\nheiluttaen saapuivat sen ovelle ruokaa saamaan. Jos kuka lähetettiin\njonnekin asialle, niin hän aina ensiksi saapui keittiöön levähtämään\nhetkeksi penkillä ja polttamaan piipullisen tupakkaa. Kaikki talossa\nasuvat poikamiehet, jotka koreilivat kasakanmekoissa, loikoilivat\nmelkein koko päivän pitkällä penkillä, sen alla, uunilla ja yleensä\nkaikkialla, missä sopiva makuusija löytyi, minkä ohessa jokainen aina\nunhoitti sinne jotakin, hattunsa, ruoskansa, tahi jonkun muun esineen.\nMutta kaikkein suurin kokous oli illallisen aikana, jolloin sinne\nsaapui hevospaimen ja karjanpaimen, joista edellinen oli ehtinyt viedä\nhevoset aitaukseen ja jälkimäinen tuoda karjan lypsylle sekä yleensä\nkaikki, joita päivällä ei voinut tavata. Ja illallispöydässä sitä\njuteltiin, puhuttiin kaikista asioista: kuka kertoi teettäneensä uudet\nhousut, kuka ilmoitti nähneensä suden, kuka taas jutteli siitä, mitä\nmaan sisässä oli. Kertojia oli paljon, joista muuten vähävenäläisten\nkeskuudessa ei olekaan puutetta.\n\nFilosofi istuutui toisten joukkoon suureen piiriin pihalle keittiön\nrappujen eteen. Kohta ilmestyi joku ämmä punainen päähine päässä\nkeittiön ovelle kantaen molemmissa käsissään kuumaa lihakokkarevatia ja\nasettaen sen sitte piirin keskelle. Kukin otti taskustansa oman\npuulusikkansa; toiset puutikun lusikan puutteessa. Heti kun suu alkoi\nliikkua vähän hitaammin ja pahin nälkä oli saatu tyydytetyksi, alkoivat\nuseat illastajista puhella. Oli luonnollista, että keskustelu kääntyi\nkuolleeseen.\n\n\"Onko totta\", lausui eräs nuori lammaspaimen, joka vyöhönsä oli\nommellut niin paljon nappeja ja vaskilevyjä, että mies näytti oikealta\nsekatavarakaupalta: \"onko totta, että neiti piti tuttavuutta pahojen\nhenkien kanssa.\"\n\n\"Kuka? Neiti?\" lausui Dorosh, jonka meidän filosofimme jo entuudestaan\ntunsi: \"niin, hän oli oikea noita! Minä vannon, että hän oli noita!\"\n\n\"Herkeä jo, Dorosh\", sanoi toinen, joka matkalla halusi niin mielellään\nlausua lohdutuksen sanoja: \"eihän se ole meidän asiamme; olkoon Jumala\nhänen kanssansa! Ei siitä ole mitään puhumista.\" -- Mutta Doroshin ei\nlainkaan haluttanut vaieta; hän oli juuri vähää ennen käynyt\nisännöitsijän kanssa kellarissa jollakin tärkeällä asialla ja\nkumarruttuaan pari kolme kertaa paria kolmea tynnöriä kohti, tuli\nvallan iloisena takaisin, puhua laverrellen taukoamatta.\n\n\"Mitä sinä tahdot? Ettäkö minä vaikenisin?\" lausui hän: \"ajoihan hän\nminulla itsellänikin! Totta jumaliste, ajoi kuin ajoi!\"\n\n\"Mitä arvelet, setäseni?\" kysyi nuori napikas lammaspaimen: \"voipiko\nnoitaa tuntea joistakin merkeistä?\"\n\n\"Ei, sitä on aivan mahdotonta tuntea; vaikka koko psaltarin lukisit,\nniin sittenkään et tuntisi.\"\n\n\"Kyllä voipi, Dorosh, älä nyt joutavia puhu\", lausui entinen\nlohduttaja: \"eihän Jumala ole turhanpäiten antanut kullekin omaa\nmerkkiänsä: tieteitä tutkineet ihmiset sanovat, että noidalla on pieni\nhäntä.\"\n\n\"Jokainen vanha ämmä on noita\", lausui harmaapäinen kasakka.\n\n\"No, kyllä tekin olette hyviä!\", tarttui ruuantuoja muori puheeseen,\ntäyttäen samalla tyhjentyneen maljakon: \"lihavia metsäsikoja olette\nkaikki tyyni!\"\n\nVanha kasakka, jonka oikea nimi oli Javtuh, mutta jota kutsuttiin\nKovtun, hymähti tyytyväisyydestä huomatessaan, että hänen sanansa\nolivat sattuneet vanhaan vaimoon, mutta karjanpaimen päästi sellaisen\nnaurun mölinän, että luuli aivan kuin kaksi härkää olisi yhtä-aikaa\nruvennut mylvimään.\n\nAlkanut keskustelu herätti filosofissa vastustamatonta halua ja\nuteliaisuutta kuulla jotakin kuolleesta sotnikan tyttärestä. Ja\nsaadakseen keskustelun kääntymään entiselle alalle, kääntyi hän\nnaapurinsa puoleen seuraavilla sanoilla: \"Tahtoisin kysyä, miksi koko\ntämä arvoisa seura, joka tässä istuu illallista syömässä, pitää neitiä\nnoitana? Tekikö hän jollekin pahaa, tahi veikö hän jonkun?\"\n\n\"Kaikkea tapahtui\", vastasi eräs joukosta.\n\n\"Kuka ei muistaisi Mikitaa, koirainhoitajaa, tahi...\"\n\n\"Kuka hän oli?\" kysyi filosofi\n\n\"Seis! minä kerron Mikitasta\", lausui Dorosh.\n\n\"Minä kerron Mikitasta\", vastasi hevospaimen: \"sillä hän oli minun\nkummini.\"\n\n\"Minä kerron Mikitasta\", lausui Spirid.\n\n\"Antaa Spiridin kertoa!\" huusi seura.\n\nSpirid alkoi: \"Sinä, pani filosofi Homa, et tuntenut Mikitaa. Ah, mikä\nharvinainen mies! Jokaisen koiran tunsi yhtä hyvästi kuin oman isänsä.\nNykyinen koirainhoitaja Mikola, joka istuu tässä kolmantena minusta\nlukien, ei kelpaa hänen kengänpohjikseenkaan. Vaikka kyllä hänkin\ntuntee työnsä, mutta Mikitaan verrattuna on hän kumminkin joutava\nriepu...\"\n\n\"Hyvästi kerrot, oivallisesti!\" lausui Dorosh, hyväksyen nyökäyttäen\npäätään.\n\nSpirid jatkoi: \"huomasi jäniksen nopeammin kuin puhdistat nenäsi\ntupakasta. Kiljaisi koirille: 'hei, Urho, hei Nopsa!' ja samassa itse\nhevosen selässä täyttä kyytiä, vaikea sanoa, kuka nopeammin, hänkö, vai\nkoirat. Puhdistamatonta viinaakin joi korttelin yhdellä henkäyksellä,\neikä ollut millänsäkään. Oivallinen koirainhoitaja! Vasta äskettäin\nalkoi lakkaamatta katsella neitiä. Pikiintyikö hän todellakin neitiin,\nvai noituiko tämä hänet, en tiedä. Varmaa kumminkin on, että mies\njoutui turmioon, ämmäytyi kokonaan, hitto ties, mikä häneen lie mennyt,\npfyi! sopimatonta sanoa.\"\n\n\"Hyvin kerrottu!\" pisti Dorosh väliin. \"Kun neiti vain sattuu katsomaan\nhäneen, niin ohjakset putoavat käsistä; Urhoa sanoo Nopsaksi, hairahtuu\neikä tiedä mitä tekee. Kerran saapui neiti talliin, jossa Mikita\nharjasi hevosia. -- 'Anna, Mikita', sanoi, 'asetan jalkani päällesi.'\nJa hän hölmö, oli ilosta haljeta: 'ei ainoastaan jalkaasi, vaan istu\nitse selkääni.' Neiti kohotti jalkansa; ja kun hän huomasi tuon\ntäyteläisen, valkoisen jalan, niin hän heti huumautui. Hän koukisti\nselkänsä ja tartuttuaan molemmin käsin neidin paljaisiin jalkoihin\nalkoi laukata kuin hevonen pitkin ketoja. Missä he kävivät, sitä hän ei\nvoinut sanoa. Hän palasi puolikuolleena takaisin ja siitä lähtien alkoi\nkuihtua. Kun sitte eräänä aamuna mentiin talliin, tavattiin siellä\nainoastaan tuhkaläjä ja tyhjä ämpäri: mies oli palanut niin tyystin,\nettei luitakaan jäänyt jäljelle, palanut yksinään. Ja siihen meni mies,\njonka veroista ei ole toista tässä maailmassa.\"\n\nKun Spirid oli lopettanut kertomuksensa, alkoivat kaikki yhteen ääneen\nylistää koirainhoitajaa, luetella hänen ansioitansa.\n\n\"Oletkos kuullut Sheptshihasta?\" kysyi Dorosh, kääntyen Homaan päin.\n\n\"En.\"\n\n\"Ohhoh! No, eipä teille näytä siellä seminaarissa liikoja viisauksia\nopetettavan. No, kuule, niin minä kerron. Meillä on kylässä Sheptun\nniminen kasakka, kelpo mies! Hänen tapanansa on joskus varastella ja\nvalhetella ilman mitään syytä, mutta... kelpo kasakka silti. Hänen\nmökkinsä ei ole kaukana täältä. Juuri tähän aikaan kuin me nyt syömme\nillallista, meni Sheptun illallisen jälkeen maata vaimonsa kanssa. Kun\noli kaunis ilma, asettui Sheptshiha ulos ja Sheptun tupaan penkille;\ntahi ei: vaimo tupaan penkille ja mies pihalle...\"\n\n\"Ei penkille, vaan lattialle\", keskeytti rapulla seisova muori.\n\nDorosh katsahti häneen, sitte loi silmänsä maahan, sitte uudelleen\nhäneen, oli hetken ääneti ja lausui: \"Kun riisun alusvaatteet päältäsi\ntässä kaikkien nähden, niin miltähän näytät.\"\n\nTämä varoitus vaikutti. Muori vaikeni eikä enää kertaakaan keskeyttänyt\npuhetta.\n\nDorosh jatkoi: \"ja tuvan keskellä, orressa riippuvassa kätkyessä lepäsi\nvuoden vanha lapsi, poikako, vai tyttö, en muista. Siinä penkillä\nnukkuessaan kuuli vaimo äkkiä koiran raappivan oven takana ja ulvovan,\nniin että oikein korvia särki. Vaimo säikähti, sillä vaimoväkihän on\nniin typerää väkeä, että tarvitsee vain illansuussa pistää nenänsä\novenraosta sisään, niin silloin jo niillä sydän halkeaa peljästyksestä.\nKumminkin hän ajatteli: 'Annappa isken kuonoon tuota kirottua koiraa,\nkyllä lakkaa ulvomasta', -- ja siepattuaan hiilihangon käteensä, läksi\novelle. Ei ehtinyt muija-paha kuin hiukan raottaa ovea, kun koira\nloikkasi hänen jalkojensa välitse suoraan kehdolle. Skeptshiha näkee,\nettei se enää olekaan koira, vaan talon neiti; niin ja jos se olisi\nollut talon neiti sellaisena kuin hän hänet tunsi, niin ei se olisi\nollut mitään; mutta katso: se oli kokonaan sininen ja silmät hehkuivat\nkuin hiili. Hän sieppasi lapsen, purasi sen kaulan ja alkoi imeä verta.\nSheptshiha vain kiljasi: 'Oi, lapseni!' ja suinpäin ulos tuvasta: Näki\neteisen oven suljetuksi, siis suoraapäätä vintille; siellä istui\nväristen typerä akka, kunnes huomasi neidin nousevan vintille,\nhyökkäävän hänen kimppuunsa ja alkavan purra hänen ruumistaan. Vasta\naamulla veti mies vaimonsa vintiltä kokonaan pureskeltuna ja\nsinertävänä; ja seuraavana päivänä heitti muijapaha henkensä. Niin,\nsellaista sitä tapahtuu! Vaikka kuuluikin herrassukuun, niin noita oli,\ntodellinen velho.\"\n\nTämän kertomuksen jälkeen katsahti Dorosh itsetyytyväisenä ympärilleen,\npainoi peukalonsa piipun pesään valmistaakseen tupakalle sijaa.\nNoitajuttuja riitti loppumattomiin. Jokainen kiiruhti vuorostaan\njotakin kertomaan. Toisia se oli lähestynyt heinärukona aivan mökin\noven eteen; toisilta varastanut lakin tai piipun; monelta kylän tytöltä\nleikannut palmikon; toisilta taas imenyt muutamia tuoppeja verta.\n\nVihdoin huomattiin, että oli juteltu liika kauan, sillä ulkona oli jo\nsynkkä yö. Kaikki alkoivat hajaantua makuulle, mikä keittiöön, mikä\nvajoihin, mikä minnekin.\n\n\"No, pani Homa; jo on meidänkin aika lähteä vainajan luo\", lausui vanha\nkasakka kääntyen filosofiin, ja kaikki neljä, Spirid ja Dorosh mukana,\nläksivät kirkkoon, sivaltaen ruoskilla koiria, jotka suurissa joukoissa\nhaukkuivat heitä.\n\nVaikka filosofi oli ehtinyt vahvistaa itseänsä aimo tuopillisella\npaloviinaa, tunsi hän kumminkin arkuutta heidän lähestyessään kirkkoa.\nHänen kuulemansa kertomukset ja omituiset jutut vaikuttivat vielä\nenemmän hänen mielikuvitukseensa. Säleaidan ja puitten takana oli\nvaloisampaa, seutu tuli alastomammaksi. Vihdoin saavuttiin pieneen\nkirkkopihaan, jonka takana ei näkynyt ainoatakaan puuta, vaan\nainoastaan tyhjä pelto ja kauempana yön pimeyden peittämä niitty. Kolme\nkasakkaa ja Homa nousivat jyrkkiä rappuja kirkkoon. Kasakat jättivät\nfilosofin sinne, ja, toivotettuaan hänelle onnea velvollisuutensa\nsuorittamisessa, sulkivat oven, kuten sotnikka oli käskenyt.\n\nFilosofi jäi yksin. Hän haukotteli ensin, sitte venytteli, sylkäsi\nmolempiin käsiinsä ja katsahti vihdoin ympärilleen. Musta arkku oli\nkeskellä kirkkoa; vahakynttilät tuikkivat tummien pyhimysten kuvien\nedessä: niiden valo valaisi ainoastaan ikonostaasin [kuva-aitaus, joka\nerottaa alttarin muusta kirkosta] ja hämärästi kirkon keskustaa; synkkä\npimeys peitti kaukaiset nurkat. Korkea vanhanaikuinen ikonostaasi\nnäytti hyvin vanhalta; sen kultaleikkaukset kiilsivät vain paikottain,\nkultaus oli paikoin hävinnyt, paikoin tummennut; tummat pyhimysten\nkasvot silmäilivät synkkinä. Filosofi katseli vielä kerran ympärilleen.\n\"No?\" sanoi hän: \"mitäpä tässä pelkäämistä? Ihmisiä tänne ei tule, ja\nkuolleita sekä toisen maailman tulokkaita vastaan on minulla sellaisia\nrukouksia, että jos minä vain ne luen, niin eivät ne sormellaankaan\nuskalla minua koskea. Ei hätää!\" toisti hän heilauttaen kättään:\n\"ryhtykäämme lukemaan\", lähestyessään kliirosia [lukkarin ja laulajain\npaikka kirkossa] hän huomasi muutamia kynttelikääröjä. \"Hyvä\", ajatteli\nfilosofi: \"täytyy valaista koko kirkko, että tulee yhtä valoisa kuin\npäivällä. Ikävä vain, ettei herran huoneessa voi vetäistä piipullista\nsauhuja!\" Ja hän alkoi asettaa vahakynttilöitä kaikkiin korniseihin,\npulpetteihin ja pyhimysten kuvien eteen, vähääkään säälimättä. Kirkko\noli kohta valoisa. Ylhäällä vain näytti pimeys tulevan synkemmäksi ja\nsynkät pyhimysten kuvat katselivat juroina vanhoista veistokehyksistä,\njoissa kultaus vain paikoin välkkyi. Hän meni arkun luo, arasti\nkatsahti kuolleen kasvoihin -- eikä voinut olla räpäyttämättä\nsilmiänsä: ne olivat pelottavat, mutta samalla säteilevän kauniit!\n\nHän kääntyi, tahtoen poistua; mutta omituinen uteliaisuus, omituinen\nvastustamaton tunne, joka ei jätä ihmistä varsinkaan kauhun aikana,\npakotti hänet uudelleen katsahtamaan ruumiiseen ja tunnettuaan\nitsessään samallaisen puistatuksen kuin ensimäisellä kerralla, katsahti\nsiihen vieläkin kerran. Todellakin tuntui kuolleen terävä kauneus\nkaamealta. Ehkäpä kuollut ei olisi iskenyt häneen sellaista pelottavaa\nkauhua, jos se olisi ollut rumempi. Mutta sen kasvojen piirteissä ei\nollut mitään raukeaa, sameaa, kuollutta; ne olivat elävät, ja\nfilosofista tuntui, että kuollut katseli häntä suljetuin silmin.\nHänestä myöskin tuntui ikäänkuin kuolleen oikean silmäripsen alta olisi\nkyynel valahtanut, ja kun se pysähtyi poskelle, hän huomasi selvästi,\nettä se olikin veripisara.\n\nHän kiiruhti kliirosille, avasi kirjan ja alkoi lukea siitä kovalla\näänellä saadakseen rohkeutensa takaisin. Hänen äänensä näytti\nhämmästyttävän kirkon puuseiniä, jotka pitkään aikaan eivät olleet\nmitään ääntä kuulleet; hän luki kolealla bassoäänellä kuoleman\nhiljaisuudessa, ääni tuntui jonkunverran raa'alta lukijasta\nitsestäänkin. \"Mitä tässä tarvitsee peljätä?\" ajatteli hän sillä välin\nitsekseen: \"arkustaan hän ei nouse, sillä pelkäähän hän Jumalan sanaa.\nMaatkoon! Ja mikä kasakka minä olisin, jos pelkäisin? Join vähän\nliiaksi -- siitä pelko. Nuuskaanpa tupakkaa. Ah, kuinka hyvää,\noivallista, makeaa tupakkaa!\" Mutta päästyään rukouksen loppuun, loi\nhän kumminkin syrjäsilmäyksen arkkuun, sillä vastustamaton tunne tuntui\nhänelle kuiskaavan: \"Nyt, nyt se nousee! Kohoaa ja katselee arkusta!\"\n\nMutta kuoleman hiljaisuus oli edelleen kirkossa; arkku ei liikkunut,\nvahakynttilöistä tulvi runsaasti valoa. Kaamea on valaistu kirkko\nyöllä, kun ruumis on kirkossa eikä ainoatakaan elävää ihmistä!\n\nKorottaen ääntään hän alkoi laulaa muistamiansa lauluja, tahtoen\nlopunkin pelon karkoittaa itsestään, mutta joka hetki kääntyi hänen\nsilmänsä arkkuun ikäänkuin kysyen: \"entä, jos nousee?\"\n\nMutta arkku ei liikahtanut. Kuuluisi edes joku ääni, olisi edes joku\nelävä olento, vaikka sirkka jossakin raossa. Kuului vain heikon heikko\npalavan kynttilän rätinä tahi ohut ääni lattialle putoavasta\nvahatipasta.\n\n\"Entä, jos nousee?...\"\n\nRuumis kohotti päätään...\n\nHän katsahti villisti ja hieroi silmiään. Mutta ruumis ei maannut, vaan\nistui arkussaan. Hän käänsi silmänsä pois arkusta, mutta samassa hän ne\nkauhulla jälleen suuntasi samaan paikkaan. Ruumis oli noussut\nseisomaan... Käveli suljetuin silmin pitkin kirkkoa lakkaamatta\nhaparoiden käsillään ikäänkuin etsien jotakin.\n\nSe tuli suoraan kohti häntä. Kauhuissaan piirsi hän ympyrän\nympärilleen; alkoi sitte ponnistaen lukea rukouksia ja henkien\nmanauksia, joita hän oli oppinut eräältä munkilta, joka koko elämänsä\najan oli nähnyt noitia ja pahoja henkiä.\n\nRuumis pysähtyi melkein hänen tekemänsä ympyrän rajalle, mutta näkyi,\nettei sillä ollut voimia astua sen yli; se sinertyi kuin ihminen, joka\njo muutamia päiviä on ollut ruumiina. Homalla ei ollut rohkeutta katsoa\nruumiiseen: se oli kaamea; se kalisteli ja puri hampaitaan, avasi\nkuolleet silmänsä; mutta mitään näkemättä raivoissaan kääntyi toiselle\nsuunnalle ja ojennetuin käsin tarttui jokaiseen pylvääseen ja\nesineeseen, tahtoen saada Homan kiinni. Se pysähtyi vihdoin, heristi\nsormellaan ja laskeutui arkkuunsa.\n\nFilosofi ei kaukaan aikaan voinut päästä tuntoihinsa ja kauhulla\nkatseli vaan noidan ahdasta asuntoa. Vihdoin arkku irtosi paikaltaan ja\nalkoi kiitää ympäri kirkkoa tehden joka suuntaan ilmassa\nristinmerkkejä. Filosofi näki sen melkein päänsä päällä, mutta samalla,\nhän huomasi, ettei se voinut tulla hänen piirtämänsä ympyrän\nsisäpuolelle ja että se kuuli hänen manauksensa. Arkku syöksyi takaisin\nkeskelle kirkkoa ja asettui entiselle paikalleen. Ruumis kohosi siitä\nuudelleen sinisenä, vihertyneempänä. Mutta samassa kuului kaukainen\nkukon laulu; ruumis laskeutui arkkuun ja arkun kansi paiskahti kiinni.\n\nFilosofin sydän tykki ankarasti, hiki valui virtana pitkin ruumista;\nmutta kukon laulusta virkistyneenä, hän alkoi lukea nopeasti niitä\nsivuja, jotka hänen aikaisemmin olisi pitänyt lukea. Aamun koitteessa\ntulivat kirkon palvelija ja vanha Javtuh hänen sijalleen. Javtuh toimi\ntällä kertaa suntiona.\n\nPäästyään yösijalleen ei filosofi pitkään aikaan voinut nukkua; mutta\nväsymys voitti lopulta, ja hän nukkui päivälliseen saakka. Kun hän\nheräsi, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nähnyt unissa kaikki viime\nyön tapahtumat. Hänelle annettiin neljännes paloviinaa vahvistukseksi.\nPäivällisillä hän tuli heti ennalleen, ja söi kookkaan porsaan melkein\nyksinään. Mutta jonkun hänelle itselleenkin käsittämättömän tunteen\nvaikutuksesta ei hänellä ollut rohkeutta puhua kenellekään yöllisistä\ntapahtumista kirkossa. Uteliaitten kysymyksiin hän vastasi vain\nlyhyesti: \"Niin, sattuihan siellä kaikellaisia ihmeitä.\" Filosofi oli\nniitä ihmisiä, joissa herää tavaton ihmisrakkaus, kun heitä hyvästi\nruokitaan. Hän lepäsi pitkällään piippu hampaissa, katseli kaikkia\nherttaisin silmin ja lakkaamatta syljeskeli sivulleen.\n\nPäivällisen jälkeen filosofi oli erinomaisella tuulella. Hän ehti\nkävellä koko kylän ja tutustui melkein kaikkien kanssa; kahdesta\nmökistä hänet ajettiin uloskin; eräs sievä nuorikko läimähytti häntä\naika tavalla kepillä, kun hänelle juolahti mieleen koetella, mistä\naineesta tällä oli paita päällään. Mutta mitä enemmän ilta lähestyi;\nsitä miettivämmäksi tuli filosofi. Tuntia ennen illallista kokoontui\nmelkein koko palvelusväki pelaamaan kraglia [keilin tapainen peli,\njossa pallojen sijasta käytetään keppejä], jossa voittajalla on\noikeus ratsastaa voitetun seljässä. Peli tuli katsojille hyvin\nmielenkiintoiseksi: usein kiipesi leveäharteinen hevospaimen hinterän\nja hoikkasäärisen sianpaimenen selkään. Joskus taas sai hevospaimen\ntarjota oman selkänsä, jolloin Dorosh kiivetessään siihen aina lausui:\n\"Ah, mikä härkä!\" Vanhemmat istuivat keittiön rapuilla. He katselivat\npeliä erittäin vakavina, piiput hampaissa, silloinkin kun nuoriso\npuhkesi raikkaaseen nauruun hevospaimenen tahi Spiridin lausuessa\njonkun sukkeluuden. Turhaan koetti Homa yhtyä peliin: joku hämärä\najatus vaivasi häntä. Ja vaikka hän illallisella kuinka koetti saada\nitsensä iloiseksi, kauhu kumminkin sai hänessä sijaa sitä mukaa kuin\ntaivas pimeni.\n\n\"Jo on aika, pani seminaarilainen!\" lausui tuttava harmaapäinen kasakka\nnousten ylös Doroshin kanssa: \"lähtekäämme toimeen.\"\n\nHoma saatettiin kirkkoon samalla tavalla kuin edellisenäkin iltana;\ntaaskin hänet jätettiin yksin lukitun oven taakse. Yksin jäätyänsä\nalkoi arkuus vallata hänet jälleen. Nytkin hän näki tummat pyhimysten\nkuvat, kiiltävät kehykset ja tutun mustan arkun pelottavassa\nhiljaisuudessa.\n\n\"No!\" sanoi hän: \"nythän minun ei tarvitse sitä hämmästyä. Ensi\nkerralla tuntui kaamealta. Niin, ainoastaan ensi kerralla oli vähän\nhirvittävää, mutta ei enää; ei tunnu yhtään kaamealta.\"\n\nHän meni nopeasti kliirosille, piirsi ympyrän ympärilleen, lausui\nmuutamia manauksia ja alkoi lukea kovalla äänellä, päättäen olla\nkohottamatta silmiään kirjasta ja kääntämättä mihinkään huomiotansa.\nHän sai jo tunnin verran lukeneeksi, kun häntä alkoi väsyttää ja\nyskittää; hän otti nuuskaa taskustaan ja, ennenkuin pisti sitä\nnenäänsä, käänsi arasti silmänsä arkkua kohti. Hänen sydämensä kylmeni:\nruumis seisoi aivan ympyrän laidassa ja kiinnitti häneen kuolleet\nvihertyneet silmänsä. Seminaarilainen vavahti ja kylmän väreitä tuntui\nhänen ruumiissaan. Hän kiinnitti silmänsä kirjaan ja alkoi lukea\nkovemmalla äänellä rukouksiansa ja manauksiansa samalla kuullen, kuinka\nruumis kalisteli hampaitansa ja heilutteli käsiänsä, tahtoen tarttua\nhäneen. Mutta luotuaan syrjäsilmäyksen toisella silmällään, huomasi\nhän, ettei se tapaillut häntä sieltä, missä hän oli; se ei näkynyt\nhuomaavan häntä. Se alkoi kumeasti mumista ja kuolleilla huulillaan\npuhella kaameita sanoja: ne muistuttivat kiehuvan tervan porinaa. Hän\nei voinut sanoa, mitä ne merkitsivät, mutta jotakin kaameaa ne\nsisälsivät. Kauhukseen käsitti filosofi, että ruumis manasi.\n\nSanat synnyttivät tuulenpuuskan kirkossa, kuului viuhkinaa kuin\ntuhansia lintuja olisi lennellyt kirkossa. Hän kuuli, kuinka siivet\nlöivät kirkon akkunalaseja ja rautakehyksiä vasten, kuinka kynnet\nraappivat rautaa ja kuinka määrätön voima jyskytti kirkon ovea, tahtoen\nmurtaa sen. Hänen sydämensä sykki ankarasti koko ajan; hän ummisti\nsilmänsä ja luki yhä rukouksia ja manauksia. Äkkiä kuului kaukaa\nvihellystä: se oli kukon laulu. Perin väsynyt filosofi pysähtyi ja\npäästi helpotuksen huokauksen.\n\nKirkkoon tulijat tapasivat hänet aivan nääntyneenä; hän nojasi selkänsä\nseinää vasten ja silmät muljollaan katsoi lakkaamatta sisään tulevia\nkasakkoja. Hänet täytyi kuljettaa pois. Kun saavuttiin kartanoon, hän\nravisti itseänsä ja käski antaa tuopin paloviinaa. Hän joi sen, siveli\npäätään ja lausui: \"Maailmassa on paljon joutavaa, mutta kauhu... älä\nanna sen valloittaa itseäsi, silloin...\", filosofi heilautti kättään ja\nvaikeni.\n\nHänen ympärillään olijat pudistivat päätään nämä sanat kuullessaan.\nMyöskin pikku poika, jonka koko palvelusväki katsoi voivansa lähettää\nedestänsä askareita toimittamaan, myöskin tämä poikaraukka seisoi suu\nauki ihmetellen.\n\nSamaan aikaan kulki ohitse keski-ikäinen vaimo, pyöreä,\nvahva-vartaloinen, vanhemman keittäjättären apulainen, suuri\nkiemailija, jolla oli tapana laittaa räikeitä koristuksia pukuunsa.\n\n\"Päivää, Homa!\" lausui hän, huomattuaan filosofin. \"Ai, ai, ai, mikä\nsinun on?\" kiljasi hän sitten, lyöden kätensä yhteen.\n\n\"Mitä nyt, typerä akka?\"\n\n\"Oi, Jumalani! sinähän olet aivan harmaa!\"\n\n\"Niin, muija puhuu totta!\" virkkoi Spirid, katsellen häntä tarkasti.\n\"Sinä olet aivan yhtä harmaa kuin vanha Javtuh!\"\n\nFilosofi syöksyi päätäpahkaa keittiöön, jossa hän huomasi seinällä\nkärpästen tahraaman peilinpahasen. Kauhukseen hän huomasi niiden totta\npuhuneen: puolet hiuksista olivat valkeat.\n\nHoma Brut painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiin. \"Lähden panin luo\",\nsanoi hän viimein: \"kerron hänelle kaikki ja selitän, etten enää halua\nmennä kirkkoon lukemaan. Lähettäköön minut heti Kijeviin.\"\n\nNäissä ajatuksissa hän suuntasi askeleensa panin asunnolle.\n\nSotnikka istui melkein liikkumatta huoneessaan. Sama toivoton suru oli\nsäilynyt hänen kasvoillaan. Poskensa vain olivat entistä enemmän\nlaihtuneet. Huomasi, että hän nautti hyvin vähän ruokaa, ehkä ei\nollenkaan.\n\n\"Päivää\", virkkoi hän huomattuansa Homan, joka pysähtyi ovelle hattu\nkädessä. \"Miten työsi sujuu? Hyvästi?\"\n\n\"Hyvästipä, hyvästi; sellaisia pirunvehkeilyjä, että pötki pakoon,\nminkä käpäläsi kantavat.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Niin, pani, teidän tyttärenne... terveen järjen mukaan ajatellen hän\non tietysti panin sukua, sitä ei kukaan kiellä; mutta, älkää pahaksi\npanko, suokoon Herra rauhan hänen sielullensa...\"\n\n\"Mitä tyttärestäni?\"\n\n\"Antautui saatanan valtaan. Tuottaa sellaista kauhua, ettei missään\nkirjoissa ole apua sitä vastaan.\"\n\n\"Lue, lue! Hän ei turhanpäiten sinua kutsunut: hän huolehti, armas\nkyyhkyseni, sielunsa pelastuksesta ja tahtoi rukousten avulla\nkarkoittaa kaikki pahat aikomukset.\"\n\n\"Teillä on valta, pani; mutta minä en voi!\"\n\n\"Lue, lue!\" jatkoi sotnikka suostuttelevalla äänellä: \"sinulla on yksi\nyö enää jäljellä; teet kristillisen teon, ja minä palkitsen sinut.\"\n\n\"Olipa palkka vaikka kuinka suuri... tahdo, tahi älä, pani, mutta minä\nen lähde lukemaan!\" lausui Homa päättävästi.\n\n\"Kuule, filosofi!\" lausui sotnikka, ja hänen äänensä tuli lujaksi ja\nankaraksi: \"minä en pidä moisista kujeista. Niitä voit tehdä\nseminaarissa, mutta ei täällä minun luonani: kun minä pieksän, niin se\non toista kuin rehtori. Tunnetko sinä nahkapamppuja?\"\n\n\"Kuinka en tuntisi!\" lausui filosofi, alentaen ääntänsä: \"kaikki\ntuntevat, mitä nahkapamput ovat: jos niillä paljon annetaan, niin ei\nvoi kestää.\"\n\n\"Niin. Mutta sinä et tiedä vielä, kuinka minun orjani osaavat\nlöylyttää!\" sanoi sotnikka ankarasti, kohoten seisomaan, ja hänen\nkasvonsa saivat käskevän ja hurjan ilmeen, joissa kuvastui koko hänen\nhillitsemätön luonteensa, jonka murhe oli hetkeksi nukuttanut. \"Minun\nluonani ensin löylytetään selkä, sitte kostutetaan viinalla, ja sen\njälkeen uudelleen. Mene, mene, toimita tehtäväsi! Jollet toimita, niin\net nouse ylös, jos toimitat, niin omistat tuhat dukaattia!\"\n\n\"Oho, oho! Tuohan on pöyhkeilyä!\" ajatteli filosofi poistuessaan:\n\"hänen kanssaan ei ole leikitteleminen. Odotappa, ystäväni: lähden\nsillä tavalla käpälämäkeen, ettet koirinesi koskaan minua saavuta!\"\n\nJa Homa päätti välttämättömästi paeta. Hän odotti vain päivällislepoa,\njolloin koko palvelusväki tavallisesti kokoontui heinikkoon vajan eteen\npäivällisunta ottamaan ja jolloin sieltä kuului ähkymistä ja\npuhkimista, niin että koko pihamaa muistutti jotakin tehdasta.\n\nTämä aika tuli vihdoinkin. Myöskin Javtuh ummisti silmänsä auringon\npaisteessa. Sydän pamppaillen läksi filosofi hiljaa puistoon, josta\nhänen mielestään oli sopivin huomaamatta paeta kedolle. Puisto, kuten\ntavallista, oli kovasti metsittynyt ja aivan kuin luotu salaisia\nyrityksiä varten. Oli vain yksi polku. Kaikkialla muualla kasvoi\ntiheässä kirsikkapensaita, seljapuita, takiaisia. Sankka humalisto\npeitti ikäänkuin verkkona tämän kirjavan puu- ja pensaskokoelman,\nmuodostaen katon sen päälle. Humalisto oli puiston rajana; sen takana\naukeni sankka aroheinikko kuin kokonainen metsä ikään, jota uteliaan\nsilmä ei näyttänyt vielä katselleen, ja viikate olisi lentänyt\nsirpaleiksi, jos se terällään olisi tahtonut sen puituneita paksuja\nlatvoja taittaa.\n\nKun filosofi aikoi tunkeutua humalistoaidan lävitse, kalisivat hänen\nhampaansa pelosta ja hänen sydämensä löi niin ankarasti, että hän\nitsekin säikähti. Hänen pitkän viittansa liepeet tuntuivat tarttuneen\nmaahan ikään kuin joku olisi ne naulannut kiinni. Kun hän pääsi\nhumaliston läpi, tuntui kuin hänen korvansa olisivat menneet lukkoon\nkimakasta huudosta: \"Mihin, mihin?\" Filosofi pujahti heinikkoon ja\nläksi juoksemaan, alinomaan kompastuen vanhoihin juuriin ja tallaten\nmyyränpesiä jaloillaan. Hän huomasi, että heinikosta päästyään hänen\noli juostava kedon yli, jonka takaa tiheä orjantappurapensaikko\nhäämöitti, jossa hän katsoi olevansa turvassa. Pensaikon sivuutettuaan\nhän otaksui tapaavansa tien Kijeviin. Hän juoksi kedon yli nopeasti ja\njoutui äkkiä orjantappurapensaikkoon. Hän ryömi pensaikon läpi jättäen\npalkkioksi palan takistaan kuhunkin terävään okaan. Hän tuli nyt\npieneen rotkoon. Rotkossa kasvavan pajun oksat ulottuivat paikoin\nmelkein maahan asti. Pienoinen lähde välkkyi puhtaana kuin hopea. Ensi\ntyökseen filosofi heittäytyi juomaan kirkasta lähdevettä, sillä hän\ntunsi sietämätöntä janoa. \"Raikasta, makeaa vettä!\" lausui hän,\nhuuliaan kuivaten: \"tässä voi levähtää!\"\n\n\"Ei, parasta on paeta edelleen: jos vielä ajavat takaa!\"\n\nNämä sanat kuuluivat hänen korviensa juuresta. Kun hän katsahti\nsivulleen, näki hän Javtuhin seisovan edessään.\n\n\"Pirun Javtuh!\" ajatteli filosofi: \"jos kykenisin, niin ottaisin sinut\nkäsiteltäväkseni, pehmittäisin hyvällä tammikepillä inhoittavan naamasi\nja joka paikan ruumiistasi.\"\n\n\"Sinä teit turhaan niin suuren mutkan\", jatkoi Javtuh: \"olisi ollut\npaljoa parempi, jos olisit valinnut sen tien, jota minä tulin: suoraan\ntallien ohitse. Takkiasikin on sääli. Hyvää verkaa. Paljonko maksoit\narshinasta? Olemme muuten kävelleet tarpeeksi: on aika lähteä.\"\n\nFilosofi kulkea retuutti Javtuhin perässä... \"Nyt se kirottu noita\nantaa minulle!...\" ajatteli hän. \"Mutta oikeastaan? Mitä minä pelkään?\nEnkö ole kasakka? Luinhan jo kaksi yötä, kyllä Jumala auttaa\nkolmannenkin ylitse. Kirottu noita näkyy tehneen aika paljon syntiä,\nkoska paha voima niin kovasti pitää hänestä kiinni.\"\n\nNäissä mietteissä saapui hän herraskartanoon. Hän pyysi Doroshaa, joka\ntaloudenhoitajan välityksellä joskus pääsi panin kellariin, tuomaan\nsieltä pullon sikunaviinaa, ja ystävykset istuivat sitte vajan viereen\nsekä ryyppäsivät ainakin puoli ämpäriä, niin että filosofi hypähti\näkkiä ylös ja huudahti: \"Soittajia! välttämättömästi soittajia!\" ja\nmalttamatta odottaa niiden tuloa, läksi pihamaalle varatulle\ntanssipaikalle kiihkeästi hyppimään tropakaa [vähävenäläinen tanssi].\nHän tanssi yhtä mittaa puolisille saakka, niin että palvelusväki, joka\ntällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti kokoontui tanssijan ympärille,\nväsyi lopulta ja läksi pois, lausuen mennessään: \"Sepä vasta kauan\ntanssii!\" Lopulta filosofi väsyi ja nukkui samalle paikalle. Vasta\nsaavillinen kylmää vettä sai hänet heräämään illalliselle. Illallisella\nhän selitti, mitä oikealla kasakalla ymmärretään; hän on kasakka, joka\nei pelkää mitään tässä maailmassa.\n\n\"On aika\", lausui Javtuh: \"lähtekäämme.\"\n\n\"Kielesi pitäisi leikata irti, kirottu lurjus!\" ajatteli filosofi, ja\nnoustuaan ylös, lausui ääneen: \"lähtekäämme vaan!\"\n\nTiellä katseli filosofi lakkaamatta sivulleen ja puheli hiljaa\nsaattajilleen. Mutta Javtuh oli ääneti; itse Doroshkin oli\nvähäpuheinen. Oli helvetillinen yö. Sudet ulvoivat kokonaisina\nlaumoina, ja koirainkin haukunta tuntui kaamealta.\n\n\"Tuntuu kuin joku ulvoisi: susi se ei ole\", lausui Dorosh. Javtuh oli\nvaiti. Filosofilla ei ollut mitään vastaukseksi.\n\nHe lähestyivät kirkkoa ja astuivat sen holveihin, joiden\nränsistyneisyys osoitti, miten vähän maatilan omistaja huolehti\nJumalasta ja omasta sielustaan. Jahtuh ja Dorosh poistuivat, kuten\nennenkin, ja filosofi jäi yksin.\n\nKaikki oli samallaista. Hän pysähtyi hetkeksi. Keskellä kirkkoa oli\nedelleen kauhean noidan arkku. \"Minä en pelkää, en totisesti!\" lausui\nhän, ja tehtyään piirin ympärilleen, kuten ennenkin, alkoi muistella\nkaikkia ennen oppimiansa rukouksia pahoja henkiä vastaan. Hiljaisuus\ntuntui kaamealta; kynttilät läpättivät ja loivat valoa kirkkoon.\nFilosofi käänsi kirjan lehden, sitten toisen ja huomasi lukevansa aivan\ntoista kuin mitä kirja sisälsi. Kauhuissaan hän teki ristinmerkin ja\nalkoi laulaa. Tämä rohkaisi häntä vähän; lukeminen sujui, lehti kääntyi\ntoisensa perästä.\n\nÄkkiä... keskellä syvää hiljaisuutta... putosi arkun kansi kolisten\nlattialle ja kuollut kohosi arkussaan. Se oli vielä kaameamman näköinen\nkuin ensi kerralla. Sen hampaat kalisivat hirmuisesti, huulet\nvavahtelivat suonenvedon tapaisesti ja päästivät manauksia.\nTuulenvihuri nousi kirkossa, pyhimysten kuvat putosivat lattialle,\nsamoin akkunalasit. Ovet irtaantuivat saranoiltaan ja määrättömän\nvoimakas hirviö lensi Herran huoneeseen. Kaamea siipien suhina ja\nkynsien raappina täytti kirkon. Kaikki lensivät ja kiisivät etsien\nfilosofia joka paikasta.\n\nHomalta läksi viimeinenkin kohmelo. Hän risti silmiään lakkaamatta ja\nsupisi rukouksia mitä mieleen johtui. Samalla hän kuuli, että paha\nvoima liikkui edestakaisin hänen ympärillään, ollen vähällä koskettaa\nhäntä siivillään ja inhoittavalla hännällään. Hänellä ei ollut\nrohkeutta katsoa siihen; hän huomasi ainoastaan, että koko seinän\npeitti mahdottoman suuri hirviö, maahan asti ulettuvat hiukset olivat\nhajallaan; hiusverkon läpi katseli kaksi kaameata silmää, hiukan\nkohotetuin kulmin. Sen yläpuolella ilmassa riippui jotakin mahdottoman\nsuuren rakon kaltaista; sen keskeltä pisti tuhansia pihtimiä ja okaita;\nmustaa maata riippui niissä kaistaleina. Kaikki katselivat häntä,\netsivät, mutta eivät voineet löytää salaperäisestä ympyrästä. \"Tuokaa\nWii, maahiaisten ruhtinas tänne! Noutakaa maahistenruhtinas!\" kuului\nkuolleen ääni, kuolleen, joka oli kaikkien näiden demonien ruhtinatar.\n\nJa äkkiä tuli hiljaisuus kirkkoon; kaukaa kuului susien ulvontaa, ja\nkohta kaikui kirkko raskaista askelista. Kun filosofi katsahti\nkulmiensa alta, huomasi hän, että kirkkoon tuotiin jotakin\nmatalakasvuista, tanakkaa, vääräsääristä ihmistä. Hän oli kokonaan\nmustan mullan peitossa. Hän astui raskaasti, tuontuostakin kompastuen.\nHänen silmäluomensa ulottuivat maahan asti. Kauhulla huomasi Homa, että\nhänen kasvonsa olivat rautaiset. Hänet asetettiin sille paikalle, jossa\nHoma seisoi.\n\n\"Kohottakaa minun silmäluomeni: en näe!\" lausui maahisten ruhtinas\nmaanalaisella äänellä, -- ja koko joukko hyökkäsi täyttämään hänen\nkäskyänsä.\n\n\"Älä katso!\" kuiskasi joku sisäinen ääni filosofille. Hän ei malttanut,\nvaan katsahti.\n\n\"Tuossa hän on!\" huudahti ruhtinas ja pani rautaisen sormensa hänen\npäällensä. Ja kaikki, koko lauma, hyökkäsi filosofin kimppuun.\nHengettömänä hän vaipui maahan ja kauhusta erkani hänen sielunsa\nhänestä siinä hetkessä.\n\nKuului kukon laulu. Se oli jo toinen: maahiset kuulivat ensimäisen.\nSäikähtyneet henget syöksyivät joka suunnalle, ikkunoita ja ovia kohti\npäästäkseen pikemmin pakoon, mutta turhaan: niin jäivät he sinne, oviin\nja akkunoihin kiinni tarttuneina.\n\nKirkko jäikin tällaiseksi ikuisiksi ajoiksi, hirviöt sen akkunoihin ja\noviin kiinni. Sen ympärille kasvoi metsä, aroheinä, villiorjantappura,\npeittäen sen niin tyystin, ettei kukaan nyt löydä tietä sinne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun huhut tästä saapuivat Kijeviin, ja teologi Haljava vihdoinkin kuuli\nfilosofin kohtalosta, vaipui hän kokonaiseksi tunniksi mietteisiin.\nTällä välin oli hänen elämässään tapahtunut suuria muutoksia. Onni oli\nollut suotuisa: hän oli suorittanut oppikurssin ja päässyt\nkellonsoittajaksi kaupungin korkeimpaan kellotapuliin. Hän esiintyi\nmelkein aina nenä särkyneenä, sillä kellotapuliin vievät puiset\nrappuset olivat hänen mielestään aivan mahdottomasti tehdyt.\n\n\"Oletko kuullut, miten Homalle on käynyt?\" kysyi hänen luokseen tullut\nTiberi Gorobets, josta tällä välin jo oli tullut filosofi ja jonka\nmuotoa nuorekkaat viikset somistivat.\n\n\"Niin, semmoisen kohtalon valitsi Jumala hänen osalleen\", lausui\nkellonsoittaja Haljava, \"lähtekäämme kapakkaan ja muistakaamme hänen\nsieluansa.\"\n\nNuori filosofi, joka intoilijan kiihkolla alkoi oikeuksiansa hyväkseen\nkäyttää, niin että hänen housunsa, takkinsa, vieläpä lakkinsakin olivat\nväkiviinan ja tupakan poron tahraamat, suostui heti ehdotukseen.\n\n\"Homa oli erinomainen ihminen\", sanoi kellonsoittaja, kun liikkaava\nkapakoitsija toi hänelle kolmannen tuopin. \"Oivallinen mies! Ja niin\nmeni ilman mitään syytä.\"\n\n\"Minä tiedän, miksi hän joutui turmioon: siksi, että hän pelkäsi; jos\nhän ei olisi peljännyt, niin noita ei olisi voinut tehdä hänelle\nmitään. Tarvitsee vain, kun on ensin ristinyt silmänsä, sylkäistä sen\nhännälle, niin ei mitään pahaa tapahdu. Minä jo tiedän tuon kaiken.\nMeillähän täällä Kijevissä ovat noitia kaikki tori-muijat, kaikki\njärjestään.\"\n\nKellonsoittaja nyökkäsi päätään hyväksymisen merkiksi. Mutta\nhuomattuaan, ettei hänen kielensä pysty lausumaan yhtään sanaa, nousi\nhän varovasti pöydästä, ja kovasti hoiperrellen meni tavalliseen\nkätköönsä syvälle aroheinikkoon; minkä ohessa hän ei unhoittanut vanhan\ntapansa mukaan siepata vanhaa kengänpohjaa mukaansa, jonka huomasi\nkapakan lattialla.\n\n\n\n"]