[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsjzLQlkU41xaMUU1vh_lmIgzRtMKsM_AUGRfTljuRK0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1285,"Villikissa","Kivijärvi, Erkki",1882,1942,"1285-kivijarvi-erkki-villikissa","1285__Kivijärvi_Erkki__Villikissa","Kolminäytöksinen kevyt komedia","naytelma",[],[],"fi",1928,null,14748,95406,true,[],[],[],"Kivijärven kolminäytöksinen kevyt komedia sijoittuu saaristolaishuvilaan, jossa joukko täysihoitolan asukkaita viettää kesäpäiviään. Tarina kuvaa hienostuneen seurapiirin kesäistä joutilaisuutta, keskusteluja ja ihmissuhteita kirkkaassa saaristomiljöössä.","Erkki Kivijärven 'Villikissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1285.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VILLIKISSA\n\nKolminäytöksinen kevyt komedia\n\nKirj.\n\nERKKI KIVIJÄRVI\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1928.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n TOHTORI WELLE.\n NEITI IRJA IHALA.\n ROUVA GRÖNBERG, kesätäysihoitolan emäntä.\n NEITI KALTIMO, yhteiskoulun johtajatar.\n NEITI NEULANEN, pankin kassanhoitajatar.\n TOIMITTAJA KALLIO,\n TAITEILIJA KAARTO, musiikkeri.\n PROFESSORI REPONEN.\n ESITTELIJÄNEUVOS BERG.\n KIRJAILIJA TAMMINEN.\n MIINA, täysihoitolan keittäjätär.\n\nTapahtuu muutamina kesäisinä päivinä saaristossa.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\nHuvilankuistilla.\n\n\nLasikuisti saaristohuvilassa. Ikkunoista näköala merelle. Huvila on\nrakennettu rantatöyräälle, joka loivasti laskeutuu vedenrajaan.\n\nKeskipäivä. Kirkas kesäinen auringonpaiste.\n\nKuistin vasemmalla puolella on ruokapöytä. Muu osa kalustettu\nkorihuonekaluilla. Kukkia amppeleissa ja ikkunalaudoilla. Ruokapöydän\nyläpuolella kattolamppu. Ilmavat, valkoiset verhot ikkunoissa,\nlattialla punareunaiset, valkeat käytävämatot. Sivuseinillä ovet,\nvasemmalla sisähuoneisiin, oikealla ulos.\n\nTohtori Welle istuu nojatuolissa pienen pöydän ääressä ja panee\npatience'a. Hän on puettuna valkoisiin housuihin, siniseen takkiin,\npehmeään kaulukseen ja valkoisiin kenkiin. Tämä asu tekee hänet\nnuorekkaan näköiseksi. Kun harmahtava tukkakin on lyhyeksi leikattu,\nluulisi häntä 40-vuotiaaksi, vaikka hän jo onkin viisissäkymmenissä.\n\nToisessa tuolissa istuu neiti Kaltimo kädessään Sininen kirja. Hän on\narviolta 40 vuoden ikäinen. Huolellisesti puettu. Kakkulat nenällä,\nsileä (pitkä) tukka, Ilmeinen opettajatartyyppi.\n\nRuokapöydän ääressä taiteilija Kaarto ja toimittaja Kallio pelaavat\nshakkia. Taiteilija Kaarto on hauskan ja hyväntahtoisen näköinen,\navokatseinen nuori mies; pitkä tukka, kuten säveltaiteilijoilla vielä\ntoisinaan meidänkin päivinämme; samettihousut, liehuva kravatti\nvärikkäässä paidassa, ilman takkia. Toimittaja Kallio on\nteräväpiirteinen, porvarillisen korrekti 27-vuotias herrasmies;\nvaaleanharmaa kesäpuku, kova kaulus, huolellisesti jakaukselle harjattu\ntukka.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Miksi asetatte vaaraan kuningattarenne, vaikka\nvoisitte pelastua uhraamalla kaksi moukkaa?\n\nKAARTO: En tiedä itsekään. Kai se johtui siitä, että olen niin perin\ndemokraattinen luonteen laadultani...\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Shakkipelissä ei saa olla demokraatti. Se on\nkuningaspeliä.\n\nKAARTO: Siksi kai minä en sitä koskaan kunnolleen opikaan.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Oletteko toden teolla yrittänytkään sitä oppia?\n\nKAARTO: En. Matematiikka on minulle aina ollut kauhistus.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Sepä ihmeellistä! Väittäväthän asiantuntijat, että\nmusiikki on läheistä sukua matematiikalle.\n\nKAARTO: Parjausta ja panettelua! Yhtä hyvin voisi sanoa, että musiikki\non sukua -- _tilastotieteelle_.\n\nTOHTORI WELLE (jatkaen patience'aan): Mutta sehän onkin sukua sille!\n\nKAARTO (nauraa): Millä tavoin?\n\nTOHTORI WELLE: Katsokaa nuotteja! Eiväthän ne ole muuta kuin\nmäärättyihin sarekkeihin sijoitettuja erisuuruisia matemaattisia\narvoja. Äänen pituus- ja korkeusnumeroita.\n\nKAARTO: Perin merkillisiä numeroita!\n\nTOHTORI WELLE: Miksi merkillisiä? Eivätkö ne muka ole yhtä\nyksinkertaisia kuin arabialaiset ja roomalaiset numerot? _Teille_\nniiden pitäisi olla paljon selvempiäkin.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Tästä pelistä ei tule mitään. Kahden siirron perästä\nolette matti.\n\nTOHTORI WELLE: Oikeaan aikaan! Kymmenen minuutin kuluttua soitetaan,\nellei keittiön kello taas ole jätättänyt.\n\nNEITI KALTIMO (laskee Sinisen kirjan kädestään): Puhuiko tohtori\nkahvista?\n\nTOHTORI WELLE: Puhuin kellosta, mutta tarkoitin tietysti kahvia.\nTäysihoitolaelämässähän kello ei näytäkään muuta kuin ruokaa ja juomaa.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Kas niin. Pelinne on menetetty. Eilen hävisitte\nkolme ja toissapäivänä neljä kertaa.\n\nKAARTO (katsoo häntä ihmetellen): Jaksatteko todellakin pitää\nmuistissanne minun häviöni? Mitä hyötyä siitä on?\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Jos katselee asiaa hyödyn kannalta, niin eihän koko\npeliäkään pitäisi viljellä. -- Miksi te pelaatte, kun ette edes ole\nsiitä huvitettu?\n\nKAARTO: Vain tappaakseni aikaa.\n\nNEITI KALTIMO: Ei aikaa pidä tappaa -- sitä ei muutenkaan ole liian\npaljon.\n\nTOHTORI WELLE: Eikö neiti Kaltimolle aika koskaan ole käynyt pitkäksi?\n\nNEITI KALTIMO: Ei koskaan. Päivät loppuvat aina kesken.\n\nKAARTO (tulee heidän luokseen): Kesälläkinkö?\n\nNEITI KALTIMO: Myöskin kesällä.\n\nTOHTORI WELLE: Taivas varjelkoon! Vaikkei muita vuorokaudenaikoja\nolekaan kuin pelkkää päivää! Se mahtaa olla aivan kauheata.\n\nNEITI KALTIMO: En ainakaan minä ole sitä kauheaksi havainnut.\nIhmiselämä on siksi lyhyt, ettei siitä kannata hukuttaa hetkeäkään\nturhanpäiväisyyteen.\n\nTOHTORI WELLE: Minusta se taas on niin pitkä, että täytyy käyttää koko\nkeksimiskykynsä lyhentämiskeinojen löytämiseen.\n\nNEITI KALTIMO: Säälin tohtoria.\n\nTOHTORI WELLE: Kiitän. Sääli tekee ain hyvää.\n\nTOIMITTAJA KALLIO (järjestellen shakkinappuloita): Sääli on alentavaa.\n\nTOHTORI WELLE: Minusta se on kaikkein ylentävintä maailmassa. Sillä\nihminen ei koskaan muulloin tunne olevansa yhtä korkealla siveellisellä\ntasolla kuin silloin, kun hän osoittaa lähimmäistään kohtaan niin\nvälitöntä myötätuntoa, että rupeaa häntä säälimään. Säälijä kasvaa aina\nomissa silmissään.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Mutta säälin vastaanottaminen on yhtä nöyryyttävää\nkuin almun saanti.\n\nTOHTORI WELLE: Epäilemättä. Mutta ihminen ei saa olla niin itsekäs,\nettä hän kieltäytyy suomasta lähimmäiselleen antamisen autuutta.\n\nKAARTO (on viimeisien vuorosanojen aikana tähyillyt merelle):\nKohtapuoleen heidän jo pitäisi tulla...\n\nNEITI KALTIMO: Keitä taiteilija tarkoittaa?\n\nKAARTO: Kaupungissakävijöitä. Neiti Kaltimo ei taida tietääkään, että\nesittelijäneuvos Berg ja kirjailija Tamminen eilisiltana suinpäin\nlähtivät kaupunkiin...\n\nNEITI KALTIMO (happamasti hymähtäen): Olihan lähtö odotettavissa --\ntänäänhän neiti Ihalan piti palata Tallinnan matkaltaan.\n\nTOHTORI WELLE: Ja neiti Kaltimon mielestä oli kunniavahdin vastaan\nlähettäminen pienin kohteliaisuus, minkä me voimme osoittaa Hänen\nHerttaisuudelleen.\n\nNEITI KALTIMO: Aivan niin. Ihmettelen vain, etteivät herrat ole\nrakentaneet kunniaporttia laivasillalle.\n\nTOHTORI WELLE: Siitä oli kyllä puhetta, mutta päätimme luopua tuumasta,\nkun kuulimme professori Reposen tulevan samassa laivassa ja tiedämme\nkunniaportit hänen suuren henkensä pieneksi heikkoudeksi. Siksi olemme\ntyytyneet kukittamaan neiti Ihalan huoneen ja tilaamaan kaksinkertaiset\nmansikka-annokset päivällispöytään. Herra Kaarto on myöskin säveltänyt\njuhlapoloneesin, jonka kaikuessa neiti Ihala riemusaatossa johdatetaan\nhuoneeseensa.\n\nTOIMITTAJA KALLIO (on pannut syrjään shakkipelin, tulee toisten luo):\nJa illaksi on tilattu harmonikansoittaja laivasillalle...\n\nNEITI KALTIMO: Tietysti sytytetään myöskin paperilyhdyt...\n\nTOHTORI WELLE: Kello 12 poltetaan suuri ilotulitus, ja sitten pitää\ntoimittaja Kallio isänmaallisen puheen, jonka jälkeen ammutaan\nkuninkaalliset kunnialaukaukset kalastaja Karlssonin ruostuneella\nrihlapyssyllä. Sen jälkeen olemme ajatelleet pyytää neiti Kaltimoa\nseppelöimään Irja neidin kesämme kuningattareksi...\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Seppelrunon on Tamminen kirjoittanut jo viime\nviikolla ja se julkaistaan ensi sunnuntailiitteessä...\n\nTOHTORI WELLE (kokoaa kortit): Ja se alkaa näin:\n\n    Pois mielistä kateus, katkeruus,\n    rumat aatokset, pahat sanat!\n\nEnempää en muista!\n\nNEITI KALTIMO (nousee suuttuneena): On sitä jo siinäkin!\n\n    (Menee äkäisenä ulos puutarhanovesta ja paukahuttaa sen kiinni.)\n\nHERRAT (purskahtavat nauruun).\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Taisi saada tarpeekseen tämän päivän osalle.\n\n    (Käy istumaan.)\n\nKAARTO: Miksi viitsitte häntä aina kiusata?\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Siksi, että hän on niin harmittavan hyveellinen.\n\nTOHTORI WELLE: Se oli oikea sana! Hyveellisyys on _hänen_\npaheellisuutensa. Ja meidän velvollisuutemmehan on aina ja joka\npaikassa taistella pahetta vastaan. Se mitä taiteilija Kaarto suvaitsee\nsanoa kiusaamiseksi, on kristillistä kurittamista, joka, kuten\ntiedetään, on kaikkein terveimpiä rakkauden ilmaisuja.\n\nKAARTO: Tohtori on sofisti!\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Eipä niinkään. Sofisti puolustaa huonoa asiaa, mutta\ntohtori hyvää.\n\nKAARTO: Miksi te vihaatte neiti Kaltimoa?\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Emme me vihaa neiti Kaltimoa, vaan hänen tyyppiään.\n\nTOHTORI WELLE: Minun täytyy sanoa, etten _vihaa_ edes tyyppiä. Se vain\nherättää minussa vastaansanomisen halun. On aina herättänyt. Jos\nminulla kouluaikanani olisi ollut hänenlaisensa opettaja, niin olisin\nvarmasti saanut joka toiseen todistukseen alennetun käytöksen\nröyhkeydestä -- vaikkakin vääryydellä, koska röyhkeys tässä tapauksessa\nolisi ollut tahtoni ulkopuolelle lankeava patolooginen ilmiö.\n\nNEITI NEULANEN (tulee sisähuoneista. Hän on hyvin säilynyt 35-vuotias\neternelli, nuorekas puvultaan, liikkeiltään ja koko keimailevalta\nolemukseltaan): Mistä herrat keskustelevat?\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Naistyypeistä.\n\nNEITI NEULANEN (menee tarkastamaan seinällä olevaa ilmapuntaria); Älkää\nantako minun häiritä -- minusta olisi hauskaa ja ehkä opettavaistakin\nkuulla herrojen valistuneita mielipiteitä.\n\nTOHTORI WELLE: Oletteko aivan varma, että se olisi hauskaa?\n\nNEITI NEULANEN (kääntyy äkkiä): Tietysti. Naiselle ei mikään ole\nhauskempaa kuultavaa kuin kanssasisarien panettelu.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Entäpä ellemme puhuneetkaan määrätystä henkilöstä?\n\nNEITI NEULANEN (naurahtaa): Kyllä nainen aina osaa antaa yksilöllisen\nosoitteen!\n\nTOHTORI WELLE: Myöskinkö silloin, kun puhutaan hänen omasta tyypistään?\n\nNEITI NEULANEN: Myöskin silloin, vaikkei hän näytäkään yskää\nymmärtävänsä.\n\nROUVA GRÖNBERG (tulee sisähuoneista. He on varsin vaatimaton\nruokarouva, aina ystävällinen ja huomaavainen. Leveä esiliina ja\nhelisevä avainkimppu hänen kädessään ilmaisevat hänet talon emännäksi):\nKahvi tulee aivan heti. Olen antanut kattaa pöydän lehtimajaan, kun nyt\non niin siunatun kaunis ilma. Herrasväki saakin tänään oikeata\nnimipäivärinkeliä ja Miinan parhaita piparkakkuja.\n\nTOHTORI WELLE: Kenen kunniaksi korput on vaihdettu piparkakkuihin\nkeskellä viikkoa?\n\nROUVA GRÖNBERG (panee sormen suulleen): Hyst hiljaa! Tällä kertaa minun\nomaksi kunniakseni. Mutta sitä ei saa kenellekään sanoa.\n\n    (Nauraa makeasti.)\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Eihän meidän arvoisa emäntämme vain täyttäne vuosia\nminun ja lehteni tietämättä?\n\nROUVA GRÖNBERG: En. Siitä on jo kaksi vuotta, kun täytin\npuolenvuosisatani, niin että seuraavaan kertaan on vielä kahdeksan.\nVälivuosia ei kannata ottaa lukuun yksityiselämässäkään, niistä on vain\nmenoja ja ylimääräistä touhua, mutta ei hyötyä ollenkaan, kun ihmiset\nkuitenkin säästävät lahjansa niiksi päiviksi, jotka mainitaan lehdissä.\n\n    (Nauraa taas.)\n\nTOHTORI WELLE: No mutta, mikä merkkipäivä tämä heinäkuinen keskiviikko\nsitten on? Ei sitä ennen ole vietetty.\n\nROUVA GRÖNBERG: Suoraan sanoen: minun kolmaskymmenes hääpäiväni. Ei sen\nkummempi. Eikähän se näin leski-ihmiselle mitään merkitsekään, joten\nsiitä ei kannata sen enempää puhua. Mutta rinkelin ja piparkakut sille\nkuitenkin voi kustantaa.\n\nNEITI NEULANEN: Herättää kai se sentään eloon kaihoisia muistoja?\n\nROUVA GRÖNBERG (katsoo häntä veikeästi): Hui hai! Minun muistoni\nkantavat jo omia muistojaan käsivarrella... On sitä toki maailmassa\nmukavampaakin ajattelemista kuin viimevuotinen lumi...\n\nTOHTORI WELLE: Etehen elävän mieli!\n\nROUVA GRÖNBERG: No, mitä taas siihen tulee, niin tuskinpa tulevaisuus\non sen kummempaa kuin nykyisyyskään...\n\nNEITI NEULANEN: Tulevaisuudelta eivät yllätyksien mahdollisuudet\nkoskaan lopu...\n\nTOHTORI WELLE: Neiti Neulanen on säilyttänyt lapsuutensa uskon.\n\nROUVA GRÖNBERG: Kyllähän se säilyy aikansa, mutta kun täytyy tunnustaa\ntäyttäneensä viisikymmentä, niin on lopullisesti luovuttava\ntoivostakin.\n\nTOHTORI WELLE: Vaeltakaa, neiti Neulanen, niin kauan kuin valoa on,\njottei pimeä saisi teitä valtaansa!\n\nMIINA (tulee sisään. Hän on reheväruhoinen, topakka keittiökarhu):\nKahvi jäähtyy, jos ei sitä kohtapuoleen jo aleta juoda. Ja laivakin\ntuntui jo äsken huutavan tuloaan.\n\nTOHTORI WELLE: Mikä on Miinan mielipide avioliitosta?\n\nMIINA (pyyhkii esiliinansa kulmalla nenänvarttaan): Mikä tuon tiennee,\nkun ei koskaan ole kokenut. Mutta minkä on muista nähnyt, niin taitaa\nse olla vähän arveluttava yritys ainakin meidän iällämme.\n\n    (Viittaa neiti Neulaseen.)\n\nNEITI NEULANEN: Kiitos!\n\n    (Heilauttaa niskojaan ja menee kiireesti ulos.)\n\nMIINA (ällistyneenä): Mistähän tuo tupsahti?\n\nTOHTORI WELLE: Ei kestänyt kuulla totuutta.\n\nMIINA: No, ei suinkaan hän nyt enää aikone avioliittoon, kun on näinkin\nkauan tullut miehettä toimeen!\n\nTOHTORI WELLE: Miksei? Kaikkihan me olemme kutsutut, vaikka muutamat\novatkin jääneet häähuoneen kynnykselle.\n\nMIINA: No, kyllä ainakin me kaksi olisimme perälle päässeet, jos oikein\nolisimme yrittäneet.\n\nROUVA GRÖNBERG: Eikö Miina sitten ole koskaan koettanut?\n\nMIINA: En minä silloin kahville hoputtaisi ventovieraita ihmisiä!\n\n    (Kääntyy ja menee sisään.)\n\nTOIMITTAJA KALLIO (on noussut seisomaan, Katselee ulos ikkunasta):\nLaiva näkyy jo Koivuniemen nenässä, on aika mennä rantaan.\n\n    (Kiiruhtaa ulos.)\n\nKAARTO (kääntyy tohtori Wellen puoleen): Eikö tohtori tule neiti Ihalaa\nvastaan?\n\nTOHTORI WELLE (jää istumaan): Säästän käsisuudelmani kahvipöytään.\n(Hymähtää.) Kun en käytä sokeriakaan...\n\nKAARTO (menee ulos).\n\nROUVA GRÖNBERG: Taitaa olla parasta soittaa kahville vasta laivan\ntultua. Eivät he kuitenkaan malta olla sillalle menemättä.\n\nTOHTORI WELLE: Eivät. (Vilkastuen): Neiti Ihala oli teille, rouva\nGrönberg, suoraan sanoen suurenmoinen löytö; ilman häntä olisi tämä\nkesä jäänyt sangen lohduttomaksi. Muistan aina suuren sotasuven,\njolloin ette ollut hankkinut mitään varsinaista vetonumeroa: päivät\nmatelivat kuin raajarikkoiset onkimadot, ja monet muuttivat pois\nneljäntoista vuorokauden kuluttua. Ellei sotaa olisi tullut, niin olisi\nollut pakko sulkea jo ennen elokuun viidettätoista.\n\nROUVA GRÖNBERG (huokaisee): Se oli vaikea kesä. -- Mutta vahingosta\nihminen viisastuu. Ja täytyyhän tohtorin myöntää, että sen jälkeen\nolenkin pitänyt varani.\n\nTOHTORI WELLE: Myönnän sen mielelläni ja täydestä sydämestäni.\nEsimerkiksi toiskesäinen koreasilmäinen näyttelijätär tuotti täydet\nhuoneet koko suveksi. Eikä viimevuotistakaan primadonnaa sovi moittia\n-- tavalliseksi pankkineidiksi hän hoiti asiat erittäin näppärästi --,\nvaikkei tietysti kyennytkään koroittamaan talon osakkeita siihen\nhuippukurssiin, johon neiti Ihala ne nyt on saanut. Mutta hänhän onkin\noikea ihanne.\n\nROUVA GRÖNBERG: Niin on. (Menee lähemmäksi tohtoria.) Tohtorin kanssa\non niin hauska puhua asioista. Tohtori ymmärtää ne niin hyvin -- aivan\nyhtä hyvin kuin minä itse, ehkäpä monet vielä paremminkin. Ja kuinka\ntohtorilta riittää kaikkeen harrastusta!... sitä minä monasti olen\nihmetellyt...\n\nTOHTORI WELLE: Hyvä rouva Grönberg! Ellei ihminen kahdessakymmenessä\nkesässä opi ymmärtämään edes ahtainta ympäristöään, niin hän on\nparantumaton pässinpää ja kypsä toisenlaiseen hoitolaan.\n\nROUVA GRÖNBERG: Joko tämä todellakin on kahdeskymmenes kesä?\n\nTOHTORI WELLE: On. Auttamattomasti. Tulin tänne samana suvena, jona\nteidän nuorempi tyttärenne oppi tavaamaan ja teillä itsellänne oli\ntaivaansininen pyhäleninki ja sinipunervat syreenit hatussa. Laitos oli\nvaikuttanut vasta kaksi kesä, mutta oli jo menestynyt niin hyvin, että\nsyksyllä saatoitte pystyttää patsaan miehenne haudalle ja tarjota\nlopettajaispäivällisillä shamppanjaa...\n\nROUVA GRÖNBERG (ihaillen): Kaikki se tohtori jaksaakin muistaa!... Sitä\npäätä, sitä päätä -- aivan kuin partaveitsi.\n\nTOHTORI WELLE: Ei liioitella, hyvä rouva Grönberg! Täytyyhän toki\njokaisen pitää elämän merkityksellisimmät asiat muistissaan.\n\nMIINA (tulee sisältä): Kyllä se kahvi nyt jo on jäähtynyt aivan\npiloille. Ties, missä se laivakin laiskottelee, lieneekö ajanut\nmatalikolle, kun ei vieläkään kuulu tukutusta salmensuusta?\n\nROUVA GRÖNBERG: Parasta on, että Miina vie pannun takaisin keittiöön.\n\nMIINA: Sitä minäkin.\n\n    (Menee sisälle.)\n\nROUVA GRÖNBERG: Myöhästynyt se tänään onkin.\n\nTOHTORI WELLE: Tietysti on paljon väkeä näin kuumana päivänä.\n\nNEITI NEULANEN (tulee ulkoa): Onko totta, rouva Grönberg, että\nprofessori Reponen tulee tänne tänään?\n\nROUVA GRÖNBERG: Kyllä hänen pitäisi tulla. Tunteeko neiti Neulanen\nhänet?\n\nNEITI NEULANEN: Jonkun verran. Hän käy toisinaan pankissa. Ja viskaa\ntiskin yli sanan tahi pari. Olen minä sitäpaitsi tavannut hänet kerran\nmuutamassa iltamassakin...\n\nTOHTORI WELLE: Häntä pidetään varsin etevänä omalla alallaan.\n\nNEITI NEULANEN: Hän on siis tulevaisuuden mies?\n\nTOHTORI WELLE: Kun meidän maassamme tiedemies pääsee professoriksi,\nniin on hänellä jo tulevaisuus takanaan, koska korkeampaa päämäärää ei\nenää ole tarjolla.\n\nROUVA GRÖNBERG: Onko hän myöskin hauska seuramies?\n\nTOHTORI WELLE: Etevät miehet ovat vain poikkeustapauksissa hauskoja,\nmutta ikävänkin ihmisen saattaa seura toisinaan tehdä hauskaksi. Enkä\nluule professori Reposelta kehitysmahdollisuuksia puuttuvan, kun hän\nvain joutuu oikean käsittelyn alaiseksi.\n\nROUVA GRÖNBERG: No, kyllähän täällä pitäisi olla käsittelijöitä!\n\nNEITI NEULANEN (keveästi ja keimailevasti naurahtaen): Tunteeko tohtori\nWelle professori Reposen... miten minä nyt sanoisinkaan?... Akilleen\nkantapään?\n\nTOHTORI WELLE (katsoo häntä hymyillen): Käsittelytarkoitukseenko?\n\nNEITI NEULANEN (veikeästi): Niin juuri. Ajattelin, että sellainen olisi\nhyvä tietää, ennenkuin käännytystyö pannaan alulle.\n\nROUVA GRÖNBERG (naurahtaa): Aikooko neiti Neulanen ottaa hänet urakalle?\nMitä esittelijäneuvos siitä sanoo?\n\nNEITI NEULANEN (leikkisästi): Luulin, että meidän kaikkien oli\nkannettava kortemme yhteiseen kekoon.\n\nNEITI KALTIMO (tulee ulkoa): Nyt laiva tul (Rouva Grönbergille.)\nVoisinkohan minä saada teen omaan huoneeseeni?\n\nROUVA GRÖNBERG: Kyllähän se käy päinsä.\n\nTOHTORI WELLE (nousee): Aikooko neiti Kaltimo todellakin kieltäytyä\nyhteisestä ilonpidosta?\n\nROUVA GRÖNBERG: Joko taas vaivaa päänkivistys?\n\nNEITI KALTIMO: Ei vielä, mutta pelkään, että markkinamelu saa sen\nsyttymään.\n\n    (Ulkoa alkaa kuulua äänten sorinaa ja iloisia huudahduksia.)\n\nTOHTORI WELLE (neiti Neulaselle): Luulen, että meidän on parasta jäädä\ntänne odottamaan poloneesia.\n\nNEITI NEULANEN: Jäädään vain!\n\n    (Nyt kuuluu ulkoa eläköönhuutoja.)\n\nNEITI KALTIMO (tukkii korvansa ja kiiruhtaa sisähuoneisiin).\n\nKAARTO (tulee puolijuoksua ulkoa).\n\nTOHTORI WELLE: Orkesteri paikoilleen!\n\nKAARTO: Antakaa merkki, kun he lähestyvät rappusia!\n\nNEITI NEULANEN (innostuen): Minä annan, minä annan...\n\n    (Menee ikkunaan.)\n\nKAARTO: Hyvä on. Mutta älkää myöhästykö!\n\n    (Kiiruhtaa sisälle ja jättää oven seposelälleen jälkeensä.)\n\nROUVA GRÖNBERG (menee ikkunaan): No niin. Nyt sieltä tullaan.\n\nTOHTORI WELLE (menee myöskin ikkunaan): Ja Reposella on kunniapaikka\nkuningattaren kupeella.\n\nNEITI NEULANEN: Jokohan minä annan merkin?\n\nTOHTORI WELLE: Jo, jo! Peli soimaan! Ja me asetumme rintamaan.\n\nNEITI NEULANEN (rientää ovelle ja huutaa sisään): Alkakaa nyt, herra\nKaarto! (Menee takaisin entiselle paikalleen.)\n\n    (Sisältä alkaa kuulua voimakasta pianonsoittoa.)\n\nTOHTORI WELLE (menee aukaisemaan molemmat ulko-oven puoliskot ja\nhuutaa): Tehkäämme ovet avariksi ja portit korkeiksi! (Palaa entiselle\npaikalleen.)\n\nIRJA IHALA ja PROFESSORI REPONEN (tulevat sisään ja asettuvat\nkeskilattialle).\n\nTAMMINEN (tulee heidän jälessään kantaen Irja Ihalan matkalaukkuja).\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG ja TOIMITTAJA KALLIO (tulevat sisään viimeisinä).\n\n    (Pianonsoitto lakkaa.)\n\nKAARTO (tulee sisältä ja asettuu toisten joukkoon).\n\nIRJA IHALA (21-vuotias neitonen, kirkassilmäinen, mustatukkainen,\npikemmin etelä- kuin pohjoismaalainen tyyppi, vilkas ja välitön;\nhauskasti, mutta ei keimailevasti puettu, nyt matka-asussa): Kylläpä\noli juhlallista. Melkein taitaisi pitää (rykäisee ja matkii\npuhujateennäisyyttä) \"lausua muutama sana\". (Toisella, miltei\nlapsekkaalla äänellä.) Mutta sitä minä en osaa -- niin että (aivan\npoikamaisesti) \"morjens nyt vain\", hyvät naiset ja herrat. (Nyökkäilee\nkaikille tahoille.) Ja paljon terveisiä. (Rientää rouva Grönbergin luo\nja ojentaa kätensä.) On niin lysti taas olla täällä, vaikka oli minulla\nhauskaa sielläkin. (Kääntyy tohtori Wellen puoleen.) Päivää, tohtori!\nOnko teillä ollut ikävä minua? (Ojentaa kätensä.)\n\nTOHTORI WELLE (tarttuu hänen käteensä): Tietysti on ollut ikävä, mutta\non täytynyt koettaa lohdutella itseään. (Suutelee hänen kättään).\n\nKAARTO (Tohtori Wellelle): Tohtori ottikin kahvisokerit etukäteen.\n\nIRJA IHALA (nyökkää eri suunnille): Kaikkia muitahan olenkin jo tainnut\ntervehtiä... (Huomaa Neiti Neulasen ja kiiruhtaa hänen luokseen\nojentamaan kätensä.) Miten olette voinut, neiti Neulanen?\n\nNEITI NEULANEN: Kiitos kysymästä -- teidän vointianne ei kai tarvitse\nkysyäkään?\n\nPROFESSORI REPONEN (neljänkymmenen korvissa oleva likinäköinen\nja sankalasinen mies, huolellisesti ja siististi, joskin\nmielikuvituksettomasti ja arkipäiväisesti puettu, on koko kohtauksen\najan seisonut avuttoman ja onnettoman näköisenä matkalaukut käsissään):\nHm!\n\nIRJA IHALA (kääntyy äkkiä): Taivas varjelkoon! Minä vain rupattelen ja\nunohdan kokonaan Suomen tieteen. -- Rouva Grönberg, tässä on teidän\nperheenne nuorin jäsen, professori Reponen.\n\nROUVA GRÖNBERG (astuu professorin luo ojennetuin käsin): Terve tuloa,\nherra professori!\n\nPROFESSORI REPONEN (laskee varovasti molemmat käsilaukut lattialle,\ntarttuu ojennettuun käteen): Kiitos! -- Arvoisa rouva on kai saanut\nkirjeeni, joten minulle lienee varattu huone auringonpuolelta...\nrautasängyllä ja kierrekaihtimilla?\n\nROUVA GRÖNBERG: Kyllä, herra professori.\n\nPROFESSORI REPONEN: Kiitos! Muita erikoisvaatimuksia minulla ei\nolekaan.\n\nIRJA IHALA: Ja nyt alkaa yleinen kättely -- aivan kuin presidentin\nsuurissa vastaanotoissa.\n\nPROFESSORI REPONEN (lähtee kiertokululle, kättelemään ja kumartamaan).\n\nIRJA IHALA (vielä kättelyn kestäessä): Suomen runous!\n\nTAMMINEN (nuori, hauskan ja valveutuneen näköinen mies): Aina\npalvelukseksenne.\n\nIRJA IHALA: Olkaa hyvä ja antakaa Pegasuksen ravata vähän rappusia ja\nviekää laukku neitsytkammioon.\n\n    (Lähtee sisähuoneisiin.)\n\nTAMMINEN (lähtee hänen jälkeensä).\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Minultahan unohtuikin sanomatta... (Lähtee myöskin.)\nSehän oli aivan ihmeellistä!\n\nROUVA GRÖNBERG: Ehkä minä nyt saan näyttää professorille huoneen...\n\nPROFESSORI REPONEN: Olisin hyvin kiitollinen.\n\n    (Ottaa taas matkalaukut käsiinsä.)\n\nROUVA GRÖNBERG: Tätä tietä.\n\n    (Aukaisee oven sisälle ja jää seisomaan ovenpieleen.)\n\nPROFESSORI REPONEN (pysähtyy ovelle): Rouva ensiksi. Olkaa hyvä.\n\nROUVA GRÖNBERG: Hyvänen aika. (Menee.)\n\nPROFESSORI REPONEN (kääntyy kynnyksellä laukkuineen kumartamaan.\nMenee.)\n\nNEITI NEULANEN: Oliko herroilla hauskaa kaupunginmatkallaan?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (40-vuotias, kalpeahko virkamiestyyppi, vähän\nkulmikas liikkeissään, jotka hän koettamalla koettaa saada sulaviksi):\nOlisi voinut olla hauskempaakin.\n\nTOHTORI WELLE: Tapasitteko jo eilisiltana neiti Ihalan?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Tamminen oli tavannut... (Epävarmasti ja\nvilkaisten neiti Neulaseen): Minulla oli eilen vähän asioita\nhoidettavana... ja sitten... (nopeasti): jouduin toveriseuraan...\n\nNEITI NEULANEN (naurahtaen): Tuliko pitkäkin istunto?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (koettaa tehdä äänensä kevyeksi): Ainahan ne\ntunnit vierähtävät...\n\nTOHTORI WELLE (naurahtaa): Ai, ai, ai, ai... (Kohottaa sormensa.)\n\nNEITI NEULANEN (kääntyy ikkunaan päin ja alkaa rummuttaa ruutua).\n\nMIINA (ilmestyy sisäoven kynnykselle): Kylläpä tämä talo tänään on\nmullin mallin, kun ei ole kenelläkään edes kahville kiirettä.\n\nTOHTORI WELLE: _Minulla_ alkaa jo olla, Miina.\n\nMIINA: Tohtori menee vain, minä lennätän pannun lehtimajaan.\n\n    (Menee sisään.)\n\nTOHTORI WELLE: Tervetuloa jälkeenpäin!\n\n    (Menee ulos.)\n\nNEITI NEULANEN (kääntyy äkkiä; hänessä taistelevat suuttumus ja\nkyyneleet): Kuinka sinä saatoit tehdä sen, Wilhelm, _kuinka sinä\nsaatoit?_\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (tekeytyy tietämättömäksi): Mutta, Anna hyvä,\nmitä sitten olen tehnyt?\n\nNEITI NEULANEN (kiihkeästi): Etkö sitä muka todellakaan tiedä?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: En.\n\nNEITI NEULANEN: Nyt puhut vasten parempaa tietoasi. Sanaakaan sanomatta\nsinä lähdit kaupunkiin... livahdit... salakavalasti... karkasit...\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Lähtöhän tuli aivan äkkiä, enkä minä sinua\nmissään nähnyt. Koetin kyllä katsella...\n\nNEITI NEULANEN (purskahtaa itkuun): Vai et nähnyt! Ja lähtö tuli äkkiä.\nSiis... sinulla... ei mitään muita asioita ollutkaan...\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: En ymmärrä, mitä tarkoitat sanoilla _muita\nasioita_.\n\nNEITI NEULANEN (itkee edelleen): Ei muita asioita kuin tuon neiti\nIhalan vastaanottaminen... Sinä lähdet liehittelemään... muita\nnaisia... Ajattele, vasta kaksi köyhää viikkoa me olemme ehtineet olla\nsalakihloissa... (Suuttuneena): Niin niin: siitä on tänään täsmälleen\nkaksi viikkoa kun ensi kerran suutelit minua suuren pihlajan alla...\n(Itkee taas.) Ja nyt sinä jo petät... _nuorta morsiantasi_...\n\nROUVA GRÖNBERG (tulee hymysuin sisähuoneista).\n\nNEITI NEULANEN (kääntyy äkkiä ikkunaan päin ja peittää kasvonsa\nnenäliinallaan).\n\nROUVA GRÖNBERG: Professori oli oikein tyytyväinen huoneeseensa.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Sepä oli hauskaa!\n\nROUVA GRÖNBERG: Eikö ollutkin? -- Mutta nyt minun täytyy...\n\n    (Ottaa gongongin seinältä ja lähtee ulos.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (ottaa pari askelta neiti Neulasta kohti): Anna!\n\nNEITI NEULANEN (polkaisee jalkaa): Pysy paikallasi -- minä en siedä\nsinua!\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (alistuvaisesti): No, sitten.\n\n    (Ulkoa alkaa kuulua gongongin helähtelyjä.)\n\nNEITI NEULANEN (käheästi): Että sinä vielä kehtaat!\n\nTAMMINEN (tulee sisältä ja nauraa täyttä kurkkia): Ha-ha-haa!\nHa-ha-haa! Kuulehan, veli Berg, kyllä se oli aivan loistojuttu!\nAjattele nyt, että oopperalaulaja saattaa olla niin tietämätön...\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (Nauraa hyvin väkinäisesti): Hah-hah-haa... Niin\ntodellakin... Mutta tenorit kai ovatkin tyhmempiä kuin muut ihmiset.\n\nTAMMINEN: Kuulkaahan toki tekin, neiti Neulanen.\n\nNEITI NEULANEN (kääntyy; hän on aivan itkettynyt).\n\nTAMMINEN: Laupias taivas! Mikä teitä vaivaa?\n\nNEITI NEULANEN (hätääntyen): Sain vain äsken... (nopeasti): rikan\nsilmääni.\n\nTAMMINEN: No niin. Oopperaan aiottiin ottaa esitettäväksi \"Don\nQuijote\". Kun sankaritenori kuuli sen, kysyi hän eräältä toveriltaan,\ntiesikö tämä, oliko oopperassa hänelle sopivaa osaa. Toveri oli\nkoiranleuka ja sanoi, että siinä oli aivan mainio rooli hänelle. \"Mikä\nsen nimi on?\" \"Rosinante.\" Ja seuraavana päivänä tenori menee johtajan\nluo ja sanoo, että hän eroaa oopperasta, ellei hänelle anneta\nRosinanten roolia. Hah-hah-haa!\n\nNEITI NEULANEN (katsoo kertojaan ymmärtämättä mitään).\n\nTAMMINEN (vaitiolon jälkeen pettyneenä): Ettekö te naurakaan?\n\nNEITI NEULANEN (pakottaa itsensä nauruun, mutta kysyy sitten): Mikä se\nRosinante sitten on?\n\nTAMMINEN (katsoo häneen hämmästyneenä): _Hevoskaakki_, jolla ritari\nratsasti tuulimyllyjä vastaan. -- Voitte käsittää, että Berg ja minä\nnauroimme itsemme puolikuolleiksi, kun neiti Ihala kertoi meille jutun\neilisiltana Kaivohuoneella...\n\nNEITI NEULANEN (parkaisee ja juoksee kiireesti sisähuoneisiin).\n\nTAMMINEN (ihmeissään): Mikä häneen tuli?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Pelkään, että silmään... niin, tuota... että\nsiihen nyt lensi kärpänen...\n\nTAMMINEN: Minä menen kahville. (Menee ulos.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (on aikeissa lähteä sisälle, ottaa jo pari\naskelta, mutta pysähtyy ja jää mietteissään seisomaan keskilattialle).\n\nNEITI KALTIMO (tulee sisältä): Hyvää päivää, herra esittelijäneuvos!\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Hyvää päivää, neiti johtajatar! Terveisiä\nkaupungista.\n\nNEITI KALTIMO: No, herrat toivat tullessaan uusia kesävieraita --?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Me toimme tullessamme neiti Ihalan!\n\nNEITI KALTIMO (pettyneenä): Niin, niin... Mutta eikö myöskin professori\nReponen tullut?\n\nIRJA IHALA (on edellisen repliikin aikana tullut sisään; hän on\nmuuttanut matkapuvun kevyeeseen kesäleninkiin): Kyllä hän tuli! Minä\notin hänet jo kaupungin rannassa siipieni suojaan.\n\nNEITI KALTIMO (terävästi): Tietysti! Sitä teidän ei olisi tarvinnut\nsanoa. Tehän olette aina siivet levällään. -- Mutta minä pelkään, että\ntässä tapauksessa turhaan koetatte räpytellä niitä, sillä professori on\nvakava mies, jolla on aatteellisia harrastuksia.\n\nIRJA IHALA: Niin, hän mainitsi minulle aivan ensi töikseen\nharrastavansa _antikviteetteja_, ja silloin minä heti sanoin hänelle,\nettä neiti johtajatarkin on täällä. (Niiaa lapsellisesti.) Suonette sen\nminulle anteeksi.\n\nNEITI KALTIMO (katsoo häntä murhaavasti ja menee sanaakaan sanomatta\nnopeasti ulos).\n\nIRJA IHALA: Sanokaahan, esittelijäneuvos, mitä hänelle pitäisi tehdä!\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Luulen melkein, että hänet pitäisi naittaa.\n\nIRJA IHALA: Aivan minunkin ajatukseni! Ryhdytäänkö toimiin?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (epäröiden): Minä pelkään, että tehtävä käy\nylivoimaiseksi teillekin.\n\nIRJA IHALA: Mitä vaikeampaa, sitä jännittävämpää! Eihän elämällä olisi\nmitään sisällystä ilman vaikeuksia. -- (Siirtyy häntä lähemmäksi.)\nSuoraan sanoen minusta tuntuu, että elämä täällä alkaa käydä vähän\nyksitoikkoiseksi. On siis aika ryhtyä johonkin. Ja nyt tarjoutuu\ntilaisuus -- Älkäämme laskeko sitä käsistämme! -- Viime kesän olin\nKarjalassa ja naitin kaksi paria, se oli hirveän hauskaa.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Myöskinkö asianomaisille?\n\nIRJA IHALA: Sitä en kysynyt. Pakenin, kun olin päässyt päämaaliin.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta mitä sanotte, jos omallatunnollanne nyt on\nnelinkertainen onnettomuus...\n\nIRJA IHALA (naurahtaa): Vaikenen kuin muuri. (Selitellen:) Minun\niälläni ei asioita oteta juhlalliselta kannalta, omatunto nukkuu vielä\nviattomuuden unta.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Entäpä jos joku kaivaisi kuopan teille?\n\nIRJA IHALA: Minä kiertäisin kuopan. Aivan yksinkertaisesti.\n\nTOHTORI WELLE (tulee ulkoa): Täälläkö Hänen Herttaisuutensa\nsuvaitseekin viipyä ja antaa uskollisten alamaistensa turhaan odottaa\nitseään kahvipöydässä?\n\nIRJA IHALA: Hyst! Hiljaa tohtori! Täällä haudotaan nyt suuria\nsuunnitelmia.\n\nTOHTORI WELLE: Kenenkä pään menoksi... (iskee silmää Irja Ihalalle)\n_tällä kertaa?_\n\nIRJA IHALA (tekee selkänsä takana kädellä merkkejä tohtori Wellelle):\nTohtori tarkoittaa vain viimekesäisiä hommiani, joista en tietysti ole\nmalttanut olla hänellekään lörpöttämättä.\n\nTOHTORI WELLE (hymähtelee): Niinpä niin.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Se olikin näppärä ennätys!\n\nTOHTORI WELLE (purskahtaa sydämelliseen nauruun.)\n\nIRJA IHALA: Nyt me käymme istumaan ja puhumaan asiasta! (Istuutuu.)\n\nTOHTORI WELLE: Se on oikein. Salaliittoa ei koskaan saa tehdä\nseisoaltaan. (Istuutuu.) Sillä silloin se voi tulla liian hätäisesti\nharkituksi.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (istuutuu).\n\nIRJA IHALA: Tarkoituksena on siis ripustaa myllynkivi neiti Kaltimon\nkaulaan ja upottaa hänet avioliiton aaltoilevan meren salaperäiseen\nsyvyyteen. Tämä teko ei ole ainoastaan oikeutettu vaan myöskin\nvälttämätön yhteiskunnallisen rauhan säilymiselle. Sillä nykyisessä\nhahmossaan hän on yhteiskunnalle alituisena vaaran uhkana; se on\ntosiasia, jonka, paitsi meitä, hänen oppilaansa voivat todistaa.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta mistä mies?\n\nIRJA IHALA: Hän antoi äsken itse osviitan: professori Reponen.\n\nTOHTORI WELLE: Mutta eikö ole pelättävissä, että siinä tapauksessa\nkaula ja myllynkivi vaihtavat osia?\n\nIRJA IHALA: En usko sitä. Luulen nimittäin tietäväni herra professorin\nolevan juuri niitä miehiä, joista sanotaan, että tyynessä vedessä\nsuurimmat kalat uivat.\n\nTOHTORI WELLE: Olisikohan hän Lurifaksi?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Johan hänen kettumainen nimensäkin viittaa\nsiihen... (Naurahtaa kuivasti.)\n\nTOHTORI WELLE: Entä toimintasuunnitelma?\n\nIRJA IHALA: Minä saanen asiain johdon käsiini, koska kerskumatta voin\nsanoa, että minulla on hiukan tottumusta tällaisissa asioissa...\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Tietysti, tietysti.\n\nTOHTORI WELLE: Me lupaamme sokeaa tottelevaisuutta.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ehdottomasti!\n\nIRJA IHALA: Hyvä on. Esittelijäneuvosta minä tarvitsenkin aivan heti:\nProfessori on vielä huoneessaan, teidän on saatava hänet sieltä\nliikkeelle keinolla millä hyvänsä ja sitten teidän on saatettava hänet\nneiti Kaltimon luo, joka juuri tähän aikaan vuorokaudesta istuu\nrantakivillä ja viljelee kuolematonta sieluaan.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ryhdyn heti toimeen.\n\n    (Menee sisähuoneisiin.)\n\nTOHTORI WELLE: Tässä juonessa on muudan mutka, jota minä en jaksa\nymmärtää. Miksi kaiken säädyllisyyden nimessä valitsitte juuri\nesittelijäneuvoksen avustajaksi?\n\nIRJA IHALA: Siihen on kaksikin syytä. Ensinnäkin tahdoin antaa hiukan\nhyvitystä... tahi sanoisinko pienen palkinnon hänen kärsimästään\nvääryydestä -- sillä olihan kokonaan minun syytäni, että hän\npäätäpahkaa joutui neiti Neulasen syliin -- ja toiseksi tahdoin säästää\nyllätyksen ilon sellaisille, jotka osaavat siitä nauttia enemmän kuin\nesittelijäneuvos.\n\nTOHTORI WELLE: Kunniaa teidän hyvälle sydämellenne! (Naurahtaa.)\nTiedättekö, kun punotte juonianne, niin ei sydämestä näe\npilkahdustakaan! Minun tuli äsken oikein vilu -- sieluani rupesi\npaleltamaan.\n\nIRJA IHALA: Paleleeko teidänkin sielunne? Anteeksi, hyvä tohtori, mutta\nminä luulin, että se aina elää tasaisessa lämpötilassa. Niin sitä voi\nerehtyä!\n\nTOHTORI WELLE: Koiraa ei ole karvoihin katsominen.\n\nIRJA IHALA: Eikä kissaakaan.\n\nTOHTORI WELLE: Mitä te sillä tarkoitatte?\n\nIRJA IHALA: Jos te kerran vertaatte itseänne koiraan, niin on minulla\noikeus pitää itseäni kissana.\n\nTOHTORI WELLE: Sopisi muuten mainiosti, elleivät kissat ja koirat aina\nolisi vastakkain.\n\nIRJA IHALA: Ei sääntöä ilman poikkeusta.\n\nTOIMITTAJA KALLIO (tulee sisältä isokokoinen kirjekuori kädessään):\nSaako udella, mistä herrasväki keskustelee?\n\nIRJA IHALA: Kissoista ja koirista.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Huh! Kissat ovat minulle kauhistus. Ei suinkaan\ntäällä ole niitä näkynyt?\n\nTOHTORI WELLE: On. Saarelle on ilmestynyt Villikissa...\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Se täytyy ampua! Tammisella on browningi. Minä ammun\nsen, ennenkuin se ehtii kynsiä silmät joltakin! Minä osaan ampua.\n\nIRJA IHALA (teeskennellen kauhistusta): Taivas varjelkoon! Tohtori\nWelle, auttakaa minua... (huutaa:) _auttakaa, auttakaa!_\n\nTOIMITTAJA KALLIO (aivan ymmällään): Mikä hänen tuli?\n\nMIINA (ilmestyy iso kyökkiveitsi kädessään kynnykselle): Herra Jeesus,\nonko täällä varkaita vai onko tuli irti?\n\nPROFESSORI REPONEN (tulee kenkä toisessa jalassa ja toinen paljaana;\nrientää Miinan ohi): Mitä on tapahtunut?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (tulee professorin jäljessä aivan kauhuissaan):\nKuka huusi apua... oliko se...?\n\nIRJA IHALA (läähättäen, aivan kuin verkalleen tointuen kauheasta\nsäikähdyksestä): Ei, ei se ollut hän... minä se olin... Ajatelkaa:\nportaille kiemurteli käärme aivan yhtäkkiä... Se nosti jo päänsä ja\nsähisi...\n\nPROFESSORI REPONEN: Anteeksi, mutta olikohan sillä myrkkyhammas?\n\nIRJA IHALA: En tiedä, en tiedä... (Värisyttää itseään.) Minun sieluni\npalelee vieläkin, kun sitä ajattelen...\n\nTOHTORI WELLE (kääntyy ikkunaan; hänen on vaikea pidättää nauruaan).\n\nIRJA IHALA: Kun minä huusin, säikähti se ja lähti pakoon.\n\nPROFESSORI REPONEN: Mihinkähän päin se lähti?\n\nIRJA IHALA: Rantaan, suoraa päätä kohti suurta pihlajaa ja meidän\ntavallisia istuinkiviämne. Hyvä isä, eihän siellä vain nyt istune\nketään... käärme voi säikyttää heikkoon ihmiseen halvauksen...\n\nPROFESSORI REPONEN: Minä kiiruhdan katsomaan! (Ottaa pari askelta,\nmutta pysähtyy sitten äkkiä.) Mutta onkohan täällä kävelykeppiä... tahi\nmuuta asetta?\n\nMIINA (tulee esille): Herra professori on hyvä ja ottaa tämän.\n\n    (Ojentaa hänelle kyökkiveitsen.)\n\nPROFESSORI REPONEN (ottaa veitsen ja kumartaa): Kiitos. -- Kas niin!\n\n    (Rientää ulos.)\n\nMIINA: Kun hän nyt vain saisi sen kiinni!\n\n    (Menee sisään.)\n\nTOIMITTAJA KALLIO (on kaiken aikaa seisonut paikallaan aivan\nällistyksissään): Totta tosiaankaan minä en ymmärrä mitään!\n\nIRJA IHALA (aivan tavallisella äänellään): Ei teidän tarvitsekaan.\nAikanaan kaikki kyllä kirkastuu. -- Mutta teidän on nyt jouduttava\nlaivasillalle, ettei viikkoartikkelinne myöhästy postista. Kai\nkirjoititte siitä aiheesta, minkä Teille kaupungista tullessani annoin?\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Kyllä. Tein työtä käskettyä.\n\nIRJA IHALA: Se on hyvä. Minusta on kerrastaan edesvastuutonta, että\nmeidän nuoria kykyjämme sorretaan vain sen vuoksi, että vanhojen,\nkalkkiutuneiden herrojen täytyy saada pitää maineensa sädekehät\nhimmentämättöminä. Tilaa nuorelle keväälle!\n\nTOHTORI WELLE (on edellisen repliikin aikana kääntynyt takaisin\nhuoneeseen päin): Miksei _nuorimmalle_?\n\nIRJA IHALA: Se on turhaa, sillä nuorin kevät ei häikäile käyttäessään\nkyynärpäitään kehoittamattakin.\n\nTOHTORI WELLE: Saattaa olla.\n\n    (Ulkoa kuuluu laivan huuto.)\n\nIRJA IHALA: Kas niin. Alkakaahan laputtaa!\n\nTOIMITTAJA KALLIO (menee kiireesti ulos).\n\nIRJA IHALA (nauraa sydämensä pohjasta).\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Anteeksi, neiti Ihala, mutta oliko tuo\nkäärmejuttu tosi.\n\nIRJA IHALA: Siinä ei ollut totta tavuakaan.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Miksi te sitten --?\n\nIRJA IHALA: Sanoinhan minä, että professori piti saada liikkeelle\nhinnalla millä hyvänsä... Eihän aikaa saa hukata.\n\nTOHTORI WELLE: Eikä vaatimaton maan matonen ollutkaan kallis\nliikekannallepanon hinta.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (ihaillen): Kyllä te osaatte...\n\nTOHTORI WELLE: Samaa sanon minäkin...\n\n    (Ulkoa kuuluu neiti Kaltimon kimakka säikähdyksen huuto.)\n\nIRJA IHALA (voitonriemulla): Kas niin! Nyt löysi Simson Delilansa!\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (nyt vasta ymmärtäen juonen): Ahaa!\n\nTOHTORI WELLE: Sanokaahan, neiti Ihala, miksette te ole mennyt\nteatteriin.\n\nIRJA IHALA: Siksi, ettei minusta ole näyttämölle!\n\nTOHTORI WELLE: Kenestä sitten, ellei teistä?\n\nIRJA IHALA: Sellaisista, jotka osaavat ladella muitten ihmisten\nkeksimiä tyhmyyksiä -- minun täytyy saada puhua omiani. Sitäpaitsi minä\nen koskaan oppisi matkimisen taitoa -- oma pukinsorkkani pilkistäisi\naina esiin.\n\nROUVA GRÖNBERG (tulee ulkoa levottoman näköisenä): Mikähän professori\nReposelle on tullut; hän juoksi äsken hirveätä kyytiä rantaan, ja\nsitten sieltä kuului hätähuuto... ei suinkaan vain?... ja kukahan\nsiellä huusi?\n\nIRJA IHALA: Neiti Kaltimo... mutta hän on jo aikoja sitten toipunut\nsäikähdyksestään.\n\nROUVA GRÖNBERG: Mitä hän sitten säikähti?\n\nTOHTORI WELLE: Professori Reposta. Heidän tutustumisensa tapahtui\nnimittäin hiukan dramaattisissa olosuhteissa.\n\nROUVA GRÖNBERG: Kuinka niin?\n\nTOHTORI WELLE: Professorilla sattui olemaan kädessään talon suurin\nkeittiöveitsi.\n\nROUVA GRÖNBERG: Hyvä Jumala! Eihän hän vain ole tullut...\n\nTOHTORI WELLE: Hulluksiko? Ei, ei. Vakuutan, että hän vielä\ntoistaiseksi on täydessä järjessään.\n\nMIINA (tulee sisään tuoden postin, jonka hän laskee pöydälle --\nsanomalehtiä ja kirjeitä).\n\nROUVA GRÖNBERG: Mutta kuka hänelle antoi kyökkipuukon?\n\nMIINA: Tietysti minä.\n\nROUVA GRÖNBERG (äkäisesti): Ja mitä varten?\n\nMIINA: No, että hän tappaisi sen käärmeen!\n\nROUVA GRÖNBERG (aivan kauhuissaan, huutaa): Mitä? Neiti Kaltimonko?\n\nTOHTORI WELLE (keskeyttää kysymyksen): ... Ei, ei... aivan päinvastoin:\nvain pienen viattoman tarhakäärmeen...\n\nROUVA GRÖNBERG (huoahtaa helpoituksesta): Luojan kiitos! (Pyyhkii hikeä\notsallaan.) Minä pelkäsin pahinta.\n\nTOHTORI WELLE: Se oli liian aikaista. -- Tuolta he jo näkyvät\ntulevankin.\n\nNEITI KALTIMO (tulee ulkoa hyvin tyytyväisen näköisenä).\n\nPROFESSORI REPONEN (tulee hänen jäljessään, kyökkiveitsi kädessä).\n\nTOHTORI WELLE: No, miten kävi?\n\nPROFESSORI REPONEN: En nähnyt käärmeen jälkeäkään.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (ottaa nenäliinan taskustaan tukahduttaakseen\nnauruaan).\n\nIRJA IHALA (viattomasti): Ne luikertavat niin liukkaasti.\n\nPROFESSORI REPONEN (viittilöiden veitsellä): Minä koetin kyllä etsiä...\nlähestyin varovasti rantakiviä... nuuskin jokikisen kolon... ryömin\npolvillani oikealle ja vasemmalle... kurkotin käteni näin (ojentaa\nveitsen)...\n\nMIINA (on tullut professorin luo): Taitaa olla varminta että minä nyt\nsaan veitsen.\n\nPROFESSORI REPONEN (katsoo häntä hetken, vielä veitsi ojennetussa\nkädessään, huomaa sitten asentonsa ja antaa veitsen Miinalle): Niin...\nniin... aivan oikein. Olkaa hyvä! (Kumartaa): Ja paljon kiitoksia.\n\nMIINA (menee juhlallisesti veitsi kädessä sisälle).\n\nPROFESSORI REPONEN (jatkaa edellistä repliikkiään): Sitten minä vielä\ntehdessäni rajun loppuhyökkäyksen rannalle, peloitin neiti Kaltimon\npuolikuolleeksi...\n\nNEITI KALTIMO (hymyillen): Hyvä herra professori, siitä ei kannata\npuhua. Minä vakuutan...\n\nIRJA IHALA (tuijottaen professorin kengättömään jalkaan): Ei suinkaan\nprofessori vain ole hukuttanut toista kenkäänsä mereen?\n\nPROFESSORI REPONEN (tarkastelee ihmetellen paljasta jalkaansa): Voi\nhyvä isä! (Hyökkää huoneeseensa.) Täällä se on... minä aivan unohdin.\n\n    (Ulos ovesta.)\n\nKAIKKI (nauravat ääneensä).\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nSama näyttämö kuin edellisessä näytöksessä.\n\nMutta nyt on varhainen elokuun aamu. Pari ikkunaa on auki.\n\nMiina puuhaa aamusiivouksessa.\n\nRouva Grönberg istuu ruokapöydän ääressä ja juo kahvia.\n\nMIINA (pyyhkien pölyjä): Kyllä ne jaksavat valvoa. Mitä lienee ollut\nkello viimekin yönä, kun vielä laivasillalla tanssivat. Ja, hyvä isä,\nkuinka ne paukuttivat pyssyllä, vielä pahemmin kuin silloin\nheinäkuussa, kun käärmettä jahdattiin. Se oli vasta metakkaa! Ihan\nhävetti muitten ihmisten takia, vaikkei tällä saarella muita ihmisiä\nolekaan.\n\nROUVA GRÖNBERG: Nuoret ovat nuoria, heidän täytyy saada huvitella...\n\nMIINA (ojentautuu): Kauniita nuoria! Nelikymmenvuotiaita miehiä ja\nikäloppuja vanhojapiikoja. Siellähän se tohtorikin ylimpänä kukkona\nkiekui. Ja prillineiti mennä puikkelehti professorin kanssa polkkaa\nkuin rippikoulutyttö.\n\nROUVA GRÖNBERG (hämmästyneenä): Mitä Miina nyt hourailee? Ei suinkaan\nneiti Kaltimo ollut tanssimassa?\n\nMIINA: Vai ettäkö ei olisi ollut? Sehän se vasta olikin. Tanssi itse\nkuin viimeistä päivää, yllytti toisia ja oli naamaltaan kuin Naantalin\naurinko. Ihan teki pahaa.\n\nROUVA GRÖNBERG (naurahtaen): Niin, niin, hän on muuttunut aivan\nihmeellisesti muutamassa päivässä!\n\nMIINA: Eihän tuota tuntisi entiseksi ollenkaan. Ei äyski eikä\närhentele. Eikä kannata teevettä huoneeseensa, vaan juo oikeaa\nkristillistä kahvia muitten ihmisten kanssa. (Rupeaa taas pyyhkimään\npölyjä.) Mutta kyllä se entinen äkäpussi vain oli parempi, oli ainakin\noikea ja luonnonmukainen vanhapiika... (Kohottautuu taas työstään.) Kun\ntaas tämä uusi on ihan yliluonnollinen ja pelottaa lempeydellään...\n(Taas työhönsä.) Rouva saa uskoa, etteivät tuollaiset äkilliset\nmielenmuutokset koskaan ole hyvän edellä. Itku se aina tulee pitkästä\nilosta.\n\nROUVA GRÖNBERG: Entäpä neiti Kaltimo on rakastunut...\n\nMIINA (keskeyttää työnsä ja asettuu seisomaan kädet puuskassa):\nHävetköön! Koulunjohtajatar, jonka hoitoon ihmiset uskovat viattomia\nlapsiaan, Menisi häpäisemään itsensä. Sehän olisi jo aivan Sodomaa ja\nGomorraa ja maailmanloppua. (Alkaa vihaisesti hangata tahraa\nikkunaruudusta.) Hyi hitto!\n\nROUVA GRÖNBERG (nauraa): No, mutta, hyvä Miina, eihän sille ihminen\nmitään voi, jos sydän syttyy... Nouseehan se mahla vanhoihinkin puihin.\n\nMIINA (hankaa edelleen ikkunaa): Täytyy toki hillitä himonsa ja pitää\nveret aisoissa kerran, kun on ikää ja viisautta annettu. (Kääntyy rouva\nGrönbergin puoleen.) Olisihan sekin kaunista, jos rouva vielä rupeaisi\najattelemaan uusia naimisia, tahi minä alkaisin onkia itselleni\nsulhasta ja lähtisin yöjalkaan!\n\nROUVA GRÖNBERG: On kai niitä maailmassa suurempiakin ihmeitä\ntapahtunut!\n\nMIINA: Lienee tapahtunut. Mutta säädyllisten ihmisten kohdalle ei\ntapahdu. (Äkkiä hereten työstään ja kääntyen rouva Grönbergin puoleen):\nEihän vain rouva ole iskenyt silmiään tohtoriin?\n\nROUVA GRÖNBERG (nauraa): En, hyvä Miina! (Nauraa.)\n\nMIINA (tyyntyen): Jumalan kiitos! Minä ihan hengästyin, kun se ajatus\niski päähäni. Ja tietääkö rouva, mitä minä olisin tehnyt, jos siinä\npelossani perää olisi ollut?\n\nROUVA GRÖNBERG (edelleen naurusuin): En tiedä.\n\nMIINA: Olisin toimittanut paikan Lapinlahteen.\n\nROUVA GRÖNBERG: Mutta mistä Miina nyt sellaisen päähänpiston sai?\n\nMIINA: En tiedä. Taitaa olla tämä meri-ilma täynnä päähänpistoja.\n\nIRJA IHALA (tulee sisältä. Hän on puettuna sievään ja säädylliseen\nuimapukuun, uimakaapu ja vaatteet käsivarrella:) Hyvää huomenta, rouva\nGrönberg; hyvää huomenta, Miina!\n\nMIINA (palaa työhönsä): Huomenta.\n\nROUVA GRÖNBERG: Hyvää huomenta! Neiti on näin aikaisin pystyssä eikä\nitke.\n\nIRJA IHALA: En minä sellaista itke, vaikka minulla ovatkin kyyneleet\nherkässä.\n\nROUVA GRÖNBERG: Sitä en olisi osannut uskoa -- te ja kyyneleet, se on\nminusta aivan mahdotonta.\n\nIRJA IHALA: Ettekö tiedä, että itku on naurun kaksoissisar? (Lyhyt\nvaitiolo.) Eikö neiti Kaltimoa vielä ole näkynyt?\n\nROUVA GRÖNBERG: Aikooko hänkin mennä mereen?\n\nIRJA IHALA: Aikoo. Minä olen luvannut olla hänelle seurana.\n\nMIINA (katsoo merkitsevästi rouva Grönbergiin): Mitä minä sanoin?\n\nROUVA GRÖNBERG: Mutta osaako hän edes uida?\n\nIRJA IHALA: Ei. Ja juuri siksi minä otankin hänet siipieni suojaan.\n\nROUVA GRÖNBERG: Joko nyt siivet kelpaavat?\n\nIRJA IHALA: Eivät vain siivet, vaan myöskin koko pikkuinen ja paha\npersoonani.\n\nMIINA: Kelpaanhan sille jo minäkin, ja tohtori, jonka kanssa hän ennen\ntappeli aamusta iltaan, on muuttunut hänen silmissään enkeliksi.\n\nIRJA IHALA: Sen se rakkaus tekee.\n\nROUVA GRÖNBERG: Niin, niin... usko, toivo ja rakkaus...\n\nIRJA IHALA: Joista rakkaus on suurin.\n\nMIINA: Jos se on rakkautta, niin minä sanon hyi koko roskalle! -- Kyllä\nsiinä ovat muut metkut pelissä.\n\nNEITI KALTIMO (tulee sisältä. Hänkin on puettuna uimapukuun ja\nkylpytakkiin, käsivarrella lakana:) Hyvää huomenta! Ei suinkaan neiti\nIhalan ole tarvinnut kauan odottaa?\n\nIRJA IHALA: Ei, hyvä neiti Kaltimo. Tulin itsekin vähän myöhään.\n\nNEITI KALTIMO: Sepä hyvä. Joko me lähdemme?\n\nIRJA IHALA: Minä olen valmis.\n\nNEITI KALTIMO (lähtee ulos).\n\nIRJA IHALA (lähtee hänen jälkeensä, viittaa kädellään hyvästiksi ja\nkääntyy iskemään silmää Rouva Grönbergille).\n\nROUVA GRÖNBERG: Oikeastaan minusta on oikein hauskaa, että Herodeksesta\nja Kaifaasta on tullut ystävät.\n\nMIINA: Luonnotonta se on. Eikä siitä mitään hyvää seuraa.\n\nROUVA GRÖNBERG: Ei Miinan pidä ruveta pahan ilman linnuksi.\n\nMIINA: En tahdokaan ruveta... mutta saahan rouva sitten nähdä...\n\nTOIMITTAJA KALLIO (tulee sisällä. Hän on puettuna vaaleihin housuihin\nja avokauluksiseen tennis paitaan, jonka hihat on kääritty\nkäsivarrelle): Huomenta.\n\nROUVA GRÖNBERG: Huomenta.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Kaunis huomen. Täytyy lähteä yrittämään kalaonneaan.\n\nROUVA GRÖNBERG: Ilmanko aamukahvia? TOIMITTAJA KALLIO: Aurinko ja\nmeri-ilma ovat parasta aamukahvia.\n\nROUVA GRÖNBERG: Neiti Kaltimo taas on vaihtanut teen meriveteen.\n\nTOIMITTAJA KALLIO (hämmästyen): Mitä? Ei suinkaan neiti Kaltimo ole\nmennyt veteen??\n\nMIINA: On kuin onkin. -- Minä en pyörtyisi, vaikka hän kohta menisi\ntuleenkin.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Ihmeelliset ovat Herran tiet.\n\n    (Menee ulos.)\n\nMIINA: Pirun teitä ne pikemminkin ovat. Taikka ainakin neiti Ihalan.\n\nROUVA GRÖNBERG: No, mutta ei Miinan pidä käyttää noin rumia sanoja.\n\nMIINA: En minä osaakaan käyttää niin rumia kuin pitäisi.\n\n    (Pölyyttää vinhaa vauhtia.)\n\nTOHTORI WELLE (on kahden edellisen repliikin aikana tullut sisältä; hän\non puettuna \"kotitakkiin\"): Miksi Miina käyttää rumia sanoja? Niitä\npitää aina välttää. Rumat sanat ovat kuin rutto: ne saastuttavat koko\nympäristön.\n\nMIINA: Kyllä täällä muu on myrkyttänyt ilman, en minä.\n\nTOHTORI WELLE: Enhän minä ole väittänytkään Miinaa myrkkylähteeksi,\nvaikka nyt pyydänkin Miinan tuomaan aamumyrkyn itselleni lehtimajaan.\n\nMIINA (menee keittiöön): Sen myrkyn minä aina annan; se ei vie aivoja\nsekaisin.\n\nROUVA GRÖNBERG: Miina ihmettelee vain neiti Kaltimon äkillistä\nmielenmuutosta.\n\nTOHTORI WELLE: Miina sitä voikin ihmetellä! Meille muille kääntymisen\nsyyt sitävastoin ovat aivan luonnolliset, niin: kirjaimellisesti\n_luonnolliset_, ettemme sanoisi _luonnontieteelliset_.\n\nROUVA GRÖNBERG: Kyllähän minä sen ymmärrän, että neiti Kaltimo on\nhassahtanut professoriin, mutta sitä minä en ymmärrä, että hän sen\njohdosta on muuttunut auringonpaisteeksi meitä muitakin kohtaan.\n\nTOHTORI WELLE: Siinä näette, hyvä rouva Grönberg, miehisen sukupuolen\njalostavan vaikutuksen.\n\n    (Kumartaa, menee ulos.)\n\nROUVA GRÖNBERG (korjaa kahvikuppinsa tarjottimelle ja lähtee tarjotin\nkädessä sisään).\n\n    (Näyttämö on hetkisen tyhjänä.)\n\nPROFESSORI REPONEN (raottaa varovasti sisäovea ja pistää ulos pörröisen\npäänsä. Kun hän huomaa, että kuisti on tyhjä, tulee hän kokonaan\nnäkyviin. Hän on puettuna uimapukuun ja tohveleihin, käsivarrella\nhänellä on kylpylakana): Ei ketään. Tie on siis auki.\n\n    (Lähtee ulko-ovea kohti.)\n\nNEITI KALTIMO (tulee ulko-ovesta, kun professori Reponen on ehtinyt\nottaa pari askella. Hän on puettuna samaan asuun kuin rantaan\nmennessään. Hän ehtii ottaa pari askelta, ennenkuin hän huomaa\nprofessorin. Kun hän huomaa professorin, kiljahtaa hän:) Taivas\nvarjelkoon!\n\n    (Kääntyy nopeasti ja lähtee nuolena takaisin ulos.)\n\nPROFESSORI REPONEN (kääntyy samalla kertaa salamana ja pakenee\nsisälle).\n\n    (Näyttämö jää taas hetkiseksi tyhjäksi.)\n\nNEITI KALTIMO (raottaa vuorostaan ulko-ovea ja pistää päänsä raosta).\n\nPROFESSORI REPONEN (raottaa samalla kertaa sisäovea ja pistää päänsä\nulos raosta): Anteeksi!\n\nNEITI KALTIMO: Anteeksi!\n\nPROFESSORI REPONEN: Minä menen huoneeseeni -- neiti voi vapaasti tulla.\n\nNEITI KALTIMO: Ei professorin pidä minun tähteni vaivautua -- minä voin\nhyvin tulla keittiön kautta.\n\n    (Vetää päänsä takaisin.)\n\nPROFESSORI REPONEN (vetää päänsä takaisin, sulkee oven).\n\n    (Näyttämö on taas tuokion tyhjänä.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (tulee sisältä, aukaisee oven, tähyilee\nkynnykseltä kaikkiin suuntiin ja kääntyy sisälle puhumaan; hän on jo\ntäysissä pukimissa, joskin vähemmän kaupunkimaisessa asussa kuin\nensimmäisessä näytöksessä): Professori voi tulla, täällä ei ole enää\nketään, reitti on selvä.\n\nPROFESSORI REPONEN (tulee; hänellä on nyt vaatteet käsivarrellaan:)\nTässä talossa on naisväki hyvin aikaista. Oletin, että eilisiltainen\ntanssiminen toki olisi nukuttanut.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (melkein kuin itsekseen ja vähän katkerasti):\nNaisväkeä ei mikään nukuta -- lienevätkö heidän silmänsä koskaan\nummessa?\n\nPROFESSORI REPONEN: Vai niin -- sehän on aivan merkillistä.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Meidän naisemme ovatkin merkillisiä naisia!\n\nPROFESSORI REPONEN: Niin minustakin tuntuu, etteivät he ole aivan\ntavallisia.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Vai on professorikin sen jo näin lyhyessä ajassa\nhuomannut... Niin... mitä professori sanoo esimerkiksi neiti\nKaltimosta?\n\nPROFESSORI REPONEN: Minun yksityisen mielipiteeni mukaan hän on aivan\npoikkeuksellinen nainen: erinomaisen älykäs, lukenut ja hienostunut,\nmutta samalla kertaa harvinaisen nuorekas ja hyvin vapaamielinen.\nViimeksimainittu \nyksityiskoulujen opettajamatrikkeli tietää hänen olleen johtajattarena\njo kymmenen vuoden ajan. Sitäpaitsi hän niinikään aivan ihmeteltävässä\nmäärässä on säilyttänyt naisellisuutensa...\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (hymähtäen): Silmälaseistaan huolimatta...\n(Huomaa puhuneensa sopimattomia ja koettaa korjata hairahduksensa):\nNiin... niin... tarkoitan, että silmälasit minun mielestäni yleensä\novat miehisiä attribuutteja...\n\nPROFESSORI REPONEN: Aivan niin. Mutta tässä tapauksessa ne minun\nymmärtääkseni eivät millään tavalla häiritse kokonaisvaikutusta.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Sama on minunkin mielipiteeni. Koska ja kun ja\nsiihen katsoen, että neiti Kaltimo toimii kasvattajan vakavassa\nelämäntehtävässä...\n\nPROFESSORI REPONEN: Jaa... Taitaa olla parasta kiiruhtaa rantaan! Eikö\nesittelijäneuvos viljelekään vettä?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Kyllä, kyllä, mutta tänään vain sisällisesti!\n\nPROFESSORI REPONEN: Vai niin, vai niin... (Hajamielisesti:) Sattuuhan\nsitä, sattuuhan sitä... Toisinaan tunnen minäkin vesikauhun oireita...\n\n    (Menee ulos.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (kumartuu ulos ikkunasta): Huomenta, huomenta...\n\nIRJA IHALA (huutaa ulkoa): Huomenta!\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Maistuiko kylpy?\n\nIRJA IHALA (edelleen ulkoa): Taivaalliselta.\n\nTOHTORI WELLE (myöskin ulkoa): Kahvi maistuu myöskin mainiolta,\nvaikkakin aivan maalliselta.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ei menisi minuun.\n\nIRJA IHALA (edelleen ulkoa): Pelkäätte kahvia aivan kuin neiti Kaltimo\nmerivettä. Hän tuli kanssani rantaan, mutta sieltä palasi hän nuolena\ntakaisin.\n\nNEITI NEULANEN (tulee äänettömästi sisäovesta ja jää seisomaan oven\nluo).\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta neiti ui?\n\nIRJA IHALA (ulkoa): Tietysti. Akka tieltä pyörtäköhön -- enkä minä\nvielä ole akka.\n\nTOHTORI WELLE: Se oli hienosti sanottu.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Neiti Ihala sanoo kaikki asiat hienosti.\n\nNEITI NEULANEN (äärimmäisen moittivasti): Wilhelm!\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (kohentautuu salaman nopeudella ikkunasta):\nSinäkö?\n\nNEITI NEULANEN: Niin, minä! -- Et odottanut minua.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Päinvastoin olen odottanut jo pitkän aikaa.\n\nNEITI NEULANEN: Mutta se ei ole estänyt sinua harjoittamasta kurtiisia\ntuon tyttöletukan kanssa.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Pyydän sinua vähän valitsemaan sanojasi.\n\nNEITI NEULANEN: Kyllä ne ovat valitut. -- Heti kun silmä välttyy, olet\nsinä paheen poluilla.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Täytyyhän sinun toki myöntää, että pahe on\nviatonta, kun seinäkin on välissä.\n\nNEITI NEULANEN: Wilhelm, älä puhu seinästä, kun ikkuna on\nseposelällään. -- Minä aukaisen oven kaikessa viattomuudessani ja --\nmikä näky kohtaa minua?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Vakuutan sinulle, että jos olisin aavistanut\nsinun tahi vaikkapa jonkun toisenkin tulevan, niin olisin asettunut\nkauniimpaan asentoon.\n\nNEITI NEULANEN: Siinäpä se onkin! Sinä olet silmäinpalvelija.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (suuttuen): Ja sinä olet... sinä olet...?\n\nNEITI NEULANEN: Sano vain, mikä minä olen!\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (miettii vähän): En sano. Koeta itse ajatella.\n\nNEITI NEULANEN: _Samoin, hyvä herra!_\n\n    (Menee nopeasti sisälle ja läiskäyttää oven kiinni).\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (viheltelee itsekseen).\n\nIRJA IHALA (tulee ulkoa; hän on täysissä pukeissa).\n\nTOHTORI WELLE (tulee hänen jäljessään).\n\nIRJA IHALA: Yksinkö esittelijäneuvos onkin?\n\nTOHTORI WELLE: Olimme äsken kuulevinamme verrattain vilkasta\nkeskustelua.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (saa kovan yskänkohtauksen).\n\nIRJA IHALA: Ai, ai... Kesäyskällä ei ole leikkimistä.\n\nTOHTORI WELLE: Ei. Sitä sanotaan yhtä vaaralliseksi kuin vanhoilla\npäivillä saatua tuhkarokkoa tahi myöhästynyttä rakastumista.\n\nIRJA IHALA: Mutta puhuaksemme asioista tahtoisin todeta meidän\nvähitellen alkavan olla niin pitkällä, että voimme antaa kohtalon\nhetken koittaa. Maaperä on muokattu ja vähällä vaivalla se onkin saatu\nnuoskeaksi.\n\nTOHTORI WELLE: Todellakin! Te olette ollut aivan ihmeellinen, neiti\nIhala. Jos olisitte mies, olisitte ilmeinen Mefisto.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Niin. Muut tekevät, minkä osaavat, te teette,\nminkä tahdotte.\n\nIRJA IHALA: Pois imartelu! Herrathan ovat auliisti auttaneet minua.\nYksin en olisi mitään voinut. Toverillisesti olemme jakaneet suuren\n_tehtävämme_ vaivat ja vastukset, jakakaamme tasan myöskin kunnia! --\nMissähän toimittaja Kallio on?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Hän sanoi lähtevänsä kalalle.\n\nIRJA IHALA: Mainiota. Hänen kirjoituskoneensa on siis käytettävissämme.\n(Naksauttaa sormillaan.) Asiat sujuvat hyvin!\n\nTOHTORI WELLE: Emmeköhän me taas istuutuisi neuvospöydän ääreen --\nminun on niin vaikea seisoaltani määrätä kantaani mihinkään asiaan ja\naavistan, että nyt tulee asia.\n\nIRJA IHALA: Tohtori on oikeassa.\n\n    (Käy istumaan.)\n\nTOHTORI WELLE: Kohtalon hetkeen ei valmistuta yhtä kevytmielisesti kuin\njokapäiväiseen juonitteluun.\n\n    (Istuutuu.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (käy myöskin istumaan): Ja mikä on sotajuoni?\n\nIRJA IHALA (tekee selittäviä käsiliikkeitä): Olemme saaneet neiti\nKaltimon sydämen pehmeäksi kuin vaha ja herättäneet professorin\nmielenkiinnon etevään, vakavaan ja henkevään naisihmiseen. Mutta\nottamalla huomioon uhriemme kokemattomuuden korkeamman koulun\nrakkaudessa ja professorin vanhoillepojille (katsahtaa tohtoriin ja\nrykäsee) ominaisen epäröinnin ja saamattomuuden, emme voi toivoa\nratkaisevamme lähentelyä _Sallimuksen väliintulotta_.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Meidänkö täytyy ottaa hoitaaksemme Sallimuksen\nvirkaa?\n\nTOHTORI WELLE: Niin, silläkin taitaa olla virkavapautta tähän\nvuodenaikaan.\n\nIRJA IHALA: Olen ajatellut, että kehoitamme neiti Kaltimoa määräaikaan\nsaapumaan tenniskentän laidassa olevalle yksinäiselle penkille...\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta hän ei ikänä mene ansaan. Ja jos meneekin,\nniin emme saa sinne professoria.\n\nIRJA IHALA: Minä taas luulen, että neiti Kaltimo menee lemmessä.\n\nTOHTORI WELLE: Ja mihin perustatte tämän toivorikkautenne?\n\nIRJA IHALA: Aivan yksinkertaisesti hänen nykyiseen mielialaansa. Hän on\nnyt niin herkässä vireessä, että jos tänne ilmestyisi posetiivari,\njolla olisi onnenlehtiä, niin hän varmasti ostaisi sellaisen ja uskoisi\nsiihen.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Entä professori -- hän ei ainakaan usko\nonnenlehtiin!\n\nTOHTORI WELLE: Mutta uskoo käärmeisiin.\n\nIRJA IHALA: Ja kauniisiin sanoihin. (Hymyilee).\n\nTOHTORI WELLE: Kukapa ei niihin uskoisi!\n\nIRJA IHALA: Nyt minä menen kirjoitustöihin.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ettekö tarvitse apua?\n\nIRJA IHALA: Kiitos tarjouksestanne, mutta minä kirjoitan parhaiten\nyksinäisyydessä.\n\n    (Menee sisälle.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ihastuttava ilmestys!\n\nTOHTORI WELLE: Mutta vaarallinen.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Liianko häijy?\n\nTOHTORI WELLE: Liian viisas.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Onko siinä vaaraa?\n\nTOHTORI WELLE: Se on kaikkein vaarallisin ominaisuus naisessa. -- Jos\nluotatte vanhemman miehen neuvoon, niin ette koskaan mene naimisiin\nviisaan naisen kanssa.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: En ole aikonutkaan!\n\nTOHTORI WELLE: Se on oikein. Typerä vaimo on kotionnen varmin\nkulmakivi: paras sukanparsija ja taitavin ruoankeittäjä, sovinnollisin\nasuintoveri ja viihtyisin puhekumppani. Tyhmän pistää aina pussiin,\nmutta viisas pitää itse pussinsuuta auki.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Siksikö tohtori on jäänyt naimattomaksi, ettei\nole sattunut tielle tarpeeksi typerää?\n\nPROFESSORI REPONEN (tulee ulkoa täysissä pukimissa): Hyvää huomenta,\nhyvät herrat! Aamuinen uinti on suurenmoista -- ihminen tuntee itsensä\nsen jälkeen kuin uudestisyntyneeksi.\n\nTOHTORI WELLE: Näkyikö siellä rannassa toimittaja Kalliota?\n\nPROFESSORI REPONEN: Ei näkynyt. Missä hänen pitäisi olla?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Hän on ongella.\n\nPROFESSORI REPONEN: Siellä hyppelikin kaloja yhtenään.\n\nTOHTORI WELLE: Silloin ei Kallio saa yhtään. Ne hyppäävät aina sivu\nsuun...\n\nPROFESSORI REPONEN: Onko tohtori kalamies?\n\nTOHTORI WELLE: En.\n\nPROFESSORI REPONEN: En minäkään. Ei ole ollut aikaa. Eikä oikeastaan\nhaluakaan -- minusta kala on niin kylmä ja niin liukas, että sitä on\nikävä käsitellä.\n\nTOHTORI WELLE: Toisinaan minä kyllä olen ollut hakemassa matoja toisten\nkoukkuihin syötiksi...\n\n    (Katsoo Bergiin.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (hymähtää ja nousee seisomaan, katsoo ulos\nikkunasta): Tuolla näkyykin toimittaja Kallio jo soutavan rantaan.\nTäytyypä mennä katsomaan, mitä hän on saanut...\n\n    (Menee ulos.)\n\nPROFESSORI REPONEN (istuutuu): Tohtorihan on esteetikko...\n\nTOHTORI WELLE: Olen ollut, mutta en ole enää.\n\nPROFESSORI REPONEN: Niin, niin... Tiedän, että nykyisin olette\npankkimies...\n\nTOHTORI WELLE: Anteeksi, en pankkimies, vaan pankin virkailija...\n\nPROFESSORI REPONEN (hymähtää): Onko siinä eroa?\n\nTOHTORI WELLE: Suunnaton, herra professori. Pankkimiehen ja pankin\nvirkailijan välillä on sama ero kuin tiedemiehen ja professorin\nvälillä.\n\nPROFESSORI REPONEN: Tohtori tarkoittaa --?\n\nTOHTORI WELLE: Tiedemies elää tiedettä varten, professori tieteellä,\npankkimies pankkia varten, pankin virkailija pankilla.\n\nPROFESSORI REPONEN: Mutta täytyyhän tiedemiehenkin elää...\n\nTOHTORI WELLE: Hyvänen aika. Enhän millään tavalla tahdo kieltää,\netteikö professorikin voi olla tiedemies -- samoin kuin pankin\nvirkailija pankkimies. Tahdoin vain omalta kohdaltani tehdä aseman\nselväksi.\n\nPROFESSORI REPONEN (naurahtaen): Tohtori ei elä pankkiaan varten --?\n\nTOHTORI WELLE: En vähimmässäkään määrässä.\n\nPROFESSORI REPONEN (keveässä äänilajissa): Saanko sitten udella, mitä\ntohtori pitää elämän tehtävänään?\n\nTOHTORI WELLE: Aivan kernaasti. Minulla ei ole minkäänlaista\nelämäntehtävää.\n\nPROFESSORI REPONEN (vakavammin): Mutta eikö elämä siinä tapauksessa\ntunnu hiukan köyhältä?\n\nTOHTORI WELLE: Päinvastoin: se tuntuu äärettömän rikkaalta.\nElämäntehtävä on vakaumukseni mukaan elämän kaikkein pahin häiritsijä.\nSe tekee ihmisen yksipuoliseksi, rajoittaa hänen näköpiirinsä ja estää\nhänen kehitystään. Se on taakka ja kahle, ies ja vankilanmuuri.\n\nPROFESSORI REPONEN: Tohtorin elämänkatsomus on kieltämättä hyvin\nomintakeinen ja tavallisuudesta poikkeava, mutta mielestäni liian\npessimistinen.\n\nTOHTORI WELLE: Elämänkatsomus on yhtä turmiollinen kuin elämäntehtävä\n-- mutta onneksi ne kuuluvatkin erottamattomasti yhteen. Ihmisen,\njolla ei ole elämäntehtävää, ei siis myöskään tarvitse kantaa\nelämänkatsomuksen orjanmerkkiä otsallaan.\n\nPROFESSORI REPONEN: Mutta myöntää kai tohtori toki, että jokaisen\nihmisen täytyy katsella asioita ja ilmiöitä jostakin määrätystä\nnäkökulmasta?\n\nTOHTORI WELLE: Se ei suinkaan ole välttämätöntä, vaikkakin minun täytyy\nmyöntää, että se on hyvin yleistä. Ihmiset ovat niin mukavuutta\nrakastavia ja laiskoja, etteivät viitsi kääntää päätään eivätkä\nsilmiään, vaikka he hyvin tietävätkin, että mitallissa aina on kaksi\npuolta ja ilmansuuntia on neljä.\n\nNEITI KALTIMO (tulee sisällä. Hän on huolellisesti ja entistä hienommin\npukeutunut): Hyvää huomenta!\n\nPROFESSORI REPONEN (nousee): Hyvää huomenta, neiti Kaltimo!\n\nTOHTORI WELLE (nousee myöskin): Huomenta!\n\nNEITI KALTIMO (aivan makeasti): Mistä oppinut maailma keskustelee näin\naamutuimaan?\n\n    (Istuutuu.)\n\nPROFESSORI REPONEN: Puhuimme elämäntehtävistä ja elämänkatsomuksista,\njoista molemmista tohtori Wellellä on aivan jyrkästi omintakeiset\nmielipiteet. -- Olisi hauskaa kuulla neiti johtajattaren ajatuksia\nnäistä suurista asioista...\n\n    (Istuutuu.)\n\nNEITI KALTIMO: Minun elämänkatsomukseni on tietysti aivan\nelämäntehtäväni mukainen...\n\nTOHTORI WELLE: Mitä minä sanoin, professori! Elämänkatsomus ja\nelämäntehtävä ovat erottamattomat siamilaiset kaksoiset: pedagoogeilla\non pedagooginen elämänkatsomus, kauppiailla kaupallinen ja\nnokikolareilla nuohoomisen mukainen.\n\nNEITI KALTIMO: Niin. Menemättä nokikolareihin asti olen minäkin aivan\nsamaa mieltä kuin tohtori. Jos ihminen kerran ottaa elämäntehtävänsä\nvakavalta kannalta ja antautuu siihen koko olemuksellaan, niin täytyy\nhänen itsensäkin muuttua sen mukaiseksi...\n\nPROFESSORI REPONEN (miettii hetkisen): No, mutta, miten herrasväki\nsitten selittää, että esimerkiksi opettajien keskuudessa on hyvin monta\neri mielipidettä?\n\nTOHTORI WELLE (naurahtaa): Mielipiteet ovat enimmäkseen lainatavaraa,\ntoinen ottaa niitä idästä, toinen lännestä. Elämänkatsomus useimmassa\ntapauksessa on siksi venyvä, että sen helposti sitaisee nyytiksi minkä\ntavaran ympäri tahansa.\n\nPROFESSORI REPONEN: Entä poliittiset puolueet? Täytyy kai tohtorin toki\nmyöntää, että valtiollinen vakaumus määrää kannanotot?\n\nTOHTORI WELLE: Puolueet ovat juuri parhaimpana todistuksena omien\nmielipiteiden puutteesta.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (tulee ulko-oven kynnykselle): Tohtori,\ntohtori... tulkaa katsomaan toimittaja Kallion suurta haukea!\n\nPROFESSORI REPONEN: Mitä minä sanoin tohtori! Suottako kalat lahdella\nhyppelivät?\n\nTOHTORI WELLE: Ettei se vain ole mätäkuun merikäärme!\n\n    (Lähtee ulos.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (lähtee tohtorin kanssa rantaan).\n\nPROFESSORI REPONEN: Omituinen mies tuo tohtori.\n\nNEITI KALTIMO: Säälittävä mies. Surullinen esimerkki loistavien\nlahjojen tyhjään raukeamisesta.\n\nPROFESSORI REPONEN: Lienevätkö hänen lahjansa sentään menneet hukkaan\n-- eikö häntä pidetä erinomaisen täsmällisenä pankkivirkailijana?\n\nNEITI KALTIMO: Mutta, hyvä herra professori, onko nyt pankissa\npalveleminen lahjojen käyttämistä? Minusta ainakin tuntuu, että se on\npelkästään koneellista tarkkuustyötä. Eikähän se mitenkään voi tuottaa\nsisällistä tyydytystä.\n\nPROFESSORI REPONEN: No niin, täytyyhän minun myöntää, että se\nverrattuna esimerkiksi siihen työhön, jota neiti Kaltimo suorittaa, on\nperin hengetöntä.\n\nNEITI KALTIMO: Puhumattakaan professorin työstä, jonka merkitys ei\nrajoitu vain nykyhetkeen.\n\nPROFESSORI REPONEN: Jos kenen työ tähtää tulevaisuuteen, niin\npedagoogin! Sehän juuri on tulevaisuuden kylvöä...\n\nNEITI KALTIMO: Niin -- sehän siinä on lohdullista. Ja rohkaisevinta on,\nkun toisinaan saa nähdä kylvönsä kantavan hedelmää... Mutta\nkorkeakoulussahan sen tietysti saa kokea paljon suuremmassa määrässä ja\nnäkyväisemmässä muodossa kuin meidän vaatimattomissa opinahjoissamme.\n\nPROFESSORI REPONEN: Päinvastoin, hyvä neiti. Teillähän on ihmiskevät\nkukkeimpana ympärillänne. Siinä on ikuinen -- _nuoruuden lähde!_\n\nNEITI KALTIMO (riemastuen): Niin, niin, se on kyllä totta. Sillä työ\nitsessään on kieltämättä kuluttavaa...\n\nPROFESSORI REPONEN: Ei sitä ainakaan neiti Kaltimosta huomaa.\n\nNEITI KALTIMO: Professori on hyvin kohtelias...\n\nPROFESSORI REPONEN: Vakuutan, että tai koitan totta...\n\nNEITI KALTIMO (ilosta säteillen): Jos niin on... jota minun kyllä\nsuoraan sanoen on vähän vaikea uskoa... niin johtuu se varmaankin\nsiitä, että minä rakastan työtäni ja oppilaitani... Niin, professori\nvoi kenties nauraa minulle, kun sanon, että koetan seurata jokaisen\nhuostaani uskotun ihmistaimen yksilöllistä kehitystä mahdollisimman\ntarkoin... Minä kuvittelen, että opettajan ja varsinkin koulun\njohtajattaren tulee olla... miten minä sanoisin... kuin kukkakeppi\njokaiselle hennolle vesalle...\n\nKAARTO (tulee suurella kiireellä sisäovesta ja nauraa täyttä kurkkua):\nNo, voi sun tulen perhana! Ha-ha-haa! (Huomaa huoneessaolijat ja\nkeskeyttää äkisti ilonpurkauksensa.) Pyydän tuhannesti anteeksi! Minä\ntaisin tulla sisään aivan väärässä sävellajissa.\n\nNEITI KALTIMO: Niin, täällä puhuttiin hyvin vakavista asioista...\n\nKAARTO: Ja tuolla taas (osoittaa sormellaan olkansa ylitse taakseen)\naivan kirjaimellisesti hyvin keveistä.\n\nPROFESSORI REPONEN (ilmeisesti uteliaana): Mitä lystiä siellä sitten\noli?\n\nKAARTO (nauraa taas): Miina kiroili ja sadatteli niin, että koko\nkeittiö kärysi tulikiveltä...\n\nNEITI KALTIMO (halveksivasti): Ja tälläinenkö säädyllisyydestä ja\nsivistyneestä puhetavasta poikkeaminen on taiteilijan mielestä hauskaa?\n\nPROFESSORI REPONEN (edelleen uteliaana): No, mitä Miina sadatteli?\n\nKAARTO (nauraa): Renki-Matti oli unohtanut kaikkein tärkeimmän ostoksen\nkaupunkimatkallaan.\n\nPROFESSORI REPONEN: Ja mikä se oli?\n\nKAARTO: _Vaahtokylpypulveri_ -- Miina on nimittäin päättänyt ruveta\nlaihduttamaan itseään. (Nauraa.)\n\nPROFESSORI REPONEN (nauraa myöskin).\n\nNEITI KALTIMO (miltei loukkautuneena): Minä en vieläkään näe asiassa\nmitään naurettavaa. (Kääntyen professorin puoleen.) Herrat suonevat sen\nminulle anteeksi. (Puristaa yhteen huulensa.)\n\nPROFESSORI REPONEN (menee äkkiä vakavaksi).\n\nKAARTO: Ettekö, hyvä neiti, todellakaan ymmärrä sitä?\n\nNEITI KALTIMO (terävästi): En.\n\nKAARTO: Merkitseehän se, että _myöskin_ Miina-parka on _rakastunut!_\n\nNEITI KALTIMO: Sanoitte: _myöskin_ Miina. Saanko kysyä, kuka muu täällä\non _rakastunut?_\n\nKAARTO (katsoo häntä kotvan aikaa, purskahtaa sitten taas nauruun):\nEihän täällä muita olekaan kuin rakastuneita!\n\nNEITI KALTIMO (hymähtäen teennäisesti): Taiteilija unohtaa, että\ntoistaiseksi täällä vielä olemme mekin, professori Reponen ja\nallekirjoittanut.\n\nKAARTO (hymysuin): En minä herrasväkeäkään unohtanut.\n\n    (Menee ulos.)\n\nNEITI KALTIMO: Ettei häpeä! Tuohan oli suorastaan loukkaavaa. (Puhisee\nvihasta.) Kaikki täällä rupeavatkin hyppäämään nenälle! Mutta kyllä\nminä vielä opetan hänelle ihmistapoja.\n\nPROFESSORI REPONEN: Niin, suoraan sanoen tuntui minustakin hänen\nkäytöksensä perin sopimattomalta.\n\nNEITI KALTIMO: _Raakaa_ se oli, rikollisen raakaa.\n\nPROFESSORI REPONEN: Olisiko neiti Kaltimosta syytä kääntyä rouva\nGrönbergin puoleen suoranaisella valituksella? Tahi olisikohan kenties\nparempi pyytää neiti Ihalaa puhumaan hänen kanssaan -- neiti\nIhalallahan on aivan ilmeisesti jalostava vaikutus ympäristöönsä.\n\nNEITI KALTIMO (kohauttaa olkapäitään): Turha vaiva, herra professori.\nRouva Grönberg ei ymmärrä muuta kuin sillisalaattia ja leipälaatikkoa.\nJa mitä neiti Ihalaan tulee, niin professori ei aavistakaan, kuinka\nnenäkäs ja ikävä hän oli, ennenkuin professori tänne tuli...\n\nPROFESSORI REPONEN (hämmästyen): Mutta sehän on aivan ihmeellistä!\nMinusta neiti Ihala on herttaisimpia ja suloisimpia nuoria neitosia,\nmitä koskaan olen tavannut.\n\nNEITI KALTIMO: Niin onkin -- _nykyisin_. Mutta aikaisemmin --! Niin hän\noli suorastaan sietämätön.\n\nPROFESSORI REPONEN (miettien): Anteeksi hyvä neiti Kaltimo, mutta\nsanoitteko, että hänessä tapahtui muutos samoihin aikoihin kuin minun\nvähäpätöinen henkilöni ilmestyi tälle saarelle?\n\nNEITI KALTIMO: Juuri samoihin aikoihin.\n\nPROFESSORI REPONEN (epäröiden): Sepä todellakin on merkillistä... aivan\nihmeellistä... Olisiko?... Mutta minä en ole huomannut mitään.\n\nNEITI KALTIMO: Eihän professori, joka on nähnyt yksinomaan tämän uuden\nneiti Ihalan, ole voinutkaan muutosta huomata.\n\nPROFESSORI REPONEN: Niin, tuota... oikeastaan minä ajattelin vain\nsitä... että olisinko _minä_ millään tavalla voinut aiheuttaa tämän\nmerkillisen uudestisyntymisen?\n\nNEITI KALTIMO (katsoo kotvan professoria, ennenkuin sanoo): Epäilemättä\non professorin antama ylevä esimerkki vaikuttanut meihin kaikkiin.\nMutta neiti Ihalan kääntymisellä on myöskin omat erikoiset syynsä,\njotka asianomainen itse on minulle uskonut. Opettajana olen tottunut\npuhumaan asiat suoraan ihmisten kanssa ja siksi kysyin kerran neiti\nIhalalta itseltään syytä siihen mielenmuutokseen, jonka hän avoimesti\nmyönsi itsessään tapahtuneen. Hän vastasi kysymällä, _uskoinko minä\nkuudenteen aistiin_. Kun myönsin uskovani, kertoi hän juuri hiljattain\nViroon tekemällään matkalla kolmena yönä peräkkäin nähneensä saman\nunen, ja tämä uni oli tehnyt hänestä uuden ihmisen.\n\nPROFESSORI REPONEN: Siis jonkinlaista itsesuggestiota...\n\nNEITI KALTIMO: Taikka yliluonnollinen ilmestys.\n\nPROFESSORI REPONEN: Uskooko neiti Kaltimo sellaisiin?\n\nNEITI KALTIMO: Miksi en uskoisi? Mahtuvathan ne meidän luteerilaisen\nkirkkomme oppiin.\n\nPROFESSORI REPONEN: Mutta tieteeseen niitä on vaikea sovittaa.\n\nNEITI KALTIMO: Tiede _selittää_ ne vain luonnollisiksi, mutta hyväksyy\nne aivan samanlaisina kuin uskontokin. Asia ei muutu, vaikka nimi\nmuutetaankin. Eikö niin, herra professori?\n\nPROFESSORI REPONEN (levittää kätensä, mutta ei osaa sanoa mitään).\n\nNEITI KALTIMO: Paras herra professori! onhan elämässä joka askeleella\nyliluonnollisia asioita, joita selittääksemme järjen avulla meidän\ntäytyy turvautua \"itsesuggestion\" ja muiden yhtä epämääräisten\nhätäkeinojen varastoon.\n\nPROFESSORI REPONEN: Esimerkiksi --?\n\nNEITI KALTIMO (hiukan epäröiden): No... onhan esimerkiksi rakkauden\nalalla... Mehän kyllä voimme selittää sen... niin, miten minä\nsanoisin... alimmat asteet... luonnontieteen avulla, mutta millä me\nselitämme sen korkeammat, komplisoidut läikähtelyt?\n\nPROFESSORI REPONEN: Onhan meillä psykologia... sen luotausnuora ulottuu\nvegetatiivisenkin tunne-elämän syvänteihin.\n\nNEITI KALTIMO: Hyvä professori, kuinka pitkälle me sillä pääsemme?\nMuutamiin nimiin, jotka korkeintaan luokittelevat kysymykset jollakin\ntavoin, mutta eivät anna vastausta yhteenkään. Kielimiehenä professori\non tottunut liikkumaan tosiasioilla...\n\nPROFESSORI REPONEN: Anteeksi, hyvä neiti: myöskin hypoteeseilla'\n\nNEITI KALTIMO: No, olkoon menneeksi! Mutta ettehän toki voi väittää,\nettä esimerkiksi rakkautta voi ruveta jäsentelemään yhtä täsmällisiin\ntekijöihin kuin lausetta...\n\nPROFESSORI REPONEN: Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan ole\nperusteellisemmin tullut ajatelleeksi rakkauselämän ongelmia enkä\nrakastuneiden ihmisten mentaliteettia.\n\nNEITI KALTIMO: Siinäpä se! Mutta kenties ei olisi aivan turhaa\nniidenkään ajatteleminen...\n\nPROFESSORI REPONEN: En tiedä, mistä olen saanut sellaisen käsityksen,\nettä rakkaus kuuluu niihin elämänilmiöihin, joista on turha rakentaa\nennakkoteorioja, koska todellisuus kuitenkin aina tuo yllätyksiä, joita\nei edeltäpäin voi ottaa laskelmissa huomioon.\n\nNEITI KALTIMO: Kas niin. Nyt voimme sanoa, että ympäri käydään ja\nyhteen tullaan. Professorin viimeinen lause sisältää aivan saman\najatuksen kuin minun ensimmäinen väitteeni, että elämässä on paljon\nsellaista, jota emme järjellämme käsitä.\n\nPROFESSORI REPONEN: Arvoisa neiti, suokaa minun lausua ihaileva\ntunnustukseni teidän erinomaiselle dialektiselle taidollenne. Mutta\nsallikaa minun samalla edelleenkin pysyä mielipiteessäni, että vain\n_ennakko_ teoriat ovat häälyviä hypoteeseja, kun sitä vastoin\nkokemuksen pohjalta lähtien asiat kyllä täytyy voida selittää\ntieteellisellä tarkkuudella.\n\nNEITI KALTIMO: Anteeksi, herra professori, mutta saanko tehdä teille\naivan suoran kysymyksen?\n\nPROFESSORI REPONEN: Olkaa hyvä'\n\nNEITI KALTIMO: Oletteko koskaan ollut rakastunut?\n\nPROFESSORI REPONEN (hymähtää): Tuskin...\n\nNEITI KALTIMO: \"Tuskin\" merkitsee samaa kuin jyrkkä kielto. Joka kerran\non ollut rakastunut, tietää sen kyllä aivan varmasti. Rakkaus jättää\naina jäljet, vieläpä syvät jäljet kokemukseen.\n\nPROFESSORI REPONEN: Tuntuu siltä kuin neiti Kaltimo olisi ollut\nrakastunut...\n\nNEITI KALTIMO: Kuinka en olisi ollut? Olisihan luonnotonta, jollei\nnainen minun iässäni tuntisi rakkauden mysteriota.\n\nPROFESSORI REPONEN: Pidättekö yhtä luonnottomana, jos tuo mysterio jää\nmäärättyyn ikään tulleelle miehelle tuntemattomaksi?\n\nNEITI KALTIMO (miettii lyhyen tuokion): En. Sillä rakkaus ei voi tulla\nmiehelle liian myöhään. Hänellä ei ole \"määrättyä ikää\"... oikeastaan\nei ikää ensinkään...\n\nPROFESSORI REPONEN (hymähtäen): Sehän on lohdullista.\n\nNEITI KALTIMO: Mutta siitä huolimatta, herra professori, puuttuu miehen\nsielusta jotakin, vieläpä hyvin olennaistakin, niin kauan kuin hän ei\nole kokenut rakkauden riemua ja tuskaa.\n\nPROFESSORI REPONEN (lyhyen vaitiolon jälkeen): Neiti Kaltimo ottaa\nrakkauden hyvin vakavalta kannalta... luvalla sanoen, minusta\nmaallikkona tuntuu: aivan liian vakavalta kannalta.\n\nNEITI KALTIMO: Koetan ottaa kaikki asiat vakavalta kannalta -- kuinka\nen silloin ottaisi rakkautta, joka on elämän kaikkein ylevin asia:\nkastekiilto olemassaolomme kukkaislavan terälehdillä.\n\nPROFESSORI REPONEN (naurahtaen): Mutta täytyyhän teidän, hyvä neiti,\ntoki myöntää, että siinä saattaa olla myöskin naurettavia puolia --?\nSubliimista koomilliseenhan on vain kukonaskel.\n\nNEITI KALTIMO: En ainakaan minä koskaan ole nähnyt rakkaudessa mitään\nkukonaskelta!\n\nPROFESSORI REPONEN (nauraa entistä sydämellisemmin): Jos nyt\nesimerkiksi Miina todellakin on rakastunut, niin onhan se aivan\nhullunkurista. Ha-ha-haa.\n\nNEITI KALTIMO (aivan vakavana): Minä en huomaa siinä mitään\nnaurettavaa. (Hetkisen vaitiolo.) Miksi se olisi naurettavampaa\nkuin minun oma rakastumiseni tahi... vaikkapa... _professorin\nrakastuminen_...\n\nPROFESSORI REPONEN (katsoo neiti Kaltimoa silmiin): Mutta eiköhän se\nolisikin sentään naurettavaa, jos esimerkiksi minä rakastuisin?\n\nNEITI KALTIMO: Päinvastoin, herra professori, on paljon naurettavampaa,\nettette te rakastu... teidän arvoiseenne naiseen.\n\nTOHTORI WELLE (tulee ulko-ovesta): Saihan toimittaja hauen kuin saikin!\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG ja TOIMITTAJA KALLIO (tulevat ulkoa, he kantavat\nolkariu'un varassa haukea).\n\nPROFESSORI REPONEN (nousee katsomaan): Kylläpä onkin aika vonkale!\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Vähintään kolme kiloa..\n\nTOIMITTAJA KALLIO (kalamies-innostuksella): Mutta kyllä se potkikin\nsiimassa ja oli niin vaikea saada veneeseen, että minä jo ajattelin,\nettä mitä sieltä mahtaneekaan olla tulossa.\n\nTOHTORI WELLE: Sellaista se on aina: kolmen kilon kalat potkivat\nvavassa kuin kolmetoistakiloiset, hauet kuin hait ja lohet kuin valaat!\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Ahvenkin on koukussa aikamoinen otus -- saatikka\nsitten hauki.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Eiköhän viedä keittiöön -- saa nähdä, mitä\nMiinakin sanoo --?\n\nPROFESSORI REPONEN: Niin, niin... Ja varmaan rouva Grönbergkin\nriemastuu --? onhan siinä jo ruoan apua.\n\nNEITI KALTIMO: No, ei yhdellä kalalla sentään ihmeitä tehdä.\n\nTOHTORI WELLE: Ei. Siihen tarvitaan kaksi.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Joka tapauksessa minä nyt vien saaliini Miinan\nhuomaan.\n\nPROFESSORI REPONEN: Ja minä tulen mukaan.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Ehkäpä professori sitten ottaa esittelijäneuvoksen\nriu'unpään olalleen.\n\nPROFESSORI REPONEN: Sehän on aivan sopivaa.\n\n    (Menee esittelijäneuvos Bergin viereen.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Saahan tämän pään... (Siirtää riu'un pään\nprofessorin olalle ja siirtyy itse loitommalle.)\n\nPROFESSORI REPONEN: No niin. Eespäin, pojat kansan urhokkaan!\n\nTOIMITTAJA KALLIO ja PROFESSORI REPONEN (lähtevät marssimaan sisäovea\nkohti, jonka Kallio aukaisee ja Reponen taas sulkee).\n\nNEITI KALTIMO: Sen minä vain sanon, että minä en koskaan rupeaisi\nkaloja rääkkäämään...\n\nTOHTORI WELLE: Mutta neiti Kaltimo syö sentään \"rääkättyjä\" kaloja,\nvieläpä, mikäli olen ollut huomaavinani, jokseenkin hyvällä\nruokahalulla!\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Meri-ilma antaa ruokahalua.\n\nTOHTORI WELLE: Ja merivesi.\n\nNEITI KALTIMO: Uiko tohtorikin?\n\nTOHTORI WELLE: En. Lopetin sen samalla kertaa kuin tanssimisen.\n\nNEITI KALTIMO: Ja minä aloitin uinnin samalla kertaa kuin tanssimisen.\n\nTOHTORI WELLE: Niin, niin... Toiset alkavat aikaisemmin...\n\nNEITI KALTIMO: ... ja lopettavat myöhemmin.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ja parempi myöhään kuin ei ollenkaan!\n\nNEITI KALTIMO: Se pitää paikkansa joka asiassa.\n\n    (Ulkoa alkaa kuulua posetiivin soittoa.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (hypähtää ikkunaan): Miten tuokin on tänne\neksynyt?\n\nTOHTORI WELLE: Lantit ovat lujassa suvityhjässä kaupungissa. Kesälesket\nsoitattavat mieluummin gramofoonia kuin posetiiviä.\n\nNEITI KALTIMO: Onko hän italialainen?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Musta kuin yö, nuori poikanen, melkein vielä\nlapsi... Enempää en eroita, hän on jäänyt niin kauas...\n\nNEITI KALTIMO (nousee, menee avonaiseen ikkunaan, viittilöi kädellään\nja huutaa): _Bueno giorno, signore!_ (Sanoo tavallisella äänellään:)\nTulisi nyt lähemmäksi!\n\nTOHTORI WELLE (rykäsee merkitsevästi).\n\nNEITI NEULANEN (tulee sisältä): Mikä täällä on?\n\nTOHTORI WELLE: Täällä ei ole mitään, mutta ulkona on posetiivi ja\nkeittiössä kolmen kilon hauki.\n\nNEITI NEULANEN: Posetiivi muistuttaa niin ikävällä tavalla kaupunkia.\n\nNEITI KALTIMO (kääntyy huoneeseen päin): Minusta posetiivin tapa ei ole\nikävimpiä.\n\nNEITI NEULANEN: Ei kai olisi minustakaan, jos olisi yhtä pitkä kesäloma\nkuin koulu-ihmisillä. Mutta kun köyhästä neljästä viikosta jo kolme on\nkulunut, niin eivät kaupunkilaiskaiut juuri naurata.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (kääntyy myöskin huoneeseen): Se on totta!\nPedagoogeihin verraten muilla ihmisillä on aivan liian lyhyet\nkesälomat.\n\nNEITI KALTIMO: Mutta heillä on myöskin paljon helpompi työ.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Älkää sanoko niin, neiti Kaltimo! Onkohan\noikeastaan enemmän hermoille käypää työtä kuin rahojen laskeminen kello\nkymmenestä neljään? Siinä täytyy olla silmä kovana.\n\nNEITI KALTIMO: Mutta aivot saavat levätä. Sehän on aivan koneellista\ntyötä.\n\nTOHTORI WELLE: Vai niin. Eikö laskentoon enää aivoja tarvitakaan. Minun\nkouluaikanani väitettiin, että matematiikka oli niin tärkeätä juuri\najatusvoimisteluna.\n\nMIINA (tulee sisältä kovaa kyytiä ja yrittää rynnätä kohti ulko-ovea).\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: No, mihin Miina sellaisella kiireellä --?\n\nMIINA (pysähtyy): Mihinkö? Tulevaisuuttani selville saamaan, tietysti.\nPosetiivarilla on onnenlehtiä.\n\nNEITI KALTIMO: Miina olisi hyvä ja ostaisi minullekin... (Yhtäkkiä\nhuomaten:) Niin, se on totta... minullahan ei ole rahaa mukanani...\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (ottaa kukkaron taskustaan): Saanko minä tarjota\napuani?\n\nNEITI KALTIMO: Kiitos. Olisin iloinen, jos lainaisitte minulle viisi\nmarkkaa.\n\nMIINA: Eivät lehdet maksa kuin markan kappale -- minä olen ostanut\nniitä niin monta kertaa. Ja kolmella markalla saa neljä.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (ojentaa neiti Kaltimolle viisimarkkasen).\n\nNEITI KALTIMO (ottaa rahan): Kiitän. (Ojentaa sen Miinalle.) Miina on\nhyvä ja ostaa minulle yhden lehden ja antaa loput soittopalkaksi.\n\nMIINA: Kyllä. (Kääntyen neiti Neulasen puoleen:) Enkö minä neidille\ntuokaan tempperamenttia?\n\nNEITI NEULANEN: Jos minulla olisi rahaa käsillä... (Katsoo\nesittelijäneuvos Bergiin.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (ottaa vielä kädessään olevasta kukkarosta toisen\nviisimarkkasen ja antaa sen Miinalle).\n\nMIINA (ottaa rahan): Entä tohtorille?\n\nTOHTORI WELLE: Kiitos ystävällisyydestä, mutta minä kirjoitan\nmieluummin itse onnenlehteni.\n\nMIINA (mennessään ulos): Siksi siitä onnesta ei koskaan oikeata\ntulekaan!\n\nNEITI NEULANEN: Tämä on hirveän hauskaa; minä en koskaan ennen ole\nkehdannut ostaa itselleni onnenlehteä.\n\nTOHTORI WELLE: Entäpä neiti Neulanen niitä ei ennemmin ole\ntarvinnutkaan?\n\nNEITI KALTIMO: Onnenlehtiä tarvitsee ihminen aina... Onnea ei\nmaailmassa koskaan ole liian paljon...\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta voiko lehti tyydyttää onnen tarpeen? Eikö\nonni, joka on pelkästään paperilla, sentään jää vähän kuivanlaiseksi?\n\nNEITI NEULANEN: Käyhän paperirahakin kullasta...\n\n ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta paperirahan takana on Suomen Pankki.\n\nTOHTORI WELLE: Ja paperionnen takana italialainen posetiivinsoittaja.\n\n    (Posetiivin soitto lakkaa kesken kappaletta.)\n\nNEITI KALTIMO: Taikka Sallimus.\n\nTOHTORI WELLE: Uskooko arvoisa neiti todellakin, että Sallimuksen\nvälikappaleiksi kelpaavat posetiivinsoittajain tukuttain painattamat\ntyperyydet?\n\nNEITI KALTIMO: Uskon, että nekin voivat kelvata... Niissäkin voi piillä\ntotuuden kultajyviä.\n\nTOHTORI WELLE: Kyllä sellaisten jyvien jauhamiseen täytyy olla\ntavallisista aivolaitteista poikkeavat kivet.\n\nNEITI KALTIMO: Niin täytyykin. Arkiset myllyt niitä eivät pysty\nhienontamaan. Mutta kaikkien aistit eivät rajoitukaan viiteen...\n\nTOHTORI WELLE: Onko neiti Neulasellakin sunnuntaimylly?\n\nNEITI NEULANEN (naurahtaen): Ehkä toisinaan, mutta toisin vuoroin\nminulla tuskin on arkimyllyäkään.\n\n    (Soitto on taas alkanut.)\n\nMIINA (tulee sisään hengästyneenä ja nauraen): No, voi minun päiviäni.\nHa-ha-haa!\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: No, mikä Miinaa naurattaa?\n\nMIINA: Kun se puhui niin metkasti... (Ojentaa lehden neiti Kaltimolle\nja toisen neiti Neulaselle.) Se sanoi, että lehti pitää lukea\nyksinäisessä kammiossa, muutoin se muka ei merkitse mitään.\n\nTOHTORI WELLE: Loruja!\n\nMIINA: Eipä olekaan, sillä niin se sanoi. Niin että neidit menevät nyt\nvain!\n\nNEITI KALTIMO (nousee ja menee sanaakaan sanomatta ja vakavana\nsisälle).\n\nTOHTORI WELLE: Kuudes aisti!\n\nNEITI NEULANEN (tekee samoin).\n\nMIINA (menee myöskin, mutta hän nauraa): Täytyy mennä katsomaan, joko\nprofessori ja toimittaja ovat saaneet kalansa peratuksi!\n\nTOHTORI WELLE: Miina on viisain kaikista.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: No, en minä nyt luule neiti Neulasenkaan\nottaneen tätä juttua toden kannalta, vaikkei hän tahtonut näyttää\nPekkaa pahemmalta.\n\nTOHTORI WELLE: Mutta Pekkaan se upposikin kuin terva puuhun.\n\n    (Posetiivin soitto lakkaa.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Muistatteko, mitä neiti Ihala sanoi? Hän oli\noikeassa.\n\nTOHTORI WELLE: Hän on aina oikeassa. Hän tuntee kanssasisarensa.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Tällä kertaa minä olisin uskaltanut lyödä vetoa,\nettä hän laski liiaksi rohkeasti.\n\nTOHTORI WELLE: Niin minäkin.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ja mistä sen posetiivinkin piti eksyä tänne? --\nEihän siitä ole aikaisemmin kuulunut ääntäkään.\n\nIRJA IHALA (Tulee ulkoa. Hän on puettu ja naamioitunut\nposetiivinsoittajaksi ja kantaa soittokonetta selässään. Hän pysähtyy\nkeskelle lattiaa, laskee koneen alas ja sanoo): Saanko esittää itseni,\nhyvät herrat? Carlo Cavaradossi, Napoli.\n\n    (Nostaa leveälieristä hattuaan ja kiskaisee sitten\n    pois irtoparran.)\n\nTOHTORI WELLE: Tekö? Senkin villikissa!\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (aivan ällistyneenä): Mitä?\n\nIRJA IHALA: Ei mitään kummempaa kuin _onnenlehden_ kauppias. -- Mutta\nminun pitää viedä posetiivi piiloon; oikea omistaja tulee tunnin\nperästä perimään omaisuutensa takaisin.\n\n    (Kiskaisee hihnan olalle ja lähtee sisälle.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (nauraa): No, tämä sillä oli tekemättä. Mihin\nehtii vielä, jos elää saa?\n\nTOHTORI WELLE: Vaikka mihin!\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nTenniskentän laidassa.\n\nAukeama puistossa. Keskellä näyttämöä iso puu, jonka rungon ympärille\non rakennettu penkki. Penkin luona täytetty kastelukannu.\n\nElokuinen sunnuntai-aamupäivä. Ilma on pilvinen.\n\nKun väliverho aukeaa, kuuluu kaukaa tuulen kantama kirkonkellojen\nkaiku.\n\nNäyttämö on lyhyen tuokion ajan tyhjänä.\n\nTOHTORI WELLE ja IRJA IHALA (tulevat oikealla, keskustelevat\ntullessaan).\n\nIRJA IHALA: Ette aavista, tohtori, kuinka pahalla päällä olen ollut\nkoko aamun...\n\nTOHTORI WELLE: Ja mistä paha tuuli? Hermostusko \"suuren tapahtuman\"\nedellä?\n\nIRJA IHALA: Ei, tohtori. Tämä ei ole leikkiä -- minun paha tuuleni\nnimittäin.\n\nTOHTORI WELLE: Mitä se sitten on?\n\nIRJA IHALA: Se on aivan yksinkertaisesti siveellistä suuttumusta.\n\nTOHTORI WELLE: Ja mikä sen on sytyttänyt? Ihmistenkö huonous?\n\nIRJA IHALA: Juuri se. -- (Istuutuu penkille.) Ajatelkaa, hyvä tohtori,\nettä neiti Kaltimo yhä edelleenkin on niin katala, että hän menee\nkaivamaan kuoppaa niinkin hyvälle ihmiselle kuin taiteilija Kaarrolle.\n\nTOHTORI WELLE (hymähtäen): Hyville ihmisille kuopat tavallisesti\nkaivetaankin, sillä he eivät arvaa niitä välttää yhtä kaukonäköisesti\nkuin pahat. -- (Istuutuu penkille.) Mutta mitä neiti Kaltimo on\nKaarrolle tehnyt?\n\nIRJA IHALA: Kaarto on köyhä poika, kotoisin jostakin Kuopion takaa...\nja muutamat hyväsydämiset vanhemmat naisihmiset Helsingissä ovat\nkustantaneet hänen opintonsa ja auttavat häntä edelleenkin. Mutta eilen\nhän sai kirjeen, jossa nämä auttajat ilmoittivat, etteivät he enää\ntahdokaan häntä auttaa, koska he ovat luotettavalta taholta saaneet\ntietää, että hänen käytöksensä viime aikoina on ollut hyvin\nmoitittavaa...\n\nTOHTORI WELLE (viheltää): Vai niin...\n\nIRJA IHALA: Kaarto oli aivan onneton eikä osannut aavistaakaan, mitä\npahaa hän oli tehnyt. -- Olisihan aivan katkeraa, jos lahjakkaan nuoren\nihmisen elämä katkeaisi vain sen vuoksi, että neiti Kaltimo suvaitsee\npuhua hänestä pahaa.\n\nTOHTORI WELLE: Mutta mistä tiedätte, että juuri neiti Kaltimo on tähän\nsyypää?\n\nIRJA IHALA: Sepä se on, että minä sen tiedän! Kirjailija Tamminen, joka\non ollut viikon kaupungissa, kirjoitti nimittäin myöskin Kaarrolle ja\nkertoi, että juuri neiti Kaltimo oli tuo \"luotettava lähde\"; hänelle\noli muudan asianomainen sanonut sen suoraan.\n\nTOHTORI WELLE: Vai niin. (Hymähtäen.) No siinä tapauksessa teidän\nkostonne tulee oikeaan aikaan.\n\nIRJA IHALA: Ei puhuta kostosta, tohtori. Kosto on kaikkein ruminta\nmaailmassa. Ja minä vakuutan, etten koko aikana ole kostoa ajatellut.\n\nTOHTORI WELLE (naurahtaen): No, mitä sitten?\n\nIRJA IHALA: Jos sanon sen teille, niin pelkään, että pidätte sitä aivan\nnaurettavana...\n\nTOHTORI WELLE: Mutta nauruhan ei ole pahaa... ei ainakaan itsessään...\n\nIRJA IHALA: Ei. Se on totta. (Lyhyt vaitiolo.) Niin, minä olen ottanut\ntämän neiti Kaltimon jutun aivan _kasvatuksen_ kannalta. (Naurahtaa.)\nSe tuntuu minusta itsestänikin perin hullunkuriselta. Mutta niin se\njoka tapauksessa on. (Katsoo tohtoria pitkään:) Ettekö te naurakaan?\n\nTOHTORI WELLE (aivan vakavana): En. Minä en naura.\n\nIRJA IHALA: Ja miksette?\n\nTOHTORI WELLE (edelleen vakavana): Siksi, ettei siinä minusta ole\nmitään naurettavaa. (Lyhyt vaitiolo.) Totta puhuakseni olen tähän\nhetkeen asti luullut, että koko juttu on syntyisin pelkästään -- niin,\nsuokaa se minulle anteeksi -- kiusanteon halusta, ja minusta se sen\nvuoksi toisinaan on tuntunut vähän epäilyttävältä... ei minun itseni\ntakia, sillä minä olen jo aivan paatunut... vaan teidän nuoruutenne\ntakia...\n\nIRJA IHALA (katsoo tohtoria herttaisesti): Onko tohtori todellakin\npitänyt minua niin pahana?\n\nTOHTORI WELLE: En pahana, mutta... sanokaamme... vähemmän hyvänä.\n\nIRJA IHALA (leikillisesti sormeaan kohottaen): Hyi, hyi, tohtori!\n(Sitten, äkkiä vakavaksi tullen:) Mutta ei puhuta nyt meistä eikä pikku\nasioista! Hyvä tohtori, meidän on keksittävä keino Kaarron\npelastamiseksi. Hän on aivan liiaksi hyvä poika... Tiedättekö, minun\ntulee niin sanomattoman paha olla, kun ajattelen, että hänen unelmansa\nnyt jo olisi lopussa... (Liikutettuna, miltei kyyneleet silmissä:)\nKatkerinta kaikesta on elämän särkyminen... Ja hänellähän elämä on\nvasta aivan alullaan...\n\nTOHTORI WELLE (katsoo häntä tutkistellen): Te pidätte paljon taiteilija\nKaarrosta --?\n\nIRJA IHALA (vakavasti): Pidän kaikista ihmisistä, jotka rehellisesti\npyrkivät toteuttamaan elämänuskonsa...\n\n    (Jää mietteissään tuijottamaan eteensä.)\n\nTOHTORI WELLE (katsoo häntä edelleen, on hetken vaiti, sanoo sitten\nsurumielisesti hymähtäen): Minusta te ette voi pitää...\n\nIRJA IHALA (äkkiä kääntyen tohtorin puoleen): Miksikä en?\n\nTOHTORI WELLE: Siksi, ettei minulla ole elämänuskoa.\n\nIRJA IHALA: Teilläkö ei olisi! (Melkein suojelevasti:) Kyllä teillä,\ntohtori, on, vaikkette _uskalla_ tunnustaa sitä... edes itsellenne.\n\nTOHTORI WELLE (naurahtaen): Pidättekö minua pelkurina?\n\nIRJA IHALA: Suoraan sanoen, tohtori, siinä asiassa pidän teitä\npelkurina. Mutta siinä asiassa ovatkin melkein kaikki miehet\npelkureita.\n\nTOHTORI WELLE: Kaarto ei ole!\n\nIRJA IHALA: Ei olekaan... Hän on kai vielä niin nuori, ettei oikein\nymmärräkään olla. (Katsoo veikeästi tohtoria.)\n\nTOHTORI WELLE (katsoo hymyillen Irja Ihalaa): Teillä on hyvä sydän,\nvillikissa!\n\nIRJA IHALA: Kiitos, tohtori! Mutta ei minun sydämeni sentään ole\nrahtuistakaan parempi kuin muidenkaan villikissojen. (Tarttuen tohtori\nWellen käteen:) Mutta lupaattehan auttaa minua tekemään jotakin Kaarron\nhyväksi?\n\nTOHTORI WELLE: Lupaan. (Puristaa hänen kättään.)\n\nIRJA IHALA: Nyt olen tyytyväinen. (Keveästi). Ja nyt me taas voimme\nsiirtyä kujeeseemme, josta minä jo totta puhuakseni aioin luopua, kun\nsain kuulla Kaarron asian.\n\nTOHTORI WELLE (naurahtaa): Ei pidä koskaan luopua mistään hyvästä ja\nhyödyllisestä aikeesta. \"Akka tieltä pyörtäköhön.\"\n\nIRJA IHALA (nauraa sydämestään): Mutta hyvä tohtori, _akaksihan_\nminäkin aion.\n\nTOHTORI WELLE: Ihanko totta? Sitä en olisi uskonut.\n\nIRJA IHALA: No, olisitteko sitten mieluummin uskonut, että minä\naikoisin katkeroitua -- neiti Kaltimoksi? Sillä enhän minä enää missään\ntapauksessa monta vuotta voi näytellä viatonta villikissan osaa.\n\nTOHTORI WELLE (vakavasti): Sitä minä en äsken tullut ajatelleeksi.\n\nIRJA IHALA (suojelevasti): Te mies-poloiset tulette yleensä\najatelleeksi niin vähän...\n\nTOHTORI WELLE: Saattaa olla, saattaa olla... (Äkkiä, ikäänkuin\nkeskeyttäen omat ajatuksensa:) Mutta sanokaa minulle, mitä nyt tulee\ntapahtumaan.\n\nIRJA IHALA (salaperäisesti): Nyt tulee esitettäväksi pieni huvinäytelmä,\nkolminäytöksinen, mutta ilman sanottavampia väliaikoja. Tapahtumapaikka\non tämä verraton metsäaukea. Henkilöt te tunnette. Enkä minä enempää\nsano.\n\nTOHTORI WELLE: Onko minulla osaa näyttämöllä?\n\nIRJA IHALA (miettii hetken): Oletteko hyvä kiipijä?\n\nTOHTORI WELLE: Olen pysynyt samalla vaatimattomalla paikalla pankissa\nkymmenen vuotta eikä minulla ole edes Valkoista ruusua...\n\nIRJA IHALA: Äh! En minä nyt sellaista tarkoittanut. Mutta osaatteko\nkiivetä puuhun?\n\nTOHTORI WELLE (hämmästyen ja pelokkaana): En todellakaan uskalla\nluottaa taitooni siinä suhteessa... Minulla ei ole ollut tilaisuutta\nsuunnitelmalliseen harjoitteluun.\n\nIRJA IHALA: No niin. Tohtori saa siis jäädä katsomoon.\n\nTOHTORI WELLE: Ja missä se on?\n\nIRJA IHALA: Minä näytän paikan. (Katsoo rannekelloaan:) Mitä ihmettä!\n(Nousee.) Nyt onkin jo aika mennä. Tulkaa. Minä pidän teille seuraa\nensimmäisen näytöksen ajan, sillä se on aivan viaton.\n\nTOHTORI WELLE (nousee).\n\nIRJA IHALA (lähtee vasemmalle): Tännepäin hyvä tohtori.\n\n    (Menee kulissiin.)\n\nTOHTORI WELLE (seuraa Irja Ihalaa).\n\n    (Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä.)\n\nMIINA (tulee oikealta. Hän on puettuna sunnuntaiasuun. Tulee verkalleen\nja arvokkaasti astellen, pysähtyy keskinäyttämölle ja alkaa tähyillä\nympärilleen. Seisoo kotvan aikaa paikallaan. Kun ei mitään näy, ottaa\nhän poveltaan onnenlehden ja alkaa sitä itsekseen lukea:)\n\"Ensimmäisenä sunnuntaina täsmälleen puolen päivän aikaan on\nkiertotähti siinä asemassa, että metsässä onnenpuusi alla tapaat sen,\njoka sinulle valittu on.\" (Katsoo taas ympärilleen. On epätietoisen ja\nodottavan näköinen.) Ei ketään. Ei hiiren hiiskahdustakaan. (Seisoo\ntaas hiljaa kuunnellen.) Ei elävän olennon hengähdystä. (Saaden äkkiä\najatuksen.) Mutta ehkäpä minun onnenpuuni onkin muualla? (Jää seisomaan\nmietteihinsä vaipuneena).\n\nIRJA IHALA (tulee esiin vasemmalta): Onko Miina sunnuntaikävelyllä?\n\nMIINA (hätkähtäen): Herra jestas, kun minä säikähdin!\n\n    (Kätkee onnenlehden povelleen.)\n\nIRJA IHALA (naurahtaa): En minä Miinaa syö. (Menee hänen luokseen.) Ei\nMiina ole sattunut näkemään esittelijäneuvosta?\n\nMIINA: Siellähän tuo tuntui kuhkivan laivasillan puolella taiteilijan\nkanssa. (Levottomana:) Täytyy tästä lähteä minunkin vähän\njaloittelemaan...\n\nIRJA IHALA: Onko Miinalla niin kiire?\n\nMIINA: Minunlaisellani ihmisellä on aina kiire.\n\n    (Pyörähtää, lähtee takaisin sinne, mistä tulikin.)\n\nIRJA IHALA (katsoo hymyillen hänen jälkeensä ja puistaa päätään).\n\nTOHTORI WELLE (nauraa näyttämön ulkopuolella).\n\nIRJA IHALA (kääntyy nopeasti sinne päin): Pysykää paikoillanne,\ntohtori, ja aivan hiljaa. Tämä oli vasta vaaratonta alkua.\n\nTOHTORI WELLE (ulkoa): Hyvä on.\n\nIRJA IHALA (menee puun luo. Ottaa maasta nuoran ja sitoo sen pään\nkastelukannun sankaan. Katsahtaa puuhun. Pistää sitten päättäväisesti\nnuoran toisen pään hampaittensa väliin, menee puun taakse ja nousee\npuuhun. Kun hän on päässyt oksalle istumaan, hilaa hän varovasti\nkastelukannun ylös. Asettuu oksien ja lehvien peittoon, niin että vain\npää on näkyvissä.)\n\n    (Näyttämö on taas lyhyen hetken tyhjänä.)\n\nNEITI NEULANEN (tulee oikealta. Pysähtyy, aivan kuin äsken Miina,\nkeskinäyttämölle ja tähyilee ympärilleen. Seisoo kotvan aikaa\npaikallaan. Kun ei mitään näy, menee hän penkille istumaan. Hänellä on\nrinnassaan päivänkukka, jonka hän ottaa käteensä alkaen nyppiä lehtiä\nja mutista itsekseen): Jaa... ei... jaa... ei... jaa... ei... jaa...\nei...\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (tulee oikealta): Huomenta.\n\nNEITI NEULANEN: Huomenta. -- On niin ikävä, että tänään piti tulla\npilvinen päivä, tämähän on minun viimeinen lomasunnuntaini.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (lähestyy, ojentaa kätensä): Mutta tulethan sinä\nvielä ensi sunnuntainakin täällä käymään...\n\nNEITI NEULANEN (vetää hänet kädestä vierelleen istumaan): Tulen...\nmutta eihän se enää ole samaa...\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ei tietenkään... (Lyhyt vaitiolo; he katsovat\ntoisiaan.) Mutta sittenhän me kaupungissa tapaamme toisemme...\n\nNEITI NEULANEN: Tapaamme milloin tapaamme... Tiedätkö, minulla on\nsellainen aavistus... (Huokaisee raskaasti.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Millainen aavistus?\n\nNEITI NEULANEN (surumielisesti): ... että sinä siellä työssäsi ja\nkaupungin hälinässä unohdat minut aivan kokonaan...\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (kietaisee käsivartensa neiti Neulasen\nvyötäreille): Kuinka sinä voit sellaista kuvitella?\n\nNEITI NEULANEN (surullisesti): Eihän sitä koskaan voi tietää...\n(Nojautuu esittelijäneuvoksen käsivarteen, mutta tuijottaa eteensä:)\nOlen pettynyt jo niin monta kertaa elämässä, että minusta tuntuu aivan\nmahdottomalta, että onnenunelma tälläkään kertaa voisi kestää...\n(Huokaisee:) \"Pilvet on pilviä vaikka ne kuinkakin kullassa\nruskotelkoot...\" Ja unelmat on saippuakuplia...\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (katsoo neiti Neulasta säälien, sanoo\nvälittömästi): Pikku tyttö...\n\nNEITI NEULANEN (edelleen eteensä tuijottaen): Sano mieluummin: raukka.\nSillä se minä olen. Valitan aina ja ikävöin. Pitäisihän minun nytkin\nolla iloinen, onnellinen ja kiitollinen... Mutta en osaa. Minun osani\non suru. Yksinäisyys on minut sellaiseksi tehnyt...\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (lohduttaen): Mutta nythän sinun ei enää tarvitse\nolla yksin. Nythän meitä on kaksi...\n\nNEITI NEULANEN (kääntyy äkkiä hänen puoleensa): Onko se aivan totta?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: On. Kuinka se ei olisi?\n\nNEITI NEULANEN: Oi, kuinka ihanaa! Sinä et tiedä, kuinka onnellinen\nminä nyt olen. Rakas! -- Kuule, ostammehan heti, kun sinä tulet\nkaupunkiin, sormukset?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (huomattavan epävarmasti): Emmeköhän...\n\nNEITI NEULANEN: Rakas, rakas... (Painautuu hänen olkapäätään vastaan ja\nojentaa huulensa suudeltaviksi).\n\nIRJA IHALA (työntää esiin kastelukannun ja pirauttaa muutamia\nvesipisaroita.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (levottomasti): Taitaa ruveta satamaan...\n\nNEITI NEULANEN: Mitä sillä on väliä! (Onnenhuumeessa.) Rakas, rakas...\n(Kurkottaa päätään yhä lähemmäksi.) Suutele minua, rakas, suutele!\n\nIRJA IHALA (pirskauttaa kastelukannusta entistä tuntuvammin).\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (tempautuu suoraksi): Kyllä nyt sataa!\n\nNEITI NEULANEN: Mutta eihän se, rakas, tee mitään!\n\nIRJA IHALA (pirskauttaa uudelleen vettä).\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ei, ei, mutta nyt sataa oikein kovasti...\n(Nousee.)\n\nNEITI NEULANEN (purskahtaa itkuun): Että nyt pitikin ruveta satamaan!\nJuuri nyt! (Nousee.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Niin, rakas, mutta sillehän me emme voi mitään.\n-- Lähdetään sisälle, ennenkuin kastumme kokonaan.\n\nNEITI NEULANEN (lähtee): Ihminen on syntynyt joko onneen tai\nonnettomuuteen.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Älä ole niin onneton... Kyllä ilma vielä\nselkenee... (He menevät ulos näyttämöltä.)\n\nIRJA IHALA (kurkottaa päätään ja huutaa puoliääneen sivulle): Tohtori,\nhoi!\n\nTOHTORI WELLE (piilopaikastaan): Minä kuulen.\n\nIRJA IHALA: Se oli toinen näytös!\n\nTOHTORI WELLE: Te olette hirveä!\n\nIRJA IHALA: Päinvastoin. Minähän pelastin esittelijäneuvoksen. -- Mutta\nhst, hiljaa! Nyt alkaa heti kolmas näytös.\n\n    (Piilottautuu taas.)\n\nNEITI KALTIMO (tulee oikealta. Menee kiireesti istumaan penkille. Istuu\nyhdessä kohden ja miettii.)\n\n    (Hetkisen kestävä vaitiolo.)\n\nPROFESSORI REPONEN (tulee oikealta; hänellä on kalossit jalassa ja\nsateenvarjo kädessä:) Hyvää päivää, armollinen neiti.\n\nNEITI KALTIMO: Hyvää päivää, herra professori. -- Professori tulee jo\naamukävelyltään...?\n\nPROFESSORI REPONEN (asettuen neiti Kaltimon eteen): Niin, tulen\ntavalliselta kierrokseltani. Mutta tänään on meri niin ikävän harmaa...\n\nNEITI KALTIMO: Minä olen sisämaan lapsi enkä koskaan ole voinut sietää\nmerta.\n\nPROFESSORI REPONEN: Sepä on ihmeellistä.\n\nNEITI KALTIMO: Minusta meri on niin epäluotettava, milloin viettelijä,\nmilloin uhkaaja, milloin lempeä, milloin ankara.\n\nPROFESSORI REPONEN: Juuri niin. Aivan kuin suuri näyttelijä, erilainen\njoka osassa.\n\nNEITI KALTIMO: Kaikki asiat voi ottaa niin monelta kannalta. -- Mutta\neikö professori tule hetkeksi huokaisemaan?\n\nPROFESSORI REPONEN: Mielelläni. (Käy istumaan.) Tämä onkin hauska ja\nrauhallinen paikka.\n\nNEITI KALTIMO: Niin. Tällä saarellahan ei monta sellaista olekaan.\nMutta täällä saa olla rauhassa ainakin silloin, kun ei tennispeliä\nharjoiteta. Siksi minä olen ottanut sen piilopirtikseni.\n\nPROFESSORI REPONEN: Onko neiti täällä joka päivä?\n\nNEITI KALTIMO: En joka päivä. Mutta aina silloin tällöin...\n\nPROFESSORI REPONEN: Neiti harrastaa yksinäisyyttä?\n\nNEITI KALTIMO: En oikeastaan. Luulisin päinvastoin, että koko\nluonteenlaadultani olen hyvinkin seuraarakastava. Mutta olosuhteet ovat\npakottaneet minut yksinäisyyteen...\n\nPROFESSORI REPONEN: Se minua oikeastaan ihmetyttää, sillä muistaen\nneiti Kaltimon kauniit sanat rakkaudesta, jotka muuten minulle ovat\nantaneet paljon ajattelemisen aihetta, en ymmärrä, miksei neiti Kaltimo\nole yhdistänyt elämäänsä jonkun toisen elämään...\n\nNEITI KALTIMO (hymähtäen): Professori tarkoittaa: miksen ole mennyt\nnaimisiin?\n\nPROFESSORI REPONEN: Niin. Juuri sitä minä rohkenin tarkoittaa.\n\nNEITI KALTIMO: Suoraan sanoen, herra professori: minä en ole löytänyt\nmiesihannettani.\n\nPROFESSORI REPONEN: Mutta ehkä te olette asettanut liian suuret\nvaatimukset?\n\nNEITI KALTIMO: Ihannettaan ei koskaan aseta liian korkealle.\n\nPROFESSORI REPONEN: Ei teoriassa, hyvä neiti, mutta käytännössä täytyy\ntinkiä... useimmiten... (Lyhyt vaitiolo.) Muuten, kuten jo sanoin, olen\nminäkin vähitellen tullut siihen päätökseen, että hankin itselleni\nelämänkumppanin ja kodilleni emännän.\n\nNEITI KALTIMO: Ja mitä vaatii professori tulevalta puolisoltaan?\n\nPROFESSORI REPONEN (miettii hetkisen): Oikeastaan minä olen hyvin\nvaatimaton luonteeltani. En tiedä, vaadinko muuta kuin hiukan\nsamansuuntaisia harrastuksia ja yhteenkäypiä mielipiteitä...\n(Nopeammin:) Ja sen lisäksi tietysti erinäisiä ulkonaisia edellytyksiä,\nsanoisinko avuja...\n\nNEITI KALTIMO (ylenkatseellisesti): Tietysti nuoruutta ja säteilevää\nkauneutta --?\n\nPROFESSORI REPONEN: Ei, hyvä neiti! Minun tyylitajuni sanoo, että\nsäteilevä ja ehkä ylimielinenkin nuoruus ei sopisi minun rinnalleni --\nse tekisi minut itseni helposti hymynalaiseksi -- muotopuoliset\npariskunnathan ovat aina naurettavia...\n\nNEITI KALTIMO: Herra professori, te olette se mies, joksi teidät\nalunpitäen luulin... (Innostuen:) Te tahdotte elämänkumppaniksenne\nvakavan, vakiintuneen ja täysin kypsyneen naisen -- eikö niin?\n\nPROFESSORI REPONEN: Jotakuinkin siihen tapaan...\n\nIRJA IHALA (pistää taas esiin päänsä ja pirskahuttaa muutamia pisaroita\nkastelukannusta).\n\nNEITI KALTIMO: Alkaakohan nyt sataa? (Levottomasti katsellen taivasta.)\nMinusta tuntui...\n\nPROFESSORI REPONEN: Niin tuntui minustakin... Jokohan meidän olisi\nlähdettävä?\n\nNEITI KALTIMO: Ei mitenkään minun tähteni! (Katsahtaa professorin\nsateenvarjoon.) Onhan professorilla sitäpaitsi sateensuoja.\n\nPROFESSORI REPONEN: Se on totta. Varustauduin kaiken varalta, kun ilma\nnäytti niin uhkaavalta, olen hiukan arka vilustumiselle...\n\n    (Aukaisee sateenvarjonsa.)\n\nIRJA IHALA (Pärskähyttää taas muutamia pisaroita niin, että sateenvarjo\nrapisee).\n\nNEITI KALTIMO (leikkisästi): Kas niin, professori, nyt istumme me saman\nkaton alla.\n\nPROFESSORI REPONEN: Niin, ja sovimme oikein hyvin. Eikö totta?\n\nNEITI KALTIMO: Aivan erinomaisesti.\n\nPROFESSORI REPONEN: Entäpä jos me yrittäisimmekin...\n\n    (Keskeyttää itsensä.)\n\nNEITI KALTIMO (innokkaasti): Mitä niin?\n\nPROFESSORI REPONEN (arasti): En minä sentään taida rohjeta...\n\nIRJA IHALA (ripsauttaa taas vettä)..\n\nNEITI KALTIMO: Rohjetkaa vain, herra professori!\n\nPROFESSORI REPONEN: Niin... koska neiti Kaltimo ystävällisesti\nkehoittaa minua sanomaan... ajattelin, että, miten olisi, jos arvoisa\nneiti suostuisi jakamaan elämän kohtalot minun vähäpätöisen henkilöni\nkanssa...\n\nNEITI KALTIMO (lentää hänen kaulaansa niin, että sateenvarjo putoaa\nmaahan): Waldemar!\n\nIRJA IHALA (pirskahuttaa taas vettä kannustaan).\n\nPROFESSORI REPONEN: Kiitos! (Puristaa hänen kättään.) Kiitos, Elviira!\n\n    (Kumartuu ottamaan ylös sateenvarjon.)\n\nNEITI KALTIMO: Minä olen niin onnellinen.\n\n    (Vesi rapisee sateenvarjolle.)\n\nPROFESSORI REPONEN: Niin minäkin. Mutta nyt tuntuu todellakin rupeavan\nsatamaan -- emmeköhän lähde sisälle?\n\nNEITI KALTIMO: Nyt minäkin luulen, että on aika lähteä.\n\nNEITI KALTIMO ja PROFESSORI REPONEN (nousevat ja lähtevät kulkien\nkäsikoukussa sateenvarjon alla ulos näyttämöltä.)\n\nIRJA IHALA (pudottaa tyhjän kastelukannun maahan; huutaa:) _Se on\ntäytetty!_\n\n    (Tulee alas puusta.)\n\n    (Aurinko pilkistää esiin pilvenraosta;\n    ilma seestyy seestymistään.)\n\nTOHTORI WELLE (tulee esiin piilopaikastaan): Työ tehty on!\n\nIRJA IHALA: Oksalla istuminen tuntui ajan mittaan vähän epämukavalta.\n\n    (Menee verrytellen jäseniään penkille istumaan.)\n\nTOHTORI WELLE: Eivät tämän teatterin permantotuolitkaan ole uneliaita\nvarten. (Menee myöskin penkille, potkaisee mennessään tyhjää\nkastelukannua.) Hyvä, että tuo jo on tyhjänä! (Istuutuu.)\n\nIRJA IHALA (naurahtaen): No, ei se niin vaarallinen kapine ole, sillä\nei vesi yksin mitään aikaansaa.\n\nTOHTORI WELLE (katsahtaa Irja Ihalaan): Niin, nyt istumme me kaksi\ntällä kohtalokkaalla penkillä.\n\nIRJA IHALA (naurahtaen): Mutta mehän osaamme olla varuillamme.\nVahingostahan väitetään viisastuttavan.\n\nTOHTORI WELLE: Niin omasta vahingosta, vaan ei muiden.\n\nIRJA IHALA (katsoo tohtoria teeskennellyn vakavasti): Pelkääkö tohtori?\n\nTOHTORI WELLE: Tehän olette sanonut minua pelkuriksi.\n\nIRJA IHALA: Taisin siis osata oikeaan?\n\nTOHTORI WELLE (katsoo Irjaa): Ehkä... ei se ainakaan ole mahdotonta.\n(Lyhyt paussi; tohtori kääntää poispäin katseensa.) Kun te ette vain\nolisi niin hirvittävän nuori!\n\nIRJA IHALA (hymyilee veikeästi): Minkä tiellä minun nuoruuteni on?\n\nTOHTORI WELLE (melkein kuin itsekseen): Se on minun tielläni!\n\nIRJA IHALA (muuttaa äkkiä äänensävyä): Sanokaahan, tohtori, olenko minä\ntehnyt väärin huvitellessani noiden ihmisparkojen kustannuksella' Kun\näsken istuin tuolla puussa ja vesikannusta valelin öljyä neiti Kaltimon\nliekkeihin, alkoi omatuntoni jo käydä vähän levottomaksi... Mutta\ntoiselta puolen se oli niin kauhean hauskaa...\n\nTOHTORI WELLE: _Kauhean_ hauskaa todellakin oli, aivan sananmukaisesti.\n\nIRJA IHALA: Ja mikä siinä teidän mielestänne oli kauheaa?\n\nTOHTORI WELLE: Se, että professori-parka aivan ummessa silmin hyppäsi\navantoon.\n\nIRJA IHALA (miettii hetkisen): Mutta, hyvä tohtori, ettekö luule, että\nkaikki miehet tekevät tuon saman hypyn ummessa silmin?\n\nTOHTORI WELLE (ei vastaa mitään, vaan on hetken vaiti. Kysyy sitten\näkkiä:) Suokaa anteeks kysymykseni, neiti Ihala, mutta: kuinka nuori te\nolette?\n\nIRJA IHALA (naurahtaa): Sepä oli omituinen kysymys -- _sitä_ minulta ei\nkoskaan aikaisemmin ole kysytty. Aina on udeltu vanhuuttani (Lyhyt\npaussi.) Minä olen täyttänyt yksikolmatta, olen siis täysi-ikäinen,\nsitäpaitsi myöskin rippikoulun käynyt ja rokotettu. Onko se liian\nvähän?\n\nTOHTORI WELLE: On. Ikävä kyllä se on liian vähän. -- Ja nyt me\npuhummekin aivan toisista asioista.\n\nIRJA IHALA: Esimerkiksi --?\n\nTOHTORI WELLE: Esimerkiksi siitä, miten te jouduitte tähän kesäiseen\nvanhain kotiin.\n\nIRJA IHALA: Se johtuu aivan yksinkertaisesti kahdesta tosiasiasta:\nsiitä, että minä olen köyhä, orpo tyttö, ja siitä, että minun tätini,\njoka on ainoa elossaoleva sukulaiseni, sattumalta viime kevättalvella\ntapasi lapsuutensa ystävän rouva Grönbergin. Kun nämä kaksi asiaa\nliittää järkevällä tavalla yhteen, on selitys aivan päivänselvä: halpa\nja helppotöinen kesätoimi.\n\nTOHTORI WELLE: Entä Tallinnan matka?\n\nIRJA IHALA: Tehtiin Espooseen, jossa tätini asuu kesää. Rouva Grönberg\ntahtoi, että Espoon nimi vaihdettiin Tallinnaan... se muka häivytti\nkaikki epäluulot minun asemastani, jonka rouva Grönberg tahtoo pitää\naivan salassa.\n\nTOHTORI WELLE: Niin, niin... Jotakin sentapaista olen kuvitellutkin...\n\nIRJA IHALA: Tohtori on tarkkanäköinen.\n\nTOHTORI WELLE: Minä kuulun talon kantavieraisiin ja tunnen laitoksen\nliikeperiaatteet.\n\nIRJA IHALA: Pelkäsin jo, että minä olisin antanut aihetta epäluuloihin.\n\nTOHTORI WELLE: Onko teissäkin pelkuruutta?\n\nIRJA IHALA (veikeästi): \"Ehkä... ei se ainakaan ole mahdotonta.\"\n(Naurahtaa.)\n\nTOHTORI WELLE: Entä teidän tulevaisuussuunnitelmanne?\n\nIRJA IHALA: Valmistun vuoden perästä voimistelunopettajaksi ja sitten\nlähden maaseudulle... (naurahtaa) miestä odottamaan.\n\nTOHTORI WELLE: Eivätkö helsinkiläiset kelpaa?\n\nIRJA IHALA: Maaseudulla menekki on parempi.\n\nTOHTORI WELLE: Pikkuinen villikissa on katkera. Katkeruutta pitää\nkarttaa. Se tekee elämän raskaaksi.\n\nIRJA IHALA: Se on helpommin sanottu kuin tehty. -- Sen kai tohtori on\nhuomannut itsestään...\n\nTOHTORI WELLE: Minun iälläni se ei enää ole niin vaarallista.\n\nIRJA IHALA: Kylläpä tohtori antaa hirmuisen suuren arvon iälle. Minusta\ntuntuu, että te ratkaisette kaikki probleemit vuosiluvuilla.\nKoettakaapa sijoittaa niiden tilalle muita arvoja elämänekvatsioniin.\n\nTOHTORI WELLE: Ja miksi?\n\nIRJA IHALA: Siksi, että ratkaisu silloin kävisi vähemmän mutkikkaaksi\nja tulema olisi oikeampi.\n\nTOHTORI WELLE: Teettekö itse sillä tavoin?\n\nIRJA IHALA: Aina. Ikäero on minulle olematon käsite... On aina ollut.\n\nTOHTORI WELLE: Onko se aivan totta?\n\nIRJA IHALA: Ehdottomasti.\n\nTOHTORI WELLE (ilmeisesti ilostuen): Siinä tapauksessa...\n\n    (Huomaa äkkiä olevansa aikeessa paljastaa itsensä ja\n    keskeyttää lauseensa.)\n\nIRJA IHALA (veikeästi): Eihän tohtorin tapoihin yleensä kuulu ujous...\n\nTOHTORI WELLE: Päinvastoin, hyvä neiti. Minä olen pohjaltani niin ujo\nihminen, että häpeän itseänikin.\n\nIRJA IHALA (purskahtaa hillittömään nauruun): Sitä ei usko kukaan!\n\nTOHTORI WELLE: Jumalan kiitos!\n\nIRJA IHALA (katsoo häntä pitkään): Olisiko sittenkin niin? Ihmiset\ntaitavatkin aina peittää sisimmän minänsä jollakin asenteella...\n\nTOHTORI WELLE (sydämellisesti): Onhan teilläkin asenteenne, hyvä neiti.\n\nIRJA IHALA: Saanko kysyä, mikä se on?\n\nTOHTORI WELLE: Se on: villikissa.\n\nMIINA (tulee kantaen edessään pöytää, jonka jalat törröttävät\ntuntosarvina).\n\nTOHTORI WELLE: Mitä nyt tulee?\n\nIRJA IHALA: Hyvä tohtori, nyt ette saa suuttua minuun...\n\nTOHTORI WELLE (katsoo häntä aivan ihmeissään).\n\nIRJA IHALA: ... sillä minä olen järjestänyt vielä pienen\njälkinäytelmän, joka kohta alkaa.\n\nMIINA (asettaa pöydän puun alle ja kattaa sen valkoisella liinalla,\nasettuu sitten katsomaan tohtoria ja Irjaa pää kallellaan ja iskee\nsilmää Irjalle): Jaa, jaa... (Salaperäisenä:) Kuka senkin olisi\narvannut edeltäpäin... (Naurahtaa.) Ei sitä koskaan tiedä, mitä\nkuperkeikkoja elämä ihmislapsille valmistaa!\n\nTOHTORI WELLE (katsoo ihmeissään Irja Ihalaa): Mitä tämä merkitsee?\n\nIRJA IHALA: Se kuuluu näytelmään. (Naurahtaa.)\n\nMIINA (naurahtaa): Aikamoinen näytelmä!\n\n    (Menee takaisin.)\n\nTOHTORI WELLE: Nyt minä olen aivan ymmällä.\n\nIRJA IHALA: Kyllä se siitä selvenee... (hymähtäen:) kunhan tohtori vain\nulvoo susien mukana!\n\nTOIMITTAJA KALLIO ja ROUVA GRÖNBERG (tulevat kantaen suurta boolia ja\nsankakoria).\n\nTOHTORI WELLE (tuijottaa hämmästyneenä tulijoita): Kuuluuko tämäkin\nnäytelmään?\n\nIRJA IHALA: Kuuluu.\n\nTOIMITTAJA KALLIO ja ROUVA GRÖNBERG (asettavat boolin hymyillen\npöydälle).\n\nROUVA GRÖNBERG (asetellen laseja korista boolin ympärille): Kyllä tämä\noli yllätys! Kuka sitä olisi voinut odottaa. (Tekee merkitsevän ilmeen\ntohtorille:) Mutta tyynessä vedessä suurimmat kalat kutevat.\n\nTOHTORI WELLE (on aivan ymmällä).\n\nTOIMITTAJA KALLIO (hymyillen): Niin, niin... Kun osaa varansa pitää,\nniin voitolle pääsee ja perii paraimman osan.\n\nPROFESSORI REPONEN ja NEITI KALTIMO (tulevat).\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG ja NEITI NEULANEN (tulevat edellisten jäljessä).\n\nROUVA GRÖNBERG: Kas niin. Nyt alkaa vähitellen väki olla koolla.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Ja nyt annetaan boolille viimeinen voitelu.\n\n    (Kaataa korista ottamansa soodavesipullon sisällyksen\n    boolimaljaan sekä rupeaa kauhalla täyttämään laseja.)\n\n    Professori Reponen, Neiti Kaltimo, Esittelijäneuvos Berg\n    ja neiti Neulanen (ryhmittyvät pöydän ympärille).\n\nPROFESSORI REPONEN: Mitkä juhlat nämä oikeastaan ovat?\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: Niin, hyvä rouva Grönberg, mitä tämä kaikki\nmerkitsee?\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!\n\nMIINA (tulee kantaen suurta kiiltävää kahvipannua ja toisessa kädessä\nkoria).\n\nNEITI NEULANEN: Sieltä tulee kaikkein paras.\n\nTAITEILIJA KAARTO (tulee kantaen remmissä suurta hanuria).\n\nNEITI KALTIMO: Ja nyt tulee torventekijä!\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Torventekijä on aivan toinen.\n\n    (Täyttelee laseja.)\n\nTAITEILIJA KAARTO (tulee pöydän luo): Ovatpa Karrissa komeat häät!\n\nMIINA: No, eivät nämä nyt sentään vielä häitä ole.\n\nTOIMITTAJA KALLIO (täytellen laseja): Eivät taida enää häätkään olla\nkaukana. -- Kas niin, rouva Grönberg, nyt me voimme aloittaa\ntoimituksen.\n\nROUVA GRÖNBERG (asettuu pöydän taakse ja kilistää lasia).\n\nKAIKKI (asettuvat odottavan ja uteliaan näköisinä piiriin pöydän\nympärille. Miina ristii kätensä ja seisoo kuin rippikirkossa).\n\nROUVA GRÖNBERG: Hyvä herrasväki! -- Kesämme kallistuu jo vähitellen\nsyksyyn. Mutta vaikka sen kiilto sammuukin, niin jää sen aurinko\nkuitenkin sydämiimme loistamaan ja lämmittämään. Tänä kesänä onkin\naurinkoa ollut hyvin runsaasti. Ainakin tällä saarella.\n\nNEITI NEULANEN (katsoo hellästi esittelijäneuvosta, joka kuitenkin\ntuijottaa vain eteensä).\n\nPROFESSORI REPONEN: Hyvä, hyvä!\n\nROUVA GRÖNBERG (jatkaa): Me olemme kaikk iloinneet tästä\nylenpalttisesta auringosta, mutta etenkin muutamat meistä ovat olleet\nniin onnellisia, että auringonpaiste on antanut heidän elämälleen aivan\nuuden merkityksen...\n\nTOIMITTAJA KALLIO (katsoo merkitsevästi tohtori Welleen ja rykäisee):\nHm!\n\nNEITI KALTIMO (katsoo professoria).\n\nPROFESSORI REPONEN (kääntää myöskin päänsä neiti Kaltimoon päin).\n\nNEITI NEULANEN (täynnä innostusta): Hyvä, hyvä, hyvä...! (Taputtaa\nkäsiään.)\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (katsoo pelolla ja melkein kuin häveten neiti\nNeulasta): Ei keskeytetä!\n\nIRJA IHALA (on kaiken aikaa seisonut aivan vakavana kuin \"pikku\npyhimys\").\n\nTOHTORI WELLE (ihmettelee ihmettelemistä ja katsoo tarkkaan tutkien\nvuoron perään kaikkia läsnäolevia).\n\nROUVA GRÖNBERG (jatkaa): Kun me nyt tänään olemme kokoutuneet tämän\nsaaremme vihreään helmaan, niin ajatuksemme ensi sijassa suuntautuvat\njuuri näihin onnellisiin sunnuntailapsiin. -- Me tiedämme kaikki --\nuseimmat, kuten m.m. minä itse, omasta kokemuksesta --, ettei ihmisen\nole hyvä olla yksin. Nainen tarvitsee tuekseen miehen, ja mies kaipaa\ntoverikseen naista. Sellainen on ollut luonnonlaki hamasta Eedenin\najasta alkaen. Kun meidän keskuudessamme nyt on tapahtunut tämän\nluonnonlain täyttyminen...\n\nNEITI KALTIMO (keskeyttää suuttuneena): Minun täytyy pyytää rouva\nGrönbergiä lopettamaan puheensa. Minusta on enemmän kuin epähienoa,\nettä täysihoitolan emäntä sekaantuu maksavien vieraittensa\nyksityiselämään ja tuo heidän salaisuuksiaan julkisuuteen. Minä en\nymmärrä, millä oikeudella rouva Grönberg tahi hänen apurinsa...\n(heittää syrjäsilmäyksen Irja Ihalaan) urkkivat asukkaittensa\nyksityisiä asioita. Omasta puolestani panen jyrkän vastalauseen, koska\njuuri minä olen joutunut uhriksi...\n\nKAIKKI (katsovat aivan ihmeissään neiti Kaltimoa).\n\nPROFESSORI REPONEN (hämillään ja yskien): Niin... hm... hm... Minä\ntietysti yhdyn aivan täydellisesti neiti Kaltimon täysin perusteltuun\nja hyvillä syillä esittämään vastalauseeseen...\n\nROUVA GRÖNBERG (ihmeissään): Mutta minä en todellakaan ymmärrä tätä...\nMinua on pyydetty puhumaan...\n\nPROFESSORI REPONEN: Kuka on pyytänyt?\n\nROUVA GRÖNBERG: Morsian.\n\nNEITI KALTIMO: Se ei ole totta. _Minä_ en koko päivänä ole vaihtanut\nsanaakaan rouva Grönbergin kanssa.\n\n    (Käy ihmettelyn humahdus läpi seurakunnan).\n\nROUVA GRÖNBERG: Mutta, hyvä herrasväki, enhän minä ole puhunut\nsanaakaan neiti Kaltimosta. Minä en todellakaan tietänyt...\n\nTOIMITTAJA KALLIO: ... että neiti Kaltimo on morsian.\n\nMIINA: Mutta minä olen sen aavistanut.\n\nNEITI KALTIMO (kääntyy häpeissään poispäin).\n\nTOHTORI WELLE: Mutta emmeköhän näin ollen ainakin onnittele neiti\nKaltimoa?\n\nIRJA IHALA: Ja professori Reposta.\n\nNEITI KALTIMO: Ei ole tarpeen. (Kääntyy.) Minä pyydän herrasväkeä\npitämään meidän kihlaustamme, joka vielä on aivan ehdottomasti\nsalainen, ihan olemattomana.\n\nMIINA (lyö kätensä yhteen): No, voi herra jestas!\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Eläköön joka tapauksessa, vaikkapa salassakin, nuori\npari! Eläköön!\n\nKAIKKI: Eläköön!\n\nPROFESSORI REPONEN: Kiitän! (Katsoo neiti Kaltimoa, joka on aivan\nhappamen näköinen.) Kiitän meidän molempien puolesta.\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Ja ehkä rouva Grönberg nyt saa jatkaa puhettaan.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (epävarmana): Onkohan se enää tarpeenkaan...\n\nIRJA IHALA: Nythän se vasta onkin. Täytyyhän toki neiti Kaltimon saada\nhyvitys.\n\nROUVA GRÖNBERG: Niin, minä pyydän tuhannesti anteeksi sen häiriön,\njonka aivan tahtomattani olen aikaansaanut...\n\nTOHTORI WELLE: Sitä ei rouva Grönberg aikaansaanut.\n\nROUVA GRÖNBERG: No, joka tapauksessa tässä on häiriö tapahtunut. Mutta\nme unhoitamme sen. Ja nyt toivotamme sydämestämme onnea niille\nkahdelle, joiden sydämet minä tiedän löytäneen toisensa ja joiden\npuolesta minä olen valtuutettu puhumaan. Olkoon heille elämän taival\ntasainen ja paistakoon sen ylitse aina aurinko. Rakkaus heidät on\nyhdistänyt, ja meidän horjumaton uskomme on, että rakkaus heidän\nvälillään on kestävä ja horjumaton.\n\n    (Tarttuu lasiinsa, kääntyy tohtori Welleä ja Irja Ihalaa kohti.)\n\nNEITI NEULANEN (purskahtaa itkuun, rientää rouva Grönbergin luo, niiaa\nsyvään ja sanoo): Kiitos, rakas, hyvä rouva Grönberg. Te puhuitte niin\nkauniisti. Ilman teitä ei tämä minun elämäni suurin päivä olisi ollut\nläheskään niin kaunis kuin se nyt on. Minä muistan teitä koko\navioliittoni aikana ja olen teille kiitollinen kuolemaan asti.\n\n    (Yleinen hämmästys).\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (seisoo kuin puulla päähän lyötynä eikä tiedä,\nmitä tehdä tai sanoa).\n\nNEITI NEULANEN (menee esittelijäneuvoksen luo, tarttuu hänen\nkäsivarteensa ja vie hänet rouva Grönbergin luo): Tule sinäkin, rakas,\nensiksi kiittämään rouva Grönbergiä, jonka valtakunnassa me kaksi\nolemme tehneet liittomme, jolle nyt niin kauniisti onnea toivotetaan.\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG (menee hämillään ollen ja epäröiden rouva\nGrönbergin luo ja suutelee hänen kättään).\n\nKAIKKI (tarttuvat laseihin ja kilistävät onnea toivotellen neiti\nNeulasen ja esittelijäneuvoksen kanssa).\n\nTOHTORI WELLE (kilistellessään neiti Neulasen kanssa): Te hoiditte\nhyvin asianne. Onneksi olkoon!\n\nMIINA: No, voi sun taivasten tekijä!\n\nTOIMITTAJA KALLIO: Mutta, hyvä rouva Grönberg, minusta tuntuu, että\nteillä vieläkin on valtti kädessänne.\n\nROUVA GRÖNBERG: Niin minulla onkin.\n\nMIINA: Tuleeko niitä liittoja vielä lisää?... Mitenkähän minun kahvini\nriittää?\n\nTAITEILIJA KAARTO: Eikö tämäkään ollut se oikea pari?\n\nROUVA GRÖNBERG: Ei ollut.\n\nTOHTORI WELLE: Missä se sitten on?\n\nMIINA: Kas, kas vain tohtoria, kun muka heittäytyy leikkisäksi.\n(Matkien:) \"Missä se sitten on?\"\n\nTOHTORI WELLE (katsoo ihmetellen ympärilleen, kääntyy sitten Irja\nIhalan puoleen).\n\nIRJA IHALA (katsoo tohtori Welleä veikeästi hymyillen, iskee silmää ja\nkohottaa lasinsa): Annetaanko jo sen oikeankin parin tulla areenalle?\n\nTOHTORI WELLE (nauraa, kilistää): No, annetaan sitten!\n\nMIINA: No, nyt se vihdoinkin pamahtaa!\n\nIRJA IHALA: Niin, hyvä herrasväki, se kihlaus, jota rouva Grönberg\npuheessaan tarkoitti, ei vielä ole tapahtunut siitä yksinkertaisesta\nsyystä, ettei sulhanen tähän hetkeen asti ole tiennyt siitä mitään...\n(Katsoo merkitsevästi tohtori Welleen.)\n\nTOHTORI WELLE (katsoo Irja Ihalaan ja hymyilee): Mutta nyt hän ainakin\njo aavistaa kaikki.\n\nIRJA IHALA: No, sitten säästyn minäkin pitemmistä puheista ja --\nkosimisesta.\n\nKAIKKI (riemuiten): Eläköön!\n\n    (Lähtevät kilistelemään nauravina ja hyvän tuulen vallitessa.)\n\nTOIMITTAJA KALLIO (esittelijäneuvokselle): En minä ole mokomaa nähnyt,\n\nESITTELIJÄNEUVOS BERG: En minäkään.\n\nMIINA (itsekseen, suoraan katsomoon): Ainahan minä olen sanonut, että\ntämä meri-ilma on ihan täynnä näkymättömiä rakkauden itikoita.\n\nTAITEILIJA KAARTO: Onko Miina huomannut sen itsestäänkin?\n\nMIINA: Ei ole aivan ilmankaan!\n\nTAITEILIJA KAARTO (alkaa soittaa hanurilla reipasta polkkaa).\n\nKAIKKI (aloittavat iloisen tanssin).\n\n    Esirippu.\n\n\n\n"]