[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPjbWaCdX3RQzt-cuqtaUljgRREMjdCRuO-C8UP8lZkk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1286,"Lukemisia lapsille 8","Topelius, Zacharias",1818,1898,"1286-topelius-zacharias-lukemisia-lapsille-8","1286__Topelius_Zacharias__Lukemisia_lapsille_8",null,"lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1896,1897,31262,184181,false,17486,[24],"Fairy tales",[26,27],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","\"Lukemisia lapsille 8\" by Zacharias Topelius is a collection of children’s literature written in the late 19th century. The work aims to educate and entertain young readers through a variety of narratives and poetic forms, featuring themes that encourage virtue, compassion, and an appreciation for nature.   The opening of the book introduces us to two key characters: Syyne, a young girl tasked with tending to cows, and her interactions with the natural world and fantastical elements. As she fulfills her responsibilities, Syyne encounters challenges, such as losing a calf, which leads to a whimsical dialogue with a talking tree stump that functions as a magical being offering her wishes. Through these experiences, the story emphasizes kindness, the interconnection between humans and nature, and the rewards of selflessness, setting the stage for a narrative rich in moral lessons and imaginative encounters. (This is an automatically generated summary.)",[],448,"Topeliuksen laaja lastenkirjasarja sisältää satuja, runoja, lauluja ja pieniä näytelmiä. Kahdeksas osa koostuu muun muassa Imatraan ja Lapin peikoihin liittyvistä tarinoista, opetuksellisista kertomuksista sekä lapsille suunnatuista leikeistä.","Z. Topeliuksen 'Lukemisia lapsille 8' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1286. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","LUKEMISIA LAPSILLE 8\n\nKirj.\n\nZ. Topelius\n\n\nSuomentaneet Alli Nissinen ja Kaarlo Forsman\n\n\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1897.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Säilytä kruunus.\n Kesänkylän Syyne.\n Paimenpojan laulu.\n Kun aurinko tanssii.\n Ammattilauluja:\n   Ajuri.\n   Kalastaja.\n Tuttemuj.\n Povari muori.\n Voileipien välillä.\n Pilvijättiläinen.\n Florion ja Unda Marinan satuja:\n    10. Unda Marina kertoo Imatrasta.\n    11. Florio kertoo Lapin peikoista.\n Härmäjättiläinen.\n Leikkaa kauraa.\n Punaiset kengät.\n Lapseni.\n Ovela tulee olla.\n Sairaan lapsen kehtolaulu.\n Moppe.\n Leppäkerttu.\n Kansakoululasten laulu.\n Enkelien joululahja.\n Pikku kouluille:\n    1. Viheriässä metsässä.\n    2. Käki kukkuu.\n    3. Hyttyisten tanssi.\n    4. Kellosepän laulu.\n    5. Kissa ja hiiri.\n    6. Myllärin laulu.\n  Pukin laulu.\n  Leikkejä:\n    Metsänkuningas.\n    Aikojen kuvastin.\n    Perdita eli Kadotettu kevät.\n    Hyrrä.\n\n\n\n\nSÄILYTÄ KRUUNUSI\n\n\n    Oi, pikku ystävä, armahainen,\n    Sa suojaa enkelin etsi vainen!\n    Sua taivas hellivi lapsenaan,\n    Sä kannat tiedotta kruunuaan.\n    Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!\n\n    Viel' synti pahoine aatteinensa\n    Sun luokses saapuvi pauloinensa.\n    Se aarrettas sulta vainoaa\n    Ja aamun yöks' tehdä haluaa.\n    Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!\n\n    Kun sanat kuulet: on ikää sulla,\n    Et lapsen laill' elä rukoilulla,\n    Et rakkaudella, uskollasi,\n    Oot aikaihminen kasvultasi:\n    Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!\n\n    Sä aina säilytä taivahasi,\n    Ja älä unhoita Jesustasi!\n    Sun riemus, murehes kevyet\n    Kuin aamukastehet keväiset!\n    Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!\n\n    Niin moni kruunuas haluaisi,\n    Jos etsimällä sen omaks' saisi,\n    Niin moni turhasti etsii vaan. --\n    Sua taivas hellivi lapsenaan!\n    Säilytä kruunus! Säilytä kruunus!\n\n\n\n\nKESÄNKYLÄN SYYNE.\n\n\nKesänkylän asukkaat pitivät paljo koreista nimistä. Kun suutari sai\nkuulla, että räätälin pojalle oli annettu nimeksi Ahasverus, tuli hän\nkateelliseksi ja nimitti poikansa Zefyrinukseksi. Sitte sai räätäli\ntytön ja antoi sille nimen Eufrosyne. Suutari tuli jälleen kateelliseksi\nja ajatteli itsekseen: -- Onpa nyt sitte naskalin ihme, jollen minä\nlöytäisi hienompaa nimeä almanakasta! -- Hän haki ja haki, kunnes hän\nvihdoin syyskuun 8:n päivän kohdalta ruotsalaisesta almanakasta löysi\nnimen Mormessa. Se oli merkillinen nimi! Kellään kristityllä ei ollut\nennen sellaista nimeä ollut. Sillä syyskuun 8 päivänä oli ennen aikaan\npidetty messu Jumalan äidin, Neitsyt Marian, kunniaksi ja senvuoksi oli\nse päivä saanut nimen morsmessa, joka on suomeksi äidin-messu.\n\nMutta suutarin mielestä oli nimi oikein hienon hieno ja niin sai pikku\ntyttö nimekseen Mormessa. Mutta olikos kyläläisillä aikaa niin pitkien\nnimien lausumiseen? Ahasverusta rupesivat he sanomaan nimellä Sveru,\nZefyrinuksesta tuli Rinu, Eufrosynestä Syyne ja Mormessa sai nimekseen\nMorsa, sillä \"Messa\" maistoi kaikkien mielestä niin kirkolle, ettei se\nsopinut oikein ihmisen nimeksi.\n\nJonkun ajan perästä kuoli suutari ja vähä sen jälkeen kuoli räätälin\nvaimo. Silloin ajattelivat leskeksi jääneet, että heistä voisi tulla\npari, koska kerran olivat naapureja, ja niin meni räätäli suutarin\nlesken kanssa naimisiin. Silloin joutuivat kaikki neljä lasta, Sveru,\nRinu, Syyne ja Morsa, yhteen ja tulivat tavallaan sisaruksiksi, mutta\noikeita sukulaisia heistä ei tullut, sillä olihan heillä, kahdella ja\nkahdella, eri isä ja äiti.\n\nKuitenkin olisivat he varmaankin vähitellen sopineet yhteen, ellei\nsuutarin leski, joka nyt oli räätälin rouva, olisi ollut aika äkäpussi.\nRäätälin entinen vaimo oli ollut siivo, mutta nyt joutui räätäli\n\"tohvelin alle\", eli oikeammin \"polvihihnan alle\", jonka uusi vaimo oli\ntuonut mukanaan suutarin työpajasta. Se oli peloittava hihna -- ja sen\nvaikutuksesta oli se seuraus, että räätälin uusi vaimo tuli isännäksi\ntalossa.\n\nEi sitä aina voi niin tarkkaan tietää, kehen lapset tulevat. Räätälin\nlapsista oli Sveru äkäluontoinen ja Syyne lauhkealuontoinen; suutarin\nlapsista oli Riinu lauhkealuontoinen ja Morsa äkäluontoinen. Molemmat\nlauhkealuontoiset lapset olivat tavallisesti yhdessä ja elivät hyvässä\nsovussa; molemmat äkäluontoiset tappelivat parhaastaan keskenään, mutta\nolivat joskus yhdestä puolin lauhkealuontoisia lapsia kiusatakseen.\n\nUusi räätälinmuori -- Priska oli hän nimeltään, sekin oli korea nimi! --\npelmuutti lapsia, kun hän oli väsynyt miestään pelmuuttamaan. Molemmat\näkäluontoiset lapset olivat muorin suosikkeja; hän tunsi niissä itsensä.\nMolemmat lauhkealuontoiset saivat selkäänsä ja saivatpa kärsiä\nnälkääkin, jos vaan muori löysi heissä yhdenkään virheen. Syyneä hän ei\nvoinut sietää silmiensä edessä; olihan aivan kärsimätöntä, ettei se\nlapsi koskaan vastustanut häntä ja että se oli aina niin tottelevainen,\nkärsivällinen ja ahkera kaikissa toimissaan. Sensijaan oli Morsa äitinsä\nkaltainen; hän osasi kynsiä, hän; laiskotella hän osasi myöskin ja\njoskus vähä valhetellakin; se teki puheen mehevämmäksi Priska-muorin\nmielestä.\n\n-- Nyt sinun täytyy mennä paimentamaan rustitilallisen lehmiä, -- sanoi\nPriska Syynelle.\n\nSe oli aikaisin keväällä. Maa ei ollut vielä oikein paljaana, ja\nniityillä oli tuskin yhtään viheriää kortta, mutta heinät olivat\nloppuneet rustitilallisen ladosta ja lehmät olivat jo kaksi viikkoa\nsyöneet olkia.\n\n-- Kyllä, äiti, -- vastasi Syyne.\n\n-- Sinä saat leipäpalasen mukaasi ja sen täytyy riittää iltaan asti.\n\n-- Kyllä, äiti.\n\n-- Kyllä ja kyllä, -- tiuskasi Priska, -- muuta ei sinulta saa kuulla!\nEikö sinulle sitte tule kylmä, senkin heittiö?\n\n-- Minä juoksen lämpimikseni, -- sanoi Syyne.\n\n-- Uskallappas vaan juosta pois lehmien luota! Sinun täytyy koko päivä\nistua samassa paikassa.\n\n-- Tahdon koettaa, äiti.\n\nNiin, se tyttö oli aivan mahdotoin itsepäisine kyllä ja kyllä sanoineen.\nMorsa selitti, ettei hänestä ollut mikään ikävämpää kuin koulunkäynti,\nmutta kouluun kuitenkin pantiin hän ja Sveru. Molemmat toiset lapset\neivät saaneet mitään oppia.\n\nSyyne läksi paimeneen. Hän oli silloin kahdeksan vuoden vanha. Kenkiä\nhänellä ei ollut, sillä kengät olisivat voineet kulua metsässä. Sukkia\nhänellä ei myöskään ollut; mutta mitäs hän olisi tehnyt sukilla, kun ei\nhänellä ollut kenkiä? Lyhyt villamekko hänellä oli ja sen alla paita,\nsiinä kaikki; ja Priskan mielestä siinä oli kylliksi.\n\nSyyne tuli rustitilallisen navetalle. Hänellä oli mukanaan lyhyt\npihlajakeppi, mutta vaan näön vuoksi, sillä hän ei koskaan lyönyt\neläimiä, vaan houkutteli lehmät mukaansa, vaikka se olikin alussa sangen\nvaikeaa. Karja näki nyt ensi kerran auringon valon ja hengitti raitista\nkevät-ilmaa oltuaan kuusi kuukautta pimeään navettaan suljettuna. Oli\nhupaista nähdä heidän kummastustaan ja iloansa. Tirkistellen katselivat\nhe valoa, juoksivat huumautuneina ja villeinä häntä pystyssä, eivätkä\ntienneet mihin mennä. Joukossa oli myös kaksi vasikkaa. Ne rupesivat\nlaukkaamaan minkä pääsivät pitkillä, honteloilla jaloillaan. Härkä oli\nsiellä myös. Siis yksi härkä, seitsemän lehmää ja kaksi vasikkaa, ne\npiti Syynen muistaa, ettei hän antaisi jonkun niistä eksyä metsään.\nHärkä oli ainoa, joka muisti arvonsa, kun hän nyt näki hyväksi\nkunnioittaa Jumalan vapaata luontoa korkealla läsnäolollaan. Hän äänsi\nvaan pitkäveteisesti \"muuu\" osoittaen siten armollista mieltymystään.\n\nSiinä ei ollutkaan vähä vaivaa saada lehmät metsään lähtemään hyvässä\njärjestyksessä kellokas edellä, mutta vihdoin se kuitenkin onnistui ja\nSyyne kuljetti lehmät metsänrinteen alapuolella olevalle niitylle.\nKesällä oli koko rinne punanaan mansikoita, mutta nyt oli siellä vielä\npaikkapaikoin lunta kuihtuneen, keltaisen kuloheinän seassa; ja\nsellaisissa paikoin, missä kinokset olivat olleet korkeimmat, oli\nlumenpinta kuin hämähäkin verkon peitossa. Huonoa ruokaa oli täällä\nlehmille paremman puutteessa: kuivaneita koivunlehtiä ja mustikan\nvarsia. Osa lehdistä oli murtunut eikä kelvannut syötäväksi, mutta\ntoiset olivat keltaisia ja punaisia ja kelpasivat hätätilassa. Lehmät\nkoettivat syödä mustikanvarsia. Ne olivat sitkeitä pureskella; ne\nmaistuivat samalla tavoin, kuin köyhille ihmisille perunankuoret.\n\nHui, miten tuuli oli kylmä! Se puisti köyhän Syynen ohutta ja lyhyttä\nhametta ja puhalsi ihan sieluun asti. Kun hän oli saanut lehmät\nveräjästä, haki hän itselleen hyvän paikan mäkirinteellä, josta hän voi\nlaskea karjansa ja jossa hänellä oli tuulensuoja suuren kiven takana.\nSitte söi hän puolet leipäpalasestaan aamiaiseksi. Eikö hän voisi tehdä\ntuokkosta ja lypsää yhden lehmän, niin saisi hän hauskat pidot täällä\nmetsässä? Ei, vasikat olivat saaneet luvan imeä tänään emäinsä maitoa,\nettä tulisivat lihavammiksi, ja Syyne tiesi, etteivät ne koskaan\nmuulloin saisi sitä tehdä. Ei hän tahtonut varastaa vasikoiden ruokaa.\n\nAika tuli pitkäksi hänen istuessaan kiven takana. Hänellä ei ollut\nmitään kirjaa, kuin ei hän osannut lukea, ja jotakin hänen piti tehdä.\nHän löysi puunpalasia, kaarnankappaleita ja männynkäpyjä. Hän rakensi\nitselleen pienen tuvan kiven viereen, teki aidan, veräjän, navetan,\npisti neljä puikkoa jokaisen männynkävyn alle ja sai seitsemän oikein\nlihavaa lehmää. Härällä täytyi olla sarvet ja sarvet hän saikin, sillä\npuikkoja oli kyllin metsässä. Sitte piti siellä olla pieni hyvä eukko,\njoka hoitaisi lehmiä. Syyne puki erään kaarnakappaleen punaisista\nlehdistä tehtyyn hameeseen, teki pään kuusenkävyn puoliskosta, silmät,\nnenän ja suun menneen vuotisista puolukoista. Kädet ja jalat teki hän\ntikuista. Selvää on, että lehmät tarvitsisivat ruokaa ja juomaakin.\nOlihan siellä sammalta heiniksi, ja lunta oli vielä suuren kiven alla.\nSyyne pani kourallisen lunta lehmien eteen; kunhan lehmät vähän aikaa\nodottaisivat, sulaisi lumi.\n\nMutta mihinkäpä talosta olisi ilman isäntää? Syyne päätti tehdä isänsä,\nräätälin, eräästä kannosta; siitäpä tulisi taloon oikein hieno isäntä.\nHän saisi istua ja neuloa pöydällä ja hänellä olisi sakset ja neula ja\nlanka ja silitysrauta vieressään. Siinäpä tarvittiin taitoa, ennenkuin\nsellaiset kummalliset kapineet olivat kunnossa, ja kiven vieressä ei\nollut sopivia tavaroita sitä varten. Syynen täytyi mennä vähän matkaa\nmetsään etsimään, mutta ei suinkaan kauaksi, sillä hänen piti pitää\nsilmällä lehmiä. Hän meni muutamia askeleita ja etsi puiden välistä.\nSiellä näkyi jotain kanervikossa korkean männyn alla. Mitähän se mahtoi\nolla? Pieni, harmaa lintunen -- ja se oli kuollut, se oli paleltunut\nkuoliaaksi!\n\nSyyne otti linnun kylmään käteensä ja hengitti siihen. Ei, se oli kylmä\nja kuollut. Mutta jos hän panisi sen paidan alle ja lämmittäisi sitä\npovellaan. Hän tahtoi koettaa. Ja lintu oli kylmä kuin jääpalanen, kun\nhän pani sen lähelle sydäntään. Kylmää ulkona, kylmää sisällä, huu!\nSyyneä rupesi värisyttämään. Mutta kun lintu oli maannut muutamia\nminuutteja lähellä hänen lämmintä sydäntään, alkoi se liikuttaa\nsiipiänsä.\n\n-- Se elää, se elää!\n\nSyyne tuli kovin iloiseksi, otti linnun käteensä ja suuteli sen nokkaa.\n-- Sinä pieni, viatoin ystäväni, kiitos, kiitos siitä, että elät! Kerro\nminulle, kuka olet ja miten olet paleltunut kuoliaaksi!\n\nLintu pyristi pari kertaa jäykistyneitä siipiään, ojensi ne suoriksi ja\nlensi visertäen tiehensä.\n\n-- Se oli leivonen, -- huudahti Syyne, samalla iloissaan ja harmissaan.\n-- Onko ennen nähty moista pientä kiittämätöntä homsaa! Mutta se ei tee\nmitään, kunhan hän ei vaan uudelleen kuoliaaksi palellu!\n\nNyt oli Syynellä oma talonsa. Isännän piti olla olevinaan hänen isänsä,\nräätäli, mutta mistä saisi hän hyvän räätälin täällä metsän keskellä?\n\nSyyne meni etsimään korkeiden puiden välistä. Silloin näki hän\nlumikinoksen alla niin sopivan esineen, ettei hän koskaan voinut\nparempaa räätäliä saada. Se oli kapea, vanha, taittunut ja kaatunut\nmännynkanto, jonka juuret ja haarat törröttivät ilmassa. Sillä oli kädet\nja jalat, ja juuri siinä, missä pään piti olla, oli sillä sopiva pahka,\njossa oli harmaata partaa ja hiukan silmän, nenän ja suun tapaista.\nSyyne hinasi kannon suurella vaivalla taloonsa, pyyhki sen puhtaaksi\nsammalella ja asetti sen veräjälle. Eihän se tupaan mahtunut, sillä se\nulottui paljo yli katonkin, mutta yhtä hyvä se oli sittenkin. Sellainen\nkunnon mies! Ja kuinka hän oli Syynen isän näköinen! Ei puuttunut muuta\nkuin silitysrauta ja sakset, mutta nehän voi tehdä puikoista. Syyne\ntahtoi itse olla Priska-emäntä, ja hän päätti olla kiltti\nhyvänluontoista miestänsä kohtaan. Mutta voi surkeutta! Nyt hän oli\nunohtanut karjan laitumella! Kymmenen niitä piti olla; hän osasi juuri\nlaskea kymmeneen. Yksi, kaksi,... missä olikaan punainen vasikka?\nSippido! Vasikka oli poissa.\n\nNyt olivat hyvät neuvot kalliit. Syyne juoksi alas niitylle ja kysyi\nkellokkaalta, jonka tuli olla toisten poliisina. Kellokas kääntyi ja\nkatsoi häneen nuhtelevasti, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: jos olet\nvasikkatäti, niin anna minulle takaisin punaisin lapseni!\n\nSyyne peljästyi. Hän haki niityltä, hän haki aidan ympäriltä, hän haki\nmetsänrinteeltä, turhaan! Punaista vasikkaa vaan ei löytynyt. Hän etsi\nkivien ja kantojen alta, hän tirkisteli puihin, jos vasikka\nmahdollisesti olisi piiloutunut sinne, tehdäkseen hänelle kiusaa. Mutta\nei pienintäkään punaista karvaa näkynyt, ainoastaan yksi ruskea häntä,\njoka vilkkui oksain välistä. Orava siellä oli! Mutta mitäpä Syyne tekisi\noravalla? Eihän hän voinut viedä sitä kotiin ja sanoa: tämä on vasikka!\n\nSyyne istahti kivelle. Rupeisiko hän itkemään, vai rupeisiko hän\npäivällistä syömään? Mutta missä olikaan leipäpalasen puolikas, jonka\nhän oli säästänyt päivälliseksi? Poissa kuin vasikkakin! Leipä oli\npudonnut sammaleen, orava pujahti alas puusta, istahti takajaloilleen,\notti leipäpalan etukäpälöittensä väliin, järsi etuhampaillaan, nyökytti\npäätään ja nautti mielin määrin hyvästä herkusta. Syynen täytyi nauraa,\nvaikka hän olikin suruissaan. -- Sellainen pieni, ahnas veitikka! Hän\nsyöpi minun päivälliseni ja minä saan katsella päältä. No, pidä\nhyvänäsi! Kyllähän minulla on nälkä, mutta sinulla on ehkä vielä enempi\nnälkä, kuin minulla.\n\nKaiken tämän harmin lisäksi näkyi vielä ilkeä Sveru tulevan Syyneä kohti\nmaantieltä päin.\n\n-- Äiti on lähettänyt minut katsomaan, miten sinä hoidat karjaa. Missä\novat elukat? Vai niin, tuolla niityllä. Kymmenenhän niitä piti olla.\nYksi, kaksi, kolme... kahdeksan. Missäs ovat vasikat?\n\n-- Vasikat? -- kysyi Syyne peljästyneenä.\n\n-- Niin, molemmat vasikat? Ehkä susi on ne vienyt?\n\n-- Rakas Sveru, auta minua, etsikäämme yhdessä!\n\n-- Etsi itse! -- vastasi Sveru.\n\n-- Rakas Sveru, pyydä Rinua heti tulemaan tänne auttamaan minua\netsiessäni!\n\nSveru nauroi. -- Rinu istuu kellarissa, sillä hän kaatoi maitopytyn\netsiessään linkkuveistään hyllyltä. Äiti on lukinnut hänet sinne, ja kun\nsinä tänäiltana tulet kotiin ilman vasikoita, lukitsee hän sinutkin\nsinne. Hyvästi nyt! Mitä romua sinulla on tuolla kiven vieressä? -- Ja\nmennessään potkaisi Sveru rikki kauniin uudistalon aitoineen,\nveräjineen, navetoineen ja lehmineen.\n\nSyyne silmäili taloansa, katseli harmaata kantoa, joka yksin seisoi\npaikoillaan, ja ajatteli sydämessään: -- Jos sinä nyt olisit minun elävä\nisäni, auttaisit sinä minua. Mutta sinä olet vaan vanha kaatunut ja\nlahonut puuraukka!\n\n-- Älä itke, minä autan sinua! -- sanoi käheä ääni hänen vieressään.\n\nSyyne silmäili hämmästyneenä ympärilleen. Niin kauas kuin hän voi nähdä\nniityllä, tiellä ja metsänrinteellä, ei hän huomannut yhtään ainoata\nmuuta elävää olentoa kuin lehmät ja hyttyisparven, joka tanssi katrillia\nauringonpaisteessa aidan luona. Olihan nyt kevät, mutta Syynen\nsurullisessa sydämessä oli syksy.\n\n-- Tässä minä olen, -- sanoi ääni jälleen. Ja nyt huomasi Syyne suureksi\nhämmästyksekseen, että se, joka puhui, olikin kanto, -- kanto, joka oli\nolevinaan hänen isänsä, räätäli!\n\n-- Miksi sinä pelkäät minua? -- jatkoi kanto. -- Olenhan minä vaan\nvanha, kaatunut puuraukka. Ymmärrätkö sinä, mitä minä sanon?\n\n-- Ymmärrän, -- sanoi Syyne. Hänestä rupesi ääni kuulumaan yhä\nselvemmältä, kuta enempi kanto puhui. Aivan niinkuin kuollut leivonen\nensin liikutti siipiänsä ja vihdoin alkoi visertää.\n\n-- Se on hyvä, -- sanoi kanto. -- Huomaa nyt, mitä minä sanon! Sinä olet\nlämmittänyt minun paleltunutta leivoistani lapsensydämelläsi ja\nherättänyt hänet jälleen eloon. Sinä olet suonut vasikoille maidon,\nvaikka sinulla itselläsi oli jano, ja oravalle sinä olet antanut\nleipäsi, vaikka sinulla itselläsikin oli nälkä. Etkö luule, että kaikki\neläimet ja kasvit, yksin metsän halveksitut kannotkin, käsittävät, kun\njoku on hyvä heitä kohtaan? Niin on asia, luota siihen! Ja etkö tiedä,\nettä kaikissa eläimissä on elävä henki? Niin, niin on, mutta se on\nsidottu, se ei ole vapaa, kuten sinun vapaa henkesi. Se on saman Luojan\ntyö ja elää elämäänsä, kuten sinäkin elät elämääsi. Se puhuu omaa\nkieltänsä, mutta ihmiset eivät sitä ymmärrä; sen vuoksi he sanovat:\nkasvi ei voi puhua, eläin ei voi puhua. Vanhat ihmiset ja vanhamaiset\nlapset eivät ymmärrä luontoa. Ja kuitenkin puhuu koko luonto. Hyvät,\nturmeltumattomat lapset ymmärtävät luonnon kielen, mutta toiset\nselittävät, että se on vaan mielikuvitusta, ja sanovat sitä saduksi,\nmutta muista, että se on tosisatu; siinä on enempi todellisuutta, kuin\nihmiset uskovatkaan.\n\nSyyne ei enää yhtään peljännyt, oli vaan kummastuksissaan ja iloissaan.\nHän tiesi kyllä saduista, että koko luonto osasi puhua, mutta etteivät\nkaikki sitä ymmärrä. Hän ymmärsi kyllä joka sanan; hän mietti vaan, kuka\nkanto oli.\n\nKanto jatkoi puhettaan, aivan kuin olisi se arvannut hänen ajatuksensa:\n\n-- Sinä mietit, kuka minä lienen? Minä olen vaan vanha kantoraukka, enkä\nmitään muuta. Minä olen ollut suuri puu, olen vanhentunut toisten tavoin\nja myrsky on minut taittanut. Heitä minut tuleen, niin minä palan;\nhakkaa minut rikki, niin minä muutun lastuiksi. Mutta niin kurja ja\nkatoava kuin olenkin, olen kuitenkin pienoinen pala suurta, elävää\nluontoa, ja sama voima, jonka Jumala on pannut luontoon, asuu\nminussakin. En voi enempää, kuin luonto voi, mutta minkä luonto voi, sen\nvoin minäkin. No niin, sinä olet hyvä lapsi, sinä olet vetänyt minut\nesiin lumikinoksesta, pyyhkinyt minut puhtaaksi ja asettanut minut\ntalosi kunniavahdiksi. Minä tahdon palkita sinua senvuoksi. Kuinka monta\nsormea sinulla on?\n\nSitä ei Syyne tietänyt. Mutta hän osasi laskea kymmeneen; hän laski\nsormensa ja vastasi: kymmenen.\n\n-- Hyvä, -- sanoi kanto. -- Satujen hyvät haltijat täyttävät\ntavallisesti kolme toivomusta, mutta minä tahdon olla jalomielisempi,\nminä tahdon täyttää niin monta sinun toivomustasi, kuin sinulla on\nsormia molemmissa käsissäsi, ja sillä tavoin kuin voimani riittävät.\nHuomaa, että voin antaa sinulle ainoastaan sitä, mitä luonto antaa;\nmutta minä en voi muuttaa Jumalan tahtoa, enkä ihmisten sydämiä. Jos\ntoivot jotain sellaista, on sen sormen osa menetetty. Mieti sentähden\ntarkoin, ja valitse älykkäästi! Nyt aloitamme. Toivo jotakin? Oikean\nkäden peukalo!\n\n-- Toivoisin, että saisin vasikkani takaisin! -- sanoi Syyne\najattelematta.\n\nKanto taittoi kuivan oksan rosoisesta rinnastaan, vei sen suuhunsa ja\npuhalsi siihen kuin pilliin. Heti näkyi, Syynen suureksi iloksi,\npunainen ja sitte valkoinen vasikka kömpivän esiin kivien välitse\nhonteloilla jaloillaan.\n\n-- Miksi te olette karanneet? -- kysyi kanto.\n\n-- Miksi olette tuottaneet siivolle paimentytölle niin paljo surua?\n\n-- Susi vei meidät, -- vastasivat vasikat. Ne vastasivat todellakin.\nNekin siis osasivat puhua!\n\n-- Susi? Eikö se repinyt teitä heti kuoliaaksi?\n\n-- Kyllä se aikoi repiä, mutta sitte se sattui näkemään sinut täällä, ja\nsilloin se peljästyi.\n\n-- Hyvä. Menkää nyt takaisin äitienne luokse, älkääkä enää toiste\nkaratko!\n\nVasikat menivät noloina tiehensä, ja kanto jatkoi:\n\n-- Oikean käden etusormi!\n\n-- Jos minä voisin saada vähän ruokaa! -- sanoi Syyne. -- Minua palelee\nja minun on niin nälkä.\n\nUusi puhallus pilliin. Kohta ilmestyi siihen vadillinen höyryävän\nlämmintä palttua ja puulusikka. Kanto katseli tyytyväisenä, kun\nnälkäinen lapsi söi kyllikseen. Ettei mitään puuttuisi, tuli siihen myös\nkupillinen lämmintä maitoa. -- Oikean käden keskisormi! -- jatkoi kanto,\nkun Syyne oli syöntinsä lopettanut.\n\n-- Että härkä, lehmät ja vasikat saisivat myöskin kyllikseen ruokaa! --\npyysi Syyne.\n\nPilli vihelsi, ja heti peittyi niitty rehevällä ruoholla, jossa\nnälkäiset elukat kahlasivat korkeassa heinikossa, tallaten jalkoihinsa\nenempi heinää kuin ehtivät syödä. Syyne taputti käsiään ihastuksesta.\nSippido! Tämä on sentään toista kuin mustikan varret!\n\n-- Oikean käden nimetön sormi! --\n\n-- Että kaikki ihmiset, kaikki eläimet ja kaikki kasvit saisivat aina\nravintoa kyllikseen! -- huudahti Syyne ilon-innossaan toivottaen\nkaikille yhtä hyvää, kuin itse oli saanut.\n\n-- Lapseni, -- sanoi kanto, -- minusta on ikävätä, että sinulta nyt on\nmennyt yksi sormi hukkaan. Luonnon ja ihmisen ylenhyvä Isä, joka\nravitsee kaikki elävät olennot, on viisaudessaan nähnyt hyväksi joskus\nkoettaa lastensa uskoa kieltämällä niiltä joksikin aikaa heidän\njokapäiväisen leipänsä. Tätä sinun toivoasi en minä voi täyttää. Oikean\nkäden pikkusormi!\n\nVähän alakuloisena vastasi Syyne lyhyen miettimisen perästä: -- Että\näiti olisi hyvä isälle!\n\n-- Jälleen yksi sormi hukkaan, lapseni. Rukoile Jumalalta, että Hän\ntaivuttaisi äitisi kovan luonnon rakkauteen, kuten Hän itse on rakkautta\ntäynnä kaikkia luotujansa kohtaan. Tätäkään pyyntöäsi en voi täyttää.\nNyt ovat oikean kätesi sormet lopussa. Mieti nyt tarkasti! Vasemman\nkäden peukalo!\n\nSyyne vastasi itku kurkussa: -- Minä tahtoisin niin mielelläni, että\näiti ja Sveru ja Morsa olisivat hyviä ja tulisivat onnellisiksi, mutta\nminä en uskalla sitä toivoa. Saanko minä toivoa, että pääsisin kouluun?\n\n-- Saat kyllä. Huomisaamuna saat alkaa koulun-käyntisi. Vasemman käden\netusormi?\n\n-- Ja oikein painettu aapiskirja kukkoineen!\n\n-- Saat painetun aapiskirjan kukkoineen. Mutta voi, mikä houkkio\noletkin! Sen olisit saanut aivan ilman minun apuani. Älä kuluta\ntilaisuutta turhaan, toivomalla niin vähäpätöisiä asioita! Vasemman\nkäden keskisormi!\n\n-- Nyt en, hyvä kanto, tiedä enää toivoa mitään... Odotas vaan! Isäni\njäykistyy, kun hän istuu alituisesti pöydällä jalat ristissä. Hänelle\ntekisi ratsastaminen hyvää. Lähetä hänelle kaunis hevonen!\n\n-- Ai, ai, se voi olla vaarallinen huvi räätälin hoikille säärille. Onko\nisäsi koskaan istunut hevosen selässä?\n\n-- Ei, sitä en usko. Mutta näyttää niin kauniilta, kun voudin Kalle\nratsastaa kirkkoon töyhtö hatussa. Tahdon, että isästäni tulee yhtä\nkaunis.\n\n-- No, ratsastamaan en voi häntä opettaa, mutta huomisaamuna seisoo\nhäntä varten satuloitu hevonen pihassa. Sinulla on nyt jälellä kaksi\nsormea. Vasemman käden nimetöin sormi!\n\n-- Kaksi sormea? Rakkahin kanto, sano minulle, mitä toivoisin, sillä nyt\nen tiedä enää mitään! Toivoisinko rahaa isälle?\n\n-- Keksi jotain parempaa!\n\n-- Niin, no sitte minä toivon Morsalle riisiryynimakkaran, Rinulle\nkuvakirjan, Sverulle... niin, mitäs toivoisinkaan?... ja äidille...\nmitäs minun tulisi äidille toivoa?\n\n-- Sveru on potkaissut talosi rikki, ja äiti on lähettänyt sinut ilman\nnuttua kylmään tuuleen.\n\n-- Ei, ei, Sveru saakoon uuden hatun ja äiti puuvillahameen, niin\ntulevat he molemmat hyviksi.\n\n--- Sinä olet toivonut neljä lahjaa yhden sijasta. Olkoon menneeksi,\nsinä saat ne! Mutta nyt on sinulla ainoastaan yksi sormi jälellä. Toivo\nnyt jotain oikein järkevätä itsellesi! Vasemman käden pikkusormi!\n\n-- Niin, sanoppas nyt, mitä minun pitää toivoa itselleni? Onko hyvä, jos\nminä toivon itselleni kaikki maailman rahat, tahi jos toivon pääseväni\nkeisarinnaksi, tahi jos toivon oppivani aapiskirjan ulkoa, tahi saavani\nparin uusia sukkia, koska vanhoissa sukissani on reijät kantapäissä?\nTahi jos minä toivoisin, että sunnuntai-aamuna saisin kaksi palaa\nsokeria kahvikuppiini yhden asemesta? Tahi... mutta kuinka minä saan\nhärän ja lehmät ja vasikat kotiin, koska täällä metsässä on susia? Oi,\njospa ne kymmenen pian olisivat jälleen terveinä navetassa!\n\n-- Tuolla näet niiden käyvän kotiin päin maantietä pitkin. Ne tulevat\nkaikki kotiin terveinä ja ravituina.\n\n-- Menevätkö ne jo? Ei, odota vähän! Minä toivon itselleni jotain muuta!\n\n-- Viimeinen toivosi on täytetty. Toivoa voit, niin kauan kuin elät,\nmutta toivosi täyttyminen ei ole enää sinun eikä minun vallassani.\nLapset toivovat pikku seikkoja, silloin kuin voisivat toivoa suuria,\nmutta sinä olet ajatellut enempi toisten onnea kuin omaasi. Vanha harmaa\nkanto ei sinua moiti. Mene nyt kotiin ja ole aina Jumalan lapsi, niin\nolet myöskin luonnon hyvä lapsi. Hyvästi, pikku Syyne!\n\n     *     *     *     *     *\n\nKun Syyne tuli karjan kanssa, seisoi Priska-muori kellarin-avain kädessä\nrustitilallisen veräjällä. Hän oli sanonut rustitilallisen emännälle: --\nTyttö on antanut suden syödä kaksi vasikkaa, jotka meidän täytyy maksaa,\nmutta siksipä saapikin tyttö istua seitsemän päivää ja seitsemän yötä\nkellarissa.\n\nRustitilallisen emäntä sanoi Priskalle, luettuaan ja tarkastettuaan\nkarjan: -- Nehän ovat kaikki täällä. Ja äläpäs, miten lihaviksi ne ovat\ntulleet, niin että oikein kiiltävät! Onhan tämä ihan ihmeellistä, kun\nruokaa on vielä niin vähän, näin aikaisin keväällä. Näin mainiota\npaimentyttöä meillä ei ole koskaan ollut!\n\n-- Mutta silloinhan on Sveru valhetellut minulle! -- huudahti Priska.\nSveru sattui juuri tulemaan toivottaakseen sisarelleen paljo hauskuutta\nkellarissa. Voi sitä kyytiä! Sveru sai luudanvarrella niin ankarasti\nselkäänsä, että Syynen täytyi rukoilla hänen puolestaan.\n\n-- Älä lyö häntä, äiti! Vasikat olivat poissa, kun Sveru tuli minun\nluokseni metsänrinteelle. Mutta ne tulivat takaisin.\n\nKoko kylä ihmetteli, miten rustitilallisen lehmät olivat niin lihaviksi\ntulleet. Mutta ihmetteleminen lisääntyi vielä, kun seuraavana aamuna\nkaunis satuloitu hevonen seisoi räätälin pihalla. Kenenkähän se kaunis\nvarsa oli? Olikohan se herrastalon patruunan?\n\n-- Se on sinun hevosesi, isä, -- sanoi Syyne, joka ei voinut olla\nilmoittamatta iloaan. -- Nyt sinä saat ratsastaa joka päivä.\n\n-- Pitääkö minun ratsastaa? -- nauroi räätäli. -- Sepä näyttäisi\nsomalta!\n\n-- Mutta koetteleppas, -- sanoi Syyne. Räätäli taipui vähitellen,\nkiipesi hevosen selkään ja putosi maahan kuin parsittu lapanen. -- Ai,\nai, -- sanoi hän. -- Mutta kunhan totun, niin kyllä se käy.\n\n-- Minä olen saanut uuden kuvakirjan, -- huusi Rinu.\n\n-- Minä olen saanut uuden myssyn, -- huusi Sveru.\n\n-- Minä olen saanut riisiryynimakkaran, -- iloitsi Morsa.\n\n-- Mitä ihmettä! -- huudahti Priska-äiti. -- Minä olen saanut\nuuden-uutukaisen puuvillahameen!\n\nSyyne hymyili hiljaa itsekseen, mutta toiset huomasivat sen.\n\n-- Sinä tiedät jotain, -- sanoivat he. --- Sinä tiesit jotain isän\nuudesta hevosesta. Kerro! Kerro!\n\nSyyne-parka ei voinut valhetella, hänen täytyi kertoa kaikki, mitä\nhänelle oli tapahtunut tuona merkillisenä päivänä, jona hän oli\nrustitilallisen lehmiä paimentamassa. Hän unohti ainoastaan, miten hyvä\nhän oli ollut eläimiä kohtaan.\n\n-- Syyne, -- sanoi Priska-äiti, -- sinä et ole mikään tyhmä tyttö, sinä\nolet antanut minulle kauniin puuvillahameen. Sinä saat ruveta käymään\nkoulua ja saat alkaa jo tänään. Morsa tahtoo lopettaa koulunkäynnin,\nsillä se on hänestä ikävintä, mitä hän tietää. -- Morsa ei ollut\nkertonut, että hänet oli laiskuuden tähden eroitettu koulusta.\n\nSyyne kiitti. Hän oli jo saanut oikean aapiskirjan kukkoineen.\n\n-- Äiti, -- sanoi Morsa, -- anna minun mennä huomenna paimentamaan\nrustitilallisen lehmiä!\n\nÄidillä ei ollut mitään sitä vastaan, jos Morsa voisi tuoda hänelle\npitkän kankaan lakanapalttinaa.\n\nJa Morsa sanoi Sverulle: -- Sepäs olisi jotain, saada Syynen tavoin\ntoivoa itselleen mitä ikinä tahtoo.\n\n-- Tosiaankin, -- sanoi Sveru, -- minä tulen mukaan.\n\nSeuraavana aamuna menivät Morsa ja Sveru rustitilallisen karjaa\npaimentamaan. Heillä oli hyvät eväät ja lämpöiset vaatteet. Lehmät\najettiin kepinlyönneillä niitylle, joka jälleen oli kuihtunut ja\nkellastunut, ja kun karja oli aituuksen sisäpuolella, istuivat Sveru ja\nMorsa syömään aamiaista Syynen hävitetyn talon viereen. Kanto seisoi\nsiinä vielä; se oli harmaa, vanha ja äänetöin. Lapset katselivat häntä\nuteliaasti. Olisko mahdollista, että tuollainen kurja puukanto antaisi\nkaikki, mitä siltä pyytää? He tahtoivat koettaa.\n\n-- Kantoraukka, -- sanoi Morsa, -- lähetä minulle helminauha! -- Lähetä\nminulle pyssy! -- käski Sveru.\n\n-- Minä tahdon olla korein kirkossa, -- lisäsi Morsa.\n\n-- Minä tahdon ampua kaikki leivoset ja oravat tässä metsässä, --\nselitti Sveru.\n\nKanto seisoi hiljaa, kuten ennenkin, mutta jos Syyne olisi ollut täällä,\nolisi hän ehkä huomannut, että sen parta liikkui, aivan kuin olisi se\nhymyillyt. Eihän hän voinut puhua sellaisille, jotka eivät häntä\nymmärtäneet.\n\nSilloin suuttui Sveru. -- Vai niin, sinä et tottele? Minä tahdon opettaa\nsinua tottelemaan, vanha kuivanut variksenpelätin! -- Ja sitte Sveru\nantoi kannolle niin kovan iskun kepillään, että kanto kaatui kumoon.\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt? -- valitti Morsa. -- Nyt suuttuu hän meihin,\neikä anna meille mitään lahjoja. -- Sitte nosti Morsa kannon seisomaan\nja siveli voita hänen suullensa lepyttääkseen hänen vihaansa.\n\n-- No, kanto, -- sanoi Sveru uhaten, -- tahdotko nyt heti lähettää\nminulle pyssyn, tahi muutoin sytytän sinut tuleen. Minulla on\ntulitikkuja taskussa.\n\n-- Sen jätät tekemättä, -- huusi Morsa.\n\n-- Mitä vielä! -- nauroi Sveru ja otti esille tulitikun. -- Saanko, tahi\nenkö saa pyssyä?\n\nKanto oli vaiti. Morsa tahtoi ottaa Sverulta pois, tulitikun, mutta\nSveru tuuppasi hänet mäkirinnettä alas.\n\n-- Vai niin, minä en saa pyssyä! -- huusi Sveru. -- Minä tahdon opettaa\nsinua tottelemaan, vanha rahjus!\n\nJa sitte pisti hän palavan tulitikun kannon pitkän parran alle. Parta\noli kuiva ja tulenarka kuin ruuti, se tupsahti tuleen ja heti oli koko\nkanto ilmiliekissä. Tuuli oli heti valmiina, sehän on tietty; ken ei\ntuntisi kevättuulta? Monta viikkoa oli se jo lakaissut niittyjä ja\nkuivannut metsää. Nyt se sai uutta työtä, laajensi keuhkonsa ja puhalsi\nraittiisti liekkeihin. Kannosta levisivät liekit nopeasti sammaleen,\nsammalesta kanervikkoon, kanervikosta katajapensaisiin, niistä kuusiin\nja niin yhä edelleen metsään, mäntyihin ja koivuihin; hui! siitäpä vasta\ntuli takkavalkea! Pian oli koko suuri metsä tulena ja savuna, tuuli\ntanssi liekkien kanssa ja heitti niitä aidan toiselle puolelle niityllä\noleviin kuiviin lehtiin. Härkä, lehmät ja vasikat pakenivat häntä\npystyssä, mutta sudet olivat nähneet heidät, ja susia ei enää ollut\npeloittamassa metsänrinteellä seisova kanto. Silloin on selvä, etteivät\nsudet jättäneet sopivaa tilaisuutta hyväkseen käyttämättä. Voi lehmä- ja\nvasikka-raukkoja! En henno kertoa, kuinka heidän kävi!\n\nMorsa tuli juosten kotiin ja kertoi onnettomuudesta. Härkä tuli mylvien\nhänen perässään. Härkä oli ainoa nelijalkainen, joka oli voinut pelastaa\nitsensä. Koko kylä läksi liikkeelle; kaikki väki riensi metsään tulta\nsammuttamaan. Mitä piti heidän tehdä? Koko metsä hehkui ja niitty oli\nporona. Sverusta ei ollut muuta kuin yksi saapas jälellä. Kanto oli\nkaatunut hänen päällensä ja sytyttänyt hänen vaatteensa tuleen. Luonnon\nvoimia ei pidä koskaan ärsyttää.\n\nRäätäli voi kiittää onneansa, että rustitilallinen tyytyi ottamaan hänen\nuuden hevosensa palkkioksi lehmistä ja vasikoista. Mutta ei ole mitään\npahaa, josta ei olisi myös jotain hyvää. Priskasta tuli siitä päivästä\nlähtien toinen ihminen. Hän ei voinut unohtaa, että hän oli lähettänyt\nlapset paimeneen sitä varten, että ne toisivat hänelle pitkän kankaan\nlakanapalttinaa. Katumus ja häpeä teki Morsastakin hyvän tytön. Hänestä\nja Rinusta ja Syynestä tuli pian hyvät ystävät.\n\nSeuraavana keväänä menivät nämä kolme lasta metsänrinteelle, missä\nonnettomuus oli tapahtunut ja Sveru ja lehmät kuolleet. Metsästä oli\njälellä ainoastaan muutamia palaneita kantoja, jotka olivat enemmän\nnuohojan kuin räätälin näköisiä, ja mustalle niitylle oli muutamia\nviheriöitä oraita kohonnut tuhasta. Lempeä, voimakas kevät, joka\nherättää uutta eloa luonnon haudoista, oli jo ruvennut poistamaan\nhävityksen jälkiä tästä raivatusta erämaasta.\n\nTurhaan etsivät lapset jälkeäkään siitä ihmeellisestä kannosta, joka\nkerran oli ollut isäntänä Syynen talossa.\n\n-- Syyne, -- sanoi Morsa, -- tiedätkös, minä luulen, ettei se kanto\nollut mikään oikea kanto; se oli varmaan itse metsänkuningas. Sanotaan,\nettä metsänkuningas näyttäytyy valepuvussa lapsille ja metsästäjille.\n\n-- Niin, niin kertoo satu, -- vastasi Syyne. -- Mutta minä olen kuullut\nkannon itsensä sanovan, että hän oli kanto, kuten muutkin kannot. Kuinka\nhän olisi muutoin voinut palaa? Niin kauan kuin hän oli olemassa, asui\nhänessä elävä henki, joka asuu kaikissa kasveissa ja kaikissa eläimissä.\nMorsa, olkaamme hyviä kasvia ja eläimiä kohtaan. Älkäämme koskaan\nsaattako murheelliseksi sitä elävää henkeä, joka niissä asuu.\n\n\n\n\nPAIMENPOJAN LAULU.\n\nSävel: Honkain keskellä.\n\n\n    Yö yhä uinuvi, männikkö huojuu,\n    Aamun poika on vuorella, oi!\n    Järvet ne välkkyvi, kankahat kaikuu,\n    Rastahan laulu helkkyen soi.\n    Hoi lal la lal la laa\n    Nyt vuoret kajahtaa!\n    Ei kaikuun ja rastaaseen luottaa saa!\n\n    Käki jo kukkuvi koivussa yllä:\n    Muistatko tyttöä torpan tuon?\n    Sulhonsa viipyvi vuosia kyllä\n    Ennenkun taas onpi omansa luon!\n    Hoi lal la lal la laa\n    Nyt vuoret kajahtaa!\n    Ei tyttöin ja käkihin luottaa saa.\n\n    Kyynärän pitkästä mies kyllä kasvaa,\n    Siunausta tuottavi uskollisuus.\n    Kirves se pystyy, mut' Jumala ohjaa.\n    Jumalan armo on aina uus.\n    Hoi lal la lal la laa.\n    Nyt vuoret kajahtaa!\n    Luojaan ja maahansa luottaa saa.\n\n\n\n\nKUN AURINKO TANSSII.\n\n\nOletkos nähnyt auringon tanssivan pääsiäis-aamuna?\n\nMinä näin sen, kun olin pieni; minä näen sen vieläkin, kun olen vanha ja\nharmaa. Sinä et sitä usko, et! Odotas, minä kerron sinulle, millaista se\non.\n\nSe ei ole ollenkaan ihmeellistä. Jos Jumala tahtoisi, niin voisi hän\nantaa meidän nähdä auringonkin tanssivan, niinkuin hyttyisten\nauringonpaisteessa. Mutta hän ei tuhlaa ihmeitään kaikille uteliaille ja\ntyhmille katseille. Hän antaa ainoastaan niiden, jotka uskovat hänen\nvoimaansa ja hänen rakkauteensa, nähdä enempi kuin toisten.\n\nOletko sinä nähnyt tähtien vilkkuvan? Oletko sinä nähnyt auringon\ntanssivan peilikirkkaalla järvellä, jossa virta käy tai maininki vyöryy?\n\nNiin, ei sinun sentään tarvitse luulla, että tähdillä on silmänluomet,\njoita ne räpyttävät yöllä. Eikä sinun tarvitse uskoa, että aurinko, joka\non monta kertaa suurempi kuin maa, hyppäisi harakkaa avaruudessa.\nAurinko voi kyllä kauniimmalla tavalla todistaa pääsiäisestä, jolloin\nVapahtajamme nousi kuolleista.\n\nEtkös ymmärrä, että kevät on ylösnousemisen juhla, kuolleista\nylösnousemisen? Silloin herää koko kuollut luonto elämään. Silloin\nitkevät kaikki hanget, samoin kuin paljo itkettiin Vapahtajamme\nhaudalla. Silloin kätketään viljansiemenet multaan, kuten ikuisen elämän\nherrakin kerran kätkettiin hautaan. Silloin murtuvat jäät aaltojen\nhaudoilta, kuten raskas kivi vyörytettiin Vapahtajamme haudalta. Silloin\nkohoaa valo kauniina pitkästä talviyöstä, kuten Hän nousi kuoleman\npimeydestä. Silloin alkaa luonnon uusi elämä vihantana ja ihanana, kuten\nuusi elämä Jumalassa on Vapahtajamme kanssa alkanut ihmismaailmassa. Ja\nkaikki tämä on auringon työtä: silloin me sanomme sen tanssivan.\n\nTarkasta auringonsäteitä! Mistä koko maailmassa voit löytää niiden\nkaltaista, jotain niin hienoa, niin kevyttä, niin hellän iloista ja\nsamalla niin lämmittävää, niin lohduttavaa, niin elähdyttävää? Ja sinä\nluulet, etteivät ne tanssi? Kysy pehmoisilta pilviltä, jotka kullatuin\nreunoin leijuvat sinisellä taivaalla! Kysy kimaltelevalta järveltä ja\npuiden puhkeavilta lehtisilmuilta, joiden ympärillä auringonpaiste\nliehuu kuin välkkyvä hopea. Kysy leivoita, kysy ensimäisiltä perhosilta,\nkysy tanssivilta hyttysiltä, kysy iloisilta lapsilta, jotka juoksevat\nposkensa punaisiksi vapaudessa ja valossa! Ne tulevat kaikki sinulle\nvastaamaan: -- Niin, me tiedämme sen, me ymmärrämme sen, me todistamme\nsen: aurinko tanssii pääsiäis-aamuna. Eikös se ole _silloin_ uuden elon\naurinko? Ja sekö ei tanssisi?\n\n\n\n\nAMMATTILAULUJA.\n\n\n    AJURI.\n\n    Mä korkeella istuen katselen vaan\n    Mun matkallain katuja, teitä.\n    On aisoissa hirvillä vertaisiaan\n    Ja kenties! ylikin heitä.\n    Kas, Kotka on tuo,\n    Kuin vikkelä vuo,\n    Ja Leijona toinen, mi vauhtia luo.\n    Jo vaan\n    Nopeaan!\n    Hei, hei minun varsani, nyt ajetaan.\n\n    Pois tieltäni joukko, kun tulen mä, hoi.\n    Ett' kipunat kivistä paukkaa!\n    Nyt poikaset juoksee, min kengästä voi.\n    Ja eukot ne pakohon laukkaa.\n    Ptruu! Ptruu! Seiso, seis!\n    Tuoll' koira on ees,\n    Kuka pienosen tieltäni poi'es veis!\n    Vai niin,\n    Hän on siin'!\n    Hän elää. Hän ontuu. Ei siis olla kiin'!\n\n    Nyt maalle, heleijaa! On veräjä tuo...\n    Siis siinä kiusa jo alkaa!\n    Mut ken tuolla tulee kuin nopea vuo?\n    Kas, tyttöstä paljas-jalkaa!\n    Oi, kiitosta vaan\n    Nyt lausua saan!\n    Ja lantti on tuossa! Hei, hei, hurrataan!\n    Noin, noin,\n    Ilakoin!\n    Mä veräjät pirstoiksi silpoa voin!\n\n    Mull' Kotka ja Leijona rakkahat on\n    Nuo korkeasukuiset, oivat.\n    Vaan joskuspa meillä niin ikävä on\n    Kun kestissä herramme \"voivat\".\n    Mut' pehmeän vaan\n    Kun loimen mä saan\n    Mun varsani ylle, niin taas varrotaan.\n    Hehee,\n    Helelee!\n    Kuin prinssit, mun varsani ain' elelee.\n\n    On sydäntä meillä, mun varsani, oi!\n    Tuoss' kauroja sulle mä kaadan.\n    Ken hevosta huonosti kohdella voi,\n    Hän ruoskasta itse voi saada!\n    On hevosella\n    Kyll' ajatusta\n    Enempi kuin monella ajajalla.\n    Jo vaan\n    Nopeaan!\n    Minne tie? Se on Luojalla tiedossaan!\n\n\nKALASTAJA.\n\nHei, Antti ja Martti ja Tiina ja Mai, Nyt nuotalle! Tuotte mun\nnuttuni kai! Mitä tekee, jos hiukkasen puhaltaa, Nyt Mikon aikana\nsiikoja saa. Jos meri se hyrskyy Ja vettä jos tyrskyy, Niin äyskäri\nmukahan ottakaa!\n\nKas nyt on mun verkkoni aalloilla noin! Sen jällehen hinata takaisin\nvoin. Seis, nuoria tuolla te loiskuttakaa, Ei siika nyt verkosta\nkarata saa! Ja Tiinako että Nyt pelkäävi vettä! Sä hametta nosta ja\nlaulele vaan!\n\nMä muistan, kun kesällä laulusi soi, Kun nuotta runsaasti kaloja toi,\nJa silakat välkkyi kuin hopea vaan. Sun reipasta työtäs mä kiitellä\nsaan. No, mitäs se luikkaa Nyt Kallea, suikkaa? Hän piankin suuttuvi\nAmerikkaan.\n\nJa vaikk' olis rikaskin Amerikka, Ja siellä lohia, silakoita, Niin\nennen mä puuroni kotona syön Ja täällä teen ankaran merellä työn. Ja\nnaureksin noita Herras-onkijoita, Kun liejussa tekevät turhasti työn.\n\nMä merellä keinuva oon merimies, Mun purteni viikinkiretkiä ties. --\nOn peltoni meri, sielt' leipäni saan, Siell' eloni pursi se keinuvi\nvaan. Jos purteni hukkuu Ja aalloille nukkuu, Niin pääsen mä taivahan\nsatamaan.\n\n\n\n\nTUTTEMUJ.\n\n\nHän oli pieni miehen alku, nelivuotias vain, mutta mies hän oli\nmielestään, pieni ja reipas. Tuttemuj oli hänen nimensä. Se nyt oli\nliikanimi vain; isä ja äiti kai tiesivät enemmän; semmoisilla miehillä\non monta nimeä. Kaksi veljeä hänellä oli, Mikke ja Nikke, toinen 9 ja\ntoinen 11 vuoden vanha. Niilläkin oli monta nimeä. He olivat saaneet\nkankaasta tehdyn valkoisen veneen, joka oli kevyt kuin herneenpalko.\nSitä kun sinisellä melalla meloi, niin se tanssi järvellä. Ajatelkaas,\noikein tanssi järvellä!\n\nEräänä päivänä saapui Mikke palkoveneineen kotia ulkomaamatkalta. Hän\noli näet käynyt Espanjassa, joka oli lahden tuolla puolen. Espanjaan on\npitkä matka; Mikke oli melonut itsensä väsyksiin ja riensi kotiin,\nmielessä vain maukkaat voileivät. Palkoveneensä jäi irralleen\nvenelaiturin kupeelle. Sehän se on poikain tavallinen huoleton tapa.\n\nSalaa ja minkään poliisin seuraamatta oli Tuttemuj lähtenyt ulos\nretkeilemään; mikä onkaan jalon vapauden vertaista.\n\nMatkallaan saapui hän venelaiturillekin ja näki sen ääressä palkoveneen.\nTuttemuj tietysti oli heti valmis siihen kömpimään. Kyllä hän oli\nkuullut Ahdista puhuttavan, mutta hänpä oli myös nähnyt miten\npalkovenettä melotaan. Ja ennenkuin mikään poliisi ennätti häntä keksiä\noli hän jo ulkona järvellä.\n\nRasvastyynenä oli järven pinta ja ensikertaa oli nelivuotias mies yksin\nulapalla. Kuinka pehmosta ja hienoa vesi oli; mela upposi siihen kuin\nlusikka velliin. Osaisikohan veden päällä kävellä? Olisipa sitä hauska\nkoettaa. Käveliväthän pojatkin syksyllä jään päällä, ja kärpäset\nkävelivät viilipytyissä.\n\nTuttemuj kastoi kättään veteen. Tuohan oli aivan yhtä märkää kuin\nkylpysoikossa. Ei hän viitsinytkään lähteä kylpysoikkoon. Ja hän pisteli\nmelallaan oikealta ja vasemmalta, aivan kuin veljensäkin olivat tehneet.\nHyvin se kävikin! --\n\nKepeänä lenteli itikka vedenpintaa pitkin. -- Osaatko sinäkin lentää,\nvaikket olekaan lintu? Olisipa lysti, kun osaisi lentää!\n\nTuli sitten utelias salakka, sieppasi itikan ja nielasi sen yhdellä\nkerralla. -- Osaatko sinä uida, vaikka olet niin pieni? Kuka sinulle on\nsitä opettanut? Mikke osaa uida, Nikke osaa uida, Wahti osaa uida, mutta\nminä olen pieni vielä. Kun kasvan suureksi, niin uin Espanjaan.\n\n-- Ainahan uida osaa, vastasi salakka. -- Pahempi on kävellä kuivalla\nmaalla.\n\n-- Mutta sitä minä osaan, tuumaili Tuttemuj. Salakka ei huomannutkaan,\nettä iso ahven oli juuri hänen takanaan, ja yks' kaks' sujahti salakka\nahvenen kitaan.\n\n-- Mitä se oli?\n\n-- Eipä mitään; -- sanoi ahven, -- minä syön vain aamiaistani.\n\n-- Meillä on tapana paistaa kalat, -- sanoi Tuttemuj.\n\n-- Mutta eipä ahvenkaan huomannut että iso hauki väijyi takana\nkaislikossa. Tuokiossa ennätti se palkoveneen luo ja nielasi ahvenen\naamiaisineen päivineen. Kun hauki sivalsi pyrstöllään, niin syntyi\nvedessä pyörre, joka pani palko veneen keinumaan. -- Häpee toki, sanoi\nTuttemuj. -- Aiotko minutkin syödä? Samassa löi hän melalla veteen niin\nreippaasti, että se pääsi kädestä ja lähti uimaan omia teitään. Samassa\ntuli pieni tuulenpuuska, ja palkovene ajelehti minne tahtoi järvellä,\nTuttemuj ei nähnyt valkoista enkeliä, joka istui hänen vierellään.\n\nTuulen mukana oli hauska kulkea. Mutta ei Tuttemuj voinut siinä ristissä\nkäsin istua. Hän pani taas kätensä veteen, otti sitä kuin kauhalla ja\nlaski sen juoksemaan takaisin järveen. Vene kallistui vähän ja sekös\nlystiä oli. Hän kiikutti sitä puolelle ja toiselle. Vene kallisteli\nkovasti, ja sepä vasta oli kaikista hauskinta! Olisippas äiti ollut\nnäkemässä, miten taitava hän oli!\n\nHetken päästä juolahti Tuttemujlle mieleen, pysyisikö hänen pieni,\nsininen lakkinsa vedenpinnalla. -- Pysyi se, ja se kellui aivan kuin\nmelakin. -- Voisikohan sillä vettä ammentaa? Näkyi se vettäkin pitävän!\nMutta tokkohan kengät pysyisivät veden päällä! Tuokiossa riisui Tuttemuj\nmolemmat kenkänsä ja laski ne veteen. Aivan oikein, nekin pysyivät! Ja\nnyt hänellä paitsi palkovenettä oli kolme venettä vesillä. Olihan siinä\nkokonainen laivasto! Mikellä oli vain yksi höyrylaiva, jonka nimi oli\nWellamo.\n\nLakki ja kengät kyllä pitivät urhoollisesti puoliaan, mutta eivät\nsuvainneetkaan seurata palkovenettä. Omia teitään nekin menivät kuin\nmelakin. Pieni käsi tavoitti niitä, mutta se oli liian lyhyt.\n\nTuttemuj istui nyt sukkasillaan. Voisihan hän yhtähyvin olla paljain\njaloinkin. Hän vetäisi sukat jalasta ja koetti ammentaa niihin vettä.\nMutta se ei maksanut vaivaa, kun vesi juoksi niistä läpi, eivätkä ne\nedes pysyneet veden päällä. Tuttemuj viskasi ne pois. Toinen putosi\njärveen ja upposi.\n\nTuuli puhalsi Espanjaan päin, eikä aikaakaan, niin palkovene ajelehti\nEspanjalaiseen satamaan. Ja Tuttemuj päätti siellä nousta maihin. Mutta\nmitähän tuolla lepikossa liikkui? Mahtoiko se olla Ahti? Mutta eihän\nAhti asunut Espanjassa, hänhän asui järvessä. Lähellä rantaa oli litteä\nkivi, sille kapusi Tuttemuj, samassa sattui hän jalallaan potkaisemaan\npalkoveneen ulos järvelle. Hyvästi vain; sekin meni menojaan niinkuin\nairo, lakki ja kengät.\n\nTuttemuj seisoi kivellä ja arveli, miten maihin pääsisi. Siinä oli vielä\nvettä välillä. -- Mitäpä siitä, minä uin, ajatteli Tuttemuj, hän oli jo\nunohtanut ettei osannutkaan uida. Samassa tuli jotakin näkyviin\nlepikosta. Lehmähän se olikin! Sen perässä tuli toinen ja kolmas lehmä,\nja vihdoin tuli härkäkin. Niiden teki mieli veteen seisomaan, lepikossa\nkun oli niin paljon sääskiä. Kenties niitä janottikin. Äkkiä ne\nhuomasivat kivellä pienen miehen.\n\n-- Ammuu, huusivat ne. Luulivatko ne Tuttemujta koiraksi? Melkein se\nsiltä näytti. Koirat kun aina haukkuvat lehmiä ja näykkivät niitä\njaloista, niin lehmät ovat koirille vihaisia.\n\nMutta eipä Tuttemuj hätäillyt. Mistähän asetta saisi? Kivellä oli aallon\ntuoma kuiva kaisla. Hän otti kaislan aseeksi. Ase oli urhon vertainen.\n\n-- Ammuu, sanoivat lehmät, ja härkä mylvi. Sitten kaikki lähtivät\nkahlaamaan matalaa rantaa. Aikovatkohan ne syödä minut? arveli Tuttemuj\nitsekseen ja ojensi uhkaavasti kaislansa vihollista kohti. Jos ne\nlähelle tulevat, niin minä lyön niitä!\n\nSaatuaan voileipänsä muisti Mikke palkoveneen, jonka hän oli luvannut\naina sitoa laituriin kiinni. Juosten riensi hän rantaan. Palkovenettä ei\nnäkynyt. Ja missä oli Tuttemuj? Mikke hyppäsi soutuveneeseen ja lähti\nlöytöretkelle. Karkulaista ei näkynyt. Mutta mitähän tuolla veden päällä\nkellui? Kenkä! Kenenkähän se oli? Sehän oli Tuttemujn. Vähän matkan\npäässä ui pieni, sininen lakki juuri uppoamaisillaan. Mikelle nousi\nsydän kurkkuun; hän souti Espanjaan ja löysi kaislikosta melattoman\npalkoveneen. Sen nähtyään olisi äiti varmaan pyörtynyt. Mutta Mikke\nsouti eteenpäin ja keksi vihdoin urhean sotasankarin, joka seisoi\nkivellä paljain jaloin, lakittomin päin ja vihollisten saartamana.\n\nVapaaehtoisesti karkulainen kömpi veneeseen. Vapaus on ihanaa, mutta\npelastuksellakin on puolensa. Kenties Tuttemujn urhokkaisuus sentään\nlopulla olisi pettänyt, mutta nyt hän oli niin vallan varma\nrohkeudestaan. -- Olisivatpa vain tulleet, minä olisin lyönyt niitä niin\nettä! sanoi hän ylpeästi heilutellen kauheaa kaislaa.\n\n-- Missä mela on? kysyi Mikke.\n\n-- Melako?\n\n-- Niin; entä kengät ja sukat?\n\nTuttemuj joutui hämilleen ja vaikeni.\n\n-- Mokomaa pikku retusta! arveli Mikke.\n\n-- Mutta eivätpä ne uskaltaneet syödä minua, sanoi Tuttemuj.\n\n-- Ammuu, sanoivat lehmät.\n\n\n\n\nPOVARI-MUORI.\n\n\n    Josko tiedän mä lain,\n    Mitä tuleva lie?\n    Senkö tietäisin vain --\n    Tiedän enempi mie.\n    Voin mä povata näin\n    Aina edeltäpäin,\n    Kuinka asiat käy,\n    Joit' ei koskahan näy.\n\n    Kas, se on aina näin:\n    Jos te uskotte vain,\n    Käy kyllä sinne päin,\n    Mi on ennustamain.\n    Mutta uskoa vaan\n    Jos on vajavaltaan,\n    Niin se turhahan käy,\n    Eikä jälkeä näy.\n\n    Neitisein, antakaa\n    Käsi pieni mun luo,\n    Että saan tarkastaa...\n    Oi, kuin hieno on tuo!\n    Siell' on viivoja... aa!\n    Tästä selkoa saa!\n    Nuori yl'oppilas\n    Teidän on kuningas.\n\n    Tääll' on kadetti, kas,\n    Kovin rakastunut...\n    Kapteen' myös urhokas,\n    Olat on kullatut!\n    Vielä, yks' yrittää:\n    Vanha kenraal' on tää!\n    Pian täys tusina...\n    Sääli kadettia!\n\n    Vielä kortitko nyt? --\n    Tahi kentiesi saa\n    Kupin kahvia nyt?\n    Se on virvoittavaa.\n    Silloin haihtuvi pois\n    Surut, jos niitä ois.\n    Eläköön! Asentoon!\n    Tuossa kadetti on!\n\n\n\n\nVOILEIPIEN VÄLILLÄ.\n\n\nÄiti puhdisti vadelmia suuren ruokapöydän ääressä. Vikke istui avojaloin\npienellä rahilla ja söi voileipää. Hänen märät saappaansa seisoivat\nsurullisina, uunin vieressä ja odottivat päiväpaistetta.\n\n-- Kun minä tulen isoksi ja äiti tulee pieneksi, niin ajan minä aina\näidin kanssa vaunuilla, etteivät äidin jalat kastu. Äidin ei tarvitse\nyhtään peljätä, minä ohjaan hevosta itse.\n\n-- Kiitoksia paljo!\n\n-- Minä rakennan äidille kultaisen linnan, jossa on neljä ikkunaa, ja\näiti saa olla minun pikku lapseni. Minä tulen ja pesen äidin, niin että\näiti on oikein puhdas, eikä äidin pidä juonitella, sillä katsos äiti, se\non äidin omaksi hyväksi.\n\n-- Mutta, Vikke, minähän olen jo kerran ollut pieni ja missäs sinä\nsilloin olit? Et sinä kammannut tukkaani, et sinä kuljettanut minua\nvaunuissa, etkä sinä rakentanut minulle kultalinnaa. Kuinka sinä jätit\ntämän kaiken tekemättä?\n\n-- En minä sitä muista, äiti.\n\n-- Ei, minä en nähnyt silloin poikaistani. Hän oli varmaankin metsässä\nmarjoja poimimassa. Ja kun minä olin ulkona sateessa, kuten sinäkin\ntavallisesti olet, kuului vesilätäköissä läiskettä ja loisketta. Vikke,\nVikke, kuinka sinä annoit minun jalkojeni tulla niin märiksi?\n\n-- No, mutta äiti, miksi sinä et etsinyt minua? Olinko minä silloin iso?\n\n-- En minä tiedä, olitko sinä iso vai pieni, minähän en nähnyt sinua. En\nminä tiennyt, oliko koko maailmassa Vikkeä. Mutta minä olin pieni ja\nminulla oli äiti, niinkuin sinullakin nyt on, ja hän kampasi ja pesi\nminua kuin posliininukkea.\n\n-- Niin, ja kun sinä tulit isoksi, tuli sinun äitisi pieneksi ja sinä\nkannoit hänet pesu-ammeeseen. Rakensitko sinä hänelle linnan?\n\n-- Mitä minä olisin rakentanut, minähän olin tyttö! Kun minä tulin\nisoksi, tuli minun äitini niin pieneksi, etten häntä enää nähnyt. Näin\ntyhjän sohvan, jossa hän tavallisesti istui, kun hän piti minua\nsylissään. Näin hänen kauniin sinisen hameensa, joka riippui\nvaatekammiossa, ja hänen virsikirjansa, joka hänellä oli muassaan\nkirkossa käydessä ja johon hänen nimensä oli suurilla kirjaimilla\nkirjoitettu. Minä en tuntenut enää hänen käsivarsiaan kaulani ympärillä,\nen hänen suudelmiaan otsallani enkä hänen hyviä, lämpimiä silmiään,\njotka katselivat minuun. Minä en kuullut hänen enää lukevan kanssani\niltarukousta: Jumala, lasten ystävä...\n\n-- Juoksiko hän pois sinun luotasi?\n\n-- Hän nukahti eräänä päivänä, ja silloin oli hän poissa. Ei kukaan ole\npitänyt minusta niin, kuin hän minusta piti.\n\n-- Kyllä, minä, äiti.\n\n-- Luuletko sinä? Kun sinä tulet isoksi ja minä tulen pieneksi, unohdat\nsinä minut niinkuin sadun, jonka kuulit eilen.\n\n-- Oi, en! Minä muistan Robinpojan ja Sampo Lappelillin, joka ratsasti\nsudella.\n\n-- Kun sinä tulet isoksi ja minä tulen pieneksi, saat sinä toisen äidin,\nVikke. Silloin on sinulla suuri äitisi, isänmaa. Puolusta häntä ja\nrakenna hänelle kultainen linna!\n\nVikke näytti hetkisen hyvin miettivältä. Hänen ajatuksensa kulkivat\nkaaressa ympäri, niinkuin jänikset metsässä ja saapuivat aina samaan\npaikkaan, mistä olivat lähteneet.\n\n-- Kun minä tulen isoksi, -- sanoi hän, -- rakennan minä laivan ja\npurjehdin Afrikkaan ja lyön kuoliaaksi kaikki tiikerit ja käärmeet,\nmutta jalopeurain annan minä elää, sillä niiden tulee olla minun\nmetsäkoiriani. Norsut saavat olla hevosiani, ja minä rakennan niille\ntallin, joka on niin suuri kuin kirkko. Minä ratsastan niillä, niin että\nne polkevat metsän lakoon kuin heinän. Onko äiti ratsastanut norsulla?\n\n-- Ei. Mutta miksipä ei siivo Harmo enää kelpaa sinulle ratsuhevoseksi?\n\n-- Katsos äiti, Odinin hevosella, Sleipnerillä, oli kahdeksan jalkaa, ja\nHarmolla on vaan neljä.\n\n-- Norsuilla on myöskin ainoastaan neljä jalkaa ja Vikke-poloisella on\nvaan kaksi.\n\nVikke aprikoi hiukan.\n\n-- Kun minä tulen isoksi, äiti, lyön minä kuolijaaksi kaikki ryövärit ja\nkaikki sudet ja kaikki turkkilaiset.\n\n-- No, no, ei sinun pidä olla niin ankara! Sinun pitäisi lähettää\nturkkilaiset kouluun, että heistä tulisi kristityitä.\n\n-- Koska minä pääsen kouluun, äiti?\n\n-- Sitte, kun osaat kaikki kirjaimet.\n\n-- Minä osaan jo A, B, D. Minä osaan laskea neljääntoista. Yksi, kaksi,\nkolme, viisi, kuusi, kolmetoista, neljätoista.\n\n-- Niin, kyllä kuulen. Ja kun sinusta tulee koulupoika, miksi sinä sitte\naijot ruveta? Tuleeko sinusta prinssi, pappi, porvari, talonpoika,\nkerjäläinen, tataarilainen vaiko...\n\n-- Hyvä äiti, saanko vielä voileivän?\n\n-- Mene ruokakaapille ja laita itsellesi! Miksi sinä aijot ruveta, kun\ntulet isän pituiseksi?\n\n-- Minä rupean kuninkaaksi... mutta täällä on niin vähän voita.\n\n-- Ole tyytyväinen vähään! Täytyy aina \"pitää suu säkkiä myöten\". Miksi\nsinä tahdot ruveta kuninkaaksi.\n\n-- Siksi, että silloin minä saan tehdä mitä tahdon.\n\n-- Vai niin. Kerronko sinulle yhden sadun?\n\n-- Kerro, äiti. Pitkä satu.\n\n-- No, pitkä se ei ole tällä kertaa. Poikia ja tyttöjä oli kokoontunut\nniitylle juhannusiltana. Ja silloin he päättivät valita itselleen\nkuninkaan, että he saisivat tehdä kaikkea, mitä he tahtoivat.\n\n-- Ja niin he valitsivat leijonan kuninkaakseen.\n\n-- Muutamat tahtoivat leijonaa ja muutamat kotkaa, mutta toiset\npelkäsivät, että leijona ja kotka söisi heidät. Muutamat ajattelivat\njoulu-ukkoa, mutta kuinka joulu-ukko sopisi kuninkaaksi juhannusiltana?\nJa sattui, että heillä kaikilla oli kova nälkä ja silloin he valitsivat\nyksimielisesti voileivän kuninkaakseen.\n\nVikke näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta hänellä oli suu täynnä\nvoileipää, eikä hän voinut vastata.\n\n-- Niin, voileipä huudettiin kuninkaaksi, ja sitä kannettiin\nriemukulussa niityn ympäri. Ja sitte se syötiin. Sitä he juuri olivat\ntahtoneet, sillä hehän olivat halunneet tehdä kaikkea mitä tahtoivat.\n\n-- Äiti kertoisi pitkän sadun, -- pyysi Vikke kiihkeästi, sillä hän oli\nhiukan pettynyt voileipäkuninkaan suhteen.\n\n-- Minä tunsin kolme nuorta mäntyä vuorella, missä kuu nousee ja tuulet\nohitse rientävät, mennessään rotkoon nukkumaan. Mäntyjen nimet olivat:\nKultalatva, Hopealatva ja Villalatva. Tähdet olivat antaneet niille\nnimet, ja pilvien-kuningatar oli ollut niillä kummina. Kaikki kolme\nelivät iloisina ja reippaina toivoen, että heistä vielä maailmassa\njotain tulisi. Ja kun he seisoivat korkealla ja joka aamu joivat\npilvien-kuningattaren maitoa, kasvoivat he nopeasti auringon paisteessa\nja katselivat alas laaksoon, jossa kasvoi pienempää väkeä.\n\n-- Äläpäs huoli, miten hienoja nuo ovat olevinaan, -- sanoi katajapensas\nharakanvarpaille. Ja sitte hän ojensi itseänsä tullakseen myöskin\npuuksi, mutta se ei onnistunut, hän oli sattunut tarttumaan neuloistaan\nkiinni sammaleen.\n\nEräänä iltana, kun pohjoistuuli ajoi pilvien-kuningattaren vaunua vuoren\nylitse, tapahtui, että hevoset sotkeutuivat valjaistaan kiinni noiden\nkolmen männyn tuuheisiin latvoihin, niin että vaunut ja kuningatar\njäivät riippumaan puiden oksille. Selvää on, että vuorella syntyi elämä!\nTuuli ulvoi, pilvi itki ja katajapensas sanoi harakanvarpaille: -- Tässä\nnyt näkee, mitkä seuraukset siitä on, kun nuoriso tähän aikaan pitää\nniin pitkät hiukset. Kiiruhda, naapuri, juokse räätälille ja lainaa\nhäneltä sakset, niin leikkaan minä mäntypoikaisten latvat!\n\n-- Pois tieltä, matelijat, kyllä minä itseni autan! -- kiljui\npohjantuuli. Ja sitte hän tukisti noita kolmea mäntyä niin lujasti, että\nhän sai hevosensa vapaaksi ja vaununsa jälleen kuntoon. Mutta\nKultalatva, Hopealatva ja Villalatva seisoivat siinä häveten ja\nhämillään, aivan kuin vasta kerityt koulupojat. Nyt ei mikään maisteri\nsaanut kiinni heidän hiuksistaan.\n\n-- Rohkeutta, pojat, -- huusi pilvien-kuningatar, kun pohjoistuuli ajoi\npois hänen kanssansa. -- Jos teitä on minun tähteni tukistettu, niin\ntahdon minä myöskin palkita teitä. Kukin teistä saapi itse valita, miksi\nhän tahtoo ruveta tässä maailmassa.\n\nOlipa se oikea kuninkaan sana! Nuo kolme mäntyä joivat yhä edelleen\npilven maitoa ja imivät vuoren rautaa. Pian olivat niiden latvat jälleen\nkasvaneet entistä tuuheammiksi, ja niin tuli niistä korkeita honkia,\njoihin kotkat rakensivat pesiään ja joihin ukkonen mielellään laukaisi\nkanuunansa. Mutta tähdet olivat kuulleet pilvien-kuningattaren lupauksen\nja olivat uteliaita tietämään, miksi nuo kolme mäntyä tahtoivat tulla,\nkasvettuaan noin korkeiksi.\n\n-- Rakas, --- sanoivat tähdet länsituulelle, joka räpytteli siipiään\nvuorella, -- kysy sinä heiltä, miksi he aikovat!\n\nLänsituuli puisteli veitikkamaisesti mäntyjen latvoja ja lauloi:\n\n    Hulevi, hulee,\n    Länsi laulelee:\n    Mikä Kultalatvasta tulee?\n\n-- Minä tahdon tulla korkeimmaksi, sillä pilvien-kuningatar on minun\nkummini, -- vastasi Kultalatva.\n\n-- Vai niin, -- sanoi länsituuli. -- No:\n\n    Hulevi, hulee,\n    Länsi laulelee:\n    Mikä Hopealatvasta tulee?\n\n-- Minä tahdon tulla suurimmaksi, sillä minä olen kasvanut vuoresta, --\nvastasi Hopealatva.\n\n-- Vai niin, -- sanoi länsituuli. -- No:\n\n    Hulevi, hulee,\n    Länsi laulelee:\n    Mikä Villalatvasta tulee?\n\n-- Minä tahdon tulla ahkerimmaksi, sillä Jumala on luonut minut sitä\nvarten, että jollain tavoin tekisin hyötyä maailmassa, -- vastasi\nVillalatva.\n\n-- Vai niin, hulevi! -- Ja yhdellä hyppäyksellä oli länsituuli\nlähimmässä tähdessä kertomassa mäntyjen vastauksen. Katajapensas pisti\nharakanvarvasta kylkeen ja sanoi: -- Kuuletkos, naapuri, mitä männyt\nsanovat? Joka elää, se näkee.\n\nTässä vaikeni äiti, aivan kuin satu olisi ollut jo lopussa.\n\n-- Mikä niistä tuli? -- kysyi Vikke uteliaasti.\n\n-- Senjälkeen matkustin minä ulkomaalle, -- sanoi äiti, -- ja olin monta\nvuotta poissa. Kun tulin takaisin, tahdoin tervehtiä vanhoja ystäviäni\nmäntyjä, mutta löysin vuorella ainoastaan niiden kannot. Aurinko loisti\nentiseen tapaansa ylhäisille kuten alhaisillekin, tuulet hyppivät\nharakkaa kallioilla, pilvet purjehtivat äänettöminä iltataivaalla.\n\n-- Mitähän lienee tullutkaan Kultalatvasta, Hopealatvasta ja\nVillalatvasta? -- sanoin itsekseni.\n\n-- Sen sanon sinulle, -- vastasi hieno terävä ääni vuorenrinteeltä, ja\nminä tunsin katajapensaan. -- Kultalatvasta, joka tahtoi tulla\nkorkeimmaksi, tuli torninhuippu, ja sen päässä oli ruosteinen\ntuuliviiri, joka alituisesti riiteli tuulien kanssa. Eräänä kauniina\npäivänä, kun viiri oli hyvin suututtanut pohjoistuulen, tapahtui, että\ntuuli puhalsi koko tornin kumoon. Hopealatva oli tahtonut tulla\nsuurimmaksi, mutta se ei siltä näyttänyt, sillä hän hakattiin pieniksi\npaloiksi ja sorvattiin keilikuninkaaksi. Mutta hän oli kuitenkin kolme\nkorttelia korkea, ja toiset kahdeksan keiliä olivat ainoastaan kaksi\nkorttelia. Ja kun keilipallo tuli vierien rataa pitkin ja kaatoi kaikki\nnuo kahdeksan, mutta kaarrettu kuningas seisoi suorana, huusi keilipoika\nniin kovaa kuin voi, saadakseen jonkun lantin:\n\n-- Hurraa, hurraa, eläköön suuri kuninkaamme!\n\n-- Ja Villalatva? Mikä siitä tuli?\n\n-- Villalatva ei ollut korkein, mutta se oli tervein, -- kertoi\nkatajapensas. -- Se aijottiin ensin sahata honkalaudoiksi, mutta sitte\ntarvittiin oikein paksu ja luja ratastukki suureen, kosken rannalla\nolevaan myllyyn, ja silloin ei löytynyt koko metsästä parempaa kuin\nVillalatva. Hän se on, jonka ympäri nyt suuri myllynratas pyörii. Hän se\nmyllynrattaan kantaa, hän juuri. Monena vuonna on hän jo jauhattanut, ja\nvielä silloin, kun ei kukaan enää muista Kultalatvaa ja Hopealatvaa,\ntulee Villalatva jauhamaan ihmisten viljan.\n\nVikke istui hiljaa ja näytti jälleen hyvin miettiväiseltä.\n\n-- Nyt on se satu lopussa, -- sanoi äiti. -- Mitä sinä ajattelet?\n\n-- Minä ajattelen: jos minä rupeaisin mylläriksi, -- vastasi Vikke. --\nÄiti saisi asua minun kanssani myllykamarissa.\n\n-- Mutta sinähän aijoit rakentaa minulle kultalinnan?\n\n-- Niin, katsos äiti... mutta eikös myllyä voisi kullata?\n\n\n\n\nPILVIJÄTTILÄINEN.\n\n(Satu kauniista ilmasta.)\n\n\nOli kerran seppä, joka osasi takoa kaunista ilmaa. Hänet tahtoisimme me\nsaada pajaamme, hän tulisi saamaan hyvän palkan. Mutta alkakaamme\nalusta!\n\nRikki on Viikin kuninkaantalon nuorin mies. Rikki on hänen nimensä, sen\nkäsittää jokainen, vaikka Agathe-täti, joka on niin kursaileva, nimittää\nhäntä Richardiksi, silloin kun heillä on vieraita. Miksikä hyvän miehen\nkunnollinen nimi turmellaan?\n\nHän on seitsemän vuoden vanha, ehkä hiukan kahdeksannella, tuima ja\nvireä. Kolme kertaa vuodessa leikataan hänen ruskeat kiharansa; neljä\nkertaa vuodessa paikataan kantapäät hänen läntistyneissä saappaissaan,\noikeissa saappaissa, ei lastenkengissä! -- Hän on käynyt pienten lasten\nkoulussa tyttöjen kanssa, mutta niitä hän nyt halveksii ja lukee kotona\nerään maisterin edessä. Onko hän ahkera? Niin, sitä en todellakaan\ntiedä, kysy maisterilta! Kun hänet viimeiseksi näin, elokuulla, oli\nlupa-aika. Hän asui silloin jonkinlaisessa kanankopissa ullakolla\nmaisterin ullakkokamarin vieressä ja hänellä oli järvelle päin oma\nkyynäränkorkuinen ikkunansa, jonka voi avata. Älä suinkaan sano\n_kanankopissa_, niin että Rikki sen kuulee! Hän on sisustanut\nkesälinnansa oman aistinsa mukaan; siellä on oikea sänky, kanto pöytänä,\npieni rahi tuolina, venhe nimeltä Aramintha, joka on kaksikymmentä\ncentimetriä pitkä, ja yksi kuusenkarahka, joka on olevinaan metsä. Hän\nkerää kasveja, postimerkkejä ja kirjavia kiviä. Olkoon siinä kylliksi\nsanottu; nyt sinä tunnet hänet.\n\nKukaan ei tiedä, onko kuninkaantalossa koskaan asunut kuningasta, mutta\nsiellä asuu eräs mies, joka ei Rikin silmissä ole kuningasta huonompi,\nja se on rokonrikkoma seppä nimeltä Jukka. Hän on pieni kooltaan ja\nsenvuoksi sanotaan häntä Pikku-Jukaksi. Pieni, mutta hartiakas ja\nhirmuisen väkevä. Näkisitpäs hänen iskevän vasarallaan, niin että\npalavat rautasirpaleet lentävät pajan ympäri kuin tulilinnut.\nPikku-Jukka, hän vasta onkin oiva seppä, hän takoo kaikkea, mitä hän\ntahtoo, hevosenkengistä ja kolmentuumannauloista aina, -- niin mitäs\nsanoisinkaan? aina kauniiseen ilmaan asti. Niin ainakin luuli Rikki. Hän\non Pikku-Jukan paras ystävä ja suurin ihailija. Pikku-Jukka voipi\nahjonsa ja palkimensa ääressä kertoa merkillisimpiä satuja\njättiläisistä, kääpiöistä ja pienistä keijukaisista, jotka eivät ole\njuuri tavallista tulitikkua pitempiä.\n\nEräänä iltana tuli Rikki pajaan ja sanoi: -- Huomenna me purjehdimme\nKaunissaareen, jos on kaunis ilma. Oletko sinä nähnyt Araminthan? Se on\nnyt uudelleen köysitty ja siinä on uudet purjeet; se on toista kuin\npalkovenheet! Huomenna otan Araminthan mukaan ja se saa purjehtia kilpaa\nisän purjeveneen Varman kanssa.\n\n-- Niin, jos tulee kaunis ilma, -- arveli Pikku-Jukka.\n\n-- Mitä, etteikö tulisi kaunis ilma! Onhan nyt ollut kaunista ilmaa\nkolme viikkoa!\n\n-- Mutta nyt laskeutuu aurinko pilviin ja kartanokoira Musti syö ruohoa.\n\n-- Nyt täytyy tulla kaunis ilma, sillä maisteri on sanonut, että\nlukeminen alkaa jälleen ylihuomenna. Etkö sinä voi takoa kaunista ilmaa,\nsinä, joka osaat kaikkea, Jukka?\n\n-- Hm, niin, minä voin kyllä polttaa sateen, -- tuumasi seppä.\n\n-- Kuinka se käy päinsä?\n\n-- Minä annan sataa kuivan nahkan päälle ja heitän nahkan tuleen.\n\n-- Auttaako se?\n\n-- Ei se aina auta. On olemassa ainoastaan yksi, joka voi tehdä kauniin\nilman, ja se on Suuri-Jukka tuolla pilvissä.\n\n-- Suuri-Jukka? Kuka hän on?\n\n-- Hän on mestariseppä, hän. Hän on Herramme isäntärenki ja hänen\npajansa on pilvissä. Hän on ukkosen iskijä. Rikki menee nyt kiltisti\nnukkumaan. Jos tulee kaunis ilma, niin tulee kaunis ilma, ja jos tulee\nruma ilma, niin en minä voi takoa kilpaa Suuren Jukan kanssa.\n\nRikki meni, repäisi kourallisen ruohoja tien vierestä ja ojensi ne\nMustille koirankoppiin. Musti näytti hämmästyneeltä, mutta otti yhden\nheinänkorren suuhunsa ja rupesi pureskelemaan. Tämä huolestutti Rikkiä.\n-- Rikki pani maata, nukkui levottomasti, uneksi Suuresta Jukasta ja\nheräsi aamun sarastaessa, ennen auringon nousua. Kummallista läiskettä\nkuului ikkunan takaa. Mitähän se mahtoi olla? Yhdellä hyppäyksellä oli\nRikki ikkunan luona, jonka hän avasi. Oi, voi! Ulkona oli rankkasade!\nOikea kauhea sade, aivan kuin korvosta olisi kaatanut. Kaunissaari!\nKaunissaari! Ja Aramintha!...\n\nJos Rikki olisi ollut kahdenkymmenen vuotias, olisi hän kenties lyönyt\nnyrkkinsä pöytään; aika-ihmisethän joskus käyttävät tätä viatointa\nhuvia, kuin ei mikään muu auta. Mutta Rikki oli vasta seitsemän vuotias\nja alkoi itkeä. Närkästys suolasi surun.\n\n-- Odotappas, -- sanoi hän sateelle, -- nyt minä poltan sinut.\n\nPöydällä oli irtirevitty kirjoitusvihkon lehti. Rikki otti lehden ja\npiti sitä vähän ikkunan ulkopuolella. Seitsemän vesipisaraa putosi\nlehdelle. Rikki otti tulitikun ja sytytti lehden. Se tupsahti tuleen, ja\npian oli paperista jälellä ainoastaan muutamia tuhkanharmaita höntyjä\npölkyn päällä, joka oli huoneessa pöytänä.\n\nMutta samassa hetkessä liikkui muutamia pieniä olentoja pölkyn päässä.\nOli vielä puolipimeä ja Rikin täytyi sytyttää uusi tulitikku nähdäkseen,\nmitä ne olivat. Ihme ja kumma! Siinähän oli seitsemän pientä tulitikun\npituista tyttöä, jotka sanoivat Rikille heikolla solskevesiäänellä: --\nMitä käsket, herra?\n\n-- Vai niin, -- sanoi Rikki, joka halveksi kaikkia tyttöjä. -- Mitäs\npikku matelijoita te olette ja mihin minun tulee teitä käskeä?\n\n-- Me olemme sadepisaroita, -- sanoivat pikku tyttöset. -- Se, joka\nmeidät muuttaa höyryksi, on meidän herramme, jota meidän tulee totella.\n\nSadepisaroita! Vettä! Rikki oli nähnyt höyrykoneita. Nyt ymmärsi hän,\nmiksi vesihöyryjen täytyi totella koneenkäyttäjän käskyjä. -- No, --\nsanoi hän hetkisen mietittyään, -- koska olen teidän herranne, niin\nviekää minut Suur-Jukan pajaan! Meidän tulee matkustaa tänään\nKaunissaarelle, ja minä tahdon tilata meille kauniin ilman.\n\nPian näki Rikki noiden seitsemän pienen tytön jälleen haihtuvan\nhöyryksi, nostavan hänet kevyeen sumuunsa ja kantavan kauas myrskyiseen\navaruuteen. Hih -- hei! Niinkuin vinha tuuli kiitivät he kattojen ja\npuunlatvojen yli! Lyhyemmässä ajassa, kuin leppäkerttu tarvitsee\nsiipiensä levittämiseen ja tiehensä lentämiseen, oli Rikki jo\nmustimmassa sadepilvessä. Täällä seisoi tuo torninkorkuinen,\nharmaapartainen Suuri-Jukka täydessä työssä pajassaan. Aamurusko hehkui\nahjossa, palkeet puhalsivat myrskyä, moukari takoi ukkosen jyrinää,\npilvet räiskyivät salamoita, pilvenhetaleet lensivät liehuen ilman läpi\nja putosivat sateena maan pinnalle.\n\n-- Mitäs asiaa pojalla on minun pajaani? -- kysyi seppä tuimasti.\n\n-- Rakas Suuri-Jukka, -- pyysi Rikki, -- meidän täytyy aivan\nvälttämättömästi purjehtia tänään Kaunissaareen, ja minä tulen pyytämään\nsinulta, että takoisit meille kauniin ilman.\n\n-- Välitänkö minä teidän pienistä huvimatkoistanne? -- ärjäsi\ntorninkorkuinen jättiläinen. -- Pellot kärsivät kuivuutta, lähteet\nehtyvät, karja menehtyy janoon ja minä olen saanut käskyn takoa sadetta.\nPois tieltä, pikku naskali, jollet tahdo joutua moukarini alle!\n\n-- Vai niin, -- sanoi Rikki. -- Nyt olen pyytänyt sinua siivosti, ja\nsinä vastaat minulle ylpeästi. Etkös tiedä, Suuri-Jukka, että minä osaan\npolttaa sadetta ja että minä olen sinun herrasi?\n\nJättiläinen katsoi töykeästi Rikkiin ja Rikki katsoi töykeästi\njättiläiseen. Silloin vetäytyivät Suuri-Jukan harmaapartaiset huulet\nleveään hymyyn, ja hän alkoi puhua lempeämmällä äänellä: -- Ei, kuules\nvaan pikku naskalia! Sinulla on rohkeutta, pikku kääpiö! Eikös ilma\nsinun mielestäsi nyt ole kaunis? Voiko janoinen maa pyytää parempaa\nilmaa?\n\n-- Miten lienee, -- arveli Rikki harmistuneena, -- mutta meistä, joiden\ntäytyy purjehtia Kaunissaarelle, on tämä ilma oikein ilkeätä.\n\n-- Vai niin, -- nauroi jättiläinen, -- se ei mukamas kelpaa pikku\nherroille. Silloin täytyy minun antaa heille oikea rankkasade. Rupeanko\ntakomaan pilven, josta sataa kananmunan kokoisia rakeita, tahi annanko\npalkeen puhaltaa sellaisen myrskyn, joka kaataa kumoon kokonaiset metsät\nja lakaisee tieltään suuret kaupungit merenvirran mukana.\n\n-- Ei, -- vastusti Rikki itsepäisesti, -- sinun tulee takoa auringon\npaistetta ja kesäilmaa, sinun tulee puhaltaa sopiva tuulahdus Araminthan\nuusiin purjeisiin. Älä ole niin ylpeä, Suuri-Jukka! Katsos, minulla on\ntulitikkuni muassa; varo itseäsi, jos minä sytytän pilvesi tuleen! Eilen\nkertoi isä, että Amerikassa osataan tehdä sadetta. Mutta mikä konsti on\ntehdä sadetta? Paljo suurempi konsti on voida tehdä kaunista ilmaa.\n\nOlisitpas nyt nähnyt ankaran pilvenjättiläisen! Rikin rohkeus huvitti\nhäntä tavattomasti. Hän tarttui partaansa ja purskahti niin kovaan\nnauruun, että pilvi halkesi, palkeet repesivät, alasin muuttui vedeksi\nja ahjon hehkuva aamurusko vuoti niinkuin laava koko taivaankannelle.\n\n-- Onko moista poikaista ennen kuultu? Hän tahtoo muuttaa minut,\nSuuri-Jukan, höyryksi, aivan kuin teekeittiön! Urhokas sittiäinen, minä\npidän sinusta! Koska nyt olen täyttänyt isäntäni käskyn ja kastellut\nmaan, niin saat sinä nyt vuorostasi leikki-ilmasi. Katso ympärillesi,\nniin saat nähdä!\n\nJa nyt alkoivat pilvenjättiläisen uudet komentosanat jylistä avaruudessa\nniille miljoonille ja jälleen miljoonille vesipisaroille, jotka äsken\nolivat räiskyneet hänen vasaransa alta. -- Lakaiskaa pois tuo punainen\nlaava, joka on vuotanut ahjostani taivaankannelle.\n\n-- Ei, anna kauniin aamuruskon palaa! -- pyysi Rikki.\n\n-- Suu kiinni, pikku kääpiö, älä ole tyhmä! Iltarusko selvä ilma,\naamurusko pilvipäivä. No... nyt on laava poissa. Tehkää nyt aamutaivas\nharmaaksi kuin tuhka!\n\n-- Mitä sinä sanot, Suuri-Jukka? Rupeatko jälleen takomaan sadetta?\n\n-- Jollet ole vaiti, pikku kääpiö, niin saapi koko Kaunissaari kylpeä\nsateessa. Etkös käsitä, että pilvisen aamun perästä tulee kirkas päivä.\nNoin... nyt on kaikki tuhkaa. Rakentakaa nyt sateenkaari!\n\nMonet miljoonat sadepisarat marssivat pitkässä, kaarevassa juhlakulussa\nylös läntiselle taivaankannelle. Tuskin olivat ne tulleet paikoilleen,\nennenkuin yhtä monta miljoonaa idästä nousevan auringon sädettä riensi\nesiin polkupyörillä ratsastaen yhdestä tuon suuren tuhkakattilan\nkolosta.\n\n-- Seis! -- komensi pilven jättiläinen. -- Vasempaan päin! Herrat\nAuringonsäde pyytävät neitejä Vesipisara pyörretanssiin minun\nsillallani! Mars!\n\nJa nyt alkoi tanssi loistavalla sillalla! Herrat Auringonsäde pyörivät\nniin iloisesti Vesipisara-neitien kanssa, että pikku neitien\nhameenhelmat vivahtelivat kaikille väreille, ja heidän pulleat poskensa\ntulivat tanssista ruusunpunaisiksi. Silloin hymyilivät herrat\nAuringonsäde, suloisemmin kuin kukaan muu voi hymyillä, naisten\nhämmästykselle, kumarsivat kohteliaasti, nousivat polkupyörilleen ja\nratsastivat takaisin tuhkaan kattilassa olevan aukon kautta. Neidit\nVesipisara menivät kotiinsa suorimaan hiuksiaan ja sitomaan\nkengännauhojaan pyörryttävän tanssin jälkeen. Mutta missä oli nyt\ntaivaan loistava silta? Niin, missä on nyt kaunehin, mikä silmäämme elon\naamuna ihastutti?\n\n-- Nyt tulee sade! -- huokasi Rikki, kun kaikki oli harmaata hänen\nympärillään.\n\n-- Mene kotiin ja pane maata! -- murisi Suuri-Jukka.\n\nRikki ei itse tietänyt kuinka hän oli tullut kotiin. Mutta luultavasti\noli nuo seitsemän pientä Vesipisara-neitiä kantanut hänet nöyrästi\ntakaisin, kuten olivat vieneetkin, sillä kun hän heräsi sängyssään,\npaistoi aurinko häntä suoraan silmiin. Samassa kuului maisterin ääni\novella: -- Ylös, laiskuri! Varma on valmiina lähtemään Kaunissaareen!\n\nKaunissaareen? Yhdellä hyppäyksellä oli Rikki jaloillaan ja neljä\nminuuttia myöhemmin riensi hän rantaan Aramintha käsivarrellaan.\nPikku-Jukka seisoi pajan ovella: -- Yöllä oli aika sade, -- sanoi hän,\n-- mutta nyt on Suuri-Jukka takonut meille kauniin ilman.\n\n-- Niin, senvuoksi, että minä peloitin häntä tulitikuillani, -- selitti\nRikki.\n\n-- Se on luultavaa, -- tuumi Pikku-Jukka. -- Kukas ei Rikkiä pelkäisi?\n\n-- En minä tiedä, pelkäsikö hän minua, -- vastasi Rikki vähän hämillään,\n-- mutta kyllä se siltä näytti. Tiedätkös, Jukka, nyt minä olen oppinut\ntekemään ukkosen ilmaa ja komentamaan sateenkaarta. Kun ensi kerran\nsataa, tahdon minä koettaa.\n\n-- Tokkohan? Ehkä me jätämme tuon taivaallisen Isämme tehtäväksi, joka\nkomentaa Suuri-Jukkaa ja meitä kaikkia. Minä luulen, että Hän ymmärtää\nasian paremmin kuin me.\n\n-- Rikki! -- kuului maisterin ääni venheestä.\n\nJa Rikki purjehti venheellä Kaunissaareen, ja Aramintha purjehti kilpaa\nVarman kanssa. Ja Suuri-Jukka nauroi Rikille pilvessä taivaanreunalla,\nja herrat Auringonsäde olivat syöneet neidit Vesipisara, niin että\nainoastaan muutamat harvat heistä ehtivät piiloutua kanervien punaisiin\nkukkasiin metsämättäällä.\n\n\n\n\nFLORION JA UNDA MARINAN SATUJA.\n\n\n    10. Unda Marina kertoo Imatrasta.\n\n    Ootko nähnyt, kuin aurinko purppurassaan\n    Vaipuu Saimaan aaltoihin uinailemaan,\n    Ja kuinka aamutar nukkuvan herättää,\n    Kullalle kuusien latvat ne kimmeltää?\n\n    Uskoa voitko, kuin järvi uinailustaan\n    Nousee nopsasti villinä raivoamaan,\n    Kuohuvaks' koskeksi muuttuu, vaahtoisaksi?\n    Mieleeni painunut on se ainiaksi.\n\n    Uin Nevanjokea illalla myöhäiseen\n    Nähden linnat ja lyhdytkin loistoineen.\n    Siell' oli juhla nyt linnassa keisarin,\n    Mutta mä Laatokan aalloille kiiruhdin.\n\n    Vaahtona nousin mä portista Vuoksen tuon,\n    Lohena hyppelin läpi koskien vuon,\n    Silloin ihmeeks' kuulin kaukana kohinaa,\n    Imatran mahtavan pyörtehen pauhinaa.\n\n    Siskoni Vellamon neidot, nuo pienoiset,\n    Saimaan aalloissa aikansa leikkinehet,\n    Vastaani vimmoin rientävät, kiiruhtaen,\n    Vaipuvat verta vuotaen mun povellen.\n\n    -- Siskoni, oi, on poskenne kalpeat nyt!\n    Ken on rauhanne teiltä jo hävittänyt?\n    -- Oomme tullehet valtahan viettelijän,\n    Vaipunehet niin hirvittävän syvähän.\n\n    Uimme riemuisna rannalla kukkasien,\n    Saapuvi vuorenhaltija imarrellen:\n    -- Tullos, kaunihin lapseni, kanssani pois,\n    Kultavaununi aalloilla sinulle ois!\n\n    -- Oi, me emme muuta voinehet ymmärtää,\n    Ol' ajo vaunujen meistä viehättävää!\n    Näin vei hän meidät vierelle jyrkäntehen\n    Ja kiskaisi kanssaan aaltojen pyörteesen.\n\n    Nyt kuljettiin ain' yhäti alemmas päin;\n    Kuin leikkien kävi tuo matka ensin näin.\n    Mutt' äkkiä jouduimme aimo ahdinkoon\n    Ja vaivuimme vaahtopäisehen onkaloon.\n\n    Kuinka kaduimme taas, kuinka surimme me!\n    Mutta särkynehet oli aaltosemme.\n    Kun me taivasta kohti nyt katseltihin,\n    Kuoli pyyntömme kolkkoihin kallioihin.\n\n    Oi, sä onnekas ystävä, lahdelmallais,\n    Joka kostutat kukkia rantamallais,\n    Meitä muistaos joskus, me kadonnehet,\n    Me Saimaan muinoiset aaltosehet.\n\n    Tää on aaltojen satu. Sen kuulin mä näin,\n    Ja niin sanoin mä heille: -- Oi kotia päin!\n    Onhan Luojamme armias auttamaan,\n    Minä vien teidät merehen suojaisaan.\n\n    Yhä kuohu käy kuilussa Imatran tuon,\n    Yhä kansa se katsovi voimaa vuon.\n    Mutt' ei kenkähän tiedä, ett' kauneus sen\n    Onpi kyynelet aallokon murtunehen.\n\n\n    11. Florio kertoo Lapinmaan peikoista.\n\n    Ootko kuullut sä peikoista Lapinmaan,\n    Kuin ne tarttuvat kovasti kulkijaan,\n    Kuin ne järvillä, tuulissa temmeltävät,\n    Sua, silmäsi lumoten, viettelevät?\n\n    Otin sauvan ja läksin mä astelemaan\n    Läpi Suomen ja kauemmas pohjolaan;\n    Mua karhuni metsissä tervehtivät.\n    Tulin Lappiin, miss' tiet kaikki päättyivät.\n\n    -- Missä peikot? Heit' verojen maksuun ei näy,\n    Kesäyönä nyt näytän kuin sellaisten käy.\n    -- Rakas herra, nyt tunturin kätköss' ne on;\n    Tule jouluna verojen ottohon!\n\n    Mutt' en lunta ja yötä mä voi odottaa...\n    Haen Inarin noidan, mi voi avustaa,\n    Ja kun kiivaasti loitsuja lausuvi hän,\n    Aukko aukeevi tunturin seinähän.\n\n    Siellä paasilla kömpivän peikkojen nään,\n    Näen mörköjä, pöpöjä yhtenään,\n    Ne on niitä, mi lapsia peljättävät,\n    Ja aikaisten toimia häiritsevät.\n\n    Otin luudan ja sillä mä puhdasta tein,\n    Koko kuopan sisällön merehen vein,\n    Kuten huonehet pestähän suovalla vaan,\n    Niin tyhjensin komeron kauttaaltaan.\n\n    Kuin ne kulkivat purren ja irvistäen,\n    Kuin ne riippuivat reunoissa louhikkojen.\n    Taasen uimalla rantojen saapuivat luo,\n    Minä heitin ne sinne, miss' kovin ol' vuo.\n\n    Siellä rannalla näre ol' rungoton vaan,\n    Sinisilmänen keiju sill' ol' takanaan.\n    -- Oi, prinssi, -- nyt lausuvi keijunen tuo\n    -- Ootko tykeillä saapunut hyttyisten luo?\n\n    Käyt turhaan sä peikkoja lakaisemaan,\n    Ne on siellä niin kauan kuin uskotte vaan.\n    Anna peikkojen rauhassa temmeltää;\n    Poista pimeys, peikotkin häviää.\n\n    -- Oi, kiitosta! hyvä sun neuvosi on!\n    Linnan Lappihin nostan, mi auringon on.\n    -- Oi, prinssi, sä kouluja rakenna vaan,\n    Joihin valo pääsevi virtanaan!\n\n    Ja niin rakensin koulun mä pohjolahan,\n    Luojan totuutta valaisten valvomahan.\n    Nytpä lapset ne iloiten työssänsä käy,\n    Eikä unissa heillä nyt mörköjä näy.\n\n    Mutta peikoista tarina kertonut on:\n    Näkin-kengillä uivat ne louhikkohon.\n    Ja mahtava tietäjämies Inarin\n    Paleltui mennä jouluna kinoksihin.\n\n\n\n\nHÄRMÄJÄTTILÄINEN.\n\n(Satu Jotunheimistä).\n\n\nKaukana pohjolassa oli maa, jonka nimi oli Jotunheim, ja siellä asui\njättiläisiä, joita sanottiin härmäjättiläisiksi. Thor[1] oli sodassa\nhärmäjättiläisten kanssa ja löi ne kuoliaaksi vasarallaan, mutta yksi\njättiläinen jäi eloon. Hän oli piiloutunut erään jäävuoren luo lähellä\nNordkapia, ja siellä asui hän vielä mennä vuonna. Kukaan ei tiennyt,\nmiten vanha hän oli, kenties noin kolme tahi neljä tuhatta vuotta, sillä\nhänen nimeänsä ei ollut missään kirkonkirjoissa. Mutta pitkä hän oli,\npitkä ja tyhmä, kilometrin pitkä ja kuusi kilometriä tyhmä, niin sanoi\nkansa. No, kenties se oli panettelua, parasta on uskoa vaan puolet.\n\n    [1] Ruotsalaisilla oli muinoin monta jumalaa. Korkein heidän\n    jumalistaan oli Odin; Thor oli ukkosen jumala, ja kaikki jumalat\n    asuivat valoisassa Valhallassa. Mutta Jotunheim oli pimeyden,\n    noitien ja jättiläisten maa kaukana pohjolassa.\n\nHärmäjättiläinen pysyi jotakuinkin koossa, vaikka hän oli niin vanha.\nHän oli jähmettynyt jääksi ja kesti kyllä pakkaista, mutta suojasäällä\npelkäsi hän sulavansa. Suurimman osan aikaansa nukkui hän jäävuoressa,\nmutta joka sadasvuosi hän heräsi ja katseli ympärilleen maailmassa. Tämä\nvirkisti häntä, niin että hän kyllä luuli voivansa vielä elää tuhannen\nvuotta.\n\nHärmäjättiläisillä oli palveluksessaan pieniä viekkaita kääpiöitä, joita\nnimitettiin mustakeijukaisiksi. Ne voivat nähdä vuoren läpi ja tiesivät\nkaikki, mutta eivät voineet tehdä auringonpaistetta. Ennen niitä oli\nniin lukuisasti, että kun huusi metsään, tuli heti vastaus. Mutta nyt\nolivat myöskin mustakeijukaiset hävinneet härmäjättiläisten kanssa, niin\nettä jäljellä oli vaan yksi härmäjättiläinen ja yksi mustakeijukainen.\nJa Nordkapin luona asuva jättiläinen oli pannut keijukaisensa vahtimaan\njäävuoren kupeeseen siksi aikaa, kun hän nukkuisi.\n\nTänä vuonna heräsi jättiläinen vähä ennen joulua, potkaisi reiän\njäävuoreen ja oikaisi jäykkiä sääriään. -- Kuinka pitkältä on aika\nkulunut? -- kysyi hän vakoilijaltaan keijukaiselta, joka seisoi vuoren\nreunassa vartioimassa.\n\n-- Sata vuotta lähemmäksi maailman loppua, -- vastasi vakoilija.\n\n-- Vai niin, vai niin, -- sanoi jättiläinen. -- Onko tänne näiden sadan\nvuoden aikana ilmestynyt joku, joka on viisaampi ja voimakkaampi minua?\n\n-- Mistä se tulisi? Suuri jättiläinen, sinä olet voimakkain ja viisain\nmies koko maailmassa!\n\n-- Mutta minä rupean tulemaan vanhaksi.\n\n-- Se ei tee mitään, kun voi nukkua niinkuin sinä. Nukkuessaan tulee\nihminen voimakkaaksi ja viisaaksi, eikä kukaan nuku niin hyvin kuin\nsinä.\n\n-- Niinpä luulisin. Mutta miten voipi Thor tähän aikaan?\n\n-- Thor on mennyt Valhallaan Odinin luo vieraaksi. Hän ajaa enää hyvin\nharvoin vaunuillaan pilvissä.\n\n-- Ei suinkaan tänään ole ukkois-ilma?\n\n-- Eihän toki! Eihän ukkonen käy talvella!\n\n-- Nyt menemme kävelemään Jotunheimiin. Kiipeä selkääni! Ihmiset\ntyhmenevät tyhmenemistään. Tahdonpa nähdä, miten tyhmiksi ne ovat\ntulleet sadan vuoden kuluessa.\n\nMustakeijukainen kiipesi härmäjättiläisen niskaan ja istui siellä kuin\nkärpänen. Mustakeijukainen ei ollut pitempi kuin pieni poikanen, joka on\nsaanut ensimäiset housunsa.\n\nHärmäjättiläinen oikaisi itseänsä niin, että hänen jyreät jalkansa\nrauskuivat, veti seitsenpeninkulmaiset saappaat ylleen ja oli jo parilla\naskeleella Lapinmaassa Rastekaintunturilla. -- No, se on hauskaa,\netteivät tunturit ole sulaneet auringon paisteessa. Mutta mitä mustia\nviivoja minä näen tuolla lumessa?\n\n-- Ne ovat rautateitä, suuri jättiläinen. Tuo läntinen menee Lofoteniin\nja itäinen on ehtinyt Ouluun.\n\n-- Rautateitä? Onko se jäätynyttä rautaa?\n\n-- Ei, tyhmät ihmiset ovat keksineet monta konstia näinä viimeisinä\nsatana vuotena. Nyt ajavat ne rautateillänsä kuusi peninkulmaa tunnissa.\n\n-- Kuusi peninkulmaa! Sepä nyt olisi jotakin! -- huudahti jättiläinen\nhalveksien, astui seitsenpeninkulmaisen askeleen ja tuli Tromsöhön\nNorjassa. Siellä takertui hän sähkölankaan ja oli vähällä katkaista\nmurean jalkansa.\n\n-- Kas, miten tyhmiä ansoja ne ovat asettaneet naaleille! -- murisi hän.\n\n-- Niin, eikös se ole typerää? -- sanoi mustakeijukainen. -- Ja sitte ne\npuhelevat toistensa kanssa noita lankoja pitkin.\n\nHärmäjättiläinen suuttui Norjaan, kääntyi takaisin ja oli, muutamia\naskeleita astuttuaan, Lapinmaassa Inarijärven rannalla. Täällä kohosi\nerään uudisasukkaan tuvasta savu, niinkuin punainen pilari, hallaiseen\ntalvi-ilmaan. Savun mukana tuli sieltä suloinen, tuoksu, joka miellytti\njättiläistä.\n\n-- Mitäs pieni väki siellä keittää?\n\n-- Ne keittävät kahvia.\n\n-- Kahvia! Onko se jonkinlaista puuroa?\n\n-- Suuri jättiläinen, kahvi on eräänlaista ruskeata lientä, joka tekee\nihmiset iloisiksi.\n\n-- Maistakaamme tuota ruskeata soppaa! -- sanoi jättiläinen ja otti\naskeleen eteenpäin, mutta unohti, että hän samassa olikin seitsemän\npeninkulman päässä kahvipannusta. -- Onhan joskus epämukavaa käydä\nseitsenpeninkulmaisissa saappaissa. -- Kas vaan sitä tupaa, joka juoksi\npois luotani! sanoi jättiläinen suuttuneena.\n\nSilloin näki hän maassa pienen mustan esineen lumessa. Hän otti sen\nylös, katseli sitä joka sivulta, pisti sen suuhunsa ja alkoi pureskella\nsitä. -- Se oli sitkeä poronliha palanen, -- sanoi hän, -- se on\nvarmaankin kauan saanut kuivaa auringossa.\n\n-- Luultavasti, -- vastasi mustakeijukainen. -- Muutoin nimittävät\nihmiset tuota kumikalossiksi. Sen on joku matkustavainen hukannut\nlumeen.\n\n-- Mitä ne tekevät kumikalosseilla?\n\n-- Ne pitävät niitä jalassaan kosteilla teillä, etteivät jalat tulisi\nmäriksi.\n\n-- Kosteilla teillä! Jalat märiksi! Mitä velttioita ne ovat,\njotka nykyään asuvat Jotunheimissa? Minä tahdon opettaa heitä\nsolskuttelemaan! --\n\nJa silloin härmäjättiläinen sylkäsi pois kalossin, otti suunsa täyteen\ntalvi-ilmaa ja puhalsi sen ulos sieramistaan. Heti nousi kauhea\nlumimyrsky, joka vähässä ajassa peitti seudun miehenkorkuisilla\nlumikinoksilla. -- Missä on kahvipata? -- kysyi jättiläinen.\n\n-- Mustakeijukainen viittasi pohjoiseen, jättiläinen oli tuntevinaan\nilmassa kahvin hajua, astui nopeasti muutamia askeleita, mutta eksyi\nlumipyryssä ja joutui suoraan Pohjan lahteen. Meri oli jäässä, mutta\nmikäpä jää olisi sellaista raskasta otusta, kun härmäjättiläistä,\nkannattanut! Jättiläinen pudota puksahti mereen ja nyt olisi hän kyllä\ntarvinnut kumikalossit!\n\n-- Kas tuota solskevettä, joka rupeaa kohoamaan saapasteni varsien\nylitse, -- huudahti jättiläinen, seisoen keskellä merta. Mutta pahinta\noli se, että jalat rupesivat sulamaan seitsenpeninkulmaisissa\nsaappaissa. Tässä ei ollut muuta neuvoa, kuin kömpiä kuivalle maalle\ntakaisin. Krits, krats kiipesi hän jälleen merestä.\n\nNyt seisoi hän eräässä kylässä Suomenmaassa. Siellä oli suojasää,\naurinko paistoi ja lapset laskivat mäkeä, rinnettä alas, pellon luona\nolevalle riihelle.\n\n-- Ovatko ne sammakoita? -- kysyi jättiläinen.\n\n-- Suuri jättiläinen, paetkaamme, täällä on vaarallista viipyä! --\nvaroitti mustakeijukainen. -- Nuo tuolla, metsän rinteellä eivät ole\nsammakoita, ne ovat ihmislapsia.\n\n-- Vai niin, vai niin, -- sanoi jättiläinen, -- minä olen nukkunut niin\nkauan, että olen unohtanut, miltä lapset näyttävät. Olisipa hauska\nnähdä, miten tyhmiä nuo elukat ovat. -- Samalla ojensi hän pitkän\nkäsivartensa, sai yhden lapsen tukasta kiinni ja nosti sen varovasti\nluoksensa. Nähtyään jättiläisen juoksivat toiset lapset huutaen pois.\n\nUteliaana tarkasteli jättiläinen saalistaan. Se oli pieni kymmenvuotias\npojannallikka, nimeltään Matti Nopsa ja tavoiltaan nimen mukainen.\nPojalla oli sydän kurkussa, mutta hän nieli itkun ja katseli jykeätä\njättiläistä navakasti silmiin.\n\n-- Vai niin, -- sanoi jättiläinen, -- oletko sinä yksi niistä, jotka\najavat kuusi peninkulmaa tunnissa ja puhelevat toistensa kanssa ketun\nansoilla? Voi sellaista pientä kääpiöraukkaa! Pidätkö itseäsi viisaana,\nmitä? Tiedätkös kuka minä olen? Minä olen maailman viisain mies.\n\n-- Se tulee sinun näyttää toteen, ennenkuin voin sinua uskoa, -- vastasi\nMatti Nopsa. Jättiläisen ylpeileminen harmitti häntä.\n\n-- Näyttää toteen? Mitä se on?\n\n-- Sinä saat antaa minulle kolme arvoitusta arvattavaksi, ja minä annan\nsinulle kolme. Jos sinä arvaat minun arvoitukseni...\n\n-- Niin minä syön sinut, -- keskeytti jättiläinen.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Matti, -- ja jos minä arvaan sinun\narvoituksesi, niin syön minä sinut.\n\nJättiläisestä oli tämä tavattoman huvittavaa, hän piti tuosta pienestä\naimo kerskailijasta ja asetti hänet seisomaan päällensä lumeen. Mutta\nMatti oli heti jälleen jaloillaan ja komensi: aloita!\n\n-- Ei, suuri jättiläinen, -- kuiskasi mustakeijukainen, -- älä anna\nnarrata itseäsi! Sinä olet tosin viisain mies maailmassa, mutta\nviisaimmankin voivat nuo tyhmät ihmislapset joskus pettää.\n\n-- Pidä suusi kiinni! -- sanoi jättiläinen suuttuneena. -- Sinä saat\nvielä nähdä, että minä syön tuon nulikan! Minulla on nyt oikein oiva\nruokahalu. Vai niin, kolme arvoitusta! No, mitä sinä olet ja minä en\nole?\n\n-- Kymmenen vuotta vanha, -- vastasi Matti Nopsa.\n\n-- No, se on kyllä totta. Mutta mitä se on, jota minä olen ja sinä et\nole?\n\nMatilla oli hyvä halu sanoa: tyhmä. Mutta hän oli kyllin viisas\nvastatakseen: tuhat vuotta vanha.\n\n-- Niin, niin! Se on myöskin totta. Mutta kuuleppas nyt, -- sanoi\njättiläinen voitostaan varmana: -- Mutta mitä se on, jota en minä ole ja\njota et sinäkään ole?\n\n-- Krokotiili, -- vastasi Matti.\n\n-- Krokotiili... mitä se on?\n\n-- No, sopuli, jos sen paremmin ymmärrät.\n\n-- Sopuli? No, se on kyllä myöskin totta, -- arveli jättiläinen\nhuolestuneena.\n\n-- Nyt on sinun vuorosi kysyä.\n\n-- Kuka se on, joka syntyi silloin, kun maailma luotiin, ei kuole\nennenkun maailma loppuu, eikä kuitenkaan ole vielä viiden viikon vanha?\n\n-- Oh, sitä ei kukaan tiedä, et sinäkään, -- vastasi jättiläinen\nhämillään.\n\n-- Tiedänpä; se on kuu. No, kuka se on, joka aina nauraa?\n\nJättiläinen arveli, että se on varmaankin hän itse.\n\n-- Ei, se on seinänrako. Arvaa nyt mitä tämä on:\n\n    Lensi lintu siivetöin,\n    Istui puussa jalatoin,\n    Ampui neiti huuletoin,\n    Paistoi ilman pannua,\n    Söi ilman suoloja!\n\nJättiläisen korvat tulivat niin kuumiksi, että ne alkoivat sulaa.\n\n-- Syö poika suuhusi! Syö poika suuhusi! -- kuiskasi mustakeijukainen.\nMutta jättiläinen tahtoi pitää sanansa ja mietti perinpohjin. Miten\nlintu voi olla siivetöin ja neiti huuletoin, se oli suorastaan\nkäsittämätöintä.\n\n-- Kuule nyt, Matti, -- sanoi hän, -- kumpi meistä oikeastaan on tyhmä,\nsinä taikka minä?\n\n-- Sitä minä en tiedä, -- vastasi Matti varovasti. -- Mutta lintu\nsiivetöin on lumi ja neiti huuletoin on aurinko.\n\n-- Vai niin, vai niin, -- sanoi jättiläinen, -- silloin et sinä\ntaidakaan olla tyhmä. Mutta mitä se merkitsee voimaan verrattuna?\nTiedätkös, sanotaan, että minä olen maailman voimakkain mies.\n\n-- Se sinun tulee myöskin näyttää toteen, ennenkuin uskon sen, -- sanoi\nMatti. -- Koeta muuttaa tätä vuorta kolme tuhatta peninkulmaa ja vie se\nentiselle paikalleen jälleen huomiseksi!\n\nJättiläinen katseli vuorta, mutta hänen mielestään oli se melkein liian\nraskas. -- Turhaa lorua! -- sanoi hän. -- Tuota kalliomöhkälettä ei voi\nkukaan nostaa.\n\n-- Kyllä minä voin, -- vastasi Matti, --- sen olen oppinut koulussa.\nNyt istahdan vuorelle ja istun tässä aamuun asti. Vuori kääntyy\nmaanpallon mukana ympäri kulkien siten kolmetuhatta peninkulmaa\nkahdessakymmenessäneljässä tunnissa, ja huomenna tähän aikaan olemme\nvuori ja minä jälleen täällä.\n\n-- Suuri jättiläinen, hän pettää sinua! -- kuiskasi mustakeijukainen.\n\n-- Ei, kuules nyt, Matti, -- väitti jättiläinen, -- nuo ovat vaan\noppineitten konsteja. Anna minun osoittaa voimaani sellaisella tavalla,\njonka kaikki käsittävät.\n\n-- Saat osoittaa, -- sanoi Matti. -- Tässä on meidän riihemme. Mene ja\npistä pääsi suoraan seinän läpi!\n\nTähän suostui jättiläinen mielellään. Kerta toisensa perästä paiskasi\nhän jäisen päänsä seinään, niin että jääsirpaleet päästä lentelivät,\nmutta seinän läpi ei se vaan mennyt. Läähättäen selitti hän, ettei sitä\nvoi tehdä kukaan.\n\n-- Minä voin sen kyllä tehdä, -- sanoi Matti. Sitte juoksi hän riiheen,\npisti päänsä ulos riihenluukusta ja huusi: -- Hyvää päivää, suuri\njättiläinen! Nyt minä syön sinut!\n\nTämä oli jättiläisestä niin selittämättömän huvittavaa, että hän rupesi\nnauramaan. Siitä oli ainakin pari tuhatta vuotta, kun hän viimeiseksi\noli nauranut, ja se oli tapahtunut silloin, kun Thor vaunuineen ajoi\nkuperinkeikkaa pilvissä. Niin hillitsemättömästi rupesi hän nyt\nnauramaan, että hän aivan unohti vanhan, hauraan ja heikon jääruumiinsa.\nKorvat olivat sulaneet, pää oli hankautunut riihen seiniä vastaan,\njäinen sydän oli sulanut ja jalat muuttuneet meressä vedeksi. Nauru ja\nauringon paiste tekivät hänestä tykkänään lopun. Prrr, katrakull,\npimpass! Koko jääolento meni murskaksi ja jäljelle jäi vaan suuri kasa\nvettä ja hyhmää. Siinä oli nyt jättiläisen jäähyväiset tälle maailmalle.\nMustakeijukainen peljästyi niin, että hän livisti tiehensä minkä voi,\njuoksi metsään, tarttui jäniksenlankaan ja lopetti mustan elämänsä\nvalkoisessa lumessa.\n\nMatti Nopsa oli ylpeä voitostaan, mutta hänen kävi sääliksi, että niin\nvoimakas jättiläinen oli yhtäkkiä muuttunut vesilätäköksi. Kylän lapset\nkokoontuivat hämmästyneinä ja uteliaina tuolle korkealle kinokselle,\njohon jättiläinen oli uupunut, ja mietiskelivät, olikohan hän syönyt\nmontakin lasta. Mutta eräs pieni tyttö hiihti suksillansa kinokselle ja\nsanoi: -- Ei, jättiläinen oli hyvä, jättiläinen ei ole syönyt lapsia.\nKirjoittakaamme hänelle hautakirjoitus. -- Ja sitte hän kirjoitti suksen\nsauvalla lumeen:\n\n\"Tässä lepää viimeinen härmäjättiläinen. Hän oli suuri ja tyhmä, mutta\nhän ei tehnyt mitään pahaa maailmassa. On hyvä olla viisas, mutta\nparempi on olla tyhmä ja hyvä, kuin viisas ja paha\".\n\nJa sitte itki pieni tyttö auringonpaisteessa härmäjättiläisen haudalla.\nJa härmäjättiläisen hautakirjoitus oli, kuten monen muunkin, kirjoitettu\nlumeen.\n\n\n\n\nLEIKKAA KAURAA.\n\n\n    Leikkaa, leikkaa kauraa,\n    Kenpä sitoo lyhteen?\n    Senpä tekee armahani,\n    Koska me pääsemme yhteen.\n    Meninpä ulos aamulla,\n    Kaste oli ruohossa --\n    Mutt' armas oli poi'essa,\n    Sain yksin kotiin tulla.\n\n    Leikkaa, leikkaa kauraa,\n    Kenpä puipi lyhteen?\n    Kenpä jyväni myllyyn vie?\n    Ken saapi kanssani yhteen.\n    Meninpä ulos päivällä,\n    Kävin linnun pesällä --\n    Lintu ei laulanut lemmestä,\n    Sain yksin kotiin tulla.\n\n    Leikkaa, leikkaa kauraa,\n    Kelle puuron annan?\n    Sille, ken saapi lusikkani\n    Ja jonka sormusta kannan.\n    Meninpä ulos illalla\n    Kuutamolla kauniilla;\n    Ja kukin otti omansa,\n    Mutt' tonttu jäikin ilman.\n\n\n\n\nPUNAISET KENGÄT.\n\n\nOletkos kuullut puhuttavan Löfin Riikasta, joka tahtoi mennä taivaaseen\npunaiset kengät jalassa? -- Mitä ihmettä? Mennä taivaaseen? -- Odota\nhiukan! Löf oli uutisasukas, joka raivasi metsää ja oli rakentanut\nitselleen mökin sen suuren joen rannalle, joka laskee Oulunjärveen.\nLehtinen oli hänen oikea suomalainen nimensä, mutta kaupungissa oli joku\nkääntänyt hänen nimensä Löfiksi, se oli muka hienompaa. Kunnollinen\ntyömies hän oli, ja hänen vaimonsa oli yhtä ahkera. Talvella hoiti vaimo\nkahta lehmää ja kahta lammasta, mutta kesällä auttoi hän miestään tervan\npoltossa, ja elukat saivat parhaastaan tulla omin neuvoin toimeen,\npaitsi silloin, kun satuttiin saamaan kylästä joku paimenpoika\nruokapalkalla.\n\nHeidän ainoa rikkautensa oli tyttö, jonka nimi oli Erika ja jota\nkutsuttiin Riikaksi. He olisivat kyllä toivoneet itselleen poikaa, joka\nkerran olisi auttanut isää tervahaudalla, mutta Riikka oli jo\nseitsemännellä, eikä hänellä vielä ollut veljeä.\n\nKirkolle ei ollut pitkältä, mutta kylään oli pitkä matka, ja Riikalla ei\nollut ketään, jonka kanssa olisi leikkinyt, kun vanhemmat olivat\nmetsässä. Mutta Riikka ei ollut neuvotoin. Hän teki itselleen lehmiä\nmännynkävyistä, pani niille tikuista neljä jalkaa, kaksi sarvea ja\nhännän. Ne asuivat hänen navetassaan tuvanportaan alla, mutta Riikalla\nitsellään oli oma tupa ja talo erään suuren kiven takana veräjän luona.\nJoka aamu vei hän lehmät laitumelle ja joka ilta kotiin lypsettäväksi.\nSärkyneen lautasen palaset olivat olevinaan viilipyttyjä. Yhtä hauska se\noli. Lehmät olivat siivoja lehmiä, jotka eivät koskaan juosseet hänen\nluotaan metsään, eikä mitkään karhut niitä ahdistelleet. Männynkävythän\nosasivat puskea.\n\nRiikalle juohtui mieleen, että lehmien seurassa tulisi olla lampaita.\nHän löysi metsästä leppien siemennuppuja ja teki niille jalat. Ne olivat\npikku lampaita; niitä ei hän voinut lypsää, sillä lampaita ei lypsetä.\nMutta leppien siemennuput eivät olleet yhtä kuuliaisia kuin männynkävyt;\nne pyörivät pois tuulen mukana, linnut nokkivat niitä ja saivat tikkuja\nkurkkuunsa.\n\n-- Minä tarvitsen paimenpojan, -- ajatteli Riikka. -- Enhän minä voi\nolla koko päivää metsässä lampaita paimentamassa. Minunhan täytyy\npuhdistaa tupani ja lakaista lattiani. Jospa minä saisin veljen\npaimenpojaksi! Rakas Herra Jumala, anna minulle pieni veli!\n\nRiikka oli joka sunnuntai kuullut isän ja äidin lukevan Jumalan sanaa.\nHän tiesi, että Jumala on hyvä, että Hän mielellään antaa, jos Häneltä\npyytää jotain hyvää, ja että Hän asuu taivaassa. Ja tapahtui, että\nJumala, joka aina kuulee lasten rukoukset, nytkin kuuli pikku Riikan\nrukouksen ja antoi hänelle veljen paimenpojaksi tahi johonkin muuhun\ntoimeen maailmassa.\n\nKun Riikka palasi tupaan, näki hän suureksi ilokseen pienen veljen\nsamassa kätkyessä, jossa hän itse oli muutamia vuosia ennen nukkunut. --\nÄiti, äiti, -- huusi hän, -- Jumala on antanut minulle paimenpojan! Anna\nhänen heti tulla minun kanssani lammasten luo metsään!\n\n-- Odota vähän! -- sanoi äiti.\n\nIsä sanoi: -- Odota, kunnes pikku veljesi on oppinut kävelemään!\n\nPojalle annettiin nimeksi Maunu, ja Riikka odotti koko kesän, syksyn,\ntalven ja kevään, mutta vielä seuraavan kesän alussa osasi Maunu\nainoastaan ryömiä niinkuin koiranpenikka, sillä jalat eivät häntä\nkannattaneet. Riikan lehmät ja lampaat olivat talven ajan asuneet takan\nalla padan kanssa, mutta nyt täytyi niiden päästä laitumelle, ja heti\nkun lampaat tulivat ulos, vei tuuli ne mukanaan. Riikan kärsivällisyys\nloppui. -- Rakas Herra Jumala, -- pyysi hän, -- opeta Maunu käymään,\nettä saisin hänestä paimenpojan!\n\nRiikka toivoi, että Maunu hänen tupaan tullessaan juoksisi häntä\nvastaan. Mutta ei, Maunu ryömi entiseen tapaansa, eikä Riikka voinut\nkäsittää, miksi Jumala ei auttanut. -- Kenties ei Hän ole kuullut minua!\nKenties täytyy minun mennä Hänen luokseen taivaaseen, että Hän oikein\nkuulisi pyyntöni!\n\nEräänä lauantai-iltana hämärän ajalla saapui taloon kuljeskeleva suutari\nraskas pussi seljässä. Isä oli ulkona ja Riikka oli lehmiensä luona;\näiti kehräsi tuvassa ja suutari latoi pöydälle joukon kenkiä, joita\nhänellä oli sekä suurille että pienille. Äiti osti isälle parin pieksuja\nja itselleen puukengät. Lapset eivät nyt mitään kenkiä tarvinneet;\nRiikka kulki avojaloin, ja Maunu sai odottaa, kunnes hän oppi\nkävelemään.\n\nMutta suutari oli itsepäinen. Hänellä oli pienet pieksut juuri Riikkaa\nvarten ja kun ei äiti tahtonut niitä ostaa, veti hän pussistaan esiin\nparin punaisia sahviaanikenkiä, jotka olivat jollekin herraslapselle\ntilatut.\n\n-- Menkää matkaanne! Tuollaista turhamielisyyttä! Mitä minä tuollaisilla\nkoruilla tekisin? -- vastasi äiti.\n\n-- Ostakaa nyt sentään, -- pyysi suutari liikuttavasti; -- saatte ne\npuolella hinnalla. Minä tein ne herrastalon pienelle neidille, mutta ne\neivät sopineet hänelle, ja niin sain minä, köyhä mies, pitää ne ja\nmenettää kaiken sen, mitä ne olivat minulle maksaneet.\n\nLiekö sitte syynä ollut äidin hyvä sydän, vaiko se, että kengät sai\npuolella, pääasia on, että äiti lopuksi osti nuo punaiset kengät. Ne\npiti säilytettämän lukitussa arkussa. Riikka ei saisi niitä nähdä,\nennenkuin hän tuli ymmärtäväisemmäksi. Kengät olivat tehdyt yhdentoista\nvuoden vanhalle tytölle. Ja kun arkku oli ullakolla, mutta äidin täytyi\nmennä lehmiä lypsämään, niin asetti hän kengät toistaiseksi\nnurkkakaappiin.\n\nKeväällä oli taloon tullut sokea ruotimummo, jonka piti olla talossa\nkolme kuukautta. Seuraavana sunnuntaiaamuna, kun isä ja äiti menivät\nkirkkoon, lupasi ruotimummo heidän poissa ollessaan hoitaa taloa ja\nlapsia. Riikka tuuditti pikku veljeä ja mietiskeli, milloinkahan Jumala\nantaisi sille niin lujat jalat, että se kykenisi hänelle paimenpojaksi.\n\n-- Onko taivaaseen pitkä matka? -- kysyi hän ruotimummolta, joka istui\nja luki ulkoa vanhoja virsiä, joita hän ei enää voinut lukea kirjasta.\n\n-- Muutamilla on pitkä matka ja muutamilla lyhyt, -- vastasi mummo, --\nmutta hyvillä lapsilla ei ole koskaan pitkältä taivaaseen. Heidän tulee\nvaan muistaa, että tie on kapea ja tien molemmilla puolilla on syvät\nojat: oikealla puolen maailma ja vasemmalla puolen synti. Eikä sitä niin\ntarkasti tiedä, mitä alla on. Mutta sen, joka tahtoo taivaaseen vaeltaa,\ntulee kulkea varovasti ja katsoa suoraan eteensä; ei saa katsella\noikealle, ei vasemmalle, eikä tielle jalkojensa alla.\n\nRiikan miettiessä, mitähän nämä sanat merkitsivätkään, sattui hänen\nkatseensa puoliavoimeen nurkkakaapin oveen, ja siellä kiilsi jotain\npunaista. Äiti oli kiireissään sunnuntai-aamuna unohtanut kätkeä\npunaiset kengät kirstuun.\n\nRiikka tuli uteliaaksi, kiipesi hiljaa penkille ja veti kengät esiin.\nOi, niin kauniit kengät! Näin koreata ei hän ollut koskaan ennen nähnyt.\n-- Ne ovat liian pienet äidille, ne ovat varmaankin minua varten tehdyt!\n\nSitte koetti hän kenkiä. Niin, vähän liian isot ne olivat, mutta sitte\nne eivät purista varpaita. Oi, miten hienoa! Ja samassa juolahti hänelle\nmieleen, että nythän hän voisikin mennä taivaaseen. Ei hän voinut mennä\nsinne avojaloin, mutta näin hienoissa kengissä Jumala kyllä hänestä\npitäisi.\n\nTuossa tuokiossa oli hän ulkona, eikä köyhä, sokea ruotimummo huomannut\nmitään. Mistä Riikka nyt löytäisi Jumalan? Taivas oli niin suuri ja niin\nkorkea... Mutta jos hän menisi vanhan, kyhmyisen männyn luo, jonne hän\nnäki auringon eilis-iltana laskeutuvan? Aurinkohan menee Jumalan luo\nnukkumaan; siis täytyy Jumalan asua kyhmyisen männyn takana.\n\nRiikka kiirehti askeleitaan. Hän tahtoi joutua takaisin päivälliseksi.\nJoka toisella askeleella katsoi hän jalkoihinsa. Kengät olivat niin\npehmoiset; tikut ja kivet eivät ollenkaan tuntuneet. Kengät laahasivat\nhiukan, koska olivat liian suuret, mutta ei se haitannut sitä, joka oli\ntottunut käymään avojaloin.\n\nKuitenkin oli jotain hyvin kummallista noissa uusissa kengissä. Sillä\nkaikkialla missä Riikka kulki, tuntui hänestä, kuin olisi joku huutanut\nhänen jälkeensä. Veräjä sanoi: -- Minnekäs Riikka on matkalla niin\nkauniissa kengissä? Tie sanoi: -- Varo kenkiäsi, etteivät kastu\nrapakossa! Aita sanoi: -- Kiipeä minun ylitseni, jos uskallat niin\nkoreilla kengillä! Ja harakka ladonkatolla nauroi: -- Anna minulle\nkenkäsi, Riikka, näethän, että olen avojaloin!\n\nTie kulki lähellä joen rantaa ja sielläkös syntyi sipinää suuressa\nkoskessa, kun Riikka tuli lähemmäs. Kaikki aallot, kaikki kivet ja\nkaikki hyppivät kalat huusivat: -- Riikka, Riikka, Riikka, me olemme\nniin köyhiä, anna meille punaiset kenkäsi!\n\nEikä asia muuttunut paremmaksi, kun hän tuli kyhmyisen männyn luo ja\nistahti lepäämään eräälle kivelle. Siellä oli suuri muurahaispesä männyn\njuurella; sata muurahaista tahtoi kiivetä hänen jaloilleen ja syödä\nhänen kenkänsä. Heinäsirkka oli yhdellä hyppäyksellä hänen hameensa\nliepeellä, kihnutti jalkojansa ja sanoi: -- Muurahaiset ovat niin\nnälkäisiä, Riikka, anna niille punaiset kenkäsi!\n\n-- Etkös häpeä! -- sanoi Riikka, hyppäsi seisoalleen ja puisti elukat\nitsestään. Mutta nyt oli hän männyn luona, ja missäs oli taivaaseen\nvievä ovi? Yhtä kaukana oli yhä männynkin takana taivaan sininen reuna.\nEikö taivaassa ollutkaan ovea? Tahi kenties ei Jumala ollut kotona?\nKenties oli hän kirkossa?... Niin, nythän oli sunnuntai! -- Miten tyhmä\nolinkaan, -- ajatteli Riikka. -- Tänään on Jumala kirkossa. Minun täytyy\nmennä sinne.\n\nOli vielä hyvä matka kirkolle, mutta Riikka astui reippaasti. Hän oli\nollut ennen siellä isän ja äidin kanssa jouluaamuna ja silloin oli\nhänellä ollut sukat ja virsut, mutta nyt oli hän paljo hienompi.\n\nRiikka tuli kirkkoon jumalanpalveluksen kestäessä. Siellä oli paljo\nväkeä ja kaikki penkit olivat täynnä. Riikka tunkeutui sisälle ja istui\nkäytävän lattialle. Silloinhan hänen täytyi ojentaa jalkansa, niin että\nkaikki saivat nähdä hänen punaiset kenkänsä. -- Mitähän ne pitävät minun\npunaisista kengistäni, -- ajatteli Riikka. Pappi saarnasi ja messusi,\nurut soivat, kansa lauloi virsiä, mutta Riikka ei kuullut mitään, hän\nnäki vaan punaiset kenkänsä ja ajatteli, mahtoiko kirkossa olla muita\nyhtä koreita kuin hän.\n\nJumalanpalvelus loppui, kansa virtasi ulos kirkosta ja Riikka meni myös.\nKuka veti häntä hameesta kirkon portailla? Äiti se oli, hänen oma\näitinsä, ja heti jälessä tuli isä. -- Rakas lapsukaiseni, kuinka sinä\nolet yksin tänne tullut?\n\n-- Minä menin taivaaseen pyytämään Jumalalta, että hän opettaisi Maunua\nkävelemään, mutta Jumala ei ollut kotona. Minä luulin hänen olevan\nkirkossa.\n\n-- No löysitkö sinä hänet kirkosta? Oletko sinä rukoillut oikein\nhartaasti, niinkuin Jumalaa tulee rukoilla?\n\nEi, sitä ei Riikka ollut tehnyt. Hän häpesi sitä tunnustaa. Hän oli\naivan unohtanut, mitä varten hän oli tullut kirkkoon.\n\n-- Minä ymmärrän, -- sanoi äiti, joka nyt huomasi punaiset kengät, --\nsinä et tiedä parempaa. Onhan suuriakin ihmisiä, jotka eivät ajattele\nmuuta kuin turhamielisyyttä kirkossa. Heitä nyt pois koristuksesi, ja\nkulje meidän mukanamme avojaloin kotiin!\n\nRiikka totteli. Äiti tarkasteli kenkiä. Ne olivat lintassa, likaiset ja\nrepaleet. -- Miksi en lukinnut heti pahuksia arkkuuni? Nyt eivät ne\nkelpaa mihinkään muuhun, kuin lapselleni turhamielisyyttä opettamaan.\nTule Riikka!\n\nKotimatkalla tulivat he kosken rannalle. Kivet, virta ja kalat ilkkuivat\nkuten ennenkin: -- Riikka, Riikka, me olemme köyhiä, anna meille\nkenkäsi!\n\n-- Kuule, äiti, mitä ne sanovat!\n\n-- Mitä ne sanovat?\n\n-- Ne sanovat: me olemme niin köyhiä, anna meille kenkäsi!\n\n-- No, eivät ne tule rikkaammiksi siitä aarteesta. Mutta saakoot\nmielellään, mitä tahtovat.\n\nJa niin heitti äiti punaiset kengät koskeen. Riikka näki niiden\ntanssivan aalloilla, kunnes virranpyörre ne nielasi. -- Voivatkohan\nkalat uida niissä, -- ajatteli Riikka. Mutta hänellä oli itku kurkussa.\nEi hän koskaan maailmassa saisi enää niin kauniita kenkiä.\n\n-- Älä itke, -- lohdutti äiti. -- Mitä' sinä luulet, että Jumala olisi\nsanonut, jos sinä olisit tullut hänen luokseen punaisissa kengissä.\nJumala olisi sanonut: -- Välitänkö minä sinun punaisista kengistäsi?\nPois luotani, turhamielinen sydän! Minun luokseni tulevat ainoastaan\nköyhät ja nöyrät ihmiset, ja ne tulevat kaikki avojaloin!\n\nRiikan pyyhkiessä kyyneleitään tapahtui, kun he tulivat kotiin, että\nruotimummo tuli heitä vastaan pikku Maunun kanssa, joka nyt otti ensi\naskeleitaan omin jaloin. Ja Riikka tuli niin iloiseksi, että hän aivan\nunohti punaiset kenkänsä. Jumala on niin ihmeellisen hyvä, että hän\nkuulee nekin rukoukset, jotka ihminen on ainoastaan ajatellut, mutta\nunohtanut rukoilla.\n\n\n\n\nLAPSENI.\n\n\n    Pikku Tuttu Koivu on\n    Kädetön ja jalaton! --\n    Lattiat hän puhtahaksi\n    Tekee meille, mieluisaksi.\n    Nyt sä, pieni lapsosein,\n    Istu hiljaa polvellein!\n    Ihmiset sun unhoittavat,\n    Tuskin ruokaa tarjoavat.\n    Mitäs tänään syödä sait?\n    Rikkoja? No, oles vait!\n    Nyt saat syödä kyllikses,\n    Puuroni on einehes;\n    Siitä tulet lihavaksi,\n    Somaksi ja pulskeaksi.\n    Mutta yksi ehto mulla,\n    Jonka täytyy muistoos tulla,\n    Onpi: että piilohon\n    Käyt, kun vitsaa tarvis on!\n\n\n\n\nOVELA TULEE OLLA.\n\n\nPetter Marttinen tuli jauhojansa hakemaan myllystä. -- Niin ja niin\npaljo tulee olla jauhoja, -- arveli Petter, -- sillä niin ja niin paljo\nrukiita minä tänne toin.\n\n-- Niitä tulee olla yksi kappa enempi, -- vastasi Mylly-Matti.\n\n-- Ei, mutta, -- sanoi Petter.\n\n-- Kyllä, mutta, --- sanoi Matti, -- sillä niin ja niin paljo sinä tänne\ntoit.\n\nMatti oli itsepäinen. Ja mitäs Petter rupeaisi kinastelemaan, koska hän\nsai enempi? Mutta se, joka oli suutuksissaan, oli myllärin Maija.\n\n-- Kuuleppas nyt Matti, -- sanoi hän ukolleen, sinä olet niin typityhmä,\nettä sinä voit syödä lusikan puuron mukana. Miksi sinä lahjoitit\nPetterille kapan jauhoja, kun ei hän niitä tahtonut ottaa?\n\n-- Koska ne oikeuden mukaan olivat hänen, -- sanoi Matti viattomasti.\n\n-- Hänen ja hänen? Sinun ne olivat, koska ei hän tahtonut niitä ottaa.\nTulee aina pitää puoliaan, tulee olla ovela.\n\nMatti ihaili Maijan tavatonta ymmärrystä. Hän piti kyllä puoliaan, hän\noli ovela, hän! Mutta eräänä päivänä valitteli hän:\n\n-- Rotat syövät meidät kokonaan.\n\n-- Eivät ne ole minuun koskeneetkaan, -- sanoi Matti.\n\n-- Ne syövät kaikki mitä meillä on, -- selitti Maija.\n\n-- Yöllä ovat ne syöneet reijän Mikkolan säkkiin.\n\n-- No, viritä hiirenloukkuja!\n\n-- Luuletko, että ne menevät pyydyksiin? Mitä vielä, siksi ovat ne liian\nviisaita. Mutta nyt olen minä ovelampi niitä. Minä viritän rotansakset\nja kylvän jauhoja niiden päälle, niin että ne näkevät vaan jauhot.\n\nMaija viritti rotansakset myllynlattialle ja riputti jauhoja niiden\npäälle. Vähän ajan perästä kuuli hän Pikku-Matin huutavan niin kovasti,\nettä se kuului, vaikka myllynratas kolisi.\n\n-- Mikä poikaa vaivaa? --\n\nPikku-Matti oli kolmivuotias vapautta rakastava mies; hän vaelteli\nympäri ilman poliisia. Nyt oli hänen oikea jalkansa tarttunut kiinni\nrotanpyydykseen.\n\n-- Saitko sinä jotain? -- kysyi Matti suppilon kautta myllyn\nylikerrasta.\n\n-- En muuta kuin yhden pojan, joka on tyhmän isänsä kaltainen, --\nvastasi Maija, irroittaen pojan rotanpyydyksestä.\n\n-- Nyt tulen olemaan viisaampi, -- ajatteli Maija. -- Mitä ne välittävät\npienistä loukuista? Nyt tulen virittämään kokonaisen vuoren niille. --\nSitte otti Maija vanhan hyljätyn tomuluukun, joka oli raskas kuin ovi,\nasetti sopivan puikon sen alle ja puikon alle palan paistettua juustoa.\n-- Haju viekoittelee ne tänne ja täällä tulee kestit. Koko rottaparvi\nrupeaa jyrsimään kilpaa, ja, puksis, putoaa luukku.\n\nSeuraavana aamuna oli Maija utelias. Oikein, luukku oli pudonnut, mutta\nreuna oli ylhäällä. Vähemmän kuin kuusi ei niitä voinut olla, kenties\noli niitä koko tusina. Maija nosti riemuissaan luukkua ja löysi parhaan\nkanansa, joka oli aivan litistyneenä rottien vuoren alla.\n\n-- Saitko jotain? -- huusi Matti suppilon kautta.\n\n-- Sain, -- vastasi Maija puoleksi itkien, -- minäkin rupean tulemaan\nsinun kaltaiseksesi, isä! Kuinka minä voinkaan unhoittaa, että kanoilla\non tapa pistäytyä myllyyn, saadakseen osansa jyväsäkeistä?\n\nNyt loppui vähäksi aikaa sota rottia vastaan. Mutta nuo kiittämättömät\nkuokkavieraat käsittivät niin vähän Maijan rauhaa rakastavaa\najatustapaa, että ne tulivat yhä julkeammiksi. Vihdoin nakersivat ne\nrikki Matin saappaat ja Maijan sukat.\n\n-- Kas niitä, miten hyvä ruokahalu niille on tullut! -- sanoi Matti.\n\n-- Ei, nyt ei auta mikään muu, kuin että lainaamme lukkarin kissan. Se\nkuuluu olevan oikein mainion viisas rottakissa, lukkarin muorin sanojen\nmukaan.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi Matti. -- Kunhan hän vaan ei sinua narraisi.\n\n-- On kai minulla sentään enemmän ymmärrystä kuin kissalla ja sinulla,\n-- tiuskasi Maija.\n\nMaija sai lainaksi lukkarin kissan ja kestitsi sitä niin maidolla ja\njauhopuurolla, ettei mirri ollenkaan välittänyt rotista.\n\n-- Vai niin, -- sanoi Maija, -- aijotko sinä olla minua ovelampi? --\nSitte antoi hän mirrin nähdä nälkää kaksi päivää sillä seurauksella,\nettä mirri söi häneltä parhaan kukonpojan. Jotainhan täytyy saada, kun\non pyydetty vieraaksi.\n\n-- Saitko jotain? -- kysyi Matti.\n\n-- Sellainen! Odotappas, nyt saat ensin nähdä nälkää ja sitte sinut\nsuljetaan myllyyn!\n\nMirrin oli nälkä ja hän asettui vahtimaan, nyt vihdoinkin hoitaakseen\nvirkaansa. Rotan hajua oli siellä joka nurkassa. Mutta rotat olivat yhtä\noveloita kuin mirrikin, eivätkä tulleet ulos koloistaan. Mirri sai\nodottaa. Mutta mirri ei ollut suotta niin mainion viisas, miksi\nlukkarinmuori oli häntä kehunut. Tuolla oli tyhjä säkki myllyn\nlattialla. -- Jos minä nyt menen säkkiin, -- ajatteli mirri, -- niin\ntuntevat rotat ainoastaan jauhojen hajun ja luulevat, että minä olen\njuossut pois.\n\nNiin, mirri kömpi säkkiin. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä.\nSillä Matilla oli paljo tänä yönä jauhatettavaa ja hän kulki lyhty\nkädessä myllyssä nähdäkseen, oliko jyviä suppilossa, etteivät kivet\nkuumenisi. Silloin liikkui jokin tyhjässä säkissä. -- Vai niin, --\najatteli Matti, -- ovatko ne nyt tuolla? Nyt ei niille enää kelpaa\nsaappaat ja sukat, nyt täytyy niille olla säkin parhaat jauhot. Mutta\nminä ne kyllä narraan. Ovela täytyy olla.\n\nMatti sitoi varovasti säkinnuoran kovaan solmuun, heitti säkin selkäänsä\nja meni myllynrännille. Vesi virtasi, Matti piti säkkiä niin kauan veden\nalla, että rottien varmaankin nyt jo täytyi olla kuolleina. -- Miten ne\npotkivat ja vinkuvat ne raukat! -- ajatteli Matti. -- Oih! Sellaista\ninhoittavaa työtä. Mutta nyt minä narraan Maijaa, joka on niin\nkäsittämättömän ovela!\n\nKun kaikki säkissä oli hiljaa, meni Matti kotiini otti säkin mukaansa ja\npani sen tuolille sängyn viereen, jossa Maijan hame riippui. Aamulla\naikoi Maija ottaa hameensa, mutta löysi hämmästyksekseen märän säkin.\n\n-- Mitä siinä on? -- sanoi hän.\n\n-- Siinä on uusia perunoita, -- sanoi Matti. Niin viisas ei hän ollut\nmielestään ollut eläessään. Uusia perunoita! Ja sitte ne olisivatkin\nnoita kauan turhaan pyydystettyjä rottia! Matti nauroi, niin että putosi\nsäkin päälle istumaan.\n\n-- Kuules nyt, ukkoseni, -- sanoi Maija epäilevänä, -- sinä olet luotu\nnarrattavaksi, mutta et muita narraamaan. Avaa heti säkin nuora!\n\nUmpisolmu leikattiin auki, ja siellä makasi lukkarin ylistetty mirri\naivan näköisenään, mutta sillä erotuksella, että hän nyt oli kuollut.\nMatin tavatoin iloisuus sai ällistävän lopun.\n\n-- Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä! -- olivat ensimäiset sanat, jotka Maija\nsai kuuluviin hämmästyneiltä huuliltaan. Hän olisi voinut lisätä sanat,\njoita niin usein on syytä puheeseen liittää: -- tyhmästi, mutta hyvässä\ntarkoituksessa!\n\nKun hän jälleen oli saanut takaisin palasen entistä rohkeuttaan, lisäsi\nhän: -- Nyt ei auta muu, kuin että koko mylly täytyy polttaa!\n\n-- Tokkohan? -- sanoi Matti.\n\n-- Täytyy, -- sanoi Maija, -- sillä ihmisen tulee olla ovela.\n\n-- Tokkohan? -- sanoi Matti vielä kerran.\n\n\n\n\nSAIRAAN LAPSEN KEHTOLAULU.\n\n\n    Pikku lintu pesähäs\n    Lennä leposalle.\n    Unta, pieni, silmähäs,\n    Rauha nukkuvalle!\n    Lumi tuolla lankeaa,\n    Äiti lullan valmistaa;\n    Äiti valvoo lasta,\n    Pois on nukkumasta.\n\n    Äidin sulo-helmahan\n    Nuku nurmikoille.\n    Myrskytuulet maailman\n    Eivät saavu noille.\n    Tuolla myrsky pauhajaa,\n    Lapsen posket kalventaa;\n    Äidin henki hellä\n    Ne peittää kukkasella.\n\n    Souda maille unelmain\n    Pikku venosessa;\n    Siellä riemua on vain\n    Rauhan kunnaksessa.\n    Taivas siellä sinertää,\n    Tähdet tulin välkkyää,\n    Kuuhut kultaa valaa\n    Yli metsän alaa.\n\n    Siellä merta unelmain\n    Ajatukset kulkee,\n    Kysymykset monet vain\n    Kuolo i'äks sulkee.\n    Ajat jälleen muinoiset\n    Kauan poi'es mennehet\n    Iloksemme palaa,\n    Muistoin meitä halaa.\n\n    Nyt jo tuska laukeaa,\n    Uni suopi hoivaa,\n    Pieni jalka levon saa,\n    Käsi pieni voimaa.\n    Ilolla kuin lintunen\n    Lennät läpi aikojen,\n    Merten yli maille\n    Toivon, armahaille.\n\n    Eikös oksaa, kuihtuvaa\n    Kevät herättele,\n    Eikös jäätä koleaa\n    Lämpö sulattele!\n    Eipä haavaa tuskaisaa,\n    Jot' ei Hän voi parantaa,\n    Hän, mi kasvun antaa,\n    Meistä huolen kantaa.\n\n    Nuku, silmä lemmekäs,\n    Helmaan äidin, hellä,\n    Nuku Luojan turvihin,\n    Heräät keväellä.\n    Nuku, lapsi viatoin;\n    Taivaan Isä verratoin\n    Antaa lempeyttä,\n    Kristus terveyttä.\n\n\n\n\nMOPPE.\n\n\nTiedätkö, lapsi, mitä suojelusenkelisi sanoisi, jos hän istuisi jonakin\naamuna vuoteesi vieressä ja näkisi sinut valmiiksi puettuna menemään\npäivän askareihin? Hän sanoisi:\n\n-- Rukoile Jumalalta selviä ajatuksia, ja hanki ajatellaksesi\nhyödyllisiä tietoja. Rakasta hyvää, missä ikinä sitä löydät, ja inhoa\npahaa, missä ikinä se sinua viekoitteleekin. Säilytä mielikuvituksesi\npuhtaana, että Jumala joka silmänräpäys voipi katsella sitä niinkuin\nkristallikirkasta lähdettä. Mutta ennen kaikkea opi kieltämään oma\ntahtosi, ja taivuta se vapaaehtoiseen tottelevaisuuteen sen hyväksi,\njoka on oikein, niin olet oppinut vaikeimman tehtävän maailmassa.\nTahdosta riippuu toiminta, ja toiminnasta riippuu ihmisen arvo. Mutta\noman tahdon taivuttamisessa on paljo vastusta ja usein kyyneleitäkin.\nMonet kiitetyt sankarit ja kuninkaat ovat hallinneet maita ja kansoja,\nmutta joutuneet perikatoon, kun eivät ole voineet hallita itseänsä.\n\nTahdon kertoa sinulle kolme muistoa lapsuudestani. Ne olivat\nvähäpätöisiä tapauksia, mutta en unohda niitä helposti, koska olen\nniistä oppinut, miten lasten tulee taivuttaa omaa tahtoansa.\n\nOlin yksi niistä onnellisista lapsista, joilla on hyvä koti ja hyvät\nvanhemmat. Isäni ja äitini näkivät: meidät mielellänsä iloisina, eivätkä\nkoskaan kieltäneet meiltä viatointa huvia. Meillä oli paljo vapautta,\nmutta aina sillä ehdolla, että tottelisimme, ja tottelisimme\nvapaatahtoisesti. Vanhempani olivat kalliisti ostetun kokemuksen kautta\noppineet tietämään, mistä arvosta itsensä kieltäminen on.\n\nOlin kuusi vuotta vanha ja sisareni neljä vuotta, kun äitimme eräänä\npäivänä tuli hautajaisista ja toi sen ajan tavan mukaan tuliaisiksi\nsuuren rinkilän lapsille. Hän jakoi rinkilän kahteen yhtä suureen osaan,\nja me olimme rupeamaisillamme sitä maistelemaan, kun isäni yhtäkkiä\nsanoi: koettakaapa säästää se huomiseksi!\n\nKatsoimme hämmästyneinä toisihimme. Emmekös olleet saaneet rinkilää\nomaksemme, että saisimme tehdä sillä mitä tahdoimme?\n\n-- Kyllä, jatkoi isäni, rinkilä on teidän; te saatte kyllä syödä sen nyt\nheti, mutta koettakaa säästää se huomiseksi!\n\nTarkastelin rinkilää asiaa ymmärtävän katseella. Se oli aivan tuore,\nmaukas ja saframinkeltainen; muutamia suuria rusinoita oli helmien\ntavoin sen pullealla pinnalla. Ahneus lapsellisessa sydämessäni sanoi:\nmaista vaan palanen, ainoastaan palanen, voithan säästää loput\nhuomiseksi! Ja minä maistoin. Mutta yksi pieni pala vaati toista, ja\nlopuksi oli rinkilästä ainoastaan rusinat jäljellä. Miksi niitä\nsäästäisi? Ne menivät samaa tietä kuin muukin. Isäni oli vaiti.\n\nSeuraavana aamuna tuli pieni sisareni ja näytti voitonriemulla\nsäästämänsä rinkilän puoliskon. -- Nyt tulee se maistumaan kaksinkerroin\nparemmalta kuin eilen, sanoi hän.\n\nEn tahtonut antaa hänen huomata, että häpesin. Mutkittelin oman tuntoni\nkanssa, niinkuin tällaisissa tapauksissa tehdään. Olihan rinkilä minun!\nOlihan minulla lupa tehdä sen kanssa mitä tahdoin.\n\nPari vuotta sen jälkeen, eräänä kauniina marraskuun päivänä, oli meidän\nkoulullamme luistinlupa. Joen pinnan ensi jää lepäsi kirkkaana kuin\npeili. Koulupoikien riemun voipi kyllä ajatella. Olimme päättäneet\nkokoontua, jäälle kello 10 edellä puolen päivän. Aijoimme liidellä\nvapaana kuin lintuset illan pimenemiseen asti.\n\nOlin puhdistanut luistimeni kirkkaiksi kuin auringonpaiste, kun isäni\nkello 9 aamiaispöydässä sanoi, aivan kuin olisi äkkiä muistanut jotain:\netkös kertonut, että sinulla on vaikea läksy biblian historiassa\nhuomiseksi?\n\n-- Kyllä, mutta sen ehdin oppia iltasella.\n\n-- Mutta eikö olisi parempi nyt jäädä kotiin läksyä lukemaan?\n\nKyynelet kohosivat silmiini. -- Isähän on luvannut minut tänään\nluistelemaan!\n\n-- Tee mitä tahdot, olenhan sinut luvannut. Mutta jos menet jäälle,\nkadut sitä kenties huomenna.\n\n-- En kadu, isä!\n\nBiblian historia oli auki pöydälläni. Sisällinen ääni sanoi minulle: jos\nsentään lukisit läksysi ensimäiseksi? Otin kirjan ja luin epätoivon\nnopeudella. Kirjaimet tanssivat silmieni edessä luistimilla. Muistan\nvielä, että läksynä oli Jakobin pojat, äidit ja jälkeentulevat. Nyt ne\nosaan, sanoin hetken kuluttua, ja koetin saada itseni varmaksi siitä,\nettä ne osasin. Kello 11 olin jäällä. Täällä onnistuin unohtamaan kaikki\nJakobin kaksitoista poikaa Rubenista Benjamiin asti niin tykkänään, kuin\nei niitä olisi koskaan ollutkaan tässä maailmassa koulupoikien\nluistinluvan tiellä.\n\nIllalla olin liian väsynyt voidakseni lukea, en jaksanut, vaan nukuin\nkoko Abrahamin sukukunnasta. Ja seuraavana aamuna kävi niinkuin isäni\noli ennustanut. Tartuin kiinni läksyissäni aika lailla, ja hiukan oli\nlohtunani vaan se, että koko luokkamme teki samoin, paitsi erästä\npoikaa, joka ei ollut jäällä eilen, siksi että hänellä oli hammastauti.\n\nKotona tunnustin suoraan tappioni, mutta lisäsin, että en ollut huonompi\nkuin toisetkaan. Yksi ainoa meistä kaikista osasi luetella Jakobin\npojat, ja hänellä oli ollut hammastauti eilen.\n\nIsäni hymyili. -- Täytyykö välttämättömästi olla hampaansärkyä, että voi\ntehdä velvollisuutensa vapaaehtoisesti?\n\nKoetukset jatkuivat silloin tällöin, usein tappiolla, joskus voitolla.\nJa merkillisintä oli, että ensimäinen voitto teki seuraavat helpommiksi,\nmutta lisäsi samalla sitä häpeää, jota tappio tuotti.\n\nEn ollut vielä uhrannut mitään toisten hyväksi. Eihän kirkonkukkaroon\npantu raha, eikä kerjäläiselle annettu leipä ollut minun lahjani. Minun\ntuli koettaa antaa pois se, mikä minulle oli rakkainta.\n\nMinulla oli Moppe niminen kelkka, jonka jalakset olivat raudoitetut, ja\njoka senvuoksi meni mäessä kaikkien muiden ohi. Moppe oli ylpeyteni ja\nkallehin aarteeni. Päivällä oli hän kilpajuoksijani, illalla kannoin\nhänet makuuhuoneeseeni, ollakseni hänestä oikein varma. Olin niin\nkateellinen Mopesta, ettei kukaan kuolemanrangaistuksen uhalla saanut\nsiihen koskea luvattani.\n\nLähin naapurimme oli seppä, ja hänen poikansa Josua oli saman ikäinen\nkuin minäkin. Olimme jokapäiväiset leikkitoverukset, mutta emme aina\nparhaimmat ystävykset. Josualla oli myöskin kelkka, jonka nimi oli\nFlinken, ja Flinken ja Moppe olivat kunnianhimoisia kilpaveljeksiä.\nFlinken koetti aina rientää Mopen ohitse, mutta se ei sille tavallisesti\nonnistunut. Joskus kuitenkin sattui, että Flinken riensi Mopen edelle,\nkun minä ohjasin taitamattomasti, -- ja tämä suututti minua.\nYstävyyteemme tuli solmu ja kumpikin kehui kelkkaansa parhaimmaksi.\n\nPäätimmepä siis eräänä päivänä panna toimeen ratkaisevan kilpailun\nvoitosta ja otimme mukaamme kaksi muuta poikaa todistajaksi ja\nasianratkaisijaksi. Menimme jyrkimmälle läheisyydessä olevalle\nvuorenrinteelle, jonka nimi oli Taivaanharju, ja josta jyrkkä ja\nkiertelevä laaksotie johti korkeudesta joen jäälle. Se, joka tulisi\nkauimmaksi jäälle, olisi voittaja. Me löimme arpaa siitä, ken ensiksi\nlaskisi mäkeä alas, ja arpa lankesi Josualle.\n\nHän heittäysi vatsalleen, ja Flinken lensi eteenpäin kuin nuoli. Hänen\njäljestään tulin minäkin vatsallani Moppeni kanssa. Eipä moni uskaltanut\ntällaisessa asennossa lasketella Taivaanharjulta; se olikin oikea\nmiehuudenkoe, kelkka lensi huimaavaa vauhtia, ei voinut mitään muuta\nnähdä eikä kuulla, kuin lumenpyryä vuorenlouhussa.\n\nMutta nyt meni kelkka jyrkässä käänteessä, jonka oikealla puolella oli\nhuimaava kuilu. Kun saavuin siihen nopeassa vauhdissa, huomasin, että\nMoppe oli tullut alas ennemmin kuin Flinken joutui pois tieltä, ja niin\nhyökkäsi Moppe Flinkenin jalaksille, ja Flinken ja Josua lensivät\nsivulle ja vierähtivät, alas huimaavaan kuiluun. Moppe jälleen jatkoi\nmatkaansa, eikä pysähtynyt ennenkuin jäällä.\n\nRiensimme Josuata etsimään ja löysimme hänet liikkumatoinna makaamassa\nkuilun pohjalla; luulin, että hän oli kuollut. Flinken makasi vähän\nmatkan päässä hänestä, jalakset taittuneina. Hämmästyksemme voipi kyllä\narvata.\n\nJosua ei ollut kuollut, hän oli vaan pyörryksissä ja heräsi pian\nvalittaen, sekä koetti nousta ylös, mutta ei voinut. Vedimme hänet\nkelkassa kotiinsa. Täällä huomattiin, että hän oli taittanut oikean\nkäsivartensa ja vaarallisesti niukahduttanut oikean jalkansa.\n\nHän oli kauan kipeänä, ja minä kävin hänen luonansa joka päivä. Vanhat\nväitöksemme kelkoista olivat nyt unohtuneet. Pahaa sanaa ei sattunut\nvälillämme. Hän ei nuhdellut minua onnettomuuden-tapauksen tähden, hän\nantoi sen minulle anteeksi. Kuinka sinä olisit voinut nähdä eteesi niin\nkovassa kyydissä? Ja, tiedätkös, kyllä Moppe sentään on nopein kelkka\nkoko maailmassa. Flinken, oli niin paljo edellä, ja kumminkin sai Moppe\nhänet kiinni.\n\nKun kerroin tämän isälle, sanoi hän hymyillen: Flinkenin jalakset ovat\npoikki. Mistäs Josua nyt saapi toisen kelkan?\n\nToisen kelkan? Ymmärsin tarkoituksen, mutta se koski sisimpiä\ntunteitani. Moppe, ylpeyteni, aarteeni, rakkaimpani, voisinko sitä\nkoskaan pois lahjoittaa? Vastasin vältellen: Seppä tekee varmaankin\nJosualle uuden kelkan.\n\n-- Ja jos Josua saa uuden kelkan, mitä iloa hänellä siitä on, kun hänen\ntäytyy aina ajatella, että Moppe on kuitenkin maailman paras kelkka?\n\nTaistelin epätoivoisasti tuota ajatusta vastaan. Harmistuin, häpesin ja\nitkin. Moppeni? Ei koskaan! Ja jälleen sanoin itselleni: jos Josuan\noikea käsivarsi tulee jäykäksi koko hänen elinajakseen ja sinä,\nvaikkakin viattomasti, olet siihen syypää, eikö sinun ole tehtävä jotain\nhänen hyväkseen siitä, mitä hän on kärsinyt ja kenties vielä saapi\nkärsiä.\n\nKolme päivää sen jälkeen olin voittanut sisällisen vastustuksen. Sanoin\nisälleni: Josua saapi Mopen! Silloin näin isäni silmässä ilon kyyneleen.\n-- Oikein, poikani, sanoi hän hellästi. Aina omantunnon mukaan, aina\nvelvollisuus, vaikka tapahtuisikin se vertavuotavalla sydämellä! Olet\nvoittanut suurimman kaikista voitoista, olet voittanut itsesi, ja usko\nminua, palkinto ei jää tulematta.\n\nHän oli oikeassa, palkinto ei jäänyt tulematta.\n\nTästä hetkestä alkain tunsin itseni niin iloiseksi, niin rauhalliseksi,\nkuin olisin itse saanut kalliin lahjan pois lahjoittamani sijasta. Josua\nsai Mopen eikä salannut ihastustaan. Kadehtimatta näin hänen tällä\nvoittavan kaikki toiset. Hänen kunniansa oli minunkin. -- Hänen\nkäsivartensa parani eikä tullut jäykäksi. Meistä tuli ystävykset koko\nelinajaksemme.\n\nMyöhemmin, poikasen leikeistä kasvettuani on minulla usein ollut syytä\nmuistaa ja siunata noita kieltäymyskokeita onnellisessa lapsuudessani.\nSilloin oli kysymys makeisista, huveista ja leikkikaluista; sittemmin\ntuli kysymykseen elämän vakavat puolet. Kuinka olenkaan tarvinnut\ntaistella voittaakseni halut, turhuuden ja itseviisauden ja antaakseni\nparemmalle oikeudelle ja vakuutukselle sijaa, luopuakseni\nennakkoluuloistani toisten eduksi, uhratakseni kaikki ja nurisematta\nantaakseni takaisin Jumalalle rakkahimman, minkä maailmassa olen\nomistanut! Ja aivan kuin lapsuuden päivinä, olen nytkin yhtä usein\nkokenut tappion häpeää kuin voiton riemuakin. Mutta ken on niin heikko\nkuin se, joka on oman tahtonsa orja? Ja ken on niin voimakas, kuin se,\njolla on voimaa voittaa kaikki, kuin se, joka voi voittaa itsensä?\n\n\n\n\nLEPPÄKERTTU.\n\n(Neitsyt Marian avainpiika).\n\n\nNeitsyt Maria oli yhdeksän vuoden vanha, kun hänen äitinsä Anna sanoi\nhänelle: -- Mene tätisi Elisabethin luo Bethaniaan ja pyydä takaisin\nminun kultainen avaimeni, jonka unohdin eilen hänen luokseen. Mutta elä\nsuinkaan hukkaa avainta, sillä se on niin merkillinen avain, että se\navaa kaikki sydämet.\n\nNeitsyt Maria meni ja oli onnellinen koska oli saanut sellaisen\nluottamustoimen. Hänellä oli kiire, hän melkein juoksi koko matkan.\nAurinko paahtoi kuumasti Jerusalemin kaduilla ja pieni tyttö väsyi,\nmutta hän jatkoi yhä juoksemistaan. Matkalla oli silta Kidronin puron\nyli ja hän kuuli puron aaltojen lorisevan: -- Miksikä sinä menet sillan\nyli? Kahlaa mieluummin meidän kirkkaiden laineidemme poikki! Sinun\nsilmissäsi loistaa lapsuuden nelikärkinen tähti: sinä olet niin totinen,\nniin hyvä, niin kuuliainen, niin nöyrä, että me mielellämme tahtoisimme\nsuudella sinun jalkojasi.\n\n-- Minulla ei ole aikaa, -- vastasi neitsyt Maria ja jatkoi matkaansa\nlevähtämättä.\n\nPuron aallot jäivät yksin perhoisten ja kaikkien ilman pienten\nsiivekästen kanssa, jotka surisivat vedenpinnalla viikunapuun varjossa.\n\n-- Mitä merkitsee _olla totinen_? -- kysyi pieni kovakuoriainen, jolla\noli kuusi mustaa pilkkua punaisissa kuorisiivissään, ja joka kömpi\npajupensaassa.\n\n-- Se merkitsee, että on aina olevinaan parempi, kuin mitä on, --\nvastasi hämähäkki kutoen verkkoansa niin tavattoman ohueksi, etteivät\nkärpäset sitä näkisi.\n\n-- Mutta mitä merkitsee _olla hyvä_? -- jatkoi kovakuoriainen, joka ei\nollut oikein tyytyväinen ensimäiseen vastaukseen.\n\n-- Se merkitsee, että on hyvä itseään kohtaan, mutta pistää kuoliaaksi\nkaikki muut, -- vastasi ampiainen.\n\n-- Mitä merkitsee _olla kuuliainen_?\n\n-- Se merkitsee, että tekee mitä itse tahtoo, -- vastasi paarma ja lensi\nniin päättömästi tiehensä, että hän putosi puroon ja oli vähällä hukkua.\n\n-- Ai, ai, -- sanoi kovakuoriainen. -- Mutta mitä merkitsee _olla\nnöyrä_?\n\n-- Mitä muuta se merkitsisi, kuin että pukea itsensä koreaksi, niin että\nkoko maailma saapi ihailla? -- vastasi kultakärpänen levittäen\nkorskeasti loistavia siipiään auringonpaisteessa.\n\n-- Anteeksi, että kysyn niin tyhmästi, -- sanoi kovakuoriainen\nsurullisena. -- En ymmärrä paremmin.\n\n-- Sellaisen kurjan matosen ei pitäisi koskaan vaivata viisaampaa väkeä\ntyhmillä kysymyksillään, -- surisi sontiainen maaten seljällään liassa\nja koettaen turhaan kömpiä ylös.\n\nIllemmalla tuli Neitsyt Maria takaisin vielä entistä väsyneempänä ja\nistahti lepäämään sillan viereen.\n\n-- Tule, kahlaa puron ylitse, me vilvoitamme polttavia jalkojasi, --\nlorisivat jälleen pienet aallot.\n\n-- Oi, tosiaan, sepä olisi ihanaa, -- sanoi pieni tyttö, kohotti\nhameensa ja kahlasi puron yli. Se oli ihastuttavan raitista, ja aallot\nsuutelivat iloisesti loiskien hänen paljaita jalkojaan.\n\n-- Kiitos, -- sanoi hän ja jatkoi virkistetyin mielin matkaansa\nkaupunkiin.\n\nMutta pitkän ajan perästä tuli hän levottomana takaisin; aurinko oli jo\nlähellä laskuansa. -- Rakkaat pienet aaltoset, oletteko nähneet minun\nkultaista avaintani? Se oli minulla hameeni taskussa, ja minä hukkasin\nsen varmaan tänne, kun kohotin hamettani. Minä olen kysynyt auringolta\nja aurinko vastasi: -- Onko minulla nyt aikaa ajatella sinun avaimiasi,\nkun viikunat kypsyvät? Olen kysynyt vuorelta ja vuori vastasi: --\nMinulla on muuta tehtävää; minä tähystän nähdäkseni, jos roomalaiset\ntulevat! Tahdoin kysyä kuulta, mutta hän vastasi: -- Hassu tyttö,\nminähän en ole vielä noussutkaan! -- Sinä puro, tiedät sen varmaankin,\nsillä täällä minä juuri kohotin hamettani.\n\nMutta Kidronin puro ei tiennyt avainta paremmin kuin aurinko, vuori ja\nkuukaan. -- Onko minulla aikaa ajatella sinun avaintasi nyt, kun minun\ntäytyy kastella kaikki lummekukat kuuman päivän jälkeen?\n\nPienet siivelliset olivat avuliaampia. Kaikki rupesivat hakemaan.\nPerhoset pistivät siipiänsä veteen, hämähäkki etsi verkostaan,\nkultakärpänen unohti koristuksensa. Sontiainen, joka nyt vihdoinkin oli\npäässyt jaloilleen, kömpi hitaasti rantaa kohti. Kaikki elävät hakivat.\nKotka kysyi kyyhkyseltä, leijona kysyi jänikseltä ja viikunapuu kysyi\nlummekukalta: -- Etkös ole nähnyt Neitsyt Marian kultaista avainta?\n\nEi, kukaan ei ollut nähnyt avainta, paitsi se pieni kovakuoriainen,\njolla oli kuusi mustaa pilkkua punaisissa kuorisiivissään. Se oli nähnyt\navaimen kiiltävän pienten kivien välissä puron rannalla ja rupesi\nsurisemaan:\n\n    Aalloissa kiiltää,\n    Silmiä viiltää,\n    Kulta jo hohtaa,\n    Toiset ei kohtaa.\n    Tyhmin ja pienin\n    Huomasi ensin\n    Kullan kiillon,\n    Silmien viillon.\n\nNeitsyt Maria kuuli kovakuoriaisen heikon surinan, juoksi rannalle ja\nlöysi todellakin pienen avaimensa kahden vähäisen punaisen ja valkoisen\nkiven välistä. Hän tuli hyvin iloiseksi ja sanoi kovakuoriaiselle: Tule\ntänne, istu hameelleni ja vartioitse avaintani! Sinä saat olla minun\navainpiikani.\n\n-- Mutta minä olen niin pieni, niin köyhä ja niin tyhmä, -- sanoi\nkovakuoriainen.\n\n-- Juuri senvuoksi, että sinä pidät itseäsi köyhänä, vähäisenä ja\ntyhmänä, tulet sinä minun uskotuksi palvelijakseni ja saat seurata\nminua, minne minä ikänä menen.\n\nPieni kovakuoriainen lensi iloisena paikalleen hameenliepeelle ja\nseurasi sitte haltijatartaan kaikkialle, ollen hänen avainpiikansa. Ja\npienestä tytöstä Kidronin puron luona tuli suuri, nöyrä, kaikkien\nihmisten tuntema ja rakastama Neitsyt Maria; hän kasvoi pitkäksi ja sai\nkultaisen avaimen äidiltään. Sillä avasi hän kaikki sydämet maailmassa.\n\nMutta hämähäkki ja ampiainen ja kultakärpänen ja paarma ja sontiainen\neivät voineet kyllin kummastella sitä kunniaa, joka tuli niin kurjan\nelukan, kuin tuon pienen kovakuoriaisen osaksi. Vielä tänäänkin istuu\nNeitsyt Marian avainpiika eli leppäkerttu pajupensaassa, ja vielä\ntänäänkin pitää hän itseänsä pienimpänä ja tyhmimpänä olentona koko\nmaailmassa. Oletko sinä nähnyt häntä, oletko? Niitä on kokonainen suuri\nsuku, jolle oppineet ovat antaneet latinalaisen nimen _coccinella_;\nmuutamilla niistä on keltaiset kuorisiivet, joissa on valkoisia\npilkkuja, toisilla on ainoastaan kaksi tahi kolme mustaa pilkkua. Mutta\noikea \"avainpiika\" on se, jolla on punaiset kuorisiivet ja niissä kuusi\nmustaa pilkkua. Hän on kyllä hyvä tuttu monen lapsen kanssa, jotka\nleikkivät ruohostossa. Kukaan ei voi varmuudella tietää, jos\n\"avainpiikaa\" vielä tavataan Jerusalemin luona olevan Kidronin puron\nrannoilla. Siitä on jo niin kauan, kun Neitsyt Maria oli yhdeksänvuotias\nja kahlasi tuon puron yli palatessaan kotiin Bethaniasta.\n\n\n\n\nKANSAKOULULASTEN LAULU KOULUTIELLÄ.\n\n\n    Me astumme lapsuuden keväällä näin\n    Nyt seppele otsilla kouluhun päin.\n    Me kuljemme syksyt ja talvien säät,\n    Me kuljemme hanget ja järvien jäät.\n    On tupa ahdas, vaan\n    Siis tietä marssimaan\n    Nyt kilvalla kouluhun riemuisaan.\n    Siell' Luojamme töist' aina tietoja saa,\n    Siellä totuudet eteemme aukeaa.\n\n    Me olemme Suomelle aamun koi,\n    Se voima, mi vastukset voittaa voi.\n    Me maan oomme viljoa kukkivaa.\n    Miss' rakkauden kylvö nyt kukoistaa.\n    Kasva rauhassa vaan,\n    Oi, syntymämaan!\n    Pian joudumme eestäsi taistelemaan.\n    Pian kannamme vaivan ja teemme me työn,\n    Ja poistamme varjot ja pimeän yön.\n\n    Niin lähdemme kodista maailmahan,\n    Kuin haapojen siemenet kulkemahan,\n    Ja matkamme johtaja taivahinen\n    Vie tyynehen meit' läpi myrskyjen.\n    Nyt laulu kajahda\n    Kuin lähde raitisna!\n    Viel', viel' onpi aikamme joutuva!\n    Käy vuottaen matka ja rukouksin...\n    Viel' kukkiva tähkä tuo satoakin.\n\n\n\n\nENKELIEN JOULULAHJA.\n\n\nKaukana tähtitaivaan yläpuolella seisovat suuret, lumivalkeat\nenkeliruhtinaat Jumalan valtaistuimen ympärillä ja odottavat hänen\nkäskyjänsä, jotka heidän tulee panna toimeen maailmassa. Niiden takana\nseisovat pitkissä riveissä lasten vaaleansiniset enkelit, joista Jesus\non sanonut, että ne aina näkevät Jumalan kasvot taivaassa.\n\nIlma pimenee maanpallon pohjoisosissa, ilma pimenee Betlehemissä.\nMyrskyt riehuvat, sade lankeaa virtoina etelämaissa, mutta kaukana\npohjoisessa peittää valkoinen lumi kuolleet kukat ja kuihtuneet lehdet.\nJoulu lähestyy: eivätkö enkelit muistaisi joulua! Kuinka voisivat ne\nkoskaan unohtaa, että maailman Vapahtaja syntyi ikivalkeudeksi maan\npimeimmässä yössä? Kuinka he eivät aina muistaisi iloista sanomaa, jonka\nhe ilmoittivat Betlehemin paimenille ja ihanata kiitoslauluansa, joka\nsen yön jälkeen on yli maailman kaikunut ja joka kaikuu joka joulu\nkaikissa kirkoissa, kaikissa kodeissa, joissa Jumalan ylistys asuu, ja\nkaikkien lasten sydämissä, jotka rakastavat Vapahtajaansa?\n\nNyt seisovat lasten vaaleansiniset enkelit kokoontuneina keskenään\ntuumimaan, miten he tänä jouluna valvoisivat, varoittaisivat,\nlohduttaisivat ja ilahduttaisivat lapsia, niin että kaikissa kodeissa\nolisi oikea jouluilo Jumalan rakkaudessa ja että Jesus voisi olla\nkutsuttuna kaikkialle jouluvieraaksi. Sillä missä ei Jesus ole läsnä,\nsiellä ei ole oikein iloinen joulu, siellä eivät enkelit laula, siellä\nei ole todellista sydämen iloa täysinäisten pöytien ympärillä, siellä\nsammuvat kynttilät kuusesta ja pimeys katselee sisään lumisten\nakkunaruutujen läpi synkkiin ihmissieluihin.\n\nEnkelit neuvoittelevat keskenään ensiksikin siitä, miten he valvovat\npyhänä yönä, jolloin ei mikään elävä olento maan päällä saa tehdä\ntoiselle pahaa, ja sitte siitä, millä lahjoilla he tänä vuonna\nilahduttaisivat rakkaita lapsiaan. Muutamat sanovat: -- Me tahdomme\nmennä köyhien, sairasten, kodittomien, hyljättyjen, onnettomien ja\nsurevien luo. Toiset sanovat: -- Me tahdomme mennä vankiloihin,\nsydänmaiden kinoksiin, pimeällä, myrskyisellä merellä oleviin laivoihin,\nerämaiden polttaville hieta-aavikoille ja maan-alaisiin kaivoksiin.\nToiset jälleen sanovat: -- Me tahdomme mennä iloisiin ja onnellisiin\nkoteihin, missä Jumalan ylistys asuu. Miksi ne unohtaisimme? Eikös hyvä\nilokin ole taivaallinen lahja maan suruissa?\n\nKun he näin kertoilevat aikomuksistansa toisilleen, seisoo kaksi\nloistavaa enkeliruhtinasta auringon säteen tavoin heidän keskellään ja\nsanoo heille: -- Meidän on käsketty valvoa oikeutta ja laupeutta\nmaailmassa. Mitä olette opettaneet lapsille näistä Jumalan käskyistä?\n\nVaaleansiniset enkelit vastaavat: -- Olemme usein kuiskanneet lasten\nomaan tuntoon kehoituksen olemaan hyvät ja oikeutta rakastavat kaikkia\neläviä olentoja kohtaan maailmassa, ihmisiä, eläimiä ja maan kasvia. Ja\nuseimmat lapset tahtovat mielellään totella kehoitustamme, mutta heidän\nmielensä on niin kevyt, heidän tahtonsa heikko, ja he unohtavat sen heti\nseuraavassa hetkessä.\n\n-- No hyvä, -- sanovat enkeliruhtinaat, -- antakaa niille tänä vuotena\nsellainen joululahja, joka alituisesti muistuttaa niitä teidän\näänestänne heidän omissatunnoissaan! Niinkuin jokaisella lapsella on\nsuojelus-enkelinsä, tulee jokaisella lapsella olla myöskin hoidokkaansa.\nAntakaa niille jokaiselle hoidettavaksi ja rakastettavaksi joku elävä\nolento, joka on niitä itseään heikompi! Sanokaa heille: On pelkurimaista\nja kauheaa tehdä turvattomalle olennolle pahaa, mutta rohkeata ja\nkunniakasta on puolustaa häntä!\n\nVaaleansiniset enkelit katselevat hämillään toisiinsa ja vastaavat: --\nKorkeat ruhtinaat, olemme opettaneet lapset _ymmärtämään_ sitä, mikä on\noikein, ja _tahtomaan_ sitä, mikä on hyvä; mitä toivotte vielä? --\nMenkää, -- sanovat enkeliruhtinaat, -- menkää Jumalan rakkaudessa ja\nopettakaa lapset myöskin _tekemään_ sitä, mikä hyvä on!\n\nSamassa ovat loistavat auringonsäteet poissa ja enkeliruhtinaat jälleen\nnäkymättömissä. Vaaleansiniset enkelit seisovat hetkisen neuvotoinna.\nMistä he löytävät hoidokkaan, joka on heikompi heikkoa lasta, köyhempi\nköyhää, sairaampi sairasta ja onnettomampi onnetointa?\n\nSilloin on heidän seassaan eräs enkeli, joka on vaaleampi kuin toiset,\nja hän on sen lapsen enkeli, joka kerran istui Vapahtajan sylissä ja sai\nhänen siunauksensa. Tämä enkeli keksii keinon, hän sanoo neuvottomille:\n-- Ettekö käsitä Jumalan rakkautta? Voisiko ihmislapsi koskaan olla niin\nheikko, niin turvaton, niin avuton, ettei se löydä jotain elävää\nolentoa, joka on vielä turvattomampi ja avuttomampi kuin se itse? Tehkää\nkaikki kuten minä aijon tehdä, kun joulu tulee, ja sanokaa kaikissa\nkodeissa, kaikkien lasten sydämiin samat sanat, jotka minä tulen\nsanomaan siinä kodissa, jonne minä menen jouluvieraaksi! Huomatkaa nyt,\nälkääkä unohtako, että Jumala on antanut lapsille joululahjan oikeuden\nja laupeuden enkeliruhtinasten kautta, ja onnellinen se, joka kylvää\nnämä sanat lapsena sydämeensä tulevaisuuden satoa varten!\n\nNiin tahdon minä tehdä, -- jatkoi enkeli. -- Kun kuusi on sytytetty\njouluiltana ja lapset ovat kokoontuneet, menen minä sellaiseen kotiin,\njossa Jesus on jouluvieraana, ja sanon muutamia sanoja sen kodin isälle\nja äidille, kun he ovat lopettaneet joulurukouksensa. Ja isä tahi äiti\nsaapi kertoa minun sanani lapsille, ja lapset saavat valita vapaasti,\nmutta jos ovat kahdella päällä, saavat vanhemmat neuvoa heitä. Minä\ntulen sanomaan näin:\n\n1. Jumala antaa jokaiselle lapselle hoidokkaan, jota hän saapi rakastaa\nja puolustaa, niin että lapsi rakastaessaan tätä yhtä olentoa oppisi\nolemaan hyvä kaikkia kohtaan.\n\n2. Jokaisen kaksi vuotiaan tahi sitä vanhemman lapsen tulee\nhoidokkaakseen valita joku elävä olento, ihminen, eläin tahi kasvi, joka\non heikompi kuin lapsi itse.\n\n3. Tätä olentoa tulee lapsen hoitaa niin hyvin kuin voi, puolustaa sitä\nvoimiensa mukaan, mutta ei hemmoitella, ei suositella toisten\nvahingoksi, ei sallia mitään vääryyttä, pahaa tahi sopimatonta.\n\n4. Ja tämä tulee lapsen tehdä rakkaudesta Jumalaan ja hänen luotuihinsa.\n\nTässä vaikenee vaaleansinisin näistä vaaleansinisistä. Suuri, loistava\njoukko tuhansittain tuhansia lasten-enkeleitä seisoo siinä kuunnellen ja\nmyöntyen äänetöinnä. Heistä näyttää, kuin leviäisi nyt siunaus, jonka\nlapsi Vapahtajan sylissä sai, yli kaikkien taivaan valittujen lasten\nmaan päällä, ja he valmistautuvat hiljaisina viemään tätä uutta\njoululahjaa kaikille niille, jotka tahtovat sen vastaanottaa.\n\n     *     *     *     *     *\n\nMitä sanovat vastaanottajat? Monet eivät tule käsittämään lahjan arvoa;\nhe tarvitsevat vanhempien neuvoa. Monet tulevat olemaan liian laiskoja,\ntoiset liian välinpitämättömiä valitakseen itselleen hoidokasta. Toiset\njälleen tulevat kuuntelemaan ehdoitusta kuten satua, jonka kuulee\ntänään, mutta unohtaa huomenna. Monetkin tulevat iloisina valitsemaan\njotain, jonka heti muistavat, mutta väsyvät pian sen hoitamiseen ja\nmieluummin ajattelevat ainoastaan itseänsä. Se on aivan kuin kylväjän\nvilja. Muutamat lankeavat kivistöhön, muutamat tien-oheen, muutamat\nohdakkeitten ja orjantappurain sekaan. Mutta muutamat siemenet lankeavat\nhyvään maahan ja kantavat runsaan hedelmän.\n\nPaljon on tässä joululahjassa sellaista, jota täytyy lapsille selittää.\nJos Kaarlo tahtoo hoitaa nuorta varsaa; jos Anna haluaa hoidokkaakseen\npienen vasikan tahi valkoisen lampaanvuonan; jos Vilhelmi valitsee\nkoiran ja Karin vikkelän kissanpoikasen; jos Viktor ottaa kesyn oravan\nja Elsa nuoren kanarialinnun; jos Bertil kasvattaa perhosen koterostaan;\njos Julia suojelee nuorta omenapuuta; jos Rikard mieluummin hoitaa\npientä veljeään, mutta Liina rakastaa leukoijaansa, jonka hän on\nsirkkalehdistä alkain ruukussa kasvattanut; -- ketä sitte Lilly hoitaa,\nhän, joka itsekin vielä nukkuu kätkyessä? Ketä Josef-raukka voi\nsuojella, joka makaa tuhkarokossa eikä voi hoitaa itseänsäkään, vielä\nvähemmin ajatella toisia? Ketä voi köyhä kerjäläispoika suojella, joka\nitsekin on nälkäinen ja avutoin ja kulkee talosta taloon leipää anoen?\n\nSen tahdon sanoa sinulle. Lilli säästää omalta äidiltään paljo\nyönvalvontaa, paljo levottomuutta, jos hän ei tuskaile eikä valita, vaan\non aina kärsivällinen ja iloinen. Sillä tavoin hänen tulee hoitaa\nrakkahinta ystäväänsä. Samalla tavoin tulee sairaan Josefin suoda\nhoitajalleen rauhaa ja lepoa niin paljo kuin suinkin voipi; hoitaja on\noleva hänen hoidokkaansa. Niin köyhä ei ole kerjäläispoikakaan, ettei\njäsenrikkoinen pieni linnunpoika, jonka hän löytää pesästä pudonneena,\ntahi eksynyt lapsi, jonka hän ohjaa kotiin, ole häntä köyhempi. Jokainen\npalvelus, jonka sinä vapaaehtoisesti toiselle teet, tekee sinut sillä\nhetkellä häntä voimakkaammaksi, ja joka kerta, kun kiellät itseltäsi\njotain toisen tähden, on tuo toinen sinua heikompi. Muistatko\nVapahtajamme sanat: \"Jonka olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä\nminun veljistäni, sen olette tehneet minulle.\"\n\nKas, niin ihmeellistä on maailman meno, että heikoimmat ja köyhimmät\novat ne, jotka tarvitsevat ja pyytävät enimmän kieltäytymistä toisilta,\nmutta voimakkaimmat ja rikkaimmat ovat ne, jotka voivat kieltää oman\nilonsa toisten ilon tähden.\n\nYmmärrätkös nyt, mitä holhominen on? Käsitätkö Jumalan rakkauden tässä\nuudessa joululahjassa, kun Hän antaa jokaiselle lapselle hoidokkaan\nrakastettavaksi, hoidettavaksi ja suojeltavaksi, siinä määrässä kuin\nkukin lapsi voi? Ei löydy koko maailmassa yhtään niin heikkoa olentoa,\njolla ei olisi jotakin vielä heikompaa suojeltavana. Ei kukaan ole niin\nköyhä, ettei hän voi palveluksellaan toista hyödyttää. Ja joka kerta,\nkuin hän näin tekee, antaa hän jälleen vähäisen, vähäisen osan Jumalan\nrakkautta, joka armahtaa meitä kaikkia. Ja joka kerta huomaa hän\nitsessään jotain siitä lapsesta, jonka Vapahtaja otti syliinsä ja jota\nHän siunasi.\n\n\n\n\nPIKKU KOULUILLE.\n\n\n1. Viheriässä metsässä.\n\n    Lapset käyvät parittain metsään.\n    Nuotti: \"On mennyt aika vielä\".\n\n    Käy metsään vihantahan,\n    Miss' on niin viileää.\n    Siell' koivukultaa tapaat\n    Ja mänty-ystävää.\n    On lähde peilinämme,\n    Kun päivä heloittaa,\n    On tuuli seilinämme\n    Ja istuimena maa.\n\n    Käy, kulje rinnallani\n    Nyt tietä viherjää.\n    Kas, nythän kotinamme\n    On koko luonto tää.\n    On jalka kevyt, nopsa,\n    On mieli riemuisa,\n    Siskomme joka oksa\n    Ja linnut veikkoja!\n\n\n2. Käki kukkuu.\n\nJatkoa n:o 1:een. Nyt ovat lapset metsässä. Joka toinen istuu piiriin\nmättäille, joka toinen seisoo välillä kuusena, koivuna, leppänä j. n. e.\nLaulun lopussa sanoo opettaja: nyt tulee käki koivuun istumaan, nyt\nkuuseen j. n. e. Silloin tulee sen kukkua, joka on kuusi, koivu j. n. e.\nLopussa yhtyvät lapset käkeen.\n\nHuom.! Ne lapset, jotka ovat puina, heiluttavat käsiään.\n\n[Nuotti]\n\n    Täss' is-tuin lau-le - lem-me Kes - kel-läs metsik-\n\n[Nuotti]\n\n    ko. Jo kukkuu kä-kö - semme Ja huojuu hongik-\n\n[Nuotti]\n\n    ko. Sä kal - lis, sä ra-kas, sä hauska kä-kö-\n\n[Nuotti]\n\n    nen Oi, tul-los lau-la-ma-han ain' lä-pi vuo-si-\n\n[Nuotti]\n\n    en. Kuk - kuu, kuk - kuu, kuk - kuu! Kuk-kuu, kuk-\n\n[Nuotti]\n\n    kuu, kuk-kuu! Kuk-kuu kuk-kuu, kukkuu, kukkuu!\n\n\n3. Hyttysten tanssi.\n\nLapset juoksevat parittain tahdissa. Yksi on varpunen. Hän ottaa kiinni\njonkun lapsista aina värssyn lopussa. Hyttyset juoksevat pakoon, kunnes\nkaikki ovat kiinni otetut.\n\n[Nuotti]\n\n    Kas hyt-tyset au-rin-gon paisteeseen Nyt tanssihin käy-\n\n[Nuotti]\n\n    vät lys-tikseen Pit-ki-ne sääri-neen, sum, sum, sum, sum kuin\n\n[Nuotti]\n\n    tans - si lie, Sum, sum, sum, sum, ne var - pu vie!\n\n\n4. Kellosepän laulu.\n\nNuotti: \"Ukko Noa\". Lapset heiluttavat käsiään matkien kellon heilurin\nliikettä: tornikellon hitaasti, seinäkellon nopeammin, taskukellon hyvin\nnopeasti. Laulu samoin.\n\n    Kelloja oon, kelloja oon monta tehnyt mä,\n    Hiljaa käyvät, hiljaa käyvät, vinhaan välistä.\n    Aika meiltä vilkkaa,\n    Kun tuo kello kilkkaa,\n    Tik ja tak ja tik ja tak ja tik ja tak ja tik.\n\n    Suuri kello, suuri kello kirkon tornissa\n    Vahdin kanssa, vahdin kanssa astuu sovussa.\n    Yöks' jo päivä taipuu,\n    Lapset maata vaipuu.\n    Tik ja tak ja tik ja tak ja tik ja tak ja tik.\n\n    Vanha kello, vanha kello käypi seinällä,\n    Huutaa meille, huutaa meille: nouskaa sängystä!\n    Aamuhetki raitis\n    Onpi kullan kallis!\n    Tik ja tak ja tik ja tak ja tik ja tak ja tik.\n\n    Niin käy aika, niin käy aika Luojan tahdosta.\n    Pikku kellon, pikku kellon käynt' on vilkasta!\n    Pikku lintu napsaa,\n    Pesässänsä kapsaa,\n    Tik ja tak ja tik ja tak ja tik ja tak ja tik.\n\n\n5. Kissa ja hiiri.\n\nLapset pyörivät piirissä ja hiiri on keskellä. Kissa hiipii piiriin ja\nhiiri hiipii ulos. Kun hiiri on saatu kiinni, rupea hän kissaksi ja joku\ntoinen hiireksi.\n\n[Nuotti]\n\n    Nyt mir - ri var - pa - hil - la Jo tu - lee il - ta-\n\n[Nuotti]\n\n    sil - la. Hän par-haan hii-ren ha - lu - aa. Oi,\n\n[Nuotti]\n\n    hii-ri pie-ni, pii-loon saa.\n\n\n6. Myllärin laulu.\n\nLapset laulavat piirissä. Laulaessaan jäljittelevät he käsillään\nseuraavia töitä: miten säkkiä kannetaan myllyyn ja heitetään siellä pois\nselästä; miten mylly pyörii ja kivet kierivät ympäri; miten taikinata\nalustetaan, leipää leivotaan ja puuroa hämmennetään. Viimeisen värssyn\najalla kannetaan säkki myllystä ja lopuksi juoksevat kaikki parittain\ntakaisin myllyyn tuomaan jauhoja köyhille lapsille.\n\n[Nuotti]\n\n    Kas myl - ly se jau-haa ja pyö - ri - en käy, Klip,\n\n[Nuotti]\n\n    klap! Ja myl-lä - ri jau-hois-na myl-lys - sä käy, Klip,\n\n[Nuotti]\n\n    klap! Tuoll' sei - so - vi köy - hi - ä lap - si - a\n\n[Nuotti]\n\n    kaks', Ei säk-ki-ä heill' o - le jau-het-ta-\n\n[Nuotti]\n\n    vaks'. Klip, klap, klip, klap, klip, klap.\n\n    Ja ratas se pyörii ja kivet ne jyrrää,\n    Klip, klap!\n    Ja jauhot ne myllyssä ympäri hyrrää,\n    Klip, klap!\n    Pian taikina valmis on, leipäkin jo,\n    Ja puuro on padassa, hätää ei oo,\n    Klip, klap, klip, klap, klip, klap.\n\n    Sä mylläri rakkahin, jyviä suo,\n    Klip, klap!\n    Nyt köyhille lapsille tänne tuo,\n    Klip, klap!\n    Se määrä, min hiiret söi menneenä yönä,\n    Niin \"mylläri-leikki\" se meillä on työnä.\n    Klip, klap, klip, klap, klip, klap!\n\n\n\n\nPUKIN LAULU.\n\n\n[Nuotti]\n\n    Ol' Puk-ki ro-tu--a Es - pa-ni - jan. Vau-\n\n[Nuotti]\n\n    vau, vau-vau, vau-vau - e - di - vau, Niin mus-ta ja\n\n[Nuotti]\n\n    hi - e - no kar - val - ta-han, Vau-vau, vau-vau - e - di-\n\n[Nuotti]\n\n    vau. Vau - vau, vau - vau, vau - vau! Vau-\n\n[Nuotti]\n\n    vau-e - di vau-e - di - - vau-e - di-vau-e - di - - vau!\n\n    2. Hän kahdelta asteli ravintolaan,\n    Vauvau j. n. e.\n    Oli minuutilleen aina paikallaan,\n    Vauvauedi j. n. e.\n\n    3. Jos isäntä asian unohtaa,\n    Vauvau j. n. e.\n    Niin Pukki kalossit esille saa,\n    Vauvauedi j. n. e.\n\n    4. Kuus' lautasta lihaa hän syö tosiaan,\n    Mutt' seitsemäs ei ole paikallaan!\n\n    5. Hän kyökissä kauhua aikaan saa,\n    Kun syö, mitä löytää ja haluaa.\n\n    6. Jos kesteissä herkut paikalt' on pois,\n    Niin Pukkia siit' ehkä syyttää vois.\n\n    7. On taistelu Pukille mieluisaa,\n    Hänet kissa silmäpuoleksi saa.\n\n    8. Hän oiva on vahtina kartanon\n    Ja rosvojen kauhuna verraton.\n\n    9. Hän haukkuvi äänensä sorruksiin\n    Ja seuraavi herraansa kuoloonkin.\n\n    10. Ja kerran yöllä ja talvella näin\n    He matkusti kauas korpehen päin.\n\n    11. Kas, nytpäs kirku ja pauhina käy --\n    Mut reki ja herra -- oi, niit' ei näy!\n\n    12. Nyt Pukkia vastaan julmimpaa\n    Käy sutta seitsemän, raatelevaa.\n\n    13. Ja Pukki riehuu ja puree ja lyö\n    Ja verta näkevi hangella yö.\n\n    14. Mut pöllö, mi männyn latvassa haipuu,\n    Saa nähdä, kun Pukki hangelle vaipuu.\n\n    15. On reki nyt poissa vainajan luota,\n    Mutt' hanki itkevi Pukkia, tuota.\n\n\n\n\n\nLEIKKEJÄ.\n\n\n\n\nMETSÄNKUNINGAS.\n\n\nHenkilöt:\n\n Tapio, ukko; tummanruskea parta, korkea havunneulahattu,\n     kuusennaavainen turkki, kultainen vasara.\n Mielikki, nuori nainen; kultainen rannerengas ja seppeleitä,\n     siniset sukat punaset kengännauhat, kultaiset avaimet.\n Nyyrikki, poika; sininen levätti, sininen tahi punanen korkea\n     hattu, kirves.\n Tellervo, tyttö; kullankeltainen tukka, kevyt, hienohelmainen paita.\n Tuulikki, tyttö; koivunvarpuja, punainen silkkiliina.\n Metsänpiika, pieni tyttö, huilu kädessä.\n Kaksi haltijaa, joilla on hunaja-arkkunen.\n Ensimäinen, toinen ja kolmas haltija.\n Eräs metsästäjä.\n Tapion karjalaumoja.\n\nTasanko metsässä. Suuria ja pieniä lintuja ympärinsä kaikilla oksilla.\n\nMETSÄNPIIKA (yksin).\n\n    Huu -- nyt tuulee vihaisesti,\n    Metsä kolkko on ja musta,\n    Ja mä tänne salaisesti\n    Riensin kohti valaistusta.\n    Oi, kuin tääll' on koreaa,\n    Siroa ja loistavaa,\n    Oksilla on lintusia\n    Tänne alas katsovia!\n\n    Hyvää iltaa, ystävät!\n    Sallittenko että vähän\n    Levähdän, kun väsyvät\n    Jalkani? -- Jos istun tähän, --\n    Ah, mut mua ette tunne!\n    Olen palvelija vaan,\n    Metsän pieni hempukainen,\n    Metsänpiiaks' sanotaan.\n    Työtä tehdä saan ma vainen:\n    Kuivat oksat katkoella,\n    Suot ja nevat puhdistaa,\n    Vuoret vöihin sitoella,\n    Metsänpolut kaunistaa;\n    Variksille pesät tehdä,\n    Marjat syödä metsämiesten,\n    Siman karhun suuta varten.\n    Ja kun sudet lasta vainoo,\n    Olla sille tuki ainoo.\n\n    Aamuin metsän haltijalle\n    Siman kokoon mahtavalle.\n    Isäntäni käskemänä\n    Torvehen saan toitottaa,\n    Pian ovat lähempänä,\n    Joit' hän tahtoo komentaa.\n    Palvella saan emäntätä,\n    Liinat kaikki kehrätä;\n    Sukat kudon väsymättä,\n    Saunan panen lämmitä;\n    Vielä pikku linnuillekin\n    Siroittelen jyviä --\n    Vaivojani elämässä\n    Kertoa en voine tässä.\n\n    Nyt on seikka tämänlainen:\n    Tapioll' on lapsia,\n    Poikia on sata vainen,\n    Tyttöjä yks' tuhatta.\n    Kaikki ovat tyhmäpäitä,\n    Aivan vailla tietoja,\n    Mahdotoin on kestää näitä,\n    Jolleivät saa oppia,\n    Käydä oikein koulua,\n    Siellä sievistetyks' tulla. --\n    Väsyneenä lapsihin,\n    Aikoo isäntäni mennä\n    Kanssa lasten kaikkien\n    Luokse vanhan Väinämöisen,\n    Saada sieltä neuvoja,\n    Ohjehia viisaita.\n\n    Mutta metsän läpi mä\n    Riensin tänne suksillani,\n    Noiden toisten edellä,\n    Ett' ois yöksi herrallani\n    Hyvä paikka levätä.\n    Jälempänä herrani\n    Jyskehellä tulevi,\n    Hämeenkangas kai'un antaa,\n    Jonka tuuli tänne kantaa!\n\n(Kuuluu torven toitotusta.)\n\n    Sijaa tehkää Tapiolle,\n    Väellensä mainiolle,\n    Palvelijoilleen kaikille!\n\n(Tapio ja Mielikki seurueineen saapuvat.)\n\nTAPIO.\n\n    Seis! Nyt levätkäämme tässä,\n    Täss' on kaunis metsämaa.\n    Virvatulet hämärässä\n    Maata hiukan valostaa,\n    Metsänpiika meille on\n    Hankkinut tään asunnon.\n    Mielikki, sä kaunoinen,\n    Istu tälle kivellen,\n    Väsynyt sun ukkos tähän\n    Istahtavi kannon päähän.\n\n(He istuvat).\n\n    No, nyt väki astukaa\n    Tänne, mulle kertokaa\n    Kaikki tämän päivän työ!\n    Kuu jo loistaa. Meill' on yö.\n\nENSIMÄINEN HALTIJA.\n\n    Tuon kosken männyssä\n    Pesäni on.\n    Sitä hakkaamaan\n    Sai mies onneton.\n    Mut' miehen mä nappasin,\n    Kumoon kappasin,\n    Löin kirveen kivehen\n    Kiemuksi varisten.\n\nTOINEN HALTIJA.\n\n    Asun lähtenen luona\n    Mist' hirvet on juon'na.\n    Sai sinne tyttönen\n    Juomista hakien.\n    Mä huomasin kyllä\n    Kuin heikko ol' pieno;\n    Niin ämpärin täytin,\n    Sen tytölle näytin,\n    Ilo poskista hohti\n    Nyt minua kohti.\n\nKOLMAS HALTIJA.\n\n    Tuo vuori on mun.\n    Kas, isäni kun\n    On kääpiö vainen\n    Ja äit' keijukainen.\n    Mä kultia sain\n    Noin vaan hatullain.\n    Ne leskelle kannoin --\n    Näin köyhälle annoin.\n\n[Kuva: Metsän kuningas.]\n\nTELLERVO.\n\n    Mä pensahikossa\n    Näin jänösen heikon,\n    Ja verta vuoti tuon\n    Jalasta veikon.\n    Mä rientäen juoksin\n    Nyt sairahan luoksi,\n    Mä sidoin ja hoidin\n    Ja haavoja voidin.\n    Näin apua annoin,\n    Ja lopuksi vielä\n    Hänet kotiin kannoin.\n\nNYYRIKKI.\n\n    Kas, hangessa tuolla\n    Mä näin mehiläisen,\n    Mi koht' oli kuolla.\n    Mä otin tuon jäisen\n    Ja säälien kannoin,\n    Mä huulilla hengiten\n    Lämpöä annoin.\n    Se virkosi, pienoinen.\n    Sit' yhä suojaten\n    Panin sen povellen'.\n\nTUULIKKI.\n\n    Tuoll' orava oksalla\n    Iloisna rapsoi,\n    Mutt' pyssymies metsässä\n    Nuolia kapsoi.\n    Mä myrskynä saavuin\n    Ja miestä mä löin,\n    Ja särin sen nuolen.\n    Sitt' tuskin ja töin\n    Taas piilohon puikin,\n    Jo metsähän luikin.\n\nMETSÄSTÄJÄ.\n\n    Kuullos, rouva ihanainen,\n    Metsän maammo kaunokainen,\n    Kuullos tuota tyttö nurjaa,\n    Minua hän petti kurja;\n    Multa vei hän saalihini.\n    Lyö nyt häntä mielikseni,\n    Anna vitsan koivupuista\n    Pehmitellä ilkiluista,\n    Ettei toiste miestä pilkkaa! --\n    Vyölläsi sun kullat kilkkaa,\n    Avainkimppu helisevi,\n    Rikkauttas muistelevi.\n    Avaa aarre Tapiolan,\n    Anna metsäonni mulle!\n    Salli palvelijas soman\n    Soitatella iloks' sulle,\n    Soitatellen viekoittaa,\n    Metsän karjaa kuljetella\n    Ympäriltäs tähän tiehen,\n    Onneks' tämän metsämiehen.\n\nMIELIKKI.\n\n    Pyyntös täytän mielelläni!\n    Metsänpiika, pikkarainen,\n    Käske karja kaikenlainen,\n    Sudet, karhut, teiret, metsot,\n    Kyyhkyt, kotkat, ketut, osmot; --\n    Ilvekset ja jänöt kanssa\n    Olkoot vielä saaliinansa.\n\n(Metsänpiika puhaltaa koolle metsän eläimet.)\n\nMETSÄSTÄJÄ (ampuen eläimet, jotka kaatuvat hänen nuolistaan).\n\n    Metsänruhtinatar, sua\n    Ylistän, ett' autoit mua,\n    Lahjas annoit runsahasti,\n    Kaikki kaadoin mieluisasti.\n    Nyt saa riemu tupahamme,\n    Pian pannut pihisevät,\n    Pian juomat kihisevät,\n    Pienimmätkin elukkamme,\n    Kärpänen ja heinäsirkka,\n    Tänään nimeäsi virkkaa,\n    Mielikkiä muistelevat,\n    Onneksesi huutelevat!\n\nMIELIKKI.\n\n    Luuletko sä, metsämiesi,\n    Että surmaa tuopi tiesi?\n    Metsän nä'yt pettää voivat\n    Metsämiehet vallan oivat.\n    Ennenkuin sun paistis paistuu,\n    Nousee kaikki kaatamasi,\n    Metsänriista ampumasi\n    Jaloillensa; hallussani\n    Ovat jälleen ominani!\n\n(Hän antaa merkin Metsänpiialle, joka puhaltaa pilliin. Kaatuneet\neläimet heräävät eloon ja hyppelevät iloisina ympäri).\n\nMETSÄSTÄJÄ.\n\n    Oi, sä velho pettäväinen!\n\nMIELIKKI.\n\n    Oi, sä narri tyhmäpäinen!\n    Verta vuotaa karjaseni.\n    Tullos pieni palkkalainen,\n    Tuo'os juoma hunajainen,\n    Virkistä'ös aarteheni!\n\n(Metsänpiika tarjoo karjalle hunajata.)\n\nTAPIO.\n\n    Ken rohkeni illalla loistosan yön\n    Mun kanssani ilkamoida,\n    Ja tehdä tuhoa tuottavan työn,\n    Mun karjani kassaroida?\n    Mull' voimaa eikö ja mahtia myös,\n    Mi vallita voipi metsien yöss'\n    Ja hallita kankahat, kummut?\n\n(Kuuluu rakeiden rapinaa ja myrskyn pauhua).\n\nMETSÄNPIIKA (nousee, eräälle vuorelle ja puhuu seuraavaa:)\n\nHerra kuningas, kuulen rakeiden rapinaa ja myrskyn pauhua. Näen\ntummanpunaisia pilviä, joissa salamat välähtelevät -- ja jotka\navaruuksien läpi meitä lähenevät. Ne ovat tulevat vuosisadat, jotka\nsaapuvat maahan, kaataen metsät ja karkoittaen meidät pois. Herra\nkuningas, pelkään, että valtasi on ohitse!\n\nMIELIKKI.\n\nPuhalla pilliisi ja karkoita tulevaisuus pois!\n\nMETSÄNPIIKA.\n\nRuhtinatar, minä puhallan turhaan; pillini ei soi! Meillä ei ole voimaa\nkukistaa tulevaisuutta. Uusi vuosituhannes astuu esiin. Paetkaamme!\n\n(Kaikki kokoontuvat Tapion ympärille ja valmistautuvat lähtemään.)\n\nTAPIO.\n\n    Viel' honkien humina laajalla käy\n    Mun Suomeni suurilla mailla.\n    Ei kirvestä kirkasta korvessa näy,\n    Ei metsissä, kotkien mailla.\n    Toki tiedän, ett' aika se tuleva on,\n    Kun pelloksi muuttunut linnani on\n    Ja lankuiksi metsäni uljaat.\n\n    Mut Tapio, metsien haltija, voi\n    Ei peikkojen valtahan joutaa.\n    Hän, mahtava, yhäkin askaroi\n    Ja honkien sarkoja hoitaa.\n    Hän lämpöä metsistä maahamme tuo,\n    Hän kosteutta kentille runsaasti suo\n    Ja kummukot ruoholla peittää.\n\n    Nyt kentältä tältä me poistumme pois,\n    Pois kauemmas metsihin maamme,\n    Jos paha tai hyvä tääll' elämä ois,\n    Sen vihdoin kuulla me saamme.\n    Mut voima jos täällä ja valokin lie,\n    Mi Jumalan totuuden perille vie,\n    Niin seisovi Suomen maamme!\n\n(Kaikki poistuvat).\n\n\n\n\nAIKOJEN KUVASTIN.\n\n\nHenkilöt:\n\n Isoäiti (75 vuotta).\n Lotta (15 vuotta).\n\nKuvastinkuvia.\n\nHuone. On ilta ja kaksi kynttilää palaa pöydällä. Perällä varjostin.\nVarjostimen keskiosassa vaan puitteet. Ovi, piironki, keinutuoli, palli.\nIsoäiti kutoo sukkaa keinutuolissa. Lotta istuu pallilla hänen\njalkojensa juuressa.\n\nLOTTA. Ajatteles, miten merkillinen päivä, isoäiti! Sinun\nsyntymäpäiväsi! Äiti ja isä ja kaikki serkut ja kaikki palvelusväki ovat\nonnitelleet sinua, setä Fritz on pitänyt sinulle puheen, -- ja me olemme\nlaulaneet virren sinun kunniaksesi.\n\nISOÄITI. Jumalan kunniaksi. Jumala on kantanut minua käsivarsillaan läpi\nvaihtelevien aikojen ja antanut minun kokea monta surua, mutta paljo\nenempi armoa ja hyvin paljo rakkautta.\n\nLOTTA. Tänään tahdon minä olla koko päivän sinun palvelustyttösi, tänään\nja kaikkina päivinä. Saanko olla, isoäiti?\n\n[Kuva: Aikojen kuvastin.]\n\nISOÄITI. Saat, hyvä lapsi. Kaikki te kilvan koetatte minua ilahduttaa.\nMinä tarvitsen niin vähän. Minä tiedän kyllä, että te pidätte minusta.\n\nLOTTA. Isoäiti täytyy pukea, isoäidin hiukset täytyy suoria, isoäidin\ntäytyy saada istua mukavasti ja hauskasti, isoäidillä täytyy olla\nvaloisaa ja lämmintä ympärillään. Koirat eivät saa haukkua, ja ovet\neivät saa seisoa ra'ollaan, että huoneeseen tulee vetoa. Sitte sinä\ntarvitset yhden, joka lukee sinulle ääneen. Mitä sinä kaikkein\nmieluimmin haluat kuulla? Luullakseni Davidin 103:n psalmin.\n\nISOÄITI. Niin, lue se viimeiseksi tänä iltana. Lue Jumalan armosta ja\nanteeksi antavasta rakkaudesta koko elämäni ajalla ja myöhäisenä elämäni\niltana.\n\nLOTTA. Mutta onko tosiaankin totta, että sinä tänään täytät\nseitsemänkymmentä viisi vuotta?\n\nISOÄITI. On. Jumala antaa ensimäisen numeron kasvaa, mutta toinen alkaa\naina alusta. Oli kerran aika, jolloin minäkin kirjoitin, niinkuin sinä\nnyt, ikäni yhden ja viiden numerolla.\n\nLOTTA. Todellakin! Onko isoäiti tosiaankin kerran ollut viisitoista\nvuotias?\n\nISOÄITI. Miksi pidät sitä niin uskomattomana? Onko se niin mahdotointa,\nettä minun keltaiset poskeni ovat kerran olleet punaiset, minun\nryppyinen otsani sileä, minun harmaa tukkani ruskea ja minun kuihtuneet\nkäteni pehmoiset?\n\nLOTTA. Ei, mutta isoäiti on ollut vanha, niin kauan kuin minä muistan.\n\nISOÄITI. Etsi piironkini ylimmäisestä laatikosta, niin löydät\nmuistokotelon nuoruuteni ajalta.\n\nLOTTA (etsii ja löytää laatikosta muistokotelon, metaljongin). Oi,\nkatsohan! Onko tämä nuori tyttö juuri sinä, isoäiti. Miten hyvältä hän\nnäyttää! Ja kuinka hän on minun oman äitini näköinen! Minä tahtoisin\nolla hänen sijassaan!\n\nISOÄITI. Jos sinä olisit hänen sijassaan, niin olisit sinä se vanha\nmummo, jota sinä sanot isoäidiksesi. Sinä joutuisit vaihtaessasi\ntappiolle, pikku Lotta.\n\nLOTTA. Ei, isoäiti! Katsos miten veitikkamaiselta ja iloiselta hän\nnäyttää! Noin kaunis ja noin hyvä en minä ole koskaan ollut.\nVaihdammeko?\n\nISOÄITI. Niin, mitäs ei uskaltaisi viidentoista vanhana tehdä! Rakas\nlapsi, ajattele minun silmälasiani ja minun harmaita hiuksiani; ajattele\ntakanasi pitkää elämää monine koettelemuksineen ja edessäsi vuosien\nlunta ja elämän ehtohämärää! Niin, totta on, että illan jälkeen sarastaa\nuusi aamu, uusi nuoruus, joka ei koskaan kuihdu.\n\nLOTTA. Kuta kauemmin tätä sinun nuoruudessasi otettua kuvaa katselen,\nsitä paremmin tunnen sinut. Jotain nuorta ja lämmintä loistaa vuosien\nlumen alta, kuten sinä sanot. Varmaankin senvuoksi, että sinä olet niin\nylen hyvä. Kas, nyt nauraa kuvasi muistikotelossa! Sinulla oli varmaan\nhyvin hauska, kun olit nuori.\n\nISOÄITI. Oli kyllä; lyhyessä hameessa ollessamme hyppää koko maailma\nharakkaa edessämme. Pitkässä hameessa kompastuu helpommin.\n\nLOTTA. Onko sinulla ollut harmia? Unohda ne, isoäiti! Muista ainoastaan\nse iloinen ja ihana seikka, että olet ollut noin suloinen tyttö! Siis,\nvaihtakaamme! Sinä olet olevinasi minä, ja minä olen olevinani sinä!\n\nISOÄITI. No niin, etsi samasta laatikosta, josta löysit minun\nvalokuvani! Vasemmasta kulmasta löydät rasian ja rasiasta mustan\nkuvastimen, jonka kerran sain eräältä köyhältä eukolta. Kun olin sinun\nikäisesi, menin eräänä päivänä metsään marjoja poimimaan ja näin siellä\nmummon, joka oli taittanut jalkansa, makaavan avutoinna yhdessä\nmuurahaispesässä. Minä kannoin hänet kotiin ja hoidin häntä, kunnes hän\nparani. Kiitollisuudesta antoi hän minulle kallehimman aarteensa,\ntaikakuvastimen, jonka keijukaisten ruhtinatar oli hukannut\naamuterheneen. Pidä varovasti kuvastinta, lapsi, sillä sellaista on\nainoastaan yksi koko maailmassa! Siinä näkee entiset, nykyiset ja\ntulevaiset, aivan kuin ne eläisivät edessämme. Olen kätkenyt sen\nkaikilta, mutta sinä saat sen nähdä, voidaksesi käsittää, mitä merkitsee\nvaihtaa vuosia isoäidin kanssa.\n\nLOTTA (etsien piirongissa). Kuvastin? Täällä on rasia, jossa on\nsormuksia ja helmiä... täällä on kilpikonnan-kuoresta tehty kampa, joka\non kullalla koristettu... kuinka sinä olet rikas, isoäiti!... Ja täällä\non muistikotelo, jossa on isoisän valokuva. Oi, niin hieno\nherrasmies!... Ei, mutta katsos! Täällä on kirjesalkku, jossa on\nkirjeitä ja painetuita kukkia! Mutta missä on peili?\n\nISOÄITI. Peili on eräässä norsunluu-rasiassa.\n\nLOTTA. Tässä on rasia. Miten kauniisti se on tehty! Kannessaan enkeli,\njoka käy pyörivän pallon päällä.\n\nISOÄITI. Aika ja onni käyvät pyörivällä pallolla.\n\nLOTTA. Isoäiti, minä pelkään! Minä en uskalla avata aikojen kuvastinta.\n\nISOÄITI. Niin, anna sen olla koskemattomana piilossansa. Meille voi olla\nhyödyllistä nähdä menneitä aikoja, mutta ei tulevia!\n\nLOTTA (epäillen). Mutta nähdä samalla kertaa sekä menneitä että\ntulevia! Nähdä kaikki, mikä on ollut, ja kaikki, mikä on tuleva!\nIsoäiti, avaa sinä kuvastin ja minä katson sinun olkasi ylitse.\n\nISOÄITI (ottaa rasiasta esille pienen kuvastimen). No, mitä sinä\ntahdot nähdä?\n\nLOTTA (katsoen hänen olkansa ylitse). Rohkenenko? Saanko? Tahtoisin\nnähdä sinut, isoäiti, viisitoistavuotisena.\n\nISOÄITI. Kuihtunut vanhus, muutu jälleen nuoreksi! Näyttäydy\njälkimaailmalle!\n\nKUVA N:O 1. (Nuori tyttö, 1830-aikaisessa puvussa ja pitkät palmikot\nniskassa, tulee näkyviin varjostimen keskelle).\n\nLOTTA. Aivan kuin valokuva! Miten suloinen hän on! Saanko puhua hänelle?\n\nISOÄITI. Katsoa ja puhella saat, mutta et saa koskea häntä, sillä\nsilloin haihtuu hän ilmaan.\n\nLOTTA (hämillään). Mikä on neidin nimi?\n\nKUVA (niiaten). Nimeni on Beata Sophia Randers.\n\nLOTTA (kuiskaten). Se olet sinä, isoäiti. (Ääneen kuvalle). Tunteeko\nneiti tätä vanhaa rouvaa tässä keinutuolissa?\n\nKUVA. En, en ole koskaan ennen häntä nähnyt.\n\nLOTTA (kuiskaten). Isoäiti, hän ei tunne sinua!\n\nISOÄITI. Miten voisi viisitoistavuotisena tuntea itseään\nseitsemänkymmenen viiden vuoden vanhana?\n\nLOTTA (kuvalle). Minunkin isoäitini nimi oli Beata Sophia Randers,\nennenkuin hän meni naimisiin. Onko neiti nähnyt kapteeni Silfversparrea?\n\nKUVA. Olen kyllä, hän on kadetti Haminassa. Minä tanssin hänen kanssansa\neilen, syntymäpäivänäni. Sotilasvaatetus pukee häntä, hän tanssii\nvalssia niin hyvin, että pää voipi aivan mennä pyörälle. Muutoin\nnimitämme me tytöt häntä aina variksenpelättimeksi, sillä hän ei osannut\nkerran ampua varista.\n\nISOÄITI. Niin ne tytöt! Me ilveilimme siihen aikaan joskus\nSilfversparren kanssa.\n\nLOTTA. Tietääkö neiti, että kadetti Silfversparresta tuli sitte minulle\nisoisä?\n\nKUVA. Älkää tehkö hänestä pilaa!\n\nLOTTA. Hän meni naimisiin minun isoäitini kanssa, ja neiti itse on minun\nisoäitini.\n\nKUVA. Oi, miten hauskaa! Nöyrin palvelijasi; kunnioitukseni\nisoäidillesi... Sano mulle, etkö sinä ole minun koulutoverejani\nvapaaherratar Rosenin kasvatuslaitoksesta? Suo anteeksi, etten sua heti\ntuntenut. Meitähän on niin monta.\n\nLOTTA (vilkkaasti). En ole koskaan kuullut puhuttavan Rosenin\nkasvatuslaitoksesta. Mutta me olemme varmaankin tanssineet ja leikkineet\nyhdessä. Mehän olemme saman ikäiset, mehän sinuttelemme toisiamme. Onko\nsinusta hauskaa ajaa polkupyörällä?\n\nKUVA. Kuinka? Polku...\n\nLOTTA. Polkupyörällä. Minä osaan jo ajaa ja sinäkin saat pian oppia.\nSinun täytyy usein käydä meidän luonamme. Asutko sinä lähellä\nrautatietä?\n\nKUVA. Rautatietä? Mitä rautatietä?\n\nLOTTA. Oikeata rautatietä tietysti. Onko teillä telefoonia, että voimme\njoskus keskustella keskenämme? Sähkösanomien lähettäminen tulee liian\nkalliiksi.\n\nKUVA. Tele...? Sähkö...? Parlez vous français, mademoiselle?\n\nLOTTA (kuiskaten). Isoäitiähän puhuu ranskan kieltä!\n\nISOÄITI. Se olikin ainoa, mitä opimme vapaaherratar Rosenin\nkasvatuslaitoksessa.\n\nLOTTA (ääneen). Miksikä sinä kysyt minulta, osaanko puhua ranskaa?\n\nKUVA. Sinä käytät niin paljo vieraita sanoja. Minä tulen sinun luonasi\nkäymään. Missä sinä asut?\n\nLOTTA. Missä minä asun? Täällä kotona tietysti.\n\nKUVA. Näytä minulle merkkausliinasi. Minun on seinällä puitteissa ja\nlasin takana.\n\nLOTTA. Merkkausliina, mitä se on?\n\nKUVA. Se on tietysti merkkausliina! Mutta suo anteeksi, äiti odottaa,\nmeidän täytyy ruveta leipomaan joululeipää ja kastamaan kynttilöitä.\n\nISOÄITI. Niin, sitä me saimme oppia kotona.\n\nLOTTA. Mutta sitä minä en osaa! Mutta sinä olet niin kiltti ja iloinen,\nettä minun täytyy saada tanssia sinun kanssasi seitsemän kertaa\nympäri... (Juoksee kuvan luo, koskettaa siihen ja kuva katoaa). Beata,\nminne jouduit?... Hän katosi, isoäiti!\n\nISOÄITI. Minähän sanoin sen jo sinulle! Luuletko sinä, että minulla\nviidentoistavuotiaana oli aavistustakaan polkupyörästä, rautatiestä,\nsananlennättimestä ja telefoonista? Minä tiesin niistä yhtä vähän, kuin\nsinä tiedät merkkausliinoista tahi kynttiläin kastamisesta. Mutta\nsinähän halusit vaihtaa vuosia minun kanssani. Tahdotko nyt nähdä itsesi\nminun ikäisenäni?\n\nLOTTA (hämmästyen). En, isoäiti, en uskalla. Minähän saisin nähdä\nitseni katoavan!\n\nISOÄITI. Ole tyytyväinen, pikku Lotta, iloisine viisinetoista vuosinesi.\nKenties voin näyttää sinulle toisen pienen tytön, joka kuuluu\nsinullekin. Tule vielä kerran tänne ja katso olkani ylitse, niin saat\nnähdä tyttäresi-tyttären saman ikäisenä kuin itse nyt olet.\n\nLOTTA. Tyttäreni-tyttären! Saanko minä tyttärentyttären?\n\nISOÄITI. Saat kyllä tyttären-tyttären, joka tulee vuorostaan nimittämään\nsinua isoäidiksi.\n\nLOTTA. Oi, isoäiti tekee minusta pilkkaa!\n\nISOÄITI. Kaikki on mahdollista. Lotan tyttärentytär, astu esiin!\n\n(Lotta menee entiselle paikalleen keinutuolin taakse. Kuva n:o 2, nuori\ntyttö tulee esiin varjostimen takaa, hän on puettu omituiseen\ntulevaisuuden pukuun, punainen nauha vyöllä, silmälasit nenällä, lyhyt\npiippu suussa; hänellä on lyhyeksi leikattu tukka ja tohtorinhattu\npäässä; lukee erästä kirjaa. Äänettömyys).\n\nISOÄITI. No, etkös kysy mitään?\n\nLOTTA (kuiskaten). Hän näyttää kopealta. Hän on kuusta pudonnut.\n(Ääneen).  Mikä sinun on nimesi?\n\nKUVA (katsoo ylös kirjasta). Mitä tarkoitatte?\n\nLOTTA. Minä kysyn sinun nimeäsi?\n\n(Kuva kääntää hänelle selkänsä).\n\nLOTTA. Vai niin, anteeksi! Mikä on tohtorittaren nimi, jos rohkenen\nkysyä?\n\nKUVA (kääntyy takaisin). Magneta Hypothenusa Problem,\nsosiaalidemokratiian tohtori, palvelijanne.\n\nLOTTA. Rohkenenko kysyä, mikä tuo kirja on, jota tohtori Magneta\nHypothenusa Problem noin ahkerasti tutkii?\n\nKUVA. Se on \"20:nen vuosisadan edistys\", jonka on kirjoittanut sama\nkirjailija, joka myös on kirjoittanut \"19:sta vuosisadan raakuus\".\n\nLOTTA. Hyvin hauskaa tohtorittaren esi-isille. Suorittaako tohtoritar\npian ylioppilastutkinnon?\n\n(Kuva kääntää hänelle jälleen selkänsä).\n\nLOTTA. Anteeksi! Minun aikanani käytiin vielä tohtorin ijällä koulua.\n\nKUVA (kääntyy jälleen). Meidän aikanamme käy koulu sähköllä\nkuusikymmentä kilometriä tunnissa.\n\nLOTTA. Vai niin. Opetetaanko koulussa myöskin tupakoimaan?\n\nKUVA. Kaikki sivistyneet tytöt polttavat nykyään apelsiinin siemeniä.\n\nLOTTA. Vai niin. No, mitä muuta koulussa saa oppia? Osaako tohtori\nhypätä harakkaa?\n\nKUVA. Olkaa hyvä ja lausukaa ajatuksenne tieteellisemmin!\n\nLOTTA. Tahdon koettaa. Osaako Magneta olla nuori, iloinen, vallaton?\nOsaako Hypothenusa tanssia? Ymmärtääkö tohtoritar Problem tehdä\nkepposia? Osaako hän nauraa ja itkeä, kuten viisitoista vuotiaana\nnauretaan ja itketään?\n\nKUVA (ylpeästi). Minä osaan kaikkea, paitsi vastata sopimattomiin\nkysymyksiin.\n\nLOTTA (suuttuneena). Mitä nyt, neiti Luonnonvoima? Tokko hän tietää,\nettä olen hänen isoäitinsä?\n\nKUVA. Harakan isoäiti sinä olet etkä minun... antediluvian!\n\nLOTTA (kuiskaten). Mitä se merkitsee isoäiti? Antediluvian?\n\nISOÄITI. Se on olento, joka on syntynyt ennen vedenpaisumusta.\n\nLOTTA. Vai niin. Tietääkö Hypothenusa, että ennen vedenpaisumusta\nantoivat isoäidit epäkohteliaille lapsenlapsilleen vitsaa?\n\n(Juoksee esiin ja tarttuu kuvan silkkivyöhön. Kuva katoaa).\n\nLOTTA (silkkinauha kädessä). Sanoa isoäitiään antediluviaaniksi! Minun\näitini on antanut minulle vitsaa vähemmästäkin... Mutta minne joutui\nHypothenusa?\n\nISOÄITI. Kysele kuvastinkuvaa! Kas, sinä sait silkkinauhan käteesi! Ajan\npunainen kummitus on ainoa, joka on jälellä tulevaisuuden aaveesta.\n\nLOTTA. Minäkö olisin tuollaisen krokotiilin isoäiti! Ei, mummo, minä en\nmene koskaan naimisiin!\n\nISOÄITI. Ei koskaan... viidentoista vanhana.\n\nLOTTA (tarkastaa silkkinauhaa). Mitä tämä merkitsee? Kaikki muu on\nharhanäköä, mutta tämä nauha on todellinen punainen silkkinauha, jonka\nolen nähnyt jossain tätä ennen. Olisivatko Constance ja Louise\npukeutuneet kujeillakseen kanssani? Mutta serkkuni eivät ole ilmaa,\nniistä voi pitää kiinni. Poltanko tämän silkkinauhan? En polta! (Sitoo\nnauhan vyötäisilleen). Onhan uusin kuosi pukea itsensä sillä tavoin\nkuin viisikymmentä vuotta tämän jälkeen pukeudutaan. Mutta anna minulle\nkuvastin, isoäiti, nyt tahdon ottaa korkeimman arvosanan historiassa.\nMitä minä välitän tulevista vuosisadoista? Pitäkööt huolen itsestään!\nMinä tahdon nähdä Semiramin riippuvat puutarhat, Cæsarin tulon Roomaan\nja Columbuksen, kun hän löysi Amerikan. Minä annan sinun äidinäitisi\ntulla esiin ja niiata sinulle. Minä annan isän-isäni isän juosta\n\"niijamaijaa\" ja vetää perässään koko lauman esi-isiänsä aina Aatamiin\nasti. Anna minulle kuvastin, isoäiti, minä tahdon nähdä Eevan\nparadiisissa!\n\nISOÄITI. Hiljaa, hiljaa, pidä varovasti kuvastinta! Velhon kapineihin ei\nole luottamista! Paradiisissa oli käärme.\n\nLOTTA (ottaa peilin ja vilkuttaa riemuiten sitä). Minä tahdon poimia\nkirsikan elämän puusta ja omenan tiedon puusta. Minä tulen jakamaan sen\nsinun ja äidin ja isän ja kaikkien ihmisten kanssa. Isoäiti Eva, astu\nesiin ja salli minun nähdä paradiisi!\n\nKUVA N:O 3. (Pitkä, valkoinen kummitus, jonka ympärille on kääriytynyt\nsuuri käärme, astuu esiin varjostimesta).\n\nISOÄITI. Varo itseäsi lapsi!\n\nLOTTA. Hui... käärme! Se matelee tänne päin! Isoäiti, puolusta minua!\n\n(Hän pakenee, kompastuu ja putoaa. Kuva katoaa).\n\nISOÄITI. Hyvästi Semiramis, Cæsar, Columbus, Eeva ja paradiisi! Lapsi,\nlapsi, sinä olet lyönyt maailmanhistorian kappaleiksi!\n\nLOTTA (nousee hämmästyneenä). Onko käärme poissa? Hui, kuinka se\npeljästytti minut! Mutta... minä luulen, että kuvastin on mennyt rikki!\n(Kokoaa palaset). Eikö sitä voi liimata, isoäiti? On olemassa\neräänlaista kittiä, jolla on nimenä \"Älä itke\".\n\nISOÄITI. Ei varjoja voi liittää yhteen! Ei mikään kitti voi tehdä\nmenneitä aikoja jälleen ehyiksi! Ne ovat olleet ja menneet ikipäiviksi.\n\nLOTTA (nyyhkyttäen pallilla ja nojaten isoäidin polveen). Minä olen\nlyönyt maailmanhistorian kuoliaaksi... Minä olen surmannut\ntulevaisuuden... ja sen olen tehnyt oman isoäitini syntymäpäivänä!\n\nISOÄITI. Älä sure, lapseni. Sinä olet särkenyt muiston hauraan lasin;\ntee itsellesi uusi kuvastin tulevaisuuden toivoa varten. Paranna\nsärkyneitä ihmissydämiä! Monet tahtovat tietää tulevaisia asioita ja\nvapisevat kuitenkin niiden outoa kaukaisuutta. Anna niille parempi\nkuvastin, joka ei koskaan putoa kappaleiksi. Anna heille Jumalan\nkaitselmus, joka tekee meidät ymmärtäväisiksi menneiden aikain suhteen\nja levollisiksi tulevaisuuteen nähden!... Tahdotko vieläkin vaihettaa\nvuosia kanssani?\n\nLOTTA (katsoo kysyvästi isoäitiin). Tahtooko isoäiti vaihettaa minun\nkanssani?\n\nISOÄITI. En, lapseni. Uusi aika tarvitsee uusia voimia ja jokaisella\najalla on rajansa. Onnelliset me, jos olemme voineet täyttää aikamme\ntarkoituksen! Elä parhaimman hyväksi ajallasi, kuten minä olen ajallani\nelänyt!\n\nLOTTA. Kuinka sinä olet hyvä, isoäiti!\n\n(Esirippu laskee).\n\n\n\n\nPERDITA\n\neli\n\nKADOTETTU KEVÄT.\n\n\nHenkilöt:\n\n Maija, koulutyttö, nimitetään Perdita.\n Svante April, poikaveitikka, äänetöin henkilö.\n Kaiku, poika, jolla on torvi.\n Prinssi Florio, metsänkuningas, valepuvussa.\n Perhonen, poika.\n Korennoinen, tyttö.\n Kaksi sinivuokkoa, äänettömiä tyttöjä.\n Käki, poika.\n Koululapset poikia ja tyttöjä.\n\nNäyttämönä on metsä. Molemmat sinivuokot nojautuvat nukkuen\npuun runkoa vastaan.\n\n\n(Svante April juoksee tanssien sisään kukkaiskori kädessä, pysähtyy,\nkatsoo taaksensa ja ilkamoipi jollekulle).\n\nMAIJA (sivulta). Svante! Minun korini! Minun kukkaiseni!\n\nSVANTE (vilkuttaa ilkamoiden korilla).\n\n(Maija tulee esiin. Hän on kömpelö ja hengästynyt. Hänellä on\ntalvipuku: turkki, puuhkio, hilkka, saali, villalapaset ja\npäällyskengät. Svante näyttää pitkää nenää).\n\nMAIJA. Mutta pysähdy nyt, Svante! Anna minulle takaisin kukkani!\n(Svante heittää lentosuukkojen, pakenee ja katoaa). Hän pakenee, häntä\nei enää näy! Oi, sitä poika veitikkaa! (Koroittaa äänensä). Svante-e!\n\nKAIKUÄÄNET (joka puolelta). Svante-e!\n\nMAIJA (istahtaa huohottaen mättäälle). Se vielä puuttui! Koko metsä\npilkkaa minua. Eikä yksikään armelias kuusenkarahka pidä kiinni varasta,\nminun omaa veljeäni Svante Aprillia, joka on varastanut kaikki minun\nkukkani! (Pyyhkii silmiänsä). Ei,... kukaan ei saa nähdä minun\nitkevän! (Nousee ylös reippaana ja iloisena). Hyvää huomenta, metsä!\nTunnetteko minua, herra Hongikko. Kenties rouva Kuusela muistaa minut\nmenneestä vuodesta? Enkös minä sinutellut neiti Lehmusta, Vaahteraa,\nPihlajaista ja Tuomista? Vuodet kuluvat, pikku tytöille tulevat entiset\npuvut liian ahtaiksi... Vai niin. Herrasväki näyttää niin oudolta,\nherrasväellä ei ole kunnia? Minun täytyy kai sitte esitellä vähäinen\nolentoni (niiaa). Minä olen Maija, kukkaistyttö, jonka koko Eurooppa,\npohjois-Aasia ja pohjois-Amerikka tuntee. Mutta tänä vuonna on nimeni\nPerdita, kadotettu Toukokuu. Ajatelkaas, eilen, viimeinen päivä\nHuhtikuuta, oli auringonpaiste; tänään, ensimäinen päivä. Toukokuuta, on\ntalvi ja lunta! Oi, miten minua paleli, kun avasin silmäni tänä aamuna!\nKaikki koululapset etsivät minua, mutta eivät löytäneet mistään. Minä\nolin kömpinyt valkoisen peittoni alle. Arvatkaas, tuliko kodissa surua\nja valitusta! Lastenhan piti tänään saada iloisin vapaapäivänsä, ja\nmissä on nyt heidän iloinen Toukokuun ensimäinen päivänsä? Perdita!\nPerdita!\n\nKAIKU (näkymätöinnä). Perdita! Perdita!\n\nMAIJA. Tuossa sen kuulette! Mutta ei ole kylliksi yhdessä äänessä.\nKaikki vuoret, kummut ja laaksot, kaikki odottavat lehtisilmut, kaikki\npaleltuneet laululinnut, kaikki hyttyset, joiden tuli tanssia franseesia\ntänään, etsivät ja surevat minua. Sano niille vaan yksi sana, niin saat\nsata vastausta. Sano niille: (koroittaa äänensä) Perdita!\n\n(Sadat näkymättömät kaikuäänet kertovat kaikilta sivuilta: Perdita!\nPerdita!)\n\nMAIJA. No niin, hiljaa, olkoon siinä nyt kylliksi! (Kaikuäänet\nvaikenevat). Huomaatko nyt, metsä, että luonto kuulee meitä ja vastaa\nmeille. Kaikki odottaa, kaipaa ja toivoo meidän kanssamme... Kun minä\nnousin ylös ja hain kukkiani, oli veljeni Svante ottanut ne. Oi, sitä\npetturia! Minä juoksin hänen jälestään saadakseni hänet kiinni,\nmutta... huu, miten kylmä ulkona oli! Minun tätini, täti Almannakka,\njuoksi minun jälestäni. (Matkii mummoa, jolla on ääni sorruksissa).\nLapsi, lapsi, mitä sinä ajattelet! Menet ulos ohuessa hameessasi ja\nsaat \"lentsun!\" (Yskii). Pue itsesi kunnollisesti, tyttö, kas tässä! Ja\nsitte hän puki ylleni kaikki, mitä vaatehuoneesta löytyi, vaatteita,\njotka oli jo pantu kesäksi koita pakoon. Niin, minä olen kaunis, minä!\nMinun tulee olla olevinani kukkaistyttö ja olen aivan kuin talvipöpö.\n\nKAIKU (näkymätöinnä).  Talvipöpö!\n\nMAIJA. Oh! Ole hiljaa! Sitä ei tarvitse minulle uudelleen sanoa!\n(Kovemmin). Svante-e!\n\nKAIKU (näkymätöinnä). Svante-e!\n\nMAIJA (suuttuneesti). Pidä suusi kiinni, narri!\n\nKAIKU (kuten ennen). Pidä suusi kiinni, narri!\n\nMAIJA. Ei, tuon kanssa ei toki kannata riidellä. Oi, kuinka minun on\nkylmä ja kuinka väsynyt minä olen! Kas, tuossa on kaksi paleltunutta\nsinivuokkoa. Minä istun' niiden viereen. (Istuu). Anteeksi, rouva\nKuusela, että istun rouvan hameenliepeelle! (Huokaa). Miten valo on\nihanaa, kun se samalla on lämmintä! Miten kevät on iloinen, kun se\ntodellakin on kevät!... Mutta kuka tulee tuolla? Lumiukko!\n\n(Valkoiseen lakanaan puettu lumiukko, jolla on naamio kasvojen edessä\nja pitkä, valkoinen parta, astuu esiin nojaten kahteen kainalosauvaan).\n\nMAIJA. Miten vanhalta ja huonolta hän näyttää! Mistä sinä tulet, köyhä\nvanhus?\n\nLUMIUKKO. Alpeilta.\n\nMAIJA. Sinä tarkoitat kai Lapista. Minulla ei ole penniäkään sinulle\nantaa, mutta jos olet väsynyt, niin lepää tässä pehmeillä kuusenoksilla!\n\nLUMIUKKO. Kiitos. Tahdon nukkua itseni lämpöiseksi. (Hän istahtaa ja\nnukkuu havunoksille).\n\nMAIJA. Mitä? Nukkuuko hän jo? Ja minä olen melkein yhtä väsynyt kuin\nhänkin. Jos minä pitäisin itseäni valveilla lukemalla koululäksyäni?...\nJangtsekiang eli Sininen joki... Hoangho eli Keltainen joki\n(haukottelee)... Tschinkiang, Sutscheu, Schanghai... Koskahan mahtanee\nprinssi Florio saapua tänne kylmään pohjolaan. Hän ei kiirehdi. Koko\nhänen seurueensa tulee kantamaan hänet riemukulussa... ja aikaa\ntarvitaan, ennenkuin kaikki ovat pukeutuneet hovipukuihin. Me toiset\n(haukottelee) saamme odottaa... Jospa hiukan nukahtaisin. Hyvää yötä,\nauringon säde! (Nukkuu).\n\n(Perhonen ja korennoinen lentävät näyttämölle).\n\nPERHONEN. Täällä on kevääntyttönen kulkenut ennen meitä. Minä näen hänen\njälkensä lumessa. Korennoinen, minulla on kylmä ja nälkä; anna minulle\nyksi ainoa kirsikankukka!\n\nKORENNOINEN. Perhonen, minulla on yhtä kylmä kuin sinullakin, ja vielä\nankara jano. Anna minulle sininen järvi kauniine aaltoineen!\n\nPERHONEN. Jos olisin varpunen, söisin sinut heti.\n\nKORENNOINEN. Jos sinä olisit kastehelmi, joisin minä sinut heti.\n\nPERHONEN. Kuuleppas, korennoinen! Minun mielestäni meistä kahdesta voisi\ntulla pari. Eilen, auringon loistaessa, kömmimme molemmat ulos\nkoteroistamme. Tänään, kun aurinko ei loista, voimme kuolla yhdessä. Me\nolemme eläneet yhden päivän ja yhden yön hyvinä ystävinä. Olemme eläneet\nkylliksi.\n\nKORENNOINEN. Yhden päivän valossa ja yhden yön varjossa. Sinä olet\noikeassa, kuolkaamme tänä yönä toistemme vierelle lumeen ja kiittäkäämme\nJumalaa.\n\n(He istuvat maahan ja nukahtavat. Lumi[1] lankeaa valkoisena heidän ja\nMaijan, lumiukon ja sinivuokkojen yli. Kaiku tulee esiin).\n\n[1] Lumi on valkoista, pieniksi paloiksi leikattua paperia.\n\nKAIKU. Lapsi raukat! Jumala katsoi niihin lämpimänä aurinkona, ja ne\nheräsivät eloon. Jumala käänsi pois kasvonsa, ja ne katosivat. Heidän\nelämänsä oli yksi päivä ja yksi yö. Mutta Jumala on armelias, hän\nherättää jälleen eloon kaikki, jotka nöyryydessä kärsivät ja kuolevat\nmaan päällä. Minä panen ensimäisen viheriän pajunoksan perhosen ja\nkorennoisen haudalle. (Hän panee viheriän oksan niiden päälle).\nSanotaan, että olen ilkeä ja kielevä. Mutta sellainen olen siitä syystä,\nkuin kaikki pilkkaavat minua. Minä osaan kyllä olla hyväkin. Sanokaa\nvaan minulle ystävällisiä ja kauniita sanoja, niin minä kyllä vastaan,\nsamoin kuin minua puhutellaan. (Kuuntelee). Mikä myrskytuulen pauhina!\nZefyyri lakaisee metsää. Hän on prinssi Florion kamaripalvelija; hän\nodottaa herraansa ja siivoaa hänen viheriäistä linnaansa. Florio on\nkiltti poika, mutta vähän turhamielinen, kuten kaikki nuoret prinssit.\nHän tahtoo saapua tänne kuninkaallisesti. Senvuoksi saamme me toiset\nodottaa ja väristä. (Kuuntelee jälleen). Mutta kuka visertää tuolla\nylhäällä pilvissä? (Kuuluu leivosen viserrys). Olisiko se leivonen?\nMahdotointa! Hän paleltuisi kuoliaaksi. (Uusi viserrys). Mutta se on\nkuitenkin hän! Minä lyön vetoa kaikista maailman juoruista, että nyt ei\nprinssi Florio enää voi olla kaukana. Se vaan vielä puuttuisi, että\nkäkikin... (Käki kukkuu). Ei, mutta kuulkaa, tuossa se nyt tosiaankin\non! (Käki, siivellinen, harmaisiin puettu poika, astuu esiin).\n\nKÄKI. Hyvää huomenta, kaiku! Miksi et vastaa kukkumiseeni?\n\nKAIKU. Ei, kuules nyt, pikku käkönen, sinä olet varmaankin erehtynyt.\nMinä en näe sinistä taivasta, tuisku on asettunut, mutta sade räiskyy\nvielä vasten kasvojani. Rouva Kuusela, olkaa hyvä ja lainatkaa minulle\nsateensuoja!\n\nKÄKI. Prinssi Florio, metsän nuori kuningas, tervehtii uskollisia\npuitansa, ruohojansa, kukkiansa ja lintujansa. Hän palajaa Alpeilta\npohjoiseen valtakuntaansa ja kysyy, onko hän tervetullut?\n\nKAIKUÄÄNET (ympäriinsä).  Tervetullut!\n\nKÄKI. Pois kaikki talviset pilvet, jäät, lumet, pimeys ja usvat! Sininen\ntaivas, viheriä maa, vapaa meri! Kaikki purot lirisemään! Kaikki metsät\nviheriöimään! Kaikki kedot kukkimaan! Kaikki lapset piiriin tanssimaan!\n\nKAIKU. Ja tuollaista sinä kehtaat uskotella meille, juuri kun kaikki\n(yskii ja niistää nenäänsä) olemme menehtyä yskään ja nuhaan. Missä\nhänen prinssinsä sitte on? Enpäs minä häntä näe! Ääneni on sorruksissa;\nkadotan kokonaan kauniin ääneni, enkä voi enää virkaani hoitaa.\n\n(Käki kukkuu kolme kertaa vähäisten väliaikojen jälkeen. Ensimäisen\nkukunnan aikana nousee lumiukko ylös. Toisen kukunnan aikana pudottaa\nhän päältänsä pois valkoisen lakanan, parran ja naamion. Kolmannen\naikana seisoo hän näyttämön keskellä; hän on nuori, kukkaisiin puettu\nprinssi).\n\nFLORIO. Tässä olen, metsä! Tässä olen, taivas! Tässä olen, meri! Kaikki\nsuuri tulee hiljaisuudessa. Aamu kirkastuu yöstä. Kevään vihanta kohoaa\ntalven lumesta. Kaikki, mikä kärsii, hengittäköön terveyttä. Kaikki,\nmikä on kuollut, herätköön uuteen eloon!\n\n(Näitä sanoja lausuttaessa nousevat Maija, molemmat sinivuokot,\nperhonen ja korennoinen ylös).\n\nPERHONEN. Kummallista! Uneksuin, että olin paleltunut kuoliaaksi.\n\nFLORIO. Ei, saat elää onnellisena lyhyen perhoiselämäsi. Saat kokonaisen\nviikon vielä lentää kukasta kukkaan ja kiittää Jumalaa.\n\nKOBENNOINEN. Uneksuin sinisestä järvestä, jota en koskaan saisi nähdä.\n\nFLORIO. Sinä saat liidellä kimeltävässä auringon valossa sinisten\naaltojen yli, ja kun kuolet, tulee Unda Marina pitämään sinua, niinkuin\ntimanttikoristetta, liehuvissa suortuvissaan.\n\nMAIJA. Florio, Florio, missä olet viipynyt niin' kauan? Me odotimme\nsinua, kuten prinssiä, loistavassa juhlakulussa, ja sinä tulit köyhänä\nlumiukkona, unohdettuna ja tuntematoinna!\n\nFLORIO. Ken olet sinä, vanha, paleltunut mummo, jota en ole koskaan\nennen nähnyt?\n\nMAIJA. Hän kysyy, ken minä olen! Ja kuitenkin se olen minä, joka olen\ntuhannen vuotta hänen kanssaan rakentanut laivoja puroihin, maalannut\nperhoisten siivet ja kerinyt kultalankaa aamuruskon hunnussa! Kas, miten\nne ovat käärineet minut talven turkkeihin!\n\nFLORIO. Oletko se sinä, Maija! Oi, miten nuo julmat, ymmärtäväiset\nihmiset ovat rumasti pukeneet kevään iloisimman tyttösen! Tule, saa'os\njälleen vapautesi! Sinä, puuhkio (heittää pois puuhkion), saat olla\noravanpoikasien leikkitupana. Sinä, talvihilkka (hän heittää pois\nhilkan), olet sopiva variksen pesäksi. Sinä, saali (heittää pois\nsaalin), saat liehua tuulessa metsän korkeimman kuusen latvassa. Sinut,\nturkki (heittää pois turkin), lahjoitan minä joulutontulle ensi\njouluna. Oikeaan kenkään (heittää pois päällyskengät), saapi\nvästäräkki ja vasempaan kenkään saapi harakka munia munansa tänä kesänä.\n\nMAIJA (seisoen kukkaisilla koristetussa kevätpuvussa). Minulla on\nsinulle pyyntö, Florio. Kaikilla koululapsilla on tänään vapaapäivä, ja\nkaikki ovat olleet aivan onnettomia, kun on ollut näin kylmä ja --\nlunta. Pyydä, että taivas selkenisi! Anna meille kaunis Vapunpäivä!\n\nFLORIO. Eikös käki ole jo sitä teille luvannut? Katso ylös! Mitä näet?\n\nMAIJA. Aurinko! Aurinko!\n\nKAIKU. Aurinko! Aurinko! (Panee sormen suulleen). Oi, suokaa anteeksi,\nprinssini, ääneni on ollut sorruksissa kaksikymmentä minuuttia, enkä ole\nsenvuoksi voinut hoitaa virkaani, mutta nyt en voi enää vaieta.\n\nFLORIO. Puhu, kaiku, ja anna iloisten äänten metsässä kajahtaa!\n(Koululapsia tulee näyttämölle, molemmilta sivuilta). Missä on\nkapellimestarini?\n\nKÄKI. Mitä käskee teidän korkeutenne?\n\nFLORIO. Soita tanssin sävel! Kaikki lapset piiriin! Kaikki lehdet\nlepattamaan! Kaikki linnut visertämään! Kaikki hyttyset katrillia\ntanssimaan, -- mutta tarpeeksi etäälle!\n\n(Kaikki koululapset, perhoset, korennoiset ja sinivuokot tekevät piirin\nprinssi Florion ympärille, joka ojentaa kätensä Maijalle. Kaiku puhaltaa\ntorveensa. Käki antaa merkin alkamaan, laulaen: kukkuu!)\n\n\nKOULULASTEN KEVÄTLAULU TANSSIESSA.\n\n[Sävel Jul. Hammarlundin \"Barnens sångbok\" n:o 101.]\n\n    Räisky, talvi kylmä, hangen lumisen!\n    Rauska, järvi jäinen, alla luistimen!\n    Kenpä pelkäis sua, kylmä haltia.\n    Lumen alta voipi kevät saapua.\n    Ei nyt huolta! Hän jo tulee tuolta!\n    Taivaan tumman rannan kevät kirkastaa,\n    Kevätpäivä kultaa pilviin hajoittaa.\n    Räisky, talvi kylmä, hangen lumisen!\n    Rauska, järvi jäinen, alla luistimen!\n    Kenpä pelkäis sua, kylmä haltia.\n    Lumen alta voipi kevät saapua.\n    Ei nyt huolta! Hän jo tulee tuolta.\n\n    Nyt me seppelöimme kevään haltian!\n    Piiri riemuin pyörii päällä kanervan.\n    Puiden oksat keinuu, purot pulppuaa,\n    Lintuin kevätlaulu ilmaan kajahtaa.\n    Kevät saapuu! Poi'es talven kaapu!\n    Ennen noin ei metsä ollut vihanta,\n    Ennen noin ei Vappu ollut ihana!\n    Nyt me seppelöimme kevään haltian!\n    Piiri riemuin pyörii päällä kanervan.\n    Puiden oksat keinuu, purot pulppuaa,\n    Lintuin kevätlaulu ilmaan kajahtaa.\n    Kevät saapuu! Poi'es talven kaapu!\n\n(Leikin lopussa kukkaissade).\n\n\n\n\nHYRRÄ.\n\nLeikillinen\n\n\n\nHenkilöt.\n\n Kuningas.\n Kuningatar.\n Prinsessa Kielevä, heidän tyttärensä, jota sanotaan Hyrräksi.\n Kuvernööri Hämähäkinjalka.\n Kuvernöörin rouva Eau de Cologne, prinsessan opettaja.\n Raatimies Teiri, ylituomari.\n Kapteeni Puks, henkivartion päällikkö, Hämähäkinjalan adjutantti;\n Pytt, hänen poikansa, kääpiö.\n Kuninkaan airut.\n Hannu-mestari, seppä.\n Hannu-muori, hänen vaimonsa.\n Sukkela Pekka, |\n Viisas Matti,  | heidän poikansa, sepänoppilaat.\n Tyhmä Olli,    |\n Liisa, heidän kasvattityttärensä.\n Ruusuposki, |\n Lumihiutu,  | haltijattaria.\n Ukonjylinä, |\n Ilkisiipi, noita-akka.\n Hovineitejä ja ääniä, jotka puhuvat.\n Hovi, henkivartio, kansaa, joka katselee ja huutaa hurraata.\n\nSadun aika: Oli kerran.\n\n\nEnsimäinen seikkailu.\n\nHannu-mestarin paja. Ahjo, alasin, palje, pietti ikkuna ja ovi. Sukkela\nPekka lausuu, Hannu-mestari ja Matti takovat tahdissa alasimella[1],\nOlli lietsoo palkeella, Liisa istuu nurkassa kutoen sukkaa.\n\n[1] Vasaranlyönnit sattuvat alleviivattujen tavujen kohdalla.\n\nPEKKA (mittelevästi).\n\n    Ne satua takoo,\n    Niin pitkää, kuin rako,\n    Kuin ov' leveää.\n    Onks'[1] tuttua tää.\n\n    Jos sadustain et saa,\n    Sä mielelles vitsaa,\n    Niin kuunnella, oi.\n    Sen toistekin voi!\n\n[1] Lyhennys sanasta onkos.\n\nHANNU-MESTARI. No, pojat, nyt on lauvantai-ilta, äiti odottaa\npuuropatoineen, voimme lopettaa päiväntyömme. Vai niin, Matti ei ole\nvielä valmis. Minä odotan sinua ja pistän tupakkata piippuun. (Panee,\ntupakkaa piippuun, polttaa ja katsoo ikkunasta). Hakaset ja lehtiäiset!\nMitä väkeä on tuo (osoittaa sormellaan katselijoita), joka istuu\ntuolla kuun valossa ja tirkistelee tänne pajaan.\n\nPEKKA. Ne ovat säkeneitä savupiipusta. Isä luulee, että ne ovat silmiä,\nkun ne loistavat pimeässä.\n\nLIISA. Ei ne ole säkeniä. On olemassa paljo muuta, mikä säihkyy pimeässä\nlauantai-illoin.\n\nHANNU-MESTARI. Jumala siunatkoon sinua, lapseni, sinä olet haltijatarten\nkummilapsi, sinä näet enempi kuin toiset. Mitä, jos tuolla ulkona olisi\nväkeä! (Katsojille). Kernaasti minun puolestani. Olkaa hyvä ja\nkatsokaa meitä, kyllä meitä kannattaa katsella. Minä olen Hannu,\nmestariseppä, joka olen takonut hopeakengät kuninkaan hevoselle,\nTulenkorskujalle. Muori on tuvassa, mutta tässä näette lapseni. Tässä on\nsukkela Pekka; hän osaa takoa hyrriä ja soittaa harmonikkaa. Tässä on\nviisas Matti; hän takoo konstilukkoja ja on niin tavattoman ovela, että\nhän voi pettää ketunkin. Tässä on Olli, sanovat tyhmäksi Olliksi\nsenvuoksi, että hän puhuu vaan kuusi tahi seitsemän sanaa viikossa,\nmutta hän osaa matkia kukkoa. No niin, tässä on Liisa; lapsi, jonka\nlöysimme eräänä sunnuntai-aamuna pajasta. Meillä on kolme poikaa, sanoi\nvaimoni, me tarvitsemme kyllä tytön. Olkoon menneeksi, sanoin minä, ja\nkas, hänestä tuli voinsilmä puuroon. Niin, katsokaa nyt vaan, sellaista\nväkeä me olemme. (Ovelle koputetaan). Luulen, että väki rupeaa\npyrkimään kuutamosta huoneeseen. Kapene ja kömmi sisään, sanoi lukko\navaimelle.\n\n(Pytt astuu huoneeseen, naurettavaan upseerinpukuun puettuna, ja\ntervehtii sotilaan tavoin).\n\nLIISA. Ah, sehän on Pytt! Mistä sinä tulet? Me olemme vanhoja tuttuja,\nisä. Pytt vetää minua talvella kelkassa haltijattarien kouluun\nSinivuorille. Hän aikoo ruveta sotilaaksi, sillä hän on niin pitkä ja\nreipas.\n\nPEKKA. Caesar Aleksanteri Napoleon Pytt!\n\nMATTI. Minä lähden pakoon. Julma herra sotamies, älä tapa minua!\n\nHANNU-MESTARI. Hiljaa, Matti! No, mitä suurella Pytt-herralla nyt on\nilmoitettavaa?\n\nPYTT (tehden kunniaa). Armollinen herrani ja kuninkaani käskee\nilmoittaa sinulle, mestariseppä, että hän tarvitsee maanantai-aamuna sen\nlukon, jonka hän on sinulta tilannut.\n\nMATTI. Suuri Pytt, tuon lukon taon minä ja se on pian valmis.\n\nHANNU-MESTARI. Minne tarvitsee kuningas niin suuren, tiirikalla\navaamattoman lukon?\n\nPYTT. Uuteen lasikaappiinsa, jonka isäni, kapteeni Puks, hänen\nkäskystään rakentaa.\n\nHANNU-MESTARI. Ne ovat varmaankin kallisarvoisia aarteita, joita\nkuningas siellä aikoo tallentaa. Kenties kruunuansa?\n\nPYTT. En uskalla kertoa. Se on valtiosalaisuus.\n\nLIISA. Minä tiedän, isä, olen kuullut sen haltijattarilta. Kuningas\nrakennuttaa lasikaapin säilyttääkseen siellä tytärtään prinsessa\nKielevää, jota kansa sanoo Hyrräksi.\n\nHANNU-MESTARI. Mitä ihmettä! Ainoata lastansa, joka tulee perimään\nkruunun ja valtakunnan!\n\nPYTT. (Olkapäitään kohottaen). Hänen täytyy!\n\nHANNU-MESTARI. Miksi hänen täytyy? (Pytt vaikenee kohottaen jälleen\nolkapäitään). Miksi hänen täytyy, Liisa?\n\nLIISA. Siksi...[1] (puoleksi itkien). Ei, minä en tahdo puhua pahaa\nHyrrästä.\n\n[1] Kolme pistettä merkitsee vähäistä vaitiolon aikaa.\n\nHANNU-MESTARI. Älä istu ja värise, tyttö-letukka! Totuus esiin! Miksi\nhänen täytyy?\n\nLIISA (itkien). Hän lörpöttelee.\n\nHANNU-MESTARI. Mitä niin? Täytyykö prinsessan istua lasikaapissa sen\nvuoksi, että hän lörpöttelee.\n\nLIISA (vastenmielisesti). Kas, asia on niin, että kuninkaalla oli\nennen kaksi kilttiä prinsessaa, mutta hänen mielestään olivat ne aivan\nliian hiljaisia, sillä hän tahtoo, että hovissa on iloista elämää.\nSilloin ottivat haltijattaret pois ne kaksi kilttiä prinsessaa ja\nlähettivät kuninkaalle Hyrrän niiden sijaan. Ja vuosi vuodelta lisääntyi\nHyrrän lörpöttelemishalu kaksinkertaiseksi. Mutta nyt, kun hän jo on\nviisitoistavuotias...\n\nHANNU-MESTARI. No, nyt kun hän jo on viisitoistavuotias?\n\nLIISA (itku kurkussa). Ei kukaan enää jaksa häntä kuulla. Jokainen\ntyöntää puuvillaa korviinsa ja kaikki käyvät paksut liinat pään ympäri\nkäärittyinä, aivan kuin hammastaudissa. Ja sitte eivät he myöskään voi\nkuulla mitä toiset sanovat.\n\nHANNU-MESTARI. Ja sitte?\n\nLIISA (entiseen tapaansa). Nyt täytyy kuninkaan sulkea hänet\nlasikaappiin, jollei kukaan tahdo olla niin armelias ja mennä hänen\nkanssansa naimisiin.\n\nPEKKA. Saako se, joka menee Hyrrän kanssa naimisiin, myöskin\nvaltakunnan?\n\nMATTI (takoen). Niin, saako hän myös valtakunnan?... Ai, ai, sormeni!\nLöin sormeeni! Hiisi vieköön Hyrrän ja valtakunnan myös!\n\nLIISA. Häpeä, Matti! Etkö tiedä, että kun Hiittä huutaa, tapahtuu heti\njotain pahaa?\n\n(Ilkisiipi tulee pajaan ratsastaen luudalla, piiska, kädessä ja säkki\nselässä).\n\n[Kuva: Hyrrä.]\n\nILKISIIPI. Kiitoksia paljo! Ken oli niin hyvä ja pyysi minut sisälle?\nUh, olen ratsastanut itseni väsyksiin; olen matkalla Hiitolaan. Onko\ntäällä joku, joka riitelee? Minä tarvitsen haukkumasanoja, paljo\nhaukkumasanoja tänä iltana, sillä minä aion jauhaa ne kahviksi -- en\nsano kenelle.\n\nHANNU-MESTARI. Mikä marakatti te olette?\n\nILKISIIPI (haukkaa ilmaa). Kiitän nöyrimmästi! Se oli hyvä sana.\nJokainen sellainen sana on kahvinpapu minulle. Eikö täällä ole enempää?\n\nMATTI. Voitteko parantaa minun sormeni, senkin pohjaanpalanut, nokinen\nnoita-akka?\n\nILKISIIPI (haukkaa ilmaa). Kiitos, kiitos, sekin oli hyvä sana. Mutta\nnyt ei minulla ole aikaa, minun täytyy aamulla anivarhain rientää\nkuninkaan hoviin, minulla on asiaa Hyrrälle, ja siellä saan minä paljo\nmainioita kahvinpapuja. (Vainuten ilmaa). Ptsih! (Aivastaa).\nVarjelkoon, luulenpa, että täällä haisee pakanan veri! Varpusen\npoikanen! (Tarttuen Pyttiin). Hänen täytyy mun pussiini aamiaiseksi\nhuomenna.\n\n(Pytt pakenee ja kätkeytyy palkeen taakse).\n\nPEKKA. Uljas Pytt, lävistä akka miekallasi!\n\nILKISIIPI (ahdistaen Pyttiä). So, so, so, varpusen poikanen, älä ole\nolevinasi! Säkkiin sinun täytyy, vartaaseen sinun täytyy, minä höyhennän\nsinut, minä paistan sinut, sipulissa ja pippurissa minä sinut paistan,\npaistan, kunnes tulet mureaksi! (Olli vastustaa häntä). Mitä nyt,\nnuohojapoika? Tahdotkos nähdä pitkiä kynsiäni? Minun täytyy saada\nkäsiini tuo kääpiö!\n\nOLLI (kukkoa matkien). Kukko kiekuu!\n\nILKISIIPI (pelästyneenä). Hui, mikä se oli! Kukko laulaa, minä tulen\nliian myöhään Hiitolaan. Ja ainoastaan kaksi kahvinpapua olen minä\nsaanut tässä kurjassa pajassa. Simpele, timpele, murra palurra, hei,\nilmaan, hei, mun hevosein! (Lyö luutaansa ja ratsastaa ulos).\n\nHANNU-MESTARI. No, olipa toki hyvä että pääsimme tuosta noidasta. Tunsin\nmerkillistä halua paistaa hänet ahjossani. (Pytt kömpii esiin). Hänhän\ntahtoi syödä sinut, siivo poikaseni.\n\nPYTT (uljaasti). Miekkani oli liian lyhyt. Jos hän olisi tullut vaan\nhiukan lähemmäksi, olisin naulannut hänet seinään kiinni.\n\nHANNU-MESTARI. No niin, pojat, äiti odottaa ja puuro jähtyy.\n(Torventoitotus kuuluu ulkoa). Mitäs se mahtaa olla? Kuninkaan airut\nniin myöhään lauantai-iltana! Nyt on varmaankin aika kiire. (Kuuntelee\nikkunan luona). Oikein! Airut lukee kuninkaallisen julistuksen...\n(kuuntelee ja kertoo). Koska hänen korkeutensa prinsessa Kielevä\nkärsii huolestuttavassa määrässä liian suuren kaunopuheliaisuuden\ntautia... ja koko valtakunnan onni ja menestys täten on vaarassa...\nniin... mitä hän sanoo?... niin julistaa kuningas kaikkein armollisimmin\nkilpailun, johon kaikki valtakunnan naimattomat miehet, mistä\nsäädystä ovatkin, saavat osaa ottaa... ja tulee kilpailijoiden ensi\nmaanantai-aamuna saapua kuninkaan kartanoon... Ja se, jonka onnistuu\nsaada hänen korkeutensa vaikenemaan viisi minuuttia, -- kuulkaas vaan:\nviisi minuuttia! -- se saa hänet puolisokseen ja saapi periä valtakunnan\nkuninkaan kuoleman jälkeen. (Pekka ja Matti hypähtävät ylös). Mutta\nse, joka koettaa, mutta ei onnistu,... hän saa istua jalkapuussa,\nkunnes on oppinut ulkoa kaikki, mitä hänen kuninkaallinen korkeutensa\nkahdentoista päivän kuluessa on armollisesti suvainnut hänelle lausua.\nAnnettu meidän kuninkaallisessa linnassamme aika ja paikka j.n.e.\nj.n.e.\n\nPEKKA ja MATTI (yht'aikaa). Minä tahdon myöskin mennä, isä!\n\nHANNU-MESTARI. Kuulkaa nyt pojat! Ettekö häpeä! Pekka, miten sinä aijot\ntulla toimeen kaunopuheliaan Hyrrän kanssa?\n\nPEKKA. Minä suututan häntä, niin että hän halkeaa.\n\nHANNU-MESTARI. Ja sinä, Matti? Aiotko takoa hänet nauloiksi?\n\nMATTI. Ei, mutta minä taon hänelle lukon suulle.\n\nHANNU-MESTARI. No, kyllä siis valtakunta saa kauniita kuninkaita aikaa\nmyöten. On toki hyvä, että minulla on Olli jälellä.\n\nOLLI (jäykästi). Minä... tahdon... mennä... myös!\n\nHANNU-MESTARI. Olli myös! Nuo olivat ensimäiset sanat, jotka kuulin\npojan suusta sitte keskiviikon! No, miten sinä aijot saada prinsessan\nvaikenemaan? (Olli panee sormen suullensa). Vai niin, vai niin, onnea\nvaan, sinä tahdot opettaa hänelle oman taitosi. Se on minusta viisaasti,\njollei se vaan satu olemaan tavattoman tyhmästi. Minä jään aivan ilman\npajarenkiä. Kuka täällä nyt lietsoo? Kenties Liisakin tahtoo mennä\nmukaan?\n\nLIISA. Ei, isä. Minun täytyy huomenna auringon noustessa mennä\nhaltijattarien jumalanpalvelukseen sinisille vuorille.\n\nHANNU-MESTARI (katsojille). Tuossa kuulette itse, hyvät ihmiset!\nKaikki lapseni karkaavat luotani. Mitä minun pitää tehdä? Pitääkö minun\npönkittää ovi kiinni ja sanoa heille: lasten tahto on isän\nhousuntaskussa! Tahi annanko heidän mennä nenänsä mukaan? No, menkööt\nvaan, tulevat ne varmaankin vielä takaisin kotiin, kun mielensä rupeaa\ntekemään äidin puuropadan ääreen. Ohhoh! mitä kaikkea saa kuulla ja\nnähdä yhtenä lauantai-iltana! Mutta nyt on jo aika saada leipäpala\nsuuhunsa ja päästä levolle. (Katsojille). Hyvää yötä, rakkaat ystävät,\nnukkukaa hyvin, niin saatte nähdä Hyrrän huomenna ja kuninkaan\nylihuomenna.\n\n(Esirippu laskeutuu).\n\n\nToinen seikkailu.\n\nVarhain aamulla kuninkaan puistossa. Puita ja ruusupensaita. Niiden\ntakana perällä siniset vuoret. Kuuluu pienten kellojen helinä. Pytt,\nsotilaspuvussa, kastelee ruusupensaita.\n\nPYTT. Aurinko nousee. (Haukoittelee). Ja näin aikaisin hennoo\nkuvernööri Hämähäkinjalka lähettää sotilas-poloisen niin mitättömään\ntyöhön, kuin ruusujen kastelemiseen! Kaikki täytyy, mukamas, olla niin\nhienoa huomeneksi, kun prinsessa myydään huutokaupalla. (Kuuntelee).\nMikä siellä soittaa? Vai niin, nythän on sunnuntai ja sinikellot\nsoittavat haltijattarien jumalanpalvelukseen tuolla vuoristossa... Ai,\nnyt pistin käteni ruusunpiikkiin!... Mutta eilen olinkin urhokas, kun\ntuo kauhistuttava noita tahtoi paistaa minut sipulissa ja syödä\nelävältä. Uks, sanoi Puks! Syödä, niin! Olisipas hän vaan tullut puoli\ntuumaa lähemmäksi minua, niin olisi hän ollut kuoleman oma. (Vetää\nmiekkansa ja lyö sillä ilmaa). Jos hän tulisi vielä kerran, niin\nlävistäisin minä hänet näin... ja näin... (hän pistää puuhun).\n\n(Ilkisiipi tulee takaperin vasemmalta, askel askeleelta, puolustaen\nitseään hengästyneenä luudalla, jota hän pitää ojennettuna edessään.\nPytt piiloutuu vavisten pensaan taakse).\n\nILKISIIPI (huutaen saadakseen äänensä kuulumaan Hyrrän ääntä kovemmin.\nHyrrä, seuraa häntä puhuen samalla aikaa). Suloinen, armas prinsessa,\nolenhan sanonut sinulle, että sinä olet minun rakkahin pikku lapseni, ja\nnyt sinä olet viisitoista vuotta, ja pian tulee sinun mennä naimisiin,\nja siis täytyy minun toki saada suudella sinua, ennenkuin joku toinen\nvie sinut mukanaan.\n\nHYRRÄ (lörpöttäen lakkaamatta ja helistäen variksenpäristintä, silloin\nkuin hänen täytyy vetää henkeä). Ja sitte sinä tulet luokseni keskellä\nyötä, kun minä nukun suloisimmassa unessani ja sanot, että sinä olet\nminun äitini, aivan kuin olisi soveliasta tulla kuninkaallisen henkilön\nluo keskellä yötä, kun hän nukkuu suloisimmassa unessaan, ja aivan kuin\nsellaisen repaleisen eukon, kuin sinun, olisi sopivaa sanoa, että olet\nminun äitini, ja sitte et sinä olekaan minun äitini, sammakkojen äiti\nsinä olet, mutta et minun äitini, sillä minä olen kuninkaan tytär, ja\nsinä et ole kelvollinen lattiatani lakaisemaan, ja sitte sinä tulet\nminun luokseni keskellä yötä, kun minä nukun suloisimmassa unessani,\nsillä minun täytyy levähtää, ja minun täytyy levähtää, sillä minulla on\nkoko päivän suuri työ opettaessani tyhmille hovineitsyille heidän\ntehtäviään, ja jollen minä saa levätä, miten voisi kukaan muu saada\nlevätä, ja miksi saisivat muut levätä, enkä minä saisi levätä? Mutta\nsinä suriset kuin kärpänen, niin etten minä saa sanoa sanaakaan, sillä\nsinä suriset ja suriset ja suriset...\n\n(Hengästyy ja helistää päristäjää. Molemmat poistuvat näyttämöltä ja\njatkavat puhettaan näyttämön, takana).\n\nPYTT (kömpien varovasti esiin). Suriset ja suriset! Siinä sai noita\nyhden, joka tarttuu hänelle kurkkuun. Sinkadus, sanoo isä, olen aivan\nkuuro (kuuntelee), en kuule enää sinikellojen soivan... Tuolla ne\njuoksevat, noita takaperin, Hyrrä jälestä... Nyt ne tulevat lammikolle,\nnoita ei katso taaksensa... plums, siellä hän nyt on! Ei hätää,\nsellainen heittiö kelluu kyllä veden päällä... Mutta kas, tuolla tulee\nLiisa! On hauskaa, saada taas olla oikeitten ihmisten seurassa. Mistä\ntulet näin aikaisin, Liisa?\n\nLIISA (astuu esille). Tulen haltijattarien kirkosta tuolta vuorilta.\nSiellä oli niin kaunista... Kun aurinko nousi, rupesivat sinikellot\nsoimaan.\n\nPYTT. Niin, kuulin ne kyllä tänne asti.\n\nLIISA. Silloin lauloivat siellä kaikki linnut, kukkaset ja perhoset\naamuvirttä. Sininen taivas oli kirkkona, vuori oli alttarina, satakieli\nmessusi, hyttynen soitti urkuja, laulurastas oli lukkarina ja alkoi\nvirren, vanha tammi, joka kasvaa vuorella, oli pappina ja saarnasi niin\nihmeen kauniisti, kun itätuuli humisi sen latvassa. Kaikki haltijattaret\nja puut ja kukkaset kumartuivat tuulessa rukoukseen, pieni karitsa\nnukkui suden vieressä, ja suuren maakotkan siiven alla lepäsi pieni\nkyyhkynen.\n\nPYTT. Oi, niin kaunista! Jospa minä kerran saisin olla mukana!\n\nLIISA. Tule kanssani huomis-aamuna, kun haltijattaret punnitsevat\nihmisten sanoja!\n\nPYTT. Mitä se on: punnitsevat sanoja?...\n\nLIISA. Ne punnitsevat puntareillaan kaikki sanat, jotka sinä ja minä ja\nkaikki ihmiset sanovat.\n\nPYTT. Mitä, kuinka ne kestävät sellaisen työn? Mutta kas, tuolla tulee\nisä!\n\n(Kapteeni Puks astuu esiin, vetäen perässään hirttä, kirvestä ja\nnuijaa. Hän on pieni, lihava, sotilaspukuun puettu ukko. Hänellä on\nvyötäisille asti ulottuva parta).\n\nKAPTEENI PUKS. Uks, sanoi Puks. Auttakaa minua, lapset! Minä aivan\nnäännytän itseni tuolla kauhealla puulla.\n\nLIISA. Eikö kapteeni tiedä, että nyt on sunnuntaiaamu? Ei pidä koskaan\ntehdä työtä sunnuntai-aamuna, sillä silloin tapahtuu jokin onnettomuus.\n\nKAPTEENI PUKS. Onko minulla aikaa olla jouten sunnuntai-aamuna?\nKuninkaan uusi lasikaappi on valmis, mutta siinä täytyy myöskin olla\nsellainen puu, jota ei kukaan muu, paitsi minä osaa valmistaa. Se täytyy\nhalkaista ja siihen pitää tehdä reijät, sillä siinä täytyy niiden istua,\njotka huomenna koettavat saada prinsessaa vaikenemaan, eivätkä onnistu\nsaamaan.\n\nLIISA. Voi niitä raukkoja, jotka saavat siinä istua!\n\nKAPTEENI PUKS. Pitäkää nyt kiinni hirrestä, että saan sen halaistuksi!\n(Hakkaa). Oo, vielä kerran! Se on aika sitkeä, junkkari! Minun täytyy\nlyödä siihen kiila. (Hän lyö kiilan). Eikö se rupea halkeamaan?\n(Kumartuu alas katsomaan). Niin, kyllä se halkesi vähän, mutta ei\ntarpeeksi... luullakseni (kumartuu yhä enempi). Onkohan kiila liian\npaksu? (Paneutuu vatsalleen nähdäkseen paremmin. Kiila putoaa ja\nkapteenin parta tarttuu halkeamaan). Mitä ihmettä? Luulenpa, että\npartani... (Koettaa nousta, mutta turhaan). Sinkadus! Olenhan kiinni;\nauttakaa minua; lapset! (Pytt ja Liisa vetävät häntä jaloista). Ai,\nai, ai, tehän vedätte minut palasiksi! Pääni lähtee irti ruumiista!\n\nLIISA. Kiilaa isäsi irti, Pytt!\n\nPYTT (kohottaa nuijan). Isä, kiilaanko minä?\n\nKAPTEENI PUKS. Oletko sinä aivan mieltä vailla, poika? Tahdotko lyödä\nnuijalla omaa isääsi?\n\nPYTT (huutaa). Isä on hirressä! Onko täällä joku, joka voisi kiilata\nisän irti?\n\nPEKKA (astuu sisään soittaen harmonikkaa). Kuka täällä huutaa? Vai\nniin, onko se ukko Puks pitkine partoineen? Hänhän surisee niinkuin\nampiainen hämähäkinverkossa. Pysy siinä vaan ja riemuitse, ukkoseni,\nminä soitan sinulle hanhenmarssia. (Soittaa).\n\nLIISA. Elä ole nyt tyhmä, Pekka! Kiilaa heti ukko irti!\n\nPEKKA. Ei minulla ole aikaa. Minun täytyy mennä kuninkaankartanoon\nsoittamaan Hyrrälle, että hän pitäisi minusta huomenna. (Menee).\n\nLIISA. Tuolla tulee Matti. Hän kyllä auttaa meitä. (Matti tulee). Ole\nniin hyvä, Matti, ja kiilaa irti kapteeni Puks!\n\nMATTI (nauraen). Hah, hah, hah, haa! Onko hän nyt tuossa kiinni, se\nvanha variksenpelätin! Suuri Pytt, sinä, joka olet sotamies, vedä esiin\nmiekkasi ja lyö sillä pää poikki isältäsi, niin pääsee hän varmaan\nvapaaksi.\n\nLIISA. Matti, Matti, voitko olla niin armotoin?\n\nMATTI. Ei minulla ole aikaa. Minun täytyy ottaa mitta huomiseksi Hyrrän\nsuusta. (Menee).\n\nKAPTEENI PUKS (itkien). Oi, mitä valtionkavaltajia, tähän ne jättävät\nminut kuolemaan, kuin jäniksen satimeen! Toivon, että Pekka ja Matti\nkerran saisivat istua samassa hirressä! Mutta mitä sanoo kuningas, kun\nhän ja koko valtakunta saavat käydä surussa kapteeninsa jälkeen?\n\n(Olli tulee paikalle).\n\nLIISA. Älkää itkekö, kapteeni! Täällä tulee Olli, hän on hyvä, hän kyllä\nauttaa meitä. Rakas Olli; tässä on kapteeni Puks-parka kiinni hirressä.\nKiilaa hänet irti.\n\nOLLI (tarkastaa partaa ja hirttä). Saksit.\n\nLIISA. Minulla on keritsimet taskussani. (Ojentaa hänelle keritsimet.\nOlli kumartuu alas ja leikkaa poikki kapteenin pitkän parran).\n\nOLLI. Irti.\n\nKAPTEENI PUKS. Mitä sinä teet, miehen tappaja? Minun verratoin,\nkunnianarvoinen, peloittava partani! Mutta olenko todellakin vapaa?\n(Hyppää ylös). Vapaa! Vapaa! Minä elän, minä lennän, kuninkaan ei\ntarvitse käydä surussa uskollisen kapteeninsa tähden! Ja kuitenkin...\n(Itkien). Minun kunniani, minun ylpeyteni, minun erinomainen,\nihmeteltävä, majesteetillinen partani.\n\nPYTT (pyörii ympäri isänsä kanssa). Älä nyt itke, älä nyt toru, isä!\nKuninkaan pukilla on erinomaisen komea parta. Tänä iltana ajan minä\nparran häneltä ja liimaan sen sinun leukaasi. Miksi ei kapteeni Puks\nvoisi käyttää tekopartaa, koska kuvernööri Hämähäkinjalka käyttää\ntekotukkaa?\n\nLIISA. Kiitos, Olli. Oletko sinäkin täällä prinsessaa katsomassa,\nennenkuin koetat onneasi huomenna?\n\n(Olli nyökäyttää päätään).\n\nKAPTEENI PUKS. Hyväntekijäni, henkeni pelastaja. Jos olet yksi\nkilpailijoista, niin kuiskaan sinulle palkinnoksi jotain korvaasi. Mutta\noletko sinä myöskin viisas?\n\n(Olli puistaa arvelevaisesti päätään).\n\nLIISA. Niin, kapteeni, Olli tietää kyllä, että kaikki nimittävät häntä\ntyhmäksi Olliksi, senvuoksi, että hän on niin hiljainen, mutta ei hän\nole niin tyhmä, kuin miltä hän näyttää!\n\nKAPTEENI PUKS. No, siis pitää sinun huomenna panna mieleesi yksi asia.\n(Kuiskaten). Hyrrä puhelee, sillä hän ei tahdo, että kukaan muu\npuhuisi. Älä sano huomenna yhtään sanaa!\n\n(Olli nyökäyttää päätään).\n\nPYTT. Ei mutta katsos, isä, katsos, Liisa, kuka tuolla tulee?\n\nLIISA. Siellähän tulevat Pekka ja Matti.\n\nKAPTEENI PUKS. Ja heidän jälestään Hyrrä. Heidän rangaistuksensa alkaa.\n\n(Pekka ja Matti juoksevat paeten näyttämön ylitse ja heidän jälestään\nHyrrä, helistäen variksenpäristäjällä).\n\nLIISA (itkien). Ruusuposki, rakas Ruusuposki, sinähän olet luvannut\nkuulla minua, kun huudan sinua! Tule!\n\nHALTIJATAR RUUSUPOSKI. (nousee perältä). Mitä tahdot minulta?\n\nLIISA. Minä häpeän Hyrrän vuoksi. Tuolla näet, miten pahoin hän\nkäyttäytyy! Kaikki tytöt häpeävät hänen tähtensä. Muuta hänet pojaksi!\n\nRUUSUPOSKI. Jos kaikki pienet tytöt muistaisivat Hyrrän, niin\nlörpöttelisivät he vähempi sekä koulussa että kotona. Hyrrä ei ole\nmikään oikea tyttö. Pojaksi en voi häntä muuttaa, mutta tahdon koettaa\nopettaa häntä vaikenemaan. (Katoaa jälleen).\n\nKAPTEENI PUKS. Opettaa Hyrrä vaikenemaan, sen tahdon minä nähdä. Jos\nsellainen ihme tapahtuisi, niin lupaan ajella pois koko partani.\n(Kuiskaten Ollille). Pidä suusi kiinni huomenna!\n\n(Olli nyökäyttää päätään).\n\nKAPTEENI PUKS (katsojille). Hyvästi nyt, hyvät ystävät, meillä ei ole\nnyt aikaa teidän kanssanne! Jalkapuun täytyy olla valmiina aamulla\nvarhain, ja jos joku tahtoo nähdä, ken siinä saa istua, niin on hän\ntervetullut katsomaan! Silloin saamme myöskin nähdä sen ihmeen, saako\njoku Hyrrän vaikenemaan viideksi minutiksi. En minä sen usko onnistuvan,\nmutta mitä te luulette?\n\n(Esirippu laskeutuu).\n\n\nKolmas seikkailu.\n\nMaanantai-aamu. Sama puisto. Istumasijoja on valmistettu kuninkaalle ja\nylhäisille katselijoille. Jalkapuu on näkyvissä ja siinä istuu jo kaksi\nepäonnistunutta kilpailijaa.\n\nKAPTEENI PUKS (marssii sisälle vartion kanssa. Hänellä on nyt\npukinparta). Yks' kaks', yks' kaks', yks' kaks', seis'. Tähän asettuu\nkaksi miestä kaikessa alamaisuudessaan valvomaan hänen kuninkaallista\nkorkeuttaan, jos hän koettaisi paeta. Ja tähän jälleen asettuu kaksi\nmiestä ottaakseen kiinni kilpailijoita, jos heidän päähänsä pistäisi\nlähteä käpälämäkeen. Minä komennan reserviä. Kivääri olalle, mars!\n(Vahdit asettuvat määrätyille paikoilleen).\n\n(Kuvernööri Hämähäkinjalka, hovipukuun puettu laiha herra, astuu\nsisään. Hänellä on paksu, liina pään ympäri käärittynä. Hän katselee\nvarovasti ympärilleen).\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Onko hän täällä? Uskallanko tulla?\n\nKAPTEENI PUKS (huutaen hänen korvaansa). Hän on vielä linnaan\nsuljettuna.\n\nHÄMÄHÄKINJALKA (ottaa huivin pois korviltaan ja vetää puuvillaa pois\nkorvistaan.) Hengitän. Onko hän saanut opastusta? Tietääkö hän, että\njollei hän taivu hyvällä, hänet ilman armoa suljetaan lasikaappiin?\n\nKAPTEENI PUKS. Hän ei tiedä muuta, kuin että hänen tulee ottaa vastaan\nkosioita; ja hän on luvannut olla siivo.\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Minä ihailen sinua, Puks. Sinä olet ainoa, joka jaksat\nkuulla tuota kauheata lörpöttelijätä ilman mitään varokeinoja.\n\nKAPTEENI PUKS. Minä olen henkivakuutettu, teidän armonne.\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Mitä mä näen? Tuollahan istuu jo kaksi miestä\njalkapuussa.\n\nKAPTEENI PUKS. Niillä oli niin kiire, että ne ilmoittausivat jo\nennenkuin prinsessa oli noussut. Hän oli utelias näkemään niitä, ja hän\npuhui ne niin perinpohjin kumoon, että ne vapaaehtoisesti kömpivät\njalkapuuhun pelastaakseen henkensä. Eikö teidän armonne kuule, miten ne\nlaulavat?\n\n(Nuotti: \"Minä köyhä maanmies.\" Jalkapuussa olevat miehet laulavat\nvuoroon joka toisen rivin.)\n\n    Me istumme tukkiin,\n    Saamme reikiä takkiin.\n    Eipä hyppiä harakkaa\n    Kuluks' aikansa täss' saa.\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Hyvä, hyvä. Rakas Puks, minä ehdoitan sinut sopivassa\ntilaisuudessa majuriksi. Mutta mikä merkillinen parta sinulle on\nilmestynyt?\n\nKAPTEENI PUKS. Se on kuninkaallinen pukinparta ja kuuluu olevan nykyään\nmuodissa. Mutta kas, tuolla tulee hänen majesteettinsa, raatimies Teiren\nseuraamana.\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Kuule nyt, Puks. Anna kaikella muotoa meille merkki, kun\nprinsessa lähestyy, että tiedämme valmistautua ajoissa!\n\n(Kuningas astuu sisään. Häntä seuraavat raatimies Teiri, kuvernöörin\nrouva Eau de Cologne sekä seurue ja osa hoviväkeä. Kaikilla muilla,\npaitsi kuninkaalla, on pään ympärillä liinoja ja paksuja tanuja. He\nasettuvat paikoilleen. Muuta väkeä kokoontuu myöskin paikalle. Niiden\njoukossa Liisa.)\n\nKUNINGAS (huoaten.) Oi, että asioiden täytyi mennä näin pitkälle!\nIsällinen sydämeni vuotaa verta, mutta mitäpä en tekisi valtakunnan\nmenestyksen vuoksi? Kuvernöörin rouva, kuvernöörin rouva, miten te\nolette kasvattanut tyttäreni?\n\nKUVERNÖÖRIN ROUVA (ottaa tanun pois päästään). Keskusteluun, teidän\nmajesteettinne, keskusteluun. Teidän majesteettinne tietää, että\nkeskustelu on seuraelämän kukka, ja hänen kuninkaallisella korkeudellaan\non mitä parhaimmat keskustelun lahjat.\n\nKUNINGAS (huokaa.) Niin, liiankin \"parhaat.\" Minä olen ajatellut, että\nkun keskustellaan, niin on siinä kaksi, jotka puhuvat vuorotellen --\neikä ainoastaan yksi.\n\nKUVERNÖÖRIN ROUVA. Luonnollisesti teidän majesteettinne on aina\noikeassa. Mutta toinen voipi sanoa: vai niin, ja antaa toisen puhua.\nTahi voivat ne puhua molemmat yht'aikaa.\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Koska teidän majesteettinne suvaitsee käskeä kilpailun\nalkaa?\n\nKUNINGAS (huoaten.)  Antakaa sen alkaa heti.\n\nAIRUT (kolmen torven toitotuksen jälkeen.) Armollisen käskyn mukaan on\njokaisen nuoren, naimattoman miehen, joka tahtoo julistetuilla ehdoilla\nkilpailla hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessa Kielevän kädestä,\nnyt astuttava esiin, yhden kerrallaan, ja aloitettava koetuksensa.\n\n(Pekka astuu esiin kumartaen).\n\nHÄMÄHÄKINJALKA (pistäen puuvillaa korviinsa). Tahtooko kapteeni Puks\nolla niin hyvä ja tuoda tänne hänen kuninkaallisen korkeutensa.\n(Väliaika, jolloin kaikki hovilaiset, paitsi kuningas, panevat päänsä\nkääreisiin).\n\nKAPTEENI PUKS (huutaen). Hänen kuninkaallinen korkeutensa tulee!\n\n(Yleinen levottomuus ja uteliaisuus).\n\nKUNINGAS (Teirelle, joka tahtoo myöskin tukkia korvansa). Raatimies on\npalkintotuomari, hän ei saa tukkia korviaan!\n\nTEIRI (huoaten).  Tämä vie minut manalle!\n\nPRINSESSA (katsoen hämmästyneenä ympärilleen). Mitä tämä merkitsee?\nJos tämä jotain merkitsee, niin merkitsee tämä varmaan, että täällä on\njonkinlainen ilveily, koska kerran hovi pitää ilveilystä, jossa minun\nitseni täytyy ilveillä, ja jos tämä on ilveily, jossa minun täytyy\nilveillä, niin tahdon tietää mikä ilveily tämä on, jossa minä olen\nmukana, ja jos tämä on ilveily, jossa minua pidetään pilkkana, niin teen\nminä totisesti ilveilyn tällaisesta ilveilystä... ja mitä tuo narri\ntuossa ilveilee. (Hengittää).\n\n(Pekka on ottanut taskustaan esiin hyrrän ja antaa sen surista\nruohokossa).\n\nPEKKA. Kaikkein armollisin prinsessa, olkaa niin armollinen ja ottakaa\nvastaan vähäinen sopiva lelu; (Huutaen, kun prinsessa rupeaa\npuhumaan). Minulla on kaksitoista hyrrää taskussa ja viisisataa varalla\nkotona. Ja kun hyrrät saavat armosta pyöriä armollisen prinsessan\nedessä, niin pidän minä huolen soitosta. (Soittaa harmonikkaa).\n\nPRINSESSA. Mitä tuo sittiäinen huutaa, etten minä saa puhua sanaakaan,\nja mitä sammakon poikasia se panee maahan hyppimään, aivan kuin pannaan\nkuparirahoja pyörimään pienille lapsille, ja aivan kuin minä välittäisin\nhänen eläväisistään. (Potkaisee, pois yhden hyrrän jalallaan. Pekka\npanee uuden hyrrän liikkeelle). Ja tuolla virnastelee joukko syrjäisiä\nja kenties ne virnastelevat minulle, mutta minä sanon niille, ettei\nkunnon ihmisten seassa virnastella ja vielä vähempi siellä, missä\nkuningas on läsnä, ja jos ne virnastelevat minulle (potkaisee jälleen\nyhtä hyrrää. Pekka panee uuden, jälleen pyörimään), niin sanon heille,\nettä he ovat aaseja ja rakkikoiria, jotka uskaltavat, virnistellä\nkuninkaalliselle henkilölle, ja mitä väkeä Puks komentaa\npukinpartoineen, joka ei ymmärrä (potkaisee, kolmatta hyrrää. Pekka\npanee uuden liikkeelle), opettaa roskaväelle kuinka kuninkaallista\nhenkilöä kunnioitetaan, ja hän tuossa kurjine hyrrineen, mitähän sekin\non olevinaan, onkohan muka aikomus solvata sillä minua, mutta saakoon\nhän silloin hyrränsä vastoin tyhmää naamaansa (poimii hyrrät ja heittää\nne Pekan päälle), niin että hän tulee kasvoistaan ruohonpäiseksi kuin\ntuore pinaatti, ja kenties hän tahtoo nyt mennä syrjään ja pitää tyhmää\nsuutansa kiinni, että minäkin saan sanoa yhden sanan, sillä minähän en\nole saanut sanoa yhtään sanaa noilta hänen surkeilta hyrriltään, mutta\nminäpäs tulen niin hyrräämään hänelle, että hänen korviensa ympärillä\nhyrisee seitsemänsataa hyrrää. (Seuraa Pekkaa hyrrät kädessä. Pekka\npakenee ja molemmat katoavat sivulle).\n\nRAATIMIES TEIRI (läähättäen).  Jalkapuuhun tuo mies, jalkapuuhun! Hän\non kumoonpuhuttu!\n\nUSEAT ÄÄNET. Jalkapuuhun! Jalkapuuhun!\n\n(Vahtisotilas tuo Pekan, joka pannaan jalkapuuhun).\n\nAIRUT (toitottaa torvella). Onko täällä vielä joku nuori mies, joka\ntahtoo kilpailla hänen kuninkaallisen korkeutensa kädestä?\n\n(Matti astuu kumartaen esiin).\n\nHÄMÄHÄKINJALKA (kapteenille). Tuokaa sisälle prinsessa!\n\n(Puks tuo prinsessan sisään, joka istahtaa hetkiseksi hengähtääkseen).\n\nMATTI (viekkaasti). Teidän korkeutenne ei pidä peljätä minua, minä\nolen aivan kuuro, teidän korkeutenne saa kertoa, niin paljo kuin teidän\nkorkeuttanne haluttaa. Minä olen kultaseppä, joka teen mitä kaunehimpia\nkoristeita ja korvarenkaita, ja (lähestyy) nyt minä pyydän teidän\nkorkeutenne armollisesti antamaan minun ottaa mittaa kaulakoristeeseen,\njommoista ei toista löydy koko maailmassa...\n\n(Samalla kun hän on ottavinaan mittaa, kiinnittää hän nopeasti\nprinsessan huulille suunsalvan ja sitoo sen nauhalla niskaan. Prinsessa\nhyppää ylös, koettaa turhaan päästä vapaaksi salvasta ja mutisee\nepäselviä sanoja).\n\nUSEAT ÄÄNET. Hän voittaa! Hän voittaa!\n\nMATTI (pilkaten). Hiljaa, suuni, niin saat sokeria! Miksi ei koski\nkohise? Miksi ei mylly jauha? Pää, pää, pää, missä on nyt räystäsvesi,\njoka pelästytti meidät eilen niin hävittömästi paolle? Tule tänne,\nLiisa, ja niiaa tulevalle kälyllesi! Katsos, miten kiltiksi hän nyt on\ntullut! Kun minä tulen kuninkaaksi, paistan minä hänet voissa.\n\nLIISA (tulee nopeasti esiin ja avaa solmun prinsessan niskassa). Ei\nmitään petosta! Hyi häpeää, Matti, tuollaista viekkautta!\n\n(Katsojat taputtavat käsiään).\n\n[Kuva: Hyrrä.]\n\nPRINSESSA (vapaana, raivoaa ja lyö Mattia salvalla, liukuu\ntukehtuneilla, puolinaisilla sanoilla). Sinä... sinä... sinä...\nkäärmeenkieli, ketunpaula, myrkyllinen skorpiooni... sinut minä poljen\njalkojeni alle niinkuin hämähäkin... ja sinä tahdot tulla kuninkaaksi,\nsinä, joka tulet riippumaan korkeimmassa tammessa tuolla vuorella...\nVarikset tulevat kaivamaan silmät sinun päästäsi... muurahaiset tulevat\npuremaan sinun myrkyllistä kieltäsi... kaikki harakat seitsemän\npeninkulman laajuudella tulevat nauramaan sinulle... sinä... sinä...\nsinä. (Hän seuraa Mattia, joka pakenee, ja molemmat katoavat näyttämön\ntaa. Kuningas ja hovi nousevat paikoiltaan.)\n\nRAATIMIES TEIRI (läähättäen). Pannaan mies jalkapuuhun!\n\nMONI ÄÄNI. Jalkapuuhun! Jalkapuuhun! (Vartijat tuovat sisälle Matin,\njoka hämillään ja vastustamatta antaa panna itsensä jalkapuuhun.)\n\nAIRUT (toitottaa torveen). Onko täällä vielä joku nuori mies, joka\nrohkenee kilpailla hänen kuninkaallisen korkeutensa kädestä?\n\nMONI Ääni. Ei kukaan rohkene.\n\n(Väliaika. Olli astuu esiin kumartaen jäykästi.)\n\nHÄMÄHÄKINJALKA (Puksille). Tuokaa prinsessa sisään!\n\nKAPTEENI PUKS. Hän tulee vapaasti.\n\nPRINSESSA (astuu hiljoilleen sisään, horjuvin askelin ja lausuu\nkatkonaisia sanoja). Petetty... häväisty... solvaistu... myyty\nhuutokaupalla kuninkaan ja hovin läsnäollessa! Kaikki pakenevat\nminua... kaikki nimittelevät minua... kaikki minulle nauravat... eikä\nyksikään armelias ystävä puolusta minua... (Hän heittäytyy nyyhkyttäen\nruohopenkereelle.)\n\nLIISA. Älkää itkekö, prinsessa! Onhan olemassa hyviäkin ihmisiä!\n\nPRINSESSA. Sinäkö se olit, joka irroitit salvan suultani?\n\nLIISA. Minä ja tässä on veljeni Olli. Hän on hyvä poika. Hän ei tahdo\nsolvaista prinsessaa, vaan hän tahtoo päinvastoin puolustaa.\n\nPRINSESSA (Ollille). Tahdotko sinä puolustaa minua? Kuka sinä olet?\nMitä sinä tahdot? Mitä sinä voit? Mene kuoliaaksi paleltuneen\ntalvikärpäsen luo ja kuvittele hänelle, että olet auringon paiste.\n(Olli on ääneti.) Puhu, minä en keskeytä sinua! (Olli on vaiti.)\nYmmärrän, hän on kuuromykkä.\n\nLIISA. Ei, kyllä hän puhuu, mutta hän puhuu harvoin ja ymmärtäväisesti.\n\nPRINSESSA. Ymmärtäväisesti! Mitä on ymmärtäväisesti? Kiekuuko kukko\nymmärtäväisesti? Visertääkö varpunen ymmärtäväisesti? Mene, sinä\nymmärryksinesi, ja salli toisten puhua omalla tavallaan! Tahi onko\nparempi olla vaiti?\n\nLIISA. Luulen, että on parempi olla vaiti.\n\nPRINSESSA. No, sitte minä olen vaiti, vaikka vaan suututtaakseni niitä,\njotka minulle nauravat. Liisa, jos unohtaisin päätökseni ja rupeaisin\njälleen puhumaan, niin sano sinä heti: harakat nauravat.\n\nLIISA. Sen kyllä sanon.\n\nPRINSESSA (sormi suulla). Vaiti! Hyrrä!\n\nRAATIMIES TEIRI (kääntää tiimalasia). Hän vaikenee.\n\nKUNINGAS. Saamme nähdä mitenkä kauan.\n\nOLLI (alussa jäykästi sitte sujuvammin). Kuule nyt... yksi sana\ntäytyy sinun vielä sanoa... sano _otan_ vihillä oltaessa. Sinulla on\nrohkeutta... Minä pidän sinusta... Sinä olet morsiameni... Kukaan ei saa\nenää nauraa sinulle. (Prinsessa nyökäyttää päätään äänettömänä).\n\nLIISA (lyö hämmästyneenä kätensä yhteen). Prinsessa on vaiti ja Olli\npuhuu!\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Onko hän vaiti?\n\nMONI ÄÄNI. Onko hän vaiti?\n\nKAPTEENI PUKS. Aivan kuin kuollut paarma.\n\nRAATIMIES TEIRI (näyttäen tiimalasia). Hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa prinsessa Kielevä on, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, on\nsuvainnut olla vaiti viisi minuuttia! Eläköön prinsessa Kielevä ja hänen\ntuleva puolisonsa, prinssi...\n\nKAPTEENI PUKS. Prinssi tyhmä Olli!\n\nRAATIMIES TEIRI Prinssi Olavi! Eläköön! Eläköön! Eläköön!\n\nMONI ÄÄNI. Eläköön!\n\nKUVERNÖÖRIN ROUVA EAU DE COLOGNE. Rohkeneeko ottaa jo päähineen pois\npäästänsä?\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Kapteeni Puks, te vastaatte meidän hengestämme ja\nturvallisuudestamme, jos hän jälleen alkaa.\n\nKAPTEENI PUKS. Vaara on ohitse. Hyrrä vaikenee. Oi, tuhat tulimmasta!\nNyt kadotan toisen kerran partani!\n\n(Kaikki riisuvat pois kääreet päänsä ympäriltä ja vetävät puuvillan\nkorvistaan.)\n\nKUNINGAS. Mikä riemu! Mikä onni minulle ja koko valtakunnalleni! Lapseni\ntulkaa syliini! (Hän syleilee prinsessaa ja Ollia.)\n\nOLLI. Ei kuninkaan tarvitse pelätä nokeutuvansa. Minä tulen suoraapäätä\nsaunasta.\n\nKAPTEENI PUKS (puoliääneen). Tuossa pisti tyhmä Olli esiin.\n\nKUNINGAS. Juokaamme nyt näiden kihlattujen malja, ja huomenna pidetään\nhäät. Kuinka iloiseksi puolisoni tuleekaan! Hänen majesteettinsa ei\nmitenkään suvainnut kunnioittaa kilpailua läsnäolollaan... Mutta mitäs\nlaulua tuolta etäämpää kuuluu?\n\n(Katsojat syrjäytyvät. Jalkapuussa istuvat Pekka, Matti ja kaksi\ntuntematointa tulevat näkyviin. Nyt he laulavat vuororivin lauluunsa.)\n\n    Me istumme tukkiin,\n    Saamme reikiä takkiin.\n    Eipä hyppiä harakkaa\n    Kuluks' aikansa täss' saa.\n\n    Ui tukki ja heiluu.\n    Neljä miestäpä keiluu\n    Laivan kannella kohta,\n    Tuuli purjeita pohtaa!\n\nKAPTEENI PUKS. Terveydeksenne, tukkijunkkarit! Se on sama tukki, jossa\nminä olin kiinni, kun te nauroitte minulle.\n\nNELJÄ JALKAPUUSSA ISTUJAA.\n\n    \"Terveheks'\", sanoi pukki,\n    \"Kuten keitit\", niin kokki,\n    Nöyrin kunnia, kapteen Puks,\n    Mikäs tuo onpi lukki?\n\nKAPTEENI PUKS (katsojille). Kuulkaas, miten suupalttia muutamat voivat\nolla, vaikka istuvatkin jalkapuussa! Mutta nyt tarjoaa kuningas meille\nsimaa, rusinoita ja manteleja, ja huomenna hyvät ystävät, pyydän minä\nkuninkaan nimessä teitä kaikkia olemaan tervetulleet häihin!\n\n(Esirippu laskee).\n\n\nNeljäs seikkailu.\n\n(Valtiosali kuninkaan linnassa. Pytt yksin, varovasti sisään hiipien.)\n\nPYTT. Minä menen tänne piiloon pöydän alle, että saan nähdä hääkulkueen.\nKirkossa oli niin paljo väkeä ja kaikki ne olivat minua pitempiä! En\nsaanut nähdä mitään muuta kuin hiukan Hyrrän morsiushuntua...\nprinsessan huntua, piti minun sanoa. Nyt minun täytyy piiloutua,\nennenkuin kukaan ehtii tulla. (Kömpii yhden pöydän alle.) Täällä ei\nminua kukaan näe. Hiljaa, siellä tulee joku!\n\nKAPTEENI PUKS (tulee sisään leuka sileäksi ajeltuna.) Vihdoinkin\nminuutin lepoaika! Uks, sanoi Puks, kuninkaalliset häät ovat pahemmat\nkuin sota. (Heittäytyy tuolille Pyttin pöydän viereen.) Missähän minun\npoika-veitikkani lienee? (Pytt nipistää häntä jalasta.) Mitä? Onko\ntäällä koiranpenikka?\n\nPYTT (pilkistää esiin). Hiljaa, isä, minä olen täällä incognito.\n[Salaisesti, salanimellä. Suom. muist.]\n\nKAPTEENI PUKS. Oletko sinä siellä, riivattu velikulta! Ajattelen\nonnetointa partaani. Vieläköhän prinsessa voinee olla vaiti?\n\nPYTT. Ei, hän on puhunut.\n\nKAPTEENI PUKS. Niin, enkös sitä ajatellut! Hän on puhunut! Ja nyt näytän\nhänen tähtensä aivan vastasyntyneeltä lapselta.\n\nPYTT. Hän on sanonut otan vihillä seisoessaan.\n\nKAPTEENI PUKS. Eikö muuta? Sana otan vihillä ollessa ei ole sana, se\non muiskaus.\n\nHÄMÄHÄKINJALKA (tulee sisälle kiiruhtaen). Seurue tulee kirkosta. Onko\nkaikki kunnossa? Kaikki kutsutut?\n\nPUKS. Niin, koko sepän perhe, paitsi niitä, jotka istuvat jalkapuussa.\nToivokaamme, että seppä on peseytynyt. Uusi prinssimme tarvitsee suopaa\nja pesoa.\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Tulevatko haltijattaret?\n\nPUKS. Haltijattaret ovat lähettäneet terveisiä ja käskeneet sanoa, että\nheillä on este; heidän täytyy punnita sanoja tänään. Mutta Ruusuposki on\nluvannut lentää tänne ennenkuin he alkavat... Vartijat, aseisiin! Seurue\nsaapuu.\n\n(Vartijasto sisäänkäytävässä. Torventoitotusta. Hääseurue saapuu soiton\nkaikuessa ja asettuu paikoilleen. Nuorta pariskuntaa onnitellaan. Läsnä\novat myöskin kuningatar; Hannu-mestari, Hannun vaimo ja Liisa. Pytt\ntirkistelee uteliaana pöydän alta.\n\nSeuraa baletti, jonka saa sovittaa tilaisuuden ja varojen mukaan.\n\nBaletin loputtua astuu Ilkisiipi sisään, kummallisessa höyhenillä ja\nkulkusilla koristetussa puvussa, niiaa, kaikille suunnille ja asettuu\nistumaan morsiamen viereen. Hovilaiset kuiskailevat keskenään ja\nosoittelevat Ilkisiipeä. Pytt pilkistelee pöydän alta Ilkisiipeä,\nkoettaa paeta, mutta joutuu vartijoin käsiin ja kömpii vavisten pöydän\nalle takaisin).\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Kutsumatoin vieras! (Ilkisiivelle). Ettekö häpeä! Kuka\nte olette, ja kuka on teidät tänne kutsunut?\n\nILKISIIPI (ylpeästi). Minä kutsun itse itseni oman tyttäreni häihin.\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Oletteko hullu? Menkää tiehenne!\n\nILKISIIPI. Menkää itse! Tässä istun ja tässä aijon istua. (Yleinen\nhämmästys ja sekasorto).\n\nKUNINGAS. Hiljaa! Kuvernööri Hämähäkinjalka, kuullustelkaa tuota hullua\nihmistä!\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Hänen majesteettinsa on kovin armollinen. No,\nselittäkää, rouva näsäviisas!\n\nILKISIIPI (lörpöttäen). Selittäkää? Selittäkää? Mitä siinä on muuta\nselittämistä, herra utelias, kuin että minä ensimäisenä yönä prinsessa\nKielevän syntymisen jälkeen kiipesin ikkunan kautta kuninkaalliseen\nlapsenkamariin ja panin lapseni prinsessan kätkyeen. Eikö hän nyt\nymmärrä, että morsian on minun oma lapseni ja että minä en\nkäskemälläkään lähde pois oman tyttöni häistä? Ja koska minä en aijo\nantaa käskeä pois itseäni, niin aijon istua täällä, ja kun istun täällä,\nniin aijon istua täällä kuninkaallisen huoneen sukulaisena.\n\nPUKS (puoliääneen). Aivanhan tuo muistuttaa Hyrrän puhetta\nennenaikaan!\n\nKUNINGATAR. Onneton! Ja minne panitte minun lapseni?\n\nILKISIIPI. Kuninkaan lapsen? Niin, se oli kai kuollut, luullakseni. Mitä\nsellaiset kurjat pienokaiset eläisivät?\n\nKUNINGATAR. Sinä valhettelet, kurja! Sinä olet surmannut minun lapseni!\n\nILKISIIPI. En, niin totta kuin ratsastan luudalla; kun viimeksi hänet\nnäin, eli hän vielä.\n\nRAATIMIES TEIRI. Tässä on sattuma, ristiinpuhelu, otaksutaan...\nsallikaa minun tuumia!\n\nKUNINGAS. Pitäkää suunne, Teiri, ja antakaa poliisin tutkia.\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Ensin sanotte, että lapsi oli kuollut, ja sitte sanotte,\nettä se eli.\n\nILKISIIPI. Sanon ja sanon! Minä sanon, että morsian on minun oma\nlapseni.\n\nPRINSESSA (hyökkää lörpöttäen ylös ja seuraa Ilkisiipeä kerran salin\nympäri. Hovilaiset pitelevät korviaan). Omani, omani, omani, onko\nkoskaan kuultu niin omamaisia valheita, kuin tuo omamainen noita takoo\nja lörpöttää ja lörpöttää ja lörpöttää, aivan kuin minä olisin ollut\nkuollut ja kuitenkin minä elän vielä tänäänkin, ja aivan kuin minä\nolisin ollut hänen noitapenikkansa ja minä olenkin kuninkaallista verta,\nja tuota kehtaa koko hovi kuulla, ja tuo saa lörpötellä ja valhetella\neikä kukaan vastusta hänen tyhmiä juttujaan, ja tässä täytyy minun\nistua, enkä saa avata suutani, että hän saisi oikein solvaista\nkuninkaallista vertani, ja...\n\nLIISA. Harakat nauravat!\n\n(Prinsessa vaikenee ja kätkee itkien päänsä Ollin syliin).\n\n(Ruusuposki tulee sisälle. Kaikki kumartavat kunnioittavasti).\n\nRUUSUPOSKI. Ilkisiipi on noita ja hänen lapsensa on noidan lapsi.\n(Hämmästys ja huudahtuksia: prinsessa on noidan lapsi!) Älä itke,\nnuori morsian! Totuuden täytyy tulla ilmi, mutta sinä olet viatoin, sinä\ntulet vielä hyväksi ja onnelliseksi. Ja älä itke, kuningatar, lapsesi\nelää!\n\nKUNINGAS. Puhu, korkeasukuinen, jalomielinen haltijatar! Me uskomme\nsinua kuten totuutta itseään!\n\nRUUSUPOSKI. Ilkisiipi pani lapsensa kätkyeen, ratsasti pois\nkuningattaren lapsen kanssa ja heitti sen virtaan. (Huudahtuksia ja\näänettömyys. Vartijat ottavat kiinni Ilkisiiven). Sieltä löysin lapsen\nvielä hengissä, otin sen käsivarsilleni ja kannoin sen hyvien ihmisten\nluokse.\n\nRAATIMIES TEIRI. Niin, tuossa on jälleen sattuma! Prinsessa elää, eikä\nelä, prinsessa on olemassa, eikä ole olemassa...\n\nKUNINGAS. Pidä suusi, Teiri!\n\nKUNINGATAR. Lapseni! Missä on lapseni?\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Jonkun täällä hovissa täytyy olla prinsessa!\n(Huudahtuksia ja kysymyksiä. Kolme hovineitiä niiaa, kukin vuorostaan\nRuusuposkelle ja kysyvät: teidän armonne, olenko se minä?)\n\nRUUSUPOSKI. Kärsivällisyyttä! Minä käärin alastoman, värisevän, märän\nlapsen huntuuni, vein sen Hannu-mestarin pajaan ja panin sen yhteen\nkoppaan ahjon päälle, joka oli vielä lämmin.\n\nHANNU-MESTARI. Se on totta. Seuraavana aamuna löysin minä korin, jossa\noli lapsi. Minä annoin kastaa lapsen Liisaksi. Hänen armonsa Ruusuposki\noli lapsella kummina.\n\nKUNINGATAR. Missä on lapseni? (Liisa viedään hänen eteensä. Hän\nsyleilee Liisaa). Oma, rakas, kadonnut lapsiraukkani!\n\nHANNUN VAIMO (tarttuu Liisan käsivarteen ja tahtoo vetää häntä\nluokseen). Ei, suokaa anteeksi! Minä en anna minkään noidan varastaa\nlastani! Hannu, mitä hullutuksia tämä on!\n\nKUNINGATAR (vetää Liisan luoksensa). Eikö rouva kuule, että tyttö on\nminun lapseni, eikä rouvan! Tahdotteko päästää Kielevän?\n\nHANNUN VAIMO (vetää Liisaa puoleensa). Päästättekö irti Liisani. (He\nkiistelevät lujasti Liisasta).\n\nRUUSUPOSKI. Uskollinen kasvatusäiti! Tämä lapsi ei tule koskaan\nunhottamaan sinun hellää huolenpitoasi, mutta nyt sinun täytyy antaa\nLiisa hänen oikealle äidillensä. Teidän majesteettinne, lapsenne nimi ei\nole enää Kielevä, hänen nimensä on Elisabeth. (Liisa jätetään\nkuningattarelle).\n\nMONI ÄÄNI. Eläköön prinsessa Elisabeth!\n\nILKISIIPI (vartioituna). Simpele, timpele, missä on luutani?\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Onko teidän majesteettinne tahto että hirtämme tämän\nnoidan nyt heti tahi paistamme hänet hiljaisella tulella?\n\nRUUSUPOSKI. Minä pyydän armoa Ilkisiivelle. Minun sisareni Ukonjylinä\ntarvitsee häntä palveluksessaan.\n\nKUNINGAS. Minä olen saanut jälleen kadotetun lapseni. Noita saapi armon,\njalkapuussa istuvat miehet saavat vapautensa.\n\nILKISIIPI (joka viedään pois.) No hyvä, minua tarvitaan vielä, niin\nkauvan kuin maailmassa on pahoja sanoja.\n\nRUUSUPOSKI. Hyvästi jääkää! Velvollisuuteni kutsuu minua sinisille\nvuorille. Jos läsnäolevat tahtovat nähdä, mitä ihmisten sanoista kerran\ntulee, tahdon hetkiseksi muuttaa siniset vuoret tänne.\n\nKUNINGAS. Mahtava haltijatar, sen kyllä tahdomme nähdä! Sinä yksin olet\nkyllin voimakas vuoria paikoiltaan siirtämään.\n\nRUUSUPOSKI. Sinä erehdyt! On olemassa kaksi voimaa, jotka voivat vuoret\nsiirtää ja ne ovat: satu ja usko! (Hän katoaa.)\n\nPUKS (huoaten.) Ei mikään voima voi enää minun partaani kasvattaa.\n\nKUNINGAS. Kyllä, aika, uskollinen kapteenini. Muistoksi tästä iloisesta\npäivästä nimitän minä sinut majuriksi (Pytt kömpii esiin) ja sinun\npoikasi luutnantiksi sodassa, kääpiöitä vastaan.\n\nPUKS JA PYTT. Eläköön kuningas tuhannen vuotta!\n\nKUNINGAS. Parahultaisesti, rakas Puks, parahultaisesti! Mitä sanoisikaan\nseuraajani, jos hän saisi odottaa niin kauvan? Mutta kuule nyt Olavi\ntahi Olli, sinä, josta ei enää tule kuningasta ja Kielevä, joka et enää\nole prinsessa, mitä te kaksi sanotte tästä kaikesta? Mitä nyt teistä\ntulee tässä maailmassa?\n\nOLLI (jäykästi). En minä kelpaa kuninkaaksi enkä siitä välitäkään.\nMinä olen seppä ja aijon elättää vaimoani sepäntyöllä. Se, joka vielä\nuskaltaa nimitellä Kielevää Hyrräksi, saapi tuntea moukariani.\n\nKIELEVÄ (kiivastuen.) Hyrrätä ja hyrrätä, ne hyrräävät, enkä minä, ja\nse, joka hyrrää minun kunniallista nimeäni, sitä minä hyrrään niinkuin\nrukin pyörää, seitsemän kierrosta ja seitsemäntoista ja\nseitsemänkymmentä seitsemän ja seitsemänsataa seitsemänkymmentä\nseitsemän...\n\nLIISA. Harakat nauravat!\n\nKIELEVÄ (hillitsee itseään). Ei... minä annan anteeksi kaikille,\njotka ovat antaneet minulle pilkkanimiä. Minä olen ne ansainnut. Mutta\nnyt on Hyrrä kuollut, ja noitapenikka on kuollut, ja tässä on jäljellä\nvaan sepän onnellinen vaimo, joka kiittää prinsessa Elisabethia siitä,\nettä hän on opettanut hänelle nuo hyvät sanat.\n\nKUNINGATAR. Ja mitä sanoo jälleen löydetty lapseni? Oletko sinä\nonnellinen, Elisabeth?\n\nLIISA (suutelee kuningattaren kättä). Olen, onnellinen kuin\nkeltasirkkunen kultaisessa häkissä.\n\nKUVERNÖÖRIN ROUVA EAU DE COLOGNE. Armollinen pikku prinsessa pelkää,\nettei hän osaa oikein keskustella hovissa. Mutta älkää peljätkö,\narmollinen prinsessa; minä annan teidän korkeudellenne aivan erinomaisia\noppitunteja.\n\nKUNINGAS. Ei, millään muotoa, niistä minä tahdon päästä.\n\nHÄMÄHÄKINJALKA. Nyt on ainoastaan löydettävä kyllin arvokas prinssi\ntälle ihmeen ihanalle prinsessalle. Onko täällä joku nuori ritari, joka\nhaluaa kilpailla prinsessa Elisabethin kädestä? (Katselijoiden paikalta\nkuuluu kaksi ääntä).\n\nENSIMÄINEN ÄÄNI. Minä tahdon kilpailla.\n\nTOINEN ÄÄNI. Minä myöskin.\n\nENSIMÄINEN ÄÄNI. Ota sinä Hyrrä, niin otan minä tuon toisen!\n\nTOINEN ÄÄNI. Hiljaa sinä, sinä tulet jalkapuuhun!\n\nMAJURI PUKS. Mitäs asiaankuulumattomia siellä on! Te ette kuulu satuun.\nOlkaa hiljaa siellä, siniset vuoret siirtyvät.\n\n(Torventoitotusta. Peräseinä katoaa ja näkyviin tulevat siniset vuoret\nja haltijat. Ylinnä istuu enkeli, joka kirjoittaa suureen kirjaan.\nAlempana ovat haltijattaret Ruusuposki, Lumihiutu ja Ukonjylinä,\nkaikilla ojennetussa oikeassa kädessään vaaka. Ruusuposken jalkojen\njuurella on kultamalja, Lumihiudun jalkojen juurella hopeamalja ja\nUkonjylinän jalkojen juurella kuparimalja. Ukonjylinän edessä alempana\nistuu noita Ilkisiipi ja hänen edessään tulella seisoo rautapata).\n\n(Kuvaelma, soittoa, melodraama).\n\nRUUSUPOSKI:\n\n    Me oomme voimia taivahista,\n    Me teemme tiliä aattehista.\n    Kaikk' muuttuvaa ompi maailmassa,\n    Mutt' kaikk' on tallella tai vahassa.\n    Ain' aatos elää, ain' sanat säilyy,\n    Tuoss' ajan kirjassa kaikki päilyy,\n    Ne enkel' sinne noin kirjoittavi\n    Ja ikiajoiksi tallentavi,\n    Siks' kunnes aikojen lopussa\n    Saa kukin omastaan vastata.\n\n    Nuo sanat kasvavat kukan lailla\n    Ain' sielun juuresta, ääntä vailla.\n    Ne kaikki ainian todistavat\n    Kuin luodut kuihtuvat, kukoistavat.\n    Ne kantaa hedelmän tuleville,\n    Ja hyvän, pahankin aattehille.\n    Mut turhat sanat ne häviävät\n    Ja tyhjät tarinat unhoon jäävät,\n    Kuin tuulen saaliiksi tulleet ois,\n    Ne haihtuu ilmahan kaikki pois.\n\nSiskomme Ukonjylinä, sinä, joka kuparimaljaasi kokoat pahat sanat,\nilkeät, kovat, valheelliset, petolliset, rumat, likaiset, ivaavat ja\nrakkaudettomat sanat, osoita niille heidän paikkansa!\n\n(Ukonjylinä laskee, vaakansa alas ja kaataa kuparimaljasta mustaa\nnestettä, joka valuu Ilkisiiven pataan, jota noita hämmentää tulella).\n\nUKONJYLINÄ. Sisaremme Lumihiutu, sinä, joka hopeamaljaasi kokoot\najattelemattomat, tyhjät, turhat, lörpötellyt ja epävakaiset sanat,\nosoita niille heidän paikkansa!\n\n(Lumihiutu laskee vaakansa alas ja ottaa hopeamaljasta kerta toisensa\njälkeen kourallisen valkoisia lumihiu-tuvia, jotka hän hajoittaa\nilmaan).\n\nLUMIHIUTU. Sisaremme Ruusuposki, sinä, joka kultamaljaasi kokoat hyvät,\nviisaat, puhtaat, lempeät, lohduttavat, parantavat, hyvittävät ja\nsydämestä iloiset sanat, osoita niille heidän paikkansa!\n\n(Ruusuposki laskee vaakansa alas ja vetää kultamaljastaan esiin\nruususeppeleen, jota kaikki haltijattaret kannattavat.)\n\nRUUSUPOSKI (heittäen uusia ruusuja katselijoille.)\n\n    Sä lapsi maailman häilyväinen,\n    Niin lämmin syömminen, leikkiväinen,\n    Nyt tiedät sanojes matkamäärän,\n    Niin sanan oikeen kuin sanan väärän.\n    Oi salli, että mä suutelulla\n    Pois sanat poistan, mi turhat sulla.\n    Ja että hyvät vaan sanat sitten\n    Käy suustas kaltaisna ruusuisitten!\n    Kas, silloin Hyrrä ei turhaa työt'\n    Oo tänään tehnyt. Hyv' yöt'! Hyv' yöt'!\n\n(Esirippu laskeutuu.)\n\n\n\n"]