[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fk_6rdkMKGHe_EVqOjI8RvDQu7LIS0M3AVo6THYEYz34":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1287,"Lukemisia lapsille 3","Topelius, Zacharias",1818,1898,"1287-topelius-zacharias-lukemisia-lapsille-3","1287__Topelius_Zacharias__Lukemisia_lapsille_3",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1867,1893,42586,255271,false,51853,[23],"Fairy tales",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Short Stories","\"Lukemisia lapsille 3\" by Zacharias Topelius is a collection of children's stories written in the late 19th century. The book features a series of narratives aimed at imparting moral lessons and entertaining young readers, spanning various themes related to family, childhood innocence, and the natural world. Each story adopts a moralistic tone, encouraging respect for parents and the values of kindness and humility.  The opening of the collection introduces readers to a poignant tale emphasizing the importance of honoring one's parents. It tells the story of a man and woman who are cruel to the old grandfather living with them, forcing him to eat alone due to his frailty. A revelation comes when their young son mimics their actions, inadvertently showing them the consequences of their disrespect. This prompts the parents to recognize their wrongdoing and seek forgiveness from the grandfather, highlighting the book's overarching theme of familial love and respect. The following stories promise a mix of charming characters and lessons, appealing to both children and those who enjoy heartwarming narratives. (This is an automatically generated summary.)",[],346,"Topeliuksen klassinen lastenkirjakokoelma sisältää satuja, kertomuksia ja opetuksia. Kokoelmaan kuuluu tunnettuja tarinoita, kuten Koivu ja tähti, sekä kertomuksia luonnosta, joulusta ja lasten arjesta.","Z. Topeliuksen 'Lukemisia lapsille 3' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1287. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LUKEMISIA LAPSILLE 3\n\nKirj.\n\nZ. Topelius\n\n\nSuomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg\n\n\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Kunnioita isääsi ja äitiäsi.\n Noora, joka ei tahtonut olla lapsi.\n Paimentyttö.\n Tyttö marjassa.\n Vuoden-ajat.\n Tomu.\n Pudonnut kenkä.\n Turun linnan tonttu-ukko.\n Ulpukka.\n Metsästäjän ensimmäinen saalis.\n Pellava.\n Kalle ja Kaisa.\n Varro vähän.\n Koivun mahtavat toiveet hiirenkorva-ajalla.\n Kuinka Prithiof ratsasti Vapunpäivänä.\n \"Parempi\" ja \"huonompi\".\n Peikkojen joulu.\n Kun on Juhannus.\n Kukkain haltian ja Aallottaren satuja.\n Totuuden helmi.\n Jouluyö.\n Pienten lintujen valitus.\n Kauniinta metsässä.\n Heinänteko.\n Satu Lillin nenästä.\n Koivu ja tähti.\n Merimiehen koti-ikävä.\n Suuria, kirkkaita tähtiä.\n\n\n\n\nKUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI,\n\n\nHistoria, jonka nyt kerron, on hyvin lyhyt, mutta niin merkillinen,\nettä siitä niin suuret kuin pienetkin selvästi näkevät, miten Jumala\ntahtoo, että lasten tulee pitää kunniassa vanhempiansa. Sillä lasten\nkiittämättömyys ja halveksiminen vanhempia kohtaan on kaikkein suurin\nsynti ja sitä varmaan kovasti rangaistaan, ell'ei tänään tai huomenna,\nniin ainakin vast'edes, kun lapset kasvavat suuriksi.\n\nTämäkin on vain vanha historia, jota moni jo on kertonut ennen minua,\nmutta kyllä sitä kannattaa kuulla vieläkin kerran.\n\nOli mies ja vaimo, joilla oli luonansa vanha isä, ja heillä oli\nitselläänkin lapsia. Vanha ukko, se isänisä, oli jo ihan harmaa sekä\nniin vanha ja heikko, ett'ei hän jaksanut vakavasti pitää kättänsä, jos\nsiihen otti jotakin.\n\nKun hän istui pöydässä syömässä muiden kanssa, ei hän saanutkaan\nlusikkaa viedyksi suuhunsa kaatamatta keittoa päällensä. Se ei muiden\nmielestä ollut sopivata. He sentähden sitoivat ukolle kaulaan\nruokaliinan niinkuin pikku lapselle. Mutta ukon kädet vapisivat\nsittekin ja hän yhä läikytteli keittoa puhtaalle ruokaliinalle. Vaan\neihän hän sitä osannut estää.\n\nMies ja vaimo olivat kiittämättömät ja kovasydämmiset. He eivät\nmuistelleet, miten paljon vaivaa ja puuhaa heidän vanhempansa olivat\nheistä nähneet silloin, kuin he olivat pienet ja taitamattomat,\nSentähden he sanoivat ankarasti: \"jos ukko ei lakkaa tuhraamasta\nruokaliinaa, niin saa hän syödä tuolla nurkassa yksinään.\"\n\nMutta ukko ei voinut sitä auttaa, hän oli niin vanha. Sentähden nuo\narmottomat ihmiset panivat hänet nurkkaan ja antoivat hänelle\npuukaukalon; ukko sai siitä päivästä alkain istua nurkassa syömässä\nyksin, mutta mies ja vaimo söivät pöydässä kuten ennenkin.\n\nSe hyvin suretti vanhaa ukkoa, sillä raskastapa on nähdä itseään\nvanhana halveksittavan ainoastaan vanhuuden tähden ja omain lastensa\npuolelta. Kiittämätön sydän on raskain taakka, kuin maa päällään\nkantaa.\n\nMutta ukko kuitenkin istui nurkassaan ja itki niin hiljaa, ett'ei\nkukaan nähnyt kyyneliä, jotka juoksivat pitkin kurttuisia kasvoja alas\nlumivalkoiselle parralle. Ainoastaan Jumala, joka näkee kaikki, näki\nmyöskin vanhuksen surun ja ihmisten kovuuden, ja hän tiesi keinon\nnöyryyttää armottomat.\n\nEräänä päivänä istui ukko, kuten tavallista, nurkassansa; mies ja vaimo\nistuivat pöydässä ja lattialla istui heidän pieni nelivuotinen poikansa\nvuoleksien puupalasta. Mies kysyi häneltä: \"Mitäs nyt teet, poikaseni?\"\n\nPoika vastasi: \"minä vuolen kaukaloa.\"\n\n\"No, mitäs sillä teet?\" kysyi isä.\n\n\"Kun te, isä ja äiti, tulette vanhoiksi, panen minä teidät nurkkaan\nsyömään kaukalosta, niinkuin ukko nyt syö.\"\n\nMies ja vaimo katsoivat silmäkkäin, ja Jumala avasi heidän silmänsä,\nniin että he näkivät suuren syntinsä ja kiittämättömyytensä, ja heistä\ntuntui omantunnon ääni puhuvan lapsen suun kautta, sanoen: \"jos te\nylönkatsotte vanhempianne heidän vanhuudessansa, niin teidän lapsenne\nkatsovat teitä ylön, kun kerran vanhenette.\"\n\nJa molemmat menivät itkien nurkkaan ukon luo, syleilivät häntä ja\nsanoivat: \"Anna anteeksi, me olemme tehneet niin pahasti sinua kohtaan!\nTäst'edes pitää sinun istua meidän kanssamme pöydässä ja paraassa\npaikassa. Sillä nyt me tiedämme, ett'ei koskaan pidä unhotettaman pyhää\nja kaunista neljättä käskyä: 'kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs sinulle\nhyvin kävis ja sinä kauan eläisit maan päällä'.\"\n\n\n\n\nNOORA, JOKA EI TAHTONUT OLLA LAPSI.\n\n\n\"Ei, nyt en minä enää koskaan leiki nukeilla\", sanoi Noora, heittäen\nKyllikin ja Ilmarin nurkkaan, kävi istumaan pöydän viereen, molemmat\nkädet leuan alla, ja näytti hyvin happamelta.\n\nKyllikki ja Ilmari olivat kaksi nukkea; toinen oli poika, toinen tyttö.\nMolemmilla oli posliinipäät, ja molemmat olivat hyvin siivot nuket,\njotka eivät koskaan tehneet kellekään pahaa. Ne olivat olleet Nooran\npikku lapset hänen pienenä ollessaan, ja silloin hän niitä rakasti,\nmutta heitti ne nyt nurkkaan, kun oli mielestään jo niin suuri tyttö.\nSe oli rumasti tehty.\n\n\"Miksi sinä et koskaan enää leiki?\" kysyi pikku Selma, joka oli kuuden\nvuoden ikäinen ja katsoi suureksi kunniaksi, että sai leikkiä Nooran\nkanssa, joka oli jo yhdentoista vuoden ja kuukauden ijässä.\n\n\"En leiki\", sanoi Noora, \"ei se sovi, enhän minä enää ole mikään lapsi.\nPojat nostavat minulle kadulla hattuaan, ja tätin piikatyttö sanoo\nminua neiti Eleonooraksi. Minähän sinuttelen kaikkia kasvatuslaitoksen\nvanhempia tyttöjä, ja minä olen lukenut jo neljä romaania. Minä osaan\ntanssia polkkaa ja tiedän varsin hyvin, onko leninkini hyvin käypä vai\neikö ole. Kolmantena joulupäivänä lasten tanssiaisissa, jotka hyvin\nmuistat, tanssin minä valssia pitkän kadetin kanssa, joka piti minusta\nhirveän paljon. Taisipa hän kerran sanoa minua kauniiksikin. Mitä sinä\nluulet, Selma?\"\n\nSelma oli ottanut nuket nurkasta ja vastasi surullisella äänellä:\n\"niin, minä luulen, että Kyllikillä ei nyt ole nenää.\"\n\nSelma katseli nukkeja. Niin, aivan oikein, Kyllikiltä oli pudotessa\nkolahtanut palanen pois nenästä, ja kun se oli pieni ennestäänkin, jäi\nse nyt vielä pienemmäksi, Ilmari oli saanut suuren raamun otsaansa. Ja\nminkä näköiset ne olivat! Repaleiset kuin kerjäläislapset ja niin\npörröiset sen lisäksi, kuin Jöröjukan kuva kirjassa. \"Pikku lapsi\nraukat\", sanoi Selma, \"ei tämä käy mitenkään päinsä, kyllä teidän nyt\ntäytyy käydä sänkyyn ja olla olevinanne sairaat, kunnes minä ehdin\nommella teille uudet vaatteet.\" Ja Selma riisui sekä Kyllikin että\nIlmarin ja pani heidät kummankin vuoteellensa nukkekappiin sekä\npeitteli heidät kaikenlaisilla vaatetilkuilla, ett'ei heitä palelisi.\n\nNyt oli talvi ja joulu, ja ulkona pihalla oli suuri kelkkamäki; sen\nolivat pojat tehneet tallinseinää vasten ja kaataneet sen päälle vettä\nedellisenä iltana, että pinta oli yöllä kylmänyt liukkaaksi jääksi.\nSelma pani päähänsä pienen harmaan myssyhattunsa, jossa oli kauniit\npunaiset kaulanauhat, sekä sievän sinisen villamekon, jonka oli äsken\nsaanut joululahjaksi. Rappujen edessä seisoi pieni maalattu kelkka,\njoka juoksi nopeammin kaikkia muita ja jota sentähden ihmetellen\nsanottiinkin pikajuoksijaksi. Severin pyysi päästä hevoseksi ja sitte\najamaan kelkkamäen päälle. Ja helposti se nousi ylös ja vielä helpommin\njuoksi alas, välistä kaataa kellauttaen nurinkin, vaan se oli juuri\nkaikkein hauskinta. Siellä oli monta poikaa ja tyttöä, kaikki\npunanenäisinä ja ilomielisinä. Pienimmillä tytöillä, joita pelotti\nlaskea yksin, oli joku poika istumassa takana ja ohjaamassa kelkkaa,\nniin että lumi pöllysi kantapäissä. Severin ohjasi Selman kelkkaa, ja\nhyvin se kävi; kaksi kuperkeikkaa vain koko aamupäivällä, ja nekin\ntahallaan.\n\nNoora ikävystyi hyvinkin pian soittamaan masurkkaa ja meni ikkunasta\nkatselemaan, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. \"Noita tyhmiä\nlapsia!\" sanoi hän itsekseen, kun näki, miten hauskaa toisilla oli.\nMutta mielessään hän kuitenkin vastoin tahtoansa ajatteli: \"noin\nhauskaa minullakin oli ennen, kun olin pieni. Minä lähden katsomaan\nuusia leninkejäni.\" Ja sitte hän koetteli yllensä kauneimpia ja asettui\nseisomaan peilin eteen sekä katsoi kauniisti ja rumasti, nähdäkseen,\nmiten ne milloinkin kaunistivat häntä. Ja kyllästyttyään niihin etsi\nhän jotakin kirjaa lukeaksensa, mutta hänen äitinsä oli kätkenyt kaikki\nromaanit, ja siinä Nooran äiti oli tehnyt ihan oikein. Mutta Noora, kun\nei löytänyt yhtään mieleistänsä kirjaa, suuttui, ajoi pois kissan\nsängystä, nojasi päänsä sängyn laitaa vasten ja alkoi itkeä harmista.\n\nIltasilla leikkivät lapset suuressa salissa, ja heillä oli lupa meluta\nmielin määrin. Ensin he siirsivät yhteen läjään kaikki tuolit ja\nleikkivät markkinoita: toiset olivat olevinaan ostajia, toiset myöjiä.\nSitte leikkivät he monta muutakin leikkiä: olivat piilosilla ja\nkissasilla, lainasivat tulta ja tanssivat harakkaa. Viimein he kutoivat\nsarkaa ja heillä oli sanomattoman hauskaa; hullunkurisinta oli, kun\nSelman ja hänen kumppaninsa piti käsi kädessä kulkea kumpikin omalla\npuolellansa tanssijariviä, sillä Selma oli niin pikkuinen, että vaikka\nkoko rivi kumartui hyvin syvään, ei hänen kätensä kuitenkaan täyttänyt,\nja silloin toisten täytyi laskeutua polvilleen ja kumartua maahan asti;\nse näytti hyvin hauskalta.\n\nMitähän nyt Noora teki, kun kaikki muut niin riemuitsivat? Hän sanoi\nitsekseen: \"noita tyhmiä lapsia!\" Ja hän istuutui nurkkaan ja näytti\nhyvin tyytymättömältä ja synkältä kuin sumu syksyllä. Ja kun Selma\nsanoi: \"tules, Noora, leikkimään meidän kanssamme, meillä on niin\nsanomattoman hauskaa!\" niin vastasi Noora: \"Kuinka se sopisi minulle,\nkun olen suuri tyttö?\"\n\nMutta yöllä nukkuessaan sängyssänsä näki Noora niin merkillisen unen,\nett'ei ollut koskaan ennen sellaista nähnyt. Hän oli seisovinaan\nkesällä puistossa ja vehreässä metsässä. Joka puolella oli kukkia ja\nkasvavia pikku puita; ne olivat kauniit ja miellyttävät katsella, ja ne\nhiljaa nuokkuivat kesätuulen henkäyksistä. Kun sitte tuuli puhalteli\noksiin ja lehtiin, syntyi siitä suhina ja humina, niin että se kuului\nsanoilta. Ja ne lauloivat hiljaa, vaan kuitenkin ihan selvästi: \"me\nolemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. O, Jumala olkoon\nylistetty, että me olemme hänen lapsensa!\"\n\nLukematon joukko pikku poikia ja tyttöjä juoksenteli kukkain\nvälissä, suudellen ja rakastaen niitä ja sanoen niitä pikku\nleikkikumppaneiksensa. Ja kun kukat ja puut alkoivat laulaa, lauloivat\nmyöskin pojat ja tytöt: \"me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan\nvaltakunnassa; Jumala olkoon ylistetty!\"\n\nSilloin aurinko hiljaa ja suloisesti vaipui iltapilveen, ikäänkuin\nJumalan silmä ummistaisi yöksi uneen, vaikka se kuitenkaan ei koskaan\nnuku, vaan vartioitsee meitä yöt päivät. Noora näki taivaan vähitellen\npimenevän, ja tähdet alkoivat välkkyä yksi kerrassaan sinitaivaalla,\nkunnes viimein monta tuhatta miljoonaa tähteä katseli alas maahan\nkirkkaasti ja ikäänkuin silmää iskien. Joka tähdestä astui alas enkeli\nlasten, puiden ja kukkien joukkoon, ja kaikki ne enkelit olivat\nviattomia pikku lapsia, sillä he olivat ennen muinoin eläneet maan\npäällä ihmislapsina, ja Jumala oli ottanut heidät hyvin nuorina\nluoksensa. Ja kaikki enkelit yhtyivät ihanaan, lempeään lauluun: \"Me\nolemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon\nkiitetty, että saamme olla hänen lapsiansa!\" Suuresta enkelijoukosta\nastui enkeli Nooran luo ja sanoi: \"miksi sinä näytät niin suruiselta?\"\nMutta Noora kääntyi pois ja sanoi tapansa mukaan: \"noita tyhmiä\nlapsia!\" Heti muuttui unissa kaikki hänen ympärillään, niin että hän\noli seisovinansa yksinään suuressa erämaassa keskellä talvea paksussa\nlumessa. Siellä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää ketä rakastaa,\nmuita kuin oma itse; vaan ken rakastaa itseänsä, hänen sydämmensä on\nkuin erämaa keskellä talvea. Noora muisteli kesää ja kukkia ja kasvavia\npuita ja alkoi itkeä katkerasti. Silloin talvi alkoi hänen ympärillään\nlämmitä. Kyllikki ja Ilmari kaaloivat lumihangessa ja tulivat kysymään:\n\"mitä itket, Noora?\" Noora vastasi: \"minä palellun täällä lumessa; minä\nolen niin yksin, eikä minulla ole taivaassa eikä maan päällä ketään\nmuuta ystävää kuin minä itse.\"\n\nNuket sanoivat: \"Miksi et tahdo olla lapsi? Etkö näe, että kaikki\nolennot koko luonnossa ja yksin autuaat enkelitkin, jotkahan kuitenkin\novat paljon viisaammat sinua, ovat niin iloiset ja onnelliset, kun\nsaavat olla pikku lapsina? Sillä Jumala on sanonut, että sellaisten on\ntaivaan valtakunta. Jos tahdot olla Jumalan ja ihmisten ystävä, niin\npitää sinun olla lapsi sydämmestäsi. Ja kun kerran tulet ruumiiltasi\nsuureksi ja vanhaksi, niin pitää sinun kuitenkin olla mieleltäsi lapsi,\nsiten että aina olet nöyrä ja pieni Jumalan edessä. Tule, niin palaamme\ntakaisin kesäiseen iloomme!\"\n\nNuket ottivat Nooraa kädestä, ja hän itki taas, mutta tällä kertaa\nkatuen ymmärtämättömyyttänsä. Ja kun he palasivat vehreään metsään,\nkatso, kaikki olivat siellä, sekä kukat ja puut että enkelit ja pojat\nja tytöt ja Noora itse, ja kaikki lauloivat iloissaan: \"me olemme\npikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. Ylistetty olkoon Jumala,\nettä saamme olla hänen lapsiansa!\"\n\n\n\n\nPAIMENTYTTÖ.\n\n    Mä läksin ulos aamulla,\n    Kun kirkas päivä koitti.\n    Ohuissa olin vaatteissa,\n    Ja tuuli metsää soitti.\n    Tie ohitseni luisti vain,\n    Ja metsä juoksi vastahain.\n        Hei, heijuu, hei!\n    Ja soi joka ainoa oksa\n\n    Pussissa oli leipänen\n    Ja uljuutta, ei huolta.\n    Ja karja kulki korpehen\n    Harjumme tätä puolta.\n    Mua suuri kuusi katseli,\n    Ja puro riemuin lauleli.\n        Hei, heijuu, hei!\n    Ja soi joka ainoa oksa.\n\n    Kanerviin istuin kankaallen\n    Sukkaani kutomahan\n    Ja mietin, onko yhtään, ken\n    Mua ehtii muistamahan.\n    Niin muistin äiti vainajaa...\n    Ken kotona nyt asustaa?...\n        Hei, heijuu, hei!\n    Ja soi joka ainoa oksa.\n\n    Tulipa kuuma päivä, kas!\n    Kärpästä lensi, parmaa.\n    Vajosi suohon kellokas;\n    Ei kättä vahvaa, varmaa.\n    Hei, tartuin silloin sarviin sen,\n    Se kirkontornin painoinen.\n        Hei, heijuu, hei!\n    Ja soi joka ainoa oksa.\n\n    Kun lehmä pääsi kuivallen,\n    Niin otso näkyi tiellä.\n    Löin häntä; hänpä ymmärs sen,\n    Hän seisoi ujomiellä.\n    Pois lötkötti hän viitaan päin:\n    Mitäpä hän mun lehmälläin?\n        Hei, heijuu, hei!\n    Ja soi joka ainoa oksa.\n\n    Hei, sadetta en pelkää vain\n    Ja nälkää kanssa karjan!\n    On pehmyt lato suojanain:\n    Punaisen poimin marjan;\n    Purosta kahvimyllyn saan;\n    Jumala muistaa poloistaan.\n        Hei, heijuu, hei!\n    Ja soi joka ainoa oksa.\n\n\n\n\nTYTTÖ MARJASSA.\n\nYksinpuhe.\nMetsäseutu järven rannalla.\n\n\n_Maria_ (tulee keveässä kesäpuvussaan, päässä paimenhattu, kori\nkäsivarressa, heitellen sormisuukkosia jollekin, jota ei näy).\n\nHyvästi, äiti, hyvästi, hyvästi! Siellä hän vielä seisoo rappusilla\nihmetellen, mihin minä lähden metsään eksymään. Hyvästi, hyvästi! ei\nminulla ole mitään hätää eikä vaaraa, minä vain lähden poimimaan\nvaapukoita päivälliseksi. Vaapukoita ja maitoa, ah, sepä on suloista!\n\nOnpa nyt aikaisin aamusilla, ja kaste kimaltelee helminä ruohokossa.\nAurinko on vielä jotenkin alhaalla; mutta kyllä se nousee ylemmäksi.\nHän vain ei nuku liian myöhään, eikä hän väsykään koskaan. Minä\ntahtoisin olla kesän auringon kaltainen: aikainen ja kirkassilmäinen\nminä tahtoisin olla, hellästi ja lämpimästi minä tahtoisin katsella\nsekä hyviä että pahoja.\n\nMiten ihanata on kuitenkin olla aikaisin ylhäällä, kun silloin koko\nmaailma loistaa terveydestä ja nuoruudesta! Yöllä oli niin pimeä, kun\non näet jo syyspuoli, ja minä luin eilisiltana sata ja kaksikymmentä\ntähteä. Tulipa silloin surullinen ajatus mieleeni. Minä mietin: katsos,\nnyt hukkuu ja häviää kaikki kauneus maan päältä! Mutta nyt, kun kaikki\nelää ja säteilee, en enää muistakkaan lyhyttä suruani. Minä olen niin\niloinen, niin iloinen; minä tahtoisin olla peipponen ja kiikkua niin\nkorkealla koivun oksilla. Taikka... niin se juuri on, minä tahtoisin\npanna käteni ristiin ja sanoa: minä kiitän sinua, hyvä Jumala, että\nolet luonut maan niin kauniiksi ja suonut meille sen armon, että saamme\npalvella ja kunniottaa sinun kaikkivaltaasi!\n\nKatsos, miten tyyni hän nyt on, tuo kirkas järvi! Vaan osaapa se\nmyrskytäkin... huh, miten valkoinen se silloin osaa olla vihasta! Mutta\nnyt on hän kaikkein kirkkain pöytäpeili, ja pikku kalat hyppivät\npäivänpaisteessa. Tuolla saaren rannassa uiskentelee vene; oh, jopa\nhänet tunnenkin, se on meidän veneemme ja Fridolf siellä lappaa\nverkkojansa salmesta. Lähellä venettä uiskentelee sorsa poikaparvensa\nkera. Yksi, kaksi, kolme... seitsemän niitä on, minä näen ne aivan\nselvään. Veneen airot ovat ihan hiljaa, Fridolf nostaa hiljaa pyssynsä.\nMitä hän aikoo? Ryhtyykö hän todellakin ampumaan noita lintu raukkoja?\nFridolf! Fridolf!... Hän ei voi kuulla niin pitkän matkan takaa. Huh,\nmiten minua pelottaa! Eikö satu yhtään armeliasta paarmaa, joka voisi\npurra häntä käteen juuri silloin, kuin hän aikoo lauaista? (Hän peittää\nsilmänsä käsillään. Kuuluu pyssyn pamaus etäältä. Maria katsahtaa\nylös.)\n\nPuh! nyt se pamahti. Voitto! voitto! Kaikki seitsemän lentää pois;\nFridolf on ampunut ohitse! Maltappas, sinä salamurhaaja, kyllä saat\nkuulla, kun minä kotiin palaan!\n\nMutta mitä mä ajattelenkaan, kun en vielä ole poiminut ainoatakaan\nmarjaa! (Hän poimii.) Mansikat ja muuramet ovat jo olleet ja menneet,\nja maaramet eli mesimarjat ovat täällä hyvin harvinaisia. Mustikoita\nkyllä voisi saada, ja jo alkavat puolatkin kypsyä. No, jospa poimisin\nvariksenmarjoja, niin kyllähän korini pian täyttyisi. Mutta eipäs; kun\ntahdotaan tehdä _yksi_ asia kunnolla, niin ei pidä alottaa _kahta_.\nVaapukkapuuroa, vaapukka-kreemiä, vaapukoita maidon kanssa,\nvaapukkamehua veden seassa juoda, kun ollaan sairas, ja vaapukkateetä,\nkun ollaan vilustunut... kas niin, näissä pensaissa kasvaa kokonainen\nansioluettelo. Ja sitte vielä ehkä kermankin kanssa... niin, työmies on\npalkkansa ansainnut. Jospa nyt vain tietäisin paraan tien. Kas, siinä\nse temppu on, mihin päin maailmassa mennään. (Niiaa.) Olkaa hyvä ja\nsanokaa, hyvä herra Leppäkanto, pitääkö minun astua tätä rantatietä?...\nAh niin, hän tietysti on yksissä neuvoin meren kanssa, hän rakastaa\nvetelää tavaraa, ja sentähden hän myöntävästi nyökkäilee. (Niiaa.)\nMutta antakaa anteeksi, hyvä herra Kaislanen, mitä te sanotte?... Hän\nkumartaa... nöyrin palvelijanne, hän kumartelee ja kursailee\nlakkaamatta, hän hyväksyy mitä hyvänsä. Se kyllä on hyvin kohteliasta,\nmatta eipä siitä juuri viisastu. Ehkäpä herra Koivuliini osaa minua\nhyvästä tahdostaan neuvoa. Mitä? Hän pudistaa pitkää, vihreätä,\nkäherrettyä tukkaansa, ja se merkitsee: hyvä Maria, sinä voit itse\nhoidella itseäsi. Kiitoksia hyvin paljon! Eikö ole enää ketään, ken\nnäyttäisi minulle tietä? Tuskinpa maksaa vaivaa kysyäkään herroilta\nTuomiselta, Tammeliinilta, Haapalaiselta, Lehmukselta tai\nVaahteraiselta, ja kukapa uskaltaisi edes kääntyäkään metsän ylimysten,\nKuuselan, Mäntysen tai Honkoliinin puoleen! Mutta kukas minua hameen\nhelmoista tempoo? Ah, sehän onkin vanha ystävämme, kyyryselkäinen,\npienimyhkyräinen pikku Katajainen, niin hyödyllinen ja kuitenkin niin\nhalveksittu ja hyljeksitty tässä maailmassa. Olkaa hyvä, neuvokaa\nminua. Mielelläni, vastaa hän. Tyttö, sanoo hän, astu suoraa tietä\nelämän läpi, nosta hameesi helmat äläkä huoli yhtään muutamista\nkannoista, kivistä, kaatuneista puunrungoista tai joistakuista metsään\nlevitetyistä hämähäkin verkoista.\n\nKiitoksia, Katajainen. Mutta olkaa hyvä ja sanokaa, onko täällä\nkäärmeitä ruohokossa. On niitä, vastaa hän. Niin minä varustaudun\npuolustamaan itseäni. Minä otan pienen linkkuveitseni -- antakaa\nanteeksi, herra Pihlaja -- ja leikkaan kepin käteeni. Kas niin, nyt on\nminulla hyvä ase noitia ja petoja vastaan. Rohkeutta minulta ei puutu\nja... riks, raks, mikä siinä rasahtelee kaatuneen haavan luona?\n\nOh, metson poikahan tuossa vain juoksi sukkelin jaloin korkeassa\nruohossa. Jospa minun keppini nyt olisi ollut pyssy, niin minä (tähtää)\nniin, _en_ minä olisikaan ampunut häntä. Minä olisin sanonut hänelle:\nelä, lennä, ole vapaa ja iloinen, niinkuin minäkin; se on parempi kuin\nsyödä sinut gurkkujen ja puolukkain kanssa ja täyttää päänaluseni sinun\nhöyhenilläsi.\n\nMutta aivanhan minulta unohtuu marjain poiminta. Yks, kaks, kolme\nneljä, mirri soitteli selvään, mulla marjat tääll' ovat vielä. Minulla\nei todellakaan ole aikaa katsoa, onko marjoissa matoja. Mikä elämä,\nhyvänen aika, noilla vaapukkamadoilla on! Syntyä, elää, kasvaa ja asua\npienessä punaisessa tuvassa, jossa on pehmeät, mehuisat ja tuoksuvat\nseinät ja jossa on kaikkea yltä kyllä, niinkuin herra Hiilikoukulla\npannukakku-vuoressa, se olisi monenkin mielestä suurin onni. Mutta\ntiedänpä siinä yhden puutteen: ei ole vapautta! Niin, ell'ei tuo mato\nliene toukka, joka kerran saa siivet, kun aika joutuu.\n\nKas, miten kauneita pensaita ja niin täynnä marjoja! Tässä on\nvaapukkain kotimaa, tässä on kuudes maanosa: Europpa, Aasia, Afrikka,\nAmerikka, Polyneesia ja Vaapukkala. Poimi, poimi, marjat vieriskelevät\nkoriin! Koivussa istuu varis ja katselee ihmetellen häntä. Niin, katso\nvain, kyllä minä katsoa kestän. Souda pois saaristoon lapsille marjan\npoimintoon... Mikäs se oli? Orava vain, luullakseni. Hän ikäänkuin\nhypähti puolikuusesta latvaan asti yhdellä loikkauksella.\n\nAurinko nousee ylemmäksi, kaste kuivaa ja alkaa tulla kuuma metsässä.\n(Ottaa pois hatun päästään.) Miten yksinäistä, kaunista ja hiljaista\ntäällä on! Jotka istuvat koko päivän kammarissaan tai astuskelevat\nhiekoitetuilla käytävillä kauneissa puutarhoissa, he eivät koskaan\ntiedä, miten hyvältä tuntuu välistä yksinkin kävellä laajassa metsässä.\nAh, miten kaunis on maailma! Miten suuri on Jumala! Ja miten pieni minä\nolen täällä muhkeassa metsässä?\n\nKas sitä, nyt tarttui taaskin hameeni vaapukan varsiin. Hämähäkin\nverkkoja minulla on esiliinassani ja liepeissä nurmennukkaa. Enkä ole\nkoskaan nähnyt kauniimpia vaapukoita. Kuulehan, mitä tuo varis raakkuu\ntuossa oksalla: pane suurimmat päälle, suurimmat päälle, saat kiitosta!\nMutta tuolta pihlajasta visertää sen sijaan leppälintu: ei petosta, ei\npetosta! Mikä ollaan, siltä pitää näytettämänkin. Ei, pikku Maria, älä\nvalehtele omaksi kiitokseksi, koeta ennemmin sitä ansaita!\n\nYksi vaapukka on tuossa suurempi kaikkia muita. Sen annan sille, jota\nkaikkein enimmin rakastan. Hihhei, niin ja ei, ken hän on, sitä tiedetä\nei!\n\nOlipa kerran tyttö poimimassa vaapukoita metsässä. Hänen luokseen tuli\nmetsän nuori prinssi kuusiluolasta ja sanoi: myöppäs minulle\nvaapukkasi! -- Mitäs niistä annat minulle? kysyi tyttö. -- Minä annan\nsulle kultapalatsin ja prinssin-sydämmeni, vastasi prinssi. -- Ei,\nkiitoksia, sanoi tyttö, anna mulle ennemmin voileipä, minulla on niin\nnälkä. -- Silloin prinssi nauroi, niin että hänen sydämmensä hyppi, ja\nhän muuttui harakaksi, mutta se harakka lenteli oksalta oksalle koko\nmatkan, missä tyttö astui, ja nauroi lakkaamatta. Olipa sitä nyt\nsiinäkin nauramista.\n\nMetsänhaltia hoi, tahdotko marjojani?\n\n    (Kaiku vastaa: marjojasi.)\n\nAnnatko mulle niistä metsälinnasi?\n\n    (Kaiku: metsälinnani.)\n\nEhkäpä myöskin sydämmesi?\n\n    (Kaiku: sydämmeni.)\n\nEi, kiitoksia vain.\n\n    (Kaiku: kiitoksia vain.)\n\nEipä kiittämistä. Minä menen kotiin äitin luo.\n\n    (Kaiku: kotiin äitin luo.)\n\nHyvästi nyt, hyvästi!\n\n    (Kaiku joka taholta: hyvästi, hyvästi, hyvästi!)\n\n        (Maria lähtee hypistellen pois.)\n\n\n\n\nVUODEN-AJAT.\n\n(Koulutytöt opettajattarelleen.)\n\nNäyttämö esittää kouluhuonetta, jossa on kirjoitustaulu.\n\n\nHenkilöt:\n\n Saturnia.\n Talvi: (turkit yllä ja luistimet kädessä).\n Maija: Kevät (vehreä, kukitettu).\n Julia: Kesä (punainen, viuhka kädessä).\n Lucia: Syksy (keltainen, omenia muassa).\n\n_Saturnia_.\n\nHuomenta herttaisinta, jalo neiti!\nKai, kunniaa ei suurta mulla liene\nTunnettu olla? Olen Saturnia.\nSaturnus-hovimestarin mä vaimo.\nTuon, joka ajan meren takapuolla\nHallitsee kartanoa Tähtilinnan.\nOn kunnon ukkoni jo ijäkäs\nVaan raitis, rivakka. Hän pitää tähdet\nKäskystä korkeasta kurissa\nJa tarttuu pyrstötähtein kaulukseen,\nKun puskea maapalloa ne mielii.\nKavalat, häijyt kielet väittävät\nOmia lapsiansa hänen syövän.\nTuo, kautta kunniani, valhe on.\nMitenkä saattaa uskoa tuon kaskun,\nMä kysyn vain, kun neljä tyttölasta\nOn sievää mulla, hänen vaimollaan?\nNuo mansikkaiset neljä nähdä saatte,\nTöyräältä Tähtilinnan poimitut.\nMä tuon ne kanssani, kun juuri heidän\nParhaakseen teille nöyrän pyynnön teen.\nLapsista, hyvinhän sen arvannette,\nOn monta puuhaa, murhetta ja tuskaa.\nVäkemme, kiertotähtein tiellä pyörii\nHe usein; joskus muhvini he saavat,\nAuringon yli hunnuks laittavat sen:\nTaas kiemuroita kuuhun piirtävät,\nMun valokuvakseni niitä väittäin.\nNo niin; on mulla tytöt julman kiltit,\nVaan varsin vallattomat; valitusta\nMaapallolta niin usein kuulen heistä,\nKun isän puuhissa he täällä käy.\nSiis (kumartaa) kunnioitettava kunnon neiti,\nMä mielin panna heidät kaikki kouluun\nIhmistymään. Ja kun mä en maan päällä\nVoi tietää koulua niin kunnollista\nKuin juuri tämä teidän johtamanne\nAisoissa äkäpussit pitämään,\nNiin teen nyt teille nöyrän pyynnön, että\nMun lapseni sais ensi luokkaan tulla,\nJos eivät ylemmä. Siis hyvä olkaa\nJa kuulustelkaa heitä! Luonnon lapset\nHe ovat, kuten näette, siistimättä,\nKuin lintu vapaat, vilppahat kuin tuuli.\nHeit' ihmistymään saakaa! Tuoss'on yksi.\n    (Talvi tulee.)\nHän vanhin tyttäreni Talvi on,\nSai viime vuonna, raukka, vilutaudin\nJa makas alla tyynyin valkoisten!\nSiks iho kovin kelmeä on hällä.\nVaan vakuutan, ei huonoimpia hän\nLuistellessa ja hiihdännässä suinkaan.\nKäy esiin, niiaa sievästi!... Kas niin!\n\n_Talvi_.\n\nOn lunta mulla yllä,\nMä talvi olenkin.\nMä suksin hiihdän kyllä\nJa liikun luistimin.\nTaivaani pilvet kattaa,\nNiin pitkä yöni on;\nOn metsän' laulamatta\nJa järven' aalloton.\n\nVaan älä pelkää tuosta!\nTulehmain lämmittää\nJa sallii sadun juosta\nJa leikit järjestää.\nKun joulukuusi loistaa,\nUnohtuu pimeä.\nTurkissain kätken toista\nSisartain, Kevättä.\n\n_Saturnia_.\n\nTalvesta esiin, Maija! Laiska Maija\nJo, häntä nyt saa aina odottaa!\n    (Maija astuu esiin turkeista.)\nHän siinä on. Laps, joka poimit vuokkos,\nJa tanssit sääskein kanssa? Kuinka jaksoi\nKäkönen? Eikö kuku selvään hän?\nJo puro pojan myllyä kai käyttää?\nSanonpa sulle, sirkkuseni, että\nJos huolimaton olet toiste, saat\n_Vähemmän tyydyttävä_ edistykseen.\nÄidille sievä kumarrus nyt tee!\n\n_Maija_.\n\nMä olen kevään henki.\nHeräjän lumesta,\nPois saan jääkyynelenki\nJärveltä, nurmelta.\nOn Pohjolassa täällä\nNiin lyhyt aikani:\nKaikk' ihanuus maan päällä\nÄkisti haihtuupi.\n\nMä synnyin pohattana\nKöyhässä mökissäin;\nNyt olen valtiaana,\nVaikk' kahleist' unta näin.\nHyljätty olin ani\nKuin lehti lähtenyt;\nVaan kukka-aarrettani\nEt laskea voi nyt.\n\n_Saturnia_.\n\nAnteeksi lapsimainen kerskaus suokaa!\nRunoilijat on hänet pilanneet.\nNyt, Julia, on vuoros!\n    (Julia tulee).\n                       Tässä on hän,\nMansikkaposki, tyttäreni kolmas.\nAnteeksi, hän on päivettynyt hieman\nHeinässä, leikkuussa ja marjamailla!\nEi käytäkkään hän päivänvarjostinta.\nHengähdä, lapsi, hiukan!... No, nyt niiaa!\n\n_Julia_ (leyhytellen viuhkalla)\n\nMä kesäpäiv' olen ruusuinen,\nKun niitty on sulotuoksuinen;\nVien tanssiin tuulen ja lainehenkin,\nSaan tuoksumaan havuneulasenkin,\nRukiisen ruiskukat tihutan,\nKanervat kastehin saunoitan.\n\nEloni kaikki on tuokio vaan.\nMenneestä hetkest' en huolikkaan,\nEn myös, jos syys kovin myrskyileepi\nJa vettä virtana viskeleepi.\nReunalla lähtehen hengähdin,\nIjäistä valoa uneksin.\n\n_Saturnia_.\n\nSä hellä laps! Niin saattaa uneksia.\nVaan Luciani, kuudantytön, vuoro\nOn nyt. Hän kuihtumuksen puvussaan\nVaan omenaiset poskusillaan kantaa.\n    (Lucia tulee.)\nTyömuurahainen, missä nokesit\nNoin itses? Vai sä puit maamiehen riihtä.\nPuolukkahuulet häll' on, anteeks suokaa;\nMetsässä sieniä hän vasta poimi.\nNo, älä pelkää, tyttö! kumarra!\n\n_Lucia_.\n\nSyys olen valju, mi sadon tuo,\nOn kultatähkiä mulla.\nSuruinen sydän, mun lahjan' suo\nLohduksi mielesi tulla!\nOn mulla musta ja kylmä yö;\nPois puista myrskyni lehdet lyö,\nJa aika kolkko on sulla.\n\nVaan pyhäpuvunkin syksy saa,\nVaikk' irti lehdet on puista.\nKuin morsian pihlaja punoittaa,\nKun puidaan riemuten ruista\nTaivaalla iltaisin pilkuttaa\nEns tähti kirkas ja kuiskuttaa:\nMä aina mielin sua muistaa.\n\n_Saturnia_.\n\nKuin näetten, on tässä kaikki neljä.\nKuulusteletteko tai tahdotteko,\nNiin kuulustelen heitä teidän kuullen?\nSiis: osaatko sä linnunradan. Talvi?\n\n_Talvi_ (lukien).\n\nTaivaat ja maa ovat täynnä Jumalan kunniaa.\n\n_Saturnia_.\n\nYön tähtikirjaa oikein tavasit.\nNo, mitä taivaan kartasta sä tiedät?\n\n_Talvi_ (lukien kuin läksyä).\n\nEläinradan merkit ovat: Oinas, Härkä, Kaksoiset,\nKrapu, Jalopeura, Neitsyt, Vaaka...\n\n_Saturnia_.\n\nEikö kukaan muista enempää?\n    (Lucia nostaa käden).\nLucia!\n\n_Lucia_.\n\nSkorpioni, Joutsimies, Kauris...\n\n_Talvi_ (keskeyttäen).\n\nVesimies, Kalat.\n\n_Saturnia_.\n\nNiin! Maija, kirjoitappa taululle!\n    (Maija piirtää aaltoviivoja taululle.)\nNo, mitä kuvailee se kirjaimisto?\n\n_Maija_.\nKevättuulen käsialaa veden pinnalla.\n\n_Saturnia_.\nNiin on. Niin veteen tuulet kirjoittaa.\nJulia, osaatko sä historiaa?\n\n_Julia_.\n\nAlussa loi Jumala taivaan ja maan.\n\n_Saturnia_.\n\nTietääkö kenkään vielä?\n    (Talvi, Maija ja Julia nostavat kätensä.)\n                        Mitä sitte?\n\n_Talvi_.\n\nMaa oli autio ja tyhjä, pimeys oli syvyyden päällä,\nja Jumalan henki liikkui vetten päällä.\n\n_Maija_.\nJumala sanoi: tulkoon valkeus!\n\n_Julia_.\n\nJa valkeus tuli.\n\n_Saturnia_.\n\nSe alkuna on kaiken historian.\nNyt seuraa laskutaito. Lucia,\nTee almanakka. Yhteenlasku ensin!\n\n_Lucia_ (taulun edessä).\n\nSyys-, Huhti-, Kesä-, Marraskuulla\nOn päivää kolmekymmentä,\nKahdeksankolmatt' Helmikuulla...\n\n_Saturnia_.\n\nNoh?\n    (Talvi nostaa kätensä.)\n     Talvi!\n\n_Talvi_.\n\nVaan muilla yksineljättä.\n\n_Saturnia_.\n\nMikä on tulos?\n\n_Lucia_ (laskee yhteen).\n\nKolmesataa kuusikymmentä viisi.\n\n_Saturnia_.\n\nNiin oikein. Jätämme muut laskutavat\nJa käymme luonnonhistoriaan. Siis eikö\nMun oppilaani osaa fysiikkaa,\nEläin- ja kasvitiedettä ja muuta?\n    (Kaikki neljä nostavat innokkaasti molemmat kätensä.)\nSen tiesin; sillä professorin taito\nOn tytöilläni luonnon kunnissa.\nJätämme sen; me muutoin luomakunnan\nSaisimme osin lajitelluin, kuin\nTarjottimella teetä, etehemme.\nHe uskonnossa luonnon raamatun\nLävitse osaa. Kielistä he taitaa\nVain laineen loiskeen, tuulen huminan\nJa ukkosjyryn, linnun viserryksen.\nSaattaisko saada erisvapautta?\nKysely loppui; koulu arvostelkoon.\nPääseekö pikku Maija ensi luokkaan,\nJulia toiseen, Lucia kolmanteen\nJa Talvi, jok' on vanhin, neljänteen?\nNiin olkoon; vastaa koulu. Kiitos, neiti!\nKättänne hyvyydestä suutelemme,\nKun lasten puutteita te siedätte.\nOpettajalle oppilas ei lahjaa\nSaa antaa; vaan kuin kultaomenainen\nHopeamaljassa on kiitossana;\nEi lakikaan, mä luulen, tuota kiellä.\nNo, onko teillä kultasanaa kellään?\n    (Kaikki nostavat kätensä.)\nNo niin, siis kukin lahjan antakoon!\n\n_Talvi_ (opettajattarelle.)\n\nMä hyisiksi talviksi lahjoitan\nLohduksesi lieden leimuavan,\nSuon tunnon rauhankin kultaisen,\nElon taistelun ollessa myrskyisen,\nJa tarjoan palkaksi vaivojen\nSydämmien nuorien siunauksen.\n\n_Maija_.\n\nJos talvesi pitk' olis kuinkakin,\nNiin taas kevät saapuvi takaisin.\nNuoruuden kukkivan ainiaan\nLuon askeleitasi seuraamaan,\nSua riemuittamaan, sinust' oppimahan,\nTotuuden tiet' yhä kulkemahan.\n\n_Julia_.\n\nJa jos kevät kuinkakin vihoittaa,\nKesä kaunis ja lämmin sun saavuttaa.\nSuvipäivä kun paistavi ruusuihin,\nNuput nuoret kun jättävät hoitosikin.\nLuon' niiden sulle mä tarjoan\nKodin lämpöisen, sylin rakastavan.\n\n_Lucia_.\n\nJa jos punaruusuja kuink' kesä suo,\nHedelmiä syys vain luontohon luo.\nNe nuoret, jotk' ääntäs nyt kuuntelevat,\nSua viel' elon syksynä muistelevat\nJa kutsuvat taivahan siunauksen\nYlitsesi elosi illallen.\n\n\n\n\nTOMU.\n\n\nTunsitko sinä Tomun? Se oli rotukoira, melkein ihka valkoinen, karva\nhieno kuin silkki, korvat pitkät ja ruskeat sekä häntänä oivallinen\nvalkoinen, alinomaa viuhkava töyhtö. Moni Suomen lapsi on leikkinyt\nTomun kanssa ja moni muu lapsi paljon kauempanakin on ilolla ja\nihmetellen kuunnellut kertomuksia Tomun viisaudesta ja merkillisistä\ntempuista, joita hän osasi tehdä. Tomu oli kaunis koira, mutta sitä\npaitsi hyvin siivo koira. Saattaahan hyvän näönkin alla piillä paha\nsisu; Tomu ei ollut paha, kaikkein täytyi rakastaa häntä.\n\nOli sentään Tomullakin vikansa. Hän oli niin hienostunut ja ylhäinen,\nettä aina ihaili kauneita pukuja ja oli hyvin hetas epäilemään kaikkia\nhuonopukuisia ja varsinkin repaleisia pahoista aikeista. Se tietysti\noli usein erehdystä; sillä vaikka repaleisuus ei olekaan kunniaksi,\nniin tapahtuuhan monestikin, ett'ei köyhillä ole varaa hankkia\nitselleen parempaa. Tuo erehdys tuotti Tomulle monta rappausta\nrottinkikepistä, joka juuri sitä varten olikin aina kyökin oven raossa.\nMutta monesti sattui niinkin, että Tomun epäilykset olivat merkillisen\noikeat. Naapurissa asui seppä, musta, äreän näköinen mies, joka tinaeli\nkeittoastioita. Häntä Tomu ei voinut kärsiä; joka kerran kuin seppä toi\nkirkkaita kastrulleja kyökkiin, syöksyi Tomu hänen päällensä ja\njarnahti hampain kiinni hänen housuihinsa. Seppä ei tuosta ollut\nhyvillään, rottinki rupesi hänelle liittolaiseksi ja seppä uhkaili\nkuolemaa; mutta Tomu vain pysyi leppymättömänä. Kerran sitte yht'äkkiä\nkuultiin sepän karanneen rahoineen ja vaatteineen, jotka oli lainannut\nnaapureilta ja unhottanut toimittamatta takaisin.\n\nTomu oli uskollinen ja vartioitsi taloa yöt päivät. Ei ollut kenenkään\nhyvä yrittää hiipimään sinne pahoissa aikeissa; vahti oli aina\nvalppaana ja makasi korvat auki, niin että variskaan tuskin pääsi\nhietikolle kävelemään Tomun kuulematta. Tuo valppaus usein kiusoitti\ntalon omiakin asukkaita, jotka olisivat tahtoneet maata yönsä rauhassa.\n\"Mitä se Tomu siellä haukkuu?\" sanoivat palvelijat keskenään ja joku\nheistä meni ulos katsomaan. Välistä liiteli vene tuolla etäällä\njärvellä, milloin joku koira etäisessä kylässä haukkua räkytti ja\nmilloin vain kuu välkkyi hänelle kirkkaasta vesipeilistä. Se kaikki oli\nTomusta varsin sopimatonta, ja hän katsoi olevansa velvollinen pitämään\nsilmällä kaikkia öillä liikkujoita.\n\nKun Tomu oli kahden kuukauden ikäinen, pieni, täyteläisen pyöreä ja\nsileäkarvainen pentu, jotenkin samanlainen kuin hyvin hoidettu porsas\neikä tiennyt muuta parempaa tehtävää kuin sulloa suuhunsa kaikki mitä\nvain sattui saamaan, tapahtui kerran, että hän näki onkivavan pihalla\nja alkoi himoita pientä kuollutta kalaa, joka riippui syöttinä\nongessa. Tuo onnistui niin huonosti, että Tomu ripusti itsensä\nalahuulestaan koukkuun. Ongessa oli väkä eikä sitä saatu pois samaa\ntietä, kuin se oli huuleen mennyt. Niinpä ei muu auttanut kuin leikata\nsiima poikki ja vetää onki läpi huulen. Arvaattehan, että Tomu parkui.\nMutta onki saatiin pois ja huuli parani.\n\nToisen kerran Tomu neljän kuukauden ijässä pääsi, äsken maalta\nmuutettua kaupunkiin, neitinsä kanssa kävelemään kaupungille. He\nmenivät Sorvaliin, ja sorvalin kissalla oli pojat. Siitäkös meteli\nnousi: kissa Tomon päälle ja Tomu sitä kyytiä ulos! Pihasta oli portti\nauki kadulle, ja Tomua alkoi haluttaa kävellä vähän pitemmälti omin\nneuvoin. Tuskin hän ehti ulos portista, kuin suuri pitkävillainen\nteurastajan koira hyökkäsi onnettoman huvikävelijän päälle. Tomu\npakoon, ja nähtyään ajurin kadun nurkassa hyppäsi hän vaunuihin. \"Vai\nniin\", sanoi ajuri, \"onkos sinulla millä maksaa? En minä ketään aja\nilmaiseksi.\"\n\nTomu parka oli monestikin ajanut maalla ja huomannut sen huvin varsin\nmiellyttäväksi; mutta hänellä nyt ei ollut millä maksaa ja sentähden\nhänen täytyi hypätä alas vaunuista. Samassa hänen julma vainoojansakin\ntaas oli kimpussa, ja nyt pikku Tomu läksi käpälämäkeen, juoksi min\nsuinkin ehti katuja pitkin ja poikki, kunnes ei enää tiennyt, missä\nolikaan. Hänhän olikin ollut kaupungissa vasta neljä päivää, tunsi\nainoastaan oman kotitalon, jossa asui, kyökin, jossa makasi matolla\npöydän alla, ja hyvät ystävät, jotka häntä aina ruokkivat ja\nhyväilivät. Oh, miten julma tuo avara maailma oli pikku Tomua kohtaan!\nKotona tultiin hyvin levottomiksi, kun Tomu hävisi; kaikki talonväki\netsi ja houkutteli: Tomu! Tomu! Lähetettiin sana poliiseille, lapset\nitkivät, Tomun emäntä juoksenteli pitkin kaupunkia kaikkein valkeiden\nkoirain jäljestä, mutta ei mikään niistä ollut Tomu. Tuli ilta ja pimeä\nyö; Tomu oli yhä poissa. Seuraavana aamuna kirjoitettiin kuulutus\nsanomalehtiin, mutta juuri kuin sitä oltiin lähettämässä, kuului\nastunnan sipsutusta kyökin rappusista ja kas, se olikin Tomu! Hän ei\nosannut kertoa retkiänsä, mutta näytti suruiselta ja tuskin jaksoi\nhuiskuttaa häntäänsä; toinen sivu oli aivan noessa. Jos hän sen oli\nsaanut kattilasta, niin ei siinä ollut suinkaan puuroa ollut,\nsillä tuskin hän ehti kyökkiin, kun jo riensi täyttä vauhtia\nlikavesi-kiululle ja ahmi siitä suun täydeltä.\n\nTomu oli vallaton veitikka nuoruudessaan. Hän iloissaan hätyytti sekä\nihmisiä että eläimiä. Jos hän näki koulupoikain lyövän palloa\njoutohetkinään, hei vain, Tomu oli aina sukkelin ottamaan vastaan ja\nsitte juoksemaan pallo suussa täyttä vauhtia kotiin, jäljessään\nkymmenkunta huutavaa ja nauravaa koulupoikaa. Kelkkamäessä sieppasi hän\nlakit heiltä ja kerran hänen emäntänsä täytyi maksaa 75 penniä\nhansikkaasta, jonka Tomu oli ryöstänyt ja syönyt heti paikalla. Jos\nhän pistäytyi johonkin kauppapuotiin jossa hänelle syötettiin\nvenäläisiä rinkilöitä, sieppaisi hän pöydältä talonpoikain hattuja ja\nkantoi ne riemuiten kyökkiin. Hän yleensä suurella innolla kantoi\nkotiin kaikkia, mitä vain sai hampaihinsa. Jos pikku tytöt nukkeinensa\nleikittelivät portailla, pian siihen ilmestyi tuo susi ystävällisesti\nhäntäänsä heilutellen, nuoleskeli heidän kasvojansa ja huviksensa vain\nalkoi niellä heidän nukkejansa. Olipa onni, jos joku sai kiinni nuken\njaloista ja veti hänet pois Tomun kidasta. Merkillistä, ett'ei kukaan\nvoinut suuttua Tomuun, hän kun oli niin iloisen näköinen ja kaikki\ntietysti ymmärsivät, ett'ei Tomu noilla leikeillään mitään pahaa\ntarkoittanut.\n\nTomun kaltaiset rotukoirat ovat linnustajia, ja sitä Tomukin katsoi\noikeaksi ammatikseen. Hän ei ollut päässyt käymään metsästyskoulua,\nsentähden hän metsästeli omin neuvoin. Ei ollut vähääkään kiitettävä\nteko, että hän luvattomalla ajalla ajeli viattomia sorsia tiheimpiinkin\nruohokkoihin ja palasi kotiin, sorsa suussa ja sääret mustana\nrantamudasta. Alussa toi hän ne kotiin elävinä ja eheinä, mutta kun\nkerran päästettiin heinäsorsa pakenemaan kanakopista, suuttui Tomu\nmoisesta huolimattomuudesta ja puri vast'edes saaliinsa kuoliaaksi. Hän\noli itse omin luvin ottanut huolekseen kanain vartioimisen. Pitkät\nhetket seisoi hän pystyssä korvin ja toinen etukäpälä kohotettuna heitä\nkatselemassa. Eräs onneton kana ali astuskellut kiellettyyn paikkaan;\nTomu otti häntä niskasta ja kantoi kyökin rapuille, mutta hairahtui\nolemaan liian innokas, niin että pahantekijä makasi siinä hengettä.\n\nYhtä onnettomasti kävi lasten pikku kaniinille, joka oli niin\nsanomattomasti huvittanut heitä ja Tomua itseään. Kauniina,\npäivänpaisteisena aamuna oli kaniini lähtenyt luvatta kävelemään\npuistoon. Poliisi-Tomu tapasi vainuten hänen jälkensä. Kun isäntä läksi\naamukävelylleen, tuli hänelle vastaan Tomu ylpeänä velvollisuutensa\ntäyttämisen tunnostaan ja kantaen suussansa onnetonta kaniinia. Eipä se\nenää tehnyt ainoatakaan hyppyä tässä maailmassa, mutta Tomu sai\ntutustua taaskin ankaraan rottinkiin.\n\nNämä molemmat onnettomat erehdyksensä sai Tomu sovittaa loistavasti.\nEräänä iltapäivänä kuului puutarhasta kovaa kanain kaakotusta.\nReetta-mummo, kanapaimen, juoksi sinne, löysi kanan pahasti revittynä\nja Tomun vieressä. Lyhyt tutkinto ja tuomio siinä tapahtui. Tomu ei\nvoinut kyllin selvästi selittää asiaansa ja rottinki oli juuri\nryhtymässä oikeuden tekoon. Silloin matkan päässä seisonut tyttö kertoi\nsuuren huuhkajan käyneen käsiksi kanaan, Tomu oli juossut apuun ja\npakottanut väkevän petolinnun luopumaan saaliistaan. Tietysti muuttui\nnyt kokonaan väärin käsitetyn kanan pelastajan kohtelu. Kaikki\nkokoutuivat ylistelemään Tomun sankarillisuutta, paraat luut etsittiin\nkyökinkaapista, lapset sille kilvan syöttivät korppuja, ja Tomu yhtä\nkummastellen näki nyt tulleensa päivän sankariksi kuin äsken olleensa\nväärän epäilyksen uhrina.\n\nMilloin Tomu tiesi tehneensä pahoin, oli hänellä hyvin paha omatunto\neikä hän tullut ennen iloiseksi, kuin sai anteeksi. Sattuipa välistä,\nettä kanat peittivät munansa kummallisiin piilopaikkoihin, hautoivat ne\nsiellä kenenkään tietämättä ja tulivat ylpeillen esiin kokonaisen\npoikalauman kanssa. Mutta Tomu-poliisilta he eivät pysyneet piilossa.\nKerran Tomu tuli hyvin pahanmielen näköisenä ja nosti kuononsa\nemäntänsä polvelle. \"Mitäs nyt olet tehnyt, poika?\" kysyttiin. Tomu\nnosti päänsä ja emännän polvelle jäi suuri pilkku munanruskuaista!\nAnkara varoitus seurasi, mutta koska Tomu itse tiesi ja tuli\ntunnustamaan pahantekonsa, niin säästyi sillä kertaa vitsalta.\nSeuraavan kerran Tomu löydettyään kananpesän söi taas munat yhteen\nasti; silloin johtui äkisti mieleen varoitus ja hän kantoi kotiin\nviimeisen munan niin varovasti, ett'ei siihen tullut pienintäkään\nmerkkiä hänen terävistä hampaistaan.\n\nTomu ei ollut koskaan joutilaana kesäiseen aikaan. Ajeltuaan väsyksiin\nasti sorsia ruohokoissa siirtyi hän kuivalle ja kaiveli yhtä ahkeraan\nmaata puutarhurin kiusaksi asui tuhansittain myyriä nurmikon pinnan\nalla; ne pitkähköt, harmaanruskeat rotat kaivelivat sijankärsällään\npitkiä salaojia ja tekivät sanomatonta vahinkoa kaluamalla\nhedelmäpuiden kuorta, syömällä perunoita ja muita juurihedelmiä sekä\nhävittämällä karviais-, vaapukka- ja ruusupensaita. Tomu päätti\nkerrassaan tehdä lopun tuosta vallattomuudesta. Päivät päästänsä,\nmilloin hän ei ollut sorsia ajelemassa, nähtiin hänen uutterasti\nkaiveskelevan myyrien pesiä. Hän vainuten astui kuono ruohon pinnassa\nkiinni ja missä vain huomasi vähääkään epäilyttävää, kaivoi ensin\nkuononsa ruohoon saadakseen varman selon, että oli oikealla jäljellä.\nSitte hän milloin etu-, milloin takajaloillaan raaputti maata, kunnes\nsai siihen niin suuren reiän, että pää mahtui. Tuota tekoaan hän\nväsymättä jatkoi, kunnes löysi pesän. Lyhyet temput siinä sitte enää\noli jäljellä. Koko myyräperhe, isä, äiti ja lapset, livahtivat niin\nnopeasti Tomun kitaan, että ne kai varsin kummastuivat, kun huomasivat\nelävinä joutuneensa Tomun vatsaan. Eihän siinä Tomulla ollut aikaa\nkäyttää hampaitaan, kaikki meni alas kuin palttupuuro. Vasta sitte,\nkuin Tomun vatsaan ei enää mahtunut useampia myyräperheitä, tuli\nhampaiden vuoro; niin kauan kuin Tomu eli, oltiin kerrassaan rauhassa\nmyyräin vehkeiltä.\n\nMäen rinteessä kasvihuoneen luona oli Tomulla aarrekammarinsa. Siihen\nhän kaivoi kaikki säästettävät luut ja peitti ne taitavasti mullalla.\nVastenmielinen vieras, nälkäinen ja pörhöinen talonpoikaskoira Mirkka\ntuli välistä kyytihevosen kanssa rautatien asemalta. Eräänä\nonnettomuuden hetkenä löysi Mirkka Tomun aarrekammiot, ja siitä alkaen\nolivat aarteet alinomaisen ryöstön vaarassa. Tomu ei kyllä jättänyt\nosoittamatta tyytymättömyyttänsä, mutta täytyypä huuhkajainkin\nvoittajan vähän aristella niin leveää hammasriviä, kuin Mirkalla oli.\nOlipa sitte eräänä kylmänä talviyönä kasvanut paksu jää kätketyn\naarteen päälle. Mirkka tuli ja läksi heti ryöstämään, mutta palasi\ntyhjin toimin; jää oli liian kova hänellekin. Jos Tomu olisi osannut\nnauraa, olisi hänellä nyt ollut hyvää syytä; mutta olihan Tomulla\ntoinen ilon osoitin, hän huiskutti niin tyytyväisesti komeaa häntäänsä.\n\nOliko Tomu viisas? No sepä kysymys! Ajuri sanoi kaupungissa, kun koira\njuoksi kori suussa hänen ohitsensa ostamaan leipää leipurista: \"antakaa\ntuo koira minulle, niin minä opetan hänet puhumaan!\" Tomu ymmärsi\nkaikki, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti viisailla silmillään\nseuraavan keskustelua; milloin naurettiin tai kuului vilkkaita ääniä,\ntuli Tomu iloisimpana kaikista osalliseksi iloon. Osasipa hän myöskin\nvastata tavallansa. \"Miten koira sanoo?\" Tomu haukkui karkeasti. \"Miten\nsanoo kissa?\" Tomu haukotteli, kunnes sai kuulumaan nau'unnan tapaista\nääntä. \"Rakastatko emäntääsi?\" Vilkasta haukuntaa ja hännän heilutusta.\n\"Mutta et sinä, Tomu, suinkaan rakasta kaikkia?\" Hiljaista murinaa\nikäänkuin etäinen ukkonen. \"Menes katsomaan, joko Iisakki on saanut\nhevosen valjaihin?\" Tomu juoksi ikkunan luo ja katsoi ulos; jos hevonen\njo oli ajettu rappujen eteen palasi hän vilkkaasti hyppien ja pyysi\nlupaa päästä mukaan; jos hevosta ei näkynyt, jäi Tomu kärsivällisesti\nodottamaan.\n\nMiten monta sukkelaa temppua Tomu osasikaan! Hän taisi kumartaa\nkaikkein nöyrimmästi ja antaa kättä, kun häntä tervehdittiin. Hän osasi\nseisoa passarina emäntänsä tuolin takana ja sanoa \"nöyrin palvelijanne\"\n(hau vau)! Emäntä sanoi: \"Tomu on kuollut.\" Hän heti paneutui\nseljälleen, sääret ilmaan. Hänelle näytettiin kahta yhtä suurta\nsokuripalaa. \"Tuo on _minun_ palani ja tuo on koiran.\" Tomu ei koskaan\nerehtynyt omastansa. Hänen suurin ilonsa oli kantaa koreja, laukkuja ja\nkeppejä kuin hyväkin kammaripalvelija. Mutta hän ei ollut vain oikein\nluotettava, se vekkuli; hän saattoi jättää keppinsä jäälle taikka\nompelukorin metsään ja lähteä ajelemaan raakkuvaa varista. \"Tuonnin\"\nhän suoritti tunnollisesti. Emännän hatun tempasi tuuli järveen. \"Tuo\npois hattu, Tomu!\" Ja Tomu ui ja toi hatun.\n\nMusiikin rakastaja ei Tomu ollut; hän ulvoi kurkun täydeltä, kun kuuli\npianoa soitettavan; mutta piti hänen sentään oppiman laulamaan, että\nhieno kasvatuksensa tulisi täydelliseksi. \"Tomu, mitenkäs lauletaan?\"\nHau vau! \"Ei kelpaa, laula kauniisti!\" Tomu koetteli suurella vaivalla\nkaikkia ääniä, kunnes viimein sai kurkustaan muka sävelen tapaista\nvinkunaa. \"Kerroppas, Tomu, nyt tarina!\" Hän kuunteli hyvin\ntarkkaavasta. \"Mitenkäs oli, kun jouduit riitaan rautatien asemalla\nmuiden koirain kanssa?\" Hau vau! \"Niin, mutta silloin sait selkääsi.\nTomu raukka!\" Surkeata ulinaa. \"Mutta sitte annoit heille aika\nlöylytyksen.\" Hau van! Tämä oli voitonvirttä.\n\nEi kukaan osannut paremmin kuin Tomu olla piilosilla. Hänen päänsä\npeitettiin tiheällä liinalla siksi aikaa, kuin mentiin piiloon. Kuu\nhuudettiin: \"jo ollaan\", heitti Tomu liinansa ja alkoi etsiä. Hän\nnuuski joka nurkasta ja komerosta, varsinkin sellaisista, joista ennen\noli jonkun löytänyt, ja kohta hännän heilunta osoitti, että salaisinkin\npiilopaikka oli löytynyt. Tomu oli eräänä joulun aattona saanut kolme\nlahjaa: paperiin käärityn tortun, rautapiikkisen kaularenkaan turvaksi\nsusia vastaan ja nahkapallon. Tortun hän söi paikalla papereineen ja\nrunovärssyineen; kaulanauhaa hänen ei onneksensa koskaan tarvinnut\nkäyttää, mutta nahkapallo se vasta oli mieluinen ja vast'edes\njokapäiväinen leikkikalu. Sitä hän pureskeli ja pyöritteli lakkaamatta;\nsillä oli määrätty sijansa kaapissa ja usein Tomu tuli raapimaan sen\novea. Sattuipa Tomun leikkiessä, että pallo piilotettiin milloin\nmihinkin salakätköön: paksun maton alle, kaapin päälle, sohvatyynyn\ntaakse rouvain istuessa siinä sukkaa kutoen. Tomu etsi kiihkoissaan,\nväsymättä, epäili kanarialintujen häkkiä, hyllyllä seisovaa\nteekeittiötä ja uunissa palavaa valkeaa. Viimeksi hän kuitenkin aina\ntarkkatuntoisella kuonollaan löysi piilopaikan ja ihastuksekseen sai\ntakaisin rakkaan pallonsa. Jos Tomu löysi pallonsa jostakin sellaisesta\npaikasta, johon hän ei päässyt, kaapin päältä tai kynttiläkruunusta,\neikä kellään näyttänyt olevan halua auttaa häntä, näytti hän hetkisen\nmiettivän ja sitte keksivän keinon. Hän oli huomannut meidän käyttäneen\nkeppiä sellaisissa tapauksissa, juoksi porstuaan, jossa isännän kepit\nolivat, toi yhden hampaissaan sekä haukkuen ja kumarrellen pyysi meiltä\napua.\n\nOlipa aika hauskaa nähdä Tomu sokkosilla. Sidottiin liina tarkkaan\nhänen silmilleen ja heitettiin pallo kierimään lattialle. \"Etsi pallo!\"\nTomu haparoi varovasti, löi kuonoaan tuoleihin ja pöytiin, mutta ei\nedes yrittänytkin kiskoa sidettä silmiltään, ennenkuin löysi pallon,\nSilloin hän tietysti ylpeili ja juoksi kaikkein luo kokoamaan kiitosta.\nTomua ei ollut lainkaan vaikea opettaa, mutta ankaruutta ei saanut\nkäyttää. Hyväilyllä ja kehoittavalla sanalla voi Tomun saada tekemään\nmitä hyvänsä. Itseään häntä erinomaisesti huvitti temppujensa\nnäytteleminen. Hän oli ihmeen arkatuntoinen ja närkäs. Kärsimätön sana\nsotki hänen ilonsa, kovasta sanasta hän tuli tyhmäksi kuin pölkky, vaan\niloinen sana teki hänen kaikkein ilolinnuksi.\n\nKahdesti Tomusta otettiin valokuvaajassa kuva ja kahdesti hän oli\nluvatta mukana, kun talosta kuvaa otettiin. Eräs kuuluisa ranskalainen\nkuvanveistäjä on muodostellut hänen kuvansa kipsistä; se lienee Tomun\nesi-isän kuva, sillä niin Tomun näköinen se on. Mutta paras kuva on se,\njossa hän niin uskollisesti makaa portailla vartioimassa, eikä sitä\nkukaan tiennyt, ennenkuin Tomu ilmestyi siihen talon kuvaan.\n\nNyt ei Tomua enää ole olemassa. Hän sairastui niin että hänet piti\nlähettää kaupunkiin eläinlääkärin luo. Siellä hän jaksoi ainoastaan\nkolme päivää kärsiä rakkaan kotinsa ja hyväin ystäväin hoidon ikävää.\nKotiin hän kuitenkin haudattiin, tuonne itäiselle kunnaalle pihlajan ja\nkuusen välille, jossa aurinko paistaa kirkkaimmin aamusilla. Kaikki\ntalonväki oli silloin hautajaisissa. Pidettiin siinä puhekin, ja se ei\nollut pitkä: \"Kiitoksia, pikku Tomu, kaikesta ilosta, kuin meille olet\ntuottanut!\" Ja kaikkia läsnäolijoita kiitettiin heidän hyvyydestään\nTomua kohtaan.\n\nTomun nuori emäntä ei voi koskaan unhottaa uskollista ystäväänsä ja\npalvelijaansa; hän omin käsin hakkas Tomun nimen hautakiveen. Siellä\nlapset vieläkin leikkivät joskus ruohokossa. Heistä on niin kaunista\njuuri siellä ja lukemaan opittuansa tavaavat he nimen kivestä ja\nsanovat toinen toiselleen: \"Muistatko Tomua? Niin, Tomu oli hyvä\nkoira!\"\n\n\n\n\nPUDONNUT KENKÄ.\n\n\nTapaus Cargerin nurkassa. [Torimatamien tavallisimpia pysähdyspaikkoja\nHelsingin kauppatorilla.]\n\n_Matami Ström_ istuu nurkassa, edessään kori rinkelejä, kakkuja y.m.\n\n      Ensimmäinen laulu.\n\n    Kuulkaa, te poikaset kullat!\n    Täss' olis korput ja pullat,\n    Kaikista parahat rinkilät!\n    Tulkaatte, saattepa maistaa!\n    Äsken mä ennätin paistaa\n    Ranskan leivätki pehmeät!\n    Porvoon tippoja kannan,\n [Leivontataidon uusia keksintöjä siilien aikaan.]\n    Myös pipparkakkuja annan!\n    Entäs vintiöt hempeät!\n\n    Noh, tytöt, ukot ja akat!\n    Näättekö, täydet on vakat,\n    Tulkaa halvalla ostamaan!\n    Puolesta hinnasta myönnän,\n    Kahdesta neljä jo työnnän,\n    Hiukan tingin mä toisinaan\n    Älkää mun antako tässä\n    Seisoa häpeämässä!\n    Rakkaat ystävät, tulkaa vaan!\n\nEi, ketään ei tule. Tässä minä istun ja huudan ääneni sorruksiin, eikä\nkukaan huoli ostaa. Tänään minä toivoin tekeväni hyvät kaupat, koska\ntänään sattuu juuri olemaan joulun aatto. Kaikkea vielä! Kaikki ihmiset\njuoksevat Clopattiin ja Forsströmiin ja Ekbergiin taikka mikä niiden\nkaikkein ylhäisten nimi onkaan! Yksin Sipoon ukotkin juoksevat\nCatanista ostamaan kultahetuleisia karamelleja; eivätkä häpeäkään! Ja\nme köyhät rinkelimatamit saamme istua tässä, korit täynnä ja kukkarot\ntyhjinä. (Lyö yhteen käsiänsä.) Huh, miten on pakkanen!\n\nNo, kun en tullu kysyneeksi Sipoon ukoilta, ovatko he kuulleet mitään\nsisareni lapsista! Se raukka kuoli viime syksynä, enkä minä vieläkään\ntiedä, kuka on korjannut lapsi raukat. Minä olen, Jumalan kiitos!\nsaanut hiukan kokoon palaneilla vehnäsillä ja happamilla korpuilla ja\nhoitelisin niin mielelläni sisareni tyttöä. Hänestä saisi tulla minulle\ntytön typykkä ja kaiken rihkamani perijä. -- Mutta kas, tuossahan toki\ntulee yksi rouva. Nyt minä panen ensin ranttahinnan ja sitte tingin. Se\njuuri on rouville mieleen.\n\n_Rouva_. No, hyvä matami, mitä hyvää teillä on korissa? Onko siinä\nmitään, joka kelpaisi lapsille?\n\n_Matami Ström_. Tahdotteko koristeltuja vaiko sileitä? Sahramileipää,\njossa on paljo rusinoita taikka jossa on vähä? Korvapuusteja vaiko\nhirvensarvia?\n\n_Rouva_. Mitä maksaa rinkeli?\n\n_Matami_. Neljäkymmentä penniä, mutta olkoon nyt tällä kertaa\nkahdestakymmenestä.\n\n_Rouva_. Vai kaksikymmentä penniä? Onko moista kuultu? Tuollaisia\nrinkelejä minä saan Blomhergistä ja Vesterlundista kahdeksalla\npennillä; mutta teidän tähtenne saatan maksaa kaksitoista.\n\n_Matami_. Teidän tähtenne menköön nyt kuudestatoista.\n\n_Rouva_. Saatte neljätoista.\n\n_Matami_. Ei alle kuudentoista. Senhän jo maksavat paljaat jauhotkin.\n\n_Rouva_. Oh, kyllä te osaatte paistaa paljaasta vedestäkin.\n\n_Matami_. Hyvä rouva, puut ovat niin kalliit tänä vuonna. Kuusitoista\npenniä! Sillä tuskin saan yhtä pilkettäkään.\n\n_Rouva_. Puitako? Miksi ette lämmitä sitte kivihiilillä?\n\n_Matami_. Taikka yhtä hyvin kivillä!\n\n_Rouva_. No, voisitte sitte kerjätä puitanne. Eikö meillä ole\nrouvasväen yhdistys? Otatteko neljätoista penniä?\n\n_Matami_. Kuusitoista, kuten sanoin.\n\n_Rouva_. Sitte pitäkää rinkilänne. Ne varmaan ovatkin happamet. Ikään\nkuin ei meillä, paremmilla ihmisillä, olisi muita menoja! Sokuri on\nkallistunut, kahvi on kallistunut, ja mitä luulette otettavan ihan\nyksinkertaisista hatunnauhoista Bolinin puodissa? (Mennessään:)\nMiten rahvaallakin on suuret vaatimukset! Se se on seuraus\nelinkeino-vapaudesta ja katuvalaistuksesta. Mutta koska nyt kerran olen\nniin lähellä, niin menenpähän Beckerin puotiin tinkimään, että saan\nuuden silkkileninkini sadasta markasta. (Menee.)\n\n_Matami_ (yksinään). Kyllä minä tunnen nuo armolliset rouvat.\nKorvoittain he panevat menemään ja teelusikoittain säästävät. Mutta\ntässäpä tulee pikku poika.\n\n_Poika_. Mitä maksaa piparkakku?\n\n_Matami_. Kaksi penniä kappale, kunnon pikku poika. Montakos tahdot?\n\n_Poika_ (tarjoten vaskirahaa). Olkaa hyvä, antakaa minulle kolme\npiparkakkua, yksi minulle, yksi Nannelle ja yksi Mimmille.\n\n_Matami_. Mutta tässä on vain neljä penniä.\n\n_Poika_. Ei minulla ole enempää, hyvä matami.\n\n_Matami_. No, Jumala siunatkoon lapsia. Täss' on kolme piparkakkua.\nAnna nyt kauniisti toisille osansa.\n\n_Poika_. Hyvästi, hyvä matami. (Menee.)\n\n_Matami_. Hyvästi, hyvästi! Ei siitä kaupasta rikastu, mutta paljous\nsen tekee, sanoi entinen akka. Mitäpä voisikaan kieltää rakkailta pikku\nlapsilta! Niin, tietysti, kerjäläistyttöjä minä en suvaitse, en! --\nMutta kas, tuossa tulee torikorppi, pradajerska. [Lupaa pyytämättömiä\nkaupustelijoita, enimmäkseen juutalaisnaisia, jotka arviokaupalla\nostelevat maalaisilta tukuttain tavaroita.] Nyt hän on siepannut\nitselleen kaikki, mitä hyvää vain on ollut torilla.\n\n_Pradajerska_. Kuulkaas, matami, nyt voitte juuri myödä koko korinne\narviokaupassa minulle, niin pääsette kerrassaan kaikesta. Minä aion\njuuri lähteä Viaporiin.\n\n_Matami_. Vai niin! Vai minä möisin polkuhinnasta vehnäseni teille, ja\nte sitte kiskoisitte nelinkertaisen hinnan niiltä vanki raukoilta. Ei\ntoki, vaikka minä en koskaan hyötyisi enää penniäkään! Ikäänkuin minä\nen tietäisi, mikä ja millainen te olette!\n\n_Pradajerska_ (kädet puuskassa). No, mikä ja millainen minä sitte olen?\n\n_Matami_. Sen minä kyllä sanon. (Laulaa.)\n\n      Toinen laulu.\n\n    Akka, joka vaihtaa, hyörii,\n    Ostaa paljon tyhjällään;\n    Joka kieppuu, joka pyörii,\n    Liukas kieli lärpällään;\n    Joka ryöstää, pauhaa, pettää\n    Piikasia yhtenään;\n    Joka kiskoo, nylkee, kettää,\n    Pradajerska nimeltään.\n\n    \"Onkos vanhoj' takkii herrall'?\"\n    \"Rouvall' vanhoj' hattuj' lie?\"\n    \"Mitä maksaa? Yhdell' kerrall'\n    Vuohet, porsaat ostan mie!\"\n    \"Turhaan, tyttö, tingit sieltä,\n    Kuorma on mun ostaman'!\"\n    \"Hölmö kansa, pois vaan tieltä,\n    Pradajerska olenhan!\"\n\n_Pradajerska_. Te, kokoon painunut prenikka! Hapan, kuivanut, hiiren\nsyömä rinkilä! Pitääkö minun kynsiä teiltä silmät päästä?\n\n_Matami_. Olkaa nyt hyvällä hiljaa! Ettekö näe, että tuossa tulee\npoliisi ja rummuttaja?\n\n_Pradajerska_. Te nokinen uuninluuta! Paistumaton tahdasmykyrä! Te...\n(Rummun ääni kuuluu loittoa.)\n\n_Matami_. Ettekö kuule rumpua? Eivätköhän vain rummuta jotakin\nvarastettua kalua, jonka te olette kätkenyt?\n\n_Pradajerska_. Minä en ole sitä kätkenyt enkä nähnyt. Hyvästi, matami.\nMinä olen ihan viaton, minä en ile nähnyt hopealusikoita enkä ottanut\nsupiturkkia. Kuulkaa hyvä kelpo matami... te juuri tarvitsisitte hyvän,\nlämpöisen myssyn ja minulla on ihan teille sopiva... ja jos joku kysyy\nminua, niin tehän ette ole minua nähnyt... ja myssyssä on oikeat\nsilkkinauhat, sen minä takaan. Hyvästi, kaikkein paras pikku matami,\nhyvästi, hyvästi! (Menee.)\n\n_Matami_. Hyvästi!... Kas, siinä ole oikein paras noita laatuaan. Mutta\nmitähän ne rummuttavat nyt oikeastaan? Nyt on jotain taas pudonnut.\nHelsinkiläiset nämä eivät teekään muuta kuin pudottelevat milloin\nmitäkin. Kyllä ne pudottaisivat omat nenänipukkansakin, jos ne vain\neivät olisi jäätyneet kiinni... Ja kun minä en tohdi jättää\nkorianikaan. Ei, silloin saattaisi käydä, kuten eilen. Vähän vain\nkäänsin selkääni sinne päin ja heti hävisi paras vehnäleipäni!\nSellainen se on meillä poliisi. Jospa se edes olisi ollut homehtunut ja\nvanha leipä! Mutta eipäs, kerjäläispennun piti saada tuoretta, sille ei\nkelvannut huonompi. Kyllä minä näin tytön, kun se juoksi heinäkuormien\nväliin. Ihan tästä joutuu toivottamaksi. Niin, minä aivan vihastun joka\nkerran, kuin näen tuollaisia pieniä kerjäläistyttöjä. Niin, niin, kyllä\nsen jo saatoinkin arvata. Tuossa on taas yksi.\n\n(Pieni kerjäläistyttö laulaa:)\n\n      Kolmas laulu.\n\n    Varpunen väikkyy lennossaan\n    Taivaalla viluissansa.\n    Hanki on hänen vuoteenaan.\n    Pilvi on peittonansa.\n\n    Vaikka on harmaa, rumakin\n    Tuo puku sulla yllä,\n    Laulusi harras kuitenkin\n    Taivaalle kelpaa kyllä.\n\n    Raukka, nyt yksin sirkutat!\n    On lujat talven paulat.\n    Kun kevätsäät taas joutuvat,\n    Paremmin silloin laulat.\n\n_Tyttö_ (matami Strömille). Hyvä, kiltti matami, antakaa minulle muuan\npenni!\n\n_Matami_. Ahah, etkö juuri sinä eilen varastanut minun vehnäleipääni?\n\n_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, en minä ole koskaan varastanut mitään.\n\n_Matami_. Kyllä se olit juuri sinä. Missä on kenkä toisesta jalastasi?\n\n_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minulta putosi toinen kenkä.\n\n_Matami_. Puhu suora totuus. Tuon kengän olet sinä varastanut, vaan et\nsaanut varastetuksi toista. Maltahan, minä toimitan, että poliisi saa\nsinut käsiinsä.\n\n_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minä niin pelkään poliisia. (Juoksee\npois.)\n\n_Matami_. Juokse sinä, kyllä ne sinut kiinni saavat. Nyt tulee rumpu\nFrenckellin kirjakaupan kulmaan, mutta ajavat niin huimasti ja minä\nolen tullut ikään kuin vähän huonokuuloiseksi viime aikoina. (Hän\nkuuntelee ja rummun pärinä kuuluu aivan läheltä.)\n\n_Ääni_ (ulkoa). Kuulutus. Koska rrrr, rrrr... ja koska rrrr, rrrr... ja\nkoska rrrr, rrrr... niin rrrr, rrrr... neljä sataa markkaa. Pormestari\nja neuvosmiehet.\n\n_Matami Ström_. Neljä sataa markkaa! Ne ovat varastaneet neljä sataa\nmarkkaa! Jospa sen lienee tehnyt tuo kerjäläispentu! Ottakaa kiinni\nvaras! Ottakaa kiinni! Se on tuo tyttö, jolla on ruudullinen\nkaulaliina... Katsokaa, miten hän juoksee! Ahah, nyt sai poliisi hänet\nkiinni... He tuovat hänet tänne.\n\n(Poliisi vetää pientä tyttöä kanssansa.)\n\n_Poliisi_. Vai niin. Matami sanoo sinua varkaaksi.\n\n_Tyttö_. Hyvä, kiltti poliisikuski, älä tee minulle pahaa, minä\nvarastin vain pienen heinätullon, joka oli torilla.\n\n_Matami_. Niin, niin, sinä tunnustat! No, mitä sinä sitte teit\nheinätullolla?\n\n_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minä panin sen pääni alle, kun makasin\nviime yönä lumihangella Kockin tallin vieressä.\n\n_Poliisi_. Lapsi raukka!... Te, matami, saisitte vähän hävetä, kun\nvaivaatte poliisia tuollaisella joutavalla.\n\n_Matami_ (hämillään). Tietysti... mitä minä huolin heinätullosta...\nmutta koska ne varastivat eilen minulta vehnäleivän...\n\n_Poliisi_. Vai niin (ottaa tytön uudestaan kiinni); sinäkö se olit, hä?\n\n_Tyttö_. Ai, ai, hyvä, kiltti poliisiukko, päästä minut, päästä minut,\nettä saan etsiä tätiäni!\n\n_Matami_. Mitä sinä tädistä lörpöttelet? Oletko sinä Sipoosta?\n\n_Tyttö_. Olen minä juuri Sipoosta, hyvä, kiltti matami. Isäni on\nkuollut ja äitini nimi oli Edla Adolfina Josefina Silfverström, ja hän\nkuoli viime syksynä, ja nyt minä tulin tänne etsimään tätiäni. Mutta\nminä en muista hänen nimeänsä. Se oli vähän kuin Broms tai Fagerström\ntai jotakin sinne päin.\n\n_Matami_ (tempaa tytön luokseen). Herranen aika, lapsi, mitä sinä\nsanot! Sittehän sinä juuri olet minun sisareni pikku tyttö, jota minä\nolen etsinyt Sipoosta ja koko Europasta! Pikku Lotta, minä juuri olen\nsinun tätisi!\n\n_Lotta_. Voi, voi, hyvä, kiltti täti Fagerström, älä anna poliisin\nottaa minua!\n\n_Matami_. Ström minun nimeni on eikä Fagerström. Ja minäkö antaisin\npoliisin ottaa sinut? Ei, tässä meitä on kaksi, sanoi kettu pitäessään\nhanhea pyrstöstä.\n\n_Poliisi_. Vai niin? Rupeatteko te, matami, vastustamaan esivaltaa? Te\nhäpäsette poliisia!\n\n_Lotta_. Voi, täti Broms, nyt hän vie minut!\n\n_Matami_. Ström minun nimeni on, Ström eikä Broms. (Uhaten). Tahdonpa\nnähdä, kuka uskaltaa loukata Lotan pikku sormeakaan.\n\n_Poliisi_. Kyllä, esivalta. Te itse sanoitte, että hän on varas.\n\n_Matami_. Olenko minä sanonut mitään niin tyhmää. Hyi, missä teillä on\nkorvanne?\n\n_Poliisi_. Eikö hän varastanut teidän vehnäleipäänne?\n\n_Matami_. Minun leipääni? Ah niin, nyt minä muistan! Sehän oli\nKudrakovan harmaa kissa...\n\n_Poliisi_. Pois tieltä, akka.\n\n_Lotta_. Kas, nyt hän minut vie taas, täti Sjöström.\n\n_Matami_. Ström minun nimeni on eikä Sjöström. (Poliisille.) Akka\nsaatte olla itse, taistelette virtaa vastaan. [Ström on suomeksi:\nvirta.] Tahdotteko nähdä kynsiäni?\n\n_Poliisi_. Te, vanha taikina!\n\n_Matami_. Te, laiha, kokoon liimattu rottelo!\n\n_Poliisi_ (koettaen turhaan kiskoa Lottaa häneltä). Kyllä minä opetan\nteidät haukkumaan poliisia.\n\n_Lotta_. Hyvä täti Strömbäck!\n\n_Matami_. Tytön tynkä, jos et opi minun rehellistä nimeäni, niin minä\njätän sinut poliisin kynsiin.\n\n_Lotta_. Voi, täti Ström- Ström- Strömming! [suomeksi: silakka]\n\n_Poliisi_. Kuules, tyttö, mihin sinulta on joutunut toinen kenkä?\n\n_Matami_ (estäen Lottaa vastaamasta). Kenkänsäkö?' Voi, kun minä tuon\nnyt ihan unhotin! Kuulkaas nyt, hyvä, armollinen herra ylitarkastaja,\nkun olette niin hyvä ja ystävällinen, jospa nyt vähän ikään kuin\ntekisimme pienen sopimuksen (nykäsee nutusta)... noin... noin kolme\nmarkkaa taikka niin.\n\n_Poliisi_. Mitä siinä joutavia lörpötätte? Vai tahdotteko lahjoa\npoliisia?\n\n_Matami_. (kuiskaten). Ihan uusi kolmen markan raha... No, neljä\nmarkkaa, olkoon menneeksi, herra ylipoliisi!... Tyytykää jo, tyttöhän\non vielä ihan lapsi. Kuusi markkaa, herra, herra... Voi, voi, kahdeksan\nmarkkaa sitte.\n\n_Poliisi_. Mitä lorua tuo on. Minä vain tahdo tietää, onko tytön kenkä\ntämän pari. (Ottaa taskustaan pienen kengän.)\n\n_Lotta_. Se on minun kenkäni.\n\n_Matami_ (hiljaa Lotalle). Sst, rakas lapsi; hyi häpeä, etkö tiedä,\nettä on suuri synti varastaa nuppineulaakaan! (Kovemmin poliisille.)\nHyvä herra poliisimestari! Jospa tyttö nyt olisikin ottanut tuon, niin\nkenkien näpisteleminenhän on vain pieni, viaton huvittelu.\n\n_Poliisi_. Mutta nyt ei ole puhe siitä, vaan neljästä sadasta markasta.\n\n_Matami_. Oh, herranen aika, minä aivan pyörtyä kellahdan tähän\npaikkaan! Onko lapsi parka tosiaankin var... se on, onko hän sattunut\nhairahtumaan niin hirveän suuresta rahasummasta?\n\n_Poliisi_. Nyt puhutte unissanne. Ettekö kuulleet, mitä äsken\nrummutettiin torilla?\n\n_Matami_. Malttakaas; niin, ihan näin se oli! Rrrr, rrrr, neljä sataa\nmarkkaa, pormestari ja neuvoskunta.\n\n_Poliisi_. Rummutettiin, että vahtimestari Blomros oli pudottanut\nkirjeen, joka hänen piti viedä postiin, ja siinä kirjeessä oli\nkuusitoista tuhatta markkaa.\n\n_Matami_. Kuusitoista tuhatta! Hoh hoo, sittepä Blomros oli pahemmassa\npulassa kuin Nyholm, kun teki viidenkolmatta ruplan setelejä, jotka\neivät olleet kyllin mustat.\n\n_Poliisi_. Niin, mutta mitäs luulette? Sill'aikaa kuin Blomros etsi\netsimistään ja oli vähällä tulla hulluksi, astui pikku tyttö\npostikonttoriin ja antoi kirjeen sinne kaikkine rahoineen, niinkuin oli\nlöytänyt kadulta. He päästivät tytön menemään, sanomatta hänelle edes\nkiitoksiakaan; mutta kun katsottiin tarkemmin kirjettä, silloinpa vasta\nnousi ilo! Ei kukaan enää tavannut tyttöä, ainoastaan kenkä saatiin\nkiinni, jonka hän oli pudottanut porstuaan. Ja silloin maistraatti pani\nrummuttamaan, että niin on tapahtunut, ja että se pikku tyttö, jolla\non tämän kengän pari, saa neljä sataa markkaa palkinnoksi\nrehellisyydestään ja sukkeluudestaan.\n\n_Matami_. Neljä sataa markkaa! Ja ne saa minun oma pikku Lottani panna\nsäästöpankkiin! Ja hän on rehellisin pikku tyttö koko kaupungissa!\nMutta onko se tosiaan sinun kenkäsi, pikku Lotta?\n\n_Lotta_. Hyvä, kiltti täti Sjöberg, kyllä se on minun kenkäni, siitä on\nkanta poissa ja ison varpaan kohdalla on reikä.\n\n_Matami_. Ström minä olen enkä Sjöberg. Käsittämätöntä, tytön typykkä,\nett'et voi oppia minun nimeäni. Mutta samapa se, kylläpähän sitte\nmuistat, kuin tulet minun omaksi tytökseni.\n\n_Poliisi_. Tulkaa, niin menemme yhdessä maistraattiin näyttämään kenkää\nja nostamaan rahoja. Saanhan minä hiukan vaivastani, vai kuinka, matami\nStröm?\n\n_Matami_. Mitä? Vai niin? No, olkoon menneeksi, saatte kaksi markkaa\nvaivasta... herra alapoliisi!\n\n_Poliisi_ (itsekseen). Minä saattaisin asettua rauhaan ja ruveta\npostiljooniksi, ja sitte voisin ostaa itselleni talon Robertinkadun\nvarrelta. Mummolla on rahaa ja nuo neljä sataa markkaa saattaisin minä\nlevittää liikkeesen. Ajatellaanpas, enköhän minä nai tuota vanhaa\nkaappia!\n\n      Neljäs laulu.\n\n        _Matami_.\n\n    Nytpä käyn minä vehnästä leipomaan.\n    Aluu, alumpa, alumpalei,\n    Lottaseni käypi käsin taikinaan,\n    Aluu, alumpa, aluu!\n\n        _Lotta_.\n\n    Nytpä tätiä saan minä syleillä,\n    Aluu, alumpa, alumpalei!\n    Strömsten hän on, muistanpa nimensä,\n    Aluu, alumpa, aluu!\n\n        _Matami_.\n\n    Ström, Ström, Ström, sanon vieläkin,\n    Aluu, alumpa, alumpalei!\n\n        _Lotta_.\n\n    Rakas täti, minä tässä uneksin,\n    Aluu, alumpa, aluu!\n\n        _Poliisi_.\n\n    Eikös matam' rouvaksi rupeisi?\n    Aluu, alumpa, alumpalei!\n    Ottakaa nyt mieheksenne poliisi!\n    Aluu, alumpa, alun!\n\n        _Matami_.\n\n    Suur' kiitos, onkos asiat niin,\n    Aluu, alumpa, alumpalei?\n    Rakastunpa oitis poliisiin,\n    Aluu, alumpa, aluu!\n\n        _Kaikki_.\n\n    Tämä loppu on tässä pulmassa,\n    Aluu, alumpa, alumpalei!\n    Joka tapahtui Cargerin kulmassa:\n    Aluu, alumpa, aluu!\n\n    Jospa se teist' ois niin maulleen.\n    Aluu, alumpa, alumpalei!\n    Kuin Porvoon tipat rusinoineen!\n    Aluu, alumpa, aluu!\n\n\n\n\nTURUN LINNAN TONTTU-UKKO.\n\n\nNiilo Harakka, seppä, joka takoeli rautaa linnanvangeille, osasi kertoa\nseuraavan tarinan, kun hänelle vain annettiin pullo olutta kaulan\nkostukkeeksi. Hän väitti kiven kovaan itse nähneensä tontun ja\nOnttotornin; niin, mitäpä kaikkea sepät ja myllärit näkevätkään! Niilo\nHarakka oli lukenut paljoa vanhan maailman historioita, ja sentähden\nhän osasi kertoella, mitä ennen oli puhuttu.\n\nOli tonttu-ukko, seitsemän sataa vuotta vanha; hän asui eräässä\nholvissa Turun linnan alla. Hänellä oli niin pitkä, valkoinen parta,\nettä voi kiertää sen kahdesti vyötäistensä ympäri, ja kyyryselkäinen\nhän oli, aivan kuin vanha teräsjousi, kun se on vedetty täyteen\njännitykseen. Hän kehui olevansa vanhin tonttu-ukko koko maassa; yksin\ntuomiokirkon tonttukin, jolla oli ikää viisisataa viisikymmentä vuotta,\nsanoi häntä setäkseen. Kaikki koko maan pikku ukot katsoivat häntä\nsuvun päämieheksi, mutta kaikki myöskin pelkäsivät häntä, sillä hän\ntahtoi pitää kunnon järjestystä maassa. Hyvä tonttu-ukko hän oli, perin\nrehellinen ja kunnon haltia, vaikka hänellä olikin oma erityinen\nmakunsa.\n\nHän näet asui syvimmässä holvissa Turun linnan alla, niin sanotussa\n_Onttotornissa_, jossa ennen muinoin pidettiin suurimpia ja törkeimpiä\npahantekijöitä, joiden ei koskaan enää pitänyt näkemän päivän valoa.\nSiellä oli hänen palatsinsa sisustettu kaikella mahdollisella\nmukavuudella ja komeudella, jollaista tonttu-ukot niin suuresti\nsuosivat. Sieltä ei suinkaan puuttunut soraa, rikkaläjiä, vanhoja\nkiviraunioita, rikkinäisiä ruukkuja, hajallisia niinimattoja,\nkatkenneita tuolinjalkoja, rikotuita leikkikaluja, ruostunutta\nraudanromua, parittomia kenkärajoja, hansikasräsyjä, höyhenittömiä\nhöyhenpolstereja, piipunvarren palasia, lasittomia ikkunankehyksiä,\npohjattomia korvoja, hiirensyömiä kannettomia kirjoja ynnä muuta romua,\njota ei luetellakaan voida. Torni oli huolellisimmasti verhottu\nkaikenkuosisilla hämähäkin verkoilla, ja lattia koristettu pienillä\nvesilätäköillä, jotka olivat seisoneet siinä vettänsä puhdistamassa jo\nsatoja vuosia. Ilma oli tuossa maanalaisessa asunnossa niin suloisen\nummehtunut, kuin suinkin saatettiin toivoa, ja kun kaiken tämän lisäksi\nsiellä vielä oli mädänneitä olkikupoja ja kuolleiden rottain luita,\nniin siitähän jo arvataan, että tonttu-ukosta siellä tuntui oikein\nkodikkaalta.\n\nJa hän viihtyikin tuossa mukavassa asunnossaan niin hyvin, että hän\nvain ani harvoin etsi seuraa kotinsa ulkopuolelta. Nykyajan muista\ntontuista ja pikku ukoista ei tornin ukkovanhus ajatellut juuri\nerittäin hyvää. \"Maailma on nyt enää vain rötyä\", oli hänellä tapana\nsanoa. \"Mihinkä tontut nyt enää muuhun kelpaavat kuin rakentamaan ja\npaikkailemaan leikkikaluja, kiillottamaan saappaita ja lakasemaan\nlattiaa? Ihmiset heitä halveksivat eivätkä heille enää tarjoa edes\npuurovatiakaan jouluyönä. Jospa he olisivat nähneet minun aikaiseni\ntonttu-ukot! Me rakensimme torneja ja kuljettelimme kallioita!\" Kahta\nvanhaa ystävää hän nyt enää kävi tervehtimässä, niitäkin ani harvoin:\ntuomiokirkon vanhaa tonttua ja vanhaa vahtimestaria Matti Kivistä.\nTuomiokirkon tontun luona kävi hän joka kahdeskymmenes vuosi, ja joka\nkahdeskymmenes vuosi kävi tuomiokirkon tonttu linnan tontun luona.\nHeidän asuntojensa välillä oli oikotie pitkin kuuluisata maanalaista,\nlinnan ja kirkon välistä käytävää, sitä, muistathan, josta kaikki\nturkulaiset tietävät kertoa, vaikk'ei kukaan ole sitä nähnyt. Tontuilla\nei ollut mitään vaikeutta lipuessaan ahtaan käytävän läpi, hehän voivat\npujottautua avaimen reiästäkin, mutta pahempi oli siitä ihmislasten\nkulkea. Sen tiesi vahtimestari Kivinen paremmin kuin kukaan muu, sillä\nhän oli ainoa elävä ihmisolento, jonka oli onnistunut ryömiä käytävän\nläpi, ja silloin hän juuri ensi kerran tapasikin Turun linnan\ntonttu-ukko. Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista\nvuoden ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkää tanssia.\nHän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä\naamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi\nuteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä. Hän ryömi yhä\nedelleen, ja mikäli hänen onnistui päästä eteenpäin, putoili kiviä\nhänen takanaan alas, sulkien häneltä paluutien. Se ei huolettanut\nMattia vähintäkään, tottahan hän jostakusta paikasta oli pääsevä ulos.\nMutta viimein huomasi hän käytävän olevan täynnä kiviä myöskin\nedessään, ja silloin Matti ei päässyt edes eikä taas. Siellä hän ehkä\nistuisi kivien välissä vielä tänäkin päivänä, ell'ei olisi silloin\njuuri sattunut olemaan kahdeskymmenes vuosi, jolloin linnan ja\ntuomiokirkon tontut kävivät toisiaan tervehtimässä. Linnan tonttu oli\nmatkalla tuomiokirkkoon ja löysi pojan kivien välistä kuin ketun\nansasta. Tonttu oli hyväsydämminen, niinkuin kaikki tontut ovat, vaikka\nmyöskin äkkivihaiset. Hän sen tähden ärjäsi Matille: \"mitä sinulla on\ntäällä tekemistä?\" \"Minä etsin musketinluoteja\", vastasi Matti\nvavisten. Tonttu nauroi. \"Otahan kiinni minun saappaani varresta\",\nsanoi hän, \"niin minä autan sinut ulos!\" Matti ei nähnyt mitään, mutta\nojensi pimeässä kätensä ja sai kiinni saappaan varresta. Silloin alkoi\nkulku joutua kivien ja soran läpi, ja hetkisen päästä sanoi tonttu:\n\"mene ulos luukusta!\" Matti ei nytkään nähnyt mitään, mutta ojensi\npimeässä kätensä ja tunsi luukun, jota saattoi nostaa. Heti hän silloin\noli tuomiokirkon pääalttarin luona, ja siellä seisoi piispa täydessä\njuhlapuvussaan pappinensa, valmiina ryhtymään messun lukemiseen.\n\"Katsos tuota!\" sanoi piispa: \"mitä sinulla on tekemistä kirkon\nviinikellarissa?\" Matti ajatteli itsekseen, että piispa ehkä saattoi\nolla vaarallisempi kuin tonttu-ukko, ja vastasi reippaasti, että hän\noli etsimässä musketinluoteja. Piispa ei katsonut sopivaksi nauraa\njuhlapuvussa, hän vain viittasi kuorin takaovea ja Matti läksi\nkäpälämäkeen min enimmän kerkisi.\n\nTästä päivästä alkoi Matti Kivisen ja Turun linnan tonttu-ukon\nystävyys. Matti häntä ei nähnyt, sillä tonttu enimmäkseen liikkui\nnäkymättömänä harmaassa nutussaan, päässä musta lammasnahka-lakki;\nmutta milloin hän käänsi lakin nurin, tuli hän näkyväksi. Tonttua\nhuvitti auttaa, niinkuin tontuilla on tapana, että Matille kävisi hyvin\ntässä maailmassa. Ja ihmeellisen hyvin pojalle kävikin sekä lukusilla\nettä työssä. Mutta koska olisi liian pitkältä kertoa sitä kaikkea,\nniin riittäköön, kun tiedämme, että Matti Kivinen pääsi kolmenkymmenen\nvuoden ijässä Turun linnan vahtimestariksi ja hoiti sitä virkaansa\nkunnialla viisikymmentä vuotta. Kahdeksankymmenen vuoden ijässä sai hän\neron ynnä elinkautisen eläkkeen ja eli sitte vielä koko joukon vuosia\nvanhassa linnassa, josta hän ennen muinoin oli etsinyt musketinluoteja\nholveista.\n\nTontun ja vahtimestarin ystävyys kävi viime vuosina niin likeiseksi,\nkuin tonttujen ja ihmisten ystävyys suinkin voi olla. Matti Kivinen\noli jättänyt ammattinsa tyttärensä tyttären miehelle, uudelle\nvahtimestarille Antti Tiiliselle eikä hänen enää tarvinnut olla öin\npäivin huolissaan, että linnan vangit ehkä saattaisivat karata. Hänellä\noli nyt kylliksi aikaa kävellä ja kaivella vanhassa linnassa miten\nmielensä teki, korjaella puutteellisuuksia, tukkia rikkonaisia ikkunan\nruutuja, joista myrsky puhalteli sisään syysöinä, taikka estää lunta ja\nsadetta vuotamasta katon raoista. Näillä vaelluksillaan tapasi hän\nusein tonttu-ukon, joka myöskin käveli samoilla asioilla, sillä molemmat\nhe rakastivat linnaansa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa,\neivätkä pitäneet lukua vaivoistansa korjaellessaan sen rappeutuvia\nmuureja. Eipä kukaan muu huolehtinutkaan vanhasta rakennuksesta; se\nseisoi, jos seisoi, vaan jos se kaatui, niin samapa sekin.\n\nTuli sitä raateli, samoin aika; talvet tuiskuttivat luntansa sisään,\nkesät satoivat vettä, tuuli pudisteli tiilejä ja savupiippuja, rotat\nkalusivat reikiä lattiaan, tikka hakkaeli rikki ikkunain pielet, hirret\nmätänivät, kellariholvit uhkasivat pudota romahtaa alas, ja tornit\nnäyttivät jo hyvin arveluttavasti kallistuvan. Turun linnasta ei\nkohtakaan olisi muuta ollut jäljellä kuin soraläjä, ell'ei tonttu\nalinomaa olisi korjaellut vammoja, ja nyt hänelle joutui avuksi vanhus\nKivinen.\n\nTontun seitsensata-vuotinen sydän oli liikutettu. Jopa hän eräänä\npäivänä yht'äkkiä käänsi lammasnahka-lakkinsa, ja heti hän muuttui\nnäkyväksi. Vanhus Kivinen oli vähällä kauhusta pudota romahtaa alas\npitkin tornin rappuja, kun näki edessään pienen, ystävällisesti\nhymyillä irvistelevän ukon pitkine valkopartoineen ja kyyryselkineen.\nHämmästyksissään yritti hän tekemään ristinmerkkiä, niinkuin vielä\nhänen lapsuudessaan oli tapana, mutta tonttu ehti ennen häntä.\n\n\"Pelkäätkö minua?\" kysyi tonttu.\n\n\"Enhän toki\", vastasi vahtimestari änkyttäen, vaikka pelkäsi kovasti.\n\"Ketä minulla on kunnia...?\"\n\nTonttu nauroi leikillisellä tavallaan. \"Vai niin, vai et sinä tunne\nminua? Etkö muista, kun olit kahdentoista vuoden ijässä, kuka sinulle\nsanoi: otahan kiinni minun saappaani varresta! Muistatko, kuka sinulle\nkuiskasi katkismusta korvaan, kun pappi kysyi kylänluvuilla: mitä se\non? Etkö muista, kuka sammutti kynttilän, kun olit nukkunut pois kirjan\näärestä, ja kuka etsi saappaasi järvestä, kun putosit venelaiturilta?\nKuka raaputti pois läkkitahran, kun kirjoitit hakemuksesi vahtimestarin\nvirkaan? Ja tiedätkö, kuka täällä joka yö käveli linnassa sinun\nmaatessasi katsomassa, että vankein kaikki ovet olivat hyvästi lukossa?\nMinä se olin, Matti Kivinen! Emmeköhän ole vanhoja tuttuja; olkaamme\nnyt ystävät!\"\n\nVahtimestari oli hyvin hämillänsä. Hän kyllä arvasi, kuka hänellä oli\nedessänsä, ja hänestä, hyvästä kristitystä, tuntui vähän oudolta\noleskella sellaisen velhon seurassa. Mutta hän ei ollut tuosta\nvalittavinaan sen enempää. Siitä hetkestä alkaen hän tottui\nvaelluksillansa tapaamaan tonttu-ukkoa milloin missäkin, välistä\nlinnanvinnillä, välistä rapuilla ja välistä holveissa.\n\nKylläpä kelpasi kuulla tontun kertomuksia Turun linnasta. Kaikkialla\nhän oli ollut mukana linnan alusta asti ja muisti kaikki kuin\neilisestä. Hän oli nähnyt Pyhän Erikin ja Pyhän Henrikin; toisella\nheistä oli poskessa luoma ja toinen oli ontuva. Hän tunsi kaikki linnan\npäälliköt seitsemättä sataa vuotta takaperin: urhollisen drotsi Tore\nBielken ylistellyn Hannu Kröpelinin, julman junkkeri Tuomas Wolffin,\nherttua Juhanan ja hänen loistavan hovinsa, vangitun Erik-kuninkaan,\nEbba Stenbockin, joka piti rukouksia kanuunain paraillaan paukkuessa,\nKaarle IX:nen, joka kirjoitti varoituksensa oven kamanaan, Kustaa\nAadolfin, joka pelastui tulenliekeistä, Pietari Brahen, joka otti\nvastaan ensimäiset professorit Turun yliopistoon, ja niin monta muuta\nkuuluisaa miestä. Heidän kaikkein kanssansa oli tonttu näkymättömänä\nistunut ruokapöydässä, näkymättömänä maistellut heidän viinilaseistansa\nja kuunnellut heidän salaisimpia puhelujansa. Osasipa hän kuvailla,\nmillaiset olivat hakaset Ebba Stenbockin liiveissä, pitsit Kustaa\nAadolfin kauluksessa ja hopeasolki Pietari Brahen ritarivyössä. Tonttu\nkertoi linnan monista taisteluista, piirityksistä ja vahingoista tulen\nja sodan kautta. Pahin tulipalo oli sattunut tontun ollessa kerran\npoissa tervehtimässä serkkujansa, Raaseporin ja Loviisan tonttuja.\nMutta silloin olikin tonttu päättänyt, ett'ei enää koskaan lähde\nTurusta mihinkään.\n\nVahtimestari kuunteli vain kainosti, eikä hänelle ollenkaan johtunut\nmieleen, että hän olisi voinut vähemmälläkin opilla päästä\nprofessoriksi. Hän seurasi tonttua salista saliin ja holvista toiseen,\nja eräänä päivänä he saapuivat Ontelotornin suulle.\n\n\"Etkö tule alas minun asuntooni?\" kysyi tonttu-ukko.\n\n\"Kyllä mielelläni\", vastasi vahtimestari, vaikka häntä hyvin kammotti.\nMutta uteliaisuus kuitenkin voitti; hän näet ei ollut koskaan ennen\nkäynyt siellä.\n\nHe laskeutuivat, tonttu edeltä ja vahtimestari hänen olkapäillänsä.\nEhdittyään kuusi tai seitsemän syltä holvin alle, tunsivat he maata\njalkainsa alla. Siellä oli pilkkosen pimeä ja jääkylmä, ja ilma oli\nperin kostea ja ummehtunut.\n\n\"No, eikö täällä ole mukava asua?\" kysyi tonttu.\n\n\"Saattaapa olla teidän mielenne mukaan\", vastasi vahtimestari\nkohteliaasti. Ja samassa hän sattui astumaan kuolleiden rottain luille,\nniin että ratisi vain jalkain alla.\n\n\"Niin, teillä ihmisillä on kummallinen maku, kun rakastatte\nauringonpaistetta ja taivaan ilmaa\", nauroi tonttu. \"Mutta kas,\nminullapa on parempaa. Oletko koskaan hengittänyt terveellisempää\nilmaa? Ja valoa minulla on, paljon parempaa kuin auringonpaiste, saat\nnähdä heti. Murri, velho, missä nyt vetelehdit? Heti näyttämään tulta\nminun virkaveljelleni! Ah, anna anteeksi, hän ei ole oikein tottunut\nvieraihin; jopa siitä onkin toista sataa vuotta, kuin viimeksi täällä\nniitä oli, tässä minun mukavassa asunnossani.\"\n\nSilloin tulla hipsutti syvimmästä nurkasta jotakin mustaa, nousi\nkivelle ja avasi kaksi suurta säihkyvää vihreää silmää, jotka\npaistoivat kuin tuliset hiilet. \"Mitäs arvelet minun valostani?\" kysyi\ntonttu.\n\n\"Onko se kissa?\" sanoi vahtimestari, itsekseen toivoen, että olisi\nkaukana koko komerosta.\n\n\"Niin, nyt on Murri kissa, mutta ei hän se aina ole ollut. Hän on minun\ntalonvahtini ja ainoa seurakumppanini, hyvä elukka, paitse milloin on\nvihainen. Varovaisuuden vuoksi älä mene liian lähelle häntä! Kyllä minä\ntulen toimeen seurattakin, mutta talonvahdin minä sentään tarvitsen.\nTahdotko nähdä aarrekammioni?\"\n\n\"Kiitoksia paljon, en minä ole utelias\", vastasi vahtimestari. Häntä\nvärisytti ja itsekseen ajatteli hän, että aarteet ehkä olivat samaa\nerinomaista lajia, kuin ilmansa ja valonsakin.\n\n\"Mitä? Luuletko minua köyhäksi kerjäläiseksi?\" tiuskasi vähästä\npahastuva tonttu. \"Tule ja katso tänne!\"\n\nNäin sanoen aukasi hän pienen, ruosteisen rautaoven, joka oli\npimeimmässä nurkassa sammalen, homeen ja hämähäkin-verkkojen peitossa.\nMurri-kissa astua hipsutteli ovesta sisään ja valasi säkenöivillä\nsilmillään matalaa ja pitkää holvia, joka oli täynnä kultaa, hopeaa ja\njalokiviä, kalleita hovipukuja, komeita sotavaruksia ja muita\nmuinaisajan kalleuksia niin pitkältä, kuin nähdä saattoi. Tonttu\nkatseli kaikkia noita aarteitaan ahneen mielihyvällä ja hypähti\ntuttavasti vieraansa olkapäälle, sanoen: \"Myönnäppäs, Matti Kivinen,\nett'en olekaan mikään köyhä rahjus, niinkuin sinä yksinkertaisuudessasi\nehkä olet luullut. Kaikki tämä on minun oikealla tavalla hankittua\nomaisuuttani. Joka kerran, kuin linnaa on tuli tai vihollinen\nhävitellyt, olen minä näkymättömänä juoksennellut pitkin saleja ja\nholveja ja korjannut kaiken tämän kalliin tavaran, jonka nyt luullaan\naika sitte joutuneen tulen uhriksi tai vihollisen saaliiksi. Ah, onpa\nsuloista, on niin suloista olla rikas.\"\n\n\"Mutta tehän olette yksin, mitä te teette kaikella tuolla rikkaudella?\"\nuskalsi vahtimestari kysyä.\n\n\"Mitäkö teen? No, minä katselen niitä tuhat vuotta, minä katselen niitä\njoka päivä ja joka yö; minä vartioitsen niitä ja suojelen niitä.\"\n\n\"Entäpä jos joku Teiltä riistää aarteenne?\"\n\nMurri kohta huomasi, mistä oli puhe, ja räiskyi tulta. Tonttu-ukko otti\nvierastansa kovasti kiinni kädestä ja mitään vastaamatta talutti hänet\nsalaovelle ja avasi sen vain hiukan raolleen. Sieltä kuului hirvittävä\nkiljunta ja ärinä kuin sadan pedon suusta. \"Etkö luule\", ärisi pikku\nukkokin, ääni käheänä kiukusta, \"etkö luule kurjain ihmisten jo\nmonestikin himoinneen minun aarteitani? Tuolla ne rosvot ovat\nkahleissa, kaikki tyyni nyt susina, ja jos sinun mielesi tekee koetella\nsamaa, kuin he ovat koettaneet, niin pääset heidän joukkoonsa.\"\n\n\"Jumala meitä varjelkoon!\" huokasi kunnon vahtimestari hyvin\npeloissaan.\n\nTonttu tuli jälleen hyvillensä, kun näki vieraansa niin kauhuissaan.\n\"Älähän tuosta nyt niin säikähdä\", sanoi hän; \"sinä olet rehellinen\nmies, Matti Kivinen, ja sentähden sanonkin sinulle, mitenkä oikeastaan\non. Tässä on vielä kolmas rautaovi, mutta sitä ei kukaan uskalla avata,\nen edes minäkään. Kaukana sen takana, syvällä linnan perustusten alla\nja kallion povessa istuu eräs hyvin vanha ja paljon mahtavampi kuin\nminä. Siellä istuu vanha Väinämöinen kaikkine sankareineen ja odottaa,\nodottaa, odottaa, yhä odottaa viimeistä päivää tai Suomen\ntulevaisuutta, en tiedä, kumpaako. Sen minä vain tiedän, että hänen\npartansa on paljon pitempi kuin minun, ja kun se kasvaa niin pitkäksi,\nettä täyttää kerran ympäri kivipöydän, silloin tulee maailman loppu. Ja\nse kasvaa kasvamistaan joka päivä, ja hän joka päivä huoaten koettaa,\neikö parta jo täyttäisi ympäri pöydän; mutta yhä siitä vielä puuttuu\nvähänen. Silloin hän tulee murheelliseksi, ja silloin kuuluu hänen\nkanteleensa ääni niin selvään kallion lävitse, että yksin vanhan linnan\nmuuritkin kuuntelevat ja tuo joki paisuu yli reunojensa paremmin\nkuullakseen. Silloin havahtuvat hänen sankarinsa, jotka maaten\nodottavat mestarinsa aikaa; he luulevat ajan tulleen, nousevat ja\nkalistelevat miekkojaan kilpiinsä, niin että linnan perustuksetkin\ntärisevät...\"\n\n\"Ei\", jatkoi tonttu, \"nyt, hyvä ystävä, Matti Kivinen, on parasta sinun\npalata takaisin ylämaailmoille, sillä muuten voit täällä sattua\nkuulemaan enemmän, kuin sinun pitäisi tai sinä sietäisit kuulla. Mutta\naivanhan olin unhottaa, että nyt olet minun vieraani ja tarvitset\nvirvokkeita. Kyllähän arvaan, ett'et osaa pitää missään arvossa\nsyltättyjä hämähäkin verkkoja etkä maustettua ropakkovettä. Älä huoli\nyhtään, vaan sano suoraan! Tahdotko kunnollista olutta? No niin,\ntuleppas kanssani, kyllä sitä minulla on. Usein olen itsekseni\nihmetellyt, mitenkä tulinkaan säilyttäneeksi sen jonni-joutavan astian,\nmutta nytpä näen, että kelpaa se sentään sekin joskus.\"\n\nTonttu etsi esiin suuren, homeisen tammitynnyrin, otti aarrekammiostaan\nhopeapikarin ja laski siihen kirkasta tummaa juomaa. Vahtimestarilla\noli kylmä, hän ei voinut olla maistamatta, ja juoma olikin hyvää kuin\nparas viini. Se kierteli hänen suonissaan niin suloisesti kuin lämpö\ntalvipakkasessa; hän uskalsi kysyä, mistä tonttu oli saanut niin\noivallista juomaa.\n\n\"Ei se ole muuta kuin viimeinen tynnyri herttua Juhanan kuuluisasta\nsuomalaisesta olutvarastosta, jota hän sittemminkin, kuninkaaksi\npäästyään aina tilasi Suomesta. Se paranee vuosi vuodelta, niinkuin tuo\nropakkovesikin. Pidä pikari muistiksi, mutta älä sano kellekään;\nsellaisia pikareja on minulla sadoittain.\"\n\nOlut nousi Kivis-vanhukselle päähän, ja silloin hän aina oli iloinen.\n\"Kiitoksia, tonttu hyvä!\" sanoi hän. \"Uskallankohan olla rohkea ja\npyytää teitä ylihuomenna häihin? Tyttäreni tyttären tytär, pikku Ruusu,\nja vääpeli Roopu Pii silloin vihitään, ja olisi suuri kunnia meille,\njos'... jos...\" Samalla johtui ukolle mieleen, mitenhän pappi ja tonttu\nsopivat yhteen, ja hän vaikeni äkisti.\n\n\"Kunhan tässä ajattelen asiaa\", vastasi tonttu.\n\nVahtimestari kiipesi hänen olkapäilleen, ja kohta he olivat jo ylhäällä\nontelotornin suulla. Kivis-vanhus ei muistanut koskaan ennen olleen\nniin helpon hengittää kuin nyt keuhkojen täyttyessä elvyttävällä\nulkoilmalla. \"Ei\", ajatteli hän, sanottuaan seuraajalleen jäähyväset,\n\"enpä kaikista tontun aarteistakaan enää toista kertaa läksisi tuonne\nalas.\"\n\nNyt alkoi siistiminen ja puhdistaminen vanhassa linnassa; siellä kohta\ntuli häät, ei tosin kellekään kultaiselle prinsessalle eikä hopeasta\nhohtavalle linnanneidollekaan ja urholliselle töyhtöpäiselle\nkannusjalkaiselle ritarille. Ei, morsian oli vain Tarun pikku tyttö,\nyllä kotikutoinen pummulihame, mutta jospa olisitte nähneet, miten\nkaunis ja hyvä hän oli, pikku Ruusu! Ei kukaan prinssi eikä herttua\nollut kiinnittänyt häneen armollisia silmäyksiänsä, vaan reipas\ntarkk'ampujapataljoonan vääpeli Roopu Pii oli hänelle ilmaissut, että\njos tyttö vain itse tahtoi, niin saattoi hänestä aikaa myöten tulla\nkenraalinrouva, silloin kuin vääpelistä tuli kenraali. Pikku Ruususta\nnäytti hyvin luultavalta, että niin oli tapahtuva, ja suostui hän\naluksi tulemaan vain vääpelin emännäksi.\n\nMutta Piillä oli kilpaveli, eräs kersantti, hänen oma serkkunsa, joka\nusein oli vahtimiehenä linnassa, ja hänen nimensä oli Kilianus\nKouranen. Hän myöskin mielellään tähysteli Ruusua, ei kuitenkaan niin\npaljon hänen itsensä tähden kuin rahain, joita luuli hänen aikanaan\nperivän. Kouranen aivan joutui raivoihinsa Piin menestyksestä ja päätti\nyhdessä äitinsä Saaran kanssa, joka oli Turun ilkein vanha kielikello,\nväijyskellä keinoa, miten saisivat vääpelin sysätyksi syrjään. Tuo ei\nkuitenkaan onnistunut, sillä kuuliaiset ja häät tulivat, ennenkuin\nkersantti arvasikaan.\n\nNyt siistittiin ja puhdistettiin vahtimestarin asuntoa että sitä oikein\niloksensa katseli. Sinne koottiin ensimmäiset toukokuun pihlajan- ja\nkoivunlehdet, tuomenkukkia ikkunoille, ja merkillistä, miten kaikki\nkauan odotellut ruusunnuput ruukuissaan aukesivat juuri siksi päiväksi.\nKaikki valmistukset onnistuivat erinomaisen hyvin, vehnäpullat\nkohosivat kuin ruisleivät, kahverit karttuivat täyteen kaikenlaista\nhyvyyttä ikäänkuin itsestään, rotat niitä kyllä tavoittelivat, mutta\njoutuivat kaikki ansaan. Koko linna näytti nuorentuneelta, kaikki\nrikkinäiset ikkunat muuttuivat ehjiksi, kaikki huonot rappuset uusiksi,\nkaikki kaatuneet savupiiput nousivat pystyyn; yksin vangitkin olivat\nhuomaavinaan, että reiät heidän ruudukkaissa nutuissaan kasvoivat\nkiinni ilman räätälin apua. Ihmiset ihmettelivät ja kummastelivat,\nmutta vanha vahtimestari kyllä arvasi, ketä hänen tuli kiittää kaikesta\ntuosta suuresta huolenpidosta. Kyllähän hänen olisi pitänyt olla\nkiitollinen, mutta hän ei voinut olla ajattelematta: \"mitähän pappi\nsanoo, kun tonttu astuu sisään ja kääntää nurin lammasnahkalakkinsa?\"\n\nHääpäivä tuli ja vieraita jo kokoutui, mutta mitään tonttu-ukkoa ei\nnäkynyt. Vahtimestari-vanhus hengitti jo helpommin ja alkoi ottaa osaa\nhääväen iloon. Siinä oli soittoa ja tanssia ja kauneita puheita, niin\nkauneita että ne olisivat kelvanneet sotamarskillekin eikä ainoastaan\nsellaiselle, joka vasta aikoi kiivetä niin korkealle. Vanha kunnon\nlinna ei ollut Pietari Brahen ajoista asti nähnyt sellaisia pitoja eikä\nniin kaunista morsianta. Pikku Ruusu näytti niin hyvältä ja\nonnelliselta yksinkertaisessa valkopuvussaan, metsäruusu tukassa,\nett'ei kukaan ollut nähnyt hänen vertaistaan, ja Roopu Pii johti\npoloneesia aivan kuin olisi jo ollut kenraali.\n\nOltiin jo päästy niin pitkälle, että piti ruveta juomaan morsiamen\nmaljaa, ja katso, silloin täyttyivät kaikki lasit itsestään. Ja kun\npikku Ruusu astui piiriin, punakkana ja valkoisena, kumminkin enempi\npunaa kuin valkoista, silloin näkymätön käsi laski hänen päähänsä\nkultakruunun ja omituinen loisto levisi hänen päänsä ja vaalean\ntukkansa ympärille, ikäänkuin pyhimysten päässä on kuvattuna. Kaikki\nkummastelivat kruunua, mutta ei kukaan nähnyt sen tuojaa. Alettiin\nkuiskailla keskenään, että morsiamen mummon isä, vanha vahtimestari,\nlienee sen aarteen varmaankin löytänyt jostakin linnan maanalaisesta\nholvista.\n\nKivis-vanhus kyllä arvasi asian ja odotteli kauhulla, milloin tonttu\noli yht'äkkiä näkyvä keskellä hääjoukkoa, iloisesti hymyilevän ja\nsanovan: \"pidä hyvänäsi minun morsiuslahjani!\"\n\nMutta tonttu ei tullut, taikka oikeammin: hän oli jo siellä, mutta\nnäkymättömänä. Kahvia juuri tarjottiin hyvin paistuneiden korppujen\nkanssa, kun vahtimestari kuuli korvaansa tutun äänen kuiskaavan:\n\"saanko ottaa korpun Murrille?\" -- \"Ottakaa neljä! Ottakaa kaikki,\nkaikki tyyni korista!\" kuiskasi vahtimestari hämmästyen vastaan.\n\n\"Murri raukka tarvitsee jotakin iloksensa\", jatkoi ääni. \"Näet nyt,\nvanha ystävä, että tottelin kutsuasi, mutta enpä viitsi kääntää\nlakkiani nurin, minä en oikein pidä papista. Mitenkä minun kruununi\nsinun mielestäsi sopii morsiamelle?\"\n\n\"Hän on aivan kuin kuningatar.\"\n\n\"Senpä luulisin\", virkkoi tonttu. \"Se onkin kuningatar Katarina\nJagellolaisen kruunu niiltä ajoilta, kuin hän asui Suomessa ja Turussa.\nMiksipä minä olisin antanut Erik-kuninkaan väen ryöstää sen silloin,\nkuin he valloittivat linnan? Mutta älä puhu siitä; ihmiset voisivat\nluulla minun varastaneen sen.\"\n\n\"Kyllä minä olen vaiti\", kuiskasi vahtimestari. \"Enkö saa tarjota\nrinkilää Murrille?\"\n\n\"Murri syö vain kerran viidessäkymmenessä vuodessa; jo hänellä on\nkylliksi sinun ajaksesi\", vastasi tonttu. \"Hyvästi nyt ja kiitoksia\nravinnosta! Täällä ylhäällä on niin kelvottoman paljo taivaan valoa;\nminulla jo on ikävä hauskaan komerooni.\"\n\nSiihen loppui kuiskaileminen. Vahtimestari ymmärsi nyt tontun palanneen\nkomeroonsa linnan alle ja oli erittäin iloinen, kun niin helposti\nselvisi niin arveluttavasta häävieraasta.\n\nIloissaan joi ukko morsiamen onneksi maustettua viiniä lasinsa pohjaan\nasti. Mutta sepä hänen olisi pitänyt jättää tekemättä, sen kunnon\nKivisen, sillä hän oli vanha ja viini nousi hänelle päähän, niinkuin\nolut toispäivänä. Hän tuli puheliaaksi eikä enää muistanutkaan olla\nlörpöttelemättä.\n\nSaara-mummo ja hänen poikansa olivat tietysti myöskin tulleet häihin.\nSaara kävi istumaan vanhan vahtimestarin viereen ja ylisteli ja\nkiitteli kaikin tavoin kallista kruunua. Morsian, lapsi raukka, arveli\nhän, olisi kyllä saattanut tyytyä myrttiseppeleesensä, mitäpä\nhuolittiin tehdä häntä turhamaiseksi. Olisi ollut viisaampi myödä\nkruunu kultasepälle ja ottaa siitä aika summa rahaa kuin tehdä ihmisiä\nturhamaisiksi. Ja kun oikein arveltaisiin asiaa, niin tosiaankaan ei\ntiedettäisi, kenen oma se kruunu oikeastaan on. Jos Kivinen oli\nlöytänyt kruunun jostain linnanholvista, niin tottapa se oli korkean\nesivallan oma, niinkuin koko linnakin.\n\n\"En minä ole löytänyt kruunua enkä sitä minä ole antanut morsiamelle\",\nvastasi vahtimestari äkeissään.\n\n\"No totta tosiaan, kukapa muu olisi morsiamelle antanut niin kalliin\nlahjan?\" kysyi Saara innoissaan.\n\n\"Se ei koske teihin, matami.\"\n\n\"Eikö koske? Vai ei koske minuun, jos viskaali tulee minun oman\nsisareni pojan, sulhasen, luo ja sanoo: vastaappas, vääpeli,\nvarastetusta tavarasta; kruunu on varastettu?\"\n\nKunnon Matti Kivinen pahastui ja sattui kiivaudessaan puhumaan tontusta\nja hänen aarteistaan enemmän, kuin olisi viisasta ollut. Saaran\nonnistui urkkia koko salaisuus, ja jos hän nyt olisi päästänyt\nloruelevan kielensä valloilleen, niin kohtapa olisi koko hääväki\ntiennyt, mitä hänkin, ja vielä vähän lisäksi. Mutta Saara Kouranen oli\nvielä ahneempi kuin loruilemisen haluinen. Sentähden hän heti meni\npoikansa, kersantin, luo, joka myöskin oli seurassa, ja kuiskasi\nhänelle korvaan, että ontelotornissa oli suuri aarre kätkettynä ja että\nheidän pitäisi se käydä korjaamassa, ennenkuin kukaan muu sai vihiä\nsiitä. Kilianus Kouranen oli heti valmis, he molemmat hiipivät ulos,\nhankkivat lyhdyn, lapion, kuokan ja nuoraportaat sekä menivät kenenkään\nhuomaamatta alas linnan holveihin ja sieltä ontelotorniin.\n\nHolveissa oli pimeä, joka askel kaikui moninkertaisena ja rotat\npeljästyen pakenivat koloihinsa. Salalyhty levitti hämärää valoa\nharmaille, tomuisille kiviseinille, suuret hämähäkit juoksentelivat\nedestakaisin, ja välistä näytti joku outo varjo vilahtavan ohitse.\n\n\"Etkö kuule astuntaa jäljeltämme?\" kysyi Saara.\n\n\"Muurit ne vain kaikuvat\", vastasi Kilianus.\n\nNäissä autioissa saleissa oli pikku Ruusu monesti kävellyt yksinään\nsekä pimeässä että päivänvalossa, pelkäämättä mitään; mutta kun on paha\nomatunto, vavistaan pienimmästäkin risauksesta. Taaskin kysyi Saara:\n\n\"Etkö nähnyt varjon vilahtavan tuossa oikeanpuolisella seinällä?\"\n\n\"Oma varjosihan se vain oli, äiti\", vastasi Kilianus. Hän yhtä vähän\ntiesi kuin Saarakaan, että tonttu-ukko näkymätönnä seurasi heitä askel\naskeleelta.\n\nKauan etsittyään löysivät he viimein Ontelotornin suun. Se näytti\nhirvittävän vastenmieliseltä. Jääkylmä, ummehtunut ilma tuli sieltä\nsyvyydestä vastaan. Uskalsivatko he mennä tuohon pimeään ja kylmään\nkuoppaan? \"Älä mene!\" varoitti omatunto. \"Joutavia, mene vain!\" virkkoi\nahneus. Kersantti otti nuoratikapuut, sitoi ne lujasti aukon suulle ja\nastui edeltä; ahne äiti kiirehti jäljestä.\n\nHeidän päästyään tornin pohjaan sammui lyhty, sillä ilma oli alhaalla\nniin perin täynnä vahingollisia höyryjä. Pilkko pimeä oli heidän\nympärillään kuin säkissä. He koettivat uudestaan sytyttää lyhtyänsä,\nmutta turhaan, se ei voinut palaa tukeuttavissa kaasuissa. Äkisti\npimeästä rätisi heitä vastaan pari tulista hiiltä. Ne olivat\nMurri-kissan silmät.\n\n\"Eiköhän ole parasta kiivetä takaisin?\" kuiskasi Saara vavisten, ja\nsamaa ajatteli poikakin. Mutta tuskin ehtivät he astua alimmalle\nporraspuulle, kun hirvittävä jyräys tärisytti linnaa ja suuri kasa\nkiviä ja soraa putosi Ontelotornin suuhun, niin että se tukkeutui\nkokonaan ja pakotie sulkeutui. Samassa tonttu-ukko käänsi heidän\nsivullaan lakkinsa nurin, niin että he kissan silmäin valossa näkivät\nhänen pienen, harmaan, kyyryisen vartalonsa, pienet, punaiset silmänsä\nja pitkän partansa. Kersantti ja hänen äitinsä olivat vähällä pudota\nkauhusta istualleen, niin vihaiselta ja pilkalliselta näytti nyt\ntonttu-ukko, joka vielä äsken oli ollut niin lempeä vahtimestari\nvanhukselle.\n\n\"Terve tuloa minun asuntooni!\" pilkkasi tonttu. \"Olittepa varsin\nystävällisiä, kun tulitte tervehtimään minuakin yksinäisyydessäni; nyt\nminä pidänkin teidät ainiaan täällä. Tornin suu on pudonnut umpeen,\ntäältä ei kukaan enää pääse pois. Katselkaa nyt asuntoanne tarkemmin!\nNäin mukavasti me nyt asuskelemme yhdessä, kunnes tekin tulette yhtä\nvanhaksi kuin minä. Joka päivä syömme aamiaiseksi kelpo hämähäkkejä,\npäivälliseksi tuoreita rottia ja illalliseksi parasta hometta. Minä\nolen teidän seurakumppaninanne yöt päivät ja näytän teille aarteeni,\nsen, jota te niin himoitsette, mutta joka ei koskaan tule teidän\nomaksenne. Murri kehrää teille; sillä tiedä, Saara, että hän viisisataa\nvuotta sitte oli juuri samanlainen kielikello ja ahne akka kuin sinäkin\nnyt, ja hän jäi minun luokseni samasta syystä, kuin sinä nyt jäät. Kun\nhän eli ihmisikänsä loppuun, muuttui hän kissaksi, ja samaan kunniaan\npääset sinäkin, kunnon ystäväni. Katsoppas, miten Murrin silmät\nloistavat ilosta, kun saa kumppanin. Ja sinä, Kouranen, tulet hyväksi\nvartiaksi minun aarrekammiolleni. Jos olisit rehellinen, poikaseni,\nniin tekisin sinut kahlekoirakseni, mutta koska olet varas, niin tulet\nihmisikäsi loputtua sudeksi muiden sutten joukkoon. Kuule, miten he\nulvovat ilosta!\"\n\nKersantti Kouranen oli uhkarohkea mies. Hän viskautui tonttu-ukon\npäälle, aikoen musertaa hänet muuria vasten. Mutta turha vaiva; hän ei\ntavannut muuta kuin tyhjää, vaan sen sijaan hän tunsi Murrin kynnet\nniskassaan. Tonttu nauroi. \"Menkääs nyt\", sanoi hän, \"kumppanienne luo\nluolaan, mutta katsokaa, ett'eivät ne revi teitä kuoliaaksi.\"\n\nKilianus Kourasen ja hänen äitinsä Saaran täytyi mennä sutten seuraan,\nja siellä he luultavasti ulvovat vielä tänäkin päivänä. Häävieraat ja\nmuut ihmettelivät, mihin he joutuivat, mutta kukapa suree kielikelloa\ntai itkee varasta?\n\nSeuraavana päivänä sanoi vanha vahtimestari Kivinen tyttärensä tyttären\ntyttärelle Ruusulle, joka oli eilen ollut morsiamena: \"Olipa eilen aika\nhyvät häät ja ruhtinaallinen morsian. Lapsi, arvaappas, kuka on\naikoinaan käyttänyt sinun morsiuskruunuasi? Ei kukaan sen alhaisempi\nhenkilö kuin Suomen herttuatar Katarina Jagellolainen.\"\n\n\"Nyt narraatte\", sanoi Ruusu.\n\n\"Etkö usko? Kyllä minä sen tiedän varmalta taholta. Tuoppas tänne\nkruunu, niin saamme nähdä, että se on merkitty kuninkaallisilla\nkirjaimilla.\"\n\nRuusu avasi kaappinsa, jossa morsiuspuku oli tallella, mutta peräytyi\nhämmästyen. Kruunu oli poissa, ja sen sijassa vain palanen ruosteista\nrautaa.\n\nEtsittiin ja tutkittiin kaappi katosta lattiaan asti, mutta kruunua\nvain ei ollut missään.\n\n\"Voi minua, vanhaa höperöä!\" huokasi vahtimestari, \"minä en osannut\nolla vaiti. Minä sain vait'olon ehdolla kuulla salaisuuden enkä\nmalttanut olla kuiskaamatta sitä syrjäisen korvaan. Lapsi, älä koskaan\nilmase mitään, joka on sinulle uskottu vait'olon ehdolla!\"\n\nRuusu luuli vanhan ukon rupeavan käymään uudestaan lapseksi. Hänhän\nolikin jo kahdeksankymmentä kahdeksan vuoden ijässä.\n\nVahtimestari Kivinen eli kuitenkin vielä kaksi vuotta, vaan ei enää\nkoskaan mennyt holveihin eikä torninrappusia astumaan; hän tunsi jo\njalkansa heikoiksi ja alkoi vähin luulla olevansa vanha. Eikä hänellä\nollut mitään halua kohdata vanhaa ystäväänsä tonttua, sillä monestakin\nmerkistä hän huomasi, ett'ei tonttu enää ollut niin ystävällinen linnan\nasujamia kohtaan kuin ennen. Ei enää koskaan nähty aamusilla huoneita\nnäkymättömän käden siistimiksi, ei kukkia kastelluiksi eikä\nrapistuneita muurinkohtia korjailluiksi niinkuin ennen, tietämättä kuka\nsitä kaikkea teki. Linna rappeutui päivä päivältä yhä enemmin, eikä\nenää ollut apua korjailemisestakaan, sillä ei mikään kestänyt sen\nhävitysvoiman edessä, joka nyt mellasteli vanhassa linnassa.\n\nEräänä päivänä sanoi vanha Kivinen Ruusulle: \"Talutappas minua\nkävelylle linnaan!\"\n\n\"Kyllä mielelläni\", sanoi Ruusu. \"Mihinkäs tahtoisit lähteä, isä?\nMennäänkö holveihin, saleihin vaiko torniin?\"\n\n\"Ei, ei, en lähde holveihin enkä torniinkaan; siellä saattaisin kohdata\njonkun rappusilla. Mutta taluta minut jonkin avonaisen ikkunan luo,\njosta näen Auran. Minä tarvitsen raitista ilmaa. Aivanhan tuo tuntuu\ntänne asti Ontelotornin ummehtunut löyhkä.\"\n\n\"Niinpä menemme vasempaan saliin, joka on joen suun puolella. Nyt on\nkaunis kesäpäivä; minä vedän pikku poikani korivaunuissa mukaan.\"\nRuusulla oli nyt pikku poika, joka oli pantu kuningas Erikin kaimaksi.\n\nHe kävelivät hitaasti linnan käyttäviä. Olipa kaunista, kun ijäisesti\nnuorena pysyvä aurinko paistoi mahtaville, vanhuudestakin jo harmaille\nmuureille ja valasi kohta yhdeksänkymmen-vuotista ukkoa, joka nyt viime\nkertaa käveli rakkaassa linnassaan. Katsellessaan ulos ikkunoista näki\nhän linnanseljän hiljaa välkkyvässä tyyneydessään tornin juurella,\nhyvin ylistelty Aura vuodatti mereen välkkyvää vettänsä, ja kaukana,\nniin pitkälle kuin silmä kantoi Erstania kohti, Pohjasalmea ja\nRuissaloa kohti, näkyi sadoittain valkoisia purjeita rivissä kiikkuvan\nkesäillan vienossa tuulessa.\n\nVahtimestari-vanhus katseli kyynelisin silmin kaikkea tuota kauneutta.\nHän seisoi juuri nyt saman, puoleksi jo läjään rapistuneen kammarin\nvieressä, jossa muinoin kuningas Erik XIV kulutti päiviään ja josta\nvieläkin voitiin huomata, miten lattia oli kulunut hänen askelistaan.\n\"Oh tosiaankin\", huokasi ukko, \"ajan hammas ei säästä edes kuninkaan\nmuistoakaan! Kohta tämä kammari kaatuu kokoon; kohta tämä kaunis, vanha\nlinna sortuu minun haudalleni. Suomen vanhin linna on kohta vain\nkivikasa, ja naakat turhaan etsivät muuria, jossa heidän rauhalliset\npesänsä nyt ovat. Jospa minä vähäisellä päivieni jäännöksellä voisin\npelastaa linnan häviöstä, niin mielellänipä antaisin henkeni sen\nedestä!\"\n\n\"No, sepä ei suinkaan olisi paljon arvoinen!\" sanoi silloin tuttu ääni.\nVahtimestari kääntyi ja näki tontun, lakki nurin, ryömivän esiin muurin\nraosta.\n\n\"Tekö se olette?\" sanoi vahtimestari, niinkuin on tapana sanoa, kun\näkkiarvaamatta kohdataan vanha tuttu.\n\n\"Totta kai!\" nauroi tonttu-ukko. \"Mutta minä muutin Ontelotornista\ntänne toiseen rotankoloon. En minä kauemmin jaksanut kuulla Saara-eukon\nsiellä alhaalla lakkaamatta pauhaavan, niin että korvat alinomaa\nlukossa pysyivät. Kyllä sellainen kielikello saa tonttu-ukon pakosalle.\nHuh, alanpa jo kuulla huononlaisesti, rupeen käymään vanhaksi. Maailma\non nyt paljasta rojua. Ei nykyisissä tonttu-ukoissa enää ole mitään\nryhtiä. Mitäpä muuta tekevät kuin pelottelevat arkoja piikoja pimeillä\nvinneillä? No, rakentelevathan ne sentään myöskin tuulentupia,\nkiillottelevat saappaita ja lakasevat lattioita. Jospa olisivat nähneet\nminun aikaisiani tonttu-ukkoja; me rakensimme torneja ja kuljettelimme\nkallioita.\"\n\n\"Se on totta\", huokasi vahtimestari, \"maailma käy yhä huonommaksi.\nMinun nuorena ollessani tuli yksi vahtimestari yksin toimeen parin\nkarkulaisen kanssa, vaan nykyään täytyy hänen kutsua neljä\nvankilanpalvelijaa avukseen. Mitäs nyt aiotte toimia, kun annatte\nlinnan rappeutua?\"\n\n\"Annanko rappeutua?\" ärähti tonttu. \"Kyllä siihen on syynsä, minä olen\nollut huonolla tuulella. Mutta ei minun sydämmeni siedä, että vanhan\nlinnani unhottaisin. Kyllä minun vielä pitää kestää muutamia\nvuosisatoja, kunnes vanhuksen parta tuolla alhaalla kasvaa sen verran,\nettä täyttää kivipöydän ympäri. Siitä puuttuukin enää vain kädenleveys.\nMitä sinä sanoit, että antaisit henkesi linnan tähden?\"\n\n\"Sen kyllä mielelläni teen, jos vain pidätte edeskinpäin linnaa\nkunnossa\", virkkoi vahtimestari.\n\n\"Mitäpä hyötyä sinun hengestäsi olisi, vanha hupsu?\" nauroi tonttu.\n\"Sinun elämääsi lasketaan nyt enää tunnittain. Mutta annas minulle\npikku poika korivaunuista; hän kestää seitsemän- tai kahdeksankymmentä\nvuotta ja hänestä minulle voi tulla hyötyä.\"\n\nRuusu kalpeni nuo sanat kuullessaan ja kumartui suojelevaisesti\nvaunuissa makaavan lapsensa ylitse.\n\n\"Minun henkeni\", sanoi hän, \"ota vaikka tuhannesti, mutta minun pikku\nErikkiini et saa koskea.\"\n\nTonttu rypisti harmaita ja tuuheita pikku kulmakarvojaan, kosketti\nmuuriin kämmenellään ja mutisi:\n\n\"Te ihmiset olette omituista sukua, en minä käsitä teitä. Mitä\nmerkitsee yksi ihmishenki? Missä oli tämä auringonpaiste viime jouluna\nja missä se on tulevana jouluna! Missä oli tämä lapsi eilen ja missä on\ntuo ukko huomenna? Ei, kyllä meidän tonttujen olomme toki on parempi.\nMinä en huoli vaihtaa.\"\n\nNe sanat pahastuttivat Ruusua. Hän uskalsi katsahtaa ylös. \"Tonttu\",\nsanoi hän, \"vaikkapa sinä olisit tuhat vuotta vanha ja eläisit vielä\ntoiset tuhat vuotta, niin tiedä, että me kuitenkin elämme kauemmin kuin\nsinä!\"\n\nSellaiset sanat saivat pikavihaisen seitsensata-vuotisen tontun\nsuuttumuksesta kuohahtamaan. \"Syytä itseäsi, muurahainen, kun uskallat\nvastustaa mahtavamman kättä!\" tiuskasi hän hirvittävällä äänellä ja löi\nkädellään muuriin niin voimakkaasti, että suuri lohkare kuin kallio\nirtautui ja jymisten vieri jyrkkää seinää myöten alas. Toisesta iskusta\nolisi varmaankin koko muuri luhistunut kokoon.\n\nJa pikkuinen, vaan hirvittävä ukko olikin jo ojentanut kätensä\niskeäkseen toisen kerran. Jo vaipuivat Ruusu ja hänen vanha äitinsä-isä\npolvilleen, nähden ensi silmänräpäyksenä musertuvansa kuoliaaksi suuren\nmuuriröykkiön alle. Vaan silloin äkisti pysähtyi tontun käsi ja vaipui\nvoimatonna alas. Hänen äsken vielä niin synkeä muotonsa muuttui\nihmeellisen surumieliseksi. Ja viimein näkyi suuria kyyneleitä\nvierähtelevän alas hänen pienistä, punaisista räpyttävistä silmistään.\n\nRuusu ja vanhus kuuntelivat myöskin ihmetellen. Syvältä kallion\nsisuksesta linnan alta kuului aina tänne asti laulun ja soiton etäinen\nkaiku, niin sanomattoman suloinen, ett'ei sen vertaista koskaan kuulu\nmaan päällä. Sanoja ei voitu erottaa, mutta niitä ei tarvittukaan;\nsoitto oli enempi kuin sanat, se virtasi kuin elävä sielu joka taholle.\n\n\"Kuuletteko?\" kuiskasi tonttu hiljaisella äänellä, ikäänkuin peljäten\nmuuten häiritsevänsä tuolla syvällä asuvaa laulajaa. \"Kuuletteko? Se on\nse vanhus, joka asuu vuoren sisällä ja joka on paljon vanhempi minua.\nVielä ei ole Suomen tulevaisuus tullut, sentähden hän laulaa niin\nsuruisesti. Vaan kuitenkin tuntuu hän minusta nyt jo laulavan vähän\niloisemmin.\"\n\nHe kuuntelivat kauan hiljaa ihmetellen. Viimein vaikeni laulu, melua\nkuului ikäänkuin aseiden kolistelemisesta. \"Nyt vuoren vanhus vaikeni\",\nsanoi tonttu, \"ja hänen miehensä lyövät miekoillaan kilpiinsä. Olipa\nhyvä, että laulu alkoi ajoissa, muuten olisin saattanut pikastuksissani\ntehdä jotakin, jota sitte olisin katunut. Nouse ylös, ukko!\"\n\nVahtimestari oli vaipunut lattialle. \"Nouse ylös\", sanoi Ruusu, ottaen\nhäntä kädestä, mutta se putosi voimatonna jälleen alas. Vanha\nvahtimestari Matti Kivinen oh kuollut laulun aikana, sillä Väinämöisen\nlaulu vie hengen ja tekee kaikki uudeksi. Ruusu ja hänen poikansa\nkuuluivat uuteen aikaan; sentähden he saivat elää.\n\nIlta-auringon kultasäteet valasivat vainajan kunnianarvoista\nvalkotukkaa.\n\n\"Vai niin\", sanoi tonttu omituisesti irvistäen ja omituinen sointu\näänessä, jota ei ennen koskaan oltu kuultu. \"Vanha ystäväni uskoi tuon\npahan leikin todeksi. Totta aarteitteni kautta! Minä en tahtonut\nhänelle enkä sinun pikku pojallesi tehdä mitään pahaa! aioin vain\nsäikyttää teitä rohkeapuheisuutenne tähden. Vaan koska otit kiinni\nsanoistani, vanha kumppani, niin pidän minäkin lupaukseni. Aarteitteni\nkautta! Tämä linna ei hajoa vielä puoleen tuhanteen vuoteen, niin kauan\nkuin minun käsivarressani on vielä voimaa jäljellä. Mutta tonttu lahoo\nkuin vanha puu, kädestäni minä sen tunnen. Muutamia satoja vuosia sitte\nolisin minä etusormellani sysäissyt kumoon tämän muurinkulman, ja nyt\ntarvitsin siihen koko käteni. Enpä taida enää kestää kovinkaan monta\nvuosisataa...\"\n\n\"Ja nyt siis luovuit minusta, vanha virkaveli\", jatkoi tonttu. \"Kukapa\nnyt enää auttelee minua vanhan linnamme ja sen rappeutuneiden muurien\nkorjailemisessa?\"\n\n\"Minä kyllä autan ukkovanhuksen sijasta\", nyyhkytti Ruusu. \"Ja kun\npikku Erikkini kasvaa suureksi mieheksi, niin kyllä hänkin rakastaa\nvanhaa linnaa ja auttaa teitä, niinkuin ennen ukkovanhus.\"\n\n\"Niinpä hänestä kuitenkin tulee minulle renki\", sanoi tonttu.\n\n\"Ei\", vastusti Ruusu, \"vaan hänestä tulee Jumalan ja ihmisten palvelija\nkoko ijäksensä.\"\n\nVahtimestari vanhus haudattiin kunniallisesti kelloja soittaen ja\nvirsiä veisaten. Kansa ei tiennyt sanoa hänestä muuta kuin että hän oli\nkunnon mies, vaikka vähän taipuvainen taikuuteen. Hänen jälkeensä\nlinnassa alkoi taas kaikki näyttää miellyttävämmältä. Eräänä aamuna\nhuomattiin suuren alasvierineen kallionlohkareen olevan paikoilleen\nnostettuna; työmiesten oli helppo korjata muut puutokset, varsinkin\nkuin joka kivi tuntui niin keveältä nostaa kuin puunkuori. Kaikki reiät\nja kolot kasvoivat ikäänkuin itsestään umpeen, ja öillä kuului useinkin\nsoran ja kiven vetoa ylhäältä autioista saleista. Tonttu se vain sillä\ntavalla piti vanhalle vahtimestarille antamaansa lupausta. Linna\ntosiaankin on vielä koossa tänäkin päivänä. Se on taideteos, jonka\nkaltaista ei toinen niin helposti teekään. Koettappas rakentaa muuri,\nanna sitä tulen havitella, luotien runnella, sateen turmella, pakkasen\nhalkoa, myrskyn täristellä, rottain kaivella ja vankein murtaa, mistä\nvain löytävät irtautuvan kiven; anna sen muurin seista sitte seitsemän\nsataa vuotta ihan hoitamatta; niin siten saat koetelluksi, kestääkö se!\nMutta katsokaas, se muuri, jota sanotaan Turun linnaksi, nauraa vain\najan hampaalle ja pysyy koossa! Ihmekö siis, että vanhanaikaiset\nihmiset uskoivat olevan tonttu-ukkoja?\n\n\n\n\nULPUKKA\n\n\nOlitko kertaakaan kesällä tuolla pienen saaren luona, jossa tuuli\nheiluttelee kauniita koivuja ja jossa vesi on kirkasta, niin kirkasta,\nettä voi nähdä vesielävien uiskentelevan pohjalla valkoisen hiekan yli?\nJos olit siellä, niin varmaan näit rannalla suuren harmaan kallion ja\nsen juurella valkosen ulpukan, joka meni kiinni joka ilta ja kätki\nkukkansa vihreäin lehtien sisälle. Luultiin hänen olevan kihloissa\nauringon kanssa, sillä joka aamu ani varhain avasi se jälleen kirkkaan\nkukkaissilmänsä ja katseli niin lumivalkoisena ja viattomana taivaan\nvaloa. Vaan niin ylpeä ei ulpukka kuitenkaan ollut, että hän olisi\najatellut niin ylhäistä sulhaista, joka oli häntä niin paljon\nkorkeammalla ja sitä paitse oli niin paljon vanhempi, ett'ei hän\nuskaltanut sanoa sitä edes kummi-isäksikään. Eipä suinkaan, ulpukka ei\nkatsonut niin korkealle maailmaan. Hän oli tullut hyväksi ystäväksi\nnuoren koivun kanssa, joka oli lähinnä rannalla ja kumarteli pitkillä,\nveden yli riippuvilla kiharoillaan sinne, missä ulpukka alituisesti\nuiskenteli veden pinnalla irtautumatta juurestaan.\n\nUlpukka ei ollut ainoastaan kaunis, vaan vieläpä hyvä ja nöyräkin, ja\nse on jotakin toista. Sentähden pitivät kaikki hänestä, ja siitäpä\nkävikin, että hänelle tuli kosijoita koko pataljoona. Vähän matkan\npäässä hänestä eli joukko ruohoja ja yksi heistä kumarteli aina hänen\nedessään, kun vain pieninkin tuulen puhallus kulki järven yli. \"Nöyrin\npalvelijanne\", sanoi ruoho hänelle ja kumarsi niin syvään, että melkein\nkosketti latvallaan veteen. Vaan ulpukka ei pitänyt sellaisesta\nnöyryydestä, joka oli ainoastaan notkeassa seljässä, sillä hän huomasi,\nettä ruoho sillä välin taisi olla kopea ja ylpeä pienille särjille,\njotka uiskentelivat sen ympärillä ja pyörähtelivät auringon paisteessa.\n\nToinen kosija taas oli jäykempiselkäinen, nim. seiväs rannalla, johon\nvanha kalastaja kiinnitti verkkonsa, ett'eivät aallot niitä veisi pois.\nSeiväs seisoi aina ihan suorana eikä väistynyt ihmisten eikä eläinten\nedestä, ja aina oli hänellä riita milloin minkin kanssa, joka tuli\nliian likelle häntä. Siitä ei ulpukka myöskään pitänyt, sillä hän oli\nhiljainen ja hyväsopuinen eikä mielellään riidellyt kenenkään kanssa,\nei vanhan veneenkään, joka ahtaissa käännöksissä kulki hänen\nylitsensäkin, kun niin sattui.\n\nKolmas kosija oli tuo suuri kallio, jota sanottiin Rajakallioksi,\nsentähden että siitä kulki kahden kylän välinen raja. Kaikkina kauniina\npäivinä, joina aurinko paistoi, lämpisi rajamerkin kivisydän, kun se\nseisoi siinä ja katseli ulpukkaa; mutta se oli niin hirveän vanha, sen\nniskalla lepäsi jo kuusi-tuhatta vuotta ja sammalet kasvoivat kaikista\nsen halkeamista. Ulpukku piti Rajakalliota hyvin suuressa arvossa, vaan\nei siitä seurannut, että hän olisi tahtonut mennä naimisiin sen kanssa.\nSe olisi ollut kunnioituksen pilkkaamista.\n\nLyhyesti sanoen, ulpukka piti vähäsen nuoresta ja viheriäisestä\nkoivusta, joka aina nyökkäsi niin ystävällisesti hänelle katsellessaan\nkuvaansa vedestä, ja sitä se teki melkein aina, vaan ainoastaan\nsentähden, että se näki tuon oman kuvansa vesipeilistä aivan likeltä\ntuota valkoista tyttöä, hänen pientä ulpukkaansa.\n\nOlen unohtanut kertoa, mikä ulpukka oikeastaan oli. Se oli vanhan Näkin\nnuorin ja enimmin rakastettu lapsi, ja hän oli tuudittanut sitä\nkäsivarsillaan, kun se oli pieni, ja vieläkin hän usein nosti sen\nleveille hartioilleen, kun hän sukelsi syvyydessä kirkkaissa\naamulaineissa. Ja kun ilta tuli ja aurinko laskeutui mereen ja ulpukka\nkätki valkoisen kukkateränsä lehtien sisälle, silloin lauleli vanha\nNäkki laulujaan hänelle, ja hän kiikkui hiljaa, aivan hiljaa laineilla,\nkunnes hänen silmänsä menivät kiinni, ja hän näki valoisia kesäuniaan,\nuneksien kaikesta kauniista maailmassa.\n\n\"Älä tule liian likelle, sinä vanha vesipeto!\" murisi seiväs Näkille.\nMutta ruoho, joka aina oli valmis liehakoimaan ylhäisten edessä,\nkumartelihe somimmalla tavalla yhä kuiskaten: \"Nöyrin palvelijanne,\nteidän ylhäisyytenne! Kaikkein nöyrin palvelijanne!\"\n\n\"Älä noista narreista pidä lukua\", pakisi Rajakallio Näkille, sillä he\nolivat vanhoja tuttavia. \"Voisithan nostaa pienen tyttösi tänne\nminulle, niin hänellä on hyvä olla kuin helmellä kullassa\", lausui hän.\n\n\"Kaikkea sitä kuullaan!\" sanoi Näkki nauraen niin, että vesi ryöppysi\nparran ympärillä. \"No tuohan olisi sopivata, jos muuttaisin valkoisen\nkukkani sinun sammalpesääsi!\"\n\n\"Vai niin\", jupisi Rajakallio, \"mitäs siitä, jos olenkin moniaan\nvuosituhannen ikäinen? Ainakin olen vakava ja täysikäinen, eikä minua\njokainen tuulen puhallus kuljeta, niinkuin noita toisia nulikoita.\"\n\n\"Ei\", vastasi Näkki, \"jätä nuo houreesi, ja olkaamme kuitenkin hyvät\nystävät.\"\n\nMutta Rajakallio, seiväs ja ruoho olivat nyt saaneet päähänsä, että\nyhden heistä välttämättömästi piti saaman valkoinen ulpukka\npuolisokseen. Rajakallio herätti eräänä yönä nuoren ja vallattoman\nlounattuulen, joka oli pannut maata kallion juurelle, ja sanoi hänelle:\n\"Koska sinulla on yösuojasi minun luonani, niin on kohtuullista, että\nteet minulle palveluksen.\" \"No minkä palveluksen?\" kysyi lounattuuli.\n-- \"Sen että huomenna auringon noustessa puhallat kaikin voimin, niin\nettä kaadat tuon nuoren viheriäisen koivun, joka on tässä likellä\nrannalla, sillä juuri hänen tähtensä ei ulpukka koskaan tahdo tulla\naviopuolisokseni.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", vastasi lounattuuli. \"Olenhan minä katkonut\nsetripuita ja palmuja niinkuin tulitikkuja; miksi en voisi katkaista\npientä vähäpätöistä koivua?\"\n\nRuoho taas puheli meren aallon kanssa, joka unisena ja hiljalleen\nkirkkaana maininkina tuli salmesta. \"Nöyrin palvelijanne, armollinen\nmeren noita!\" sanoi se. \"Ole niin hyvä ja tee minulle pieni palvelus\nohi mennessäsi.\"\n\n\"No, mikä se olisi?\" haukotteli aalto.\n\n\"Tee niin hyvin, että vierit rannalle tähän likelle, ja kaada siellä\noleva viheriäinen koivu! Ainoastaan hänen tähtensä ei pieni ulpukka\nkoskaan tahdo tulla puolisokseni.\"\n\n\"Kyllä sen teen\", vastasi laine. \"Minä olen kuljettanut pois metsiä ja\nkaupunkeja; pieni työhän minulle on tuollaisen koivunvesan irti\ntempaaminen. Vaan nyt minua nukuttaa; voimme heittää tuon asian\nhuomiseksi.\"\n\n\"Nöyrin palvelijanne!\" sanoi ruoho.\n\nSeiväs mietti myöskin pahaa mielessään ja juonitteli ilkeästi\nkalastajan kanssa, joka samana iltana sitoi verkkonsa häneen. \"Sinä\nsenkin häpeäpatsas\", virkkoi kalastaja vihastuneena, \"etkö herkeä\nrepimästä verkkoani?\"\n\n\"Voinkos minä sitä auttaa, että olen niin oksainen?\" vastasi seiväs.\n\"Tässä aivan likellä on koivu, joka olisi sinulle paljon sopivampi.\nKaada hänet huomenna ja pistä järveen.\"\n\n\"Voit kenties olla oikeassa\", sanoi kalastaja. \"Huomenna tahdon\najatella asiata.\"\n\nSiten kului ilta ja tuli yö, ja ulpukka sulki jälleen valkoisilla\nlehdillään kukkateränsä ja koivu seisoi aivan viheriäisnä ihastuksesta\nkatsellen häntä elokuun ensimmäisen yön kauniissa hämärässä. Ei\nkumpikaan heistä aavistanut mitään pahaa ja ulpukka nukkui niinkuin hyvä\nlapsi. Suuri keltainen yöperho, joka oli kuullut kallion, ruohon ja\nseipään tuumat, surisi levotonna koivun ympärillä, vaan koivu ei sitä\nhuomannut. Sillä oli muuta tekemistä, se pesi itseänsä kasteessa, joka\nhienoina kirkkaina helminä sateli sen päälle, ja tuumasi pukeutua\noikein hienoksi ja siistiksi, kunnes ulpukka jälleen avaisi viattomat\nkukkaissilmänsä.\n\nEikä kauan viipynytkään, ennenkuin punainen juova näkyi kaukaa\nkoillisesta ja koko seutu rupesi valkenemaan. Mutta punainen juova tuli\nyhä punaisemmaksi ja kirkkaammaksi, kunnes koko pohjainen ja itäinen\ntaivas oli kuin tulessa ja pilven hattarat näyttivät suitsuavan tulta.\n\nKalastaja heräsi sattumalta ja kurkisti majan ikkunasta. \"No niin\",\npakisi hän ihmetellen, \"tänään tulee kova myrsky; parasta on lähteä\nverkkojansa korjaamaan.\"\n\nVaan vielä oli aivan tyyni, niin ett'ei ainoakaan koivun viheriäisistä\nkiharoista liikkunut viileässä aamu-ilmassa. Ulpukka rupesi avaamaan\nsuljettua kukkateräänsä, ja lausui, silmät vielä unisina, koivulle\naamutervehdyksensä. Se ei ollut koskaan nähnyt koivua niin hienona ja\nkomeana, eikä koivukaan koskaan sitä niin sydämmellisen hupaisena. He\nolivat niin herttaisen iloiset, ja siinä samassa nousi aurinko punaisen\npilven takaa ja katsoi heihin, siunaten heidän nuorta viatonta onneaan\nvarhaisena aamuhetkenä.\n\nSilloin ravisti kallio levotonna yövierastaan, rajua lounattuulta, joka\nkuorsasi pehmeässä heinikossa. \"Nouse työhösi, äläkä makaa täällä!\"\nsanoi Rajakallio.\n\n\"Anna minun olla rauhassa!\" sanoi lounanen ja ojensi suuria, pilven\nkaltaisia siipiään, jotka hän oli levittänyt peitoksi itselleen. Mutta\nkallio ei antanut hänelle mitään rauhaa. \"No, nyt lennänkin niin, että\nkyllä vinkuu korvissasi\", ärjäsi lounanen vihastuneena ja unen\npyörryksissä, ja kerran potkaisten kiiti hän ilmassa, niin että vinkui\npuiden latvoissa.\n\nSinä aamuna oli tuo hullu lounattuuli oikein hurjalla päällä. Ei\nviipynyt kauan, ennenkuin hänen äärettömän suuret siipensä pimensivät\ntaivaan ja valkoinen vaahto rupesi kuohumaan meren pinnalla. Vaan koivu\nja ulpukka eivät huomanneet vielä mitään. He huvittelivat itseään\nlähettämällä terveisiä toisilleen pienen kiiltävän sudenkorennon\nkanssa, joka lenteli edestakaisin heidän välillään veden ylitse.\n\nMyrsky kiihtyi, puut natisivat, vesi ryöppysi järvellä ja kohisi\nkallioita vastaan juurikuin moniaita satoja tuhansia kissanpoikia olisi\njoutunut sotaan yhtä monta koiranpentua vastaan. Laineet alkoivat\nsyöstä sisään salmesta, niin että pieni nöyrä ruoho pahoillaan\nkumarteli ja käänteli itseään tuhansissa mutkissa päästäkseen pulasta.\nTein kenties tyhmästi, kun houkuttelin meren noidat tänne, ajatteli hän\nitsekseen. Mutta nyt oli katuminen jo myöhäistä. Hän näki etäältä\nkokonaisen vesi- ja vaahtovuoren vierivän salmea kohti. \"Tuolla tulee,\nniin, tuolla, minun laineeni!\" kiljasi ruoho säikähtyneenä. Ja samassa\nvieri vesivuori hänen ylitsensä temmaten hänet irti juurestaan ja\nviimeiset sanat, jotka hän lausui täällä maailmassa olivat: \"Nöyrin\npalvelijanne!\"\n\nEikä käynyt paremmin riitaiselle paalullekaan. Se käänsi kylkensä\nlaineita vastaan ja vastusteli mitä kauimmin heitä, huutaen reippaasti:\n\"tietäkää toki huutia!\" Mutta kun suuri merenlaine tuli, silloin oli\nseiväs hukassa. Napsis, ja silloin katkesi se keskeltä poikki ja joutui\nkauas vaahdon ja laineiden sekaan.\n\nRajakallio, joka oli aikoinaan nähnyt montakin myrskyä, seisoi aivan\nvakavana tämän metelin kestäessä ja nauroi kivisydämmessään\nhävitykselle hänen ympärillään. Se ei huomannut, että lounattuuli\nraivossaan oli herättänyt majesteetillisen ukkosen, joka nukkui\npilvissä. Roiskis, niin leimahti pitkä, terävä ja kauhea salama koko\ntaivaan kannen ylitse ja sattui kallioon halaisten sen tuhatvuotisen\nkivisydämmen keskeltä kahtia, ja siinä oli Rajakallio!\n\nVanhalla Näkillä oli täysi työ kotonaan sinä päivänä, sillä laineet\nvierivät niin raivoisasti hänen korallilinnansa hopeaisen katon ylitse,\nettä hänen joka silmänräpäys täytyi naulata katon liistakkeita kiinni.\nVaan kun ilta oli tullut ja voimakas lounanen oli mennyt tiehensä,\nkääntyen ensin eteläiseksi ja sitte tyyntyen (sillä lounanen itse ei\ntavallisesti koskaan tyynny), silloin meni Näkki linnastaan katsomaan\npientä, rakastettua valkoista ruusuaan. Ja hän löysi sen silloin koivun\njuurelta, hento varsi taittuneena ja valkoinen kukkaterä muserrettuna,\nmutta vielä voitiin nähdä hänen lumivalkoisista poskistaan ja kauniista\nlakastuneista lehdistään, että hän oli taittunut parhaimman onnensa\nhetkenä, kun hänen nuori kukkaissydämmensä oli täynnä rauhaa, iloa ja\nviattomuutta. Silloin itki vanha Näkki, niin että kyyneleet varpusen\nmunan kokoisina valuivat hänen pitkälle parrallensa ja sitte hän kätki\nulpukan maahan koivun juurelle. Ja koivu itki niin, että satoi hänen\nkiharoistaan; ja kiiltävä sudenkorento itki niin, että sen kultaiset\nsilmät tulivat itkusta sokeiksi; ja kaste itki, niin että koko niitty\ntuli märjäksi, ja kirkas ilta-aurinko itki pilvessä, niin että suuri ja\nkomea taivaankaari muodostui viheriäisen metsän yläpuolelle.\n\nVaan Rajakallio ei osannut itkeä, jos olisi tahtonutkin, sillä se oli\nhaljennut kahtia, ja ruoho oli näivettyneenä kallion juurella. Vanha\nkalastaja etsi turhaan seivästään ja mietti vähäisen koivun maahan\nhakkaamista, tehdäkseen siitä uutta, vaan sitten tuumi hän, että olisi\nvahinko turmella niin kaunista puuta ja antoi koivun seista\npaikoillaan, ja siinä kalastaja teki rehellisesti, eikö niin?\n\nEnsi keväänä on saaren rannalla kenties uusi ulpukka koivun juurella.\nSe on kuolleen ulpukan pieni lapsi, ja saa nähdä, tuleeko se niin\nkauniiksi ja viattomaksi, kuin sen äiti oli.\n\n\n\n\nMETSÄSTÄJÄN ENSIMMÄINEN SAALIS.\n\n\n    Sai pyssyn viidentoista vanha Kalle.\n    Kahdennentoista Kaarlen kalpaa vailla,\n    Vaan sulka lakissa, hän aikalailla\n    Rehenteli ja näytti urhoisalle.\n\n    Lyseessä on hän, arka arvostansa,\n    Halveksii rummun lyöjää poikalasta,\n    Vaan karhu nähdä olis mielukasta\n    Ja leijona: sais koittaa vertaistansa.\n\n    Olalle pyssy! Sitä koittamahan!\n    Se oiva on! Kun ampua vain saisi!\n    Jos hirven paistia ei tarvittaisi,\n    Niin ampuisi hän edes kotka pahan.\n\n    Pilaksi näytti seikka sisarista:\n    -- Sotaanko, uljas ritari, näin varhain? --\n    Hän tekee kunniaa kuin osaa parhain\n    Ja lausuu: -- Kyökkiin tuon ma paistamista.\n\n    Hän puistoon käy. On aamu, tuoksuu kukka,\n    Sinertää taivas, lintuin laulu soipi,\n    Ja mehiläiset, perhot ilakoipi,\n    Ja kastehelmin hohtaa nurmen nukka.\n\n    Olaltas tammen alla pyssy päästä!\n    Kas, Luojan kiitos soi, ja luonto lauha\n    Rukoilee koko luomiselle rauhaa.\n    Rakasta, ollos onnekas ja säästä!\n\n    Tylympi muita ei tok' Kallen povi:\n    Raitista elämää se mielin henkii;\n    Vaan koiteltava olis pyssynenki, --\n    Huvia tuota soimata ei sovi.\n\n    Hän tarkkaa, tarkkaa. Päilyy kastehelmi.\n    Eiks otsoa tääll' ole ollenkana?\n    Janoopi pyssy, vireillä on hana.\n    Ken ampuu perhoja, on hupsu, kelmi.\n\n    Vaan... mikä heiluu tuolla niinipuussa?\n    Kai kotka?... Varpunen vain pieni raukka,\n    Mi, väijynnästä tietämättä, kaukaa\n    Tuo pesään poikasilleen ruokaa suussa.\n\n    Sä raukka! Kalle häpee kavaluutta.\n    Vaan pyssyn pitää kaataa metsän viljaa;\n    Ja Kalle hiipii puuta kohden hiljaa\n    Ja pyssynsä puun oksan nojaan muuttaa.\n\n    Nyt tähtää hän... Noh, mutta mitä tässä?\n    Kaks silmää lehtein takaa säihkyy julmaa;\n    Huh, hirvittää! Vaan tässä sattui pulma:\n    Ne varpusta on myöskin väijymässä.\n\n    Mi tullutkaan on pyssyyn tarkkaan, varmaan?\n    Nyt äitilintuun suorastaan se kääntyy,\n    Nyt julmiin silmiin päin taas siitä vääntyy...\n    Pau!... Pyssy kaasi talon kissan harmaan!\n\n    Ja Kalle seisoopi kuin satimissa.\n    Vaan varpunen pois peljästyen kiitää;\n    Kuink' pyssy laukes, ei saa selvää siitä,\n    Verenkin tyrehdyttää kuollut kissa.\n\n    On kuin se lausuis ankarana ratki:\n    Häpeä, poika, kun mun tapoit! miksi.\n    Jos _minä_ olen julma, synnyin siksi,\n    Vaan _sinä_ huviksesi kuoletatki.\n\n    Ja Kalle kiitää yli ruohonurmen,\n    Kuin kissan kynnet hällä niskassansa,\n    Ja pyssy polttaa hänen pivoansa:\n    Voi, kuinka vuodatti se kissan hurmeen?\n\n    Sisaret seisoo vartoomassa veikkaa:\n    -- Kuulimme ampuman; no, paisti, Kalle?\n    Vaan metsämiespä näytti nolommalle;\n    Ei ilmaista hän siskoille voi seikkaa.\n\n    Hän käy luo Mattikuskin, ystävänsä:\n    -- Minua, Matti kulta, hiukan auta;\n    Käy yöllä salaa metsään, kissa hautaa!\n    Lehmuksen alla on se verissänsä.\n\n    -- No, kysyy Matti, kenen tuo on tointa?\n    -- Niin; paha himo kissass' oli tässä\n    Kävellä lintusia väijymässä;\n    Ei kenkään kärsi kavaluutta mointa.\n\n    Ja Matti nyökkäs, seikan laadun arvas.\n    Pois laski pyssyn Kalle: metsästyksen\n    Hän suhteen joutunut on pettymykseen.\n    Öin näkyy hälle kissan katse karvas.\n\n    Hyvästi, herra metsämies! Taas paistaa\n    Puistossa kirkas aurinko yön päästä.\n    Rakasta, ollos onnekas ja säästä!\n    Sun suokoon Luoja rakkauttaan maistaa!\n\n\n\n\nPELLAVA.\n\n\nTapahtui jotakin kaukana täältä ja ammoin sitte. Mies pysähtyi portille\nja sanoi: \"Tuosta tulee hyvä pellava. Katsos, miten pitkää se on eikä\nvielä ole kukkinut! Siitäpä näkyy, mitä saadaan, kun ollaan huolellinen\nja hyvin lannoitetaan peltoa.\"\n\n\"Jumalan lahja se on\", vastasi vaimo.\n\n\"Voipipa olla\", myönsi mies. \"Mutta enemmin vielä sentähden, että minä\nojitin ja kynnin niin kunnollisesti. Pellava kasvaa paidoiksi.\nMinullahan on vain kolme ja tahtoisin mielelläni kuusi.\"\n\n\"Mutta kun se on Jumalan lahja\", sanoi vaimo, \"pitää meidän antaa\njotakin sijaan Jumalalle. Etköhän sinä tyytyisi viiteen paitaan, ukko\nhyvä? Annamme kuudennen köyhille.\"\n\n\"Oh, heille kelpaa kyllä vanhainkin repaleet. Sitä paitsi meillä on\nkaksi poikaa, ja nuorempi makaa kätkyessä. Hänellä ei ole liiaksi\nyllänsä, hän tarvitsee lämpimämmät kääreet.\"\n\n\"Jumala pitää huolen hänestä. Ei häntä siltä palele enempää, jos hän\nantaakin yhden paidan köyhille lapsille\", sanoi vaimo.\n\nMies nauroi. \"Sellainen sinä olet, eukkoseni. Sinä voisit kyllä\nkatsella oman pojan kävelyä alasti, kun vain saat pukea ketä hyvänsä\npikku repalehtijaa, joka on kylmettyä maantiellä. Onpa hyvä, että minä\nolen vähän ajattelevampi; muuten kyllä piankin joutuisimme maantielle\nitsekin.\"\n\nPellava kasvoi kasvamistaan ja avasi viimein sievät kukkassilmänsä\naamuauringolle. Pellavalla oli monta tuttua siellä ulkona: västäräkki,\nmettiäinen, yöperho, päiväperho, paarma, leppäkerttu, koiranputki,\nsäynäskukka, jänis, orava, myyrä, jopa ojan sammakkokin; kaikki ne\najattelivat harvoin tässä maailmassa nähneensä niin kauneita\nsinikukkia. Aamutuuli humisi alas vuorilta, joi kyllikseen kedon\nkastetta ja kiisteli mettiäisten kanssa kukkain tuoksusta.\nPeukalolintu, pienin kaikista linnuista, heräsi pesässään ojan\nreunassa, raapi hennolla kynnellään niskaansa ja näki pellavapellon\nmonine tuhansine kukkineen kiikkuvan tuulessa. \"Kas, miten\nihmeellistä!\" visersi hän. \"Minä näin unta tänä yönä.\"\n\n\"Mitä unta näit?\" kysyi västäräkki.\n\n\"Minä näin, että seitsemän kertaa kaksitoista kortta näistä pellavista\ntulee paidaksi Jumalalle.\"\n\n\"Sinä uneksit ymmärryksesi mukaan\", virkkoi västäräkki. \"Ikäänkuin\nJumala tarvitsisi vaatteita. Etkö ole kuullut, että Jumalan pukuna on\nvalo?\"\n\n\"Enhän minä sitä ymmärrä, mutta sellaista unta minä näin\", sanoi\npeukalolintu.\n\nMettiäinen oli kuullut lintujen puheen, lensi suristen pellon yli,\npisteli nokkaansa pieniin pellavankukkiin ja kuiskasi salaa kullekin:\n\"sinusta tulee vaatteita Jumalalle!\"\n\nMies, vaimo ja heidän vanhempi poikansa, neljän vuoden ikäinen, tulivat\npellon pientarelle katselemaan pellon kukoistusta.\n\n\"Oivallisia paitoja, kelpo paitoja!\" riemuitsi mies.\n\n\"Katsos\", sanoi vaimo, \"miten pellavankukat kumartuvat toinen toisensa\npuoleen, ikäänkuin heillä olisi jotain sanomista toisilleen!\"\n\n\"Niin\", virkkoi poika, hän kun tunsi kaikki luonnon äänet ja ymmärsi\nheidän puheensa, \"he sanovat, että heistä tulee puku Jumalalle.\"\n\n\"Kyllä vähempikin riittää, rakas poikaseni\", nauroi mies. \"Niistä tulee\npaitoja sinulle.\"\n\nPellava yhä vain kukki ja kasvoi. Se oli jo niin pitkä, että ulottui\nmiehelle partaan asti. Se keijui niin kauneina, syvinä, sinivihreinä\naaltoina tuulessa, että melkein näytti, kuin vene olisi siinä voinut\npurjehtia. Ja yhä vain kävi ihmeellinen kuiske kukasta kukkaan: \"meistä\ntulee vaatetta Jumalalle!\"\n\n\"Ei, minä en jaksa enää kuulla tuollaista ylpeyttä\", kurnutti sammakko\nmyyrälle. \"Mitä ne sellaista sopimatonta loruavat? Noilla laiskoilla\nkukilla ei tuossa ole muuta tekemistä kuin juoda päivänpaistetta ja\nkasvaa, mutta tyytyvätkö ne siihen? Vielä, mitä! ne pyrkivät suureen\nkunniaan ja ovat olevinaan arvokkaammat minua, jolla on senkin\nseitsemän huolta ojassa uiskentelevista pojistani.\"\n\n\"Entä minulla sitte?\" vikisi myyrä. \"Minulla on yöt päästänsä sanomaton\nvaiva kaivellessa käytäviäni pellavan juurien alatse ja haaliessa\nravintoani, vaan kuka minua kiittää siitä? Onpa hyväkin onni, jos\nmilloin satun löytämään onkimadon pojilleni. Ja kun sitte pilkistän\nulos kolostani, mitä saankaan kuulla? Tuo hyödytön pellava, jolla ei\nkoskaan ole mitään vaivaa eikä huolta, on olevinaan kyllin hyvä\nJumalalle! Kyllä nyt häpeä nousee yli rajainsa. Minä lakkautan\ntuttavuuden.\"\n\nMyyrän ja sammakon näin panetellessa pellavaa tuli tuulenhenki pilvestä\nja kulki tapansa mukaan aaltoillen kukoistavan pellon yli. Kukat nyt\nolivat jo aivan puhjenneet; ne osasivat nyt laulaa ja peukalolintu\nerotti sanat heidän laulustaan:\n\n    \"Sinerviä, sieviä kukkia me,\n    Meist' on ilo suurille, pienille.\n    Isä taivahan lankamme kehrää vaan;\n    Mitä meill' on, se on Hänen armostaan.\n\n    \"Meit' alaston kiittävä, verhon kun saa;\n    Suojaammepa lastakin palelevaa.\n    Näöstämme kiitämme, min Isä soi.\n    Me vain tomu, vaan Isä -- kaikki hän voi.\"\n\n\"Niin, tuossa kuullaan\", kurnutti sammakko myyrälle. \"He sanovat\nsaaneensa kaikki lahjaksi Jumalalta. Mitähän me saisimme, jos kävisimme\nsääret ristissä istumaan päivänpaisteesen ja odottaisimme paistettujen\nonkimatojen itsestään tulemista suuhumme?\"\n\nSitä eivät viattomat pellavan kukat ajatelleet. He kyllä tiesivät\nolevansa hyödyksi maailmassa, kun heidän kortensa vast'edes\nvalmistettiin pellavakuiduiksi; mutta hyöty ja kukoistus oli kaikki\nJumalan lahja, jonka he ottivat vastaan kiittäen ja ylistäen. Heille ei\njohtunut mieleenkään, että olisi saattanut toisin olla.\n\nMutta mies se vasta oli ylpeä. Tultuaan pellon pientarelle ja nähtyään\npellava-aaltojen kiikkuvan vuorotellen korkeammalle ja syvemmälle kuin\nkoskaan ennen, alkoi hän kummastella omaa viisauttansa. \"Eukko\", sanoi\nhän, \"tästä tulee enempi kuin 6 paitaa, tuleepa varmaankin 24, pitkät\nkankaat ja paljo rahaa! Ja sentähden se vain kasvaa noin hyvin, että\nminä olen kyntänyt, lannoittanut ja ojittanut paremmin kuin kukaan muu.\nNiinpäs käy, kun osaa vain tehdä tehtävänsä. Naapurin pellava on\njoutavaa rähjää minun pellavani rinnalla.\"\n\n\"Jumala kasvun antaa\", vastasi vaimo.\n\n\"Horiset, eukko. Miten kylvetään, siten saadaan niittää. Ylihuomenna\nminä nyhdän pellavan, ei se enää tuon pitemmäksi kasva.\"\n\n\"Ylihuomenna, jos Jumala suo\", vastasi vaimo.\n\nSeuraavana päivänä sanoivat pellavankukat toinen toiselleen: \"Huomenna\nme kuihdumme!\" Vaan ei kukaan heistä siltä ollut suruissaan. Kaikki oli\nniinkuin olla pitikin: heidän elämänsä oli lahja ja samoin kauneus.\n\nMutta pellavan nyhtöön määrätyn päivän edellisenä yönä tuli äkisti kova\nrajuilma. Myrskynpuuska kulki kuin vieru pellon yli ja painoi\npellavankorret kyyrylleen; rankkasi kaatoi ne maahan ja viimein tuli\nhirvittävä raesade ja muserteli pikku palasiksi laossa makaavan\npellavan. Pienoiset kukat eivät voineet myrskyn pauhussa kuulla\ntoistensa jäähyväsiä, ne makasivat sadevirroissa, jotka ne huuhtelivat\nkokonaan pois taikka peittivät maalla: mutta eivät he siltä surreet.\nKuolema oli heille lahja niinkuin elämäkin. Ainoastaan tuolla\nsyrjäisessä pellon nurkassa kuului katkennut, kuoleva kukka sanovan\ntoiselle: \"Me emme saaneet tulla vaatteiksi Jumalalle!\"\n\n\"Mutta niin minä näin unta, eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta\",\nsanoi peukaloinen piilostaan kiven suojasta pientarelta.\n\n\"Kiitoksia!\" sanoi pellavan kukka, ja siihen hänen elämänsä sammui.\n\nSammakko oli myöskin rakeita pakoon kömpinyt puunkannon suojaan, mutta\nkun kuuli nämä sanat, ei voinut olla kurkistamatta eikä kumahtamatta:\n\"Ylpeyttä ja koreutta!\" Myyrällä oli reikä lähellä peukalolinnun\npiilopaikkaa eikä hänkään malttanut olla pistämättä päätänsä ylös.\n\"Ylpeyttä ja laiskuutta!\" vikisi hän. Mutta samassa putosi ilmasta\nkaksi kyyhkyn munan kokoista raetta, toinen sammakon leveälle kuonolle,\ntoinen myyrän vikisevälle nokalle. Siinä ne makasivat molemmat,\nojensivat vain jalkansa, eikä heillä enää ollut mitään sanomista\nlähimmäisestään tässä maailmassa.\n\nMies ja vaimo olivat heränneet ankarasta ukonilmasta. Sen hiljettyä ja\nauringon noustua päättivät he mennä katsomaan pellavatansa. Siellä oli\nkaikki hävitettynä, katkottuna ja perin pohjin turmeltuna, ikäänkuin\nvuori olisi vierinyt äsken niin kukoistavan pellon yli. Vaimo seisoi\nhämmästyneenä, mies suutuksissaan. \"Minun kaunis pellavani!\" vaikeroi\nhän, \"kätteni työ, taitoni kunnia ja vaivaini palkka, kaikki, kaikki on\nhukassa; me joudumme kerrassaan kerjäläisiksi!\"\n\n\"Älä ole pahoillasi, isä!\" sanoi nelivuotinen poika, joka myöskin oli\njuossut vanhempainsa jäljestä. \"Tuolta etäältä, pellon toiselta puolen\nkuuluu ääni sanovan: meistä tulee vieläkin vaatteita Jumalalle.\"\n\n\"Mahdotonta!\" sanoi mies. \"Ei Jumala eikä ihmiset enää voi tehdä\nvaatetta tästä hävitetystä pellavasta.\"\n\n\"Malttakaammehan\", neuvoi vaimo. \"Poika kuulee paljon, mitä me emme\nkuule.\"\n\nHe astuivat vaikka vaivallakin mustaksi muuttunutta\npellavapeltoansa pitkin. Multa oli kuohunut ylös, sadepurot kaivelleet\nsyviä ojia maahan, sulamattomia rakeita oli vielä kasoittain\npellavankorsi-palasien seassa. Viimein löytyi vielä yksi korsi\nvahingoittumatta pystyssä pellavamaan reunassa, jossa läheinen metsä\noli pidättänyt raemyrskyä ja vesitulvaa. Mies ja vaimo etsiskellen\nlöysivät muitakin, korren sieltä, toisen täältä, ja muutamissa oli\nvielä kukatkin jäljellä. Paljo niitä ei ollut; ne luettiin ja 84 niitä\nkaikkiansa karttui.\n\n\"Voi minua onnetonta, köyhää raukkaa!\" valitti ukko. \"Kauniissa\npellavamaassani seisoi toista sataa tuhatta suoraa, pitkää ja notkeaa\npellavakortta, ja nyt on tuossa vain 84 jäljellä! Anna ne porsaalle\neukko, anna porsaalle! Mitä me noin vähillä teemme?\"\n\n\"Minä korjaan ne kuitenkin\", sanoi vaimo. \"Ehkäpä niistä tulisi edes\npienikään riepu nuorimmalle pojallemme, joka makaa kätkyessä.\"\n\nVaimo korjasi pellavankorret, liotti ne, loukutti, lipsusi, vitoi ja\nharjasi ne, kuten on tapana tehdä, ja sai siten hyvin pienen, ohuen\npivon pisintä ja pehmeintä pellavaa, jossa ei ollut mitään muuta vikaa\nkuin vähyys. Sitte hän kehräsi, kehi ja loi, pani loimet kangaspuille,\nkutoi siihen kuteet ja sai ihmeeksensä, ei pientä riepua, niinkuin oli\nodottanut, vaan suuret, pehmeät ja kauniit kapalotarpeet nuorimmalle\npojalle. Olipa varsin merkillistä nähdä, miten ne 84 kortta ikäänkuin\njatkuivat ja karttuivat hänen käsissänsä.\n\nVaimo rakasti hienoja, valkoisia riepuja; sentähden hän pani pienoisen\nkankaansa nurmikolle valkenemaan. Valkoiseksi se tulikin, niin\nloistavan valkoiseksi, että vaimo ei ollut koskaan ennen nähnyt sen\nvertaista; olisipa luullut sitä kudotuksi auringonpaisteesta taikka\nainakin hienoimmasta, valkoisesta silkistä. \"Katsos, mitä me kuitenkin\nsaimme siitä hävitetystä pellavamaasta!\" sanoi vaimo miehelleen.\n\n\"No, tuo nyt maksaa puhuakaan!\" nurisi mies. \"Kun olisimme saaneet 48\npaitaa pellosta, puhumattakaan siitä, miten paljon olisimme saaneet\nmyödä kaupunkiin.\"\n\nKangastilkku oli valennut, mies meni äkeissään pois ja vaimo otti\nkankaan nurmikolta. Silloin juuri astui vanhanpuoleinen mies pitkin\ntietä, taluttaen aasia, jonka seljässä istui nuori vaimo, sylissä pieni\nlapsi, käärittynä lampaan nahkoihin. He pysähtyivät köyhän mökin luo\njäähdyttelemään, kun olivat kulkeneet pitkän matkan päivän paahteessa,\nja nuori vaimo sanoi mökin vaimolle: \"Tuopa on kaunis pikku kangas;\nmihinkähän aiot sitä käyttää?\"\n\nPoika, joka makasi ruohokossa tien varrella, vastasi: \"Se on kehrätty\npellavista, ja pellava sanoi, että siitä oli tuleva vaatetta\nJumalalle.\"\n\n\"Anna sitte kankaasi minun pikku lapselleni!\" sanoi nuori vaimo\nihmeellisen ylevästi ja viattomasti katsahtaen.\n\nMökin vaimo hyvin kummastui. Vieras vaimo oli vallan nuori, melkein\nlapsi vielä itsekin, hyvin yksinkertainen eikä arvattavasti suinkaan\nrikas, kun matkusti niin vaatimattomasti aasin seljässä, mutta ei hän\nkuitenkaan näyttänyt niin köyhältä, että hänen olisi tarvinnut almuja\nkeräellä tien varrelta. \"Eikö sinun pikku lapsellasi ole mitään\nkäärettä?\" kysyi mökin vaimo.\n\n\"Ei\", sanoi vieras vaimo, \"kyllä sillä oli kapalot, mutta me ne\nkadotimme. Meidän täytyi keskellä yötä paeta pahoja ihmisiä, jotka\ntahtoivat tappaa minun pikku lastani.\"\n\nMökin vaimo katseli silkinhienoista kangasta ja ajatteli omaa pikku\npoikaansa, miten hänen olisi lämpöinen maata siinä. Mutta vaikka vieras\nnuori vaimo näytti viattomalta lapselta, oli hänessä kuitenkin jotain,\njoka vivahti ruhtinattareen, joka käskee ja jota heti totellaan. Mökin\nvaimo ei uskaltanut enää muuta kysellä. \"Meillä oli niin kaunis\npellavamaa\", sanoi hän, \"ja minä mielessäni lupasin antaa siitä jotakin\nköyhille. Tämä pikku kangas on nyt ainoa, kuin saimme koko pellavasta;\nmutta sinun pikku lapsesi ei voi matkustaa ilman kapalovaatetta ja minä\niloitsen, että saan antaa sinulle sen! Pellavahan sanoikin, että siitä\npiti tuleman vaatetta Jumalalle, ja minä tiedän, että ken antaa\nköyhille, onnettomille ja vainotuille, hän lainaa Jumalalle.\"\n\n\"Totta se on\", sanoi nuori vaimo, ja taaskin loisti hänen silmästään\nsellainen viaton, ylevä katse, että harvoin nähdään sellaista\nihmissilmästä. \"Minä toivotan sinulle jotakin sijaani sinun tuleva\npellavasi on antava satakertaisen sadon, ja sinun pikku lastasi, joka\nantoi kapalonsa minun lapselleni, ei pidä koskaan paleleman\nmaailmassa.\"\n\n\"Sen voi ainoastaan Jumala antaa\", virkkoi mökin vaimo miettivästi.\n\n\"Niin\", vastasi vieras vaimo, \"minä en anna mitään, minä vain rukoilen\nja saan. Tahdotko nähdä lastani, joka ottaa vastaan sinun lapsesi\nkapalon?\"\n\nTietysti mökin vaimo tahtoi, ja hän sai nähdä vieraan lapsen käärittynä\nuuteen kapaloon. Lapsi katsoi häneen vielä syvällisemmin kuin äsken\näiti; vaimosta tuntui, kuin olisi lapsi katsonut ihan lävitse hänestä.\nJa kun vaate annettiin, kiertyi se itsestään lapsen ruumiin ympärille.\n\n\"Uskotko nyt, että sinun lastasi ei ole koskaan paleleva maailmassa?\"\nkysyi nuori äiti.\n\n\"Minä uskon sanasi\", vastasi mökin vaimo, tietämättä itsekään, miten se\nkerrassaan tuli hänelle niin varmaksi.\n\n\"Jääkää hyvästi\", sanoi vieras; \"meidän täytyy nyt jatkaa pitkää\nmatkaamme.\"\n\nEtelään päin vievä tie kiemurteli ylös päin pitkin vuoren rinnettä.\nMökin vaimo katseli heitä niin kauan, kuin he näkyivät. Kun he\nsaapuivat ylös harjalle ja he näkyivät sini taivasta vasten, oli mökin\nvaimo huomaavinaan vieraan vaimon ja lapsen ympärillä valoisan hohteen.\n\n\"Mitä sinä siinä töllistelet?\" kysyi mies.\n\n\"Ihmettelenpähän vain, keitä nuo matkustajat olivat\", vastasi vaimo.\n\"Kun he ratsastivat tuon korkean setripuun ohitse, kumarsi puu heille\nniin syvään, että sen latva melkein koski maahan.\"\n\n\"Tuuli sitä lienee painanut\", virkkoi ukko.\n\n\"Ei toki, onhan nyt niin tyyni, ett'ei lehtikään liikahda. Keitähän ne\nolivat?\"\n\nMies nauroi. \"Etkö sinä ole koskaan ennen nähnyt maata kierteleviä\nihmisiä? Katso vain, että he eivät ole mitään vieneet luvatta. Eihän\nsitä kangasta näy, joka oli valkenemassa.\"\n\n\"Sen minä annoin kääreeksi niiden matkalaisten lapselle.\"\n\n\"Mitä? Annoitko pois senkin ainoan kankaan, kuin meille jäi kauniista\npellavastamme? Onko tuo nyt viisasta, että äiti antaa oman lapsensa\nkylmää, kun vain saa lämmittää vieraita?\"\n\n\"Meidän lastamme ei palele koskaan.\"\n\n\"Mitä tyhmää lorua tuo on? Enpä olisi koskaan uskonut, että niin\njärkevällä miehellä kuin minulla on niin tyhmä vaimo.\"\n\nSiitä päivästä kului kaksi vuotta. Lapset kasvoivat; vanhempi poika\nkadotti kauniin taitonsa kuulla luonnon äänien puhetta, mutta nuorempi\npoika sen sijaan sai sen. Merkillistä oli siinä nuoremmassa lapsessa,\nhäntä ei koskaan palellut. Talvituuli tuli välistä jäädyttävän kylmänä\nvuorilta, kaikki pakenivat siltä suojaan, mutta pikku poika istuskeli\npuoli alastomana tuvan edessä, ja hänellä oli hyvä ja lämmin olla kuin\nsuloisimpana kesäaikana. \"Tuo on reipas poika\", sanoi mies. \"Hänestä\ntulee aika mies, ja se on perintöä isältä.\"\n\nMies oli kylvänyt uuden pellavan. Se kasvoi ihanasti. Koko perhe oli\nmennyt katselemaan kukkivaa pellavaa. Pikku poika oli äsken ruvennut\npuhumaan, mutta soperrusta se vain oli, jota muut eivät ymmärtäneet\nkuin hänen äitinsä.\n\n\"Mitä se sopertaa?\" kysyi mies siinä istuessaan pellon pientarella ja\niloitessaan kukoistavasta pellavasta.\n\nVaimo vastasi; \"Hän kertoo pellavan kukkien sanovan: meidän\nsisaristamme tuli vaatetta Jumalalle.\"\n\nMies pahastui. \"Joko taas se vanha historia? Saadaanpahan nähdä, että\nensi yönä taas tulee raju ukonilma ja hävittää kaiken minun vaivani ja\ntaitoni hedelmän.\"\n\nMutta silloin ei tullutkaan ukonilmaa. Pellava korjattiin kauniina, se\nantoi satakertaisesti, kahta vertaa enemmän, kuin silloin oli niin\nsurkeasti hävinnyt. Mies kerskaili: \"Enkö sitä ole aina sanonut? Pitää\nojittaa niin syvään ja kyntää niin taitavasti, että rajuilma ei jaksa\ntehdä mitään vahinkoa laiholle. Jos nyt en olisi ollut niin viisas ja\nhuolellinen, niin kenpä tietää, miten olisi käynyt.\"\n\n\"Jumala kasvun antaa\", muistutti vaimo.\n\n\"Niin, ja me autamme lisäksi\", ivasi mies. \"Mutta kukas tulee tuolla\netäällä pitkin tietä? Onhan siinä mies aasia taluttamassa, ja aasin\nseljässä istuu vaimo, lapsi sylissä.\"\n\n\"Ne ovat juuri samat, kuin tässä levähtivät kaksi vuotta sitte. Silloin\nhe kulkivat pohjoisesta etelään päin, vaan nyt he matkustavat päin\nvastoin. Katsos! Nyt kumartaa taas tuo pitkä setripuu maahan asti.\"\n\n\"Vai niin\", virkkoi mies, \"joko taas tulee esiin se vanha taikuus? Minä\nmenen talliin, sinä voit ottaa vastaan maantien kuluttajat. Mutta katso\nvain, että tällä kertaa eivät näpistä sinun kankaitasi valkenemasta!\"\n\nMatkalaiset pysähtyivät niinkuin viime kerrallakin tuvalle levähtämään\nrasittavan matkan vaivoista. Vieras vaimo, joka näytti yht'aikaa\nlapselta ja kuningattarelta, vei poikansa mökin nuoremman pojan luo, ja\nhe saivat yhdessä leikkiä käpyhevosilla ja lampailla. Mökin pojalla oli\nkädessä kova leivän kuori; hän antoi sen vieraalle pojalle. \"Onko sinun\npoikaasi palellut?\" kysyi vieras vaimo mökin vaimolta.\n\n\"Ei, palellut häntä ei ole, mutta nälkää hän on saanut välistä nähdä.\nMe olemme köyhää kansaa ja elämme vain pellavan viljelyksellä, mutta\neipä se aina eduta niin hyvin kuin tänä vuonna. Rakas rouva, sinä kun\nlupaat Jumalan lupauksia, etkö antaisi minun pojalleni sitäkin lahjaa,\nettä häntä ei koskaan nälkä vaivaisi?\"\n\n\"Minä olen Jumalan palvelija enkä saata luvata, vaan ainoastaan\nrukoilen ja saan\", selitti nuori vaimo kuningattaren tavalla katsellen.\n\"Mielelläni minä rukoilisin runsaasti leipää sinun pojallesi tässä\nmaailmassa, sillä hän antoi minun pojalleni ainoan leipärahtusensa.\nMutta ei kaikki ole meille hyödyksi. Minun lapseni on nähnyt nälkää ja\nvilua, vaikka kaikki kauniit vaatteet maan päällä olisivat olleet\nvalmiit häntä lämmittämään ja kaikki rikkaat pellot tarjoamaan hänelle\nleipää. Tahdon rukoilla pojallesi suuremman lahjan: hän on isoava ja\njanoava vanhurskautta.\"\n\nMuori ei sitä ymmärtänyt, mutta kiitti ja niiasi kuitenkin, sillä hän\narvasi sen olevan jotakin hyvää.\n\n\"Me palaamme nyt kotiimme\", sanoi vieras vaimo, \"sillä ne, jotka\nväijyivät minun lapseni henkeä, ovat kuolleet. Annatko minulle\nlähteestä vettä ennenkuin lähdemme?\"\n\n\"Minä antaisin sinulle jalointa viiniä, kuin maan päällä kasvaa\",\nvastasi mökin vaimo antaessaan vesiastiaa. \"Rakas vieras, sano minulle\nnimesi muistiksi!\"\n\n\"Minua sanotaan _neitsyt Mariaksi_\", virkkoi nuori vaimo, katsahtaen\nsanomattoman ylevästi ja viattomasti. \"Rukoile minun puolestani, ja\nminä rukoilen lastani sinun puolestasi!\"\n\n\n\n\nKALLE JA KAISA.\n\n\nEnsimmäinen keskustelu.\n\n_Kaisalta tutkitaan matemaatillista maantietoa_.\n\n_Kalle_ (haukotellen kirja kädessä). Surr-rurr -- surraa rukki, sade\nräiskyy räystäistä, pimeä pilkistää sisään akkunasta ja isä ja äiti\novat poissa vielä. Ilma on niin ikävä; millä keinoin nyt huvittelisin?\nMutta tiedänpä mitä teen. Heitän kirjani kiinni, panen hiukset\npörrölleen, jotta näyttäisin oppineelta, ja tutkin Kaisalta\nmatematillista maantietoa. Johonkin sitä täytyy oppiaan käyttää tässä\nmaailmassa. -- Kuulepas Kaisa, tiedätkö sanoa: mistä tulee yö ja päivä?\n\n_Kaisa_ (rukki edessään). Auringon noususta ja laskusta, tiedän mä.\n\n_Kalle_. Hui hai, Kaisa kulta. Aurinko ei liiku paikaltakaan. Maa se\nainoastaan on liikkeellä.\n\n_Kaisa_. Mitä? Tottahan mä nyt näen omin silmin että aurinko liikkuu.\n\n_Kalle_. Mitäs vielä! Kuinka suuren luulet auringon olevan?\n\n_Kaisa_. Taitaa olla noin aika voihulikan kokoinen.\n\n_Kalle_. Oho! Se on paljon suurempi kuin koko maa.\n\n_Kaisa_. Kuka sen on sinulle sanonut? Vai oletko ollut auringossa.\n\n_Kalle_. En, minä olen sen lukenut kirjoista. Minkä muotoisen luulet\nmaan olevan?\n\n_Kaisa_. Se on ympyräinen.\n\n_Kalle_. Oikein. Onko se ympyräinen kuin pannukakku, vai pyöreä kuin\npallo?\n\n_Kaisa_. Kuin pannukakku.\n\n_Kalle_. Jo nyt meni päin mäntyyn. Se on pyöreä kuin pallo.\n\n_Kaisa_. Joutavia! Kuka pahanilkinen sinua taas on narrannut?\n\n_Kalle_. Älä, Kaisa rukka, ole tuhma. Olethan kuullut, että\npurjehtimalla pääsee ympäri maan, ja toisella puolen, ihan jalkojemme\nalla, asuu ihmisiä aivan kuin mekin.\n\n_Kaisa_. Voi, voi, silloinhan seisoisivat he pää alaspäin ja putoisivat\npois.\n\n_Kalle_. He eivät putoa kuitenkaan, näetsen, sillä painonlaki vetää\nheitä maan keskusta kohden.\n\n_Kaisa_. No, koetas kävellä jalat laessa; niin nähdään, mihinkä se\nsinut vetää.\n\n_Kalle_. Niin, se on toista se, näetkös. Ja siitä kun maa on pyöreä,\nniin pyörii se akselinsa ympäri. Siitä syntyy yö ja päivä.\n\n_Kaisa_. Vai pyörii. Kylläpä sitten päätämme pyörryttäisi.\n\n_Kalle_. Sitä ei tunnu, kun näet maa on niin suuri meidän rinnalla.\nKuinka pitkän matkan luulet olevan kuuhun?\n\n_Kaisa_. Välistä sinne on pitempi, välistä lyhempi matka. Kun se on\nalahimmillaan metsänrinteellä, niin siihen ylettyisi melkein\nleipävartaalla.\n\n_Kalle_. En ole koskaan luullut sinua noin tyhmäksi, Kaisa. Maasta\nkuuhun on 37,000 peninkulmaa.\n\n_Kaisa_. Vai niin, kylläpä siinä on matkaa. Mikä maanmittari sen on\nmitannut?\n\n_Kalle_. Sen ovat oppineet tehneet. Kyllähän minäkin sen osaisin, kun\nmulla vain olisi suurempi rihvelitaulu.\n\n_Kaisa_. Suuri-oppinen näyt olevan, oikein ihmeellisen oppinut.\n\n_Kalle_. Niin, näetkös, Kaisa, kun lukee paljon, niin tulee\nviisaammaksi muita ihmisiä. Silloin ei sano semmoisia tyhmyyksiä, kuin\nettä maa on pannukakku.\n\n_Kaisa_. Tokkopa sinä pahaksesi panisit, vaikka niin olisikin, kunhan\nvain olisi sokuria päällä ja sinulla olisi oikein pitkä veitsi.\n\n_Kalle_. Tuommoisia sinä lörpötät, kun olet niin tyhmä. Minä panen\nsinut pussiin milloin hyvänsä, sitä sitä et sinä pysty tekemään\nminulle.\n\n_Kaisa_. Niinkö luulisit? Täytyyhän minun se uskoa, koska itse sen\nsanot. Tiedätkös, sinä suuri-oppinen, sanoa, kuinka pitkä matka on\nlähimmälle kirkolle?\n\n_Kalle_. Niin, katsopas Kaisa, jos vain olisin ollut siellä, niin\nsanoisin sen täsmälleen. Lienee kolme tai neljä peninkulmaa.\n\n_Kaisa_. Jo nyt meni päin mäntyyn! Sinne ei ole kuin puoli peninkulmaa,\njos menee metsän kautta.\n\n_Kalle_. Konstikos se, kun tietää sen edeltäpäin. Parempi, jos toisit\nminulle voileivän, Kaisa.\n\n_Kaisa_. Maltapa, hyvä herra! Mistä on voileipä tehty?\n\n_Kalle_. Voista ja leivästä.\n\n_Kaisa_. Mistä voi tehdään?\n\n_Kalle_. Se kirnutaan kermasta.\n\n_Kaisa_. Miten kermaa saadaan?\n\n_Kalle_. Maidosta viilipytystä.\n\n_Kaisa_. Millä lailla?\n\n_Kalle_. Milläkö lailla? Viili tulee maidosta.\n\n_Kaisa_. Niin kyllä. Mutta millä keinoin?\n\n_Kalle_. Sillä keinoin, että maito tulee viiliksi.\n\n_Kaisa_. Niin, niin, mutta millä keinoin?\n\n_Kalle_. Millä keinoin?\n\n_Kaisa_. Niin, sanopas se, hyvä herra.\n\n_Kalle_. Maidosta tulee viiliä.\n\n_Kaisa_. Kas niin, nyt pistettiin poika pussiin asiasta, jota hän näkee\njoka päivä. Tiedetään, minkä muotoiset kuu ja aurinko ovat, mutta ei\ntiedetä, että maidon rasvaisempi osa nousee ylöspäin, sentähden että se\non keveämpää ja kokoontuu pinnalle.\n\n_Kalle_. Mutta, hyvä Kaisa, ne ovat pikku asioita.\n\n_Kaisa_. No, sanopas, mistä leipä saadaan? Se ei liene mikään pikku\nasia.\n\n_Kalle_. Se leivotaan jauhoista.\n\n_Kaisa_. Mistä jauhot saadaan?\n\n_Kalle_. Jyvistä, jotka jauhatetaan myllyssä.\n\n_Kaisa_. Miten jyviä saadaan?\n\n_Kalle_. Ne kasvavat pellolla.\n\n_Kaisa_. Sanos nyt, miten jyväin kanssa menetellään.\n\n_Kalle_. Ne jauhatetaan jauhoiksi.\n\n_Kaisa_. Sen kuulin jo. Mutta miten menetellään jyväin kanssa pellolla?\n\n_Kalle_. Ne kasvavat -- ja sitte ne otetaan.\n\n_Kaisa_. Siinäkö kaikki?\n\n_Kalle_. Ja sitte ne jauhatetaan, ja sitte ne leivotaan.\n\n_Kaisa_. Älä mutkistele, hyvä herra. Tuon olet jo sanonut. Mitä muuta\non jyvien kanssa tehtävä?\n\n_Kalle_. Muuta? Sitte ne syödään voileipänä.\n\n_Kaisa_. Kas vaan, nyt pistettiin poika toisen kerran pussiin. Ei\ntiedäkään suuri-oppinen, että pelto lannoitetaan, jyvä kylvetään ja\ntuleentuneena korjataan, kuivataan kuhilaissa ja puidaan riihessä.\nSanonpa sinulle vielä yhden asian: jos kaikkea tuota ei tehtäisi,\nniin ei sun hampaasi ilmoissa ikänä jauhaisi voileipää.\n\n_Kalle_. Hätäkös tuommoista on tietää! Senhän tietää jok'ainoa\nmaamoukka.\n\n_Kaisa_. Niin kyllä, mutta Kalle, joka on ollut kuussa, ei tiedä,\nmitenkä hänen voileipänsä on luotu! Mitä hyvää koko sinun opistasi on,\njos ei sinulla olen mitään syömistä.\n\n_Kalle_. Kyllä minä saan ruokaa rahalla.\n\n_Kaisa_. Ethän toki saata syödä rahoja. Jonkun täytyy myöskin osata\nlaittaa leipää. Ja koska ei mikään oppi riitä kaikkea ymmärtämään, niin\nsaa jokainen tyytyä ymmärtämään _jotakin_, jos taas toisia asioita\nonkin, joita hän ei ymmärrä.\n\n_Kalle_. Luuletkos, ett'ei kirjoista opi mitään?\n\n_Kaisa_. Opitaan kyllä. Toiset oppivat kirjoista, toiset elämästä. Ei\nkumpaakaan keinoa saa ylenkatsoa, eikä kelläkään ole oikeutta\nkopeudella kohdella toista.\n\n_Kalle_. Mutta, Kaisa kulta...\n\n_Kaisa_. Kas niin, nyt kuuluvat isä ja äiti tulevan.\n\n\nToinen keskustelu.\n\n_Europan kartta_.\n\nKalle ja Kaisa istuvat taasen eräänä iltana kyökkikammarissa. Kalle on\nlukenut läksynsä loppuun eikä tiedä, miten viettää aikaansa. Kaisa\nvyyhtiää lankoja.\n\n_Kalle_. Osaatkos sanoa, Kaisa, mitä minulla on edessäni tässä\npöydällä?\n\n_Kaisa_. Kyllä mä näen, ett'ei se ole taulu eikä se ole kirja, mutta se\non täpö täynnä viivoja, ja siihen on jotakin präntätty. Onko se\nolevinaan joku rakennus?\n\n_Kalle_. Mitä? Etkö tiedä, että se on kartta.\n\n_Kaisa_. Kartta? Mikä se on?\n\n_Kalle_. Sen saat kuulla. Kartalle piirretään maailmanosia ja maita ja\nmeriä ja virtoja ja järviä ja vuoria. Katsopas, tässä on suuri meri,\njota sanotaan Atlantin valtamereksi.\n\n_Kaisa_. Onko tuo olevinaan meri? Eihän se ole edes sininenkään, eihän\nsiinä näy mitään laivoja, eikä aaltoja. Ei se mahda suuri olla, koska\nmahtuu niin pienelle paperille. Eihän siinä näy edes venettäkään,\nsaatikka sitte suurta laivaa.\n\n_Kalle_. Kyllä maar, usko pois. Tässä on Europpa. Tiedätkö, mitä\nEuroppa on?\n\n_Kaisa_. Mitä? Äyräpääkö? kyllä tiedän.\n\n_Kalle_. Joutuvia! Kuule nyt siivosti sanojani. Minä olen nyt sinun\nmaisterisi. Ole kuuliainen ja uuttera, lapsukaiseni, niin saat oppia ja\nviisautta.\n\n_Kaisa_. No, antakaas kuulla, herra maisteri,\n\n_Kalle_. Niin, katsopas, Europpa on maailmanosa, ja tästä näin pääsee\nGibraltarin salmen kautta Välimereen; sieltä saadaan suoloja. Ja tästä\npääsee Dardanellien ja Bosforin kautta Mustaanmereen...\n\n_Kaisa_. Valkoinenhan se on.\n\n_Kalle_. Tässä on Krim ja tässä on Turkinmaa.\n\n_Kaisa_. No, kah kummaa! Asuuko turkkilainen tuossa? Hänelläpä on\nerinomaisen pieni maa. Sentähden hän varmaankin mielii enemmän maata\nkristityiltä. Tunnen minä Turkin langat ja Turkin pavut.\n\n_Kalle_. Ei se maa ole niin pieni, kuin näyttää. Nyt olemme joutuneet\nsäkkiin, nyt emme enää pääse edemmäs meritse. Sentähden matkustamme\ntakaisin maitse. Tästä näin tulemme Unkariin, ja sitte Itävaltaan.\nTässä on Kreikanmaa, siellä kasvaa korintteja, ja tässä on Italia;\nsiellä poimitaan appelsiineja, ihan kuin täällä pihlajanmarjoja. Tässä\non Sveitsi ja tässä Saksanmaa.\n\n_Kaisa_. Vai Saksanmaa vainen! Sieltä saadaan Saksan saippuaa ja Saksan\nomenia.\n\n_Kalle_. Niin, ja paljo muuta, hyvä Kaisa. Tässä on Ranskanmaa...\n\n_Kaisa_. Tuoko tuossa. Sieltä saa Ranskan leipää ja Ranskan konfektia\nja Ranskan korppuja. Maistaakos teistä Ranskan korput, maisteri?\n\n_Kalle_. Kyllä sopii kastaa kahviin. Tässä on Espanja. Sieltä saa\nrusinoita ja manteleita...\n\n_Kaisa_. Ja Espanjan humalia ja Espanjan pippuria ja Espanjan ruokoja\nja Espanjan lampaita. Espanjasta saa yhtä ja toista.\n\n_Kalle_. Mutta mennäänpäs nyt merelle taas. Ei aikaakaan, niin olemme\nEnglannissa. Pelkäätkö sinä englantilaisia, Kaisa?\n\n_Kaisa_. En mä juuri pelkää, mutta se on merkillistä, että he käyvät\npunaisissa housuissa. Heidän maastaan saadaan myöskin kaikenlaisia\nkaluja, kahvia ja sokuria...\n\n_Kalle_. Ho, ho, mummo, kahvia ja sokuria saadaan Amerikasta, joka on\ntuon suuren meren toisella puolen; mutta muutamat ottavat sitä\nEnglannista, johonka sitä sieltä tuodaan laivoilla. Englannista\nsaadaan...\n\n_Kaisa_. Äläpäs nyt! Englannista saadaan Englannin lankaa, Englannin\nneuloja, Englannin suolaa ja Englannin tautia. Siitä ei kukaan kiitä.\n\n_Kalle_. En tiedä oikein, miten Englannin taudin lienee laita; siitä ei\npuhuta minun maantiedossani mitään. Nyt purjehdimme Kanavasta. Tässä\noikealla on Belgia ja sitte Hollanti.\n\n_Kaisa_. Sieltä saadaan Hollannin palttinaa.\n\n_Kalle_. Niin, ja Hollannin dukaatteja ja Hollannin juustoja. Tuolla\nnäemme Skotlannin ja Irlannin, ja tuolla kauempana Islannin.\n\n_Kaisa_. Minä join Islannin jäkäliä eli nummi-jäkäliä kerran kaiken\nkesää, kun minulla oli kipeä rinta.\n\n_Kalle_. Nyt tulemme Pohjanmereen; sieltä pyydetään lipeäkaloja.\n\n_Kaisa_. Mitenkä? -- No, nyt meni taas päin mäntyyn, maisteri!\nLipeäkalaksi sanotaan kaikkia kaloja, jotka pannaan lipeään, ja ne\nsaattavat olla turskia, merisiikoja ja muita laatuja, jopa haukiakin.\nJos maisteri pantaisi lipeään, niin tulisi siitä lipeämaisteri.\n\n_Kalle_. Kaisa, Kaisa! Sopimatonta on oppilaan puhua tuolla tavalla\nopettajalle. Mene paikalla tuonne nurkkaan uunin luo häpeämään.\n\n_Kaisa_. No, no, hyvä maisteri, älkää nyt olko suutuksissanne. En minä\nmilloinkaan enää sano herra maisteria lipeämaisteriksi.\n\n_Kalle_. No, olkoon menneeksi; tällä kertaa pääset muistutuksella.\nMihinkä me tulimmekaan? Niin, Pohjanmereen. Nyt purjehdimme monen\nsalmen kautta. Ensiksi Kattegatin.\n\n_Kaisa_. Katte... miten se olikaan?\n\n_Kalle_. Kattegatt.\n\n_Kaisa_. Kattikatti... sieltä saadaan varmaankin kissoja.\n\n_Kalle_. Siivolla! joko unhotit nurkan? Ensiksi Kattegatt, sitte\nSkagerak, sitte Juutinrauma...\n\n_Kaisa_. Joko ollaan Raumalla?\n\n_Kalle_. Kuule sinä tarkasti! Juutinrauma, minä sanoin. Mutta pääsemme\nmyöskin Suuren tahi Pienen Beltin kautta. Tässä vasemmalla on Norja...\n\n_Kaisa_. Sieltä saadaan Norjan silliä. Kun oikein tahdon kestittää\nmeidän parasta lehmää, niin annan sille Norjan silliä.\n\n_Kalle_. Ja oikealla on Tanska.\n\n_Kaisa_. Meillä on neljä Tanskan kanaa kanakopissa, ja ne munivat\nparaimmin koko joukosta.\n\n_Kalle_. Tanska on pieni, oivallinen maa, Kaisa. Katsos tänne, tuo\nsuuri maa täällä pohjosessa on Ruotsi!\n\n_Kaisa_. Ei nyt hullumpaa! aina olen luullut Ruotsia paljon suuremmaksi\nmaaksi, kuin tuo pieni paperipala on.\n\n_Kalle_. Sekä sinä että minä mahdumme sinne, Kaisa, ja vielä muitakin.\nTiedätkös sanoa, mitä Ruotsista saadaan?\n\n_Kaisa_. Kankirautaa ja pannuja ja kuvapapereita seinille ja sällejä ja\nSkoonen pässejä...\n\n_Kalle_. Piisaa, piisaa. Pidä Ruotsi kunniassa. Kelpo maa se on ja\nvankkaa kansaa siinä asuu.\n\n_Kaisa_. Sen kyllä tiedän. Sieltä saa Norrlannin liinaa.\n\n_Kalle_. Tiedätkö mitään muuta Ruotsista?\n\n_Kaisa_. Siellä asuu kuningas.\n\n_Kalle_. Kaisa parka, kuninkaita on muuallakin. Nyt tulemme Itämereen.\nTuolla on Preussi ja tuolla Puola. Sitte tulemme Venäjälle. Mitäs\ntiedät Venäjästä?\n\n_Kaisa_. Siellä asuu keisari.\n\n_Kalle_. Ja sieltä saadaan mitä?\n\n_Kaisa_. Sieltä saadaan hamppuja ja talia ja pellavia ja kaviaaria ja\npräniköitä, Venäjän vuotia, hopearuplia, jauhokuleja, laukkuryssiä,\nsotamiehiä, kasakoita...\n\n_Kalle_. Hyvä, Kaisaseni, jo rupeat pitämään puoltasi. Saatatko sanoa,\nmikä maa tämä täällä pohjosessa on?\n\n_Kaisa_. En kuolemaksenikaan tiedä.\n\n_Kalle_. Niin, Kaisa kaita, se on Suomi.\n\n_Kaisa_. Se! juokse nyt männikköön, Kalle parka! Tuo pieni paperipala\nolisi Suomi? Hoho, mitä hullutuksia!\n\n_Kalle_. Kaisa, jos naurat Suomelle, niin saat selkääsi. Ei kukaan saa\nnauraa Suomelle.\n\n_Kaisa_. Minä nauran sinulle. Ajatellaan nyt vähän, Kalle kulta. Tuo\npiha ulkona on Helsingissä, Helsinki on Suomessa. Tottahan siis Suomi\non suurempi sekä pihaa että Helsinkiä. Mutta nyt on Kallen kartta\npaljon pienempi pihaa ja vieläkin pienempi Helsinkiä. Eihän siis kartta\nsaata olla Suomi.\n\n_Kalle_. En koskaan ole luullut, Kaisa, sinua noin tyhmäksi. Etkö sinä\ntajua, että kartta on vähennetyssä aste-mitassa?\n\n_Kaisa_. Aste-mitassa? En ymmärrä semmoista; mutta sen minä ymmärrän,\nett'ei pieninkään vasikka pääsisi siinä astumaan, eikä pysyisi\nseisomassakaan. Ja kuitenkin on sinun karttasi olevinaan niin suuri\nmaa. Sen vasikkakin ymmärtää, että se on mahdotonta.\n\n_Kalle_. Sinä olet vasikka.\n\n_Kaisa_. Vasikoita olemme kaikki olleet, Kallen kokoisina ollessamme.\nMutta opettakaa, hyvä maisteri, minulle se asia paremmin!\n\n_Kalle_. Olen sinua jo opettanut, mutta sinua ei saa mitään\nymmärtämään. Sinä olet pahin pölkkypää, kuin koskaan on käsiini\njoutunut.\n\n_Kaisa_. Sanonpa sinulle yhden asian, jonka saat panna muistoosi. Kun\nmielitään opettaa oppimattomia, niin pitää olla malttia opettamaan\nheitä heidän ymmärryksensä mukaan. Ei oppia voi kauhalla kaataa toisen\npäähän.\n\n_Kalle_. Niinkö tuumaat. Ehkä olet oikeassa. Mutta koska olet ollut\ntutkinnossa, niin tulee sinun saada todistus. Varsin kiitettävää et\njuuri voi pyytääkään.\n\n_Kaisa_. No, saas nähdä, kuinka sitten todistat ja kiität!\n\n_Kalle_ (kirjoittaa). _Tutkinto-todistus_. Karjakko, hyvin uskottu\nKatrina Karjanen on minun edessäni suorittanut asianomaisen tutkinnon\nEuropan maantiedossa ja osoittanut: _välttävän_ käytöksen,\n_tyydyttävän_ ahkeruuden, _sangen tyydyttävän_ edistyksen,\n_kelvottoman_ tietoperustuksen ja _ymmärtämättömän_ ymmärryskyvyn; joka\nhänelle todistukseksi annetaan.\n\nHelsingissä, lokakuun 15 päivänä 1854.\n\n                                              _Kalle Kirjanen_,\n                                                filos. maist.\n\n\nKolmas keskustelu.\n\n_Kaisalta tutkitaan tieteitä_.\n\nMuutamia viikkoja edellisen keskustelun perästä istuu Kalle,\ntyhjennettyään viilipyttynsä, entistään vielä oppineempana, mutta yhtä\nneuvottomana, samassa kyökkikammarissa, Kaisan kartatessa villoja,\njoita hän panee suureen pärekoriin.\n\n_Kalle_. Muistatko, Kaisa, kun tutkin sinulta matemaatillista\nmaantietoa?\n\n_Kaisa_. En, sitä en muista.\n\n_Kalle_. Sinulla on huono muisti. No, muistatkos, kun tutkin sinulta\nEuropan karttaa?\n\n_Kaisa_. Karttaa? En minä kartannut silloin, minä vyyhtisin. Kalle on,\nnäen mä, äärettömän oppinut, ja yhä oppineemmaksi hän tulee, kun vaan\nsyöpi vahvasti.\n\n_Kalle_. Ei siitä syömisestä tule oppineeksi, vaan lukemisesta.\n\n_Kaisa_, Voi, voi, mitähän kaikesta tuosta lukemisestakin on!\nTulevatkohan ihmiset toki viisaammiksi tuosta, että käyvät niin hirveän\noppineiksi.\n\n_Kalle_. Se on tietty, Kaisaseni. Joka on oppinut, hän on myös viisas.\n\n_Kaisa_. Mutta, kas sitä minä en usko. Muistan hyvin Väänäsen Kallen,\njoka sittemmin tuli maisteriksi. Hän meni kerran ulos juuri kuin siellä\nsatoi, että taivas oli puhjeta, ja piti sateenvarjoa kainalossaan.\nSilloin hän tietysti kastui ja torui sisartaan siitä, että tämä muka\noli unohtanut sateenvarjon. Ja kaikkeen tuohon oli vaan syynä se, että\nhän pasteeraili ja aprikoitsi, mitä sade on latinan kielellä.\n\n_Kalle_. Se on _pluvia_, genitivus _pluviae_, feminini generis ja\ntaipuu ensimmäisen deklinationin mukaan. Mutta jos on oikein\nrankkasadetta, niin sanotaan _imber_, genitivus _imbris_, masculini\ngeneris, ja se taipuu kolmannen deklinationin mukaan. Ja Jupiteria\nnimitettiin _Pluvius_, siitä, että hän satoi.\n\n_Kaisa_. Mutta jos Pitteri sataa, niin Kalle kastuu, se on selvä se,\njos ei Kallella ole sateenvarjoa taikka kunnollista päällystakkia. Mitä\nsinä silloin hyödyt pluurosta ja plaarosta ja koko latinasta?\n\n_Kalle_. Minä pystyn lukemaan Corneliusta ja Ciceronia ja Virgiliusta,\nja sitte minusta tulee ylioppilas, ja kun kerran olen ylioppilas, niin\nsaattaa minusta tulla mitä hyvänsä. Mutta minä sanon sen sinulle,\nKaisa, se ei ole plura, vaan _pluvia_. Tuosta saisit suuren pukin\nvihkoosi. Mielisinpä opettaa sinua sijoittelemaan eli deklineeraamaan.\n\n_Kaisa_. Älkää huoliko, hyvä herra maisteri, minä mieluummin karttaan\nvilloja. -- Voikos sinusta tulla pappia?\n\n_Kalle_. Se on tietty!\n\n_Kaisa_. No, jos sinusta voi tulla pappi, niin kyllä minä kuuntelen\nklineeraamistasi, vaikka yöt ja päivät. Olet kai varmaankin oppinut\nkoko joukon juttuja. Mitä lajia sinä olet oppinut?\n\n_Kalle_. Olen ominut tieteet.\n\n_Kaisa_. Oivallista! Mitä mokomaa ne tieteet ovat? Onko sekin latinaa?\n\n_Kalle_. Kuinka tyhmästi sinä saatat kysyä, Kaisa! Tieteet, se on\nkaikki mitä tietää.\n\n_Kaisa_. Silloin olen minäkin oppinut tieteet, koska se on kaikki mitä\nminä tiedän.\n\n_Kalle_. Älä luulekaan. Ensiksikin tiedät sinä niin hirveän vähäsen, ja\nsitte et ole oppinut sitä kirjoista. Se on suuri erotus, näetkös.\n\n_Kaisa_. Tiedänpäs minä, miten viljellään maata, miten hoidetaan lehmiä\nja kirnutaan voita ja leivotaan, pannaan juomaa, pestään, kehrätään,\nhäklätään ja kartataan ja ommellaan vaatteita ja kudotaan kankaita ja\nneulotaan sukkia, ja sitte osaan minä katkismuksen ulkoa aina\nviidenteen pääkappaleesen asti. Niin hirveän paljo siinä juuri ei ole,\nmutta kyllä se on niin paljo kuin minä tarvitsen tieteistä.\n\n_Kalle_. Saatatko sinä nyt olla noin tuhma, Kaisa! Eihän nuo ole mitään\ntieteitä. Muistatkos, kuinka sinä tulit pussiin matemaatillisessa\nmaantiedossa?\n\n_Kaisa_. Niin, nyt minä muistan, että sinä tiesit, kuinka pitkä matka\non kuuhun, mutta et tietänyt, mistä voileipäsi on tehty.\n\n_Kalle_. Maltas, niin näytän sinulle oikein selvästi, kuinka tuhma sinä\nolet, kun luulet osaavasi tieteet. Mitä tiedät esimerkiksi\n_filosofiasta_?\n\n_Kaisa_. Viiliä sulla on edessäsi ja Sohvia on äitisi nimi. Kun sinä\nnyt syöt äitisi viiliä, niin sehän sitten on viili-Sohviaa.\n\n_Kalle_. Nyt olit osaavinasi naulaa päähän. Mutta filosofia, näetkös,\non se tiede, joka opettaa meitä ajattelemaan. Esimerkiksi: kun sataa,\nniin kastuu: Cajus menee ulos sateesen; siis Cajus kastuu.\n\n_Kaisa_. Mutta jos Cajuksella on sateenvarjo?\n\n_Kalle_. No, silloin kastuu sateenvarjo.\n\n_Kaisa_. Voi Kalle kulta, kuinka turhaan sinä vaivaat päätäsi. Nyt on\nse olevinaan filosofiaa, että Cajus kastuu, eikä Cajus kastukaan.\nAjatellahan osaa joka ihminen, jolla on täysi järki.\n\n_Kalle_. Niin, mutta miten ajatella, siinäpä temppu. Mutta otanpa\ntoisen esimerkin. Mitä tiedät _filologiasta_?\n\n_Kaisa_. Se oli hirveä sana se. Siitä en koskaan eläissäni ole kuullut\npuhuttavan. Näkyy kyllä, mikä Kallelle maistuu, koska hänen tieteissään\non niin paljo viiliä.\n\n_Kalle_. Ole puhumatta viilistäsi. Filologia on se, kun tuntee yhden\ntaikka useampia kieliä oikein perin pohjin.\n\n_Kaisa_. Minä osaan suomea ja ruotsia, sekä präntättyä että trykättyä,\nja pikemmin myyn minä pois sinut kuin sinä minut. En ole tarvinnut\nsiihen mitään ilokiaa. Kas, nyt sain kuitenkin sen sanan suustani.\n\n_Kalle_. Sinä osaat! Koetapa deklineerata sana _ihminen_. Miten kuuluu\nse abessivissa?\n\n_Kaisa_. Mitä! Ei ketään ihmistä saa sanoa pässiksi.\n\n_Kalle_. Tuhmus! Se kuuluu _ihmisettä_ ja _ihmisittä_.\n\n_Kaisa_. Luulinpa, että se on jotain, jok' on ihmisittäin.\n\n_Kalle_. Oliko ihminen _substantivum_ vai _adjectivum_?\n\n_Kaisa_. Kissa sen tietää. Minä tiedän vaan, että ihminen on\nviheliäinen olento tässä maailmassa.\n\n_Kalle_. Koska ihminen on olento, niin pitäisi sun tietää, että se on\n_substantivum_. Sanos, mikä on sen _pluralis_?\n\n_Kaisa_. Lurali ja larali! Tiedän ihmisen, jonka nimi kuuluu Kalle.\nMitenkä se kuuluisi, jos sanoisi Kalle Lurjus?\n\n_Kalle_. Jopa jouduit kiinni, Kaisa. _Ihminen_ kuuluu\n_pluralis_-luvussa, _ihmiset_. Konjugeeraa sana _syödä_.\n\n_Kaisa_. Mitä lajia? Syödä?\n\n_Kalle_. Niin, _verbum syödä_. Miten kuulun se _perfektum_-sijassa, eli\ntäydellisessä lähi-ajassa?\n\n_Kaisa_. Synti vieköön, jos sen tiedän, mutta että sinä osaat syödä\ntäydellisesti, sen näen pytystä.\n\n_Kalle_. Se kuuluu: olen syönyt.\n\n_Kaisa_. Vai niin? Sitte korjaan minä ruo'an pois pöydältä.\n\n_Kalle_. Etkö sinä ymmärrä, että se on _prefectum_? Jos se olisi\n_imperfectum_, niin kuuluisi se: _Minä söin_.\n\n_Kaisa_. Näkyy, näkyy viili-pytystä.\n\n_Kalle_. _Söin, söit, söi, söimme, söitte, söivät. Plusqvamperfectum_\nkuuluu: _olin syönyt_, ja _futurum: olen syövä_. Miten on esimerkiksi\n_conditionalis_?\n\n_Kaisa_. Etköhän sinä vielä ole saanut kylliksesi? Sepä syömistä totta\ntoisen kerran?\n\n_Kalle_. Siinä sanotaan: _söisin_.\n\n_Kaisa_. Vieläkö nytkin?\n\n_Kalle_. Panen vetoa, ett'et edes tiedä, miten sana kuuluu\n_imperativossa_.\n\n_Kaisa_. No, antakaa kuulla, hyvä herra!\n\n_Kalle_. Silloin sanotaan: _syö_.\n\n_Kaisa_. Kiitoksia vaan.\n\n_Kalle_. Sanopas minulle _syö_-sanan pää-sijat.\n\n_Kaisa_. No, joko nyt siatkin pääsivät syömään. Voi pulskia pitoja!\n\n_Kalle_. Pääsijat ovat: _syön, syödä_. Mutta pahemmat taivuttaa ovat\n_verba contracta_. Mitenkäs niissä tulisit toimeen?\n\n_Kaisa_. Voi, voi!\n\n_Kalle_. Mikä _pars orationis_ on voi?\n\n_Kaisa_. Onko voikin latinaa?\n\n_Kalle_. Ei, se on suomea, mutta tahdon tietää, mitä sanalajia se on.\nMihinkä luokkaan se kuuluu?\n\n_Kaisa_. Kuuluipa minne hyvänsä.\n\n_Kalle_. Voi on _interjectioni_. Tiedätkö mitä _interjectioni_ on?\n\n_Kaisa_. En, totta maar, tiedäkään. Päätäni rupeaa pyörryttämään.\n\n_Kalle_. Nyt näet, kuinka vähän sinä tiedät, Kaisa. Sinä olet niin\nkauhean tietämätön, että pienin poika ensimmäisellä luokalla tietää\nenemmän kuin sinä. Ja kuitenkin luulet sinä tuntevasi tieteet!\n\n_Kaisa_. Ei kenkään voi tietää kaikkea. Sinä olet itse niin taitamaton\nminun toimissani, ett'et osaa laista lattiaa kunnollisesti. Jumala on\nasettanut niin viisaasti, että muutamat osaavat yhtä, toiset toista. Ja\njos joku osaa paremmin yhden asian, niin ei hän saa olla ylpeä siitä.\nLöytyy kuitenkin paljo, jota hän ei tiedä.\n\n_Kalle_. Älä luule pääseväsi niin vähällä. Minä näytän, ett'et tunne\ntoimiasikaan edes.\n\n_Kaisa_. Ohoh! Näytetään nyt sitten.\n\n_Kalle_. Sen minä näytän _matematiikilla_. Sinä ehkä et tiedä, mitä\n_matematiikki_ on, vaivanen?\n\n_Kaisa_. En, sitä en tiedä ensinkään, ja yhtä hyvä kristitty olen\nkuitenkin. Koko katkismuksessa ei ole sanaakaan mattematista --\nmitenkäs se olikaan nyt taas?\n\n_Kalle_. Matematiikka, Se on se tiede, joka opettaa meitä tarkalleen\nluvulla laskemaan kaikki asiat.\n\n_Kaisa_. No, laskekaapas, hyvä herra, se asia, minkälainen ilma\nhuomenna tulee.\n\n_Kalle_. Se ei kuulu tähän. Sitä tiedettä sanotaan _meteorologiaksi_\ntai ilmanlaadun tieteeksi.\n\n_Kaisa_. Nyt käypi niinkuin vilosohvisikin. Cajus ei kastunutkaan,\nvaikka hänen piti kastua. Jos Kalle pystyy toimittamaan kaunista ilmaa,\nniin pitäisi kruunun lähettää hänet maaseuduille heinä-aikana.\n\n_Kalle_. Matematiikilla saatan laskea, milloinka tapahtuu auringon\npimeneminen. Mitäs sanot siitä?\n\n_Kaisa_. Konstikos sitä tietää, kun seisoo painettuna almanakassa koko\nvuosi edeltäpäin.\n\n_Kalle_. Sinä olet kummallinen. Sen hän on laskenut selville, joka\nkirjoittaa almanakan, muutoin ei saattaisi se siinä seisoa.\n\n_Kaisa_. Luulotusta! Laskes nyt, mitä saat puoliseksi huomenna. Lihaako\nvai kalaa?\n\n_Kalle_. Sitä en huoli laskea. Mutta sanon sinulle, kuinka korkea\nkirkontapuli on.\n\n_Kaisa_. Niin, jos kiipeät ylös kukkoon saakka, ja jos sinulla on\nnuora, joka ulottuu maahan asti.\n\n_Kalle_. Ei ensinkään. Pistän kepin maahan ja asetan toisen kepin\nvinoon vasten sitä, jotta saan triangelin. Tiedätkö mitä _triangeli_\non?\n\n_Kaisa_. En, vaikka tapettaisiin.\n\n_Kalle_. No, sinä nyt et tiedä et niin mitään, Kaisa. _Triangeli_ on\nkolmikulma, jolla on kolme sivua ja kolme kulmaa.\n\n_Kaisa_. Vai niin.\n\n_Kalle_. Turhaa on, Kaisa, että käyt kiinni _geometriaan_, koska et\ntiedä mitä _triangeli_ on. Oletko koskaan kuulut puhuttavan\nsirkkelistä.\n\n_Kaisa_. Sirkkeli eli passari on jokaisella salvumiehellä, ja se maksaa\nmarkan puodissa.\n\n_Kalle_. Kas niin, nyt rupeaa päätäsi pyörtämään. Niinkuin\nmatemaatillista kuviota saisi puodista ostaa! Viiva on pituus ilman\nleveyttä, ja sirkkelillä ei ole alkua eikä loppua.\n\n_Kaisa_. Juuri niinkuin sinunkin. Jos sinä koetat yhä edespäin tulla\nniin kauhean oppineeksi, niin tulee sinusta viimein pituus ilman\nleveyttä, ja sinun tuumillasi ei ole alkua eikä loppua.\n\n_Kalle_. Sinä joudut kuin joudutkin kiinni geometriassa. Nyt minä\npinnistän sinua _aritmetiikilla_.\n\n_Kaisa_. No, mitä se nyt taas on?\n\n_Kalle_. Se on luvunlasku-oppi. Osaatko kertomataulun? Kahdeksan kertaa\nkahdeksan, mitä se on?\n\n_Kaisa_ (sukkelasti). Kuusikymmentäneljä.\n\n_Kalle_. Oikein. Ota siitä pois seitsemän.\n\n_Kaisa_. Seitsemän siitä on viisikymmentäseitsemän.\n\n_Kalle_. No, lisää siihen viisitoista.\n\n_Kaisa_ Seitsemänkymmentäkaksi.\n\n_Kalle_. Katsopa vaan, sinulla on taipumusta aritmetiikkiin. Missä olet\nsinä oppinut yhteenlaskua ja vähennystä?\n\n_Kaisa_. Kyllä kai sitä aina siihen tottuu. Olen minäkin myynyt\nmuutamia maitokannuja aikoinani, ja täytyyhän minun osata räknätä talon\ntarpeeksi.\n\n_Kalle_. Teepäs tämä jako: jaettava on 60, jakaja o; kuinka suuri\nosamäärä?\n\n_Kaisa_. Osamäärä?\n\n_Kalle_. Niin, 60 jaetaan 5:llä, mikä tulee osamääräksi eli qvotiksi?\n\n_Kaisa_. Joko taas latinaa? Mitä kuuti on? Saako siitä maksoa?\n\n_Kalle_. Saattaa saada toisinaan. Se on 12. Otetaanpas nyt esille\nverrantolasku eli _reguladetri_. Jos leiviskä voita maksaa kaksitoista\nmarkkaa, mitä silloin maksaa 15 naulaa?\n\n_Kaisa_ (sukkelasti). Yhdeksän markkaa.\n\n_Kalle_ (laskee taulullaan). 20 lb : 15 = 1,200 p. : x...\n\n_Kaisa_. Pois rihveli vaan, et sinä minua myy kahdestatoista markasta\nleiviskältä.\n\n_Kalle_ (laskettuaan). Se on oikein.\n\n_Kaisa_. Saanko minä nyt panna ongelman sinulle? Puoli kissaa kahtia ja\nneljäsosa siitä pois; paljoko jääpi?\n\n_Kalle_. Neljäsosa.\n\n_Kaisa_.' Eipäs; silloin ei ole mitään jäljellä, ei kissan\nsuupalaksikaan. Missä nyt oli Kallen ritameriikki.\n\n_Kalle_ (hämillään). Se oli vaan pieni koukku sinulta, Kaisa. Mutta\nmitäs tiedät _botaniikista_.\n\n_Kaisa_. En niin mitään, en rahtuakaan, itse muistaakseni. Onko sekin\njotain, joll' ei ole alkua eikä loppua?\n\n_Kalle_. _Botaniikki_ on kasvi-oppi. Tiedätkös sanoa, mikä on koivun\nnimi.\n\n_Kaisa_. Mikä nimi sillä olisi muu kuin koivu?\n\n_Kalle_. Se on _Betula alba_. Pihlaja on _Sorbus aucuparia_, harakan\nmarja on _Empetrum nigrum_, orvokki on _Viola tricolor_...\n\n_Kaisa_. No miksi sanotaan kuivattua ruohoa?\n\n_Kalle_. Ei se ole mikään eri kasvi.\n\n_Kaisa_. Vai niin vainen! Kuivatun ruohon nimi on heinät.\n\n_Kalle_. Kaisa parka, ruohoja on monta lajia. Yhtä hyvin sopisi kysyä,\nmikä kasvi metsä on.\n\n_Kaisa_. En minä siitä viisastu, että tiedän, mitä koko joukko\nkapineita on latinaksi. Sanokaa ennemmin, hyvä herra, mihinkä ne\nkelpaavat. Mihinkä koivu kelpaa?\n\n_Kalle_. Se kelpaa polttopuiksi ja luudiksi...\n\n_Kaisa_. Ja vitsoiksi ja kämmenpatukoiksi koulupojille. Mihinkä\nsammaleet kelpaavat?\n\n_Kalle_. Sammalia on monta lajia.\n\n_Kaisa_. No, mihinkä ne kelpaavat?\n\n_Kalle_ (hämillään). He vaatehtivat vuoria...\n\n_Kaisa_. Hoh, eihän vuoria palele, kyllä ne tarkenevat ilman takkiakin.\nMihinkä sammaleet kelpaavat?\n\n_Kalle_ (harmistuneena). Ne eivät kelpaa mihinkään, ihan kuin sinun\nkysymyksesi.\n\n_Kaisa_. Jos eivät seinät olisi tukitut sammaleilla, niin sinulla olisi\nvilu talvis-aikana. Mistä metsät ovat loppuneet, siellä poltetaan\nsammalturpeita. Ilman peuranjäkäliä tai sammalia kuolisivat peurat ja\nlappalaiset nälkään. Kivisammaleilla värjätään ruskeaa.\n\n_Kalle_. Sanopa sinä; ovatko sammaleet fanerogameja vai kryptogameja?\n\n_Kaisa_. Sanokaapa, maisteri, miten menetellään pellavan kanssa,\nennenkuin siitä saadaan paitaa Kallepojalle.\n\n_Kalle_. Mihinkä luokkaan kuulun pellava? Kuinka monta hedettä sillä\non?\n\n_Kaisa_. Voi, voi, hän on tuntevinaan pellavia eikä ole varmaan ikinä\nhäklää nähnyt.\n\n_Kalle_. Mistä saadaan pumpulia?\n\n_Kaisa_. Lampaista varmaankin, niinkuin muutkin villat.\n\n_Kalle_ (riemuiten). Lampaista! Ei, Kaisa parka, mitä se auttaa, että\nsinä häkläät ja karttaat, kun et edes tiedä, että pumpuli kasvaa puissa\nAmerikassa.\n\n_Kaisa_. Mitäs vielä! Ehkä lampaatkin kasvavat puissa niinkuin\nmännynkävyt?\n\n_Kalle_. Mun pitäisi oikein panna sinut pussiin _zoologiassa_.\nTiedätkös, mitä se on, zoologia?\n\n_Kaisa_. Mitä minä sinun kauheasta opistasi?!\n\n_Kalle_. Se on eläin-oppi, ja siihen kuuluvat sinun lampaasi ja\nporsaasi ja vasikkasi.\n\n_Kaisa_. Kyllä minä ne hoidan ilman sinun soloksiisia.\n\n_Kalle_. Sinä et tunne lahkoja etkä sukuja. Sinä et edes tiedä, mitkä\neläimet märehtivät.\n\n_Kaisa_. Osaatko katsoa hevosta suuhun ja sanoa, kuinka vanha se on?\n\n_Kalle_. En. Mutta tiedätkö sinä sanoa, millä eläimillä on selkäranka?\n\n_Kaisa_. Selkä on heillä kaikilla, tiedän minä.\n\n_Kalle_. Hui, hai. Kärpäsellä esimerkiksi ei ole selkärankaa.\nTiedätkös sanoa, mitä ihminen on? Onko hän imettäjäeläin, lintu, kala,\nmatelija-eläin, nivel-eläin vai nilvi-eläin?\n\n_Kaisa_. Herra varjelkoon, tahdotko sinä ihmisiä luontokappaleiksi?\nKyllähän me olemme viheliäisiä olentoja, mutta tuumaanpa toki, että\nmeillä on jotain jäljellä Jumalan kuvasta.\n\n_Kalle_. Kas, noin se käy, kun on niin hirveän tietämätön kuin sinä,\nKaisa. Ihminen on imettäjä-eläin, sitä et voi kieltää.\n\n_Kaisa_. Hyi, Kalle, häpeä tuolla lailla puhuessasi! Ethän kohta tiedä,\noletko lintu vai kala. Kenties olet paarma, koska pöriset niin pahasti.\n\n_Kalle_. Sinä paarma olet, sokea paarma, sinä et tiedä mitään, sä\nlennät pääsi seinään. Annas kun tutkin sinulta _historiaa_! Saas nähdä,\nmiten pidät puoltasi!\n\n_Kaisa_. Minä osaan kertoa monta historiaa, jos sitä kysytään. Lukkari\nosasi kertoa historioita koko talvi-illan, ja välistä hän valehteli\naika lailla.\n\n_Kalle_. Toista on maailman historia. Siinä täytyy joka sanan olla\ntotta.\n\n_Kaisa_. No, jutelkaa nyt, Hyvä herra, maailman historiaa, jos\nhaluttaa. Kyllä minä jaksan kuulla.\n\n_Kalle_. Niinkuin se olisi tehty yhdessä illassa! Sanopas, milloin\nkuoli Kyros?\n\n_Kaisa_. Mokomasta miehestä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Oliko\nhänkin imettäjä-eläin?\n\n_Kalle_. Kyros kuoli vuonna 525 ennen Kristuksen syntymää, ja hänen\njälkeisensä oli hänen poikansa Kambyses. Muuten mestattiin Kyros, ja\nruhtinatar Tomyris pani hänen päänsä verellä täytettyyn säkkiin.\n\n_Kaisa_. Jos ei maailman historialla ole parempia asioita puhuttavana,\nniin ei se maksa hölyn pölyäkään. Hyi, tuohan on ilkeämpää kuin härän\nteurastus.\n\n_Kalle_. Hoh, maailman historiassa on paljo muutakin. Osaatko\nesimerkiksi luetella maailman seitsemän ihmettä?\n\n_Kaisa_. Kaikki, mitä Jumala on luonut, on ihme, sillä se on luotu\ntyhjästä.\n\n_Kalle_. Kolossi Rodon saarella, Semiramiin riippuvat puutarhat, Dianan\ntemppeli Efesossa, Memnonin patsas, Egyptin pyramiidit, Aleksandrian\ntulitorni ja -- ja --\n\n_Kaisa_. Seitsemäs ihme on Kalle, joka on imettäjäeläin ja kuitenkin on\ntietävinään enemmän kuin Jumala.\n\n_Kalle_. Niin, nyt sen muistan. Kuningas Mausolon hauta.\n\n_Kaisa_. No, jopas jotakin! Kuningas haudassaan ei ole rahtuakaan\nparempi kuin sinä ja minä. Mutta koska sinä nyt olet niin liukas\nmaailman historiassa, niin tottahan tiedät sanoa, mikä Abrahamin isän\nnimi oli.\n\n_Kalle_ (hämillään). Abrahamin isä? Hän oli Noakin sukua.\n\n_Kaisa_. Niin, miksi ei Aataminkin? Mutta mikä oli Abrahamin isän nimi?\n\n_Kalle_. Sitä et tiedä sinäkään.\n\n_Kaisa_. Tiedän, hänen nimensä oli Taara. Se seisoo raamatussa, ja\nsiinä on minun maailman historiani.\n\n_Kalle_. Milloin perustettiin Rooma?\n\n_Kaisa_. Kuka oli kuningas Taavetin isä, isän-isä ja isän-isän äiti?\n\n_Kalle_. Milloin aljettiin ensimmäinen ristiretki?\n\n_Kaisa_. Mikä sen saaren nimi oli, jossa Paavalia pisti kyykäärme?\n\n_Kalle_. Sinä et vastaa kysymyksiini.\n\n_Kaisa_. Sinäpä et vastaa minun kysymyksiini.\n\n_Kalle_. Rooma perustettiin vuonna 753 ennen Kristusta.\n\n_Kaisa_. Taavetin isä oli Isai, hänen isän-isänsä Obed, hänen\niso-isänsä-isä oli Boas, ja Boaksen vaimo oli Ruth, joka oli Taavetin\nisän-isän-äiti.\n\n_Kalle_. Sinä et tiedä, vaivanen, että ensimmäinen ristiretki alkoi\nvuonna 1096.\n\n_Kaisa_. Sinä vaivanen et tiedä, että saari, jossa käärme pisti\nPaavalia, oli Melite nimeltään.\n\n_Kalle_. Huolinko minä sinun saaristasi!\n\n_Kaisa_. Huolinko minä sinun ristiretkistäsi!\n\n_Kalle_. Niin, kun jouduit pussiin maailman-historiassa.\n\n_Kaisa_. Sinäpä se pää edellä pussiin menitkin, vaikka olet niin\noppinut.\n\n_Kalle_. Minä olen maisteri, ja sinä istut ensimmäisellä luokalla. Jos\nolet uppiniskainen opettajallesi, niin saat kynsillesi.\n\n_Kaisa_. Otapa minut kiinni, hyvä maisteri!\n\n_Kalle_. Saatpas nähdä!\n\nNyt repäsi Kalle muutamia varpuja luudasta, sitoi ne yhteen vitsaksi ja\njuoksi Kaisan perästä, antaaksensa hänelle kämmenille. Mutta vaikka\nKaisa oli vanha, piti hän itseään niin hyvässä suojassa villakorin\ntakana, että Kalle turhaan koetti saada häntä kiinni. Kun tämä ei\nonnistunut, suuttui hän julmasti ja teki äkkiä hyppäyksen päästäksensä\nyli korin, mutta silloin kävi niin hullusti, että hän kompastui ja\npyörähti koriin, pää edellä Kaisan villoihin. Siinä makasi hän nyt\ntieteineen päivineen!\n\nKaisa nauroi niin, että oli tukehtua, ja samassa astuivat vanhemmat\nsisään. Kalle kömpi korista, hieman häpeissään, ja villat olivat\nhänessä kiinni kuin luppakoiran karvat.\n\n-- \"Mitä nyt?\" -- sanoi isä. -- \"Olethan kuin keritsemätön oinas!\"\n\n-- \"Hän sanoo itse olevansa imettäjä-eläin\", -- nauroi Kaisa.\n\n-- \"No, no\", sanoi isä ja hymyili sydämmellisesti, \"kylläpä on hyvä\noppia hyödyllisiä tieteitä, mutta se, joka kerskailee opistaan ja\nhylkii toisia, jotka ovat oppineet vähemmän kirjoista, hän saa olla\nvakautettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin vierii villakoriin.\"\n\nJa siihen loppui Kallen maisteritoimi ja tutkiminen tieteitä Kaisalta.\n\n\n\n\nVARRO VÄHÄN\n\n\n    Varro vähän, sanoi kevä,\n    Kohta tulen ennättäin,\n    Päältän' härm' on hälvenevä,\n    Poistuu uni silmistäin;\n    Hangess' yhä haukotan,\n    Viel' en ole vaatteissan'.\n    Pyyhi kyynel värisevä,\n    Varro, kaunis ystäväin!\n\n    Älä toru, työt ne estää,\n    Viel' on paljo tehtävää:\n    Täytyy ensin silmät pestä,\n    Hiukset ensin silittää;\n    Päähän sidon seppelen,\n    Lähteen silmää katselen.\n    Kiire ompi. Ethän tästä\n    Soimaa kevät-ystävää!\n\n    Varro vähän! Näin on laita:\n    Hame käynyt vähäks' on,\n    Leninki on liian kaita,\n    Taannoisesta kelvoton,\n    Lyhyks röijyni ma sain,\n    Kenkiä ei ole lain,\n    Sukat rikki, kuljen maita\n    Karttain säteit' auringon.\n\n    Älä oudoksu, jos vielä\n    Aamuruskoss' aikailen.\n    Joka ruoho, min näet tiellä,\n    Joka vilpas tuulonen,\n    Rannall' aallon läiskytys,\n    Leivon kiitosviserrys,\n    Se min' olen, joka siellä\n    Silmän' nostan taivaasen.\n\n    Vaan mä tulen. Varro hetki,\n    Kaunis metsä, varro vaan!\n    Vartokaa te purosetki,\n    Kohta luoksenne ma saan.\n    Varro, keto armainen!\n    Varro, kukkasarkanen!\n    Varro, pääss' on talven retki,\n    Eipä hätää laisinkaan.\n\n    Poika, tyttö pienokainen.\n    Laps' näet olen minäkin,\n    Täytyy olla kuuliainen,\n    Ja on läksyt pitkätkin.\n    Mutta miel' on iloinen.\n    Laula, laula leivonen!\n    Toivo kuiskaa kukkivainen:\n    Kevät laps' on vieläkin!\n\n\n\n\nKOIVUN MAHTAVAT TOIVEET HIIRENKORVA-AJALLA,\n\n\nMetsässä lähellä maantietä kasvoi kaunis koivu. Se oli vielä aivan\nnuori ja kevään tultua sen oksat tulivat hiirenkorville -- tietysti\nsiihen ei kasvanut ihan oikeita hiirenkorvia, vaan semmoisia hienoja,\npikkusia vaaleanvihreitä lehtiä, joita koivuissa on kevään alussa ja\njotka ovat niin sievän näköiset. Sellaiset hiirenkorvat ovat paremmat\nkuin koirankorvat kirjanlehtien kulmissa.\n\n\"Hei, minäpä vasta olenkin kaunis!\" arveli nuori koivu itseksensä.\n\"Olenpa minä sentään koko lailla kauniimpi kuin tuo vanha vääristynyt\npihlaja tuossa vieressäni. Sitä minä vain tässä tuumailen, mikähän\nminusta vielä tässä maailmassa tuleekaan.\"\n\n\"Ehkä tuo talitiainen sen tietää\", arveli koivu ja kysyi kuin kysyikin\nasiata talitiaiselta. Mutta tiainen olikin veijari, joka tahtoi olla\nhyvä ystävä koivun kanssa, saadaksensa sen vihantia urpuja nokkia.\nSentähden tiainen vastasi: \"Etpäs tiedä koivu, sinä olet niin soman\nnäköinen, että varmaankin sinusta tulee jotakin ylhäistä tässä\nmaailmassa. Lyönpä vetoa, että sinut palmikoivat koriksi kuninkaan\ntyttärelle ja että saat hänen huoneessansa olla marmorisella pöydällä,\ntäynnäsi reunoja myöten kultaisia omenia.\"\n\n\"Ohoh\", virkkoi koivu, \"niinkö luulet?\" \"Tietysti minä olen siinä\nluulossa\", sanoi tiainen. Ja sitte tämä lensi jonkun matkan siitä\nsuuren kuusen luo, ja sai kuusen uskomaan, että siitä tehtäisiin\nkiikkutuoli, ei sen vähemmälle herralle kuin itse kuninkaalle. Kuusi\nuskoi sellaisen puheen mielellänsä, sillä se kuunteli mielellään\nimarruspuheita samoin kuin koivukin. Hän ei ollenkaan älynnyt, että\ntiaisen teki mieli asua hänen suojassaan, kun sade tuli, ja nokkia ja\ntokkia makean näköisiä tuoreita käpyjä. Tyhmää on kuunnella\nimartelemista.\n\nOlipa tien vieressä pieni mökkitupanen. Eräänä päivänä tulivat lapset\ntuvasta veitset kädessä ja alkoivat leikellä oksia koivusta. \"Kas\nniin\", tuumasi koivu, \"nyt jotakin on tekeillä; nyt he minusta tekevät\nkorin kuninkaan tyttärelle.\" Samalla hän hyvillänsä pöyhisteli\noksiansa, niin että hiirenkorvat niissä kiikkuivat.\n\n\"Nuo lehdet ovat vielä liian pienet kylpyvastoihin\", puhelivat lapset.\n\"Tehdäänpä niistä oikeita lakasuluutia.\"\n\n\"Mitä kuulenkaan?\" sanoi koivu. \"Uskaltaako kukaan minusta tehdä\nlakasuluutaa?\"\n\n\"Kyllä kaiketikin sen uskallamme tehdä\", sanoivat lapset; ja sitte he\ntekivät koivusta luudan; -- ei juuri koko koivusta, mutta sen oksista.\nVaan sehän oli samantekevä; jokahinen oksa oli mielestään yhtä hyvä\nkuin koko koivukin. Ja oksat lohduttivat mieltänsä sillä, että ainakin\nsaisivat laista kuninkaan tyttären huoneen lattiata, koska eivät\nsaaneet tarjota kultaisia omenia hänen marmoriselta pöydältänsä.\n\nKun lapset tulivat kotiin, sanoi torpan eukko, heidän äitinsä: \"tuosta\nluudasta minä pidän; minäpä otankin sen laistakseni sillä tupaa.\" Ja\nhän lakasi tuvan lattiaa, samalla ylpeästä koivusta tehdyllä luudalla.\nJos luudassa olisi vielä ollut hiiren korvia, niin ne varmaan olisivat\nkaikki nousseet pystyyn kauhistuksesta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään\nkorvia, sillä ne olivat jo pois raksitut.\n\nLuuta sai siis surra kohtaloansa nurkassa lieden ääressä ja kun sillä\nei ollut parempaakaan tehtävää, niin se alkoi keskustella naapurinsa\nsolkku-ämpärin kanssa. \"Minä olen parempaa sukua, vaikka minut tehtiin\nvaan lakasuluudaksi\", virkkoi hän ämpärille. \"Kyllä sen näkee päältäkin\npäin, enkös ole sinunkin mielestäsi siistin näköinen?\"\n\n\"No, ei sitä juuri sinusta näy\", sanoi solkku-ämpäri. \"Minä sitä\nvastoin olen jalompi syntyjäni. Minut on veistetty kuusesta, joka\nkerran piti tehtämän kiikkutuoliksi kuninkaalle. Sen on talitiainen\nitse mulle vakuuttanut, ja hän vaikka vannoisi asian todeksi, mutta\ntalitiaisten tapa ei ole vannoa, sen mukaan mitä minä olen kuullut.\"\n\n\"Hyi sitä roistoa!\" huusi luuta, \"hän on pettänyt minut, samoin kuin on\nvalhetellut sinullekin. Sanopa, miksi sinä aiot tästälähin ruveta?\"\n\n\"Aion pysyä solkku-ämpärinä kaiken ikäni\", vastasi ämpäri. \"Kunpahan\nmulla aina vaan on solkkuvesiä ja luu-nystyröitä, niin olen\ntyytyväinen, ja sanovatpa porsaat minua hupaiseksi. Kuuleppas luuta,\nkoska nyt olemme näin likeisiä naapuria, niin voisimmehan minun\nmielestäni mennä naimisiin keskenämme.\"\n\n\"Etkös vähääkään häpeä!\" sanoi luuta. \"Lunletkos, että minä aion kaiken\nikäni pysyä lattialautana? Enpä niinkään, vaan paremmaksihan toki aion\nruveta. Sen saat vielä nähdä, että minusta tulee jotakin merkillistä\nmaailmassa.\"\n\n\"Saammehan nähdä\", virkkoi solkku-ämpäri.\n\nSamalla tuli torpan eukko. \"Jopa tuo luuta on jotenkin kulunut\", arveli\nhän, \"siitäpä minun sietäisi tehdä vitsa.\" Ja sitte hän teki vitsan, --\nei juuri koko luudasta, vaan muutamista varvuista, mutta jok'ainoa\nvarpu oli mielestään yhtä hyvä kuin koko luutakin.\n\nTällä vitsalla eukko kuritti lapsiansa. Ja koska hän niitä kuritti,\nniin he sen kaiketi olivat ansainneet.\n\nKun he olivat tukkanuottasilla ja riitelivät keskenänsä, ja kun he\nrepivät rikki vaatteensa, annettiin aina vähäinen löylytys sille\nkohdalle, joka oli mukavin, ja oikein on kumma, kuinka terveellistä\nsellainen joskus on.\n\nVitsan mielestä tämä alussa oli ikävää. Mutta viimein se siihen niin\ntottui, että se aina piti varalta, milloin lapset riitelivät. \"Kas\nniin, nyt tulee taas koivurieskaa\", ajatteli vitsa paikallansa raossa\novenpielen ja seinän välissä.\n\n\"Kaunista työtä! Kaunista työtä!\" huusi solkku-ämpäri. \"Nyt varmankin\npääsit merkillistä virkaa toimittamaan!\"\n\n\"Ole sinä vaiti, muutoin käy sinulle niinkuin lapsillekin\", uhkasi\nvitsa. \"Ei sitä niin tarkoin voida sanoa, mikä minusta vielä voipi\ntulla, jos onni myötäiseksi kääntyy.\"\n\n\"Sen saamme nähdä\", virkkoi solkku-ämpäri.\n\n\"Jumalalle kiitos että lapset ihmistyvät\", sanoi mökin muija. \"Minä\nolen nyt heitä niin kuritellut, että vitsakin on vallan kulunut. Minä\nsen viskaan luudan kanssa pahnojen joukkoon porsaiden alle, ne\ntarvitsevat jotakin pehmeätä, jolla makavat.\"\n\nVitsa viskattiin porsaiden karsinaan eikä siellä liioin hauskaa ollut.\n\"Nöh, nöh\", sanoivat porsaat, tonkiessaan kärsällänsä pahnoja ja\nvarpuja allansa.\n\n\"Kylläpä sinä olet hyvän näköinen!\" sanoi ämpäri, kun sillä vietiin\nporsailla syötävää. \"Ole vaiti sinä\", sanoi vitsa, \"ei sitä taida\nsanoa, mikä minusta vielä voi tulla.\" Mutta kuitenkin oli vitsalla\nsangen surkea olo. Jos vitsa olisi voinut itkeä, sen sijaan että se\nruoski muita itkulle, niin olisi vitsaparka kenties itkenyt ämpärin\ntäyteen.\n\nNyt kaiketi arvelet, että koko juttu siihen päättyi. Koivusta ei tehty\nkoria kuninkaan tyttären marmoriselle pöydälle, luuta ei saanut laista\nhänen kammarinsa lattiaa, vitsa ei saanut pölyyttää nuorien kuninkaan\npoikien takkeja, eikä edes olla vuoteena kuninkaan porsailla.\nNiiden mahtavien toiveiden sijaan, jotka koivulla oli ollut\nhiirenkorva-ajalla, oli tullut nöyryytys toisensa jälkeen. Eräänä\npäivänä istui talitiainen aidalla ja vitsa tunsi hänen heti. \"Hyvää\npäivää, talitiainen!\" sanoi vitsa. \"Kiitos viimeisestä!\" Mutta tiainen\nlensi sen kuin siivet kantoivat. Hän ei pitänyt väliä niin köyhistä\ntuttavista. Kukapa pitäisikään lukua vanhoista vitsoista, joita porsaat\npolkevat? Eihän niissä kasva edes vihantia urpuja, joita voisi syödä.\n\nMutta jonkun ajan kuluttua vitsa heitettiin pellolle, ja siellä se oli\nlumessa ja sateessa, talvet kesät. Korkea vilja kasvoi vihantana\npellolla, ja solkku-ämpäri, talitiainen ja torpan muija olivat jo kauan\nunhottaneet, että sellaista vitsaa oli koskaan ollutkaan maailmassa.\nMutta vielä se oli kuitenkin olemassa, ja kaikkein kovan onnen\npäivienkin ajalla oli se säilyttänyt pikkuruisen nupun, jossa oli\nsiemen sisällä.\n\nSiitä siemenestä kasvoi pellon pientareelle vähäinen viheriä koivun\nvesa. Eräänä päivänä matkusti kuningas ja kuningatar lapsinensa ympäri\nvaltakuntaansa. Oli helteinen kesäpäivä ja kun he ajoivat pellon ja\ntorpan ohitse, niin oli se seutu heidän mielestään niin kaunis, että he\npäättivät levähtää vähän aikaa muutamain tuuheiden puiden suojassa.\n\nPieni kuninkaan tytär oli erittäin iloinen kun hän sai ikävistä\nvaunuista hypätä ulos ja pääsi leikittelemään viheriälle pellon\npientareelle. \"Ai, kuin tuossa on niin pieni kaunis koivu!\" huusi hän.\n\"Sen minä mielelläni istuttaisin puutarhaani.\"\n\n\"No mitähän sillä tekisit?\" sanoi kuningas. \"Onhan meillä tammia,\npoppelipuita, kastanja- ja hedelmäpuita yltäkyllin. Saathan sellaisia\nistuttaa niin monta kuin suinkin tekee mielesi.\"\n\n\"Mitäs minä niistä\", sanoi kuninkaan tytär, \"onhan niitä ennestään jo\nniin paljo. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan koivua;\nantakaan minun viedä tämä pieni koivu kotiin linnaan!\"\n\n\"No antaa hänen viedä sen\", sanoi lempeä kuningatar, \"eihän siinä\nmitään pahaa ole.\"\n\n\"Vie vaan, tyttöseni\", vastasi kuningas. \"Älä vaan ota koko metsää\nmukaasi, sillä sitte meille tulisi vaunuissa kovin ahdas olla.\"\n\nNyt kuninkaan tytär otti varovaisesti koivun taimen maasta, pani sen\nkosteiden sammalien väliin vakkaseen ja vei sen mukaansa linnaan.\nSiellä hän omin käsin istutti sen pieneen puutarhaansa, levitti\npehmeätä multaa sen ympärille ja kasteli sitä joka päivä, niinkuin omaa\nkasvattiansa ainakin. Koivu menestyi ja kasvoi yhä suuremmaksi ja tuli\nviimein suureksi kauniiksi puuksi, yksinänsä sitä laatua muiden\nylpeämpien puiden joukossa -- metsän yksinkertaisena lapsena, vapaan\nluonnon terveenä, kauniina helmalapsena. Ja siitä tuli iso komea puu;\nkuninkaan tytär sitä suojeli ja rakasti, eikä hän istunut missään niin\nmielellänsä kuin viheriän koivun juurella sen tuuheiden lehtien\nsuojassa ja kaikki kehuivat koivua kaikista kauniimmaksi puuksi\nkuninkaan kartanossa.\n\nNo niin kävi koivulle ja sen mahtaville toiveille hiirenkorva-ajalla.\nSiinä oli turhamielisyyttä: sentähden sen täytyi kärsiä suurta pilkkaa.\nSiinä oli väärää kunnianhimoa: sentähden sen täytyi kuolla pois ja\njättää kunnia tulevan sukupolven omaksi. Mutta siinä oli myöskin\nkukistumaton tulevaisuuden toivo, jota ei mikään häväistys voinut\nhävittää, ja sentähden se sai tulevaisuuden, vaikk'ei sillä tavoin kuin\nse itse luuli. Sillä luja toivo ei koskaan joudu häpeään, vaan luja\nluottamus kulkee kummia teitä, monien koetuksien kautta, kunnes aika\ntulee täytetyksi.\n\nOlihan solkku-ämpärilläkin nuoruudessaan ollut ylpeät kunnian ja onnen\ntoiveet, mutta se oli toista laatua, se tottui nöyrtymiseen, se vaan\ntuumi kohtuullista toimeentuloansa. Mikäpä puu metsässä ei olisi\nhiirenkorva-ajalla toivonut jotain mahtavaa tulevaisuutta? Muutamista\ntulee solkku-ämpärjeä, toisista ei ihan mitään ja toiset taas joutuvat\ntulevien onnen siemeniksi. Mutta se ei estä toista metsää suuria\ntoivomasta aivan samoin kuin toinenkin. Toivo vaan, nuori puu, odota\nsuurta tulevaisuutta! Varo kuitenkin itseäsi väärästä kunniasta! Ole\nnöyrä, aina nöyrä kaikissa toiveissasi, niin voipi kuitenkin joskus\ntapahtua, ett'ei sinua tarvitse kätkeä maahan, että onnetar sinua etsii\nja istuttaa sinun tarhaansa suojaksi kulkijalle!\n\n\n\n\nKUINKA FRITHIOF RATSASTI VAPUNPÄIVÄNÄ.\n\n\n    Kas silloin hausk' oli Vappuna,\n    Kun poikaset ratsasti!\n    Ens'miesnä kun ajoin Virkulla,\n    Vank' Annikin säpsähti.\n    Mäkätti jäärä ja Halli haukkui\n    Mä huimin että se soi ja paukkui:\n          Lennä, Virkku,\n          Niinkuin sirkku!\n    Hopita, kopita, heh he lei!\n\n    Uus takki mull' oli ylläni,\n    Ja hattuni kallellaan,\n    Ja minuun ja miekkaan vyölläni\n    Nyt tyttöset vilkkui vaan.\n    Mä korskaks, ylhäiseks paisuin siksi,\n    Valittu kun olin kenraaliksi.\n          Lennä, Virkku, jne.\n\n    Ja jotkut meist' oli kasakit\n    Ja piikit ol' aseina,\n    Vaan toiset taas oli husaarit\n    Ja sapelit sivuilla.\n    Suurukseks mämmiä oli suotu,\n    Ja päivän kunniaks simaa juotu.\n          Lennä, Virkku,\n          Niinkuin sirkku!\n    Hopita, kopita, heh he lei!\n\n    Kun päästään kaupungist' ulos vaan,\n    Niin oitis jo tappeluun!\n    Ja piikit ja miekat heilumaan,\n    Ei aikoa arveluun.\n    Kas maamies juhdalla ajaa tiellä,\n    Se täytyy töytätä kumoon siellä.\n          Lennä Virkku, jne.\n\n    Mut siin' oli vanha krouvila,\n    Sit' en minä tiennytkään,\n    Vaan Virkku ties ja sen kohdalla\n    Hän syrjähän hyppäämään!\n    Se häijy huiskaht' ovelle tallin,\n    Mä maahan paikalla mullin mallin.\n          Lennä, Virkku, jne.\n\n    Ja pojat kirkuivat, hip hap hei!\n    Kenraali kas pakenee!\n    Mä kaikin voimini huusin: ei,\n    Mun ratsuni vehkeilee!\n    He kaikki nauroivat. Maamies ilkkui,\n    Myös juhdan silmä pilkaten vilkkui.\n          Lennä, Virkku, jne.\n\n    Mä jälleen selkähän kompuroin.\n    Voi lakkia, takkiain!\n    Mä täplikäs olin, minkäs voin!\n    Viel' ilkkua kuulla sain:\n    On miestä, urhoa kenraalissa!\n    -- Ratsastakohon Virkulla kissa,\n          Lennä, Virkku,\n          Niinkuin sirkku!\n    Hopita, kopita, heh he lei!\n\n\n\n\n\"PAREMPI\" JA \"HUONOMPI\".\n\n\n    Niin, te Elman tunnette,\n    Kulki hän täst' ohitse,\n    Ylväs, pöyhkä mieleltänsä.\n    Sievä, hieno, kauniskin;\n    Hattu, kappa, kaulustin\n    Joululahjat isältänsä,\n    Päätään vaunuiss' istuissaan\n    Nyökkäs kovin kopeaan.\n\n    Kouluun sitte tultuaan\n    Hän ol' arka arvostaan.\n    Monta köyhää lasta siellä,\n    Häveljästä, siivoa,\n    Halvass' istui puvussa.\n    Ylä-penkkiin mahtimiellä\n    Rohkeest' Elma istahtui.\n    Tietkääs, mitä tapahtui?\n\n    Kursaamatta, totta mar,\n    Kiivas opettajatar\n    Otti oitis tytön, vaikka\n    Vastahan se taisteli,\n    Alapenkkiin asetti.\n    \"Siivon, ahkeran se paikka;\n    Nouse sinne ansaiten,\n    Saathan, lapsi, paikan sen.\"\n\n    Häveten ja harmissaan\n    Enti Elma kotiaan.\n    \"Rakas äiti, kuule pijan\n    Kouluss' istuu parhaastaan\n    _Huonompata kansaa_ vaan;\n    Mä sain siellä alasijan,\n    Sillä lailla tosiaan\n    _Parempia_ kohdellaan!\"\n\n    Virkkoi äiti suruinen:\n    \"No niin, muutat pukimen,\n    Hattu, kappa, koristeetkin\n    Pois. Käy siinä puvussa,\n    Mik' on köyhäin suvussa,\n    Paikkaa vaattees kuluneetkin.\n    Elämästä opit, mi\n    _Paremp'_ on tai _huonompi_.\"\n\n    Niinkö tosin? Tyttönen\n    Pani ensin leikiks sen,\n    Vaan nyt syntyi kauhu suuri,\n    Se kun totta olikin!\n    Köyhäks Elma tehtihin,\n    Torpantytön laisna juuri\n    Pantiin kouluun kulkemaan,\n    Sinne paikkaan alimpaan.\n\n    Hetk' ol' aivan katkeraa\n    Täytyy tosin tunnustaa!\n    Silloin muuan pieni parka,\n    Joukost' aivan _huonompain_,\n    Tuli luokse lohduttaja:\n    \"Älä ole, Elma, arka,\"\n    Sanoi hyvä lapsi se;\n    \"Kyllä sua autamme.\"\n\n    Ensin Elma kiukuissaan\n    Kääntyi pois. Eip' aikaakaan,\n    Jopa kova sydän suli,\n    Heltyi häijy ylpeys,\n    Riutui paha pöyhkeys.\n    Itkusuusta sanat tuli:\n    \"Neuvo kuinka minäkin\n    Hyväks, kuin sä, tulisin!\"\n\n    Päivät kulki kulkuaan\n    Elma kävi kouluaan\n    Muiden köyhäin lasten kanssa,\n    Tyytyi kovaan kannikkaan,\n    Puutett' oppi tuntemaan,\n    Sai myös kuulla toisinansa\n    Puheentapaa vihlovaa:\n    Se on _kansaa huonompaa_.\n\n    Ylpeys kun jällehen\n    Hälle pyrki mielehen,\n    Herralt' anoi viisautta\n    Voidaksensa erottaa\n    _Parempaa_ ja _huonompaa_.\n    Tahto toikin valppautta,\n    Koulussa jo viimein hän\n    Saikin paikan ylimmän.\n\n    Tuli sitten tutkinto,\n    Isä, äiti saapui jo,\n    Näkivätpä kyynelsilmin\n    Heidän laps ol' etevin.\n    Nyt he laati pidotkin,\n    Kätköst' otettiin jo ilmiin\n    Helmet, kultakoreilut,\n    Tyttösellen aiotut.\n\n    Silloin Elma virkkoi näin:\n    \"Köyhä olen eeskin päin.\n    Helmet, kulta, koru-vaatteet\n    Turhuuteen meit' takertaa,\n    Kurjia niill' auttakaa!\n    Iloitsen, kun mieleen' aatteet\n    Luoja toi ja neuvoi, mi\n    _Paremp'_ on tai _huonompi_.\"\n\n    _Huonomp'_ on, ken pöyhkeillen,\n    Muita ylenkatsoen,\n    Korskaileepi rehtevänä.\n    _Paremp'_ on, ken itseltään\n    Vaatii paljon, mieleltään\n    Pysyy nöyrän', lempeänä.\n    Onni tulee, onnen saa,\n    Joka Herraa rakastaa.\n\n\n\n\nPEIKKOJEN JOULU.\n\n\nTuossa vähäisessä kauniissa huoneessa kadunkulmassa oli joulu-aattona\nsangen valoisa. Siellä paloi suuri joulupuu, koreita tähtiä, makeisia\nja omenoita täynnänsä, ja haarakynttilät paloivat pöydällä, ja lasten\noli mahdoton pysyä alallansa, joka kerta kuin vähänkin narisi taikka\nratisi ulkona porstuassa. Eipä aikaakaan, niin jo tulikin joulupukki\nsisään ja kysyi kuten ainakin, olivatko lapset olleet kiltit. Kaikki\nvastasivat yhteen suuhun: \"kyllä!\"\n\n\"Kuulkaatpa nyt\", sanoi joulupukki. \"Jos lapset ovat olleet siivot, ei\nheistä suinkaan kukaan jää osattomaasi. Mutta se minun täytyy sanoa\nteille, että minulla tänä vuonna on puolta vähempi joululahjoja\nannettavana kuin viime vuonna.\"\n\n\"Miksikä niin?\" kysyivät lapset.\n\n\"No, sen minä kyllä sanon\", vastasi joulupukki. \"Minä tulen kaukaa\npohjoisesta päin, ja siellä minä olen käynyt monessa köyhässä tuvassa\nja nähnyt monta pikku lasta, joilla ei tänä vuonna ole leivänpalaa\nsyödä joulu-aattona, ja sen vuoksi minä olen antanut puolen\njoululahjoistani heille. Eikö se ollut oikein tehty?\"\n\n\"Oli oli, se oli oikein, ja se oli kiltisti tehty\", huusivat lapset.\nAinoastaan Fredrik ja Lotta olivat aluksi aivan vaiti, sillä Fredrik\noli ennen tottunut saamaan 20 joululahjaa, ja Lotta oli tottunut\nsaamaan 30. Nyt he mielestänsä saivat peräti vähän, kun heidän oli\nmäärä saada vain puoli sen vertaa.\n\n\"Eikö se ollut oikein tehty?\" kysyi joulupukki toisen kerran.\n\nNyt pyörähti Fredrik ympäri kengänkorollaan ja sanoi: \"mimmoinen huono\njoulu se on, jota sinä tänä vuonna taritset meille? Peikoilla on\nparempi joulu, kuin sinä tahdot suoda meille!\"\n\nJa Lotta rupesi vuorostansa itkeä lyllyttämään ja sanoi: \"saanko minä\nvain 15 joululahjaa? Niin, peikoilla on parempi joulu; minä tahtoisin,\nettä olisimme tänä iltana peikkojen luona!\"\n\n\"Vai niin\", sanoi joulupukki, \"joll'ette mitään muuta pyydä, vien minä\nteidän heti sinne;\" -- ja niin hän sieppasi Fredrikin ja Lotan, yhden\nkumpaankin käteensä, ja veti heidät muassaan, vaikka he pitivät vastaan\nvoimansa takaa.\n\nHei vaan, tämä kävi pian, kävi varmaan ilman lävitse. Ennenkuin lapset\ntiesivät mistään, he jo seisoivat keskellä suurta metsää ja keskellä\nlumikinoksia. Siellä oli hirveän kylmä ja lunta pyrytti, niin että\ntuskin voi nähdä korkeita kuusia, jotka seisoivat pimeässä yli-ympäri,\nja aivan läheltä metsästä kuului susien ulvontaa. Entä joulupukki, --\nno, hän oli kohta taas tiessänsä, hänellä ei ollut aikaa odottaa, hän\naikoi vielä tänä iltana pistäytä aivan monen kiltimmän lapsen, kuin\nFredrikin ja Lotan tykönä.\n\nMolemmat lapset rupesivat huutamaan ja itkemään, mutta mitä enemmän he\nhuusivat, sitä likempänä ulvoivat sudet yli-ympäri heitä. \"Tule,\nLotta\", sanoi Fredrik; \"meidän täytyy hakea jotakin tupaa metsästä.\"\n\n\"Minun silmistäni on niinkuin näkisin vähäisen vaikean tuolta kaukaa\npuitten välistä\", sanoi Lotta. \"Mennään sinne.\"\n\n\"Ei se mikään valkea ole\", sanoi Fredrik; \"jääkynttilät ne vaan ovat,\njotka pimeässä välkkyvät puista.\"\n\n\"Mutta minun mielestäni on niinkuin näkisin suuren vuoren edessämme\",\nlausui Lotta. \"Lieneekö se Peikkojen vuori?\"\n\n\"Kummoisia sinä puhut!\" sanoi Fredrik. \"Peikkojen vuori on koko\nseitsemän peninkulman päässä meidän kodistamme. Tule, niin mennään\nvuorelle, sieltä meidän sopii paremmin katsella ympärillemme.\"\n\nTuumasta toimeen. He kiipesivät eteenpäin korkeitten lumikinosten\nlävitse, pensasten ja kaatuneitten puitten ylitse, ja pääsivät hetken\nperästä vuoren juurelle. Siinä oli pikkuinen ovi, ja ovesta loisti\njotakin valkeantapaista. Fredrik ja Lotta astuivat valoa kohden, ja\nennen pitkää he suureksi hämmästyksekseen havaitsivat, että tämä oli\nPeikkojen vuori, ja he olivat peikkojen tykönä. Mutta nyt oli liian\nmyöhä palata, ja paitsi sitä sudet olivat niin lähellä, että ne melkein\nkurkistivat ovesta sisälle.\n\nFredrik ja Lotta seisahtuivat hämmästyksissään kohta oven suuhun ja\nnäkivät edessään suuren salin, jossa peikot viettivät joulua. Heitä oli\nvarmaan monta tuhatta, mutta kaikki olivat pikkuriikaisia, tuskin\nkyynärän pituisia, ja kakki harmaissa vaatteissa, kovin rytistyneitä ja\nsangen vikkeliä. Pimeätä he eivät peljänneet, sillä kynttiläin sijasta\nheillä oli kuoliaaksi paleltuneita kiiltomatoja ja lahonneita\npuunkantoja ja tuoreita silakoita, jotka kaikki loistivat pimeässä.\nMutta kun heidän mielensä teki koreata juhlatulitusta, silittivät he\nsuurta mustaa kissaa pitkin selkää, että se säkenöitsi, ja silloin moni\nheistä huusi: \"ei, lakkaa pois, lakkaa pois, tulee liian valoisa, ei\ntätä kukaan kestä!\"\n\nSillä siitä ovat kaikki peikot tässä maailmassa erinomaiset, että he\nkarttavat valkeutta ja joutuvat pahoille mielin, kun joku saa nähdä\nheidät semmoisina, kuin he todella ovat. Sentähden vietettiin suuria\npitoja, kun peikot huomasivat, että päivät kävivät yhä lyhyemmiksi,\nvuoden lopun joutuessa, ja yöt kävivät yhä pitemmiksi. Ja silloin\narvelivat peikot, ett'ei lopulta enää tulisi päivä ensinkään, vaan\nyksistänsä yö, ja tämä ilahutti heitä niin sydämmen pohjasta, että he\ntanssivat vuoren sisässä ja viettivät joulua hupaisesti omalla\ntavallansa, sillä he olivat kaikki pakanoita eivätkä tietäneet\nmistäkään paremmasta joulusta.\n\nJa sen havaitsi kyllä, ett'eivät peikot erittäin viluisia olleet. He\nhyvittelivät toisiansa jäämakeisilla kylmässä talviyössä, ja puhalsivat\nensin jääpalasia, ett'eivät ne olisi liian lämpimät, kun ne suuhun\notettiin. Oli siellä muutakin oivallista nautittavaa, jota oli\nvalmistettu härkyläisistä ja hämähäkin sääristä, ja joulupuu oli siellä\njääkynttilöistä laitettu, ja yksi heidän pikku-äijistänsä teki\njoulupukin virkaa. Keskellä tuota suurta salia istui peikkojen\nkuningas, jonka nimi oli Mundus, hänen vieressään istui heidän\nkuningattarensa, jonka nimi oli Kavo (vaikka tämä kuuluu koiran\nnimeltä), ja molemmilla oli pitkä parta. He antoivat toinen toiselleen\njoululahjoja, niinkuin muutkin ihmiset. Kuningas Mundus antoi\nkuningatar Karolle parin niin korkeita puujalkoja, että hänestä, kun\nhän kiipesi niitten nenään, tuli korkein ja ylhäisin rouva koko\nmaailmassa, ja kuningatar Karo antoi kuningas Mundukselle\nkynttiläsakset, jotka olivat niin äärettömän suuret, että hän niillä\nsai niistetyksi koko maailman kynttilät, ja samalla kun hän niisti\nniitä, hän sammutti ne. Tuommoiset kynttiläsakset epäilemättä muut\nveitikat mielellään tahtoisivat saada peikoilta joululahjaksi.\n\nNyt nousi kuningas Mundus istuimeltaan ja piti kokoutuneille peikoille\nvarsin uljaan puheen, jossa hän ilmoitti heille, että nyt oli piakkoin\nkaikki valkeus loppuva, nyt pimeyden varjot muuttuivat ikuisiksi\nkaikkiin maihin ja peikot pääsivät maailmaa hallitsemaan. Vaan\ntuostakos peikot kaikin voimin huutamaan: \"huroo! eläköön suuri\nkuninkaamme Mundus ja pimeyden ikuinen valta ja peikkojen voima! Hi,\nhi, hi, huroo!\"\n\n_Kuningas_ sanoi: \"missä minun ylimmäinen vartiani on, jonka olen\nlähettänyt vuoren korkeimmalle kukkulalle tähystämään, vieläkö mitään\nvalon sädettä on jäljellä maailmassa?\"\n\nVartia tuli ja sanoi: \"herra kuningas, sinun valtasi on suuri.\nKaikkialla on pimeä.\"\n\nTaas hetken perästä kuningas sanoi: \"missä vartiani on?\" Ja vartia\ntuli.\n\n\"Herra kuningas\", hän sanoi, \"minä näen aivan kaukana taivaan reunalla\npikkuisen valkean, ikäänkuin tähden vilkkuvan valon, kun se lähtee ulos\nmustasta pilvestä!\" Ja kuningas sanoi: \"mene takaisin vuoren\nkukkulalle.\"\n\nTaas kuningas hetken perästä sanoi: \"missä vartiani on?\" Ja vartia\ntuli.\n\n\"Herra kuningas\", hän sanoi, \"taivas on synkkä raskaista lumipilvistä,\nenkä minä enää näe tuota pikkuista valoa.\" Kuningas sanoi: \"mene vielä\ntakaisin vuoren kukkulalle.\"\n\nTaas sanoi kuningas hetken perästä: \"missä vartiani on?\" Ja vartia\ntuli. Mutta nyt havaitsi kuningas, että vartia vapisi ja hän oli aivan\nsokea.\n\n_Kuningas_ sanoi: \"sinä uskollinen vartiani, miksi sinä vapiset? Ja\nkuinka sinä tulit noin sokeaksi?\"\n\nVartia sanoi: \"herra kuningas, pilvet ovat kadonneet, ja tähti,\nsuurempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet, loistaa taivaan\nkannelta. Tästä syystä minä vapisen, ja sen näkö saatti minun\nsokeaksi.\"\n\n_Kuningas_ sanoi: \"mitähän tämä tietänee? Eikö valkeus nyt ole kadonnut\nja pimeyden valta ikuinen?\"\n\nMutta kaikki peikot seisoivat yli-ympäri ääneti ja vavisten, eikä\nkukaan vastannut.\n\nViimein yksi joukosta sanoi: \"herra kuningas, täällä seisoo oven\nvieressä kaksi ihmislasta. Kysytään heiltä; ehkä he tietävät enemmän\nkuin me.\"\n\n_Kuningas_ sanoi: \"kutsukaat tänne lapset.\" Heti vedettiin Fredrik ja\nLotta kuninkaan istuimen eteen, ja arvaa tuon helposti, että ne sillä\nkertaa olivat hyvin alla päin, pahoilla mielin. Kuningatar näki heidän\nsuuren pelkonsa ja sanoi yhdelle tonttu-ämmälle, joka seisoi\nvaltaistuimen vieressä: \"annappas lapsiraukoille vähän lohikäärmeen\nverta ja pari koppakiiskin kuorta virvoitukseksi, että he saavat suunsa\nauki.\"\n\n\"Syökäät ja juokaat! syökäät ja juokaat!\" sanoi ämmä. Mutta tähän ei\nlapsilla ollut ensinkään halua.\n\n_Kuningas_ sanoi lapsille: \"te olette nyt täällä minun vallassani, ja\nminun on voima muuttaa teidät variksiksi taikka hämähäkeiksi. Mutta\nminua haluttaa panna yksi arvoitus teidän eteenne, ja jos osaatte\nselittää sen, annan minä viedä teidät eheinä takaisin kotiinne.\nSuostutteko siihen?\"\n\n\"Kyllä me suostumme\", sanoivat lapset.\n\n\"No niin\", sanoi kuningas. \"Mitä se tietää, kun valkea koittaa keskellä\nvuoden pimeintä yötä, jolloin kaikki valkeus on kadonnut ja peikot\nhallitsevat maailmaa? Kaukaa idästä näkyy tähti, joka loistaa\nheleämmin, kuin kaikki muut tähdet, ja uhkaa vallalleni perikatoa.\nSanokaat minulle, lapset, mitä se tähti merkitsee?\"\n\nLotta sanoi: \"se on tähti, joka joulu-yönä nousee Betlehemin ylitse\nJuudan maalla ja loistaa ympäri koko maailmaa.\"\n\n_Kuningas_ sanoi: \"miksi se niin loistaa?\"\n\nFredrik sanoi: \"siksi, että tänä yönä on Vapahtajamme syntynyt, ja hän\non se valkeus, joka valaisee koko maailman. Ja tästä alkaa valkeus\nenetä ja kaikki päivät uudestaan pidentyä.\"\n\n_Kuningas_ rupesi kovasti vapisemaan istuimellansa, ja hän sanoi\njälleen: \"mikä sen valkeuden herran ja kuninkaan nimi on, joka tänä\nyönä on syntynyt ja joka on tullut vapauttamaan maailmaa pimeyden\nvallasta?\"\n\nMolemmat lapset sanoivat: \"Jesus Kristus, Jumalan poika.\"\n\nMutta tuskin tämä oli lausuttu, ennenkuin koko vuori alkoi väristä ja\nvavista ja luhistua kokoon, ja raju tuuli puhalsi suuren salin lävitse\nja kukisti kuninkaan istuimen, ja tähti paistaa heloitti sisään\npimeinten rotkojen ylitse, ja kaikki peikot hajosivat kuin varjot ja\nsavu, kunnes ei muuta ollut jäljillä, kuin jäinen joulupuu, ja tämä\nalkoi kiiltää ja sulaa, ja korkealta ilmasta rupesivat enkelien äänet\nsoimaan kuin kanteleet. Mutta lapset peittivät kasvonsa käsillään\neivätkä rohjenneet katsahtaa ylös, ja heihin tuli ikäänkuin uni, kun\njotakuta kovin väsyttää, eivätkä he enää tietäneet, mitä vuoressa\ntapahtui.\n\nKun he jälleen heräsivät, makasivat he kumpikin vuoteessansa, ja valkea\npaloi pesässä, ja vanha Kaisa, jonka aina oli tapa herättää heidät,\nseisoi vuoteen vieressä ja sanoi heille: \"joutukaat ylös, että ehditte\nkirkkoon!\"\n\nFredrik ja Lotta nousivat istualle ja katselivat hämmästyneinä Kaisaa\ntokko hän kenties oli vaan kyynärän pituinen, parta leuassa, ja tahtoi\ntarita heille lohikäärmeen vertä ja koppakiiskin kuoria. Mutta sen\nsijaan he huomasivat, että kahvipöytä tuoreihine joulukakkuinensa jo\nseisoi valmiina, sillä jouluaamuna kaikki lapset saivat kahvia,\nvaikk'ei sitä tapaa muutoin pidetty. Ja ulkoa kuului kulkusten kilinä,\nihmisiä lähti pitkät jonot kirkkoon, ja valkeita näkyi kaikista\nakkunoista, mutta kaikkein kirkkaammalta loisti kirkko.\n\nFredrik ja Lotta katselivat toinen toistansa eivätkä tohtineet jutella\nKaisalle, että he olivat olleet peikkojen joulua viettämässä. Kenties\nhän ei olisi uskonut heitä, vaan nauranut ja sanonut, että he olivat\nnukkuneet koko yön vuoteessansa. Et sinä sitä tiedä, enkä minä sitä\ntiedä, eikä kukaan oikein tiedä, kuinka se asia oli. Mutta jos sinä\ntiedät sen, ja jos minä tiedän sen, niin emme ole kumpikaan sitä\ntietävinämme, ja joll'ei kukaan sitä tiedä, ei myöskään kukaan tiedä,\ntiedätkö sinä sen ja tiedänkö minä sen. Ja nyt sinä tiedät, mitä minä\ntiedän, joka en mitään tiedä, ja hauska olisi tietää, mitä sinä tiedät\nja tiedätkö sinä enemmän kuin minä tiedän.\n\n\n\n\nKUN ON JUHANNUS.\n\n\nJuhannuksena on vihantaa ja valoisaa elää maan päällä. Silloin kaikki\nlinnut laulavat, silloin kaikki puut viheriöitsevät ja aurinko sukeltaa\njärveen sill'aikaa, kun kukko pikimältään ummistaa silmänsä orrella, ja\nnousee taaskin, ennenkun kukko edes on ennättänyt saada sukat\njalkaansa.\n\nSuomi on niin suuri maa, että pohjoisissa osissa on kesä paljon\nvaloisampi ja talvi paljon pimeämpi kuin eteläisemmissä seuduissa. Sen\nvaikuttaa maan erilainen etäisyys päiväntasaajasta, josta saa oppia\nmaantieteessä.\n\nTiirassa, Helsingissä ja Viipurissa täytyy sytyttää kynttilä\njuhannus-yönä, jos tahtoo lukea, ja jos taivas sattuu olemaan pilvessä.\nMutta Oulussa voi kolmen kuukauden kuluessa lukea kirjaa läpi koko yön\nilman kynttilää, jos olisi kuinkakin pilvistä. Oli kerran pieni koira,\njoka oli syntynyt Huhtikuun loppupuolella ja siis Heinäkuun lopulla oli\nkolmen kuukauden vanha. Koko hänen elämänsä aikana ei ollut kertaakaan\npimeä. Kun sitte Elokuu tuli ja yöt rupesivat pimenemään, oli pennun\nmielestä kovin kummallista. Hän luuli, että koko luonto oli kömpinyt\nsäkkiin, ja asettautui rappusille ja rupesi haukkumaan pimeyttä.\n\nJuhannus-aattona on poikien tapana olla niityllä pallosilla, ja tytöt\nleikkivät ja tanssivat. Ne, joilla on varaa, saavat tippaleipiä,\nrinkeliä ja mettä, ja köyhät lapset saavat sitä vaan katsella, ell'ei\njoku ja'a osaansa heidän kanssansa. Yöllä palaa korkeilla paikoilla\ntuli, jota Suomessa nimitetään kokoksi ja muutamilla seuduilla\nRuotsissa Balder'in rovioksi, ja tuli merkitsee, että kaikki ihmiset\niloitsevat valon ajasta. Kun pimeyden aika on jouluna, palavat\nkynttilät kirkkaina kirkossa, ja se merkitsee, että Herramme Jesus\nKristus on maailman ijankaikkinen valkeus, joka loistaa kaiken pimeyden\nläpi täällä maan päällä. Mutta juhannuksen aikaan on jumalanpalvelus\nkoko luonnossa ja silloin on koko metsä kirkkona, siellä valaisee\nauringon komea lyhty taivaan katolta, sinikellot siellä soittavat,\nkunnianarvoisat männyt saarnaavat, kosken kuohu siellä messuaa, ja\ntuuli soittaa urkuja puitten latvoissa, ja pienet linnut heleillä\näänillänsä laulavat alinomaa virsiä Jumalan kiitokseksi.\n\nEsipuhe kesän saarnaan on otettu Isä meidän alkusanoista: \"Pyhitetty\nolkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun\ntahtos niin maassa kuin taivassa.\" Ja lintujen lauluilla on sanoja,\nvaikka kaikki eivät niitä ymmärrä. Nämä sanat ovat linnut oppineet\nJumalan enkeleiltä ja ne kuuluvat näin: \"Kunnia olkoon Jumalalle\nkorkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!\"\n\nMutta kukkaset sanovat toisillensa: \"Kuningas Salomo kaikessa\nkunniassansa ei ollut vaatettu niinkuin yksikään meistä.\"\n\nTotta on hyvä kiittää ja ylistää Jumalaa sekä kirkossa muiden kanssa\nettä yksin kamarissaan. Mutta iloista on myöskin, kun koko maa ylistää\nJumalan hyvyyttä ja kun seisoo päivän paisteessa metsässä ja kuulee\npuitten puhuttelevan toinen toistansa: \"katso, me olemme kaikki Jumalan\nlapsia ja mitä me olemme, siksi olemme me tulleet Hänen sanomattoman\narmonsa kautta. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Hänen pyhää nimeänsä!\"\n\nMinä tahdon kertoa teille jotakin hauskaa ja kaunista, joka tapahtui\neräänä juhannus-yönä.\n\nKaarle Kustaa ja hänen sisarensa Sohvi olivat nukkuneet iltapuolella,\nvoidaksensa pitää pienet silmänsä auki, kun yö tuli. Kello 6 illalla\nsöivät kumpikin voileipänsä ja lasisen maitoa, ja sitte he menivät\nniitylle palloinensa, sauvoinensa ja heittorenkainensa. Ja he olivat\nkumpikin saaneet isältänsä pienen hopearahan ostaaksensa jotakin hyvää,\nsillä siellä istui tavallisesti muijia, jotka myivät vohvelia ja\npannukakkuja lapsille.\n\nNiityllä oli monta poikaa ja tyttöä jo ennestään. Siellä oli vallaton\nValtteri, joka joutui pahaan pulaan kiekkonsa kanssa, ja Kalle, joka\noli opettanut Kaisalle Euroopan karttaa ja Matti, joka oli puolustanut\nUrholan linnaa ja Emma, joka oli kuullut sinikellojen soittoa, ja Aina\nja Terese, jotka olivat tavanneet haltijan metsässä. He heittivät\npalloa ja kiekkoja, olivat \"leskisillä\", leikkivät \"haukkaa ja\nkyyhkystä.\" Ja se oli hyvin hauskaa. Itse varpusetkin, jotka istuivat\nläheisen ladon katolla, visertelivät omalla hauskalla tavallaan,\nniinkuin niiden on tapana, kun niiden mielestä jotakin on oikein\nsukkelaa maailmassa.\n\nKun nyt Kaarle Kustaa ja Sohvi olivat juosseet väsyksiin asti, sanoi\nveli sisarelle: \"tule, niin menemme maantien varrelle muijan luo ja\nostamme vohvelia rahallani!\" -- \"Niin, tehdäänpä niin\", Sohvi sanoi.\n\nMutta maantien varrella istui viisi tai kuusi poikaa ja tyttöä, jotka\npar'aikaa ajoivat hottiinsa ja latoivat sokeria vohveleille niin\npaksusti, että kärpäset olisivat voineet ajaa lumiauraa niiden päällä,\njos vaan olisivat saaneet lupaa.\n\nAivan lähellä istui pieni, repaleinen kerjäläistyttö, joka ääneti\nkatseli vohvelia. Hän ei sanonut mitään, hän ei pyytänyt mitään, mutta\nalinomaa katseli hän sinnepäin ja toisinaan imi hän pieniä sormiaan.\n\n\"Sinun on varmaankin kovin nälkä\", sanoi Sohvi. \"Etkö ole syönyt mitään\nennen tänäpäivänä?\"\n\nPienokainen istui alussa ääneti eikä tahtonut vastata. Mutta\nlopullisesti sanoi hän: \"minä en ole syönyt mitään eilisestä.\"\n\n\"Tässä, ota minun rahani ja osta itsellesi ruokaa\", sanoi Kaarle\nKustaa. \"Me olemme syöneet voileivän jo aikaisemmin iltapuolella, ja\npaitsi sitä, on minun sisarellani vielä yksi raha.\"\n\n\"Säästäkäämme minun rahani siksi, kun meidän on enemmän nälkä\", sanoi\nSohvi. \"Niin\", sanoi Kaarle Kustaa.\n\nJa sitte lähtivät he taas leikkimään. Mutta tyttönen nyykäytti:\n\"kiitoksia, kiitoksia!\" Eikä kukaan tiennyt, mitä hän rahallansa osti.\n\nNyt tuli jo myöhäinen ilta ja muutamat lapset menivät kotiin nukkumaan,\ntoiset lähtivät metsään polttamaan kokkoa. Korkeimmalla kukkulalla oli\niso läjä pihkaisia puita ja muuta, jota sukkelasti saa palamaan ja kun\naurinko laski, sytytettiin se, ja silloin rupesi tuo iso latomus\npalamaan. Kylläpä se oli komea nähdä! Tummat kuuset seisoivat\nympärinsä; korkealle tuprusi savua ja liekkiä sinistä yötaivasta kohti\nja valkean ympärillä tanssivat pienet ja suuret. Iltarastas, joka juuri\npiti laulajaisia metsässä, vaikeni hiljaa; hyttyset olivat niin\nihastuksissaan, että lensivät suorastaan tuleen ja repo metsässä\nkurkisti varovaisesti kiven takaa, ottaaksensa selkoa, mitä kummallisia\nlaitoksia tuo mahtoi olla.\n\nKun ensimmäiset polttoaineet loppuivat, olivat kaikki pojat valmiit\nlaahaamaan sinne uutta ja nyt kuului hoilotusta ja naurua, jo olipa\noikein iloa metsässä! Mekot ja housut, ne saivat maksaa pidot,\npihkaisiksi ja nokisiksi kun tulivat.\n\n\"Hyi, Kaarle Kustaa!\" sanoi Sohvi veljelleen, joka tuli laahaten suurta\npuuta, joka oli puolta pitempi kuin hän itse. \"Mitä äiti sanoo, kun\nniin ryötät vaatteesi?\"\n\n\"Onhan se kyllä paha\", sanoi Kaarle Kustaa, vaan ei voinut kuitenkaan\nmuuta kuin nauraa. \"Tiedätkö mitä, Sohvi? Sinulla on pitkät viikset ja\nvieläpä leukapartaakin noesta. Kylläpä olet oikein kaunis!\"\n\nSohvi oikein pelästyi, kasteli nenäliinansa nipukkaa ja rupesi\npyyhkimään huuliansa. \"Onko jo pois?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, tulevaksi kerraksi\", sanoi Kaarle Kustaa, ja pian olikin\nSohvilla uudestaan viikset, sillä hän tahtoi väkisinkin puhaltaa\nvalkeaa, kun ei se oikein ottanut palaakseen.\n\n\"Nyt menemme ostamaan voileipää\", sanoi Kaarle Kustaa, \"sillä minun on\nsuunnattoman nälkä.\"\n\n\"Niin tehdäänpä niin\", sanoi Sohvi. \"Minulla on vielä rahani.\"\n\nMutta tällä kertaa seisoi tien varrella pieni poika melkein ilman\nvaatteita, sillä hänen päällänsä oli ainoastaan repaleinen paita.\n\nJa kun hän seisoi valkean ääressä, oli hänen lämmin, mutta kun hän\ntahtoi auttaa muita kantamaan polttopuita, oli hänen kylmä, että\nhampaat tärisivät, sillä yö-ilmassa oli vilponen, niin kuin useinkin on\njuhannuksen aikana. -- \"Miksi et pue enemmän päällesi?\" kysyi Kaarle\nKustaa häneltä.\n\n\"Minulla ei ole vaatteita\", poika vastasi ja hiipi niin lähelle valkeaa\nkuin hän taisi.\n\n\"Semmoinen rehjänä, jolla ei edes ole vaatteita, voisi mennä kotiinsa\nja panna maata\", sanoi pitkä Tuure, joka seisoi siinä lähellä.\n\n\"Minulla ei ole kotoa, jossa saisin panna maata\", vastasi\nkerjäläispoika.\n\n\"Sinulla on kaksi pitkä takkia\", sanoi Sohvi Tuurelle, joka kantoi\npäällystakkiansa käsivarrella. \"Lainaa toinen pojalle!\"\n\n\"Lainaa!\" naurahti Tuure. \"Niin, jos joku maksaa vuokraa takistani,\nniin kyllähän lainaan takkini siksi, kun aurinko nousee.\"\n\n\"Tuossa sen saat\", sanoi Sohvi, ja hän antoi Tuurelle hopearahansa. Ja\ntakki puettiin pojan päälle ja hänen oli lämmin ja hyvä olla ja\nhauskaa. Mutta ei kenelläkään ollut hauskempi kuin Kaarle Kustaalla ja\nhänen sisarellansa, vaikka he olivat ilman sekä vohvelia, voileipiä\nettä rahaa.\n\nNiin paloi valkea koko yön, eikä se yö ollut pimeä. Sillä hetken\nkuluttua puna taivaanrannalla koillisessa rupesi hohtamaan yhä\nheleämmin ja lopullisesti tuli se kirkkaaksi kuin keltaisin kulta.\n\"Heti aurinko nousee\", sanoi Kaarle Kustaa. \"Tulkaa, nouskaamme\nvuorelle paremmin nähdäksemme!\" \"Missä on takkini? Tahdon takkini\",\nhuusi Tuure, joka oli ottanut maksun siitä, kun oli tehnyt hyvän työn.\n\"Oi, minkälainen narri minä olinkaan!\" huusi hän. \"Nyt olen kadottanut\nhopearahan, jonka vuokraksi sain!\"\n\nEi ole milloinkaan siunausta siitä, jos ansaitsee rahaa sillä, jota\nköyhille annetaan. Takkinsa löysi Tuure kyllä mäellä, mutta iloista\nmielialaa ei hän löytänyt. Hän oli harmissaan ja tiuskasi kaikille\nihmisille. Ja vierasta poikaa ei näkynyt enää. Ei kukaan tietänyt,\nmihin hän oli kadonnut.\n\nKun Kaarle Kustaa ja Sohvi tulivat vuoren korkeimmalle kohdalle,\nnäkivät he ihmeekseen, että nuo molemmat köyhät lapset, jotka olivat\nsaaneet heidän hopearahansa, olivat siellä ennen heitä. Eivätkä he enää\nnäyttäneet köyhiltä eivätkä surullisilta. Tyytyväisyys loisti heidän\nkasvoistaan ja he sanoivat: \"Koska te olette olleet hyviä meille, niin\nkiitämme teitä niinkuin ei kukaan ole kiittänyt teitä ennen meitä.\nAsettukaa polvillenne lähelle meitä!\" Kaarle Kustaa ja Sohvi\nlaskeutuivat polvilleen, vaikka he eivät ymmärtäneet, mitä lapset\ntarkoittivat. He unohtivat, että he olivat sekä nälkäisiä että unisia.\nHe ajattelivat: \"mitä me nyt saamme nähdä?\"\n\nSamassa hiljeni metsä niin hiljaiseksi, että kuuli hyttysen surinan.\nMutta hyttyset laskivat siipensä, linnut vaikenivat; yksin raju\nkoskikaan ei enää kohissut kallioita vastaan metsässä.\n\nSamassa kultainen valo säteili yli koko taivaan kannen ja suuri,\nloistava aurinko kohosi hiljaa taivaan rannalle, ja oli kuin ilon\nvärähdys olisi tuntunut läpi koko luonnon. Samana hetkenä kaikki\nluonnon äänet rupesivat taas kuulumaan, hyttyset surisivat, linnut\nlauloivat, koski kohisi ja suuri metsä rupesi suhisemaan.\n\n\"Huomatkaa nyt!\" sanoivat kerjäläislapset.\n\nSilloin näkivät Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa, miten pienet\nläpikuultavat enkelit täyttivät ilman; niitä oli luvultansa miljoonia\nja legioonia, ja ne liehuivat ylös ja alas kukin holhokkinsa luo, sillä\njokaisella puulla oli enkelinsä, ja jokaisella kukkasella omansa ja\njokaisella eläimellä oli oma suojelushenkensä.\n\nSilloin sanoi Sohvi veljellensä: \"Näetkö, että kaikilla luoduilla\nolennoilla on suojelushenkensä, joka vie heidän rukouksensa Jumalalle.\nMutta meillä molemmilla ei ole.\" \"Niinkö luulette\", kysyivät\nkerjäläislapset, \"Ketä me sitte olisimme? Ettekö jo ymmärrä, että me\nolemme teidän suojelusenkelinne? Ja vaikka te ette ole nähneet meitä\nennen, niin olette tunteneet meidät teidän sydämmissänne joka kerran,\nkun olette rukoilleet Jumalaa taikka tehneet jotakin hyvää. Juuri me\nolemme levittäneet valkoiset siipemme kätkyenne yli, kun te olitte\npienet. Me käymme joka hetki teidän vieressänne ja Jesuksen nimessä\nvarjelemme teitä kaikesta pahasta tässä maailmassa. Ja me seuraamme\nteitä läpi koko elämänne, jos vaan pelkäätte Jumalaa ja noudatatte\nhänen käskyjänsä kuuliaisuudessa ja rakkaudessa ja rauhassa ja\ntotuudessa elämän loppuun.\"\n\nKöyhäin lasten näin puhuessa tulivat he niin loistavan kirkkaiksi ja\nläpikuultaviksi, että saattoi heidän lävitsensä nähdä auringon ja\npuitten lehdet, kunnes he vähitellen muuttuivat valkeiksi pilviksi\nhohtavassa aamuruskossa.\n\nJa Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa lupasivat jotakin toinen\ntoisillensa. He tahtoivat aina elää niin, että heidän hyvät enkelinsä\nsaisivat heistä iloa. Ja kun he nostivat silmänsä, kuulivat he metsän\nsaarnan ja lintujen virsiä juhannuksen aikaan: \"Pyhitetty olkoon sinun\nnimes. Lähestyköön sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin\nmaassa kuin taivaassa.\"\n\n\n\n\nKUKKAIN HALTIAN JA AALLOTTAREN SATUJA.\n\n\n1. Kultakärpänen\n\n(Kukkain haltia kertoo.)\n\n\n    Miss' on oravan jäljet ja muurahaistie?\n    Lukin seittiin laaditko silmäsen sie?\n    Mehiläisiä silmäsi nähnyt on.\n    Vaan tunnetko keijuisten tuomion?\n\n    Vähä kärpänen kiilteli kullasta vain.\n    Sanoi ampiaispoika: -- ol' armahanain!\n    -- Mehiläinen on kultani, kiitos vaan...\n    Se nyt kärpäsen kuoletti vaapsellaan.\n\n    Ja kun kuu rupes laaksohon loistelemaan,\n    Tuli keijuiset yhtehen tuomitsemaan,\n    Ja nyt kuolohon tappaja tuomittihin,\n    Mehiläinen sen tuomion täyttikin.\n\n    Vähä kärpänen lehtisen kuihtuneen\n    Sai keijuislaaksossa arkukseen.\n    Suruvirsiä sääsket veisasi.\n    Koko niitty se kastetta kyynelsi.\n\n\n2. Punainen lippu.\n\n(Aallotar kertoo.)\n\n    Ilo Aaltolass' oli riehuva niin,\n    Kun louna vei siskoni tanssijaisiin,\n    Ja he raivosti tanssi... Mut poikanen, kas!\n    Oli karilla seitsemänvuotias.\n\n    Hän ol' uljas, ei vaaraa arvannutkaan.\n    Piti vain punalippua kourassaan.\n    -- Uros aalto, nyt leikimme! Käy sotimaan!\n    Käy pääll', ota lippuni, jos saat vaan!\n\n    Ja nyt lainehet roiski ja räiski ja löi,\n    Karin ympäri raivoissaan elämöi,\n    Mut ne ruhjotuin päin alas vaipui vaan:\n    Sitä poikainen nauroi riemussaan.\n\n    Lumivuorena hyökylaine nyt käy\n    Yli kallion... ei koko karia näy...\n    On poikakin poissa: mä uhmailevan\n    Punalippusen aallolla näin viruvan.\n\n\n3. Jalopeura.\n\n(Kukkain haltia.)\n\n    Jalopeurani, oi!... Saharassa jos sen\n    Olisit jalon nähnyt harppauksen!\n    Oli uljas se päivinä nuoruuden,\n    Erämaan kuningas, pöpö tiikerien.\n\n    Se pit' halpana väijyvän pantterin\n    Sekä myös pahan, pelkurin sakaalin.\n    Jalopeuraa ryntäs se vastahan,\n    Löi maahan norsunkin vahvimman.\n\n    Niin ennen. Nyt kaupunkipaikassa näin\n    Väen virtaavan eläintarhaa päin.\n    Jalopeura, se kauhistus erämaan,\n    Oli pilkkana julkean joukon nyt vaan.\n\n    Hampaitta ja kynsittä karsinassaan\n    Se nyt selkää joukolle köyristi vaan,\n    Sai kuumaa rautaa, ruoskaa sai.\n    -- Jalopeurani, parempi kuolema kai!\n\n    Ja se alkoi ääntäni kuuntelemaan.\n    -- Jalopeurako riemuin ei kaatuiskaan?\n    Vain arvoton kahlitun on elo tää,\n    Noin pilkkaa täynnä ja myös häpeää.\n\n    Lisäs sanani naurua katsojain.\n    Pedon nyt piti hyppiä kissana vain,\n    Ja johtaja nosti jo ruoskaa... Ui!\n    Jalopeura nyt hyppyhyn kuuristui.\n\n    Ja se pyövelinä kimppuun karkasi. Kas,\n    Jalopeurani nyt oli taas kuningas.\n    Tyrannin löi se ja raukenevin\n    Mua katsehin silmäs ja kuolikin.\n\n\n4. Meren syvyydessä.\n\n(Aallotar.)\n\n    Valas purskuva mun oli ratsunani.\n    Syvimpään merehen menin ratsastain.\n    Yhä hiljaa siellä on, on iki yö;\n    Mut on sielläkin Herra ja Herran työ.\n\n    Rumat, kauheat, kolkot sen vuoret on.\n    Väritön muta paksu ja muodoton.\n    Lohikäärmeet hirveät siell' asustaa,\n    Meren viemiä uhreja ahmustaa.\n\n    Ei ääntä, ei niin valon rahtuakaan!\n    Meri määrätön rintaa painoi vaan.\n    Jotakin putos mulle nyt jalkoihin;\n    Minä kummastuin otin sen sylinhin.\n\n    Näkymättömät peikot nielläksehen\n    Sitä pyydysti multa; mä säilytin sen,\n    Ja mä aaltojen pauhuun ratsastin,\n    Valon näin sekä ilmaa henkäilin.\n\n    Ja, kas! hukkunut laps oli mun sylissäin,\n    Mitä armahin tyttö... Sen henkivän näin,\n    Sopet suun, tosin kelmeät, liikahtikin;\n    Pudonneen sen laivasta arvasin.\n\n    Sepä syvään uppos, ei kuollutkaan.\n    Ylös nousin mä rantahan kukkaisaan,\n    Sitä kukkain keskellä suutelin: oi,\n    Ilo suuri! se auki jo silmät loi.\n\n    Niin kaukana, pienenä pilkkuna vaan\n    Lens purje tuulessa joutuisaan.\n    Siell' äiti itkevä seisoen\n    Yhä katseli, katseli vain merehen.\n\n    -- Alas laskeos, laivuri, venhe nyt.\n    Meri tyttöni juuri on ryöstänyt!\n    -- Vene ei täss' auta! mi jää, se jää:\n    Peninkulmaa on syvä seutu tää.\n\n    Mä nyt saavuin vierehen laivan sen;\n    Laps ui yli aallon hymyillen.\n    -- Ulos venhe! Lapsens äiti jo saa.\n    Meri mykkäkin kiitti nyt myös Jumalaa.\n\n\n5. Lähde.\n\n(Kukkain haltia.)\n\n    Hämehessä mun on kivilinnojain:\n    Yli metsän vuoret ne siintää vain.\n    Rusopilviä niillä on aamuisin,\n    Siell' untuvi pohjonen iltaisin.\n\n    Siell' on laaksossa järvi ja honkiakin,\n    Ja järvessä saari on kukkaisin,\n    Ja saarella luola on pylväineen\n    Ja luolassa lähde suihkuineen.\n\n    On lähtehen reunalla valkopää,\n    Satavuotinen prinsessa: kuihtunut tää.\n    Hän laskevi pisarat kaikki vain,\n    Lorinaa tuon lähtehen tarkastain.\n\n    Oli kahdeksantoista hän, kun sotimaan\n    Ritarinsa jo puolesta riens isänmaan,\n    Ja hän vannoin varrota sulhastaan,\n    Kunnes lähteess' ei ole tippaakaan.\n\n    Minun linnani kaukaa haamuittaa,\n    Veden käydessä luolanakin vipajaa:\n    Yhä lähde se tippuvi, tippuvi vain.\n    Yhä varroten laskevi prinsessain.\n\n\n6. Sumusaaret.\n\n(Aallotar.)\n\n    Itämeressä mulla on kareja: nuo\n    Kimaltain ylös aallosta päänsä luo.\n    Ne illan usvassa nousevat,\n    Valoss' aamun aaltohon vaipuvat.\n\n    Kummeksivat rannalla lapset niin:\n    -- Mepä soudamme saarihin siintäviin!\n    Veden siltaa sinne ei pitkältä lie,\n    Peninkulmaa pitkä ei kai se tie.\n\n    -- Mitä, tyttöni, annat, jos soutaisin,\n    Sulle valkokukkasen noutaisin?\n    -- Somimman punaruusuni antaisin;\n    Vaan aamuksi tullos sä takaisin!\n\n    Sumun maahan poika läks soutamaan,\n    Muut lapset rannalla vartosi vaan.\n    Koko yön he vartosi ahkeraan,\n    Vaan ei vene varrottu tullutkaan.\n\n    Kun mä eilen uin sumusaaria päin,\n    Venosen minä aaltoa kyntävän näin.\n    Mies vanha souteli venhossaan,\n    Mut hän kaukana viel' oli satamastaan.\n\n\n\n\nTOTUUDEN HELMI.\n\nSatu, kolme tapausta.\n\n\nHenkilöt:\n\n Kuningas.\n Kuningatar.\n Kuninkaan julistaja.\n Tulpaani, kuninkaan puutarhuri\n Bumburrifex, rosvo, velho ja ihmissyöjä.\n Bumburra, hänen vaimonsa.\n Tähkö, poika,  | Tulpaanin lapset.\n Palko, tyttö,  |\n Nopsajalka, köyhä poika.\n Varma, hänen sisarensa.\n Hunttu Honkasalmelta, mylläri poika.\n Kalle Kukkanen,     |\n Matti Laukka,       | Tähkön ja Palon\n Riikka Kukkanen     | leikkikumppaneja.\n Kasi Aituri, tyttö. |\n Musti, koira.\n Ukkoja, akkoja ja lapsia kuninkaan kaupungista.\n\n\n\nEnsimmäinen tapaus.\n\nVihreä niitty puutarhurin tuvan edessä. Puutarhan aita näkyy aivan\nvieressä. Tähkö, Palko, Kalle, Matti, Riikka ja Kasi tanssivat. Hunttu\non liian lihava tanssimaan.\n\nLapset laulavat.\n\n    Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä\n    Kummuilla ja vihreöillä niityillä,\n    Nythän leivo riemuisena laulahtaa,\n    Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,\n    Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.\n    Tuhannet nyt heloittaapi kukkaset,\n    Tuhannet nyt hyppeleepi hyttyset,\n    Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä\n    Kummuilla ja vihreöillä niityillä,\n    Nythän leivo riemuisena laulahtaa,\n    Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,\n    Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.\n\n_Kasi_ (lyö Mattia). Untamo!\n\n_Matti_ (lyö Palkoa). Sinä se olet!\n\n_Palko_ (lyö Kallea). Tästä saat!\n\n_Kalle_ (lyö Riikkaa). Riikka sen sai!\n\n_Riikka_ (lyö Tähköä). Tähköpä sen saikin!\n\n_Tähkö_ (lyö Hunttua). Hunttu sen sai!\n\n_Kaikki lapset_. Hunttu sen sai! Huttu sen sai!\n\n_Hunttu_ (joka on istunut ruohossa, nousee kömpelösti ylös). No,\nmalttakaahan; tulkaapas tänne, kyllä minä annan takaisin.\n\n(Lapset juoksevat pakoon laulaen:)\n\n    Lipi, lipi, lipi, lipi, hauskaa kansaa,\n    Makkarat soittaa ja rieskat ne tanssaa.\n    Lipi, lipi, lipi, lipi, untamo, Hunttu,\n    Hunttu Honkasalmelta!\n\n_Hunttu_. Malttakaahan, kyllä minä hunttuutan teitä. Vahinko, että söin\npuuroa päivälliseksi; se on varmaan painunut minulle jalkoihin.\n\n(Lapset juoksentelevat pakoon ja Hunttu lönkyttää jäljestä. Tulpaani\ntulee tuvasta, ruiskukannu kädessä.)\n\n_Tulpaani_. Niin, sen kyllä saatoin arvata, nyt ne kelvottomat lapsen\nveitikat taas juoksentelevat ruohoa tallaamassa. Eivät ne muuta tee\nkuin pahuutta päivät päästänsä. Ettekö pysy teillä, sanon minä!\nUskaltakaapahan käydä mellastelemassa puutarhassa! Koskekaahan vain\nkoivun oksaankaan aidan sisäpuolella, niin kyllä minä sitä tanssitan\nteidän seljässänne! (Itsekseen.) Niin, olisipa todellakin kaunista, jos\nhe taittaisivat kruunaustulpaanin, jota nyt olen kastellut ja hoidellut\nkoko kuusi viikkoa kuin omaa lastani! Se ehtii juuri paraiksi valmistua\nylihuomeiseksi kuninkaan ja kuningattaren kruunajaisiin. Mitähän\nkuningas sanoo, kun näkee sellaisen ihmeen. Vähintään hän nimittää\nminut suuren auringonruusun ritariksi. Se vasta on tähti, joka kelpaa,\nniin suuri, että riippuu vatsalla asti! Huh, miten kuuma tänään on!\nJospa täällä olisi ketään, jonka saisin avukseni kastelemaan puutarhaa.\nMutta nuo lapset, eivät ne koskaan osaa muuta kuin meluta ja\njuoksennella. (Nopsajalka ja Varma tulevat.) Tuossa tulee taas kaksi\nuutta lasta. Keitä te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä?\n\n_Nopsajalka_ (nostaen lakkiaan). Me olemme kaksi köyhää lasta, joilla\nei ole isää eikä äitiä. Isämme oli sotamies, ja hän on kuollut sodassa.\n\n_Varma_ (niiaten). Ja äitimme on myönyt nauriita kuninkaalle. Nyt me\nmenemme kuninkaan kaupunkiin etsimään palvelusta.\n\n_Tulpaani_. Katsoppas vain; tuollaisetko nulikat saisivat palvelusta!\nMutta tosiaan te voitte minua auttaa aivan heti paikalla. Osaitteko\nkastella kukkia?\n\n_Nopsajalka_. Kyllä minä osaan kantaa vettä.\n\n_Varma_. Ja minä aina kastelin äitini nauriita siihen aikaan, kuin\nmeillä vielä oli pieni naurismaa.\n\n_Tulpaani_. Hyvä, hyvä. Kastelkaa nyt kukat tuolla puutarhassa, niin\nsaatte ruokaa ja yösijan huomeiseen asti. Mutta varokaa tulpaania,\nkuuletteko, varokaa tulpaania! Se säästetään kuninkaan omakätisiin\nkruunajaisiin. Menkää nyt, minä tulen kohta perästä. Varokaa tulpaania!\n(Menee tupaan.)\n\n_Nopsajalka_ (ottaa ruiskukannun). Tule, Varma, niin teemme, kuten hän\nkäski.\n\n_Varma_. Se lienee hyvin kaunis tulpaani. Sitä meidän pitää varoa kuin\nomaa silmäteräämme. (Menevät.)\n\n_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse puutarhan puolelta). Tulkaa tänne, pojat,\ntulkaa tänne, niin narraamme Huntun etsimään meitä!\n\n_Matti_ (aidan takaa). Eiköhän sinun isäsi vain suutu?\n\n_Tähkö_. Mitä vielä? Tulkaa vain!\n\n_Palko_ (aidan takaa). Tulkaa, tytöt, tulkaa vain, älkää ollenkaan\npeljätkö!\n\n_Kasi_ (aidan takaa). Tuossa tulee Hunttu jo!\n\n_Tähkö_ (aidan takaa). Tulkaa, juoskaamme pensasten taakse, että hän ei\nlöydä meitä!\n\n(Kuuluu melua aidan takaa puutarhasta.)\n\n_Kalle_ (aidan takaa). Voi, juoksentelit kukkapenkissä!\n\n_Tähkö_. Viisi minä huolin kukkapenkeistä. Tulkaa pois vain, että\nHunttu ei löydä meitä!\n\n_Hunttu_ (tulee puhkuen ja käy istumaan aidan viereen, pannen toisen\njalan allensa). Huh, nyt minä olen juossut itseni kuoliaaksi, minä\naivan hajoan taikka sulan mäsäksi. Tokkohan minulla vielä on jalat\ntallella? Tässä on toinen. Mutta missä se toinen on? Eikö kukaan ole\nnähnyt minun toista jalkaani? Mihin ihmeellekähän olenkaan voinut\nhukata toisen jalkani?\n\n_Lapset_ (tirkistelevät, nenät aidan raoissa, ja laulavat \"ukko Noakin\"\nnuotilla, siten, että kukin yksikseen vuorotellen laulaa: Hunttu).\n\n    Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu\n    Honkasalmelta!\n    Hän kun jauhattaapi,\n    Niin lapset hältä saapi\n    Oikein paljon, oikein paljon\n    Soker'pullia.\n\n_Hunttu_ (puoli itkussa). Malttakaas vähän, eikö kukaan ole nähnyt,\nmihin minulta on pudonnut toinen jalka.\n\n_Lapset_ (laulavat).\n\n    Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu\n    Honkasalmelta!\n    Hän kun jauhattaapi,\n    Lapset hältä saapi\n    Oikein paljon, oikein paljon\n    Piparkakkuja.\n\n_Hunttu_. Minä jauhatan sekä pullia että piparkakkuja sille, joka\nlöytää minun toisen jalkani.\n\n_Tähkö_ (pistää kepin aidan raosta ja lyö Hunttua sääreen). Tuossa\nsinun toinen jalkasi on!\n\n_Hunttu_ (hypähtää seisomaan). Aijai, mitenkä se koski kipeästi,\naijaijai! Mutta mitä tämä on? Minullahan taitaa ollakin kaksi jalkaa.\n(Lukee.) Yks', kaks'... Ei, luetaanpas uudestaan: yks', kaks'...\n(hyppii ilosta). Jo minä löysin toisen jalkani! No, jopas löysin toisen\njalkani! (Lapset meluavat puutarhassa.)\n\n_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse). Isä tulee! Isä tulee!\n\n_Palko_ (aidan takaa). Kulkaas, tytöt, älkää sanoko, että olimme\npuutarhassa!\n\n_Tähkö_. Niin, pojat, älkää sanoko sitä isälle. (Hän menee taas\npiiloon.)\n\n_Tulpaani_ (tulee tuvasta). Teinpä hyvin tyhmästi, kun lähetin vieraat\nlapset yksinään puutarhaan, Tokkohan ne antavat edes karviaismarjan\nraakaleidenkaan olla rauhassa. (Kurkistaa aidan raosta puutarhaan.)\nMitä ihmettä, millaista täällä on? Turkkilaisiako siellä on ollut\nmellastelemassa minun kukkapenkeissäni?... Voi tulpaaniani! Voi minun\ntulpaaniani! Voi suurta, kaunista, harvinaisen komeata kukkaani!\n\n_Nopsajalka_ (puutarhassa). Tule pois, Varma: ikävätä tämä on, mutta\nemme me voi sitä auttaa.\n\n_Varma_ (puutarhassa). Odotahan, minä koetan nostaa pystyyn koreata\ntulpaania!\n\n_Tulpaani_ (ulkopuolella). Enkö jo sanonut? Enkö minä sitä jo sanonut?\nNyt nuo kelvottomat kerjäläispenikat ovat juoksennelleet kuin\nhottentotit minun kukkapenkeissäni, ja tuossa nyt tyttö juuri on\ntaittamassa minun kaunista tulpaaniani. Tulkaapas tänne, niin kyllä\nminä teidät opetan!\n\n_Nopsajalka_ (aidan takaa). Tule pois, Varma!\n\n(Tähkö, Palko ja muut lapset tulevat toiselta puolen, ikään kuin\nmetsästä.)\n\n_Tulpaani_. Ahah, vai olette tekin tässä? Oletteko olleet penkkejä\nsotkemassa, kelvottomat veitikat? Oletteko olleet puutarhassa, sanokaa!\n\n_Palko_. Emme, hyvä isä, mehän tulemme juuri metsästä.\n\n_Tähkö_. Niin, siellä me leikkelimme itsellemme vihellyspillejä.\n\n_Kasi_. Ja poimiskelimme karpaloita.\n\n_Riikka_ (nykäsee häntä kylkeen). Hyi, miten sinä valehtelet.\n\n_Kasi_. Vaiti, sinä siinä. Oli niin hirveätä kivikkoa siellä metsässä.\nMinulta hävisi sinne toinen kenkä.\n\n_Kalle_. Ja minulta läntistyi kanta toisesta saappaasta.\n\n_Matti_ (hiljaa). Niin, juoksennellessasi sedän kukkapenkeissä.\n\n_Kalle_ (hiljaa). Vaiti, sinä siinä, taikka saat selkääsi.\n\n(Hunttu tulee, koetellen jalkojansa).\n\n_Tulpaani_. Mitä minä huolin teidän kengistänne ja saappaistanne!\nKunhan vain ette ole olleet puutarhassa.\n\n_Hunttu_. Kyllä se oli niin, että me tosiaankin...\n\n_Kasi_ (sulkee kädellään häneltä suun). Jos et ole vaiti, niin minä\nvarastan sinulta jalkasi!\n\n_Palko_. Mitä te, isä, puhutte, onko kuka tehnyt pahaa puutarhassa?\n\n_Tähkö_. Onko kuka tehnyt pahaa meidän tulpaanillenne?\n\n_Tulpaani_. Voi minua onnetonta puutarhuria! Minun kukkani on sotkettu,\nkruunaustulpaanini on katkaistu! Mitähän kuningas tästä sanoo?\n\n_Kasi_. Minä luulin nähneeni kaksi vierasta lasta puutarhassa.\n\n_Kalle_. Niin minäkin. Ja tuossahan ne juuri tulevatkin molemmat, ja\ntytöllä on koko tulpaani kädessä!\n\n(Nopsajalka ja Varma tulevat.)\n\n_Tulpaani_. Te myyrät! Te kaalimadot! Te omenan varkaat! Miten te\nuskalsitte tehdä sellaista tuhoa minun tarhassani? Tiedättekö, että\nkuningas saattaa piiskauttaa sellaisia petoja nokkosilla, ja osaan sitä\ntehdä minäkin!\n\n_Nopsajalka_. Hyvä mestari, kun me menimme puutarhaan kastelemaan\nkukkia, oli kaikki jo sotkettu ja turmeltu. Emme me sille mitään voi.\n\n_Varma_. Ja tässä, hyvä mestari, on tulpaani. Minä kyllä koetin nostaa\nsitä pystyyn, mutta ei se jaksanut seisoa, se oli ihan poikki.\n\n_Tulpaani_. Kuuleppas vain, mitä ne lörpöttelevät, nuo linnunpojat!\nEivät ole tietävinään koko asiasta.\n\n_Kasi_. Miten viaton tuo tyttö on olevinaan! Ikään kuin eivät kaikki\ntietäisi, että hän juuri taittoi tulpaanin.\n\n_Tähkö_. Ja tuo poika, miten hän teeskentelee! Ikään kuin hän ei olisi\nastua tallustellut kukkapenkeissä.\n\n_Riikka_ (hiljaa). Mutta kuules, Kasi, sinähän juuri talloit?\n\n_Matti_ (hiljaa). Mutta kuules, Tähkö, sinähän juuri juoksentelit, ja\nme tulimme jäljestä.\n\n_Kasi ja Tähkö_. Sinä valehtelet. Nuo ne olivat!\n\n_Kalle ja Palko_. Niin, niin, nuo kerjäläispennut ovat syypäät\nkaikkeen.\n\n_Hunttu_. Malttakaas, nyt minä muistan. Ei ne nuo olleet, vaan...\n\n_Kasi_ (hiljaa). Etkö kuule, että kuningas saattaa piiskauttaa meitä\nkaikkia nokkosilla?\n\n_Hunttu_ (hiljaa). Niin, mutta koska he ovat syyttömät...\n\n_Kasi_ (hiljaa). Jokaisella on oma selkä lähinnä.\n\n_Hunttu_. Se oli vahinko, se, Kasi. Minä jo ihan tunnen, miten nokkoset\npolttavat selkääni.\n\n_Tulpaani_. Kuuletteko te, käärmeen sikiöt? Kuuletteko te,\nlihakärpäset? Kaikki sanovat, että te olitte pahan teossa, ja näinhän\nminä sen omillakin silmilläni.\n\n_Nopsajalka_. Minä sanon teille, mestari, jotakin. Sisareni ja minä\nemme koskaan valehtele.\n\n_Varma_. Kun äitimme kuoli pois meiltä, kutsui hän meidät luoksensa ja\nsanoi: rakkaat lapset, minä olen köyhä, minulla ei ole hopeaa eikä\nkultaa antaa teille kuollessani. Mutta minä annan teille parempaa kuin\nkulta ja hopea; se on kolme lausetta pyhästä raamatusta. Tahdotteko,\nmestari, kuulla ne kolme lausetta?\n\n_Tulpaani_. No, millaiset ne lauseet ovat?\n\n_Nopsajalka_. Ensimmäinen on Viisauden kirjasta, tämä: \"_se suu, joka\nvalhettelee, tappaa sielun_.\"\n\n_Varma_. Toinen on Sirakin kirjasta ja sanoo näin: _\"Älä koskaan puhu\ntotuutta vastaan, vaan anna häpeän tulla päälles, jos sinä viallinen\nolet_.\"\n\n_Nopsajalka_. Kolmas on myöskin Sirakin kirjasta, ja se on tällainen:\n\"_Vastaa totuuden puolesta kuolemaan asti, niin Herra Jumala on sotiva\nsinun edestäs_.\"\n\n_Tulpaani_. Olivatpa ne kauniit lauseet, mutta uskotteko te myöskin ne?\n\n_Varma_. Uskomme, mestari. Äitimme opetti ne meille kuollessaan.\n\n_Nopsajalka_. Ja siitä te, mestari, voitte käsittää, että me emme\nkoskaan valehtele.\n\n_Tulpaani_. Hyvät lapset, minä alan uskoa, että te olette viattomat.\n\n_Kasi_. Kylläpä se on kaunis luottamus, kun tyttö tuossa seisoo,\ntulpaani kädessä!\n\n_Tähkö_. Ja ettekö näe, isä, että pojan jalat ovat mullassa puutarhan\npenkeistä?\n\n(Matti ja Riikka nykivät turhaan heitä vaatteista.)\n\n_Kalle_. Kukapa muu sen olisi tehnyt?\n\n_Palko_. Eihän ketään muita ole käynyt puutarhassa.\n\n_Tulpaani_. Niin, se on totta, se. Ja kuitenkin seisotte siinä\nvalehtelemassa minulle vasten silmiä, te kelvottomat, petolliset\nkerjäläispennut! Heti matkaanne niin kauas, kuin tietä kestää.\nKiittäkää onneanne, että minä en lähetä nimismiestä niskaanne. Putkaan\nteidät pitäisi toimittaa. Turmella tuolla tavalla minun ainoa iloni,\nkaunis kruunaustulpaanini! Mutta odottakaahan, jos vain uskallatte\nhiipiä vielä kaupunkiin, niin minä kerron kuninkaalle, mitä olette\ntehnyt.\n\n_Nopsajalka_. Tule pois, Varma. Älä ole pahoillasi, pikku siskoseni. Me\nkyllä olemme köyhät, mutta me olemme kuitenkin rikkaat niin kauan, kuin\nmeillä on äitimme perintö. (He menevät.)\n\n_Tulpaani_. Minä onneton puutarhuri, minähän nyt olen ihan kuin\nkuorittu tulpaani! Mitähän kuningas sanoo, kun hänet kruunataan ilman\nkruunaustulpaania? (Menee.)\n\n_Matti_. Hyvästi jääkää. Minusta ei ollenkaan tuntunut hyvälle, että\nvalehtelimme köyhäin lasten päähän.\n\n_Riikka_. Ei minustakaan. Tuntuu ihan kuin neula kaivelisi sydämmessä.\n\n_Palko_. Tekikö sitte mielesi saada selkääsi nokkosilla?\n\n_Tähkö_. Eikä tässä mitään vahinkoa tapahtunut. Päästihän isä ne tyhmät\nlapset menemään rauhassa tiehensä.\n\n_Kalle_. Niin, joutavia. Tulivat vain vähän pahaan maineesen, mutta me\npääsimme pulasta.\n\n_Kasi_. Te, Matti ja Riikka, älkää luulkokaan, että teillä muka on niin\nylevät omattunnot! Ken on vaiti ja siten yhtyy kujeesen, kun toiset\nselvittäytyvät pienellä hätävalheella, hän ei ole yhtään parempi\ntoisia.\n\n_Hunttu_. Niin se juuri on. Hyi häpeätä, hyi meitä kaikkia! (Lähtee\nmenemään pois.)\n\n_Kasi_. Kas Honkasalmen Hunttua! Mihinkä hän nyt lähtee tallustelemaan\nkelvottomilla jaloillaan?\n\n_Hunttu_. Niin, niin, Hunttu raukka on vähän tyhmä, mutta hän näyttää,\nettä hän on rehellinen mies.\n\n(Ensimmäisen tapauksen loppu.)\n\n\n\nToinen tapaus.\n\nBumburrifexin tupa metsässä. Seinällä riippuu pyssyjä ja sapeleja.\nPöydällä palaa kynttilä. Uuninluuta seisoo uunin nurkassa. Bumburra\nistuu yksinään, villoja kartaten.\n\n_Bumburra_.\n\n    Nuku, lapsein, nuku vain\n    Kartan piikkein päällä!\n    Villatuppu lapsenain\n    Minulla on täällä.\n    Maailma on, tiedän sen,\n    Niinkuin kartta piikkinen,\n    Nuku, lapsein, nuku vain\n    Kartan piikkein päällä.\n\n    Laps, kun suureks vartut vain,\n    Otan kutrin vienon,\n    Siitä kehrään rukillain\n    Säikeen ani hienon.\n    Aika kuluu, rukki käy,\n    Kasva, suureks ennättäy,\n    Laps, kun suureks vartut vain,\n    Kehrään säikeen hienon.\n\nMutta tässä minä vain istun karttaamassa enkä ollenkaan muista, että\nmieheni, suuri Bumburrifex, kohta tulee kotiin. Niin, suuri hän on, se\non varma, mutta hän saisi ennemmin olla pieni, pienempi hiirtäkin, jos\nhän vain heittäisi pahat tapansa. Onpa välistä ikään kuin hiukan ruma\nolla rouvana ryövärillä, ihmissyöjällä ja velholla. Mutta mikäpä tässä\nauttaa? Jokin toimi täytyy jokaisella tässä maailmassa olla. Minun\nukkoseni on tavallaan kyllä rehellinen mies. Kun hän ryöstää jotakin,\nniin hän aina ottaa toisilta rosvoilta. Hän loitsii vain huviksensa;\njotainhan hänelläkin pitää olla huvitusta joutohetkinään. Ihmisiä hän\nei syö koskaan muulloin kuin hyvin nälissään, milloin minulla ei ole\nkylliksi ruokaa kaapissa. Kuten nyt esimerkiksi. Tosiaankaan nyt ei\nolisi hyvä pikku lasten hiipiä tänne, kun minulla on vain yksi ainoa\nkukko padassa. Varsinkaan sotamiesten lasten. No, siitä minun nyt ei\ntarvitse olla huolissani. Metsässä on koiran ilma; sataa, kuin olisi\ntaivas auki. Eiköhän Musti parkakin mielellään nyt ryömi kojuunsa\nsiellä ulkona.\n\n(Musti haukkuu ulkona hau vau vau!)\n\n_Bumburra_. Vai niin, joko mieheni nyt tulee kotiin. Ja minulla kun on\nvain kukko iltaseksi! Onhan minulla porsaskin, mutta se on jouluporsas,\nse. (Hän avaa oven, Nopsajalka ja Varma astuvat sisään.) Mitä ihmettä?\nKaksi lasta!\n\n_Nopsajalka_. Hyvä emäntä, olkaa niin hyvä, antakaa yösijaa kahdelle\nköyhälle lapselle! Me olemme läpimärkinä sateesta.\n\n_Bumburra_. Menkää heti tiehenne! Onko meillä tilaa kaikille mieron\nkiertäjille, jotka metsää samoelevat?\n\n_Varma_. Meillä ei ole isää eikä äitiä. Me eksyimme pimeässä, ja metsä\non täynnä susia.\n\n_Nopsajalka_. Me näimme etäältä tulta ja ilostuimme, kun löysimme\nmetsästä tuvan.\n\n_Bumburra_. Ilostuitteko? Kyllä varmaan vähemmän iloitsisitte, jos\ntietäisitte, mihin nyt olette tulleet. Parempi teidän olisi nukkua\nsuden pesässä. Mutta pitänee minun katsoa, mitä voin tehdä teille. Jos\nteidät joku syö suuhunsa, niin älkää syyttäkö minua!\n\n_Nopsajalka_. Kuka syödään?\n\n_Bumburra_. Te taikka minä; mutta tuskinpa vain minä kelvannen.\nTietäkää, että minun mieheni, suuri Bumburrifex, on ihmissyöjä.\n\n_Varma_. Huh, Nopsa, lähdetään pois täältä. Minna pelottaa niin\nhirveästi.\n\n_Nopsajalka_. Emäntä vain meitä vähän pelottelee.\n\n_Bumburra_. Ette te saa jäädä tänne, ettekä te myöskään voi mennä\nmetsään susien syötäväksi. No, jääkää sitte tänne. Ehkäpä joku keino\nkeksitään, kun vain ette ole sotamiehen lapsia. Minun ukkoni vihaa\nsotamiehiä, he kun eivät anna hänen rosvota rauhassa, ja sentähden hän\nvälistä syöksentelee heidän lapsiansa.\n\n_Varma_. Kuuletko, Nopsa, hän on myöskin rosvo!\n\n_Nopsajalka_. Meidän isämme oli sotilas, sitä minä en koskaan salaa.\nMutta kyllä minä tiedän, että te autatte meitä, hyvä mummo.\n\n_Bumburra_. Aijai, se oli pahempi, se. Ohhoh, lapsi raukat! Mutta kas,\njouluporsas minun täytyy kuitenkin säästää. (Musti haukkuu: vau vau!)\nKas niin, pian villakoriin, älkääkä hievahtako, jos henkeänne tahdotte\nsäästää. (Hän sulloo heidät villakoriin ja levittää päälle peitteen.\nMusti haukkuu uudestaan.) No, no, Musti, melua vähemmän, kyllä minä\ntulen. (Hän avaa oven. Hunttu kömpii sisään.)\n\n_Bumburra_. Vielä yksi, jolla on kiire joutua hammasten väliin! Nyt\nminulla on viisi suojeltavana: kolme lasta, kukko ja porsas!\n\n_Hunttu_. Mitä? Porsasko? Saanko sylttyjalan? Ohhoh, kyllä tarvitsenkin\nuudet jalat, kun olen juossut omani hajalle. Onko täällä seppää, että\nsaisin kelvolliset hevosen kengät jalkoihini?\n\n_Bumburra_. Mikä ihminen sinä olet?\n\n_Hunttu_. En minä ole mikään ihminen, vaan Hunttu Honkasalmelta.\nMestari Tulpaani ajoi minut pois myllyltä sen tähden, että sanoin\nhänelle: Mestari, sanoin minä, eivät ne köyhät lapset sotkeneet teidän\nkukkapenkkejänne, vaan me muut kaikki yhdessä, sanoin minä. Tähkö\njuoksi ensin penkkien poikki, Kasi taittoi tulpaanin, ja minä sieppasin\nitselleni koko kouran täyden karviaismarjoja, sanoin minä. Sinä\nvalehtelet, sanoi Tähkö. Varo sääriäsi, sanoi Kasi. Joko menet tiehesi,\nsanoi Mestari. Ja minä juoksemaan ja juoksin, mikäli tietä riitti, ja\nkun tie loppui, tulin minä tänne jalattomana.\n\n_Bumburra_. Olisipa vahinko tuota makkaraa, hän miellyttää minua.\n(Musti haukkuu.) Pian nurkkaan, tuonne havuluudan taa, äläkä hievauta\nsormesi päätäkään ennen, kuin minä huudan sinua!\n\n_Hunttu_. Miksikä niin, emäntä?\n\n_Bumburra_ (vie hänet nurkkaan). Siksi, että mieheni syö mielellään\nlihamakkaraa. (Ovea jyskytetään). No, no, kyllä minä tulen, jo minä\ntulen. (Itsekseen.) Kyllä nyt on hyvin asiat. Ja minä kun en uskalla\nteurastaa jouluporsasta! (Avaa oven.)\n\n_Bumburrifex_ (tulee).\n\n    No, Burra, mitä laitoit ruoaksen'?\n    Nyt olen aivan läpinälkäinen.\n    Mä kaiken päivää juoksin korpiteitä\n    Ja hirtin suuren joukon ryöväreitä.\n    Ja torpanmuijalle, sen tunnethan,\n    Kadonneen vuohen sijaan ainoan\n    Mä lehmän noiduin punavalkeaisen,\n    Hämille aivan sain sen vanhan naisen!\n    Vaan sano, Burra, mit' on syötävää?\n\n_Bumburra_.\n\n    On kukkopaistia niin möyheää,\n    Pidäthän siitä? Kuinka kumman lailla\n    Oot kaiken päivää ollut ruokaa vailla?\n\n_Bumburrifex_.\n\n    Kaks hiirtä, kissan, koiran joutilaan,\n    Kaks karhunpoikaa. Ei ne paljon riitä.\n\n_Bumburra_ (panee hänen eleensä paistetun kukon).\n\n    Kas täss' on kukko, herkkuile nyt siitä!\n    Se kelpais suuhun vaikka kuninkaan.\n\n_Bumburrifex_ (syödessään).\n\n    Niin, kuninkaan? Nyt hän on huolissaan!\n    Kuningatar myös onneaan ei kiitä,\n    Hän näet hukannut on haltiaan\n    Antaman helmen!\n\n_Bumburra_.\n\n                    Mitä kuulenkaan!\n\n_Bumburrifex_ (nuskii ilmaa).\n\n    Kristityn veri täällä haiseehan!\n\n_Bumburra_.\n\n    Syö, ukkoseni, haista herkkupöytää!\n\n_Bumburrifex_ (syö).\n\n    Nyt julistetaan, ken sen kiven löytää,\n    Ei, helmen, tarkoitan, hän... (nuuskii)\n    Haisee varmaan Kristityn veri!\n\n_Bumburra_.\n\n    Tunnet vaan tuon harmaan\n    Kissani hajun. Syö nyt, rakas ukko,\n    Edessäs onhan kyllä maukas kukko!\n\n_Bumburrifex_ (jyrsii).\n\n    Ken helmen löytää, pääsee armohon\n    Ja salaneuvoksenkin arvohon.\n    Mun mielen' tekee sitä hakea.\n\n(Nuuskii ilmaa ja nousee ylös).\n\n    Mut... ei se koskaan saata olla kissa!\n    On laps, niin laps... (Haistelee).\n\n_Bumburra_ (estellen häntä).\n\n                           Nyt hurmoksissa\n    Oot ukkoseni! Älä pelmua!\n    Se ehk' on Mustin sairas käpälä...\n\n(estelee korin luo menemästä)\n\n    Koriss' on lanttuja vaan kätkössä\n\n(estelee nurkkaan menemästä)\n\n    Nurkassa riippuu vanha lammasnahka.\n\n_Bumburrifex_ (vetäen esiin Hunttua).\n\n    Vai lammasnahka!\n\n_Hunttu_.\n\n                     Kohta tulen, jahka...\n\n_Bumburra_.\n\n    On raukka mennyttä!\n\n_Bumburrifex_ (itsekseen).\n\n                        No oikeinhan\n    Mä saan nyt paistin mitä parhaimman.\n\n_Hunttu_. Armollinen herra ihmissyöjä, säästäkää minun nuori henkeni,\nminussahan ei ole muuta kuin luuta ja nahkaa, kuten näette. Olkaa hyvä,\nsyökää ennemmin tuo kelvoton ruma pihakoira, sillä on hyvä turkki, niin\nettä tulette lämpöiseksi sisältäkin päin.\n\n_Bumburrifex_. Vastaa nyt: oliko isäsi sotamies?\n\n_Hunttu_. Setäni on mylläri ja hänen nimensä on Mylly Matti; kyllähän\nte, armollinen ryöväri, hänet tunnette, tuntee hänkin kaikki, sekä\nmustalaiset että muut. Menkää hänen luoksensa, niin saatte jauhosäkin,\njoka kelpaa puuroksi, mutta minusta ei tule kunnon velliäkään.\n\n_Bumburrifex_. Jos täällä olisi yksikään sotamiehen lapsi, niin minä\njättäisin sinut rauhaan.\n\n_Hunttu_ (huutaa). Eikö täällä ole ketään sotamiestä, jolla olisi\nliiaksi joutavia lapsia?\n\n_Nopsajalka_ (kömpien ylös korista). Tässä olen minä, ja minun isäni\noli sotamies.\n\n_Bumburra_ (itsekseen). No, tuollapa näkyy olevan aika kiire joutua\nillallispaistiksi!\n\n_Bumburrifex_. Kas vain lanttuja, kun nekin rupeavat astuskelemaan! Vai\nniin, oletko sinä sotamiehen poika? Tiedätkö sinä myöskin, että minulla\non nälkä ja että minä aion syödä sinut heti suuhuni?\n\n_Nopsajalka_. Kyllä minä sen tiedän.\n\n_Bumburrifex_. No, miksi et sitte pysynyt korissa, narri?\n\n_Nopsajalka_. Sen tähden, että sinä aioit syödä Huntun, ja hän puhui\ntotta silloin, kuin muut valehtelivat pahaa tekoansa meidän päähämme.\n\n_Bumburrifex_. Eihän vain liene useampia lanttuja korissa? (Nopsajalka\non vaiti.) Valehtele vähän, poikaseni, hiukan vain, niin sinulle käy\nhyvin maailmassa. Paljohan niitä on, jotka ajattelevat, että pienestä\nhätävaleesta ei koskaan voi tulla vahinkoa.\n\n_Bumburra_ (nykii Nopsajalkaa kyljestä). Valehtele vähän! Valehtele\nvain hiukan!\n\n_Hunttu_ (sysii häntä toiseen kylkeen). No, hyvä ystävä, valehtele\nvähän, kotitarpeiksi vain!\n\n_Nopsajalka_. En, minä en koskaan valehtele. Mutta minä puhun vain\nomasta puolestani enkä ilmase toisia.\n\n_Bumburrifex_. Oletpa sinä aika veitikka. No saatanpahan minä itsekin\nkatsoa korista, kun ensin syön sinut. Riisu pois mekkosi, niin maistut\nparemmalta.\n\n_Bumburra_ (itsekseen). Voi, että minulla ei ole muuta kuin yksi\npaistettu kukko!\n\n_Hunttu_ (huutaa). Hän syö meidät! Hän syö meidät! Eikö täällä ole\nyhtään liikoja lapsia.\n\n_Varma_ (kurkistaa korista). Hyvä ihmissyöjä, jättäkää Nopsa rauhaan ja\nsyökää ennemmin minut!\n\n_Bumburrifex_. Ahah! Siellä on pikku nauriskin lanttujen seassa. Sepä\nvasta on hyvää herkkua jäljisteeksi!\n\n_Bumburra_ (menee ulos). Ei nyt auta; vaikka se olisi pääsiäisporsas,\nniin pataan se nyt on pantava.\n\n_Nopsajalka_ (sieppaa sapelin seinältä). Jos uskallat koskea minun\nsisareeni, niin minä teen sinulle samoin kuin David teki Goljatille.\n\n_Bumburrifex_. No, mitenkäs David teki Goljatille?\n\n_Nopsajalka_. Hän hakkasi häneltä pään poikki.\n\n_Bumburrifex_ (nauraa kohti kurkkua). Ha ha ha, sepäs oli hauskinta,\nkuin minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Vai hakata minulta pää\npoikki! Ei, jo se oli hullua, ha ha ha, ha ha ha!\n\n(Hunttu hiipii Bumburrifexin taakse, pistää jalkakoukkua ja vetää hänet\nkumoon.)\n\n_Hunttu_. Joudu, joudu, Nopsa, tässä on Goljat ja sinä olet David.\n\n_Nopsajalka_ (sapeli ylhäällä). Lupaatko olla tekemättä pahaa kellekään\nmeistä? Muuten minun täytyy surmata sinut, ihmissyöjä!\n\n_Bumburrifex_ (yhä nauraen maatessaan lattialla). Malttakaa,\nmalttakaa... hi hi hi... minä nauran kuoliaaksi itseni... ho ho ho...\nsepä oli pahinta, kuin koskaan olen nähnyt... uh huh huu, hi hi hi, ho\nho ho! Urhollinen sankari, säästä toki henkeni!\n\n_Nopsajalka_, Niin, naura sinä vain, mutta lupaa nyt, mitä vaadin,\nmuuten....\n\n_Hunttu_ (matkien). Uh huh huu! Ho ho ho! Valehtele vähän, poikaseni,\nniin sinulle käy hyvin maailmassa! Tiedätkö sinä myöskin, että minulla\non nälkä ja että minä aion syödä sinut heti paikalla! Riisu mekkosi,\nniin maistut paremmalta.\n\n_Bumburrifex_. Ei, tätä minä en enää kestä kauempaa, minä ihan kuolen\nnaurusta. Ja kaiken sen harmin lisäksi en ole saanut suuhuni muuta kuin\nyhden laihan kukon.\n\n_Bumburra_ (palaa). Mitä minä näen, ukkoseni makaa pitkänänsä\nlattialla! Uskallatteko te, lapset, leikitellä suuren Bumburrifexin\nkanssa? Ettekö tiedä, että hän voi silmänräpäyksessä muuttaa tiedät\njoka kynnen variksiksi?\n\n_Hunttu_ (hiipien nurkkaan). Huh, minusta tuntuu jo, kuin olisi\nvariksen jalka vasemmassa saappaassani!\n\n_Nopsajalka_. Lupaatko olla tekemättä meille pahaa?\n\n_Bumburrifex_. Varsin mielelläni, jos vain saan jotain lisää suuhuni.\n\n_Bumburra_. Kas tästä, rakas ukkoseni, saat jouluporsaan; ei tästä nyt\nkuitenkaan vähemmällä selvitä, arvaan minä.\n\n_Bumburrifex_. Olkoon menneeksi. Niinpä teemme rauhan.\n\n_Nopsajalka_ (pistää sapelin tuppeen). Nyt saatat nousta ylös. Minä en\nhakkaa päätäsi poikki...\n\n_Bumburrifex_ (nousee ylös). Enkä minä syö sinua. Porsas kuin porsas,\nyhtä ruokaa kaikki tyyni.\n\n_Hunttu_ (arvokkaasti Bumburrifexille), Saat pitää mekon ylläsi. Minä\nsäästän henkesi.\n\n_Bumburra_. Minä ehdotan jotakin. Me lähdemme kaikki tyyni kaupunkiin\netsimään kuningattaren helmeä. Kukapa tietää, mitä saattaa tapahtua?\nKuningatar on saanut sen Totuuden haltialta.\n\n_Nopsajalka_. Me lähdemme mukaan.\n\n_Bumburrifex_. Se on päätetty! Jos minä löydän helmen, tulee minusta\nhoviryöväri, salavelho ja kuninkaallinen ihmissyöjä.\n\n_Hunttu_. Ja jos minä pöydän helmen, tulee minusta Honkasalmen\nSuurhunttu.\n\n_Varma_.\n\n    Tohdinko lapsi parka\n    Korista lähteä?\n\n_Bumburrifex_.\n\n    Äl' ole, lapsein, arka,\n    En pahaa aio mä.\n\n_Nopsajalka_.\n\n    Meit' ei saa pelotella\n    Lapsia soturin!\n\n_Hunttu_.\n\n    On nälkä Hunttusella.\n    Pojalla myllärin.\n\n_Bumburra_.\n\n    Nyt lapset kokoontukoon\n    Iltaista nauttimaan!\n    Muu porsas olkoon ukon;\n    Te saatte syltyt vaan!\n\n_Bumburrifex_.\n\n    Ei, porsas pitää viedä\n    Lapsille etehen,\n    Kun valheest' ei he tiedä,\n    En syö mä heitä, en.\n\n_Kaikki_.\n\n    Totuuden sanan kilpi\n    Vie voittoon ylevään,\n    Vaan kavaluus ja vilppi\n    Ne saattaa häpeään.\n    Kun puhdas omatunto\n    Sun ohjaa elämäs,\n    Niin ihmissyöjän kunto\n    Masentuu edessäs.\n\n(Toisen tapauksen loppu.)\n\n\n\nKolmas tapaus.\n\nTori kuninkaan linnan edessä, toisella puolen kaivo, toisella puita.\nEukko kaupittelee omenoita ja kasviksia. Laukkuryssä myöskentelee\nhuiveja ja nauhoja. Pienellä tytöllä on kaupan marjoja. Kerjäläispoika\nanelee ropoja.\n\n_Eukko omenoineen_.\n\n    Nyt täynn' omenoita jo metsikkö on,\n                  Helei!\n    Siell' aarre on herkkusa, arvaamaton,\n                  Helei!\n             No nähkääpäs noita,\n             Ne on ihanoita\n    Ja kauniita, kypsiä myös makioita,\n             Helei, helei, helei!\n\n_Laukkuryssä_.\n\n    Kun joskus sä metsässä käyskentelet,\n                  Helei!\n    Niin ostapa liina ja myös sitehet,\n                  Helei!\n             On tavara kallis\n             Nyt helposta altis,\n    Ken näin hyvän onnen nyt poistua sallis,\n             Helei, helei, helei!\n\n_Tyttö marjoineen_.\n\n    Mä kypsiä marjoja myöskentelen,\n                  Helei!\n    Ja tässä on kaikk' koko rikka'uten',\n                  Helei!\n             Te penninne tuokaa\n             Ja mulle ne suokaa\n    Niin saattepa viljalta herkkuista ruokaa,\n             Helei, helei, helei!\n\n_Kerjäläispoika_.\n\n    Mä pohjolan laps olen, leipää ei,\n                  Helei!\n    Nyt meill' ole, halla kun viljamme vei,\n                  Helei!\n             Vaan Luojamme vakaa\n             Viel' einehen jakaa,\n    Taas aurinko paistava pilvien takaa,\n             Helei, helei, helei!\n\n(Tällä välin ovat Nopsajalka ja Varma tulleet toiselta puolelta.\nRiikka, Kasi, Kalle ja Matti toisella puolelta. Riikka ja Matti, eukko\nja laukkuryssä panevat rovon kerjäläispojan hattuun.)\n\n_Marjatyttö_. Poika kulta, minulla ei ole rahaa, mutta tästä saat koko\nkorini. Jos sinulla on nälkä, niin syö.\n\n_Kerjäläispoika_. Ei ole. Kiitos sulle!\n\n_Nopsajalka_. Ei minullakaan ole yhtään rahaa, mutta minun mekkoni on\nparempi kuin sinun. Tule, niin vaihetamme. (He vaihtavat mekkoja.)\n\n_Varma_. Ja tästä saat minun huivini.\n\n_Kerjäläispoika_. Kiitos, kiitos teille molemmille!\n\n_Kasi_ (Kallelle). Katsos, Kalle, tuossa riippuu punainen nauha ryssän\nlaukusta. Tempaa se hiljaa sill' aikaa, kuin minä puhuttelen häntä, ja\nanna sitte minulle.\n\n_Kalle_ (hiljaa). Mutta varastaminen on synti.\n\n_Kasi_. Oh, ken osaa valehdella, hän osaa myöskin varastaa. Eihän sitä\nkukaan tiedä; salataan vain rohkeasti.\n\n_Kalle_. Niin, tosiaankin.\n\n_Kasi_ (ryssälle). Kas, miten kauneita huiveja teillä on! Saanko niitä\nnähdä? Mitähän niistä tahdotte?\n\n_Laukkuryssä_. Temekö hyve huivi tahto vai täme paras? Hyve huiv maksa\nrupla, mutta pikku huiv ottaka viiskymment kopeikka.\n\n(Täll'aikaa Kalle sieppaa punaisen nauhan ja pistää sen salaa Kasille.)\n\n_Kasi_. Ah, miten te olette hyvä. Myöttekö huivin kymmenestä\nkopeekasta?\n\n_Laukkuryssä_. Olka hyve, neljekymment kopeika. Kolmekymment kahdeksa\nkopeik. No, kolmekymment kopeik hyve huiv'. Neuloi, nauhoi, ottake!\n(Etsii nauhaansa.) Voi, minu puna nauha! Poliis, poliis! Turakka vei\nminu puna nauha. (Syntyy melua torilla. Nopsajalka sattuu vahingossa\nkaatamaan eukon omenakorin.)\n\n_Omenaeukko_. Poliisi, poliisi! Minun omenani, minun kultaomenani!\n\n(Puutarhuri Tulpaani tulee Tähkön ja Palon kanssa, kaikki hyvin\nkoreassa puvussa.)\n\n_Tulpaani_. Mitä täällä melutaan? Pois, roistot, kuninkaan puutarhurin\ntieltä!\n\n_Tähkö_. Pois, roistot, kuninkaan puutarhurin lasten tieltä!\n\n_Omenaeukko_ (ottaa Kallea nutusta). Sinä se kaadoit minun korini!\n\n_Nopsajalka_. Ei, minä se olin. Antakaa anteeksi, se tapahtui\nvahingossa; mutta jos tahdotte maksua, niin ottakaa minun lakkini.\n(Eukko ottaa lakin.)\n\n_Laukkuryssä_ (Nopsajalalle). Turakka, sine se varasti minu puna nauha!\n\n_Kasi_. Niin, kyllä se oli hän. Kalle ja minä näimme sen ihan omin\nsilmin. Eikö totta, Kalle?\n\n_Kalle_ (hämillään). Kyllä se on totta.\n\n_Tulpaani_. Ahah, kyllä minä sen vekkulin tunnen. Hän se juuri taittoi\nminun suuren tulpaanini. Ja nyt hän on vielä lisäksi varastanut.\n\n_Nopsajalka_. Se ei ole totta. Minä en osaa valehdella, ja sen tähden\nminä en osaa varastakaan.\n\n_Tulpaani_. Hiljaa siinä. Tuossa tulee kuninkaan julistaja. Pois meidän\ntieltämme, jotka olemme hovilaisia!\n\n(Julistaja marssii juhlallisesti sisään ja lukee seuraavan\nkuulutuksen:)\n\nMe Amundus kahdeskymmenes, Mesopotamian kuningas, Auringon nousun ja\nlaskun suurherra, kuutamon kreivi, Louhelan vapaaherra ja Totuuden\nvaltakunnan kuningattaren, suurvaltaisen Veritaan liittolainen, ynnä\nmuuta ynnä muuta, teemme tiettäväksi:\n\n    Koska muutamana päivänä\n    Puolisomme, rouva Amandilla,\n    Huulillansa suuren arvoisilla\n    Virvoitusta haki vedestä,\n    Sekä suvaitsi sen armon suoda,\n    Kaivost' tästä janoissansa juoda:\n    Silloin kirpos kuningattaren\n    Koruhelmi kaivoon, pohjaan mennen\n    Ja sen haltiatar Totuuden\n    Oli hälle lahjoittanut ennen,\n    Vahinko siis ylen verraton.\n    Armollinen käskymme se on\n    Valtakunnan väestölle tällen:\n    Kaikki uskolliset alammaiset,\n    Suuret, pienet, miehet sekä naiset\n    Etsiköhöt kalliin helmen jälleen.\n    Siis nyt laskeutukoon jokainen\n    Antamamme määräyksen mukaan --\n    Esteitä ei saakaan tehdä kukaan --\n    Tämän syvän kaivon pohjallen.\n    Toinen toistaan ei saa vahingoittaa,\n    Palkka maksetaan työn jälkehen.\n    Löytääksensä helmen herttaisen,\n    Kunkin tulee parastansa koittaa.\n    Kenen onni antaa löytää sen,\n    Kuninkahan suosion se voitti,\n    Mutta ruhtinatar Totuuden\n    Sanonut on, että vartiana\n    Kaivolla on henki salainen,\n    Ja se kohta merkitseepi sen,\n    Jolt' on päässyt ykskään valhesana,\n    Vaikka vilkahtain vain salamana,\n    Taikka vain kuin pääsky vilkahtaa\n    Kaivost' ylös tullessa on sillä\n    Tumma merkki suunsa ympärillä,\n    Joka kaiken valheen ilmoittaa,\n    Mit' on suusta päässyt milloinkaan,\n    Ja se merkki jääpi olemaan.\n\nTämä on meidän käskymme ja määräyksemme, joka tapahtui meidän\nlinnassamme tänään tämän kuun viidentenätoista päivänä tänä vuonna.\n_Amundus_.\n\n_Kaikki_. Eläköön kuningas!\n\n(Kuningas ja kuningatar tulevat koko seurueensa kanssa ja käyvät\nistumaan valtaistuimille, jotka tuodaan heidän jäljestään sisään.)\n\n_Kuningas_. Hyvää päivää, kansa!\n\n_Kuningatar_. Hyvää päivää, rakas kansa! Kuinka jaksatte?\n\n_Tulpaani_. Kiitos kysymästänne, armollinen rouva kuningatar, siinä\ntuota mennä retuutetaan yksi päivä kerrassaan. Minä tahtoisin, että\nminulla nyt olisi kaunis tulpaani, jonka aioin kasvattaa kruunajaisiin,\nmutta kerjäläispenikat taittoivat sen, ja sitä paitsi he ovat\nvarastelleet mitä mistäkin.\n\n_Kuningas_ (Nopsajalalle). Vai niin, mikä sinä olet miehiäsi?\n\n_Nopsajalka_. Minun nimeni on Nopsa ja sisareni nimi on Varma. Isämme\noli sotamies ja hän kuoli kuninkaan palveluksessa. Meitä syytetään\nsyyttä, ja viattomuutemme todistukseksi minä menen alas Totuuden\nkaivoon.\n\n_Kuningas_. Ei, maltahan vähän, poikaseni, kunnes kansa kokoutuu. Sinä\nmiellytät minua.\n\n_Kuningatar_ (Varmalle). Sinä näytät kelpo tytöltä. Olisipa vahinko,\njos sinä jo olisit oppinut valehtelemaan ja varastamaan.\n\n_Varma_. En olekaan, rouva kuningatar. Silloinhan minä en voisi laulaa\näitini laulua.\n\n_Kuningatar_. No, laulapas äitisi laulu, niin saan kuulla.\n\n_Varma_. En tiedä, uskallanko. Sillä, tietäkääs, kuningatar, se laulu\non helmestä.\n\n_Kuningas_. Laula sinä vain, tyttöseni, niin on meillä tässä jotakin\ntekemistä odotellessamme.\n\n_Varma_ (laulaa).\n\n    Ol' enkeli pilven reunalla,\n    Hän katseli maailmata,\n    Hän huomasi paljon valhetta\n    Ja vilppiä kauheata.\n    Se koski niin kovin enkeliin,\n    Hän että puhkesi kyyneliin.\n    Oi surkua katkerata!\n\n    Ja kyynel merehen kirvonnut\n    Se helmeksi siellä muuttui;\n    Vuos'tuhannet oli kulunut\n    Se pohjahan yhä juuttui;\n    Se loisteli siellä itsekseen,\n    Vaan keinoa ylös saamiseen\n    Tok' kaikilta yhä puuttui.\n\n    Kun kerran... (vaikenee.)\n\n_Kuningatar_. Laula vain edelleen, lapseni!\n\n_Varma_ (alkaa uudestaan). Kun kerran... (itku kurkussa). Kun kerran...\n\n_Kuningas_. Ahah, jo minä ymmärrän. Sinä olet narrikoinut; sen tähden\net osaa laulaa laulua loppuun asti.\n\n_Varma_ (nyyhkien). Se oli niin, että... minä viime yönä sain kirpun\nkiinni... ja minä sanoin: nyt saat hypiskellä!... ja sitte... minä\npanin sen... vesilasiin!\n\n_Kuningatar_. Voi sinua viatonta pikku ystävää; suokoon Jumala, että\nsinulla ei olisi kaduttavana mitään pahempaa petollisuutta!\n\n_Tulpaani_. Herra kuningas, tässä saan kunnian esitellä omat lapseni,\nkelpo Tähkön ja siveän kukoistavan Palon.\n\n_Tähkö_ (raapasee jalalla). Nöyrä palvelijanne!\n\n_Palko_ (niiaa ylhäisesti). Nöyrä palvelijanne!\n\n_Kuningas_. Minun mielestäni tuota tähköä ja tuota palkoa tarvitsisi\nvähän puida... Tuohan näyttääkin juuri hyvältä puintikoneelta! Mitä\nväkeä te olette? (Bumburrifex, Bumburra ja Hunttu tulevat sisään.)\n\n_Bumburrifex_. Herra kuningas, minä olen suuri Bumburrifex. Minä olen\nkyllästynyt loitsimaan, rosvoomaan ja syömään ihmisiä vain huvikseni.\nJa koska te, kuningas, saatatte tarvita minun laistani miestä, niin\notinpa laukun selkääni.\n\n_Bumburra_. Siihen me aina pistämme kaikki häijyt lapset.\n\n_Hunttu_. Ja minä olen Hunttu Honkasalmelta. Minä olen näin lihonut,\nkun minulla on ollut liian vähä työtä. Sen tähden, kuningas, olkaa niin\nhyvä, tehkää minut poliisimestariksi, että saan juoksennella\nkyllikseni, tavoitellessani kiinni kaikkia maailman roistoja.\n\n_Kuningas_. Hyvä, hyvä, minä otan teidät kaikki palvelukseeni. Mutta jo\non aika ruveta etsimään helmeä. Julistaja, kuuluta minun käskyni\nkansalle!\n\n(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)\n\n    Kuninkaan se tahto on:\n    Siks' kuin helmi löytyy,\n    Koko kansan kaivohon\n    Alas mennä täytyy.\n\n(Torvimusiikki soittaa marssia ja kaikki, paitsi kuningas, kuningatar\nja julistaja, laskeutuvat yksitellen kaivoon.)\n\n_Kuningas_. No, nyt on koko minun kansani allikossa.\n\n_Kuningatar_. Mutta, hyvä ystävä, mitenkä heille kaikille on tilaa\nsiellä alhaalla?\n\n_Kuningas_. Ole huoletta. Kaivo on alhaalta äärettömän laaja, ja minä\nolen sitä paitsi otattanut pois kaiken veden. Pimeä siellä on kuin\nvalheen valtakunnassa, mutta sen tähden loistaa Totuuden helmi vain\nsitä kirkkaammin. Totisin etsijä sen löytää, mutta kaikki valehtijat ja\npetturit saavat elinajakseen merkin. Hyvä haltia on ajatellut minun\nvaltakuntani etua. Hän antoi minulle keinon erottaa hyvät pahoista.\n\n_Kuningatar_. Ah, saadaanhan nähdä, löytääkö kukaan Totuuden helmeä!\n\n_Ääniä kaivosta_. Helmi löytyi! Jo helmi löytyi!\n\n(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)\n\n    Kuuinkahan käsky nyt,\n    Koko kansa, kuulkaa:\n    Helmi kun on löytynyt,\n    Kaivost' ylös tulkaa!\n\n(Nyt alkavat kaikki yksitellen kiivetä ylös seuraavassa järjestyksessä:\nEnsin tulevat Nopsajalka ja Varma, pieni musta pilkku poskessa. Varma\nantaa kuningattarelle Totuuden helmen.)\n\n_Kuningatar_. Kiitos, tyttöseni. Minä hyvin iloitsen, että löysit\nhelmen. Sinä saat tulla minun omaksi lapsekseni, etkä sitte saa\nnarrikoida edes kirpullekaan.\n\n_Varma_. Armollinen rouva, Nopsa ja minä löysimme helmen yht'aikaa.\n\n_Kuningas_. Sinä, Nopsa, tulet minun omaksi pojakseni. Mutta mitä minä\nnäen? Onhan sinulla musta pilkku poskessa!\n\n_Nopsajalka_. Voi, herra kuningas, olen minäkin pettänyt. Minä olen\ntehnyt ansoja tilheille ja houkutellut niitä pihlajanmarjoilla, ja se\noli petollisuutta.\n\n_Kuningas_. Niin, siitä nyt näkyy, että ei kukaan tässä maailmassa ole\ntäydellisen puhdas. Kaikki me olemme joskus rikkoneet pyhää Totuutta\nvastaan. Ainoastaan enkelit ovat puhtaat Totuuden kasvoin edessä. Mutta\nkas, tuossahan kömpii joku taas ylös kaivosta.\n\n(Hunttu tulee ylös, mustan renkaan puolikas ylähuulessa.)\n\n_Hunttu_. Voi, herra kuningas, minä valehtelin pelosta, mutta kaduin\nsitte.\n\n_Kuningas_. Sen tähden sinulla on puoli rengasta, poikaseni.\n\n(Riikka ja Matti tulevat ylös, enempi kuin puoli rengasta suun\nympärillä.)\n\n_Riikka_. Voi, herra kuningas, me emme puhuneet ilmi totuutta...\n\n_Matti_. Me tiesimme, että Nopsa ja Varma olivat viattomat, ja meistä\noli pahoin, että heitä syytettiin, mutta olimme kuitenkin vaiti.\n\n_Kuningas_. Sen kyllä näen teidän suustanne, lapset.\n\n(Tulpaani nousee ylös, suun ympärys likaisena.)\n\n_Tulpaani_. Voi, herra kuningas, minä olen uskonut valhetta ja\nvalhetellut itse, harmista Nopsaa ja Varmaa kohtaan.\n\n_Kuningas_. Sen tähden minä lahjoitan sinun puutarhasi heille.\n\n_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas, armoa!\n\n_Kuningas_. No, saammepahan nähdä, jos hän parantuu. Mutta kuka tuolla\ntulee niin mustana ja hirvittävänä?\n\n(Tähkö ja Palko nousevat kaivosta, molemmilla suuria mustia renkaita\nsuun ympärille.)\n\n_Palko_. Voi, herra kuningas, me olemme hirveästi valehdelleet Nopsan\nja Varman päähän!\n\n_Tähkö_. Voi, herra kuningas, minähän juuri tallasin poikki isän\ntulpaanin!\n\n_Kuningas_. Niinpä Bumburrifex saakoon teidät!\n\n_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas, armoa!\n\n_Kuningas_. Niin, mitenkä olisi! Teidän tähtenne... saammepahan nähdä.\n\n_Kuningatar_. Ai, katsokaas noita! Nehän ovat kuin ilmeiset neekerit!\n\n(Kasi ja Kalle tulevat ylös, Kallella koko kasvot ihan tummanruskeina\nja Kasilla samoin koko kasvot mustina.)\n\n_Kalle_. Voi, herra kuningas, minä olen valehdellut ja minä olen\nvarastanut, mutta minä olen viaton, Kasi narrasi minua.\n\n_Kuningas_. Sinä pikku petturi, et sinä ollenkaan ole viaton, sinä\nvarsin hyvin tiesit, että teit pahaa, ja sentähden Bumburrifex viepi\nsinut ihan armotta.\n\n_Kasi_. Se on paraiksi hänelle, herra kuningas. Kas vain sitä\nkelvotonta, miten hän osaakin valehdella minun päähäni, vaikka minä en\nkoskaan ole tehnyt kellekään pahaa!\n\n_Kuningas_. Vai niin, vaikka olet mustin kaikista! Mikä punainen nauha\ntuossa riippuu sinun hameesi taskusta?\n\n_Kalle_. Se on se nauha, jonka hän käski minun ottamaan laukkuryssältä.\nJa sill'aikaa, kuin minä varastin, puheli hän ystävällisesti ryssän\nkanssa, ollen muka ostelevinaan.\n\n_Kasi_. Sinä valehtelet. Minä sanon, että sinä valehtelet pitkin\npituuttasi! Voi minua viatonta tyttö raukkaa! (On itkevinään.) Hän on\npistänyt nauhan minun taskuuni, voidakseen syyttää minua.\n\n(Bumburrifex tulee ylös. Hänellä on monta mustaa rengasta, vaan ei\npahimpia.)\n\n_Kuningas_ (Kasille). Valhe on synti ja varastaminen on synti. Vielä\nsuurempi synti on houkutella toisia valehtelemaan ja varastamaan. Mutta\nsuurin kaikista synneistä on teeskennellä ystävällisiä sanoja ja\nkuitenkin pettää kanssaihmistänsä. Katsopas tuota ihmissyöjää. Hän on\nrosvonnut ja tehnyt monta pahaa työtä, vaan ei kuitenkaan ole niin\nmusta kuin sinä. Ja sen tähden hän saakin ottaa sinut ihan armotta ja\nsäälittä.\n\n_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas! Armoa, armoa, herra kuningas!\n\n_Kuningas_. Kuningas voi armahtaa murhamiestä ja ryöväriä, mutta\nkavallus on kauhein synti eikä siitä saada armoa taivaassa eikä maan\npäällä. Ota hänet, Bumburrifex!\n\n_Kasi_. Ne valehtelevat, ne valehtelevat, kaikki ihmiset valehtelevat!\nUskallapahan vain koskea minuun! Minä raavin sinua!\n\n_Bumburrifex_ (ottaa Kasin ja Kallen ja lähtee viemään heitä pois). Kas\nniin, tulkaa vain pois! Nyt minä kerrankin saan kunnon aamiaisen\nhyvällä omallatunnolla.\n\n(Tällä välin ovat Bumburra ja kaikki muut nousseet kaivosta, kasvot\nenemmän tai vähemmän likaisina.)\n\n_Kuningas_. No, nyt olemme tehneet oikeutta ja saatamme olla jälleen\niloiset. Kas, tuossahan tulee koko kansani ylös allikosta, ja kaikki he\ntarvitsevat tänään pesuvettä. Niin, kukapa tietää, mitenkä olisi käynyt\nitselleni, jos olisin pistäytynyt Totuuden kaivoon? Nyt täällä pidetään\nkruunajaiset ja suuret kestit. Kaikki eukot saavat kahvia ja kaikki\nlapset lättyjä. Prinssi Nopsa saa juoda kaikkein ripeiden poikain\nmaljan ja Honkasalmen Hunttu juoksennelkoon tarjottimen kanssa.\n\n_Hunttu_. Eläköön kuningas!\n\n_Kuningatar_. Ja prinsessa Varma toimittaa nukenhäät kaikille kelpo\ntytöille. Mutta, pikku Varma, millainen olikaan sen äitisi laulun\nkolmas värssy?\n\n_Varma_. Niin, nyt minä muistan. Näin se oli:\n\n    Kun kerran souteli lapsonen\n    Vesillä kauniilla säällä,\n    Niin helmi nous' ylös herttainen\n    Ja kiilsi aaltojen päällä.\n    Sen helmen lapsonen otti nyt,\n    Se kirkkast' on yhä säteillyt\n    Maailman valona täällä.\n\n_Kaikki_.\n\n    Sä helmi kaunoinen taivainen,\n    On tähden kirkkaus sulla;\n    Sä lailla enkelin kyynelen\n    Maan tomuhun tahdoit tulla;\n    Oi, pyhä Totuus, valaise\n    Mieltämme, että me voisimme\n    Jumalan lapsina olla!\n\n(Kolmannen tapauksen loppu.)\n\n\n\n\nJOULUYÖ.\n\n\nKaikkihan tuntevat joulu-ukon, mutta kuka tuntee joulupukin? Ennen oli\nhän lasten hyvä ystävä, kun hän nelinkontin ryömi aatto-iltana saliin,\nyllänsä tuuhea turkki ja leuvassa pitkä parta, sarvina puulusikat,\nkantaen koriansa, joka oli täynnä kauneimpia lahjoja. Nyt hän jo on\ntullut vanhanaikaiseksi ja jättänyt virkansa joulu-ukolle, joka astuu\nkahdella jalalla eikä ole säästänyt pukin tuntomerkeistä mutta kuin\nturkin ja parran. Ajat muuttuvat, iloinen joulu muodostelee itseään\nmonella tavalla toisenlaiseksi. Mutta vaikkapa joulupukki ei enää\nkäykään niissä paikoissa, joissa on ennen käynyt, niin hän sen sijaan\nkäy toisissa paikoissa; jossakin hänen pitää käydä, sillä hänen\nvirkansa tässä maailmassa on astua, astua, astua lakkaamatta.\n\nKukas se joulupukki on? Niin, jospa se tiedettäisiin! Minä panen vetoon\nkolmekymmentä rusinatötteröä vanhaa veskunan sydäntä vastaan, että sinä\net osaa sanoa, kuka joulupukki on. Jos sinä tiedät sen sanoa, niin saat\nkolmekymmentä rusinatötteröä; mutta jos et sitä osaa sanoa, vaan minä\nosaan, niin minä saan sinulta vanhan veskunan sydämmen. Ja siitä\nsaattaa kasvaa puu ja silloin minä myöskin saan kaikki ne veskunat,\njotka siinä puussa kasvavat. Ja paitsi näitä veskunoita saan minä\nmyöskin kaikki ne puut, jotka niistä kasvavat, ja sitte niiden\nlukemattomain puiden veskunat, ja kaikki puut ja veskunat, kuin aikain\nkuluessa kasvaa näistä lukemattomista veskunoista, se on koko maailman\nveskunat. Uskallatko lyödä sellaista vetoa.\n\nKukas se sitte on se joulupukki? Ahah, oletko utelias? Pitääkö minun\nsanoa se sinulle? Mutta jospa menetät vedon? Ei, älä uskottelekaan,\nettä Antti tai Maija on pukeutunut turkkiin joulupukiksi! Ikäänkuin\nminä sitä en tietäisi. Ikäänkuin minä en olisi löytänyt hänen\ntarinaansa vanhasta joululahjain käärepaperi-korista vinniltä silloin,\nkuin olin kahdeksan vuoden ijässä. No, saat kuulla sen tarinan; ei se\nolekaan pitkä.\n\nOletko lukenut joulupäivän evankeliumin? No, tietystihän sen olet\nlukenut; mitenpä sinä muuten tietäisitkään, mikä joulu on? Ei joulu ole\njoululahjat, ei se ole kynttilöillä koristettu kuusi; joulu ei ole\nlipeäkala, puuro ja torttu, eikä myöskään vapaus kaikista\nläksyhuolista, eikä kirkon monet kynttilät ja kaunis virsi, ei, kyllä\njoulu on paljon, paljon enempi, ja sen saat kuulla joulupäivän\nevankeliumista. Mutta se on niin suurta ja ylevää, että se ei voi sopia\npieneen satuun. Minä sentähden kerron sinulle jotakin jouluyöstä,\npyhästä yöstä.\n\nOli se aika vuodesta, jolloin talvi peittää koko pohjolan lumivaippaan.\nEtäisessä Ruotsissa ja tuntemattomassa Suomessa oli jäätävän kylmä,\nmutta lämpöisessä Juudaanmaassa oli talviyö samanlainen kuin lokakuun\nyö meillä. Lähde kiehui ennellään, puut seisoivat vähän untelompina\nkuin ennen, mutta pudottamatta lehtiänsä; ylinnä vuorten kukkuloilla\nnäkyi vähä lunta, mutta laaksoissa oli ruohonkorsia vielä jäljellä\nkarjalaumoille. Luonto ei ollut valekuollut niinkuin pohjoisissa\nmaissa; se vain levähti kesäkuuman jälkeen; se makasi kuin onnellinen\nlapsi; se lapsi oli heittänyt peitteensä eikä sitä kuitenkaan palellut.\n\nOli ihmeellisen hiljainen ja rauhallinen yö. Se oli tullut äkisti,\nniinkuin yö etelässä aina tulee, viipymättä, hämärtämättä. Aurinko\nvaipui taivaanrantaa kohti ja vielä oli täysi päivä; se vaipui\ntaivaanrannan taa ja silloin tuli yht'äkkinä pilkko pimeä. Tähdet\nalkoivat välkkyä taivaalla kuin kynttilät, ei yksitellen niinkuin\nmeillä, suurimmat ensin ja pienimmät viimeksi, vaan kaikki yht'aikaa,\nikäänkuin esirippu äkkiä nousisi ylös ja sen takaa loistaisi kaunis\nilotulitus. Vuorilla, joissa ilma oli tummansininen ja läpikuultavampi\nkuin ohuin lasi, loistivat taivaan tähdet suurimmassa komeudessaan ja\nkuitenkin niin ihmeellisen rauhallisina, kuin yksikään niistä ei\ntahtoisi kiiltää toistansa loistavammin. Heikoimmat kiintotähdet\ntuikkivat yhtä rakastettavan iloisesti kuin suuret salaperäiset\nauringot äärettömän etäältä. Sirius iski silmää heikolle linnunradan\nvalonhämylle, ikäänkuin sanoen: \"valvo, älä nuku, nyt meidän täytyy\nkaikkein loistaa Jumalan kunniaksi!\" Ja suuri täyskuu, joka muuten niin\nkopeasti purjehtii taivaankantta pitkin, hiivi nyt kuin varpaillaan,\nkoettaen olla peittämättä ainoatakaan tähteä kultakilpensä taa.\n\nPaimenet kaitsivat laumojansa laaksossa Betlehemin vuorten juurella ja\nnäkivät uuden, suuren ja komean tähden nousevat ylös ilman kannelle\naivan keskelle. He olivat valvoneet yönsä kedolla, tähdet olivat heidän\nuskolliset ystävänsä, mutta tätä uutta tähteä he eivät tunteneet. Ja\nheidän ihmetellen ajatellessaan, mitähän se merkitsi, tuli heille se\niloinen sanoma enkelien laulussa, joka kerrotaan joulupäivän\nevankeliumissa.\n\nEräällä paimenella oli kanssansa kaksi pientä lastansa, poika ja tyttö,\nja hän oli tehnyt heille pehmoisen vuoteen ylös vuorenrotkoon. \"Pukki\",\nsanoi paimen suurelle vahvasarviselle pässilleen, \"katso minun lapsiani\nsill'aikaa, kuin minä pikimmältään käyn kaupungissa! Minä laittelin\nheille palsamiheiniä alaseksi tuonne koloon, että heillä olisi hyvä ja\nlämmin maata. Katso, ett'ei kukaan laumasta pääse syömään heidän\nvuodettansa!\"\n\nPukki oli laiska, uninen ja vihainen. Hän ei uskaltanut olla\ntottelematta, mutta ajatteli itsekseen: \"pitääkö minun nähdä nälkää\ntässä huonolla laitumella, kun paimenen kannattaa makuuttaa lapsiansa\npalsamiheinillä?\"\n\nHän äkeissään asettui luolan eteen vartioimaan. Ei paimen eikä pukki\nsilloin vielä tiennyt, että oli jouluyö. Koko luonto sen jo kyllä\ntiesi; enkelit olivat tuoneet käskyn, että sinä yönä ei kenenkään\npitänyt tekemän mitään pahaa kellekään elävälle olennolle.\n\nSusi astua luntusti hiljakseen vuorten välistä polkua, katsoa mulkautti\nturvatonta laumaa, mutta käveli rauhallisesti ohitse. Leijona tuli\npurolle sammuttamaan janoansa, näki nukkuvat karitsat, mutta ei\nkoskenut heihin. Hyena kulki samoja jälkiä, ja nuuhki rotkossa lapsia,\nmutta hiipi hämillään pois. Öljypuu sanoi hämähäkille, joka paraillaan\nkutoi verkkoaan oksien välille: \"Varo, ett'ei yhtään kärpästä tartu\nverkkoon, sillä tänä yönä sinä et saa pyytää mitään saalista!\" Rotkossa\nkasvava mänty sanoi juuressaan hiipivälle skorpionille: \"pistä piiloon\npistimesi; tänä yönä et saa pistää ketään!\" Puukko sanoi vesakossa\nrosvolle: \"älä koske minuun; tänä yönä ei kukaan saa vuodattaa verta!\"\nMaitosarvi sanoi imevälle kapalolapselle: \"ai, loukkasinko sinua? Anna\nanteeksi, vahingossa niin kävi!\" Suoruoho sanoi sisiliskolle: \"matele\nvarovasti minun korteni ylitse, sillä tänä yönä ei ole lupa katkaista\npienintäkään lehteä!\" Yön sumu sanoi heinäsirkalle: \"peittäydy\nkuivaneen palmunlehden alle siksi aikaa, kuin minä ehdin kulkea ohitse,\nett'ei äänesi sorru minun kosteudestani!\" Ja ruoho sanoi nälkäiselle\npukille: \"malta, maltahan vähän, syö minut huomenna; tänä yönä et saa\npurra minua!\"\n\n\"Mitä sinä loruat?\" ärähti pukki. \"Kukin on itseään lähinnä. Pitääkö\nminun makailla tässä nälkäisenä kivikolla, vaikka paimenen lapset\nmakaavat tuossa palsamiheinillä?\"\n\n\"Niin, tuossa ne tosiaankin makaavat minun ruoallani!\" sanoi pukki,\nkurkistaen rotkoon. \"Miten lapset voivatkin olla tyhmät. Eiväthän ne\nälyä edes syödä ruohoakaan!\"\n\n\"Jospa minä ottaisin vain suun täyden noita palsamiheiniä?\" ajatteli\npukki hetkisen päästä itsekseen. \"Eihän sitä kukaan huomaa. Pienoisen,\nyhden ainoan huonosen heinätullon. Mum, mum... merkillistä, miten\nhyvältä se maistuu!\"\n\nPukki söi suun täyden, sitte toisen ja vielä kolmannenkin, vetäen\nheiniä pois makaavain lasten alta. Viimein ei enää ollut jäljellä muuta\nkuin yksi pienoinen tullukka. \"No, tuosta nyt ei ole mitään apua, kyllä\nlapset ilmankin makaavat\", ajatteli pukki ja vetäsi senkin pois.\n\nSilloin heräsivät lapset, tunsivat vieressään pimeässä pukin sarvet ja\nalkoivat huutaa. Pukki vihastui. \"Mitä siinä älisette?\" sanoi hän ja\npuski heitä.\n\nSamassapa jo paimen palasi. \"Pukki\", sanoi hän, \"pukki parka, mitä olet\ntehnyt? Etkö tiedä, että nyt on jouluyö? Nyt on rauha koko maan päällä,\nsinä yksin olet rikkonut maan rauhaa! Sentähden sinun itsesi pitää\nrauhatonna kuljeksiman maan päällä ja sovittaman rikoksesi pikku lapsia\nkohtaan, kunnes heidän rukouksensa saavat sinut vapautetuksi.\"\n\nHeti pukki tunsi tuomion käyvän toteen. Hän juoksi vuorille, muita\nvaipui horroksiin ja selvisi vasta seuraavana jouluyönä, jolloin hänen\ntäytyi lähteä pitkälle kävelylleen. Ja niin hän vaeltaa vielä nytkin\njoka jouluyönä ympäri maailman ja kuulee luonnon äänien sanovan toinen\ntoiselleen: \"nyt on jouluyö, tänä yönä ei kukaan saa tehdä pahaa\ntoiselle!\" Sen kuulee pukki eikä voi päästä ääniä kuulemasta, sillä\nniitä kuuluu sinä yönä kaikkialla: vuorilla, laaksoissa, metsissä ja\ntasangoilla, korkealla ilmassa ja alhaalla meressä. Pukki, joka\nyksinään on rikkonut maan rauhaa, kävelee nälissään tietänsä eikä kasva\nainoatakaan palsamiheinän kortta hänelle koko maan päällä. Mutta hän\ntietää ketä etsii, hän käy lasten luona sovittamassa, mitä oli rikkonut\npaimenten lapsia kohtaan rotkossa. Hän koettaa kaikin tavoin päästä\nheidän suosioonsa, tuo heille kauneimpia joululahjoja, mutta kuitenkin\nhe harvoin muistavat kiittää häntä. Joulupukki raukka, kun muut ovat\niloiset, suree hän: hän tulee niin ikävöitynä ja lähtee ihan\nunhotettuna; hän tulee rikkaana ja lähtee pois tyhjän korin kanssa.\nSitä lapset eivät ajattele; he tuskin muistavat, mitä tapahtui eilen;\nmitenkä he sitte muistaisivat sitä, joka tapahtui lähes kaksi tuhatta\nvuotta sitte? Nyt kuitenkin tiedät, kuka pukki on, ja nyt minä voitin\nsinulta kaiken maailman veskunat. Ja kun kaikki ne veskunat pannaan\nkasvamaan (ell'ei niitä kukaan ole sitä ennen syönyt), ja kun kaikki ne\nkasvavat veskunapuiksi ja kaikki ne veskunapuut taas kasvavat uusia\nveskunoita ja uusia veskunapuita, niin joulupukki yhä vielä kävelee\nympäri maailmaa ja sanoo lapsille jouluyönä:\n\n    \"Vähän heiniä suo!\n    Panen vuoteihin nuo.\n    Minä lapsilta vein\n    Varastain omaksein,\n    Sitä taas takaisin\n    Minä nyt kokisin.\n    Jos mä heiniä saan,\n    Sinä helmiä vaan\n    Sekä kultiakin\n    Saat taas kypärin\n    Tänä yönä kun jouluyö ompi.\"\n\n\n\n\nPIENTEN LINTUJEN VALITUS.\n\n\n    Me saavuimme mailta vierailta,\n    Helteisiltä Niilin rannoilta,\n    Hedelmiltä Atlaan, laavoilt' Etnan\n    Ja kuuman Saharan hiedoilta.\n\n    Me saavuimme palmuin lehviltä,\n    Ikuisilta kukkakentiltä;\n    Ja rannoilla, joill' ei hanget säily,\n    Me muistimme Suomen kevättä.\n\n    Me vaihdoimme kylmään Pohjolaan\n    Hedelmäpöytämme herkukkaan.\n    Väristen ennemmin, nälkää nähden,\n    Istuimme koivuissa kotimaan.\n\n    Meill' ollut ei kulta-aarteita,\n    Joit' oisimme tainneet tarjota,\n    Siis lauloimme kilvan, riemumielin,\n    Vaan Suomelle kevätlaulua.\n\n    Me hankimme oksan pienoisen,\n    Ja sammalta pesäks hiukkasen;\n    Siin' aioimme rauhass' asuskella\n    Ja laulaa riemua keväimen.\n\n    Vaan tään kylän lapset ynseät,\n    Niin julmat ja sydämettömät,\n    He pesämme maahan nakkasivat,\n    Meilt' ainoan suojan särkivät.\n\n    Me lauloimme heille keväällä,\n    Ja riemun ja toivon hetkinä.\n    Oi jospa ei maksais kenkään heille,\n    Kuin meille he maksoi virrestä.\n\n    Se leikkiä kenties heille vaan;\n    Mut hirveä työ se tosiaan,\n    Sen Jumala heille anteeks suokoon!\n    Me lauloimme suloks Suomenmaan.\n\n\n\n\nKAUNIINTA METSÄSSÄ.\n\n\nNiin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin: luulen, ett'ei\nkello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja\nkoivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät\nsallineet, että nukuimme kauan aamusilla, ja kotona oli vanha\nkalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa:\n\"nouse nuottasille! nouse nuottasille!\" ja nuolen nopeudella nousimme\nvuoteelta; kyllä alussa tuo tuntui raskaalta, vaan lopuksi ymmärsimme,\nettä on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat: \"aamuhetki kullan kallis.\"\nNiin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan\nillalla.\n\nUseinkin on mielestäni tuntunut siltä, kuin ei ensinkään pitäisi nukkua\nnäinä ihanoina, valoisina kesä-öinä, jotka kirkkaudesta säteilevät, ja\njolloin kaste kimaltelee ruohossa ja linnut laulavat. Silloin\nnukkumiseen menettää monet kauniimmat hetket elämästään. Mutta niin nyt\nkerran on, sitä ei kukaan voi auttaa: nukkuahan sitä täytyy. Kuningas\nFredrik Preussissa oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hän\nnukkumiseen menetti kolmannen tahi neljännen osan elämästään. Siksi\npäätti hän totuttaa itseään siihen, että pääsisi tuommoisesta pahasta\ntavasta. Ensi yön hän teki työtä ja se kävi päinsä. Toisenkin yön teki\nhän työtä vähääkään nukkumatta, ja nyt luuli hän jo saaneensa aikaan\njotain eriskummallista.\n\nVaan mitäpä tapahtui? Kun hän seuraavana päivänä istui suuren\nhallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet\nrupesivat puhumaan tärkeistä hallitusasioista, huomasivat he, miten\nkuningas rupesi nyökyttämään päätään... ja niin hän nukkui siihen\npaikkaan, istuessaan kuninkaallisessa korkeudessaan.\n\nSiksi ajattelen, että meidän tulee tehdä, niinkuin luonto tahtoo. Ja\nonhan uni kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja murheelliselle; mutta\nsiltä ei pidä laiskotella kauniina kesä-aamuna, vaan silloin on paras\nmielessään kuvata, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella\nhuutamassa: \"nouse nuottasille! nouse nuottasille!\"\n\nMutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli\nviheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita,\nalkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi\nmastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaasen asti, joka lohdutti\nitseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin\noksat ja latva sidottaisiin paaluun; vaan, näetsen, siitä minä en\nhuoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajattelepas, jos olisin\npuu, niin lapset eivät ulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia\nripotellaksensa tuvan lattialle pyhä-aamuna.\n\n\"Se onkin ainoa, mihin sinä kelpaat\", sanoi kuusi, joka isostellen\nseisoi hänen ääressään. \"Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka\",\narveli kuusi.\n\n\"Mitäpä siitä?\" sanoi katajapensas. \"Onhan siinä kyllä, että voin\nihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan\nsavutusaineeksi, sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi\npoikien jousipyssyyn ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä\ntehdään siirappia ja sitten...\"\n\n\"Äläpäs nyt. Ole vaiti\", sanoi pihlaja, \"kuuluu kovin itserakkaalta,\nkun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kauniin\ntäällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?\" Ja silloin pihlaja somasti\nravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt\nparhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.\n\n\"Sitäpä sopii kysyä\", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin\nvalkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukki, näet,\nhänkin juuri par'aikaa. \"Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee\nolla kauniin\", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista\nkukista suloisin tuoksu.\n\nKoivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli\nkauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi\nkiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. \"Minä olen ihan varmaan\nkauniin\", ajatteli hän salaa itsekseen.\n\nMutta leppä, joka seisoi tuossa järven rannalla, katseli kuvaansa\nalinomaa veden tyvenestä peilistä ja oli mielestänsä niin sinivihertävä\nja rakastettava, ett'ei kukaan voisi olla häntä kauniimpi. Siksi\nnyykäytti hän päätään ja sanoi: \"todellakin, tuota kysymystä sopii\naprikoida!\"\n\nHaapa seisoi hänen läheisyydessään ja tärisi pelosta, että muka joku\nolisi häntä kauniimpi. Alinomaa tärisi hän, haapa parka, sillä vaikka\nhän oli pitkä ja suuri, oli hänellä pelkurimainen sydän ja hauraat\noksat. Niini nyykäytti; ei hänkään itsestään pahaa pitänyt. Halava ja\npaju seisoivat ääressä, mutta olivat vaiti ja pitivät ajatuksensa\nitsekseen.\n\n\"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta\", sanoi vaahtera, joka levitti\nvilpoisan, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli jotka olivat täynnä\nvuokkoja ja valokin kukkia.\n\n\"Se ei ensinkään ole tarpeellista\", tiuskasi siihen mänty. \"Kaunis on\nvasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua! Enkö ole\nmahtavan näköinen? Kun ravistan itseäni, putoaa tuhansia neulasia\nmaahan; niitä muurahaiset keräävät ja käyttävät aseena, kun käyvät\nsotaa. Olenhan toki aika urhea poika, sitä ei kukaan kieltäne.\" Ja\nsitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi\nmuita.\n\nTammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. \"Narrimaista on noin arvostella\nomassa asiassaan\", arveli hän. \"Olenpa varma siitä, että jokainen\nteistä luulee olevansa kaikista kauniin. Kysykäämme siksi peipposelta,\njoka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen:\nhän tietää parahiten, kuka on kauniin metsässä.\"\n\nSanottu ja tehty; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan\neikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.\n\nSitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat\npienoisessa mökissä metsän rienteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena,\nihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: \"Hyvä\nJumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi\non ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että\nkasvamme Sinun viisaudessasi ja todistamme Sinun voimastasi ja\nylistämme Sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!\"\n\nKun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä\nja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään\nkuiskaukseen ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän\ntuossa viserti koivun latvassa:\n\n\"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on\nkauttaaltansa kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte,\nmikä on kauniinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista\nJumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin\nrakastettavan hyvää ja viattoman suloista kuin nämä kaksi lasta, jotka\nkiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja\nvoima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ell'ei ole nöyrää\nsydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle.\nKatso, puut kohottavat käsiänsä taivasta kohti, kukkaset lainaavat\nvärinsä auringolta, linnut visertelevät luonnon ylistystä. Sillä sama\nijankaikkinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki\nJumalan armon kirkkaassa päiväpaisteessa; mutta lasten rukous Jumalalle\non parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten\ntuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä\nsiunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon\nteidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!\"\n\n\n\n\nHEINÄNTEKO.\n\n\n_Kaikki lapset_.\n\n    Peuhaten, teuhaten riemuitaan,\n    Heiskuen, leiskuen laulellaan.\n    Hyörien, pyörien harppaillaan\n    Tääll' yli vihreän niittymaan.\n\n_Yrjö_.\n\n        Miehet ne raataa,\n        Luokoa kaataa.\n\n_Toini_.\n\n        Naiset ne oivat\n        Taas haravoivat.\n\n_Werner_.\n\n        Ruoho on tää\n        Niin mehevää,\n    Härkä jos oisin, nyt ahmisin mä.\n\n_Eeva_.\n\n    Härkä jos oot, vedä kuormaamme,\n    Vaan varo vitsaani, norja on se!\n\n_Werner_.\n\n    Kiitosta paljon! No katsopahan,\n    Härkänä käyn sua puskemahan!\n\n_Eeva_.\n\n        Härkä se häijy\n        Kuin peto väijyy.\n\n_Ilmari_.\n\n        Tässä on niini,\n        Pannaan se kiinni;\n        Lyön sitä niskaan,\n        Maahan sen viskaan.\n\n_Mari_.\n\n        Putkassa paikka\n        Sille on, taikka\n        Vitsa yks kaks\n        Saa paremmaks.\n\n_Kaikki lapset_.\n\n    Sätkien, mätkien mylvitään.\n    Hilvaten, kilvaten kiidellään,\n    Seppelin, heppelin leikitään\n    Niityllä iltahan päivän tään.\n\n_Aina_.\n\n    Reunassa mättään tuolla kukka hento vain on.\n    Sen vaotta kevättuuli hiljaan nuokuttaa.\n    Hän laps on kuin me. Hän nyt avaa silmäns kainon,\n    Suuruutta luonnon, Luojan töitä katsastaa.\n    Loitommas, niittomies! Hän pieni kukkanen on!\n    Hän umpulasta on tän' aamun' auennut,\n    On niityn kuningattarena hetken, mut\n    Sitt' eteen hyvän Luojan laskee kruununs hennon.\n\n_Väinö_.\n\n        Nähkääs kuin\n        Päin sekä suin\n    Heinihin hyppään, niissä mä uin!\n\n_Hilja_.\n\n        On vihantaa\n        Metsä ja maa,\n    Nyt haravoimahan kiiruhtakaa!\n\n_Lutvi_.\n\n        Haravoi sä,\n        Lennätänpä\n    Heinäsi paikalla latohon mä.\n\n_Helmi_.\n\n        Heiniä tuokaa,\n        Latohon luokaa,\n    Ett' olis lehmille kyllälti ruokaa!\n\n_Werner_.\n\n        Nyt kuperkeikka\n        Oiva on seikka!\n        Oon lohi mä,\n        Lahn' olet sä,\n    Siis varo, kohta sun nielenpä!\n\n_Kaikki lapset_.\n\n    Uiskimme, huiskimme heinissä,\n    Ennämme, lennämme leikissä,\n    Toimin ja voimin jo niityltä\n    Heinät on latohon vietynä.\n\n_Selma_.\n\n    Tääll' linnunpesä on. Sä peipon poikain rauhaa\n    Äl' yhtään häiritse! Käy hiljaan, hiljaan luo!\n    Ken suojaa teitä, pienet, ukkonen kun pauhaa?\n    Katotta tupanne: on köyhä koti tuo.\n    Ei kuitenkaan tapahdu mitään pahaa teille\n    Tiedotta Herran; hänpä teitä holhoopi.\n    Oi nuku pieni lauluperhe tyynesti,\n    Ja kasva, kiitä Luojaa, viserrä myös meille!\n\n_Werner_,\n\n        Työstä nyt lakkaan,\n        Käyn eväsvakkaan\n    Kiinni ja tyydytän vastani rakkaan.\n\n_Mari_.\n\n        Leipä on tässä näin,\n        Tässä on voita.\n\n_Toini_.\n\n        Katso, mun ystäväin,\n        Vaan älä koita!\n\n_Werner_.\n\n        Kiiruhtakaa,\n    Nyt ihan näännyn, jos syödä en saa!\n\n_Yrjö_.\n\n        Veits' ota tää,\n    Viillä jo leivästä, henkihin jää!\n\n_Lutvi_.\n\n        Tyttöjä vartokaa,\n        Kyllä ne tarjoaa!\n\n_Hilja_.\n\n    Käykäätte piirihin nurmellen,\n    Niin tytöt kantavat tarjoten!\n\n_Werner_.\n\n    Voileipä, paistia, läskiä tuo!\n    Armahin, mulle se suurin suo!\n\n_Helmi_.\n\n        Juustoa, kalaa!\n        Ken mitä halaa?\n\n_Väinö_.\n\n        Meillä on kemut,\n        Rehtevät remut.\n\n_Eeva_.\n\n        Maitoa, marjoja!\n\n_Kaikki lapset_.\n\n        Maitoa, marjoja!\n        Herkkuja tarjona!\n        Täällä on onnela!\n    Peuhaten, reuhaten riemuitaan,\n    Heiskuen, leiskuen laulellaan,\n    Hyörien, pyörien harppaillaan\n    Tääll' yli vihreän niittymaan.\n\n_Lutvi_.\n\n    Suur' armas maamme iltapäivän loistoss' aivan\n    Kuin äiti hellä meille sylins levittää.\n\n_Aina_.\n\n    Ja meidän melskatessa lasten elämää,\n    Kansamme työskelee ja kantaa tuskan, vaivan.\n\n_Yrjö_.\n\n    Meill' liian kevyt miel' on, käs' on heikko vaan.\n    Vahvistukaamme työhön edest' oman maan!\n\n_Selma_.\n\n    Rakastakaamme myöskin murhees', iloss' sitä,\n    Ja sille meidän elää, sille kuolla pitää.\n\n_Kaikki lapset_.\n\n    Tehkäämme siihen kylvö kevätsateella,\n    Ja kesäheltehess' sit' aina kastelkaamme.\n    Oi Herra, syksyin, talvin, kaikkin' aikoina,\n    Sun vahvaan varjeluksees ota kotimaamme?\n\n\n\n\nSATU LILLIN NENÄSTÄ.\n\n\n    Olipa tyttö herttainen ja hellä,\n    Hän monenmoista osas työskennellä:\n    Hän karttas, kehräs, kutoi, virkkas, neuloi,\n    Hän kirnus voita, leipäjauhot seuloi.\n\n    Hän astiat ja vaatteet hyvin pesi,\n    Hän tiesi, mistä arvosta on vesi.\n    Hän keitti, paistoi, kynttilät hän kasti,\n    Ja kaljat, olvet pani osavasti.\n\n    Hän luki, lauloi, piirusti ja soitti,\n    Kirjoitti, laski, tanssitaidon voitti.\n    Hän ulkoapäin osas katkismuksen\n    Ja historjan, kuin noita lorutuksen.\n\n    Hän osas olla siivo, kuuliainen\n    Ja nöyrä, tyyni, vähän vaativainen.\n    Hän Jumalaa myös joskus rukoeli.\n    Hän kaiken kansan suosikkina eli.\n\n    Vaan voi, mit' auttoi se nyt tyttö parkaa,\n    Vaikk' kehräs, kutoi palttinaa ja sarkaa,\n    Vaikk' keitti, paistoi, pysyi leppyisenä,\n    Kun hällä oli liian pieni nenä!\n\n    Niin, nenä oli hällä pienokainen.\n    Silmissä suihki ilo ihanainen,\n    Punoitti posket, heloitti myös huulet,\n    Mut nenä pieni. Mitäs siitä luulet!\n\n    Hän siit' ei mitään piitannutkaan ensin.\n    Hän niinkuin lintu hilpeänä lensi,\n    Hän tyttöparvess' iloisa ja virkku,\n    Niin vapaa, raitis kuni lehdon sirkku.\n\n    Kun noppaa nokkaa joululeikkin' oli,\n    Tapahtui seikka: Lillin vuoro tuli\n    Ja muuan huus: \"no mihin sitä noppaa,\n    Kenellä ei oo nopattava nokkaa?\"\n\n    \"Mull' eikö nenää?\" -- \"Niin, no vielä vainen\n    Ois nenä tuo noin pieni pikkarainen!\"\n    Näin muutkin huus nyt hulminassa leikin,\n    Mut Lilliltä se hauskutuksen veikin.\n\n    Hän peilin eteen riens... Se totta juuri,\n    Ja kun se seikka hänest' oli suuri,\n    Niin toiset taas: \"ei nenää huoli surra,\n    Sen moist' ei koskaan suudella ei purra.\"\n\n    Kyll' äiti lohduttaa, niin Lilli luuli,\n    Mut kysyttyään, hältä samaa kuuli:\n    \"Niin, rakas laps, sä pientä nenääs kysyt,\n    Mut onnen saat, kun siivona vaan pysyt.\"\n\n    Niin, olla siivo, sanottu on pian,\n    Mut moinen solvaus saa mieleen sijan.\n    Nyt Lillin olo tuntui tukalalle,\n    Hän pienen nenäns kätki hatun alle.\n\n    Ja turhaan äiti lohdutti kuin ennen;\n    Ah, Lilli tunsi elon riemun menneen,\n    Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan\n    Apua saamaan moiseen nenävikaan.\n\n    \"Ah, herra tohtor, tuskass' auttakaatte\n    Lyhyttä nenää hieman jatkakaatte!\"\n    \"Kuin? Jatkettava? Siin' on puheen kokka!\n    Tulepas tänne, armas pikku nokka!\"\n\n    Ja tohtor näpli nenää monta kertaa,\n    Se jatkunut ei toki hiukan vertaa.\n    \"Niin\", -- virkkoi tohtor syvämietteisenä, --\n    \"Parasta jättää arvohonsa nenä.\"\n\n    No, mietti Lilli, murise vaan siellä! --\n    Hän kohtas sitten pienen akan tiellä.\n    \"Hyv' päivää, lapsen', mikäs sua vaivaa,\n    Mi murhe musta sydäntäsi kaivaa?\"\n\n    \"Oi, rakas vanhus, tuskainen on tieni:\n    Te itse näätte, kuink' on nenän' pieni.\n    Sanokaa, miten pitemmäks sen saisin,\n    Mä luulen sääliin kivet liikuttaisin.\"\n\n    \"No, sanoi akka, tarvitsetpa vähän;\n    Mä tiedän keinon koetellun tähän,\n    Sen neuvon suon, mä haltiatar rikas,\n    Sä tohtoritta parantaa voit vikas.\n\n    \"Siis kuule: kun sä onnellisna milloin\n    Jotakin hyvää varrot, mutta silloin\n    Toiveesi pettää, huomaa joka kerran,\n    Mä sanon, jatkuu nenäs jonkun verran.\"\n\n    \"Suur' kiitos, vanhus, täm' on oivallista,\n    Kun ei vaan mull' ois kauan vartoomista!\"\n    Taas akka: \"onhan elon sääntö yllä;\n    Mä lupaan sulle, nenäs kasvaa kyllä.\"\n\n    Nyt Lilli aivan lohdullisna juoksi\n    Hedelmäpuunsa ihanaisen luoksi,\n    Ottaakseen siitä maukkait' omenoita,\n    Niin kypsiä ja ihmeen koreoita.\n\n    Ne hyviks myös ol' ahneet pojat tienneet\n    Ja mennäyönä koko aarteen vieneet.\n    Ah, Lilli parka tunsi hämillänsä,\n    Kuin ois hän saanut piston nenähänsä.\n\n    Tietysti Lilli nolostui nyt tuosta.\n    Hän muisti sisään peilin eteen juosta,\n    Hän seisoi, katsoi ihan ihmeisenä,\n    Pitennyt paljon oli pikku nenä.\n\n    Ja nytpä Lillin suru iloks suli. --\n    Mut aika kului, joulu vihdoin tuli.\n    Ja joululahjoist' ensimäisnä juuri\n    Lillille tuli laatikko jo suuri.\n\n    \"Mitähän tuossa\", riemuiten hän huusi,\n    \"On varmaan kaunis nukkemamsel' uusi!\n    Hyh, rumat sukat... hyödylliset muuten.\"\n    Ja Lillin nenä taas sai jatkon uuden.\n\n    Niin kävi, miten noita sanoi silloin,\n    Jos Lilli pettyi toiveissansa milloin,\n    Jos joskus vaihtui ilo ikäväksi,\n    Niin pikku nenä kasvoi pitemmäksi.\n\n    Alussa kyllä täm' ol' aivan somaa,\n    Kun Lillin nenä kasvoi alinomaa.\n    Ja äiti, jok' ei noidan tuumaa tiennyt,\n    Iloiten virkkoi: \"tytöss' ihme lie nyt!\"\n\n    Mut kuinka sopi, tapahtuipa siten,\n    Jo nenä kasvoi liiaks piammiten.\n    Kyll' ensin Lilli salaisuutens' sulki,\n    Vaan viimein täytyi kaikki tuoda julki.\n\n    Voi sentään! Nyt ol' äitin sanain mukaan,\n    Ihmeenä Lilli, kummempi kuin kukaan;\n    Ja tuskin muuta ihmeteltiin enää,\n    Kuin Lilli raukan kummallista nenää.\n\n    Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan\n    Apua saamaan moiseen nenävikaan.\n    \"On, herra tohtor, nenä pitkä, näätte,\n    Siis, olkaa hyvä, sitä lyhetkäätte!\"\n\n    \"Kuin? Lyhettävä? Siin' on puheen kokka!\n    Tulepas tänne, armas pitkä nokka!\"\n    Ja nyt hän tarttui veitseen levokkaasti,\n    Mut Lilli juoksi tiehens pelokkaasti.\n\n    Hän juoks ja huusi: \"Voi sä akka julma!\n    Miks narrasit mun, sult' on tämä pulma!\n    Miks pieni nenän' minust' oli halpa!\n    Voi, tule velho, tee sen kasvuun salpa!\"\n\n    Ja Lilli parka rientää rientämistään,\n    Ja etsii akkaa, mut ei löydä mistään.\n    Ilmoittakoon, jos ken on nähnyt akkaa,\n    Kosk' ei tuo nenän kasvaminen lakkaa!\n\n    Ja nyt sen pituus kyynärän jo täyttää,\n    Se kauhealta, kamalalta näyttää.\n    Mut sadun neuvo täm' on tiettäväinen:\n    Jokainen nenääns' olkoon tyytyväinen.\n\n\n\n\nKOIVU JA TÄHTI.\n\n\nTiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko\nelämänsä vaelsivat yhtä ainoata tarkoitusperää kohden. Kuinka moni\nmeistä saattaa sen sanoa itsestänsä?\n\nSataviisikymmentä vuotta sitte oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi\njoka paikassa, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainiot tallattiin ja\nihmisiä kuoli sadoin tuhansin miekan, nälän, maanpakolaisuuden ja\nhirveitten tautien kautta. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta, kuin\nhuokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuhkaa ja verta, ja ne,\njotka viimeiseen asti toivoivat, eivät lopulla enää tienneet, mitä\nheillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kuritti ankarasti\nmaatamme; sen ajan tapauksia ei ikinä unohdeta. Tämän suuren\nonnettomuuden aikana tapahtui myös, että moni perhe hajosi, niin että\nmuutamat vietiin vihollisen maahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin\ntahi kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt miehestänsä, ei veli\nsisarestaan, isä ja äiti eivät tienneet olivatko heidän lapsensa elossa\nvaiko kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa\nolevat palasivat, niin harva se oli, jonka ei tarvinnut ketään\nomaisistansa kaivata ja murehtia. Kuten luemme sadussa ritari\nSiniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta\nsopi nähdä etäälle pitkin tietä, ja aina vähän päästä kysyi häneltä:\n\"Anna sisareni, näetkö jonkun tulevan?\" samoin kysyi moni toiseltaan,\nkun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: \"eikö näy ketään\ntulevan? -- eikö vielä ketään?\" ja tavallisesti vastattiin: \"ei\nketään!\" Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että\nkaukaa tieltä näkyi pieni tomupöly; se likeni, ja vihdoin nähtiin\njoukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa... Niiden joukosta isän ja\näidin silmät hakivat rakkaitansa; ja jos he monen, monen vuoden\nkuluttaa heidät löysivät, silloin oli ilo, niinkuin ei surua olisi\nollutkaan, asumukset kohosivat äkkiä uudeltaan, pellot pian jälleen\nvihannoitsivat ja menneitten surujen jälkeen koitti uusi aika.\n\nTämän pitkän sodan aikana oli, muun muassa, kaksi pientä siskoa, poika\nja tyttö, viety kauaksi vieraalle maalle, jossa olivat joutuneet hyväin\nihmisten käsiin. Vuodet kuluivat, siskot kasvoivat isommiksi, eivätkä\nkärsineet mitään puutetta, mutta vaikka heillä oli kaikkea yltä kyllin,\neivät he kuitenkaan voineet unhottaa isää, äitiä ja synnyinmaatansa. He\nolivat vangittujen juutalaisten kaltaiset Babylonissa, jotka ripustivat\nkanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata, ei soittaa eikä hypellä\nvieraalla maalla, sillä heidän sydämmensä oli Jerusalemissa.\n\nKun sitte huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka\ntahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne, silloin tuli vieras maa\nlapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada mennä kotia.\n\nMuukalaiset, heidän hoitajansa naurahtivat ja sanoivat: \"kotia, niinkö?\nvoi tietä! tiedättekö, kuinka pitkä matka sinne on? Enemmän kuin sata\npeninkulmaa.\"\n\n\"Vähä tuosta\", vastasivat lapset, \"kunhan kotiin pääsemme.\"\n\n\"Mutta eikös teillä meidän luonamme ole uusi kotinne? Täällähän on\nteillä vaatteita ja ruokaa kylliksi, hyviä hedelmiä syödäksenne, maitoa\njuodaksenne, lämpöiset vaatteet, somat asunnot ja ystävälliset ihmiset,\njotka sydämmestään teitä rakastavat. Mitä kaipaatte vielä?\"\n\n\"Niin on\", sanoivat lapset, \"mutta meidän tekee mieli kotiin.\"\n\n\"Kodissanne on suuri hätä ja puute kaikesta. Siellä täytyy teidän elää\nsuuressa köyhyydessä, sammalet vuoteenanne, kuusenhavuinen maja\nsuojananne, tuuli ja pakkanen alituisina seuralaisinanne, ja puun kuori\njokapäiväisenä leipänänne. Vanhempanne, veljenne, sisarenne ja kaikki\nystävänne ovat jo aikaa sitte kuolleet; etsiessänne heidän jälkiänsä,\nlöydätte susien jäljet, jotka ovat kulkeneet hankea myöten sillä\nautiolla paikalla, kussa mökkinne seisoi.\"\n\n\"Niin\", sanoivat lapset, \"mutta meidän tekee mieli kotiin.\"\n\n\"Mutta kymmenen vuotta on kulunut sitte kun teidät kuljetettiin sieltä\npois. Silloin olitte pienet ja ymmärtämättömät: viisi vuotta vanha oli\nveli ja neljä vuott vanha oli sisar. Nyt olette viidentoista ja\nneljäntoista vuotiset, ja vähän tunnette maailmaa. Olette unhottaneet\nkaikki, sekä tien sinne, että itse vanhempannekin, ja samoin ovat\nvanhempanne myös unhottaneet teidät.\"\n\n\"Niin\", sanoivat lapset, \"mutta meidän tekee mieli kotiin.\"\n\n\"Kuka teille osoittaa tietä sinne?\"\n\n\"Jumala\", sanoi poika. \"Paitsi sitä muistan, että vanhempaini\nkartanolla on iso koivu, jossa kauniit lintuset laulavat auringon\nnoustessa.\"\n\n\"Ja minä muistan\", sanoi tyttö, \"että tähti iltasilla kimaltelee koivun\nlehtien välitse.\"\n\n\"Lapsi raukat\", sanoivat vieraat kasvattajat, \"pyyntönne on houkka ja\ntulisi teidän turmioksenne.\" -- Ja he kielsivät lapsia koko asiata\najattelemastakaan.\n\nMutta mitä enemmän he kielsivät, sitä enemmän lapset tätä miettivät, ja\nsitä he eivät tehneet tottelemattomuudesta, vaan sentähden, että halu\npalata kotimaahan alati oli heidän mielessänsä.\n\nVihdoin, eräänä kuutamo-yönä, kun poika ei ajatuksiltaan saanut\nvähääkään unta silmiinsä, kysyi hän sisareltansa: \"Nukutko?\" Hän\nvastasi: \"en voi nukkua, kotimme on mielessäni.\" \"Niin minunkin\", sanoi\npoika. \"Tule, pankaamme vaatteemme kokoon ja paetkaamme täältä. Minusta\ntuntuu, kuin Jumala alati kuiskaisi sydämmessäni: mene kotiin! mene\nkotiin! Ja mitä Jumala sanoo, ei voi olla syntiä.\"\n\n\"Niin\", sanoi sisar, ja he lähtivät hiljaa pois.\n\nUlkona valaisi kuu kirkkaasti jo polkuja, ja yö oli ihana. Hetken\nkuluttua virkkoi tyttö: \"tiedätkö veljeni, minä pelkään, ett'emme löydä\ntietä kotiin.\" Veikko vastasi: \"menkäämme aina luodetta kohden, jonne\njuhannusaikana näemme auringon laskevan, siellä päin on kotimme.\"\n\nHetken päästä sanoi sisar taas: \"tiedätkö veljeni, minä pelkään, että\npedot ja rosvot tekevät meille pahaa.\" Veli vakuutti: \"Jumala on meitä\nvarjeleva. Muistatko vielä rukousta, jonka pieninä ollessamme opimme\nkotona:\n\n    \"Sa luojahasi luota vaan,\n    Hän auttaa sua ainiaan.\"\n\n\"Niin\", sanoi tyttö. \"Jumala on kyllä lähettävä enkelinsä kulkemaan\nrinnallamme vieraassa maassa.\"\n\nHe riensivät nyt ilomielin eteenpäin. Poika teki itselleen tukevan\nsauvan tammipuun vesasta, sillä puolustaakseen itseänsä ja sisartansa.\nMutta heille ei mitään pahaa tapahtunut. Eräänä päivänä saapuivat he\npaikkaan, josta kaksi yhtä leveätä tietä erkani eri haaroille, eivätkä\ntietäneet, minne päin kääntyä. Silloin viserteli vasemman tien varrella\nkaksi pientä lintua. \"Tule\", sanoi veli, \"tämä on oikea tie, sen kuulen\nlintujen viserryksistä.\" -- \"Niin\", sanoi tyttö, \"meidän lintumme\novatkin toisenlaiset kuin muut, Jumalan enkelit ovat pukeuneet linnun\nhaamuun, johdattamaan meitä kotiin.\"\n\nHe kulkivat eteenpäin, ja linnut lensivät oksalta oksalle heidän\nedellänsä, niin vitkaan, että lapset helposti taisivat seurata niitä.\nLapset söivät metsän hedelmiä ja joivat lähteitten kirkasta vettä, sekä\nlepäsivät yönsä pehmeillä karhunsammaleilla. Ihmetellen huomasivat he,\nettä kuhunka ikinä he päivällä saapuivat, saivat he ruokaa, ja kussa\nillalla pysähtyivät, löysivät sopivan leposijan. Tätä he eivät voineet\nymmärtää. Mutta joka kerta lintuja nähdessään, huudahtivat he: \"katso,\nJumalan enkelit johdattavat meitä!\" -- Näin he kulkivat pitkät matkat\neteenpäin.\n\nViimein alkoi tyttö uupua, ja sanoi pojalle: \"milloin saamme alkaa\nkoivuamme etsiä?\" Hän vastasi: \"Vasta sitte, kun ympärillämme kuulemme\nihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat.\"\n\nTaas he kulkivat pitkät matkat pohjoiseen ja länteen päin, kesä oli\nloppumaisillaan ja metsässä kävi ilma kolkoksi. Tyttö kysäsi: \"eikö\nkoivuamme vielä näy?\" Poika vastasi: \"ei vielä.\"\n\nMaisemat, joita he kulkivat, kävivät nyt toisennäköisiksi. Tähän saakka\nolivat he astuneet avaroita tasankoja, mutta tulivat nyt seutuihin,\njoissa oli vuorotellen kukkuloita, vuoria, virtoja ja suuria järviä.\nTyttö sanoi: \"miten pääsemme jyrkkien vuorien yli?\" Poika vastasi:\n\"minä kannan sinua.\" Ja niin hän tekikin.\n\nTaas kysyi tyttö: \"kuinka pääsemme ryöppyisten virtojen ja aavain\nselkien yli?\" Poika sanoi: \"me soudamme.\" Ja hän souti yli järvien ja\nvirtojen, sillä aina kun he tulivat rannalle, oli siellä vene,\nikäänkuin heitä varten. Mutta muutamain virtain yli ui poika\nsisarinensa. Ja keveinä he uivatkin kuin sorsat, sillä enkelit lensivät\nlinnun haamussa heidän sivullansa, osoittaen tietä.\n\nKerran olivat he kulkeneet koko päivän lepäämättä aamusta saakka, ja\nhyvin kovasti väsyneet. Illalla he saapuivat yksinäiseen taloon, joka\nvasta oli rakennettu suurista hirsistä, entisen palaneen kartanon\nsijalle. Kartanolla oli pieni lapsi nauriita kuorimassa. \"Etkö antaisi\nmeille yhtä naurista?\" kysyi poika.\n\n\"Tulkaat tupaan\", sanoi lapsi; \"siellä antaa äiti teille ruokaa.\"\n\nSilloin taputti poika innokkaasti käsiänsä, syleili ja suuteli lasta,\nitkien ilosta. \"Miksi olet niin iloinen veljeni? miksi?\" kysyi tyttö.\n\"Enkö iloitsisi?\" vastasi poika. \"Tämä lapsi puhuu isämme ja äitimme\nkieltä. Nyt saamme ruveta etsimään koivua ja tähteä.\"\n\nHe menivät nyt tupaan, jossa heitä otettiin ystävällisesti vastaan.\nTalon väki kysyi lapsilta, mistä he tulivat. Poika vastasi: \"me tulemme\nvieraalta maalta ja haemme kotiamme, mutta meillä ei ole muuta merkkiä,\nkuin kartanolla kasvava koivu, jossa lintuset laulavat auringon\nnoustessa, ja jonka lehtien välitse kirkas tähti iltasella tuikkii.\"\n\n\"Lapsi-parat\", sanoivat he surkutellen. \"Maailmassa kasvaa monta\ntuhatta koivua, ja taivaalla loistaa tuhansittain tähtiä. Kuinka olisi\nmahdollistakaan, että niin monien joukosta löytäisitte juuri ne, joita\netsitte?\"\n\nPoika ja tyttö sanoivat: \"Kyllä Jumala meitä johdattaa. Ovatpa hänen\nenkelinsä jo saattaneet meitä pitkät matkat omaan maahamme. Olemmehan\njo puoleksi kotona.\"\n\n\"Suomi on avara\", sanoivat tuvan asukkaat, pudistaen päätänsä.\n\n\"Mutta Jumalapa on vielä suurempi\", vastasi poika. He kiittivät talon\nväkeä ja menivät matkoihinsa. Nyt ei heidän tarvinnut syödä ja maata\nmetsissä, vaan kulkivat talosta taloon, ja vaikka suuria korpia oli\nihmisasumusten välillä, ja yleensä suuri köyhyys, saivat he kuitenkin\naina yösijaa ja leipää, milloin tarvitsivat, sillä kaikki säälivät\nheitä. Mutta koivua ja tähteä he eivät löytäneet. Talosta taloon\netsivät he niitä, ja näkivät monta koivua ja monta tähteä, vaan ei\netsittyjä.\n\n\"Oi\", huokasi tyttö, \"Suomi on niin suuri ja me niin pienet! Emme ikinä\nlöydä kotiamme.\" Mutta poika nuhteli häntä, sanoen: \"uskotko Jumalaa?\"\n-- \"Uskon\", sanoi tyttö. -- \"Sitte myös tiedät\", sanoi poika, \"että\nsuurempiakin ihmeitä on tapahtunut. Kun paimenet yöllä vaelsivat\nBetlehemiin, kulki tähti heidän edellänsä. Se kulkee meidänkin\nedellämme, jos vaan uskomme.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi tyttö, kuten tapansa aina oli sanoa veljellensä. Ja\niloisella mielellä jatkoivat he matkaansa.\n\nViimein, kuljettuansa toista vuotta, tulivat he eräänä iltana\nyksinäiseen taloon. Oli helluntai-ilta toukokuun lopulla, jolloin kesän\nensimmäiset lehdet olivat puhkeamaisillaan. Kartanolle tullessaan,\nnäkivät he siinä suuren, tuuhealatvaisen koivun, jonka pienten,\nvaaleanvihreiden lehtien välitse loisti illan hämärässä heloittava\niltatähti. Illat olivat jo niin kesäiset, että ainoastaan tämä tähti,\njoka on suurin ja kirkkain kaikista, näkyi taivaan kannelta. \"Tuossa on\nmeidän koivumme!\" huudahti poika heti. \"Tuolla on meidän tähtemme\",\nsanoi tyttö samassa. Ja syleillen toisiansa kiittivät he Jumalata ja\nitkivät ilon kyyneliä.\n\n\"Tässä on talli, johon isä aina vei hevosensa\", sanoi poika\nmiettiväisesti.\n\n\"Ja minä tunnen kaivon, josta äiti juotti lehmiä\", sanoi tyttö.\n\n\"Tässä on kaksi pientä ristiä koivun juurella; mitähän ne merkinnevät?\"\ntuumasi poika.\n\n\"Minä pelkään mennä tupaan\", sanoi tyttö. \"Mitä, jos isä ja äiti eivät\nenää olekaan elossa tai eivät enää tunne meitä! Mene sinä edeltä,\nveljeni!\"\n\n\"Kuunnellaanpas ensin oven takaa\", sanoi poika sykkivällä sydämmellä.\n\nTuvassa istui vanha mies vaimonsa kanssa; vanhat eivät he oikeastaan\nolleet, mutta suruista ja murheista olivat heidän kasvonsa ennen aikoja\nrypistyneet.\n\nMies sanoi vaimolle: \"nyt on helluntai, jona Jumala lähetti Lohduttajan\nmurheellisille sydämmille; mutta meille ei tule lohdutusta. Kaikki\nneljä lastamme ovat poissa: kaksi lepää koivun alla, kaksi vietiin\nvihollisten maahan, josta eivät suinkaan enää ikinä palaja luoksemme.\nTukala on yksin olla vanhoilla päivillä.\"\n\nVaimo sanoi: \"Eikö Jumala ole kaikkivaltias ja ijäti hyvä? Hän, joka\njohdatti Israelin lapset vankeudesta, voipi antaa meillekin lapsemme\njälleen, jos Hän sen hyväksi näkee. Kuinka vanhat nyt nuorimmat\nlapsemme olisivat, jos he vielä eläisivät?\"\n\nIsä sanoi: \"poika olisi kuudentoista- ja tyttö viidentoista-vuotias.\nOi, niin suurta Herran siunausta emme ole ansainneet, että saisimme\nrakkaat lapsemme takaisin.\"\n\nHänen vielä puhuessaan avautui ovi, ja sisään astui poika ja tyttö,\njotka sanoivat tulevansa kaukaa ja pyysivät leipäpalasta.\n\n\"Tulkaa likemmäksi, lapset\", sanoi isä, \"ja jääkää meille yöksi. Yhtä\nsuuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos he eläisivät ja vielä\nolisivat luonamme.\"\n\n\"Katso\", sanoi vaimo, \"kaksi niin ihanata lasta! Oi, yhtä kauniit\nolisivat meidänkin lapsemme, jos eläisivät ja olisivat täällä.\"\n\nJa molemmat vanhemmat itkivät katkerasti. Nyt eivät lapset enää voineet\nsalata itseänsä, vaan riensivät kyynelsilmin isän ja äidin kaulaan,\nhuudahtaen: \"Ettekö tunne meitä? olemmehan teidän rakkaat lapsenne, ja\nJumala on ihmeellisesti johdattanut meidät takaisin teidän tykönne\nvieraalta maalta.\"\n\nJa vanhemmat syleilivät heitä sanomattomalla rakkaudella, lankesivat\npolvilleen lastensa kanssa ja kiittivät Jumalata, joka juuri\nhelluntaiaattona oli suonut heille kaikille niin suuren lohdutuksen.\n\nSitte täytyi lasten kertoa kaikki elämänsä vaiheet, ja vanhemmat\ntekivät samoin; ja vaikka kukin osastaan oli saanut maistaa paljon\nsurua, oli nyt suru kokonaan unhotettu ja iloksi muuttunut, Isä\nkoetteli pojan käsivarsia, ja oli hyvällä mielellä, kun huomasi ne\njänteviksi ja vahvistuneiksi, ja äiti silitteli tyttärensä tummaa\ntukkaa, suudellen sadat kerrat hänen ruusuisia poskiansa. \"Jotakin\nhyvää minä jo aavistinkin tapahtuvan\", sanoi äiti lapsellisella ilolla,\n\"kun kaksi outoa lintua tänään lauloi niin iloisesti koivussa.\"\n\n\"Ne minä kyllä tunnen\", sanoi tyttö. \"Ne ovat kaksi enkeliä linnun\nhaamussa, jotka koko matkan ovat lentäneet edellämme, ohjaten\nkulkuamme, ja nyt he iloitsevat meidän kanssamme, kun olemme kotimme\nlöytäneet.\"\n\n\"Tule vielä kerran tervehtimään koivua ja tähteä!\" sanoi poika. \"Katso,\nsisareni, sen alla lepäävät pienet siskomme. Jos me lepäisimme tuolla\nviheriäisen mättään alla, ja siskomme seisoisivat täällä meidän\nsijassamme, miten meidän silloin olisi?\"\n\n\"Totta silloin olisitte Jumalan enkelinä taivaassa\", vastasi äiti\nlempeästi.\n\n\"Nyt tiedän\", sanoi tyttö. \"Enkelit linnun haamussa, jotka koko matkan\novat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiin\ntuloamme ennustaneet, ne olivat pienet siskomme, jotka nukkuvat\nhaudassa. Ne ne aina kuiskasivat sydämmissämme: menkää kotiin! menkää\nkotiin, lohduttamaan isää ja äitiä! Ne osoittivat meille tietä\nerämaassa, ett'emme nälkään nääntyneet, valmistivat meille sammalista\nvuoteet, ett'emme kuoliaiksi paleltuneet, ja lähettivät meille veneet,\nett'emme hukkuneet virtojen ryöpyssä. Ne myös sanoivat meille: tuolla\non oikea koivu, tuolla oikea tähti, tuhansien seassa. Sillä Jumala oli\nvalinnut heidät ja lähettänyt meitä suojelemaan. Kiitos siskoset!\nKiitos, hyvä Jumala!\"\n\n\"Katso\", sanoi poika, \"kuinka kirkastuneena taivaan lempeä tähti\nkimaltelee koivun lehtien välitse! Nyt olemme kotimme löytäneet; nyt,\nsisar, emme pyri etemmäksi!\"\n\n\"Rakkaat lapset\", sanoi isä, \"ihmisen elämä maailmassa on vaellusta\nijäistä tarkoitusta kohden. Vaeltakaa eteenpäin, Jumala sydämmessä ja\nijankaikkinen tarkoitus alati silmäinne edessä! Enkelien ohjatessa\nkuljitte vakavasti; osoittakoot ne teille vastedeskin tietä. Te etsitte\nkoivua; se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaanne eteen työtä tehkää\nja isänmaatanne rakastakaa koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; se\nmerkitsi ijäistä elämätä. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!\"\n\nLapset ja äiti panivat kätensä ristiin ja sanoivat:\n\n\"Amen ja se tapahtukoon!\"\n\n\n\n\nMERIMIEHEN KOTI-IKÄVÄ.\n\n\n    Meren kuohuista riemuten laskimme nyt\n    Hedelmällisen Indian maihin;\n    Ei luntahan talv' ole heitellyt\n    Sen seutuihin suvikkaihin,\n    Ja palmutpa aavat\n    Ne varjoja luo,\n    Ja halsami-haavat\n    Ne tuoksuja tuo.\n    Mut täällä en saa\n    Mitä miel' anoaa,\n    On kaukana täältä mun toivoni maa.\n\n    Minä kyllästyn kesän helteesen\n    Sekä ruokahan herkkuisahanki.\n    Paremp' on kodin kannikka kaunainen,\n    Vaikk' oiskin pöytänä hanki.\n    Siell' liukua hilpas\n    Ja hauska on työ,\n    Kesä siellä on vilpas\n    Ja valkoinen yö.\n    Pois sinne pois\n    Jos päästä vois,\n    Kotijärvien luo minun mieleni ois.\n\n    Jos koivu mull' ois, min loi kotimaa,\n    Jossa rastahat raksuttaisi,\n    Ja palloks lunta jos sais puristaa\n    Ja tiukuja kuulla jos saisi,\n    Koko Indian aivan\n    Nyt tähtihin\n    Kotiseutuni taivaan\n    Ma vaihtaisin.\n    Pois sinne vaan\n    Kotivalkamaan,\n    Sydämmessäni soi nimi Suomenmaan.\n\n\n\n\nSUURIA, KIRKKAITA TÄHTIÄ.\n\n\nKaikkina vuoden aikoina ja kaikissa muodoissa ilmaantuu ihmisille\nJumalan kirkkaus Hänen äärettömässä luomakunnassaan. Mutta meille,\ntäällä pohjolassa asuville, levittää luotu maailma ihmeensä selvimpänä\nja loistavimpana vuoden synkimpänä aikana. Meiltä ei puutu koskaan\ntodistuksia Jumalan rakkaudesta: kesän sulo-ajalla ihmettelemme Hänen\nkaunista maailmaansa ja talvella ylistämme Hänen kaikkivaltaansa,\nkatsellen tähtitaivaan loistoa.\n\nMenkäämme taivasalle kirkkaana, rauhallisena, kylmänä talvi-iltana,\nsellaisena, jolloin eivät pilvet eikä sumu himmennä taivahan\nsotajoukkoja, tuikkivia tähtösiä. Mikä juhlallinen ja ihailtava\nhiljaisuus koko luonnossa! Mikä loisto! Mikä ihanuus! Mikä ääretön\nsilmäys ijäisyyden syvyyteen! Kuinka suuri olet, oi Jumala!\n\nKaikki nämä tähdet ovat maailmoita niinkuin meidänkin maamme, eli\noikeammin niinkuin meidän aurinkomme kiertotähtineen, mutta moni niistä\non paljon suurempi ja rikkaampi. Kukaan ihminen ei näitä lukea voi.\nMutta jos tahdot mielessäsi kuvitella tätä, niin muista, että tähtien\ntutkijat jakavat ne 16 luokkaan sen mukaan, miten suurilta ja\nloistavilta ne meistä näyttävät. Jolla on hyvät silmät, voi\ntähystimettäkin nähdä 6:den ensimmäisen luokan tähdet, mutta jos on\nheikot silmät, näkee ainoastaan 4:n. Kuta parempi tähystin tai\nkaukolasi (teleskopi) meillä on, sitä useampia tähtiä huomaamme siellä,\njosta paljas silmä näkee vain terhenistä valoa tai tyhjyyttä. Ja\nensimmäiseen luokkaan kuuluvia tähtiä on vähä verrattuna niihin, jotka\nkuuluvat seuraaviin luokkiin, sillä niiden luku tulee luokka luokalta\nkolmin kerroin suuremmaksi. Jos nyt paljaalla silmällä voimme erottaa\nnoin 6,000 tähteä kuudessa ensimmäisessä luokassa, niin lasketaan\nseitsemännessä löytyvän noin 18,000, kahdeksannessa noin 54,000,\nyhdeksännessä noin 162,000, kymmenennessä noin 486,000 ja niin yhä\nenemmän, kunnes 16:ssa luokassa tulemme lukuun 324 miljoonaa 294,000\ntähteä. Mutta ennenkuin niin pitkälle olemme päässeet, on tarkka\nlaskeminen jo mahdoton, ja varmaa on, että noiden kuudenteentoista\nluokkaan kuuluvien tähtien takana on vielä lukemattomia muita, joita ei\nparhaimmallakaan kaukolasilla voi havaita. Sanotaan, että on voitu\nlukea 47 miljoonaa tähteä.\n\nKoska muutamat tähdet näyttävät meistä suuremmilta kuin toiset, tulee\nse joko siitä, että ne todellakin ovat suurempia, tai siitä, että ne\novat meitä lähempänä. Lähin kiintotähti, jonka kaukaisuus on voitu\nlaskea, on a-tähti Kentauron tähtiryhmässä. Valo kulkee 28,700 maant.\npeninkulmaa sekunnissa ja tarvitsee kuitenkin 3 vuotta ja 8 kuukautta,\nennenkuin tästä tähdestä meidän maahamme joutuu. Laske siis ensin,\nmontako sekuntia on 3 vuodessa 8 kuukaudessa, ja kerro tulo sitten\nluvulla 28,700, niin voit sanoa, monenko peninkulman matka on meidän\nläheisimpään kiintotähti-naapuriimme! Jos tämä lasku on sinusta kovin\nvaikea, niin voin sanoa sinulle tuloksen: Matka on 3 biljoonaa 9,000\nmiljoonaa peninkulmaa, joka luku kirjoitetaan 13 numerolla. Koska\na-tähti Kentaurossa ei näytä suuremmalta kuin loistava Vega Lyyryn\ntähdistössä, josta valo meille tullessaan tarvitsee 21 vuotta, niin\ntiedämme siitä, että a-tähden täytyy olla Vegaa pienempi. Vega on niin\näärettömän suuri aurinko, että jos se olisi yhtä lähellä kuin meidän\naurinkomme, levittäisi se 300 kertaa niin paljon valoa kuin tämä, ja\nsiis sen täytyy olla 300 kertaa niin suuri kuin aurinko, joka valaisee\nmeidän maatamme. Kuitenkin voittaa Vegan loiston Sirius, josta valo\nmeille tullessaan tarvitsee 72 vuotta. Kuinka suuri ja voimakas on siis\ntämä ääretön aurinko?\n\nEi yksikään ensimmäisen luokan tähdistä lähetä meille valoansa\nvähemmässä kuin 3:ssa vuodessa. Pienimmät kaukolasilla näkyvät tähdet\ntarvitsevat siihen 2,700 vuotta, ja luullaan, että valo etäisimmistä\nsumutähdiköistä eli \"nebulos'oista\" meille tullakseen tarvitsee enemmän\nkuin 10,000 vuotta. Laske, jos voit, monenko peninkulman päässä ne ovat\nmaasta! -- Sirius, jonka nyt näemme, ei ole tämänpäiväinen Sirius, vaan\nSirius 72 vuotta sitten, -- jos siis joku pikku tähdistämme sammuisi,\nnäkisimme sen kuitenkin vielä tuhansia vuosia ehtootaivaalla loistavan.\n\nSuuria, ensi luokkaan kuuluvia tähtiä on ainoastaan 18, ja niistä näkyy\ntäällä pohjoisen pallonpuoliskon taivaalla vain 12. Ne ovat, valonsa\nsuuruuteen katsoen luettuina, seuraavat:\n\n    1. _Sirius_, Ison-Koiran tähtiryhmässä.\n    2. _Arcturus_, Booteksen tähtiryhmässä.\n    3. _Rigel_, Väinämöisen viikatteessa.\n    4. _Capella_, Vetomiehessä, linnunradan reunalla.\n    5. _Vega_, Lyyryn tähtiryhmässä.\n    6. _Procyon_, Pienen-Koiran tähtiryhmässä.\n    7. _Betelgeuze_, Väinämöisen viikatteessa.\n    8. _Aldebaran_, Härjän tähtiryhmässä.\n    9. _Antares_, Skorpionissa.\n   10. _Spica_, Neitsyen tähtiryhmässä.\n   11. _Regulus_, Leijonan tähtiryhmässä.\n   12. _Atair_, Kotkan tähtiryhmässä.\n\nTähtiä, jotka suuruutensa suhteen ovat toiseen luokkaan luettavat, on\n55 ja kolmanteen kuuluvia 170.\n\nMainittakoon tässä ainoastansa _Alamak_ Andromedan, _Algenib_ ja\n_Markab_ Pegasuksen tähtiryhmässä, _Apollo_ ja _Herkules_ Kaksoisissa,\n_Gamma_ Pohjan ruunussa, _Mirak_ Andromedan tähtiryhmässä, _Castor_ ja\n_Pollux_ -- ja viimeiseksi _Pohjantähti_, joka kuuluu toiseen luokkaan.\n\nOtavan tähdillä on seuraavat nimet: _Dubhe, Merak, Phekda, D(aelta),\nAlioth, Mizar, Benetnash_, -- ja ne kuuluvat mitkä toiseen mitkä taas\nkolmanteen luokkaan. Toiseen luokkaan kuuluvat myös ne kolme tunnettua\ntähteä Väinämöisen viikatteen keskikohdalla, joita nimitetään Jakobin\nsauvaksi.\n\n_Kuningas_ David (Ps. 147: 4) sanoo:\n\n\"Hän lukee tähdet, ja kutsuu heitä kaikkia nimeltänsä.\"\n\nArabialaiset antoivat nimet noin 50 tai 60 tähdelle. Meidän aikamme\ntähtein tutkijat merkitsevät tähdet kartoille, jokaisen ryhmässänsä\nkreikkalaisilla kirjaimilla.\n\nSaadaksemme vähänkään käsitystä tähtien paljoudesta ja moninaisuudesta,\njaamme ne tähtikartoilla eri tähtiryhmiin, joille annetaan eri\nesineiden nimi ja muoto. Muistathan esim. Eläinradan merkin\nalmanakassa; semmoisia ovat myöskin Kauris, Härkä, Kaksoiset j.n.e. --\nJos nyt tahdot etsiä jotakin määrättyä tähteä, niin löydät sen kartalta\nomasta tähtiryhmästään. Mutta voithan tähtiä myös taivaalla iltaisin\nnähdä, kun vaan muistat, että kaikki muut, paitsi Pohjantähti,\nmuuttavat paikkaa eri vuoden ja vuorokauden aikoina.\n\nOta esim. _Otava_ lähtöpisteeksi suurella tähtimerellä. Vedä viiva\nvasemmalle (alas) ensimmäisen ja neljännen tähden läpi, niin\nensimmäinen suuri tähti, johon viivasi sattuu, on _Arcturus;_ mutta jos\nvedät viivan oikealle, niin saavut _Capellaan_. Jos vedät saman viivan\nylöspäin pohjoista kohden ja siirrät sitä vähän oikealle, niin löydät\nPohjantähden. Ja jos jatkat vielä samaa viivaa yhä pohjoiseen päin ja\nkäännät sitä vähän vasemmalle, niin löydät Vegan.\n\nSamoin voit Väinämöisen viikatteen ottaa lähtöpaikaksesi. Jos vedät\nviivan vasemmalle (alaspäin), kolmen loistavan tähden läpi, niin näet\nkomean Siriuksen; mutta tämä suuri aurinko on joskus niin lähellä\ntaivaanrantaa, että sumu peittää sen. Samaa viivaa jos vedät vielä\nylöspäin oikealle, mutta sitten siirrät vähän vasempaan päin, niin\nensimmäinen suuri tähti, jonka löydät, on _Aldebaran_. Jos vedät\nviivasi vähän vinoon keskimmäisen tähden läpi, tulet ylhäällä\n(pohjoisessa) _Betelgeuze'en_, ja alhaalla (etelässä) tulet\n_Rigel'iin_. Vähitellen voit itse tottua tähtikartalla kulkemaan\ntutuista tähdistä tuntemattomiin.\n\nTämä on hyvin huvittavaa, sillä jos ei tiedäkään paljoa muuta noista\navaruuden suurista auringoista kuin niiden nimet ja paikan taivahalla,\nniin tuntuu siltä kuin olisi jo paljon tutumpi heidän kanssansa. Ja\nlieneehän tuo toki korkeaa ja hienoa seuraa, kun on tuttava maailman\naurinkojen kanssa. Onhan se aivan kuin seurustelisi luomisen ja korkean\nLuojan kanssa. Näin korkeasta ja majesteetillisesta seurasta, jonka\nsuhteen kaikki maalliset korkeudet ovat kuin hietajyväset, ei tule\nkukaan ylpeäksi. Päinvastoin jokainen tuntee itsensä äärettömän\npieneksi katsellessaan taivahan suuruutta. Mutta onhan kuitenkin suurta\nja ilahuttavaa seista Herran Jumalan edessä, mielessään pitäen 19\npsalmini sanat: \"Taivaat ilmoittavat Jumalan kunnian ja vahvuus\njulistaa hänen kättensä teot!\"\n\n\n\n"]