[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKAfaSmEEZjwMFIfZC0HQQo3zNCMknN6z4w1SC1z35Dk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1288,"Vanhoillinen","Kivinen, Niilo",1862,1895,"1288-kivinen-niilo-vanhoillinen","1288__Kivinen_Niilo__Vanhoillinen",null,"romaani",[],[],"fi",1891,16671,108176,false,51872,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Vanhoillinen\" by Niilo Kivinen is a novella written in the late 19th century. The text, which reflects life in rural Finland, particularly the establishment of a local school in a small community, brings to life the struggles and resistance of an elderly farmer named Ylli Mäkelä, who grapples with the changing times and the push for modernization. The narrative intricately weaves through themes of tradition versus progress, emphasizing the impact of education on rural life.  The opening of \"Vanhoillinen\" introduces us to Ylli Mäkelä, who has built a prosperous farmhouse on land that was once wilderness. He is depicted as a proud yet stubborn individual, resistant to the idea of a local school that his son-in-law, Erkki, supports. Ylli's interactions with both his family and the local pastor illustrate his conflict between maintaining traditional ways and navigating the encroaching modern values represented by new educational initiatives. As the story unfolds, the tension builds around the need for a school in the community and the differing opinions within Ylli's family, highlighting the generational divide and the challenges of adapting to a rapidly evolving society. (This is an automatically generated summary.)",[],198,"Niilo Kivisen pienoisromaani kuvaa 1800-luvun lopun elämää ja yhteiskunnallista murrosta syrjäseudulla. Tarina keskittyy kansakoulun perustamiseen liittyviin asenteisiin ja paikallisen yhteisön vastustukseen uusia aatteita kohtaan.","Niilo Kivisen 'Vanhoillinen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1288.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VANHOILLINEN\n\nKirj.\n\nNiilo Kivinen\n\n\n\n\n\nPohjalainen, Vaasa, 1891.\n\n\n\n\n\n\nSAATTEEKSI\n\n\nKun on kysymys kirjailija, toimittaja Niilo Kivisen yli satavuotta\nvanhan pienoisromaanin 'Vanhoillinen' tekstin uudelleen\nkirjoittamisesta, lienee muutama sana lukijalle saatteeksi paikallaan.\n\nNiilo Kivinen on kirjoittanut kaksi muutakin pienoisromaania: 'Tuppelan\nKalle ja Koturi-Heikki' ja 'Aholan asukkaat'. Kun Lehtimäki-seura on\nmetsästyksen jälkeen löytänyt edellämainitut romaanit, on niistä otettu\nnäköispainokset samojen kansien väliin toistakymmentä vuotta sitten.\n\n'Vanhoillinen' romaanin käsikirjoituksen on arkistosta löytänyt entinen\nlehtimäkeläinen, opettaja Ahti Vallinmäki. Vanhoillinen on julkaistu\nvuonna 1891 Vaasassa ilmestyneen sanomalehti Pohjalaisen\nalakertapalstalla, sen novelliosastossa. Niilo Kivinen on toiminut\nsaman lehden toimittajana. Lehti on mikrofilmattu jälkeenpäin. Filmiltä\notetut monisteet olivat hyvin heikkoja. Lehdet ovat olleet hyvin\nhuonokuntoisia tai filmit ovat säilyneet huonosti. Niistä ei ollut\nmahdollista ottaa näköispainosta, vaan ne oli kirjoitettava uudestaan.\nSuuri osa lehdestä otetuista kopioista oli luettava pöytälampussa\nolevan suurennuslasin kautta. Muutamia lauseita kirjan loppusivuilta\njäi selvittämättä sittenkin.\n\nVanhoillinen kuvaa hyvin elävästi 1800-luvun lopun elämää. Niilo\nKivisen huomiot kanssaihmisistä ja asioista eivät ole perustuneet\narkistoihin säilöttyihin tietoihin, vaan hän on kirjoittanut siitä\najasta, jota hän on itse elänyt. Esimerkiksi kansakoulun perustaminen\non ollut Lehtimäellä, ja varmaan hyvin monissa syrjäseudun kunnissa\nympärilläkin, hyvin samanlainen kuin Kivinen kuvaa. Esimerkiksi\nLehtimäellä on ensimmäinen kansakoulu aloittanut toimintansa saman\nvuoden syksyllä kuin tämä kirja on julkaistu Pohjalaisen alakerrassa,\nja naapurikunnissa samoihin aikoihin.\n\nKirjan sanat, lauseet ja virkkeet on kirjoitettu alkuperäisessä asussa,\nmikäli joka sanasta vain on saanut selvän. Tekstin kappaleasua on\nmuutettu paremmin vuoropuhelumaiseksi, niin kuin kirjoissa yleensä.\nSanomalehden palstalle ne on ahdettu hyvin tiiviiseen. Välimerkitystä\non täydennetty luettavuuden parantamiseksi, eivätkä kaikki välimerkit\nole näkyneetkään kopioissa. Teksti muuten on sanasta sanaan Niilo\nKivisen tekstiä.\n\nKun ajattelee aikaa Niilo Kivisen ajoista 1800-luvun loppupuolelta,\njolloin kansakouluja alettiin perustaa näille syrjäseuduillekin, on\nkehitys yhteiskunnallisesti ja varsinkin teknisesti ollut valtava.\nUseimmilla ihmisillä oli silloin ainakin välttävä lukutaito kirkon ja\nkiertokoulun opetuksen ansiosta, mutta kirjoitustaito oli vielä\nharvinaisuus. Useimmat asiakirjat allekirjoitettiin puumerkillä. Tänä\npäivänä käsinkirjoitus ja kirjoituskonekin on jäämässä sivuun, ja\npääosa teksteistä kirjoitetaan tietokoneella, niin tämäkin 'uusi'\nkäsikirjoitus annetaan kirjapainolle tietokoneen levykkeellä.\n\nToivon lehtimäkeläisen kirjailijan Niilo Kivisen kirjan parissa\nmielenkiintoisia tutustumishetkiä 1800-luvun loppupuolen asioihin ja\nasenteisiin.\n\nLehtimäellä 21. huhtikuuta 2001\n\nTuomo Puumala\n\n\n\n\nI.\n\n\nHän on asunut talonsa niin, että se on parasta paikkakunnalla. Kylmään\nmetsään on aukon raivannut, sai saunan kokoonpannuksi ja asui siinä\nvaimonsa kanssa ensimmäisen kesän ja puoliväliin seuraavaa talvea,\njolloin valmistui vähäinen tupamökki. Siinä sitä sitten asuttiin,\nkunnes kymmenen vuoden päästä valmistui komeanlainen tuparati. Muuta\nkartanoakin oli karttunut ja yhä lisää karttui vuosien vieriessä.\n\nAimo talolta näyttää Mäkelä tuolla joka taholle viertävällä kummulla,\nkauniina leviävät pellot kasevan kartanon ympärillä. Perhe on tullut\nlukuisaksi, tyttäriä, joita on viisi, on viety miehelään, mutta yhdelle\non otettu kotivävy. Vanhin poika on tuonut miniän taloon, ja nyt on\nYlli-ukko heittänyt nyörit käsistään, jakanut Mäkelän pojalleen ja\nvävylleen ja elelee Hetansa kanssa \"syytingillä\" siistinpuoleisessa\nedustuvassaan.\n\nTavallista elämänjuoksua! Onni on Yli-Mäkelälle ollut jotenkin\nsuotuisa, vaikka kyllä hän on saanut ponnistella; sitä ei kukaan Yllin\nkohoamisesta tietävä voi kieltää. Karttuipa hänelle kartanoa\nrakentaessaan ja omaa peltoa muokatessaan useita tuhansia velkaakin,\nmutta tuli sitten hyviä vuosia, riitti viljaa myydä ja Ylli sai\ntoteutetuksi lempiaatteensa: pääsi veloistaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nYli-Mäkelän merkitys on ollut hyvin suuri paikkakuntansa yhteisiin\nasioihin nähden. Siitä lähtien kun hän sai talonsa paraimpien joukkoon,\nalettiin hänelle itselleen antamaan suurta arvoa. Jokaisen täytyi\nmyöntää että \"kyllä se Mäkeläinen sentään on mies, kun kylmään metsään\nalkoi ja nyt on talo tuommoinen.\" Ja kyllä hän sen itsekin\nmiehevyytensä tunsi ja tiesi. Milloin vain puheeksi tuli, niin tapasi\nsanoa: \"Kyllä minä sen vain sanon ettei tälle ukolle ihan monen sovi\ntulla aikaansaavaisuuttaan kerskaamaan.\"\n\nKirkossa kävi Ylli lähes joka pyhä. Oli ostanut suuren virsikirjan ja\nlaittanut sen kolmannelle penkille alttarikuorista lukien. Siinä\npenkissä hän aina istui kirkossa ollessaan ja virsikirja sai siinä\npenkinlaudalla levätä viikot. Usein hän veisasi yli lukkarin, ja sitten\nihmiset sanoivat: \"Mäkeläinen veti taas monta kertaa lukkarin yli.\"\nKotonakin hän toisinaan tuli veisuutuulelle, ja luki myös\njolloinkulloin raamattua, enimmäkseen Salomonin \"Sananlaskuja\" ja\n\"Viisaudenkirjaa\" sekä \"Tobiaan kirjaa\", joista oppimaa viisauttaan\nesitteli milloin aihetta oli. Mikään jumalinen hän ei oikeastaan ollut\nvaikkei tahtonut jumalattomainkaan joukkoon kuulua. Viinaa hänellä oli\naina takana senkin jälkeen kun kotiviinankeitto kiellettiin, olipa\njoskus \"parempaakin ainetta.\" Ryyppyjä otti aina silloin tällöin,\nottipa useoita toisinaan. Enimmäkseen hän oli leikinsekainen, varsinkin\n\"napsuja\" otettuaan. Väliin kuitenkin kun pienet vastahakoisuudet\nottivat vaivatakseen hän tuli karkealle mielelle, silloin ei ollut hyvä\nHetankaan \"niputtaa.\" Vieraita hän kutsui taloonsa aika-ajoittain.\nNiinpä seurakunnan pappi rouvineen vieraili Mäkelässä muutamia kertoja\nvuodessa, ja silloin piti pappi aina raamatunselityksen ja Ylli sai\nsopivan tilaisuuden vetää virttä selitykseen kokoontuneille. Ylipäätään\noli Ylli hyvissä väleissä pappien kanssa, mutta joskus kuitenkin väli\nrikkoontui kuten tuonempana tulemme huomaamaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nWenäläis-turkkilaisen sodan aikana tunsi Ylli Mäkelä sitä mitä me\nkaikki usein tunnemme: uteliaisuutta. Hän kävi usein pappilassa,\ntavallisesti aina kirkosta tultuaan, ja kyseli papilta sodan menoa.\nPappi koki kertoa hänelle sanomalehdestä, Morkonbladetista, lukemiansa\ntietoja, mutta vihdoin kyllästyneenä pitkällisiin tiedusteluihin hän\ntaputti kädellään Ylliä olkapäähän ja sanoi:\n\n\"Eikö se Mäkeläkin tilaa sanomalehteä? Niitä on suomenkielistäkin.\"\n\nYlli naurahti ja sanoi:\n\n\"Jopa se pastori nyt... jotta minäkin niin kuin herrat rupeaisin\naviisia lukemaan, tai eipä häntä tiedä. Mitä tuo maksaisi?\"\n\nKun sitten pappi oli tarkalleen selittänyt että vuodelta taikka\npuolelta ja kolmelta kuukaudelta maksaisi niin ja niin paljon, arveli\nhän kokonaisen tuntikauden että mitenkähän kuitenkin tuon asian laita\nolisi ja sanoi lopuksi: \"Olkoon menneeksi: eihän tuosta nyt ijäksi\nköyhtyne.\"\n\nJa niin tilasi Ylli Uuden Suomettaren kolmeksi kuukaudeksi.\n\nHän luki sitten jotenkin uutteraan sanomalehteään, kertomukset sodasta\nja arvelut sen pitkittymisestä tai lakkaamisesta miellyttivät hyvin\nhäntä. Noin tuntikauden aamuisin ja kaksikin illoin hän istui\nedustuvassa arvokkaan näköisenä, silmälasit otsalla, sanomalehti\nkädessä. Kun vieraita tuli hän luki, jos nämä halusivat kuulla,\nääneenkin, toisinaan myöskin vaimolleen, joka ihmetteli että\n\"kaikenmoisia juttuja ne herrat laittavat\", mutta sotatietoja hänkin\nkuunteli pelonsekaisella kunnioituksella. Mielellään Ylli kertoi muille\ntietojaan. Milloin tiesi että jos Turkki kauan vastaan hankaa, niin\nsiitä tulee keppikerjäläinen, milloin taas tiesi kertoa Turkin jo\nsaamista kovista tappioista ja Wenäjän mahtavista voitoista.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKeväällä huhtikuun alussa oli Mäkelän tilaus loppunut. Hänellä oli\nvähän aikomus uudistaa sitä, koska tuntui joltakin kaipiolta kun ei\ntietoja tullutkaan. Oli Vapunpäivästä kulunut muutamia päiviä. Hän teki\nlähtöä pappilaan \"aidalle\" ja tuumaili: \"mitähän jos laittaisi niitä\naviisia vieläkin tulemaan.\" Itse hän ei niistä niinkään paljon\npiitannut, sanoi, mutta Hilma, heidän nuorin tyttärensä niitä niin\nkovasti pyysi otettavaksi. Mutta eukko Heta pani vastaan, rupattaen,\n\"Ole nyt niin hupsu ja tuhlaa rahojas semmoisiin, tarvitaan niitä\ntodempaankin.\" Kun Heta siinä yhä kielteli ja kielteli, sanoi Ylli\nvihdoin päättävästi: \"Akkavallan alle en minä ole koskaan taipunut enkä\ntee sitä nytkään.\" Ja sitten hän lähti.\n\nLumi oli jo melkein kaikki sulanut maasta, ainoastaan muutamissa\nmetsäpensastoissa sitä vielä näkyi. Maantie oli paikoin aivan kuivaa,\npaikoin vielä, erittäinkin talojen kohdalla oli rapaa vahvasti.\nLintuset, monenääniset, visertelivät elähyttävästi, oikeinpa\ninnostuttavasti vaikutti kevään lempeä, kaunis ilma Ylliin. Talvella\ntoisinaan pahoilla säillä oli 50 vuotta tuntunut painavalta hartioissa,\nvaan ei nyt laisinkaan. Olipa lähes tuntea oikein paraanmiehuuden\nreippautta siinä kun asteli pappilaa kohti. Astellessa tuli ajatuksia\nja aikeita mieleen. Ehkäpä kymmenkunta vuotta hän vielä pitää Mäkelän\nohjakset käsissään. Ja sitten kun Hilma on saanut aimo miehen, jakaa\ntalon Heikki-pojalle ja Hilman miehelle. Kummallinen se Hilma kun\nhaluaa niitä aviisia. Mitähän tekisi? No, onhan niissä sopivia juttuja,\nmuitakin, vaikka se sota on loppunut.\n\nMuutamia markkoja siihen nyt menisi... Ja minkähänlainen se uusi pappi\non tavoiltaan? Kyllä se saarnasi mennyt pyhänä lemmon lailla. Taitaa\nolla hengen miehiä...\n\nTuommoisia ajatellen hän saapuu pappilan pihaan. Siinä tapasikin heti\npapin tämä kun oli juuri renkitupaan menossa. Hyvinpä talonpoikaiselta\nnäyttääkin näin arkioloissa, ajatteli hän, nosti vähän lakkiaan ja\nsanoi:\n\n\"Päivää!\"\n\n\"Päivää, päivää!\" vastasi pastori ja tarjosi tervehtijälle kätensä sekä\nlisäsi: \"Oudot ollaan vaan tutuks tullaan. Anteeksi, minun täytyy kysyä\nisännän nimeä?\"\n\n\"No helpostihan tuo on sanottu. Minä olen -- Mäkelän Ylli. Ei pastori\nole vielä tainnut kuulla puhuttavan meidän talosta ja 'Mäkeläisestä',\nniin kuin ne tapaavat sanoa?\"\n\n\"Jaa, noh, kyllä minä olen saattanut jotain kuulla, mutta eipä sitä\nmuista aina tarkoin mitä on kuullut.\" -- Pastori näytti muistelevalta.\n\n\"Niinpä niinkin\", tuumaili Ylli ja sanoi sitten: \"Missä reilassa se\nmeidän aitaosa täällä lie? Aikomukseni oli sitä vähän tarkastella.\"\n\n\"Jahah. Missä päin se on?\" kysyi pastori. Ja sitten he lähtivät yhdessä\nMäkelän aitaosalle riihen ja sen takaisen pellon taaksi. Paikalle\ntultua pastori huomautti että aita oli hänestä kyllä muuten\nkunnollista, oikeinpa liiaksikin korkeaa, mutta varaseipäitä puuttui.\n\"Pitäisi olla\", sanoi hän edelleen, \"ainakin joka viidennessä\nseiväsparissa vankka varaseiväs, joka estäisi aidan mahdollista\nkaatumista.\"\n\n\"Ei täällä meidän puolella ole tapana laitella mitään varapönkkiä. Kun\naita kaatuu, niin se seivästetään uudestaan -- siinä koko juttu.\" Yllin\nääni kuului tuota sanoessaan hyvin itsetakeiselta.\n\n\"Niin, mutta kyllä minä vaadin laitettavaksi aidan ihan lailliseen\nkuntoon\", uudisti pastori osottaen hieman kiivastumista.\n\n\"Vai niin, Te olette tulleet tänne vaatimaan lain täyttämystä vaikka\nsaarnaatte kirkossa evankeliumia.\"\n\n\"Teidän täytyy\", tiuskasi pastori.\n\n\"Herra pastori ei taida vielä tietääkään että Mäkeläisen sanalle on\ntotuttu panemaan painoa tässä seurakunnassa\", ärjäsi Ylli ja löi\nkäsissään olevan aidaksen maahan että kupsahti. Pastori lähti tiehensä\npötkimään ja Ylli huusi hänelle perään: \"Kaikki nuoret herrarentut\ntulevat tänne määrimään. Perhana tempokoon heitä!\"\n\nUudistamatta jäi sanomalehden tilaus. Kaukana siitä että olisi mennyt\npapin pakinoille ainakaan sillä kertaa. Hän lähti hetken aikaa\ntuumailtuaan, oikotietä pappilan kartanon taitse kävelemään kotia\nkohti. Kotiin tultuaan oli ukko kovin nyreällä tuulella, ja kun Hilma,\nviehkeä nuori tyttärensä kysyi että \"laittoiko se isä niitä aviisia\njälleen tulemaan\", vastasi hän:\n\n\"Juutas heistä viis.\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nSiirrymme kymmenen vuotta ajassa eteenpäin. Aika on mennyt tasaista\nkulkuaan, kuten sanotaan. Ylli on yhä asunut taloaan varsin\nkunnollisesti paikkakunnan senaikaisiin asumistapoihin katsoen. Kunnan\nja kirkonkokouksissa on hän, liioittelematta sanoen, aina sanonut\nratkaisevan sana, ja hänen tarkoituksensa on aina ollut hyvä, jollei\nedistykselle panna mitään arvoa, hyvä siinä, että hän on aina\nmiehekkäästi vastustanut kunnallisten ja kirkollisten maksujen\nlisäämistä. Mitä hänen ja puheenaolleen papin väliin tulee, parani se\nkerrotun \"kahauksen\" jälkeen vähitellen ja pysyi yhä jotenkin hyvänä,\nainakin näennäisesti. Sillä vaikka pastori Mäkeläisen tähden ani\nharvoin sai läpimenemään mitään pappilan päärakennuksen tai muun\nrakennuksen korjausasiaa, täytyi hänen kuitenkin antaa Mäkeläiselle\narvoa ja pitää kunnianaan tulla silloin tällöin kutsutuksi häneen\ntaloonsa. Muita edistyspyrinnöitä ei pastorilla ollutkaan ja vähitellen\nheitti hän toivon pappilan parantamisesta ja rupesi pyrkimään muualle,\nja uusi, hiljattain yliopistosta lähtenyt mies on pappina täällä.\n\nJa Mäkelässä on kotivävy. Hän on kotoisin eräästä paljon\nedistyneemmästä pitäjästä kuin tämä kunta on, ja tullut taloon vuosi\nsitten.\n\nErkki -- se on vävyn nimi -- oli viime aikoina useita kertoja\napelleenkin ilmaissut kummastustaan siitä, kuinka kehnolla tavalla\ntäälläpäin asutaan. Työkalutkin olivat täällä hänen mielestään kovin\nvanhanaikaiset ja kelvottomat. Ei auraa koko kylässä, puhumattakaan\nniittokoneesta, ja nuo muutkin kapineet ovat niin epämukavia miehen\nkäteen. Tuo nurina harmitti kovasti appea. Ensimmältä hän koetti\nkuitenkin niellä harmiansa ja hymyillen vastasi: \"Eiköhän tuota sentään\najanoloon totu tähänkin.\" Mutta kun moitteet vain yhä uudistuivat\nloppui häneltä tuokioksi kärsivällisyys ja sanoi: \"Maassa maan tavalla,\nja jokei siihen tyydy menköön maasta pois.\" Hetken päästä hän taas\nnäytti leppyvän.\n\nTuommoinen pieni eripuraisuuden puuskaus tapahtui appivaarin välillä\neräänäkin sunnuntai-aamuna Uuden vuoden jälkeen. Ukko jäi Erkin ja\nHilman kirkolle lähdettyä jotenkin nyrpeälle tuulelle ja päivitteli\nHetalle: \"Kyllä me taittiin saada aika vastus tuosta vävystä.\"\n\n\"Johan minä sitä olen aikoja sanonut\", vastasi vaimo ikään kuin\nkutittelevalla äänellä tiuskaavasti, painoi päänsä kumaraan ja loi\nmustanruskeat silmänsä maahan.\n\nKun Erkki ja Hilma palasivat kirkolta sanoi Ylli-appi yrmeästi:\n\n\"Mitä lemmon paperia ne on\", katsoen ja viitaten samalla\nsanomalehtitukkoon, jonka Erkki otti povestaan turkin alta ja laski\npöydälle.\n\n\"Ovatpahan vain sanomalehtiä. Täytyyhän niitä olla ettei joutuisi ihan\nerilleen maailman menosta\", Erkki sanoi tuon maltillisesti vaan\nmiehekkäästi.\n\n\"Ahhah, aviisiakin tässä nyt vielä tarvitaan muun hyvän lisäksi\",\npuuskahti ukko ivallisesti naurahtaen. Ja siihen Heta napisevasti\nsäesti: \"Ukko niistä kyllänsä saanut, kun sillä niitä ennen sodan\naikana oli. Niiden lukemiseen haaskaantui puoli työaikaa. Tuskinpa se\ntuommoisia enää talossaan kärsii?\"\n\n\"Minä olen sen monasti itselleni päättänyt etten enää aviisia tilaa, ne\neivät kuulu työmiehille; herrat niitä selokoot, jollon aikaa.\" Tätä\nsanoessaan löi ukko nyrkillään pöydänkulmaan niin että ruokakupit\npöydällä tärähtivät. Hyvin näytti julmalta tuo harmaantunut,\npitkätukkainen, hapsipartainen ukko, ja ryppyinen otsansakin muistutti\ntaas elävästi samaa jyrkkyyttä, jota hän monesti oli ennenkin sekä\nkotona että kokouksissa osottanut.\n\n\"Minkätähden tekin, isä, olette noin kova ja myöntymätön\", sanoi Hilma\näänellä, jossa kuului kummallinen pyytävä, hellä sävel. Hänen\nsilmissäänki, noissa suurissa sinisenharmaissa, oli varsin huomattava\nvastakohta äidin mustanruskeille, tuskittelevuutta kuvastaville ja isän\nvalkoisenharmaille, itsepäisyyttä mulkoileville silmille. Niissä\nselvästi kuvastui yhtaikaa säälivä ja kunnioittava mieli vanhempia,\nnuorten katsantokantaa käsittämättömiä vanhempia kohtaan.\n\n\"Tuota, kyllä se niin on, vaari, että minä haluan tietää vähän mitä\nmuuallakin maailmassa puuhataan ja ajatellaan. Eihän sitä muuten --\"\n\n\"Kahdenlaisiako niitä sitten vielä pitää olla\", keskeytti ukko ja\nkatsoi suu auki sanomalehtiin Erkin kädessä.\n\n\"Toiset ovat Helsingistä, toiset Waasasta\", vastasi Erkki\nrauhallisesti.\n\n\"No mutta, johan sinä nyt olet pöllönä\", pahkuloi ukko. \"Eihän nyt ole\nsotiakaan, vai onko tulossa.\"\n\n\"Sodan tähdenkös niitä sanomalehtiä sitten vain luetaan? Ei, minä etsin\nniistä tietoja, joista on sekä hyötyä että huvitusta. Niitä lukemalla\nminä olen kansakoulusta lähdettyäni oppinut yhä enemmän ajattelemaan\nja tajuamaan monenmoisia asioita, joista en suinkaan tahdo\ntietämättömyydessä olla. Olen myös tullut huomaamaan että niinhyvin\nmaan viljelystavat kuin kunnalliset asiat ovat kovin takaperoisella\nkannalla siellä missä ei sanomalehtiä lueta. Ja kaikella hyvällä minä\nsanon teille, vaari, että on tuntunut täällä oloni hyvin tukalalta\njuuri siitä syystä ettei ole ollut sanomalehtiä.\"\n\n\"Jaa, jaa\", päätteli ukko huokaavasti, \"minä sitä arvelinkin, kovasti\narvelin, kun ensin sain kuulla Hilmalta että sinä olet kansakoulun\nkäyneitä miehiä. Minä aavistin että nyt en enää ole tekemisissä\ntalonpoikain vaan herrain kanssa. Me olemme eri miehiä me\", lisäsi hän\nhyvin painavasti perään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKerran muutamia päiviä sen jälkeen ottivat vanhemmat tyttärensä\nerityisen tutkinnon alaiseksi edustuvassa siitä, ettei tämä ollut\nedeltäpäin mitään maininnut aviisiien tilaamisaikeista.\n\n\"Omalla rahallaanhan se niitä hankkii\", vastasi Hilma. \"Mitenkä tekin,\nisä, olette tullut tuommoiseksi vaikka silloin ennen kuin sota oli\nluitte aviisia.\"\n\n\"Silloinpa minä juuri huomasin ettei niistä ole hyötyä, päinvastoin:\nrahanmenoa ja ajan hukkaa.\" --\n\n\"Kyllä sinun, Hilma, olisi pitänyt olla ottamatta miestä vieraalta\nkirkolta\", rupatti äiti, \"noin juonikkaan itsepäisen puoliherran sait.\"\nHilma pillahti itkuun ja sanoi:\n\n\"Voi hyvä äiti mitä te julkeatte sanoa. Onhan se hyvä työmies ja eihän\nse tule koskaan kummankaan teidän silmille, vaikka sillä on omat\najatuksensa ja aikeensa. Aina siitä asti kun tulin sen kanssa\ntuttavaksi K----n kirkolla, silloin siellä Lauri-kirkolla, en olisi\nmillään pakolla luopunut hänestä, ja minun on aina hyvä mieli että\nhänet sain.\"\n\nMiettiväisinä jäivät vanhemmat istumaan kun Hilma poistui edustuvasta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSeuraavana syksynä kuulutti pappi kirkossa että seurakuntalaisten tuli\nMikkeli-lauantaina saapua pappilaan keskustelemaan, \"eikö olisi aika\nperustaa kansakoulua kuntaan.\" Ylli Mäkelä tuli tuosta kuulutuksesta\noikein raivoihinsa. \"Joitakin lemmon vehkeitä sillä meidän papilla on\",\npahkiloi hän. Ja ketä ikään kuntalaisia niinä parina viikkona, jonka\najan kuulutus oli tiettynä, tapasi, niin kehotti lujaan vastarintaan\nkokouksessa. Erittäinkin sinne mentäessä ja pappilan renkituvassa\nodotettaessa kokouksen avaamista, hän innokkaasti yllytti vastarintaan.\n\nPappi tuli ja avasi kokouksen lausuen moniahkoja sanoja kokoontuneille.\n\n\"Olen huomannut\", sanoi muun ohessa, \"että lapsemme ja nuorukaisemme\novat kokonaan osattomia kunnon kansalaisille välttämättömistä\ntiedoista. Meidän velvollisuutemme on kasvattaa järjellisiä ja tietäviä\nihmisiä yksistään senkin tähden, että he voisivat järjestää\nmaallisetkin asiansa hyvin. Siis ja koska hyvin moniaalla muualla on jo\nvalmistettu nuorille tilaisuus oppimiseen, kysyn arvoisilta\nseurakuntalaisilta, eikö ryhdyttäisi toimiin kansakoulun\naikaansaamiseksi kuntaan.\"\n\nLausuttuaan tuon kysymyksen katsoi tuo nuori, puuhakas, kiharatukkainen\nherrasmies läsnäolevia silmiin, erittäinkin Mäkeläistä ja odotti\nvastausta.\n\nHetkeen aikaan ei kuulunut hiiskaustakaan. Mäkelä vilkaisi\ntuontuostakin terävästi, vaikka vähän salamähkään pappiin, rykäsi,\nvilkaisi muihinkin, ne katsoa töllöttivät lattiansaumaan, taas hän\nrykäsi ja nousten seisomaan lausui kovalla, vaihtelevalla äänellä:\n\n\"Herra pastori! Koskei tässä muut näytä tuiskahtavan, niin täytyy minun\nvielä vanhoilla päivilläni puhua suuni puhtaaksi, -- jos se tuntuu\nkatkeralta, sille en mitään voi. Tuota, kyllä se on järkähtämätön\ntotuus, että meidän köyhä kunta ei saa ruveta kouluttamaan herroja\nlapsistaan.\"\n\n\"Niin, hm, kyllä Mäkeläinen oikein puhuu\", kuului hyvin huonosti,\nmukisevasti muiden huulilta, ja Mäkelä asettui istumaan.\n\n\"Pahoinpa minä olen erehtynyt Mäkelän suhteen\", lausui pappi\npaheksumista ilmaisevalla äänellä, \"kun olen luullut että te kaikkein\nenimmin harrastatte edistystä tässä kunnassa, siis näytätte edistyksen\naatetta noudattaneen siinä että on mentävä muiden etupäässä. Ei\nkansakoulu tulisi kunnalle mahdottomia maksamaan; valtio kun antaa\nopettajan palkkaamiseksi --\".\n\n\"Minun taloni\", keskeytti Mäkelä. \"Ei ikään olisi tullut semmoiseksi\nkuin se on josei siinä olisi tehty työtä\", kova paino viimeiselle\nsanalle.\n\n\"Minä en kiellä ettette olisi tehnyt työtä, päinvastoin kunnioituksella\nsen tunnustan\", lausui pappi painavasti hänkin, -- \"mutta nyt ei ole\nkysymys mistään työlle vastakkaisesta toimenpiteestä. Kansakoulun\ntarkoitus on jakaa oppia kansan lapsille, oppia joka on heille\nhyödyllinen niin hyvin maanviljelemisessä kuin kaikessa elämässä. Eikä\nkunta kansakoulun takia häviä, kunta kun vain laittaa kartanon, antaa\npolttopuut ja valon ja muun sem...\"\n\n\"Niin sepä se, siinäpä sitä on kyllä\", keskeytti taas Mäkelä, \"kyllä ne\nherrat nylkeä ja kiskoa osaavat (ääni värähteli katkeruutta). Sen minä\nsanon että ellei kuokita ja kynnetä niin nälkä näppii!\"\n\nNämä viimeiset sanat oikein muistuttivat ukkosen jyrinää ja nyrkki\nkupsautti akkunanlautaan.\n\n\"Pysykää asiassa ja kuunnelkaa!\" kehoitti pappi äreänlaisesti hänkin ja\nlöi nyrkkiä pöytään.\n\nNyt Mäkelä heitteli suustaan ajattelemattomia soimauksia herroja\nvastaan, mainiten sen ohessa esimerkiksi, kuinka Tohulan Santeri ja\nmuut sellaiset nurkkakirjurit osottavat että \"herra ilman virkaa on\nkuin koira ilman häntää.\" Ja semmoisia herroja tulisi lukemattomia, jos\nkansakoulu olisi.\n\n\"Kyllä Mäkeläinen totta puhuu, niin hm\", kuului epäselvästi eri\ntahoilta huoneesta, ja sanojat oikoivat käsiään, haukottelivat ja\nsyljeskelivät. Vielä ottivat pappi ja Mäkeläinen muutamia kertoja\nyhteen suunaseilla, mutta silleen se kansakouluasia jäi.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMuutamien viikkojen perästä eräänä sunnuntaina kutsui Ylli koko väkensä\nedustupaan kahville. Nyt oli juotava ainakin ensimmäinen kuppi viinan\nkanssa, kaikilla aikaihmisillä siihen oli tällä kertaa pakko kohtuuden\nmukaan, sanoi ukko. Tuima väkevänhaju lemusi kahvihöyryyn tuossa\nvähänlännässä kammiossa. \"Ei pidä nyt pois kiirehtiä\", kielteli\nhän, jos ken yritti kahvinsa juotuaan lähtemään. Hän otti itse useampia\nryyppyjä, tarjosi myös Heikille ja Erkille ja muillekin\nmieshenkilöille. Erkki ei tahtonut ottaa edes toista ryyppyä, ja appi\nsai taas, niin kuin usein ennenkin aihetta muistuttaa: \"Ei mies siitä\npahene jos useammanki ryypyn ottaa milloin niin sopii.\" Hän naurahti\nperään mutta kävi jälleen puhumaan:\n\n\"Minulla on tässä suurellisia muutoksia mielessä. Tuota -- nuo jalat\ntuntuvat jo tavasta niin raskailta, samoin tuolla selässä ja hartioissa\non jotakin liikaa painoa aina välimittäin, enkä minä muuta syytä siihen\ntiedä kuin että -- kuolema kolkuttelee ja muistuttelee että maa\nsinustakin on jälleen tuleva... Hohoi\" (Hän ajatteli pitkään.) \"Kyllä\nse on nuorten vuoro astua eteen. Minä olen aikani auttanut, kovasti\nraatanut, niin kuin sen tunnen jäsenissäni. Tämä talo -- luullakseni\nnäyttää etten puhu turhia. Kylmä metsähän tuo oli lähes neljäkymmentä\nvuotta sitten, mutta nyt tässä on sentään peltoa ja kartanoa on kans.\"\nHän kaasi taas viinaa laseihin ja kehoitti \"ottamaan.\" Erkki ei\nottanut. Sitten hän jatkoi: \"Niin kuin toisinaan on puhetta ollut\njaetaan Mäkelä kahteen osaan, ja se tapahtuu tänä syksynä jo aluksi. Te\nnuoret miehet, Heikki ja Erkki, tulette nyt ohjiin, omalla puolellanne\ntietysti. Mutta kyllä minä tahtoisin, että minun ajatuksiani ja\ntuumiani pidettäisiin tästäkin lähin jonkinmoisessa arvossa, luulempa\nkuin luulenkin kokeneeni vähän enemmän kuin teistä kumpikaan. Niin että\n-- minä tarkoitan -- neuvojani kuultaisiin aina silloin tällöin.\"\n\nHeikin suu oli isäukon puhelun aikana vähän väliä vetäytynyt\ntyytymyksen hymyyn. Ja nyt hän tahtoi sanoa mutta arveli ensin.\n\n\"Joko se isä nyt meinaa heittää vähemmälle talon homman kanssa?\" Hänen\näänensä vivahti hyvästi äitinsä rupattavaan ääneen, mutta puhetapa oli\nhitaampaa.\n\n\"Minkälaisissa asioissa te sitten tahtoisitte mukautumaan neuvoihinne?\"\nkysäsi Erkki, joka näytti hyvin ajattelevalta apen puheen johdosta.\n\"Arvo sitä tietysti on aina annettava vanhuksen sanalle, mutta kyllä\nnuorilla on halu koetella uuttakin eli yhtä ja toista, joka vanhalta on\nsaattanut jäädä kokematta ja aprikoimatta.\"\n\n\"Hm.\" hymähti ukko, suu ihmettelyn hymyssä -- \"on se eri kummallista\nettei sitä oltaisi jo kaikkia koettu tälläkin ijällä, kun\nseitsemättäkymmentä mennään! On sitä oltu nuorena ja luultu tavattomia\naikaansaavansa, on oltu miehenä ja huomattu ettei sitä mennäkkään\npitemmälle kuin siivet kantaa, ja tiettään se jo mitä vanhuuskin on:\nväsymystä ja aina vaan väsymystä ja levon halua... Tästä minä olen\ntullut siihen kokemukseen että parasta on tyytyä pysymään siinä missä\non, sillä ei sitä kumminkaan pääse Luojan määräämiä rajoja edemmäksi.\"\nHän ajatteli ison aikaa ja muutkin olivat ääneti, sitten hän jatkoi:\n\"Tavattomasti minua rasittaa nuo ihmeteltävät puuhat, joita sillä\nmeidän nykyisellä papilla on, ja se vielä enemmän että sinulla, Erkki,\non samanlaiset mielihalut. Uutta, uutta, uutta nyt tahdotaan,\nkansakoulut, aviisit, aurat, niittokoneet, uudet asumistavat, kaikki\nsenkinpäiset nyt pitäisi olla! On sitä tähänasti aikaantultu ahkeralla\ntyönteolla, vehkeilemättä mitään muuta.\" Ääni sai lopulta katkeran\nväreen.\n\n\"No, jos vaari hellittämättömästi tahtoo eteenkinpäin pitää ohjaksia\ntuommoisten pyrintöjen estämiseksi, niin kyllä minä lähden tästä\ntalosta\", päätteli vävy kiivastuneesti.\n\n\"Erkki, Erkki!\" huudahti Hilma niin sydämellisesti että oli vähältä\nitkeä -- \"älä nyt noista isän puheista... Sinä et saa lähteä\" --\n\n\"Tässä nyt taas tulee merkilliset kohinat, oikein 'tupenrapinat'\",\nkeskeytti ukko kummeksivasti, ja lausuu sitten kuin ikään itsekseen:\n\"Ollaan niin kärsimättömiä, että hoh, hoh, kuinka tästä nyt mennään! Ei\nsitä taloa niin jätetä. Poislähtemisestä ei ole puhettakaan\", sanoi hän\nkatsoen vävyyn, -- \"sinä olet kykenevä työmies, sen olen tullut\nnäkemään ja sen tunnustan. Mutta eräitä puuhias en käsitä. Mutta minäpä\nkäynkin hautaa kohti, tottapahan joku sanoo, kun siellä turpeen alla\nmakaan, että teki se ukko työtä. Talo jaetaan, se on päätarkoitukseni.\nMinä ja muija rupeemme syytinkiä syömään tässä huoneessa. Erkki ja\nHilma muuttavat uuteen tupaan, joka onkin kohta aivan valmis. Heikki\nja Kaisa asuvat tässä vanhan tuvan puolella. Pelloista tulee\npajantaustapuoli Heikille ja myllyn ympäristöt ja saunansivupelto\nErkille ja niin poispäin. Niin ja johan siitä on ennenkin osapuille\npuhuttu. Huomenna tehdään kirjat.\" Hän nakkasi taas piironginlaudalta\nryypyn suuhunsa.\n\n\"Kuka sitä nyt olis uskonut että isä nyt jo luopuu isännyydestä\",\nkuiskasi hyvillään hymyilevä Heikki vaimolleen.\n\n\"Vanhuus, vanhuus voitti ukon\", pani Heta-eukko, talon vanha emäntä, ja\noli nyt hauskanlaisella tuulella, joka osaksi lienee tullut siitä, että\nhänkin oli ottanut viinaryypyn.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPellot saatiin sinä syksynä täydellisesti jaetuksi, osaksi niitytkin,\nmutta loput näistä ja metsänjako jätettiin tulevaksi kesäksi.\n\nEläkkeeseen vanhukset olivat määränneet 12 tynnyriä rukiita ja 3\ntynnyriä ohria, 2 lehmää hyväkseen elätettäväksi ja villat 5 lampaasta.\nTämän kaiken olivat nuoret isännät sitoutuneet, puolet kumpikin,\nsuorittamaan joka vuosi niin kauan kuin vanhukset elävät, taikka kun\njompikumpi heistä ennen kuolee, niin sitten toiset puolet kaikesta. Ja\nmolemmat vanhukset olivat \"saatettavat kunnialla hautaan\", se oli talon\nluovutuskirjaan myös kirjattu.\n\nEräänä iltana tuli Erkki appivanhempiensa luokse edustupaan. Hän oli\npari päivää vasta asunut Hilmansa ja piikatytön ja rengin kanssa\nuudessa tuvassa, ja näytti nyt hyvin tyytyväiseltä ja hilpeämieliseltä.\n\n\"Miltäs tuo rupee tuntumaan siellä uuden tuvan puolella?\", kysyi appi\nollen hyvällä tuulella hänkin.\n\n\"Hoo, mukavalta kyllä. Siellä näyttää kaikki paikat oikein\nuudenaikaisilta. Tulinkin juuri ajatelleeksi, kuinka vaari on laittanut\ntuon tuparadin sekä päältä että sisältä paljon nykyajantapaisemmaksi\nkuin tämä vanha tupa on. Kyllä kai te kuitenkin olette tarkoittanut\nettä miehelle, jolla on uusia harrastuksia, piti laittaa sen mukaisen\nasunnonkin.\" Hän nauroi hienosti.\n\n\"Sinä semmoisilla päätelmillä nyt yrität minua pois tolaltani. En\nsuinkaan minä ole tarkoittanut tuparakennusta juuri semmoiseksi kuin se\nnyt siinä seisoo. Ne nykyiset mestarit, nikkarit ja muurarit jopa\ntimmermannitkin, ne tekee työn ihan toiseen malliin kuin ennen vanhaan\ntehtiin. Ei se nyt vanha kelpaa enää siinäkään. Ennen kelpasi paksu\nhöylätty palkki penkiksi, kaksi leveää yhteensalvattua honkalautaa\nristijalan päällä pöydäksi, mutta nyt pitää olla ruusauksilla\nkoristetut arkkupenkit, samoin laatikoilla ja ruusatuilla\nlaatikkolaudoilla ja sorvatuilla jaloilla varustetut pöydät. Samaan\ntapaan ne nyt laitetaan ovet ja sängyt ja tuolit. -- Kaikki\nsenkinpäiset erinomaisesti koristettuja sen suhteen, mitä ne olivat\nennen. Siinä pitää olla kummallisia kierteleviä mutkia yksin\ntorninreiässäkin, joka ennen tehtiin suoraa taivasta kohti. En minä\nsuinkaan niin olisi niitä laitettavaksi tahtonut muun vuoksi, mutta kun\nkaikki nyt siihen tapaan laittavat, niin ei siitä pääse\nperhanoillekkaan.\"\n\n\"Niin, siitäpä vaari nyt huomaa että on semmoinen ikään kuin näkymätön\npakko, joka väkisenkin vie muiden muassa eteenpäin. Minulla täytyy olla\nnäin, koska muillakin on niin, ajattelevat ja päättelevät ihmiset, eikä\nvaarikaan ole voinut siitä mihinkään päästä.\"\n\n\"Olehan vaiti, äläkä väsytä minua noilla viisasteluillasi. Sano, mitä\nhyötyä siitä semmoisesta eteenpäinmenosta sitte oikein on?\"\n\n\"Mitäkö hyötyä? Vaari sen mahtaa tietää toki yhtähyvin kuin minäkin.\nPenkkiarkut esimerkiksi ovat siitä hyvät että siellä sopii säilyttää\nkaikenlaisia työkaluja ja vaatteita, jotka penkillä ajelehtien\novat vaivoina rumennuksena. Samoin pöytälaatikot ovat sopivia\npikkukapineitten säilytyspaikkoja. Penkkien, pöydän ja ovien ulkonainen\nkauneus ja siisteys se taas miellyttää silmää, jopa ilahuttaa\nmieltäkin. Ja savureiän mutkallisuudesta on siitäkin hyötyä. Muori on\nusein sateilla tuskistellut kun nokista vettä sataa keittopataan, ja\nmiksei sitä sada, kun torninreikä, muutenkin hyvin suuri, tulee\nsuorastaan pilvistä alas. Tämä haitta on niinsanotussa röörimuurissa\npoistettu.\"\n\n\"Miten niitä sellaisia mutkaisia rööriä sitten kolataan?\" kysyi vanha\nHeta, joka paahtoi kahvia kakluunin edessä. \"Kuinka semmoista myöten\nsaa kuusennärettä luistamaan?\"\n\n\"Kyllä niitä nuohata voi sukavalla kuusennäreellä niitäkin\", vastasi\nErkki siihen.\n\nSamassa tuli Hilma sinne ja kertoi että kauppias Kosola, josta Erkki\noli puhunut, oli jo tullut kirkonkylään ja hyyrännyt kevarin pienemmän\nrakennuksen. \"Tohulan Santeri on meidän tuvassa ja se siitä tiesi.\nTavaroita kuulemma tuodaan kuorma kuorman perään.\"\n\n\"Vai jo on tullut\", sanoi Erkki ja näytti riemastuvan. \"Häntäpä käydään\nhuomenna katsomassa. Kosola soittelee vaskitorvella, ehkäpä saadaan\ntulevaisuudessa soittokunta toimeen täällä.\"\n\n\"Soittelee vaskitorvella!\" huudahti vanha Heta. \"Oikeinko rupeavat\nHerran pasuunaa matkimaan? Ne on, niin kuin minä olen monta kertaa\najatellut ja sanonut, lopun ajat käsissä. Ei suinkaan Herra sitä kauan\nkärsi, että ihmiset matkivat hänen viisauttaan.\"\n\n\"Sano sitä\", säesti Ylli mukaan. \"En minä niin suuresti kummaksukaan\nsitä, että kartanot ja pellot edistyvät, mutta nuo tuollaiset\nkaikenlaiset perki-ihmeelliset uudet mielipiteet, ne pöyristyttää mua.\nMaailma on ihan varmasti mullin mallin!\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nToiseksi sunnuntaiksi sen jälkeen oli vanha Mäkelä kutsunut pastorin\nrouvineen vieraikseen. Vanhukset tahtoivat vielä entiseen tapaan nähdä\nseurakunnan opettajan luonansa. Iltapäivällä kello 3 ajoissa herrasväki\ntuli.\n\nKohtuullisen kahvin ja ruuantarjoamisen jälkeen, jonka vanhukset itse\ntoimittivat, piti pappi raamatunselityksen uudessa tuvassa. Rouva,\nhienopiirteinen, vähän kalpea, saali hartioilla, istuutui pöydän taakse\nja pastori pöydän päähän. Kaikki mäkeläiset, lukuunottamatta piikoja ja\nrenkejä, asettuivat lähelle pöytärahille ja sivupenkeille. Kyläläisiä\noli kokoontunut tupa joltisen täyteen. Vanha Mäkelä nytkin veisasi\npapin kanssa kilpaa, vaikka kyllä itsekin paheksui äänensä vapisemista.\n\nPappi oli valinnut aiheekseen apostoli Paavali sanat (I kor. 1:23, 21)\n\"Me saarnaamme ristiinnaulitun Kristuksen Juutalaisille pahennukseksi\nja Grekiläisille hulluudeksi, mutta kutsutuille sekä Juutalaisille että\nGrekiläisille saarnaamme me Kristuksen Jumalan voimaksi ja Jumalan\nviisaudeksi.\" Hän puhui innokkaasti, puhui pitkältä tekstinsä\nalkusanain johdosta, tehden selväksi että \"tämän maailman viisaus on\nhulluus Jumalan tykönä, kuten apostoli saman lähetyskirjan 3:n luvun 19\nvärssyssä sanoo. Maallisesti viisaat, jotka luulevat syviä ja korkeita\nasioita käsittävänsä, luulottelevat jotakin olevansa, ne ovat tyhmiä\nJumalan edessä, sanoi hän, -- vaan ne, kuin maailman edessä hullut\novat, vakuuttaa apostoli, on Jumala valinnut, että hän viisaat\nhäpiään saattaisi.\" Tätä hän teroitti kuulijain mieliin mitä\nmoninkertaisimmasti ja vaihtelevissa lausemuodoissa, tuntikauden\nkestäneessä puheessaan.\n\nKun virsi päätteeksi oli veisattu selitti pappi olevan kuulijoilla\nvapaan sananvallan ja toivoikin hän että heränneet ja etsiväiset sielut\nkyselisivät häneltä neuvoja ja puhuisivat kokemuksistaan ristin tiellä\nhänelle. Siitä olisi molemminpuolista hyötyä. Kristityille oli hyvin\nvalaisevaa ja vahvistavaa semmoinen keskustelu.\n\nKansa lappoi vähitellen ulos tuvasta; ainoastaan vanhempia ihmisiä jäi\nja näyttivät muutamat kovin hartailta, muutamat enemmän miettiväisiltä.\nEdellisten laatuisiin kuului vanha Heta, joka katsoen allapäin\nvirsikirjansa kansiin virkkoi pienellä, hartaalla äänellä: \"Niin se on,\nJumalan sanassa se on suuri viisaus kätkettynä, niinkuin pastori äsken\nsanoi. Hohoi. Kyllä sitä ihminen monasti luulee viisaammaksi muita,\nmutta mitä viisautta meillä on itsestämme! Ei mitään.\"\n\n\"Aivan oikein sanoo emäntä\", myönsi pappi. \"Luonnollinen ihminen ei\nymmärrä niitä kuin Jumalan henget ovat.\"\n\nYlli hyvin miettiväisen näköisenä valmistelihe jotain sanomaan.\nRyähteli ja suurenteli harmaita vähän vanhuuden raukeutta osottavia\nsilmiään.\n\n\"Pastori nyt tietää enemmän kuin meistä kukaan. Kuinka sen asianlaita\noikein on? Tuota, tässä puheessa pastori selitti asiaa ihan toisin,\nminun ymmärtääkseni, kuin siitä kansakoulusta väitellessä. Pastori\nväitti silloin että ihmisellä pitäisi olla maallista viisautta, mutta\nnyt sanoi pastori siihen tapaan että maallinen viisaus on turmioksi\nautuuden asioissa. Ja sehän se pitää olla, niinkuin pastori sitä\nsanoikin, ihmisen pääpyrintö, autuaaksi tuleminen kuoleman jälkeen.\"\n\nPastori ja rouva katsoivat ihmetyksen ällistyksellä Ylli-ukkoon, Hetken\nperästä pastori sanoi: \"Te olette ymmärtänyt selitystäni väärin. Ei\noppi korkeakaan ja maallinen viisaus ole vahingoksi autuuden asiassa,\nkun ei vain ihminen kerskaile ja ylpeile opillaan ja viisaudellaan,\nvaan nöyrtyy ja rukoilee Jumalalta oikeaa viisautta ja sielun\nvalaistusta.\"\n\n\"Taisin käsittää sitten väärin. Mutta ainakin pastori hyvin\ntarmokkaasti vakuutti että me saarnaamme ristiinnaulitun Kristuksen\nitsevanhurskaille juutalaisille pahennukseksi, maailmanviisaille\nkreekiläisille hulluudeksi, ja sitä laatua minä olen opettajilta\nelämänikäni kuullut. Semmoinen oppi täytyykin olla oikeaa Jumalan sanan\ntotuutta; ja pahoin pelkään että nykyaikana on villihenget liikkeellä\nsilloin kun kouluja ja viisastumista tahdotaan.\"\n\n\"Ei -- mutta teidän olisi pitänyt ottaa huomioonne sekin kun Paavali\nsanoo: 'kutsutuille sekä Juutalaisille että Grekiläisille saarnaamme me\nKristuksen Jumalan voimaksi ja Jumalan viisaudeksi' Ja kutsutuita taas\novat kaikki, jotka kutsumuksen kuulevat. Kaikki ovat samanlaisia\nKristuksessa, niin oppineet kuin oppimattomat, niin mies kuin vaimo,\nniin orja kuin vapaa. Mutta kaikkein tulee pitää itsensä niinkuin ei\nmitään olisi ja kokonaan uppoutua Kristuksen armon syvyyteen.\"\n\n\"No en minä sitten käsitä, minkätähden sitä niin usein ja kovasti\nsaarnataan että maailmallinen viisaus on hulluus Jumalan edessä. Minä\nolen yksinkertainen mies, enkä käsitä muuta kuin yksinkertaisen\nautuuden opin...\" Hän katsoi ajattelevasti lattiaan.\n\n\"Men nog är han en märkvärdig människa, den där gubben!\" (Mutta,\nkylläpä tuo ukko on merkillinen ihminen!) puhkesi rouva sanomaan\npastorille.\n\n\"Ja, han är en tänkare, han också\", (Niin, hänkin on ajattelija)\nvastasi pappi, huokasi ja nojautui ajattelevana seinää vasten,\nkohottaen silmiään, joiden edessä lasisilmät välähtivät.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nVasta parin viikon perästä siitä kun ensin oli aikomus, tuli Erkiltä ja\nHilmalta mennyksi kauppias Kosolaa katsomaan. Esteenä olivat osaksi\nolleet kiireelliset syyskynnöt ja muut semmoiset sulanajan työt ja sitä\npaitsi Erkki oli tuntenut kummallista masennusta mielessään siitä kun\nvanhukset niin ällistyivät silloin vaskitorvesta. Viime sunnuntaina he\nolisivat menneet, jollei pappi olisi silloin kutsuttu Mäkelään. Nyt\nkyllä oli arkipäivä, vaan menivät kuitenkin. Oli satanut ensimmäisen\nlumen, ja reellä he ajoivat.\n\nKosola oli oitis vastaanottamassa, paljain päin. \"Terve tuloa! Olipa\nhauska että tulitte; olenkin jo kauan odottanut.\" Hän hääri niin\nliukkaasti, tuuli vain punervanvalkoista tukkaa tuopsautteli, kun siinä\npäästeli valjaista hevosta taluttaakseen sen talliin. \"Johan siitä\ntaitaa olla kaksi vuotta kun olemme toisemme tavanneet.\"\n\n\"Muutamaa viikkoa vaille muistaakseni. Minä kovasti ihastuin kun sain\nkuulla että sinä olit jo tullut tänne, ja päätimme oitis lähteä\nkatsomaan. Mutta niinpä se jäämistään jäi tähän asti. -- Ettekös te ole\nkerran jo toisianne tavanneet\", muistutteli Erkki, katsoen vaimoonsa ja\nkauppiaaseen.\n\n\"Joo, joo, joo, kyllä me tulimme jo esitellyksikin Rinta-Jokelassa. --\nMutta kovasti sinä olet vakaantunut täällä ollessasi! Mehän sitä oltiin\niloisia poikia ennen.\"\n\n\"Kylläpähän sitä mies vakaantuukin kun saa maailmaa kokea\", myönteli\nErkki hymyillen.\n\n\"Minä se olen aina vieläkin iloinen poika ja yksinäinen mies\",\nhuomautti kauppias sisälle tultua. \"Mutta kyllä tuo kevarin Hilda-tytär\nkeittää meille teetä, minä käyn pyytämässä.\" Äkkiä hän pujahti\nulos, mennäkseen isosta tuvasta Hildaa tapaamaan, laisinkaan\nhuomioonottamatta vieraiden kohtuullista teeskentelyä, ettei nyt olisi\nsemmoisiin vaivoihin pitänyt ryhtyä.\n\n\"Nii-ih, yksinäisellä miehellä täytyy edes jotain huvitusta olla\",\nvirkkoi hän takaisin tultuaan ja viitaten pöydällä oleviin vaskitorveen\nja viuluun lisäsi: \"Ne on minun huvitukseni kaupanteon ohella.\"\nSieppasi sitten torven huulilleen ja puhalsi \"Porilaisten marssia\",\njonka sävel loitsi riemun tunteita tuohon kolmihenkiseen seuraan.\n\n\"Kyllä se tuo sävel tosiaankin virkistyttää ihmistä, se oikein kuin\nvuodattaa hilpeyden nestettä mieleen!\" ihasteli Erkki. \"Meidän pitäisi\nvälttämättömästi saada tänne soittokunnan.\"\n\n\"Jaa, mutta ruvetaanpa puuhaamaan sitä. Kyllä minä rupeisin\nharjoituttamaan muutamia tuntia parina kolmena iltana viikossa. Sinä\nnyt ainakin tulet yhdeksi jäseneksi, mutta mistä saataisiin muita?\"\n\n\"Kyllä siinä on vaikeuksia täällä, jossa ei edes ole\nkansakoulunkäyneitä nuorukaisia. Mutta minä tiedän kuitenkin pari\nnuorta poikaa, jotka soittelevat kanteletta, semmoista virsikanteletta,\nja osottavat taipumusta sävelharjoitukseen. Ne ovat meidän naapuritalon\nKalle-poika ja eräs nuorukainen tuolla Rannan kylässä, Jaakko Kaiku,\njoka on ollut pari lukukautta kansakoulussakin.\"\n\n\"Ja minulle tulee tänne kauppapalvelija, jolla luulemma on taipumusta\nsoittoon. Minä, sinä, ne kaksi nuorukaista ja minun kauppapalvelijani\n-- siinä olisi jo viisi. Kyllä pitäisi ehkä olla seitsemän.\"\n\n\"Monta mutkaa siinä kyllä on. Mistä saataisiin ensin torvien hinta, kun\nluultavasti eivät kaikki jaksaisi eivätkä hentoisi torveaan itse ostaa.\nNe hankaavat täällä hirmuisesti vastaan kaikkia uusia pyrinnöitä. Tuo\nmun appivaarikin se on ankara vastustamaan kaikkea uutta. Panen minä\nkuitenkin puumerkkini sen vakuutuksen alle, että yrittää tulee.\"\n\n\"Onko se appesikin semmoinen vanhoillinen!\" huudahti kauppias,\nivallista säettä äänessä.\n\nErkki vain nyökäytti päätään ja henkäsi syvään.\n\n\"Kukas sitten jos ei isä!\" puhkesi Hilma sanomaan. \"Sitä ei uskoisi\nkuinka se panee kovasti vastaan aina kun vain mikä asia käy toisin kuin\nhänen aikoinaan. Mutta kyllä se jo toisinaan myöntää, että ei siinä\ntaida mikään auttaa estämään niiden puuhia. Niinpä tässä --\"\n\n\"Kas, pastori Stenroth ajoi pihaan\", havautti kauppias ja juoksi\nulos. He tulivat yhdessä. \"Sepä sopivasti sattui\", sanoi pappi ja\nveti lasit silmiltään. \"Minä aijoin sunnuntaina siellä kotonanne\npuhua kanssanne kansakouluasiasta, mutta eipä siinä ollut hyvin\ntilaisuuttakaan. Aikomukseni näet on kohdakkoin jälleen kuuluttaa\nkokous kansakouluasiasta. Minä kuitenkin toivon että asia lopultakin\nmenee läpi.\"\n\n\"Se on tehtävä\", innostuttivat yhdestä suusta kauppias ja Erkki\npastoria.\n\n\"Mitä mahtanee sanoa appi-ukkos\", sanoi pastori katsoen Mäkelän\nErkkiin. \"Sillä on hyvin merkillisiä ajatuksia sillä ukolla. Minä en\nsano että hänenkään ajatukset olisivat merkitystä vailla. -- Tokkopa\nhän kokoukseen enää --.\"\n\n\"Mutta meillä täällä on ollut puheena soittokunnan perustaminen\",\nkeskeytti Kosola ja lisäsi leikillisesti, \"pastori ei kumminkaan\nmahtaisi ryhtyä soittokuntaan, mutta kyllä se tarpeen olisi.\"\n\nPappi ihmetteli vähän, naurahti ja sanoi sitten: \"Soittokunta\nsoittokuntanaankin: jospahan edes kansakoulu saataisiin aikaan.\" Mutta\nhänellä oli kiire, oli vain tullut kahvia ja mannaryyniä ostamaan.\n\nTeetä toi Hilda, valkoverinen, ujo tyttö sitten. Pastorinkin tuli\njuoda. Puheen käänsi Kosola sen jälkeen kauppa-aikeisiin. \"Täällä\nnäytti kauppa käyvän hyvin. Hänen tulonsa tänne\", arveli kauppias, \"oli\nhyvin tarpeen. Kolun kauppias, eli miksi 'Haltusen porvariksi' ne sitä\nsanoo, kuuluu täällä olleen kovasti ruhtinaallinen, kuuluu kiskoneen\nmahdottomia korkoja velallisiltaan ja aivan hävyttömästi kohdelleen\nkaupantekijöitä, jolleivät hyvinkään suuria kauppoja käteisellä\ntehneet. Semmoista epäkohteliaisuutta ei tulla hänen puodissaan\nosottamaan. Hän tahtoi pitää hyviä tavaroita mitä halvimmista\nhinnoista, ja kohtelu tulee olemaan sivistyneen kohtelua. Ja olihan\nparannusta kauppa-alallakin pidettävä edistyksenä.\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\n\"Pakana kun panee kauniisti.\" Yllin silmissä näkyi riemullisuutta.\n\n\"Semmoistakohan se on taivaassakin kun ne pasuunat soi ja enkelit\nlaulaa!\" huudahti Heta iloissaan ja arveli hartaasti perään: \"Kaikki\npyhät yhteen pauhaa enkelten joukon kanssa.\"\n\nJa kauppias Kosola soitti torvellaan \"Maamme\" laulua Mäkelän uudessa\ntuvassa.\n\n\"Niin, ne on säveleitä ne\", varmensi Erkki Kosolan lakattua\npuhaltamasta. \"Ei vaari eikä muori enää väitä että soitto olisi\nhirmuista Jumalalle, vaikka se on maallistakin laatua.\"\n\n\"Maallistako se tuo olikin?\" kysäisi muori hämmästyneesti.\n\n\"Se on isänmaallista\", vastasi Kosola siihen naurusuin. Ja sitten hän\nrupesi soittamaan virttä: \"Sen suven suloisuutta\"...\n\n\"Tämä on taivaallista\", sanoi hän soitettuaan sen virren sävelet.\n\n\"Yhtä kaunista kumpikin, vaikka ihan erilaista\", vakuutti vanha Heta.\n\n\"Pirut ainakin pakenevat kun tuollaista heleää ääntä kuulevat.\"\n\n\"Soitappa vieläkin\", kehoitti Ylli. Kosola soitti \"Porilaisten\nmarssin.\"\n\n\"Mutta oikeinpa tuntuu vanhoissa jäsenissä siltä kuin olisi\nneljäkymmentä vuotta nuorempi.\" Kyynel vierähti ukon poskelle.\n\n\"Jos te kuulisitte kokonaisen soittokunnan soittavan, niin sitte te\nvasta riemastuisitte. Tämä on nyt ainoastaan tenoori, se tahtoo sanoa\nensimmäinen ääni, joka onkin paras. Mutta kun koko soittokunta\nsoittelee, niin silloin monta erilaista ääntä raikuu yhtaikaa sopivassa\nsopusoinnussa.\"\n\nVanhukset kumpikin myönsivät sitten että jos kaikki uudenaikaiset\ntouhut olivat tuommoista laatua, niin ei niissä sitten mitään pahaa\nolisikaan. Hetken aikaa mietittyään Heta kuitenkin arveli että\n\"sanotaan sanassa pirun kans pukevan itsensä toisinaan valkeuden\nenkeliksi. Ja kuka sen tiesi milloin ja missä muodossa se ilmestyisi.\"\n\n\"Ole vaiti\", muistutti Ylli siihen leikillisesti, \"ei se ainakaan\nsoittamaan pysty, se ruman henki.\"\n\n\"Muistathan ukko Pelikuuttivainaan, jolla piru soitatti niin että\nkynnetkin sormista lähtivät.\" Heta näytti jo täydellisesti epäilevän\nsoiton ylevyyttä.\n\n\"Kylläpä ne on hupsuja ihmisiä nuo vanhat akat täällä!\" kuiskasi Kosola\nErkille, he kun istuivat vierekkäin penkillä.\n\n\"Se on totta, mutta kyllä niitä on muuallakin yhtä hupsuja\", vastasi\nErkki hyvin hiljaa.\n\nVanhukset lähtivät samassa omalle puolelleen.\n\nHilma, joka oli ollut peräkamarissa, tuli nyt tupaan. \"Ihmeen kauniilta\nkuului soitto tuonne kamariin.\"\n\nHe kaikki kolme menivät kamariin. Kosola, joka kehoitettuna istui\nsoututuolille, kehui kamaria miellyttäväksi.\n\n\"Täällä on niin puhdasta, kauniit matot, aistikkaasti tehdyt ja\nmaalatut piironki, sänky ja pöytä.\"\n\nNuoret miehet sitten siinä kahvin juodessaan lupasivat toisilleen, että\nkoettavat saada lujan edistyspuolueen toimeen tässä kunnassa.\n\n\"Näitä voi vetää vaikka mihin suuntaan näitä tämän kuntalaisia, kun\nvain pontevasti asian esittää\", päätteli Erkki.\n\n\"Kun nyt tulee kokous kansakoulusta\", muistutti Kosola, \"niin silloin\non esiinnyttävä pontevasti. Ketä sinä tiedät, että varmaan tulisivat\npuolustamaan kouluasiaa.\"\n\n-- \"No epäilemättä Tanhunen, Siiponen, Ollila\", hän luetteli niitä\nkymmeneen asti, ja lisäsi: \"kaikki ne kun vain on joka käy pontevasti\netupäässä. Ne eivät ole tähän asti mitään itsenäisyyttä osottaneet,\nvaari on kaikessa ratkaisevan sanan sanonut. Mutta nyt...\"\n\n\"Minä olen joskus ajatellut sitä että kauankohan tuo pastori Stenroth\non edistyspuolueen miehiä. Sanomalehdissä näkee jo tuon tuostakin\nuutisia että papit hankaavat vastaköyttä sivistyspyrinnöille. Ja oletko\nlukenut Jussin kirjeitä -- Savossa -- viimetalvisilta valtiopäiviltä?\"\n\n\"Ei. Minulla on ainoastaan Uusi-Suometar ja Waasan Lehti.\"\n\n\"Sinä et sitten tiedä 'mustasta seinästä' mitään.\" Hän selitti mitenkä\nJussi kuvasi valtiopäivillä istuvia pappeja.\n\n\"Ei, kyllä tämä meidän pappi on edistyksen mies. Mutta saarnoissaan se\nmenee sitä vanhaa latua.\" Hän kertoi sitten, kuinka vaarinsa oli toissa\nsunnuntaina ottanut papin kanssa yhteen eräästä raamatullisesta\nongelmasta. Se oli tapahtunut raamatunselityksen jälkeen eikä hän ollut\nsiinä läsnä, mutta niin ja niin oli vaari kertonut.\n\n\"Mutta onpa sillä ukolla älyäkin\", sanoa revautti kauppias aika\nnaurulla.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n\"Voi voi minkälaisia porsaita nuo lapset on!\" pani Hilma kun siinä\nvanhan tuvan peripenkillä joi kahvia Kaisan ja Heikin kanssa.\n\n\"No tietäähän nuo kenekset; semmoisiahan ne on aina.\" Kaisa tuota\nsanoessaan lähti ottamaan päreorrelta piintyneenlikaista pyyherasua,\njolla sitten pyyhki velliä pois pikku Riinan suun ympäriltä ja rinnan\nedustalta.\n\n\"Kalle samanlainen porsas. Hyi!\"\n\n\"Mitä sitä on nyt pitänyt moiseen siivoon itseään laittaa\", nuhteli\näiti ja pyyhki pois vaatteista ja suun ympäriltä velliä. \"Oletteko te,\nsen siat, kaataneet velliä pöydälle tuolla lailla!\" ärjäsi hän\nhuomattuaan mitä oli tapahtunut, ja lyödä pänttäsi poikaa korvalle.\nPoika itki. Heikki naurussa suin katseli tuota kaikkea, ja laskettuaan\nkahvikupin kädestään pöydänlatvalle, lähti pihalle halkokuormaansa\npurkamaan.\n\n\"Ja pikku Ylli rypee ja leikittelee porossa takkakivellä. Moista siivoa\nei Erkki ainakaan kärsisi, ei ikipäivinä!\" Hän meni ja nosti poikasen\nlattialle seisomaan, puisteli poroa sen vaatteesta ja puhalteli lapsen\nrupisia käsiä.\n\n\"Älä kesken kiittele\", tokaisi Kaisa suutahtuneena samalla kertaa\nlapsiin ja Hilmaan. \"Annappa olla kun teillekin tulee keneksiä puoleen\ntusinaan asti, niin saattepa nähdä mitä siivonpito maksaa.\"\n\n\"Meidän pöydällä ei koskaan pidetä ruokia kaiken vuorokautta vaikka\nolisi lapsia kaksi tusinaa. Eihän sitä viitsi mikään nähdä kun pöytä on\naina kuin lähtevä laiva. Siinä kuivavat ja pahenevat silakat\nsalkkarissa, ja kori järsityitä leivänpaloja kukkurapäänä kököttää\nkeskellä pöytää. Kärpäset ja rusakat kämpivät vellin tähteissä ja\npuuronlopuissa. Ei luulis ihmisten saattavan syödä. Ja siellä sitten\nlapset ovat aina kyns--\"\n\n\"Hohhoh hohhoh, kuinka Mäkelän Hetan tyttärestä on tullut fiini rouva!\nTuskinpa se on ennenkään niin herrallisen puhdasta tässä talossa\nollut.\" Kaisan sienteät kasvot kävivät nyt oikein punaisiksi ja\naskareikseen rupesi taittamaan luutaa ovenpuolella takkakiven vieressä\nolevasta varpukasasta.\n\n\"Sanon minä vieläkin ettei meidän tuvassa semmoista sianruuhenmoista\npöytää koskaan pidetä. Siinä sitten lapset nenineen kynsineen tahrivat\nruokain kanssa yhtämyötään. Ei sitä tarvitse siihen vetää että minä\nolen Mäkelän Hetan tytär. Kyllä minä olen ihmisiä muuallakin nähnyt ja\nainakin kuullut kuinka oikeat ihmiset pöytänsä pitää. Heti se siivotaan\nja pyyhitään kun syöty on. Eikä ne anna lapsensa porossa peppuroida ja\nmuuttavat ne vaatteetkin lapsilleen ettei niiden tarvitse kuukausia\npaksulikaisissa ketaleissa olla niin kuin sinun lapses.\"\n\nSamassa tuli vanha Ylli tupaan ja meni pöytärahille istumaan. Kalle\nitkuisena pyrki hänen polvelleen ja vaari otti, vaikka moitti hänkin ja\nsanoi: \"ööh porsas kun olet törkeä.\"\n\nKaisa ei voinut vaarinkaan nähden itseään hillitä \"Niin, niin, Erkiltä,\nErkiltä sin' olet kaikki kuullut ja oppinut\", tuiskusi hän. \"Muuten et\nmitään tietäisikään, mutta se Erkki on sinulle kullanpoika se.\"\n\n\"Niin onkin. Kyllä se tietää vähän enemmän kuin sinä, lika-myyräin\nemä.\" Itkua pusertaen Hilma lähti tuvasta ja Kaisa viskasi\nluudanteelmänsä hänen hameelleen ovella.\n\n\"No no perhanoitako nyt riidellään!\" pahkasi Ylli-ukko, joka suurella\nsilmin oli katsellut nuorten emäntäin kohinaa.\n\n\"On olevinaan kuin mikä rouva, vieläpäs tässä hipales!\" Kaisan ääni\nkuulosti itkuiselta ja hän paineli silmiään kaadillaan.\n\n\"Haa, kyllä se on totta kun sanotaan että: 'ei kako kauvan satamatta\ntuule eikä akat kauvan itkemättä riitele'.\"\n\nHetakin tuli samassa tupaan ja äkkäsi pian Kaisan nurrutuulen.\n\n\"Mikä nyt on nenään pistänyt?\"\n\n\"Tuo uuden tuvan rouva täällä oli komentelemassa. Hän on niin puhdasta\nettä pois, pois tieltä!\"\n\n\"Riitelemiselläkö se kahvinjuonti päättyikin! Kahvillehan sinä lupasit\nsitä käskeä.\" Heta naurahti ivallisesti. Sitten hän mankutti:\n\n\"Kyllä se Hilma onkin liiaksi olevinaan, se on heti pienestä tytöstä\nalkain mielinyt kummallisia, juurikuin olisi herrain tyttö. Kokemusta\npuuttuu parkaselta vielä. Ei sitä siivoa ole niin helppo pitää kun on\npaljon mukuloita. Ei sitä semmoista tyhjänpäiväistä siisteyttä kuin\nuudessa tuvassa pidetään, ole tähän asti nähty muualla kuin herroissa.\nSaas nähdä mitenkä talon käy, kun herroja yritetään matkia. Ei -- kyllä\non parasta mennä siinäkin vanhaan tapaan. Monta kelpo ihmistä on jo\nkasvanut sen vanhan tavan mukaan. Mutta mikäs siivonpito niille\nuudenaikaisille puhtaudenpitäjille kelpaa. Hohoi...\"\n\n\"Jaa... Ne on akkain asioita ne\", päätteli Ylli noin vain itsekseen.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nTalvi oli jo kevätpuolellaan. Heleän kirkkaana loisti aurinko selkeältä\ntaivaalta ja sulatti lempeällä lämmöllään lunta maassa ja katoilla,\njoiden räystäiltä suuria vesipisaroita valui alas.\n\nKevättalvisen ilman raitis helakkuus loi ikään kuin\ntoivehikkaamman muodon muuten yksinkertaiselle matalarakennuksiselle\nkirkonkyläryhmälle, jonka keskellä puinen kirkontorni ristineen\nylimpänä silmään osui ja ajatuksetkin leijailemaan pani. Tuo näkymätön\nkauneus kaikessa yksinkertaisuudessaan ja virvokkaat tuulelmat\nvaikuttivat ihmisten mieliin hilpeyttävästi ja toimintahalua\nherättävästi. Niinpä kevarin pihaan tuleskelevat miehet näyttivät\ntavallista vilkkaammilta ja puhelivat useammat uutterasti keskenään.\nOlipa moni ennen välinpitämätön mies nyt oikein kuin vähän\njännityksissään. Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola olivat erittäin\ntoimeliaalla päällä. He menivät puhuttelemaan isäntiä toista toisen\nperään ja selittivät heille kansakoulun tarpeellisuutta ja hyötyä.\nPappi Stenroth ajoi pihaan, ja heti he häntä kättelemään. \"Nyt on\nyritettävä oikein miesten pontevuudella\", kuiskailtiin siinä kolmen\nkesken.\n\nMiehistä täyttyi kevarin suuren tuvan penkit jopa takkakivikin. He\nottivat esiin visapiippujaan, kaivelivat \"perää\" suuhunsa, täyttivät\npesiä kessuilla täysinäisistä kukkaroistaan ja alkoivat poltella. Mutta\nkun pappi sitten tuli tupaan, niin ottivat miehet lakit päästään ja\nnäyttivät häpeävän piippujaan. Elikkä oikeammin tiesivät he, ettei\npappi kärsi kessunsavua.\n\nKuntakokouksen puheenjohtaja, vanhanpuoleinen, maltillisen näköinen\nukko istuu pöydän takana. Pappi, Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola\nasettuivat pöydän päästä sivuikkunaan päin.\n\nPappi nousi seisomaan ja lausui: \"Minä oikeastaan olen vaatinut tätä\nkokousta pidettäväksi, mutta katsoin että asia kuuluu kunnan -- eikä\nkirkon kokoukselle. Ystävät, läsnäolijat! Tiedonhalu on ihmiselle\nomituista, eikä tätä halua saa tukahduttaa. Meidän ei sovi kieltää\nopinhaluista oppimasta, päinvastoin meidän tulee pakoittaakin nuorta\nkansaa oppimaan sitä mikä hyödyllistä ja terveellistä on niinhyvin\nheidän sielunsa autuudeksi kuin luonnollisen älyn kehittymiseksi. Sitä\nainoastaan tulee meidän pitää silmällä, mitä tietoja lapset ja nuori\nkansa saavat. Turmiollisilta tiedoilta meidän tulee heitä varjella ja\nrukoilla Jumalaa varjelemaan. -- Ja minä toivon että kunnan miehet\novatkin jo sitä mieltä että kansakoulu on aivan kohtuullinen vaatimus\nnykyaikana, jolloin taitavuus ja tiedot tulevat lähes kaikilla elämän\naloilla kysymykseen. Ajatelkaa, tehkää suotuisa päätös sovinnossa!\"\n\n\"Mitä miehet nyt sanoo siihen asiaan?\" kysyi puheenjohtaja arvelevasti.\n\nIsoon aikaan ei kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin muutamia\nsyljeskelyjä. Erkki lopetti hiljaisuuden. \"Minun mielestäni asia on\nihan selvä, ettei siitä pitkiä arveluita tarvitse olla. Koulu on\nperustettava ja rakennustöihin on ryhdyttävä heti.\"\n\nTaas hetkinen hiljaista. Mutta sitten rupesi eri tahoilta kuulumaan\npuoliumpinaisia ääniä: \"Mistäs rahoja tulee? Kuka kukkaronsa avaa?\nTäytyykö nyt töllinsä hävittää kansakoulun tähden? Onpa jotain! Hm!\" Ja\nnoita kyseleviä ja ihmetteleviä ääniä olisi jatkunut kuinka pitkältä,\njollei Erkki olisi puhumaan ruvennut.\n\n\"Mistä rahoja tulee, täytyykö nyt töllinsä hävittää!\" matki hän.\n\"Mistäs rahoja tulee viinaan ja muihin väkeviin? Ja onko kauniimpaa\nhävitä konnultaan viinatulvan kuin koulun tähden? Kumpi tuo katkerampia\nseurauksia? Sopii vertailla juopon kurjaa kotielämää, riitoja ja\ntappeluita arvostaanpitävien ymmärtäväisten ihmisten elämään.\" (Mukinaa\nkuului: Juohan länsmannikin, ja kai se on kouluja käynyt ja oppinut).\n\"Eikä siitä talot häviä\", jatkoi Erkki pikkusen kuunnahdettuaan.\n\"Vaikka tämä kunta on pienenlainen, ei se kuitenkaan niin pieni ole,\neikä niin köyhä, ettei täälläkin karttuisi kansan kädestä. Onhan täällä\nnykyään puolitoistasataa taloa, joskin useammat niistä pieniä, ja\ntorppia ja mökkejä yhteensä lähes kolmesataa, ja väkeä kaikkiaan noin\n3000 henkeä. (Ylli Mäkelä avasi oven, ja hämmästyksen puna levisi\npuhujan kasvoihin, mutta kuitenkin hän jatkoi). Häviäisikö talo siitä\nettä sen puolesta uhrattaisiin esimerkiksi kolme markkaa vuodessa\nlasten opetuksen hyväksi? Ja häviäisikö kukaan yksityinenkään pikku\nuhrauksista sivistyksen eteen? Vai onko edullisempaa tuhlata monia\nkymmeniä, ehkäpä satojakin markkoja turmeleviin väkijuomiin? Minä kysyn\nvain. (Onhan se kiertokoulu, kuului taas.) Jos rakennuskustannukset\ntulisivatkin vähän rasittaviksi -- eikä ne kovinkaan rasittaviksi tule,\nkun on melkein joka talolla hirsimetsääkin, -- mutta jos ne olisivatkin\nsuuremmat, niin opettajan palkkaus ja kotitarpeet eivät tule suuresti\nrasittamaan. Valtio nimittäin maksaa kansakoulun opettajalle\nrahapalkkaa.\" Vielä hän selitti pitkältä kansakoulun tarkoitusta. \"Ei\nse ollut mikään herrain koulu, se oli _kansan_ koulu ja siis kaikille\nkansalaisille aiottu.\" Hän oikein innostui lopulta eikä enää\nhuomannutkaan että vaari ällistyksissään kuuhoili ovisängyn laidalla.\n\nKauppias Kosola rupesi puhumaan. Hän ei ymmärtänyt minkätähden ihmiset\nolivat niin -- tyhmiä, teki hänen mielensä sanomaan, että edes tuli\nkysymykseen vastustaa kansakoulun perustamista. Sitten selitti\nkansakoulun välttämätöntä tarpeellisuutta. Varsinkin joilla oli jotakin\näffääriä toimitettavana, täytyi olla kansakoulun käyneitä.\n\n\"Minä olen kyllä nyörit käsistäni heittänyt nuoremmille\", alkoi Ylli\nvähän vapisevalla äänellä. \"Mutta pyydän kuitenkin että kokeneen,\nvaikka pian hautaanmenevän ukkorasun mielipide otettaisiin huomioon, --\ntuota tuokkeroista... Minä en enää jyrkästi väitä ettei kansakoulu\ntulevaisuudessa synny tännekin. Mutta nyt vielä kumminkin saisi\nmuutamia vuosia se asia viivähtää. Ei kestä kunnan varat, kun kirkkokin\nkaipaa korjausta. Ja tietysti nyt Herran temppeli on pantava etusijaan.\nEiköhän miehet ota tuota asiaa miettiäkseen?\"\n\n\"Joo kyllä vanha Mäkelä on oikeassa, hm-hm\", kuului usealta taholta.\n\nPappi huomautti tähän että kirkko tietysti oli korjattava, mutta ei se\naivan suuria kustannuksia nielisi, kun katto vain tarvitsisi\nperinpohjaisempaa korjausta. Mutta tästä hän pitää kirkonkokouksen.\nKyllä kansakoulu oli nyt päätettävä perustettavaksi.\n\n\"Sen alle puumerkki\", päättivät nuori Mäkelä ja Kosola. Edellisen\nkasvoista kuvastui sisällistä taistelua.\n\n\"Nouse harmajapään edessä ja kunnioita vanhan kasvoja, sanotaan\nsanassa, mutta eivät nämä nuoret miehet kallista korvaansa vanhuksen\nsanoille\", Yllin äänellä, vaikka se vapisi, oli juhlallinen sointu.\n\nTuskasta oikein pakahtumaisillaan sanoi Erkki tulisen kiivaasti:\n\n\"Tämä on valkeuden taistelua pimeyttä vastaan. Ja sanoohan Kristuskin:\n'Minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään'...\"\n\nÄllistyneinä katsoa töllöttivät miehet Erkkiä. Vielä useat sitten Yllin\njohdolla verukehtivat moneen kertaan vastaan, pitkällisesti\nkaikenlaisia syitä esitellen. Mutta eivätpä Erkki, Kosola ja pappikaan\nvaiti olleet. Runsaasti kolmituntisen, osaksi kouluhuoneen paikkaakin\nkoskevan keskustelun perästä, tultiin tämmöiseen päätökseen:\n\"Kansakoulu perustetaan, ja avataan jos mahdollista tulevana syksynä.\nKunnalle karttuneet ja vasta tulevat viinaverorahat luovutetaan\nkansakoulun hyväksi.\" Koulun paikaksi määrättiin Erkin tahdosta\nVehkakunnas, vähän matkaa etelään päin Mäkelän kartanosta. Erkki lupasi\npaikan yhden tynnyrin-alan peltomaineen ilmaiseksi. Hirsiä tulee\njokaisen talon tuoda osaltaan jo tänä kevännä hangen aikana,\nsalvumiehet ja nikkarit palkataan. Timpraamaan ryhdyttävä heti kun\nhirsiä saapuu, vaikka kivijalan lopullinen laskeminen täytyy lykätä\nsulan maan aikaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nVehkakunnalla timprattiin niin että läiskyi. Pakkanen oli vielä useita\nkertoja palannut jähmetyttämään auringon lämmöstä pehmennyttä lunta,\nolipa satanut uuttakin, joten keli toisinaan oli aimollinen. Niin oli\nollut mahdollista saada hirsiä Vehkakunnaalle. Erkki oli ollut niin\nomapäinen että vaatimalla vaati niitä tuotaviksi, -- ainakin toiset\npuolet kunnan talollisista olivat laiminlyöneet. Mutta hän kun\nvälttämättä tahtoi aikeensa toteentumaan eikä olisi suonut enää\nvirastoihin riitelemälläkään yritystä viivytettäväksi, niin pani omat,\nsyystalvella riihirakennusta varten hakkaamansa hirret alttiiksi ja\najatti ne talkoolla Vehkakunnaalle.\n\nAika tuntui kamalalta vanhasta Yllistä. Erkki pannut hirtensä ja\nlaittanut talkoon kansakoulua varten. Ja tuolla ennen niin\nrauhallisella Vehkakunnaalla, jossa näihin asti oli seisonut aimo\nkuusi- ja koivumetsä lintujen, kettujen ja jänisten viehättävä asunto,\nja joka hänessä herätti monta rakasta nuoruuden ja miehuuden muistoa,\nsiellä nyt moinen haaskaus, kolina ja läiske! Mäki näkyi siihen\nedutuvan päätyakkunaan yhtä selvästi, vaikka etäänmältä kuin uusi tupa\nsivuikkunaan. Aina niihin silmä kääntyi kumpaankin. Hän oli\nvuosikymmenien kuluessa usein ajatellut että senpä mäen hän säilyttää\nentisessä muodossaan, kun moni muu seutu oli hänenkin asumisestaan\ntavattomasti muuttunut. Se näytti kyllä olevan hyvää peltomaata, mutta\nsitä hän ei kuitenkaan aikonut perata, ennen kuin kaikkialta muualta\nloppuisi...\n\nJa nyt oli käynyt sillälailla... Ja hän katui että luovuttikaan talonsa\npois. Niin no, hän oli tuntenut vanhuuden raukeutta ja väsymystä. Ja\nvaikka hän oli pitänyt Erkkiä kummallisena, kovin tavattomana miehenä,\nsittenkään hän ei ollut aavistanut tuota kaikkea. Merkillistä! Kyllä\nhänkin oli suuria muutoksia saanut aikaan tällä Mäkelän mäellä ja\nkankaalla, olipa useita etäisiä rämeitäkin muuttanut viljaviksi\nkydöiksi. Mutta Erkin moisia puuhia hän ei ollut milloinkaan ajatellut.\nEi, ne menivät kohtuuden yli, joista ei ennen ollut aavistustakaan...\nOlisi hänen toki pitänyt pitää omanaan Vehkakunnas kuolemaansa asti.\nLempoko tuota aavisti.\n\nHän ja Heta olivat taas yhdessä nuhdelleet Hilmaa, elikkä valittaneet\nkuinka eriskummallinen mies tyttö-parkasella oli. Eipähän sitä Erkin\npäätä saanut nuhteilla eikä valituksilla kääntymään. Muttei se\nHilmakaan nuhteista ja valituksista parantunut. Erkin puolta vain\nkoetti pitää ja lopulta, kun ei muuta neuvoa ollut, rupesi itkemään...\n\nTätä kaikkea Ylli varsinkin eräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun\nkeskivaiheilla mietti, ja oikein tahtoi suru voittaa ukon. Koko elämän\nmatka palasi vähitellen mieleen. Ajopojan-ajat ja varsinkin paimenessa\nkäynti, nuo autiot rämeiköt ja lehmänkellojen lakkaamaton pompotus ja\nkalkatus... Tulihan hänestä mieskin ja renkinä raansi useita vuosia.\nOli tuota viimeiseltä muutamia satoja ruplia rahaakin. Niiden avulla ei\nhän olisi kuitenkaan pitkälle pääsyt. Mutta onni potkasi hänelle\nrikkaan akan, kuuluisan Kolmihaaran tyttären. Kovaa oli ensimmältä,\nvaan apu tuli kun ahkeroita oltiin. Herra antoi hyviä vuosia, muuten ei\nsiitä olisi mitään tullut. Aina hän oli miehestä käynyt. Pois se hävisi\nTohula, kyllähän sen tietää kun työkseen juotiin. Hänelle ne tulivat\nTohulan maat hypoteekista, mutta rahaa siinäkin tarvittiin. Nyt tuo\npoika, Santeri -- heittiö, kuleskelee ympäri maailmaa. Se on kans yks\nviraton herra, elikkä hännätön koira... Ei... välttämättömästi hän\ntahtoisi entistä rauhallista elämää ja eihän se ollut mitään rentun\nelämää. Siihen tapaan tulisi hänen jälkeistensäkin elää, asua taloa\neikä hommata turhia...\n\n\"Hyvää päivää, vanha Mäkelä!\"\n\n\"Kas, mikä sen Santerin siihen nyt lennätti? Minä tässä juuri ajattelin\nsinuakin. Minä olen kuullut että olisit ollut rautatien töissä siellä\nSavon maassa näihin aikoihin.\"\n\n\"Olinhan minä siellä mutta sain tiedon poikani kuolemasta ja tulin\nkotiin sitä hautaan laittamaan\", vastasi Santeri vilkkaasti.\nTeeskenneltyä nöyryyttä huomasi hänessä. Sanoi kuulleensa että isäntä\noli jo jättänyt isännyyden-ohjakset. Niin, ainahan sitä tapahtui\njotakin uutta poissaolon aikana. Kansakoulunkin olivat kuulemma\npäättäneet perustettavaksi, ja oikein se oli hänenkin mielestään.\n\n\"Vai niin. Se on sinun mielestäs oikein että talot hävitetään ja\nruvetaan herrain vehkeitä noudattamaan.\"\n\n\"E-en mi-minä tuota tiedä. Taitaa olla väärinkin.\"\n\n\"No se on ihan päin männikköön. Meidän köyhässä kunnassa ei olisi\ntarvittu kansakoulua vielä moneen vuoteen, jos sitä koskaankaan\ntarvittaisiin. Nurinpäin se on nyt koko maailma.\"\n\n\"Kyllä minä olen sitä kuullut muiltakin kunnan miehiltä että moitittava\npäätös se oli, tuota niin. Mutta minulla olis erästä asiaa. Eikö isäntä\n-- isännäksi minä vieläkin sanon -- eikö tuota isäntä olis niin hyvä ja\nlainais minulle muutamia markkoja rahaa. On niin tässä köyhyyttä.\"\n\nYlli mietti. Sepä erinomaista että häneltä syytinkimieheltä tultiin\nvielä rahaa lainaksi pyytämään. Kyllähän sitä nyt sen verran hänellä\noli. Mutta hän otti jälleen puheeksi kansakouluasian.\n\n\"Mitenkähän se olisi jos valittaisi kuvernööriin, eiköhän siihen\nvalitukseen monikin kuntalainen yhtyisi. Sinä kai olet semmoisia\nvalitusasioita ennenkin toimittanut?\"\n\n-- \"Joo joo, niin hän oli, kyllä hän osaisi kuvernööriin kirjoittaa.\"\n-- Kun oli ison aikaa jutusteltu, päätettiin kirjoittaa valitus. Ylli\nhaki uudesta tuvasta mustetta ja paperia edustupaan. Monta tuntia\nkirjoitti Santeri ja koko paperiarkki täyttyi. Pitkäveteisesti siinä\nselitettiin kunnan köyhyyttä, kuinka maa ei tahtonut täällä antaa\ntyölläkään viljaa, kuinka köyhiä on paljon ja kunnan verot suuret.\nPappilaakin oli täytynyt ehtimiseen korjata, kirkko tarvitsisi\nkorjaamista. Viinaverorahat tarvittiin kiertokoulunopettajan\npalkkaamiseksi. \"Näihin asiaseikkoihin nojautuen\", -- niin loppui\nvalituskirjoitus -- \"ja kun kunnassa kerran on jo kiertokoulu ja\nsunnuntaikoulujakin on, ja niitä pijetään melkein joka pyhä ja niissä\nopetetaan Jumalan sanan valoa, niin on meijän allekirjoitettujen\ntoivomus, että Herra Kuvernööri kumoaisi sen Päätöksen, jonka\nkuntalaiset tekivät yllä mainittuna päivänä.\"\n\nYlli veti koukeroisen puumerkkinsä nimensä alle. Ja hän käski Santeria\nkokoamaan nimiä kirjoituksen alle sekä antoi hänelle 10 markkaa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKesä, se tuli tavalliseen tapaansa, ruoho kedoilla ja niityillä\nviheriöitsi, samoin lehtipuut metsässä. Kevätkylvöjen oraat venymistään\nvenyivät, saavuttamatta kuitenkaan pituudessa rukiinlaihoa, jotka\nnäyttivät venähtävän oikein harppauksilla. Kasvimaailma oli taas niin\nviehättävä, ja Helmajärvi jonkun matkan päässä Vehkakunnaalta etelään\nja lounaaseen päin, pälyi väliin kauniina, hopeankarvaisena, väliin\ntaas kun tuuli sadepilveä nosti, riehui harmaana, liikuttavan\nmahtavana.\n\nTuommoista olivat vanhukset monen monta kertaa nähneet, mutta aina se\ntuntui virvoittavalta, ja herätti vireille yhä entisiä muistoja. Paljon\noli Mäkelän seutu heidän aikanaan muuttunut, vaikka se tosin oli\ntapahtunut vähitellen. Ensin sauna pienessä aukossa kantojen keskellä,\nsitten se vähäläntä matala tupa, joka vielä nytkin karjanlatona toi\nmieleen menneitä aikoja, aina kun sinne meni ja ulkoakin katsellessa se\ntoi muistoja, kuinka silloin ja silloin raannettiin ja aukkoja\nsuurennettiin, peltoa kuokittiin ja kiviä väännettiin ja kuinka monasti\noltiin väsyksissä ja toisinaan lähes toivottomuudessa. Kun milloin\nvuodenkasvua pelloissa näännytti pitkät poudat, milloin liotti\nliiallinen märkyys. Ja ne monet illat, jolloin kirkas pohjoinen, päivän\nkirpeästi puhalleltuaan, myöhemmin tyyntyi ja pani kovasti pelkäämään\nja monasti purikin kytökylvöt kokonaan, jopa pelloissakin vahingoitti.\nSen työn mikä tehtiin suossa ennen kuin se sulille tuli, vei monasti\nyksi yö. Toisinaan upposi lehmä nevaan taikka kitui ja kuoli, toisinaan\nhevonen kävi ontuvaksi, jopa yksi kuolikin. Joskus liikkui tauti\nihmisissä koko seudulla. Monta tunnettua kuolema kaasi ja kumma\nkolkotus tuntui omalla sydämellä, muistutus että niin täältä lähdetään.\nTulipa jonkun kerran itsekin kipeäksi, ja todella luuli lopun lähellä\nolevan. Sen lisäksi ennustettiin toisinaan sotaa, ja maailman loppu\noli kerran ihan tulemaisillaan. Moni jätti jo niittynsä jopa\nviljapeltonsakin eläinten haaskattaviksi. Mutta Ylli oli siksi\nkovaluontoinen että ei jättänyt, ja onneksi se olikin kun Herra vielä\nmaailmaa säästi.\n\nMuistot olivat siis osaksi katkeroitakin; mutta ne olivat\nkoettelemuksia, joiden perästä aina paremmat ajat koittivat. Herra vaan\nheitäkin oli tahtonut puoleensa vetää, hän, jonka eteen heidän kentiesi\nkuinka pian tuli astua tiliä tekemään huoneenhallituksestaan. Eläimien\nonnettomuuksia ja muutamia ihmistenkin tauteja olivat tosin pahat\nkateelliset ihmiset häjyn hengen kautta joskus tuottaneet, mutta kyllä\nHerra sentään oli enimmäkseen niinhyvin itse rangaissut kuin onneakin\nantanut. Ja olihan heillä onneakin tavallisesti sitten kun ensimmäiset\nkymmenen vuotta tai vähän parempi, oli kituvammasti kulkemaan päästy.\n\nKovasti liikutti mieltä, erityisesti nyt kesän aikaan, tuota kaikkea\nmuistellessa ja katsellessa Mäkelää, sen kartanoa ja peltoja,\nlähiniittyjä ja metsiä suvisessa koristuksessaan. Paremmin heidän olisi\npitänyt, muistutti Heta toisinaan, ottaa vaaria Herran kutsumuksesta ja\nhyvyydestä. Sen myönsi Yllikin, mutta tunnusti myös ettei häneltä\ntahtonut tulla oikein usein ajatelluksi autuuden-asioita.\n\nMuuten olisi aika kuitenkin mennyt entisen tapaista rauhallista\nmenoaan, mutta tuon vävyn itsepäisyys ja uudet puuhat kävivät vaivaksi,\ntuottivat rauhattomuutta. Vaikka valitus oli lähetetty kuvernööriin,\nyhtäkaikki pinnisti Erkki omaa oittiaan läpi, ja Vehkakunnaalla\ntimprata läiskytettiin yhä. Jos kansakoulun perustamispäätös\nkuvernöörissä kumottaisiin, niinkuin koko seurakunnan tähden\ntoivottavaa oli, niin yksin joutuu kustantamaan koko koulun puuhat.\nSilloin on talo mennyttä. Ja se on kaunista Mäkeläisen tyttöparalle!\n\nHänen aikeensa oli tuo vävy-juutas kääntänyt aivan nurinpäin. Mutta\nkuitenkin hän tahtoi olla rehellinen puolestaan ja katsoa perään, että\nmetsät ja vielä jakamattomana olevat niityt tulivat kesän aikana\ntunnollisesti jaetuiksi. Tahtoo hän kuitenkin Erkiltä erityistä\ntakausta, että eläke heille vanhuksille ja miehelään vietyjen tyttärien\nperintöosa tulee oikein suoritetuksi. Sillä vaikka se tuo Erkki\nsaaneekin kotoaan suurenlaisen perinnön, niin häviö siitä yhtäkaikki\ntäytyy tulla noin menetellessä.\n\nKevättalvella oli Erkki tuonut auran kaupungista, ja nyt myllästi sillä\nMäkelän peltoja, jotka ennen oli kuokalla ja sahroilla nurin saatu. Se\nnyt olisi saanut sillään olla se asia, niin kuin sekin, että kylvää\nheinänsiemeniä peltoon ja aikoo sillätavoin heiniä Mäkelän vainioista\ntuottaa. Tavattomia ja tarpeettomia asumistavan muutoksia nuokin olivat\nYllin mielestä, mutta että Erkki päätteli hankkia niittokoneen\ntulevaksi kesäksi, se oli aina vaan tavattomampaa. Oli sitä ennen\nviikatteella heinä kumoon saatu, tarvittiinko siinäkin nykyaikana noita\nkummallisia konelaitoksia!\n\nJa kaiken tämän lisäksi oli Erkki pitkin kesää tuon tuostakin puhunut\nraittiudesta, ettei saisi maistaa väkijuomia nokkuakaan. Mitä sekään\noli uudenaikaisia hullutuksia! Oli näihin maailman aikoihin ryypätty\nsilloin kun sopinut oli ja tehty taas työtä. Rapajuopot ovat\nrapajuoppoja, ne jotka viikottain juovat, mutta on niitä miehiäkin\nollut.\n\nTästäkin oli hän Erkin kanssa monta kertaa väitellyt ja sanonut:\n\"Sanassa sanotaan että viina virvoitta sielun ja ruumiin\", ja voihan\nsitä itsensä pidättää liikoja ottamasta vaikka jonkun ryypyn ottaakin.\nNäihin huomautuksiin oli Erkki vastannut: että hän kyllä voi nauttia\nkohtuullisesti niin kuin vaarikin. Mutta täällä kun ovat semmoisia\njuoppoja, etteivät voi sivistyksen eduksi panna edes muutamaa kymmentä\npenniä, sitä vastoin väkijuomiin kuinka paljon hyvänsä, niin täytyi\nhänen edistyksen miehenä kelvata tässäkin suhteessa muiden esimerkiksi.\nJa sanoihan se Paavalikin ettei pitänyt nauttia semmoista, josta heikko\nveli pahenee.\n\n\"Sinä olet erinomaisen puhdas ja hyvä mies, oikein maan mainio\", tapasi\nYlli siihen ivallisesti vastata.\n\nKerran -- se oli syyspuolella kesää -- olivat Mäkelän vanhukset ja\nkummankin tuvan haltijat pyydetyt häihin erääseen neljännes peninkulman\npäässä olevaan taloon, Kiikkalaan. Siellä oltiin iloisia ja ryypättiin\nmyös, Erkki kuitenkin hyvin taitavasti ja arvelemalla. Oltiin siellä\nlähes kaksi vuorokautta. Vanhan tuvan Heikki oli kaiken aikaa\noivalailla päissään ja muutamia kertoja yritti antamaan selkään\njoitakuita räyhääviä nuorukaisia. Kun muut mäkeläiset, niissä\nvaimonsakin, toisen hääpäivän iltana lähtivät kotiin, teki Heikki tenän\neikä lähtenytkään, eikä edes antanut pois rahojaan, vaikka vaimonsa\nkovasti tahtoi.\n\nAamulla kun aurinko jo oli aikoja noussut, Heikki vasta tuli ja niin\nsurkean ryöttäinen ja alakuloinen. Kaisa haukkui ankarasti.\n\n\"Sen könttyrä ei illalla tullut vaikka minä pyysin\".\n\nVanhukset tulivat katsomaan, ja tuli sinne vanhaan tupaan myös Erkki ja\nHilma sekä sattui sitä paitsi muutamia vieraitakin tulemaan.\nViimeksimainituista muutamat tiesivät ja kuiskasivat että Heikki oli\ntänä aamuna kello kuusi nähty makaavan Lokaisenpuron partaalla\nrapakossa. Heikki siinä nurrumielellä ja hämmästyksissään valitteli,\nettä kukkaronsa oli kadonnut ja siinä oli ainakin 50 markkaa rahaa.\nKaisa itki ja haukkui.\n\n\"No ei se usein tapahdu\", koetti Heikki vähän kiivaasti puolustella\nitseään. Ylli sanoi halveksivasti ettei ole mies eikä mikään, joka\npäättömästi itsensä juo. Heta räpätti aikalailla.\n\n\"Mikä sinut pani nyt niin juomaan. Herra armahtakoon! Hohoi\", huokasi\nhän syvästi perään.\n\n\"Siitä on hyvä ettei Erkki juo\", ihanteli Hilma.\n\n\"Vaari! Enkö siinäkin ole ollut oikeassa että olen väittänyt paraaksi\nolla kokonaan maistamatta väkeviä? Kun kelpo miehenkin noin käy, mitä\nsitten rentuille tapahtuukaan!\" Erkki näytti voitollisen varmalta.\nHänelle oli selvinnyt raittiuden periaate täydellisesti.\n\nYlli ei hetkeen puhunut mitään, Katseli vain pitkin nenäänsä. Sitten\nhän sanoi vähän arvellen:\n\n\"Kaikilta nuorilta miehiltä puuttuu vanhain miehuus ja kestävyys.\nIhmiset ovat kauheasti huononneet yhdessä miespolvessa.\"\n\nPuhukoon mitä tahtoo, ajatteli Erkki. Mutta kyllä hän kohottaa\nraittiudenkin lipun tällä kiusallisella paikkakunnalla. Tahtoo näyttää\nmitä edistyksen mies saa aikaan kaikilla aloilla. Nuoretko olisivat\nsaamattomia, tyhjänhuutajia! Ei. Yritetään. Eilen otettu olkoon\nviimeinen ryyppy!\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nTullut oli kansakoulu. Siellä se oli \"opinpaja\" Vehkakunnaalla. Ei\nollut auttanut valitus kuvernööriin. Syyskuun lopulla, siis lähes\npuolivuotta viipyneenä, oli vihdoinkin kuvernöörin päätös saapunut ja\nvelvoitti kunnan oman päätöksensä mukaan perustamaan kansakoulun heti.\nEi siitä kuitenkaan \"heti\" olisi mitään tullut, jollei Erkki Mäkelä\nomaa päätään noudattaen ja omien uhraustensa uhalla olisi rakennuttanut\nkansakouluhuoneusta sitä vauhtia, että se oli jotenkuten valmiina\nsamaan aikaan kun kuvernöörin päätös saapui. Opettajaa oli alkuun\nhankittu yksityisesti, mutta kun se oli seminaarin läpikäynyt,\npidettiin heti jotenkin varmana että hän tuli saamaan paikan siinä\nkoulussa varsinaisena opettajana ja valtion palkalla. Kalle Kosola on\nhänen nimensä ja edellisenä kevännä seminaarista kokelaana laskettu.\nHän oli veljensä kauppiaan luona asunut kesää ja tullut siten\ntunnetuksi Erkille ja muille kunnan miehille.\n\nNiin kyllä se oli kummallista että heidän harmaapäinä, haudan partaalla\npiti näkemän ajan, jolloin kansakoulu oli heidän kunnassa, eikä\nainoastaan kunnassa, vaan vieläpä Mäkelän maalla, pikkusessa matkaa\nkartanosta. Tuolla aina näkyvällä Vehkakunnaan mäellä... Mutta olihan\nheistä aika jättänyt. Maailma muuttuu, kummallisesti mullistelee.\nTurhaa sitä vastustaa. He lähenevät kiirein askelin hautaa...\n\nTätä vanhukset tuumailivat laskiaissunnuntaiaamuna. Ei sentään Heikki\nollut pannut vielä poikiaan kouluun, eikä moni muukaan. Lupaa Heikki\npikku Yllin panna, kun se kykenemään rupee.\n\n\"No jospa tuo nyt herra yhdestä pojasta tulis. Jos tulis pappi, niin se\nolis jotakin.\" \"Jotka monta autuuteen johdattaneet ovat, niiden pitää\nsitä kirkkaamman kruunun saaman\", arveli Heta. \"Mutta jos opettaa\nväärin pappikin ja näyttää pahaa esimerkkiä, niin joutuu alimmaiseksi\npahaan paikkaan. Ei se ole niin papinkaan helppoa. Hohoi.\" -- \"Älä nyt\nturhia huolehdi\", lohdutteli ukko, \"kyllä siinä monta matkaa on\nennenkuin Ylli-pojasta pappi tulee, jos kouluunkin pannaan.\"\n\nSamassa tuli Hilma edustupaan uusi virsikirja kädessä.\n\n\"Täss on niin kauniita virsiä, paljo kauniimpia kuin vanhassa.\nMinkätähden äiti ja isä niin moittivat että sitä on ruvettu kirkossa\nveisaamaan.\"\n\n\"Voi sinuakin, kun olet joutunut niihin eksyksiin, jotka ennustusten\nmukaan ovat tulleet.\" Äidin ääni oli valittavainen.\n\nTytär luki harvakseen;\n\n    \"Mutta mieli sokeentui\n    Meiss on synnin sumusta,\n    Tahtommekin turmeltunut\n    Kaikk on lankeemuksesta.\n    Katso, Herra, eksymme,\n    Työmme, aivoituksemme\n    Harhailevat luotas kauas;\n    Se vie sielustamme rauhas\".\n\n\"Eikö se luista kauniisti?\"\n\n\"Etsi sitten vanhasta virsikirjasta. Paljo kauniimmasti esimerkiksi nuo\nviimeiset säkeet:\n\n    \"Työmm ja aivotuksemme\n    Harhailevat sinust kauvas,\n    Siit' on sielumm surkiass vaivass.\"\n\nHän luki muita värsyjä ja muita virsiä. Matki kuinka vanhassa\nvirsikirjassa sanotaan.\n\n\"Jossakin paikassa juuri kuin Jumala sylkisi ja itkisi ja nauraisi.\nHyi, kuka niin rumasti voi Jumalasta ajatella! Eihän sitä luulis\ntohtivankaan...\"\n\n\"Mutta etkö sinä lapsi-parka ymmärrä minkälaisia ihmisiä ne on joita\nJumala poies potkii! -- Kyllä ne uuden virsikirjan virret kauniilta\nkuuluvat, mutta ne ovat ihmisten kaunistamia. Eksytykset tulevat\nkauniissa muodossa ja ovat sitä vaarallisempia. Vanhassa virsikirjassa\non Jumalan sana semmoisena kuin hän itse on sen meille ilmoittanut.\"\n\n\"Voi voi kuinka lyhyesti te äiti käsitätte. Eihän Jumala ole antanut\nsuorastaan muuta kuin raamatun, tuskin sitäkään kaikkia. Virsikirjahan\non vanhakin ihmisten tekemä. Eikös niin isä?\"\n\n\"En minä häntä tiedä\", vastasi ukko vähä yreästi. \"Papit taitavat\ntietää. Mutta kyllä se on totta että tuo uusi virsikirja on alusta\nloppuun ihan nurinpäin kokoonpantu. Vanha virsikirja alkaa virrellä:\n'Nämät ne kymmenen käskyy ovat', Mutta uusi alkaa adventtivirrellä.\n'Iloitse morsian, Ja riennä vastahan', niin niin kai siellä ensimmäiset\nsanat kuuluu. Ja semmosta sekasotkua se on alusta loppuun saakka.\"\n\n\"Mutta adventtisunnuntaistahan kirkkovuosi alkaa.\"\n\n\"Tuolla se on ukon suuri virsikirja viratonna piirongin päällä. Toissa\npyhänä kantoi sen kirkosta kotiin. Se joka niin kauan on kelvannut, ei\nkelpaa enää! 'Hajota henget ynsiät, Kuin ovat viekkaat, viriät, Ain\noutoi edes ottamaan, Sun selkiää sanaas sortamaan!'\" Huokaillen hän\nlausui nuo sanat.\n\n\"Useinhan sitä muistaa kun näkee tuo virsikirjan tuossa että niin sitä\nsilloin ja silloin veisattiin. Nyt ne on veisuut veisattu...\"\n\nErkki tuli sanomalehti kädessä.\n\n\"Nyt vaari ja muori ihastuvat sanomalehtiin ja kaikkiin uudenaikaisiin\ntouhuihin, kun kuulevat kuinka täällä kehutaan meidän kuntaa\nedistyväksi kunnaksi.\" Hän luki sieltä: \"Kansakoulu oli vastuksista\nhuolimatta saatu toimeen. Soittokunta oli pitänyt ensimmäisiä\nharjoituksiaan. Raittiusseuraa puuhataan. Uusi virsikirja oli otettu\nveisattavaksi kirkossa.\" -- Noista kustakin asiasta kerrottiin\nseikkaperäisesti ja ihan niin kuin ne olivat tapahtuneet. Lopussa\noli:\n\n    \"Jos kuntamme edelleenkin edistyy sitä kyytiä kuin viime\n    vuonna ja kuten tämä vuosi hyviä toiveita antaa, niin pian\n    olemme Etelä-Pohjanmaan edistyneimpien kuntain rinnalla.\n    Vastus on murtunut, pimeys poistuu valkeuden tieltä.\"\n\n                                           Edistyksen ystävä\n\n\"No no mutta mistä pakanoilta ne ovat sinne semmoista tienneet\npräntätä\", pahkasi ukko. \"Olet tainnut sinä lähettää selityksiä niille?\nKaikki ne vetävät yhtä köyttä, aviisit ja muut...\"\n\nMuori oli kokonaan hämmästyksissään. Erkki ei puhunut mitään.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\n\"Kummallinen tuo äiti! Vaikka on olevinaan jumalinen, yhtäkaikki\ntahtoisi aina ehtimiseen riidellä.\" Hilma näytti hyvin miettivältä\nsiinä istuessaan tuolilla ja kutoessaan lapsenmyssyä.\n\n\"Olenpa tuon ennenkin tullut huomaamaan että niinsanotut jumaliset\nihmiset ovat yhtä pahasisuisia kuin mitkä syntisäkit konsanaan\",\nvastasi Erkki, eikä näyttänyt välittävän asiasta sen syvemmältä.\n\n\"Ja minun mielestäni pitäisi jumalisen ihmisen olla hyvän ja hellän ja\nrauhallisen. Niin kuin Kristus sanoo: 'oppikaat minusta, sillä minä\nolen siviä ja nöyrä sydämestä.' -- Ihmetyttää minua, eikä vaan\nihmetytä, mutta oikein sydäntäni karvastelee ettei äiti suo meidän\nrauhassa elää ja toimia. Ei riitä että tuontuostakin on sanasotaisilla\nminiänsä kanssa vanhassa tuvassa. Vaikka Kaisassa tuota on syytäkin\nkyllä. Siin on oikein myrkkyä siinä ihmisessä, sen minä sanon. (Hilma\nkävi kiihkeämmäksi) Kyllähän semmoiseen suuttuukin, -- mutta kun kehtaa\ntavantakaa tulla sinullekin haukkumaan...\"\n\n\"En mä hänestä välitä, kylläpähän lakkaa haudassa jos ei ennen\", sanoi\nErkki siihen ja näytti tahtovan tykkänään jättää koko kielittelyn.\n\n\"Ei. Mutta minä toivoisin että kaikki olisi niin rauhallista ja\nmyötäistä kun kerran aina hyvää tarkoitetaan. Eihän kummallakaan, ei\näidillä ei isällä pitäisi olla mitään sanom...\"\n\n\"Joko nyt taas on vanhat hampaissa!\" Sanat tulivat aika rupatuksella\njuuri samassa kun ovi aukeni. Hilman silmät oikein seisahtivat, niin\nkovasti hän säikähti.\n\n\"Senpä minä olen monasti isälles sanonut ja ajatellut vielä useammasti\nettä vanhempaa ei enää kunnioiteta nykyisen maailman aikaan. Kun ollaan\nmielestään oikein viisastuneita, niin kaikki Jumalan kymmenet käskyt\ntallataan jaloillaan. 'Minä tahdon kostaa, sanoo Herra', Muista se\ntyttö! Ja yhtä hyvin muista sinäkin, Erkki, että silloin kun olet\ntullut meille vävyksi, kuuluu sinulle meidän vanhusten edessä:\n'Kunnioita isääs ja äitiäs.' Teillä ei pidä olla menestystä tässä\ntalossa, jos te ette kunnioita vanhoja... Muistakaa että äidin kirous\nmaahan kukistaa huoneet!\"\n\n\"Hyvä äiti! ainahan me teitä kunnioitetaan\", koetti Hilma itkua\nvääntäen puolustaa. \"Mutta pitääkö sitä sitten niin kunnioittaa, ettei\nmitään saa tehdä, ei mitään puhua eikä mitään ajatella, mikä ei ole\nteidän mieleen? Mistä sen määrän ja rajan sitten aina ti-tietäisi jo-s\nta-htoisikin!\" Itku voitti hänet.\n\nErkki kielteli rauhallisesti. \"Älä nyt joutavia itke ja ryystä. Ei\ntässä ole pahempaa hätää kuin ennenkään.\"\n\nYhä sieltä vaan tuli. Anoppi ja äiti oli nyt pahemmin suutuksissaan\nkuin milloinkaan ennen. Kun siinä lähes tunnin oli saarnannut ja Hilma\nyhä itki, niin kävi Erkille niin tuskaksi että uhkasi:\n\n\"Jollette nyt heti lähde täältä niin menette joutuakin...\" Ja\nlaskettuaan pois astianteelmänsä, oikein oli nousemaisillaan jo\npenkistä, mutta Hilma pyysi niin kauniisti:\n\n\"Älä Erkki-kulta, se olis koko elämämme loppu, jos koskisit äitiin...\"\nSatoi sieltä vieläkin muorilta, mutta poistui hän.\n\nSamassa tuli joukko lapsia tupaan, niissä myös Heikin tuvan lapsia. He\niloitsivat siitä että heidän kipeät, rupiset kätensä olivat paranneet\naivan terveiksi, kun olivat \"vesi-myllyjä\" laitellessaan käsitelleet\npuhdasta, ojissa lirittelevää vettä.\n\nTuo lasten iloisuus oikein kuin puhalsi synkeät pilvet pois tuvasta.\nHilman silmät olivat kyllä vielä itkuiset, mutta lempeästi hän puheli\neräälle tyttöselle:\n\n\"Niin pitää aina pestä itsensä, että on sitten noin puhdas ja terve.\"\nTuli mieleen, koskahan hänellä olisi tuommoinen -- tyttö -- poika.\nMieli oli äskeisestä myrskystä rauhoittunut, se ikäänkuin lepäsi, mutta\nhän tunsi tarvetta pyytää äidiltään anteeksi. Syvälle olivat sanat:\n'minä tahdon kostaa, sanoo Herra', sattuneet hänen sydämeensä, ikäänkuin\nkorkeudesta voimalla tullen tunkeutuneet luihin ja ytimiin. Kenties hän\noli vihoittanut Jumalan moninkerroin.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nPastori Stenroth kävi tavallisesti kerran viikossa kansakoulussa.\nMatkaa pappilasta oli Vehkakunnaalle noin puoli peninkulmaa, mutta\npianhan hän nuorella oriillaan ajaa karautti sen välin. Hänen\nkäynnillään koulussa oli päätarkoituksena aina noin tarkastaa mihin\nsuuntaan koulun henki alkaisi käymään. Siihen hänellä seurakunnan\nsielunpaimenena oli kaksinkertainen oikeus, Hän oli opettaja Kosolan\nystävä, isällinen neuvova ystävä. Olihan hän 10 vuotta vanhempi mies ja\npappi....\n\nToisinaan hän sattui tulemaan kouluun juuri kun opettaja harjoitti\noppilaitaan johonkin maalliseen lauluun. Silloin hän muistutti että\nvirret oli tärkeämpiä opettaa. \"Maalliset laulut ovat sekä sisällöltään\nettä säveleltään kevytmielisiä. Enkä minä myökään sallisi hengellisiä\nlauluja laulettavaksi kevytmielisellä, maallisen laulun rallattavalla\nnuotilla.\"\n\nTästä ja muista tämänkaltaisista asioista johtui sitten pitemmät puheet\nopettajan kamarissa.\n\n\"Minun mielestäni\", vastusteli opettaja Kosola jotenkin ujosti ja\narasti, \"tuommoiset isänmaalliset ja kansanlaulut ovat hyvinkin\nvirvoittavia ja ylentäviä ihmisen mielelle.\"\n\n\"Niin se on kyllä totta toiselta puolen. En tahdo halventaa oikeita\nisänmaallisia lauluja. Ne ovat kyllä ylevät paikallaan, mutta\nhengellisten laulujen -- tarkoitan etupäässä virsikirjan virsiä --\nnäiden rinnalla ne ovat vähästä arvosta. Sillä ei isänmaa ole koskaan\nmuuta kuin ajallinen koti eli niinsanoakseni väliaikainen kotimaa.\nKristityt ollessaan tässä isänmaassa, tässä murheen laaksossa, ovat\naina mielellä, joka ilmenee noissa apostolin sanoissa: 'Meidän menomme\non taivahissa.' -- Ja ottamatta lukuun tosi-isänmaallisia lauluja, on\nsuurin osa noista maallisista lauluista, joiden sanat ja sävelet ovat\npainetut, sangen huikentelevaa laatua, viehättäviä kevytmieliseen\ntaipuvalle ihmisluonteelle, ja jos ne ovat syvempimielisiä ja\nsurumielisiä, niin ne kyllä vaikuttavat ihmiseen viittaamatta häntä\nkuitenkaan oikeaan johdatukseen Kristukseen, tälle elävälle\nvesilähteelle.\"\n\nOpettaja-nuorukainen kävi melkein sanattomaksi. Kyllä hänen\nmielessään hetken aikaa kuohui ja kiehui kapinallisesti noita\nmielipiteitä vastaan, niin itse henkilöä jopa koko pappikuntaa vastaan,\nmutta ei tahtonut olla rohkeutta sanoa mitään. Ja sitten tuli\nvälinpitämättömäksi ihan niin kuin seminaarissa ollessaan. Siellä oli\nmyös usein kuullut \"kovaa hopeaa luettavan.\" Kaikki ne taipumukset\nihmisellisiin intohimoihin, joita tunsi, oli seminaarin seinäin sisällä\npainettu ahtaisiin pihtiin, mutta sitä voimakkaimpina ne ulkona\nriehuivat. Olipa yhteisin voimin vähän niin kuin tehty vastatoimia. Ja\nsanomalehdissä oli saatu lukea: \"Röttelöitä -- seminaarissa.\"\n\nKerran häneltä tuli viitatuksi siihen suuntaan, niin kuin oli usein\naikonut, että \"oliko sitä aina ajateltu ihan samaan tapaan ja\nhalveksittu maailman hauskuuksia.\"\n\n\"Ei tosin\", vastasi pappi. \"Kyllä sitä kouluaikana ja vielä\nylioppilainakin oltiin aika kevytmielisiä huijareita ja elämöitiin\ntoisinaan tavalla, jota ei viitsi kertoakaan. Mutta katso. Tulla kansan\nsielunpaimeneksi -- taikka muuksikin opettajaksi: se tuo vakavat pyhät\nvelvollisuudet. Nähdä ympärillään yksinkertaista kansaa, josta enimmät\nihmiset elävät, eivät ainoastaan suruttomuudessa ja kevytmielisyydessä\nvaan julkisissa törkeissä synneissä, ja toiselta puolen sitä syvää\nuskonnollisuutta, joka Jumalan alkuperäisenä äänenä ja hänen julistetun\nsanansa kaikuna on pohjimmaisena havaittavissa tärkeimmänkin\nsynninharjoittajan sydämessä. Nämä huomiot panevat miettimään. Ja kun\nsaa kokea että moni paatunut syntinen tulee särjetyllä sydämellä\nkysymään: 'mitä minun pitää tehdä autuaaksi tullakseni', ja semmoiset\ntodella sitten oikeaan ohjattuna parantavat elämänsä ja tulevat\nonnelliseksi, niin vahvistuu Herran hengen kautta vakuutus että tämä\nlauma tulee onnelliseksi ainoastaan sanankuulon ja uskon kautta.\n\n\"Varsinkin tautivuoteen äärellä saa syviä vaikutuksia. Siinä näkee\nusein ihmisen yhdennellätoista hetkellä hartaasti pelastustaan kysyvän.\nSairaitten luona käynnit ovat viime aikoina vaikuttaneet minussa paljon\nmuutosta. -- Mutta mitä kouluun tulee, niin olen minä yhä vieläkin sen\nharras suosija, sillä tietoja, kaikkia tietoja, jotka ovat\nsuoranaiseksi hyödyksi elämässä, pidän tähellisinä. Vaan kas,\nuskonnolla, joka on ihmisen kaikki kaikessa, tulee kansakoulussa olla\nsemmoinen etusija että se ikään kuin painaa leimansa lasten mieliin.\nTämä silmämääränä oivaltaa helposti, minkätähden moni maallismielinen\nlaulu saa uskonnonopetuksen edestä joko kokonaan poistua taikka ainakin\nsiirtyä hyvin syrjään.\"\n\nKansakoulunopettaja ei puhunut juuri mitään. Ajatteli vain pitkään.\nKenties pappi puhuu oikein. Hän ei ollut vielä tuota asia noin tyystin\nja syvällisesti miettinyt. Kyllä sitä oli samaan suuntaan seminaarissa\nviitelty. Mutta ei sitä tullut ajatelleeksi. Ja nyt, mitä nyt tehdä?...\n\n\n\n\nXX.\n\n\nKunnan lainakirjasto oli tähän asti ollut papin hoidettavana. Nyt se\nsiirrettiin kansakouluopettajan huostaan. Sen ohessa oli kysymys\nnostettu kirjaston parantamisesta: pärtyneet kirjat oli uudestaan\nsidotettavat ja uusia teoksia hankittava.\n\nTästä asiasta oli kuulutettu kokous kansakoululle erääksi lauvantaiksi\ntoukokuun alkupuolella. Siitä oli koko talven ollut puhetta kunnan\netumiesten kesken, mutta niin se oli jäämistään jäänyt kesän suuhun.\n\nKokoukseen oli saapunut ainoastaan vähäinen luku kuntalaisia.\n\nPastori Stenroth piti pienen puheen siitä että hän nyt jätti hallustaan\nlainakirjaston, jota kaikella huolella täällä-oloaikana oli koittanut\nhoitaa. Ja ilahuttavaa oli hänestä se että kirjastoa oli varsinkin\nnuori kansa ja lapset uutterasti käyttäneet. Se todisti tiedonhalua\n\"kansassa kasvavassa\".\n\nKuitenkin oli hänen toisinaan tullut surukseen huomanneeksi että\nmuutamat lapset ja nuoret olivat noutaneet kirjoja tuontuostakin ja kun\nhän epäillen tokko niin paljon ehtivät lukea, oli kysellyt jotain\nkirjan sisällöstä niin eivät tietäneetkään siitä kertoa mitään. Kirja\nvain oli likaantunut ja pärstynyt. Tämä todisti sitä pahaa tapaa\nkansassa että kirjoja selataan vain eikä lueta. Mutta ajat paranevat\ntässäkin suhteessa, kansakoulu varmaankin vaikuttaisi käänteen\nparempaan päin. -- \"Nyt on joku 50 markkaa uhrattava kunnan varoista\nränstyneitten kirjojen uudestaan sidottamiseksi ja ehkäpä 100 markka\nuusien kirjojen ostamiseksi. Siinä on kyllä koko joukko huvittavia\nteoksia, niin kuin satukirjoja ja matkakertomuksia. Edellisistä\nAndersénin sadut ovat erittäin terveelliset ja puhdashenkiset,\nmatkakertomuksista ovat nuorisolle vallan sopivat Nordenskjöldin matkat\npohjoisnavalle, Wallinin, Livingtonen ja Chaillyn matkat Afrikassa ynnä\nmonet muut. Kaunokirjallisuudesta ovat kaikki Sakari Topeliuksen\nteokset vallan terveelliset kaikille, jotka maallisempaa kirjallisuutta\nhaluavat lukea. Ei ole myöskään muistuttamista Walter Scottin teoksia\nvastaan, monia muita mainitsematta. Sanalla sanoen, kaikki ne kirjat,\njoita lainakirjastossamme nykyään löytyy, ovat huolella valitut ja\nvaarattomat antaa kenen tahansa luettavaksi. Mutta nyt olisi hankittava\nuusia kirjoja, ja minun mielestäni enimmäkseen hengellistä\nkirjallisuutta, sillä sitä löytyy kirjastostamme niukanpuoleisesti, ja\nuseimmat niistä ovat pahoin kuluneet. En kuitenkaan tahdo olla vastaan\nmaallisen, esim. kaunokirjallisuudenkaan hankkimista, mutta sen vain\ntahdon muistuttaa että tarkka valinta on tehtävä. Nykyään ei enää\nkaikki suomenkielinenkään kirjallisuus ole vaaratonta, jota hyvällä\nomallatunnolla voisi laskea lasten ja nuorison käsiin.\" Viimeisissä\nsanoissa huomasi hartauden vivahdusta.\n\n\"Pastori on hyvä ja erhetysten välttämiseksi luettelee ne vaaralliset\nsuomenkieliset kirjat\", huomautti Erkki. -- Tuo papin puhe ei suinkaan\nollut hänelle aavistamatonta, mutta asian tärkeys näytti jännittävän\nhäntä.\n\n\"Vaikea niitä on minun tässä häthätää luetella, kun uusia kirjoja\nilmestyy ehtimäntakaa\", vastasi pappi. \"Mutta ylisummaan sanottu ovat\nuseimmat Minna Canthin ja Juhani Ahon teokset turmiolliset lukea.\"\n\nKauppias Kosola vastasi siihen oitis vähän ivallisella äänenkorolla:\n\"Tuomio summamutikkaan langetettu, ei ole tuomio tutkimuksen perästä.\nVai onko pastori lukenut noiden kirjailijoiden teokset?\"\n\n\"En. Pappina ei ole velvollisuuteni lukea sellaisia kirjoja, eikä edes\nsoveliastakaan. Mutta Uudesta Suomettaresta olen niistä lukenut A:M:n\narvosteluja. Nämä kirjailijat, erittäinkin Minna Canth, on ottanut\nkuvatakseen mitä likaisinta elämässä on, ja senkin vielä mitä\nmustimmilla väreillä. Semmoista ryökälettä kuin esimerkiksi Kauppa-Lopo\ntuskin löytyy Suomen naispuolisissa, ja jos löytyisikin, pitäisikö\nsemmoista sitten kuvata esikuvaksi lukeville neitosille! Ja semmoinen\nsydämetön työmies kuin on 'Työmiehen vaimo', näytelmässä, kelpaako se\nesikuvaksi Suomen nuorukaisille! Raivostunut mustalaistyttö julistaa\nkansan lait ja oikeudet ammuttaviksi! Voiko semmoistakin turmeltumatta\nlukea ja katsella! Koko tuommoisen kirjallisuuden tarkoitus ei ole muu\nkuin herättää napinaa, nurinaa ja kapinaa olevia oloja vastaan.\nEpäsuotuisempiin oloihin joutuneen ihmisen toivon kipinä on tuon\nkirjallisuuden mukaan tykkänään sammutettava, toivottomuuden erämaa\nkaivettava kauheaksi epäilyksen suoksi, johon täytyy hukkua, sen sijaan\nettä viitattaisiin ihmiskunnan pelastajaan, tuohon toivon tukeen ja\nelämänpuuhun. Tuommoinen vaarallinen oppi on tosin ulkomailla,\nerittäinkin Ranskassa, jo kauan kalvanut kansan onnen juuria ja\nyhteiskunnan perusteita, meillä se vasta on muutaman vuoden lapsi.\nJumala varjelkoon sen myrkyltä! Muistakaamme Kristuksen sanoja: 'joka\npahentaa yhden näistä pienimmistä --, parempi hänen olisi että\nmyllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren\nsyvyyteen'.\"\n\n\"Se on nyt tuota tunnettua kauhistuksen valitusvirttä, jota muutamissa\nsanomalehdissä tuontuostakin veisataan\", rupesi kauppias Kosola\nrämäjämään. \"Sitä virttä, johon vellit ja puurot ja raamatut\nsekotetaan. Hui hui hui, huudetaan juuri kuin oltaisiin ammottavan\nhornan partaalla. Tuo kauhea mörkö nielee meidät! Tuo kyykäärme puree.\nSen kita on jo auki. Paetkaa tuota mörköä, tuota kyykäärmettä! Tulkaa\ntänne kirkon hempeään helmaan! Täällä teidän silmänne ja korvanne\ntukitaan näkemästä ja kuulemasta loassaan rypevän maailman menoa.\nUneksikaa ja uneksikaa tuntematonta ja tietämätöntä ja unohtakaa mitä\nihmisten elämä on kaikessa pahuudessaan ja juonissaan!\" Sentapaista\nsieltä tuli, ja puhujan kasvoissa näkyi suuttumuksen puna.\n\nNuoremmasta veljestä tuntui olo kamalalta. Häntä oikein kuin repi.\nSiinä papinpuheessa oli paljon totta...\n\nEi. Kuka tietää...? Totta siinä oli veljenki puheessa. Muttei pitäisi\nolla noin rohkean, noin hävyttömyyteen asti hänenkään. Oi, oikein\nhävettää tässä. Ei suinkaan tuon papin mielipidettä kukaan sydämestään\nhyväksy. Mutta antaisi tuommoisten asiain olla eikä puhuisi mitään...\n\nVanha Mäkelä oli kävellä köpsytellyt koululle. Sisääntultuaan hän\nistuutui ovensuunpuolelle koulupenkille.\n\nKauppiaan lakattua rupesi Erkki puhumaan.\n\n\"Asiaa voi aprikoida tuolta ja tältä puolen\", alotti hän ajattelevasti.\n\"Jos puheenaolleiden kirjailijain kuvaamia henkilöitä on pidettävä\nhyvän esikuvina, niin kuin pastori tahtoisi kuvatut henkilöt olemaan,\nettä ihmisten tulisi elää miten he elävät, niin olen minäkin valmis\nsanomaan: pois semmoiset esikuvat. Mutta minä en ole ajatellut asiaa\nsiltä kannalta lukiessani noita uudenaikaisia kirjoja. Ne ovat minussa\nherättäneet ajatuksia, jopa säälintunteita. Noin kipeitä mätähaavoja on\nyhteiskunnassa. Mitä voisin tehdä niiden parantamiseksi? Toiset\nkärsivät sanomattomasti, toiset voivat aina paksusti. Kuinka voitaisiin\nonnen-osat tasoittaa? Semmoisia kieroja kohtia, jotka tuottavat\nkärsimyksiä toiselle, voi olla siellä, missä ei luulisikaan. Torpparin\nja talollisen, isännän ja palkollisen välillä, aviopuolisojen\nkeskuudessa ja vieläpä vanhempain ja lasten välillä. Ja semmoisia on\nsekä herroissa että talonpojissa, eri tavalla tietysti olojen mukaan.\nEikä voi olla myöntämättä että on tarpeellista jokaiselle tulla\ntuntemaan elämää niin kieroine kuin sileine puolineen. Silloin mahtaisi\njokainen koettaa parantaa kohdaltaan mikä parannettavissa on.\nKaunistelemalla ei paha parane. Kaikkia on lupa tutkia, sen myöntää\nraamattukin, koska siellä sanotaan: 'tutkikaa kaikki ja pitäkää se kun\nhyvä on'. -- Pidän kuin pidänkin tärkeänä että näitä riidanalaisia\nkirjoja ostetaan lainakirjastoon.\"\n\nVäittelyitä kesti vielä tuntikauden. Niiden kestäessä vanha Yllikin\npyysi jotakin sanoa.\n\n\"Minä olen tässä tullut huomaamaan\", lausui hän painolla harvakseen,\n\"että sekoitus on tapahtunut uudistuksenkin miehille nyt. Toisen\nmielestä on hyvä tuo, toisen tuo. Mitenkähän siitä selvitään? Muuten\nsiinä joudutaan semmoiseen sekasotkuun, niin kuin me vanhat olemme sitä\nennustaneet.\"\n\n\"Jaa, sitä liikkuu maailmassa monen moista, josta vanhoilla ei ole\naavistustakaan\", vastasi pappi siihen. \"Raamatun selvää oppia\nkierrellään, turmelevia tuulia puhaltelee milloin miltäkin taholta.\nEdistys on näetten hyvä, kun sitä ohjataan oikeaan suuntaan.\"\n\nPäätökseksi tuli ettei Minna Canthin ja Juhani Ahon teoksia osteta.\nNiitä puolustivat ainoastaan Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola.\nPärstyneet kirjat sidotaan uudestaan ja siihen tarkoitukseen\nmyönnettiin ehotettu summa 50 markkaa. 100 markan edestä ostetaan\nenimmäkseen hengellisiä kirjoja, eri jumaluusoppineitten saarnakirjoja.\nOtto Funcken kaikki suomeksi ilmestyneet teokset. Maallisia kirjoja\nvalitsemaan valittiin pastori, ja kansakoulunopettaja siinä toimessa\nhänen apulaisekseen. Lukkari, kirkkoväärti ja muutamat isännät, jotka\nkokouksessa olivat, eivät enempää kuin kansakoulunopettajakaan olleet\npuhuneet juuri mitään, mutta päätökseen kyllä olleet avullisia.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nErkki oli joskus puhunut apelleen kansanopistosta. Kansakoulu oli\nainoastaan lapsia varten ja siellä saadut tiedot, opinalkeet,\noikeastaan haihtuvat muutamilta lähes huomaamattomiin, kun he ovat\nhuolettomia lisäämään koulussa lasketulle perustukselle uutta. \"Ihmisen\ntäytyy\", sanoi Erkki, \"pyrkiä alati kehittymään, muuten hän menee\ntakaisinpäin. Ja monelta jää kansakoulun käytyään sikseen kaikki\nopinharjoitukset, vaikka sitä ominpäinkin tavallaan opiskella voisi,\njos oli halua ja lujaa tahtoa. Mutta kansanopisto olisi tässä\ntarkoituksessa peräti tarpeellinen ohjauslaitelma, kun siellä todella\nohjataan semmoiseen tietämiseen ja taitamiseen, joka kaikilla ihmisille\npitkin elämänvartta kuuluu. Semmoista opistoa ei tule meidän kuntaan,\nainakaan vielä moniin maailman-aikoihin, mutta niitä puuhataan muualle,\nyhteisiksi kokonaisille maakunnille, ja semmoisten alkuja on jo\nmuutamia Suomessa.\"\n\n\"Tottaakseen onkin aikomus kaikista ihmisistä tästäpuoleen tehdä\nherroja\", pahkasi Ylli-appi siihen tavallisella kummastuksellaan. \"Kuka\nhelkkarissa sen leivän viimeinkään maasta kiskoo?\"\n\nJa sitten Erkki juhannuksen jälkeen valmistelihe käymään\nkotipuolellaan. Se nyt kyllä oli apesta ja anopista tavallista kyllä\nkäydä kotiseutuaan joskus katsomassa, eikä työnaikakaan nyt ollut\nkaikkein kiireimpiä. Mutta se heitä kummastutti että Erkki sanoi siellä\ntulevan suuren juhlan kansanopiston hyväksi. Merkillisiä juhlia ja\npuuhia!\n\nKovin mielellään Erkki olisi vaimonsa myös suonut tulevan. Mutta hän,\nHilma oli keväällä tullut kivulloiseksi ja niin raskasmieliseksi ettei\nhänestä matkalle ollut, eikä näyttänyt ajattelevansa muuta kuin\nkuolemaansa. Se oli Erkkiä usein surettanut, nähdä hänen niin\nraskaasti kärsivän... Kuka tietää tokko hän enää elossa tapaisikaan\npalattuaan...? Luultavasti kuitenkin, ja kaikissa tapauksissa on matka\nvirvoittavaa.\n\nKosola-veljekset, kauppias ja opettaja, tulivat hänen matkatoverikseen.\nMatka rautatieasemalle, noin pari peninkulmaa, enimmäkseen käveltiin,\nmutta ajettiin vähän kyydilläkin. Ihmisten peltovainioilla laihot\nhuojuivat vienossa lounaistuulessa, heinämaat loistivat kauniisti\nkukista. Kaikkialla tuoksui tuore, elähyttävä kasvillisuus.\nMatkustajamme tunsivat virvoitusta niin hyvin tästä kuin siitäkin että\nolivat tulleet ikäänkuin vapaampaan, laajempaan maailmaan. Ja\nrautatiematka se aina on semmoista mahtavaa kiitämistä, joka tuntuu\nomituisen mukavalta mielessä, varsinkin kesällä kun on niin sopiva\nseisoa platformalla katsomassa oheen jääviä kyliä ja seutuja. Paljon\nrämeiköitä ja metsiä, mutta viimeiseltä yhä enemmän laajoja\nviljavainioita.\n\nAsemalta, johon rautateitse oli määrä tulla ja johon saavuttiin\niltapäivällä, oli toista peninkulmaa matkaa juhlapaikalle. Mutta\nhuomenna juhlapäivä vasta olikin. Iltaa ja yötä kuluttamaan meni\nmatkustajat lähes puolimatkassa olevaan Rinta-Jokelaan, Erkin entiseen\nkotiin. Sinne kokoontui muitakin juhlaan aikojia. Sangen virvoittava\nyöntienoo oli Erkille, varsinkin, kun hänelle pakkasi surua tuomaan\nkotoiset olot. Mutta äidin -- isänsä oli aikoja kuollut -- sisarten ja\nnuorempien veljien ja vieraiden joukossa vilkkaasti puhellen kuitenkin\nhaihtui suru jotenkin tyynni. Erkki tunsi nyt kuten usein ennenkin\nluonteensa irtonaiseksi ja eläväksi, vaikkei hän tosin piisannut\nkauppias Kosolalle suunkäytössä.\n\nSeuraavana aamuna tuuleskeli kovemmin kuin eilen, pilvenjyhkyjä\nnouseskeli taivaalle. Sateen pelkoa oli vähän, mutta kuitenkin\nnäyttivät ihmiset hilpeiltä ja iloisilta kokoontuessaan Saarelan\npeltokedolle joen varrelle, jossa liehui lippuja tangoissa, näkyin\nvirstain päähän kartanoiden ja vainioiden yli. -- Virren sävelet\nkaikuivat vaskitorvista tuulisessa ilmassa, joku puhe pidetään, lauluja\nlauletaan ja sitten raikuvat \"Maamme\" mahtavat säveleet soittona ja\nlauluna yhtaikaa. Mieliala on yltyleensä saanut juhlavan virityksen,\ntyttöjoukossakin huomaa monet kasvot kirpoavan kankeasta ujouden\nkuorestaan ja pukeutuvan hilpeyden hymyyn.\n\nLehtipuilla somistetulle puhujasijalle astuu nyt nuorenpuoleinen,\nhieman synkkäpiirteinen herrasmies, valkoinen lakki päässä. Se on\nfilosofiian maisteri Viitta.\n\n\"Kansalaiset!\n\n\"Pimeydestä valkeuteen pyrkii Suomen kansa. Vuosikymmeniä sitten se on\njo perustanut kansakouluja lastensa hyväksi. Näitä opinahjoja on\nesimerkiksi tässä pitäjässä jo puolikymmentä. Enemmänkin on kansamme\nvalistuksen eteen uhrannut. Sen karttusasta kädestä on kerääntynyt\nkymmeniä tuhansia oppikoulujen kannattamiseksi yliopistoon pyrkiville\nnuorukaisille.\" -- Puhui sitten seikkaperäisesti tämän maakunnan lyseon\nsynnystä ja kannatuksesta y.m. sivistyspyrinnöistä ja kuinka\nkansanopistokysymys on täällä vireille tullut.\n\n\"Itse kansaa varten tahdotaan jo enemmän kuin kansakoulu voi tarjota,\ntahdotaan kansanopistoa.\" Tarkemmin kansanopiston tarkoituksesta, sen\nkehittymisestä Skandinaavian maissa, erittäinkin Tanskassa.\n\n\"'Valoa kansallemme', vaati Topelius jo kohta parikymmentä vuotta\nsitten. Ja nykyään on yhä vaativammaksi ja varmemmaksi tunnussanaksi\ntullut: 'Kaikki kansa valistuneeksi!' Ja valistuksessahan se onkin\nkansan voima. Ne kansat, jotka ovat omistaneet sivistyksen, tulleet\ntaitamattomuudesta taitoon, tietämättömyydestä itsetietoisuuteen,\nsanalla sanoen pimeydestä valkeuteen, ne kansat ovat tulleet\nvallitseviksi maan päällä, sillä ne ovat täyttäneet Luojan määräämää\ntarkoitusta.\" Puhuja esitti monia esimerkkejä historiasta.\n\n\"Muutamia vuosisatoja kukoistivat Kreikkalaiset sivistyksen\nkukkuloilla, mutta sitten tuli heidän lankeemuksensa. Mikä siihen oli\nsyynä? Heidän valistuksensa oli muuttunut pimitykseksi, heidän\nsivistyksensä turmelukseksi. Heidän sivistyksensä oli niinsanoakseni\naltapäin mädännyt, ja niin romahti koko rakennus -- joka ennen uljaana\nseisoi -- hävityksen kuiluun juurikuin joku huone maanjäristyksen\navaamaan halkeamaan.\"\n\n\"Nykyaikana liikkuu aatevirtauksia toisesta maasta toiseen,\naatevirtauksia, jotka kuten tuulenpyöriäiset tyyntä vettä häiritsevät\nkansain vakavia mielipiteitä. Surullista on jos kansanopistomme joutuu\ntämmöisten kaikenlaisten aatteiden ajeltavaksi. Sivistys niin\nEuroopassa kuin Amerikassa on kohta tyhjä kuori vain. Koko sivistynyt\nmaailma on kohta valkeaksi sivuttu hauta, joka on täynnä kuolleitten\nluita ja kaikkea riettautta. Materialismilla, jonka aatteen omii se\nmataloitunut mieli, joka ei enää muuta halua kuin mitä tämä maailma\nmatoinen tarjoo, on lukuisasti edustajia kaikissa maissa, ja Jumala\nparatkoon, sitä kannatetaan jo meidänkin maassamme. Kuinka se on\nmahdollista? kysymme itseltämme. Kuinka voisi ylöspäin pyrkivä,\nkuolematon ihmishenki tulla todellisesti tyydytetyksi aineellisuudesta,\ntuosta maan mudasta ja mullasta! Ei, se ei tule, vaikka niin\nluulotellaan ja pimennyksessään väitetään. Järki tahdotaan taas\njulistaa jumalaksi niin kuin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen,\neikä huolita raamatunopista, tuosta järkähtämättömästä,\nmuuttumattomasta uskonnosta, johon useat suuret ajattelijat ovat\naikansa harhailtuaan palanneet. Uskonto on ainoa pysyvä, ja se kansa,\njoka tälle perustukselle rakentaa, se pystyssä pysyy. Uskonto -- siinä\non Suomenkin kansan turva ollut nälässä ja sodassa, se on sen tuki\nnykyisinäkin uhkaavina aikoina.\n\n\"Tässä on meille kansanopiston puuhaajille miettimistä... Perustakoon\nSuomen kansa yhä edelleen sivistyksensä uskonnon horjumattomalle\npohjalle. Silloin ei nykyajan turmeleva mato pääse kalvamaan kansan\nonnen perusteita. Suomen kansa on uskonnollinen kansa, se on Jumalaa\npelkääväinen kansa. Ja semmoisena se voi rohkeasti käydä kohti\ntulevaisuuttaan kammomatta idän synkkiä pilviä.\"\n\nErkkiä ajatutti tuo puhe. Onkohan niitä todellakin niin vaarallisia\naatteita liikkeellä, kun niitä huutavat ei ainoastaan papit, mutta\nfilosofiian maisteritkin. Ja ajattelemisenko vapautta sitten täytyisi\nsupistaa niiden uhan ja ahdistusten tähden, joista sanomalehdissä\nlakkaamatta kerrotaan... Kummallista! -- Kauppias Kosola pysyi juhlan\nja arpajaisten jatkuessa yhä hilpeällä tuulella ja sanoi kerran\nErkille:\n\n\"Ne vaaralliset aatteet ovat kuviteltuja mörköjä. Ajatella saa vaikka\nmitä, kun ei vaan pahaa tee.\" Nuorempi Kosola oli ihan välinpitämätön\nja nautti vapautta kuin häkistä päässyt lintu, teki tuttavuutta\ntyttöjen kanssa, nauroi ja puhua löpötti kaikkia vähäpätöisyyksiä.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nOli sunnuntai-iltapäivä. Erkillä oli paljon hommaa se juhlan tähden,\njoka nyt oli Mäkelässä vietettävä, mutta eräs keskustelu pastori\nStenrothin kanssa viivytti häntä melkein liika kauan peräkamarissa. He\nväittelivät siitä kysymyksestä, eikö parantamisen tarkoituksena olisi\ntarpeellista tuntea sitä pahuutta tai tautia, josta on parannetta.\n\n\"Täytyyhän lääkärin tuntea taudin syitä ennen kuin voi lääkettä\nmäärätä\", Erkki perusteli.\n\n\"Kieltämättä on luonnollista tautia niillä keinoin parannettava\",\nvastasi pappi siihen. \"Mutta tuohon tosiasiaan nojautuen, kuinka voi\nväittää, että roskamaiset, likaiset novellit ja romaanit olisivat\ntarpeelliset ilmituojina parannuksen tarkoitukselle?\"\n\n\"Eivätköhän sittenkin olisi?\" tutkaili Erkki. \"Raamatussa puhutaan\nmoniaalla ihmisen sydämestä, ajatuksista ja aivoituksista ja että Herra\ntutkii sydämet ja munakuut. Sanoittehan tekin eräänä pyhänä\nsaarnatessanne: 'Voi, jospa voisi katsoa rikkaitten sydämeen!' Myös\npuhuu usein pastori kotielämästä, sen riitaisuuksista ja nureista\npuolista.\"\n\n\"Niin, mutta kenessä minä raamatun hengen mukaan huomaan pahuutta ja\nilkeyttä, häntä minä nuhtelen ja neuvon. Sitähän eivät kaunokirjailijat\ntee, vaan antavat pahuuden, ilkeydet ja juonet vapaasti temmeltää\nvieläpä miellyttävässä, lihanhimoja hivelevässä muodossa... Huomaatteko\nerotusta tässä.\"\n\n\"Mutta, hyvä pastori, kaunokirjallisuudessa esitetään elämä sellaisena\nkun se on, vääntelemättä ja kääntelemättä sen luonnollista menoa, ja\nniin tullaan johdonmukaiseen loppupäätökseen. Syiden ja edellysten\nmukaiset ovat seuraukset. Jos pahuus ja halpamaisuus näyttä joskus\njäävän rankaisematta, niin on sekin luonnollista, koskapa maailmassa\nusein niinkin tapahtuu tai ainakin näyttää tapahtuvan. Siitähän\noivaltaa parannuksen tarpeellisuuden.\"\n\n\"Me emme käsitä toisiamme\", virkkoi pappi hieman tuskallisesti Erkin\nmennessä ulos ja lähti itse perään.\n\nKansaa oli toista sataa henkeä koolla. Enimmät oleskelivat hiljaa kuin\nkirkolla ikään, katsoivat ihmettelevästi milloin lippua, jota tuuli\ntangossa uuden tuvan peräseinän edustalla hulmuutti, milloin\nVehkakunnaalla kansakoulun läheisyydessä liehuvaa lippua.\nPuolikasvuiset pojat ja jotkut harvat nuoret miehet näyttivät vähän\nilkamoivan. Kuulipa sanoja semmoisia kuin:\n\n\"Mäkelän Erkille on tulossa uudet häät. Hyvin komeasti niitä kai\nmeinataan pitää, vai mitä nuo sinivalkoiset huivit noissa seipäissä\nmerkinnee?\" -- \"Komeat taitavat tulla, mutta ei näissä vaan vettä\nparempaa anneta, jos ei omassa pullossa olis.\"\n\nVanha Ylli ja Heta eukko nähtiin myös väliin pihassa kävelevän, tavan\nmukaan eri tahoilla kumpikin. Ukon silmissä kyllä huomasi kummastusta,\nmutta jotenkin välinpitämättömältä hän muuten näytti. Niinpä hän olikin\nedellisenä iltana Erkille sanonut:\n\n\"Lempo teidän hommistanne enää huolikoon. Puuhatkaa mitä tahdotte.\" Se\nei kuitenkaan tarvinnut merkitä, ettei hän vieläkin välittäisi, sillä\nhän oli samoin väliin ennenkin sanonut ja yhtäkaikki jälleen\nvälittänyt.\n\n-- Heta oli vetänyt tumman ristiliinansa niin alas silmilleen että hän\njuuri voi sen alta nähdä eteensä ja näytti kovin kyllästyneeltä näihin\nuusia uusimpiin oloihin. -- Hilman kasvoissa huomasi hieman hilpeyttä,\nnäytti juhlahomma vähän virkistävän tuota sureilevaa mieltä.\n\nPäivä oli selkeä, joltisen lämpöinenkin. Suuri kurkiparvi lensi\nluikaten seudun yli pohjoisesta eteläänpäin ulkomaita kohti. Ja kun nuo\npitkäkaulat lensivät verraten alhaalla, ennustivat muutamat vanhain\nmerkkejä uskoen ja siinä juhlan alkamista odotellessa -- vähälumista\ntalvea.\n\nVarsinaisena juhlapaikkana oli vähän kumpuva keto noin 50 meetriä\nkansakouluhuoneuksesta lounaaseen päin, paikka, joka jo aikoja sitten\noli ollut peltona siinä Vehkakunnaan metsän syrjässä, joka viimeisen\nedellisenä kevättalvena oli kansakoululle raivattu. Tältä juhlakentältä\nlaski jyrkkä kalliolouheinen rinne Helmajärveen päin, jonka vesi\nhiljaisissa laineissa taas hopeankarvaisena kimalteli auringon\nsäteissä. Sisäänpääsymaksu oli 50 penniä hengeltä. Kansaa karttui vähin\nvielä, mutta joukossa oli useita, jotka pääsymaksua vaadittua\npoistuivat syrjäpuoliin maksamatta.\n\nPuhujalavaa koristi koivut ja pihlajat joiden lehdissä jo oli muutamia\nkellastuneita, ja sen vieressä kajautti soittokunta kauppias Kosolan\njohdolla klo 3 j. pp. \"Maamme\" säveleet raikkaaseen, vaikka ei enää\nhyvin tuoksuvaan syyskesän ilmaan. Mahtavasti raikui sekä hongikossa\nkansakoulun takana että Helmajärvelle päin.\n\nErkki Mäkelä astui sitten puhujalavalle tummanpunervissa\nparkkumivaatteissaan, lakki kädessä niinkuin se oli soitonkin aikana\nollut.\n\n\"Naapurit, kyläläiset, kuntalaiset!\" alkoi hän pontevalla äänellä.\n\n\"Ensikertaa raikuivat juurikään 'Maamme' laulun mieltä kohottavat,\nisänmaallisesti innostavat säveleet monista vaskitorvista ympäri\nVehkakunnaan ja Mäkelän seutujen. Se raiku ja kaiku sukelsi ilman läpi\nmahtavan kansallisen herätyspasuunan äänenä korviimme, poistaen\nentisaikain taikauskoisuuden ja pimeyden peikot tältäkin seudulta\narmasta isänmaatamme. Niin nuorten kuin vanhain kasvoista huomaa tällä\nhetkellä innostusta ja ylevää tunnetta mielessä.\n\n\"Luullakseni jokainen läsnäolijoista tietää mikä on isänmaa. Sehän on\nse maa, jossa meidän kotimme on. Me näemme aina jonkun kappaleen tätä\nmaata, tuota suurta Suomi-kotia edessämme (ojentaen kätensä\nHelmajärveen päin):\n\n    \"Me kättä voimme ojentaa\n    Ja vettä rantaa osoittaa\n    Ja sanoa: kas tuossa on se\n    Maa armas isäimme!\n\n\"Isänmaa ei siis ole mikään unelmaintakainen maa, vaan se on se, jossa\nme elämme ja liikumme ja työskentelemme, jonka pinnasta leivän\nkiskomme, jonka järvistä kalamme saamme, jonka oikeudet ja lait meitä\nsuojelevat kaikilta pahansuopien vehkeiltä, tulivat ne sisältä tai\nulkoa päin.\"\n\nPuhui sitten noin vähän kuvallisin sanoin kuinka idästä heitellään\nyksityisiä vihan- ja kateudennuolia meidän rauhallisten, ominaisten\nolojemme häiritsemiseksi.\n\n\"Mutta me saamme luottaa hallitsijaamme ja vahvasti toivoa että hän\nkäsittää mitkä ovat meidän kansallisen olemisemme ehdot.\n\n\"Tehdäksemme olemisemme taatuksi on meidän kansalaisten puolestamme\npyrkiminen tietämiseen. Jokaisen on tarkoitus tulla käsittämään\nihmis- ja kansalaisoikeutensa ja mitä hänen kulloinkin on tekeminen ja\nvalitseminen niinhyvin oman itsensä kuin muiden ihmisten eduksi. Tiedon\nvalossa tullaan oivaltamaan oikea ihmisarvonsa, ja semmoinen ihminen\ninhoaa kaikkea vääryyttä ja alhaista. Omasta itsestään täytyy tietysti\njokaisen tässä maailmassa etupäässä huolta pitää, mutta tietävän\nihmisen on myös mahdollisempaa tulla jalomielisiksi kaikissa toimissaan\nja menettelyissään muita ihmisiä kohtaan, kuin tietämättömän. Tämä on\ntotta huolimatta siitä etteivät kaikki opin omaajat ole jaloja. Tieto\nselvittää ihmiselle velvollisuudet, ja tietävänä hän löytää rauhan ja\ntyydytyksen töissään ja toimissaan, jos nämä vastaavat hänen\nihmisarvoaan.\n\n\"Vanhempain velvollisuus on kuten tiedätte, pitää huolta lapsistaan.\nSen myöntää jokainen, mitä ruokaan ja vaatetukseen tulee, ehkäpä\nsiinäkin mitä käsikähmäiseen tai kepilliseen kuritukseen tulee\n(kuulijajoukosta kuuluu naurahduksia). Mutta vanhempien huoli lastensa\nhenkisestä kehityksestä tulee olla parempaa kuin mitä nyrkki ja keppi\nvoivat tarjota, eikä riitä sekään että lapset pannaan sen verran\nluvulle että pääsevät ripille. Ei, ne ovat saatettavat tuntemaan mitä\njokapäiväinen elämä vaatii, ja sehän vaatii paljon. Tarvitsee tietää\nkumminkin vähän mitkä ovat ruumiillisen elämisen, hyvinvoinnin ja\nterveyden ehdot, miten maata tuottavaksi viljellään, kuinka\njohdonmukaisesti ajatellaan, josta myös seuraa järjellinen elämä ja\ntoiminta. Niin esimerkiksi ajatteleva ihminen ei juo eikä tuhlaa, koska\nhän oivaltaa että sellaisesta menettelystä välttämättömästi seuraa\nruumiin ja mielen ränstyminen ja omaisuuden hukka. Tarvitsee vielä\ntietää mitä on tehtävä kunnan, maakunnan ja isänmaan yhteiseksi\nhyväksi. Tieto suuren maailman menosta, koko ihmiskunnan ja eri kansain\nkehittymisestä, toimista ja pyrinnöistä sekä entiseen että nykyiseen\naikaan on hyvin jalostuttava.\n\n\"Ilolla voi edistyksen ystävä mainita että kansakouluun, joka meillä\nvasta on aivan nuori, kuten tuoreet kannontympykät tuolla rakennuksen\nympärillä (viittaa kädellään sinne) osottavat, että tuohon\nkansakouluun, jonka tarkoitus on juuri saattaa ihmisalkuja tietämiseen,\nheti ensi vuonna, viime talvena, lähetettiin lapsia 30:een asti.\nToivottavasti niitä pian alkavaksi lukukaudeksi karttuu jo 50:een.\nNuori on tuo 'opinpajamme', ei siellä ole vielä ehditty mitään valmista\ntakoa, mutta jotakin hedelmää lasten käsityksessä on jo kumminkin\nhuomattu. Liikoja ei pidä koskaan odottaa. Turhaa olisi kuvitella että\nsitten kun kaikki olisivat kansakoulun käyneitä että sittenkään maailma\nolisi mikään paratiisi. Kyllä sitä pahuutta aina on. Mutta kumminkin\nolisi säädyllisyys ja kunnollisuus yleisempää, kun kaikki voisivat\njohdonmukaisesti ajatella ja velvollisuuksiaan harkita. Ja tietämisen\nlaita on se, että jokainen siihen tultuaan kammoo tietämättömyyttä eikä\nmillään ehdolla tahtoisi tulla jälleen tietämättömäksi.\n\n\"Vaikka oletamme pakoksi kansakoulun käymisen jokaiselle lapselle, niin\nse ei suinkaan oikein ymmärrettynä ole mikään kauhistava pakko.\nTiedämme kyllä että suomalainen rakastaa vapautta, joka onkin aina\nollut sen kultainen etu, ja että ihminen on aina taipuvaisempi\nvapauteen kuin pakkoon, mutta hyvään pakoittaminen käy pian\nmiellyttäväksi pakoitetulle. Kepittämällä ja rusikoitsemalla eivät\nlapset mielly hyvään mutta kauniilla esimerkillä. Ne elämänohjeet,\njotka todella ovat hyvät, täytyy miellyttäviltä ja jaloilta näyttää\nlapsille. Silloin nämä taipuvat, sillä joskin ihmisalulla on taipumusta\npahaan, niin on sillä taipumusta hyväänkin. Hyvään taivuttakoon\nvanhemmat lapsiaan kotona, ja kouluhan on tarpeen heidän apunaan.\n\n\"Maa on antanut meille taas hyvän vuodensadon, ja kun varallisuus\nkarttuu, niin enemmän voimme uhrata henkisiin tarkoituksiin. --\nVallitkoon pienessä juhlassamme iloinen mieli! Ja lopuksi: eläköön\nvalistuspyrinnöt.\"\n\nAinoastaan muutamia ääniä yhtyi \"eläkööhön\", suurin joukko katsoa\ntöllötti ja kuunteli kummastuksissaan tuota outoa...\n\nOdottamatonta ja ilahuttavaa oli Erkille se että pastori Stenroth tuli\npuheen päätyttyä häntä kiittämään ja kehui puhetta hyväksi. Ainoastaan\nsiitä huomautti, olisi pitänyt \"maa on meille antanut sijasta sanoa:\nJumala on meille antanut...\"\n\n\"Ja aikomukseni oikeastaan oli sanoa: luonto on meille antanut, mutta\nkyllä Jumala tosiaankin oli ollut vielä parempi\", myönsi Erkki. --\nSitten kohta lähti pappi kotiinsa. Leikit, kilpajuoksut ja\nrinkitanssit, jotka sen jälkeen alkoivat, eivät suinkaan hänelle\nsopineet kuten itse sanoi. Oli ollut vähän aikomusta Kosola-veljesten\nkesken panna toimeen seuranäytelmät näiden kansanhuvien yhteydessä,\nmutta siihen se aikomus jäi kun näytti mahdottomalta toteuttaa\nnäyttelijäin puutteen tähden.\n\nHauskasti se iltapuoli kului soiton vaihdellessa. Kilpajuoksussa, jossa\njaettiin pieniä kauppapuodin kapineita palkintoina, osottivat\npuolikasvuiset kelpo ketteriä sääriä -- ei yhtä oivaa terävyyttä\nsalkoon nousemisessa. Vanhukset eivät tulleet lainkaan varsinaiselle\njuhlapaikalle. Erkkikään ei siellä koko aikaa ollut, koska Hilma ei\njaksanut olla -- jaksamattomuus riippui sekä raskasmielisyydestä että\nruumiillisesta kivulloisuudesta, mutta edellisestä vielä enemmän.\n\nKoko huvien aika oli muuten aivan rauhallista, mutta pari nuorukaista,\njoista toinen oli oikeastaan vielä lapsi, olivat juopuneet pulloissa\nmuassaan kantamasta viinasta ja pakkailivat tavantakaa räyhäämään ja\niltasella klo 10 ajoissa rupesivat keskenään tappelemaan. Erkki\nhaettiin silloin paikalle, ja kun hän oikein vakavasti sanoi: \"Kumma\nettette häpeä tuommoista silloin kun ihmiset siivosti ja sivistyneesti\nhuvittelevat\", niin vetäytyivät he lymyyn kuin koirat saadessaan toruja\nhaltioiltaan.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nHilman luonteessa oli lapsuudesta saakka taipumusta mieltyä uuteen.\nMilloin vaan hän tyttösenä sai kuulla ja nähdä jotakin, mikä ei kotona\nollut tavallista, tuli hän ihastuksiinsa niin että juosta hyppeli\nlattialla ja sanoi: \"kumpa äiti, kumpa isä meilläkin olisi tuommoinen,\nja kumpa sais nähdä semmoista mistä tuo äijä puhui, joka oli meillä\nyötä!\" Olipa tuosta tytöstä oikein kuin olisi ollut mikä pyhä tai\njuhla, kun joku rohtojen tai rihkamain kaupustelija tuli ja sai yösijan\nja kertoi sitten yöntietäminä kaukaa, aina kaupungeista asti\nkaikenlaisia mukavia asioita. Ja jos semmoisilla kuleskelijoilla oli\nkuvapapereita tai viisuja, niin isän täytyi ostaa, ei auttanut mikään.\nEikä ne niin kalliita olleetkaan: 10, 15 tai enintään 20 penniä, mutta\nlujaan pani ennen kuin isä noista rahoistaan luopui, ja äidilläkin aina\noli vastaan sanomista. Ne olivat tietysti vähäpätöisiä nuo kuvapaperit,\nviisut samoin, mutta Hilmasta ne olivat erinomaisia, eivätkä\nvanhemmatkaan niiden arvoa huonoksi arvanneet, pikemminkin katsoivat he\nniitä ylellisiksi, jotka eivät talonpojalle kuuluisi.\n\nSiten oli kokoontunut kuvia venäläis-turkkilaisesta sodasta, Genoveva\nja Smertsi-poikasensa kanssa ja elättäjä-peuransa kanssa metsäluolassa,\nKristus ristillä ja muita semmoisia. Viisuja tyttö luki ja mikäli sai\nkuulla säveleentapaista, lauloi myös hyvin mielellään. Parempaa ei\nhänelle katekismuksen ja raamatunhistorian ohessa ollut tarjolla.\nSilloin sodan aikana ainoastaan sai lukea sanomalehteä.\n\nKun joskus posetiivinsoittaja kaukaa osui syrjäseutuun ja tuli Mäkelään\nja soitti, niin silloin Hilman riemulla ei ollenkaan ollut rajoja. Se\npani kauniisti, niin niin niin kauniisti!\n\n\"Minkäs luulet tuosta lapsesta tulevan?\" sanoivat vanhemmat, muistellen\nsanoja Johannes-kastajasta, hyvillään toisilleen välistä, mutta\ntoisinaan taas tuskaantuivat ja sanoivat: \"sillä on vallan tavattomia\nmielitekoja ja juonikas luonto.\"\n\nJa nuo vanhempain sanat ne sattuivat niin syvään tyttöseen, mieli kävi\npahaksi ja hän itkeä ryysti toisinaan säälittävästi. \"Tavattoman\noitillinen ihmisenalku!\" sanoi äiti tavallisesti ja koki lyömällä ja\npiiskaamalla taltuttaa, mutta sitten tyttö vasta itkikin, itki\ntuntikausia. Isä ei mielellään satuttanut kättään lapsiin. Ainoastaan\nsilloin kun tuli pappilasta ja pappiin suututtuaan oli jättänyt\nsanomalehden tilaamatta, kupsautti suurella nyrkillään aviisia itisevää\ntyttöä takaraivaan jotta tämä lensi suulleen lattialle.\n\nHilma oli puolikasvuisena jotenkin iloinen, mutta kun äiti tuli\nvanhemmiten yhä jumalisemmaksi ja synkkämielisemmäksi, vaikutti se\nhäneenkin masentavasti.\n\nSitten häntä taas virkisti rakastuminen Erkkiin ja Erkin lämmin\nvastarakkaus, ja kihloissa ollessa ei hän mitään muuta ajatellut ja\ntoivonut kun sitä herttaista aikaa, jolloin Erkki muuttaisi hänen\nluokseen.\n\nSe aika tuli. Elämä tuntui enimmäkseen sanomattoman onnelliselta, kun\nkumpikin yhä rakastivat toisiaan. Mutta tuo onnellisuus ei saanut olla\nhäiritsemättä. Erkin ja vanhusten väli oli hänen mielestään katkeraa\nriitaisuutta, ja hän sydämestään olisi toivonut sovinnollista elämää.\nJa vaikka miehensä koki häntä lohdutta, paheksi hän kuitenkin, ja se\nsitä raskaammalta tuntui kuin sisimmissä ajatuksissa oli herännyt\nristiriitaisuutta, vakuutus alkanut horjua ja oli joutunut epäilemään\ntokko hän ja Erkki ovatkaan oikeassa. Kenties vanhemmat ovatkin\noikeassa Jumalan edessä...?\n\nTuommoista ristiriitaisuutta ja epäilystä oli hän jo useasti tuntenut\nennen sitä, kun äiti tuli heidän tupaan ja riehui kauheasti hänen\npuheittensa johdosta. Ja takanapuhuminen oli silloin myös semmoisen\nsisällisen epäröinnin synnyttämä. Kun äiti sitten sattui osaamaan\narimpaan kohtaa, muistuttaen Jumalan rangaistuksesta, niin murtui\ntyttären koko vakuutus ja samassa poistui kaikki rauha.\n\nLapsuudesta saakka hän oli käsittänyt Jumalan semmoiseksi olennoksi,\njoka tosin on armollinen, mutta vihastuu myös, vihastuu hirmuisesti,\nihan niinkuin ihminen, ainoastaan sillä eroituksella että hän on\npitkämielisempi armosta kuin ihminen, mutta myös pitkävihaisempi,\niankaikkisesti kostava. Tähän asti ei hän kuitenkaan ollut tuota niin\nsyvästi miettinyt, mutta nyt, nyt tunsi hän oikein tuntemalla että\nHerran raskas viha oli hänen päällään. Samalla vaivasi raukeus ja\nväsymys ruumista, jota seikkaa osaksi selvitti se että hän oli tilassa,\njonka luonto on ainoastaan hänen sukupuolelleen määrännyt.\n\nEräänä sunnuntaina kevätkesästä hän kävi kirkossa. Silloin saarnattiin\nrikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Pappi koki hyvin laajasti ja\nvalaisevasti kuvata sanankuulijainsa eteen sitä julmaa olotilaa, jota\nilmaisevat sanat: \"koska hän helvetissä vaivassa oli\" ja \"minä kovin\nvaivataan tässä liekissä.\" Haki selitykselleen pontta sieltä täältä\nraamatusta, erittäinkin Johanneksen ilmestyskirjan 21 luvusta, pannen\nsuurta painoa sen 8 värsylle: \"Mutta pelkureille ja uskottomille, ja\nhirmuisille, ja murhaajille, ja salavuoteisille, ja velhoille, ja\nepäjumalisille, ja kaikille valehtelijoille, pitää osa oleman siinä\njärvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, joka on toinen kuolema.\"\n\nTämä saarna pani hänet yhä pahemmin kauhistumaan. Vaikkei tuntenut\nomassatunnossa itseään syypääksi noihin kauheisiin synteihin, joita\npappi raamatun mukaan luetteli, niin tunsi itsensä kumminkin pelkuriksi\nja uskottomaksi, ihan kykenemättömäksi luottamaan Kristuksen\nsovintokuolemaan, josta pappi myös puhui. Eikä sekään tuottanut hänelle\nrauhaa että koki papin ja kirjain neuvon ihan huolehtimatta antautua\nVapahtajan armosyliin. Jonkun hetken tunsi viihdytystä, mutta jälleen\nsamaa epäilyksen tuskaa. Sitten vielä oli eräältä kuleskelijalta tullut\nsaaneeksi \"Joonas Hookananpojan näky\" nimisen kirjan, jossa kuvattiin\nhelvetin tuskaa vielä kauheimmin värein kuin raamatussa, ja sanottiin\nnaisten saavan vielä kärsiä hirmuisemmasti kuin miesten, syystä että\nEeva toi synnin maailmaan. Erkki tosin päästyään tuon kirjasen perille\nviskasi sen tuleen ja sanoi:\n\n\"Pitäisikö tuommoista moskaa uskoa, joka ei varmaankaan muuta ole kuin\nkohmeloisen pahoja unennäköjä.\" Mutta silloin anoppi valitti vävyn\njulmaa jumalattomuutta, eikä Hilmakaan voinut toisin nyt enää Erkistä\najatella.\n\n\"Se ei ole oikeaa\", sanoi äiti usein Hilman ruumillisesta\nkivulloisuudesta; \"on sitä tuossa tilassa oltu ja kuitenkin terveinä\npysytty. Se ei ole Jumalan tautia, se on pahansuopain panema tauti.\" Ja\nErkin ollessa käymässä kotipuolellaan, jossa hän viipyi viikon päivät,\nhankki vanha Heta Haltion Matin kylvettämään ja noitumaan Hilmaa. Tämä\njo harmaantunut ukko, jonka silmissä huomasi kavaluutta ja viekkautta\nsekaisin, selitti erään nuoren lähellä asuvan vaimoihmisen, kateellisen\nja pahansisuisen, saaneen aikaan kivulloisuuden, oli näet ruumiin\nmultaa, kirkkomaasta otettua, tipauttanut Hilmalle tarjoamaansa\nkahvikuppiin. \"Mutta kyllä paranee\", vakuutti tietäjä, \"ette uskokaan\nkuinka monta Haltion Matti on tuskistaan päästänyt.\"\n\n-- \"Heikin Kaisa sen on tehnyt, Heikin Kaisa\", pani vanha Heta.\n\nErkki sai vasta viikkojen päästä tietää tuosta noitaukon käymisestä.\nHeta oli kieltänyt Hilmaa sanomasta sitä laisinkaan miehelleen. Mutta\nHilma, joka puoleksi uskoi taikaparannusta, vaikkei siitä mitään apua\ntuntenut, ei voinut ajanpitkään olla ilmaisematta Erkille siitä\njohtuneita sieluntaisteluitaan. Vähältä oli Erkki itkeä, niin kovasti\nse häneen koski tuo noitaukon käyttäminen.\n\nPiirilääkäri asui neljän peninkulman päässä. Hänen luonaan käytti Erkki\nvaimoaan syyskesällä. Lääkäri näytti, mielipahaksi kummallekkin,\njokseenkin välipitämättömältä, tutki kuitenkin vähän, sanoi\nraskasmielisyyden ruumiillisen kivulloisuuden raskaana-olon kanssa\nolevan niin kummallisesti yhdistyneinä ettei hän tietänyt mikä oikein\nauttaisi. Ensimmäinen ehto parantumiseen olisi koettaa olla keveällä,\niloisella mielellä. Antoi sitten lääkereseptin, jolla otettiin\nlääkkeitä apteekista.\n\nNiin pitkä hevosmatka ensimmältä pahensi Hilman tilaa, mutta sitten hän\ntunsi muutamien viikkojen kuluessa jonkunlaista helpotusta. Ei juuri\nyhtään päivää ollut hän koko kesänä tykkänään makuulla, eikä ihan\ntyötönnä, ja nyt kulutteli enemmän osan päiviä Erkin kanssa\npeltokedolla heiniä haravoimassa ja leikkuupellolla sitelemässä.\n\nOltiin lokakuun lopulla. Maa oli vielä sula ja seudulla lepäsi niin\npaksu sumu, että Mäkelän uuden tuvan peräkamarin lasista tuskin saattoi\nkansakoulurakennusta Vehkakunnaalla eroittaa. Ihmiset tunsivat\nkummallista alakuloisuutta juuri tuon raskaan ilman johdosta, mutta\ntoisaalta eräs seikka ilahdutti mäkeläisiä.\n\nHilma, joka koko kesän oli ollut niin synkkä, näytti nyt tavattoman\nhilpeältä. -- Ei mitenkään tahtonut pysyä sängyssä, vaikka Heikki ja\njokainen pyysi. Tuon tuostakin nousi hyertelemään sille pienoiselle,\njolle oli viime yönä elämän antanut. Oo kuinka hän on iloinen! Kaikki\nse paha, joka yli puoli vuotta oli raskauttanut hänen sieluaan ja\nruumistaan, oli nyt kadonnut. Jumala, tuntui hänestä, katsoi nyt\nlaupiaana ja armollisena hänen puoleensa, kun oli lahjoittanut entisen\nkeveän elämän, -- niin, sitäkin keveämmän, hänelle takaisin ja sen\nlisäksi hänen kauttaan tuottanut uuden elämän tuossa poikasessa.\n\nMutta iltahämärän alkaessa rupesi häntä pyörryttämään, ja heti paikalla\ntunsi samaa mielenmasennusta kuin ennenkin.\n\n\"Kuolla minun täytyy sittenkin ja voi kauheaa -- jo tänä yönä joutua\nhelvettiin\", huusi hän väännellen vuoteella ja pyörtyen sitten hetkeksi\naivan tajuttomaksi.\n\nErkin hätä oli sanomaton. Ajaako hän lääkäriä hakemaan -- neljän\npeninkulman päästä, ja kuka takaa olisiko kotonaan! Lääkäri omassa\nkunnassa olisi hengen asia, ja tois-pyhänäkin meni kunnanlääkärin-asia\nvastustuksen takia myttyyn, ja jo toisen kerran! Meneekö hän\npiirilääkäriä hakemaan tai laittaako muita sitä hakemaan? Ei itse hänen\nei käy meneminen, sillä varmaankaan ei enää näkisi Hilmaa elävänä.\nMutta koettaa täytyy saada muita hänen omalla hevosellaan. Ketä? Toisen\ntuvan Heikin? Jaa.\n\nMutta kun hän sitten pyysi häntä mistä maksusta hyvänsä, rupesi tämä\npitkiin arveluihin. Ei, ei jumalantähden ollut aikaa arvella. Hän\nriensi opettaja Kosolan luo, ja tämä lähti heti.\n\n\"Tokkopa tohtori sille mitään mahtaa, kuolee se kumminkin\", tuumivat\nvanhukset. Ja Heta itkien lisäsi: \"Hae toki pappi että sielu tulis\npelastetuksi! Enkä minä vieläkään usko että siinä on oikea, voi voi jos\nsais sen Haltion Matin tänne.\"\n\n\"Teidän ei pidä\", sanoi Erkki raskaalla äänellä, \"kaikilla\nhullutuksilla sekoittaa hänen mieltään. Lääkäriä ainoastaan\ntarvittaisiin, koetteeksi kumminkin, mutta mistä se nyt siepataan.\"\n\nSitten hän kyseli hiljaa Hilmalta, tunsiko hän hänet ja ymmärsikö hän\nasioita. Hän ymmärsi kaikki selvästi, mutta Jumala uhkaa häntä\niankaikkisella rangaistuksella. Oo, jospa Jumala soisi hänen vielä\ntämän yön yli elää, mutta ei ei, kauhea olo lähestyy...\n\n\"Älä usko sitä että se on kauhea, se on harhaluuloa\", pyysi Erkki\nhartaasti ja painoi kädellään hänen otsaansa.\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" kysyi hän äkkiä, outoa terävyyttä silmissä.\n\n\"Minun tuntoni ja järkeni sanoo että kärsimyksillä on loppu.\"\n\nSamassa tuli Ylli-ukko tuvasta peräkamariin ja sanoi liikutetulla\näänellä:\n\n\"En koskaan, hyvät lapset, vaikka olen koko elämäni kuullut\nsaarnattavan, ole näin syvästi ajatellut mitä meiltä vaaditaan\ntullessamme Herran tuomiolle tekemään tiliä kaikesta. Nyt vasta sen\noivallan, kun näen Hilman lähestyvän sitä suurta tilintekoa. Mutta\nkoeta lapseni luottaa Kristuksen armoon. Minä lähden hakemaan pappia.\"\n\n\"No, hakekaa sitten pappi\", sanoi Erkki ja huokasi.\n\nMutta ei ukko tavannut pastori Stenrothia kotona, oli haettu toisaalle\nsairaan luokse.\n\nSeuraavan päivän iltapuolella oli Hilma vielä elossa, mutta kovin\nheikko, tuskat panivat vireille viimeisetkin voimat.\n\nKosola palasi ilman lääkäriä. Hän oli ollut pitkällä matkalla toisella\nlaidalla piiriä.\n\nPappi oli jo aamupäivällä käynyt sairaan luona ja antanut hänelle\nHerran ehtoollista. Sairas oli silloin ollut levollisempi, mutta nyt\niltapuoleen kovenivat tuskat.\n\nPappi tuli toisen kerran hakematta ja kaikki Mäkelän iäkkäämmät ihmiset\nolivat peräkamarissa loppua katsomassa. Pappi koki lohduttaa sairasta,\njoka vielä vähän oli selvällä ymmärryksellä.\n\n\"Niin, niin, mutta mutta minun tilani on surkeampi kuin pastori\narvaakaan\", valitteli Hilma. Pyysi sitten vanhemmiltaan anteeksi omaa\nkovakorvaisuuttaan, jota tunnusti heidän neuvoilleen ja varoituksilleen\nosottaneensa.\n\n\"Kaikki anteeksi, kaikki anteeksi\", vakuuttivat vanhukset kuin yhdestä\nsuusta, äiti kovasti itkien ja isäkin liikuttuneena.\n\nMyös pyysi sairas hartaasti anteeksi vanhan tuvan Kaisalta sitä että\noli ihan totta joskus ajatellut että Kaisa oli hänelle nämä tavattomat\nkärsimykset tuottanut. \"Se on erhetys ja suuri synti sekin, tämä ei ole\nihmisten panema tauti, se on Jumalan kova rangaistus.\"\n\nSitten alkoi viimeinen taistelu.\n\n\"Voi kuinka kau-kauh -- ei -- tie-tied... usko... voi mihin...\"\n\nNe olivat loppuvan viimeiset sanat. Pappi laski kätensä ristiin\nrinnoilleen ja lausui hartaasti:\n\n\"Oo Herra sinun loputtomasta armostasi!\" Haltion Matti -- Heta oli\npäivällä haettanut taloon -- tuli samassa sisään, metsäntörkyjä ja\nmuita taikakaluja kainalossa, mutta säikähtyneenä pudotti ne ja vapisi\nkoko ruumiiltaan.\n\n\"Niin sitä täältä mennään. Hilma tietää jo enemmän kuin me.\" Heta itki\nja huokaili tuota sanoessaan.\n\n\"Joo joo, enemmän tietää, paljon enemmän\", sanoi Ylli miettiväisesti,\n-- Erkki syvästi suruissaan virkkoi:\n\n\"Aivan niin, emme me jälkeenjääneet voi nähdä lähteneen matkaa\nkauemmaksi. Vähän tiettään näissä asioissa: se vain tiettään että luulo\nei ole tiedon arvoinen. Paljon sitä kärsitään harhaluulojen tähden...\"\n\n\n\n"]