Faaraon perintö

FAARAON PERINTÖ

Seikkailuromaani

Kirj.

MAXIMILIAN KERN

Suomennos.

Otava, Helsinki, 1930.

SISÄLLYS:

I. Hämmästyttävä löytö.

II. Ensimmäinen papyrus.

III. Päätös.

IV. Dakhlan keitaassa.

V. Autiomaan ensi tervehdys.

VI. Autiomaahan.

VII. Renf-Ankhin haudalla.

VIII. Vankeina.

IX. Keilavuori.

X. Eymhotep vai Nebseny?

XI. Verikorppi.

XII. Itsekkyys sokaisee.

XIII. Vääryys voittaa.

XIV. Kun kaksi riitelee.

XV. Susi kuopassaan.

XVI. Varjokuningas.

XVII. Oikeus voittaa, vääryys rangaistaan.

XVIII. Vanhaan kotiin.

I. HÄMMÄSTYTTÄVÄ LÖYTÖ

_"Tohtori Kastner, Gheziret Palace Hotel, Kairo. Suurenmoinen löytö – miltei uskomaton. Tule heti. Griebach."_

Henkilö, jolle tämä sähkösanoma oli osoitettu, istui paraikaa mainitun maailmankuulun, Gheziret Bulak-nimisen Niilin saareen rakennetun hotellin puistossa, kun lähettipoika toi sen hänelle. Yllätys, jonka sanoma tuotti, ei ollut hänelle erikoisesti mieleen.

"Poldl [lyhennys nimestä Leopold. – Suom. huomautus] olisi voinut antaa keksintönsä odottaa edes neljä viikkoa, jotta olisin ehtinyt hiukan hengähtää", hän mutisi itsekseen samalla kun rutisti paperin kokoon ja pisti sen rintataskuunsa. "Tuskin olen ennättänyt palata Vadi Natrunista, kun minun muka jälleen pitäisi rientää Siutiin. Olen todellakin poloinen, kiusattu miesparka."

Huoahtaen hän nousi penkiltään, palasi hotelliin ja määräsi palvelijan panemaan matkalaukut kuntoon. Varhain seuraavana aamuna, jo kello seitsemältä hän astui Niilinlaaksoa ylöspäin kulkevaan junaan, jännittyneenä mietiskellen, mitä hänen ystävällään ja entisellä koulutoverillaan oli kerrottavana.

Hän sai uteliaisuutensa tyydytetyksi aikaisemmin kuin oli odottanutkaan. Kun juna saapui Minijeen, hän suureksi hämmästyksekseen näki ystävänsä, professorin ja muinaistutkijan, tri Leopold Griebachin seisovan pysäkillä ja kärsimättömästi silmäilevän junaan päin. Tuskin se oli pysähtynyt, kun tiedemies kiiruhti pitkin vaunuriviä ja syöksähti reippaasti siihen osastoon, jossa oli huomannut ystävänsä istuvan.

"Mutta Poldl", tämä huudahti päätään pudistaen ja tehden tilaa toiselle, "onpa sen täytynyt olla oikein ilmetty ihme, mikä on saanut sinut, kaikkien flegmaatikkojen esikuvan, noin pois suunniltasi".

"Se onkin melkein uskomaton tapaus", tiedemies vastasi pyyhkien kiihtyneenä kädellään hikistä otsaansa. "Tulet itse joutumaan vielä enemmän suunniltasi, kunhan saat tietää kaiken."

"Se ei olisi hullumpaa", Kastner vastasi hymyillen. "Oletko ehkä löytänyt Behar-bila-man (Vedettömän meren), jonka kelpo Rohlfsimme jo aikoja sitten on osoittanut aavikon poikien vilkkaan mielikuvituksen tuotteeksi?"

"En, vaan..."

"Vai oletko ehkä saanut käsiisi papyruksen, joka sisältää jotakin uutta tarunomaista Atlantis-saaresta?"

"En sitäkään, vaan..."

"Tai", keskeytti toinen hänet jo kolmannen kerran, "oletko peräti löytänyt tuon kuuluisan reiän, joka sallii meidän suoraan maaemon lävitse tirkistellä pallomme vastakkaisella puolella puuhailevia lähimmäisiämme?"

"Lopeta jo vihdoinkin kiusantekosi", Griebach huudahti jokseenkin maltittomana. "Saammepa pian nähdä, miten pitkälle oma mielentyyneytesi riittää. Mitä sanot, jos ilmoitan sinulle, että keskellä Libyan autiomaata epäämättömästi on koko muun maailman unohtama keidas, jossa kaiken todennäköisyyden mukaan vielä elää vanhojen egyptiläisten väärentämättömiä jälkeläisiä?"

Nämä sanat kuultuaan Kestner hypähti istuimeltaan kuin vahvan sähkövirran iskemänä ja aukaisi suunsa ja silmänsä selkosen selälleen. Mutta hetken mietittyään hän vaipui jälleen istualleen ja purskahti epäuskoiseen nauruun.

"Poldl raukka. Kuka sinulle on tämän järjettömyyden syöttänyt?" hän kysyi entistäkin ivallisemmin.

"Uassif el Khajat, Siutin mudiirin (piiripäällikön) toimistopäällikkö."

"Siis kopti?" [Koptit ovat muinaisten egyptiläisten jälkeläisiä, jotka toisin kuin muut muhametinuskoiset Egyptin asukkaat tunnustavat kristinoppia. – Suom. huomautus.]

"Todella. Toimistopäälliköthän ovat aina kopteja."

"No, sittenpä tämä herra Uassif el Khajat on oikea suurvalehtelija", Kastner vastasi mitä hyväntuulisimmin. "Sehän on selvä. Vain se minua ihmetyttää, että sinä olet antanut hänen niin helpolla puijata itseäsi."

"Huomaan selvästi", Griebach huudahti puolittain suutuksissaan toisen jatketusta pilkanteosta, "että minun on kerrottava sinulle kaikki alusta pitäen kuin pienelle lapselle".

"Sinulla ei ole muuta mahdollisuutta", tohtori vastasi lainkaan loukkautumatta. "Te muinaistutkijat olette tosin väkeä, joka onnellisena ja tyytyväisenä uiskentelee olettamuksien meressä, mutta me maantieteilijät olemme valitettavasti niin ymmärtämättömiä, että uskomme vain painavimpiin, kumoamattomimpiin todistuskappaleihin. Siksi, niin suuresti kuin sinuun ystävänä luotankin, anna minulle todisteita, todisteita ja vieläkin todisteita."

"Hyvä, tahtosi tapahtuu, mutta pyydän, ettet minua enää keskeytä. Siis kuule.

"Oleskelin muutamia viikkoja sitten Monfalutin seuduilla Niilin itärannalla tutkiakseni el Haribin, Ma'abten ja Dzebel Maragin hautapaikkoja. Päämajakseni olin valinnut Der el Gebrain koptilaiskylän, missä Uassif el Khajatilla on melkoisen suuri maatila. En kuitenkaan asunut hänen luonaan, mutta toissapäivänä hänen sanantuojansa herätti minut kesken iltapäiväuntani: 'Hänen poikansa on tajuttomana, tahtoisiko vieras hakim auttaa?' Minä tosin en ymmärrä suuren Asklepioksen tieteestä yhtään mitään, mutta täällä pidetään jokaista länsimaalaista lääkärinä, koska hänellä on mukanaan ainakin palanen laastaria ja pari pullollista vaarattomia tippoja. Ja lopuksi ajattelin, että jos poika todella on pahasti sairas, voin saada aikaan ainakin sen, että lähetetään heti ratsuviesti Siutin sairaalan lääkärille. Mutta juttu ei ollut erikoisen vaarallinen. Poika oli vain syönyt liikaa viikunoita, ja pahoinvointi oli helposti hoidettavissa. Kiitollinen isä piti siitä huolimatta minua poikansa hengen pelastajana ja kestitsi minua ylellisesti. Uassif el Khajat osoittautui samalla täkäläisiin oloihin katsoen melko sivistyneeksi mieheksi, keskustelumme kävi yhä vilkkaammaksi ja innokkaammaksi, ja vihdoin hän ilmaisi erään salaisuuden, joka jo kauan oli painanut hänen sieluaan..."

"Ja se oli?" Kastner kysyi, koettaen näyttää äärimmäisen uteliaalta.

"Rauhoitu, älä keskeytä, niinhän sovimme", toinen tokaisi. "Saat kyllä jäljestäpäin riittävästi venyttää nenääsi pestatessasi kamelinajajia retkelle, joka tehdään vastalöydettyyn keitaaseen. Mutta palataksemme jälleen koptiimme. Kasr (linnan tapainen rakennus), jossa hän asuu, lienee jo muutamia satoja vuosia vanha. Ainakin se on huolellisesti suunniteltu puolustettavaksi aseellisia hyökkäyksiä vastaan, minkä vuoksi siinä on monenlaisia maanalaisia huoneita ja käytäviä, joihin asukkaat hätätilassa saattoivat vetäytyä jouduttuaan ylhäällä tappiolle. Erääseen sellaiseen salakellariin Uassif el Khajat vei minut, avasi siellä kivilaatalla peitetyn onkalon ja veti esiin joukon saviastioita. Voit kuvitella hämmästykseni, kun tunsin viimeisen niistä oikeaksi papyrusuurnaksi, jommoisia käytettiin Uuden valtakunnan aikoina (1380-1180 eKr.). Mutta pääasia oli, että ne olivat täynnä suorastaan ainoalaatuisen arvokkaita kirjoituskääröjä. Mitä nyt sanot, rakas ystävä?"

"Hm", tohtori mutisi, "tässä siunatussa maassa on saatu aikaan mitä kauneimpia väärennyksiä, onpa täällä oikein tehtaitakin sen alan teollisuutta varten".

"Takaan kirjoituskääröjen samoin kuin saviruukkujen aitoperäisyyden", Griebach keskeytti hänet innokkaasti.

"No niin, sehän voi olla oikein sievoinen saavutus teille muinaistutkijoille", Kastner huomautti välinpitämättömästi. "Mutta mitäpä minulla, maantieteilijäpahasella on sen kanssa tekemistä, minulla, joka en muuta kaipaa kuin saada kerrankin laiskotella tarpeekseni neljän viikon aikana?"

"Sanoinhan sinulle jo, että nämä papyrukset antavat kumoamattoman todistuksen vuosituhansia sitten unohdetun keitaan olemassaolosta keskellä Libyan autiomaata."

"Tai kuussa", lisäsi tohtori, jota toinen ei vähimmässäkään määrin ollut saanut vakuuttuneeksi. "En usko erikoisesti egyptiläisiä, enempää vanhoja kuin uusia, enkä varsinkaan kopteja, parahin ystävä, ja..."

"Oi sinä suuri Osiris, millainen pölkkypää!" Griebach huudahti aivan epätoivoissaan. "Sanohan, oletko kuullut salaliitosta, joka tehtiin Ramses III:n aikana tämän hallitsijan haaremissa ja jonka tarkoituksena oli asettaa valtaistuimelle eräs vain nimellä Pentuere tunnettu prinssi?"

"Olen, jotakin sentapaista olen joskus kuullut."

"Hyvä. Tähän salaliittoon oli osallisena myös Etiopiaan sijoitettujen joukkojen komentaja, jonka tehtävänä oli nostaa kapinaan sotilaansa ja siten taata vehkeilijöille tarpeellinen sotilaallinen tuki. Tähän asti yksinomaan tunnetuissa oikeudenkäyntiasiakirjoissa – ne ovat Torinon Papyrus judiciaire, Papyrus Lee ja Papyrus Rollin vuodelta 1888 – koko juttua käsitellään kovin salaperäisessä valossa, jottei kuninkaan hovin maine kärsisi kansan silmissä sellaisten tapahtumain ilmitulosta. Sen vuoksi käytetään valtionkavalluksesta syytetyistä henkilöistä kaikenlaisia vääristeltyjä nimiä, joten ei oikein saa selvää, keitä he olivat ja mitä he tahtoivat. Mutta siinä papyruksessa, jonka löysin Uassif el Khajatin luota, on koko tapahtuma kerrottu ilman peittelyjä, ja siitä käy ilmi seuraavaa: Mainittu Etiopian ylikomentaja oli jo lähtenyt joukkoineen marssimaan, kun hänelle saapui tieto, että kaikki oli tullut kavalletuksi Thebassa. Siten kaappaus oli mennyt myttyyn, eikä Nebsenyn – se oli kenraalin nimi – pää ollut penninkään arvoinen. Tehden nopean päätöksen hän marssitti sotilaansa Testes-keitaaseen, nykyiseen Dakhlaan, ja sieltä, kun faarao osoittautui leppymättömäksi, edelleen länteen päin, missä hän aikalaistensa luulon mukaan menehtyi kaikkine miehineen. Mutta todellisuudessa Testeestä johti vain muutamien harvojen tuntema kamelitie kukoistavaan keitaaseen, joka sijaitsee keskellä tätä autiomaata..."

Griebach keskeytti hämmästyneenä puheensa, sillä hänen tähän asti niin ivallinen ystävänsä oli hypähtänyt pystyyn ja tuijotti häneen silmät suurina.

"Suoraan länteen? Dakhlan keitaasta?" huudahti jälkimmäinen nopeasti äänen miltei tukahtuessa kurkkuun.

"Aivan oikein..."

"Ja tie tuohon keitaaseen on selostettu papyruksessa?" Kastner kysyi edelleen.

"Tosin en ole vielä nähnyt kaikkia Uassif el Khajatin perintöön kuuluvia esineitä, mutta papyruksen sisällyksestä päättäen lienee olemassa eräänlainen kartta, josta selviää tie keitaaseen, ilmoitetaan luonnon tuntomerkit, etäisyydet jne."

"Hyvä ihminen", tohtori huusi tai suorastaan karjui, juosten kiihtyneenä edestakaisin vaununosastossa, jossa he onneksi olivat kahden, niin etteivät hänen hyppynsä tuottaneet vaaraa toisten matkustajien liikavarpaille. "Löytösi on suurenmoinen, kerrassaan kuvaamattoman arvokas. Minun täytyy heti paikalla..."

"Uskotko siis lopultakin?" Griebach keskeytti hänet hymyillen ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Totta totisesti, totisesti!" vastasi toinen, jonka Griebach vain vaivoin sai estetyksi jatkamasta hyppimistään. "Vieläpä enemmänkin. Vaikka sinä itse nyt rupeaisit epäilemään papyruksiesi aitoutta, minä puolustaisin sitä. Kuulehan miksi. Kun Rohlfs suoritti kuuluisan retkensä Libyan autiomaahan löytääkseen suoran tien Kufran keitaaseen, hänen retkikuntansa seurasi viiden päivän ajan erästä ilmeisesti ikivanhaa karavaanitietä, jonka enää saattoi huomata vain muutamista tuskin havaittavista tienviitoista. Sen takia Rohlfskin kadotti jäljet suurten särkkien rajalla, ja hänen täytyi luopua matkansa pitkittämisestä edemmäksi länteen sekä tyytyä menemään Sivan keitaaseen, jonne hän seuralaisineen onnellisesti saapui suoritettuaan äärimmäisen rasittavan neljätoistapäiväisen marssin täysin vedettömän autiomaan halki. Rohlfs oli silloin kyllin ymmärtäväinen ollakseen asettamatta itseään ja seuralaisiaan alttiiksi niille kauheille vaaroille, joita uhkarohkea kameliratsastus yli armottomien hiekkasärkkien olisi tuottanut. Mutta jos hän olisi tietänyt sen, minkä minä nyt tiedän, hän olisi varmasti uskaltanut kaikkensa voidakseen liittää uuden lehvän jo ennestäänkin komeaan laakeriseppeleeseensä. Kuulehan ystävä ja lapsuuteni kärsimyskumppani, tahtoisinpa mieluummin istua ensimmäisen kohtaamani kamelin selkään seuratakseni viivyttelemättä suuren tutkimusmatkailijan jälkiä ja täydentääkseni sen, minkä kateellinen kohtalo häneltä epäsi."

"Tyynny, tyynny", toinen vastasi koettaen rauhoittaa yhä vielä kiihkeästi viittoilevaa matkatoveriaan. "Emme voi suoriutua niin pian. Ensiksikin olen tutkinut kirjoituskääröt vain pintapuolisesti, minkä jälkeen heti sähkötin sinulle voidaksemme yhdessä toimittaa tarkan tutkimuksen; ja toiseksi meidän on tehtävä sangen laajasuuntaisia valmisteluja ennen kuin me, jos toiveemme osoittautuu todeksi, voimme aloittaa ylenmäärin vaarallisen matkan Libyan aavikolle."

"Mitä?" huudahti tohtori ällistyneenä. "Sinä sanoit 'me'? Aiotko muka tulla mukaan, vanha veikko?"

"Aion, miksi en tulisi? Vai tarkoitatko, että te maantieteilijät olette hankkineet yksinoikeuden reippaaseen, hilpeään uhkarohkeuteen tieteen hyväksi?"

"Olet oikeassa, olen kiihtymyksestä puoleksi sekaisin. Siis kättä päälle! Lähdemme yhdessä... Niin, mikä oikeastaan onkaan tuon keitaan nimi papyruksissasi?"

"Sitä nimitetään läntisen taivaanpylvään Tuatin keitaaksi."

"Siis: onnea matkallemme Tuatin taivaanpylvään keitaaseen!"

"Onneksi olkoon!"

Griebach puristi lujasti ystävänsä kättä. Siten päätettiin rohkean, ihailtavan teon suorittaminen.

"Kunpa minulla vain nyt jo olisi käsissäni mainitsemasi kartta!" Kastner sanoi hetken kuluttua.

"Malttia, malttia, se ei juokse sinua pakoon."

Niinpä Kastnerin täytyi vielä pitkähkön aikaa hillitä kärsimättömyyttään, ennen kuin saattoi luoda silmäyksen arvokkaisiin papereihin. Kun molemmat herrat innokkaasti keskustellessaan eivät olleet huomanneet junan pysähdystä Beni Husenin asemalla, he saattoivat astua junasta vasta Siutissa. Siellä he vuokrasivat veneen kulkeakseen jälleen Niiliä alas Beni Mohammed el Kusuriin, josta matka jatkui sitkeiden aasien selässä Der el Gebraihin, missä Kasr Gebrai, Uassif el Khajatin maatila sijaitsi.

Kopti vastaanotti toisenkin eurooppalaisen sangen rakastettavasti. Mutta niin pian kuin hän kuuli, että tämäkin tiesi hänen huolellisesti salatusta aarteestaan, hän tuli äkkiä jälleen äärimmäisen epäluuloiseksi, tuntuipa hänen äänestään kajahtavan ikään kuin huonosti salattua suuttumusta hänen kääntyessään professorin puoleen.

"Efendi", hän sanoi, "olet pelastanut poikani, ja siitä syystä olen sinulle niin suuressa kiitollisuuden velassa, etten sitä kaikella rahallani voi korvata. Sitä paitsi olet rikas mies, joka muutamien hopearahojen tähden ei vaivautuisi tulemaan yksinkertaisen miehen luo. Siksi tahdoin valmistaa sinulle erikoisen ilon ja puhuin sinulle kellarissa olevista saviruukuista, sinä kun olet tullut tähän maahan varta vasten saattamaan sellaisia päivänvaloon. Mutta toivoin samalla sinun kunnioittavan sinuun luottavan miehen salaisuutta enkä siis vaatinut vaitiolonvalaa. Sillä sen, minkä olet nähnyt, on isäni jättänyt minulle mitä pyhimpänä perintönä esi-isien ajoilta, ja esivanhempani olisivat mieluummin vuodattaneet verensä kuin luovuttaneet tämän aarteen väkivallantekijöille ja uskottomille. Mutta sinä olet puhunut siitä ystävällesi kysymättä ensin minulta. Siitä kirjoitetaan pian sanomalehdissä, ja jonakin päivänä minua vaaditaan luovuttamaan kallein omaisuuteni museoon. Tosin olen kediivin – taivas hänen terveyttään suojelkoon! – virkamies, ja mudiiri on pikemmin ystäväni kuin esimieheni, mutta kun te länsimaalaiset kerran vetoatte tieteeseenne, meidän mahtavan kediivimmekin täytyy lopulta myöntyä. Olen murtunut mies, efendi, ja kun oikein ajattelet asiaa, olet huomaava, etten ole tätä sinun puoleltasi ansainnut, niin syvässä kiitollisuudenvelassa kuin poikani tähden sinulle olenkin."

Mies oli puhuessaan yhä kiihtynyt. Griebach antoi hänen jatkaa keskeyttämättä häntä. Hänen syytöksiinsä ei voinut paljoakaan vastata, varsinkin kun hän pohjimmaltaan oli oikeassa. Toisaalta tiedemies toivoi voivansa pian hänet rauhoittaa.

"Arvoisa ystäväni", hän sen vuoksi sanoi, kun toisen pakostakin oli lopetettava hengähtääkseen, "sanasi surettavat minua suuresti, koska minun ainakin osaksi on myönnettävä sinun olevan oikeassa. En voikaan esittää puolustuksekseni muuta kuin että aavistamaton löytö vei minut suunniltani ja saattoi minut ajattelemaan yksinomaan miten voisin antaa tiedon uusimmasta keksinnöstäni parhaalle ystävälleni ja kaikkien tutkimusteni hartaalle osanottajalle. Mutta juuri sen seikan, että tämä efendi on paras ystäväni, pitäisi olla omiaan rauhoittamaan sinua, sillä voin taata hänet kuin itseni. Vielä, jos niin toivot, olemme valmiit antamaan kunniasanamme olla ilmaisematta ainoatakaan sanaa siitä, minkä minä sinun hyvyytesi ansiosta sain tilaisuuden nähdä, ei suulla eikä kynällä. Tyydytkö siihen?"

Uassif el Khajat hengähti ilmeisen helpottuneena kuullessaan tämän lupauksen. Nopeasti hän ojensi kätensä molemmille toisille. Nämä tarttuivat siihen, tosin vastahakoisella mielellä, sillä nyt riippui vain tämän miehen hyvästä tahdosta, tulisivatko nämä tärkeät asiakirjat tieteen käytettäviksi vai ei.

Aluksi molempien tiedemiesten pelko näytti käyvän toteen, sillä Uassif el Khajat huudahti kädenlyönnin jälkeen: "Kuinka kiitänkään teitä, että jälleen olette palauttaneet sieluuni rauhan. Todellakaan en olisi saanut lepoa enkä rauhaa tietäessäni salaisuuteni olevan uskottuna kaikille maailman tuulille, mutta nyt se on jälleen haudattuna sellaisten miesten rintaan, joihin luotan. Ja niin on hyvä, sillä salaisuus ei ole yksin minun, vaan se kuuluu myös pojalleni, jolle minun on se vahingoittumattomana luovutettava, kun aikani tulee. Vielä kerran, hyvät herrat, kiitän teitä sieluni syvyydestä, emmekä tämän jälkeen enää puhu näistä asioista."

Mutta siihen molemmat oppineet eivät suinkaan suostuneet. He koettivat parhaansa taivuttaakseen koptia, mutta tämä pudisti itsepäisesti päätään vastaukseksi kaikkiin pyyntöihin ja houkutuksiin. Silloin Griebach sanoi: "Niinpä sano minulle, arvoisa ystävä, tunnetko ylipäänsä näiden papyruskääröjen sisällystä, joita niin tuskallisen tarkasti varjelet?"

"En", tunnusti kopti. "Suurin osa niistä on kirjoitettu merkeillä, joita kukaan ei enää tunne. Ensimmäiset tavut, jotka ymmärrän, koska ne ovat kirjoitetut arabialaisin kirjaimin, ovat isäni isoisän isoisän kirjoittamia ja kuuluvat: 'Hennin el Khajat antaa pojalleen Mikailille tämän tehtävän: Ota tämä perintö isiemme ajoilta, koeta selvittää heidän tahtonsa, ja jos se sinulle onnistuu, älä laiminlyö hetkeäkään toteuttaaksesi tätä tahtoa ja päästäksesi siten osalliseksi heidän siunauksestaan.' Mutta Mikail ei voinut, yhtä vähän kuin hänen isänsäkään, saada selville tätä esi-isien tahtoa. Hän jätti perinnön pojalleen määräten samaa, ja niin se kulki edelleen, kunnes joutui minulle. Kun kuolemani hetki kerran koittaa, minä jätän sen samoin pojalleni, sillä minullekin nuo kunnianarvoisat kääröt ovat kuin seitsemällä sinetillä suljettu kirja, jonka arvoitusta en voi ratkaista. Samalla tavoin epäilemättä tulee käymään pojallenikin ja tämän pojalle ja niin edelleen, kunnes kerran ruukut murtuvat, kääröt hajoavat tomuksi ja tuuli sirottaa isien perinnön kaikkeen maailmaan."

Uassif el Khajat oli puheensa lopussa joutunut syvän surumielisyyden valtaan ja tuki nyt päätään molemmilla käsillään. Häntä suretti ilmeisesti sydämensä pohjasta se, että hänkin kaiken todennäköisyyden mukaan oli astuva hautaan ennen kuin on selvittänyt esi-isiensä antamat määräykset.

Mutta nyt Griebach laski kätensä hänen olkapäilleen ja sanoi iloisella rohkaisevalla äänellä: "Reipastu, arvoisa ystävä. Me länsimaalaiset olemme oppineet selittämään niitä merkkejä, joita tämän maan vanhat kuninkaat ihmeteltävissä rakennuksissaan ovat jättäneet jälkimaailmalle.

"Sen vuoksi olenkin voinut ainakin suurin piirtein tulkita sen, mitä on kirjoitettu kellarisi papyruskääröihin. Ja se, mitä niistä luin, näytti minusta niin tavattoman tärkeältä, että kiireimmiten noudin ystäväni voidaksemme yhdessä tutkia niitä ja siten varjella toisiamme erehdyksiltä. Salli meidän siis uudelleen ottaa kääröt nähtäviksemme, ja minä olen selittävä sinulle esi-isiesi tahdon, ja sinä voit siten toimia niinkuin sydämessäsi parhaaksi näet."

Tästä houkuttelevasta toivosta huolimatta kopti oli vielä kauan kahden vaiheilla, mutta sitten voittivat kuitenkin uteliaisuus ja halu saada vihdoinkin tietää isien tahto.

"Niinpä vannokaa", hän huudahti, "ettette milloinkaan eikä missään ainoallakaan sanalla tai edes pienimmälläkään viittauksella ilmaise, mitä näihin kääröihin on kirjoitettu!"

"Pelkkä kunniasanakin pitäisi meidän kielemme sidottuina", vastasi Griebach. "Mutta sinua rauhoittaaksemme vannokaamme."

"Vannotteko Kaikkitietävän kautta, jota tekin kunnioitatte, vaikka ette häntä oikein tunnekaan?"

"Kyllä, vannomme!"

"Hyvä. Tulkaa!"

Hän otti kynttilän, opasti heidät työhuoneeseensa, sulki oven huolellisesti ja johdatti sitten molemmat vieraansa pienestä, seinälaudoituksen peittämästä ovesta pitkin ahtaan, kierteisen käytävän monia portaita samaan kellariin, jossa professori oli jo ollut. Siellä avattiin kallioseinässä oleva piilokomero. He ottivat saviruukut esiin ja kantoivat ne ylös työhuoneeseen, voidakseen paremmin tarkastella aineistoa. Se ei vienyt kovinkaan paljon aikaa, sillä nopea silmäys kääröjen kirjainmerkkeihin riitti ilmaisemaan Griebachille, miltä vuosisadalta ne suunnilleen olivat.

Kun vihdoin kaikki oli järjestetty peräkkäin, Griebach alkoi kääntää tuota vuosituhansia vanhan menneisyyden ihmeellistä kertomusta. Hänen täytyi monesti pysähtyä, sillä sellaista papyrusta ei ole yhtä helppo kääntää kuin kreikkalaista tai latinalaista tekstiä. Hänen molemmat kuulijansa eivät myöskään olleet siinä määrin perehtyneet Niilinmaan vanhaan historiaan, että olisivat ymmärtäneet kaiken ilman selityksiä. Sen takia hänen oli silloin tällöin tehtävä jokin selittävä huomautus, jotka mekin helpottaaksemme lukijallemme tekstin ymmärtämistä liitämme tähän sulkumerkkien väliin.

II. ENSIMMÄINEN PAPYRUS

"Eft-ankh, Eymhotepin poika, kirjoittaa tämän pojalleen Dehasetille, jotta tämä täyttäisi isänsä tahdon ja pääsisi osalliseksi näkymättömän Jumalan siunauksesta!

Aikojen alussa kohosi loistava taivaankehrä nukkuvasta kaaoksesta, täyttäen koko maailman valollaan. Tämä tapahtui lähellä Khmunun kaupunkia Jänispiirikunnassa (kreikkalaisten ja roomalaisten Hermupolis magna, nykyään Ashmunen) ja kaikki, mikä siellä luotiin, kunnioitti Retä, näkymätöntä, ainoata oikeata Jumalaa. Mutta Re tuli vanhaksi ja heikoksi ja vetäytyi takaisin taivaaseen. Silloin ihmiset unohtivat hänet ja asettivat hänen sijaansa kaikenlaisia vääriä jumalia, kunnes oikean Jumalan tuntemus vihdoin kokonaan katosi.

Niin oli asian laita jo kuningas Snofrun (joka rakensi Medumin pyramidit) ja hänen jälkeläistensä Khufun, Khafran ja Menkauren (Gizen pyramidien rakentajien) aikoina. Niin kului monia vuosisatoja sodissa, eikä oikeata Jumalaa tunnettu, kunnes muutamat viisaat miehet alkoivat tutkia monijumalaisuuden olemusta ja yhä enemmän lähestyivät totuutta.

Silloin koittivat vihdoin suuren esi-isämme Khuenatenin (ns. XVIII:n dynastian kahdeksas kuningas; hänen alkuperäinen nimensä oli Amenofis IV, mutta vihasta Ammon-jumalaa kohtaan hän hylkäsi tämän nimen) loistokkaat päivät. Tämä, kaikkien aikojen suurin ja viisain kuningas, tunnusti jälleen ensi kerran maailman todellisen luojan, hävitytti väärien jumalien ja heidän puolisojensa nimet temppeleistä ja muistomerkeistä ja asetti niiden sijaan näkymättömän Jumalan nimen, joka on Re Hormakhis, ylistetty nimellä Aten (Auringonkehrän loisto). Hän karkotti myös väärät profeetat, ja kulta, jonka he olivat ryöstäneet oikealta Jumalalta, annettiin takaisin. Kuningas palautti totisen opin ja ainoan oikean rukouksen, joka kuuluu: 'Sinä olet Ainoa, joka nouset elävän auringonkehrän hahmossa, loistava ja säteilevä, joka kuljet edestakaisin taivaalla, sinä molempia taivaanrantoja hallitseva aurinko, loistava auringonkehrä!'

Mutta totuuden voitto kesti vain muutamia vuosia. Hyvä Khuenaten-kuningas meni isänsä Ren luo jättämättä miehisiä perillisiä. Hänen vävynsä Sakare Nejerkhepru pysyi tosin vielä uskollisena näkymättömälle Jumalalle, mutta jo alkoivat vastustajat, väärän Jumalan Ammonin väärät profeetat, nostaa päätään. Kuningas kaatui heidän palkkalaistensa miekkoihin, ja hänen sijaansa julistettiin faaraoksi Ey, mustin kavaltaja, jota pyhä auringonkehrä koskaan on valaissut, ja samanlaisen kavaltajasuvun esi-isä.

Kuule, poikani Debaset, hänen ilkityönsä kataluus.

Alkuaan hän oli vain tavallinen Ammonin ueb (pappi, joka vuodatti juomauhrin ja tarkasteli uhrieläinten verta niiden puhtautta tutkiakseen). Silloin osui hyvän Khuenaten-kuninkaan armo häneen. Tämä antoi hänelle rikkauksia ja puolison kuninkaan perheestä ja korotti hänet korkeimpaan kunniaan, koska hän näytti olevan täynnä harrasta intoa näkymätöntä Jumalaa kohtaan, jonka urma (ylipappi) hänestä tuli. Mutta tuskin hyvä Khuenaten-kuningas oli kuollut, kun kavala Ey alkoi salaisesti vehkeillä totisen Jumalan vihollisten kanssa, auttoi tuhoamaan suojelijansa suvun ja pääsi itse valtaistuimelle, jolta hän oli riistänyt oikean perillisen.

Tämä suunnaton kiittämättömyyden rikos oli liian suuri, jotta Re olisi jättänyt sen rankaisematta. Jo lyhyen ajan kuluttua kohosi vallananastajaakin vastaan salaliiton käärme, hän kukistui ja sai miekasta surmansa. Mutta valitettavasti hänen sikiönsä jäivät eloon, määrättömäksi vahingoksi oikealle asialle, kun sitä vastoin hyvän Khuenaten-kuninkaan heimo ja muisto hävitettiin väärän jumalan väärien profeettojen toimesta viimeistä vesaa myöten.

Niin nämä ainakin luulivat, mutta he erehtyivät. Kuningas Sakaren pieni poika oli salaa pelastettu ja kasvoi tuntemattomana aikuiseksi. Sillä välin toinen väärien profeettain suojatti, kurja Haremheb valloitti molemmat valtakunnat (Ylä- ja Ala-Egyptin), pakotti Khuenatenin sisaren ojentamaan hänelle kätensä ja turvasi siten itselleen perintöoikeuden valtaistuimeen, joka jäi hänen jälkeläisilleenkin. Sitten seurasi uusia kansalaissotia, kunnes kurja Seti anasti molemmat valtaistuimet, jotka hän jätti pojalleen Ramselle (kolmannelle tämän nimiselle). [Tekijä on tässä erehtynyt. Faarao Seti I:tä seurasi Ramses II, joka hallitsi n. vv. 1292-1225, ja vasta parin hänen seuraajansa jälkeen Ramses III. – Suom. huomautus.]

Tämän vallananastajan aikana kohtasi raskas onnettomuus hyvän Khuenaten-kuninkaan huonetta kolmannen kerran.

Sen viimeisenä jälkeläisenä eli tähän aikaan vielä Paije, tuon salaa pelastetun kuningas Sakaren pojan pojanpoika. Paije oli raakalaismaan ylivalvoja ja kaatui taistelussa merikansoja vastaan. Kuningas otti hänen leskensä Teyn haaremiinsa ja antoi kasvattaa tämän pikkupoikaa Eymhotepia yhdessä kuninkaallisten prinssien kanssa.

Kun Eymhotep oli kasvanut mieheksi, Tey uskoi hänelle hänen sukunsa salaisuuden ja luovutti hänelle hänen isiensä perinnön kuningas Khuenatenista alkaen. Siihen kuului myös pyhä kirja, joka sisälsi opin näkymättömästä Jumalasta, ja Eymhotep omaksui innokkaasti tämän opin. Hän katsoi velvollisuudekseen kukistaa vallananastaja Ramseen valtaistuimelta ja palauttaa oikean uskon molempiin valtakuntiin. Siksi molemmat, Tey ja Eymhotep, hankkivat salaa ystäviä ympäristöstään ja saivat vaikutusvaltaisia miehiä oikean asian puolelle.

Samaan aikaan eli vielä yksi kavaltaja Eyn jälkeläinen. Hänen nimensä oli Nebseny, ja hän oli käskynhaltijana kurjassa Kushin maassa (Nubiassa). Kun hänelläkin esi-isänsä Eyn kautta oli hyvän Khuenaten-kuninkaan verta suonissaan, uskoivat Eymhotep ja tämän äiti saavansa hänestä arvokkaan tuen hyvälle asialleen. Hän näyttikin olevan taipuvainen johtamaan joukkonsa sotaan oikean Jumalan puolesta. Niin kulki viestejä edestakaisin, kaikki oli mitä oivallisimmin valmisteltu, ja odotettiin vain sopivaa hetkeä, milloin iskeä.

Silloin tuli kaikki ilmi erään taitamattoman tomppelin, Penhin toimesta. Tämä oli kuninkaan karjalaumojen ylikaitsija eikä ollut vielä täysin omaksunut uutta oppia. Siksi hän turvautui väärien profeettojen taikakeinoihin, varasti kuninkaan palatsista ja kuvitteli voivansa tuhota kuninkaan typerillä lapsellisuuksilla. Mutta hänet saatiin kiinni, tutkittiin (so. joutui ankaran kidutuksen alaiseksi) ja tunnusti kaiken. Eymhotep, hänen äitinsä Tey ja kaikki hänen liittolaisensa vangittiin. Kuningas asetti erikoisen tuomioistuimen heitä tuomitsemaan.

Sillä välin Nebseny oli koonnut joukkonsa ja oli jo edennyt Behenin Horus-temppelin luo (nyk. Vadi Halfa toisen kataraktin [Niilin putouksen] luona). Silloin hän sai pikaviestin Usin tapauksista (kuuluisa 'sataporttinen' Theba, nykyisen Kamakin ja Luksorin seudut). Tulematta liittolaistensa avuksi hän pelkurimaisesti marssitti joukkonsa Kenem-keitaaseen (nykyinen Kharge), ikään kuin muka olisi aikonut sotaan läntisen autiomaan raakalaisia vastaan.

Kun hän oleskeli Kenemissä tietämättä mitä tehdä, alistuako kuninkaan valtaan vai lähteä todellakin sotaretkelle raakalaisia vastaan, mikä olisi tuonut hänelle täyden anteeksiannon, jos hän olisi palannut voittajana, hänen luokseen tuli lähettejä sekä kuninkaan luota, jotka vaativat häntä heti Usiin puhdistamaan itsensä, että vangitun prinssi Eymhotepin ystäviltä, jotka ilmoittivat hänelle, että viimeksi mainitun asema oli taas parantunut. Kolme häntä ja hänen kärsimystoveriaan tuomitsemaan asetettua tuomaria, nimittäin abu (juomanlaskija) Paibasa, kuninkaallisen arkiston kirjuri Mai ja Hora, eräs fuait-joukkojen lipunkantaja, oli voitettu oikean asian puolelle. He aikoivat salaa vapauttaa prinssi Eymhotepin ja tämän ystävät, joiden oli sitten määrä paeta Nebsenyn sotaleiriin.

Hyvän Khuenaten-kuninkaan aikana olivat nimittäin muutamat Testes-keitaan asukkaat eksyneinä harhailtuaan hiekkamyrskyssä löytäneet noin kuudentoista päivämatkan päässä länteen Testeestä kukoistavan, aivan tuntemattoman keitaan, missä vilja kasvoi itsestään, ilman maanviljelijäin vaivoja ja työtä, kuten Arun (egyptiläisten paratiisin) kentillä. Nämä miehet ilmoittivat siitä hoviin ja saivat suuren palkinnon, jotteivät he ilmaisisi salaisuuttaan, sillä hyvä kuningas pelkäsi syystäkin, että kaikki hänen alamaisensa hylkäisivät Niilinlaakson ja pakenisivat tuohon onnelliseen keitaaseen, jos he saisivat siitä kuulla. Hyvän kuninkaan kuoltua tämä keidas, joka sai nimen läntisen taivaanpylvään Tuatin keidas, joutui jälleen unohduksiin, ja vain prinssi Eymhotep tiesi siitä, koska kaikki tämäkin oli kirjoitettuna hänen esi-isiltään perimiinsä kirjoituskääröihin.

Kun hän nyt huomasi asiansa tulleen kavalletuksi vallananastaja Ramseelle eikä tietänyt mitä tehdä, hän ajatteli lähteä tuohon keitaaseen, kerätä sinne mahdollisimman paljon apujoukkoja pohjoisista ja muista raakalaisheimoista ja vihdoin suurin sotavoimin hyökätä faaraota vastaan riistääkseen tältä valtaistuimen. Sen hän ilmoitti Nebsenylle ja määräsi tämän valmistautumaan joukkoineen matkalle autiomaan halki.

Mutta sen sijaan että Nebseny nyt olisi hyvittänyt laiminlyöntinsä, nimittäin tuon raukkamaisen perääntymisen Kenemiin, hän osoittautui kavalan ja kiittämättömän Eyn oikeaksi, väärentämättömäksi jälkeläiseksi. Hän kavalsi kuninkaan lähettiläille kaiken, mitä täten sai tietoonsa, ja luovutti heille prinssi Eymhotepin sanansaattajatkin, siten hankkiakseen itselleen Ramseen anteeksiannon. Vain Tuatin keitaan salaisuuden hän piti itse.

Mutta hänen rikoksensa eivät tuottaneet hänelle hänen toivomaansa palkkaa. Ramseessa kyti pohjaton viha kaikkia niitä kohtaan, joilla oli ollut tekemistä vallastasyöksemissuunnitelman kanssa. Siksi hän lähetti jälleen sanansaattajia vangitsemaan Nebsenyn ja tuomaan tämän Usiin hänen tuomioistuimensa eteen. Kun nämä saapuivat Kenemiin, oli kavaltaja jo lähtenyt retkelle Testeeseen. Siellä he vihdoin tapasivat hänet. Mutta kun hän kuuli heidän tehtävänsä eikä enää keksinyt muuta neuvoa, hän kertoi sotilailleen läntisen aavikon onnellisesta keitaasta ja sai heidät siten helposti taipumaan aikomuksiinsa. Kuninkaan sanansaattajat surmattiin viipymättä, ja sitten kaikki lähtivät runsaasti varustettuina auringonlaskua kohti. Enempää heistä ei koskaan kuultu.

Siten prinssi Eymhotep menetti tämän häpeällisen petoksen kautta jälleen kaikki toiveensa ja huomasi olevansa ilman pelastuksen mahdollisuuttakaan vihollisensa vallassa. Kuninkaallisen nimensä kunnian tähden hänen, hänen äitinsä Teyn, haaremin ylivalvojan Paibekekamenin ja vielä kolmen muun liittoutuneihin kuuluvan ylimyksen täytyi itse panna tuomionsa täytäntöön. Kaikki muut, alempisäätyisiä kun olivat, joko tuomittiin kuolemaan kuin tavalliset ryövärit tai lähetettiin kaivoksiin ja kivilouhimoihin. Mutta vallananastaja Ramses ja väärän jumalan Ammonin väärät profeetat iloitsivat ja riemuitsivat, kun olivat kaikiksi ajoiksi tuhonneet hyvän Khuenaten-kuninkaan suvun.

Mutta nytkin he erehtyivät! Prinssi Eymhotep oli määrätty ottamaan puolisokseen eräs faaraon tyttäristä, mutta hän oli pitänyt vääränä tekona solmia sukulaisuutta väärän jumalan suojelijan kanssa ja oli monilaisin verukkein lykännyt häidenvieton. Mutta salaa hän oli nainut erään yksinkertaisen neitosen Anun kaupungista (kreikkalaisten ja roomalaisten Heliopolis, nykyinen Matarine), ja tämä synnytti hänelle pojan, minut, isäsi Eft-ankhin, joka kaiken tämän olen sinulle kirjoittanut.

Isäni, prinssi Eymhotepin kuollessa olin vasta kolmen kuukauden ikäinen. Kuultuaan Usin tapahtumista äitini peläten vainoa pakeni Suomaan [tarkoittaa Niilin suistomaata. – Suom. huomautus] paimenten luo. Siellä minä kasvoin aikuiseksi ja autoin paimenia heidän vaikeassa, vaarallisessa työssään, tietämättä kuka oli isäni. Vasta vähän ennen kuolemaansa äitini tutustutti minut sukuni kohtaloon ja antoi minulle ne muistoesineet, jotka oli saanut puolisoltaan.

Piilotin ne varmaan talteen, hautasin äitini kuten hyvän pojan tulee ja lähdin sitten Usiin tutkimaan, miten voisin kostaa isäni kuoleman hänen murhaajilleen.

Mutta voi, katkera oli pettymykseni. Mahtavampi kuin koskaan oli väärä jumala Ammon, ja koko maailma olisi minua narrina nauranut, jos minä, köyhä paimenpoika, olisin koettanut hankkia apua vallananastaja Ramseen kukistamiseksi. Minultahan puuttui perusedellytyskin esiintyäkseni täysiarvoisena miehenä, nimittäin kirjoitustaito. Siksi päätin ensiksi hankkia sen. Päivät työskentelin laivaustöissä virralla, iltaisin eräs profeetan oppilas opetti minua kirjoittamaan.

Mutta äitini antamaa tehtävää en kuitenkaan vielä voinut täyttää. Sillä kun opin kirjaintaidon, silloin vasta huomasin voimattomuuteni faaraon rinnalla. Yhtä vähän saatoin minä, köyhä yksinäinen mies uskaltautua retkelle Tuatin taivaanpylvään keitaaseen vaatiakseni tilille kavaltaja Nebsenyä. Siihen tarvittiin rahaa, paljon rahaa, ja siksi pidin sen hankkimista päävelvollisuutenani.

Sen vuoksi lainasin eri tahoilta pienen pääoman ja aloin harjoittaa kauppaa virralla. Mutta edistyin vain hitaasti, sillä kilpailijoita oli paljon ja faarao vaati yhä raskaampia veroja voidakseen antaa lahjoja väärän jumalan Ammonin temppeleille.

Kun vihdoin olin hankkinut vähäisen varallisuuden, minun oli ajateltava vaimon ottamista, jottei esi-isäni, hyvän Khuenaten-kuninkaan suku sammuisi. Olin jo viisikymmenvuotias kun sinä, poikani Debaset, synnyit. Silloin ostin myös pienen maatilan läheltä Khumunun kaupunkia, mutta virran itärannalta, ollakseni lähellä hyvän Khuenaten-kuninkaan hautaa (se on lähellä Tell el-Amarnaa). Myös noudin isäni perinnön kätköstä Suomaalta ja vein sen uuteen asuinpaikkaani.

Kaikesta tästä on monta vuotta kulunut. Tukkani on tullut valkeaksi, eikä enää ole kaukana se päivä, jolloin olen menevä näkymättömän Jumalan luo; väsyneet ovat jäseneni ja heikot ruumiini voimat. Siksi en enää voi ajatella kostavani isäni, prinssi Eymhotepin puolesta. Kuitenkin olen voinut nauttia ainakin siitä tyydytyksestä, että Ramseen jälkeläisten nyt on kärsittävä siitä, mitä vallananastaja on kylvänyt. Eivät he enää ole tahtonsa herroja, vaan elävät palatsissaan väärän Ammon-jumalan ylimmäisen profeetan tahdottomina välikappaleina, ja hän tekee heille mitä tahtoo. He, jotka tekivät alamaisensa väärän jumalan orjiksi, ovat nyt itse tämän jumalan orjia. Tätä pidän lohtunani ja hyvänä enteenä siitä, että pian on koittava aika, jolloin oikean Jumalan asia jälleen on kunniassa ja rangaistus kohtaa hänen halveksijoitaan, myös kavaltaja Nebsenyä, jos tämä vielä on elossa.

Näin olen siis kirjoittanut kaiken tämän sinulle, poikani Debaset, jotta jatkaisit alkamaani työtä ja keräisit voimia auttaaksesi oikean asian voittoon. Mutta jos tunnet itsesi vielä liian heikoksi uskaltaaksesi yrittää, tai jos sinua muuten onnettomuus kohtaisi, silloin anna nämä kirjoituskääröt edelleen pojallesi ja niin edelleen, kunnes vihdoin joku jälkeläisistämme tyydyttää oikeuden vaatimukset.

Jätä hänelle myös sinulle antamani tehtävä lähteä läntisen taivaanpylvään Tuatin keitaaseen rankaisemaan kavaltaja Nebsenyä tai hänen jälkeläisiään.

Jätä hänelle myös isäni, prinssi Eymhotepin perintö, johon kuuluu:

Ensiksi: hänen päähineensä leveine otsasiteineen ja diadeemeineen.

Toiseksi: hänen khopsensinsa (miekkansa), kuninkaallisen arvon tunnusmerkki, joka on peräisin hyvältä Khuenaten-kuninkaalta.

Kolmanneksi: hänen sinettisormuksensa, johon on kaiverrettu näkymättömän Jumalan nimi, mikä myös oli tunnusmerkkinä liittoutuneitten välillä, jotka tahtoivat jälleen saattaa voitolle ainoan oikean opin ja jotka kaikki, kavaltaja Nebsenyä lukuunottamatta, vallananastaja Ramses kätyreillään murhautti.

Neljänneksi: tienopas läntisen taivaanpylvään Tuatin keitaaseen. Se valmistettiin hyvän Khuenaten-kuninkaan palatsissa niiden Testeen asukkaiden suullisen kertomuksen mukaan, jotka olivat löytäneet tien onnelliseen keitaaseen.

Nyt elä onnellisena, poikani Debaset, ja ajattele kaikkea tätä, jos tahdot päästä osalliseksi isäsi Eft-ankhin siunauksesta!"

III. PÄÄTÖS

Griebach laski kädestään tuon runsassisältöisen kirjoituksen ja aikoi nyt katsahtaa ystäviinsä, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomus heihin oli tehnyt. Mutta hänen ihmettelevä katseensa kiintyi koptiin, joka istui siinä suorastaan kylpien hiessä ja näytti olevan suunnattoman sielullisen kiihtymyksen vallassa. Nyt hän hypähti pystyyn ikään kuin syvästä unesta heräten, laski oikean kätensä lukijan olkapäälle ja tuijotti tämän kasvoihin hehkuvin, miltei kammottavasti loistavin silmin.

"Efendi", hän sammalsi hengittäen raskaasti ja vaikeasti, "efendi, vanno minulle, että kaikki on totta, mitä juuri olet tästä kääröstä lukenut. Vanno efendi, nopeasti."

"Arvoisa ystäväni", vastasi oppinut hiukan hymyillen, "lasken kiihtymyksesi syyksi, että olet vastikään välillisesti pitänyt minua valheeseen kykenevänä. Sinua rauhoittaakseni minä kuitenkin vakuutan kunniasanallani kääntäneeni kaiken totuudenmukaisesti, sikäli kuin se lyhyeen aikaan ja kaiken inhimillisen tietämyksen puutteellisuuteen katsoen on mahdollista."

"Kiitän sinua. Nyt odota täällä, tulen kohta takaisin."

Ennen kuin molemmat herrat olivat ehtineet tavuakaan vastata, oli kopti jo kadonnut ovesta.

"Meidän kelpo Uassifiimme asia on ilmeisesti koskenut kovasti", huudahti Kastner nyt kääntyen ystävänsä puoleen.

"Olethan itsekin aivan punainen ja kuuma kasvoistasi, parahin Ferdinand", huomautti toinen hymyillen. "Asia näyttää siis sinuunkin tehneen odottamani vaikutuksen, kaikesta tämänaamuisesta kompailustasi huolimatta."

"Olisiko se ihme? Kauniimpaa tehtävää ei tutkimusmatkailijalle yleensä voida antaa kuin etsiä tie keitaaseen, jossa vallitsevat niin suotuisat elinehdot. Sehän on miltei samaa kuin päästä pohjoisnavalle." ["Das Erbe des Pharao" ilmestyi ensi kerran v. 1908, joten tekijä on erittäin osuvasti ennustanut myöhempien vuosien onnistuneet ja epäonnistuneet lentoretket pohjoisnavalle. – Suom. huomautus.]

"Mitä? Niinkö suuriarvoisena pidät löytöä?"

"Tietysti. Taistelu pohjoisnavastahan on nykyään oikeastaan vain kilpajuoksua, jossa joka kansa tahtoisi mielellään katkaista maalinauhan. Lyhyt käynti pohjoisnavalla tuskin antaisi suurempia tieteellisiä tuloksia kuin jokin pysyvä havaintoasema Grönlannissa tai Huippuvuorilla. Mutta jos keskeltä lohduttominta, peloittavinta autiomaata löytyy kukoistava keidas, mitä suunnattoman tärkeitä seurauksia siitä onkaan! Mitä etuja yksin kaupalle olisi tästä uudelleen avatusta aavikkotiestä! Antoihan kediivi Ismail kokonaista neljätuhatta puntaa Rohlfsin retkikunnan varustamiseen, jotta se etsisi suoran tien halki autiomaan ainakin Kufraan asti. Niin, parahin veikko, en voi sinua lähimainkaan kylliksi kiittää siitä, että olet opastanut minut näille jäljille. Se on tosiaan tehtävä, jonka hyväksi voi panna peliin koko olemassaolonsa ja henkensä..."

"No, niin hullusti siinä ei käyne", vastasi Griebach, "vaikk'en minäkään tahdo salata, että edessämme on äärimmäisen vaikea ja vaarallinen yritys. Mutta missähän isäntämme näin kauan viipyy?"

"Toivottavasti hän ei kaikessa hiljaisuudessa haali kokoon miehiä raivatakseen tieltään hänen salaisuutensa epämieluisat tuntijat."

Tämä pelko oli kuitenkin täysin aiheeton. Uassif el Khajat palasi tuota pikaa kantaen pitkänomaista, komeasti silattua arkkua, joka näytti olevan peräisin noin viidenneltätoista vuosisadalta. Hän asetti sen pöydälle, sulki oven jälleen huolellisesti ja sanoi: "Katsokaa hyvät herrat, minkä luottamuksen osoitan teille. Näytän teille sen, mitä ei vielä kenenkään ihmisen silmä ole nähnyt, minua ja esi-isiäni lukuunottamatta. Tässä on isieni perintö, josta olet äsken lukenut, efendi."

Näin sanoen hän avasi arkun ja otti sen sisältä toisen, joka oli tehty pakotetusta pronssilevystä ja oli epäilemättä peräisin aleksandrialaiselta ajalta. Tämän sisässä taas oli kolmas, vielä pienempi lipas, puinen ja koristettu kirjavalla maalauksella. Sen taaksepäin laajeneva kansi osoitti riittävän selvästi sen valmistusajaksi Uuden valtakunnan ajan.

"Pitäisikö uskoa, että tämä lipas on runsaasti kolmetuhatta vuotta vanha", kuiskasi Griebach ystävälleen. "Värejä tosin voi tuskin enää erottaa, mutta liima on saumoissa yhtä lujaa kuin ensi päivänä, huolimatta niistä sadoista harharetkistä, joita tämän kapineen epäilemättä on täytynyt kestää. Vanhain egyptiläisten on totta tosiaan täytynyt olla erinomaisia taideteollisuuden harrastajia."

Sillä välin Uassif el Khajat oli avannut tämän viimeisenkin säilön ja otti siitä esiin varhemmin mainitut neljä esinettä, jotka lukuunottamatta sitä, missä yhteydessä ne olivat arvokkaaseen papyrukseen, jo sinänsä omasivat suunnattoman historiallisen arvon. Miltei arkaa kunnioitusta tuntien kopti katseli esineitä asettaessaan niitä pöydälle, ja molemmilla länsimaalaisilla oli samanlaiset tunteet. Kuinka monista toiveista, huokauksista ja vaaroista olisivat nämä kunnianarvoiset muinaisesineet voineetkaan kertoa!

"Sallitko minun lähemmin tarkastaa perintöäsi, arvoisa ystävä?" kysyi Griebach vihdoin.

"Tee, efendi, niinkuin sydämesi halaa", kopti vastasi ystävällisesti. "Sinä ja ystäväsi olette luvanneet minulle vaitioloa, ja niin on minun salaisuuteni tehnyt meidät veljiksi, joilla kaikilla on yhtäläinen oikeus näihin esineihin."

Silloin Griebach ei enää hillinnyt itseään, vaan otti muinaisesineet tarkan tutkimuksen alaisiksi, poistaakseen kaikki epäilykset niitten aitoudesta, mikäli epäilyn häivääkään enää oli jäljellä.

Siinä oli ensin khopesh, joka muinoin oli kuninkaallisen arvon merkkinä. Sen omituisenmuotoinen, varrellista kuuta muistuttava terä oli hyvää, kovaa pronssia, johon oli sirosti kaiverrettu rukous auringonjumalalle Atenille. Kahva oli taidokkaasti yhteenmuovailtu norsunluusta ja jostakin tummasta puulajista.

Päähine oli tehty hienosta sinisestä liinasta, siinä oli kiertäviä, kireitä poimuja, ja sivulla riippui pyöreästä kultalevystä noin kolmen sormen levyinen, alhaalta ripsutettu nauha, joka edusti varhaisimpina aikoina käytettyä nuoruudenkiharaa ja kuului kuninkaallisten prinssien omituiseen pukuun. Otsan kohdalla kulki hienoista kultalangoista punottu diadeemi päähineen ympäri.

Sinettisormus, joka oli täyttä kultaa, oli runsaasti tuuman levyinen. Sen kannan mestarillisesta kaiverruksesta saattoi erottaa auringonkehrän, jonka alaspäin suunnatut säteet loppuivat käteen ja siten näyttivät valavan sen alle kaiverretun kuningas Khuenatenin nimen ylle taivaan siunauksen.

Neljäs esine, joka tohtoria verrattomasti eniten kiinnosti, oli vihdoin palanen valkeata pergamenttimaista nahkaa, noin kaksi korttelia leveä ja yhtä pitkä. Sen toisella puolella näkyi miltei lapsellisesti piirretty sarja vuoria, ylätasankoja, laaksoja ja pensassarakkeita: se oli kartta matkasta Tuatin keitaaseen.

"Tästä töherryksestä en tule viisaammaksi", sanoi Kastner ärtyisästi saksaksi, päätään pudistellen tutkittuaan nahkaa jonkin aikaa joka puolelta. "Hyvä ettei tämän korean kartan tekijä ole ollut minun oppilaani. Olisin antanut hänelle aika näpäyksen sormiin mokomasta tuhrimisesta."

"Hän ei kai ole ottanut huomioon, että vielä kolmentuhannen vuoden kuluttua joku korkeasti oppinut maantieteilijä voi pistää uteliaan nenänsä hänen taideteokseensa", toinen vastasi. "Hänen aikalaisilleen tämä piirros oli todennäköisesti kylläkin selvä, ja missä merkit ovat kelvottomia, opastaa kirjoitus oikealle tielle."

"Niinkö luulet?" tohtori huudahti ilostuneena.

"Tietysti. Kirjainmerkit ovat tosin, koska ne on piirretty punaisella, tulleet jotenkin mahdottomiksi lukea, mutta vähän vaivaa näkemällä luulen voivani selvittää niiden merkityksen ainakin suurin piirtein. Muutenhan tarvitsee kekseliäälle maantieteilijälle vain näyttää oljenkortta, sitten hän kyllä kömpii sitä pitkin pohjoisnavalle saakka."

"Ystäväni", Kastner vastasi huomaamatta innoissaan toisen toistuvia ivallisia sutkauksia, "olet jo tehnyt minulle monta ystäväntekoa, erittäinkin kreikanläksyä valmisteltaessa, missä minä en koskaan ollut erikoinen nero. Mutta jos sinä voit selittää tätä vanhuuttaan harmaata kuva-arvoitusta niin paljon, että voin sen sovittaa tunnettujen Libyan autiomaan karttojen yhteyteen, silloin, silloin..."

"Niin, silloin?" kysyi professori, kun toinen hengästyneenä lopetti.

Kastnerin täytyi itsensäkin hymähtää liialliselle innolleen, ja hän vastasi siksi hilpeästi virnistäen: "Silloin saat, kun me taas olemme palanneet onnellisesti suuresta hiekkakirstusta ja minä olen saanut valmiiksi matkakertomukseni, kirjoittaa loppuun: 'Minäkin olin siellä ja sain kunnian joka toinen päivä leikata tekijän parran. Leopold Griebach, asiantuntija vanhan rihkaman ja omistajattomien jäämistöjen alalla!'"

Molemmat herrat nauroivat tätä kunniaa, sitten Griebach aikoi jälleen kääntyä koptin puoleen. Mutta tehden merkin tämä pyysi häntä vaikenemaan, nousi istuimeltaan ja sanoi: "Olet nyt tutkinut esi-isieni pyhiä perintöesineitä, efendi. Voinko luottaa niihin kuten asiakirjoihin, jotka äsken minulle käänsit?"

"Tietysti, arvoisa ystävä", tiedemies vakuutti. "Takaan koko persoonallani näiden esineitten aitouden."

"Kiitän sinua!"

Näin sanoen kopti otti päästään fetsinsä, pani sen sijaan prinssi Eymhotepin pääkoristeen, veti varoen vasemman kätensä keskisormeen kuningas Khuenatenin sinettisormuksen ja tarttui sitten oikealla kädellään kuninkaalliseen miekkaan. Oli ihmeellistä huomata, mitä muutoksia tapahtui hänen ilmeessään. Tähän asti hillitty, miltei epäluuloinen katse kävi rohkeaksi ja itsetietoiseksi, paljosta kumartelusta korkeitten esimiesten edessä hiukan köyryyn käynyt yläruumis oikeni, ja Uassif el Khajatin koko olennosta loisti ylpeä, sisäinen tyytyväisyys. Sellaiseksi täytyi pakostakin ajatella jotakin urheata soturia, joka johtajan kuoltua on huudettu ruhtinaaksi ja ottaa nyt vastaan arvonsa.

"Kuulkaa te miehet", Uassif el Khajat aloitti hetken vaitiolon jälkeen, "ja olkaa valani todistajia, koska sitä vieraat korvat eivät vielä saa kuulla! Ilman epäilystä ja teidän todistuksenne mukaan ovat tässä tämän maan kruununkalleudet, epäämättömiä myös minun oikeutetut vaatimukseni niihin, koska ne katkeamattomana perintösarjana isältä vanhimmalle pojalle ovat joutuneet haltuuni. Otan nyt tällä hetkellä perintöni haltuuni ja vannon käyttäväni kaikki voimani viimeiseen hengenvetoon saakka vapauttaakseni maani vieraista sortajista ja palauttaakseni sinne kunnioituksen ainoaa oikeata jumalaa kohtaan. Se on ensimmäinen asia. Mutta toinenkin tehtävä odottaa minua: 'Teidän on kostettava kavalalle petturille Nebsenylle tai tämän jälkeläisille, ellei hän itse enää elä', niin kuului onnettoman Eft-ankhin käsky jälkeläisilleen, jos nämä tahtoivat päästä osallisiksi hänen siunauksestaan. Kuinka voisin ilman hänen siunaustaan alkaa tuon suuren työn isänmaani vapauttamiseksi? Siksi tahdon ensin lähteä Tuatin taivaanpylvään keitaaseen, jotta oikeudenmukainen rangaistus Nebsenyn suvun saavuttaisi, mutta sitten nostatan siellä asuvat heimoveljet pyhään sotaan heidän isänmaansa vapauttamiseksi ja ainoan oikean opin palauttamiseksi. Tahdotteko minua siinä auttaa, rakkaat kestiystävät ja salaisuuteni veljet?"

Koptin puhuessa oli hänen huomaamattaan kummankin kuulijan kasvoille pujahtanut kevyt epäuskoinen hymy. Jo kerran, kolmetuhatta vuotta sitten, oli nuori, jokaiselle hyvälle asialle altis ihmissydän kiinnittänyt kaikki toiveensa tuohon autiomaan keitaaseen ja kärsinyt haaksirikon. Nyt samat toiveet puhkesivat kukkaan hänen etäisen jälkeläisensä rinnassa. Kypsyisivätköhän ne tällä kertaa hedelmäksi?

Se oli sangen epätodennäköistä. Mutta kun Uassif el Khajat lopuksi pyysi molempien tiedemiesten apua, he eivät epäröineet hetkeäkään, vaan vastasivat yhteen ääneen: "Olemme käytettävänäsi yhtä paljon kuin sinä itsekin!"

"Niinpä ojentakaa minulle oikea kätenne: elämässä ja kuolemassa!"

Lujasti puristivat kädet toisiaan, ja juhlallisesti kajahti toistamiseen painava sana: "Elämässä ja kuolemassa."

"Kiitän teitä, veljet", sanoi Uassif el Khajat luottavin katsein.

Hän asetti jälleen miekan ja esi-isiensä prinssinpäähineen arkkuun ja lykkäsi sen syrjään, mutta sinettisormuksen hän piti sormessaan ja jätti kartan vieraittensa käytettäväksi pöydälle.

"Nyt osoita minulle se ystävyys, efendi", hän pyysi jälleen istuen pöydän ääreen, "että tulkitset minulle muidenkin kirjoituskääröjen sisällyksen".

Griebach tarttui vitkastelematta jälleen käsikirjoituksiin ja jatkoi kääntämistään.

Niihin sisältyi tuhatkertaisia ihmiskohtaloita, ja niiden tarjoama aineisto olisi riittänyt työteliäälle historiantutkijalle koko pitkän elämän ajaksi. Mutta meidän on valitettavasti luovuttava niihin enempää kajoamasta, koska Khuenatenin jälkeläisten muut elämykset ovat jotenkin merkityksettömiä kertomuksemme kululle.

Vain se mainittakoon, että Debaset, jo usein mainittu onnettoman Eymhotep-prinssin pojanpoika, yritti itse asiassa useinkin matkata Tuatin keitaaseen, mutta epäonnistui joka kerta, sillä hänen palkkaamansa miehet kieltäytyivät tunkeutumasta lännen autiomaihin. Yrittäessään täten täyttää isänsä määräykset hän laiminlöi liikeasiansa, menetti omaisuutensa ja joutui suureen köyhyyteen, josta hänen jälkeläisensä eivät moneen sataan vuoteen voineet kohota. Vasta ns. XXIII:n dynastian (n. 800 eKr.) aikana onnistui jälleen erään heistä, nimeltä Renf-ankh, koota melkoinen varallisuus, jonka hän heti käytti saadakseen selville tien monesti mainittuun keitaaseen. Ensi kerralla hän, samoista syistä kuin Debaset, ei päässyt Testestä pitemmälle, mutta toisella kertaa hän tapasi pelottoman miehen, jonka kanssa lähti uhkarohkealle retkelleen. Minne asti he pääsivät, ei kukaan tiedä; he jäivät sille matkalle.

Ennen kuin mainittu Renf-ankh lähti vaaralliselle matkalleen, hän järjesti asiansa kuntoon ja piilotti esi-isien viestin samoin kuin muut muistoesineet varmaan talteen. Vain tätä viisasta huolenpitoa on kiittäminen niiden pelastumisesta. Sillä hänen poikansa, joka hänen kuollessaan oli sangen nuori, joutui pian sen jälkeen äitineen erään etiopialaisten hyökkäyksen aikana näiden nubialaisten soturien käsiin, ja nämä raahasivat kummankin orjakseen Napataan (luoteeseen nyk. Meravista, neljännen putouksen alapuolella). Siellä heidän jälkeläisensä elivät samoissa kurjissa oloissa, vain suusta suuhun kulki heidän keskuudessaan esi-isien perinnön salaisuus.

Vasta kun assyrialaiset Asarhaddonin johdolla olivat karkottaneet etiopialaisen kuninkaan Tarhakan Egyptistä (n. 670 eKr.) Khuenatenin jälkeläiset pääsivät jälleen vapaiksi ja saattoivat vihdoin noutaa isiensä perinnön piilopaikasta. Mutta seuraavina levottomina aikoina heillä oli muuta tehtävää kuin huolehtia Tuatin taivaanpylvään keitaasta ja "kavaltaja Nebsenyn sikiöistä." He olivat myös miltei kokonaan kadottaneet taidon ymmärtää esi-isänsä Eft-ankhin kirjoitusta ja kieltä. Omituista kyllä säilyi perheen keskuudessa kuitenkin perintätieto näkymättömästä jumalasta. Siten on selitettävissä, että kristinuskon alkaessa tunkeutua Palestiinasta Egyptiin juuri Khuenatenin jälkeläiset kuuluivat sen ensimmäisiin tunnustajiin ja huolimatta roomalaisen ja arabialaisen hallitusvallan vainoista pysyttelivät sitkeästi ja kestävästi uudessa opissa.

Muuten heitäkin kohtasivat, runoilijan sanoilla puhuaksemme, kirjavassa järjestyksessä vuoroin mustat ja iloiset arvat, jotka milloin syöksivät heidät korkeuksista syvyyksiin, milloin jälleen nostivat heidät, milloin äkillisellä raivolla, milloin huomaamattomin askelin, ilman sääntöä ja järjestystä, niinkuin ne kohtelevat jokaista muutakin ihmissukua.

IV. DAKHLAN KEITAASSA

Koitti jo uusi päivä, kun Griebach pääsi pitkällisen käännöstyönsä loppuun. Hän ja hänen kuulijansa olivat niin väsyksissä, että he ensi työkseen ilman mielipiteiden vaihtoa etsivät vuoteensa ja antautuivat unen valtaan. Vain Uassif el Khajat asetti ensin aarteensa entiseen piilopaikkaan kellariin. Mutta kun kaikki kolme illalla jälleen reippain voimin kokoontuivat, he alkoivat heti neuvotella Libyan autiomaahan tehtävästä retkestä, ja jo seuraavana aamuna jokainen ryhtyi täynnä intoa hänen osalleen määrättyihin valmisteluihin.

Kopti luopui toimestaan Siutin mudiirinvirastossa ja myi, niin pian kuin kävi päinsä, suurimman osan omaisuudestaan. Vain Der el Gebrain maatilan hän pidätti itselleen ja asetti sen hallintoon erään uskollisen, koetellun tilanhoitajan, jonka huostaan hän myös uskoi poikansa. Saamansa rahat, mikäli niitä ei tarvittu retkikuntaa varten, mihin tarkoitukseen molemmat tiedemiehet eivät voineet tarjota paljoakaan apua, hän sijoitti erääseen Kairon pankkiin. Siellä hän esitti myös poikansa, jotta tämä voisi ottaa perinnön haltuunsa, ellei isä antaisi mitään tietoja itsestään kolmen vuoden aikana.

Griebach koetti parhaansa mukaan soveltaa ennen mainitun nahkalevyn piirrosta nykyisiin oloihin, mikä tuotti hänelle monta huolekasta hetkeä. Vasta viikkojen kuluttua hän tohtorin avulla pääsi niin pitkälle, että saatettiin lukea kartasta jonkinlainen yhtäpitävyys Rohlfsin matkasuunnan kanssa aina tämän Sadekenttä-nimiseen leiripaikkaan. Tästä työstä jäävänä vapaa-aikana hänen täytyi opettaa koptille vanhojen egyptiläisten kieltä. Sillä tämä väitti itsepintaisesti, että Tuatin keitaan asukkaitten oli, vierailta vaikutuksilta koskemattomissa kun olivat, täytynyt uskollisesti säilyttää isiensä kieli, ja tällä kielellä hän tahtoi esittää heille suunnitelmansa vanhan kotimaan, Niilinlaakson valloittamiseksi.

Kastnerin huoleksi oli jäänyt vaikein osa. Hän järjesti retkikunnan kokoonpanon, ts. kaikki ne kaksi- ja nelijalkaiset olennot, jotka heidän kolmen lisäksi ottaisivat osaa retkeen. Sen takia hänen täytyi viikkokausia kiistellä ja riidellä beduiinien, arabialaisten, fellahien ja satojen muiden kanssa, kunnes hänen onnistui hankkia kaikki tarvittava.

Kun hänen ottaen huomioon koptin innon ja uhrautuvaisuuden ei tarvinnut säästellä rahaa, olisi ollut epäviisasta olla käyttämättä hyväksi Rohlfsin retkikunnan kokemuksia. Näistä kävi pääasiassa ilmi se, ettei seitsemän päivämatkan aikana Dakhlasta länteen missään ollut saatavissa pisaraakaan vettä, ja vain yhdessä paikassa oli niukalti kamelinrehua. Siksi oli kumpiakin näitä erittäin tärkeitä tarvikkeita edeltäpäin kuljetettava tarpeellinen määrä autiomaahan sopiviin varastopaikkoihin, jotta pääkaravaani voisi vaikeuksitta edetä.

Oli otettava huomioon, että joka henkilö tarvitsee autiomaan miltei täydellisessä kuivuudessa tavallisen ravintonsa ohella päivittäin vähintään kahdeksan litraa vettä, korvatakseen tavattoman hikoilemisen aiheuttaman nesteenhukan. Hyvärotuiset kamelit voivat tosin kestää kolmekin viikkoa juottamatta, mutta ne tarvitsevat rehuja, eikä aivan vähän, papu- ja olkisekoitusta vähintään kymmenen kiloa päivässä. Moniviikkoiseen retkeen tarvittavat varastot kasvavat siten pieniksi vuoriksi. Niitä kuljettamaan tarvitaan melkoinen määrä kameleja, yhden selkään kun pitemmälle matkalle voidaan sälyttää enintään sataviisikymmentä kiloa, ja kamelit taas vaativat vastaavan määrän ajajia, joten veden ja elintarvikkeiden määrä kasvaa, ja niin edelleen. Tämä näennäisesti loputon nousu voi sellaisiin asioihin tottumattoman saattaa miltei epätoivon partaalle. Onneksi tämä ei ollut Kastnerin ensimmäinen matka kameli- ja beduiiniseurassa, vaan hän oli melko tottunut käsittelemään kumpiakin. Niinpä olikin kaikki valmista kahdeksan viikon kuluttua tapauksista, joilla kertomuksemme alkaa, ja saatettiin lähteä matkalle.

Kolmea herraa lukuunottamatta karavaaniin kuului kolmekymmentäneljä muuta miestä ja yhteensä kuusikymmentä kamelia sen lähtiessä liikkeelle. Aluksi matkalla ei ollut mitään vaikeuksia, sillä tie Siutista Dakhlaan, jos tätä kuormajuhtien hiekkamaahan tallaamaa polkua voi siksi sanoa, on tunnettu, ja kauppakaravaanit käyttävät sitä kylläkin usein.

Kymmentä päivää myöhemmin matkalaisemme saapuivat aavikon länsireunalle, missä se laskeutuu Massaubin laaksoksi, ja saattoivat seuraavana iltana Mudissa (päivänmatkan päässä itään Kasr Dakhlasta, keitaan pääpaikasta) odottamattomaksi ilokseen vielä tervehtiä kelpo Hasan Efendiä, jonka Rohlfs matkakertomuksessaan niin kiittäen mainitsee. Tosin hänestä oli tullut hopeahapsinen, iäkäs vanhus, joka vain vaivoin saattoi liikkua, mutta hänen vilkas henkensä, jonka luomisinto oli kerran tehnyt hänet koko keitaan hyväntekijäksi, oli yhä jäljellä, ja tulisella innolla hän kertoili rohkeasta ystävästään Rohlfsista ja tämän seuralaisista, joihin hän oli osoittanut liikuttavaa kiintymystä.

Välttääkseen tarpeetonta huomiota ja haitallisia juorupuheita matkailijat olivat Niilinlaaksossa ilmoittaneet kysymyksessä olevan uuden yrityksen päämääräksi Kufran keitaan; tämä oli passeihinkin merkitty. Vasta kun viimeinen varasto suuren särkkäjonon rajalla olisi saavutettu ja kaikki tarpeettomat miehet lähetetty kotiin, aikoivat herrat ilmaista todellisen suunnitelmansa niille harvoille seuralaisille, jotka siihen mennessä osoittautuisivat luotettaviksi ja sopiviksi. Siksi puhuttiin Hasan Efendillekin matkasta Kufraan.

Kun vanhus kuuli siitä, hän nyökkäsi innokkaasti ja sanoi: "Minua ilahduttaa vilpittömästi, että tuohon yritykseen vielä kerran ryhdytään. Kerroin jo monesti ystävälleni Rohlfsille, että ennen muinoin täältä Dakhlasta saatettiin joskus erottaa savua kaukana lännessä. Rohlfs hymyili puheelleni ja arveli sen parhaassa tapauksessa olevan kangastusta. Mutta näissä syrjäisissä seuduissa, joissa monen ihmispolven ajan kaikki keskeytymättä kulkee jokapäiväisissä raiteissaan, säilyy muisto merkillisistä tapauksista alkuasukkaitten mielessä heikentymättä vuosisatoja; todellisen savun on siis varmastikin täytynyt aiheuttaa tämä kertomus. Mutta vielä edelleen! Vanha tarinoitsija, joka noin kolmisenkymmentä vuotta sitten eleli Smintin kylässä, tiesi kertoa hupaisan tarinan harmaassa muinaisuudessa eläneestä kuninkaasta, joka suurin sotajoukoin lähti valloittamaan autiomaan keskellä muka sijaitsevaa kukoistavaa keidasta. Mutta pääsyä sinne vartioivat pahat henget johtivat armeijan kangastuksilla harhaan, eikä koskaan kuultu mitään lähtijöistä. Vaikka tässä onkin kysymys tarinasta, en tahtoisi kuitenkaan kiistää siltä kaikkea todellisuuspohjaa."

Herrat loivat toisiinsa merkitsevän katseen kuullessaan Hasanin kumman kertomuksen.

"Näyttää siis siltä, kuin olisi näillä ihmisillä säilynyt muisto Nebsenyn retkestäkin", sanoi Griebach myöhemmin molemmille uskotuilleen. "Se ei tosin ole niinkään ihmeellistä, sillä tuskin mikään kansa pitää niin sitkeästi kiinni muinaisuudestaan kuin juuri egyptiläiset. Yli sadasta Niilinlaakson paikannimestä voi vielä saada selville sen merkityksen, mikä niillä oli faaraoitten aikana, ja välittämättä kaikista nykyajan saavutuksista fellahit kyntävät peltojaan samoilla yksinkertaisilla välineillä, joita heidän esi-isänsä neljätuhatta vuotta sitten käyttivät. Paljon omituisemmalta tuntuu minusta juttu savusta, jota muka on nähty. Jos papyruksemme on oikeassa ilmoittaessaan etäisyyden Tuatin keitaaseen kuudeksitoista päivänmatkaksi, on sinne siis kolme-, neljäsataa kilometriä, maaston laadusta riippuen. Silloin on tuon keitaan asukkaitten täytynyt aiheuttaa oikea jättiläispalo, jos savu siitä on näkynyt tänne asti."

"Ehkä on toinen selitys tälle savulle", huomautti Kastner.

"Ja se olisi?"

"Tulivuori tai ainakin jokin vulkaaninen ilmiö?"

"Kuinka voisi tulivuori olla keskellä Libyan autiomaata? Niin kaukana merestä!" huudahti Griebach epäuskoisena.

"Se ei ole mahdollisuuksien ulkopuolella", väitti maantieteilijä. "Kuulehan perusteluni. Nykyisin tosin Libyan aavikon harja on jotenkin korkealla, Rohlfshan mittasi Sadekenttä-asemallaan neljänsadan neljänkymmenen metrin korkeuden merenpinnasta. Mutta niin ei ole aina ollut, pikemminkin on meri aikaisemmin ulottunut syvälle Afrikan sisämaahan. Sitä osoittavat ne lukemattomat simpukka- ja hainhammaskivettymät, joita on kaikkialla, ja Rohlfsin matkatoveri, professori Zittel tapasi Khargen keitaan itäreunalla kalkkituffia, jonka sisässä oli kivettyneenä jäännöksiä Pistacia atlanticasta ja eräästä Arundo-lajista. Tämän diluviaalisen meren reunalla on varmastikin voinut olla tulivuori. Toiseksi: maanjäristykset eivät Egyptissä ole erikoisen harvinaisia. Ison Syrtin luona samoin kuin Niilin suistomaassa on, vastailmiönä Afrikan manteren muinaiselle kohoamiselle merestä, uudempina aikoina välittömästi voitu todeta maaperän laskeutumista. Kolmanneksi: Kaikilla länsi-Egyptin keitaitten lähteillä on se merkillinen ominaisuus, että niiden veden lämpömäärä on miltei kaksikymmentä astetta korkeampi kuin ilman samaan aikaan. Se osoittaa joko että ne pulppuavat hyvin syvältä tai että ne kaikki virtaavat yhteisestä, tuliperäisen lieden ohi juoksevasta pääsuonesta. Muuten sanoinkin jo, että tarkoitan vähemmän varsinaista tulivuorta kuin tuliperäistä ilmiötä – kuumia lähteitä, vanhaa kraatterijärveä tai jotakin sellaista – joka aika ajoin keskittyy pieneksi savun- ja höyrynpurkaukseksi. Arvellaanhan, että Ahaggarin ylänkömaakin Saharan keskellä on vulkaanista alkuperää, ja sehän on vielä kauempana nykyisestä merestä kuin Libyan autiomaa."

"No niin, nämä näkökohdat voinevat tehdä otaksumasi hiukan todennäköisemmäksi", vastasi Griebach miettiväisesti. "Toivottavasti meidän pian sallitaan omin silmin nähdä, minkä verran perää tässä dakhlalaisten kertomuksessa on."

Hasan Efendi osoitti tälläkin kertaa oikeutetuksi sen hyvän maineen, jonka Rohlfs hänelle on taannut Euroopan tieteellisissä piireissä. Hän toimeenpani vieraitten kunniaksi oikean mangerian (juhla-aterian; sana on peräisin ns. lingua franca'sta), lupasi heille auliinta apuaan, jos he sitä tarvitsevat retkikunnan täydennyshankinnoissa, ja kun he seuraavana päivänä lähtivät matkalle, hän toivotti heille vilpittömästi mitä parhainta menestystä. Hän oli aivan harvinainen ilmiö näissä syrjäseuduissa, oikea sivistyksen ihailija ja edistäjä.

Kasr Dakhlassa oli karavaanin tulo jo huomattu. Nuoret ja vanhat juoksivat sitä vastaan, kun se alkoi kaukaa häämöttää, ja jokainen, jolla vain oli vähänkin ruutia voidakseen ladata pyssynsä, laukaisi sen innostuksen vallassa; yksinpä koiratkin näyttivät olevan juhlatunnelmassa. Eikä ihmekään. Kun Rohlfs v. 1874 oleskeli siellä, yhtä aikaa Egyptin kediivin ja Saksan kansan edustajana, hän oli jaellut juomarahoja joka muodossa niin anteliaasti, että tuo aika oli kelpo dakhlalaisilla yhä mitä parhaassa muistissa, ja he odottivat nyt oikeata kello-, hopea-, langanpala- ja rahakolikkosadetta. Muina aikoina kopti olisi kai osoittanut näille toiveille sangen pientä ymmärtämystä, mutta hän kävi, vaikka olikin retken varsinainen rahoittaja, julkisuudessa vain molempien tiedemiesten palkkaamasta virkamiehestä, eikä näiden viimeksi mainittujen suinkaan sopinut kitsastella. Siten he vastasivat yhtä sydämellisesti dakhlalaisten sydämelliseen vastaanottoon ja maksoivat kaksinkertaisen hinnan jokaisesta kanasta tai lampaasta, jonka nämä luovuttivat matkamiesten keittiön tarpeisiin.

Täten kaikki näytti itse asiassa käyvän yhtä kitkattomasti kuin Rohlfsin aikana. Mutta oli muuan sangen vakava poikkeus. Keitaan silloinen ylin hallinnollinen virkamies, ystävällinen piiripäällikkö Khurkhid Efendi oli kutsuttu Kairoon, mutta hänen seuraajansa tunteet muukalaisia kohtaan olivat kaikesta seurustelukohteliaisuudesta huolimatta läpeensä vihamielisiä. Hän olikin, kuten sangen pian kävi ilmi, suuressa määrin senussi saviahin (luostarin) sheikin (johtajan) vaikutuksen alainen.

Kuten tunnettua on senusseilla jo kauan ollut pohjois-Afrikassa matkustaneitten eurooppalaisten keskuudessa mitä huonoin maine. Tämä uskonkiihkoinen lahko, jonka v. 1837 eräs algerialainen oikeudenpalvelija Mekassa perusti, herätti alussa hänen maanmiestensäkin keskuudessa vain vähän huomiota, kunnes uusi oppi juurtui Sarabubiin, kahden päivänmatkan päähän Sivasta länteen. Nykyisin sen valta ulottuu enemmän tai vähemmän merkitsevänä Senegaliin, Somalirannikolle, Jemeniin ja Eufratillekin asti, ja monille retkikunnille on jo aiheuttanut raskaita kärsimyksiä sen kannattajien leppymätön viha kaikkea kristillistä ja länsimaista kohtaan. Rohlfskin joutui sitä kokemaan tehdessään v. 1879 kuuluisan retkensä Kufran keitaaseen, missä senusseilla samoin on luostari, Saviah es Istat. Todellisuudessa juuri he järjestivät hyökkäyksen rohkean tutkimusmatkailijan kimppuun, vaikka teon suorittajat olivatkin Suijan arabialaisia Barkasta.

Täällä Dakhlassa, missä kediivin rankaiseva käsi heidät nopeasti saattoi tavoittaa, he tosin vastaavasti hillitsivät vihaansa. Mutta molemmat tiedemiehet huomasivat pian, että senussit salaa kiihottivat asukkaita ja koettivat kaikin tavoin estää varastojen täydentämistä. Tohtorin oli siksi kohdeltava piiripäällikköä jotenkin kovakouraisesti päästäkseen päämääräänsä, ja kerran oli sanansaattaja, jonka piti viedä valituskirjelmä Siutin mudiirille, jo istunut kamelinsa selkään, ennen kuin hänen armonsa suvaitsi ratkaista asian oikeuden ja kohtuuden mukaisesti.

Valmistuksia kiirehdittiin sen vuoksi mahdollisuuksien mukaan, jotta pikimmin voitaisiin päästä yhä epävieraanvaraisemmaksi käyvältä paikkakunnalta. Jo tulon neljäntenä päivänä Kastner kuljetti länttä kohti ensimmäisen elintarvikekolonnan, jota kaksipäiväisin väliajoin seurasi kolme muuta. Hasan Efendin avulla oli onnistuttu hankkimaan kaksi kelpo karavaaninopasta, niin ettei Griebachin tarvinnut poistua Kasr Dakhlasta, mikä oli sangen edullista kamelinajajien epäluotettavuuteen katsoen, nämä kun osoittautuivat haluttomiksi matkalle suureen autiomaahan.

Jotta joka suhteessa näyttäisi siltä kuin matka todella suunnattaisiin Kufraan, oli Griebach piiripäällikön välityksellä pyytänyt senussien sheikiltä suosituskirjettä tämän virkaveljelle Saviah es Istatiin. Tämän antamisesta aluksi jyrkästi kieltäydyttiin, vieläpä pidettiin pyyntöäkin anteeksiantamattomana haasteena, mikä heti aiheutti enentynyttä kiihkoa uskovaisimmissa asukkaissa.

Tästä syystä ja koska kirjeellä oikeastaan ei ollut mitään merkitystä, Griebach pian luopui enempää painostamasta piiripäällikköä. Silloin tapahtui senussien mielialassa äkillinen muutos, jota molemmat oppineet enempää kuin koptikaan eivät pystyneet täysin selittämään.

Kaksi päivää ennen lopullisesti päätettyä lähtöaikaa mudiiri – siksi piiripäällikköä hänen alaisensa sanoivat, vaikka hän ei sellainen ollut – kutsutti näet Griebachin luokseen. Kun tämä saapui hallintorakennukseen, hän suureksi hämmästyksekseen kohtasi siellä luostarin sheikin. Kun hetken aikaa oli vaihdettu tavanomaisia kohteliaisuuslauseita, aloitti sheikki: "Efendi, minun on pyydettävä sinulta anteeksi, sitäkin enemmän kun tähän asti olen kieltäytynyt täyttämästä toivoasi suosituskirjeen suhteen ja nyt itse esitän sinulle pyynnön."

"On tarpeetonta, että siihen asiaan tuhlaat sanoja", ehätti Griebach vastaamaan. "Tiedän sangen hyvin, että miehen, joka niinkuin sinä hallitsee monia ihmisiä, on otettava huomioon monia seikkoja, eikä hän aina voi noudattaa sydämensä halua."

"Olet sangen hyvä, kun itse puolustat tekoani. Niin, on totta että me ylhäiset olemme velvollisuutemme orjia ja joudumme sen vuoksi helposti väärään valoon ymmärtämättömien silmissä. Mutta sinä olet viisas mies, Khodjah (oppinut) kotimaassasi, ja siksi katson parhaaksi avoimesti uskoa sinulle mielessäni liikkuvat huolet."

Griebach kumarsi myöntäen, ikään kuin tahtoen sanoa: "Käske minua mielesi mukaan." Ja sheikki jatkoi nopeasti: "Olen saanut Mekasta viestin, joka minun on pikimmiten välitettävä Saviah es Istatiin, mutta kun sinä aiot lähteä suoraa tietä Kufraan pyytäisin kysyä suostuisitko siihen, että viestinviejäni liittyy miehiisi. Valitsen vaatimattoman miehen, joka ei ole tuottava sinulle rasituksia ja on tyytyväinen, jos saa makuupaikan palvelijoittesi teltoissa ja saa sitoa kamelinsa muiden viereen. Hän on samalla oleva paras suosituksesi Kufraan tullessasi."

"En näe mitään syytä hylätä toivomustasi", Griebach vastasi kohteliaasti, ilmaisematta hämmästystään odottamattoman pyynnön ja sheikin röyhkeyden johdosta. "Sanansaattajasi on oleva tervetullut ja matkustava turvallisesti seurassamme. Mutta mitä suositukseen tulee, sallinet minun olla hiukan toista mieltä kanssasi. Jokaiselle voi sattua onnettomuus, myös sinun sanansaattajallesi. Kuinka helposti saattaisikaan sattua, että kufralaiset veljesi vaatisivat meitä vastaamaan siitä. Minun onkin juuri sen vuoksi vakavasti pyydettävä, että annat minulle myös kirjallisen suosituksen ja että hänen armonsa, täkäläinen mudiiri, vahvistaa sen sinetillään ja nimikirjoituksellaan."

Sheikin ilme ei vähääkään muuttunut hänen kuunnellessaan, mutta piiripäällikön kasvoilla käväisi salamannopeasti pieni pelon väre. Tiedemies huomasi sen kyllä, mutta ei ollut sitä näkevinään.

"Annan sinulle kirjeen, ja ystäväni mudiiri allekirjoittaa sen", päätti sheikki hiukan mietittyään.

Griebachin täytyi itsekseen nauraa sitä varmuutta, millä sheikki määräsi mudiirin allekirjoituksesta, ikään kuin tämä ei uskaltaisi ajatellakaan kieltäytymistä. Näin ollen Dakhlan keidas näytti nyttemmin olevan samalla tavoin senussien vallassa kuin Farafra oli jo Rohlfsin aikana.

"Silloin kaikki on järjestyksessä", hän vastasi sheikille. "Vain sen tahtoisin mainita, että sanansaattajasi on itsensä kuljetettava elintarpeensa. Tällä en tahdo sanoa, etteikö hän hätätilassa voisi turvautua meidän apuumme, mutta me olemme, kun nyt vasta saimme tiedon aikomuksestasi, tehneet valmistuksemme ottaen huomioon vain omat tarpeemme. Jos meidän olisi tehtävä muutoksia, se aiheuttaisi viivytystä, mikä ei olisi meille erityisen mieleen, kun meillä jo tähänkin asti on ollut riittävästi vaikeuksia voitettavana, ennen kuin saatoimme koota kaiken tarvittavan."

Sheikki ei ollut ymmärtävinään tätä viittausta, vaan vastasi: "Olen vakuuttanut sinulle, ettei mieheni tule tuottamaan teille mitään hankaluuksia; hän siis kuljettaa myös mukanaan kaiken matkalla tarvitsemansa. Vastaanota vilpittömin tunnustukseni auliudestasi ja ole vakuuttunut siitä, että odotan vain tilaisuutta voidakseni osoittaa sinulle kiitollisuuttani."

"En sitä vähääkään epäile", tiedemies vastasi. Sitten keskustelu kääntyi taas jokapäiväisyyksiin, ja kaikki kolme jäivät vielä yli tunnin ajaksi vilkkaasti juttelemaan.

Tämän päivän iltana Kastner palasi autiomaasta kertoen, että kaikki oli sujunut onnellisesti ja että suunnitellut varastot oli pantu järjestykseen. Sen jälkeen hän tiedusteli Dakhlan-kuulumisia. Saatuaan tietää sheikin toivomuksen hän tuli miltei vihaiseksi.

"Tuo ukko kai pitää meitä yhtä typerinä kuin hän itse on!" hän huudahti. "Tietenkään sanantuojalla ei ole muuta viestiä kuin että kufralaiset vääntäkööt meiltä kiireimmiten niskat nurin!"

"Mehän onneksi emme ollenkaan aiokaan Kufraan", Griebach vastasi. "Niin pian kuin ehdimme suurten särkkien luo, keksittäneen sopiva veruke miehen lähettämiseksi tarpeettomien ajajien mukana kotiin."

"Siitä huolimatta epäilen koko juttua", huomautti Kastner harmistuneesti. "Tämä senussi tulee nuuskimaan ja kuuntelemaan kaikkialla, ja meidän on oltava äärimmäisen varovaisia, niin ettemme hänen läsnä ollessaan puhuisi varsinaisesta puuhastamme. Menen heti varoittamaan Uassif el Khajatia ja olen ensi hetkestä alkaen tarkasti pitävä silmällä senussia. Kuka tietää, mitä suunnitelmia näillä ketuilla todellisuudessa meihin nähden on. Hehän vihaavat meitä valkoisia kuolemaan asti."

Tohtorin huolellisuuden ja sitkeyden ansiosta karavaani saattoi lähteä matkaan vain yhden päivän myöhästyneenä. Kamelinajajat elukkoineen eivät näet koskaan ole tarvittaessa saapuvilla, ja matkalla he mielellään käyttäytyvät kuin riippuisi jokaisesta yksityisestä koko matkaseurueen onni ja menestys.

Senussi oli myös aikanaan liittynyt mukaan varustettuna kaikella tarpeellisella. Sheikki näytti todellakin pitäneen lupauksensa. Sanansaattaja oli vaatimaton, hiljainen, noin viisikolmattavuotias mies, joka ei esiintynyt lainkaan tunkeilevasti; myöskään hänen veljeskuntansa uskonkiihko ei vielä näyttänyt tarttuneen häneen. Hän oli siis joko todellakin viaton välikappale esimiestensä käsissä tai sangen harjaantunut teeskentelijä, jonka suhteen oli oltava kaksin verroin varovainen.

Kun Kastner salavihkaa oli kyllikseen häntä tarkastellut, hän arveli: "Poika on ilmeisesti mukiinmenevämpi kuin luulinkaan. Mutta se ei silti estä minua epäilemästä, että tästä vaarattomasta kananpojasta aikoinaan koituu kiukkuinen kukko. Vanha sananlasku: 'Parempi katsoa kuin katua', ei ole vielä ketään vahingoittanut."

Karavaanin lähtiessä dakhlalaiset seurasivat sitä jälleen pitkän matkaa laukoillen ahkerasti pyssyjään. Tarkemmin katsellessa saattoi kuitenkin pian havaita, ettei heidän hilpeytensä enää ollut sama kuin tulopäivänä. Siunauksentoivotuksia virtasi heidän huuliltaan runsaammin kuin koskaan, mutta salaiset voimat olivat opettaneet heidän sydämensä ajattelemaan toisin kuin alussa.

Siten on selitettävissä, että tohtori hengähti helpotuksesta, kun Kasr Dakhla poikineen ja tyttärineen jäi taivaanrannan taakse, ja huudahti iloisesti: "Eläköön autiomaa! Se tosin riistää ihmiseltä niin sanottujen hyvien ystävien avun, mutta sen sijaan ei tarvitsekaan olla varuillaan heidän suhteensa. Silloin tietää olevansa vain oman voimansa varassa, ja se on kaikissa olosuhteissa paras apu."

"Sanot niin, koska nyt olemme asutun alueen rajalla eikä meidän tarvitse enää pelätä muuta kuin luonnon vihamielisyyttä", Griebach vastasi. "Mutta muutamissa muissa autiomaan seuduissa, joissa ryöstönhaluisten tuaregien ohella usein kiertelee leijonia ja panttereita, antaisit luullakseni kuitenkin etusijan talon lujille muureille verrattuna yölepoon taivasalla."

"Pyh, Sudanin orjanpyytäjät eivät nekään kannattajineen ole mitään mammanpoikia, ja kuitenkin tunsin oloni siellä etelässä paremmaksi kuin näiden epäluotettavien veijarien parissa, jotka toisella kädellä toivottavat tervetulleeksi ja toisella puristavat tikaria, peläten kuin koirat esimiestensä oikkuja. Muuten ei ole lainkaan mahdotonta, että meille tulee yhteenotto alkuasukasten kanssa. Kuten tiedät, tuolla lännessä kulkee vielä yksi karavaani Chargen kautta edelleen, ja sitä käyttävät pohjoisessa asuvat beduiinirosvot käydäkseen keitaalaisten kimppuun sadon aikana ja ryöstääkseen heiltä heidän ahkeruutensa hedelmät, mikäli heidän ahkeruudestaan voi puhua. Myös näyttävät autiomaarosvot vainuavan kuin haaskalinnut peninkulmien päästä jokaisen suotuisan tilaisuuden. Mutta meillähän on runsaasti aseita. Aika vahva on rhasian (rosvokaravaanin) oltava uskaltaakseen hyökätä kimppuumme. Nämä rosvot ovat pohjimmaltaan myös kaikki pelkureita ja uskaltavat tekosensa vain silloin, kun heillä on suuri ylivoima tai kun he näkevät vastassaan pelkureita, vielä kymmenen kertaa suurempia kuin he itse, esimerkiksi dakhlalaisia tai farafralaisia."

Tässä hän keskeytti purkauksensa. Jono oli kolmesta kohden joutunut epäjärjestykseen ja ajajat tekivät tavallisuuden mukaan melullaan ja mielettömästi juoksentelemalla edestakaisin tilanteen vielä huonommaksi. Dakhlassa oleskeltaessa oli pakostakin täytynyt vähentää heidän valvontaansa enemmän kuin oli suotavaa. Niinpä olikin se luja kuri, johon he matkalla Siutista olivat vihdoin mukautuneet, jälleen kolmeksi neljäsosaksi unohtunut. Nyt Kastner syöksyi kuin salama heidän joukkoonsa, ja hänen huonon tuulensa ansiosta heille selvisi paikalla, etteivät muukalaiset suinkaan aikoneet tanssia heidän pillinsä mukaan.

Griebach pudisteli itsekseen päätään, hänestä olisi ollut mieluisampaa, jos ystävä olisi koettanut hyvyydellä voittaa miehet puolelleen. Mutta kopti puristi vaieten Kastnerin kättä tunnustuksensa osoitukseksi, kun tämä jälleen palasi jonon päähän. Tämä oli hänestä oikea mies saattamaan menestykseen hänen omat korkealle tähtäävät suunnitelmansa.

V. AUTIOMAAN ENSI TERVEHDYS

Ensimmäinen leiri pystytettiin Rohlfsin Gor Abu Bekriksi ristimän "todistajan" juurelle vastapäätä sen mahtavaa naapuria, Dzebel Edmondstonea (E.-vuorta). "Gor"-nimellä ymmärretään omituisia kulumismuodostumia, jotka eivät kuitenkaan synny veden vaikutuksesta, vaan päinvastoin juuri siellä, missä kasvillisuutta vailla oleva maanpinta on alttiina lentohiekan hivutukselle. Maaperän muodostavat vaihdellen kovat ja pehmeät kerrostumat, ja jälkimmäinen häviää nopeasti tuulen tasoittamana, säilyen vain siellä missä sitä suojelee ylempi, kova kalliokerros. Siten muodostuu kaikkialle, missä hietatasanko muuttuu kallioiseksi ylämaaksi, noita omituisia kalliokeiloja, jotka näyttävät siltä kuin olisivat jättiläiset leikkiessään kasanneet hiekkaa monen metrin korkuisiksi kummuiksi ja sitten kattaneet ne yhtä jättimäisillä kivilaatoilla, kauemmin suojellakseen leikkikalujaan. Suuri yksinäinen Gor Abu Bekr oli lajissaan erikoisen kaunis, ansaiten hyvin sen, että Rohlfs ohimarssinsa muistoksi pystytti sen huipulle kivipyramidin, jota matkalaisemme nyt hiljaisella ilolla tervehtivät rohkaisevana enteenä.

Kamelikuormien purkaminen ja telttojen pystyttäminen aikaansai tietysti jälleen tavanmukaisen korviahuumaavan melun ajajien keskuudessa, ja Kastnerin oli kaikin voimin hillittävä itseään, jottei hän kiivaalla, joskin täysin oikeutetulla vihanpurkauksella kokonaan rikkoisi välejään miehiinsä.

Vihdoin oli kaikki elukat ruokittu, miehet olivat syöneet ja makasivat vaippoihinsa kääriytyneinä johtajiensa kolmen teltan ympärillä. Nyt saattoivat nämäkin ajatella hyvin ansaittua lepoa. Griebachin ja koptin onnistui erityisittä ponnistuksitta nukahtaa, mutta Kastner heittelehti pitkän aikaa vuoteellaan kyljeltä toiselle pääsemättä toivotun unen helmaan. Olivatko siihen sitten syynä päivän liialliset vaivat vai dibien (susikoiran, canis lupaster) äänekäs ulvonta, niiden tapansa mukaisesti lukuisina kokoonnuttua leirin ympärille, vai tiedoton muisto senussi-sheikin äkillisestä ystävällisyydestä. Lyhyesti, Kastner tunsi olonsa teltassa tuiki tukalaksi ja lähti viimein ulos rauhoittaakseen ärtyneitä hermojaan viileässä yöilmassa.

Leirin suojaksi asetetut vartijat eivät häntä huomanneet, sillä kuten odottaa sopi, he kuorsasivat vielä kuuluvammin kuin heidän suojelukseensa uskotut nukkujat. Siten tiedemies saattoi huomaamatta edetä noin viisikymmentä askelta aavikolle ja istahtaa kivelle antaakseen ajatuksilleen vielä kerran vapaan vallan.

Siinä puuhassa hän kai olisi tahtomattaan nukahtanut, ellei dibien ulvonta juuri hänen edessään olisi kiihtynyt erittäin kovaksi, jolloin hän taas havahtui mietteistään. Melu kesti noin puoli minuuttia, sitten sen keskeytti yksityisen eläimen vinkuva ulvahdus, kuulosti melkein siltä kuin äänen päästäjä olisi saanut voimakkaan iskun tai ehkäpä haavankin. Se tuntui yksinäisestä kuulijasta jotenkin merkilliseltä, ja jännittyneenä hän kuunteli öisiä ääniä, samalla irroittaen oikealla kädellään revolveria vyöstä. Niin kului ainakin neljännestunti mitään epäilyttävää tapahtumatta. Silloin Kastner äkkiä huomasi noin kymmenen askelen päässä edessään hiljaista hiekan ritinää. Ei epäilystäkään, siinä läheni joku leiriä, epäselvää oli vain, ihminenkö vai eläin.

Kastner kyyristäytyi mahdollisimman pieneksi ja veti revolverinsa esiin ollakseen valmiina kaiken varalta. Kun hän oli riisunut benishin (pitkähihaisen vaipan), jota hän päivisin piti yllään, suli hänen olentonsa tyystin maaperän väriin, niin ettei lähestyjä voinut häntä mitenkään huomata. Kului taas muutamia minuutteja, sitten hän näki eteensä sukeltautuvan olennon, jonka vaalea väri ja puvun kahina ilmaisivat ihmiseksi.

Kastner ei ensi kertaa ollut tällaisessa tilanteessa, hänen silmänsä oli harjaantunut näkemään pimeässäkin. Hän kumartui kuulumattomasti eteenpäin, ja juuri kun vieras aikoi hiipiä hänen ohitseen, hän löi tätä aseensa kahvalla niin voimakkaasti päähän, että mies kumeasti ähkäisten lyyhistyi maahan. Kastner kuunteli vielä hetken, liikkuiko mikään muu. Sitten hän nopein ottein sitoi tajuttoman miehen, nosti hänet olalleen ja kantoi hiljaa telttaansa. Ei ainoakaan nukkuvista ajomiehistä ollut huomannut välikohtausta.

Herätettyään Griebachin ja Uassif el Khajatin Kastner vei heidät telttaansa ja sytytti kynttilän. Molemmat hämmästyivät kelpo lailla nähdessään lattialla makaamassa sidotun miehen, jonka hurjat kasvonpiirteet ja ruokkoamaton ulkoasu eivät todistaneet mitään hyvää. He aikoivat kiihkein kysymyksin ahdistaa ystäväänsä, mutta tämä viittasi kädellään heitä olemaan vaiti ja sanoi hillityllä äänellä: "Hiljaa, jotteivät miehet herää. Voimme toivottavasti yksin suoriutua tästä miehestä ja hänen kumppaneistaan. On täysi syy pelätä hyökkäystä, mutta jos meidän urhomme saavat sen tietää ennen kuin olemme saaneet heidät uskomaan parhaan turvan olevan meidän luonamme, he juoksevat kaikkiin ilmansuuntiin ja me saamme yksin hoitaa kamelit."

Puhuessaan hän oli sitonut vangin kahden teltan kannatusseipään väliin, mistä tämä ei mitenkään itse voinut vapautua. Sitten hän nopeasti selosti ystävilleen suunnitelmansa vihollisen vastaanottamiseksi, mihin he innokkaasti yhtyivät.

Ystävykset kantoivat kaikessa hiljaisuudessa joukon papusäkkejä leirin eteen rakentaen niistä matalan vallituksen, jonka suojasta he saattoivat tähdätä vihollisia. Tämän pienen vallin viereen kasattiin olkia, joiden päälle kaadettiin runsaasti ruutia, niin että se heti leimahtaisi ylt'yleensä tuleen, kun siihen läheltä ammuttaisiin. Sitten kaikki asettuivat varustuksen taakse odottamaan asiain jatkuvaa kehitystä.

He olivat vakuuttuneita siitä, että heidän kärsivällisyytensä joutuu kovalle koetukselle. Varmastikin viholliset olivat lähettäneet vangin vain vakoilemaan leirin ja sen asukkaitten asemaa ja odottivat nyt hänen paluutaan. Kestäisi siis aika kauan, ennen kuin he päättäisivät hyökätä hänen poissaolostaan välittämättä.

Niin kävikin. Aavikko oli näennäisesti yksinäisen rauhallinen, ikään kuin siellä ei koskaan olisi tapahtunut rosvojen hyökkäyksiä. Sekä koptin että Griebachin täytyi taistella unta vastaan, joka heidän toimettomassa jännitystilassaan ahdisti kahta pahemmin, varsinkin kun Kastner tottuneimpana hiipimään oli jälleen edennyt parisenkymmentä askelta tasangolle eikä siten voinut kehoituksillaan kannustaa heitä pysymään valveilla.

Täten kului yli kolme tuntia ilman että havaittiin mitään liikettä. Dibitkin olivat kaikonneet etäämmäksi ja niiden ulvonta kuului vain kaukaa. Äkkiä tohtori ilmestyi ystäviensä eteen varjomaisesti ja kuiskasi: "He tulevat. Olkaa valmiina ja pysytelkää aivan hiljaa, jotta voin kuulla heidän lähestymisensä. Heti kun liekki leimahtaa olkikasasta, ampukaa."

Jälleen kului muutamia jännittäviä hetkiä, sitten pamahti tohtorin revolveri, ja samassa silmänräpäyksessä leimahti olkiläjä metrien korkuiseksi tulipatsaaksi. Sen valaistessa etumaastoa laajalti erottivat väijyksissä olevat noin kaksikymmentä epäilyttävää hahmoa, jotka äärimmilleen hämmästyneinä tuijottivat heille tuiki odottamatonta näytelmää. Mutta heille ei jäänyt ajatusaikaa, sillä puolustajien luodit vinkuivat jo heidän päittensä yli.

Kastner oli nimenomaan tehostanut ystävilleen, että näiden oli alussa ammuttava vain peloitukseksi. Todennäköisesti hyökkääjät jo siitäkin pelästyvät niin pahoin, että he heti luopuvat aikeestaan ja pötkivät tiehensä. Mutta jos sitä vastoin joku heistä haavoittuisi tai ehkäpä kuolisikin, he vaatisivat verikostoa ja seuraisivat autiomaan poikien leppymättömän vihan vallassa karavaanin kantapäillä. Sitä olisi mahdollisuuksien mukaan vältettävä.

Kastnerin iloksi hänen odotuksensa toteutui kirjaimellisesti. Kun kolme puolustajaa oli kukin ampunut puolisen tusinaa laukauksia, tekivät viholliset äkkiä täyskäännöksen ja katosivat pian kiireenvilkkaa yön pimeyteen.

Kastnerilla ystävineen ei ollut aikaa ryhtyä heidän suhteensa toimenpiteisiin, sillä toisaalla syntyi sellainen melu ja meteli kuin olisi maailmanloppu ollut tulossa. Nukkuvat ajomiehet olivat kauhuissaan syöksyneet ylös ja karjuivat, melusivat ja soimasivat toisiaan minkä kurkusta lähti. He ampuivat sokeassa kauhussaan suoraan eteensä, ajattelematta osuivatko luodit ystävään vai viholliseen. Tästä metelistä pelästyivät eläimet ja alkoivat potkia hurjasti ympärilleen, muutamat riistäytyivät irti ja juoksentelivat vielä kiinni kytkettyjen seassa, niin että sekasorto paisui määrättömäksi. Oli tavaton onni, että viholliset niin helposti olivat antaneet ajaa itsensä käpälämäkeen, sillä siinä tilassa kuin leiri nyt oli, olisi lyhyt rohkea rynnäkkö toteuttanut kädenkäänteessä heidän rosvousaikeensa, huolimatta kolmen johtajan urhoollisuudesta.

Kastner kehoitti professoria yhä tarkkaamaan vihollisen toimia, sitten hän ja kopti juoksivat leiriin saadakseen miehistön palaamaan järkiinsä.

Hänen henkensä oli tällöin hiuskarvan varassa. Yksi ajomiehistä, jolla päivän aikana oli eniten tapana kerskua urotöillään, päästi hänen lähestyessään tavattoman kauhunhuudon ja laukaisi aseensa häntä kohti enintään kymmenen askeleen päästä. Onneksi miehen käsi vapisi niin kovin, että luoti eksyi maalistaan ja lävisti vain saksalaisen tarbushin (fetsin). Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä varomaton ampuja sai ihmeen kautta kuolemasta pelastuneelta sellaisen töytäyksen rintaansa, että hän ilmaa haukkoen jysähti maahan ja sai muutamaksi hetkeksi tilaisuuden tarkemmin silmäillä ympäristöään.

Kastner iski vielä parin ajomiehen päät yhteen, jakoi oikealle ja vasemmalle muutamia terveellisiä kolauksia ja sai siten ainakin pahimmat huutajat vaikenemaan. Oivallista apua hän sai koptilta, joka häikäilemättä käytteli virtahevonnahkaista ruoskaansa, ja – senussilta.

Tämä oli ainoa koko joukkueesta, joka oli säilyttänyt itsehillintäkykynsä. Hän tarttui kahteen lähimpään ja raahasi heidät kamelien luo, jotka välttämättä oli saatava taas tottelemaan ihmisen hallitsevaa kättä. Vain jokunen silmänräpäys, niin ne olisivat ryöstäytyneet irti, ja tohtori olisi saanut seuraavana aamuna palata Dakhlaan ostamaan uusia.

Niin saatiin tämäkin onnettomuus vältetyksi, ja neljännestunnin kuluttua leirissä vallitsi taas rauha. Mutta toistaiseksi eivät ajomiehet eivätkä heidän herransa ajatelleet nukkumista. Edelliset olivat sytyttäneet useampia tulia ja istuivat niiden ympärillä tosin hiljaa mutta sitä kiihkeämmin keskustellen. Vain tohtorin tavattoman anteliaasti iskuja jakavan käden pelko sai heidät näinkin paljon hillitsemään itsensä. Kastner oli lähettänyt koptin pitämään seuraa Griebachille ja meni nyt itse telttaansa lähemmin tarkastaakseen vankiaan.

Tämä oli jo tajuissaan ja tervehti tulijaa kiukkuisesti kiroten ja samalla uhkaavasti vaatien heti päästä vapaaksi, ellei tahdottu tulla tuntemaan koko hänen heimonsa vihaa.

"Rauhoitu rakkaani!" vastasi Kastner istuen hänen eteensä. "Ystäviäsi pelkään yhtä vähän kuin shakaaleja, joiden kuulet ulkona ulvovan. He ovat yhtä pelkurimaisia kuin nekin ja juoksivat ensi laukauksen kuultuaan ihmeteltävän nopeasti karkuun. Mutta sinä olet jäänyt tänne, ja neuvon sinua puhumaan minulle sangen kohteliaasti, muuten olen antava sinulle sellaisen kasvatuksen, jota vanhempasi ilmeisesti eivät ole osanneet ajatellakaan."

"Valehteletko tahallasi vai oletko todellakin niin typerä, että kuvittelet parven urheita beduiineja pakenevan paria kurjaa frankkia ja kourallista kediivin orjia?" kuului vangin ylpeä vastaus. "Jos veljeni tosiaankin ovat hetkeksi vetäytyneet pois, se merkitsee vain sitä, että he ovat keksineet paljon paremman keinon saada teidät käsiinsä. Tiedämme sangen tarkoin, montako teitä on ja että olette yhtä turvattomia meitä vastaan kuin myyrä haarahaukkaa tai käärme faaraorottaa vastaan."

"Älä höpise mielettömyyksiä, muutoin meidän täytyy nauraa sinua. Kun taistelu alkoi, olit epäilemättä jo herännyt, ja olet siis kuullut että melu alkoi täällä leirissä vasta kun ammunta oli jo lakannut. Sillä puhuakseni sinulle heti suoraan: me kaksi kurjaa frankkia emme ollenkaan herättäneet miehiämme suojaksemme, vaan huolehdimme yhdessä koptilaisen ystävämme kanssa aivan yksin leirin puolustuksesta, kysymättä oliko meillä vastassamme paljon vai vähän vihollisia. Mutta teikäläiset tulivat kahdenkymmenen miehen voimalla ja pakenivat silti kuin jänikset ensi laukauksesta. Voit nyt itse ratkaista, kummat meistä ovat enemmän halveksimisen arvoisia."

Kun beduiini ei vastannut, vaan kiukkuisin katsein tuijotti tohtorin kasvoihin, tämä jatkoi hetken kuluttua: "Mitä toiseen väitteeseesi tulee, että muka lukumäärämme oli teidän tiedossanne, tahtoisin mielelläni tietää, minkä vuoksi hiivit tänne vakoilemaan? Minun on otaksuttava että valehtelet tai – mikä minusta näyttää todenmukaisemmalta – että teillä on täällä leirissä joku salainen liittolainen, joka ajaa saaliin luoksenne. Tämän luokse aioit pyrkiä sopiaksesi hyökkäyksen viimeisistä yksityiskohdista. Olenko oikeassa vai enkö?"

Tätä syytöstä esittäessään Kastner silmäili tiukasti miestä kasvoihin nähdäkseen, osuiko hän otaksumallaan oikeaan, mutta hän pettyi. Mies ei ilmaissut tunteitaan vähimmälläkään pelonväreellä, vaan veti huulensa ivalliseen hymyyn ja syyti tohtorille maansa tavanmukaisia kirouksia. Torjuttu hyökkäys oli siis joko todellakin sattuman aiheuttama tai vakoilija ei ensi kertaa ollut tässä asemassa ja oli kyllin viekas ollakseen ilmaisematta mitään. Kun miehen umpimielisyys osoitti enemmät kuulustelut hyödyttömiksi, Kastner nousi ja sanoi: "Tahdon muuten poistaa sydämestäni huolet sinua odottavasta kohtalosta ja ilmoittaa heti, ettemme suinkaan aio raahata sinua mukanamme. Huomenna varhain päästän sinut siteistä ja voit mennä minne haluat. Olkoon se sinulle osoituksena siitä, miten vähän me sinua ja tovereitasi pelkäämme."

"Ja kuitenkin vain pelko saattaa sinut puhumaan noin", beduiini vastasi ivallisesti. "Sillä kukapa olisi kuullut, että vanki päästetään vapaaksi vaatimatta hänestä lunnaita. Mutta sinä tiedätkin, varsin hyvin, että sinua seuraisi julmin verikosto maailman etäisimpään sopukkaankin, jos uskaltaisit karvankin päästäni koukistaa. Siksi nauran halveksien jalomielisyyttäsi, jota koetat minulle uskotella, ja varon olemasta sinulle kiitollinen. Te frankit olette myrkyllistä rikkaruohoa, joka on tunkeutunut vapaitten beduiinien maahan ja joka on juurineen kitkettävä ennen kuin se saa liian suuren vallan."

Vastauksen asemesta Kastner kohautti olkapäitään ja poistui ryhtyäkseen välttämättömiin toimenpiteisiin.

Vartijat asetettiin uudelleen, ja tällä kertaa heidän oma pelkonsa piti heitä hereillä. Sitten sammutettiin tulet yhtä lukuunottamatta, ja molemmat saksalaiset ryömivät Griebachin telttaan; kopti palasi omaansa. Niin kului loppuyö enemmittä häiriöittä. Kun seuraavana päivänä lähtöaika koitti, Kastner nouti teltastaan vangin, joten ajomiehetkin saivat tietää tämän läsnäolon.

Kun mies ei voinut puolustautua, he tunsivat itsensä tavattoman rohkeiksi ja tunkeutuivat heti hurjia uhkauksia syytäen vangin luo sammuttaakseen vihansa häneen. Mutta Kastner astui heitä vastaan vakavasti huomauttaen: "Kuulkaa minua! En tahdo, että tälle miehelle tapahtuu mitään. Hän on tosin tullut vihamielisin aikein, mutta kun hän ei pystynyt tekemään meille mitään, vaan sortui käsiini, riittäköön hänelle se häpeä ja hän menköön matkoihinsa vapaana. Oletteko ymmärtäneet?"

"Efendi, et tiedä mitä teet", huusi silloin yksi ajomiehistä lähestyen vihasta säihkyvin silmin. "Tämä mies on Benghasin vaarallisimpia rosvoja, olisi sulaa hulluutta vapauttaa hänet. Hänen nimensä on Aid Omar, mutta ihmiset sanovat häntä vain Verikorpiksi, sillä missä hän näyttäytyy, ei rhasia ole kaukana, ja ennen kuin päivä on kulunut, he ovat tehneet häpeällisen rikoksensa. Hänellä on satojatuhansia konnantöitä omallatunnollaan. Minäkin jouduin erään Sivasta taateleita kuljettavan karavaanin mukana matkustaessani hänen hyökkäyksensä uhriksi Om es Segirin luona. Ja vieläkin on olkapäässäni naarmu iskusta, jonka hän minulle antoi virtahevonnahkaisella ruoskallaan. Useat meistä kaatuivat epätasaisessa taistelussa, ja muiden täytyi maksaa suuret lunnaat päästäkseen vapaiksi. Itse pääsin vain sattumalta pujahtamaan pakoon, muuten olisin kai vieläkin heidän vankinaan, koska olen liian köyhä enkä olisi voinut lunastaa itseäni vapaaksi. Minun on siis tehtävä verikosto tälle miehelle, etkä sinä, efendi, saa estää minua."

Ajomies veti veitsensä ja aikoi syöksyä vangitun beduiinin kimppuun toisten päästäessä innokkaan suosionhuudon.

"Takaisin!" komensi Kastner ja asettui revolveri kädessä uhaten eteen. "Joka kohottaa kätensä häntä vastaan, on kuoleman oma! En tule sallimaan murhaa läsnä ollessani."

"Tahdon vain oikeutta!" huusi raivostunut ajomies. "'Veri verestä' on autiomaan laki, emmekä salli sinun, frankin ja uskottoman, sitä loukata."

Se kuulosti jotenkin uhkaavalta, mutta itse asiassa mies ei täysin luottanut itseensä, hän tuntui lukevan tohtorin ilmeestä sellaista, mikä ei ennustanut hyvää, jos menisi sanoja pitemmälle.

"Sanon vielä viimeisen kerran: mies on minun", Kastner sanoi hetken kuluttua painokkaasti. "Olen ottanut hänet vangiksi, joten minulla yksin on oikeus hänestä määrätä, se on se autiomaan laki, joka tässä ensin tulee kysymykseen. Mutta minä aion vapauttaa hänet, ja siksi hän lähteköön vapaasti niin pian kuin tapaamme hänen kumppaniensa jäljet."

Silloin tähän asti syrjässä pysytellyt senussi astui tohtorin luo ja sanoi sävyisällä äänellä: "Efendi, anna anteeksi että uskallan vaivata sinua neuvolla, olenhan vain suvaittu vieras teltoissanne, ja siksi minun oikeastaan pitäisi olla vaiti. Kuitenkin olen matkustanut laajalti eri viestimatkoilla, joita esimiesteni käskystä olen suorittanut, ja olen usein kuullut tästä Verikorpista, joka on julkeimpia rosvoja auringon alla. Profeetan – Allah häntä siunatkoon! – nimenomaisen käskyn mukaan on jokainen loukkaamaton, joka on pyhiinvaellusmatkalla Mekan ja Medinan pyhiin kaupunkeihin tai niistä palaa. Kaikki uskovaiset kunnioittavatkin tätä käskyä, paitsi nuo jumalattomat aavikkorosvot, jotka erotuksetta ahdistavat kaikkia heidän tielleen osuvia. Teet siksi hyvän työn ja ehkä pelastat monta onnetonta kuolemasta, jos et vapauta tätä jumalallisten lakien halveksijaa, vaan annat hänet oikeuden käsiin..."

"Pitäisikö minun ehkä lähettää hänet vartioituna Siutin mudiirille?" Kastner vastasi. "Ensiksikään minulla ei ole riittävästi väkeä siihen, eivätkä nämä voisikaan kuljettaa häntä pitkälle ennen kuin hänen heimolaisensa vapauttaisivat hänet."

"Ei olekaan tarpeellista, efendi, lähettää häntä Siutiin. Voimme yksinkertaisesti valita joukostamme kaksitoista miestä, jotka tuomitsevat hänet koraanin käskyjen mukaan. Se on yleisenä tapana autiomaassa, missä ei ole pysyviä tuomioistuimia, eikä kenkään voi sanoa sitä murhaksi."

"Voit olla oikeassa", keskeytti Kastner, joka näki näiden sanojen vahvistavan miehistön vastarintaa, "mutta sinä unohdat yhden asian. Lupasin vangille viime yönä, että hän tänään pääsee siteistään, ja miehen on pidettävä sanansa, ellei hän tahdo menettää kaikkien kunnon ihmisten kunnioitusta. Siksi pyydän teitä luopumaan aikeestanne, niin oikea kuin se voikin olla, sillä muuten pakotatte minut hengelläni puolustamaan tätä miestä."

Näihin syihin senussilla ei ollut mitään vastaanväittämistä, ja siten Kastnerin onnistui kauan ystävällisesti puhuteltuaan miehiä saada nämä luopumaan suunnitelmastaan. Heidän kunnianhimoaan lienee hivellyt sekin, että muuten niin kopea efendi nyt alentui tekemään heille pyynnön. Kamelit kuormitettiin jälleen, ja puolen tunnin kuluttua karavaani saattoi lähteä.

Kun he vähän ajan kuluttua kohtasivat Khargesta tulevan kamelipolun, he erottivat selvästi viimeöisten vihollisten jäljet hiekassa, mutta näitä itseään ei näkynyt.

Lupauksensa mukaan Kastner avasi vankinsa siteet ja sanoi: "Mene, olet vapaa, mutta rukoile Allahia että pian löytäisit veljiesi teltat, muuten näännyt aavikolle."

Beduiini katsoi hetken aikaa syvälle hänen silmiinsä erilaisten tunteiden kuvastuessa hänen kasvoistaan, mutta vihdoin muslimin juurtunut viha pääsi voitolle, ja hän vastasi: "Voisin ehkä kunnioittaa sinua, ellet olisi frankki ja ellen tietäisi että pelko ja arkuus on syvin syy jalomielisyyteesi. Mutta sinähän pelkäsit heimolaisteni verikostoa. Siksi varo tulemasta silmieni eteen, se merkitsisi sinulle kauheata kuolemaa."

Ajomiehet, jotka tietysti seisoivat uteliaina ympärillä ja kuulivat nyt nämä häväistykset ja uhkaukset, joutuivat taas raivon valtaan, ja rohkean puhujan henki oli nytkin hiuskarvan varassa. Mutta senussin avulla, joka nyt asettui eurooppalaisten puolelle, näiden onnistui vielä kerran hillitä miestensä kiihtymys, ja Aid Omar saattoi lähteä.

Hän loi vielä määrätöntä ylenkatsetta ilmaisevan silmäyksen ajomiehiin, jotka hänen mielestään ansaitsivat syvintä halveksumista, koska olivat antautuneet orjiksi uskottoman frankin palvelukseen. Sitten hän hyvästi sanomatta astui hitaasti pois ja katosi pian lähimmän hietakummun taakse, kertaakaan päätään kääntämättä. Mitä kostosuunnitelmia hän mahtoikaan mielessään hautoa?

"En tiedä mitä minun on ajateltava tästä senussista", sanoi Kastner myöhemmin molemmille ystävilleen. "Eilen epäilin kovin hänen olevan salaa yhteydessä rosvojen kanssa ja liittyneen meihin vain toimittaakseen meidät heidän käsiinsä. Toiselta puolen hän tänään esiintyi jopa syyttäjänä tuota Aid Omaria vastaan ja oli vähällä saada minut luovuttamaan rosvon julmistuneille miehillemme. Niin ei kuitenkaan käyttäydytä omaa liittolaista kohtaan."

"Ehkä se silti oli vain teeskentelyä", vastasi Griebach. "Hän laski kai, että sinä pidät antamasi sanan ja joka tapauksessa vapautat vangin. Hänhän vihdoin, kun näytti olevan tosi kysymyksessä, asettui sinun puolellesi ja auttoi sinua torjumaan raivoavat ajomiehet."

"En tahtoisi kuitenkaan yhtyä epäluuloonne", puuttui Uassif el Khajat puheeseen. "Senussit tosin kykenevät mihin vain, mutta jos tämä Aid Omar todellakin kuuluu noihin rosvoheimoihin, jotka eivät säästä edes Mekkaan meneviä pyhiinvaeltajiakaan, silloin syytös lähti vilpittömästä sydämestä. Sillä senussit pitävät vihollisenaan jokaista, joka vain rikkoo profeetan käskyjä, ja haddshin (pyhiinvaeltajan) ryöstäminen on kaikkein suurimpia syntejä. Voisinpa siksi miltei vannoa, ettei heidän välillään ole mitään salaista yhteyttä."

"Kaikesta huolimatta en voi tuudittautua täydelliseen luottavaisuuteen", Kastner vastasi kauan mietittyään. "Jos minun olisi esitettävä syitä siihen, en tosin voisi mainita ainoatakaan, mutta tunnen kuitenkin vastustamatonta halua epäillä senussiamme. Olen siis hänen huomaamattaan edelleen tarkkaava hänen toimiaan."

VI. AUTIOMAAHAN

Seuraava päivä toi tosin mukanaan monenlaisia vaivoja ja vastuksia, erittäinkin kiivettäessä heti Gor Abu Bekrin takana kohoavan särkkäjonon yli, mutta he säästyivät enemmiltä vihamielisyyksiltä yöllisten rosvojen puolelta. Suunniteltu hyökkäys oli siis kai kuitenkin laskettava tilapäisen kohtaamisen tiliin.

Myöskään suuntaan nähden, jota karavaanin oli noudatettava, ei ollut mitään epäilyksiä, sillä Rohlfs oli aikoinaan pystyttänyt lukuisia allamateja (kivikasoja, jotka toimivat tienviittoina).

Näiden tienviittojen välistä Kastnerin tottunut silmä erotti myös ne ikivanhan karavaanitien jäljet, jotka jo Rohlfsin matkatoveri, professori Jordan oli löytänyt ja iloisin toivein ilmoittanut Rohlfsille. Hänen silmäänsä ne tietenkin olivat heti pistäneet tässä täysin neitseellisessä seudussa, mutta meidän matkalaistemme oli ne varta vasten etsittävä Rohlfsin retkikunnan lukuisten viittojen joukosta.

Kastnerin perustamat varastot löydettiin koskemattomina, vain samum (hiekkamyrsky) oli aikaansaanut monenlaista epäjärjestystä, mitään suurempia vahinkoja kuitenkaan aiheuttamatta.

Kolmannen päivän iltana päädyttiin suuren särkkäjonon luo, joka on noin puolivälissä Dakhlasta varsinaiselle särkkäalueelle. Sen kimppuun käytiin seuraavana päivänä ja se ylitettiin suuremmitta vaikeuksitta. Eräältä näistä särkistä professori Jordan oli aikoinaan löytänyt saviruukun sirpaleen, mutta valitettavasti matkalaiset eivät sitä enää tavanneet eivätkä siis voineet ratkaista, miltä vuosisadalta se oli peräisin. Olikohan ehkä rohkea Renf-ankh, Uassif el Khajatin esi-isä sen sinne jättänyt?

Särkkien takana oli jotenkin runsaskasvuista seutua, joka laajeni noin tunnin matkan levyiseksi. Kamelit olivat sangen tyytyväisiä tästä ruokalistansa vaihtelusta, sillä vaikka täällä kasvoikin vain kuivaa aroruohoa, se oli kumminkin mehukkaampaa kuin tavalliset oljet ja kuivatut pavut.

Niille annettiin siksi kahden päivän lepo. Edessä oli enää vain hiekkaa ja kiviä, kiviä ja hiekkaa, kunnes noin kahdentoista päivän päästä päästäisiin onnellisesti Tuatin keitaaseen tai... säälimätön samum tukahduttaisi hehkuvan kuumilla kourillaan kaikki, ihmiset ja eläimet.

Mutta tätä mahdollisuutta toiveikkaat matkalaisemme eivät ollenkaan enää ajatelleet. Kaikki oli siihen asti sujunut miltei ohjelman mukaan. Epäonnistunutta hyökkäystä Gor Abu Bekrin luona voitiin pitää vain merkityksettömänä välikohtauksena, ja miehet osoittivat nyt, kun heillä ei enää ollut edes kotiin karkaamisen mahdollisuutta, riittävästi työniloa, niin että heitä ei ainakaan myötäänsä tarvinnut soimata.

Karavaanin jälleen lähdettyä matkaan se saapui vielä samana päivänä sille Nubian kalkkikivialueeseen muodostuneelle syvänteelle, jonka nimi Jordanin kartassa on Allemkuis. Sieltä professori Zittel oli löytänyt useita piikivensirpaleita, jotka myöhemmin Tukholman antropologikongressissa todettiin piikivisiksi työkaluiksi. Meidänkin matkalaisemme saattoivat vähän etsittyään löytää vielä useita näitä kovin mielenkiintoisia jäännöksiä, seikka, jota he pitivät yrityksen onnellisen päätöksen lohdullisena enteenä. Jos autiomaa ajatuksen tavoittamattomina aikoina oli ollut ihmisasutukseen kelpaavaa, saattoi aina odottaa, että Eymhotepin kertomus perustui tosiseikkoihin ja että todellakin mitä kauhistuttavimman autiomaan keskelle oli jäänyt unohdettu tilkku hedelmällistä maata.

Yhtä päivämatkaa myöhemmin Jordan sitten oli kadottanut usein mainitun vanhan tien jäljet ja oli siksi kääntynyt suoraan länteen, ja Rohlfs oli tietysti seurannut häntä, sillä hänen päämääränsähän oli Kufran keidas sillä ilmansuunnalla. Mutta meidän matkalaisemme oli seurattava edelleen noita jälkiä ja tästä lähtien omin päin etsittävä tie onnelliseen Tuatin keitaaseen. Siksi Kastner oli tälle paikalle asettanut viimeisen elintarvikevaraston. Täällä piti myös maksaa palkka ajomiehille ja toimittaa nämä sopivasti pois, jotteivät he alkaisi epäillä herrojensa todellista päämäärää. Jälleen pysähdyttiin useiksi päiviksi, jotka kulutettiin valmisteluihin koko matkan vaikeinta osaa varten.

Kastner tunkeutui muuten, vain yhden oppaan seuraamana, vielä päivänmatkan autiomaahan. Hän oli innostunut maantieteilijä eikä tahtonut lähteä paikalta etsimättä ensin muistomerkkiä, jonka hänen kuuluisia edeltäjänsä ja ammattiveljensä Rohlfs oli pystyttänyt suurten särkkien reunalle.

Vähän aikaa etsittyään he löysivätkin kivistä ja tyhjistä vesisäiliöistä kasatun, kaksi metriä korkean pyramidin.

Kastner tuijotti kauan miettiväisenä tätä saksalaisen tutkijainnon muistomerkkiä. Tässä oli suuren, pelottoman hengen täytynyt katkerin sydämin antaa perään leppymättömän luonnon vastarinnalle, luopua suuresta suunnitelmastaan ja kääntyä pohjoista kohti. Onko menestys hymyilevä heille, jotka uskaltavat vielä suuremman yrityksen?

Seuraavana aamuna Kastner nousi lähimmän ison särkän harjalle ikään kuin tarkastaakseen tietä länteen. Beduiini seurasi häntä sinnekin, mutta kun he olivat tulleet huipulle ja näkivät taivaanrantaan ulottuvan loppumattoman jonon särkkiä vieri vieressä, hän sanoi: "Efendi, olen vastustelematta seurannut sinua tänne asti ja uskollisesti palvellut, niinkuin mielelläsi myöntänet. Mutta täällä minun täytyy kieltäytyä tottelemasta, jos aiot vieläkin pitemmälle. Kukaan ihminen ei ole niin mieletön, että uskaltaisi tunkeutua tähän hiekkamereen. Parhaassa tapauksessa hän pääsisi pari kolme päivänmatkaa eteenpäin, sitten kuolisivat parhaatkin kamelit sietämättömiin rasituksiin, ja kuinka voisi sitten jalkaisin, vedettä ja elintarpeitta päästä takaisin asuttuihin seutuihin? Anna anteeksi avomielinen puheeni, efendi, mutta et itseltäsikään voi vaatia enempää kuin mikä on ihmiselle mahdollista, muussa tapauksessahan olet menettänyt kaiken harkintasi."

Kastner oli hetken aikaa pitävinään toisen vastaväitteitä perusteettomina, mutta vihdoin hän vastasi: "Olet oikeassa. Nämä kauhistavat hiekkavuoret torjuvat meidätkin takaisin, kuten ne kerran epäsivät läpikulun kolmelta urhealta mieheltä, tunnustan sen mieli apeana. Mutta toiselta puolen en juuri mielelläni palaisi takaisin ilman minkäänlaista menestystä dakhlalaisten pilkattavaksi. Siksi sano minulle: mitä arvelet siitä, että tunkeutuisimme näitä hiekkasärkkiä myöten etelään päin? Pohjoisessa on kaikki maa jo tutkittu Sivaan asti, joten mitään uutta kunniaa ei sieltä ole saavutettavissa, mutta etelään kulkiessamme voisimme ehkä kohdata sen karavaanitien, jota muinoin Bornun kauppiaat ja bedajatien (pohjoiseen Vadaista sijaitsevan Enneja-keitaan asukkaat) rhasiat joskus tulivat Dakhlaan ja Khargeen. Se olisi arvokas löytö, joka hyödyttäisi kauppaa Vadaihin ja edelleen."

"Mitä nyt sanot, tuntuu minusta hyvinkin uskottavalta", beduiini vastasi hetken harkittuaan. "Olen kuullut noista karavaaneista ja rhasioista, ja ellemme löytäisikään tuota unohdettua Vadain tietä, voimme kuitenkin ajoissa palata Khargeen tai Niilinlaaksoon, jos muona uhkaa loppua. Jään siis edelleen luoksesi niin kauan kuin et aio tunkeutua särkille."

"Se riittää, ja minua ilahduttaa että olen onnistunut saamaan niin kelvollisen oppaan."

Molemmat laskeutuivat jälleen kameliensa luo ja palasivat viivyttelemättä toveriensa luo leiripaikalle.

Siellä oli sillä välin sattunut kiivas yhteenotto. Ajomiehet eivät lainkaan pitäneet senussista, koska tämä aina pysytteli erillään ja heidän yrittäessään antautua keskusteluun hänen kanssaan antoi vain yksitavuisia vastauksia. Hänelle ei myöskään annettu anteeksi sitä, että hän yöllisen hyökkäyksen aikana oli kohdellut muutamia heistä jokseenkin kovakouraisesti. Karavaanissahan hänen läsnäoloansa vain siedettiin, eikä hänellä miesten arvelun mukaan ollut vähintäkään oikeutta jaella käskyjä.

Kastnerin ollessa matkalla muistomerkille oli senussin ja erään ajomiehen välillä aivan mitättömästä syystä syntynyt kiivas sananvaihto. Ajomies herjasi häntä, ja odottamattoman äkkipikaisuuden puuskassa senussi vastasi nyrkiniskulla. Silloin kaikki hyökkäsivät kuin yksi mies hänen kimppuunsa, ja hänen olisi epäilemättä käynyt huonosti, elleivät Griebach ja Uassif el Khajat olisi asettuneet hänen puolelleen. He suojelivat häntä aseillaan, kätkivät hänet professorin telttaan ja uhkasivat kuolemalla jokaista, joka lähestyy viiden askeleen päähän.

Siten saatiin aluksi rauhallista, mutta tuli kyti edelleen tuhan alla, ja molempien herrojen oli myötäänsä oltava valppaina miestensä uuden tottelemattomuuspuuskan varalta. Siksi he olivat kovin iloisia kun Kastner palasi, koska alkuasukkaat määrättömästi pelkäsivät häntä.

Kastner puolestaan tuli sangen pahalle tuulelle kuullessaan välikohtauksesta. Hän kävi heti senussin kimppuun ja moitti tätä kiivaasti harkitsemattomasta menettelystä. Moitteenalainen kuunteli alakuloisena ja pyysi sitten katuen anteeksi, että oli niin kehnosti palkinnut herrojen hyvyyden, jotka olivat ottaneet hänet mukaan.

"Hyvä, mutta sillä emme pääse askeltakaan pitemmälle", Kastner vastasi yhä suuttuneena. "Meidän täytyy luopua suunnitelmastamme päästä Kufraan, koska todellakin on mahdotonta kulkea läntisten särkkien yli. Sen on oppaamme riittävän selvästi todistanut, ellen olisikaan tahtonut luottaa omiin silmiini. Olemme nyt päättäneet maksaa miehillemme heidän palkkansa ja sitten yksin jatkaa matkaa etelään löytääksemme ehkä läpipääsyn Vadaihin päin. Mutta tämä ei sovellu sen tehtävän kanssa, joka sinun piti suorittaa Kufrassa, ja sen vuoksi aion lähettää sinut ajomiesten kanssa takaisin Dakhlaan."

"Efendi, pyydän hartaasti, ettet tekisi sitä!" keskeytti senussi hänet nopeasti. "He ovat vannoneet minulle verikostoa, enkä pääsisi päivänmatkaakaan joutumatta heidän vihansa uhriksi. En ole lainkaan pelkuri, muutoin esimiehet eivät niin usein olisi käyttäneet minua sanansaattajanaan kaikkialle, mutta lukuisa koiralauma on jäniksen surma. Kuinka voisin puolustautua niin monta vihollista vastaan?"

"Sehän se minua koko jutussa harmittaakin! En voi asiain näin ollen lähettää sinua takaisin, mutta vielä vähemmän mieltä olisi sinun ottamisessasi mukaan, koskapa sinä kerran aiot Kufraan. En todellakaan tiedä mitä keinoa käyttää tästä pulasta päästäksemme."

Senussi tuijotti hetken miettiväisesti lattiaan ja Kastnerkin oli vaiti. Vihdoin edellinen nosti taas päänsä, katsoi tutkivasti tohtoria silmiin ja sanoi hitaasti: "Efendi, lupaatko minulle lujasti, ettet kenellekään kavalla sitä, mitä nyt aion sinulle ilmaista."

"Mielelläni. Mutta eivätkö nämä matkatoverinikaan saa sitä tietää?"

"He kyllä, mutta ei kukaan muu, koska se silloin todennäköisesti maksaisi henkeni."

"Niinkö vaarallisia asioita sinulla on meille ilmaistavana?" Kastner kysyi jokseenkin epäuskoisena.

"Niin vaarallisia, efendi, mikäli ne koskevat minua itseäni. Kuuntele siis. Menetettyäni vanhempani jouduin jo viiden vuoden ikäisenä veljeskuntani käsiin, ja minut kasvatettiin sen opin mukaan. Mutta saviahin yksitoikkoinen elämä ei minua miellyttänyt, ja kun minun tavattoman suurta vaellushaluani voitiin käyttää hyväksi tarvitsematta erottaa minua veljeskunnasta, minusta tehtiin sanansaattaja. Olen kahdeksan vuotta rehellisesti ja esimiesteni tyydytykseksi täyttänyt velvollisuuteni. Tapasin kuitenkin matkoillani muiden kansojen jäseniä ja kuulin monenlaista, mikä oli räikeässä ristiriidassa sen opin kanssa, jonka mukaan olin kasvatettu. Olen sitten tutkinut asiaa ja usein on terveen järkeni ollut pakko myöntää veljeskuntani vastustajien olevan oikeassa. Siksi olisinkin jo kauan sitten mielelläni luopunut veljeskunnasta, mutta tiesin jo niin paljon sen salaisuuksia, ettei minun rankaisematta olisi sallittu lähteä, sillä ne suunnitelmat, joita minun välittäjänä täytyi edistää, olivat useinkin sangen mustia. Teitäkin kohtaan haudottiin kavalia suunnitelmia, ja siksi olen iloinen, ettette enää aiokaan lähteä Kufraan."

"Mitä meitä vastaan suunniteltiin?" Kastner keskeytti uteliaana.

"Salli, efendi, minun olla ilmaisematta salaisuutta, joka minulle uskottiin rehellisyyteeni luottaen. Riittäköön sinulle tieto, ettei se enää voi teitä vahingoittaa. Palatakseni itseeni pitäisin mitä suurimpana onnena, jos edelleen sallisitte minun seurata teitä. Jos onnellisesti saavumme Vadaihin, olen veljeskuntani vaikutusvallan ulkopuolella ja voin esteettömästi lähteä joko etelään tai länteen elatustani ansaitsemaan. Siellähän on paljon muhamettilaisia kauppiaita, jotka menestyvät hyvin. Minulla on sitä paitsi vaatteisiini piilotettuna pienoinen rahasumma, jota olen jo kauan koonnut mahdollisen vapautumiseni varalta. Se toivoakseni riittää aluksi vapauttamaan minut kärsimästä puutetta ja myöhemmin myös peruspääomaksi pieneen kauppayritykseen."

"Entä ellemme pääsisikään Vadaihin, vaan meidän olisi pakko palata itään, Niilinlaaksoon?"

"Silloin olemme kuitenkin tulleet jo niin pitkälle etelään, että ilman vaaraa voin lähteä Sudaniin. Voinko jäädä sinne vai onko minun mentävä edemmäs, Habeshiin (Abessiniaan) tai Dshibutiin, olkoon sen ajan murhe. Tekisin mielelläni ahkerasti työtä ja varmastikin hankkisin turvatun toimeentulon, jos vain pääsen veljeskunnan vaikutusalueen ulkopuolelle. Mutta sen voin tehdä vain, jos te suuressa armossanne sallitte minun tulla mukaan."

"Kuulehan Selim", vastasi Kastner hetken tuumailtuaan, "se, mitä olet esittänyt, voisi tosin saavuttaa hyväksymisemme ja saada meidät kuulemaan pyyntösi. Mutta toiselta puolen olet itse tunnustanut, että tähän asti olet ollut vihollisemme. Jos meidän nyt siis yhtäkkiä pitäisi osoittaa sinulle niin paljon luottamusta, meidän on ensin saatava tietää mitä esimiehesi suunnittelivat meitä vastaan, jotta kaikki epäluulo katoaisi väliltämme. Sinua sen tunnustaminen ei enää voi vahingoittaa, koska olet päättänyt paeta, mutta meille se on oleva merkkinä siitä, että todella ja vilpittömin sydämin tarkoitat parastamme."

"Efendi", vastasi Selim nopeasti ja päättävästi, joskin hänen sanansa ilmaisivat sisäistä tuskaa, "jos se on peruuttamaton ehto mukaantulolleni, silloin minun valitettavasti on luovuttava kiihkeimmän toivoni täyttymisestä. Olen esimiehilleni vannonut varjelevani heidän salaisuuttaan, ja niin olen tekevä vaikka te heti antaisitte minut verivihollisteni, ajomiesten käsiin. Mieluummin kuolleena kuin kavaltajana."

"Hyvä, Selim!" sanoi Kastner lyöden häntä olkapäähän. "Minua ilahduttaa että kestit tämän kiusauksen. Tarkoitukseni oli vain koetella sinua. Saat seurata mukanamme, ja teemme kaikkemme pelastaaksemme sinut tähänastisten liittolaistesi vainolta ja turvataksemme sinulle huolettoman toimeentulon. Minulla on Vadaissa ja myös Sudanissa sinun uskoasi tunnustavia ystäviä, jotka pyynnöstäni mielellään mahdollisuuksiensa mukaan helpottavat ensi askeliasi omilla jaloillasi." "Efendi, kiitän sinua sydämeni pohjasta", vastasi Selim iloisesti ja risti kiitollisena kätensä povelleen. "Te ette tule katumaan sitä, että olette luottanut minuun."

Hänen kiitollisuudenvakuuttelunsa lopetettiin lyhyeen. Sitten molemmat saksalaiset lähtivät teltasta, ja Kastner kutsui kokoon kamelinajajat ilmoittaakseen heille muka Vadaihin tehtävää matkaa koskevasta päätöksestä.

Miesten naamat venyivät kovin heidän siitä kuullessaan, ja kun Kastner ilmoitti heille avoimesti, ettei ketään, joka tahtoi palata Dakhlaan suinkaan siitä estettäisi, vaan päinvastoin hän ansaitsemansa palkan lisäksi saisi runsaat juomarahat, niin eipä ollut ainoatakaan, joka olisi halunnut tunkeutua pitemmälle autiomaahan. Yksimielisesti he ilmoittivat, ettei heillä ollut mitään tekemistä Vadaissa ja että he siksi tahtoivat palata Dakhlaan. Toinen Hasan Efendin suosittelemista karavaaninoppaistakin sanoutui irti palveluksesta ja pyysi saada lähteä.

Tämä viimeksi mainittu seikka oli oikeastaan tohtorille mieleinen. Hänen täytyi lähettää useimmat kamelinsa Dakhlaan, koska ne olivat kärsineet kuumuudesta ja saaneet lyöttymiä useinkin taitamattomasti tehdyistä kuormista. Siitä huolimatta elukoilla oli vielä melkoinen arvo, koska ne saatuaan riittävästi lepoa ja tarpeellista hoitoa vielä saattoivat toipua ennalleen. Siksi Kastner ei mielellään halunnut uskoa niitä niin epäluotettaviin käsiin kuin kamelinajajat olivat, mutta tämän oppaan rehellisyyden Hasan Efendi oli taannut, ja siksi hänet nimitettiin takaisin palaavan karavaanin ylijohtajaksi.

Palaaville annettiin riittävä määrä muonaa, jotta he puutetta kärsimättä voisivat päästä päämääräänsä. Sitten kaikki puristivat monenlaisin onnentoivotuksin toistensa kättä, kummankaan puolen sydämessään tuntematta erikoisempaa surua eron johdosta. Palaavien joukossa oli päinvastoin muutamia, jotka sisimmässään toivoivat vihattujen uskottomien nääntyvän hiekkaan.

Selimistä ei kukaan piitannut, hänet oli lähtöhyörinässä yksinkertaisesti unohdettu.

Nyt nuo viisi miestä olivat yksinään laajassa, lohduttomassa autiomaassa, vain oman voimansa ja oman älynsä varassa. Kaikki sillat heidän takanaan oli poltettu. Mutta heidän povessaan ei hilpeä rohkeus ollut heikentynyt, ja toiveikkaina he alkoivat suunnitella marssia eteenpäin.

Ensin oli löydettävä tuon etelään tai lounaaseen vievän vanhan tien allamatit. Sitä varten Kastner ja jäljelle jäänyt beduiiniopas nousivat kameleilleen ja ratsastivat pari tuntia eteläkaakkoon päin. Sitten he kaarsivat länteen ja tunnin kuluttua todella suureksi ilokseen havaitsivat uusia tienviittoja, jotka näyttivät suunnilleen etelälounaista suuntaa ja yhtyivät jotenkin lähellä varsinaiseen hiekkasärkkäjonoon. Nyt he palasivat leiriin noutamaan kolmea matkatoveriaan, jotka jo pitkän aikaa lähtövalmiina olivat odottaneet.

Nämä vastaanottivat iloiten sanoman tiedusteluretken onnistumisesta ja nousivat heti kamelien selkään seuratakseen paljon toiveita antavaa polkua. Vain beduiini oli hiljainen kuten tavallista, häntä kiinnostivat vain virka ja hänen huostaansa uskotut eläimet.

Ensin tämä pieni karavaani tietysti seurasi Kastnerin ja hänen oppaansa hiekkaan jättämiä jälkiä, mutta myöhemmin estivät allamatit, jos niihin kiinnitettiin vähänkin huomiota, poikkeamasta oikeasta suunnasta. Välittämättä päivän helteestä tai melkoisesta yökylmästä he näin seurasivat vanhoja jälkiä, enimmäkseen vaiteliaina ja jokainen omissa ajatuksissaan. Jo toisena päivänä ajomiesten lähdön jälkeen he saapuivat suurelle särkkäjonolle, joka todennäköisesti katkeamattomana ulottuu Benghasin ylätasangolta aina Darfuriin asti. Mutta tienviitat eivät jatkuneetkaan sen sisään, kuten Kastner itsekseen oli pelännyt, vaan kääntyivät nyt eteläkaakkoon ja kulkivat noin puolen tunnin matkan päässä särkkäjonosta sen suuntaan.

Jotenkin yksitoikkoisesti kuluivat kuusi seuraavaa päivää. Karkea ja hieno sora vaihteli jalkojen alla, silloin tällöin erottui etäältä jokin gor tai vaatimaton agol el rhasal (Fagonia arabica)-pensas kohosi hedelmättömästä maaperästä, jonne tuuli joskus oli lennättänyt sen siemenen. Mutta nämä vähäiset vaihtelut vaikuttivat reipastuttavasti matkalaisiin, joita vaitiolo ja suuren, laajan autiomaan hiljaisuus tuskallisen painajaisen tavoin rasitti.

Seitsemäntenä päivänä he vihdoin havaitsivat etelässä mahtavan, yksinäisen vuoren, jonka omituinen muoto heti pisti silmään ja jota sekä molemmat saksalaiset että kopti tervehtivät hiljaisesti iloiten. Siinä saattoi nimittäin huomata selvää, etäistä yhtäläisyyttä koiranpään kanssa, mikä todisti sen siksi "vuoreksi", joka vanhaan karttaan oli merkitty nimellä Koiranvuori. Siinä oli oikea "todistaja!" Se ei todistanut todeksi ainoastaan sitä suunnatonta muutosta, jonka näennäisesti niin mitätön syy kuin tuuli voi vuosituhansien aikana maanpinnassa aiheuttaa, vaan ennen kaikkea se todisti sen vanhan kertomuksen totuutta, joka oli johtanut nämä rohkeat miehet kauas kaikesta sivistyksestä kauhistavimman ja elottomimman autiomaan keskelle. Nyt oli yhdellä iskulla poistettu viimeisetkin epäilykset, ja ryhdikkäämmiksi suoristautuivat salaisuudesta tietoiset satulassaan, kun tämä mitä tärkein todistuskappale ilmestyi hiekasta heidän eteensä.

Illalla päästiin gorin luo, ja leiri pystytettiin sen juurelle. Mutta kun seuraavana aamuna oli jatkettava matkaa, eivät allamatit enää jatkuneetkaan etelään, vaan kaartuivat miltei suorassa kulmassa länteen, kadoten särkkien sisään.

Tämän nähdessään beduiini pidätti ratsuaan ja kääntyi Kastnerin puoleen sanoen: "Näetkö nyt, efendi, että tienviitat häviävät tässä hiekkavuorten väliin?"

"Tietysti, ystävä", vastasi Kastner, joka hyvin tiesi mitä toinen tarkoitti ja luuli olevansa varustautunut sen varalta.

"Ja aiotko seurata niitä sinnekin?" kysyi opas edelleen.

"Totta kai. Ovathan ne tähänkin asti uskollisesti opastaneet meitä, miksi yhtäkkiä alkaisin niitä epäillä ja ratsastaisin tuntemattomaan suuntaan? Ne näyttävät oikean tien, ja siksi aion niitä seurata."

"Silloin tiemme eroavat, efendi."

"Oletko äkkiä kadottanut rohkeutesi?"

"Rohkeuteni on sama kuin ennenkin. Olen kasvanut autiomaassa ja tunnen sen vaarat, kuten sinä tunnet isiesi talon ja kotimaasi tasangot. Elävien luo ei palaa kukaan, joka uskaltautuu petollisten, armottomien hiekkavuorten pariin, jotka Allahin kiroamina eivät saa rauhaa maan päällä, vaan joiden on pakko vaeltaa aikojen loppuun asti. Viikko sitten lupasin pysyä luonasi niin kauan kuin ratsastaisit hammadan (kiviaavikon) läpi. Nyt kun tahdot sen jättää, jätän minäkin sinut. Tunnet sanani."

Kastner koetti nyt kaikella taivuttelutaidollaan saada miehen edelleenkin mukautumaan hänen suunnitelmiinsa. Jos hänen läsnäolostaan oli tähänkin asti ollut monenlaista etua, se oli nyt aivan välttämätön, kun oli ryhdyttävä kamppailuun särkkiä vastaan. Aavikon asukkailla on erikoinen vaisto, jolla he näkymättömistäkin merkeistä päättelevät oikean tien; eurooppalaisen terävinkään äly ei pysty tätä luonnonlahjaa korvaamaan. Hiekkavuorten välissä olivat tienviitat epäilemättä enimmäkseen hiekan peitossa, ja kymmenkertaisen vaivan vaatisi niiden jälleen löytäminen. – Mutta beduiini pysyi kaikesta taivutteluista huolimatta päätöksessään.

Nyt oli tosin jäljellä vielä yksi ja todennäköisesti kylläkin tepsivä keino, nimittäin ilmaista hänelle Tuatin keitaan olemassaolo. Mutta tämä salaisuus ei kuulunut yksistään tohtorille, ja kun hän kääntyi Uassif el Khajatin puoleen luoden tähän kysyvän katseen, tuli vastaukseksi niin kiihkeä päänpudistus, että Kastner heti luopui aikeestaan.

Oli siis päästettävä opas menemään, ellei haluttu käyttää väkivaltaa, mikä muuten ei lainkaan olisi hyödyttänyt matkalaisia, saanut vain miehen katkerasti vihaamaan heitä. Siksi asetuttiin jo varhain aamulla leiriin suorittamaan tarpeellista jakoa.

Beduiini aikoi ratsastaa suoraan luoteisen autiomaan halki Khargeen. Matka saattoi hyvin viedä kaksi viikkoa, ja hänen oli otettava vastaavasti elintarvikkeita. Siksi hän sai ratsukamelinsa lisäksi neljä kuormaeläintä, jotka hänen tuli heti Khargeen tultuaan luovuttaa Hasan Efendin haltuun. Hänelle tarjottuja vesisäiliöitä hän ei huolinut, vaan täytti kallisarvoisella nesteellä mieluummin vuohennahkaiset leirinsä, jollaisiin hän pienestä pitäen oli tottunut.

Kun hän sitten oli saanut palkkansa ja runsaat juomarahat, hän ojensi Kastnerille kätensä ja sanoi: "Anna anteeksi, efendi, äläkä pidä minua kiittämättömänä tai arkana miehenä. Minulla on kotona vaimo ja kolme pientä lasta, jotka kuolisivat nälkään, ellen enää palaisi."

"Ole huoletta, ystäväni", Kastner vastasi. "Ratsastus, jonka nyt aiot suorittaa suoraan halki tiettömän autiomaan, on yhtä rohkea yritys kuin omamme. Pikemminkin on sinun annettava anteeksi meille, että veimme sinut niin kauas kotoasi ja nyt annamme sinun yksinäsi palata. Allah suokoon sinulle onnellisen paluun."

"Kiitän sinua, efendi, ystävällisistä sanoistasi ja toivotan sydämestäni yrityksellenne onnekasta loppua, vaikka en sitä oikein jaksa uskoa. Olitte minulle ystävällisiä herroja, ja olen aina tavatessani miehiä, jotka ymmärtävät antaa arvon pelottomuudelle ja urheudelle, kertova heille teistä ja rohkeasta uhkayrityksestänne, jotta maineenne leviäisi kaikkialle..."

"Pyydän hartaasti sinua olemaan sitä tekemättä!" Kastner keskeytti nopeasti. "Meillä on tärkeitä syitä toivoa, ettei kukaan saa tietää olinpaikastamme ennen kuin olemme saavuttaneet päämäärämme."

"Silloin olen oleva hiljaa kuin hauta, jos se on teille mieluisampaa. Mutta niin menettelen vain vastahakoisesti, sillä te olette totisesti rohkeita miehiä. Allah teitä seuratkoon!"

"Hän ottakoon sinutkin mahtavaan suojelukseensa!"

Näin sanoen he puristivat vielä lämpimästi toistensa kättä, sitten poistuva kannusti huudoin ja kepiniskuin eläintään ja katosi yksin laajaan autiomaahan. Jäljelle jääneet olisivat mielellään harmitelleet, koska hän jätti heidät pulaan, mutta eivät voineet, vaan heidän täytyi kunnioittaa häntä kelpo miehenä, joka vain rakkaitten omaistensa takia luopui heidän joukostaan.

Myös Selimiltä oli vielä kerran kysytty, eikö hän tahtoisi oppaan keralla palata Dakhlaan, mutta hän toisti niin hartaasti pyyntönsä saada jäädä, että siihen heti suostuttiin.

VII. RENF-ANKHIN HAUDALLA

Neljällä matkalaisellamme oli vielä kuusitoista kamelia, joista neljä oli lyöttyneitä, "batal". Ne täytyi heti ampua, olisi ollut hyödytöntä raahata niitä särkille, missä ne kuitenkin heti olisivat surkeasti sortuneet. Siten myös melkoisesti helpotettiin pääsyä eteenpäin, sillä ei ole pieni työ kuljettaa sellaista eläinmäärää ylä- ja alamäissä, missä ne joka askelella vajoavat polvia myöten hienoon upottavaan hiekkaan. Niin hyvänluontoisia ja kestäviä kuin kamelit tavallisissa oloissa ovatkin, tuntuu särkkien ylittäminen niistä tavattoman raskaalta, ja ylenmääräinen rasitus saa ne sangen helposti ärtyisiksi, mikä vielä kolminkertaistaa niiden omat samoin kuin niiden herrojenkin vaivat, aikaansaaden monenlaisia tapaturmia.

Särkät, joiden yli nyt oli päästävä, olivat keskimäärin sata, satakaksikymmentä metriä korkeita. Ne muodostivat jonoja, jotka kulkivat pohjoisesta etelään kaartaen hiukan kaakkoa kohti, noin kahdesta neljään kilometrin välimatkoin. Jotta nyt saataisiin selville paras ylimenokohta ja samalla allamatien jatkuminen, päätettiin että kukin vuorollaan nousisi lähimmälle suurelle kummulle tarkastamaan ympäristöä. Tähystäjän antamien ohjeitten mukaan voitaisiin sitten kuljettaa kamelit kolmen neljän elukan ryhminä toiselle puolelle. Tätä varten kamelit oli kuormitettava mitä huolellisemmin, koska ne muuten olisivat pudottaneet taakkansa. Vain sangen vastahakoisesti ne sitten antaisivat uudestaan kuormittaa itsensä, sillä tavallisesti ne tällaisissa tapaturmissa saavat tuskallisia haavoja. Mutta Kastnerilla oli edellisiltä matkoiltaan melkoinen kokemus tällaisissa asioissa, samoin senussilla, ja molemmat muut ponnistelivat niin innokkaasti oppiakseen heidän taitotemppujaan, kuin aikoisivat he vastedes ansaita leipänsä sahareina (kamelinajajina).

Tämän auliin yhteistyön ansiosta päästiin ensimmäisenä päivänä neljän jonon yli suhteellisen helposti, ja karavaani ehti Kastnerin laskujen mukaan noin yksitoista kilometriä lännemmäksi. Mutta sekä ihmiset että eläimet olivat kelpo lailla väsyksissä, kun auringon laskiessa vihdoin leiriydyttiin. Silti oli sinä iltana pienen, mukana kuljetetuista risuista viritetyn leiritulen ympärillä tavattoman iloista, ja innokkaasti keskusteltiin siitä, voitaisiinko vielä saada apua noista arvokkaista tienviitoista. Ne oli tietysti täälläkin aikoinaan pystytetty yhtäjaksoiseen järjestykseen, kuten Koiranvuorelle saakka, mutta nyt useimmat niistä olivat hautautuneet hiekkaan, matkalaiset olivat tänään nähneet vain seitsemän. Mutta nämä vielä näkyvätkin riittivät pitämään yllä miesten toiveita.

Uassif el Khajat unohti iloissaan hetkeksi senussin läsnäolonkin ja tuli maininneeksi tähän asti tuskallisen tarkoin salatun Tuatin keitaan ja Nebsenyn rohkean retken.

Sen kuullessaan Selimin tummat silmät nopeasti välähtivät. Mutta kun kopti heti sen jälkeen hätääntyneenä katsahti häneen, oli hänen ilmeensä jo levollinen ja läpitunkematon kuten muulloinkin.

Uassif el Khajat luuli, ettei senussi ollut kuullut tai ymmärtänyt hänen huomautustaan, ja jatkoi keskustelua kuitenkin varovammin. Hän kosketteli erästä hyvin tärkeätä seikkaa, nimittäin sitä, kuinka kauan tienviitat kulkevat särkkien poikkisuuntaan. Oli nimittäin tavaton ero siinä, täytyikö heidän yhä edelleen kiivetä särkkää ylös, toista alas, vai kääntyikö tie taas etelään, kulkien särkkien välistä laaksoa. Näissä välilaaksoissa oli tosin myös syvälti pehmeää, hienoa hiekkaa, mutta kamelit saattoivat kuitenkin kulkea tasaisessa maastossa huomattavasti helpommin, eikä ennen kaikkea tarvinnut pelätä että ne pudottavat kuormansa.

"En luule erehtyväni otaksuessani, että meidän ylihuomenna on jälleen käännyttävä etelään", sanoi Kastner koettaen puhua mahdollisimman yleisin sanoin. "Kuten kaikki särkät, liikkuvat nämäkin Libyan aavikolla tehtyjen tieteellisten tutkimusten mukaan neljästä seitsemään metriin vuodessa, riippuen tuulen kiihkeydestä ja sen maaperän laadusta, jota pitkin hiekka kulkee. Nyt tiedämme Niilinlaakson muinaisegyptiläisten temppelien seinäkirjoituksista, että jo XVIII:n dynastian hallitsijan Thotmes III:n aikana Uitin so. Libyan autiomaan asukkaat olivat kuuluisia rohkeina aavikko-oppaina. Jos otaksumme, että tienviittamme on pystytetty suunnilleen näihin aikoihin, sanokaamme vuosina 1500-1100 ennen Kristusta, oli särkkien itäraja silloin kahdestatoista neljäänkolmatta kilometriin lännempänä. Sinne asti nuo ensimmäiset huimapäät lienevät tunkeutuneet ja kääntyivät sitten varmaankin etelään kiertääkseen hiekkavuoret. Olen siksi miltei varma siitä, että ylihuomenna tulemme havaitsemaan uuden suunnanmuutoksen allamateissa, ja varmasti jälleen etelään."

"Otaksuen että olet oikeassa", huomautti Griebach, "mitä teemme jos silloin allamatit kokonaan häviävät? Se ei ole mahdotonta, sillä jos ne kulkevat särkkien suuntaisesti, ne voivat juuri nyt olla haudattuina jonon alle eivätkä tule ylipäänsä ollenkaan enää näkyviin."

"Sen ei tarvitse silti herättää levottomuutta", Kastner vastasi. "Voimme silloin rauhassa kulkea etelään viimeistä laaksoa, jossa tienviittoja vielä on, jolloin meidän tarvitsee vain aika ajoin kiivetä lähimmälle läntiselle harjanteelle ympäristöä tähyämään. Mikäli toisella puolen ei ole näkyvissä uusia kivimerkkejä, ne ovat särkkäjonon alla ja voimme seurata sitä. Muuten meidän ei vielä tänään tarvitse vaivata sillä päätämme. Siihen on kyllä aikaa kun lopullisesti olemme kadottaneet tienviitat näkyvistämme."

Tohtorin laskelmat osoittautuivat jo seuraavana päivänä oikeiksi, vieläpä aivan odottamattomalla tavalla. Kun he jälleen olivat jättäneet taakseen kolme särkkäjonoa ja olivat aikeissa ylittää neljännen, ei Selim, jonka vuoro oli etsiä tietä, enää kaikista ponnisteluistaan huolimatta voinut löytää mitään, joka edes vähänkin olisi muistuttanut tienviittaa. Tämän hän ilmoitti merkeillä laaksossa odotteleville. Heti Kastner kiipesi jyrkkää rinnettä ylös vakuuttautuakseen asiasta omin silmin. Hän totesi senussin huomion oikeaksi, mutta samalla hänen katseensa kiintyi merkilliseen ilmiöön, joka hetkeksi veti koko hänen tarkkaavaisuutensa puoleensa.

Se puoli särkästä, joka tavallisesti oli tuuleen päin, oli yleensä laakearinteinen, miltei tasainen, ja vain harvoin pisti hiekasta esiin kallionlohkareita, mikä johtui siitä, että vähitellen kohoava hiekka peitti kaikki maaperän epätasaisuudet. Toiselta puolen särkkä suistui jyrkästi alas, ja siinä oli usein vyörymien aiheuttamia vierumuodostumia.

Mutta tällä kertaa jonkin matkan päässä havaintopaikasta, juuri särkän laakealla länsirinteellä alhaalla laaksonrajassa kohosi hiekasta niin säännöllinen kukkula, että tahtomattaan tuli ajatelleeksi sitä ihmiskäden työksi: pieni pyramidi aavikon keskellä. Olisikohan ehkä joku sinne haudattukin?

Nopeasti Kastner käski senussin noutaa toiset, itse hän pitkin harppauksin riensi alas laaksoon hänen uteliaisuuttaan niin kiihkeästi kannustavan löydön luo.

Griebachissa ja Uassif el Khajatissa heräsi samoin kiihkeä mielenkiinto heidän kuullessaan Selimiltä kummallisen tiedon. Kiireimmiten he kannustivat ratsujaan hietavuorta kohden saavuttaakseen tohtorin mahdollisimman pian. Siitä oli aluksi se epämiellyttävä seuraus, että yksi kameleista astui harhaan ja taittoi jalkansa. Se oli ammuttava ja sen kuorma jaettiin muiden eläinten kannettavaksi. Se oli viivytys, joka kovasti koetteli molempien herrojen malttia, mutta siitä oli kuitenkin se hyvä puoli, että heidän liiallinen intonsa hiukan jäähtyi, suoden sijaa varovaisuudelle.

Vihdoin päästiin tuonpuoleiseen laaksoon, ja kamelit saattoivat helpommin edetä.

Mitä lähemmäksi arvoituksellista kukkulaa kolme kumppanusta pääsivät, sitä selvemmäksi heille kävi, että se todellakin oli rakennus. Se oli Nubian tummasta hiekkakivestä pystytetty pyramidi, joka jo suurimmaksi osaksi oli vapautunut hiekkapeitteestään: vain itäsivulla sitä oli noin metrin paksuudelta. Koko muistomerkin korkeus ei tosin ollut kuin enintään seitsemän metriä, mutta se oli huolellisesti rakennettu eikä ollut kärsinyt ilmanalan tuottamista haitoista niin paljon kuin Niilinlaakson suuret pyramidit. Sehän oli vuosisatoja maannut hiekkaan hautautuneena.

Uassif el Khajatin ja Selimin purkaessa kuormia Griebach asteli ystävänsä luo, joka maamyyrän tavoin kaivoi pyramidin itäsivulla vapauttaakseen senkin peitteestä. Koska näet pyramidin kolmella kokonaan vapaalla sivulla ei näkynyt merkkiäkään sisäänkäytävästä, tämän täytyi olla itäpuolella, mikä tosin oli verraten merkillistä, sillä kaikkien muiden pyramidien sisäänkäytävä on pohjoissivulla.

Griebach toi nyt työkaluja, jotka soveltuivat kaivamiseen paremmin kuin paljaat kourat, sitten molemmat tiedemiehet yhdistetyin voimin ryhtyivät poistamaan hiekkaa kokonaan. Se oli raskasta työtä, kun jauhomainen hiekka vieri uudelleen takaisin. Niinpä oli koptin ja vihdoin Seliminkin tultava apuun, mutta lopulta muistomerkin käytävä olikin paljastettu.

Se oli enintään neliökyynärän kokoinen ja suljettu tummalla, basalttimaisella kivilaatalla, johon oli kaiverrettu pitkä hieroglyfisarja.

Kun Griebach alkoi sitä kääntää, valtasi kaikki kuulijat – Selimkään ei nyt tehnyt poikkeusta – mitä suurin jännitys. Sehän oli mitä epäämättömin todiste sen papyruksen todenperäisyydestä, jota Uassif el Khajat säilytti Derel Gebraissa olevan maatilansa kellarissa isiensä kallisarvoisena perintönä.

Kirjoitus kuului: _"Muukalainen, ollos kirottu, jos tulet häiritsemään onnellisten rauhaa. Et koskaan ole pääsevä päämäärääsi, et koskaan tallaava siunattua maata, jota pahoin ajatuksin lähestyt. Ota varoitukseksi näiden kahden miehen kohtalo, jotka makaavat tämän pyramidin alla, Ranj-ankhin, Menemhetin pojan, ja Ebanan, Kharuin pojan, näin nimitettyjen sormusten mukaan, jotka heillä oli sormessaan. He olivat lähteneet suorittamaan pimeitä tekoja, mutta hyvä Jumala, joka suojelee hurskaita lapsiaan, lähetti heidän kimppuunsa autiomaan kuuman henkäyksen, joka riisti heiltä elämän hengen ja kuivasi heidän jäsenensä, niinkuin kala kuivuu auringonpaisteessa. Heidän eläessään heitä kiihoitti viha ja raivo onnellista yhteiskuntaa vastaan, vaivatkoon koston oka heidän sydäntään kuolleitten valtakunnassa aikojen loppuun asti. Kuule tätä varoitusta, muukalainen, ja palaa kiireesti samaa tietä, jota kulkemaan synnin henki on sinut houkutellut."_

Kun tiedemiehen sanojen kaiku oli tauonnut, nuo neljä miestä pysyivät yhä vaiti, kunnes Uassif el Khajat hämmästyksestään tointuen levitti kätensä pyramidia kohti ja huudahti: "Täällä siis löysit rauhan, sinä ylevämielisen Eymhotep-prinssin surkuteltava jälkeläinen. Uskollisena esi-isäsi määräyksille sinä lähdit vaatimaan kostoa kavaltaja Nebsenyn sikiöltä ja valtaamaan Egyptin kruunun jälleen suvullesi. Mutta lähellä päämaaliasi sinut yllätti hehkuva samum tukahduttaen kuuman kaipauksesi armottomilla käsivarsillaan, niin että heimosi veriviholliset saattoivat omaksi ylistyksekseen pystyttää sinulle muistomerkin. Totisesti itken sydämestäni kohtaloasi, onneton esi-isäni Renf-ankh."

Nyt kopti vaikeni hetkeksi syvän surun vallassa, mutta sitten hän jälleen aloitti: "Kuitenkaan minun ei sovi itkeä tähtesi, suuri esi-isäni, pikemminkin minun on ylistettävä ja siunattava sinua velvollisuudentuntosi tähden, joka sai sinut väheksymään hirveimpiäkin vaaroja täyttäessäsi esi-isiesi määräyksiä. Tehottomaksi on siksi varmasti jäänyt kirous, jolla vastustajasi tahrasivat hautamerkkisi. Sinä et kulje köyryssä sovituksen ikeen alla, vaan asut autuaitten mailla yhtenä valituista, jotka nauttivat hyvien aikomustensa palkintoa. Sillä hyvä Jumala ei mittaa lastensa sydämiä menestyksen, vaan pyrkimysten mukaan. Siksi sinulle kunnia, kolminkertainen kunnia, peloton esi-isäni! Ja ylistys minunkin osalleni, koska sain vastaanottaa isieni perinnön ja voin ryhtyä toteuttamaan sitä, minkä sallimuksen epäsuosio sinulta viime hetkessä epäsi. Näihin kumoan kirouksen, jonka Nebseny-kavaltajan sikiöt langettivat haudallesi ja sinkoan sen takaisin heihin itseensä heidän turmiokseen ja tuhokseen. Voi, kolminkertaisesti voi heitä, kun tuomarina astun heidän eteensä ja vaadin oikeutta! Siihen auttakoon minua totinen Jumala, jota sukumme on palvellut hyvästä Khuenaten-kuninkaasta meidän päiviimme saakka!"

Tämän juhlallisen lupauksen kolme kuulijaa olivat syvästi järkyttyneitä. Kun kopti nyt istui tukien otsaansa käsiinsä, ei kukaan heistä pitkään aikaan uskaltanut häiritä hänen ajatuksiaan. Vihdoin Selim rikkoi vaitiolon.

"Efendi", hän puhutteli hiljaisella äänellä tohtoria, "anna anteeksi, jos huoli tulevaisuudestani ajaa huulilleni nöyrän kysymyksen. Tosin en voinut ymmärtää suurinta osaa ystäväsi puheesta, mutta niin paljon kuitenkin käsitin, ettei todellinen päämaalinne ole Kufra eikä Vadaikaan, niinkuin minulle ajomiehistä erotessamme uskottelitte. Ja kuitenkin olen kiinnittänyt kaiken toivoni Vadaihin, niin että ilmaisin teille sydämeni salaisimmat toiveet. Siksi sano minulle, minne matkamme todella pitää, jotta voisin ratkaista, voinko edelleen jäädä pariinne, sillä mistään hinnasta en tahtoisi joutua tähänastisten veljieni käsiin."

"Käänny ystävämme Uassif el Khajatin puoleen", Kastner neuvoi. "Hänellä yksin on oikeus ilmaista sinulle suunnitelmamme, me olemme vain hänen auttajiaan ja olemme sanallamme sitoutuneet olemaan vaiti."

Nyt Selim tahtoi toistaa kysymyksensä koptille, mutta näki silloin tämän tutkivasti katselevan häntä. Hän kesti katseen, ja Uassif el Khajat sanoi vihdoin: "Odota kärsivällisesti, kunnes istumme tulen ääressä, silloin saat kuulla kaiken. Nyt ystäväni, ole hyvä", hän jatkoi kääntyen Griebachin puoleen, "ja osoita minulle se paikka kivessä, johon esi-isäni Renf-ankhin nimi on hakattu, jotta voisin sopivalla tavalla osoittaa sille kunnioitustani."

Griebach täytti hänen pyyntönsä, minkä jälkeen Uassif el Khajat polvistui laatan eteen ja kosketti huulillaan kolmesti hänelle pyhää nimeä.

Molempien tiedemiesten suureksi mielipahaksi ei käynyt päinsä avata pyramidia ja tutkia sen sisustaa. Puuttui niin vaikeaan työhön tarvittavia välineitä. Kaiketi myös Uassif el Khajat olisi, huolimatta molempia eurooppalaisia kohtaan tuntemastaan ystävyydestä, kaikin tavoin vastustanut esi-isänsä haudanlevon häiritsemistä. Siksi kaikki neljä palasivat eläinten luo ja ryhtyivät valmistamaan yöleiriä.

Kun oli syöty, kerrottiin Selimille kaikki ne Tuatin keidasta ja Nebsenyn retkeä koskevat yksityiskohdat, jotka me jo tunnemme. Hän oli ilmeisesti tavattoman hämmästynyt näistä aavistamattomista tiedoista, ja koptin lopetettua puheensa hän vakuutti varmalla äänellä aikovansa tulevaisuudessakin seurata näitä kolmea herraa. Siihen ei keskustelu suinkaan loppunut, vaan kaikki neljä istuivat myöhään yöhän juttelemassa, ja Selimin oli usein keitettävä uutta kahvia, jotteivät kurkut päässeet kokonaan kuivamaan. Vihdoin kaikki tunsivat miten lyijynraskas uni – varmaan seurauksena päivän liiallisista rasituksista – alkoi painaa heidän jäseniään, ja hieman horjuen kukin pyrki makuusijalleen telttaansa.

Kun Kastner jälleen heräsi, hän tunsi ankaraa poltetta kurkussaan ja päätä kivisti niin pahasti kuin olisi eilinen ilta kulunut hurjissa juomingeissa. Kesti aika kauan, ennen kuin hän saattoi koota ajatuksiaan niin paljon, että muisti missä oli. Vihdoin hän kuitenkin nousi ja astui teltastaan katsomaan tovereitaan.

Ihmeellistä! Hekin näyttivät vielä nukkuvan, vaikka aurinko oli jo korkealla ja samoin makasivat kamelit yhä liikkumattomina hietikolla... Mutta mitä? Eikö neljä niistä ollut poissa? Kastner hieroi ihmeissään silmiään ikään kuin poistaakseen niistä sumun, sitten hän katsoi tarkemmin, ja sanoin kuvaamaton pelästys sai hänet valtoihinsa. Hetkessä kaikki huumaus katosi hänen päästään, nopein askelin hän riensi eläimeltä eläimelle vakuuttuakseen siitä, että oli nähnyt oikein. Ei epäilystä, uskomaton oli totta: eläimet makasivat siinä pää läpiammuttuna, ja pieni verilätäkkö punasi hiekan jokaisen vieressä.

Enempää ympärilleen katsomatta Kastner juoksi molempien ystäviensä luo ja koetti herättää heitä. Se oli raskas työ, vasta masentava uutinen, jonka hän huusi heidän korvaansa, sai heidät tajuihinsa. He katselivat surmattuja eläimiä sanoin kuvaamattoman kauhun vallassa, kunnes Griebach huudahti: "Entä Selim? Missä on Selim?"

Vasta nyt kaikki havahtuivat huomaamaan, ettei heidän suojelukseensa uskottu ollut läsnä. Kuin häikäisevästä salamaniskusta asia valkeni nyt heille. He huomasivat myös pienen kiviläjän telttojen välissä, sen päällä piti kivensirpale paikallaan paperilappusta.

Kastner avasi sen nopeasti ja luki: _"Kiitos olkoon Allahin, joka tuhoaa uskottomat! Te olette uskaltautuneet jalopeuran luolaan, niinpä hukka teidät periköön! Auringon hehku on kuivaava suonenne ja kuuma hiekka on syöksyvä päällenne, mutta minä ylistän Allahia, joka suojelee kunnioittajiaan. Saakoot kaikki profeetan halveksijat samanlaisen lopun! Selim, senussi, jota te olitte kyllin typeriä luulemaan luopioksi."_

Saksalaisten tuijottaessa mykkinä toistensa kasvoihin vajosi kopti polvilleen, kohotti kätensä taivasta kohti ja rukoili: "Oi taivaallinen isä, sääli lapsiasi! Mitä syntiä on Khuenatenin, uskollisimman palvelijasi suku tehnyt, kun sitä tähän päivään asti vainoat ja tuot sen tielle petturin toisensa jälkeen, tuhotaksesi suunnitelmat, jotka kuitenkin ovat tarkoitetut vain sinun ylistykseksesi? Itse olet sanonut: 'Olen kostava synnin lapsille ja lastenlapsille seitsemänteen polveen.' Mutta nyt on kulunut seitsemänkymmentä kertaa seitsemän polvea, ja yhä vielä lepää kätesi sukuni yllä. Vai tahdotko vain koetella, riittääkö rohkeuteni suorittamaan kaikkea sitä suurta, jonka olen asettanut päämääräkseni? Jos niin on, niin kuule uudestaan valani, että tämäkin onnettomuus tapaa minut lujana, enkä tule hiuksen leveyttäkään väistymään tieltäni, kunnes esi-isäni tehtävä on täytetty tai viimeinenkin hengenveto on paennut ruumiistani. Mutta sääli toki palvelijaasi äläkä anna hänen nääntyä kurjuuteen ja kauhuun, ennen kuin hän ainakin kaukaa on nähnyt päämaalinsa."

Tuska sai ylivallan, ja hiljaa nyyhkyttäen hän kätki kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin vasta nyt olisi täysin käsittänyt koetun onnettomuuden suuruuden.

"Todellakin, olet oikeassa", sanoi Kastner vihdoin pitkän, vakavan vaitiolon jälkeen, "tässä täytyy korkeamman olennon auttaa, mikäli me vielä voimme pelastua. Hiekkameren keskelle jätettyinä ja hyljättyinä, yli kolmensadan kilometrin päästä lähimmästä ihmisasutuksesta, totisesti, se voi saada hiukset nousemaan pystyyn keneltä hyvänsä. Mutta rohkeutta vain, ystävät, rohkeutta! Vain jos itse toimimme pelastukseksemme, voimme odottaa apua ylhäältä! Siksi emme enää saa kuluttaa aikaamme valitteluun ja surkeaan vaikerointiin. Joka minuutti on kallisarvoinen, sillä se vie meidät lähemmäksi maaliamme. Ehkäpä tilamme ei todellisuudessa olekaan niin huono kuin miltä näyttää!" Mutta tämä toivo ei valitettavasti osoittautunut todeksi, pikemmin päinvastoin.

He ojensivat toisilleen vielä kerran kätensä siten uudistaakseen lupauksensa uskollisuudesta elämässä ja kuolemassa, sitten he ryhtyivät tarkastamaan varastojaan. Ensi sijassa tämä koski vesisäiliöitä, ja nyt he tekivät huomion, mikä olisi voinut saattaa urheimmankin miehen epätoivoon. Kavala petturi oli avannut ne ja vuodattanut maahan kalliin nesteen viimeistä pisaraa myöten, niin ettei hiekassakaan enää ollut sitä pisaraakaan erotettavissa. Se oli pahinta, mikä onnettomille saattoi tapahtua.

Ajateltakoon, ettei kymmenen päivämatkan piirissä ollut ainoatakaan kaivoa, kylistä puhumattakaan, vain hiekkaa ja autiomaata, eikä pisaraakaan vettä! Nälkää voi vahva mies kestää kolmekin viikkoa ja pahimmassa hädässä riittää saappaitten nahkakin hetkeksi rauhoittamaan sisuksissa nakertavan madon! Mutta jano on leppymätön, se ei anna armoa, varsinkaan tässä seudussa, missä ihminen tarvitsee kolmin-, nelinkertaisen määrän kosteutta.

Tämän löydön tehtyään nuo kolme surkuteltavaa miestä tuijottivat toisiaan kuin poissa järjiltään, sitten he heiluttivat hetken vesisäiliöitä yhtä ajatuksettomasti kuin jos heillä vielä olisi ollut toiveita puristaa niistä edes suun täysi tuota korvaamatonta nestettä.

Kastner oli nytkin ensimmäinen, joka tointui sielullisesta lamaannustilasta.

"Ystävät", hän virkkoi, "nyt on totisesti ympäröitävä rintamme kolminkertaisella metallilla, jotta edes hitunenkin elämänrohkeutta siellä säilyisi. Nopeasti työhön! Emme saa kadottaa hetkeäkään!"

Hänen toverinsa nyökkäsivät mykkinä ja auttoivat jatkamaan tarkastusta. Se toi vain vähän lohdullista. Epäilemättä roistomainen Selim oli edellisenä iltana sekoittanut heidän kahviinsa huumaavaa ainetta, niin että he nukahtivat kuin tukit eivätkä enää huomanneet hänen puuhiaan. Hän oli sitten suunnitelmallisesti ryöstänyt heidät, tuhonnut kaikki varastot ja välineet ja lopuksi ampunut kaikki kamelit paitsi neljää, jotka hän tarvitsi omaan pakoonsa. Hänen kavalalta vihaltaan ei ollut säilynyt muuta kuin pieni pullo konjakkia ja muutamia suklaalevyjä, jotka olivat olleet Kastnerin öisin päänalusenaan käyttämän ratsusatulan taskussa.

Syvän masennuksen vallassa nuo kolme onnettomuustoveria istuivat miettimään, mitä aluksi olisi tehtävä.

"Olisi järjetöntä ajatellakaan päästä jalkaisin Dakhlaan tai Niilinlaaksoon", Kastner sanoi. "Meidän olisi parhaassakin tapauksessa marssittava kymmenen päivää aamusta iltaan, mutta jano sallisi meille vain enintään kolme. Vielä pitempi on Kufraan tai Vadaihin. Ei ole siis muuta neuvoa kuin jatkaa matkaa Tuatin keitaaseen, koska se on meille lyhyin tie."

"Minä en kääntyisikään missään tapauksessa takaisin", huomautti kopti, ja Griebach nyökäytti samoin myöntyvästi päätään.

"Hyvä. Nyt kysykäämme neuvoa vanhalta kartalta. Ehkä se suo meille pienen lohdutuksen."

Omituista kyllä ei paennut rosvo ollut koskenut tähän tärkeään asiakirjaan, ei myöskään Khuenatenin sormukseen. Edellinen törrötti tohtorin rintataskusta, ja jälkimmäinen oli yhä koptin sormessa. Ehkei Selim ollut oikein luottanut unijuomansa voimaan ja oli varonut herättämästä huumaantuneita? Se oli epätodennäköistä, sillä olihan hän muuten perinpohjin tyhjentänyt heidän taskunsa ja vienyt aseet, rahan ja kellot perineen, sanalla sanoen kaiken millä oli edes jonkinlaista arvoa. Oli siis otaksuttavaa, että hänessäkin asui kansalaistensa taikausko, nämä kun uskoivat muinaisegyptiläisen ajan heille käsittämättömissä muistomerkeissä piilevän pimeitä voimia ja kuvittelevat niiden rakentajia mahtaviksi, pahoiksi hengiksi, joiden vihaa he pelkäävät.

"Yhtä kaikki", Kastner sanoi vihdoin, "jättipä hän sen rauhaan mistä syystä tahansa, pääasia on, että meillä vielä on kartta. Kysykäämme siltä heti neuvoa!"

Uassif el Khajatin tuijottaessa eteensä synkissä mietteissä molemmat oppineet neuvottelivat innokkaasti, miten tuon lapsellisen karttapiirroksen viimeinen osa oli tehtyjen kokemusten pohjalla tulkittava.

Ensi kysymys oli, kuinka pitkä matka heillä vielä oli tuohon salaperäiseen keitaaseen. Kun Kastner oli omantunnontarkasti tehnyt laskelmansa, hän tuli siihen tulokseen, että he saattoivat päästä tuohon pelastavan hiekkameren saareen kolmessa tai neljässä päivässä, jos seuraisivat oikeata tietä.

Mutta missä se kulki? Allamatit loppuivat Renf-ankhin pyramidin luona ja olivat siis kaiken todennäköisyyden mukaan tämän pystyttämiä. Mutta vanhaan karttaan koko kulkusuunta oli piirretty suorana, yhtenäisenä jaksona, ja siihen oli asianomaisissa paikoissa merkittynä vain: "Tässä käännyt vasempaan – tässä kaarra hiukan oikeaan", ja niin edelleen, mutta lainkaan ilmaisematta, montako kompassin piirua tämä "kääntyminen" tai "kaartaminen" tarkoitti. Siten oli ratkaisun teko todella vaikeata.

"Kuulehan", sanoi vihdoin Griebach, joka näytti saaneen pelastavan ajatuksen, "eihän tässä toki ole kysymys määrätyn yksityisen pisteen löytämisestä. Tässä kartassa sanotaan, että keidas on korkeitten vuorien ympäröimänä, noin kuusikymmentätuhatta egyptin kyynärää leveä ja ainakin kaksi kertaa niin pitkä laakso, siis meidän mittajärjestelmämme mukaan runsaasti kahdeksan kilometriä leveä ja kuusitoista pitkä. Vuoret eivät tosin liene kovin korkeita, mutta suhteellisen korkeuden ollessa keskinkertainen, sanokaamme kolmesataa metriä, ne kuitenkin näkynevät jotenkin pitkälle. Me olemme nyt kahden päivämatkan päässä Koiranvuoresta, ja tässä paikassa kartta huomauttaa: 'Sinun on nyt mentävä vasempaan, mutta vain vähän.' Se kai tarkoittaa lounasta, koska äsken kuljimme länteen. Silloin tehtävämme muodostuu seuraavaksi: Meillä on tavoitettavana kolmesta viiteenkymmeneen kilometrin päässä oleva maali, joka on kahdeksan kilometriä leveä ja sitä paitsi tunnettavissa kummassakin päässä kohoavista kukkuloistaan. Sehän on toki toista kuin etsiä loppumattoman aavikon keskeltä puoleksi tukkeutunutta kaivoa. Tosin on vieläkin kylliksi vaikeuksia, mutta meillä on kuitenkin kaikesta huolimatta jonkinlainen mahdollisuus onnistua, vaikka emme olisikaan saaneet ihan tarkasti selville kartan määräämää suuntaa."

"Poldl, rakas ystävä, anna minun syleillä sinua", huudahti Kastner, jonka iloisuus jälleen palasi. "Olet tosiaan löytänyt lohdutuksen, joka oli meille tarpeen, melkein yhtä tarpeen kuin vesi. Mutta itse häpeän etten tullut tuota huomanneeksi, niin maantieteilijä kuin olenkin. Tosiaankin, maalimme on kyllin suuri, jotta meidän ei tarvitse heittää toivoa päästä sinne."

"Jos vain voimamme riittävät", vastasi Griebach merkitsevästi. "Ajattele, että edessämme on vielä vähintään kolmen päivän rasittava marssi, eikä meillä ole pisaraakaan vettä."

"Totta kyllä!" Kastner vastasi antamatta masentaa itseään, "mutta toivo on hyvä lääke, se pitää kyllä meidät pystyssä".

Uassif el Khajatkin rauhoittui hieman, kun saksalaiset kertoivat hänelle neuvottelunsa tulokset.

"Niinpä tämä ehkä onkin vain viimeinen koetus, jonka taivas minulle asettaa", hän sanoi, "etten unohtaisi velvollisuuttani, viittoopa minulle menestys tai koettelemus. Lähtekäämme ystävät."

"Niin, jatkakaamme matkaa", vahvisti Kastner. "Olemme tänään valitettavasti jo suoriutuneet valmisteluistamme. Tässä on kuusi suklaalevyä, siitä tulee kaksi kannettavaksi kullekin, myös on meillä pullollinen konjakkia, jonka otan itse kantaakseni. Saamme sen avata vasta kun voimat uhkaavat loppua, sillä väkijuomakulaus tosin aluksi jonkin verran virkistää, mutta pian jano palaa kahta kauheampana. Siksi saamme käyttää tätä keinoa vasta viime hetkessä."

"Kunpa meillä olisi edes kulaus vettä", huoahti kopti. "Myrkky, jonka tuo kurja petturi on meille juottanut, polttaa yhä kurkkuani, ja jos jano vielä rupeaa vaivaamaan, en tiedä kuinka tulen toimeen."

"Rohkeutta vain, ystävät!" kehoitti Kastner. "Ajatelkaamme janoa vasta sitten kun se tulee. Nyt eteenpäin!"

Uassif el Khajat kiirehti vielä esi-isänsä pyramidin luo ja jätti sille hyvästi koskettaen kolmesti huulillaan Renf-ankhin nimeä; sitten surkuteltavat miehet poistuivat paikalta, jossa heitä oli kohdannut niin raskas onnettomuus.

Alussa he pääsivät hyvää vauhtia eteenpäin. Liikunta poisti Uassif el Khajatin valittaman epämieluisan kurkunpoltteenkin, ja hiekkasärkkien ylimeno sujui nyt paljon helpommin, kun ei tarvinnut rettelöidä ärtyisien kamelien kanssa. Mutta kun he auringon laskiessa vihdoin pysähtyivät, olivat heidän voimansa kokonaan lopussa, ja he saattoivat vain kovasti ponnistamalla hillitä itseään niin paljon, että säästivät toisen suklaalevyistään seuraavaksi päiväksi. Janokin alkoi nyt sangen kovasti vaivata, eikä sitä vastaan ollut mitään apua.

Seuraavana aamuna herätessä pakotti kunkin päätä ankarasti, ja vain ehdoton välttämättömyys sai heidät jälleen jalkeille. Kulkeminen kävi yhä raskaammaksi kärsimykseksi, ja voimien väheneminen vaati heitä jo varhain iltapäivällä leiriytymään. Vaieten syötiin suklaan tähteet, sitten he paneutuivat pitkäkseen hiekalle ja nukahtivat paikalla, välittämättä siitä että aurinko paistoi vielä voimakkaasti heidän ohimoihinsa. Polttava jano, joka koko päivän oli heitä kovasti kiusannut, vainosi heitä nukkuessakin pahojen unien muodossa.

Kolmantena aamuna heidän tilansa oli miltei toivoton: Griebach tuijotti, kun toiset hänet herättivät, punoittavin silmin ympärilleen, ja Uassif el Khajat näytti puolittain kadottaneen järkensä. Kun he yrittivät nousta, kieltäytyivät lihakset tottelemasta.

Raskain mielin Kastner nyt päätti virvoittaa heitä kulauksella konjakkipullosta. Se auttoi tosin heti, mutta ikävät seuraukset olivat myös pian odotettavissa, koska alkoholi vaikuttaa heikentyneeseen ruumiiseen paljon voimakkaammin. Kastner itse oli edellisillä retkillään melkoisesti karaistunut, hän oli vielä jonkin verran kunnossa ja saattoi toistaiseksi tulla toimeen ilman juomaa.

Seuraavan särkän yli päästiin, tosin ponnistamalla voimat äärimmilleen – ja silloin he näkivät näyn, joka vaikutti virkistävämmin kuin mikään lääke. Seuraavan särkkäjonon takaa kohosi tummia kukkuloita, jotka olivat enintään vain puolen päivämatkan päässä. Ei ollut epäilystäkään siitä, että ne kuuluivat Tuatin keitaaseen, sillä erään kukkulan huipulla liikkui joskin mitätön niin silti selvästi havaittava olento, ihminen, joka myös ilmeisesti näki heidät, sillä hetken kuluttua hän antoi merkkejä laaksoon takanaan.

Nuo kolme vaeltajaa laskeutuivat vaistomaisesti polvilleen ja kiittivät armeliasta kaitselmusta, joka vielä viime hetkessä näytti pelastavan heidät.

"Eteenpäin!" huudahti Kastner sitten hypähtäen pystyyn. "Vielä pari särkkää, sitten olemme päämäärässämme ja pääsemme kaikista vaivoistamme, sillä keitaalaisetkin ovat huomanneet meidät ja tulevat varmasti vastaamme."

Hän aikoi jatkaa, mutta silloin hänen jalkansa kompastuivat ja kurkusta kohosi käheä, melkein eläimellinen huuto, hänen silmänsä tuijottivat elottomina keitaaseen.

Taivaanrannalla houkuttelevina viittovien kukkulain ylle kohosi nyt niitten nurinkääntynyt peilikuva kalpeanpunaisena, kukkulain itsensä ollessa tumman sinipunervia.

"Kangastusta!" läähätti Kastner, sitten hän kaatui hiekkaan ja peitti kasvonsa käsillään puhjeten vavahtelevaan nyyhkytykseen.

Myös hänen onnettomat toverinsa valtasi määrätön epätoivo. Vapaasti heidän surunsa ja tuskansa sai purkautua, sillä he tiesivät nyt, että harhanäky oli pettänyt heidät. Kangastuksen kohottamina tästä pisteestä näkymättömän kaukana olevan keitaan kukkulat näyttivät olevan taivaanrannan yläpuolella ja niin lähellä, mutta todellisuudessa niihin oli matkaa ainakin runsas päivänmatka. Matkalaiset tunsivat jo kuoleman jäytävän heidän ytimiään eivätkä enää voineet toivoa kykenevänsä kulkemaan sellaista matkaa. Ellei keitaasta lähdetty apuun, he olivat hukassa, päämäärä miltei näkyvissä. Ja oliko sieltä mitään ystävällisyyttä odotettavissa heitä, vieraita tunkeilijoita kohtaan? Renf-ankhin pyramidi todisti aivan päinvastaista.

Puoli tuntia onnettomat viruivat hiekassa kiduttavan tuskan vallassa. Vihdoin Kastner rohkaisi itsensä ja koetti hoputtaa kumppaneitansa pystyyn.

"Eteenpäin", hän huusi ankarasti, "eteenpäin! Meidät on varmasti nähty, ja jokainen astumamme askel vie meidät lähemmäksi pelastusta. Älkäämme viime hetkessä sortuko epätoivoon! Taivaan tähden eteenpäin!"

Hän tarttui heidän käsivarsiinsa ja yritti kiskoa heitä ylös. Turhaan! Hän oli jo liian heikko.

Silloin hän vuodatti jälleen konjakkia heidän suuhunsa ja maistoi itsekin; hän tunsi tarvitsevansa sitä. Siten hän sai ystävänsä kukkulalle. Elinvoimat olivat jälleen hiukan virkistyneet, kaikki kolme pääsivät vielä onnellisesti seuraavan, jotenkin kapean särkkälaakson keskelle. Mutta nyt alkoi aurinko polttaa täydellä hehkullaan. Kopti alkoi kompastella ja hänen voimansa loppuivat kohta tyystin. Häntä lähinnä seisova Griebach koetti nostaa häntä pystyyn, mutta silloin loppuivat hänenkin voimansa ja hän lysähti Uassif el Khajatin viereen.

Kastner tiesi, että sama kohtalo uhkaisi häntäkin, jos hän yrittäisi heitä auttaa. Vain jos hän pääsisi keitaaseen, he voisivat enää pelastua. Siksi hän laahautui eteenpäin, vaikka hengitys kävi jo pihisten ja koko seutu näytti hyppivän hänen paisuneissa silmissään. Vielä kerran hänen onnistui rautaisin tahdonponnistuksin voittaa tämäkin väsymys, ja yli-inhimillisin ponnisteluin hän kiipesi seuraavalle särkälle. Mutta kun jälleen oli laskeuduttava laaksoon, hänen voimansa loppuivat. Hän kaatui kasvoilleen ja vieri rinnettä alas, pyörien yhä vain nopeammin, kunnes vihdoin laakson syvä hiekka pysäytti hänen vauhtinsa.

Vielä kahdesti tai kolmesti näyttivät hirveä jano ja hämärä muisto tavattoman vaarallisesta asemasta voivan saada hänet tajuihinsa, mutta sitten ruumiin voimat pettivät ja kuolon enkeli istahti tajuttoman matkamiehen ohimoille.

Näännyksissä, hukassa – niin lähellä päämaalia.

VIII. VANKEINA

Seuraavana aamuna liikkui kummallinen kulkue sitä paikkaa kohti, jonne jätimme kolme onnetonta matkamiestä. Sen etunenässä ratsasti vilkkaalla pikku aasilla arvokas vanhus, jonka pää oli ajeltu paljaaksi. Hänen ruumistaan verhosi vain paitamainen, hienosta valkeasta liinakankaasta valmistettu päällysvaate. Kaulassa hänellä oli omituinen kultalangoista ja pyöreistä kultapalloista valmistettu koriste, oikeassa kädessään hän kantoi merkillisenmuotoista sauvaa. Muinaisegyptiläisten oloihin perehtynyt olisi heti tuntenut hänet jonkun jumalan ylipapiksi.

Hänen vieressään astui jalkaisin viuhkankantaja, joka sulkavarjostimella suojasi ensin mainitun päätä. Näitä kahta seurasi noin kaksikymmentä miestä työtätekevien luokkien tapaan yksinkertaisissa pukimissa. He taluttivat yhtä monta vesileileillä ja leipäkoreilla kuormattua aasia.

Kun he näkivät harjanteelta vastapäisen särkän juurella viruvan tohtorin ruumiin, sanoi viuhkankantaja vanhukselle: "Siis oli neuvoni kuitenkin oikea, herra, kun pyysin sinua kulkemaan vielä eteenpäin. Myös vartijan kertomus on nyt osoittautunut oikeaksi."

"Kuka tietää oliko hyvä, että seurasin neuvoasi", vanhus vastasi miettiväisesti. "Elimme rauhallisina ja yksimielisinä niin kauan kuin muu maailma oli meiltä suljettu. Vai voitko vakuuttaa, että näiden muukalaisten mukana siunaus tulee laaksoomme?"

Varjostimenkantaja taivutti hämillään päänsä, hän ei uskaltanut ottaa sitä taatakseen.

Kun särkät olivat täällä lähempänä toisiaan, kulkue ennätti jo puolen tunnin kuluttua tiedottomana viruvan tohtorin luo.

Oli ilmeisesti aika hänen saada apua. Kuvaamattomat tuskat olivat vääristäneet hänen kasvonpiirteensä, iho oli käynyt sinertäväksi ja vaahtoa pursunut suusta, joten tulijat alussa luulivat häntä kuolleeksi. Hyväsydäminen viuhkankantaja huudahti jo surkutellen: "Voi, tulimme sittenkin liian myöhään, herra, sielu on jo jättänyt hänen ruumiinsa."

"Ehkä se olisikin parempi", vanhus vastasi yhtä pahantuulisesti kuin äskenkin, "kuitenkin luulen sinun erehtyvän. Tutki häntä tarkoin, sillä hänen kuolemansa ei saa rasittaa omaatuntoamme, jos hän vielä on pelastettavissa."

Ennen kuin hän oli lopettanutkaan, kumartuivat jo muutamat seuralaisista nääntyneen puoleen ja huudahtivat hetken hänen rintaansa kuunneltuaan iloisesti: "Hän elää, herra. Kuulemme sydämen lyövän, joskin hyvin hiljaa."

"Olkaa varovaisia", käski vanhus. "Antakaa tajuttomalle vettä, mutta vain pisara pisaralta ja vain riittävästi ylläpitääksenne pakenevaa henkeä. Hän kadottaisi järkensä, jos saisi juoda kyllikseen."

Sillä välin kun tuotiin esiin leili ja sen sisällyksestä täytettiin pikari, vanhus kääntyi erään aasinajajan puoleen ja antoi tälle käskyn: "Nouse lähimmälle kukkulalle tuolla ja tarkasta, oliko onnettomalla tovereita. Vartija puhui kolmesta miehestä. Se voi olla ilman aiheuttama harha, kuten koko tapaus, joka näytti hänelle muukalaiset. Mutta toiselta puolen en luule, että tämä mies yksinään on edennyt näin kauas kaikista asutuista seuduista. Niin tekisi vain mieletön. Riennä!"

Ajomies ei odottanut toista käskyä, vaan kiiruhti nopeasti rinnettä ylös. Tuskin hän oli päässyt huipulle, kun jo antamillaan merkeillä ilmoitti todellakin löytäneensä useampia.

Toisten oli juuri onnistunut raottaa tohtorin hampaita ja valuttaa niiden väliin hiukan vettä. Hän avasi myös silmänsä tulematta silti tajuihinsa. Silloin vanhus sanoi: "Kaksi teistä jääköön häntä hoitamaan tänne, mutta sitokaa hänen kätensä, ettei hän kuumehoureissaan voi vahingoittaa itseään. Te muut seuraatte minua."

Hänen käskyään toteltiin kiireimmiten. Tunnin kuluttua auttajat ehtivät Griebachin ja Uassif el Khajatinkin luo. Näitten tila oli miltei vielä toivottomampi kuin tohtorin, vasta pitkällisellä ponnistelulla päästiin niin pitkälle, että voitiin vaaratta ajatella heidän kuljettamistaan pois.

Myös heidät sidottiin heti aluksi. Tällöin huomattiin Uassif el Khajatin sormessaan pitämä sormus, ja hämmästynein huudahduksin miehet ojensivat sen vanhukselle, joka miettivästi tarkasteli sitä kauan.

"Niinpä on vanha ennustus vihdoin toteutunut!" hän mutisi itsekseen. "Nyt suojelkoon hyvä jumala lapsiaan onnettomuudelta! Ehkä tekisin paremmin, jos jättäisin nämä miehet kohtalonsa huostaan, sillä aavistan heidän tulonsa tuovan mukanaan huonoja aikoja. Mutta ei. Minä, heikko ihminen, en voi estää sitä, minkä on tapahduttava, synti vaatii sovitusta, niin suurelta kuin sen tuottama hyöty alussa näyttäisikin. Siksi olkoon se kaukana minusta ja omastatunnostani. Pankaa sormus paikoilleen", hän sitten virkkoi ääneen, "ja kiirehtikää; meillä on pitkä taival edessämme ennen kuin näemme kotoisen laaksomme".

Kun kulkue palasi tohtorin luo, kertoivat tämän hoitajat, että sitominen oli ollut viisas toimenpide. Hurjien kuumeunien houreissa sairas oli huitonut käsillään ja huutanut kaikenlaista käsittämätöntä. Vasta neljännestunti sitten hän jälleen oli vaipunut rauhalliseen uneen.

Vanhus ei vastannut, vaan käski asettaa Kastnerin, samoin kuin tämän toverit, makaamaan eräänlaiselle matolle, joka sitten kiinnitettiin kahden aasin väliin. Tuota pikaa auttajat ahmivat pari suupalaa, sitten he lähtivät kotimatkalle. Matkaa kesti koko päivän, vasta yön pimeydessä he saapuivat mainitsemaansa laaksoon.

Lukuisa kansanpaljous, joka toisella tai kolmannella soihtu kädessä, odotteli ja tunkeili palaavien ympärillä uteliaasti tarkastellen näiden kuormaa. Mutta lyhyellä kädenviittauksella vanhus käski heitä rauhoittumaan, jolloin he sanallakaan vastustelematta kuuliaisesti hajaantuivat ja poistuivat eri tahoille.

Vankeja kuljettava kulkue liikehti vielä jonkin aikaa puutarhojen ja matalien talojen välissä, jotka toinen toisensa jälkeen sukelsivat esiin pimeästä ja yhtä nopeasti katosivat. Sitten se pysähtyi mahtavan rakennuksen eteen, jonka korkeudesta ainoan soihdun himmeä valo antoi vain heikon aavistuksen. Kolme yhä vielä tajutonta vankia nostettiin matoistaan, kannettiin varovasti rakennukseen ja kun oli kuljettu useiden käytävien läpi, heidät sijoitettiin lujaksi muurattuun, ikkunattomaan huoneeseen.

Vielä kerran heille annettiin vettä, kuten jo usein päivän kuluessa, ilman että he siitä heräsivät. Sitten pelastajat jättäen vartijan ovelle poistuivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Hetken kuluttua Tuatin keitaassa kaikki nukkuivat sikeässä unessa, paitsi vartija, joka äänettömin askelin liikkui vankilan oven edessä.

Jättäkäämme hänet nyt hoitamaan virkaansa tarkastaaksemme hänen huostaansa uskottujen vointia.

Noin kolmen tunnin kuluttua siitä, kun heidät oli sinne suljettu, Kastner avasi silmänsä. Alussa hän ajatuksettomasti, liikkumatta tuijotti ympäröivään pimeyteen, mutta vähitellen palasi niiden kauhujen muisto, joita hän ennen murtumistaan oli kokenut, ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Oliko hän yhä vielä yksin ja avuttomana autiomaassa, joka hänen tajuttomana maatessaan oli peittynyt yön pimeyteen.

Mutta ei, ei tähtönenkään vilkkunut tervehdyksenä taivaalta. Hän huomasi myös, että aikaisempi polttava janontunne oli hävinnyt. Nyt hän koetti nousta, mutta oli kuolettavan väsynyt. Samassa hän tunsi kauhukseen, että jalat ja kädet oli sidottu.

Missä hän oli? Pelastettuko? Ja samalla vankina?

Mutta kenen? Ja missä? Entä miten hänen ystäviensä oli käynyt?

Hän vajosi jälleen syviin mietteisiin. Mutta tietämättömyys asemasta vaikutti kiihottavasti hänen ajatuksiinsa, jotka hän vihdoin sai sen verran kootuksi, että voi jälleen selvästi harkita.

Hänen ensi huolenaan oli ystävien kohtalo. Elivätkö he vielä?

Hän huusi ensin hiljaa, sitten äänekkäämmin heidän nimensä. Vihdoin hän sanomattomaksi ilokseen kuuli kummankin heti toisensa jälkeen vastaavan. Tosin molempien laita oli alussa sama kuin hänen itsensä: tuhannet ajatukset ja muistot risteilivät hurjassa sekasorrossa heidän päässään, mutta vähitellen he käsittivät tilansa. Silloin he mieluimmin olisivat iloissaan hypähtäneet syleilemään toisiaan, mutta väsymys ja siteet estivät heitä.

"Älkäämme silti suinkaan olko alakuloisia", rohkaisi Kastner toisia. "Meille on annettu juotavaa, mikä on pääasia, ja siksi ruokakin ilmestynee oikeaan aikaan, arvelen minä. Mutta siten palaavat voimammekin, ja sitten kyllä annamme täkäläisille kylliksi tekemistä, ennen kuin he passittavat meidät pois päiviltä, mikäli se ylipäänsä on heidän tarkoituksensa."

"En usko, että olemme joutuneet pahojen ihmisten käsiin", huomautti kopti, "muutenhan he eivät suinkaan olisi pelastaneet meitä kuolemasta janoon".

"Pyh, sehän on voinut tapahtua meidän säästämiseksemme toisenlaista kuolemaa varten. Taurialaiset uhrasivat jumalilleen kaikki muukalaiset, joita saivat käsiinsä, ja monien Etelämeren saarten, asukkaat tekevät vielä tänäänkin samoin, paitsi että heidän oma vatsansa toimii uhreja vaativana jumalana."

"He ovat jättäneet minulle sormukseni", vastusti Uassif el Khajat edelleen, "niin eivät tee aavikkorosvot".

"Silloin en siis kuitenkaan liene erehtynyt, kun kangastuksen kestäessä olin kuvittelemillani vuorilla näkevinäni ihmisen. Olemme vihdoin ehjinä ja hengissä matkamme määränpäässä, Tuatin keitaassa."

"Epäilemättä", vahvisti Griebach. "Jos beduiinirosvot olisivat halunneet hyökätä kimppuumme, heidän olisi ollut helppo tehdä se jo aikoja sitten. Heidän ei olisi tarvinnut odottaa, kunnes olimme ehtineet tunkeutua niin syvälle autiomaahan, että heitä itseäänkin uhkasi vaara tuhoutua takaa-ajossa. Olemme siis onnellisesti Tuatissa, ja olenpa kovin utelias tietämään, minkälaisten ihmisten kanssa olemme tekemisissä ja mitä suunnitelmia heillä on meidän suhteemme."

"Aika neuvon tuo", vastasi Kastner. "Tosin tunnen lievää nälkää, mutta tarvitsen myös aika paljon unta, ja kun voin saada jälkimmäistä, mutta en ruokaa, niin aion vielä paneutua pitkälleni. Teettekö samoin?"

Kun tämä ehdotus oli sillä hetkellä kaiketi paras mahdollinen, toiset suostuivat siihen pitemmittä puheitta. Pian syvä tasainen hengitys ilmaisi, että Morfeus taas oli ottanut vangit suojelukseensa.

Pitkän ajan kuluttua heidät herätti kirkas valonsäde ja askelten kopina. Kun he avasivat silmänsä, he luulivat ensi hetkellä yhä olevansa höyhensaarilla.

Heidän edessään seisoi arvokas, muinaisegyptiläiseen ylimmäisen papin virkapukuun puettu vanhus, joka jakeli käskyjä useille hänen mukanaan sisään astuneille miehille, jotka sitten toivat mukanaan erilaisia astioita ja valmistautuivat ruokkimaan vankeja. Kun nämä vahvistavan unen ja muun hyvinvoinnin takia tunsivat samalla hiukaisevaa poltetta vatsan tienoilla, he eivät toistaiseksi udelleet tuntemattoman nimeä ja arvoa, vaan ahmivat heidän suuhunsa työnnetyt palaset mitä suurimmalla ruokahalulla. Lopuksi heille ojennettiin tulista viiniäkin, jota he saivat juoda pienin kulauksin.

Valitettavasti ruokinta loppui paljon pikemmin kuin he olisivat toivoneet, mutta he ymmärsivät sangen hyvin vanhuksen varovaisuuden, kun tämä kannatti ruoan jälleen pois. Vähinkin liika-annos olisi heidän kauhean paastoamisensa jälkeen ollut pahinta myrkkyä.

Kastner esitti nyt eri murteilla ja kielillä useita kysymyksiä arvohenkilölle, joka kuitenkin vastasi niihin vain päänpudistuksilla. Vasta kun Griebach toisti ne muinaisegyptin kielellä, vanhuksen kasvoihin nousi hämmästynyt ilme. Hän näytti kuuntelevan ikään kuin kaukaista, vain puoleksi tajuttua huutoa. Kuitenkaan hän ei nytkään vastannut, vaan käski heitä selvästi käsitettävällä eleellä taas levähtämään. Sitten hän poistui, ja ystävykset jäivät pimeyteen.

"Mitä sanotte tästä elämyksestä?" kysäisi Kastner toisilta.

"Eräs filosofi on kerran sanonut, että epätodennäköisin on useimmin todennäköisempää kuin kaikki ihmisen laskelmat", vastasi Griebach. "Puoli vuotta sitten olisimme vielä pitäneet mielettömänä jokaista, joka olisi väittänyt meidän tapaavan muinaisegyptiläisen semin (ylimmäisen papin) omassa persoonassaan, nyt epäilemättä olemme sellaiselle kiitollisuudenvelassa hengestämmekin."

"Oletko niin varma asiastasi?" kysyi kopti epäillen. "Hehän eivät enää ymmärrä hyvän Khuenaten-kuninkaan kieltä, jolla sinä heitä puhuttelit."

"Rakas ystävä", lohdutti Griebach, "se ei toistaiseksi sano kovinkaan paljoa. Kuningas Khuenatenin ajoista on kulunut yli kolmetuhatta vuotta. Niin pitkän ajanjakson kuluessa jokainen kieli käy läpi suuren muutoksen, pitäköön asianomainen kansa kuinkakin hartaasti kiinni vanhasta. Muuten sanani kaiketi kaikuivat hänestä puolittain tutuilta, senhän itsekin huomasit."

"Todellakin näytät siinä olevan oikeassa. Mutta kuitenkaan voin tuskin hillitä uteliaisuuttani ja haluani saada tietää lopullisen totuuden, senhän ymmärrät."

Hänen täytyi siitä huolimatta odottaa vielä varsin kauan. Seuraavina kolmena päivänä – niin moneksi vangit arvioivat ne, vaikka he eivät saaneet lainkaan nähdä päivänvaloa – auttajat ilmestyivät säännöllisin väliajoin tuomaan heille ravintoa. Arvokas vanhus oli aina mukana ja koetti, samoin kuin toisetkin, lukea heidän kasvoistaan heidän mahdolliset toivomuksensa. Vain silloin kun he kohottivat käsiään ja ilmaisivat tahtovansa mielellään päästä vapaiksi siteistään, hän sävyisästi mutta päättävästi pudisti päätään; vapaus oli heiltä toistaiseksi riistetty.

Nykyisten valtiaittensa kieltäkään he eivät olleet kuulleet, sillä vanhus ilmaisi käskynsä vain viittauksilla ja kaikki muut pysyivät aivan vaiti hänen läsnä ollessaan. Neljäntenä päivänä tapahtui muutos.

Kuten tähänkin asti vanhus tuli aikaisin, mutta tällä kertaa ei ruoankantajien seuraamana, vaan jonkinlaisen aseistetun vartioston. Muutamat sotilaat irroittivat vankien jalkasiteet, sitten vanhus ilmoitti heille, että heidän oli noustava ja vastustelematta seurattava.

He koettivat totella häntä ja huomasivat suureksi ilokseen, että heidän voimansa olivat melkoisesti palanneet. Nyt sotilaat asettuivat heidän ympärilleen ja kuljettivat heidät useitten käytävien läpi isoon saliin, jossa heidän tuloaan odotti noin neljäkymmentä miestä, iältään viidenkymmenen ja kahdeksankymmenen vuoden väliltä.

Yksi ainoa näistä miehistä näytti olevan nuorempi, noin neljänkymmenen paikkeilla. Hän istui eräänlaisella valtaistuimella ja hänen päässään oli vanhojen faaraoiden omituinen kaksoiskruunu. Siitä vangit saattoivat heti päätellä olevansa keitaan kuninkaan edessä. Erittäinkin Griebachia, asiantuntijaa hämmästytti se uskollisuus, millä tässä maailman unohtamassa keitaassa oli säilytetty muinaisegyptiläisten kuninkaitten ja heidän arvohenkilöittensä puku.

Tämä uudenaikainen faarao näytti suorastaan astuneen alas jostakin Ramesseumin seinänpinnasta, niin tarkkaan hän muistutti yli kolmetuhatta vuotta sitten eläneitä edeltäjiään Ramseita toisesta ja kolmannesta aina kahdenteentoista asti. Hänen ruumistaan verhosi poimukas kaksinkertainen vaate, joka edessä päättyi eräänlaiseen leveään esiliinaan. Oikeassa kädessään hän piteli ruoskaa ja käyräsauvaa hallitusvaltansa merkkeinä, vasemmassa kullasta muovailtua elämän hieroglyfiä. Hänen sivuillaan seisoi vakavailmeisiä varjostimenkantajia, joiden runsaskoristeiset puvut ilmaisivat heidän olevan maan korkeimpia arvohenkilöitä.

Kun vangit tulivat kuninkaan eteen, heille annettiin merkki heittäytyä maahan, mitä he tietenkin kieltäytyivät tekemästä. Molemmat eurooppalaiset katsoivat riittäväksi tosin kunnioittavan mutta silti hillityn kumarruksen, Uassif el Khajat sitä vastoin nosti päänsä jos mahdollista vielä korkeammalle ja suorastaan upotti katseensa sen miehen silmiin, jolta hän tuli riistämään valtaa ja kruunua.

Faaraon hämmästys tästä omituisen ylpeästä käytöksestä ei ollut aivan vähäinen, mutta kun hänen neuvonantajansa alkoivat ilmaista paheksumisensa kumealla mutinalla, hän keveästi valtikkaansa heilauttaen viittasi heitä vaikenemaan. Sitten hän esitti vangeille melko pitkän kysymyksen.

Ne olivat ensi sanat, jotka vangit kuulivat puhuttavan Tuat-keitaan kielellä. Griebach kuunteli jännittyneenä. Miltei joka sana tuntui tutulta, mutta silti ajatus vähän väliä sekaantui, eikä hän päässyt asiasta perille. Se hänelle kuitenkin selvisi, että kysymyksessä oli muinaisegyptin tytärkieli, joka oli sitä paljon lähempänä kuin koptinkieli.

Hän vastasi nyt XX:n dynastian aikaisella kielellä niin sujuvasti kuin se eurooppalaiselle tiedemiehelle on mahdollista. Hän teki puheellaan läsnäoleviin saman vaikutuksen kuin kuninkaan kysymyksellä oli äsken häneen itseensä ollut. Hämmästyksissään nämä katselivat toisiaan ja pudistivat sitten kummastellen päätään.

Kumpikin puhui nyt vielä pari kolme kertaa, mutta aina yhtä turhaan. Silloin Griebach vihdoin nosti käsivartensa ja osoitti merkeillä, että hänen kätensä piti vapauttaa ja antaa kirjoitusvälineitä, jotta hän voisi kirjallisesti vastata. Hänet ymmärrettiin, kuninkaan antamasta merkistä yksi alemmista virkamiehistä poistui noutamaan pyydettyjä tarpeita. Palatessaan hän toi kauniisti siloitetusta puusta valmistetun, tammipelilaudan suuruisen alustan ja muutamia lehtiä papyrusta, sulkakynän ja sarvesta tehdyn kupin, jossa oli eräänlaista mustetta.

Griebach, jonka kädet sillä välin todellakin oli päästetty siteistä, otti nämä välineet ja kirjoitti yhteen lehteen uuden valtakunnan papillisella kirjoituksella lyhyen tervehdyksen kuninkaalle. Vanhus, joka oli pelastanut heidät erämaasta ja nytkin oli saapuvilla, otti lehden häneltä ja ojensi sen kuninkaalle.

Tuskin tämä oli luonut siihen pikaisen silmäyksen, kun hän päästi äänekkään hämmästyksenhuudahduksen ja ojensi sen eräälle neuvonantajalle, joka sitä yhtä kummastuen katseli ja antoi sen sitten kiertää.

Kun se oli kulkenut ympäri ja saattanut kaikki läsnä olevat tavattomasti kiinnostumaan, otti vanhus sen jälleen ja kirjoitti kuninkaan sanelun mukaan tiedemiehen rivien alle. Kuninkaan vastaus kuului: "Faarao, hyvän Jumalan poika, vastaanottaa tervehdyksesi ja onnentoivotuksesi, muukalainen. Mutta hän ei voi teille vastata, ennen kuin on saanut kuulla tulonne tarkoituksen."

Griebach hengähti helpotuksesta tämän luettuaan ja samoin tekivät hänen ystävänsä, joille hän tietysti heti käänsi kuninkaan vastauksen. Nyt oli siis keksitty keino keskustella niiden ihmisten kanssa, joiden valtaan he olivat joutuneet.

Oli ennen kaikkea saatava heidät suopealle mielelle. Silloin ei tosin voitu ilmaista todellista syytä, mikä vierailla oli tuloonsa. Myös kopti, joka senussin petoksen jälkeen pelokkaammin kuin koskaan vartioi salaisuuttaan muistutti molempia länsimaalaisia kiihkeästi ja alinomaa heidän vaitiololupauksestaan. Siksi Griebach vihdoin kirjoitti seuraavan vastauksen: "Salli, oi mahtava faarao, että kerromme sinulle asiain kulun. Me etsimme tietä, joka johtaisi idän suuren virran laaksosta suoraan lännen raakalaisten maahan, mutta joukossamme oli kavaltaja, joka ryösti omaisuutemme nukkuessamme. Olisimme nääntyneet autiomaahan, ellei jalomielinen apunne olisi meitä pelastanut."

Mutta tämän vastauksen vaikutus oli juuri päinvastainen kuin mitä vangit olivat odottaneet. Kun vanhus oli lukenut sen ääneen, niin läsnä olevissa, tällä kertaa kuninkaassakin heräsi uudelleen vihamielisyys, ja viimeksi mainittu saneli ankaran vakavalla äänellä vanhukselle pitkän vastauksen.

Sen sisällys kuului: "Kielenne on kavala ja sydämissänne näyttää asuvan pahoja ajatuksia. Kuulkaa, mitä faarao teille julistaa. Hyvin monta vuotta sitten eräs hyvä kuningas toi alamaisensa tähän laaksoon ja käski heidän hävittää tarkoin kaikki jäljet matkastaan, jotteivät kateelliset ihmiset voisi seurata heitä. Hän hallitsi viisaasti ja oikeudenmukaisesti monta vuotta. Ennen kuolemaansa hän hakkautti tänne rakennuttamansa temppelin seinään seuraavan ennustuksen: 'Varokaa etsimästä muiden ihmisten seuraa, sillä heissä asuu viha ja rikollisuus, joita on pelättävä vielä enemmän kuin ruumiin sairauksia. Eräänä päivänä tuleekin luoksenne muukalaisia idästä, mutta varokaa ottamasta heitä luoksenne. Siitä päivästä syntyisi epäsopua keskuudessanne, ja siunatun laaksonne onni katoaisi, sillä nuo vieraat tulevat pahoin ajatuksin!' Vain harvat meistä tuntevat enää syyn, mikä sai hyvän kuninkaan kirjoittamaan tämän varoituksen. Mutta erään teistä sormessa oli sormus, johon oli kaiverrettu hyvän kuninkaan aikana suuresti kunnioitettuja merkkejä. Siksi epäilemme teidän olevan ennustuksen mainitsemia muukalaisia ja vaadimme päteviä todistuksia, ennen kuin uskomme teitä."

"Herra, teet väärin meitä epäillessäsi", vastasivat vangit. "Voimme sen heti todistaa. Tunnetteko ehkä pyramidin, joka melkoisen kaukana täältä kohoaa viimeisten hiekkavuorijonojen välistä, ennen kuin aavikko muuttuu kiviseksi?"

"Tosiaan tunnemme tuon rakennuksen, vaikka vain kerran sadassa vuodessa meikäläisen jalka astuu niin etäälle. Tunnemme myös kirjoituksen, joka on kaiverrettu muistomerkin itäsivuun. Eräs sen hyvän kuninkaan seuraajista, joka toi kansamme tähän onnelliseen laaksoon, rakennutti pyramidin ja kaiverrutti kirjoituksen."

"Silloin hän myös laski kirouksen molempien miesten haudalle, ja heitä tarkoittaa ennustus, josta puhut, oi kuningas."

Tämä huomautus näytti jonkin verran vaikuttavan. Arvohenkilöt neuvottelivat kauan keskenään sitten yksi esitti kuninkaalle tuloksen, ja vanhus kirjoitti seuraavaa: "Emme voi uskoa, että ennustus tarkoittaa noita molempia miehiä. Tosin hekin olivat vihollisia, mutta he olivat jo menehtyneet hiekkaan kun heidät löydettiin, eikä hyvän kuninkaan varoitus siis voi tarkoittaa heitä. Te ette myöskään ole vielä selvittäneet, miten sormus on joutunut käsiinne?"

Tämä oli jokseenkin kiperä kysymys, mutta Uassif el Khajat, joka entisenä toimistopäällikkönä oli täysin perehtynyt kaikkiin itämaisten virastojen mutkitteluihin ja koukutteluihin, keksi siihenkin nopeasti keinon. Hänen käskystään Griebach kirjoitti: "Voimme selvittää sormuksenkin alkuperän. Jo monta sataa vuotta sitten tuhoutui faaraoitten valta suuren virran laaksossa, jonka asukkaita nyt hallitsevat vieraat valloittajat. Myös on vanhojen temppelien ihanuus hävitetty, paitsi joitakin jäännöksiä, eikä kukaan ymmärrä enää, mitä niiden seiniin on kirjoitettu. Vasta pohjoisesta tulleet viisaat miehet osasivat jälleen tulkita näiden pyhien merkkien sisällyksen. Yksi meistä on sellainen oppinut, nimittäin se, joka nyt kirjoittaa sinulle, oi faarao. Tämä saapui suuren virran maahan tutkimaan vanhojen faaraoiden muistomerkkejä ja kirjoituksia ja asui silloin erään meistä luona, joka oli kauppias ja harjoitti uutterasti kauppaa eri ilmansuuntiin. Viimeksi mainitun hallusta he löysivät erään haudan, jossa lepäsi Merneptah-faaraon kuninkaallisten kirjurien esimies, ja siitä mainitsemanne sormuksen samoin kuin kertomuksen eräästä matkasta, jonka tämä esimies miehineen oli tehnyt lännen maihin. Kun tämä suora tie oli jäänyt unohduksiin, mutta viisas kauppias voisi siitä saada paljon etua, ryhtyivät molemmat sitä etsimään ja ottivat mukaan kolmannen meistä, joka on kuuluisa suunnistaja ja tuntee lännen maat, koska hän jo aikaisemmin on toiselta suunnalta niihin tunkeutunut. Tämä on totinen totuus, oi mahtava kuningas."

Vangit uskoivat nyt varmasti kokonaan haihduttaneensa faaraon ja tämän neuvonantajien epäluulon. Mutta valitettavasti he olivat sormuksesta väiteltäessä unohtaneet erään tärkeän seikan, nimittäin vanhan kartan. Se oli tietysti myös joutunut heidän pelastajiensa käsiin ja tuotiin nyt esiin epäämättömänä todistuskappaleena heitä vastaan.

"Te valehtelette kuitenkin ja vielä enemmän kuin äsken", kuului kuninkaan syytös, jonka he nyt saivat lukeakseen. "Erään teistä vaatteista on löydetty kunnianarvoisa papyruslehti, joka nyt on kuninkaan kädessä. Se on peräisin faarao Khuenatenin ajoilta – siunattu olkoon hänen muistonsa, koska hän ensimmäisenä kaikista ihmisistä tunnusti näkymättömän, hyvän Jumalan! – ja kuvaa tietä läntisen taivaanpylvään Tuatin keitaaseen, meidän rauhalliseen laaksoomme. Olette siis saaneet sen joko laillisesti tai vääryydellä käsiinne ja olette tulleet paljastamaan onnemme salaisuutta ilmoittaaksenne sen veljillenne ja karkottaaksenne meidät mailtamme. Siksi varoittaa faarao, joka istuu edessänne, teitä enempää puolustautumasta valheilla ja väärillä puheilla, sillä pahat ajatuksenne ovat hänestä tuiki ilmeisiä."

Vangeilla ei nyt ollut muuta neuvoa kuin menetellä niin kuin jokainen syytetty, jonka väitteet kolmelta neljäsosalta on kumottu, nimittäin itsepäisesti kiistää syytökset ja kaikenlaisin perusteluin yrittää tukea näennäisiä todistuksiaan. He koettivat osoittaa, että olivat käsittäneet "läntisen taivaanpylvään Tuatin keitaalla" tarkoitettavan autiomaan länsipuolella sijaitsevia maita, ja Griebach ryhtyi vastustajiensa kanssa suoranaiseen kieliopilliseen väittelyyn, joka tosin, kuten oli odotettavissakin, sisälsi monenkaltaisia viisasteluja ja loogillisia vääristelyjä.

Tarkoitustaan hän ei silti saavuttanut, vaan kokoontuneiden vihamielisyys yhä eneni silminnähtävästi, niin että pian näytti siltä kuin faaraon läsnäolo olisi hillinnyt neuvosmiesten enemmistöä ryhtymästä väkivaltaisuuksiin. Vihdoin tämänkin kärsivällisyys loppui ja hän ilmoitutti vangeille: "Kuulkaa viimeinen sanani. Me emme tunteneet vihaa teitä kohtaan ja olisimme luultavasti virkistyttyänne lähettäneet teidät runsain varastoin edelleen, jos vain olisitte luvanneet vaieta kokonaan olemassaolostamme. Mutta sormus ja vielä enemmän vanha kirjoitus saattoivat meidät epäilemään teitä, ja kiertelynne on meidän silmissämme täydellisesti osoittanut puheenne vääriksi. Nyt teidät viedään takaisin vankilaanne, jossa saatte huomiseen asti harkita itsepäisyyttänne. Sitten teidät asetetaan vakoojina oikeuden eteen, ja tuomionne on oleva sangen ankara, jos yhä vitkastelette täydellä tunnustuksella hankkimasta faaraon armoa."

Heti kun Griebach oli tämän päätöksen lukenut ystävilleen, sotilaat ympäröivät heidät kaikki kolme ja veivät heidät samaa tietä kolkkoon, muurattuun koppiin, missä he jo olivat viettäneet kolme päivää ja neljä yötä.

"Menipä puolustuksemme kurjasti myttyyn", sanoi Kastner heidän taas ollessaan yksin. "Minusta tuntuu yhtä nololta kuin kouluaikana joutuessani kiinni hätävalheesta. Miten varmasti he osoittivatkaan väitteittemme perättömyyden!"

"Olemme täysin ansainneet tämän nöyryytyksen", vastasi Griebach. "Kokonaista kolme päivää meillä oli aikaa keskustella kaikesta, mikä saattaisi meidät suotuisaan valoon, ja innokkaasti koetimmekin, mutta on oma syymme, että teimme anteeksi antamattoman virheen unohtamalla vanhan kartan, ja rangaistus tulikin täsmälleen. Miesten, joilla on mielessä niin suuria kuin meillä, olisi toimittava harkitummin."

"He eivät kaiketikaan olisi uskoneet meitä, vaikka tätä laiminlyöntiä ei olisi sattunutkaan", huomautti kopti. "Ettekö kuulleet Nebsenyn ennustuksesta? Se ei ole ainoa muisto taistelusta tämän kavaltajan ja esi-isäni Eymhotepin välillä, sillä tuo mies, jonka edessä seisoimme ja jota he sanovat faaraoksi, on varmasti Nebsenyn jälkeläinen ja tietää siksi vanhojen kirjoituskääröjen välityksellä salaliitosta Ramsesta vastaan yhtä paljon kuin minäkin. Tunsivathan he myös onnettoman esi-isäni Renf-ankhin vihollisekseen, vaikka tämä teki retkensä monta vuosisataa Nebsenyn kuoleman jälkeen."

"Olet ehkä oikeassa", vastasi Griebach miettivästi. "On pidettävä todellisena ihmeenä, että sinun perheessäsi, jota Niilinlaakson lukemattomat taistelut ja myrskyt ovat sinne tänne viskelleet, niin vanhat perintätiedot ovat säilyneet. Mutta tämän keitaan asukkaat ovat vuosituhansia eläneet eristettyinä muusta maailmasta, vain omia asioitaan harrastaen, vieraitten vaikutusten heitä milloinkaan häiritsemättä. Olisi siis hyvinkin ymmärrettävää, jos sellaiset muistot olisivat säilyneet, joskin vain taruina."

"Rakkaat ystävät", huomautti Kastner, "kaikki kunnia teräväjärkisyydellenne, mutta luulenpa teidän voivan sitä käyttää paremmin kuin mokomain sivuasiain selvittämiseen. Huomenna meidät ottaa olkileipä, ellemme voi päivänselvästi todistaa vain aivan sattumalta joutuneemme tänne. Mutta siihen emme pysty, ja siksi meidän täytyy sitä ennen häipyä. Se on pääasia, jonka luulisin teitäkin eniten kiinnostavan."

"Ajatteletko pakoa tästä vankilasta?" huudahti Uassif el Khajat ihmetellen.

"Ajattelen, miksi en? Vai viihdytkö täällä niin hyvin, ettet mistään hinnasta tahtoisi täältä pois?"

"Sinua huvittaa pilkanteko, ystäväni", vastasi kopti alakuloisesti, "mutta minun täytyy tunnustaa, etten näe mitään pelastumisen mahdollisuutta. Tuo katala Selim tuhosi aseemme, ei edes veistäkään meille jäänyt. Kuinka voisimme silloin vapautua jäseniämme kiristävistä nahkahihnoista, puhumattakaan vartijoista, jotka epäilemättä kulkevat oven ulkopuolella edestakaisin?"

"Oh, vartijat tuottavat minulle vähiten huolta", Kastner vastasi. "Voisinpa lyödä vetoa, että olemme tekemisissä pohjaltaan perin vaarattoman kansapahasen kanssa. Kolmeentuhanteen vuoteen he eivät todennäköisesti ole käyneet sotia eivätkä siis ottaneet vankejakaan. Yhtä vähän he lienevät kohonneet nykyaikaisen kuritushuonelaitoksen tasolle, vaan jos joku rikkoo lakeja vastaan, häneltä viedään pari lammasta valtion kassaan tai hän saa rangaistuksensa hyvään patriarkalliseen tapaan istuinpaikkoihinsa. Ja vaikkapa heillä tilapäisesti olisikin rangaistusvankeja, heidän ei tarvitse huolehtia niiden pakenemisesta, sillä ne eivät voisi ajatellakaan pakenemista keitaasta, koska autiomaassa heitä väijyy varma kuolema. Siksi mekään emme istu varsinaisessa vankilassa, vaan meidät on heitetty ensimmäiseen vapaana olevaan huoneeseen, ja meidän arvellaan nyt olevan aivan varmassa tallessa, kun meidät on huolellisesti sidottu. Kuninkaan uhkauksen johdosta tarkastelin tietysti tänne johtavaa käytävää ja ovia. Viimeksi mainitussa ei edes ole lukkoa, vain salpa, jonka voi sisältäpäin avata yhtä helposti kuin ulkoa. Niinpä emme tarvitse sorkkarautoja, päästäksemme vapaiksi."

"Sinä annat minulle uutta rohkeutta", sanoi Uassif el Khajat ja hengitti keveämmin. "Ellei ulkona ole useampia kuin pari vartijaa, voinemme toivoa keksivämme tien vapauteen."

"Niin kyllä, mutta ensin meidän on saatava hihnat jalkojemme ja käsiemme ympäriltä, se on pääasia."

"Voisimme yrittää avata toistemme siteitä", ehdotti Griebach.

"Mitäpä järkeä olisi avata niitä tässä säkkipimeässä! Saisimme vain solmut vielä pahemmin sekaisin."

"Hampailla emme myöskään voi niitä avata, minä en ainakaan usko omieni siihen pystyvän."

"En minäkään. Siksi jättäkäämme tämä kysymys toistaiseksi lepäämään, iltaan mennessä kenties keksin keinon, miten saamme haltuumme veitsen."

"Niinkö kauan meidän pitäisi odottaa?" kysyi Uassif el Khajat hämmästyneenä. "Miksi emme ryhtyisi heti työhön?"

"Mutta paras ystävä, emmehän heti halua juosta vihollistemme syliin, kun suurella vaivalla olemme itsemme vapauttaneet. Niin pian kuin näyttäydymme ulkona päivänvalossa, he ovat kohta kaikki kintereillämme. Ei ei, sitä ei sovi ajatellakaan!"

"Anna anteeksi tyhmä kysymykseni, mutta kiihtymykseni onnettomuutemme johdosta ja ajatus, että minäkin olen tämän kavalan Nebsenyn sukuun kuuluvan kuninkaan käsissä, kuten jo esi-isäni Renf-ankhin, ovat vieneet täydellisen voiton rauhallisesta harkintakyvystäni."

"Mutta se voi tuottaa meille suurtakin haittaa, kun on kysymys ratkaisevasta toiminnasta."

"Olen koettava hillitä itseäni. Mutta sano nyt, mihin ryhdymme kun olemme päässeet vapaiksi."

"Niin, sitä en itsekään tiedä, eikä sitä voikaan sanoa ennen kuin olemme hieman tarkastaneet keidasta. Vain se on selvä, että meidän on jäätävä tänne ja päästävä jollakin tavoin sovintoon keitaalaisten kanssa. Jotta pakomme onnistuisi, täytyisi näet ensin haalia kokoon viitisenkymmentä muulia ja kaikki pitkällä matkalla tarvittava muona, mutta siihen emme parhaalla tahdollammekaan pysty."

"Minä en sitä paitsi seuraisikaan teitä, jos aikoisitte paeta", sanoi kopti synkän päättäväisenä. "Ensin minun on selvitettävä välini tämän kavaltajasukuisen kuninkaan kanssa, käyköön minulle sitten miten käyneekin!"

"Nyt annat taas sokean vihasi puhua", sanoi Kastner moittivasti. "Muuten tahdon heti sanoa sinulle, että tulemme jyrkästi vastustamaan väkivaltaisuuksia. Olemme luvanneet sinulle apuamme ja pidämme sanamme, mikäli on kysymys rehellisestä taistelusta, mutta hyökkäämään väijyksistä pahaa-aavistamattoman kimppuun et meitä saa. Jätä sen pois mielestäsi!"

Näiden sanojen vakava sävy teki ilmeisesti toivotun vaikutuksen, kopti pysyi ainakin hetken vaiti. Tohtori tosin pahoitteli ettei voinut seurata moititun ilmeitä.

Vihdoin kopti maltittomana huudahti: "Mutta meidän on toki laadittava edes summittainen suunnitelma, miten aiomme käyttäytyä näitä ihmisiä kohtaan. Jos uskomme kaiken sattuman varaan, pelkään sen jättävän meidät pulaan."

"No niin, meillä on riittävästi aikaa sitä mietiskellä. Sanohan Poldl", Kastner kääntyi ystävänsä puoleen, "oliko ehkä vanhoilla egyptiläisillä jonkinlaisia fetishejä?"

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan, pitivätkö he joitakin jumalankuvia pyhinä. Voisimme siinä tapauksessa anastaa jonkin sellaisen ja uhata tuhota sen, elleivät he vannoisi meille rauhaa."

"Tuo toivo on luullakseni turha", Griebach vastasi. "Jos täkäläiset yhä noudattavat esi-isiensä katsantotapoja, mikä minusta tuntuu tähänastisten huomioitteni nojalla sangen todennäköiseltä, silloin jumalankuvat ovat heille vain taivaallisten, kuolemattomien olentojen vertauskuvia, emmekä olisi saavuttaneet mitään, jos saisimme jonkin noista patsaista haltuumme."

"Vahinko! Se olisi näet ollut kaikkein yksinkertaisinta. Mutta ehkä vanhat egyptiläiset tunsivat turvapaikkaoikeuden, jollainen oli käytännössä kreikkalaisilla ja roomalaisilla ja myös keskiajan kristityillä?"

"Sitäkään ei ole voitu todeta tähän asti tulkituista hieroglyfeistä. Kuitenkaan en tahtoisi tätä mahdollisuutta tykkänään kiistää, sillä turvapaikkaoikeus on kaikkein ikivanhimpia tapoja, joka oli käytännössä jo esihistoriallisena aikana."

"Valitettavasti emme saa laskelmoida mahdollisuuksilla", oli Kastnerin tyytymätön vastaus. "Meille ei siis jää muu neuvoksi kuin etsiä piilopaikkaa ja odottaa siellä sopivaa hetkeä anastaaksemme haltuumme jonkun ylhäisen henkilön, sopivimmin itse kuninkaan, pitääksemme häntä panttina."

"Se lienee ainoa keino, joka meille on tarjona", vahvisti Griebach. "Ehkäpä voisimme heti siepata vanhuksen, joka aina tuo meille ruokaa. Hän näyttää olevan arvossa pidetty henkilö, ellei ehkä itse ylimmäinen pappi."

"Hänellähän on aina mukanaan kokonainen henkivartiosto! En tosin epäile, ettemme helposti pääsisi häneen käsiksi, mutta valitettavasti emme ymmärrä täkäläisten kieltä, ja ennen kuin olisimme kirjallisesti päässeet yhteisymmärrykseen, olisivat sotilaat jo aikaa voittaneet meidät. Mutta siitä sain kuitenkin ajatuksen."

"Puhu, puhu!" vaati kopti kiihkeästi.

"Täällä on varmasti yksi tai useampia temppeleitä", Kastner selitti, "jotka luultavasti on rakennettu muinaisegyptiläisen kaavan mukaan. Miten olisi, jos hiipisimme sellaiseen ja piiloutuisimme niin sanottuun kaikkein pyhimpään? Sinne saa vain ylimmäinen pappi yksin astua, ja silloinhan hän juoksee suoraan syliimme. Temppelin sivuhuoneissa on varmasti melkoisia varastoja, joten meidän ei tarvitse nähdä nälkää, jos vain otamme sieltä riittävästi itsellemme. Aseitakin kai löydämme matkan varrelta, joten voimme puolustaa huoneeseen johtavaa muutenkin hyvin kapeata käytävää."

"Suunnitelmasi ei ole huono", kiitti Griebach, "meidän on vain tarkoin varottava jättämästä jälkiä, sillä muuten ylimmäinen pappi kavahtaisi kunnioittamasta meitä vierailullaan."

"Hyvä", lopetti Kastner neuvottelun, "ruvetkaamme nyt taas nukkumaan. Tuleva yö luultavasti asettaa meille melkoisia vaatimuksia."

Molemmat toiset hyväksyivät tämän neuvon, ja pian ilmoitti keveä kuorsaus, ettei uhkaava kohtalo vankeja kovinkaan raskaasti painanut.

IX. KEILAVUORI

Kuten ennenkin tuotiin vangeille tänäkin päivänä muutaman kerran ruokaa ja juomaa, mutta vanhuksen, joka tavallisuuden mukaan valvoi huolenpitoa muukalaisista, ilme oli nyt ankara, miltei uhkaava. Viimeistä kertaa tullessaan hän ojensi Griebachille papyruslehden.

"Vielä yksi yö erottaa teidät ratkaisevasta hetkestä, jolloin teidän on astuttava tuomarinne eteen", siinä sanottiin. "Käyttäkää se hyvin ja tutkiskelkaa itseänne, jos henkenne on kallis, sillä jos pysytte itsepäisinä, teillä ei ole armoa odotettavana. Tämän julistaa teille faarao, jonka kädessä kohtalonne on."

Kun Griebach oli nämä sanat kääntänyt tovereilleen, hän katsahti vanhukseen ja kohautti olkapäitään ikäänkuin osoittaakseen, ettei heillä ollut muuta tunnustamista kuin aamullakaan. Silloin vanhus vihaisena käännähti ja poistui miehineen kunnioittamatta muukalaisia enää katseellakaan.

Kastneria harmitti suuresti tämä ylenkatseelleen kohtelu.

"Toivottavasti juuri sinä olet se, joka tulee luoksemme temppelikomeroon", hän mutisi poistuvan jälkeen, "silloin oppisit pian ymmärtämään, minkälaista on olla vanki ja koettaa puolustaa omaa nahkaansa. Malta vain, rakkaani."

"Älä kiihdy turhan takia", kehoitti Griebach. "Nyt on aika ryhtyä vapautumaan. Oletko jo ehkä keksinyt miten pääsisimme siteistämme?"

"Entä sinä?"

"Ehkä. Kierittelehän luokseni niin lähelle, että voit tunnustella vieläkö suojuslasini ovat ylemmässä liivintaskussa. Toivottavasti ne on jätetty minulle."

"Mitä?" Kastner huudahti ällistyneenä. "Aiotko ehkä käyttää rillejäsi nahkasahana? Sille konstille voit totisesti kotiin päästyämme hankkia patentin."

"Älä esitä huonoja sukkeluuksia, vaan tee niin kuin sanon."

"Samapa tuo minun puolestani, toivottavasti siitä syntyy jotakin nerokasta."

Pimeässä kesti jokseenkin kauan ennen kuin hän löysi paikan, missä professori virui, ja saattoi ilmoittaa: "Kyllä ne ovat tallella."

"Koeta sitten vetää ne pois."

Sekin onnistui vihdoin, vaikka vain vaivoin, koska Kastnerin kädet oli sidottu ranteista, joten niillä oli vain vähän liikuntavapautta.

"Mitä minun nyt on tehtävä löydöllä?" maantieteilijä kysyi.

"Pane ne lattialle ja iske lujasti, jotta lasit särkyvät."

"Poldl, sinä kunnon mies, kunpa voisin sinua syleillä!" riemuitsi Kastner, joka äkkiä älysi toisen tarkoituksen. "Olet totisesti maailman viisain mies. Olet oleva tyytyväinen minuun."

Griebach oli aavikkomatkallaan pitänyt suojuslaseja varjellakseen silmiään hienolta hiekalta, joka sidekalvoon päästyään voi aiheuttaa vaarallisia tulehduksia. Lasit olivat nahkakotelossa, joten tohtori saattoi suorittaa pyydetyn lyönnin loukkaamatta käsiään. Hän onnistui heti ensi yrityksellä, sitten kotelo avattiin, ja Kastner veti siitä ison lasinsirpaleen, jonka oli oltava heidän veitsenään.

"Annapa nyt kätesi", hän sanoi ystävälleen. "Minusta on tosin ikävä, että palkaksi oivallisesta keksinnöstäsi joudut vaaraan saada muutamia viiltoja ihoosi, mutta eipä ole muutakaan mahdollisuutta."

"Älä välitä. Muuten sinun tarvitsee leikata hihna vain osaksi poikki, kunnes itse voin sen katkaista. Sitten käteni ovat vapaat ja voin helpommin päästää teidät siteistä."

Oli äärimmäisen vaikea tehtävä tässä miltei käsin kosketeltavassa pimeydessä leikata poikki melkein sormen paksuinen hihna niin puutteellisella välineellä, olletikin kun tohtori vain vaivoin saattoi liikuttaa käsiään. Mutta sirpaleen teräväreunaisuuden ansiosta se kuitenkin sujui suhteellisen pian. Tunnin kuluttua vanhuksen poistumisesta kaikki kolme sankariamme olivat kaikista siteistä vapaina jälleen jaloillaan, hieroen jäykistyneitä jäseniään.

"No, selvä on", kuiskasi Kastner tuntiessaan veren jälleen vapaasti virtailevan suonissa. "Mutta nyt hiljaa, ettemme itse turmelisi keppostamme!"

Kuten jo oli sovittu, he riisuivat saappaansa ja hiipivät ovelle, jonka he kauan seinää pitkin hapuiltuaan vihdoin löysivät. Noudattaen mitä suurinta varovaisuutta heidän onnistui äänettömästi työntää salpa syrjään ja hiukan raottaa ovea.

Kastner tirkisti ulos. Vartija, joka ulkona syvissä ajatuksissaan käyskenteli edestakaisin, ei ilmeisesti vähääkään ajatellut mahdollisuutta, että vangit voisivat päästä siteistään; hän asteli pää painuksissa eikä kiinnittänyt mitään huomiota koptin oveen.

Kastner odotti nyt, kunnes mies käänsi selkänsä suoraan häntä kohti, sitten hän tempaisi oven selälleen, syöksyi takaa vartijan kurkkuun ja puristi sitä kaikin voimin.

Hyökkäys onnistui loistavasti. Ennen kuin mitään pahaa aavistamaton mies kerkesi ajatellakaan puolustautumista, olivat toisetkin vangit paikalla. Voitettu sidottiin ja hänen suuhunsa työnnettiin suukapula. Sitten häneltä otettiin aseet, joihin tosin kuului vain pronssinen veitsi ja pitkä keihäs, ja hänet sysättiin samaan koppiin, jota hän niin huonosti oli vartioinut.

"Toinenkin askel on onnistunut!" mutisi Kastner tyytyväisenä. "Nyt pian ulos kaipaan suun täydeltä raikasta ilmaa."

He sieppasivat saappaat kainaloonsa, nostivat koukustaan laessa riippuvan lampun, joka oli ollut sotamiehen lyhtynä, ja seurasivat sitten paremman tien puutteessa käytävää, jota pitkin heidät aamulla oli viety faaraon ja neuvoston eteen. Tosin he huomasivat sekä oikealla että vasemmalla useita ovia, mutta kun he eivät tietäneet, mitä niiden takana oli, he eivät uskaltaneet niitä avata.

Vihdoin he tulivat saliin, jossa turhaan olivat koettaneet puolustautua. Siellä oli yksinäistä ja hiljaista, kirkas kuunvalo lankesi leveinä juovina yhden seinän ikkunoista.

Tämä viimeksi mainittu seikka ilahdutti suuresti pakolaisia. Nyt he eivät enää tarvinneet lamppua, joka loisteellaan olisi helposti voinut ilmiantaa heidät, kuutamon hämärä valo riitti heille täydellisesti.

He hiipivät hiljaa suureen uloskäytävään, joka sijaitsi huoneen toisella kapealla sivulla ja kuuntelivat sen ovella varovasti. Vasta kun siellä ei pitkään aikaan havaittu mitään liikettä, he uskalsivat avata oven. Heidän edessään oli lyhyt pimeä käytävä, jonka läpi kuljettuaan heidän eteensä avautui laaja piha. Kuunvalossa saattoi jo kaukaa erottaa sen pienimmänkin kivenmukulan. Juuri vastapäätä heitä kohosi ilmaan mahtava pyloni sulkien pihan ulospäin. Sen molempien ylväitten tornien korkeus näytti olevan ainakin kaksikymmentäviisi metriä. Vielä ylemmäksi kohosivat liehuvin kangaspaloin ja kirjavin seppelein koristetut lipputangot pylonin ulkolaidalla.

"Mitenkähän olisi", kuiskasi Griebach ystävilleen, "jos kiipeäisimme toiseen pylonitorniin? Sisään johtavat pienet portaat ovat helposti löydettävissä, ja kattotasanteelta saamme mitä parhaan yleiskatsauksen tulevasta sotanäyttämöstä."

"Se olisi hyvin suuri etu meille", vastasi Kastner myöntyen, "mutta löydämmeköhän portaat?"

"Luulen kyllä. Mikäli tähän asti olen voinut havaita, on vanhojen egyptiläisten rakennustaide säilynyt täällä muuttumattomana, joten voin miltei etukäteen sanoa, mitä minkin oven tai muurin takana piilee."

"Mutta jos ylhäällä törmäämme päätä pahkaa vartijaan, joka nostaa melun ennen kuin ehdimme häntä estää?" huomautti kopti pelokkaasti.

"Ei pelkoa! Keitä vihollisia vastaan nämä ihmiset asettaisivat vartijoita? Varhaisimpina aikoina pyloneja tosin lienee käytetty maan vartioimiseen, mutta jo Ramsesten aikana ne olivat vain koristuksina."

He hiipivät siis pihaa kolmelta muulta sivulta rajoittavan upean pylväshallin suojassa sinne asti, missä pihamuuri yhtyi pyloniin. Sieltä he löysivät pienen ulos vievän portin. Senkin läpi he hiukan mietittyään livahtivat ja näkivät kohta oikealla tornin sisään johtavan pienen oven. Heti sisään astuttuaan he sulkivat oven takanaan. He näkivät ympärillään vain synkän pimeyden, jota he valitettavasti eivät voineet valaista, kun heillä ei ollut tulineuvoja lampun sytyttämiseksi. Siksi he laskivat tuon toistaiseksi hyödyttömän kapineen maahan ja kömpivät sitten varovasti ylös ahtaita, todella hengenvaarallisia portaita, jotka heistä tuntuivat loppumattomilta.

Mutta viimein niistäkin suoriuduttiin, ja pakolaiset tulivat tornin ylimmälle tasanteelle, jonka ympärillä levisi Tuatin keidas. Kun he astuivat rintavarustuksen luo, he saattoivat mukavasti tarkastaa sitä miltei joka suunnalle.

Ystävällisen kuun hopealoisteessa maisema tarjosi todellakin lumoavan näyn.

Pihan takana, jonka yli he juuri äsken olivat hiipineet, kohosi mahtava, laaja rakennus, varmaankin hallitustalo tai kuninkaanpalatsi. Sen takana aukeni laaja, avoin kenttä, sitten seurasi vaihdellen reheväkasvuisia peltoja ja tummanvihreitä puutarhoja, joiden pensaikoista lukuisat palmut kohottivat solakoita latvuksiaan. Niiden välillä oli säännöttömässä järjestyksessä isompia ja pienempiä asuinrakennuksia, joiden vaaleat katot olivat vain vähän ympäröiviä pensaita korkeammalla ja jotka ulottuivat miltei keitaan eteläiselle rajakukkulalle saakka.

Tämä viehättävä kuva vaikutti yöllisiin katselijoihin sitäkin virkistävämmin ja puoleenvetävämmin, kun he viikkokausiin olivat nähneet vain hiekkaa ja kivistä autiomaata. Kauan he seisoivat mykkinä ihastuksesta eivätkä voineet irroittaa silmiään lumoavasta näystä.

"Tulkaa", kehoitti Kastner vihdoin, "olemme nähneet vasta puolet."

Kun he astuivat tornin toisen sivun rintasuojalle, heidän ihmetyksensä yhä lisääntyi. Heidän jalkojensa juuressa levisi näet tavattoman laaja avokenttä, jokainen neliön sivuista kai puolentoista kilometrin pituinen. Se oli sfinksikäytävillä jaettu yhdeksään yhtäsuureen neliöön; sfinksien reunustamia olivat nekin käytävät, jotka erottivat sen ympäröivistä puutarhoista.

Aukean toisella puolen kohosi jälleen mahtava pyloni, jonka takana näkyi todella suurenmoinen temppelirakennus. Se oli vielä jättiläiskokoisempi kuin se rakennus, johon ystävämme olivat olleet suljettuina. Sen peräseinä nojasi erittäin omituisen, kolmisensataa metriä korkean vuoren jyrkkään rinteeseen.

"Olisinkohan todellakin osunut oikeaan rohkealla otaksumallani?" kuiskasi Kastner tämän vuoren nähdessään.

"Mitä tarkoitat?" kysyi Griebach uteliaana.

"Muistathan, miten vanha Hasan Efendi kertoi Dakhlassa, että muinoin oli nähty savua nousevan autiomaasta. Minä esitin silloin olettamuksen, että kysymyksessä ehkä oli tuliperäinen ilmiö. Katsohan nyt tuota vuorta! Se on sammuneen tulivuoren perikuva, katkaistu kartio eli keila erittäin säännöllisine ulkopintoineen, mutta huippu ei ole tasainen kuten pöytävuorella. Pikemminkin voi epäsäännöllisestä murtoviivasta päätellä, että sen takana on kraatterisyvänne. Tuskin maltan odottaa hetkeä, jolloin saan läheltä tutkia tämän vuoren kivilajia."

"Todennäköisesti toivosi toteutuu piankin", vastasi Griebach. "Tuo suuri rakennus sen juurella on epäilemättä keitaan päätemppeli, ja kun meidän on siihen piilouduttava, meidän täytyy mennä aukean yli. Toivottavasti meitä ei jo matkalla huomata ja viedä takaisin vankilaan."

He loivat vielä viimeisen silmäyksen tuohon merkilliseen vuoreen, aavistamattakaan kuinka tärkeä osa sillä tulee olemaan seuraavien päivien tapahtumissa. Sitten he lähtivät paluumatkalle.

Laskeutuminen portaita alas oli jos mahdollista vielä vaivalloisempaa kuin nouseminen. Kaikki kolme hengähtivät helpotuksesta päästyään jälleen alas raikkaaseen ilmaan. Nyt oli mentävä suuren aukean yli, jota yritystä yön valoisuus huomattavasti vaikeutti. Viisainta oli pysytellä koko ajan sfinksien varjossa ja varovasti rientää toisen luota toiselle. Näin tapahtuikin, ja noin tunnin kuluttua he seisoivat pylonin edessä aukean toisella puolella.

Molemmille eurooppalaisille matkan tämä osa oli ollut erittäin rasittava. Välttääkseen tarpeetonta melua he yhä kantoivat saappaita kainalossaan, ja aukean terävä sora pisteli tuskallisesti heidän sellaiseen tottumattomia jalkapohjiaan. Paremmin oli koptin laita, jolle paljain jaloin kulkeminen ei ollut uutta.

Tämänkin temppelin sisäänkäytävä oli vartioimaton, esteettä he pääsivät pylonin portista sisään. Vastaan aukeni taas piha, jonka he kiersivät kuten edellisenkin, sitten tuli iso sali, jonka lakea mahtavat pylväät kannattivat. He eivät täälläkään tarvinneet valoa, koska salin etu- ja takasivulla oli kolme isoa avointa porttia. Sivuseinissäkin oli pieniä ikkunoita, joten kivilaen alla oli melkoisen valoisaa.

He tulivat jälleen pihalle, sitten pieneen pylvässaliin, vihdoin kahteen ikkunattomaan, ahtaaseen huoneeseen, joista taempaa kuitenkin valaisi kaksi melkoisen isoa taidokkaasti tehtyä riippulamppua. Täälläkään ei näkynyt ihmisolentoa, laajat huoneet olivat hiljaisia ja tyhjiä, kuin ei ihmisjalka vuosituhansiin olisi niihin astunut.

Tulijat olivat nyt kaikkeinpyhimmän edessä, joka erillisenä kapeana rakennuksena kohosi viimeisessä salissa: sen ovea peitti loistava esirippu.

Pakolaiset tunsivat voimakasta sydämentykytystä, kun heidän nyt piti tätäkin salaisuutta tutkia. Miltei pelokkaasti he kuuntelivat, seurasiko mahdollisesti joku vaanija heitä, ja vasta kun mikään pitkään aikaan ei liikahtanut, he päättivät jatkaa matkaansa.

Kastner hiipi varovasti esiripulle, polvistui ja työnsi sen alanurkkaa syrjään tähystääkseen sisään.

Sekin oli himmeästi valaistu, nähtävästi riippulampuilla, vaikka sitä ei ulkoa voinutkaan nähdä. Keskellä oli omituinen, kallisarvoisilla peitteillä verhottu jalusta, josta kohosi runsaasti kullattuja korentoja.

Nyt Kastner työnsi esiripun kokonaan sivulle ja viittasi ystäviään seuraamaan. Kun he seisoivat jalustan edessä – "jumalan laivaksi" sanoivat sellaista vanhat egyptiläiset – Kastner kuiskasi ystävänsä korvaan, hänen äänensä väristessä sisäisestä jännityksestä: "Saisin hunnutettu kuva!"

Toinen nyökkäsi merkitsevästi vastaukseksi. Kävisiköhän heillekin kuten tuolle onnettomalle nuorukaiselle, jonka satu kertoo suistuneen puolikuolleena maahan jumalattaren hunnuttoman kuvan edessä.

Niin vahvasti vaikutti muisto nuoruudenpäiviltä, että nämäkään tieteen edustajat, jotka tietenkään eivät uskoneet muinaisegyptiläisten jumaluustaruja, eivät voineet hillitä kevyttä väristystä kohottaessaan peittävää verhoa "jumalan laivan" yltä.

He näkivät edessään kultaisen tai kullatun sfinksin, joka päässään kantoi suurta auringonkehrää. Viimeksi mainittuun oli säkenöivistä jalokivistä muodostettu hieroglyfimerkkejä: "Näkymätön Jumala hallitsee teitä!"

Sfinksin rintakilvessä oleva samanlainen kirjoitus kuului: "Elämä."

Griebach käänsi nämä sanat vain saksaksi. Oli parempi ettei kopti toistaiseksi saanut niitä tietää, sillä oli otaksuttavissa, että ne vain aikaansaisivat uuden myrskyisän tunteenpurkauksen. Hänhän oli tullut saattamaan keitaan asukkaita ainoan oikean jumalan uskoon, ja nyt tämä jättiläistemppeli oli vihitty juuri tälle jumalalle. Mitä hänen silloin täytyisikään ajatella!

Molemmat oppineetkaan eivät enempää ajatelleet tätä ihmeellistä löytöä, vaan kääntyivät pienelle portille, joka takaseinästä vei pimeään huoneeseen. Kastner oli ottanut seinästä lampun ja valaisi ympärilleen. He olivat ikkunattomassa, kohtalaisen isossa kammiossa, jossa oli kaikenlaista omituista kamaa, todennäköisesti pappien uskonnollisissa menoissa käyttämiä esineitä.

"Olemme päämäärässämme", kuiskasi Kastner seuralaisilleen. "Tämä on mainio piilopaikka. Nyt vain hiukan muonaa ja aseita, niin voimme odottaa kunnes oikea mies juoksee käsiimme. Tiedätkö ehkä, Poldl, mistä löytäisimme etsimämme?"

Griebach vain nyökkäsi ja astui jälleen hallin pyhäkön eteen.

Tämän huoneen seinissä oli kummallakin puolen matalia ovia. Kun Griebach Niilinlaakson temppeliraunioista tiesi, että niiden takana olevia komeroita käytettiin vain varastohuoneiksi ja muuhun sellaiseen, seikkailijamme tunkeutuivat niihin enempää empimättä.

He eivät olleet erehtyneet, vaan löysivät hiukan etsittyään eräästä huoneesta taateleilla ja pienillä, litteillä, pyöreähköillä leivillä täytettyjä koreja, eräästä toisesta isoja ja pieniä viiniruukkuja.

Pakolaiset kantoivat niitä nyt kaikkein pyhimmän takana olevaan komeroon niin paljon kuin arvelivat tarvitsevansa muutaman päivän aikana. Sitten he vetäytyivät itsekin sinne kaikessa hiljaisuudessa odottamaan, miten heidän kohtalonsa oli edelleen kehittyvä.

Sillä välin kun toiset esittivät ja jälleen hylkäsivät mitä erilaisimpia suunnitelmia, Griebach tarkasteli seiniä, jotka oli koristettu monenlaisilla mielenkiintoisilla korkokuvilla. Sitten hänen silmänsä osui lakeen, joka herätti hänen ihmetystään.

Se oli koristettu pienillä kultaisilla tähdillä, kuu ja aurinkokin olivat mukana. Mutta sen sijaan, että viimeksi mainitut olisivat olleet tähtien keskellä tai tasasuhtaisesti vastakkaisilla kohdilla, ne oli asetettu nähtävästi täysin ajatuksettomasti tähtien sekaan. Näitä oli aina kuusi kussakin neljässä rivissä. Kun nyt ovelta laskettiin oikealta vasempaan, oli kuu ensimmäisessä rivissä kolmantena, mutta aurinko kolmannessa rivissä toisena. Tämä oli vähintäänkin silmäänpistävää, ja Griebach ponnisti turhaan muistiaan keksiäkseen, mikä vanha taru tai uskomus mahtoikaan olla yhteydessä tämän tähtijärjestyksen kanssa.

"Ajatteletko ehkä kotoista limppua, savustettua paistia ja hapankaalia?" kysyi sen vuoksi vihdoin Kastner, joka huomasi hänen äkillisen vaitiolonsa ja kummastellen seurasi häntä katseillaan. "Turhaan sinä niitä herkkuja tähdiltäsi rukoilet!"

"Joko sinua taas vaivaa velttous?" Griebach vastasi palaten todellisuuteen. "Tutkin turhaan, mitä merkitsee tähtien omituinen sijoitus."

"Luultavasti vain rakennusmestarin kummallista oikkua", Kastner vastasi välinpitämättömästi. "Sitä en oikein uskoisi. Vanhat egyptiläiset noudattivat temppeleitä koskevissa kysymyksissä kiusallista tarkkuutta, ja siksi on aurinko ja kuu epäilemättä erikoisesta käskystä sijoitettu paikoilleen. Kunpa voisin keksiä, minkä vuoksi."

"Odotahan, mieleeni juolahti jotakin", keskeytti Kastner. "Eikö Niilinlaakson monien temppelien alla ole maanalaisiakin huoneita, joiden tarkoitusta ei paremmin tunneta ja joihin päästiin salaisia portaita myöten."

"Oli kyllä, esimerkiksi Denderan temppelissä."

"No hyvä, eikö tässäkin voi olla kysymys siitä, niin että auringon ja kuun asema viittaa salakäytäviin?"

Griebach katsahti ällistyneenä puhujaan: se oli todella mahdollista, oli vain tulkittava vihje oikein. Ensi näkemältä tuntui siltä, kuin olisi tarkoitettu tiettyjä temppelin kammioita, joista oli etsittävä salaiset käytävät, mutta pikaisesti harkittuaan Griebach hylkäsi tämän ajatuksen. Neljääkolmatta huonetta ei ollut eikä huoneiden asemakaan soveltunut tähtien järjestykseen.

"Sitten se ehkä tarkoittaa tiettyjä kivilaattoja jalkojemme alla", ehdotti tohtori.

Sekin oli kuitenkin mahdotonta, sillä huoneen lattian muodosti vain kolme valtavaa kivineliötä, joiden väliset saumat oli tiukkaan tukittu lujalla, sementtimäisellä aineella.

Nyt tutkittiin seinät tarkemmin. Äkkiä Griebach päästi hiljaisen riemuhuudon ja osoitti takaseinän korkokuvaa, vankijoukkoa, joka polvistui armoa rukoillen kuninkaan eteen. Niitä oli neljäkolmatta, vieläpä neljänä rivinä päällekkäin.

Nopeasti tuotiin lamppu esiin, ja kun vankeja tutkittiin tarkasti, huomattiin että niiden kahden silmissä, jotka vastasivat aurinkoa ja kuuta laessa, oli tuskin huomattava sauma, mikä ilmaisi, etteivät ne muodostaneet muun kivipinnan kanssa yhtenäistä seinää.

"Tässä on meille 'Sesam aukene'", Kastner riemuitsi. "Painakaamme näitä silmiä, nähdäksemme mitä ne paljastavat. Mutta toivonpa ettei tässä ole salaovea, josta syöksymme syvyyteen taittaen niskamme ja koipemme. Mitä sanot, Poldl?"

"No, enempää kuin pään se ei voi maksaa", Griebach lohdutti häntä, "ja se ei muutenkaan ole lujassa, jos viholliset saavat meidät käsiinsä. Rohkeutta siis!"

"Niin, mutta missä järjestyksessä painamme?"

"Ensin aurinkoa, sitten kuuta. Sehän on loogillinen järjestys! Siis varokaa: yksi, kaksi!"

Kuumeisen jännittyneinä molempien toisten silmät seurasivat hänen käsiään.

Tuskin hän oli voimakkaasti painanut silmäkuvioita, kun koko vankiryhmän käsittävä valtava kivilaatta siirtyi syrjään avaten syvän, ammottavan aukon, josta virtasi ummehtunutta ilmaa.

Laen salaisuus oli selvitetty. Mihin se johti?

Kun pakolaiset olivat hiukan tointuneet hämmästyksestään, tahtoivat Uassif el Khajat ja Kastner rohkeasti tunkeutua pimeään käytävään, mutta Griebach pidätti heitä.

"Älkäämme tehkö tyhmyyksiä!" hän varoitti. "Jos otamme lampun kaikkeinpyhimmästä, he saavat heti aamulla tietoonsa, että olemme olleet täällä ja etsivät meitä oikeasta paikasta."

"Mutta meillähän täytyy toki olla valoa!"

"Ulkona varastohuoneissa on muita lamppuja, joiden katoamista ei niin pian huomata; noutakaamme sieltä yksi."

Tätä viisasta neuvoa seurattiinkin, huolimatta kärsimättömästä uteliaisuudesta, joka oli vallannut kaikki kolme. He järjestivät myös kaikkeinpyhimmässä samoin kuin sen takaisessa komerossa kaikki samaan kuntoon kuin heidän tullessaan, jottei heidän käynnistään jäisi pienintäkään jälkeä.

"Selkäpuolemme on nyt turvattu", totesi Kastner tyytyväisenä. "Nyt eteenpäin, niin saamme tietää mikä meitä vielä odottaa."

Varastot siirrettiin pimeään käytävään, kun molemmat länsimaalaiset olivat tutkineet liikkuvan kiven koneiston ja kääntäneet paaden jälleen entiseen paikkaansa. Iso kivenmukula, joka pantiin sen taakse tarkasti sopivaan lattiasyvennykseen, esti sitä avautumasta vastoin sisälläolijain tahtoa.

Jokainen otti kantaakseen osan ruokavaroista, sitten he, tohtori etunenässä, seurasivat käytävää.

Se oli hyvin ahdas ja kulki jonkin verran nousten suoraan kallion läpi, johon temppeli nojasi. Sen seinissä oli myös lukuisia taltanjälkiä. Samalla Kastner saattoi kumoamattomasti todentaa aikaisemman otaksumansa: kivilaji oli tuliperäistä, vaikka kyllä näkyi että vuori jo kauan sitten oli asettunut lepoon.

Noin kaksisataa askelta kuljettuaan kolmikko törmäsi aivan sileään kivilaattaan, joka näytti estävän enemmän etenemisen. Mutta se oli helposti syrjään työnnettävissä ja toiselta puolen yhtä tarkasti suljettavissa kuin edellinenkin laatta.

Kahdesti he vielä tapasivat samanlaisen esteen, sitten he näkivät olevansa melkoisen isossa hallissa, joka samoin kuin sen kaksitoista pylvästä oli hakattu suoraan vuoreen. Se päättyi ilman ovia jotenkin leveään pengermään, ja kun pakolaiset astuivat tälle, he näkivät allaan tumman järvenpinnan ja yllään öisen tähtitaivaan säihkyvän loiston.

He seisoivat sammuneen tulivuoren kraatterin ääressä. Läheltä heitä kuuluva kumea pauhu ja kohina ilmaisi kraatterijärven veden siellä ulospääsyä etsien syöksyvän kuiluun tai kallionrotkoon.

Silloin toverukset laskivat taakkansa maahan ja syleilivät toisiaan.

"Olemme pelastuneet!" huudahti Kastner vihdoin irroittautuen ja mielihyvin vetäen keuhkoihinsa ihanaa, viileää ilmaa, joka ummehtuneessa käytävässä suoritetun marssin jälkeen tuntui kahta paremmalta. "Kukapa olisi tällaista aavistanut! Nyt haukkaamme vähän, sen olemme rehellisesti ansainneet, ja sitten heittäytykäämme levolle, vapaina ja tietoisina siitä, ettei kukaan voi meitä häiritä."

"Eiköhän kuitenkin olisi parempi ensin tarkasti tutkia tämä paikka?" kysyi Uassif el Khajat heidän istuessaan lampun ääreen aterioimaan. "Tänne voi hyvin helposti johtaa toinenkin tie, eivätkä viholliset varmastikaan anna meille vähääkään armoa, jos nyt heidän salaisuutensa keksittyämme joudumme jälleen heidän käsiinsä."

"Luulen, ettei ole mitään syytä sellaiseen pelkoon", vastusti Griebach. "Juuri kulkemamme käytävän rakennustapa, nimenomaan sulkukivet osoittavat selvästi, että tätä piilopaikkaa on ajateltu viimeiseksi tyyssijaksi hädän aikana, jota vähäinen joukko voi kuukausimääriä puolustaa voimakkaintakin vihollista vastaan. Tosin emme toistaiseksi pysty selittämään, miksi on ryhdytty näin jättiläismäiseen työhön, kun keitaalaisten oikeastaan heidän maansa ollessa eristetty ei tarvitse pelätä vihollisen hyökkäystä, mutta ehkä sen vielä saamme tietää. Joka tapauksessa olen täysin samaa mieltä kuin ystäväni, nimittäin että olemme turvassa ja voimme huoletta käydä nukkumaan."

Koptin ilme ei osoittanut, olivatko nämä sanat vakuuttaneet häntä, mutta hän oli vaiti ja aterian lopetettuaan laskeutui levolle toisten viereen.

Kun he jälleen heräsivät, virtasi jo kirkas päivänvalo hallin pylväitten välistä. Reippaasti he nousivat ja tyydytettyään jälleen heränneen ruokahalunsa ryhtyivät tutkimaan lähemmin "linnoitustaan", kuten he sitä nimittivät.

Astuessaan pengermälle he saattoivat tarkastella jättiläismäisen kraatteriaukon kaikkia yksityiskohtia.

Se muistutti verraten säännöllistä ympyrää, jonka läpimitta oli noin tuhat metriä. Seinät kohosivat miltei pystysuorina, jopa paikoin ulospäin kallistuen keskimäärin kahdensadan metrin korkeuteen. Pohja laskeutui hiukan pengermään päin, sen yläosaa peitti rehevä, ilmeisesti villiintynyt kasvillisuus, mutta alaosassa oli sama pieni järvi, jonka pakolaiset jo yöllä olivat havainneet. Sen pinta oli noin kahdeksan metriä alapuolella pengermän, joka levisi kummallekin sivulleen, kunnes yhtyi taempaan kraatterinpohjaan.

Noin kolmenkymmenen askelen päässä pylvässalista ulkoni pengermästä pieni rakennus, josta tuo jo mainittu kumea kohina kuului; epäilemättä se kätki viemäriaukon. Kapeat portaat johtivat tämän rakennuksen toisella sivulla matalalle ovelle, joka vähän vedenpinnan yläpuolella salli sisäänpääsyn.

Kastnerin uteliaana ryhtyessä laskeutumaan alas oli Griebach katsellut ympäristöä ja näki, että kallioseinä oli sangen korkealle ylös täydellisesti tasoitettu ja pitkän kirjoituksen peitossa. Sen yläpuolelle yli seinämän puolivälin kulki pitkä vyö vahvaa muurausta, joka näytti sulkevan sisäänsä vesijohtoputken.

Hämmästynyt huudahdus, joka tällöin pääsi tiedemiehen huulilta, sai toisetkin käännähtämään.

"Mikä hätänä?" he kysyivät melkein yhtaikaa.

"Kaikkien eilisillasta asti kokemiemme ihmeitten selitys on keksitty, ellen aivan pety", Griebach vastasi. "Antakaa minun ensin kokonaan tulkita tämä kirjoitus."

"Kestääkö se kauankin?" Kastner kysyi maltittomasti.

"Puoli tuntia siihen helpostikin kuluu."

"Silloin me, Uassif el Khajat ja minä jatkamme sillä välin tutkimusretkiämme", Kastner esitti.

"Eiköhän sittenkin olisi parempi odottaa kunnes olen valmis?" toinen vastasi. "Mikäli pikaisesti silmäiltyäni tätä kirjoitusta saatoin huomata, siinä puhutaan liikkuvasta kivestä. Kuinka helposti voisikaan sattua, että te pahaa aavistamatta osutte vaaralliselle paikalle."

"Olemme hyvin varovaisia emmekä koske mihinkään edes hiukankin epäilyttävään kohtaan; mutta kierros kraatterin ympäri ei mitenkään voine vahingoittaa."

"En mielelläni teitä päästäisi, mutta olkoon! Tehän aivan vapisette kärsimättömyydestä."

"Onko se ihme? Joudu sinä vain, jottei meidän palattuamme tarvitse odottaa!"

Näin sanoen Kastner tarttui koptin käsivarteen ja poistui hänen kanssaan.

Viidessä minuutissa he tulivat pengermän päähän. Sieltä vei kivetty, kapea tie vihreään maailmaan, joka antoi seudulle hyvin viehättävän ulkonäön. Korkean ruohon ja mehukkaiden lehtikasvien muodostamasta vehreydestä kohosi tiheälehväisiä, mitä erilaisimpia saniaisia ja niiden yläpuolelle lukuisten palmujen korkeita runkoja, joiden sulkamaiset viuhkalatvukset erottautuivat tummansinistä taivasta vasten.

Vielä viisi minuuttia, niin he tulivat lähteelle, joka hilpeästi pulppusi maasta. Melkoiset kalkkikerrostumat sen ympärillä todistivat sen virtaavan joko sangen kaukaa tai syvältä, sillä vuorihan oli tuliperäistä kivilajia ja keitaan maaperä hiekkaa.

Kastner kastoi kätensä veteen. Se tuntui sangen lämpimältä, jopa kuumaltakin. Ehkäpä lähde olikin yhteydessä noiden mahtavien maanalaisten vesisuonien kanssa, joita Farafran ja Dakhlan keitaatkin saavat kiittää olemassaolostaan. Muutaman kerran huimasti pudottuaan alempien kalkkipengerten yli vesi kokoontui muurattuun johtoon, joka kapean polun seuraamana katosi tiheään pensaikkoon.

Päätie johti nyt suoraan eteenpäin, ja sitä seuratessaan vaeltajat löysivät vielä kaksi samanlaista lähdettä. He seurasivat nyt toista pikku puroista. Se yhtyi noin puolitiessä molempiin toisiin ja laski vihdoin pieneen järveen, jonka toisessa päässä he näkivät Griebachin yhä hartaasti tutkivan kirjoituksia.

He eivät toistaiseksi häirinneet häntä, vaan palasivat ja jatkoivat matkaansa, mikä vei heidät pengermän toiseen päähän. Tutkimusretkeen ja kulkemiseen edestakaisin oli kulunut enemmän aikaa kuin alussa oli aiottu, vasta tunnin kuluttua he saapuivat jälleen toverinsa luo, joka innokkaasti viittoili heille heti heidät nähdessään.

"Vihdoinkin te tulette", sanoi hän.

"Olitko levoton tähtemme?"

"En, sillä tiedän nyt, ettei täällä ole salaisia laskuovia. Mutta kuulkaa nyt, mitä tämä kirjoitus kertoo."

Kummankin jännittyneenä kuunnellessa tiedemies alkoi kääntää:

"Pahripedt, hyvän Jumalan keitaan faarao, sanoo tämän pojalleen Neferherille ja poikansa jälkeläisille ja jälkeläistensä papeille ja uskotuille. Kuulkaa ja pankaa sydämellenne!

"Siitä asti kun suuri kuningas Nebseny johdatti kansan tänne, hyvän Jumalan keitaassa vallitsi rauha ja sopu, ja seitsemänkolmatta hänen jälkeläisistään meni isäinsä luo nähtyään onnen ja hyvinvoinnin vallitsevan maassa. Mutta sitten kohtasi onnettomuus hyvän Jumalan keidasta: maa alkoi täristä, temppelit ja talot luhistuivat ja osaksi sortuivat, ja suuri järvi, joka siihen asti oli suonut maalle hedelmällisyyttä ja ihmisille juomaa, kuivui. Kaikki hyvän Jumalan pojat olisivat kurjasti menehtyneet, ellei ihmettä olisi tapahtunut. Keilavuoren seinä murtui ja sen sisästä puhkesi puro, joka tyydytti kaikki tarpeet. Silloin ihmiset jälleen rohkaistuivat ja korjasivat maanjäristyksen aiheuttamat vahingot.

"Kauan vallitsi taas rauha ja onni maassa, kunnes minä, suuren esi-isäni Nebsenyn kolmaskuudetta seuraaja, astuin hyvän Jumalan valtaistuimelle. Huomasin maan eripuraiseksi, sillä kaksoisveljeni – hävitköön hänen nimensä ihmiskunnan muistosta! – kohotti kapinalipun minua vastaan saaden lukuisaa kannatusta ilkeämielisiltä. Raskaan kamppailun jälkeen kukistin viholliseni ja rakennutin tämän laitteen, jottei koskaan tulevaisuudessa samanlainen kohtalo uhkaisi hyvän Jumalan keidasta.

"Tämä siis on työni: Kaivautin Keilavuoren sisäseinään kuilun, kunnes saavutettiin sen järven pohja, jonka se sulki sisäänsä. Sitten rakennutin vaakasuoraan käytävän, jota pitkin johdatin veden kulkemaan, mutta sen vuorenseinän halkeaman, josta vesi ennen virtasi, muurattiin umpeen, jottei kukaan enää voisi ulkopäin sinne tunkeutua. Ensimmäisen käytävän viereen rakennutin toisen, kulkutieksi vuoren sisään. Ne, jotka tämän kaiken tekivät, nimittäin minua vastaan kapinoineet, veivät salaisuuden mukanaan hautaan. Sen tunnen vain minä ja ne harvat, joille sen ilmaisin.

"Nyt kuulkaa käskyni: Niin pian kuin jälleen – hyvä Jumala sen estäköön! – kapinaliike puhkeaa kansassa ettekä voi sitä kukistaa, vetäytykää silloin kaikki, jotka tiedätte Keilavuoren salaisuuden, tähän paikkaan ja sulkekaa käytävä jälkeenne. Sitten käykää kammioon, joka on järven rannalla, ja vetäkää paikaltaan kiila, joka tukee sen keskellä olevaa isoa kivilohkaretta. Paasi putoaa silloin syvyyteen ja tukkii käytävän, jota myöten vesi virtaa ulos. Kun vesi sitten hitaasti nousee, asettukaa pylvästöihin, jotka rakennutin ylös halkeamaan muurin viereen, ja odottakaa kunnes kansa, jolta juoma on riistetty, rukoilee armoa ja anteeksiantoa. Sitten voitte sille taas mielenne mukaan antaa vettä, sillä olen jättänyt kallioseinän kuilun avoimeksi, ja kun hitaasti rikotte sen muurin, etsii vesi itselleen tien, ja järven pinta laskeutuu.

"Varjelkaa siis salaisuutta, joka teille antaa vallan kansan yli, älkääkä sitä ilmaisko kellekään, ei vanhemmillenne, ei sisaruksillenne, ei lapsillenne, ei ystävillenne eikä kellekään muullekaan, paitsi niille, jotka kuningas on uskollisiksi havainnut ja joita hän on luottamuksellaan kunnioittanut. Tämä on neuvoni ja käskyni, tämän olen kirjoittanut kallioseinään, minä Pahripedt, hyvän Jumalan keitaan faarao, neljäntenäkahdeksatta ikävuotenani ja hallitukseni kolmantenaseitsemättä vuonna."

"Hei eläköön! Voitto!" hihkui Kastner ylitsepursuavan ilon vallassa, kun hänen ystävänsä oli lopettanut, ja tempasi molemmat toiset oikeaan riemutanssiin. "Nyt nuo ukkelit ovat käsissämme! Me yksinkertaisesti vain suljemme heidän vesijohtonsa, ja heidän on taivuttava ehtoihimme."

"Ja vihdoinkin on kosto tavoittava Nebseny-petturin katalat sikiöt!" lisäsi kopti julmalla äänellä.

Molemmat eurooppalaiset olivat vaiti. Heistä tuntui tuskalliselta, että sen miehen mielessä, jolle he olivat luvanneet ystävyyttä, oli vain ruma kostonhalu, joka ei suonut sijaa sille kiitollisuudentunteelle laupiasta kohtaloa kohtaan, mikä heissä itsessään asui.

Kolmikko laskeutui nyt pienelle ovelle, joka vei pieneen esirakennukseen järven rannalle. Huone, johon he tulivat, oli ahdas ja matala. Sen keskellä oli noin jalan korkeudella lattiasta iso pyöreä kallionlohkare, ehkä noin kaksi metriä läpimitaten. Sivulta työnnetty kiila piti sitä huojuvassa asennossa. Jos se sysättäisiin syrjään, lohkare putoaisi ja sulkisi veden kulkuväylän.

Kun miehet jälleen nousivat pengermälle, sanoi Kastner: "Tämä suunnitelma vastahakoisen kansan pitämiseksi kurissa on todellakin suurenmoisesti ajateltu, mutta siinä on yksi heikkokin puoli."

"Ja se on muka?" kysyi Griebach.

"Otaksukaamme, että kanava tukitaan. Silloin vesi tietysti nousee, kunnes se huuhtelee pengermää ja noita pensaita, vihdoin viimein kraatterin seinää. Jos nyt ihmiset ulkoa kiipeävät vuorelle, heitä ei kukaan voi estää tarvittaessa nostamasta vettä köysiin kiinnitetyillä sangoilla."

"Se on kyllä totta", Griebach vastasi hämmästyen, "tietysti olettamalla, että vuorelle voidaan ulkoa päin nousta."

"Miksi ei voitaisi? Niin jyrkkä ei ulkorinne suinkaan ole, ettei sitä ainakin parista kolmesta kohdasta voitaisi nousta."

"Teen väärin kuningas Pahripedtille", puuttui Griebach hänen puheeseensa. "Hän on ajatellut tätäkin mahdollisuutta. Katsohan tarkoin vasemmalle ja oikealle. Tuolla, jokseenkin vanhaa halkeamaväylää sulkevan muurin yläreunan tasalla, avautuu useita ovia, jotka vievät mainittuihin varastohuoneisiin; niitä on neljätoista. Viimeisestä alkaa kapea käytävä, joka kulkee koko kraatterin ympäri. Sitä on tosin täältä sangen vaikea nähdä, mutta jos olet kyllin tarkkaavainen, huomaat sen kuitenkin."

"Tosiaankin, nyt minäkin sen näen!" Kastner tunnusti. "Kiven tummuus sallii sen näkyä vain vähän, mutta hätätilassa se kyllä täysin täyttää tarkoituksensa. Jos ylhäältä lasketaan sankoja tai muita sellaisia, voivat saarretut kulkea kraatterin ympäri ja katkaista köydet, ilman että heitä voidaan vuorelta estää nuolilla tai viskatuilla kivillä. Mutta katsotaanpa nyt, miten pääsemme sinne ylös. Sivuuttamamme ovi vie luultavasti käytävään."

Hän ei erehtynyt. He löysivät ahtaat, kallioon hakatut portaat, jotka nousivat jyrkästi ylös, ja ikkunantapaiset, kraatteriin päin antavat aukot tarjosivat välttämättömän joskin niukan valaistuksen. Kaikki kolme olivat suorastaan hengästyneitä, kun he vihdoin pääsivät ylös ja saattoivat vetää henkeä.

He olivat nyt tilavassa hallissa, josta lähti kolme muuta ovea. Yhdestä päästiin lyhyen käytävän kautta vanhaa vuorenhalkeamaa sulkevan muurin taakse, sitten kiertokäytävään, joka kulki kraatterin ympäri ja joka toisen oven kautta palasi halliin, mutta kolmannesta tultiin laajaa käytävää myöten kallion halki muuten luoksepääsemättömälle, vuoren ulkoseinässä olevalle ikkunalle, josta saattoi nähdä temppelin edessä olevan suuren aukean, hallituspalatsin ja suuren osan itse keidasta.

Kun pakolaiset uteliaina kurkistivat ulos, he näkivät aukealla torilla taajan ihmistungoksen. Epäilemättä oli tiedon tultua vankien paosta koko keitaan väestö kokoontunut kuulemaan esivallan käskyjä. Olikohan jo vihdoin keksitty, minne muukalaiset olivat joutuneet?

Niin ei näyttänyt olevan laita, ainakaan ei yksikään katse ollut tähdättynä vuorelle päin. Yleisen huomion esineenä oli pikemminkin hallituspalatsi, mihin kuningas todennäköisesti oli kutsunut neuvostokuntansa.

"Mehän voisimme oikeastaan heti aloittaa keskustelut", sanoi Kastner. "Meidän tarvitsee vain jollakin tavoin ilmaista olinpaikkamme, niin miekkoset heti pääsevät neuvottomuudestaan."

"Pidän kuitenkin parempana, että ensin tarkasti tutkimme kaikki paikalliset olosuhteet", huomautti Griebach.

"Taidatpa olla oikeassa", Kastner vastasi hetken mietittyään. "Meillähän ei ole kiirettä, ei edes huolta elintarvikkeista. Jos tuolla alhaalla olevassa kirjoituksessa puhutaan varastohuoneista, nekin ovat kai täynnä."

He palasivat siis halliin, kääntyivät vasemmalle ja pääsivät jo muutamilla askelilla kapealle polulle, joka kulki kraatterin ympäri ja jota alhaalta tuskin saattoi huomata.

Kulku ei ollut helppoa, sillä polku oli enintään puoli metriä leveä ja silmän oli ensin totuttava syvyyteen, joka aukeni jalkojen alla seinän pystysuorana siihen suistuessa. Erittäinkin Griebachin, jota huimaus pyrki vaivaamaan, oli alussa vaikea pysytellä pystyssä, mutta vihdoin se kuitenkin sujui ja he saattoivat jatkaa matkaa.

Ensin tietysti tutkittiin varastohuoneet, joiden ovet he olivat jo pengermältä käsin huomanneet. Niiden havaittiin olevan täynnä mitä erilaisimpia elintarvikkeita, vieläpä niin runsaasti, että useampisatainen miesjoukko olisi tullut niillä mainiosti toimeen kuukauden.

Griebachille mielenkiintoisin oli huone, joka osoittautui asevarikoksi. Siellä virui eri läjissä runsas valikoima kaikkia niitä kummallisia hyökkäys- ja puolustusvälineitä, jotka hän jo tunsi muinaisegyptiläisistä temppeliveistoksista: piilukirveitä, tikareita, viikatemaisia miekkoja ja puunuijia, nahkaisia viiniä, huolellisesti valmistettuja kaaria, nahkaisia kilpiä, vuorattuja ja suomushaarniskoja, kypäröitä ja muuta sotaista kamaa. Tosin ei voitu otaksua, että kaikki tämä oli peräisin aina kuningas Nebsenyn ajoilta, päinvastoin oli vanhuuden mädättämät ja lahonneet aseet aina vaihdettu uudempiin. Mutta nehän juuri olivat uusi todistus siitä, miten ihmeteltävän uskollisesti Egyptin muinaiset tavat ja tottumukset olivat säilyneet tässä keitaassa. Mikä mainio tilaisuus muinaistutkijalle todistaa hieroglyfiteksteistä omaksutut teoriansa elävästä elämästä saadulla esimerkillä, kunhan vain onnistuisi ensin pääsemään sovintoon keitaalaisten kanssa.

Viimeisestä varastohuoneesta johti kallioon hakattu polku keskeytymättä kraatterin ympäri. Griebach jätti molempien toveriensa tehtäväksi kulkea sen päähän asti, itse hän palasi halliin. Samalla hän otti asekammiosta mahtavan torven, jolla näytti olevan helppo kiinnittää kansanjoukon huomiota. Se oli ahtaan suppilon muotoinen, metrin pituinen ja ulkopäästään noin kaksi korttelia leveä. Muutamien senttimetrien päähän sen kapeasta päästä oli sisään jännitetty tiukkaan kaksi ohutta nahkaa. Kun torveen puhallettiin, ne ilmavirran väräjämään saattamina epäilemättä antoivat kauas kaikuvan, rämeän äänen. Sitä paitsi Griebach otti vielä jousen ja joukon nuolia. Niiden avulla voitaisiin neuvotella vihollisten kanssa, kirjoittamalla sanomat lukuisasti tavattuihin papyruslehtiin, sitomalla ne nuolien varteen ja ampumalla nuolet laaksoon.

X. EYMHOTEP VAI NEBSENY?

Kun Kastner ja kopti olivat palanneet kiertoretkeltään, kaikki kolme istuivat halliin pohtimaan kirjoituksen sanamuotoa, jolla he aloittaisivat neuvottelut keitaalaisten kanssa.

Siitä ei tullut pitkää, vain muutamin kuivin sanoin se ilmoitti paenneiden muukalaisten vallanneen kraatterilinnoituksen ja lujasti päättäneen katkaista vedentulon keitaaseen, jos asukkaat ajattelisivat jatkaa vihamielisyyksiä. Sitten papyrus kiinnitettiin nuoleen. Kastner otti tämän ja kaaren käteensä sekä astui torvea kantavine ystävineen vuoren ulkosivulle antavan ikkunan luo. Kopti sitä vastoin meni hevospolulle tarkastamaan, oliko vihollisten sittenkin vastoin odotusta onnistunut poistaa kivilaatat käytävästä, josta he olivat yöllä tulleet, taikka jollakin vielä tuntemattomalla tavalla tunkeutuneet kraatterin sisään.

Kun molemmat saksalaiset katsahtivat laaksoon, näytti neuvottelu hallitustalossa juuri päättyneen. Joukko sanansaattajia riensi esipihan poikki ja tultuaan pylonien luo huusi muutamia sanoja odottavalle kansalle, jolloin jotkut miehet, nähtävästi piirien esimiehet, erosivat rahvaasta ja seurasivat sanansaattajia pihaan. Heti sen jälkeen astui faarao seurueineen ulos, ja sillä välin kun ensin kutsutut kunnioittavasti kumartuivat, hän viittasi jo tuntemallemme vanhukselle. Tämä astui esiin ja kohotti kirjoituskääröä lukeakseen sen ääneen.

Hän ei ollut päässyt johdantosanoja pitemmälle, kun Keilavuoren korkeuksista kajahti ääni, joka hänestä oli niin odottamaton ja yllättävä, että sanat takertuivat suuhun. Kuninkaan ja tämän seurueenkin näytti valtaavan samanlainen hämmästys; kuin huumaantuneina kaikki tuijottivat ylhäällä vuoressa olevaan ikkunaan, josta annettiin merkkejä valkealla liinalla. Ulkona torilla kansanjoukko, joka ilmeisesti ei tuntenut Keilavuoren salaisuutta paljoa tai ei ollenkaan, sitä vastoin aaltoili kuin kiihtynyt muurahaisparvi, koettaen turhaan selvittää omituisen melun syytä, kunnes vihdoin sielläkin yksi huomasi merkinantajat ja tiedoitti sen toisille.

"Taivaan tähden, lopeta toki vihdoinkin" huusi samaan aikaan ylhäällä vuorella Griebach pidellen molempia korviaan. "Aiotko tehdä minut ja itsesi lopullisesti kuuroksi? Armahda toki korviani!"

Kastner laski nyt torven maahan ja kuivasi hikeä otsaltaan. Hänen kasvonsa olivat miltei tulipunaiset, niin kovasti hän oli ponnistanut.

"Niin, onhan tämä oiva jänisräikkä", hän sanoi kiittävällä äänellä katsellen soittovehjettä miltei hyväilevin silmäyksin. "Nyt uskon mielelläni, että Jerikon muurit sortuivat torvien puhalluksesta, jos siihen käytettiin moisia pasuunoita."

"Anna torven olla ja katso alhaalla olevia ihmisiä!" keskeytti ystävä. "He näkyvät vihdoinkin käsittävän menettäneensä pelin."

Hallituspalatsin pihalla näkyvät ylimykset olivat todellakin kovin kiihdyksissä. Kuningas puhui innokkaasti neuvosherroilleen, mutta vanhaa ylipappia lukuunottamatta nämä kuuntelivat vain puolella korvalla ja kuninkaan läsnäolosta ennen kuulumattomalla tavalla piittaamatta keskustelivat toistensa kanssa, säestäen puhettaan kiivain elein. Vihdoin faarao kävi kärsimättömäksi ja kosketti vihoissaan valtikallaan lähimpien olkapäitä. Se vaikutti, neuvonantajat tulivat taas järkiinsä ja vetäytyivät taaksepäin, silminnähtävästi häpeissään, kun olivat niin unohtaneet itsehillintänsä.

Nyt kuningas viittasi vanhukselle ja kolmelle muulle, jolloin nämä kuuliaisesti kumarsivat hänelle ja poistuivat. Kaksi juoksijaa kulki edellä raivaten heille tietä ulkona seisovan kansanpaljouden halki.

Kun he olivat tulleet Keilavuoren juurelle he jäivät seisomaan ja ilmoittivat merkeillä haluavansa lisää tietoja muukalaisilta. Nyt Kastner asetti jänteelle nuolen ja lennätti sen voimakkaasti alas.

Kallioseinä putosi tässä miltei pystysuorana ja muuttui vasta puolivälissä viettäväksi rinteeksi. Siitä huolimatta ammus ei päässyt tasangolle asti, vaan erään juoksijoista oli kiivettävä vähän matkaa sitä noutamaan.

    "Sulhot paahti ja voiti ja koitteli; ei toki voineet
    jännittää, kovin heikkopa näät väki heill' oli siihen",

lausui Griebach hiljaisen ivallisesti sitä Odysseian kohtaa, jossa taistelu kosijoita vastaan alkaa.

"Pyydän sinua koettamaan itse ensi kerralla", Kastner puolustautui. "Ei ole niinkään helppoa käsitellä näin outoa vehjettä."

"Rauhoitu toki", toinen ehätti. "En suinkaan aio saattaa kiistanalaiseksi jousiampujan-mainettasi. Pääasia on, että kirjeemme saavuttaa päämääränsä, ja niin onkin asian laita, kuten näet."

Juoksija oli juuri ehtinyt palata vanhuksen luo ja ojensi tälle nuolen. Vanhus otti sen ja irroittamatta kirjettä varresta antoi sen toiselle sanansaattajalle, joka heti lähti viemään sitä hallitustalolle päin. Kun kuningas oli tutustunut muukalaisten sanomaan, hän viittasi seurueelleen ja palasi neuvottelusaliin.

Kului miltei puoli tuntia, ennen kuin siellä päästiin ratkaisuun. Vihdoin palasi juoksija näkyviin, tuoden kirjallisen päätöksen vanhukselle, joka lähetti sen toisen juoksijan mukana ylös. Saksalaiset olivat sillä välin laskeneet alas pitkän ohuen nuoran, johon papyruskäärö nyt sidottiin ja jolla se vedettiin ylös.

"Olenpa utelias tietämään, mitä he meille vastaavat", sanoi Kastner Griebachin avatessa kääröä.

"Odota, saat sen heti tietää", jälkimmäinen vastasi. Sitten hän alkoi kääntää kirjoituksen harvoja rivejä: "Tiedämme, että kohtalomme on kädessänne. Koska hyvä Jumala on nähnyt tarpeelliseksi saattaa meidät tähän asemaan, olemme valmiit solmimaan rauhan kanssanne, mutta vain sillä ehdolla, että tekin vannotte luopuvanne kaikesta vihamielisyydestä meitä kohtaan sekä välttävänne kaikkea, mikä voisi ilmaista tämän keitaan olemassaolon muulle maailmalle, tämän vannoen ilman verukkeita ja taka-ajatuksia."

"Näihin ehtoihin voinemme suostua", sanoi Kastner.

"Seis", keskeytti Uassif el Khajat, jonka he olivat kutsuneet paikalle. "Minun on vastustettava sitä. Olen tullut tänne vaatimaan tilille kavalan Nebsenyn sikiöitä, se on isieni määräämä tehtävä, kuten tiedätte. Minun on siksi asetettava ehto, että faarao ja hänen lapsensa, jos hänellä niitä on, luovutetaan käsiini."

"Mitä sinä heille tekisit?" kysyivät molemmat saksalaiset, jotka itsekseen olivat lujasti päättäneet hillitä koptin mieletöntä kostonhalua.

"Sitä minun on ensin itse harkittava", tämä vastasi.

"Emme valitettavasti voi sinua tukea tässä aikomuksessasi", jatkoi Griebach. "Et mitenkään voi tuomita tätä tapausta oikeudenmukaisesti, koska olisit samanaikaisesti syyttäjä ja tuomari."

"Olette vannoneet auttavanne minua oikeuksiini", Uassif el Khajat ärähti kiihtyneenä.

"Totta kyllä, mutta oikeutesi sinun on hankittava oikeudenmukaisesti! Väkivaltaisuuksiin emme anna apuamme, senhän jo olemme sinulle sanoneet."

Kopti oli saada raivokohtauksen, sillä hän oli odottanut ystäviensä puolelta kaikkea muuta kuin tätä vastausta, varsinkin juuri nyt, kun hän luuli olevansa päämaalissaan ja voivansa pakottaa keitaan asukkaat tahtoonsa. Mutta saksalaiset vakuuttivat hänelle toistamiseen vakavassa äänilajissa, etteivät he millään ehdolla tule luopumaan periaatteestaan.

Syntyi kiihkeä sananvaihto, jolloin kuumaverinen, kostonsuunnitelmiinsa tuudittautunut kopti väliin käytti niin voimakasta kieltä, että toisten oli ponnistettava koko itsehillintänsä ollakseen samoin menettämättä rauhallista harkintaansa. Mutta vihdoin he saivat tahtonsa läpi, Uassif el Khajat mukautui, tosin ilmeisen kiukkuisena ja vain vaivoin hilliten vihansa molempia sanapattoja kohtaan, kuten hän heitä itsekseen nimitti.

He neuvottelivat vielä hetken levollisemmin, minkä jälkeen Griebach ryhtyi kirjoittamaan vastausta. Keitaalaisille ilmoitettiin, millä tavoin muukalaiset olivat saaneet tietoonsa heidän asuinpaikkansa olemassaolon, ja että kopti oli tullut vaatimaan tilille Nebsenyn jälkeläisiä siitä kavalluksesta, jonka tämä oli tehnyt Uassif el Khajatin esi-isää vastaan. Luovuttiin vaatimasta ehdotonta antautumista, mutta riitakysymys oli esitettävä kansalle, jotta tämä itse saa ratkaista, kumman se tulevaisuudessa tunnustaa oikeudenmukaiseksi kuninkaakseen, Uassif el Khajatin vai nykyisen faaraon.

Koptin taivuttaminen tähän myönnytykseen oli vaatinut ankaran kamppailun, ja saattoi selvästi nähdä, että häntä jäljestäpäin harmitti hänen myöntyväisyytensä. Toiselta puolen oli oletettavissa, että vastausta kirjoitukseen jouduttaisiin odottamaan sangen kauan, sillä epäilemättä kuningas tulisi kaikin keinoin puolustamaan tähän asti uhkaamatonta valtaistuintaan. Mutta se oli erehdys, kuninkaan päätös ei ollenkaan viipynyt, ja se kuului: "Mery hyvän Jumalan keitaan faarao, on mitä suurimmassa määrin hämmästynyt syytöksestä, jonka te, oi vieraat, esitätte häntä ja hänen esivanhempiaan vastaan. Mutta hän, joka tähän asti on jakanut oikeutta maansa pojille, olisi arvoton tätä hänelle uskottua tointa kauemmin hoitamaan, jos hän tahtoisi pakoilla oikeudenmukaisuutta vain sen vuoksi, että hyvä Jumala on hänet asettanut korkeimmalle sijalle. Siksi tapahtukoon toivomuksenne mukaan, ja hyvän Jumalan lapset tuomitkoot kuninkaansa sukua, sillä kansa ei saa kärsiä siitä, että sen päät ovat joutuneet epäsopuun. Nyt sanokaa, miten tuomitseminen on tapahtuva."

"Sepä näyttää olevan kelpo mies", huudahti Kastner ihmetellen, kun Griebach lopetti. "Viivyttelemättä hän asettuu tuomittavaksi, jotteivät hänen alamaisensa vain kärsisi vahinkoa! Totisesti vain harvat tekisivät hänen asemassaan samoin. Nyt osoittaudu jalojen esi-isiesi arvoiseksi", hän sanoi kääntyen koptin puoleen, "äläkä anna verivihollisesi voittaa sinua jalomielisyydessä!"

Uassif el Khajat ei vastannut. Tämä faaraon aulius ei ilmeisesti ollut hänelle mieleen, hän olisi epäilemättä mieluummin nähnyt tämän ryhtyvän taisteluun elämästä ja kuolemasta. Tästä syystä hän otti vain vähän osaa jatkuviin neuvotteluihin rauhanpäätöksestä, antoi yksitavuisia vastauksia, kun hänen mielipidettään kysyttiin, ja tuijotti tyytymättömän näköisenä eteensä.

Sovinnon ensimmäinen pykälä oli se, että faarao sitoutuisi valallaan kunnioittamaan muukalaisten henkeä ja omaisuutta, miten kansan tuomio kuuluisikin.

Tämän toivomuksen tultua täytetyksi molemmat saksalaiset olisivat mieluimmin heti laskeutuneet laaksoon, sillä he huomasivat olevansa tekemisissä rehellisen vastustajan kanssa. Mutta kopti, jonka sydän oli täynnä vihaa ja epäluuloa, ei uskonut toisillakaan olevan jalompia tunteita. Kun hänen nyt henkilökohtaisesti oli esitettävä asiansa kansalle, Griebachin tällöin toimiessa tulkkina, hän vaati, että sopimuksen rikkomattomuuden takeeksi lähetettäisiin kaksi arvossapidettyä miestä panttivangeiksi vuorelle. Faarao tarjosi heti auliisti sellaisiksi oman poikansa ja ylipapin, mihin tietysti suostuttiin.

Kun vielä oli sovittu monenlaisista yksityisseikoista, keskeytettiin neuvottelut siltä päivältä.

Saarretut ryhtyivät nyt varastohuoneista löydetyistä köysistä valmistamaan tarpeellisen lujia ja pitkiä köysitikkaita, joita pitkin Uassif el Khajatin ja Griebachin oli seuraavana päivänä poistuttava kraatterista ja panttivankien tultava sijaan. Kopti näet itsepäisesti kieltäytyi sallimasta avattavan temppelistä tulevaa käytävää, hän kun pelkäsi salajuonia. Suurella vaivalla he saivat työnsä valmiiksi pimeän tuloon, sitten he heittäytyivät nukkumaan, ja yö, jonka he tällä kertaa viettivät ylemmässä hallissa, kului häiriöittä.

Kun he aamulla menivät ikkunalle, josta näkyi laaksoon, he näkivät tuon jo monesti välittäjänä toimineen vanhuksen seisovan muurin juurella. Hänen seurassaan oli noin viisitoistavuotias nuorukainen. Heti kun tikkaat oli laskettu alas, jälkimmäinen kiipesi taitavasti niitä ylös, vanhus seurasi häntä hitaammin mutta ikäisekseen ihmeteltävän varmasti.

Kun he tulivat muukalaisten luo, he kumarsivat ylevän arvokkaasti ja ojensivat kätensä sidottaviksi. Sitäkin kopti oli vaatinut, muka Kastnerin turvaksi, jonka olisi yksin täytynyt suoriutua molemmista, jos he tulivat pahoissa aikeissa. Molemmista saksalaisista tosin oli vastenmielistä sitoa tulijoita, jotka niin pelottomasti antautuivat heidän valtaansa, mutta Uassif el Khajat piti itsepintaisesti kiinni sopimuksen hänelle tunnustamasta oikeudesta, ja molempien ystävysten oli mukauduttava. Vastenmielisesti sitoessaan panttivankien ranteita he kuitenkin sopivat äänettömällä silmäyksellä siitä, että nuo häpeälliset kahleet saavat rasittaa vankeja vain niin kauan kuin nämä ovat koptin näköpiirissä.

Vaikka tämä nyt näki kaikki vaatimansa varotoimenpiteet toteutetuksi, hän kuitenkin vielä vitkasteli laskeutumistaan alas. Vain se, että hän näki liittolaistensa lujasti päättäneen olla enää myöntymättä, sai hänet vihdoin matkaan.

Kun molemmat monenlaisin vaivoin – kulku köysitikkaita myöten ja sitten alas jyrkkää rinnettä oli kylläkin hankala – pääsivät laaksoon, heitä oli vastaanottamassa useita faaraon lähettämiä vastaanottajia, jotka tervehtivät heitä kunnioittavasti ja saattoivat heidät uteliaana töllistelevän väkijoukon halki hallituspalatsiin.

Salissa he näkivät jälleen saman kunnianarvoisen neuvoston, jonka eteen heidät vasta kaksi päivää sitten oli viety syytettyinä. Tärkeä muutos siitä kerrasta pisti heti heidän silmäänsä: faarao ei enää istunut valtaistuimella kaikkine valtansa arvomerkkineen, vaan seisoi yksinkertaisesti pukeutuneena neuvonantajiensa joukossa, ja kuninkaalliset arvomerkit oli laskettu tyhjälle valtaistuimelle. Tämä saattoi olla vain epäämätön todistus siitä, että kuningas Mery vakaasti, ilman taka-ajatuksia aikoi alistua alamaistensa tuomioon.

Koptinkin oli luovuttava epäluulostaan. Mutta samalla häneen palasi ylpeys kuninkaallisen sukuperänsä johdosta, ja miltei kopeasti hän silmäili neuvostoa, jonka ainoaksi oikeudenmukaiseksi hallitsijaksi hän itsensä tunsi.

Kun neuvottelut oli suoritettava kirjallisesti, oli kirjuri asettunut tarpeineen valtaistuimen oikealle puolelle lattialle. Toinen kirjoituspaikka oli sijoitettu valtaistuimen vasemmalle puolen ja Griebachia pyydettiin merkeillä istumaan siihen. Hän kuitenkin pyysi, jottei hänen tarvitsisi alkuasukaskirjurien tapaan istua tuntikausia kumarruksissa lattialla, pöytää ja tuolia, mitkä hänelle viivyttelemättä tuotiinkin.

Kun nyt kaikki oli valmista, istuivat neuvosmiehet samoin lattialle, ja yksi heistä, nähtävästi vanhuksen sijaan valittu puhuja, saneli kirjurille useita lauseita, jotka sitten ojennettiin Griebachille käännettäviksi.

"Kuninkaamme Mery – hyvä Jumala siunatkoon häntä ja hänen huonettaan! – on ilmoittanut meille, että te teette kiistanalaiseksi hänen oikeutensa valtaistuimeen ja väitätte, että suuri kuningas Nebseny, yhteiskuntamme perustaja, vain häpeällisellä petoksella pääsi valtaistuimelle. Vaadimme teitä siksi esittämään täysin pätevät todisteet väitteellenne, jotta oikeus tulisi kunniaan."

Uassif el Khajat esitti nyt laajassa kirjelmässä polveutuvansa kuningas Khuenatenin laillisista perillisistä, kun taas Nebsenyn esi-isä, tuo nousukas Ey, vain väkivaltaisella kaappauksella oli päässyt valtaistuimelle. Kertoi sitten salaliitosta Ramsesta vastaan, sen epäonnistumisesta jne. Todisteena väitteensä oikeudesta hän mainitsi sormuksensa ja vanhan kartan, sekä ilmoitti olevansa valmis noudattamaan muutkin "isiensä perintöön" kuuluvat asiakirjat, jottei jäisi enää epäilyn häivääkään.

Neuvosmiehet neuvottelivat nyt kauan, innokkaasti tutkien esiin noudettuja papyruskääröjä ja kirjoituksella varustettuja pronssilaattoja. Lopullinen vastaus kuului: "Tuomarit faarao Meryn ja sinun asiassasi eivät epäile, että todella polveudut kuningas Khuenatenista, jonka tyttären esi-isäsi Sakare Neferkhepru nai. Mutta Eykin, jota väärin soimaat petturiksi, oli Khuenate-kuninkaan vävy, olipa hän vielä lisäksi tämän tunnustettu suosikki, osallinen hänen salaisista ajatuksistaan, ja olisi epäilemättä seurannut häntä välittömästi, ellei esi-isäsi Sakare olisi moitittavin keinoin päässyt hänen edelleen. Näin on kirjoitettu asiakirjoihin, joita juuri silmiesi edessä tutkimme. Mutta mitä suureen Nebseny-kuninkaaseen tulee, hän ei suinkaan kavaltanut esi-isääsi Eyrhhotepia. Kuten edellisestä käy ilmi, hänellä oli suurempi oikeus valtaan, ja oli siis vain viisasta hänen puoleltaan, ettei hän sallinut esi-isäsi Eymhotepin jälleen päästä hänen edelleen. Ja jotta sen selvästi käsittäisit: hyvä Jumala itse on sen selvästi osoittanut, sillä Nebsenyn poikien ja jälkeläisten onnellisesti ja rauhassa tässä maassa hallitessa Jumala syöksi sinun esivanhempasi kurjuuteen, jossa heidän täytyi kärsiä samoja kauhuja kuin rahvaanmies, joka on syntynyt orjuuteen! Itsekin olet, kuten kerroit, niiden vieraiden raakalaisten orja, jotka ovat anastaneet vallan virran laaksossa. Siksi torjumme vaatimuksesi ja kannatamme vakaasti laillista kuningastamme Meryä. Eläköön hän vielä kauan ja saakoon onnellisen lopun!"

Tietenkään Uassif el Khajat ei tyytynyt tähän, vaan toi esiin yhä uusia vastaväitteitä ja syytöksiä. Kävisi liian pitkäksi toistaa niitä kaikissa yksityiskohdissaan. Kumpikin puoli kiihtyi hyödyttömästä kiistasta yhä enemmän, sanat sinkoilivat yhä kiihkeämmin, alkoipa kopti taas tuoda julki peitettyjä uhkauksia. Vain vaivoin onnistui Griebachin toisella ja samoin levollisuutensa säilyttäneen faaraon toisella puolen estää riitapuolia purkamasta intohimojaan.

Äkkiä ovi avautui, ja esiin astui kolme henkilöä, joita tällä hetkellä kaikkein vähimmin olisi odottanut. Näyttämölle näet ilmestyi Kastner, pitäen oikealla kädellään vanhan ylipapin ja vasemmalla nuoren kuninkaanpojan kättä.

On vaikea kuvata vaikutusta, minkä heidän saapumisensa herätti. Neuvonantajat hypähtivät pystyyn ja tuijottivat tulijoihin määrättömästi hämmästyneinä, itse faaraokin näytti menettävän itsehillintänsä. Uassif el Khajat joutui aivan suunniltaan ja puristi kätensä nyrkkiin ikään kuin syöksyäkseen tohtorin kimppuun, saadakseen esittää moitteensa muulla tavoin kuin sanoilla.

Saksalaisen paljon puhuva silmäys pidätti hänet paikallaan ja samalla Griebach laski raskaasti kätensä hänen hartioilleen. Viimeksi mainittu oli heti älynnyt ystävänsä ajatuksenjuoksun ja hyväksyi sen ilman että ainoatakaan sanaa oli tarvis vaihtaa heidän välillään.

Kastner johdatti nyt vanhuksen ja nuorukaisen hänen luokseen ja sanoi, välittämättä koptista sen enempää: "Kirjoita nopeasti, Poldl: 'Me muukalaiset olemme varmasti vakuuttuneita siitä, että olemme ylevämielisten miesten parissa. Siksi katsomme parhaaksi luottaa heidän jalomielisyyteensä ja oikeudentuntoonsa. Olkoon päätöksenne vapaa kaikesta painostuksesta!'"

Griebach kiidätti kynää papyruksella, sitten Kastner otti lehden ja luovutti sen molempien panttivankien kera kuninkaalle.

Tämä oli katsellut häntä ihaillen, mutta nyt hän tarttui saksalaisen molempiin käsiin, vei ne polvelleen ja sanoi muutamia sanoja. Muukalaiset eivät niitä ymmärtäneet, mutta ilmeistä oli heti, etteivät ne sisältäneet mitään pahaa. Sitten kuningas käski poikansa poistua, kehoitti neuvoksia asettumaan paikoilleen ja istui itsekin heidän joukkoonsa samoin kuin ylipappi. Kastner puolestaan palasi toveriensa luokse.

Nyt kopti vihdoinkin sai tilaisuuden purkaa kiukkunsa.

"Kiroan hetkeä, jolloin annoin houkutella itseni ilmaisemaan teille salaisuuteni", hän aloitti raivokkaalla äänellä. "Kavala oli sydämenne ja petollinen valanne, kuten tuon kurjan Selimin, joka tahtoi jättää meidät nääntymään esi-isäni pyramidin luokse! Mutta nyt sanon itseni irti teistä ja kumppanuudestanne..."

"Seis, ystäväni!" keskeytti Kastner suuttumatta loukkaavista sanoista. "Olet kiihtynyt, ja kuten tunnettua viha on huono neuvonantaja. Sano mieluummin, oletko tähän asti saavuttanut mitään todistuksillasi."

"En, mutta..."

"Niinpä lakkaa moitteistasi, kunnes on ilmennyt että menettelylläni on vielä vähemmän menestystä!"

"Ei ylipäänsä olisi lainkaan tarvinnut antautua neuvotteluihin", Uassif el Khajat vastusti itsepäisesti. "Olisimme voineet riistää heiltä veden, jolloin heidän olisi täytynyt mukautua; vain teidän myöntyväisyytenne ja pelkuruutenne ovat syynä siihen, että olemme nyt tässä asemassa riippuvaisina näiden ihmisten armosta!"

"Sinusta puhuu vain sokea viha, joka suuntautuu aivan syyttömiin henkilöihin. Etkö itsekin, nähdessäsi janokuoleman silmiesi edessä, sydämesi hädässä huutanut, että jumala rankaisee isien synnit vain seitsemänteen polveen? Nyt tahdot saattaa kuninkaan vastuuseen asioista, jotka tapahtuivat yli kolmetuhatta vuotta sitten! Totta totisesti..."

"Minä teen laskuni tämän Nebseny-kavaltajan jälkeläisen enkä sinun kanssasi..."

"Lopeta jo viimeinkin loruamisesi tuosta vanhasta laskusta ja ajattele mieluummin uutta, joka osoittaa sinun olevan melkoisessa velassa näille ihmisille."

"Haluaisitko ehkä mainita minulle tuon laskun?" kopti kysyi ivallisesti. "Sillä minun täytyy tunnustaa, että en sitä lainkaan tunne."

"Sitä lujemmin se on meidän muistissamme. Viruimme näännyksissä aavikon hiekassa, kauhea kuolema edessämme, ja nämä miehet säälivät meitä. Voisimmeko silloin palkita heitä asettamalla puukon heidän kurkulleen? Siitä estäköön meitä taivas! Minun silmissäni on kiitollisuus vielä tärkeämpi kuin kosto, ja siksi ei kukaan ihminen, et edes sinäkään, voi estää ensi kädessä osoittautumasta kiitolliseksi. Puhutpa nyt tai olet vaiti, se on minulle yhdentekevää. Mutta jos sinussa vielä on jäljellä kipinäkin miehistä ylpeyttä, häpeäisit palkitessasi henkesi pelastajia kiittämättömyydellä."

Uassif el Khajat ei vastannut näihin moitteisiin, vaan oli vaiti ja tuijotti synkin katsein lattiaan. Hän kai huomasi, etteivät saksalaiset suinkaan antautuisi hänen kostotuumiensa sokeiksi välikappaleiksi, mutta oli toivotonta odottaa että hän olisi ymmärtänyt kunnioittaa heidän ajatuskantaansa.

Sillä välin faarao oli sanellut kirjurilleen pitkän kirjelmän, joka nyt luovutettiin Griebachille; se kuului: "Kuulkaa ystävät, mitä kuningas Mery teille puhuu! Kiitän teitä luottamuksesta, jota minulle ja alamaisilleni olette osoittaneet palauttamalla panttivangit; sitä ei unohdeta. Eräs teistä esittää vaatimuksia kruunuun, jota kannan perintönä pitkältä sarjalta esi-isiä, mutta asiaamme tutkivat tuomarit eivät ole suopeita tälle vaatimukselle. Minun ajatukseni ovat nämä: Kuningas on asetettu kansaa hallitsemaan siksi, että hän sitä viisaasti ohjaisi ja sen onnen turvaisi. Tämä on tähän asti onnistunut minulle ja esi-isilleni. Ehkä te nyt tiedätte keinoja saattaa kansani vielä tyytyväisemmäksi ja onnellisemmaksi kuin mitä se nyt on. Kun kokematon nuorukainen astuu valtaistuimelle, ei häneltä voi suuria vaatia, mutta te olette kypsyneitä miehiä ja olette osoittaneet todella ylevää mielenlaatua, joten teiltä voi odottaa vain kaikkein parasta. Siksi teen tämän ehdotuksen: Sakaren jälkeläinen ja minä harkitsemme kumpikin päivän, mitä hyvää voimme tarjota kansallemme. Sitten se itse ratkaiskoon, kumman se tahtoo tulevaksi johtajakseen, hänet vai minut. Sillä sen, jonka on toteltava, on myös saatava vapaasti valita herransa."

"Näetkö nyt vihdoinkin, että olimme oikeassa?" huusi Kastner koptille, kun Griebach oli lopettanut. "Kun tulin, oli asiasi jo miltei hukassa, mutta nyt on riita taas tasassa, ja riippuu vain sinusta, voitatko kansan ja kruunun!"

Uassif el Khajat ei nytkään vastannut, mutta hänen silmistään säkenöi suuri, loistava toivo. Hän oli jo varma voitostaan.

Kun Griebach oli välittänyt suostumuksen kuninkaan ehdotukseen, neuvottelukokous hajaantui. Kuningas Mery saattoi henkilökohtaisesti muukalaiset hallitustalon toisiin huoneisiin, jotka siitä lähtien oli määrätty heidän asunnokseen. Kun heitä oli loisteliaasti kestitty, kuningas poistui.

Seuraavana aamuna tuli joukko ylhäisiä virkamiehiä noutamaan Uassif el Khajatia sulkeakseen tämän muinaisegyptiläisen tavan mukaan erikoiseen huoneeseen, jotta hän siellä häiritsemättä voisi miettiä, millä keinoin voittaisi kansan puolelleen. Faarao alistui samaan toimenpiteeseen.

Neljäkolmatta tuntia myöhemmin heidät taas noudettiin, ja Uassif el Khajat sai sanella Griebachille puheen, joka myöhemmin luettaisiin kansalle. Hän teki sen voitonvarmoin ilmein eikä kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että hänen molemmat kuulijansa useammin kuin kerran pudistivat päätään ja hymyilivät epäuskoisesti. Hän oli nyt oikein elementissään, rakensi ilmalinnan toisensa jälkeen ja suorastaan mässäsi loistavilla voitoilla, joilla hän aikoi tehdä Tuatin keitaan asukkaat puolen maailman herroiksi ja saattaa uskon näkymättömään Jumalaan ainoaksi vallitsevaksi. Ne olivat unelmia, omiaan uneksijalle, joka katsoo maailmaa ja sen moninaista toimintaa vain omien ennakkoluulojensa ahtaasta näkökulmasta ja on tykkänään menettänyt todellisuustajun.

Päivällistunnilla ylipappi tuli kirjurien seuraamana ja pyysi asiakirjaa sen näillä monistuttaakseen. Sitten hän pyysi muukalaisia seuraamaan häntä. Mentiin hallituspalatsin ja temppelin välissä olevalle suurelle torille.

Jokaiseen sen kahdeksasta uloimmasta osasta oli kokoontunut melkoinen joukko miehiä, keitaan koko miespuolinen väestö järjestyneenä piireittäin, kuten vieraat myöhemmin saivat kuulla. Ilmeisesti kansakin oli jo saanut tiedon siitä, miksi se oli kutsuttu koolle, sillä koptia ja tämän molempia seuralaisia tarkastettiin joskin hillityn, niin sitä ilmeisemmän uteliaasti.

Torin keskiosaan oli kuningas ja hänen suppeampi seurueensa asettunut eräänlaiselle lavalle. Ympärillä seisoivat niin sanotun kuningaspiirin jäsenet, nimittäin ne, jotka olivat jonkinlaisessa sivusukulaisuudessa hallitsijahuoneeseen, ja kaikki ne, jotka kuningas oli nimittänyt "ystäviksi" ja "uskotuiksi" heidän ansioitaan palkitakseen.

Nämä miehet tervehtivät muukalaisia kaikilla asianomaisilla kunnianosoituksilla. Kuningas itse nousi istuimeltaan ja ojensi heille kätensä tervehdykseksi. Sitten kajahtivat hänen viittauksestaan merkinantotorvet, ja koko laaja piiri yhtyi syvään hiljaisuuteen jokaisen katseen kiintyessä täynnä jännitystä keskellä olevaan tärkeään ryhmään.

Nyt vanha ylipappi antoi kahdeksalle kirjurille merkin käydä virkatehtäviinsä. Nämä riensivät kukin omaan torinosastoonsa, nousivat siellä olevalle puhujankorokkeelle ja alkoivat lukea ympärilleen tunkeilevalle piirin asujaimistolle koptin sanoman jäljennöstä. Sanoin teki kuningaspiirissä vanhus, käyttäen Griebachin laatimaa alkutekstiä.

Molemmat saksalaiset, jotka korkealta istuinpaikaltaan saattoivat mukavasti nähdä koko kokouksen, olivat varmoina odottaneet, että heidän toverinsa pilvilinnat vastaanotettaisiin kylmästi torjuen, ellei peräti peittämättömällä ivalla. Nyt heidän täytyi tuskaiseksi hämmästyksekseen kuulla, miten yksityiset ryhmäkunnat kohottivat äänekkäitä suosionhuutoja, jotka paikoin kehittyivät miltei haltioituneeksi riemuksi. Oliko siis todellakin mahdollista, että ilmeisesti sangen järkevästi kasvatettu ja samoin ajatteleva kansa antautuisi uneksijan johtopäätösten houkuteltavaksi siinä määrin, että se tyhmän lapsen tavoin yhtyi tämän toivomukseen temmata tähtiä taivaalta ja saattaa maailmankaikkeuden horjumattomat lait hänen oikkujansa palvelemaan. Ihmetellen saksalaiset tuijottivat toisiinsa ja sitten koptiin, joka salaamatta tyydytystään pani merkille sanomansa menestyksen ja näytti olevan täysin varma voitostaan.

"Tämä on totisesti liian hullua!" sanoi Kastner saksaksi ystävälleen, kun kirjurit lukemisen lopetettuaan jälleen palasivat keskelle. "Ellei kuningas nyt pysty tätä virhettä korjaamaan, täytyy meidän ehdottomasti käydä väliin ja estää näitä miekkosia tekemästä ensiluokkaista tyhmyyttä. Nuo, jotka täällä ovat koossa, ovat ilmeisesti keitaan koko asekuntoinen miehistö, siis kaiken kaikkiaan noin kolmetuhattaviisisataa, neljätuhatta miestä. He ovat vuosikausia käyttäneet vain auraa ja viikatetta, ilman vähintäkään sotakokemusta, lisäksi kuningas Ramseen aikainen aseistus, kaksi tusinaa takaaladattavia kivääreitä, pitää helposti aisoissa mokoman sotajoukon. Sellaista ääretöntä tyhmyyttä!"

"Meille ei kai jää muuta mahdollisuutta kuin avata näiden ihmisten silmät", Griebach vastasi miettiväisenä. "Tosin siten katkeaa viimeinenkin ystävyydenside koptiin, ja jos hän kuitenkin jää voittajaksi, silloin ei asemamme ole kehuttava..."

"Ajatelkoon hän mitä tahtoo!" Kastner keskeytti ärtyisästi. "Saisimmehan hävetä kuollaksemme, jos toimettomina katsoisimme moista mielettömyyttä, mieluummin tappelen koko keidasta vastaan."

Tämän keskustelun aikana kuningas oli sanellut kirjureille vastauksensa, jäljennös siitä ojennettiin muukalaisille, sitten toistui äskeinen näytelmä. Kirjurit kiiruhtivat paikoilleen ja keskellä vanhus julisti kuninkaan sanomaa.

"Kuulkaa, te hyvän Jumalan lapset, mitä kuninkaanne Mery teille puhuu! Älkää antako turhien toiveitten sokaista itseänne! Kauniilta tosin kaikuivat kuningas Sakaren jälkeläisen sanat. Mutta viisas miettii huolellisesti jokaista askelta, jonka hän astuu syrjään tutulta polulta. Itsekin ihailen noita rohkeita suunnitelmia, jotka juuri kuulitte airuiden suusta, mutta kun niitä tarkemmin ajattelen, on minun ne suoralta kädeltä hylättävä. Aivan loputon on niiden asekuntoisten miesten luku, jotka asuvat ulkona avarassa maailmassa, te kukistuisitte heidän rynnäkköönsä kuin kiviläjä siirtyvän hiekkavuoren alle, jos päähänne pälkähtäisi käydä heidän kimppuunsa. Myös on sota – kuinka onnellisia olemmekaan olleet – säästänyt keidastamme suuren Nebseny-kuninkaan päivistä saakka, kätemme ei enää ole tottunut miekkaa heiluttamaan tai nuolta jänteeltä lennättämään. Siksi kuulkaa kuninkaanne vakava ääni, te hyvän Jumalan pojat! Vannotan teitä antamaan minun vastedeskin johtaa teitä rauhan lakien mukaan, jotka ovat tuottaneet onnea ja siunausta esi-isillemme suureen Nebseny-kuninkaan päivistä saakka, eikä tavoittamaan mahdottomia! Pitäkää parempana se hyvä ja varma, minkä minä teille tarjoan, kuin se, mikä tosin näyttää paremmalta, mutta on saavuttamattomissa! Tämä on vastaukseni. Mutta jos se kuitenkaan ei pidättäisi teitä seuraamasta tämän miehen viettelevää puhetta, silloin olen, kuten olen vannonut, ensimmäisenä palveleva häntä, sillä ei sovi kuninkaalle, että hänen valtansa tähden syntyy epäsopua kansassa. Jos siis ensimmäisenä lähden taisteluun ja kaadun, minulta säästyy ainakin suru nähdä se onnettomuus, mikä teitä epäämättömästi on kohtaava vieraalla maalla. Valitkaa nyt niin kuin sydämenne vaatii!"

Tätä hyvää tarkoittavaa puhetta ei seurannut ainoakaan hyvähuuto, ei yksikään suu sitä ylistänyt. Kuningas katseli surullisena kansaa, joka vielä vähän aikaa sitten oli kunnioittanut hänen jokaista kehoitustaan kuin taivaallista ilmestystä. Mutta kopti nosteli kopeana rintaansa ja katsahti uhmaten molempiin saksalaisiin, jotka juuri parhaillaan tyytymättömin, miltei vihaisin ilmein neuvottelivat, miten he parhaiten voisivat huumaantuneen rahvaan hulluuden oikaista.

Ja kuitenkin he kaikki neljä pettyivät!

Kun ylipappi käski airueitten huutaa: "Joka tahtoo jäädä uskolliseksi vanhalle kuningassuvulle, tulkoon keskelle, muut jääkööt paikoilleen!" silloin suurin osa miehistä pitemmittä empimisittä lähti liikkeelle kerääntyen rakastetun faaraonsa ympärille, jonka kasvoille tällöin valahti iloinen hymy. Vain yksi piireistä, niin sanottu Varpuspiiri, jäi täysilukuisena paikoilleen, samoin muiden jäseniä yhteenlaskettuna noin pari tusinaa. Mutta mitä se merkitsi siihen valtavaan enemmistöön verrattuna, joka oli julistanut kannattavansa vanhaa kuningasta?

Molemmat saksalaiset hengähtivät helpotuksesta ja ojensivat onnitellen faaraolle kätensä, jota tämä sydämellisen kiitollisena puristi. Mutta kopti, joka odottamattaan havaitsi syöksyneensä taivaistaan, joutui hirveän kiihkon valtaan, ja luultavasti vain pelko, että kuninkaalle uskolliset yltyisivät vihaan, esti häntä syöksymästä vastustajansa kimppuun.

Katkerasti kiroten hän kääntyi pois mennäkseen niiden luo, jotka olivat ilmaisseet kannattavansa häntä. Mutta faarao astui hänen luokseen ja laski kätensä tyynnyttäen hänen olalleen, sanellen samalla kirjurille useita lauseita.

"Kaukana olkoon minusta, että päästäisin sinut menemään vihassa, veljeni", oli niiden sisällys. "Mehän polveudumme samasta esi-isästä, suuresta Khuenaten-kuninkaasta, ja siksi on sovun vallittava välillämme. Kuule siis ehdotukseni: Jää luoksemme veljenämme ja ystävänämme, mutta joka viides vuosi kysykäämme kansalta, onko se vielä samaa mieltä kuin nyt!"

Silloin välähti toivo jälleen koptin silmissä. Voimakkaasti hän puristi faaraon tarjoamaa kättä.

Kansa, jolle uusi liitto heti julistettiin, puhkesi äänekkäisiin riemuhuutoihin. Niiden olisi oikeastaan heti pitänyt tuhota Uassif el Khajatin toiveet, sillä ne tarkoittivat ainoastaan ja yksinomaan heidän nyt kaksin verroin kunnioittamansa kuninkaan jaloa päätöstä. Mutta kopti, uusegyptiläisten virkavallan entinen kasvatti, hallitsi taas täydellisesti kasvonilmeensä eikä vähimmälläkään merkillä ilmaissut tyytymättömyyttään näiden suosionhuutojen johdosta. Hän laskikin varmasti voivansa lähimpinä viitenä tai kymmenenä vuotena taivuttaa kansan enemmistön puolelleen.

Nyt kansankokous hajoitettiin, mutta muukalaiset palasivat kuninkaan vieraiksi hallitustaloon, missä heille oli varattu vakinaiset asunnot ja palveluskunta.

XI. VERIKORPPI

Kun sankarimme nyt ovat päässeet päämaaliinsa ja toistaiseksi ovat turvassa enemmiltä vaaroilta, antaisimme mieluimmin heidän hetken aikaa levätä ja tarkastaisimme seikkaperäisemmin keidasta, joka suo heille vieraanvaraisuuttaan. Mutta valitettavasti meidän täytyy pelätä sen herättävän lukijan vastustusta.

Mainittakoon tässä siis vain lyhyesti, että Tuatin keitaassa oli noin kolmekymmentätuhatta asukasta, kaikki tuota puhdasta muinaisegyptiläistä tyyppiä, jonka tunnemme Niilinlaakson hautamaalauksista. Valtiolaitoksella oli sangen vahva patriarkallis-kommunistinen leima, mikä ehkä parhaiten sopiikin tällaiselle yksinomaan maanviljelystä harrastavalle kansalle. Kaikki, muuten vain mitättömän vähän huolenpitoa tarvitsevien peltojen tuottama vilja koottiin suuriin valtion varastohuoneisiin ja jaettiin sitten tarpeen mukaan yksityisille perheille. Siksi olikin raha aivan tuntematonta, koska kenenkään ei tarvinnut tarpeitaan naapurilta ostaa tai vaihtaa, vaan hän sai ne esivallalta, jonka taas oli pidettävä huoli siitä, että elin- ja vaatetustarpeita oli riittävästi.

Heidän uskontonsakin oli varsin yksinkertainen. He palvelivat, kuten lukijamme jo esitetystä ovat voineet päätellä, auringonjumalaa ja tämän päivittäisen laskun ja nousun salaisuutta, jota kaikki maallinen kiittää olemassaolostaan. Erittäin kaunis piirre heidän maailmankatsomuksessaan oli se, että he pitivät valheellisuutta ja kiittämättömyyttä kaikkein suurimpana häpeänä; niiden ohella oli vain vähän muita rikkomuksia. Joka todistettiin sellaiseen syypääksi, hänen täytyi säädystään riippumatta alistua raskaimpaan ja halveksituimpaan työhön. Samoin kävi tietämättömille ja laiskoille, lyhyesti kaikille, joilta puuttui tarpeellinen into toimia yhteiseksi hyväksi.

Kielestä olemme jo hiukan maininneet. Uassif el Khajat ja Griebach oppivat sitä jokseenkin helposti, kun molemmat osasivat koptinkieltä ja myös olivat harrastaneet muinaisegyptiä. Vaikeampaa se oli Kastnerille, mutta kun hänellä oli luontainen taipumus vieraiden kielten oppimiseen, hänkin pian perehtyi siihen, ja syksyn tullessa kaikki kolme vierasta olivat täysin kotiutuneet keitaaseen. Erittäinkin molemmat saksalaiset nauttivat suurta arvonantoa, kun he innokkaasti koettivat tutustuttaa tätä teknillisessä suhteessa sangen takapajulla olevaa kansaa länsimaisen kulttuurin lukuisiin aikaansaannoksiin.

Niinpä eivät "romet", niinkuin he itseään nimittivät niilinlaaksolaisten esivanhempainsa mukaan, muun muassa tunteneet ruuvin käyttöä. Esimerkiksi viiniä valmistaessaan he polkivat ensin jaloillaan rypäleet rikki, sulloivat ne säkkeihin ja puristivat ne kuiviin kiristämällä köysillä. Oli tosiaan ennen kuulumaton tapaus heille, kun Kastner rakensi oikean viininpuristimen ja näytti miten sillä tultiin paljon yksinkertaisemmin toimeen.

Samanlaisia ihmeitä tapahtui miltei joka päivä, ja jos romet olisivat olleet taipuvaisia monijumalisuuteen, he olisivat epäilemättä kunnioittaneet molempia herroja taivaasta tulleina jumalien lähetteinä.

Koptikin pyrki innokkaasti seurustelemaan kansan parissa, joskin tosin muista syistä. Hän halusi voittaa kannattajia puuhilleen. Mitä keinoja hän siinä käytti, siitä hänen molemmat matkatoverinsa eivät oikein päässeet selville. Vaikka hän jälleen osoitti heitä kohtaan entistä ystävällisyyttä ja rakastettavuutta, he tunsivat kuitenkin, että hän sisimmässään ajatteli toisin ja yhä kantoi heille kaunaa, koska he olivat Keilavuoressa vastustaneet hänen väkivaltaisia puuhiaan keitaalaisia vastaan. Syystäkin hän pelkäsi, että he ryhtyisivät jälleen häntä vastustamaan, mikäli huomaisivat hänen suunnitelmiensa ja näkökantojensa pääsevän voitolle. Siksi hän mahdollisuuden mukaan karttoi heitä ja vältti kaikki kysymykset, jotka koskivat hänen puuhiaan keitaassa ankeriasmaisen liukkaasti.

"En luota koptiimme", sanoi Kastner ystävälleen useammin kuin kerran. "Meidän pitäisi oikeastaan vartioida häntä tarkasti, jottei hän lopultakin pääse tekemään rötöksiä. Tuo veljeileminen kansan, varsinkin varpuspiiriläisten kanssa, ei minua miellytä."

"Mitä voit tehdä?" Griebachin oli tapana vastata. "Kuningas Meryhän on nimenomaan myöntänyt hänelle oikeuden toimia asiansa hyväksi, joten meidän on suotava hänelle sama ja toivottava parasta keitaalaisten järkevyydestä. Mitä enemmän saamme heidän luottamuksensa, sitä pikemmin he uskovat meitä, kun ratkaisevalla hetkellä paljastamme heille Uassifimme suunnitelmien mielettömyyden."

Eräänä päivänä kopti hämmästytti heitä pyytämällä, että he auttaisivat häntä ja vaikuttaisivat siihen suuntaan, että hän saisi luvan noutaa poikansa luokseen.

Tämä pyyntö oli itsestään aivan luonnollinen ja otettu huomioon jo Egyptistä lähdettäessä. Nyt oli kuitenkin kysymys siitä, mitä romet siitä sanoisivat. Heistä täytyi ennen kaikkea olla tärkeätä, että keitaan olemassaolo tulevaisuudessakin jäisi maailmalle salaisuudeksi. Molemmista saksalaisistakin oli vastenmielistä vain tullakseen kuuluisiksi maantieteellisestä löydöstään vetää suuren maailman pauhinaan tämä kelpo kansa, joka kolmetuhatta vuotta oli nauttinut onnellista rauhaa.

Mutta toisaalta oli juuri tässä kysymyksessä heidän ja koptin harrastusten kiintein yhtymäkohta, he olivat vain innokkaasti syventyessään uuden, oudon ympäristön tarkasteluun sen kokonaan unohtaneet. Sillä samalla kun Uassif el Khajat alkoi yhdistää kohtalonsa keitaan tulevaisuuteen ja yhdyssiteen lujittamiseksi nyt aikoi noutaa poikansakin, oli molemmista tiedemiehistä itsestäänselvää, että heidän lyhyemmän tai pitemmän oleskelun jälkeen kuitenkin oli ajateltava kotimatkaa. Kummassakin tapauksessa oli saatava aikaan kulkuyhteys Niilinlaaksoon, mutta sitä taas ei käynyt ajatteleminenkaan ilman keitaalaisten suostumusta.

Meidän on tässä huomautettava, että Nebsenyn retki tapahtui Ramses III:n hallitessa. Silloin egyptiläiset eivät autiomaassa käyttäneet muita kuormaeläimiä kuin aasia, he tulivat tuntemaan kamelin vasta kreikkalaisajalla, kuten temppeli- ja hautakirjoitukset osoittavat. Sen vuoksi ei tuatilaisillakaan ollut kameleja, ainoastaan aaseja, mutta viimeksi mainittuja käyttäen olisi viikon kestävä matka kaivottomassa autiomaassa mahdoton, koska aasit tarvitsevat vettä ainakin kerran päivässä. Olisi siis järjestettävä suoranainen etappitie Niilinlaaksoon päin vesi- ja rehuvarastopaikkoineen. Mutta saattoiko tuatilaisilta vaatia, että he kolmen muukalaisen hyväksi itse osoittaisivat ja raivaisivat vihollisille tien maahansa?

Kun tässä asiassa kuitenkin ehdottomasti olisi ennemmin tai myöhemmin tehtävä ratkaisu, päättivät molemmat saksalaiset mieluimmin heti saada asian selväksi ja esittivät sen ensi tilaisuudessa kuninkaalle.

Tapahtui, mitä he olivat pelänneet. Kuningas tosin epäröi, mutta neuvonantajat etenkin vanha ylipappi, vastustivat kaikella voimallaan muukalaisten toivomusta, vedoten pääasiassa meille jo tuttuun ennustukseen, jonka mukaan vieraiden keralla suuri onnettomuus kohtaisi keidasta. Näyttipä siltä kuin vanha epäluulo kolmea vierasta kohtaan olisi jälleen herännyt, he joutuivat alituisen, salaisen vartioinnin kohteiksi. Mutta he eivät olleet sitä huomaavinaan, vaan ponnistivat sitä innokkaammin päämääränsä hyväksi, ja lopulta he pääsivätkin tulokseen. Selvisi näet piankin, että keitaalaisten epäluulo pohjimmaltaan kohdistui vain koptiin. He pelkäsivät hänen käyttävän tilaisuutta hyväkseen hankkiakseen liittolaisia Niilinlaaksosta ja siten huomattavasti lisätäkseen kannattajiensa lukua, kunnes vihdoin voisi temmata kansan enemmistön kunnianhimoisten aikeittensa puolelle. Mutta molempia eurooppalaisia kohtaan osoitettiin samaa luottamusta kuin nämä aikoinaan panttivankien vapaaehtoisella palauttamisella keitaalaisille.

Siten oli sovinnon mahdollisuus olemassa, ja pitkillä, erittäin ankarilla ponnistuksilla onnistuttiin vihdoin murtamaan ylimmän valtioneuvoston vastarinta.

Sovittuihin ehtoihin kuului, että Kastner tekisi retken yksinään, vain rome-miesten seuraamana. Mutta kun nämä eivät osanneet arabiaa eikä koptinkieltä, hänen olisi kerrottavan heidän kuuluvan johonkin läntisen Saharan paimentolaisheimoon ja että hän itse oli heidän tulkkinaan. Edelleen hänen täytyi vannoa, ettei kenellekään edes sanallakaan vihjaisisi matkansa lähtöpaikkaa tai päämaalia ja että hän viivyttelemättä lähtisi paluumatkalle heti kun oli noutanut koptin pojan samoin kuin tämän yhä Der el Gebrain maatilalle piilotetun "perinnön", nimittäin khopeshin, papyruksen ja Eymhotepin prinssinpäähineen. Sitä vastoin hänelle myönnettiin mielellään lupa toimittaa suurehko aseidenosto, sillä romet itsekin olivat äärimmäisen uteliaita tutustumaan "ukkospyssyihin", joista muukalaiset niin usein olivat kertoneet.

Kun kerran oli päästy sovintoon, ei aikeen toteuttamisessa pitkältikään vitkasteltu. Noudettiin ensiksikin tyhjät vesisäiliöt hiekasta Renf-ankhin pyramidin luota, sitten ne ja suuri joukko vuohennahkaisia, hyvin pitäviä vesileilejä toimitettiin täytettyinä Koiranvuorelle, mistä etappitie oli suunnattava suoraan itään. Koska tohtori oli sitoutunut varjelemaan lähtöpaikkansa salaisuutta, hän ei voinut palata Dakhlaan tuttua tietä. Hän päätti siis noudattaa mainittua suuntaa, joka veisi hänet jokseenkin Murren vuoren ja kaivon tienoille sille karavaanitielle, joka Selimen keitaasta etelästä johtaa Khargeen pohjoisessa. Murresta olisi helppo päästä Dunguliin ja edelleen Assuaniin.

Nyt Kastner oli taas elementissään, varsinkin kun hän saattoi käyttää hyväkseen Dakhlan-matkalla saamiaan kokemuksia. Uupumatta hän oli liikkeellä tarkastaen mitä huolellisimmin yksityisten varastopaikkojen järjestelyä, koska hänen matkansa onnistuminen riippui siitä. Kuitenkin kesti miltei kuukauden ennen kuin he olivat päässeet niin lähelle mainittua karavaanitietä, että päivässä saavuttaisivat sen.

Vanha ylipappi oli saattanut häntä sinne asti, iästään ja raskaista ponnistuksista huolimatta. Huoli keitaan salaisuudesta pakotti hänet levottomana tarkastamaan, että kaikki ehdot täytettäisiin.

Kun hänen vihdoin viimeisellä varastopaikalla oli päästettävä tiedemies jatkamaan matkaansa, hän näytti vielä viime hetkellä katuvan myöntyväisyyttään ja aikovan tehdä tyhjäksi kaiken. Ja todellakin, jos hän olisi tietänyt, minkälainen joukkio oli seuraava muukalaista ilman tämän omaa syytä ja hänen tietämättään, hän olisi kaikin keinoin pakottanut tämän jäämään.

Hän tukahdutti vielä kerran synkät aavistuksensa, katsahti syvään Kastnerin silmiin ja sanoi: "Sanomme toisiamme ystäviksemme, ja uskonkin sinun vilpittömästi tarkoittavan parastamme. Mutta raskas on sydämeni ja surullinen sieluni, en tiedä miksi. Sen tähden pyydän vielä sinua hartaasti: Älä tuhoa keitaamme pyhää rauhaa, vaan ajattele sitä, että nyt makaisit nääntyneenä hiekassa, ellemme säälien olisi korjanneet sinua!"

"Kunnioitettava ystävä", Kastner vastasi sydämellisesti puristaen vanhuksen kättä, "luota minuun! Niin totta kuin haluan jälleen nähdä vanhan äitini kasvot, niin totta olen oleva uskollinen annetulle sanalleni ja koettava kaikkeni salatakseni teidän olemassaolonne muulta maailmalta. Karkota suru mielestäsi, kaikki on käyvä hyvin, jos tähtien yläpuolella asuva Herramme niin sallii."

"Armahtakoon hän meitä ja sinua!" lopetti vanhus laskien saksalaisen matkaan.

Tämä matka sujui täysin ohjelman mukaan. Hänen viisi seuralaistaan herättivät, vaikka kukaan ei ymmärtänytkään heidän kieltään, tuskin minkäänlaista huomiota Niilinlaaksossa, jonne niin sanoaksemme maapallon kaikki kansat kokoontuvat. Kaikessa hiljaisuudessa noudettiin koptin poika ja "prinssi Eymhotepin" perintö, koptin rahat nostettiin pankista, aseita ja kameleita ostettiin ja toimitettiin kaikki, mistä keitaassa oli sovittu.

Vain Kairossa-olonsa aikana tohtorista kerran tuntui kuin olisi hänen ohitseen katuvilinässä kulkenut olento, joka suuntasi häneen puolittain kummastuneen, puolittain säikähtyneen silmäyksen, mutta sitten heti katsahti sivulle. Kun hän mietiskeli, kuka se olisi voinut olla, hän oli muistavinaan nähneensä nuo piirteet Dakhlan joutilaan roskaväen joukossa, mutta varma hän ei ollut ja unohti pian koko välikohtauksen.

Juuri samana päivänä kun mikijas (Niilin vedenkorkeuden mittari Elefantine-saaressa) osoitti virran olevan alimmillaan, Kastner lähti miehineen Assuanista paluumatkalle Tuatiin. Matka sujui nyt paljon nopeammin, kun he ratsastivat kameleilla, joiden selkään myös oli sälytetty runsaat tavarakuormat.

Kymmenessä päivässä he ehtivät Koiranvuorelle vanhan ylipapin luo, joka heitä siellä odotti.

Jos edessä oleva matka oli mennessä vaatinut tohtorin koko tarkkaavaisuuden, muisti hän nyt ne olosuhteet, joissa hän ensi kerran oli nähnyt tämän yksinäisen gorin. Olikohan beduiini, joka tässä luopui heistä, päässyt onnellisesti Khargeen? Ja mitenkähän oli käynyt kavalalle senussille? Näitä ajatellessaan Kastner yhtäkkiä sai halun tietää, olikohan Selimin neljine kameleineen yksin onnistunut pelastautua liikkuvien särkkien alueelta. Tuolla viimeksi mainitulla oli lentohiekka, joka vähimmästäkin ilmanväreestä puhaltuu eteenpäin, tietysti jo peittänyt hänen jälkensä, mutta tällä kiviaavikolla ne voisivat suotuisassa tapauksessa säilyä ei vain vuosia, vaan jopa vuosikymmeniä.

Kastner ilmoitti ylipapille aikeestaan ja nousi ratsukamelilleen seuratakseen tulomatkallaan pystyttämiään tienviittoja muutaman tunnin matkan pohjoiseen.

Hän ei ollut ehtinyt vielä pitkällekään gorin luota, kun todellakin tapasi odottamansa jäljet. Ne olivat selvästi painuneet yksityisiin, hiekan täyttämiin kuoppiin, jotka alituisesti vaihtelivat aaltomaisen maaperän pienien kohoamien kanssa. Vain ajankulukseen hän seurasi niitä vielä jonkin aikaa ja oli juuri aikeissa kääntää ratsunsa jälleen etelään, kun hän yhtäkkiä säpsähti. Jostakin syystä senussin kamelit olivat kulkeneet tässä vierekkäin, ja silloin Kastner suureksi kummakseen huomasi, että niistä olikin äkkiä tullut viisi. Silmänräpäyksessä hän kuitenkin huomasi erehtyneensä, sillä hänen lähemmin tarkastaessaan kävi selvästi ilmi, että viisistä jäljistä vain neljä johti pohjoiseen, mutta viidennet etelään, ja ne olivat aivan tuoreet.

Tämän havainnon tehdessään hän joutui helposti ymmärrettävän kiihtymyksen valtaan ja kysyi äärimmilleen hämmästyneenä, kuka nämä jäljet oli voinut jättää. Kysymys ei varmastikaan voinut olla eksyneestä, sillä päästäkseen asutuille seuduille sellainen ei olisi ratsastanut etelään, vaan itään. Olikohan ehkä...?

Mitä erilaisimmat ajatukset ja tuumat risteilivät salamannopeasti hänen päässään. Hän muisti jälleen miehen, jonka utelias katse oli pistänyt hänen silmäänsä Kairossa, samoin kuin sen seikan, että senussi Selim oli saanut tietoonsa keitaan silloin tosin vain otaksutun olemassaolon. Ei epäilystäkään enää, uusimmat jäljet olivat vakoilijan jättämiä.

Todennäköisesti oli tuokin utelias kairolainen ollut senussi-lahkon kannattaja ja tietoinen Selimin teosta. Hän oli heti ilmoittanut kuolleeksi luullun muukalaisen yllättävän ilmestymisen lahkon sheikille Dakhlaan, – senusseillahan on lukuisia yhteyksiä kaikkiin muhamettilaisiin seutuihin –, ja sitten oli lähetetty tiedustelijoita etsimään muukalaisten nykyistä olinpaikkaa, autiomaan keskellä olevaa keidasta. Vain siten oli selitettävissä epäilyttävien, ei suinkaan jonkun tilapäisen matkustajan sattumalta jättämien jälkien löytäminen. Yhtä varmaa oli myös, ettei niiden aiheuttaja ollut aivan yksin uskaltautunut niin kauas autiomaahan, hän oli vain ratsastanut edeltä ja hänen seuralaisensa olivat leiriytyneet jonnekin pohjoiseen.

Nyt oli toimittava ripeästi. Kun Kastner ei tietänyt näkymättömien vihollisten lukumäärää, olisi ollut epäviisasta näyttäytyä heille, koska hän oivasta aseistuksestaan huolimatta ei olisi voinut puolustautua suurempaa ylivoimaa vastaan. Sitä vastoin näytti olevan mahdollisuuksia kaapata vangiksi yksinäinen tähystelijä, joka kai nyt juuri huomioi leiriä Koiran vuoren juurelta. Kastner nosti siis kiväärin olkapäältään, varmistautui siitä, että se oli täysin laukaisuvalmis, kannusti kameliaan ja seurasi epäilyttäviä jälkiä.

Jo pian ne katosivat suurempaan kivikkoon. Mutta kun tohtorin tarkkaavaisuus nyt oli vireillä, hänen ei ollut vaikea löytää niitä uudelleen, missä lentohiekka katkaisi kivilouhikon.

Nyt ne etenivät nopeasti jotenkin laajassa kaaressa ympäri Koiranvuoren, jonka omituinen huippu aina näkyi taivaanrannalla.

Noin puolentoista tunnin kuluttua Kastner oli tullut niin kauas etelään, että gor oli hänen pohjoispuolellaan, ja sen vuoksi jäljetkin nyt kääntyivät. Vielä kilometrin ratsastettuaan hän näki ratsukamelin makaavan syvennyksessä ja sen omistajan parin sadan askelen päässä lähimmällä kukkulalla tähystävän pohjoiseen päin suuren kivilohkareen taakse piiloutuneena. Vakooja oli saatu ilmi, nyt hänet oli otettava kiinni.

Yksinkertaisinta olisi ollut ampua kameli, silloin olisi miehen vastarinnatta täytynyt antautua. Uusi silmäys eläimeen sai Kastnerin kuitenkin laskemaan kiväärinsä, hän ei hennonut ampua. Eläin oli mitä puhdasrotuisin mehari (ratsukameli), noita eläimiä, joiden arvo on melkein rahassa mittaamaton ja jotka leikiten jättävät jälkeensä parhaatkin juoksijat. Yksinpä Saharan paimentolaisryövärienkin, tuaregien ja tibbujen keskuudessa niitä tavataan vain harvinaisina.

Toiselta puolen oli otettava huomioon, että takaa-ajo epäonnistuisi kokonaan, jos vakooja vielä ajoissa huomaisi selästä uhkaavan vaaran ja ehtisi ratsulleen. Pikaisesti harkittuaan Kastner kuitenkin päätti yrittää yllätystä. Hän löi voimakkaasti kameliaan, niin että se pitkin harppauksin kiiti eteenpäin.

Onneksi beduiini oli niin syventynyt vakoilupuuhaansa, että vasta lähestyvä kavionkapse herätti hänen huomionsa. Hän hypähti pystyyn ja tuijotti silmänräpäyksen kuin kivettyneenä tuota täysin odottamatonta ilmestystä, mutta sitten hän älysi vaaran ja juoksi meharinsa luo minkä keuhkot ja kintut kestivät.

Ratsastaessaan Kastner oli heittänyt kiväärinsä olalleen ja sen sijaan ottanut revolverin käteensä, mutta nähdessään vihollisensa kasvot hän antoi aseen vaipua. Sehän oli Aid Omar, "Verikorppi", jonka hän jo kerran oli ottanut vangiksi yöllisessä ottelussa lähellä Dakhlaa! Tämä kuuluisa ryöväri oli siis heidän jäljillään!

Tavattomassa hämmästyksessään Kastner oli vähällä päästää käsistään kalleimman silmänräpäyksen. Vasta kun beduiini, joka huomasi pelin menetetyksi, kiroten hapuili pistooliaan, sai saksalainenkin harkintansa takaisin.

"Pois kädet vyöltä ja nosta ne ylös, muuten olet kuoleman oma!" hän karjaisi miehelle ja ojensi revolverinsa tämän päätä kohti.

Rajatonta vihaa ilmaisi se katse, jonka rosvo häneen loi.

"Ala' enak – tule sokeaksi!" hän sähähti takkuisesta parrastaan, mutta totteli komentoa. "Toisen kerran on Allah antanut minut käsiisi..."

"Ja tällä kertaa se maksaa henkesi, jos hiukankin uskallat vastustella", Kastner keskeytti ankaralla äänellä. "Olen kerran vapauttanut sinut ja kuitenkin olet jälleen kintereilläni. Nyt kohdatkoon sinut kohtalosi! Pane kätesi selän taakse ja ota huomioon, että saat luodin heti ruumiiseesi, jos teet vähäisimmänkin yrityksen livistää!"

Kiristäen hampaitaan voimattomasta vihasta beduiini totteli.

"Nyt sinä käännyt ja astut edelläni, ja muista että revolverini piippu on alinomaa sinuun tähdättynä. Eteenpäin!"

Mies kääntyi. Vitkallisin askelin Kastner ajoi häntä leirille päin. Mehari jäi toistaiseksi hietikolle.

Lukija kuvitelkoon hämmästyksen, jonka valtaan ylipappi ja muut romet joutuivat, kun heidän ystävänsä äkkiä ilmestyikin etelästä ja päälle päätteeksi toisen miehen seurassa. Kastnerin oli kahdesti toistettava heille, että heidän piti ottaa ryövärin aseet vyöltä ja sitoa tämän kädet selän taakse, ennen kuin he älysivät noudattaa hänen käskyään. Sitten Kastner laskeutui ja vakuuttautui itse, että sitominen oli toimitettu kunnollisesti, sillä romet olivat vieläkin kuin puoleksi unessa.

"Valitettavasti ei ole iloinen se uutinen, joka minun täytyy sinulle kertoa", näillä sanoilla hän kääntyi ylipapin puoleen. "Kun olin eronnut teistä ja ratsastin pohjoiseen päin, osuin epäilyttäville jäljille. Eräitä niistä seurasin ja vangitsin tuon miehen, joka on erittäin vaarallinen rosvo ja vakoilija ja jo vuosi sitten kerran joutui käsiimme yrittäessään hiipiä leiriimme. Samassa hommassa hänet nytkin yllätin. Kuningas Mery tuomitkoon hänet."

"Oliko hän yksin vai oliko hänellä seuralaisia?" vanhus kysyi huolestuneen näköisenä.

"Varmasti hänellä niitä on, vaikk'en omin silmin heitä nähnytkään, he ovat todennäköisesti leiriytyneet kauemmaksi pohjoiseen ja odottavat tähystäjänsä paluuta."

"Silloin meidän on saatava nekin käsiimme!" vanhus huudahti kiihtyneenä. "He ovat saaneet selon keitaamme salaisuudesta ja aikovat ahdistaa meitä sodalla."

"Et tiedä, mitä tahdot", Kastner vastasi päätään pudistaen. "Meillä on kaikkiaan noin neljäkymmentä miestä, mutta vaikka meillä olisi käytettävänämme kymmenkertainen määrä, ei päähäni pälkähtäisi viedä heitä noita piiloutuneita vihollisia vastaan, koska me ehdottomasti joutuisimme tappiolle."

Kun vanhus ei näyttänyt ottavan uskoakseen tätä vastausta, Kastner veti esiin revolverinsa ja sanoi: "Katsohan tätä pientä asetta! Ennen kuin ehtisit laskea kuuteen, olisin hätätilassa tappanut yhtä monta vihollista, eikä mikään panssarikaan voi suojata ammusta vastaan, joka lennähtää tästä mitättömästä putkesta. Vielä paljon varmemmin surmaa tämä pitkä putki, jota kannan olallani. Todistan sen sinulle heti."

Retkikunnan aaseista monet olivat sairastuneet matkarasitusten takia, ja yksi niistä näytti olevan niin kurjassa tilassa, ettei sitä katsottu voitavan viedä keitaaseen asti. Sen Kastner noudatti esiin, sitoi sen rintaan puisen, nahalla päällystetyn kilven ja vei sen noin kahdenkymmenen askelen päähän. Sitten hän palasi alkuasukkaitten luo, jotka jännittyneinä tungeksivat hänen ympärillään, tähtäsi kiväärillään eläinparkaa ja laukaisi.

Hän oli tähdännyt hyvin. Luoti lävisti puun, ja pitkäkorva suistui hengettömänä maahan.

Tuskin laukaus oli kajahtanut, kun kaikki kuulijat päästivät kurkustaan moniäänisen kauhunhuudon. Kun Kastner käännähti heitä kohti, hän oli vähällä nauraa ääneen nähdessään ilmeet, joilla he tarkastelivat vuoroin häntä, hänen pyssyään ja kuollutta aasia. He olivat kuin parvi lapsia, jotka äkkiarvaamatta ovat nähneet hiiren, ja useimmilla oli kirjaimellisesti tukka pystyssä. Itse vanhuskin oli tällä kertaa aivan poissa suunniltaan, hän tuijotti saksalaiseen silmät suurina.

"Näen että uskot minua", tämä sanoi. "Jos nyt sanon sinulle, että vankimme toverien luku on vähintään kaksikymmentä, ellei ehkä kahdesti se, ja että he kaikki ovat varustettuja esittämilläni aseilla, niin ymmärtänet kai, ettei voi olla puhettakaan hyökkäyksestä heitä vastaan. Tosin tavaroitteni joukossa on useampia näitä putkia, joilla voisin varustaa miehemme, mutta kuten jokaiseen aseeseen on näihinkin ensin harjaannuttava, jos niistä tahdotaan hyötyä. Mutta nuo ryövärit osaavat niitä mestarillisesti käyttää, sillä he elävät vain siitä mitä he aseillaan anastavat. Siksi meidän on mietittävä muu keino pidättääksemme viholliset kaukana teidän rauhallisesta keitaastanne."

Tämän selityksen saatuaan ylimmäinen pappi oli vaiti kauan aikaa.

"Oi, miksi emme seuranneet suuren Nebseny-kuninkaan käskyä, vaan pelastimme teidät hiekasta!" hän viimein epätoivoissaan huudahti. "Nyt on onnettomuus tullut, ja rauhallinen onnemme lopussa! En kuitenkaan tahdo väärin syyttää teitä. Te ette ole tuoneet vihollista mukananne, vaan hyvä Jumala on asettanut meille tämän koettelemuksen, ja meidän on se kestettävä niin kuin hän hyväksi näkee."

"Sinun ei silti tarvitse heti pelätä pahinta", Kastner koetti häntä lohduttaa. "On ja täytyy olla keino torjua teitä uhkaava vaara, salli minun vain riittävän kauan miettiä!"

Vanhus pudisti epätoivoissaan päätään ikään kuin hänellä ei enää olisi mitään toivoa.

"Voitko ehkä sanoa minulle, miten nuo muukalaiset ovat päässeet perille keitaamme salaisuudesta?" hän sitten kysyi.

"Tässä asiassa voin toistaiseksi esittää vain otaksumia", oli Kastnerin vastaus. "Ensin kuitenkin vakuutan sinulle mitä pyhimmin, että tein kaikki voitavani varjellakseni teidän salaisuuttanne, ja ellet sinä minua itseäni usko..."

"Uskon sinua, uskon sinua!" ylipappi vastasi torjuvin elein. "Sinä olet jalo mies, sillä sellaiseksi olet osoittautunut minua itseäni kohtaan, kun olin käsissäsi. Siksi me emme epäilekään sinua. Mutta sanohan edelleen, mitä ajattelet vihollisten tulosta?"

"Kun olin siinä kaupungissa, joka nyt on Niilinlaakson pääkaupunki, huomasin kadulla erään miehen, joka minua uteliaasti tarkasteli. Otaksun nyt, että hän oli tuon miehen liittolainen, joka niin katalasti petti meidät Renf-ankhin pyramidin luona, sillä hän oli silminnähtävästi suunnattoman hämmästynyt nähdessään minut elävien ilmoilla."

"Siis oli oikea se aavistukseni, joka minua kielsi päästämästä sinua matkalle itään! Oi, miksi en sitä totellut!"

"Salli minun olla toista mieltä tästä", Kastner vastasi. "Pidän päinvastoin todellisena onnena, että teimme tämän retken, nimittäin seuraavista syistä: Mies, joka tuonnoin ryösti meidät pyramidin luona, kuului erääseen mahtavaan veljeskuntaan, jossa on monta tuhatta jäsentä ja joka on levinnyt Puntin maasta (sieltä egyptiläiset noutivat suitsuketta) kauas länteen asti: he nimittävät itseään senusseiksi. Kun idässä asuvat tahtovat vaihtaa mielipiteitään lännessä asuvien kanssa, heidän on tähän asti täytynyt kulkea vaarallisia ja vaivalloisia teitä pohjoiseen aavikon ympäri, jolloin aina hukkaantui paljon kallista aikaa. Tuo kavaltaja sai nyt meiltä, jotka pidimme häntä rehellisenä ystävänä, kuulla matkamme päämäärän ja oivalsi heti sen merkityksen, mikä kukoistavalla keitaalla autiomaan keskessä olisi hänen liitolleen. Mikä etu, jos he tulevaisuudessa voisivat kulkea suoraan hiekkameren poikki! Se kohottaisi heidän valtansa yhdellä iskulla kaksinkertaiseksi. Jätettyään meidät tiedottomina pyramidin lähelle tuo senussi siis epäilemättä palasi esimiestensä luo ja ilmaisi heille kaiken. Tätä retkeä teidän keidastanne vastaan on siis suunniteltu jo kokonainen vuosi. Olisikin muutoin mahdotonta, että vakoojat olisivat ehtineet tunkeutua jo tänne asti, vastahan on muutamia viikkoja siitä, kun näin tuon epäilyttävän miehen Kairossa. Nämä viholliset olisivat varmasti jonakin päivänä olleet kimpussanne, tosin vasta pitkän ajan jälkeen, mutta silloin he olisivat yllättäneet teidät ja meidät mitään aavistamattomina. Voit siksi olla vain iloinen siitä, että minun sallittiin tehdä retki Niilinlaaksoon, sillä muuten ei kukaan teistä olisi tullut tänne Koiranvuoren luo, ja kaiken muun voit itse mielessäsi kuvitella. Mutta nyt voimme varustautua ja tehdä kaiken mikä vallassamme on. Sen lupaan omassa ja molempien ystävieni nimessä."

"Minun täytyy kai myöntää sinun olevan oikeassa, ja kiitän myös sinua lupauksestasi auttaa", ylipappi vastasi. "Näen nyt selvästi, että hyvä Jumala on tahtonut tämän onnettomuuden kohtaavan meitä. Vain hän saattoi toimittaa niin, että kertomus prinssi Eymhotepin kohtalosta säilyi vuosisatoja ja joutui juuri teidän käsiinne, vain hän sai teidät luottamaan tuohon petturiin. Siksi meidän on kärsivällisesti kestettävä, mitä hän edelleen meistä päättää. Sanohan nyt, joko olet keksinyt keinon tehdä tyhjäksi uhkaavan hyökkäyksen?"

"En vielä. Tahdon nyt noutaa vangin ratsun, ehkäpä keksin matkalla hyvän ajatuksen."

Hän poistui ja mietti kulkiessaan, mitkä toimenpiteet parhaiten auttaisivat pääsemään toivottuun tulokseen. Ensi hetkessä hänestä tuntui edulliselta jatkaa tienviittoja Koiranvuorelta niin kauas etelään, että jokainen niitä seuratessaan sivuuttaisi joillakin päivänmatkoilla keitaan leveysasteen. Mutta samassa hän muisti, että senussi oli ollut Renf-ankhin pyramidilla ja tunsi tien sinne. Jäi siis tuskin muuta neuvoa kuin jatkaa tien viitoittamista länteen ja hävittää huolellisesti kaikki jäljet, jotka lentohiekkasärkkien välissä johtivat etelään päin keitaaseen.

Tosin tämä oli vaikea päätös hänen ihmisrakkaalle sydämelleen, sillä jos beduiinit todella seuraisivat uusia tienviittoja, he joutuisivat niin etäälle hiekkasärkkien keskelle, että he pelastuksetta nääntyisivät. Mutta toiselta puolen oli kysymyksessä kolmenkymmenentuhannen onnellisen maanlapsen vapaus, ehkäpä henki. Silloin kai oli oikeutettua heidän pelastamisekseen asettaa nuo erämaanrosvot alttiiksi vaaralle menehtyä oman ahneutensa ja julmuutensa seurauksiin.

Tämän suunnitelman Kastner siis palattuaan esitti ylipapille, joka hyväksyi sen. Tämä oli muuten yhä siinä määrin pahojen aavistustensa ja pelkonsa vallassa, että tuskin kykeni muuta ajattelemaan, joten hän heti luovutti saksalaiselle miestensä päällikkyyden.

Matka Renf-ankhin pyramidille suoritettiin nopeasti ja ilman mitään varovaisuustoimenpiteitä. Sieltä Kastner lähetti vangin lujan vartion seuraamana, johon myös ylipappi yhtyi, takaisin keitaaseen. Jäljelle jääneellä miehistöllä hän viitoitutti tien neljän päivämatkan pituudelta suoraan länteen ja koetti saada tämän matkanosuuden näyttämään siltä kuin olisi kyseessä viime aikoina usein käytetty tie. Se ei ollutkaan vaikea tehtävä, kun ihmiset ja kuormajuhdat yhtenään kulkivat edestakaisin.

Sitten kaikki palasivat pyramidille lähteäkseen kotimatkalle. Nyt oli tärkeätä hävittää kaikki jäljet. Kastner käski väkensä kämmenillään tasoittaa hiekassa olevat jalkojen ja kavioiden jäljet ja laahata köysillä mattoja perässään. Se vaati monta hikipisaraa eikä silti täysin onnistunut: tarkkasilmäisen vakoojan, joka epäillen tutkisi maaperää, täytyisi kaikesta huolimatta päästä selville tosiasioista. Tosin voitiin ottaa huomioon auttaja, joka oli mahtavampi kuin ihmiskädet. Kaikissa särkkäseuduissa ovat suuremmat tai pienemmät hiekkamyrskyt jokapäiväinen ilmiö, hiekka on miltei alituisessa liikkeessä. Jos beduiinit siis viivyttelisivät etenemistään vielä pari kolme päivää, mikä Aid Omarin katoamisen takia oli mahdollista, saatettiin toivoa, että tuuli oli antava maaperälle jälleen sen alkuperäisen ulkonäön.

XII. ITSEKKYYS SOKAISEE

Kun Kastner tuli keitaaseen, oli sen väestö tietenkin melkoisesti kiihdyksissä. Miehet, naiset, jopa lapsetkin puhuivat vain vangista, joka hyvin vartioituna oli varmassa tallessa hallituspalatsissa, ja uhkaavasta vaarasta, jonka varjo leijaili kaikkien yllä.

Ja vielä yhden masentavan uutisen Kastner sai kuulla Griebachilta. Kansan keskuuteen oli auennut syvä juopa, joka aiheutti tuskin vähemmän levottomuutta kuin pohjoisesta uhkaava vaara. Ystävien aavistamatta oli koptin hiljainen kiihotus menestynyt niin hyvin, että hän varpuspiiriläisten avustuksella oli saanut kolmannen osan koko asukasluvusta puolelleen. He haaveilivat julkisesti sodasta ja valloituksista ja nauroivat niitä epäilyksiä, joita järkevämpi osa keitaalaisia, nimenomaan hallituksen jäsenet esittivät.

"Sellaista lapsellisuutta!" soimasi Kastner tämän tiedon kuultuaan. "Ikään kuin beduiinit ampuisivat suklaaluoteja! Uassif el Khajat on niin syventynyt liioiteltuihin suunnitelmiinsa, ettei autuas Aristoteles-vainajakaan saisi häntä järkiinsä. Toiselta puolen herrat romet ovat niin kauan eläneet rauhallisessa toimettomuudessa, että on oikeastaan ihme, etteivät he kaikki ole yhtä hulluja."

"Niin, mutta päivittelyllä emme pääse pitemmälle", vastasi Griebach. "Meidän on vitkastelematta varustauduttava ottamaan vastaan myrsky omassa leirissämme! Uassif el Khajat saa ilmeisesti lisää kannatusta, ja meidän on siksi ryhdyttävä ripeästi toimiin, ellemme halua jonakin päivänä joutua vähemmistöön."

"Me, me!" Kastner ivasi harmistuneena. "Emmekö me voi minä hetkenä hyvänsä nousta kamelien selkään ja ratsastaa tiehemme! Mikä pakottaa meitä nyt vielä jäämään tänne ja valvomaan, etteivät nämä miekkoset lyö kallojaan yhteen? Totta totisesti, puhutpa kuin olisit itsekin täällä syntynyt!"

"Ja sinä koetat turhaan olla olevinasi välittämättä ystäviemme kohtalosta", oli toisen valmis vastaus. "Sydämessäsi ajattelet aivan toista, sinä olisit varmasti ensimmäinen tarttumaan aseisiin karkottaaksesi nuo kurjat aavikkorosvot. Senhän juuri olet osoittanut."

"Niin, ikävä kyllä", Kastner huokasi vastaukseksi. "Meillä saksalaisillahan on poikkeuksetta perinnöllisenä sukuvikana se, että otamme selkäämme koko maailman puolesta. Niinpä mekin jälleen taivumme auttamaan, koska meidän takiamme keitaan salaisuus on tullut ilmi. Me poimimme ystävillemme kastanjat tulesta, kysymättä poltammeko siinä hommassa näppimme vai ei. Olkoon! Olen valmis tarttumaan miekkaani ja käymään sotaa Tuatin keitaan menestymiseksi. Tänne vihollinen, jotta saan koetella rohkeuttani!"

"Yksi vihollinen on jokseenkin lähellä!" Griebach huomautti piittaamatta sen enempää Kastnerin itseivasta. "Olen kaksi päivää tarkasti huomioinut koptiamme ja olen varma siitä, että hän kaikesta näennäisestä ystävyydestään huolimatta vihaa meitä katkerasti. Hän pitää meitä syyllisinä siihen, ettei vieläkään ole päässyt hurjien haaveittensa sanelemaan päämäärään, eikä ole empivä vaatimasta meitä tilille, jos hänelle suodaan tilaisuus määrätä meidän kohtalostamme. On kysymys siis omankin nahkamme varjelemisesta."

"Sen olisit voinut jo aikoja sitten ilmoittaa erikoislähetillä", kivahti Kastner, joka ei vieläkään tahtonut selvitä kiukustaan. "Silloin en olisi antanut hänelle hänen poikaansa, vaan yksinkertaisesti luovuttanut tämän kuningas Merylle panttivangiksi."

"Emme voi sentään käyttää niin törkeitä keinoja", Griebach keskeytti vakavasti. "Olemme luvanneet hänelle uskollisuutta ja ystävyyttä. Niitä tulemme häneen nähden noudattamaan, mikäli terve järki ja inhimillinen velvollisuudentunto sallivat."

"Ne eivät toivottavasti pakota luovuttamaan hänelle ja hänen kannattajilleen osaa Kairosta tuomistani aseista?"

"Aseet tulemme tosin pitämään itse ja viipymättä aseistamaan kuninkaan henkivartioston. Aika on kyllä lyhyt, mutta viikossa toivottavasti edistymme sen verran, että he osaavat kymmenen askelen päästä puunrunkoon. Se riittää pitämään ainakin keitaan vastahakoiset kurissa. Miten selviämme beduiineista, se on kirjoitettu historian vielä avaamattomille sivuille."

"En luule, että lähitulevaisuudessa on odotettavissa hyökkäystä heidän puoleltaan", Kastner vastasi nopeasti. "Joukko, josta sieppasin Verikorpin, on epäilemättä vain jonkinlainen lentävä partio, joka on lähetetty tutkimaan tilannetta. Senussithan eivät tiedä, kuinka paljon ja miten aseistettuja heidän vihollisensa ovat. Ja jos tuuli hiukankin suosii meitä, kulunee myös sievoinen aika ennen kuin he löytävät tien tänne."

"Mutta silloin he tulevat niin ylivoimaisina, ettemme sinun noutamillasi parilla kiväärillä kykene mihinkään heitä vastaan."

"Minun pitääkin lähteä toistamiseen Kairoon ostamaan lisää aseita. Nyt kai eivät rometkaan tee mitään vastaväitteitä, kun välitön vaara uhkaa."

"Mutta millä aiot maksaa muutamien satojen miesten sotavarusteet?" Griebach kysyi ihmetellen.

"Nostinhan pankista Uassif el Khajatin sijoittaman pääoman... Ah, aivan oikein!" hän keskeytti puheensa. "Hänenhän ei ylipäänsä pidä saada ollenkaan aseita haltuunsa, niinpä emme voi vaatiakaan, että hän ne maksaisi. Kas tuhat tulimmaista, olemmepa taas iskeneet kirveemme kiveen kaikkine viisauksinemme!"

"Teemme kai viisaimmin, jos menemme kuninkaan luo ja neuvottelemme hänen kanssaan. Ehkäpä valtionkassassa on niin paljon rahaa, että voimme tulla toimeen ilman Uassifia."

"Odotahan vielä hetki ja sano ensin, kuinka vankimme käyttäytyy. Oletteko jo kuulustelleet häntä?"

"Se tehtiin heti hänen tultuaan."

"Entä sitten?"

"Hän vain nauroi ivallisesti kaikkia hänelle tehtyjä kysymyksiä!"

"Sen saatoin oikeastaan arvatakin. Mehän tunnemme hänet jo tässä suhteessa, sillä Gor Abu Bekrin luona hän teki juuri samoin. Nyt faaraon luo!"

Kuningas Mery vastaanotti heidät huolekkaan näköisenä. Onniteltuaan Kastneria matkan onnellisen päättymisen johdosta hän halusi kuulla siitä tarkan selonteon ja pyysi molempia eurooppalaisia esittämään mielipiteensä vihollisen torjumismahdollisuuksista. Kun he tulivat suunnitelmaan ostaa Kairosta aseita, hän vain alakuloisesti nyökkäsi ja sanoi: "Tämä on surullinen aika, kun ihmisten täytyy puolustaa oikeuksiaan miekka kädessä eikä järkisyillä. Mutta näen kyllä, ettei toisin voi menetellä, ellemme halua jo etukäteen antautua vihollisille. Siksi lähde taas itään ja hanki se, minkä tarpeelliseksi katsot. Me uskomme kohtalomme sinun käsiisi."

"Kiitän sinua tavattomasta luottamuksestasi, jonka minulle suot", Kastner vastasi, "kuitenkin minun täytyy heti sinulle huomauttaa, ettemme saa aseita ja ampumatarpeita ilmaiseksi".

"Tiedän sen. Olet jo aikaisemmin minulle kertonut, ettei tuolla ulkona kukaan anna toiselle mitään saamatta siitä jotakin muuta. Siksi ota minulta ja alamaisiltani kaikki, mitä tarvitset. Annan sinulle täysin vapaat kädet."

"Asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin ajattelet", Kastner vastasi. "Teillä on tosin varastossa runsaasti viljaa ja muita kauppatavaroita, mutta meidän täytyisi toimittaa satoja kamelinkuormia viemään niitä autiomaan toiselle puolelle saadaksemme tarpeellisen summan kokoon, ja siihen meillä ei ole aikaa. Eikö teillä ole kultaa, hopeaa tai arvokkaita kiviä, jotka voisin ottaa mukaani?"

"Tiedät, ettemme pidä niitä arvossa, ne ovat pelkkää turhuutta eivätkä estä ihmistä näkemästä nälkää. Myöskään ei niitä löydy keitaastamme, vaan se vähä minkä omistamme, on peräisin esi-isäni Nebsenyn ajoilta, joka toi sen mukanaan Niilinlaaksosta. Se on temppelin kätkössä, jottei se herättäisi tyytymättömyyttä ja onnettomuutta kansassa."

"Se tullaan nyt käyttämään kansasi pelastukseksi, mikäli sen uskot minun haltuuni."

"Minä en yksinäni voi sitä määrätä. Salli siis, että kutsun kokoon neuvostoni ja myös papit."

Hän antoi asiasta määräyksen, ja puolen tunnin kuluttua kutsutut saapuivat paikalle. Kuningas esitti heille tohtorin pyynnön, ja suunnitelma hyväksyttiin yksimielisesti: erittäin ilahduttava todistus siitä luottamuksesta, minkä molemmat saksalaiset olivat osanneet hankkia tuatilaisten parissa. Ylipappi opasti heidät sitten pyhäkköön ja näytti siellä olevat arvoesineet.

Niitä oli vallan vähän verrattuna tehtäviin suuriin ostoihin, enimmäkseen sormuksia ja pieniä keveitä koruesineitä. Jos Kastner olisi voinut myydä ne kaikessa rauhassa muinaisesinearvoonsa, ne tosin ehkä olisivat riittäneet, mutta se ei olisi ollut mahdollista ilmaisematta keitaan salaisuutta laajemmille piireille. Siksi ne oli pakosta myytävä yksinkertaisesti vain painon mukaan, ellei sattumalta tavattaisi jotakin maksukykyistä harrastelijaa. Ja se olisi huono kauppa!

"Muuta te ette siis omista?" kysyi Griebach kaiken nähtyään.

Ylipappi epäröi muutaman hetken, sitten hän kysyi: "Te olette olleet kaikkeinpyhimmässäkin; nostitteko silloin verhon veneen yltä?"

"Nostimme, totta kai."

"Silloin tiedätte myös, mitä sen kätkössä on. Se on hyvän Jumalan, jota me kaikki kunnioitamme, vertauskuva ja tämän maan pyhin esine. Se on samaa keltaista metallia, jota ihmiset maailmassa pitävät niin suuressa arvossa, ja on viimeinen, mitä voin teille tarjota. Mutta minä en yksin voi siitä määrätä. Palatkaamme neuvostoon, se päättäköön."

Tällä kertaa kokousta oli paljon vaikeampi taivuttaa. Tuolla kultaisella sfinksillä oli keitaan asukasten uskonnollisessa ajattelussa suunnilleen yhtä arvokas asema kuin Kaaballa muhamettilaismaailmassa. Siitä oli vuosituhantisen tottumuksen kautta tullut jonkinlainen fetissi, josta he mitä sitkeimmin pitivät kiinni.

Vihdoin Griebach sai hyvän aatteen. Hän ei tosin vielä saanut olla mukana tuatilaisten jumalanpalveluksen salaisissa menoissa, mutta kun heidän uskonnolliset katsomuksensa perustuivat ikivanhaan auringonpalvontaan, oli oletettavissa, että näissä juhlamenoissa auringon katoamisella ja jälleen ilmestymisellä oli tärkeä osuus. Siksi Griebach sanoi: "Te sanotte äärettömän raskaaksi synniksi kajota tuohon pyhään kuvaan, mutta minä tahdon nyt osoittaa, että päinvastainen käsitys on paljon oikeampi, vieläpä täysin teidän oppinne mukainen. Siis kuulkaa: Joka päivä hyvä Jumala Re nousee Hormakhiin (auringonjumalan) hahmossa taivaanrannalle, siunaa maata säteillään kulkiessaan taivaanlaen yli ja katoaa iltaisin länteen keräämään yöllä voimia syntyäkseen uudelleen seuraavana aamuna. Tuo pyhä kuva temppelissä ei oman tietonne mukaan ole jumala itse, vaan ainoastaan hänen, tuon näkymättömän, kuva ja tunnusmerkki. Vaikka en koskaan ole saanutkaan olla mukana teidän salaisissa menoissanne, en kai erehdy, jos luulen niiden pääasiassa olevan jumalan päivittäisen tulemisen ja katoamisen vertauskuvallista esittämistä tuon kuvan avulla."

Se teeskentelemätön hämmästys, joka nyt kuvastui neuvoston jäsenten ilmeistä, osoitti oppineelle hänen osuneen oikeaan. Sitä rohkeammin hän sen vuoksi jatkoi: "Kuva siis täyttää vain kerrankin tarkoituksensa todellisuudessa, jos se nyt tuhoutuu pelastaakseen hyvän Jumalan pojat onnettomuudesta, mutta voiton jälkeen nousee nuorentuneena ja palaa juhlallisesti temppeliin."

On myönnettävä, että tämä johtopäätös oli hyvinkin keinotekoinen, mutta sitä romet eivät kiihdyksissään huomanneet. Päinvastoin he osoittivat Griebachille, joka jo kauan oli nauttinut suurta arvonantoa, äänekkäästi suosiota, ja viiden minuutin kuluttua sfinksin luovuttaminen oli päätetty asia. Kansalta asia kuitenkin piti salata, jottei herätettäisi tarpeetonta kiihtymystä.

Sillä aikaa kun Griebach ja muutamat asiasta tietoiset menivät irroittamaan jalokivet sfinksin koruista ja kirjoituksista sekä sulattamaan kullan harkoiksi, jossa muodossa sen kuljetus oli helpointa, Kastner ryhtyi valmistuksiin toista Egyptinmatkaansa varten, jolle hän aikoi lähteä viiden, kuuden päivän kuluttua.

Mutta matka tuli vielä kiireellisemmäksi erään välikohtauksen takia, jota kukaan ei ollut osannut aavistaa, ei edes uneksiakaan.

Olemme jo usein maininneet, että valaliittolaiset, nimittäin molemmat saksalaiset ja Uassif el Khajat, olivat vieraantuneet toisistaan sen jälkeen kun edelliset olivat kieltäytyneet suostumasta koptin väkivaltaisiin suunnitelmiin. Tämä ei enää ajatellut sitä, että hänen vain heidän avullaan oli onnistunut selvittää noiden papyruskääröjen rikas sisällys ja päästä Tuatin keitaaseen. Hänen mielessään eli vain hänen esi-isänsä Eft-ankhin määräys riistää kaikin keinoin kruunu Nebsenyn perillisiltä ja kostaa heille, mikä nyt molempien saksalaisten myöntyväisyyden – kavallukseksi hän sitä itsekseen nimitti – oli epäonnistunut. Niin oli ystävyys muuttunut äänettömäksi vihamielisyydeksi, jota Uassif el Khajat huoli peitellä sitä vähemmän, mitä enemmän hän sai kannattajia ja luuli lähenevänsä mieletöntä päämääräänsä.

Kun aavikkorosvojen kuuluisa vakooja joutui vangiksi, ymmärsi koptikin sen vaaran suuruuden, joka onnellista keidasta uhkasi. Mutta sen sijaan, että olisi ryhtynyt muiden kanssa sitä torjumaan järkevillä keinoilla, hän antoi kiihkonsa kokonaan sokaista itsensä ja omaksui ajatuksen, joka näytti lupaavan samalla kertaa sekä pelastuksen kaikkia uhkaavasta vaarasta että hänen omien hartaimpien toivomustensa täyttymyksen.

"Mitähän", hän tuumi itsekseen, "jos tekisin nämä beduiinit liittolaisikseni? Heidän avullaan en ainoastaan pakottaisi Meryn puoluetta alistumaan, vaan voisin myöhemminkin pitää heidät palveluksessani ja käyttäen heitä taisteluun tottuneena valiojoukkona aloittaa arabialaisten karkottamisen Niilinlaaksosta. He ovat omaatuntoa vailla olevia konnia, valmiita vastaavan edun tähden taistelemaan omia uskonveljiään ja veriheimolaisiaankin vastaan. Käskeehän esi-isäni Eft-ankhin nimenomaan hankkimaan kaikin keinoin ystäviä Nebseny-kavaltajan sikiöiden tuhoksi!"

Älköön tätä Uassif el Khajatin ajatuksenjuoksua arvosteltako aivan niin ankarasti kuin ensi silmäykseltä ehkä tuntuisi oikealta. Lyhyt historiallinen yleiskatsaus on sen selittävä.

Egyptiläiset eivät, temppelikirjoitusten sotakertomuksista huolimatta, koskaan todellisuudessa olleet sotaista kansaa. Vielä keskisen valtakunnan sodat olivat tuskin muuta kuin ylivoimaisin joukoin tehtyjä ryöstöretkiä pieniä neekeri- ja aavikkoheimoja vastaan, ja joskin uuden valtakunnan faaraot pitivät sotimista niin sanoaksemme kunnia-asianaan, hekin ymmärsivät sangen hyvin, etteivät he omin voimin pystyneet poimimaan sotaisia laakereita. Siksi he ottivat palvelukseensa lukuisasti ulkomaalaisia ja muodostivat näistä ydinjoukkoja, ja näille tuli pääansio voitoista, jotka faaraot mahtaillen lukivat omaksi ansiokseen. Siten olivat asiat Ramses-kuninkaitten aikana, ja Eft-ankh toimi siis täysin aikansa hengessä kehoittaessaan jälkeläisiään värväämään muukalaisjoukkoja. Egyptiläisillä ei vielä silloin ollut sitä katkeraa kokemusta, että palkkasotureista voi tulla sangen vaarallinen järjestö. Niin kauan kuin niitä käytetään ulkomailla ja voimakas kuningas pitää lujaa kuria, ne täyttävät oivallisesti tarkoituksensa, mutta jos nämä edellytykset puuttuvat, heidän ylimielisyytensä kasvaa ja he kaappaavat helposti vallan siinä maassa, jonka suojaksi heidät alunperin oli aiottu. Sillä tavoin kreikkalaiset palkkasoturit myöhemmin kukistivat faaraoiden vallan, mahtavat roomalaiset sortuivat germaanisten soturiparvien jalkoihin, mamelukit ja turkkilaiset erottivat muhamettilaisia hallitsijoita, joiden palveluksessa he aikaisemmin olivat taistelleet kristityitä vastaan.

Kun Uassif el Khajat vielä kerran oli harkinnut mainittua suunnitelmaa, hän ryhtyi sitä viivyttelemättä toteuttamaan.

Varpuspiirin jäsenten joukossa oli eräs suku, joka kantoi erikoisesti kaunaa kuningashuonetta kohtaan, koska se uskoi tämän jo useita sukupolvia sitten tehneen sille vääryyttä. Tämän riidan alkusyyt ulottuivat aina tuon Pahripet-kuninkaan aikoihin, joka kapinan johdosta oli rakennuttanut linnoituksen Keilavuoren kraatteriin. Se oli myös syynä siihen, että juuri Varpuspiiri heti alussa asettui koptin puolelle, sillä tämä suku oli sen arvossapidetyimpiä ja vaikutusvaltaisimpia.

Tämän suvun jäsenistä kopti nyt sai pimeitten aikeittensa tottelevaiset ja sokeat välikappaleet. Häntä auttoi sekin seikka, että molemmat saksalaiset, joilla oli juuri tällä haavaa tärkeitä toimia, eivät niin tarkoin voineet pitää häntä silmällä.

Kastnerin paluuta seuranneena yönä salaliittolaiset hiipivät naamioituina hallituspalatsiin, yllättivät huomaamatta vartijat, jotka oli asetettu silmälläpitämään vangitun vakoojan koppia, sitoivat ja kapuloivat nämä sekä veivät heidät etäiseen huoneeseen, missä he eivät voineet kuulla eikä nähdä mitään seuraavista tapahtumista. Toisten salaliittolaisten hajaantuessa taloon ollakseen turvassa odottamattomilta häiritsijöiltä Uassif el Khajat meni koppiin, missä Aid Omar kahlehdittuna virui.

Tämä oli juuri parhaassa unessa, eikä hänen kiukkunsa ollut vähäinen, kun hänet herätettiin. Hän ei suinkaan peitellyt tätä seikkaa myöhäiseltä vieraaltaan.

"Hillitse vihasi ja ajattele, että kauneimmat asiat tapahtuvat ihmiselle usein unessa", kopti vastasi istuutuen ja koettaen saada ilmeensä mahdollisimman ystävälliseksi.

"Anna minun siis pian tietää, mikä sinut tuo luokseni", beduiini tokaisi ivallisesti. "Minun täytyy näet avoimesti tunnustaa, ettet sinä juuri näytä Allahin sanansaattajalta, joka tulee noutamaan uskovaisia paratiisiin."

"Toivon, että se matka säästyy sinulta vielä kauan", Uassif el Khajat sanoi toisen pilkasta piittaamatta. "Sillä jos taivas suo sinulle riittävästi ymmärrystä, niin että pääsemme yksimielisyyteen, olet vievä täältä heimollesi ihanamman sanoman kuin milloinkaan ennen."

Nyt Aid Omarkin tuli tarkkaavaiseksi ja kuunteli jännittyneenä koptia keskeyttämättä enää tämän puhetta. Kopti muuten ilmaisi jokseenkin suoraan liittoehdotuksensa, sitä tietysti kuitenkaan yksityiskohtaisesti selittelemättä. Kun beduiini sen kuuli, hänen silmänsä välähtivät ilkeästi. Mutta Uassif el Khajat ei sitä huomannut ollenkaan, niin innokkaasti hän halusi voittaa miehen puolelleen, ja toinen osasi taas heti hillitä ilmeensä.

Vangilla ei ollut mitään syytä vastustella, päinvastoin tieto oli, kuten kopti olikin huomauttanut, mitä tervetullein sanoma hänen heimolaisilleen. Uassif el Khajat lupasi avata hänen kahleensa. Tuulennopsa mehari oli salaa tuotu odottamaan, ja tarpeelliset muonavaratkin oli hankittu. Siten Aid Omar saattoi jo samana yönä karata ja jättää aamuun mennessä melkoisen taipalen matkaa itsensä ja vihollisten väliin. Vastapalvelukseksi hänen oli vannottava tulevansa heimolaisineen koptille avuksi ja toistaiseksi sitouduttava tämän palvelukseen.

Jotta yhtyminen kävisi helpommin, päätettiin että beduiinit mahdollisimman pian etenisivät Renf-ankhin pyramidille. Uassif el Khajatin kannattajineen taas oli huolehdittava siitä, että vakoojaa takaa-ajamaan lähetettäisiin vahva joukko, johon tulisi kuulumaan pääasiallisesti hänen omia puoluelaisiaan. Niiden pitäisi matkalla nujertaa vastustavat kansalaisensa, yhtyä pyramidin luona beduiineihin ja yhdessä palata keitaaseen kukistaakseen vielä jäljelle jääneet kuninkaan kannattajat.

Mikäli ei mitään odottamatonta sattuisi, täytyisi tämän suunnitelman ehdottomasti onnistua. Vielä ennen kuin faaraon puolue ehtisi päättää vastatoimenpiteistä, voisivat sen vastustajat jo olla matkalla näennäisesti omin päin takaa-ajaakseen karkulaista, mutta itse asiassa yhtyäkseen vasta hankittuihin liittolaisiin.

Kun kummatkin olivat voimakkailla valoilla vahvistaneet liiton, Uassif el Khajat irroitti beduiinin siteet ja vei tämän ulos, missä jo muutkin salaliittolaiset odottivat. He opastivat vapautetun Verikorpin onnellisesti keitaasta paikalle, mistä tie Renf-ankhin pyramidille alkoi. Siellä odotti mehari jo lähtövalmiina isäntäänsä. Sen viereen oli sidottu paras Kastnerin äsken idästä tuomista kameleista, Aid Omarin lähiaikoina tarvitsema rehuja vesimäärä sälytettynä selkään.

Hänelle oli nyt mitä tärkeintä, että hänen heimolaisensa yhä vielä olivat leiriytyneet samaan paikkaan, jossa hän viikko sitten oli heistä eronnut; muussa tapauksessa hän olisi avuttomana autiomaassa. Kuinka mahdollista olikaan, että he arvelivat hänen joutuneen tuhon omaksi ja olivat jo kauan sitten lähteneet kotimatkalle! Taikka että he aikoessaan pelastaa häntä olisivat seuranneet sitä väärää tietä, jonka Kastner oli viitoittanut kulkemaan suoraan särkkien poikki länttä kohti, ja nääntyneet kuoliaiksi!

Mutta Aid Omar ei vaivannut päätään tällaisia mahdollisuuksia pohtimalla. Joko hän tapasi toverinsa tai ei, jälkimmäisessä tapauksessa hänen oli suoriuduttava omin päin. Eihän se olisi ollut ensi kertaa, jolloin hän katsoi kuolemaa silmiin.

"Muista valasi, niinkuin minä olen muistava omani!" kopti sanoi hänelle jäähyväisiksi.

"Allah on ohjaava tietämme niin kuin hän parhaaksi näkee", kuului beduiinin välttelevä vastaus. "Hyvästi!"

Sitten hän katosi yön pimeyteen.

Uassif el Khajat käski nyt uskottujensa kaikessa salaisuudessa palata asuntoihinsa, ja itse hän meni hallitustaloon, jossa hänellä yhä vielä oli majapaikkansa. Hän pääsi huomaamatta makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Kaappauksen ensi osa oli onnistunut.

XIII. VÄÄRYYS VOITTAA

Niin ovelasti kuin kopti olikin suunnitellut ja laskelmoinut, yksi seikka häneltä kuitenkin oli jäänyt huomaamatta, ja se vaikutti sen, että synkkä pilvi kohosi häntä uhkaamaan.

Niiden vartijoiden joukossa, jotka hän äsken liittolaisineen oli yllättänyt, oli aivan sattumalta myös se sotilas, joka aikoinaan oli vartioinut kolmea muukalaista heidän keitaaseen tuomisensa jälkeen ja jonka huostasta he olivat karanneet. Hän oli myöhemmin tietysti ollut erittäin utelias tietämään, millä tavoin hänen vartioitavansa silloin olivat vapautuneet, ja Kastner olikin auliisti neuvonut hänelle sen ja muitakin mahdollisuuksia. Nyt hän muisti saamansa opin eikä laiminlyönyt soveltaa niitä käytäntöön.

Kun hänet tovereineen oli viety pimeään komeroon heidän aavistamattansakaan, ketä saivat kiittää vangitsemisestaan, hän odotti ensin tuokion, mitä ulkona ehkä tapahtuu. Mutta kun kaikki oli hiljaa, hän alkoi viivyttelemättä toimia vapautumisekseen. Hän kieritti itsensä lähimmän toverinsa luo, ja hänen onnistui, vaikka suurella vaivalla, avata tämän siteet. Sitten kaikki sujui nopeasti. Samaan aikaan kun Verikorppi ulkona kiiti vapauteen, pujahtivat yllätetyt sotilaatkin vankeudestaan.

He olivat kyllin viisaita ollakseen hälyttämättä ja menivät sen sijaan suoraan kuninkaan luo ilmoittamaan tälle välikohtauksesta, mikä olikin heille helppoa, kun he olivat henkivartioston jäseniä.

Voimme kuvitella sen hämmästyksen ja kauhun, joka valtasi kuninkaan, kun hän kuuli sotilaitten kertomuksen.

Kaikessa hiljaisuudessa hän herätytti ja noudatti molemmat saksalaiset. Nämä olivat yhtä ällistyneitä ja olivat vähällä pitää koko juttua vain pahana unennäkönä, mutta sotilaiden selvät sanat eivät jättäneet epäilylle sijaa. "Olisivatkohan vakoojan rikostoverit jo edenneet keitaaseemme saakka?" kysyi kuningas Mery ilmeisen huolestuneena.

"Se on aivan mahdotonta", huudahti Kastner varmana. "Kuinka he olisivat niin varmasti löytäneet paikan, jossa mies oli vankina?"

"Ja jos he todellakin olisivat olleet täällä", huomautti Griebach, "he eivät tekosensa onnistuttua suinkaan olisi olleet hiljaa, vaan olisivat aloittaneet heti paikalla ampumisen. Heidän rakkain sodankäyntitapansahan on suorittaa yllätyksensä pimeässä, koska he siten tapaavat vastustajansa unessa ja aseettomina. Ei, ei! Omassa leirissämme on kavaltajia, ja tiedän aivan hyvin, mistä heidät on etsittävä!"

"Kuinka voisin pitää mahdollisena sellaista kataluutta?" vastasi kuningas pahoillaan. "Tähän asti alamaiseni ovat eläneet totuudessa ja suoruudessa eivätkä ole valehdelleet enempää toisilleen kuin esivallalle. Kuinka voisi siis olla mahdollista, että ystävänne olisi niin lyhyessä ajassa voinut täydellisesti mullistaa nämä vuosisataiset, juurtuneet periaatteet!"

"Älä nimitä häntä enää meidän ystäväksemme!" huudahti Kastner. "Jo kauan on ollut poikki se side, joka meitä yhdisti teidän pelastaessanne meidät hiekasta, hän vihaa meitä yhtä paljon kuin sinua, oi kuningas. Mutta miksi haaskaamme turhaan sanoja? Meidän on toimittava, jos tahdomme vielä ehkäistä vihollisen aikeet."

Hän otti lampun pöydältä ja lähti koppiin, mistä lintu oli lentänyt, tutkimaan kuka rikoksen tuntematon tekijä oli ollut. Toiset seurasivat häntä vaiti.

Kun he tulivat huoneeseen, valaisi Kastner sitä löytääkseen kiinnepisteen, jonka nojalla päästäisiin varmuuteen rikollisista. Vain hetken etsittyään hän päästi hiljaisen ällistyksen huudon ja osoitti uteliaasti tunkeileville seuralaisilleen lattialla näkyvää pientä esinettä. Se oli yksinkertainen puusta veistetty taikakalu, jota kopti kansalaistensa tapaan kantoi.

"Se kuuluu vastustajallesi ja kilpailijallesi, oi faarao", sanoi Kastner kuningas Merylle. "Kun hän veti veitsensä katkaistakseen vakoojan siteet, putosi esine huomaamatta hänen taskustaan."

"Epäluulonne oli liiankin oikeutettu, ja minä kysyn itseltäni ihmetellen, kuinka joku voi mielessään antaa vihalle niin suuren vallan, että antaa sen houkutella petokseen omaa kansaa vastaan. Mutta nyt riittää! Hän itse on rikkonut aselevon, nyt hän kantakoon seuraukset. Kutsun heti kansan koolle ja todistan hänet tällä mitättömällä esineellä petokseen syypääksi kaikille, niin että rangaistus kohtaa häntä, ja hänen nimensä kadotkoon kaikkien hyvien ihmisten muistista!"

Tiedemiehistä oli kovin epämieluista, että heidän entinen liittolaisensa oli saattanut suorittaa moisen teon. Mutta yhtä kiusallista oli heistä se, että juuri he olivat saaneet ilmi hänen rikollisuutensa, vieläpä he arvelivat tekevänsä itsensä syypäiksi suoranaiseen vihamielisyyteen häntä kohtaan, jos he nyt vastustelematta luovuttaisivat hänet vihollisilleen. Hänet piti palauttaa järkiinsä, ilman että hän kärsisi hengen- tai ruumiinrangaistusta.

"Salli minun, oi kuningas", sanoi Griebach sen vuoksi, "huomauttaa sinulle pienestä erehdyksestä. Sinä olet tästä riidasta yhtä osallinen kuin koptikin. Mutta me olemme kummankin välillä ja toivomme vain, että kummallekin tapahtuu oikeus, toiselta silti sitä riistämättä."

"Tunnen jalomielisyytenne ja haluan kernaasti seurata neuvoanne, jos voitte saada minut vakuuttuneeksi. Olemmehan jo usein hyötyneet viisautenne ja ymmärryksenne ansiosta. Siis puhu äläkä pelkää minun osoittautuvan kohtuuttoman ankaraksi."

"Kiitän sinua tästä suuresta luottamuksesta. Siispä kuule! Sinä puhut petoksesta. Sitä sanaa voisimme käyttää ainoastaan, jos Uassif el Khajat olisi toiminut vilpillisesti ja vain omin päinsä. Mutta on kyllin ilmeistä, että hän on voittanut puolelleen melkoisen osan alamaisiasi, niin että he melkein pitävät tasapainossa sinun kannattajiasi. Kuinka helposti onkaan mahdollista, että hän suoritti vakoojan vapauttamisen puolueensa salaisesta määräyksestä tai ainakin oli varma, että se jäljestäpäin hyväksyy hänen tekonsa? Silloinhan on vain mielipide mielipidettä vastassa, eikä hän ole tehnyt muuta kuin yrittänyt toteuttaa omansa, kuten hänen oikeutensa oli. Eihän hän koskaan ole yrittänyt salata aikovansa värvätä liittolaisia mistä vain, aloittaakseen suuren sodan Niilinlaakson nykyisiä valtiaita vastaan! Se on mieletön aie, kuten itse parhaiten tiedämme, mutta hulluudesta petokseen on toki ääretön askel. Senhän itsekin myönnät."

"Etteköhän te nyt itsekin ole vähän puolueellisia?" faarao sanoi melkoisesti pahoillaan.

"Sinä teet väärin meitä epäillessäsi. Koko toimintamme tarkoittaa ainoastaan ja yksinomaan sydämellisen, vilpittömän sovinnon aikaansaamista teidän, saman esi-isän, suuren Khuenatenkuninkaan jälkeläisten välillä, jotta yhtynein voimin voisitte varustautua ulkonaista, uhkaavaa vaaraa vastaan. Sillä keitaan asukkaitten yksimielisyys on se, mikä tällä hetkellä on tärkeintä kaikille, meidät mukaan luettuina. Luota meihin!"

"Hyvä, osoitettakoon hänelle vielä kerran lempeyttä. Mutta hänen petoksensa minun kuitenkin on ilmoitettava koko kansalle, jottei juopa yhä suurenisi ja veisi meitä kaikkia turmioon. Ja vielä: hän on osoittautunut kavalaksi vastustajaksi, joka tekee tekosensa mieluimmin salaa, sen varmasti tekin myönnätte. Siksi minulla täytyy olla pantti siitä, että hän jäljestäpäin vilpittömästi pitää rauhan eikä taas jollakin viekkaalla tempulla riko velvollisuuttaan. Otan siis hänen poikansa talteen, jotta tämä olisi takeena isänsä rehellisyydestä. Tämän varovaisuustoimenpiteen te olette velkaa minulle ja kansalleni."

Saksalaiset nyökkäsivät myöntävästi. He olivat iloisia pelastettuaan Uassif el Khajatin ainakin pahimmasta. Että viattomalle nuorukaiselle ei tapahtuisi mitään pahaa, jos hänen isänsä sokeassa fanatismissaan olisi valmis hänetkin uhraamaan, siitä he aikoivat aikanaan pitää huolen.

Kaikki palasivat nyt kuninkaan huoneisiin. Sinne tultuaan faarao lähetti henkivartiostonsa sotilaita kutsumaan valtioneuvoston ja kansankokouksen koolle, toinen osasto sai määräyksen ottaa nuoren koptin haltuunsa. Tämä nukkui isänsä huoneen viereisessä kammiossa. Kun sotilaat herättivät hänet ja heidän päällikkönsä ilmoitti tehtävänsä hänelle, hän nousi vastustelematta ja antoi sotilaiden ympäröidä itsensä.

Silloin Uassif el Khajat heräsi ja ilmestyi ovelle samalla hetkellä kun hänen poikaansa vietiin vastakkaisesta. Hänen otsaansa ilmestyi vihainen ryppy ja uhkaavasti hän ärjäisi upseerille: "Mitä pojalleni tehdään? Puhu, minun täytyy saada tietää!"

"Faarao on käskenyt noutaa hänet talteen."

"Miksi?"

"En saa ilmoittaa syytä sinulle, mutta saat sen ennen pitkää kuulla kansankokouksessa."

Kopti kalpeni. Hän käsitti tekonsa tulleen ilmi, mutta hillitsi kohta itsensä.

"Minä itse olen siis vapaa?" hän kysyi upseerilta.

"Sinuun nähden minulle ei ole annettu mitään käskyjä. Voit mennä minne haluat."

Sanaakaan vastaamatta Uassif el Khajat palasi huoneeseensa, otti tärkeimmät kapineensa ja poistui sitten vitkastelematta hallitustalosta välttyäkseen itsekin joutumasta vangiksi.

Ulkonaisesti hän näytti levolliselta ja rauhalliselta, mutta hänen sisimmässään riehui valtava myrsky. Kuka oli hänet kavaltanut? Oliko vain onneton sattuma siihen syynä, vai oliko häntä salaa vartioitu? Oliko Verikorppia väijytty särkkien välissä, jotta hänet saataisiin todistajaksi? Mutta kuka oli tällä kertaa äkkiä muuttanut yksinkertaiset, vilpittömät romet niin epäluuloisiksi ja varovaisiksi? Epäilemättä molemmilla saksalaisilla, jotka niin monesti olivat tuhonneet hänen aikeensa, oli taas sormensa pelissä. Uhkaavasti hän puristi kätensä nyrkkiin heitä ajatellessaan.

Hänen astuessaan ulos osoitti heikko sarastus uuden päivän jo koittavan. Tämä ja raikas ulkoilma vaimensivat hieman hänen tunteittensa myrskyä. Hän alkoi nyt ajatella, mitä oli tehtävä.

Hänen oli varsin vaikea päättää mitään, kun hän ei tietänyt missä määrin vastustajat tunsivat hänen suunnitelmansa ja mitä todistajia heillä oli häntä vastaan. Mutta se hänelle heti kävi selväksi, että oli muutettava Aid Omarin kanssa tehdyn sopimuksen tärkein kohta. Sen sijaan, että olisi lähettänyt kannattajansa suurin joukoin Renf-ankhin pyramidille beduiineja vastaan, saadakseen siten yhdellä iskulla aloitteen käsiinsä, hänen täytyi koota ne täysilukuisina kansankokoukseen, jottei hän itse olisi turvattomana vastustajien armoilla. Mutta kokouksessa hänen täytyisi ehdottomasti olla saapuvilla, jottei saattaisi poikaansa vaaraan.

Hän kiirehti yöllisten apureittensa luo, jotka jo odottivat hänen saapumistaan, ja ilmoitti heille mitä oli tapahtunut.

Nämä joutuivat ankaran pelon valtaan. He tunsivat faaraon leppymättömän ankaruuden, kun hänen kärsivällisyyttään oli liiaksi ärsytetty. Pelokkaina he tuijottivat toisiinsa, ja Uassif el Khajatin oli pakko käyttää koko puhetaitonsa estääkseen heitä silmänräpäyksessä hajaantumasta pakoon.

Vähitellen hänen sitten onnistuikin jälleen lujittaa luottamusta hänen diplomaattiseen taitoonsa, minkä jälkeen miehet poistuivat kerätäkseen kokoon mahdollisimman monta sukulaistaan ja puoluelaistaan.

Nopeasti ja ilman välittävää hämärää, kuten on ominaista noille eteläisille seuduille, koitti uusi päivä, ja se valaisi muutamien tuntien kuluttua levotonta kansanjoukkoa, joka oli kokoontunut suurelle neuvottelutorille. Kaikenlaisia perättömiä huhuja kierteli suusta suuhun, suunnattoman jännittyneinä kaikki odottivat hetkeä, jolloin hovi ja valtioneuvosto ilmestyvät.

Vihdoin se hetki koitti. Faarao astui esiin loistavassa puvussa, kaikkien ylimystensä ympäröimänä, laajan torin keskimmäiselle aukiolle, minne taas oli pystytetty puhujankoroke. Tusina kirjureita oli kirjoittamassa muistiin eri puheita, jotta ne voitaisiin lukea ääneen eri piirikunnille.

"Surullinen ja miltei uskomaton on se syy, minkä takia kuningas Mery – hyvä Jumala suojelkoon häntä ja hänen huonettaan! – kutsuu koolle Tuatin keitaan kansan."

Näin sanoen ylipappi avasi kokouksen, sitten hän seikkaperäisesti selosti vangitun vakoojan vapauttamisen ja seuraukset, joita siitä voi olla.

"Se olisi onnettomuus, mikä meidän täytyisi kestää, kuten jokainen muukin hyvän Jumalan säätämä vastoinkäyminen", hän jatkoi äänen sisäisestä suuttumuksesta väristessä. "Mutta mikä kuninkaan mieltä eniten pahoittaa ja on neuvoksissa herättänyt syvintä surua, on se, että vankia eivät laskeneet irti hänen ystävänsä, vaan oman kansamme jäsenet. Kuulkaa, te hyvän Jumalan pojat! Totuus ja vilpittömyys vallitsivat maassamme, mitään rikosta ei halveksittu enemmän kuin valhetta ja salajuonittelua. Silloin tuli luoksemme petturi, joka kylvi keskuuteemme epäsopua ja, vaikka kuningas osoitti häntä kohtaan mitä suurinta kärsivällisyyttä ja lempeyttä, punoi mustia juonia häntä ja rauhallisen kotimaamme onnea vastaan. Voi häntä, kolmin kerroin voi! Niin syytän sinua, Uassif el Khajat, kokoontuneen kansan edessä siitä, että olet rikkonut kestiystävyyden velvoitukset, palkinnut ystävyyden kurjalla kiittämättömyydellä ja liittoutunut meidän pahimpien vihollistemme kanssa, vaikka väitätkin kuuluvasi kansaamme. Sinä olet viettelijä, joka olet käyttänyt väärin luottamuksen, koonnut tyytymättömät ympärillesi ja ulkokultaisin sanoin saanut heidät kavaltamaan oman lihansa ja verensä, kuten aavikon pedot, jotka syövät suuhunsa omat poikasensa. Puhu nyt, jos luulet voivasi kumota yhdenkään minun sanoistani!"

Suurta kiihtymystä ilmeni kansassa ylipapin lopetettua puheensa. Tämän syytös riisti yhdellä iskulla koptilta kaikki ne kannattajat, jotka hän viime kuukausina jatkuvalla kiillotustyöllään oli hankkinut. Vain hänen kanssarikollisensa pysyivät enää uskollisina ja tuijottivat synkkinä ja uhmaillen ympärilleen.

Uassif el Khajat ei ollut muuta odottanutkaan ja oli ennakolta arvannut näin käyvän. Miltei ivallisesti hän silmäili ylimyksiä vuoron perään, samoin täynnä vihaa molempia saksalaisia, ennen kuin aloitti: "Raskas on syytökseni, oi vanhus, sitäkin raskaampi kun se suunnataan kestiystävään, joksi minua nimität. Mutta en ole suuttunut sinulle. Sinä olet vain sokea, tahdoton välikappale sen kädessä, joka on riistänyt minulta isieni valtaistuimen eikä tietenkään jätä käyttämättä mitään keinoa torjuakseen uhkaavan koston ja rangaistuksen. Sehän on tunnettua kaikille täällä. Kun hankin itselleni kannattajia, ei voi puhua salajuonista; tehän itse lupasitte minulle, että saan hankkia oikeuttani kansan avulla. Mutta sitä paitsi syytät minun vapauttaneen vangitun vakoojan. Saan kai kysyä, mitä todistuksia sinulla on tähän ennen kuulumattomaan syytökseesi?"

Nyt vanhus veti esille taikakalun, nosti sen korkealle, jotta kaikki saattoivat sen nähdä, ja sanoi: "Tämä esine löytyi vangin kopista, sen voivat faarao, molemmat kanssasi tulleet muukalaiset ja myös joukko henkivartijoita vannoa. Samoin on kaikille tunnettua, että tämä esine kuuluu sinulle. Se on vain sinun välitykselläsi voinut joutua löytöpaikkaansa. Sinä siis olet se kavaltaja, joka on päästänyt kahleistaan vihollisen vakoojan. Vastaa nyt!"

Kun Uassif el Khajat näki taikakalun, hän sulki hetkeksi silmänsä, ja tuhat ajatusta välähti salamannopeasti hänen mielessään. Mutta sitten hän tyyntyi ja silmäsi syyttäjää rohkeasti kasvoihin.

"Eikö ole muuta?" hän kysyi.

Ylipappi pudisti kieltävästi päätään.

Uassif el Khajat oli miltei huudahtaa ääneen riemusta. Verikorpin pako oli siis onnistunut, ja tämä vaarallinen todistaja oli päässyt pakoon vastustajilta. Silloin ei mitään vielä ollut hukassa, sillä pienestä luisesta todisteesta hän kyllä arveli pian selviytyvänsä.

"Totisesti minun täytyy ihmetellä teidän viekkauttanne ja vielä enemmän sitä rohkeutta, jolla puhutte totuudesta ja rehellisyydestä, te, jotka juuri olette mestareita petollisuudessa ja salajuonittelussa", hän huudahti voitonvarmana. "Mutta onneksi ymmärrän perusteellisesti teidän kavalat hankkeenne ja olen ne paikalla kumoava. Tahtoisitko ehkä sanoa minulle, missä sinä ja tämä toinen muukalainen vietitte eilisen iltapäivän?"

Vanhus ei vastannut, vaan tuijotti puolittain ihmetellen, puolittain levottomana faaraoon, joka vastasi samanlaisin ilmein. Viekas kettu oli iskenyt heidän ainoaan arkaan kohtaansa, sillä heidänhän oli mahdotonta tunnustaa kansalle olleensa kysyttynä aikana tarkastamassa temppelinaarteita ja etsimässä kaikkea arvokasta, päätöksen mukaan sulatettavaksi.

Kopti tarkasti heitä ivallisin ilmein ja jatkoi: "Kas kas, te vaikenette, ja kaikki kysyvät sen nähdessään oikeutetusti kummastuneina, miksi teiltä niin äkkiä puhe tyrehtyy! Mutta minä en sitä ihmettele, sillä tiedän syyn ja olen sen sinulle sanova, oi Tuatin keitaan kansa. Eilen päivällisaikaan tämä väärä kuningas piti neuvonantajineen salaisen neuvottelun. Heille oli käynyt selväksi, että kunnioitukseni kansan parissa päivä päivältä kasvoi ja että se hetki yhä läheni, jolloin heidän olisi täytynyt tunnustaa minun vaatimukseni. Kun siis oikeus ei heitä enää voinut auttaa, he turvautuivat kavaluuteen. Minun ollessani varpuspiiriläisten ystävieni luona, nämä kaksi, muukalainen ja vanhus, hiipivät huoneeseeni ja varastivat tuon pienen luuesineen. Viime yönä he itse vapauttivat vangin ja jättivät hänen sijaansa koppiin tuon minulle kuuluvan esineen, jotta epäilys lankeaisi minuun, vaikka he itse ovatkin syyllisiä!"

Griebach ja ylipappi tuijottivat toisiinsa sanattomina. Sellaista kavaluutta ja röyhkeyttä, ettei sanoisi hävyttömyyttä, kuin Uassif el Khajat nyt osoitti, he eivät koskaan ennen olleet kokeneet, se melkein ylitti heidän käsityskykynsä.

Myös ne valtioneuvoston jäsenet, jotka olivat perillä pyhien esineitten salaisesta myymisaikeesta, ilmaisivat peittelemättä suuttumuksensa tästä tosiasioitten vääristelystä, puhumattakaan Kastnerista, joka suorastaan vapisi halusta vaatia kavala kopti tilille.

Toisin kuunteleva kansa. Sen suurin osa kuvitteli mahtimiestensä kiihtymykseen aivan vääriä syitä, katsoi niitä Uassif el Khajatin syytösten todisteiksi ja ilmitoi yhä äänekkäämmin nuristen suuttumuksensa tähänastisten johtajiensa epärehellisiin puuhiin. Suuret joukot ovat viisaan ja taitavan puhujan kädessä kuin vahaa, mutta jos ne ovat joutuneet kiihdyksiin huolestuneina siihenastisten onnellisten elinehtojensa vaarantumisesta, ne ovat kahta nopeammin valmiina syöksymään ensimmäisen uhrin kimppuun, joka niille riittävällä todennäköisyydellä esitetään syntipukiksi.

Koptilla, joka oli mestari tällaisissa juonitteluissa, oli hieno korva oivaltamaan kansan kuiskailua, ja hän tajusi heti, ettei hän ainoastaan ollut voittanut takaisin asemaansa, vaan vahvistanutkin sitä. Siksi hän jatkoi, estääkseen vihollisiaan vastaamasta, ääntään ylentäen: "Oh, minä näen että te vaikenette, ja pelko jäykistää kielenne! Tosiaankin, kuinka olisittekaan voineet aavistaa, että viattomuus niin pian selviytyisi valheittenne ja salajuonienne verkosta, te, jotka tätä kunnon kansaa olette vuosisatoja pitäneet orjuutenne ohjaksissa! Mutta hyvä Jumala, jota te väitätte palvelevanne, on vihdoinkin kyllästynyt valheellisuuteenne ja kavaliin tekoihinne, hän on houkutellut teidät kaivamaan minulle, tämän valtaistuimen oikealle perilliselle, kuopan, jotta itse siihen lankeaisitte. Näen jo nyt, että tulette syylliseksi todistetun itsepintaisella jäykkyydellä kiistämään tekonne, sillä valitettavasti se mies, joka parhaiten voisi todistaa minun ja asiani puolesta, nimittäin vakooja, on päässyt pakoon. Siksi tekopyhät sananne tulevat vielä houkuttelemaan puoleenne monta horjuvasydämistä. Onneksi olette minulle antaneet todisteen siitä, kuinka vähän itse luotatte omaan asiaanne. Miksi te muuten olisitte – oi kuulkaa se kaikki ja painakaa sydämeenne! – miksi te olisitte tänä aamuna ennen päivänkoittoa vanginneet poikani, ellei pelosta tulla paljastetuiksi koko kansalle? Te myönsitte jo etukäteen asianne olevan hukassa ettekä tietäneet uhatun päänne pelastamiseksi mitään muuta keinoa kuin epätoivoisen isän huolen ainoan perillisensä hengestä. Siksi pitäkää itse tekosyynne ja vääristelynne, sillä jos haluatte, että joku oikeamielinen teitä vielä uskoo, antakaa silloin poikani takaisin, jottei kummallakaan puolen ole mitään etua, ja selittäkää myös katoamisenne eilen iltapäivällä! Pois naamari, jolla tähän asti olette kansaa pettäneet!"

Tämä sytyttävä puhe ei jäänyt vaille valtavaa vaikutusta. Koptin vannoutuneet kannattajat kohottivat äänekkään suosionhuudon, suuri enemmistö muista hämmentyi entistä enemmän ja katseli epäluuloisesti entisiä johtajiaan. Vain kuninkaan uskotut ja hänen lähimmät kannattajansa silmäilivät enää vihamielisesti koptia, joka niin tuomittavin keinoin oli siirtynyt hyökkäämään.

Kastner, jonka luonne oli helposti kiihtyvä, ei enää voinut itseään hillitä, vaan kääntyi uhkaavin, arabiankielisin sanoin entisen ystävänsä puoleen: "Kuule, mitä minä sinulle sanon, Uassif el Khajat, ja paina se mieleesi! Jätän selvittämättä, kuka meistä kolmesta ensin antoi aihetta epäsopuun, en myöskään aio ruveta hyödyttömään väittelyyn siitä, ovatko mielettömät suunnitelmasi oikeutettuja vai ei. Mutta että sinä nyt tartut moisiin inhottaviin keinoihin ja aiot pettää kansan perusteilla, joitten paikkansapitämättömyyden itse parhaiten tiedät, sitä tulen kaikella voimallani vastustamaan enkä enää milloinkaan ole salliva sinun edesvastuuttomasti leikitellä näiden luottavaisten ihmisten onnella ja hyvinvoinnilla. Tästä hetkestä on viimeinenkin side väliltämme poikki, niin, minä vannon, että ennemmin kohotan itse aseen kohti sydäntäsi kuin kauemmin seison puolellasi tämän epärehellisen taistelun katsojana. Nyt valitse!"

Uassif el Khajat kalpeni näistä sanoista, sekä raivon että pelon takia. Hän ymmärsi liiankin hyvin saksalaisen tarkoittavan täyttä totta, ja kun hän arvosteli toisen mielenlaatua omansa mukaan, hän pelkäsi nyt poikansa hengen puolesta yhtä paljon kuin omansa. Mutta ennen kuin hän ehti tointua vastaamaan, tuli jalomielinen kuningas itse hänelle avuksi. Tämä oli ihmeteltävän puolueettomasti kuunnellut molempien puolten väittelyä, nyt hän nousi ja sanoi kaikuvalla äänellä: "Kuulkaa minua vielä kerran, te hyvän Jumalan pojat! Ikimuistoisista ajoista olette eläneet onnellisina ja tyytyväisinä esi-isieni valtikan alla. Myös niinä pitkinä vuosina, joina minä olen istunut isieni valtaistuimella, olette luottavasti turvautuneet minuun kuin lapset isäänsä. Nyt tulee tämä muukalainen, kasaa yhtäkkiä päälleni mitä raskaimpia syytöksiä, ja minun täytyy surukseni todeta, että te kallistatte niille korvanne. Mitä olen siis tehnyt, koska nyt suhtaudutte minuun näin epäluuloisesti?"

Kokous oli hämillään vaiti kuullessaan nämä moittivat sanat. Kellä oli vielä hivenkin ymmärrystä, pohti itsekseen, eikö hän ollut antanut tilapäisen tunnelman liiaksi temmata itseään mukaansa.

Uassif el Khajat, joka taas oli tavoittanut itsehillintänsä, huomasi tämän ja aikoi taas syöstä suustaan uuden ryöpyn, mutta kuningas käski verrattoman ylevästi viitaten häntä olemaan vaiti ja jatkoi: "Voisin pakottaa teidät tottelemaan itseäni kuten esi-isäni, kuningas Pahripet teki alamaisilleen. Mutta se on vastoin omaatuntoani ja paaduttaisi teidät yhä enemmän. Toiselta puolen: kruunu on yhä päässäni, ja minä tunnen koko sen edesvastuun taakan, jonka se minulle antaa. Siksi en saa jättää teitä alttiiksi hetken hurjille tunnelmille enkä päästää käsistäni niitä etuja, jotka teitä vielä toistaiseksi pakottavat kuulemaan rehellisiä ja vilpittömiä neuvonantajiani. Tahdon siis tehdä teille ehdotuksen. Hajaantukaa nyt ja harkitkaa kolme päivää, tahdotteko hänet vai minut. Tämä muukalainen saakoon sillä aikaa vapaasti ajaa asiataan ja yrittää voittaa teitä puolelleen, samalla kun minä olen koettava kumota hänen syytöksensä ja todistaa hänen puheittensa mielettömyyden. Siihen asti jääköön hänen poikansa käsiini pantiksi siitä, ettei isä suunnittele uusia kavaluuksia. Sillä minä vannon kaikkea valhetta rankaisevan hyvän Jumalan nimeen, etten ole tietoinen pienimmästäkään vääryydestä. Ratkaiskaa siis nyt, ketä tahdotte enemmän uskoa, tätäkö muukalaista, jonka olette tunteneet vain muutaman kuukauden, vai minua, jota tähän asti olette kunnioittaneet kuin isäänne!"

Kuninkaan sanat kaikuivat niin vakuuttavilta, ettei itse koptikaan voinut kokonaan välttää niiden vaikutusta, hän näytti hetken miltei katuvan menettelyänsä. Mutta heti sen jälkeen hän suoristi ylpeästi niskansa. Hän tosin huomasi, ettei voisi Kastnerin ollessa noin uhkaavan päättäväinen saada parempia ehtoja, mutta kuninkaan vala alistua kolmen päivän kuluttua kansan tuomioon herätti hänessä jälleen toivoa, että hänen sinä aikana onnistuisi voittaa kansan enemmistö puolelleen.

Vielä kerran hän mittaili vastustajaansa ivallisesti, sitten hän kääntyi ja hyvästelemättä poistui varpuspiiriläisten luo, jotka ottivat hänet vastaan hiljaisella ilolla. Heidän uskollisuudestaan hän saattoi olla varma, olivathan he hänen kanssarikollisiaan.

Muukin kansa hajaantui nyt kuninkaan käskyn mukaan. Minkälaisin ajatuksin, se ilmeni vain muutamien harvojen ilmeistä, niiden, jotka vankkumatta pitivät kuninkaan puolta, vaikka kaikki horjuisikin ympärillä. Mutta suuri enemmistö oli samanlaisessa asemassa kuin lapset, joiden vanhempia syytetään hairahduksesta. He näkevät äkkiä kalleimpiansa häpeällisesti tahrattavan, voihkivat kauheassa taistelussaan lapsenrakkauden ja heihin istutetun kunniantunnon välillä ja vapisevat tuskaisina ajatellessaan silmänräpäystä, joka on tuova heille lopullisen ratkaisun. Sillä romet olivat tähän asti eläneet kuin viattomat lapset jalon kuninkaansa suojeluksessa eivätkä olleet vielä koskaan olleet intohimojen ja tunteenpurkausten vaihtelun kuluttavassa hehkussa.

Tiedemiehet katselivat heitä säälien, he surivat sydämensä pohjasta sitä, että juuri he olivat tahtomattaan olleet syynä näihin raskaisiin taisteluihin.

He palasivat nyt kuninkaan ja tämän seurueen keralla hallitustaloon neuvottelemaan, mitä oli tehtävä. Näytti tuloksettomalta ajaa takaa Aid Omar karkulaista. Kuka olisi saanut kiinni hänet, autiomaan kavalan pojan, kun hänellä oli niin suuri etumatka ja niin hyvä ratsu?

"Meidän on annettava hänen mennä, niin ikävältä kuin se minusta tuntuukin", huudahti Kastner pahoillaan.

"Ja kun hän palaa, kohtaa tuho meitä kaikkia", lisäsi kuningas Mery surullisena. "Että silmieni pitääkin nähdä sellaista kataluutta!"

"Vielä ei kaikki ole hukassa", koetti Griebach häntä rohkaista. "Voimme miltei varmasti otaksua, että hänen heimolaisensa eivät ole niin kauan odottaneet häntä, vaan joko lähtivät hänen jälkeensä ja menehtyivät hiekkasärkille tai palasivat laidunmailleen valmistelemaan uutta hyökkäystä. Sinne hän ei voi heitä lyhyintä tietä seurata, vaan hänen on päinvastoin pakko, vähäiset muonavarat kun hänellä on, mitä pikimmin pyrkiä Niilinlaaksoon, mikä merkitsee monen viikon kiertotietä. Tätä aikaa meidän on käytettävä hankkiaksemme mahdollisimman paljon uudenaikaisia aseita. Siksi on ystäväni jo tänään lähdettävä."

"Ja matkattava suoraan itään", jatkoi tämä, "käymättä Renf-ankhin pyramidilla. Ei ole mahdotonta, että viholliset vielä oleilevat sen lähettyvillä, jolloin saisimme heidät heti kimppuumme ja olisimme tuhon omat, aseettomia kun olemme."

"Olen aivan samaa mieltä kanssanne", huomautti vanha ylipappi. "Minustakin tuntuu mahdottomalta, että suurempi vihollisjoukko olisi voinut niin kauan viipyä autiomaassa. Mutta silti on mielestäni otettava huomioon sekin mahdollisuus, että he käyvät kimppuumme ennen kuin sinä olet palannut. Mitä meidän sinun mielestäsi silloin on tehtävä?"

"Olet oikeassa. Varovaisuus on viisauden äiti, ja on parempi varustautua kerran turhaan kuin kerran liian myöhään. Siksi antakaa vielä tänään aseita kaikille, joita pidätte luotettavina. He eivät tosin kykene kauan vastustamaan vihollista, mutta saatte siten aikaa pelastautua uskottuinenne Keilavuoreen. Muut saavat pitää huolen siitä, miten he sillä aikaa selviytyvät vihollisesta. Älkää myöskään unohtako toimittaa vuoreen elintarvikkeita kaikkia näitä miehiä varten, sillä saarto voi kestää useampia kuukausia. Tuolla vuoren ulkoseinässä olevasta ikkunasta, josta me ensin neuvottelimme teidän kanssanne, voitte myös nähdä suuren osan autiomaata. Heti kun palaan ja näen vuoren kohoavan taivaanrannalta, lähetän, jos on yö, ilmaan joitakin valopommeja. Siksi tähystäkää uutterasti, jottei tuo merkki jää teiltä huomaamatta. Jos rosvot silloin jo ovat täällä, sytyttäkää seuraavana päivänä kraatteriin suuri tuli, josta kohoaa paljon savua. Heti merkin huomattuani käännyn laajassa kaaressa etelään lähestyäkseni keidasta sieltä mistä kukaan ei minua odota. Sitten kai keksitään jokin neuvo, jotta voin salaa tulla tuomisineni Keilavuoreen, sehän on keitaan eteläpäässä. Muutenhan jää ystävänikin luoksenne auttaakseen teitä joka tilanteessa parhaan kykynsä mukaan."

"Niin tapahtukoon!" huudahti faarao nousten.

"Seis, yksi asia unohtui", huomautti ylimmäinen pappi. "Meidän on vietävä nuori koptikin vuoreen ja heti, sillä viimeöisen tapauksen jälkeen en pidä mitään muuta paikkaa kyllin varmana hänen isänsä kavaluutta vastaan."

Tähänkin suostuttiin, ja sitten ruvettiin ripeästi panemaan päätöksiä täytäntöön.

Kastner valitsi muutamia oivallisia seuralaisia matkalleen, hankki eläimet ja varastot matkavalmiiksi ja lähti kohta yön tultua niin salaa, ettei vastapuoli sitä ollenkaan huomannut.

Ennen kuin hän nousi ratsulleen, hän ojensi vielä kätensä nuoruudenystävälleen, puristi lujasti ja sanoi: "Poldl, huomaa! En tavallisesti ole karkuun juoksemisen ystävä, mutta heti kun beduiinit näyttäytyvät kukkuloilla, katoa kiireesti kraatteriin, ennen kuin he saavat takinliepeistäsi kiinni. Muuten voi käydä niin, että minun palattuani on koulutoverini murheelliset jäännökset pakattava lähetettäviksi Gizen museoon, ja se olisi sentään vahinko!"

Puhe oli tarkoitettu pilaksi, mutta ei hän itsekään oikein luottanut hilpeyteensä. Kaamea, raskas taakka painoi nyt tähän asti rauhallista, onnellista Tuatin keidasta, painostava helle ennen rajuilmaa, joka sai rohkeimmankin hiukan pelkäämään.

XIV. KUN KAKSI RIITELEE...

Kun Aid Omar arveli itsensä ja vihollisten välillä olevan riittävästi taivalta, hän laskeutui satulastaan ja talutti ratsuaan ohjaksista. Hän ei saanut väsyttää sitä liiaksi särkkien välissä, senhän oli kannettava hänet koko laajan autiomaan halki, jos hänen heimolaisensa todellakin olivat hänet jättäneet. Suuntansa hän valitsi umpimähkään koptin ohjeitten mukaan, sillä Kastnerin tarkoitus oli todellakin onnistunut: tuuli oli täydellisesti tasoittanut muutenkin jo hävitetyt jäljet. Mutta se ei liikuttanut beduiinia. Hänen oli osuttava joko Koiranvuorelle tai toveriensa jäljille. Kummassakin tapauksessa hänellä oli silloin tieto, minne edelleen suunnata kulkunsa. Hän asteli hyvillä mielin eteenpäin ja ajatteli väliin tyytyväisenä ja hiukan ivallisesti hymähtäen sopimustaan Uassif el Khajatin kanssa.

Hän oli jo monesti ollut vaarassa, mutta ei koskaan niin suuressa kuin nyt, jolloin molemmat eurooppalaiset olivat hänen vastustajinaan. Kuitenkin erään toisen itsekkyys oli taas pelastanut hänet kaikesta hädästä, itsekkyys, joka on voimakkaampi kuin ystävyys ja vala ja pyhimmät siteet maan päällä. Todellakin näytti kannattavan perustaa toimintansa ihmiskunnan huonoihin tunteisiin.

Kun hän kolmantena päivänä jälleen kiipesi erään särkän harjalle, hän näki ilokseen sen toisella puolen useasti mainitun pyramidin huipun. Hän oli siis oikealla tiellä.

Mutta niin pian kuin hän näki jalkainsa juuressa lepäävän laakson kokonaisuudessaan, hän jähmettyi kuin kivettyneenä paikalleen ja hieroi silmiään ikään kuin ei suunnattomassa hämmästyksessään niihin enää luottaisi.

Hän oli toivonut parhaassa tapauksessa kohtaavansa täällä ne kaksikymmentä toveriaan, jotka hänellä oli ollut mukanaan viime tiedusteluretkellä, mutta oli ollut melkein varma saavansa vielä monta päivää yksinään kulkea autiomaassa. Nyt Renf-ankhin pyramidin ympärillä levittäytyi laaja beduiinileiri, varmaankin sata telttaa, ehkä enemmänkin. Puolituhatta ratsu- ja kuormakamelia loikoi mukavasti maassa pureskellen rehuja, joita miehet niille viskelivät isoista mytyistä ja säkeistä. Miten nämä miehet olivat tulleet keskelle aavikkoa ja juuri tähän?

Hän oli jo vähällä pakottaa kamelinsa maahan ja itsekin kyyristyä, jottei häntä alhaalta nähtäisi, kun hänen katseensa osui eräänlaiseen sotamerkkiin, joka komeili upeimman teltan edessä. Äänekäs riemuhuuto kohosi hänen huuliltaan. Sehän oli Shala Ben Hassenin sotaviiri, Beni Maislikin, hänen oman heimonsa sheikin, jonka hän luuli olevan kaukana pohjoisessa! Kuinka Allahin nimessä he olivat tulleet näin kauas etelään juuri nyt, kun hän heitä niin välttämättä tarvitsi?

Hän ei kauan mietiskellyt näitä kysymyksiä, vaan tarttui kohta ratsunsa ohjaksiin ja laskeutui alas laaksoon niin nopeasti kuin särkän jyrkät rinteet vain sallivat.

Alhaalla hänet oli jo huomattu, ja heimolaiset tulvasivat tiheinä parvina häntä vastaan. Tuntiessaan hänet he päästivät myrskyisen riemuhuudon, ja hänelle sateli tuhansia uteliaita kysymyksiä.

Ensi kädenpuristuksen jälkeen hän torjui heidät nopein elein ja kiiruhti sheikin teltalle. Tämäkin oli astunut ulos ja katseli nyt säteilevin silmin parasta tiedustelijaansa.

"Allah olkoon kiitetty, että silmäni vielä näkevät sinut, Aid Omar!" hän huudahti käsiään ojentaen. "Totisesti tulet oikeaan aikaan, sillä huomenna aiomme jälleen lähteä paluumatkalle duariimme (kylään), koska varastomme alkavat hitaasti vähetä. Astu sisään ja lepää, olet varmaankin kulkenut pitkän matkan."

"Se oli kestettävä", vakooja vastasi noudattaen kutsua.

Teltassa hän tapasi Selimin, senussin, joka yhtä iloisesti tervehti häntä. Sitten kaikki kolme istuivat, ja kun Aid Omar pikaisesti oli virkistänyt itseään ruoalla, hän kertoi seikkailuistaan.

Minuutti minuutilta hänen kuulijoittensa hämmästys lisääntyi. Kun hän oli lopettanut, hypähti Selim pystyyn ja huudahti aivan huumaantuneena innostuksesta: "Ma sha Allah – oi jumalan ihme! Kuinka voimme kiittää hänen hyvyyttään ja ylistää hänen kaikkivaltaansa, joka suojelee uskollisia palvelijoitaan ja sinkoaa uskottomat helvetin syvimpään kuiluun! Lohduttomalta näytti autiomaa, mahdottomalta ihmisen ja eläimen kulkea. Nyt on löydetty tämä onnellinen, rikas keidas yhdistämään Idän veljiä Lännen veljiin, niin ettei heidän enää ole pakko kulkea vaivalloista kiertotietä etelään tai pohjoiseen, kun tahtovat ojentaa kätensä rauhantervehdykseksi toisilleen! Hän tekee omansa vahvoiksi ja antaa pyhän oppinsa halveksijat heidän valtaansa musertaakseen heidät heidän syntiensä rangaistukseksi. Mutta nyt ylös ja tarttukaamme viivyttelemättä aseisiin, jotta voisimme riistää tämän autiomaan kallisarvoisen helmen uskottomilta, jotka vääryyden avulla pitävät sitä hallussaan! Kuinka tulevatkaan esimieheni iloisiksi, kun vien heille tämän verrattoman kalliin sanoman!"

Aid Omarin kasvoilla väreili omituinen hymy hänen kuunnellessaan uskonkiihkoilijan tunteenpurkausta. Sitten hän kääntyi taas sheikin puoleen ja sanoi: "Olet nyt kuullut kertomukseni, sano sinä puolestasi, mikä harvinainen sattuma tuo teidät tänne juuri tällä suotuisalla hetkellä."

"Ei sattuma", Shala Ben Hassen vastasi, "vaan Allahin viisas ohjaus, joka aina johtaa omiaan parhain päin. Kuule mitä tapahtui sinun ollessasi keidasta etsimässä. Olimme varustautuneet, saaden voimakasta apua Dakhlan senusseilta, sovittua suurta aavikkoretkeä varten, ja odotimme vain tietoa sinulta lähteäksemme liikkeelle. Silloin tapahtui aivan odottamatonta. Kairosta lähettivät Selimin sikäläiset veljet pikaviestin, että kediivin kaupungissa oli nähty yksi niistä muukalaisista, joiden luulimme nääntyneen hiekkasärkille. Vielä epäröimme, uskoako sanomaa vai ei, mutta silloin tuli Siutista toinen, joka kokonaan haihdutti epäilymme. Oli tutkittu asiaa ja saatu selville, että tuo muukalainen oli tullut lännestä päin Assuaniin, mukanaan omituisia miehiä, joiden kieltä kukaan ei ymmärtänyt. Häntä oli salaa pidetty silmällä ja tällöin huomattu hänen ostavan aseita, kameleita ja muuta tavaraa, joiden kanssa hän lähti paluumatkalle. Hän oli siis vastoin kaikkea odotusta löytänyt tuntemattoman keitaan, ja tehnyt sen asukkaat ystävikseen! Kun tiesimme sinun seuralaisinesi oleilevan täälläpäin, pelkäsimme sinun joutuvan tuon muukalaisen valtaan, joka jo kerran ennenkin oli kajonnut sinuun, siksi lähdimme heti matkaan ja kiiruhdimme nopeasti tänne. Kauhuksemme kuulimme seuralaisiltasi sinun äkkiä kadonneen. Selim opasti meidät tämän pyramidin luo, mutta tässä meidän oli leiriydyttävä. Tosin johti länteen lukuisia jälkiä, mutta huomasimme kohta, että ne olivat vain muutamien tekemiä, jotka olivat liikkuneet edestakaisin saadakseen uran leveämmäksi. Mutta minne olivat joutuneet ne, jotka ottivat sinut vangiksi? Tutkimme jokaisen tuumanleveyden täältä ja pitkin löydettyjä jälkiä länteen päin, mutta emme mitään löytäneet, ja aloimme jo uskoa, ettemme enää koskaan saa sinua nähdä. Silloin kuulin ulkoa huutoja ja havaitsin sanomattomaksi ilokseni sinun palanneen, vieläpä etelästä, mistä kukaan ei sinua odottanut."

"Niin, tuo uskoton frankki oli valinnut toimenpiteensä hyvin", vakooja vastasi. "Ilman koptia olisin varmasti ollut hukassa. Mutta nyt he saavat sen maksaa, toinen, koska on uskaltanut kajota minuun, kopti mielettömän suunnitelmansa takia pystyttää Niilinlaaksoon jälleen risti puolikuun sijaan. Sillä minulla ei tietenkään ole edes aikomusta pitää hänelle, kristitylle orjalle antamaani lupausta."

"Sehän on selvä", keskeytti Selim innokkaasti. "Olla uskollinen kristitylle olisi synti profeettaa ja hänen pyhää oppiansa vastaan. Mutta nyt matkaan! Kutsukaa miehenne satulaan, mutta antakaa minulle muutamia kameleja ja opas, jotta voin viivyttelemättä ilmoittaa tämän tärkeän uutisen sheikilleni Dakhlaan ja tuoda teille hänen lisämääräyksensä."

Jälleen vilahti arvoituksellinen hymy Aid Omarin kasvoilla, ja salamannopeasti hän vaihtoi yhteisymmärrystä ilmaisevan katseen sheikin kanssa. Sitten hän vastasi senussille: "Salli, ystäväni, minun tällä kertaa olla kanssasi hiukan eri mieltä. Pidän näet toistaiseksi parempana, että jäät luoksemme kunnes olemme kukistaneet keitaan. Siellä tulee jokseenkin kiivas taistelu, sillä sen asukkaita on sangen paljon. Silloin voisi näyttää siltä kuin sinä vain pelosta olisit eronnut meistä."

Selim tuijotti hetken puhujaa kasvoihin käsittämättä mitään. Sitten hän vihaisesti tokaisi: "Et kai kuitenkaan tahtone sanoa, että minä arkuuden tähden ajattelen jättää teidät? Olen kai yhtä hyvin kuin sinä osoittanut, että..."

"Rauhoitu, ystävä hyvä", vastasi toinen kylmästi. "Kaukana on minusta ollut ajatus sinua loukata. Tunnemme kaikki ansiosi ja intosi oikean asian puolesta. Mutta juuri siksi haluankin pitää sinut luonamme, tarvitsemme innostunutta miestä, joka valaa jälleen miehiimme rohkeutta, jos he vastoin kaikkea odotusta väistyisivät liian suurta ylivoimaa."

"Älä anna miestemme kuulla tuota!" senussi vastasi hiukan leppyneenä. "He eivät milloinkaan antaisi sinulle anteeksi sitä, että olet pitänyt heitä pakoon kykenevinä."

"Älä huolehdi minun päästäni, se on vielä tarpeeksi lujassa kaulassani eikä suinkaan aio siitä erota. Mutta noudata sinä toivomustani, sillä myös sheikki Shala Ben Hassen on samaa mieltä ja käskee sinun jäädä."

Selim, joka ei lainkaan käsittänyt, miksi molemmat kielsivät häntä lähtemästä, vastusteli vielä hetken, kunnes sheikki suorin sanoin käski hänen jäädä.

Silloin hänen kärsivällisyytensä loppui.

"Unohdat, oi sheikki", hän kivahti vihaisena, "etten ole sinun soturisi, vaan esimiesteni lähettiläs, joitten käskyille sinäkin olet kuuliainen. Olet heidän palkoissaan, ja sinun on tehtävä mitä he minun suullani sinulle ilmoittavat!"

"Mutta minä sanon sinulle", sheikki vastasi, "että olemme sotaretkellä, jolloin minä yksin määrään. Käsken sinua jäämään, ja sinä siis jäät. Myöhemmin olen sopivassa tilaisuudessa selittävä asian esimiehillesi."

"Mutta minä menen kuitenkin!" senussi karjui äärimmilleen raivostuneena. "Vai tahtoisitko ehkä väkisin minua pidättää?"

"Väkisinkin, jos se on tarpeen", sheikki vastasi uhkaavalla äänellä, ja hänen silmänsä säkenöivät kuin ärsytetyn pedon.

Nyt senussi kalpeni, mutta sai kuitenkin heti itsehillintänsä takaisin. Hän ei tosin vieläkään käsittänyt, mihin tähänastiset liittolaiset pyrkivät itsepintaisuudellaan, mutta huomasi myös mielettömäksi heitä enemmän ärsyttää, koska oli täydellisesti heidän vallassaan. Hän siis mukautui välttämättömään ja sanoi olkapäitään kohauttaen: "Hyvä, tahtonne tapahtukoon! Mutta teidän syynne on, jos esimieheni eivät ole tyytyväisiä."

Hän ei saanut vastausta ja istui näennäisen rauhallisena matolle, jolta he kiivaan sananvaihdon aikana olivat ponnahtaneet. Kun kuitenkin toiset menivät ulos jättäen hänet yksin, hän siveli raivoissaan partaansa ja vannoi itsekseen pakenevansa ensi tilassa. Sitten hän kyllä huolehtisi siitä, että he tulisivat katumaan häneen kohdistamaansa pakkoa! Kohdella tällä tavoin häntä, kaikkivoivan senussijärjeston asiamiestä! Mikä heidän päähänsä olikaan pälkähtänyt?

Sheikki Shala Ben Hassen antoi sillä välin miehilleen tarpeelliset tiedot, jotka herättivät heissä kuvaamatonta riemua. Eikö tuossa keitaassa, joka ikimuistoisista ajoista oli ollut koko maailmasta eristettynä, täytynyt olla arvaamattomia aarteita? Miksipä sen asukkaat muuten olisivat niin tuskallisen tarkasti varoneet jokaista kosketusta muuhun ihmiskuntaan? Tässä oli kerrankin rhasia, joka kannattaisi! Jotakin toista se oli kuin hyökätä idän köyhien keitaalaisten kimppuun, joilta oli saatavissa enintään pari vuohta ja muutama taatelisäkki!

Nopeasti purettiin teltat, kamelit kuormitettiin matkan jatkamista varten, ja hetken kuluttua karavaani lähti länttä kohden.

Selim, senussi, ratsasti sheikin vieressä. Niin oli aikaisemminkin ollut tapana, ja nytkin hänet oli näennäisellä ystävällisyydellä kutsuttu tälle kunniapaikalle. Mutta jutellessaan sheikin kanssa vähäpätöisistä asioista hänen täytyi kaikin voimin ponnistella ollakseen jälleen purkamatta suuttumustaan, sillä vaikka hän ei nähnytkään, hän kuitenkin tiesi Aid Omarin ratsastavan hänen takanaan ja pitävän häntä tarkoin silmällä. Hän oli omien liittolaistensa vanki.

Kun beduiinit ratsastivat länteen, vaikka Tuatin keidas oli etelässä, he noudattivat Verikorpin tarkoin harkittua neuvoa.

Tosin ne jäljet, jotka viimeksimainittu tullessaan oli jättänyt, näyttivät heille suoran tien päämäärään, mutta olihan aina mahdollista, ettei kopti olekaan heitä vastassa, jos hänen suunnitelmansa oli epäonnistunut. Silloin hänen vastustajansa olisivat asettaneet juuri sille suunnalle vartijoita, jotka huomaisivat tulijat aivan liian varhain. Silloin olisi myös täytynyt ensin etsiä heidän monille juhdilleen tarpeellinen kuljettava polku särkkien poikki. Mutta suoraan länteen oli monesta edestakaisin kulkemisesta tallaantunut hietakumpujen yli varsinainen tie, jota kamelit suhteellisen helposti voivat kulkea. Kun he olivat suoriutuneet kahdeksasta tai kymmenestä särkkäjonosta, heidän tarvitsi vain kulkea jotakin pitkittäislaaksoa päästäkseen etsittyyn keitaaseen. Täten kiertotie oikeastaan oli suoraa lyhyempi.

Kun keidasta ympäröivät kukkulat kolmen päivän kuluttua tulivat näkyviin, pysähdyttiin, ja Verikorppi lähti edeltä tutkimaan tilannetta. Hän teki laajan kaaren länteen lähestyäkseen tutkimuksensa kohdetta luoteesta. Seuraava aamu tapasi hänet makaamasta kukkulalla kallionlohkareen takana ja ahnain silmin tuijottamassa alas laaksoon. Se mitä hän siellä näki, sai hänen sydämensä miltei kuuluvasti sykkimään ilosta ja tyytyväisyydestä: keitaassa oli ilmeisesti puhjennut kansalaissota.

Kuulkaamme, mitä siellä sillä välin oli tapahtunut.

Kolmen päivän määräajan kuluttua kuningas Mery oli kutsunut kansan koolle jälleen vielä kerran ratkaisemaan, varmasti toivoen sen asettuvan hänen puolelleen.

Kuten isä, joka aina toivoo lapsiltaan parasta, hän ei ollut tehnyt mitään pestäkseen puhtaaksi epäluulonalaiseksi saatetun maineensa. Se oli epäilemättä paha laiminlyönti, eivätkä neuvonantajat sitä lainkaan hyväksyneet. Mutta hänen kannaltaan se oli käsitettävissä. Olivathan hänen esivanhempansa vuosituhansien aikana uhranneet kaikki voimansa alamaistensa hyväksi ja säilyttäneet heille arvokkaimman kaikesta maallisesta hyvästä, rauhan. Kuinka hän olisi saattanut otaksua, että he kiittämättöminä nyt äkkipäätä rikkoisivat uskollisuutensa?

Muuten ei kai sittenkään olisi niin käynyt, jos koptia olisi väliaikana paremmin vartioitu. Mutta jalomielisyydessään kuningas antoi hänen nytkin toimia aivan vapaasti, ja Uassif el Khajat piti salaisella yllytyksellään huolen siitä, ettei kansa päässyt lainkaan rauhallisesti arvostelemaan tilannetta. Ratkaisevan kansankokouksen alkaessa vallitsi siten ankara mieltenkuohu, joka kehittyi suoranaiseksi myrskyksi.

Uassif el Khajat esitti väärät syytöksensä vielä röyhkeämmin kuin edellisellä kerralla. Kun hänen vastustajansa eivät nytkään uskaltaneet tunnustaa, että ylipappi ja Griebach olivat tuon kyseenalaisen ajan käyttäneet kultaisten pyhien esineitten sulattamiseen, sai kopti puolelleen äänten enemmistön.

Kuvaamattoman surullisena kuningas Mery vastaanotti tuomionsa. Hän tahtoi nyt uskollisena lupaukselleen luopua kruunustaan, mutta silloin neuvonantajat astuivat väliin.

"Me kiellämme sinulta tämän askelen", huusi puhemies, ylipappi, leimuavin katsein. "Sinä olet velvollinen noudattamaan uskollisuutta meitä kohtaan, ja me vaadimme ettet jätä meitä pulaan. Kansa on harhateillä, kuten itse parhaiten tiedät, siksi on sinun velvollisuutesi kuninkaana valvoa sen etua eikä toimettomana ja kädet ristissä katsella, kunnes onnettomuus saa sen jälleen järkiinsä ja tunnustamaan oikeuden!"

Vielä kuningas vastusteli vedoten lupaukseensa. Silloin vanhus vastasi: "No hyvä! Tee niinkuin sydämesi vaatii, emme voi sinua pakottaa! Mutta meitä ei sido mikään lupaus, eikä mikään ole estävä meitä tekemästä velvollisuuttamme. Keilavuori, joka suo tälle – voi, nyt niin onnettomalle – keitaalle elossa pitävän veden, on meidän hallussamme. Me pidämme sen, kunnes hyvä Jumala lopulta ratkaisee, lankeaako voitto meille vai tuolle vieraalle rauhanhäiritsijälle ja epäsovun kylväjälle. Tämän vannomme kaiken nimessä, mikä on pyhää!"

Uassif el Khajat alkoi ääneen huutaa valanrikkoa ja kavallusta, hänen apurinsa huolehtivat siitä, että häntä uskottiin. Vielä kaksi piirikuntaa liittyi häneen, ja joka hetki oli pelättävissä avoimen kahakan alkaminen.

Silloin Griebach ryhtyi tarmokkaasti toimeen.

Kuten tiedämme, oli Kastner noutanut Niilinlaaksosta pienen määrän kivääreitä ja revolvereja ja niillä aseistanut kuninkaan taitavimmat henkivartijat. He olivat tänä lyhyenä aikana ahkerasti harjoitelleet uudenaikaisten aseitten käyttöä ja saattoivat jo niitä tehokkaasti käsitellä, vaikkei heitä juuri voinutkaan mestariampujiksi sanoa. Griebach käski heidän nyt astua esiin ja tähdätä raivokkaasti huutavaan, uhkauksia syytävään koptiin.

"Uassif el Khajat, olet ärsyttänyt meitä liikaa", hän huusi tälle. "Tahdot käyttää kansan tilapäistä mielentilaa kaappaukseesi, mutta minä panen väkivallan väkivaltaa vastaan. Sinun on heti annettava kannattajillesi määräys erota meikäläisistä ja poistua tältä torilta. Me vetäydymme sitten temppeliin ja, jos täytyy, kraatteriin odottaaksemme siellä kärsivällisesti mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Jos taistelu syntyy ennen kuin tahtoni on täytetty, tai jos huomaan sinussa pienimmänkin vastarinnan oireen, silloin annan epäröimättä käskyn ampua sinut. Huomaa tämä, ja muista myös se, että poikasi on jo varmassa tallessa Keilavuoressa!"

Uassif el Khajat kalpeni ja loi eurooppalaiseen hehkuvaa vihaa uhkuvan katseen. Mutta hän tiesi myös sangen hyvin, että tämä oli tosissaan. Siksi hän antoi Varpuspiirin johtajille, jotka olivat hänen ympärillään, vaaditun käskyn ja tuijotti sitten kädet ristissä ja näennäisen hillitysti eteensä. Mutta hänen sisässään kiehui kauhea viha ja suuttumus.

Kuningas Merykin vastusteli hetken ennen kuin alistui valtioneuvostonsa päätökseen, että hänen tuli edelleen kantaa kruunua. Vasta kun sen hartaat pyynnöt alkoivat muuttua uhkauksiksi ja moitteiksi, hän myöntyi ja hyväksyi Griebachin toimenpiteet. Mutta kaikki elämänhalu oli häneltä mennyt, haikeasti murehtien hän vetäytyi temppeliin päästäkseen yksinäisessä huoneessa jälleen tunteittensa ja ajatustensa herraksi.

Siten eri puolien hajaantuminen sujui vakavammitta häiriöittä, joskin kuului nurinaa. Neljännestunnin kuluttua kuninkaalle uskolliset olivat jälleen yksin laajalla torilla.

Ylipappi noudatutti nyt, kun hallituspalatsin hallussa pitäminen oli mahdotonta, sieltä kaiken arvokkaamman, nimenomaan valtionarkiston, ja kuljetutti sen Keilavuoren suojiin. Samalla temppelin ympärille luotiin vallituksia ensi varustukseksi hyökkäyksen varalta, ennen kuin vetäydyttäisiin pyhäkön muurien taakse.

Illalla kopti sitten vapautettiin. Hän vaati, että hänen poikansakin luovutettaisiin. Kun se häneltä lyhyesti ja jyrkästi evättiin, hän suuntasi kuninkaaseen ja tämän neuvonantajiin halveksuvan silmäyksen, mutta tiedemiehelle hän nyrkkiä puiden ärjyi: "Totisesti, vielä kymmenen kertaa enemmän vihaan sinua, sinä kaksikielinen käärme, kuin tuota Nebseny-kavaltajan jälkeläistä! Varo joutumasta käsiini, sillä kuolisit silloin tuhatkertaisen kuoleman!"

Vastauksen asemesta Griebach kohautti hartioitaan ja käänsi hänelle selkänsä. Silloin kopti sylkäisi kolme kertaa häntä kohti ja poistui ilkeästi kiroten, tuskin enää kyeten hillitsemään raivoaan. Kiihkossaan häneltä oli jäänyt aivan huomaamatta, että toista saksalaista ei enää kolmeen päivään ollut näkynyt.

Seuraavina päivinä puolueet yhä vahvistivat asemiaan, sillä koptinkin puoluelaiset loivat vallituksia, he puolestaan hallitustalon ympärille, ikään kuin peläten vastustajien hyökkäystä.

Se oli pohjaltaan aivan tarpeetonta työtä, mutta Uassif el Khajat tiesi varsin hyvin, ettei hän saanut antaa miehilleen lainkaan aikaa ajattelemiseen, ellei tahtonut menettää enemmistöä viimeksi puolelleen voittamistaan. Siksi sotaiset valmistelut näyttivät hänestä oivalta keinolta. Kaiken päälliseksi hän sydämensä salasopukoissa hiljakseen epäili niin kaivaten odottamiaan liittolaisia. Tosin hän koetti sitä itsepäisesti kiistää itseltään, mutta niin kuitenkin oli, ja hän tunsi hiljaista tyydytystä voidessaan lujassa asemassa toivottaa beduiinit tervetulleiksi. Ikään kuin nämä vallitukset olisivat tarjonneet minkäänlaista suojaa hänen huonosti varustetuille joukoilleen autiomaan hyvin aseistettuja, rohkeita poikia vastaan!

Tällainen oli näky, joka Verikorpille tarjoutui hänen kallionlohkareen takaa tähystellessään keitaaseen. Ilkeästi irvistäen hän vetäytyi takaisin ja kiirehti ilmoittamaan sheikilleen ilosanoman. Tämä antoi heti lähtömerkin.

Muutamien tuntien kuluttua koptin tälle suunnalle asettamat vartijat huomasivat tulijat. Ennen kuin tämä oli saanut siitä tiedon ja rientänyt paikalle, beduiinit olivat jo Tuatin hietakumpujen juurella.

Sheikki Shala Ben Hassen tervehti koptia ylitsevuotavan ystävällisesti ja vakuutti vuolain sanoin, että hän hyväksyi ja aikoi joka kohdassa noudattaa Verikorpin kanssa tehtyä sopimusta. Se oli tietysti pelkkää teeskentelyä, mutta ovela sheikki piti viisaampana olla hyvissä väleissä toisen puolueen kanssa, kunnes toinen oli tuhottu. Sitten on kyllä vielä aikaa näyttää edellisillekin todellinen karvansa, sillä hänen miestensä verrattomasti paremmasta aseistuksesta huolimatta saattaisivat romet yksimielisinä tuottaa paljon vastusta suuren lukumääränsä takia.

Ei muuten olisi ollut lainkaan vaikeata saada ilmi beduiinijohtajan salaisia aikeita, sillä hänen ulkokultaisesta huomaavaisuudestaan huolimatta hänen silmistään välkehti aika lailla ivaa ja vahingoniloa. Mutta Uassif el Khajatia askarruttivat liiaksi hänen omat ajatuksensa ja huolensa, hänen sitä huomatakseen.

Kun kopti näki senussin, hän hätkähti ankarasti ja hänen ohimosuonensa pullistuivat uhkaavasti, mutta yhtä nopeasti hän hillitsi itsensä ja ojensi kätensä tällekin miehelle, joka taannoin Renf-ankhin pyramidin luona oli jättänyt hänet mitä kiduttavimmalle kuolemalle alttiiksi. Hän oli kotimaassaan tottunut siihen, että veriviholliset lykkäävät väliensä selvittelyn sopivaan tilaisuuteen ja sillä välin ryhtyvät yhteiseen yritykseen. Miksi hän siis vaarantaisi asiansa vaatimalla heti tilille tämän miehen, joka ilmeisesti oli hänen liittolaistensa johtajia. Selim taas puolestaan viisaasti kyllä varoi ilmaisemasta hänelle asiain todellista laitaa.

Nyt päätettiin, että beduiinit vielä toistaiseksi leiriytyisivät reunakukkuloitten ulkopuolelle ja vasta yön tullen tunkeutuisivat keitaaseen. Pimeän suojassa he sitten voisivat hiipiä mahdollisimman lähelle temppeliä ja aamun ensi hämärässä yllättää viholliset voidakseen, jos mahdollista, tunkeutua samalla kertaa pakenevien kanssa Keilavuoreen. Sillä Uassif el Khajat ei salannut beduiineilta, että he tulevat veden suhteen olemaan kuningasmielisten armoilla, jos näiden onnistuisi pitää kraatteri hallussaan. Sitä paitsi oikeastaan vain Varpuspiirin miehet olivat täysin perillä koptin suunnitelmista, muihin nähden oli aina otettava huomioon se mahdollisuus, että he kauhistuvat uusia liittolaisia ja tekevät voimakasta vastarintaa.

Uassif el Khajat palasi keitaaseen kaikessa hiljaisuudessa valmistellakseen ja turvatakseen beduiinien tulon. Niinpä hän lähetti joitakin uskottujaan heitä opastamaan pimeillä kaduilla ja kujilla, kaikkien muiden hän käski yöksi hajaantua koteihinsa. Itse hän luotettavimpine miehineen asettui auringon laskiessa hallitustaloon odotellakseen sen lujien muurien suojassa aamuisen taistelun tulosta.

Ylpein ja voitonvarmoin katsein hän ojensi kätensä Varpuspiirin päämiehille ennen kuin vetäytyi huoneeseensa. Mutta kun hän heittäytyi vuoteelleen, katosi äkkiä kaikki luottamus, ja raskaat, kiduttavat huolet karkottivat unen hänen silmistään. Hämärä aavistus tulevasta kohtalosta, miltei kauhu omia itsekkäitä, yltiöpäisiä aikeita kohtaan ja ikään kuin pieni katumuksen häive hiipivät hänen sieluunsa. Todellakin, yö on vain kunnon miehen ystävä!

Sillä välin kun hän noin silmät suurina tuijotti pimeään, ryömivät beduiinit hiljaa keitaaseen. Sehän valitettavasti ei ollut ensi kerta, jolloin nämä rosvot kissojen tapaan hiipivät nukkuvaan keidaskylään valmistaakseen hirvittävän heräämisen sen rauhallisille asukkaille. Aid Omar ja sheikki olivat ensimmäisiä, jotka tunkeutuivat onnelliseen keitaaseen.

Näennäisesti sattumalta oli senussi Selim vapautunut heidän silmälläpidostaan, kukaan ei hänestä välittänyt. Tämän tilaisuuden uskonkiihkoilija päätti käyttää toteuttaakseen pakonsa, jota hän oli miettinyt Renf-ankhin pyramidilta lähtien. Nopeasti hän vei pimeän suojassa muutamia parhaita kameleja syrjään, sälytti niiden selkään kaikkea mitä pitkällä autiomaamatkalla tarvittiin, ja samalla kun beduiinijoukon viimeiset vitkastelijat kiipesivät keitaan reunakukkulan yli, hän ratsasti pohjoiseen. Viha ja suuttumus täyttivät hänen mielensä sekä ilkeät kostoaikeet niitä molempia miehiä kohtaan, jotka olivat uskaltaneet uhata vankeudella häntä, mahtavan senussilahkon lähettilästä.

Kun hänen katoamisensa seuraavana päivänä ilmoitettiin sheikille, tämä vaihtoi Verikorpin kanssa äänetöntä yhteisymmärrystä ilmaisevan katseen ja räjähti ivanauruun, mutta odotettua takaa-ajokäskyä hän ei antanut.

Selim hoputti sillä välin innokkaasti ratsujaan. Hänen oli saatava aikamoinen etumatka, jottei Aid Omar verrattomalla meharillaan häntä tavoittaisi.

Kun hän näki Renf-ankhin pyramidin edessään, hän hengähti helpotuksesta. Jos hän vielä ehtisi onnellisesti Koiranvuorelle, hän saattaisi katsoa olevansa turvassa. Täällä lentohiekassa voitaisiin hänen jälkiään seurata, mutta päästyään kerran kiviselle hammadalle hän kyllä huolehtisi siitä, ettei itse Verikorppikaan pystyisi nuuskimaan hänen matkasuuntaansa.

Hetkistä myöhemmin hän ehti pyramidin luo. Silloin hänen mieleensä muistui päivä, jolloin hän oli sen ensi kerran nähnyt, ja tyytyväisenä hän ajatteli silloisille luottavaisille matkatovereilleen tekemäänsä ilkityötä.

Hän ei ollut vielä kokonaan sivuuttanut tätä hänen häpeällisen petoksensa mykkää todistajaa, kun äänekäs huuto äkkiä herätti hänet mietteistään.

"Seis Selim! Minne matka?"

Hän kääntyi kalveten hiustenjuuria myöten. Pyramidin takaa ilmestyi kaksi beduiinia tähdäten häntä kivääreillään. Ne olivat hänelle tuttuja miehiä, kaksi Shala Ben Hassenin soturia ja Aid Omarin veroista rikoskumppania.

Kuin salama häneen iski ajatus, että hän oli joutunut erinomaisesti viritettyyn ansaan, josta sai kiittää entisiä liittolaisiaan.

"Allah lähettäköön teidät syvimpään helvettiin!" hän huusi äärettömästi raivoissaan ja yritti temmata pyssyn olaltaan. Mutta silloin pamahtivat jo toisten kiväärit. Hän suistui hiekkaan elukoitten kauhistuneina karkotessa tiehensä.

Beduiinit eivät sen enempää piitanneet hänestä. He pyydystivät kiinni hänen kamelinsa ja jatkoivat heti matkaansa pitkin edellä kulkeneitten heimolaistensa jättämää leveää uraa. He eivät edes heittäneet kourallista hiekkaa ruumiille, kuten jokaisen muhamettilaisen on toiselle tehtävä, vaikka tämä olisi ollut hänen pahin verivihollisensa.

Niin senussi Selim sai pahojen töittensä palkan juuri inhottavimman rikoksensa tapahtumapaikalla.

Uassif el Khajatin väännellessä unettomana vuoteellaan vaivasi hänen vastustajaansa, faaraota, samoin levottomuus. Jo vanhat egyptiläiset antoivat unille suuren merkityksen, ja niiden selittäminen oli sangen tärkeä palvontamenon osa. Myös romeilla oli säilynyt, huolimatta heidän muuten terveistä uskonnollisista katsomuksistaan, paljon tätä vanhaa taikauskoa, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, kun heiltä puuttui kaikki ulospäin suuntautuva henkinen toiminta ja kaikki yhteys muihin ihmisiin, joten heidän täytyi sitä enemmän harrastaa omaa sisäistä minuuttaan. Siten he olivat tosin, kuten jo mainittu, kohonneet erittäin korkeaan totuudenrakkauteen ja sielunjalouteen, mutta eivät myöskään kokonaan pystyneet vapautumaan uskosta yliluonnollisiin voimiin ja aavistuksiin.

Tässä suhteessa ei kuningas Merykään ollut alamaisiaan viisaampi. Viimeisen kansankokouksen jälkeen, jossa kopti oli hänet voittanut, häntä kiusasivat öisin pahat unet. Hänen esi-isänsä näyttäytyivät ja moittivat häntä ankarasti siitä, ettei hän ollut heidän arvoisensa ja vain sanansa rikkoen piti kruunua päässään. Jos hän olisi levollisesti harkinnut asiaa, hän olisi huomannut hänen päivittäisen surunsa kuvastuvan unissa ja muodostuvan kummallisiksi kuvitelmiksi. Sen sijaan hän yhä enemmän kietoutui niiden pauloihin ja alkoi ajatella, että hänen oli antauduttava vastustajansa haltuun sovittaakseen luulotellun rikoksensa.

Ylimmäinen pappi, joka salaa häntä huomioi, aavisti hänen päätöksensä ja oli valmiina käydäkseen ratkaisevalla hetkellä väliin.

Sinä yönä, jolloin beduiinit tunkeutuivat keitaaseen, faaraon epäilyt olivat kiihkeimmillään. Kapea temppelikammio, jossa hän palatsista lähdettyään tavallisesti lepäsi, ahdisti häntä. Hän lähti ulos noustakseen pyloniin ja siellä raikkaassa yöilmassa viilentääkseen kuumeisia ajatuksia, jotka herkeämättä rasittivat hänen päätään.

Sotilas, joka oli asetettu häntä salaa vartioimaan, ilmoitti sen kohta ylipapille, joka heti nousi ja seurasi kuningastaan pylonin tasanteelle.

Kun faarao kuuli hänen askeleensa, hän kääntyi suuttuneena karkottaakseen rauhanhäiritsijän, mutta nähdessään arvokkaan vanhuksen ja kokeneen neuvonantajansa hänen täytyi hillitä itseään. Ärtyisästi hän tiedusteli syytä tämän tuloon.

Vanhus ei enää salannut moitettaan faaraon horjuvaisuudesta. Tämä puolustautui, ja pian he olivat joutuneen vilkkaaseen väittelyyn, kummankin koettaessa yhtä innokkaasti saada vakaumukselleen tunnustusta. Ja vaikka he mahdollisimman paljon hiljensivät ääntään, jotteivät alhaalla olevat sotilaat kuulisi keskustelua, oli väittely kuitenkin sekä voimakas että tehokas.

Tunnit kuluivat heidän pääsemättä yksimielisiksi. Vihdoin, kun järkisyyt eivät näyttäneet mitään auttavan, vanhus vei kuninkaan rintavarustukselle, näytti heidän edessään lepäävää, pimeyteen kääriytynyttä keidasta ja alkoi puhua menneistä ajoista, Nebsenyn suvun loistosta ja miten sen viimeinen vesa, kuninkaan nuori poika, nyt isänsä uppiniskaisuuden takia on uhassa joutua unohduksiin. Se oli ainoa kohta, mihin kuningasta enää saattoi haavoittaa: rakkaus lapseen. Hän vaikeni ja kuunteli yhä liikuttuneempana vanhuksen kehoituksia.

Äkkiä tämä keskeytti puheensa keskeltä sanaa ja tuijotti silmät selällään tasangolle.

Oli uusikuu, mutta selkeällä pilvettömällä taivaalla loistavat tähdet loivat sen verran valoa, että saattoi erottaa esineitten ääriviivat tiettyyn etäisyyteen. Nyt ylipapista näytti kuin neuvottelupaikan ympärillä tapahtuisi epäilyttävää liikehtimistä. Faaraokin huomasi sen, kun hän seuralaisensa kehoituksesta silmäsi tarkemmin sinnepäin.

Nopeasti he laskeutuivat temppelin pihalle, lähettivät miehen herättämään Griebachin ja astuivat varustusten luo.

Tilanne oli tänäkin lyhyenä väliaikana nopeasti muuttunut, he huomasivat epäilyksensä oikeutetuiksi. Vastustajat suunnittelivat yllätyksellistä hyökkäystä temppeliin saadakseen haltuunsa Keilavuoreen vievän käytävän. Vaaleata hiekkaa vastaan saattoi selvästi erottaa suuren joukon tummia olentoja, jotka kaikilta torin kolmelta sivulta vatsallaan ryömivät temppelin varustuksia kohti.

Kimakalla huudolla herätti ylipappi unesta sotamiehet, jotka säikähtyneinä syöksyivät pystyyn ja tarttuivat aseisiinsa. Mutta ennen kuin he vielä oikein tajusivat, mistä oli kysymys, kaikui vastaukseksi moniääninen ulvonta.

Kun beduiinit näkivät tulleensa huomatuiksi, he nousivat ja ryntäsivät kovasti huutaen, mikäli mahdollista yllättääkseen vielä vastustajansa. Samalla he laukaisivat pyssyjään lisätäkseen yllätettyjen pelästystä. Mutta juuri tästä kiireestä oli se hyvä seuraus, että kuninkaan puoluelaisista tuskin kukaan haavoittui.

Ylipappi tiesi nyt, keitä lähestyvät viholliset olivat ja ettei näitä vastaan ollut muuta puolustuskeinoa kuin temppelin paksut muurit ja Keilavuori. Hän aikoi antaa peräytymiskäskyn. Silloin kuningas äkillisen kuolemanhalveksumisen vallassa tempasi lähimmän sotilaan käsistä miekan ja kilven, hypähti seisomaan vallitukselle ja huusi: "Tänne kaikki urhoolliset! Puolustamaan isiemme pyhää maata!"

Pieni uskollisten joukko päästi riemuhuudon ja seurasi häntä, mutta suuri enemmistö juoksi pelon lamauttamana temppelin käytävälle päästäkseen turvaan.

Tällöin Griebach ilmestyi paikalle, ja nopea silmäys ilmaisi hänelle asiain tilan. Hetken hän epäröi, yrittääkö pelastaa kuningasta vai jättääkö hänet kohtalon huomaan, jottei temppeli jäisi viholliselle. Sitten hänkin käski peräytyä, vaikka tuliaseilla varustetut henkivartijatkin nyt ehtivät hänen luokseen. Sillä juuri nyt tuo uhkarohkea parvi iski beduiinien kanssa yhteen, sotkeutuen vihollisen kanssa torin keskelle taajaksi rykelmäksi, mihin ei voinut ampua osumatta samalla kertaa ystävään ja viholliseen. Ei jäänyt muuta kuin luottaa sallimukseen. Ehkä se oli säätänyt faaraolle vain vangiksi joutumisen, ja silloin hänet huomenna voitaisiin vaihtaa koptin poikaan.

Griebachin kehoitusta toteltiin sitäkin ripeämmin, kun vihollinen kiivaasti uudisti hetkeksi tauonneen tulensa ja luodit olivat nyt tarkemmin tähdättyjä.

Pian kaikki olivat suojelevien muurien turvassa. Griebach aikoi juuri antaa määräyksen raskaan portin sulkemisesta, kun notkea olento pujahti hänen vieritseen ulos, hänen voimatta sitä pidättää, ja kiiti kuin kauris vihollisen rivejä kohti. Se oli kuninkaan nuori poika, joka oli kuullut isäänsä uhkaavasta vaarasta ja nyt pelosta mielettömänä riensi hänen luokseen.

"Isäni!" hän huusi hurjasti juostessaan. "Pelastakaa isäni, te soturit!"

Kauhistuneina katselivat ystävät hänen jälkeensä. Hän oli hukassa, kuten faarao itsekin.

Järkyttävästi voihkaisten ylipappi vaipui polvilleen ja peitti kasvonsa käsillään. Viimeinen toivo oli mennyttä, viimeinen Nebsenyn suvun vesa näytti olevan tuhon oma.

Griebach oli ainoa, joka säilytti hiukan harkintaansa. Ripeästi hän sulki portin ja lykkäsi valtavan salvan eteen. Sitten hän kutsui luokseen pyssyillä aseistetut sotilaat ja kiirehti heidän kanssaan ylös pyloniin jatkaakseen sieltä taistelua.

Kun hän ehti ylös, olivat beduiinit enää vain kahdenkymmenen askelen päässä temppelistä. Nyt he kuitenkin huomasivat tulleensa liian myöhään: käytävä oli jo suljettu. Kun nyt ensi laukausten tuli leimahti pylonin harjalta, he lähtivät kiireesti käpälämäkeen. Heidän mieleensä ei johtunut hyödyttömästi vaarantaa nahkaansa rynnistämällä temppelin lujia, miltei ikkunattomia muureja vastaan.

Neljännestunnin kuluttua nouseva aurinko valaisi toria, joka oli jälleen autio. Vain muutamat mitättömät aseenpirstaleet muistuttivat murhenäytelmästä, joka juuri oli tapahtunut.

Vanha ylipappi oli noussut tiedemiehen luo ja nojasi nyt kiviseen rintavarustukseen kyynelet silmissä, epätoivo sydämessä. Äärettömän murheellisena hänen katseensa harhaili vihreän maiseman yli, josta rauha näytti lopullisesti ja ikiajoiksi kaikonneen. Mutta alhaalla temppelinpihalla odotti saarrettujen kuningasmielisten monipäinen lauma tuskaisen jännittyneenä, mitä oli tapahtuva.

Niin, mitä oli tulossa? Griebachkaan ei osannut siihen vastata, hän saattoi vain jakaa vieressään vaikeroivan vanhuksen syvän surun.

XV. SUSI KUOPASSAAN

Kun kiväärituli yöllä alkoi, kiiruhti Uassif el Khajat vuoteeltaan ikkunan ääreen, josta hän henkeään pidättäen kuunteli Keilavuorelta päin tulevaa melua.

Hänen voitonluottamukseensa sekaantui hyvä annos pelkoa siitä, onnistuisiko beduiinien yllättää faaraon kannattajat, valloittaa Keilavuoren käytävä ja vapauttaa hänen poikansa. Tämä pelko kasvoi äänettömäksi kauhuksi, kun hän näki temppelin pylonin tasakatolta välähtävän laukauksia. Se saattoi olla vain merkki siitä, että hanke oli epäonnistunut ja että vastustajat olivat olleet varuillaan.

Kuumeisessa jännitystilassa Uassif el Khajat riensi ulos saadakseen lähempiä tietoja.

Juuri kun hän saapui hallituspalatsin ulkoportille, hän kohtasi sheikki Shala Ben Hassenin ja Aid Omarin, jotka aikoivat hänen luokseen. Hän kutsui heidät sisään, mutta antoi samalla sotilaalleen salaa merkin estää kaikilta muilta vierailta sisäänpääsyn.

Kun he sitten istuivat isossa neuvottelusalissa, aloitti kopti nopeasti: "He ehtivät ennen teitä. Rynnäkkönne siis kuitenkin torjuttiin?"

Molemmat kohauttivat vain olkapäitään ikään kuin sanoakseen: "Ehkä sinä haluat syyttää meitä siitä?"

Uassif el Khajat hypähti kiihtyneenä paikaltaan, jolle hän tuskin oli ehtinyt istahtaa, ja haroi tukkaansa.

"Kuinka te voitte olla noin levollisia!" hän huudahti. "Tiedättehän toki, että meidän on joko voitettava tai antauduttava vihollisen armoille, koska he voivat estää meiltä vedensaannin!"

"Emme voi yhtyä pelkoosi", vastasi sheikki Shala Ben Hassen. "On totta, että viholliset voivat lopettaa vedentulon, mutta he varovat sitä tekemästä. Heillä on epäilemättä sinun puoluelaistesi joukossa liittolaisia ja ystäviä, jotka heidän täytyy ottaa huomioon!"

"Silloin et tunne kuningasta, joka täällä ennen hallitsi! Olen syössyt hänet valtaistuimelta, ja hän ei jo kostonhimonsakaan takia tule säästämään ketään, joka on luopunut hänestä. Ja jos hän todella epäröisikin, tulevat molemmat frankit – kirottu olkoon heidän nimensä! – yllyttämään mitä katalimpiin toimenpiteisiin. Saivathan he minutkin kauan aikaa pitämään heitä vilpittöminä ystävinäni!"

Beduiinit vaihtoivat pikaisen katseen, joka ei ilmaissut heidän erikoisesti kunnioittavan heidän liittolaisensa tarkkaälyisyyttä.

"Kaiken onnettomuuden kukkuraksi", tämä jatkoi, "heillä on minun poikanikin hallussaan".

"Emme siltikään ole kokonaan heidän jalomielisyytensä varassa", huomautti sheikki. "Pieni parvi heitä oli kyllin hullunrohkea tehdäkseen ulos hyökkäyksen. Me otimme heidät vangiksi, paitsi kolmea, jotka kaatuivat luodeistamme."

"Vangiksi?" huudahti Uassif el Khajat, ja yhdellä iskulla luottamus palasi häneen. "Niin, näyttäkää heidät minulle! Tahdon tietää keitä he ovat. Oi, kunpa faarao olisi joukossa!"

"Emme voi sanoa, onko vastustajasi yksi heistä. Emme tunne enemmän häntä kuin muitakaan vankeja. Mutta yhden kuolleista on täytynyt olla ylhäinen mies, sillä muut katselivat häntä aran kunnioittavasti ja suuresti suruissaan. Mutta eräs nuorukainen, jonka viimeiseksi vangitsimme, heittäytyi hänen ruumiilleen ja itkee kuin lapsi isänsä paareilla."

Uassif el Khajat katsahti iloisesti hämmästyneenä molempiin vieraisiinsa ja huudahti pikaisesti: "Ettekö huomanneet näissä molemmissa mitään erityisiä tuntomerkkejä?"

"Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi päähineet. Vainajalla oli omituisen muotoinen kypärä, jonka ympäri kietoutui vaskinen käärme, nuorukaisella oli yhtä omituinen päähine, josta riippui sivulle leveät kultalankaiset nauhat."

Kopti hypähti ilmaan ja huusi ääneen rajattomassa riemussaan.

"Ne he ovat! Kiitos olkoon suopean kohtalon, ne ne ovat! Vanhus on kuollut, ja nuori shakaali käsissäni! Kuulkaa te kuolleet esivanhempani: koston hetki koittaa! Viekää minut nopeasti vankien luo", hän sanoi sitten beduiineille. "Minun täytyy omin silmin saada vakuuttautua, voinko luottaa tähän ilosanomaan."

Sheikki aikoi jo nousta noudattaakseen pyyntöä, mutta Aid Omar viittasi salaa hänelle ja vastasi koptille: "Miksi heti vaivaisimme jalkojamme, oi kuningas! Lähetä viesti, että vangit tuodaan kasvojesi eteen. Etkö sinä nyt ole se, jota kaikkien on toteltava?"

Tämä imartelu oli liian karkeata, jotta kopti olisi voinut olla tyrmistymättä. Hän ymmärsi heti, mihin Verikorppi pyrki, mutta oli kyllin varovainen ilmaistakseen sitä.

"Meidän on joka tapauksessa mentävä ulos", hän vastasi teeskennellen välinpitämättömyyttä. "On annettava joukko määräyksiä. Minun on myös selitettävä alamaisilleni yöllisen taistelun syy ja karkotettava se levottomuus, jonka vallassa he epäilemättä ovat."

Sitten hän kääntyi nopeasti ja välttääkseen kaikki vastaväitteet astui ovelle.

Beduiinit seurasivat häntä äreännäköisinä. He olisivat liiankin mielellään käyttäneet tilaisuutta hyväkseen toimittaakseen vankien mukana joukon omia sotilaitaan hallitustaloon. Mutta ennen kuin he olivat ehtineet poistua neuvottelusalista, kirkastuivat Verikorpin kasvot jälleen, ja silmänisku ilmaisi sheikille, että hänen vakoojansa oli keksinyt toisen tien päämäärään pääsemiseksi.

Kuolleet ja vangit oli kuljetettu isolta torilta eräälle lähikadulle, missä tusina beduiineja vartioi niitä. Näiden takana, mutta tulokkaiden kiväärejä kunnioittavan etäällä varoen, tungeksivat paikallerientäneet koptin kannattajat, joiden luku kasvoi minuutti minuutilta. Missä beduiinien valtava enemmistö tällä hetkellä oleili, ei täällä käynyt ilmi.

Uassif el Khajat ei toistaiseksi siitä välittänyt. Pää kopeasti pystyssä hän astui kaatuneen vastustajansa luo, koston toteutumisen tuottama tyydytys loisti hänen jokaisesta piirteestään. Sitten hän aikoi ivallisin sanoin saada nuoren kuninkaanpojan tuntemaan surunsa koko suuruuden. Mutta tällä kertaa hän pettyi.

Hau-nefer, se oli urhean nuorukaisen nimi, oli tähän asti hillittömästi ja haikeasti surrut korvaamatonta menetystään ja mykkänä kuunnellut vallanpitäjien määräyksiä. Sitten hän kuuli lähestyjän askelet, nousi pystyyn, ja kun hän tunsi kaikkien kärsimystensä alkusyyn, tapahtui hänen esiintymisessään valtava muutos.

Ylpeästi hän suoristautui, joka tuumaltaan kuninkaanpoikana ja nyt itse kuninkaana, ja mittaili voitokasta vihollistaan kiireestä kantapäähän niin syvää ylenkatsetta uhkuvin katsein, että tämä vihoissaan puraisi huultaan.

Vihdoin Uassif el Khajat heilautti uhmaten päätään, käski beduiinien viedä vangit pois ja ryhtyi riistämään kuolleen kypärää pannakseen sen omaan päähänsä.

Silloin Hau-nefer astui niin lähelle, että kopti tahtomattaan väistyi askelen, ja huusi leimuavin silmin: "Takaisin, orja! Älä uskalla kajota tähän puhtaaseen mieheen, sillä kätesi ovat kuin öisen pedon kynnet ja sydämestäsi pursuu valhe ja petos!"

Vaikka ympärillä olevat beduiinit eivät ymmärtäneetkään yhtään sanaa, he käsittivät kuitenkin varsin hyvin, minkä häpäisevän nuhteen Uassif el Khajat sai. He eivät pidättäytyneetkään ilmaisemasta sitä ivanaurullaan, mikä tietysti ärsytti koptia yhä enemmän. Tuskin kyeten enää hillitsemään itseään hän sähisi: "Varo, sinä nuori käärme! Olet käsissäni ja saat maksaa joka loukkauksen satakertaisesti!"

Mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut koskea kuolleeseen faaraoon, vaikka Hau-nefer ei enää kunnioittanut häntä ainoallakaan sanalla.

Lopettaakseen tämän kohtauksen, mikä joka hetki saattoi hänet yhä naurettavammaksi, kopti toisti käskynsä kuljettaa vangit varmaan talteen. Aid Omar kiirehti täyttämään tätä käskyä, kun taas sheikki Verikorpilta heidän tullessaan saamansa neuvon mukaan kääntyi Uassif el Khajatin puoleen sanoen: "On jo aika sinun vihdoinkin ilmoittaa alamaisillesi meidän liittolaisasemamme. Heidän lukumääränsä on jo, kuten itse näet, kasvanut varsin huomattavaksi, ja jos he osoittaisivat oireita käydä kimppuumme, meidän täytyisi heti antaa kiväärien puhua, koska jokainen viivyttely veisi meidät turmioon."

Asiat eivät tosin olleet lainkaan niin huonosti, sillä romet tunsivat aivan liian suurta pelkoa tuliaseita kohtaan uskaltaakseen hyökätä muukalaisten kimppuun. Mutta sheikki käytti tahallaan räikeitä värejä suunnatakseen Uassif el Khajatin huomion alalle, jolla hän ei voinut tehdä vahinkoa.

Kopti, jota vielä vaivasivat unettoman yön seuraukset ja joka viime tunteina oli saanut kokea jyrkkiä tunnevaihteluja, antoikin pettää itsensä. Välittämättä enempää Verikorpista hän sheikin kera astui alamaistensa luo, kutsui etevimmät näistä esiin ja pitkässä puheessa selosti heille arabialaisten tulon ja edellisen yön tapahtumat.

Hän koetti kaikin tavoin esittää asian ymmärrettävästi ja ylisti nimenomaan yllätyshyökkäystä suurenmoiseksi, onnea tuottavaksi urotyöksi. Mutta vaikutus ei ollut hänen toivomansa. Vain varpuspiiriläiset, jotka jo aikoja olivat olleet kaikesta perillä, osoittivat taas äänekästä suosiota, mutta muut palasivat pää painuksissa ja masentuneina piirikuntiensa luo. Jalon faaraon kuolema, hänen joka vielä äsken oli ollut heidän kansalaisihanteidensa ruumiillistuma, osoitti heille nyt ensi kerran julman selvästi, että sota on pahimpia kaikista onnettomuuksista. Kaikki koptin suunnitelmiin kohdistunut innoitus, kaikki valloitushalu häipyi heidän mielestään. Heidän piirikuntalaisensa ajattelivat samoin. Jos kopti hetkistä myöhemmin olisi voinut kurkistaa seinien läpi eri taloihin, hän olisi nähnyt useankin hänen luopumukseen houkuttelemansa istuvan pää peitettynä jossakin nurkassa suremassa hyvän kuninkaansa Meryn kohtaloa.

Mutta Uassif el Khajatilla ei ollut aikaa sellaisiin ajatuksiin. Hänellä oli jo muita huolia, suurempia kuin koskaan ennen.

Kun hän keskusteltuaan piirikuntien ylimysten kanssa palasi hallituspalatsiin, hän huomasi kauhukseen sen beni maislik-soturien miehittämäksi. Aid Omar oli ovelasti käyttänyt hänelle tarjoutunutta sopivaa tilaisuutta hyväkseen, merkein uskotellut palatsiin asetetuille vartijoille toimivansa koptin määräyksestä ja todisteeksi viitannut mukanaan kuljettamiinsa vankeihin. Vartijat sallivat hänen silloin vapaasti tulla palatsiin. Viiden minuutin kuluttua hän oli miehittänyt koko laajan rakennuksen.

Uassif el Khajatilta salpautui henki, kun hän oivalsi sen tosiasian, että oli menettänyt viimeisen varustuksen, joka saattoi suojella häntä liittolaisten mielivallalta.

Mutta hänen oli näytettävä hyvää naamaa huonossa pelissä. Hän ei ilmeillään ilmaissut pettymystänsä, joutuakseen vielä voittajansa pilkankin alaiseksi. Ikään kuin hän ei olisi odottanutkaan muuta kuin tätä miehitystä hän asteli aavikkorosvojen villien hahmojen välitse neuvottelusaliin, missä otaksui sheikin kavaline neuvonantajineen oleilevan.

Hän tapasikin heidät siellä ja näytteli niin nerokkaasti omaksumaansa mitään aavistamattoman osaa, että itse Aid Omarkin kysyi itseltään, oliko kopti todellisuudessa milloinkaan epäillytkään liittolaisiaan.

Lyhyesti tiedusteltuaan, olivatko vangit varmassa paikassa, hän luontevasti käänsi heti puheen neuvotteluihin, jotka pian oli pakko aloittaa Keilavuoressa majailevien vihollisten kanssa. Uassif el Khajat, joka nyt levollisesti harkitessaan oivalsi, että hänen täytyi luopua kaikista kostoaikeistaan nuorta Hau-nefer-kuningasta vastaan, niin kauan kuin hänen oma poikansa oli vihollisen vankina, vaati innokkaasti neuvottelujen pikaista aloittamista. Jos Keilavuoreen saarretut vielä kauan pysyisivät siinä luulossa, että ei ainoastaan kuningas Mery, vaan hänen poikansakin oli kaatunut taistelussa, he todellakin voisivat vihoissaan helposti katkaista vedentulon kraatterista laaksoon. Mutta jos iso kivilohkare olisi sulkenut vuorenseinän läpi johtavan kanavan, se voitaisiin vasta suurten teknillisten laitteiden avulla jälleen poistaa. Väliaikana kaikki ulkopuolella olevat joutuisivat vedenpuutteen takia mitä surkeimpaan hätään. Sen käsittivät molemmat beduiinitkin, ja niin päätettiin lähettää neuvottelija temppeliin.

Aid Omarin noutaessa yhden sotureistaan Uassif el Khajat kyhäsi papyruslehteen välttämättömät tiedot, ja niin mies lähti matkaan.

Griebach ja ylipappi viipyivät yhä pylonin katolla, eikä edellisen ollut vielä onnistunut vähääkään lohduttaa vanhusta. Mutta kun he näkivät neuvottelijan, joka tätä ominaisuuttaan ilmaistakseen jo hallitustalosta lähtiessään alkoi heiluttaa valkoista liinaa, heräsi jälleen vähäinen toivonkipinä vanhan papin sydämessä.

"Mene häntä vastaan", hän sanoi uteliaana ja hätäisenä. "Kunpa kuningas vielä eläisi, tai nuori prinssi, sydämeni aarre! Kiiruhda, jotta sieluni saa rauhan!"

Griebach ei antanut itseään kahdesti pyytää, vaan laskeutui nopeasti alas odottaakseen portilla sanansaattajaa.

Kun hän oli saanut kirjeen tämän kädestä, hän luki sen nopeasti, sitten hän käski beduiinin odottaa paikallaan ja suorastaan lensi pylonin tasakatolle.

"Tuotko hyvän sanoman?" huusi ylipappi hänelle heti hänet nähtyään.

"Prinssi Hau-nefer elää, mutta hänen isänsä on tavoittanut kaikkien kuolevaisten kohtalo."

Tästä sanomasta katosi jälleen ilo vanhuksen kasvoista, syvästi surren hän tuijotti maahan. Vihdoin hän kohotti silmänsä, ojensi kätensä taivasta kohti ja huudahti: "Terve, sinä ystäväni ja herrani sielu! Olet mennyt luojasi luo, joka meitä kaikkia valaisee, ja kaikki inhimillinen heikkous on takanasi. Siksi olkoon unohdettu sekin suru, jonka horjuvaisuutesi tänä raskaana viikkona on minulle tuottanut. Vain sinun puhdas kuvasi elää tästä lähin muistossamme, sillä heikkoudesta et sinä väistynyt velvollisuutesi tieltä, vaan siksi, että sydämesi oli liian jalo mitatakseen inhimillisen vihan syvyyttä. Rauha sinulle iäisesti! Lue nyt minulle", hän sanoi sitten saksalaiselle, "mitä viholliset meiltä vaativat!"

"Uassif el Khajat kirjoittaa vain kuivin sanoin, että faarao on kaatunut ja että hänen poikansa ja joukko henkivartioston sotilaita ovat vankeina. Samalla hän tarjoutuu vaihtamaan nämä poikaansa vastaan."

"Sitä emme tee!" vanhus keskeytti päättävästi. "Me tarvitsemme tämän nuoren pojan panttina hänen isänsä juonitteluja vastaan, mutta tämän on pakko silti luovuttaa prinssi meille, ellei hän tahdo joukkioineen nääntyä janoon."

"Siihen hän ei milloinkaan suostu."

"Sepähän nähdään! Hänen kutsumilleen muukalaisille on vesi epäilemättä tärkeämpi kuin sata tuon kansanyllyttäjän poikaa, he yksinkertaisesti pakottavat hänet mukautumaan."

Griebach pudisti epäillen päätään ja sanoi vihdoin: "Olisi kai parasta, että suullisesti keskustelisimme Uassif el Khajatin ja hänen liittolaistensa kanssa. Silloin saamme pikimmin tietää, mihin myönnytyksiin he ovat valmiit. Oletko samaa mieltä?"

Ylipappi nyökkäsi myöntävästi. Griebach palasi siis sanantuojan luo tarjotakseen vastustajilleen vapaan paluun keskustelusta.

Kun Uassif el Khajat kuuli siitä, hän kieltäytyi päättävästi suostumasta. Tavallisuuden mukaan hän nytkin arvosteli kanssaihmisiään oman luonteensa mukaisesti ja pelkäsi ansaa. Myös sheikki epäröi. Tällöin Aid Omar nousi ja sanoi: "Siinä tapauksessa menen yksin, ja teidän on hyväksyttävä se mistä vihollisten kanssa sovin. Minä pidän vähäisenä heidän rohkeuttaan, joka kätkeytyy muurien taakse, mutta yhden asian tiedän varmaan ja voisin sen valalla vahvistaa, nimittäin että nuo molemmat frankit pitävät sanansa. Puolustivathan he minua omia miehiäänkin vastaan, kun Dakhlassa jouduin heidän käsiinsä!"

"Jos olet niin varma", sanoi sheikki ja nousi pystyyn seuratakseen vakoojaansa, "olisin pelkuri päästäessäni sinut yksin menemään. Kaksi voi puhua tehokkaammin kuin yksi. Tule!"

Nyt koptilla ei ollut muuta neuvoa kuin myös lähteä, sillä muuten olisi ollut vaara tarjolla, että beduiinit sopisivat vastustajan kanssa vesikysymyksestä ja säälittä jättäisivät hänen poikansa näiden käsiin. Hänen otsalleen kohosi synkkä pilvi hänen seuratessaan liittolaisiaan.

Kun kopti ja molemmat beduiinit saapuivat temppelin edustalle, Griebach ja ylipappi odottivat jo heitä. Kun he olivat avaamalla vaatteensa osoittaneet olevansa sopimuksen mukaisesti aseettomia, he istuivat, ja Uassif el Khajat toisti ehdotuksensa nuoren kuninkaan vaihtamisesta hänen poikaansa.

"Niin yksinkertainen ei asia suinkaan ole", vastasi vanhus kylmän torjuvasti. "Ensin meidän on esitettävä kummankin puolueen omistamat edut, jotta voimme niitä vastakkain punnita ja sopia siitä, mitä kummankin on annettava. Poikasi otetaan huomioon vasta viime kädessä."

Kopti aikoi kiivaasti purkaa mielensä. Silloin sheikki Shala Ben Hassen, jolle Griebach tietysti oli kääntänyt ylipapin sanat, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Katson tämän kunnianarvoisen vanhuksen puhuvan aivan asiallisesti. Ensin otetaan huomioon yleisedut, sitten vasta yksityiset. Hän puhukoon edelleen."

Uassif el Khajat loi häneen kiukkuisen katseen, mutta kun hän ei voinut millään tehostaa tahtoaan, hänen oli mukauduttava.

"Te olette saaneet vangiksi joukon meikäläisiä, niiden joukossa faaraovainajan pojan", vanhus jatkoi nyt. "Se on teidän etunne, mutta myös ainoa. Meillä sitä vastoin on hallussamme Keilavuori. Voin kai edellyttää teidän tuntevan tämän tosiasian tärkeyden, tarkoittihan eilen aamuhämärissä tekemänne hyökkäys vain eloa-antavan vesisuonen haltuun saamista, jota ilman olette hukassa."

Molemmat beduiinit vahvistivat äänettömällä päännyökkäyksellä, että asia oli heidän tiedossaan.

"Hyvä. Ehdotan siis teille, että palautatte meille vangit, jolloin suomme teille supistamattoman vedensaannin. Katson teidän tällä vaihdolla saavan enemmän kuin annatte, sillä me voimme hyvin elää ilman noita vankeja, mutta te ette ilman vettä."

"Suo anteeksi, oi vanhus, jos sinua vastustan", huomautti Aid Omar. "Voimmehan, jos kaikki neuvot pettävät, yrittää väkirynnäköllä anastaa vuorenne, ja meitä on kyllin paljon, jotta voimme toivoa voittoa, sillä epätoivo antaa kymmenkertaiset voimat."

"Vuoremme on valloittamaton", ylipappi vastasi vakaumuksellisesti. "Tämä liittolaisenne, joka on kaiken omin silmin nähnyt, voi sen teille todistaa."

"Myönnetään", sanoi Verikorppi. "Mutta teidän täytyy ajatella, että suurin osa heimolaisistanne yhä on vuoren ulkopuolella, joutuen siis ennen kaikkea kärsimään vesipulasta. Epäilemättä heidän joukossaan on suuri määrä ystäviänne ja sukulaisianne, ettekä te tahtone heille niin kauheata kohtaloa."

"Heidän täytyy kärsiä kiittämättömyytensä seuraukset", kuului vanhuksen ankara vastaus. "Miksi he luopuivat kuninkaasta, parhaasta kuninkaasta auringon alla!"

"Sinä asetat kaikki väärään valoon", huudahti Uassif el Khajat voimatta kauempaa hillitä kiukkuaan. "Unohdat, että meillä on hallussamme faaraon ruumis, joka teidän ikivanhan tavan mukaan on juhlallisesti haudattava, ellette tahdo tehdä itseänne syypäiksi raskaaseen syntiin kuollutta ja hänen sukuaan kohtaan. Me tarjoamme siis vettä vastaan teille vainajan ja muut vangit, mutta prinssin minun poikaani vastaan. Vain tässä muodossa vaihtokauppaa voi pitää kohtuullisena!"

Ylipappi ei tietenkään tahtonut myöntää tätä. Hetken aikaa väiteltiin tuloksettomasti. Vanhuksen osoittautuessa leppymättömäksi beduiinit aikoivat vihdoin jo antaa myöten, välittämättä enempää koptin pojasta, ja tämä vihoissaan oikein kuohui omaa voimattomuuttaan.

Silloin Griebach ryhtyi välittämään.

Hän oli pannut merkille, että Uassif el Khajatin ja molempien beduiinien välillä vallitsi kaikkea muuta kuin uskollinen ystävyys. Itsekkyys oli heidät hetkeksi liittänyt yhteen, se oli yhtä varmasti heidät jälleen erottava. Jos tämä heti tapahtuisi, seuraisi siitä turhaa verenvuodatusta luopioiksi houkuteltujen keitaalaisten kustannuksella. Mutta jos epäsovun puhkeaminen voitaisiin lykätä siksi, kunnes Kastner palaisi, olisi ehkä mahdollista voittaa kopti kannattajineen omalle puolelle. Tosin ei taistelua silloinkaan voitaisi välttää, mutta se johtaisi ainakin voittoon täydellisesti eristetyistä beduiineista. Ei ollut siis ärsytettävä Uassif el Khajatia äärimmilleen, vaan jätettävä tälle avoimeksi salainen takaportti paluuta varten. Ehkä tähän ajatuksenjuoksuun vaikutti vähäisen myös oppineen hyväsydämisyys: hän näki, miten entistä ystävää kidutti tuska hänen poikansa puolesta, ja toivoi hartaasti voivansa lopettaa tämän kärsimykset.

"Kuulkaa minua, te miehet", hän sanoi sen vuoksi. "Me keskustelemme tässä aselevosta, kysymättä sen henkilön mielipidettä, joka juuri on kaikkein tärkein. Tarkoitan nuorta prinssiä tai oikeammin nuorta kuningasta Hau-neferiä, sillä siksi hän isänsä kuoleman kautta on tullut. Hänellä yksin on meidän puolellamme oikeus sinetillään varmistaa sopimus päteväksi. Siksi ehdotan hänet noudettavaksi, saadaksemme tietää hänen mielipiteensä."

Kuullessaan tämän ehdotuksen Uassif el Khajat ojensi torjuen kätensä. Mutta Aid Omar silmäili hetken tutkivasti ja tarkasti saksalaista, nousi sitten ja sanoi: "Täytän toivomuksesi, khodja!"

"Kiellän sen!" huusi kopti.

Silloin Verikorpin kärsivällisyys loppui.

"Vaikene pelkuri!" hän sähähti vasten koptin silmiä. "Et koko elinaikanasi ole muuta tehnyt kuin likaisella koronkiskomisella kerännyt kolikoita piasteri piasterilta ja suudellut kediivin orjien tohveleita. Mutta me olemme miehiä, taistelussa ja kuolemanhädässä harmaantuneita, ja osaamme kunnioittaa vihollistakin. Noudan siis nuoren kuninkaan, ja hän saa itse ratkaista, onko hän vapaa vai palaako vankilaansa. Mutta sinulle sanon kaikkien kuullen, että mieluummin antaudun näiden frankkien jalomielisyydelle kuin oikaisen itseni sinun viereesi uneen uskoen sinun ystävyydenvakuutuksiasi. Nyt tiedät mielipiteeni!"

Hän poistui pää kopeasti pystyssä kunnioittamatta kuolettavasti loukattua koptia enää ainoallakaan katseella.

Kaikki kolme, jotka jäivät Uassif el Khajatin luo, tuijottivat vaiti maahan. Kaikki olisivat, sheikki mukaan luettuna, mieluummin toivoneet välikohtauksen jääneen tapahtumatta, vaikka heidän oli sisimmässään myönnettävä Verikorpin olleen oikeassa.

Ei kestänyt kauan, kun tämä palasi kuningas Hau-neferin kera. Olipa hän ottanut tältä kahleet siten vahvistaakseen aikaisemmat sanansa. Nuorukainen saattoi täten vapaasti ottaa osaa neuvotteluun.

Se suoritettiin ripeästi loppuun. Vastustajille taattiin esteetön vedentulo, ja koptinkin piti saada poikansa takaisin. Kun ylipappi vastusti tätä myönnytystä, sanoi nuorukainen ruhtinaallisin ilmein: "Ymmärrän huolesi, isäni ystävä ja toinen isäni, mutta en voi toisin toimia, jos haluan kantaa kruunua esi-isieni arvoisena. Minäkin vihaan tätä miestä, hänhän on yksin syypää isäni kuolemaan. Mutta tekisin alhaisesti, jos koettaisin hyvittää itseäni hänen poikansa takia kärsimällään tuskalla. Mitä Keilavuoren turvallisuuteen tulee, uskon kaikki hyvän Jumalan huolenpitoon, jos hän säätää meille perikadon, emme sitä kohtaloa voi tuhannellakaan panttivangilla torjua. Mutta minä tahdon kulkea punastumatta isäni paarien edellä saattaessani häntä viimeiseen lepopaikkaansa. Pyydän sinua pitämään kunniassa tahtoani!"

Griebach katseli ylevämielistä nuorukaista hiljaisella ihastuksella. Hän oli joka suhteessa isänsä täydellinen kuva ja täysin arvokas saamaan kaiken sen kunnioituksen ja ihailun, josta kuningas Mery oli iloinnut.

Molemmat beduiinitkin silmäilivät hyväksyen Hau-neferiä. Vain se, jonka eniten olisi pitänyt osoittaa kiitollisuuttaan, Uassif el Khajat, oli vaiti. Hänellehän oli hänen oman käsityksensä mukaan vain myönnetty hänelle kuuluva oikeus.

Vangit vaihdettiin nyt sopimuksen mukaisesti, ja faaraon ruumis annettiin takaisin. Vaikertaen ja valittaen hänen uskolliset alamaisensa Keilavuoressa vastaanottivat sen. Griebach oli kaiketi ainoa heikäläisistä, joka ajatteli muutakin kuin balsamointia ja kuolinjuhlaa.

Vastapuolueen kiihtymys jatkui yhä. Tosin sen johtohenkilöt käyttäytyivät ikään kuin Verikorppi ei koskaan olisi törkeästi häpäissyt Uassif el Khajatia, mutta salaa he lakkaamatta kokosivat voimiaan, virittivät ansoja eivätkä jättäneet käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta katkeroittaakseen toistensa elämää avoimilla tai peitetyillä pistopuheilla.

Kuten oli odotettavissakin, veti kopti puoluelaisineen useimmiten lyhyemmän korren. Beduiinit tunsivat pitävänsä valtaa käsissään ja varoivat tarkasti luovuttamasta siitä rahtuakaan. Jo ensimmäisenä päivänä he ollen muka suorittavinaan Uassif el Khajatin määräystä riisuivat keitaalaiset aseista. Nämä alistuivatkin siihen, osaksi beduiinien paremman aseistuksen aiheuttamasta pelosta, osaksi koska eivät yleensä olleet oikein selvillä koptin suhteesta beduiineihin ja hyvässä uskossa ottivat kaikki viimeksi mainittujen puheet täydestä.

Uassif el Khajat tosin koetti hiljaisuudessa mahdollisimman paljon valistaa kannattajiaan, mutta beduiinit vartioivat häntä haukansilmin eivätkä suoneet hänelle vapautta enempää kuin vangille.

Tämä asema kävi koptille päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. Viikon kuluttua hän vihdoin päätti pakottaa beduiinit paljastamaan todelliset aikeensa. Hän kutsutti sheikin ja Aid Omarin luokseen, muistutti heitä molempien sopimuskumppanien valallaan vahvistamasta sopimuksesta ja jatkoi sitten: "Jo silloin ilmaisin avoimesti teille suunnitelmieni viime kädessä tähtäävän Niilinlaakson herruuden riistämiseen kediiviltä, sillä olen ainoa oikea faaraoitten perillinen. Te olette sen itse tunnustaneet ja luvanneet minua siinä auttaa. Katson nyt olevan ajan hankkia lisää liittolaisia, koska me omine sotavoiminemme kaikesta urhoollisuudesta huolimatta emme pystyisi mihinkään kediivin sotilaita vastaan. Neuvokaa siis minulle, minkä heimon puoleen ensin kääntyä: barkalaistenko, lännen tibbujenko vai sudanilaisten?"

Molemmat beduiinit katsahtivat hetken toisiinsa, sitten he koptin tunteista vähääkään piittaamatta purskahtivat kaikuvaan nauruun.

Uassif el Khajat aikoi suuttuneena vaatia heitä vastaamaan, mutta Aid Omar ehti ennen huudahtamalla: "Olen eläissäni kuullut jo monenkin narrin lörpöttelevän, mutta sinä olet kuitenkin heistä suurin. Uskotko todellakin meidän olevan niin hulluja, että kutsuisimme tänne vielä muitakin taistellaksemme heitäkin vastaan tämän kauniin keitaan omistamisesta? Taikka hyökkäisimme itse kediivin kimppuun? Pelkään vakavasti järkipahasesi puolesta, parahin ystävä."

Uassif el Khajat sulki hetkeksi silmänsä, niin kovasti häneen koski tämä oletettujen ystävien avoin tunnustus.

"Aiotteko siis rikkoa vannomanne sopimuksen?" huudahti hän ääni vihasta vavisten.

"Vaiti sopimuksen rikkomisesta!" kivahti Aid Omar jälleen. "Olen nähnyt aikeesi heti ensi hetkestä, jolloin astuin jälleen tähän laaksoon. Olet myrkyllisin ja vaarallisin juonienpunoja, mitä kuvitella voi! Kuninkaaltasi, joka kaatui meidän luoteihimme, sinä viekoittelit alamaiset, ja kun se ei täysin onnistunut, otit palvelukseesi meidät – heimosi veriviholliset! Mutta meihinkin suhtauduit vilpillisesti, varustauduit tähän rakennukseen ja samalla ilmoitit vastustajillesi tulomme, saadaksesi tuon vettä pursuvan vuoren valloituksen epäonnistumaan ja siten pitääksesi toisen toisensa avulla aisoissa. Mutta se, joka aikoo ratsastaa kahdella aasilla, putoaa tavallisesti niiden väliin. Pidämme huolen siitä, ettet ole korjaava kavaluutesi hedelmiä. Nyt tiedät, mitä sinusta ja hulluudestasi ajattelemme."

Se oli katkera opetus Uassif el Khajatille! Ensiksikin hän huomasi itsensä paljastetuksi ja toiveittensa jälleen pettyneen; toiseksi hän nyt sai omassa nahassaan tuntea, kuinka katkeraa on olla kykenemätön puolustautumaan väärää syytöstä vastaan. Molemmat beduiinit tiesivät yhtä hyvin kuin hän itsekin, että yllättävä hyökkäys temppeliä vastaan oli vain pelkän sattuman takia epäonnistunut, mutta heistä näytti hyödylliseltä siirtää syy siitä hänen niskoilleen, eivätkä he suinkaan kavahtaneet tällaista häpeällistä panettelua. Eikö hän itsekin juuri äsken ollut samoin menetellyt jalomielistä Mery-kuningasta kohtaan?

Tämä huomio suorastaan painoi hänet maahan. Turhaan hän tavoitteli sanoja vakuuttaakseen viattomuuttaan. Beduiinit eivät antaneet hänelle siihen aikaa, vaan nousivat, ja Aid Omar huudahti: "Varo yrittämästäkään salaa yllyttää puoluelaisiasi meitä vastaan! Voit heihin nähden mielesi mukaan leikkiä faaraota, jos niin himoitset kuninkaallista loistoa. Mutta muuten me pidämme kyllä ohjakset käsissämme, ja jos sittenkin yrittäisit kapinoida tätä tosiasiaa vastaan, niin muista Selimiä, senussia. Hän oli narri kuten sinäkin ja aikoi ilmoittaa tämän onnellisen keitaan löytämisen esimiehelleen, jotta he olisivat saaneet siitä toivomansa edut, kun me ensin olisimme poimineet kastanjat tulesta. Kun me vastustimme sitä, hän pakeni salaa, mutta silti rangaistus kohtasi häntä pyramidin luona, minne hän aikoi jättää teidät menehtymään. Hänen kohtalonsa sekä tyydyttäköön että varoittakoon sinua. Hyvästi!"

He poistuivat jättäen jälkeensä murtuneen, kaikissa toiveissaan epäonnistuneen miehen.

Tästä päivästä lähtien rometkin saivat kokea, minkälaisen liittolaisen haltuun heidät oli jätetty. Päivä päivältä heidän kannettavakseen sälytettiin yhä suurempia rasituksia, heidän päivänsä kului raskaassa työssä, sortajien eläessä hurjassa humussa. Se oli oikeata mamelukkivaltaa, vahva, hillitön sotilasluokka täytti vatsansa paljon lukuisamman mutta voimattoman muun väestön kustannuksella.

Erittäinkin muuan työ vaati tuatilaisilta lukemattomia hikipisaroita. Oli tosin solmittu nuoren Hau-nefer-kuninkaan kanssa aselepo, joka takasi kummallekin puolelle näiden silloiset omistukset. Mutta beduiinit eivät tietysti ajatelleetkaan tyytyä siihen. Kaikista Keilavuoren valloittamattomuutta koskevista toteamuksista huolimatta oli päinvastoin alusta alkaen päätetty asia hyökätä sinne ja siten anastaa keitaan viimeinenkin linnoitus. Vasta silloin he todella olisivat seudun valtiaita.

Ei siis riittänyt vain rynnäkkötikkaiden ja muiden piiritysvälineitten hankkiminen, vaan täytyi myös varustautua siltä varalta, että saarretut vihollisuuksien jälleen puhjetessa katkaisisivat vesijohdon. Siksi beduiinit määräsivät keitaalaisia rakentamaan isoja vesisäiliöitä useihin paikkoihin, joihin välillä olevien talojen takia ei Keilavuoresta voinut nähdä, kootakseen niihin useamman viikon vedentarpeen.

Tämä oli hirvittävä rasitus romeille, jotka olivat tottuneet vain vähäiseen työntekoon. He olisivat varmastikin nyt jo tehneet vastarintaa sortajilleen, elleivät nämä olisi aina väittäneet muka toimivansa koptin nimenomaisesta käskystä – ja jos he itse olisivat olleet sotaan pystyvämpiä. Mutta nyt he viikko viikolta alistuivat ikeeseensä ja puristivat vain nyrkkiään voimattomassa vihassaan. Luopuminen kuningas Merystä toi mukanaan katkeran koston.

XVI. VARJOKUNINGAS

Sillä välin kun keitaassa käytiin salaista kamppailua, kului aika Keilavuoreen saarretuilta hitaasti, miltei yksitoikkoisesti. Ylipappi muutamine apulaisineen toimitti surullisen tehtävänsä, faarao-vainajan balsamoinnin, mikä oli pitkällinen toimitus, kun kaikki suoritettiin vanhojen sääntöjen mukaan. Griebach harjoitti sillä välin asekelpoisia miehiä käyttämään ampuma-aseita, joskin tärkein, nimittäin maaliinampuminen, oli panosvaraston niukkuuden takia ikävä kyllä miltei kokonaan laiminlyötävä. Muun ajan Griebach enimmäkseen vietti nuoren kuninkaan seurassa. Tämä osoitti lämmintä harrastusta ulkomaailman oloja kohtaan eikä koskaan väsynyt kuulemaan länsimaisen kulttuurin saavutuksista. Mutta ennen kaikkea ei unohdettu öisin ahkerasti tähystellä idästä palaavan tohtorin tulimerkkejä.

Kastner viipyi paljon kauemmin kuin oli odotettu. Hänen ystävissään heräsi vähitellen pelko, että hän oli matkalla joutunut jonkin onnettomuuden uhriksi. Tosinhan oli mahdollista, että hän oli kohdannut odottamattomia esteitä kullan myynnissä tai kiväärien ostossa. Jos Egyptin hallitus saisi tietää hänen puuhistaan, se ryhtyisi epäilemättä tutkimaan, mistä kulta oli peräisin ja mihin tarkoitukseen käytettäisiin niin suuri määrä sotatarpeita. Siitä voisi aiheutua ikäviä selkkauksia.

Silloin, noin kaksi kuukautta beduiinien tulon jälkeen, vartija herätti yöllä Griebachin. Kastner oli sovitulla tavalla ilmoittanut olevansa tulossa.

Griebach riensi heti vuorenseinän ikkunalle ja tuijotti kärsimättömänä, näkyisikö merkki toistamiseen. Saattoihan olla mahdollista, että vartija oli luullut etäistä salamaa kaikkien kaivaten odottamaksi merkiksi, sillä toivo rientää mielellään asioitten edelle ja luulee oletettua todelliseksi.

Mutta ei, mies ei ollut erehtynyt. Kahdesti, hetken väliajoin, kohosi kaukana itäisessä autiomaassa taivaalle tulipallo, ensimmäinen punainen, toinen sininen; erehdys ei ollut mahdollinen.

Viivyttelemättä siitä ilmoitettiin nuorelle kuninkaalle ja muille johtajille. Kaikissa heräsi iloinen toivo. Jos kohtalo nyt osoittautuisi niin armolliseksi, että Kastner aarteineen onnellisesti pääsisi Keilavuoreen, ei vapautuksen hetki enää olisi kaukana.

Heti aamun sarastaessa sytytettiin valtava puurovio, joka jo viikkoja sitten oli kasattu pengermälle järven rannalle. Kun se alkoi tarpeeksi hehkua, siihen heitettiin tuoreita lehtiä ja meheviä heiniä, ja kohta kohosi taivaalle sakea savu. Lähestyvä ratsastaja oli saanut varoituksen.

Vanha ylipappikin unohti nyt ensi kerran hetkeksi rakkaan kuninkaansa kuoleman ja näytti iloiselta. Surullinen sallimus näytti aikovan väistyä onnettomasta keitaasta.

Ennen Kastnerin lähtöä oli hänen kanssaan sovittu siitä, että hän siinä nyt todeksi käyneessä tapauksessa, että beduiinit jo olisivat tulleet, yrittäisi etelään kiertämällä päästä Keilavuoreen, joka sijaitsi keitaan eteläpäässä. Silloin oli samalla otettu huomioon sekin epäedullisin mahdollisuus, että kuninkaan puoluelaisilla olisi enää vain Keilavuori hallussaan. Nythän oli temppelikin vielä heidän käsissään, joten olisi tuottanut aivan tarpeetonta vaivaa hinata raskaat sotatarvikkeet köysillä yli vuorenseinän. Siksi näytti välttämättömältä ilmoittaa Kastnerille asiain todellinen tila. Griebach tarjoutui heti sen tekemään, ja mielihyvin tehtävä uskottiinkin hänelle kokeneimpana.

Heti seuraavana yönä hän hiipi temppelistä ja keitaasta ystäväänsä vastaan. Yritys onnistuikin, kun beduiinit eivät tietäneet Kastnerin poissaolosta ja kiinnittivät koko huomionsa Uassif el Khajatin puuhien valvomiseen.

Heti kun Griebach arveli, ettei häntä enää voitu keitaasta huomata, hän käveli muitta mutkitta eteenpäin kaakkoon ja osui kahden kelpo päivänmatkan jälkeen etsimänsä karavaanin jäljille. Se oli jo sivuuttanut tämän paikan. Reippain mielin hän aamulla riensi sen jälkeen ja tavoittikin sen muutamien tuntien kuluttua. Se oli juuri aikeissa kääntyä pohjoiseen Keilavuorta kohden, jonka helposti tunnettava huippu kohosi särkkien yli.

Meidän ei lainkaan tarvinne vakuuttaa, että kohtaamisen ilo oli kummallakin puolen verraton, eikä ollut vähäisempi myöskään utelias halu kuulla toisen elämyksistä.

Griebachin, jolla oli tärkeämpää kerrottavana, täytyi tietysti aloittaa. Hänen sanansa herättivät samalla kertaa ihmettelyä ja syvää surua, koskihan jalon Mery-kuninkaan kuolema yhtä lailla kaikkiin.

Sitten tuli Kastnerin vuoro. Pitkän poissaolonsa hän selitti siten, että hän välttääkseen Egyptin hallituksen uteliaisuutta oli ostanut kiväärit ja panokset vähitellen pienissä erin sekä Niilinlaaksosta lähdettyään hävittänyt kaikki jäljet, jottei houkuttelisi toisiakin saaliinhimoisia beduiineja keitaaseen.

Seuraavana iltana karavaani leiriytyi noin kolmen tunnin matkan päähän Keilavuoren eteläsivusta. Täällä täytyi odottaa yötä, jotteivät beduiinit liian aikaisin keksisi tulijoita.

Pimeän tullessa loisti kuu taivaalta kapeana sirppinä. Sen valossa saatettiin liian suurta vaivaa näkemättä kiivetä yli viimeisen särkkäjonon, joka vielä kätki keitaan tulijain silmiltä. Sitten kiidettiin päämäärää kohti niin nopeasti kuin kamelit jaksoivat juosta. Eläimiä ei ollenkaan tarvinnut hoputtaa, ne haistoivat veden ja mehevän laitumen läheisyyden.

Kaksi vaikeutta oli vielä voitettavana. Oli otaksuttavissa, että kamelit kerran vauhtiin päästyään syöksyisivät suoraa päätä vesisäiliöille eivätkä vastarinnatta suostuisi kääntymään temppeliin päin. Se olisi saattanut juuri tärkeimmällä hetkellä aiheuttaa tuhoisan sekasorron. Vielä vaarallisempi oli se seikka, että niin monen elukan – niitä oli yli kahdeksankymmentä – kavionkopse yön hiljaisuudessa kuuluisi kauas, joten beduiinien vartijat aivan liian aikaisin huomaisivat karavaanin lähestymisen. Mutta kun ei ollut mitään keinoa tämän epäkohdan poistamiseksi, täytyi uskoutua salliman varaan.

Puolen tunnin kuluttua he olivat Keilavuoren luona ja kiirehtivät sen itäistä rinnettä kohti.

Jälkimmäinen pelonaihe osoittautui heti oikeutetuksi. Hallituspalatsia vartioivat beduiinit olivat jo muutaman minuutin ajan kuulleet kavioniskuja ja olivat epämääräisen pelon valtaamina syöksyneet pystyyn. Heti kun he näkivät ensimmäiset ratsastajat, he puhkesivat rajuun ulvontaan, johon keitaaseen hajaantuneet toverit innokkaasti yhtyivät. Minuutin kuluttua koko keidas oli hurjan sekasorron vallassa.

Nyt oli kysymys siitä, kuka ehtisi ensiksi.

Kiitettävällä rohkeudella beduiinivartijat ryntäsivät päin vihollisia, joiden lukua he eivät tietäneet, ja laukaisivat kiväärinsä; kuulat vingahtivat uhkaavasti ohi korvien. Mutta juuri tämä hyökkäys pelasti karavaanin toisesta mainituista vaaroista. Kamelit pelästyivät huudosta ja laukauksista, kaarsivat itsestään sivullepäin ja antoivat suosiolla ohjata itsensä kohti temppeliä. Tuskin oli sinne päästy, kun pylonin mahtava portti suljettiin, ja täyttä neliä kiitivät onnelliset palaajat suureen temppelinpihaan ainoankaan ihmisen tai eläimen haavoittumatta.

Kun beduiinit sankoin parvin syöksyivät eteenpäin, he näkivät portin jo suljetuksi eivätkä voineet enää muuta kuin purkaa raivonsa moniääniseen ulvontaan. Siihenkään heille ei jäänyt paljon aikaa, sillä ylipappi oli lähettänyt ampujansa pyloniin, eivätkä nämä epäröineet tehdä velvollisuuttaan, kunnes viholliset olivat kaikonneet pyssynkantamaa pitemmälle.

Sillä välin kun temppelissä ihastuneella riemulla tungeksittiin pelastajien ympärillä, tapahtui keitaassa monenlaisia myrskyisiä kohtauksia. Ammunnan unestaan herättämät romet olivat uteliaina rientäneet katsomaan, mistä oli kysymys. Mutta beduiinit tapahtuneesta suutuksissaan ja epäillen heitä salaisesta yhteisymmärryksestä vastustajien kanssa, ajoivat hurjasti uhaten heidät takaisin taloihinsa eivätkä säästäneet kameliruoskiaan antaakseen sanoilleen lisätehoa. Huuto ja voihke täyttivät vielä kauan vihreän autiomaansaaren.

Samaan aikaan olivat molemmat beduiinijohtajat hallitustalon edustalla kiivaassa riidassa. Sheikki Shala Ben Hassen soimasi Verikorppia siitä, ettei tämä ollut ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, ja Aid Omar vastasi yhtä selvin sanoin, ettei hän ollut heimon johtaja eikä vastuussa tapahtumasta. Vihdoin he huomasivat, ettei asia parantunut kiistelemisestä, mutta kun he välttämättä tarvitsivat jonkun, johon purkaa vihansa, he kiirehtivät koptin luo.

Tämäkin oli jo kauan ollut hereillä ja vain vartijat olivat estäneet häntä rientämästä ulos.

"Sinä kristitty orja ja koira!" huusi sheikki heti hänet nähdessään. "Tämän saat minulle maksaa. Paikalla panetan sinut kahleisiin ja saat yhtä monta ruoskaniskua kuin tuolla frankilla oli kameleita mukanaan."

"Oletko menettänyt järkesi?" vastasi Uassif el Khajat, jonka pelko sai puhumaan niin rohkeasti. "Enhän edes tiedä mitä on tapahtunut, koska olette suvainneet vartioida minua kuin vankia. Pitäisikö minun siis kärsiä siitä, että sinä lyhytnäköisyydessäsi olet antanut vihollisten huiputtaa itseäsi? Totisesti, sinun sijassasi ryömisin pimeimpään loukkoon enkä ahdistaisi syytöntä tuollaisella rähinällä."

Puhe oli sangen oikeaanosuva, mutta sen vuoksi se kaksinkertaisti sheikin raivon. Hiuskarvasta riippui, ettei yhteenotosta ollut vakavia seurauksia. Mutta Aid Omar, jonka itsehillintä palasi hänen nähdessään toisten kiihtymyksen, astui väliin ja kehoitti heitä rauhoittumaan. Siten estyivät ainakin väkivaltaisuudet, mutta keskustelu jatkui vielä kauan mitä kiivaimmassa äänilajissa, kunnes järkevä harkinta vihdoin sai sijan.

Uassif el Khajat myönsi, että tohtorin katoaminen oli aikoinaan jäänyt häneltä huomaamatta, mutta hän osoitti myös, että tämä tapaus vahingoitti häntä yhtä paljon kuin beduiineja. Näiden täytyi siis uskoa häntä.

Nuristen sheikki vetäytyi vihdoin miehineen takaisin, lykäten kaiken seuraavaan aamuun.

Kopti loi hänen jälkeensä ilkeän silmäyksen.

"Olet syyttänyt minua kavalluksesta", hän mutisi hampaittensa välistä. "Hyvä, olet oleva oikeassa! Jos minun joka askelella on pakko kohdata vain kavaluutta ja petosta, aion vihdoinkin maksaa samalla mitalla. Olet katuva tätä hetkeä!"

Hän palasi vuoteelleen ja punoi aamunsarastukseen saakka mitä hurjimpia suunnitelmia, voimatta millekään niistä antaa etusijaa.

Tästä päivästä alkaen beduiinit käyttäytyivät yhä enemmän kuin hillitön miehistö yksinään valtamerellä ajelehtivassa laivassa, jonka ruumassa kytee tuli. Se, mitä he alussa olivat vain itsekseen pelänneet, osoittautui jo toisena päivänä täysin varmaksi: Keilavuoren sisästä kuului kumeata paukkinaa, romet harjoittelivat siellä innokkaasti nykyaikaisten aseitten käyttöä. Nyt beduiinit tiesivät, ettei enää ollut kaukana ratkaisun päivä, jolloin heidän täytyi mitellä aseitaan tasavertaisten vastustajien kanssa ja puolustaa anastamaansa maata sen oikeita omistajia vastaan.

Herkeämättä heidän molemmat johtajansa, sheikki ja Aid Omar neuvottelivat, miten torjuisivat uhkaavan vaaran. Kastnerin tulo oli kymmenkertaistanut vaikeudet, jotka liittyivät Keilavuoren valloittamiseen rynnäköllä. Ei myöskään voitu ajatella paluuta asuttuihin seutuihin, sillä lukuunottamatta sitä, että se olisi merkinnyt tämän autiomaan kalliin jalokiven luovuttamista, täytyi edellyttää, että romet tulisivat tekemään kaikkensa hajoittaakseen pakolaiset matkalla. Ei siis auttanut muu kuin jäädä ja varustautua mahdollisimman hyvin.

Siihen oli hallituspalatsi sopivin paikka, mutta se täytyi varustaa vedellä pitemmän piirityksen varalta. Sen vuoksi tyhjennettiin laajat kellariholvit, joita aiemmin oli käytetty eri tarkoituksiin, ja muutettiin vesisäiliöiksi. Sitä varten nämä huoneet täytyi sisäpuolelta muurata nelikulmaisilla kivillä, mikä oli todellinen jättiläistyö. Päivän toisensa jälkeen, beduiinien piiskojen herkeämättä hoputtaessa, koptin surkuteltavat kannattajat työskentelivät tyydyttääkseen sortajiensa mieltä. Mutta sittenkin työ edistyi vain hitaasti, ja joka aamu vallanpitäjien kiukku ja kopeus kasvoi.

Uassif el Khajat, joka ei nyt enää saanut poistua huoneestaan, kuuli työläisten melun, mutta myös kumeat äänet Keilavuoresta. Vaistomaisesti hän tunsi, että hänen ainoa pelastusmahdollisuutensa olivat entiset ystävät, ja mietiskeli päänsä puhki päästäkseen yhteyteen heidän kanssaan. Mutta beduiinit vaanivat häntä lakkaamatta, he eivät sallineet hänen heidän läsnäollessaankaan puhua keitaalaisten kanssa. Hänen epätoivonsa kohosi huippuunsa.

Silloin hänen uskolliset kannattajansa, varpuspiiriläiset, tulivat avuksi.

He olivat jo kauan epäilleet beduiinien vilpittömyyttä, kun eivät enää saaneet nähdäkään koptia. Mutta kun rasitukset Kastnerin paluun jälkeen kävivät aivan sietämättömiksi, he eivät, syystä kyllä, enää voineet uskoa, että tuo kova työnteko sälytettiin heidän niskoilleen Uassif el Khajatin määräyksestä. Nyt he alkoivat tuumia, miten saisivat tietää tämän oikean mielipiteen, ja olivat kyllin rohkeita pannakseen henkensä vaaraan.

Yksi heistä, joka oli pakkotyössä hallitustalossa, piiloutui sopivalla hetkellä muutamaan romuläjään ja kiipesi yöllä aivan päätä huimaavia teitä pitkin Uassif el Khajatin huoneen ikkunan ääreen.

Tämä miltei huudahti ääneen ilosta huomatessaan miehen. Ripeästi hän auttoi tämän sisään ja kätki hänet vuoteensa taakse, jottei häntä nähtäisi, jos joku beduiini sattumalta tulisi huoneeseen. Nyt he saattoivat kuiskaamalla keskustella ja vaihtaa ajatuksia.

Mies kiristeli vihasta hampaitaan kuullessaan, että hänen kuningastaan kohdeltiin tuskin paremmin kuin rangaistusvankia.

"Jos hyvä Jumala auttaa minut onnellisesti ulos", hän sanoi, "ilmoitan kansalle viipymättä asemasi. Heti kun päivä sarastaa, käymme näiden kavaltajien kimppuun..."

"Se turmelisi kaiken", kopti keskeytti. "Beduiinit ovat varuillaan, he torjuisivat teidät verisesti. Vasta sitten, kun Keilavuoren miehet ovat valmiit uloshyökkäykseen, saamme mekin kohottaa nyrkkimme."

"Aiotko solmia rauhan vihollistesi kanssa?" kysäisi mies ymmärrettävästi hämmästyneenä.

Uassif el Khajat oli hetken vaiti.

"Minulla ei ole muuta mahdollisuutta", hän vastasi väkinäisesti. "Kohtalo on minua ja oikeata asiaani vastaan. Siksi minun täytyy hyväksyä apu, mistä se tulleekin, ja vain nuo vuoressa olevat voivat tuhota tuon petollisen rosvojoukon. Kuule siis tehtäväsi, Taroi! Kirjoitan nyt sinulle lyhyen viestin noita molempia muukalaisia varten, jotka minun kanssani tulivat luoksenne. Mutta minä lasken sydämellesi, ettei se saa joutua beduiinien käsiin. Jos tulisit ilmi, sinun olisi se ennemmin nieltävä kuin annettava riistää itseltäsi."

"Luota minuun", Taroi vakuutti. "Kukaan asiaankuulumaton ei saa luoda silmäystäkään kirjeeseesi."

"Hyvä. Palaa nyt piilopaikkaasi ja ensi yönä viet viestin temppeliin."

"Entä miten toimitan sinulle muukalaisten vastauksen?"

"Siitä sinun ei tarvitse huolehtia. Voin tästä huoneestani nähdä Keilavuoren ikkunaan ja siis merkeillä keskustella heidän kanssaan."

Hän kohottautui ja kirjoitti lampun valossa, joka öisin paloi hänen huoneessaan, muutamia sanoja kapeaan paperiliuskaan. Kun hän entisenä virkamiehenä tunsi Morsen aakkoset, hän ehdotti saksalaisille tätä järjestelmää käytettäväksi keskusteluvälineenä. Kun hän oli lopettanut, hän kääräisi liuskan kokoon ja ojensi sen öiselle vieraalleen.

"Jos pääset sopimukseen Keilavuoren miesten kanssa", hän jatkoi, "he tulevat kolmen päivän kuluessa ilmoittamaan teille lisämääräykseni. Olkoon onnettoman esi-isäni Eymhotepin nimi tunnuksena siitä, että ne todellakin ovat minulta peräisin. Mutta jos ette tämän ajan kuluttua saa tietoja, ovat nuoren kuninkaan vaatimukset mahdottomat hyväksyä, ja meidän täytyy harkita muita pelastuskeinoja. Sinä koetat sitten samaa tietä kuin tänäänkin tulla luokseni saamaan uusia määräyksiä. Oletko pannut kaikki tarkoin merkille?"

Taroi myönsi ja lähti paluumatkalle. Vaarallinen yritys onnistui, ja hetken kuluttua hän makasi jälleen romuläjässä alhaalla kellarissa.

Kastner hämmästyi seuraavana yönä melkoisesti, kun hänet herätettiin kuulemaan koptin sanomaa.

"Kas vain", hän sanoi itsekseen, "maailmanvalloittajamme soittelee jo hillitympää säveltä! Hänen rakkaat arabialaiset ystävänsä ovat tainneet viheltää väärää nuottia, koska hän niin nopeasti on ymmärtänyt todellisen etunsa. No, huomennahan näemme, miten pitkälle tämä ymmärrys riittää, toistaiseksi minun ei tarvinne tämän lappusen takia herättää Griebachia ja toisia heidän unestaan. Mehän emme laiminlyö mitään."

Hän meni levollisesti jälleen vuoteeseensa ja nukkui edelleen.

"Minua miltei säälittää", sanoi Griebach seuraavana päivänä luettuaan kirjeen. "Kuinka vaikeata hänestä lieneekään kääntyä pyynnöllä juuri meidän puoleemme! Mutta eihän tämä mieletön liitto tunnottomien aavikkorosvojen kanssa voinutkaan muulla tavoin päättyä. Kuinka paljoilta koettelemuksilta hän olisikaan meidät kaikki säästänyt, jos olisi aikaisemmin pannut meidän neuvomme mieleensä! Toivonpa, että hänen kääntymyksensä nyt on oikea ja täydellinen."

"Minä en vielä luule siitä mitään erikoisempaa", vastasi Kastner. "Hän tosin pyytää apua, mutta epäilen ettei hän vielä ole tarpeeksi masentunut suostuakseen meidän ehtoihimme ja luopuakseen kunnianhimoisista aikeistaan. Menkäämme faaraon luo!"

Vaatimattomuudessaan, joka oli hänessä synnynnäinen ja vielä edelleen kehittynyt hänen seurattuaan isäänsä valtaistuimelle kuningas Hau-nefer ei tahtonut yksin päättää asiasta. Mutta valtioneuvokset, joille hän sen esitti, erittäinkin ylimmäinen pappi, kieltäytyivät heti ollenkaan asettumasta yhteyteen Uassif el Khajatin kanssa.

"Olemme iloisia, että olemme päässeet siitä ihmisestä", vanhus huudahti, "sillä jos kohtaisimme hänet, olisi ensi tehtävämme vaatia hänet vastaamaan kavaluudestaan ja kaikkien aikojen parhaan kuninkaan kuolemasta."

Samanlaisia lausuntoja esittivät useimmat neuvonantajat, ja kuninkaan olisi siis pitänyt antaa sensuuntainen päätös. Mutta hänestä näkyi, ettei näin kovasydäminen politiikka häntä miellyttänyt.

Myöskään molemmat saksalaiset eivät olleet samaa mieltä. Koptikin oli toki ihminen, vieläpä muinoin heidän vilpitön ystävänsä. Suurin osa niistä, jotka nyt tahtoivat jättää hänet kohtalon huomaan, olisi epäilemättä samanlaisissa kuningaskruunun toiveissa menettänyt harkintakykynsä ja ryhtynyt vaarallisiin keinoihin.

Tätä mielipidettään he eivät tietysti voineet tuoda julki loukkaamatta kesti-isäntiään. Siksi Kastner sanoi: "Olemme siinä suhteessa aivan samaa mieltä kuin te, ettei Uassif el Khajat meidän puoleltamme ansaitse osanottoa. Mutta luvallanne haluaisimme pyytää teitä silti harkitsemaan hänen tarjouksensa käytännöllistäkin puolta. Meille voi olla suurta etua siitä, että pääsemme yhteisymmärrykseen hänen kannattajiensa kanssa. Ensiksikin he voivat antaa meille oivallisia tietoja beduiinien toimenpiteistä heitä uhkaavan vaaran torjumiseksi, mutta ennen kaikkea tapaamme uloshyökätessämme varmoja liittolaisia. Jos vihollisilla on vastassaan koko romekansan yhtynyt joukko, he kukistuvat kahta nopeammin, minkä kautta me voimme selviytyä tuntuvasti pienemmällä mieshukalla. Siksi ehdottaisin, että aloittaisimme neuvottelut ainakin kuullaksemme mitä koptilla on sanottavana."

Nuorelle kuninkaalle tämä molempien arvossapidettyjen vieraitten tuki oli sangen tervetullut, ja hän asettui viipymättä avoimesti heidän kannalleen.

Tosin vieläkin esitettiin kaikenlaisia vastaväitteitä ja verukkeita, mutta saksalaiset osasivat ne pätevästi kumota, ja niin heidät lopuksi valtuutettiin asettumaan yhteyteen Uassif el Khajatin kanssa.

Valkoinen vaate kiinnitettiin puukehyksiin, ja molemmat oppineet veivät sen usein mainittuun ikkunaan. Kun he tarkasti silmäiltyään näköalaansa olivat vakuuttautuneet siitä, että beduiinit orjiaan paimentaessaan eivät kiinnittäneet tarkempaa huomiota Keilavuoreen, he kohottivat valkean vaatepalan vuorenrinteen ikkuna-aukkoon.

Heti koptikin, joka todennäköisesti jo kauan oli kovasti kaivannut tätä merkkiä, näytti valkoista vaatetta, ja optillinen lennätin saattoi aloittaa toimintansa.

Emme voi tässä yksityiskohtaisesti selostaa käytyjä neuvotteluja. Mainittakoon vain, että Uassif el Khajatia oli jo alkanut kaduttaa se, että hän oli ottanut ensi askelen sovintoon. Hän nimittäin pelkäsi vastustajain käyttävän hyväkseen hänen hädänalaista asemaansa kiristääkseen mahdollisimman monia myönnytyksiä ja koetti esittää itsekin pystyvänsä hyvin karkottamaan beduiinit keitaasta. Mutta kuninkaan puoluelaiset eivät antaneet pettää itseään, vaan pysyivät jyrkästi kiinni vaatimuksessaan, että hän omasta ja poikansa puolesta ikiajoiksi luopuu kaikista vaatimuksistaan keitaan, kruunuun sekä sopimuksen takeeksi vapaaehtoisesti lähettää poikansa Keilavuoreen.

Viimeksi mainittua vaatimusta Uassif el Khajat ei parhaalla tahdollaankaan olisi voinut täyttää, sillä beduiinit vartioivat hänen poikaansa yhtä tarkasti kuin häntä itseäänkin. Mutta hänen mieleensä ei myöskään juolahtanut niin vähällä luopua kuvittelemistaan oikeuksista ja eduista. Hän päinvastoin esitti sen kuningas Meryn hänelle aikaisemmin tekemän ehdotuksen, että hänen ja Nebsenyn suvut vuorotellen hallitsisivat vuoden kerrallaan. Mutta se kaikui kuuroille korville, ja nyreissään hän vihdoin keskeytti neuvottelut siltä päivältä.

Seuraavana aamuna hän antoi ensiksi merkkejä. Hän oli perusteellisesti harkinnut asiaa ja oivaltanut, ettei hänellä ollut muuta neuvoa kuin luopua kaikesta saadakseen edes vapautensa takaisin. Hän pyysi vain sen ehdon poistamista, että hänen tuli luovuttaa poikansa. Mutta kun hän salatakseen avuttoman asemansa oli vaiti siitä, ettei voinut tätä luovutusta panna täytäntöön, piti neuvoskunta sitä vain oikukkaana itsepäisyytenä hänen puoleltaan. Siksi ei sinäkään päivänä tultu ratkaisuun. Kun kolmantena aamuna kysymys toistettiin, Uassif el Khajat vastasi lyhyesti vain "ei" eikä antanut muita elonmerkkejä itsestään.

Tämä omituinen käänne herätti Keilavuoressa jonkin verran levottomuutta. Kun kopti nyt osoittautui näin kylmäkiskoiseksi, täytyi siitä päätellä, että hänen asemassaan oli tapahtunut odottamaton, vastapuolelle epäedullinen parannus. Todellisuudessa Uassif el Khajatin mielenmuutoksen syy oli suorastaan naurettava ja enintään vain sikäli arveluttava, että Tuatin keitaan salaisuus olisi tullut tunnetuksi koko maailmalle, jos hänen olisi onnistunut toteuttaa uusin suunnitelmansa.

Hän oli, kuten hänenluonteisestaan miehestä helposti saattoi odottaa, vain hitaasti ja vastahakoisesti totuttautunut ajatukseen luopua vallastaan ja elää tavallisena kansalaisena romein parissa. Niin pian kuin näytti tarjoutuvan keino väistää tämä surullinen välttämättömyys, hän tarttui siihen suorastaan kuumeisella innolla ja unohti paikalla sen oivan opetuksen, minkä oli saanut liitostaan uskottomien beduiinien kanssa.

Hänen mieleensä näet juolahti äkkiä, että kediiville täytyisi oikeastaan olla erittäin tärkeätä saada keidas käsiinsä ja siten varmistaa vallalleen autiomaassa ja naapurialueilla erittäin arvokas tukikohta. Eikö hän silloin mielihyvin ja vitkastelematta nimittäisi löytämänsä alueen käskynhaltijaksi miestä, joka auttaisi häntä täten laajentamaan valtaansa? Sehän oli yleensäkin itämaisten hallitsijain tapa, eikä ollut mitään syytä otaksua, että tämä tekisi toisin. Jos hänen siis onnistuisi saada Kairoon tiedonanto asiasta ja toimittaa se varovasti kediivin käsiin, niin etteivät muut pääsisi korjaamaan hedelmiä, hän vapautuisi yhdellä iskulla kaikista vastustajistaan, niin hyvin beduiineista kuin nuoren kuninkaan puoluelaisista.

Tosin hän hyväksyi tämän keinon vasta pitkällisen sisäisen kamppailun jälkeen. Mutta kuten niin monet, jotka kaikkialla näkevät vain oman etunsa, hänkin sanoi itselleen, että pyy pivossa oli parempi kuin kymmenen oksalla, ja toimi sen mukaisesti.

Tärkeintä oli nyt, että Taroin onnistuisi toistamiseen tunkeutua hänen luokseen. Tuskaisen jännittyneenä Uassif el Khajat odotti seuraavaa yötä, jolloin tämän oli sopimuksen mukaan tultava.

Vielä kerran hänellä oli onnea. Kun hallituspalatsissa kaikki paitsi vartijat uinuivat syvässä unessa, ilmestyi kiihkeästi kaivattu ikkunaan ja hiipi äänettömästi sisään. Hän oli päässyt päämääräänsä samalla tavoin kuin edelliselläkin kerralla.

"Kiitos taivaalle, joka sinua suojasi!" Uassif el Khajat kuiskasi hänelle. "Minä melkein menehdyin kiduttavasta odotuksesta."

"Ette ole päässeet sovintoon?"

"Emme. He huomasivat hätäni ja tahtoivat käyttää sitä syöstäkseen minut turmioon. Mutta he iloitsivat liian aikaisin. Kuule minua!"

Hän esitti miehelle aikeensa, mutta tämä ei osoittanut toivottua valmiutta, vaan pudisti torjuen päätään, arvellen että mentäisiin ojasta allikkoon, jos kiinnitettäisiin vielä muidenkin muukalaisten huomio keitaaseen. Muut romet tulisivat sitä paitsi vastustamaan hänen matkaansa.

Uassif el Khajat oli edeltäpäin odottanut vastarintaa ja valmistautunut sitä torjumaan. Hänen kielevyytensä voitti nytkin yksinkertaisen, totuudessa ja vilpittömyydessä kasvaneen miehen, joka lupasi taivuttaa heimolaisensa puolelleen ja itse lähteä sanansaattajaksi Niilinlaaksoon.

Nyt Uassif el Khajat selosti seikkaperäisesti, miten hänen oli suoritettava matkansa ja saatava niilinlaaksolaiset ymmärtämään häntä, Uassif el Khajatia, erittäinkin millä tavoin tiedonanto oli saatettava kediivin käsiin. Sitten hän kirjoitti ison joukon kirjeitä kairolaisille tuttavilleen, Taroin ajatuksissaan kerratessa, mitä oli päämieheltään kuullut. Hetken kuluttua hän saattoi lähteä paluumatkalle ja onnistui tälläkin kertaa pääsemään ulos.

Kaikki näytti siis käyvän toiveitten mukaisesti – mutta äkkiä lehti kääntyi.

Kun Taroi esitti Varpuspiirin johtajille Uassif el Khajatin määräyksen, nämä ensin muitta mutkitta kieltäytyivät tottelemasta. Kosketuksesta ulkomaailman kanssa oli jo koitunut heille niin huonoja seurauksia, etteivät he suinkaan halunneet lisää, ja kediivin kutsuminen näytti heistä samalta kuin ikuisen, katkeamattoman ikeen asettaminen omaan niskaan. Taroi olisi mieluummin yhtynyt heihin kuullessaan omaa mielipidettään niin innokkaasti toistettavan. Mutta hän tunsi samalla, että Uassif el Khajatin kohtalo oli nyt hänen kädessään, joten hänen velvollisuutensa oli vastoin parempaa tietoaan puolustaa koptin aikeita.

Molempina seuraavina öinä – päivisin kaikkien poikkeuksetta täytyi tehdä työtä beduiineille – piirin johtajat neuvottelivat taukoamatta, pääsemättä tulokseen. Kiihtymys kasvoi niin, että beduiinit tulivat kaikesta noudatetusta varovaisuudesta huolimatta epäluuloisiksi. Heidän aavistelunsa uhkaavista vaaroista olivat Kastnerin tulon jälkeen kaksinkertaistuneet, he vartioivat yhä tarkemmin ja olivat samalla kyllin kärsivällisiä odottaakseen, kunnes saivat varman otteen epäluulonalaisista.

Se tapahtui, kun Taroi vihdoinkin oli saanut tahtonsa läpi ja neljäntenä yönä lähti matkalle. Jo laskeutuessaan keitaan reunakukkulalta hän joutui viekkaasti viritettyyn ansaan ja siepattiin kiinni ennen kuin oli vielä ehtinyt hävittää kuljettamiaan tärkeitä kirjeitä.

Nyt oli Uassif el Khajat hukassa. Sheikki Shala Ben Hassen vaahtosi vihasta luettuaan niiden sisällyksen, eikä puuttunut paljoa ettei hän paikalla tuominnut koptia ja tämän sanan viejää kuolemaan. Aid Omar, jota niin pikainen oikeudenkäyttö ei miellyttänyt, sai hänet kuitenkin taivutetuksi lykkäämään sovituksen toistaiseksi ja vain vangitsemaan Uassif el Khajatin.

Kun tämä näki sheikin uhkaavannäköisenä astuvan huoneeseensa, hän kalpeni ja kysyi änkyttäen vierailun aihetta. Mitään vastaamatta Shala Ben Hassen osoitti hänelle petollisia kirjeitä.

Silloin kopti kaiken toivonsa menettäneenä lyyhistyi kokoon ja antoi vastustelematta vangita itsensä. Iskun voima oli täydellisesti musertanut hänet.

Hän oli tuskin muutamia minuutteja maannut kellarihuoneessa siteitten tuskallisesti kiristäessä, kun hänen poikansakin tuotiin sinne samassa tilassa. Prinssi Eymhotepin suku näytti olevan auttamattomasti hukassa.

XVII. OIKEUS VOITTAA, VÄÄRYYS RANGAISTAAN

"Onni tekee ylimieliseksi", sanoo vanha sananlasku, ja me tahtoisimme lisätä: "erittäinkin, jos siihen liittyy vahingonilo".

Beduiineille tuotti suunnatonta tyydytystä se, että he olivat napanneet kiinni keitaalaisten sanansaattajan näiden sitä aavistamattakaan. Mutta se houkutteli heidät sangen epäviisaaseen menettelyyn, jota he piankin saivat katua.

He ymmärsivät erinomaisesti sen edun, minkä Uassif el Khajatin mieletön päätös heille tuotti. Niin kauan kuin tämän kannattajat pysyivät siinä uskossa, että kediivin asia järjestyy heidän otaksumallaan tavalla, he epäilemättä pysyisivät rauhallisina, vaikka sillä välin tapahtuisikin välttämätön loppuratkaisu Keilavuoren varusväen kanssa. Päinvastoin se olisi heille edullistakin, kun he siten voisivat säästää omia voimiaan, mutta vastustajat heikontuisivat. Beduiinit saattoivat näin ollen paljon helpommin uskaltautua taisteluun kuningas Hau-neferin kannattajia vastaan ja toivoa voittoa, koska heillä oli etunaan monivuotinen sotakokemus, vaikka vastustaja olikin hyvin aseistettu. Näiden vaarallisten vihollisten nujertamisen jälkeen olisi perin helppoa täydellisesti nujertaa Uassif el Khajatin kannattajat.

Mutta sen sijaan, että beduiinit olisivat kaikessa hiljaisuudessa käyttäneet hyväkseen tätä suotuisaa käännettä ja viisaasti kätkeneet salaisuuden sisimpäänsä, he antoivat onnistuneen kaappauksen tuottaman vahingonilon loistaa heidän joka piirteestään ja kohtelivat samalla, ikään kuin varman voiton esimakuna, tuatilaisia kahta kovemmin.

Siitä koitui heidän tuhonsa. Salajuonien punoja pelkää vaistomaisesti, että vastustaja ne keksii, ja pitää tätä sitäkin epäluuloisemmin silmällä. Siten rometkin pian oivalsivat, mistä heidän kiusaajiensa enentynyt ylimielisyys johtui. Heidän oli helppo saada siitä varmuus. Yksi heistä seurasi Taroin jälkiä ja löysi tietysti merkkejä väijytyksestä, johon tämä uskollinen mies oli joutunut.

Nyt nämä kohtalon monesti koettelemat miehet joutuivat tavattoman kiihtymyksen valtaan. Mutta he olivat tällä kertaa viisaampia kuin aikaisemmin. He eivät ainoallakaan ilmeellä osoittaneet, mitä heidän sisimmässään liikkui, mutta sitä toimeliaampia he olivat seuraavina öinä.

Heidän johtajansa kokoontuivat neuvottelemaan. Tehtiin monenlaisia ehdotuksia, mutta järki pääsi vihdoinkin voitolle. He tunnustivat, että vain kaikkien tuatilaisten yhteistoiminta voi jälleen tuoda paremmat ajat onnettomalle kotiseudulle. Kysymys siitä, kuka oli todella valtaistuimeen oikeutettu kuningas, ja kaikki muu oli lykättävä siihen hetkeen, jolloin kansa taas vapaana saattoi vallita isiensä maassa. He lähettivät neuvottelijan temppeliin.

Palatessaan tämä ei tuonut ainoastaan sitä lohdullista sanomaa, että nuori kuningas oli valmis unohtamaan kaikki ja tekemään parhaansa vieraiden hirmuvaltiaiden karkottamiseksi, vaan hänen kertomuksensa haihdutti myös kuningasmielisiä viime päivinä vaivanneen huolen ja pelon. Nyt nämä saivat tietää, minkä vuoksi Uassif el Khajat äkkiä oli keskeyttänyt aloitetut neuvottelut.

"Mieletön miesparka!" sanoi kuningas ystävilleen. "Vihasin häntä, koska hän on syypää isäni kuolemaan, mutta nyt säälin häntä. Mitä sieluntaisteluja hänellä on mahtanutkaan olla, miten syvälle hän on vaipunutkaan itsensä kunnioituksessa, kun saattoi tehdä päätöksen ostaa kansansa orjuuttamisella itselleen varjokuninkuuden. Vaikka vapauttaisimmekin hänet kahleista, ei hän enää koskaan voi katsoa miestä silmiin. Hulluparka!"

Aika oli liian lyhyt, jotta olisi voitu tehdä lähempiä sopimuksia sanansaattajan kanssa. Hän oli tullut myöhään, ja hänenhän oli jo ennen aamunkoittoa oltava kotonaan, jotteivät beduiinit saisi vihiä hänen käynnistään. Siksi kuningas antoi luopioitten johtomiehille seuraavaksi yöksi varman turvaluvan.

Luottaen hänen sanaansa he saapuivatkin. Silmät alas luotuina he astuivat faaraon eteen odottaen ankaria moitteita, mutta hän tervehti heitä ystävällisesti ja sanoi viitaten neuvosherroihinsa ja molempiin saksalaisiin: "Älkää pahastuko, vaikka näiden herrojen mielessä yhä onkin rajuilma, joka puhkesi maassamme. Jos hyvä Jumala suo, se on pian lakkaava, toivoaksemme ikiajoiksi. Silloin on palaava auringonvalo poistava viimeisetkin näiden pahojen päivien jäljet kaikkien kasvoista."

"Kiitämme sinua, oi herra, hyvyydestäsi", vastasi lähetettyjen puhemies. "Mutta ennen kuin jatkamme, pyydämme sinua sanomaan, mitä ehtoja aiot asettaa vangitulle kuninkaallemme. Suo anteeksi, että läsnä ollessasi häntä siksi sanon", hän lisäsi nopeasti, huomatessaan neuvosherrojen paheksuvat katseet. "Me luovuimme isästäsi uskoen tekevämme oikein ja vedimme siten puoleemme hyvän Jumalan vihan. Siksi emme tahdo toistamiseen rikkoa antamaamme sanaa ja jättää Uassif el Khajatia pulaan nyt, kun onnettomuus on häntä kohdannut."

"Kunnioitan tunteitanne", keskeytti jalo Hau-nefer. "He sanovat minulle teidän olevan rehellisissä aikeissa. Mitä nyt vastustajaani tulee, en luule hänen enää kauemmin korottavan käsiään kruunuuni. Ruhtinas, joka tahtoo ostaa valtansa kansansa orjuuttamisella, riistää itse itseltään oikeuden olla kauemmin kuninkaana. Uassif el Khajatkin on huomaava sen, jos hänessä virtaa suuren esi-isämme Khuenatenin kuninkaallinen veri. Hänessä ei ole vielä jokainen oikeudentunnon kipinä sammunut. Jos kuitenkin niin olisi, silloin järkennekin neuvonee teille ainoan oikean tien. Luottakaa sanaani, ettei Uassif el Khajatille tapahdu mitään kohtuutonta."

"Entä mitä aiot tehdä meille, joita sinun täytyy katsoa uskottomiksi alamaisiksi?"

"Älkää sanoko tuota kovaa sanaa! Kansa erehtyy usein, mutta kuningas on asetettu alamaistensa herraksi vain siksi, että hän isällisellä kärsivällisyydellä ja maltilla estäisi sitä liiaksi lankeamasta."

"Herra, jalomielisyytesi saattaa sydämemme kahta raskaammaksi. Mutta olet oikeassa, ulkoinen vihollinen on ensin karkotettava, sitten voitamme kyllä omassa rinnassamme olevan vihollisen. Luota sinäkin lupaukseemme, että tahtomme on hyvä!"

Kun kaksi puoluetta kohtaa toisensa noin ystävällisin mielin, syntyy pian sovinto. Niin nytkin. Nuoren kuninkaan ylevät sanat saivat voiton hänen neuvonantajiensa vastahakoisuudesta, vanha yhteenkuuluvaisuuden ja veriheimolaisuuden tunne pääsi jälleen oikeuksiinsa.

Kun neuvottelijat olivat tarkkaan kuvanneet keitaassa vallitsevat olosuhteet, oivalsivat saksalaiset että oli toimittava ripeästi, ellei tahdottu tavata beduiineja vahvaan varustukseen sulkeutuneina, jolloin lyhyen, ratkaisevan kenttätaistelun sijasta olisi käytävä pitkällinen, epätoivoinen kamppailu heitä vastaan. Keitaaseen rakennetut vesisäiliöt olivat jo täynnä vettä, samoin oli johto, jota myöten sen piti virrata hallituspalatsin kellariholveihin, miltei valmis. Ensimmäinen asianhaara oli merkityksetön, mutta jälkimmäinen sitä tärkeämpi.

"Emmekö voi jo tänään hyökätä?" huudahti Kastner, joka jo aikoja oli kyllästynyt rauhalliseen toimettomuuteen Keilavuoressa. "Jos te salaa tiedoitatte asian miehillenne, voivat kaikki olla paikoillaan aamun koittaessa."

"Se kävisi kyllä päinsä", vastasivat lähettiläät, "mutta silloin olisi epävarmaa, voisimmeko pelastaa niitä kolmea, jotka vielä ovat rosvojen vallassa, Taroita, Uassif el Khajatia ja hänen poikaansa. Emme saa jättää heitä ahdinkoon."

"Asia on kyllä niin, mutta on myös helposti mahdollista, että huomispäivän kuluessa joku ilmiantaa teidät ja pilaa kaiken."

"Ole huoleti, herra", vastasivat toiset synkän päättäväisinä. "Tiedämme minkä puolesta taistelemme, emme jätä laiminlyönnille sijaa."

Kastner ei tosin vieläkään tullut vakuuttuneeksi, mutta huoli vankien kohtalosta painoi enemmän kuin hänen arvelunsa. Hyökkäyksen suorittaminen lykättiin vuorokaudeksi eteenpäin ja samalla sovittiin, että muutamien hallitustalon kellarissa työskentelevien romein olisi mikäli mahdollista kätkeydyttävä sinne vapauttaakseen vangit sillä aikaa kun beduiinien täytyi kiinnittää kaikki huomionsa ulkoa ryntääviin vihollisiin. Jos se onnistuisi, voisivat pelastajat ja pelastetut paeta johonkin palatsin syrjäiseen soppeen.

Neuvottelijoiden lähtiessä faarao ojensi heille ystävällisesti kätensä. He tarttuivat siihen aran kunnioittavina ja katsoivat häneen samalla täynnä kiitollisuutta. Ensi kertaa pitkästä ajasta heidän katseistaan loisti iloista toivoa.

Entä Uassif el Khajat?

Tässä miehessä oli tapahtunut valtava muutos. Onnettomuuden suuruus oli vaikuttanut hänen mieleensä puhdistavasti ja jalostavasti, kuten kuningas Hau-nefer oli ennustanut.

Oli yleensä ihmeellistä, kuinka voimakkaasti suuren uudistajan Khuenatenin veri virtasi tässä myöhäisessä jälkeläisessä. Tuokaan muinaisajan faarao ei rajattomassa vallassaan ollut löytänyt mitään ääriä todella suurenmoisille aatteilleen, vaan oli luullut muutamassa kuukaudessa kuninkaallisilla käskykirjeillään hävittävänsä kansasta ikivanhan taikauskon. Mutta jokainen jyrkkä, pakollinen muutos on vastoin luontoa. Hetken näennäisestä menestyksestä huolimatta sen vaikutus on määrätyn ajan kuluttua juuri päinvastainen kuin on tarkoitettu. Siksi tuo todella suurenmoinen ajatus korvata vanhojen egyptiläisten mieletön monijumalaisuus uskolla yhteen ainoaan jumalaan raukesi juuri liialliseen kiireeseen, jolla sitä yritettiin toteuttaa.

Onnen vielä näyttäessä hänelle hymyilevän Uassif el Khajatkin pyrki suurenmoisiin mutta mahdottomiin päämääriin. Sitä pikemmin hänen suunnitelmiensa oli rauettava, kun häneltä puuttui valtaa edes ajaksi niitä toteuttaa.

Mutta nyt, kun hän virui häpeällisissä kahleissa eikä edes voinut omalla kädellään viedä tarjottua ruokaa suuhunsa, hän osoittautui suuren esi-isänsä arvoiseksi. Raskaasti kamppaillen sisimmässään hän armottomasti musersi kaikki liian rikkaan mielikuvituksensa haavekuvat, kunnes todellisuus ilmeni hänelle kaikessa alastomuudessa. Hän tajusi niskoilleen ottamansa syyn tavattoman suuruuden, kun oli kunnianhimonsa takia rikollisesti turmellut kansan – päälle päätteeksi oman kansansa – onnellisen rauhan. Hän huomasi miten naurettavan pikkumainen hänen kostonhalunsa oli Nebsenyn suvun ansioitten rinnalla, jotka tämä oli hankkinut kolmituhatvuotisella, runsaasti siunausta tuottaneella hallinnollaan.

Nyt hänellä oli enää vain yksi toivomus, vielä kerran päästä vapaaksi, voidakseen paljastaa miekkansa kansansa vapauttamiseksi orjuuden kahleista, maksoipa se sitten vaikka hänen oman henkensäkin. Liikuttavin sanoin hän ilmaisi pojalleen sisimmät ajatuksensa ja koetti opastaa tätä oikeille poluille.

Sillä välin lähestyi päivä, joka oli ratkaiseva keitaan kohtalon.

Tuntia ennen aamunkoittoa nuori kuningas lähti uskottuineen taisteluvalmiina Keilavuoresta, joka hädän hetkellä oli suonut heille lujan turvapaikan. Vain vanhukset jäivät sinne avatakseen portit, jos oikullinen voitonjumalatar vastoin kaikkia odotuksia soisi seppeleensä rosvoille.

Välttääkseen viimeksi mainittujen huomiota rohkea parvi hiipi kaaressa läntistä reunakukkulaa pitkin pohjoiseen, lähestyäkseen sieltä talojen ja puutarhojen suojassa hallituspalatsia. Pian he kohtasivat takaisinvoitetut veljensä, jotka odottivat heitä. Äänettömin kädenpuristuksin miehetkin vahvistivat johtajiensa solmiman rauhan.

Entisten luopioiden joukko oli tosin luvultaan huomattavasti vahvempi kuin uskollisina pysyneiden keitaalaisten, mutta heillä ei ollut aseita, sillä beduiinit olivat ne jo viikkoja sitten kavalasti riistäneet. Mutta sen korvauksena heillä oli luja päätös elämänsä uhraamalla hyvittää luopumisensa kuninkaasta. Voi vihollista, jolla on sellaisia vastustajia!

Beduiineilla ei ollut aavistustakaan heitä uhkaavasta vaarasta. Väsyneinä ja uneliaina heidän vartijansa seisoivat palatsin porteilla ja tuijottivat välinpitämättömästi keitaaseen, jonka yli näytti leviävän äänetön rauha.

Oli jokseenkin pimeä. Kuu, joka oli vasta ensi neljänneksessään, oli jo aikoja sitten kadonnut länteen.

Vihdoin kajasti ensimmäinen päivänsäde pimeältä taivaalta. Silloin muuan beduiinivartija säpsähti pelästyneenä. Synkältä lähikadulta kuului hänen korvaansa heikko kilahdus, ikään kuin kahden metalliesineen iskiessä vastakkain. Hätäisesti hän tempaisi kiväärinsä, viritti hanan ja hiljaa kuiskaten varoitti tovereitaan.

Hän ei ollut kuullut väärin. Kun useita satoja miehiä kulkee pimeässä, on mahdotonta välttää pieniä kosketuksia. Siten oli pari romeista kolhaissut pyssynpiippunsa yhteen. Siitä saattoi olla ikäviä seurauksia. Mutta molemmista saksalaisista ei ollut pahasti vastenmielistä, että beduiinitkin saisivat varoituksen, vaikka he eivät suinkaan sitä olisi ansainneet.

Vielä pari jännittävää minuuttia kului, sitten kajahti sotatorven mahtava taistelukutsu. Neuvottelupaikkaa ympäröiviltä kujilta syöksyivät romet sankoin parvin valtaamaan vanhaa kuninkaanlinnaansa. Lyhyen vastarinnan jälkeen voitettiin ulkovartijat ja miehitettiin portti. Pian riehui katkera taistelu suurella pihalla, johon useimmat beduiinit olivat pystyttäneet telttansa.

Griebach ja Kastner olivat heti rientäneet pyloniin nähdäkseen paremmin taistelukentän ja varoittakseen ystäviään odottamattomista vaaroista. Mutta nuori kuningas taisteli kuin leijona miestensä keskellä korkean päämääränsä puolesta. Hänen mielessään ei ollut isän kuoleman kostaminen, vaan sen miehen pelastaminen, joka oli syypää keitaan koko onnettomuuteen, Uassif el Khajatin, hänen sukunsa verivihollisen.

Tämän pelastivat samalla hetkellä toiset. Kuninkaan puolueen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan oli kaksi hänen uskollisinta kannattajaansa edellisenä iltana piiloutunut hallituspalatsiin, mikä heille onnistui vain noudattaen mitä suurinta rohkeutta ja mielenmalttia.

Beduiinit olivat näet vangittuaan Taroin kiristäneet häneltä keinoilla, joita keskiajalla valitettavasti viljeltiin Euroopankin oikeuslaitoksessa, täyden tunnustuksen tiestä, jota hän oli käyttänyt asettuessaan yhteyteen koptin kanssa. Sen jälkeen he olivat kaksin verroin varuillaan, jottei samanlainen yritys toistuisi, ja tutkivat työläisten poistuttua kellarihuoneet vielä kerran ennen levollemenoaan. Tätä molemmat uhkapäät eivät olleet ajatelleet. Juuri kun he aikoivat ryhtyä etsimään Uassif el Khajatin vankilaa, he kuulivat tarkastajabeduiinien läheneviä askelia.

Ensin kumpikin luuli, että oli kysymys tilapäisestä käynnistä. Mutta he älysivät totuuden, kun tulijat nuuskivat joka kolkan, ja pelästyivät tietenkin.

Mutta hätä keinon keksii, sanoo sananlasku.

Kaivettu maa kuljetettiin pois paitsi koreilla, myös lujilla, paksusta kaislasta palmikoiduilla matoilla, joita oli muutamia joka huoneessa. Yksityiset kaislaruo'ot olivat useinkin sormenpaksuisia. Eräästä sellaisesta Paser, toinen tuatilaisista, leikkasi veitsellään kaksi noin kyynärän pituista palasta. Toisen hän piti itse, toisen ojensi toverilleen muutamin selittävin sanoin. Varoen synnyttämästä melua, molemmat hiipivät sitten takimmaisiin maanalaisiin kammioihin.

Sinne olivat beduiinit heti rakennuksen miehitettyään teettäneet tilapäisen vesisäiliön kaiken varalta ja täyttäneet sen vedellä. Siitä tuli nyt pelastus rohkeille miehille.

Kun he ylhäisinä alkuasukkaina sangen hyvin olivat perehtyneet palatsiin, heidän oli helppo löytää pimeässäkin. Pian he saattoivat pysähtyä säiliön reunalle odottamaan, tulisivatko viholliset sinnekin. Tätäkään koettelemusta ei urheilta seikkailijoilta säästetty. Beduiinit tulivat, ja nyt oli luotettava onneen.

Nopeasti, mutta varoen loiskimisella ilmaisemasta itseään, uhatut laskeutuivat noin miehen mittaiseen kuoppaan, niin että vain pää oli vedenpinnan yläpuolella. Vasta beduiinien lähestyessä he sukelsivat kokonaan, otettuaan kumpikin kaislanpätkän suuhunsa. Sen yläpää kohosi vielä tuuman vedenpinnan yläpuolelle ja salli heidän hätätilassa pitkänkin aikaa hengittää veden alla.

Vaikka beduiinit suorittivat tarkastuksen huolellisesti ja tunnollisesti, he eivät saattaneet edes kuvitellakaan kenenkään voivan piilotella veden allakin. He loivat siis vain pikaisen silmäyksen huoneeseen, jonka vesisäiliö miltei kokonaan täytti, ja jatkoivat matkaansa.

Vain tämä laiminlyönti pelasti molempien miesten hengen. Kiireesti piiloutuessaan he eivät olleet toimineet kyllin huolellisesti. Ruo'on sisään oli päässyt hiukan vettä, joka tunkeutui heidän kurkkuunsa kun he yrittivät hengittää, ja miltei vastustamattomasti heitä yskitti. Tuskin oli beduiinien soihduista leviävä valo häipynyt, kun piiloutuneet nousivat pinnalle. He eivät olisi enää puolta minuuttiakaan kestäneet veden alla.

Nyt he imaisivat hätäisesti raikasta ilmaa ja joivat siemauksen säiliöstä vaimentaakseen nielussa tuntuvaa ärsytystä, mutta kesti vielä kauan ennen kuin he jaksoivat voittaa yskimishalunsa.

"Henkemme oli hiuskarvan varassa ja vankien samoin", kuiskasi Paser, kun he jälleen olivat kuivalla maalla. "En tahtoisi kokea tätä seikkailua toistamiseen."

"En minäkään", hänen seuralaisensa Hapu vastasi. "Hiukseni nousivat totta tosiaan pystyyn. Mutta nyt se on ohi, älkäämme sitä enää ajatelko, vaan sitä, miten vapauttaisimme kuninkaan ja hänen poikansa."

"Älkäämme unohtako Taroita!" ensin mainittu huomautti. "Mutta arvelen, että meidän on parasta jäädä tänne yöksi. Saamme vasta merkin kajahtaessa päästää vangit vapaiksi, muuten koko suunnitelma voi epäonnistua. Siksi meidän täytyisi toimettomina maata heidän vankilansa edustalla ja kuitenkin palata tänne, jos beduiinit tekisivät vielä toisen tarkastuskäynnin."

"Mutta kuinka saamme tietää, milloin toiminnan hetki on käsissä? Täällä on säkkipimeä emmekä näe tähtiä, joista voisimme huomata määräajan."

"Ole huoletta, siihenkin tiedän neuvon", Paser vastasi, ilmeisesti älykkäämpänä heistä. "Tunnet yhtä hyvin kuin minäkin pitkän rukouksen, jota papit mumisevat suuressa juhlassa hyvän Jumalan kunniaksi. Kun olet sen toistanut viisi kertaa, on noin kaksi tuntia kulunut. Heittäydyn nyt nukkumaan ja sinä herätät minut, kun olet seitsemän ja puoli kertaa sen itseksesi toistanut. Sitten saat levätä, ja minä kertaan rukousta."

Hapulla ei ollut tähän mitään muistuttamista. Niin he saivat, vuorotellen valvoen, tällä omituisella tavalla jokseenkin tarkoin selville hetken, jolloin oli toimittava.

He nousivat ja hiipivät varovasti sinnepäin, missä luulivat koptin vankilan olevan. Erilaisten, edellisinä päivinä tekemiensä havaintojen kautta molemmat romet tiesivät suunnilleen, missä koptia pidettiin piilossa. Kauan etsittyään he vihdoin näkivät valonvälkettä. Äärimmäisen varovasti lähestyessään he huomasivat käytävässä beduiinin, joka istui lattialla kyyryasennossa ja ajatuksettomasti tuijotti edessään seisovan lampun liekkiin.

Se oli epäilemättä vankikopin vartija. Mutta ei voinut ajatellakaan hänen yllättämistään äkillisellä hyökkäyksellä. Suotuisimmassakin tapauksessa hänelle varmasti jäisi aikaa ampua ainakin varoituslaukaus ja kutsua toverinsa paikalle.

Sitä molemmat romet tarkoin harkitsivat ja miettivät kauan, mitä olisi tehtävä.

"Arvelen, että yksinkertaisesti odotamme, kunnes merkki kajahtaa ulkona", Paser kuiskasi vihdoin toverinsa korvaan. "Silloin tämäkin mies toivottavasti rientää auttamaan ahdistettuja tovereitaan, ja miellä on vapaat kädet."

"Mutta jos hän ei tee niin?" Hapu huomautti.

"Silloin on vielä aikaa jommankumman meistä uhrata henkensä. Hänhän on yksin meitä kahta vastaan."

He jäivät siis makaamaan ja odottamaan.

Kului vielä noin puoli tuntia. Silloin kuului ulkoa moninkertainen, kumea jyske, jota pian seurasi kiihkeä, terävä räiske. Taistelu oli alkanut, ja molemmat romet kiirehtivät pystyyn.

Beduiinivartijakin oli syöksynyt ylös huudahtaen hämmästyksestä ja kiroten pian karkeasti. Hän oli älynnyt, mistä oli kysymys.

Nopeasti hän pistäytyi hänen huostaansa jätetyssä kammiossa vakuuttautuakseen siitä, että vangit yhä olivat hyvin sidotut. Sitten hän edes lamppua sammuttamatta kiiruhti auttamaan heimolaisiansa näiden vaikeassa kamppailussa.

Tuskin hän oli häipynyt, kun molemmat romet syöksyivät tyrmän ovelle, työnsivät sen auki ja riensivät irroittamaan vankien siteitä, samalla lyhyesti selostaen tapausten kulun.

Kun Uassif el Khajat jälleen seisoi vapaana, hän ojensi pelastajilleen kätensä ja sanoi: "Kiitän teitä, te uskolliset! Saatte kokea, ettette ole seuranneet kiittämätöntä."

Miehet eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti puheillaan. Paser päinvastoin kehoitti: "Säästä sanojasi, oi herra, ja seuraa meitä! He taistelevat portilla. Ennen kuin he ajattelevat meitä, pääsemme johonkin sivuhuoneeseen ja voimme paeta ikkunasta."

"Niinkö huonosti tunnet kuninkaasi?" Uassif el Khajat vastasi. "Tosin itse olen syypää siihen, että sydämissänne on minusta säilynyt vain viekkaan, väijyksistä iskevän vehkeilijän kuva, mutta juuri siksi minun nyt on osoitettava teille muuta. Enkö ole houkutellut teitä luopumaan kuninkaastanne sodan ja voiton toiveilla? Missä siis olisin, ellen taistelijani eturivissä?"

Hänen uskottunsa joutuivat näistä sanoista kuolettavan kauhun valtaan. He tiesivät hänen käyvän varmaan kuolemaan ja olisivat mielellään pidättäneet häntä, mutta eivät uskaltaneet ääneen vastustaa. Uassif el Khajat seisoi heidän edessään kuninkaallisena joka solultaan, he eivät vielä koskaan olleet katsoneet valittuunsa sellaista ylpeyttä tuntien kuin tällä hetkellä.

"Herra, tahtosi on lakimme", he huudahtivat innostuneina. "Emme väisty sivultasi!"

"Teidän on pelastettava poikani", Uassif el Khajat keskeytti ja torjui päättävästi viitaten takaisin nuorukaisen, joka rukoillen koetti häntä lähestyä. "Muista tätä hetkeä", hän jatkoi hurjasti, "ja koeta ansaita hyvän Jumalan siunaus! Vain totuus ja oikeus johtavat sinut onneen! Hyvästi!"

Hän suuteli liikuttuneena poikansa huulia ja molempia poskia. Sitten hän ripeän päättävästi sysäsi nyyhkivän nuorukaisen luotaan, puristi kiitollisena toisten kättä ja riensi pois.

Hän tiesi, missä romeilta riistettyjä aseita säilytettiin. Sieltä hän kahmaisi miekan sekä kilven ja riensi neuvottelusaliin päin, mistä kuului hurjaa taistelunmelskettä, sillä hyökkäävät romet olivat tunkeutuneet jo sinne asti.

Juuri kun hän aikoi avata oven, se temmattiin auki, ja Aid Omar ilmestyi kahden toverinsa seuraamana.

Verikorppi oli oivaltanut hyökkäyksen onnistuneen ja heimolaistensa auttamattomasti joutuneen turmioon. Silloin hän viittasi lähinnä seisoville ja poistui taistelupaikalta ottaakseen koptin haltuunsa ja vaihtaakseen tämän hengen omaan vapauteensa.

Kun hän odottamatta näki etsimänsä, hän ponnahti takaisin ja tuijotti tätä kuin huumautuneena.

"Valapatto!" huudahti Uassif el Khajat ja sylkäisi hänen eteensä. "Tilinteon hetki on käsissä. Varo itseäsi!"

Vihasta säihkyvin silmin hän syöksähti aavikkorosvojen entisen tiedustelijan kimppuun ja iski tähän syvän haavan. Se antoi Aid Omarille liikuntakyvyn takaisin.

"Sinä uskoton koira!" hän ärjyi raivoissaan. "Tämän saat maksaa!"

Hän tempaisi pistoolin vyöltään, mutta se ei lauennut. Silloin hän tarttui tikariinsa, ja entisten liittolaisten välillä sukeutui taistelu elämästä ja kuolemasta.

Aid Omarin seuralaiset eivät voineet tätä auttaa, koska he taistelijain nopeasti liikkuessa ahtaassa käytävässä olisivat yhtä helposti voineet iskeä päällikköään kuin tämän vastustajaa. Uassif el Khajat saattoi kilvellään torjua vastustajan pistot. Mutta oltuaan kauan kahlehdittuna kopti oli kovin kangistunut eikä voinut oikein käyttää hyväkseen tarjoutuvia mahdollisuuksia, joten taistelu jäi muutamaksi minuutiksi ratkaisematta. Mutta vihdoin hänelle luonnistui tehokas pisto. Verikorppi lysähti polvilleen.

Uassif el Khajat aikoi voitonriemuisin ilmein täydentää työnsä. Silloin pamahti laukaus toisen beduiinin pistoolista, sillä nyt oli vapaa tähtäysala. Levitetyin käsivarsin faaraoiden jälkeläinen suistui maahan. Hänen toivonsa oli täyttynyt: hän oli kaatunut kansansa vapauden puolesta.

Sillä välin molemmat romet olivat vieneet hänen poikansa toisaanne. He eivät olleet vielä ehtineet pitkälle, kun eräästä sivukäytävästä syöksähti vastaan vahva, aseistettu joukko, joka tervehti heitä riemuiten.

Se oli osasto keitaalaisia, joka oli tunkeutunut kaivettua vesijohtokanavaa pitkin palatsin sisään, hyökätäkseen takaapäin vihollisen kimppuun.

Paser ja Hapu luovuttivat turvattinsa nopeasti muutamille ystäville, sitten he toisten etunenässä riensivät Uassif el Khajatin avuksi.

Kun he ehtivät tuttuun käytävään, jossa kaksintaistelu äsken oli käyty, he näkivät ensimmäiset viholliset, nimittäin molemmat beduiinit, jotka yrittivät auttaa pahoin haavoittunutta Verikorppia jalkeille. Hurja raivonhuuto puhkesi tuatilaisten suusta, kun he huomasivat Uassif el Khajatin ruumiin. Seuraavassa silmänräpäyksessä kolme rosvoa sortui heidän aseihinsa. Sitten he murtautuivat neuvottelusaliin.

Onko meidän vielä kuvattava taistelua?

Egyptin auringon alla kasvaa omituinen ihmissuku. Tämän maan pojat ovat synnynnäisiä maaorjanpoikia, jotka vuosisatoja kärsivällisesti mukautuvat mitä ankarimpaan orjuuteen, tuskin sydämensä salasopukoissakaan ajatellen vastarintaa. Mutta jos hänen intohimonsa kerran joutuu kuohuksiin, se paisuu valtavaksi voimaksi, joka murtaa kaikki esteet eikä enää ole inhimillinen. Se muistuttaa samumia, joka hävittäen puhaltaa yli maan ja hautaa kaiken hehkuvaan hiekkamassaansa, ihmiset, eläimet, toivon, pelon ja armeliaisuuden.

Kun aurinko oli kulkenut kolmannen osan päivänmatkastaan, oli suuri voitto saavutettu, ja nuori sankarikuningas saattoi kutsua joukkonsa katselmukseen.

Hänen täytyi todeta niiden kärsineen raskaita tappioita. Itsekin hän vuoti verta monista haavoista, niin että tuskin saattoi pysyä pystyssä. Mutta vihollinen oli täysin tuhottu ja keitaan salaisuus, joka yksin takasi onnellisen rauhan, pelastettu. Palkkio oli vuodatetun veren arvoinen.

Seuraavat päivät käytettiin ikimuistettavan taistelun jälkien poistamiseen ja aavikkorosvojen väkivaltaisen herruuden tuottamien tuhojen korjaamiseen. Vallitukset tasoitettiin, hallituspalatsiin johtava kanava luotiin umpeen. Vain keitaaseen rakennetut vesisäiliöt jätettiin paikoilleen, koska niistä oli hyötyä ympäröiville taloille.

Sitten noudettiin Keilavuoresta kuningas Meryn ruumisarkku palatsin neuvottelusaliin, missä sen piti olla hautajaispäivään saakka. Sen viereen pystytettiin komea katafalkki Uassif el Khajatin ruumiille, joka vielä oli balsamoijien käsissä. Niin pian kuin nämä olivat saaneet työnsä loppuun, piti molemmat suuret vainajat asettaa läntisellä reunakukkulalla olevaan yhteiseen hautaan, keitaan ikivanhaan kalmistoon. Niin määräsi kuningas Hau-nefer.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin saksalaiset tiedemiehet saattoivat entiset ystävänsä haudan lepoon.

Syvä surumielisyys sydämissään he astelivat pientä niilinvenettä muistuttavien paarien vieressä, joilla lukuisat vahvat hartiat kantoivat molempia muumioarkkuja. He muistivat öisiä hetkiä Der el Gebraissa, jolloin olivat koptin papyruskääröistä saaneet ensimmäisen varman tiedon salaperäisestä keitaasta autiomaan keskellä, matkaansa ja sen vaaroja, jaloa Mery-kuningasta, jonka mielenylevyys riisti hänet ihmisten ilmoilta, ja kaikkia muita hyviä ja pahoja elämyksiä.

Mutta heidän mieleensä mahtui muutakin kuin nämä kaihomieliset muistelmat. Värikäs kuva, josta he itsekin olivat osa, miltei loputon hautajaissaatto, herätti heissä vilkasta mielenkiintoa. Muinainen Egypti näytti jälleen heränneen henkiin heidän ympärillään, ja halukkaasti he antautuivat tämän omituisen näytelmän aiheuttaman mahtavan vaikutuksen alaisiksi.

Ensinnä kulki runsaasti koristeltu joukko naisia ja kuningashuoneen palvelijoita, jotka vaikeroiden löivät rintoihinsa ja lauloivat itkuvirsiä. Sitten seurasi suitsutusta sirottavien pappien ympäröimänä molempia muumioita kantava vene, sen takana lähimmät surevat, molemmat nuoret kruununperilliset saksalaisine ystävineen. Heidän takanaan kannettiin pyhässä taistelussa isänmaan puolesta kaatuneitten arkut, joita surevat omaiset saattoivat. Sitten seurasi koko muu kansa miltei silmänkantamattomana joukkona, nuoret ja vanhat, lapset ja vanhukset, sillä yksikään ei ollut tahtonut jäädä kotia, kun piti ilmaista osanottoa hyvän Mery-kuninkaan kohtaloon.

Niin saattue kulki ensin palatsista temppeliin ja sitten läntiselle reunakukkulalle, missä jo kallioon hakattu kammio ja suuri joukkohauta odottivat kallista saalistaan. Vainajain papit odottivat jo aloittaakseen tehtävänsä, johon pääasiassa kuului uhrimenoja ja hymnien laulamista, joissa kuvailtiin vainajien onnellista elämää toisessa maailmassa.

Sitten molemmat kuninkaanmuumiot vietiin paikoilleen, ja nuoren faaraon nimenomaisesta käskystä Uassif el Khajatillekin osoitettiin kuninkaallista kunnioitusta. Nopeasti muurattiin kiinni hautakammion käytävä, jonka eteen pystytettiin kaksi komeata hautapatsasta. Siten oli pääjuhla lopussa.

Muista arkuista ei niiden suuren lukumäärän takia voitu suoriutua yhtenä päivänä. Ne asetettiin toistaiseksi maahan pappien huollettaviksi.

Syviin ajatuksiin vaipuneina palasivat molemmat saksalaiset ystävineen kuninkaanpalatsiin, miettien missä he itse kerran saavat kallistaa päänsä ikuiseen lepoon. Sillä ihminen on maan päällä vaeltaja, eikä hän tiedä missä ja milloin hänen viimeinen hetkensä lyö.

XVIII. VANHAAN KOTIIN

Seuraavina päivinä nuori faarao tuskin näyttäytyi eikä päästänyt puheilleen edes neuvonantajiaan eikä saksalaisiakaan. Hänen sielunsa oli ilmeisesti täynnä suuria ajatuksia, joita hän koetti suojata kaikelta häiritsevältä vaikutukselta.

Viikon kuluttua isänsä hautajaisista hän vihdoin kutsutti koko kansansa neuvottelupaikalle.

Se oli merkillinen päivä. Aurinko nousi veripunaisena, ja kuuma, tukahduttava ilma näytti aikovan imeä kaiken elämänmehun Tuatin keitaasta. Silti ihmiset eivät suinkaan tunteneet itseään veltoiksi. Päinvastoin he olivat omituisen, käsittämättömän levottomuuden vallassa, jota kukaan ei voinut torjua luotaan.

Valtimo tuntui tykkivän kiihkeämmin kuin muulloin, silmät paloivat ja kiilsivät, kaikilla oli selittämätön halu samalla henkäisyllä huutaa riemusta ja voihkaista tuskasta. Molemmat saksalaisetkaan eivät voineet välttää tällaista mielentilaa, ja he ihmettelivät turhaan, mitä se oikein merkitsi.

Kansankokous tarjosi sen vuoksi huomiota herättävän, tavallisuudesta poikkeavan kuvan. Kaikki puhelivat kiihkeästi ja hätäisesti, tietämättä miksi ja mitä. Piirikuntien päälliköt antoivat sadoittain käskyjä, peruuttaakseen ne seuraavassa hetkessä. Vaimot ja lapsetkaan eivät olleet malttaneet pysyä kotonaan, he tungeksivat tiheinä, rupattelevina parvina neuvottelupaikan ympärillä, minne heiltä vanhan tavan mukaan oli pääsy kielletty.

Vihdoin hovi saapui. Kiihtymys kohosi jos mahdollista vieläkin, sillä nuori faaraokin oli seuralaisineen ilmeisesti ihmeellisen, selittämättömän voiman vallassa. Heidän kasvonsa punoittivat ja outo tuli leimusi heidän katseistaan.

"Te, isäni ylevät neuvonantajat ja sinä, urhea kansani! Olen kutsunut teidät kohtalokkaaseen neuvotteluun", faarao aloitti kaikuvalla äänellä. "Muistamme kaikki hyvin sen päivän, jolloin vieraat muukalaiset tuotiin luoksemme, ja vielä paremmin seuraukset, jotka heidän tuloonsa ovat liittyneet. Teidän keskuudessanne syntyi syvä juopa eräitten vaatimusten johdosta, joita yksi muukalaisista esitti. Niiden onkin täytynyt olla painavia, koska hän saattoi niin monta teistä houkutella puolelleen. En saanut mitään tarkempaa niistä tietää, koska silloin olin alaikäinen nuorukainen eikä minua vielä ollut otettu aikuisten miesten joukkoon. Mutta sen jälkeen on hyvä Jumala nähnyt otolliseksi kutsua luokseen sekä isäni että hänen vastustajansa, tuon muukalaisen, sekä asettaa minut tämän maan hallitusta johtamaan. Rauha ja sopu näyttävät taas olevan turvatut. Mutta siihen en saa tyytyä. Tähän asti minulla on ollut kylliksi työtä tuhotessani keitaaseemme tunkeutuneet rosvot ja haudatessani kalliita vainajiamme. Mutta nyt mielestäni on käsissä päivä tutkia kaikki ne syyt, joihin tuo muukalainen nojautui vaatimuksissaan huonettani vastaan. Tänään selvitetään ikiajoiksi minun, teidän ja sen miehen pojan välit, joka nyt lepää isäni vieressä. Mikail, Uassif el Khajatin poika, vaadin sinua esittämään kaiken, mitä tiedät isäsi oikeuksista ja aikomuksista!"

Nuori Mikail joutui tämän odottamattoman vetoomuksen johdosta kovin hämilleen. Vielä enemmän häntä häkellytti se innokas suosio, jota kansa osoitti kuninkaansa sanoille. Vasta kun tämä oli toistanut kehoituksensa, hän päätti puhua ja sanoi epäröivällä äänellä: "Olen pahoillani, herra, että kaiken sen jälkeen, mikä on tapahtunut, vielä kerran haastat minut kilpailuun. Katso, olet pelastanut henkeni ja olisit varmasti myös estänyt onnettoman isäni sortumisen, ellei hyvän Jumalan tahto olisi tehnyt tyhjäksi jalomielistä aiettasi. Kuinka voisin siis kohottaa puheeni sinua vastaan, jota kiitän henkeni säilymisestä. Ei, ei, ei koskaan! Vaikka voisin esittää joitakin oikeutettujakin vaatimuksia sinua vastaan, olkoot ne tästä hetkestä unohdettuja ja haudattuja, kuten viha isiemme välillä! Minä luovun vapaaehtoisesti..."

"Seis!" keskeytti kuningas Hau-nefer. "Niin ei saa puhua mies, joka polveutuu kuninkaallisista vanhemmista. Et puhu vain omassa asiassasi, vaan myös tulevien lastesi ja lastenlastesi."

"Herra, tuskin edes aavistan, mihin isäni mielessään pyrki", Mikail vastasi yhä arasti. "Hän ei uskonut minulle puuhiaan."

"Hyvä, nyt on teidän vuoronne, isäni neuvonantajat ja te rakkaat vieraat etäisestä pohjolasta. Te tiedätte kaiken ja saatte nyt puolustaa tätä nuorukaista, etten tietämättäni loukkaisi hänen oikeuksiaan."

Ne, joille tämä kehoitus esitettiin, eivät ensin vastanneet. Niin suuresti kuin he ihailivatkin nuoren kuninkaan ylevämielisyyttä, heistä tuntui kuitenkin erittäin epämieluisalta, että nyt jälleen elvytettiin kiista valtaistuimesta, jonka kohtalo jo näytti tulleen ratkaistuksi. Mutta faarao pysyi tahdossaan, ja heidän oli toteltava.

Griebachin neuvosta siis noudettiin meille jo tuttu Eft-ankhin suuri papyrus, joka tärkeimpänä asiakirjana luettiin ääneen.

Kuultuaan sen sisällyksen nuori kuningas joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan. Sitten hän otti kruunun päästään, piti sitä ojennetuin käsin edessään ja huudahti tuskaisella äänellä: "Nyt ymmärrän sieluntuskasi, oi isäni Mery! Se, jota kunnioitimme ja rakastimme sukumme kantaisänä ja tämän onnellisen valtakunnan perustajana, Nebseny-kuningas, on vain petoksella päässyt valtaan ja syöksi valtaistuimen todelliset perilliset häpeään ja orjuuteen. Voi minua, jonka täytyy nähdä tämä häviämätön tahra suurimman esi-isäni nimessä! Kuinka surkuteltava olenkaan! Mutta te", hän puhutteli ankaran moittivasti neuvosherroja, "juuri te, joiden tehtävänä on pitää kuningas oikeuden tiellä, te olette pakottaneet isäni pysymään vääryydessä ja pidättämään tämän nuorukaisen isältä kruunun, senkin jälkeen kun hän itse oli tunnustanut sitä vääryydellä kantavansa! Teidän täytyy punastua minun, kokemattoman nuorukaisen ja elävän Jumalan silmien edessä, jotka näkevät kaikkien sydämiin. Voi teitä, kun tuomion päivä koittaa!"

Soimatut painoivat päänsä alas, mutta vanha ylipappi kesti faaraon moittivan katseen ja vastasi kiihkeästi: "Ota sanasi takaisin, oi herra, kunnes tunnet koko asiain tilan! Olet vasta kuullut vastustajasi kertomuksen, se on tähän asti ollut ainoa kirjallinen todiste, joka on luonut valaistusta tähän asiaan. Mutta sillä aikaa kun te isäsi kuoleman jälkeen varustauduitte taisteluun rosvoja vastaan, minä tarkastin huostaani uskotun valtionarkiston vielä kerran perinpohjaisesti, jolloin vanhoista kirjoitustauluista löysin toisenlaisen esityksen asiasta. Se on kuningas Nebsenyn kirjoittama ja kuuluu:

"Hänen esi-isänsä Ey, jota sanottiin petturiksi, oli hyvän Khuenaten-kuninkaan tunnustettu suosikki, koska hän parhaiten kaikista ymmärsi tämän ylevät ajatukset ja oli myös siitä syystä määrätty hänen lähimmäksi seuraajakseen. Mutta väärän Ammon-jumalan väärät profeetat, joiden täytyi pelätä hänen puoleltaan pahinta, osasivat estää hänen tulonsa kuninkaaksi. He kääntyivät näennäisesti ainoan oikean jumalan uskoon ja järjestivät niin, että Eyn sijasta sai kruunun toinen Khuenatenin vävy, Sakare Neferkhepru. Vasta kun tämä oli kuollut, Ey pääsi oikeuksiinsa. Mutta sillä välin väärien profeettojen valta oli jälleen kasvanut, ja Ey ymmärsi, että hänen oli meneteltävä hyvin varovasti saadakseen heidät käsiinsä. Siksi hän oli alistuvinaan heidän valtaansa. Mutta silti he näkivät hänen lävitseen ja pääsivät voitolle, niin että hän sortui heidän miekkoihinsa. Siitä käy selvästi ja epäilyksittä ilmi, että Nebsenyllä oli parempi oikeus Egyptin molempiin kruunuihin kuin Eymhotepilla, ja ellet minua usko, haetan sinulle asiakirjan heti nähtäväksi."

"Uskon sinua", faarao vastasi ilmettään muuttamatta. "Mutta kaikki tämä ei voi muuksi muuttaa sitä tosiseikkaa, että kantaisäni Nebseny, jolle prinssi Eymhotep oli suonut koko luottamuksensa, jätti tämän häpeällisesti ahdinkoon ja perikatoon. Se häpeä tahraa hänen nimensä ja polttaa hehkuvasti sieluani, koska sille ei ole mitään anteeksiantoa. Siksi minun myös täytyy pysyä päätöksessäni luopua kruunusta ja tarjota se Mikailille, Uassif el Khajatin pojalle. Tässä", hän sanoi viimeksi mainitulle, "ota omasi, ja se olkoon omasi aina tulevaisuudessakin!"

Se oli houkutteleva tarjous. Kukaan ei olisi voinut moittia nuorta koptia, jos hän olisi sen hyväksynyt. Mutta hän muisti yhä elävästi isänsä kanssa viettämänsä viimeiset hetket vankityrmässä, ja tämän vakava varoitus kaikui vielä hänen korvissaan. Hän kieltäytyi.

Nyt syntyi ylevä kilpailu kummankin nuorukaisen välillä, kun ei toinen eikä toinen tahtonut antaa perään. Mikail el Khajat pysyi järkähtämättä kieltäytymisessään ja kuningas Hau-nefer pysyi kuurona kaikille sekä neuvonantajiensa että kansansa pyynnöille ja kehoituksille.

Ja ihmeellistä! Johtuiko se hehkuvasta auringonpaisteesta vai muusta tuntemattomasta, selittämättömästä voimasta: koko suuri kansanjoukko otti suorastaan kiihkeästi osaa sanakiistaan, ikään kuin kiihtymys ja kiukku olisivat olleet tarpeen huojentuvana viivoituksena. Yhä enemmän kiihtyivät mielet, melu kohosi yhä äänekkäämmäksi.

Silloin tapahtui äkkiä jotakin aavistamatonta, kauheata, mikä sai rohkeimpienkin veren jähmettymään.

Kuultiin kumeata, hermoja tärisyttävää jylinää. Maa huojui jalkojen alla ja halkeili kuiluiksi, kuninkaanpalatsin ja temppelin mahtavat muurit luhistuivat jyristen. Hirvittävällä ryskeellä sortui osa Keilavuoren seinääkin. Suunnattomat pölypilvet kohosivat laaksosta taivaalle.

Maanjäristys, vakavinta lajia!

Se siis oli painanut kaikkien jäseniä, pannut veren kuumeisesti kiertämään heidän suonissaan ja nyt yhdellä iskulla sai kaikki kuolettavan kauhun valtaan.

Hurjasti huutaen joukko hajaantui, tietämättä mihin mennä. Koko laajan kentän täytti valitus, vaikerrus ja epätoivoinen voihke, mikä kumeasti kajahti takaisin reunakukkulain rinteistä.

Ensimmäisen ankaran tärähdyksen jälkeen maa näytti rauhoittuvan. Mutta jo muutamien minuuttien kuluttua hirveä jyrinä toistui vielä voimakkaampana ja kesti lyhyemmin tai pitemmin tauoin tunnin ajan, täydentäen tuhon.

Vihdoin, vihdoin näytti luonnonvoimien kamppailu loppuvan. Kuolemanhädässä olevat saivat taas vapaasti hengittää.

Mutta hirvittävä oli se hävitys, jonka heidän pelästyneet silmänsä näkivät. Sekasortoinen rauniokenttä avautui siellä, missä maallisen ja taivaallisen kuninkaan palatsit olivat kohonneet. Talojen valkeat päädyt, jotka olivat loistaneet keitaan iloisessa vehreydessä, olivat poissa. Puitten ja pensasten vihreä värikin oli muuttunut: paksun hiekan peittäminä kohosivat kasvit himmeän, elottoman harmaina, kuin riutuneet, kuolemanväsyneet, vanhukset. Kaikki toivo, kaikki elämänilo näytti väistyneen kerran niin onnellisesta laaksosta.

Heti kun kuningas Hau-nefer vähän oli tointunut, hän kokosi osan henkivartijoitaan ympärilleen ja puhallutti sotatorvia, rohkaistakseen alamaisiaan ja kutsuakseen heidät takaisin neuvottelupaikalle.

Vain hitaasti he noudattivat hänen kehoitustaan, epäröiden joka askelella, ikään kuin peläten kauhean jyrinän ja tärinän alkavan uudestaan. Mutta he tulivat kuitenkin, ja heidän epätoivonsa, joka nyt sai täyden vallan, purkautui sydäntäsärkeviin valitushuutoihin.

Mennyttä oli onnellinen paratiisi, heidän isiensä maa, tuhottu oli koti, jossa he olivat monia vuosia eläneet rauhallisina ja iloisina! Mitä muuta saattoi tulevaisuus heille tarjota kuin hätää ja kurjuutta?

Vihdoin maltilliset saivat kiihtymyksen sen verran asettumaan ja kansan sikäli rauhoittumaan, että he istuivat maahan ja malttavasti odottivat johtajiensa päätöksiä.

Näiden ensimmäinen huoli koski tilannetta Keilavuoren sisässä. Vieläkö sen lähteet pulppusivat korvaamatonta nestettä, josta keitaan ja sen asukkaiden olemassaolo riippui?

Joukko neuvosherroja, molemmat saksalaiset etunenässä, koetti tunkeutua sinnepäin. Oli vaivalloista ja vaarallista uhkapeliä kiipeillä sikin sokin makaavien, korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneitten vuorenseinän jäännösten yli. Kun he vihdoin suoriutuivat niistä ja alkoivat tutkimustyönsä, he miltei lamaantuivat kauhusta.

Se, mitä he olivat pelänneet ja minkä kohtalokkaita seurauksia tuskin olivat uskaltaneet kuvitella, oli tapahtunut. Kraatterin kolme lähdettä oli tyrehtynyt, todennäköisesti sisempien maakerrosten siirtyminen oli ne tukkinut! Kadonnut oli myös järvi, johon ne olivat virranneet, sen sisällys oli juossut eri suunnille raunioitten sekaan.

Mitä nyt tehdä? kysyivät henki salpautuen tutkijat, samoin kuningas ja koko kansa, kuultuaan kauhean tosiasian. Mitä nyt tehdä?

Oli suunnaton onni, että beduiinit olivat rakennuttaneet vesisäiliöt. Muutamat niistä olivat jääneet vahingoittumattomiksi, ja niissä oli vielä vettä pelastamaan ainakin muutamiksi viikoiksi ihmisjoukon menehtymästä janoon.

Mutta keitaaseen he eivät voineet jäädä. Se oli kaikiksi ajoiksi tuhottu, sen olemassaolo lopussa. Kuka saattoi taata, etteivät vaeltavat hietavuoret jo vuoden kuluttua ole täälläkin ja tukahduta viimeisiäkin kasvillisuuden jätteitä? Kuinka kääpiömäisen pieni onkaan jokainen inhimillinen laskelma, jokainen taistelu parhaasta paikasta auringossa verrattuna luonnonvoimien mahtavaan valtaan.

Mutta minne onnettomien oli käännyttävä? Niilinlaaksoon meneminen merkitsi vapaaehtoista alistumista vieraitten valloittajien ikeeseen, jotka vain olisivat iloinneet saapuvien surkeasta kohtalosta ja tyytyväisinä tervehtineet alustalaisorjiensa luvun odottamatonta kasvua. Lännessä ei ollut paljon parempaa odotettavissa. Siellä vallitsi uskonkiihkoinen senussilahko, jonka jäsenistä jo yksi ainoakin, Selim-petturi, riitti osoittamaan romeille, että siltä taholta saattoi odottaa mitä pahinta. Mutta pohjoiseen ja etelään levisi miltei rajattomana avara, lohduton autiomaa. Kuka pelastaisi epätoivoiset hädästään?

"Kuulkaa minua", virkkoi vihdoin vanha ylipappi katsellen ympärilleen kyynelehtivin silmin. "Kun isämme vielä hallitsivat Niilinlaaksossa, liikkui heidän keskuudessaan taru, että heidän kantaisänsä olivat harmaassa muinaisuudessa tulleet etelästä, minne vielä jäi heidän kaltaisiaan, ja yhä uudelleen muistettiin pitkin väliajoin, että siellä yhä asui kansamme heimolaisia. Koettakaamme etsiä tuo kansamme etäinen, kauan sitten unohdettu kotimaa, ja pyy takaamme sen asukkailta lupaa asettua sinne! Kaikki maan päällä palaa alkuunsa, miksi emme mekin?"

Se oli ensimmäinen positiivinen ehdotus, mikä tehtiin kauhean tapahtuman jälkeen, ja siihen suostuttiin paikalla. Mies kaipaa elämän taistelussa isänsä taloon, vanhus muistelee haudan partaalla nuoruusaikojaan, oliko siis ihme, että tähän lapselliseen kansaan hädän hetkellä tarttui vanhan kotimaan kaipaus?

"Mitä sanovat kestiystävämme tästä ehdotuksesta?" kysyi kuningas Hau-nefer.

Griebach pudisti epäröiden päätään, mutta hänen hämmästyksekseen Kastner kannatti aietta.

"Se ei ole huono ajatus!" hän huudahti. "Tuolla etelässä on Tshad-järven ja Bahr-el-Arabin lähteitten välillä kartassa vielä suuri valkea ala, jota länsimaiset tutkijat ovat tähän asti turhaan koettaneet täyttää. Olen itsekin jo kerran ollut sen lähellä, mutta minun täytyi voittamattomien vaikeuksien takia kääntyä takaisin. Kuulin siellä huhun, josta jotkut vanhemmat kirjailijatkin ovat maininneet, että näet länteen Niilistä, Afrikan sydämessä, keskellä villejä neekeriheimoja elää vaaleaihoinen kansa, joka on korkealla sivistystasolla ja jonka ympäröivät ihmissyöjät arvelevat omistavan mahtavia taikoja. Ovatko ne teidän rotunne heimolaisia? Yhdentekevää! Tänne ette voi enää jäädä. Mutta juuri tuolla etelässä, alhaisella tasolla olevien alkuasukkaiden naapureina teidän onnistuu helpoimmin puolustaa vapauttanne, vaikka tämän kunnianarvoisen vanhuksen toivo osoittautuisikin pettäväksi. Minä tahdon johtaa teitä, jos uskotte kohtalonne käsiini."

Tahtoivatko he uskoa? He olivat kuin metsään eksynyt lapsilauma, joka riemuiten tarttuu ensimmäiseen käteen, joka heille tarjoaa apuaan. Kehen he olisivat mieluummin luottaneet kuin tähän usein koeteltuun ystäväänsä.

Nyt palasi toivo jälleen masentuneisiin sydämiin. Innokkaasti he Kastnerin ohjeitten mukaan alkoivat varustautua matkalle.

Tämä rohkea mies oli ottanut niskoilleen todellisen jättiläistyön. Mutta hän tunsi itsellään olevan siihen tarvittavan rohkeuden ja voiman, ja hänen koulutoverinsa auttoi häntä tehokkaasti.

Pian kaikki olivat matka- ja lähtövalmiina Keilavuoren itärinteellä. Ennen kuin jono lähti liikkeelle, kuningas Hau-nefer tarttui nuoren koptin käteen ja astui tämän kera kansan eteen.

"Kun isäni vielä eli", hän lausui, "hän teki vastustajalleen sen ehdotuksen, että kumpikin olisi vuorotellen hallinnut teitä vuoden. Se olisi ollut parasta ja säästänyt meidät monesta onnettomuudesta, joskaan ei tästä viimeisestä ja suurimmasta. Mutta toteutukoon nyt se, minkä kohtalon epäsuopeus silloin ehkäisi! Unohtukoon vanha riita sukujemme välillä, yksimielisinä tahdomme tulevaisuudessa jakaa vallan. Sinun täytyy!" hän vaati lempeästi, kun Mikail aikoi vastustella. "Hyvä Jumala itse on tuhonnut sen, mistä isämme kiistelivät. Tästedes vallitkoon sopu Khuenate-kuninkaan jälkeläisten välillä, ja vain yksi ajatus täyttäköön heidän sydämensä: huoli kansan onnesta!"

Silloin Mikail el Khajat astui ratsunsa luo, otti satulalaukusta Eft-ankhin papyruksen, repäisi sen koko kansan silmien edessä ja heitti palaset tuulen vietäviksi. Sitten hän tarttui lujasti nuoren faaraon ojennettuun oikeaan käteen.

Kyyneleinen oli hyvästijättö rakkaalle, kauheasti hävitetylle keitaalle, ja yhtä paljon kyyneleitä maksoi matka armottoman autiomaan halki. Sanomattoman raskaita olivat heidän kärsimyksensä, eivätkä kaikki niitä kestäneet. Monen monta ennen aikojaan uupunutta täytyi haudata kuumaan hiekkaan. Kun he vihdoin pääsivät asutuille seuduille, ilmeni uusia, uhkaavia vaaroja. Joka kansa, jonka luo he tulivat, luuli heitä saaliinhimoisiksi valloittajiksi ja ryhtyi tarmokkaaseen vastarintaan. Vain sitä, että Kastner ei ensi kertaa ollut näillä seuduilla, heidän oli kiittäminen siitä, että saattoivat solmia suotuisan aselevon ja kulkea edelleen.

Kun aurinko jo läheni vuotuisen kiertomatkansa eteläisintä pistettä, he vihdoin saapuivat niiden kiihkeästi kaivattujen vuorten juurelle, joiden takana heidän heimolaistensa piti asua.

Näiden luo lähetettiin sanansaattajia. Palatessaan he toivat mukanaan valkeahapsisen vanhuksen, jonka ulkomuoto ilmaisi erehtymättömästi aito muinaisegyptiläisen rodun jäseneksi. Hän lupasi merkeillä heille ystävällisen vastaanoton ja ohjasi heidät peloittavien laaksojen ja kuilujen kautta päämäärään.

Kohta sen jälkeen valkoiset ystävät erosivat romekansasta, jonka ilot ja surut he niin kauan olivat jakaneet. He palasivat kotimaahansa, eikä kenenkään valkoisen jalka ole sittemmin tallannut noita luoksepääsemättömiä vuoria Afrikan sydämessä.

Näin loppuu kertomus läntisen taivaanpylvään Tuatin keitaasta. Muistelkoon arvoisa lukija sitä ystävällisin tuntein!