[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f80VyTTGUsKDt5KwfsHOiR8dO3N9e4279IlK4VNmmKkw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1289,"Faaraon perintö","Kern, Maximilian",1877,1945,"1289-kern-maximilian-faaraon-perinto","1289__Kern_Maximilian__Faaraon_perintö","Seikkailuromaani","lastenkirja",[],[],"fi",1910,1930,59482,412433,true,null,[],[],[],"Saksalainen seikkailuromaani sijoittuu Egyptiin, missä tohtori Kastner ja professori Griebach tempautuvat mukaan muinaiseen arvoitukseen. Matka vie tutkijat Niilin laaksosta ja Kairosta syvälle autiomaahan etsimään faaraon perintöä ja salaperäisiä hautoja.","Maximilian Kernin 'Faaraon perintö' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1289. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","FAARAON PERINTÖ\n\nSeikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nMAXIMILIAN KERN\n\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Hämmästyttävä löytö.\n    II. Ensimmäinen papyrus.\n   III. Päätös.\n    IV. Dakhlan keitaassa.\n     V. Autiomaan ensi tervehdys.\n    VI. Autiomaahan.\n   VII. Renf-Ankhin haudalla.\n  VIII. Vankeina.\n    IX. Keilavuori.\n     X. Eymhotep vai Nebseny?\n    XI. Verikorppi.\n   XII. Itsekkyys sokaisee.\n  XIII. Vääryys voittaa.\n   XIV. Kun kaksi riitelee.\n    XV. Susi kuopassaan.\n   XVI. Varjokuningas.\n  XVII. Oikeus voittaa, vääryys rangaistaan.\n XVIII. Vanhaan kotiin.\n\n\n\n\nI. HÄMMÄSTYTTÄVÄ LÖYTÖ\n\n\n_\"Tohtori Kastner, Gheziret Palace Hotel, Kairo. Suurenmoinen löytö\n-- miltei uskomaton. Tule heti. Griebach.\"_\n\nHenkilö, jolle tämä sähkösanoma oli osoitettu, istui paraikaa\nmainitun maailmankuulun, Gheziret Bulak-nimisen Niilin saareen\nrakennetun hotellin puistossa, kun lähettipoika toi sen hänelle.\nYllätys, jonka sanoma tuotti, ei ollut hänelle erikoisesti mieleen.\n\n\"Poldl [lyhennys nimestä Leopold. -- Suom. huomautus] olisi voinut\nantaa keksintönsä odottaa edes neljä viikkoa, jotta olisin ehtinyt\nhiukan hengähtää\", hän mutisi itsekseen samalla kun rutisti paperin\nkokoon ja pisti sen rintataskuunsa. \"Tuskin olen ennättänyt palata\nVadi Natrunista, kun minun muka jälleen pitäisi rientää Siutiin. Olen\ntodellakin poloinen, kiusattu miesparka.\"\n\nHuoahtaen hän nousi penkiltään, palasi hotelliin ja määräsi\npalvelijan panemaan matkalaukut kuntoon. Varhain seuraavana aamuna,\njo kello seitsemältä hän astui Niilinlaaksoa ylöspäin kulkevaan\njunaan, jännittyneenä mietiskellen, mitä hänen ystävällään ja\nentisellä koulutoverillaan oli kerrottavana.\n\nHän sai uteliaisuutensa tyydytetyksi aikaisemmin kuin oli\nodottanutkaan. Kun juna saapui Minijeen, hän suureksi\nhämmästyksekseen näki ystävänsä, professorin ja muinaistutkijan, tri\nLeopold Griebachin seisovan pysäkillä ja kärsimättömästi silmäilevän\njunaan päin. Tuskin se oli pysähtynyt, kun tiedemies kiiruhti pitkin\nvaunuriviä ja syöksähti reippaasti siihen osastoon, jossa oli\nhuomannut ystävänsä istuvan.\n\n\"Mutta Poldl\", tämä huudahti päätään pudistaen ja tehden tilaa\ntoiselle, \"onpa sen täytynyt olla oikein ilmetty ihme, mikä on saanut\nsinut, kaikkien flegmaatikkojen esikuvan, noin pois suunniltasi\".\n\n\"Se onkin melkein uskomaton tapaus\", tiedemies vastasi pyyhkien\nkiihtyneenä kädellään hikistä otsaansa. \"Tulet itse joutumaan vielä\nenemmän suunniltasi, kunhan saat tietää kaiken.\"\n\n\"Se ei olisi hullumpaa\", Kastner vastasi hymyillen. \"Oletko\nehkä löytänyt _Behar-bila-man_ (Vedettömän meren), jonka kelpo\nRohlfsimme jo aikoja sitten on osoittanut aavikon poikien vilkkaan\nmielikuvituksen tuotteeksi?\"\n\n\"En, vaan...\"\n\n\"Vai oletko ehkä saanut käsiisi papyruksen, joka sisältää jotakin\nuutta tarunomaista Atlantis-saaresta?\"\n\n\"En sitäkään, vaan...\"\n\n\"Tai\", keskeytti toinen hänet jo kolmannen kerran, \"oletko peräti\nlöytänyt tuon kuuluisan reiän, joka sallii meidän suoraan maaemon\nlävitse tirkistellä pallomme vastakkaisella puolella puuhailevia\nlähimmäisiämme?\"\n\n\"Lopeta jo vihdoinkin kiusantekosi\", Griebach huudahti jokseenkin\nmaltittomana. \"Saammepa pian nähdä, miten pitkälle oma\nmielentyyneytesi riittää. Mitä sanot, jos ilmoitan sinulle, että\nkeskellä Libyan autiomaata epäämättömästi on koko muun maailman\nunohtama keidas, jossa kaiken todennäköisyyden mukaan vielä elää\nvanhojen egyptiläisten väärentämättömiä jälkeläisiä?\"\n\nNämä sanat kuultuaan Kestner hypähti istuimeltaan kuin vahvan\nsähkövirran iskemänä ja aukaisi suunsa ja silmänsä selkosen\nselälleen. Mutta hetken mietittyään hän vaipui jälleen istualleen ja\npurskahti epäuskoiseen nauruun.\n\n\"Poldl raukka. Kuka sinulle on tämän järjettömyyden syöttänyt?\" hän\nkysyi entistäkin ivallisemmin.\n\n\"Uassif el Khajat, Siutin _mudiirin_ (piiripäällikön)\ntoimistopäällikkö.\"\n\n\"Siis kopti?\" [Koptit ovat muinaisten egyptiläisten jälkeläisiä,\njotka toisin kuin muut muhametinuskoiset Egyptin asukkaat tunnustavat\nkristinoppia. -- Suom. huomautus.]\n\n\"Todella. Toimistopäälliköthän ovat aina kopteja.\"\n\n\"No, sittenpä tämä herra Uassif el Khajat on oikea suurvalehtelija\",\nKastner vastasi mitä hyväntuulisimmin. \"Sehän on selvä. Vain se\nminua ihmetyttää, että sinä olet antanut hänen niin helpolla puijata\nitseäsi.\"\n\n\"Huomaan selvästi\", Griebach huudahti puolittain suutuksissaan toisen\njatketusta pilkanteosta, \"että minun on kerrottava sinulle kaikki\nalusta pitäen kuin pienelle lapselle\".\n\n\"Sinulla ei ole muuta mahdollisuutta\", tohtori vastasi lainkaan\nloukkautumatta. \"Te muinaistutkijat olette tosin väkeä, joka\nonnellisena ja tyytyväisenä uiskentelee olettamuksien meressä, mutta\nme maantieteilijät olemme valitettavasti niin ymmärtämättömiä, että\nuskomme vain painavimpiin, kumoamattomimpiin todistuskappaleihin.\nSiksi, niin suuresti kuin sinuun ystävänä luotankin, anna minulle\ntodisteita, todisteita ja vieläkin todisteita.\"\n\n\"Hyvä, tahtosi tapahtuu, mutta pyydän, ettet minua enää keskeytä.\nSiis kuule.\n\n\"Oleskelin muutamia viikkoja sitten Monfalutin seuduilla Niilin\nitärannalla tutkiakseni el Haribin, Ma'abten ja Dzebel Maragin\nhautapaikkoja. Päämajakseni olin valinnut Der el Gebrain\nkoptilaiskylän, missä Uassif el Khajatilla on melkoisen suuri\nmaatila. En kuitenkaan asunut hänen luonaan, mutta toissapäivänä\nhänen sanantuojansa herätti minut kesken iltapäiväuntani: 'Hänen\npoikansa on tajuttomana, tahtoisiko vieras _hakim_ auttaa?' Minä\ntosin en ymmärrä suuren Asklepioksen tieteestä yhtään mitään,\nmutta täällä pidetään jokaista länsimaalaista lääkärinä, koska\nhänellä on mukanaan ainakin palanen laastaria ja pari pullollista\nvaarattomia tippoja. Ja lopuksi ajattelin, että jos poika todella\non pahasti sairas, voin saada aikaan ainakin sen, että lähetetään\nheti ratsuviesti Siutin sairaalan lääkärille. Mutta juttu ei ollut\nerikoisen vaarallinen. Poika oli vain syönyt liikaa viikunoita,\nja pahoinvointi oli helposti hoidettavissa. Kiitollinen isä piti\nsiitä huolimatta minua poikansa hengen pelastajana ja kestitsi\nminua ylellisesti. Uassif el Khajat osoittautui samalla täkäläisiin\noloihin katsoen melko sivistyneeksi mieheksi, keskustelumme kävi\nyhä vilkkaammaksi ja innokkaammaksi, ja vihdoin hän ilmaisi erään\nsalaisuuden, joka jo kauan oli painanut hänen sieluaan...\"\n\n\"Ja se oli?\" Kastner kysyi, koettaen näyttää äärimmäisen uteliaalta.\n\n\"Rauhoitu, älä keskeytä, niinhän sovimme\", toinen tokaisi. \"Saat\nkyllä jäljestäpäin riittävästi venyttää nenääsi pestatessasi\nkamelinajajia retkelle, joka tehdään vastalöydettyyn keitaaseen.\nMutta palataksemme jälleen koptiimme. _Kasr_ (linnan tapainen\nrakennus), jossa hän asuu, lienee jo muutamia satoja vuosia vanha.\nAinakin se on huolellisesti suunniteltu puolustettavaksi aseellisia\nhyökkäyksiä vastaan, minkä vuoksi siinä on monenlaisia maanalaisia\nhuoneita ja käytäviä, joihin asukkaat hätätilassa saattoivat\nvetäytyä jouduttuaan ylhäällä tappiolle. Erääseen sellaiseen\nsalakellariin Uassif el Khajat vei minut, avasi siellä kivilaatalla\npeitetyn onkalon ja veti esiin joukon saviastioita. Voit kuvitella\nhämmästykseni, kun tunsin viimeisen niistä oikeaksi papyrusuurnaksi,\njommoisia käytettiin Uuden valtakunnan aikoina (1380-1180 eKr.).\nMutta pääasia oli, että ne olivat täynnä suorastaan ainoalaatuisen\narvokkaita kirjoituskääröjä. Mitä nyt sanot, rakas ystävä?\"\n\n\"Hm\", tohtori mutisi, \"tässä siunatussa maassa on saatu aikaan mitä\nkauneimpia väärennyksiä, onpa täällä oikein tehtaitakin sen alan\nteollisuutta varten\".\n\n\"Takaan kirjoituskääröjen samoin kuin saviruukkujen aitoperäisyyden\",\nGriebach keskeytti hänet innokkaasti.\n\n\"No niin, sehän voi olla oikein sievoinen saavutus teille\nmuinaistutkijoille\", Kastner huomautti välinpitämättömästi. \"Mutta\nmitäpä minulla, maantieteilijäpahasella on sen kanssa tekemistä,\nminulla, joka en muuta kaipaa kuin saada kerrankin laiskotella\ntarpeekseni neljän viikon aikana?\"\n\n\"Sanoinhan sinulle jo, että nämä papyrukset antavat kumoamattoman\ntodistuksen vuosituhansia sitten unohdetun keitaan olemassaolosta\nkeskellä Libyan autiomaata.\"\n\n\"Tai kuussa\", lisäsi tohtori, jota toinen ei vähimmässäkään määrin\nollut saanut vakuuttuneeksi. \"En usko erikoisesti egyptiläisiä,\nenempää vanhoja kuin uusia, enkä varsinkaan kopteja, parahin ystävä,\nja...\"\n\n\"Oi sinä suuri Osiris, millainen pölkkypää!\" Griebach huudahti\naivan epätoivoissaan. \"Sanohan, oletko kuullut salaliitosta, joka\ntehtiin Ramses III:n aikana tämän hallitsijan haaremissa ja jonka\ntarkoituksena oli asettaa valtaistuimelle eräs vain nimellä Pentuere\ntunnettu prinssi?\"\n\n\"Olen, jotakin sentapaista olen joskus kuullut.\"\n\n\"Hyvä. Tähän salaliittoon oli osallisena myös Etiopiaan sijoitettujen\njoukkojen komentaja, jonka tehtävänä oli nostaa kapinaan sotilaansa\nja siten taata vehkeilijöille tarpeellinen sotilaallinen tuki. Tähän\nasti yksinomaan tunnetuissa oikeudenkäyntiasiakirjoissa -- ne ovat\nTorinon Papyrus judiciaire, Papyrus Lee ja Papyrus Rollin vuodelta\n1888 -- koko juttua käsitellään kovin salaperäisessä valossa,\njottei kuninkaan hovin maine kärsisi kansan silmissä sellaisten\ntapahtumain ilmitulosta. Sen vuoksi käytetään valtionkavalluksesta\nsyytetyistä henkilöistä kaikenlaisia vääristeltyjä nimiä, joten\nei oikein saa selvää, keitä he olivat ja mitä he tahtoivat. Mutta\nsiinä papyruksessa, jonka löysin Uassif el Khajatin luota, on koko\ntapahtuma kerrottu ilman peittelyjä, ja siitä käy ilmi seuraavaa:\nMainittu Etiopian ylikomentaja oli jo lähtenyt joukkoineen\nmarssimaan, kun hänelle saapui tieto, että kaikki oli tullut\nkavalletuksi Thebassa. Siten kaappaus oli mennyt myttyyn, eikä\nNebsenyn -- se oli kenraalin nimi -- pää ollut penninkään arvoinen.\nTehden nopean päätöksen hän marssitti sotilaansa Testes-keitaaseen,\nnykyiseen Dakhlaan, ja sieltä, kun faarao osoittautui\nleppymättömäksi, edelleen länteen päin, missä hän aikalaistensa\nluulon mukaan menehtyi kaikkine miehineen. Mutta todellisuudessa\nTesteestä johti vain muutamien harvojen tuntema kamelitie\nkukoistavaan keitaaseen, joka sijaitsee keskellä tätä autiomaata...\"\n\nGriebach keskeytti hämmästyneenä puheensa, sillä hänen tähän asti\nniin ivallinen ystävänsä oli hypähtänyt pystyyn ja tuijotti häneen\nsilmät suurina.\n\n\"Suoraan länteen? Dakhlan keitaasta?\" huudahti jälkimmäinen nopeasti\näänen miltei tukahtuessa kurkkuun.\n\n\"Aivan oikein...\"\n\n\"Ja tie tuohon keitaaseen on selostettu papyruksessa?\" Kastner kysyi\nedelleen.\n\n\"Tosin en ole vielä nähnyt kaikkia Uassif el Khajatin perintöön\nkuuluvia esineitä, mutta papyruksen sisällyksestä päättäen lienee\nolemassa eräänlainen kartta, josta selviää tie keitaaseen,\nilmoitetaan luonnon tuntomerkit, etäisyydet jne.\"\n\n\"Hyvä ihminen\", tohtori huusi tai suorastaan karjui, juosten\nkiihtyneenä edestakaisin vaununosastossa, jossa he onneksi olivat\nkahden, niin etteivät hänen hyppynsä tuottaneet vaaraa toisten\nmatkustajien liikavarpaille. \"Löytösi on suurenmoinen, kerrassaan\nkuvaamattoman arvokas. Minun täytyy heti paikalla...\"\n\n\"Uskotko siis lopultakin?\" Griebach keskeytti hänet hymyillen ja\ntarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Totta totisesti, totisesti!\" vastasi toinen, jonka Griebach vain\nvaivoin sai estetyksi jatkamasta hyppimistään. \"Vieläpä enemmänkin.\nVaikka sinä itse nyt rupeaisit epäilemään papyruksiesi aitoutta,\nminä puolustaisin sitä. Kuulehan miksi. Kun Rohlfs suoritti\nkuuluisan retkensä Libyan autiomaahan löytääkseen suoran tien\nKufran keitaaseen, hänen retkikuntansa seurasi viiden päivän ajan\nerästä ilmeisesti ikivanhaa karavaanitietä, jonka enää saattoi\nhuomata vain muutamista tuskin havaittavista tienviitoista. Sen\ntakia Rohlfskin kadotti jäljet suurten särkkien rajalla, ja hänen\ntäytyi luopua matkansa pitkittämisestä edemmäksi länteen sekä tyytyä\nmenemään Sivan keitaaseen, jonne hän seuralaisineen onnellisesti\nsaapui suoritettuaan äärimmäisen rasittavan neljätoistapäiväisen\nmarssin täysin vedettömän autiomaan halki. Rohlfs oli silloin\nkyllin ymmärtäväinen ollakseen asettamatta itseään ja seuralaisiaan\nalttiiksi niille kauheille vaaroille, joita uhkarohkea\nkameliratsastus yli armottomien hiekkasärkkien olisi tuottanut.\nMutta jos hän olisi tietänyt sen, minkä minä nyt tiedän, hän olisi\nvarmasti uskaltanut kaikkensa voidakseen liittää uuden lehvän jo\nennestäänkin komeaan laakeriseppeleeseensä. Kuulehan ystävä ja\nlapsuuteni kärsimyskumppani, tahtoisinpa mieluummin istua ensimmäisen\nkohtaamani kamelin selkään seuratakseni viivyttelemättä suuren\ntutkimusmatkailijan jälkiä ja täydentääkseni sen, minkä kateellinen\nkohtalo häneltä epäsi.\"\n\n\"Tyynny, tyynny\", toinen vastasi koettaen rauhoittaa yhä vielä\nkiihkeästi viittoilevaa matkatoveriaan. \"Emme voi suoriutua niin\npian. Ensiksikin olen tutkinut kirjoituskääröt vain pintapuolisesti,\nminkä jälkeen heti sähkötin sinulle voidaksemme yhdessä toimittaa\ntarkan tutkimuksen; ja toiseksi meidän on tehtävä sangen\nlaajasuuntaisia valmisteluja ennen kuin me, jos toiveemme osoittautuu\ntodeksi, voimme aloittaa ylenmäärin vaarallisen matkan Libyan\naavikolle.\"\n\n\"Mitä?\" huudahti tohtori ällistyneenä. \"Sinä sanoit 'me'? Aiotko muka\ntulla mukaan, vanha veikko?\"\n\n\"Aion, miksi en tulisi? Vai tarkoitatko, että te maantieteilijät\nolette hankkineet yksinoikeuden reippaaseen, hilpeään uhkarohkeuteen\ntieteen hyväksi?\"\n\n\"Olet oikeassa, olen kiihtymyksestä puoleksi sekaisin. Siis kättä\npäälle! Lähdemme yhdessä... Niin, mikä oikeastaan onkaan tuon keitaan\nnimi papyruksissasi?\"\n\n\"Sitä nimitetään läntisen taivaanpylvään Tuatin keitaaksi.\"\n\n\"Siis: onnea matkallemme Tuatin taivaanpylvään keitaaseen!\"\n\n\"Onneksi olkoon!\"\n\nGriebach puristi lujasti ystävänsä kättä. Siten päätettiin rohkean,\nihailtavan teon suorittaminen.\n\n\"Kunpa minulla vain nyt jo olisi käsissäni mainitsemasi kartta!\"\nKastner sanoi hetken kuluttua.\n\n\"Malttia, malttia, se ei juokse sinua pakoon.\"\n\nNiinpä Kastnerin täytyi vielä pitkähkön aikaa hillitä\nkärsimättömyyttään, ennen kuin saattoi luoda silmäyksen arvokkaisiin\npapereihin. Kun molemmat herrat innokkaasti keskustellessaan eivät\nolleet huomanneet junan pysähdystä Beni Husenin asemalla, he\nsaattoivat astua junasta vasta Siutissa. Siellä he vuokrasivat veneen\nkulkeakseen jälleen Niiliä alas Beni Mohammed el Kusuriin, josta\nmatka jatkui sitkeiden aasien selässä Der el Gebraihin, missä Kasr\nGebrai, Uassif el Khajatin maatila sijaitsi.\n\nKopti vastaanotti toisenkin eurooppalaisen sangen rakastettavasti.\nMutta niin pian kuin hän kuuli, että tämäkin tiesi hänen\nhuolellisesti salatusta aarteestaan, hän tuli äkkiä jälleen\näärimmäisen epäluuloiseksi, tuntuipa hänen äänestään kajahtavan ikään\nkuin huonosti salattua suuttumusta hänen kääntyessään professorin\npuoleen.\n\n\"Efendi\", hän sanoi, \"olet pelastanut poikani, ja siitä syystä olen\nsinulle niin suuressa kiitollisuuden velassa, etten sitä kaikella\nrahallani voi korvata. Sitä paitsi olet rikas mies, joka muutamien\nhopearahojen tähden ei vaivautuisi tulemaan yksinkertaisen miehen\nluo. Siksi tahdoin valmistaa sinulle erikoisen ilon ja puhuin\nsinulle kellarissa olevista saviruukuista, sinä kun olet tullut\ntähän maahan varta vasten saattamaan sellaisia päivänvaloon.\nMutta toivoin samalla sinun kunnioittavan sinuun luottavan miehen\nsalaisuutta enkä siis vaatinut vaitiolonvalaa. Sillä sen, minkä\nolet nähnyt, on isäni jättänyt minulle mitä pyhimpänä perintönä\nesi-isien ajoilta, ja esivanhempani olisivat mieluummin vuodattaneet\nverensä kuin luovuttaneet tämän aarteen väkivallantekijöille ja\nuskottomille. Mutta sinä olet puhunut siitä ystävällesi kysymättä\nensin minulta. Siitä kirjoitetaan pian sanomalehdissä, ja jonakin\npäivänä minua vaaditaan luovuttamaan kallein omaisuuteni museoon.\nTosin olen kediivin -- taivas hänen terveyttään suojelkoon! --\nvirkamies, ja mudiiri on pikemmin ystäväni kuin esimieheni, mutta\nkun te länsimaalaiset kerran vetoatte tieteeseenne, meidän mahtavan\nkediivimmekin täytyy lopulta myöntyä. Olen murtunut mies, efendi,\nja kun oikein ajattelet asiaa, olet huomaava, etten ole tätä sinun\npuoleltasi ansainnut, niin syvässä kiitollisuudenvelassa kuin poikani\ntähden sinulle olenkin.\"\n\nMies oli puhuessaan yhä kiihtynyt. Griebach antoi hänen jatkaa\nkeskeyttämättä häntä. Hänen syytöksiinsä ei voinut paljoakaan\nvastata, varsinkin kun hän pohjimmaltaan oli oikeassa. Toisaalta\ntiedemies toivoi voivansa pian hänet rauhoittaa.\n\n\"Arvoisa ystäväni\", hän sen vuoksi sanoi, kun toisen pakostakin\noli lopetettava hengähtääkseen, \"sanasi surettavat minua suuresti,\nkoska minun ainakin osaksi on myönnettävä sinun olevan oikeassa. En\nvoikaan esittää puolustuksekseni muuta kuin että aavistamaton löytö\nvei minut suunniltani ja saattoi minut ajattelemaan yksinomaan miten\nvoisin antaa tiedon uusimmasta keksinnöstäni parhaalle ystävälleni\nja kaikkien tutkimusteni hartaalle osanottajalle. Mutta juuri sen\nseikan, että tämä efendi on paras ystäväni, pitäisi olla omiaan\nrauhoittamaan sinua, sillä voin taata hänet kuin itseni. Vielä, jos\nniin toivot, olemme valmiit antamaan kunniasanamme olla ilmaisematta\nainoatakaan sanaa siitä, minkä minä sinun hyvyytesi ansiosta sain\ntilaisuuden nähdä, ei suulla eikä kynällä. Tyydytkö siihen?\"\n\nUassif el Khajat hengähti ilmeisen helpottuneena kuullessaan\ntämän lupauksen. Nopeasti hän ojensi kätensä molemmille toisille.\nNämä tarttuivat siihen, tosin vastahakoisella mielellä, sillä nyt\nriippui vain tämän miehen hyvästä tahdosta, tulisivatko nämä tärkeät\nasiakirjat tieteen käytettäviksi vai ei.\n\nAluksi molempien tiedemiesten pelko näytti käyvän toteen, sillä\nUassif el Khajat huudahti kädenlyönnin jälkeen: \"Kuinka kiitänkään\nteitä, että jälleen olette palauttaneet sieluuni rauhan. Todellakaan\nen olisi saanut lepoa enkä rauhaa tietäessäni salaisuuteni olevan\nuskottuna kaikille maailman tuulille, mutta nyt se on jälleen\nhaudattuna sellaisten miesten rintaan, joihin luotan. Ja niin on\nhyvä, sillä salaisuus ei ole yksin minun, vaan se kuuluu myös\npojalleni, jolle minun on se vahingoittumattomana luovutettava,\nkun aikani tulee. Vielä kerran, hyvät herrat, kiitän teitä sieluni\nsyvyydestä, emmekä tämän jälkeen enää puhu näistä asioista.\"\n\nMutta siihen molemmat oppineet eivät suinkaan suostuneet. He\nkoettivat parhaansa taivuttaakseen koptia, mutta tämä pudisti\nitsepäisesti päätään vastaukseksi kaikkiin pyyntöihin ja\nhoukutuksiin. Silloin Griebach sanoi: \"Niinpä sano minulle, arvoisa\nystävä, tunnetko ylipäänsä näiden papyruskääröjen sisällystä, joita\nniin tuskallisen tarkasti varjelet?\"\n\n\"En\", tunnusti kopti. \"Suurin osa niistä on kirjoitettu merkeillä,\njoita kukaan ei enää tunne. Ensimmäiset tavut, jotka ymmärrän, koska\nne ovat kirjoitetut arabialaisin kirjaimin, ovat isäni isoisän\nisoisän kirjoittamia ja kuuluvat: 'Hennin el Khajat antaa pojalleen\nMikailille tämän tehtävän: Ota tämä perintö isiemme ajoilta,\nkoeta selvittää heidän tahtonsa, ja jos se sinulle onnistuu, älä\nlaiminlyö hetkeäkään toteuttaaksesi tätä tahtoa ja päästäksesi siten\nosalliseksi heidän siunauksestaan.' Mutta Mikail ei voinut, yhtä\nvähän kuin hänen isänsäkään, saada selville tätä esi-isien tahtoa.\nHän jätti perinnön pojalleen määräten samaa, ja niin se kulki\nedelleen, kunnes joutui minulle. Kun kuolemani hetki kerran koittaa,\nminä jätän sen samoin pojalleni, sillä minullekin nuo kunnianarvoisat\nkääröt ovat kuin seitsemällä sinetillä suljettu kirja, jonka\narvoitusta en voi ratkaista. Samalla tavoin epäilemättä tulee käymään\npojallenikin ja tämän pojalle ja niin edelleen, kunnes kerran ruukut\nmurtuvat, kääröt hajoavat tomuksi ja tuuli sirottaa isien perinnön\nkaikkeen maailmaan.\"\n\nUassif el Khajat oli puheensa lopussa joutunut syvän surumielisyyden\nvaltaan ja tuki nyt päätään molemmilla käsillään. Häntä suretti\nilmeisesti sydämensä pohjasta se, että hänkin kaiken todennäköisyyden\nmukaan oli astuva hautaan ennen kuin on selvittänyt esi-isiensä\nantamat määräykset.\n\nMutta nyt Griebach laski kätensä hänen olkapäilleen ja sanoi\niloisella rohkaisevalla äänellä: \"Reipastu, arvoisa ystävä. Me\nlänsimaalaiset olemme oppineet selittämään niitä merkkejä, joita\ntämän maan vanhat kuninkaat ihmeteltävissä rakennuksissaan ovat\njättäneet jälkimaailmalle.\n\n\"Sen vuoksi olenkin voinut ainakin suurin piirtein tulkita sen, mitä\non kirjoitettu kellarisi papyruskääröihin. Ja se, mitä niistä luin,\nnäytti minusta niin tavattoman tärkeältä, että kiireimmiten noudin\nystäväni voidaksemme yhdessä tutkia niitä ja siten varjella toisiamme\nerehdyksiltä. Salli meidän siis uudelleen ottaa kääröt nähtäviksemme,\nja minä olen selittävä sinulle esi-isiesi tahdon, ja sinä voit siten\ntoimia niinkuin sydämessäsi parhaaksi näet.\"\n\nTästä houkuttelevasta toivosta huolimatta kopti oli vielä kauan\nkahden vaiheilla, mutta sitten voittivat kuitenkin uteliaisuus ja\nhalu saada vihdoinkin tietää isien tahto.\n\n\"Niinpä vannokaa\", hän huudahti, \"ettette milloinkaan eikä missään\nainoallakaan sanalla tai edes pienimmälläkään viittauksella ilmaise,\nmitä näihin kääröihin on kirjoitettu!\"\n\n\"Pelkkä kunniasanakin pitäisi meidän kielemme sidottuina\", vastasi\nGriebach. \"Mutta sinua rauhoittaaksemme vannokaamme.\"\n\n\"Vannotteko Kaikkitietävän kautta, jota tekin kunnioitatte, vaikka\nette häntä oikein tunnekaan?\"\n\n\"Kyllä, vannomme!\"\n\n\"Hyvä. Tulkaa!\"\n\nHän otti kynttilän, opasti heidät työhuoneeseensa, sulki oven\nhuolellisesti ja johdatti sitten molemmat vieraansa pienestä,\nseinälaudoituksen peittämästä ovesta pitkin ahtaan, kierteisen\nkäytävän monia portaita samaan kellariin, jossa professori oli jo\nollut. Siellä avattiin kallioseinässä oleva piilokomero. He ottivat\nsaviruukut esiin ja kantoivat ne ylös työhuoneeseen, voidakseen\nparemmin tarkastella aineistoa. Se ei vienyt kovinkaan paljon aikaa,\nsillä nopea silmäys kääröjen kirjainmerkkeihin riitti ilmaisemaan\nGriebachille, miltä vuosisadalta ne suunnilleen olivat.\n\nKun vihdoin kaikki oli järjestetty peräkkäin, Griebach alkoi kääntää\ntuota vuosituhansia vanhan menneisyyden ihmeellistä kertomusta.\nHänen täytyi monesti pysähtyä, sillä sellaista papyrusta ei ole yhtä\nhelppo kääntää kuin kreikkalaista tai latinalaista tekstiä. Hänen\nmolemmat kuulijansa eivät myöskään olleet siinä määrin perehtyneet\nNiilinmaan vanhaan historiaan, että olisivat ymmärtäneet kaiken\nilman selityksiä. Sen takia hänen oli silloin tällöin tehtävä jokin\nselittävä huomautus, jotka mekin helpottaaksemme lukijallemme tekstin\nymmärtämistä liitämme tähän sulkumerkkien väliin.\n\n\n\n\nII. ENSIMMÄINEN PAPYRUS\n\n\n\"Eft-ankh, Eymhotepin poika, kirjoittaa tämän pojalleen Dehasetille,\njotta tämä täyttäisi isänsä tahdon ja pääsisi osalliseksi\nnäkymättömän Jumalan siunauksesta!\n\nAikojen alussa kohosi loistava taivaankehrä nukkuvasta kaaoksesta,\ntäyttäen koko maailman valollaan. Tämä tapahtui lähellä Khmunun\nkaupunkia Jänispiirikunnassa (kreikkalaisten ja roomalaisten\nHermupolis magna, nykyään Ashmunen) ja kaikki, mikä siellä luotiin,\nkunnioitti Retä, näkymätöntä, ainoata oikeata Jumalaa. Mutta Re tuli\nvanhaksi ja heikoksi ja vetäytyi takaisin taivaaseen. Silloin ihmiset\nunohtivat hänet ja asettivat hänen sijaansa kaikenlaisia vääriä\njumalia, kunnes oikean Jumalan tuntemus vihdoin kokonaan katosi.\n\nNiin oli asian laita jo kuningas Snofrun (joka rakensi Medumin\npyramidit) ja hänen jälkeläistensä Khufun, Khafran ja Menkauren\n(Gizen pyramidien rakentajien) aikoina. Niin kului monia vuosisatoja\nsodissa, eikä oikeata Jumalaa tunnettu, kunnes muutamat viisaat\nmiehet alkoivat tutkia monijumalaisuuden olemusta ja yhä enemmän\nlähestyivät totuutta.\n\nSilloin koittivat vihdoin suuren esi-isämme Khuenatenin (ns. XVIII:n\ndynastian kahdeksas kuningas; hänen alkuperäinen nimensä oli\nAmenofis IV, mutta vihasta Ammon-jumalaa kohtaan hän hylkäsi tämän\nnimen) loistokkaat päivät. Tämä, kaikkien aikojen suurin ja viisain\nkuningas, tunnusti jälleen ensi kerran maailman todellisen luojan,\nhävitytti väärien jumalien ja heidän puolisojensa nimet temppeleistä\nja muistomerkeistä ja asetti niiden sijaan näkymättömän Jumalan\nnimen, joka on Re Hormakhis, ylistetty nimellä Aten (Auringonkehrän\nloisto). Hän karkotti myös väärät profeetat, ja kulta, jonka he\nolivat ryöstäneet oikealta Jumalalta, annettiin takaisin. Kuningas\npalautti totisen opin ja ainoan oikean rukouksen, joka kuuluu: 'Sinä\nolet Ainoa, joka nouset elävän auringonkehrän hahmossa, loistava\nja säteilevä, joka kuljet edestakaisin taivaalla, sinä molempia\ntaivaanrantoja hallitseva aurinko, loistava auringonkehrä!'\n\nMutta totuuden voitto kesti vain muutamia vuosia. Hyvä\nKhuenaten-kuningas meni isänsä Ren luo jättämättä miehisiä\nperillisiä. Hänen vävynsä Sakare Nejerkhepru pysyi tosin vielä\nuskollisena näkymättömälle Jumalalle, mutta jo alkoivat vastustajat,\nväärän Jumalan Ammonin väärät profeetat, nostaa päätään. Kuningas\nkaatui heidän palkkalaistensa miekkoihin, ja hänen sijaansa\njulistettiin faaraoksi Ey, mustin kavaltaja, jota pyhä auringonkehrä\nkoskaan on valaissut, ja samanlaisen kavaltajasuvun esi-isä.\n\nKuule, poikani Debaset, hänen ilkityönsä kataluus.\n\nAlkuaan hän oli vain tavallinen Ammonin _ueb_ (pappi, joka vuodatti\njuomauhrin ja tarkasteli uhrieläinten verta niiden puhtautta\ntutkiakseen). Silloin osui hyvän Khuenaten-kuninkaan armo häneen.\nTämä antoi hänelle rikkauksia ja puolison kuninkaan perheestä\nja korotti hänet korkeimpaan kunniaan, koska hän näytti olevan\ntäynnä harrasta intoa näkymätöntä Jumalaa kohtaan, jonka _urma_\n(ylipappi) hänestä tuli. Mutta tuskin hyvä Khuenaten-kuningas oli\nkuollut, kun kavala Ey alkoi salaisesti vehkeillä totisen Jumalan\nvihollisten kanssa, auttoi tuhoamaan suojelijansa suvun ja pääsi itse\nvaltaistuimelle, jolta hän oli riistänyt oikean perillisen.\n\nTämä suunnaton kiittämättömyyden rikos oli liian suuri, jotta Re\nolisi jättänyt sen rankaisematta. Jo lyhyen ajan kuluttua kohosi\nvallananastajaakin vastaan salaliiton käärme, hän kukistui ja sai\nmiekasta surmansa. Mutta valitettavasti hänen sikiönsä jäivät eloon,\nmäärättömäksi vahingoksi oikealle asialle, kun sitä vastoin hyvän\nKhuenaten-kuninkaan heimo ja muisto hävitettiin väärän jumalan\nväärien profeettojen toimesta viimeistä vesaa myöten.\n\nNiin nämä ainakin luulivat, mutta he erehtyivät. Kuningas Sakaren\npieni poika oli salaa pelastettu ja kasvoi tuntemattomana\naikuiseksi. Sillä välin toinen väärien profeettain suojatti, kurja\nHaremheb valloitti molemmat valtakunnat (Ylä- ja Ala-Egyptin),\npakotti Khuenatenin sisaren ojentamaan hänelle kätensä ja turvasi\nsiten itselleen perintöoikeuden valtaistuimeen, joka jäi hänen\njälkeläisilleenkin. Sitten seurasi uusia kansalaissotia, kunnes\nkurja Seti anasti molemmat valtaistuimet, jotka hän jätti pojalleen\nRamselle (kolmannelle tämän nimiselle). [Tekijä on tässä erehtynyt.\nFaarao Seti I:tä seurasi Ramses II, joka hallitsi n. vv. 1292-1225,\nja vasta parin hänen seuraajansa jälkeen Ramses III. -- Suom.\nhuomautus.]\n\nTämän vallananastajan aikana kohtasi raskas onnettomuus hyvän\nKhuenaten-kuninkaan huonetta kolmannen kerran.\n\nSen viimeisenä jälkeläisenä eli tähän aikaan vielä Paije, tuon salaa\npelastetun kuningas Sakaren pojan pojanpoika. Paije oli raakalaismaan\nylivalvoja ja kaatui taistelussa merikansoja vastaan. Kuningas otti\nhänen leskensä Teyn haaremiinsa ja antoi kasvattaa tämän pikkupoikaa\nEymhotepia yhdessä kuninkaallisten prinssien kanssa.\n\nKun Eymhotep oli kasvanut mieheksi, Tey uskoi hänelle hänen sukunsa\nsalaisuuden ja luovutti hänelle hänen isiensä perinnön kuningas\nKhuenatenista alkaen. Siihen kuului myös pyhä kirja, joka sisälsi\nopin näkymättömästä Jumalasta, ja Eymhotep omaksui innokkaasti\ntämän opin. Hän katsoi velvollisuudekseen kukistaa vallananastaja\nRamseen valtaistuimelta ja palauttaa oikean uskon molempiin\nvaltakuntiin. Siksi molemmat, Tey ja Eymhotep, hankkivat salaa\nystäviä ympäristöstään ja saivat vaikutusvaltaisia miehiä oikean\nasian puolelle.\n\nSamaan aikaan eli vielä yksi kavaltaja Eyn jälkeläinen. Hänen\nnimensä oli Nebseny, ja hän oli käskynhaltijana kurjassa Kushin\nmaassa (Nubiassa). Kun hänelläkin esi-isänsä Eyn kautta oli hyvän\nKhuenaten-kuninkaan verta suonissaan, uskoivat Eymhotep ja tämän\näiti saavansa hänestä arvokkaan tuen hyvälle asialleen. Hän\nnäyttikin olevan taipuvainen johtamaan joukkonsa sotaan oikean\nJumalan puolesta. Niin kulki viestejä edestakaisin, kaikki oli mitä\noivallisimmin valmisteltu, ja odotettiin vain sopivaa hetkeä, milloin\niskeä.\n\nSilloin tuli kaikki ilmi erään taitamattoman tomppelin, Penhin\ntoimesta. Tämä oli kuninkaan karjalaumojen ylikaitsija eikä ollut\nvielä täysin omaksunut uutta oppia. Siksi hän turvautui väärien\nprofeettojen taikakeinoihin, varasti kuninkaan palatsista ja\nkuvitteli voivansa tuhota kuninkaan typerillä lapsellisuuksilla.\nMutta hänet saatiin kiinni, tutkittiin (so. joutui ankaran kidutuksen\nalaiseksi) ja tunnusti kaiken. Eymhotep, hänen äitinsä Tey ja\nkaikki hänen liittolaisensa vangittiin. Kuningas asetti erikoisen\ntuomioistuimen heitä tuomitsemaan.\n\nSillä välin Nebseny oli koonnut joukkonsa ja oli jo edennyt Behenin\nHorus-temppelin luo (nyk. Vadi Halfa toisen kataraktin [Niilin\nputouksen] luona). Silloin hän sai pikaviestin Usin tapauksista\n(kuuluisa 'sataporttinen' Theba, nykyisen Kamakin ja Luksorin\nseudut). Tulematta liittolaistensa avuksi hän pelkurimaisesti\nmarssitti joukkonsa Kenem-keitaaseen (nykyinen Kharge), ikään kuin\nmuka olisi aikonut sotaan läntisen autiomaan raakalaisia vastaan.\n\nKun hän oleskeli Kenemissä tietämättä mitä tehdä, alistuako kuninkaan\nvaltaan vai lähteä todellakin sotaretkelle raakalaisia vastaan, mikä\nolisi tuonut hänelle täyden anteeksiannon, jos hän olisi palannut\nvoittajana, hänen luokseen tuli lähettejä sekä kuninkaan luota,\njotka vaativat häntä heti Usiin puhdistamaan itsensä, että vangitun\nprinssi Eymhotepin ystäviltä, jotka ilmoittivat hänelle, että\nviimeksi mainitun asema oli taas parantunut. Kolme häntä ja hänen\nkärsimystoveriaan tuomitsemaan asetettua tuomaria, nimittäin _abu_\n(juomanlaskija) Paibasa, kuninkaallisen arkiston kirjuri Mai ja\nHora, eräs _fuait_-joukkojen lipunkantaja, oli voitettu oikean asian\npuolelle. He aikoivat salaa vapauttaa prinssi Eymhotepin ja tämän\nystävät, joiden oli sitten määrä paeta Nebsenyn sotaleiriin.\n\nHyvän Khuenaten-kuninkaan aikana olivat nimittäin muutamat\nTestes-keitaan asukkaat eksyneinä harhailtuaan hiekkamyrskyssä\nlöytäneet noin kuudentoista päivämatkan päässä länteen Testeestä\nkukoistavan, aivan tuntemattoman keitaan, missä vilja kasvoi\nitsestään, ilman maanviljelijäin vaivoja ja työtä, kuten Arun\n(egyptiläisten paratiisin) kentillä. Nämä miehet ilmoittivat\nsiitä hoviin ja saivat suuren palkinnon, jotteivät he ilmaisisi\nsalaisuuttaan, sillä hyvä kuningas pelkäsi syystäkin, että kaikki\nhänen alamaisensa hylkäisivät Niilinlaakson ja pakenisivat tuohon\nonnelliseen keitaaseen, jos he saisivat siitä kuulla. Hyvän kuninkaan\nkuoltua tämä keidas, joka sai nimen läntisen taivaanpylvään Tuatin\nkeidas, joutui jälleen unohduksiin, ja vain prinssi Eymhotep tiesi\nsiitä, koska kaikki tämäkin oli kirjoitettuna hänen esi-isiltään\nperimiinsä kirjoituskääröihin.\n\nKun hän nyt huomasi asiansa tulleen kavalletuksi vallananastaja\nRamseelle eikä tietänyt mitä tehdä, hän ajatteli lähteä tuohon\nkeitaaseen, kerätä sinne mahdollisimman paljon apujoukkoja\npohjoisista ja muista raakalaisheimoista ja vihdoin suurin sotavoimin\nhyökätä faaraota vastaan riistääkseen tältä valtaistuimen. Sen hän\nilmoitti Nebsenylle ja määräsi tämän valmistautumaan joukkoineen\nmatkalle autiomaan halki.\n\nMutta sen sijaan että Nebseny nyt olisi hyvittänyt laiminlyöntinsä,\nnimittäin tuon raukkamaisen perääntymisen Kenemiin, hän osoittautui\nkavalan ja kiittämättömän Eyn oikeaksi, väärentämättömäksi\njälkeläiseksi. Hän kavalsi kuninkaan lähettiläille kaiken, mitä\ntäten sai tietoonsa, ja luovutti heille prinssi Eymhotepin\nsanansaattajatkin, siten hankkiakseen itselleen Ramseen\nanteeksiannon. Vain Tuatin keitaan salaisuuden hän piti itse.\n\nMutta hänen rikoksensa eivät tuottaneet hänelle hänen toivomaansa\npalkkaa. Ramseessa kyti pohjaton viha kaikkia niitä kohtaan, joilla\noli ollut tekemistä vallastasyöksemissuunnitelman kanssa. Siksi hän\nlähetti jälleen sanansaattajia vangitsemaan Nebsenyn ja tuomaan tämän\nUsiin hänen tuomioistuimensa eteen. Kun nämä saapuivat Kenemiin,\noli kavaltaja jo lähtenyt retkelle Testeeseen. Siellä he vihdoin\ntapasivat hänet. Mutta kun hän kuuli heidän tehtävänsä eikä enää\nkeksinyt muuta neuvoa, hän kertoi sotilailleen läntisen aavikon\nonnellisesta keitaasta ja sai heidät siten helposti taipumaan\naikomuksiinsa. Kuninkaan sanansaattajat surmattiin viipymättä, ja\nsitten kaikki lähtivät runsaasti varustettuina auringonlaskua kohti.\nEnempää heistä ei koskaan kuultu.\n\nSiten prinssi Eymhotep menetti tämän häpeällisen petoksen kautta\njälleen kaikki toiveensa ja huomasi olevansa ilman pelastuksen\nmahdollisuuttakaan vihollisensa vallassa. Kuninkaallisen nimensä\nkunnian tähden hänen, hänen äitinsä Teyn, haaremin ylivalvojan\nPaibekekamenin ja vielä kolmen muun liittoutuneihin kuuluvan\nylimyksen täytyi itse panna tuomionsa täytäntöön. Kaikki muut,\nalempisäätyisiä kun olivat, joko tuomittiin kuolemaan kuin tavalliset\nryövärit tai lähetettiin kaivoksiin ja kivilouhimoihin. Mutta\nvallananastaja Ramses ja väärän jumalan Ammonin väärät profeetat\niloitsivat ja riemuitsivat, kun olivat kaikiksi ajoiksi tuhonneet\nhyvän Khuenaten-kuninkaan suvun.\n\nMutta nytkin he erehtyivät! Prinssi Eymhotep oli määrätty ottamaan\npuolisokseen eräs faaraon tyttäristä, mutta hän oli pitänyt vääränä\ntekona solmia sukulaisuutta väärän jumalan suojelijan kanssa ja oli\nmonilaisin verukkein lykännyt häidenvieton. Mutta salaa hän oli\nnainut erään yksinkertaisen neitosen Anun kaupungista (kreikkalaisten\nja roomalaisten Heliopolis, nykyinen Matarine), ja tämä synnytti\nhänelle pojan, minut, isäsi Eft-ankhin, joka kaiken tämän olen\nsinulle kirjoittanut.\n\nIsäni, prinssi Eymhotepin kuollessa olin vasta kolmen kuukauden\nikäinen. Kuultuaan Usin tapahtumista äitini peläten vainoa pakeni\nSuomaan [tarkoittaa Niilin suistomaata. -- Suom. huomautus] paimenten\nluo. Siellä minä kasvoin aikuiseksi ja autoin paimenia heidän\nvaikeassa, vaarallisessa työssään, tietämättä kuka oli isäni. Vasta\nvähän ennen kuolemaansa äitini tutustutti minut sukuni kohtaloon ja\nantoi minulle ne muistoesineet, jotka oli saanut puolisoltaan.\n\nPiilotin ne varmaan talteen, hautasin äitini kuten hyvän pojan tulee\nja lähdin sitten Usiin tutkimaan, miten voisin kostaa isäni kuoleman\nhänen murhaajilleen.\n\nMutta voi, katkera oli pettymykseni. Mahtavampi kuin koskaan oli\nväärä jumala Ammon, ja koko maailma olisi minua narrina nauranut, jos\nminä, köyhä paimenpoika, olisin koettanut hankkia apua vallananastaja\nRamseen kukistamiseksi. Minultahan puuttui perusedellytyskin\nesiintyäkseni täysiarvoisena miehenä, nimittäin kirjoitustaito.\nSiksi päätin ensiksi hankkia sen. Päivät työskentelin laivaustöissä\nvirralla, iltaisin eräs profeetan oppilas opetti minua kirjoittamaan.\n\nMutta äitini antamaa tehtävää en kuitenkaan vielä voinut täyttää.\nSillä kun opin kirjaintaidon, silloin vasta huomasin voimattomuuteni\nfaaraon rinnalla. Yhtä vähän saatoin minä, köyhä yksinäinen mies\nuskaltautua retkelle Tuatin taivaanpylvään keitaaseen vaatiakseni\ntilille kavaltaja Nebsenyä. Siihen tarvittiin rahaa, paljon rahaa, ja\nsiksi pidin sen hankkimista päävelvollisuutenani.\n\nSen vuoksi lainasin eri tahoilta pienen pääoman ja aloin harjoittaa\nkauppaa virralla. Mutta edistyin vain hitaasti, sillä kilpailijoita\noli paljon ja faarao vaati yhä raskaampia veroja voidakseen antaa\nlahjoja väärän jumalan Ammonin temppeleille.\n\nKun vihdoin olin hankkinut vähäisen varallisuuden, minun\noli ajateltava vaimon ottamista, jottei esi-isäni, hyvän\nKhuenaten-kuninkaan suku sammuisi. Olin jo viisikymmenvuotias kun\nsinä, poikani Debaset, synnyit. Silloin ostin myös pienen maatilan\nläheltä Khumunun kaupunkia, mutta virran itärannalta, ollakseni\nlähellä hyvän Khuenaten-kuninkaan hautaa (se on lähellä Tell\nel-Amarnaa). Myös noudin isäni perinnön kätköstä Suomaalta ja vein\nsen uuteen asuinpaikkaani.\n\nKaikesta tästä on monta vuotta kulunut. Tukkani on tullut valkeaksi,\neikä enää ole kaukana se päivä, jolloin olen menevä näkymättömän\nJumalan luo; väsyneet ovat jäseneni ja heikot ruumiini voimat. Siksi\nen enää voi ajatella kostavani isäni, prinssi Eymhotepin puolesta.\nKuitenkin olen voinut nauttia ainakin siitä tyydytyksestä, että\nRamseen jälkeläisten nyt on kärsittävä siitä, mitä vallananastaja\non kylvänyt. Eivät he enää ole tahtonsa herroja, vaan elävät\npalatsissaan väärän Ammon-jumalan ylimmäisen profeetan tahdottomina\nvälikappaleina, ja hän tekee heille mitä tahtoo. He, jotka tekivät\nalamaisensa väärän jumalan orjiksi, ovat nyt itse tämän jumalan\norjia. Tätä pidän lohtunani ja hyvänä enteenä siitä, että pian on\nkoittava aika, jolloin oikean Jumalan asia jälleen on kunniassa ja\nrangaistus kohtaa hänen halveksijoitaan, myös kavaltaja Nebsenyä, jos\ntämä vielä on elossa.\n\nNäin olen siis kirjoittanut kaiken tämän sinulle, poikani Debaset,\njotta jatkaisit alkamaani työtä ja keräisit voimia auttaaksesi\noikean asian voittoon. Mutta jos tunnet itsesi vielä liian heikoksi\nuskaltaaksesi yrittää, tai jos sinua muuten onnettomuus kohtaisi,\nsilloin anna nämä kirjoituskääröt edelleen pojallesi ja niin\nedelleen, kunnes vihdoin joku jälkeläisistämme tyydyttää oikeuden\nvaatimukset.\n\nJätä hänelle myös sinulle antamani tehtävä lähteä läntisen\ntaivaanpylvään Tuatin keitaaseen rankaisemaan kavaltaja Nebsenyä tai\nhänen jälkeläisiään.\n\nJätä hänelle myös isäni, prinssi Eymhotepin perintö, johon kuuluu:\n\nEnsiksi: hänen päähineensä leveine otsasiteineen ja diadeemeineen.\n\nToiseksi: hänen _khopsensinsa_ (miekkansa), kuninkaallisen arvon\ntunnusmerkki, joka on peräisin hyvältä Khuenaten-kuninkaalta.\n\nKolmanneksi: hänen sinettisormuksensa, johon on kaiverrettu\nnäkymättömän Jumalan nimi, mikä myös oli tunnusmerkkinä\nliittoutuneitten välillä, jotka tahtoivat jälleen saattaa\nvoitolle ainoan oikean opin ja jotka kaikki, kavaltaja Nebsenyä\nlukuunottamatta, vallananastaja Ramses kätyreillään murhautti.\n\nNeljänneksi: tienopas läntisen taivaanpylvään Tuatin keitaaseen. Se\nvalmistettiin hyvän Khuenaten-kuninkaan palatsissa niiden Testeen\nasukkaiden suullisen kertomuksen mukaan, jotka olivat löytäneet tien\nonnelliseen keitaaseen.\n\nNyt elä onnellisena, poikani Debaset, ja ajattele kaikkea tätä, jos\ntahdot päästä osalliseksi isäsi Eft-ankhin siunauksesta!\"\n\n\n\n\nIII. PÄÄTÖS\n\n\nGriebach laski kädestään tuon runsassisältöisen kirjoituksen ja aikoi\nnyt katsahtaa ystäviinsä, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomus\nheihin oli tehnyt. Mutta hänen ihmettelevä katseensa kiintyi\nkoptiin, joka istui siinä suorastaan kylpien hiessä ja näytti olevan\nsuunnattoman sielullisen kiihtymyksen vallassa. Nyt hän hypähti\npystyyn ikään kuin syvästä unesta heräten, laski oikean kätensä\nlukijan olkapäälle ja tuijotti tämän kasvoihin hehkuvin, miltei\nkammottavasti loistavin silmin.\n\n\"Efendi\", hän sammalsi hengittäen raskaasti ja vaikeasti, \"efendi,\nvanno minulle, että kaikki on totta, mitä juuri olet tästä kääröstä\nlukenut. Vanno efendi, nopeasti.\"\n\n\"Arvoisa ystäväni\", vastasi oppinut hiukan hymyillen, \"lasken\nkiihtymyksesi syyksi, että olet vastikään välillisesti pitänyt minua\nvalheeseen kykenevänä. Sinua rauhoittaakseni minä kuitenkin vakuutan\nkunniasanallani kääntäneeni kaiken totuudenmukaisesti, sikäli kuin se\nlyhyeen aikaan ja kaiken inhimillisen tietämyksen puutteellisuuteen\nkatsoen on mahdollista.\"\n\n\"Kiitän sinua. Nyt odota täällä, tulen kohta takaisin.\"\n\nEnnen kuin molemmat herrat olivat ehtineet tavuakaan vastata, oli\nkopti jo kadonnut ovesta.\n\n\"Meidän kelpo Uassifiimme asia on ilmeisesti koskenut kovasti\",\nhuudahti Kastner nyt kääntyen ystävänsä puoleen.\n\n\"Olethan itsekin aivan punainen ja kuuma kasvoistasi, parahin\nFerdinand\", huomautti toinen hymyillen. \"Asia näyttää siis\nsinuunkin tehneen odottamani vaikutuksen, kaikesta tämänaamuisesta\nkompailustasi huolimatta.\"\n\n\"Olisiko se ihme? Kauniimpaa tehtävää ei tutkimusmatkailijalle\nyleensä voida antaa kuin etsiä tie keitaaseen, jossa vallitsevat\nniin suotuisat elinehdot. Sehän on miltei samaa kuin päästä\npohjoisnavalle.\" [\"Das Erbe des Pharao\" ilmestyi ensi kerran v. 1908,\njoten tekijä on erittäin osuvasti ennustanut myöhempien vuosien\nonnistuneet ja epäonnistuneet lentoretket pohjoisnavalle. -- Suom.\nhuomautus.]\n\n\"Mitä? Niinkö suuriarvoisena pidät löytöä?\"\n\n\"Tietysti. Taistelu pohjoisnavastahan on nykyään oikeastaan vain\nkilpajuoksua, jossa joka kansa tahtoisi mielellään katkaista\nmaalinauhan. Lyhyt käynti pohjoisnavalla tuskin antaisi suurempia\ntieteellisiä tuloksia kuin jokin pysyvä havaintoasema Grönlannissa\ntai Huippuvuorilla. Mutta jos keskeltä lohduttominta, peloittavinta\nautiomaata löytyy kukoistava keidas, mitä suunnattoman tärkeitä\nseurauksia siitä onkaan! Mitä etuja yksin kaupalle olisi tästä\nuudelleen avatusta aavikkotiestä! Antoihan kediivi Ismail kokonaista\nneljätuhatta puntaa Rohlfsin retkikunnan varustamiseen, jotta se\netsisi suoran tien halki autiomaan ainakin Kufraan asti. Niin,\nparahin veikko, en voi sinua lähimainkaan kylliksi kiittää siitä,\nettä olet opastanut minut näille jäljille. Se on tosiaan tehtävä,\njonka hyväksi voi panna peliin koko olemassaolonsa ja henkensä...\"\n\n\"No, niin hullusti siinä ei käyne\", vastasi Griebach, \"vaikk'en\nminäkään tahdo salata, että edessämme on äärimmäisen vaikea ja\nvaarallinen yritys. Mutta missähän isäntämme näin kauan viipyy?\"\n\n\"Toivottavasti hän ei kaikessa hiljaisuudessa haali kokoon miehiä\nraivatakseen tieltään hänen salaisuutensa epämieluisat tuntijat.\"\n\nTämä pelko oli kuitenkin täysin aiheeton. Uassif el Khajat palasi\ntuota pikaa kantaen pitkänomaista, komeasti silattua arkkua, joka\nnäytti olevan peräisin noin viidenneltätoista vuosisadalta. Hän\nasetti sen pöydälle, sulki oven jälleen huolellisesti ja sanoi:\n\"Katsokaa hyvät herrat, minkä luottamuksen osoitan teille. Näytän\nteille sen, mitä ei vielä kenenkään ihmisen silmä ole nähnyt, minua\nja esi-isiäni lukuunottamatta. Tässä on isieni perintö, josta olet\näsken lukenut, efendi.\"\n\nNäin sanoen hän avasi arkun ja otti sen sisältä toisen, joka oli\ntehty pakotetusta pronssilevystä ja oli epäilemättä peräisin\naleksandrialaiselta ajalta. Tämän sisässä taas oli kolmas, vielä\npienempi lipas, puinen ja koristettu kirjavalla maalauksella.\nSen taaksepäin laajeneva kansi osoitti riittävän selvästi sen\nvalmistusajaksi Uuden valtakunnan ajan.\n\n\"Pitäisikö uskoa, että tämä lipas on runsaasti kolmetuhatta vuotta\nvanha\", kuiskasi Griebach ystävälleen. \"Värejä tosin voi tuskin enää\nerottaa, mutta liima on saumoissa yhtä lujaa kuin ensi päivänä,\nhuolimatta niistä sadoista harharetkistä, joita tämän kapineen\nepäilemättä on täytynyt kestää. Vanhain egyptiläisten on totta\ntosiaan täytynyt olla erinomaisia taideteollisuuden harrastajia.\"\n\nSillä välin Uassif el Khajat oli avannut tämän viimeisenkin säilön\nja otti siitä esiin varhemmin mainitut neljä esinettä, jotka\nlukuunottamatta sitä, missä yhteydessä ne olivat arvokkaaseen\npapyrukseen, jo sinänsä omasivat suunnattoman historiallisen arvon.\nMiltei arkaa kunnioitusta tuntien kopti katseli esineitä asettaessaan\nniitä pöydälle, ja molemmilla länsimaalaisilla oli samanlaiset\ntunteet. Kuinka monista toiveista, huokauksista ja vaaroista olisivat\nnämä kunnianarvoiset muinaisesineet voineetkaan kertoa!\n\n\"Sallitko minun lähemmin tarkastaa perintöäsi, arvoisa ystävä?\" kysyi\nGriebach vihdoin.\n\n\"Tee, efendi, niinkuin sydämesi halaa\", kopti vastasi\nystävällisesti. \"Sinä ja ystäväsi olette luvanneet minulle\nvaitioloa, ja niin on minun salaisuuteni tehnyt meidät veljiksi,\njoilla kaikilla on yhtäläinen oikeus näihin esineihin.\"\n\nSilloin Griebach ei enää hillinnyt itseään, vaan otti muinaisesineet\ntarkan tutkimuksen alaisiksi, poistaakseen kaikki epäilykset niitten\naitoudesta, mikäli epäilyn häivääkään enää oli jäljellä.\n\nSiinä oli ensin _khopesh_, joka muinoin oli kuninkaallisen arvon\nmerkkinä. Sen omituisenmuotoinen, varrellista kuuta muistuttava terä\noli hyvää, kovaa pronssia, johon oli sirosti kaiverrettu rukous\nauringonjumalalle Atenille. Kahva oli taidokkaasti yhteenmuovailtu\nnorsunluusta ja jostakin tummasta puulajista.\n\nPäähine oli tehty hienosta sinisestä liinasta, siinä oli kiertäviä,\nkireitä poimuja, ja sivulla riippui pyöreästä kultalevystä noin\nkolmen sormen levyinen, alhaalta ripsutettu nauha, joka edusti\nvarhaisimpina aikoina käytettyä nuoruudenkiharaa ja kuului\nkuninkaallisten prinssien omituiseen pukuun. Otsan kohdalla kulki\nhienoista kultalangoista punottu diadeemi päähineen ympäri.\n\nSinettisormus, joka oli täyttä kultaa, oli runsaasti tuuman\nlevyinen. Sen kannan mestarillisesta kaiverruksesta saattoi erottaa\nauringonkehrän, jonka alaspäin suunnatut säteet loppuivat käteen ja\nsiten näyttivät valavan sen alle kaiverretun kuningas Khuenatenin\nnimen ylle taivaan siunauksen.\n\nNeljäs esine, joka tohtoria verrattomasti eniten kiinnosti, oli\nvihdoin palanen valkeata pergamenttimaista nahkaa, noin kaksi\nkorttelia leveä ja yhtä pitkä. Sen toisella puolella näkyi miltei\nlapsellisesti piirretty sarja vuoria, ylätasankoja, laaksoja ja\npensassarakkeita: se oli kartta matkasta Tuatin keitaaseen.\n\n\"Tästä töherryksestä en tule viisaammaksi\", sanoi Kastner ärtyisästi\nsaksaksi, päätään pudistellen tutkittuaan nahkaa jonkin aikaa joka\npuolelta. \"Hyvä ettei tämän korean kartan tekijä ole ollut minun\noppilaani. Olisin antanut hänelle aika näpäyksen sormiin mokomasta\ntuhrimisesta.\"\n\n\"Hän ei kai ole ottanut huomioon, että vielä kolmentuhannen vuoden\nkuluttua joku korkeasti oppinut maantieteilijä voi pistää uteliaan\nnenänsä hänen taideteokseensa\", toinen vastasi. \"Hänen aikalaisilleen\ntämä piirros oli todennäköisesti kylläkin selvä, ja missä merkit ovat\nkelvottomia, opastaa kirjoitus oikealle tielle.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" tohtori huudahti ilostuneena.\n\n\"Tietysti. Kirjainmerkit ovat tosin, koska ne on piirretty\npunaisella, tulleet jotenkin mahdottomiksi lukea, mutta vähän vaivaa\nnäkemällä luulen voivani selvittää niiden merkityksen ainakin\nsuurin piirtein. Muutenhan tarvitsee kekseliäälle maantieteilijälle\nvain näyttää oljenkortta, sitten hän kyllä kömpii sitä pitkin\npohjoisnavalle saakka.\"\n\n\"Ystäväni\", Kastner vastasi huomaamatta innoissaan toisen toistuvia\nivallisia sutkauksia, \"olet jo tehnyt minulle monta ystäväntekoa,\nerittäinkin kreikanläksyä valmisteltaessa, missä minä en koskaan\nollut erikoinen nero. Mutta jos sinä voit selittää tätä vanhuuttaan\nharmaata kuva-arvoitusta niin paljon, että voin sen sovittaa\ntunnettujen Libyan autiomaan karttojen yhteyteen, silloin, silloin...\"\n\n\"Niin, silloin?\" kysyi professori, kun toinen hengästyneenä lopetti.\n\nKastnerin täytyi itsensäkin hymähtää liialliselle innolleen, ja hän\nvastasi siksi hilpeästi virnistäen: \"Silloin saat, kun me taas olemme\npalanneet onnellisesti suuresta hiekkakirstusta ja minä olen saanut\nvalmiiksi matkakertomukseni, kirjoittaa loppuun: 'Minäkin olin siellä\nja sain kunnian joka toinen päivä leikata tekijän parran. Leopold\nGriebach, asiantuntija vanhan rihkaman ja omistajattomien jäämistöjen\nalalla!'\"\n\nMolemmat herrat nauroivat tätä kunniaa, sitten Griebach aikoi\njälleen kääntyä koptin puoleen. Mutta tehden merkin tämä pyysi\nhäntä vaikenemaan, nousi istuimeltaan ja sanoi: \"Olet nyt tutkinut\nesi-isieni pyhiä perintöesineitä, efendi. Voinko luottaa niihin kuten\nasiakirjoihin, jotka äsken minulle käänsit?\"\n\n\"Tietysti, arvoisa ystävä\", tiedemies vakuutti. \"Takaan koko\npersoonallani näiden esineitten aitouden.\"\n\n\"Kiitän sinua!\"\n\nNäin sanoen kopti otti päästään fetsinsä, pani sen sijaan prinssi\nEymhotepin pääkoristeen, veti varoen vasemman kätensä keskisormeen\nkuningas Khuenatenin sinettisormuksen ja tarttui sitten oikealla\nkädellään kuninkaalliseen miekkaan. Oli ihmeellistä huomata, mitä\nmuutoksia tapahtui hänen ilmeessään. Tähän asti hillitty, miltei\nepäluuloinen katse kävi rohkeaksi ja itsetietoiseksi, paljosta\nkumartelusta korkeitten esimiesten edessä hiukan köyryyn käynyt\nyläruumis oikeni, ja Uassif el Khajatin koko olennosta loisti ylpeä,\nsisäinen tyytyväisyys. Sellaiseksi täytyi pakostakin ajatella jotakin\nurheata soturia, joka johtajan kuoltua on huudettu ruhtinaaksi ja\nottaa nyt vastaan arvonsa.\n\n\"Kuulkaa te miehet\", Uassif el Khajat aloitti hetken vaitiolon\njälkeen, \"ja olkaa valani todistajia, koska sitä vieraat korvat eivät\nvielä saa kuulla! Ilman epäilystä ja teidän todistuksenne mukaan ovat\ntässä tämän maan kruununkalleudet, epäämättömiä myös minun oikeutetut\nvaatimukseni niihin, koska ne katkeamattomana perintösarjana\nisältä vanhimmalle pojalle ovat joutuneet haltuuni. Otan nyt tällä\nhetkellä perintöni haltuuni ja vannon käyttäväni kaikki voimani\nviimeiseen hengenvetoon saakka vapauttaakseni maani vieraista\nsortajista ja palauttaakseni sinne kunnioituksen ainoaa oikeata\njumalaa kohtaan. Se on ensimmäinen asia. Mutta toinenkin tehtävä\nodottaa minua: 'Teidän on kostettava kavalalle petturille Nebsenylle\ntai tämän jälkeläisille, ellei hän itse enää elä', niin kuului\nonnettoman Eft-ankhin käsky jälkeläisilleen, jos nämä tahtoivat\npäästä osallisiksi hänen siunauksestaan. Kuinka voisin ilman hänen\nsiunaustaan alkaa tuon suuren työn isänmaani vapauttamiseksi?\nSiksi tahdon ensin lähteä Tuatin taivaanpylvään keitaaseen, jotta\noikeudenmukainen rangaistus Nebsenyn suvun saavuttaisi, mutta sitten\nnostatan siellä asuvat heimoveljet pyhään sotaan heidän isänmaansa\nvapauttamiseksi ja ainoan oikean opin palauttamiseksi. Tahdotteko\nminua siinä auttaa, rakkaat kestiystävät ja salaisuuteni veljet?\"\n\nKoptin puhuessa oli hänen huomaamattaan kummankin kuulijan kasvoille\npujahtanut kevyt epäuskoinen hymy. Jo kerran, kolmetuhatta vuotta\nsitten, oli nuori, jokaiselle hyvälle asialle altis ihmissydän\nkiinnittänyt kaikki toiveensa tuohon autiomaan keitaaseen ja kärsinyt\nhaaksirikon. Nyt samat toiveet puhkesivat kukkaan hänen etäisen\njälkeläisensä rinnassa. Kypsyisivätköhän ne tällä kertaa hedelmäksi?\n\nSe oli sangen epätodennäköistä. Mutta kun Uassif el Khajat lopuksi\npyysi molempien tiedemiesten apua, he eivät epäröineet hetkeäkään,\nvaan vastasivat yhteen ääneen: \"Olemme käytettävänäsi yhtä paljon\nkuin sinä itsekin!\"\n\n\"Niinpä ojentakaa minulle oikea kätenne: elämässä ja kuolemassa!\"\n\nLujasti puristivat kädet toisiaan, ja juhlallisesti kajahti\ntoistamiseen painava sana: \"Elämässä ja kuolemassa.\"\n\n\"Kiitän teitä, veljet\", sanoi Uassif el Khajat luottavin katsein.\n\nHän asetti jälleen miekan ja esi-isiensä prinssinpäähineen arkkuun ja\nlykkäsi sen syrjään, mutta sinettisormuksen hän piti sormessaan ja\njätti kartan vieraittensa käytettäväksi pöydälle.\n\n\"Nyt osoita minulle se ystävyys, efendi\", hän pyysi jälleen istuen\npöydän ääreen, \"että tulkitset minulle muidenkin kirjoituskääröjen\nsisällyksen\".\n\nGriebach tarttui vitkastelematta jälleen käsikirjoituksiin ja jatkoi\nkääntämistään.\n\nNiihin sisältyi tuhatkertaisia ihmiskohtaloita, ja niiden tarjoama\naineisto olisi riittänyt työteliäälle historiantutkijalle koko pitkän\nelämän ajaksi. Mutta meidän on valitettavasti luovuttava niihin\nenempää kajoamasta, koska Khuenatenin jälkeläisten muut elämykset\novat jotenkin merkityksettömiä kertomuksemme kululle.\n\nVain se mainittakoon, että Debaset, jo usein mainittu onnettoman\nEymhotep-prinssin pojanpoika, yritti itse asiassa useinkin matkata\nTuatin keitaaseen, mutta epäonnistui joka kerta, sillä hänen\npalkkaamansa miehet kieltäytyivät tunkeutumasta lännen autiomaihin.\nYrittäessään täten täyttää isänsä määräykset hän laiminlöi\nliikeasiansa, menetti omaisuutensa ja joutui suureen köyhyyteen,\njosta hänen jälkeläisensä eivät moneen sataan vuoteen voineet kohota.\nVasta ns. XXIII:n dynastian (n. 800 eKr.) aikana onnistui jälleen\nerään heistä, nimeltä Renf-ankh, koota melkoinen varallisuus,\njonka hän heti käytti saadakseen selville tien monesti mainittuun\nkeitaaseen. Ensi kerralla hän, samoista syistä kuin Debaset, ei\npäässyt Testestä pitemmälle, mutta toisella kertaa hän tapasi\npelottoman miehen, jonka kanssa lähti uhkarohkealle retkelleen. Minne\nasti he pääsivät, ei kukaan tiedä; he jäivät sille matkalle.\n\nEnnen kuin mainittu Renf-ankh lähti vaaralliselle matkalleen, hän\njärjesti asiansa kuntoon ja piilotti esi-isien viestin samoin kuin\nmuut muistoesineet varmaan talteen. Vain tätä viisasta huolenpitoa\non kiittäminen niiden pelastumisesta. Sillä hänen poikansa, joka\nhänen kuollessaan oli sangen nuori, joutui pian sen jälkeen äitineen\nerään etiopialaisten hyökkäyksen aikana näiden nubialaisten soturien\nkäsiin, ja nämä raahasivat kummankin orjakseen Napataan (luoteeseen\nnyk. Meravista, neljännen putouksen alapuolella). Siellä heidän\njälkeläisensä elivät samoissa kurjissa oloissa, vain suusta suuhun\nkulki heidän keskuudessaan esi-isien perinnön salaisuus.\n\nVasta kun assyrialaiset Asarhaddonin johdolla olivat karkottaneet\netiopialaisen kuninkaan Tarhakan Egyptistä (n. 670 eKr.)\nKhuenatenin jälkeläiset pääsivät jälleen vapaiksi ja saattoivat\nvihdoin noutaa isiensä perinnön piilopaikasta. Mutta seuraavina\nlevottomina aikoina heillä oli muuta tehtävää kuin huolehtia Tuatin\ntaivaanpylvään keitaasta ja \"kavaltaja Nebsenyn sikiöistä.\" He\nolivat myös miltei kokonaan kadottaneet taidon ymmärtää esi-isänsä\nEft-ankhin kirjoitusta ja kieltä. Omituista kyllä säilyi perheen\nkeskuudessa kuitenkin perintätieto näkymättömästä jumalasta. Siten on\nselitettävissä, että kristinuskon alkaessa tunkeutua Palestiinasta\nEgyptiin juuri Khuenatenin jälkeläiset kuuluivat sen ensimmäisiin\ntunnustajiin ja huolimatta roomalaisen ja arabialaisen hallitusvallan\nvainoista pysyttelivät sitkeästi ja kestävästi uudessa opissa.\n\nMuuten heitäkin kohtasivat, runoilijan sanoilla puhuaksemme,\nkirjavassa järjestyksessä vuoroin mustat ja iloiset arvat, jotka\nmilloin syöksivät heidät korkeuksista syvyyksiin, milloin jälleen\nnostivat heidät, milloin äkillisellä raivolla, milloin huomaamattomin\naskelin, ilman sääntöä ja järjestystä, niinkuin ne kohtelevat\njokaista muutakin ihmissukua.\n\n\n\n\nIV. DAKHLAN KEITAASSA\n\n\nKoitti jo uusi päivä, kun Griebach pääsi pitkällisen käännöstyönsä\nloppuun. Hän ja hänen kuulijansa olivat niin väsyksissä, että he ensi\ntyökseen ilman mielipiteiden vaihtoa etsivät vuoteensa ja antautuivat\nunen valtaan. Vain Uassif el Khajat asetti ensin aarteensa entiseen\npiilopaikkaan kellariin. Mutta kun kaikki kolme illalla jälleen\nreippain voimin kokoontuivat, he alkoivat heti neuvotella Libyan\nautiomaahan tehtävästä retkestä, ja jo seuraavana aamuna jokainen\nryhtyi täynnä intoa hänen osalleen määrättyihin valmisteluihin.\n\nKopti luopui toimestaan Siutin mudiirinvirastossa ja myi, niin\npian kuin kävi päinsä, suurimman osan omaisuudestaan. Vain Der el\nGebrain maatilan hän pidätti itselleen ja asetti sen hallintoon\nerään uskollisen, koetellun tilanhoitajan, jonka huostaan hän myös\nuskoi poikansa. Saamansa rahat, mikäli niitä ei tarvittu retkikuntaa\nvarten, mihin tarkoitukseen molemmat tiedemiehet eivät voineet\ntarjota paljoakaan apua, hän sijoitti erääseen Kairon pankkiin.\nSiellä hän esitti myös poikansa, jotta tämä voisi ottaa perinnön\nhaltuunsa, ellei isä antaisi mitään tietoja itsestään kolmen vuoden\naikana.\n\nGriebach koetti parhaansa mukaan soveltaa ennen mainitun nahkalevyn\npiirrosta nykyisiin oloihin, mikä tuotti hänelle monta huolekasta\nhetkeä. Vasta viikkojen kuluttua hän tohtorin avulla pääsi niin\npitkälle, että saatettiin lukea kartasta jonkinlainen yhtäpitävyys\nRohlfsin matkasuunnan kanssa aina tämän Sadekenttä-nimiseen\nleiripaikkaan. Tästä työstä jäävänä vapaa-aikana hänen täytyi\nopettaa koptille vanhojen egyptiläisten kieltä. Sillä tämä väitti\nitsepintaisesti, että Tuatin keitaan asukkaitten oli, vierailta\nvaikutuksilta koskemattomissa kun olivat, täytynyt uskollisesti\nsäilyttää isiensä kieli, ja tällä kielellä hän tahtoi esittää heille\nsuunnitelmansa vanhan kotimaan, Niilinlaakson valloittamiseksi.\n\nKastnerin huoleksi oli jäänyt vaikein osa. Hän järjesti retkikunnan\nkokoonpanon, ts. kaikki ne kaksi- ja nelijalkaiset olennot, jotka\nheidän kolmen lisäksi ottaisivat osaa retkeen. Sen takia hänen\ntäytyi viikkokausia kiistellä ja riidellä beduiinien, arabialaisten,\nfellahien ja satojen muiden kanssa, kunnes hänen onnistui hankkia\nkaikki tarvittava.\n\nKun hänen ottaen huomioon koptin innon ja uhrautuvaisuuden ei\ntarvinnut säästellä rahaa, olisi ollut epäviisasta olla käyttämättä\nhyväksi Rohlfsin retkikunnan kokemuksia. Näistä kävi pääasiassa ilmi\nse, ettei seitsemän päivämatkan aikana Dakhlasta länteen missään\nollut saatavissa pisaraakaan vettä, ja vain yhdessä paikassa oli\nniukalti kamelinrehua. Siksi oli kumpiakin näitä erittäin tärkeitä\ntarvikkeita edeltäpäin kuljetettava tarpeellinen määrä autiomaahan\nsopiviin varastopaikkoihin, jotta pääkaravaani voisi vaikeuksitta\nedetä.\n\nOli otettava huomioon, että joka henkilö tarvitsee autiomaan\nmiltei täydellisessä kuivuudessa tavallisen ravintonsa ohella\npäivittäin vähintään kahdeksan litraa vettä, korvatakseen tavattoman\nhikoilemisen aiheuttaman nesteenhukan. Hyvärotuiset kamelit voivat\ntosin kestää kolmekin viikkoa juottamatta, mutta ne tarvitsevat\nrehuja, eikä aivan vähän, papu- ja olkisekoitusta vähintään kymmenen\nkiloa päivässä. Moniviikkoiseen retkeen tarvittavat varastot kasvavat\nsiten pieniksi vuoriksi. Niitä kuljettamaan tarvitaan melkoinen määrä\nkameleja, yhden selkään kun pitemmälle matkalle voidaan sälyttää\nenintään sataviisikymmentä kiloa, ja kamelit taas vaativat vastaavan\nmäärän ajajia, joten veden ja elintarvikkeiden määrä kasvaa, ja niin\nedelleen. Tämä näennäisesti loputon nousu voi sellaisiin asioihin\ntottumattoman saattaa miltei epätoivon partaalle. Onneksi tämä ei\nollut Kastnerin ensimmäinen matka kameli- ja beduiiniseurassa, vaan\nhän oli melko tottunut käsittelemään kumpiakin. Niinpä olikin kaikki\nvalmista kahdeksan viikon kuluttua tapauksista, joilla kertomuksemme\nalkaa, ja saatettiin lähteä matkalle.\n\nKolmea herraa lukuunottamatta karavaaniin kuului kolmekymmentäneljä\nmuuta miestä ja yhteensä kuusikymmentä kamelia sen lähtiessä\nliikkeelle. Aluksi matkalla ei ollut mitään vaikeuksia, sillä tie\nSiutista Dakhlaan, jos tätä kuormajuhtien hiekkamaahan tallaamaa\npolkua voi siksi sanoa, on tunnettu, ja kauppakaravaanit käyttävät\nsitä kylläkin usein.\n\nKymmentä päivää myöhemmin matkalaisemme saapuivat aavikon\nlänsireunalle, missä se laskeutuu Massaubin laaksoksi, ja saattoivat\nseuraavana iltana Mudissa (päivänmatkan päässä itään Kasr Dakhlasta,\nkeitaan pääpaikasta) odottamattomaksi ilokseen vielä tervehtiä kelpo\nHasan Efendiä, jonka Rohlfs matkakertomuksessaan niin kiittäen\nmainitsee. Tosin hänestä oli tullut hopeahapsinen, iäkäs vanhus, joka\nvain vaivoin saattoi liikkua, mutta hänen vilkas henkensä, jonka\nluomisinto oli kerran tehnyt hänet koko keitaan hyväntekijäksi, oli\nyhä jäljellä, ja tulisella innolla hän kertoili rohkeasta ystävästään\nRohlfsista ja tämän seuralaisista, joihin hän oli osoittanut\nliikuttavaa kiintymystä.\n\nVälttääkseen tarpeetonta huomiota ja haitallisia juorupuheita\nmatkailijat olivat Niilinlaaksossa ilmoittaneet kysymyksessä olevan\nuuden yrityksen päämääräksi Kufran keitaan; tämä oli passeihinkin\nmerkitty. Vasta kun viimeinen varasto suuren särkkäjonon rajalla\nolisi saavutettu ja kaikki tarpeettomat miehet lähetetty kotiin,\naikoivat herrat ilmaista todellisen suunnitelmansa niille harvoille\nseuralaisille, jotka siihen mennessä osoittautuisivat luotettaviksi\nja sopiviksi. Siksi puhuttiin Hasan Efendillekin matkasta Kufraan.\n\nKun vanhus kuuli siitä, hän nyökkäsi innokkaasti ja sanoi:\n\"Minua ilahduttaa vilpittömästi, että tuohon yritykseen vielä\nkerran ryhdytään. Kerroin jo monesti ystävälleni Rohlfsille,\nettä ennen muinoin täältä Dakhlasta saatettiin joskus erottaa\nsavua kaukana lännessä. Rohlfs hymyili puheelleni ja arveli sen\nparhaassa tapauksessa olevan kangastusta. Mutta näissä syrjäisissä\nseuduissa, joissa monen ihmispolven ajan kaikki keskeytymättä kulkee\njokapäiväisissä raiteissaan, säilyy muisto merkillisistä tapauksista\nalkuasukkaitten mielessä heikentymättä vuosisatoja; todellisen\nsavun on siis varmastikin täytynyt aiheuttaa tämä kertomus. Mutta\nvielä edelleen! Vanha tarinoitsija, joka noin kolmisenkymmentä\nvuotta sitten eleli Smintin kylässä, tiesi kertoa hupaisan tarinan\nharmaassa muinaisuudessa eläneestä kuninkaasta, joka suurin\nsotajoukoin lähti valloittamaan autiomaan keskellä muka sijaitsevaa\nkukoistavaa keidasta. Mutta pääsyä sinne vartioivat pahat henget\njohtivat armeijan kangastuksilla harhaan, eikä koskaan kuultu mitään\nlähtijöistä. Vaikka tässä onkin kysymys tarinasta, en tahtoisi\nkuitenkaan kiistää siltä kaikkea todellisuuspohjaa.\"\n\nHerrat loivat toisiinsa merkitsevän katseen kuullessaan Hasanin\nkumman kertomuksen.\n\n\"Näyttää siis siltä, kuin olisi näillä ihmisillä säilynyt muisto\nNebsenyn retkestäkin\", sanoi Griebach myöhemmin molemmille\nuskotuilleen. \"Se ei tosin ole niinkään ihmeellistä, sillä tuskin\nmikään kansa pitää niin sitkeästi kiinni muinaisuudestaan kuin\njuuri egyptiläiset. Yli sadasta Niilinlaakson paikannimestä voi\nvielä saada selville sen merkityksen, mikä niillä oli faaraoitten\naikana, ja välittämättä kaikista nykyajan saavutuksista fellahit\nkyntävät peltojaan samoilla yksinkertaisilla välineillä, joita\nheidän esi-isänsä neljätuhatta vuotta sitten käyttivät. Paljon\nomituisemmalta tuntuu minusta juttu savusta, jota muka on nähty. Jos\npapyruksemme on oikeassa ilmoittaessaan etäisyyden Tuatin keitaaseen\nkuudeksitoista päivänmatkaksi, on sinne siis kolme-, neljäsataa\nkilometriä, maaston laadusta riippuen. Silloin on tuon keitaan\nasukkaitten täytynyt aiheuttaa oikea jättiläispalo, jos savu siitä on\nnäkynyt tänne asti.\"\n\n\"Ehkä on toinen selitys tälle savulle\", huomautti Kastner.\n\n\"Ja se olisi?\"\n\n\"Tulivuori tai ainakin jokin vulkaaninen ilmiö?\"\n\n\"Kuinka voisi tulivuori olla keskellä Libyan autiomaata? Niin kaukana\nmerestä!\" huudahti Griebach epäuskoisena.\n\n\"Se ei ole mahdollisuuksien ulkopuolella\", väitti maantieteilijä.\n\"Kuulehan perusteluni. Nykyisin tosin Libyan aavikon harja on\njotenkin korkealla, Rohlfshan mittasi Sadekenttä-asemallaan\nneljänsadan neljänkymmenen metrin korkeuden merenpinnasta. Mutta niin\nei ole aina ollut, pikemminkin on meri aikaisemmin ulottunut syvälle\nAfrikan sisämaahan. Sitä osoittavat ne lukemattomat simpukka- ja\nhainhammaskivettymät, joita on kaikkialla, ja Rohlfsin matkatoveri,\nprofessori Zittel tapasi Khargen keitaan itäreunalla kalkkituffia,\njonka sisässä oli kivettyneenä jäännöksiä _Pistacia atlanticasta_\nja eräästä _Arundo_-lajista. Tämän diluviaalisen meren reunalla on\nvarmastikin voinut olla tulivuori. Toiseksi: maanjäristykset eivät\nEgyptissä ole erikoisen harvinaisia. Ison Syrtin luona samoin kuin\nNiilin suistomaassa on, vastailmiönä Afrikan manteren muinaiselle\nkohoamiselle merestä, uudempina aikoina välittömästi voitu todeta\nmaaperän laskeutumista. Kolmanneksi: Kaikilla länsi-Egyptin\nkeitaitten lähteillä on se merkillinen ominaisuus, että niiden veden\nlämpömäärä on miltei kaksikymmentä astetta korkeampi kuin ilman\nsamaan aikaan. Se osoittaa joko että ne pulppuavat hyvin syvältä\ntai että ne kaikki virtaavat yhteisestä, tuliperäisen lieden ohi\njuoksevasta pääsuonesta. Muuten sanoinkin jo, että tarkoitan vähemmän\nvarsinaista tulivuorta kuin tuliperäistä ilmiötä -- kuumia lähteitä,\nvanhaa kraatterijärveä tai jotakin sellaista -- joka aika ajoin\nkeskittyy pieneksi savun- ja höyrynpurkaukseksi. Arvellaanhan, että\nAhaggarin ylänkömaakin Saharan keskellä on vulkaanista alkuperää, ja\nsehän on vielä kauempana nykyisestä merestä kuin Libyan autiomaa.\"\n\n\"No niin, nämä näkökohdat voinevat tehdä otaksumasi hiukan\ntodennäköisemmäksi\", vastasi Griebach miettiväisesti. \"Toivottavasti\nmeidän pian sallitaan omin silmin nähdä, minkä verran perää tässä\ndakhlalaisten kertomuksessa on.\"\n\nHasan Efendi osoitti tälläkin kertaa oikeutetuksi sen hyvän\nmaineen, jonka Rohlfs hänelle on taannut Euroopan tieteellisissä\npiireissä. Hän toimeenpani vieraitten kunniaksi oikean _mangerian_\n(juhla-aterian; sana on peräisin ns. lingua franca'sta), lupasi\nheille auliinta apuaan, jos he sitä tarvitsevat retkikunnan\ntäydennyshankinnoissa, ja kun he seuraavana päivänä lähtivät\nmatkalle, hän toivotti heille vilpittömästi mitä parhainta\nmenestystä. Hän oli aivan harvinainen ilmiö näissä syrjäseuduissa,\noikea sivistyksen ihailija ja edistäjä.\n\nKasr Dakhlassa oli karavaanin tulo jo huomattu. Nuoret ja vanhat\njuoksivat sitä vastaan, kun se alkoi kaukaa häämöttää, ja jokainen,\njolla vain oli vähänkin ruutia voidakseen ladata pyssynsä, laukaisi\nsen innostuksen vallassa; yksinpä koiratkin näyttivät olevan\njuhlatunnelmassa. Eikä ihmekään. Kun Rohlfs v. 1874 oleskeli siellä,\nyhtä aikaa Egyptin kediivin ja Saksan kansan edustajana, hän oli\njaellut juomarahoja joka muodossa niin anteliaasti, että tuo aika oli\nkelpo dakhlalaisilla yhä mitä parhaassa muistissa, ja he odottivat\nnyt oikeata kello-, hopea-, langanpala- ja rahakolikkosadetta. Muina\naikoina kopti olisi kai osoittanut näille toiveille sangen pientä\nymmärtämystä, mutta hän kävi, vaikka olikin retken varsinainen\nrahoittaja, julkisuudessa vain molempien tiedemiesten palkkaamasta\nvirkamiehestä, eikä näiden viimeksi mainittujen suinkaan sopinut\nkitsastella. Siten he vastasivat yhtä sydämellisesti dakhlalaisten\nsydämelliseen vastaanottoon ja maksoivat kaksinkertaisen hinnan\njokaisesta kanasta tai lampaasta, jonka nämä luovuttivat matkamiesten\nkeittiön tarpeisiin.\n\nTäten kaikki näytti itse asiassa käyvän yhtä kitkattomasti kuin\nRohlfsin aikana. Mutta oli muuan sangen vakava poikkeus. Keitaan\nsilloinen ylin hallinnollinen virkamies, ystävällinen piiripäällikkö\nKhurkhid Efendi oli kutsuttu Kairoon, mutta hänen seuraajansa tunteet\nmuukalaisia kohtaan olivat kaikesta seurustelukohteliaisuudesta\nhuolimatta läpeensä vihamielisiä. Hän olikin, kuten sangen pian\nkävi ilmi, suuressa määrin senussi _saviahin_ (luostarin) _sheikin_\n(johtajan) vaikutuksen alainen.\n\nKuten tunnettua on senusseilla jo kauan ollut pohjois-Afrikassa\nmatkustaneitten eurooppalaisten keskuudessa mitä huonoin maine.\nTämä uskonkiihkoinen lahko, jonka v. 1837 eräs algerialainen\noikeudenpalvelija Mekassa perusti, herätti alussa hänen\nmaanmiestensäkin keskuudessa vain vähän huomiota, kunnes uusi oppi\njuurtui Sarabubiin, kahden päivänmatkan päähän Sivasta länteen.\nNykyisin sen valta ulottuu enemmän tai vähemmän merkitsevänä\nSenegaliin, Somalirannikolle, Jemeniin ja Eufratillekin asti, ja\nmonille retkikunnille on jo aiheuttanut raskaita kärsimyksiä sen\nkannattajien leppymätön viha kaikkea kristillistä ja länsimaista\nkohtaan. Rohlfskin joutui sitä kokemaan tehdessään v. 1879 kuuluisan\nretkensä Kufran keitaaseen, missä senusseilla samoin on luostari,\nSaviah es Istat. Todellisuudessa juuri he järjestivät hyökkäyksen\nrohkean tutkimusmatkailijan kimppuun, vaikka teon suorittajat\nolivatkin Suijan arabialaisia Barkasta.\n\nTäällä Dakhlassa, missä kediivin rankaiseva käsi heidät nopeasti\nsaattoi tavoittaa, he tosin vastaavasti hillitsivät vihaansa.\nMutta molemmat tiedemiehet huomasivat pian, että senussit salaa\nkiihottivat asukkaita ja koettivat kaikin tavoin estää varastojen\ntäydentämistä. Tohtorin oli siksi kohdeltava piiripäällikköä\njotenkin kovakouraisesti päästäkseen päämääräänsä, ja kerran oli\nsanansaattaja, jonka piti viedä valituskirjelmä Siutin mudiirille,\njo istunut kamelinsa selkään, ennen kuin hänen armonsa suvaitsi\nratkaista asian oikeuden ja kohtuuden mukaisesti.\n\nValmistuksia kiirehdittiin sen vuoksi mahdollisuuksien mukaan, jotta\npikimmin voitaisiin päästä yhä epävieraanvaraisemmaksi käyvältä\npaikkakunnalta. Jo tulon neljäntenä päivänä Kastner kuljetti länttä\nkohti ensimmäisen elintarvikekolonnan, jota kaksipäiväisin väliajoin\nseurasi kolme muuta. Hasan Efendin avulla oli onnistuttu hankkimaan\nkaksi kelpo karavaaninopasta, niin ettei Griebachin tarvinnut\npoistua Kasr Dakhlasta, mikä oli sangen edullista kamelinajajien\nepäluotettavuuteen katsoen, nämä kun osoittautuivat haluttomiksi\nmatkalle suureen autiomaahan.\n\nJotta joka suhteessa näyttäisi siltä kuin matka todella\nsuunnattaisiin Kufraan, oli Griebach piiripäällikön välityksellä\npyytänyt senussien sheikiltä suosituskirjettä tämän virkaveljelle\nSaviah es Istatiin. Tämän antamisesta aluksi jyrkästi kieltäydyttiin,\nvieläpä pidettiin pyyntöäkin anteeksiantamattomana haasteena, mikä\nheti aiheutti enentynyttä kiihkoa uskovaisimmissa asukkaissa.\n\nTästä syystä ja koska kirjeellä oikeastaan ei ollut mitään\nmerkitystä, Griebach pian luopui enempää painostamasta\npiiripäällikköä. Silloin tapahtui senussien mielialassa äkillinen\nmuutos, jota molemmat oppineet enempää kuin koptikaan eivät pystyneet\ntäysin selittämään.\n\nKaksi päivää ennen lopullisesti päätettyä lähtöaikaa mudiiri --\nsiksi piiripäällikköä hänen alaisensa sanoivat, vaikka hän ei\nsellainen ollut -- kutsutti näet Griebachin luokseen. Kun tämä saapui\nhallintorakennukseen, hän suureksi hämmästyksekseen kohtasi siellä\nluostarin sheikin. Kun hetken aikaa oli vaihdettu tavanomaisia\nkohteliaisuuslauseita, aloitti sheikki: \"Efendi, minun on pyydettävä\nsinulta anteeksi, sitäkin enemmän kun tähän asti olen kieltäytynyt\ntäyttämästä toivoasi suosituskirjeen suhteen ja nyt itse esitän\nsinulle pyynnön.\"\n\n\"On tarpeetonta, että siihen asiaan tuhlaat sanoja\", ehätti Griebach\nvastaamaan. \"Tiedän sangen hyvin, että miehen, joka niinkuin sinä\nhallitsee monia ihmisiä, on otettava huomioon monia seikkoja, eikä\nhän aina voi noudattaa sydämensä halua.\"\n\n\"Olet sangen hyvä, kun itse puolustat tekoani. Niin, on totta että\nme ylhäiset olemme velvollisuutemme orjia ja joudumme sen vuoksi\nhelposti väärään valoon ymmärtämättömien silmissä. Mutta sinä olet\nviisas mies, _Khodjah_ (oppinut) kotimaassasi, ja siksi katson\nparhaaksi avoimesti uskoa sinulle mielessäni liikkuvat huolet.\"\n\nGriebach kumarsi myöntäen, ikään kuin tahtoen sanoa: \"Käske minua\nmielesi mukaan.\" Ja sheikki jatkoi nopeasti: \"Olen saanut Mekasta\nviestin, joka minun on pikimmiten välitettävä Saviah es Istatiin,\nmutta kun sinä aiot lähteä suoraa tietä Kufraan pyytäisin kysyä\nsuostuisitko siihen, että viestinviejäni liittyy miehiisi. Valitsen\nvaatimattoman miehen, joka ei ole tuottava sinulle rasituksia ja\non tyytyväinen, jos saa makuupaikan palvelijoittesi teltoissa ja\nsaa sitoa kamelinsa muiden viereen. Hän on samalla oleva paras\nsuosituksesi Kufraan tullessasi.\"\n\n\"En näe mitään syytä hylätä toivomustasi\", Griebach vastasi\nkohteliaasti, ilmaisematta hämmästystään odottamattoman pyynnön ja\nsheikin röyhkeyden johdosta. \"Sanansaattajasi on oleva tervetullut\nja matkustava turvallisesti seurassamme. Mutta mitä suositukseen\ntulee, sallinet minun olla hiukan toista mieltä kanssasi. Jokaiselle\nvoi sattua onnettomuus, myös sinun sanansaattajallesi. Kuinka\nhelposti saattaisikaan sattua, että kufralaiset veljesi vaatisivat\nmeitä vastaamaan siitä. Minun onkin juuri sen vuoksi vakavasti\npyydettävä, että annat minulle myös kirjallisen suosituksen ja että\nhänen armonsa, täkäläinen mudiiri, vahvistaa sen sinetillään ja\nnimikirjoituksellaan.\"\n\nSheikin ilme ei vähääkään muuttunut hänen kuunnellessaan, mutta\npiiripäällikön kasvoilla käväisi salamannopeasti pieni pelon väre.\nTiedemies huomasi sen kyllä, mutta ei ollut sitä näkevinään.\n\n\"Annan sinulle kirjeen, ja ystäväni mudiiri allekirjoittaa sen\",\npäätti sheikki hiukan mietittyään.\n\nGriebachin täytyi itsekseen nauraa sitä varmuutta, millä sheikki\nmääräsi mudiirin allekirjoituksesta, ikään kuin tämä ei uskaltaisi\najatellakaan kieltäytymistä. Näin ollen Dakhlan keidas näytti\nnyttemmin olevan samalla tavoin senussien vallassa kuin Farafra oli\njo Rohlfsin aikana.\n\n\"Silloin kaikki on järjestyksessä\", hän vastasi sheikille. \"Vain\nsen tahtoisin mainita, että sanansaattajasi on itsensä kuljetettava\nelintarpeensa. Tällä en tahdo sanoa, etteikö hän hätätilassa voisi\nturvautua meidän apuumme, mutta me olemme, kun nyt vasta saimme\ntiedon aikomuksestasi, tehneet valmistuksemme ottaen huomioon vain\nomat tarpeemme. Jos meidän olisi tehtävä muutoksia, se aiheuttaisi\nviivytystä, mikä ei olisi meille erityisen mieleen, kun meillä jo\ntähänkin asti on ollut riittävästi vaikeuksia voitettavana, ennen\nkuin saatoimme koota kaiken tarvittavan.\"\n\nSheikki ei ollut ymmärtävinään tätä viittausta, vaan vastasi: \"Olen\nvakuuttanut sinulle, ettei mieheni tule tuottamaan teille mitään\nhankaluuksia; hän siis kuljettaa myös mukanaan kaiken matkalla\ntarvitsemansa. Vastaanota vilpittömin tunnustukseni auliudestasi\nja ole vakuuttunut siitä, että odotan vain tilaisuutta voidakseni\nosoittaa sinulle kiitollisuuttani.\"\n\n\"En sitä vähääkään epäile\", tiedemies vastasi. Sitten keskustelu\nkääntyi taas jokapäiväisyyksiin, ja kaikki kolme jäivät vielä yli\ntunnin ajaksi vilkkaasti juttelemaan.\n\nTämän päivän iltana Kastner palasi autiomaasta kertoen, että kaikki\noli sujunut onnellisesti ja että suunnitellut varastot oli pantu\njärjestykseen. Sen jälkeen hän tiedusteli Dakhlan-kuulumisia.\nSaatuaan tietää sheikin toivomuksen hän tuli miltei vihaiseksi.\n\n\"Tuo ukko kai pitää meitä yhtä typerinä kuin hän itse on!\" hän\nhuudahti. \"Tietenkään sanantuojalla ei ole muuta viestiä kuin että\nkufralaiset vääntäkööt meiltä kiireimmiten niskat nurin!\"\n\n\"Mehän onneksi emme ollenkaan aiokaan Kufraan\", Griebach vastasi.\n\"Niin pian kuin ehdimme suurten särkkien luo, keksittäneen sopiva\nveruke miehen lähettämiseksi tarpeettomien ajajien mukana kotiin.\"\n\n\"Siitä huolimatta epäilen koko juttua\", huomautti Kastner\nharmistuneesti. \"Tämä senussi tulee nuuskimaan ja kuuntelemaan\nkaikkialla, ja meidän on oltava äärimmäisen varovaisia, niin ettemme\nhänen läsnä ollessaan puhuisi varsinaisesta puuhastamme. Menen heti\nvaroittamaan Uassif el Khajatia ja olen ensi hetkestä alkaen tarkasti\npitävä silmällä senussia. Kuka tietää, mitä suunnitelmia näillä\nketuilla todellisuudessa meihin nähden on. Hehän vihaavat meitä\nvalkoisia kuolemaan asti.\"\n\nTohtorin huolellisuuden ja sitkeyden ansiosta karavaani saattoi\nlähteä matkaan vain yhden päivän myöhästyneenä. Kamelinajajat\nelukkoineen eivät näet koskaan ole tarvittaessa saapuvilla, ja\nmatkalla he mielellään käyttäytyvät kuin riippuisi jokaisesta\nyksityisestä koko matkaseurueen onni ja menestys.\n\nSenussi oli myös aikanaan liittynyt mukaan varustettuna kaikella\ntarpeellisella. Sheikki näytti todellakin pitäneen lupauksensa.\nSanansaattaja oli vaatimaton, hiljainen, noin viisikolmattavuotias\nmies, joka ei esiintynyt lainkaan tunkeilevasti; myöskään hänen\nveljeskuntansa uskonkiihko ei vielä näyttänyt tarttuneen häneen. Hän\noli siis joko todellakin viaton välikappale esimiestensä käsissä tai\nsangen harjaantunut teeskentelijä, jonka suhteen oli oltava kaksin\nverroin varovainen.\n\nKun Kastner salavihkaa oli kyllikseen häntä tarkastellut, hän arveli:\n\"Poika on ilmeisesti mukiinmenevämpi kuin luulinkaan. Mutta se ei\nsilti estä minua epäilemästä, että tästä vaarattomasta kananpojasta\naikoinaan koituu kiukkuinen kukko. Vanha sananlasku: 'Parempi katsoa\nkuin katua', ei ole vielä ketään vahingoittanut.\"\n\nKaravaanin lähtiessä dakhlalaiset seurasivat sitä jälleen pitkän\nmatkaa laukoillen ahkerasti pyssyjään. Tarkemmin katsellessa saattoi\nkuitenkin pian havaita, ettei heidän hilpeytensä enää ollut sama\nkuin tulopäivänä. Siunauksentoivotuksia virtasi heidän huuliltaan\nrunsaammin kuin koskaan, mutta salaiset voimat olivat opettaneet\nheidän sydämensä ajattelemaan toisin kuin alussa.\n\nSiten on selitettävissä, että tohtori hengähti helpotuksesta, kun\nKasr Dakhla poikineen ja tyttärineen jäi taivaanrannan taakse,\nja huudahti iloisesti: \"Eläköön autiomaa! Se tosin riistää\nihmiseltä niin sanottujen hyvien ystävien avun, mutta sen sijaan\nei tarvitsekaan olla varuillaan heidän suhteensa. Silloin tietää\nolevansa vain oman voimansa varassa, ja se on kaikissa olosuhteissa\nparas apu.\"\n\n\"Sanot niin, koska nyt olemme asutun alueen rajalla eikä meidän\ntarvitse enää pelätä muuta kuin luonnon vihamielisyyttä\", Griebach\nvastasi. \"Mutta muutamissa muissa autiomaan seuduissa, joissa\nryöstönhaluisten tuaregien ohella usein kiertelee leijonia ja\npanttereita, antaisit luullakseni kuitenkin etusijan talon lujille\nmuureille verrattuna yölepoon taivasalla.\"\n\n\"Pyh, Sudanin orjanpyytäjät eivät nekään kannattajineen ole mitään\nmammanpoikia, ja kuitenkin tunsin oloni siellä etelässä paremmaksi\nkuin näiden epäluotettavien veijarien parissa, jotka toisella\nkädellä toivottavat tervetulleeksi ja toisella puristavat tikaria,\npeläten kuin koirat esimiestensä oikkuja. Muuten ei ole lainkaan\nmahdotonta, että meille tulee yhteenotto alkuasukasten kanssa.\nKuten tiedät, tuolla lännessä kulkee vielä yksi karavaani Chargen\nkautta edelleen, ja sitä käyttävät pohjoisessa asuvat beduiinirosvot\nkäydäkseen keitaalaisten kimppuun sadon aikana ja ryöstääkseen\nheiltä heidän ahkeruutensa hedelmät, mikäli heidän ahkeruudestaan\nvoi puhua. Myös näyttävät autiomaarosvot vainuavan kuin haaskalinnut\npeninkulmien päästä jokaisen suotuisan tilaisuuden. Mutta meillähän\non runsaasti aseita. Aika vahva on _rhasian_ (rosvokaravaanin) oltava\nuskaltaakseen hyökätä kimppuumme. Nämä rosvot ovat pohjimmaltaan myös\nkaikki pelkureita ja uskaltavat tekosensa vain silloin, kun heillä\non suuri ylivoima tai kun he näkevät vastassaan pelkureita, vielä\nkymmenen kertaa suurempia kuin he itse, esimerkiksi dakhlalaisia tai\nfarafralaisia.\"\n\nTässä hän keskeytti purkauksensa. Jono oli kolmesta kohden joutunut\nepäjärjestykseen ja ajajat tekivät tavallisuuden mukaan melullaan\nja mielettömästi juoksentelemalla edestakaisin tilanteen vielä\nhuonommaksi. Dakhlassa oleskeltaessa oli pakostakin täytynyt vähentää\nheidän valvontaansa enemmän kuin oli suotavaa. Niinpä olikin se luja\nkuri, johon he matkalla Siutista olivat vihdoin mukautuneet, jälleen\nkolmeksi neljäsosaksi unohtunut. Nyt Kastner syöksyi kuin salama\nheidän joukkoonsa, ja hänen huonon tuulensa ansiosta heille selvisi\npaikalla, etteivät muukalaiset suinkaan aikoneet tanssia heidän\npillinsä mukaan.\n\nGriebach pudisteli itsekseen päätään, hänestä olisi ollut\nmieluisampaa, jos ystävä olisi koettanut hyvyydellä voittaa\nmiehet puolelleen. Mutta kopti puristi vaieten Kastnerin kättä\ntunnustuksensa osoitukseksi, kun tämä jälleen palasi jonon päähän.\nTämä oli hänestä oikea mies saattamaan menestykseen hänen omat\nkorkealle tähtäävät suunnitelmansa.\n\n\n\n\nV. AUTIOMAAN ENSI TERVEHDYS\n\n\nEnsimmäinen leiri pystytettiin Rohlfsin Gor Abu Bekriksi ristimän\n\"todistajan\" juurelle vastapäätä sen mahtavaa naapuria, Dzebel\nEdmondstonea (E.-vuorta). _\"Gor\"_-nimellä ymmärretään omituisia\nkulumismuodostumia, jotka eivät kuitenkaan synny veden vaikutuksesta,\nvaan päinvastoin juuri siellä, missä kasvillisuutta vailla oleva\nmaanpinta on alttiina lentohiekan hivutukselle. Maaperän muodostavat\nvaihdellen kovat ja pehmeät kerrostumat, ja jälkimmäinen häviää\nnopeasti tuulen tasoittamana, säilyen vain siellä missä sitä\nsuojelee ylempi, kova kalliokerros. Siten muodostuu kaikkialle,\nmissä hietatasanko muuttuu kallioiseksi ylämaaksi, noita omituisia\nkalliokeiloja, jotka näyttävät siltä kuin olisivat jättiläiset\nleikkiessään kasanneet hiekkaa monen metrin korkuisiksi kummuiksi\nja sitten kattaneet ne yhtä jättimäisillä kivilaatoilla, kauemmin\nsuojellakseen leikkikalujaan. Suuri yksinäinen Gor Abu Bekr oli\nlajissaan erikoisen kaunis, ansaiten hyvin sen, että Rohlfs\nohimarssinsa muistoksi pystytti sen huipulle kivipyramidin, jota\nmatkalaisemme nyt hiljaisella ilolla tervehtivät rohkaisevana enteenä.\n\nKamelikuormien purkaminen ja telttojen pystyttäminen aikaansai\ntietysti jälleen tavanmukaisen korviahuumaavan melun ajajien\nkeskuudessa, ja Kastnerin oli kaikin voimin hillittävä itseään,\njottei hän kiivaalla, joskin täysin oikeutetulla vihanpurkauksella\nkokonaan rikkoisi välejään miehiinsä.\n\nVihdoin oli kaikki elukat ruokittu, miehet olivat syöneet ja\nmakasivat vaippoihinsa kääriytyneinä johtajiensa kolmen teltan\nympärillä. Nyt saattoivat nämäkin ajatella hyvin ansaittua lepoa.\nGriebachin ja koptin onnistui erityisittä ponnistuksitta nukahtaa,\nmutta Kastner heittelehti pitkän aikaa vuoteellaan kyljeltä toiselle\npääsemättä toivotun unen helmaan. Olivatko siihen sitten syynä\npäivän liialliset vaivat vai _dibien_ (susikoiran, _canis lupaster_)\näänekäs ulvonta, niiden tapansa mukaisesti lukuisina kokoonnuttua\nleirin ympärille, vai tiedoton muisto senussi-sheikin äkillisestä\nystävällisyydestä. Lyhyesti, Kastner tunsi olonsa teltassa tuiki\ntukalaksi ja lähti viimein ulos rauhoittaakseen ärtyneitä hermojaan\nviileässä yöilmassa.\n\nLeirin suojaksi asetetut vartijat eivät häntä huomanneet, sillä\nkuten odottaa sopi, he kuorsasivat vielä kuuluvammin kuin heidän\nsuojelukseensa uskotut nukkujat. Siten tiedemies saattoi huomaamatta\nedetä noin viisikymmentä askelta aavikolle ja istahtaa kivelle\nantaakseen ajatuksilleen vielä kerran vapaan vallan.\n\nSiinä puuhassa hän kai olisi tahtomattaan nukahtanut, ellei dibien\nulvonta juuri hänen edessään olisi kiihtynyt erittäin kovaksi,\njolloin hän taas havahtui mietteistään. Melu kesti noin puoli\nminuuttia, sitten sen keskeytti yksityisen eläimen vinkuva ulvahdus,\nkuulosti melkein siltä kuin äänen päästäjä olisi saanut voimakkaan\niskun tai ehkäpä haavankin. Se tuntui yksinäisestä kuulijasta\njotenkin merkilliseltä, ja jännittyneenä hän kuunteli öisiä ääniä,\nsamalla irroittaen oikealla kädellään revolveria vyöstä. Niin kului\nainakin neljännestunti mitään epäilyttävää tapahtumatta. Silloin\nKastner äkkiä huomasi noin kymmenen askelen päässä edessään hiljaista\nhiekan ritinää. Ei epäilystäkään, siinä läheni joku leiriä, epäselvää\noli vain, ihminenkö vai eläin.\n\nKastner kyyristäytyi mahdollisimman pieneksi ja veti revolverinsa\nesiin ollakseen valmiina kaiken varalta. Kun hän oli riisunut\n_benishin_ (pitkähihaisen vaipan), jota hän päivisin piti yllään,\nsuli hänen olentonsa tyystin maaperän väriin, niin ettei lähestyjä\nvoinut häntä mitenkään huomata. Kului taas muutamia minuutteja,\nsitten hän näki eteensä sukeltautuvan olennon, jonka vaalea väri ja\npuvun kahina ilmaisivat ihmiseksi.\n\nKastner ei ensi kertaa ollut tällaisessa tilanteessa, hänen silmänsä\noli harjaantunut näkemään pimeässäkin. Hän kumartui kuulumattomasti\neteenpäin, ja juuri kun vieras aikoi hiipiä hänen ohitseen, hän löi\ntätä aseensa kahvalla niin voimakkaasti päähän, että mies kumeasti\nähkäisten lyyhistyi maahan. Kastner kuunteli vielä hetken, liikkuiko\nmikään muu. Sitten hän nopein ottein sitoi tajuttoman miehen, nosti\nhänet olalleen ja kantoi hiljaa telttaansa. Ei ainoakaan nukkuvista\najomiehistä ollut huomannut välikohtausta.\n\nHerätettyään Griebachin ja Uassif el Khajatin Kastner vei heidät\ntelttaansa ja sytytti kynttilän. Molemmat hämmästyivät kelpo lailla\nnähdessään lattialla makaamassa sidotun miehen, jonka hurjat\nkasvonpiirteet ja ruokkoamaton ulkoasu eivät todistaneet mitään\nhyvää. He aikoivat kiihkein kysymyksin ahdistaa ystäväänsä, mutta\ntämä viittasi kädellään heitä olemaan vaiti ja sanoi hillityllä\näänellä: \"Hiljaa, jotteivät miehet herää. Voimme toivottavasti yksin\nsuoriutua tästä miehestä ja hänen kumppaneistaan. On täysi syy pelätä\nhyökkäystä, mutta jos meidän urhomme saavat sen tietää ennen kuin\nolemme saaneet heidät uskomaan parhaan turvan olevan meidän luonamme,\nhe juoksevat kaikkiin ilmansuuntiin ja me saamme yksin hoitaa\nkamelit.\"\n\nPuhuessaan hän oli sitonut vangin kahden teltan kannatusseipään\nväliin, mistä tämä ei mitenkään itse voinut vapautua. Sitten\nhän nopeasti selosti ystävilleen suunnitelmansa vihollisen\nvastaanottamiseksi, mihin he innokkaasti yhtyivät.\n\nYstävykset kantoivat kaikessa hiljaisuudessa joukon papusäkkejä\nleirin eteen rakentaen niistä matalan vallituksen, jonka suojasta he\nsaattoivat tähdätä vihollisia. Tämän pienen vallin viereen kasattiin\nolkia, joiden päälle kaadettiin runsaasti ruutia, niin että se heti\nleimahtaisi ylt'yleensä tuleen, kun siihen läheltä ammuttaisiin.\nSitten kaikki asettuivat varustuksen taakse odottamaan asiain\njatkuvaa kehitystä.\n\nHe olivat vakuuttuneita siitä, että heidän kärsivällisyytensä joutuu\nkovalle koetukselle. Varmastikin viholliset olivat lähettäneet vangin\nvain vakoilemaan leirin ja sen asukkaitten asemaa ja odottivat nyt\nhänen paluutaan. Kestäisi siis aika kauan, ennen kuin he päättäisivät\nhyökätä hänen poissaolostaan välittämättä.\n\nNiin kävikin. Aavikko oli näennäisesti yksinäisen rauhallinen, ikään\nkuin siellä ei koskaan olisi tapahtunut rosvojen hyökkäyksiä. Sekä\nkoptin että Griebachin täytyi taistella unta vastaan, joka heidän\ntoimettomassa jännitystilassaan ahdisti kahta pahemmin, varsinkin kun\nKastner tottuneimpana hiipimään oli jälleen edennyt parisenkymmentä\naskelta tasangolle eikä siten voinut kehoituksillaan kannustaa heitä\npysymään valveilla.\n\nTäten kului yli kolme tuntia ilman että havaittiin mitään liikettä.\nDibitkin olivat kaikonneet etäämmäksi ja niiden ulvonta kuului vain\nkaukaa. Äkkiä tohtori ilmestyi ystäviensä eteen varjomaisesti ja\nkuiskasi: \"He tulevat. Olkaa valmiina ja pysytelkää aivan hiljaa,\njotta voin kuulla heidän lähestymisensä. Heti kun liekki leimahtaa\nolkikasasta, ampukaa.\"\n\nJälleen kului muutamia jännittäviä hetkiä, sitten pamahti tohtorin\nrevolveri, ja samassa silmänräpäyksessä leimahti olkiläjä metrien\nkorkuiseksi tulipatsaaksi. Sen valaistessa etumaastoa laajalti\nerottivat väijyksissä olevat noin kaksikymmentä epäilyttävää\nhahmoa, jotka äärimmilleen hämmästyneinä tuijottivat heille tuiki\nodottamatonta näytelmää. Mutta heille ei jäänyt ajatusaikaa, sillä\npuolustajien luodit vinkuivat jo heidän päittensä yli.\n\nKastner oli nimenomaan tehostanut ystävilleen, että näiden oli alussa\nammuttava vain peloitukseksi. Todennäköisesti hyökkääjät jo siitäkin\npelästyvät niin pahoin, että he heti luopuvat aikeestaan ja pötkivät\ntiehensä. Mutta jos sitä vastoin joku heistä haavoittuisi tai ehkäpä\nkuolisikin, he vaatisivat verikostoa ja seuraisivat autiomaan poikien\nleppymättömän vihan vallassa karavaanin kantapäillä. Sitä olisi\nmahdollisuuksien mukaan vältettävä.\n\nKastnerin iloksi hänen odotuksensa toteutui kirjaimellisesti. Kun\nkolme puolustajaa oli kukin ampunut puolisen tusinaa laukauksia,\ntekivät viholliset äkkiä täyskäännöksen ja katosivat pian\nkiireenvilkkaa yön pimeyteen.\n\nKastnerilla ystävineen ei ollut aikaa ryhtyä heidän suhteensa\ntoimenpiteisiin, sillä toisaalla syntyi sellainen melu ja meteli\nkuin olisi maailmanloppu ollut tulossa. Nukkuvat ajomiehet olivat\nkauhuissaan syöksyneet ylös ja karjuivat, melusivat ja soimasivat\ntoisiaan minkä kurkusta lähti. He ampuivat sokeassa kauhussaan\nsuoraan eteensä, ajattelematta osuivatko luodit ystävään vai\nviholliseen. Tästä metelistä pelästyivät eläimet ja alkoivat potkia\nhurjasti ympärilleen, muutamat riistäytyivät irti ja juoksentelivat\nvielä kiinni kytkettyjen seassa, niin että sekasorto paisui\nmäärättömäksi. Oli tavaton onni, että viholliset niin helposti olivat\nantaneet ajaa itsensä käpälämäkeen, sillä siinä tilassa kuin leiri\nnyt oli, olisi lyhyt rohkea rynnäkkö toteuttanut kädenkäänteessä\nheidän rosvousaikeensa, huolimatta kolmen johtajan urhoollisuudesta.\n\nKastner kehoitti professoria yhä tarkkaamaan vihollisen toimia,\nsitten hän ja kopti juoksivat leiriin saadakseen miehistön palaamaan\njärkiinsä.\n\nHänen henkensä oli tällöin hiuskarvan varassa. Yksi ajomiehistä,\njolla päivän aikana oli eniten tapana kerskua urotöillään, päästi\nhänen lähestyessään tavattoman kauhunhuudon ja laukaisi aseensa\nhäntä kohti enintään kymmenen askeleen päästä. Onneksi miehen käsi\nvapisi niin kovin, että luoti eksyi maalistaan ja lävisti vain\nsaksalaisen _tarbushin_ (fetsin). Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä\nvaromaton ampuja sai ihmeen kautta kuolemasta pelastuneelta sellaisen\ntöytäyksen rintaansa, että hän ilmaa haukkoen jysähti maahan ja sai\nmuutamaksi hetkeksi tilaisuuden tarkemmin silmäillä ympäristöään.\n\nKastner iski vielä parin ajomiehen päät yhteen, jakoi oikealle ja\nvasemmalle muutamia terveellisiä kolauksia ja sai siten ainakin\npahimmat huutajat vaikenemaan. Oivallista apua hän sai koptilta,\njoka häikäilemättä käytteli virtahevonnahkaista ruoskaansa, ja --\nsenussilta.\n\nTämä oli ainoa koko joukkueesta, joka oli säilyttänyt\nitsehillintäkykynsä. Hän tarttui kahteen lähimpään ja raahasi heidät\nkamelien luo, jotka välttämättä oli saatava taas tottelemaan ihmisen\nhallitsevaa kättä. Vain jokunen silmänräpäys, niin ne olisivat\nryöstäytyneet irti, ja tohtori olisi saanut seuraavana aamuna palata\nDakhlaan ostamaan uusia.\n\nNiin saatiin tämäkin onnettomuus vältetyksi, ja neljännestunnin\nkuluttua leirissä vallitsi taas rauha. Mutta toistaiseksi eivät\najomiehet eivätkä heidän herransa ajatelleet nukkumista. Edelliset\nolivat sytyttäneet useampia tulia ja istuivat niiden ympärillä tosin\nhiljaa mutta sitä kiihkeämmin keskustellen. Vain tohtorin tavattoman\nanteliaasti iskuja jakavan käden pelko sai heidät näinkin paljon\nhillitsemään itsensä. Kastner oli lähettänyt koptin pitämään seuraa\nGriebachille ja meni nyt itse telttaansa lähemmin tarkastaakseen\nvankiaan.\n\nTämä oli jo tajuissaan ja tervehti tulijaa kiukkuisesti kiroten ja\nsamalla uhkaavasti vaatien heti päästä vapaaksi, ellei tahdottu tulla\ntuntemaan koko hänen heimonsa vihaa.\n\n\"Rauhoitu rakkaani!\" vastasi Kastner istuen hänen eteensä. \"Ystäviäsi\npelkään yhtä vähän kuin shakaaleja, joiden kuulet ulkona ulvovan.\nHe ovat yhtä pelkurimaisia kuin nekin ja juoksivat ensi laukauksen\nkuultuaan ihmeteltävän nopeasti karkuun. Mutta sinä olet jäänyt\ntänne, ja neuvon sinua puhumaan minulle sangen kohteliaasti, muuten\nolen antava sinulle sellaisen kasvatuksen, jota vanhempasi ilmeisesti\neivät ole osanneet ajatellakaan.\"\n\n\"Valehteletko tahallasi vai oletko todellakin niin typerä, että\nkuvittelet parven urheita beduiineja pakenevan paria kurjaa frankkia\nja kourallista kediivin orjia?\" kuului vangin ylpeä vastaus. \"Jos\nveljeni tosiaankin ovat hetkeksi vetäytyneet pois, se merkitsee vain\nsitä, että he ovat keksineet paljon paremman keinon saada teidät\nkäsiinsä. Tiedämme sangen tarkoin, montako teitä on ja että olette\nyhtä turvattomia meitä vastaan kuin myyrä haarahaukkaa tai käärme\nfaaraorottaa vastaan.\"\n\n\"Älä höpise mielettömyyksiä, muutoin meidän täytyy nauraa sinua. Kun\ntaistelu alkoi, olit epäilemättä jo herännyt, ja olet siis kuullut\nettä melu alkoi täällä leirissä vasta kun ammunta oli jo lakannut.\nSillä puhuakseni sinulle heti suoraan: me kaksi kurjaa frankkia emme\nollenkaan herättäneet miehiämme suojaksemme, vaan huolehdimme yhdessä\nkoptilaisen ystävämme kanssa aivan yksin leirin puolustuksesta,\nkysymättä oliko meillä vastassamme paljon vai vähän vihollisia. Mutta\nteikäläiset tulivat kahdenkymmenen miehen voimalla ja pakenivat silti\nkuin jänikset ensi laukauksesta. Voit nyt itse ratkaista, kummat\nmeistä ovat enemmän halveksimisen arvoisia.\"\n\nKun beduiini ei vastannut, vaan kiukkuisin katsein tuijotti\ntohtorin kasvoihin, tämä jatkoi hetken kuluttua: \"Mitä toiseen\nväitteeseesi tulee, että muka lukumäärämme oli teidän tiedossanne,\ntahtoisin mielelläni tietää, minkä vuoksi hiivit tänne vakoilemaan?\nMinun on otaksuttava että valehtelet tai -- mikä minusta näyttää\ntodenmukaisemmalta -- että teillä on täällä leirissä joku salainen\nliittolainen, joka ajaa saaliin luoksenne. Tämän luokse aioit pyrkiä\nsopiaksesi hyökkäyksen viimeisistä yksityiskohdista. Olenko oikeassa\nvai enkö?\"\n\nTätä syytöstä esittäessään Kastner silmäili tiukasti miestä kasvoihin\nnähdäkseen, osuiko hän otaksumallaan oikeaan, mutta hän pettyi. Mies\nei ilmaissut tunteitaan vähimmälläkään pelonväreellä, vaan veti\nhuulensa ivalliseen hymyyn ja syyti tohtorille maansa tavanmukaisia\nkirouksia. Torjuttu hyökkäys oli siis joko todellakin sattuman\naiheuttama tai vakoilija ei ensi kertaa ollut tässä asemassa ja oli\nkyllin viekas ollakseen ilmaisematta mitään. Kun miehen umpimielisyys\nosoitti enemmät kuulustelut hyödyttömiksi, Kastner nousi ja sanoi:\n\"Tahdon muuten poistaa sydämestäni huolet sinua odottavasta\nkohtalosta ja ilmoittaa heti, ettemme suinkaan aio raahata sinua\nmukanamme. Huomenna varhain päästän sinut siteistä ja voit mennä\nminne haluat. Olkoon se sinulle osoituksena siitä, miten vähän me\nsinua ja tovereitasi pelkäämme.\"\n\n\"Ja kuitenkin vain pelko saattaa sinut puhumaan noin\", beduiini\nvastasi ivallisesti. \"Sillä kukapa olisi kuullut, että vanki\npäästetään vapaaksi vaatimatta hänestä lunnaita. Mutta sinä\ntiedätkin, varsin hyvin, että sinua seuraisi julmin verikosto\nmaailman etäisimpään sopukkaankin, jos uskaltaisit karvankin päästäni\nkoukistaa. Siksi nauran halveksien jalomielisyyttäsi, jota koetat\nminulle uskotella, ja varon olemasta sinulle kiitollinen. Te frankit\nolette myrkyllistä rikkaruohoa, joka on tunkeutunut vapaitten\nbeduiinien maahan ja joka on juurineen kitkettävä ennen kuin se saa\nliian suuren vallan.\"\n\nVastauksen asemesta Kastner kohautti olkapäitään ja poistui\nryhtyäkseen välttämättömiin toimenpiteisiin.\n\nVartijat asetettiin uudelleen, ja tällä kertaa heidän oma pelkonsa\npiti heitä hereillä. Sitten sammutettiin tulet yhtä lukuunottamatta,\nja molemmat saksalaiset ryömivät Griebachin telttaan; kopti palasi\nomaansa. Niin kului loppuyö enemmittä häiriöittä. Kun seuraavana\npäivänä lähtöaika koitti, Kastner nouti teltastaan vangin, joten\najomiehetkin saivat tietää tämän läsnäolon.\n\nKun mies ei voinut puolustautua, he tunsivat itsensä tavattoman\nrohkeiksi ja tunkeutuivat heti hurjia uhkauksia syytäen vangin luo\nsammuttaakseen vihansa häneen. Mutta Kastner astui heitä vastaan\nvakavasti huomauttaen: \"Kuulkaa minua! En tahdo, että tälle miehelle\ntapahtuu mitään. Hän on tosin tullut vihamielisin aikein, mutta\nkun hän ei pystynyt tekemään meille mitään, vaan sortui käsiini,\nriittäköön hänelle se häpeä ja hän menköön matkoihinsa vapaana.\nOletteko ymmärtäneet?\"\n\n\"Efendi, et tiedä mitä teet\", huusi silloin yksi ajomiehistä\nlähestyen vihasta säihkyvin silmin. \"Tämä mies on Benghasin\nvaarallisimpia rosvoja, olisi sulaa hulluutta vapauttaa hänet. Hänen\nnimensä on Aid Omar, mutta ihmiset sanovat häntä vain Verikorpiksi,\nsillä missä hän näyttäytyy, ei rhasia ole kaukana, ja ennen\nkuin päivä on kulunut, he ovat tehneet häpeällisen rikoksensa.\nHänellä on satojatuhansia konnantöitä omallatunnollaan. Minäkin\njouduin erään Sivasta taateleita kuljettavan karavaanin mukana\nmatkustaessani hänen hyökkäyksensä uhriksi Om es Segirin luona.\nJa vieläkin on olkapäässäni naarmu iskusta, jonka hän minulle\nantoi virtahevonnahkaisella ruoskallaan. Useat meistä kaatuivat\nepätasaisessa taistelussa, ja muiden täytyi maksaa suuret lunnaat\npäästäkseen vapaiksi. Itse pääsin vain sattumalta pujahtamaan pakoon,\nmuuten olisin kai vieläkin heidän vankinaan, koska olen liian köyhä\nenkä olisi voinut lunastaa itseäni vapaaksi. Minun on siis tehtävä\nverikosto tälle miehelle, etkä sinä, efendi, saa estää minua.\"\n\nAjomies veti veitsensä ja aikoi syöksyä vangitun beduiinin kimppuun\ntoisten päästäessä innokkaan suosionhuudon.\n\n\"Takaisin!\" komensi Kastner ja asettui revolveri kädessä uhaten\neteen. \"Joka kohottaa kätensä häntä vastaan, on kuoleman oma! En tule\nsallimaan murhaa läsnä ollessani.\"\n\n\"Tahdon vain oikeutta!\" huusi raivostunut ajomies. \"'Veri verestä'\non autiomaan laki, emmekä salli sinun, frankin ja uskottoman, sitä\nloukata.\"\n\nSe kuulosti jotenkin uhkaavalta, mutta itse asiassa mies ei täysin\nluottanut itseensä, hän tuntui lukevan tohtorin ilmeestä sellaista,\nmikä ei ennustanut hyvää, jos menisi sanoja pitemmälle.\n\n\"Sanon vielä viimeisen kerran: mies on minun\", Kastner sanoi hetken\nkuluttua painokkaasti. \"Olen ottanut hänet vangiksi, joten minulla\nyksin on oikeus hänestä määrätä, se on se autiomaan laki, joka tässä\nensin tulee kysymykseen. Mutta minä aion vapauttaa hänet, ja siksi\nhän lähteköön vapaasti niin pian kuin tapaamme hänen kumppaniensa\njäljet.\"\n\nSilloin tähän asti syrjässä pysytellyt senussi astui tohtorin luo\nja sanoi sävyisällä äänellä: \"Efendi, anna anteeksi että uskallan\nvaivata sinua neuvolla, olenhan vain suvaittu vieras teltoissanne,\nja siksi minun oikeastaan pitäisi olla vaiti. Kuitenkin olen\nmatkustanut laajalti eri viestimatkoilla, joita esimiesteni käskystä\nolen suorittanut, ja olen usein kuullut tästä Verikorpista, joka\non julkeimpia rosvoja auringon alla. Profeetan -- Allah häntä\nsiunatkoon! -- nimenomaisen käskyn mukaan on jokainen loukkaamaton,\njoka on pyhiinvaellusmatkalla Mekan ja Medinan pyhiin kaupunkeihin\ntai niistä palaa. Kaikki uskovaiset kunnioittavatkin tätä\nkäskyä, paitsi nuo jumalattomat aavikkorosvot, jotka erotuksetta\nahdistavat kaikkia heidän tielleen osuvia. Teet siksi hyvän työn\nja ehkä pelastat monta onnetonta kuolemasta, jos et vapauta tätä\njumalallisten lakien halveksijaa, vaan annat hänet oikeuden käsiin...\"\n\n\"Pitäisikö minun ehkä lähettää hänet vartioituna Siutin mudiirille?\"\nKastner vastasi. \"Ensiksikään minulla ei ole riittävästi väkeä\nsiihen, eivätkä nämä voisikaan kuljettaa häntä pitkälle ennen kuin\nhänen heimolaisensa vapauttaisivat hänet.\"\n\n\"Ei olekaan tarpeellista, efendi, lähettää häntä Siutiin. Voimme\nyksinkertaisesti valita joukostamme kaksitoista miestä, jotka\ntuomitsevat hänet koraanin käskyjen mukaan. Se on yleisenä tapana\nautiomaassa, missä ei ole pysyviä tuomioistuimia, eikä kenkään voi\nsanoa sitä murhaksi.\"\n\n\"Voit olla oikeassa\", keskeytti Kastner, joka näki näiden sanojen\nvahvistavan miehistön vastarintaa, \"mutta sinä unohdat yhden asian.\nLupasin vangille viime yönä, että hän tänään pääsee siteistään, ja\nmiehen on pidettävä sanansa, ellei hän tahdo menettää kaikkien kunnon\nihmisten kunnioitusta. Siksi pyydän teitä luopumaan aikeestanne, niin\noikea kuin se voikin olla, sillä muuten pakotatte minut hengelläni\npuolustamaan tätä miestä.\"\n\nNäihin syihin senussilla ei ollut mitään vastaanväittämistä, ja\nsiten Kastnerin onnistui kauan ystävällisesti puhuteltuaan miehiä\nsaada nämä luopumaan suunnitelmastaan. Heidän kunnianhimoaan lienee\nhivellyt sekin, että muuten niin kopea efendi nyt alentui tekemään\nheille pyynnön. Kamelit kuormitettiin jälleen, ja puolen tunnin\nkuluttua karavaani saattoi lähteä.\n\nKun he vähän ajan kuluttua kohtasivat Khargesta tulevan kamelipolun,\nhe erottivat selvästi viimeöisten vihollisten jäljet hiekassa, mutta\nnäitä itseään ei näkynyt.\n\nLupauksensa mukaan Kastner avasi vankinsa siteet ja sanoi: \"Mene,\nolet vapaa, mutta rukoile Allahia että pian löytäisit veljiesi\nteltat, muuten näännyt aavikolle.\"\n\nBeduiini katsoi hetken aikaa syvälle hänen silmiinsä erilaisten\ntunteiden kuvastuessa hänen kasvoistaan, mutta vihdoin muslimin\njuurtunut viha pääsi voitolle, ja hän vastasi: \"Voisin ehkä\nkunnioittaa sinua, ellet olisi frankki ja ellen tietäisi että pelko\nja arkuus on syvin syy jalomielisyyteesi. Mutta sinähän pelkäsit\nheimolaisteni verikostoa. Siksi varo tulemasta silmieni eteen, se\nmerkitsisi sinulle kauheata kuolemaa.\"\n\nAjomiehet, jotka tietysti seisoivat uteliaina ympärillä ja kuulivat\nnyt nämä häväistykset ja uhkaukset, joutuivat taas raivon valtaan, ja\nrohkean puhujan henki oli nytkin hiuskarvan varassa. Mutta senussin\navulla, joka nyt asettui eurooppalaisten puolelle, näiden onnistui\nvielä kerran hillitä miestensä kiihtymys, ja Aid Omar saattoi lähteä.\n\nHän loi vielä määrätöntä ylenkatsetta ilmaisevan silmäyksen\najomiehiin, jotka hänen mielestään ansaitsivat syvintä halveksumista,\nkoska olivat antautuneet orjiksi uskottoman frankin palvelukseen.\nSitten hän hyvästi sanomatta astui hitaasti pois ja katosi pian\nlähimmän hietakummun taakse, kertaakaan päätään kääntämättä. Mitä\nkostosuunnitelmia hän mahtoikaan mielessään hautoa?\n\n\"En tiedä mitä minun on ajateltava tästä senussista\", sanoi Kastner\nmyöhemmin molemmille ystävilleen. \"Eilen epäilin kovin hänen\nolevan salaa yhteydessä rosvojen kanssa ja liittyneen meihin vain\ntoimittaakseen meidät heidän käsiinsä. Toiselta puolen hän tänään\nesiintyi jopa syyttäjänä tuota Aid Omaria vastaan ja oli vähällä\nsaada minut luovuttamaan rosvon julmistuneille miehillemme. Niin ei\nkuitenkaan käyttäydytä omaa liittolaista kohtaan.\"\n\n\"Ehkä se silti oli vain teeskentelyä\", vastasi Griebach. \"Hän laski\nkai, että sinä pidät antamasi sanan ja joka tapauksessa vapautat\nvangin. Hänhän vihdoin, kun näytti olevan tosi kysymyksessä, asettui\nsinun puolellesi ja auttoi sinua torjumaan raivoavat ajomiehet.\"\n\n\"En tahtoisi kuitenkaan yhtyä epäluuloonne\", puuttui Uassif el\nKhajat puheeseen. \"Senussit tosin kykenevät mihin vain, mutta jos\ntämä Aid Omar todellakin kuuluu noihin rosvoheimoihin, jotka eivät\nsäästä edes Mekkaan meneviä pyhiinvaeltajiakaan, silloin syytös\nlähti vilpittömästä sydämestä. Sillä senussit pitävät vihollisenaan\njokaista, joka vain rikkoo profeetan käskyjä, ja haddshin\n(pyhiinvaeltajan) ryöstäminen on kaikkein suurimpia syntejä. Voisinpa\nsiksi miltei vannoa, ettei heidän välillään ole mitään salaista\nyhteyttä.\"\n\n\"Kaikesta huolimatta en voi tuudittautua täydelliseen\nluottavaisuuteen\", Kastner vastasi kauan mietittyään. \"Jos minun\nolisi esitettävä syitä siihen, en tosin voisi mainita ainoatakaan,\nmutta tunnen kuitenkin vastustamatonta halua epäillä senussiamme.\nOlen siis hänen huomaamattaan edelleen tarkkaava hänen toimiaan.\"\n\n\n\n\nVI. AUTIOMAAHAN\n\n\nSeuraava päivä toi tosin mukanaan monenlaisia vaivoja ja vastuksia,\nerittäinkin kiivettäessä heti Gor Abu Bekrin takana kohoavan\nsärkkäjonon yli, mutta he säästyivät enemmiltä vihamielisyyksiltä\nyöllisten rosvojen puolelta. Suunniteltu hyökkäys oli siis kai\nkuitenkin laskettava tilapäisen kohtaamisen tiliin.\n\nMyöskään suuntaan nähden, jota karavaanin oli noudatettava, ei ollut\nmitään epäilyksiä, sillä Rohlfs oli aikoinaan pystyttänyt lukuisia\n_allamateja_ (kivikasoja, jotka toimivat tienviittoina).\n\nNäiden tienviittojen välistä Kastnerin tottunut silmä erotti myös\nne ikivanhan karavaanitien jäljet, jotka jo Rohlfsin matkatoveri,\nprofessori Jordan oli löytänyt ja iloisin toivein ilmoittanut\nRohlfsille. Hänen silmäänsä ne tietenkin olivat heti pistäneet tässä\ntäysin neitseellisessä seudussa, mutta meidän matkalaistemme oli\nne varta vasten etsittävä Rohlfsin retkikunnan lukuisten viittojen\njoukosta.\n\nKastnerin perustamat varastot löydettiin koskemattomina, vain _samum_\n(hiekkamyrsky) oli aikaansaanut monenlaista epäjärjestystä, mitään\nsuurempia vahinkoja kuitenkaan aiheuttamatta.\n\nKolmannen päivän iltana päädyttiin suuren särkkäjonon luo, joka\non noin puolivälissä Dakhlasta varsinaiselle särkkäalueelle. Sen\nkimppuun käytiin seuraavana päivänä ja se ylitettiin suuremmitta\nvaikeuksitta. Eräältä näistä särkistä professori Jordan oli aikoinaan\nlöytänyt saviruukun sirpaleen, mutta valitettavasti matkalaiset\neivät sitä enää tavanneet eivätkä siis voineet ratkaista, miltä\nvuosisadalta se oli peräisin. Olikohan ehkä rohkea Renf-ankh, Uassif\nel Khajatin esi-isä sen sinne jättänyt?\n\nSärkkien takana oli jotenkin runsaskasvuista seutua, joka laajeni\nnoin tunnin matkan levyiseksi. Kamelit olivat sangen tyytyväisiä\ntästä ruokalistansa vaihtelusta, sillä vaikka täällä kasvoikin vain\nkuivaa aroruohoa, se oli kumminkin mehukkaampaa kuin tavalliset oljet\nja kuivatut pavut.\n\nNiille annettiin siksi kahden päivän lepo. Edessä oli enää vain\nhiekkaa ja kiviä, kiviä ja hiekkaa, kunnes noin kahdentoista päivän\npäästä päästäisiin onnellisesti Tuatin keitaaseen tai... säälimätön\nsamum tukahduttaisi hehkuvan kuumilla kourillaan kaikki, ihmiset ja\neläimet.\n\nMutta tätä mahdollisuutta toiveikkaat matkalaisemme eivät ollenkaan\nenää ajatelleet. Kaikki oli siihen asti sujunut miltei ohjelman\nmukaan. Epäonnistunutta hyökkäystä Gor Abu Bekrin luona voitiin pitää\nvain merkityksettömänä välikohtauksena, ja miehet osoittivat nyt,\nkun heillä ei enää ollut edes kotiin karkaamisen mahdollisuutta,\nriittävästi työniloa, niin että heitä ei ainakaan myötäänsä tarvinnut\nsoimata.\n\nKaravaanin jälleen lähdettyä matkaan se saapui vielä samana päivänä\nsille Nubian kalkkikivialueeseen muodostuneelle syvänteelle, jonka\nnimi Jordanin kartassa on Allemkuis. Sieltä professori Zittel oli\nlöytänyt useita piikivensirpaleita, jotka myöhemmin Tukholman\nantropologikongressissa todettiin piikivisiksi työkaluiksi. Meidänkin\nmatkalaisemme saattoivat vähän etsittyään löytää vielä useita\nnäitä kovin mielenkiintoisia jäännöksiä, seikka, jota he pitivät\nyrityksen onnellisen päätöksen lohdullisena enteenä. Jos autiomaa\najatuksen tavoittamattomina aikoina oli ollut ihmisasutukseen\nkelpaavaa, saattoi aina odottaa, että Eymhotepin kertomus perustui\ntosiseikkoihin ja että todellakin mitä kauhistuttavimman autiomaan\nkeskelle oli jäänyt unohdettu tilkku hedelmällistä maata.\n\nYhtä päivämatkaa myöhemmin Jordan sitten oli kadottanut usein\nmainitun vanhan tien jäljet ja oli siksi kääntynyt suoraan länteen,\nja Rohlfs oli tietysti seurannut häntä, sillä hänen päämääränsähän\noli Kufran keidas sillä ilmansuunnalla. Mutta meidän matkalaisemme\noli seurattava edelleen noita jälkiä ja tästä lähtien omin päin\netsittävä tie onnelliseen Tuatin keitaaseen. Siksi Kastner oli\ntälle paikalle asettanut viimeisen elintarvikevaraston. Täällä piti\nmyös maksaa palkka ajomiehille ja toimittaa nämä sopivasti pois,\njotteivät he alkaisi epäillä herrojensa todellista päämäärää. Jälleen\npysähdyttiin useiksi päiviksi, jotka kulutettiin valmisteluihin koko\nmatkan vaikeinta osaa varten.\n\nKastner tunkeutui muuten, vain yhden oppaan seuraamana, vielä\npäivänmatkan autiomaahan. Hän oli innostunut maantieteilijä eikä\ntahtonut lähteä paikalta etsimättä ensin muistomerkkiä, jonka hänen\nkuuluisia edeltäjänsä ja ammattiveljensä Rohlfs oli pystyttänyt\nsuurten särkkien reunalle.\n\nVähän aikaa etsittyään he löysivätkin kivistä ja tyhjistä\nvesisäiliöistä kasatun, kaksi metriä korkean pyramidin.\n\nKastner tuijotti kauan miettiväisenä tätä saksalaisen tutkijainnon\nmuistomerkkiä. Tässä oli suuren, pelottoman hengen täytynyt katkerin\nsydämin antaa perään leppymättömän luonnon vastarinnalle, luopua\nsuuresta suunnitelmastaan ja kääntyä pohjoista kohti. Onko menestys\nhymyilevä heille, jotka uskaltavat vielä suuremman yrityksen?\n\nSeuraavana aamuna Kastner nousi lähimmän ison särkän harjalle ikään\nkuin tarkastaakseen tietä länteen. Beduiini seurasi häntä sinnekin,\nmutta kun he olivat tulleet huipulle ja näkivät taivaanrantaan\nulottuvan loppumattoman jonon särkkiä vieri vieressä, hän sanoi:\n\"Efendi, olen vastustelematta seurannut sinua tänne asti ja\nuskollisesti palvellut, niinkuin mielelläsi myöntänet. Mutta täällä\nminun täytyy kieltäytyä tottelemasta, jos aiot vieläkin pitemmälle.\nKukaan ihminen ei ole niin mieletön, että uskaltaisi tunkeutua\ntähän hiekkamereen. Parhaassa tapauksessa hän pääsisi pari kolme\npäivänmatkaa eteenpäin, sitten kuolisivat parhaatkin kamelit\nsietämättömiin rasituksiin, ja kuinka voisi sitten jalkaisin, vedettä\nja elintarpeitta päästä takaisin asuttuihin seutuihin? Anna anteeksi\navomielinen puheeni, efendi, mutta et itseltäsikään voi vaatia\nenempää kuin mikä on ihmiselle mahdollista, muussa tapauksessahan\nolet menettänyt kaiken harkintasi.\"\n\nKastner oli hetken aikaa pitävinään toisen vastaväitteitä\nperusteettomina, mutta vihdoin hän vastasi: \"Olet oikeassa. Nämä\nkauhistavat hiekkavuoret torjuvat meidätkin takaisin, kuten ne\nkerran epäsivät läpikulun kolmelta urhealta mieheltä, tunnustan sen\nmieli apeana. Mutta toiselta puolen en juuri mielelläni palaisi\ntakaisin ilman minkäänlaista menestystä dakhlalaisten pilkattavaksi.\nSiksi sano minulle: mitä arvelet siitä, että tunkeutuisimme näitä\nhiekkasärkkiä myöten etelään päin? Pohjoisessa on kaikki maa jo\ntutkittu Sivaan asti, joten mitään uutta kunniaa ei sieltä ole\nsaavutettavissa, mutta etelään kulkiessamme voisimme ehkä kohdata\nsen karavaanitien, jota muinoin Bornun kauppiaat ja _bedajatien_\n(pohjoiseen Vadaista sijaitsevan Enneja-keitaan asukkaat) rhasiat\njoskus tulivat Dakhlaan ja Khargeen. Se olisi arvokas löytö, joka\nhyödyttäisi kauppaa Vadaihin ja edelleen.\"\n\n\"Mitä nyt sanot, tuntuu minusta hyvinkin uskottavalta\", beduiini\nvastasi hetken harkittuaan. \"Olen kuullut noista karavaaneista ja\nrhasioista, ja ellemme löytäisikään tuota unohdettua Vadain tietä,\nvoimme kuitenkin ajoissa palata Khargeen tai Niilinlaaksoon, jos\nmuona uhkaa loppua. Jään siis edelleen luoksesi niin kauan kuin et\naio tunkeutua särkille.\"\n\n\"Se riittää, ja minua ilahduttaa että olen onnistunut saamaan niin\nkelvollisen oppaan.\"\n\nMolemmat laskeutuivat jälleen kameliensa luo ja palasivat\nviivyttelemättä toveriensa luo leiripaikalle.\n\nSiellä oli sillä välin sattunut kiivas yhteenotto. Ajomiehet eivät\nlainkaan pitäneet senussista, koska tämä aina pysytteli erillään ja\nheidän yrittäessään antautua keskusteluun hänen kanssaan antoi vain\nyksitavuisia vastauksia. Hänelle ei myöskään annettu anteeksi sitä,\nettä hän yöllisen hyökkäyksen aikana oli kohdellut muutamia heistä\njokseenkin kovakouraisesti. Karavaanissahan hänen läsnäoloansa vain\nsiedettiin, eikä hänellä miesten arvelun mukaan ollut vähintäkään\noikeutta jaella käskyjä.\n\nKastnerin ollessa matkalla muistomerkille oli senussin ja erään\najomiehen välillä aivan mitättömästä syystä syntynyt kiivas\nsananvaihto. Ajomies herjasi häntä, ja odottamattoman äkkipikaisuuden\npuuskassa senussi vastasi nyrkiniskulla. Silloin kaikki hyökkäsivät\nkuin yksi mies hänen kimppuunsa, ja hänen olisi epäilemättä käynyt\nhuonosti, elleivät Griebach ja Uassif el Khajat olisi asettuneet\nhänen puolelleen. He suojelivat häntä aseillaan, kätkivät hänet\nprofessorin telttaan ja uhkasivat kuolemalla jokaista, joka lähestyy\nviiden askeleen päähän.\n\nSiten saatiin aluksi rauhallista, mutta tuli kyti edelleen tuhan\nalla, ja molempien herrojen oli myötäänsä oltava valppaina miestensä\nuuden tottelemattomuuspuuskan varalta. Siksi he olivat kovin iloisia\nkun Kastner palasi, koska alkuasukkaat määrättömästi pelkäsivät häntä.\n\nKastner puolestaan tuli sangen pahalle tuulelle kuullessaan\nvälikohtauksesta. Hän kävi heti senussin kimppuun ja moitti tätä\nkiivaasti harkitsemattomasta menettelystä. Moitteenalainen kuunteli\nalakuloisena ja pyysi sitten katuen anteeksi, että oli niin kehnosti\npalkinnut herrojen hyvyyden, jotka olivat ottaneet hänet mukaan.\n\n\"Hyvä, mutta sillä emme pääse askeltakaan pitemmälle\", Kastner\nvastasi yhä suuttuneena. \"Meidän täytyy luopua suunnitelmastamme\npäästä Kufraan, koska todellakin on mahdotonta kulkea läntisten\nsärkkien yli. Sen on oppaamme riittävän selvästi todistanut, ellen\nolisikaan tahtonut luottaa omiin silmiini. Olemme nyt päättäneet\nmaksaa miehillemme heidän palkkansa ja sitten yksin jatkaa matkaa\netelään löytääksemme ehkä läpipääsyn Vadaihin päin. Mutta tämä ei\nsovellu sen tehtävän kanssa, joka sinun piti suorittaa Kufrassa, ja\nsen vuoksi aion lähettää sinut ajomiesten kanssa takaisin Dakhlaan.\"\n\n\"Efendi, pyydän hartaasti, ettet tekisi sitä!\" keskeytti senussi\nhänet nopeasti. \"He ovat vannoneet minulle verikostoa, enkä pääsisi\npäivänmatkaakaan joutumatta heidän vihansa uhriksi. En ole lainkaan\npelkuri, muutoin esimiehet eivät niin usein olisi käyttäneet minua\nsanansaattajanaan kaikkialle, mutta lukuisa koiralauma on jäniksen\nsurma. Kuinka voisin puolustautua niin monta vihollista vastaan?\"\n\n\"Sehän se minua koko jutussa harmittaakin! En voi asiain näin\nollen lähettää sinua takaisin, mutta vielä vähemmän mieltä olisi\nsinun ottamisessasi mukaan, koskapa sinä kerran aiot Kufraan. En\ntodellakaan tiedä mitä keinoa käyttää tästä pulasta päästäksemme.\"\n\nSenussi tuijotti hetken miettiväisesti lattiaan ja Kastnerkin oli\nvaiti. Vihdoin edellinen nosti taas päänsä, katsoi tutkivasti\ntohtoria silmiin ja sanoi hitaasti: \"Efendi, lupaatko minulle\nlujasti, ettet kenellekään kavalla sitä, mitä nyt aion sinulle\nilmaista.\"\n\n\"Mielelläni. Mutta eivätkö nämä matkatoverinikaan saa sitä tietää?\"\n\n\"He kyllä, mutta ei kukaan muu, koska se silloin todennäköisesti\nmaksaisi henkeni.\"\n\n\"Niinkö vaarallisia asioita sinulla on meille ilmaistavana?\" Kastner\nkysyi jokseenkin epäuskoisena.\n\n\"Niin vaarallisia, efendi, mikäli ne koskevat minua itseäni.\nKuuntele siis. Menetettyäni vanhempani jouduin jo viiden vuoden\nikäisenä veljeskuntani käsiin, ja minut kasvatettiin sen opin\nmukaan. Mutta saviahin yksitoikkoinen elämä ei minua miellyttänyt,\nja kun minun tavattoman suurta vaellushaluani voitiin käyttää\nhyväksi tarvitsematta erottaa minua veljeskunnasta, minusta tehtiin\nsanansaattaja. Olen kahdeksan vuotta rehellisesti ja esimiesteni\ntyydytykseksi täyttänyt velvollisuuteni. Tapasin kuitenkin\nmatkoillani muiden kansojen jäseniä ja kuulin monenlaista, mikä\noli räikeässä ristiriidassa sen opin kanssa, jonka mukaan olin\nkasvatettu. Olen sitten tutkinut asiaa ja usein on terveen järkeni\nollut pakko myöntää veljeskuntani vastustajien olevan oikeassa. Siksi\nolisinkin jo kauan sitten mielelläni luopunut veljeskunnasta, mutta\ntiesin jo niin paljon sen salaisuuksia, ettei minun rankaisematta\nolisi sallittu lähteä, sillä ne suunnitelmat, joita minun välittäjänä\ntäytyi edistää, olivat useinkin sangen mustia. Teitäkin kohtaan\nhaudottiin kavalia suunnitelmia, ja siksi olen iloinen, ettette enää\naiokaan lähteä Kufraan.\"\n\n\"Mitä meitä vastaan suunniteltiin?\" Kastner keskeytti uteliaana.\n\n\"Salli, efendi, minun olla ilmaisematta salaisuutta, joka minulle\nuskottiin rehellisyyteeni luottaen. Riittäköön sinulle tieto, ettei\nse enää voi teitä vahingoittaa. Palatakseni itseeni pitäisin mitä\nsuurimpana onnena, jos edelleen sallisitte minun seurata teitä. Jos\nonnellisesti saavumme Vadaihin, olen veljeskuntani vaikutusvallan\nulkopuolella ja voin esteettömästi lähteä joko etelään tai länteen\nelatustani ansaitsemaan. Siellähän on paljon muhamettilaisia\nkauppiaita, jotka menestyvät hyvin. Minulla on sitä paitsi\nvaatteisiini piilotettuna pienoinen rahasumma, jota olen jo kauan\nkoonnut mahdollisen vapautumiseni varalta. Se toivoakseni riittää\naluksi vapauttamaan minut kärsimästä puutetta ja myöhemmin myös\nperuspääomaksi pieneen kauppayritykseen.\"\n\n\"Entä ellemme pääsisikään Vadaihin, vaan meidän olisi pakko palata\nitään, Niilinlaaksoon?\"\n\n\"Silloin olemme kuitenkin tulleet jo niin pitkälle etelään, että\nilman vaaraa voin lähteä Sudaniin. Voinko jäädä sinne vai onko minun\nmentävä edemmäs, Habeshiin (Abessiniaan) tai Dshibutiin, olkoon\nsen ajan murhe. Tekisin mielelläni ahkerasti työtä ja varmastikin\nhankkisin turvatun toimeentulon, jos vain pääsen veljeskunnan\nvaikutusalueen ulkopuolelle. Mutta sen voin tehdä vain, jos te\nsuuressa armossanne sallitte minun tulla mukaan.\"\n\n\"Kuulehan Selim\", vastasi Kastner hetken tuumailtuaan, \"se, mitä\nolet esittänyt, voisi tosin saavuttaa hyväksymisemme ja saada meidät\nkuulemaan pyyntösi. Mutta toiselta puolen olet itse tunnustanut, että\ntähän asti olet ollut vihollisemme. Jos meidän nyt siis yhtäkkiä\npitäisi osoittaa sinulle niin paljon luottamusta, meidän on ensin\nsaatava tietää mitä esimiehesi suunnittelivat meitä vastaan, jotta\nkaikki epäluulo katoaisi väliltämme. Sinua sen tunnustaminen ei enää\nvoi vahingoittaa, koska olet päättänyt paeta, mutta meille se on\noleva merkkinä siitä, että todella ja vilpittömin sydämin tarkoitat\nparastamme.\"\n\n\"Efendi\", vastasi Selim nopeasti ja päättävästi, joskin hänen\nsanansa ilmaisivat sisäistä tuskaa, \"jos se on peruuttamaton\nehto mukaantulolleni, silloin minun valitettavasti on luovuttava\nkiihkeimmän toivoni täyttymisestä. Olen esimiehilleni vannonut\nvarjelevani heidän salaisuuttaan, ja niin olen tekevä vaikka te heti\nantaisitte minut verivihollisteni, ajomiesten käsiin. Mieluummin\nkuolleena kuin kavaltajana.\"\n\n\"Hyvä, Selim!\" sanoi Kastner lyöden häntä olkapäähän. \"Minua\nilahduttaa että kestit tämän kiusauksen. Tarkoitukseni oli vain\nkoetella sinua. Saat seurata mukanamme, ja teemme kaikkemme\npelastaaksemme sinut tähänastisten liittolaistesi vainolta ja\nturvataksemme sinulle huolettoman toimeentulon. Minulla on\nVadaissa ja myös Sudanissa sinun uskoasi tunnustavia ystäviä,\njotka pyynnöstäni mielellään mahdollisuuksiensa mukaan helpottavat\nensi askeliasi omilla jaloillasi.\" \"Efendi, kiitän sinua sydämeni\npohjasta\", vastasi Selim iloisesti ja risti kiitollisena kätensä\npovelleen. \"Te ette tule katumaan sitä, että olette luottanut minuun.\"\n\nHänen kiitollisuudenvakuuttelunsa lopetettiin lyhyeen. Sitten\nmolemmat saksalaiset lähtivät teltasta, ja Kastner kutsui kokoon\nkamelinajajat ilmoittaakseen heille muka Vadaihin tehtävää matkaa\nkoskevasta päätöksestä.\n\nMiesten naamat venyivät kovin heidän siitä kuullessaan, ja kun\nKastner ilmoitti heille avoimesti, ettei ketään, joka tahtoi\npalata Dakhlaan suinkaan siitä estettäisi, vaan päinvastoin hän\nansaitsemansa palkan lisäksi saisi runsaat juomarahat, niin eipä\nollut ainoatakaan, joka olisi halunnut tunkeutua pitemmälle\nautiomaahan. Yksimielisesti he ilmoittivat, ettei heillä ollut mitään\ntekemistä Vadaissa ja että he siksi tahtoivat palata Dakhlaan. Toinen\nHasan Efendin suosittelemista karavaaninoppaistakin sanoutui irti\npalveluksesta ja pyysi saada lähteä.\n\nTämä viimeksi mainittu seikka oli oikeastaan tohtorille mieleinen.\nHänen täytyi lähettää useimmat kamelinsa Dakhlaan, koska ne olivat\nkärsineet kuumuudesta ja saaneet lyöttymiä useinkin taitamattomasti\ntehdyistä kuormista. Siitä huolimatta elukoilla oli vielä melkoinen\narvo, koska ne saatuaan riittävästi lepoa ja tarpeellista hoitoa\nvielä saattoivat toipua ennalleen. Siksi Kastner ei mielellään\nhalunnut uskoa niitä niin epäluotettaviin käsiin kuin kamelinajajat\nolivat, mutta tämän oppaan rehellisyyden Hasan Efendi oli taannut, ja\nsiksi hänet nimitettiin takaisin palaavan karavaanin ylijohtajaksi.\n\nPalaaville annettiin riittävä määrä muonaa, jotta he puutetta\nkärsimättä voisivat päästä päämääräänsä. Sitten kaikki puristivat\nmonenlaisin onnentoivotuksin toistensa kättä, kummankaan puolen\nsydämessään tuntematta erikoisempaa surua eron johdosta. Palaavien\njoukossa oli päinvastoin muutamia, jotka sisimmässään toivoivat\nvihattujen uskottomien nääntyvän hiekkaan.\n\nSelimistä ei kukaan piitannut, hänet oli lähtöhyörinässä\nyksinkertaisesti unohdettu.\n\nNyt nuo viisi miestä olivat yksinään laajassa, lohduttomassa\nautiomaassa, vain oman voimansa ja oman älynsä varassa. Kaikki sillat\nheidän takanaan oli poltettu. Mutta heidän povessaan ei hilpeä\nrohkeus ollut heikentynyt, ja toiveikkaina he alkoivat suunnitella\nmarssia eteenpäin.\n\nEnsin oli löydettävä tuon etelään tai lounaaseen vievän vanhan tien\nallamatit. Sitä varten Kastner ja jäljelle jäänyt beduiiniopas\nnousivat kameleilleen ja ratsastivat pari tuntia eteläkaakkoon päin.\nSitten he kaarsivat länteen ja tunnin kuluttua todella suureksi\nilokseen havaitsivat uusia tienviittoja, jotka näyttivät suunnilleen\netelälounaista suuntaa ja yhtyivät jotenkin lähellä varsinaiseen\nhiekkasärkkäjonoon. Nyt he palasivat leiriin noutamaan kolmea\nmatkatoveriaan, jotka jo pitkän aikaa lähtövalmiina olivat odottaneet.\n\nNämä vastaanottivat iloiten sanoman tiedusteluretken onnistumisesta\nja nousivat heti kamelien selkään seuratakseen paljon toiveita\nantavaa polkua. Vain beduiini oli hiljainen kuten tavallista, häntä\nkiinnostivat vain virka ja hänen huostaansa uskotut eläimet.\n\nEnsin tämä pieni karavaani tietysti seurasi Kastnerin ja hänen\noppaansa hiekkaan jättämiä jälkiä, mutta myöhemmin estivät allamatit,\njos niihin kiinnitettiin vähänkin huomiota, poikkeamasta oikeasta\nsuunnasta. Välittämättä päivän helteestä tai melkoisesta yökylmästä\nhe näin seurasivat vanhoja jälkiä, enimmäkseen vaiteliaina ja\njokainen omissa ajatuksissaan. Jo toisena päivänä ajomiesten lähdön\njälkeen he saapuivat suurelle särkkäjonolle, joka todennäköisesti\nkatkeamattomana ulottuu Benghasin ylätasangolta aina Darfuriin asti.\nMutta tienviitat eivät jatkuneetkaan sen sisään, kuten Kastner\nitsekseen oli pelännyt, vaan kääntyivät nyt eteläkaakkoon ja kulkivat\nnoin puolen tunnin matkan päässä särkkäjonosta sen suuntaan.\n\nJotenkin yksitoikkoisesti kuluivat kuusi seuraavaa päivää. Karkea ja\nhieno sora vaihteli jalkojen alla, silloin tällöin erottui etäältä\njokin gor tai vaatimaton _agol el rhasal (Fagonia arabica)_-pensas\nkohosi hedelmättömästä maaperästä, jonne tuuli joskus oli\nlennättänyt sen siemenen. Mutta nämä vähäiset vaihtelut vaikuttivat\nreipastuttavasti matkalaisiin, joita vaitiolo ja suuren, laajan\nautiomaan hiljaisuus tuskallisen painajaisen tavoin rasitti.\n\nSeitsemäntenä päivänä he vihdoin havaitsivat etelässä mahtavan,\nyksinäisen vuoren, jonka omituinen muoto heti pisti silmään ja jota\nsekä molemmat saksalaiset että kopti tervehtivät hiljaisesti iloiten.\nSiinä saattoi nimittäin huomata selvää, etäistä yhtäläisyyttä\nkoiranpään kanssa, mikä todisti sen siksi \"vuoreksi\", joka vanhaan\nkarttaan oli merkitty nimellä Koiranvuori. Siinä oli oikea\n\"todistaja!\" Se ei todistanut todeksi ainoastaan sitä suunnatonta\nmuutosta, jonka näennäisesti niin mitätön syy kuin tuuli voi\nvuosituhansien aikana maanpinnassa aiheuttaa, vaan ennen kaikkea\nse todisti sen vanhan kertomuksen totuutta, joka oli johtanut nämä\nrohkeat miehet kauas kaikesta sivistyksestä kauhistavimman ja\nelottomimman autiomaan keskelle. Nyt oli yhdellä iskulla poistettu\nviimeisetkin epäilykset, ja ryhdikkäämmiksi suoristautuivat\nsalaisuudesta tietoiset satulassaan, kun tämä mitä tärkein\ntodistuskappale ilmestyi hiekasta heidän eteensä.\n\nIllalla päästiin gorin luo, ja leiri pystytettiin sen juurelle.\nMutta kun seuraavana aamuna oli jatkettava matkaa, eivät allamatit\nenää jatkuneetkaan etelään, vaan kaartuivat miltei suorassa kulmassa\nlänteen, kadoten särkkien sisään.\n\nTämän nähdessään beduiini pidätti ratsuaan ja kääntyi Kastnerin\npuoleen sanoen: \"Näetkö nyt, efendi, että tienviitat häviävät tässä\nhiekkavuorten väliin?\"\n\n\"Tietysti, ystävä\", vastasi Kastner, joka hyvin tiesi mitä toinen\ntarkoitti ja luuli olevansa varustautunut sen varalta.\n\n\"Ja aiotko seurata niitä sinnekin?\" kysyi opas edelleen.\n\n\"Totta kai. Ovathan ne tähänkin asti uskollisesti opastaneet meitä,\nmiksi yhtäkkiä alkaisin niitä epäillä ja ratsastaisin tuntemattomaan\nsuuntaan? Ne näyttävät oikean tien, ja siksi aion niitä seurata.\"\n\n\"Silloin tiemme eroavat, efendi.\"\n\n\"Oletko äkkiä kadottanut rohkeutesi?\"\n\n\"Rohkeuteni on sama kuin ennenkin. Olen kasvanut autiomaassa ja\ntunnen sen vaarat, kuten sinä tunnet isiesi talon ja kotimaasi\ntasangot. Elävien luo ei palaa kukaan, joka uskaltautuu petollisten,\narmottomien hiekkavuorten pariin, jotka Allahin kiroamina eivät\nsaa rauhaa maan päällä, vaan joiden on pakko vaeltaa aikojen\nloppuun asti. Viikko sitten lupasin pysyä luonasi niin kauan kuin\nratsastaisit _hammadan_ (kiviaavikon) läpi. Nyt kun tahdot sen\njättää, jätän minäkin sinut. Tunnet sanani.\"\n\nKastner koetti nyt kaikella taivuttelutaidollaan saada miehen\nedelleenkin mukautumaan hänen suunnitelmiinsa. Jos hänen\nläsnäolostaan oli tähänkin asti ollut monenlaista etua, se oli nyt\naivan välttämätön, kun oli ryhdyttävä kamppailuun särkkiä vastaan.\nAavikon asukkailla on erikoinen vaisto, jolla he näkymättömistäkin\nmerkeistä päättelevät oikean tien; eurooppalaisen terävinkään äly\nei pysty tätä luonnonlahjaa korvaamaan. Hiekkavuorten välissä\nolivat tienviitat epäilemättä enimmäkseen hiekan peitossa, ja\nkymmenkertaisen vaivan vaatisi niiden jälleen löytäminen. -- Mutta\nbeduiini pysyi kaikesta taivutteluista huolimatta päätöksessään.\n\nNyt oli tosin jäljellä vielä yksi ja todennäköisesti kylläkin tepsivä\nkeino, nimittäin ilmaista hänelle Tuatin keitaan olemassaolo. Mutta\ntämä salaisuus ei kuulunut yksistään tohtorille, ja kun hän kääntyi\nUassif el Khajatin puoleen luoden tähän kysyvän katseen, tuli\nvastaukseksi niin kiihkeä päänpudistus, että Kastner heti luopui\naikeestaan.\n\nOli siis päästettävä opas menemään, ellei haluttu käyttää väkivaltaa,\nmikä muuten ei lainkaan olisi hyödyttänyt matkalaisia, saanut vain\nmiehen katkerasti vihaamaan heitä. Siksi asetuttiin jo varhain\naamulla leiriin suorittamaan tarpeellista jakoa.\n\nBeduiini aikoi ratsastaa suoraan luoteisen autiomaan halki Khargeen.\nMatka saattoi hyvin viedä kaksi viikkoa, ja hänen oli otettava\nvastaavasti elintarvikkeita. Siksi hän sai ratsukamelinsa lisäksi\nneljä kuormaeläintä, jotka hänen tuli heti Khargeen tultuaan\nluovuttaa Hasan Efendin haltuun. Hänelle tarjottuja vesisäiliöitä\nhän ei huolinut, vaan täytti kallisarvoisella nesteellä mieluummin\nvuohennahkaiset leirinsä, jollaisiin hän pienestä pitäen oli tottunut.\n\nKun hän sitten oli saanut palkkansa ja runsaat juomarahat, hän ojensi\nKastnerille kätensä ja sanoi: \"Anna anteeksi, efendi, äläkä pidä\nminua kiittämättömänä tai arkana miehenä. Minulla on kotona vaimo ja\nkolme pientä lasta, jotka kuolisivat nälkään, ellen enää palaisi.\"\n\n\"Ole huoletta, ystäväni\", Kastner vastasi. \"Ratsastus, jonka nyt aiot\nsuorittaa suoraan halki tiettömän autiomaan, on yhtä rohkea yritys\nkuin omamme. Pikemminkin on sinun annettava anteeksi meille, että\nveimme sinut niin kauas kotoasi ja nyt annamme sinun yksinäsi palata.\nAllah suokoon sinulle onnellisen paluun.\"\n\n\"Kiitän sinua, efendi, ystävällisistä sanoistasi ja toivotan\nsydämestäni yrityksellenne onnekasta loppua, vaikka en sitä oikein\njaksa uskoa. Olitte minulle ystävällisiä herroja, ja olen aina\ntavatessani miehiä, jotka ymmärtävät antaa arvon pelottomuudelle ja\nurheudelle, kertova heille teistä ja rohkeasta uhkayrityksestänne,\njotta maineenne leviäisi kaikkialle...\"\n\n\"Pyydän hartaasti sinua olemaan sitä tekemättä!\" Kastner keskeytti\nnopeasti. \"Meillä on tärkeitä syitä toivoa, ettei kukaan saa tietää\nolinpaikastamme ennen kuin olemme saavuttaneet päämäärämme.\"\n\n\"Silloin olen oleva hiljaa kuin hauta, jos se on teille mieluisampaa.\nMutta niin menettelen vain vastahakoisesti, sillä te olette totisesti\nrohkeita miehiä. Allah teitä seuratkoon!\"\n\n\"Hän ottakoon sinutkin mahtavaan suojelukseensa!\"\n\nNäin sanoen he puristivat vielä lämpimästi toistensa kättä, sitten\npoistuva kannusti huudoin ja kepiniskuin eläintään ja katosi\nyksin laajaan autiomaahan. Jäljelle jääneet olisivat mielellään\nharmitelleet, koska hän jätti heidät pulaan, mutta eivät voineet,\nvaan heidän täytyi kunnioittaa häntä kelpo miehenä, joka vain\nrakkaitten omaistensa takia luopui heidän joukostaan.\n\nMyös Selimiltä oli vielä kerran kysytty, eikö hän tahtoisi oppaan\nkeralla palata Dakhlaan, mutta hän toisti niin hartaasti pyyntönsä\nsaada jäädä, että siihen heti suostuttiin.\n\n\n\n\nVII. RENF-ANKHIN HAUDALLA\n\n\nNeljällä matkalaisellamme oli vielä kuusitoista kamelia, joista\nneljä oli lyöttyneitä, _\"batal\"_. Ne täytyi heti ampua, olisi ollut\nhyödytöntä raahata niitä särkille, missä ne kuitenkin heti olisivat\nsurkeasti sortuneet. Siten myös melkoisesti helpotettiin pääsyä\neteenpäin, sillä ei ole pieni työ kuljettaa sellaista eläinmäärää\nylä- ja alamäissä, missä ne joka askelella vajoavat polvia myöten\nhienoon upottavaan hiekkaan. Niin hyvänluontoisia ja kestäviä kuin\nkamelit tavallisissa oloissa ovatkin, tuntuu särkkien ylittäminen\nniistä tavattoman raskaalta, ja ylenmääräinen rasitus saa ne sangen\nhelposti ärtyisiksi, mikä vielä kolminkertaistaa niiden omat samoin\nkuin niiden herrojenkin vaivat, aikaansaaden monenlaisia tapaturmia.\n\nSärkät, joiden yli nyt oli päästävä, olivat keskimäärin sata,\nsatakaksikymmentä metriä korkeita. Ne muodostivat jonoja, jotka\nkulkivat pohjoisesta etelään kaartaen hiukan kaakkoa kohti, noin\nkahdesta neljään kilometrin välimatkoin. Jotta nyt saataisiin\nselville paras ylimenokohta ja samalla allamatien jatkuminen,\npäätettiin että kukin vuorollaan nousisi lähimmälle suurelle kummulle\ntarkastamaan ympäristöä. Tähystäjän antamien ohjeitten mukaan\nvoitaisiin sitten kuljettaa kamelit kolmen neljän elukan ryhminä\ntoiselle puolelle. Tätä varten kamelit oli kuormitettava mitä\nhuolellisemmin, koska ne muuten olisivat pudottaneet taakkansa. Vain\nsangen vastahakoisesti ne sitten antaisivat uudestaan kuormittaa\nitsensä, sillä tavallisesti ne tällaisissa tapaturmissa saavat\ntuskallisia haavoja. Mutta Kastnerilla oli edellisiltä matkoiltaan\nmelkoinen kokemus tällaisissa asioissa, samoin senussilla, ja\nmolemmat muut ponnistelivat niin innokkaasti oppiakseen heidän\ntaitotemppujaan, kuin aikoisivat he vastedes ansaita leipänsä\n_sahareina_ (kamelinajajina).\n\nTämän auliin yhteistyön ansiosta päästiin ensimmäisenä päivänä\nneljän jonon yli suhteellisen helposti, ja karavaani ehti Kastnerin\nlaskujen mukaan noin yksitoista kilometriä lännemmäksi. Mutta sekä\nihmiset että eläimet olivat kelpo lailla väsyksissä, kun auringon\nlaskiessa vihdoin leiriydyttiin. Silti oli sinä iltana pienen,\nmukana kuljetetuista risuista viritetyn leiritulen ympärillä\ntavattoman iloista, ja innokkaasti keskusteltiin siitä, voitaisiinko\nvielä saada apua noista arvokkaista tienviitoista. Ne oli tietysti\ntäälläkin aikoinaan pystytetty yhtäjaksoiseen järjestykseen, kuten\nKoiranvuorelle saakka, mutta nyt useimmat niistä olivat hautautuneet\nhiekkaan, matkalaiset olivat tänään nähneet vain seitsemän. Mutta\nnämä vielä näkyvätkin riittivät pitämään yllä miesten toiveita.\n\nUassif el Khajat unohti iloissaan hetkeksi senussin läsnäolonkin\nja tuli maininneeksi tähän asti tuskallisen tarkoin salatun Tuatin\nkeitaan ja Nebsenyn rohkean retken.\n\nSen kuullessaan Selimin tummat silmät nopeasti välähtivät. Mutta\nkun kopti heti sen jälkeen hätääntyneenä katsahti häneen, oli hänen\nilmeensä jo levollinen ja läpitunkematon kuten muulloinkin.\n\nUassif el Khajat luuli, ettei senussi ollut kuullut tai ymmärtänyt\nhänen huomautustaan, ja jatkoi keskustelua kuitenkin varovammin. Hän\nkosketteli erästä hyvin tärkeätä seikkaa, nimittäin sitä, kuinka\nkauan tienviitat kulkevat särkkien poikkisuuntaan. Oli nimittäin\ntavaton ero siinä, täytyikö heidän yhä edelleen kiivetä särkkää ylös,\ntoista alas, vai kääntyikö tie taas etelään, kulkien särkkien välistä\nlaaksoa. Näissä välilaaksoissa oli tosin myös syvälti pehmeää,\nhienoa hiekkaa, mutta kamelit saattoivat kuitenkin kulkea tasaisessa\nmaastossa huomattavasti helpommin, eikä ennen kaikkea tarvinnut\npelätä että ne pudottavat kuormansa.\n\n\"En luule erehtyväni otaksuessani, että meidän ylihuomenna on\njälleen käännyttävä etelään\", sanoi Kastner koettaen puhua\nmahdollisimman yleisin sanoin. \"Kuten kaikki särkät, liikkuvat\nnämäkin Libyan aavikolla tehtyjen tieteellisten tutkimusten mukaan\nneljästä seitsemään metriin vuodessa, riippuen tuulen kiihkeydestä\nja sen maaperän laadusta, jota pitkin hiekka kulkee. Nyt tiedämme\nNiilinlaakson muinaisegyptiläisten temppelien seinäkirjoituksista,\nettä jo XVIII:n dynastian hallitsijan Thotmes III:n aikana Uitin so.\nLibyan autiomaan asukkaat olivat kuuluisia rohkeina aavikko-oppaina.\nJos otaksumme, että tienviittamme on pystytetty suunnilleen\nnäihin aikoihin, sanokaamme vuosina 1500-1100 ennen Kristusta,\noli särkkien itäraja silloin kahdestatoista neljäänkolmatta\nkilometriin lännempänä. Sinne asti nuo ensimmäiset huimapäät lienevät\ntunkeutuneet ja kääntyivät sitten varmaankin etelään kiertääkseen\nhiekkavuoret. Olen siksi miltei varma siitä, että ylihuomenna tulemme\nhavaitsemaan uuden suunnanmuutoksen allamateissa, ja varmasti jälleen\netelään.\"\n\n\"Otaksuen että olet oikeassa\", huomautti Griebach, \"mitä teemme\njos silloin allamatit kokonaan häviävät? Se ei ole mahdotonta,\nsillä jos ne kulkevat särkkien suuntaisesti, ne voivat juuri nyt\nolla haudattuina jonon alle eivätkä tule ylipäänsä ollenkaan enää\nnäkyviin.\"\n\n\"Sen ei tarvitse silti herättää levottomuutta\", Kastner vastasi.\n\"Voimme silloin rauhassa kulkea etelään viimeistä laaksoa, jossa\ntienviittoja vielä on, jolloin meidän tarvitsee vain aika ajoin\nkiivetä lähimmälle läntiselle harjanteelle ympäristöä tähyämään.\nMikäli toisella puolen ei ole näkyvissä uusia kivimerkkejä, ne ovat\nsärkkäjonon alla ja voimme seurata sitä. Muuten meidän ei vielä\ntänään tarvitse vaivata sillä päätämme. Siihen on kyllä aikaa kun\nlopullisesti olemme kadottaneet tienviitat näkyvistämme.\"\n\nTohtorin laskelmat osoittautuivat jo seuraavana päivänä oikeiksi,\nvieläpä aivan odottamattomalla tavalla. Kun he jälleen olivat\njättäneet taakseen kolme särkkäjonoa ja olivat aikeissa ylittää\nneljännen, ei Selim, jonka vuoro oli etsiä tietä, enää kaikista\nponnisteluistaan huolimatta voinut löytää mitään, joka edes vähänkin\nolisi muistuttanut tienviittaa. Tämän hän ilmoitti merkeillä\nlaaksossa odotteleville. Heti Kastner kiipesi jyrkkää rinnettä ylös\nvakuuttautuakseen asiasta omin silmin. Hän totesi senussin huomion\noikeaksi, mutta samalla hänen katseensa kiintyi merkilliseen ilmiöön,\njoka hetkeksi veti koko hänen tarkkaavaisuutensa puoleensa.\n\nSe puoli särkästä, joka tavallisesti oli tuuleen päin, oli yleensä\nlaakearinteinen, miltei tasainen, ja vain harvoin pisti hiekasta\nesiin kallionlohkareita, mikä johtui siitä, että vähitellen kohoava\nhiekka peitti kaikki maaperän epätasaisuudet. Toiselta puolen särkkä\nsuistui jyrkästi alas, ja siinä oli usein vyörymien aiheuttamia\nvierumuodostumia.\n\nMutta tällä kertaa jonkin matkan päässä havaintopaikasta, juuri\nsärkän laakealla länsirinteellä alhaalla laaksonrajassa kohosi\nhiekasta niin säännöllinen kukkula, että tahtomattaan tuli\najatelleeksi sitä ihmiskäden työksi: pieni pyramidi aavikon keskellä.\nOlisikohan ehkä joku sinne haudattukin?\n\nNopeasti Kastner käski senussin noutaa toiset, itse hän pitkin\nharppauksin riensi alas laaksoon hänen uteliaisuuttaan niin\nkiihkeästi kannustavan löydön luo.\n\nGriebachissa ja Uassif el Khajatissa heräsi samoin kiihkeä\nmielenkiinto heidän kuullessaan Selimiltä kummallisen tiedon.\nKiireimmiten he kannustivat ratsujaan hietavuorta kohden\nsaavuttaakseen tohtorin mahdollisimman pian. Siitä oli aluksi se\nepämiellyttävä seuraus, että yksi kameleista astui harhaan ja\ntaittoi jalkansa. Se oli ammuttava ja sen kuorma jaettiin muiden\neläinten kannettavaksi. Se oli viivytys, joka kovasti koetteli\nmolempien herrojen malttia, mutta siitä oli kuitenkin se hyvä\npuoli, että heidän liiallinen intonsa hiukan jäähtyi, suoden sijaa\nvarovaisuudelle.\n\nVihdoin päästiin tuonpuoleiseen laaksoon, ja kamelit saattoivat\nhelpommin edetä.\n\nMitä lähemmäksi arvoituksellista kukkulaa kolme kumppanusta pääsivät,\nsitä selvemmäksi heille kävi, että se todellakin oli rakennus. Se\noli Nubian tummasta hiekkakivestä pystytetty pyramidi, joka jo\nsuurimmaksi osaksi oli vapautunut hiekkapeitteestään: vain itäsivulla\nsitä oli noin metrin paksuudelta. Koko muistomerkin korkeus ei tosin\nollut kuin enintään seitsemän metriä, mutta se oli huolellisesti\nrakennettu eikä ollut kärsinyt ilmanalan tuottamista haitoista niin\npaljon kuin Niilinlaakson suuret pyramidit. Sehän oli vuosisatoja\nmaannut hiekkaan hautautuneena.\n\nUassif el Khajatin ja Selimin purkaessa kuormia Griebach asteli\nystävänsä luo, joka maamyyrän tavoin kaivoi pyramidin itäsivulla\nvapauttaakseen senkin peitteestä. Koska näet pyramidin kolmella\nkokonaan vapaalla sivulla ei näkynyt merkkiäkään sisäänkäytävästä,\ntämän täytyi olla itäpuolella, mikä tosin oli verraten merkillistä,\nsillä kaikkien muiden pyramidien sisäänkäytävä on pohjoissivulla.\n\nGriebach toi nyt työkaluja, jotka soveltuivat kaivamiseen paremmin\nkuin paljaat kourat, sitten molemmat tiedemiehet yhdistetyin voimin\nryhtyivät poistamaan hiekkaa kokonaan. Se oli raskasta työtä, kun\njauhomainen hiekka vieri uudelleen takaisin. Niinpä oli koptin ja\nvihdoin Seliminkin tultava apuun, mutta lopulta muistomerkin käytävä\nolikin paljastettu.\n\nSe oli enintään neliökyynärän kokoinen ja suljettu tummalla,\nbasalttimaisella kivilaatalla, johon oli kaiverrettu pitkä\nhieroglyfisarja.\n\nKun Griebach alkoi sitä kääntää, valtasi kaikki kuulijat -- Selimkään\nei nyt tehnyt poikkeusta -- mitä suurin jännitys. Sehän oli mitä\nepäämättömin todiste sen papyruksen todenperäisyydestä, jota Uassif\nel Khajat säilytti Derel Gebraissa olevan maatilansa kellarissa\nisiensä kallisarvoisena perintönä.\n\nKirjoitus kuului: _\"Muukalainen, ollos kirottu, jos tulet\nhäiritsemään onnellisten rauhaa. Et koskaan ole pääsevä päämäärääsi,\net koskaan tallaava siunattua maata, jota pahoin ajatuksin lähestyt.\nOta varoitukseksi näiden kahden miehen kohtalo, jotka makaavat\ntämän pyramidin alla, Ranj-ankhin, Menemhetin pojan, ja Ebanan,\nKharuin pojan, näin nimitettyjen sormusten mukaan, jotka heillä\noli sormessaan. He olivat lähteneet suorittamaan pimeitä tekoja,\nmutta hyvä Jumala, joka suojelee hurskaita lapsiaan, lähetti\nheidän kimppuunsa autiomaan kuuman henkäyksen, joka riisti heiltä\nelämän hengen ja kuivasi heidän jäsenensä, niinkuin kala kuivuu\nauringonpaisteessa. Heidän eläessään heitä kiihoitti viha ja raivo\nonnellista yhteiskuntaa vastaan, vaivatkoon koston oka heidän\nsydäntään kuolleitten valtakunnassa aikojen loppuun asti. Kuule\ntätä varoitusta, muukalainen, ja palaa kiireesti samaa tietä, jota\nkulkemaan synnin henki on sinut houkutellut.\"_\n\nKun tiedemiehen sanojen kaiku oli tauonnut, nuo neljä miestä pysyivät\nyhä vaiti, kunnes Uassif el Khajat hämmästyksestään tointuen levitti\nkätensä pyramidia kohti ja huudahti: \"Täällä siis löysit rauhan, sinä\nylevämielisen Eymhotep-prinssin surkuteltava jälkeläinen. Uskollisena\nesi-isäsi määräyksille sinä lähdit vaatimaan kostoa kavaltaja\nNebsenyn sikiöltä ja valtaamaan Egyptin kruunun jälleen suvullesi.\nMutta lähellä päämaaliasi sinut yllätti hehkuva samum tukahduttaen\nkuuman kaipauksesi armottomilla käsivarsillaan, niin että heimosi\nveriviholliset saattoivat omaksi ylistyksekseen pystyttää sinulle\nmuistomerkin. Totisesti itken sydämestäni kohtaloasi, onneton\nesi-isäni Renf-ankh.\"\n\nNyt kopti vaikeni hetkeksi syvän surun vallassa, mutta sitten\nhän jälleen aloitti: \"Kuitenkaan minun ei sovi itkeä tähtesi,\nsuuri esi-isäni, pikemminkin minun on ylistettävä ja siunattava\nsinua velvollisuudentuntosi tähden, joka sai sinut väheksymään\nhirveimpiäkin vaaroja täyttäessäsi esi-isiesi määräyksiä.\nTehottomaksi on siksi varmasti jäänyt kirous, jolla vastustajasi\ntahrasivat hautamerkkisi. Sinä et kulje köyryssä sovituksen ikeen\nalla, vaan asut autuaitten mailla yhtenä valituista, jotka nauttivat\nhyvien aikomustensa palkintoa. Sillä hyvä Jumala ei mittaa lastensa\nsydämiä menestyksen, vaan pyrkimysten mukaan. Siksi sinulle kunnia,\nkolminkertainen kunnia, peloton esi-isäni! Ja ylistys minunkin\nosalleni, koska sain vastaanottaa isieni perinnön ja voin ryhtyä\ntoteuttamaan sitä, minkä sallimuksen epäsuosio sinulta viime hetkessä\nepäsi. Näihin kumoan kirouksen, jonka Nebseny-kavaltajan sikiöt\nlangettivat haudallesi ja sinkoan sen takaisin heihin itseensä\nheidän turmiokseen ja tuhokseen. Voi, kolminkertaisesti voi heitä,\nkun tuomarina astun heidän eteensä ja vaadin oikeutta! Siihen\nauttakoon minua totinen Jumala, jota sukumme on palvellut hyvästä\nKhuenaten-kuninkaasta meidän päiviimme saakka!\"\n\nTämän juhlallisen lupauksen kolme kuulijaa olivat syvästi\njärkyttyneitä. Kun kopti nyt istui tukien otsaansa käsiinsä, ei\nkukaan heistä pitkään aikaan uskaltanut häiritä hänen ajatuksiaan.\nVihdoin Selim rikkoi vaitiolon.\n\n\"Efendi\", hän puhutteli hiljaisella äänellä tohtoria, \"anna anteeksi,\njos huoli tulevaisuudestani ajaa huulilleni nöyrän kysymyksen. Tosin\nen voinut ymmärtää suurinta osaa ystäväsi puheesta, mutta niin paljon\nkuitenkin käsitin, ettei todellinen päämaalinne ole Kufra eikä\nVadaikaan, niinkuin minulle ajomiehistä erotessamme uskottelitte.\nJa kuitenkin olen kiinnittänyt kaiken toivoni Vadaihin, niin että\nilmaisin teille sydämeni salaisimmat toiveet. Siksi sano minulle,\nminne matkamme todella pitää, jotta voisin ratkaista, voinko\nedelleen jäädä pariinne, sillä mistään hinnasta en tahtoisi joutua\ntähänastisten veljieni käsiin.\"\n\n\"Käänny ystävämme Uassif el Khajatin puoleen\", Kastner neuvoi.\n\"Hänellä yksin on oikeus ilmaista sinulle suunnitelmamme, me olemme\nvain hänen auttajiaan ja olemme sanallamme sitoutuneet olemaan vaiti.\"\n\nNyt Selim tahtoi toistaa kysymyksensä koptille, mutta näki silloin\ntämän tutkivasti katselevan häntä. Hän kesti katseen, ja Uassif el\nKhajat sanoi vihdoin: \"Odota kärsivällisesti, kunnes istumme tulen\nääressä, silloin saat kuulla kaiken. Nyt ystäväni, ole hyvä\", hän\njatkoi kääntyen Griebachin puoleen, \"ja osoita minulle se paikka\nkivessä, johon esi-isäni Renf-ankhin nimi on hakattu, jotta voisin\nsopivalla tavalla osoittaa sille kunnioitustani.\"\n\nGriebach täytti hänen pyyntönsä, minkä jälkeen Uassif el Khajat\npolvistui laatan eteen ja kosketti huulillaan kolmesti hänelle pyhää\nnimeä.\n\nMolempien tiedemiesten suureksi mielipahaksi ei käynyt päinsä\navata pyramidia ja tutkia sen sisustaa. Puuttui niin vaikeaan\ntyöhön tarvittavia välineitä. Kaiketi myös Uassif el Khajat olisi,\nhuolimatta molempia eurooppalaisia kohtaan tuntemastaan ystävyydestä,\nkaikin tavoin vastustanut esi-isänsä haudanlevon häiritsemistä.\nSiksi kaikki neljä palasivat eläinten luo ja ryhtyivät valmistamaan\nyöleiriä.\n\nKun oli syöty, kerrottiin Selimille kaikki ne Tuatin keidasta ja\nNebsenyn retkeä koskevat yksityiskohdat, jotka me jo tunnemme. Hän\noli ilmeisesti tavattoman hämmästynyt näistä aavistamattomista\ntiedoista, ja koptin lopetettua puheensa hän vakuutti varmalla\näänellä aikovansa tulevaisuudessakin seurata näitä kolmea herraa.\nSiihen ei keskustelu suinkaan loppunut, vaan kaikki neljä istuivat\nmyöhään yöhän juttelemassa, ja Selimin oli usein keitettävä uutta\nkahvia, jotteivät kurkut päässeet kokonaan kuivamaan. Vihdoin kaikki\ntunsivat miten lyijynraskas uni -- varmaan seurauksena päivän\nliiallisista rasituksista -- alkoi painaa heidän jäseniään, ja hieman\nhorjuen kukin pyrki makuusijalleen telttaansa.\n\nKun Kastner jälleen heräsi, hän tunsi ankaraa poltetta kurkussaan\nja päätä kivisti niin pahasti kuin olisi eilinen ilta kulunut\nhurjissa juomingeissa. Kesti aika kauan, ennen kuin hän saattoi koota\najatuksiaan niin paljon, että muisti missä oli. Vihdoin hän kuitenkin\nnousi ja astui teltastaan katsomaan tovereitaan.\n\nIhmeellistä! Hekin näyttivät vielä nukkuvan, vaikka aurinko oli\njo korkealla ja samoin makasivat kamelit yhä liikkumattomina\nhietikolla... Mutta mitä? Eikö neljä niistä ollut poissa? Kastner\nhieroi ihmeissään silmiään ikään kuin poistaakseen niistä sumun,\nsitten hän katsoi tarkemmin, ja sanoin kuvaamaton pelästys sai hänet\nvaltoihinsa. Hetkessä kaikki huumaus katosi hänen päästään, nopein\naskelin hän riensi eläimeltä eläimelle vakuuttuakseen siitä, että oli\nnähnyt oikein. Ei epäilystä, uskomaton oli totta: eläimet makasivat\nsiinä pää läpiammuttuna, ja pieni verilätäkkö punasi hiekan jokaisen\nvieressä.\n\nEnempää ympärilleen katsomatta Kastner juoksi molempien ystäviensä\nluo ja koetti herättää heitä. Se oli raskas työ, vasta masentava\nuutinen, jonka hän huusi heidän korvaansa, sai heidät tajuihinsa. He\nkatselivat surmattuja eläimiä sanoin kuvaamattoman kauhun vallassa,\nkunnes Griebach huudahti: \"Entä Selim? Missä on Selim?\"\n\nVasta nyt kaikki havahtuivat huomaamaan, ettei heidän suojelukseensa\nuskottu ollut läsnä. Kuin häikäisevästä salamaniskusta asia valkeni\nnyt heille. He huomasivat myös pienen kiviläjän telttojen välissä,\nsen päällä piti kivensirpale paikallaan paperilappusta.\n\nKastner avasi sen nopeasti ja luki: _\"Kiitos olkoon Allahin, joka\ntuhoaa uskottomat! Te olette uskaltautuneet jalopeuran luolaan,\nniinpä hukka teidät periköön! Auringon hehku on kuivaava suonenne\nja kuuma hiekka on syöksyvä päällenne, mutta minä ylistän Allahia,\njoka suojelee kunnioittajiaan. Saakoot kaikki profeetan halveksijat\nsamanlaisen lopun! Selim, senussi, jota te olitte kyllin typeriä\nluulemaan luopioksi.\"_\n\nSaksalaisten tuijottaessa mykkinä toistensa kasvoihin vajosi\nkopti polvilleen, kohotti kätensä taivasta kohti ja rukoili: \"Oi\ntaivaallinen isä, sääli lapsiasi! Mitä syntiä on Khuenatenin,\nuskollisimman palvelijasi suku tehnyt, kun sitä tähän päivään asti\nvainoat ja tuot sen tielle petturin toisensa jälkeen, tuhotaksesi\nsuunnitelmat, jotka kuitenkin ovat tarkoitetut vain sinun\nylistykseksesi? Itse olet sanonut: 'Olen kostava synnin lapsille\nja lastenlapsille seitsemänteen polveen.' Mutta nyt on kulunut\nseitsemänkymmentä kertaa seitsemän polvea, ja yhä vielä lepää kätesi\nsukuni yllä. Vai tahdotko vain koetella, riittääkö rohkeuteni\nsuorittamaan kaikkea sitä suurta, jonka olen asettanut päämääräkseni?\nJos niin on, niin kuule uudestaan valani, että tämäkin onnettomuus\ntapaa minut lujana, enkä tule hiuksen leveyttäkään väistymään\ntieltäni, kunnes esi-isäni tehtävä on täytetty tai viimeinenkin\nhengenveto on paennut ruumiistani. Mutta sääli toki palvelijaasi\näläkä anna hänen nääntyä kurjuuteen ja kauhuun, ennen kuin hän\nainakin kaukaa on nähnyt päämaalinsa.\"\n\nTuska sai ylivallan, ja hiljaa nyyhkyttäen hän kätki kasvonsa\nkäsiinsä, ikäänkuin vasta nyt olisi täysin käsittänyt koetun\nonnettomuuden suuruuden.\n\n\"Todellakin, olet oikeassa\", sanoi Kastner vihdoin pitkän, vakavan\nvaitiolon jälkeen, \"tässä täytyy korkeamman olennon auttaa,\nmikäli me vielä voimme pelastua. Hiekkameren keskelle jätettyinä\nja hyljättyinä, yli kolmensadan kilometrin päästä lähimmästä\nihmisasutuksesta, totisesti, se voi saada hiukset nousemaan pystyyn\nkeneltä hyvänsä. Mutta rohkeutta vain, ystävät, rohkeutta! Vain\njos itse toimimme pelastukseksemme, voimme odottaa apua ylhäältä!\nSiksi emme enää saa kuluttaa aikaamme valitteluun ja surkeaan\nvaikerointiin. Joka minuutti on kallisarvoinen, sillä se vie meidät\nlähemmäksi maaliamme. Ehkäpä tilamme ei todellisuudessa olekaan\nniin huono kuin miltä näyttää!\" Mutta tämä toivo ei valitettavasti\nosoittautunut todeksi, pikemmin päinvastoin.\n\nHe ojensivat toisilleen vielä kerran kätensä siten uudistaakseen\nlupauksensa uskollisuudesta elämässä ja kuolemassa, sitten he\nryhtyivät tarkastamaan varastojaan. Ensi sijassa tämä koski\nvesisäiliöitä, ja nyt he tekivät huomion, mikä olisi voinut saattaa\nurheimmankin miehen epätoivoon. Kavala petturi oli avannut ne ja\nvuodattanut maahan kalliin nesteen viimeistä pisaraa myöten, niin\nettei hiekassakaan enää ollut sitä pisaraakaan erotettavissa. Se oli\npahinta, mikä onnettomille saattoi tapahtua.\n\nAjateltakoon, ettei kymmenen päivämatkan piirissä ollut ainoatakaan\nkaivoa, kylistä puhumattakaan, vain hiekkaa ja autiomaata, eikä\npisaraakaan vettä! Nälkää voi vahva mies kestää kolmekin viikkoa\nja pahimmassa hädässä riittää saappaitten nahkakin hetkeksi\nrauhoittamaan sisuksissa nakertavan madon! Mutta jano on leppymätön,\nse ei anna armoa, varsinkaan tässä seudussa, missä ihminen tarvitsee\nkolmin-, nelinkertaisen määrän kosteutta.\n\nTämän löydön tehtyään nuo kolme surkuteltavaa miestä tuijottivat\ntoisiaan kuin poissa järjiltään, sitten he heiluttivat hetken\nvesisäiliöitä yhtä ajatuksettomasti kuin jos heillä vielä olisi ollut\ntoiveita puristaa niistä edes suun täysi tuota korvaamatonta nestettä.\n\nKastner oli nytkin ensimmäinen, joka tointui sielullisesta\nlamaannustilasta.\n\n\"Ystävät\", hän virkkoi, \"nyt on totisesti ympäröitävä rintamme\nkolminkertaisella metallilla, jotta edes hitunenkin elämänrohkeutta\nsiellä säilyisi. Nopeasti työhön! Emme saa kadottaa hetkeäkään!\"\n\nHänen toverinsa nyökkäsivät mykkinä ja auttoivat jatkamaan\ntarkastusta. Se toi vain vähän lohdullista. Epäilemättä roistomainen\nSelim oli edellisenä iltana sekoittanut heidän kahviinsa huumaavaa\nainetta, niin että he nukahtivat kuin tukit eivätkä enää huomanneet\nhänen puuhiaan. Hän oli sitten suunnitelmallisesti ryöstänyt\nheidät, tuhonnut kaikki varastot ja välineet ja lopuksi ampunut\nkaikki kamelit paitsi neljää, jotka hän tarvitsi omaan pakoonsa.\nHänen kavalalta vihaltaan ei ollut säilynyt muuta kuin pieni pullo\nkonjakkia ja muutamia suklaalevyjä, jotka olivat olleet Kastnerin\nöisin päänalusenaan käyttämän ratsusatulan taskussa.\n\nSyvän masennuksen vallassa nuo kolme onnettomuustoveria istuivat\nmiettimään, mitä aluksi olisi tehtävä.\n\n\"Olisi järjetöntä ajatellakaan päästä jalkaisin Dakhlaan tai\nNiilinlaaksoon\", Kastner sanoi. \"Meidän olisi parhaassakin\ntapauksessa marssittava kymmenen päivää aamusta iltaan, mutta\njano sallisi meille vain enintään kolme. Vielä pitempi on Kufraan\ntai Vadaihin. Ei ole siis muuta neuvoa kuin jatkaa matkaa Tuatin\nkeitaaseen, koska se on meille lyhyin tie.\"\n\n\"Minä en kääntyisikään missään tapauksessa takaisin\", huomautti\nkopti, ja Griebach nyökäytti samoin myöntyvästi päätään.\n\n\"Hyvä. Nyt kysykäämme neuvoa vanhalta kartalta. Ehkä se suo meille\npienen lohdutuksen.\"\n\nOmituista kyllä ei paennut rosvo ollut koskenut tähän tärkeään\nasiakirjaan, ei myöskään Khuenatenin sormukseen. Edellinen törrötti\ntohtorin rintataskusta, ja jälkimmäinen oli yhä koptin sormessa.\nEhkei Selim ollut oikein luottanut unijuomansa voimaan ja oli varonut\nherättämästä huumaantuneita? Se oli epätodennäköistä, sillä olihan\nhän muuten perinpohjin tyhjentänyt heidän taskunsa ja vienyt aseet,\nrahan ja kellot perineen, sanalla sanoen kaiken millä oli edes\njonkinlaista arvoa. Oli siis otaksuttavaa, että hänessäkin asui\nkansalaistensa taikausko, nämä kun uskoivat muinaisegyptiläisen ajan\nheille käsittämättömissä muistomerkeissä piilevän pimeitä voimia ja\nkuvittelevat niiden rakentajia mahtaviksi, pahoiksi hengiksi, joiden\nvihaa he pelkäävät.\n\n\"Yhtä kaikki\", Kastner sanoi vihdoin, \"jättipä hän sen rauhaan mistä\nsyystä tahansa, pääasia on, että meillä vielä on kartta. Kysykäämme\nsiltä heti neuvoa!\"\n\nUassif el Khajatin tuijottaessa eteensä synkissä mietteissä\nmolemmat oppineet neuvottelivat innokkaasti, miten tuon lapsellisen\nkarttapiirroksen viimeinen osa oli tehtyjen kokemusten pohjalla\ntulkittava.\n\nEnsi kysymys oli, kuinka pitkä matka heillä vielä oli tuohon\nsalaperäiseen keitaaseen. Kun Kastner oli omantunnontarkasti tehnyt\nlaskelmansa, hän tuli siihen tulokseen, että he saattoivat päästä\ntuohon pelastavan hiekkameren saareen kolmessa tai neljässä päivässä,\njos seuraisivat oikeata tietä.\n\nMutta missä se kulki? Allamatit loppuivat Renf-ankhin pyramidin luona\nja olivat siis kaiken todennäköisyyden mukaan tämän pystyttämiä.\nMutta vanhaan karttaan koko kulkusuunta oli piirretty suorana,\nyhtenäisenä jaksona, ja siihen oli asianomaisissa paikoissa\nmerkittynä vain: \"Tässä käännyt vasempaan -- tässä kaarra hiukan\noikeaan\", ja niin edelleen, mutta lainkaan ilmaisematta, montako\nkompassin piirua tämä \"kääntyminen\" tai \"kaartaminen\" tarkoitti.\nSiten oli ratkaisun teko todella vaikeata.\n\n\"Kuulehan\", sanoi vihdoin Griebach, joka näytti saaneen pelastavan\najatuksen, \"eihän tässä toki ole kysymys määrätyn yksityisen pisteen\nlöytämisestä. Tässä kartassa sanotaan, että keidas on korkeitten\nvuorien ympäröimänä, noin kuusikymmentätuhatta egyptin kyynärää\nleveä ja ainakin kaksi kertaa niin pitkä laakso, siis meidän\nmittajärjestelmämme mukaan runsaasti kahdeksan kilometriä leveä ja\nkuusitoista pitkä. Vuoret eivät tosin liene kovin korkeita, mutta\nsuhteellisen korkeuden ollessa keskinkertainen, sanokaamme kolmesataa\nmetriä, ne kuitenkin näkynevät jotenkin pitkälle. Me olemme nyt\nkahden päivämatkan päässä Koiranvuoresta, ja tässä paikassa\nkartta huomauttaa: 'Sinun on nyt mentävä vasempaan, mutta vain\nvähän.' Se kai tarkoittaa lounasta, koska äsken kuljimme länteen.\nSilloin tehtävämme muodostuu seuraavaksi: Meillä on tavoitettavana\nkolmesta viiteenkymmeneen kilometrin päässä oleva maali, joka on\nkahdeksan kilometriä leveä ja sitä paitsi tunnettavissa kummassakin\npäässä kohoavista kukkuloistaan. Sehän on toki toista kuin etsiä\nloppumattoman aavikon keskeltä puoleksi tukkeutunutta kaivoa. Tosin\non vieläkin kylliksi vaikeuksia, mutta meillä on kuitenkin kaikesta\nhuolimatta jonkinlainen mahdollisuus onnistua, vaikka emme olisikaan\nsaaneet ihan tarkasti selville kartan määräämää suuntaa.\"\n\n\"Poldl, rakas ystävä, anna minun syleillä sinua\", huudahti Kastner,\njonka iloisuus jälleen palasi. \"Olet tosiaan löytänyt lohdutuksen,\njoka oli meille tarpeen, melkein yhtä tarpeen kuin vesi. Mutta itse\nhäpeän etten tullut tuota huomanneeksi, niin maantieteilijä kuin\nolenkin. Tosiaankin, maalimme on kyllin suuri, jotta meidän ei\ntarvitse heittää toivoa päästä sinne.\"\n\n\"Jos vain voimamme riittävät\", vastasi Griebach merkitsevästi.\n\"Ajattele, että edessämme on vielä vähintään kolmen päivän rasittava\nmarssi, eikä meillä ole pisaraakaan vettä.\"\n\n\"Totta kyllä!\" Kastner vastasi antamatta masentaa itseään, \"mutta\ntoivo on hyvä lääke, se pitää kyllä meidät pystyssä\".\n\nUassif el Khajatkin rauhoittui hieman, kun saksalaiset kertoivat\nhänelle neuvottelunsa tulokset.\n\n\"Niinpä tämä ehkä onkin vain viimeinen koetus, jonka taivas minulle\nasettaa\", hän sanoi, \"etten unohtaisi velvollisuuttani, viittoopa\nminulle menestys tai koettelemus. Lähtekäämme ystävät.\"\n\n\"Niin, jatkakaamme matkaa\", vahvisti Kastner. \"Olemme tänään\nvalitettavasti jo suoriutuneet valmisteluistamme. Tässä on kuusi\nsuklaalevyä, siitä tulee kaksi kannettavaksi kullekin, myös on meillä\npullollinen konjakkia, jonka otan itse kantaakseni. Saamme sen avata\nvasta kun voimat uhkaavat loppua, sillä väkijuomakulaus tosin aluksi\njonkin verran virkistää, mutta pian jano palaa kahta kauheampana.\nSiksi saamme käyttää tätä keinoa vasta viime hetkessä.\"\n\n\"Kunpa meillä olisi edes kulaus vettä\", huoahti kopti. \"Myrkky, jonka\ntuo kurja petturi on meille juottanut, polttaa yhä kurkkuani, ja jos\njano vielä rupeaa vaivaamaan, en tiedä kuinka tulen toimeen.\"\n\n\"Rohkeutta vain, ystävät!\" kehoitti Kastner. \"Ajatelkaamme janoa\nvasta sitten kun se tulee. Nyt eteenpäin!\"\n\nUassif el Khajat kiirehti vielä esi-isänsä pyramidin luo ja jätti\nsille hyvästi koskettaen kolmesti huulillaan Renf-ankhin nimeä;\nsitten surkuteltavat miehet poistuivat paikalta, jossa heitä oli\nkohdannut niin raskas onnettomuus.\n\nAlussa he pääsivät hyvää vauhtia eteenpäin. Liikunta poisti\nUassif el Khajatin valittaman epämieluisan kurkunpoltteenkin, ja\nhiekkasärkkien ylimeno sujui nyt paljon helpommin, kun ei tarvinnut\nrettelöidä ärtyisien kamelien kanssa. Mutta kun he auringon laskiessa\nvihdoin pysähtyivät, olivat heidän voimansa kokonaan lopussa, ja he\nsaattoivat vain kovasti ponnistamalla hillitä itseään niin paljon,\nettä säästivät toisen suklaalevyistään seuraavaksi päiväksi. Janokin\nalkoi nyt sangen kovasti vaivata, eikä sitä vastaan ollut mitään apua.\n\nSeuraavana aamuna herätessä pakotti kunkin päätä ankarasti, ja vain\nehdoton välttämättömyys sai heidät jälleen jalkeille. Kulkeminen\nkävi yhä raskaammaksi kärsimykseksi, ja voimien väheneminen vaati\nheitä jo varhain iltapäivällä leiriytymään. Vaieten syötiin suklaan\ntähteet, sitten he paneutuivat pitkäkseen hiekalle ja nukahtivat\npaikalla, välittämättä siitä että aurinko paistoi vielä voimakkaasti\nheidän ohimoihinsa. Polttava jano, joka koko päivän oli heitä kovasti\nkiusannut, vainosi heitä nukkuessakin pahojen unien muodossa.\n\nKolmantena aamuna heidän tilansa oli miltei toivoton: Griebach\ntuijotti, kun toiset hänet herättivät, punoittavin silmin\nympärilleen, ja Uassif el Khajat näytti puolittain kadottaneen\njärkensä. Kun he yrittivät nousta, kieltäytyivät lihakset\ntottelemasta.\n\nRaskain mielin Kastner nyt päätti virvoittaa heitä kulauksella\nkonjakkipullosta. Se auttoi tosin heti, mutta ikävät seuraukset\nolivat myös pian odotettavissa, koska alkoholi vaikuttaa\nheikentyneeseen ruumiiseen paljon voimakkaammin. Kastner itse oli\nedellisillä retkillään melkoisesti karaistunut, hän oli vielä jonkin\nverran kunnossa ja saattoi toistaiseksi tulla toimeen ilman juomaa.\n\nSeuraavan särkän yli päästiin, tosin ponnistamalla voimat\näärimmilleen -- ja silloin he näkivät näyn, joka vaikutti\nvirkistävämmin kuin mikään lääke. Seuraavan särkkäjonon takaa kohosi\ntummia kukkuloita, jotka olivat enintään vain puolen päivämatkan\npäässä. Ei ollut epäilystäkään siitä, että ne kuuluivat Tuatin\nkeitaaseen, sillä erään kukkulan huipulla liikkui joskin mitätön niin\nsilti selvästi havaittava olento, ihminen, joka myös ilmeisesti näki\nheidät, sillä hetken kuluttua hän antoi merkkejä laaksoon takanaan.\n\nNuo kolme vaeltajaa laskeutuivat vaistomaisesti polvilleen ja\nkiittivät armeliasta kaitselmusta, joka vielä viime hetkessä näytti\npelastavan heidät.\n\n\"Eteenpäin!\" huudahti Kastner sitten hypähtäen pystyyn. \"Vielä\npari särkkää, sitten olemme päämäärässämme ja pääsemme kaikista\nvaivoistamme, sillä keitaalaisetkin ovat huomanneet meidät ja tulevat\nvarmasti vastaamme.\"\n\nHän aikoi jatkaa, mutta silloin hänen jalkansa kompastuivat ja\nkurkusta kohosi käheä, melkein eläimellinen huuto, hänen silmänsä\ntuijottivat elottomina keitaaseen.\n\nTaivaanrannalla houkuttelevina viittovien kukkulain ylle kohosi nyt\nniitten nurinkääntynyt peilikuva kalpeanpunaisena, kukkulain itsensä\nollessa tumman sinipunervia.\n\n\"Kangastusta!\" läähätti Kastner, sitten hän kaatui hiekkaan ja peitti\nkasvonsa käsillään puhjeten vavahtelevaan nyyhkytykseen.\n\nMyös hänen onnettomat toverinsa valtasi määrätön epätoivo. Vapaasti\nheidän surunsa ja tuskansa sai purkautua, sillä he tiesivät nyt,\nettä harhanäky oli pettänyt heidät. Kangastuksen kohottamina\ntästä pisteestä näkymättömän kaukana olevan keitaan kukkulat\nnäyttivät olevan taivaanrannan yläpuolella ja niin lähellä, mutta\ntodellisuudessa niihin oli matkaa ainakin runsas päivänmatka.\nMatkalaiset tunsivat jo kuoleman jäytävän heidän ytimiään eivätkä\nenää voineet toivoa kykenevänsä kulkemaan sellaista matkaa. Ellei\nkeitaasta lähdetty apuun, he olivat hukassa, päämäärä miltei\nnäkyvissä. Ja oliko sieltä mitään ystävällisyyttä odotettavissa\nheitä, vieraita tunkeilijoita kohtaan? Renf-ankhin pyramidi todisti\naivan päinvastaista.\n\nPuoli tuntia onnettomat viruivat hiekassa kiduttavan tuskan vallassa.\nVihdoin Kastner rohkaisi itsensä ja koetti hoputtaa kumppaneitansa\npystyyn.\n\n\"Eteenpäin\", hän huusi ankarasti, \"eteenpäin! Meidät on varmasti\nnähty, ja jokainen astumamme askel vie meidät lähemmäksi pelastusta.\nÄlkäämme viime hetkessä sortuko epätoivoon! Taivaan tähden eteenpäin!\"\n\nHän tarttui heidän käsivarsiinsa ja yritti kiskoa heitä ylös.\nTurhaan! Hän oli jo liian heikko.\n\nSilloin hän vuodatti jälleen konjakkia heidän suuhunsa ja maistoi\nitsekin; hän tunsi tarvitsevansa sitä. Siten hän sai ystävänsä\nkukkulalle. Elinvoimat olivat jälleen hiukan virkistyneet, kaikki\nkolme pääsivät vielä onnellisesti seuraavan, jotenkin kapean\nsärkkälaakson keskelle. Mutta nyt alkoi aurinko polttaa täydellä\nhehkullaan. Kopti alkoi kompastella ja hänen voimansa loppuivat kohta\ntyystin. Häntä lähinnä seisova Griebach koetti nostaa häntä pystyyn,\nmutta silloin loppuivat hänenkin voimansa ja hän lysähti Uassif el\nKhajatin viereen.\n\nKastner tiesi, että sama kohtalo uhkaisi häntäkin, jos hän yrittäisi\nheitä auttaa. Vain jos hän pääsisi keitaaseen, he voisivat enää\npelastua. Siksi hän laahautui eteenpäin, vaikka hengitys kävi jo\npihisten ja koko seutu näytti hyppivän hänen paisuneissa silmissään.\nVielä kerran hänen onnistui rautaisin tahdonponnistuksin voittaa\ntämäkin väsymys, ja yli-inhimillisin ponnisteluin hän kiipesi\nseuraavalle särkälle. Mutta kun jälleen oli laskeuduttava laaksoon,\nhänen voimansa loppuivat. Hän kaatui kasvoilleen ja vieri rinnettä\nalas, pyörien yhä vain nopeammin, kunnes vihdoin laakson syvä hiekka\npysäytti hänen vauhtinsa.\n\nVielä kahdesti tai kolmesti näyttivät hirveä jano ja hämärä muisto\ntavattoman vaarallisesta asemasta voivan saada hänet tajuihinsa,\nmutta sitten ruumiin voimat pettivät ja kuolon enkeli istahti\ntajuttoman matkamiehen ohimoille.\n\nNäännyksissä, hukassa -- niin lähellä päämaalia.\n\n\n\n\nVIII. VANKEINA\n\n\nSeuraavana aamuna liikkui kummallinen kulkue sitä paikkaa kohti,\njonne jätimme kolme onnetonta matkamiestä. Sen etunenässä ratsasti\nvilkkaalla pikku aasilla arvokas vanhus, jonka pää oli ajeltu\npaljaaksi. Hänen ruumistaan verhosi vain paitamainen, hienosta\nvalkeasta liinakankaasta valmistettu päällysvaate. Kaulassa hänellä\noli omituinen kultalangoista ja pyöreistä kultapalloista valmistettu\nkoriste, oikeassa kädessään hän kantoi merkillisenmuotoista sauvaa.\nMuinaisegyptiläisten oloihin perehtynyt olisi heti tuntenut hänet\njonkun jumalan ylipapiksi.\n\nHänen vieressään astui jalkaisin viuhkankantaja, joka\nsulkavarjostimella suojasi ensin mainitun päätä. Näitä kahta\nseurasi noin kaksikymmentä miestä työtätekevien luokkien tapaan\nyksinkertaisissa pukimissa. He taluttivat yhtä monta vesileileillä ja\nleipäkoreilla kuormattua aasia.\n\nKun he näkivät harjanteelta vastapäisen särkän juurella viruvan\ntohtorin ruumiin, sanoi viuhkankantaja vanhukselle: \"Siis oli neuvoni\nkuitenkin oikea, herra, kun pyysin sinua kulkemaan vielä eteenpäin.\nMyös vartijan kertomus on nyt osoittautunut oikeaksi.\"\n\n\"Kuka tietää oliko hyvä, että seurasin neuvoasi\", vanhus vastasi\nmiettiväisesti. \"Elimme rauhallisina ja yksimielisinä niin kauan kuin\nmuu maailma oli meiltä suljettu. Vai voitko vakuuttaa, että näiden\nmuukalaisten mukana siunaus tulee laaksoomme?\"\n\nVarjostimenkantaja taivutti hämillään päänsä, hän ei uskaltanut ottaa\nsitä taatakseen.\n\nKun särkät olivat täällä lähempänä toisiaan, kulkue ennätti jo puolen\ntunnin kuluttua tiedottomana viruvan tohtorin luo.\n\nOli ilmeisesti aika hänen saada apua. Kuvaamattomat tuskat olivat\nvääristäneet hänen kasvonpiirteensä, iho oli käynyt sinertäväksi\nja vaahtoa pursunut suusta, joten tulijat alussa luulivat häntä\nkuolleeksi. Hyväsydäminen viuhkankantaja huudahti jo surkutellen:\n\"Voi, tulimme sittenkin liian myöhään, herra, sielu on jo jättänyt\nhänen ruumiinsa.\"\n\n\"Ehkä se olisikin parempi\", vanhus vastasi yhtä pahantuulisesti kuin\näskenkin, \"kuitenkin luulen sinun erehtyvän. Tutki häntä tarkoin,\nsillä hänen kuolemansa ei saa rasittaa omaatuntoamme, jos hän vielä\non pelastettavissa.\"\n\nEnnen kuin hän oli lopettanutkaan, kumartuivat jo muutamat\nseuralaisista nääntyneen puoleen ja huudahtivat hetken hänen\nrintaansa kuunneltuaan iloisesti: \"Hän elää, herra. Kuulemme sydämen\nlyövän, joskin hyvin hiljaa.\"\n\n\"Olkaa varovaisia\", käski vanhus. \"Antakaa tajuttomalle vettä, mutta\nvain pisara pisaralta ja vain riittävästi ylläpitääksenne pakenevaa\nhenkeä. Hän kadottaisi järkensä, jos saisi juoda kyllikseen.\"\n\nSillä välin kun tuotiin esiin leili ja sen sisällyksestä täytettiin\npikari, vanhus kääntyi erään aasinajajan puoleen ja antoi tälle\nkäskyn: \"Nouse lähimmälle kukkulalle tuolla ja tarkasta, oliko\nonnettomalla tovereita. Vartija puhui kolmesta miehestä. Se voi\nolla ilman aiheuttama harha, kuten koko tapaus, joka näytti hänelle\nmuukalaiset. Mutta toiselta puolen en luule, että tämä mies yksinään\non edennyt näin kauas kaikista asutuista seuduista. Niin tekisi vain\nmieletön. Riennä!\"\n\nAjomies ei odottanut toista käskyä, vaan kiiruhti nopeasti rinnettä\nylös. Tuskin hän oli päässyt huipulle, kun jo antamillaan merkeillä\nilmoitti todellakin löytäneensä useampia.\n\nToisten oli juuri onnistunut raottaa tohtorin hampaita ja valuttaa\nniiden väliin hiukan vettä. Hän avasi myös silmänsä tulematta\nsilti tajuihinsa. Silloin vanhus sanoi: \"Kaksi teistä jääköön\nhäntä hoitamaan tänne, mutta sitokaa hänen kätensä, ettei hän\nkuumehoureissaan voi vahingoittaa itseään. Te muut seuraatte minua.\"\n\nHänen käskyään toteltiin kiireimmiten. Tunnin kuluttua auttajat\nehtivät Griebachin ja Uassif el Khajatinkin luo. Näitten tila oli\nmiltei vielä toivottomampi kuin tohtorin, vasta pitkällisellä\nponnistelulla päästiin niin pitkälle, että voitiin vaaratta ajatella\nheidän kuljettamistaan pois.\n\nMyös heidät sidottiin heti aluksi. Tällöin huomattiin Uassif el\nKhajatin sormessaan pitämä sormus, ja hämmästynein huudahduksin\nmiehet ojensivat sen vanhukselle, joka miettivästi tarkasteli sitä\nkauan.\n\n\"Niinpä on vanha ennustus vihdoin toteutunut!\" hän mutisi itsekseen.\n\"Nyt suojelkoon hyvä jumala lapsiaan onnettomuudelta! Ehkä tekisin\nparemmin, jos jättäisin nämä miehet kohtalonsa huostaan, sillä\naavistan heidän tulonsa tuovan mukanaan huonoja aikoja. Mutta ei.\nMinä, heikko ihminen, en voi estää sitä, minkä on tapahduttava,\nsynti vaatii sovitusta, niin suurelta kuin sen tuottama hyöty alussa\nnäyttäisikin. Siksi olkoon se kaukana minusta ja omastatunnostani.\nPankaa sormus paikoilleen\", hän sitten virkkoi ääneen, \"ja\nkiirehtikää; meillä on pitkä taival edessämme ennen kuin näemme\nkotoisen laaksomme\".\n\nKun kulkue palasi tohtorin luo, kertoivat tämän hoitajat, että\nsitominen oli ollut viisas toimenpide. Hurjien kuumeunien\nhoureissa sairas oli huitonut käsillään ja huutanut kaikenlaista\nkäsittämätöntä. Vasta neljännestunti sitten hän jälleen oli vaipunut\nrauhalliseen uneen.\n\nVanhus ei vastannut, vaan käski asettaa Kastnerin, samoin kuin tämän\ntoverit, makaamaan eräänlaiselle matolle, joka sitten kiinnitettiin\nkahden aasin väliin. Tuota pikaa auttajat ahmivat pari suupalaa,\nsitten he lähtivät kotimatkalle. Matkaa kesti koko päivän, vasta yön\npimeydessä he saapuivat mainitsemaansa laaksoon.\n\nLukuisa kansanpaljous, joka toisella tai kolmannella soihtu kädessä,\nodotteli ja tunkeili palaavien ympärillä uteliaasti tarkastellen\nnäiden kuormaa. Mutta lyhyellä kädenviittauksella vanhus käski heitä\nrauhoittumaan, jolloin he sanallakaan vastustelematta kuuliaisesti\nhajaantuivat ja poistuivat eri tahoille.\n\nVankeja kuljettava kulkue liikehti vielä jonkin aikaa puutarhojen ja\nmatalien talojen välissä, jotka toinen toisensa jälkeen sukelsivat\nesiin pimeästä ja yhtä nopeasti katosivat. Sitten se pysähtyi\nmahtavan rakennuksen eteen, jonka korkeudesta ainoan soihdun himmeä\nvalo antoi vain heikon aavistuksen. Kolme yhä vielä tajutonta vankia\nnostettiin matoistaan, kannettiin varovasti rakennukseen ja kun\noli kuljettu useiden käytävien läpi, heidät sijoitettiin lujaksi\nmuurattuun, ikkunattomaan huoneeseen.\n\nVielä kerran heille annettiin vettä, kuten jo usein päivän kuluessa,\nilman että he siitä heräsivät. Sitten pelastajat jättäen vartijan\novelle poistuivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Hetken kuluttua\nTuatin keitaassa kaikki nukkuivat sikeässä unessa, paitsi vartija,\njoka äänettömin askelin liikkui vankilan oven edessä.\n\nJättäkäämme hänet nyt hoitamaan virkaansa tarkastaaksemme hänen\nhuostaansa uskottujen vointia.\n\nNoin kolmen tunnin kuluttua siitä, kun heidät oli sinne suljettu,\nKastner avasi silmänsä. Alussa hän ajatuksettomasti, liikkumatta\ntuijotti ympäröivään pimeyteen, mutta vähitellen palasi niiden\nkauhujen muisto, joita hän ennen murtumistaan oli kokenut, ja\nväristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Oliko hän yhä vielä yksin ja\navuttomana autiomaassa, joka hänen tajuttomana maatessaan oli\npeittynyt yön pimeyteen.\n\nMutta ei, ei tähtönenkään vilkkunut tervehdyksenä taivaalta. Hän\nhuomasi myös, että aikaisempi polttava janontunne oli hävinnyt. Nyt\nhän koetti nousta, mutta oli kuolettavan väsynyt. Samassa hän tunsi\nkauhukseen, että jalat ja kädet oli sidottu.\n\nMissä hän oli? Pelastettuko? Ja samalla vankina?\n\nMutta kenen? Ja missä? Entä miten hänen ystäviensä oli käynyt?\n\nHän vajosi jälleen syviin mietteisiin. Mutta tietämättömyys asemasta\nvaikutti kiihottavasti hänen ajatuksiinsa, jotka hän vihdoin sai sen\nverran kootuksi, että voi jälleen selvästi harkita.\n\nHänen ensi huolenaan oli ystävien kohtalo. Elivätkö he vielä?\n\nHän huusi ensin hiljaa, sitten äänekkäämmin heidän nimensä. Vihdoin\nhän sanomattomaksi ilokseen kuuli kummankin heti toisensa jälkeen\nvastaavan. Tosin molempien laita oli alussa sama kuin hänen itsensä:\ntuhannet ajatukset ja muistot risteilivät hurjassa sekasorrossa\nheidän päässään, mutta vähitellen he käsittivät tilansa. Silloin he\nmieluimmin olisivat iloissaan hypähtäneet syleilemään toisiaan, mutta\nväsymys ja siteet estivät heitä.\n\n\"Älkäämme silti suinkaan olko alakuloisia\", rohkaisi Kastner toisia.\n\"Meille on annettu juotavaa, mikä on pääasia, ja siksi ruokakin\nilmestynee oikeaan aikaan, arvelen minä. Mutta siten palaavat\nvoimammekin, ja sitten kyllä annamme täkäläisille kylliksi tekemistä,\nennen kuin he passittavat meidät pois päiviltä, mikäli se ylipäänsä\non heidän tarkoituksensa.\"\n\n\"En usko, että olemme joutuneet pahojen ihmisten käsiin\", huomautti\nkopti, \"muutenhan he eivät suinkaan olisi pelastaneet meitä\nkuolemasta janoon\".\n\n\"Pyh, sehän on voinut tapahtua meidän säästämiseksemme toisenlaista\nkuolemaa varten. Taurialaiset uhrasivat jumalilleen kaikki\nmuukalaiset, joita saivat käsiinsä, ja monien Etelämeren saarten,\nasukkaat tekevät vielä tänäänkin samoin, paitsi että heidän oma\nvatsansa toimii uhreja vaativana jumalana.\"\n\n\"He ovat jättäneet minulle sormukseni\", vastusti Uassif el Khajat\nedelleen, \"niin eivät tee aavikkorosvot\".\n\n\"Silloin en siis kuitenkaan liene erehtynyt, kun kangastuksen\nkestäessä olin kuvittelemillani vuorilla näkevinäni ihmisen. Olemme\nvihdoin ehjinä ja hengissä matkamme määränpäässä, Tuatin keitaassa.\"\n\n\"Epäilemättä\", vahvisti Griebach. \"Jos beduiinirosvot olisivat\nhalunneet hyökätä kimppuumme, heidän olisi ollut helppo tehdä se\njo aikoja sitten. Heidän ei olisi tarvinnut odottaa, kunnes olimme\nehtineet tunkeutua niin syvälle autiomaahan, että heitä itseäänkin\nuhkasi vaara tuhoutua takaa-ajossa. Olemme siis onnellisesti\nTuatissa, ja olenpa kovin utelias tietämään, minkälaisten ihmisten\nkanssa olemme tekemisissä ja mitä suunnitelmia heillä on meidän\nsuhteemme.\"\n\n\"Aika neuvon tuo\", vastasi Kastner. \"Tosin tunnen lievää nälkää,\nmutta tarvitsen myös aika paljon unta, ja kun voin saada\njälkimmäistä, mutta en ruokaa, niin aion vielä paneutua pitkälleni.\nTeettekö samoin?\"\n\nKun tämä ehdotus oli sillä hetkellä kaiketi paras mahdollinen, toiset\nsuostuivat siihen pitemmittä puheitta. Pian syvä tasainen hengitys\nilmaisi, että Morfeus taas oli ottanut vangit suojelukseensa.\n\nPitkän ajan kuluttua heidät herätti kirkas valonsäde ja askelten\nkopina. Kun he avasivat silmänsä, he luulivat ensi hetkellä yhä\nolevansa höyhensaarilla.\n\nHeidän edessään seisoi arvokas, muinaisegyptiläiseen ylimmäisen papin\nvirkapukuun puettu vanhus, joka jakeli käskyjä useille hänen mukanaan\nsisään astuneille miehille, jotka sitten toivat mukanaan erilaisia\nastioita ja valmistautuivat ruokkimaan vankeja. Kun nämä vahvistavan\nunen ja muun hyvinvoinnin takia tunsivat samalla hiukaisevaa poltetta\nvatsan tienoilla, he eivät toistaiseksi udelleet tuntemattoman\nnimeä ja arvoa, vaan ahmivat heidän suuhunsa työnnetyt palaset\nmitä suurimmalla ruokahalulla. Lopuksi heille ojennettiin tulista\nviiniäkin, jota he saivat juoda pienin kulauksin.\n\nValitettavasti ruokinta loppui paljon pikemmin kuin he olisivat\ntoivoneet, mutta he ymmärsivät sangen hyvin vanhuksen varovaisuuden,\nkun tämä kannatti ruoan jälleen pois. Vähinkin liika-annos olisi\nheidän kauhean paastoamisensa jälkeen ollut pahinta myrkkyä.\n\nKastner esitti nyt eri murteilla ja kielillä useita kysymyksiä\narvohenkilölle, joka kuitenkin vastasi niihin vain päänpudistuksilla.\nVasta kun Griebach toisti ne muinaisegyptin kielellä, vanhuksen\nkasvoihin nousi hämmästynyt ilme. Hän näytti kuuntelevan ikään kuin\nkaukaista, vain puoleksi tajuttua huutoa. Kuitenkaan hän ei nytkään\nvastannut, vaan käski heitä selvästi käsitettävällä eleellä taas\nlevähtämään. Sitten hän poistui, ja ystävykset jäivät pimeyteen.\n\n\"Mitä sanotte tästä elämyksestä?\" kysäisi Kastner toisilta.\n\n\"Eräs filosofi on kerran sanonut, että epätodennäköisin on useimmin\ntodennäköisempää kuin kaikki ihmisen laskelmat\", vastasi Griebach.\n\"Puoli vuotta sitten olisimme vielä pitäneet mielettömänä jokaista,\njoka olisi väittänyt meidän tapaavan muinaisegyptiläisen _semin_\n(ylimmäisen papin) omassa persoonassaan, nyt epäilemättä olemme\nsellaiselle kiitollisuudenvelassa hengestämmekin.\"\n\n\"Oletko niin varma asiastasi?\" kysyi kopti epäillen. \"Hehän eivät\nenää ymmärrä hyvän Khuenaten-kuninkaan kieltä, jolla sinä heitä\npuhuttelit.\"\n\n\"Rakas ystävä\", lohdutti Griebach, \"se ei toistaiseksi sano kovinkaan\npaljoa. Kuningas Khuenatenin ajoista on kulunut yli kolmetuhatta\nvuotta. Niin pitkän ajanjakson kuluessa jokainen kieli käy läpi\nsuuren muutoksen, pitäköön asianomainen kansa kuinkakin hartaasti\nkiinni vanhasta. Muuten sanani kaiketi kaikuivat hänestä puolittain\ntutuilta, senhän itsekin huomasit.\"\n\n\"Todellakin näytät siinä olevan oikeassa. Mutta kuitenkaan voin\ntuskin hillitä uteliaisuuttani ja haluani saada tietää lopullisen\ntotuuden, senhän ymmärrät.\"\n\nHänen täytyi siitä huolimatta odottaa vielä varsin kauan. Seuraavina\nkolmena päivänä -- niin moneksi vangit arvioivat ne, vaikka he\neivät saaneet lainkaan nähdä päivänvaloa -- auttajat ilmestyivät\nsäännöllisin väliajoin tuomaan heille ravintoa. Arvokas vanhus\noli aina mukana ja koetti, samoin kuin toisetkin, lukea heidän\nkasvoistaan heidän mahdolliset toivomuksensa. Vain silloin kun\nhe kohottivat käsiään ja ilmaisivat tahtovansa mielellään päästä\nvapaiksi siteistään, hän sävyisästi mutta päättävästi pudisti\npäätään; vapaus oli heiltä toistaiseksi riistetty.\n\nNykyisten valtiaittensa kieltäkään he eivät olleet kuulleet, sillä\nvanhus ilmaisi käskynsä vain viittauksilla ja kaikki muut pysyivät\naivan vaiti hänen läsnä ollessaan. Neljäntenä päivänä tapahtui muutos.\n\nKuten tähänkin asti vanhus tuli aikaisin, mutta tällä kertaa ei\nruoankantajien seuraamana, vaan jonkinlaisen aseistetun vartioston.\nMuutamat sotilaat irroittivat vankien jalkasiteet, sitten vanhus\nilmoitti heille, että heidän oli noustava ja vastustelematta\nseurattava.\n\nHe koettivat totella häntä ja huomasivat suureksi ilokseen, että\nheidän voimansa olivat melkoisesti palanneet. Nyt sotilaat asettuivat\nheidän ympärilleen ja kuljettivat heidät useitten käytävien läpi\nisoon saliin, jossa heidän tuloaan odotti noin neljäkymmentä miestä,\niältään viidenkymmenen ja kahdeksankymmenen vuoden väliltä.\n\nYksi ainoa näistä miehistä näytti olevan nuorempi, noin\nneljänkymmenen paikkeilla. Hän istui eräänlaisella valtaistuimella ja\nhänen päässään oli vanhojen faaraoiden omituinen kaksoiskruunu. Siitä\nvangit saattoivat heti päätellä olevansa keitaan kuninkaan edessä.\nErittäinkin Griebachia, asiantuntijaa hämmästytti se uskollisuus,\nmillä tässä maailman unohtamassa keitaassa oli säilytetty\nmuinaisegyptiläisten kuninkaitten ja heidän arvohenkilöittensä puku.\n\nTämä uudenaikainen faarao näytti suorastaan astuneen alas jostakin\nRamesseumin seinänpinnasta, niin tarkkaan hän muistutti yli\nkolmetuhatta vuotta sitten eläneitä edeltäjiään Ramseita toisesta\nja kolmannesta aina kahdenteentoista asti. Hänen ruumistaan verhosi\npoimukas kaksinkertainen vaate, joka edessä päättyi eräänlaiseen\nleveään esiliinaan. Oikeassa kädessään hän piteli ruoskaa ja\nkäyräsauvaa hallitusvaltansa merkkeinä, vasemmassa kullasta\nmuovailtua elämän hieroglyfiä. Hänen sivuillaan seisoi vakavailmeisiä\nvarjostimenkantajia, joiden runsaskoristeiset puvut ilmaisivat heidän\nolevan maan korkeimpia arvohenkilöitä.\n\nKun vangit tulivat kuninkaan eteen, heille annettiin merkki\nheittäytyä maahan, mitä he tietenkin kieltäytyivät tekemästä.\nMolemmat eurooppalaiset katsoivat riittäväksi tosin kunnioittavan\nmutta silti hillityn kumarruksen, Uassif el Khajat sitä vastoin\nnosti päänsä jos mahdollista vielä korkeammalle ja suorastaan upotti\nkatseensa sen miehen silmiin, jolta hän tuli riistämään valtaa ja\nkruunua.\n\nFaaraon hämmästys tästä omituisen ylpeästä käytöksestä ei ollut\naivan vähäinen, mutta kun hänen neuvonantajansa alkoivat ilmaista\npaheksumisensa kumealla mutinalla, hän keveästi valtikkaansa\nheilauttaen viittasi heitä vaikenemaan. Sitten hän esitti vangeille\nmelko pitkän kysymyksen.\n\nNe olivat ensi sanat, jotka vangit kuulivat puhuttavan Tuat-keitaan\nkielellä. Griebach kuunteli jännittyneenä. Miltei joka sana tuntui\ntutulta, mutta silti ajatus vähän väliä sekaantui, eikä hän päässyt\nasiasta perille. Se hänelle kuitenkin selvisi, että kysymyksessä\noli muinaisegyptin tytärkieli, joka oli sitä paljon lähempänä kuin\nkoptinkieli.\n\nHän vastasi nyt XX:n dynastian aikaisella kielellä niin sujuvasti\nkuin se eurooppalaiselle tiedemiehelle on mahdollista. Hän teki\npuheellaan läsnäoleviin saman vaikutuksen kuin kuninkaan kysymyksellä\noli äsken häneen itseensä ollut. Hämmästyksissään nämä katselivat\ntoisiaan ja pudistivat sitten kummastellen päätään.\n\nKumpikin puhui nyt vielä pari kolme kertaa, mutta aina yhtä turhaan.\nSilloin Griebach vihdoin nosti käsivartensa ja osoitti merkeillä,\nettä hänen kätensä piti vapauttaa ja antaa kirjoitusvälineitä, jotta\nhän voisi kirjallisesti vastata. Hänet ymmärrettiin, kuninkaan\nantamasta merkistä yksi alemmista virkamiehistä poistui noutamaan\npyydettyjä tarpeita. Palatessaan hän toi kauniisti siloitetusta\npuusta valmistetun, tammipelilaudan suuruisen alustan ja muutamia\nlehtiä papyrusta, sulkakynän ja sarvesta tehdyn kupin, jossa oli\neräänlaista mustetta.\n\nGriebach, jonka kädet sillä välin todellakin oli päästetty siteistä,\notti nämä välineet ja kirjoitti yhteen lehteen uuden valtakunnan\npapillisella kirjoituksella lyhyen tervehdyksen kuninkaalle. Vanhus,\njoka oli pelastanut heidät erämaasta ja nytkin oli saapuvilla, otti\nlehden häneltä ja ojensi sen kuninkaalle.\n\nTuskin tämä oli luonut siihen pikaisen silmäyksen, kun hän\npäästi äänekkään hämmästyksenhuudahduksen ja ojensi sen eräälle\nneuvonantajalle, joka sitä yhtä kummastuen katseli ja antoi sen\nsitten kiertää.\n\nKun se oli kulkenut ympäri ja saattanut kaikki läsnä olevat\ntavattomasti kiinnostumaan, otti vanhus sen jälleen ja kirjoitti\nkuninkaan sanelun mukaan tiedemiehen rivien alle. Kuninkaan vastaus\nkuului: \"Faarao, hyvän Jumalan poika, vastaanottaa tervehdyksesi ja\nonnentoivotuksesi, muukalainen. Mutta hän ei voi teille vastata,\nennen kuin on saanut kuulla tulonne tarkoituksen.\"\n\nGriebach hengähti helpotuksesta tämän luettuaan ja samoin tekivät\nhänen ystävänsä, joille hän tietysti heti käänsi kuninkaan\nvastauksen. Nyt oli siis keksitty keino keskustella niiden ihmisten\nkanssa, joiden valtaan he olivat joutuneet.\n\nOli ennen kaikkea saatava heidät suopealle mielelle. Silloin ei\ntosin voitu ilmaista todellista syytä, mikä vierailla oli tuloonsa.\nMyös kopti, joka senussin petoksen jälkeen pelokkaammin kuin koskaan\nvartioi salaisuuttaan muistutti molempia länsimaalaisia kiihkeästi\nja alinomaa heidän vaitiololupauksestaan. Siksi Griebach vihdoin\nkirjoitti seuraavan vastauksen: \"Salli, oi mahtava faarao, että\nkerromme sinulle asiain kulun. Me etsimme tietä, joka johtaisi idän\nsuuren virran laaksosta suoraan lännen raakalaisten maahan, mutta\njoukossamme oli kavaltaja, joka ryösti omaisuutemme nukkuessamme.\nOlisimme nääntyneet autiomaahan, ellei jalomielinen apunne olisi\nmeitä pelastanut.\"\n\nMutta tämän vastauksen vaikutus oli juuri päinvastainen kuin mitä\nvangit olivat odottaneet. Kun vanhus oli lukenut sen ääneen, niin\nläsnä olevissa, tällä kertaa kuninkaassakin heräsi uudelleen\nvihamielisyys, ja viimeksi mainittu saneli ankaran vakavalla äänellä\nvanhukselle pitkän vastauksen.\n\nSen sisällys kuului: \"Kielenne on kavala ja sydämissänne näyttää\nasuvan pahoja ajatuksia. Kuulkaa, mitä faarao teille julistaa. Hyvin\nmonta vuotta sitten eräs hyvä kuningas toi alamaisensa tähän laaksoon\nja käski heidän hävittää tarkoin kaikki jäljet matkastaan, jotteivät\nkateelliset ihmiset voisi seurata heitä. Hän hallitsi viisaasti ja\noikeudenmukaisesti monta vuotta. Ennen kuolemaansa hän hakkautti\ntänne rakennuttamansa temppelin seinään seuraavan ennustuksen:\n'Varokaa etsimästä muiden ihmisten seuraa, sillä heissä asuu viha\nja rikollisuus, joita on pelättävä vielä enemmän kuin ruumiin\nsairauksia. Eräänä päivänä tuleekin luoksenne muukalaisia idästä,\nmutta varokaa ottamasta heitä luoksenne. Siitä päivästä syntyisi\nepäsopua keskuudessanne, ja siunatun laaksonne onni katoaisi, sillä\nnuo vieraat tulevat pahoin ajatuksin!' Vain harvat meistä tuntevat\nenää syyn, mikä sai hyvän kuninkaan kirjoittamaan tämän varoituksen.\nMutta erään teistä sormessa oli sormus, johon oli kaiverrettu hyvän\nkuninkaan aikana suuresti kunnioitettuja merkkejä. Siksi epäilemme\nteidän olevan ennustuksen mainitsemia muukalaisia ja vaadimme päteviä\ntodistuksia, ennen kuin uskomme teitä.\"\n\n\"Herra, teet väärin meitä epäillessäsi\", vastasivat vangit. \"Voimme\nsen heti todistaa. Tunnetteko ehkä pyramidin, joka melkoisen kaukana\ntäältä kohoaa viimeisten hiekkavuorijonojen välistä, ennen kuin\naavikko muuttuu kiviseksi?\"\n\n\"Tosiaan tunnemme tuon rakennuksen, vaikka vain kerran sadassa\nvuodessa meikäläisen jalka astuu niin etäälle. Tunnemme myös\nkirjoituksen, joka on kaiverrettu muistomerkin itäsivuun. Eräs sen\nhyvän kuninkaan seuraajista, joka toi kansamme tähän onnelliseen\nlaaksoon, rakennutti pyramidin ja kaiverrutti kirjoituksen.\"\n\n\"Silloin hän myös laski kirouksen molempien miesten haudalle, ja\nheitä tarkoittaa ennustus, josta puhut, oi kuningas.\"\n\nTämä huomautus näytti jonkin verran vaikuttavan. Arvohenkilöt\nneuvottelivat kauan keskenään sitten yksi esitti kuninkaalle\ntuloksen, ja vanhus kirjoitti seuraavaa: \"Emme voi uskoa, että\nennustus tarkoittaa noita molempia miehiä. Tosin hekin olivat\nvihollisia, mutta he olivat jo menehtyneet hiekkaan kun heidät\nlöydettiin, eikä hyvän kuninkaan varoitus siis voi tarkoittaa heitä.\nTe ette myöskään ole vielä selvittäneet, miten sormus on joutunut\nkäsiinne?\"\n\nTämä oli jokseenkin kiperä kysymys, mutta Uassif el Khajat, joka\nentisenä toimistopäällikkönä oli täysin perehtynyt kaikkiin\nitämaisten virastojen mutkitteluihin ja koukutteluihin, keksi\nsiihenkin nopeasti keinon. Hänen käskystään Griebach kirjoitti:\n\"Voimme selvittää sormuksenkin alkuperän. Jo monta sataa vuotta\nsitten tuhoutui faaraoitten valta suuren virran laaksossa, jonka\nasukkaita nyt hallitsevat vieraat valloittajat. Myös on vanhojen\ntemppelien ihanuus hävitetty, paitsi joitakin jäännöksiä, eikä kukaan\nymmärrä enää, mitä niiden seiniin on kirjoitettu. Vasta pohjoisesta\ntulleet viisaat miehet osasivat jälleen tulkita näiden pyhien\nmerkkien sisällyksen. Yksi meistä on sellainen oppinut, nimittäin se,\njoka nyt kirjoittaa sinulle, oi faarao. Tämä saapui suuren virran\nmaahan tutkimaan vanhojen faaraoiden muistomerkkejä ja kirjoituksia\nja asui silloin erään meistä luona, joka oli kauppias ja harjoitti\nuutterasti kauppaa eri ilmansuuntiin. Viimeksi mainitun hallusta he\nlöysivät erään haudan, jossa lepäsi Merneptah-faaraon kuninkaallisten\nkirjurien esimies, ja siitä mainitsemanne sormuksen samoin kuin\nkertomuksen eräästä matkasta, jonka tämä esimies miehineen oli tehnyt\nlännen maihin. Kun tämä suora tie oli jäänyt unohduksiin, mutta\nviisas kauppias voisi siitä saada paljon etua, ryhtyivät molemmat\nsitä etsimään ja ottivat mukaan kolmannen meistä, joka on kuuluisa\nsuunnistaja ja tuntee lännen maat, koska hän jo aikaisemmin on\ntoiselta suunnalta niihin tunkeutunut. Tämä on totinen totuus, oi\nmahtava kuningas.\"\n\nVangit uskoivat nyt varmasti kokonaan haihduttaneensa faaraon ja\ntämän neuvonantajien epäluulon. Mutta valitettavasti he olivat\nsormuksesta väiteltäessä unohtaneet erään tärkeän seikan, nimittäin\nvanhan kartan. Se oli tietysti myös joutunut heidän pelastajiensa\nkäsiin ja tuotiin nyt esiin epäämättömänä todistuskappaleena heitä\nvastaan.\n\n\"Te valehtelette kuitenkin ja vielä enemmän kuin äsken\", kuului\nkuninkaan syytös, jonka he nyt saivat lukeakseen. \"Erään teistä\nvaatteista on löydetty kunnianarvoisa papyruslehti, joka nyt on\nkuninkaan kädessä. Se on peräisin faarao Khuenatenin ajoilta --\nsiunattu olkoon hänen muistonsa, koska hän ensimmäisenä kaikista\nihmisistä tunnusti näkymättömän, hyvän Jumalan! -- ja kuvaa tietä\nläntisen taivaanpylvään Tuatin keitaaseen, meidän rauhalliseen\nlaaksoomme. Olette siis saaneet sen joko laillisesti tai vääryydellä\nkäsiinne ja olette tulleet paljastamaan onnemme salaisuutta\nilmoittaaksenne sen veljillenne ja karkottaaksenne meidät mailtamme.\nSiksi varoittaa faarao, joka istuu edessänne, teitä enempää\npuolustautumasta valheilla ja väärillä puheilla, sillä pahat\najatuksenne ovat hänestä tuiki ilmeisiä.\"\n\nVangeilla ei nyt ollut muuta neuvoa kuin menetellä niin kuin jokainen\nsyytetty, jonka väitteet kolmelta neljäsosalta on kumottu, nimittäin\nitsepäisesti kiistää syytökset ja kaikenlaisin perusteluin yrittää\ntukea näennäisiä todistuksiaan. He koettivat osoittaa, että olivat\nkäsittäneet \"läntisen taivaanpylvään Tuatin keitaalla\" tarkoitettavan\nautiomaan länsipuolella sijaitsevia maita, ja Griebach ryhtyi\nvastustajiensa kanssa suoranaiseen kieliopilliseen väittelyyn,\njoka tosin, kuten oli odotettavissakin, sisälsi monenkaltaisia\nviisasteluja ja loogillisia vääristelyjä.\n\nTarkoitustaan hän ei silti saavuttanut, vaan kokoontuneiden\nvihamielisyys yhä eneni silminnähtävästi, niin että pian näytti\nsiltä kuin faaraon läsnäolo olisi hillinnyt neuvosmiesten enemmistöä\nryhtymästä väkivaltaisuuksiin. Vihdoin tämänkin kärsivällisyys loppui\nja hän ilmoitutti vangeille: \"Kuulkaa viimeinen sanani. Me emme\ntunteneet vihaa teitä kohtaan ja olisimme luultavasti virkistyttyänne\nlähettäneet teidät runsain varastoin edelleen, jos vain olisitte\nluvanneet vaieta kokonaan olemassaolostamme. Mutta sormus ja vielä\nenemmän vanha kirjoitus saattoivat meidät epäilemään teitä, ja\nkiertelynne on meidän silmissämme täydellisesti osoittanut puheenne\nvääriksi. Nyt teidät viedään takaisin vankilaanne, jossa saatte\nhuomiseen asti harkita itsepäisyyttänne. Sitten teidät asetetaan\nvakoojina oikeuden eteen, ja tuomionne on oleva sangen ankara, jos\nyhä vitkastelette täydellä tunnustuksella hankkimasta faaraon armoa.\"\n\nHeti kun Griebach oli tämän päätöksen lukenut ystävilleen, sotilaat\nympäröivät heidät kaikki kolme ja veivät heidät samaa tietä kolkkoon,\nmuurattuun koppiin, missä he jo olivat viettäneet kolme päivää ja\nneljä yötä.\n\n\"Menipä puolustuksemme kurjasti myttyyn\", sanoi Kastner heidän taas\nollessaan yksin. \"Minusta tuntuu yhtä nololta kuin kouluaikana\njoutuessani kiinni hätävalheesta. Miten varmasti he osoittivatkaan\nväitteittemme perättömyyden!\"\n\n\"Olemme täysin ansainneet tämän nöyryytyksen\", vastasi Griebach.\n\"Kokonaista kolme päivää meillä oli aikaa keskustella kaikesta, mikä\nsaattaisi meidät suotuisaan valoon, ja innokkaasti koetimmekin, mutta\non oma syymme, että teimme anteeksi antamattoman virheen unohtamalla\nvanhan kartan, ja rangaistus tulikin täsmälleen. Miesten, joilla on\nmielessä niin suuria kuin meillä, olisi toimittava harkitummin.\"\n\n\"He eivät kaiketikaan olisi uskoneet meitä, vaikka tätä laiminlyöntiä\nei olisi sattunutkaan\", huomautti kopti. \"Ettekö kuulleet Nebsenyn\nennustuksesta? Se ei ole ainoa muisto taistelusta tämän kavaltajan ja\nesi-isäni Eymhotepin välillä, sillä tuo mies, jonka edessä seisoimme\nja jota he sanovat faaraoksi, on varmasti Nebsenyn jälkeläinen ja\ntietää siksi vanhojen kirjoituskääröjen välityksellä salaliitosta\nRamsesta vastaan yhtä paljon kuin minäkin. Tunsivathan he myös\nonnettoman esi-isäni Renf-ankhin vihollisekseen, vaikka tämä teki\nretkensä monta vuosisataa Nebsenyn kuoleman jälkeen.\"\n\n\"Olet ehkä oikeassa\", vastasi Griebach miettivästi. \"On pidettävä\ntodellisena ihmeenä, että sinun perheessäsi, jota Niilinlaakson\nlukemattomat taistelut ja myrskyt ovat sinne tänne viskelleet, niin\nvanhat perintätiedot ovat säilyneet. Mutta tämän keitaan asukkaat\novat vuosituhansia eläneet eristettyinä muusta maailmasta, vain\nomia asioitaan harrastaen, vieraitten vaikutusten heitä milloinkaan\nhäiritsemättä. Olisi siis hyvinkin ymmärrettävää, jos sellaiset\nmuistot olisivat säilyneet, joskin vain taruina.\"\n\n\"Rakkaat ystävät\", huomautti Kastner, \"kaikki kunnia\nteräväjärkisyydellenne, mutta luulenpa teidän voivan sitä käyttää\nparemmin kuin mokomain sivuasiain selvittämiseen. Huomenna meidät\nottaa olkileipä, ellemme voi päivänselvästi todistaa vain aivan\nsattumalta joutuneemme tänne. Mutta siihen emme pysty, ja siksi\nmeidän täytyy sitä ennen häipyä. Se on pääasia, jonka luulisin\nteitäkin eniten kiinnostavan.\"\n\n\"Ajatteletko pakoa tästä vankilasta?\" huudahti Uassif el Khajat\nihmetellen.\n\n\"Ajattelen, miksi en? Vai viihdytkö täällä niin hyvin, ettet mistään\nhinnasta tahtoisi täältä pois?\"\n\n\"Sinua huvittaa pilkanteko, ystäväni\", vastasi kopti alakuloisesti,\n\"mutta minun täytyy tunnustaa, etten näe mitään pelastumisen\nmahdollisuutta. Tuo katala Selim tuhosi aseemme, ei edes veistäkään\nmeille jäänyt. Kuinka voisimme silloin vapautua jäseniämme\nkiristävistä nahkahihnoista, puhumattakaan vartijoista, jotka\nepäilemättä kulkevat oven ulkopuolella edestakaisin?\"\n\n\"Oh, vartijat tuottavat minulle vähiten huolta\", Kastner vastasi.\n\"Voisinpa lyödä vetoa, että olemme tekemisissä pohjaltaan perin\nvaarattoman kansapahasen kanssa. Kolmeentuhanteen vuoteen he eivät\ntodennäköisesti ole käyneet sotia eivätkä siis ottaneet vankejakaan.\nYhtä vähän he lienevät kohonneet nykyaikaisen kuritushuonelaitoksen\ntasolle, vaan jos joku rikkoo lakeja vastaan, häneltä viedään\npari lammasta valtion kassaan tai hän saa rangaistuksensa hyvään\npatriarkalliseen tapaan istuinpaikkoihinsa. Ja vaikkapa heillä\ntilapäisesti olisikin rangaistusvankeja, heidän ei tarvitse huolehtia\nniiden pakenemisesta, sillä ne eivät voisi ajatellakaan pakenemista\nkeitaasta, koska autiomaassa heitä väijyy varma kuolema. Siksi\nmekään emme istu varsinaisessa vankilassa, vaan meidät on heitetty\nensimmäiseen vapaana olevaan huoneeseen, ja meidän arvellaan nyt\nolevan aivan varmassa tallessa, kun meidät on huolellisesti sidottu.\nKuninkaan uhkauksen johdosta tarkastelin tietysti tänne johtavaa\nkäytävää ja ovia. Viimeksi mainitussa ei edes ole lukkoa, vain salpa,\njonka voi sisältäpäin avata yhtä helposti kuin ulkoa. Niinpä emme\ntarvitse sorkkarautoja, päästäksemme vapaiksi.\"\n\n\"Sinä annat minulle uutta rohkeutta\", sanoi Uassif el Khajat ja\nhengitti keveämmin. \"Ellei ulkona ole useampia kuin pari vartijaa,\nvoinemme toivoa keksivämme tien vapauteen.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta ensin meidän on saatava hihnat jalkojemme ja\nkäsiemme ympäriltä, se on pääasia.\"\n\n\"Voisimme yrittää avata toistemme siteitä\", ehdotti Griebach.\n\n\"Mitäpä järkeä olisi avata niitä tässä säkkipimeässä! Saisimme vain\nsolmut vielä pahemmin sekaisin.\"\n\n\"Hampailla emme myöskään voi niitä avata, minä en ainakaan usko\nomieni siihen pystyvän.\"\n\n\"En minäkään. Siksi jättäkäämme tämä kysymys toistaiseksi lepäämään,\niltaan mennessä kenties keksin keinon, miten saamme haltuumme\nveitsen.\"\n\n\"Niinkö kauan meidän pitäisi odottaa?\" kysyi Uassif el Khajat\nhämmästyneenä. \"Miksi emme ryhtyisi heti työhön?\"\n\n\"Mutta paras ystävä, emmehän heti halua juosta vihollistemme\nsyliin, kun suurella vaivalla olemme itsemme vapauttaneet. Niin\npian kuin näyttäydymme ulkona päivänvalossa, he ovat kohta kaikki\nkintereillämme. Ei ei, sitä ei sovi ajatellakaan!\"\n\n\"Anna anteeksi tyhmä kysymykseni, mutta kiihtymykseni onnettomuutemme\njohdosta ja ajatus, että minäkin olen tämän kavalan Nebsenyn sukuun\nkuuluvan kuninkaan käsissä, kuten jo esi-isäni Renf-ankhin, ovat\nvieneet täydellisen voiton rauhallisesta harkintakyvystäni.\"\n\n\"Mutta se voi tuottaa meille suurtakin haittaa, kun on kysymys\nratkaisevasta toiminnasta.\"\n\n\"Olen koettava hillitä itseäni. Mutta sano nyt, mihin ryhdymme kun\nolemme päässeet vapaiksi.\"\n\n\"Niin, sitä en itsekään tiedä, eikä sitä voikaan sanoa ennen kuin\nolemme hieman tarkastaneet keidasta. Vain se on selvä, että meidän\non jäätävä tänne ja päästävä jollakin tavoin sovintoon keitaalaisten\nkanssa. Jotta pakomme onnistuisi, täytyisi näet ensin haalia kokoon\nviitisenkymmentä muulia ja kaikki pitkällä matkalla tarvittava muona,\nmutta siihen emme parhaalla tahdollammekaan pysty.\"\n\n\"Minä en sitä paitsi seuraisikaan teitä, jos aikoisitte paeta\", sanoi\nkopti synkän päättäväisenä. \"Ensin minun on selvitettävä välini tämän\nkavaltajasukuisen kuninkaan kanssa, käyköön minulle sitten miten\nkäyneekin!\"\n\n\"Nyt annat taas sokean vihasi puhua\", sanoi Kastner moittivasti.\n\"Muuten tahdon heti sanoa sinulle, että tulemme jyrkästi vastustamaan\nväkivaltaisuuksia. Olemme luvanneet sinulle apuamme ja pidämme\nsanamme, mikäli on kysymys rehellisestä taistelusta, mutta\nhyökkäämään väijyksistä pahaa-aavistamattoman kimppuun et meitä saa.\nJätä sen pois mielestäsi!\"\n\nNäiden sanojen vakava sävy teki ilmeisesti toivotun vaikutuksen,\nkopti pysyi ainakin hetken vaiti. Tohtori tosin pahoitteli ettei\nvoinut seurata moititun ilmeitä.\n\nVihdoin kopti maltittomana huudahti: \"Mutta meidän on toki laadittava\nedes summittainen suunnitelma, miten aiomme käyttäytyä näitä ihmisiä\nkohtaan. Jos uskomme kaiken sattuman varaan, pelkään sen jättävän\nmeidät pulaan.\"\n\n\"No niin, meillä on riittävästi aikaa sitä mietiskellä. Sanohan\nPoldl\", Kastner kääntyi ystävänsä puoleen, \"oliko ehkä vanhoilla\negyptiläisillä jonkinlaisia fetishejä?\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan, pitivätkö he joitakin jumalankuvia pyhinä. Voisimme siinä\ntapauksessa anastaa jonkin sellaisen ja uhata tuhota sen, elleivät he\nvannoisi meille rauhaa.\"\n\n\"Tuo toivo on luullakseni turha\", Griebach vastasi. \"Jos täkäläiset\nyhä noudattavat esi-isiensä katsantotapoja, mikä minusta tuntuu\ntähänastisten huomioitteni nojalla sangen todennäköiseltä, silloin\njumalankuvat ovat heille vain taivaallisten, kuolemattomien olentojen\nvertauskuvia, emmekä olisi saavuttaneet mitään, jos saisimme jonkin\nnoista patsaista haltuumme.\"\n\n\"Vahinko! Se olisi näet ollut kaikkein yksinkertaisinta. Mutta\nehkä vanhat egyptiläiset tunsivat turvapaikkaoikeuden, jollainen\noli käytännössä kreikkalaisilla ja roomalaisilla ja myös keskiajan\nkristityillä?\"\n\n\"Sitäkään ei ole voitu todeta tähän asti tulkituista hieroglyfeistä.\nKuitenkaan en tahtoisi tätä mahdollisuutta tykkänään kiistää,\nsillä turvapaikkaoikeus on kaikkein ikivanhimpia tapoja, joka oli\nkäytännössä jo esihistoriallisena aikana.\"\n\n\"Valitettavasti emme saa laskelmoida mahdollisuuksilla\", oli\nKastnerin tyytymätön vastaus. \"Meille ei siis jää muu neuvoksi kuin\netsiä piilopaikkaa ja odottaa siellä sopivaa hetkeä anastaaksemme\nhaltuumme jonkun ylhäisen henkilön, sopivimmin itse kuninkaan,\npitääksemme häntä panttina.\"\n\n\"Se lienee ainoa keino, joka meille on tarjona\", vahvisti Griebach.\n\"Ehkäpä voisimme heti siepata vanhuksen, joka aina tuo meille\nruokaa. Hän näyttää olevan arvossa pidetty henkilö, ellei ehkä itse\nylimmäinen pappi.\"\n\n\"Hänellähän on aina mukanaan kokonainen henkivartiosto! En tosin\nepäile, ettemme helposti pääsisi häneen käsiksi, mutta valitettavasti\nemme ymmärrä täkäläisten kieltä, ja ennen kuin olisimme kirjallisesti\npäässeet yhteisymmärrykseen, olisivat sotilaat jo aikaa voittaneet\nmeidät. Mutta siitä sain kuitenkin ajatuksen.\"\n\n\"Puhu, puhu!\" vaati kopti kiihkeästi.\n\n\"Täällä on varmasti yksi tai useampia temppeleitä\", Kastner selitti,\n\"jotka luultavasti on rakennettu muinaisegyptiläisen kaavan mukaan.\nMiten olisi, jos hiipisimme sellaiseen ja piiloutuisimme niin\nsanottuun kaikkein pyhimpään? Sinne saa vain ylimmäinen pappi\nyksin astua, ja silloinhan hän juoksee suoraan syliimme. Temppelin\nsivuhuoneissa on varmasti melkoisia varastoja, joten meidän ei\ntarvitse nähdä nälkää, jos vain otamme sieltä riittävästi itsellemme.\nAseitakin kai löydämme matkan varrelta, joten voimme puolustaa\nhuoneeseen johtavaa muutenkin hyvin kapeata käytävää.\"\n\n\"Suunnitelmasi ei ole huono\", kiitti Griebach, \"meidän on vain\ntarkoin varottava jättämästä jälkiä, sillä muuten ylimmäinen pappi\nkavahtaisi kunnioittamasta meitä vierailullaan.\"\n\n\"Hyvä\", lopetti Kastner neuvottelun, \"ruvetkaamme nyt taas nukkumaan.\nTuleva yö luultavasti asettaa meille melkoisia vaatimuksia.\"\n\nMolemmat toiset hyväksyivät tämän neuvon, ja pian ilmoitti keveä\nkuorsaus, ettei uhkaava kohtalo vankeja kovinkaan raskaasti painanut.\n\n\n\n\nIX. KEILAVUORI\n\n\nKuten ennenkin tuotiin vangeille tänäkin päivänä muutaman kerran\nruokaa ja juomaa, mutta vanhuksen, joka tavallisuuden mukaan valvoi\nhuolenpitoa muukalaisista, ilme oli nyt ankara, miltei uhkaava.\nViimeistä kertaa tullessaan hän ojensi Griebachille papyruslehden.\n\n\"Vielä yksi yö erottaa teidät ratkaisevasta hetkestä, jolloin teidän\non astuttava tuomarinne eteen\", siinä sanottiin. \"Käyttäkää se hyvin\nja tutkiskelkaa itseänne, jos henkenne on kallis, sillä jos pysytte\nitsepäisinä, teillä ei ole armoa odotettavana. Tämän julistaa teille\nfaarao, jonka kädessä kohtalonne on.\"\n\nKun Griebach oli nämä sanat kääntänyt tovereilleen, hän katsahti\nvanhukseen ja kohautti olkapäitään ikäänkuin osoittaakseen, ettei\nheillä ollut muuta tunnustamista kuin aamullakaan. Silloin vanhus\nvihaisena käännähti ja poistui miehineen kunnioittamatta muukalaisia\nenää katseellakaan.\n\nKastneria harmitti suuresti tämä ylenkatseelleen kohtelu.\n\n\"Toivottavasti juuri sinä olet se, joka tulee luoksemme\ntemppelikomeroon\", hän mutisi poistuvan jälkeen, \"silloin oppisit pian\nymmärtämään, minkälaista on olla vanki ja koettaa puolustaa omaa\nnahkaansa. Malta vain, rakkaani.\"\n\n\"Älä kiihdy turhan takia\", kehoitti Griebach. \"Nyt on aika ryhtyä\nvapautumaan. Oletko jo ehkä keksinyt miten pääsisimme siteistämme?\"\n\n\"Entä sinä?\"\n\n\"Ehkä. Kierittelehän luokseni niin lähelle, että voit tunnustella\nvieläkö suojuslasini ovat ylemmässä liivintaskussa. Toivottavasti ne\non jätetty minulle.\"\n\n\"Mitä?\" Kastner huudahti ällistyneenä. \"Aiotko ehkä käyttää rillejäsi\nnahkasahana? Sille konstille voit totisesti kotiin päästyämme hankkia\npatentin.\"\n\n\"Älä esitä huonoja sukkeluuksia, vaan tee niin kuin sanon.\"\n\n\"Samapa tuo minun puolestani, toivottavasti siitä syntyy jotakin\nnerokasta.\"\n\nPimeässä kesti jokseenkin kauan ennen kuin hän löysi paikan, missä\nprofessori virui, ja saattoi ilmoittaa: \"Kyllä ne ovat tallella.\"\n\n\"Koeta sitten vetää ne pois.\"\n\nSekin onnistui vihdoin, vaikka vain vaivoin, koska Kastnerin kädet\noli sidottu ranteista, joten niillä oli vain vähän liikuntavapautta.\n\n\"Mitä minun nyt on tehtävä löydöllä?\" maantieteilijä kysyi.\n\n\"Pane ne lattialle ja iske lujasti, jotta lasit särkyvät.\"\n\n\"Poldl, sinä kunnon mies, kunpa voisin sinua syleillä!\" riemuitsi\nKastner, joka äkkiä älysi toisen tarkoituksen. \"Olet totisesti\nmaailman viisain mies. Olet oleva tyytyväinen minuun.\"\n\nGriebach oli aavikkomatkallaan pitänyt suojuslaseja varjellakseen\nsilmiään hienolta hiekalta, joka sidekalvoon päästyään voi aiheuttaa\nvaarallisia tulehduksia. Lasit olivat nahkakotelossa, joten tohtori\nsaattoi suorittaa pyydetyn lyönnin loukkaamatta käsiään. Hän onnistui\nheti ensi yrityksellä, sitten kotelo avattiin, ja Kastner veti siitä\nison lasinsirpaleen, jonka oli oltava heidän veitsenään.\n\n\"Annapa nyt kätesi\", hän sanoi ystävälleen. \"Minusta on tosin ikävä,\nettä palkaksi oivallisesta keksinnöstäsi joudut vaaraan saada\nmuutamia viiltoja ihoosi, mutta eipä ole muutakaan mahdollisuutta.\"\n\n\"Älä välitä. Muuten sinun tarvitsee leikata hihna vain osaksi poikki,\nkunnes itse voin sen katkaista. Sitten käteni ovat vapaat ja voin\nhelpommin päästää teidät siteistä.\"\n\nOli äärimmäisen vaikea tehtävä tässä miltei käsin kosketeltavassa\npimeydessä leikata poikki melkein sormen paksuinen hihna niin\npuutteellisella välineellä, olletikin kun tohtori vain vaivoin\nsaattoi liikuttaa käsiään. Mutta sirpaleen teräväreunaisuuden\nansiosta se kuitenkin sujui suhteellisen pian. Tunnin kuluttua\nvanhuksen poistumisesta kaikki kolme sankariamme olivat kaikista\nsiteistä vapaina jälleen jaloillaan, hieroen jäykistyneitä jäseniään.\n\n\"No, selvä on\", kuiskasi Kastner tuntiessaan veren jälleen vapaasti\nvirtailevan suonissa. \"Mutta nyt hiljaa, ettemme itse turmelisi\nkeppostamme!\"\n\nKuten jo oli sovittu, he riisuivat saappaansa ja hiipivät ovelle,\njonka he kauan seinää pitkin hapuiltuaan vihdoin löysivät. Noudattaen\nmitä suurinta varovaisuutta heidän onnistui äänettömästi työntää\nsalpa syrjään ja hiukan raottaa ovea.\n\nKastner tirkisti ulos. Vartija, joka ulkona syvissä ajatuksissaan\nkäyskenteli edestakaisin, ei ilmeisesti vähääkään ajatellut\nmahdollisuutta, että vangit voisivat päästä siteistään; hän asteli\npää painuksissa eikä kiinnittänyt mitään huomiota koptin oveen.\n\nKastner odotti nyt, kunnes mies käänsi selkänsä suoraan häntä kohti,\nsitten hän tempaisi oven selälleen, syöksyi takaa vartijan kurkkuun\nja puristi sitä kaikin voimin.\n\nHyökkäys onnistui loistavasti. Ennen kuin mitään pahaa aavistamaton\nmies kerkesi ajatellakaan puolustautumista, olivat toisetkin vangit\npaikalla. Voitettu sidottiin ja hänen suuhunsa työnnettiin suukapula.\nSitten häneltä otettiin aseet, joihin tosin kuului vain pronssinen\nveitsi ja pitkä keihäs, ja hänet sysättiin samaan koppiin, jota hän\nniin huonosti oli vartioinut.\n\n\"Toinenkin askel on onnistunut!\" mutisi Kastner tyytyväisenä. \"Nyt\npian ulos kaipaan suun täydeltä raikasta ilmaa.\"\n\nHe sieppasivat saappaat kainaloonsa, nostivat koukustaan laessa\nriippuvan lampun, joka oli ollut sotamiehen lyhtynä, ja seurasivat\nsitten paremman tien puutteessa käytävää, jota pitkin heidät aamulla\noli viety faaraon ja neuvoston eteen. Tosin he huomasivat sekä\noikealla että vasemmalla useita ovia, mutta kun he eivät tietäneet,\nmitä niiden takana oli, he eivät uskaltaneet niitä avata.\n\nVihdoin he tulivat saliin, jossa turhaan olivat koettaneet\npuolustautua. Siellä oli yksinäistä ja hiljaista, kirkas kuunvalo\nlankesi leveinä juovina yhden seinän ikkunoista.\n\nTämä viimeksi mainittu seikka ilahdutti suuresti pakolaisia. Nyt\nhe eivät enää tarvinneet lamppua, joka loisteellaan olisi helposti\nvoinut ilmiantaa heidät, kuutamon hämärä valo riitti heille\ntäydellisesti.\n\nHe hiipivät hiljaa suureen uloskäytävään, joka sijaitsi huoneen\ntoisella kapealla sivulla ja kuuntelivat sen ovella varovasti. Vasta\nkun siellä ei pitkään aikaan havaittu mitään liikettä, he uskalsivat\navata oven. Heidän edessään oli lyhyt pimeä käytävä, jonka läpi\nkuljettuaan heidän eteensä avautui laaja piha. Kuunvalossa saattoi jo\nkaukaa erottaa sen pienimmänkin kivenmukulan. Juuri vastapäätä heitä\nkohosi ilmaan mahtava pyloni sulkien pihan ulospäin. Sen molempien\nylväitten tornien korkeus näytti olevan ainakin kaksikymmentäviisi\nmetriä. Vielä ylemmäksi kohosivat liehuvin kangaspaloin ja kirjavin\nseppelein koristetut lipputangot pylonin ulkolaidalla.\n\n\"Mitenkähän olisi\", kuiskasi Griebach ystävilleen, \"jos kiipeäisimme\ntoiseen pylonitorniin? Sisään johtavat pienet portaat ovat\nhelposti löydettävissä, ja kattotasanteelta saamme mitä parhaan\nyleiskatsauksen tulevasta sotanäyttämöstä.\"\n\n\"Se olisi hyvin suuri etu meille\", vastasi Kastner myöntyen, \"mutta\nlöydämmeköhän portaat?\"\n\n\"Luulen kyllä. Mikäli tähän asti olen voinut havaita, on vanhojen\negyptiläisten rakennustaide säilynyt täällä muuttumattomana, joten\nvoin miltei etukäteen sanoa, mitä minkin oven tai muurin takana\npiilee.\"\n\n\"Mutta jos ylhäällä törmäämme päätä pahkaa vartijaan, joka nostaa\nmelun ennen kuin ehdimme häntä estää?\" huomautti kopti pelokkaasti.\n\n\"Ei pelkoa! Keitä vihollisia vastaan nämä ihmiset asettaisivat\nvartijoita? Varhaisimpina aikoina pyloneja tosin lienee käytetty maan\nvartioimiseen, mutta jo Ramsesten aikana ne olivat vain koristuksina.\"\n\nHe hiipivät siis pihaa kolmelta muulta sivulta rajoittavan upean\npylväshallin suojassa sinne asti, missä pihamuuri yhtyi pyloniin.\nSieltä he löysivät pienen ulos vievän portin. Senkin läpi he\nhiukan mietittyään livahtivat ja näkivät kohta oikealla tornin\nsisään johtavan pienen oven. Heti sisään astuttuaan he sulkivat\noven takanaan. He näkivät ympärillään vain synkän pimeyden,\njota he valitettavasti eivät voineet valaista, kun heillä ei\nollut tulineuvoja lampun sytyttämiseksi. Siksi he laskivat tuon\ntoistaiseksi hyödyttömän kapineen maahan ja kömpivät sitten varovasti\nylös ahtaita, todella hengenvaarallisia portaita, jotka heistä\ntuntuivat loppumattomilta.\n\nMutta viimein niistäkin suoriuduttiin, ja pakolaiset tulivat tornin\nylimmälle tasanteelle, jonka ympärillä levisi Tuatin keidas. Kun he\nastuivat rintavarustuksen luo, he saattoivat mukavasti tarkastaa sitä\nmiltei joka suunnalle.\n\nYstävällisen kuun hopealoisteessa maisema tarjosi todellakin lumoavan\nnäyn.\n\nPihan takana, jonka yli he juuri äsken olivat hiipineet,\nkohosi mahtava, laaja rakennus, varmaankin hallitustalo tai\nkuninkaanpalatsi. Sen takana aukeni laaja, avoin kenttä, sitten\nseurasi vaihdellen reheväkasvuisia peltoja ja tummanvihreitä\npuutarhoja, joiden pensaikoista lukuisat palmut kohottivat solakoita\nlatvuksiaan. Niiden välillä oli säännöttömässä järjestyksessä isompia\nja pienempiä asuinrakennuksia, joiden vaaleat katot olivat vain vähän\nympäröiviä pensaita korkeammalla ja jotka ulottuivat miltei keitaan\neteläiselle rajakukkulalle saakka.\n\nTämä viehättävä kuva vaikutti yöllisiin katselijoihin sitäkin\nvirkistävämmin ja puoleenvetävämmin, kun he viikkokausiin olivat\nnähneet vain hiekkaa ja kivistä autiomaata. Kauan he seisoivat\nmykkinä ihastuksesta eivätkä voineet irroittaa silmiään lumoavasta\nnäystä.\n\n\"Tulkaa\", kehoitti Kastner vihdoin, \"olemme nähneet vasta puolet.\"\n\nKun he astuivat tornin toisen sivun rintasuojalle, heidän\nihmetyksensä yhä lisääntyi. Heidän jalkojensa juuressa levisi näet\ntavattoman laaja avokenttä, jokainen neliön sivuista kai puolentoista\nkilometrin pituinen. Se oli sfinksikäytävillä jaettu yhdeksään\nyhtäsuureen neliöön; sfinksien reunustamia olivat nekin käytävät,\njotka erottivat sen ympäröivistä puutarhoista.\n\nAukean toisella puolen kohosi jälleen mahtava pyloni, jonka\ntakana näkyi todella suurenmoinen temppelirakennus. Se oli vielä\njättiläiskokoisempi kuin se rakennus, johon ystävämme olivat olleet\nsuljettuina. Sen peräseinä nojasi erittäin omituisen, kolmisensataa\nmetriä korkean vuoren jyrkkään rinteeseen.\n\n\"Olisinkohan todellakin osunut oikeaan rohkealla otaksumallani?\"\nkuiskasi Kastner tämän vuoren nähdessään.\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Griebach uteliaana.\n\n\"Muistathan, miten vanha Hasan Efendi kertoi Dakhlassa, että\nmuinoin oli nähty savua nousevan autiomaasta. Minä esitin silloin\nolettamuksen, että kysymyksessä ehkä oli tuliperäinen ilmiö.\nKatsohan nyt tuota vuorta! Se on sammuneen tulivuoren perikuva,\nkatkaistu kartio eli keila erittäin säännöllisine ulkopintoineen,\nmutta huippu ei ole tasainen kuten pöytävuorella. Pikemminkin\nvoi epäsäännöllisestä murtoviivasta päätellä, että sen takana on\nkraatterisyvänne. Tuskin maltan odottaa hetkeä, jolloin saan läheltä\ntutkia tämän vuoren kivilajia.\"\n\n\"Todennäköisesti toivosi toteutuu piankin\", vastasi Griebach. \"Tuo\nsuuri rakennus sen juurella on epäilemättä keitaan päätemppeli,\nja kun meidän on siihen piilouduttava, meidän täytyy mennä aukean\nyli. Toivottavasti meitä ei jo matkalla huomata ja viedä takaisin\nvankilaan.\"\n\nHe loivat vielä viimeisen silmäyksen tuohon merkilliseen vuoreen,\naavistamattakaan kuinka tärkeä osa sillä tulee olemaan seuraavien\npäivien tapahtumissa. Sitten he lähtivät paluumatkalle.\n\nLaskeutuminen portaita alas oli jos mahdollista vielä vaivalloisempaa\nkuin nouseminen. Kaikki kolme hengähtivät helpotuksesta päästyään\njälleen alas raikkaaseen ilmaan. Nyt oli mentävä suuren aukean yli,\njota yritystä yön valoisuus huomattavasti vaikeutti. Viisainta\noli pysytellä koko ajan sfinksien varjossa ja varovasti rientää\ntoisen luota toiselle. Näin tapahtuikin, ja noin tunnin kuluttua he\nseisoivat pylonin edessä aukean toisella puolella.\n\nMolemmille eurooppalaisille matkan tämä osa oli ollut erittäin\nrasittava. Välttääkseen tarpeetonta melua he yhä kantoivat saappaita\nkainalossaan, ja aukean terävä sora pisteli tuskallisesti heidän\nsellaiseen tottumattomia jalkapohjiaan. Paremmin oli koptin laita,\njolle paljain jaloin kulkeminen ei ollut uutta.\n\nTämänkin temppelin sisäänkäytävä oli vartioimaton, esteettä he\npääsivät pylonin portista sisään. Vastaan aukeni taas piha, jonka\nhe kiersivät kuten edellisenkin, sitten tuli iso sali, jonka lakea\nmahtavat pylväät kannattivat. He eivät täälläkään tarvinneet valoa,\nkoska salin etu- ja takasivulla oli kolme isoa avointa porttia.\nSivuseinissäkin oli pieniä ikkunoita, joten kivilaen alla oli\nmelkoisen valoisaa.\n\nHe tulivat jälleen pihalle, sitten pieneen pylvässaliin, vihdoin\nkahteen ikkunattomaan, ahtaaseen huoneeseen, joista taempaa kuitenkin\nvalaisi kaksi melkoisen isoa taidokkaasti tehtyä riippulamppua.\nTäälläkään ei näkynyt ihmisolentoa, laajat huoneet olivat hiljaisia\nja tyhjiä, kuin ei ihmisjalka vuosituhansiin olisi niihin astunut.\n\nTulijat olivat nyt kaikkeinpyhimmän edessä, joka erillisenä kapeana\nrakennuksena kohosi viimeisessä salissa: sen ovea peitti loistava\nesirippu.\n\nPakolaiset tunsivat voimakasta sydämentykytystä, kun heidän nyt\npiti tätäkin salaisuutta tutkia. Miltei pelokkaasti he kuuntelivat,\nseurasiko mahdollisesti joku vaanija heitä, ja vasta kun mikään\npitkään aikaan ei liikahtanut, he päättivät jatkaa matkaansa.\n\nKastner hiipi varovasti esiripulle, polvistui ja työnsi sen\nalanurkkaa syrjään tähystääkseen sisään.\n\nSekin oli himmeästi valaistu, nähtävästi riippulampuilla, vaikka sitä\nei ulkoa voinutkaan nähdä. Keskellä oli omituinen, kallisarvoisilla\npeitteillä verhottu jalusta, josta kohosi runsaasti kullattuja\nkorentoja.\n\nNyt Kastner työnsi esiripun kokonaan sivulle ja viittasi ystäviään\nseuraamaan. Kun he seisoivat jalustan edessä -- \"jumalan laivaksi\"\nsanoivat sellaista vanhat egyptiläiset -- Kastner kuiskasi ystävänsä\nkorvaan, hänen äänensä väristessä sisäisestä jännityksestä: \"Saisin\nhunnutettu kuva!\"\n\nToinen nyökkäsi merkitsevästi vastaukseksi. Kävisiköhän heillekin\nkuten tuolle onnettomalle nuorukaiselle, jonka satu kertoo suistuneen\npuolikuolleena maahan jumalattaren hunnuttoman kuvan edessä.\n\nNiin vahvasti vaikutti muisto nuoruudenpäiviltä, että\nnämäkään tieteen edustajat, jotka tietenkään eivät uskoneet\nmuinaisegyptiläisten jumaluustaruja, eivät voineet hillitä kevyttä\nväristystä kohottaessaan peittävää verhoa \"jumalan laivan\" yltä.\n\nHe näkivät edessään kultaisen tai kullatun sfinksin, joka päässään\nkantoi suurta auringonkehrää. Viimeksi mainittuun oli säkenöivistä\njalokivistä muodostettu hieroglyfimerkkejä: \"Näkymätön Jumala\nhallitsee teitä!\"\n\nSfinksin rintakilvessä oleva samanlainen kirjoitus kuului: \"Elämä.\"\n\nGriebach käänsi nämä sanat vain saksaksi. Oli parempi ettei kopti\ntoistaiseksi saanut niitä tietää, sillä oli otaksuttavissa, että ne\nvain aikaansaisivat uuden myrskyisän tunteenpurkauksen. Hänhän oli\ntullut saattamaan keitaan asukkaita ainoan oikean jumalan uskoon, ja\nnyt tämä jättiläistemppeli oli vihitty juuri tälle jumalalle. Mitä\nhänen silloin täytyisikään ajatella!\n\nMolemmat oppineetkaan eivät enempää ajatelleet tätä ihmeellistä\nlöytöä, vaan kääntyivät pienelle portille, joka takaseinästä vei\npimeään huoneeseen. Kastner oli ottanut seinästä lampun ja valaisi\nympärilleen. He olivat ikkunattomassa, kohtalaisen isossa kammiossa,\njossa oli kaikenlaista omituista kamaa, todennäköisesti pappien\nuskonnollisissa menoissa käyttämiä esineitä.\n\n\"Olemme päämäärässämme\", kuiskasi Kastner seuralaisilleen. \"Tämä on\nmainio piilopaikka. Nyt vain hiukan muonaa ja aseita, niin voimme\nodottaa kunnes oikea mies juoksee käsiimme. Tiedätkö ehkä, Poldl,\nmistä löytäisimme etsimämme?\"\n\nGriebach vain nyökkäsi ja astui jälleen hallin pyhäkön eteen.\n\nTämän huoneen seinissä oli kummallakin puolen matalia ovia. Kun\nGriebach Niilinlaakson temppeliraunioista tiesi, että niiden\ntakana olevia komeroita käytettiin vain varastohuoneiksi ja muuhun\nsellaiseen, seikkailijamme tunkeutuivat niihin enempää empimättä.\n\nHe eivät olleet erehtyneet, vaan löysivät hiukan etsittyään eräästä\nhuoneesta taateleilla ja pienillä, litteillä, pyöreähköillä leivillä\ntäytettyjä koreja, eräästä toisesta isoja ja pieniä viiniruukkuja.\n\nPakolaiset kantoivat niitä nyt kaikkein pyhimmän takana olevaan\nkomeroon niin paljon kuin arvelivat tarvitsevansa muutaman päivän\naikana. Sitten he vetäytyivät itsekin sinne kaikessa hiljaisuudessa\nodottamaan, miten heidän kohtalonsa oli edelleen kehittyvä.\n\nSillä välin kun toiset esittivät ja jälleen hylkäsivät mitä\nerilaisimpia suunnitelmia, Griebach tarkasteli seiniä, jotka oli\nkoristettu monenlaisilla mielenkiintoisilla korkokuvilla. Sitten\nhänen silmänsä osui lakeen, joka herätti hänen ihmetystään.\n\nSe oli koristettu pienillä kultaisilla tähdillä, kuu ja aurinkokin\nolivat mukana. Mutta sen sijaan, että viimeksi mainitut olisivat\nolleet tähtien keskellä tai tasasuhtaisesti vastakkaisilla kohdilla,\nne oli asetettu nähtävästi täysin ajatuksettomasti tähtien sekaan.\nNäitä oli aina kuusi kussakin neljässä rivissä. Kun nyt ovelta\nlaskettiin oikealta vasempaan, oli kuu ensimmäisessä rivissä\nkolmantena, mutta aurinko kolmannessa rivissä toisena. Tämä oli\nvähintäänkin silmäänpistävää, ja Griebach ponnisti turhaan muistiaan\nkeksiäkseen, mikä vanha taru tai uskomus mahtoikaan olla yhteydessä\ntämän tähtijärjestyksen kanssa.\n\n\"Ajatteletko ehkä kotoista limppua, savustettua paistia ja\nhapankaalia?\" kysyi sen vuoksi vihdoin Kastner, joka huomasi hänen\näkillisen vaitiolonsa ja kummastellen seurasi häntä katseillaan.\n\"Turhaan sinä niitä herkkuja tähdiltäsi rukoilet!\"\n\n\"Joko sinua taas vaivaa velttous?\" Griebach vastasi palaten\ntodellisuuteen. \"Tutkin turhaan, mitä merkitsee tähtien omituinen\nsijoitus.\"\n\n\"Luultavasti vain rakennusmestarin kummallista oikkua\", Kastner\nvastasi välinpitämättömästi. \"Sitä en oikein uskoisi. Vanhat\negyptiläiset noudattivat temppeleitä koskevissa kysymyksissä\nkiusallista tarkkuutta, ja siksi on aurinko ja kuu epäilemättä\nerikoisesta käskystä sijoitettu paikoilleen. Kunpa voisin keksiä,\nminkä vuoksi.\"\n\n\"Odotahan, mieleeni juolahti jotakin\", keskeytti Kastner. \"Eikö\nNiilinlaakson monien temppelien alla ole maanalaisiakin huoneita,\njoiden tarkoitusta ei paremmin tunneta ja joihin päästiin salaisia\nportaita myöten.\"\n\n\"Oli kyllä, esimerkiksi Denderan temppelissä.\"\n\n\"No hyvä, eikö tässäkin voi olla kysymys siitä, niin että auringon ja\nkuun asema viittaa salakäytäviin?\"\n\nGriebach katsahti ällistyneenä puhujaan: se oli todella mahdollista,\noli vain tulkittava vihje oikein. Ensi näkemältä tuntui siltä, kuin\nolisi tarkoitettu tiettyjä temppelin kammioita, joista oli etsittävä\nsalaiset käytävät, mutta pikaisesti harkittuaan Griebach hylkäsi\ntämän ajatuksen. Neljääkolmatta huonetta ei ollut eikä huoneiden\nasemakaan soveltunut tähtien järjestykseen.\n\n\"Sitten se ehkä tarkoittaa tiettyjä kivilaattoja jalkojemme alla\",\nehdotti tohtori.\n\nSekin oli kuitenkin mahdotonta, sillä huoneen lattian muodosti vain\nkolme valtavaa kivineliötä, joiden väliset saumat oli tiukkaan\ntukittu lujalla, sementtimäisellä aineella.\n\nNyt tutkittiin seinät tarkemmin. Äkkiä Griebach päästi hiljaisen\nriemuhuudon ja osoitti takaseinän korkokuvaa, vankijoukkoa, joka\npolvistui armoa rukoillen kuninkaan eteen. Niitä oli neljäkolmatta,\nvieläpä neljänä rivinä päällekkäin.\n\nNopeasti tuotiin lamppu esiin, ja kun vankeja tutkittiin tarkasti,\nhuomattiin että niiden kahden silmissä, jotka vastasivat aurinkoa ja\nkuuta laessa, oli tuskin huomattava sauma, mikä ilmaisi, etteivät ne\nmuodostaneet muun kivipinnan kanssa yhtenäistä seinää.\n\n\"Tässä on meille 'Sesam aukene'\", Kastner riemuitsi. \"Painakaamme\nnäitä silmiä, nähdäksemme mitä ne paljastavat. Mutta toivonpa ettei\ntässä ole salaovea, josta syöksymme syvyyteen taittaen niskamme ja\nkoipemme. Mitä sanot, Poldl?\"\n\n\"No, enempää kuin pään se ei voi maksaa\", Griebach lohdutti häntä,\n\"ja se ei muutenkaan ole lujassa, jos viholliset saavat meidät\nkäsiinsä. Rohkeutta siis!\"\n\n\"Niin, mutta missä järjestyksessä painamme?\"\n\n\"Ensin aurinkoa, sitten kuuta. Sehän on loogillinen järjestys! Siis\nvarokaa: yksi, kaksi!\"\n\nKuumeisen jännittyneinä molempien toisten silmät seurasivat hänen\nkäsiään.\n\nTuskin hän oli voimakkaasti painanut silmäkuvioita, kun koko\nvankiryhmän käsittävä valtava kivilaatta siirtyi syrjään avaten\nsyvän, ammottavan aukon, josta virtasi ummehtunutta ilmaa.\n\nLaen salaisuus oli selvitetty. Mihin se johti?\n\nKun pakolaiset olivat hiukan tointuneet hämmästyksestään, tahtoivat\nUassif el Khajat ja Kastner rohkeasti tunkeutua pimeään käytävään,\nmutta Griebach pidätti heitä.\n\n\"Älkäämme tehkö tyhmyyksiä!\" hän varoitti. \"Jos otamme lampun\nkaikkeinpyhimmästä, he saavat heti aamulla tietoonsa, että olemme\nolleet täällä ja etsivät meitä oikeasta paikasta.\"\n\n\"Mutta meillähän täytyy toki olla valoa!\"\n\n\"Ulkona varastohuoneissa on muita lamppuja, joiden katoamista ei niin\npian huomata; noutakaamme sieltä yksi.\"\n\nTätä viisasta neuvoa seurattiinkin, huolimatta kärsimättömästä\nuteliaisuudesta, joka oli vallannut kaikki kolme. He järjestivät myös\nkaikkeinpyhimmässä samoin kuin sen takaisessa komerossa kaikki samaan\nkuntoon kuin heidän tullessaan, jottei heidän käynnistään jäisi\npienintäkään jälkeä.\n\n\"Selkäpuolemme on nyt turvattu\", totesi Kastner tyytyväisenä. \"Nyt\neteenpäin, niin saamme tietää mikä meitä vielä odottaa.\"\n\nVarastot siirrettiin pimeään käytävään, kun molemmat länsimaalaiset\nolivat tutkineet liikkuvan kiven koneiston ja kääntäneet paaden\njälleen entiseen paikkaansa. Iso kivenmukula, joka pantiin sen taakse\ntarkasti sopivaan lattiasyvennykseen, esti sitä avautumasta vastoin\nsisälläolijain tahtoa.\n\nJokainen otti kantaakseen osan ruokavaroista, sitten he, tohtori\netunenässä, seurasivat käytävää.\n\nSe oli hyvin ahdas ja kulki jonkin verran nousten suoraan kallion\nläpi, johon temppeli nojasi. Sen seinissä oli myös lukuisia\ntaltanjälkiä. Samalla Kastner saattoi kumoamattomasti todentaa\naikaisemman otaksumansa: kivilaji oli tuliperäistä, vaikka kyllä\nnäkyi että vuori jo kauan sitten oli asettunut lepoon.\n\nNoin kaksisataa askelta kuljettuaan kolmikko törmäsi aivan sileään\nkivilaattaan, joka näytti estävän enemmän etenemisen. Mutta se oli\nhelposti syrjään työnnettävissä ja toiselta puolen yhtä tarkasti\nsuljettavissa kuin edellinenkin laatta.\n\nKahdesti he vielä tapasivat samanlaisen esteen, sitten he näkivät\nolevansa melkoisen isossa hallissa, joka samoin kuin sen kaksitoista\npylvästä oli hakattu suoraan vuoreen. Se päättyi ilman ovia jotenkin\nleveään pengermään, ja kun pakolaiset astuivat tälle, he näkivät\nallaan tumman järvenpinnan ja yllään öisen tähtitaivaan säihkyvän\nloiston.\n\nHe seisoivat sammuneen tulivuoren kraatterin ääressä. Läheltä heitä\nkuuluva kumea pauhu ja kohina ilmaisi kraatterijärven veden siellä\nulospääsyä etsien syöksyvän kuiluun tai kallionrotkoon.\n\nSilloin toverukset laskivat taakkansa maahan ja syleilivät toisiaan.\n\n\"Olemme pelastuneet!\" huudahti Kastner vihdoin irroittautuen\nja mielihyvin vetäen keuhkoihinsa ihanaa, viileää ilmaa, joka\nummehtuneessa käytävässä suoritetun marssin jälkeen tuntui kahta\nparemmalta. \"Kukapa olisi tällaista aavistanut! Nyt haukkaamme\nvähän, sen olemme rehellisesti ansainneet, ja sitten heittäytykäämme\nlevolle, vapaina ja tietoisina siitä, ettei kukaan voi meitä häiritä.\"\n\n\"Eiköhän kuitenkin olisi parempi ensin tarkasti tutkia tämä\npaikka?\" kysyi Uassif el Khajat heidän istuessaan lampun ääreen\naterioimaan. \"Tänne voi hyvin helposti johtaa toinenkin tie, eivätkä\nviholliset varmastikaan anna meille vähääkään armoa, jos nyt heidän\nsalaisuutensa keksittyämme joudumme jälleen heidän käsiinsä.\"\n\n\"Luulen, ettei ole mitään syytä sellaiseen pelkoon\", vastusti\nGriebach. \"Juuri kulkemamme käytävän rakennustapa, nimenomaan\nsulkukivet osoittavat selvästi, että tätä piilopaikkaa on ajateltu\nviimeiseksi tyyssijaksi hädän aikana, jota vähäinen joukko voi\nkuukausimääriä puolustaa voimakkaintakin vihollista vastaan.\nTosin emme toistaiseksi pysty selittämään, miksi on ryhdytty näin\njättiläismäiseen työhön, kun keitaalaisten oikeastaan heidän maansa\nollessa eristetty ei tarvitse pelätä vihollisen hyökkäystä, mutta\nehkä sen vielä saamme tietää. Joka tapauksessa olen täysin samaa\nmieltä kuin ystäväni, nimittäin että olemme turvassa ja voimme\nhuoletta käydä nukkumaan.\"\n\nKoptin ilme ei osoittanut, olivatko nämä sanat vakuuttaneet häntä,\nmutta hän oli vaiti ja aterian lopetettuaan laskeutui levolle toisten\nviereen.\n\nKun he jälleen heräsivät, virtasi jo kirkas päivänvalo hallin\npylväitten välistä. Reippaasti he nousivat ja tyydytettyään jälleen\nheränneen ruokahalunsa ryhtyivät tutkimaan lähemmin \"linnoitustaan\",\nkuten he sitä nimittivät.\n\nAstuessaan pengermälle he saattoivat tarkastella jättiläismäisen\nkraatteriaukon kaikkia yksityiskohtia.\n\nSe muistutti verraten säännöllistä ympyrää, jonka läpimitta oli noin\ntuhat metriä. Seinät kohosivat miltei pystysuorina, jopa paikoin\nulospäin kallistuen keskimäärin kahdensadan metrin korkeuteen.\nPohja laskeutui hiukan pengermään päin, sen yläosaa peitti rehevä,\nilmeisesti villiintynyt kasvillisuus, mutta alaosassa oli sama pieni\njärvi, jonka pakolaiset jo yöllä olivat havainneet. Sen pinta oli\nnoin kahdeksan metriä alapuolella pengermän, joka levisi kummallekin\nsivulleen, kunnes yhtyi taempaan kraatterinpohjaan.\n\nNoin kolmenkymmenen askelen päässä pylvässalista ulkoni pengermästä\npieni rakennus, josta tuo jo mainittu kumea kohina kuului;\nepäilemättä se kätki viemäriaukon. Kapeat portaat johtivat tämän\nrakennuksen toisella sivulla matalalle ovelle, joka vähän vedenpinnan\nyläpuolella salli sisäänpääsyn.\n\nKastnerin uteliaana ryhtyessä laskeutumaan alas oli Griebach\nkatsellut ympäristöä ja näki, että kallioseinä oli sangen korkealle\nylös täydellisesti tasoitettu ja pitkän kirjoituksen peitossa. Sen\nyläpuolelle yli seinämän puolivälin kulki pitkä vyö vahvaa muurausta,\njoka näytti sulkevan sisäänsä vesijohtoputken.\n\nHämmästynyt huudahdus, joka tällöin pääsi tiedemiehen huulilta, sai\ntoisetkin käännähtämään.\n\n\"Mikä hätänä?\" he kysyivät melkein yhtaikaa.\n\n\"Kaikkien eilisillasta asti kokemiemme ihmeitten selitys on keksitty,\nellen aivan pety\", Griebach vastasi. \"Antakaa minun ensin kokonaan\ntulkita tämä kirjoitus.\"\n\n\"Kestääkö se kauankin?\" Kastner kysyi maltittomasti.\n\n\"Puoli tuntia siihen helpostikin kuluu.\"\n\n\"Silloin me, Uassif el Khajat ja minä jatkamme sillä välin\ntutkimusretkiämme\", Kastner esitti.\n\n\"Eiköhän sittenkin olisi parempi odottaa kunnes olen valmis?\"\ntoinen vastasi. \"Mikäli pikaisesti silmäiltyäni tätä kirjoitusta\nsaatoin huomata, siinä puhutaan liikkuvasta kivestä. Kuinka helposti\nvoisikaan sattua, että te pahaa aavistamatta osutte vaaralliselle\npaikalle.\"\n\n\"Olemme hyvin varovaisia emmekä koske mihinkään edes hiukankin\nepäilyttävään kohtaan; mutta kierros kraatterin ympäri ei mitenkään\nvoine vahingoittaa.\"\n\n\"En mielelläni teitä päästäisi, mutta olkoon! Tehän aivan vapisette\nkärsimättömyydestä.\"\n\n\"Onko se ihme? Joudu sinä vain, jottei meidän palattuamme tarvitse\nodottaa!\"\n\nNäin sanoen Kastner tarttui koptin käsivarteen ja poistui hänen\nkanssaan.\n\nViidessä minuutissa he tulivat pengermän päähän. Sieltä vei kivetty,\nkapea tie vihreään maailmaan, joka antoi seudulle hyvin viehättävän\nulkonäön. Korkean ruohon ja mehukkaiden lehtikasvien muodostamasta\nvehreydestä kohosi tiheälehväisiä, mitä erilaisimpia saniaisia ja\nniiden yläpuolelle lukuisten palmujen korkeita runkoja, joiden\nsulkamaiset viuhkalatvukset erottautuivat tummansinistä taivasta\nvasten.\n\nVielä viisi minuuttia, niin he tulivat lähteelle, joka hilpeästi\npulppusi maasta. Melkoiset kalkkikerrostumat sen ympärillä todistivat\nsen virtaavan joko sangen kaukaa tai syvältä, sillä vuorihan oli\ntuliperäistä kivilajia ja keitaan maaperä hiekkaa.\n\nKastner kastoi kätensä veteen. Se tuntui sangen lämpimältä, jopa\nkuumaltakin. Ehkäpä lähde olikin yhteydessä noiden mahtavien\nmaanalaisten vesisuonien kanssa, joita Farafran ja Dakhlan keitaatkin\nsaavat kiittää olemassaolostaan. Muutaman kerran huimasti pudottuaan\nalempien kalkkipengerten yli vesi kokoontui muurattuun johtoon, joka\nkapean polun seuraamana katosi tiheään pensaikkoon.\n\nPäätie johti nyt suoraan eteenpäin, ja sitä seuratessaan vaeltajat\nlöysivät vielä kaksi samanlaista lähdettä. He seurasivat nyt toista\npikku puroista. Se yhtyi noin puolitiessä molempiin toisiin ja laski\nvihdoin pieneen järveen, jonka toisessa päässä he näkivät Griebachin\nyhä hartaasti tutkivan kirjoituksia.\n\nHe eivät toistaiseksi häirinneet häntä, vaan palasivat ja jatkoivat\nmatkaansa, mikä vei heidät pengermän toiseen päähän. Tutkimusretkeen\nja kulkemiseen edestakaisin oli kulunut enemmän aikaa kuin alussa oli\naiottu, vasta tunnin kuluttua he saapuivat jälleen toverinsa luo,\njoka innokkaasti viittoili heille heti heidät nähdessään.\n\n\"Vihdoinkin te tulette\", sanoi hän.\n\n\"Olitko levoton tähtemme?\"\n\n\"En, sillä tiedän nyt, ettei täällä ole salaisia laskuovia. Mutta\nkuulkaa nyt, mitä tämä kirjoitus kertoo.\"\n\nKummankin jännittyneenä kuunnellessa tiedemies alkoi kääntää:\n\n\"_Pahripedt_, hyvän Jumalan keitaan faarao, sanoo tämän pojalleen\n_Neferherille_ ja poikansa jälkeläisille ja jälkeläistensä papeille\nja uskotuille. Kuulkaa ja pankaa sydämellenne!\n\n\"Siitä asti kun suuri kuningas Nebseny johdatti kansan tänne, hyvän\nJumalan keitaassa vallitsi rauha ja sopu, ja seitsemänkolmatta hänen\njälkeläisistään meni isäinsä luo nähtyään onnen ja hyvinvoinnin\nvallitsevan maassa. Mutta sitten kohtasi onnettomuus hyvän Jumalan\nkeidasta: maa alkoi täristä, temppelit ja talot luhistuivat ja\nosaksi sortuivat, ja suuri järvi, joka siihen asti oli suonut maalle\nhedelmällisyyttä ja ihmisille juomaa, kuivui. Kaikki hyvän Jumalan\npojat olisivat kurjasti menehtyneet, ellei ihmettä olisi tapahtunut.\nKeilavuoren seinä murtui ja sen sisästä puhkesi puro, joka tyydytti\nkaikki tarpeet. Silloin ihmiset jälleen rohkaistuivat ja korjasivat\nmaanjäristyksen aiheuttamat vahingot.\n\n\"Kauan vallitsi taas rauha ja onni maassa, kunnes minä, suuren\nesi-isäni Nebsenyn kolmaskuudetta seuraaja, astuin hyvän Jumalan\nvaltaistuimelle. Huomasin maan eripuraiseksi, sillä kaksoisveljeni --\nhävitköön hänen nimensä ihmiskunnan muistosta! -- kohotti kapinalipun\nminua vastaan saaden lukuisaa kannatusta ilkeämielisiltä. Raskaan\nkamppailun jälkeen kukistin viholliseni ja rakennutin tämän laitteen,\njottei koskaan tulevaisuudessa samanlainen kohtalo uhkaisi hyvän\nJumalan keidasta.\n\n\"Tämä siis on työni: Kaivautin Keilavuoren sisäseinään kuilun,\nkunnes saavutettiin sen järven pohja, jonka se sulki sisäänsä.\nSitten rakennutin vaakasuoraan käytävän, jota pitkin johdatin veden\nkulkemaan, mutta sen vuorenseinän halkeaman, josta vesi ennen\nvirtasi, muurattiin umpeen, jottei kukaan enää voisi ulkopäin\nsinne tunkeutua. Ensimmäisen käytävän viereen rakennutin toisen,\nkulkutieksi vuoren sisään. Ne, jotka tämän kaiken tekivät, nimittäin\nminua vastaan kapinoineet, veivät salaisuuden mukanaan hautaan. Sen\ntunnen vain minä ja ne harvat, joille sen ilmaisin.\n\n\"Nyt kuulkaa käskyni: Niin pian kuin jälleen -- hyvä Jumala sen\nestäköön! -- kapinaliike puhkeaa kansassa ettekä voi sitä kukistaa,\nvetäytykää silloin kaikki, jotka tiedätte Keilavuoren salaisuuden,\ntähän paikkaan ja sulkekaa käytävä jälkeenne. Sitten käykää kammioon,\njoka on järven rannalla, ja vetäkää paikaltaan kiila, joka tukee sen\nkeskellä olevaa isoa kivilohkaretta. Paasi putoaa silloin syvyyteen\nja tukkii käytävän, jota myöten vesi virtaa ulos. Kun vesi sitten\nhitaasti nousee, asettukaa pylvästöihin, jotka rakennutin ylös\nhalkeamaan muurin viereen, ja odottakaa kunnes kansa, jolta juoma on\nriistetty, rukoilee armoa ja anteeksiantoa. Sitten voitte sille taas\nmielenne mukaan antaa vettä, sillä olen jättänyt kallioseinän kuilun\navoimeksi, ja kun hitaasti rikotte sen muurin, etsii vesi itselleen\ntien, ja järven pinta laskeutuu.\n\n\"Varjelkaa siis salaisuutta, joka teille antaa vallan kansan\nyli, älkääkä sitä ilmaisko kellekään, ei vanhemmillenne, ei\nsisaruksillenne, ei lapsillenne, ei ystävillenne eikä kellekään\nmuullekaan, paitsi niille, jotka kuningas on uskollisiksi havainnut\nja joita hän on luottamuksellaan kunnioittanut. Tämä on neuvoni ja\nkäskyni, tämän olen kirjoittanut kallioseinään, minä Pahripedt,\nhyvän Jumalan keitaan faarao, neljäntenäkahdeksatta ikävuotenani ja\nhallitukseni kolmantenaseitsemättä vuonna.\"\n\n\"Hei eläköön! Voitto!\" hihkui Kastner ylitsepursuavan ilon\nvallassa, kun hänen ystävänsä oli lopettanut, ja tempasi molemmat\ntoiset oikeaan riemutanssiin. \"Nyt nuo ukkelit ovat käsissämme! Me\nyksinkertaisesti vain suljemme heidän vesijohtonsa, ja heidän on\ntaivuttava ehtoihimme.\"\n\n\"Ja vihdoinkin on kosto tavoittava Nebseny-petturin katalat sikiöt!\"\nlisäsi kopti julmalla äänellä.\n\nMolemmat eurooppalaiset olivat vaiti. Heistä tuntui tuskalliselta,\nettä sen miehen mielessä, jolle he olivat luvanneet ystävyyttä,\noli vain ruma kostonhalu, joka ei suonut sijaa sille\nkiitollisuudentunteelle laupiasta kohtaloa kohtaan, mikä heissä\nitsessään asui.\n\nKolmikko laskeutui nyt pienelle ovelle, joka vei pieneen\nesirakennukseen järven rannalle. Huone, johon he tulivat, oli ahdas\nja matala. Sen keskellä oli noin jalan korkeudella lattiasta iso\npyöreä kallionlohkare, ehkä noin kaksi metriä läpimitaten. Sivulta\ntyönnetty kiila piti sitä huojuvassa asennossa. Jos se sysättäisiin\nsyrjään, lohkare putoaisi ja sulkisi veden kulkuväylän.\n\nKun miehet jälleen nousivat pengermälle, sanoi Kastner: \"Tämä\nsuunnitelma vastahakoisen kansan pitämiseksi kurissa on todellakin\nsuurenmoisesti ajateltu, mutta siinä on yksi heikkokin puoli.\"\n\n\"Ja se on muka?\" kysyi Griebach.\n\n\"Otaksukaamme, että kanava tukitaan. Silloin vesi tietysti nousee,\nkunnes se huuhtelee pengermää ja noita pensaita, vihdoin viimein\nkraatterin seinää. Jos nyt ihmiset ulkoa kiipeävät vuorelle, heitä ei\nkukaan voi estää tarvittaessa nostamasta vettä köysiin kiinnitetyillä\nsangoilla.\"\n\n\"Se on kyllä totta\", Griebach vastasi hämmästyen, \"tietysti\nolettamalla, että vuorelle voidaan ulkoa päin nousta.\"\n\n\"Miksi ei voitaisi? Niin jyrkkä ei ulkorinne suinkaan ole, ettei sitä\nainakin parista kolmesta kohdasta voitaisi nousta.\"\n\n\"Teen väärin kuningas Pahripedtille\", puuttui Griebach hänen\npuheeseensa. \"Hän on ajatellut tätäkin mahdollisuutta. Katsohan\ntarkoin vasemmalle ja oikealle. Tuolla, jokseenkin vanhaa\nhalkeamaväylää sulkevan muurin yläreunan tasalla, avautuu useita\novia, jotka vievät mainittuihin varastohuoneisiin; niitä on\nneljätoista. Viimeisestä alkaa kapea käytävä, joka kulkee koko\nkraatterin ympäri. Sitä on tosin täältä sangen vaikea nähdä, mutta\njos olet kyllin tarkkaavainen, huomaat sen kuitenkin.\"\n\n\"Tosiaankin, nyt minäkin sen näen!\" Kastner tunnusti. \"Kiven tummuus\nsallii sen näkyä vain vähän, mutta hätätilassa se kyllä täysin\ntäyttää tarkoituksensa. Jos ylhäältä lasketaan sankoja tai muita\nsellaisia, voivat saarretut kulkea kraatterin ympäri ja katkaista\nköydet, ilman että heitä voidaan vuorelta estää nuolilla tai\nviskatuilla kivillä. Mutta katsotaanpa nyt, miten pääsemme sinne\nylös. Sivuuttamamme ovi vie luultavasti käytävään.\"\n\nHän ei erehtynyt. He löysivät ahtaat, kallioon hakatut portaat, jotka\nnousivat jyrkästi ylös, ja ikkunantapaiset, kraatteriin päin antavat\naukot tarjosivat välttämättömän joskin niukan valaistuksen. Kaikki\nkolme olivat suorastaan hengästyneitä, kun he vihdoin pääsivät ylös\nja saattoivat vetää henkeä.\n\nHe olivat nyt tilavassa hallissa, josta lähti kolme muuta ovea.\nYhdestä päästiin lyhyen käytävän kautta vanhaa vuorenhalkeamaa\nsulkevan muurin taakse, sitten kiertokäytävään, joka kulki\nkraatterin ympäri ja joka toisen oven kautta palasi halliin, mutta\nkolmannesta tultiin laajaa käytävää myöten kallion halki muuten\nluoksepääsemättömälle, vuoren ulkoseinässä olevalle ikkunalle, josta\nsaattoi nähdä temppelin edessä olevan suuren aukean, hallituspalatsin\nja suuren osan itse keidasta.\n\nKun pakolaiset uteliaina kurkistivat ulos, he näkivät aukealla\ntorilla taajan ihmistungoksen. Epäilemättä oli tiedon tultua vankien\npaosta koko keitaan väestö kokoontunut kuulemaan esivallan käskyjä.\nOlikohan jo vihdoin keksitty, minne muukalaiset olivat joutuneet?\n\nNiin ei näyttänyt olevan laita, ainakaan ei yksikään katse ollut\ntähdättynä vuorelle päin. Yleisen huomion esineenä oli pikemminkin\nhallituspalatsi, mihin kuningas todennäköisesti oli kutsunut\nneuvostokuntansa.\n\n\"Mehän voisimme oikeastaan heti aloittaa keskustelut\", sanoi Kastner.\n\"Meidän tarvitsee vain jollakin tavoin ilmaista olinpaikkamme, niin\nmiekkoset heti pääsevät neuvottomuudestaan.\"\n\n\"Pidän kuitenkin parempana, että ensin tarkasti tutkimme kaikki\npaikalliset olosuhteet\", huomautti Griebach.\n\n\"Taidatpa olla oikeassa\", Kastner vastasi hetken mietittyään.\n\"Meillähän ei ole kiirettä, ei edes huolta elintarvikkeista. Jos\ntuolla alhaalla olevassa kirjoituksessa puhutaan varastohuoneista,\nnekin ovat kai täynnä.\"\n\nHe palasivat siis halliin, kääntyivät vasemmalle ja pääsivät jo\nmuutamilla askelilla kapealle polulle, joka kulki kraatterin ympäri\nja jota alhaalta tuskin saattoi huomata.\n\nKulku ei ollut helppoa, sillä polku oli enintään puoli metriä leveä\nja silmän oli ensin totuttava syvyyteen, joka aukeni jalkojen alla\nseinän pystysuorana siihen suistuessa. Erittäinkin Griebachin, jota\nhuimaus pyrki vaivaamaan, oli alussa vaikea pysytellä pystyssä, mutta\nvihdoin se kuitenkin sujui ja he saattoivat jatkaa matkaa.\n\nEnsin tietysti tutkittiin varastohuoneet, joiden ovet he olivat\njo pengermältä käsin huomanneet. Niiden havaittiin olevan täynnä\nmitä erilaisimpia elintarvikkeita, vieläpä niin runsaasti, että\nuseampisatainen miesjoukko olisi tullut niillä mainiosti toimeen\nkuukauden.\n\nGriebachille mielenkiintoisin oli huone, joka osoittautui\nasevarikoksi. Siellä virui eri läjissä runsas valikoima kaikkia\nniitä kummallisia hyökkäys- ja puolustusvälineitä, jotka hän jo\ntunsi muinaisegyptiläisistä temppeliveistoksista: piilukirveitä,\ntikareita, viikatemaisia miekkoja ja puunuijia, nahkaisia viiniä,\nhuolellisesti valmistettuja kaaria, nahkaisia kilpiä, vuorattuja\nja suomushaarniskoja, kypäröitä ja muuta sotaista kamaa. Tosin ei\nvoitu otaksua, että kaikki tämä oli peräisin aina kuningas Nebsenyn\najoilta, päinvastoin oli vanhuuden mädättämät ja lahonneet aseet\naina vaihdettu uudempiin. Mutta nehän juuri olivat uusi todistus\nsiitä, miten ihmeteltävän uskollisesti Egyptin muinaiset tavat ja\ntottumukset olivat säilyneet tässä keitaassa. Mikä mainio tilaisuus\nmuinaistutkijalle todistaa hieroglyfiteksteistä omaksutut teoriansa\nelävästä elämästä saadulla esimerkillä, kunhan vain onnistuisi ensin\npääsemään sovintoon keitaalaisten kanssa.\n\nViimeisestä varastohuoneesta johti kallioon hakattu polku\nkeskeytymättä kraatterin ympäri. Griebach jätti molempien toveriensa\ntehtäväksi kulkea sen päähän asti, itse hän palasi halliin.\nSamalla hän otti asekammiosta mahtavan torven, jolla näytti olevan\nhelppo kiinnittää kansanjoukon huomiota. Se oli ahtaan suppilon\nmuotoinen, metrin pituinen ja ulkopäästään noin kaksi korttelia\nleveä. Muutamien senttimetrien päähän sen kapeasta päästä oli sisään\njännitetty tiukkaan kaksi ohutta nahkaa. Kun torveen puhallettiin,\nne ilmavirran väräjämään saattamina epäilemättä antoivat kauas\nkaikuvan, rämeän äänen. Sitä paitsi Griebach otti vielä jousen ja\njoukon nuolia. Niiden avulla voitaisiin neuvotella vihollisten\nkanssa, kirjoittamalla sanomat lukuisasti tavattuihin papyruslehtiin,\nsitomalla ne nuolien varteen ja ampumalla nuolet laaksoon.\n\n\n\n\nX. EYMHOTEP VAI NEBSENY?\n\n\nKun Kastner ja kopti olivat palanneet kiertoretkeltään, kaikki\nkolme istuivat halliin pohtimaan kirjoituksen sanamuotoa, jolla he\naloittaisivat neuvottelut keitaalaisten kanssa.\n\nSiitä ei tullut pitkää, vain muutamin kuivin sanoin se ilmoitti\npaenneiden muukalaisten vallanneen kraatterilinnoituksen ja\nlujasti päättäneen katkaista vedentulon keitaaseen, jos asukkaat\najattelisivat jatkaa vihamielisyyksiä. Sitten papyrus kiinnitettiin\nnuoleen. Kastner otti tämän ja kaaren käteensä sekä astui torvea\nkantavine ystävineen vuoren ulkosivulle antavan ikkunan luo. Kopti\nsitä vastoin meni hevospolulle tarkastamaan, oliko vihollisten\nsittenkin vastoin odotusta onnistunut poistaa kivilaatat käytävästä,\njosta he olivat yöllä tulleet, taikka jollakin vielä tuntemattomalla\ntavalla tunkeutuneet kraatterin sisään.\n\nKun molemmat saksalaiset katsahtivat laaksoon, näytti neuvottelu\nhallitustalossa juuri päättyneen. Joukko sanansaattajia riensi\nesipihan poikki ja tultuaan pylonien luo huusi muutamia sanoja\nodottavalle kansalle, jolloin jotkut miehet, nähtävästi piirien\nesimiehet, erosivat rahvaasta ja seurasivat sanansaattajia pihaan.\nHeti sen jälkeen astui faarao seurueineen ulos, ja sillä välin\nkun ensin kutsutut kunnioittavasti kumartuivat, hän viittasi\njo tuntemallemme vanhukselle. Tämä astui esiin ja kohotti\nkirjoituskääröä lukeakseen sen ääneen.\n\nHän ei ollut päässyt johdantosanoja pitemmälle, kun Keilavuoren\nkorkeuksista kajahti ääni, joka hänestä oli niin odottamaton\nja yllättävä, että sanat takertuivat suuhun. Kuninkaan ja\ntämän seurueenkin näytti valtaavan samanlainen hämmästys; kuin\nhuumaantuneina kaikki tuijottivat ylhäällä vuoressa olevaan ikkunaan,\njosta annettiin merkkejä valkealla liinalla. Ulkona torilla\nkansanjoukko, joka ilmeisesti ei tuntenut Keilavuoren salaisuutta\npaljoa tai ei ollenkaan, sitä vastoin aaltoili kuin kiihtynyt\nmuurahaisparvi, koettaen turhaan selvittää omituisen melun syytä,\nkunnes vihdoin sielläkin yksi huomasi merkinantajat ja tiedoitti sen\ntoisille.\n\n\"Taivaan tähden, lopeta toki vihdoinkin\" huusi samaan aikaan ylhäällä\nvuorella Griebach pidellen molempia korviaan. \"Aiotko tehdä minut ja\nitsesi lopullisesti kuuroksi? Armahda toki korviani!\"\n\nKastner laski nyt torven maahan ja kuivasi hikeä otsaltaan. Hänen\nkasvonsa olivat miltei tulipunaiset, niin kovasti hän oli ponnistanut.\n\n\"Niin, onhan tämä oiva jänisräikkä\", hän sanoi kiittävällä äänellä\nkatsellen soittovehjettä miltei hyväilevin silmäyksin. \"Nyt uskon\nmielelläni, että Jerikon muurit sortuivat torvien puhalluksesta, jos\nsiihen käytettiin moisia pasuunoita.\"\n\n\"Anna torven olla ja katso alhaalla olevia ihmisiä!\" keskeytti\nystävä. \"He näkyvät vihdoinkin käsittävän menettäneensä pelin.\"\n\nHallituspalatsin pihalla näkyvät ylimykset olivat todellakin\nkovin kiihdyksissä. Kuningas puhui innokkaasti neuvosherroilleen,\nmutta vanhaa ylipappia lukuunottamatta nämä kuuntelivat vain\npuolella korvalla ja kuninkaan läsnäolosta ennen kuulumattomalla\ntavalla piittaamatta keskustelivat toistensa kanssa, säestäen\npuhettaan kiivain elein. Vihdoin faarao kävi kärsimättömäksi\nja kosketti vihoissaan valtikallaan lähimpien olkapäitä. Se\nvaikutti, neuvonantajat tulivat taas järkiinsä ja vetäytyivät\ntaaksepäin, silminnähtävästi häpeissään, kun olivat niin unohtaneet\nitsehillintänsä.\n\nNyt kuningas viittasi vanhukselle ja kolmelle muulle, jolloin nämä\nkuuliaisesti kumarsivat hänelle ja poistuivat. Kaksi juoksijaa kulki\nedellä raivaten heille tietä ulkona seisovan kansanpaljouden halki.\n\nKun he olivat tulleet Keilavuoren juurelle he jäivät seisomaan ja\nilmoittivat merkeillä haluavansa lisää tietoja muukalaisilta. Nyt\nKastner asetti jänteelle nuolen ja lennätti sen voimakkaasti alas.\n\nKallioseinä putosi tässä miltei pystysuorana ja muuttui vasta\npuolivälissä viettäväksi rinteeksi. Siitä huolimatta ammus ei päässyt\ntasangolle asti, vaan erään juoksijoista oli kiivettävä vähän matkaa\nsitä noutamaan.\n\n    \"Sulhot paahti ja voiti ja koitteli; ei toki voineet\n    jännittää, kovin heikkopa näät väki heill' oli siihen\",\n\nlausui Griebach hiljaisen ivallisesti sitä Odysseian kohtaa, jossa\ntaistelu kosijoita vastaan alkaa.\n\n\"Pyydän sinua koettamaan itse ensi kerralla\", Kastner puolustautui.\n\"Ei ole niinkään helppoa käsitellä näin outoa vehjettä.\"\n\n\"Rauhoitu toki\", toinen ehätti. \"En suinkaan aio saattaa\nkiistanalaiseksi jousiampujan-mainettasi. Pääasia on, että kirjeemme\nsaavuttaa päämääränsä, ja niin onkin asian laita, kuten näet.\"\n\nJuoksija oli juuri ehtinyt palata vanhuksen luo ja ojensi tälle\nnuolen. Vanhus otti sen ja irroittamatta kirjettä varresta antoi\nsen toiselle sanansaattajalle, joka heti lähti viemään sitä\nhallitustalolle päin. Kun kuningas oli tutustunut muukalaisten\nsanomaan, hän viittasi seurueelleen ja palasi neuvottelusaliin.\n\nKului miltei puoli tuntia, ennen kuin siellä päästiin ratkaisuun.\nVihdoin palasi juoksija näkyviin, tuoden kirjallisen päätöksen\nvanhukselle, joka lähetti sen toisen juoksijan mukana ylös.\nSaksalaiset olivat sillä välin laskeneet alas pitkän ohuen nuoran,\njohon papyruskäärö nyt sidottiin ja jolla se vedettiin ylös.\n\n\"Olenpa utelias tietämään, mitä he meille vastaavat\", sanoi Kastner\nGriebachin avatessa kääröä.\n\n\"Odota, saat sen heti tietää\", jälkimmäinen vastasi. Sitten hän alkoi\nkääntää kirjoituksen harvoja rivejä: \"Tiedämme, että kohtalomme\non kädessänne. Koska hyvä Jumala on nähnyt tarpeelliseksi saattaa\nmeidät tähän asemaan, olemme valmiit solmimaan rauhan kanssanne,\nmutta vain sillä ehdolla, että tekin vannotte luopuvanne kaikesta\nvihamielisyydestä meitä kohtaan sekä välttävänne kaikkea, mikä voisi\nilmaista tämän keitaan olemassaolon muulle maailmalle, tämän vannoen\nilman verukkeita ja taka-ajatuksia.\"\n\n\"Näihin ehtoihin voinemme suostua\", sanoi Kastner.\n\n\"Seis\", keskeytti Uassif el Khajat, jonka he olivat kutsuneet\npaikalle. \"Minun on vastustettava sitä. Olen tullut tänne vaatimaan\ntilille kavalan Nebsenyn sikiöitä, se on isieni määräämä tehtävä,\nkuten tiedätte. Minun on siksi asetettava ehto, että faarao ja hänen\nlapsensa, jos hänellä niitä on, luovutetaan käsiini.\"\n\n\"Mitä sinä heille tekisit?\" kysyivät molemmat saksalaiset, jotka\nitsekseen olivat lujasti päättäneet hillitä koptin mieletöntä\nkostonhalua.\n\n\"Sitä minun on ensin itse harkittava\", tämä vastasi.\n\n\"Emme valitettavasti voi sinua tukea tässä aikomuksessasi\", jatkoi\nGriebach. \"Et mitenkään voi tuomita tätä tapausta oikeudenmukaisesti,\nkoska olisit samanaikaisesti syyttäjä ja tuomari.\"\n\n\"Olette vannoneet auttavanne minua oikeuksiini\", Uassif el Khajat\närähti kiihtyneenä.\n\n\"Totta kyllä, mutta oikeutesi sinun on hankittava oikeudenmukaisesti!\nVäkivaltaisuuksiin emme anna apuamme, senhän jo olemme sinulle\nsanoneet.\"\n\nKopti oli saada raivokohtauksen, sillä hän oli odottanut ystäviensä\npuolelta kaikkea muuta kuin tätä vastausta, varsinkin juuri\nnyt, kun hän luuli olevansa päämaalissaan ja voivansa pakottaa\nkeitaan asukkaat tahtoonsa. Mutta saksalaiset vakuuttivat hänelle\ntoistamiseen vakavassa äänilajissa, etteivät he millään ehdolla tule\nluopumaan periaatteestaan.\n\nSyntyi kiihkeä sananvaihto, jolloin kuumaverinen,\nkostonsuunnitelmiinsa tuudittautunut kopti väliin käytti\nniin voimakasta kieltä, että toisten oli ponnistettava koko\nitsehillintänsä ollakseen samoin menettämättä rauhallista\nharkintaansa. Mutta vihdoin he saivat tahtonsa läpi, Uassif el Khajat\nmukautui, tosin ilmeisen kiukkuisena ja vain vaivoin hilliten vihansa\nmolempia sanapattoja kohtaan, kuten hän heitä itsekseen nimitti.\n\nHe neuvottelivat vielä hetken levollisemmin, minkä jälkeen Griebach\nryhtyi kirjoittamaan vastausta. Keitaalaisille ilmoitettiin, millä\ntavoin muukalaiset olivat saaneet tietoonsa heidän asuinpaikkansa\nolemassaolon, ja että kopti oli tullut vaatimaan tilille Nebsenyn\njälkeläisiä siitä kavalluksesta, jonka tämä oli tehnyt Uassif\nel Khajatin esi-isää vastaan. Luovuttiin vaatimasta ehdotonta\nantautumista, mutta riitakysymys oli esitettävä kansalle, jotta\ntämä itse saa ratkaista, kumman se tulevaisuudessa tunnustaa\noikeudenmukaiseksi kuninkaakseen, Uassif el Khajatin vai nykyisen\nfaaraon.\n\nKoptin taivuttaminen tähän myönnytykseen oli vaatinut ankaran\nkamppailun, ja saattoi selvästi nähdä, että häntä jäljestäpäin\nharmitti hänen myöntyväisyytensä. Toiselta puolen oli oletettavissa,\nettä vastausta kirjoitukseen jouduttaisiin odottamaan sangen kauan,\nsillä epäilemättä kuningas tulisi kaikin keinoin puolustamaan tähän\nasti uhkaamatonta valtaistuintaan. Mutta se oli erehdys, kuninkaan\npäätös ei ollenkaan viipynyt, ja se kuului: \"Mery hyvän Jumalan\nkeitaan faarao, on mitä suurimmassa määrin hämmästynyt syytöksestä,\njonka te, oi vieraat, esitätte häntä ja hänen esivanhempiaan vastaan.\nMutta hän, joka tähän asti on jakanut oikeutta maansa pojille, olisi\narvoton tätä hänelle uskottua tointa kauemmin hoitamaan, jos hän\ntahtoisi pakoilla oikeudenmukaisuutta vain sen vuoksi, että hyvä\nJumala on hänet asettanut korkeimmalle sijalle. Siksi tapahtukoon\ntoivomuksenne mukaan, ja hyvän Jumalan lapset tuomitkoot kuninkaansa\nsukua, sillä kansa ei saa kärsiä siitä, että sen päät ovat joutuneet\nepäsopuun. Nyt sanokaa, miten tuomitseminen on tapahtuva.\"\n\n\"Sepä näyttää olevan kelpo mies\", huudahti Kastner ihmetellen,\nkun Griebach lopetti. \"Viivyttelemättä hän asettuu tuomittavaksi,\njotteivät hänen alamaisensa vain kärsisi vahinkoa! Totisesti vain\nharvat tekisivät hänen asemassaan samoin. Nyt osoittaudu jalojen\nesi-isiesi arvoiseksi\", hän sanoi kääntyen koptin puoleen, \"äläkä\nanna verivihollisesi voittaa sinua jalomielisyydessä!\"\n\nUassif el Khajat ei vastannut. Tämä faaraon aulius ei ilmeisesti\nollut hänelle mieleen, hän olisi epäilemättä mieluummin nähnyt tämän\nryhtyvän taisteluun elämästä ja kuolemasta. Tästä syystä hän otti\nvain vähän osaa jatkuviin neuvotteluihin rauhanpäätöksestä, antoi\nyksitavuisia vastauksia, kun hänen mielipidettään kysyttiin, ja\ntuijotti tyytymättömän näköisenä eteensä.\n\nSovinnon ensimmäinen pykälä oli se, että faarao sitoutuisi valallaan\nkunnioittamaan muukalaisten henkeä ja omaisuutta, miten kansan tuomio\nkuuluisikin.\n\nTämän toivomuksen tultua täytetyksi molemmat saksalaiset olisivat\nmieluimmin heti laskeutuneet laaksoon, sillä he huomasivat olevansa\ntekemisissä rehellisen vastustajan kanssa. Mutta kopti, jonka sydän\noli täynnä vihaa ja epäluuloa, ei uskonut toisillakaan olevan\njalompia tunteita. Kun hänen nyt henkilökohtaisesti oli esitettävä\nasiansa kansalle, Griebachin tällöin toimiessa tulkkina, hän vaati,\nettä sopimuksen rikkomattomuuden takeeksi lähetettäisiin kaksi\narvossapidettyä miestä panttivangeiksi vuorelle. Faarao tarjosi\nheti auliisti sellaisiksi oman poikansa ja ylipapin, mihin tietysti\nsuostuttiin.\n\nKun vielä oli sovittu monenlaisista yksityisseikoista, keskeytettiin\nneuvottelut siltä päivältä.\n\nSaarretut ryhtyivät nyt varastohuoneista löydetyistä köysistä\nvalmistamaan tarpeellisen lujia ja pitkiä köysitikkaita, joita pitkin\nUassif el Khajatin ja Griebachin oli seuraavana päivänä poistuttava\nkraatterista ja panttivankien tultava sijaan. Kopti näet itsepäisesti\nkieltäytyi sallimasta avattavan temppelistä tulevaa käytävää, hän\nkun pelkäsi salajuonia. Suurella vaivalla he saivat työnsä valmiiksi\npimeän tuloon, sitten he heittäytyivät nukkumaan, ja yö, jonka he\ntällä kertaa viettivät ylemmässä hallissa, kului häiriöittä.\n\nKun he aamulla menivät ikkunalle, josta näkyi laaksoon, he näkivät\ntuon jo monesti välittäjänä toimineen vanhuksen seisovan muurin\njuurella. Hänen seurassaan oli noin viisitoistavuotias nuorukainen.\nHeti kun tikkaat oli laskettu alas, jälkimmäinen kiipesi taitavasti\nniitä ylös, vanhus seurasi häntä hitaammin mutta ikäisekseen\nihmeteltävän varmasti.\n\nKun he tulivat muukalaisten luo, he kumarsivat ylevän arvokkaasti\nja ojensivat kätensä sidottaviksi. Sitäkin kopti oli vaatinut, muka\nKastnerin turvaksi, jonka olisi yksin täytynyt suoriutua molemmista,\njos he tulivat pahoissa aikeissa. Molemmista saksalaisista tosin oli\nvastenmielistä sitoa tulijoita, jotka niin pelottomasti antautuivat\nheidän valtaansa, mutta Uassif el Khajat piti itsepintaisesti kiinni\nsopimuksen hänelle tunnustamasta oikeudesta, ja molempien ystävysten\noli mukauduttava. Vastenmielisesti sitoessaan panttivankien ranteita\nhe kuitenkin sopivat äänettömällä silmäyksellä siitä, että nuo\nhäpeälliset kahleet saavat rasittaa vankeja vain niin kauan kuin nämä\novat koptin näköpiirissä.\n\nVaikka tämä nyt näki kaikki vaatimansa varotoimenpiteet toteutetuksi,\nhän kuitenkin vielä vitkasteli laskeutumistaan alas. Vain se, että\nhän näki liittolaistensa lujasti päättäneen olla enää myöntymättä,\nsai hänet vihdoin matkaan.\n\nKun molemmat monenlaisin vaivoin -- kulku köysitikkaita myöten\nja sitten alas jyrkkää rinnettä oli kylläkin hankala -- pääsivät\nlaaksoon, heitä oli vastaanottamassa useita faaraon lähettämiä\nvastaanottajia, jotka tervehtivät heitä kunnioittavasti ja saattoivat\nheidät uteliaana töllistelevän väkijoukon halki hallituspalatsiin.\n\nSalissa he näkivät jälleen saman kunnianarvoisen neuvoston, jonka\neteen heidät vasta kaksi päivää sitten oli viety syytettyinä. Tärkeä\nmuutos siitä kerrasta pisti heti heidän silmäänsä: faarao ei enää\nistunut valtaistuimella kaikkine valtansa arvomerkkineen, vaan\nseisoi yksinkertaisesti pukeutuneena neuvonantajiensa joukossa, ja\nkuninkaalliset arvomerkit oli laskettu tyhjälle valtaistuimelle.\nTämä saattoi olla vain epäämätön todistus siitä, että kuningas Mery\nvakaasti, ilman taka-ajatuksia aikoi alistua alamaistensa tuomioon.\n\nKoptinkin oli luovuttava epäluulostaan. Mutta samalla häneen palasi\nylpeys kuninkaallisen sukuperänsä johdosta, ja miltei kopeasti hän\nsilmäili neuvostoa, jonka ainoaksi oikeudenmukaiseksi hallitsijaksi\nhän itsensä tunsi.\n\nKun neuvottelut oli suoritettava kirjallisesti, oli kirjuri asettunut\ntarpeineen valtaistuimen oikealle puolelle lattialle. Toinen\nkirjoituspaikka oli sijoitettu valtaistuimen vasemmalle puolen ja\nGriebachia pyydettiin merkeillä istumaan siihen. Hän kuitenkin\npyysi, jottei hänen tarvitsisi alkuasukaskirjurien tapaan istua\ntuntikausia kumarruksissa lattialla, pöytää ja tuolia, mitkä hänelle\nviivyttelemättä tuotiinkin.\n\nKun nyt kaikki oli valmista, istuivat neuvosmiehet samoin lattialle,\nja yksi heistä, nähtävästi vanhuksen sijaan valittu puhuja, saneli\nkirjurille useita lauseita, jotka sitten ojennettiin Griebachille\nkäännettäviksi.\n\n\"Kuninkaamme Mery -- hyvä Jumala siunatkoon häntä ja hänen\nhuonettaan! -- on ilmoittanut meille, että te teette kiistanalaiseksi\nhänen oikeutensa valtaistuimeen ja väitätte, että suuri kuningas\nNebseny, yhteiskuntamme perustaja, vain häpeällisellä petoksella\npääsi valtaistuimelle. Vaadimme teitä siksi esittämään täysin pätevät\ntodisteet väitteellenne, jotta oikeus tulisi kunniaan.\"\n\nUassif el Khajat esitti nyt laajassa kirjelmässä polveutuvansa\nkuningas Khuenatenin laillisista perillisistä, kun taas Nebsenyn\nesi-isä, tuo nousukas Ey, vain väkivaltaisella kaappauksella oli\npäässyt valtaistuimelle. Kertoi sitten salaliitosta Ramsesta vastaan,\nsen epäonnistumisesta jne. Todisteena väitteensä oikeudesta hän\nmainitsi sormuksensa ja vanhan kartan, sekä ilmoitti olevansa valmis\nnoudattamaan muutkin \"isiensä perintöön\" kuuluvat asiakirjat, jottei\njäisi enää epäilyn häivääkään.\n\nNeuvosmiehet neuvottelivat nyt kauan, innokkaasti tutkien\nesiin noudettuja papyruskääröjä ja kirjoituksella varustettuja\npronssilaattoja. Lopullinen vastaus kuului: \"Tuomarit faarao Meryn\nja sinun asiassasi eivät epäile, että todella polveudut kuningas\nKhuenatenista, jonka tyttären esi-isäsi Sakare Neferkhepru nai.\nMutta Eykin, jota väärin soimaat petturiksi, oli Khuenate-kuninkaan\nvävy, olipa hän vielä lisäksi tämän tunnustettu suosikki, osallinen\nhänen salaisista ajatuksistaan, ja olisi epäilemättä seurannut\nhäntä välittömästi, ellei esi-isäsi Sakare olisi moitittavin\nkeinoin päässyt hänen edelleen. Näin on kirjoitettu asiakirjoihin,\njoita juuri silmiesi edessä tutkimme. Mutta mitä suureen\nNebseny-kuninkaaseen tulee, hän ei suinkaan kavaltanut esi-isääsi\nEyrhhotepia. Kuten edellisestä käy ilmi, hänellä oli suurempi\noikeus valtaan, ja oli siis vain viisasta hänen puoleltaan, ettei\nhän sallinut esi-isäsi Eymhotepin jälleen päästä hänen edelleen. Ja\njotta sen selvästi käsittäisit: hyvä Jumala itse on sen selvästi\nosoittanut, sillä Nebsenyn poikien ja jälkeläisten onnellisesti ja\nrauhassa tässä maassa hallitessa Jumala syöksi sinun esivanhempasi\nkurjuuteen, jossa heidän täytyi kärsiä samoja kauhuja kuin\nrahvaanmies, joka on syntynyt orjuuteen! Itsekin olet, kuten kerroit,\nniiden vieraiden raakalaisten orja, jotka ovat anastaneet vallan\nvirran laaksossa. Siksi torjumme vaatimuksesi ja kannatamme vakaasti\nlaillista kuningastamme Meryä. Eläköön hän vielä kauan ja saakoon\nonnellisen lopun!\"\n\nTietenkään Uassif el Khajat ei tyytynyt tähän, vaan toi esiin\nyhä uusia vastaväitteitä ja syytöksiä. Kävisi liian pitkäksi\ntoistaa niitä kaikissa yksityiskohdissaan. Kumpikin puoli kiihtyi\nhyödyttömästä kiistasta yhä enemmän, sanat sinkoilivat yhä\nkiihkeämmin, alkoipa kopti taas tuoda julki peitettyjä uhkauksia.\nVain vaivoin onnistui Griebachin toisella ja samoin levollisuutensa\nsäilyttäneen faaraon toisella puolen estää riitapuolia purkamasta\nintohimojaan.\n\nÄkkiä ovi avautui, ja esiin astui kolme henkilöä, joita tällä\nhetkellä kaikkein vähimmin olisi odottanut. Näyttämölle näet ilmestyi\nKastner, pitäen oikealla kädellään vanhan ylipapin ja vasemmalla\nnuoren kuninkaanpojan kättä.\n\nOn vaikea kuvata vaikutusta, minkä heidän saapumisensa herätti.\nNeuvonantajat hypähtivät pystyyn ja tuijottivat tulijoihin\nmäärättömästi hämmästyneinä, itse faaraokin näytti menettävän\nitsehillintänsä. Uassif el Khajat joutui aivan suunniltaan ja\npuristi kätensä nyrkkiin ikään kuin syöksyäkseen tohtorin kimppuun,\nsaadakseen esittää moitteensa muulla tavoin kuin sanoilla.\n\nSaksalaisen paljon puhuva silmäys pidätti hänet paikallaan ja samalla\nGriebach laski raskaasti kätensä hänen hartioilleen. Viimeksi\nmainittu oli heti älynnyt ystävänsä ajatuksenjuoksun ja hyväksyi sen\nilman että ainoatakaan sanaa oli tarvis vaihtaa heidän välillään.\n\nKastner johdatti nyt vanhuksen ja nuorukaisen hänen luokseen ja\nsanoi, välittämättä koptista sen enempää: \"Kirjoita nopeasti, Poldl:\n'Me muukalaiset olemme varmasti vakuuttuneita siitä, että olemme\nylevämielisten miesten parissa. Siksi katsomme parhaaksi luottaa\nheidän jalomielisyyteensä ja oikeudentuntoonsa. Olkoon päätöksenne\nvapaa kaikesta painostuksesta!'\"\n\nGriebach kiidätti kynää papyruksella, sitten Kastner otti lehden ja\nluovutti sen molempien panttivankien kera kuninkaalle.\n\nTämä oli katsellut häntä ihaillen, mutta nyt hän tarttui saksalaisen\nmolempiin käsiin, vei ne polvelleen ja sanoi muutamia sanoja.\nMuukalaiset eivät niitä ymmärtäneet, mutta ilmeistä oli heti,\netteivät ne sisältäneet mitään pahaa. Sitten kuningas käski poikansa\npoistua, kehoitti neuvoksia asettumaan paikoilleen ja istui itsekin\nheidän joukkoonsa samoin kuin ylipappi. Kastner puolestaan palasi\ntoveriensa luokse.\n\nNyt kopti vihdoinkin sai tilaisuuden purkaa kiukkunsa.\n\n\"Kiroan hetkeä, jolloin annoin houkutella itseni ilmaisemaan teille\nsalaisuuteni\", hän aloitti raivokkaalla äänellä. \"Kavala oli\nsydämenne ja petollinen valanne, kuten tuon kurjan Selimin, joka\ntahtoi jättää meidät nääntymään esi-isäni pyramidin luokse! Mutta nyt\nsanon itseni irti teistä ja kumppanuudestanne...\"\n\n\"Seis, ystäväni!\" keskeytti Kastner suuttumatta loukkaavista\nsanoista. \"Olet kiihtynyt, ja kuten tunnettua viha on huono\nneuvonantaja. Sano mieluummin, oletko tähän asti saavuttanut mitään\ntodistuksillasi.\"\n\n\"En, mutta...\"\n\n\"Niinpä lakkaa moitteistasi, kunnes on ilmennyt että menettelylläni\non vielä vähemmän menestystä!\"\n\n\"Ei ylipäänsä olisi lainkaan tarvinnut antautua neuvotteluihin\",\nUassif el Khajat vastusti itsepäisesti. \"Olisimme voineet riistää\nheiltä veden, jolloin heidän olisi täytynyt mukautua; vain teidän\nmyöntyväisyytenne ja pelkuruutenne ovat syynä siihen, että olemme nyt\ntässä asemassa riippuvaisina näiden ihmisten armosta!\"\n\n\"Sinusta puhuu vain sokea viha, joka suuntautuu aivan syyttömiin\nhenkilöihin. Etkö itsekin, nähdessäsi janokuoleman silmiesi edessä,\nsydämesi hädässä huutanut, että jumala rankaisee isien synnit vain\nseitsemänteen polveen? Nyt tahdot saattaa kuninkaan vastuuseen\nasioista, jotka tapahtuivat yli kolmetuhatta vuotta sitten! Totta\ntotisesti...\"\n\n\"Minä teen laskuni tämän Nebseny-kavaltajan jälkeläisen enkä sinun\nkanssasi...\"\n\n\"Lopeta jo viimeinkin loruamisesi tuosta vanhasta laskusta ja\najattele mieluummin uutta, joka osoittaa sinun olevan melkoisessa\nvelassa näille ihmisille.\"\n\n\"Haluaisitko ehkä mainita minulle tuon laskun?\" kopti kysyi\nivallisesti. \"Sillä minun täytyy tunnustaa, että en sitä lainkaan\ntunne.\"\n\n\"Sitä lujemmin se on meidän muistissamme. Viruimme näännyksissä\naavikon hiekassa, kauhea kuolema edessämme, ja nämä miehet\nsäälivät meitä. Voisimmeko silloin palkita heitä asettamalla\npuukon heidän kurkulleen? Siitä estäköön meitä taivas! Minun\nsilmissäni on kiitollisuus vielä tärkeämpi kuin kosto, ja siksi\nei kukaan ihminen, et edes sinäkään, voi estää ensi kädessä\nosoittautumasta kiitolliseksi. Puhutpa nyt tai olet vaiti, se on\nminulle yhdentekevää. Mutta jos sinussa vielä on jäljellä kipinäkin\nmiehistä ylpeyttä, häpeäisit palkitessasi henkesi pelastajia\nkiittämättömyydellä.\"\n\nUassif el Khajat ei vastannut näihin moitteisiin, vaan oli vaiti\nja tuijotti synkin katsein lattiaan. Hän kai huomasi, etteivät\nsaksalaiset suinkaan antautuisi hänen kostotuumiensa sokeiksi\nvälikappaleiksi, mutta oli toivotonta odottaa että hän olisi\nymmärtänyt kunnioittaa heidän ajatuskantaansa.\n\nSillä välin faarao oli sanellut kirjurilleen pitkän kirjelmän, joka\nnyt luovutettiin Griebachille; se kuului: \"Kuulkaa ystävät, mitä\nkuningas Mery teille puhuu! Kiitän teitä luottamuksesta, jota minulle\nja alamaisilleni olette osoittaneet palauttamalla panttivangit;\nsitä ei unohdeta. Eräs teistä esittää vaatimuksia kruunuun, jota\nkannan perintönä pitkältä sarjalta esi-isiä, mutta asiaamme tutkivat\ntuomarit eivät ole suopeita tälle vaatimukselle. Minun ajatukseni\novat nämä: Kuningas on asetettu kansaa hallitsemaan siksi, että hän\nsitä viisaasti ohjaisi ja sen onnen turvaisi. Tämä on tähän asti\nonnistunut minulle ja esi-isilleni. Ehkä te nyt tiedätte keinoja\nsaattaa kansani vielä tyytyväisemmäksi ja onnellisemmaksi kuin\nmitä se nyt on. Kun kokematon nuorukainen astuu valtaistuimelle,\nei häneltä voi suuria vaatia, mutta te olette kypsyneitä miehiä\nja olette osoittaneet todella ylevää mielenlaatua, joten teiltä\nvoi odottaa vain kaikkein parasta. Siksi teen tämän ehdotuksen:\nSakaren jälkeläinen ja minä harkitsemme kumpikin päivän, mitä hyvää\nvoimme tarjota kansallemme. Sitten se itse ratkaiskoon, kumman se\ntahtoo tulevaksi johtajakseen, hänet vai minut. Sillä sen, jonka on\ntoteltava, on myös saatava vapaasti valita herransa.\"\n\n\"Näetkö nyt vihdoinkin, että olimme oikeassa?\" huusi Kastner\nkoptille, kun Griebach oli lopettanut. \"Kun tulin, oli asiasi jo\nmiltei hukassa, mutta nyt on riita taas tasassa, ja riippuu vain\nsinusta, voitatko kansan ja kruunun!\"\n\nUassif el Khajat ei nytkään vastannut, mutta hänen silmistään säkenöi\nsuuri, loistava toivo. Hän oli jo varma voitostaan.\n\nKun Griebach oli välittänyt suostumuksen kuninkaan ehdotukseen,\nneuvottelukokous hajaantui. Kuningas Mery saattoi henkilökohtaisesti\nmuukalaiset hallitustalon toisiin huoneisiin, jotka siitä lähtien oli\nmäärätty heidän asunnokseen. Kun heitä oli loisteliaasti kestitty,\nkuningas poistui.\n\nSeuraavana aamuna tuli joukko ylhäisiä virkamiehiä noutamaan Uassif\nel Khajatia sulkeakseen tämän muinaisegyptiläisen tavan mukaan\nerikoiseen huoneeseen, jotta hän siellä häiritsemättä voisi miettiä,\nmillä keinoin voittaisi kansan puolelleen. Faarao alistui samaan\ntoimenpiteeseen.\n\nNeljäkolmatta tuntia myöhemmin heidät taas noudettiin, ja Uassif el\nKhajat sai sanella Griebachille puheen, joka myöhemmin luettaisiin\nkansalle. Hän teki sen voitonvarmoin ilmein eikä kiinnittänyt\nmitään huomiota siihen, että hänen molemmat kuulijansa useammin\nkuin kerran pudistivat päätään ja hymyilivät epäuskoisesti. Hän oli\nnyt oikein elementissään, rakensi ilmalinnan toisensa jälkeen ja\nsuorastaan mässäsi loistavilla voitoilla, joilla hän aikoi tehdä\nTuatin keitaan asukkaat puolen maailman herroiksi ja saattaa uskon\nnäkymättömään Jumalaan ainoaksi vallitsevaksi. Ne olivat unelmia,\nomiaan uneksijalle, joka katsoo maailmaa ja sen moninaista toimintaa\nvain omien ennakkoluulojensa ahtaasta näkökulmasta ja on tykkänään\nmenettänyt todellisuustajun.\n\nPäivällistunnilla ylipappi tuli kirjurien seuraamana ja pyysi\nasiakirjaa sen näillä monistuttaakseen. Sitten hän pyysi muukalaisia\nseuraamaan häntä. Mentiin hallituspalatsin ja temppelin välissä\nolevalle suurelle torille.\n\nJokaiseen sen kahdeksasta uloimmasta osasta oli kokoontunut melkoinen\njoukko miehiä, keitaan koko miespuolinen väestö järjestyneenä\npiireittäin, kuten vieraat myöhemmin saivat kuulla. Ilmeisesti\nkansakin oli jo saanut tiedon siitä, miksi se oli kutsuttu koolle,\nsillä koptia ja tämän molempia seuralaisia tarkastettiin joskin\nhillityn, niin sitä ilmeisemmän uteliaasti.\n\nTorin keskiosaan oli kuningas ja hänen suppeampi seurueensa\nasettunut eräänlaiselle lavalle. Ympärillä seisoivat niin sanotun\nkuningaspiirin jäsenet, nimittäin ne, jotka olivat jonkinlaisessa\nsivusukulaisuudessa hallitsijahuoneeseen, ja kaikki ne, jotka\nkuningas oli nimittänyt \"ystäviksi\" ja \"uskotuiksi\" heidän ansioitaan\npalkitakseen.\n\nNämä miehet tervehtivät muukalaisia kaikilla asianomaisilla\nkunnianosoituksilla. Kuningas itse nousi istuimeltaan ja\nojensi heille kätensä tervehdykseksi. Sitten kajahtivat hänen\nviittauksestaan merkinantotorvet, ja koko laaja piiri yhtyi syvään\nhiljaisuuteen jokaisen katseen kiintyessä täynnä jännitystä keskellä\nolevaan tärkeään ryhmään.\n\nNyt vanha ylipappi antoi kahdeksalle kirjurille merkin käydä\nvirkatehtäviinsä. Nämä riensivät kukin omaan torinosastoonsa,\nnousivat siellä olevalle puhujankorokkeelle ja alkoivat lukea\nympärilleen tunkeilevalle piirin asujaimistolle koptin sanoman\njäljennöstä. Sanoin teki kuningaspiirissä vanhus, käyttäen Griebachin\nlaatimaa alkutekstiä.\n\nMolemmat saksalaiset, jotka korkealta istuinpaikaltaan saattoivat\nmukavasti nähdä koko kokouksen, olivat varmoina odottaneet, että\nheidän toverinsa pilvilinnat vastaanotettaisiin kylmästi torjuen,\nellei peräti peittämättömällä ivalla. Nyt heidän täytyi tuskaiseksi\nhämmästyksekseen kuulla, miten yksityiset ryhmäkunnat kohottivat\näänekkäitä suosionhuutoja, jotka paikoin kehittyivät miltei\nhaltioituneeksi riemuksi. Oliko siis todellakin mahdollista, että\nilmeisesti sangen järkevästi kasvatettu ja samoin ajatteleva kansa\nantautuisi uneksijan johtopäätösten houkuteltavaksi siinä määrin,\nettä se tyhmän lapsen tavoin yhtyi tämän toivomukseen temmata tähtiä\ntaivaalta ja saattaa maailmankaikkeuden horjumattomat lait hänen\noikkujansa palvelemaan. Ihmetellen saksalaiset tuijottivat toisiinsa\nja sitten koptiin, joka salaamatta tyydytystään pani merkille\nsanomansa menestyksen ja näytti olevan täysin varma voitostaan.\n\n\"Tämä on totisesti liian hullua!\" sanoi Kastner saksaksi\nystävälleen, kun kirjurit lukemisen lopetettuaan jälleen palasivat\nkeskelle. \"Ellei kuningas nyt pysty tätä virhettä korjaamaan,\ntäytyy meidän ehdottomasti käydä väliin ja estää näitä miekkosia\ntekemästä ensiluokkaista tyhmyyttä. Nuo, jotka täällä ovat koossa,\novat ilmeisesti keitaan koko asekuntoinen miehistö, siis kaiken\nkaikkiaan noin kolmetuhattaviisisataa, neljätuhatta miestä. He ovat\nvuosikausia käyttäneet vain auraa ja viikatetta, ilman vähintäkään\nsotakokemusta, lisäksi kuningas Ramseen aikainen aseistus, kaksi\ntusinaa takaaladattavia kivääreitä, pitää helposti aisoissa mokoman\nsotajoukon. Sellaista ääretöntä tyhmyyttä!\"\n\n\"Meille ei kai jää muuta mahdollisuutta kuin avata näiden ihmisten\nsilmät\", Griebach vastasi miettiväisenä. \"Tosin siten katkeaa\nviimeinenkin ystävyydenside koptiin, ja jos hän kuitenkin jää\nvoittajaksi, silloin ei asemamme ole kehuttava...\"\n\n\"Ajatelkoon hän mitä tahtoo!\" Kastner keskeytti ärtyisästi.\n\"Saisimmehan hävetä kuollaksemme, jos toimettomina katsoisimme moista\nmielettömyyttä, mieluummin tappelen koko keidasta vastaan.\"\n\nTämän keskustelun aikana kuningas oli sanellut kirjureille\nvastauksensa, jäljennös siitä ojennettiin muukalaisille, sitten\ntoistui äskeinen näytelmä. Kirjurit kiiruhtivat paikoilleen ja\nkeskellä vanhus julisti kuninkaan sanomaa.\n\n\"Kuulkaa, te hyvän Jumalan lapset, mitä kuninkaanne Mery teille\npuhuu! Älkää antako turhien toiveitten sokaista itseänne! Kauniilta\ntosin kaikuivat kuningas Sakaren jälkeläisen sanat. Mutta viisas\nmiettii huolellisesti jokaista askelta, jonka hän astuu syrjään\ntutulta polulta. Itsekin ihailen noita rohkeita suunnitelmia,\njotka juuri kuulitte airuiden suusta, mutta kun niitä tarkemmin\najattelen, on minun ne suoralta kädeltä hylättävä. Aivan loputon\non niiden asekuntoisten miesten luku, jotka asuvat ulkona avarassa\nmaailmassa, te kukistuisitte heidän rynnäkköönsä kuin kiviläjä\nsiirtyvän hiekkavuoren alle, jos päähänne pälkähtäisi käydä heidän\nkimppuunsa. Myös on sota -- kuinka onnellisia olemmekaan olleet --\nsäästänyt keidastamme suuren Nebseny-kuninkaan päivistä saakka,\nkätemme ei enää ole tottunut miekkaa heiluttamaan tai nuolta\njänteeltä lennättämään. Siksi kuulkaa kuninkaanne vakava ääni, te\nhyvän Jumalan pojat! Vannotan teitä antamaan minun vastedeskin johtaa\nteitä rauhan lakien mukaan, jotka ovat tuottaneet onnea ja siunausta\nesi-isillemme suureen Nebseny-kuninkaan päivistä saakka, eikä\ntavoittamaan mahdottomia! Pitäkää parempana se hyvä ja varma, minkä\nminä teille tarjoan, kuin se, mikä tosin näyttää paremmalta, mutta\non saavuttamattomissa! Tämä on vastaukseni. Mutta jos se kuitenkaan\nei pidättäisi teitä seuraamasta tämän miehen viettelevää puhetta,\nsilloin olen, kuten olen vannonut, ensimmäisenä palveleva häntä,\nsillä ei sovi kuninkaalle, että hänen valtansa tähden syntyy epäsopua\nkansassa. Jos siis ensimmäisenä lähden taisteluun ja kaadun, minulta\nsäästyy ainakin suru nähdä se onnettomuus, mikä teitä epäämättömästi\non kohtaava vieraalla maalla. Valitkaa nyt niin kuin sydämenne\nvaatii!\"\n\nTätä hyvää tarkoittavaa puhetta ei seurannut ainoakaan hyvähuuto, ei\nyksikään suu sitä ylistänyt. Kuningas katseli surullisena kansaa,\njoka vielä vähän aikaa sitten oli kunnioittanut hänen jokaista\nkehoitustaan kuin taivaallista ilmestystä. Mutta kopti nosteli\nkopeana rintaansa ja katsahti uhmaten molempiin saksalaisiin,\njotka juuri parhaillaan tyytymättömin, miltei vihaisin ilmein\nneuvottelivat, miten he parhaiten voisivat huumaantuneen rahvaan\nhulluuden oikaista.\n\nJa kuitenkin he kaikki neljä pettyivät!\n\nKun ylipappi käski airueitten huutaa: \"Joka tahtoo jäädä uskolliseksi\nvanhalle kuningassuvulle, tulkoon keskelle, muut jääkööt\npaikoilleen!\" silloin suurin osa miehistä pitemmittä empimisittä\nlähti liikkeelle kerääntyen rakastetun faaraonsa ympärille, jonka\nkasvoille tällöin valahti iloinen hymy. Vain yksi piireistä, niin\nsanottu Varpuspiiri, jäi täysilukuisena paikoilleen, samoin muiden\njäseniä yhteenlaskettuna noin pari tusinaa. Mutta mitä se merkitsi\nsiihen valtavaan enemmistöön verrattuna, joka oli julistanut\nkannattavansa vanhaa kuningasta?\n\nMolemmat saksalaiset hengähtivät helpotuksesta ja ojensivat\nonnitellen faaraolle kätensä, jota tämä sydämellisen kiitollisena\npuristi. Mutta kopti, joka odottamattaan havaitsi syöksyneensä\ntaivaistaan, joutui hirveän kiihkon valtaan, ja luultavasti vain\npelko, että kuninkaalle uskolliset yltyisivät vihaan, esti häntä\nsyöksymästä vastustajansa kimppuun.\n\nKatkerasti kiroten hän kääntyi pois mennäkseen niiden luo, jotka\nolivat ilmaisseet kannattavansa häntä. Mutta faarao astui hänen\nluokseen ja laski kätensä tyynnyttäen hänen olalleen, sanellen\nsamalla kirjurille useita lauseita.\n\n\"Kaukana olkoon minusta, että päästäisin sinut menemään vihassa,\nveljeni\", oli niiden sisällys. \"Mehän polveudumme samasta esi-isästä,\nsuuresta Khuenaten-kuninkaasta, ja siksi on sovun vallittava\nvälillämme. Kuule siis ehdotukseni: Jää luoksemme veljenämme ja\nystävänämme, mutta joka viides vuosi kysykäämme kansalta, onko se\nvielä samaa mieltä kuin nyt!\"\n\nSilloin välähti toivo jälleen koptin silmissä. Voimakkaasti hän\npuristi faaraon tarjoamaa kättä.\n\nKansa, jolle uusi liitto heti julistettiin, puhkesi äänekkäisiin\nriemuhuutoihin. Niiden olisi oikeastaan heti pitänyt tuhota Uassif\nel Khajatin toiveet, sillä ne tarkoittivat ainoastaan ja yksinomaan\nheidän nyt kaksin verroin kunnioittamansa kuninkaan jaloa päätöstä.\nMutta kopti, uusegyptiläisten virkavallan entinen kasvatti, hallitsi\ntaas täydellisesti kasvonilmeensä eikä vähimmälläkään merkillä\nilmaissut tyytymättömyyttään näiden suosionhuutojen johdosta. Hän\nlaskikin varmasti voivansa lähimpinä viitenä tai kymmenenä vuotena\ntaivuttaa kansan enemmistön puolelleen.\n\nNyt kansankokous hajoitettiin, mutta muukalaiset palasivat kuninkaan\nvieraiksi hallitustaloon, missä heille oli varattu vakinaiset asunnot\nja palveluskunta.\n\n\n\n\nXI. VERIKORPPI\n\n\nKun sankarimme nyt ovat päässeet päämaaliinsa ja toistaiseksi ovat\nturvassa enemmiltä vaaroilta, antaisimme mieluimmin heidän hetken\naikaa levätä ja tarkastaisimme seikkaperäisemmin keidasta, joka suo\nheille vieraanvaraisuuttaan. Mutta valitettavasti meidän täytyy\npelätä sen herättävän lukijan vastustusta.\n\nMainittakoon tässä siis vain lyhyesti, että Tuatin keitaassa\noli noin kolmekymmentätuhatta asukasta, kaikki tuota puhdasta\nmuinaisegyptiläistä tyyppiä, jonka tunnemme Niilinlaakson\nhautamaalauksista. Valtiolaitoksella oli sangen vahva\npatriarkallis-kommunistinen leima, mikä ehkä parhaiten sopiikin\ntällaiselle yksinomaan maanviljelystä harrastavalle kansalle. Kaikki,\nmuuten vain mitättömän vähän huolenpitoa tarvitsevien peltojen\ntuottama vilja koottiin suuriin valtion varastohuoneisiin ja jaettiin\nsitten tarpeen mukaan yksityisille perheille. Siksi olikin raha aivan\ntuntematonta, koska kenenkään ei tarvinnut tarpeitaan naapurilta\nostaa tai vaihtaa, vaan hän sai ne esivallalta, jonka taas oli\npidettävä huoli siitä, että elin- ja vaatetustarpeita oli riittävästi.\n\nHeidän uskontonsakin oli varsin yksinkertainen. He palvelivat, kuten\nlukijamme jo esitetystä ovat voineet päätellä, auringonjumalaa\nja tämän päivittäisen laskun ja nousun salaisuutta, jota kaikki\nmaallinen kiittää olemassaolostaan. Erittäin kaunis piirre heidän\nmaailmankatsomuksessaan oli se, että he pitivät valheellisuutta\nja kiittämättömyyttä kaikkein suurimpana häpeänä; niiden ohella\noli vain vähän muita rikkomuksia. Joka todistettiin sellaiseen\nsyypääksi, hänen täytyi säädystään riippumatta alistua raskaimpaan ja\nhalveksituimpaan työhön. Samoin kävi tietämättömille ja laiskoille,\nlyhyesti kaikille, joilta puuttui tarpeellinen into toimia yhteiseksi\nhyväksi.\n\nKielestä olemme jo hiukan maininneet. Uassif el Khajat ja Griebach\noppivat sitä jokseenkin helposti, kun molemmat osasivat koptinkieltä\nja myös olivat harrastaneet muinaisegyptiä. Vaikeampaa se oli\nKastnerille, mutta kun hänellä oli luontainen taipumus vieraiden\nkielten oppimiseen, hänkin pian perehtyi siihen, ja syksyn tullessa\nkaikki kolme vierasta olivat täysin kotiutuneet keitaaseen.\nErittäinkin molemmat saksalaiset nauttivat suurta arvonantoa, kun\nhe innokkaasti koettivat tutustuttaa tätä teknillisessä suhteessa\nsangen takapajulla olevaa kansaa länsimaisen kulttuurin lukuisiin\naikaansaannoksiin.\n\nNiinpä eivät \"romet\", niinkuin he itseään nimittivät\nniilinlaaksolaisten esivanhempainsa mukaan, muun muassa tunteneet\nruuvin käyttöä. Esimerkiksi viiniä valmistaessaan he polkivat ensin\njaloillaan rypäleet rikki, sulloivat ne säkkeihin ja puristivat ne\nkuiviin kiristämällä köysillä. Oli tosiaan ennen kuulumaton tapaus\nheille, kun Kastner rakensi oikean viininpuristimen ja näytti miten\nsillä tultiin paljon yksinkertaisemmin toimeen.\n\nSamanlaisia ihmeitä tapahtui miltei joka päivä, ja jos romet olisivat\nolleet taipuvaisia monijumalisuuteen, he olisivat epäilemättä\nkunnioittaneet molempia herroja taivaasta tulleina jumalien\nlähetteinä.\n\nKoptikin pyrki innokkaasti seurustelemaan kansan parissa, joskin\ntosin muista syistä. Hän halusi voittaa kannattajia puuhilleen.\nMitä keinoja hän siinä käytti, siitä hänen molemmat matkatoverinsa\neivät oikein päässeet selville. Vaikka hän jälleen osoitti heitä\nkohtaan entistä ystävällisyyttä ja rakastettavuutta, he tunsivat\nkuitenkin, että hän sisimmässään ajatteli toisin ja yhä kantoi\nheille kaunaa, koska he olivat Keilavuoressa vastustaneet hänen\nväkivaltaisia puuhiaan keitaalaisia vastaan. Syystäkin hän pelkäsi,\nettä he ryhtyisivät jälleen häntä vastustamaan, mikäli huomaisivat\nhänen suunnitelmiensa ja näkökantojensa pääsevän voitolle. Siksi hän\nmahdollisuuden mukaan karttoi heitä ja vältti kaikki kysymykset,\njotka koskivat hänen puuhiaan keitaassa ankeriasmaisen liukkaasti.\n\n\"En luota koptiimme\", sanoi Kastner ystävälleen useammin kuin\nkerran. \"Meidän pitäisi oikeastaan vartioida häntä tarkasti, jottei\nhän lopultakin pääse tekemään rötöksiä. Tuo veljeileminen kansan,\nvarsinkin varpuspiiriläisten kanssa, ei minua miellytä.\"\n\n\"Mitä voit tehdä?\" Griebachin oli tapana vastata. \"Kuningas\nMeryhän on nimenomaan myöntänyt hänelle oikeuden toimia asiansa\nhyväksi, joten meidän on suotava hänelle sama ja toivottava\nparasta keitaalaisten järkevyydestä. Mitä enemmän saamme heidän\nluottamuksensa, sitä pikemmin he uskovat meitä, kun ratkaisevalla\nhetkellä paljastamme heille Uassifimme suunnitelmien mielettömyyden.\"\n\nEräänä päivänä kopti hämmästytti heitä pyytämällä, että he\nauttaisivat häntä ja vaikuttaisivat siihen suuntaan, että hän saisi\nluvan noutaa poikansa luokseen.\n\nTämä pyyntö oli itsestään aivan luonnollinen ja otettu huomioon\njo Egyptistä lähdettäessä. Nyt oli kuitenkin kysymys siitä, mitä\nromet siitä sanoisivat. Heistä täytyi ennen kaikkea olla tärkeätä,\nettä keitaan olemassaolo tulevaisuudessakin jäisi maailmalle\nsalaisuudeksi. Molemmista saksalaisistakin oli vastenmielistä vain\ntullakseen kuuluisiksi maantieteellisestä löydöstään vetää suuren\nmaailman pauhinaan tämä kelpo kansa, joka kolmetuhatta vuotta oli\nnauttinut onnellista rauhaa.\n\nMutta toisaalta oli juuri tässä kysymyksessä heidän ja koptin\nharrastusten kiintein yhtymäkohta, he olivat vain innokkaasti\nsyventyessään uuden, oudon ympäristön tarkasteluun sen kokonaan\nunohtaneet. Sillä samalla kun Uassif el Khajat alkoi yhdistää\nkohtalonsa keitaan tulevaisuuteen ja yhdyssiteen lujittamiseksi\nnyt aikoi noutaa poikansakin, oli molemmista tiedemiehistä\nitsestäänselvää, että heidän lyhyemmän tai pitemmän oleskelun jälkeen\nkuitenkin oli ajateltava kotimatkaa. Kummassakin tapauksessa oli\nsaatava aikaan kulkuyhteys Niilinlaaksoon, mutta sitä taas ei käynyt\najatteleminenkaan ilman keitaalaisten suostumusta.\n\nMeidän on tässä huomautettava, että Nebsenyn retki tapahtui Ramses\nIII:n hallitessa. Silloin egyptiläiset eivät autiomaassa käyttäneet\nmuita kuormaeläimiä kuin aasia, he tulivat tuntemaan kamelin vasta\nkreikkalaisajalla, kuten temppeli- ja hautakirjoitukset osoittavat.\nSen vuoksi ei tuatilaisillakaan ollut kameleja, ainoastaan aaseja,\nmutta viimeksi mainittuja käyttäen olisi viikon kestävä matka\nkaivottomassa autiomaassa mahdoton, koska aasit tarvitsevat vettä\nainakin kerran päivässä. Olisi siis järjestettävä suoranainen\netappitie Niilinlaaksoon päin vesi- ja rehuvarastopaikkoineen. Mutta\nsaattoiko tuatilaisilta vaatia, että he kolmen muukalaisen hyväksi\nitse osoittaisivat ja raivaisivat vihollisille tien maahansa?\n\nKun tässä asiassa kuitenkin ehdottomasti olisi ennemmin tai myöhemmin\ntehtävä ratkaisu, päättivät molemmat saksalaiset mieluimmin heti\nsaada asian selväksi ja esittivät sen ensi tilaisuudessa kuninkaalle.\n\nTapahtui, mitä he olivat pelänneet. Kuningas tosin epäröi, mutta\nneuvonantajat etenkin vanha ylipappi, vastustivat kaikella\nvoimallaan muukalaisten toivomusta, vedoten pääasiassa meille\njo tuttuun ennustukseen, jonka mukaan vieraiden keralla suuri\nonnettomuus kohtaisi keidasta. Näyttipä siltä kuin vanha epäluulo\nkolmea vierasta kohtaan olisi jälleen herännyt, he joutuivat\nalituisen, salaisen vartioinnin kohteiksi. Mutta he eivät olleet\nsitä huomaavinaan, vaan ponnistivat sitä innokkaammin päämääränsä\nhyväksi, ja lopulta he pääsivätkin tulokseen. Selvisi näet piankin,\nettä keitaalaisten epäluulo pohjimmaltaan kohdistui vain koptiin.\nHe pelkäsivät hänen käyttävän tilaisuutta hyväkseen hankkiakseen\nliittolaisia Niilinlaaksosta ja siten huomattavasti lisätäkseen\nkannattajiensa lukua, kunnes vihdoin voisi temmata kansan enemmistön\nkunnianhimoisten aikeittensa puolelle. Mutta molempia eurooppalaisia\nkohtaan osoitettiin samaa luottamusta kuin nämä aikoinaan\npanttivankien vapaaehtoisella palauttamisella keitaalaisille.\n\nSiten oli sovinnon mahdollisuus olemassa, ja pitkillä, erittäin\nankarilla ponnistuksilla onnistuttiin vihdoin murtamaan ylimmän\nvaltioneuvoston vastarinta.\n\nSovittuihin ehtoihin kuului, että Kastner tekisi retken yksinään,\nvain rome-miesten seuraamana. Mutta kun nämä eivät osanneet\narabiaa eikä koptinkieltä, hänen olisi kerrottavan heidän kuuluvan\njohonkin läntisen Saharan paimentolaisheimoon ja että hän itse\noli heidän tulkkinaan. Edelleen hänen täytyi vannoa, ettei\nkenellekään edes sanallakaan vihjaisisi matkansa lähtöpaikkaa tai\npäämaalia ja että hän viivyttelemättä lähtisi paluumatkalle heti\nkun oli noutanut koptin pojan samoin kuin tämän yhä Der el Gebrain\nmaatilalle piilotetun \"perinnön\", nimittäin khopeshin, papyruksen\nja Eymhotepin prinssinpäähineen. Sitä vastoin hänelle myönnettiin\nmielellään lupa toimittaa suurehko aseidenosto, sillä romet itsekin\nolivat äärimmäisen uteliaita tutustumaan \"ukkospyssyihin\", joista\nmuukalaiset niin usein olivat kertoneet.\n\nKun kerran oli päästy sovintoon, ei aikeen toteuttamisessa\npitkältikään vitkasteltu. Noudettiin ensiksikin tyhjät vesisäiliöt\nhiekasta Renf-ankhin pyramidin luota, sitten ne ja suuri joukko\nvuohennahkaisia, hyvin pitäviä vesileilejä toimitettiin täytettyinä\nKoiranvuorelle, mistä etappitie oli suunnattava suoraan itään. Koska\ntohtori oli sitoutunut varjelemaan lähtöpaikkansa salaisuutta, hän\nei voinut palata Dakhlaan tuttua tietä. Hän päätti siis noudattaa\nmainittua suuntaa, joka veisi hänet jokseenkin Murren vuoren ja\nkaivon tienoille sille karavaanitielle, joka Selimen keitaasta\netelästä johtaa Khargeen pohjoisessa. Murresta olisi helppo päästä\nDunguliin ja edelleen Assuaniin.\n\nNyt Kastner oli taas elementissään, varsinkin kun hän saattoi\nkäyttää hyväkseen Dakhlan-matkalla saamiaan kokemuksia. Uupumatta\nhän oli liikkeellä tarkastaen mitä huolellisimmin yksityisten\nvarastopaikkojen järjestelyä, koska hänen matkansa onnistuminen\nriippui siitä. Kuitenkin kesti miltei kuukauden ennen kuin he olivat\npäässeet niin lähelle mainittua karavaanitietä, että päivässä\nsaavuttaisivat sen.\n\nVanha ylipappi oli saattanut häntä sinne asti, iästään ja raskaista\nponnistuksista huolimatta. Huoli keitaan salaisuudesta pakotti hänet\nlevottomana tarkastamaan, että kaikki ehdot täytettäisiin.\n\nKun hänen vihdoin viimeisellä varastopaikalla oli päästettävä\ntiedemies jatkamaan matkaansa, hän näytti vielä viime hetkellä\nkatuvan myöntyväisyyttään ja aikovan tehdä tyhjäksi kaiken. Ja\ntodellakin, jos hän olisi tietänyt, minkälainen joukkio oli seuraava\nmuukalaista ilman tämän omaa syytä ja hänen tietämättään, hän olisi\nkaikin keinoin pakottanut tämän jäämään.\n\nHän tukahdutti vielä kerran synkät aavistuksensa, katsahti syvään\nKastnerin silmiin ja sanoi: \"Sanomme toisiamme ystäviksemme, ja\nuskonkin sinun vilpittömästi tarkoittavan parastamme. Mutta raskas\non sydämeni ja surullinen sieluni, en tiedä miksi. Sen tähden\npyydän vielä sinua hartaasti: Älä tuhoa keitaamme pyhää rauhaa,\nvaan ajattele sitä, että nyt makaisit nääntyneenä hiekassa, ellemme\nsäälien olisi korjanneet sinua!\"\n\n\"Kunnioitettava ystävä\", Kastner vastasi sydämellisesti puristaen\nvanhuksen kättä, \"luota minuun! Niin totta kuin haluan jälleen nähdä\nvanhan äitini kasvot, niin totta olen oleva uskollinen annetulle\nsanalleni ja koettava kaikkeni salatakseni teidän olemassaolonne\nmuulta maailmalta. Karkota suru mielestäsi, kaikki on käyvä hyvin,\njos tähtien yläpuolella asuva Herramme niin sallii.\"\n\n\"Armahtakoon hän meitä ja sinua!\" lopetti vanhus laskien saksalaisen\nmatkaan.\n\nTämä matka sujui täysin ohjelman mukaan. Hänen viisi seuralaistaan\nherättivät, vaikka kukaan ei ymmärtänytkään heidän kieltään, tuskin\nminkäänlaista huomiota Niilinlaaksossa, jonne niin sanoaksemme\nmaapallon kaikki kansat kokoontuvat. Kaikessa hiljaisuudessa\nnoudettiin koptin poika ja \"prinssi Eymhotepin\" perintö, koptin rahat\nnostettiin pankista, aseita ja kameleita ostettiin ja toimitettiin\nkaikki, mistä keitaassa oli sovittu.\n\nVain Kairossa-olonsa aikana tohtorista kerran tuntui kuin olisi\nhänen ohitseen katuvilinässä kulkenut olento, joka suuntasi häneen\npuolittain kummastuneen, puolittain säikähtyneen silmäyksen, mutta\nsitten heti katsahti sivulle. Kun hän mietiskeli, kuka se olisi\nvoinut olla, hän oli muistavinaan nähneensä nuo piirteet Dakhlan\njoutilaan roskaväen joukossa, mutta varma hän ei ollut ja unohti pian\nkoko välikohtauksen.\n\nJuuri samana päivänä kun _mikijas_ (Niilin vedenkorkeuden mittari\nElefantine-saaressa) osoitti virran olevan alimmillaan, Kastner lähti\nmiehineen Assuanista paluumatkalle Tuatiin. Matka sujui nyt paljon\nnopeammin, kun he ratsastivat kameleilla, joiden selkään myös oli\nsälytetty runsaat tavarakuormat.\n\nKymmenessä päivässä he ehtivät Koiranvuorelle vanhan ylipapin luo,\njoka heitä siellä odotti.\n\nJos edessä oleva matka oli mennessä vaatinut tohtorin koko\ntarkkaavaisuuden, muisti hän nyt ne olosuhteet, joissa hän ensi\nkerran oli nähnyt tämän yksinäisen gorin. Olikohan beduiini, joka\ntässä luopui heistä, päässyt onnellisesti Khargeen? Ja mitenkähän oli\nkäynyt kavalalle senussille? Näitä ajatellessaan Kastner yhtäkkiä sai\nhalun tietää, olikohan Selimin neljine kameleineen yksin onnistunut\npelastautua liikkuvien särkkien alueelta. Tuolla viimeksi mainitulla\noli lentohiekka, joka vähimmästäkin ilmanväreestä puhaltuu eteenpäin,\ntietysti jo peittänyt hänen jälkensä, mutta tällä kiviaavikolla ne\nvoisivat suotuisassa tapauksessa säilyä ei vain vuosia, vaan jopa\nvuosikymmeniä.\n\nKastner ilmoitti ylipapille aikeestaan ja nousi ratsukamelilleen\nseuratakseen tulomatkallaan pystyttämiään tienviittoja muutaman\ntunnin matkan pohjoiseen.\n\nHän ei ollut ehtinyt vielä pitkällekään gorin luota, kun todellakin\ntapasi odottamansa jäljet. Ne olivat selvästi painuneet yksityisiin,\nhiekan täyttämiin kuoppiin, jotka alituisesti vaihtelivat aaltomaisen\nmaaperän pienien kohoamien kanssa. Vain ajankulukseen hän seurasi\nniitä vielä jonkin aikaa ja oli juuri aikeissa kääntää ratsunsa\njälleen etelään, kun hän yhtäkkiä säpsähti. Jostakin syystä senussin\nkamelit olivat kulkeneet tässä vierekkäin, ja silloin Kastner\nsuureksi kummakseen huomasi, että niistä olikin äkkiä tullut viisi.\nSilmänräpäyksessä hän kuitenkin huomasi erehtyneensä, sillä hänen\nlähemmin tarkastaessaan kävi selvästi ilmi, että viisistä jäljistä\nvain neljä johti pohjoiseen, mutta viidennet etelään, ja ne olivat\naivan tuoreet.\n\nTämän havainnon tehdessään hän joutui helposti ymmärrettävän\nkiihtymyksen valtaan ja kysyi äärimmilleen hämmästyneenä, kuka\nnämä jäljet oli voinut jättää. Kysymys ei varmastikaan voinut olla\neksyneestä, sillä päästäkseen asutuille seuduille sellainen ei olisi\nratsastanut etelään, vaan itään. Olikohan ehkä...?\n\nMitä erilaisimmat ajatukset ja tuumat risteilivät salamannopeasti\nhänen päässään. Hän muisti jälleen miehen, jonka utelias katse\noli pistänyt hänen silmäänsä Kairossa, samoin kuin sen seikan,\nettä senussi Selim oli saanut tietoonsa keitaan silloin tosin vain\notaksutun olemassaolon. Ei epäilystäkään enää, uusimmat jäljet olivat\nvakoilijan jättämiä.\n\nTodennäköisesti oli tuokin utelias kairolainen ollut senussi-lahkon\nkannattaja ja tietoinen Selimin teosta. Hän oli heti ilmoittanut\nkuolleeksi luullun muukalaisen yllättävän ilmestymisen lahkon\nsheikille Dakhlaan, -- senusseillahan on lukuisia yhteyksiä\nkaikkiin muhamettilaisiin seutuihin --, ja sitten oli lähetetty\ntiedustelijoita etsimään muukalaisten nykyistä olinpaikkaa,\nautiomaan keskellä olevaa keidasta. Vain siten oli selitettävissä\nepäilyttävien, ei suinkaan jonkun tilapäisen matkustajan sattumalta\njättämien jälkien löytäminen. Yhtä varmaa oli myös, ettei niiden\naiheuttaja ollut aivan yksin uskaltautunut niin kauas autiomaahan,\nhän oli vain ratsastanut edeltä ja hänen seuralaisensa olivat\nleiriytyneet jonnekin pohjoiseen.\n\nNyt oli toimittava ripeästi. Kun Kastner ei tietänyt näkymättömien\nvihollisten lukumäärää, olisi ollut epäviisasta näyttäytyä heille,\nkoska hän oivasta aseistuksestaan huolimatta ei olisi voinut\npuolustautua suurempaa ylivoimaa vastaan. Sitä vastoin näytti olevan\nmahdollisuuksia kaapata vangiksi yksinäinen tähystelijä, joka kai\nnyt juuri huomioi leiriä Koiran vuoren juurelta. Kastner nosti\nsiis kiväärin olkapäältään, varmistautui siitä, että se oli täysin\nlaukaisuvalmis, kannusti kameliaan ja seurasi epäilyttäviä jälkiä.\n\nJo pian ne katosivat suurempaan kivikkoon. Mutta kun tohtorin\ntarkkaavaisuus nyt oli vireillä, hänen ei ollut vaikea löytää niitä\nuudelleen, missä lentohiekka katkaisi kivilouhikon.\n\nNyt ne etenivät nopeasti jotenkin laajassa kaaressa ympäri\nKoiranvuoren, jonka omituinen huippu aina näkyi taivaanrannalla.\n\nNoin puolentoista tunnin kuluttua Kastner oli tullut niin kauas\netelään, että gor oli hänen pohjoispuolellaan, ja sen vuoksi\njäljetkin nyt kääntyivät. Vielä kilometrin ratsastettuaan hän näki\nratsukamelin makaavan syvennyksessä ja sen omistajan parin sadan\naskelen päässä lähimmällä kukkulalla tähystävän pohjoiseen päin\nsuuren kivilohkareen taakse piiloutuneena. Vakooja oli saatu ilmi,\nnyt hänet oli otettava kiinni.\n\nYksinkertaisinta olisi ollut ampua kameli, silloin olisi miehen\nvastarinnatta täytynyt antautua. Uusi silmäys eläimeen sai Kastnerin\nkuitenkin laskemaan kiväärinsä, hän ei hennonut ampua. Eläin oli mitä\npuhdasrotuisin _mehari_ (ratsukameli), noita eläimiä, joiden arvo\non melkein rahassa mittaamaton ja jotka leikiten jättävät jälkeensä\nparhaatkin juoksijat. Yksinpä Saharan paimentolaisryövärienkin,\ntuaregien ja tibbujen keskuudessa niitä tavataan vain harvinaisina.\n\nToiselta puolen oli otettava huomioon, että takaa-ajo epäonnistuisi\nkokonaan, jos vakooja vielä ajoissa huomaisi selästä uhkaavan vaaran\nja ehtisi ratsulleen. Pikaisesti harkittuaan Kastner kuitenkin päätti\nyrittää yllätystä. Hän löi voimakkaasti kameliaan, niin että se\npitkin harppauksin kiiti eteenpäin.\n\nOnneksi beduiini oli niin syventynyt vakoilupuuhaansa, että vasta\nlähestyvä kavionkapse herätti hänen huomionsa. Hän hypähti pystyyn ja\ntuijotti silmänräpäyksen kuin kivettyneenä tuota täysin odottamatonta\nilmestystä, mutta sitten hän älysi vaaran ja juoksi meharinsa luo\nminkä keuhkot ja kintut kestivät.\n\nRatsastaessaan Kastner oli heittänyt kiväärinsä olalleen ja sen\nsijaan ottanut revolverin käteensä, mutta nähdessään vihollisensa\nkasvot hän antoi aseen vaipua. Sehän oli Aid Omar, \"Verikorppi\",\njonka hän jo kerran oli ottanut vangiksi yöllisessä ottelussa lähellä\nDakhlaa! Tämä kuuluisa ryöväri oli siis heidän jäljillään!\n\nTavattomassa hämmästyksessään Kastner oli vähällä päästää käsistään\nkalleimman silmänräpäyksen. Vasta kun beduiini, joka huomasi pelin\nmenetetyksi, kiroten hapuili pistooliaan, sai saksalainenkin\nharkintansa takaisin.\n\n\"Pois kädet vyöltä ja nosta ne ylös, muuten olet kuoleman oma!\" hän\nkarjaisi miehelle ja ojensi revolverinsa tämän päätä kohti.\n\nRajatonta vihaa ilmaisi se katse, jonka rosvo häneen loi.\n\n\"_Ala' enak_ -- tule sokeaksi!\" hän sähähti takkuisesta parrastaan,\nmutta totteli komentoa. \"Toisen kerran on Allah antanut minut\nkäsiisi...\"\n\n\"Ja tällä kertaa se maksaa henkesi, jos hiukankin uskallat\nvastustella\", Kastner keskeytti ankaralla äänellä. \"Olen kerran\nvapauttanut sinut ja kuitenkin olet jälleen kintereilläni. Nyt\nkohdatkoon sinut kohtalosi! Pane kätesi selän taakse ja ota huomioon,\nettä saat luodin heti ruumiiseesi, jos teet vähäisimmänkin yrityksen\nlivistää!\"\n\nKiristäen hampaitaan voimattomasta vihasta beduiini totteli.\n\n\"Nyt sinä käännyt ja astut edelläni, ja muista että revolverini\npiippu on alinomaa sinuun tähdättynä. Eteenpäin!\"\n\nMies kääntyi. Vitkallisin askelin Kastner ajoi häntä leirille päin.\nMehari jäi toistaiseksi hietikolle.\n\nLukija kuvitelkoon hämmästyksen, jonka valtaan ylipappi ja muut romet\njoutuivat, kun heidän ystävänsä äkkiä ilmestyikin etelästä ja päälle\npäätteeksi toisen miehen seurassa. Kastnerin oli kahdesti toistettava\nheille, että heidän piti ottaa ryövärin aseet vyöltä ja sitoa tämän\nkädet selän taakse, ennen kuin he älysivät noudattaa hänen käskyään.\nSitten Kastner laskeutui ja vakuuttautui itse, että sitominen oli\ntoimitettu kunnollisesti, sillä romet olivat vieläkin kuin puoleksi\nunessa.\n\n\"Valitettavasti ei ole iloinen se uutinen, joka minun täytyy sinulle\nkertoa\", näillä sanoilla hän kääntyi ylipapin puoleen. \"Kun olin\neronnut teistä ja ratsastin pohjoiseen päin, osuin epäilyttäville\njäljille. Eräitä niistä seurasin ja vangitsin tuon miehen, joka on\nerittäin vaarallinen rosvo ja vakoilija ja jo vuosi sitten kerran\njoutui käsiimme yrittäessään hiipiä leiriimme. Samassa hommassa hänet\nnytkin yllätin. Kuningas Mery tuomitkoon hänet.\"\n\n\"Oliko hän yksin vai oliko hänellä seuralaisia?\" vanhus kysyi\nhuolestuneen näköisenä.\n\n\"Varmasti hänellä niitä on, vaikk'en omin silmin heitä nähnytkään, he\novat todennäköisesti leiriytyneet kauemmaksi pohjoiseen ja odottavat\ntähystäjänsä paluuta.\"\n\n\"Silloin meidän on saatava nekin käsiimme!\" vanhus huudahti\nkiihtyneenä. \"He ovat saaneet selon keitaamme salaisuudesta ja\naikovat ahdistaa meitä sodalla.\"\n\n\"Et tiedä, mitä tahdot\", Kastner vastasi päätään pudistaen. \"Meillä\non kaikkiaan noin neljäkymmentä miestä, mutta vaikka meillä olisi\nkäytettävänämme kymmenkertainen määrä, ei päähäni pälkähtäisi viedä\nheitä noita piiloutuneita vihollisia vastaan, koska me ehdottomasti\njoutuisimme tappiolle.\"\n\nKun vanhus ei näyttänyt ottavan uskoakseen tätä vastausta, Kastner\nveti esiin revolverinsa ja sanoi: \"Katsohan tätä pientä asetta! Ennen\nkuin ehtisit laskea kuuteen, olisin hätätilassa tappanut yhtä monta\nvihollista, eikä mikään panssarikaan voi suojata ammusta vastaan,\njoka lennähtää tästä mitättömästä putkesta. Vielä paljon varmemmin\nsurmaa tämä pitkä putki, jota kannan olallani. Todistan sen sinulle\nheti.\"\n\nRetkikunnan aaseista monet olivat sairastuneet matkarasitusten takia,\nja yksi niistä näytti olevan niin kurjassa tilassa, ettei sitä\nkatsottu voitavan viedä keitaaseen asti. Sen Kastner noudatti esiin,\nsitoi sen rintaan puisen, nahalla päällystetyn kilven ja vei sen noin\nkahdenkymmenen askelen päähän. Sitten hän palasi alkuasukkaitten\nluo, jotka jännittyneinä tungeksivat hänen ympärillään, tähtäsi\nkiväärillään eläinparkaa ja laukaisi.\n\nHän oli tähdännyt hyvin. Luoti lävisti puun, ja pitkäkorva suistui\nhengettömänä maahan.\n\nTuskin laukaus oli kajahtanut, kun kaikki kuulijat päästivät\nkurkustaan moniäänisen kauhunhuudon. Kun Kastner käännähti heitä\nkohti, hän oli vähällä nauraa ääneen nähdessään ilmeet, joilla he\ntarkastelivat vuoroin häntä, hänen pyssyään ja kuollutta aasia. He\nolivat kuin parvi lapsia, jotka äkkiarvaamatta ovat nähneet hiiren,\nja useimmilla oli kirjaimellisesti tukka pystyssä. Itse vanhuskin\noli tällä kertaa aivan poissa suunniltaan, hän tuijotti saksalaiseen\nsilmät suurina.\n\n\"Näen että uskot minua\", tämä sanoi. \"Jos nyt sanon sinulle, että\nvankimme toverien luku on vähintään kaksikymmentä, ellei ehkä\nkahdesti se, ja että he kaikki ovat varustettuja esittämilläni\naseilla, niin ymmärtänet kai, ettei voi olla puhettakaan\nhyökkäyksestä heitä vastaan. Tosin tavaroitteni joukossa on useampia\nnäitä putkia, joilla voisin varustaa miehemme, mutta kuten jokaiseen\naseeseen on näihinkin ensin harjaannuttava, jos niistä tahdotaan\nhyötyä. Mutta nuo ryövärit osaavat niitä mestarillisesti käyttää,\nsillä he elävät vain siitä mitä he aseillaan anastavat. Siksi meidän\non mietittävä muu keino pidättääksemme viholliset kaukana teidän\nrauhallisesta keitaastanne.\"\n\nTämän selityksen saatuaan ylimmäinen pappi oli vaiti kauan aikaa.\n\n\"Oi, miksi emme seuranneet suuren Nebseny-kuninkaan käskyä, vaan\npelastimme teidät hiekasta!\" hän viimein epätoivoissaan huudahti.\n\"Nyt on onnettomuus tullut, ja rauhallinen onnemme lopussa! En\nkuitenkaan tahdo väärin syyttää teitä. Te ette ole tuoneet vihollista\nmukananne, vaan hyvä Jumala on asettanut meille tämän koettelemuksen,\nja meidän on se kestettävä niin kuin hän hyväksi näkee.\"\n\n\"Sinun ei silti tarvitse heti pelätä pahinta\", Kastner koetti häntä\nlohduttaa. \"On ja täytyy olla keino torjua teitä uhkaava vaara, salli\nminun vain riittävän kauan miettiä!\"\n\nVanhus pudisti epätoivoissaan päätään ikään kuin hänellä ei enää\nolisi mitään toivoa.\n\n\"Voitko ehkä sanoa minulle, miten nuo muukalaiset ovat päässeet\nperille keitaamme salaisuudesta?\" hän sitten kysyi.\n\n\"Tässä asiassa voin toistaiseksi esittää vain otaksumia\", oli\nKastnerin vastaus. \"Ensin kuitenkin vakuutan sinulle mitä pyhimmin,\nettä tein kaikki voitavani varjellakseni teidän salaisuuttanne, ja\nellet sinä minua itseäni usko...\"\n\n\"Uskon sinua, uskon sinua!\" ylipappi vastasi torjuvin elein. \"Sinä\nolet jalo mies, sillä sellaiseksi olet osoittautunut minua itseäni\nkohtaan, kun olin käsissäsi. Siksi me emme epäilekään sinua. Mutta\nsanohan edelleen, mitä ajattelet vihollisten tulosta?\"\n\n\"Kun olin siinä kaupungissa, joka nyt on Niilinlaakson pääkaupunki,\nhuomasin kadulla erään miehen, joka minua uteliaasti tarkasteli.\nOtaksun nyt, että hän oli tuon miehen liittolainen, joka niin\nkatalasti petti meidät Renf-ankhin pyramidin luona, sillä hän oli\nsilminnähtävästi suunnattoman hämmästynyt nähdessään minut elävien\nilmoilla.\"\n\n\"Siis oli oikea se aavistukseni, joka minua kielsi päästämästä sinua\nmatkalle itään! Oi, miksi en sitä totellut!\"\n\n\"Salli minun olla toista mieltä tästä\", Kastner vastasi. \"Pidän\npäinvastoin todellisena onnena, että teimme tämän retken,\nnimittäin seuraavista syistä: Mies, joka tuonnoin ryösti meidät\npyramidin luona, kuului erääseen mahtavaan veljeskuntaan, jossa\non monta tuhatta jäsentä ja joka on levinnyt _Puntin_ maasta\n(sieltä egyptiläiset noutivat suitsuketta) kauas länteen asti: he\nnimittävät itseään senusseiksi. Kun idässä asuvat tahtovat vaihtaa\nmielipiteitään lännessä asuvien kanssa, heidän on tähän asti täytynyt\nkulkea vaarallisia ja vaivalloisia teitä pohjoiseen aavikon ympäri,\njolloin aina hukkaantui paljon kallista aikaa. Tuo kavaltaja sai nyt\nmeiltä, jotka pidimme häntä rehellisenä ystävänä, kuulla matkamme\npäämäärän ja oivalsi heti sen merkityksen, mikä kukoistavalla\nkeitaalla autiomaan keskessä olisi hänen liitolleen. Mikä etu, jos\nhe tulevaisuudessa voisivat kulkea suoraan hiekkameren poikki!\nSe kohottaisi heidän valtansa yhdellä iskulla kaksinkertaiseksi.\nJätettyään meidät tiedottomina pyramidin lähelle tuo senussi siis\nepäilemättä palasi esimiestensä luo ja ilmaisi heille kaiken. Tätä\nretkeä teidän keidastanne vastaan on siis suunniteltu jo kokonainen\nvuosi. Olisikin muutoin mahdotonta, että vakoojat olisivat ehtineet\ntunkeutua jo tänne asti, vastahan on muutamia viikkoja siitä, kun\nnäin tuon epäilyttävän miehen Kairossa. Nämä viholliset olisivat\nvarmasti jonakin päivänä olleet kimpussanne, tosin vasta pitkän ajan\njälkeen, mutta silloin he olisivat yllättäneet teidät ja meidät\nmitään aavistamattomina. Voit siksi olla vain iloinen siitä, että\nminun sallittiin tehdä retki Niilinlaaksoon, sillä muuten ei kukaan\nteistä olisi tullut tänne Koiranvuoren luo, ja kaiken muun voit\nitse mielessäsi kuvitella. Mutta nyt voimme varustautua ja tehdä\nkaiken mikä vallassamme on. Sen lupaan omassa ja molempien ystävieni\nnimessä.\"\n\n\"Minun täytyy kai myöntää sinun olevan oikeassa, ja kiitän myös sinua\nlupauksestasi auttaa\", ylipappi vastasi. \"Näen nyt selvästi, että\nhyvä Jumala on tahtonut tämän onnettomuuden kohtaavan meitä. Vain hän\nsaattoi toimittaa niin, että kertomus prinssi Eymhotepin kohtalosta\nsäilyi vuosisatoja ja joutui juuri teidän käsiinne, vain hän sai\nteidät luottamaan tuohon petturiin. Siksi meidän on kärsivällisesti\nkestettävä, mitä hän edelleen meistä päättää. Sanohan nyt, joko olet\nkeksinyt keinon tehdä tyhjäksi uhkaavan hyökkäyksen?\"\n\n\"En vielä. Tahdon nyt noutaa vangin ratsun, ehkäpä keksin matkalla\nhyvän ajatuksen.\"\n\nHän poistui ja mietti kulkiessaan, mitkä toimenpiteet parhaiten\nauttaisivat pääsemään toivottuun tulokseen. Ensi hetkessä hänestä\ntuntui edulliselta jatkaa tienviittoja Koiranvuorelta niin kauas\netelään, että jokainen niitä seuratessaan sivuuttaisi joillakin\npäivänmatkoilla keitaan leveysasteen. Mutta samassa hän muisti, että\nsenussi oli ollut Renf-ankhin pyramidilla ja tunsi tien sinne. Jäi\nsiis tuskin muuta neuvoa kuin jatkaa tien viitoittamista länteen\nja hävittää huolellisesti kaikki jäljet, jotka lentohiekkasärkkien\nvälissä johtivat etelään päin keitaaseen.\n\nTosin tämä oli vaikea päätös hänen ihmisrakkaalle sydämelleen,\nsillä jos beduiinit todella seuraisivat uusia tienviittoja,\nhe joutuisivat niin etäälle hiekkasärkkien keskelle, että he\npelastuksetta nääntyisivät. Mutta toiselta puolen oli kysymyksessä\nkolmenkymmenentuhannen onnellisen maanlapsen vapaus, ehkäpä henki.\nSilloin kai oli oikeutettua heidän pelastamisekseen asettaa nuo\nerämaanrosvot alttiiksi vaaralle menehtyä oman ahneutensa ja\njulmuutensa seurauksiin.\n\nTämän suunnitelman Kastner siis palattuaan esitti ylipapille, joka\nhyväksyi sen. Tämä oli muuten yhä siinä määrin pahojen aavistustensa\nja pelkonsa vallassa, että tuskin kykeni muuta ajattelemaan, joten\nhän heti luovutti saksalaiselle miestensä päällikkyyden.\n\nMatka Renf-ankhin pyramidille suoritettiin nopeasti ja ilman mitään\nvarovaisuustoimenpiteitä. Sieltä Kastner lähetti vangin lujan vartion\nseuraamana, johon myös ylipappi yhtyi, takaisin keitaaseen. Jäljelle\njääneellä miehistöllä hän viitoitutti tien neljän päivämatkan\npituudelta suoraan länteen ja koetti saada tämän matkanosuuden\nnäyttämään siltä kuin olisi kyseessä viime aikoina usein käytetty\ntie. Se ei ollutkaan vaikea tehtävä, kun ihmiset ja kuormajuhdat\nyhtenään kulkivat edestakaisin.\n\nSitten kaikki palasivat pyramidille lähteäkseen kotimatkalle. Nyt oli\ntärkeätä hävittää kaikki jäljet. Kastner käski väkensä kämmenillään\ntasoittaa hiekassa olevat jalkojen ja kavioiden jäljet ja laahata\nköysillä mattoja perässään. Se vaati monta hikipisaraa eikä silti\ntäysin onnistunut: tarkkasilmäisen vakoojan, joka epäillen tutkisi\nmaaperää, täytyisi kaikesta huolimatta päästä selville tosiasioista.\nTosin voitiin ottaa huomioon auttaja, joka oli mahtavampi kuin\nihmiskädet. Kaikissa särkkäseuduissa ovat suuremmat tai pienemmät\nhiekkamyrskyt jokapäiväinen ilmiö, hiekka on miltei alituisessa\nliikkeessä. Jos beduiinit siis viivyttelisivät etenemistään vielä\npari kolme päivää, mikä Aid Omarin katoamisen takia oli mahdollista,\nsaatettiin toivoa, että tuuli oli antava maaperälle jälleen sen\nalkuperäisen ulkonäön.\n\n\n\n\nXII. ITSEKKYYS SOKAISEE\n\n\nKun Kastner tuli keitaaseen, oli sen väestö tietenkin melkoisesti\nkiihdyksissä. Miehet, naiset, jopa lapsetkin puhuivat vain vangista,\njoka hyvin vartioituna oli varmassa tallessa hallituspalatsissa, ja\nuhkaavasta vaarasta, jonka varjo leijaili kaikkien yllä.\n\nJa vielä yhden masentavan uutisen Kastner sai kuulla Griebachilta.\nKansan keskuuteen oli auennut syvä juopa, joka aiheutti tuskin\nvähemmän levottomuutta kuin pohjoisesta uhkaava vaara. Ystävien\naavistamatta oli koptin hiljainen kiihotus menestynyt niin hyvin,\nettä hän varpuspiiriläisten avustuksella oli saanut kolmannen osan\nkoko asukasluvusta puolelleen. He haaveilivat julkisesti sodasta ja\nvalloituksista ja nauroivat niitä epäilyksiä, joita järkevämpi osa\nkeitaalaisia, nimenomaan hallituksen jäsenet esittivät.\n\n\"Sellaista lapsellisuutta!\" soimasi Kastner tämän tiedon kuultuaan.\n\"Ikään kuin beduiinit ampuisivat suklaaluoteja! Uassif el Khajat\non niin syventynyt liioiteltuihin suunnitelmiinsa, ettei autuas\nAristoteles-vainajakaan saisi häntä järkiinsä. Toiselta puolen herrat\nromet ovat niin kauan eläneet rauhallisessa toimettomuudessa, että on\noikeastaan ihme, etteivät he kaikki ole yhtä hulluja.\"\n\n\"Niin, mutta päivittelyllä emme pääse pitemmälle\", vastasi Griebach.\n\"Meidän on vitkastelematta varustauduttava ottamaan vastaan myrsky\nomassa leirissämme! Uassif el Khajat saa ilmeisesti lisää kannatusta,\nja meidän on siksi ryhdyttävä ripeästi toimiin, ellemme halua jonakin\npäivänä joutua vähemmistöön.\"\n\n\"Me, me!\" Kastner ivasi harmistuneena. \"Emmekö me voi minä hetkenä\nhyvänsä nousta kamelien selkään ja ratsastaa tiehemme! Mikä pakottaa\nmeitä nyt vielä jäämään tänne ja valvomaan, etteivät nämä miekkoset\nlyö kallojaan yhteen? Totta totisesti, puhutpa kuin olisit itsekin\ntäällä syntynyt!\"\n\n\"Ja sinä koetat turhaan olla olevinasi välittämättä ystäviemme\nkohtalosta\", oli toisen valmis vastaus. \"Sydämessäsi ajattelet\naivan toista, sinä olisit varmasti ensimmäinen tarttumaan aseisiin\nkarkottaaksesi nuo kurjat aavikkorosvot. Senhän juuri olet\nosoittanut.\"\n\n\"Niin, ikävä kyllä\", Kastner huokasi vastaukseksi. \"Meillä\nsaksalaisillahan on poikkeuksetta perinnöllisenä sukuvikana se,\nettä otamme selkäämme koko maailman puolesta. Niinpä mekin jälleen\ntaivumme auttamaan, koska meidän takiamme keitaan salaisuus on\ntullut ilmi. Me poimimme ystävillemme kastanjat tulesta, kysymättä\npoltammeko siinä hommassa näppimme vai ei. Olkoon! Olen valmis\ntarttumaan miekkaani ja käymään sotaa Tuatin keitaan menestymiseksi.\nTänne vihollinen, jotta saan koetella rohkeuttani!\"\n\n\"Yksi vihollinen on jokseenkin lähellä!\" Griebach huomautti\npiittaamatta sen enempää Kastnerin itseivasta. \"Olen kaksi päivää\ntarkasti huomioinut koptiamme ja olen varma siitä, että hän kaikesta\nnäennäisestä ystävyydestään huolimatta vihaa meitä katkerasti. Hän\npitää meitä syyllisinä siihen, ettei vieläkään ole päässyt hurjien\nhaaveittensa sanelemaan päämäärään, eikä ole empivä vaatimasta meitä\ntilille, jos hänelle suodaan tilaisuus määrätä meidän kohtalostamme.\nOn kysymys siis omankin nahkamme varjelemisesta.\"\n\n\"Sen olisit voinut jo aikoja sitten ilmoittaa erikoislähetillä\",\nkivahti Kastner, joka ei vieläkään tahtonut selvitä kiukustaan.\n\"Silloin en olisi antanut hänelle hänen poikaansa, vaan\nyksinkertaisesti luovuttanut tämän kuningas Merylle panttivangiksi.\"\n\n\"Emme voi sentään käyttää niin törkeitä keinoja\", Griebach keskeytti\nvakavasti. \"Olemme luvanneet hänelle uskollisuutta ja ystävyyttä.\nNiitä tulemme häneen nähden noudattamaan, mikäli terve järki ja\ninhimillinen velvollisuudentunto sallivat.\"\n\n\"Ne eivät toivottavasti pakota luovuttamaan hänelle ja hänen\nkannattajilleen osaa Kairosta tuomistani aseista?\"\n\n\"Aseet tulemme tosin pitämään itse ja viipymättä aseistamaan\nkuninkaan henkivartioston. Aika on kyllä lyhyt, mutta viikossa\ntoivottavasti edistymme sen verran, että he osaavat kymmenen askelen\npäästä puunrunkoon. Se riittää pitämään ainakin keitaan vastahakoiset\nkurissa. Miten selviämme beduiineista, se on kirjoitettu historian\nvielä avaamattomille sivuille.\"\n\n\"En luule, että lähitulevaisuudessa on odotettavissa hyökkäystä\nheidän puoleltaan\", Kastner vastasi nopeasti. \"Joukko, josta\nsieppasin Verikorpin, on epäilemättä vain jonkinlainen lentävä\npartio, joka on lähetetty tutkimaan tilannetta. Senussithan eivät\ntiedä, kuinka paljon ja miten aseistettuja heidän vihollisensa ovat.\nJa jos tuuli hiukankin suosii meitä, kulunee myös sievoinen aika\nennen kuin he löytävät tien tänne.\"\n\n\"Mutta silloin he tulevat niin ylivoimaisina, ettemme sinun\nnoutamillasi parilla kiväärillä kykene mihinkään heitä vastaan.\"\n\n\"Minun pitääkin lähteä toistamiseen Kairoon ostamaan lisää aseita.\nNyt kai eivät rometkaan tee mitään vastaväitteitä, kun välitön vaara\nuhkaa.\"\n\n\"Mutta millä aiot maksaa muutamien satojen miesten sotavarusteet?\"\nGriebach kysyi ihmetellen.\n\n\"Nostinhan pankista Uassif el Khajatin sijoittaman pääoman... Ah,\naivan oikein!\" hän keskeytti puheensa. \"Hänenhän ei ylipäänsä pidä\nsaada ollenkaan aseita haltuunsa, niinpä emme voi vaatiakaan, että\nhän ne maksaisi. Kas tuhat tulimmaista, olemmepa taas iskeneet\nkirveemme kiveen kaikkine viisauksinemme!\"\n\n\"Teemme kai viisaimmin, jos menemme kuninkaan luo ja neuvottelemme\nhänen kanssaan. Ehkäpä valtionkassassa on niin paljon rahaa, että\nvoimme tulla toimeen ilman Uassifia.\"\n\n\"Odotahan vielä hetki ja sano ensin, kuinka vankimme käyttäytyy.\nOletteko jo kuulustelleet häntä?\"\n\n\"Se tehtiin heti hänen tultuaan.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Hän vain nauroi ivallisesti kaikkia hänelle tehtyjä kysymyksiä!\"\n\n\"Sen saatoin oikeastaan arvatakin. Mehän tunnemme hänet jo tässä\nsuhteessa, sillä Gor Abu Bekrin luona hän teki juuri samoin. Nyt\nfaaraon luo!\"\n\nKuningas Mery vastaanotti heidät huolekkaan näköisenä. Onniteltuaan\nKastneria matkan onnellisen päättymisen johdosta hän halusi kuulla\nsiitä tarkan selonteon ja pyysi molempia eurooppalaisia esittämään\nmielipiteensä vihollisen torjumismahdollisuuksista. Kun he tulivat\nsuunnitelmaan ostaa Kairosta aseita, hän vain alakuloisesti\nnyökkäsi ja sanoi: \"Tämä on surullinen aika, kun ihmisten täytyy\npuolustaa oikeuksiaan miekka kädessä eikä järkisyillä. Mutta näen\nkyllä, ettei toisin voi menetellä, ellemme halua jo etukäteen\nantautua vihollisille. Siksi lähde taas itään ja hanki se, minkä\ntarpeelliseksi katsot. Me uskomme kohtalomme sinun käsiisi.\"\n\n\"Kiitän sinua tavattomasta luottamuksestasi, jonka minulle suot\",\nKastner vastasi, \"kuitenkin minun täytyy heti sinulle huomauttaa,\nettemme saa aseita ja ampumatarpeita ilmaiseksi\".\n\n\"Tiedän sen. Olet jo aikaisemmin minulle kertonut, ettei tuolla\nulkona kukaan anna toiselle mitään saamatta siitä jotakin muuta.\nSiksi ota minulta ja alamaisiltani kaikki, mitä tarvitset. Annan\nsinulle täysin vapaat kädet.\"\n\n\"Asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin ajattelet\",\nKastner vastasi. \"Teillä on tosin varastossa runsaasti viljaa ja\nmuita kauppatavaroita, mutta meidän täytyisi toimittaa satoja\nkamelinkuormia viemään niitä autiomaan toiselle puolelle saadaksemme\ntarpeellisen summan kokoon, ja siihen meillä ei ole aikaa. Eikö\nteillä ole kultaa, hopeaa tai arvokkaita kiviä, jotka voisin ottaa\nmukaani?\"\n\n\"Tiedät, ettemme pidä niitä arvossa, ne ovat pelkkää turhuutta\neivätkä estä ihmistä näkemästä nälkää. Myöskään ei niitä löydy\nkeitaastamme, vaan se vähä minkä omistamme, on peräisin esi-isäni\nNebsenyn ajoilta, joka toi sen mukanaan Niilinlaaksosta. Se on\ntemppelin kätkössä, jottei se herättäisi tyytymättömyyttä ja\nonnettomuutta kansassa.\"\n\n\"Se tullaan nyt käyttämään kansasi pelastukseksi, mikäli sen uskot\nminun haltuuni.\"\n\n\"Minä en yksinäni voi sitä määrätä. Salli siis, että kutsun kokoon\nneuvostoni ja myös papit.\"\n\nHän antoi asiasta määräyksen, ja puolen tunnin kuluttua kutsutut\nsaapuivat paikalle. Kuningas esitti heille tohtorin pyynnön, ja\nsuunnitelma hyväksyttiin yksimielisesti: erittäin ilahduttava\ntodistus siitä luottamuksesta, minkä molemmat saksalaiset olivat\nosanneet hankkia tuatilaisten parissa. Ylipappi opasti heidät sitten\npyhäkköön ja näytti siellä olevat arvoesineet.\n\nNiitä oli vallan vähän verrattuna tehtäviin suuriin ostoihin,\nenimmäkseen sormuksia ja pieniä keveitä koruesineitä. Jos Kastner\nolisi voinut myydä ne kaikessa rauhassa muinaisesinearvoonsa, ne\ntosin ehkä olisivat riittäneet, mutta se ei olisi ollut mahdollista\nilmaisematta keitaan salaisuutta laajemmille piireille. Siksi ne oli\npakosta myytävä yksinkertaisesti vain painon mukaan, ellei sattumalta\ntavattaisi jotakin maksukykyistä harrastelijaa. Ja se olisi huono\nkauppa!\n\n\"Muuta te ette siis omista?\" kysyi Griebach kaiken nähtyään.\n\nYlipappi epäröi muutaman hetken, sitten hän kysyi: \"Te olette olleet\nkaikkeinpyhimmässäkin; nostitteko silloin verhon veneen yltä?\"\n\n\"Nostimme, totta kai.\"\n\n\"Silloin tiedätte myös, mitä sen kätkössä on. Se on hyvän Jumalan,\njota me kaikki kunnioitamme, vertauskuva ja tämän maan pyhin esine.\nSe on samaa keltaista metallia, jota ihmiset maailmassa pitävät\nniin suuressa arvossa, ja on viimeinen, mitä voin teille tarjota.\nMutta minä en yksin voi siitä määrätä. Palatkaamme neuvostoon, se\npäättäköön.\"\n\nTällä kertaa kokousta oli paljon vaikeampi taivuttaa. Tuolla\nkultaisella sfinksillä oli keitaan asukasten uskonnollisessa\najattelussa suunnilleen yhtä arvokas asema kuin Kaaballa\nmuhamettilaismaailmassa. Siitä oli vuosituhantisen tottumuksen kautta\ntullut jonkinlainen fetissi, josta he mitä sitkeimmin pitivät kiinni.\n\nVihdoin Griebach sai hyvän aatteen. Hän ei tosin vielä saanut olla\nmukana tuatilaisten jumalanpalveluksen salaisissa menoissa, mutta\nkun heidän uskonnolliset katsomuksensa perustuivat ikivanhaan\nauringonpalvontaan, oli oletettavissa, että näissä juhlamenoissa\nauringon katoamisella ja jälleen ilmestymisellä oli tärkeä osuus.\nSiksi Griebach sanoi: \"Te sanotte äärettömän raskaaksi synniksi\nkajota tuohon pyhään kuvaan, mutta minä tahdon nyt osoittaa, että\npäinvastainen käsitys on paljon oikeampi, vieläpä täysin teidän\noppinne mukainen. Siis kuulkaa: Joka päivä hyvä Jumala Re nousee\nHormakhiin (auringonjumalan) hahmossa taivaanrannalle, siunaa maata\nsäteillään kulkiessaan taivaanlaen yli ja katoaa iltaisin länteen\nkeräämään yöllä voimia syntyäkseen uudelleen seuraavana aamuna. Tuo\npyhä kuva temppelissä ei oman tietonne mukaan ole jumala itse, vaan\nainoastaan hänen, tuon näkymättömän, kuva ja tunnusmerkki. Vaikka en\nkoskaan ole saanutkaan olla mukana teidän salaisissa menoissanne, en\nkai erehdy, jos luulen niiden pääasiassa olevan jumalan päivittäisen\ntulemisen ja katoamisen vertauskuvallista esittämistä tuon kuvan\navulla.\"\n\nSe teeskentelemätön hämmästys, joka nyt kuvastui neuvoston\njäsenten ilmeistä, osoitti oppineelle hänen osuneen oikeaan. Sitä\nrohkeammin hän sen vuoksi jatkoi: \"Kuva siis täyttää vain kerrankin\ntarkoituksensa todellisuudessa, jos se nyt tuhoutuu pelastaakseen\nhyvän Jumalan pojat onnettomuudesta, mutta voiton jälkeen nousee\nnuorentuneena ja palaa juhlallisesti temppeliin.\"\n\nOn myönnettävä, että tämä johtopäätös oli hyvinkin keinotekoinen,\nmutta sitä romet eivät kiihdyksissään huomanneet. Päinvastoin\nhe osoittivat Griebachille, joka jo kauan oli nauttinut suurta\narvonantoa, äänekkäästi suosiota, ja viiden minuutin kuluttua\nsfinksin luovuttaminen oli päätetty asia. Kansalta asia kuitenkin\npiti salata, jottei herätettäisi tarpeetonta kiihtymystä.\n\nSillä aikaa kun Griebach ja muutamat asiasta tietoiset menivät\nirroittamaan jalokivet sfinksin koruista ja kirjoituksista sekä\nsulattamaan kullan harkoiksi, jossa muodossa sen kuljetus oli\nhelpointa, Kastner ryhtyi valmistuksiin toista Egyptinmatkaansa\nvarten, jolle hän aikoi lähteä viiden, kuuden päivän kuluttua.\n\nMutta matka tuli vielä kiireellisemmäksi erään välikohtauksen takia,\njota kukaan ei ollut osannut aavistaa, ei edes uneksiakaan.\n\nOlemme jo usein maininneet, että valaliittolaiset, nimittäin\nmolemmat saksalaiset ja Uassif el Khajat, olivat vieraantuneet\ntoisistaan sen jälkeen kun edelliset olivat kieltäytyneet suostumasta\nkoptin väkivaltaisiin suunnitelmiin. Tämä ei enää ajatellut sitä,\nettä hänen vain heidän avullaan oli onnistunut selvittää noiden\npapyruskääröjen rikas sisällys ja päästä Tuatin keitaaseen. Hänen\nmielessään eli vain hänen esi-isänsä Eft-ankhin määräys riistää\nkaikin keinoin kruunu Nebsenyn perillisiltä ja kostaa heille, mikä\nnyt molempien saksalaisten myöntyväisyyden -- kavallukseksi hän sitä\nitsekseen nimitti -- oli epäonnistunut. Niin oli ystävyys muuttunut\näänettömäksi vihamielisyydeksi, jota Uassif el Khajat huoli peitellä\nsitä vähemmän, mitä enemmän hän sai kannattajia ja luuli lähenevänsä\nmieletöntä päämääräänsä.\n\nKun aavikkorosvojen kuuluisa vakooja joutui vangiksi, ymmärsi\nkoptikin sen vaaran suuruuden, joka onnellista keidasta uhkasi.\nMutta sen sijaan, että olisi ryhtynyt muiden kanssa sitä torjumaan\njärkevillä keinoilla, hän antoi kiihkonsa kokonaan sokaista itsensä\nja omaksui ajatuksen, joka näytti lupaavan samalla kertaa sekä\npelastuksen kaikkia uhkaavasta vaarasta että hänen omien hartaimpien\ntoivomustensa täyttymyksen.\n\n\"Mitähän\", hän tuumi itsekseen, \"jos tekisin nämä beduiinit\nliittolaisikseni? Heidän avullaan en ainoastaan pakottaisi Meryn\npuoluetta alistumaan, vaan voisin myöhemminkin pitää heidät\npalveluksessani ja käyttäen heitä taisteluun tottuneena valiojoukkona\naloittaa arabialaisten karkottamisen Niilinlaaksosta. He ovat\nomaatuntoa vailla olevia konnia, valmiita vastaavan edun tähden\ntaistelemaan omia uskonveljiään ja veriheimolaisiaankin vastaan.\nKäskeehän esi-isäni Eft-ankhin nimenomaan hankkimaan kaikin keinoin\nystäviä Nebseny-kavaltajan sikiöiden tuhoksi!\"\n\nÄlköön tätä Uassif el Khajatin ajatuksenjuoksua arvosteltako aivan\nniin ankarasti kuin ensi silmäykseltä ehkä tuntuisi oikealta. Lyhyt\nhistoriallinen yleiskatsaus on sen selittävä.\n\nEgyptiläiset eivät, temppelikirjoitusten sotakertomuksista\nhuolimatta, koskaan todellisuudessa olleet sotaista kansaa. Vielä\nkeskisen valtakunnan sodat olivat tuskin muuta kuin ylivoimaisin\njoukoin tehtyjä ryöstöretkiä pieniä neekeri- ja aavikkoheimoja\nvastaan, ja joskin uuden valtakunnan faaraot pitivät sotimista niin\nsanoaksemme kunnia-asianaan, hekin ymmärsivät sangen hyvin, etteivät\nhe omin voimin pystyneet poimimaan sotaisia laakereita. Siksi he\nottivat palvelukseensa lukuisasti ulkomaalaisia ja muodostivat\nnäistä ydinjoukkoja, ja näille tuli pääansio voitoista, jotka\nfaaraot mahtaillen lukivat omaksi ansiokseen. Siten olivat asiat\nRamses-kuninkaitten aikana, ja Eft-ankh toimi siis täysin aikansa\nhengessä kehoittaessaan jälkeläisiään värväämään muukalaisjoukkoja.\nEgyptiläisillä ei vielä silloin ollut sitä katkeraa kokemusta,\nettä palkkasotureista voi tulla sangen vaarallinen järjestö. Niin\nkauan kuin niitä käytetään ulkomailla ja voimakas kuningas pitää\nlujaa kuria, ne täyttävät oivallisesti tarkoituksensa, mutta jos\nnämä edellytykset puuttuvat, heidän ylimielisyytensä kasvaa ja he\nkaappaavat helposti vallan siinä maassa, jonka suojaksi heidät\nalunperin oli aiottu. Sillä tavoin kreikkalaiset palkkasoturit\nmyöhemmin kukistivat faaraoiden vallan, mahtavat roomalaiset\nsortuivat germaanisten soturiparvien jalkoihin, mamelukit ja\nturkkilaiset erottivat muhamettilaisia hallitsijoita, joiden\npalveluksessa he aikaisemmin olivat taistelleet kristityitä vastaan.\n\nKun Uassif el Khajat vielä kerran oli harkinnut mainittua\nsuunnitelmaa, hän ryhtyi sitä viivyttelemättä toteuttamaan.\n\nVarpuspiirin jäsenten joukossa oli eräs suku, joka kantoi erikoisesti\nkaunaa kuningashuonetta kohtaan, koska se uskoi tämän jo useita\nsukupolvia sitten tehneen sille vääryyttä. Tämän riidan alkusyyt\nulottuivat aina tuon Pahripet-kuninkaan aikoihin, joka kapinan\njohdosta oli rakennuttanut linnoituksen Keilavuoren kraatteriin. Se\noli myös syynä siihen, että juuri Varpuspiiri heti alussa asettui\nkoptin puolelle, sillä tämä suku oli sen arvossapidetyimpiä ja\nvaikutusvaltaisimpia.\n\nTämän suvun jäsenistä kopti nyt sai pimeitten aikeittensa\ntottelevaiset ja sokeat välikappaleet. Häntä auttoi sekin seikka,\nettä molemmat saksalaiset, joilla oli juuri tällä haavaa tärkeitä\ntoimia, eivät niin tarkoin voineet pitää häntä silmällä.\n\nKastnerin paluuta seuranneena yönä salaliittolaiset hiipivät\nnaamioituina hallituspalatsiin, yllättivät huomaamatta vartijat,\njotka oli asetettu silmälläpitämään vangitun vakoojan koppia,\nsitoivat ja kapuloivat nämä sekä veivät heidät etäiseen huoneeseen,\nmissä he eivät voineet kuulla eikä nähdä mitään seuraavista\ntapahtumista. Toisten salaliittolaisten hajaantuessa taloon ollakseen\nturvassa odottamattomilta häiritsijöiltä Uassif el Khajat meni\nkoppiin, missä Aid Omar kahlehdittuna virui.\n\nTämä oli juuri parhaassa unessa, eikä hänen kiukkunsa ollut vähäinen,\nkun hänet herätettiin. Hän ei suinkaan peitellyt tätä seikkaa\nmyöhäiseltä vieraaltaan.\n\n\"Hillitse vihasi ja ajattele, että kauneimmat asiat tapahtuvat\nihmiselle usein unessa\", kopti vastasi istuutuen ja koettaen saada\nilmeensä mahdollisimman ystävälliseksi.\n\n\"Anna minun siis pian tietää, mikä sinut tuo luokseni\", beduiini\ntokaisi ivallisesti. \"Minun täytyy näet avoimesti tunnustaa, ettet\nsinä juuri näytä Allahin sanansaattajalta, joka tulee noutamaan\nuskovaisia paratiisiin.\"\n\n\"Toivon, että se matka säästyy sinulta vielä kauan\", Uassif el Khajat\nsanoi toisen pilkasta piittaamatta. \"Sillä jos taivas suo sinulle\nriittävästi ymmärrystä, niin että pääsemme yksimielisyyteen, olet\nvievä täältä heimollesi ihanamman sanoman kuin milloinkaan ennen.\"\n\nNyt Aid Omarkin tuli tarkkaavaiseksi ja kuunteli jännittyneenä\nkoptia keskeyttämättä enää tämän puhetta. Kopti muuten ilmaisi\njokseenkin suoraan liittoehdotuksensa, sitä tietysti kuitenkaan\nyksityiskohtaisesti selittelemättä. Kun beduiini sen kuuli, hänen\nsilmänsä välähtivät ilkeästi. Mutta Uassif el Khajat ei sitä\nhuomannut ollenkaan, niin innokkaasti hän halusi voittaa miehen\npuolelleen, ja toinen osasi taas heti hillitä ilmeensä.\n\nVangilla ei ollut mitään syytä vastustella, päinvastoin tieto oli,\nkuten kopti olikin huomauttanut, mitä tervetullein sanoma hänen\nheimolaisilleen. Uassif el Khajat lupasi avata hänen kahleensa.\nTuulennopsa mehari oli salaa tuotu odottamaan, ja tarpeelliset\nmuonavaratkin oli hankittu. Siten Aid Omar saattoi jo samana yönä\nkarata ja jättää aamuun mennessä melkoisen taipalen matkaa itsensä ja\nvihollisten väliin. Vastapalvelukseksi hänen oli vannottava tulevansa\nheimolaisineen koptille avuksi ja toistaiseksi sitouduttava tämän\npalvelukseen.\n\nJotta yhtyminen kävisi helpommin, päätettiin että beduiinit\nmahdollisimman pian etenisivät Renf-ankhin pyramidille. Uassif\nel Khajatin kannattajineen taas oli huolehdittava siitä, että\nvakoojaa takaa-ajamaan lähetettäisiin vahva joukko, johon tulisi\nkuulumaan pääasiallisesti hänen omia puoluelaisiaan. Niiden pitäisi\nmatkalla nujertaa vastustavat kansalaisensa, yhtyä pyramidin luona\nbeduiineihin ja yhdessä palata keitaaseen kukistaakseen vielä\njäljelle jääneet kuninkaan kannattajat.\n\nMikäli ei mitään odottamatonta sattuisi, täytyisi tämän suunnitelman\nehdottomasti onnistua. Vielä ennen kuin faaraon puolue ehtisi päättää\nvastatoimenpiteistä, voisivat sen vastustajat jo olla matkalla\nnäennäisesti omin päin takaa-ajaakseen karkulaista, mutta itse\nasiassa yhtyäkseen vasta hankittuihin liittolaisiin.\n\nKun kummatkin olivat voimakkailla valoilla vahvistaneet liiton,\nUassif el Khajat irroitti beduiinin siteet ja vei tämän ulos, missä\njo muutkin salaliittolaiset odottivat. He opastivat vapautetun\nVerikorpin onnellisesti keitaasta paikalle, mistä tie Renf-ankhin\npyramidille alkoi. Siellä odotti mehari jo lähtövalmiina isäntäänsä.\nSen viereen oli sidottu paras Kastnerin äsken idästä tuomista\nkameleista, Aid Omarin lähiaikoina tarvitsema rehuja vesimäärä\nsälytettynä selkään.\n\nHänelle oli nyt mitä tärkeintä, että hänen heimolaisensa yhä vielä\nolivat leiriytyneet samaan paikkaan, jossa hän viikko sitten oli\nheistä eronnut; muussa tapauksessa hän olisi avuttomana autiomaassa.\nKuinka mahdollista olikaan, että he arvelivat hänen joutuneen tuhon\nomaksi ja olivat jo kauan sitten lähteneet kotimatkalle! Taikka että\nhe aikoessaan pelastaa häntä olisivat seuranneet sitä väärää tietä,\njonka Kastner oli viitoittanut kulkemaan suoraan särkkien poikki\nlänttä kohti, ja nääntyneet kuoliaiksi!\n\nMutta Aid Omar ei vaivannut päätään tällaisia mahdollisuuksia\npohtimalla. Joko hän tapasi toverinsa tai ei, jälkimmäisessä\ntapauksessa hänen oli suoriuduttava omin päin. Eihän se olisi ollut\nensi kertaa, jolloin hän katsoi kuolemaa silmiin.\n\n\"Muista valasi, niinkuin minä olen muistava omani!\" kopti sanoi\nhänelle jäähyväisiksi.\n\n\"Allah on ohjaava tietämme niin kuin hän parhaaksi näkee\", kuului\nbeduiinin välttelevä vastaus. \"Hyvästi!\"\n\nSitten hän katosi yön pimeyteen.\n\nUassif el Khajat käski nyt uskottujensa kaikessa salaisuudessa palata\nasuntoihinsa, ja itse hän meni hallitustaloon, jossa hänellä yhä\nvielä oli majapaikkansa. Hän pääsi huomaamatta makuuhuoneeseensa ja\nheittäytyi vuoteelleen. Kaappauksen ensi osa oli onnistunut.\n\n\n\n\nXIII. VÄÄRYYS VOITTAA\n\n\nNiin ovelasti kuin kopti olikin suunnitellut ja laskelmoinut, yksi\nseikka häneltä kuitenkin oli jäänyt huomaamatta, ja se vaikutti sen,\nettä synkkä pilvi kohosi häntä uhkaamaan.\n\nNiiden vartijoiden joukossa, jotka hän äsken liittolaisineen oli\nyllättänyt, oli aivan sattumalta myös se sotilas, joka aikoinaan oli\nvartioinut kolmea muukalaista heidän keitaaseen tuomisensa jälkeen ja\njonka huostasta he olivat karanneet. Hän oli myöhemmin tietysti ollut\nerittäin utelias tietämään, millä tavoin hänen vartioitavansa silloin\nolivat vapautuneet, ja Kastner olikin auliisti neuvonut hänelle\nsen ja muitakin mahdollisuuksia. Nyt hän muisti saamansa opin eikä\nlaiminlyönyt soveltaa niitä käytäntöön.\n\nKun hänet tovereineen oli viety pimeään komeroon heidän\naavistamattansakaan, ketä saivat kiittää vangitsemisestaan, hän\nodotti ensin tuokion, mitä ulkona ehkä tapahtuu. Mutta kun kaikki\noli hiljaa, hän alkoi viivyttelemättä toimia vapautumisekseen. Hän\nkieritti itsensä lähimmän toverinsa luo, ja hänen onnistui, vaikka\nsuurella vaivalla, avata tämän siteet. Sitten kaikki sujui nopeasti.\nSamaan aikaan kun Verikorppi ulkona kiiti vapauteen, pujahtivat\nyllätetyt sotilaatkin vankeudestaan.\n\nHe olivat kyllin viisaita ollakseen hälyttämättä ja menivät sen\nsijaan suoraan kuninkaan luo ilmoittamaan tälle välikohtauksesta,\nmikä olikin heille helppoa, kun he olivat henkivartioston jäseniä.\n\nVoimme kuvitella sen hämmästyksen ja kauhun, joka valtasi kuninkaan,\nkun hän kuuli sotilaitten kertomuksen.\n\nKaikessa hiljaisuudessa hän herätytti ja noudatti molemmat\nsaksalaiset. Nämä olivat yhtä ällistyneitä ja olivat vähällä pitää\nkoko juttua vain pahana unennäkönä, mutta sotilaiden selvät sanat\neivät jättäneet epäilylle sijaa. \"Olisivatkohan vakoojan rikostoverit\njo edenneet keitaaseemme saakka?\" kysyi kuningas Mery ilmeisen\nhuolestuneena.\n\n\"Se on aivan mahdotonta\", huudahti Kastner varmana. \"Kuinka he\nolisivat niin varmasti löytäneet paikan, jossa mies oli vankina?\"\n\n\"Ja jos he todellakin olisivat olleet täällä\", huomautti Griebach,\n\"he eivät tekosensa onnistuttua suinkaan olisi olleet hiljaa,\nvaan olisivat aloittaneet heti paikalla ampumisen. Heidän rakkain\nsodankäyntitapansahan on suorittaa yllätyksensä pimeässä, koska he\nsiten tapaavat vastustajansa unessa ja aseettomina. Ei, ei! Omassa\nleirissämme on kavaltajia, ja tiedän aivan hyvin, mistä heidät on\netsittävä!\"\n\n\"Kuinka voisin pitää mahdollisena sellaista kataluutta?\" vastasi\nkuningas pahoillaan. \"Tähän asti alamaiseni ovat eläneet totuudessa\nja suoruudessa eivätkä ole valehdelleet enempää toisilleen kuin\nesivallalle. Kuinka voisi siis olla mahdollista, että ystävänne\nolisi niin lyhyessä ajassa voinut täydellisesti mullistaa nämä\nvuosisataiset, juurtuneet periaatteet!\"\n\n\"Älä nimitä häntä enää meidän ystäväksemme!\" huudahti Kastner.\n\"Jo kauan on ollut poikki se side, joka meitä yhdisti teidän\npelastaessanne meidät hiekasta, hän vihaa meitä yhtä paljon kuin\nsinua, oi kuningas. Mutta miksi haaskaamme turhaan sanoja? Meidän on\ntoimittava, jos tahdomme vielä ehkäistä vihollisen aikeet.\"\n\nHän otti lampun pöydältä ja lähti koppiin, mistä lintu oli lentänyt,\ntutkimaan kuka rikoksen tuntematon tekijä oli ollut. Toiset\nseurasivat häntä vaiti.\n\nKun he tulivat huoneeseen, valaisi Kastner sitä löytääkseen\nkiinnepisteen, jonka nojalla päästäisiin varmuuteen rikollisista.\nVain hetken etsittyään hän päästi hiljaisen ällistyksen huudon ja\nosoitti uteliaasti tunkeileville seuralaisilleen lattialla näkyvää\npientä esinettä. Se oli yksinkertainen puusta veistetty taikakalu,\njota kopti kansalaistensa tapaan kantoi.\n\n\"Se kuuluu vastustajallesi ja kilpailijallesi, oi faarao\", sanoi\nKastner kuningas Merylle. \"Kun hän veti veitsensä katkaistakseen\nvakoojan siteet, putosi esine huomaamatta hänen taskustaan.\"\n\n\"Epäluulonne oli liiankin oikeutettu, ja minä kysyn itseltäni\nihmetellen, kuinka joku voi mielessään antaa vihalle niin suuren\nvallan, että antaa sen houkutella petokseen omaa kansaa vastaan.\nMutta nyt riittää! Hän itse on rikkonut aselevon, nyt hän kantakoon\nseuraukset. Kutsun heti kansan koolle ja todistan hänet tällä\nmitättömällä esineellä petokseen syypääksi kaikille, niin että\nrangaistus kohtaa häntä, ja hänen nimensä kadotkoon kaikkien hyvien\nihmisten muistista!\"\n\nTiedemiehistä oli kovin epämieluista, että heidän entinen\nliittolaisensa oli saattanut suorittaa moisen teon. Mutta yhtä\nkiusallista oli heistä se, että juuri he olivat saaneet ilmi\nhänen rikollisuutensa, vieläpä he arvelivat tekevänsä itsensä\nsyypäiksi suoranaiseen vihamielisyyteen häntä kohtaan, jos he\nnyt vastustelematta luovuttaisivat hänet vihollisilleen. Hänet\npiti palauttaa järkiinsä, ilman että hän kärsisi hengen- tai\nruumiinrangaistusta.\n\n\"Salli minun, oi kuningas\", sanoi Griebach sen vuoksi, \"huomauttaa\nsinulle pienestä erehdyksestä. Sinä olet tästä riidasta yhtä\nosallinen kuin koptikin. Mutta me olemme kummankin välillä ja\ntoivomme vain, että kummallekin tapahtuu oikeus, toiselta silti sitä\nriistämättä.\"\n\n\"Tunnen jalomielisyytenne ja haluan kernaasti seurata neuvoanne,\njos voitte saada minut vakuuttuneeksi. Olemmehan jo usein hyötyneet\nviisautenne ja ymmärryksenne ansiosta. Siis puhu äläkä pelkää minun\nosoittautuvan kohtuuttoman ankaraksi.\"\n\n\"Kiitän sinua tästä suuresta luottamuksesta. Siispä kuule! Sinä\npuhut petoksesta. Sitä sanaa voisimme käyttää ainoastaan, jos Uassif\nel Khajat olisi toiminut vilpillisesti ja vain omin päinsä. Mutta\non kyllin ilmeistä, että hän on voittanut puolelleen melkoisen\nosan alamaisiasi, niin että he melkein pitävät tasapainossa sinun\nkannattajiasi. Kuinka helposti onkaan mahdollista, että hän suoritti\nvakoojan vapauttamisen puolueensa salaisesta määräyksestä tai ainakin\noli varma, että se jäljestäpäin hyväksyy hänen tekonsa? Silloinhan\non vain mielipide mielipidettä vastassa, eikä hän ole tehnyt muuta\nkuin yrittänyt toteuttaa omansa, kuten hänen oikeutensa oli. Eihän\nhän koskaan ole yrittänyt salata aikovansa värvätä liittolaisia mistä\nvain, aloittaakseen suuren sodan Niilinlaakson nykyisiä valtiaita\nvastaan! Se on mieletön aie, kuten itse parhaiten tiedämme, mutta\nhulluudesta petokseen on toki ääretön askel. Senhän itsekin myönnät.\"\n\n\"Etteköhän te nyt itsekin ole vähän puolueellisia?\" faarao sanoi\nmelkoisesti pahoillaan.\n\n\"Sinä teet väärin meitä epäillessäsi. Koko toimintamme tarkoittaa\nainoastaan ja yksinomaan sydämellisen, vilpittömän sovinnon\naikaansaamista teidän, saman esi-isän, suuren Khuenatenkuninkaan\njälkeläisten välillä, jotta yhtynein voimin voisitte varustautua\nulkonaista, uhkaavaa vaaraa vastaan. Sillä keitaan asukkaitten\nyksimielisyys on se, mikä tällä hetkellä on tärkeintä kaikille,\nmeidät mukaan luettuina. Luota meihin!\"\n\n\"Hyvä, osoitettakoon hänelle vielä kerran lempeyttä. Mutta hänen\npetoksensa minun kuitenkin on ilmoitettava koko kansalle, jottei\njuopa yhä suurenisi ja veisi meitä kaikkia turmioon. Ja vielä: hän\non osoittautunut kavalaksi vastustajaksi, joka tekee tekosensa\nmieluimmin salaa, sen varmasti tekin myönnätte. Siksi minulla täytyy\nolla pantti siitä, että hän jäljestäpäin vilpittömästi pitää rauhan\neikä taas jollakin viekkaalla tempulla riko velvollisuuttaan.\nOtan siis hänen poikansa talteen, jotta tämä olisi takeena isänsä\nrehellisyydestä. Tämän varovaisuustoimenpiteen te olette velkaa\nminulle ja kansalleni.\"\n\nSaksalaiset nyökkäsivät myöntävästi. He olivat iloisia pelastettuaan\nUassif el Khajatin ainakin pahimmasta. Että viattomalle nuorukaiselle\nei tapahtuisi mitään pahaa, jos hänen isänsä sokeassa fanatismissaan\nolisi valmis hänetkin uhraamaan, siitä he aikoivat aikanaan pitää\nhuolen.\n\nKaikki palasivat nyt kuninkaan huoneisiin. Sinne tultuaan faarao\nlähetti henkivartiostonsa sotilaita kutsumaan valtioneuvoston ja\nkansankokouksen koolle, toinen osasto sai määräyksen ottaa nuoren\nkoptin haltuunsa. Tämä nukkui isänsä huoneen viereisessä kammiossa.\nKun sotilaat herättivät hänet ja heidän päällikkönsä ilmoitti\ntehtävänsä hänelle, hän nousi vastustelematta ja antoi sotilaiden\nympäröidä itsensä.\n\nSilloin Uassif el Khajat heräsi ja ilmestyi ovelle samalla hetkellä\nkun hänen poikaansa vietiin vastakkaisesta. Hänen otsaansa ilmestyi\nvihainen ryppy ja uhkaavasti hän ärjäisi upseerille: \"Mitä pojalleni\ntehdään? Puhu, minun täytyy saada tietää!\"\n\n\"Faarao on käskenyt noutaa hänet talteen.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"En saa ilmoittaa syytä sinulle, mutta saat sen ennen pitkää kuulla\nkansankokouksessa.\"\n\nKopti kalpeni. Hän käsitti tekonsa tulleen ilmi, mutta hillitsi kohta\nitsensä.\n\n\"Minä itse olen siis vapaa?\" hän kysyi upseerilta.\n\n\"Sinuun nähden minulle ei ole annettu mitään käskyjä. Voit mennä\nminne haluat.\"\n\nSanaakaan vastaamatta Uassif el Khajat palasi huoneeseensa,\notti tärkeimmät kapineensa ja poistui sitten vitkastelematta\nhallitustalosta välttyäkseen itsekin joutumasta vangiksi.\n\nUlkonaisesti hän näytti levolliselta ja rauhalliselta, mutta hänen\nsisimmässään riehui valtava myrsky. Kuka oli hänet kavaltanut?\nOliko vain onneton sattuma siihen syynä, vai oliko häntä salaa\nvartioitu? Oliko Verikorppia väijytty särkkien välissä, jotta\nhänet saataisiin todistajaksi? Mutta kuka oli tällä kertaa äkkiä\nmuuttanut yksinkertaiset, vilpittömät romet niin epäluuloisiksi\nja varovaisiksi? Epäilemättä molemmilla saksalaisilla, jotka niin\nmonesti olivat tuhonneet hänen aikeensa, oli taas sormensa pelissä.\nUhkaavasti hän puristi kätensä nyrkkiin heitä ajatellessaan.\n\nHänen astuessaan ulos osoitti heikko sarastus uuden päivän jo\nkoittavan. Tämä ja raikas ulkoilma vaimensivat hieman hänen\ntunteittensa myrskyä. Hän alkoi nyt ajatella, mitä oli tehtävä.\n\nHänen oli varsin vaikea päättää mitään, kun hän ei tietänyt missä\nmäärin vastustajat tunsivat hänen suunnitelmansa ja mitä todistajia\nheillä oli häntä vastaan. Mutta se hänelle heti kävi selväksi, että\noli muutettava Aid Omarin kanssa tehdyn sopimuksen tärkein kohta.\nSen sijaan, että olisi lähettänyt kannattajansa suurin joukoin\nRenf-ankhin pyramidille beduiineja vastaan, saadakseen siten yhdellä\niskulla aloitteen käsiinsä, hänen täytyi koota ne täysilukuisina\nkansankokoukseen, jottei hän itse olisi turvattomana vastustajien\narmoilla. Mutta kokouksessa hänen täytyisi ehdottomasti olla\nsaapuvilla, jottei saattaisi poikaansa vaaraan.\n\nHän kiirehti yöllisten apureittensa luo, jotka jo odottivat hänen\nsaapumistaan, ja ilmoitti heille mitä oli tapahtunut.\n\nNämä joutuivat ankaran pelon valtaan. He tunsivat faaraon\nleppymättömän ankaruuden, kun hänen kärsivällisyyttään oli liiaksi\närsytetty. Pelokkaina he tuijottivat toisiinsa, ja Uassif el\nKhajatin oli pakko käyttää koko puhetaitonsa estääkseen heitä\nsilmänräpäyksessä hajaantumasta pakoon.\n\nVähitellen hänen sitten onnistuikin jälleen lujittaa luottamusta\nhänen diplomaattiseen taitoonsa, minkä jälkeen miehet poistuivat\nkerätäkseen kokoon mahdollisimman monta sukulaistaan ja\npuoluelaistaan.\n\nNopeasti ja ilman välittävää hämärää, kuten on ominaista noille\neteläisille seuduille, koitti uusi päivä, ja se valaisi muutamien\ntuntien kuluttua levotonta kansanjoukkoa, joka oli kokoontunut\nsuurelle neuvottelutorille. Kaikenlaisia perättömiä huhuja kierteli\nsuusta suuhun, suunnattoman jännittyneinä kaikki odottivat hetkeä,\njolloin hovi ja valtioneuvosto ilmestyvät.\n\nVihdoin se hetki koitti. Faarao astui esiin loistavassa puvussa,\nkaikkien ylimystensä ympäröimänä, laajan torin keskimmäiselle\naukiolle, minne taas oli pystytetty puhujankoroke. Tusina kirjureita\noli kirjoittamassa muistiin eri puheita, jotta ne voitaisiin lukea\nääneen eri piirikunnille.\n\n\"Surullinen ja miltei uskomaton on se syy, minkä takia kuningas Mery\n-- hyvä Jumala suojelkoon häntä ja hänen huonettaan! -- kutsuu koolle\nTuatin keitaan kansan.\"\n\nNäin sanoen ylipappi avasi kokouksen, sitten hän seikkaperäisesti\nselosti vangitun vakoojan vapauttamisen ja seuraukset, joita siitä\nvoi olla.\n\n\"Se olisi onnettomuus, mikä meidän täytyisi kestää, kuten jokainen\nmuukin hyvän Jumalan säätämä vastoinkäyminen\", hän jatkoi äänen\nsisäisestä suuttumuksesta väristessä. \"Mutta mikä kuninkaan mieltä\neniten pahoittaa ja on neuvoksissa herättänyt syvintä surua, on\nse, että vankia eivät laskeneet irti hänen ystävänsä, vaan oman\nkansamme jäsenet. Kuulkaa, te hyvän Jumalan pojat! Totuus ja\nvilpittömyys vallitsivat maassamme, mitään rikosta ei halveksittu\nenemmän kuin valhetta ja salajuonittelua. Silloin tuli luoksemme\npetturi, joka kylvi keskuuteemme epäsopua ja, vaikka kuningas osoitti\nhäntä kohtaan mitä suurinta kärsivällisyyttä ja lempeyttä, punoi\nmustia juonia häntä ja rauhallisen kotimaamme onnea vastaan. Voi\nhäntä, kolmin kerroin voi! Niin syytän sinua, Uassif el Khajat,\nkokoontuneen kansan edessä siitä, että olet rikkonut kestiystävyyden\nvelvoitukset, palkinnut ystävyyden kurjalla kiittämättömyydellä ja\nliittoutunut meidän pahimpien vihollistemme kanssa, vaikka väitätkin\nkuuluvasi kansaamme. Sinä olet viettelijä, joka olet käyttänyt väärin\nluottamuksen, koonnut tyytymättömät ympärillesi ja ulkokultaisin\nsanoin saanut heidät kavaltamaan oman lihansa ja verensä, kuten\naavikon pedot, jotka syövät suuhunsa omat poikasensa. Puhu nyt, jos\nluulet voivasi kumota yhdenkään minun sanoistani!\"\n\nSuurta kiihtymystä ilmeni kansassa ylipapin lopetettua puheensa.\nTämän syytös riisti yhdellä iskulla koptilta kaikki ne kannattajat,\njotka hän viime kuukausina jatkuvalla kiillotustyöllään oli\nhankkinut. Vain hänen kanssarikollisensa pysyivät enää uskollisina ja\ntuijottivat synkkinä ja uhmaillen ympärilleen.\n\nUassif el Khajat ei ollut muuta odottanutkaan ja oli ennakolta\narvannut näin käyvän. Miltei ivallisesti hän silmäili ylimyksiä\nvuoron perään, samoin täynnä vihaa molempia saksalaisia, ennen\nkuin aloitti: \"Raskas on syytökseni, oi vanhus, sitäkin raskaampi\nkun se suunnataan kestiystävään, joksi minua nimität. Mutta en\nole suuttunut sinulle. Sinä olet vain sokea, tahdoton välikappale\nsen kädessä, joka on riistänyt minulta isieni valtaistuimen eikä\ntietenkään jätä käyttämättä mitään keinoa torjuakseen uhkaavan\nkoston ja rangaistuksen. Sehän on tunnettua kaikille täällä. Kun\nhankin itselleni kannattajia, ei voi puhua salajuonista; tehän itse\nlupasitte minulle, että saan hankkia oikeuttani kansan avulla.\nMutta sitä paitsi syytät minun vapauttaneen vangitun vakoojan. Saan\nkai kysyä, mitä todistuksia sinulla on tähän ennen kuulumattomaan\nsyytökseesi?\"\n\nNyt vanhus veti esille taikakalun, nosti sen korkealle, jotta\nkaikki saattoivat sen nähdä, ja sanoi: \"Tämä esine löytyi vangin\nkopista, sen voivat faarao, molemmat kanssasi tulleet muukalaiset ja\nmyös joukko henkivartijoita vannoa. Samoin on kaikille tunnettua,\nettä tämä esine kuuluu sinulle. Se on vain sinun välitykselläsi\nvoinut joutua löytöpaikkaansa. Sinä siis olet se kavaltaja, joka on\npäästänyt kahleistaan vihollisen vakoojan. Vastaa nyt!\"\n\nKun Uassif el Khajat näki taikakalun, hän sulki hetkeksi silmänsä, ja\ntuhat ajatusta välähti salamannopeasti hänen mielessään. Mutta sitten\nhän tyyntyi ja silmäsi syyttäjää rohkeasti kasvoihin.\n\n\"Eikö ole muuta?\" hän kysyi.\n\nYlipappi pudisti kieltävästi päätään.\n\nUassif el Khajat oli miltei huudahtaa ääneen riemusta. Verikorpin\npako oli siis onnistunut, ja tämä vaarallinen todistaja oli päässyt\npakoon vastustajilta. Silloin ei mitään vielä ollut hukassa, sillä\npienestä luisesta todisteesta hän kyllä arveli pian selviytyvänsä.\n\n\"Totisesti minun täytyy ihmetellä teidän viekkauttanne ja\nvielä enemmän sitä rohkeutta, jolla puhutte totuudesta ja\nrehellisyydestä, te, jotka juuri olette mestareita petollisuudessa\nja salajuonittelussa\", hän huudahti voitonvarmana. \"Mutta onneksi\nymmärrän perusteellisesti teidän kavalat hankkeenne ja olen ne\npaikalla kumoava. Tahtoisitko ehkä sanoa minulle, missä sinä ja tämä\ntoinen muukalainen vietitte eilisen iltapäivän?\"\n\nVanhus ei vastannut, vaan tuijotti puolittain ihmetellen, puolittain\nlevottomana faaraoon, joka vastasi samanlaisin ilmein. Viekas kettu\noli iskenyt heidän ainoaan arkaan kohtaansa, sillä heidänhän oli\nmahdotonta tunnustaa kansalle olleensa kysyttynä aikana tarkastamassa\ntemppelinaarteita ja etsimässä kaikkea arvokasta, päätöksen mukaan\nsulatettavaksi.\n\nKopti tarkasti heitä ivallisin ilmein ja jatkoi: \"Kas kas,\nte vaikenette, ja kaikki kysyvät sen nähdessään oikeutetusti\nkummastuneina, miksi teiltä niin äkkiä puhe tyrehtyy! Mutta minä\nen sitä ihmettele, sillä tiedän syyn ja olen sen sinulle sanova,\noi Tuatin keitaan kansa. Eilen päivällisaikaan tämä väärä kuningas\npiti neuvonantajineen salaisen neuvottelun. Heille oli käynyt\nselväksi, että kunnioitukseni kansan parissa päivä päivältä kasvoi\nja että se hetki yhä läheni, jolloin heidän olisi täytynyt tunnustaa\nminun vaatimukseni. Kun siis oikeus ei heitä enää voinut auttaa,\nhe turvautuivat kavaluuteen. Minun ollessani varpuspiiriläisten\nystävieni luona, nämä kaksi, muukalainen ja vanhus, hiipivät\nhuoneeseeni ja varastivat tuon pienen luuesineen. Viime yönä he itse\nvapauttivat vangin ja jättivät hänen sijaansa koppiin tuon minulle\nkuuluvan esineen, jotta epäilys lankeaisi minuun, vaikka he itse\novatkin syyllisiä!\"\n\nGriebach ja ylipappi tuijottivat toisiinsa sanattomina. Sellaista\nkavaluutta ja röyhkeyttä, ettei sanoisi hävyttömyyttä, kuin Uassif\nel Khajat nyt osoitti, he eivät koskaan ennen olleet kokeneet, se\nmelkein ylitti heidän käsityskykynsä.\n\nMyös ne valtioneuvoston jäsenet, jotka olivat perillä pyhien\nesineitten salaisesta myymisaikeesta, ilmaisivat peittelemättä\nsuuttumuksensa tästä tosiasioitten vääristelystä, puhumattakaan\nKastnerista, joka suorastaan vapisi halusta vaatia kavala kopti\ntilille.\n\nToisin kuunteleva kansa. Sen suurin osa kuvitteli mahtimiestensä\nkiihtymykseen aivan vääriä syitä, katsoi niitä Uassif el Khajatin\nsyytösten todisteiksi ja ilmitoi yhä äänekkäämmin nuristen\nsuuttumuksensa tähänastisten johtajiensa epärehellisiin puuhiin.\nSuuret joukot ovat viisaan ja taitavan puhujan kädessä kuin vahaa,\nmutta jos ne ovat joutuneet kiihdyksiin huolestuneina siihenastisten\nonnellisten elinehtojensa vaarantumisesta, ne ovat kahta nopeammin\nvalmiina syöksymään ensimmäisen uhrin kimppuun, joka niille\nriittävällä todennäköisyydellä esitetään syntipukiksi.\n\nKoptilla, joka oli mestari tällaisissa juonitteluissa, oli hieno\nkorva oivaltamaan kansan kuiskailua, ja hän tajusi heti, ettei hän\nainoastaan ollut voittanut takaisin asemaansa, vaan vahvistanutkin\nsitä. Siksi hän jatkoi, estääkseen vihollisiaan vastaamasta, ääntään\nylentäen: \"Oh, minä näen että te vaikenette, ja pelko jäykistää\nkielenne! Tosiaankin, kuinka olisittekaan voineet aavistaa, että\nviattomuus niin pian selviytyisi valheittenne ja salajuonienne\nverkosta, te, jotka tätä kunnon kansaa olette vuosisatoja pitäneet\norjuutenne ohjaksissa! Mutta hyvä Jumala, jota te väitätte\npalvelevanne, on vihdoinkin kyllästynyt valheellisuuteenne ja\nkavaliin tekoihinne, hän on houkutellut teidät kaivamaan minulle,\ntämän valtaistuimen oikealle perilliselle, kuopan, jotta itse siihen\nlankeaisitte. Näen jo nyt, että tulette syylliseksi todistetun\nitsepintaisella jäykkyydellä kiistämään tekonne, sillä valitettavasti\nse mies, joka parhaiten voisi todistaa minun ja asiani puolesta,\nnimittäin vakooja, on päässyt pakoon. Siksi tekopyhät sananne tulevat\nvielä houkuttelemaan puoleenne monta horjuvasydämistä. Onneksi\nolette minulle antaneet todisteen siitä, kuinka vähän itse luotatte\nomaan asiaanne. Miksi te muuten olisitte -- oi kuulkaa se kaikki\nja painakaa sydämeenne! -- miksi te olisitte tänä aamuna ennen\npäivänkoittoa vanginneet poikani, ellei pelosta tulla paljastetuiksi\nkoko kansalle? Te myönsitte jo etukäteen asianne olevan hukassa\nettekä tietäneet uhatun päänne pelastamiseksi mitään muuta keinoa\nkuin epätoivoisen isän huolen ainoan perillisensä hengestä. Siksi\npitäkää itse tekosyynne ja vääristelynne, sillä jos haluatte, että\njoku oikeamielinen teitä vielä uskoo, antakaa silloin poikani\ntakaisin, jottei kummallakaan puolen ole mitään etua, ja selittäkää\nmyös katoamisenne eilen iltapäivällä! Pois naamari, jolla tähän asti\nolette kansaa pettäneet!\"\n\nTämä sytyttävä puhe ei jäänyt vaille valtavaa vaikutusta. Koptin\nvannoutuneet kannattajat kohottivat äänekkään suosionhuudon, suuri\nenemmistö muista hämmentyi entistä enemmän ja katseli epäluuloisesti\nentisiä johtajiaan. Vain kuninkaan uskotut ja hänen lähimmät\nkannattajansa silmäilivät enää vihamielisesti koptia, joka niin\ntuomittavin keinoin oli siirtynyt hyökkäämään.\n\nKastner, jonka luonne oli helposti kiihtyvä, ei enää voinut itseään\nhillitä, vaan kääntyi uhkaavin, arabiankielisin sanoin entisen\nystävänsä puoleen: \"Kuule, mitä minä sinulle sanon, Uassif el Khajat,\nja paina se mieleesi! Jätän selvittämättä, kuka meistä kolmesta\nensin antoi aihetta epäsopuun, en myöskään aio ruveta hyödyttömään\nväittelyyn siitä, ovatko mielettömät suunnitelmasi oikeutettuja vai\nei. Mutta että sinä nyt tartut moisiin inhottaviin keinoihin ja aiot\npettää kansan perusteilla, joitten paikkansapitämättömyyden itse\nparhaiten tiedät, sitä tulen kaikella voimallani vastustamaan enkä\nenää milloinkaan ole salliva sinun edesvastuuttomasti leikitellä\nnäiden luottavaisten ihmisten onnella ja hyvinvoinnilla. Tästä\nhetkestä on viimeinenkin side väliltämme poikki, niin, minä vannon,\nettä ennemmin kohotan itse aseen kohti sydäntäsi kuin kauemmin seison\npuolellasi tämän epärehellisen taistelun katsojana. Nyt valitse!\"\n\nUassif el Khajat kalpeni näistä sanoista, sekä raivon että pelon\ntakia. Hän ymmärsi liiankin hyvin saksalaisen tarkoittavan täyttä\ntotta, ja kun hän arvosteli toisen mielenlaatua omansa mukaan,\nhän pelkäsi nyt poikansa hengen puolesta yhtä paljon kuin omansa.\nMutta ennen kuin hän ehti tointua vastaamaan, tuli jalomielinen\nkuningas itse hänelle avuksi. Tämä oli ihmeteltävän puolueettomasti\nkuunnellut molempien puolten väittelyä, nyt hän nousi ja sanoi\nkaikuvalla äänellä: \"Kuulkaa minua vielä kerran, te hyvän Jumalan\npojat! Ikimuistoisista ajoista olette eläneet onnellisina ja\ntyytyväisinä esi-isieni valtikan alla. Myös niinä pitkinä vuosina,\njoina minä olen istunut isieni valtaistuimella, olette luottavasti\nturvautuneet minuun kuin lapset isäänsä. Nyt tulee tämä muukalainen,\nkasaa yhtäkkiä päälleni mitä raskaimpia syytöksiä, ja minun täytyy\nsurukseni todeta, että te kallistatte niille korvanne. Mitä olen siis\ntehnyt, koska nyt suhtaudutte minuun näin epäluuloisesti?\"\n\nKokous oli hämillään vaiti kuullessaan nämä moittivat sanat. Kellä\noli vielä hivenkin ymmärrystä, pohti itsekseen, eikö hän ollut\nantanut tilapäisen tunnelman liiaksi temmata itseään mukaansa.\n\nUassif el Khajat, joka taas oli tavoittanut itsehillintänsä,\nhuomasi tämän ja aikoi taas syöstä suustaan uuden ryöpyn, mutta\nkuningas käski verrattoman ylevästi viitaten häntä olemaan vaiti\nja jatkoi: \"Voisin pakottaa teidät tottelemaan itseäni kuten\nesi-isäni, kuningas Pahripet teki alamaisilleen. Mutta se on vastoin\nomaatuntoani ja paaduttaisi teidät yhä enemmän. Toiselta puolen:\nkruunu on yhä päässäni, ja minä tunnen koko sen edesvastuun taakan,\njonka se minulle antaa. Siksi en saa jättää teitä alttiiksi hetken\nhurjille tunnelmille enkä päästää käsistäni niitä etuja, jotka teitä\nvielä toistaiseksi pakottavat kuulemaan rehellisiä ja vilpittömiä\nneuvonantajiani. Tahdon siis tehdä teille ehdotuksen. Hajaantukaa\nnyt ja harkitkaa kolme päivää, tahdotteko hänet vai minut. Tämä\nmuukalainen saakoon sillä aikaa vapaasti ajaa asiataan ja yrittää\nvoittaa teitä puolelleen, samalla kun minä olen koettava kumota\nhänen syytöksensä ja todistaa hänen puheittensa mielettömyyden.\nSiihen asti jääköön hänen poikansa käsiini pantiksi siitä, ettei isä\nsuunnittele uusia kavaluuksia. Sillä minä vannon kaikkea valhetta\nrankaisevan hyvän Jumalan nimeen, etten ole tietoinen pienimmästäkään\nvääryydestä. Ratkaiskaa siis nyt, ketä tahdotte enemmän uskoa, tätäkö\nmuukalaista, jonka olette tunteneet vain muutaman kuukauden, vai\nminua, jota tähän asti olette kunnioittaneet kuin isäänne!\"\n\nKuninkaan sanat kaikuivat niin vakuuttavilta, ettei itse koptikaan\nvoinut kokonaan välttää niiden vaikutusta, hän näytti hetken miltei\nkatuvan menettelyänsä. Mutta heti sen jälkeen hän suoristi ylpeästi\nniskansa. Hän tosin huomasi, ettei voisi Kastnerin ollessa noin\nuhkaavan päättäväinen saada parempia ehtoja, mutta kuninkaan vala\nalistua kolmen päivän kuluttua kansan tuomioon herätti hänessä\njälleen toivoa, että hänen sinä aikana onnistuisi voittaa kansan\nenemmistö puolelleen.\n\nVielä kerran hän mittaili vastustajaansa ivallisesti, sitten hän\nkääntyi ja hyvästelemättä poistui varpuspiiriläisten luo, jotka\nottivat hänet vastaan hiljaisella ilolla. Heidän uskollisuudestaan\nhän saattoi olla varma, olivathan he hänen kanssarikollisiaan.\n\nMuukin kansa hajaantui nyt kuninkaan käskyn mukaan. Minkälaisin\najatuksin, se ilmeni vain muutamien harvojen ilmeistä, niiden, jotka\nvankkumatta pitivät kuninkaan puolta, vaikka kaikki horjuisikin\nympärillä. Mutta suuri enemmistö oli samanlaisessa asemassa kuin\nlapset, joiden vanhempia syytetään hairahduksesta. He näkevät\näkkiä kalleimpiansa häpeällisesti tahrattavan, voihkivat kauheassa\ntaistelussaan lapsenrakkauden ja heihin istutetun kunniantunnon\nvälillä ja vapisevat tuskaisina ajatellessaan silmänräpäystä, joka\non tuova heille lopullisen ratkaisun. Sillä romet olivat tähän\nasti eläneet kuin viattomat lapset jalon kuninkaansa suojeluksessa\neivätkä olleet vielä koskaan olleet intohimojen ja tunteenpurkausten\nvaihtelun kuluttavassa hehkussa.\n\nTiedemiehet katselivat heitä säälien, he surivat sydämensä pohjasta\nsitä, että juuri he olivat tahtomattaan olleet syynä näihin\nraskaisiin taisteluihin.\n\nHe palasivat nyt kuninkaan ja tämän seurueen keralla hallitustaloon\nneuvottelemaan, mitä oli tehtävä. Näytti tuloksettomalta ajaa takaa\nAid Omar karkulaista. Kuka olisi saanut kiinni hänet, autiomaan\nkavalan pojan, kun hänellä oli niin suuri etumatka ja niin hyvä ratsu?\n\n\"Meidän on annettava hänen mennä, niin ikävältä kuin se minusta\ntuntuukin\", huudahti Kastner pahoillaan.\n\n\"Ja kun hän palaa, kohtaa tuho meitä kaikkia\", lisäsi kuningas Mery\nsurullisena. \"Että silmieni pitääkin nähdä sellaista kataluutta!\"\n\n\"Vielä ei kaikki ole hukassa\", koetti Griebach häntä rohkaista.\n\"Voimme miltei varmasti otaksua, että hänen heimolaisensa eivät ole\nniin kauan odottaneet häntä, vaan joko lähtivät hänen jälkeensä\nja menehtyivät hiekkasärkille tai palasivat laidunmailleen\nvalmistelemaan uutta hyökkäystä. Sinne hän ei voi heitä lyhyintä\ntietä seurata, vaan hänen on päinvastoin pakko, vähäiset muonavarat\nkun hänellä on, mitä pikimmin pyrkiä Niilinlaaksoon, mikä merkitsee\nmonen viikon kiertotietä. Tätä aikaa meidän on käytettävä\nhankkiaksemme mahdollisimman paljon uudenaikaisia aseita. Siksi on\nystäväni jo tänään lähdettävä.\"\n\n\"Ja matkattava suoraan itään\", jatkoi tämä, \"käymättä Renf-ankhin\npyramidilla. Ei ole mahdotonta, että viholliset vielä oleilevat sen\nlähettyvillä, jolloin saisimme heidät heti kimppuumme ja olisimme\ntuhon omat, aseettomia kun olemme.\"\n\n\"Olen aivan samaa mieltä kanssanne\", huomautti vanha ylipappi.\n\"Minustakin tuntuu mahdottomalta, että suurempi vihollisjoukko olisi\nvoinut niin kauan viipyä autiomaassa. Mutta silti on mielestäni\notettava huomioon sekin mahdollisuus, että he käyvät kimppuumme ennen\nkuin sinä olet palannut. Mitä meidän sinun mielestäsi silloin on\ntehtävä?\"\n\n\"Olet oikeassa. Varovaisuus on viisauden äiti, ja on parempi\nvarustautua kerran turhaan kuin kerran liian myöhään. Siksi antakaa\nvielä tänään aseita kaikille, joita pidätte luotettavina. He eivät\ntosin kykene kauan vastustamaan vihollista, mutta saatte siten\naikaa pelastautua uskottuinenne Keilavuoreen. Muut saavat pitää\nhuolen siitä, miten he sillä aikaa selviytyvät vihollisesta. Älkää\nmyöskään unohtako toimittaa vuoreen elintarvikkeita kaikkia näitä\nmiehiä varten, sillä saarto voi kestää useampia kuukausia. Tuolla\nvuoren ulkoseinässä olevasta ikkunasta, josta me ensin neuvottelimme\nteidän kanssanne, voitte myös nähdä suuren osan autiomaata. Heti kun\npalaan ja näen vuoren kohoavan taivaanrannalta, lähetän, jos on yö,\nilmaan joitakin valopommeja. Siksi tähystäkää uutterasti, jottei tuo\nmerkki jää teiltä huomaamatta. Jos rosvot silloin jo ovat täällä,\nsytyttäkää seuraavana päivänä kraatteriin suuri tuli, josta kohoaa\npaljon savua. Heti merkin huomattuani käännyn laajassa kaaressa\netelään lähestyäkseni keidasta sieltä mistä kukaan ei minua odota.\nSitten kai keksitään jokin neuvo, jotta voin salaa tulla tuomisineni\nKeilavuoreen, sehän on keitaan eteläpäässä. Muutenhan jää ystävänikin\nluoksenne auttaakseen teitä joka tilanteessa parhaan kykynsä mukaan.\"\n\n\"Niin tapahtukoon!\" huudahti faarao nousten.\n\n\"Seis, yksi asia unohtui\", huomautti ylimmäinen pappi. \"Meidän on\nvietävä nuori koptikin vuoreen ja heti, sillä viimeöisen tapauksen\njälkeen en pidä mitään muuta paikkaa kyllin varmana hänen isänsä\nkavaluutta vastaan.\"\n\nTähänkin suostuttiin, ja sitten ruvettiin ripeästi panemaan päätöksiä\ntäytäntöön.\n\nKastner valitsi muutamia oivallisia seuralaisia matkalleen, hankki\neläimet ja varastot matkavalmiiksi ja lähti kohta yön tultua niin\nsalaa, ettei vastapuoli sitä ollenkaan huomannut.\n\nEnnen kuin hän nousi ratsulleen, hän ojensi vielä kätensä\nnuoruudenystävälleen, puristi lujasti ja sanoi: \"Poldl, huomaa! En\ntavallisesti ole karkuun juoksemisen ystävä, mutta heti kun beduiinit\nnäyttäytyvät kukkuloilla, katoa kiireesti kraatteriin, ennen kuin\nhe saavat takinliepeistäsi kiinni. Muuten voi käydä niin, että\nminun palattuani on koulutoverini murheelliset jäännökset pakattava\nlähetettäviksi Gizen museoon, ja se olisi sentään vahinko!\"\n\nPuhe oli tarkoitettu pilaksi, mutta ei hän itsekään oikein\nluottanut hilpeyteensä. Kaamea, raskas taakka painoi nyt tähän asti\nrauhallista, onnellista Tuatin keidasta, painostava helle ennen\nrajuilmaa, joka sai rohkeimmankin hiukan pelkäämään.\n\n\n\n\nXIV. KUN KAKSI RIITELEE...\n\n\nKun Aid Omar arveli itsensä ja vihollisten välillä olevan riittävästi\ntaivalta, hän laskeutui satulastaan ja talutti ratsuaan ohjaksista.\nHän ei saanut väsyttää sitä liiaksi särkkien välissä, senhän oli\nkannettava hänet koko laajan autiomaan halki, jos hänen heimolaisensa\ntodellakin olivat hänet jättäneet. Suuntansa hän valitsi umpimähkään\nkoptin ohjeitten mukaan, sillä Kastnerin tarkoitus oli todellakin\nonnistunut: tuuli oli täydellisesti tasoittanut muutenkin jo\nhävitetyt jäljet. Mutta se ei liikuttanut beduiinia. Hänen oli\nosuttava joko Koiranvuorelle tai toveriensa jäljille. Kummassakin\ntapauksessa hänellä oli silloin tieto, minne edelleen suunnata\nkulkunsa. Hän asteli hyvillä mielin eteenpäin ja ajatteli väliin\ntyytyväisenä ja hiukan ivallisesti hymähtäen sopimustaan Uassif el\nKhajatin kanssa.\n\nHän oli jo monesti ollut vaarassa, mutta ei koskaan niin\nsuuressa kuin nyt, jolloin molemmat eurooppalaiset olivat hänen\nvastustajinaan. Kuitenkin erään toisen itsekkyys oli taas pelastanut\nhänet kaikesta hädästä, itsekkyys, joka on voimakkaampi kuin ystävyys\nja vala ja pyhimmät siteet maan päällä. Todellakin näytti kannattavan\nperustaa toimintansa ihmiskunnan huonoihin tunteisiin.\n\nKun hän kolmantena päivänä jälleen kiipesi erään särkän harjalle, hän\nnäki ilokseen sen toisella puolen useasti mainitun pyramidin huipun.\nHän oli siis oikealla tiellä.\n\nMutta niin pian kuin hän näki jalkainsa juuressa lepäävän laakson\nkokonaisuudessaan, hän jähmettyi kuin kivettyneenä paikalleen ja\nhieroi silmiään ikään kuin ei suunnattomassa hämmästyksessään niihin\nenää luottaisi.\n\nHän oli toivonut parhaassa tapauksessa kohtaavansa täällä ne\nkaksikymmentä toveriaan, jotka hänellä oli ollut mukanaan viime\ntiedusteluretkellä, mutta oli ollut melkein varma saavansa vielä\nmonta päivää yksinään kulkea autiomaassa. Nyt Renf-ankhin pyramidin\nympärillä levittäytyi laaja beduiinileiri, varmaankin sata telttaa,\nehkä enemmänkin. Puolituhatta ratsu- ja kuormakamelia loikoi\nmukavasti maassa pureskellen rehuja, joita miehet niille viskelivät\nisoista mytyistä ja säkeistä. Miten nämä miehet olivat tulleet\nkeskelle aavikkoa ja juuri tähän?\n\nHän oli jo vähällä pakottaa kamelinsa maahan ja itsekin kyyristyä,\njottei häntä alhaalta nähtäisi, kun hänen katseensa osui eräänlaiseen\nsotamerkkiin, joka komeili upeimman teltan edessä. Äänekäs riemuhuuto\nkohosi hänen huuliltaan. Sehän oli Shala Ben Hassenin sotaviiri,\n_Beni Maislikin_, hänen oman heimonsa sheikin, jonka hän luuli olevan\nkaukana pohjoisessa! Kuinka Allahin nimessä he olivat tulleet näin\nkauas etelään juuri nyt, kun hän heitä niin välttämättä tarvitsi?\n\nHän ei kauan mietiskellyt näitä kysymyksiä, vaan tarttui kohta\nratsunsa ohjaksiin ja laskeutui alas laaksoon niin nopeasti kuin\nsärkän jyrkät rinteet vain sallivat.\n\nAlhaalla hänet oli jo huomattu, ja heimolaiset tulvasivat tiheinä\nparvina häntä vastaan. Tuntiessaan hänet he päästivät myrskyisen\nriemuhuudon, ja hänelle sateli tuhansia uteliaita kysymyksiä.\n\nEnsi kädenpuristuksen jälkeen hän torjui heidät nopein elein ja\nkiiruhti sheikin teltalle. Tämäkin oli astunut ulos ja katseli nyt\nsäteilevin silmin parasta tiedustelijaansa.\n\n\"Allah olkoon kiitetty, että silmäni vielä näkevät sinut, Aid Omar!\"\nhän huudahti käsiään ojentaen. \"Totisesti tulet oikeaan aikaan, sillä\nhuomenna aiomme jälleen lähteä paluumatkalle _duariimme_ (kylään),\nkoska varastomme alkavat hitaasti vähetä. Astu sisään ja lepää, olet\nvarmaankin kulkenut pitkän matkan.\"\n\n\"Se oli kestettävä\", vakooja vastasi noudattaen kutsua.\n\nTeltassa hän tapasi Selimin, senussin, joka yhtä iloisesti tervehti\nhäntä. Sitten kaikki kolme istuivat, ja kun Aid Omar pikaisesti oli\nvirkistänyt itseään ruoalla, hän kertoi seikkailuistaan.\n\nMinuutti minuutilta hänen kuulijoittensa hämmästys lisääntyi.\nKun hän oli lopettanut, hypähti Selim pystyyn ja huudahti aivan\nhuumaantuneena innostuksesta: \"_Ma sha Allah_ -- oi jumalan\nihme! Kuinka voimme kiittää hänen hyvyyttään ja ylistää hänen\nkaikkivaltaansa, joka suojelee uskollisia palvelijoitaan ja sinkoaa\nuskottomat helvetin syvimpään kuiluun! Lohduttomalta näytti autiomaa,\nmahdottomalta ihmisen ja eläimen kulkea. Nyt on löydetty tämä\nonnellinen, rikas keidas yhdistämään Idän veljiä Lännen veljiin, niin\nettei heidän enää ole pakko kulkea vaivalloista kiertotietä etelään\ntai pohjoiseen, kun tahtovat ojentaa kätensä rauhantervehdykseksi\ntoisilleen! Hän tekee omansa vahvoiksi ja antaa pyhän oppinsa\nhalveksijat heidän valtaansa musertaakseen heidät heidän syntiensä\nrangaistukseksi. Mutta nyt ylös ja tarttukaamme viivyttelemättä\naseisiin, jotta voisimme riistää tämän autiomaan kallisarvoisen\nhelmen uskottomilta, jotka vääryyden avulla pitävät sitä hallussaan!\nKuinka tulevatkaan esimieheni iloisiksi, kun vien heille tämän\nverrattoman kalliin sanoman!\"\n\nAid Omarin kasvoilla väreili omituinen hymy hänen kuunnellessaan\nuskonkiihkoilijan tunteenpurkausta. Sitten hän kääntyi taas sheikin\npuoleen ja sanoi: \"Olet nyt kuullut kertomukseni, sano sinä\npuolestasi, mikä harvinainen sattuma tuo teidät tänne juuri tällä\nsuotuisalla hetkellä.\"\n\n\"Ei sattuma\", Shala Ben Hassen vastasi, \"vaan Allahin viisas\nohjaus, joka aina johtaa omiaan parhain päin. Kuule mitä tapahtui\nsinun ollessasi keidasta etsimässä. Olimme varustautuneet, saaden\nvoimakasta apua Dakhlan senusseilta, sovittua suurta aavikkoretkeä\nvarten, ja odotimme vain tietoa sinulta lähteäksemme liikkeelle.\nSilloin tapahtui aivan odottamatonta. Kairosta lähettivät Selimin\nsikäläiset veljet pikaviestin, että kediivin kaupungissa oli nähty\nyksi niistä muukalaisista, joiden luulimme nääntyneen hiekkasärkille.\nVielä epäröimme, uskoako sanomaa vai ei, mutta silloin tuli\nSiutista toinen, joka kokonaan haihdutti epäilymme. Oli tutkittu\nasiaa ja saatu selville, että tuo muukalainen oli tullut lännestä\npäin Assuaniin, mukanaan omituisia miehiä, joiden kieltä kukaan ei\nymmärtänyt. Häntä oli salaa pidetty silmällä ja tällöin huomattu\nhänen ostavan aseita, kameleita ja muuta tavaraa, joiden kanssa\nhän lähti paluumatkalle. Hän oli siis vastoin kaikkea odotusta\nlöytänyt tuntemattoman keitaan, ja tehnyt sen asukkaat ystävikseen!\nKun tiesimme sinun seuralaisinesi oleilevan täälläpäin, pelkäsimme\nsinun joutuvan tuon muukalaisen valtaan, joka jo kerran ennenkin\noli kajonnut sinuun, siksi lähdimme heti matkaan ja kiiruhdimme\nnopeasti tänne. Kauhuksemme kuulimme seuralaisiltasi sinun äkkiä\nkadonneen. Selim opasti meidät tämän pyramidin luo, mutta tässä\nmeidän oli leiriydyttävä. Tosin johti länteen lukuisia jälkiä, mutta\nhuomasimme kohta, että ne olivat vain muutamien tekemiä, jotka olivat\nliikkuneet edestakaisin saadakseen uran leveämmäksi. Mutta minne\nolivat joutuneet ne, jotka ottivat sinut vangiksi? Tutkimme jokaisen\ntuumanleveyden täältä ja pitkin löydettyjä jälkiä länteen päin, mutta\nemme mitään löytäneet, ja aloimme jo uskoa, ettemme enää koskaan saa\nsinua nähdä. Silloin kuulin ulkoa huutoja ja havaitsin sanomattomaksi\nilokseni sinun palanneen, vieläpä etelästä, mistä kukaan ei sinua\nodottanut.\"\n\n\"Niin, tuo uskoton frankki oli valinnut toimenpiteensä hyvin\",\nvakooja vastasi. \"Ilman koptia olisin varmasti ollut hukassa. Mutta\nnyt he saavat sen maksaa, toinen, koska on uskaltanut kajota minuun,\nkopti mielettömän suunnitelmansa takia pystyttää Niilinlaaksoon\njälleen risti puolikuun sijaan. Sillä minulla ei tietenkään ole edes\naikomusta pitää hänelle, kristitylle orjalle antamaani lupausta.\"\n\n\"Sehän on selvä\", keskeytti Selim innokkaasti. \"Olla uskollinen\nkristitylle olisi synti profeettaa ja hänen pyhää oppiansa vastaan.\nMutta nyt matkaan! Kutsukaa miehenne satulaan, mutta antakaa minulle\nmuutamia kameleja ja opas, jotta voin viivyttelemättä ilmoittaa\ntämän tärkeän uutisen sheikilleni Dakhlaan ja tuoda teille hänen\nlisämääräyksensä.\"\n\nJälleen vilahti arvoituksellinen hymy Aid Omarin kasvoilla, ja\nsalamannopeasti hän vaihtoi yhteisymmärrystä ilmaisevan katseen\nsheikin kanssa. Sitten hän vastasi senussille: \"Salli, ystäväni,\nminun tällä kertaa olla kanssasi hiukan eri mieltä. Pidän näet\ntoistaiseksi parempana, että jäät luoksemme kunnes olemme kukistaneet\nkeitaan. Siellä tulee jokseenkin kiivas taistelu, sillä sen asukkaita\non sangen paljon. Silloin voisi näyttää siltä kuin sinä vain pelosta\nolisit eronnut meistä.\"\n\nSelim tuijotti hetken puhujaa kasvoihin käsittämättä mitään. Sitten\nhän vihaisesti tokaisi: \"Et kai kuitenkaan tahtone sanoa, että minä\narkuuden tähden ajattelen jättää teidät? Olen kai yhtä hyvin kuin\nsinä osoittanut, että...\"\n\n\"Rauhoitu, ystävä hyvä\", vastasi toinen kylmästi. \"Kaukana on minusta\nollut ajatus sinua loukata. Tunnemme kaikki ansiosi ja intosi oikean\nasian puolesta. Mutta juuri siksi haluankin pitää sinut luonamme,\ntarvitsemme innostunutta miestä, joka valaa jälleen miehiimme\nrohkeutta, jos he vastoin kaikkea odotusta väistyisivät liian suurta\nylivoimaa.\"\n\n\"Älä anna miestemme kuulla tuota!\" senussi vastasi hiukan leppyneenä.\n\"He eivät milloinkaan antaisi sinulle anteeksi sitä, että olet\npitänyt heitä pakoon kykenevinä.\"\n\n\"Älä huolehdi minun päästäni, se on vielä tarpeeksi lujassa\nkaulassani eikä suinkaan aio siitä erota. Mutta noudata sinä\ntoivomustani, sillä myös sheikki Shala Ben Hassen on samaa mieltä ja\nkäskee sinun jäädä.\"\n\nSelim, joka ei lainkaan käsittänyt, miksi molemmat kielsivät häntä\nlähtemästä, vastusteli vielä hetken, kunnes sheikki suorin sanoin\nkäski hänen jäädä.\n\nSilloin hänen kärsivällisyytensä loppui.\n\n\"Unohdat, oi sheikki\", hän kivahti vihaisena, \"etten ole sinun\nsoturisi, vaan esimiesteni lähettiläs, joitten käskyille sinäkin olet\nkuuliainen. Olet heidän palkoissaan, ja sinun on tehtävä mitä he\nminun suullani sinulle ilmoittavat!\"\n\n\"Mutta minä sanon sinulle\", sheikki vastasi, \"että olemme\nsotaretkellä, jolloin minä yksin määrään. Käsken sinua jäämään, ja\nsinä siis jäät. Myöhemmin olen sopivassa tilaisuudessa selittävä\nasian esimiehillesi.\"\n\n\"Mutta minä menen kuitenkin!\" senussi karjui äärimmilleen\nraivostuneena. \"Vai tahtoisitko ehkä väkisin minua pidättää?\"\n\n\"Väkisinkin, jos se on tarpeen\", sheikki vastasi uhkaavalla äänellä,\nja hänen silmänsä säkenöivät kuin ärsytetyn pedon.\n\nNyt senussi kalpeni, mutta sai kuitenkin heti itsehillintänsä\ntakaisin. Hän ei tosin vieläkään käsittänyt, mihin tähänastiset\nliittolaiset pyrkivät itsepintaisuudellaan, mutta huomasi myös\nmielettömäksi heitä enemmän ärsyttää, koska oli täydellisesti heidän\nvallassaan. Hän siis mukautui välttämättömään ja sanoi olkapäitään\nkohauttaen: \"Hyvä, tahtonne tapahtukoon! Mutta teidän syynne on, jos\nesimieheni eivät ole tyytyväisiä.\"\n\nHän ei saanut vastausta ja istui näennäisen rauhallisena matolle,\njolta he kiivaan sananvaihdon aikana olivat ponnahtaneet. Kun\nkuitenkin toiset menivät ulos jättäen hänet yksin, hän siveli\nraivoissaan partaansa ja vannoi itsekseen pakenevansa ensi tilassa.\nSitten hän kyllä huolehtisi siitä, että he tulisivat katumaan häneen\nkohdistamaansa pakkoa! Kohdella tällä tavoin häntä, kaikkivoivan\nsenussijärjeston asiamiestä! Mikä heidän päähänsä olikaan pälkähtänyt?\n\nSheikki Shala Ben Hassen antoi sillä välin miehilleen tarpeelliset\ntiedot, jotka herättivät heissä kuvaamatonta riemua. Eikö tuossa\nkeitaassa, joka ikimuistoisista ajoista oli ollut koko maailmasta\neristettynä, täytynyt olla arvaamattomia aarteita? Miksipä sen\nasukkaat muuten olisivat niin tuskallisen tarkasti varoneet jokaista\nkosketusta muuhun ihmiskuntaan? Tässä oli kerrankin rhasia, joka\nkannattaisi! Jotakin toista se oli kuin hyökätä idän köyhien\nkeitaalaisten kimppuun, joilta oli saatavissa enintään pari vuohta ja\nmuutama taatelisäkki!\n\nNopeasti purettiin teltat, kamelit kuormitettiin matkan jatkamista\nvarten, ja hetken kuluttua karavaani lähti länttä kohden.\n\nSelim, senussi, ratsasti sheikin vieressä. Niin oli aikaisemminkin\nollut tapana, ja nytkin hänet oli näennäisellä ystävällisyydellä\nkutsuttu tälle kunniapaikalle. Mutta jutellessaan sheikin kanssa\nvähäpätöisistä asioista hänen täytyi kaikin voimin ponnistella\nollakseen jälleen purkamatta suuttumustaan, sillä vaikka hän ei\nnähnytkään, hän kuitenkin tiesi Aid Omarin ratsastavan hänen takanaan\nja pitävän häntä tarkoin silmällä. Hän oli omien liittolaistensa\nvanki.\n\nKun beduiinit ratsastivat länteen, vaikka Tuatin keidas oli etelässä,\nhe noudattivat Verikorpin tarkoin harkittua neuvoa.\n\nTosin ne jäljet, jotka viimeksimainittu tullessaan oli jättänyt,\nnäyttivät heille suoran tien päämäärään, mutta olihan aina\nmahdollista, ettei kopti olekaan heitä vastassa, jos hänen\nsuunnitelmansa oli epäonnistunut. Silloin hänen vastustajansa\nolisivat asettaneet juuri sille suunnalle vartijoita, jotka\nhuomaisivat tulijat aivan liian varhain. Silloin olisi myös täytynyt\nensin etsiä heidän monille juhdilleen tarpeellinen kuljettava polku\nsärkkien poikki. Mutta suoraan länteen oli monesta edestakaisin\nkulkemisesta tallaantunut hietakumpujen yli varsinainen tie,\njota kamelit suhteellisen helposti voivat kulkea. Kun he olivat\nsuoriutuneet kahdeksasta tai kymmenestä särkkäjonosta, heidän\ntarvitsi vain kulkea jotakin pitkittäislaaksoa päästäkseen etsittyyn\nkeitaaseen. Täten kiertotie oikeastaan oli suoraa lyhyempi.\n\nKun keidasta ympäröivät kukkulat kolmen päivän kuluttua tulivat\nnäkyviin, pysähdyttiin, ja Verikorppi lähti edeltä tutkimaan\ntilannetta. Hän teki laajan kaaren länteen lähestyäkseen\ntutkimuksensa kohdetta luoteesta. Seuraava aamu tapasi hänet\nmakaamasta kukkulalla kallionlohkareen takana ja ahnain silmin\ntuijottamassa alas laaksoon. Se mitä hän siellä näki, sai hänen\nsydämensä miltei kuuluvasti sykkimään ilosta ja tyytyväisyydestä:\nkeitaassa oli ilmeisesti puhjennut kansalaissota.\n\nKuulkaamme, mitä siellä sillä välin oli tapahtunut.\n\nKolmen päivän määräajan kuluttua kuningas Mery oli kutsunut kansan\nkoolle jälleen vielä kerran ratkaisemaan, varmasti toivoen sen\nasettuvan hänen puolelleen.\n\nKuten isä, joka aina toivoo lapsiltaan parasta, hän ei ollut tehnyt\nmitään pestäkseen puhtaaksi epäluulonalaiseksi saatetun maineensa.\nSe oli epäilemättä paha laiminlyönti, eivätkä neuvonantajat sitä\nlainkaan hyväksyneet. Mutta hänen kannaltaan se oli käsitettävissä.\nOlivathan hänen esivanhempansa vuosituhansien aikana uhranneet\nkaikki voimansa alamaistensa hyväksi ja säilyttäneet heille\narvokkaimman kaikesta maallisesta hyvästä, rauhan. Kuinka hän olisi\nsaattanut otaksua, että he kiittämättöminä nyt äkkipäätä rikkoisivat\nuskollisuutensa?\n\nMuuten ei kai sittenkään olisi niin käynyt, jos koptia olisi\nväliaikana paremmin vartioitu. Mutta jalomielisyydessään kuningas\nantoi hänen nytkin toimia aivan vapaasti, ja Uassif el Khajat piti\nsalaisella yllytyksellään huolen siitä, ettei kansa päässyt lainkaan\nrauhallisesti arvostelemaan tilannetta. Ratkaisevan kansankokouksen\nalkaessa vallitsi siten ankara mieltenkuohu, joka kehittyi\nsuoranaiseksi myrskyksi.\n\nUassif el Khajat esitti väärät syytöksensä vielä röyhkeämmin\nkuin edellisellä kerralla. Kun hänen vastustajansa eivät nytkään\nuskaltaneet tunnustaa, että ylipappi ja Griebach olivat tuon\nkyseenalaisen ajan käyttäneet kultaisten pyhien esineitten\nsulattamiseen, sai kopti puolelleen äänten enemmistön.\n\nKuvaamattoman surullisena kuningas Mery vastaanotti tuomionsa. Hän\ntahtoi nyt uskollisena lupaukselleen luopua kruunustaan, mutta\nsilloin neuvonantajat astuivat väliin.\n\n\"Me kiellämme sinulta tämän askelen\", huusi puhemies, ylipappi,\nleimuavin katsein. \"Sinä olet velvollinen noudattamaan uskollisuutta\nmeitä kohtaan, ja me vaadimme ettet jätä meitä pulaan. Kansa\non harhateillä, kuten itse parhaiten tiedät, siksi on sinun\nvelvollisuutesi kuninkaana valvoa sen etua eikä toimettomana ja kädet\nristissä katsella, kunnes onnettomuus saa sen jälleen järkiinsä ja\ntunnustamaan oikeuden!\"\n\nVielä kuningas vastusteli vedoten lupaukseensa. Silloin vanhus\nvastasi: \"No hyvä! Tee niinkuin sydämesi vaatii, emme voi sinua\npakottaa! Mutta meitä ei sido mikään lupaus, eikä mikään ole estävä\nmeitä tekemästä velvollisuuttamme. Keilavuori, joka suo tälle -- voi,\nnyt niin onnettomalle -- keitaalle elossa pitävän veden, on meidän\nhallussamme. Me pidämme sen, kunnes hyvä Jumala lopulta ratkaisee,\nlankeaako voitto meille vai tuolle vieraalle rauhanhäiritsijälle ja\nepäsovun kylväjälle. Tämän vannomme kaiken nimessä, mikä on pyhää!\"\n\nUassif el Khajat alkoi ääneen huutaa valanrikkoa ja kavallusta,\nhänen apurinsa huolehtivat siitä, että häntä uskottiin. Vielä kaksi\npiirikuntaa liittyi häneen, ja joka hetki oli pelättävissä avoimen\nkahakan alkaminen.\n\nSilloin Griebach ryhtyi tarmokkaasti toimeen.\n\nKuten tiedämme, oli Kastner noutanut Niilinlaaksosta pienen määrän\nkivääreitä ja revolvereja ja niillä aseistanut kuninkaan taitavimmat\nhenkivartijat. He olivat tänä lyhyenä aikana ahkerasti harjoitelleet\nuudenaikaisten aseitten käyttöä ja saattoivat jo niitä tehokkaasti\nkäsitellä, vaikkei heitä juuri voinutkaan mestariampujiksi sanoa.\nGriebach käski heidän nyt astua esiin ja tähdätä raivokkaasti\nhuutavaan, uhkauksia syytävään koptiin.\n\n\"Uassif el Khajat, olet ärsyttänyt meitä liikaa\", hän huusi tälle.\n\"Tahdot käyttää kansan tilapäistä mielentilaa kaappaukseesi, mutta\nminä panen väkivallan väkivaltaa vastaan. Sinun on heti annettava\nkannattajillesi määräys erota meikäläisistä ja poistua tältä\ntorilta. Me vetäydymme sitten temppeliin ja, jos täytyy, kraatteriin\nodottaaksemme siellä kärsivällisesti mitä tulevaisuus tuo mukanaan.\nJos taistelu syntyy ennen kuin tahtoni on täytetty, tai jos huomaan\nsinussa pienimmänkin vastarinnan oireen, silloin annan epäröimättä\nkäskyn ampua sinut. Huomaa tämä, ja muista myös se, että poikasi on\njo varmassa tallessa Keilavuoressa!\"\n\nUassif el Khajat kalpeni ja loi eurooppalaiseen hehkuvaa vihaa\nuhkuvan katseen. Mutta hän tiesi myös sangen hyvin, että tämä oli\ntosissaan. Siksi hän antoi Varpuspiirin johtajille, jotka olivat\nhänen ympärillään, vaaditun käskyn ja tuijotti sitten kädet ristissä\nja näennäisen hillitysti eteensä. Mutta hänen sisässään kiehui kauhea\nviha ja suuttumus.\n\nKuningas Merykin vastusteli hetken ennen kuin alistui\nvaltioneuvostonsa päätökseen, että hänen tuli edelleen kantaa\nkruunua. Vasta kun sen hartaat pyynnöt alkoivat muuttua uhkauksiksi\nja moitteiksi, hän myöntyi ja hyväksyi Griebachin toimenpiteet.\nMutta kaikki elämänhalu oli häneltä mennyt, haikeasti murehtien\nhän vetäytyi temppeliin päästäkseen yksinäisessä huoneessa jälleen\ntunteittensa ja ajatustensa herraksi.\n\nSiten eri puolien hajaantuminen sujui vakavammitta häiriöittä, joskin\nkuului nurinaa. Neljännestunnin kuluttua kuninkaalle uskolliset\nolivat jälleen yksin laajalla torilla.\n\nYlipappi noudatutti nyt, kun hallituspalatsin hallussa pitäminen oli\nmahdotonta, sieltä kaiken arvokkaamman, nimenomaan valtionarkiston,\nja kuljetutti sen Keilavuoren suojiin. Samalla temppelin ympärille\nluotiin vallituksia ensi varustukseksi hyökkäyksen varalta, ennen\nkuin vetäydyttäisiin pyhäkön muurien taakse.\n\nIllalla kopti sitten vapautettiin. Hän vaati, että hänen poikansakin\nluovutettaisiin. Kun se häneltä lyhyesti ja jyrkästi evättiin, hän\nsuuntasi kuninkaaseen ja tämän neuvonantajiin halveksuvan silmäyksen,\nmutta tiedemiehelle hän nyrkkiä puiden ärjyi: \"Totisesti, vielä\nkymmenen kertaa enemmän vihaan sinua, sinä kaksikielinen käärme, kuin\ntuota Nebseny-kavaltajan jälkeläistä! Varo joutumasta käsiini, sillä\nkuolisit silloin tuhatkertaisen kuoleman!\"\n\nVastauksen asemesta Griebach kohautti hartioitaan ja käänsi hänelle\nselkänsä. Silloin kopti sylkäisi kolme kertaa häntä kohti ja\npoistui ilkeästi kiroten, tuskin enää kyeten hillitsemään raivoaan.\nKiihkossaan häneltä oli jäänyt aivan huomaamatta, että toista\nsaksalaista ei enää kolmeen päivään ollut näkynyt.\n\nSeuraavina päivinä puolueet yhä vahvistivat asemiaan, sillä koptinkin\npuoluelaiset loivat vallituksia, he puolestaan hallitustalon\nympärille, ikään kuin peläten vastustajien hyökkäystä.\n\nSe oli pohjaltaan aivan tarpeetonta työtä, mutta Uassif el Khajat\ntiesi varsin hyvin, ettei hän saanut antaa miehilleen lainkaan\naikaa ajattelemiseen, ellei tahtonut menettää enemmistöä viimeksi\npuolelleen voittamistaan. Siksi sotaiset valmistelut näyttivät\nhänestä oivalta keinolta. Kaiken päälliseksi hän sydämensä\nsalasopukoissa hiljakseen epäili niin kaivaten odottamiaan\nliittolaisia. Tosin hän koetti sitä itsepäisesti kiistää itseltään,\nmutta niin kuitenkin oli, ja hän tunsi hiljaista tyydytystä\nvoidessaan lujassa asemassa toivottaa beduiinit tervetulleiksi. Ikään\nkuin nämä vallitukset olisivat tarjonneet minkäänlaista suojaa hänen\nhuonosti varustetuille joukoilleen autiomaan hyvin aseistettuja,\nrohkeita poikia vastaan!\n\nTällainen oli näky, joka Verikorpille tarjoutui hänen\nkallionlohkareen takaa tähystellessään keitaaseen. Ilkeästi\nirvistäen hän vetäytyi takaisin ja kiirehti ilmoittamaan sheikilleen\nilosanoman. Tämä antoi heti lähtömerkin.\n\nMuutamien tuntien kuluttua koptin tälle suunnalle asettamat vartijat\nhuomasivat tulijat. Ennen kuin tämä oli saanut siitä tiedon ja\nrientänyt paikalle, beduiinit olivat jo Tuatin hietakumpujen juurella.\n\nSheikki Shala Ben Hassen tervehti koptia ylitsevuotavan\nystävällisesti ja vakuutti vuolain sanoin, että hän hyväksyi ja aikoi\njoka kohdassa noudattaa Verikorpin kanssa tehtyä sopimusta. Se oli\ntietysti pelkkää teeskentelyä, mutta ovela sheikki piti viisaampana\nolla hyvissä väleissä toisen puolueen kanssa, kunnes toinen oli\ntuhottu. Sitten on kyllä vielä aikaa näyttää edellisillekin\ntodellinen karvansa, sillä hänen miestensä verrattomasti paremmasta\naseistuksesta huolimatta saattaisivat romet yksimielisinä tuottaa\npaljon vastusta suuren lukumääränsä takia.\n\nEi muuten olisi ollut lainkaan vaikeata saada ilmi beduiinijohtajan\nsalaisia aikeita, sillä hänen ulkokultaisesta huomaavaisuudestaan\nhuolimatta hänen silmistään välkehti aika lailla ivaa ja\nvahingoniloa. Mutta Uassif el Khajatia askarruttivat liiaksi hänen\nomat ajatuksensa ja huolensa, hänen sitä huomatakseen.\n\nKun kopti näki senussin, hän hätkähti ankarasti ja hänen\nohimosuonensa pullistuivat uhkaavasti, mutta yhtä nopeasti hän\nhillitsi itsensä ja ojensi kätensä tällekin miehelle, joka taannoin\nRenf-ankhin pyramidin luona oli jättänyt hänet mitä kiduttavimmalle\nkuolemalle alttiiksi. Hän oli kotimaassaan tottunut siihen, että\nveriviholliset lykkäävät väliensä selvittelyn sopivaan tilaisuuteen\nja sillä välin ryhtyvät yhteiseen yritykseen. Miksi hän siis\nvaarantaisi asiansa vaatimalla heti tilille tämän miehen, joka\nilmeisesti oli hänen liittolaistensa johtajia. Selim taas puolestaan\nviisaasti kyllä varoi ilmaisemasta hänelle asiain todellista laitaa.\n\nNyt päätettiin, että beduiinit vielä toistaiseksi leiriytyisivät\nreunakukkuloitten ulkopuolelle ja vasta yön tullen tunkeutuisivat\nkeitaaseen. Pimeän suojassa he sitten voisivat hiipiä mahdollisimman\nlähelle temppeliä ja aamun ensi hämärässä yllättää viholliset\nvoidakseen, jos mahdollista, tunkeutua samalla kertaa pakenevien\nkanssa Keilavuoreen. Sillä Uassif el Khajat ei salannut beduiineilta,\nettä he tulevat veden suhteen olemaan kuningasmielisten armoilla, jos\nnäiden onnistuisi pitää kraatteri hallussaan. Sitä paitsi oikeastaan\nvain Varpuspiirin miehet olivat täysin perillä koptin suunnitelmista,\nmuihin nähden oli aina otettava huomioon se mahdollisuus, että he\nkauhistuvat uusia liittolaisia ja tekevät voimakasta vastarintaa.\n\nUassif el Khajat palasi keitaaseen kaikessa hiljaisuudessa\nvalmistellakseen ja turvatakseen beduiinien tulon. Niinpä hän lähetti\njoitakin uskottujaan heitä opastamaan pimeillä kaduilla ja kujilla,\nkaikkien muiden hän käski yöksi hajaantua koteihinsa. Itse hän\nluotettavimpine miehineen asettui auringon laskiessa hallitustaloon\nodotellakseen sen lujien muurien suojassa aamuisen taistelun tulosta.\n\nYlpein ja voitonvarmoin katsein hän ojensi kätensä Varpuspiirin\npäämiehille ennen kuin vetäytyi huoneeseensa. Mutta kun hän\nheittäytyi vuoteelleen, katosi äkkiä kaikki luottamus, ja raskaat,\nkiduttavat huolet karkottivat unen hänen silmistään. Hämärä aavistus\ntulevasta kohtalosta, miltei kauhu omia itsekkäitä, yltiöpäisiä\naikeita kohtaan ja ikään kuin pieni katumuksen häive hiipivät hänen\nsieluunsa. Todellakin, yö on vain kunnon miehen ystävä!\n\nSillä välin kun hän noin silmät suurina tuijotti pimeään, ryömivät\nbeduiinit hiljaa keitaaseen. Sehän valitettavasti ei ollut ensi\nkerta, jolloin nämä rosvot kissojen tapaan hiipivät nukkuvaan\nkeidaskylään valmistaakseen hirvittävän heräämisen sen rauhallisille\nasukkaille. Aid Omar ja sheikki olivat ensimmäisiä, jotka\ntunkeutuivat onnelliseen keitaaseen.\n\nNäennäisesti sattumalta oli senussi Selim vapautunut heidän\nsilmälläpidostaan, kukaan ei hänestä välittänyt. Tämän tilaisuuden\nuskonkiihkoilija päätti käyttää toteuttaakseen pakonsa, jota\nhän oli miettinyt Renf-ankhin pyramidilta lähtien. Nopeasti hän\nvei pimeän suojassa muutamia parhaita kameleja syrjään, sälytti\nniiden selkään kaikkea mitä pitkällä autiomaamatkalla tarvittiin,\nja samalla kun beduiinijoukon viimeiset vitkastelijat kiipesivät\nkeitaan reunakukkulan yli, hän ratsasti pohjoiseen. Viha ja suuttumus\ntäyttivät hänen mielensä sekä ilkeät kostoaikeet niitä molempia\nmiehiä kohtaan, jotka olivat uskaltaneet uhata vankeudella häntä,\nmahtavan senussilahkon lähettilästä.\n\nKun hänen katoamisensa seuraavana päivänä ilmoitettiin sheikille,\ntämä vaihtoi Verikorpin kanssa äänetöntä yhteisymmärrystä ilmaisevan\nkatseen ja räjähti ivanauruun, mutta odotettua takaa-ajokäskyä hän ei\nantanut.\n\nSelim hoputti sillä välin innokkaasti ratsujaan. Hänen oli saatava\naikamoinen etumatka, jottei Aid Omar verrattomalla meharillaan häntä\ntavoittaisi.\n\nKun hän näki Renf-ankhin pyramidin edessään, hän hengähti\nhelpotuksesta. Jos hän vielä ehtisi onnellisesti Koiranvuorelle, hän\nsaattaisi katsoa olevansa turvassa. Täällä lentohiekassa voitaisiin\nhänen jälkiään seurata, mutta päästyään kerran kiviselle hammadalle\nhän kyllä huolehtisi siitä, ettei itse Verikorppikaan pystyisi\nnuuskimaan hänen matkasuuntaansa.\n\nHetkistä myöhemmin hän ehti pyramidin luo. Silloin hänen\nmieleensä muistui päivä, jolloin hän oli sen ensi kerran\nnähnyt, ja tyytyväisenä hän ajatteli silloisille luottavaisille\nmatkatovereilleen tekemäänsä ilkityötä.\n\nHän ei ollut vielä kokonaan sivuuttanut tätä hänen häpeällisen\npetoksensa mykkää todistajaa, kun äänekäs huuto äkkiä herätti hänet\nmietteistään.\n\n\"Seis Selim! Minne matka?\"\n\nHän kääntyi kalveten hiustenjuuria myöten. Pyramidin takaa ilmestyi\nkaksi beduiinia tähdäten häntä kivääreillään. Ne olivat hänelle\ntuttuja miehiä, kaksi Shala Ben Hassenin soturia ja Aid Omarin\nveroista rikoskumppania.\n\nKuin salama häneen iski ajatus, että hän oli joutunut erinomaisesti\nviritettyyn ansaan, josta sai kiittää entisiä liittolaisiaan.\n\n\"Allah lähettäköön teidät syvimpään helvettiin!\" hän huusi\näärettömästi raivoissaan ja yritti temmata pyssyn olaltaan. Mutta\nsilloin pamahtivat jo toisten kiväärit. Hän suistui hiekkaan\nelukoitten kauhistuneina karkotessa tiehensä.\n\nBeduiinit eivät sen enempää piitanneet hänestä. He pyydystivät\nkiinni hänen kamelinsa ja jatkoivat heti matkaansa pitkin edellä\nkulkeneitten heimolaistensa jättämää leveää uraa. He eivät\nedes heittäneet kourallista hiekkaa ruumiille, kuten jokaisen\nmuhamettilaisen on toiselle tehtävä, vaikka tämä olisi ollut hänen\npahin verivihollisensa.\n\nNiin senussi Selim sai pahojen töittensä palkan juuri inhottavimman\nrikoksensa tapahtumapaikalla.\n\nUassif el Khajatin väännellessä unettomana vuoteellaan vaivasi hänen\nvastustajaansa, faaraota, samoin levottomuus. Jo vanhat egyptiläiset\nantoivat unille suuren merkityksen, ja niiden selittäminen oli sangen\ntärkeä palvontamenon osa. Myös romeilla oli säilynyt, huolimatta\nheidän muuten terveistä uskonnollisista katsomuksistaan, paljon tätä\nvanhaa taikauskoa, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, kun heiltä puuttui\nkaikki ulospäin suuntautuva henkinen toiminta ja kaikki yhteys muihin\nihmisiin, joten heidän täytyi sitä enemmän harrastaa omaa sisäistä\nminuuttaan. Siten he olivat tosin, kuten jo mainittu, kohonneet\nerittäin korkeaan totuudenrakkauteen ja sielunjalouteen, mutta eivät\nmyöskään kokonaan pystyneet vapautumaan uskosta yliluonnollisiin\nvoimiin ja aavistuksiin.\n\nTässä suhteessa ei kuningas Merykään ollut alamaisiaan viisaampi.\nViimeisen kansankokouksen jälkeen, jossa kopti oli hänet voittanut,\nhäntä kiusasivat öisin pahat unet. Hänen esi-isänsä näyttäytyivät\nja moittivat häntä ankarasti siitä, ettei hän ollut heidän\narvoisensa ja vain sanansa rikkoen piti kruunua päässään. Jos hän\nolisi levollisesti harkinnut asiaa, hän olisi huomannut hänen\npäivittäisen surunsa kuvastuvan unissa ja muodostuvan kummallisiksi\nkuvitelmiksi. Sen sijaan hän yhä enemmän kietoutui niiden pauloihin\nja alkoi ajatella, että hänen oli antauduttava vastustajansa haltuun\nsovittaakseen luulotellun rikoksensa.\n\nYlimmäinen pappi, joka salaa häntä huomioi, aavisti hänen päätöksensä\nja oli valmiina käydäkseen ratkaisevalla hetkellä väliin.\n\nSinä yönä, jolloin beduiinit tunkeutuivat keitaaseen, faaraon epäilyt\nolivat kiihkeimmillään. Kapea temppelikammio, jossa hän palatsista\nlähdettyään tavallisesti lepäsi, ahdisti häntä. Hän lähti ulos\nnoustakseen pyloniin ja siellä raikkaassa yöilmassa viilentääkseen\nkuumeisia ajatuksia, jotka herkeämättä rasittivat hänen päätään.\n\nSotilas, joka oli asetettu häntä salaa vartioimaan, ilmoitti sen\nkohta ylipapille, joka heti nousi ja seurasi kuningastaan pylonin\ntasanteelle.\n\nKun faarao kuuli hänen askeleensa, hän kääntyi suuttuneena\nkarkottaakseen rauhanhäiritsijän, mutta nähdessään arvokkaan\nvanhuksen ja kokeneen neuvonantajansa hänen täytyi hillitä itseään.\nÄrtyisästi hän tiedusteli syytä tämän tuloon.\n\nVanhus ei enää salannut moitettaan faaraon horjuvaisuudesta. Tämä\npuolustautui, ja pian he olivat joutuneen vilkkaaseen väittelyyn,\nkummankin koettaessa yhtä innokkaasti saada vakaumukselleen\ntunnustusta. Ja vaikka he mahdollisimman paljon hiljensivät ääntään,\njotteivät alhaalla olevat sotilaat kuulisi keskustelua, oli väittely\nkuitenkin sekä voimakas että tehokas.\n\nTunnit kuluivat heidän pääsemättä yksimielisiksi. Vihdoin, kun\njärkisyyt eivät näyttäneet mitään auttavan, vanhus vei kuninkaan\nrintavarustukselle, näytti heidän edessään lepäävää, pimeyteen\nkääriytynyttä keidasta ja alkoi puhua menneistä ajoista, Nebsenyn\nsuvun loistosta ja miten sen viimeinen vesa, kuninkaan nuori poika,\nnyt isänsä uppiniskaisuuden takia on uhassa joutua unohduksiin. Se\noli ainoa kohta, mihin kuningasta enää saattoi haavoittaa: rakkaus\nlapseen. Hän vaikeni ja kuunteli yhä liikuttuneempana vanhuksen\nkehoituksia.\n\nÄkkiä tämä keskeytti puheensa keskeltä sanaa ja tuijotti silmät\nselällään tasangolle.\n\nOli uusikuu, mutta selkeällä pilvettömällä taivaalla loistavat tähdet\nloivat sen verran valoa, että saattoi erottaa esineitten ääriviivat\ntiettyyn etäisyyteen. Nyt ylipapista näytti kuin neuvottelupaikan\nympärillä tapahtuisi epäilyttävää liikehtimistä. Faaraokin huomasi\nsen, kun hän seuralaisensa kehoituksesta silmäsi tarkemmin sinnepäin.\n\nNopeasti he laskeutuivat temppelin pihalle, lähettivät miehen\nherättämään Griebachin ja astuivat varustusten luo.\n\nTilanne oli tänäkin lyhyenä väliaikana nopeasti muuttunut, he\nhuomasivat epäilyksensä oikeutetuiksi. Vastustajat suunnittelivat\nyllätyksellistä hyökkäystä temppeliin saadakseen haltuunsa\nKeilavuoreen vievän käytävän. Vaaleata hiekkaa vastaan saattoi\nselvästi erottaa suuren joukon tummia olentoja, jotka kaikilta torin\nkolmelta sivulta vatsallaan ryömivät temppelin varustuksia kohti.\n\nKimakalla huudolla herätti ylipappi unesta sotamiehet, jotka\nsäikähtyneinä syöksyivät pystyyn ja tarttuivat aseisiinsa. Mutta\nennen kuin he vielä oikein tajusivat, mistä oli kysymys, kaikui\nvastaukseksi moniääninen ulvonta.\n\nKun beduiinit näkivät tulleensa huomatuiksi, he nousivat ja\nryntäsivät kovasti huutaen, mikäli mahdollista yllättääkseen\nvielä vastustajansa. Samalla he laukaisivat pyssyjään lisätäkseen\nyllätettyjen pelästystä. Mutta juuri tästä kiireestä oli se hyvä\nseuraus, että kuninkaan puoluelaisista tuskin kukaan haavoittui.\n\nYlipappi tiesi nyt, keitä lähestyvät viholliset olivat ja ettei näitä\nvastaan ollut muuta puolustuskeinoa kuin temppelin paksut muurit\nja Keilavuori. Hän aikoi antaa peräytymiskäskyn. Silloin kuningas\näkillisen kuolemanhalveksumisen vallassa tempasi lähimmän sotilaan\nkäsistä miekan ja kilven, hypähti seisomaan vallitukselle ja huusi:\n\"Tänne kaikki urhoolliset! Puolustamaan isiemme pyhää maata!\"\n\nPieni uskollisten joukko päästi riemuhuudon ja seurasi häntä, mutta\nsuuri enemmistö juoksi pelon lamauttamana temppelin käytävälle\npäästäkseen turvaan.\n\nTällöin Griebach ilmestyi paikalle, ja nopea silmäys ilmaisi hänelle\nasiain tilan. Hetken hän epäröi, yrittääkö pelastaa kuningasta vai\njättääkö hänet kohtalon huomaan, jottei temppeli jäisi viholliselle.\nSitten hänkin käski peräytyä, vaikka tuliaseilla varustetut\nhenkivartijatkin nyt ehtivät hänen luokseen. Sillä juuri nyt tuo\nuhkarohkea parvi iski beduiinien kanssa yhteen, sotkeutuen vihollisen\nkanssa torin keskelle taajaksi rykelmäksi, mihin ei voinut ampua\nosumatta samalla kertaa ystävään ja viholliseen. Ei jäänyt muuta kuin\nluottaa sallimukseen. Ehkä se oli säätänyt faaraolle vain vangiksi\njoutumisen, ja silloin hänet huomenna voitaisiin vaihtaa koptin\npoikaan.\n\nGriebachin kehoitusta toteltiin sitäkin ripeämmin, kun vihollinen\nkiivaasti uudisti hetkeksi tauonneen tulensa ja luodit olivat nyt\ntarkemmin tähdättyjä.\n\nPian kaikki olivat suojelevien muurien turvassa. Griebach aikoi juuri\nantaa määräyksen raskaan portin sulkemisesta, kun notkea olento\npujahti hänen vieritseen ulos, hänen voimatta sitä pidättää, ja\nkiiti kuin kauris vihollisen rivejä kohti. Se oli kuninkaan nuori\npoika, joka oli kuullut isäänsä uhkaavasta vaarasta ja nyt pelosta\nmielettömänä riensi hänen luokseen.\n\n\"Isäni!\" hän huusi hurjasti juostessaan. \"Pelastakaa isäni, te\nsoturit!\"\n\nKauhistuneina katselivat ystävät hänen jälkeensä. Hän oli hukassa,\nkuten faarao itsekin.\n\nJärkyttävästi voihkaisten ylipappi vaipui polvilleen ja peitti\nkasvonsa käsillään. Viimeinen toivo oli mennyttä, viimeinen Nebsenyn\nsuvun vesa näytti olevan tuhon oma.\n\nGriebach oli ainoa, joka säilytti hiukan harkintaansa. Ripeästi hän\nsulki portin ja lykkäsi valtavan salvan eteen. Sitten hän kutsui\nluokseen pyssyillä aseistetut sotilaat ja kiirehti heidän kanssaan\nylös pyloniin jatkaakseen sieltä taistelua.\n\nKun hän ehti ylös, olivat beduiinit enää vain kahdenkymmenen askelen\npäässä temppelistä. Nyt he kuitenkin huomasivat tulleensa liian\nmyöhään: käytävä oli jo suljettu. Kun nyt ensi laukausten tuli\nleimahti pylonin harjalta, he lähtivät kiireesti käpälämäkeen. Heidän\nmieleensä ei johtunut hyödyttömästi vaarantaa nahkaansa rynnistämällä\ntemppelin lujia, miltei ikkunattomia muureja vastaan.\n\nNeljännestunnin kuluttua nouseva aurinko valaisi toria, joka oli\njälleen autio. Vain muutamat mitättömät aseenpirstaleet muistuttivat\nmurhenäytelmästä, joka juuri oli tapahtunut.\n\nVanha ylipappi oli noussut tiedemiehen luo ja nojasi nyt kiviseen\nrintavarustukseen kyynelet silmissä, epätoivo sydämessä. Äärettömän\nmurheellisena hänen katseensa harhaili vihreän maiseman yli, josta\nrauha näytti lopullisesti ja ikiajoiksi kaikonneen. Mutta alhaalla\ntemppelinpihalla odotti saarrettujen kuningasmielisten monipäinen\nlauma tuskaisen jännittyneenä, mitä oli tapahtuva.\n\nNiin, mitä oli tulossa? Griebachkaan ei osannut siihen vastata, hän\nsaattoi vain jakaa vieressään vaikeroivan vanhuksen syvän surun.\n\n\n\n\nXV. SUSI KUOPASSAAN\n\n\nKun kiväärituli yöllä alkoi, kiiruhti Uassif el Khajat vuoteeltaan\nikkunan ääreen, josta hän henkeään pidättäen kuunteli Keilavuorelta\npäin tulevaa melua.\n\nHänen voitonluottamukseensa sekaantui hyvä annos pelkoa siitä,\nonnistuisiko beduiinien yllättää faaraon kannattajat, valloittaa\nKeilavuoren käytävä ja vapauttaa hänen poikansa. Tämä pelko kasvoi\näänettömäksi kauhuksi, kun hän näki temppelin pylonin tasakatolta\nvälähtävän laukauksia. Se saattoi olla vain merkki siitä, että hanke\noli epäonnistunut ja että vastustajat olivat olleet varuillaan.\n\nKuumeisessa jännitystilassa Uassif el Khajat riensi ulos saadakseen\nlähempiä tietoja.\n\nJuuri kun hän saapui hallituspalatsin ulkoportille, hän kohtasi\nsheikki Shala Ben Hassenin ja Aid Omarin, jotka aikoivat hänen\nluokseen. Hän kutsui heidät sisään, mutta antoi samalla sotilaalleen\nsalaa merkin estää kaikilta muilta vierailta sisäänpääsyn.\n\nKun he sitten istuivat isossa neuvottelusalissa, aloitti kopti\nnopeasti: \"He ehtivät ennen teitä. Rynnäkkönne siis kuitenkin\ntorjuttiin?\"\n\nMolemmat kohauttivat vain olkapäitään ikään kuin sanoakseen: \"Ehkä\nsinä haluat syyttää meitä siitä?\"\n\nUassif el Khajat hypähti kiihtyneenä paikaltaan, jolle hän tuskin oli\nehtinyt istahtaa, ja haroi tukkaansa.\n\n\"Kuinka te voitte olla noin levollisia!\" hän huudahti. \"Tiedättehän\ntoki, että meidän on joko voitettava tai antauduttava vihollisen\narmoille, koska he voivat estää meiltä vedensaannin!\"\n\n\"Emme voi yhtyä pelkoosi\", vastasi sheikki Shala Ben Hassen. \"On\ntotta, että viholliset voivat lopettaa vedentulon, mutta he varovat\nsitä tekemästä. Heillä on epäilemättä sinun puoluelaistesi joukossa\nliittolaisia ja ystäviä, jotka heidän täytyy ottaa huomioon!\"\n\n\"Silloin et tunne kuningasta, joka täällä ennen hallitsi! Olen\nsyössyt hänet valtaistuimelta, ja hän ei jo kostonhimonsakaan takia\ntule säästämään ketään, joka on luopunut hänestä. Ja jos hän todella\nepäröisikin, tulevat molemmat frankit -- kirottu olkoon heidän\nnimensä! -- yllyttämään mitä katalimpiin toimenpiteisiin. Saivathan\nhe minutkin kauan aikaa pitämään heitä vilpittöminä ystävinäni!\"\n\nBeduiinit vaihtoivat pikaisen katseen, joka ei ilmaissut heidän\nerikoisesti kunnioittavan heidän liittolaisensa tarkkaälyisyyttä.\n\n\"Kaiken onnettomuuden kukkuraksi\", tämä jatkoi, \"heillä on minun\npoikanikin hallussaan\".\n\n\"Emme siltikään ole kokonaan heidän jalomielisyytensä varassa\",\nhuomautti sheikki. \"Pieni parvi heitä oli kyllin hullunrohkea\ntehdäkseen ulos hyökkäyksen. Me otimme heidät vangiksi, paitsi\nkolmea, jotka kaatuivat luodeistamme.\"\n\n\"Vangiksi?\" huudahti Uassif el Khajat, ja yhdellä iskulla luottamus\npalasi häneen. \"Niin, näyttäkää heidät minulle! Tahdon tietää keitä\nhe ovat. Oi, kunpa faarao olisi joukossa!\"\n\n\"Emme voi sanoa, onko vastustajasi yksi heistä. Emme tunne enemmän\nhäntä kuin muitakaan vankeja. Mutta yhden kuolleista on täytynyt\nolla ylhäinen mies, sillä muut katselivat häntä aran kunnioittavasti\nja suuresti suruissaan. Mutta eräs nuorukainen, jonka viimeiseksi\nvangitsimme, heittäytyi hänen ruumiilleen ja itkee kuin lapsi isänsä\npaareilla.\"\n\nUassif el Khajat katsahti iloisesti hämmästyneenä molempiin\nvieraisiinsa ja huudahti pikaisesti: \"Ettekö huomanneet näissä\nmolemmissa mitään erityisiä tuntomerkkejä?\"\n\n\"Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi päähineet. Vainajalla\noli omituisen muotoinen kypärä, jonka ympäri kietoutui vaskinen\nkäärme, nuorukaisella oli yhtä omituinen päähine, josta riippui\nsivulle leveät kultalankaiset nauhat.\"\n\nKopti hypähti ilmaan ja huusi ääneen rajattomassa riemussaan.\n\n\"Ne he ovat! Kiitos olkoon suopean kohtalon, ne ne ovat! Vanhus\non kuollut, ja nuori shakaali käsissäni! Kuulkaa te kuolleet\nesivanhempani: koston hetki koittaa! Viekää minut nopeasti vankien\nluo\", hän sanoi sitten beduiineille. \"Minun täytyy omin silmin saada\nvakuuttautua, voinko luottaa tähän ilosanomaan.\"\n\nSheikki aikoi jo nousta noudattaakseen pyyntöä, mutta Aid Omar\nviittasi salaa hänelle ja vastasi koptille: \"Miksi heti vaivaisimme\njalkojamme, oi kuningas! Lähetä viesti, että vangit tuodaan kasvojesi\neteen. Etkö sinä nyt ole se, jota kaikkien on toteltava?\"\n\nTämä imartelu oli liian karkeata, jotta kopti olisi voinut olla\ntyrmistymättä. Hän ymmärsi heti, mihin Verikorppi pyrki, mutta oli\nkyllin varovainen ilmaistakseen sitä.\n\n\"Meidän on joka tapauksessa mentävä ulos\", hän vastasi teeskennellen\nvälinpitämättömyyttä. \"On annettava joukko määräyksiä. Minun on myös\nselitettävä alamaisilleni yöllisen taistelun syy ja karkotettava se\nlevottomuus, jonka vallassa he epäilemättä ovat.\"\n\nSitten hän kääntyi nopeasti ja välttääkseen kaikki vastaväitteet\nastui ovelle.\n\nBeduiinit seurasivat häntä äreännäköisinä. He olisivat liiankin\nmielellään käyttäneet tilaisuutta hyväkseen toimittaakseen vankien\nmukana joukon omia sotilaitaan hallitustaloon. Mutta ennen kuin he\nolivat ehtineet poistua neuvottelusalista, kirkastuivat Verikorpin\nkasvot jälleen, ja silmänisku ilmaisi sheikille, että hänen\nvakoojansa oli keksinyt toisen tien päämäärään pääsemiseksi.\n\nKuolleet ja vangit oli kuljetettu isolta torilta eräälle lähikadulle,\nmissä tusina beduiineja vartioi niitä. Näiden takana, mutta\ntulokkaiden kiväärejä kunnioittavan etäällä varoen, tungeksivat\npaikallerientäneet koptin kannattajat, joiden luku kasvoi minuutti\nminuutilta. Missä beduiinien valtava enemmistö tällä hetkellä oleili,\nei täällä käynyt ilmi.\n\nUassif el Khajat ei toistaiseksi siitä välittänyt. Pää kopeasti\npystyssä hän astui kaatuneen vastustajansa luo, koston toteutumisen\ntuottama tyydytys loisti hänen jokaisesta piirteestään. Sitten hän\naikoi ivallisin sanoin saada nuoren kuninkaanpojan tuntemaan surunsa\nkoko suuruuden. Mutta tällä kertaa hän pettyi.\n\nHau-nefer, se oli urhean nuorukaisen nimi, oli tähän asti\nhillittömästi ja haikeasti surrut korvaamatonta menetystään ja\nmykkänä kuunnellut vallanpitäjien määräyksiä. Sitten hän kuuli\nlähestyjän askelet, nousi pystyyn, ja kun hän tunsi kaikkien\nkärsimystensä alkusyyn, tapahtui hänen esiintymisessään valtava\nmuutos.\n\nYlpeästi hän suoristautui, joka tuumaltaan kuninkaanpoikana ja nyt\nitse kuninkaana, ja mittaili voitokasta vihollistaan kiireestä\nkantapäähän niin syvää ylenkatsetta uhkuvin katsein, että tämä\nvihoissaan puraisi huultaan.\n\nVihdoin Uassif el Khajat heilautti uhmaten päätään, käski beduiinien\nviedä vangit pois ja ryhtyi riistämään kuolleen kypärää pannakseen\nsen omaan päähänsä.\n\nSilloin Hau-nefer astui niin lähelle, että kopti tahtomattaan väistyi\naskelen, ja huusi leimuavin silmin: \"Takaisin, orja! Älä uskalla\nkajota tähän puhtaaseen mieheen, sillä kätesi ovat kuin öisen pedon\nkynnet ja sydämestäsi pursuu valhe ja petos!\"\n\nVaikka ympärillä olevat beduiinit eivät ymmärtäneetkään yhtään sanaa,\nhe käsittivät kuitenkin varsin hyvin, minkä häpäisevän nuhteen\nUassif el Khajat sai. He eivät pidättäytyneetkään ilmaisemasta\nsitä ivanaurullaan, mikä tietysti ärsytti koptia yhä enemmän.\nTuskin kyeten enää hillitsemään itseään hän sähisi: \"Varo, sinä\nnuori käärme! Olet käsissäni ja saat maksaa joka loukkauksen\nsatakertaisesti!\"\n\nMutta hän ei kuitenkaan uskaltanut koskea kuolleeseen faaraoon,\nvaikka Hau-nefer ei enää kunnioittanut häntä ainoallakaan sanalla.\n\nLopettaakseen tämän kohtauksen, mikä joka hetki saattoi hänet yhä\nnaurettavammaksi, kopti toisti käskynsä kuljettaa vangit varmaan\ntalteen. Aid Omar kiirehti täyttämään tätä käskyä, kun taas sheikki\nVerikorpilta heidän tullessaan saamansa neuvon mukaan kääntyi Uassif\nel Khajatin puoleen sanoen: \"On jo aika sinun vihdoinkin ilmoittaa\nalamaisillesi meidän liittolaisasemamme. Heidän lukumääränsä on\njo, kuten itse näet, kasvanut varsin huomattavaksi, ja jos he\nosoittaisivat oireita käydä kimppuumme, meidän täytyisi heti antaa\nkiväärien puhua, koska jokainen viivyttely veisi meidät turmioon.\"\n\nAsiat eivät tosin olleet lainkaan niin huonosti, sillä romet tunsivat\naivan liian suurta pelkoa tuliaseita kohtaan uskaltaakseen hyökätä\nmuukalaisten kimppuun. Mutta sheikki käytti tahallaan räikeitä värejä\nsuunnatakseen Uassif el Khajatin huomion alalle, jolla hän ei voinut\ntehdä vahinkoa.\n\nKopti, jota vielä vaivasivat unettoman yön seuraukset ja joka viime\ntunteina oli saanut kokea jyrkkiä tunnevaihteluja, antoikin pettää\nitsensä. Välittämättä enempää Verikorpista hän sheikin kera astui\nalamaistensa luo, kutsui etevimmät näistä esiin ja pitkässä puheessa\nselosti heille arabialaisten tulon ja edellisen yön tapahtumat.\n\nHän koetti kaikin tavoin esittää asian ymmärrettävästi ja ylisti\nnimenomaan yllätyshyökkäystä suurenmoiseksi, onnea tuottavaksi\nurotyöksi. Mutta vaikutus ei ollut hänen toivomansa. Vain\nvarpuspiiriläiset, jotka jo aikoja olivat olleet kaikesta\nperillä, osoittivat taas äänekästä suosiota, mutta muut\npalasivat pää painuksissa ja masentuneina piirikuntiensa luo.\nJalon faaraon kuolema, hänen joka vielä äsken oli ollut heidän\nkansalaisihanteidensa ruumiillistuma, osoitti heille nyt ensi kerran\njulman selvästi, että sota on pahimpia kaikista onnettomuuksista.\nKaikki koptin suunnitelmiin kohdistunut innoitus, kaikki\nvalloitushalu häipyi heidän mielestään. Heidän piirikuntalaisensa\najattelivat samoin. Jos kopti hetkistä myöhemmin olisi voinut\nkurkistaa seinien läpi eri taloihin, hän olisi nähnyt useankin hänen\nluopumukseen houkuttelemansa istuvan pää peitettynä jossakin nurkassa\nsuremassa hyvän kuninkaansa Meryn kohtaloa.\n\nMutta Uassif el Khajatilla ei ollut aikaa sellaisiin ajatuksiin.\nHänellä oli jo muita huolia, suurempia kuin koskaan ennen.\n\nKun hän keskusteltuaan piirikuntien ylimysten kanssa palasi\nhallituspalatsiin, hän huomasi kauhukseen sen beni maislik-soturien\nmiehittämäksi. Aid Omar oli ovelasti käyttänyt hänelle tarjoutunutta\nsopivaa tilaisuutta hyväkseen, merkein uskotellut palatsiin\nasetetuille vartijoille toimivansa koptin määräyksestä ja todisteeksi\nviitannut mukanaan kuljettamiinsa vankeihin. Vartijat sallivat hänen\nsilloin vapaasti tulla palatsiin. Viiden minuutin kuluttua hän oli\nmiehittänyt koko laajan rakennuksen.\n\nUassif el Khajatilta salpautui henki, kun hän oivalsi sen tosiasian,\nettä oli menettänyt viimeisen varustuksen, joka saattoi suojella\nhäntä liittolaisten mielivallalta.\n\nMutta hänen oli näytettävä hyvää naamaa huonossa pelissä. Hän ei\nilmeillään ilmaissut pettymystänsä, joutuakseen vielä voittajansa\npilkankin alaiseksi. Ikään kuin hän ei olisi odottanutkaan muuta kuin\ntätä miehitystä hän asteli aavikkorosvojen villien hahmojen välitse\nneuvottelusaliin, missä otaksui sheikin kavaline neuvonantajineen\noleilevan.\n\nHän tapasikin heidät siellä ja näytteli niin nerokkaasti omaksumaansa\nmitään aavistamattoman osaa, että itse Aid Omarkin kysyi itseltään,\noliko kopti todellisuudessa milloinkaan epäillytkään liittolaisiaan.\n\nLyhyesti tiedusteltuaan, olivatko vangit varmassa paikassa, hän\nluontevasti käänsi heti puheen neuvotteluihin, jotka pian oli pakko\naloittaa Keilavuoressa majailevien vihollisten kanssa. Uassif el\nKhajat, joka nyt levollisesti harkitessaan oivalsi, että hänen täytyi\nluopua kaikista kostoaikeistaan nuorta Hau-nefer-kuningasta vastaan,\nniin kauan kuin hänen oma poikansa oli vihollisen vankina, vaati\ninnokkaasti neuvottelujen pikaista aloittamista. Jos Keilavuoreen\nsaarretut vielä kauan pysyisivät siinä luulossa, että ei ainoastaan\nkuningas Mery, vaan hänen poikansakin oli kaatunut taistelussa,\nhe todellakin voisivat vihoissaan helposti katkaista vedentulon\nkraatterista laaksoon. Mutta jos iso kivilohkare olisi sulkenut\nvuorenseinän läpi johtavan kanavan, se voitaisiin vasta suurten\nteknillisten laitteiden avulla jälleen poistaa. Väliaikana kaikki\nulkopuolella olevat joutuisivat vedenpuutteen takia mitä surkeimpaan\nhätään. Sen käsittivät molemmat beduiinitkin, ja niin päätettiin\nlähettää neuvottelija temppeliin.\n\nAid Omarin noutaessa yhden sotureistaan Uassif el Khajat kyhäsi\npapyruslehteen välttämättömät tiedot, ja niin mies lähti matkaan.\n\nGriebach ja ylipappi viipyivät yhä pylonin katolla, eikä edellisen\nollut vielä onnistunut vähääkään lohduttaa vanhusta. Mutta kun he\nnäkivät neuvottelijan, joka tätä ominaisuuttaan ilmaistakseen jo\nhallitustalosta lähtiessään alkoi heiluttaa valkoista liinaa, heräsi\njälleen vähäinen toivonkipinä vanhan papin sydämessä.\n\n\"Mene häntä vastaan\", hän sanoi uteliaana ja hätäisenä. \"Kunpa\nkuningas vielä eläisi, tai nuori prinssi, sydämeni aarre! Kiiruhda,\njotta sieluni saa rauhan!\"\n\nGriebach ei antanut itseään kahdesti pyytää, vaan laskeutui nopeasti\nalas odottaakseen portilla sanansaattajaa.\n\nKun hän oli saanut kirjeen tämän kädestä, hän luki sen nopeasti,\nsitten hän käski beduiinin odottaa paikallaan ja suorastaan lensi\npylonin tasakatolle.\n\n\"Tuotko hyvän sanoman?\" huusi ylipappi hänelle heti hänet nähtyään.\n\n\"Prinssi Hau-nefer elää, mutta hänen isänsä on tavoittanut kaikkien\nkuolevaisten kohtalo.\"\n\nTästä sanomasta katosi jälleen ilo vanhuksen kasvoista, syvästi\nsurren hän tuijotti maahan. Vihdoin hän kohotti silmänsä, ojensi\nkätensä taivasta kohti ja huudahti: \"Terve, sinä ystäväni ja herrani\nsielu! Olet mennyt luojasi luo, joka meitä kaikkia valaisee, ja\nkaikki inhimillinen heikkous on takanasi. Siksi olkoon unohdettu\nsekin suru, jonka horjuvaisuutesi tänä raskaana viikkona on minulle\ntuottanut. Vain sinun puhdas kuvasi elää tästä lähin muistossamme,\nsillä heikkoudesta et sinä väistynyt velvollisuutesi tieltä, vaan\nsiksi, että sydämesi oli liian jalo mitatakseen inhimillisen vihan\nsyvyyttä. Rauha sinulle iäisesti! Lue nyt minulle\", hän sanoi sitten\nsaksalaiselle, \"mitä viholliset meiltä vaativat!\"\n\n\"Uassif el Khajat kirjoittaa vain kuivin sanoin, että faarao on\nkaatunut ja että hänen poikansa ja joukko henkivartioston sotilaita\novat vankeina. Samalla hän tarjoutuu vaihtamaan nämä poikaansa\nvastaan.\"\n\n\"Sitä emme tee!\" vanhus keskeytti päättävästi. \"Me tarvitsemme tämän\nnuoren pojan panttina hänen isänsä juonitteluja vastaan, mutta tämän\non pakko silti luovuttaa prinssi meille, ellei hän tahdo joukkioineen\nnääntyä janoon.\"\n\n\"Siihen hän ei milloinkaan suostu.\"\n\n\"Sepähän nähdään! Hänen kutsumilleen muukalaisille on vesi\nepäilemättä tärkeämpi kuin sata tuon kansanyllyttäjän poikaa, he\nyksinkertaisesti pakottavat hänet mukautumaan.\"\n\nGriebach pudisti epäillen päätään ja sanoi vihdoin: \"Olisi kai\nparasta, että suullisesti keskustelisimme Uassif el Khajatin ja\nhänen liittolaistensa kanssa. Silloin saamme pikimmin tietää, mihin\nmyönnytyksiin he ovat valmiit. Oletko samaa mieltä?\"\n\nYlipappi nyökkäsi myöntävästi. Griebach palasi siis sanantuojan luo\ntarjotakseen vastustajilleen vapaan paluun keskustelusta.\n\nKun Uassif el Khajat kuuli siitä, hän kieltäytyi päättävästi\nsuostumasta. Tavallisuuden mukaan hän nytkin arvosteli\nkanssaihmisiään oman luonteensa mukaisesti ja pelkäsi ansaa. Myös\nsheikki epäröi. Tällöin Aid Omar nousi ja sanoi: \"Siinä tapauksessa\nmenen yksin, ja teidän on hyväksyttävä se mistä vihollisten kanssa\nsovin. Minä pidän vähäisenä heidän rohkeuttaan, joka kätkeytyy\nmuurien taakse, mutta yhden asian tiedän varmaan ja voisin sen\nvalalla vahvistaa, nimittäin että nuo molemmat frankit pitävät\nsanansa. Puolustivathan he minua omia miehiäänkin vastaan, kun\nDakhlassa jouduin heidän käsiinsä!\"\n\n\"Jos olet niin varma\", sanoi sheikki ja nousi pystyyn seuratakseen\nvakoojaansa, \"olisin pelkuri päästäessäni sinut yksin menemään. Kaksi\nvoi puhua tehokkaammin kuin yksi. Tule!\"\n\nNyt koptilla ei ollut muuta neuvoa kuin myös lähteä, sillä muuten\nolisi ollut vaara tarjolla, että beduiinit sopisivat vastustajan\nkanssa vesikysymyksestä ja säälittä jättäisivät hänen poikansa näiden\nkäsiin. Hänen otsalleen kohosi synkkä pilvi hänen seuratessaan\nliittolaisiaan.\n\nKun kopti ja molemmat beduiinit saapuivat temppelin edustalle,\nGriebach ja ylipappi odottivat jo heitä. Kun he olivat avaamalla\nvaatteensa osoittaneet olevansa sopimuksen mukaisesti aseettomia, he\nistuivat, ja Uassif el Khajat toisti ehdotuksensa nuoren kuninkaan\nvaihtamisesta hänen poikaansa.\n\n\"Niin yksinkertainen ei asia suinkaan ole\", vastasi vanhus kylmän\ntorjuvasti. \"Ensin meidän on esitettävä kummankin puolueen omistamat\nedut, jotta voimme niitä vastakkain punnita ja sopia siitä, mitä\nkummankin on annettava. Poikasi otetaan huomioon vasta viime kädessä.\"\n\nKopti aikoi kiivaasti purkaa mielensä. Silloin sheikki Shala Ben\nHassen, jolle Griebach tietysti oli kääntänyt ylipapin sanat, laski\nkätensä hänen olalleen ja sanoi: \"Katson tämän kunnianarvoisen\nvanhuksen puhuvan aivan asiallisesti. Ensin otetaan huomioon\nyleisedut, sitten vasta yksityiset. Hän puhukoon edelleen.\"\n\nUassif el Khajat loi häneen kiukkuisen katseen, mutta kun hän ei\nvoinut millään tehostaa tahtoaan, hänen oli mukauduttava.\n\n\"Te olette saaneet vangiksi joukon meikäläisiä, niiden joukossa\nfaaraovainajan pojan\", vanhus jatkoi nyt. \"Se on teidän etunne, mutta\nmyös ainoa. Meillä sitä vastoin on hallussamme Keilavuori. Voin kai\nedellyttää teidän tuntevan tämän tosiasian tärkeyden, tarkoittihan\neilen aamuhämärissä tekemänne hyökkäys vain eloa-antavan vesisuonen\nhaltuun saamista, jota ilman olette hukassa.\"\n\nMolemmat beduiinit vahvistivat äänettömällä päännyökkäyksellä, että\nasia oli heidän tiedossaan.\n\n\"Hyvä. Ehdotan siis teille, että palautatte meille vangit, jolloin\nsuomme teille supistamattoman vedensaannin. Katson teidän tällä\nvaihdolla saavan enemmän kuin annatte, sillä me voimme hyvin elää\nilman noita vankeja, mutta te ette ilman vettä.\"\n\n\"Suo anteeksi, oi vanhus, jos sinua vastustan\", huomautti Aid Omar.\n\"Voimmehan, jos kaikki neuvot pettävät, yrittää väkirynnäköllä\nanastaa vuorenne, ja meitä on kyllin paljon, jotta voimme toivoa\nvoittoa, sillä epätoivo antaa kymmenkertaiset voimat.\"\n\n\"Vuoremme on valloittamaton\", ylipappi vastasi vakaumuksellisesti.\n\"Tämä liittolaisenne, joka on kaiken omin silmin nähnyt, voi sen\nteille todistaa.\"\n\n\"Myönnetään\", sanoi Verikorppi. \"Mutta teidän täytyy ajatella, että\nsuurin osa heimolaisistanne yhä on vuoren ulkopuolella, joutuen siis\nennen kaikkea kärsimään vesipulasta. Epäilemättä heidän joukossaan\non suuri määrä ystäviänne ja sukulaisianne, ettekä te tahtone heille\nniin kauheata kohtaloa.\"\n\n\"Heidän täytyy kärsiä kiittämättömyytensä seuraukset\", kuului\nvanhuksen ankara vastaus. \"Miksi he luopuivat kuninkaasta, parhaasta\nkuninkaasta auringon alla!\"\n\n\"Sinä asetat kaikki väärään valoon\", huudahti Uassif el Khajat\nvoimatta kauempaa hillitä kiukkuaan. \"Unohdat, että meillä on\nhallussamme faaraon ruumis, joka teidän ikivanhan tavan mukaan on\njuhlallisesti haudattava, ellette tahdo tehdä itseänne syypäiksi\nraskaaseen syntiin kuollutta ja hänen sukuaan kohtaan. Me tarjoamme\nsiis vettä vastaan teille vainajan ja muut vangit, mutta prinssin\nminun poikaani vastaan. Vain tässä muodossa vaihtokauppaa voi pitää\nkohtuullisena!\"\n\nYlipappi ei tietenkään tahtonut myöntää tätä. Hetken aikaa väiteltiin\ntuloksettomasti. Vanhuksen osoittautuessa leppymättömäksi beduiinit\naikoivat vihdoin jo antaa myöten, välittämättä enempää koptin\npojasta, ja tämä vihoissaan oikein kuohui omaa voimattomuuttaan.\n\nSilloin Griebach ryhtyi välittämään.\n\nHän oli pannut merkille, että Uassif el Khajatin ja molempien\nbeduiinien välillä vallitsi kaikkea muuta kuin uskollinen ystävyys.\nItsekkyys oli heidät hetkeksi liittänyt yhteen, se oli yhtä varmasti\nheidät jälleen erottava. Jos tämä heti tapahtuisi, seuraisi siitä\nturhaa verenvuodatusta luopioiksi houkuteltujen keitaalaisten\nkustannuksella. Mutta jos epäsovun puhkeaminen voitaisiin lykätä\nsiksi, kunnes Kastner palaisi, olisi ehkä mahdollista voittaa kopti\nkannattajineen omalle puolelle. Tosin ei taistelua silloinkaan\nvoitaisi välttää, mutta se johtaisi ainakin voittoon täydellisesti\neristetyistä beduiineista. Ei ollut siis ärsytettävä Uassif el\nKhajatia äärimmilleen, vaan jätettävä tälle avoimeksi salainen\ntakaportti paluuta varten. Ehkä tähän ajatuksenjuoksuun vaikutti\nvähäisen myös oppineen hyväsydämisyys: hän näki, miten entistä\nystävää kidutti tuska hänen poikansa puolesta, ja toivoi hartaasti\nvoivansa lopettaa tämän kärsimykset.\n\n\"Kuulkaa minua, te miehet\", hän sanoi sen vuoksi. \"Me keskustelemme\ntässä aselevosta, kysymättä sen henkilön mielipidettä, joka juuri\non kaikkein tärkein. Tarkoitan nuorta prinssiä tai oikeammin nuorta\nkuningasta Hau-neferiä, sillä siksi hän isänsä kuoleman kautta on\ntullut. Hänellä yksin on meidän puolellamme oikeus sinetillään\nvarmistaa sopimus päteväksi. Siksi ehdotan hänet noudettavaksi,\nsaadaksemme tietää hänen mielipiteensä.\"\n\nKuullessaan tämän ehdotuksen Uassif el Khajat ojensi torjuen kätensä.\nMutta Aid Omar silmäili hetken tutkivasti ja tarkasti saksalaista,\nnousi sitten ja sanoi: \"Täytän toivomuksesi, khodja!\"\n\n\"Kiellän sen!\" huusi kopti.\n\nSilloin Verikorpin kärsivällisyys loppui.\n\n\"Vaikene pelkuri!\" hän sähähti vasten koptin silmiä. \"Et koko\nelinaikanasi ole muuta tehnyt kuin likaisella koronkiskomisella\nkerännyt kolikoita piasteri piasterilta ja suudellut kediivin orjien\ntohveleita. Mutta me olemme miehiä, taistelussa ja kuolemanhädässä\nharmaantuneita, ja osaamme kunnioittaa vihollistakin. Noudan siis\nnuoren kuninkaan, ja hän saa itse ratkaista, onko hän vapaa vai\npalaako vankilaansa. Mutta sinulle sanon kaikkien kuullen, että\nmieluummin antaudun näiden frankkien jalomielisyydelle kuin oikaisen\nitseni sinun viereesi uneen uskoen sinun ystävyydenvakuutuksiasi. Nyt\ntiedät mielipiteeni!\"\n\nHän poistui pää kopeasti pystyssä kunnioittamatta kuolettavasti\nloukattua koptia enää ainoallakaan katseella.\n\nKaikki kolme, jotka jäivät Uassif el Khajatin luo, tuijottivat\nvaiti maahan. Kaikki olisivat, sheikki mukaan luettuna, mieluummin\ntoivoneet välikohtauksen jääneen tapahtumatta, vaikka heidän oli\nsisimmässään myönnettävä Verikorpin olleen oikeassa.\n\nEi kestänyt kauan, kun tämä palasi kuningas Hau-neferin kera. Olipa\nhän ottanut tältä kahleet siten vahvistaakseen aikaisemmat sanansa.\nNuorukainen saattoi täten vapaasti ottaa osaa neuvotteluun.\n\nSe suoritettiin ripeästi loppuun. Vastustajille taattiin esteetön\nvedentulo, ja koptinkin piti saada poikansa takaisin. Kun ylipappi\nvastusti tätä myönnytystä, sanoi nuorukainen ruhtinaallisin ilmein:\n\"Ymmärrän huolesi, isäni ystävä ja toinen isäni, mutta en voi toisin\ntoimia, jos haluan kantaa kruunua esi-isieni arvoisena. Minäkin\nvihaan tätä miestä, hänhän on yksin syypää isäni kuolemaan. Mutta\ntekisin alhaisesti, jos koettaisin hyvittää itseäni hänen poikansa\ntakia kärsimällään tuskalla. Mitä Keilavuoren turvallisuuteen tulee,\nuskon kaikki hyvän Jumalan huolenpitoon, jos hän säätää meille\nperikadon, emme sitä kohtaloa voi tuhannellakaan panttivangilla\ntorjua. Mutta minä tahdon kulkea punastumatta isäni paarien edellä\nsaattaessani häntä viimeiseen lepopaikkaansa. Pyydän sinua pitämään\nkunniassa tahtoani!\"\n\nGriebach katseli ylevämielistä nuorukaista hiljaisella ihastuksella.\nHän oli joka suhteessa isänsä täydellinen kuva ja täysin arvokas\nsaamaan kaiken sen kunnioituksen ja ihailun, josta kuningas Mery oli\niloinnut.\n\nMolemmat beduiinitkin silmäilivät hyväksyen Hau-neferiä. Vain se,\njonka eniten olisi pitänyt osoittaa kiitollisuuttaan, Uassif el\nKhajat, oli vaiti. Hänellehän oli hänen oman käsityksensä mukaan vain\nmyönnetty hänelle kuuluva oikeus.\n\nVangit vaihdettiin nyt sopimuksen mukaisesti, ja faaraon ruumis\nannettiin takaisin. Vaikertaen ja valittaen hänen uskolliset\nalamaisensa Keilavuoressa vastaanottivat sen. Griebach oli kaiketi\nainoa heikäläisistä, joka ajatteli muutakin kuin balsamointia ja\nkuolinjuhlaa.\n\nVastapuolueen kiihtymys jatkui yhä. Tosin sen johtohenkilöt\nkäyttäytyivät ikään kuin Verikorppi ei koskaan olisi törkeästi\nhäpäissyt Uassif el Khajatia, mutta salaa he lakkaamatta kokosivat\nvoimiaan, virittivät ansoja eivätkä jättäneet käyttämättä ainoatakaan\ntilaisuutta katkeroittaakseen toistensa elämää avoimilla tai\npeitetyillä pistopuheilla.\n\nKuten oli odotettavissakin, veti kopti puoluelaisineen useimmiten\nlyhyemmän korren. Beduiinit tunsivat pitävänsä valtaa käsissään ja\nvaroivat tarkasti luovuttamasta siitä rahtuakaan. Jo ensimmäisenä\npäivänä he ollen muka suorittavinaan Uassif el Khajatin määräystä\nriisuivat keitaalaiset aseista. Nämä alistuivatkin siihen, osaksi\nbeduiinien paremman aseistuksen aiheuttamasta pelosta, osaksi koska\neivät yleensä olleet oikein selvillä koptin suhteesta beduiineihin ja\nhyvässä uskossa ottivat kaikki viimeksi mainittujen puheet täydestä.\n\nUassif el Khajat tosin koetti hiljaisuudessa mahdollisimman paljon\nvalistaa kannattajiaan, mutta beduiinit vartioivat häntä haukansilmin\neivätkä suoneet hänelle vapautta enempää kuin vangille.\n\nTämä asema kävi koptille päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi.\nViikon kuluttua hän vihdoin päätti pakottaa beduiinit paljastamaan\ntodelliset aikeensa. Hän kutsutti sheikin ja Aid Omarin luokseen,\nmuistutti heitä molempien sopimuskumppanien valallaan vahvistamasta\nsopimuksesta ja jatkoi sitten: \"Jo silloin ilmaisin avoimesti teille\nsuunnitelmieni viime kädessä tähtäävän Niilinlaakson herruuden\nriistämiseen kediiviltä, sillä olen ainoa oikea faaraoitten\nperillinen. Te olette sen itse tunnustaneet ja luvanneet minua siinä\nauttaa. Katson nyt olevan ajan hankkia lisää liittolaisia, koska\nme omine sotavoiminemme kaikesta urhoollisuudesta huolimatta emme\npystyisi mihinkään kediivin sotilaita vastaan. Neuvokaa siis minulle,\nminkä heimon puoleen ensin kääntyä: barkalaistenko, lännen tibbujenko\nvai sudanilaisten?\"\n\nMolemmat beduiinit katsahtivat hetken toisiinsa, sitten he koptin\ntunteista vähääkään piittaamatta purskahtivat kaikuvaan nauruun.\n\nUassif el Khajat aikoi suuttuneena vaatia heitä vastaamaan, mutta Aid\nOmar ehti ennen huudahtamalla: \"Olen eläissäni kuullut jo monenkin\nnarrin lörpöttelevän, mutta sinä olet kuitenkin heistä suurin.\nUskotko todellakin meidän olevan niin hulluja, että kutsuisimme tänne\nvielä muitakin taistellaksemme heitäkin vastaan tämän kauniin keitaan\nomistamisesta? Taikka hyökkäisimme itse kediivin kimppuun? Pelkään\nvakavasti järkipahasesi puolesta, parahin ystävä.\"\n\nUassif el Khajat sulki hetkeksi silmänsä, niin kovasti häneen koski\ntämä oletettujen ystävien avoin tunnustus.\n\n\"Aiotteko siis rikkoa vannomanne sopimuksen?\" huudahti hän ääni\nvihasta vavisten.\n\n\"Vaiti sopimuksen rikkomisesta!\" kivahti Aid Omar jälleen. \"Olen\nnähnyt aikeesi heti ensi hetkestä, jolloin astuin jälleen tähän\nlaaksoon. Olet myrkyllisin ja vaarallisin juonienpunoja, mitä\nkuvitella voi! Kuninkaaltasi, joka kaatui meidän luoteihimme,\nsinä viekoittelit alamaiset, ja kun se ei täysin onnistunut, otit\npalvelukseesi meidät -- heimosi veriviholliset! Mutta meihinkin\nsuhtauduit vilpillisesti, varustauduit tähän rakennukseen ja samalla\nilmoitit vastustajillesi tulomme, saadaksesi tuon vettä pursuvan\nvuoren valloituksen epäonnistumaan ja siten pitääksesi toisen\ntoisensa avulla aisoissa. Mutta se, joka aikoo ratsastaa kahdella\naasilla, putoaa tavallisesti niiden väliin. Pidämme huolen siitä,\nettet ole korjaava kavaluutesi hedelmiä. Nyt tiedät, mitä sinusta ja\nhulluudestasi ajattelemme.\"\n\nSe oli katkera opetus Uassif el Khajatille! Ensiksikin hän huomasi\nitsensä paljastetuksi ja toiveittensa jälleen pettyneen; toiseksi hän\nnyt sai omassa nahassaan tuntea, kuinka katkeraa on olla kykenemätön\npuolustautumaan väärää syytöstä vastaan. Molemmat beduiinit tiesivät\nyhtä hyvin kuin hän itsekin, että yllättävä hyökkäys temppeliä\nvastaan oli vain pelkän sattuman takia epäonnistunut, mutta heistä\nnäytti hyödylliseltä siirtää syy siitä hänen niskoilleen, eivätkä\nhe suinkaan kavahtaneet tällaista häpeällistä panettelua. Eikö\nhän itsekin juuri äsken ollut samoin menetellyt jalomielistä\nMery-kuningasta kohtaan?\n\nTämä huomio suorastaan painoi hänet maahan. Turhaan hän tavoitteli\nsanoja vakuuttaakseen viattomuuttaan. Beduiinit eivät antaneet\nhänelle siihen aikaa, vaan nousivat, ja Aid Omar huudahti: \"Varo\nyrittämästäkään salaa yllyttää puoluelaisiasi meitä vastaan! Voit\nheihin nähden mielesi mukaan leikkiä faaraota, jos niin himoitset\nkuninkaallista loistoa. Mutta muuten me pidämme kyllä ohjakset\nkäsissämme, ja jos sittenkin yrittäisit kapinoida tätä tosiasiaa\nvastaan, niin muista Selimiä, senussia. Hän oli narri kuten sinäkin\nja aikoi ilmoittaa tämän onnellisen keitaan löytämisen esimiehelleen,\njotta he olisivat saaneet siitä toivomansa edut, kun me ensin\nolisimme poimineet kastanjat tulesta. Kun me vastustimme sitä, hän\npakeni salaa, mutta silti rangaistus kohtasi häntä pyramidin luona,\nminne hän aikoi jättää teidät menehtymään. Hänen kohtalonsa sekä\ntyydyttäköön että varoittakoon sinua. Hyvästi!\"\n\nHe poistuivat jättäen jälkeensä murtuneen, kaikissa toiveissaan\nepäonnistuneen miehen.\n\nTästä päivästä lähtien rometkin saivat kokea, minkälaisen\nliittolaisen haltuun heidät oli jätetty. Päivä päivältä heidän\nkannettavakseen sälytettiin yhä suurempia rasituksia, heidän\npäivänsä kului raskaassa työssä, sortajien eläessä hurjassa humussa.\nSe oli oikeata mamelukkivaltaa, vahva, hillitön sotilasluokka\ntäytti vatsansa paljon lukuisamman mutta voimattoman muun väestön\nkustannuksella.\n\nErittäinkin muuan työ vaati tuatilaisilta lukemattomia hikipisaroita.\nOli tosin solmittu nuoren Hau-nefer-kuninkaan kanssa aselepo, joka\ntakasi kummallekin puolelle näiden silloiset omistukset. Mutta\nbeduiinit eivät tietysti ajatelleetkaan tyytyä siihen. Kaikista\nKeilavuoren valloittamattomuutta koskevista toteamuksista huolimatta\noli päinvastoin alusta alkaen päätetty asia hyökätä sinne ja siten\nanastaa keitaan viimeinenkin linnoitus. Vasta silloin he todella\nolisivat seudun valtiaita.\n\nEi siis riittänyt vain rynnäkkötikkaiden ja muiden\npiiritysvälineitten hankkiminen, vaan täytyi myös varustautua\nsiltä varalta, että saarretut vihollisuuksien jälleen puhjetessa\nkatkaisisivat vesijohdon. Siksi beduiinit määräsivät keitaalaisia\nrakentamaan isoja vesisäiliöitä useihin paikkoihin, joihin välillä\nolevien talojen takia ei Keilavuoresta voinut nähdä, kootakseen\nniihin useamman viikon vedentarpeen.\n\nTämä oli hirvittävä rasitus romeille, jotka olivat tottuneet vain\nvähäiseen työntekoon. He olisivat varmastikin nyt jo tehneet\nvastarintaa sortajilleen, elleivät nämä olisi aina väittäneet muka\ntoimivansa koptin nimenomaisesta käskystä -- ja jos he itse olisivat\nolleet sotaan pystyvämpiä. Mutta nyt he viikko viikolta alistuivat\nikeeseensä ja puristivat vain nyrkkiään voimattomassa vihassaan.\nLuopuminen kuningas Merystä toi mukanaan katkeran koston.\n\n\n\n\nXVI. VARJOKUNINGAS\n\n\nSillä välin kun keitaassa käytiin salaista kamppailua, kului aika\nKeilavuoreen saarretuilta hitaasti, miltei yksitoikkoisesti.\nYlipappi muutamine apulaisineen toimitti surullisen tehtävänsä,\nfaarao-vainajan balsamoinnin, mikä oli pitkällinen toimitus, kun\nkaikki suoritettiin vanhojen sääntöjen mukaan. Griebach harjoitti\nsillä välin asekelpoisia miehiä käyttämään ampuma-aseita, joskin\ntärkein, nimittäin maaliinampuminen, oli panosvaraston niukkuuden\ntakia ikävä kyllä miltei kokonaan laiminlyötävä. Muun ajan Griebach\nenimmäkseen vietti nuoren kuninkaan seurassa. Tämä osoitti lämmintä\nharrastusta ulkomaailman oloja kohtaan eikä koskaan väsynyt\nkuulemaan länsimaisen kulttuurin saavutuksista. Mutta ennen kaikkea\nei unohdettu öisin ahkerasti tähystellä idästä palaavan tohtorin\ntulimerkkejä.\n\nKastner viipyi paljon kauemmin kuin oli odotettu. Hänen ystävissään\nheräsi vähitellen pelko, että hän oli matkalla joutunut jonkin\nonnettomuuden uhriksi. Tosinhan oli mahdollista, että hän oli\nkohdannut odottamattomia esteitä kullan myynnissä tai kiväärien\nostossa. Jos Egyptin hallitus saisi tietää hänen puuhistaan, se\nryhtyisi epäilemättä tutkimaan, mistä kulta oli peräisin ja mihin\ntarkoitukseen käytettäisiin niin suuri määrä sotatarpeita. Siitä\nvoisi aiheutua ikäviä selkkauksia.\n\nSilloin, noin kaksi kuukautta beduiinien tulon jälkeen, vartija\nherätti yöllä Griebachin. Kastner oli sovitulla tavalla ilmoittanut\nolevansa tulossa.\n\nGriebach riensi heti vuorenseinän ikkunalle ja tuijotti\nkärsimättömänä, näkyisikö merkki toistamiseen. Saattoihan olla\nmahdollista, että vartija oli luullut etäistä salamaa kaikkien\nkaivaten odottamaksi merkiksi, sillä toivo rientää mielellään\nasioitten edelle ja luulee oletettua todelliseksi.\n\nMutta ei, mies ei ollut erehtynyt. Kahdesti, hetken väliajoin, kohosi\nkaukana itäisessä autiomaassa taivaalle tulipallo, ensimmäinen\npunainen, toinen sininen; erehdys ei ollut mahdollinen.\n\nViivyttelemättä siitä ilmoitettiin nuorelle kuninkaalle ja muille\njohtajille. Kaikissa heräsi iloinen toivo. Jos kohtalo nyt\nosoittautuisi niin armolliseksi, että Kastner aarteineen onnellisesti\npääsisi Keilavuoreen, ei vapautuksen hetki enää olisi kaukana.\n\nHeti aamun sarastaessa sytytettiin valtava puurovio, joka jo\nviikkoja sitten oli kasattu pengermälle järven rannalle. Kun se\nalkoi tarpeeksi hehkua, siihen heitettiin tuoreita lehtiä ja meheviä\nheiniä, ja kohta kohosi taivaalle sakea savu. Lähestyvä ratsastaja\noli saanut varoituksen.\n\nVanha ylipappikin unohti nyt ensi kerran hetkeksi rakkaan kuninkaansa\nkuoleman ja näytti iloiselta. Surullinen sallimus näytti aikovan\nväistyä onnettomasta keitaasta.\n\nEnnen Kastnerin lähtöä oli hänen kanssaan sovittu siitä, että hän\nsiinä nyt todeksi käyneessä tapauksessa, että beduiinit jo olisivat\ntulleet, yrittäisi etelään kiertämällä päästä Keilavuoreen, joka\nsijaitsi keitaan eteläpäässä. Silloin oli samalla otettu huomioon\nsekin epäedullisin mahdollisuus, että kuninkaan puoluelaisilla\nolisi enää vain Keilavuori hallussaan. Nythän oli temppelikin vielä\nheidän käsissään, joten olisi tuottanut aivan tarpeetonta vaivaa\nhinata raskaat sotatarvikkeet köysillä yli vuorenseinän. Siksi\nnäytti välttämättömältä ilmoittaa Kastnerille asiain todellinen\ntila. Griebach tarjoutui heti sen tekemään, ja mielihyvin tehtävä\nuskottiinkin hänelle kokeneimpana.\n\nHeti seuraavana yönä hän hiipi temppelistä ja keitaasta ystäväänsä\nvastaan. Yritys onnistuikin, kun beduiinit eivät tietäneet Kastnerin\npoissaolosta ja kiinnittivät koko huomionsa Uassif el Khajatin\npuuhien valvomiseen.\n\nHeti kun Griebach arveli, ettei häntä enää voitu keitaasta huomata,\nhän käveli muitta mutkitta eteenpäin kaakkoon ja osui kahden kelpo\npäivänmatkan jälkeen etsimänsä karavaanin jäljille. Se oli jo\nsivuuttanut tämän paikan. Reippain mielin hän aamulla riensi sen\njälkeen ja tavoittikin sen muutamien tuntien kuluttua. Se oli juuri\naikeissa kääntyä pohjoiseen Keilavuorta kohden, jonka helposti\ntunnettava huippu kohosi särkkien yli.\n\nMeidän ei lainkaan tarvinne vakuuttaa, että kohtaamisen ilo oli\nkummallakin puolen verraton, eikä ollut vähäisempi myöskään utelias\nhalu kuulla toisen elämyksistä.\n\nGriebachin, jolla oli tärkeämpää kerrottavana, täytyi tietysti\naloittaa. Hänen sanansa herättivät samalla kertaa ihmettelyä ja syvää\nsurua, koskihan jalon Mery-kuninkaan kuolema yhtä lailla kaikkiin.\n\nSitten tuli Kastnerin vuoro. Pitkän poissaolonsa hän selitti siten,\nettä hän välttääkseen Egyptin hallituksen uteliaisuutta oli ostanut\nkiväärit ja panokset vähitellen pienissä erin sekä Niilinlaaksosta\nlähdettyään hävittänyt kaikki jäljet, jottei houkuttelisi toisiakin\nsaaliinhimoisia beduiineja keitaaseen.\n\nSeuraavana iltana karavaani leiriytyi noin kolmen tunnin matkan\npäähän Keilavuoren eteläsivusta. Täällä täytyi odottaa yötä,\njotteivät beduiinit liian aikaisin keksisi tulijoita.\n\nPimeän tullessa loisti kuu taivaalta kapeana sirppinä. Sen valossa\nsaatettiin liian suurta vaivaa näkemättä kiivetä yli viimeisen\nsärkkäjonon, joka vielä kätki keitaan tulijain silmiltä. Sitten\nkiidettiin päämäärää kohti niin nopeasti kuin kamelit jaksoivat\njuosta. Eläimiä ei ollenkaan tarvinnut hoputtaa, ne haistoivat veden\nja mehevän laitumen läheisyyden.\n\nKaksi vaikeutta oli vielä voitettavana. Oli otaksuttavissa, että\nkamelit kerran vauhtiin päästyään syöksyisivät suoraa päätä\nvesisäiliöille eivätkä vastarinnatta suostuisi kääntymään temppeliin\npäin. Se olisi saattanut juuri tärkeimmällä hetkellä aiheuttaa\ntuhoisan sekasorron. Vielä vaarallisempi oli se seikka, että niin\nmonen elukan -- niitä oli yli kahdeksankymmentä -- kavionkopse yön\nhiljaisuudessa kuuluisi kauas, joten beduiinien vartijat aivan liian\naikaisin huomaisivat karavaanin lähestymisen. Mutta kun ei ollut\nmitään keinoa tämän epäkohdan poistamiseksi, täytyi uskoutua salliman\nvaraan.\n\nPuolen tunnin kuluttua he olivat Keilavuoren luona ja kiirehtivät sen\nitäistä rinnettä kohti.\n\nJälkimmäinen pelonaihe osoittautui heti oikeutetuksi.\nHallituspalatsia vartioivat beduiinit olivat jo muutaman minuutin\najan kuulleet kavioniskuja ja olivat epämääräisen pelon valtaamina\nsyöksyneet pystyyn. Heti kun he näkivät ensimmäiset ratsastajat, he\npuhkesivat rajuun ulvontaan, johon keitaaseen hajaantuneet toverit\ninnokkaasti yhtyivät. Minuutin kuluttua koko keidas oli hurjan\nsekasorron vallassa.\n\nNyt oli kysymys siitä, kuka ehtisi ensiksi.\n\nKiitettävällä rohkeudella beduiinivartijat ryntäsivät päin\nvihollisia, joiden lukua he eivät tietäneet, ja laukaisivat\nkiväärinsä; kuulat vingahtivat uhkaavasti ohi korvien. Mutta juuri\ntämä hyökkäys pelasti karavaanin toisesta mainituista vaaroista.\nKamelit pelästyivät huudosta ja laukauksista, kaarsivat itsestään\nsivullepäin ja antoivat suosiolla ohjata itsensä kohti temppeliä.\nTuskin oli sinne päästy, kun pylonin mahtava portti suljettiin, ja\ntäyttä neliä kiitivät onnelliset palaajat suureen temppelinpihaan\nainoankaan ihmisen tai eläimen haavoittumatta.\n\nKun beduiinit sankoin parvin syöksyivät eteenpäin, he näkivät\nportin jo suljetuksi eivätkä voineet enää muuta kuin purkaa\nraivonsa moniääniseen ulvontaan. Siihenkään heille ei jäänyt paljon\naikaa, sillä ylipappi oli lähettänyt ampujansa pyloniin, eivätkä\nnämä epäröineet tehdä velvollisuuttaan, kunnes viholliset olivat\nkaikonneet pyssynkantamaa pitemmälle.\n\nSillä välin kun temppelissä ihastuneella riemulla tungeksittiin\npelastajien ympärillä, tapahtui keitaassa monenlaisia myrskyisiä\nkohtauksia. Ammunnan unestaan herättämät romet olivat uteliaina\nrientäneet katsomaan, mistä oli kysymys. Mutta beduiinit\ntapahtuneesta suutuksissaan ja epäillen heitä salaisesta\nyhteisymmärryksestä vastustajien kanssa, ajoivat hurjasti uhaten\nheidät takaisin taloihinsa eivätkä säästäneet kameliruoskiaan\nantaakseen sanoilleen lisätehoa. Huuto ja voihke täyttivät vielä\nkauan vihreän autiomaansaaren.\n\nSamaan aikaan olivat molemmat beduiinijohtajat hallitustalon\nedustalla kiivaassa riidassa. Sheikki Shala Ben Hassen soimasi\nVerikorppia siitä, ettei tämä ollut ottanut huomioon sellaista\nmahdollisuutta, ja Aid Omar vastasi yhtä selvin sanoin, ettei\nhän ollut heimon johtaja eikä vastuussa tapahtumasta. Vihdoin he\nhuomasivat, ettei asia parantunut kiistelemisestä, mutta kun he\nvälttämättä tarvitsivat jonkun, johon purkaa vihansa, he kiirehtivät\nkoptin luo.\n\nTämäkin oli jo kauan ollut hereillä ja vain vartijat olivat estäneet\nhäntä rientämästä ulos.\n\n\"Sinä kristitty orja ja koira!\" huusi sheikki heti hänet nähdessään.\n\"Tämän saat minulle maksaa. Paikalla panetan sinut kahleisiin ja saat\nyhtä monta ruoskaniskua kuin tuolla frankilla oli kameleita mukanaan.\"\n\n\"Oletko menettänyt järkesi?\" vastasi Uassif el Khajat, jonka pelko\nsai puhumaan niin rohkeasti. \"Enhän edes tiedä mitä on tapahtunut,\nkoska olette suvainneet vartioida minua kuin vankia. Pitäisikö minun\nsiis kärsiä siitä, että sinä lyhytnäköisyydessäsi olet antanut\nvihollisten huiputtaa itseäsi? Totisesti, sinun sijassasi ryömisin\npimeimpään loukkoon enkä ahdistaisi syytöntä tuollaisella rähinällä.\"\n\nPuhe oli sangen oikeaanosuva, mutta sen vuoksi se kaksinkertaisti\nsheikin raivon. Hiuskarvasta riippui, ettei yhteenotosta ollut\nvakavia seurauksia. Mutta Aid Omar, jonka itsehillintä palasi hänen\nnähdessään toisten kiihtymyksen, astui väliin ja kehoitti heitä\nrauhoittumaan. Siten estyivät ainakin väkivaltaisuudet, mutta\nkeskustelu jatkui vielä kauan mitä kiivaimmassa äänilajissa, kunnes\njärkevä harkinta vihdoin sai sijan.\n\nUassif el Khajat myönsi, että tohtorin katoaminen oli aikoinaan\njäänyt häneltä huomaamatta, mutta hän osoitti myös, että tämä tapaus\nvahingoitti häntä yhtä paljon kuin beduiineja. Näiden täytyi siis\nuskoa häntä.\n\nNuristen sheikki vetäytyi vihdoin miehineen takaisin, lykäten kaiken\nseuraavaan aamuun.\n\nKopti loi hänen jälkeensä ilkeän silmäyksen.\n\n\"Olet syyttänyt minua kavalluksesta\", hän mutisi hampaittensa\nvälistä. \"Hyvä, olet oleva oikeassa! Jos minun joka askelella on\npakko kohdata vain kavaluutta ja petosta, aion vihdoinkin maksaa\nsamalla mitalla. Olet katuva tätä hetkeä!\"\n\nHän palasi vuoteelleen ja punoi aamunsarastukseen saakka mitä\nhurjimpia suunnitelmia, voimatta millekään niistä antaa etusijaa.\n\nTästä päivästä alkaen beduiinit käyttäytyivät yhä enemmän kuin\nhillitön miehistö yksinään valtamerellä ajelehtivassa laivassa,\njonka ruumassa kytee tuli. Se, mitä he alussa olivat vain itsekseen\npelänneet, osoittautui jo toisena päivänä täysin varmaksi:\nKeilavuoren sisästä kuului kumeata paukkinaa, romet harjoittelivat\nsiellä innokkaasti nykyaikaisten aseitten käyttöä. Nyt beduiinit\ntiesivät, ettei enää ollut kaukana ratkaisun päivä, jolloin heidän\ntäytyi mitellä aseitaan tasavertaisten vastustajien kanssa ja\npuolustaa anastamaansa maata sen oikeita omistajia vastaan.\n\nHerkeämättä heidän molemmat johtajansa, sheikki ja Aid Omar\nneuvottelivat, miten torjuisivat uhkaavan vaaran. Kastnerin tulo\noli kymmenkertaistanut vaikeudet, jotka liittyivät Keilavuoren\nvalloittamiseen rynnäköllä. Ei myöskään voitu ajatella paluuta\nasuttuihin seutuihin, sillä lukuunottamatta sitä, että se olisi\nmerkinnyt tämän autiomaan kalliin jalokiven luovuttamista, täytyi\nedellyttää, että romet tulisivat tekemään kaikkensa hajoittaakseen\npakolaiset matkalla. Ei siis auttanut muu kuin jäädä ja varustautua\nmahdollisimman hyvin.\n\nSiihen oli hallituspalatsi sopivin paikka, mutta se täytyi\nvarustaa vedellä pitemmän piirityksen varalta. Sen vuoksi\ntyhjennettiin laajat kellariholvit, joita aiemmin oli käytetty\neri tarkoituksiin, ja muutettiin vesisäiliöiksi. Sitä varten nämä\nhuoneet täytyi sisäpuolelta muurata nelikulmaisilla kivillä, mikä\noli todellinen jättiläistyö. Päivän toisensa jälkeen, beduiinien\npiiskojen herkeämättä hoputtaessa, koptin surkuteltavat kannattajat\ntyöskentelivät tyydyttääkseen sortajiensa mieltä. Mutta sittenkin työ\nedistyi vain hitaasti, ja joka aamu vallanpitäjien kiukku ja kopeus\nkasvoi.\n\nUassif el Khajat, joka ei nyt enää saanut poistua huoneestaan,\nkuuli työläisten melun, mutta myös kumeat äänet Keilavuoresta.\nVaistomaisesti hän tunsi, että hänen ainoa pelastusmahdollisuutensa\nolivat entiset ystävät, ja mietiskeli päänsä puhki päästäkseen\nyhteyteen heidän kanssaan. Mutta beduiinit vaanivat häntä\nlakkaamatta, he eivät sallineet hänen heidän läsnäollessaankaan puhua\nkeitaalaisten kanssa. Hänen epätoivonsa kohosi huippuunsa.\n\nSilloin hänen uskolliset kannattajansa, varpuspiiriläiset, tulivat\navuksi.\n\nHe olivat jo kauan epäilleet beduiinien vilpittömyyttä, kun eivät\nenää saaneet nähdäkään koptia. Mutta kun rasitukset Kastnerin paluun\njälkeen kävivät aivan sietämättömiksi, he eivät, syystä kyllä, enää\nvoineet uskoa, että tuo kova työnteko sälytettiin heidän niskoilleen\nUassif el Khajatin määräyksestä. Nyt he alkoivat tuumia, miten\nsaisivat tietää tämän oikean mielipiteen, ja olivat kyllin rohkeita\npannakseen henkensä vaaraan.\n\nYksi heistä, joka oli pakkotyössä hallitustalossa, piiloutui\nsopivalla hetkellä muutamaan romuläjään ja kiipesi yöllä aivan päätä\nhuimaavia teitä pitkin Uassif el Khajatin huoneen ikkunan ääreen.\n\nTämä miltei huudahti ääneen ilosta huomatessaan miehen. Ripeästi hän\nauttoi tämän sisään ja kätki hänet vuoteensa taakse, jottei häntä\nnähtäisi, jos joku beduiini sattumalta tulisi huoneeseen. Nyt he\nsaattoivat kuiskaamalla keskustella ja vaihtaa ajatuksia.\n\nMies kiristeli vihasta hampaitaan kuullessaan, että hänen\nkuningastaan kohdeltiin tuskin paremmin kuin rangaistusvankia.\n\n\"Jos hyvä Jumala auttaa minut onnellisesti ulos\", hän sanoi,\n\"ilmoitan kansalle viipymättä asemasi. Heti kun päivä sarastaa,\nkäymme näiden kavaltajien kimppuun...\"\n\n\"Se turmelisi kaiken\", kopti keskeytti. \"Beduiinit ovat varuillaan,\nhe torjuisivat teidät verisesti. Vasta sitten, kun Keilavuoren miehet\novat valmiit uloshyökkäykseen, saamme mekin kohottaa nyrkkimme.\"\n\n\"Aiotko solmia rauhan vihollistesi kanssa?\" kysäisi mies\nymmärrettävästi hämmästyneenä.\n\nUassif el Khajat oli hetken vaiti.\n\n\"Minulla ei ole muuta mahdollisuutta\", hän vastasi väkinäisesti.\n\"Kohtalo on minua ja oikeata asiaani vastaan. Siksi minun täytyy\nhyväksyä apu, mistä se tulleekin, ja vain nuo vuoressa olevat voivat\ntuhota tuon petollisen rosvojoukon. Kuule siis tehtäväsi, Taroi!\nKirjoitan nyt sinulle lyhyen viestin noita molempia muukalaisia\nvarten, jotka minun kanssani tulivat luoksenne. Mutta minä lasken\nsydämellesi, ettei se saa joutua beduiinien käsiin. Jos tulisit ilmi,\nsinun olisi se ennemmin nieltävä kuin annettava riistää itseltäsi.\"\n\n\"Luota minuun\", Taroi vakuutti. \"Kukaan asiaankuulumaton ei saa luoda\nsilmäystäkään kirjeeseesi.\"\n\n\"Hyvä. Palaa nyt piilopaikkaasi ja ensi yönä viet viestin temppeliin.\"\n\n\"Entä miten toimitan sinulle muukalaisten vastauksen?\"\n\n\"Siitä sinun ei tarvitse huolehtia. Voin tästä huoneestani nähdä\nKeilavuoren ikkunaan ja siis merkeillä keskustella heidän kanssaan.\"\n\nHän kohottautui ja kirjoitti lampun valossa, joka öisin paloi hänen\nhuoneessaan, muutamia sanoja kapeaan paperiliuskaan. Kun hän entisenä\nvirkamiehenä tunsi Morsen aakkoset, hän ehdotti saksalaisille\ntätä järjestelmää käytettäväksi keskusteluvälineenä. Kun hän oli\nlopettanut, hän kääräisi liuskan kokoon ja ojensi sen öiselle\nvieraalleen.\n\n\"Jos pääset sopimukseen Keilavuoren miesten kanssa\", hän jatkoi, \"he\ntulevat kolmen päivän kuluessa ilmoittamaan teille lisämääräykseni.\nOlkoon onnettoman esi-isäni Eymhotepin nimi tunnuksena siitä, että ne\ntodellakin ovat minulta peräisin. Mutta jos ette tämän ajan kuluttua\nsaa tietoja, ovat nuoren kuninkaan vaatimukset mahdottomat hyväksyä,\nja meidän täytyy harkita muita pelastuskeinoja. Sinä koetat sitten\nsamaa tietä kuin tänäänkin tulla luokseni saamaan uusia määräyksiä.\nOletko pannut kaikki tarkoin merkille?\"\n\nTaroi myönsi ja lähti paluumatkalle. Vaarallinen yritys onnistui, ja\nhetken kuluttua hän makasi jälleen romuläjässä alhaalla kellarissa.\n\nKastner hämmästyi seuraavana yönä melkoisesti, kun hänet herätettiin\nkuulemaan koptin sanomaa.\n\n\"Kas vain\", hän sanoi itsekseen, \"maailmanvalloittajamme soittelee\njo hillitympää säveltä! Hänen rakkaat arabialaiset ystävänsä ovat\ntainneet viheltää väärää nuottia, koska hän niin nopeasti on\nymmärtänyt todellisen etunsa. No, huomennahan näemme, miten pitkälle\ntämä ymmärrys riittää, toistaiseksi minun ei tarvinne tämän lappusen\ntakia herättää Griebachia ja toisia heidän unestaan. Mehän emme\nlaiminlyö mitään.\"\n\nHän meni levollisesti jälleen vuoteeseensa ja nukkui edelleen.\n\n\"Minua miltei säälittää\", sanoi Griebach seuraavana päivänä luettuaan\nkirjeen. \"Kuinka vaikeata hänestä lieneekään kääntyä pyynnöllä juuri\nmeidän puoleemme! Mutta eihän tämä mieletön liitto tunnottomien\naavikkorosvojen kanssa voinutkaan muulla tavoin päättyä. Kuinka\npaljoilta koettelemuksilta hän olisikaan meidät kaikki säästänyt, jos\nolisi aikaisemmin pannut meidän neuvomme mieleensä! Toivonpa, että\nhänen kääntymyksensä nyt on oikea ja täydellinen.\"\n\n\"Minä en vielä luule siitä mitään erikoisempaa\", vastasi Kastner.\n\"Hän tosin pyytää apua, mutta epäilen ettei hän vielä ole\ntarpeeksi masentunut suostuakseen meidän ehtoihimme ja luopuakseen\nkunnianhimoisista aikeistaan. Menkäämme faaraon luo!\"\n\nVaatimattomuudessaan, joka oli hänessä synnynnäinen ja vielä edelleen\nkehittynyt hänen seurattuaan isäänsä valtaistuimelle kuningas\nHau-nefer ei tahtonut yksin päättää asiasta. Mutta valtioneuvokset,\njoille hän sen esitti, erittäinkin ylimmäinen pappi, kieltäytyivät\nheti ollenkaan asettumasta yhteyteen Uassif el Khajatin kanssa.\n\n\"Olemme iloisia, että olemme päässeet siitä ihmisestä\", vanhus\nhuudahti, \"sillä jos kohtaisimme hänet, olisi ensi tehtävämme vaatia\nhänet vastaamaan kavaluudestaan ja kaikkien aikojen parhaan kuninkaan\nkuolemasta.\"\n\nSamanlaisia lausuntoja esittivät useimmat neuvonantajat, ja kuninkaan\nolisi siis pitänyt antaa sensuuntainen päätös. Mutta hänestä näkyi,\nettei näin kovasydäminen politiikka häntä miellyttänyt.\n\nMyöskään molemmat saksalaiset eivät olleet samaa mieltä. Koptikin\noli toki ihminen, vieläpä muinoin heidän vilpitön ystävänsä. Suurin\nosa niistä, jotka nyt tahtoivat jättää hänet kohtalon huomaan, olisi\nepäilemättä samanlaisissa kuningaskruunun toiveissa menettänyt\nharkintakykynsä ja ryhtynyt vaarallisiin keinoihin.\n\nTätä mielipidettään he eivät tietysti voineet tuoda julki\nloukkaamatta kesti-isäntiään. Siksi Kastner sanoi: \"Olemme siinä\nsuhteessa aivan samaa mieltä kuin te, ettei Uassif el Khajat meidän\npuoleltamme ansaitse osanottoa. Mutta luvallanne haluaisimme pyytää\nteitä silti harkitsemaan hänen tarjouksensa käytännöllistäkin puolta.\nMeille voi olla suurta etua siitä, että pääsemme yhteisymmärrykseen\nhänen kannattajiensa kanssa. Ensiksikin he voivat antaa meille\noivallisia tietoja beduiinien toimenpiteistä heitä uhkaavan vaaran\ntorjumiseksi, mutta ennen kaikkea tapaamme uloshyökätessämme varmoja\nliittolaisia. Jos vihollisilla on vastassaan koko romekansan yhtynyt\njoukko, he kukistuvat kahta nopeammin, minkä kautta me voimme\nselviytyä tuntuvasti pienemmällä mieshukalla. Siksi ehdottaisin,\nettä aloittaisimme neuvottelut ainakin kuullaksemme mitä koptilla on\nsanottavana.\"\n\nNuorelle kuninkaalle tämä molempien arvossapidettyjen vieraitten tuki\noli sangen tervetullut, ja hän asettui viipymättä avoimesti heidän\nkannalleen.\n\nTosin vieläkin esitettiin kaikenlaisia vastaväitteitä ja verukkeita,\nmutta saksalaiset osasivat ne pätevästi kumota, ja niin heidät\nlopuksi valtuutettiin asettumaan yhteyteen Uassif el Khajatin kanssa.\n\nValkoinen vaate kiinnitettiin puukehyksiin, ja molemmat oppineet\nveivät sen usein mainittuun ikkunaan. Kun he tarkasti silmäiltyään\nnäköalaansa olivat vakuuttautuneet siitä, että beduiinit orjiaan\npaimentaessaan eivät kiinnittäneet tarkempaa huomiota Keilavuoreen,\nhe kohottivat valkean vaatepalan vuorenrinteen ikkuna-aukkoon.\n\nHeti koptikin, joka todennäköisesti jo kauan oli kovasti kaivannut\ntätä merkkiä, näytti valkoista vaatetta, ja optillinen lennätin\nsaattoi aloittaa toimintansa.\n\nEmme voi tässä yksityiskohtaisesti selostaa käytyjä neuvotteluja.\nMainittakoon vain, että Uassif el Khajatia oli jo alkanut kaduttaa\nse, että hän oli ottanut ensi askelen sovintoon. Hän nimittäin\npelkäsi vastustajain käyttävän hyväkseen hänen hädänalaista asemaansa\nkiristääkseen mahdollisimman monia myönnytyksiä ja koetti esittää\nitsekin pystyvänsä hyvin karkottamaan beduiinit keitaasta. Mutta\nkuninkaan puoluelaiset eivät antaneet pettää itseään, vaan pysyivät\njyrkästi kiinni vaatimuksessaan, että hän omasta ja poikansa puolesta\nikiajoiksi luopuu kaikista vaatimuksistaan keitaan, kruunuun sekä\nsopimuksen takeeksi vapaaehtoisesti lähettää poikansa Keilavuoreen.\n\nViimeksi mainittua vaatimusta Uassif el Khajat ei parhaalla\ntahdollaankaan olisi voinut täyttää, sillä beduiinit vartioivat hänen\npoikaansa yhtä tarkasti kuin häntä itseäänkin. Mutta hänen mieleensä\nei myöskään juolahtanut niin vähällä luopua kuvittelemistaan\noikeuksista ja eduista. Hän päinvastoin esitti sen kuningas Meryn\nhänelle aikaisemmin tekemän ehdotuksen, että hänen ja Nebsenyn\nsuvut vuorotellen hallitsisivat vuoden kerrallaan. Mutta se kaikui\nkuuroille korville, ja nyreissään hän vihdoin keskeytti neuvottelut\nsiltä päivältä.\n\nSeuraavana aamuna hän antoi ensiksi merkkejä. Hän oli\nperusteellisesti harkinnut asiaa ja oivaltanut, ettei hänellä\nollut muuta neuvoa kuin luopua kaikesta saadakseen edes vapautensa\ntakaisin. Hän pyysi vain sen ehdon poistamista, että hänen tuli\nluovuttaa poikansa. Mutta kun hän salatakseen avuttoman asemansa oli\nvaiti siitä, ettei voinut tätä luovutusta panna täytäntöön, piti\nneuvoskunta sitä vain oikukkaana itsepäisyytenä hänen puoleltaan.\nSiksi ei sinäkään päivänä tultu ratkaisuun. Kun kolmantena aamuna\nkysymys toistettiin, Uassif el Khajat vastasi lyhyesti vain \"ei\" eikä\nantanut muita elonmerkkejä itsestään.\n\nTämä omituinen käänne herätti Keilavuoressa jonkin verran\nlevottomuutta. Kun kopti nyt osoittautui näin kylmäkiskoiseksi,\ntäytyi siitä päätellä, että hänen asemassaan oli tapahtunut\nodottamaton, vastapuolelle epäedullinen parannus. Todellisuudessa\nUassif el Khajatin mielenmuutoksen syy oli suorastaan naurettava\nja enintään vain sikäli arveluttava, että Tuatin keitaan salaisuus\nolisi tullut tunnetuksi koko maailmalle, jos hänen olisi onnistunut\ntoteuttaa uusin suunnitelmansa.\n\nHän oli, kuten hänenluonteisestaan miehestä helposti saattoi\nodottaa, vain hitaasti ja vastahakoisesti totuttautunut ajatukseen\nluopua vallastaan ja elää tavallisena kansalaisena romein parissa.\nNiin pian kuin näytti tarjoutuvan keino väistää tämä surullinen\nvälttämättömyys, hän tarttui siihen suorastaan kuumeisella innolla\nja unohti paikalla sen oivan opetuksen, minkä oli saanut liitostaan\nuskottomien beduiinien kanssa.\n\nHänen mieleensä näet juolahti äkkiä, että kediiville täytyisi\noikeastaan olla erittäin tärkeätä saada keidas käsiinsä ja siten\nvarmistaa vallalleen autiomaassa ja naapurialueilla erittäin arvokas\ntukikohta. Eikö hän silloin mielihyvin ja vitkastelematta nimittäisi\nlöytämänsä alueen käskynhaltijaksi miestä, joka auttaisi häntä täten\nlaajentamaan valtaansa? Sehän oli yleensäkin itämaisten hallitsijain\ntapa, eikä ollut mitään syytä otaksua, että tämä tekisi toisin. Jos\nhänen siis onnistuisi saada Kairoon tiedonanto asiasta ja toimittaa\nse varovasti kediivin käsiin, niin etteivät muut pääsisi korjaamaan\nhedelmiä, hän vapautuisi yhdellä iskulla kaikista vastustajistaan,\nniin hyvin beduiineista kuin nuoren kuninkaan puoluelaisista.\n\nTosin hän hyväksyi tämän keinon vasta pitkällisen sisäisen kamppailun\njälkeen. Mutta kuten niin monet, jotka kaikkialla näkevät vain oman\netunsa, hänkin sanoi itselleen, että pyy pivossa oli parempi kuin\nkymmenen oksalla, ja toimi sen mukaisesti.\n\nTärkeintä oli nyt, että Taroin onnistuisi toistamiseen tunkeutua\nhänen luokseen. Tuskaisen jännittyneenä Uassif el Khajat odotti\nseuraavaa yötä, jolloin tämän oli sopimuksen mukaan tultava.\n\nVielä kerran hänellä oli onnea. Kun hallituspalatsissa kaikki paitsi\nvartijat uinuivat syvässä unessa, ilmestyi kiihkeästi kaivattu\nikkunaan ja hiipi äänettömästi sisään. Hän oli päässyt päämääräänsä\nsamalla tavoin kuin edelliselläkin kerralla.\n\n\"Kiitos taivaalle, joka sinua suojasi!\" Uassif el Khajat kuiskasi\nhänelle. \"Minä melkein menehdyin kiduttavasta odotuksesta.\"\n\n\"Ette ole päässeet sovintoon?\"\n\n\"Emme. He huomasivat hätäni ja tahtoivat käyttää sitä syöstäkseen\nminut turmioon. Mutta he iloitsivat liian aikaisin. Kuule minua!\"\n\nHän esitti miehelle aikeensa, mutta tämä ei osoittanut toivottua\nvalmiutta, vaan pudisti torjuen päätään, arvellen että mentäisiin\nojasta allikkoon, jos kiinnitettäisiin vielä muidenkin muukalaisten\nhuomio keitaaseen. Muut romet tulisivat sitä paitsi vastustamaan\nhänen matkaansa.\n\nUassif el Khajat oli edeltäpäin odottanut vastarintaa ja\nvalmistautunut sitä torjumaan. Hänen kielevyytensä voitti nytkin\nyksinkertaisen, totuudessa ja vilpittömyydessä kasvaneen miehen,\njoka lupasi taivuttaa heimolaisensa puolelleen ja itse lähteä\nsanansaattajaksi Niilinlaaksoon.\n\nNyt Uassif el Khajat selosti seikkaperäisesti, miten hänen oli\nsuoritettava matkansa ja saatava niilinlaaksolaiset ymmärtämään\nhäntä, Uassif el Khajatia, erittäinkin millä tavoin tiedonanto\noli saatettava kediivin käsiin. Sitten hän kirjoitti ison joukon\nkirjeitä kairolaisille tuttavilleen, Taroin ajatuksissaan kerratessa,\nmitä oli päämieheltään kuullut. Hetken kuluttua hän saattoi lähteä\npaluumatkalle ja onnistui tälläkin kertaa pääsemään ulos.\n\nKaikki näytti siis käyvän toiveitten mukaisesti -- mutta äkkiä lehti\nkääntyi.\n\nKun Taroi esitti Varpuspiirin johtajille Uassif el Khajatin\nmääräyksen, nämä ensin muitta mutkitta kieltäytyivät tottelemasta.\nKosketuksesta ulkomaailman kanssa oli jo koitunut heille niin huonoja\nseurauksia, etteivät he suinkaan halunneet lisää, ja kediivin\nkutsuminen näytti heistä samalta kuin ikuisen, katkeamattoman ikeen\nasettaminen omaan niskaan. Taroi olisi mieluummin yhtynyt heihin\nkuullessaan omaa mielipidettään niin innokkaasti toistettavan. Mutta\nhän tunsi samalla, että Uassif el Khajatin kohtalo oli nyt hänen\nkädessään, joten hänen velvollisuutensa oli vastoin parempaa tietoaan\npuolustaa koptin aikeita.\n\nMolempina seuraavina öinä -- päivisin kaikkien poikkeuksetta\ntäytyi tehdä työtä beduiineille -- piirin johtajat neuvottelivat\ntaukoamatta, pääsemättä tulokseen. Kiihtymys kasvoi niin, että\nbeduiinit tulivat kaikesta noudatetusta varovaisuudesta huolimatta\nepäluuloisiksi. Heidän aavistelunsa uhkaavista vaaroista olivat\nKastnerin tulon jälkeen kaksinkertaistuneet, he vartioivat yhä\ntarkemmin ja olivat samalla kyllin kärsivällisiä odottaakseen, kunnes\nsaivat varman otteen epäluulonalaisista.\n\nSe tapahtui, kun Taroi vihdoinkin oli saanut tahtonsa läpi\nja neljäntenä yönä lähti matkalle. Jo laskeutuessaan keitaan\nreunakukkulalta hän joutui viekkaasti viritettyyn ansaan ja\nsiepattiin kiinni ennen kuin oli vielä ehtinyt hävittää kuljettamiaan\ntärkeitä kirjeitä.\n\nNyt oli Uassif el Khajat hukassa. Sheikki Shala Ben Hassen vaahtosi\nvihasta luettuaan niiden sisällyksen, eikä puuttunut paljoa ettei\nhän paikalla tuominnut koptia ja tämän sanan viejää kuolemaan. Aid\nOmar, jota niin pikainen oikeudenkäyttö ei miellyttänyt, sai hänet\nkuitenkin taivutetuksi lykkäämään sovituksen toistaiseksi ja vain\nvangitsemaan Uassif el Khajatin.\n\nKun tämä näki sheikin uhkaavannäköisenä astuvan huoneeseensa, hän\nkalpeni ja kysyi änkyttäen vierailun aihetta. Mitään vastaamatta\nShala Ben Hassen osoitti hänelle petollisia kirjeitä.\n\nSilloin kopti kaiken toivonsa menettäneenä lyyhistyi kokoon ja antoi\nvastustelematta vangita itsensä. Iskun voima oli täydellisesti\nmusertanut hänet.\n\nHän oli tuskin muutamia minuutteja maannut kellarihuoneessa\nsiteitten tuskallisesti kiristäessä, kun hänen poikansakin tuotiin\nsinne samassa tilassa. Prinssi Eymhotepin suku näytti olevan\nauttamattomasti hukassa.\n\n\n\n\nXVII. OIKEUS VOITTAA, VÄÄRYYS RANGAISTAAN\n\n\n\"Onni tekee ylimieliseksi\", sanoo vanha sananlasku, ja me tahtoisimme\nlisätä: \"erittäinkin, jos siihen liittyy vahingonilo\".\n\nBeduiineille tuotti suunnatonta tyydytystä se, että he olivat\nnapanneet kiinni keitaalaisten sanansaattajan näiden sitä\naavistamattakaan. Mutta se houkutteli heidät sangen epäviisaaseen\nmenettelyyn, jota he piankin saivat katua.\n\nHe ymmärsivät erinomaisesti sen edun, minkä Uassif el Khajatin\nmieletön päätös heille tuotti. Niin kauan kuin tämän kannattajat\npysyivät siinä uskossa, että kediivin asia järjestyy heidän\notaksumallaan tavalla, he epäilemättä pysyisivät rauhallisina, vaikka\nsillä välin tapahtuisikin välttämätön loppuratkaisu Keilavuoren\nvarusväen kanssa. Päinvastoin se olisi heille edullistakin,\nkun he siten voisivat säästää omia voimiaan, mutta vastustajat\nheikontuisivat. Beduiinit saattoivat näin ollen paljon helpommin\nuskaltautua taisteluun kuningas Hau-neferin kannattajia vastaan ja\ntoivoa voittoa, koska heillä oli etunaan monivuotinen sotakokemus,\nvaikka vastustaja olikin hyvin aseistettu. Näiden vaarallisten\nvihollisten nujertamisen jälkeen olisi perin helppoa täydellisesti\nnujertaa Uassif el Khajatin kannattajat.\n\nMutta sen sijaan, että beduiinit olisivat kaikessa hiljaisuudessa\nkäyttäneet hyväkseen tätä suotuisaa käännettä ja viisaasti kätkeneet\nsalaisuuden sisimpäänsä, he antoivat onnistuneen kaappauksen\ntuottaman vahingonilon loistaa heidän joka piirteestään ja kohtelivat\nsamalla, ikään kuin varman voiton esimakuna, tuatilaisia kahta\nkovemmin.\n\nSiitä koitui heidän tuhonsa. Salajuonien punoja pelkää\nvaistomaisesti, että vastustaja ne keksii, ja pitää tätä sitäkin\nepäluuloisemmin silmällä. Siten rometkin pian oivalsivat, mistä\nheidän kiusaajiensa enentynyt ylimielisyys johtui. Heidän oli helppo\nsaada siitä varmuus. Yksi heistä seurasi Taroin jälkiä ja löysi\ntietysti merkkejä väijytyksestä, johon tämä uskollinen mies oli\njoutunut.\n\nNyt nämä kohtalon monesti koettelemat miehet joutuivat tavattoman\nkiihtymyksen valtaan. Mutta he olivat tällä kertaa viisaampia kuin\naikaisemmin. He eivät ainoallakaan ilmeellä osoittaneet, mitä heidän\nsisimmässään liikkui, mutta sitä toimeliaampia he olivat seuraavina\nöinä.\n\nHeidän johtajansa kokoontuivat neuvottelemaan. Tehtiin monenlaisia\nehdotuksia, mutta järki pääsi vihdoinkin voitolle. He tunnustivat,\nettä vain kaikkien tuatilaisten yhteistoiminta voi jälleen tuoda\nparemmat ajat onnettomalle kotiseudulle. Kysymys siitä, kuka oli\ntodella valtaistuimeen oikeutettu kuningas, ja kaikki muu oli\nlykättävä siihen hetkeen, jolloin kansa taas vapaana saattoi vallita\nisiensä maassa. He lähettivät neuvottelijan temppeliin.\n\nPalatessaan tämä ei tuonut ainoastaan sitä lohdullista sanomaa, että\nnuori kuningas oli valmis unohtamaan kaikki ja tekemään parhaansa\nvieraiden hirmuvaltiaiden karkottamiseksi, vaan hänen kertomuksensa\nhaihdutti myös kuningasmielisiä viime päivinä vaivanneen huolen ja\npelon. Nyt nämä saivat tietää, minkä vuoksi Uassif el Khajat äkkiä\noli keskeyttänyt aloitetut neuvottelut.\n\n\"Mieletön miesparka!\" sanoi kuningas ystävilleen. \"Vihasin häntä,\nkoska hän on syypää isäni kuolemaan, mutta nyt säälin häntä. Mitä\nsieluntaisteluja hänellä on mahtanutkaan olla, miten syvälle hän on\nvaipunutkaan itsensä kunnioituksessa, kun saattoi tehdä päätöksen\nostaa kansansa orjuuttamisella itselleen varjokuninkuuden. Vaikka\nvapauttaisimmekin hänet kahleista, ei hän enää koskaan voi katsoa\nmiestä silmiin. Hulluparka!\"\n\nAika oli liian lyhyt, jotta olisi voitu tehdä lähempiä sopimuksia\nsanansaattajan kanssa. Hän oli tullut myöhään, ja hänenhän oli jo\nennen aamunkoittoa oltava kotonaan, jotteivät beduiinit saisi vihiä\nhänen käynnistään. Siksi kuningas antoi luopioitten johtomiehille\nseuraavaksi yöksi varman turvaluvan.\n\nLuottaen hänen sanaansa he saapuivatkin. Silmät alas luotuina he\nastuivat faaraon eteen odottaen ankaria moitteita, mutta hän tervehti\nheitä ystävällisesti ja sanoi viitaten neuvosherroihinsa ja molempiin\nsaksalaisiin: \"Älkää pahastuko, vaikka näiden herrojen mielessä\nyhä onkin rajuilma, joka puhkesi maassamme. Jos hyvä Jumala suo,\nse on pian lakkaava, toivoaksemme ikiajoiksi. Silloin on palaava\nauringonvalo poistava viimeisetkin näiden pahojen päivien jäljet\nkaikkien kasvoista.\"\n\n\"Kiitämme sinua, oi herra, hyvyydestäsi\", vastasi lähetettyjen\npuhemies. \"Mutta ennen kuin jatkamme, pyydämme sinua sanomaan, mitä\nehtoja aiot asettaa vangitulle kuninkaallemme. Suo anteeksi, että\nläsnä ollessasi häntä siksi sanon\", hän lisäsi nopeasti, huomatessaan\nneuvosherrojen paheksuvat katseet. \"Me luovuimme isästäsi uskoen\ntekevämme oikein ja vedimme siten puoleemme hyvän Jumalan vihan.\nSiksi emme tahdo toistamiseen rikkoa antamaamme sanaa ja jättää\nUassif el Khajatia pulaan nyt, kun onnettomuus on häntä kohdannut.\"\n\n\"Kunnioitan tunteitanne\", keskeytti jalo Hau-nefer. \"He sanovat\nminulle teidän olevan rehellisissä aikeissa. Mitä nyt vastustajaani\ntulee, en luule hänen enää kauemmin korottavan käsiään kruunuuni.\nRuhtinas, joka tahtoo ostaa valtansa kansansa orjuuttamisella,\nriistää itse itseltään oikeuden olla kauemmin kuninkaana. Uassif\nel Khajatkin on huomaava sen, jos hänessä virtaa suuren esi-isämme\nKhuenatenin kuninkaallinen veri. Hänessä ei ole vielä jokainen\noikeudentunnon kipinä sammunut. Jos kuitenkin niin olisi, silloin\njärkennekin neuvonee teille ainoan oikean tien. Luottakaa sanaani,\nettei Uassif el Khajatille tapahdu mitään kohtuutonta.\"\n\n\"Entä mitä aiot tehdä meille, joita sinun täytyy katsoa uskottomiksi\nalamaisiksi?\"\n\n\"Älkää sanoko tuota kovaa sanaa! Kansa erehtyy usein, mutta kuningas\non asetettu alamaistensa herraksi vain siksi, että hän isällisellä\nkärsivällisyydellä ja maltilla estäisi sitä liiaksi lankeamasta.\"\n\n\"Herra, jalomielisyytesi saattaa sydämemme kahta raskaammaksi. Mutta\nolet oikeassa, ulkoinen vihollinen on ensin karkotettava, sitten\nvoitamme kyllä omassa rinnassamme olevan vihollisen. Luota sinäkin\nlupaukseemme, että tahtomme on hyvä!\"\n\nKun kaksi puoluetta kohtaa toisensa noin ystävällisin mielin,\nsyntyy pian sovinto. Niin nytkin. Nuoren kuninkaan ylevät sanat\nsaivat voiton hänen neuvonantajiensa vastahakoisuudesta, vanha\nyhteenkuuluvaisuuden ja veriheimolaisuuden tunne pääsi jälleen\noikeuksiinsa.\n\nKun neuvottelijat olivat tarkkaan kuvanneet keitaassa vallitsevat\nolosuhteet, oivalsivat saksalaiset että oli toimittava ripeästi,\nellei tahdottu tavata beduiineja vahvaan varustukseen sulkeutuneina,\njolloin lyhyen, ratkaisevan kenttätaistelun sijasta olisi käytävä\npitkällinen, epätoivoinen kamppailu heitä vastaan. Keitaaseen\nrakennetut vesisäiliöt olivat jo täynnä vettä, samoin oli johto, jota\nmyöten sen piti virrata hallituspalatsin kellariholveihin, miltei\nvalmis. Ensimmäinen asianhaara oli merkityksetön, mutta jälkimmäinen\nsitä tärkeämpi.\n\n\"Emmekö voi jo tänään hyökätä?\" huudahti Kastner, joka jo aikoja oli\nkyllästynyt rauhalliseen toimettomuuteen Keilavuoressa. \"Jos te salaa\ntiedoitatte asian miehillenne, voivat kaikki olla paikoillaan aamun\nkoittaessa.\"\n\n\"Se kävisi kyllä päinsä\", vastasivat lähettiläät, \"mutta silloin\nolisi epävarmaa, voisimmeko pelastaa niitä kolmea, jotka vielä ovat\nrosvojen vallassa, Taroita, Uassif el Khajatia ja hänen poikaansa.\nEmme saa jättää heitä ahdinkoon.\"\n\n\"Asia on kyllä niin, mutta on myös helposti mahdollista, että\nhuomispäivän kuluessa joku ilmiantaa teidät ja pilaa kaiken.\"\n\n\"Ole huoleti, herra\", vastasivat toiset synkän päättäväisinä.\n\"Tiedämme minkä puolesta taistelemme, emme jätä laiminlyönnille\nsijaa.\"\n\nKastner ei tosin vieläkään tullut vakuuttuneeksi, mutta huoli\nvankien kohtalosta painoi enemmän kuin hänen arvelunsa. Hyökkäyksen\nsuorittaminen lykättiin vuorokaudeksi eteenpäin ja samalla sovittiin,\nettä muutamien hallitustalon kellarissa työskentelevien romein\nolisi mikäli mahdollista kätkeydyttävä sinne vapauttaakseen vangit\nsillä aikaa kun beduiinien täytyi kiinnittää kaikki huomionsa ulkoa\nryntääviin vihollisiin. Jos se onnistuisi, voisivat pelastajat ja\npelastetut paeta johonkin palatsin syrjäiseen soppeen.\n\nNeuvottelijoiden lähtiessä faarao ojensi heille ystävällisesti\nkätensä. He tarttuivat siihen aran kunnioittavina ja katsoivat häneen\nsamalla täynnä kiitollisuutta. Ensi kertaa pitkästä ajasta heidän\nkatseistaan loisti iloista toivoa.\n\nEntä Uassif el Khajat?\n\nTässä miehessä oli tapahtunut valtava muutos. Onnettomuuden suuruus\noli vaikuttanut hänen mieleensä puhdistavasti ja jalostavasti, kuten\nkuningas Hau-nefer oli ennustanut.\n\nOli yleensä ihmeellistä, kuinka voimakkaasti suuren uudistajan\nKhuenatenin veri virtasi tässä myöhäisessä jälkeläisessä. Tuokaan\nmuinaisajan faarao ei rajattomassa vallassaan ollut löytänyt mitään\nääriä todella suurenmoisille aatteilleen, vaan oli luullut muutamassa\nkuukaudessa kuninkaallisilla käskykirjeillään hävittävänsä kansasta\nikivanhan taikauskon. Mutta jokainen jyrkkä, pakollinen muutos on\nvastoin luontoa. Hetken näennäisestä menestyksestä huolimatta sen\nvaikutus on määrätyn ajan kuluttua juuri päinvastainen kuin on\ntarkoitettu. Siksi tuo todella suurenmoinen ajatus korvata vanhojen\negyptiläisten mieletön monijumalaisuus uskolla yhteen ainoaan\njumalaan raukesi juuri liialliseen kiireeseen, jolla sitä yritettiin\ntoteuttaa.\n\nOnnen vielä näyttäessä hänelle hymyilevän Uassif el Khajatkin pyrki\nsuurenmoisiin mutta mahdottomiin päämääriin. Sitä pikemmin hänen\nsuunnitelmiensa oli rauettava, kun häneltä puuttui valtaa edes ajaksi\nniitä toteuttaa.\n\nMutta nyt, kun hän virui häpeällisissä kahleissa eikä edes voinut\nomalla kädellään viedä tarjottua ruokaa suuhunsa, hän osoittautui\nsuuren esi-isänsä arvoiseksi. Raskaasti kamppaillen sisimmässään\nhän armottomasti musersi kaikki liian rikkaan mielikuvituksensa\nhaavekuvat, kunnes todellisuus ilmeni hänelle kaikessa\nalastomuudessa. Hän tajusi niskoilleen ottamansa syyn tavattoman\nsuuruuden, kun oli kunnianhimonsa takia rikollisesti turmellut kansan\n-- päälle päätteeksi oman kansansa -- onnellisen rauhan. Hän huomasi\nmiten naurettavan pikkumainen hänen kostonhalunsa oli Nebsenyn suvun\nansioitten rinnalla, jotka tämä oli hankkinut kolmituhatvuotisella,\nrunsaasti siunausta tuottaneella hallinnollaan.\n\nNyt hänellä oli enää vain yksi toivomus, vielä kerran päästä\nvapaaksi, voidakseen paljastaa miekkansa kansansa vapauttamiseksi\norjuuden kahleista, maksoipa se sitten vaikka hänen oman henkensäkin.\nLiikuttavin sanoin hän ilmaisi pojalleen sisimmät ajatuksensa ja\nkoetti opastaa tätä oikeille poluille.\n\nSillä välin lähestyi päivä, joka oli ratkaiseva keitaan kohtalon.\n\nTuntia ennen aamunkoittoa nuori kuningas lähti uskottuineen\ntaisteluvalmiina Keilavuoresta, joka hädän hetkellä oli suonut heille\nlujan turvapaikan. Vain vanhukset jäivät sinne avatakseen portit,\njos oikullinen voitonjumalatar vastoin kaikkia odotuksia soisi\nseppeleensä rosvoille.\n\nVälttääkseen viimeksi mainittujen huomiota rohkea parvi hiipi\nkaaressa läntistä reunakukkulaa pitkin pohjoiseen, lähestyäkseen\nsieltä talojen ja puutarhojen suojassa hallituspalatsia. Pian\nhe kohtasivat takaisinvoitetut veljensä, jotka odottivat heitä.\nÄänettömin kädenpuristuksin miehetkin vahvistivat johtajiensa\nsolmiman rauhan.\n\nEntisten luopioiden joukko oli tosin luvultaan huomattavasti vahvempi\nkuin uskollisina pysyneiden keitaalaisten, mutta heillä ei ollut\naseita, sillä beduiinit olivat ne jo viikkoja sitten kavalasti\nriistäneet. Mutta sen korvauksena heillä oli luja päätös elämänsä\nuhraamalla hyvittää luopumisensa kuninkaasta. Voi vihollista, jolla\non sellaisia vastustajia!\n\nBeduiineilla ei ollut aavistustakaan heitä uhkaavasta vaarasta.\nVäsyneinä ja uneliaina heidän vartijansa seisoivat palatsin porteilla\nja tuijottivat välinpitämättömästi keitaaseen, jonka yli näytti\nleviävän äänetön rauha.\n\nOli jokseenkin pimeä. Kuu, joka oli vasta ensi neljänneksessään, oli\njo aikoja sitten kadonnut länteen.\n\nVihdoin kajasti ensimmäinen päivänsäde pimeältä taivaalta.\nSilloin muuan beduiinivartija säpsähti pelästyneenä. Synkältä\nlähikadulta kuului hänen korvaansa heikko kilahdus, ikään kuin\nkahden metalliesineen iskiessä vastakkain. Hätäisesti hän tempaisi\nkiväärinsä, viritti hanan ja hiljaa kuiskaten varoitti tovereitaan.\n\nHän ei ollut kuullut väärin. Kun useita satoja miehiä kulkee\npimeässä, on mahdotonta välttää pieniä kosketuksia. Siten oli pari\nromeista kolhaissut pyssynpiippunsa yhteen. Siitä saattoi olla\nikäviä seurauksia. Mutta molemmista saksalaisista ei ollut pahasti\nvastenmielistä, että beduiinitkin saisivat varoituksen, vaikka he\neivät suinkaan sitä olisi ansainneet.\n\nVielä pari jännittävää minuuttia kului, sitten kajahti sotatorven\nmahtava taistelukutsu. Neuvottelupaikkaa ympäröiviltä kujilta\nsyöksyivät romet sankoin parvin valtaamaan vanhaa kuninkaanlinnaansa.\nLyhyen vastarinnan jälkeen voitettiin ulkovartijat ja miehitettiin\nportti. Pian riehui katkera taistelu suurella pihalla, johon useimmat\nbeduiinit olivat pystyttäneet telttansa.\n\nGriebach ja Kastner olivat heti rientäneet pyloniin nähdäkseen\nparemmin taistelukentän ja varoittakseen ystäviään odottamattomista\nvaaroista. Mutta nuori kuningas taisteli kuin leijona miestensä\nkeskellä korkean päämääränsä puolesta. Hänen mielessään ei ollut\nisän kuoleman kostaminen, vaan sen miehen pelastaminen, joka oli\nsyypää keitaan koko onnettomuuteen, Uassif el Khajatin, hänen sukunsa\nverivihollisen.\n\nTämän pelastivat samalla hetkellä toiset. Kuninkaan puolueen kanssa\ntehdyn sopimuksen mukaan oli kaksi hänen uskollisinta kannattajaansa\nedellisenä iltana piiloutunut hallituspalatsiin, mikä heille onnistui\nvain noudattaen mitä suurinta rohkeutta ja mielenmalttia.\n\nBeduiinit olivat näet vangittuaan Taroin kiristäneet häneltä\nkeinoilla, joita keskiajalla valitettavasti viljeltiin Euroopankin\noikeuslaitoksessa, täyden tunnustuksen tiestä, jota hän oli käyttänyt\nasettuessaan yhteyteen koptin kanssa. Sen jälkeen he olivat kaksin\nverroin varuillaan, jottei samanlainen yritys toistuisi, ja\ntutkivat työläisten poistuttua kellarihuoneet vielä kerran ennen\nlevollemenoaan. Tätä molemmat uhkapäät eivät olleet ajatelleet. Juuri\nkun he aikoivat ryhtyä etsimään Uassif el Khajatin vankilaa, he\nkuulivat tarkastajabeduiinien läheneviä askelia.\n\nEnsin kumpikin luuli, että oli kysymys tilapäisestä käynnistä.\nMutta he älysivät totuuden, kun tulijat nuuskivat joka kolkan, ja\npelästyivät tietenkin.\n\nMutta hätä keinon keksii, sanoo sananlasku.\n\nKaivettu maa kuljetettiin pois paitsi koreilla, myös lujilla,\npaksusta kaislasta palmikoiduilla matoilla, joita oli muutamia joka\nhuoneessa. Yksityiset kaislaruo'ot olivat useinkin sormenpaksuisia.\nEräästä sellaisesta Paser, toinen tuatilaisista, leikkasi veitsellään\nkaksi noin kyynärän pituista palasta. Toisen hän piti itse, toisen\nojensi toverilleen muutamin selittävin sanoin. Varoen synnyttämästä\nmelua, molemmat hiipivät sitten takimmaisiin maanalaisiin kammioihin.\n\nSinne olivat beduiinit heti rakennuksen miehitettyään teettäneet\ntilapäisen vesisäiliön kaiken varalta ja täyttäneet sen vedellä.\nSiitä tuli nyt pelastus rohkeille miehille.\n\nKun he ylhäisinä alkuasukkaina sangen hyvin olivat perehtyneet\npalatsiin, heidän oli helppo löytää pimeässäkin. Pian he saattoivat\npysähtyä säiliön reunalle odottamaan, tulisivatko viholliset\nsinnekin. Tätäkään koettelemusta ei urheilta seikkailijoilta\nsäästetty. Beduiinit tulivat, ja nyt oli luotettava onneen.\n\nNopeasti, mutta varoen loiskimisella ilmaisemasta itseään, uhatut\nlaskeutuivat noin miehen mittaiseen kuoppaan, niin että vain pää\noli vedenpinnan yläpuolella. Vasta beduiinien lähestyessä he\nsukelsivat kokonaan, otettuaan kumpikin kaislanpätkän suuhunsa. Sen\nyläpää kohosi vielä tuuman vedenpinnan yläpuolelle ja salli heidän\nhätätilassa pitkänkin aikaa hengittää veden alla.\n\nVaikka beduiinit suorittivat tarkastuksen huolellisesti ja\ntunnollisesti, he eivät saattaneet edes kuvitellakaan kenenkään\nvoivan piilotella veden allakin. He loivat siis vain pikaisen\nsilmäyksen huoneeseen, jonka vesisäiliö miltei kokonaan täytti, ja\njatkoivat matkaansa.\n\nVain tämä laiminlyönti pelasti molempien miesten hengen. Kiireesti\npiiloutuessaan he eivät olleet toimineet kyllin huolellisesti. Ruo'on\nsisään oli päässyt hiukan vettä, joka tunkeutui heidän kurkkuunsa\nkun he yrittivät hengittää, ja miltei vastustamattomasti heitä\nyskitti. Tuskin oli beduiinien soihduista leviävä valo häipynyt,\nkun piiloutuneet nousivat pinnalle. He eivät olisi enää puolta\nminuuttiakaan kestäneet veden alla.\n\nNyt he imaisivat hätäisesti raikasta ilmaa ja joivat siemauksen\nsäiliöstä vaimentaakseen nielussa tuntuvaa ärsytystä, mutta kesti\nvielä kauan ennen kuin he jaksoivat voittaa yskimishalunsa.\n\n\"Henkemme oli hiuskarvan varassa ja vankien samoin\", kuiskasi Paser,\nkun he jälleen olivat kuivalla maalla. \"En tahtoisi kokea tätä\nseikkailua toistamiseen.\"\n\n\"En minäkään\", hänen seuralaisensa Hapu vastasi. \"Hiukseni nousivat\ntotta tosiaan pystyyn. Mutta nyt se on ohi, älkäämme sitä enää\najatelko, vaan sitä, miten vapauttaisimme kuninkaan ja hänen\npoikansa.\"\n\n\"Älkäämme unohtako Taroita!\" ensin mainittu huomautti. \"Mutta\narvelen, että meidän on parasta jäädä tänne yöksi. Saamme vasta\nmerkin kajahtaessa päästää vangit vapaiksi, muuten koko suunnitelma\nvoi epäonnistua. Siksi meidän täytyisi toimettomina maata heidän\nvankilansa edustalla ja kuitenkin palata tänne, jos beduiinit\ntekisivät vielä toisen tarkastuskäynnin.\"\n\n\"Mutta kuinka saamme tietää, milloin toiminnan hetki on käsissä?\nTäällä on säkkipimeä emmekä näe tähtiä, joista voisimme huomata\nmääräajan.\"\n\n\"Ole huoletta, siihenkin tiedän neuvon\", Paser vastasi, ilmeisesti\nälykkäämpänä heistä. \"Tunnet yhtä hyvin kuin minäkin pitkän\nrukouksen, jota papit mumisevat suuressa juhlassa hyvän Jumalan\nkunniaksi. Kun olet sen toistanut viisi kertaa, on noin kaksi tuntia\nkulunut. Heittäydyn nyt nukkumaan ja sinä herätät minut, kun olet\nseitsemän ja puoli kertaa sen itseksesi toistanut. Sitten saat\nlevätä, ja minä kertaan rukousta.\"\n\nHapulla ei ollut tähän mitään muistuttamista. Niin he saivat,\nvuorotellen valvoen, tällä omituisella tavalla jokseenkin tarkoin\nselville hetken, jolloin oli toimittava.\n\nHe nousivat ja hiipivät varovasti sinnepäin, missä luulivat\nkoptin vankilan olevan. Erilaisten, edellisinä päivinä tekemiensä\nhavaintojen kautta molemmat romet tiesivät suunnilleen, missä\nkoptia pidettiin piilossa. Kauan etsittyään he vihdoin näkivät\nvalonvälkettä. Äärimmäisen varovasti lähestyessään he huomasivat\nkäytävässä beduiinin, joka istui lattialla kyyryasennossa ja\najatuksettomasti tuijotti edessään seisovan lampun liekkiin.\n\nSe oli epäilemättä vankikopin vartija. Mutta ei voinut ajatellakaan\nhänen yllättämistään äkillisellä hyökkäyksellä. Suotuisimmassakin\ntapauksessa hänelle varmasti jäisi aikaa ampua ainakin\nvaroituslaukaus ja kutsua toverinsa paikalle.\n\nSitä molemmat romet tarkoin harkitsivat ja miettivät kauan, mitä\nolisi tehtävä.\n\n\"Arvelen, että yksinkertaisesti odotamme, kunnes merkki kajahtaa\nulkona\", Paser kuiskasi vihdoin toverinsa korvaan. \"Silloin tämäkin\nmies toivottavasti rientää auttamaan ahdistettuja tovereitaan, ja\nmiellä on vapaat kädet.\"\n\n\"Mutta jos hän ei tee niin?\" Hapu huomautti.\n\n\"Silloin on vielä aikaa jommankumman meistä uhrata henkensä. Hänhän\non yksin meitä kahta vastaan.\"\n\nHe jäivät siis makaamaan ja odottamaan.\n\nKului vielä noin puoli tuntia. Silloin kuului ulkoa moninkertainen,\nkumea jyske, jota pian seurasi kiihkeä, terävä räiske. Taistelu oli\nalkanut, ja molemmat romet kiirehtivät pystyyn.\n\nBeduiinivartijakin oli syöksynyt ylös huudahtaen hämmästyksestä ja\nkiroten pian karkeasti. Hän oli älynnyt, mistä oli kysymys.\n\nNopeasti hän pistäytyi hänen huostaansa jätetyssä kammiossa\nvakuuttautuakseen siitä, että vangit yhä olivat hyvin sidotut. Sitten\nhän edes lamppua sammuttamatta kiiruhti auttamaan heimolaisiansa\nnäiden vaikeassa kamppailussa.\n\nTuskin hän oli häipynyt, kun molemmat romet syöksyivät tyrmän ovelle,\ntyönsivät sen auki ja riensivät irroittamaan vankien siteitä, samalla\nlyhyesti selostaen tapausten kulun.\n\nKun Uassif el Khajat jälleen seisoi vapaana, hän ojensi\npelastajilleen kätensä ja sanoi: \"Kiitän teitä, te uskolliset! Saatte\nkokea, ettette ole seuranneet kiittämätöntä.\"\n\nMiehet eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti puheillaan. Paser\npäinvastoin kehoitti: \"Säästä sanojasi, oi herra, ja seuraa meitä!\nHe taistelevat portilla. Ennen kuin he ajattelevat meitä, pääsemme\njohonkin sivuhuoneeseen ja voimme paeta ikkunasta.\"\n\n\"Niinkö huonosti tunnet kuninkaasi?\" Uassif el Khajat vastasi. \"Tosin\nitse olen syypää siihen, että sydämissänne on minusta säilynyt vain\nviekkaan, väijyksistä iskevän vehkeilijän kuva, mutta juuri siksi\nminun nyt on osoitettava teille muuta. Enkö ole houkutellut teitä\nluopumaan kuninkaastanne sodan ja voiton toiveilla? Missä siis\nolisin, ellen taistelijani eturivissä?\"\n\nHänen uskottunsa joutuivat näistä sanoista kuolettavan kauhun\nvaltaan. He tiesivät hänen käyvän varmaan kuolemaan ja olisivat\nmielellään pidättäneet häntä, mutta eivät uskaltaneet ääneen\nvastustaa. Uassif el Khajat seisoi heidän edessään kuninkaallisena\njoka solultaan, he eivät vielä koskaan olleet katsoneet valittuunsa\nsellaista ylpeyttä tuntien kuin tällä hetkellä.\n\n\"Herra, tahtosi on lakimme\", he huudahtivat innostuneina. \"Emme\nväisty sivultasi!\"\n\n\"Teidän on pelastettava poikani\", Uassif el Khajat keskeytti ja\ntorjui päättävästi viitaten takaisin nuorukaisen, joka rukoillen\nkoetti häntä lähestyä. \"Muista tätä hetkeä\", hän jatkoi hurjasti, \"ja\nkoeta ansaita hyvän Jumalan siunaus! Vain totuus ja oikeus johtavat\nsinut onneen! Hyvästi!\"\n\nHän suuteli liikuttuneena poikansa huulia ja molempia poskia. Sitten\nhän ripeän päättävästi sysäsi nyyhkivän nuorukaisen luotaan, puristi\nkiitollisena toisten kättä ja riensi pois.\n\nHän tiesi, missä romeilta riistettyjä aseita säilytettiin. Sieltä\nhän kahmaisi miekan sekä kilven ja riensi neuvottelusaliin päin,\nmistä kuului hurjaa taistelunmelskettä, sillä hyökkäävät romet olivat\ntunkeutuneet jo sinne asti.\n\nJuuri kun hän aikoi avata oven, se temmattiin auki, ja Aid Omar\nilmestyi kahden toverinsa seuraamana.\n\nVerikorppi oli oivaltanut hyökkäyksen onnistuneen ja heimolaistensa\nauttamattomasti joutuneen turmioon. Silloin hän viittasi lähinnä\nseisoville ja poistui taistelupaikalta ottaakseen koptin haltuunsa ja\nvaihtaakseen tämän hengen omaan vapauteensa.\n\nKun hän odottamatta näki etsimänsä, hän ponnahti takaisin ja tuijotti\ntätä kuin huumautuneena.\n\n\"Valapatto!\" huudahti Uassif el Khajat ja sylkäisi hänen eteensä.\n\"Tilinteon hetki on käsissä. Varo itseäsi!\"\n\nVihasta säihkyvin silmin hän syöksähti aavikkorosvojen entisen\ntiedustelijan kimppuun ja iski tähän syvän haavan. Se antoi Aid\nOmarille liikuntakyvyn takaisin.\n\n\"Sinä uskoton koira!\" hän ärjyi raivoissaan. \"Tämän saat maksaa!\"\n\nHän tempaisi pistoolin vyöltään, mutta se ei lauennut. Silloin hän\ntarttui tikariinsa, ja entisten liittolaisten välillä sukeutui\ntaistelu elämästä ja kuolemasta.\n\nAid Omarin seuralaiset eivät voineet tätä auttaa, koska he\ntaistelijain nopeasti liikkuessa ahtaassa käytävässä olisivat yhtä\nhelposti voineet iskeä päällikköään kuin tämän vastustajaa. Uassif el\nKhajat saattoi kilvellään torjua vastustajan pistot. Mutta oltuaan\nkauan kahlehdittuna kopti oli kovin kangistunut eikä voinut oikein\nkäyttää hyväkseen tarjoutuvia mahdollisuuksia, joten taistelu jäi\nmuutamaksi minuutiksi ratkaisematta. Mutta vihdoin hänelle luonnistui\ntehokas pisto. Verikorppi lysähti polvilleen.\n\nUassif el Khajat aikoi voitonriemuisin ilmein täydentää työnsä.\nSilloin pamahti laukaus toisen beduiinin pistoolista, sillä nyt\noli vapaa tähtäysala. Levitetyin käsivarsin faaraoiden jälkeläinen\nsuistui maahan. Hänen toivonsa oli täyttynyt: hän oli kaatunut\nkansansa vapauden puolesta.\n\nSillä välin molemmat romet olivat vieneet hänen poikansa toisaanne.\nHe eivät olleet vielä ehtineet pitkälle, kun eräästä sivukäytävästä\nsyöksähti vastaan vahva, aseistettu joukko, joka tervehti heitä\nriemuiten.\n\nSe oli osasto keitaalaisia, joka oli tunkeutunut kaivettua\nvesijohtokanavaa pitkin palatsin sisään, hyökätäkseen takaapäin\nvihollisen kimppuun.\n\nPaser ja Hapu luovuttivat turvattinsa nopeasti muutamille ystäville,\nsitten he toisten etunenässä riensivät Uassif el Khajatin avuksi.\n\nKun he ehtivät tuttuun käytävään, jossa kaksintaistelu äsken oli\nkäyty, he näkivät ensimmäiset viholliset, nimittäin molemmat\nbeduiinit, jotka yrittivät auttaa pahoin haavoittunutta Verikorppia\njalkeille. Hurja raivonhuuto puhkesi tuatilaisten suusta, kun he\nhuomasivat Uassif el Khajatin ruumiin. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nkolme rosvoa sortui heidän aseihinsa. Sitten he murtautuivat\nneuvottelusaliin.\n\nOnko meidän vielä kuvattava taistelua?\n\nEgyptin auringon alla kasvaa omituinen ihmissuku. Tämän maan\npojat ovat synnynnäisiä maaorjanpoikia, jotka vuosisatoja\nkärsivällisesti mukautuvat mitä ankarimpaan orjuuteen, tuskin\nsydämensä salasopukoissakaan ajatellen vastarintaa. Mutta jos hänen\nintohimonsa kerran joutuu kuohuksiin, se paisuu valtavaksi voimaksi,\njoka murtaa kaikki esteet eikä enää ole inhimillinen. Se muistuttaa\nsamumia, joka hävittäen puhaltaa yli maan ja hautaa kaiken hehkuvaan\nhiekkamassaansa, ihmiset, eläimet, toivon, pelon ja armeliaisuuden.\n\nKun aurinko oli kulkenut kolmannen osan päivänmatkastaan, oli suuri\nvoitto saavutettu, ja nuori sankarikuningas saattoi kutsua joukkonsa\nkatselmukseen.\n\nHänen täytyi todeta niiden kärsineen raskaita tappioita. Itsekin\nhän vuoti verta monista haavoista, niin että tuskin saattoi pysyä\npystyssä. Mutta vihollinen oli täysin tuhottu ja keitaan salaisuus,\njoka yksin takasi onnellisen rauhan, pelastettu. Palkkio oli\nvuodatetun veren arvoinen.\n\nSeuraavat päivät käytettiin ikimuistettavan taistelun jälkien\npoistamiseen ja aavikkorosvojen väkivaltaisen herruuden tuottamien\ntuhojen korjaamiseen. Vallitukset tasoitettiin, hallituspalatsiin\njohtava kanava luotiin umpeen. Vain keitaaseen rakennetut vesisäiliöt\njätettiin paikoilleen, koska niistä oli hyötyä ympäröiville taloille.\n\nSitten noudettiin Keilavuoresta kuningas Meryn ruumisarkku palatsin\nneuvottelusaliin, missä sen piti olla hautajaispäivään saakka. Sen\nviereen pystytettiin komea katafalkki Uassif el Khajatin ruumiille,\njoka vielä oli balsamoijien käsissä. Niin pian kuin nämä olivat\nsaaneet työnsä loppuun, piti molemmat suuret vainajat asettaa\nläntisellä reunakukkulalla olevaan yhteiseen hautaan, keitaan\nikivanhaan kalmistoon. Niin määräsi kuningas Hau-nefer.\n\nVihdoin koitti se päivä, jolloin saksalaiset tiedemiehet saattoivat\nentiset ystävänsä haudan lepoon.\n\nSyvä surumielisyys sydämissään he astelivat pientä niilinvenettä\nmuistuttavien paarien vieressä, joilla lukuisat vahvat hartiat\nkantoivat molempia muumioarkkuja. He muistivat öisiä hetkiä Der el\nGebraissa, jolloin olivat koptin papyruskääröistä saaneet ensimmäisen\nvarman tiedon salaperäisestä keitaasta autiomaan keskellä, matkaansa\nja sen vaaroja, jaloa Mery-kuningasta, jonka mielenylevyys riisti\nhänet ihmisten ilmoilta, ja kaikkia muita hyviä ja pahoja elämyksiä.\n\nMutta heidän mieleensä mahtui muutakin kuin nämä kaihomieliset\nmuistelmat. Värikäs kuva, josta he itsekin olivat osa, miltei loputon\nhautajaissaatto, herätti heissä vilkasta mielenkiintoa. Muinainen\nEgypti näytti jälleen heränneen henkiin heidän ympärillään, ja\nhalukkaasti he antautuivat tämän omituisen näytelmän aiheuttaman\nmahtavan vaikutuksen alaisiksi.\n\nEnsinnä kulki runsaasti koristeltu joukko naisia ja kuningashuoneen\npalvelijoita, jotka vaikeroiden löivät rintoihinsa ja lauloivat\nitkuvirsiä. Sitten seurasi suitsutusta sirottavien pappien\nympäröimänä molempia muumioita kantava vene, sen takana lähimmät\nsurevat, molemmat nuoret kruununperilliset saksalaisine ystävineen.\nHeidän takanaan kannettiin pyhässä taistelussa isänmaan puolesta\nkaatuneitten arkut, joita surevat omaiset saattoivat. Sitten seurasi\nkoko muu kansa miltei silmänkantamattomana joukkona, nuoret ja\nvanhat, lapset ja vanhukset, sillä yksikään ei ollut tahtonut jäädä\nkotia, kun piti ilmaista osanottoa hyvän Mery-kuninkaan kohtaloon.\n\nNiin saattue kulki ensin palatsista temppeliin ja sitten läntiselle\nreunakukkulalle, missä jo kallioon hakattu kammio ja suuri\njoukkohauta odottivat kallista saalistaan. Vainajain papit odottivat\njo aloittaakseen tehtävänsä, johon pääasiassa kuului uhrimenoja ja\nhymnien laulamista, joissa kuvailtiin vainajien onnellista elämää\ntoisessa maailmassa.\n\nSitten molemmat kuninkaanmuumiot vietiin paikoilleen, ja nuoren\nfaaraon nimenomaisesta käskystä Uassif el Khajatillekin osoitettiin\nkuninkaallista kunnioitusta. Nopeasti muurattiin kiinni hautakammion\nkäytävä, jonka eteen pystytettiin kaksi komeata hautapatsasta. Siten\noli pääjuhla lopussa.\n\nMuista arkuista ei niiden suuren lukumäärän takia voitu suoriutua\nyhtenä päivänä. Ne asetettiin toistaiseksi maahan pappien\nhuollettaviksi.\n\nSyviin ajatuksiin vaipuneina palasivat molemmat saksalaiset\nystävineen kuninkaanpalatsiin, miettien missä he itse kerran saavat\nkallistaa päänsä ikuiseen lepoon. Sillä ihminen on maan päällä\nvaeltaja, eikä hän tiedä missä ja milloin hänen viimeinen hetkensä\nlyö.\n\n\n\n\nXVIII. VANHAAN KOTIIN\n\n\nSeuraavina päivinä nuori faarao tuskin näyttäytyi eikä päästänyt\npuheilleen edes neuvonantajiaan eikä saksalaisiakaan. Hänen sielunsa\noli ilmeisesti täynnä suuria ajatuksia, joita hän koetti suojata\nkaikelta häiritsevältä vaikutukselta.\n\nViikon kuluttua isänsä hautajaisista hän vihdoin kutsutti koko\nkansansa neuvottelupaikalle.\n\nSe oli merkillinen päivä. Aurinko nousi veripunaisena, ja kuuma,\ntukahduttava ilma näytti aikovan imeä kaiken elämänmehun Tuatin\nkeitaasta. Silti ihmiset eivät suinkaan tunteneet itseään veltoiksi.\nPäinvastoin he olivat omituisen, käsittämättömän levottomuuden\nvallassa, jota kukaan ei voinut torjua luotaan.\n\nValtimo tuntui tykkivän kiihkeämmin kuin muulloin, silmät paloivat ja\nkiilsivät, kaikilla oli selittämätön halu samalla henkäisyllä huutaa\nriemusta ja voihkaista tuskasta. Molemmat saksalaisetkaan eivät\nvoineet välttää tällaista mielentilaa, ja he ihmettelivät turhaan,\nmitä se oikein merkitsi.\n\nKansankokous tarjosi sen vuoksi huomiota herättävän, tavallisuudesta\npoikkeavan kuvan. Kaikki puhelivat kiihkeästi ja hätäisesti,\ntietämättä miksi ja mitä. Piirikuntien päälliköt antoivat sadoittain\nkäskyjä, peruuttaakseen ne seuraavassa hetkessä. Vaimot ja lapsetkaan\neivät olleet malttaneet pysyä kotonaan, he tungeksivat tiheinä,\nrupattelevina parvina neuvottelupaikan ympärillä, minne heiltä vanhan\ntavan mukaan oli pääsy kielletty.\n\nVihdoin hovi saapui. Kiihtymys kohosi jos mahdollista vieläkin,\nsillä nuori faaraokin oli seuralaisineen ilmeisesti ihmeellisen,\nselittämättömän voiman vallassa. Heidän kasvonsa punoittivat ja outo\ntuli leimusi heidän katseistaan.\n\n\"Te, isäni ylevät neuvonantajat ja sinä, urhea kansani! Olen kutsunut\nteidät kohtalokkaaseen neuvotteluun\", faarao aloitti kaikuvalla\näänellä. \"Muistamme kaikki hyvin sen päivän, jolloin vieraat\nmuukalaiset tuotiin luoksemme, ja vielä paremmin seuraukset, jotka\nheidän tuloonsa ovat liittyneet. Teidän keskuudessanne syntyi syvä\njuopa eräitten vaatimusten johdosta, joita yksi muukalaisista esitti.\nNiiden onkin täytynyt olla painavia, koska hän saattoi niin monta\nteistä houkutella puolelleen. En saanut mitään tarkempaa niistä\ntietää, koska silloin olin alaikäinen nuorukainen eikä minua vielä\nollut otettu aikuisten miesten joukkoon. Mutta sen jälkeen on hyvä\nJumala nähnyt otolliseksi kutsua luokseen sekä isäni että hänen\nvastustajansa, tuon muukalaisen, sekä asettaa minut tämän maan\nhallitusta johtamaan. Rauha ja sopu näyttävät taas olevan turvatut.\nMutta siihen en saa tyytyä. Tähän asti minulla on ollut kylliksi\ntyötä tuhotessani keitaaseemme tunkeutuneet rosvot ja haudatessani\nkalliita vainajiamme. Mutta nyt mielestäni on käsissä päivä tutkia\nkaikki ne syyt, joihin tuo muukalainen nojautui vaatimuksissaan\nhuonettani vastaan. Tänään selvitetään ikiajoiksi minun, teidän ja\nsen miehen pojan välit, joka nyt lepää isäni vieressä. Mikail, Uassif\nel Khajatin poika, vaadin sinua esittämään kaiken, mitä tiedät isäsi\noikeuksista ja aikomuksista!\"\n\nNuori Mikail joutui tämän odottamattoman vetoomuksen johdosta kovin\nhämilleen. Vielä enemmän häntä häkellytti se innokas suosio, jota\nkansa osoitti kuninkaansa sanoille. Vasta kun tämä oli toistanut\nkehoituksensa, hän päätti puhua ja sanoi epäröivällä äänellä: \"Olen\npahoillani, herra, että kaiken sen jälkeen, mikä on tapahtunut, vielä\nkerran haastat minut kilpailuun. Katso, olet pelastanut henkeni ja\nolisit varmasti myös estänyt onnettoman isäni sortumisen, ellei hyvän\nJumalan tahto olisi tehnyt tyhjäksi jalomielistä aiettasi. Kuinka\nvoisin siis kohottaa puheeni sinua vastaan, jota kiitän henkeni\nsäilymisestä. Ei, ei, ei koskaan! Vaikka voisin esittää joitakin\noikeutettujakin vaatimuksia sinua vastaan, olkoot ne tästä hetkestä\nunohdettuja ja haudattuja, kuten viha isiemme välillä! Minä luovun\nvapaaehtoisesti...\"\n\n\"Seis!\" keskeytti kuningas Hau-nefer. \"Niin ei saa puhua mies,\njoka polveutuu kuninkaallisista vanhemmista. Et puhu vain omassa\nasiassasi, vaan myös tulevien lastesi ja lastenlastesi.\"\n\n\"Herra, tuskin edes aavistan, mihin isäni mielessään pyrki\", Mikail\nvastasi yhä arasti. \"Hän ei uskonut minulle puuhiaan.\"\n\n\"Hyvä, nyt on teidän vuoronne, isäni neuvonantajat ja te rakkaat\nvieraat etäisestä pohjolasta. Te tiedätte kaiken ja saatte nyt\npuolustaa tätä nuorukaista, etten tietämättäni loukkaisi hänen\noikeuksiaan.\"\n\nNe, joille tämä kehoitus esitettiin, eivät ensin vastanneet. Niin\nsuuresti kuin he ihailivatkin nuoren kuninkaan ylevämielisyyttä,\nheistä tuntui kuitenkin erittäin epämieluisalta, että nyt jälleen\nelvytettiin kiista valtaistuimesta, jonka kohtalo jo näytti tulleen\nratkaistuksi. Mutta faarao pysyi tahdossaan, ja heidän oli toteltava.\n\nGriebachin neuvosta siis noudettiin meille jo tuttu Eft-ankhin suuri\npapyrus, joka tärkeimpänä asiakirjana luettiin ääneen.\n\nKuultuaan sen sisällyksen nuori kuningas joutui ankaran\nmielenliikutuksen valtaan. Sitten hän otti kruunun päästään, piti\nsitä ojennetuin käsin edessään ja huudahti tuskaisella äänellä:\n\"Nyt ymmärrän sieluntuskasi, oi isäni Mery! Se, jota kunnioitimme\nja rakastimme sukumme kantaisänä ja tämän onnellisen valtakunnan\nperustajana, Nebseny-kuningas, on vain petoksella päässyt valtaan ja\nsyöksi valtaistuimen todelliset perilliset häpeään ja orjuuteen. Voi\nminua, jonka täytyy nähdä tämä häviämätön tahra suurimman esi-isäni\nnimessä! Kuinka surkuteltava olenkaan! Mutta te\", hän puhutteli\nankaran moittivasti neuvosherroja, \"juuri te, joiden tehtävänä on\npitää kuningas oikeuden tiellä, te olette pakottaneet isäni pysymään\nvääryydessä ja pidättämään tämän nuorukaisen isältä kruunun, senkin\njälkeen kun hän itse oli tunnustanut sitä vääryydellä kantavansa!\nTeidän täytyy punastua minun, kokemattoman nuorukaisen ja elävän\nJumalan silmien edessä, jotka näkevät kaikkien sydämiin. Voi teitä,\nkun tuomion päivä koittaa!\"\n\nSoimatut painoivat päänsä alas, mutta vanha ylipappi kesti faaraon\nmoittivan katseen ja vastasi kiihkeästi: \"Ota sanasi takaisin,\noi herra, kunnes tunnet koko asiain tilan! Olet vasta kuullut\nvastustajasi kertomuksen, se on tähän asti ollut ainoa kirjallinen\ntodiste, joka on luonut valaistusta tähän asiaan. Mutta sillä aikaa\nkun te isäsi kuoleman jälkeen varustauduitte taisteluun rosvoja\nvastaan, minä tarkastin huostaani uskotun valtionarkiston vielä\nkerran perinpohjaisesti, jolloin vanhoista kirjoitustauluista löysin\ntoisenlaisen esityksen asiasta. Se on kuningas Nebsenyn kirjoittama\nja kuuluu:\n\n\"Hänen esi-isänsä Ey, jota sanottiin petturiksi, oli hyvän\nKhuenaten-kuninkaan tunnustettu suosikki, koska hän parhaiten\nkaikista ymmärsi tämän ylevät ajatukset ja oli myös siitä syystä\nmäärätty hänen lähimmäksi seuraajakseen. Mutta väärän Ammon-jumalan\nväärät profeetat, joiden täytyi pelätä hänen puoleltaan pahinta,\nosasivat estää hänen tulonsa kuninkaaksi. He kääntyivät näennäisesti\nainoan oikean jumalan uskoon ja järjestivät niin, että Eyn sijasta\nsai kruunun toinen Khuenatenin vävy, Sakare Neferkhepru. Vasta kun\ntämä oli kuollut, Ey pääsi oikeuksiinsa. Mutta sillä välin väärien\nprofeettojen valta oli jälleen kasvanut, ja Ey ymmärsi, että hänen\noli meneteltävä hyvin varovasti saadakseen heidät käsiinsä. Siksi\nhän oli alistuvinaan heidän valtaansa. Mutta silti he näkivät\nhänen lävitseen ja pääsivät voitolle, niin että hän sortui heidän\nmiekkoihinsa. Siitä käy selvästi ja epäilyksittä ilmi, että\nNebsenyllä oli parempi oikeus Egyptin molempiin kruunuihin kuin\nEymhotepilla, ja ellet minua usko, haetan sinulle asiakirjan heti\nnähtäväksi.\"\n\n\"Uskon sinua\", faarao vastasi ilmettään muuttamatta. \"Mutta kaikki\ntämä ei voi muuksi muuttaa sitä tosiseikkaa, että kantaisäni Nebseny,\njolle prinssi Eymhotep oli suonut koko luottamuksensa, jätti tämän\nhäpeällisesti ahdinkoon ja perikatoon. Se häpeä tahraa hänen\nnimensä ja polttaa hehkuvasti sieluani, koska sille ei ole mitään\nanteeksiantoa. Siksi minun myös täytyy pysyä päätöksessäni luopua\nkruunusta ja tarjota se Mikailille, Uassif el Khajatin pojalle.\nTässä\", hän sanoi viimeksi mainitulle, \"ota omasi, ja se olkoon omasi\naina tulevaisuudessakin!\"\n\nSe oli houkutteleva tarjous. Kukaan ei olisi voinut moittia nuorta\nkoptia, jos hän olisi sen hyväksynyt. Mutta hän muisti yhä elävästi\nisänsä kanssa viettämänsä viimeiset hetket vankityrmässä, ja tämän\nvakava varoitus kaikui vielä hänen korvissaan. Hän kieltäytyi.\n\nNyt syntyi ylevä kilpailu kummankin nuorukaisen välillä, kun ei\ntoinen eikä toinen tahtonut antaa perään. Mikail el Khajat pysyi\njärkähtämättä kieltäytymisessään ja kuningas Hau-nefer pysyi\nkuurona kaikille sekä neuvonantajiensa että kansansa pyynnöille ja\nkehoituksille.\n\nJa ihmeellistä! Johtuiko se hehkuvasta auringonpaisteesta vai muusta\ntuntemattomasta, selittämättömästä voimasta: koko suuri kansanjoukko\notti suorastaan kiihkeästi osaa sanakiistaan, ikään kuin kiihtymys\nja kiukku olisivat olleet tarpeen huojentuvana viivoituksena. Yhä\nenemmän kiihtyivät mielet, melu kohosi yhä äänekkäämmäksi.\n\nSilloin tapahtui äkkiä jotakin aavistamatonta, kauheata, mikä sai\nrohkeimpienkin veren jähmettymään.\n\nKuultiin kumeata, hermoja tärisyttävää jylinää. Maa huojui jalkojen\nalla ja halkeili kuiluiksi, kuninkaanpalatsin ja temppelin mahtavat\nmuurit luhistuivat jyristen. Hirvittävällä ryskeellä sortui osa\nKeilavuoren seinääkin. Suunnattomat pölypilvet kohosivat laaksosta\ntaivaalle.\n\nMaanjäristys, vakavinta lajia!\n\nSe siis oli painanut kaikkien jäseniä, pannut veren kuumeisesti\nkiertämään heidän suonissaan ja nyt yhdellä iskulla sai kaikki\nkuolettavan kauhun valtaan.\n\nHurjasti huutaen joukko hajaantui, tietämättä mihin mennä. Koko\nlaajan kentän täytti valitus, vaikerrus ja epätoivoinen voihke, mikä\nkumeasti kajahti takaisin reunakukkulain rinteistä.\n\nEnsimmäisen ankaran tärähdyksen jälkeen maa näytti rauhoittuvan.\nMutta jo muutamien minuuttien kuluttua hirveä jyrinä toistui vielä\nvoimakkaampana ja kesti lyhyemmin tai pitemmin tauoin tunnin ajan,\ntäydentäen tuhon.\n\nVihdoin, vihdoin näytti luonnonvoimien kamppailu loppuvan.\nKuolemanhädässä olevat saivat taas vapaasti hengittää.\n\nMutta hirvittävä oli se hävitys, jonka heidän pelästyneet silmänsä\nnäkivät. Sekasortoinen rauniokenttä avautui siellä, missä maallisen\nja taivaallisen kuninkaan palatsit olivat kohonneet. Talojen valkeat\npäädyt, jotka olivat loistaneet keitaan iloisessa vehreydessä, olivat\npoissa. Puitten ja pensasten vihreä värikin oli muuttunut: paksun\nhiekan peittäminä kohosivat kasvit himmeän, elottoman harmaina,\nkuin riutuneet, kuolemanväsyneet, vanhukset. Kaikki toivo, kaikki\nelämänilo näytti väistyneen kerran niin onnellisesta laaksosta.\n\nHeti kun kuningas Hau-nefer vähän oli tointunut, hän kokosi\nosan henkivartijoitaan ympärilleen ja puhallutti sotatorvia,\nrohkaistakseen alamaisiaan ja kutsuakseen heidät takaisin\nneuvottelupaikalle.\n\nVain hitaasti he noudattivat hänen kehoitustaan, epäröiden joka\naskelella, ikään kuin peläten kauhean jyrinän ja tärinän alkavan\nuudestaan. Mutta he tulivat kuitenkin, ja heidän epätoivonsa, joka\nnyt sai täyden vallan, purkautui sydäntäsärkeviin valitushuutoihin.\n\nMennyttä oli onnellinen paratiisi, heidän isiensä maa, tuhottu oli\nkoti, jossa he olivat monia vuosia eläneet rauhallisina ja iloisina!\nMitä muuta saattoi tulevaisuus heille tarjota kuin hätää ja kurjuutta?\n\nVihdoin maltilliset saivat kiihtymyksen sen verran asettumaan ja\nkansan sikäli rauhoittumaan, että he istuivat maahan ja malttavasti\nodottivat johtajiensa päätöksiä.\n\nNäiden ensimmäinen huoli koski tilannetta Keilavuoren sisässä.\nVieläkö sen lähteet pulppusivat korvaamatonta nestettä, josta keitaan\nja sen asukkaiden olemassaolo riippui?\n\nJoukko neuvosherroja, molemmat saksalaiset etunenässä, koetti\ntunkeutua sinnepäin. Oli vaivalloista ja vaarallista uhkapeliä\nkiipeillä sikin sokin makaavien, korkeiksi röykkiöiksi\nkasaantuneitten vuorenseinän jäännösten yli. Kun he vihdoin\nsuoriutuivat niistä ja alkoivat tutkimustyönsä, he miltei\nlamaantuivat kauhusta.\n\nSe, mitä he olivat pelänneet ja minkä kohtalokkaita seurauksia tuskin\nolivat uskaltaneet kuvitella, oli tapahtunut. Kraatterin kolme\nlähdettä oli tyrehtynyt, todennäköisesti sisempien maakerrosten\nsiirtyminen oli ne tukkinut! Kadonnut oli myös järvi, johon ne olivat\nvirranneet, sen sisällys oli juossut eri suunnille raunioitten sekaan.\n\nMitä nyt tehdä? kysyivät henki salpautuen tutkijat, samoin kuningas\nja koko kansa, kuultuaan kauhean tosiasian. Mitä nyt tehdä?\n\nOli suunnaton onni, että beduiinit olivat rakennuttaneet vesisäiliöt.\nMuutamat niistä olivat jääneet vahingoittumattomiksi, ja niissä oli\nvielä vettä pelastamaan ainakin muutamiksi viikoiksi ihmisjoukon\nmenehtymästä janoon.\n\nMutta keitaaseen he eivät voineet jäädä. Se oli kaikiksi ajoiksi\ntuhottu, sen olemassaolo lopussa. Kuka saattoi taata, etteivät\nvaeltavat hietavuoret jo vuoden kuluttua ole täälläkin ja tukahduta\nviimeisiäkin kasvillisuuden jätteitä? Kuinka kääpiömäisen pieni\nonkaan jokainen inhimillinen laskelma, jokainen taistelu parhaasta\npaikasta auringossa verrattuna luonnonvoimien mahtavaan valtaan.\n\nMutta minne onnettomien oli käännyttävä? Niilinlaaksoon meneminen\nmerkitsi vapaaehtoista alistumista vieraitten valloittajien ikeeseen,\njotka vain olisivat iloinneet saapuvien surkeasta kohtalosta ja\ntyytyväisinä tervehtineet alustalaisorjiensa luvun odottamatonta\nkasvua. Lännessä ei ollut paljon parempaa odotettavissa. Siellä\nvallitsi uskonkiihkoinen senussilahko, jonka jäsenistä jo yksi\nainoakin, Selim-petturi, riitti osoittamaan romeille, että siltä\ntaholta saattoi odottaa mitä pahinta. Mutta pohjoiseen ja etelään\nlevisi miltei rajattomana avara, lohduton autiomaa. Kuka pelastaisi\nepätoivoiset hädästään?\n\n\"Kuulkaa minua\", virkkoi vihdoin vanha ylipappi katsellen ympärilleen\nkyynelehtivin silmin. \"Kun isämme vielä hallitsivat Niilinlaaksossa,\nliikkui heidän keskuudessaan taru, että heidän kantaisänsä olivat\nharmaassa muinaisuudessa tulleet etelästä, minne vielä jäi heidän\nkaltaisiaan, ja yhä uudelleen muistettiin pitkin väliajoin, että\nsiellä yhä asui kansamme heimolaisia. Koettakaamme etsiä tuo kansamme\netäinen, kauan sitten unohdettu kotimaa, ja pyy takaamme sen\nasukkailta lupaa asettua sinne! Kaikki maan päällä palaa alkuunsa,\nmiksi emme mekin?\"\n\nSe oli ensimmäinen positiivinen ehdotus, mikä tehtiin kauhean\ntapahtuman jälkeen, ja siihen suostuttiin paikalla. Mies kaipaa\nelämän taistelussa isänsä taloon, vanhus muistelee haudan partaalla\nnuoruusaikojaan, oliko siis ihme, että tähän lapselliseen kansaan\nhädän hetkellä tarttui vanhan kotimaan kaipaus?\n\n\"Mitä sanovat kestiystävämme tästä ehdotuksesta?\" kysyi kuningas\nHau-nefer.\n\nGriebach pudisti epäröiden päätään, mutta hänen hämmästyksekseen\nKastner kannatti aietta.\n\n\"Se ei ole huono ajatus!\" hän huudahti. \"Tuolla etelässä on\nTshad-järven ja Bahr-el-Arabin lähteitten välillä kartassa vielä\nsuuri valkea ala, jota länsimaiset tutkijat ovat tähän asti turhaan\nkoettaneet täyttää. Olen itsekin jo kerran ollut sen lähellä, mutta\nminun täytyi voittamattomien vaikeuksien takia kääntyä takaisin.\nKuulin siellä huhun, josta jotkut vanhemmat kirjailijatkin ovat\nmaininneet, että näet länteen Niilistä, Afrikan sydämessä, keskellä\nvillejä neekeriheimoja elää vaaleaihoinen kansa, joka on korkealla\nsivistystasolla ja jonka ympäröivät ihmissyöjät arvelevat omistavan\nmahtavia taikoja. Ovatko ne teidän rotunne heimolaisia? Yhdentekevää!\nTänne ette voi enää jäädä. Mutta juuri tuolla etelässä, alhaisella\ntasolla olevien alkuasukkaiden naapureina teidän onnistuu helpoimmin\npuolustaa vapauttanne, vaikka tämän kunnianarvoisen vanhuksen toivo\nosoittautuisikin pettäväksi. Minä tahdon johtaa teitä, jos uskotte\nkohtalonne käsiini.\"\n\nTahtoivatko he uskoa? He olivat kuin metsään eksynyt lapsilauma, joka\nriemuiten tarttuu ensimmäiseen käteen, joka heille tarjoaa apuaan.\nKehen he olisivat mieluummin luottaneet kuin tähän usein koeteltuun\nystäväänsä.\n\nNyt palasi toivo jälleen masentuneisiin sydämiin. Innokkaasti he\nKastnerin ohjeitten mukaan alkoivat varustautua matkalle.\n\nTämä rohkea mies oli ottanut niskoilleen todellisen jättiläistyön.\nMutta hän tunsi itsellään olevan siihen tarvittavan rohkeuden ja\nvoiman, ja hänen koulutoverinsa auttoi häntä tehokkaasti.\n\nPian kaikki olivat matka- ja lähtövalmiina Keilavuoren itärinteellä.\nEnnen kuin jono lähti liikkeelle, kuningas Hau-nefer tarttui nuoren\nkoptin käteen ja astui tämän kera kansan eteen.\n\n\"Kun isäni vielä eli\", hän lausui, \"hän teki vastustajalleen sen\nehdotuksen, että kumpikin olisi vuorotellen hallinnut teitä vuoden.\nSe olisi ollut parasta ja säästänyt meidät monesta onnettomuudesta,\njoskaan ei tästä viimeisestä ja suurimmasta. Mutta toteutukoon nyt\nse, minkä kohtalon epäsuopeus silloin ehkäisi! Unohtukoon vanha\nriita sukujemme välillä, yksimielisinä tahdomme tulevaisuudessa\njakaa vallan. Sinun täytyy!\" hän vaati lempeästi, kun Mikail aikoi\nvastustella. \"Hyvä Jumala itse on tuhonnut sen, mistä isämme\nkiistelivät. Tästedes vallitkoon sopu Khuenate-kuninkaan jälkeläisten\nvälillä, ja vain yksi ajatus täyttäköön heidän sydämensä: huoli\nkansan onnesta!\"\n\nSilloin Mikail el Khajat astui ratsunsa luo, otti satulalaukusta\nEft-ankhin papyruksen, repäisi sen koko kansan silmien edessä ja\nheitti palaset tuulen vietäviksi. Sitten hän tarttui lujasti nuoren\nfaaraon ojennettuun oikeaan käteen.\n\nKyyneleinen oli hyvästijättö rakkaalle, kauheasti hävitetylle\nkeitaalle, ja yhtä paljon kyyneleitä maksoi matka armottoman\nautiomaan halki. Sanomattoman raskaita olivat heidän kärsimyksensä,\neivätkä kaikki niitä kestäneet. Monen monta ennen aikojaan uupunutta\ntäytyi haudata kuumaan hiekkaan. Kun he vihdoin pääsivät asutuille\nseuduille, ilmeni uusia, uhkaavia vaaroja. Joka kansa, jonka luo\nhe tulivat, luuli heitä saaliinhimoisiksi valloittajiksi ja ryhtyi\ntarmokkaaseen vastarintaan. Vain sitä, että Kastner ei ensi kertaa\nollut näillä seuduilla, heidän oli kiittäminen siitä, että saattoivat\nsolmia suotuisan aselevon ja kulkea edelleen.\n\nKun aurinko jo läheni vuotuisen kiertomatkansa eteläisintä pistettä,\nhe vihdoin saapuivat niiden kiihkeästi kaivattujen vuorten juurelle,\njoiden takana heidän heimolaistensa piti asua.\n\nNäiden luo lähetettiin sanansaattajia. Palatessaan he toivat mukanaan\nvalkeahapsisen vanhuksen, jonka ulkomuoto ilmaisi erehtymättömästi\naito muinaisegyptiläisen rodun jäseneksi. Hän lupasi merkeillä heille\nystävällisen vastaanoton ja ohjasi heidät peloittavien laaksojen ja\nkuilujen kautta päämäärään.\n\nKohta sen jälkeen valkoiset ystävät erosivat romekansasta, jonka ilot\nja surut he niin kauan olivat jakaneet. He palasivat kotimaahansa,\neikä kenenkään valkoisen jalka ole sittemmin tallannut noita\nluoksepääsemättömiä vuoria Afrikan sydämessä.\n\nNäin loppuu kertomus läntisen taivaanpylvään Tuatin keitaasta.\nMuistelkoon arvoisa lukija sitä ystävällisin tuntein!\n\n\n\n"]