[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fV2BCFAzc5vqHbSBLrMDOgAoN28H3hpT4oCiScgT6S6o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1290,"Murroksessa","Kaatra, Kössi",1882,1928,"1290-kaatra-kossi-murroksessa","1290__Kaatra_Kössi__Murroksessa",null,"runous",[],[],"fi",1906,3393,19521,false,51892,[22],"Finnish poetry",[24],"Poetry","\"Murroksessa\" by Kössi Kaatra is a collection of poems written in the early 20th century. This work captures the spirit of social change and labor struggles prevalent during that time, highlighting themes of oppression, hope, and the quest for justice. The poems reflect the voices and experiences of the working class, addressing their dreams and frustrations amidst societal upheaval.  The collection is a powerful expression of the plight of the oppressed, encouraging collective action and resilience in the face of adversity. Kaatra's verses explore various facets of struggle, from the personal agony of the impoverished to the broader political tension of his era. The recurring messages of solidarity and the call to recognize one’s worth resonate throughout the poetry, aiming to inspire the reader to confront injustice with courage and determination. Ultimately, \"Murroksessa\" serves as both a lament for the suffering endured by the downtrodden and a rallying cry for change and liberation. (This is an automatically generated summary.)",[],221,"Runokokoelma sisältää yhteiskunnallista ja kantaaottavaa lyriikkaa 1900-luvun alun Suomesta. Runot käsittelevät työväenliikkeen nousua, sorrettujen asemaa ja uuden ajan odotusta. Teos kuvaa aikakauden aatteellista heräämistä ja luottamusta tulevaan oikeudenmukaisuuteen.","Kössi Kaatran 'Alhaisolauluja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1290.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksensuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MURROKSESSA\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nKÖSSI KAATRA\n\n\n\n\n\nTampereella 1906,\nM. V. Vuolukan kustannuksella.\n\nTampereen Työväen Osuuskirjapaino, r.l.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Iloitse sydän!\n Uudestisyntymisessä.\n Vitka vauhti --\n Työhön!\n Ennustuksia.\n Keväässä.\n Kevättulvissa.\n Luonnonlaki.\n Murros.\n Lakkolaisille.\n Yhä kidu ja kärsi.\n Yksi on totuus.\n Me kuljemme --\n Kuolonlasten laulu.\n Kaleeriorjat soutavat.\n Valitusvirsi.\n \"Ollako vai eikö olla\".\n Unta ja totta.\n Auliutta.\n Olkaa valveill' --\n Yö on --\n Jauhakaa orjat!\n Nyt toverit!\n Umpimähkään.\n Kummemmasta kummempaan.\n Autio torppa.\n Korven kansalle.\n Lyökää kättä, korven siskot!\n Valveille!\n Idän nainen.\n Oikeuden haudalla.\n Sota soi.\n Tulevan edellä.\n Sankareille.\n Olojen pakosta.\n Joko -- taikka.\n He nauravat.\n \"Nöyrry\".\n \"Langennut\".\n Herahti kyynel.\n Miksikä?\n Sääli teitä.\n Pilli soimaan.\n Tuhka tanssii.\n Miks ihmetellään --?\n\n\n\n\nIloitse sydän!\n\n\n    Iloitse sydän. Suuri ihmissuku\n    jo uuden ajan aattehesta juopuu\n    ja orjalaumain legiona-luku\n    kahlitsijoita karttaa, heistä luopuu\n\n    ja oman voiman, oman uskon herran\n    he korottavat jumalaksi julki\n    ja kiroavat sen, mi heiltä kerran\n    tien hyvinvoinnin paratiisiin sulki.\n\n    Nyt taivon kantta taotaan, ja työssä\n    on helvetistä nousseet synkät aaveet,\n    nuo, joiden voimat varttui vaivan yössä,\n    ja joiden syömiin suru siitti haaveet.\n\n    Eik' yksin haaveit', ei, vaan tuiki suuret\n    ja kultakalliit ajatukset elon,\n    joiss' itää ihmisonnen alkujuuret\n    ja joista kysyjä saa kaiken selon.\n\n    Ja siksi sydän iloitse ja usko,\n    ett' epäilykses tuskat lohdun saavat\n    ja yösi ylle kohoo kaunis rusko\n    ja arvettuvat ammottavat haavat!\n    \n\n\n\nUudestisyntymisessä.\n\n    \n    Niinkuin taivahalla tähtein\n    on jo meidän joukon luku,\n    valtamahti tästä lähtein\n    on jo sorretuiden suku.\n\n    Liehuu vaivatuiden vaate,\n    punalippu mailman yli;\n    kaiken kaartaa kansan aate\n    niinkuin avaruuden syli.\n\n    Helähtävät hengen miekat,\n    salamoivat sanan kalvat,\n    kohoavat pohjahiekat,\n    arvon saavat ani halvat.\n\n\n\n\nVitka vauhti --\n\n    \n    Vitka vauhti kehityksen rattaan,\n    tuumaa pääse ei se kulkemattaan.\n    Vuosikymmen, toinen -- lyhyt hetki.\n    Meill' on pitkä matka, raskas retki.\n\n    Tulee tuskan tovi, sekasorto,\n    silmäluonta painaa unenhorto,\n    käydään kaukokangastusta päinkin,\n    koituu takatalvi lumin, jäinkin.\n\n    Noustaan taas ja tehdään tosityötä,\n    heikompikin heiluu muiden myötä,\n    pettymys on pelkkä porras uskoon,\n    työ ja taisto taival huomenruskoon.\n\n    Vitka vauhti kehityksen rattaan,\n    tuumaa pääse ei se kulkemattaan.\n    Kiihdyttää sen käyntiä on työmme,\n    työtä tehden seestyy synkkä yömme.\n\n\n\n\nTyöhön!\n\n    \n    Pettymyksen piinatessa\n    tuskan tullen, työhön tartu,\n    epäilyksen kalvaessa,\n    usko työhön, työssä vartu!\n\n    Työ on ruoskan jäljen rohto,\n    työ on auvon, toivon lähde,\n    työ on orjan onnen johto.\n    Työhön ryhdy työnkin tähden.\n\n\n\n\nEnnustuksia.\n\n    \n    \"Pilkkuja on auringossa;\n    tulee tästä kuuma kesä\".\n    Elon alhon ahdingossa\n    syntyy moni hellepesä.\n\n    Tulee tästä tuimat ajat,\n    päiväin menot vakavimmat;\n    nousee elon vapahtajat,\n    toden urhot ankarimmat.\n\n    Kun on päästy talven yli,\n    tiettään moni uusi juttu,\n    jahka aukee suven syli,\n    _vaatii_ orja sarkanuttu.\n\n    Luodaan kohtaloa Suomen.\n    Kurja on, ken kesken kaatuu.\n    Nousee orjalaumain huomen,\n    väkivalta maahan maatuu.\n\n\n\n\nKeväässä.\n\n\n    Kansan yllä hämär häilyy,\n    vaan ei syksyn synkkä sumu\n    kevään armas auer päilyy,\n    kuuluu huomenkoiton humu.\n\n    Epätietoisuuden yli\n    kaikaa kaunis uskon virsi.\n    Jahka aukee suven syli,\n    vaipuu viime kinos, kirsi,\n\n    silloin ihminen on vapaa,\n    silloin silm' on selvä hällä,\n    askaroimaan sillä tapaa,\n    ett' on arvo elämällä.\n\n    Annas nousta aurinkoisen\n    ihan keski taivahalle,\n    niin ei tarvis inehmoisen\n    jäädä epätiedon alle.\n    \n\n\n\nKevättulvissa.\n\n    \n    Kevätvirta tulvillansa,\n    vierii yli rantatöyrään,\n    särkein salvat kupeiltansa,\n    tyytymättä tiehen nöyrään.\n\n    Sana siin' ei auta yhtään\n    eikä toetoimenpiteet\n    Paras lie kun poies nyhtää\n    viimeisetkin virran siteet.\n    \n\n\n\nLuonnonlaki.\n\n    \n    Vitkaan talven valta vaipuu,\n    vitkaan väistyy nietos, hanki,\n    vitkaan pitkä puhde haipuu,\n    poistuu yöhyt Pohjolanki.\n\n    Mutta silti kevät koittaa,\n    saapuu suuri Suomen suvi,\n    päivä nousee, valo voittaa,\n    koituu kukkakuiden huvi.\n    \n\n\n\nMurros.\n\n    \n    Puhaltavat tuimat tuulet,\n    vinkuu murrosajan viimat,\n    luonnonvoimain kumun kuulet,\n    kosk' on huomenkoiton tiimat.\n\n    Kaikkialla kannel kajaa,\n    kaikkialla laulut helkkää.\n    Katso luonnon suurta pajaa,\n    mailm' on ahjotulta pelkkää.\n\n    Silmät auki inehmoinen,\n    seposelällensä aivan:\n    Tulee tästä aika toinen,\n    ohi mennen synnyinvaivan.\n\n\n\n\nLakkolaisille.\n\n\n    Nyt on sillat poissa takaa,\n    eteenpäin on mennä määrä,\n    ellei riitä voima vakaa,\n    voittaa valhe, voittaa väärä.\n\n    Suur' on rahan raaka valta,\n    mahtava on maassa Mammon,\n    työläs nousta on sen alta,\n    kanssa kauhun, kera kammon.\n\n    Vaan on silloin varma voitto,\n    kosk' on usko oikeahan,\n    kosk' on pyhä kunkin koitto,\n    asein puhtain taistellahan!\n    \n\n\n\nYhä kidu ja kärsi.\n\n    \n    Yhä kidu ja kärsi\n    ja kiveä leipänä järsi!\n\n    Ja työtä tee,\n    ole osaton orja ja tallattu maahan\n    ja tomussa kulje!\n\n    Sun osasi kiskurin kourassa on.\n    Työs tuloksen vie vihamiehesi raaka,\n    tuo tunnoton herra\n    ja sukunsa pöyhkä,\n    mi pilkkaa ja ilkkuu\n    sun alhaisuuttasi, alhainen orja.\n\n    Soi sulle messu\n    ja virret kaikaa\n    ja urut soivat\n    ja taivaan armoa taritaan sulle\n    ja synnit, -- joit ovat riistäjät tehneet\n    anteeksi suodaan,\n    kun syöt näkyleivän\n    ja juot tipan nestettä kalkista kirkon\n    kuun kiertäissä kerran.\n\n    Mutt' \"armoa\" maan ei anneta sulle,\n    et leipää saa,\n    et verhoa ruumiin,\n    et lepoa työstä,\n    et virkistystä\n    ja nautinnolta,\n    vaan raastavanraskaan ja polttavan puutteen\n    ja ainaisen huolen,\n    mi jäsenes jäytää\n    ja suonesi kuivaa\n    ja hautaan kesken sun kaataa.\n\n    Sun osasi kiskurin kourassa on.\n\n    Hän yltäkylläisnä kauvan elää,\n    vaikk' ei tee työtä, ei kehrää liioin,\n    ja ripittäjäs, lihapadan ääressä istuin\n    ja huoleti syöden,\n    sulle nuhtehen heittää,\n    kun kasvosi kuolemankauhusta vääntyy,\n    on vatsasi tyhjä\n    ja kirous suustasi kaikaa.\n\n    Sun osasi kiskurin kourassa on.\n\n    Ota siis osas, orja,\n    ja ristisi heitä!\n\n    Kun työtä teet, niin palkkakin vaadi,\n    ja kun et sitä saa,\n    niin lakkaa työstä\n    ja seisauta pyörä\n    ja taivaanarmojen hoiviin heitä\n    sa kiskurit kaikki\n    ja pipit ja papit,\n    koko konkkaronkka,\n    ja anna aatella ihmiskunnan\n    mitä sen rauhaan sopii.\n\n    Työnorja ja orjatar alhainen, kurja:\n    sun osasi kiskurin kourassa on\n    ja hänenpä laissaan on pykälä sulle\n\n    _Yhä kidu ja kärsi\n    ja kiveä leipänä järsi!_\n    \n\n\n\nYksi on totuus.\n\n\n    Yksi on totuus:\n    leipää nälkäsen tarvis!\n\n    Kun käy autioks' elämä liian,\n    loppuu leipä ja loppuu lempi,\n    pettää pohja ja jää vaan jätteet,\n    eikä ole murheen määrää missään,\n    niin ei tiet' ole muuta kuin kaksi:\n    poistua taikka\n    tuimaan taistohon käydä.\n\n    Kaksi on tietä:\n\n    Kuoppasi kaiva ja laskeu siihen\n    tai kuin kuolohon tuomittu koita\n    viimesin voimis katkoa kahleet,\n    mitkä on riistäjä päällesi pannut,\n    ruosteiset raudat,\n    jotka sun luitasi kalvaa.\n\n    Turhaan toivot,\n    että hän itse ne irroittaikse,\n    vaikka hän hoitaa haavojas joskus,\n    pyytäen ystäväs olla.\n\n    Hälle on onnettomuutesi onni\n    ja sinä olet pelkkä porras!\n\n\n\n\nMe kuljemme --\n\n    \n    Me kuljemme kuoleman turuilla\n    ja elämme armomuruilla,\n    kunis elämänlankamme katkee.\n    Ken enimmän ajaa onnea takaa,\n    hän ennen' muita maassa makaa\n    ja ennen muita ratkee.\n\n    Yhä huolta ja nälkää ja kurjuutta,\n    yhä taistelun vimmaa ja hurjuutta\n    ja orvointa onnettomuutta.\n    Ja sama on kohtalo _kaikilla_ meillä\n    ja _kaikki_ me kaadumme okaisilla teillä,\n    jos emme etsi _yhdessä_ uutta!\n    \n\n\n\nKuolonlasten laulu kaikaa.\n\n    \n    Elo painaa niinkuin vuori:\n    työtä teit, sait tyhjän aikaan.\n    Niinkuin vanha vaipuu nuori.\n\n    Kaikkialla kauhu tuntuu,\n    murhe mieronmiehen käärii;\n    surun helmaan orja untuu,\n    kulki vaikka mailman ääriin.\n\n    Epätasainen on taisto,\n    iskut sataa selän takaa.\n    Aut' ei tieto, aut' ei vaisto,\n    maassa elon uhri makaa.\n\n    Kuolema on onni hylyn,\n    kaiken loppu lohduttoman,\n    tunsit elon kouran tylyn,\n    tunsit tuskan ponnettoman.\n\n    Käymme yli kuolon sillan,\n    taapäin emme enää käänny.\n    Näimme surun suuren illan,\n    kuulimmehan: näänny, näänny\n    \n\n\n\nKaleeriorjat soutavat.\n\n    \n    Kaleeriorjat soutavat,\n    he kultakuormaa noutavat\n    rikkaille ryöväreille.\n    Jos tahdiss' ei he olla voi,\n    niin ruoska selkäpiissä soi,\n    on palkka työn se heille.\n\n    Kaleeriorjat soutavat,\n    he kultakuormaa noutavat\n    ja päästyänsä rantaan\n    he maalle kullan kantavat,\n    sen kiskureille antavat,\n    ja -- pakahtuvat santaan.\n\n\n\n\nValitusvirsi.\n\n    \n    Niin kaukana kuin yö on auringosta,\n    niin kaukana on orja osastansa\n    ja koko kuolonlasten leino kansa,\n    kahleissa käyden, elon nautinnoista.\n\n    Niin äänekäs kuin valtameren pauhu\n    on epätoivon itku, parku, oihke\n    ja yli maiden vierii vaivan voihke\n    ja kaikkialla yhä kasvaa kauhu.\n\n    Ei armoa, ei armahdusta lainkaan,\n    ei ihmisyyttä eikä rakkautta,\n    ei säälin käsi koske kaatunutta,\n    ei vaalintaa, ei vapahdusta vainkaan!\n\n    Ja niinkuin mielipuolet puisin aivoin\n    nyt \"luomakunnan kuninkahat\" käyvät\n    ja kuolon helmaan kiirein ennättäyvät,\n    kun tuskin tovin \"elivät\" he vaivoin.\n\n    Ja sittenkään ei kaikki kurjat herää\n    ja sittenkään ei kaikin nousta vielä,\n    vaan työtä tehden näännytään me tiellä\n    kuin kerjäläiset, kesken, ilman erää.\n    \n\n\n\n\"Ollako vai eikö olla\".\n\n    \n    Maassa kaikki kauhu karttuu.\n    Nyt jos koskaan aik' on kallis.\n    Ken sen nyt siis mennä sallis\n    ilman että työhön tarttuu?\n\n    Päiden pääll' yö uusi uhkaa.\n    Kiskur orjaraukan niskaan\n    kantamusta vielä viskaa.\n    Lupaukset ovat tuhkaa.\n\n    Oisko odotuskin turhaa?\n    Koska joka hetki tässä\n    orja-herra-elämässä\n    toivottoman toivon murhaa.\n\n    Odottaako, vaiko kerta\n    oman voiman urho olla\n    tehden selvän taistelolla\n    ilman miekkaa, ilman verta?\n\n\n\n\nUnta ja totta.\n\n    \n    Kuva kaunis aatoksissa:\n\n    ollaan onnen kesäkuussa,\n    luomakunt' on laulelmissa,\n    kukka maassa, lehti puussa.\n    Astuu täällä inehmoinen,\n    niinkuin poika jumaloiden,\n    vainoa ei toista toinen,\n    työ on onnen ehto noiden.\n\n    Mutt' on elo ympärillä:\n    juoksee pohjan jäiset lampaat,\n    talvi uhkaa; hyiset sillä\n    silmät on ja julmat hampaat.\n    Ihmislapsi maassa mataa,\n    konnuus ompi elinehto,\n    vainon myrkkynuolet sataa,\n    palkka työn on kuolon kehto.\n\n    Unta nähdä, totta elää --\n    vierii jalan alta tanner;\n    epätoivon kannel helää,\n    kuolon maa on elon manner.\n    \n\n\n\nAuliutta.\n\n    \n    Ruokitko sa veljeäsi,\n    kun hän tähtes nälkään nääntyy,\n    onko sulla aulis käsi,\n    kun sun siskos puolees kääntyy?\n\n    Ellet heitä auta, silloin\n    oot sa outo vieras heille,\n    sisko et, et veli milloin,\n    tuiki tuntematon meille.\n\n    Auta siis ja ole veikko,\n    ole sisko, tover' oiva\n    Nääthän: uhkaa kuolon peikko,\n    eikä riitä oma hoiva.\n\n\n\n\nOlkaa valveill' --\n\n    \n    Olkaa valveill' orjaparvet\n    kärsineet ja kuihtuneet:\n    verta vuotaa vanhat arvet,\n    vierii viljoin kyyneleet.\n\n    Silmät auki, ettei kaulaan\n    lennä surmasilmukka,\n    ettei kiskurien paulaan\n    elontoivein sorruta.\n\n    Nyt on kiire, nyt on hoppu,\n    ees' on ajan suurin työ,\n    ettei koidu kaiken loppu,\n    ikipitkä, inha yö.\n    \n\n\n\nYö on --\n\n    \n    Yö on yllä niinkuin muuri\n    öiset hirmuhenget irnuu,\n    ahdistus on synkän suuri,\n    koska kuolon orhit hirnuu.\n\n    Pien' on vielä valonjuova\n    alla epätoivon taivaan,\n    päivä, pelastuksen tuova,\n    ihmislasten orjavaivaan.\n\n    Suur' on tuska, suur' on suru,\n    suurempi on valonkaipuu,\n    kun ei enää maita muru\n    orjalle, mi maahan vaipuu.\n\n    Suur' on maassa massan jano,\n    koska ehtyy toden lähteet.\n    -- Kansa! ällös, ällös ano:\n    anojan on aina tähteet!\n    \n\n\n\nJauhakaa orjat!\n\n    \n    Tarttukaa kovemmin kampihin kiinni,\n    jauhakaa, jauhakaa, orjat.\n    jauhakaa suruja itsellenne,\n    jauhakaa lyhyiksi elonne päivät,\n    kurttuja naamaan ja köyryä selkään,\n    jauhakaa kuiviksi suonienne nesteet\n    ja -- kuolkaa kunniatonna!\n\n    Tarttukaa kovemmin kampihin kiinni,\n    jauhakaa, jauhakaa orjat,\n    jauhakaa iloja orjuuttajalle,\n    jauhakaa naurua, nautinnoita,\n    suonihin verta ja ryhtiä rintaan.\n    Kiskurin elämä on ikävä ja harmaa,\n    ja teillä on -- ilojen avain!\n\n    Tarttukaa kovemmin kampihin kiinni,\n    jauhakaa, jauhakaa, orjat!\n    Tovinkin jos näet myllynne seisoo,\n    kivet ei käy, ei kuulu sen kolke\n    niin elo sammuu ja kuolema kulkee.\n\n    Teillä on valta ja teillä on voima,\n    mutt' -- muille te jauhatte orjat!  \n\n\n\n\nNyt toverit!\n\n    \n    Nyt toverit, taisteluhansikas\n    on heitetty meitä vastaan,\n    sopu loppunut lie ja nyt työnämme\n    on taistelu ainoastaan.\n\n    Me luotimme järkeen, tunteeseen,\n    me luotimme ihmisyyteen,\n    mut mitä me löysimme? -- Löysimme\n    vain kolikkolikaisen pyyteen.\n\n    Tuli vastaamme ihmiskauppiaat,\n    nuo huijarit veren ja lihan,\n    tuli vastaamme vaan kamasaksat nuo,\n    nämä kurjista kurjimmat ihan.\n\n    Ja näiden kanssako järkeillä\n    ja tunteilla tuntehetonna!\n    Mitä sovusta lie, mihin rakkaus vie\n    kun edess' on ilmetty konna?!\n\n    Kieli kitaan kuivuu, kangistuu,\n    sana jähmettyy ja jäytyy,\n    kun kanssa kiskurikuninkahan\n    vain tovinkin puhua täytyy.\n\n    Sanat poies siis sekä kiinni suu\n    ja mykkinä taistelkaamme.\n    Pois pelko ja armo ja armahdus,\n    kun vihata vain me saamme!\n    \n\n\n\nUmpimähkään.\n\n    \n    Villi voima, usko luja,\n    halu käydä taisteluhun;\n    ammollaan on kuolon kuja,\n    eikä tiedä kansa: kuhun?\n\n    Harhapolku viepi saaliin\n    kulkijamen kompastuissa,\n    harva nuoli käypi maaliin,\n    kiukkunen on kiro suissa.\n\n    Vaan ei tappioita surra,\n    eikä erehdystä huolla,\n    kun on karvas pettu purra,\n    kolkko kahlittuna kuolla.\n    \n\n\n\nKummemmasta kummenpaan,\ntummemmasta tummempaan.\n\n    \n    Veritöitä,\n    kauhu-öitä,\n    pälyy kurjan kurjat kalvat\n    likaiset ja halvat.\n\n    Minne mennään, minne, minne?\n    Sinne,\n    miss' ei mitään määrää.\n\n    Taivalletaan tietä väärää\n    umpimähkään.\n    Vaan ei moinen kylvö, nähkää,\n    koskaan kanna kunnon tähkää!\n    \n\n\n\nAutio torppa.\n\n    \n    Autio torppa,\n    ikkunat poissa,\n    hiiret hiipivät\n    huoneustoissa.\n\n    Särkynyt sintsi\n    ilmassa riippuu,\n    pyrstörikko kukko\n    viirissä viippuu.\n\n    Kesantona pellot,\n    vakoja vailla,\n    auran jälkiä\n    ei näy mailla.\n\n    Tiensuun väki oli\n    vaurasta ennen\n    vuosikymmenet\n    taapäin mennen.\n\n    Töllin mies oli\n    vahva kuin vuori,\n    emäntä reipas,\n    rehti ja nuori.\n\n    Yksi oli lapsi,\n    pikkunen piltti,\n    ilo isän, äidin,\n    kaunis ja kiltti.\n\n    Korpeen aukes\n    avarat pellot,\n    korvesta kaikui\n    karjan kellot.\n\n    Suonsilmä kuivui,\n    hettehet haihtui,\n    erämaa asunto-\n    maaksi kun vaihtui.\n\n    Halla ei vienyt\n    viljoja noiden.\n    tölli ei tuntenut\n    huuruja soiden.\n\n    Vaan vieri vuodet\n    ja ajat muuttui,\n    suopea sallima\n    väelle suuttui.\n\n    Kerkesi kato\n    ja lapsilauma karttui,\n    verojen taakka\n    vahvasti varttui.\n\n    Töllissä tehtiin\n    tuimasti työtä,\n    vaan ei vältetty\n    puutteen yötä,\n\n    verojen kuormaa\n    ei jaksettu kantaa,\n    talo ei tahtonut\n    \"armoa\" antaa,\n\n    tauti tuli kuokka-\n    vieraaksi vielä,\n    niin että suru oli\n    suolainen siellä.\n\n    Kurjuuden kesken\n    kuolema kulki,\n    sairaan miehen\n    silmät se sulki.\n\n    Mitä teki vaimo\n    ja muu väki silloin,\n    kun tuli turma\n    painavin pilloin?\n\n    Talo hääti töllistä\n    Tiensuun joukon,\n    kunta soi köyhäin-\n    huoneesta loukon,\n\n    väki sai tyytyä\n    almuhun, antiin,\n    vanhimmat lapsista\n    huudolle pantiin.\n\n    Torppa jäi tyhjäks,\n    autioks aivan.\n    _Maksoiko raukkain\n    raadanta vaivan?_\n\n\n\n\nKorven kansalle.\n\n    \n    Liikkuu korven köyhä kansa,\n    kovan onnen kammitsoima\n    katkoin kauhukahlettansa.\n    Hereillä on Suomen voima.\n\n           -- -- --\n\n    Kaikui käsky kautta maamme:\n    Veljet, nyt on toimen aika,\n    yhteisvoimin voiton saamme;\n    tää on tallatuiden taika.\n\n    Vaietkoon jo nurku, nyyhky,\n    valitus ja huuto vaivan,\n    lentää lohdun kaunis kyyhky\n    kunkin kurjan luokse aivan:\n\n    Itse oikeutes hanki,\n    itse kortes kekoon kanna,\n    ota vapautes vanki;\n    kenkään sulle sit' ei anna.\n\n    Kuuli käskyn korpi vankka,\n    kutsun kumman aamuöisen,\n    heräs sarkasuku sankka,\n    alkoi toimen suuritöisen.\n\n           -- -- --\n\n    Terve teille taisto veljet,\n    terve, teille kättä lyömme:\n    samat meill' on eessä teljet,\n    yhteinen on, veljet, työmme!\n\n\n\n\nLyökää kättä, korven siskot!\n\n    \n    Lyökää kättä korven siskot,\n    toinen toisillenne:\n    sama teill' on tunnon tuska\n    suru sydäntenne.\n\n    Sama teill' on orpo orjuus,\n    ies yhtäläinen,\n    pakkotyö ja pakkonälkä,\n    vaiva viiltäväinen.\n\n    Sama myös on teillä kaipuu,\n    -- kellä julki, salaa --\n    käydä sinne kussa kirkas\n    valonpätsi palaa.\n\n    Kussa kurjan elonorjan\n    kehno kahle kätkee,\n    mielivallan, vainon vaiva,\n    surmaside ratkee.\n\n    _Vapauteen, valkeuteen!_\n    Sinne teill' on mieli,\n    vaikk' ei aatost' ilmituonut\n    kahlehdittu kieli.\n\n    Lyökää kättä, yksin ette\n    sorretut te saata\n    unelmainne ihanimman\n    vakavuutta taata.\n\n    Lyökää kättä korven siskot,\n    käykää kaikki yhteen,\n    jotta joukoin sitoisitte\n    pyhän laihon lyhteen.\n\n    Lyökää kättä -- teitä vartoo\n    myöskin mieroveljet.\n    _Koko_ köyhän kansan voimin\n    taittuu _kaikki_ teljet!\n\n\n\n\nValveille!\n\n    \n    Idän alla irju ilma,\n    myrsky mustanmullan maassa.\n\n    Kapaloita kansa katkoo.\n\n    Koikkuu korpit, kuolonlinnut,\n    verta valuu, kallis vilja\n    maassa viruu, viikatteineen\n    turman, tuonen tumma herra,\n    säälimätön, synkkä astuu,\n    verin pihtipielet punain,\n    Idän kauniin kansan kesken.\n\n    Myrsky käy. Mut missä tyyntyy\n    vaahtoharjain hurja huuma,\n    lakkaa laine loiskumasta,\n    miss' on äärettyyden ääret?\n\n    Missä, missä, missä, missä?\n\n    Kenpä tietää, kenpä tietää,\n    vaan jos valvehill' ei olla,\n    uinutahan yöstä yöhön!\n    \n                      23.7.06.\n\n\n\n\nIdän nainen.\n\n    \n    Lipun nostanut on idän nainen.\n    Jo heikoksi herjattu kostanut on.\n    Viha silmissä säihkyen käynyt\n    Idän impi on taistelohon.\n\n    Ja hän ei ole tinkinyt itsensä kanssa,\n    kuin saituri, vaan hän on antanut kaikki\n    ja ottanut kaikki,\n    pää pystyssä kulkien kuoloon.\n\n    Hän on rauhan valkean vaatteen\n    sotalipuksi sydänverin värjännyt\n    ja alle sen veripunavaatteen\n    suku sorrettu maan käy nyt!\n\n\n\n\nOikeuden haudalla.\n\n\n    I.\n    \n    Mies korahti kynnyksellä\n    povessansa pistinpiikki,\n    sydänverin portahan punasi.\n\n    Vaimo kaatui karsinassa\n    alle rauta-anturoiden\n    pilkattuna, piinattuna.\n\n    Kehdossa parahti pieni\n    julki konnan kouristaissa;\n    sulki silmänsä suloiset.\n\n    Karautti kankahalle,\n    kussa kansa karkeloitsi,\n    raakalaisten rietas lauma.\n\n    Tanteren tasahan löivät\n    nuorukaiset, naiset nuoret\n    raiskasivat, raatelivat.\n\n    Maan rajasta niin rajahan\n    vihlova valitus viilsi\n    kallioitakin kovia.\n\n    Vaan ei herjat heltynehet,\n    vaan ei vaiva vaimentunut,\n    vaan ei oikeus elänyt.\n\n    \n    II.\n    \n    He pukivat heitänsä säkkiin ja tuhkaan --\n    ja purivat puuta ja ahmivat ruhkaa --\n    he laasivat luostarin lattioita\n    ja suutelivat kultaista jumaläidin jalkaa\n    ja ristiinnaulitun -- puista kuvaa,\n    he kantoivat kymmenykset kaikesta siitä,\n    mitä heill' ei ollut, ja antoivat niille,\n    joill' ennestään oli kaikki.\n\n    Ja palkaksi hyvistä (ja pahoista) töistä\n    he pyysivät herralta jumalalta\n    ja hältä, joka oli vielä korkeammalla,\n    henkitoreissa, oikeutta elää.\n\n    Vaan heitä ei kuultu.\n    Ja auki oli kuoleman kutsuva syli\n    ja eivät he päässeet yli.\n\n\n\n\nSota soi.\n\n    \n    Nyt on loppu tyyni tälleen,\n    myrsky vonkuu, tuuli vinkuu,\n    Itä suur' on noussut jälleen,\n    sota soi ja nuolet sinkuu.\n\n    Jännitetty kaar' on katki,\n    yli maltin malja läikkyy,\n    vapisevat vahvimmatki,\n    koska koston kalpa väikkyy.\n\n\n\n\nTulevan edellä.\n\n    \n    Kiekahti punainen kukko\n    päällä kuulun valtakunnan:\n\n    Suuret suonet ratkeavat,\n    piinapäivät on tulossa!\n\n    Kuuli kukon kiekahduksen\n    valtakunnan valju kansa,\n    kuuli kumman linnun äänen\n    ruunupää ruma isäntä --\n    toisihinsa tuijottivat.\n\n    Oli pilkannut pyhintä\n    valtakunnan kaikkivoipa,\n    oli tallannut tomuhun\n    palvelija palveltavan,\n    oli kansan kahlehtinut\n    väärin vannonut kuningas.\n\n    Istui yli-istuimella\n    kansa kärsinyt jaloissa.\n\n    Kiekui kukko toisen kerran.\n\n    Korska kahleita lisäsi.\n\n    Kansa kärsivä kohosi.\n\n    Kiekui kukko kolmannesti.\n\n    Vihattu vavahti.\n\n                     Kansa\n    piesty, pilkattu kirosi,\n    ei epäillyt enempi, nousi\n    vihan vimmoin, katkoi kahleet,\n    meni ja mahtajan manasi\n    tuimimpahan taisteluhun.\n\n    Yli maan kajahti käsky:\n    orjat olkohot vapahat!\n\n    Mutta kaikui toinen käsky:\n    kuolkohon kirottu orja!\n\n    Veri valahti, kuolo kulki\n    vainoviikate kädessä\n    kansan synkeän seassa;\n    miehet maatui, naiset kaatui,\n    sylilapset surkastuivat,\n    vanhat vaivassa menehtyi;\n    päivä hukkui hurmehesen,\n    yö punotti punaverestä.\n\n    Ei sitä sijoa ollut,\n    ei koko kuninkaan maassa,\n    missä ei mitelty miekoin,\n    missä ei kalpahan kajottu,\n    missä ei olisi oltu\n    pistin-julmissa pidoissa,\n    missä ei oikeutta olisi\n    hengenkaupalla himottu.\n\n    Loppui leikki. Kansa nääntyi,\n    nääntyi myöskin näännyttäjä;\n    tehtiin tuokion sovinto.\n\n    Vaan ei kerskunut kopea,\n    ei ylen isoinen ollut --\n\n    Kun tiesi kuningas orjan,\n    mahdin häntä mahtavamman\n    tulevassa tuokiossa\n    vaativan tilintekoa.\n\n\n\n\nSankareille.\n\n \n    He kuolivat kunnialla,\n    vaikk' olikin saastainen pyövelin piilu\n    ja hautapuheena pilkka.\n\n    He riensivät riemuiten kuoloa kohti\n    kuin hääilon pitoon\n    ja piirsivät nimensä elämän kirjaan\n    poven punalla puhtahimmalla.\n\n    Heitä vapaudenkaipuu käski.\n    Heitä kiihoitti tuhansien tuskaiset huudot\n    ja kuolevain korina ja pakahtuvain parku.\n\n    Ja he rakastivat kansaa,\n    he tunsivat sen tuskan,\n    sen haikean ja vaikean kuoleman kulun,\n    sen sorron ja riiston ja peijuun.\n\n    Ja eivät he voineet tyyninä seistä,\n    vaan vihkivät itsensä ihanaan työhön\n    ja nostivat vapauden punaisen vaatteen.\n\n    Ja katso: kuoloa kammoamatta\n    sadat seurasi heitä ja tuhannet seuraa\n    ja kokonainen kansa on jälkiä heidän\n    valon, vapauden valkamoihin käypä.\n\n    Ja siksi he kuolivat kunnialla,\n    vaikk' olikin saastainen pyövelin piilu\n    ja hautapuheena pilkka.\n\n\n\n\nOlojen pakosta.\n\n    \n    Puree pedot kynsiänsä,\n    synkän ahnaat silmät kiiltää,\n    etsein hurme-einettänsä,\n    pedot ilman äärtä viiltää.\n\n    Nälkä, nälkä, nälkä kiihtyy.\n    Mutta miss' on uhriraukat,\n    missä polot piillen viihtyy?\n    Miks' on huolissansa haukat?\n\n\n\n\nJoko -- taikka.\n\n    \n    Vapisevat vallan pylväät,\n    suur' on hätä sortajoiden,\n    koska ryntää urhot ylväät\n    vastaan varustusta noiden.\n\n    Säälitön on kansa halpa,\n    kun se kyltyy alennukseen,\n    raskas on sen kauhukalpa,\n    kolkuttaissaan onnen ukseen.\n\n    Ellei onnen ovi aukee,\n    ellei mielivalta vaivu,\n    silloin muurit maahan raukee,\n    kansa kun ei _enää_ taivu.\n\n\n\n\nHe nauravat uhkaa.\n\n    \n    He nauravat uhkaa,\n    eivät käskyä kuule\n    ja rangaistuksesta veisaavat viisi.\n\n    Kun he hurjistuivat,\n    niin hurjistuivat\n    ja nälkä vei \"järjen\" päästä.\n\n    Mitä leivättömälle on laki?\n\n    Orja kunnioitti lakia ja ahkeroi työssä.\n    Vaan henkensä häilyi epätoivon yössä\n    ja ruumiinsa kärsi ja kitui.\n\n    Hän epäillä alkoi,\n    ei uskonut enää\n    ja sitten seurasi rikos.\n\n    Ja rikosta seuraa rikosten sarja.\n\n    Mut rankaisu on vaan oikeuden pilkkaa\n    ja mielettömyyttä,\n    pääsyypäitä kun se ei kohtaa.\n\n\n\n\n\"Nöyrry!\"\n\n    \n    On orjan nahka parkittu\n    ja tunto häll' on puuta,\n    hän sietää paljo iskuja\n    ja hävytöntä suuta.\n\n    Kun laiska lortus, kiskuri\n    hänt' ahdistaa kuin hiisi\n    ja raatajansa rauhasta\n    hän välittäikse viisi\n\n    ja, apunansa käyttäen\n    aseensa likaisimmat,\n    hän orjan päälle vierittää\n    kaikk' katalimmat vimmat;\n\n    ja työn kun kaikki tulokset\n    hän raatajalt' on vienyt,\n    niin että putipuhdas tää\n    jo vihoviimein lie nyt;\n\n    ja kosk' on uhri uupunut\n    ja kuolemaan hän käypi,\n    niin pappi prameudessaan\n    luo polon ennättäypi\n\n    ja synninpäästön hälle suo\n    ja kehottaa: sa köyrry\n    ja käännä katsees luojan luo,\n    oi onneton, ja -- nöyrry!\n\n\n\n\n\"Langennut\".\n\n    \n    On orjan merkki otsassaan,\n    vaan synkät silmät palaa,\n    kuin vapaan hengen konsanaan,\n    ja uhman tulta valaa.\n\n    On häntä lyöty lyömistään\n    ja yhä lyödään syyttä,\n    hän osaksensa yhtenään\n    saa sydämettömyyttä.\n\n    Se sama pyhä maailma,\n    mi hänet työnsi lokaan,\n    se sydämeensä armotta\n    \"palkaksi\" pisti okaan.\n\n    Hän \"langennut\", hän portto on,\n    vaan siitä hän ei hän vastaa.\n    Muut hälle loivat kohtalon,\n    hän elää ainoastaan.\n\n\n\n\nHerahti kyynel.\n\n    \n    Pikkutyttönen, pikkutyttönen,\n    herahti kyynel silmähän sulle.\n    Arvasin sen:\n    elämä raskas on myöskin mulle.\n\n    Köyhä olet, onneton, pikkutyttönen,\n    kerjäten etsit sa onnea turhaan,\n    väsähtäen.\n    Riistäjä rintasi riemut murhaa.\n\n    Ilman lempeä, vailla hoivaa\n    poljet sa puutteen polkua loivaa,\n    niinkuin kulkevat tuhannet toiset\n    elämän murjomat murheen loiset\n    kuoleman kammioihin.\n\n\n\n\nMiksikä?\n\n    \n    \"Nuorassa hirttäyneen taloss' ei saa leikkiä lyödä,\n    maassa makaavaa ei herjata kenkään saa!\"\n\n    Miksikä riistäjät siis yhä kansaa solvaa ja sättii\n    sitte kun säälittä sen löivät he maan tasahan?\n\n\n\n\nSääli teitä.\n\n    \n    Sääli teitä raukat, joilla\n    lainkaan mieltä ei, ei päätä.\n    Käytte elon aukeoilla\n    aina pahan ilman säätä.\n\n    Ratki suurin suin ja leuvoin\n    kenopäin te taivallatte,\n    muita ohjain narrin neuvoin\n    itsenne te unhotatte.\n\n    Sääli teitä, sääli teitä:\n    Seinään pää! on huono ohja.\n    Ollaan vaikka enkeleitä,\n    niin ei haittaa alla pohja.\n\n\n\n\nPilli soimaan.\n\n    \n    Pilli soimaan ja polkkaa tanssimahan\n    tuo kankea karhu: kansa.\n    Tovin olkoon kytkyintä vailla hän nyt:\n    taas sitte on yllänsä ansa.\n\n    Pilli soimaan. Siis käy karkelohon\n    kera kahlijas, köntys, kansa;\n    huvin maksaa mahtajat ympäri maan,\n    sinä vain olet vierahanansa.\n\n    Pilli soimaan. Pois viha viidakkohon\n    ja rakkaita olkaamme -- tiima.\n    Sen jälkeen rauhassa viuhukohon\n    taas riistäjän ruoskansiima.\n\n\n\n\nTuhka tanssii.\n\n    \n    Tuhka tanssii tuulen myötä\n    sinne tänne, sinne tänne.\n    Aika haastaa: työtä, työtä,\n    muuten ehtyy elämänne!\n\n    Valitellaan, vaikeroidaan\n    mielipuolin puuskin, raivoin,\n    tositoimiss' olla voidaan\n    käsin vankoin, vaan ei aivoin.\n\n    Ja on totuus karvas niellä,\n    valhe kaunis, petos hauska.\n    Mutta matkaa elontiellä\n    moni mennyt ihmisrauska.\n\n\n\n\nMiks ihmetellään --?\n\n    \n    Miks ihmetellään,\n    että on ankara elämän laki,\n    kun ensin on rikottu\n    sen joka käskyä vastaan?\n\n    Ja synnit ovat surkean suuret:\n    kuin hullut toukomiehet rikkojat käyvät\n    ja heittävät elämän siemenet hukkaan\n    ja polkevat päälle\n    ja kylvävät kuoloa elämän peltoon.\n\n    Ja kymmenissä kiroissa eellehen käydään\n    ja ihmetellään,\n    että on ankara elämän laki.\n    \n\n\n"]