Romaani sijoittuu vuosisadan vaihteen Helsinkiin ja sen vilkkaaseen ravintolaelämään. Tarina kuljettaa lukijan muun muassa Kappelin ja Catanin saleihin, joissa kaupungin asukkaat ja omintakeiset persoonat kohtaavat toisensa ajan muuttuvassa ilmapiirissä.
Erkki Kivijärven 'Tiimalasissa valuu hiekka' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1292. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
TIIMALASISSA VALUU HIEKKA
Romaani vuosisadanalun Helsingistä
Kirj.
ERKKI KIVIJÄRVI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1935.
I
1.
– Luukas, Luukas – kadehdittava mies sinä voisit olla, sillä lähemmäksi kuin yksikään toinen hännystakkinen ammattiveljesi sinun on suotu päästä sitä, mikä inhimillisessä elämässä on ihmeellisintä... Katso, sinun tarjoilevien kättesi ulottuvilla suuret ovat olleet pieniä ja pienet suuria, nerot avuttomia ja henkisesti vajavaiset maailman valloittajia... Mutta ei se vielä ole ihmeellistä, sillä das kommt in den besten Familien vor, joten se on vain inhimillistä, ja inhimillisyyden todistajia on tässä maassa monta muutakin kuin sinä... esimerkiksi Catanin mainio hra Wagner ja Kappelin edeskäyvistä ensimmäinen: Ahlgren... Niin että älä ylpeile... Mutta jos sinulla olisi silmät nähdä ja korvat kuulla, niin olisit jo aikoja sitten sikarinsavun siniharmaissa pilvissä havainnut taiteen pyhän hengettären, kun se leijailee väsymyksessäänkin viisaiden päiden päällä ja sytyttää raukeihin silmiin sen tulen, joka on sielun kuolemattomuuden pätevin todistus... Ja jos sinulla olisi korvat kuulla, niin olisit kuullut kaikki siivekkäät sanat ja olisit osannut ottaa lennosta kiinni armoitetut päähänpistot, jotka suhahtelivat ympärilläsi joka kerta, kun sinä pistit polviesi väliin uuden pullon irroittaaksesi sen tapin, ja ne kerrat ovat totisesti olleet monet... Oi, veljeni Luukas, minkä iäisyyden aarteen olisitkaan sinä, nuoresta iästäsi ja kevytmielisestä elämästäsi huolimatta, voinut itsellesi koota... Mutta sinä olet kuuroudella ja sokeudella lyöty syntiesi tähden... Suo anteeksi, palveleva veljeni, että sen sanon näin suoraan ja peittelemättä, mutta suoruushan on oikean ystävyyden tunnusmerkki... Ja sitä paitsi, Luukas: et sinä ole ainoa, enimmät ihmiset ovat sinun kaltaisiasi... kuten esimerkiksi sinun perin kunnioitettu isäntäsi, jolla on etumatka palvelijastaan vain siinä, että hän nauraa niskallaan, koska ruumiillinen hyvinvointi on sen varustanut tarkoitukseen sopivilla poimuilla, kun taas sinulla raukalla ei ole siihen toimitukseen käytettävissä muuta kuin suusi... mutta sehän onkin sitä suurempi... Joka tapauksessa minä heti, kun palaan pöytäni ääreen, kohotan lasini sinun kunniaksesi, Luukas, oi, sinä suuri Lurifaksi tässä katakombissa, ollos siis tervehditty!
Tämä pitkä puhe pidettiin siinä pitkässä ja kapeassa käytävässä, joka jonkinlaisena valtasuonena yhdisti maanalaisen kellariravintolan varsinaisen tarjoiluhuoneen toisessa päässä olevaan "peilisaliin" ja jonka varrella olivat "yksityishuoneet". Puheen pitäjä oli Runoilija, iältään nuori, mutta jo maan kuulu ja neroksi tunnustettu. Ja Luukas oli yksityishuoneiden tarjoilija, mies rotevaa painijatyyppiä: tukeva ruho, neliskulmaiset kasvot, pienet, mutta vilkkaasti tähyilevät silmät ja huomattavan leveä suu, joka ei koskaan jäänyt vastausta velkaa tutummassa asiakaspiirissä.
Kun Runoilija oli lopettanut puheensa, taputti Luukas häntä tuttavallisesti olalle, veti suunsa hyväntahtoiseen virnistykseen ja sanoi:
– Eiköhän palata asiaan, arvoisa poeta laureatus?
– Asiaan... olet oikeassa, Luukas... Minulla oli todellakin asiaa... oli kaksikin asiaa... Mutta nyt olen unohtanut molemmat... Sehän on vallan hittoa!
Runoilija pyyhkäisi huolestuneena alasvalahtaneen hiussuortuvan otsaltaan. Mutta Luukas kiiruhti lohduttamaan:
– No, torkahtihan toisinaan itse... Hamletkin.
– Homeros se oli, senkin pakana! Luukas naurahti ylenkatseellisesti:
– Homeros oli jo niin vanha, että suorastaan kuorsasi, enkähän minä toki sellaiseen haukotuttajaan uskalla verrata... omia vieraitani... Mitä taas asioihin tulee, niin arvaan toisen ja aavistan toisen.
– Mitä hittoa, onko sinusta tullut ajatustenlukija?
– Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta, ja molemmat asiat ovat erittäin inhimillisiä: sekä munkkipullo että tämä...
Tarjoilija aukaisi toalettikomeron kapean oven ja työnsi sisään Runoilijan, joka hörähti nauruun:
– Nero olet sinäkin, Luukas!
Mutta Luukas kiiruhti sulkemaan oven, sillä käytävän päähän oli ilmestynyt neiti Roosin mahtava hallitsijatarhahmo. Neiti Roos oli kassanhoitaja, joka tiskin takaa haukankatseellaan hallitsi tarjoiluhuonetta eikä ollut sitä ulottamatta kantavieraittenkaan sohvapöytään, kun jokaehtoiset totinjuojat joskus uhkaavan äänekkäästi alkoivat kertoa vanhojen herrojen uskallettuja juttuja. Mutta pari kertaa illan kuluessa hän laskeutui valtaistuimeltaan ja lähti liikkeelle, ja näillä kiertokäynneillään hän aina pysähtyi hetkiseksi tähyilemään käytävääkin rypistettyjen silmäkulmien alta. Silloin Luukas sai jalat alleen, ja käytäväseinän syvennykseen upotetussa vaatekomerossa istuva kultakaluunainen tampuurimajuri ponnahti pystyyn jakkaraltaan ja löi perusasennon. Väitettiin, että yksin pyylevän isännänkin niska meni totiseksi, kun hänen kassanhoitajansa tuimisti silmiään.
Kun Runoilija jälleen tuli käytävään, oli neiti Roos jo häipynyt. Luukas riensi vastaan ja kysyi:
– Pitihän minun tuoda puolikas munkkia?
– Ei, vaan kokonainen. Tänään ei kitsastella, tiedä se!
– Mikä tänään sitten on – jokin merkkipäiväkö?
– Paljon merkillisempää: symposion. Ja se on juuri sitä, jota et sinä ymmärrä.
– Ihmeellistä, Luukas virkahti ja yritti ylimielistä hymyä.
– Ei, vaan ihme! sanoi Runoilija painokkaasti ja meni nopeasti Taiteilijahuoneen ovesta sisään.
Huoneessa oli hiljaista, kun hän astui kynnyksen ylitse. Äskeinen keskustelu, joka hänen mennessään ulos oli ollut kiehumapisteessä, oli siis loppunut lyhyeen. Kaikki olivat nyt vaiti. Säveltäjä istui käsi poskella, ja hänen tietäjänkatseensa oli suunnattu johonkin kaukaiseen etäisyyteen; hän imi sikariaan ajatuksissaan eikä huomannut, että se oli sammunut. Orkesterinjohtajan kalpeitten Kristus-kasvojen raskaat silmäluomet olivat puolittain kiinni, mutta ohkaisten ja verettömien huulien ilme oli jännittynyt – näytti siltä, kuin hän kuuntelisi sfäärien soittoa ja laskisi tarkkaan tahteja. Pöydän päässä istuva Laulujentekijä, porvarillisen hyvinvoipa ja jokapäiväisen hyväntuulinen mies, oli lyyhistynyt nukkumaan: pallonpyöreä pää oli retkahtanut alas, ja punoittava poski lepäsi pöytäliinalla kuin valkoisella pieluksen päällisellä. Mutta Maalari oli noussut seisomaan; hän oli koristeellinen mies, jonka ryhdikkäälle olemukselle kotkanprofiili tuuheine silmäkulmineen ja uljaasti ylöspäin taivutettuine mustine viiksineen sekä voimaa uhkuva jäntevä vartalo antoivat sotilaallisen ylhäisyyden; mutta korkeaksi kaartuvan otsan alla palavissa silmissä hohtivat outojen satujen aarrevalkeat... Runoilija pysähtyi hetkeksi ovensuuhun. Kuva vaikutti häneen taideteoksen teholla – sinisen harmaasta savusta erottuvan ryhmän liikkumattomat ja mykät hahmot piirtyivät hänen verkkokalvoonsa niin epätodellisina, että ne aistimista aivoihin heijastuneina seestyivät todellisuutta todemmiksi. Mutta tyhjäksi jäänyt tuoli pöydän ääressä häiritsi maalauksellista kompositiota. Ovensuussa seisoja vaistosi, että hänen oli korjattava taulun virhe, ja hiipi sen vuoksi sanaakaan sanomatta pöydän ääreen. Hänen paluutaan eivät huomanneet muut kuin Maalari, jonka huulille nousi hienoinen tyytyväisyyden hymy. Runoilija katsahti häneen ja sai katseensa vastaukseksi vähäisen päännyökähdyksen. Hiljaisuus katkesi vasta, kun Luukas toi pullonsa ja rupesi täyttämään laseja.
– Nyt minä tiedän; minkälaista musiikkia on kirjoitettava..., Säveltäjä virkahti. – Sinistä...
– Ja minä maalaan kosken sävelen..., sanoi Maalari päättäväisesti.
– Miten veli sen aikoo maalata? kysyi Runoilija skeptillisenä.
– Saathan nähdä... saathan nähdä. Kuka tiesi viritän nuottiviivat kohinan kieliksi kuvan ylitse...
– Suutari pysyköön lestissään, tiuskaisi Orkesterinjohtaja terävästi. – Mitä et saa väreillä ja viivoilla ilmi, jää ulkopuolelle maalaustaiteen.
– Viivoja ne ovat nuottiviivatkin, replikoi Maalari.
Luukas pulloineen oli tullut nukkuvan Laulujentekijän kohdalle, ja Runoilija sanoi:
– Herätä hänet, Luukas! On sääli antaa ihmisen nukkua, kun elämä muutenkin on niin lyhyt.
Luukas ravisteli nukkujan olkapäätä vapaalla kädellään ja sai hänet hereille. Hän hieroi unen silmistään ja sanoi:
– Taisin vähän torkahtaa... Mistä olikaan puhe?
– Kansallisesta romantiikasta, vastasi Orkesterinjohtaja. – Minä uskalsin väittää, että meidän arkkitehtimme ovat erehtyneet ruvetessaan sovittamaan savupirttimuotoja kivitaloihin ja karsinapenkkejä kaupunkilaissaleihin.
– Miksi he eivät saisi sitä tehdä? kysyi Laulujentekijä.
– Siksi, että se on luonnotonta, vastasi Orkesterinjohtaja. – Pirttiarkkitehtuuri on puuarkkitehtuuria, joka edellyttää hirsiä ja honkalautoja eikä sovi – kivitettäväksi. Katsokaa vain Pohjolan taloa! Mikä se on? Epäsikiö!
– Saattaa olla, saattaa olla..., tuumiskeli Laulujentekijä. – Mutta minun on nälkä.
Hän nousi paikaltaan soittaakseen Luukasta, joka jo oli ehtinyt häipyä huoneesta.
– Mutta ovathan meillä vanhat kivikirkkomme tapuleineen – vastustatko sitäkin, että rakennustaiteilijamme muovailevat niiden mukaan arkkitehtuurinsa kansalliseksi? kysyi Maalari.
– Enpä tietenkään... kunhan vain tekisivätkin sen eivätkä tekisi kaupunkeihin kivikarikatyyrejä salojen pirteistä.
– Kyllä he vielä sen tekevät, saatpa nähdä. Turhan takiako vanhoja temppeleitä olisi tutkittu ja kuvattu!
– Mutta onko nyt välttämätöntä, että me pyrimme alleviivaamaan aina ja joka paikassa erikoisuuttamme? Eikö olisi paljon parempi, että kynsin hampain koettaisimme eurooppalaistua.
Orkesterinjohtaja heitti kysymyksensä puoleksi piloillaan: tahalliseksi väittelyn sytytystaulaksi. Ja Runoilija iski siihen heti kipinän:
– Suomen uusi taide on perustettava vanhan taiteen kulmakiville, muuten se menettää omintakeisuutensa. Meidän kansallishenkemme on vietävä takaisin sen alkuhetteille, joista astuu esiin kansa, joka ei ole köyhä eikä kipeä, vaan jonka sydän on hereillä ja avoin kaikelle kauniille maailmassa. Se ei ole mikään nousukaskansa, vaan kansa, jolla on omat tapansa, jumalansa ja elämänkäsityksensä.
– Oikein, veljeni, huudahti Maalari innoissaan.
Ja Runoilija jatkoi:
– Sellainen taide, joka ei rakenna entisten aikain parhaille perinnöille, on haavekummitus, aivohirviö. Ja mikä on meidän rakentaa! Meillä on Kalevala, ja Kalevalassa on tie hiihdetty, latva taitettu. Sen Runotar voi käydä marjassa kauempanakin kuin vain kotipientareilla. Kulttuurimme jää vain heliseväksi vaskeksi, elleivät sen luojat ojenna kättään menneille sukupolville – vasta, kun nykyaika ymmärtää ruveta ammentamaan alkukantaisuuden lähteistä, Aaronin sauva alkaa viheriöidä.
Orkesterinjohtajaa huvitti naljaileva vastaansanominen. Hän kohotti liköörilasinsa ja huudahti:
– Eläköön siis alkukantainen tuohitaide ja virsujalkainen konttikulttuuri!
Maalari tupsahti tuleen:
– Siinä on tuon kehutun eurooppalaistumisen kirous, että ihmiset kadottavat lämpimimmän maaperäntunteensa!
Mutta Runoilija puuttui taas puheeseen:
– Eurooppalaistuminen on hyvä asia, ja sitä tarvitaan meillä kipeästi. Mutta ei senkään kulttuuriaurinkoon saa tuijottaa itseään sokeaksi. Sillä muistakaamme, hyvät herrat, että esim. meidän pääkaupunkilaisuutemme on oikeastaan vain näennäistä, muotoa, pintakerrostumaa, koska me toteuttaessamme omaa sisäisintä itseämme toteutamme juuri sitä, mikä meissä on maalaista, erämaista. Mitä meitä oikeastaan liikuttavat ihmiset täällä – nämä päiväperhoset, tämä heinä, joka tuleen heitetään? Ellei se häiritsisi työrauhaamme, asettuisimme sotajalalle heitä vastaan. Pääkaupunki ei ole meille pääkaupunki pääkaupungin vuoksi. Pikemmin se on pääkaupunkia Suomen erämaiden vuoksi, ja vielä paremmin sanoen, oman erämaisen itsemme vuoksi, jolle me olemme raivanneet täällä jalansijan ja aiomme raivata yhä eteenpäin askel askelelta.
Orkesterinjohtaja saivarteli edelleen:
– Entä sitten, kun vanhat kansalliset kaivot on ammennettu tyhjiin –?
Kysymys antoi Maalarille aiheen selitykseen:
– Luuletko sinä, että esimerkiksi minä käyttäessäni Kalevala-aiheita teen sitä "kuvittaakseni" Kalevalaa? Sellainen tarkoitus on minusta kaukana. Teen sen siksi, että nämä kuvat ovat ilmielävinä mielikuvituksessani ja herättävät minussa vastustamattoman halun saada kiinnittää niitä muidenkin nähtäväksi. Lähtökohtana ei suinkaan ole aihe sellaisenaan, vaan oma sieluntunnelmani ja mielessäni kangastavien kuvain maalauksellinen viehätys. Ja usko pois: Suomen erämaissa, sikäläisissä ihmisissä, heidän elämänlaadussaan, työkaluissaan ja puheissaan tapaat vieläkin ja tulet aina tapaamaan ikäänkuin Kalevalan mielikuvitusluomien kangastuksia. Siksi on kaikki se, mikä kasvaa elimellisesti kosketuksesta Suomen luontoon ja kansanelämään, kalevalaisesi väritettyä... Taiteesta ei saa puhua yksinomaan yksilö – olkoon tämä yksilö kuinka suuri tahansa – vaan myöskin hänen kansansa erikoinen maailmankuva ja alkuperäinen kulttuurihenki...
Nyt keskeytti hänet Säveltäjä, joka oli havahtunut sinisistä haaveistaan ja sytyttänyt sammuneen sikarinsa tilalle uuden:
– Mutta kauneudessaan niiden tulee koskettaa toisia maailmankuvia ja toisia kulttuurimuotoja, sillä ilman näitä kosketuksia ne jäisivät kansalliseen rajoittuneisuuteensa eivätkä kävisi ymmärrettäviksi muille kuin kotiväelle. Ja taiteenhan pitää olla yleisinhimillistä ja pyrkiä ja kasvaa kosmilliseen olevaisuuteen, vaikka se juurtuukin luontoon ja rotuun.
– Juuri niin, sanoi Orkesterinjohtaja. – Siksipä onkin "eurooppalaistuminen" niin tärkeä, ja kaksin verroin tärkeä tällaisen korpikansan erämaisuudelle, koska vain sen avulla päästään kansainvälisille kilpatantereille.
– Ja niille meidän on päästävä! huudahti Säveltäjä. – Sillä me emme merkitse mitään niin kauan, kuin me vain istua nökötämme pimeässä pirtinnurkassamme. Meidän täytyy tanssia sieltä ulos maailman parkettilattioille. Juuri niin, hyvät herrat: tanssia ulos!
Runoilija nousi seisomaan. Hän tunsi, että hänen täytyi niin tehdä sekä kunnioituksesta pöytäseuraa kohtaan, jossa hän oli kaikkein nuorin, että myöskin saadakseen omat sanansa juhlallisemmiksi:
– Mestari on sanonut oikean sanan: meidän täytyy päästä suuren maailman parkettilattioille. Mutta silloin meillä pitää olla jotakin omaa maailmalle kuulutettavana. Ja se, mikä on eniten meidän omaamme, ei voi olla muuta kuin sitä ikivanhaa, jonka ajan lapset jo ovat ehtineet unohtaa.
Hän tarttui lasiinsa ja kohotti sen rintansa korkeudelle:
– Ja siitä ikivanhasta meidän on luotava uutta ja kirkastunutta, jotakin, joka on oleva korkea kuin kirkko, syvä kuin uskonto, luja kuin muuri, maahankiinnitetty kuin talonpojan työ ja kaikki inhimillinen askar, mutta sentään kaikissa taivaan tuulissa humahteleva, ihmislempeyden läpitunkema, ihmisrakkauden rajattomilla kauneuskuvilla itseään ja maanpiiriä kansoittava. Hän kohotti lasinsa ja joi sen pohjaan, ja toiset tekivät samoin.
Syntyi hetken hiljaisuus. Sen katkaisi Laulujentekijä:
– Se nyt on ihme, ettei se Luukas tule vieläkään...
Hän meni uudelleen painamaan soittonappulaa. Mutta ei siitä ollut sen parempaa apua nytkään.
– Tietysti on tuonne vastapäätä tullut joku tirehtööri tai muu pohatta, virkahti Runoilija, jonka suuttumus nyt vapautti äskeisestä lennokkuudesta. – Niille hän kyllä kumartaa puoliväliin permantoa ja juoksee takkinsa hännykset harakanpyrstönä, enkä minä kuitenkaan usko heidän jättävän sen kohtuullisempia kolikoita tarjottimelle eikä sen runsaampia tilkkoja pullonpohjiin kuin mekään.
Suuttumus tarttui koko seuraan. Maalari virkahti:
– Tietysti hän kerskuu tirehtööreilleen, että on talutellut meitä toalettiin ja istuttanut issikan rekeen, kun lihamme joskus on käynyt heikoksi.
– Mennään pois täältä heti, ehdotti Laulujentekijä. – Catanin ikkunassa oli tänään ilmoitus, että siellä on nuorta porsasta.
Hän lipoi kieltään ja maiskutti huuliaan.
– Ja rokokoohuoneessa on enemmän ilmaa kuin täällä, sanoi Orkesterinjohtaja.
Samassa Luukas tuli huoneeseen, ja herrat vaativat nyrpeässä äänilajissa laskunsa.
Kun lähdettiin, sai Runoilija ensimmäisenä palttoon ylleen ja meni toisia odotellessaan tarjoilusalin ovelle kurkistamaan, olisiko siellä ehkä tuttuja. Ei ollut. Huone oli autio ja tyhjä. Vain ovensuun lähellä olevan pöydän ääressä istui yksinäinen vieras: punaposkinen ja kirkassilmäinen nuorukainen, ilmeisesti keltanokkaylioppilas. Hän istui juhlallisen vakavana korkean maitolasinsa takana ja söi paistettua palttua ja puolukkahilloa. Runoilijan mielestä se oli liikuttava näky; hänen sydämensä heltyi, ja hän ajatteli: tuolla pojalla on varmasti nyt ikävä kotiaan – missä se koti sitten lieneekin, ehkä samoilla kaukaisilla perukoilla, joilta minäkin olen maailmalle lähtenyt... Hänen olisi tehnyt mieli mennä istumaan nuorukaisen pöytään, mutta toisethan odottivat häntä ja kuuluivat jo hoputtelevan eteiskäytävässä:
– Tule jo ja käännä kauluksesi pystyyn, sillä ulkona sataa lumiräntää.
2.
Merkillinen oli se uusi maailma, johon vastikään oli joutunut se nuorukainen, jonka Runoilija talvisena iltana oli nähnyt illastavan maanalaisen ravintolan tyhjässä tarjoilusalissa.
Ulkonaisesti kaikki kyllä oli verraten tyyntä ja rauhallista. Sillä se pintaporeilu, minkä poliittinen kuohunta hetkittäin sai aikaan, rajoittui enimmäkseen vain kukkiin ja Maamme-lauluun muistopatsaiden juurella, lojaalisesti vertauskuvallisiin juhlapuheisiin ja säyseihin eläköönhuutoihin ansioituneiden kansalaisten ikkunain alla – eikähän sellainen suurestikaan häirinnyt tasaista elämänkulkua. Ihmiset hoitelivat leivisköitään samalla tavalla, kuin niitä olivat hoidelleet hänen pienen kotikaupunkinsakin asukkaat. Ei ollut muuta näkyväistä eroa kuin se, että täällä talot olivat isompia, kadut pitempiä, väkeä enemmän – mittasuhteet suuremmat.
Mutta kun hän kuljeskeli pitkiä katuja ja katseli ihmisiä ja kivimuurien ikkunoita, aavisti hän, että täällä oli toisenkinlaista elämää, sellaista, jota siellä hiljaisessa syntymäkaupungissa ei ollut erityisesti tullut ajatelleeksi. Hän vaistosi tämän aavistamansa elämän väkeväsykkeiseksi ja rikkaaksi ja kuvitteli mielessään, että kerran se oli purkautuva esiin väellä ja voimalla, oli kiteytyvä maan suolaksi ja oli muuttava koko elämänkulun.
Mistä lieneekään yhdeksäntoistavuotias maaseutunuorukainen, joka vasta vietti ensimmäistä ylioppilasvuottaan pääkaupungissa, saanut päähänsä moisia mielijohteita, mutta niitä hän vain hautoi yksinäisinä hetkinään, ja ne sytyttivät häneen palavan halun päästä tuon piilossa hehkuvan, salaperäisen elämän perille. Hän saattoi iltaisin tuntikaudet vaeltaa tyhjentyviä katuja, tähyillä pitkien talorivien julkisivuja havaitakseen ikkunan, josta loisti työlampun himmeä valo. Sillä sellaisessa valossa hän kuvitteli väkevimmin elettävän sitä elämää, jonka äärelle hänkin tahtoi pyrkiä. Saattoihan vihreäkupuisen lampun valokehässä istua runoilija, ajattelija, tiedemies; taikka kenties arkkitehti viivoittimineen suunnittelemassa suurkaupunkia, joksi tämän Helsingin, joka jo oli saanut sähköraitiotietkin, täytyi kehittyä. Taikka ehkä siinä luki nuottejaan säveltäjä, joka tahtoi tulkita suomalaisen sielun salohuminaisen ikävän.
Väliin hänen mieleensä johtui näillä iltayön retkillä sellainenkin ajatus, että pitäisi päästä nousemaan korkealle ilmaan ja saada nostetuiksi katot taloista, jotta voisi nähdä, mitä kaikkea tapahtui...
Kaikenlaisia ajatuksia, päähänpistoja ja mielikuvia oli siihen aikaan nuorilla ihmisillä. Sillä itse aika oli kerkeää kevättä. Oli syntymässä uutta, mutta se ei vielä ollut saanut selkeitä, varmoja muotoja. Sen tulo humisi ilmassa, vavahdutti mieliä, mutta se ei vielä ollut tullut – se eli kuin lapsi kohdussa, ja sen ympärillä elettiin odotuksen aikoja.
Mikä oli lapsesta tuleva?
Tuon henkisen patoutumisen pikemmin arvasi ja aavisti kuin tunsi ja tajusi iltaisin yksikseen katuja kiertelevä maaseutunuorukainen. Sillä ani harvoinhan hän oli päässyt suoranaisiin kosketuksiin sen ilmausten kanssa.
Sattumalta hän kerran luennolta palatessaan oli tullut hankkineeksi itselleen lipun sinfoniakonserttiin. Miten lieneekään jonoon joutunut – kai siksi, että se sillä kertaa oli tavallista pitempi, joten se herätti uteliaisuutta.
Aluksi suuri orkesteri oli perin vaikeatajuista sille, jonka korvat eivät olleet moiseen tottuneet. Se soi yhtenä pauhuna, josta ei erottunut mitään melodiaa. Se oli outoa ja omituista, se melkein ärsytti ja kävi hermoille. Mutta vähitellen siihen perehtyi: ennen pitkää sävelkudelma alkoi ihmetyttää, kotvan kuluttua sitä ihaili ja sitten siitä jo nautti, vaikk'ei sitä vielä ymmärtänytkään.
Nuori ylioppilas istui lumottuna yliopiston juhlasalin takapenkillä. Hän tunsi sielunsa värisevän, ja hänestä tuntui, että paksu pilarikin hänen takanaan vavahteli.
Orkesterissa oli nyt kuohuvaa elämää. Lyhyt melodia tanssi kuin aallonharjoilla, kunnes se pian häipyi muutamien patarumpulyöntien maininkeihin. Puupuhaltimet virittivät kirkkaan laulun, jonka säkeitten välistä kajahtivat torvien sävelkulut. Sitten laulu katkesi ikäänkuin kosken pyörteisiin, uusiutui vielä kerran suvantopaikassa, ennenkuin tultiin uuteen koskeen. Jouset värähdyttivät lyhyen aiheen, iloinen trumpettitoitotus kajahti, ja sitten lähti sävelten virta vyörymään eteenpäin uusin poljennoin. Yhä mahtavampana soitto kaikui, yhä tummemmaksi kävi sen sävy – mutta säteilevä käänne muutti uhkaavan ukkosen voitolliseksi loppunousuksi, johon orkesteri keskitti kaiken loistonsa. Patarummut säestivät tahtitarkoin lyönnein loppusointuja, joissa jousien värähtelyt, puupuhaltimien rikkaat kuviot ja trumpettien ja pasuunien kajahtelut julistivat voitonriemua.
Räiskyvät applodit herättivät pilarin juurella uneksivan nuorukaisen. Hän havahtui huomaamaan, että lavalle oli ilmestynyt Säveltäjä – jäntevä varreltaan, elegantti olemukseltaan, korkeaotsainen, tuikean teräväkatseinen, pörrötukkainen. Hän kumarsi yleisölle, kiitti orkesteria, joka toitotti hänen kunniakseen, ja poistui tarmokkain askelin.
Ja nuorukainen hakkasi käsiään muiden mukana. Hän oli täynnänsä pyhää innostusta. Vähät siitä, ettei hän musikaalisista arvoista paljonkaan ymmärtänyt – hän oli elänyt ja käsittänyt Sibeliuksen toisen sinfonian omalla tavallaan; siitä heijastui sitä elämää, jonka olemassaolon hän yksinäisillä iltakävelyillään oli aavistanut kytevän ja hehkuvan arkisen elämänkulun alla ja takana. Kuinka väkevä se elämä olikaan! Miten se täytti koko olemuksen verellään ja tulellaan! Ja voittoon sen surunraskas taistelu päättyi – riemun, kunnian ja onnen sateenkaari sädehti sen yllä.
Nuorukainen heräsi täydelleen vasta kadulla. Kaasulyhtyjen vihertävät kuutamot loistivat kulmissa, Esplanadin hanget hohtivat himmeinä, ja Bodega Espagnolan katolla syttyi ja sammui kirjaimittain kaupungin ainoa valoreklaami: MUNKLIKÖR. Kämpin oven yläpuolella paloi maidonvalkoinen lyhtypallo; ovi aukeni tuon tuostakin, sinne poikkesi tietysti konsertista tulijoita illastamaan ja sulattamaan äskeistä raskasta ravintoa Sandbergin sisarusten sirojen säärien viehättävällä välityksellä.
Miten hän halveksikaan varieteehen menijöitä! Tällaisena iltana, jona sielu oli saanut kylpeä kauneudessa! Hänhän oli vasta niin nuori, ettei hänen ihanteellisuuden vaatimuksensa vielä ollut saanut vähäisintäkään vammaa.
Koskemattoman ihanteellisuutensa näkökulmasta hän arvosteli kaikkia asioita. Sekä omiaan että muiden. Se oli selkeä arvioinnin perusta.
Hän vaelteli eteenpäin. Antinkadun pimeähkössä suussa sattui vastaan yksinäinen nainen. Nuorukainen tuli katsahtaneeksi vastaantulijaan, ja tämä ilmeisestikin käsittäen katseen kehoitukseksi kääntyi hänen rinnalleen.
– Iltaa, kadun nainen sanoi ja hymyili. – Saako tehdä seuraa?
– Iltaa, nuorukainen vastasi, ja hänen äänensä oli omituisen paksu.
Nainen naurahti, mutta ei rivosti, vaan melkein häveliäästi. Hän ei ollut enää aivan nuori, mutta ilmeisesti hyvin säilynyt ja vailla sitä ammattinsa silmiinpistäväisyyttä, joka tähän asti oli karkottanut kainon maaseutulaispojan kauas kadun seireeneistä.
Vanhankirkon portaiden kohdalla nainen kysyi:
– Täälläpäinkö herra asuu?
– Tämän kadun varrella. Entä te?
– Laivurinkadulla... mutta minun luokseni ei sovi mennä...
Kun nuorukainen ei virkahtanut siihen mitään kysyi nainen:
– Kai me sitten menemme herran luokse? Nuorukaisen valtimo tykytti. Hän tunsi veren humisevan aivoissaan. Miksei hän voisi viedä tätä hiljaista ja siivoa naista huoneeseensa, johon pääsi suoraan eteisestä kenenkään huomaamatta? Mikä siinä?
Ja nuorukainen tarttui hänen käsivarteensa. Nainen painautui saattajaansa vastaan sen verran, että poven pehmeä pyöristys tuntui käsivarteen. Mutta kepeäkin kosketus kiihoitti ärtyneitä hermoja, ja poskipäitä alkoi polttaa. Muutaman askelen ajan he olivat vaiti. Mutta sitten iski nuorukaisen päähän äkkiä ajatus, että pitäisihän hänen sentään tietää edes jotakin ensimmäisestä naisestaan... Ja niin hän rupesi utelemaan:
– Sanokaahan, miten te... Tarkoitan, kuinka... Kuka teidät vietteli?
Nainen katsahti kysyjään syrjäsilmin. Sitten hän huoahti:
– Oi, ei puhuta siitä...
– Miksei?
– Se on liian surullista – ikävää minulle ja ikävää teille...
Mutta kysyjä ei hellittänyt. Ja kolmen kulmanvälin taipalella – Annankadun risteyksestä Albertinkadun risteykseen – nuorukainen sai kuulla tarinan, jonka hänen kokeneemmista tovereistaan jokainen epäilemättä jo oli kuullut monetkin kerrat ja monilta punatuilta huulilta, sillä se oli tietysti tapahtumiltaan ja sävyltään aivan ammatillinen: seitsemäntoistavuotias oli joutunut tunnottoman miehen uhriksi, isä ja äiti olivat ajaneet pois kotoa, mies oli hylännyt... ja siitä se sitten oli alkanut...
–... se oli sivistynyt herra, koulunopettaja, maisteri – eikähän hän tietysti aikonutkaan muuta, vaikka tietysti silloin ensimmäisellä kerralla vannoi ja vakuutti, että kyllä huolta pitää...
– Ja te uskoitte hänen lupauksiaan –?
– Olin nuori ja kokematon...
– Tapahtuiko se täällä Helsingissä?
– Ei. Eihän se täällä olisikaan niin vaarallista ollut... suuressa kaupungissa sellaista tapahtuu joka päivä, eikä siitä kukaan välitä... mutta siellä pienessä kotikaupungissa, missä ei mikään pysynyt salassa, se poltti häpeän merkin otsaan...
– Mikä hänen nimensä oli?
Nainen oli epäröivinään tuokion, ennenkuin vastasi:
– En minä sitä tahdo sanoa... voitte vielä hyvinkin tuntea hänet... Puheesta päättäen taidamme nimittäin olla kotoisin samoilta seuduilta...
Nuorukainen hätkähti. Oliko se mahdollista? Olisiko viettelijä ehkä eräs hänen entinen opettajansa, josta aikoinaan koulussa kerrottiin, että hänen täytyi hakea itselleen virka toisen kaupungin lyseosta, kun oli tärvellyt jonkun tytön, jonka isä oli tullut rehtorille valittamaan? Mikä sen tytön nimi olikaan? Pojathan sen tiesivät, kirjoittivatpa sen mustalle taulullekin ennen maisterin viimeisen tunnin alkua, ja opettaja punastui, kun sen näki, vaikk'ei ollut tauluun päin katsovinaankaan. Mikä ihme... eihän se ohut Iida, ei... mutta Lyydi, niin Lyydi se oli!
– Onko teidän nimenne Lyydi?
Nainen käänsi päätään ja kysyi hämmästellen:
–? Miksi herra luulee minua Lyytiksi?
Nuorukainen uskoi nyt varmasti arvanneensa oikein ja hänestä alkoi tuntua vastenmieliseltä... Mutta kun hän samassa taas tunsi liivittömän poven painalluksen käsivarteensa, kysyi hän:
– Mitä te nyt hänestä ajattelette?
– Mitäkö ajattelen? Samaa tietysti kuin olen ajatellut siitä lähtien, kun hän minut jätti.
Hän naurahti rumasti.
Hänen äänensä oli kadottanut tyyten pehmeytensä ja leikkasi yöllisen kadun hiljaisuutta kovasti.
Samassa hän puristi lujasti seuralaisensa käsivartta ja kurotti kaulaansa kallistaakseen päänsä kiemaillen nuorukaisen olkapäälle. Mutta nuorukainen tempautui äkillisellä otteella vapaaksi ja otti vaistomaisesti askelen sivullepäin.
– Enkö minä saakaan tulla?
– Ette!
Se tuli jyrkästi. Kaikkea hän oli ajatellutkin! Nainen sähisi käheästi:
– Senkin piru! Tietysti sinulla ei ole rahaa, ja nyt minä olen tuhlannut aikani ja ansioni mokoman nulikan takia!
Nuorukainen ei sanonut mitään, kaivoi vain esille lompakkonsa ja ojensi kahden sormenpään välissä setelin.
Nainen katseli häntä suu auki:
– No, siispä herra kuitenkin tahtoo, että minä tulen, koska herra kerran maksaa... En minä ole tottunut ilmaiseksi rahaa saamaan.
Viimeisiä sanoja säesti taas hymyn väike.
Mutta se ei tehonnut. Sanaakaan sanomatta nuorukainen otti esiin avaimensa, aukaisi oven ja vetäisi sen takakäteen niin lujasti kiinni, että koko porraskäytävä kajahti. Kun hän muutaman askelen jälkeen kääntyi taakseen katsomaan, oli naisen varjokuva kadonnut ulko-oven lasiruutujen takaa. Hän hiipi takaisin ja aukaisi ulko-oven. Nainen oli kadonnut kadultakin.
Taivas oli tähtikirkas, ja kapea kuunsirppi oli ikäänkuin tarttunut Polyteknikkojen talon jykevän ja ruman kattotornin huippuun. Mutta kattojen väliin viritettyjä puhelinlankoja soitteli ilmojen näkymätön soittaja. Ja kuuntelija oli tuntevinaan laulun yhtä erämaiseksi yksinäisyyden säveleksi kuin oli ollut se, jonka puupuhaltimet äsken yliopiston juhlasalissa olivat virittäneet. Hän kuunteli sitä tuokion. Sitten hän meni sisään, aukaisi varovasti eteisen oven ensimmäisessä kerroksessa, riisui päällystakkinsa ja hiipi varpaisillaan huoneeseensa. Eikä hän huolinut edes sytyttää valoa, vaan istahti pimeässä ikkunan ääreen.
Siihenkin näkyi se kuun sirppi. Se oli melkein yliluonnollisen kapea. Ja kömpelö torni oli hirvittävän ruma.
Tämä tapahtui maaliskuun 8 p:nä 1902.
Lauri Sjöberg oli silloin vasta täyttänyt yhdeksäntoista vuotta ja eli ensimmäistä ylioppilasvuottaan Helsingissä.
3.
Ujous ja arkuus olivat kuuluneet nuoren Lauri Sjöbergin synnynnäisiin luonteenominaisuuksiin. Ne olivat jo kouluaikana olleet hänelle vastuksina, eikä hän ollut kyennyt niitä voittamaan, vaikka olikin ryhtynyt heti, kun oli huomannut ne vajavaisuuksiksi olemuksessaan, taisteluun niitä vastaan. Helsinkiin tullessaan hän oli päättänyt hinnalla millä hyvänsä karaista itsensä. Mutta pääkaupunkilaisuus oli aluksi häkeltänyt maaseutulaisen, jolta oma kömpelyys ja avuttomuus eivät olleet voineet jäädä huomaamatta helsinkiläisen sulavuuden ja rohkean varmuuden rinnalla. Häntä oli harmittanut, kun hän osakunnassa ja toveripiirissä oli havainnut tämän alemmuustunteensa kahlehtivan häntä sellaistenkin parissa, jotka sekä älynsä että tietojensa puolesta jäivät hänestä pitkän matkan jälkeen.
Mutta vähitellen harmi oli kannustanut häntä järjestelmälliseen itsekasvatukseen. Hän oli pannut sen alulle toisena ylioppilassyksynään ja aloittanut sen ulkonaisesta olemuksestaan. Sillä vaikk'ei hän oikeastaan ollut pintapuolinen, oli hän ymmärtänyt miehen ulkokuoren siksi, johon ihmiset ensiksi kiinnittävät huomionsa ja jonka mukaan useimmat arvioivat kaikki muutkin ominaisuudet. Hänen pukunsa olivat kyllä olleet siistit ja hyvät, mutta niiden kuosi oli juorunnut maaseutulaisesta alkuperästä. Hän oli siis uusinut vaatekertansa ja hankkinut korkeat kaulukset ja kauniit solmiot. Hänen huopahattunsa oli ollut liian jäykkä ja vanhanaikaisen kapealierinen; hän oli valinnut itselleen pehmeän ja leveän Borsalinon. Ja kun hän tässä uudessa asussaan oli tarkastellut itseään peilistä, oli hän ollut sangen tyytyväinen: hänen hahmonsa oli muuttunut – hänen ei enää tarvinnut muiden maalaisylioppilaiden kanssa pysytellä pelkästään Aleksanterinkadun pimennossa, vaan hän voi huoletta uskaltautua leijonien joukkoon aurinkoiselle Espiksellekin. Hän oli tuntenut itseluottamuksensa kasvavan, ja kasvun mukana hänen koko olemuksensa oli vapautunut. Aivan vaistomaisesti hän oli suoristanut ryhtiään, ja askelet olivat joustavoituneet, kun hän, hattu hiukan – mutta vain tarkasti lasketun määrän – kallellaan ja keppi näköjään huolettomasti heiluen, oli astellut asfalttia.
Toverit olivat aluksi katselleet häntä vähän ihmeissään, olivatpa jotkut tainneet hymähdelläkin, mutta se ei suinkaan ollut kiusannut häntä, pikemminkin päinvastoin mairitellut: huomasivathan hänet nyt laumasta erottuvaksi yksilöksi. Eivätkä he kauan olleet hymyilleet, vaan olivat hyvinkin pian tottuneet pitämään aivan luonnollisena asiana, että juuri hän, Lauri Sjöberg, oli keikarimaisempi asultaan kuin muut. Sillä vähitellen he olivat tulleet huomaamaan, että ulkonaisen muutoksen mukana oli miehessä tapahtunut jonkinlainen jäidenlähtö, joka ei yksinomaan ärsyttänyt, vaan myöskin herätti arvonantoa.
Se oli itselleen Lauri Sjöbergillekin tullut yllättävän nopeasti. Mutta se oli rohkaissut häntä. Hän oli ruvennut hiomaan puhekieltään, oli karsinut siitä maakunnalliset murteellisuudet ja höystänyt sitä aito pääkaupunkilaisilla sananparsilla. Hän oli myöskin aivan järjestelmällisesti alkanut harjoitella keskustelukykyään ja replikoimistaitoaan; oli muodostellut itselleen enemmän tai vähemmän omintakeisia, mutta kumpaisessakin tapauksessa käyttökelpoisia mielipiteitä ajankohtaisista aiheista ja asioista ja oli totuttautunut antamaan näille mielipiteille huolettoman ja keveän ilmaisumuodon. Ja näin hän vähitellen oli hankkinut itselleen toveripiirissä nousevan maailmanmiehen ja lupaavan kyvyn maineen.
Tämä maine tuotti aluksi tyydytystä nuorelle miehenalulle, jonka kannustimena oli kiihkeä kunnianhimo, mutta vain aluksi, sillä se jäi pian puolinaiseksi, kun hän rupesi sen merkitystä arvioimaan: mitä merkitsikään päästä jonkinlaiseksi koryfeaksi ylioppilasmaailmassa – ei mitään! Pitemmälle piti päästä, laajemmalle täytyi saada vaikutusvaltansa ulottumaan.
Oliko hänellä siihen mahdollisuuksia? Oli varmasti. Hän tunsi ja tiesi sen. Mutta hän tunsi ja tiesi myöskin, että uusi päämaali vaati ponnistuksia, joiden rinnalla tähänastiset jäivät lapsenleikiksi. Vähät siitä – olihan hänellä sekä päätä että voimia. Ja tarmoa antoi kunnianhimo.
Nyt hän vasta aloitti työnteon toden teolla! Aluksi oli hankittava tietoja, sillä niitä hän huomasi itsellään olevan hämmästyttävän vähän. Oikein hän kauhistui toimeenpantuaan tietovarastonsa inventoimisen: hänen sivistyksensä oli perin vajavainen, siihen sisältyi kyllä rihkamaa eri aloilta, mutta ei miltään alalta kunnollisia, kannattavia rakennusaineita.
Hän säännösteli lukemisensa. Lakiopintojensa ohella – Lauri Sjöberg oli tietysti juristi, koska lakimies ajan käsityskannan mukaan oli pätevä mihin tahansa – hän rupesi iltaisin lueskelemaan historiaa ja estetiikkaa, historiaa siksi, että se hänen mielestään oli kaiken sivistyksen perustus, estetiikkaa sen vuoksi, että aika oli estetisoinnin nousukautta. Sitäpaitsi hän tunsi vetoa runouteen ja taiteeseen. Hän oli hyvä laulaja, ja osakunnassa hänellä oli myöskin loistavan lausujan maine siitä lähtien, kun hän vuosijuhlan jälki-istunnossa oli hypännyt pöydälle ja lasi kädessä lausunut gascognelaissäkeet Cyrano de Bergeracista. Kuivan ja kuolettavan lakitekstinpänttäämisen vastapainona iltalukeminen, joka vetosi muuhunkin eikä vain yhä mekanisoituvampaan muistiin, tuotti suoranaista nautintoa. Hyvin harvoin hän malttoi mennä illanistujaisiin, paitsi joskus lauluharjoitusten jälkeisiin. Sillä lauluharjoituksia hän ei laiminlyönyt – ei varsinkaan sen jälkeen, kun hän oli päässyt hienon M. M:n jäseneksi – eikä myöskään jokapäiväistä kävelytuntia Espiksellä, koska hän piti molempia välttämättöminä sen vuoksi, että ne pelastivat miehen unohduksiin joutumasta. Ei hän myöskään laiminlyönyt taidenäyttelyjen vernissauksia enempää kuin teatterien ensi-iltoja ja huomattavimpia konserttejakaan – näihin tilaisuuksiin hän meni sekä harrastuksesta että myöskin osoittaakseen kuuluvansa siihen älymystöön, joka oli pääkaupungin ja maan suolana. Ja jos hän jonkin kerran – mikä muuten tapahtui verraten harvoin – teatterin tai konsertin jälkeen poikkesi ravintolaan, karttoi hän niitä paikkoja, joissa ylioppilaat iltojaan istuivat, ja puikahti joko Kämppiin, missä tiesi tapaavansa vanhempia laulajaveikkoja, tai sitten Cataniin, jonka mannermaisen salin hienostuneessa ilmakehässä viihtyivät varsinkin taiteilijat ja kirjailijat. Viimeksimainittujen pariin hänelle oli hankkinut pääsyn hänen ilmeinen harrastuksensa, ja hänellä oli jo niissäkin piireissä sekä tulevaisuuden miehen että ymmärtäväisen kaunosielun maine – nämä käsitteet eivät nimittäin vielä siihen aikaan olleet ristiriidassa toistensa kanssa, vaan ne voitiin rinnakkaisilmiöinä yhdistää samankin henkilön attribuuteiksi.
Tällä tavoin Lauri Sjöberg vähitellen pääkaupunkilaistui, ja kaukainen syntymäkaupunki häipyi hänen mielestään lukukausi lukukaudelta yhä loitommalle. Kun hän joskus sattui sitä muistamaan – siihen saattoi antaa aihetta sanomalehtiuutinen taikka äidin kirje –, tuntui hänestä aivan epätodelliselta se tosiasia, etteihän ollutkaan vielä kulunut kuin naurettavan lyhyt aika siitä, kun kotikaupunki muodosti hänen elämänpiirinsä keskipisteen. Sillä kun hän nyt sattui sitä muistamaan, havainnollistui muistoista eläväksi todellisuudeksi vain äiti ja koti – kaikki muu oli sumentunut epämääräisen usvaiseksi: toisinaan hänestä tuntui, että tuo kaukainen kaupunki olikin unennäön kaupunki, jonka yliluonnollisen suorien katujen varsilla matalat puutalot olivat ruumisarkkuja, joissa asuivat haamut ja kummittelijat. Ja hänen tuli paha olla, kun hän ajatteli äitiä, ainoaa elävää ihmistä aaveiden saatossa.
Äitiä kahlehti sinne isän muisto; hän piti velvollisuutenaan vaalia kotia ja olla lähellä hautaa. Se oli aaveiden palvontaa sekin. Sillä kotihan oli jäänyt aivan tyhjäksi sen jälkeen, kun lapset olivat lähteneet maailmalle. Hän, Lauri, oli enää ainoa, jolla ei vielä ollut omaa kotia. Hän oli nuorin sisaruksista. Mutta kotoa poissahan oli jo hänkin, sillä ei hän enää ollut edes loma-ajoiksi sinne matkustanut, vaan oli viettänyt joulunsa vanhimman veljensä perheessä, jonne äitikin oli pyhiksi tullut, ja kesät jossakin Helsingin liepeillä. Olihan hän useasti ehdottanut, että äiti muuttaisi pääkaupunkiin, mutta aina oli tullut kieltävä vastaus. Äiti tahtoi jäädä sinne, missä isä oli elänyt ja koonnut sen varallisuuden, jonka turvissa lapset oli kasvatettu, ja ansainnut sen eläkkeen, jolla leski voi viettää huolettomia vanhuuden päiviä.
Lauri Sjöberg seurasi pääkaupungin kasvua ja kehitystä luultavasti paljon suuremmalla mielenkiinnolla kuin syntyperäinen helsinkiläisnuoriso, jolle ilmiöt eivät tarjonneet samaa uutuuden viehätystä kuin sille, joka vasta täysikasvuisena oli päässyt pääkaupungin ilmaa hengittämään ja sen kamaraan juurtumaan.
Helsingin vaiheissa merkitsikin tämä aika murroskautta. Suomen Suuriruhtinaanmaan pääkaupunki oli juuri tullut sen ajankohdan kynnykselle, josta kehitys suurkaupungiksi oli alkava. Se tajuttiin, ja tulevaisuutta ruvettiin ottamaan huomioon suunnitelmia ja uudistuksia tehtäessä. Engelin puhdastyylisen sydänkaupungin ympärille kasvanut asutuskeskus oli laajentumistaan laajentunut; aivan kuin vuosirenkaat puussa olivat kehät kasvaneet. Oli täytynyt ryhtyä asemakaavoittamaan uusia kaupunginosia: Katajanokan korttelit täyttyivät, Töölön kallioille ja Pitkänsillan toiselle puolen nousi taloja. Missä vielä pari vuotta sitten kesäisin horsmat kukkivat koreina kallioiden koloissa ja talvisin pojat teutaroivat suksillaan, siellä paukkuivat nyt dynamiittipanokset, ja tiilikasat odottivat laastilapioita. Insinöörit suorittivat mittauksia ja punnituksia, uusia katulinjoja vedettiin, arkkitehdeilla oli kiire, ja rakennusmestarit alkoivat rikastua. Lauri Sjöberg nautti uusista aluevaltauksista. Usein hänen sunnuntaiset kävelyretkensä suuntautuivat uusille tonttimaille, ja hän tunsi riemua mielessään jokaisen uuden peruskiven laskemisesta ja jokaisesta harjannostajaisuutisesta. Mutta vielä väkevämmin sykähdyttivät hänen sydäntään huimaavat huhut Suur-Helsinki-suunnitelmista, jotka kuulemma jo alkoivat saada muodon, kun niiden hahmottelu oli uskottu maan ensimmäisen ja nerokkaimman rakennustaiteilijan tehtäväksi. Nythän tulisi tie vakavasti viitoitetuksi sille tulevien vuosikymmenien rakennustyölle, joka oli vievä Helsingin, hänen Helsinkinsä, ainakin Tukholman ja Kööpenhaminan, kukaties vielä Berliininkin luokkaan – ne olivat nimittäin ainoat suurkaupungit, joiden mukaan Lauri Sjöberg oli voinut muodostaa suurkaupunkikäsityksensä oltuaan mukana eräällä lauluretkellä ja tehtyään muutaman kesämatkan.
Hän ihmetteli, etteivät kaikki ihmiset olleet yhtä hullaantuneita Suur-Helsinkiin kuin hän. Eihän se tietysti vielä huomenna ollut toteutettavissa, mutta eivätkö ihmiset todellakaan osanneet nähdä oman nenänsä vartta pidemmälle!
Eräänä iltana, kun hän teatterin jälkeen taas kerran pitkästä aikaa oli osunut Ala-Kämpin varatuomaripöytään, oli asialle suorastaan naurettu.
Kalju ja punaposkinen asianajaja, kuoron ensibassojen tukimies, jonka kallo oli kuin biljardipallo, mutta pää kuin partaveitsi, oli puristaessaan sitruunaa punssilasiaan varten julistanut: – Jos sitä suunnitelmaa mahdollisesti joskus sadan vuoden perästä tarvitaan, niin ovat varmasti vaatimukset jo silloin aivan toiset.
Ja yksin pikkuinen protokollasihteeri, joka oli säilyttänyt nuorukaismielensä yhtä kirkkaana kuin tenoriäänensä, oli puistellut päätään ja virkkanut, että kaksisataa vuotta oli kaikkein lyhin aika, vaikka syntyväisyys kiihtyisi kaksinkertaiseksikin – senhän väestötilasto muka selvästi ja vastaansanomattomasti todisti.
Kun sitten isoruhoisen ja kaksileukaisen raatimiehen arvovaltainen toinen basso oli julistanut päätöksen tästä asiasta, jossa nuoren puolustajan, intomielisestä kaunopuheisuudesta huolimatta, ei ollut onnistunut saada kannattajakseen muita kuin lempeäsilmäinen ja valkokätinen maistraatinsihteeri, jota yleisesti pidettiin enemmän kilttinä haihattelijana kuin oikeaoppisena byrokraattina, ei Lauri Sjöberg enää voinut olla tuntematta itseään noloksi. Oliko hänestä tullut paavillisempi kuin itse paavi? Nuo toisethan olivat vanhoja helsinkiläisiä, jotka olivat kuluttaneet Espiksen asfalttia jo niihin aikoihin, kun hän vielä polvihousuisena poikasena juoksenteli syntymäkaupunkinsa mukulakivisiä katuja. Vaikka eipä silti –: monikohan heistäkään oli syntyperäinen helsinkiläinen?
Oli varhainen kevät.
Kirkas päivä, korkea taivas, kattojen räystäissä kiiltävät jääkristallit, joista maaliskuun leikkisät päivänsäteet suvaitsivat tiputella raskaita vesipisaroita sellaisen kävelijän niskaan, joka ei arvannut olla varuillaan.
Lauri Sjöbergillä oli ollut asiaa Suomi-yhtiön konttoriin Erottajan ja Ludviginkadun kulmassa. Kun hän asiansa toimitettuaan aukaisi konttorin oven, tuli hän sattumalta suunnanneeksi katseensa pitkin Heikinkatua, jonka päässä Kansallismuseon rakennustelineet kohosivat vaaleansinistä taivasta kohti. Näky oli hänestä riemastuttava. Eikö ollutkin tuo nouseva rakennusrykelmä kuin liiton merkki, yhtä kaunopuheinen tulevaisuuden lupaus kuin sateenkaari? Suur-Helsingin reittimajakkana se viittoi tietä Lauri Sjöbergin ajatuksille ja unelmille. "Saavatpahan nähdä... saavatpahan nähdä...", hoki hän itsekseen laskeutuessaan Erottajan mäkeä alas kohti Ruotsalaista Teatteria. Ja hän mietti rikki viisaasti:
– Poroporvarillisuus välttää visusti jokaista rohkeaa ajatusta, sillä sen kaino varovaisuus ei voi sallia poikkeamista kultaiselta keskitieltä, jonka varrelta löydetään jokapäiväiset käytännölliset totuudet... Järkevyys ja oikeudenmukaisuus ovat tuon keskitien viittoina, mutta nerokkuuteen se ei johda...
Lauri Sjöberg oli vähitellen ehtinyt Esplanadin kulmaan. Ihmisvilinä ei vielä ollut tihentynyt kävelytunnin keskeytymättömäksi virraksi, ja paljaalla asfaltilla kiilteli päivänpaisteen valoläikkiä. Hän kääntyi Esplanadille – saattoihan pistäytyä Cataniin syömään välipalaksi piirakan tai poiketa Fazerille juomaan kupin suklaata.
Mutta hän ei tullut menneeksi kumpaiseenkaan paikkaan, sillä juuri, kun hän tuli Mikonkadun kulmaan, sukeltautui poikkikadun pimennosta Runoilija, joka muutamaa viikkoa aikaisemmin oli juonut hänen kanssaan veljenmaljat.
– Pelaako veli sakkia? Runoilija kysyi toverillisen tuttavallisesti tervehdittyään.
– Valitettavasti en.
– Sepä vahinko... olisin pelituulella. Mutta ehkäpä keksimme korvausta vahingolle... Sopisimmekohan pienestä promenadista topeliaaniseen Kaisaniemeen ja kahvikupista? Minusta keväinen kirkkaus pääsee paremmin oikeuksiinsa siellä kuin täällä.
Lauri Sjöberg suostui mielihyvin. Runoilijan seura oli sekä hauskaa että mairittelevaa. He kääntyivät siis Kluuvikadulle ja edelleen Uuden Hotellin kulmasta Hallituskadulle.
– Kuinkahan kauan tuokin rottelo saa vielä muistuttaa meitä isiemme aikuisesta Helsingistä! virkahti Lauri Sjöberg osoitellen likaisen ruskeaa puurakennusta.
– Sen päivät ovat kyllä luetut, vastasi Runoilija. – Sillä saatpa nähdä, että nämäkin kadut muuttavat muotoaan, kunhan uusi asemarakennus nousee aateloimaan sen erämaan, jota sanomme Rautatientoriksi.
– Siitä uudesta asematalostahan onkin noussut kohinaa...
Runoilija hymähti:
– Myrsky vesilasissa... Veli on tietysti lukenut taisteluhansikkaaksi aiotun brosyyrin?
Lauri Sjöberg nyökäytti päätään. Ja Runoilija sanoi:
– Se on taas todistus siitä, että teoriat ovat harmaat ja vihreä on vain elämän puu. Sillä lähteehän tuo bombastinen "keihäs, joka on heitetty sotilaan luvallisessa haavoittamisen tarkoituksessa", hitto vieköön, aivan oikeasta periaatteesta: että rakennuksen täytyy jo ääriviivoiltaan ja muodoiltaan olla tarkoituksensa asiallinen ilmaus. Mutta sittenkin Saarisen suurenmoinen luomus on niin paljon yläpuolella kaikkien muiden kilpaehdotusten, että siitä kilpistyvät katketen terävimmätkin teoreettiset keihäät.
He olivat nyt tulleet Rautatientorille, ja Runoilija jatkoi jutteluaan:
– Kun Saarinen pääsee toteuttamaan suunnitelmansa, niin Helsinki huomaa saaneensa uuden monumentaalirakennuksen, joka on sellainen, että se kaunistaa nimenomaan Suomen pääkaupunkia. Katsohan meidän tähänastisia julkisia rakennuksiamme – esim. Säätytaloa, joka niistä on kaikkein kaunein –, niin huomaat, että ne voitaisiin aivan kivuttomasti sovittaa mihin kaupunkikuvaan tahansa, yhtä hyvin Berliiniin tai Pietariin kuin Helsinkiin. Mutta voisitko ajatella tulevaa Kansallismuseota siroksi jalostettuine suomalaisine kirkontorneineen minkään muun taivaan alla? Ja sama on oleva asematalonkin laita. Sen rinnalla tulee sitten tuokin makeileva krokaanikyhäelmä vaikuttamaan vieläkin ilmeisemmältä anakronismilta kuin nyt...
Hän osoitti Kansallisteatterin julkisivua, ja pilkallinen hymy karehti hänen suupielissään.
– Det är just det, som gör skillna'n så stor mellan en falsk och en äkta spanjor, hän naljaili edelleen. – Ei se ole graniitti, joka tekee rakennuksen suomalaiseksi, vaan rakennus tekee graniitin. Henki hallitsee aineen – nicht wahr, mein Freund?
Hiljaa astellen he soluivat Kaisaniemen vielä iljanteisille käytäville, joilla talitiaiset hyppelivät.
Lauri Sjöberg huomasi jäävänsä Runoilijan rinnalla perin harvasanaiseksi. Suurin piirtein hän kyllä oli samaa mieltä niistä arkkitehtoonisista kysymyksistä, jotka näin olivat linkoutuneet heidän puheenaiheikseen. Mutta hän tiesi toiselta puolen potevansa eräänlaista kansallistunteen anemiaa ja pelkäsi paljastavansa heikkoutensa, jos lähti tekemään tunnustuksia. Sillä hänellä oli syytä epäillä, että Runoilija, jonka "eurooppalaisuudesta" ei ollut vähäisintäkään epäilystä, kuitenkin pohjimmiltaan oli samalla kannalla kuin se toveri, jonka kanssa hän hiljattain oli joutunut kiistaan Ateneumin näyttelysalissa. Oli nimittäin kiistelty eräästä taulusta – suuren taiteilijan loistavasta laulajatarmuotokuvasta –, joka häikäisevällä tekotavallaan ja yleismaailmallisella ryhdillään oli saanut Lauri Sjöbergin haltioihinsa, mutta juuri samojen ominaisuuksiensa takia herättänyt toverissa epäilyksiä, jotka hän oli keskittänyt sanaan: salonkitaidetta. Sana ja hiukan ylimielisen halveksiva äänilaji, jossa se oli lausuttu, olivat hämmästyttäneet Lauri Sjöbergiä, joka juuri kuvan yleismaailmallisessa eleganssissa näki sen suurimman avun ja samalla ilahduttavan todistuksen siitä korkeasta tasosta, johon Suomenkin taide jo oli kohonnut. "Tuollaista voi tehdä vain suuri nero!" hän oli huudahtanut. Mutta toveri oli puistanut päätään ja virkahtanut: "Tuollaista tekee suuri taituri, talangi, jonka käsiala epäilemättä on ihastuttavaa, vieläpä ihailtavaakin, mutta vailla sitä itsenäisen persoonallisuuden väkevyyttä, joka pystyy omintakeiselta pohjalta luomaan uutta ja joka juuri siksi on nerokkuutta." Siitä oli ajatustenvaihto kehittynyt edelleen. "Suomalaisen taiteilijan pitää lähteä suomalaisesta maaperästä ja liikkua suomalaisessa maailmassa, aivan samoin kuin ranskalaisen ranskalaisessa ja saksalaisen saksalaisessa", toveri oli väittänyt. Ja Lauri Sjöberg oli inttänyt vastaan: "Taiteen tulee olla kansainvälistä, ja taiteilijan pitää puhua taiteessaan sellaista kieltä, että kaikki sitä ymmärtävät; suuressa taiteessa ei ole kansallisuuden raja-aitoja." "Se on sikäli oikein", toveri oli vastannut, "että taiteilijan pitää osata tehdä persoonallisuutensa ja siis myöskin kansallisuutensa ymmärrettäväksi kaikille, niin greekiläisille kuin juutalaisillekin, mutta jos hän luopuu kansallisuudestaan, kadottaa hänen persoonallisuutensa ja siis myöskin hänen taiteensa maan jalkojensa alta". – Tämä keskustelu palautui Lauri Sjöbergin mieleen hänen astellessaan Runoilijan rinnalla kevätiljanteista puistokäytävää Kaisaniemen vanhaa ja matalaa ravintolarakennusta kohti. Ja siksi hän vain kuunteli ja myönteli, kun Runoilija puhui. Sillä olihan Runoilijakin jo ensimmäisten vaellusvuosiensa heinelaisesta kansainvälisyydestä palannut takaisin kalevalaisten runotarten lähteelle ja sen äärellä luonut parhaimmat, kirkkaimmat ja omintakeisimmat virtensä.
Aivan kuin itsestään tämä asia joutuikin Runoilijan kielelle, kun kyyppari, joka oli yhtä nukkavieruksi kulunut kuin hänen vihreäkiiltoinen frakkinsa, oli tuonut heidän ikkunapöytäänsä kahvin ja pienoissavipullon ruskeata bolsia, jota Runoilija mielellään maisteli. Kun vanhus vapisevin käsin oli kaatanut liköörin laseihin ja poistunut pöydän luota, Runoilija virkahti:
– Kyypparin vanhuuden päivät tässä maassa ovat yhtä turvattomat kuin taiteilijan – sillä mitähän tuokin ukkeli ottaa eteensä, kun jalat eivät enää kanna eivätkä tutisevat kädet jaksa suunnata pullonsuuta lasiin? Mies kuuluu voimansa päivinä olleen Villensaunan ensimmäisenä edeskäypänä ja usein tuoneen tuutinkikarahvin ja vesikannun itselleen Topeliukselle, joka, kuten veli tietää, viihtyi hyvin tuossa idyllisessä majatalossa, kun pääsi joksikin päiväksi vapautumaan Koivuniemensä naiskomennosta. Silloin ei ollut Ganymedeksemme hännystakissa ollut tahraa, joka aamu oli posket ajettu ja viikset käherretty, ja Lemminkäiseksi häntä kantavieraat olivat sanoneet.
Siitä Lemminkäis-nimestä se Kalevala-juttu sitten lähti luistamaan.
– Kalevala on suomalaisen kulttuurin Magna Charta, sanoi Runoilija. – Kalevalaisuus on meidän henkisen viljelyksemme traditioiden pohja, ja vain sille pohjalle rakentamalla me voimme jotakin omaa ja merkitsevää aikaansaada.
– Mutta eivätköhän rajat sentään käy liian ahtaiksi, jos kaikki aidataan yksinomaan kalevalaisten pyykkien sisäpuolelle? yritti Lauri Sjöberg säyseästi väittää vastaan.
– Eivät suinkaan – kalevalaisen hengen maailma on avara, siitä voimme syystä käyttää Goethen sanaa da ist alles, siihen mahtuu kaikki, nimittäin meille suomalaisille tarpeellinen.
– Mutta on kai maailmassa sentään muutakin – tarkoitan sellaista muutakin –, joka myöskin suomalaisille on ensiarvoista.
– Tietysti on. Mutta mikseivät yleismaailmallisetkin asiat ja aiheet mahtuisi suomalaisesti väritettyyn aspektiin yhtä hyvin kuin johonkin toiseen? Ja ainakin minun lakini ja evankeliumini mukaan tuleekin meidän pyrkiä siihen, että saamme kalevalaisuutemme kosmopolitisoiduksi. Ja että se on mahdollista, senhän ovat jo todistaneet sitovasti Sibelius ja Gallen.
Runoilija kohotti lasinsa, kilisti ja sytytti uuden savukkeen:
– Luulen olevani tarpeeksi epämusikaalinen ihminen ymmärtääkseni musiikkia niin sanoakseni synteettisemmin kuin ammattimiehet, joista useimmat eivät näe metsää puiden takia. Ja minusta on naurettavaa, kun sanotaan Sibeliuksen musiikkia sellaiseksi, että pitää tuntea kansanrunoutemme, ennenkuin siitä voi nauttia. Sillä eihän toki Sibeliuksen musiikilla ja kansanrunoudella ole muuta yhteistä kuin tunnelmapohja, kansallisesti väritetty ja viritetty sävy, kaikki muu siinä on hänen omaansa, kauttaaltaan persoonallista, syvällisesti yksilöllistä ja edellytyksiltään tulla ymmärretyksi täydellisesti yleismaailmallista. Ja mitä taas Gallenin Kalevala-taiteeseen tulee, niin ei senkään käsittämiseksi tarvita Kalevalan tuntemista – vai tunsivatko ehkä meidän kansalliseepostamme ne, jotka ihailivat hänen freskojaan Pariisin näyttelypaviljongissa? – mutta sitä vastoin on varmaa, että Gallenin kuvat auttavat meitäkin ymmärtämään Kalevalaa.
Siten Runoilija puhui. Ja hän puhui innostuneesti ja vakuuttavasti. Selitteli asioita ja otti havainnollisia esimerkkejä milloin mistäkin. Ja kaiken summana oli se, että kansallisuustieto ja kansallistunne muodostavat tehokkaimman ja välttämättömän kannustimen inhimilliselle luomiskyvylle.
– Kansallistuntoammehan meidän on kiitettävä siitäkin, ettei ryssä saa meitä nielaistuksi, vaikka kuinka leukojaan aukoo!
Lauri Sjöberg ei ollut tullut sitä koskaan ajatelleeksi siltä kannalta. Hän oli pitänyt yhteistä itsevarjelusta isänmaallisuuden herättämänä, ja isänmaallisuus oli hänen mielestään toista kuin kansallisuus. Se oli rakkautta syntymämaahan, tunnetta, joka oli aivan luonnollinen kaikissa normaaleissa ihmisissä, jotka ajattelivat muutakin kuin omaa persoonallista etuaan. Isänmaanrakkaus ei jakanut, vaan yhdisti. Se täytti yhtä hyvin ruotsalaisen kuin suomalaisenkin rinnan. Ja juuri sen yhdistävä voima oli sen ylevyyden todistuksena.
Hän ei peitellyt näitä ajatuksiaan Runoilijaltakaan, joka hienoinen ja hyväntahtoinen hymy huulillaan kuunteli hänen tunnustustaan ja sitten sanoi:
– En tahdo väittää veljen katsantokantaa vääräksi, mutta uskallan sanoa sitä hiukan pintapuoliseksi. Tällä pintapuolisuudella – en käytä sanaa tässä yhteydessä moittivassa merkityksessä – on aivan luonnollinen selityksensä. Veli on lähtöisin kaupunkilaisesta virkamiesperheestä – eikö niin?
– Kyllä, myönteli Lauri Sjöberg. – Isäni oli hovioikeudenneuvos.
– Ja veljen kodissa puhuttiin kai yhtä paljon ruotsia kuin suomea –?
– Enemmän; äitini ei puhu suomea juuri lainkaan, ja isäni suomenmielisyys oli pikemmin järjen kuin sydämen asia, minkä vuoksi sen melkein ainoana käytännöllisenä seurauksena oli lasten suomalainen koulutus.
– Aivan niin, kuin minä arvasin. Virkamiehen poikahan olen minäkin, mutta supisuomalaisella maaseudulla syntynyt ja kasvanut. Eikä meiltä maalaissukuisilta ole katkaistu kansallisuuden ja kansanomaisuuden napajännettä yhtä varhain kuin teiltä, jos sitä teillä koskaan on ollutkaan...
Pieni savipullo oli jo tyhjentynyt, ja he nousivat lähteäkseen. Vanha edeskäypä vihreäkiiltoisessa hännystakissaan kumarsi syvään, sillä hän sai tavallista runsaammat juomarahat ainoilta vierailtaan.
Herrat erosivat Esplanadilla. Runoilijalla oli jotakin tehtävää lehtensä toimituksessa, joten hän lähti Ludviginkadulle. Lauri Sjöberg taas meni suoraa päätä asuntoonsa. Hänestä tuntui, että hänen piti selvitellä ajatuksiaan, joille Runoilijan vuorosanat olivat antaneet uusia aiheita – huolimatta siitä, että hän piti useita niistä vain, tahallisen keskustelija-asenteen paradokseina.
Kevät tuli aikaiseen sinä vuonna.
Mutta ei Lauri Sjöberg tullut sen voittokulkua erityisesti seuranneeksi, sillä hän kulki käräjillä ja oppi siis pelaamaan korttia juuri niihin aikoihin, jolloin viimeiset likaiset lumet ja jäänrippeet sulivat ja ylösnousemuksen ihme tapahtui.
4.
Nainen, kuka tuntee sinut?
Ei ainakaan neljänkolmatta vuotias mies, jonka elämään sinä ensimmäisen kerran tulet.
Ja Lauri Sjöberg oli vasta täyttänyt neljäkolmatta, kun Nainen – yksikössä ja isolla alkukirjaimella – risti hänen tiensä, joka sitä ennen vain sattumoisin oli sivunnut toisen sukupuolen polkuja. Hetkellisiä hehkuttumisia oli nimittäin silloin tällöin sattunut, mutta ne eivät olleet tuottaneet vammoja hänen sydämelleen – enempää kuin enää pitkiin aikoihin välttämättömät miehuuden purkautumiset hänen sielulleen. Sillä vaikk'ei hän ollutkaan menettänyt nuorukaisvuosiensa viattoman naiivia ihanteellisuutta, oli pääkaupunkilaisuus kuitenkin parkinnut hänen olemuksensa pintakerrostumat niin, etteivät ne enää pienimmistä raapaisuista haavoittuneet.
Mikä lieneekään saanut hänet menemään osakunnan vuosijuhlaan? Hänhän oli jo aikoja sitten vieraantunut osakuntaelämästä ja niistä piireistä, jotka siitä löysivät tyydytystä. Mutta kun aamulla hänen lehteä lukiessaan vuosijuhlailmoitus oli sattunut silmiin, oli hän yht'äkkiä päättänyt mennä. Ja vaikka häntä sitten illansuussa olikin laiskottanut mutkikkaalle vesioikeudelle uhratun päivänmittaisen aherruksen jälkeen, oli hän kuitenkin pukeutunut hännystakkiin.
Vuosijuhlassa istuttiin pitkien katettujen illallispöytien ääressä ja kuunneltiin pitkiä puheita, joiden järjestys oli tarkkaan määrätty. Aivan alkuun ei Lauri Sjöberg viitsinyt mennä, vaan istui ja odotteli Catanissa sitä ajankohtaa, jona hänen laskujensa mukaan vuosijuhlaesitelmän piti päättyä. Hän tilasi pää kallellaan odottavalta herra Wagnerilta viskygrogin ja tuoreimman Politikenin numeron. Mutta lehden lukeminen jäi vähiin, sillä naapuripöydässä istuva seurue kiinnitti hänen huomionsa. Omituinen yhtymä: kaksi nuorta neitosta Helsingin hienoimmista ruotsalaisista seurapiireistä, venäläinen meriupseeri ja Birger Björklöf! Näky herättikin huomiota, sillä oli varsin epätavallista, että pääkaupungin "perhetytöt" näyttäytyivät julkisessa paikassa venäläisen upseerin seurassa. Lauri Sjöberg piti lehteä edessään, mutta seurasi sekä silmin että korvin naapuripöydän tapahtumia. Siellä kävi keskustelu saksaksi ja ruotsiksi – viimeksimainittua kieltä upseeri puhui verraten vaivalloisesti ja vahvasti murtaen. Neitoset puhuivat taas kankeahkosti ja perin kieliopillisesti "pensionisaksaa", Björklöf – sen Lauri Sjöberg tiesi jo ennestään – yhtä vaivattomasti ja sujuvasti mitä kieltä tahansa. Björklöf ja upseeri tuntuivat olevan vanhoja tuttuja, koska sinuttelivat toisiaan. "Kuinka sinä oikeastaan pelastuit Tshushimasta?" kysyi Björklöf. Upseeri hymähti: "Onnellinen sattuma... jos olisin siihen aikaan palvellut Itämeren laivastossa, en nyt istuisi täällä enkä yleensä missään... mutta minut oli komennettu Mustanmeren laivaston esikuntaan Sevastopoliin, ja sillä aikaa, kun toverini tekivät kuolemanpurjehduksensa, vietin minä huoletonta elämää Krimillä, maailman paratiisissa. Sattumathan hallitsevat elämää – ainakin merimiesten elämää." Hän otti tottuneella, sirolla liikkeellä pullon jäämaljakosta ja täytti lasit – herrasväki söi kaviaaria ja joi samppanjaa, mikä juoma ei ollut jokapäiväistä Catanin diskreettien vieraiden pöydissä, ja Lauri Sjöberg pani merkille, että hänen aristokraattisen pitkä- ja kapeasormiset, valkeahipiäiset kätensä olivat melkein naisellisen hyvin hoidetut ja että vasemmassa pikkusormessa säihkyi timantti. "Onko Krim todellakin niin ihana?" kysäisi toinen neideistä. "On", vastasivat yhteen ääneen upseeri ja Björklöf – hänkin oli aikoinaan ollut vähän joka paikassa. "Oh, Jalta, Livadia..." "Kertokaa, minkälaista siellä on!" Ja upseeri rupesi kuvailemaan Krimin rantoja. Hän osasi kuvata – puhui värikkäästi, havainnollisesti, osasi piirtää sanoillaan ja maalata äänenpainoillaan. Pöytäseura kuunteli häntä ilmeisesti ihaillen – naisten katseet olivat naulautuneet hänen kalvakkoihin ylhäispiirteisiin kasvoihinsa, ja Björklöf oli ummistanut silmänsä puolittain ja säesteli puhujan sanoja mykin päännyökähdyksin –, eikä Lauri Sjöbergkään lehtensä takana antanut ainoankaan sanan mennä korviensa ohitse. Kun upseeri lopetti kertomuksensa, kohotti hän lasinsa ja sanoi: "Niin, sellaista siellä on, hyvä herrasväki, mutta sittenkin minä olen iloinen, että olen jälleen Helsingissä." "Maljasi, Lermontov!" sanoi Björklöf ja joi lasinsa pohjaan. Ja Lauri Sjöberg tuumi itsekseen, että tuo mies ei ole vain ylpeä ja ylhäinen, kuten venäläiset meriupseerit yleensä ovat, vaan myöskin sekä sivistynyt että älykäs, mikä ei ole yhtä tavallista sillä taholla. Kun hän vihdoin ylioppilastaloon lähtiessään meni heidän pöytänsä ohitse, kumarsi hän, koska tunsi Björklöfin, ja huomasi upseerinkin kohteliaasti vastaavan kumarrukseen.
Lauri Sjöberg tuli ylioppilastalon juhlasaliin paljon myöhemmin kuin oli ajatellut tulevansa. Virallisten puheiden pitkä sarja oli jo lopullaan, illallinen oli syöty, mutta vielä istuttiin pitkien pöytien ääressä kahvia juoden. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Siitä oli jo monta vuotta, kun hän viimeksi oli ollut vuosijuhlassa, eikä kuva enää ollut sama kuin silloin. Olihan tosin nytkin peräseinällä osakunnan lippu ja puhujalavan molemmin puolin laakeripuut ja pahville maalatut hautakivet, joihin kultakirjaimin oli piirretty vuoden varrella kuolleitten osakuntalaisten nimet. Mutta salissa oli niin merkillisen jäykkää ja hiljaista, ja pöytien ääressä istui naisia tuhka tiheässä – ennen heitä oli ollut vain jokunen siellä täällä. Hänkin joutui istumaan naisen viereen.
– Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tervehti Selma Åhman, jonka viereen olkanauhainen marsalkka saattoi Lauri Sjöbergin. – Minä jo luulin, että jäisin kokonaan kavaljeeritta.
– No, sitä kai ei teidän tarvitse pelätä, vastasi Lauri Sjöberg istuutuessaan.
Selma Åhman oli osakunnan huomatuimpia naisia, vilkas, seurustelukykyinen ja monen mielestä kaunotar. Kaikissa seuroissa, joihin hän tuli, kokosi hän ennen pitkää miehet ympärilleen. Sen vuoksi naiset eivät yleensä hänestä pitäneet. Lauri Sjöberg tunsi hänet niiltä ajoilta, joina hän osakunnassa oli kilvoitellut itselleen maailmanmiehen kannuksia, mutta oli pysytellyt hänestä loitolla. Miksi – siitä hän ei itsekään ollut selvillä, arvasi vain jonkinlaisen varovaisuusvaiston ohjanneen häntä. Sillä hän oli kuvitellut juuri Selma Åhmanin tapaisten naisten edustavan "vaarallisten naisten" tyyppiä. Nyt hän hymähti itsekseen tälle kuvittelulle. Eiköhän sekin pohjaltaan ollut vain hänen synnynnäistä ujouttaan ja arkuuttaan? – Täällä on ollut hirveän akateemista ja ikävää, virkahti Selma Åhman. – Teillä on tietysti ollut paljon hauskempaa. Ja nyt minusta oikeus ja kohtuus vaatii, että rangaistukseksi myöhästymisestänne ripitätte itsenne ja kerrotte, missä olette ollut.
Hän puhui miellyttävän luonnollisesti – ei hänen sanoissaan eikä äänenpainoissaan ollut vähäisintäkään teennäisyyden vivahdetta. Ja Lauri Sjöberg kertoi Catanissa koolla olleesta seurasta, upseerista, neitosista ja Birger Björklöfistä.
– Kuka tuo Birger Björklöf oikeastaan on? kysäisi Selma Åhman. – Olen useasti kuullut hänen nimensä ja tiedän, minkä näköinenkin hän on, mutta itse ihmisestä en tiedä mitään. Onko hän jollakin tavoin deekiksellä?
– Tavallaan on, tavallaan ei, vastasi Lauri Sjöberg. – Hänellä on loistavampi menneisyys kuin useimmilla muilla, niin loistava, että hän kai katsoo sen riittävän korvaamaan nykyisyyden ja tulevaisuudenkin.
– Tuohan kuulostaa mielenkiintoiselta, melkein salaperäiseltä.
– Birger Björklöf tuskin haluaakaan mitään mieluummin kuin salaperäisyyttä henkilökohtaisten vaiheittensa viikunanlehdeksi.
Lauri Sjöbergiä huvitti lauseittensa sorvaaminen huolitelluiksi konversaatiorepliikeiksi – hän nautti maailmanmiehisyydellä keimailemisesta. Ja pitihän hänen osoittaa olevansa sen huomaavaisuuden arvoinen, jota hänelle oli osoitettu, kun hänet oli sijoitettu Selma Åhmanin vierustoveriksi.
– Mutta kai te sentään voitte minulle hiukan kohottaa tuota salaperäisyyden verhoa? kysyi Selma Åhman painottaen sanoja "te" ja "minulle" ja katsoen vierustoveriaan puolittain veikeästi, puolittain anovasti.
Nyt huomasi Lauri Sjöberg, että Selma Åhman vuorostaan keimaili. Mutta se ei ollut hänestä ensinkään vastenmielistä, päinvastoin se mairitteli häntä. Ja kun hän katsoi vierustoveriaan, ei hän voinut olla ihmettelemättä, ettei hän aikaisemmin ollut huomannut hänen viehättäväisyyttään. Hänen piirteensä olivat säännölliset, mutta samalla pehmeät, silmät puhuvat, hipiä hieno, suu hyvin muodostunut – punaiset huulet kenties aavistuksen verran liian vahvat, mutta juuri siksi viettelevän kiihoittavat – ja kauniita, ehkä vähän väsähtäneitä kasvoja kehysti pehmeäaaltoinen tumma, melkein musta tukka. Hänen vartalonsa oli ryhdikäs, mutta niin täyteläinen, että se salli ääriviivojen, ennen kaikkea korkean poven päästä naisellisiin oikeuksiinsa. Ja taas hymähti Lauri Sjöberg itsekseen: sehän oli tuo varhain kehittynyt, korkea povi, joka jo Selma Åhmanin ensimmäisinä ylioppilasaikoina oli aiheuttanut sellaisia arveluita, ettei hän ollut yhtä viaton kuin muut osakunnan naiset... Joutavuuksia tietysti – toisen ruumis kehittyy aikaisemmin, toisen myöhemmin. Ja Selma Åhmanhan sitäpaitsi oli hyvästä perheestä.
Lauri Sjöbergillä oli hyvä tilaisuus tehdä huomioitaan ja pohtia asioita itsekseen, sillä juuri, kun vierustoveri oli pyytänyt häntä kertomaan Birger Björklöfistä, oli osakunnan kuraattori noussut puhumaan. Kuraattori oli vanhempi mies, vakava ja kunnianarvoisa filosofi, joten hänen puheensa aikana ei sopinut keskustella, ja hän puhui pitkään. Heti, kun hän oli lopettanut optimistisen puheensa ja "eläköön" oli kolmeen kertaan huudettu muka parempaa aikaa kohti kulkevalle isänmaalle, sanoi Selma Åhman:
– No, nyt kai minä saan kuulla Birger Björklöfin historian...
– Se on vain tarina tuhlaajapojasta, vastasi Lauri Sjöberg, mutta hätkähti samassa itsekin sanojensa pateettista sävyä ja koetti sitä heti seuraavan lauseen arkisella välinpitämättömyydellä lieventää. – Rikkaitten vanhempien ainoa poika, jonka kiero kasvatus tietysti hemmotteli aivan piloille. Kun vanhemmat kuolivat, tuhlasi hän omaisuutensa muutamassa vuodessa. Nuorena ylioppilaana hän matkusti ulkomaille, eleli siellä kuin ruhtinas – sanottiinpa, että hän käyntikortteihinsa oli painattanut kreivillisen kruununkin.
– Sitä en usko, ihmiset liioittelevat niin mielellään.
– Mahdollisesti. Joka tapauksessa aukenivat hänelle tiet piireihin. Hänellä oli terävä pää ja täydellinen salonkimiehen kasvatus. Eikä hän suinkaan säälinyt rahojaan; siksi hänellä oli paljon ystäviä ja ihailijoita. Hän puhui ranskaa kuin syntyperäinen pariisilainen, englantia kuin lontoolainen lordi; keskustelutaidon hän oli rahojen keralla perinyt isältään, miekkailussa ja ratsastuksessa ei ollut monta hänen vertaistaan. Maailmankaupungit tunsivat siis hyvin nuoren, komean suomalaisen, jonka koko elämä oli yhtämittaista juhlintaa, loistavaa, häikäisevää, mutta kiusallisen kallista. Ja juhla katkesi äkkiä, kun rahalähetykset loppuivat. Kotiin tultuaan hän sitten yritti ruveta kielten opettajaksi, mutta tympäytyi tietysti opettamiseen, sitten ratsastuksen ohjaajaksi, mutta ei saanut oppilaita: tässä maassa oli vielä liian vähän ylhäisiä naisia ja joutilaita herroja. Sen koommin ei hän liene mitään yrittänytkään.
– Seurusteleeko hän vielä entisten toveriensa kanssa? kysyi Selma Åhman, jonka mielenkiinnon Birger Björklöfin 'tapaus' ilmeisesti oli herättänyt.
– Ei hän heitä näytä karttavan, vastasi Lauri Sjöberg. – Sillä hän ei ole katkera, vaikka onkin ylpeä. Ei hän esimerkiksi koskaan alennu pyytämään lainaksi viittäsataa vähempää, vaikka ottaa vastaan kaksikymmentäkin.
– Millä hän sitten elää?
– Sukulaiset maksavat hänen asuntonsa ja ruokansa erääseen ravintolaan.
– Entä kun hän saa rahaa lainaksi?
– Silloin hän tilaa samppanjaa.
– Eikö hänen elämässään ole ollut naista?
– Ei naista yksikössä, mutta arvatenkin sitä enemmän monikossa. Kuulisittepa vain hänen heistä puhuvan! Hän puhuu yhtä mielellään naisista kuin hevosista, molemmista tuntijan tavoin ja molemmista samalla tavalla.
Selma Åhman hymähti, ja Lauri Sjöbergistä tuntui, että hymähdys oli hyväksyvä – ikäänkuin sensisältöinen, että hänessähän on tyyliä...
Mutta Selma Åhman ei suonut vierustoverilleen niin pitkää ajatusaikaa, että tämä olisi ehtinyt ruveta miettimään naisen arvoituksellisuutta. Seuraavassa tuokiossa hänellä jo oli uusi aloite kielenkärjellään:
– Suoraan sanoen minusta tuntuu hiukan koomilliselta, että me, jotka olemme osakuntatovereita ja saman vuoden ylioppilaita, teitittelemme toisiamme. Sen vuoksi uskallan – en vanhempana, Herra varjelkoon, vaan naisen oikeudella – ehdottaa...
Hän kohotti mehuboolilasinsa hymyillen:
– Minun nimeni sinä kyllä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin tiedän sinun.
He kilistivät. Ja Lauri ajatteli itsekseen, että Selma oli sangen viehättävä naisolento.
Kun veljeytymistoimituksen jälkeen uhkasi syntyä tauko keskusteluun, kiirehti Selma Åhman sanomaan:
– Onhan hiukan noloa meidän vanhojen civisten juoda veljenmalja marjavedessä, mutta minkäs teet, kun raittiustätien huolenpito on riistänyt säädyllisyyden ylioppilasjuhlistakin. Katsohan nyt, mikä siitä on seurauksena: rivit ovat harvenneet juhlapöydissä, kun pojat ovat kiirehtineet sivuhuoneisiin ja orkukseen salaa varaamiensa punssipullojen ääreen. Mitä on siis talon raitistuttamisella saatu aikaan – ei muuta kuin tekopyhyyttä, ja se on minun mielestäni innoittavin kaikista paheista. Eikö niin? Pitäähän ihmisen toki avoimesti olla sitä, mitä hän on... Lauri Sjöberg nyökkäsi hyväksyvästi ja ajatteli itsekseen: Kas vain, hänellähän on periaatteita, luonnetta! Mutta samassa Selma Åhman virkahti kevyesti:
– Ei ruveta sentään moralisoimaan... Ja mitä meidän äskeiseen maljaamme tulee, niin voimmehan pitää sitä vain väliaikaisena toimenpiteenä, kunnes saamme tilaisuuden sen kunnolliseen vahvistamiseen, ja minä puolestani toivonkin, ettei meidän tarvitsisi kauan odottaa sitä tilaisuutta...
Lauri Sjöbergissä havahtui silloin eräs ajatus – sehän sopikin aivan mainiosti! – ja hän sanoi:
– M. M:llä on viikon perästä illanvietto, johon tulee naisia. Sopisikohan, että minä saisin kutsua...
Hän pysähtyi keskellä lausetta ja joutui hiukan hämilleen, sillä hänestä tuntui yht'äkkiä ylen oudolta sanoa: sinut.
Selma Åhman katsahti häneen hymyillen ja kysyi sitten naurahtaen:
– Et suinkaan sinä vain tarkoita, että kutsuisit minut?
Lauri Sjöberg tunsi punastuvansa:
– Kyllä minä sitä tarkoitin... Selma Åhman ojensi hänelle kätensä:
– Ja minä otan kutsun riemulla vastaan. Olen todellakin iloinen.
Hän puristi lämmöllä Laurin kättä, eikä tältä jäänyt huomaamatta, että käsi jätettiin hänen käteensä pitemmäksi aikaa kuin kiittämisen vuoksi oli tarpeellista, ja se tuntui vähän nololta.
Pitkistä pöydistä alkoivat vähitellen nousta nekin, jotka eivät puikahtaneet sivuhuoneisiin tai laskeutuneet orkukseen. Ja Selma Åhmanin molemmat nuoremmat sisaret tulivat kysymään, eikö jo ollut aika lähteä kotiin.
Selma rypisti hiukan silmäkulmiaan:
– Joko nyt?
Keskimmäinen sisar, joka oli perin vakavamielinen neitonen ja luki uusia kieliä ja aikoi opettajauralle, sanoi:
– Kellohan on jo niin paljon...
Ja nuorin sisar, vasta medikofiilin suorittanut vaalea ja lempeäsilmäinen kaunotar, tukahdutti haukotuksen:
– Täällä on tylsää...
– Se riippuu jokaisesta itsestään; minulla ainakin on ollut erinomaisen hauskaa.
Mutta hän nousi kuitenkin lähteäkseen.
Ja Lauri Sjöberg lähti saattamaan heitä kotiin.
Kun he tulivat ylioppilastalon portaille, pysähtyivät he hetkiseksi, sillä heitä vastaan lehahti väkevänä vasta sataneen ensimmäisen lumen tuore tuoksu, jota he vetivät sieraimiinsa ja sieluihinsa. Sitten he lähtivät verkalleen kävelemään Åhmanien asuntoa kohti.
Matkalla puheltiin minkä mitäkin. Mutta vanhin sisar oli harvasanainen; taivaalla olivat lumipilvet alkaneet hajaantua, ja Selma näkyi tähyilevän tähtiä niiden raoista. Medikofiilari naljaili:
– Turha vaiva, sisar kulta: jos saatkin lasketuksi seitsemän tähteä, niin et kuitenkaan tähän aikaan vuorokaudesta saa näköpiiriisi valkoista hevosta.
Selma ei vastannut mitään, ja keskimmäinen sisar rupesi yht'äkkiä puhumaan Carlylen "Sankareista ja sankaripalvonnasta", jolla hän ilmeisesti oli ruokkinut kielioppien kiusaaman sielunsa nälkää.
Kun he tulivat Åhmanien ovelle, ojensi Selma kätensä:
– Kiitos tästä illasta ja vielä suurempi kiitos kutsusta illanviettoon. Toivottavasti me kuitenkin vielä sitä ennen tapaamme toisemme.
Lauri Sjöberg auttoi medikofiilaria saamaan auki alaoven. Kun se läimähti kiinni sisarusten jälkeen, lähti hän hiljakselleen vaeltelemaan Korkeavuorenkadulle, jonka varrella hän nyt asui. Ja hän totesi, että ilta oli kulunut varsin miellyttävällä tavalla ja että Selma Åhman slaavilaisen pehmeine, vähän aistillisine kasvonpiirteineen, tummine hiuksineen, korkeapovisine, täyteläisine muotoineen, ohkaisine nilkkoineen ja pienine jalkoineen – nilkat hän oli nähnyt napittaessaan hänen päällyskenkiään – todellakin muistutti venakkoa, kuten hän joskus oli kuullut jonkun sanovan...
Brondinin kohdalla Etelä-Esplanadilla tuli häntä vastaan tyttö, jonka hän käännytti mukaansa.
M. M:n illanvietossa C. F. Nybergin yläsalissa Senaatintorin kulmassa
oli tunnelma korkealla. Laulua, leikkisiä puheita, tanssia, viiniä, taas laulua, taas viiniä ja taas tanssia. Ja Lauri Sjöbergin komea pöytänainen herätti huomiota. Selmalla oli vaaleanpunainen leninki, ilmavan avokaulainen ja ruumiinmukainen; hän oli säteilevän iloinen, ja herrat parveilivat hänen ympärillään.
Tenoriääninen protokollasihteeri iski silmää Lauri Sjöbergille ja sanoi:
– Kas, kas, kas...
Ja yksin valkokätinen ja hopeahiuksinen maistraatinsihteeri, joka jo oli siirtynyt passiivisten jäsenten joukkoon, pyysi Sjöbergiä esittelemään.
Selma Åhman huvitteli kuninkaallisesti. Hän tanssi nuorempien herrojen kanssa ja keskusteli keveästi hakkaillen vanhempien kanssa. Hän huomasi olevansa valloittava ja nautti voitoistaan. Hänen riemunsa tarttui Lauri Sjöbergiin, joka tunsi hetki hetkeltä vapautuvansa siitä korrektista pidättyväisyydestä, joksi hänen syntyperäinen ujoutensa vuosien varsilla oli muuttunut. Kun häntä vaadittiin laulamaan "Reininviinin ylistystä", ei hän lainkaan vastustellut, vaan kajahdutti komeasti täydellä äänellä ilmoille bravuurinumeronsa. Hänelle taputettiin ja huudettiin "hyvä, hyvä". Selma Åhman otti punaisen ruusun tukastaan ja pisti sen hänen frakkinsa rinnuksen napinläpeen. Ja hän kuuli naisäänen takanaan sanovan: "Hänhän on aivan suurenmoinen." Kun hän kääntyi katsomaan, huomasi hän siellä istuvan toisen niistä nuorista naisista, joiden hän viikko sitten oli nähnyt juovan samppanjaa venäläisen meriupseerin ja Birger Björklöfin kanssa Catanissa. Ja neitonen kohotti hymyillen lasinsa häntä kohti.
Mikä liekään huumannut Lauri Sjöbergin – viini, elämänilo, Selma Åhmanin voitot ja hänen oma menestyksensä –; hän, joka oli karaissut itsensä säilyttämään mielenmalttinsa, tunsi sielullisen tasapainonsa horjahtelevan, mutta se ei tällä kertaa säikähdyttänyt häntä ensinkään. Tuntui vain niin hyvältä laskea valloilleen kaikki olemuksensa vaistot ja voimat.
Hän kuuli Selma Åhmanin vierellään sanovan jotakin, ja kun hän kääntyi katsomaan, huomasi hän hänen keskustelevan pöydän toisella puolella istuvan Calle Knorringin, kuoron johtajana harmaantuneen ikuisen laulajaveikon, kanssa. Calle oli asettanut samettipäiset kainalosauvansa, joiden varassa hän jo vuosikymmenet oli liikkunut, pöydän laitaa vasten ja sanoi:
– Niin on minustakin kevät aina tuntunut muita vuodenaikoja ikävämmältä, vaikka tietysti oikeastaan pitäisi olla päinvastoin... Mutta mitä minuun tulee, niin se kai johtuu siitä, että keväisin aina tunnen kipeämmin olevani yksin kuin muulloin...
– Siitä kai se johtuu, Selma Åhman vastasi hiukan hajamielisesti.
Hän istui vähän etukumarassa, ja leningin avokaulasta paljastui ärsyttävästi näkyviin pyöristyvien rintojen välistä hienohipiäistä vakoa. Lauri Sjöbergin päässä alkoi humista. Tuo maidon valkoisena kuultava iho näytti pehmeältä ja siloiselta kuin sametti, jonka pinta hyväilee kättä...
Äkkiä hän tarttui lasiinsa ja huudahti:
– Juokaamme joka tapauksessa kevään malja... ihmiskevään!
– Ja osoittakaamme se hänelle, jolle se ennen kaikkia kuuluu, sanoi lasiaan Selma Åhmania kohti kohottaen Calle Knorring, joka kainalosauvoistaan ja hiustensa hopeasta huolimatta aina esiintyi galanttina sharmöörinä.
Lauri Sjöberg tunsi, ettei hänen enää olisi pitänyt juoda, mutta aivan kuin uhmaten itseään hän joi lasinsa pohjaan ja täytti sen heti uudelleen. Vähitellen naiset alkoivat tehdä lähtöä, ja Selma Åhman ojensi kätensä pöydän ylitse Calle Knorringille hyvästiksi. Hän teki sen ilmeistä mielihyvää tuntien, sillä hän tiesi, että hänen paljas käsivartensa kaartui kauniisti.
He ottivat ajurin Senaatintorilla odottavasta pitkästä rivistä, ja Lauri kietoi käsivartensa Selman tueksi. Aleksanterinkatu oli tyhjä ja pimeä, ja rattaat keinahtelivat paljailla kivillä, joilla viikko sitten tullut lumi ei ollut viipynyt kuin muutaman tunnin. He eivät vaihtaneet montakaan sanaa keskenään. Mutta Selma nojautui Lauriin ja painautui lähelle häntä. Lauri tunsi hänen hengityksensä ja puristi häntä lujasti. Mutta kun kavioitten kopse heidän takanaan oli vaiennut jäljessä tulevien käännyttyä sivukaduille, kääntyi Lauri suutelemaan; – hän tunsi vastassaan puoliavoimet, kosteat huulet, ja kuuma veren laine kävi hänen ruumiinsa lävitse. Hän suuteli toisen kerran, kolmannen, pitkään ja intohimoisesti, ja tunsi ikäänkuin vajoavansa johonkin pehmeään ja lämpimään olemattomuuteen.
– Rakas, rakas, soperteli hän. – Sano, oletko omani... tuletko omakseni...
Ja aivan kuin jostakin kaukaa hän kuuli hiljaisen, mutta tyynen vastauksen:
– Minä tulen omaksesi, tästä hetkestä asti minä olen sinun omasi.
Ja puoliavoimet, kosteat huulet etsivät ja löysivät hänen huulensa.
Ajurinrattaat pysähtyivät nykähdykseen. He olivat perillä.
– Rakas, sinä et saa saattaa minua pidemmälle kuin ulko-ovelle, sanoi Selma. – Anna ajurin odottaa sen aikaa, kuin autat minua aukaisemaan ulko-oven. Ja huomenna odotan sinua luokseni.
He suutelivat vielä ovella, mutta vain kevyesti, koska ajuri sen näki.
Sitten paukahti ovi kiinni, ja Lauri Sjöberg hyppäsi rattaille:
– Ajakaa takaisin sinne, mistä tultiin, ja nopeasti!
Hän tunsi olonsa riemullisen huumautuneeksi, eikä hän edes viitsinyt ruveta ajatuksiaan selvittelemään.
Ovenvartija laski hänet sisään. Hän juoksi ylös portaita ja ryntäsi päällystakki yllään juhlasaliin, jossa miehinen seura vielä oli koolla. Häntä tervehdittiin riemuhuudoin. Ja niine hyvineen hän hyppäsi pöydälle ja lausui uljaan Gascognelaislaulun. Hän lausui paremmin kuin koskaan ennen elämässään. Ja hänen silmänsä loistivat kuin nuoren triumfaattorin. Hän sai myrskyisät suosionosoitukset, Calle Knorring itki, ja maistraatinsihteeri, joka oli rikas, tilasi samppanjaa koko seuralle.
Kun Lauri Sjöberg seuraavana päivänä – joskus myöhään aamupäivällä – heräsi, ei hän aluksi kyennyt lainkaan järjestelemään ajatuksissaan illan ja yön muistoja – ne olivat hänen aivoissaan sekavan sotkuisena vyyhtenä, jonka lankoja ei millään tahtonut saada kerälle. Mutta vähitellen alkoi sentään tuosta vyyhdestä lanka juosta: tosin hän ei muistanut, miten ja milloin hän oli tullut kotiin, mutta sen sijaan hän muisti lausuneensa Gascognelaislaulun tultuaan saattamasta Selma Åhmania, ja samalla alkoivat yöllisen ajoretkenkin tapahtumat palautua hänen mieleensä. Hyvä Jumala, mitä hän olikaan sanonut tytölle! Hän säikähti: ei suinkaan tyttö vain ollut käsittänyt sitä kosimiseksi –? Hänen korvissaan soivat Selma Åhmanin sanat: "Tästä hetkestä asti minä olen sinun omasi." Jospa hän todellakin... Lauri Sjöberg ei uskaltanut ajatella ajatusta loppuun.
– Mitä ihmettä minun nyt on tehtävä? hän mutisi itsekseen ja rupesi valelemaan pakottavaa päätään.
Hän puki nopeasti ylleen – täytyihän siitä saada jonkinlainen selvyys – ja meni ulos.
Lumettoman talven lohduton harmaus ei ollut omansa kohottamaan hänen mielialaansa. Mereltä kävi kostean raaka viima, ja Esplanadin luurankomaisesti paljaat puut ojentelivat mustia oksiaan matalalla kulkevia pilviä kohti – ikäänkuin olisivat tahtoneet pysähdyttää niiden kulun. Niin olisi Lauri Sjöbergkin tahtonut pysähdyttää pilvien kulun – eikä vain pilvien, vaan koko maailman... Todellakin: maailma olisi saanut pysähtyä kulussaan samana hetkenä, jona hän ajurinrattailla painoi huulensa puoliavoimia, kosteita huulia vastaan...
– Mitä minä nyt teen? kysyi hän itseltään. – Sillä eihän maailma kuitenkaan pysähdy, vaan pyörii eteenpäin rataansa, ja minun täytyy pyöriä sen mukana.
Joku tuli häntä vastaan ja sanoi:
– Terve!
Hän katsahti ylös ja huomasi vastaantulijan Veikko Virtalaksi, samaksi toverikseen, jonka kanssa hän kerran oli joutunut kiistaan Edelfeltin laulajatarkuvasta Ateneumissa.
– Tule haukkaamaan aamiaista, minulla on nälkä kuin sudella, ja ajattelin siksi mennä Gambriniin.
Lauri Sjöberg kääntyi hänen mukaansa. Veikko Virtala oli oikeastaan ainoa luokkatovereista, jonka kanssa hän oli ylläpitänyt lähempiä suhteita. He söivät samassa ruokapaikassa päivällisensä, kävivät yhdessä taidenäyttelyissä ja tapasivat toisensa teatterissa. Veikko Virtala oli ammattiesteetikko; hän oli jo suorittanut kandidaattitutkintonsa, hankkinut itselleen nimen taidearvostelijana ja valmisteli parast'aikaa väitöskirjaa keskiaikaisista kirkkomaalauksista. Mutta hänessä oli siitä huolimatta paljon tervettä järkeä ja turmeltumatonta inhimillisyyttä: hän osasi ottaa asiat sellaiselta kannalta, kuin ne Lauri Sjöberginkin mielestä oli otettava – paitsi kansallisuusasiaa, jossa Virtalan sekoittumaton maalaisveri vei liiallisuuksiin, jopa kiihkonkin rajoille.
– Kuulehan, hyvä veli, mikähän sinua tänään oikeastaan vaivaa? kysyi Veikko Virtala, kun he voileipäpöydän ääreltä palattuaan istuutuivat pöytäänsä ja ottivat ryypyt.
– Tuli viime yönä valvotuksi, vastasi Lauri epämääräisesti.
Mutta Virtala oli itsepäinen:
– Ei yhden yön valvonta tee sinun ikäistäsi ja tapaistasi miestä niin hajamieliseksi, että hän kulkee tuoreen lohen sivu voileipäpöydässä... Kyllä siihen täytyy olla vakavammat syyt. Ethän sinä huomannut siansorkkiakaan. Mies, mikä sinun on? Ethän vain liene rakastunut –?
Veikko Virtala rakasti ruokaa yhtä paljon kuin taidetta – ja sanoi aina, kun toverit laskivat leikkiä hänen ruokahalustaan, että syömällä ihminen säilyttää makunsa terveenä ja mielensä tyynenä – eivätkä hänen kasvonsa missään säteilleet välittömämmin elämänhalua kuin ruokapöydässä.
Mutta Lauri Sjöbergiä ei nyt huvittanut toverin hyväntuulisuus.
– Koska kysyt, sanoi hän kumeasti, – niin saatanhan sinulle tunnustaa, mikä minua vaivaa.
Pöytätoveri nosti katseensa täyteen ahdetusta lautasesta, sillä Laurin ääni oli vakava.
– Pelkään viime yönä tehneeni hirveän tuhmuuden: suutelin Selma Åhmania vähän liian monta kertaa...
Virtala purskahti heleään nauruun:
– Kuule, ei hän sitä taida pahakseen panna! Mutta Lauria ei naurattanut.
– Kunpa se olisikin siihen jäänyt –!
– Mitä helkkaria? Ethän vain...
– En oikein varmaan muista, mitä hänelle ajurinrattailla sanoin, mutta luulen melkein kosineeni häntä...
– Terve! huudahti Virtala. – Kuinka hemmetissä sinä sillä tavoin järkesi menetit?
– En tiedä, sanoi Lauri. – Mutta neuvo nyt, hyvä mies, mitä minun on tehtävä.
Hänen äänensä oli miltei tuskainen. Ja Veikko Virtala ymmärsi, että tässä oli tosi kysymyksessä, laski haarukan ja veitsen lautaselleen, pyyhkäisi suutaan ja sanoi:
– Ei auta muu, kuin että sinä heti menet häntä tapaamaan ja selität asian.
– Niinkö arvelet?
– Niin. Mutta sinun on mentävä heti. Viivyttely voi käydä kohtalokkaaksi. Sillä jos Selma Åhman ehtii kertoa asian äidilleen ja sisarilleen, niin olet auttamattomasti satimessa, josta sinun on vaikea päästä irti.
– Luuletko sinä, että hän kertoo?
– Kaiken todennäköisyyden mukaan hän sen tekee, ellet ajoissa ehätä estämään. Sillä ota huomioon, että hän on ainoa sisaruksista, joka ei tee mitään muuta kuin odottaa miestä ja avioliittoa. Toisethan lukevat – sanotaan sen kauniskasvoisen medisiinarinkin ottavan opintonsa oikein toden kannalta – mutta Selma-neiti ei tee mitään, kuuluu jo jättäneen toimenkin, joka hänellä oli jossakin keskusvirastossa, ja elää vain päivän kerrallaan äitinsä luona, kunnes ritari tulee...
Lauri Sjöberg tyhjensi olutseidelinsä.
– Kai minun sitten on mentävä.
Kun Lauri Sjöberg soitti Åhmanien ovikelloa, tuli Selma avaamaan. Hän kietoi kätensä tulijan kaulaan ja sanoi:
– Vihdoinkin! Olemme jo odottaneet sinua.
Monikkomuoto säikähdytti Lauria. Mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, suuteli Selma häntä pitkään.
Lauri riisui päällysvaatteensa.
Ja Selma aukaisi oven saliin ja sanoi:
– Ole hyvä.
Lauri Sjöberg ei koskaan elämässään ollut tuntenut itseään niin avuttomaksi kuin astuessaan kynnyksen ylitse kädessään kukkatötterö, jonka hän matkan varrella oli ostanut aikomaansa anteeksipyyntöä tehostamaan.
Salissa odotti Selman äiti. Hän tuli askelen, pari Lauria vastaan, levitti sylinsä ja ojensi poskensa suudeltavaksi. Hän oli hyvin hieno rouva; nenällä keinahtelivat samanlaiset kultakehyksiset pincenezit kuin ne, jotka Laurin koulun ranskankielen opettajattaren, mademoiselle Sessan nenällä olivat herättäneet poikien kunnioitusta. Lauri kosketti kevyesti huulillaan hänen poskeaan ja tunsi Houbigant'in Idealin tuoksun.
Rouva Åhman sanoi:
– Olen iloinen saadessani toivottaa tulevan vävypoikani tervetulleeksi perheeseen.
Sitten hän tarttui toisella kädellään tyttärensä ja toisella tulevan vävypoikansa käteen, yhdisti heidän kätensä, risti omansa, ummisti silmänsä ja sanoi juhlallisesti:
– Jumala siunatkoon teidän liittonne, lapseni.
Selma suuteli äitiään, ja Lauri seisoi edelleenkin sanattomana ja hypisteli hiukan hermostuneesti kukkakääröään, kunnes rouva Åhman tuli kiinnittäneeksi siihen katseensa:
– Mutta Selma, ota toki sulhasesi tuomat kukat ja aseta ne maljakkoon.
Kun he Selman mentyä järjestämään kukkia olivat jääneet kahden, istuutuivat he suurilehtisen palmun alle sohvapöydän ääreen, jolla oli perheen nahkakantiset valokuva-albumit.
– Joko Lauri on ilmoittanut äidilleen tämän iloisen uutisen? rouva Åhman kysyi.
Lauri hätkähti ja vastasi epäröiden:
– Enhän minä vielä ole ehtinyt... tämä tuli niin äkkiä...
– Niin, äkkiä se tuli. Lauri voi uskoa, että minäkin hämmästyin, kun Selma yöllä tuli herättämään minut yllättääkseen uutisella. – Mutta nyt me heti kirjoitamme Laurin äidille sähkösanoman ja annamme palvelijattaren mennä viemään sen lennätinkonttoriin. Ehkä Lauri kirjoittaa Selman kirjoituspöydällä...
Hän nousi ja aukaisi oven seuraavaan huoneeseen. Siellä oli valkoinen huonekalusto, vuoteen verhosi pitsi peite, ja vinottain ikkunan edessä oli pieni kirjoituspöytä, jonka silmiinpistävin esine oli pienikokoinen, nikkelinen ja elfenluisella perällä somistettu revolveri.
Lauri istuutui kirjoituspöydän ääreen. Mitä hän osasi äidille sähköttää? Jollakin tavoinhan täytyi tapahtunutta onnettomuutta kaunistella... Miettiessään, mitä kirjoittaisi, hän tuli ottaneeksi revolverin käteensä. Se oli kuin leikkikalu, mutta kun hän huomasi sen panostetuksi, asetti hän sen takaisin pöydälle ja rupesi tarkastelemaan kahta aseen vieressä olevaa kirjaa. Toinen oli Ibsenin Hedda Gabler, jossa oli paljon alleviivauksia, toinen Pyhä Raamattu sidottuna tulipunaisiin kansiin.
Hiljaiset askelet lähestyivät huoneen ovea, ja Lauri Sjöberg alkoi kirjoittaa edessään olevalle paperiarkin puolikkaalle äitinsä nimeä ja osoitetta. Kirjoittaessaan hän kuuli, kuinka ovi varovasti avattiin ja joku hiipi varpaisillaan huoneeseen. Ennenkuin hän tuli kääntyneeksi katsomaan, ojentautui kaksi kättä hänen selkänsä takaa peittämään hänen silmänsä. Hän irroitti ne varovasti, ja samassa painoi Selma poskensa hänen poskeaan vastaan:
– Eikö sähkösanomasi jo ole valmis?
– On niin vaikea keksiä sopivaa sanamuotoa.
– Annahan kun minä... Kirjoita sinä, niin minä sanelen.
Ja Selma Åhman saneli, ja Lauri Sjöberg kirjoitti tahdottomasti, koneellisesti:
"Olen kihloissa Selma Åhmanin kanssa. Kirje seuraa rakastavalta pojaltasi. Morsiameni lähettää tyttären terveiset."
Kun nämä rivit oli kirjoitettu, mentiin saliin, johon sillä välin Selman sisaretkin olivat tulleet, ja juotiin kihlautuneiden malja.
Sitten oli Selman ja Laurin mentävä kultaseppään, sillä rouva Åhmanin nimenomaisesta toivomuksesta oli kihlausuutinen julkaistava jo seuraavan päivän aamulehdissä.
Näin tuli Nainen Lauri Sjöbergin elämään.
5.
He olivat olleet kohta kuukauden kihloissa, "koekävelleet" Espiksellä, käyneet visiiteillä Åhmanin perheen sukulaisten ja lähimpien tuttavien luona ja näyttäytyneet teatterissa ja helppotajuisessa konsertissa.
Ja nyt he istuivat Selman valkoisen huoneen pienellä sohvalla ja suunnittelivat tulevaisuutta, joka mahdollisimman pian oli saatava tuulentuvista muuttumaan todellisuudeksi, koska Selma – ja ehkä vielä jyrkemmässä muodossa hänen äitinsä – oli julistanut olevansa pitkien kihlausten vastustaja.
Lauri laski tarvitsevansa vielä kaksi vuotta molempien oikeuksien kandidaatin suorittamiseen. Hän oli opiskellut perusteellisesti ja tahtoi jatkaa yhtä tunnollisesti, sillä punainen tohtorinhattu häämötti hänen lähimpänä päämääränään. Alun perin hän oli aikonut samaa painoa kirjoittaa väitöskirjansakin, jota varten hän tutkintolukujensa ohella jo oli saanut tehdyksi koko joukon esitöitä, ja vasta tohtorina ruveta katselemaan itselleen sopivaa virkaa. Mutta niistä aikeista hänen tietysti nyt oli luovuttava ja koetettava heti tutkinnon suoritettuaan saada jokin leipätoimi, josta jäisi sen verran vapaata aikaa, että väitöskirjan ehtisi vähitellen tehdä.
– Mutta miksi sinä välttämättä pidät kiinni kaikkein korkeimmasta ja vaikeimmasta tutkinnosta, kun voisit aivan hyvin suorittaa helpomman – esimerkiksi oikeustutkinnon – muutamassa kuukaudessa? kysyi Selma.
Lauri naurahti ylpeän pilkallisesti:
– Mutta mikä minusta silloin tulisi vain tavallinen varatuomari, joka ei kelpaa muuksi kuin mitättömäksi virkamieheksi tai tusina-asianajajaksi!
– Älä sano niin; onhan moni "tavallinen" varatuomari päässyt hyvinkin pitkälle... ja korkealle.
– On päässyt ennen, mutta ei pääse enää, kun kilpailu on kiristynyt, vastasi Lauri suunnilleen sellaisessa äänensävyssä, että tästä asiasta oli kerta kaikkiaan turha enempää keskustella.
Mutta siitä keskusteltiin edelleenkin, sillä Selma ei hellittänyt otetta. Hän kääntyi hyväilemään sulhastaan: suuteli häntä rajusti ja painautui hänen olkapäätään vastaan sillä tavalla, että povi pusertui Laurin käsivartta vastaan. Aluksi Selman rohkeat hyväilyt olivat melkein peloittaneet Lauria – hän oli ollut vaistoavinaan niissä piilevän jonkin vaaran, joka olisi ollut torjuttava. Mutta vähitellen hän oli niihin tottunut, olipa jo havainnut niitä kaipaavansakin. Kun ohuen silkkipuseron lävitse rinnan pehmeä pyöristys lämpimästi hiveli hänen kätensä selkää, ailahti kuuma aalto hänen olemuksensa lävitse, ja hän tunsi ajatuksensa raukenevan omistamisen halun kiihkeään paloon.
– Eikö sinusta olisi ihanaa päästä nyt heti omaan kotiin... olla kahden... elää vain toisillemme...? kuiskasi Selma niin läheltä, että hengitys poltti Laurin korvaa.
Ja Laurin tahto turtui, hänen kunnianhimonsa herpaantui, ja hän vastasi:
– Kunpa se olisikin mahdollista –!
Selma riemastui:
– Entä jos se kävisi mahdolliseksi, suostuisitko uhriin?
Lauri ei vastannut. Kumartui vain suutelemaan morsiantaan, jonka hän tunsi vavahtelevan pitkän suudelmansa alla.
Tuli lunta, ja joulu läheni.
Oli sovittu, että Lauri pyhiksi matkustaisi, kuten ennenkin, vanhimman veljensä luo, jossa hän tapaisi äitinsä. Mutta tällä kertaa hänen joululomansa olisi tavallista lyhyempi. Sillä uudenvuoden hän ottaisi vastaan morsiamensa kodissa ja koettaisi saada äitinsäkin Helsinkiin tutustumaan tulevaan nuorimpaan miniäänsä.
Muutamaa päivää ennen matkalle lähtöä hän sattumalta tapasi kadulla Veikko Virtalan, jota ei ollut nähnyt sitten heidän yhteisen aamiaisensa Gambrinissa. Virtala oli nimittäin ollut matkoilla – joku oli tiennyt hänen yht'äkkiä matkustaneen Ruotsiin tutkimaan joitakin arkistopapereita – joten häntä ei ollut näkynyt heidän yhteisessä päivällispaikassaan. Nyt hän sattui tulemaan ulos Akateemisesta Kirjakaupasta juuri Lauri Sjöbergin kulkiessa oven ohitse. Virtala pakotti Laurin mukaansa kahville Ala-Brondiniin.
– No, sinä tulit silloin sittenkin liian myöhään, hän sanoi, kun he olivat istuutuneet pöytään.
– Niin, vastasi Lauri.
– Mies parka! Tiedätkö, minä olin niin jännityksissä sinun asiastasi, että annoin osoitteeni Särkytän kassalle, kun minulle tuli äkkilähtö Tukholmaan, ja pyysin, että hän käskisi sinun sähköttää, läpäisitkö tenttisi vai etkö.
– Ei hän minulle mitään sanonut.
– Ei tietenkään; Mimmi parka on niin hajamielinen silmittömästä rakkaudesta rokonarpiseen teologiinsa, että häntä voisi luulla rammaksi.
"Särkyttä" oli heidän päivällispaikkansa: Oululainen Sharkuteria, ja Mimmi oli ruokapaikan kasöörska.
– Mitä sinä tarkoitat, kun sanot, että häntä voisi luulla rammaksi?
– Fysiologinen tosiasia on, että kyttyräselkäiset ja rammat ovat eroottisempia kuin tavalliset ihmiset, vastasi Virtala ja puhalsi savurenkaan avonaisesta suustaan. – Mutta kerrohan nyt... Minähän lähdin matkalle jo seuraavana päivänä enkä lähtökiireissäni arvannut katsoa lehdestäkään, joten vasta kotiin tultuani eilen sain tietää...
Lauri Sjöberg katseli ikkunasta lumihiutaleitten pehmeää putoilua ja vastasi hiljaa:
– Niin... Hän oli jo kertonut äidilleen ja sisarilleen...
– Ja sinun oli vain alistuttava kohtaloosi?
Silloin kääntyi Lauri Sjöberg katsomaan toveriaan silmiin ja sanoi:
– Mutta usko minua: olen tyytyväinen kohtalooni... sillä minä rakastan häntä todellakin...
Virtala katsoi häntä tuokion ja virkahti sitten:
– Mutta siinä tapauksessahan onnettomuus kääntyikin onneksi ja kaikki on all right. Salli minun siis...
Hän ojensi kätensä, ja Lauri tarttui siihen kiitollisena.
– Entä sinun matkasi – miten se onnistui?
– Mikäpä siinä! Sain käsiini ne paperit, joita etsin – ne koskivat muuten paria vanhaa alttaritaulua – ja istuin iltojani teattereissa tai kapakoissa.
Sana "alttaritaulu" nosti Laurin mieleen muutaman Selman jutun, joka oli vaikuttanut häneen jollakin tavalla epämiellyttävästi. Selma oli kertonut, että eräs nuori maalari kerran oli pyytänyt saada maalata hänen kuvansa. "Lupasinkin ensiksi, mutta peruutin sitten." "Miksi?" "Siksi, että tuo hullu taiteilija tahtoi panna minut alttaritauluun." "No, mitä pahaa siinä olisi ollut?" "En tosin tullut kysyneeksi, olisiko hän minusta tehnyt neitsyt Maarian vaiko syntisen vaimon, mutta pelkäsin, että kumpaisessakin hahmossa olisin herättänyt hartautta häiritsevää pahennusta... Ha-ha-haa..." Ja hänen naurunsa oli ollut omituisen kaksimielistä. Nytkin, kun Lauri muisti sen, tuli hänen paha olla. Hän naputti marmoripöytään ja sanoi toverilleen:
– Minun täytyy vielä ehtiä yliopiston kirjastoon – jäätkö sinä?
– Taidan jäädä..., vastasi Veikko Virtala ja veti taskustaan The Studion numeron.
Ja Lauri Sjöberg meni lumituiskuun.
Oli mennyt joulu, oli mennyt uusivuosikin, ja Lauri oli painautunut lukuihinsa. Hänellähän oli nyt kiire – valmistumista piti jouduttaa –, ja Selma ja hän olivat sopineet, etteivät tapaisi useammin kuin kaksi kertaa viikossa.
Selma oli eräänä päivänä tavannut sen keskusviraston päällikön, jossa hänellä aikoinaan oli ollut toimi. Pääjohtaja oli pysähtynyt onnittelemaan, ja sitten he olivat lähteneet yhdessä kävelemään Länsirantaa pitkin.
Pääjohtaja Lahtisen oli nimittänyt virkaansa laittomuussenaatti – hän oli virka-asemaansa nähden nuori mies, ei vielä viisissäkymmenissä –, mutta hän oli etevä alallaan ja täytti pätevästi paikkansa, se myönnettiin valtiollisten vastustajainkin taholla. Hän oli verraten vähäpätöisen näköinen, lyhyenläntä ja kumaraharteinen, ja hänen tummahipiäiset kasvonsa olivat oikeastaan rumat, mutta kultasankaisten lasien takana paloivat silmät älykkäinä ja pirteinä. Sanottiin, ettei Lahtinen suinkaan ollut välinpitämätön naiselliselle viehkeydelle ja että hänellä oli ollut useampiakin "pieniä historioita"... Mutta sitä ei sen paheksuvammin ihmetelty, sillä rouva Lahtinen tiedettiin yleisesti sangen omituiseksi naiseksi, josta aviomiehellä ei arveltu suurtakaan iloa olevan. Hän oli miehensä serkku, ja väitettiin toimeliaan äidin naittaneen hänet, kun hän vielä oli lapsi. Lapselliselta hän vaikutti vieläkin kultaisine kutreineen, sinisilmäisine nukkemaisine kasvoineen ja aivan tyttömäisen hentoine vartaloineen. Avioliitto oli lapseton, ja huhuiltiin rouva Lahtisen olevan jollakin tavalla omituisen. Ei hän seurustellut juuri kenenkään kanssa – miehensä seurassa häntä ei koskaan nähty – ja vain ylhäisen siro vinttikoira oli hänen kävelytoverinaan, kun hän näyttäytyi kadulla. Kun hän joskus ilmestyi juhliin tai tanssiaisiin, herätti hän huomiota vaalealla, neitseellisellä kauneudellaan, jonka madonnamaisuutta aina korosti musta, sileä sametti. Eikä hän tanssinut mielellään muiden kuin veljensä kanssa, ja koko hänen olemuksensa uhosi viileää luoksepääsemättömyyttä: noli me tangere...?
Selma Åhman ja pääjohtaja Lahtinen vaelsivat Länsirantaa pitkin ja puhelivat keveästi pakisten minkä mitäkin, arkisia asioita ja päivän kuulumisia. Mutta kun he katolisen kirkon aukiolta kääntyivät tyhjälle Tehtaankadulle, kysyi pääjohtaja:
– Entä milloin te aiotte mennä naimisiin? Selma Åhman levitti käsiään:
– Oi, se on vielä aivan epätietoista... Sulhasenihan opiskelee vielä... eikä hänellä toistaiseksi ole aavistustakaan, mistä leipämme ottaa...
– Milloin hän valmistuu?
Selma Åhman tarkasteli syrjäsilmin kysyjää, ikäänkuin koettaakseen arvata hänen kysymyksensä tarkoitusta:
– Hän voisi valmistua melkein milloin tahansa... jo tänä keväänä, jos tyytyisi oikeustutkintoon tai ylempään hallintoon, mutta hän tahtoo välttämättä suorittaa kandidaatin, ja siihen menee vielä kaksi vuotta.
– Sepä vahinko, sanoi pääjohtaja ja heilautti hopeapäistä keppiään.
Selma Åhman höristi korviaan ja kysyi hymyillen:
– Mitä pääjohtaja tarkoittaa? Lahtinen sanoi:
– Tulin vain ajatelleeksi, että meillä siellä ylihallituksessa syksyllä tulee täytettäväksi ylimääräisen esittelijän toimi...
Selma Åhman syttyi ja tarttui innostuksissaan pääjohtajan käsivarteen:
– Voisiko Lauri saada viran... tarkoitan: sulhaseni... oikeustutkinnon suoritettuaan?
Lahtinen hymähti vuorostaan:
– En ymmärrä, että olisi mitään estettä... Mikäli olen kuullut, on sulhasenne hyväpäinen mies, jolla on hyvä kasvatus ja siis varmasti myös hyvä virkamiestulevaisuus... Ja minullehan olisi sitä paitsi erittäin mieluista tehdä palvelus – teille.
Selma Åhman riemuitsi:
– Oh, ette tiedä, kuinka kiitollinen olen teille!
Lahtinen katsoi häntä pitkään:
– En ymmärrä, mistä olette kiitollinen.
– Hyvänen aika: kaikesta ystävällisyydestä... ja nyt vielä tästä lupauksesta!
– Mutta ettekö sanonut vast'ikään, ettei sulhasenne suostu keskeyttämään kandidaattiopintojaan –?
Selma Åhman nykäytti niskojaan:
– Mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumalakin. Pääjohtajan äskeinen hymähdys leveni hymyksi:
– Ei suinkaan vain tohvelia jo ole otettu esiin...?
He kääntyivät Korkeavuorenkadulle, ja pääjohtaja pieksi ilmaa kepillään:
– Sanokaahan, miksi teidän on niin kiire naimisiin?
Selma Åhman meni vähän hämilleen ja vastasi ikäänkuin kainostellen:
– Ymmärrättehän toki: oma koti, vapaus... – Vapausko? Eikö avioliitto päinvastoin ole kahle... useimmille ihmisille?
– Ehkä on... kenelle on... Mutta ei ainakaan tule olemaan minulle! Vasta rouvana voin tehdä mitä tahdon ja olla oma itseni.
– Mutta tietäkää, että nuoren rouvan askeleita yleinen mielipide seuraa vielä ankarammin argussilmin kuin nuoren neitosen kulkua!
– Ja siitä minä viis välitän!
– Entäpä, jos miehenne välittää –?
– En ole koskaan voinut sietää miehiä, jotka välittävät siitä, mitä ihmiset sanovat. Se vielä puuttuisi, että rupeaisin tunnustamaan yleisen mielipiteen korkeimmaksi moraaliseksi tuomioistuimeksi.
Pääjohtaja naurahti:
– Kas vain, miten juridisesti te jo muodostatte lauseitanne...
Ei Selma Åhman sen tarkemmin ajatellut, mitä hän sanoi. Hän puhui oikeastaan vain puhumisen vuoksi: pitääkseen mahdollisimman pirteästi seuraa miehelle, joka tarjoutui avaamaan hänelle oven omaan kotiin. Sen oven takaa hän kuvitteli löytävänsä nykyistä onnellisemman olotilan, sillä siellähän hän – eikä enää äiti – saisi määrätä elämänkulun – sisarienkaan mielipiteitä kuulematta. Ja ovenavauksen hän tahtoi varmistaa puhumalla sellaisella tavalla, jollaisella hän vaistosi parhaiten säilyttävänsä sen mielenkiinnon, jonka hän tiesi jo aikaisemmin puhekumppanissaan herättäneensä.
Niin kauan, kuin hän jaksoi muistaa taaksepäin, hänen oli ollut ikävä – ainainen kaipuu oli kytenyt mielessä, ja päivät olivat tuntuneet tyhjiltä. Sisarilla oli omat harrastuksensa ja varmat päämääränsä, hänellä ei ollut mitään. Äiti ei ollut tahtonut, että hän jatkoi lukujaan: "Mitä hyötyä siitä olisi – ne jäävät kuitenkin kesken." Äiti ei myöskään ollut tahtonut, että hän pitäisi toimensa ylihallituksessa: "Siellä sinä vain kuihdut ja unohdut vanhaksipiiaksi – huvittele ja nauti elämästä, niin kauan kuin olet nuori." Mutta nuoremmat sisaret saivat kyllä opiskella, viitoittaa itselleen mielensä mukaiset elämäntehtävät ja valmistautua niihin. Ja hän oli huvitellut ja muka nauttinut elämästä – ehkä liiankin paljon ja liian rohkeasti. Mutta sitten äiti oli alkanut tulla levottomaksi: "Sinun iässäsi minä jo kannoin toista lastani." Hän ymmärsi, mitä äiti tarkoitti, ja toimi sen mukaan. Sulhanen olikin tervetullut äidille, mutta vielä tervetulleempi kuin Lauri Sjöberg olisi ollut valmis varatuomari tai lääkäri tai konsuli..., ja ehkäpä olisi ollut hänelle itselleenkin enemmän tervetullut sellainen mies, joka heti olisi voinut tarjota kodin ja aseman. Mutta hyvä sentään näinkin – hän piti Laurista, ihaili hänen hienovaraisuuttaan, kunnioitti hänen sivistyneisyyttään –, etenkin jos Lauri nyt suostui suorittamaan vähemmän vaativan tutkinnon ja ottamaan vastaan toimen, joka hänelle tarjoutui –!
Ja Lauri suostui.
Se oli hänelle vaikeaa – raskain uhri, minkä hän saattoi kuvitellakaan itseltään vaadittavaksi. Mutta se vaadittiin, ja hän alistui. Hänen vastustusvoimansa katkesi, hänen tahtonsa taipui väkevämpään tahtoon, ja kunnianhimo murtui hänen morsiamensa rukouksista, todisteluista, kyyneleistä ja kuumista suudelmista. Sitkeimmän vastarinnan tarjosi kunnianhimo: hänestä tuli siis sittenkin vain tavallinen varatuomari! Kaikki korkeat ja koreat kuvitelmat haihtuivat tuuleen, särkyi koko ylpeä unelma siitä, miten hän täydellisesti varustautuneena ja täysin purjein laskettelisi ulapalle valloittaakseen itselleen sen paikan auringossa, joka hänen uskonsa mukaan hänelle kuului.
Morsian sanoi:
– Mutta voithan sinä jatkaa opintojasi sitten, kun me jo olemme omassa kodissamme, olemme kahden... Siellähän sinun on rauhallista tehdä tieteellistä työtäsi, jota häiritsemään minä en päästä ketään.
Sulhanen hymähti surumielisen epäilevästi. Hän muisti ne sanat, jotka hänen setä-vainajansa oli hänelle sanonut sinä päivänä, jona nuori ylioppilas lähti Helsinkiin opintojaan aloittamaan: "Kaikilla meillä Sjöbergeillä pyrkii olemaan eräs sukuheikkous: me emme voi vastustaa naisia. Sehän ei sinänsä ole sellainen vika, joka ehdottomasti pilaa miehen maineen, mutta siinä piilee kuitenkin suuri vaara, sillä nainen voi helposti tulla kohtalokkaaksi esteeksi miehen tielle ja katkaista hänen uransa ja vetää hänet alas. Kavahda siis, poikani, sitä vaaraa!" Lauri oli silloin hymyillyt ukon juhlallisuudelle. Nyt nuo sanat soivat hänen korvissaan aivan toisella kaiulla; ne eivät enää naurattaneet – pikemminkin ne itkettivät. Mutta minkä hän teki – kun kerran oli sitoutunut yhdistämään elämäänsä toisen elämän, niin sitoumus velvoitti myöskin ajattelemaan asioita toisen elämän näkökulmasta. Ja hän taipui.
Mutta sinä iltana hän valvoi kauan vuoteessaan ja taisteli itkua vastaan. Se oli pimeä ja tuimatuulinen tammikuun ilta, ja siitä, kun Lauri Sjöberg viimeksi oli itkenyt, oli jo niin kauan, ettei hän enää sitä muistanutkaan.
Sana oli annettu, ja se oli pidettävä.
Lauri Sjöberg ilmoittautui asianomaisille professoreille ja muutti maalle koko lukukaudeksi. Hän pääsi asumaan pieneen herraskartanoon Tikkurilassa. Siellä oli täydellinen rauha. Talon emäntää, vanhaa ja vähäkuuloista täti Crohnsia, hän ei tavannut muulloin kuin ateriain aikana ja kahvipöydässä, eikä talossa muuta herrasväkeä ollut. Ja samassa pienessä pihanpuolen kamarissa – oikealle eteisestä –, jonka ikkunan ääressä hän kertaili lakikirjojaan varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, olivat monet juristit ja ehkä muutkin opiskelijat suorittaneet tutkintolukujensa loppukirit. Mutta tuskin oli yksikään heistä päässyt Laurin nopeusennätykseen, sillä toukokuun viimeisen päivän lehdissä oli kuin olikin uutinen, että julkisen oikeustutkinnon oli suorittanut Lauri Ruben Sjöberg.
Silloin olivat myöskin Selma Åhmanin kapiot valmiina, ja rouva Åhmanin valitsema kolmen huoneen ja keittiön huoneisto Annankadulla odotti tulevia asukkaitaan.
Häät olivat kuitenkin vasta heinäkuun alussa. Vihkiäiset vietettiin morsiamen kodissa kaikessa hiljaisuudessa, vain lähimmät sukulaiset ja sulhasen läheisin toveri, filosofianmaisteri Veikko Virtala, olivat toimituksen todistajina. Vastavihityt matkustivat viikoksi Kööpenhaminaan.
Kun he sieltä palasivat, ajoivat he laivarannasta suoraa päätä uuteen kotiinsa, näkivät ruokapöydällään suolan ja leivän ja sänkykamarissaan pääjohtaja Lahtisen lähettämät tummanpunaiset ruusut, ja he olivat iloisia ja onnellisia.
Laurin oli elokuun alusta astuttava virkaansa. Ja Selma oli ehdottanut, että he viettäisivät loma-ajan Laurin syntymäkaupungissa. Mutta Lauri ei halunnut lähteä sinne:
– Siellä ovat kaikki ihmiset niin vanhoja ja viisaita, ja he ovat jo aikoja sitten pyyhkineet minut pois muististaan... samoin kuin minäkin heidät...
Ja niin he jäivät kesätyhjään Helsinkiin.
II
1.
Kesä oli vielä kaunis, kun Lauri Sjöberg aloitti elämänsä arjen.
Selma saattoi miehensä ensimmäisenä aamuna virastoon. Kello oli vasta vähän yli yhdeksän, ja he lähtivät kiertämään Tehtaankadun ja Länsirannan kautta.
Meri kimalteli, ja raitis tuuli tuli suolantuoksuisena ulapalta. Luodon ikkunat olivat liekeissä, Viaporin kirkonsipuli hohti vihreyttään, Tähtitorninmäen lyhytnukkaisiksi leikatut samettirinteet loistivat vastakasteltuina kuin nuoret nurmet keväisen sadekuuron jälkeen. Ja venealtaitten yläpuolella kirkuivat valkeat lokit.
– Helsinki on kaunis, sanoi Lauri hiljaa. – Olen onnellinen, että olen helsinkiläinen.
Selma tarttui hänen käsivarteensa:
– Etkö ole onnellinen muustakin...?
– Olen... tietysti..., vastasi Lauri, mutta ei kääntänyt katsettaan Kruunuvuoren selältä, josta juuri Porvoon laiva pyrki satamaan.
He vaeltelivat verkalleen kohti Kauppatoria. Hallin kohdalla tuli heitä vastaan Birger Björklöf. Mies oli kokonaan muuttunut! Uusi, vaaleanharmaa kesäpuku, huolella valittu värikäs kravatti, samanlainen silkkinenäliina rintataskussa ja takin napinlävessä punainen neilikka. Hän tervehti kunnioittavan kohteliaasti mennessään ohitse. Kasvoissa oli vielä entinen kalpeus, jota alleviivasivat silmänalustain tummat juovat, mutta ennen niin väsynyt katse oli käynyt eloisaksi, suun ympärille oli tullut ikäänkuin tarmokkuuden piirre, ja hän astui joustavin ja jäntevin askelin.
– Mikä hänet on noin muuttanut? kysyi Selma ja kääntyi taakseen. – Onko hän rakastunut?
– Ei, mutta hänkin on alkanut tehdä työtä, vastasi Lauri soinnuttomalla äänellä.
Birger Björklöfin ulottuville oli sattuma (ja ranskankielen taito) tuonut edullisen viiniagentuurin, josta oli vähän huolta, mutta hyvät välityspalkkiot. Hän oli – pikemmin äkillisestä päähänpistosta kuin harkinnasta – päättänyt puraista tarjottua omenaa – ja katso, se ei ollutkaan ollut niin hapan, kuin miksi hän sitä oli pelännyt. Ehkäpä olivat alennustilan vuodet jäytäneet hänen vanhan ylpeytensä jo hiukan ontoksi, ja ehkä myöskin kuvitelma, ettei häntä missään tapauksessa voitu pitää tavallisena kaupparatsuna, oli luonut sovittavaa kultausta hänen edesottamiseensa – joka tapauksessa hän oli tehnyt viini- ja konjakkimerkkinsä tunnetuiksi ja kysytyiksi, ja kun ne kerran olivat päässeet huutoon, niin ei agentin tarvinnut tehdä muuta kuin ylläpitää mainetta, mikä oli verraten helppoa miehelle, jolla oli niin suuri ja kirjava tuttavapiiri kuin Birger Björklöfillä.
– Intresantti tyyppi, sanoi Selma. – Tiedätkö, minä tahtoisin tulla tuttavaksi hänen kanssaan... Katso vain, että hänkin sentään lopulta alistui!
– Hän kuuluu selittäneen, ettei hätä lakia lue.
– No, mikä hätä hänelle sitten tuli?
– Hän oli kyllästynyt Kleineh'n ruokaan, olueen ja paloviinaan.
He olivat tulleet virastotalon ovelle. Kun Nikolainkirkon torninkello samassa löi kymmenen, sanoi Lauri Sjöberg hyvästi vaimolleen ja lahti perehtymään virkatehtäviinsä.
Ja Selma lähti kiertämään kotiin samaa tietä, jota he olivat tulleet. Hän ei saanut ajatuksiaan irti Birger Björklöfistä, jonka koko olemus hänen mielestään uhosi seikkailujen romanttisuutta, ja hänessä kyti salainen toivo, että mies uudelleen tulisi häntä vastaan.
Päivät kuluivat ja venähtivät viikoiksi.
Lauri Sjöberg perehtyi virkaansa ja tottui työhönsä, oppipa hän vähitellen tuntemaan sitä kohtaan jonkinlaista mielenkiintoakin. Ja virka-ajan päätyttyä oli hauska tulla kotiin ja istuutua oman pöydän ääreen aterialle. Koti oli sievä. Selmalla oli kyky järjestää se viihtyisäksi. Iltaisin he tekivät kävelymatkoja, milloin Läntistä viertotietä pitkin, milloin taas Pitkänsillan toiselle puolelle, taikka sitten Kaivopuistoon, jota Selma erityisesti rakasti – hänestä oli niin suloista elokuun iltojen lämpimässä hämärässä istua rantavallilla: katsella Harmajan majakkavalon vihreää välähtelyä ja kuunnella kaukaisten maininkien yksitoikkoista laulua, johon Kaivohuoneen kesäteatterista kantautuvat operettikaiut sekoittivat kiemurtelevia sävelserpentiinejä. Ja kun he kävelyretkiltään palasivat kotiin, eli iltayö salaperäisesti sykähtelevää elämäänsä: puistojen pimentopenkeiltä kuului kuiskeita, äänettömien kastematojen poimijain lyhdyt liikkuivat nurmikoilla ja kaiken yläpuolella kiiluivat korkeat tähdet, pohjoisella taivaalla lempeäloisteinen Capella... He olivat aina kahden. Rouva Åhman oli nuorimman tyttärensä kanssa maalla joittenkin hyvien tuttaviensa luona, toinen sisar oli kieliopintojensa takia ulkomailla, eikä kesäisessä Helsingissä ollut montakaan heidän tuttavaansa. Ja he viihtyivät kahden. Usein Lauri Sjöberg ajatteli itsekseen: "Minun pitäisi olla kiitollinen kohtalolle – ja minä olenkin – siitä, että kävi niin kuin kävi." Sillä hänen oli hyvä olla, ja hänen elämänsä näytti suuntautuvan tyynille ja turvallisille raiteille. Olihan pääjohtaja Lahtinen eräänä päivänä sanonut, että oli tarkoitus saada ylimääräisen esittelijän toimi ennen pitkää vakinaistetuksi ja että sen nykyisellä haltijalla tietysti oli vakinaiseenkin virkaan etuoikeus. Sillä tavallahan järjestyisi tulevaisuuskin varmaksi... Eihän sellainen tulevaisuus tietysti vastannut sitä, jota hän oli unelmissaan itselleen haaveillut. Mutta mitäpä siitä: hänellä oli kaunis koti, jossa oli hyvä olla, ja vaimo, jonka vierellä hän viihtyi – eikö siinä ollut korvausta siitä, minkä hän ehkä oli menettänyt! Ja hän rakasti vaimoaan ja kiintyi häneen päivä päivältä yhä enemmän. Selma vastasi hänen naisihannettaan, toisenlaista aviopuolisoa hän ei voinut itselleen ajatellakaan. Ja sitäpaitsi: mikä esti häntä jatkamasta lukujaan? Tosin lukeminen vakinaisen viran ohella vei aikaa, mutta sitähän hänellä oli – eihän viisikolmatta ollut ikä eikä mikään. Ei hän tietysti juuri nyt vielä viitsinyt ottaa esille kirjojaan, mutta kunhan tuli talvi ja pitkät illat... Ja Selma voisi myöskin ruveta opiskelemaan – jollei muun vuoksi, niin siksi, ettei hänen tulisi ikävä... Hyvin oli hänen todellakin käynyt, kadehdittava mies hän oli –!
Tuli syksy, ja tulivat ihmiset kaupunkiin. Elämä vilkastui ja siirtyi taas tavallisille raiteilleen, joilta sen suvi oli vain väliaikaisesti siirtänyt syrjään. Lehdet kellastuivat ja varisivat Kaivopuiston puista, illat pimenivät pimenemistään, ilmat kävivät koleiksi. Alkoivat lauluharjoitukset ja illanistujaiset niiden jälkeen, täytyi käydä anopin luona, täytyi tehdä vieraskäyntejä, tuli vastavierailuja, alkoivat teatterien ensi-illat, taidenäyttelyt, konsertit... Kahdenolo ei enää merkinnyt sitä, mitä se aluksi oli merkinnyt. Tai jos merkitsi, niin sen merkitykseen ei enää ollut aikaa kiinnittää samaa huomiota kuin ennen.
Tuli talvi, ja saattoi tapahtua, että kun Laurilla oli kotityötä virastosta, niin Selma meni kylään yksin – jonkun ystävättärensä luo –: "Mitäpä minä yksiksenikään täällä nököttäisin, kun sinä kuitenkin istut vain papereittesi ääressä... häiritsisin vain sinua..." Ja lauluharjoitusiltoina Selma huvitteli omalla tahollaan. Konsertteihinkin Laurin yhä useammin oli mentävä yksin, sillä Selmaa väsyttivät pitkät sinfoniat... helppotajuiset konsertit hän kyllä ymmärsi, niissä oli vaihtelua, väliaikoja ja mukava istua pöytien ääressä – ei tarvinnut olla kuin kirkossa...
Selmalla oli eräs uusi ystävätär, joka alkujaan oli ollut hänen äitinsä ystävätär, mutta joka yht'äkkiä, oltuaan leskenä kymmenisen vuotta, oli mennyt uusiin naimisiin luonaan täysihoidossa asuvan nuoren luutnantin kanssa ja sen jälkeen siirtynyt ystävättärensä tyttären ystävättäreksi. Hän oli jo yli neljänkymmenen, mutta luutnantti vasta kuusikolmatta. "Luutnantska" oli viisas nainen, joka ei ollut ummistanut silmiään elämän opetuksilta. Hän oli leskeksi jäätyään tarmokkaalla työllä koonnut itselleen sievoisen omaisuuden ja oli osannut hyvällä hoidolla, ystävällisellä huomaavaisuudella ja herkullisella ruoalla voittaa luutnantin, joka Suomen tarkk'ampujapataljoonain tultua lakkautetuiksi oli muuttanut pääkaupunkiin konttoristiksi, ja nyt rouva osasi järjestää asiat niin, että sai nuoren miehensä pysymään luonaan. Kotiin kutsuttiin vieraita, toimeenpantiin herrakutsuja ja muita kutsuja, ja pidettiin kaikin puolin huolta siitä, ettei nuori aviomies päässyt ikävystymään. Näin oli Selma Sjöberg joutunut tuohon perheeseen, ja hänestä tuli vähitellen avioparin jokapäiväinen vieras. Hän seurasi heitä myöskin ravintoloihin, helppotajuisiin konsertteihin ja muihin huvitilaisuuksiin. Pari kertaa Laurikin oli mukana kutsuissa, mutta hän ei sietänyt luutnantin jonninjoutavaa ja latteaa juttelua, jonka huvittavaisuus pääasiallisesti rakentui kaksimielisyyksille, ja hän vetäytyi pian syrjään seurasta. Häntä loukkasi sekin, että Selma viihtyi tuollaisessa ilmakehässä, mutta kun hän joskus otti asian puheeksi, suuttui Selma aina, eikä Lauri tahtonut aikaansaattaa aviollisia kohtauksia. Niin loppuivatkin nämä keskustelut lyhyeen, ja Selma sai pitää viimeisen sanan, joka aina oli sama: "Kyllä minä tiedän, kenen kanssa seurustelen ja kenen kanssa sopii seurustella!"
Luutnantskan kodissa Selma Sjöberg tutustui myöskin Birger Björklöfiin, joka kerran oli kutsuttu mukaan pienille, "intiimeille" illallisille, kuten kutsu oli kuulunut. Birger Björklöf esiintyi täydellisenä maailmanmiehenä; hänen keskustelunsa oli hauskaa ja pirteää, se sivusi monia asioita, mutta aina niin kevyellä ja huvittavalla tavalla, ettei se ikävystyttänyt sellaistakaan kuulijaa, joka ei ollut perillä niistä asioista, joista hän puhui. Selma oli ihastuksissaan. Birger Björklöfin koulitun maailmanmiehisyyden herättämän mielenkiinnon lisäksi tuli vielä se seikkailujen romantiikka, jonka Selma mielikuvituksessaan edelleenkin näki ympäröivän häntä jonkinlaisena sädekehänä.
Birger Björklöf saattoi kotiin Selma Sjöbergin.
Oli helmikuinen pakkasyö, narskuvaa lunta anturoitten alla ja tähtiä taivaalla.
– Näin teidät muutamia päiviä sitten pääjohtaja Lahtisen seurassa, Birger Björklöf sanoi, kun he kääntyivät Bulevardille. – Mitä pidätte hänestä?
– Pidän hänestä paljon..., Selma Sjöberg vastasi verkkaan ja painokkaasti, mutta kun hänestä yht'äkkiä tuntui siltä, että hänen piti jollakin tavoin selittää seurusteluaan Lahtisen kanssa, ettei Björklöf vain luulisi sen johtuvan hänen miehensä virka-asemasta, alkoi hän nopeasti kertoa edelleen: – Me olemme jo vanhat tutut; minähän olen aikoinani palvellut hänen virastossaan... Hän on hyvä ihminen ja hieno luonne; ennen kaikkea hän on mies kiireestä kantapäähän, ja sitä minä hänessä eniten ihailen.
– Mutta ihmiset pitävät häntä kiipijänä, ja yksin toveritkin sanovat häntä itsekkääksi yritti Björklöf vastustella.
– Ihmiset eivät tunne häntä, eivätkä toverit häntä ymmärrä. Hän on umpimielinen, ja sellaiset ihmiset jäävät aina yksinäisiksi. Minä olen hänen ystävänsä.
– Niin sanotaan...
– Ettehän vain ole ilkeä? sanoi Selma Sjöberg vähän terävästi. – Ette kai te kuulu niihin, jotka heti, kun huomaavat miehen ja naisen seurustelevan, alkavat viittailla alkovisalaisuuksiin?
– En minä kuulu niihin, vastasi Birger Björklöf. – Kun on oppinut olemaan välittämättä itseensä kohdistuvista panetteluista, niin ei toisiinkaan suunnattuja viitsi ottaa kuuleviin korviinsa.
Selma Sjöberg oli hetken vaiti, sitten hän heittäytyi syvämietteiseksi ja sanoi yllättävän äkillisesti:
– Minusta on kaikkein traagillisinta, ettei näe elämällään olevan mitään tarkoitusta, ja kuitenkin tuntee suoniaan polttavan sammumattoman elämänjanon. Olla vain päivästä päivään voimatta itselleen selittää, miksi viitsii jatkaa... ja kuitenkin veri huutaa: "Elä, elä!"
– Viisaathan neuvovat, että elämää on ylläpidettävä hautaan saakka vähimmän ikävällä tavalla..., huomautti Birger Björklöf.
Mutta ikäänkuin ei olisi kuullut huomautusta Selma Sjöberg sanoi:
– Alistumisen oppi on niin lohdutonta... Niin kauan kuin jaksan muistaa taaksepäin, on kaikki tuntunut minusta yhtä tyhjältä. Jo pienenä tyttönä minulla aina oli ikävä. Enkä minä oikeastaan tiennyt, mitä ikävöin. Jotakin suurta ja tuntematonta, jota ei koskaan tullut... eikä kai koskaan tulekaan. Jos minulla olisi lapsi, kenties silloin olisi toisin, mutta minä en tahdo lasta.
Birger Björklöf katsoi häntä pitkään ja kysyi:
– Miksi ette?
– Oh, sehän olisi vain side, ja minä tahdon olla vapaa. Vapaus on ainoa kelvollinen onnen korvike.
– Mutta teillähän on miehenne...
– On. Ja minulla on sitä paitsi hyvä mies. Meidän yhdyselämämme on ehyt, me voimme sietää toisiamme hyvin, emme ole koskaan riidelleet, mutta eihän se voi muuttaa sitä tosiasiaa, että me, kuten kaikki muutkin ihmiset, sittenkin pysymme vieraina toisillemme.
He olivat tulleet perille, Selma Sjöberg otti esille avaimensa, ojensi kätensä ja sanoi:
– Kiitos tästä illasta! Ja antakaa anteeksi, että olen ikävystyttänyt teitä omilla asioillani... Näkemiin!
Ja ovi paukahti kiinni.
Birger Björklöfiä ei enää sen illan jälkeen kutsuttu luutnantskan kotiin.
– Hän on ikävä ihminen, sanoi luutnantska. – Ja mikä hän luulee olevansa!
Ja mies säesti vaimoaan kiltisti:
– Hänellä ei näy olevan huumorin tajua.
– Hän kuvittelee, että hän on päähenkilö seurassa ja että kaikki kuuntelevat ja katsovat vain häntä...
Selma koetti aluksi tuoda esiin eriävän mielipiteensä. Mutta silloin luutnantska sävähti tulipunaiseksi ja sanoi äänensävyllä, josta selvästi ilmeni, ettei hän sietänyt vähäisintäkään vastaansanomista:
– Niin, sinuahan hän näkyikin liehittelevän kaiken iltaa.
Silloin Selma huomasi, mistä kenkä puristi, ja piti viisaimpana peräytyä:
– Minähän tunnen häntä niin vähän...
– Mutta minä tunnen häntä tarpeeksi. Minulla on Jumalan kiitos kyky nähdä ihmisten lävitse.
Mutta Selma Sjöberg tapasi Birger Björklöfin muualla: he kävivät yhdessä kävelemässä, tekivät toisinaan retkiä Alppilaan, joivat aamupäiväkahvinsa Luodolla, jonne harvoin eksyi vieraita talvisina arkipäivinä ja jossa he rauhassa saivat puhella elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta. Sillä niistä asioista Selma Sjöberg mielellään puhui. Taikka sitten hän kuunteli Birger Björklöfin kertomuksia suuresta maailmasta, ja niiden kertomusten kuunteleminen oli ehkä vieläkin hauskempaa kuin puhuminen elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta.
Ja talvi kului.
2.
Lauri Sjöberg alkoi myöskin viihtyä kotinsa ulkopuolella.
Yhä useammin hänet nähtiin Ala-Kämpin varatuomaripöydässä, ja sinfoniakonserttien jälkeen hän tavallisesti meni istumaan Sofia-saliin, johon silloin aina muusikoita kokoontui, ja joinakin iltoina hän taas poikkesi Cataniin – hän tunsi vielä toisinaan tarvetta päästä kosketuksiin ylioppilasaikojensa kaunosielujen kanssa.
Muutamana räntäsateisena kevättalven lauantai-iltana hän kuitenkin istui yksin kotonaan vihdoin viimeinkin aloittaakseen lukunsa korkeampaa tutkintoa varten. Hän oli ottanut alas hyllyltään pari teosta, pyyhkäissyt niistä pölyn, pukeutunut kotitakkiinsa, sytyttänyt työpöytänsä lampun ja luvannut palvelijattarelle ylimääräisen vapaaillan. Selma oli matkustanut maalle – luutnantska oli ostanut maatilan Espoosta, ja sitä oli menty kolmisin katsomaan –, hänen piti viipyä siellä sunnuntai. Lauri istui avattuine kirjoineen pöytänsä ääressä, mutta hän ei heti malttanut aloittaa lukemista. Se oli käynyt jo niin oudoksi puuhaksi, että täytyi ensiksi vähän järjestellä ajatuksiaan. Ne olivatkin viime aikoina ruvenneet lepattelemaan asiasta toiseen... Hän mietti:
– Minulla on sangen paljon työtä virastossani, ja kun tulen kotiin, olen sangen väsynyt ja kaipaan joko huvittelua tai lepoa. Arvattavasti en siinä suhteessa eroa muista kohtalotovereistani, sillä kenelläpä virkamiehellä on tarmoa jatkaa lukujaan? Onhan tosin sellaisia, joilla on sivutoimia, koska heidän joko pakosta tai ahneudesta on hankittava lisätuloja... Onneksi minun ei ainakaan vielä toistaiseksi tarvitse niitä ruveta ajattelemaan; perintörahojani oli vielä sen verran jäljellä, että sain kodin pystyyn, ja Selmalla on taito tulla vähällä toimeen. Minulla on siis mahdollisuus käyttää se aika, jonka toiset uhraavat sivutoimiin, lukuihini. Mutta lukeminen on raskaampaa kuin pienen toimen hoitaminen... Sitäpaitsi: jos minä nyt rupean lukemaan, niin vieraantuu Selma vieläkin enemmän kodistaan, eikähän hän nytkään täällä tunnu viihtyvän...
Ja Lauri Sjöberg mietti edelleen:
– Enkä minäkään enää tahdo täällä viihtyä... No, tietysti minä viihtyisin paremmin, jos Selma viihtyisi... Mutta yksin täällä on kauheaa. Niin, Selma –! Ihmeellistä, kuinka lyhyessä ajassa kaikki on muuttunut!
Ja hän ummisti silmänsä ja alkoi muistella avioliittonsa ensimmäistä kuukautta, jolloin he olivat kahden ja oikein pelkäsivät, että joku tulisi heitä häiritsemään...
Hänen tuli raskas olo, kyynelet pyrkivät kihoamaan silmiin. Sillä kuta kauemmaksi heidän harrastustensa tiet olivat ruvenneet toisistaan poikkeamaan, sitä vaikeammaksi oli hänelle käynyt Selman kadottamisen ajatus. Hän oli mustasukkainen – taikka ehkä paremminkin: kateellinen – anopilleen, kälyilleen, luutnantin herrasväelle, Lahtiselle, Birger Björklöfille... kaikille, joita kohtaan Selma osoitti mielenkiintoa, harrastusta, ystävällisyyttä. Ja aina, kun Selma oli poissa hänen lähettyviltään, kaipasi hän häntä ja tunsi kiintymyksensä käyvän yhä lujemmaksi, kiihkeämmäksi. Hän oli katkera siitä, että Selma seurusteli niin paljon luutnantskan ja tämän miehen kanssa... Hyvä isä, vanha nainen ostaa itselleen miehen tarjoamalla hänelle mukavan elämän, herkullisen ruoan ja iloista seuraa oman vanhuutensa peitteeksi... Että Selmakin viitsi alentua näyttelemään pyydyksen osaa ansassa! Ja nyt vielä maatila... tietysti luutnantska laski, että hän sen avulla sai miehen pysymään poissa kaupungin viettelyksistä ja vaaroista...!
Kun Lauri ajatteli, että Selma nyt oli vihkimässä luutnantskan intiaanikesän uutta rakkauden temppeliä, kävi suuttumuksen puistatus hänen ruumiinsa lävitse.
– Mikä minäkään olen istumassa täällä yksikseni tällaisena ikävänä iltana –!
Hän läimäytti kirjat kiinni, sammutti työlamppunsa, vaihtoi takin ja päätti lähteä etsimään itselleen seuraa.
Kun hän tuli kadulle, huomasi hän, että ulkona oli koiranilma, käänsi palttoonsa kriminnahkakauluksen pystyyn ja meni suoraa päätä Cataniin.
Siellä istui ikkunain välisen sohvapöydän ääressä tuttu seura: Runoilija, Veikko Virtala ja Maalari – viimeksimainitun kanssa Lauri Sjöberg ei tosin ollut henkilökohtaisesti tuttu, mutta tuttavuus oli pian tehty. Eivätkä herrat antaneet uuden tulokkaan vähimmässäkään määrässä häiritä jo vilkkaaksi virinnyttä ajatusten vaihtoaan.
– On mielestäni väärin väittää, että naturalismi oli erehdys, sanoi Maalari. – Sillä ainakin maalaustaiteen alalla sen tähtien alla on syntynyt teoksia, jotka kestävät vieläkin. Ja mikä on sitäkin tärkeämpää, on se, että se kirvoitti esiin totuuden tahdon. Naturalismin suurena tehtävänä on minun käsittääkseni ollut uuden todellisuuden toteaminen.
– Aivan oikein, arvoisa veli, aivan oikein, myönteli Runoilija. – Mutta vaikka naturalismi kieltämättä onkin palvellut totuutta, niin rakentui kuitenkin sen oma julistus valheelliselle periaatteelle.
– Kuinka niin?
– Taiteen piti muka pyrkiä olemaan jälleen luontoa, sen piti toisin sanoen aivan yksinkertaisesti toistaa luontoa. Ja siinä oli naturalismin onneton erehdys. Sillä totta totisesti täytyy taiteen olla jotakin toista kuin on luonto sellaisenaan – ainakin ihmisen lävitse kulkenutta luontoa, ja kun jokainen ihminen ja siis jokainen taiteilija on subjektiivinen yksilö, niin muuttuu myöskin luonto hänen lävitseen kuljettuaan... Senhän myöntää jopa Zola, joka kieltämättä on naturalisti, mutta yhtä kieltämättömästi myöskin taiteilija.
Nyt puuttui puheeseen myöskin Veikko Virtala, jonka Lauri tiesi asettavan Maalarin Suomen taiteen ensimmäiselle kunniasijalle:
– Minun käsittääkseni naturalismi on suorittanut ehdottomasti välttämättömän raivaustyön. Se on tehnyt niin sanoakseni luonnoksen uudesta todellisuudesta, muokannut maaperän jälkeensä tulevalle taiteelle ja yleensä kulttuurille. Tosin ei naturalismi saanut suoritetuksi arvojen uudestiarviointia, mutta se pani tämän uudestiarvioinnin alulle. Ja kuinka tärkeä tämä uudestiarvioinnin alullepano oli, sehän käy ilmeiseksi selviöksi, kun vain ajattelee, minkä mullistavan muutoksen koko elämänkuvassa ovat aikaansaaneet uudet teknilliset, yhteiskunnalliset, luonnontieteelliset ja poliittiset ilmiöt – puhumattakaan uuden sielutieteen aukaisemista perspektiiveistä. Eikä tätä muuttunutta elämänkuvaa havainnollistava taide olisi voinut syntyä ilman naturalismin puhdistavaa kiirastulta.
– Oikein puhuttu! huudahti Maalari. – Veli on minun ymmärtääkseni antanut naturalismille sen kunnian, joka sille kuuluu.
Veikko Virtala ilostui ihailemansa mestarin tunnustuksesta. He olivat hiljattain heittäneet pois tittelit. Se oli tapahtunut muutamassa taiteilijajuhlassa, kun he olivat auttaneet erään taiteellisen "iloisen lesken" korkeita päällyskenkiä – toinen toista ja toinen toista –; heidän kättensä silloin tavatessa toisensa oli Maalari sanonut: "Tämä on niin originelli tilanne, että me mielestäni voimme käyttää sitä lähemmän tuttavuuden tekemiseen."
– Mutta ajatelkaahan, hyvät herrat, miten olisi käynyt, jos me olisimme jääneet edelleenkin keinumaan naturalismin kuolleisiin aaltoihin? Silloin olisi taiteemme vieläkin vain tyylittömyyden tyyliä – photographie banale de la vie, kuten jo Maupassant sanoo.
– Taide ei koskaan voi pysähtyä paikoilleen, sillä se ei loppujen lopuksi anna minkäänlaisten 'ismien' kahlita itseään, vaan päinvastoin luo niille lait..., vastasi Maalari.
– Ja sitäpaitsi: naturalismi osoitti arvonsa silläkin, että se heti, kun se tehtävänsä oli toimittanut ja siis käynyt tarpeettomaksi, väistyi uusien ja ajankohtaisten suuntien tieltä, sanoi Veikko Virtala.
Lauri Sjöberg ei ottanut osaa keskusteluun – hän ei mielestään ollut tarpeeksi syventynyt taiteen teorioihin, sillä hänhän oli aina vain nauttinut taiteesta –, mutta hän kuunteli mielikseen toisten keskustelua. Hänestä tuntui, että hän sitä tehdessään jollakin tavalla sai happea henkisen olemuksensa keuhkoihin, jotka viime aikoina olivat alkaneet kärsiä ilman puutetta. Tunnit kuluivat nopeasti. Eikä Lauri ollut uskoa silmiään, kun näki vakinaisessa pöydässään istuvan "Timiirin", kenraalikuvernöörin hyvänahkaisen adjutantin, jota ei vain Catanin yleisö tervehtinyt kantavieraana, vaan jonka tuuheaviiksisen ja hiukan kumaraharteisen hahmon koko Helsinki tunsi. Ukko kääri parastaikaa kokoon Ruski Invalidia ja muita pietarilaisia lehtiä, joita etupäässä juuri häntä varten taloon tilattiin.
– Hyvä taide on hyvää taidetta, olkoon se mitä koulua tahansa, sanoi Maalari vielä tuupatessaan käsivarsiaan pörrökauluksisen turkkinsa hihoihin. – Eikä huonosta tule hyvää, vaikka se noudattaisi minkä koulun oppeja hyvänsä. Niin yksinkertainen on totuus, ja siihen sisältyy taiteen sekä ankara laki että lohdullinen evankeliumi.
Veikko Virtala lähti saattelemaan Lauria Annankadulle. Hän puhui innostuksella Maalarista:
– Siinä on nero, jonka teokset tulevat kestämään taiteena vielä kauan sen jälkeen, kun suurimmalla osalla muuta meidän päiviemme tuotantoa on korkeintaan vain museonumeroiden historiallinen arvo.
– Sanotko niin?
– Sanon ja puhun vakaumuksesta. Olin tänään katsomassa hänen viimeaikaisia töitään, joita mestari oli tuonut Pirtin näyttelysaliin ripustaakseen ne yksityisnäyttelyksi, enkä tiedä milloinkaan nähneeni kokoelmaa, jonka viivoista ja väreistä nerokas persoonallisuus yhtä väkevästi olisi heijastunut silmiini. Eikähän siellä kuitenkaan ollut hänen suurimpia töitään, niitä, joista tämä kansa vielä kerran on tunnustava oppineensa tuntemaan henkensä hedelmien alkuperän.
Lauri Sjöberg antoi toisen puhua – hänelle teki hyvää kuulla vuoren vankan uskon ja varman vakaumuksen julistusta. Hänellä itselläänhän ei ollut koskaan ollut sellaista uskoa, joka vuoretkin siirtää... tuskin kunnollista vakaumustakaan. Hän oli syntyperäinen epäilijä, eikä hänen päällänsä olisi pälkähtänyt mennä tuleen joidenkin mielipiteiden vuoksi. Se johtui tietysti suurelta osalta hänen syntyperästään: sekä hänen isänsä että äitinsä suvut olivat vain vanhoja virkamiessukuja, joiden veri oli polvi polvelta ohentunut ja heikentynyt, kun se ei mistään ollut saanut tarvitsemaansa tervettä kansanveren lisää, mutta tietysti siihen oli hänen omaakin syytään: oliko hän edes yrittänytkään taistella itselleen vakaumusta ja yleensä mitään –? Passiivisena hän vain aina oli ottanut vastaan sen, minkä oli saanut, ei ollut koettanutkaan etsiä mitään. Eikähän hän kuitenkaan ollut kyvytön. Päinvastoin: hänellä oli kykyä, mutta hän oli tyytynyt kehittämään vain kykynsä reseptiivisiä ominaisuuksia eikä ollut ponnistellut kohotakseen luovaksi kyvyksi.
Tällaisia ajatuksia Lauri Sjöberg vieritteli aivoissaan sillä aikaa, kuin hänen rinnallaan asteleva Veikko Virtala puhui ihailulla ja innostuksella kansallisen romantiikan suurimmasta taiteilijapersoonallisuudesta, Porin mausoleumin syvämietteisistä freskoista, Purren valituksesta ja Sammon ryöstöstä, ja itsetutkistelua kuuli saattajansa sanat ikäänkuin seinän takaa, sellaisen ohuen seinän, joka salli äänen tulla korviin, mutta esti saamasta selvää yksityisistä sanoista. Mutta kun he pysähtyivät Annankadun oven eteen, havahtui Lauri hereille. Hän muisti yht'äkkiä, että koti oli tyhjä, ja hänestä tuntui kolkolta tulla yksin tyhjyyteen. Siksi hän sanoi:
– Kuulehan, olen sattumalta kesäleskenä, vaimoni on tuttavien luona maalla, ja minä luulen, että kaapissa on vähän viskyä ja tilkka konjakkia... Etkö tule ottamaan pientä piiskaryyppyä?
– Jos sinulla on konjakkia, tulen muutamaksi hetkeksi. Tuohon uudenaikaiseen savuiseen skotlantilaiseen viinaan en ole vielä saanut makua.
He tulivat eteiseen. Ja Lauri meni palttoo yllään vääntämään valot kaikkiin huoneisiin.
– Eiköhän istuta minun huoneessani, se muistuttaa eniten nuoren miehen asuntoa, etkähän sinä pane pahaksi...
Vieras ei saanut kuulla, mitä hänen ei ollut pahakseen pantava, sillä isäntä meni hakemaan soodavettä tarjoiluväliköstä ja laseja ruokasalin kaapista. Kun hän tuli takaisin tuomisineen, seisoi Veikko Virtala kirjoituspöydän ääressä ja lehteili siihen jääneitä kirjoja.
– Huomaan, että veli jatkaa juris prudentiansa täydentämistä... Kunnioitettavaa, kunnioitettavaa nuoren aviomiehen ja jo viran saaneen herran harrastukseksi, jutteli vieras.
Lauri siirsi kirjat syrjään, asetti lasit ja vesipullot pöydälle, aukaisi pöytäkaapin oven ja sanoi:
– Katsotaanhan, mitä täältä löytyy... Hän kaatoi vieraalleen konjakkia ja sekoitti itselleen viskygrogin.
Virtala huomasi, että viskyä tuli lasiin enemmän kuin vettä, ja virkahti:
– Sinä teet väkevät grogit... Lauri kohotti lasinsa ja naurahti:
– Ettei ainakaan tulisi vettä polveen... Kippis!
– Sinulla on hauska koti, Virtala sanoi hetken kuluttua, kun ei juttu näyttänyt lähtevän luistamaan.
– Onhan se... Ikävä vain, että näet sen emännättömänä.
Mutta ei keskustelu ottanut syntyäkseen. Ja hetken perästä Virtala katsoi parhaaksi juoda lasinsa pohjaan, kiittää ja lähteä.
– Mihin sinulla on sellainen kiire? yritti Lauri pidätellä häntä. – Nythän on lauantai-ilta...
Mutta tunnelma oli jollakin tavalla painostava, ja vieras meni.
Saatettuaan vieraansa ovelle Lauri sekoitti itselleen uuden väkevän grogin. Ensimmäisen kerran elämässään hän joi yksikseen. Hänen oli niin hirveän ikävä.
Ja sitä ikävää jatkui.
Lauri Sjöberg tunsi olevansa juureton puu, joka oli pysähtynyt kasvussaan. Kun hän ajatteli elämää ympärillään, tuntui se hänestä omituisen kaukaiselta ja vieraalta. Siinä oli kilvoittelua ja pyrkimystä, siinä syntyi uusia arvoja, siinä oli eteenpäinmenoa, kasvua ja karttumista – mutta kaikki tuo oli olemassa ja tapahtui hänen ulkopuolellaan, etäällä hänestä, vaikka se olikin käden ulottuvilla.
Helsinki kasvoi kasvamistaan. Siitä oli nyt tulemassa se suurkaupunki, josta Lauri Sjöberg ylioppilasvuosinaan oli uneksinut. Ei vain kasvavan kaupungin ulkonainen kuva muuttunut, myöskin sen elämänsyke muuttui. Sitä eivät enää hallinneet rikkaan ruotsalaisen suurporvariston mahtavat miehet yhtä yksinvaltiaasti kuin olivat hallinneet Lauri Sjöbergin tullessa Helsinkiin. Suomalaisuus oli muuttunut aatteesta ja harrastuksesta toiminnaksi ja todellisuudeksi. Taloudellisenkin pelipöydän ääreen, jolla ennen ruotsalaisen yläluokan ja porvariston suuret pääomat olivat olleet ainoina merkitsevinä panoksina, oli asettunut uusia tekijöitä: kansallinen suurpankki vyörytteli miljoonia, suomalainen henkivakuutusyhtiö oli näyttänyt heräävälle kansakunnalle, että monista pienistä puroista syntyy suuri joki. Ja yksityisenkin yritteliäisyyden aloilla sukeltautui esiin yhä useampia suomalaisia nimiä, joiden kantajina olivat tarmokkaat ja tervevaistoiset toisen, vieläpä ensimmäisenkin polven miehet. Ja rinnan tämän aineellisen kehityksen kanssa kävi henkisen elämän aloilla vireä luomistyö: suomalaisia kirjoja ilmestyi jo vuodessa enemmän kuin ennen vuosikymmenessä, taidenäyttelyt tarvitsivat yhä laajempia seinäpintoja, musiikkielämä kukoisti – oli kehittymässä puhtaasti suomalainen sivistyneistö, joka pyrki elämään omintakeista elämää ja vaati tälle elämälleen oikeutta.
Kaikki tämä, joka tapahtui Lauri Sjöbergin ympärillä ja joka ennen olisi sytyttänyt hänessä innostuksen palon, jätti hänet nyt viileän välinpitämättömäksi. Hänessä oli tapahtunut muutos, jonka kohtalokkuutta hän ei vielä huomannut: hän hoiti vain virkansa ja oli väsynyt, hänen oli vain ikävä, ja hän koetti ikäväänsä haihdutella.
Kevät teki tuloaan.
Bulevardin päässä auringonlaskun taivas paloi leimuavana kuparina.
Lauri Sjöberg käveli hitaasti kohti Hietalahden satamaa, josta kuului vasarain kalkutus. Hän tuli rannalle. Telakan valkoisina ja punaisina hohtavista laivoista tuoksui tuore maali. Etäämpänä mustarunkoiset jäänsärkijät torkkuivat virattomina ankkuripaikoillaan. Ulapalla kävi navakka tuuli, meri näytti vihaisen vihreältä. Satama-altaan reunoissa ja Jätkäsaaren rannalla oli vielä likaisia jäänrippeitä, mutta halkopinojen väliin ajetussa hiekkaläjässä pojanviikarit jo leikkivät nappikuoppaa.
Lauri oli viipynyt tavallista kauemmin virastossaan – siellä oli ollut jokin kiireellinen työ –, ja kun hän oli tullut kotiin, oli Selma jo syönyt päivällisen ja lähtenyt ulos. Palvelijatar oli ilmoittanut: "Rouva käski sanoa terveisiä, että hänellä oli kiire." Ja Lauri oli syönyt yksin. Hän oli odotellut Selmaa palaavaksi kiireistään, mutta ei häntä ollut kuulunut, ja niin Lauri illansuussa oli lähtenyt ulos.
Aution torin poikki tulivat nainen ja mies. Miehellä oli päässään silinterihattu – verraten yleinen päähine arkioloissakin Esplanadin "asfaltin kuluttajilla" –, ja naisen hatussa oli valkea sulkatöyhtö, joka keinahteli kuin pajupensas tuulessa. He eivät pitäneet kiirettä. Mutta nainen puhui vilkkaasti ja heilutteli hermostuneesti käsilaukkuaan. Kerran he pysähtyivät – aivan samalla tavalla kuin Selmalla oli tapana pysähdyttää kävelytoverinsa, kun hän jostakin asiasta oikein innostui. Ja siitä Lauri sai päähänsä epäilyksen, että ehkäpä tuo nainen olikin Selma. Saattoihan hyvinkin olla, että hän oli ostanut itselleen uuden keväthatun... Mutta kuka oli siinä tapauksessa silinteripäinen herrasmies?
Lauri Sjöberg lähti tulijoita vastaan. "Mutta mitä minä teen, jos se on Selma?" hän ajatteli itsekseen. – "Menenkö vain ohitse vai pysähdynkö ja liityn seuraan? Entäpä jos en miestä tunnekaan –?"
Hänestä tuntui, että ohitse meneminen oli yhtä typerää kuin pysähtyminenkin ja voitiin sitä paitsi tulkita mielenosoitukseksi.
Turhaan hän kuitenkin pohti pulmaa, sillä eihän se tietystikään ollut Selma. Mutta mies oli luutnantskan luutnantti.
Kun Lauri tuli heidän kohdalleen, nosti luutnantti korkeaa hattuaan perin juhlallisesti ja nainen käänsi kainosti kasvonsa poispäin. Mutta Lauri oli jo tuntenut hänetkin: hän oli kassanhoitajatar siinä herrain vaatehtimossa, josta hänenkin oli tapana ostaa kauluksensa ja paidannappinsa.
"Kas vain...", Lauri ajatteli. – "Joko ovat luutnantin syrjähypyt alkaneet!"
Ja samassa hänen tuli perin hyvä ollakseen: "No, eipä ole sitten Selma ainakaan tuon seurassa!"
Hän lähti kiireisin askelin kotia kohti. Mutta tultuaan Annankadulle hän ei kääntynyt omanpuoleiselle katukäytävälleen, vaan meni kadun ylitse vastakkaiselle puolelle nähdäkseen, loistiko valoa hänen vaimonsa huoneen tai ruokasalin ikkunoista, sillä alkoi jo hämärtää, ja hän tiesi varmasti, että Selma olisi sytyttänyt valon, koska hän pelkäsi pimeää niin, ettei sietänyt edes hämärääkään. Ikkunat olivat valottomat.
Ja Lauri Sjöberg kääntyi ympäri, meni nopeasti takaisin Bulevardille ja lähti sitten verkalleen solumaan keskikaupungille. Hänen edessään kulki koukkupäisellä vavalla varustettu mies, joka pysähtyi jokaisen lyhtytolpan kohdalla, ojensi vapansa ja nykäisi tottuneella kädenliikkeellä vihertävän liekin loistamaan.
Lauri ajautui lyhtymiehen jäljessä Erottajan kulmaan. Siitä mies kääntyi nousemaan mäkeä. Lauri epäröi hetkisen, mutta lähti sitten edelleenkin seuraamaan vavankantajaa. Hänestä tuntui jollakin tavalla lohduttavalta tuo valojen sytyttäminen. Suomi-yhtiön pienen punatiilisen kulmatalon vieressä kohosi pilviä kohti korkea uudisrakennus. Se johti Lauri Sjöbergin mieleen hänen ensimmäiset ylioppilasvuotensa, sillä juuri samalla paikalla hän muisti ennen olleen vaivaisen matalan puutalon, jonka oven yläpuolelle oli valkoiselle pohjalle maalattu mustin kirjaimin: "Ölkälla – Olutkullu", ja viimeksimainittu sana oli häntä aina naurattanut.
"Ne olivat huolettomia aikoja", muisteli Lauri mielessään. – "Kummallista! Silloin toivoi kerran pääsevänsä kokemaan sitä elämää, jota kadunvarsien kivimuurien sisällä kuvitteli elettävän, ja nyt, kun oli saanut uteliaisuutensa tyydytetyksi, toivoikin takaisin niitä aikoja, jolloin tuo elämä vielä kangasteli kaukaisena unelmana."
Mutta Ratakadun kulmassa tuli toinen vavankantaja hänen lyhtymiestään vastaan, ja kun Lauri katsahti ympärilleen, huomasi hän lyhtyjen pitkän rivin hohtavan yhtenäisenä helminauhana. Työ oli suoritettu loppuun. Lyhtymiehet lähtivät vipajavat vavat olallaan yhdessä kiireesti kävelemään Fredrikinkadulle päin, mutta Lauri kääntyi vastakkaiseen suuntaan. Ratakadun ja Korkeavuorenkadun kulmassa olevan ruskeaksi maalatun kaksikerroksisen puutalon portista hän kurkisti pihalle; siinä talossahan Wecksell hänen ikäisenään oli kirjoittanut Daniel Hjortinsa kamppaillessaan sielunsairautensa kanssa. Wecksell oli ollut hänen nuorukaisvuosiensa lempirunoilijoita... ja hän oli ollut mukana saattamassa runoilijan tomumajaa hautaan... Olihan hänellä ollut runollisia harrastuksia – ja oli oikeastaan vieläkin. Miksei olisi!
Hän nykäisi hattunsa hiukan kallelleen, suoristi selkänsä ja kiirehti askeleitaan. Mutta mihin hän menisi? Hän oli tullut Kasarmintorille. Cataniinko? Ei – ei nyt – nyt hän ei ollut sillä tuulella. Hän kulki Kaartin kasarmin portilla seisovien venäläisten vahtisotilaitten ohitse. Fabianinkadun kulmassa, Eteläisen Makasiininkadun pimennon torinpuoleisessa suussa loistivat himmeät valot Ranskalaisen viinituvan maalattujen ikkunaruutujen takaa. Lauri Sjöberg katsahti ympärilleen – ei ollut ketään lähettyvillä! – ja puikahti sisään ovesta. Hän oli ollut siellä kerran ennenkin jonkun toverinsa kanssa ja tunsi molemmat tytöt: tummakulmaisen ja solakkavartaloisen Signen, jolla oli surulliset silmät ja ruotsalaisen meriupseerin kultainen ankkurinappi rintaneulana valkeassa silkkipuserossaan, ja korkeapovisen ja vaaleaverisen Idan, joka oli iloinen luonteeltaan ja kotoisin Jönköpingistä.
Eihän siellä vielä tähän aikaan vuorokaudesta ollut ketään; kassanhoitaja istui tiskin takana koruompelu edessään, tytöt vetelehtivät ikkunapöydän ääressä romaanit käsissään.
– Kylläpä täällä on kodikasta, sanoi Lauri Sjöberg astuessaan sisään. – Minä taidankin tulla häiritsemään...
– Ette ensinkään, virkahti Ida ja sulki kirjansa. – Minun kreivini ja puotityttöni saivat jo toisensa.
Siitä tuli hauska ilta. He istuivat kaikki yhdessä, Lauri tilasi Rüdesheimeria ja lauloi heille Reinin viinin ylistyksen. Kun myöhemmällä alkoi tulla muita vieraita, siirtyivät Lauri ja Ida sisähuoneeseen. Lauri olisi mieluummin tahtonut Signen seurakseen, mutta Signellä oli tarjoiluvuoro etuhuoneessa.
– Signe lähtee kohta pois meiltä, kertoi Ida. – Hänen ystävänsä ei tahdo, että hän tarjoilee...
Hänen ystävänsä oli rikas varatuomari, hieno herra ja vanhapoika, joka eli perintöjensä koroilla ja kirjoitteli silloin tällöin artikkeleita sanomalehtiin päivän polttavista kysymyksistä.
– Mutta miksi neiti Signellä aina on tuo upseerinnappi rinnassaan? kysyi Lauri.
– Ettekö sitä tiedä? ihmetteli Ida. – Hän kantaa sitä suuren rakkautensa muistona. Signellä oli sulhanen Tukholmassa, nuori meriväen upseeri hienosta aatelisperheestä, he rakastivat toisiansa äärettömästi, mutta sulhasen suku erotti heidät, ja silloin lähti Signe Suomeen...
– Entä upseeri? kysyi Lauri.
– Hänet pakotettiin naimisiin jonkun rikkaan ja ruman aatelisneidin kanssa.
Ida oli tunteellinen neito, kuten usein iloiset neidot ovat, ja nytkin nousivat kyynelet hänen silmiinsä. Idan kyynelet ja viini saivat Laurinkin tunteelliseksi, hän alkoi puhua rakkaudesta ja kuolemasta, ja ennen pitkää heidän oli niin hyvä olla, että Lauri pyysi Idan tuomaan samppanjaa: Veuve Clicquot keltaisella nimilipulla. Kun samppanja tuli, pistäytyi Signekin juomaan lasillisen heidän kanssaan. Silloin Ida siirtyi Laurin viereen sohvaan. Ja kun Signe, jota kohtaan Lauri nyt tunsi entistä suurempaa mielenkiintoa, lähti huoneesta, kietoi Lauri käsivartensa Idan vyötäisille ja suuteli häntä.
Alkoi vähitellen tulla kesä. Koivut olivat hiirenkorvalla, lehmuksissa oli vaaleanvihreitä silmuja, ja ihmiset olivat muuttuneet – heidän kasvonsa olivat ilostuneet, heidän naurunsa oli nuorentunut, ja he kävelivät kadulla keveämmin ja notkeammin.
Mutta vielä oli kevään taivas levoton: vuoroin pistävän valkeaa päivänpaistetta ja toisin vuoroin mustia pilvenhattaroita, jotka pärskyivät vettä.
Selma Sjöberg oli aamupäiväisellä kävelyllään sattumalta tavannut Veikko Virtalan, pysähdyttänyt hänet ja kysynyt:
– Mihin maisteri on matkalla?
– Syömään päivällistä, Virtala oli vastannut.
– Onko teillä kauhea nälkä?
– No, ei nyt juuri kauhea...
– Siinä tapauksessa voitte tulla minua saattamaan. Olen matkalla Kruunuhakaan äitini luo. Pieni kävely ennen ateriaa lisää ruokahalua...
Veikko Virtala oli vähän ihmetellyt tällaista lähentelyn aloitetta, sillä eihän rouva Sjöberg koskaan aikaisemmin ollut pysähdyttänyt häntä kadulla eikä muutenkaan osoittanut seurustelemisen halua. Mutta sitten hän oli tullut ajatelleeksi, että Selma mahdollisesti tahtoo puhua hänelle Laurista – mistä sellainen ajatus sitten lieneekään hänen päähänsä pälkähtänyt –, ja oli kääntynyt hänen mukaansa. Tämä oli tapahtunut Ekbergin kahvilan kohdalla Aleksanterinkadulla, ja silloin oli aurinko sattunut paistamaan täydeltä terältä.
Se paistoi vieläkin, kun he tulivat Senaatintorille. Veikko Virtala oli kaiken aikaa odotellut saavansa tietää, mistä asiasta Selma Sjöberg tahtoi hänen kanssaan puhua. Ja hän odotti vieläkin, sillä hänen puhekumppaninsa sanat lentelivät ristiin rastiin: asiasta toiseen ja taas takaisin kuin levottomat perhoset tai surisevat kimalaiset kesällä.
Selma saattoi yht'äkkiä kysyä:
– Eikö joku ole sanonut jossakin, että ihmisen sielullinen ilmakehä syntyy siitä, että taivas ja maa sulavat yhteen?
Ja kun Virtala vastasi, että niin oli kerran sanonut 17-vuotias Dostojevski muutamassa kirjeessä veljelleen Mihail Mihailovitsille, huudahti Selma:
– Seitsemäntoista vuotta – se taitaa sittenkin olla ihmisen ihanin ikä... ellei hän sattumalta ole liian varhaisvanha!
– Dostojevski oli epäilemättä varhain kehittynyt, huomautti Virtala. – Hän sanoi samassa kirjeessään, että hänen mielestään meidän maailmamme on syntisten ajatusten sumentamien taivaallisten henkien asuinpaikka. Mutta jo kolme kuukautta myöhemmin hän kirjoitti samalle veljelleen, että oli surullista elää ilman toivoa ja tuntea liitelevänsä jääkylmässä napaseudun ilmassa, jota ei ainoakaan auringonsäde päässyt lämmittämään.
– Kun olin seitsemäntoistavuotias, yritin kerran lopettaa itseni, sanoi siihen Selma Sjöberg. – Mutta lääkäri sai minut virkoamaan, ennenkuin myrkky oli ehtinyt tehdä tehtävänsä. Ja minusta oli hirveää herätä takaisin elämään...
Veikko Virtala epäili tietysti, että nyt hän varmasti valehteli tehdäkseen itsensä mielenkiintoiseksi, mutta Selma Sjöberg jatkoi:
– Minä ymmärrän Strindbergiä niin hyvin, kun hän sanoo, että oli liian pirullista olla nuori...
– Mutta nyt on parempi –? yritteli Veikko Virtala.
– Paljon parempaa..., huoahti Selma Sjöberg ikäänkuin helpotuksesta.
Mutta yht'äkkiä hän pysähtyi – he olivat tulleet Nikolainkadun alkuun – ja kääntyi saattajansa puoleen sanomaan:
– Te piditte meidän naimisiinmenoamme onnettomuutena – eikö niin? Mutta uskokaa, ettei Lauri sopisi kenenkään kanssa niin hyvin yhteen kuin minun kanssani...
He lähtivät taas jatkamaan matkaansa, ja Selma sanoi:
– Lauri rakastaa minua sillä tavalla kuin hän voi rakastaa... ja minä pidän hänestä siksi, että hän on suuri lapsi...
"Tässä oli siis asian alku", Veikko Virtala ajatteli heidän kulkiessaan postitalon ohitse, "saa nähdä, mihin nyt tullaan..."
Mutta ei tultukaan mihinkään. Sillä yht'äkkiä Selma Sjöberg käänsi puheen toisaalle kysymällä:
– Missä maisteri aikoo viettää kesänsä?
– Täällä Helsingissä ainakin suurimman osan – minä, syntyperäinen maalainen, olen onnellinen siitä, ettei minun tarvitse lähteä pois täältä, sillä en tiedä, missä olisi niin kaunista kesällä kuin täällä.
– Niin, olette oikeassa; en minäkään tahtoisi mennä täältä mihinkään, mutta Laurin on alkanut tehdä mieli lapsuutensa kotiin... niin että kai me siellä vietämme hänen lomakuukautensa.
Kun he tulivat sen Nikolainkadun varrella olevan talon portille, johon rouva Åhman kahden nuoremman tyttärensä kanssa – vanhimman saatua oman kodin – oli muuttanut, puristi Selma Sjöberg lämpimästi saattajansa kättä:
– Teitte minulle suuren palveluksen, kun vaivauduitte tänne asti... tämä matka on niin ikävä kävellä yksin... Ja tiedättekö, tuo patologinen laitos herättää minussa aina kammoa. Sinnehän viedään nekin, jotka ovat riistäneet itseltään elämän, enkä minä voi vapautua siitä ajatuksesta, etteivät lääkärit heitä leikellessään koeta saada selville ainoastaan heidän kuolemansa syytä, vaan yrittävät myös urkkia esiin heidän elämänsäkin arvoituksen...
– No, sitähän he eivät sentään voi hermosäikeistä eivätkä aivojen kudoksista lukea, Veikko Virtala sanoi.
– Eivät... Jumalan kiitos!
Kun Veikko Virtala jo oli kääntynyt lähteäkseen, huusi Selma-rouva hänet takaisin:
– Luvatkaa pian tulla meille. Tehän olitte Laurin läheisin toveri ennenkin – ettekö voisi ylläpitää ystävyyttä? Lauri on sen tarpeessa, uskokaa minua.
Ja tietysti Veikko Virtala lupasi.
Mutta hän ei tullut yrittäneeksikään täyttää lupaustaan ennen kuin joskus toukokuussa.
Lauri ei ollut kotona. Mutta Selma-rouva tuli eteiseen vaatimaan häntä siitä huolimatta jäämään:
– En tiedä, mihin Lauri on pistäytynyt, mutta luulisin hänen pian tulevan kotiin... ja sitä paitsi: jos hän ei tulisikaan, niin voittehan tyytyä kerran minunkin seuraani.
He istuutuivat rouvan valkeakalustoiseen huoneeseen.
– Täällä minä viihdyn parhaiten... olen eniten kotonani... kai siksi, että täällä ovat vanhat tutut huonekalut ja muut esineet, jotka jo kouluajoiltani asti olen tottunut näkemään ympärilläni.
– Täällä on hyvin valoisaa, Veikko Virtala sanoi jotakin sanoakseen.
Yht'äkkiä Selma Sjöberg nousi tuoliltaan ja purskahti heleään nauruun:
– Siinä sitä ollaan... Kyllä sen huomaa, ettei minusta ole talon emännäksi!
Hän riisui nopeasti ylleen unohtamansa talousesiliinan, viskasi sen vuoteen pitsipeitteelle ja sanoi edelleen nauraen:
– Uskaltaisinpa lyödä vetoa melkein mistä tahansa, ettette voi arvata, mitä minä tänään olen tehnyt: olen leiponut piparikakkuja. Eikö se ole naurettavaa.
– Miksi se teistä on naurettavaa? Hyvät piparikakut ovat ihmiselämässä yhtä tärkeitä tekijöitä kuin... sanokaamme esimerkiksi... miellyttävät runot, sievät taulut tai somat sävelet.
– Mutta, maisteri Virtala, tehän olette ilahduttavassa määrässä materialisti.
– Kuinka en olisi! Minuahan pidetään – ja pidän itsekin itseäni – järkevänä ihmisenä.
Selma Sjöberg oli silmiinpistävän hyvällä tuulella, ja heidän juttunsa solisi huolettomasti eteenpäin.
Veikko Virtala ajatteli itsekseen, että hyvän vaimonhan Lauri Sjöberg sittenkin oli tainnut saada, niin että syyttäköön itseään, jos ei osaa häntä pitää... Ja niissä ajatuksissaan hän tuli kysyneeksi:
– Sanokaa, rouva Sjöberg, jatkaako herra puolisonne lukujaan?
– Ei, vastasi Selma. – En usko, että hän on edes aukaissut kirjojaan sen jälkeen, kun hän sai tutkintonsa suoritetuksi.
Veikko Virtala puisti päätään:
– Sitä minä juuri pelkäsin. Selma-rouva kävi totiseksi ja kysyi:
– Mitä tarkoitatte? Ette suinkaan vain sitä, että minä olisin esteenä hänen luvuilleen?
Virtala epäröi hetkisen, ennenkuin vastasi:
– Pelkäsin, ettei Laurilla ollut tarpeeksi tarmoa...
Selma katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:
– Sanokaa minulle, maisteri Virtala, aivan suoraan: onko Lauri teidän mielestänne lahjakas... tarkoitan: yli keskitason?
– Kaikki on suhteellista, Virtala vastasi. – Lauri on minun mielestäni hyväpäinen mies, hänellä on liikkuva, vilkas äly... mutta...
– Mutta –?
– Häneltä puuttuu keskittymiskyky, eikä hänellä ole sitä vakaumuksellisuutta, joka vie tekoihin... Hän voi innostua, mutta hän ei jaksa innoittua...
Selma-rouva kuunteli vakavana ja nyökytti päällään myönnytystä. Ja Veikko Virtala pani merkille, että hänen suupielensä nytkähtelivät.
– Lauri on, kuten me muutkin, oman aikansa lapsi, jatkoi Veikko Virtala. – Meidän polvemme on kypsynyt täysi-ikäiseksi murroskautena, joka monesta syystä on henkisesti hedelmätön. Se on välipolvi, joka on tuomittu ruokkimaan sieluaan vain muistoilla ja toiveilla. Meistä voi tulla sivistyneitä, oppineita, vieläpä hienostuneitakin ihmisiä, kelvollisia ja kunnioitettavia kansalaisia, mutta siihen se sitten jää... Uusia arvoja me emme kykene luomaan.
– Sehän on lohdutonta, virkahti Selma Sjöberg. – Mutta kai se on totta...
– Ei se niin lohdutonta ole, kun sitä tarkemmin ajattelee, väitti Veikko Virtala. – Sillä kehityksen kulussa ovat murroskaudetkin välttämättömiä ja siis välipolvetkin tarpeellisia.
Selma-rouva hymähti:
– Puuttuva rengas ketjussa...
– Aivan niin. Ja ilman sitä katkeaisi ketju.
– Kunpa kaikkea aina jaksaisikin katsella iäisyyden näkökulmasta!
Palvelijatar toi kahvitarjottimen, ja keskustelu katkesi vähäksi aikaa. Mutta kun Selma-rouvan mureat piparikakut oli todettu mainioiksi, kääntyi puhe taas entiselle tolalleen.
– Etteköhän te sentään ole liiaksi pessimistinen tämän ajan arvostelussanne, Selma Sjöberg sanoi. – Luodaanhan meidänkin päivinämme toki sellaista, jolla täytyy olla pysyvä arvonsa.
– Sitä en suinkaan kiellä, Veikko Virtala vastasi. – Mutta huomatkaa, että meidän päiviemme luojat saavuttivat henkisen täysi-ikäisyytensä jo toistakymmentä vuotta sitten, siihen aikaan, jona kulttuurimme vielä eli voimakasta nousua ja huomenkaste kiilsi vainioilla. Mahlassa, joka silloin nousi puihin, oli alkuvoimaista väkevyyttä.
– Miksi mahla nyt sitten on heikentynyt?
– Se on joutunut käymään liian monen siivilän lävitse, ja sitä paitsi ovat puiden juuret päässeet höltymään kamarasta.
Tähän tapaan Veikko Virtala jutteli Selma Sjöbergin kanssa sillä aikaa, kun he odottivat Lauria. Mutta Lauria ei kuulunut, vaikka ulkona valkea hämärä jo tihentyi pimeäksi.
Veikko Virtala lähti kotiinsa, ja hänen hiljaisia katuja kulkiessaan vakiintui hänessä sellainen mielipide, että Selma Sjöberg pohjaltaan oli varsin vakava ihminen.
3.
Samana keväänä Georg Brandes kävi Helsingissä. Se oli suuri tapahtuma kaikille niille, jotka tiesivät ja tunnustivat eurooppalaisten aatevirtausten muovailleen heidän omia elämänkatsomuksiaan. Sillä Brandeshan oli heidän silmissään oman aikansa suurin sytyttäjä.
Hänen tuloaan odotettiin suurella jännityksellä, sitäkin suuremmalla, kun kerrottiin juutalaisen syntyperän tuottaneen vaikeuksia tuloluvan saamiselle venäläisten viranomaisten taholta.
Hän tuli. Ja häntä juhlittiin. Kaikki ne piirit pääkaupungissa, jotka lukeutuivat älymystöön, muodostivat kunniavartion hänen ympärilleen. Lauri Sjöberg oli täynnä innostusta. Hänen humanistiset harrastuksensa saivat uutta tuulta purjeisiinsa. Hän istui kuulemassa luentoja ja oli mukana laulutervehdyksillä. Hän tunsi ikäänkuin heräävänsä uudelleen ylioppilasvuosiensa innostukseen. Hän ei ollut enää vain virkamies, joka meni virastoonsa, hoiti tehtävänsä, lähti virastosta... vaan taas elävä ihminen... maailmankansalainen...
Ja kun joku hänen tuttavistaan uskalsi sanoa, etteivät Brandesin luennot esityksen iskevästä ja pirteästä vauhdikkuudesta huolimatta tarjonneet mitään olennaisesti uutta tai mullistavaa, suuttui hän ja tulistui:
– Miten voit niin sanoa! Täytyyhän jokaisen ajattelevan ihmisen myöntää, että se on nerokasta julistusta... Täällä yritetään vain aina olla niin kriitillisiä... epäillään kaikkea ja asetutaan omahyväisyyden korkeille koturneille.
Laurin innostusta ei skeptillinen kriitillisyys viilentänyt. Hänen silmissään Brandes edelleenkin oli sama, mikä hän oli ollut silloin, kun hän linkosi uuden ajan tunnussanoja heräävälle pohjolalle. Se oli Laurille uskon asia, jota ei saanut järkyttää ja joka ei järkkynytkään, sillä hänen lapsenmielensä ei vieläkään ollut samentunut. Ja hän sai innostuksensa tarttumaan Selmaankin.
Kun eräät suomalaiset kirjallis-taiteelliset piirit muutamana iltana saivat Brandesin juhlavieraakseen, olivat Sjöbergit juhlassa mukana.
Se alkoi Ylä-Opriksen salissa illallisilla, joilla oli enemmän juhlamieltä kuin ruokaa ja juomaa. Siellä oli kynän miehiä, maalareita, kuvanveistäjiä, arkkitehteja, nuoria tiedemiehiä, journalisteja. Ja naiset olivat kauniita ja nuoria. Juhlavieras oli säteilevällä tuulella, mutta hänellä oli ilmeisesti nälkä. Sillä kun pienet ja tarkalleen lasketut kananpojat tulivat hänen kohdalleen, otti hän vadilta kaksi puolikasta, mistä oli seurauksena, että häntä vastapäätä istuva pöytävieras jäi ilman kananpoikaa ja sai tyytyä johonkin hät'hätää tuotuun tilapäisannokseen. Brandesin teräviltä pippurisilmiltä ei tämä välikohtaus jäänyt huomaamatta. Ja kun hän nousi puhumaan, aloitti hän puheensa siitä, että hän oli maankiertäjä, joka oli joutunut kiinni tässäkin seurassa kananvarkaudesta.
Hän sai siitä lähtökohdan "ikuisen mustalaisuuden" – veren levottomuuden ja hengen vaellushalun – ylistykselle. Leikillisestä alkukäänteestään hän sitten siirtyi tunteelliseen runollisuuteen. Hän antoi sanojensa liikuttaa häntä itseäänkin ja sai viritetyksi herkän tunnelman. Mutta juuri, kun tunnelma oli herkimmillään, särki hän sen heinemaisella käänteellä, jonka leikillisyys kirvoitti kuulijoista vapauttavan naurun. Iloisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Sillä se oli vain siltana siihen vaateliaaseen vaatimattomuuteen, jolla hän kuvasi omaa elämäntyötään. "Olisin onnellinen", hän sanoi, "jos minua paksujen kirjojeni johdosta joskus voitaisiin verrata polkupyörän keksijään, jonka elämäntyö ratkaisevasti on lyhentänyt välimatkoja kulkurien maailmassa. Välimatkojen lyhentämiseen kansojen, ihmisten ja kulttuurien välillä on minunkin työni tähdännyt. Mutta minä epäilen, että polkupyörän keksiminen sittenkin on osoittautuva paljon käytännöllisemmäksi ja merkityksellisemmäksi." Sitten seurasi lyhyt tauko, minkä jälkeen hän kääntyi läsnäolevien naisten puoleen ja levittäen rakastettavan hymyn tuimille Mefisto-kasvoilleen sanoi: "Kun katselen sitä viehkeää kauneutta, joka kukkii täällä minun ympärilläni, niin en voi olla, hyvät naiset, ajattelematta sitä suurta tehtävää, mikä teillä on maailmassa kansojen veljeyttämistyössä." Ja kääntyen sitten erityisesti niiden kahden kauniin professorinrouvan puoleen, joiden välissä hän istui, hän sanoi: "Jos minulla olisi mahdollisuuksia, perustaisin suuren pohjoismaisen avioliittotoimiston ja pyytäisin molemmat pöytänaiseni sen johtajattariksi – silloin varmaankaan ei kestäisi kauan, ennenkuin meidän kansojemme yhteenkuuluvaisuus olisi muuttunut aatteesta ja unelmasta todellisuudeksi."
Käsiä taputettiin ja huudettiin "hyvä", ja Brandes istuutui hymyillen.
– Loistavaa, sanoi Selma Sjöberg vieressään istuvalle Veikko Virtalalle.
– Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää, vastasi tämä hiukan nyreästi.
Hän ei kerta kaikkiaan voinut salata sitä, että Brandes oli hänelle pettymys. Hän ei jaksanut sulattaa sitä kansainvälisyyden yliarvioimista, johon Brandes teki itsensä syypääksi. Se oli hänen mielestään jo aikansa elänyttä oppia, joka tukahdutti niiden kukkien nousua, jotka uusi romantiikka oli kylvänyt.
– Ettekö, maisteri Virtala, todellakaan pitänyt puheesta? kysyi Selma Sjöberg.
– En, vastasi Virtala. – Mitä siinä oli? Kyynillisyyttä ja sentimentaalisuutta tarjoiltuna muutamin nokkelin silmänkääntötempuin! Ainoa totuus, minkä hän sanoi, oli avomielinen tunnustus mustalaisuudesta.
– Te olette hirveä, hymähti Selma Sjöberg.
Ja Veikko Virtala hymähti vastaan:
– En minä, vaan Brandes. – Aika on mennyt auttamattomasti hänen ohitseen, ja hän on jäänyt elämään vain vanhoilla iskulauseillaan.
– Mutta itsehän hän on aikansa herättänyt.
– Niin on, mutta hän ei ole jaksanut seurata mukana omassa tanssissaan, vaan on jäänyt seinänvierustalle istumaan. Luuletteko esimerkiksi professorinrouvien olevan erityisen ihastuneita hänen hävyttömään vitsiinsä?
Aterian päätyttyä siirryttiin Pirtin kattoikkunaiseen näyttelysaliin. Siellä oli juuri ollut taidenäyttely, eikä tauluja vielä ollut ehditty viedä pois. Sitäpaitsi oli hankittu laakereita ja koristekasveja, joten tavallisissa oloissa autio ja alaston sali nyt esiintyi edukseen. Pitkien pöytien ääressä juotiin Orvietoa olkisiteisistä pulloista, ja tunnelma kävi pian välittömäksi. Oli oikein hauskaa.
Ja kaikkein hauskin alkoi sitten, kun kunniavieras oli lähtenyt. Selma Sjöberg joutui istumaan suuren Maalarin lähettyville. Maalari oli loistavimmalla maailmanmiestuulellaan ja sinkautteli sukkeluuksia ja kertoi juttuja.
– En tiedä, milloin minulla olisi ollut näin hauskaa, sanoi Selma Sjöberg, kun he aamulla kirkkaassa päivänpaisteessa tulivat kotiinsa.
– En minäkään, vastasi Lauri.
Siitä tuli heidän onnellisin kesänsä.
Se kuukausi, jonka he viettivät Laurin lapsuudenkodissa, oli ehyt ja sopusointuinen.
Brandes-viikko oli antanut Laurille uuden herätyksen. Päivisin hän istui pihapihlajien varjossa ja luki kirjojaan – kirjallisuudenhistoriaa ja kaunokirjallisuutta – joita hän oli varannut mukaansa ison kantamuksen. Ja iltaisin he tekivät kävelymatkoja pikkukaupungin vehmaaseen ympäristöön, milloin kahden, milloin kolmisin Laurin äidin kanssa. Se oli hiljaista, tyyntä elämää, johon Selmakin sopeutui mielellään. Hänestä oli hauskaa kuljeskella hiljaisia ja tyhjiä pikkukaupungin katuja, eikä häntä ensinkään häirinnyt se, että matalain ikkunain myrttien ja verenpisaroiden välistä tirkisteltiin, kun kadulta kuului askeleita. Pikemminkin se häntä vain huvitti, ehkä mairittelikin. Sillä hän tiesi olevansa toisenlainen kuin muut, ja hän kuvitteli tuovansa tähän pikkuiseen maailmaan ikäänkuin tuulahduksen suuresta maailmasta, jota pikkuisessa ei voitu olla salaa ihailematta...
Ja Laurin äiti piti heistä hellää huolta. Näytti aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut lukea heidän salaisetkin toivomuksensa ja täyttää ne kaikki parhaimman ymmärryksensä ja taitonsa mukaan. Hän rakasti nuorinta poikaansa yli kaiken. Se oli suorastaan liikuttavaa rakkautta, jota Selma ihaili ja kadehtikin. Mutta Selmaakin kohtaan äiti oli suurenmoinen – hänelläkin piti olla hyvä ollakseen, ja hänenkin piti viihtyä miehensä kodissa.
Kerran, kun Lauri istui pihlajien alla kirjoineen ja hänen vaimonsa teki hänen vierellään käsityötä, kysyi Selma:
– Etkö sinä enää koskaan aio jatkaa juriidisia lukujasi?
Lauri nosti katseensa kirjasta ja kysyi hämmästyen:
– Kuinka sinä sitä tulit kysyneeksi?
– Muuten vain... vastasi Selma. – Sehän oli ennen sinun suunnitelmasi...
– Niin oli, vastasi Lauri. – Mutta ei ole enää. Mitä minä niillä tekisin! Minullahan on jo virkani, sinä, kotini – kaikki, mitä minä elämässä tarvitsen. Nyt luen vain sitä, joka tekee minusta ihmisen. Selma naurahti:
– Eikö sinusta virkamies sitten ole ihminen?
– Harvoin ihminen siinä merkityksessä, jossa minä käytän sanaa... Ihminen voi kyllä olla virkamies, mutta virkamies ei ilman muuta voi olla ihminen.
Kun Laurin lomakuukausi oli kulunut loppuun, palasivat he Helsinkiin.
Äiti oli saattamassa heitä asemalle. Hän itki sanoessaan jäähyväiset pojalleen ja miniälleen:
– Minulla tulee olemaan hyvin ikävä teitä... Minusta tuntuu, että vanhasta kodista nyt lähtee viimeisen kerran aurinko...
Ja Selma itki. Hän oli kiintynyt vanhaan, hienovaraiseen ja sydämelliseen rouvaan, joka ei kertaakaan ollut näyttänyt vähäisintäkään katkeruuden väikettä siitä, että vieras oli tunkeutunut hänen lempipoikansa elämään.
Lauri koetti lohduttaa:
– Mehän tulemme taas ensi kesänä sinun luoksesi... ja silloin paistaa taas aurinko...
Mutta Laurin sanat kaikuivat ontoilta – oli, kuin ei hän itsekään olisi uskonut niihin.
Kun he lähestyivät Helsinkiä, sanoi Selma:
– Nyt, kun me taas tulemme arkeen, tuntuu minusta aivan siltä, kuin menettäisimme jotakin, jota emme koskaan saa takaisin... En voi sille mitään, että minua peloittaa...
– Koetetaan, rakas, säilyttää Helsingissäkin se, mikä meillä nyt on ollut..., Lauri vastasi hiljaisesti.
Mutta he eivät saaneet sitä säilymään. Vaikka koettivatkin. Entinen levottomuus heräsi Selmassa. Hänen täytyi alati olla liikkeellä. Milloin hän matkusti maalle luutnantska Bergerin luo, milloin äitinsä ja sisariensa kesäpaikkaan. Taikka sitten hän liikkui kaupungilla – aina oli menoa.
Ja Lauri joutui usein olemaan yksin. Mutta hän oli sittenkin tavallaan onnellinen. Hän oli tullut Selmaa lähemmäksi, ja hänellä oli kirjansa – Brandes-vierailun herätys vaikutti hänessä vielä.
Mutta kuta pitemmälle ehti syksy, sitä levottomammaksi muuttui Laurinkin elämä. Alkoivat kutsut alkoivat illanistujaiset, sattui milloin mitäkin, joka vei pois kodista, kirjoista ja hiljaisista ajatuksista.
Ja sitten eräänä sumuisena marraskuun päivänä tuli tieto, että Laurin äiti oli kuollut.
Kun he matkustivat hautajaisiin, sanoi Selma heidän istuessaan junavaunussa:
– Muistatko, mitä minä sanoin, kun me kesällä palasimme takaisin Helsinkiin... Katso, tätä kai minä silloin aavistin... ja pelkäsin... Ja Lauri Sjöberg kumartui suutelemaan vaimoaan otsalle. Selma oli niin kaunis mustassa surupuvussaan.
4.
Kului vuosi, kului toinen...
Helsinki kasvoi, uudet kaupunginosat laajenivat, kirkonkirjoihin merkittiin yhä useampia tuhansia asukkaita, mutta elämä kulki entisiä ahtaita latujaan.
Keisarillinen sortopolitiikka oli kiristänyt otettaan, Seyn oli kenraalikuvernöörinä, venäläistyttämisuhka astui yhä peloittavampana kynnykselle ja teki olot maassa entistäkin alakuloisemmiksi.
Ihmiset elivät päivän kerrallaan, hoitivat arkiset leiviskänsä ja koettivat niiden lomissa keksiä itselleen pieniä iloja ja unohtaa suuret surunsa.
Lauri Sjöbergin virka oli vakinaistettu, Veikko Virtala oli väitellyt tohtoriksi ja nimitetty dosentiksi yliopistoon, Birger Björklöfin viini- ja konjakkimerkeillä oli edelleenkin hyvä menekki, luutnantska ja hänen luutnanttinsa harjoittivat maatilallaan menestyksellistä sikataloutta, ja Selma Sjöberg vieraili usein heidän kartanossaan. Selma Sjöbergistä puhuttiin näihin aikoihin sangen paljon. Ja kun jostakin ihmisestä puhuttiin, niin merkitsi se miltei poikkeuksetta, että hänestä puhuttiin pahaa. Tietysti Selma Sjöberg itse oli antanut aihetta pahoille kielille – eihän voinut olla savua ilman tulta. Hänet nähtiin milloin Lahtisen seurassa, milloin Birger Björklöfin kanssa, ja usein hän istui iltojaan luutnantin herrasväen pöydässä ravintolassa, mutta miehensä rinnalla häntä ei nähty juuri koskaan. Sitäpaitsi hän harrasti rohkeata puhetapaa ja silmiinpistäviä pukuja, ja se ärsytti ihmisiä.
Muutamana syksyisenä iltana oli eräällä Veikko Virtalan virkatoverilla korttikutsut. Koolla oli kahdeksan herraa: nuorempia akateemikkoja, pari sanomalehtimiestä, muudan pankkiherra. Pelattiin kahdessa pöydässä.
Oli lauantai-ilta, eikä robbertteja kovinkaan kiirehditty. Aluksi puhuttiin politiikkaa, mutta siihen väsyttiin pian, ja silloin puhe käännettiin naisiin. Keskustelun sävy oli tietysti varsin vapaa ja katsantokannat ennakkoluulottomat. Ensiksi puhuttiin sukupuolesta yleensä, mutta kun valkokätinen pankkiherra kortteja jaellessaan tuli maininneeksi Selma Sjöbergin nimen, ruvettiin tapausta tarkastelemaan yksityiskohtaisesti. Jokaisella oli oma näkökohtansa, jonka hän tahtoi tuoda kortena yhteiseen kekoon.
Veikko Virtala koetti aluksi puolustaa Selma Sjöbergiä; häntä harmitti ja suututti se into, millä herrat, joista useimmat eivät edes olleet hyvänpäivän tuttuja asianomaisen kanssa, vainusivat jotakin "pikanttia" viattomimmassakin asiassa, jonka ilmeisesti juorut olivat suurentaneet kärpäsestä härkäseksi.
– Niin, sanoi pankkiherra – tohtorihan on Lauri Sjöbergin ylioppilastovereita... Ja Sjöbergiä minäkin säälin: hieno mies, joka varmasti olisi voinut päästä pitkälle, ellei tuo nainen olisi leikannut häneltä siipiä!
– Miten hän ne on leikannut? Virtala uteli. Kamreeri levitti käsiään ja kohautti olkapäitään:
– Tjaa... miten nainen yleensä leikkaa mieheltä siivet! Samalla tavalla kai kuin aikoinaan Delila Simsonilta.
Hän nauroi makeasti omalle vitsilleen ja sai puolelleen vastapelaajanaan istuvan sanomalehden toimittajan, joka sanoi:
– Nykyaikainen Salome hän on. Varo vain, ettei hän vielä vaadi hopeavadille sinunkin päätäsi.
Seurassa oli myöskin kaksi lääkäriä: hermotautien lääkäri ja nuori gynekologi, molemmat etevien kirjoissa kulkevia dosentteja. He käsittelivät tapausta tieteellisen objektiivisesti. Hermolääkäri sanoi:
– Eiköhän tässä tapauksessa voida puhua periytyneestä rasituksesta... isä lienee ollut alkoholisti, joten degeneraatio helposti on voinut johtaa suoranaiseen 'maniaan'...
– Tavallista voimakkaampi viettielämä saattaa toisinaan kehittyä sairaalloisuudeksi, päätteli taas gynekologi. – Tiedetään tapauksia...
Talon isäntä, nuori historiantutkija, jonka erikoisalana oli antiikin maailma, keskeytti tohtorin hymyillen:
– Hyvä veli, voihan sitä sanoa sairaudeksi, jos niin tahtoo, mutta eihän asia siitä muutu ensinkään. Ja sitäpaitsi: tiedämmehän rouva Sjöbergin tapaisia naisia olleen jo ammoisista ajoista alkaen ja tiedämme, että heitä toisin ajoin on suuresti kunnioitettu, toisin ajoin taas syvästi halveksittu.
Pankkiherra puuttui taas puheeseen:
– Kerrotaan, että luutnantska Bergerin täytyy lähteä keväällä Aixiin tai johonkin muualle hermojaan parantamaan, kun rouva Sjöberg, joka on ollut hänen paras ystävättärensä, viime aikoina aivan häikäilemättömästi, on iskenyt silmänsä hänen mieheensä...
– Pötyä! huudahti Veikko Virtala. Kamreeri suutahti:
– Suokaa anteeksi, herra tohtori, mutta se ei ole "pötyä", sillä pankissa tiedetään asiat. Sitäpaitsi: Bergerin rouva on miestään melkein pari vuosikymmentä vanhempi... ja minä tunnen Bergerin... hih-hih-hii...
Veikko Virtala huomasi, että oli turha potkia tutkainta vastaan. Ja keskustelu jatkui, kunnes toisessa pöydässä maalattiin ensi kädessä kuusi herttaa ja mentiin isoon slammiin.
Kortti-illan jälkeisenä päivänä Veikko Virtala päätti mennä Sjöbergille. Oli tuollainen ikävän harmaa helsinkiläinen syyssunnuntai, jona ei tiedä, mitä tekee, ja sitäpaitsi Veikko Virtala oli edellisenä iltana saanut ikäänkuin piston omaantuntoonsa.
Lauri tuli itse aukaisemaan ovea.
Hänen kasvonsa oivat punaiset ja vähän pöhöttyneet, ja hänen hiukan sammalteleva tervehdyksensä oli ylenpalttisen ystävällinen.
Ovi ruokasaliin oli auki. Liinattomalla pöydällä oli viinakarahvi, olutpulloja ja kylmää ruokaa. Pöydän ääressä virui pitkä ja laiha tummanpuhuva mies.
– Onko sinulla vieraita? kysyi Veikko Virtala.
– Vain eräs virkatoverini... ei se mitään... ei mitään.
He menivät sisälle, ja Lauri esitteli:
– Tohtori Virtala... varatuomari Pohjanen. Nähtävästi herroja hiukan hävetti, ja isäntä kiiruhti selittämään:
– Olemme tässä haukanneet vähän välipalaa... ei ollut ketään kotona, itse haettiin tavarat pöytään...
– Olemme haukanneet ja naukanneet ja viettäneet oikeaa nuorenmiehenelämää... ha-haha-haa...
Pohjasen nauru oli ikävästi narahtelevaa.
– Onko tohtori naimisissa? kysyi hän sitten yht'äkkiä.
– Valitettavasti en, Virtala vastasi.
– Älkää valittako, vaan kiittäkää taivasta, että se on varjellut teidät onnettomuudesta, murahti Pohjanen ja huudahti sitten Lauria olalle lyöden: – Me kaksi tiedämme, mitä avioliitto on... mutta ei silti itketä – eihän vain?
Lauri ei vastannut mitään, vaan täytti viinalasit – hän oli jo ehtinyt hakea kaapista kolmannenkin – ja ehdotti Pohjasen maljan.
– Ja Pohjasen malja on juotava pohjaan, vaati asianomainen, kaatoi kulauksen kurkkuunsa ja sanoi sitten kieltään lipoen Laurille:
– Muuta ei ihmisen tarvitse katua kuin nuorena naimista.
Kun oli syöty, siirryttiin Laurin huoneeseen tupakalle. Pohjanen kertoi sikamaisia juttuja, ja isäntä toi kirjoituspöydälle laseja ja otti kaapista punssipullon. Lämmin punssi maistui pahalta, mutta Pohjaselle se kelpasi. Hän kallisteli lasiaan niin ahnaasti, että sen sisällystä alinomaa läikähteli takille, jolle jo ennestään oli karissut tuhkaa. Ja hänen juttunsa olivat iänikuisia. Mutta niitä ei tarvinnutkaan kauan kuunnella. Sillä yht'äkkiä hän nousi, viskasi savukepätkänsä tuhka-astian vierelle ja sanoi:
– Ja nyt meni Pohjanen!
Veikko Virtala ei malttanut olla sanomatta, että tuomari Pohjanen oli vähemmän miellyttävä henkilö.
– Paremman puutteessa hänkin menee mukiin, sanoi Lauri. – Täytyyhän minullakin olla joku, jonka seurassa saan aikani tapetuksi –!
Hänen äänensä oli synkkä.
– Missä rouvasi on? kysyi Virtala.
– En tiedä. Ei hän enää koskaan ole kotona... niin, tarkoitan, että hän nykyisin on usein poissa... Seuraelämä ei taas huvita minua... ei sellainen, jollaisesta Selma pitää... Minä istun mieluummin kotona ja lueskelen kirjojani...
– Niin, niin..., sanoi Veikko Virtala. Mutta itsekseen hän ajatteli:
"Jokohan Lauri Sjöbergkin on joutunut sille kaltevalle pinnalle, joka vähitellen vie tylsistymiseen?"
Lauri oli ilmeisesti hämillään; hän otti kukan pöydän maljakosta ja alkoi hypistellä sitä sormissaan. Hetken perästä hän sanoi hiljaisella äänellä:
– Yksinäisyys on kaikesta raskainta... sen alle voi luhistua...
Eikä Veikko Virtala tiennyt, mitä hän siihen sanoisi, katseli vain ulos ikkunasta, johon ei näkynyt muuta kuin vastakkaisen talon ikävä julkisivu, ja kuunteli ruokasalin seinäkellon yksitoikkoista tikitystä. Lauri piteli päätään molemmilla käsillään.
Tuokion kuluttua Veikko Virtala yritti sanoa:
– Mutta jospa te sovinnossa eroaisitte –? Lauri kavahti pystyyn:
– Mekö? Miksi? Ei koskaan. Me kaksi kuulumme yhteen... kaikesta huolimatta...
Hän horjahti hiukan ja tarttui molemmin käsin kirjoituspöydän reunaan:
– En jaksaisi elää ilman häntä... hän on minun kohtaloni...
Sitten hän istahti ja virkkoi verkalleen matalalla, tummalla äänellä:
– Voin kertoa sinulle, että hiljattain, kun Selma pariksi päiväksi oli matkustanut ystävättärensä maatilalle, olin aivan kuin sairas... Toisena iltana otin tytön kadulta, kuvittelin, että hän oli Selma... ja olin onnellinen...
Veikko Virtala ei voinut olla hymähtämättä itsekseen tunnustuksen irvokkuudelle – miltähän kannalta olikaan ilotyttö mahtanut ottaa asian? Mutta Lauri purskahti itkuun aivan kuin pieni lapsi:
– Tiedänhän, että olen naurettava... ja että sinäkin naurat minulle... ehkä säälitkin... Mutta sille en mahda mitään, että rakastan häntä...
Yht'äkkiä hän herkesi itkemästä, puri yhteen hampaitaan, löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:
– Kenen luona hän nytkin lienee –? Veikko Virtala pakotti hänet makuulle, otti kirjoituspöydällä olevan kirjan ja meni ruokasaliin. Hänen täytyi luvata, ettei hän jättäisi Lauria yksin kotiin.
Kirja oli Anatole Francen Kuningatar Hanhenjalka. Kun hän aukaisi sen, huomasi hän siinä olevan kirjanmerkin – se oli Birger Björklöfin käyntikortti, johon oli kirjoitettu: "ystävällisin tervehdyksin". Ilmeisesti Selma oli lukenut kirjaa, ja kai kortti oli tullut kukkien kera, jotka olivat maljakossa.
Ja Veikko Virtala luki:
"Edessäni seisoi ihmeellinen olento, mustassa satiinipuvussa, joka oli pitseillä reunustettu, tumma, mutta sinisilmäinen, lujapiirteinen, iho tuores ja nuori, posket pyöreät ja suu näkymättömän suudelman henkevöimä. Hänen lyhyen hameensa alta näkyi pari pientä, rohkeata, iloista ja pirteätä jalkaa. Hän seisoi suorana, pyylevänä, jonkin verran karkeatekoisena hekumallisessa täydellisyydessään. Samettinauhan alta, jota hän kantoi kaulassaan, näkyi neliskulmainen osa ruskeaa ja kuitenkin huikaisevaa povenkumpua. Hän katseli minua uteliaan näköisenä."
Joku tuli eteiseen. Selma Sjöberg kurkisti ruokasaliin. Hän hätkähti nähdessään vieraan siellä yksin ja kysyi hätääntyneenä:
– Missä Lauri on?
Veikko Virtala selitti hänen tulleen vähän pahoinvoivaksi. Selma-rouva katsahti ruokapöytää, arvasi pahoinvoinnin syyn ja virkahti:
– No, kaikkea hänen päähänsä pälkähtääkin! Keskellä sunnuntaipäivää!
Virtala selitti tuomari Pohjasen olleen talossa hänen tullessaan.
– Iljettävä olento, sanoi Selma Sjöberg. – En ole ensinkään hyvilläni siitä, että hän rupeaa Laurin luona juoksemaan. Kyllä Laurikin voisi vähän tarkemmin valita seuranpitäjänsä!
Hän meni takaisin eteiseen riisumaan päällystakkiaan ja hattuaan. Kun hän tuli takaisin, sanoi Veikko Virtala:
– Lupasin jäädä tänne, kunnes tulisitte kotiin; nyt siis voinen...
– Älkää toki! Pyydän teitä jäämään. Vai oli poika taas sillä päällä... Teette todellakin palveluksen minulle, jos nyt jäätte tänne joksikin aikaa.
Hänen äänensä oli melkein rukoileva, mutta yht'äkkiä se muuttui miltei riemulliseksi:
– Olen ollut pitkällä kävelyllä Eläintarhassa. Se oli ihanaa, suurenmoista.
– Vaikka ilma on niin ikävän harmaa, sanoi Veikko Virtala.
– Onko se? ihmetteli Selma-rouva hymyillen. – Siinä näette, kuinka olen nauttinut, kun en edes ole pannut sitä merkille.
Hän rupesi siivoamaan pöytää. Sitä tehdessään hän sanoi:
– Ettekö kertoisi minulle jotakin Lermontovista. Minä olen niin laiska ottamaan selvää asioista, ja te, tohtori Virtala, olette niin hyvä elävä tietosanakirja.
– Miksi juuri Lermontovista? kysyi Virtala hiukan ihmetellen.
– Ah, en tiedä, mistä lienen saanut päähäni hänen nimensä... Ja nyt olen utelias...
Ja Veikko Virtalan täytyi kertoa.
– Sanoitteko, että hän oli vain seitsemänkolmattavuotias kuollessaan?
– Niin oli.
– Entä mikä mies oli hänen surmaajansa?
– Mikä lienee ollut joutava narri! Samassa Lauri tuli ruokasaliin; hän oli hyvin hämillään. Mutta Selma-rouva meni nauraen häntä vastaan:
– Vai olette juhlineet täällä minun poissaollessani... Nyt jatketaan, sillä minäkin tahdon juhlia!
Rouva suuteli miestään otsalle. Sitten hän meni hakemaan viiniä ja laseja tarjoiluhuoneesta. Sillä välin, kun hän oli poissa, eivät herrat keksineet mitään sanomista toisilleen. Molempia vaivasi äskeinen tunteenpurkaus. Lauri selaili hajamielisesti pöydälle jäänyttä Kuningatar Hanhenjalkaa, ja Veikko Virtala ajatteli, että hänen äsken lukemansa naiskuvaushan sopikin Selma-rouvaan.
Selma Sjöberg tuli takaisin, asetti tarjottimen pöydälle, kaatoi viinin laseihin, kohotti omansa ja huudahti:
– Eläköön ilonpito ja hyvätuuli!
Ja sitten hän puheli yhtä mittaa ja nauroi...
Veikko Virtala ei voinut olla itsekseen miettimättä, huomasiko Lauri Sjöberg, miten hermostunutta ja pingoitettua hänen vaimonsa iloisuus oli, vai uskoiko hän, että todellakin pidettiin hauskaa.
Yht'äkkiä Selma-rouva alkoi puhua Birger Björklöfistä – aivan ilman aihetta, kuten hänellä oli tapana:
– Meistä on tullut oikein hyvät ystävät... Eikä Lauri ole ollenkaan mustasukkainen. Päinvastoin hän pitää paljon Birger Björklöfistä. Etkö pidäkin?
Lauri nyökäytti päätään. – Siinä näette, virkkoi Selma-rouva. – Ja sittenkin ihmiset muka säälivät Lauria minun miestuttavuuksieni tähden.
Hän nauroi meluavan iloisesti ja alkoi laskea leikkiä mustasukkaisuudesta, ja Lauri nauroi makeasti vaimonsa jutuille.
Tuon sunnuntaisen vierailun jälkeen Veikko Virtala ei enää käynyt Sjöbergillä. Hän tapasi kyllä sekä Selma-rouvan että Laurin silloin tällöin kadulla, ja molemmat pyysivät, ettei hän unohtaisi heitä. Mutta hänestä tuntui meno vastenmieliseltä – kun ihmisten kotielämä jollakin tavoin vahingossa on paljastunut syrjäiselle, herää hänessä pelko, että hän tahtomattaan voi joutua liian lähelle heidän onnettomuuttaan.
5.
Eräänä päivänä, kun suvisen sadekuuron jälkeen kadunvieren lehmukset tuoksuivat makealta ja hevoskastanjat Oopperakellarin edessä kukkivat, Veikko Virtala tapasi Selma Sjöbergin Etelä-Esplanadinkadulla.
– Menen Lauria vastaan... tulkaa tekin... Lauri sanoi viimeksi eilen, ettei hän ole nähnyt teitä moniin aikoihin..., pyysi Selma-rouva.
– En osannut odottaa, että herrasväkikin vielä oli tässä kesätyhjässä kaupungissa, jossa jo kaikki ikkunat on paperoitu tai liiduttu elottomiksi...
– Me lähdemme maalle vasta heinäkuun alussa; Lauri on vuokrannut mökin jostakin Porkkalan puolesta...
– Vai niin, vihelteli Veikko Virtala. – Meren rannalle. Luuletteko viihtyvänne siellä yksinäisyydessä?
Vastaus viipyi vähän aikaa:
– En tiedä... Oikeastaan en ole sinne menoa vielä ajatellutkaan siltä kannalta, että siitä tulisi täyttä totta... Vanhat ihmisethän varoittavat aina, ettei pidä ennen aikojaan liikoja kuvitella, kun ei kuitenkaan koskaan tiedä, mitä sitä ennen voi tapahtua...
Hän hymyili väsyneesti ja jatkoi:
– Vanhat ihmiset ovat niin viisaita ja niin alakuloisia. Heillä on valmiit ajatukset joka asiasta – ja aina niin alakuloiset ajatukset... Tiedättekö, minusta vanhuuden viisaus on suorastaan peloittavaa. Enkä minä ikänäni suostuisi tulemaan vanhaksi, mieluummin minä itse katkaisisin elämäni langan...
– Aivanhan te nyt puhutte peloittavia asioita, virkahti Veikko Virtala vastaukseksi.
Mutta Selma Sjöberg sanoi:
– On ihmisiä, jotka sanovat itsemurhaajia – sana on muuten aivan väärä ja karkea – pelkureiksi, he kun eivät muka uskalla elää. Niinkuin he tietäisivät, kumpaanko tarvitaan enemmän uskallusta, elämiseen vaiko kuolemiseen.
– Entä mikä on teidän mielipiteenne? kysyi Veikko Virtala.
Selma-rouva oli hetkisen vaiti; sitten hän sanoi verkalleen ja hiljaisella äänellä:
– Rangaistuksen pelosta ihminen kenties voi päättää päivänsä, mutta jos sellainen ihminen, jonka ei tarvitse pelätä rangaistusta ja häpeää, lopettaa elämänsä, niin tapahtuu se varmaankin siksi, että hän on niin lopen väsynyt, ettei enää jaksa kantaa pettymyksiään. Sellaiselle ihmiselle kai kuolema on yhtä ihanaa kuin on nukahtaminen... Eikö muuten joku olekin sanonut kuolemaa unen sisareksi?
Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa; niiden luomet olivat tummat. Hän näytti väsyneeltä ja raukealta. Ja Veikko Virtalasta tuntui, että hän oli itkenyt.
– Minä uskon kyllä, että eläminen vaatii suurempaa rohkeutta ja vahvempia voimia, sanoi hän puhettaan jatkaen. – Pitkien tyhjien päivien taakka on kauhea. Mutta mistä ottavat rohkeutensa ne ihmiset, jotka tuntevat, ettei heillä ole voimia –?
– Te olette väsynyt, sanoi Veikko Virtala. Selma Sjöberg hymähti surumielisesti:
– Ehkä olen vähän väsynyt... He olivat ehtineet Kauppatorin laitaan. Kappelista kuului Apostolin soittokunnan messinkisävelet, satama-altaitten yläpuolella kirkuivat lokit, Kruunuvuoren selältä tuli suvilempeä tuuli tuoreena, ja merileijonain vesisuihkujen pisarat kimaltelivat päivänpaisteessa.
– Ajatelkaahan, että tuo Vallgrenin tyttökin aikoinaan saattoi herättää pahennusta! virkahti Selma-rouva naurahtaen. – Kyllä ihmiset jaksavat olla typeriä ja tekohurskaita!
Veikko Virtalasta tuntui keveältä, kun puhe kääntyi toisille tolille, ja hän kysyi iloisesti:
– Muistatteko, mitä Lasse Sonck vastasi kiertokyselyyn tästä tärkeästä asiasta?
– En.
– Hän sanoi aivan lakonisesti: minua tyttö ei ärsytä. Hän sai naurajat puolelleen ja pelasti Amandan maineen.
Edlundin kulmassa Lauri Sjöberg tuli kadun ylitse. Hänellä oli uusi sininen kesäpuku, olkihattu oli vallattomasti työnnetty takaraivolle, ja hän asteli reippaasti.
– Olipa hauskaa, että tulitte minua vastaan, hän sanoi iloisesti. – Pääsin virastosta vähän aikaisemmin. Taikka: oikeastaan en tiedä, pääsinkö – lähdin vain! Hitto vieköön, eihän sitä näin kauniina päivänä viitsi istua liikoja.
Selma-rouva koetti päästä yhtä huolettomaan äänilajiin, mutta se ei ottanut onnistuakseen. Aika ajoittain hän jäi sanattomaksi ja tuijotti eteensä. Ja kun Lauri kysyi, mikä häntä vaivasi, vastasi hän yksikantaan:
– Ei mikään; unohduin vain vähän miettimään...
– Ja sitten sitä mennään saareen! huudahti Lauri. – Tiedäpä, tohtori, että meillä on mainio mökki ja verrattomat ahvenpaikat ja raitista meri-ilmaa ilmaiseksi! Siellä kelpaa paistatella päivää Selmankin.
Rouva Sjöberg pysähtyi kukkakaupan ikkunan eteen:
– Katsokaa, kuinka ihania ruusuja... nuo tummanpunaiset... Lauri, mene ostamaan minulle yksi... tuo, näetkö, juuri sen minä tahdon, mutta vain yhden.
Kun Lauri oli mennyt myymälän ovesta sisään, sanoi Selma-rouva:
– Älkää, hyvä tohtori Virtala, muistelko minun äskeistä lörpöttelyäni. Olen vain ollut vähän omituisella tuulella tänään – eihän sitä aina hallitse mielialojaan... Älkääkä vain luulko, että minä haudon minkäänlaisia yllättäviä suunnitelmia.
Lauri toi ruusun, ja Selma kiinnitti sen rintaansa.
– Eikö mennä Luodolle syömään päivällistä? ehdotteli Lauri. – Voisimme aloittaa saaristoelämämme sieltä...
– Ei mennä tänään, pyysi Selma-rouva. – Ollaan järkeviä ja mennään kiltisti kotiin. Minäkin olen vähän väsynyt, mennään raitiovaunulla.
Kun Lauri vielä houkutteli, sanoi hänen vaimonsa:
– Harvoinhan minä pyydän sinua kotiin!
He nousivat raitiovaunuun. Sillalta Selma Sjöberg vielä vilkutti hyvästit Veikko Virtalalle, joka lähti kävelemään kohti Kappelia.
Päivät kuluivat, ja muutamana iltapäivänä Veikko Virtala huomasi, että oli juhannusaatto.
Kaupunki oli autio ja tyhjä. Ihmiset olivat menneet lehvillä ja kirjavilla viireillä koristetuissa laivoissa saariin polttamaan kokkoja.
Veikko Virtala ajautui illansuussa Kaivohuoneelle. Siellä oli yhtä tyhjää kuin muuallakin. Uniset edeskäyvät torkkuivat ovenpielissä tai leyhyttelivät tarjoiluliinoillaan avonaisten ikkunain ääressä.
Mutta eräässä lasiverannan etäisessä nurkassa istui yksikseen Birger Björklöf; hän viittoi Virtalan luokseen. Savuke riippui veltosti Björklöfin huulien välissä, ja viistottain tulevat ilta-auringon säteet sytyttivät keltaisen viskyn korkean lasin pohjassa sulaksi kullaksi.
Vihreiden puiden lomitse näkyi kapea kaistale sinistä merta; silloin tällöin vilahti siellä jokin valkoinen purje. Ja silloin tällöin herrat vaihtoivat jonkin sanan, mutta enimmäkseen he istuivat omissa ajatuksissaan.
Vähitellen alkoi tulla muitakin ihmisiä ravintolaan. Jokunen tuli yksikseen, mutta useimmat parittain. Ja verannan päässä olevalle soittolavalle ilmestyi seitsemän vihreätakkista italialaista soittimineen. Ravintola rupesi heräämään kesäisen aattopäivän raukeasta rauhasta. Ja valaistus syttyi, vaikka vielä olikin aivan valoisaa. Pääjohtaja Lahtinen tuli rouvineen. He aikoivat ensiksi istuutua lähelle Björklöfin ja Virtalan pöytää, mutta valitsivatkin sitten pöydän kuistin toisesta päästä.
– Ruma mies, sanoi Virtala. – Suippokuonoinen... aivan kuin suden naama...
– Mutta hän on kuulemma hyvin hienoluonteinen mies, vastasi Björklöf.
Ja Virtala arvasi, keneltä hän sen tiedon oli saanut.
Taas herrat pureksivat sammuvia savukkeitaan ja märehtivät minkä mitäkin, jokapäiväisiä mitättömyyksiä.
– Eipä näytä juuri siltä, kuin aikoisivat he erota, sanoi Virtala, kun huomasi Lahtisten pöytään vietävän samppanjanjäähdyttäjää.
Björklöf hymähti kuivasti:
– Kuuluvat päinvastoin kohtapuoleen lähtevän uudelle häämatkalle...
– Entä rouva Sjöberg... eikö Lahtinen enää?
– Rouva Lahtinen on tullut järkiinsä. Eihän siinä koskaan mitään ole ollutkaan.
Björklöf ei tahtonut sen pitemmältä asiasta keskustella, vaan alkoi tutkia tarkkaan ruokalistaa. Mutta hetken kuluttua Virtala kysyi, missä Sjöbergit mahtoivat viettää juhannusta:
– Lienevätkö luutnantska Bergerin maatilalla?
– Eivät ole, vastasi Björklöf. – Etkö sinä ole kuullut, että luutnantska on pannut välit poikki rouva Sjöbergin kanssa, kun on ruvennut pelkäämään jäävänsä juveelinsa silmissä varjoon ystävättärensä nuoruuden rinnalla. Eikä se pelko liene aivan aiheeton ollutkaan, sillä luutnantti on kyllä sellainen heppuli, joka ei anna tilaisuuksien mennä ohitseen, jos niitä vain tarjoutuu...
– Älä nyt –!
– Muuten minä sattumalta eilen tapasin rouva Sjöbergin, joka sanoi, että he menevät hänen äitinsä ystävättären luo johonkin rannikkoradan varrelle, sanoi Birger Björklöf.
Hänen äänensävynsä oli hermostunut – aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa: "Älä kiusaa minua puhumalla Selma Sjöbergistä!" Hän napitti takkinsa ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos hämärtyvään iltaan, jonka epämääräisyydessä puistoyleisön haamut liikuskelivat.
Ilta kului kulumistaan. Vain silloin tällöin herrat vaihtoivat jonkin sanan jostakin merkityksettömästä asiasta. Enimmäkseen he olivat vaiti. Soittajat vinguttivat viulujaan. Ja musiikin väliajoilla kuului pianohuoneen piilosta kimakkaa naurua, siellä oli tietysti joillakin pyhäpukuisilla puotilaisilla tyttöjä. Björklöf antoi sammuttaa valon nurkastaan; savukkeiden hehkut loistivat punaisina hämärässä.
Sitten hän kysyi aivan äkkiä, asiaa mitenkään valmistelematta:
– Mikä on sinun mielipiteesi Sjöbergien avioliitosta?
– Arvattavasti sama kuin sinunkin, vastasi Virtala. – Kaksi ihmistä, jotka ovat aivan eri paria ja jotka kohtalon oikku on kahlinnut toisiinsa...
Birger Björklöf sytytti huolellisesti uuden tupakan:
– He ovat kyllä eri paria, kuten sanoit, mutta suurin onnettomuus on siinä, että he todellakin pitävät toisistaan...
– Niinkö luulet?
– Minä tiedän, että niin on, vastasi Björklöf ja katkaisi tuhkakupin laitaa vastaan juuri sytyttämänsä savukkeen.
– Sanoit, että he pitävät toisistaan etkä käyttänyt sanaa: rakastavat, huomautti Virtala.
– Niin, vastasi Björklöf. – Pitäminen on paljon kohtalokkaampaa kuin rakastaminen, sillä rakkaus on ohimenevää...
Sitten hän naurahti:
– Älä nyt vain luule, että minä olen ollut hänen rakastajanaan tai että olen pyrkinyt siksi... Olen hänen ystävänsä, ja hän tarvitsee ystäviä, sillä hän on särkynyt ihminen.
Eikä siitä asiasta sen enempää puhuttu.
Heidän ympärillään puheensorina alkoi saavuttaa keskiöisen äänekkyytensä, ja he päättivät lähteä kotiin.
Kesäkuun viimeisen päivän aamuna posti toi tohtori Veikko Virtalalle kirjeen, pienen ja ohkaisen kuoren, johon osoite oli kirjoitettu korkealla ja voimakkaalla, mutta ilmeisesti hätäisen hermostuneella naisen käsialalla.
Kirje oli aivan lyhyt:
"Ystävä! Koska en enää voi tulla sanomaan Teille jäähyväisiä, tehköön sen tämä kirje. Olen nyt hyvin onnellinen. Muistakaa minua joskus ja puhukaa minusta Birger Björklöfin kanssa; hän on minun ystäväni. Hyvästi! Teidän Selma S. – J. K. Älkää hylätkö Lauria, hän tarvitsee toveriensa tukea."
Kirje ihmetytti vastaanottajaa, Tiesihän Veikko Virtala, että Sjöbergien piti seuraavana päivänä lähteä Laurin vuokraamalle saaristomökille, mutta outoa oli sittenkin, että Selma-rouva oikein kirjoitti hänelle hyvästit. Sitäpaitsi kirjeen koko sävy tuntui jollakin tavalla omituiselta.
Ikäänkuin aavistellen jotakin Veikko Virtala aukaisi sanomalehden. Sen ensi sivulta hän saikin varmuuden epäilyksiinsä. Siinä oli nimittäin kuolinilmoitus; mustassa kehyksessä vain nimi, päivämäärä ja sanat: älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.
Tavallisuudesta poikkeava kuolinilmoitus herätti tietysti uteliasta huomiota, ja jo aamupäivällä yksityiskohdat olivat ihmisten tiedossa.
Lauri Sjöberg oli istunut huoneessaan lukemassa, kun hänen vaimonsa illansuussa oli tullut kotiin kaupungilta. Selma-rouva oli ollut tyyni, iloinenkin, ja he olivat puhuneet pitkän aikaa maalle menosta. Mutta sitten rouva oli väsymystä valittaen lähtenyt huoneeseensa. Ovella hän vielä oli kääntynyt sanomaan miehelleen: – Kun olen riisuutunut, tulen sanomaan hyvää yötä.
Ja Lauri Sjöberg oli kuullut vaimonsa menevän huoneestaan keittiöön ja sieltä kylpyhuoneeseen, jossa vesijohto oli kierretty auki ja sitten taas suljettu. Hän oli vielä kuullut askelet, kun Selma-rouva oli palannut kylpyhuoneesta omaan huoneeseensa. Mutta sen jälkeen hän ei enää ollut kuullut sieltä mitään, ei liikehtimistä, ei ääntä – kenties olivat ajoneuvot sattuneet rämisemään kadulla, jonne antava ikkuna oli ollut auki.
Mutta palvelijatar oli kuullut laukauksen keittiöön ja syöksynyt säikähtäneenä sisään. Selma Sjöberg oli maannut vuoteellaan valkoisiin pukeutuneena. Hän oli ampunut suuhunsa. Pieni nikkelirevolveri oli pudonnut peitteelle hänen vierelleen. Yöpöydällä oli ollut kaksi kirjelippua, toinen hänen miehelleen, toinen hänen äidilleen, sekä valmiiksi kirjoitettu kuolinilmoitus. Molemmissa kirjelipuissa oli ollut melkein sama sisällys: kiitos, anna anteeksi, olen kuolemanväsynyt enkä voi muuta tehdä...
Iltapäivällä Birger Björklöf tuli tapaamaan Veikko Virtalaa. Hän oli hyvin kalpea, ja hänen silmänaluksensa olivat aivan mustat. Kun hän istuutui nojatuoliin, näki Veikko Virtala, että koko hänen ruumiinsa värähteli kuin vilusta.
– Kirjoittiko hän sinulle? kysyi Björklöf. Virtala näytti hänelle kirjeen. Ja Birger Björklöf sanoi hiljaa:
– Minä sain myöskin kirjeen – se oli samoin kuin sinunkin pantu postilaatikkoon jo päivällä – ja siinä pyydettiin minulta viimeistä ystävänpalvelusta: minun piti mennä sanomaan eräälle henkilölle, että kirjoittaja oli lähtenyt pois elämästä...
– Voitko sanoa minulle, kuka tuo henkilö oli? kysyi Veikko Virtala.
Björklöf mietti hetkisen:
– Hänen nimeään en tahdo sanoa, eikä sillä väliä olekaan, sillä hän on ulkomaalainen... venäläinen meriupseeri, balttilaista syntyperää...
Veikko Virtala nyökäytti päätään pari kertaa ja kysyi sitten:
– Tunnetko hänet ennestään?
– Tunsin, vastasi Björklöf. – Olen tuntenut hänet jo kauan, vaikka viime aikoina olemmekin tavanneet hyvin harvoin. Hän on hieno mies, sivistynyt, vapaamielinen, kulttuuri-ihminen... sitä paitsi erinomainen kertoja... etenkin kun hän pääsee kuvaamaan Krimiä ja Mustaa merta, jonka laivastossa hän on palvellut... minä sanoinkin häntä usein Lermontoviksi...
– Sanoitko Lermontoviksi? keskeytti hänet äkkiä Virtala.
– Sanoin, vastasi Björklöf. – Miksi sitä kysyt?
– Siksi, että Selma Sjöberg eräänä päivänä pyysi minua kertomaan jotakin Lermontovista.
Birger Björklöfin huulet vetäytyivät omituisen surulliseen hymyyn.
– Niin... niin..., virkahti hän sitten hitaasti. – Minä heidät toisilleen esittelin kerran, kun Selma Sjöberg ja minä aivan sattumalta menimme juomaan kahvia Alppilaan ja hän istui yksinään tyhjällä kuistilla... Huomasin kyllä, että hän herätti Selma Sjöbergissä mielenkiintoa, mutta enhän osannut aavistaakaan, että Lermontovista oli tuleva hänen kohtalonsa...
Hän jäi hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten Veikko Virtala kysyi:
– Joko sinä olet ollut hänen luonaan?
Björklöf nousi tuolista ja alkoi tuskaisesti kävellä edestakaisin lattialla:
– Menin sinne heti aamulla, kun olin saanut kirjeen... Matruusipukuinen sotilaspalvelija tuli aukaisemaan ja ilmoitti herransa vielä olevan vuoteessa. Sanoin nimeni ja asiani kiireelliseksi ja jäin odottamaan salin tapaiseen työhuoneeseen... Keskellä huonetta oli ruokapöytä, jonka ääressä nähtävästi edellisenä iltana kaksi ihmistä oli aterioinut. Pöydällä oli maljakossa tummanpunaisia ruusuja, liinassa Selma Sjöbergin tyttönimen alkukirjaimet... Sitten tuli matruusi ja ohjasi minut viereiseen huoneeseen. Heti, kun tulin kynnykselle, karkasi Lermontov istualleen vuoteessa. Silmät paloivat hänen kuolemankalpeissa kasvoissaan, ja melkein huutamalla hän kysyi minulta ranskaksi: "Sano, onko se tapahtunut?..." En saanut sanaa suustani, nyökäytin vain päätäni. Hän retkahti takaisin makuulle ja vääntelihe tuskissaan... Sitten hän taas nousi istualleen, ja kädet liikkuivat kuin kouristuksessa pitkin peitettä... Yht'äkkiä hän tarttui vuoteen jalkapäässä makaavaan sylikoiraan, viskasi sen lattialle ja purskahti itkuun. Koira ei liikahtanut, hän oli kuristanut sen... Usko minua, se oli hirveää...
Hän vaipui takaisin nojatuoliin ja peitti kasvot käsiinsä:
– Rupesin voimaan pahoin ja lähdin... Kun menin työhuoneen lävitse, näin kirjoituspöydällä Selma Sjöbergin kuvan ja sen vierellä muutamia kuivuneita kukkia...
Hänelle nousi itku kurkkuun. Hetken perästä hän kysyi:
– Onko sinulla antaa minulle lasi konjakkia?
Veikko Virtala nousi hakemaan sitä ja täytti juomalasin puoliväliin. Björklöf tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.
– Kas niin, nyt on parempi..., hän sanoi.
– Etkä sinä aavistanut mitään tuosta suhteesta? kysyi Veikko Virtala.
– En, vastasi Björklöf. – Minä kyllä aavistin, että hän rakasti, mutta en tahtonut ottaa selville, ketä... Kerran hän sanoi minulle, ettei hän koskaan voisi tulla onnelliseksi ja että se mies, jota hän rakasti, oli yhtä onneton kuin hän itsekin... Muuta emme siitä asiasta koskaan puhuneet... En usko kenenkään tietävän mitään...
– Sehän on onnellista, sanoi Veikko Virtala. – Toivottavasti ei Laurikaan koskaan saa sitä tietää...
– Mistäpä hän saisi..., virkahti Björklöf. Hetken perästä hän sanoi tuskaisesti:
– Kun he vain olisivat peittäneet hänen kasvonsa... Lähetin sinne ruusuja ja pyysin, että ne pantaisiin hänen kasvoilleen...
III.
1.
Saman vuoden syksynä, jonka kesä oli käynyt liian raskaaksi Selma Sjöbergille, Veikko Virtala oli lähtenyt Rosenbergin stipendiaattina ulkomaille.
Hän viipyi sillä matkallaan kauan, yhteen menoon kolme vuotta. Hän teki työtä, valmisteli suurta tutkimusta renessanssin taiteesta, mutta sen ohella hän myöskin "yritti opiskella elämää", kuten hänen oli tapana vakuuttaa niille suomalaisille, jotka osuivat Firenzeen tai Roomaan ja joiden kanssa hän silloin mielelläänkin istui iltojaan. Enimmäkseen nämä maanmiehet olivat taiteilijoita ja kirjailijoita, jotka tulivat ja menivät, eikä heitä niin monta ollutkaan, että heidän kauttaan olisi muodostunut kiinteää yhteyttä kotimaahan. Veikko Virtala oli nimittäin jo lähtiessään päättänyt kerta kaikkiaan kiskaista itsensä irti kotoisista oloista, jotka olivat alkaneet tuntua yhä ahtaammilta ja painostavammilta. Ja kun hän oli toimeenpannut omantunnontarkan itsetutkistelun, ei hän ollut voinut olla toteamatta hiljaista luisumista kohti samaa turtunutta välinpitämättömyyttä, jota hän oli vaarinottanut ympäristössään ja kauhistunut Lauri Sjöbergissä.
Selma Sjöbergin tarina oli myöskin järkyttänyt hänen tasapainoaan – ei siksi, että hän olisi tuntenut sen syvemmältä riipaisseen itseään, vaan sen vuoksi, että hän siinä näki aivan lähellään peloittavan esimerkin sattuman harhaiskun kantavuudesta. Veikko Virtala oli omalta kohdaltaan välttynyt vakavammista tunneristiriidoista. Hänen suhtautumisensa siihenkin puoleen elämää oli ollut yhtä asiallista kuin yleensä kaikkiin elämänilmiöihin. Siitä hänen oli kiittäminen terveeseen maalaisvereensä sisältyvää perintöä, joka oli vähintään yhtä arvokas ja turvallinen avu kuin se vaatimaton varallisuus, jonka vanhemmat olivat jättäneet jälkeensä ja joka oli tehnyt heidän ainoan lapsensa opiskeluajan huolettomaksi. Mutta Selma Sjöbergin kohtalon valossa hän oli ruvennut ajattelemaan asioita hiukan toiseltakin kannalta. Kuka takasi, että hänen verensä aina säilyi yhtä tyynenä – koska se kerran muuttui polvesta polveen, niin eikö se voinut muuttua ajan mittaan myöskin yksilössä? Etenkin sellaisessa yksilössä, joka oli tempautunut irti syntyperänsä kamarasta ja siirtynyt uuteen ja toisentasoiseen ympäristöön. Ja juuri senhän hän oli tehnyt. Hänen isä-vainajansa oli ollut tiedonhaluinen mies, mutta huolimatta hartaastakin halusta ei maakauppiaan itseopiskelu ollut voinut johtaa harrastelua pidemmälle; äitivainaja oli myöskin ihaillut kirjoja ja rakastanut kaikkea kaunista, mutta talonpoikaisihmiseksi hän silti oli jäänyt koko olemukseltaan. Näin Veikko Virtala oli ensipolven mies siinä uudessa yhteiskuntakerrostumassa, johon hän vähitellen oli niin kokonaan sulautunut, että se piiri, josta hän oli lähtöisin, toisinaan tuntui hänestä miltei epätodellisen kaukaiselta. Toiselta puolen hänessä kuitenkin syntyperä eli sinä väkevänä kansallistuntona, jolle hän oli elämänkäsityksensä perustanut. Tämä kansallistunto oli hänelle sekä voimanlähde että kallio, jolle vakaumuksen voi rakentaa. Ja hän pelkäsi, että jos lähde alkaisi ehtyä ja kallioperusta horjua, niin hänen henkinen olemuksensa menettäisi kestävimmän kamaransa.
Entäpä jos sittenkin niin käy –?
Oltuaan kaksi vuotta ulkomailla hän alkoi aavistaa, että niin voi käydä. Sillä sen mukaan kuin näkökulmat laajenivat, avartui myöskin näköpiiri: omat asiat kutistuivat mittasuhteiltaan ja merkitykseltään, kun ne joutuivat yleismaailmalliseen perspektiiviin. Oliko hän yliarvioinut elämänkatsomuksensa kulmakiven kantokyvyn? Eikö se kestänytkään maailmantuulten painetta?
Sellaiset kysymykset kiusasivat Veikko Virtalaa, kun hän irroitti ajatukset työstään. Saattoivatpa ne toisinaan rynnätä häntä vastaan gallerioissa ja kirjastoissakin. Kulkihan museoissa ja istuihan arkistoissa hänen vierellään tutkijoita kaikesta maailmasta – eikö jo sekin riittänyt todistamaan, että se kauneuden maailma, jonka vuoksi he, samaten kuin hän itsekin, olivat tulleet tänne kauaksi kotimaistaan, oli koko ihmiskunnan yhteisomaisuutta? Ja samoin olivat tietysti yhteisomaisuutta kaikki muutkin inhimillisen neron ja toiminnan saavutukset.
Hän oli siellä kotona suhtautunut miltei siveellisellä suuttumuksella siihen kosmopoliittiseen maailmankansalaisuuteen, jota kulttuurikeikarit viljelivät ivallisen skeptillisyytensä verukkeena ja jonka varjolla he puolustivat passiivista syrjästäkatsoja-asennettaan. Mutta täällä maailmalla hän oli alkanut ymmärtää heitä: he potivat väsähtäneen aikansa sairautta, jonka tuntomerkkinä oli hedelmätön epäily. Heidän passiivisuutensa johtui sielullisesta anemiasta, ja vähäverisyydessään he olivat päätyneet resignatioon. He eivät kerta kaikkiaan jaksaneet tehdä elämästään mitään parempaa. Eivät jaksaneet eivätkä osanneet. Ja siksi heidän elämänsä jäi sattumanvaraiseksi, ikäänkuin tilapäiseksi olemassaoloksi.
Entä hän, Veikko Virtala? Mitä hän oli osannut tehdä elämästään? Hän teki tiedettään – mutta miksi ja mitä varten? Pakottiko hänet siihen hänen oma sisäinen minänsä? Eikö häntä pikemminkin ajanut työhön vain se, ettei hän tiennyt, mitä muutakaan olisi tehnyt? Sillä olivathan hän itse ja hänen elämänsä asia sinänsä ja taas hänen tieteensä ja siihen uhrattava työ toinen asia. Eikä näiden kahden asian välillä ollut kiinteää, elimellistä yhteyttä, vaan ainoastaan ulkonaisista olosuhteista rakennettu silta.
Ja mitä oli loppujen lopuksi hänen tieteensä? Hänhän pyrki vain selittämään, mitä muut olivat luoneet, mutta ei edes yrittänytkään itse luoda. Ja tuskinpa hänestä luojaksi olisi ollutkaan – toiset olivat ne, jotka olivat luodut luojan töihin, sellaiset, jotka osasivat panna samaan vaakakuppiin minänsä jakamattomana, koko elämänsä ja koko persoonallisuutensa, ja joilla oli oma persoonallisuus ja oma elämä. Sellaisia olivat olleet ne suuret mestarit, joiden elämää ja teoksia hän tutki, ja sellaisia oli muutamia siellä kotonakin: Säveltäjä, Maalari, Runoilija... ehkä vielä joitakuita muita, jotka vereltään, vaistoiltaan ja voimiltaan kuuluivat edelliseen polveen taikka sitten elivät vähäverisestä ajastaan edellä...
Tällaisten ajatusten kanssa Veikko Virtala kävi jaakopinpainia yksinäisyydessään vieraalla maalla.
Eräänä iltana, kun kuutamo valoi hopeaa Arnon tummaan vuohon, Firenzen kaduille, palatsien katoille ja torninhuippuihin, tuli Veikko Virtala Piazza Signorialle, jota hän rakasti yli kaikkien muiden torien. Hänen mielestään ei mikään paikka maailmassa, ei edes Markuskirkon juhlava edusta, vetänyt vertoja raskaan ja korkeatornisen Palazzo Vecchion edessä olevalle aukealle, jolle hänen joka päivä oli tapana poiketa hetkeksi hengähtämään ja antamaan katseensa liukua Cellinin Perseuksen ja Donatellon pronssileijonan ohitse pitkin patsaskujaa kohti Ponte Vecchion alitse soluvaa virtaa, jonka olemassaolon torilla seisoja vain tiesi, mutta ei nähnyt. Ja joka kerta kävi väristys hänen ruumiinsa ja sielunsa lävitse: minkälaisia ihmisiä onkaan tässä kaupungissa elänyt ja minkälaisia teoksia onkaan täällä luotu – tämä on varmaankin se paikka maapallolla, jossa on ajateltu, tunnettu ja eletty väkevimmin! Hän pysähtyi nytkin tavalliseen paikkaansa. Kuutamossa hohtivat pronssit ja marmorit sadun hahmoina, epätodellisempina kuin päivänvalossa, ja vanhan palatsin jykevä massiivi heitti tumman varjon viistoon yli torin kivityksen, yli senkin kiven, joka osoitti Savonarolan polttorovion paikkaa. Niin, Savonarola – siinä hän, herroja vastaan noussut kansanmies ja kirkkoa vastaan noussut kristinuskon mies, jonka ankarissa parannussaarnoissa taiteenkin kauneus oli muuttunut lihan himoksi ja silmäin koreudeksi, oli seisonut keskellä liekkejä, jotka maan mahtavat olivat sytyttäneet. Ja matkan päässä – ehkä juuri tässä paikassa – oli Botticelli, kevään herkkä haaveksija ja Maarian neitseellisen arkuuden lempeä maalari, seisonut ja kuvannut synkän näytelmän piirtimellään...
Veikko Virtala havahtui unelmistaan, kun käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja reipas ääni lausui hänen nimensä.
– Hyvää iltaa, sanoi ääni ruotsiksi.
Siinä seisoi nuori ruotsalainen maalari, johon hän kerran oli tutustunut "Venuksen syntymän" edessä, ja hymyili niin, että valkeat hampaat hohtivat:
– Te taidatte olla kuutamohaaveilijoita, te suomalaiset... Mennäänpä vähän keventämään pohjoismaalaista raskasmielisyyttämme!
Siinä olikin läheisellä syrjäkadulla Palazzo Vecchion vanhan naapuritalon kellarikerroksessa kodikas trattoria, jonka raskaasti raudoitettu portinovi oli raollaan. Se oli yksinkertainen paikka, mutta viini oli hyvää, ja tarjoilu tiskillä kehräävää mustaa kissaa silittelevä neitonen oli kaunis.
Ruotsalainen oli vilkas mies. Hän puhui, ja Veikko Virtala kuunteli. Taikka: oli kuuntelevinaan. Sillä hänen ajatuksensa olivat omilla teillään. Neitonen tarjoilutiskin takana muistutti jollakin tavoin Selma Sjöbergiä, eikä Veikko Virtala saanut irti ajatuksiaan hänen kohtalostaan. Ja kuta enemmän hän nyt asiaa ajatteli, sitä vähemmän arvoitukselliselta se hänestä alkoi tuntua. Selma Sjöberghän oli vain tehnyt äärimmäisen johtopäätöksen ajan tautitartunnasta huomatessaan väsymyksensä parantumattomaksi. "Turgenjev" oli ollut hänen viimeinen oljenkortensa; se oli taittunut, kun ei hän häneltäkään ollut saanut muuta kuin hetkellistä huumausta, jonka takaa tietysti oli häämöttänyt sama resignaatio, joka aikoinaan oli saanut oikeankin Turgenjevin hiljaisen nöyrästi kumartamaan elämän lohduttomuuden edessä... Ja Veikko Virtalan korvissa alkoivat soida suuren lasinhiojan sanat: Non ludere, non lugere, sed intelligere.
– Sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa tänä iltana ja tämän oivallisen fiascon kupeella, uteli vilkas pöytätoveri. – Ei suinkaan vain koti-ikävä?
Veikko Virtala hymähti:
– Ei se... eikä mikään muukaan...
– Kyllä jokin, intti ruotsalainen. – Puhukaa, se helpottaa.
– No niin, vastasi Veikko Virtala. – Minä ajattelen vain meidän sukupolvemme kirottua väsähtäneisyyttä. Meillähän on aivan kuin lyijyä veressämme... Sanokaa, mistä se johtuu. Pöytätoveri tyhjensi lasinsa, hypisteli kotvan pikarinsa jalustaa ja sanoi sitten vakavasti:
– Meidän sukupolvemme on syntynyt väsyneenä. Isämme olivat jo nuoruudessaan käyttäneet loppuun oman innostuksensa niin tarkkaan, että heistä myöhempinä päivinään tuli vanhoillisia. Heiltä me perimme epäilyksemme, innottomuutemme ja taipumuksemme elämän erittelyyn ja sen varjopuolien esille poimimiseen. Me nypimme alkutekijöihinsä kaiken emmekä jaksa kohottautua synteesiin. Me olemme predestinoituja niin levottomiksi epäilijöiksi, ettei meitä mikään voi innostaa.
Veikko Virtala kuunteli pöytätoverin puhetta ihmetellen. Hän ei ollut osannut odottaa tällaista tunnustusta mieheltä, jota hän oli pitänyt vain huolettomana maalarinuorukaisena. Mutta kun hän punnitsi puhekumppaninsa sanoja, täytyi hänen puistaa päätään. Eihän ainakaan hänen isänsä ollut nuoruudessaan polttanut loppuun öljyä lampustaan eikä vanhoilla päivillään jähmettynyt vanhoillisuuteen. Hän sanoi sen vuoksi:
– Minä taas olisin taipuvainen viemään syyn oman aikamme syntirekisteriin...
Toinen keskeytti hänet:
– Niin. Pahinta onkin se, että me syntyperäisessä väsymyksessämme emme kuitenkaan ole niin voimattomia, ettemme jaksaisi tarrautua sellaisiin aatteisiin, jotka ovat sopusoinnussa ajan yleissävyn kanssa. Ja niiden mukaan me muodostamme mielipiteemme sellaisiksi, että meidän järkemme ne hyväksyy, vaikk'ei meillä sitten olekaan voimia viedä oman epäilyksemme johtopäätöksiä perille asti. Me joko jäämme puolitiehen ja tyydymme puolinaisuuksiin taikka peitämme koko roskan pessimismin hekumalliseen untuvavuoteeseen.
– Entä mihin tämä kaikki johtaa? Ruotsalainen täytti telineessä riippuvasta fiascosta molemmat lasit, kohotti omansa ja sanoi:
– Maljamme!
Kun he olivat juoneet, vastasi hän:
– Se johtaa siihen, että kun uusi aikakausi uusine aatteineen ja uusine innostuksineen kerran tulee, ja senhän täytyy tulla, niin me, ylimenokauden väsyneet epäilijät, jotka epäilemme omaa epäilemistämmekin, emme uskalla ottaa ratkaisevaa askelta, emme tohdi polttaa laivoja takanamme, vaan pidämme varovaisessa skeptillisyydessämme avoinna paluutien niihinkin ihanteisiin, joita me itse olemme ivanneet, ja jäämme sillä tavoin heilumaan vanhan ja uuden välillä kuulumatta kumpaiseenkaan.
– Juurettomina puina, hymähti Veikko Virtala.
– Niin juuri. Koska puut eivät saa juuriaan työnnetyksi kumpaiseenkaan kamaraan.
Pullo tyhjeni. He nousivat. Kissa kehräsi tiskillä. Ja kaunis neitonen tiskin takana nyökäytti päätään ylevästi kuin kuningatar:
– Buona notte!
– Huomasitteko, kuinka kaunis hänen kätensä oli? kysyi maalari.
– En, vastasi Veikko Virtala.
Ja raskaasti raudoitettu kellarinovi työnnettiin kiinni heidän jälkeensä, sillä he olivat viimeiset vieraat. Kun he pysähtyivät katukäytävälle, kuulivat he salvan vikisten soluvan pitimiinsä.
He erosivat Piazza Signorialla, sillä he asuivat eri tahoilla kaupunkia.
Veikko Virtala vaelteli hiljaisia katuja kuutamoyön pehmeässä lämpimässä täysihoitolaansa kohti. Mutta hän ei kiinnittänyt huomiota ihanaan ympäristöönsä, ei Or San Michelen seinien patsaisiin, ei Luca della Robbian terrakottiin eikä aavistukselliseen runotunnelmaan Danten talon hiljaisilla tienoilla. Hänen ajatuksensa askartelivat toisaalla.
Hän oli tänä iltana saanut vahvistuksen siihen asiaan, jota hän jo kauan oli epäillyt. Aikakauden sairaus oli jo hänessäkin. Hän ei tosin uskonut perineensä sen siemeniä, sillä täytyihän hänen talonpoikaisverensä olla tervettä verta. Mutta hän oli saanut tartunnan. Oireet olivat todettavissa. Diagnoosi oli selvä.
Nyt oli siis ruvettava sitä parantamaan. Mutta mistä oli parannus löydettävissä? Ei täältä. Sillä täällähän kaikki oli vain menneen ajan kukintaa. Mutta kotoa, sieltä, missä kukinnan mahdollisuus vielä oli edessäpäin, taivalten takana, tulevaisuuden päämääränä.
Kääntyessään Via Ghibellinalle hän tuli ajatelleeksi vanhaa tarua Antaioksesta, joka aina sai uusia voimia, kun hän pääsi koskettamaan maaemoaan. Oman kamaran kosketusta tarvitsi taas hänkin, sen kamaran, josta hänen nuoruutensa unelmat ja uskot olivat nousseet. Ja ensimmäistä kertaa virisi koti-ikävä hänen mieleensä. Mutta se ei tullut alakuloisen kaipuun riuduttavana polttona, vaan melkein riemullisena päivännousuna, jonka säteet herättivät huomenen toivoa.
2.
Oli syksy, kun Veikko Virtala palasi kotimaahan.
Keski-Euroopassa sitä tuskin vielä oli tullut panneeksi merkille, vaikka luonnon runsaudensarvi olikin käynyt yhä kitsaammaksi, kuta kauemmaksi oli loitottu etelän yltäkylläisyydestä. Mutta jo Itämeri oli ollut harmaa, ja sen lyijynraskas taivas oli riippunut matalalla. Viluisena kotimaan ranta kellastuneine lehtineen oli tullut näkyviin, – eihän siinä ollutkaan ollut sitä kirkasta kastekiiltoa ja suhisevaa vihreyttä, jolla koti-ikävä sen oli kullannut. Ja kuolleissa mainingeissa keinuva kellopoiju oli soittanut lohduttoman soinnutonta säveltä korviin, joista Sienan ihmeellisten kirkonkellojen hopeakaiut eivät vielä olleet häipyneet. Mutta Veikko Virtala ei ollut antanut kotiinpaluunsa ilon sumentua. Hyväksi enteeksi hän oli selittänyt sen, että harmaat pilvet olivat alkaneet hajaantua ja että niiden raosta oli paljastunut kaistale kirkasta taivasta, kun laiva oli lähestynyt rantaa. Eikä hän ollut tahtonut huomata, että se sini, jota kohti Johanneksen kirkon suipot ja terävät torninhuiput olivat pyrkineet, oli ollut kalpeaa ja ohutta, haurasta kuin lasi.
Ensimmäiset päivät kotona olivat outoja. Veikko Virtalasta tuntui, että hän oli loitonnut syrjäiseksi koko kotoisesta elämästä. Hän tapasi tuttuja, mutta hänen oli vaikea heti virittäytyä heidän ajatuksenkulkuunsa. He puhuivat asioista, jotka hänestä tuntuivat kaukaisilta, ja heidän äänensävynsä oli kumean iloton. Sellaiseksiko ihmisen tekikin kosketus siihen maaemoon, jonka piti antaa uusia voimia –?
Hän käveli katuja ja havaitsi kaupungin kasvaneen ja kehittyneen. Oli tullut uusia taloja, vanhoja oli korjattu, kadut olivat muuttuneet, ikäänkuin suurentuneet. Ja periferioihin oli noussut uusia kortteleita. Ihmisiä oli liikkeellä enemmän kuin ennen, ja myymäläin ikkunat olivat koristeellistuneet. Suurkaupunkilaisuuden leima oli alkanut levittäytyä Esplanadilta ja Aleksanterinkadulta yhä laajenevaksi kehäksi; se ulottui Pitkänsillan takaiseen Hakaniemeen, tapaili Töölön etuosia ja leikkasi Eiran rantaseutuja. Mutta samalla kertaa oli entinen kotoinen tuttavallisuus alkanut hävitä, sen tilalle oli tullut jotakin persoonatonta, viilentävää ja vieraannuttavaa, minkä kanssa venäläisten sotamiesten likaisen harmaat sinellit ja heidän upseeriensa punaiset ja kullatut koristeet olivat melkein säikähdyttävässä sopusoinnussa.
Erään syksyisen päivän hämärtyessä Veikko Virtala vaelteli Kauppatorin seutuja – miten lieneekään aivan asiattomasti sinne joutunut juuri niihin aikoihin, jolloin auringonsäteet kallistuvat matalimmilleen ja haikea hämärä odottaa syntymähetkeään. Hän pysähtyi Edlundin kulmaan katselemaan Vallgrenin kaivoa ja kuuntelemaan merileijonain suihkujen solinaa, eikä hän voinut olla vertaamatta sitä Rooman suihkukaivojen lauluihin. Siellä lauloivat kaikki kaivot omia säveleitään, jotka nyt, hänen siinä torinkulmassa seistessään, kantautuivat muistiin. Berninin komea Fontana di Trevi mahtavine koskenkohinoineen... pieni, herkullinen kilpikonnien kaivo hymynhelkkyvine helmeilyineen... ylevän yksinkertainen vesimalja hiljaa hyräilevine pisaroineen Villa di Medicin rautatammien katveessa... ja vihdoin Barberinin vallaton Tritoni, joka meriruohon peittämänä ja vettä valuvana kohotti simpukankuoren huulilleen ja ylimielisenä puhalsi kimaltavan vesisuihkun uhmaavana fanfaarina korkealle ilmaan – täysiverisenä sykkivän ja ylitsevuotavaa elämäniloa uhoavan ajan vertauskuva. Kuinka monet hetket hän olikaan viettänyt Barberinin mestariteoksen vierellä ja nauttinut sen naiivista aisti-ilosta! Mutta aikansa lapsihan oli Vallgrenin tyttökin: soreavartaloiseksi sirostettu ja alastomuutensa kainoon keimailuun sievistelty kulttuurikukka, jonka kotipaikkaa ei kukaan kysynyt...
Veikko Virtala heräsi mietteistään, kun joku pysähtyi hänen viereensä. Se oli Lauri Sjöberg, joka ojensi kätensä:
– En ollut sinua tunteakaan... niin olet muuttunut ulkomaalaisen näköiseksi, mutta kumarat hartiasi ilmaisivat sinut sittenkin, ja sitäpaitsi olin jo kuullutkin sinun palanneen rakkaaseen ja raiskattuun isänmaahan...
Hän puheli huolettomasti. Mutta Veikko Virtala oli huomaavinaan, että huolettomuus oli teennäistä, ikäänkuin peitteeksi ja silmänlumeeksi pingottamalla aikaansaatua.
He lähtivät verkalleen kävelemään jo hienosti hämärtyvää Espistä.
– Missä sinä pisimmän ajan viivyit? kysyi Lauri Sjöberg.
– Roomassa ja Firenzessä...
– No, ei ole ainakaan vaatteissasi vuosisatain pölyä, naurahteli Lauri Sjöberg. – Mutta sitä enemmän sitä lienee tarttunut sieluusi...
Veikko Virtala tuli vasta nyt katsahtaneeksi tarkemmin vanhaan toveriinsa, jonka puheen leikkisäksi pyrkivä sävy häntä jollakin tavoin kiusasi. Hän miltei hätkähti sitä muutosta, jonka hän totesi Lauri Sjöbergissä tapahtuneen. Päällystakki piukotti poimullisena ja rypistyneenä, kasvot olivat turvonneet ja niiden puna käynyt sinertäväksi. Entisestä keikarista ei ollut enää jäljellä muuta kuin kepin heilunta ja hatun tarkoin laskettu kaltevuuskulma.
Lauri Sjöberg huomasi toverinsa tarkastelun ja virkahti hymähtäen:
– Niin, niin, veljeni kallis, nukkavieruiksi me täällä kotoisessa arjessa olemme kuluneet sillä välin kuin sinä olet poiminut sitruunia ja kultaoransseja.
Veikko Virtala ei vastannut mitään. Ja Lauri Sjöberg alkoi hiljaa vihellellä jotakin operettisäveltä, kunnes hän yht'äkkiä kysyi:
– Olithan sinä Pariisissakin?
– Pari kuukautta... Miten sinä sitä tulit ajatelleeksi?
– Muistan jonkun yhteisen tuttavamme kertoneen tavanneensa sinut, ja sitäpaitsi tulin juuri nyt ajatelleeksi Eifeltornia...
Veikko Virtala ei voinut olla naurahtamatta:
– Mikä ihmeessä sinun ajatuksesi niin korkealle viskasi?
– Ei sen kummempi asia kuin tämä syksyinen hämärä; minä olen nimittäin ruvennut näkemään siinä jotakin vihreää ja olen sen vuoksi ristinnyt tämän hetken vihreäksi tunnikseni.
Veikko Virtala oli ymmällään. Mutta Lauri Sjöberg hymyili salaperäisesti ja sanoi:
– Minä vietän sen mieluimmin Kämpissä... He menivät sinne ja istuutuivat sohvaan ison tanssiaistaulun alle.
Lauri Sjöberg tilasi absintin – Pernot suc – ja kysäisi pöytätoveriltaan:
– Etkö sinä oppinut Pariisissa viettämään vihreää tuntia?
– En, vastasi Veikko Virtala ja pyysi lasin portviiniä.
Lauri Sjöberg hymyili edelleen:
– Katsohan, vaarallisinta on, kun ajatukset aina kiertävät yksiä ja samoja ympyröitä. Niistä täytyy jollakin keinolla päästä pois, ja minä olen viime aikoina tullut huomaamaan, että absintti on erinomaisen miellyttävä keino.
Eikä Veikko Virtala tiennyt, mitä hän siihen sanoisi, minkä vuoksi hän virkkoi:
– No, veliseni, kerrohan nyt, mitä täällä on tapahtunut sillä aikaa, kun minä, kuten suvaitsit sanoa, olin sitruunia poimimassa.
Lauri Sjöberg levitti käsiään:
– Mitäkö tapahtunut! Hyvä Jumala, eihän täällä koskaan tapahdu mitään. Ei ainakaan sellaista, jolla olisi jotakin merkitystä... ennen, kuin ehkä sadan vuoden perästä... eikä edes silloinkaan, sillä silloin se on jo aikoja sitten unohdettu... Sehän meidät täällä juuri tylsistyttää, ettei koskaan tapahdu mitään. Elämä kulkee vain tuttua ja totunnaista latuaan päivästä päivään, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen. Ryssä sortaa kansaa, ja kansa sortaa itseään... Se on niin helvetillisen yksitoikkoista, ettei siitä viitsi puhuakaan.
Tarjoilija toi juomat, ja Veikko Virtala pani merkille, kuinka hellällä huolella Lauri Sjöberg siivilöi vettä sokeripalan lävitse lasiin, jonka sisällys muuttui muuttumistaan maidonkarvaiseksi.
Kun juoma oli valmis, kohotti Lauri Sjöberg lasinsa:
– Ollos siis tervehditty sinäkin taakankantajien joukkoon!
– Entä oma elämäsi... minkälaiseksi se on muodostunut? tuli Veikko Virtala vihdoin kysyneeksi.
Lauri Sjöberg hymähti katkerasti:
– Olemassaoloni, tarkoitat – elämäksi inhimillisessä potenssissa sitä ei nimittäin kannata sanoa... Kiitos vain kysymästä, se on järjestynyt yli odotusten. Minulla on taloudenhoitajatar, hyvä ihminen, joka pitää huolen ruoasta, juomasta, paidoista, sukista, vieläpä valvoo elämäntapojanikin ja vaatii, että olen kotona viimeistään kello yksitoista – katsohan, siksi minä aloitankin istumiseni näin aikaiseen –; hän pelaa sunnuntaisin mariagea kanssani ja täyttää muutenkin kodin hyvälle hengettärelle asetettavat kohtuulliset vaatimukset... Eikähän niitä vaatimuksia kukaan enää minun kaasuksessani kohtuuttomiksi asetakaan...
Veikko Virtalaa kauhisti yhtä paljon selostus kuin selostajan kyynillinen äänensävy.
– Suo anteeksi, hän sanoi, – että kysyn, onko tuo kotisi hyvä hengetär sivistynyt nainen...
Lauri Sjöberg purskahti kovaan nauruun:
– Tarkoitatko ehkä kysyä hänen akateemista oppiarvoaan?
– En nyt juuri sitäkään, mutta koulunkäyntiä ja perheoloja...
– Koulunkäynti supistunee kansakouluun ja rippikouluun... Ja mitä perheoloihin tulee, niin en tiedä niistä muuta, kuin että hänellä on sisar Amerikassa ja veli Tampereen Pellavatehtaan konepajassa, joten sukulaisista ei ole vastusta... Minun on muuten kiittäminen anoppiani, että sain hänet, sillä hän oli ollut heillä aikoinaan kotiompelijattarena...
Veikko Virtala ei uskaltanut katsoa toveriaan, vaan rummutti hajamielisesti sormillaan pöytää sillä välin, kun tämä joi pitkän kulauksen lasistaan. Mutta Lauri Sjöberg jatkoi:
– Minä olen häneen jo niin tottunut, että aivan tuskattomasti voisin mennä vaikka naimisiinkin, mutta hän ei ole sitä ainakaan vielä toistaiseksi vaatinut, enkähän minä tietysti turhan takia tee aloitetta...
Veikko Virtalaa alkoi paleltaa. Hän mietti, oliko tuo kyynillisyys vain asennetta, pintasuojustinta elämänhädän ja äärimmäisen onnettomuustunteen piilottamiseksi, vai oliko hänen toverinsa todellakin mennyt jo ihan rappiolle. "Mutta sehän on mahdotonta – kuinka voisi mies, sivistynyt ja herkkäsieluinen ihminen, muutamassa vuodessa raunioitua ihan kokonaan?" Hän kohotti katseensa ikäänkuin saadakseen vastauksen kysymykseensä ja näki Lauri Sjöbergin pyyhkäisevän kädenselällä silmäkulmiaan. Mutta suu oli edelleenkin hymyssä, eikä käsi vapissut, kun hän vei lasin huulilleen juodakseen sen tyhjiin.
– Tänään minun pitää saada vielä toinen, hän sanoi ja viittasi edeskäyvän luokseen. – Tavallisesti otan vain yhden ja sitten viskyä...
– Eikö se käy vahingolliseksi ajan mittaan?
– Hyvä veli, kaikki käy vahingolliseksi ajan mittaan... Ja mitä varten minä muka säästäisin itseäni? Sano se, jos osaat! Moral predigen ist leicht, Moral begründen schwer.
– Entä ajatteletko lukujesi jatkamista? kysyi Veikko Virtala jotakin sanoakseen.
– Se vielä puuttuisi... Sillähän ei olisi mitään tarkoitusta. Minulla on vakinainen virka, jolla tulen toimeen; siitä minua ei voi erottaa mikään muu kuin laillinen tuomio tai mahdollisesti ryssän laittomuus, eikä niitä vastaan ole tohtorinhatustakaan turvaa – pikemminkin sen punainen väri vain ärsyttää –, ja mitä taas turhamaisuuteen tulee, niin olen, kuten kai jo äskeisen avomielisen tunnustukseni perusteella olet todennutkin, päässyt siitä tyyten vapaaksi...
Birger Björklöf tuli ravintolasalin ovelle. Kun hänen etsivä katseensa oli keksinyt Virtalan ja Sjöbergin, nyökkäsi hän ilostuen ja meni riisumaan päällystakkinsa.
– Kas vain, hän virkahti pöytään tullessaan. – Mitä suureen maailmaan kuuluu? Vai Suomen kuulumisistako täällä on puhe?
– Oikeastaan me olemme sopineet siitä, että kotoiset kuulumiset ovat kuulumattomia ja että vieraat eivät meihin kuulu, sanoi Lauri Sjöberg.
Samassa hän nousi paikaltaan pistäytyäkseen eteiseen.
Kun hän oli mennyt, kysyi Veikko Virtala:
– Millä kannalla hänen asiansa oikeastaan ovat?
Ja Birger Björklöf vastasi savuketta sytytellen:
– Mennyt mies... aivan poikki... lopussa... jään alla... Tosin hän vielä jaksaa hoitaa virkansa, mutta mihinkään muuhun hänestä ei enää ole...
– Hän ei siis jaksanut kantaa iskua?
– Aluksi hän kesti sen ihmeteltävän hyvin. Suorastaan sankarillisesti. Mutta sitten hän lyyhistyi taakan alle... no, niin, näit kai jo itse, mikä hänestä on tullut...
– Hän puhui taloudenhoitajattarestaan...
– Niin, hänen Helenansa on ainoa ihminen, joka pitää – tai sanokaamme: koettaa pitää – hänestä vähän huolta. Vanha rouva Åhman hankki hänelle Helenan.
– Traagillista.
– Enemmän kuin traagillista, sillä Lauri on itse aivan selvillä alennustilastaan, mutta hänellä ei ole vähäisintäkään halua yrittää päästä pinnalle, pikemminkin hän päinvastoin pyrkimällä pyrkii vajoamaan yhä syvemmälle välinpitämättömyyteen.
He vaikenivat, sillä Lauri Sjöberg tuli takaisin. Hän sanoi:
– Tapasin tuolla ulkona yhteisen ystävämme tohtori Juneliuksen...
– Olisit tuonut tänne... En ole kuullut hänestä vuosikausiin mitään, sanoi Veikko Virtala.
– Ei voinut tulla, hänellä oli seuraa jossakin yläkerran yksityishuoneessa... Tietysti naisia... Lähetti terveisensä, kun sanoin sinun olevan täällä.
– Mitä hän nykyään tekee?
– Hän on kirjeenvaihtajana pankissa, vastasi Birger Björklöf. – Hänellä on hyvä toimi ja varma paikka.
– Pankissa hän, esteetikko –? Konttoristina väitellyt mies!
– Niin, ei auttanut muu. Koko perintö oli huvennut tuuleen – se laulajatar siellä Pariisissa, muistathan, oli käynyt hänelle perin kalliiksi, ja kun ei estetiikan väitöskirjaa voinut muuttaa rahaksi, niin oli kielitaito muutettava. Hän tuntuu muuten olevan aivan tyytyväinen nykyiseen elämäänsä.
Lauri Sjöberg oli sillä välin tyhjentänyt toisen absinttinsa ja sekoitti ensimmäisen viskynsä. Hän sanoi:
– Viisas ihminen ymmärtää aina olla tyytyväinen...
Sitten hän purskahti nauruun:
– Mitähän minäkin tässä matoisessa maailmassa olisin tehnyt tohtorinarvolla –!
Ja kohottaen lasinsa hän lisäsi:
– Ei alkoholi sen paremmin tehoa tohtoriin kuin tavalliseen varatuomariin!
3.
Kului muutamia viikkoja, ennenkuin Veikko Virtala pääsi kotiutumaan niin, että saattoi ruveta säännöllistä työtä ajattelemaan.
Joka aamu vuoteesta noustessaan hän oli tehnyt vakaan päätöksen: tänään minä aloitan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt aloittaa, oli aina tullut jokin este, milloin todellinen, milloin vain tekaistu ja keksitty.
Paljonhan olikin – tapahtumattomuudesta huolimatta – ehtinyt kolmessa vuodessa tapahtua, ja tulijan oli tietysti pyrittävä tapahtumien tasolle. Sitäpaitsi hän viimeisinä aikoina siellä ulkomailla oli tehnyt niin pitkiä työpäiviä, että ne vieläkin väsyttivät.
Mutta muutamana marraskuun aamuna, harmaana ja ikävänä, hän vihdoinkin oli päässyt niin pitkälle, että oli ruvennut laajoja aineskokoelmiaan järjestelemään. Siihen olikin huvennut päivä niin tarkkaan, ettei hän ollut malttanut edes mennä päivälliselle. Siitä oli seurauksena, että illalla kova nälkä ajoi hänet Cataniin.
Oli sinfoniakonsertti ja ensi-ilta teatterissa, niin ettei Catanissa hänen sinne tullessaan ollut montakaan ihmistä. Mutta muutamalla ikkunaseinän sohvalla istui yksikseen Runoilija, edessään Le Journal ja vieressään kokonainen pino muita mannermaan lehtiä.
– Saako häiritä? kysyi Veikko Virtala. Runoilija laski lehtensä ja rypisti otsansa.
Mutta kun hän huomasi, kuka pöytään pyrkijä oli, silottuivat rypyt, ja ääni soi iloisena hänen sanoessaan:
– Jopa pyydänkin veljeä häiritsemään sekä itseään että veljen nöyrää palvelijaa...
Ja siinä ruvettiin heti käsittelemään Ranskat ja Saksat ja Italiat kaikista mahdollisista näkökulmista. Ja kun kaikki tutut paikat ja yhteiset asiat oli käyty läpi, päädyttiin tietysti kotoisiin oloihin.
– Tämä hyvä Helsinkimme on käynyt entistään ikävämmäksi, sanoi Runoilija. – Se johtuu siitä, ettei se enää ole pikkukaupunki, kuten se oli meidän tänne tullessamme, eikä myöskään vielä suurkaupunki, mikä se epäilemättä muutaman vuosikymmenen kuluttua on oleva, vaan jotakin siltä väliltä. Se on nyt juuri ikävimmässä iässään, nulikkavuosissaan, i slyngelåldern. Ja elämä on sen mukaista: oikukasta ja hetkellistä, se vaihtuu joka tuokio ja vilisee tyhjiin kuin virranjuoksu... Se on hermoelämää, sensaatioelämää, seuraelämää, kapakkaelämää, sanomalehtielämää, eikä siitä tule mitään kokonaista elämää. Minusta on aivan luonnollista, että Sibeliukset ja Gallenit ja Ahot ja Haloset ja yleensä kaikki, jotka vain pääsevät, pakenevat maalle. Sinne menisin minäkin, jos vain voisin, mutta minkä teet, kun olet sidottu kaupunkilaiseen leipätyöhön!
Runoilija oli herkimmällä puhetuulellaan.
– Minä uskon nyt veljelle erään salaisuuden, jatkoi hän hetken perästä puhettaan. – Vaikka esimerkiksi minä koetan herrastella helsinkiläisyydelläni ja uskotella itsellenikin, että minun hattuni, kappani ja keppini kuuluvat kiinteästi pääkaupungin kuvaan, niin on kuitenkin tosiasia, että hyvin elävästi joka hetki tiedän ja tunnen, että sieltä jostakin, hämärien puiden välistä, kulkee se tie, jota myöten minä olen tullut maailmaan ja jota jälleen tahdon käydä täältä erotessani. Se on sittenkin helpoin tie kaikista, kun sen vain löytää. Kaikki vaikea johtuu vain siitä, että pyrkii väkipakolla jotakin harhapolkua. Taikka myöskin siitä, että pyrkii samoin tielle oikealle... Wer immer strebend sich bemüht, den können wir erlösen!
Hän oli hetken vaiti. Mutta sitten hän yht'äkkiä kysyi:
– Eikö sinua jo alkanut koti-ikävä ahdistaa, kun olit niin kauan poissa?
Veikko Virtala tunnusti totuuden.
– Tunnen tapauksen omasta kokemuksesta, virkahti Runoilija. – Sitä tuntee sinne maailmalle tullessaan tehneensä tilinsä rakkaan isänmaan kanssa ja putoavansa kuin kypsä omena yhteissuomalaisesta sukupuusta maailman kulttuuriin... Mutta annahan olla! Kun on soudellut aikansa valtamerta, niin alkaa kuin alkaakin kotilahti taas kangastella mielessä ja omat venevalkamat... Latva siellä, juuret täällä. Kaikesta huolimatta! Katsohan, sekin on sitä dualismia, joka meillä ajan lapsilla on veressämme...
– Mutta varjopuolensakin tuolla valtameren soutamisella sentään on..., sanoi Veikko Virtala vähän epäröiden ja varovasti.
– Mikä sitten?
– Minusta tuntuu, että siellä on... miten minä sanoisin... jonkinlaisen epäkansallistumisen vaara sangen läheltä uhkaamassa, ja minusta tuntuu, että siihen voi helposti sortua, ellei ole voimia karaista itseään...
Runoilija innostui:
– Kansallinen kulttuuri, hyvä veli, rajoitettuna käsitteenä on pelkkä abstraktio ilman elämää ja tarkoitusta. Katsohan esimerkiksi taidetta! Se tulee kansalliseksi vasta silloin, kun se kasvaa ja karttuu vapaudessa ja innoituksen voimalla tulkitsee kansan luonnetta ja kohtaloita, sen salaperäisiä arvoituksia, ajatuksia ja unelmia. Ei Sibeliuksen musiikki tai Gallenin taide suinkaan ole suurta siksi, että se on kansallista, vaan se on pikemminkin kansallista siksi, että se on niin hyvää taidetta. Sillä kaikki hyvä taide on aina kansallista. Mutta kansallinen taide on huonoa, ellei se ole syntynyt spontaanisesta innoituksesta ja persoonallisesta etsinnästä. Syvällisessä mielessä kansallisen voi vain vaistota – siihen voi eläytyä, mutta sitä ei voi oppia.
– Niin, sanoi Veikko Virtala, – olen tietysti aivan yhtä mieltä veljen kanssa, mutta onhan joka tapauksessa niin, että kun tulemme ulos suureen maailmaan, muuttuu vieraan mehukkaan marjan vieressä oma maa yhä enemmän mustikaksi.
– Aluksi, naurahti Runoilija. – Ja se onkin varsin terveellistä, sillä kun mustikka sitten uudelleen muuttuu mansikaksi, niin se on paljon makeampi kuin ennen.
Hän oli tuokion vaiti ja joi kahvikuppinsa tyhjiin, ennenkuin taas jatkoi:
– Kun maalainen tulee kaupunkiin, koettaa hän huolellisesti peittää maalaisuutensa, ja kun kaupunkilainen tulee maalle, koettaa hän kaikin mokomin tekeytyä maalaistakin maalaisemmaksi. Sama on juttu, kun me joudumme suureen maailmaan ja sitten palaamme sieltä takaisin tähän pieneen.
Näin tarinoi Runoilija Catanin tyhjässä ravintolasalissa Veikko Virtalan ensimmäisen työpäivän ehtoona, heidän odotellessaan, että ihmiset tulisivat konsertista ja teatterista.
Mutta samana ehtoona Lauri Sjöberg meni pois elämästä.
Kun Helena oli tullut kotiin joltakin asialta, oli hän löytänyt isäntänsä tai hoidokkinsa – edellinen sanahan merkitsee tässä tapauksessa samaa kuin jälkimmäinen ja jälkimmäinen samaa kuin edellinen – hengetönnä makaamasta vuoteella. Hän oli ampunut itsensä samalla pienellä nikkelirevolverilla, joka kerran kesällä puolineljättä vuotta sitten oli pudonnut hänen vaimonsa kädestä ja jota hän siitä lähtien oli pitänyt omalla kirjoituspöydällään.
Ja siltä paikalta, jolla ase aina oli ollut, oli Helena löytänyt paperilipun, johon oli kirjoitettu:
"Laine lakaisee jäljet sannasta."
Siinä kaikki.
Ja pilvet kulkivat kulkuaan, eikä maailma pysähtynyt radallaan.
Vuosisadan ensimmäinen kymmenluku oli jo täyttynyt ja toinen alkanut, mutta ei ollut vain koittanut se uusi huomen, jonka tuloa jo vuosisadanvaihteessa oli aavistellen odotettu samalla jännityksellä kuin lapsen syntymistä. Ei uskallettu vielä edes arvailla aikaa ja hetkeä...
Annettiin vain hiekan valua tiimalasissa.