[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdkSqYPsNNUmC3GI9VBsnHSQevzNZ3jytgR3CnhG7YEY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1292,"Tiimalasissa valuu hiekka","Kivijärvi, Erkki",1882,1942,"1292-kivijarvi-erkki-tiimalasissa-valuu-hiekka","1292__Kivijärvi_Erkki__Tiimalasissa_valuu_hiekka","Romaani vuosisadanalun Helsingistä","romaani",[],[],"fi",1935,null,29556,191754,true,[],[],[],"Romaani sijoittuu vuosisadan vaihteen Helsinkiin ja sen vilkkaaseen ravintolaelämään. Tarina kuljettaa lukijan muun muassa Kappelin ja Catanin saleihin, joissa kaupungin asukkaat ja omintakeiset persoonat kohtaavat toisensa ajan muuttuvassa ilmapiirissä.","Erkki Kivijärven 'Tiimalasissa valuu hiekka' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1292. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TIIMALASISSA VALUU HIEKKA\n\nRomaani vuosisadanalun Helsingistä\n\n\nKirj.\n\nERKKI KIVIJÄRVI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1935.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\n1.\n\n\n-- Luukas, Luukas -- kadehdittava mies sinä voisit olla, sillä\nlähemmäksi kuin yksikään toinen hännystakkinen ammattiveljesi\nsinun on suotu päästä sitä, mikä inhimillisessä elämässä on\nihmeellisintä... Katso, sinun tarjoilevien kättesi ulottuvilla\nsuuret ovat olleet pieniä ja pienet suuria, nerot avuttomia ja\nhenkisesti vajavaiset maailman valloittajia... Mutta ei se vielä\nole ihmeellistä, sillä _das kommt in den besten Familien vor_,\njoten se on vain inhimillistä, ja inhimillisyyden todistajia on\ntässä maassa monta muutakin kuin sinä... esimerkiksi Catanin mainio\nhra Wagner ja Kappelin edeskäyvistä ensimmäinen: Ahlgren... Niin\nettä älä ylpeile... Mutta jos sinulla olisi silmät nähdä ja korvat\nkuulla, niin olisit jo aikoja sitten sikarinsavun siniharmaissa\npilvissä havainnut taiteen pyhän hengettären, kun se leijailee\nväsymyksessäänkin viisaiden päiden päällä ja sytyttää raukeihin\nsilmiin sen tulen, joka on sielun kuolemattomuuden pätevin\ntodistus... Ja jos sinulla olisi korvat kuulla, niin olisit kuullut\nkaikki siivekkäät sanat ja olisit osannut ottaa lennosta kiinni\narmoitetut päähänpistot, jotka suhahtelivat ympärilläsi joka kerta,\nkun sinä pistit polviesi väliin uuden pullon irroittaaksesi sen\ntapin, ja ne kerrat ovat totisesti olleet monet... Oi, veljeni\nLuukas, minkä iäisyyden aarteen olisitkaan sinä, nuoresta iästäsi\nja kevytmielisestä elämästäsi huolimatta, voinut itsellesi koota...\nMutta sinä olet kuuroudella ja sokeudella lyöty syntiesi tähden...\nSuo anteeksi, palveleva veljeni, että sen sanon näin suoraan ja\npeittelemättä, mutta suoruushan on oikean ystävyyden tunnusmerkki...\nJa sitä paitsi, Luukas: et sinä ole ainoa, enimmät ihmiset ovat\nsinun kaltaisiasi... kuten esimerkiksi sinun perin kunnioitettu\nisäntäsi, jolla on etumatka palvelijastaan vain siinä, että hän\nnauraa niskallaan, koska ruumiillinen hyvinvointi on sen varustanut\ntarkoitukseen sopivilla poimuilla, kun taas sinulla raukalla ei ole\nsiihen toimitukseen käytettävissä muuta kuin suusi... mutta sehän\nonkin sitä suurempi... Joka tapauksessa minä heti, kun palaan pöytäni\nääreen, kohotan lasini sinun kunniaksesi, Luukas, oi, sinä suuri\nLurifaksi tässä katakombissa, ollos siis tervehditty!\n\nTämä pitkä puhe pidettiin siinä pitkässä ja kapeassa käytävässä, joka\njonkinlaisena valtasuonena yhdisti maanalaisen kellariravintolan\nvarsinaisen tarjoiluhuoneen toisessa päässä olevaan \"peilisaliin\" ja\njonka varrella olivat \"yksityishuoneet\". Puheen pitäjä oli Runoilija,\niältään nuori, mutta jo maan kuulu ja neroksi tunnustettu. Ja Luukas\noli yksityishuoneiden tarjoilija, mies rotevaa painijatyyppiä: tukeva\nruho, neliskulmaiset kasvot, pienet, mutta vilkkaasti tähyilevät\nsilmät ja huomattavan leveä suu, joka ei koskaan jäänyt vastausta\nvelkaa tutummassa asiakaspiirissä.\n\nKun Runoilija oli lopettanut puheensa, taputti Luukas häntä\ntuttavallisesti olalle, veti suunsa hyväntahtoiseen virnistykseen ja\nsanoi:\n\n-- Eiköhän palata asiaan, arvoisa _poeta laureatus_?\n\n-- Asiaan... olet oikeassa, Luukas... Minulla oli todellakin asiaa...\noli kaksikin asiaa... Mutta nyt olen unohtanut molemmat... Sehän on\nvallan hittoa!\n\nRunoilija pyyhkäisi huolestuneena alasvalahtaneen hiussuortuvan\notsaltaan. Mutta Luukas kiiruhti lohduttamaan:\n\n-- No, torkahtihan toisinaan itse... Hamletkin.\n\n-- Homeros se oli, senkin pakana! Luukas naurahti ylenkatseellisesti:\n\n-- Homeros oli jo niin vanha, että suorastaan kuorsasi, enkähän minä\ntoki sellaiseen haukotuttajaan uskalla verrata... omia vieraitani...\nMitä taas asioihin tulee, niin arvaan toisen ja aavistan toisen.\n\n-- Mitä hittoa, onko sinusta tullut ajatustenlukija?\n\n-- Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta, ja molemmat asiat\novat erittäin inhimillisiä: sekä munkkipullo että tämä...\n\nTarjoilija aukaisi toalettikomeron kapean oven ja työnsi sisään\nRunoilijan, joka hörähti nauruun:\n\n-- Nero olet sinäkin, Luukas!\n\nMutta Luukas kiiruhti sulkemaan oven, sillä käytävän päähän oli\nilmestynyt neiti Roosin mahtava hallitsijatarhahmo. Neiti Roos\noli kassanhoitaja, joka tiskin takaa haukankatseellaan hallitsi\ntarjoiluhuonetta eikä ollut sitä ulottamatta kantavieraittenkaan\nsohvapöytään, kun jokaehtoiset totinjuojat joskus uhkaavan\näänekkäästi alkoivat kertoa vanhojen herrojen uskallettuja juttuja.\nMutta pari kertaa illan kuluessa hän laskeutui valtaistuimeltaan ja\nlähti liikkeelle, ja näillä kiertokäynneillään hän aina pysähtyi\nhetkiseksi tähyilemään käytävääkin rypistettyjen silmäkulmien alta.\nSilloin Luukas sai jalat alleen, ja käytäväseinän syvennykseen\nupotetussa vaatekomerossa istuva kultakaluunainen tampuurimajuri\nponnahti pystyyn jakkaraltaan ja löi perusasennon. Väitettiin,\nettä yksin pyylevän isännänkin niska meni totiseksi, kun hänen\nkassanhoitajansa tuimisti silmiään.\n\nKun Runoilija jälleen tuli käytävään, oli neiti Roos jo häipynyt.\nLuukas riensi vastaan ja kysyi:\n\n-- Pitihän minun tuoda puolikas munkkia?\n\n-- Ei, vaan kokonainen. Tänään ei kitsastella, tiedä se!\n\n-- Mikä tänään sitten on -- jokin merkkipäiväkö?\n\n-- Paljon merkillisempää: _symposion_. Ja se on juuri sitä, jota et\nsinä ymmärrä.\n\n-- Ihmeellistä, Luukas virkahti ja yritti ylimielistä hymyä.\n\n-- Ei, vaan _ihme_! sanoi Runoilija painokkaasti ja meni nopeasti\nTaiteilijahuoneen ovesta sisään.\n\nHuoneessa oli hiljaista, kun hän astui kynnyksen ylitse. Äskeinen\nkeskustelu, joka hänen mennessään ulos oli ollut kiehumapisteessä,\noli siis loppunut lyhyeen. Kaikki olivat nyt vaiti. Säveltäjä\nistui käsi poskella, ja hänen tietäjänkatseensa oli suunnattu\njohonkin kaukaiseen etäisyyteen; hän imi sikariaan ajatuksissaan\neikä huomannut, että se oli sammunut. Orkesterinjohtajan kalpeitten\nKristus-kasvojen raskaat silmäluomet olivat puolittain kiinni,\nmutta ohkaisten ja verettömien huulien ilme oli jännittynyt --\nnäytti siltä, kuin hän kuuntelisi sfäärien soittoa ja laskisi\ntarkkaan tahteja. Pöydän päässä istuva Laulujentekijä, porvarillisen\nhyvinvoipa ja jokapäiväisen hyväntuulinen mies, oli lyyhistynyt\nnukkumaan: pallonpyöreä pää oli retkahtanut alas, ja punoittava poski\nlepäsi pöytäliinalla kuin valkoisella pieluksen päällisellä. Mutta\nMaalari oli noussut seisomaan; hän oli koristeellinen mies, jonka\nryhdikkäälle olemukselle kotkanprofiili tuuheine silmäkulmineen\nja uljaasti ylöspäin taivutettuine mustine viiksineen sekä voimaa\nuhkuva jäntevä vartalo antoivat sotilaallisen ylhäisyyden; mutta\nkorkeaksi kaartuvan otsan alla palavissa silmissä hohtivat outojen\nsatujen aarrevalkeat... Runoilija pysähtyi hetkeksi ovensuuhun. Kuva\nvaikutti häneen taideteoksen teholla -- sinisen harmaasta savusta\nerottuvan ryhmän liikkumattomat ja mykät hahmot piirtyivät hänen\nverkkokalvoonsa niin epätodellisina, että ne aistimista aivoihin\nheijastuneina seestyivät todellisuutta todemmiksi. Mutta tyhjäksi\njäänyt tuoli pöydän ääressä häiritsi maalauksellista kompositiota.\nOvensuussa seisoja vaistosi, että hänen oli korjattava taulun\nvirhe, ja hiipi sen vuoksi sanaakaan sanomatta pöydän ääreen. Hänen\npaluutaan eivät huomanneet muut kuin Maalari, jonka huulille nousi\nhienoinen tyytyväisyyden hymy. Runoilija katsahti häneen ja sai\nkatseensa vastaukseksi vähäisen päännyökähdyksen. Hiljaisuus katkesi\nvasta, kun Luukas toi pullonsa ja rupesi täyttämään laseja.\n\n-- Nyt minä tiedän; minkälaista musiikkia on kirjoitettava...,\nSäveltäjä virkahti. -- Sinistä...\n\n-- Ja minä maalaan kosken sävelen..., sanoi Maalari päättäväisesti.\n\n-- Miten veli sen aikoo maalata? kysyi Runoilija skeptillisenä.\n\n-- Saathan nähdä... saathan nähdä. Kuka tiesi viritän nuottiviivat\nkohinan kieliksi kuvan ylitse...\n\n-- Suutari pysyköön lestissään, tiuskaisi Orkesterinjohtaja\nterävästi. -- Mitä et saa väreillä ja viivoilla ilmi, jää\nulkopuolelle maalaustaiteen.\n\n-- Viivoja ne ovat nuottiviivatkin, replikoi Maalari.\n\nLuukas pulloineen oli tullut nukkuvan Laulujentekijän kohdalle, ja\nRunoilija sanoi:\n\n-- Herätä hänet, Luukas! On sääli antaa ihmisen nukkua, kun elämä\nmuutenkin on niin lyhyt.\n\nLuukas ravisteli nukkujan olkapäätä vapaalla kädellään ja sai hänet\nhereille. Hän hieroi unen silmistään ja sanoi:\n\n-- Taisin vähän torkahtaa... Mistä olikaan puhe?\n\n-- Kansallisesta romantiikasta, vastasi Orkesterinjohtaja. --\nMinä uskalsin väittää, että meidän arkkitehtimme ovat erehtyneet\nruvetessaan sovittamaan savupirttimuotoja kivitaloihin ja\nkarsinapenkkejä kaupunkilaissaleihin.\n\n-- Miksi he eivät saisi sitä tehdä? kysyi Laulujentekijä.\n\n-- Siksi, että se on luonnotonta, vastasi Orkesterinjohtaja. --\nPirttiarkkitehtuuri on puuarkkitehtuuria, joka edellyttää hirsiä ja\nhonkalautoja eikä sovi -- kivitettäväksi. Katsokaa vain Pohjolan\ntaloa! Mikä se on? Epäsikiö!\n\n-- Saattaa olla, saattaa olla..., tuumiskeli Laulujentekijä. -- Mutta\nminun on nälkä.\n\nHän nousi paikaltaan soittaakseen Luukasta, joka jo oli ehtinyt\nhäipyä huoneesta.\n\n-- Mutta ovathan meillä vanhat kivikirkkomme tapuleineen --\nvastustatko sitäkin, että rakennustaiteilijamme muovailevat niiden\nmukaan arkkitehtuurinsa kansalliseksi? kysyi Maalari.\n\n-- Enpä tietenkään... kunhan vain tekisivätkin sen eivätkä tekisi\nkaupunkeihin kivikarikatyyrejä salojen pirteistä.\n\n-- Kyllä he vielä sen tekevät, saatpa nähdä. Turhan takiako vanhoja\ntemppeleitä olisi tutkittu ja kuvattu!\n\n-- Mutta onko nyt välttämätöntä, että me pyrimme alleviivaamaan aina\nja joka paikassa erikoisuuttamme? Eikö olisi paljon parempi, että\nkynsin hampain koettaisimme eurooppalaistua.\n\nOrkesterinjohtaja heitti kysymyksensä puoleksi piloillaan:\ntahalliseksi väittelyn sytytystaulaksi. Ja Runoilija iski siihen heti\nkipinän:\n\n-- Suomen uusi taide on perustettava vanhan taiteen kulmakiville,\nmuuten se menettää omintakeisuutensa. Meidän kansallishenkemme on\nvietävä takaisin sen alkuhetteille, joista astuu esiin kansa, joka ei\nole köyhä eikä kipeä, vaan jonka sydän on hereillä ja avoin kaikelle\nkauniille maailmassa. Se ei ole mikään nousukaskansa, vaan kansa,\njolla on omat tapansa, jumalansa ja elämänkäsityksensä.\n\n-- Oikein, veljeni, huudahti Maalari innoissaan.\n\nJa Runoilija jatkoi:\n\n-- Sellainen taide, joka ei rakenna entisten aikain parhaille\nperinnöille, on haavekummitus, aivohirviö. Ja mikä on meidän\nrakentaa! Meillä on Kalevala, ja Kalevalassa on tie hiihdetty,\nlatva taitettu. Sen Runotar voi käydä marjassa kauempanakin kuin\nvain kotipientareilla. Kulttuurimme jää vain heliseväksi vaskeksi,\nelleivät sen luojat ojenna kättään menneille sukupolville -- vasta,\nkun nykyaika ymmärtää ruveta ammentamaan alkukantaisuuden lähteistä,\nAaronin sauva alkaa viheriöidä.\n\nOrkesterinjohtajaa huvitti naljaileva vastaansanominen. Hän kohotti\nliköörilasinsa ja huudahti:\n\n-- Eläköön siis alkukantainen tuohitaide ja virsujalkainen\nkonttikulttuuri!\n\nMaalari tupsahti tuleen:\n\n-- Siinä on tuon kehutun eurooppalaistumisen kirous, että ihmiset\nkadottavat lämpimimmän maaperäntunteensa!\n\nMutta Runoilija puuttui taas puheeseen:\n\n-- Eurooppalaistuminen on hyvä asia, ja sitä tarvitaan meillä\nkipeästi. Mutta ei senkään kulttuuriaurinkoon saa tuijottaa itseään\nsokeaksi. Sillä muistakaamme, hyvät herrat, että esim. meidän\npääkaupunkilaisuutemme on oikeastaan vain näennäistä, muotoa,\npintakerrostumaa, koska me toteuttaessamme omaa sisäisintä itseämme\ntoteutamme juuri sitä, mikä meissä on maalaista, erämaista. Mitä\nmeitä oikeastaan liikuttavat ihmiset täällä -- nämä päiväperhoset,\ntämä heinä, joka tuleen heitetään? Ellei se häiritsisi työrauhaamme,\nasettuisimme sotajalalle heitä vastaan. Pääkaupunki ei ole meille\npääkaupunki pääkaupungin vuoksi. Pikemmin se on pääkaupunkia Suomen\nerämaiden vuoksi, ja vielä paremmin sanoen, oman erämaisen itsemme\nvuoksi, jolle me olemme raivanneet täällä jalansijan ja aiomme\nraivata yhä eteenpäin askel askelelta.\n\nOrkesterinjohtaja saivarteli edelleen:\n\n-- Entä sitten, kun vanhat kansalliset kaivot on ammennettu tyhjiin\n--?\n\nKysymys antoi Maalarille aiheen selitykseen:\n\n-- Luuletko sinä, että esimerkiksi minä käyttäessäni Kalevala-aiheita\nteen sitä \"kuvittaakseni\" Kalevalaa? Sellainen tarkoitus on\nminusta kaukana. Teen sen siksi, että nämä kuvat ovat ilmielävinä\nmielikuvituksessani ja herättävät minussa vastustamattoman halun\nsaada kiinnittää niitä muidenkin nähtäväksi. Lähtökohtana ei suinkaan\nole aihe sellaisenaan, vaan oma sieluntunnelmani ja mielessäni\nkangastavien kuvain maalauksellinen viehätys. Ja usko pois: Suomen\nerämaissa, sikäläisissä ihmisissä, heidän elämänlaadussaan,\ntyökaluissaan ja puheissaan tapaat vieläkin ja tulet aina tapaamaan\nikäänkuin Kalevalan mielikuvitusluomien kangastuksia. Siksi on\nkaikki se, mikä kasvaa elimellisesti kosketuksesta Suomen luontoon\nja kansanelämään, kalevalaisesi väritettyä... Taiteesta ei saa puhua\nyksinomaan yksilö -- olkoon tämä yksilö kuinka suuri tahansa --\nvaan myöskin hänen kansansa erikoinen maailmankuva ja alkuperäinen\nkulttuurihenki...\n\nNyt keskeytti hänet Säveltäjä, joka oli havahtunut sinisistä\nhaaveistaan ja sytyttänyt sammuneen sikarinsa tilalle uuden:\n\n-- Mutta kauneudessaan niiden tulee koskettaa toisia maailmankuvia ja\ntoisia kulttuurimuotoja, sillä ilman näitä kosketuksia ne jäisivät\nkansalliseen rajoittuneisuuteensa eivätkä kävisi ymmärrettäviksi\nmuille kuin kotiväelle. Ja taiteenhan pitää olla yleisinhimillistä\nja pyrkiä ja kasvaa kosmilliseen olevaisuuteen, vaikka se juurtuukin\nluontoon ja rotuun.\n\n-- Juuri niin, sanoi Orkesterinjohtaja. -- Siksipä onkin\n\"eurooppalaistuminen\" niin tärkeä, ja kaksin verroin tärkeä\ntällaisen korpikansan erämaisuudelle, koska vain sen avulla päästään\nkansainvälisille kilpatantereille.\n\n-- Ja niille meidän on päästävä! huudahti Säveltäjä. -- Sillä me emme\nmerkitse mitään niin kauan, kuin me vain istua nökötämme pimeässä\npirtinnurkassamme. Meidän täytyy tanssia sieltä ulos maailman\nparkettilattioille. Juuri niin, hyvät herrat: tanssia ulos!\n\nRunoilija nousi seisomaan. Hän tunsi, että hänen täytyi niin tehdä\nsekä kunnioituksesta pöytäseuraa kohtaan, jossa hän oli kaikkein\nnuorin, että myöskin saadakseen omat sanansa juhlallisemmiksi:\n\n-- Mestari on sanonut oikean sanan: meidän täytyy päästä suuren\nmaailman parkettilattioille. Mutta silloin meillä pitää olla jotakin\nomaa maailmalle kuulutettavana. Ja se, mikä on eniten meidän omaamme,\nei voi olla muuta kuin sitä ikivanhaa, jonka ajan lapset jo ovat\nehtineet unohtaa.\n\nHän tarttui lasiinsa ja kohotti sen rintansa korkeudelle:\n\n-- Ja siitä ikivanhasta meidän on luotava uutta ja kirkastunutta,\njotakin, joka on oleva korkea kuin kirkko, syvä kuin uskonto,\nluja kuin muuri, maahankiinnitetty kuin talonpojan työ ja kaikki\ninhimillinen askar, mutta sentään kaikissa taivaan tuulissa\nhumahteleva, ihmislempeyden läpitunkema, ihmisrakkauden rajattomilla\nkauneuskuvilla itseään ja maanpiiriä kansoittava. Hän kohotti lasinsa\nja joi sen pohjaan, ja toiset tekivät samoin.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Sen katkaisi Laulujentekijä:\n\n-- Se nyt on ihme, ettei se Luukas tule vieläkään...\n\nHän meni uudelleen painamaan soittonappulaa. Mutta ei siitä ollut sen\nparempaa apua nytkään.\n\n-- Tietysti on tuonne vastapäätä tullut joku tirehtööri tai muu\npohatta, virkahti Runoilija, jonka suuttumus nyt vapautti äskeisestä\nlennokkuudesta. -- Niille hän kyllä kumartaa puoliväliin permantoa ja\njuoksee takkinsa hännykset harakanpyrstönä, enkä minä kuitenkaan usko\nheidän jättävän sen kohtuullisempia kolikoita tarjottimelle eikä sen\nrunsaampia tilkkoja pullonpohjiin kuin mekään.\n\nSuuttumus tarttui koko seuraan. Maalari virkahti:\n\n-- Tietysti hän kerskuu tirehtööreilleen, että on talutellut meitä\ntoalettiin ja istuttanut issikan rekeen, kun lihamme joskus on käynyt\nheikoksi.\n\n-- Mennään pois täältä heti, ehdotti Laulujentekijä. -- Catanin\nikkunassa oli tänään ilmoitus, että siellä on nuorta porsasta.\n\nHän lipoi kieltään ja maiskutti huuliaan.\n\n-- Ja rokokoohuoneessa on enemmän ilmaa kuin täällä, sanoi\nOrkesterinjohtaja.\n\nSamassa Luukas tuli huoneeseen, ja herrat vaativat nyrpeässä\näänilajissa laskunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun lähdettiin, sai Runoilija ensimmäisenä palttoon ylleen ja\nmeni toisia odotellessaan tarjoilusalin ovelle kurkistamaan,\nolisiko siellä ehkä tuttuja. Ei ollut. Huone oli autio ja tyhjä.\nVain ovensuun lähellä olevan pöydän ääressä istui yksinäinen\nvieras: punaposkinen ja kirkassilmäinen nuorukainen, ilmeisesti\nkeltanokkaylioppilas. Hän istui juhlallisen vakavana korkean\nmaitolasinsa takana ja söi paistettua palttua ja puolukkahilloa.\nRunoilijan mielestä se oli liikuttava näky; hänen sydämensä heltyi,\nja hän ajatteli: tuolla pojalla on varmasti nyt ikävä kotiaan --\nmissä se koti sitten lieneekin, ehkä samoilla kaukaisilla perukoilla,\njoilta minäkin olen maailmalle lähtenyt... Hänen olisi tehnyt mieli\nmennä istumaan nuorukaisen pöytään, mutta toisethan odottivat häntä\nja kuuluivat jo hoputtelevan eteiskäytävässä:\n\n-- Tule jo ja käännä kauluksesi pystyyn, sillä ulkona sataa\nlumiräntää.\n\n\n\n\n2.\n\n\nMerkillinen oli se uusi maailma, johon vastikään oli joutunut se\nnuorukainen, jonka Runoilija talvisena iltana oli nähnyt illastavan\nmaanalaisen ravintolan tyhjässä tarjoilusalissa.\n\nUlkonaisesti kaikki kyllä oli verraten tyyntä ja rauhallista. Sillä\nse pintaporeilu, minkä poliittinen kuohunta hetkittäin sai aikaan,\nrajoittui enimmäkseen vain kukkiin ja Maamme-lauluun muistopatsaiden\njuurella, lojaalisesti vertauskuvallisiin juhlapuheisiin ja säyseihin\neläköönhuutoihin ansioituneiden kansalaisten ikkunain alla --\neikähän sellainen suurestikaan häirinnyt tasaista elämänkulkua.\nIhmiset hoitelivat leivisköitään samalla tavalla, kuin niitä olivat\nhoidelleet hänen pienen kotikaupunkinsakin asukkaat. Ei ollut muuta\nnäkyväistä eroa kuin se, että täällä talot olivat isompia, kadut\npitempiä, väkeä enemmän -- mittasuhteet suuremmat.\n\nMutta kun hän kuljeskeli pitkiä katuja ja katseli ihmisiä ja\nkivimuurien ikkunoita, aavisti hän, että täällä oli toisenkinlaista\nelämää, sellaista, jota siellä hiljaisessa syntymäkaupungissa\nei ollut erityisesti tullut ajatelleeksi. Hän vaistosi tämän\naavistamansa elämän väkeväsykkeiseksi ja rikkaaksi ja kuvitteli\nmielessään, että kerran se oli purkautuva esiin väellä ja voimalla,\noli kiteytyvä maan suolaksi ja oli muuttava koko elämänkulun.\n\nMistä lieneekään yhdeksäntoistavuotias maaseutunuorukainen, joka\nvasta vietti ensimmäistä ylioppilasvuottaan pääkaupungissa,\nsaanut päähänsä moisia mielijohteita, mutta niitä hän vain hautoi\nyksinäisinä hetkinään, ja ne sytyttivät häneen palavan halun\npäästä tuon piilossa hehkuvan, salaperäisen elämän perille. Hän\nsaattoi iltaisin tuntikaudet vaeltaa tyhjentyviä katuja, tähyillä\npitkien talorivien julkisivuja havaitakseen ikkunan, josta loisti\ntyölampun himmeä valo. Sillä sellaisessa valossa hän kuvitteli\nväkevimmin elettävän sitä elämää, jonka äärelle hänkin tahtoi pyrkiä.\nSaattoihan vihreäkupuisen lampun valokehässä istua runoilija,\najattelija, tiedemies; taikka kenties arkkitehti viivoittimineen\nsuunnittelemassa suurkaupunkia, joksi tämän Helsingin, joka jo\noli saanut sähköraitiotietkin, täytyi kehittyä. Taikka ehkä siinä\nluki nuottejaan säveltäjä, joka tahtoi tulkita suomalaisen sielun\nsalohuminaisen ikävän.\n\nVäliin hänen mieleensä johtui näillä iltayön retkillä sellainenkin\najatus, että pitäisi päästä nousemaan korkealle ilmaan ja saada\nnostetuiksi katot taloista, jotta voisi nähdä, mitä kaikkea\ntapahtui...\n\nKaikenlaisia ajatuksia, päähänpistoja ja mielikuvia oli siihen\naikaan nuorilla ihmisillä. Sillä itse aika oli kerkeää kevättä. Oli\nsyntymässä uutta, mutta se ei vielä ollut saanut selkeitä, varmoja\nmuotoja. Sen tulo humisi ilmassa, vavahdutti mieliä, mutta se ei\nvielä ollut tullut -- se eli kuin lapsi kohdussa, ja sen ympärillä\nelettiin odotuksen aikoja.\n\nMikä oli lapsesta tuleva?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuon henkisen patoutumisen pikemmin arvasi ja aavisti kuin tunsi ja\ntajusi iltaisin yksikseen katuja kiertelevä maaseutunuorukainen.\nSillä ani harvoinhan hän oli päässyt suoranaisiin kosketuksiin sen\nilmausten kanssa.\n\nSattumalta hän kerran luennolta palatessaan oli tullut hankkineeksi\nitselleen lipun sinfoniakonserttiin. Miten lieneekään jonoon joutunut\n-- kai siksi, että se sillä kertaa oli tavallista pitempi, joten se\nherätti uteliaisuutta.\n\nAluksi suuri orkesteri oli perin vaikeatajuista sille, jonka korvat\neivät olleet moiseen tottuneet. Se soi yhtenä pauhuna, josta ei\nerottunut mitään melodiaa. Se oli outoa ja omituista, se melkein\närsytti ja kävi hermoille. Mutta vähitellen siihen perehtyi: ennen\npitkää sävelkudelma alkoi ihmetyttää, kotvan kuluttua sitä ihaili ja\nsitten siitä jo nautti, vaikk'ei sitä vielä ymmärtänytkään.\n\nNuori ylioppilas istui lumottuna yliopiston juhlasalin takapenkillä.\nHän tunsi sielunsa värisevän, ja hänestä tuntui, että paksu pilarikin\nhänen takanaan vavahteli.\n\nOrkesterissa oli nyt kuohuvaa elämää. Lyhyt melodia tanssi kuin\naallonharjoilla, kunnes se pian häipyi muutamien patarumpulyöntien\nmaininkeihin. Puupuhaltimet virittivät kirkkaan laulun, jonka\nsäkeitten välistä kajahtivat torvien sävelkulut. Sitten laulu katkesi\nikäänkuin kosken pyörteisiin, uusiutui vielä kerran suvantopaikassa,\nennenkuin tultiin uuteen koskeen. Jouset värähdyttivät lyhyen\naiheen, iloinen trumpettitoitotus kajahti, ja sitten lähti sävelten\nvirta vyörymään eteenpäin uusin poljennoin. Yhä mahtavampana soitto\nkaikui, yhä tummemmaksi kävi sen sävy -- mutta säteilevä käänne\nmuutti uhkaavan ukkosen voitolliseksi loppunousuksi, johon orkesteri\nkeskitti kaiken loistonsa. Patarummut säestivät tahtitarkoin lyönnein\nloppusointuja, joissa jousien värähtelyt, puupuhaltimien rikkaat\nkuviot ja trumpettien ja pasuunien kajahtelut julistivat voitonriemua.\n\nRäiskyvät applodit herättivät pilarin juurella uneksivan nuorukaisen.\nHän havahtui huomaamaan, että lavalle oli ilmestynyt Säveltäjä --\njäntevä varreltaan, elegantti olemukseltaan, korkeaotsainen, tuikean\nteräväkatseinen, pörrötukkainen. Hän kumarsi yleisölle, kiitti\norkesteria, joka toitotti hänen kunniakseen, ja poistui tarmokkain\naskelin.\n\nJa nuorukainen hakkasi käsiään muiden mukana. Hän oli täynnänsä\npyhää innostusta. Vähät siitä, ettei hän musikaalisista arvoista\npaljonkaan ymmärtänyt -- hän oli elänyt ja käsittänyt Sibeliuksen\ntoisen sinfonian omalla tavallaan; siitä heijastui sitä elämää, jonka\nolemassaolon hän yksinäisillä iltakävelyillään oli aavistanut kytevän\nja hehkuvan arkisen elämänkulun alla ja takana. Kuinka väkevä se\nelämä olikaan! Miten se täytti koko olemuksen verellään ja tulellaan!\nJa voittoon sen surunraskas taistelu päättyi -- riemun, kunnian ja\nonnen sateenkaari sädehti sen yllä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuorukainen heräsi täydelleen vasta kadulla. Kaasulyhtyjen vihertävät\nkuutamot loistivat kulmissa, Esplanadin hanget hohtivat himmeinä, ja\nBodega Espagnolan katolla syttyi ja sammui kirjaimittain kaupungin\nainoa valoreklaami: MUNKLIKÖR. Kämpin oven yläpuolella paloi\nmaidonvalkoinen lyhtypallo; ovi aukeni tuon tuostakin, sinne poikkesi\ntietysti konsertista tulijoita illastamaan ja sulattamaan äskeistä\nraskasta ravintoa Sandbergin sisarusten sirojen säärien viehättävällä\nvälityksellä.\n\nMiten hän halveksikaan varieteehen menijöitä! Tällaisena iltana,\njona sielu oli saanut kylpeä kauneudessa! Hänhän oli vasta niin\nnuori, ettei hänen ihanteellisuuden vaatimuksensa vielä ollut saanut\nvähäisintäkään vammaa.\n\nKoskemattoman ihanteellisuutensa näkökulmasta hän arvosteli kaikkia\nasioita. Sekä omiaan että muiden. Se oli selkeä arvioinnin perusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän vaelteli eteenpäin. Antinkadun pimeähkössä suussa sattui vastaan\nyksinäinen nainen. Nuorukainen tuli katsahtaneeksi vastaantulijaan,\nja tämä ilmeisestikin käsittäen katseen kehoitukseksi kääntyi hänen\nrinnalleen.\n\n-- Iltaa, kadun nainen sanoi ja hymyili. -- Saako tehdä seuraa?\n\n-- Iltaa, nuorukainen vastasi, ja hänen äänensä oli omituisen paksu.\n\nNainen naurahti, mutta ei rivosti, vaan melkein häveliäästi. Hän\nei ollut enää aivan nuori, mutta ilmeisesti hyvin säilynyt ja\nvailla sitä ammattinsa silmiinpistäväisyyttä, joka tähän asti oli\nkarkottanut kainon maaseutulaispojan kauas kadun seireeneistä.\n\nVanhankirkon portaiden kohdalla nainen kysyi:\n\n-- Täälläpäinkö herra asuu?\n\n-- Tämän kadun varrella. Entä te?\n\n-- Laivurinkadulla... mutta minun luokseni ei sovi mennä...\n\nKun nuorukainen ei virkahtanut siihen mitään kysyi nainen:\n\n-- Kai me sitten menemme herran luokse? Nuorukaisen valtimo tykytti.\nHän tunsi veren humisevan aivoissaan. Miksei hän voisi viedä tätä\nhiljaista ja siivoa naista huoneeseensa, johon pääsi suoraan\neteisestä kenenkään huomaamatta? Mikä siinä?\n\nJa nuorukainen tarttui hänen käsivarteensa. Nainen painautui\nsaattajaansa vastaan sen verran, että poven pehmeä pyöristys tuntui\nkäsivarteen. Mutta kepeäkin kosketus kiihoitti ärtyneitä hermoja,\nja poskipäitä alkoi polttaa. Muutaman askelen ajan he olivat vaiti.\nMutta sitten iski nuorukaisen päähän äkkiä ajatus, että pitäisihän\nhänen sentään tietää edes jotakin ensimmäisestä naisestaan... Ja niin\nhän rupesi utelemaan:\n\n-- Sanokaahan, miten te... Tarkoitan, kuinka... Kuka teidät vietteli?\n\nNainen katsahti kysyjään syrjäsilmin. Sitten hän huoahti:\n\n-- Oi, ei puhuta siitä...\n\n-- Miksei?\n\n-- Se on liian surullista -- ikävää minulle ja ikävää teille...\n\nMutta kysyjä ei hellittänyt. Ja kolmen kulmanvälin taipalella --\nAnnankadun risteyksestä Albertinkadun risteykseen -- nuorukainen\nsai kuulla tarinan, jonka hänen kokeneemmista tovereistaan jokainen\nepäilemättä jo oli kuullut monetkin kerrat ja monilta punatuilta\nhuulilta, sillä se oli tietysti tapahtumiltaan ja sävyltään aivan\nammatillinen: seitsemäntoistavuotias oli joutunut tunnottoman miehen\nuhriksi, isä ja äiti olivat ajaneet pois kotoa, mies oli hylännyt...\nja siitä se sitten oli alkanut...\n\n--... se oli sivistynyt herra, koulunopettaja, maisteri -- eikähän\nhän tietysti aikonutkaan muuta, vaikka tietysti silloin ensimmäisellä\nkerralla vannoi ja vakuutti, että kyllä huolta pitää...\n\n-- Ja te uskoitte hänen lupauksiaan --?\n\n-- Olin nuori ja kokematon...\n\n-- Tapahtuiko se täällä Helsingissä?\n\n-- Ei. Eihän se täällä olisikaan niin vaarallista ollut... suuressa\nkaupungissa sellaista tapahtuu joka päivä, eikä siitä kukaan\nvälitä... mutta siellä pienessä kotikaupungissa, missä ei mikään\npysynyt salassa, se poltti häpeän merkin otsaan...\n\n-- Mikä hänen nimensä oli?\n\nNainen oli epäröivinään tuokion, ennenkuin vastasi:\n\n-- En minä sitä tahdo sanoa... voitte vielä hyvinkin tuntea hänet...\nPuheesta päättäen taidamme nimittäin olla kotoisin samoilta\nseuduilta...\n\nNuorukainen hätkähti. Oliko se mahdollista? Olisiko viettelijä ehkä\neräs hänen entinen opettajansa, josta aikoinaan koulussa kerrottiin,\nettä hänen täytyi hakea itselleen virka toisen kaupungin lyseosta,\nkun oli tärvellyt jonkun tytön, jonka isä oli tullut rehtorille\nvalittamaan? Mikä sen tytön nimi olikaan? Pojathan sen tiesivät,\nkirjoittivatpa sen mustalle taulullekin ennen maisterin viimeisen\ntunnin alkua, ja opettaja punastui, kun sen näki, vaikk'ei ollut\ntauluun päin katsovinaankaan. Mikä ihme... eihän se ohut Iida, ei...\nmutta Lyydi, niin Lyydi se oli!\n\n-- Onko teidän nimenne Lyydi?\n\nNainen käänsi päätään ja kysyi hämmästellen:\n\n--? Miksi herra luulee minua Lyytiksi?\n\nNuorukainen uskoi nyt varmasti arvanneensa oikein ja hänestä\nalkoi tuntua vastenmieliseltä... Mutta kun hän samassa taas tunsi\nliivittömän poven painalluksen käsivarteensa, kysyi hän:\n\n-- Mitä te nyt hänestä ajattelette?\n\n-- Mitäkö ajattelen? Samaa tietysti kuin olen ajatellut siitä\nlähtien, kun hän minut jätti.\n\nHän naurahti rumasti.\n\nHänen äänensä oli kadottanut tyyten pehmeytensä ja leikkasi yöllisen\nkadun hiljaisuutta kovasti.\n\nSamassa hän puristi lujasti seuralaisensa käsivartta ja kurotti\nkaulaansa kallistaakseen päänsä kiemaillen nuorukaisen olkapäälle.\nMutta nuorukainen tempautui äkillisellä otteella vapaaksi ja otti\nvaistomaisesti askelen sivullepäin.\n\n-- Enkö minä saakaan tulla?\n\n-- Ette!\n\nSe tuli jyrkästi. Kaikkea hän oli ajatellutkin! Nainen sähisi\nkäheästi:\n\n-- Senkin piru! Tietysti sinulla ei ole rahaa, ja nyt minä olen\ntuhlannut aikani ja ansioni mokoman nulikan takia!\n\nNuorukainen ei sanonut mitään, kaivoi vain esille lompakkonsa ja\nojensi kahden sormenpään välissä setelin.\n\nNainen katseli häntä suu auki:\n\n-- No, siispä herra kuitenkin tahtoo, että minä tulen, koska herra\nkerran maksaa... En minä ole tottunut ilmaiseksi rahaa saamaan.\n\nViimeisiä sanoja säesti taas hymyn väike.\n\nMutta se ei tehonnut. Sanaakaan sanomatta nuorukainen otti esiin\navaimensa, aukaisi oven ja vetäisi sen takakäteen niin lujasti\nkiinni, että koko porraskäytävä kajahti. Kun hän muutaman askelen\njälkeen kääntyi taakseen katsomaan, oli naisen varjokuva kadonnut\nulko-oven lasiruutujen takaa. Hän hiipi takaisin ja aukaisi\nulko-oven. Nainen oli kadonnut kadultakin.\n\nTaivas oli tähtikirkas, ja kapea kuunsirppi oli ikäänkuin tarttunut\nPolyteknikkojen talon jykevän ja ruman kattotornin huippuun. Mutta\nkattojen väliin viritettyjä puhelinlankoja soitteli ilmojen näkymätön\nsoittaja. Ja kuuntelija oli tuntevinaan laulun yhtä erämaiseksi\nyksinäisyyden säveleksi kuin oli ollut se, jonka puupuhaltimet\näsken yliopiston juhlasalissa olivat virittäneet. Hän kuunteli\nsitä tuokion. Sitten hän meni sisään, aukaisi varovasti eteisen\noven ensimmäisessä kerroksessa, riisui päällystakkinsa ja hiipi\nvarpaisillaan huoneeseensa. Eikä hän huolinut edes sytyttää valoa,\nvaan istahti pimeässä ikkunan ääreen.\n\nSiihenkin näkyi se kuun sirppi. Se oli melkein yliluonnollisen kapea.\nJa kömpelö torni oli hirvittävän ruma.\n\nTämä tapahtui maaliskuun 8 p:nä 1902.\n\nLauri Sjöberg oli silloin vasta täyttänyt yhdeksäntoista vuotta ja\neli ensimmäistä ylioppilasvuottaan Helsingissä.\n\n\n\n\n3.\n\n\nUjous ja arkuus olivat kuuluneet nuoren Lauri Sjöbergin synnynnäisiin\nluonteenominaisuuksiin. Ne olivat jo kouluaikana olleet hänelle\nvastuksina, eikä hän ollut kyennyt niitä voittamaan, vaikka olikin\nryhtynyt heti, kun oli huomannut ne vajavaisuuksiksi olemuksessaan,\ntaisteluun niitä vastaan. Helsinkiin tullessaan hän oli päättänyt\nhinnalla millä hyvänsä karaista itsensä. Mutta pääkaupunkilaisuus oli\naluksi häkeltänyt maaseutulaisen, jolta oma kömpelyys ja avuttomuus\neivät olleet voineet jäädä huomaamatta helsinkiläisen sulavuuden\nja rohkean varmuuden rinnalla. Häntä oli harmittanut, kun hän\nosakunnassa ja toveripiirissä oli havainnut tämän alemmuustunteensa\nkahlehtivan häntä sellaistenkin parissa, jotka sekä älynsä että\ntietojensa puolesta jäivät hänestä pitkän matkan jälkeen.\n\nMutta vähitellen harmi oli kannustanut häntä järjestelmälliseen\nitsekasvatukseen. Hän oli pannut sen alulle toisena\nylioppilassyksynään ja aloittanut sen ulkonaisesta olemuksestaan.\nSillä vaikk'ei hän oikeastaan ollut pintapuolinen, oli hän ymmärtänyt\nmiehen ulkokuoren siksi, johon ihmiset ensiksi kiinnittävät\nhuomionsa ja jonka mukaan useimmat arvioivat kaikki muutkin\nominaisuudet. Hänen pukunsa olivat kyllä olleet siistit ja hyvät,\nmutta niiden kuosi oli juorunnut maaseutulaisesta alkuperästä.\nHän oli siis uusinut vaatekertansa ja hankkinut korkeat kaulukset\nja kauniit solmiot. Hänen huopahattunsa oli ollut liian jäykkä ja\nvanhanaikaisen kapealierinen; hän oli valinnut itselleen pehmeän\nja leveän Borsalinon. Ja kun hän tässä uudessa asussaan oli\ntarkastellut itseään peilistä, oli hän ollut sangen tyytyväinen:\nhänen hahmonsa oli muuttunut -- hänen ei enää tarvinnut muiden\nmaalaisylioppilaiden kanssa pysytellä pelkästään Aleksanterinkadun\npimennossa, vaan hän voi huoletta uskaltautua leijonien joukkoon\naurinkoiselle Espiksellekin. Hän oli tuntenut itseluottamuksensa\nkasvavan, ja kasvun mukana hänen koko olemuksensa oli vapautunut.\nAivan vaistomaisesti hän oli suoristanut ryhtiään, ja askelet olivat\njoustavoituneet, kun hän, hattu hiukan -- mutta vain tarkasti\nlasketun määrän -- kallellaan ja keppi näköjään huolettomasti\nheiluen, oli astellut asfalttia.\n\nToverit olivat aluksi katselleet häntä vähän ihmeissään, olivatpa\njotkut tainneet hymähdelläkin, mutta se ei suinkaan ollut kiusannut\nhäntä, pikemminkin päinvastoin mairitellut: huomasivathan hänet nyt\nlaumasta erottuvaksi yksilöksi. Eivätkä he kauan olleet hymyilleet,\nvaan olivat hyvinkin pian tottuneet pitämään aivan luonnollisena\nasiana, että juuri hän, Lauri Sjöberg, oli keikarimaisempi asultaan\nkuin muut. Sillä vähitellen he olivat tulleet huomaamaan, että\nulkonaisen muutoksen mukana oli miehessä tapahtunut jonkinlainen\njäidenlähtö, joka ei yksinomaan ärsyttänyt, vaan myöskin herätti\narvonantoa.\n\nSe oli itselleen Lauri Sjöbergillekin tullut yllättävän nopeasti.\nMutta se oli rohkaissut häntä. Hän oli ruvennut hiomaan puhekieltään,\noli karsinut siitä maakunnalliset murteellisuudet ja höystänyt\nsitä aito pääkaupunkilaisilla sananparsilla. Hän oli myöskin\naivan järjestelmällisesti alkanut harjoitella keskustelukykyään\nja replikoimistaitoaan; oli muodostellut itselleen enemmän\ntai vähemmän omintakeisia, mutta kumpaisessakin tapauksessa\nkäyttökelpoisia mielipiteitä ajankohtaisista aiheista ja asioista\nja oli totuttautunut antamaan näille mielipiteille huolettoman ja\nkeveän ilmaisumuodon. Ja näin hän vähitellen oli hankkinut itselleen\ntoveripiirissä nousevan maailmanmiehen ja lupaavan kyvyn maineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä maine tuotti aluksi tyydytystä nuorelle miehenalulle, jonka\nkannustimena oli kiihkeä kunnianhimo, mutta vain aluksi, sillä se jäi\npian puolinaiseksi, kun hän rupesi sen merkitystä arvioimaan: mitä\nmerkitsikään päästä jonkinlaiseksi koryfeaksi ylioppilasmaailmassa\n-- ei mitään! Pitemmälle piti päästä, laajemmalle täytyi saada\nvaikutusvaltansa ulottumaan.\n\nOliko hänellä siihen mahdollisuuksia? Oli varmasti. Hän tunsi ja\ntiesi sen. Mutta hän tunsi ja tiesi myöskin, että uusi päämaali vaati\nponnistuksia, joiden rinnalla tähänastiset jäivät lapsenleikiksi.\nVähät siitä -- olihan hänellä sekä päätä että voimia. Ja tarmoa antoi\nkunnianhimo.\n\nNyt hän vasta aloitti työnteon toden teolla! Aluksi oli hankittava\ntietoja, sillä niitä hän huomasi itsellään olevan hämmästyttävän\nvähän. Oikein hän kauhistui toimeenpantuaan tietovarastonsa\ninventoimisen: hänen sivistyksensä oli perin vajavainen, siihen\nsisältyi kyllä rihkamaa eri aloilta, mutta ei miltään alalta\nkunnollisia, kannattavia rakennusaineita.\n\nHän säännösteli lukemisensa. Lakiopintojensa ohella -- Lauri\nSjöberg oli tietysti juristi, koska lakimies ajan käsityskannan\nmukaan oli pätevä mihin tahansa -- hän rupesi iltaisin lueskelemaan\nhistoriaa ja estetiikkaa, historiaa siksi, että se hänen mielestään\noli kaiken sivistyksen perustus, estetiikkaa sen vuoksi, että\naika oli estetisoinnin nousukautta. Sitäpaitsi hän tunsi vetoa\nrunouteen ja taiteeseen. Hän oli hyvä laulaja, ja osakunnassa\nhänellä oli myöskin loistavan lausujan maine siitä lähtien, kun\nhän vuosijuhlan jälki-istunnossa oli hypännyt pöydälle ja lasi\nkädessä lausunut gascognelaissäkeet Cyrano de Bergeracista. Kuivan\nja kuolettavan lakitekstinpänttäämisen vastapainona iltalukeminen,\njoka vetosi muuhunkin eikä vain yhä mekanisoituvampaan muistiin,\ntuotti suoranaista nautintoa. Hyvin harvoin hän malttoi mennä\nillanistujaisiin, paitsi joskus lauluharjoitusten jälkeisiin.\nSillä lauluharjoituksia hän ei laiminlyönyt -- ei varsinkaan sen\njälkeen, kun hän oli päässyt hienon M. M:n jäseneksi -- eikä\nmyöskään jokapäiväistä kävelytuntia Espiksellä, koska hän piti\nmolempia välttämättöminä sen vuoksi, että ne pelastivat miehen\nunohduksiin joutumasta. Ei hän myöskään laiminlyönyt taidenäyttelyjen\nvernissauksia enempää kuin teatterien ensi-iltoja ja huomattavimpia\nkonserttejakaan -- näihin tilaisuuksiin hän meni sekä harrastuksesta\nettä myöskin osoittaakseen kuuluvansa siihen älymystöön, joka oli\npääkaupungin ja maan suolana. Ja jos hän jonkin kerran -- mikä\nmuuten tapahtui verraten harvoin -- teatterin tai konsertin jälkeen\npoikkesi ravintolaan, karttoi hän niitä paikkoja, joissa ylioppilaat\niltojaan istuivat, ja puikahti joko Kämppiin, missä tiesi tapaavansa\nvanhempia laulajaveikkoja, tai sitten Cataniin, jonka mannermaisen\nsalin hienostuneessa ilmakehässä viihtyivät varsinkin taiteilijat\nja kirjailijat. Viimeksimainittujen pariin hänelle oli hankkinut\npääsyn hänen ilmeinen harrastuksensa, ja hänellä oli jo niissäkin\npiireissä sekä tulevaisuuden miehen että ymmärtäväisen kaunosielun\nmaine -- nämä käsitteet eivät nimittäin vielä siihen aikaan olleet\nristiriidassa toistensa kanssa, vaan ne voitiin rinnakkaisilmiöinä\nyhdistää samankin henkilön attribuuteiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä tavoin Lauri Sjöberg vähitellen pääkaupunkilaistui, ja\nkaukainen syntymäkaupunki häipyi hänen mielestään lukukausi\nlukukaudelta yhä loitommalle. Kun hän joskus sattui sitä muistamaan\n-- siihen saattoi antaa aihetta sanomalehtiuutinen taikka äidin\nkirje --, tuntui hänestä aivan epätodelliselta se tosiasia, etteihän\nollutkaan vielä kulunut kuin naurettavan lyhyt aika siitä, kun\nkotikaupunki muodosti hänen elämänpiirinsä keskipisteen. Sillä kun\nhän nyt sattui sitä muistamaan, havainnollistui muistoista eläväksi\ntodellisuudeksi vain äiti ja koti -- kaikki muu oli sumentunut\nepämääräisen usvaiseksi: toisinaan hänestä tuntui, että tuo kaukainen\nkaupunki olikin unennäön kaupunki, jonka yliluonnollisen suorien\nkatujen varsilla matalat puutalot olivat ruumisarkkuja, joissa\nasuivat haamut ja kummittelijat. Ja hänen tuli paha olla, kun hän\najatteli äitiä, ainoaa elävää ihmistä aaveiden saatossa.\n\nÄitiä kahlehti sinne isän muisto; hän piti velvollisuutenaan vaalia\nkotia ja olla lähellä hautaa. Se oli aaveiden palvontaa sekin.\nSillä kotihan oli jäänyt aivan tyhjäksi sen jälkeen, kun lapset\nolivat lähteneet maailmalle. Hän, Lauri, oli enää ainoa, jolla ei\nvielä ollut omaa kotia. Hän oli nuorin sisaruksista. Mutta kotoa\npoissahan oli jo hänkin, sillä ei hän enää ollut edes loma-ajoiksi\nsinne matkustanut, vaan oli viettänyt joulunsa vanhimman veljensä\nperheessä, jonne äitikin oli pyhiksi tullut, ja kesät jossakin\nHelsingin liepeillä. Olihan hän useasti ehdottanut, että äiti\nmuuttaisi pääkaupunkiin, mutta aina oli tullut kieltävä vastaus.\nÄiti tahtoi jäädä sinne, missä isä oli elänyt ja koonnut sen\nvarallisuuden, jonka turvissa lapset oli kasvatettu, ja ansainnut sen\neläkkeen, jolla leski voi viettää huolettomia vanhuuden päiviä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauri Sjöberg seurasi pääkaupungin kasvua ja kehitystä\nluultavasti paljon suuremmalla mielenkiinnolla kuin syntyperäinen\nhelsinkiläisnuoriso, jolle ilmiöt eivät tarjonneet samaa uutuuden\nviehätystä kuin sille, joka vasta täysikasvuisena oli päässyt\npääkaupungin ilmaa hengittämään ja sen kamaraan juurtumaan.\n\nHelsingin vaiheissa merkitsikin tämä aika murroskautta. Suomen\nSuuriruhtinaanmaan pääkaupunki oli juuri tullut sen ajankohdan\nkynnykselle, josta kehitys suurkaupungiksi oli alkava. Se tajuttiin,\nja tulevaisuutta ruvettiin ottamaan huomioon suunnitelmia ja\nuudistuksia tehtäessä. Engelin puhdastyylisen sydänkaupungin\nympärille kasvanut asutuskeskus oli laajentumistaan laajentunut;\naivan kuin vuosirenkaat puussa olivat kehät kasvaneet. Oli täytynyt\nryhtyä asemakaavoittamaan uusia kaupunginosia: Katajanokan korttelit\ntäyttyivät, Töölön kallioille ja Pitkänsillan toiselle puolen\nnousi taloja. Missä vielä pari vuotta sitten kesäisin horsmat\nkukkivat koreina kallioiden koloissa ja talvisin pojat teutaroivat\nsuksillaan, siellä paukkuivat nyt dynamiittipanokset, ja tiilikasat\nodottivat laastilapioita. Insinöörit suorittivat mittauksia ja\npunnituksia, uusia katulinjoja vedettiin, arkkitehdeilla oli\nkiire, ja rakennusmestarit alkoivat rikastua. Lauri Sjöberg nautti\nuusista aluevaltauksista. Usein hänen sunnuntaiset kävelyretkensä\nsuuntautuivat uusille tonttimaille, ja hän tunsi riemua\nmielessään jokaisen uuden peruskiven laskemisesta ja jokaisesta\nharjannostajaisuutisesta. Mutta vielä väkevämmin sykähdyttivät\nhänen sydäntään huimaavat huhut Suur-Helsinki-suunnitelmista,\njotka kuulemma jo alkoivat saada muodon, kun niiden hahmottelu\noli uskottu maan ensimmäisen ja nerokkaimman rakennustaiteilijan\ntehtäväksi. Nythän tulisi tie vakavasti viitoitetuksi sille\ntulevien vuosikymmenien rakennustyölle, joka oli vievä Helsingin,\nhänen Helsinkinsä, ainakin Tukholman ja Kööpenhaminan, kukaties\nvielä Berliininkin luokkaan -- ne olivat nimittäin ainoat\nsuurkaupungit, joiden mukaan Lauri Sjöberg oli voinut muodostaa\nsuurkaupunkikäsityksensä oltuaan mukana eräällä lauluretkellä ja\ntehtyään muutaman kesämatkan.\n\nHän ihmetteli, etteivät kaikki ihmiset olleet yhtä hullaantuneita\nSuur-Helsinkiin kuin hän. Eihän se tietysti vielä huomenna ollut\ntoteutettavissa, mutta eivätkö ihmiset todellakaan osanneet nähdä\noman nenänsä vartta pidemmälle!\n\nEräänä iltana, kun hän teatterin jälkeen taas kerran pitkästä aikaa\noli osunut Ala-Kämpin varatuomaripöytään, oli asialle suorastaan\nnaurettu.\n\nKalju ja punaposkinen asianajaja, kuoron ensibassojen tukimies,\njonka kallo oli kuin biljardipallo, mutta pää kuin partaveitsi, oli\npuristaessaan sitruunaa punssilasiaan varten julistanut: -- Jos sitä\nsuunnitelmaa mahdollisesti joskus sadan vuoden perästä tarvitaan,\nniin ovat varmasti vaatimukset jo silloin aivan toiset.\n\nJa yksin pikkuinen protokollasihteeri, joka oli säilyttänyt\nnuorukaismielensä yhtä kirkkaana kuin tenoriäänensä, oli puistellut\npäätään ja virkkanut, että kaksisataa vuotta oli kaikkein lyhin\naika, vaikka syntyväisyys kiihtyisi kaksinkertaiseksikin -- senhän\nväestötilasto muka selvästi ja vastaansanomattomasti todisti.\n\nKun sitten isoruhoisen ja kaksileukaisen raatimiehen arvovaltainen\ntoinen basso oli julistanut päätöksen tästä asiasta, jossa nuoren\npuolustajan, intomielisestä kaunopuheisuudesta huolimatta, ei ollut\nonnistunut saada kannattajakseen muita kuin lempeäsilmäinen ja\nvalkokätinen maistraatinsihteeri, jota yleisesti pidettiin enemmän\nkilttinä haihattelijana kuin oikeaoppisena byrokraattina, ei Lauri\nSjöberg enää voinut olla tuntematta itseään noloksi. Oliko hänestä\ntullut paavillisempi kuin itse paavi? Nuo toisethan olivat vanhoja\nhelsinkiläisiä, jotka olivat kuluttaneet Espiksen asfalttia jo\nniihin aikoihin, kun hän vielä polvihousuisena poikasena juoksenteli\nsyntymäkaupunkinsa mukulakivisiä katuja. Vaikka eipä silti --:\nmonikohan heistäkään oli syntyperäinen helsinkiläinen?\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli varhainen kevät.\n\nKirkas päivä, korkea taivas, kattojen räystäissä kiiltävät\njääkristallit, joista maaliskuun leikkisät päivänsäteet suvaitsivat\ntiputella raskaita vesipisaroita sellaisen kävelijän niskaan, joka ei\narvannut olla varuillaan.\n\nLauri Sjöbergillä oli ollut asiaa Suomi-yhtiön konttoriin Erottajan\nja Ludviginkadun kulmassa. Kun hän asiansa toimitettuaan aukaisi\nkonttorin oven, tuli hän sattumalta suunnanneeksi katseensa pitkin\nHeikinkatua, jonka päässä Kansallismuseon rakennustelineet kohosivat\nvaaleansinistä taivasta kohti. Näky oli hänestä riemastuttava.\nEikö ollutkin tuo nouseva rakennusrykelmä kuin liiton merkki, yhtä\nkaunopuheinen tulevaisuuden lupaus kuin sateenkaari? Suur-Helsingin\nreittimajakkana se viittoi tietä Lauri Sjöbergin ajatuksille ja\nunelmille. \"Saavatpahan nähdä... saavatpahan nähdä...\", hoki hän\nitsekseen laskeutuessaan Erottajan mäkeä alas kohti Ruotsalaista\nTeatteria. Ja hän mietti rikki viisaasti:\n\n-- Poroporvarillisuus välttää visusti jokaista rohkeaa ajatusta,\nsillä sen kaino varovaisuus ei voi sallia poikkeamista kultaiselta\nkeskitieltä, jonka varrelta löydetään jokapäiväiset käytännölliset\ntotuudet... Järkevyys ja oikeudenmukaisuus ovat tuon keskitien\nviittoina, mutta nerokkuuteen se ei johda...\n\nLauri Sjöberg oli vähitellen ehtinyt Esplanadin kulmaan. Ihmisvilinä\nei vielä ollut tihentynyt kävelytunnin keskeytymättömäksi virraksi,\nja paljaalla asfaltilla kiilteli päivänpaisteen valoläikkiä. Hän\nkääntyi Esplanadille -- saattoihan pistäytyä Cataniin syömään\nvälipalaksi piirakan tai poiketa Fazerille juomaan kupin suklaata.\n\nMutta hän ei tullut menneeksi kumpaiseenkaan paikkaan, sillä juuri,\nkun hän tuli Mikonkadun kulmaan, sukeltautui poikkikadun pimennosta\nRunoilija, joka muutamaa viikkoa aikaisemmin oli juonut hänen\nkanssaan veljenmaljat.\n\n-- Pelaako veli sakkia? Runoilija kysyi toverillisen tuttavallisesti\ntervehdittyään.\n\n-- Valitettavasti en.\n\n-- Sepä vahinko... olisin pelituulella. Mutta ehkäpä keksimme\nkorvausta vahingolle... Sopisimmekohan pienestä promenadista\ntopeliaaniseen Kaisaniemeen ja kahvikupista? Minusta keväinen\nkirkkaus pääsee paremmin oikeuksiinsa siellä kuin täällä.\n\nLauri Sjöberg suostui mielihyvin. Runoilijan seura oli sekä hauskaa\nettä mairittelevaa. He kääntyivät siis Kluuvikadulle ja edelleen\nUuden Hotellin kulmasta Hallituskadulle.\n\n-- Kuinkahan kauan tuokin rottelo saa vielä muistuttaa meitä isiemme\naikuisesta Helsingistä! virkahti Lauri Sjöberg osoitellen likaisen\nruskeaa puurakennusta.\n\n-- Sen päivät ovat kyllä luetut, vastasi Runoilija. -- Sillä\nsaatpa nähdä, että nämäkin kadut muuttavat muotoaan, kunhan\nuusi asemarakennus nousee aateloimaan sen erämaan, jota sanomme\nRautatientoriksi.\n\n-- Siitä uudesta asematalostahan onkin noussut kohinaa...\n\nRunoilija hymähti:\n\n-- Myrsky vesilasissa... Veli on tietysti lukenut\ntaisteluhansikkaaksi aiotun brosyyrin?\n\nLauri Sjöberg nyökäytti päätään. Ja Runoilija sanoi:\n\n-- Se on taas todistus siitä, että teoriat ovat harmaat ja vihreä\non vain elämän puu. Sillä lähteehän tuo bombastinen \"keihäs, joka\non heitetty sotilaan luvallisessa haavoittamisen tarkoituksessa\",\nhitto vieköön, aivan oikeasta periaatteesta: että rakennuksen täytyy\njo ääriviivoiltaan ja muodoiltaan olla tarkoituksensa asiallinen\nilmaus. Mutta sittenkin Saarisen suurenmoinen luomus on niin paljon\nyläpuolella kaikkien muiden kilpaehdotusten, että siitä kilpistyvät\nkatketen terävimmätkin teoreettiset keihäät.\n\nHe olivat nyt tulleet Rautatientorille, ja Runoilija jatkoi\njutteluaan:\n\n-- Kun Saarinen pääsee toteuttamaan suunnitelmansa, niin Helsinki\nhuomaa saaneensa uuden monumentaalirakennuksen, joka on sellainen,\nettä se kaunistaa nimenomaan Suomen pääkaupunkia. Katsohan meidän\ntähänastisia julkisia rakennuksiamme -- esim. Säätytaloa, joka\nniistä on kaikkein kaunein --, niin huomaat, että ne voitaisiin\naivan kivuttomasti sovittaa mihin kaupunkikuvaan tahansa, yhtä\nhyvin Berliiniin tai Pietariin kuin Helsinkiin. Mutta voisitko\najatella tulevaa Kansallismuseota siroksi jalostettuine suomalaisine\nkirkontorneineen minkään muun taivaan alla? Ja sama on oleva\nasematalonkin laita. Sen rinnalla tulee sitten tuokin makeileva\nkrokaanikyhäelmä vaikuttamaan vieläkin ilmeisemmältä anakronismilta\nkuin nyt...\n\nHän osoitti Kansallisteatterin julkisivua, ja pilkallinen hymy\nkarehti hänen suupielissään.\n\n-- _Det är just det, som gör skillna'n så stor mellan en falsk och en\näkta spanjor_, hän naljaili edelleen. -- Ei se ole graniitti, joka\ntekee rakennuksen suomalaiseksi, vaan rakennus tekee graniitin. Henki\nhallitsee aineen -- _nicht wahr, mein Freund?_\n\nHiljaa astellen he soluivat Kaisaniemen vielä iljanteisille\nkäytäville, joilla talitiaiset hyppelivät.\n\nLauri Sjöberg huomasi jäävänsä Runoilijan rinnalla perin\nharvasanaiseksi. Suurin piirtein hän kyllä oli samaa mieltä niistä\narkkitehtoonisista kysymyksistä, jotka näin olivat linkoutuneet\nheidän puheenaiheikseen. Mutta hän tiesi toiselta puolen potevansa\neräänlaista kansallistunteen anemiaa ja pelkäsi paljastavansa\nheikkoutensa, jos lähti tekemään tunnustuksia. Sillä hänellä oli\nsyytä epäillä, että Runoilija, jonka \"eurooppalaisuudesta\" ei ollut\nvähäisintäkään epäilystä, kuitenkin pohjimmiltaan oli samalla\nkannalla kuin se toveri, jonka kanssa hän hiljattain oli joutunut\nkiistaan Ateneumin näyttelysalissa. Oli nimittäin kiistelty eräästä\ntaulusta -- suuren taiteilijan loistavasta laulajatarmuotokuvasta --,\njoka häikäisevällä tekotavallaan ja yleismaailmallisella ryhdillään\noli saanut Lauri Sjöbergin haltioihinsa, mutta juuri samojen\nominaisuuksiensa takia herättänyt toverissa epäilyksiä, jotka hän\noli keskittänyt sanaan: salonkitaidetta. Sana ja hiukan ylimielisen\nhalveksiva äänilaji, jossa se oli lausuttu, olivat hämmästyttäneet\nLauri Sjöbergiä, joka juuri kuvan yleismaailmallisessa eleganssissa\nnäki sen suurimman avun ja samalla ilahduttavan todistuksen\nsiitä korkeasta tasosta, johon Suomenkin taide jo oli kohonnut.\n\"Tuollaista voi tehdä vain suuri nero!\" hän oli huudahtanut. Mutta\ntoveri oli puistanut päätään ja virkahtanut: \"Tuollaista tekee\nsuuri taituri, talangi, jonka käsiala epäilemättä on ihastuttavaa,\nvieläpä ihailtavaakin, mutta vailla sitä itsenäisen persoonallisuuden\nväkevyyttä, joka pystyy omintakeiselta pohjalta _luomaan_ uutta\nja joka juuri siksi on nerokkuutta.\" Siitä oli ajatustenvaihto\nkehittynyt edelleen. \"Suomalaisen taiteilijan pitää lähteä\nsuomalaisesta maaperästä ja liikkua suomalaisessa maailmassa,\naivan samoin kuin ranskalaisen ranskalaisessa ja saksalaisen\nsaksalaisessa\", toveri oli väittänyt. Ja Lauri Sjöberg oli inttänyt\nvastaan: \"Taiteen tulee olla kansainvälistä, ja taiteilijan pitää\npuhua taiteessaan sellaista kieltä, että kaikki sitä ymmärtävät;\nsuuressa taiteessa ei ole kansallisuuden raja-aitoja.\" \"Se on sikäli\noikein\", toveri oli vastannut, \"että taiteilijan pitää osata tehdä\npersoonallisuutensa ja siis myöskin kansallisuutensa ymmärrettäväksi\nkaikille, niin greekiläisille kuin juutalaisillekin, mutta jos\nhän luopuu kansallisuudestaan, kadottaa hänen persoonallisuutensa\nja siis myöskin hänen taiteensa maan jalkojensa alta\". -- Tämä\nkeskustelu palautui Lauri Sjöbergin mieleen hänen astellessaan\nRunoilijan rinnalla kevätiljanteista puistokäytävää Kaisaniemen\nvanhaa ja matalaa ravintolarakennusta kohti. Ja siksi hän vain\nkuunteli ja myönteli, kun Runoilija puhui. Sillä olihan Runoilijakin\njo ensimmäisten vaellusvuosiensa heinelaisesta kansainvälisyydestä\npalannut takaisin kalevalaisten runotarten lähteelle ja sen äärellä\nluonut parhaimmat, kirkkaimmat ja omintakeisimmat virtensä.\n\nAivan kuin itsestään tämä asia joutuikin Runoilijan kielelle,\nkun kyyppari, joka oli yhtä nukkavieruksi kulunut kuin hänen\nvihreäkiiltoinen frakkinsa, oli tuonut heidän ikkunapöytäänsä kahvin\nja pienoissavipullon ruskeata bolsia, jota Runoilija mielellään\nmaisteli. Kun vanhus vapisevin käsin oli kaatanut liköörin laseihin\nja poistunut pöydän luota, Runoilija virkahti:\n\n-- Kyypparin vanhuuden päivät tässä maassa ovat yhtä turvattomat kuin\ntaiteilijan -- sillä mitähän tuokin ukkeli ottaa eteensä, kun jalat\neivät enää kanna eivätkä tutisevat kädet jaksa suunnata pullonsuuta\nlasiin? Mies kuuluu voimansa päivinä olleen Villensaunan ensimmäisenä\nedeskäypänä ja usein tuoneen tuutinkikarahvin ja vesikannun itselleen\nTopeliukselle, joka, kuten veli tietää, viihtyi hyvin tuossa\nidyllisessä majatalossa, kun pääsi joksikin päiväksi vapautumaan\nKoivuniemensä naiskomennosta. Silloin ei ollut Ganymedeksemme\nhännystakissa ollut tahraa, joka aamu oli posket ajettu ja viikset\nkäherretty, ja Lemminkäiseksi häntä kantavieraat olivat sanoneet.\n\nSiitä Lemminkäis-nimestä se Kalevala-juttu sitten lähti luistamaan.\n\n-- Kalevala on suomalaisen kulttuurin Magna Charta, sanoi Runoilija.\n-- Kalevalaisuus on meidän henkisen viljelyksemme traditioiden\npohja, ja vain sille pohjalle rakentamalla me voimme jotakin omaa ja\nmerkitsevää aikaansaada.\n\n-- Mutta eivätköhän rajat sentään käy liian ahtaiksi, jos kaikki\naidataan yksinomaan kalevalaisten pyykkien sisäpuolelle? yritti Lauri\nSjöberg säyseästi väittää vastaan.\n\n-- Eivät suinkaan -- kalevalaisen hengen maailma on avara, siitä\nvoimme syystä käyttää Goethen sanaa _da ist alles_, siihen mahtuu\nkaikki, nimittäin meille suomalaisille tarpeellinen.\n\n-- Mutta on kai maailmassa sentään muutakin -- tarkoitan sellaista\nmuutakin --, joka myöskin suomalaisille on ensiarvoista.\n\n-- Tietysti on. Mutta mikseivät yleismaailmallisetkin asiat ja\naiheet mahtuisi suomalaisesti väritettyyn aspektiin yhtä hyvin\nkuin johonkin toiseen? Ja ainakin minun lakini ja evankeliumini\nmukaan tuleekin meidän pyrkiä siihen, että saamme kalevalaisuutemme\nkosmopolitisoiduksi. Ja että se on mahdollista, senhän ovat jo\ntodistaneet sitovasti Sibelius ja Gallen.\n\nRunoilija kohotti lasinsa, kilisti ja sytytti uuden savukkeen:\n\n-- Luulen olevani tarpeeksi epämusikaalinen ihminen ymmärtääkseni\nmusiikkia niin sanoakseni synteettisemmin kuin ammattimiehet, joista\nuseimmat eivät näe metsää puiden takia. Ja minusta on naurettavaa,\nkun sanotaan Sibeliuksen musiikkia sellaiseksi, että pitää tuntea\nkansanrunoutemme, ennenkuin siitä voi nauttia. Sillä eihän toki\nSibeliuksen musiikilla ja kansanrunoudella ole muuta yhteistä kuin\ntunnelmapohja, kansallisesti väritetty ja viritetty sävy, kaikki muu\nsiinä on hänen omaansa, kauttaaltaan persoonallista, syvällisesti\nyksilöllistä ja edellytyksiltään tulla ymmärretyksi täydellisesti\nyleismaailmallista. Ja mitä taas Gallenin Kalevala-taiteeseen tulee,\nniin ei senkään käsittämiseksi tarvita Kalevalan tuntemista -- vai\ntunsivatko ehkä meidän kansalliseepostamme ne, jotka ihailivat hänen\nfreskojaan Pariisin näyttelypaviljongissa? -- mutta sitä vastoin on\nvarmaa, että Gallenin kuvat auttavat meitäkin ymmärtämään Kalevalaa.\n\nSiten Runoilija puhui. Ja hän puhui innostuneesti ja vakuuttavasti.\nSelitteli asioita ja otti havainnollisia esimerkkejä milloin\nmistäkin. Ja kaiken summana oli se, että kansallisuustieto ja\nkansallistunne muodostavat tehokkaimman ja välttämättömän kannustimen\ninhimilliselle luomiskyvylle.\n\n-- Kansallistuntoammehan meidän on kiitettävä siitäkin, ettei ryssä\nsaa meitä nielaistuksi, vaikka kuinka leukojaan aukoo!\n\nLauri Sjöberg ei ollut tullut sitä koskaan ajatelleeksi siltä\nkannalta. Hän oli pitänyt yhteistä itsevarjelusta isänmaallisuuden\nherättämänä, ja isänmaallisuus oli hänen mielestään toista kuin\nkansallisuus. Se oli rakkautta syntymämaahan, tunnetta, joka oli\naivan luonnollinen kaikissa normaaleissa ihmisissä, jotka ajattelivat\nmuutakin kuin omaa persoonallista etuaan. Isänmaanrakkaus ei jakanut,\nvaan yhdisti. Se täytti yhtä hyvin ruotsalaisen kuin suomalaisenkin\nrinnan. Ja juuri sen yhdistävä voima oli sen ylevyyden todistuksena.\n\nHän ei peitellyt näitä ajatuksiaan Runoilijaltakaan, joka hienoinen\nja hyväntahtoinen hymy huulillaan kuunteli hänen tunnustustaan ja\nsitten sanoi:\n\n-- En tahdo väittää veljen katsantokantaa vääräksi, mutta uskallan\nsanoa sitä hiukan pintapuoliseksi. Tällä pintapuolisuudella -- en\nkäytä sanaa tässä yhteydessä moittivassa merkityksessä -- on aivan\nluonnollinen selityksensä. Veli on lähtöisin kaupunkilaisesta\nvirkamiesperheestä -- eikö niin?\n\n-- Kyllä, myönteli Lauri Sjöberg. -- Isäni oli hovioikeudenneuvos.\n\n-- Ja veljen kodissa puhuttiin kai yhtä paljon ruotsia kuin suomea --?\n\n-- Enemmän; äitini ei puhu suomea juuri lainkaan, ja isäni\nsuomenmielisyys oli pikemmin järjen kuin sydämen asia, minkä\nvuoksi sen melkein ainoana käytännöllisenä seurauksena oli lasten\nsuomalainen koulutus.\n\n-- Aivan niin, kuin minä arvasin. Virkamiehen poikahan olen minäkin,\nmutta supisuomalaisella maaseudulla syntynyt ja kasvanut. Eikä meiltä\nmaalaissukuisilta ole katkaistu kansallisuuden ja kansanomaisuuden\nnapajännettä yhtä varhain kuin teiltä, jos sitä teillä koskaan on\nollutkaan...\n\nPieni savipullo oli jo tyhjentynyt, ja he nousivat lähteäkseen. Vanha\nedeskäypä vihreäkiiltoisessa hännystakissaan kumarsi syvään, sillä\nhän sai tavallista runsaammat juomarahat ainoilta vierailtaan.\n\nHerrat erosivat Esplanadilla. Runoilijalla oli jotakin tehtävää\nlehtensä toimituksessa, joten hän lähti Ludviginkadulle. Lauri\nSjöberg taas meni suoraa päätä asuntoonsa. Hänestä tuntui, että hänen\npiti selvitellä ajatuksiaan, joille Runoilijan vuorosanat olivat\nantaneet uusia aiheita -- huolimatta siitä, että hän piti useita\nniistä vain, tahallisen keskustelija-asenteen paradokseina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät tuli aikaiseen sinä vuonna.\n\nMutta ei Lauri Sjöberg tullut sen voittokulkua erityisesti\nseuranneeksi, sillä hän kulki käräjillä ja oppi siis pelaamaan\nkorttia juuri niihin aikoihin, jolloin viimeiset likaiset lumet ja\njäänrippeet sulivat ja ylösnousemuksen ihme tapahtui.\n\n\n\n\n4.\n\n\nNainen, kuka tuntee sinut?\n\nEi ainakaan neljänkolmatta vuotias mies, jonka elämään sinä\nensimmäisen kerran tulet.\n\nJa Lauri Sjöberg oli vasta täyttänyt neljäkolmatta, kun Nainen\n-- yksikössä ja isolla alkukirjaimella -- risti hänen tiensä,\njoka sitä ennen vain sattumoisin oli sivunnut toisen sukupuolen\npolkuja. Hetkellisiä hehkuttumisia oli nimittäin silloin tällöin\nsattunut, mutta ne eivät olleet tuottaneet vammoja hänen sydämelleen\n-- enempää kuin enää pitkiin aikoihin välttämättömät miehuuden\npurkautumiset hänen sielulleen. Sillä vaikk'ei hän ollutkaan\nmenettänyt nuorukaisvuosiensa viattoman naiivia ihanteellisuutta,\noli pääkaupunkilaisuus kuitenkin parkinnut hänen olemuksensa\npintakerrostumat niin, etteivät ne enää pienimmistä raapaisuista\nhaavoittuneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikä lieneekään saanut hänet menemään osakunnan vuosijuhlaan?\nHänhän oli jo aikoja sitten vieraantunut osakuntaelämästä ja niistä\npiireistä, jotka siitä löysivät tyydytystä. Mutta kun aamulla hänen\nlehteä lukiessaan vuosijuhlailmoitus oli sattunut silmiin, oli hän\nyht'äkkiä päättänyt mennä. Ja vaikka häntä sitten illansuussa olikin\nlaiskottanut mutkikkaalle vesioikeudelle uhratun päivänmittaisen\naherruksen jälkeen, oli hän kuitenkin pukeutunut hännystakkiin.\n\nVuosijuhlassa istuttiin pitkien katettujen illallispöytien ääressä\nja kuunneltiin pitkiä puheita, joiden järjestys oli tarkkaan\nmäärätty. Aivan alkuun ei Lauri Sjöberg viitsinyt mennä, vaan\nistui ja odotteli Catanissa sitä ajankohtaa, jona hänen laskujensa\nmukaan vuosijuhlaesitelmän piti päättyä. Hän tilasi pää kallellaan\nodottavalta herra Wagnerilta viskygrogin ja tuoreimman Politikenin\nnumeron. Mutta lehden lukeminen jäi vähiin, sillä naapuripöydässä\nistuva seurue kiinnitti hänen huomionsa. Omituinen yhtymä: kaksi\nnuorta neitosta Helsingin hienoimmista ruotsalaisista seurapiireistä,\nvenäläinen meriupseeri ja Birger Björklöf! Näky herättikin huomiota,\nsillä oli varsin epätavallista, että pääkaupungin \"perhetytöt\"\nnäyttäytyivät julkisessa paikassa venäläisen upseerin seurassa.\nLauri Sjöberg piti lehteä edessään, mutta seurasi sekä silmin\nettä korvin naapuripöydän tapahtumia. Siellä kävi keskustelu\nsaksaksi ja ruotsiksi -- viimeksimainittua kieltä upseeri puhui\nverraten vaivalloisesti ja vahvasti murtaen. Neitoset puhuivat taas\nkankeahkosti ja perin kieliopillisesti \"pensionisaksaa\", Björklöf\n-- sen Lauri Sjöberg tiesi jo ennestään -- yhtä vaivattomasti\nja sujuvasti mitä kieltä tahansa. Björklöf ja upseeri tuntuivat\nolevan vanhoja tuttuja, koska sinuttelivat toisiaan. \"Kuinka sinä\noikeastaan pelastuit Tshushimasta?\" kysyi Björklöf. Upseeri hymähti:\n\"Onnellinen sattuma... jos olisin siihen aikaan palvellut Itämeren\nlaivastossa, en nyt istuisi täällä enkä yleensä missään... mutta\nminut oli komennettu Mustanmeren laivaston esikuntaan Sevastopoliin,\nja sillä aikaa, kun toverini tekivät kuolemanpurjehduksensa,\nvietin minä huoletonta elämää Krimillä, maailman paratiisissa.\nSattumathan hallitsevat elämää -- ainakin merimiesten elämää.\" Hän\notti tottuneella, sirolla liikkeellä pullon jäämaljakosta ja täytti\nlasit -- herrasväki söi kaviaaria ja joi samppanjaa, mikä juoma ei\nollut jokapäiväistä Catanin diskreettien vieraiden pöydissä, ja\nLauri Sjöberg pani merkille, että hänen aristokraattisen pitkä- ja\nkapeasormiset, valkeahipiäiset kätensä olivat melkein naisellisen\nhyvin hoidetut ja että vasemmassa pikkusormessa säihkyi timantti.\n\"Onko Krim todellakin niin ihana?\" kysäisi toinen neideistä. \"On\",\nvastasivat yhteen ääneen upseeri ja Björklöf -- hänkin oli aikoinaan\nollut vähän joka paikassa. \"Oh, Jalta, Livadia...\" \"Kertokaa,\nminkälaista siellä on!\" Ja upseeri rupesi kuvailemaan Krimin\nrantoja. Hän osasi kuvata -- puhui värikkäästi, havainnollisesti,\nosasi piirtää sanoillaan ja maalata äänenpainoillaan. Pöytäseura\nkuunteli häntä ilmeisesti ihaillen -- naisten katseet olivat\nnaulautuneet hänen kalvakkoihin ylhäispiirteisiin kasvoihinsa, ja\nBjörklöf oli ummistanut silmänsä puolittain ja säesteli puhujan\nsanoja mykin päännyökähdyksin --, eikä Lauri Sjöbergkään lehtensä\ntakana antanut ainoankaan sanan mennä korviensa ohitse. Kun upseeri\nlopetti kertomuksensa, kohotti hän lasinsa ja sanoi: \"Niin, sellaista\nsiellä on, hyvä herrasväki, mutta sittenkin minä olen iloinen, että\nolen jälleen Helsingissä.\" \"Maljasi, Lermontov!\" sanoi Björklöf ja\njoi lasinsa pohjaan. Ja Lauri Sjöberg tuumi itsekseen, että tuo\nmies ei ole vain ylpeä ja ylhäinen, kuten venäläiset meriupseerit\nyleensä ovat, vaan myöskin sekä sivistynyt että älykäs, mikä ei ole\nyhtä tavallista sillä taholla. Kun hän vihdoin ylioppilastaloon\nlähtiessään meni heidän pöytänsä ohitse, kumarsi hän, koska\ntunsi Björklöfin, ja huomasi upseerinkin kohteliaasti vastaavan\nkumarrukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauri Sjöberg tuli ylioppilastalon juhlasaliin paljon myöhemmin\nkuin oli ajatellut tulevansa. Virallisten puheiden pitkä sarja\noli jo lopullaan, illallinen oli syöty, mutta vielä istuttiin\npitkien pöytien ääressä kahvia juoden. Hän pysähtyi hetkeksi\nkynnykselle. Siitä oli jo monta vuotta, kun hän viimeksi oli ollut\nvuosijuhlassa, eikä kuva enää ollut sama kuin silloin. Olihan tosin\nnytkin peräseinällä osakunnan lippu ja puhujalavan molemmin puolin\nlaakeripuut ja pahville maalatut hautakivet, joihin kultakirjaimin\noli piirretty vuoden varrella kuolleitten osakuntalaisten nimet.\nMutta salissa oli niin merkillisen jäykkää ja hiljaista, ja pöytien\nääressä istui naisia tuhka tiheässä -- ennen heitä oli ollut vain\njokunen siellä täällä. Hänkin joutui istumaan naisen viereen.\n\n-- Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tervehti Selma Åhman, jonka\nviereen olkanauhainen marsalkka saattoi Lauri Sjöbergin. -- Minä jo\nluulin, että jäisin kokonaan kavaljeeritta.\n\n-- No, sitä kai ei teidän tarvitse pelätä, vastasi Lauri Sjöberg\nistuutuessaan.\n\nSelma Åhman oli osakunnan huomatuimpia naisia, vilkas,\nseurustelukykyinen ja monen mielestä kaunotar. Kaikissa seuroissa,\njoihin hän tuli, kokosi hän ennen pitkää miehet ympärilleen. Sen\nvuoksi naiset eivät yleensä hänestä pitäneet. Lauri Sjöberg tunsi\nhänet niiltä ajoilta, joina hän osakunnassa oli kilvoitellut\nitselleen maailmanmiehen kannuksia, mutta oli pysytellyt hänestä\nloitolla. Miksi -- siitä hän ei itsekään ollut selvillä, arvasi\nvain jonkinlaisen varovaisuusvaiston ohjanneen häntä. Sillä hän\noli kuvitellut juuri Selma Åhmanin tapaisten naisten edustavan\n\"vaarallisten naisten\" tyyppiä. Nyt hän hymähti itsekseen tälle\nkuvittelulle. Eiköhän sekin pohjaltaan ollut vain hänen synnynnäistä\nujouttaan ja arkuuttaan? -- Täällä on ollut hirveän akateemista\nja ikävää, virkahti Selma Åhman. -- Teillä on tietysti ollut\npaljon hauskempaa. Ja nyt minusta oikeus ja kohtuus vaatii, että\nrangaistukseksi myöhästymisestänne ripitätte itsenne ja kerrotte,\nmissä olette ollut.\n\nHän puhui miellyttävän luonnollisesti -- ei hänen sanoissaan eikä\näänenpainoissaan ollut vähäisintäkään teennäisyyden vivahdetta. Ja\nLauri Sjöberg kertoi Catanissa koolla olleesta seurasta, upseerista,\nneitosista ja Birger Björklöfistä.\n\n-- Kuka tuo Birger Björklöf oikeastaan on? kysäisi Selma Åhman. --\nOlen useasti kuullut hänen nimensä ja tiedän, minkä näköinenkin hän\non, mutta itse ihmisestä en tiedä mitään. Onko hän jollakin tavoin\ndeekiksellä?\n\n-- Tavallaan on, tavallaan ei, vastasi Lauri Sjöberg. -- Hänellä\non loistavampi menneisyys kuin useimmilla muilla, niin loistava,\nettä hän kai katsoo sen riittävän korvaamaan nykyisyyden ja\ntulevaisuudenkin.\n\n-- Tuohan kuulostaa mielenkiintoiselta, melkein salaperäiseltä.\n\n-- Birger Björklöf tuskin haluaakaan mitään mieluummin kuin\nsalaperäisyyttä henkilökohtaisten vaiheittensa viikunanlehdeksi.\n\nLauri Sjöbergiä huvitti lauseittensa sorvaaminen huolitelluiksi\nkonversaatiorepliikeiksi -- hän nautti maailmanmiehisyydellä\nkeimailemisesta. Ja pitihän hänen osoittaa olevansa sen\nhuomaavaisuuden arvoinen, jota hänelle oli osoitettu, kun hänet oli\nsijoitettu Selma Åhmanin vierustoveriksi.\n\n-- Mutta kai _te_ sentään voitte _minulle_ hiukan kohottaa tuota\nsalaperäisyyden verhoa? kysyi Selma Åhman painottaen sanoja \"te\" ja\n\"minulle\" ja katsoen vierustoveriaan puolittain veikeästi, puolittain\nanovasti.\n\nNyt huomasi Lauri Sjöberg, että Selma Åhman vuorostaan keimaili.\nMutta se ei ollut hänestä ensinkään vastenmielistä, päinvastoin se\nmairitteli häntä. Ja kun hän katsoi vierustoveriaan, ei hän voinut\nolla ihmettelemättä, ettei hän aikaisemmin ollut huomannut hänen\nviehättäväisyyttään. Hänen piirteensä olivat säännölliset, mutta\nsamalla pehmeät, silmät puhuvat, hipiä hieno, suu hyvin muodostunut\n-- punaiset huulet kenties aavistuksen verran liian vahvat, mutta\njuuri siksi viettelevän kiihoittavat -- ja kauniita, ehkä vähän\nväsähtäneitä kasvoja kehysti pehmeäaaltoinen tumma, melkein musta\ntukka. Hänen vartalonsa oli ryhdikäs, mutta niin täyteläinen, että se\nsalli ääriviivojen, ennen kaikkea korkean poven päästä naisellisiin\noikeuksiinsa. Ja taas hymähti Lauri Sjöberg itsekseen: sehän oli tuo\nvarhain kehittynyt, korkea povi, joka jo Selma Åhmanin ensimmäisinä\nylioppilasaikoina oli aiheuttanut sellaisia arveluita, ettei hän\nollut yhtä viaton kuin muut osakunnan naiset... Joutavuuksia tietysti\n-- toisen ruumis kehittyy aikaisemmin, toisen myöhemmin. Ja Selma\nÅhmanhan sitäpaitsi oli hyvästä perheestä.\n\nLauri Sjöbergillä oli hyvä tilaisuus tehdä huomioitaan ja pohtia\nasioita itsekseen, sillä juuri, kun vierustoveri oli pyytänyt häntä\nkertomaan Birger Björklöfistä, oli osakunnan kuraattori noussut\npuhumaan. Kuraattori oli vanhempi mies, vakava ja kunnianarvoisa\nfilosofi, joten hänen puheensa aikana ei sopinut keskustella, ja hän\npuhui pitkään. Heti, kun hän oli lopettanut optimistisen puheensa\nja \"eläköön\" oli kolmeen kertaan huudettu muka parempaa aikaa kohti\nkulkevalle isänmaalle, sanoi Selma Åhman:\n\n-- No, nyt kai minä saan kuulla Birger Björklöfin historian...\n\n-- Se on vain tarina tuhlaajapojasta, vastasi Lauri Sjöberg, mutta\nhätkähti samassa itsekin sanojensa pateettista sävyä ja koetti sitä\nheti seuraavan lauseen arkisella välinpitämättömyydellä lieventää.\n-- Rikkaitten vanhempien ainoa poika, jonka kiero kasvatus tietysti\nhemmotteli aivan piloille. Kun vanhemmat kuolivat, tuhlasi hän\nomaisuutensa muutamassa vuodessa. Nuorena ylioppilaana hän matkusti\nulkomaille, eleli siellä kuin ruhtinas -- sanottiinpa, että hän\nkäyntikortteihinsa oli painattanut kreivillisen kruununkin.\n\n-- Sitä en usko, ihmiset liioittelevat niin mielellään.\n\n-- Mahdollisesti. Joka tapauksessa aukenivat hänelle tiet piireihin.\nHänellä oli terävä pää ja täydellinen salonkimiehen kasvatus. Eikä\nhän suinkaan säälinyt rahojaan; siksi hänellä oli paljon ystäviä ja\nihailijoita. Hän puhui ranskaa kuin syntyperäinen pariisilainen,\nenglantia kuin lontoolainen lordi; keskustelutaidon hän oli rahojen\nkeralla perinyt isältään, miekkailussa ja ratsastuksessa ei ollut\nmonta hänen vertaistaan. Maailmankaupungit tunsivat siis hyvin\nnuoren, komean suomalaisen, jonka koko elämä oli yhtämittaista\njuhlintaa, loistavaa, häikäisevää, mutta kiusallisen kallista. Ja\njuhla katkesi äkkiä, kun rahalähetykset loppuivat. Kotiin tultuaan\nhän sitten yritti ruveta kielten opettajaksi, mutta tympäytyi\ntietysti opettamiseen, sitten ratsastuksen ohjaajaksi, mutta ei\nsaanut oppilaita: tässä maassa oli vielä liian vähän ylhäisiä naisia\nja joutilaita herroja. Sen koommin ei hän liene mitään yrittänytkään.\n\n-- Seurusteleeko hän vielä entisten toveriensa kanssa? kysyi Selma\nÅhman, jonka mielenkiinnon Birger Björklöfin 'tapaus' ilmeisesti oli\nherättänyt.\n\n-- Ei hän heitä näytä karttavan, vastasi Lauri Sjöberg. -- Sillä\nhän ei ole katkera, vaikka onkin ylpeä. Ei hän esimerkiksi koskaan\nalennu pyytämään lainaksi viittäsataa vähempää, vaikka ottaa vastaan\nkaksikymmentäkin.\n\n-- Millä hän sitten elää?\n\n-- Sukulaiset maksavat hänen asuntonsa ja ruokansa erääseen\nravintolaan.\n\n-- Entä kun hän saa rahaa lainaksi?\n\n-- Silloin hän tilaa samppanjaa.\n\n-- Eikö hänen elämässään ole ollut naista?\n\n-- Ei naista yksikössä, mutta arvatenkin sitä enemmän monikossa.\nKuulisittepa vain hänen heistä puhuvan! Hän puhuu yhtä mielellään\nnaisista kuin hevosista, molemmista tuntijan tavoin ja molemmista\nsamalla tavalla.\n\nSelma Åhman hymähti, ja Lauri Sjöbergistä tuntui, että hymähdys oli\nhyväksyvä -- ikäänkuin sensisältöinen, että hänessähän on tyyliä...\n\nMutta Selma Åhman ei suonut vierustoverilleen niin pitkää\najatusaikaa, että tämä olisi ehtinyt ruveta miettimään naisen\narvoituksellisuutta. Seuraavassa tuokiossa hänellä jo oli uusi aloite\nkielenkärjellään:\n\n-- Suoraan sanoen minusta tuntuu hiukan koomilliselta, että me, jotka\nolemme osakuntatovereita ja saman vuoden ylioppilaita, teitittelemme\ntoisiamme. Sen vuoksi uskallan -- en vanhempana, Herra varjelkoon,\nvaan naisen oikeudella -- ehdottaa...\n\nHän kohotti mehuboolilasinsa hymyillen:\n\n-- Minun nimeni sinä kyllä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin tiedän\nsinun.\n\nHe kilistivät. Ja Lauri ajatteli itsekseen, että Selma oli sangen\nviehättävä naisolento.\n\nKun veljeytymistoimituksen jälkeen uhkasi syntyä tauko keskusteluun,\nkiirehti Selma Åhman sanomaan:\n\n-- Onhan hiukan noloa meidän vanhojen civisten juoda veljenmalja\nmarjavedessä, mutta minkäs teet, kun raittiustätien huolenpito on\nriistänyt säädyllisyyden ylioppilasjuhlistakin. Katsohan nyt, mikä\nsiitä on seurauksena: rivit ovat harvenneet juhlapöydissä, kun pojat\novat kiirehtineet sivuhuoneisiin ja orkukseen salaa varaamiensa\npunssipullojen ääreen. Mitä on siis talon raitistuttamisella saatu\naikaan -- ei muuta kuin tekopyhyyttä, ja se on minun mielestäni\ninnoittavin kaikista paheista. Eikö niin? Pitäähän ihmisen toki\navoimesti olla sitä, mitä hän on... Lauri Sjöberg nyökkäsi\nhyväksyvästi ja ajatteli itsekseen: Kas vain, hänellähän on\nperiaatteita, luonnetta! Mutta samassa Selma Åhman virkahti kevyesti:\n\n-- Ei ruveta sentään moralisoimaan... Ja mitä meidän äskeiseen\nmaljaamme tulee, niin voimmehan pitää sitä vain väliaikaisena\ntoimenpiteenä, kunnes saamme tilaisuuden sen kunnolliseen\nvahvistamiseen, ja minä puolestani toivonkin, ettei meidän tarvitsisi\nkauan odottaa sitä tilaisuutta...\n\nLauri Sjöbergissä havahtui silloin eräs ajatus -- sehän sopikin aivan\nmainiosti! -- ja hän sanoi:\n\n-- M. M:llä on viikon perästä illanvietto, johon tulee naisia.\nSopisikohan, että minä saisin kutsua...\n\nHän pysähtyi keskellä lausetta ja joutui hiukan hämilleen, sillä\nhänestä tuntui yht'äkkiä ylen oudolta sanoa: sinut.\n\nSelma Åhman katsahti häneen hymyillen ja kysyi sitten naurahtaen:\n\n-- Et suinkaan sinä vain tarkoita, että kutsuisit minut?\n\nLauri Sjöberg tunsi punastuvansa:\n\n-- Kyllä minä sitä tarkoitin... Selma Åhman ojensi hänelle kätensä:\n\n-- Ja minä otan kutsun riemulla vastaan. Olen todellakin iloinen.\n\nHän puristi lämmöllä Laurin kättä, eikä tältä jäänyt huomaamatta,\nettä käsi jätettiin hänen käteensä pitemmäksi aikaa kuin kiittämisen\nvuoksi oli tarpeellista, ja se tuntui vähän nololta.\n\nPitkistä pöydistä alkoivat vähitellen nousta nekin, jotka eivät\npuikahtaneet sivuhuoneisiin tai laskeutuneet orkukseen. Ja Selma\nÅhmanin molemmat nuoremmat sisaret tulivat kysymään, eikö jo ollut\naika lähteä kotiin.\n\nSelma rypisti hiukan silmäkulmiaan:\n\n-- Joko nyt?\n\nKeskimmäinen sisar, joka oli perin vakavamielinen neitonen ja luki\nuusia kieliä ja aikoi opettajauralle, sanoi:\n\n-- Kellohan on jo niin paljon...\n\nJa nuorin sisar, vasta medikofiilin suorittanut vaalea ja\nlempeäsilmäinen kaunotar, tukahdutti haukotuksen:\n\n-- Täällä on tylsää...\n\n-- Se riippuu jokaisesta itsestään; minulla ainakin on ollut\nerinomaisen hauskaa.\n\nMutta hän nousi kuitenkin lähteäkseen.\n\nJa Lauri Sjöberg lähti saattamaan heitä kotiin.\n\nKun he tulivat ylioppilastalon portaille, pysähtyivät he hetkiseksi,\nsillä heitä vastaan lehahti väkevänä vasta sataneen ensimmäisen lumen\ntuore tuoksu, jota he vetivät sieraimiinsa ja sieluihinsa. Sitten he\nlähtivät verkalleen kävelemään Åhmanien asuntoa kohti.\n\nMatkalla puheltiin minkä mitäkin. Mutta vanhin sisar oli\nharvasanainen; taivaalla olivat lumipilvet alkaneet hajaantua, ja\nSelma näkyi tähyilevän tähtiä niiden raoista. Medikofiilari naljaili:\n\n-- Turha vaiva, sisar kulta: jos saatkin lasketuksi seitsemän tähteä,\nniin et kuitenkaan tähän aikaan vuorokaudesta saa näköpiiriisi\nvalkoista hevosta.\n\nSelma ei vastannut mitään, ja keskimmäinen sisar rupesi yht'äkkiä\npuhumaan Carlylen \"Sankareista ja sankaripalvonnasta\", jolla hän\nilmeisesti oli ruokkinut kielioppien kiusaaman sielunsa nälkää.\n\nKun he tulivat Åhmanien ovelle, ojensi Selma kätensä:\n\n-- Kiitos tästä illasta ja vielä suurempi kiitos kutsusta\nillanviettoon. Toivottavasti me kuitenkin vielä sitä ennen tapaamme\ntoisemme.\n\nLauri Sjöberg auttoi medikofiilaria saamaan auki alaoven. Kun\nse läimähti kiinni sisarusten jälkeen, lähti hän hiljakselleen\nvaeltelemaan Korkeavuorenkadulle, jonka varrella hän nyt asui. Ja\nhän totesi, että ilta oli kulunut varsin miellyttävällä tavalla\nja että Selma Åhman slaavilaisen pehmeine, vähän aistillisine\nkasvonpiirteineen, tummine hiuksineen, korkeapovisine, täyteläisine\nmuotoineen, ohkaisine nilkkoineen ja pienine jalkoineen -- nilkat\nhän oli nähnyt napittaessaan hänen päällyskenkiään -- todellakin\nmuistutti venakkoa, kuten hän joskus oli kuullut jonkun sanovan...\n\nBrondinin kohdalla Etelä-Esplanadilla tuli häntä vastaan tyttö, jonka\nhän käännytti mukaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nM. M:n illanvietossa C. F. Nybergin yläsalissa Senaatintorin kulmassa\noli tunnelma korkealla. Laulua, leikkisiä puheita, tanssia, viiniä,\ntaas laulua, taas viiniä ja taas tanssia. Ja Lauri Sjöbergin komea\npöytänainen herätti huomiota. Selmalla oli vaaleanpunainen leninki,\nilmavan avokaulainen ja ruumiinmukainen; hän oli säteilevän iloinen,\nja herrat parveilivat hänen ympärillään.\n\nTenoriääninen protokollasihteeri iski silmää Lauri Sjöbergille ja\nsanoi:\n\n-- Kas, kas, kas...\n\nJa yksin valkokätinen ja hopeahiuksinen maistraatinsihteeri, joka\njo oli siirtynyt passiivisten jäsenten joukkoon, pyysi Sjöbergiä\nesittelemään.\n\nSelma Åhman huvitteli kuninkaallisesti. Hän tanssi nuorempien\nherrojen kanssa ja keskusteli keveästi hakkaillen vanhempien\nkanssa. Hän huomasi olevansa valloittava ja nautti voitoistaan.\nHänen riemunsa tarttui Lauri Sjöbergiin, joka tunsi hetki hetkeltä\nvapautuvansa siitä korrektista pidättyväisyydestä, joksi hänen\nsyntyperäinen ujoutensa vuosien varsilla oli muuttunut. Kun häntä\nvaadittiin laulamaan \"Reininviinin ylistystä\", ei hän lainkaan\nvastustellut, vaan kajahdutti komeasti täydellä äänellä ilmoille\nbravuurinumeronsa. Hänelle taputettiin ja huudettiin \"hyvä, hyvä\".\nSelma Åhman otti punaisen ruusun tukastaan ja pisti sen hänen\nfrakkinsa rinnuksen napinläpeen. Ja hän kuuli naisäänen takanaan\nsanovan: \"Hänhän on aivan suurenmoinen.\" Kun hän kääntyi katsomaan,\nhuomasi hän siellä istuvan toisen niistä nuorista naisista,\njoiden hän viikko sitten oli nähnyt juovan samppanjaa venäläisen\nmeriupseerin ja Birger Björklöfin kanssa Catanissa. Ja neitonen\nkohotti hymyillen lasinsa häntä kohti.\n\nMikä liekään huumannut Lauri Sjöbergin -- viini, elämänilo, Selma\nÅhmanin voitot ja hänen oma menestyksensä --; hän, joka oli\nkaraissut itsensä säilyttämään mielenmalttinsa, tunsi sielullisen\ntasapainonsa horjahtelevan, mutta se ei tällä kertaa säikähdyttänyt\nhäntä ensinkään. Tuntui vain niin hyvältä laskea valloilleen kaikki\nolemuksensa vaistot ja voimat.\n\nHän kuuli Selma Åhmanin vierellään sanovan jotakin, ja kun hän\nkääntyi katsomaan, huomasi hän hänen keskustelevan pöydän toisella\npuolella istuvan Calle Knorringin, kuoron johtajana harmaantuneen\nikuisen laulajaveikon, kanssa. Calle oli asettanut samettipäiset\nkainalosauvansa, joiden varassa hän jo vuosikymmenet oli liikkunut,\npöydän laitaa vasten ja sanoi:\n\n-- Niin on minustakin kevät aina tuntunut muita vuodenaikoja\nikävämmältä, vaikka tietysti oikeastaan pitäisi olla päinvastoin...\nMutta mitä minuun tulee, niin se kai johtuu siitä, että keväisin aina\ntunnen kipeämmin olevani yksin kuin muulloin...\n\n-- Siitä kai se johtuu, Selma Åhman vastasi hiukan hajamielisesti.\n\nHän istui vähän etukumarassa, ja leningin avokaulasta paljastui\närsyttävästi näkyviin pyöristyvien rintojen välistä hienohipiäistä\nvakoa. Lauri Sjöbergin päässä alkoi humista. Tuo maidon valkoisena\nkuultava iho näytti pehmeältä ja siloiselta kuin sametti, jonka pinta\nhyväilee kättä...\n\nÄkkiä hän tarttui lasiinsa ja huudahti:\n\n-- Juokaamme joka tapauksessa kevään malja... ihmiskevään!\n\n-- Ja osoittakaamme se hänelle, jolle se ennen kaikkia kuuluu,\nsanoi lasiaan Selma Åhmania kohti kohottaen Calle Knorring, joka\nkainalosauvoistaan ja hiustensa hopeasta huolimatta aina esiintyi\ngalanttina sharmöörinä.\n\nLauri Sjöberg tunsi, ettei hänen enää olisi pitänyt juoda, mutta\naivan kuin uhmaten itseään hän joi lasinsa pohjaan ja täytti sen heti\nuudelleen. Vähitellen naiset alkoivat tehdä lähtöä, ja Selma Åhman\nojensi kätensä pöydän ylitse Calle Knorringille hyvästiksi. Hän teki\nsen ilmeistä mielihyvää tuntien, sillä hän tiesi, että hänen paljas\nkäsivartensa kaartui kauniisti.\n\nHe ottivat ajurin Senaatintorilla odottavasta pitkästä rivistä, ja\nLauri kietoi käsivartensa Selman tueksi. Aleksanterinkatu oli tyhjä\nja pimeä, ja rattaat keinahtelivat paljailla kivillä, joilla viikko\nsitten tullut lumi ei ollut viipynyt kuin muutaman tunnin. He eivät\nvaihtaneet montakaan sanaa keskenään. Mutta Selma nojautui Lauriin\nja painautui lähelle häntä. Lauri tunsi hänen hengityksensä ja\npuristi häntä lujasti. Mutta kun kavioitten kopse heidän takanaan oli\nvaiennut jäljessä tulevien käännyttyä sivukaduille, kääntyi Lauri\nsuutelemaan; -- hän tunsi vastassaan puoliavoimet, kosteat huulet, ja\nkuuma veren laine kävi hänen ruumiinsa lävitse. Hän suuteli toisen\nkerran, kolmannen, pitkään ja intohimoisesti, ja tunsi ikäänkuin\nvajoavansa johonkin pehmeään ja lämpimään olemattomuuteen.\n\n-- Rakas, rakas, soperteli hän. -- Sano, oletko omani... tuletko\nomakseni...\n\nJa aivan kuin jostakin kaukaa hän kuuli hiljaisen, mutta tyynen\nvastauksen:\n\n-- Minä tulen omaksesi, tästä hetkestä asti minä olen sinun omasi.\n\nJa puoliavoimet, kosteat huulet etsivät ja löysivät hänen huulensa.\n\nAjurinrattaat pysähtyivät nykähdykseen. He olivat perillä.\n\n-- Rakas, sinä et saa saattaa minua pidemmälle kuin ulko-ovelle,\nsanoi Selma. -- Anna ajurin odottaa sen aikaa, kuin autat minua\naukaisemaan ulko-oven. Ja huomenna odotan sinua luokseni.\n\nHe suutelivat vielä ovella, mutta vain kevyesti, koska ajuri sen näki.\n\nSitten paukahti ovi kiinni, ja Lauri Sjöberg hyppäsi rattaille:\n\n-- Ajakaa takaisin sinne, mistä tultiin, ja nopeasti!\n\nHän tunsi olonsa riemullisen huumautuneeksi, eikä hän edes viitsinyt\nruveta ajatuksiaan selvittelemään.\n\nOvenvartija laski hänet sisään. Hän juoksi ylös portaita ja ryntäsi\npäällystakki yllään juhlasaliin, jossa miehinen seura vielä oli\nkoolla. Häntä tervehdittiin riemuhuudoin. Ja niine hyvineen hän\nhyppäsi pöydälle ja lausui uljaan Gascognelaislaulun. Hän lausui\nparemmin kuin koskaan ennen elämässään. Ja hänen silmänsä loistivat\nkuin nuoren triumfaattorin. Hän sai myrskyisät suosionosoitukset,\nCalle Knorring itki, ja maistraatinsihteeri, joka oli rikas, tilasi\nsamppanjaa koko seuralle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Lauri Sjöberg seuraavana päivänä -- joskus myöhään aamupäivällä\n-- heräsi, ei hän aluksi kyennyt lainkaan järjestelemään\najatuksissaan illan ja yön muistoja -- ne olivat hänen aivoissaan\nsekavan sotkuisena vyyhtenä, jonka lankoja ei millään tahtonut saada\nkerälle. Mutta vähitellen alkoi sentään tuosta vyyhdestä lanka\njuosta: tosin hän ei muistanut, miten ja milloin hän oli tullut\nkotiin, mutta sen sijaan hän muisti lausuneensa Gascognelaislaulun\ntultuaan saattamasta Selma Åhmania, ja samalla alkoivat yöllisen\najoretkenkin tapahtumat palautua hänen mieleensä. Hyvä Jumala, mitä\nhän olikaan sanonut tytölle! Hän säikähti: ei suinkaan tyttö vain\nollut käsittänyt sitä kosimiseksi --? Hänen korvissaan soivat Selma\nÅhmanin sanat: \"Tästä hetkestä asti minä olen sinun omasi.\" Jospa hän\ntodellakin... Lauri Sjöberg ei uskaltanut ajatella ajatusta loppuun.\n\n-- Mitä ihmettä minun nyt on tehtävä? hän mutisi itsekseen ja rupesi\nvalelemaan pakottavaa päätään.\n\nHän puki nopeasti ylleen -- täytyihän siitä saada jonkinlainen\nselvyys -- ja meni ulos.\n\nLumettoman talven lohduton harmaus ei ollut omansa kohottamaan\nhänen mielialaansa. Mereltä kävi kostean raaka viima, ja Esplanadin\nluurankomaisesti paljaat puut ojentelivat mustia oksiaan matalalla\nkulkevia pilviä kohti -- ikäänkuin olisivat tahtoneet pysähdyttää\nniiden kulun. Niin olisi Lauri Sjöbergkin tahtonut pysähdyttää\npilvien kulun -- eikä vain pilvien, vaan koko maailman... Todellakin:\nmaailma olisi saanut pysähtyä kulussaan samana hetkenä, jona hän\najurinrattailla painoi huulensa puoliavoimia, kosteita huulia\nvastaan...\n\n-- Mitä minä nyt teen? kysyi hän itseltään. -- Sillä eihän maailma\nkuitenkaan pysähdy, vaan pyörii eteenpäin rataansa, ja minun täytyy\npyöriä sen mukana.\n\nJoku tuli häntä vastaan ja sanoi:\n\n-- Terve!\n\nHän katsahti ylös ja huomasi vastaantulijan Veikko Virtalaksi,\nsamaksi toverikseen, jonka kanssa hän kerran oli joutunut kiistaan\nEdelfeltin laulajatarkuvasta Ateneumissa.\n\n-- Tule haukkaamaan aamiaista, minulla on nälkä kuin sudella, ja\najattelin siksi mennä Gambriniin.\n\nLauri Sjöberg kääntyi hänen mukaansa. Veikko Virtala oli oikeastaan\nainoa luokkatovereista, jonka kanssa hän oli ylläpitänyt lähempiä\nsuhteita. He söivät samassa ruokapaikassa päivällisensä, kävivät\nyhdessä taidenäyttelyissä ja tapasivat toisensa teatterissa.\nVeikko Virtala oli ammattiesteetikko; hän oli jo suorittanut\nkandidaattitutkintonsa, hankkinut itselleen nimen taidearvostelijana\nja valmisteli parast'aikaa väitöskirjaa keskiaikaisista\nkirkkomaalauksista. Mutta hänessä oli siitä huolimatta paljon\ntervettä järkeä ja turmeltumatonta inhimillisyyttä: hän osasi ottaa\nasiat sellaiselta kannalta, kuin ne Lauri Sjöberginkin mielestä oli\notettava -- paitsi kansallisuusasiaa, jossa Virtalan sekoittumaton\nmaalaisveri vei liiallisuuksiin, jopa kiihkonkin rajoille.\n\n-- Kuulehan, hyvä veli, mikähän sinua tänään oikeastaan vaivaa? kysyi\nVeikko Virtala, kun he voileipäpöydän ääreltä palattuaan istuutuivat\npöytäänsä ja ottivat ryypyt.\n\n-- Tuli viime yönä valvotuksi, vastasi Lauri epämääräisesti.\n\nMutta Virtala oli itsepäinen:\n\n-- Ei yhden yön valvonta tee sinun ikäistäsi ja tapaistasi\nmiestä niin hajamieliseksi, että hän kulkee tuoreen lohen sivu\nvoileipäpöydässä... Kyllä siihen täytyy olla vakavammat syyt. Ethän\nsinä huomannut siansorkkiakaan. Mies, mikä sinun on? Ethän vain liene\nrakastunut --?\n\nVeikko Virtala rakasti ruokaa yhtä paljon kuin taidetta -- ja sanoi\naina, kun toverit laskivat leikkiä hänen ruokahalustaan, että\nsyömällä ihminen säilyttää makunsa terveenä ja mielensä tyynenä --\neivätkä hänen kasvonsa missään säteilleet välittömämmin elämänhalua\nkuin ruokapöydässä.\n\nMutta Lauri Sjöbergiä ei nyt huvittanut toverin hyväntuulisuus.\n\n-- Koska kysyt, sanoi hän kumeasti, -- niin saatanhan sinulle\ntunnustaa, mikä minua vaivaa.\n\nPöytätoveri nosti katseensa täyteen ahdetusta lautasesta, sillä\nLaurin ääni oli vakava.\n\n-- Pelkään viime yönä tehneeni hirveän tuhmuuden: suutelin Selma\nÅhmania vähän liian monta kertaa...\n\nVirtala purskahti heleään nauruun:\n\n-- Kuule, ei hän sitä taida pahakseen panna! Mutta Lauria ei\nnaurattanut.\n\n-- Kunpa se olisikin siihen jäänyt --!\n\n-- Mitä helkkaria? Ethän vain...\n\n-- En oikein varmaan muista, mitä hänelle ajurinrattailla sanoin,\nmutta luulen melkein kosineeni häntä...\n\n-- Terve! huudahti Virtala. -- Kuinka hemmetissä sinä sillä tavoin\njärkesi menetit?\n\n-- En tiedä, sanoi Lauri. -- Mutta neuvo nyt, hyvä mies, mitä minun\non tehtävä.\n\nHänen äänensä oli miltei tuskainen. Ja Veikko Virtala ymmärsi, että\ntässä oli tosi kysymyksessä, laski haarukan ja veitsen lautaselleen,\npyyhkäisi suutaan ja sanoi:\n\n-- Ei auta muu, kuin että sinä heti menet häntä tapaamaan ja selität\nasian.\n\n-- Niinkö arvelet?\n\n-- Niin. Mutta sinun on mentävä heti. Viivyttely voi käydä\nkohtalokkaaksi. Sillä jos Selma Åhman ehtii kertoa asian äidilleen\nja sisarilleen, niin olet auttamattomasti satimessa, josta sinun on\nvaikea päästä irti.\n\n-- Luuletko sinä, että hän kertoo?\n\n-- Kaiken todennäköisyyden mukaan hän sen tekee, ellet ajoissa\nehätä estämään. Sillä ota huomioon, että hän on ainoa sisaruksista,\njoka ei tee mitään muuta kuin odottaa miestä ja avioliittoa.\nToisethan lukevat -- sanotaan sen kauniskasvoisen medisiinarinkin\nottavan opintonsa oikein toden kannalta -- mutta Selma-neiti ei tee\nmitään, kuuluu jo jättäneen toimenkin, joka hänellä oli jossakin\nkeskusvirastossa, ja elää vain päivän kerrallaan äitinsä luona,\nkunnes ritari tulee...\n\nLauri Sjöberg tyhjensi olutseidelinsä.\n\n-- Kai minun sitten on mentävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Lauri Sjöberg soitti Åhmanien ovikelloa, tuli Selma avaamaan. Hän\nkietoi kätensä tulijan kaulaan ja sanoi:\n\n-- Vihdoinkin! Olemme jo odottaneet sinua.\n\nMonikkomuoto säikähdytti Lauria. Mutta ennenkuin hän ehti mitään\nsanoa, suuteli Selma häntä pitkään.\n\nLauri riisui päällysvaatteensa.\n\nJa Selma aukaisi oven saliin ja sanoi:\n\n-- Ole hyvä.\n\nLauri Sjöberg ei koskaan elämässään ollut tuntenut itseään niin\navuttomaksi kuin astuessaan kynnyksen ylitse kädessään kukkatötterö,\njonka hän matkan varrella oli ostanut aikomaansa anteeksipyyntöä\ntehostamaan.\n\nSalissa odotti Selman äiti. Hän tuli askelen, pari Lauria vastaan,\nlevitti sylinsä ja ojensi poskensa suudeltavaksi. Hän oli hyvin\nhieno rouva; nenällä keinahtelivat samanlaiset kultakehyksiset\npincenezit kuin ne, jotka Laurin koulun ranskankielen opettajattaren,\nmademoiselle Sessan nenällä olivat herättäneet poikien kunnioitusta.\nLauri kosketti kevyesti huulillaan hänen poskeaan ja tunsi\nHoubigant'in Idealin tuoksun.\n\nRouva Åhman sanoi:\n\n-- Olen iloinen saadessani toivottaa tulevan vävypoikani\ntervetulleeksi perheeseen.\n\nSitten hän tarttui toisella kädellään tyttärensä ja toisella tulevan\nvävypoikansa käteen, yhdisti heidän kätensä, risti omansa, ummisti\nsilmänsä ja sanoi juhlallisesti:\n\n-- Jumala siunatkoon teidän liittonne, lapseni.\n\nSelma suuteli äitiään, ja Lauri seisoi edelleenkin sanattomana ja\nhypisteli hiukan hermostuneesti kukkakääröään, kunnes rouva Åhman\ntuli kiinnittäneeksi siihen katseensa:\n\n-- Mutta Selma, ota toki sulhasesi tuomat kukat ja aseta ne\nmaljakkoon.\n\nKun he Selman mentyä järjestämään kukkia olivat jääneet kahden,\nistuutuivat he suurilehtisen palmun alle sohvapöydän ääreen, jolla\noli perheen nahkakantiset valokuva-albumit.\n\n-- Joko Lauri on ilmoittanut äidilleen tämän iloisen uutisen? rouva\nÅhman kysyi.\n\nLauri hätkähti ja vastasi epäröiden:\n\n-- Enhän minä vielä ole ehtinyt... tämä tuli niin äkkiä...\n\n-- Niin, äkkiä se tuli. Lauri voi uskoa, että minäkin hämmästyin,\nkun Selma yöllä tuli herättämään minut yllättääkseen uutisella. --\nMutta nyt me heti kirjoitamme Laurin äidille sähkösanoman ja annamme\npalvelijattaren mennä viemään sen lennätinkonttoriin. Ehkä Lauri\nkirjoittaa Selman kirjoituspöydällä...\n\nHän nousi ja aukaisi oven seuraavaan huoneeseen. Siellä oli valkoinen\nhuonekalusto, vuoteen verhosi pitsi peite, ja vinottain ikkunan\nedessä oli pieni kirjoituspöytä, jonka silmiinpistävin esine oli\npienikokoinen, nikkelinen ja elfenluisella perällä somistettu\nrevolveri.\n\nLauri istuutui kirjoituspöydän ääreen. Mitä hän osasi äidille\nsähköttää? Jollakin tavoinhan täytyi tapahtunutta onnettomuutta\nkaunistella... Miettiessään, mitä kirjoittaisi, hän tuli ottaneeksi\nrevolverin käteensä. Se oli kuin leikkikalu, mutta kun hän huomasi\nsen panostetuksi, asetti hän sen takaisin pöydälle ja rupesi\ntarkastelemaan kahta aseen vieressä olevaa kirjaa. Toinen oli Ibsenin\nHedda Gabler, jossa oli paljon alleviivauksia, toinen Pyhä Raamattu\nsidottuna tulipunaisiin kansiin.\n\nHiljaiset askelet lähestyivät huoneen ovea, ja Lauri Sjöberg alkoi\nkirjoittaa edessään olevalle paperiarkin puolikkaalle äitinsä nimeä\nja osoitetta. Kirjoittaessaan hän kuuli, kuinka ovi varovasti\navattiin ja joku hiipi varpaisillaan huoneeseen. Ennenkuin hän tuli\nkääntyneeksi katsomaan, ojentautui kaksi kättä hänen selkänsä takaa\npeittämään hänen silmänsä. Hän irroitti ne varovasti, ja samassa\npainoi Selma poskensa hänen poskeaan vastaan:\n\n-- Eikö sähkösanomasi jo ole valmis?\n\n-- On niin vaikea keksiä sopivaa sanamuotoa.\n\n-- Annahan kun minä... Kirjoita sinä, niin minä sanelen.\n\nJa Selma Åhman saneli, ja Lauri Sjöberg kirjoitti tahdottomasti,\nkoneellisesti:\n\n\"Olen kihloissa Selma Åhmanin kanssa. Kirje seuraa rakastavalta\npojaltasi. Morsiameni lähettää tyttären terveiset.\"\n\nKun nämä rivit oli kirjoitettu, mentiin saliin, johon sillä välin\nSelman sisaretkin olivat tulleet, ja juotiin kihlautuneiden malja.\n\nSitten oli Selman ja Laurin mentävä kultaseppään, sillä rouva Åhmanin\nnimenomaisesta toivomuksesta oli kihlausuutinen julkaistava jo\nseuraavan päivän aamulehdissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin tuli Nainen Lauri Sjöbergin elämään.\n\n\n\n\n5.\n\n\nHe olivat olleet kohta kuukauden kihloissa, \"koekävelleet\"\nEspiksellä, käyneet visiiteillä Åhmanin perheen sukulaisten\nja lähimpien tuttavien luona ja näyttäytyneet teatterissa ja\nhelppotajuisessa konsertissa.\n\nJa nyt he istuivat Selman valkoisen huoneen pienellä sohvalla ja\nsuunnittelivat tulevaisuutta, joka mahdollisimman pian oli saatava\ntuulentuvista muuttumaan todellisuudeksi, koska Selma -- ja ehkä\nvielä jyrkemmässä muodossa hänen äitinsä -- oli julistanut olevansa\npitkien kihlausten vastustaja.\n\nLauri laski tarvitsevansa vielä kaksi vuotta molempien oikeuksien\nkandidaatin suorittamiseen. Hän oli opiskellut perusteellisesti\nja tahtoi jatkaa yhtä tunnollisesti, sillä punainen tohtorinhattu\nhäämötti hänen lähimpänä päämääränään. Alun perin hän oli aikonut\nsamaa painoa kirjoittaa väitöskirjansakin, jota varten hän\ntutkintolukujensa ohella jo oli saanut tehdyksi koko joukon esitöitä,\nja vasta tohtorina ruveta katselemaan itselleen sopivaa virkaa. Mutta\nniistä aikeista hänen tietysti nyt oli luovuttava ja koetettava heti\ntutkinnon suoritettuaan saada jokin leipätoimi, josta jäisi sen\nverran vapaata aikaa, että väitöskirjan ehtisi vähitellen tehdä.\n\n-- Mutta miksi sinä välttämättä pidät kiinni kaikkein korkeimmasta ja\nvaikeimmasta tutkinnosta, kun voisit aivan hyvin suorittaa helpomman\n-- esimerkiksi oikeustutkinnon -- muutamassa kuukaudessa? kysyi Selma.\n\nLauri naurahti ylpeän pilkallisesti:\n\n-- Mutta mikä minusta silloin tulisi vain tavallinen varatuomari,\njoka ei kelpaa muuksi kuin mitättömäksi virkamieheksi tai\ntusina-asianajajaksi!\n\n-- Älä sano niin; onhan moni \"tavallinen\" varatuomari päässyt\nhyvinkin pitkälle... ja korkealle.\n\n-- On päässyt ennen, mutta ei pääse enää, kun kilpailu on kiristynyt,\nvastasi Lauri suunnilleen sellaisessa äänensävyssä, että tästä\nasiasta oli kerta kaikkiaan turha enempää keskustella.\n\nMutta siitä keskusteltiin edelleenkin, sillä Selma ei hellittänyt\notetta. Hän kääntyi hyväilemään sulhastaan: suuteli häntä rajusti ja\npainautui hänen olkapäätään vastaan sillä tavalla, että povi pusertui\nLaurin käsivartta vastaan. Aluksi Selman rohkeat hyväilyt olivat\nmelkein peloittaneet Lauria -- hän oli ollut vaistoavinaan niissä\npiilevän jonkin vaaran, joka olisi ollut torjuttava. Mutta vähitellen\nhän oli niihin tottunut, olipa jo havainnut niitä kaipaavansakin. Kun\nohuen silkkipuseron lävitse rinnan pehmeä pyöristys lämpimästi hiveli\nhänen kätensä selkää, ailahti kuuma aalto hänen olemuksensa lävitse,\nja hän tunsi ajatuksensa raukenevan omistamisen halun kiihkeään\npaloon.\n\n-- Eikö sinusta olisi ihanaa päästä nyt heti omaan kotiin... olla\nkahden... elää vain toisillemme...? kuiskasi Selma niin läheltä, että\nhengitys poltti Laurin korvaa.\n\nJa Laurin tahto turtui, hänen kunnianhimonsa herpaantui, ja hän\nvastasi:\n\n-- Kunpa se olisikin mahdollista --!\n\nSelma riemastui:\n\n-- Entä jos se kävisi mahdolliseksi, suostuisitko uhriin?\n\nLauri ei vastannut. Kumartui vain suutelemaan morsiantaan, jonka hän\ntunsi vavahtelevan pitkän suudelmansa alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli lunta, ja joulu läheni.\n\nOli sovittu, että Lauri pyhiksi matkustaisi, kuten ennenkin,\nvanhimman veljensä luo, jossa hän tapaisi äitinsä. Mutta tällä kertaa\nhänen joululomansa olisi tavallista lyhyempi. Sillä uudenvuoden hän\nottaisi vastaan morsiamensa kodissa ja koettaisi saada äitinsäkin\nHelsinkiin tutustumaan tulevaan nuorimpaan miniäänsä.\n\nMuutamaa päivää ennen matkalle lähtöä hän sattumalta tapasi kadulla\nVeikko Virtalan, jota ei ollut nähnyt sitten heidän yhteisen\naamiaisensa Gambrinissa. Virtala oli nimittäin ollut matkoilla --\njoku oli tiennyt hänen yht'äkkiä matkustaneen Ruotsiin tutkimaan\njoitakin arkistopapereita -- joten häntä ei ollut näkynyt heidän\nyhteisessä päivällispaikassaan. Nyt hän sattui tulemaan ulos\nAkateemisesta Kirjakaupasta juuri Lauri Sjöbergin kulkiessa oven\nohitse. Virtala pakotti Laurin mukaansa kahville Ala-Brondiniin.\n\n-- No, sinä tulit silloin sittenkin liian myöhään, hän sanoi, kun he\nolivat istuutuneet pöytään.\n\n-- Niin, vastasi Lauri.\n\n-- Mies parka! Tiedätkö, minä olin niin jännityksissä sinun\nasiastasi, että annoin osoitteeni Särkytän kassalle, kun minulle tuli\näkkilähtö Tukholmaan, ja pyysin, että hän käskisi sinun sähköttää,\nläpäisitkö tenttisi vai etkö.\n\n-- Ei hän minulle mitään sanonut.\n\n-- Ei tietenkään; Mimmi parka on niin hajamielinen silmittömästä\nrakkaudesta rokonarpiseen teologiinsa, että häntä voisi luulla\nrammaksi.\n\n\"Särkyttä\" oli heidän päivällispaikkansa: Oululainen Sharkuteria, ja\nMimmi oli ruokapaikan kasöörska.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat, kun sanot, että häntä voisi luulla rammaksi?\n\n-- Fysiologinen tosiasia on, että kyttyräselkäiset ja rammat ovat\neroottisempia kuin tavalliset ihmiset, vastasi Virtala ja puhalsi\nsavurenkaan avonaisesta suustaan. -- Mutta kerrohan nyt... Minähän\nlähdin matkalle jo seuraavana päivänä enkä lähtökiireissäni arvannut\nkatsoa lehdestäkään, joten vasta kotiin tultuani eilen sain tietää...\n\nLauri Sjöberg katseli ikkunasta lumihiutaleitten pehmeää putoilua ja\nvastasi hiljaa:\n\n-- Niin... Hän oli jo kertonut äidilleen ja sisarilleen...\n\n-- Ja sinun oli vain alistuttava kohtaloosi?\n\nSilloin kääntyi Lauri Sjöberg katsomaan toveriaan silmiin ja sanoi:\n\n-- Mutta usko minua: olen tyytyväinen kohtalooni... sillä minä\nrakastan häntä todellakin...\n\nVirtala katsoi häntä tuokion ja virkahti sitten:\n\n-- Mutta siinä tapauksessahan onnettomuus kääntyikin onneksi ja\nkaikki on _all right_. Salli minun siis...\n\nHän ojensi kätensä, ja Lauri tarttui siihen kiitollisena.\n\n-- Entä sinun matkasi -- miten se onnistui?\n\n-- Mikäpä siinä! Sain käsiini ne paperit, joita etsin -- ne koskivat\nmuuten paria vanhaa alttaritaulua -- ja istuin iltojani teattereissa\ntai kapakoissa.\n\nSana \"alttaritaulu\" nosti Laurin mieleen muutaman Selman jutun, joka\noli vaikuttanut häneen jollakin tavalla epämiellyttävästi. Selma oli\nkertonut, että eräs nuori maalari kerran oli pyytänyt saada maalata\nhänen kuvansa. \"Lupasinkin ensiksi, mutta peruutin sitten.\" \"Miksi?\"\n\"Siksi, että tuo hullu taiteilija tahtoi panna minut alttaritauluun.\"\n\"No, mitä pahaa siinä olisi ollut?\" \"En tosin tullut kysyneeksi,\nolisiko hän minusta tehnyt neitsyt Maarian vaiko syntisen vaimon,\nmutta pelkäsin, että kumpaisessakin hahmossa olisin herättänyt\nhartautta häiritsevää pahennusta... Ha-ha-haa...\" Ja hänen naurunsa\noli ollut omituisen kaksimielistä. Nytkin, kun Lauri muisti sen, tuli\nhänen paha olla. Hän naputti marmoripöytään ja sanoi toverilleen:\n\n-- Minun täytyy vielä ehtiä yliopiston kirjastoon -- jäätkö sinä?\n\n-- Taidan jäädä..., vastasi Veikko Virtala ja veti taskustaan The\nStudion numeron.\n\nJa Lauri Sjöberg meni lumituiskuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli mennyt joulu, oli mennyt uusivuosikin, ja Lauri oli painautunut\nlukuihinsa. Hänellähän oli nyt kiire -- valmistumista piti jouduttaa\n--, ja Selma ja hän olivat sopineet, etteivät tapaisi useammin kuin\nkaksi kertaa viikossa.\n\nSelma oli eräänä päivänä tavannut sen keskusviraston päällikön,\njossa hänellä aikoinaan oli ollut toimi. Pääjohtaja oli pysähtynyt\nonnittelemaan, ja sitten he olivat lähteneet yhdessä kävelemään\nLänsirantaa pitkin.\n\nPääjohtaja Lahtisen oli nimittänyt virkaansa laittomuussenaatti\n-- hän oli virka-asemaansa nähden nuori mies, ei vielä\nviisissäkymmenissä --, mutta hän oli etevä alallaan ja täytti\npätevästi paikkansa, se myönnettiin valtiollisten vastustajainkin\ntaholla. Hän oli verraten vähäpätöisen näköinen, lyhyenläntä ja\nkumaraharteinen, ja hänen tummahipiäiset kasvonsa olivat oikeastaan\nrumat, mutta kultasankaisten lasien takana paloivat silmät älykkäinä\nja pirteinä. Sanottiin, ettei Lahtinen suinkaan ollut välinpitämätön\nnaiselliselle viehkeydelle ja että hänellä oli ollut useampiakin\n\"pieniä historioita\"... Mutta sitä ei sen paheksuvammin ihmetelty,\nsillä rouva Lahtinen tiedettiin yleisesti sangen omituiseksi\nnaiseksi, josta aviomiehellä ei arveltu suurtakaan iloa olevan.\nHän oli miehensä serkku, ja väitettiin toimeliaan äidin naittaneen\nhänet, kun hän vielä oli lapsi. Lapselliselta hän vaikutti vieläkin\nkultaisine kutreineen, sinisilmäisine nukkemaisine kasvoineen ja\naivan tyttömäisen hentoine vartaloineen. Avioliitto oli lapseton,\nja huhuiltiin rouva Lahtisen olevan jollakin tavalla omituisen.\nEi hän seurustellut juuri kenenkään kanssa -- miehensä seurassa\nhäntä ei koskaan nähty -- ja vain ylhäisen siro vinttikoira oli\nhänen kävelytoverinaan, kun hän näyttäytyi kadulla. Kun hän\njoskus ilmestyi juhliin tai tanssiaisiin, herätti hän huomiota\nvaalealla, neitseellisellä kauneudellaan, jonka madonnamaisuutta\naina korosti musta, sileä sametti. Eikä hän tanssinut mielellään\nmuiden kuin veljensä kanssa, ja koko hänen olemuksensa uhosi viileää\nluoksepääsemättömyyttä: _noli me tangere_...?\n\nSelma Åhman ja pääjohtaja Lahtinen vaelsivat Länsirantaa pitkin\nja puhelivat keveästi pakisten minkä mitäkin, arkisia asioita ja\npäivän kuulumisia. Mutta kun he katolisen kirkon aukiolta kääntyivät\ntyhjälle Tehtaankadulle, kysyi pääjohtaja:\n\n-- Entä milloin te aiotte mennä naimisiin? Selma Åhman levitti\nkäsiään:\n\n-- Oi, se on vielä aivan epätietoista... Sulhasenihan opiskelee\nvielä... eikä hänellä toistaiseksi ole aavistustakaan, mistä leipämme\nottaa...\n\n-- Milloin hän valmistuu?\n\nSelma Åhman tarkasteli syrjäsilmin kysyjää, ikäänkuin koettaakseen\narvata hänen kysymyksensä tarkoitusta:\n\n-- Hän voisi valmistua melkein milloin tahansa... jo tänä keväänä,\njos tyytyisi oikeustutkintoon tai ylempään hallintoon, mutta hän\ntahtoo välttämättä suorittaa kandidaatin, ja siihen menee vielä kaksi\nvuotta.\n\n-- Sepä vahinko, sanoi pääjohtaja ja heilautti hopeapäistä keppiään.\n\nSelma Åhman höristi korviaan ja kysyi hymyillen:\n\n-- Mitä pääjohtaja tarkoittaa? Lahtinen sanoi:\n\n-- Tulin vain ajatelleeksi, että meillä siellä ylihallituksessa\nsyksyllä tulee täytettäväksi ylimääräisen esittelijän toimi...\n\nSelma Åhman syttyi ja tarttui innostuksissaan pääjohtajan käsivarteen:\n\n-- Voisiko Lauri saada viran... tarkoitan: sulhaseni...\noikeustutkinnon suoritettuaan?\n\nLahtinen hymähti vuorostaan:\n\n-- En ymmärrä, että olisi mitään estettä... Mikäli olen kuullut, on\nsulhasenne hyväpäinen mies, jolla on hyvä kasvatus ja siis varmasti\nmyös hyvä virkamiestulevaisuus... Ja minullehan olisi sitä paitsi\nerittäin mieluista tehdä palvelus -- _teille_.\n\nSelma Åhman riemuitsi:\n\n-- Oh, ette tiedä, kuinka kiitollinen olen teille!\n\nLahtinen katsoi häntä pitkään:\n\n-- En ymmärrä, mistä olette kiitollinen.\n\n-- Hyvänen aika: kaikesta ystävällisyydestä... ja nyt vielä tästä\nlupauksesta!\n\n-- Mutta ettekö sanonut vast'ikään, ettei sulhasenne suostu\nkeskeyttämään kandidaattiopintojaan --?\n\nSelma Åhman nykäytti niskojaan:\n\n-- Mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumalakin. Pääjohtajan äskeinen\nhymähdys leveni hymyksi:\n\n-- Ei suinkaan vain tohvelia jo ole otettu esiin...?\n\nHe kääntyivät Korkeavuorenkadulle, ja pääjohtaja pieksi ilmaa\nkepillään:\n\n-- Sanokaahan, miksi teidän on niin kiire naimisiin?\n\nSelma Åhman meni vähän hämilleen ja vastasi ikäänkuin kainostellen:\n\n-- Ymmärrättehän toki: oma koti, vapaus... -- Vapausko? Eikö\navioliitto päinvastoin ole kahle... useimmille ihmisille?\n\n-- Ehkä on... kenelle on... Mutta ei ainakaan tule olemaan minulle!\nVasta rouvana voin tehdä mitä tahdon ja olla oma itseni.\n\n-- Mutta tietäkää, että nuoren rouvan askeleita yleinen mielipide\nseuraa vielä ankarammin argussilmin kuin nuoren neitosen kulkua!\n\n-- Ja siitä minä viis välitän!\n\n-- Entäpä, jos miehenne välittää --?\n\n-- En ole koskaan voinut sietää miehiä, jotka välittävät siitä, mitä\nihmiset sanovat. Se vielä puuttuisi, että rupeaisin tunnustamaan\nyleisen mielipiteen korkeimmaksi moraaliseksi tuomioistuimeksi.\n\nPääjohtaja naurahti:\n\n-- Kas vain, miten juridisesti te jo muodostatte lauseitanne...\n\nEi Selma Åhman sen tarkemmin ajatellut, mitä hän sanoi. Hän puhui\noikeastaan vain puhumisen vuoksi: pitääkseen mahdollisimman pirteästi\nseuraa miehelle, joka tarjoutui avaamaan hänelle oven omaan kotiin.\nSen oven takaa hän kuvitteli löytävänsä nykyistä onnellisemman\nolotilan, sillä siellähän hän -- eikä enää äiti -- saisi määrätä\nelämänkulun -- sisarienkaan mielipiteitä kuulematta. Ja ovenavauksen\nhän tahtoi varmistaa puhumalla sellaisella tavalla, jollaisella hän\nvaistosi parhaiten säilyttävänsä sen mielenkiinnon, jonka hän tiesi\njo aikaisemmin puhekumppanissaan herättäneensä.\n\nNiin kauan, kuin hän jaksoi muistaa taaksepäin, hänen oli ollut\nikävä -- ainainen kaipuu oli kytenyt mielessä, ja päivät olivat\ntuntuneet tyhjiltä. Sisarilla oli omat harrastuksensa ja varmat\npäämääränsä, hänellä ei ollut mitään. Äiti ei ollut tahtonut,\nettä hän jatkoi lukujaan: \"Mitä hyötyä siitä olisi -- ne jäävät\nkuitenkin kesken.\" Äiti ei myöskään ollut tahtonut, että hän pitäisi\ntoimensa ylihallituksessa: \"Siellä sinä vain kuihdut ja unohdut\nvanhaksipiiaksi -- huvittele ja nauti elämästä, niin kauan kuin olet\nnuori.\" Mutta nuoremmat sisaret saivat kyllä opiskella, viitoittaa\nitselleen mielensä mukaiset elämäntehtävät ja valmistautua niihin. Ja\nhän oli huvitellut ja muka nauttinut elämästä -- ehkä liiankin paljon\nja liian rohkeasti. Mutta sitten äiti oli alkanut tulla levottomaksi:\n\"Sinun iässäsi minä jo kannoin toista lastani.\" Hän ymmärsi, mitä\näiti tarkoitti, ja toimi sen mukaan. Sulhanen olikin tervetullut\näidille, mutta vielä tervetulleempi kuin Lauri Sjöberg olisi ollut\nvalmis varatuomari tai lääkäri tai konsuli..., ja ehkäpä olisi ollut\nhänelle itselleenkin enemmän tervetullut sellainen mies, joka heti\nolisi voinut tarjota kodin ja aseman. Mutta hyvä sentään näinkin --\nhän piti Laurista, ihaili hänen hienovaraisuuttaan, kunnioitti hänen\nsivistyneisyyttään --, etenkin jos Lauri nyt suostui suorittamaan\nvähemmän vaativan tutkinnon ja ottamaan vastaan toimen, joka hänelle\ntarjoutui --!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa Lauri suostui.\n\nSe oli hänelle vaikeaa -- raskain uhri, minkä hän saattoi\nkuvitellakaan itseltään vaadittavaksi. Mutta se vaadittiin, ja hän\nalistui. Hänen vastustusvoimansa katkesi, hänen tahtonsa taipui\nväkevämpään tahtoon, ja kunnianhimo murtui hänen morsiamensa\nrukouksista, todisteluista, kyyneleistä ja kuumista suudelmista.\nSitkeimmän vastarinnan tarjosi kunnianhimo: hänestä tuli siis\nsittenkin vain tavallinen varatuomari! Kaikki korkeat ja koreat\nkuvitelmat haihtuivat tuuleen, särkyi koko ylpeä unelma siitä, miten\nhän täydellisesti varustautuneena ja täysin purjein laskettelisi\nulapalle valloittaakseen itselleen sen paikan auringossa, joka hänen\nuskonsa mukaan hänelle kuului.\n\nMorsian sanoi:\n\n-- Mutta voithan sinä jatkaa opintojasi sitten, kun me jo olemme\nomassa kodissamme, olemme kahden... Siellähän sinun on rauhallista\ntehdä tieteellistä työtäsi, jota häiritsemään minä en päästä ketään.\n\nSulhanen hymähti surumielisen epäilevästi. Hän muisti ne sanat, jotka\nhänen setä-vainajansa oli hänelle sanonut sinä päivänä, jona nuori\nylioppilas lähti Helsinkiin opintojaan aloittamaan: \"Kaikilla meillä\nSjöbergeillä pyrkii olemaan eräs sukuheikkous: me emme voi vastustaa\nnaisia. Sehän ei sinänsä ole sellainen vika, joka ehdottomasti pilaa\nmiehen maineen, mutta siinä piilee kuitenkin suuri vaara, sillä\nnainen voi helposti tulla kohtalokkaaksi esteeksi miehen tielle ja\nkatkaista hänen uransa ja vetää hänet alas. Kavahda siis, poikani,\nsitä vaaraa!\" Lauri oli silloin hymyillyt ukon juhlallisuudelle. Nyt\nnuo sanat soivat hänen korvissaan aivan toisella kaiulla; ne eivät\nenää naurattaneet -- pikemminkin ne itkettivät. Mutta minkä hän teki\n-- kun kerran oli sitoutunut yhdistämään elämäänsä toisen elämän,\nniin sitoumus velvoitti myöskin ajattelemaan asioita toisen elämän\nnäkökulmasta. Ja hän taipui.\n\nMutta sinä iltana hän valvoi kauan vuoteessaan ja taisteli itkua\nvastaan. Se oli pimeä ja tuimatuulinen tammikuun ilta, ja siitä, kun\nLauri Sjöberg viimeksi oli itkenyt, oli jo niin kauan, ettei hän enää\nsitä muistanutkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSana oli annettu, ja se oli pidettävä.\n\nLauri Sjöberg ilmoittautui asianomaisille professoreille ja muutti\nmaalle koko lukukaudeksi. Hän pääsi asumaan pieneen herraskartanoon\nTikkurilassa. Siellä oli täydellinen rauha. Talon emäntää, vanhaa ja\nvähäkuuloista täti Crohnsia, hän ei tavannut muulloin kuin ateriain\naikana ja kahvipöydässä, eikä talossa muuta herrasväkeä ollut.\nJa samassa pienessä pihanpuolen kamarissa -- oikealle eteisestä\n--, jonka ikkunan ääressä hän kertaili lakikirjojaan varhaisesta\naamusta myöhäiseen iltaan, olivat monet juristit ja ehkä muutkin\nopiskelijat suorittaneet tutkintolukujensa loppukirit. Mutta tuskin\noli yksikään heistä päässyt Laurin nopeusennätykseen, sillä toukokuun\nviimeisen päivän lehdissä oli kuin olikin uutinen, että julkisen\noikeustutkinnon oli suorittanut Lauri Ruben Sjöberg.\n\nSilloin olivat myöskin Selma Åhmanin kapiot valmiina, ja rouva\nÅhmanin valitsema kolmen huoneen ja keittiön huoneisto Annankadulla\nodotti tulevia asukkaitaan.\n\nHäät olivat kuitenkin vasta heinäkuun alussa. Vihkiäiset vietettiin\nmorsiamen kodissa kaikessa hiljaisuudessa, vain lähimmät sukulaiset\nja sulhasen läheisin toveri, filosofianmaisteri Veikko Virtala,\nolivat toimituksen todistajina. Vastavihityt matkustivat viikoksi\nKööpenhaminaan.\n\nKun he sieltä palasivat, ajoivat he laivarannasta suoraa päätä\nuuteen kotiinsa, näkivät ruokapöydällään suolan ja leivän ja\nsänkykamarissaan pääjohtaja Lahtisen lähettämät tummanpunaiset\nruusut, ja he olivat iloisia ja onnellisia.\n\nLaurin oli elokuun alusta astuttava virkaansa. Ja Selma oli\nehdottanut, että he viettäisivät loma-ajan Laurin syntymäkaupungissa.\nMutta Lauri ei halunnut lähteä sinne:\n\n-- Siellä ovat kaikki ihmiset niin vanhoja ja viisaita, ja he ovat\njo aikoja sitten pyyhkineet minut pois muististaan... samoin kuin\nminäkin heidät...\n\nJa niin he jäivät kesätyhjään Helsinkiin.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\n1.\n\n\nKesä oli vielä kaunis, kun Lauri Sjöberg aloitti elämänsä arjen.\n\nSelma saattoi miehensä ensimmäisenä aamuna virastoon. Kello oli\nvasta vähän yli yhdeksän, ja he lähtivät kiertämään Tehtaankadun ja\nLänsirannan kautta.\n\nMeri kimalteli, ja raitis tuuli tuli suolantuoksuisena ulapalta.\nLuodon ikkunat olivat liekeissä, Viaporin kirkonsipuli hohti\nvihreyttään, Tähtitorninmäen lyhytnukkaisiksi leikatut samettirinteet\nloistivat vastakasteltuina kuin nuoret nurmet keväisen sadekuuron\njälkeen. Ja venealtaitten yläpuolella kirkuivat valkeat lokit.\n\n-- Helsinki on kaunis, sanoi Lauri hiljaa. -- Olen onnellinen, että\nolen helsinkiläinen.\n\nSelma tarttui hänen käsivarteensa:\n\n-- Etkö ole onnellinen muustakin...?\n\n-- Olen... tietysti..., vastasi Lauri, mutta ei kääntänyt katsettaan\nKruunuvuoren selältä, josta juuri Porvoon laiva pyrki satamaan.\n\nHe vaeltelivat verkalleen kohti Kauppatoria. Hallin kohdalla\ntuli heitä vastaan Birger Björklöf. Mies oli kokonaan muuttunut!\nUusi, vaaleanharmaa kesäpuku, huolella valittu värikäs kravatti,\nsamanlainen silkkinenäliina rintataskussa ja takin napinlävessä\npunainen neilikka. Hän tervehti kunnioittavan kohteliaasti mennessään\nohitse. Kasvoissa oli vielä entinen kalpeus, jota alleviivasivat\nsilmänalustain tummat juovat, mutta ennen niin väsynyt katse oli\nkäynyt eloisaksi, suun ympärille oli tullut ikäänkuin tarmokkuuden\npiirre, ja hän astui joustavin ja jäntevin askelin.\n\n-- Mikä hänet on noin muuttanut? kysyi Selma ja kääntyi taakseen. --\nOnko hän rakastunut?\n\n-- Ei, mutta hänkin on alkanut tehdä työtä, vastasi Lauri\nsoinnuttomalla äänellä.\n\nBirger Björklöfin ulottuville oli sattuma (ja ranskankielen taito)\ntuonut edullisen viiniagentuurin, josta oli vähän huolta, mutta hyvät\nvälityspalkkiot. Hän oli -- pikemmin äkillisestä päähänpistosta kuin\nharkinnasta -- päättänyt puraista tarjottua omenaa -- ja katso, se\nei ollutkaan ollut niin hapan, kuin miksi hän sitä oli pelännyt.\nEhkäpä olivat alennustilan vuodet jäytäneet hänen vanhan ylpeytensä\njo hiukan ontoksi, ja ehkä myöskin kuvitelma, ettei häntä missään\ntapauksessa voitu pitää tavallisena kaupparatsuna, oli luonut\nsovittavaa kultausta hänen edesottamiseensa -- joka tapauksessa hän\noli tehnyt viini- ja konjakkimerkkinsä tunnetuiksi ja kysytyiksi,\nja kun ne kerran olivat päässeet huutoon, niin ei agentin tarvinnut\ntehdä muuta kuin ylläpitää mainetta, mikä oli verraten helppoa\nmiehelle, jolla oli niin suuri ja kirjava tuttavapiiri kuin Birger\nBjörklöfillä.\n\n-- Intresantti tyyppi, sanoi Selma. -- Tiedätkö, minä tahtoisin tulla\ntuttavaksi hänen kanssaan... Katso vain, että hänkin sentään lopulta\nalistui!\n\n-- Hän kuuluu selittäneen, ettei hätä lakia lue.\n\n-- No, mikä hätä hänelle sitten tuli?\n\n-- Hän oli kyllästynyt Kleineh'n ruokaan, olueen ja paloviinaan.\n\nHe olivat tulleet virastotalon ovelle. Kun Nikolainkirkon torninkello\nsamassa löi kymmenen, sanoi Lauri Sjöberg hyvästi vaimolleen ja lahti\nperehtymään virkatehtäviinsä.\n\nJa Selma lähti kiertämään kotiin samaa tietä, jota he olivat tulleet.\nHän ei saanut ajatuksiaan irti Birger Björklöfistä, jonka koko olemus\nhänen mielestään uhosi seikkailujen romanttisuutta, ja hänessä kyti\nsalainen toivo, että mies uudelleen tulisi häntä vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät kuluivat ja venähtivät viikoiksi.\n\nLauri Sjöberg perehtyi virkaansa ja tottui työhönsä, oppipa hän\nvähitellen tuntemaan sitä kohtaan jonkinlaista mielenkiintoakin. Ja\nvirka-ajan päätyttyä oli hauska tulla kotiin ja istuutua oman pöydän\nääreen aterialle. Koti oli sievä. Selmalla oli kyky järjestää se\nviihtyisäksi. Iltaisin he tekivät kävelymatkoja, milloin Läntistä\nviertotietä pitkin, milloin taas Pitkänsillan toiselle puolelle,\ntaikka sitten Kaivopuistoon, jota Selma erityisesti rakasti --\nhänestä oli niin suloista elokuun iltojen lämpimässä hämärässä istua\nrantavallilla: katsella Harmajan majakkavalon vihreää välähtelyä\nja kuunnella kaukaisten maininkien yksitoikkoista laulua, johon\nKaivohuoneen kesäteatterista kantautuvat operettikaiut sekoittivat\nkiemurtelevia sävelserpentiinejä. Ja kun he kävelyretkiltään\npalasivat kotiin, eli iltayö salaperäisesti sykähtelevää elämäänsä:\npuistojen pimentopenkeiltä kuului kuiskeita, äänettömien kastematojen\npoimijain lyhdyt liikkuivat nurmikoilla ja kaiken yläpuolella\nkiiluivat korkeat tähdet, pohjoisella taivaalla lempeäloisteinen\nCapella... He olivat aina kahden. Rouva Åhman oli nuorimman\ntyttärensä kanssa maalla joittenkin hyvien tuttaviensa luona,\ntoinen sisar oli kieliopintojensa takia ulkomailla, eikä kesäisessä\nHelsingissä ollut montakaan heidän tuttavaansa. Ja he viihtyivät\nkahden. Usein Lauri Sjöberg ajatteli itsekseen: \"Minun pitäisi\nolla kiitollinen kohtalolle -- ja minä olenkin -- siitä, että kävi\nniin kuin kävi.\" Sillä hänen oli hyvä olla, ja hänen elämänsä\nnäytti suuntautuvan tyynille ja turvallisille raiteille. Olihan\npääjohtaja Lahtinen eräänä päivänä sanonut, että oli tarkoitus saada\nylimääräisen esittelijän toimi ennen pitkää vakinaistetuksi ja\nettä sen nykyisellä haltijalla tietysti oli vakinaiseenkin virkaan\netuoikeus. Sillä tavallahan järjestyisi tulevaisuuskin varmaksi...\nEihän sellainen tulevaisuus tietysti vastannut sitä, jota hän oli\nunelmissaan itselleen haaveillut. Mutta mitäpä siitä: hänellä oli\nkaunis koti, jossa oli hyvä olla, ja vaimo, jonka vierellä hän\nviihtyi -- eikö siinä ollut korvausta siitä, minkä hän ehkä oli\nmenettänyt! Ja hän rakasti vaimoaan ja kiintyi häneen päivä päivältä\nyhä enemmän. Selma vastasi hänen naisihannettaan, toisenlaista\naviopuolisoa hän ei voinut itselleen ajatellakaan. Ja sitäpaitsi:\nmikä esti häntä jatkamasta lukujaan? Tosin lukeminen vakinaisen viran\nohella vei aikaa, mutta sitähän hänellä oli -- eihän viisikolmatta\nollut ikä eikä mikään. Ei hän tietysti juuri nyt vielä viitsinyt\nottaa esille kirjojaan, mutta kunhan tuli talvi ja pitkät illat... Ja\nSelma voisi myöskin ruveta opiskelemaan -- jollei muun vuoksi, niin\nsiksi, ettei hänen tulisi ikävä... Hyvin oli hänen todellakin käynyt,\nkadehdittava mies hän oli --!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli syksy, ja tulivat ihmiset kaupunkiin. Elämä vilkastui ja\nsiirtyi taas tavallisille raiteilleen, joilta sen suvi oli vain\nväliaikaisesti siirtänyt syrjään. Lehdet kellastuivat ja varisivat\nKaivopuiston puista, illat pimenivät pimenemistään, ilmat kävivät\nkoleiksi. Alkoivat lauluharjoitukset ja illanistujaiset niiden\njälkeen, täytyi käydä anopin luona, täytyi tehdä vieraskäyntejä, tuli\nvastavierailuja, alkoivat teatterien ensi-illat, taidenäyttelyt,\nkonsertit... Kahdenolo ei enää merkinnyt sitä, mitä se aluksi oli\nmerkinnyt. Tai jos merkitsi, niin sen merkitykseen ei enää ollut\naikaa kiinnittää samaa huomiota kuin ennen.\n\nTuli talvi, ja saattoi tapahtua, että kun Laurilla oli kotityötä\nvirastosta, niin Selma meni kylään yksin -- jonkun ystävättärensä\nluo --: \"Mitäpä minä yksiksenikään täällä nököttäisin, kun sinä\nkuitenkin istut vain papereittesi ääressä... häiritsisin vain\nsinua...\" Ja lauluharjoitusiltoina Selma huvitteli omalla tahollaan.\nKonsertteihinkin Laurin yhä useammin oli mentävä yksin, sillä Selmaa\nväsyttivät pitkät sinfoniat... helppotajuiset konsertit hän kyllä\nymmärsi, niissä oli vaihtelua, väliaikoja ja mukava istua pöytien\nääressä -- ei tarvinnut olla kuin kirkossa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSelmalla oli eräs uusi ystävätär, joka alkujaan oli ollut hänen\näitinsä ystävätär, mutta joka yht'äkkiä, oltuaan leskenä kymmenisen\nvuotta, oli mennyt uusiin naimisiin luonaan täysihoidossa asuvan\nnuoren luutnantin kanssa ja sen jälkeen siirtynyt ystävättärensä\ntyttären ystävättäreksi. Hän oli jo yli neljänkymmenen, mutta\nluutnantti vasta kuusikolmatta. \"Luutnantska\" oli viisas nainen,\njoka ei ollut ummistanut silmiään elämän opetuksilta. Hän oli\nleskeksi jäätyään tarmokkaalla työllä koonnut itselleen sievoisen\nomaisuuden ja oli osannut hyvällä hoidolla, ystävällisellä\nhuomaavaisuudella ja herkullisella ruoalla voittaa luutnantin, joka\nSuomen tarkk'ampujapataljoonain tultua lakkautetuiksi oli muuttanut\npääkaupunkiin konttoristiksi, ja nyt rouva osasi järjestää asiat\nniin, että sai nuoren miehensä pysymään luonaan. Kotiin kutsuttiin\nvieraita, toimeenpantiin herrakutsuja ja muita kutsuja, ja\npidettiin kaikin puolin huolta siitä, ettei nuori aviomies päässyt\nikävystymään. Näin oli Selma Sjöberg joutunut tuohon perheeseen, ja\nhänestä tuli vähitellen avioparin jokapäiväinen vieras. Hän seurasi\nheitä myöskin ravintoloihin, helppotajuisiin konsertteihin ja muihin\nhuvitilaisuuksiin. Pari kertaa Laurikin oli mukana kutsuissa, mutta\nhän ei sietänyt luutnantin jonninjoutavaa ja latteaa juttelua, jonka\nhuvittavaisuus pääasiallisesti rakentui kaksimielisyyksille, ja hän\nvetäytyi pian syrjään seurasta. Häntä loukkasi sekin, että Selma\nviihtyi tuollaisessa ilmakehässä, mutta kun hän joskus otti asian\npuheeksi, suuttui Selma aina, eikä Lauri tahtonut aikaansaattaa\naviollisia kohtauksia. Niin loppuivatkin nämä keskustelut lyhyeen,\nja Selma sai pitää viimeisen sanan, joka aina oli sama: \"Kyllä minä\ntiedän, kenen kanssa seurustelen ja kenen kanssa sopii seurustella!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuutnantskan kodissa Selma Sjöberg tutustui myöskin Birger\nBjörklöfiin, joka kerran oli kutsuttu mukaan pienille, \"intiimeille\"\nillallisille, kuten kutsu oli kuulunut. Birger Björklöf esiintyi\ntäydellisenä maailmanmiehenä; hänen keskustelunsa oli hauskaa ja\npirteää, se sivusi monia asioita, mutta aina niin kevyellä ja\nhuvittavalla tavalla, ettei se ikävystyttänyt sellaistakaan kuulijaa,\njoka ei ollut perillä niistä asioista, joista hän puhui. Selma oli\nihastuksissaan. Birger Björklöfin koulitun maailmanmiehisyyden\nherättämän mielenkiinnon lisäksi tuli vielä se seikkailujen\nromantiikka, jonka Selma mielikuvituksessaan edelleenkin näki\nympäröivän häntä jonkinlaisena sädekehänä.\n\nBirger Björklöf saattoi kotiin Selma Sjöbergin.\n\nOli helmikuinen pakkasyö, narskuvaa lunta anturoitten alla ja tähtiä\ntaivaalla.\n\n-- Näin teidät muutamia päiviä sitten pääjohtaja Lahtisen seurassa,\nBirger Björklöf sanoi, kun he kääntyivät Bulevardille. -- Mitä\npidätte hänestä?\n\n-- Pidän hänestä paljon..., Selma Sjöberg vastasi verkkaan ja\npainokkaasti, mutta kun hänestä yht'äkkiä tuntui siltä, että hänen\npiti jollakin tavoin selittää seurusteluaan Lahtisen kanssa, ettei\nBjörklöf vain luulisi sen johtuvan hänen miehensä virka-asemasta,\nalkoi hän nopeasti kertoa edelleen: -- Me olemme jo vanhat tutut;\nminähän olen aikoinani palvellut hänen virastossaan... Hän on\nhyvä ihminen ja hieno luonne; ennen kaikkea hän on mies kiireestä\nkantapäähän, ja sitä minä hänessä eniten ihailen.\n\n-- Mutta ihmiset pitävät häntä kiipijänä, ja yksin toveritkin sanovat\nhäntä itsekkääksi yritti Björklöf vastustella.\n\n-- Ihmiset eivät tunne häntä, eivätkä toverit häntä ymmärrä. Hän on\numpimielinen, ja sellaiset ihmiset jäävät aina yksinäisiksi. Minä\nolen hänen ystävänsä.\n\n-- Niin sanotaan...\n\n-- Ettehän vain ole ilkeä? sanoi Selma Sjöberg vähän terävästi. --\nEtte kai te kuulu niihin, jotka heti, kun huomaavat miehen ja naisen\nseurustelevan, alkavat viittailla alkovisalaisuuksiin?\n\n-- En minä kuulu niihin, vastasi Birger Björklöf. -- Kun on oppinut\nolemaan välittämättä itseensä kohdistuvista panetteluista, niin ei\ntoisiinkaan suunnattuja viitsi ottaa kuuleviin korviinsa.\n\nSelma Sjöberg oli hetken vaiti, sitten hän heittäytyi\nsyvämietteiseksi ja sanoi yllättävän äkillisesti:\n\n-- Minusta on kaikkein traagillisinta, ettei näe elämällään\nolevan mitään tarkoitusta, ja kuitenkin tuntee suoniaan polttavan\nsammumattoman elämänjanon. Olla vain päivästä päivään voimatta\nitselleen selittää, miksi viitsii jatkaa... ja kuitenkin veri huutaa:\n\"Elä, elä!\"\n\n-- Viisaathan neuvovat, että elämää on ylläpidettävä hautaan saakka\nvähimmän ikävällä tavalla..., huomautti Birger Björklöf.\n\nMutta ikäänkuin ei olisi kuullut huomautusta Selma Sjöberg sanoi:\n\n-- Alistumisen oppi on niin lohdutonta... Niin kauan kuin jaksan\nmuistaa taaksepäin, on kaikki tuntunut minusta yhtä tyhjältä. Jo\npienenä tyttönä minulla aina oli ikävä. Enkä minä oikeastaan tiennyt,\nmitä ikävöin. Jotakin suurta ja tuntematonta, jota ei koskaan\ntullut... eikä kai koskaan tulekaan. Jos minulla olisi lapsi, kenties\nsilloin olisi toisin, mutta minä en tahdo lasta.\n\nBirger Björklöf katsoi häntä pitkään ja kysyi:\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Oh, sehän olisi vain side, ja minä tahdon olla vapaa. Vapaus on\nainoa kelvollinen onnen korvike.\n\n-- Mutta teillähän on miehenne...\n\n-- On. Ja minulla on sitä paitsi hyvä mies. Meidän yhdyselämämme on\nehyt, me voimme sietää toisiamme hyvin, emme ole koskaan riidelleet,\nmutta eihän se voi muuttaa sitä tosiasiaa, että me, kuten kaikki\nmuutkin ihmiset, sittenkin pysymme vieraina toisillemme.\n\nHe olivat tulleet perille, Selma Sjöberg otti esille avaimensa,\nojensi kätensä ja sanoi:\n\n-- Kiitos tästä illasta! Ja antakaa anteeksi, että olen\nikävystyttänyt teitä omilla asioillani... Näkemiin!\n\nJa ovi paukahti kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBirger Björklöfiä ei enää sen illan jälkeen kutsuttu luutnantskan\nkotiin.\n\n-- Hän on ikävä ihminen, sanoi luutnantska. -- Ja mikä hän luulee\nolevansa!\n\nJa mies säesti vaimoaan kiltisti:\n\n-- Hänellä ei näy olevan huumorin tajua.\n\n-- Hän kuvittelee, että hän on päähenkilö seurassa ja että kaikki\nkuuntelevat ja katsovat vain häntä...\n\nSelma koetti aluksi tuoda esiin eriävän mielipiteensä. Mutta silloin\nluutnantska sävähti tulipunaiseksi ja sanoi äänensävyllä, josta\nselvästi ilmeni, ettei hän sietänyt vähäisintäkään vastaansanomista:\n\n-- Niin, sinuahan hän näkyikin liehittelevän kaiken iltaa.\n\nSilloin Selma huomasi, mistä kenkä puristi, ja piti viisaimpana\nperäytyä:\n\n-- Minähän tunnen häntä niin vähän...\n\n-- Mutta minä tunnen häntä tarpeeksi. Minulla on Jumalan kiitos kyky\nnähdä ihmisten lävitse.\n\nMutta Selma Sjöberg tapasi Birger Björklöfin muualla: he kävivät\nyhdessä kävelemässä, tekivät toisinaan retkiä Alppilaan, joivat\naamupäiväkahvinsa Luodolla, jonne harvoin eksyi vieraita talvisina\narkipäivinä ja jossa he rauhassa saivat puhella elämästä, kuolemasta\nja rakkaudesta. Sillä niistä asioista Selma Sjöberg mielellään puhui.\nTaikka sitten hän kuunteli Birger Björklöfin kertomuksia suuresta\nmaailmasta, ja niiden kertomusten kuunteleminen oli ehkä vieläkin\nhauskempaa kuin puhuminen elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa talvi kului.\n\n\n\n\n2.\n\n\nLauri Sjöberg alkoi myöskin viihtyä kotinsa ulkopuolella.\n\nYhä useammin hänet nähtiin Ala-Kämpin varatuomaripöydässä, ja\nsinfoniakonserttien jälkeen hän tavallisesti meni istumaan\nSofia-saliin, johon silloin aina muusikoita kokoontui, ja joinakin\niltoina hän taas poikkesi Cataniin -- hän tunsi vielä toisinaan\ntarvetta päästä kosketuksiin ylioppilasaikojensa kaunosielujen kanssa.\n\nMuutamana räntäsateisena kevättalven lauantai-iltana hän kuitenkin\nistui yksin kotonaan vihdoin viimeinkin aloittaakseen lukunsa\nkorkeampaa tutkintoa varten. Hän oli ottanut alas hyllyltään\npari teosta, pyyhkäissyt niistä pölyn, pukeutunut kotitakkiinsa,\nsytyttänyt työpöytänsä lampun ja luvannut palvelijattarelle\nylimääräisen vapaaillan. Selma oli matkustanut maalle -- luutnantska\noli ostanut maatilan Espoosta, ja sitä oli menty kolmisin katsomaan\n--, hänen piti viipyä siellä sunnuntai. Lauri istui avattuine\nkirjoineen pöytänsä ääressä, mutta hän ei heti malttanut aloittaa\nlukemista. Se oli käynyt jo niin oudoksi puuhaksi, että täytyi\nensiksi vähän järjestellä ajatuksiaan. Ne olivatkin viime aikoina\nruvenneet lepattelemaan asiasta toiseen... Hän mietti:\n\n-- Minulla on sangen paljon työtä virastossani, ja kun tulen\nkotiin, olen sangen väsynyt ja kaipaan joko huvittelua tai lepoa.\nArvattavasti en siinä suhteessa eroa muista kohtalotovereistani,\nsillä kenelläpä virkamiehellä on tarmoa jatkaa lukujaan? Onhan\ntosin sellaisia, joilla on sivutoimia, koska heidän joko pakosta\ntai ahneudesta on hankittava lisätuloja... Onneksi minun ei\nainakaan vielä toistaiseksi tarvitse niitä ruveta ajattelemaan;\nperintörahojani oli vielä sen verran jäljellä, että sain kodin\npystyyn, ja Selmalla on taito tulla vähällä toimeen. Minulla\non siis mahdollisuus käyttää se aika, jonka toiset uhraavat\nsivutoimiin, lukuihini. Mutta lukeminen on raskaampaa kuin pienen\ntoimen hoitaminen... Sitäpaitsi: jos minä nyt rupean lukemaan, niin\nvieraantuu Selma vieläkin enemmän kodistaan, eikähän hän nytkään\ntäällä tunnu viihtyvän...\n\nJa Lauri Sjöberg mietti edelleen:\n\n-- Enkä minäkään enää tahdo täällä viihtyä... No, tietysti minä\nviihtyisin paremmin, jos Selma viihtyisi... Mutta yksin täällä on\nkauheaa. Niin, Selma --! Ihmeellistä, kuinka lyhyessä ajassa kaikki\non muuttunut!\n\nJa hän ummisti silmänsä ja alkoi muistella avioliittonsa ensimmäistä\nkuukautta, jolloin he olivat kahden ja oikein pelkäsivät, että joku\ntulisi heitä häiritsemään...\n\nHänen tuli raskas olo, kyynelet pyrkivät kihoamaan silmiin. Sillä\nkuta kauemmaksi heidän harrastustensa tiet olivat ruvenneet\ntoisistaan poikkeamaan, sitä vaikeammaksi oli hänelle käynyt\nSelman kadottamisen ajatus. Hän oli mustasukkainen -- taikka ehkä\nparemminkin: kateellinen -- anopilleen, kälyilleen, luutnantin\nherrasväelle, Lahtiselle, Birger Björklöfille... kaikille, joita\nkohtaan Selma osoitti mielenkiintoa, harrastusta, ystävällisyyttä. Ja\naina, kun Selma oli poissa hänen lähettyviltään, kaipasi hän häntä\nja tunsi kiintymyksensä käyvän yhä lujemmaksi, kiihkeämmäksi. Hän\noli katkera siitä, että Selma seurusteli niin paljon luutnantskan ja\ntämän miehen kanssa... Hyvä isä, vanha nainen ostaa itselleen miehen\ntarjoamalla hänelle mukavan elämän, herkullisen ruoan ja iloista\nseuraa oman vanhuutensa peitteeksi... Että Selmakin viitsi alentua\nnäyttelemään pyydyksen osaa ansassa! Ja nyt vielä maatila... tietysti\nluutnantska laski, että hän sen avulla sai miehen pysymään poissa\nkaupungin viettelyksistä ja vaaroista...!\n\nKun Lauri ajatteli, että Selma nyt oli vihkimässä luutnantskan\nintiaanikesän uutta rakkauden temppeliä, kävi suuttumuksen puistatus\nhänen ruumiinsa lävitse.\n\n-- Mikä minäkään olen istumassa täällä yksikseni tällaisena ikävänä\niltana --!\n\nHän läimäytti kirjat kiinni, sammutti työlamppunsa, vaihtoi takin ja\npäätti lähteä etsimään itselleen seuraa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän tuli kadulle, huomasi hän, että ulkona oli koiranilma, käänsi\npalttoonsa kriminnahkakauluksen pystyyn ja meni suoraa päätä Cataniin.\n\nSiellä istui ikkunain välisen sohvapöydän ääressä tuttu seura:\nRunoilija, Veikko Virtala ja Maalari -- viimeksimainitun kanssa Lauri\nSjöberg ei tosin ollut henkilökohtaisesti tuttu, mutta tuttavuus oli\npian tehty. Eivätkä herrat antaneet uuden tulokkaan vähimmässäkään\nmäärässä häiritä jo vilkkaaksi virinnyttä ajatusten vaihtoaan.\n\n-- On mielestäni väärin väittää, että naturalismi oli erehdys,\nsanoi Maalari. -- Sillä ainakin maalaustaiteen alalla sen tähtien\nalla on syntynyt teoksia, jotka kestävät vieläkin. Ja mikä on\nsitäkin tärkeämpää, on se, että se kirvoitti esiin totuuden tahdon.\nNaturalismin suurena tehtävänä on minun käsittääkseni ollut uuden\ntodellisuuden toteaminen.\n\n-- Aivan oikein, arvoisa veli, aivan oikein, myönteli Runoilija. --\nMutta vaikka naturalismi kieltämättä onkin palvellut totuutta, niin\nrakentui kuitenkin sen oma julistus valheelliselle periaatteelle.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Taiteen piti muka pyrkiä olemaan jälleen luontoa, sen piti\ntoisin sanoen aivan yksinkertaisesti toistaa luontoa. Ja siinä oli\nnaturalismin onneton erehdys. Sillä totta totisesti täytyy taiteen\nolla jotakin toista kuin on luonto sellaisenaan -- ainakin ihmisen\nlävitse kulkenutta luontoa, ja kun jokainen ihminen ja siis jokainen\ntaiteilija on subjektiivinen yksilö, niin muuttuu myöskin luonto\nhänen lävitseen kuljettuaan... Senhän myöntää jopa Zola, joka\nkieltämättä on naturalisti, mutta yhtä kieltämättömästi myöskin\ntaiteilija.\n\nNyt puuttui puheeseen myöskin Veikko Virtala, jonka Lauri tiesi\nasettavan Maalarin Suomen taiteen ensimmäiselle kunniasijalle:\n\n-- Minun käsittääkseni naturalismi on suorittanut ehdottomasti\nvälttämättömän raivaustyön. Se on tehnyt niin sanoakseni luonnoksen\nuudesta todellisuudesta, muokannut maaperän jälkeensä tulevalle\ntaiteelle ja yleensä kulttuurille. Tosin ei naturalismi saanut\nsuoritetuksi arvojen uudestiarviointia, mutta se pani tämän\nuudestiarvioinnin alulle. Ja kuinka tärkeä tämä uudestiarvioinnin\nalullepano oli, sehän käy ilmeiseksi selviöksi, kun vain ajattelee,\nminkä mullistavan muutoksen koko elämänkuvassa ovat aikaansaaneet\nuudet teknilliset, yhteiskunnalliset, luonnontieteelliset ja\npoliittiset ilmiöt -- puhumattakaan uuden sielutieteen aukaisemista\nperspektiiveistä. Eikä tätä muuttunutta elämänkuvaa havainnollistava\ntaide olisi voinut syntyä ilman naturalismin puhdistavaa kiirastulta.\n\n-- Oikein puhuttu! huudahti Maalari. -- Veli on minun ymmärtääkseni\nantanut naturalismille sen kunnian, joka sille kuuluu.\n\nVeikko Virtala ilostui ihailemansa mestarin tunnustuksesta. He olivat\nhiljattain heittäneet pois tittelit. Se oli tapahtunut muutamassa\ntaiteilijajuhlassa, kun he olivat auttaneet erään taiteellisen\n\"iloisen lesken\" korkeita päällyskenkiä -- toinen toista ja toinen\ntoista --; heidän kättensä silloin tavatessa toisensa oli Maalari\nsanonut: \"Tämä on niin originelli tilanne, että me mielestäni voimme\nkäyttää sitä lähemmän tuttavuuden tekemiseen.\"\n\n-- Mutta ajatelkaahan, hyvät herrat, miten olisi käynyt, jos me\nolisimme jääneet edelleenkin keinumaan naturalismin kuolleisiin\naaltoihin? Silloin olisi taiteemme vieläkin vain tyylittömyyden\ntyyliä -- _photographie banale de la vie_, kuten jo Maupassant sanoo.\n\n-- Taide ei koskaan voi pysähtyä paikoilleen, sillä se ei loppujen\nlopuksi anna minkäänlaisten 'ismien' kahlita itseään, vaan\npäinvastoin luo niille lait..., vastasi Maalari.\n\n-- Ja sitäpaitsi: naturalismi osoitti arvonsa silläkin, että se heti,\nkun se tehtävänsä oli toimittanut ja siis käynyt tarpeettomaksi,\nväistyi uusien ja ajankohtaisten suuntien tieltä, sanoi Veikko\nVirtala.\n\nLauri Sjöberg ei ottanut osaa keskusteluun -- hän ei mielestään\nollut tarpeeksi syventynyt taiteen teorioihin, sillä hänhän oli aina\nvain nauttinut taiteesta --, mutta hän kuunteli mielikseen toisten\nkeskustelua. Hänestä tuntui, että hän sitä tehdessään jollakin\ntavalla sai happea henkisen olemuksensa keuhkoihin, jotka viime\naikoina olivat alkaneet kärsiä ilman puutetta. Tunnit kuluivat\nnopeasti. Eikä Lauri ollut uskoa silmiään, kun näki vakinaisessa\npöydässään istuvan \"Timiirin\", kenraalikuvernöörin hyvänahkaisen\nadjutantin, jota ei vain Catanin yleisö tervehtinyt kantavieraana,\nvaan jonka tuuheaviiksisen ja hiukan kumaraharteisen hahmon koko\nHelsinki tunsi. Ukko kääri parastaikaa kokoon Ruski Invalidia ja\nmuita pietarilaisia lehtiä, joita etupäässä juuri häntä varten taloon\ntilattiin.\n\n-- Hyvä taide on hyvää taidetta, olkoon se mitä koulua tahansa, sanoi\nMaalari vielä tuupatessaan käsivarsiaan pörrökauluksisen turkkinsa\nhihoihin. -- Eikä huonosta tule hyvää, vaikka se noudattaisi minkä\nkoulun oppeja hyvänsä. Niin yksinkertainen on totuus, ja siihen\nsisältyy taiteen sekä ankara laki että lohdullinen evankeliumi.\n\nVeikko Virtala lähti saattelemaan Lauria Annankadulle. Hän puhui\ninnostuksella Maalarista:\n\n-- Siinä on nero, jonka teokset tulevat kestämään taiteena vielä\nkauan sen jälkeen, kun suurimmalla osalla muuta meidän päiviemme\ntuotantoa on korkeintaan vain museonumeroiden historiallinen arvo.\n\n-- Sanotko niin?\n\n-- Sanon ja puhun vakaumuksesta. Olin tänään katsomassa hänen\nviimeaikaisia töitään, joita mestari oli tuonut Pirtin näyttelysaliin\nripustaakseen ne yksityisnäyttelyksi, enkä tiedä milloinkaan nähneeni\nkokoelmaa, jonka viivoista ja väreistä nerokas persoonallisuus yhtä\nväkevästi olisi heijastunut silmiini. Eikähän siellä kuitenkaan ollut\nhänen suurimpia töitään, niitä, joista tämä kansa vielä kerran on\ntunnustava oppineensa tuntemaan henkensä hedelmien alkuperän.\n\nLauri Sjöberg antoi toisen puhua -- hänelle teki hyvää kuulla vuoren\nvankan uskon ja varman vakaumuksen julistusta. Hänellä itselläänhän\nei ollut koskaan ollut sellaista uskoa, joka vuoretkin siirtää...\ntuskin kunnollista vakaumustakaan. Hän oli syntyperäinen epäilijä,\neikä hänen päällänsä olisi pälkähtänyt mennä tuleen joidenkin\nmielipiteiden vuoksi. Se johtui tietysti suurelta osalta hänen\nsyntyperästään: sekä hänen isänsä että äitinsä suvut olivat vain\nvanhoja virkamiessukuja, joiden veri oli polvi polvelta ohentunut ja\nheikentynyt, kun se ei mistään ollut saanut tarvitsemaansa tervettä\nkansanveren lisää, mutta tietysti siihen oli hänen omaakin syytään:\noliko hän edes yrittänytkään _taistella_ itselleen vakaumusta ja\nyleensä mitään --? Passiivisena hän vain aina oli ottanut vastaan\nsen, minkä oli saanut, ei ollut koettanutkaan _etsiä_ mitään. Eikähän\nhän kuitenkaan ollut kyvytön. Päinvastoin: hänellä oli kykyä, mutta\nhän oli tyytynyt kehittämään vain kykynsä reseptiivisiä ominaisuuksia\neikä ollut ponnistellut kohotakseen _luovaksi_ kyvyksi.\n\nTällaisia ajatuksia Lauri Sjöberg vieritteli aivoissaan sillä\naikaa, kuin hänen rinnallaan asteleva Veikko Virtala puhui\nihailulla ja innostuksella kansallisen romantiikan suurimmasta\ntaiteilijapersoonallisuudesta, Porin mausoleumin syvämietteisistä\nfreskoista, Purren valituksesta ja Sammon ryöstöstä, ja\nitsetutkistelua kuuli saattajansa sanat ikäänkuin seinän takaa,\nsellaisen ohuen seinän, joka salli äänen tulla korviin, mutta esti\nsaamasta selvää yksityisistä sanoista. Mutta kun he pysähtyivät\nAnnankadun oven eteen, havahtui Lauri hereille. Hän muisti yht'äkkiä,\nettä koti oli tyhjä, ja hänestä tuntui kolkolta tulla yksin\ntyhjyyteen. Siksi hän sanoi:\n\n-- Kuulehan, olen sattumalta kesäleskenä, vaimoni on tuttavien luona\nmaalla, ja minä luulen, että kaapissa on vähän viskyä ja tilkka\nkonjakkia... Etkö tule ottamaan pientä piiskaryyppyä?\n\n-- Jos sinulla on konjakkia, tulen muutamaksi hetkeksi. Tuohon\nuudenaikaiseen savuiseen skotlantilaiseen viinaan en ole vielä saanut\nmakua.\n\nHe tulivat eteiseen. Ja Lauri meni palttoo yllään vääntämään valot\nkaikkiin huoneisiin.\n\n-- Eiköhän istuta minun huoneessani, se muistuttaa eniten nuoren\nmiehen asuntoa, etkähän sinä pane pahaksi...\n\nVieras ei saanut kuulla, mitä hänen ei ollut pahakseen pantava,\nsillä isäntä meni hakemaan soodavettä tarjoiluväliköstä ja laseja\nruokasalin kaapista. Kun hän tuli takaisin tuomisineen, seisoi Veikko\nVirtala kirjoituspöydän ääressä ja lehteili siihen jääneitä kirjoja.\n\n-- Huomaan, että veli jatkaa _juris prudentiansa_ täydentämistä...\nKunnioitettavaa, kunnioitettavaa nuoren aviomiehen ja jo viran\nsaaneen herran harrastukseksi, jutteli vieras.\n\nLauri siirsi kirjat syrjään, asetti lasit ja vesipullot pöydälle,\naukaisi pöytäkaapin oven ja sanoi:\n\n-- Katsotaanhan, mitä täältä löytyy... Hän kaatoi vieraalleen\nkonjakkia ja sekoitti itselleen viskygrogin.\n\nVirtala huomasi, että viskyä tuli lasiin enemmän kuin vettä, ja\nvirkahti:\n\n-- Sinä teet väkevät grogit... Lauri kohotti lasinsa ja naurahti:\n\n-- Ettei ainakaan tulisi vettä polveen... Kippis!\n\n-- Sinulla on hauska koti, Virtala sanoi hetken kuluttua, kun ei\njuttu näyttänyt lähtevän luistamaan.\n\n-- Onhan se... Ikävä vain, että näet sen emännättömänä.\n\nMutta ei keskustelu ottanut syntyäkseen. Ja hetken perästä Virtala\nkatsoi parhaaksi juoda lasinsa pohjaan, kiittää ja lähteä.\n\n-- Mihin sinulla on sellainen kiire? yritti Lauri pidätellä häntä. --\nNythän on lauantai-ilta...\n\nMutta tunnelma oli jollakin tavalla painostava, ja vieras meni.\n\nSaatettuaan vieraansa ovelle Lauri sekoitti itselleen uuden väkevän\ngrogin. Ensimmäisen kerran elämässään hän joi yksikseen. Hänen oli\nniin hirveän ikävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitä ikävää jatkui.\n\nLauri Sjöberg tunsi olevansa juureton puu, joka oli pysähtynyt\nkasvussaan. Kun hän ajatteli elämää ympärillään, tuntui se hänestä\nomituisen kaukaiselta ja vieraalta. Siinä oli kilvoittelua ja\npyrkimystä, siinä syntyi uusia arvoja, siinä oli eteenpäinmenoa,\nkasvua ja karttumista -- mutta kaikki tuo oli olemassa ja tapahtui\nhänen ulkopuolellaan, etäällä hänestä, vaikka se olikin käden\nulottuvilla.\n\nHelsinki kasvoi kasvamistaan. Siitä oli nyt tulemassa se\nsuurkaupunki, josta Lauri Sjöberg ylioppilasvuosinaan oli uneksinut.\nEi vain kasvavan kaupungin ulkonainen kuva muuttunut, myöskin sen\nelämänsyke muuttui. Sitä eivät enää hallinneet rikkaan ruotsalaisen\nsuurporvariston mahtavat miehet yhtä yksinvaltiaasti kuin olivat\nhallinneet Lauri Sjöbergin tullessa Helsinkiin. Suomalaisuus oli\nmuuttunut aatteesta ja harrastuksesta toiminnaksi ja todellisuudeksi.\nTaloudellisenkin pelipöydän ääreen, jolla ennen ruotsalaisen\nyläluokan ja porvariston suuret pääomat olivat olleet ainoina\nmerkitsevinä panoksina, oli asettunut uusia tekijöitä: kansallinen\nsuurpankki vyörytteli miljoonia, suomalainen henkivakuutusyhtiö oli\nnäyttänyt heräävälle kansakunnalle, että monista pienistä puroista\nsyntyy suuri joki. Ja yksityisenkin yritteliäisyyden aloilla\nsukeltautui esiin yhä useampia suomalaisia nimiä, joiden kantajina\nolivat tarmokkaat ja tervevaistoiset toisen, vieläpä ensimmäisenkin\npolven miehet. Ja rinnan tämän aineellisen kehityksen kanssa kävi\nhenkisen elämän aloilla vireä luomistyö: suomalaisia kirjoja ilmestyi\njo vuodessa enemmän kuin ennen vuosikymmenessä, taidenäyttelyt\ntarvitsivat yhä laajempia seinäpintoja, musiikkielämä kukoisti -- oli\nkehittymässä puhtaasti suomalainen sivistyneistö, joka pyrki elämään\nomintakeista elämää ja vaati tälle elämälleen oikeutta.\n\nKaikki tämä, joka tapahtui Lauri Sjöbergin ympärillä ja joka\nennen olisi sytyttänyt hänessä innostuksen palon, jätti hänet nyt\nviileän välinpitämättömäksi. Hänessä oli tapahtunut muutos, jonka\nkohtalokkuutta hän ei vielä huomannut: hän hoiti vain virkansa ja oli\nväsynyt, hänen oli vain ikävä, ja hän koetti ikäväänsä haihdutella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät teki tuloaan.\n\nBulevardin päässä auringonlaskun taivas paloi leimuavana kuparina.\n\nLauri Sjöberg käveli hitaasti kohti Hietalahden satamaa, josta kuului\nvasarain kalkutus. Hän tuli rannalle. Telakan valkoisina ja punaisina\nhohtavista laivoista tuoksui tuore maali. Etäämpänä mustarunkoiset\njäänsärkijät torkkuivat virattomina ankkuripaikoillaan. Ulapalla\nkävi navakka tuuli, meri näytti vihaisen vihreältä. Satama-altaan\nreunoissa ja Jätkäsaaren rannalla oli vielä likaisia jäänrippeitä,\nmutta halkopinojen väliin ajetussa hiekkaläjässä pojanviikarit jo\nleikkivät nappikuoppaa.\n\nLauri oli viipynyt tavallista kauemmin virastossaan -- siellä oli\nollut jokin kiireellinen työ --, ja kun hän oli tullut kotiin, oli\nSelma jo syönyt päivällisen ja lähtenyt ulos. Palvelijatar oli\nilmoittanut: \"Rouva käski sanoa terveisiä, että hänellä oli kiire.\"\nJa Lauri oli syönyt yksin. Hän oli odotellut Selmaa palaavaksi\nkiireistään, mutta ei häntä ollut kuulunut, ja niin Lauri illansuussa\noli lähtenyt ulos.\n\nAution torin poikki tulivat nainen ja mies. Miehellä oli päässään\nsilinterihattu -- verraten yleinen päähine arkioloissakin Esplanadin\n\"asfaltin kuluttajilla\" --, ja naisen hatussa oli valkea sulkatöyhtö,\njoka keinahteli kuin pajupensas tuulessa. He eivät pitäneet\nkiirettä. Mutta nainen puhui vilkkaasti ja heilutteli hermostuneesti\nkäsilaukkuaan. Kerran he pysähtyivät -- aivan samalla tavalla kuin\nSelmalla oli tapana pysähdyttää kävelytoverinsa, kun hän jostakin\nasiasta oikein innostui. Ja siitä Lauri sai päähänsä epäilyksen,\nettä ehkäpä tuo nainen olikin Selma. Saattoihan hyvinkin olla, että\nhän oli ostanut itselleen uuden keväthatun... Mutta kuka oli siinä\ntapauksessa silinteripäinen herrasmies?\n\nLauri Sjöberg lähti tulijoita vastaan. \"Mutta mitä minä teen, jos\nse on Selma?\" hän ajatteli itsekseen. -- \"Menenkö vain ohitse vai\npysähdynkö ja liityn seuraan? Entäpä jos en miestä tunnekaan --?\"\n\nHänestä tuntui, että ohitse meneminen oli yhtä typerää kuin\npysähtyminenkin ja voitiin sitä paitsi tulkita mielenosoitukseksi.\n\nTurhaan hän kuitenkin pohti pulmaa, sillä eihän se tietystikään ollut\nSelma. Mutta mies oli luutnantskan luutnantti.\n\nKun Lauri tuli heidän kohdalleen, nosti luutnantti korkeaa hattuaan\nperin juhlallisesti ja nainen käänsi kainosti kasvonsa poispäin.\nMutta Lauri oli jo tuntenut hänetkin: hän oli kassanhoitajatar siinä\nherrain vaatehtimossa, josta hänenkin oli tapana ostaa kauluksensa ja\npaidannappinsa.\n\n\"Kas vain...\", Lauri ajatteli. -- \"Joko ovat luutnantin syrjähypyt\nalkaneet!\"\n\nJa samassa hänen tuli perin hyvä ollakseen: \"No, eipä ole sitten\nSelma ainakaan _tuon_ seurassa!\"\n\nHän lähti kiireisin askelin kotia kohti. Mutta tultuaan Annankadulle\nhän ei kääntynyt omanpuoleiselle katukäytävälleen, vaan meni kadun\nylitse vastakkaiselle puolelle nähdäkseen, loistiko valoa hänen\nvaimonsa huoneen tai ruokasalin ikkunoista, sillä alkoi jo hämärtää,\nja hän tiesi varmasti, että Selma olisi sytyttänyt valon, koska hän\npelkäsi pimeää niin, ettei sietänyt edes hämärääkään. Ikkunat olivat\nvalottomat.\n\nJa Lauri Sjöberg kääntyi ympäri, meni nopeasti takaisin Bulevardille\nja lähti sitten verkalleen solumaan keskikaupungille. Hänen edessään\nkulki koukkupäisellä vavalla varustettu mies, joka pysähtyi jokaisen\nlyhtytolpan kohdalla, ojensi vapansa ja nykäisi tottuneella\nkädenliikkeellä vihertävän liekin loistamaan.\n\nLauri ajautui lyhtymiehen jäljessä Erottajan kulmaan. Siitä mies\nkääntyi nousemaan mäkeä. Lauri epäröi hetkisen, mutta lähti sitten\nedelleenkin seuraamaan vavankantajaa. Hänestä tuntui jollakin\ntavalla lohduttavalta tuo valojen sytyttäminen. Suomi-yhtiön\npienen punatiilisen kulmatalon vieressä kohosi pilviä kohti korkea\nuudisrakennus. Se johti Lauri Sjöbergin mieleen hänen ensimmäiset\nylioppilasvuotensa, sillä juuri samalla paikalla hän muisti\nennen olleen vaivaisen matalan puutalon, jonka oven yläpuolelle\noli valkoiselle pohjalle maalattu mustin kirjaimin: \"Ölkälla --\nOlutkullu\", ja viimeksimainittu sana oli häntä aina naurattanut.\n\n\"Ne olivat huolettomia aikoja\", muisteli Lauri mielessään. --\n\"Kummallista! Silloin toivoi kerran pääsevänsä kokemaan sitä elämää,\njota kadunvarsien kivimuurien sisällä kuvitteli elettävän, ja nyt,\nkun oli saanut uteliaisuutensa tyydytetyksi, toivoikin takaisin niitä\naikoja, jolloin tuo elämä vielä kangasteli kaukaisena unelmana.\"\n\nMutta Ratakadun kulmassa tuli toinen vavankantaja hänen\nlyhtymiestään vastaan, ja kun Lauri katsahti ympärilleen, huomasi\nhän lyhtyjen pitkän rivin hohtavan yhtenäisenä helminauhana. Työ oli\nsuoritettu loppuun. Lyhtymiehet lähtivät vipajavat vavat olallaan\nyhdessä kiireesti kävelemään Fredrikinkadulle päin, mutta Lauri\nkääntyi vastakkaiseen suuntaan. Ratakadun ja Korkeavuorenkadun\nkulmassa olevan ruskeaksi maalatun kaksikerroksisen puutalon\nportista hän kurkisti pihalle; siinä talossahan Wecksell hänen\nikäisenään oli kirjoittanut Daniel Hjortinsa kamppaillessaan\nsielunsairautensa kanssa. Wecksell oli ollut hänen nuorukaisvuosiensa\nlempirunoilijoita... ja hän oli ollut mukana saattamassa runoilijan\ntomumajaa hautaan... Olihan hänellä ollut runollisia harrastuksia --\nja oli oikeastaan vieläkin. Miksei olisi!\n\nHän nykäisi hattunsa hiukan kallelleen, suoristi selkänsä ja\nkiirehti askeleitaan. Mutta mihin hän menisi? Hän oli tullut\nKasarmintorille. Cataniinko? Ei -- ei nyt -- nyt hän ei ollut sillä\ntuulella. Hän kulki Kaartin kasarmin portilla seisovien venäläisten\nvahtisotilaitten ohitse. Fabianinkadun kulmassa, Eteläisen\nMakasiininkadun pimennon torinpuoleisessa suussa loistivat himmeät\nvalot Ranskalaisen viinituvan maalattujen ikkunaruutujen takaa.\nLauri Sjöberg katsahti ympärilleen -- ei ollut ketään lähettyvillä!\n-- ja puikahti sisään ovesta. Hän oli ollut siellä kerran ennenkin\njonkun toverinsa kanssa ja tunsi molemmat tytöt: tummakulmaisen\nja solakkavartaloisen Signen, jolla oli surulliset silmät ja\nruotsalaisen meriupseerin kultainen ankkurinappi rintaneulana\nvalkeassa silkkipuserossaan, ja korkeapovisen ja vaaleaverisen Idan,\njoka oli iloinen luonteeltaan ja kotoisin Jönköpingistä.\n\nEihän siellä vielä tähän aikaan vuorokaudesta ollut ketään;\nkassanhoitaja istui tiskin takana koruompelu edessään, tytöt\nvetelehtivät ikkunapöydän ääressä romaanit käsissään.\n\n-- Kylläpä täällä on kodikasta, sanoi Lauri Sjöberg astuessaan\nsisään. -- Minä taidankin tulla häiritsemään...\n\n-- Ette ensinkään, virkahti Ida ja sulki kirjansa. -- Minun kreivini\nja puotityttöni saivat jo toisensa.\n\nSiitä tuli hauska ilta. He istuivat kaikki yhdessä, Lauri tilasi\nRüdesheimeria ja lauloi heille Reinin viinin ylistyksen. Kun\nmyöhemmällä alkoi tulla muita vieraita, siirtyivät Lauri ja Ida\nsisähuoneeseen. Lauri olisi mieluummin tahtonut Signen seurakseen,\nmutta Signellä oli tarjoiluvuoro etuhuoneessa.\n\n-- Signe lähtee kohta pois meiltä, kertoi Ida. -- Hänen ystävänsä ei\ntahdo, että hän tarjoilee...\n\nHänen ystävänsä oli rikas varatuomari, hieno herra ja vanhapoika,\njoka eli perintöjensä koroilla ja kirjoitteli silloin tällöin\nartikkeleita sanomalehtiin päivän polttavista kysymyksistä.\n\n-- Mutta miksi neiti Signellä aina on tuo upseerinnappi rinnassaan?\nkysyi Lauri.\n\n-- Ettekö sitä tiedä? ihmetteli Ida. -- Hän kantaa sitä suuren\nrakkautensa muistona. Signellä oli sulhanen Tukholmassa, nuori\nmeriväen upseeri hienosta aatelisperheestä, he rakastivat toisiansa\näärettömästi, mutta sulhasen suku erotti heidät, ja silloin lähti\nSigne Suomeen...\n\n-- Entä upseeri? kysyi Lauri.\n\n-- Hänet pakotettiin naimisiin jonkun rikkaan ja ruman aatelisneidin\nkanssa.\n\nIda oli tunteellinen neito, kuten usein iloiset neidot ovat, ja\nnytkin nousivat kyynelet hänen silmiinsä. Idan kyynelet ja viini\nsaivat Laurinkin tunteelliseksi, hän alkoi puhua rakkaudesta\nja kuolemasta, ja ennen pitkää heidän oli niin hyvä olla, että\nLauri pyysi Idan tuomaan samppanjaa: Veuve Clicquot keltaisella\nnimilipulla. Kun samppanja tuli, pistäytyi Signekin juomaan\nlasillisen heidän kanssaan. Silloin Ida siirtyi Laurin viereen\nsohvaan. Ja kun Signe, jota kohtaan Lauri nyt tunsi entistä suurempaa\nmielenkiintoa, lähti huoneesta, kietoi Lauri käsivartensa Idan\nvyötäisille ja suuteli häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi vähitellen tulla kesä. Koivut olivat hiirenkorvalla,\nlehmuksissa oli vaaleanvihreitä silmuja, ja ihmiset olivat\nmuuttuneet -- heidän kasvonsa olivat ilostuneet, heidän naurunsa oli\nnuorentunut, ja he kävelivät kadulla keveämmin ja notkeammin.\n\nMutta vielä oli kevään taivas levoton: vuoroin pistävän valkeaa\npäivänpaistetta ja toisin vuoroin mustia pilvenhattaroita, jotka\npärskyivät vettä.\n\nSelma Sjöberg oli aamupäiväisellä kävelyllään sattumalta tavannut\nVeikko Virtalan, pysähdyttänyt hänet ja kysynyt:\n\n-- Mihin maisteri on matkalla?\n\n-- Syömään päivällistä, Virtala oli vastannut.\n\n-- Onko teillä kauhea nälkä?\n\n-- No, ei nyt juuri kauhea...\n\n-- Siinä tapauksessa voitte tulla minua saattamaan. Olen matkalla\nKruunuhakaan äitini luo. Pieni kävely ennen ateriaa lisää\nruokahalua...\n\nVeikko Virtala oli vähän ihmetellyt tällaista lähentelyn aloitetta,\nsillä eihän rouva Sjöberg koskaan aikaisemmin ollut pysähdyttänyt\nhäntä kadulla eikä muutenkaan osoittanut seurustelemisen halua. Mutta\nsitten hän oli tullut ajatelleeksi, että Selma mahdollisesti tahtoo\npuhua hänelle Laurista -- mistä sellainen ajatus sitten lieneekään\nhänen päähänsä pälkähtänyt --, ja oli kääntynyt hänen mukaansa. Tämä\noli tapahtunut Ekbergin kahvilan kohdalla Aleksanterinkadulla, ja\nsilloin oli aurinko sattunut paistamaan täydeltä terältä.\n\nSe paistoi vieläkin, kun he tulivat Senaatintorille. Veikko Virtala\noli kaiken aikaa odotellut saavansa tietää, mistä asiasta Selma\nSjöberg tahtoi hänen kanssaan puhua. Ja hän odotti vieläkin, sillä\nhänen puhekumppaninsa sanat lentelivät ristiin rastiin: asiasta\ntoiseen ja taas takaisin kuin levottomat perhoset tai surisevat\nkimalaiset kesällä.\n\nSelma saattoi yht'äkkiä kysyä:\n\n-- Eikö joku ole sanonut jossakin, että ihmisen sielullinen ilmakehä\nsyntyy siitä, että taivas ja maa sulavat yhteen?\n\nJa kun Virtala vastasi, että niin oli kerran sanonut 17-vuotias\nDostojevski muutamassa kirjeessä veljelleen Mihail Mihailovitsille,\nhuudahti Selma:\n\n-- Seitsemäntoista vuotta -- se taitaa sittenkin olla ihmisen ihanin\nikä... ellei hän sattumalta ole liian varhaisvanha!\n\n-- Dostojevski oli epäilemättä varhain kehittynyt, huomautti\nVirtala. -- Hän sanoi samassa kirjeessään, että hänen mielestään\nmeidän maailmamme on syntisten ajatusten sumentamien taivaallisten\nhenkien asuinpaikka. Mutta jo kolme kuukautta myöhemmin hän kirjoitti\nsamalle veljelleen, että oli surullista elää ilman toivoa ja tuntea\nliitelevänsä jääkylmässä napaseudun ilmassa, jota ei ainoakaan\nauringonsäde päässyt lämmittämään.\n\n-- Kun olin seitsemäntoistavuotias, yritin kerran lopettaa itseni,\nsanoi siihen Selma Sjöberg. -- Mutta lääkäri sai minut virkoamaan,\nennenkuin myrkky oli ehtinyt tehdä tehtävänsä. Ja minusta oli hirveää\nherätä takaisin elämään...\n\nVeikko Virtala epäili tietysti, että nyt hän varmasti valehteli\ntehdäkseen itsensä mielenkiintoiseksi, mutta Selma Sjöberg jatkoi:\n\n-- Minä ymmärrän Strindbergiä niin hyvin, kun hän sanoo, että oli\nliian pirullista olla nuori...\n\n-- Mutta nyt on parempi --? yritteli Veikko Virtala.\n\n-- Paljon parempaa..., huoahti Selma Sjöberg ikäänkuin helpotuksesta.\n\nMutta yht'äkkiä hän pysähtyi -- he olivat tulleet Nikolainkadun\nalkuun -- ja kääntyi saattajansa puoleen sanomaan:\n\n-- Te piditte meidän naimisiinmenoamme onnettomuutena -- eikö niin?\nMutta uskokaa, ettei Lauri sopisi kenenkään kanssa niin hyvin yhteen\nkuin minun kanssani...\n\nHe lähtivät taas jatkamaan matkaansa, ja Selma sanoi:\n\n-- Lauri rakastaa minua sillä tavalla kuin hän voi rakastaa... ja\nminä pidän hänestä siksi, että hän on suuri lapsi...\n\n\"Tässä oli siis asian alku\", Veikko Virtala ajatteli heidän\nkulkiessaan postitalon ohitse, \"saa nähdä, mihin nyt tullaan...\"\n\nMutta ei tultukaan mihinkään. Sillä yht'äkkiä Selma Sjöberg käänsi\npuheen toisaalle kysymällä:\n\n-- Missä maisteri aikoo viettää kesänsä?\n\n-- Täällä Helsingissä ainakin suurimman osan -- minä, syntyperäinen\nmaalainen, olen onnellinen siitä, ettei minun tarvitse lähteä pois\ntäältä, sillä en tiedä, missä olisi niin kaunista kesällä kuin täällä.\n\n-- Niin, olette oikeassa; en minäkään tahtoisi mennä täältä\nmihinkään, mutta Laurin on alkanut tehdä mieli lapsuutensa kotiin...\nniin että kai me siellä vietämme hänen lomakuukautensa.\n\nKun he tulivat sen Nikolainkadun varrella olevan talon portille,\njohon rouva Åhman kahden nuoremman tyttärensä kanssa -- vanhimman\nsaatua oman kodin -- oli muuttanut, puristi Selma Sjöberg lämpimästi\nsaattajansa kättä:\n\n-- Teitte minulle suuren palveluksen, kun vaivauduitte tänne asti...\ntämä matka on niin ikävä kävellä yksin... Ja tiedättekö, tuo\npatologinen laitos herättää minussa aina kammoa. Sinnehän viedään\nnekin, jotka ovat riistäneet itseltään elämän, enkä minä voi vapautua\nsiitä ajatuksesta, etteivät lääkärit heitä leikellessään koeta saada\nselville ainoastaan heidän kuolemansa syytä, vaan yrittävät myös\nurkkia esiin heidän elämänsäkin arvoituksen...\n\n-- No, sitähän he eivät sentään voi hermosäikeistä eivätkä aivojen\nkudoksista lukea, Veikko Virtala sanoi.\n\n-- Eivät... Jumalan kiitos!\n\nKun Veikko Virtala jo oli kääntynyt lähteäkseen, huusi Selma-rouva\nhänet takaisin:\n\n-- Luvatkaa pian tulla meille. Tehän olitte Laurin läheisin toveri\nennenkin -- ettekö voisi ylläpitää ystävyyttä? Lauri on sen\ntarpeessa, uskokaa minua.\n\nJa tietysti Veikko Virtala lupasi.\n\nMutta hän ei tullut yrittäneeksikään täyttää lupaustaan ennen kuin\njoskus toukokuussa.\n\nLauri ei ollut kotona. Mutta Selma-rouva tuli eteiseen vaatimaan\nhäntä siitä huolimatta jäämään:\n\n-- En tiedä, mihin Lauri on pistäytynyt, mutta luulisin hänen pian\ntulevan kotiin... ja sitä paitsi: jos hän ei tulisikaan, niin\nvoittehan tyytyä kerran minunkin seuraani.\n\nHe istuutuivat rouvan valkeakalustoiseen huoneeseen.\n\n-- Täällä minä viihdyn parhaiten... olen eniten kotonani... kai\nsiksi, että täällä ovat vanhat tutut huonekalut ja muut esineet,\njotka jo kouluajoiltani asti olen tottunut näkemään ympärilläni.\n\n-- Täällä on hyvin valoisaa, Veikko Virtala sanoi jotakin sanoakseen.\n\nYht'äkkiä Selma Sjöberg nousi tuoliltaan ja purskahti heleään nauruun:\n\n-- Siinä sitä ollaan... Kyllä sen huomaa, ettei minusta ole talon\nemännäksi!\n\nHän riisui nopeasti ylleen unohtamansa talousesiliinan, viskasi sen\nvuoteen pitsipeitteelle ja sanoi edelleen nauraen:\n\n-- Uskaltaisinpa lyödä vetoa melkein mistä tahansa, ettette voi\narvata, mitä minä tänään olen tehnyt: olen leiponut piparikakkuja.\nEikö se ole naurettavaa.\n\n-- Miksi se teistä on naurettavaa? Hyvät piparikakut ovat\nihmiselämässä yhtä tärkeitä tekijöitä kuin... sanokaamme\nesimerkiksi... miellyttävät runot, sievät taulut tai somat sävelet.\n\n-- Mutta, maisteri Virtala, tehän olette ilahduttavassa määrässä\nmaterialisti.\n\n-- Kuinka en olisi! Minuahan pidetään -- ja pidän itsekin itseäni --\njärkevänä ihmisenä.\n\nSelma Sjöberg oli silmiinpistävän hyvällä tuulella, ja heidän\njuttunsa solisi huolettomasti eteenpäin.\n\nVeikko Virtala ajatteli itsekseen, että hyvän vaimonhan Lauri Sjöberg\nsittenkin oli tainnut saada, niin että syyttäköön itseään, jos ei\nosaa häntä pitää... Ja niissä ajatuksissaan hän tuli kysyneeksi:\n\n-- Sanokaa, rouva Sjöberg, jatkaako herra puolisonne lukujaan?\n\n-- Ei, vastasi Selma. -- En usko, että hän on edes aukaissut\nkirjojaan sen jälkeen, kun hän sai tutkintonsa suoritetuksi.\n\nVeikko Virtala puisti päätään:\n\n-- Sitä minä juuri pelkäsin. Selma-rouva kävi totiseksi ja kysyi:\n\n-- Mitä tarkoitatte? Ette suinkaan vain sitä, että minä olisin\nesteenä hänen luvuilleen?\n\nVirtala epäröi hetkisen, ennenkuin vastasi:\n\n-- Pelkäsin, ettei Laurilla ollut tarpeeksi tarmoa...\n\nSelma katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:\n\n-- Sanokaa minulle, maisteri Virtala, aivan suoraan: onko Lauri\nteidän mielestänne lahjakas... tarkoitan: yli keskitason?\n\n-- Kaikki on suhteellista, Virtala vastasi. -- Lauri on minun\nmielestäni hyväpäinen mies, hänellä on liikkuva, vilkas äly...\nmutta...\n\n-- Mutta --?\n\n-- Häneltä puuttuu keskittymiskyky, eikä hänellä ole sitä\nvakaumuksellisuutta, joka vie tekoihin... Hän voi innostua, mutta hän\nei jaksa innoittua...\n\nSelma-rouva kuunteli vakavana ja nyökytti päällään myönnytystä. Ja\nVeikko Virtala pani merkille, että hänen suupielensä nytkähtelivät.\n\n-- Lauri on, kuten me muutkin, oman aikansa lapsi, jatkoi\nVeikko Virtala. -- Meidän polvemme on kypsynyt täysi-ikäiseksi\nmurroskautena, joka monesta syystä on henkisesti hedelmätön. Se on\nvälipolvi, joka on tuomittu ruokkimaan sieluaan vain muistoilla\nja toiveilla. Meistä voi tulla sivistyneitä, oppineita, vieläpä\nhienostuneitakin ihmisiä, kelvollisia ja kunnioitettavia kansalaisia,\nmutta siihen se sitten jää... Uusia arvoja me emme kykene luomaan.\n\n-- Sehän on lohdutonta, virkahti Selma Sjöberg. -- Mutta kai se on\ntotta...\n\n-- Ei se niin lohdutonta ole, kun sitä tarkemmin ajattelee, väitti\nVeikko Virtala. -- Sillä kehityksen kulussa ovat murroskaudetkin\nvälttämättömiä ja siis välipolvetkin tarpeellisia.\n\nSelma-rouva hymähti:\n\n-- Puuttuva rengas ketjussa...\n\n-- Aivan niin. Ja ilman sitä katkeaisi ketju.\n\n-- Kunpa kaikkea aina jaksaisikin katsella iäisyyden näkökulmasta!\n\nPalvelijatar toi kahvitarjottimen, ja keskustelu katkesi vähäksi\naikaa. Mutta kun Selma-rouvan mureat piparikakut oli todettu\nmainioiksi, kääntyi puhe taas entiselle tolalleen.\n\n-- Etteköhän te sentään ole liiaksi pessimistinen tämän ajan\narvostelussanne, Selma Sjöberg sanoi. -- Luodaanhan meidänkin\npäivinämme toki sellaista, jolla täytyy olla pysyvä arvonsa.\n\n-- Sitä en suinkaan kiellä, Veikko Virtala vastasi. -- Mutta\nhuomatkaa, että meidän päiviemme luojat saavuttivat henkisen\ntäysi-ikäisyytensä jo toistakymmentä vuotta sitten, siihen aikaan,\njona kulttuurimme vielä eli voimakasta nousua ja huomenkaste kiilsi\nvainioilla. Mahlassa, joka silloin nousi puihin, oli alkuvoimaista\nväkevyyttä.\n\n-- Miksi mahla nyt sitten on heikentynyt?\n\n-- Se on joutunut käymään liian monen siivilän lävitse, ja sitä\npaitsi ovat puiden juuret päässeet höltymään kamarasta.\n\nTähän tapaan Veikko Virtala jutteli Selma Sjöbergin kanssa sillä\naikaa, kun he odottivat Lauria. Mutta Lauria ei kuulunut, vaikka\nulkona valkea hämärä jo tihentyi pimeäksi.\n\nVeikko Virtala lähti kotiinsa, ja hänen hiljaisia katuja kulkiessaan\nvakiintui hänessä sellainen mielipide, että Selma Sjöberg pohjaltaan\noli varsin vakava ihminen.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSamana keväänä Georg Brandes kävi Helsingissä. Se oli suuri tapahtuma\nkaikille niille, jotka tiesivät ja tunnustivat eurooppalaisten\naatevirtausten muovailleen heidän omia elämänkatsomuksiaan. Sillä\nBrandeshan oli heidän silmissään oman aikansa suurin sytyttäjä.\n\nHänen tuloaan odotettiin suurella jännityksellä, sitäkin suuremmalla,\nkun kerrottiin juutalaisen syntyperän tuottaneen vaikeuksia tuloluvan\nsaamiselle venäläisten viranomaisten taholta.\n\nHän tuli. Ja häntä juhlittiin. Kaikki ne piirit pääkaupungissa,\njotka lukeutuivat älymystöön, muodostivat kunniavartion hänen\nympärilleen. Lauri Sjöberg oli täynnä innostusta. Hänen humanistiset\nharrastuksensa saivat uutta tuulta purjeisiinsa. Hän istui kuulemassa\nluentoja ja oli mukana laulutervehdyksillä. Hän tunsi ikäänkuin\nheräävänsä uudelleen ylioppilasvuosiensa innostukseen. Hän ei ollut\nenää vain virkamies, joka meni virastoonsa, hoiti tehtävänsä, lähti\nvirastosta... vaan taas elävä ihminen... maailmankansalainen...\n\nJa kun joku hänen tuttavistaan uskalsi sanoa, etteivät Brandesin\nluennot esityksen iskevästä ja pirteästä vauhdikkuudesta huolimatta\ntarjonneet mitään olennaisesti uutta tai mullistavaa, suuttui hän ja\ntulistui:\n\n-- Miten voit niin sanoa! Täytyyhän jokaisen ajattelevan ihmisen\nmyöntää, että se on nerokasta julistusta... Täällä yritetään vain\naina olla niin kriitillisiä... epäillään kaikkea ja asetutaan\nomahyväisyyden korkeille koturneille.\n\nLaurin innostusta ei skeptillinen kriitillisyys viilentänyt. Hänen\nsilmissään Brandes edelleenkin oli sama, mikä hän oli ollut silloin,\nkun hän linkosi uuden ajan tunnussanoja heräävälle pohjolalle.\nSe oli Laurille uskon asia, jota ei saanut järkyttää ja joka ei\njärkkynytkään, sillä hänen lapsenmielensä ei vieläkään ollut\nsamentunut. Ja hän sai innostuksensa tarttumaan Selmaankin.\n\nKun eräät suomalaiset kirjallis-taiteelliset piirit muutamana iltana\nsaivat Brandesin juhlavieraakseen, olivat Sjöbergit juhlassa mukana.\n\nSe alkoi Ylä-Opriksen salissa illallisilla, joilla oli enemmän\njuhlamieltä kuin ruokaa ja juomaa. Siellä oli kynän miehiä,\nmaalareita, kuvanveistäjiä, arkkitehteja, nuoria tiedemiehiä,\njournalisteja. Ja naiset olivat kauniita ja nuoria. Juhlavieras\noli säteilevällä tuulella, mutta hänellä oli ilmeisesti nälkä.\nSillä kun pienet ja tarkalleen lasketut kananpojat tulivat hänen\nkohdalleen, otti hän vadilta kaksi puolikasta, mistä oli seurauksena,\nettä häntä vastapäätä istuva pöytävieras jäi ilman kananpoikaa ja\nsai tyytyä johonkin hät'hätää tuotuun tilapäisannokseen. Brandesin\nteräviltä pippurisilmiltä ei tämä välikohtaus jäänyt huomaamatta.\nJa kun hän nousi puhumaan, aloitti hän puheensa siitä, että hän\noli maankiertäjä, joka oli joutunut kiinni tässäkin seurassa\nkananvarkaudesta.\n\nHän sai siitä lähtökohdan \"ikuisen mustalaisuuden\" -- veren\nlevottomuuden ja hengen vaellushalun -- ylistykselle. Leikillisestä\nalkukäänteestään hän sitten siirtyi tunteelliseen runollisuuteen.\nHän antoi sanojensa liikuttaa häntä itseäänkin ja sai viritetyksi\nherkän tunnelman. Mutta juuri, kun tunnelma oli herkimmillään,\nsärki hän sen heinemaisella käänteellä, jonka leikillisyys\nkirvoitti kuulijoista vapauttavan naurun. Iloisuutta ei kuitenkaan\nkestänyt kauan. Sillä se oli vain siltana siihen vaateliaaseen\nvaatimattomuuteen, jolla hän kuvasi omaa elämäntyötään. \"Olisin\nonnellinen\", hän sanoi, \"jos minua paksujen kirjojeni johdosta\njoskus voitaisiin verrata polkupyörän keksijään, jonka elämäntyö\nratkaisevasti on lyhentänyt välimatkoja kulkurien maailmassa.\nVälimatkojen lyhentämiseen kansojen, ihmisten ja kulttuurien välillä\non minunkin työni tähdännyt. Mutta minä epäilen, että polkupyörän\nkeksiminen sittenkin on osoittautuva paljon käytännöllisemmäksi ja\nmerkityksellisemmäksi.\" Sitten seurasi lyhyt tauko, minkä jälkeen\nhän kääntyi läsnäolevien naisten puoleen ja levittäen rakastettavan\nhymyn tuimille Mefisto-kasvoilleen sanoi: \"Kun katselen sitä viehkeää\nkauneutta, joka kukkii täällä minun ympärilläni, niin en voi olla,\nhyvät naiset, ajattelematta sitä suurta tehtävää, mikä teillä\non maailmassa kansojen veljeyttämistyössä.\" Ja kääntyen sitten\nerityisesti niiden kahden kauniin professorinrouvan puoleen, joiden\nvälissä hän istui, hän sanoi: \"Jos minulla olisi mahdollisuuksia,\nperustaisin suuren pohjoismaisen avioliittotoimiston ja pyytäisin\nmolemmat pöytänaiseni sen johtajattariksi -- silloin varmaankaan ei\nkestäisi kauan, ennenkuin meidän kansojemme yhteenkuuluvaisuus olisi\nmuuttunut aatteesta ja unelmasta todellisuudeksi.\"\n\nKäsiä taputettiin ja huudettiin \"hyvä\", ja Brandes istuutui hymyillen.\n\n-- Loistavaa, sanoi Selma Sjöberg vieressään istuvalle Veikko\nVirtalalle.\n\n-- Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää, vastasi tämä hiukan nyreästi.\n\nHän ei kerta kaikkiaan voinut salata sitä, että Brandes oli\nhänelle pettymys. Hän ei jaksanut sulattaa sitä kansainvälisyyden\nyliarvioimista, johon Brandes teki itsensä syypääksi. Se oli hänen\nmielestään jo aikansa elänyttä oppia, joka tukahdutti niiden kukkien\nnousua, jotka uusi romantiikka oli kylvänyt.\n\n-- Ettekö, maisteri Virtala, todellakaan pitänyt puheesta? kysyi\nSelma Sjöberg.\n\n-- En, vastasi Virtala. -- Mitä siinä oli? Kyynillisyyttä\nja sentimentaalisuutta tarjoiltuna muutamin nokkelin\nsilmänkääntötempuin! Ainoa totuus, minkä hän sanoi, oli avomielinen\ntunnustus mustalaisuudesta.\n\n-- Te olette hirveä, hymähti Selma Sjöberg.\n\nJa Veikko Virtala hymähti vastaan:\n\n-- En minä, vaan Brandes. -- Aika on mennyt auttamattomasti hänen\nohitseen, ja hän on jäänyt elämään vain vanhoilla iskulauseillaan.\n\n-- Mutta itsehän hän on aikansa herättänyt.\n\n-- Niin on, mutta hän ei ole jaksanut seurata mukana omassa\ntanssissaan, vaan on jäänyt seinänvierustalle istumaan. Luuletteko\nesimerkiksi professorinrouvien olevan erityisen ihastuneita hänen\nhävyttömään vitsiinsä?\n\nAterian päätyttyä siirryttiin Pirtin kattoikkunaiseen näyttelysaliin.\nSiellä oli juuri ollut taidenäyttely, eikä tauluja vielä ollut\nehditty viedä pois. Sitäpaitsi oli hankittu laakereita ja\nkoristekasveja, joten tavallisissa oloissa autio ja alaston sali\nnyt esiintyi edukseen. Pitkien pöytien ääressä juotiin Orvietoa\nolkisiteisistä pulloista, ja tunnelma kävi pian välittömäksi. Oli\noikein hauskaa.\n\nJa kaikkein hauskin alkoi sitten, kun kunniavieras oli lähtenyt.\nSelma Sjöberg joutui istumaan suuren Maalarin lähettyville. Maalari\noli loistavimmalla maailmanmiestuulellaan ja sinkautteli sukkeluuksia\nja kertoi juttuja.\n\n-- En tiedä, milloin minulla olisi ollut näin hauskaa, sanoi Selma\nSjöberg, kun he aamulla kirkkaassa päivänpaisteessa tulivat kotiinsa.\n\n-- En minäkään, vastasi Lauri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä tuli heidän onnellisin kesänsä.\n\nSe kuukausi, jonka he viettivät Laurin lapsuudenkodissa, oli ehyt ja\nsopusointuinen.\n\nBrandes-viikko oli antanut Laurille uuden herätyksen. Päivisin\nhän istui pihapihlajien varjossa ja luki kirjojaan --\nkirjallisuudenhistoriaa ja kaunokirjallisuutta -- joita hän\noli varannut mukaansa ison kantamuksen. Ja iltaisin he tekivät\nkävelymatkoja pikkukaupungin vehmaaseen ympäristöön, milloin\nkahden, milloin kolmisin Laurin äidin kanssa. Se oli hiljaista,\ntyyntä elämää, johon Selmakin sopeutui mielellään. Hänestä oli\nhauskaa kuljeskella hiljaisia ja tyhjiä pikkukaupungin katuja,\neikä häntä ensinkään häirinnyt se, että matalain ikkunain myrttien\nja verenpisaroiden välistä tirkisteltiin, kun kadulta kuului\naskeleita. Pikemminkin se häntä vain huvitti, ehkä mairittelikin.\nSillä hän tiesi olevansa toisenlainen kuin muut, ja hän kuvitteli\ntuovansa tähän pikkuiseen maailmaan ikäänkuin tuulahduksen suuresta\nmaailmasta, jota pikkuisessa ei voitu olla salaa ihailematta...\n\nJa Laurin äiti piti heistä hellää huolta. Näytti aivan siltä,\nkuin hän olisi tahtonut lukea heidän salaisetkin toivomuksensa ja\ntäyttää ne kaikki parhaimman ymmärryksensä ja taitonsa mukaan. Hän\nrakasti nuorinta poikaansa yli kaiken. Se oli suorastaan liikuttavaa\nrakkautta, jota Selma ihaili ja kadehtikin. Mutta Selmaakin kohtaan\näiti oli suurenmoinen -- hänelläkin piti olla hyvä ollakseen, ja\nhänenkin piti viihtyä miehensä kodissa.\n\nKerran, kun Lauri istui pihlajien alla kirjoineen ja hänen vaimonsa\nteki hänen vierellään käsityötä, kysyi Selma:\n\n-- Etkö sinä enää koskaan aio jatkaa juriidisia lukujasi?\n\nLauri nosti katseensa kirjasta ja kysyi hämmästyen:\n\n-- Kuinka sinä sitä tulit kysyneeksi?\n\n-- Muuten vain... vastasi Selma. -- Sehän oli ennen sinun\nsuunnitelmasi...\n\n-- Niin oli, vastasi Lauri. -- Mutta ei ole enää. Mitä minä niillä\ntekisin! Minullahan on jo virkani, sinä, kotini -- kaikki, mitä minä\nelämässä tarvitsen. Nyt luen vain sitä, joka tekee minusta ihmisen.\nSelma naurahti:\n\n-- Eikö sinusta virkamies sitten ole ihminen?\n\n-- Harvoin ihminen siinä merkityksessä, jossa minä käytän sanaa...\nIhminen voi kyllä olla virkamies, mutta virkamies ei ilman muuta voi\nolla ihminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Laurin lomakuukausi oli kulunut loppuun, palasivat he Helsinkiin.\n\nÄiti oli saattamassa heitä asemalle. Hän itki sanoessaan jäähyväiset\npojalleen ja miniälleen:\n\n-- Minulla tulee olemaan hyvin ikävä teitä... Minusta tuntuu, että\nvanhasta kodista nyt lähtee viimeisen kerran aurinko...\n\nJa Selma itki. Hän oli kiintynyt vanhaan, hienovaraiseen ja\nsydämelliseen rouvaan, joka ei kertaakaan ollut näyttänyt\nvähäisintäkään katkeruuden väikettä siitä, että vieras oli\ntunkeutunut hänen lempipoikansa elämään.\n\nLauri koetti lohduttaa:\n\n-- Mehän tulemme taas ensi kesänä sinun luoksesi... ja silloin\npaistaa taas aurinko...\n\nMutta Laurin sanat kaikuivat ontoilta -- oli, kuin ei hän itsekään\nolisi uskonut niihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he lähestyivät Helsinkiä, sanoi Selma:\n\n-- Nyt, kun me taas tulemme arkeen, tuntuu minusta aivan siltä, kuin\nmenettäisimme jotakin, jota emme koskaan saa takaisin... En voi sille\nmitään, että minua peloittaa...\n\n-- Koetetaan, rakas, säilyttää Helsingissäkin se, mikä meillä nyt on\nollut..., Lauri vastasi hiljaisesti.\n\nMutta he eivät saaneet sitä säilymään. Vaikka koettivatkin. Entinen\nlevottomuus heräsi Selmassa. Hänen täytyi alati olla liikkeellä.\nMilloin hän matkusti maalle luutnantska Bergerin luo, milloin äitinsä\nja sisariensa kesäpaikkaan. Taikka sitten hän liikkui kaupungilla --\naina oli menoa.\n\nJa Lauri joutui usein olemaan yksin. Mutta hän oli sittenkin\ntavallaan onnellinen. Hän oli tullut Selmaa lähemmäksi, ja hänellä\noli kirjansa -- Brandes-vierailun herätys vaikutti hänessä vielä.\n\nMutta kuta pitemmälle ehti syksy, sitä levottomammaksi muuttui\nLaurinkin elämä. Alkoivat kutsut alkoivat illanistujaiset, sattui\nmilloin mitäkin, joka vei pois kodista, kirjoista ja hiljaisista\najatuksista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten eräänä sumuisena marraskuun päivänä tuli tieto, että Laurin\näiti oli kuollut.\n\nKun he matkustivat hautajaisiin, sanoi Selma heidän istuessaan\njunavaunussa:\n\n-- Muistatko, mitä minä sanoin, kun me kesällä palasimme takaisin\nHelsinkiin... Katso, tätä kai minä silloin aavistin... ja pelkäsin...\nJa Lauri Sjöberg kumartui suutelemaan vaimoaan otsalle. Selma oli\nniin kaunis mustassa surupuvussaan.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKului vuosi, kului toinen...\n\nHelsinki kasvoi, uudet kaupunginosat laajenivat, kirkonkirjoihin\nmerkittiin yhä useampia tuhansia asukkaita, mutta elämä kulki entisiä\nahtaita latujaan.\n\nKeisarillinen sortopolitiikka oli kiristänyt otettaan, Seyn oli\nkenraalikuvernöörinä, venäläistyttämisuhka astui yhä peloittavampana\nkynnykselle ja teki olot maassa entistäkin alakuloisemmiksi.\n\nIhmiset elivät päivän kerrallaan, hoitivat arkiset leiviskänsä ja\nkoettivat niiden lomissa keksiä itselleen pieniä iloja ja unohtaa\nsuuret surunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauri Sjöbergin virka oli vakinaistettu, Veikko Virtala oli väitellyt\ntohtoriksi ja nimitetty dosentiksi yliopistoon, Birger Björklöfin\nviini- ja konjakkimerkeillä oli edelleenkin hyvä menekki, luutnantska\nja hänen luutnanttinsa harjoittivat maatilallaan menestyksellistä\nsikataloutta, ja Selma Sjöberg vieraili usein heidän kartanossaan.\nSelma Sjöbergistä puhuttiin näihin aikoihin sangen paljon. Ja kun\njostakin ihmisestä puhuttiin, niin merkitsi se miltei poikkeuksetta,\nettä hänestä puhuttiin pahaa. Tietysti Selma Sjöberg itse oli antanut\naihetta pahoille kielille -- eihän voinut olla savua ilman tulta.\nHänet nähtiin milloin Lahtisen seurassa, milloin Birger Björklöfin\nkanssa, ja usein hän istui iltojaan luutnantin herrasväen pöydässä\nravintolassa, mutta miehensä rinnalla häntä ei nähty juuri koskaan.\nSitäpaitsi hän harrasti rohkeata puhetapaa ja silmiinpistäviä pukuja,\nja se ärsytti ihmisiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana syksyisenä iltana oli eräällä Veikko Virtalan\nvirkatoverilla korttikutsut. Koolla oli kahdeksan herraa: nuorempia\nakateemikkoja, pari sanomalehtimiestä, muudan pankkiherra. Pelattiin\nkahdessa pöydässä.\n\nOli lauantai-ilta, eikä robbertteja kovinkaan kiirehditty. Aluksi\npuhuttiin politiikkaa, mutta siihen väsyttiin pian, ja silloin puhe\nkäännettiin naisiin. Keskustelun sävy oli tietysti varsin vapaa ja\nkatsantokannat ennakkoluulottomat. Ensiksi puhuttiin sukupuolesta\nyleensä, mutta kun valkokätinen pankkiherra kortteja jaellessaan tuli\nmaininneeksi Selma Sjöbergin nimen, ruvettiin tapausta tarkastelemaan\nyksityiskohtaisesti. Jokaisella oli oma näkökohtansa, jonka hän\ntahtoi tuoda kortena yhteiseen kekoon.\n\nVeikko Virtala koetti aluksi puolustaa Selma Sjöbergiä; häntä\nharmitti ja suututti se into, millä herrat, joista useimmat eivät\nedes olleet hyvänpäivän tuttuja asianomaisen kanssa, vainusivat\njotakin \"pikanttia\" viattomimmassakin asiassa, jonka ilmeisesti\njuorut olivat suurentaneet kärpäsestä härkäseksi.\n\n-- Niin, sanoi pankkiherra -- tohtorihan on Lauri Sjöbergin\nylioppilastovereita... Ja Sjöbergiä minäkin säälin: hieno mies,\njoka varmasti olisi voinut päästä pitkälle, ellei tuo nainen olisi\nleikannut häneltä siipiä!\n\n-- Miten hän ne on leikannut? Virtala uteli. Kamreeri levitti käsiään\nja kohautti olkapäitään:\n\n-- Tjaa... miten nainen yleensä leikkaa mieheltä siivet! Samalla\ntavalla kai kuin aikoinaan Delila Simsonilta.\n\nHän nauroi makeasti omalle vitsilleen ja sai puolelleen\nvastapelaajanaan istuvan sanomalehden toimittajan, joka sanoi:\n\n-- Nykyaikainen Salome hän on. Varo vain, ettei hän vielä vaadi\nhopeavadille sinunkin päätäsi.\n\nSeurassa oli myöskin kaksi lääkäriä: hermotautien lääkäri ja nuori\ngynekologi, molemmat etevien kirjoissa kulkevia dosentteja. He\nkäsittelivät tapausta tieteellisen objektiivisesti. Hermolääkäri\nsanoi:\n\n-- Eiköhän tässä tapauksessa voida puhua periytyneestä\nrasituksesta... isä lienee ollut alkoholisti, joten degeneraatio\nhelposti on voinut johtaa suoranaiseen 'maniaan'...\n\n-- Tavallista voimakkaampi viettielämä saattaa toisinaan kehittyä\nsairaalloisuudeksi, päätteli taas gynekologi. -- Tiedetään\ntapauksia...\n\nTalon isäntä, nuori historiantutkija, jonka erikoisalana oli antiikin\nmaailma, keskeytti tohtorin hymyillen:\n\n-- Hyvä veli, voihan sitä sanoa sairaudeksi, jos niin tahtoo, mutta\neihän asia siitä muutu ensinkään. Ja sitäpaitsi: tiedämmehän rouva\nSjöbergin tapaisia naisia olleen jo ammoisista ajoista alkaen ja\ntiedämme, että heitä toisin ajoin on suuresti kunnioitettu, toisin\najoin taas syvästi halveksittu.\n\nPankkiherra puuttui taas puheeseen:\n\n-- Kerrotaan, että luutnantska Bergerin täytyy lähteä keväällä Aixiin\ntai johonkin muualle hermojaan parantamaan, kun rouva Sjöberg,\njoka on ollut hänen paras ystävättärensä, viime aikoina aivan\nhäikäilemättömästi, on iskenyt silmänsä hänen mieheensä...\n\n-- Pötyä! huudahti Veikko Virtala. Kamreeri suutahti:\n\n-- Suokaa anteeksi, herra tohtori, mutta se ei ole \"pötyä\", sillä\npankissa tiedetään asiat. Sitäpaitsi: Bergerin rouva on miestään\nmelkein pari vuosikymmentä vanhempi... ja minä tunnen Bergerin...\nhih-hih-hii...\n\nVeikko Virtala huomasi, että oli turha potkia tutkainta vastaan. Ja\nkeskustelu jatkui, kunnes toisessa pöydässä maalattiin ensi kädessä\nkuusi herttaa ja mentiin isoon slammiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKortti-illan jälkeisenä päivänä Veikko Virtala päätti mennä\nSjöbergille. Oli tuollainen ikävän harmaa helsinkiläinen\nsyyssunnuntai, jona ei tiedä, mitä tekee, ja sitäpaitsi Veikko\nVirtala oli edellisenä iltana saanut ikäänkuin piston omaantuntoonsa.\n\nLauri tuli itse aukaisemaan ovea.\n\nHänen kasvonsa oivat punaiset ja vähän pöhöttyneet, ja hänen hiukan\nsammalteleva tervehdyksensä oli ylenpalttisen ystävällinen.\n\nOvi ruokasaliin oli auki. Liinattomalla pöydällä oli viinakarahvi,\nolutpulloja ja kylmää ruokaa. Pöydän ääressä virui pitkä ja laiha\ntummanpuhuva mies.\n\n-- Onko sinulla vieraita? kysyi Veikko Virtala.\n\n-- Vain eräs virkatoverini... ei se mitään... ei mitään.\n\nHe menivät sisälle, ja Lauri esitteli:\n\n-- Tohtori Virtala... varatuomari Pohjanen. Nähtävästi herroja hiukan\nhävetti, ja isäntä kiiruhti selittämään:\n\n-- Olemme tässä haukanneet vähän välipalaa... ei ollut ketään kotona,\nitse haettiin tavarat pöytään...\n\n-- Olemme haukanneet ja naukanneet ja viettäneet oikeaa\nnuorenmiehenelämää... ha-haha-haa...\n\nPohjasen nauru oli ikävästi narahtelevaa.\n\n-- Onko tohtori naimisissa? kysyi hän sitten yht'äkkiä.\n\n-- Valitettavasti en, Virtala vastasi.\n\n-- Älkää valittako, vaan kiittäkää taivasta, että se on varjellut\nteidät onnettomuudesta, murahti Pohjanen ja huudahti sitten Lauria\nolalle lyöden: -- Me kaksi tiedämme, mitä avioliitto on... mutta ei\nsilti itketä -- eihän vain?\n\nLauri ei vastannut mitään, vaan täytti viinalasit -- hän oli jo\nehtinyt hakea kaapista kolmannenkin -- ja ehdotti Pohjasen maljan.\n\n-- Ja Pohjasen malja on juotava pohjaan, vaati asianomainen, kaatoi\nkulauksen kurkkuunsa ja sanoi sitten kieltään lipoen Laurille:\n\n-- Muuta ei ihmisen tarvitse katua kuin nuorena naimista.\n\nKun oli syöty, siirryttiin Laurin huoneeseen tupakalle. Pohjanen\nkertoi sikamaisia juttuja, ja isäntä toi kirjoituspöydälle laseja\nja otti kaapista punssipullon. Lämmin punssi maistui pahalta, mutta\nPohjaselle se kelpasi. Hän kallisteli lasiaan niin ahnaasti, että\nsen sisällystä alinomaa läikähteli takille, jolle jo ennestään oli\nkarissut tuhkaa. Ja hänen juttunsa olivat iänikuisia. Mutta niitä ei\ntarvinnutkaan kauan kuunnella. Sillä yht'äkkiä hän nousi, viskasi\nsavukepätkänsä tuhka-astian vierelle ja sanoi:\n\n-- Ja nyt meni Pohjanen!\n\nVeikko Virtala ei malttanut olla sanomatta, että tuomari Pohjanen oli\nvähemmän miellyttävä henkilö.\n\n-- Paremman puutteessa hänkin menee mukiin, sanoi Lauri. -- Täytyyhän\nminullakin olla joku, jonka seurassa saan aikani tapetuksi --!\n\nHänen äänensä oli synkkä.\n\n-- Missä rouvasi on? kysyi Virtala.\n\n-- En tiedä. Ei hän enää koskaan ole kotona... niin, tarkoitan, että\nhän nykyisin on usein poissa... Seuraelämä ei taas huvita minua... ei\nsellainen, jollaisesta Selma pitää... Minä istun mieluummin kotona ja\nlueskelen kirjojani...\n\n-- Niin, niin..., sanoi Veikko Virtala. Mutta itsekseen hän ajatteli:\n\n\"Jokohan Lauri Sjöbergkin on joutunut sille kaltevalle pinnalle, joka\nvähitellen vie tylsistymiseen?\"\n\nLauri oli ilmeisesti hämillään; hän otti kukan pöydän maljakosta\nja alkoi hypistellä sitä sormissaan. Hetken perästä hän sanoi\nhiljaisella äänellä:\n\n-- Yksinäisyys on kaikesta raskainta... sen alle voi luhistua...\n\nEikä Veikko Virtala tiennyt, mitä hän siihen sanoisi, katseli vain\nulos ikkunasta, johon ei näkynyt muuta kuin vastakkaisen talon\nikävä julkisivu, ja kuunteli ruokasalin seinäkellon yksitoikkoista\ntikitystä. Lauri piteli päätään molemmilla käsillään.\n\nTuokion kuluttua Veikko Virtala yritti sanoa:\n\n-- Mutta jospa te sovinnossa eroaisitte --? Lauri kavahti pystyyn:\n\n-- Mekö? Miksi? Ei koskaan. Me kaksi kuulumme yhteen... kaikesta\nhuolimatta...\n\nHän horjahti hiukan ja tarttui molemmin käsin kirjoituspöydän reunaan:\n\n-- En jaksaisi elää ilman häntä... hän on minun kohtaloni...\n\nSitten hän istahti ja virkkoi verkalleen matalalla, tummalla äänellä:\n\n-- Voin kertoa sinulle, että hiljattain, kun Selma pariksi päiväksi\noli matkustanut ystävättärensä maatilalle, olin aivan kuin sairas...\nToisena iltana otin tytön kadulta, kuvittelin, että hän oli Selma...\nja olin onnellinen...\n\nVeikko Virtala ei voinut olla hymähtämättä itsekseen tunnustuksen\nirvokkuudelle -- miltähän kannalta olikaan ilotyttö mahtanut ottaa\nasian? Mutta Lauri purskahti itkuun aivan kuin pieni lapsi:\n\n-- Tiedänhän, että olen naurettava... ja että sinäkin naurat\nminulle... ehkä säälitkin... Mutta sille en mahda mitään, että\nrakastan häntä...\n\nYht'äkkiä hän herkesi itkemästä, puri yhteen hampaitaan, löi\nnyrkkinsä pöytään ja huusi:\n\n-- Kenen luona hän nytkin lienee --? Veikko Virtala pakotti hänet\nmakuulle, otti kirjoituspöydällä olevan kirjan ja meni ruokasaliin.\nHänen täytyi luvata, ettei hän jättäisi Lauria yksin kotiin.\n\nKirja oli Anatole Francen Kuningatar Hanhenjalka. Kun hän aukaisi\nsen, huomasi hän siinä olevan kirjanmerkin -- se oli Birger\nBjörklöfin käyntikortti, johon oli kirjoitettu: \"ystävällisin\ntervehdyksin\". Ilmeisesti Selma oli lukenut kirjaa, ja kai kortti oli\ntullut kukkien kera, jotka olivat maljakossa.\n\nJa Veikko Virtala luki:\n\n\"Edessäni seisoi ihmeellinen olento, mustassa satiinipuvussa,\njoka oli pitseillä reunustettu, tumma, mutta sinisilmäinen,\nlujapiirteinen, iho tuores ja nuori, posket pyöreät ja suu\nnäkymättömän suudelman henkevöimä. Hänen lyhyen hameensa alta näkyi\npari pientä, rohkeata, iloista ja pirteätä jalkaa. Hän seisoi\nsuorana, pyylevänä, jonkin verran karkeatekoisena hekumallisessa\ntäydellisyydessään. Samettinauhan alta, jota hän kantoi kaulassaan,\nnäkyi neliskulmainen osa ruskeaa ja kuitenkin huikaisevaa\npovenkumpua. Hän katseli minua uteliaan näköisenä.\"\n\nJoku tuli eteiseen. Selma Sjöberg kurkisti ruokasaliin. Hän hätkähti\nnähdessään vieraan siellä yksin ja kysyi hätääntyneenä:\n\n-- Missä Lauri on?\n\nVeikko Virtala selitti hänen tulleen vähän pahoinvoivaksi.\nSelma-rouva katsahti ruokapöytää, arvasi pahoinvoinnin syyn ja\nvirkahti:\n\n-- No, kaikkea hänen päähänsä pälkähtääkin! Keskellä sunnuntaipäivää!\n\nVirtala selitti tuomari Pohjasen olleen talossa hänen tullessaan.\n\n-- Iljettävä olento, sanoi Selma Sjöberg. -- En ole ensinkään\nhyvilläni siitä, että hän rupeaa Laurin luona juoksemaan. Kyllä\nLaurikin voisi vähän tarkemmin valita seuranpitäjänsä!\n\nHän meni takaisin eteiseen riisumaan päällystakkiaan ja hattuaan. Kun\nhän tuli takaisin, sanoi Veikko Virtala:\n\n-- Lupasin jäädä tänne, kunnes tulisitte kotiin; nyt siis voinen...\n\n-- Älkää toki! Pyydän teitä jäämään. Vai oli poika taas sillä\npäällä... Teette todellakin palveluksen minulle, jos nyt jäätte tänne\njoksikin aikaa.\n\nHänen äänensä oli melkein rukoileva, mutta yht'äkkiä se muuttui\nmiltei riemulliseksi:\n\n-- Olen ollut pitkällä kävelyllä Eläintarhassa. Se oli ihanaa,\nsuurenmoista.\n\n-- Vaikka ilma on niin ikävän harmaa, sanoi Veikko Virtala.\n\n-- Onko se? ihmetteli Selma-rouva hymyillen. -- Siinä näette, kuinka\nolen nauttinut, kun en edes ole pannut sitä merkille.\n\nHän rupesi siivoamaan pöytää. Sitä tehdessään hän sanoi:\n\n-- Ettekö kertoisi minulle jotakin Lermontovista. Minä olen niin\nlaiska ottamaan selvää asioista, ja te, tohtori Virtala, olette niin\nhyvä elävä tietosanakirja.\n\n-- Miksi juuri Lermontovista? kysyi Virtala hiukan ihmetellen.\n\n-- Ah, en tiedä, mistä lienen saanut päähäni hänen nimensä... Ja nyt\nolen utelias...\n\nJa Veikko Virtalan täytyi kertoa.\n\n-- Sanoitteko, että hän oli vain seitsemänkolmattavuotias kuollessaan?\n\n-- Niin oli.\n\n-- Entä mikä mies oli hänen surmaajansa?\n\n-- Mikä lienee ollut joutava narri! Samassa Lauri tuli ruokasaliin;\nhän oli hyvin hämillään. Mutta Selma-rouva meni nauraen häntä vastaan:\n\n-- Vai olette juhlineet täällä minun poissaollessani... Nyt\njatketaan, sillä minäkin tahdon juhlia!\n\nRouva suuteli miestään otsalle. Sitten hän meni hakemaan viiniä ja\nlaseja tarjoiluhuoneesta. Sillä välin, kun hän oli poissa, eivät\nherrat keksineet mitään sanomista toisilleen. Molempia vaivasi\näskeinen tunteenpurkaus. Lauri selaili hajamielisesti pöydälle\njäänyttä Kuningatar Hanhenjalkaa, ja Veikko Virtala ajatteli, että\nhänen äsken lukemansa naiskuvaushan sopikin Selma-rouvaan.\n\nSelma Sjöberg tuli takaisin, asetti tarjottimen pöydälle, kaatoi\nviinin laseihin, kohotti omansa ja huudahti:\n\n-- Eläköön ilonpito ja hyvätuuli!\n\nJa sitten hän puheli yhtä mittaa ja nauroi...\n\nVeikko Virtala ei voinut olla itsekseen miettimättä, huomasiko Lauri\nSjöberg, miten hermostunutta ja pingoitettua hänen vaimonsa iloisuus\noli, vai uskoiko hän, että todellakin pidettiin hauskaa.\n\nYht'äkkiä Selma-rouva alkoi puhua Birger Björklöfistä -- aivan ilman\naihetta, kuten hänellä oli tapana:\n\n-- Meistä on tullut oikein hyvät ystävät... Eikä Lauri ole ollenkaan\nmustasukkainen. Päinvastoin hän pitää paljon Birger Björklöfistä.\nEtkö pidäkin?\n\nLauri nyökäytti päätään. -- Siinä näette, virkkoi Selma-rouva. --\nJa sittenkin ihmiset muka säälivät Lauria minun miestuttavuuksieni\ntähden.\n\nHän nauroi meluavan iloisesti ja alkoi laskea leikkiä\nmustasukkaisuudesta, ja Lauri nauroi makeasti vaimonsa jutuille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuon sunnuntaisen vierailun jälkeen Veikko Virtala ei enää käynyt\nSjöbergillä. Hän tapasi kyllä sekä Selma-rouvan että Laurin silloin\ntällöin kadulla, ja molemmat pyysivät, ettei hän unohtaisi heitä.\nMutta hänestä tuntui meno vastenmieliseltä -- kun ihmisten kotielämä\njollakin tavoin vahingossa on paljastunut syrjäiselle, herää hänessä\npelko, että hän tahtomattaan voi joutua liian lähelle heidän\nonnettomuuttaan.\n\n\n\n\n5.\n\n\nEräänä päivänä, kun suvisen sadekuuron jälkeen kadunvieren\nlehmukset tuoksuivat makealta ja hevoskastanjat Oopperakellarin\nedessä kukkivat, Veikko Virtala tapasi Selma Sjöbergin\nEtelä-Esplanadinkadulla.\n\n-- Menen Lauria vastaan... tulkaa tekin... Lauri sanoi viimeksi\neilen, ettei hän ole nähnyt teitä moniin aikoihin..., pyysi\nSelma-rouva.\n\n-- En osannut odottaa, että herrasväkikin vielä oli tässä\nkesätyhjässä kaupungissa, jossa jo kaikki ikkunat on paperoitu tai\nliiduttu elottomiksi...\n\n-- Me lähdemme maalle vasta heinäkuun alussa; Lauri on vuokrannut\nmökin jostakin Porkkalan puolesta...\n\n-- Vai niin, vihelteli Veikko Virtala. -- Meren rannalle. Luuletteko\nviihtyvänne siellä yksinäisyydessä?\n\nVastaus viipyi vähän aikaa:\n\n-- En tiedä... Oikeastaan en ole sinne menoa vielä ajatellutkaan\nsiltä kannalta, että siitä tulisi täyttä totta... Vanhat ihmisethän\nvaroittavat aina, ettei pidä ennen aikojaan liikoja kuvitella, kun ei\nkuitenkaan koskaan tiedä, mitä sitä ennen voi tapahtua...\n\nHän hymyili väsyneesti ja jatkoi:\n\n-- Vanhat ihmiset ovat niin viisaita ja niin alakuloisia. Heillä\non valmiit ajatukset joka asiasta -- ja aina niin alakuloiset\najatukset... Tiedättekö, minusta vanhuuden viisaus on suorastaan\npeloittavaa. Enkä minä ikänäni suostuisi tulemaan vanhaksi,\nmieluummin minä itse katkaisisin elämäni langan...\n\n-- Aivanhan te nyt puhutte peloittavia asioita, virkahti Veikko\nVirtala vastaukseksi.\n\nMutta Selma Sjöberg sanoi:\n\n-- On ihmisiä, jotka sanovat itsemurhaajia -- sana on muuten aivan\nväärä ja karkea -- pelkureiksi, he kun eivät muka uskalla elää.\nNiinkuin he tietäisivät, kumpaanko tarvitaan enemmän uskallusta,\nelämiseen vaiko kuolemiseen.\n\n-- Entä mikä on teidän mielipiteenne? kysyi Veikko Virtala.\n\nSelma-rouva oli hetkisen vaiti; sitten hän sanoi verkalleen ja\nhiljaisella äänellä:\n\n-- Rangaistuksen pelosta ihminen kenties voi päättää päivänsä,\nmutta jos sellainen ihminen, jonka ei tarvitse pelätä rangaistusta\nja häpeää, lopettaa elämänsä, niin tapahtuu se varmaankin\nsiksi, että hän on niin lopen väsynyt, ettei enää jaksa kantaa\npettymyksiään. Sellaiselle ihmiselle kai kuolema on yhtä ihanaa kuin\non nukahtaminen... Eikö muuten joku olekin sanonut kuolemaa unen\nsisareksi?\n\nHänen silmänsä olivat puoleksi ummessa; niiden luomet olivat tummat.\nHän näytti väsyneeltä ja raukealta. Ja Veikko Virtalasta tuntui, että\nhän oli itkenyt.\n\n-- Minä uskon kyllä, että eläminen vaatii suurempaa rohkeutta ja\nvahvempia voimia, sanoi hän puhettaan jatkaen. -- Pitkien tyhjien\npäivien taakka on kauhea. Mutta mistä ottavat rohkeutensa ne ihmiset,\njotka tuntevat, ettei heillä ole voimia --?\n\n-- Te olette väsynyt, sanoi Veikko Virtala. Selma Sjöberg hymähti\nsurumielisesti:\n\n-- Ehkä olen vähän väsynyt... He olivat ehtineet Kauppatorin\nlaitaan. Kappelista kuului Apostolin soittokunnan messinkisävelet,\nsatama-altaitten yläpuolella kirkuivat lokit, Kruunuvuoren selältä\ntuli suvilempeä tuuli tuoreena, ja merileijonain vesisuihkujen\npisarat kimaltelivat päivänpaisteessa.\n\n-- Ajatelkaahan, että tuo Vallgrenin tyttökin aikoinaan saattoi\nherättää pahennusta! virkahti Selma-rouva naurahtaen. -- Kyllä\nihmiset jaksavat olla typeriä ja tekohurskaita!\n\nVeikko Virtalasta tuntui keveältä, kun puhe kääntyi toisille tolille,\nja hän kysyi iloisesti:\n\n-- Muistatteko, mitä Lasse Sonck vastasi kiertokyselyyn tästä\ntärkeästä asiasta?\n\n-- En.\n\n-- Hän sanoi aivan lakonisesti: minua tyttö ei ärsytä. Hän sai\nnaurajat puolelleen ja pelasti Amandan maineen.\n\nEdlundin kulmassa Lauri Sjöberg tuli kadun ylitse. Hänellä oli uusi\nsininen kesäpuku, olkihattu oli vallattomasti työnnetty takaraivolle,\nja hän asteli reippaasti.\n\n-- Olipa hauskaa, että tulitte minua vastaan, hän sanoi iloisesti.\n-- Pääsin virastosta vähän aikaisemmin. Taikka: oikeastaan en tiedä,\npääsinkö -- lähdin vain! Hitto vieköön, eihän sitä näin kauniina\npäivänä viitsi istua liikoja.\n\nSelma-rouva koetti päästä yhtä huolettomaan äänilajiin, mutta se\nei ottanut onnistuakseen. Aika ajoittain hän jäi sanattomaksi ja\ntuijotti eteensä. Ja kun Lauri kysyi, mikä häntä vaivasi, vastasi hän\nyksikantaan:\n\n-- Ei mikään; unohduin vain vähän miettimään...\n\n-- Ja sitten sitä mennään saareen! huudahti Lauri. -- Tiedäpä,\ntohtori, että meillä on mainio mökki ja verrattomat ahvenpaikat ja\nraitista meri-ilmaa ilmaiseksi! Siellä kelpaa paistatella päivää\nSelmankin.\n\nRouva Sjöberg pysähtyi kukkakaupan ikkunan eteen:\n\n-- Katsokaa, kuinka ihania ruusuja... nuo tummanpunaiset... Lauri,\nmene ostamaan minulle yksi... tuo, näetkö, juuri sen minä tahdon,\nmutta vain yhden.\n\nKun Lauri oli mennyt myymälän ovesta sisään, sanoi Selma-rouva:\n\n-- Älkää, hyvä tohtori Virtala, muistelko minun äskeistä\nlörpöttelyäni. Olen vain ollut vähän omituisella tuulella tänään --\neihän sitä aina hallitse mielialojaan... Älkääkä vain luulko, että\nminä haudon minkäänlaisia yllättäviä suunnitelmia.\n\nLauri toi ruusun, ja Selma kiinnitti sen rintaansa.\n\n-- Eikö mennä Luodolle syömään päivällistä? ehdotteli Lauri. --\nVoisimme aloittaa saaristoelämämme sieltä...\n\n-- Ei mennä tänään, pyysi Selma-rouva. -- Ollaan järkeviä ja mennään\nkiltisti kotiin. Minäkin olen vähän väsynyt, mennään raitiovaunulla.\n\nKun Lauri vielä houkutteli, sanoi hänen vaimonsa:\n\n-- Harvoinhan _minä_ pyydän sinua kotiin!\n\nHe nousivat raitiovaunuun. Sillalta Selma Sjöberg vielä vilkutti\nhyvästit Veikko Virtalalle, joka lähti kävelemään kohti Kappelia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät kuluivat, ja muutamana iltapäivänä Veikko Virtala huomasi,\nettä oli juhannusaatto.\n\nKaupunki oli autio ja tyhjä. Ihmiset olivat menneet lehvillä ja\nkirjavilla viireillä koristetuissa laivoissa saariin polttamaan\nkokkoja.\n\nVeikko Virtala ajautui illansuussa Kaivohuoneelle. Siellä oli yhtä\ntyhjää kuin muuallakin. Uniset edeskäyvät torkkuivat ovenpielissä tai\nleyhyttelivät tarjoiluliinoillaan avonaisten ikkunain ääressä.\n\nMutta eräässä lasiverannan etäisessä nurkassa istui yksikseen Birger\nBjörklöf; hän viittoi Virtalan luokseen. Savuke riippui veltosti\nBjörklöfin huulien välissä, ja viistottain tulevat ilta-auringon\nsäteet sytyttivät keltaisen viskyn korkean lasin pohjassa sulaksi\nkullaksi.\n\nVihreiden puiden lomitse näkyi kapea kaistale sinistä merta; silloin\ntällöin vilahti siellä jokin valkoinen purje. Ja silloin tällöin\nherrat vaihtoivat jonkin sanan, mutta enimmäkseen he istuivat omissa\najatuksissaan.\n\nVähitellen alkoi tulla muitakin ihmisiä ravintolaan. Jokunen tuli\nyksikseen, mutta useimmat parittain. Ja verannan päässä olevalle\nsoittolavalle ilmestyi seitsemän vihreätakkista italialaista\nsoittimineen. Ravintola rupesi heräämään kesäisen aattopäivän\nraukeasta rauhasta. Ja valaistus syttyi, vaikka vielä olikin aivan\nvaloisaa. Pääjohtaja Lahtinen tuli rouvineen. He aikoivat ensiksi\nistuutua lähelle Björklöfin ja Virtalan pöytää, mutta valitsivatkin\nsitten pöydän kuistin toisesta päästä.\n\n-- Ruma mies, sanoi Virtala. -- Suippokuonoinen... aivan kuin suden\nnaama...\n\n-- Mutta hän on kuulemma hyvin hienoluonteinen mies, vastasi Björklöf.\n\nJa Virtala arvasi, keneltä hän sen tiedon oli saanut.\n\nTaas herrat pureksivat sammuvia savukkeitaan ja märehtivät minkä\nmitäkin, jokapäiväisiä mitättömyyksiä.\n\n-- Eipä näytä juuri siltä, kuin aikoisivat he erota, sanoi Virtala,\nkun huomasi Lahtisten pöytään vietävän samppanjanjäähdyttäjää.\n\nBjörklöf hymähti kuivasti:\n\n-- Kuuluvat päinvastoin kohtapuoleen lähtevän uudelle häämatkalle...\n\n-- Entä rouva Sjöberg... eikö Lahtinen enää?\n\n-- Rouva Lahtinen on tullut järkiinsä. Eihän siinä koskaan mitään ole\nollutkaan.\n\nBjörklöf ei tahtonut sen pitemmältä asiasta keskustella, vaan alkoi\ntutkia tarkkaan ruokalistaa. Mutta hetken kuluttua Virtala kysyi,\nmissä Sjöbergit mahtoivat viettää juhannusta:\n\n-- Lienevätkö luutnantska Bergerin maatilalla?\n\n-- Eivät ole, vastasi Björklöf. -- Etkö sinä ole kuullut, että\nluutnantska on pannut välit poikki rouva Sjöbergin kanssa, kun\non ruvennut pelkäämään jäävänsä juveelinsa silmissä varjoon\nystävättärensä nuoruuden rinnalla. Eikä se pelko liene aivan aiheeton\nollutkaan, sillä luutnantti on kyllä sellainen heppuli, joka ei anna\ntilaisuuksien mennä ohitseen, jos niitä vain tarjoutuu...\n\n-- Älä nyt --!\n\n-- Muuten minä sattumalta eilen tapasin rouva Sjöbergin, joka sanoi,\nettä he menevät hänen äitinsä ystävättären luo johonkin rannikkoradan\nvarrelle, sanoi Birger Björklöf.\n\nHänen äänensävynsä oli hermostunut -- aivan kuin olisi hän tahtonut\nsanoa: \"Älä kiusaa minua puhumalla Selma Sjöbergistä!\" Hän napitti\ntakkinsa ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos hämärtyvään iltaan,\njonka epämääräisyydessä puistoyleisön haamut liikuskelivat.\n\nIlta kului kulumistaan. Vain silloin tällöin herrat vaihtoivat jonkin\nsanan jostakin merkityksettömästä asiasta. Enimmäkseen he olivat\nvaiti. Soittajat vinguttivat viulujaan. Ja musiikin väliajoilla\nkuului pianohuoneen piilosta kimakkaa naurua, siellä oli tietysti\njoillakin pyhäpukuisilla puotilaisilla tyttöjä. Björklöf antoi\nsammuttaa valon nurkastaan; savukkeiden hehkut loistivat punaisina\nhämärässä.\n\nSitten hän kysyi aivan äkkiä, asiaa mitenkään valmistelematta:\n\n-- Mikä on sinun mielipiteesi Sjöbergien avioliitosta?\n\n-- Arvattavasti sama kuin sinunkin, vastasi Virtala. -- Kaksi\nihmistä, jotka ovat aivan eri paria ja jotka kohtalon oikku on\nkahlinnut toisiinsa...\n\nBirger Björklöf sytytti huolellisesti uuden tupakan:\n\n-- He ovat kyllä eri paria, kuten sanoit, mutta suurin onnettomuus on\nsiinä, että he todellakin pitävät toisistaan...\n\n-- Niinkö luulet?\n\n-- Minä tiedän, että niin on, vastasi Björklöf ja katkaisi tuhkakupin\nlaitaa vastaan juuri sytyttämänsä savukkeen.\n\n-- Sanoit, että he _pitävät_ toisistaan etkä käyttänyt sanaa:\nrakastavat, huomautti Virtala.\n\n-- Niin, vastasi Björklöf. -- Pitäminen on paljon kohtalokkaampaa\nkuin rakastaminen, sillä rakkaus on ohimenevää...\n\nSitten hän naurahti:\n\n-- Älä nyt vain luule, että minä olen ollut hänen rakastajanaan tai\nettä olen pyrkinyt siksi... Olen hänen ystävänsä, ja hän tarvitsee\nystäviä, sillä hän on särkynyt ihminen.\n\nEikä siitä asiasta sen enempää puhuttu.\n\nHeidän ympärillään puheensorina alkoi saavuttaa keskiöisen\näänekkyytensä, ja he päättivät lähteä kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäkuun viimeisen päivän aamuna posti toi tohtori Veikko Virtalalle\nkirjeen, pienen ja ohkaisen kuoren, johon osoite oli kirjoitettu\nkorkealla ja voimakkaalla, mutta ilmeisesti hätäisen hermostuneella\nnaisen käsialalla.\n\nKirje oli aivan lyhyt:\n\n\"Ystävä! Koska en enää voi tulla sanomaan Teille jäähyväisiä, tehköön\nsen tämä kirje. Olen nyt hyvin onnellinen. Muistakaa minua joskus\nja puhukaa minusta Birger Björklöfin kanssa; hän on minun ystäväni.\nHyvästi! Teidän Selma S. -- J. K. Älkää hylätkö Lauria, hän tarvitsee\ntoveriensa tukea.\"\n\nKirje ihmetytti vastaanottajaa, Tiesihän Veikko Virtala, että\nSjöbergien piti seuraavana päivänä lähteä Laurin vuokraamalle\nsaaristomökille, mutta outoa oli sittenkin, että Selma-rouva oikein\nkirjoitti hänelle hyvästit. Sitäpaitsi kirjeen koko sävy tuntui\njollakin tavalla omituiselta.\n\nIkäänkuin aavistellen jotakin Veikko Virtala aukaisi sanomalehden.\nSen ensi sivulta hän saikin varmuuden epäilyksiinsä. Siinä oli\nnimittäin kuolinilmoitus; mustassa kehyksessä vain nimi, päivämäärä\nja sanat: älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.\n\nTavallisuudesta poikkeava kuolinilmoitus herätti tietysti uteliasta\nhuomiota, ja jo aamupäivällä yksityiskohdat olivat ihmisten tiedossa.\n\nLauri Sjöberg oli istunut huoneessaan lukemassa, kun hänen vaimonsa\nillansuussa oli tullut kotiin kaupungilta. Selma-rouva oli ollut\ntyyni, iloinenkin, ja he olivat puhuneet pitkän aikaa maalle menosta.\nMutta sitten rouva oli väsymystä valittaen lähtenyt huoneeseensa.\nOvella hän vielä oli kääntynyt sanomaan miehelleen: -- Kun olen\nriisuutunut, tulen sanomaan hyvää yötä.\n\nJa Lauri Sjöberg oli kuullut vaimonsa menevän huoneestaan keittiöön\nja sieltä kylpyhuoneeseen, jossa vesijohto oli kierretty auki ja\nsitten taas suljettu. Hän oli vielä kuullut askelet, kun Selma-rouva\noli palannut kylpyhuoneesta omaan huoneeseensa. Mutta sen jälkeen hän\nei enää ollut kuullut sieltä mitään, ei liikehtimistä, ei ääntä --\nkenties olivat ajoneuvot sattuneet rämisemään kadulla, jonne antava\nikkuna oli ollut auki.\n\nMutta palvelijatar oli kuullut laukauksen keittiöön ja syöksynyt\nsäikähtäneenä sisään. Selma Sjöberg oli maannut vuoteellaan\nvalkoisiin pukeutuneena. Hän oli ampunut suuhunsa. Pieni\nnikkelirevolveri oli pudonnut peitteelle hänen vierelleen. Yöpöydällä\noli ollut kaksi kirjelippua, toinen hänen miehelleen, toinen hänen\näidilleen, sekä valmiiksi kirjoitettu kuolinilmoitus. Molemmissa\nkirjelipuissa oli ollut melkein sama sisällys: kiitos, anna anteeksi,\nolen kuolemanväsynyt enkä voi muuta tehdä...\n\nIltapäivällä Birger Björklöf tuli tapaamaan Veikko Virtalaa. Hän oli\nhyvin kalpea, ja hänen silmänaluksensa olivat aivan mustat. Kun hän\nistuutui nojatuoliin, näki Veikko Virtala, että koko hänen ruumiinsa\nvärähteli kuin vilusta.\n\n-- Kirjoittiko hän sinulle? kysyi Björklöf. Virtala näytti hänelle\nkirjeen. Ja Birger Björklöf sanoi hiljaa:\n\n-- Minä sain myöskin kirjeen -- se oli samoin kuin sinunkin pantu\npostilaatikkoon jo päivällä -- ja siinä pyydettiin minulta viimeistä\nystävänpalvelusta: minun piti mennä sanomaan eräälle henkilölle, että\nkirjoittaja oli lähtenyt pois elämästä...\n\n-- Voitko sanoa minulle, kuka tuo henkilö oli? kysyi Veikko Virtala.\n\nBjörklöf mietti hetkisen:\n\n-- Hänen nimeään en tahdo sanoa, eikä sillä väliä olekaan, sillä hän\non ulkomaalainen... venäläinen meriupseeri, balttilaista syntyperää...\n\nVeikko Virtala nyökäytti päätään pari kertaa ja kysyi sitten:\n\n-- Tunnetko hänet ennestään?\n\n-- Tunsin, vastasi Björklöf. -- Olen tuntenut hänet jo kauan, vaikka\nviime aikoina olemmekin tavanneet hyvin harvoin. Hän on hieno\nmies, sivistynyt, vapaamielinen, kulttuuri-ihminen... sitä paitsi\nerinomainen kertoja... etenkin kun hän pääsee kuvaamaan Krimiä ja\nMustaa merta, jonka laivastossa hän on palvellut... minä sanoinkin\nhäntä usein Lermontoviksi...\n\n-- Sanoitko Lermontoviksi? keskeytti hänet äkkiä Virtala.\n\n-- Sanoin, vastasi Björklöf. -- Miksi sitä kysyt?\n\n-- Siksi, että Selma Sjöberg eräänä päivänä pyysi minua kertomaan\njotakin Lermontovista.\n\nBirger Björklöfin huulet vetäytyivät omituisen surulliseen hymyyn.\n\n-- Niin... niin..., virkahti hän sitten hitaasti. -- Minä heidät\ntoisilleen esittelin kerran, kun Selma Sjöberg ja minä aivan\nsattumalta menimme juomaan kahvia Alppilaan ja hän istui yksinään\ntyhjällä kuistilla... Huomasin kyllä, että hän herätti Selma\nSjöbergissä mielenkiintoa, mutta enhän osannut aavistaakaan, että\nLermontovista oli tuleva hänen kohtalonsa...\n\nHän jäi hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten Veikko Virtala kysyi:\n\n-- Joko sinä olet ollut hänen luonaan?\n\nBjörklöf nousi tuolista ja alkoi tuskaisesti kävellä edestakaisin\nlattialla:\n\n-- Menin sinne heti aamulla, kun olin saanut kirjeen...\nMatruusipukuinen sotilaspalvelija tuli aukaisemaan ja ilmoitti\nherransa vielä olevan vuoteessa. Sanoin nimeni ja asiani\nkiireelliseksi ja jäin odottamaan salin tapaiseen työhuoneeseen...\nKeskellä huonetta oli ruokapöytä, jonka ääressä nähtävästi edellisenä\niltana kaksi ihmistä oli aterioinut. Pöydällä oli maljakossa\ntummanpunaisia ruusuja, liinassa Selma Sjöbergin tyttönimen\nalkukirjaimet... Sitten tuli matruusi ja ohjasi minut viereiseen\nhuoneeseen. Heti, kun tulin kynnykselle, karkasi Lermontov istualleen\nvuoteessa. Silmät paloivat hänen kuolemankalpeissa kasvoissaan,\nja melkein huutamalla hän kysyi minulta ranskaksi: \"Sano, onko se\ntapahtunut?...\" En saanut sanaa suustani, nyökäytin vain päätäni. Hän\nretkahti takaisin makuulle ja vääntelihe tuskissaan... Sitten hän\ntaas nousi istualleen, ja kädet liikkuivat kuin kouristuksessa pitkin\npeitettä... Yht'äkkiä hän tarttui vuoteen jalkapäässä makaavaan\nsylikoiraan, viskasi sen lattialle ja purskahti itkuun. Koira ei\nliikahtanut, hän oli kuristanut sen... Usko minua, se oli hirveää...\n\nHän vaipui takaisin nojatuoliin ja peitti kasvot käsiinsä:\n\n-- Rupesin voimaan pahoin ja lähdin... Kun menin työhuoneen lävitse,\nnäin kirjoituspöydällä Selma Sjöbergin kuvan ja sen vierellä muutamia\nkuivuneita kukkia...\n\nHänelle nousi itku kurkkuun. Hetken perästä hän kysyi:\n\n-- Onko sinulla antaa minulle lasi konjakkia?\n\nVeikko Virtala nousi hakemaan sitä ja täytti juomalasin puoliväliin.\nBjörklöf tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.\n\n-- Kas niin, nyt on parempi..., hän sanoi.\n\n-- Etkä sinä aavistanut mitään tuosta suhteesta? kysyi Veikko Virtala.\n\n-- En, vastasi Björklöf. -- Minä kyllä aavistin, että hän rakasti,\nmutta en tahtonut ottaa selville, ketä... Kerran hän sanoi minulle,\nettei hän koskaan voisi tulla onnelliseksi ja että se mies, jota\nhän rakasti, oli yhtä onneton kuin hän itsekin... Muuta emme siitä\nasiasta koskaan puhuneet... En usko kenenkään tietävän mitään...\n\n-- Sehän on onnellista, sanoi Veikko Virtala. -- Toivottavasti ei\nLaurikaan koskaan saa sitä tietää...\n\n-- Mistäpä hän saisi..., virkahti Björklöf. Hetken perästä hän sanoi\ntuskaisesti:\n\n-- Kun he vain olisivat peittäneet hänen kasvonsa... Lähetin sinne\nruusuja ja pyysin, että ne pantaisiin hänen kasvoilleen...\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\n\n1.\n\n\nSaman vuoden syksynä, jonka kesä oli käynyt liian raskaaksi Selma\nSjöbergille, Veikko Virtala oli lähtenyt Rosenbergin stipendiaattina\nulkomaille.\n\nHän viipyi sillä matkallaan kauan, yhteen menoon kolme vuotta. Hän\nteki työtä, valmisteli suurta tutkimusta renessanssin taiteesta,\nmutta sen ohella hän myöskin \"yritti opiskella elämää\", kuten\nhänen oli tapana vakuuttaa niille suomalaisille, jotka osuivat\nFirenzeen tai Roomaan ja joiden kanssa hän silloin mielelläänkin\nistui iltojaan. Enimmäkseen nämä maanmiehet olivat taiteilijoita\nja kirjailijoita, jotka tulivat ja menivät, eikä heitä niin monta\nollutkaan, että heidän kauttaan olisi muodostunut kiinteää yhteyttä\nkotimaahan. Veikko Virtala oli nimittäin jo lähtiessään päättänyt\nkerta kaikkiaan kiskaista itsensä irti kotoisista oloista, jotka\nolivat alkaneet tuntua yhä ahtaammilta ja painostavammilta. Ja kun\nhän oli toimeenpannut omantunnontarkan itsetutkistelun, ei hän ollut\nvoinut olla toteamatta hiljaista luisumista kohti samaa turtunutta\nvälinpitämättömyyttä, jota hän oli vaarinottanut ympäristössään ja\nkauhistunut Lauri Sjöbergissä.\n\nSelma Sjöbergin tarina oli myöskin järkyttänyt hänen tasapainoaan --\nei siksi, että hän olisi tuntenut sen syvemmältä riipaisseen itseään,\nvaan sen vuoksi, että hän siinä näki aivan lähellään peloittavan\nesimerkin sattuman harhaiskun kantavuudesta. Veikko Virtala oli\nomalta kohdaltaan välttynyt vakavammista tunneristiriidoista. Hänen\nsuhtautumisensa siihenkin puoleen elämää oli ollut yhtä asiallista\nkuin yleensä kaikkiin elämänilmiöihin. Siitä hänen oli kiittäminen\nterveeseen maalaisvereensä sisältyvää perintöä, joka oli vähintään\nyhtä arvokas ja turvallinen avu kuin se vaatimaton varallisuus, jonka\nvanhemmat olivat jättäneet jälkeensä ja joka oli tehnyt heidän ainoan\nlapsensa opiskeluajan huolettomaksi. Mutta Selma Sjöbergin kohtalon\nvalossa hän oli ruvennut ajattelemaan asioita hiukan toiseltakin\nkannalta. Kuka takasi, että hänen verensä aina säilyi yhtä tyynenä --\nkoska se kerran muuttui polvesta polveen, niin eikö se voinut muuttua\najan mittaan myöskin yksilössä? Etenkin sellaisessa yksilössä, joka\noli tempautunut irti syntyperänsä kamarasta ja siirtynyt uuteen ja\ntoisentasoiseen ympäristöön. Ja juuri senhän hän oli tehnyt. Hänen\nisä-vainajansa oli ollut tiedonhaluinen mies, mutta huolimatta\nhartaastakin halusta ei maakauppiaan itseopiskelu ollut voinut\njohtaa harrastelua pidemmälle; äitivainaja oli myöskin ihaillut\nkirjoja ja rakastanut kaikkea kaunista, mutta talonpoikaisihmiseksi\nhän silti oli jäänyt koko olemukseltaan. Näin Veikko Virtala oli\nensipolven mies siinä uudessa yhteiskuntakerrostumassa, johon hän\nvähitellen oli niin kokonaan sulautunut, että se piiri, josta hän oli\nlähtöisin, toisinaan tuntui hänestä miltei epätodellisen kaukaiselta.\nToiselta puolen hänessä kuitenkin syntyperä eli sinä väkevänä\nkansallistuntona, jolle hän oli elämänkäsityksensä perustanut. Tämä\nkansallistunto oli hänelle sekä voimanlähde että kallio, jolle\nvakaumuksen voi rakentaa. Ja hän pelkäsi, että jos lähde alkaisi\nehtyä ja kallioperusta horjua, niin hänen henkinen olemuksensa\nmenettäisi kestävimmän kamaransa.\n\nEntäpä jos sittenkin niin käy --?\n\nOltuaan kaksi vuotta ulkomailla hän alkoi aavistaa, että niin\nvoi käydä. Sillä sen mukaan kuin näkökulmat laajenivat, avartui\nmyöskin näköpiiri: omat asiat kutistuivat mittasuhteiltaan ja\nmerkitykseltään, kun ne joutuivat yleismaailmalliseen perspektiiviin.\nOliko hän yliarvioinut elämänkatsomuksensa kulmakiven kantokyvyn?\nEikö se kestänytkään maailmantuulten painetta?\n\nSellaiset kysymykset kiusasivat Veikko Virtalaa, kun hän irroitti\najatukset työstään. Saattoivatpa ne toisinaan rynnätä häntä vastaan\ngallerioissa ja kirjastoissakin. Kulkihan museoissa ja istuihan\narkistoissa hänen vierellään tutkijoita kaikesta maailmasta -- eikö\njo sekin riittänyt todistamaan, että se kauneuden maailma, jonka\nvuoksi he, samaten kuin hän itsekin, olivat tulleet tänne kauaksi\nkotimaistaan, oli koko ihmiskunnan yhteisomaisuutta? Ja samoin olivat\ntietysti yhteisomaisuutta kaikki muutkin inhimillisen neron ja\ntoiminnan saavutukset.\n\nHän oli siellä kotona suhtautunut miltei siveellisellä\nsuuttumuksella siihen kosmopoliittiseen maailmankansalaisuuteen,\njota kulttuurikeikarit viljelivät ivallisen skeptillisyytensä\nverukkeena ja jonka varjolla he puolustivat passiivista\nsyrjästäkatsoja-asennettaan. Mutta täällä maailmalla hän oli\nalkanut ymmärtää heitä: he potivat väsähtäneen aikansa sairautta,\njonka tuntomerkkinä oli hedelmätön epäily. Heidän passiivisuutensa\njohtui sielullisesta anemiasta, ja vähäverisyydessään he olivat\npäätyneet resignatioon. He eivät kerta kaikkiaan jaksaneet tehdä\nelämästään mitään parempaa. Eivät jaksaneet eivätkä osanneet. Ja\nsiksi heidän elämänsä jäi sattumanvaraiseksi, ikäänkuin tilapäiseksi\nolemassaoloksi.\n\nEntä hän, Veikko Virtala? Mitä hän oli osannut tehdä elämästään? Hän\nteki tiedettään -- mutta miksi ja mitä varten? Pakottiko hänet siihen\nhänen oma sisäinen minänsä? Eikö häntä pikemminkin ajanut työhön vain\nse, ettei hän tiennyt, mitä muutakaan olisi tehnyt? Sillä olivathan\nhän itse ja hänen elämänsä asia sinänsä ja taas hänen tieteensä ja\nsiihen uhrattava työ toinen asia. Eikä näiden kahden asian välillä\nollut kiinteää, elimellistä yhteyttä, vaan ainoastaan ulkonaisista\nolosuhteista rakennettu silta.\n\nJa mitä oli loppujen lopuksi hänen tieteensä? Hänhän pyrki vain\nselittämään, mitä muut olivat luoneet, mutta ei edes yrittänytkään\nitse luoda. Ja tuskinpa hänestä luojaksi olisi ollutkaan --\ntoiset olivat ne, jotka olivat luodut luojan töihin, sellaiset,\njotka osasivat panna samaan vaakakuppiin minänsä jakamattomana,\nkoko elämänsä ja koko persoonallisuutensa, ja joilla oli oma\npersoonallisuus ja oma elämä. Sellaisia olivat olleet ne suuret\nmestarit, joiden elämää ja teoksia hän tutki, ja sellaisia oli\nmuutamia siellä kotonakin: Säveltäjä, Maalari, Runoilija... ehkä\nvielä joitakuita muita, jotka vereltään, vaistoiltaan ja voimiltaan\nkuuluivat edelliseen polveen taikka sitten elivät vähäverisestä\najastaan edellä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisten ajatusten kanssa Veikko Virtala kävi jaakopinpainia\nyksinäisyydessään vieraalla maalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana, kun kuutamo valoi hopeaa Arnon tummaan vuohon,\nFirenzen kaduille, palatsien katoille ja torninhuippuihin, tuli\nVeikko Virtala Piazza Signorialle, jota hän rakasti yli kaikkien\nmuiden torien. Hänen mielestään ei mikään paikka maailmassa, ei\nedes Markuskirkon juhlava edusta, vetänyt vertoja raskaan ja\nkorkeatornisen Palazzo Vecchion edessä olevalle aukealle, jolle hänen\njoka päivä oli tapana poiketa hetkeksi hengähtämään ja antamaan\nkatseensa liukua Cellinin Perseuksen ja Donatellon pronssileijonan\nohitse pitkin patsaskujaa kohti Ponte Vecchion alitse soluvaa virtaa,\njonka olemassaolon torilla seisoja vain tiesi, mutta ei nähnyt.\nJa joka kerta kävi väristys hänen ruumiinsa ja sielunsa lävitse:\nminkälaisia ihmisiä onkaan tässä kaupungissa elänyt ja minkälaisia\nteoksia onkaan täällä luotu -- tämä on varmaankin se paikka\nmaapallolla, jossa on ajateltu, tunnettu ja eletty väkevimmin! Hän\npysähtyi nytkin tavalliseen paikkaansa. Kuutamossa hohtivat pronssit\nja marmorit sadun hahmoina, epätodellisempina kuin päivänvalossa,\nja vanhan palatsin jykevä massiivi heitti tumman varjon viistoon\nyli torin kivityksen, yli senkin kiven, joka osoitti Savonarolan\npolttorovion paikkaa. Niin, Savonarola -- siinä hän, herroja vastaan\nnoussut kansanmies ja kirkkoa vastaan noussut kristinuskon mies,\njonka ankarissa parannussaarnoissa taiteenkin kauneus oli muuttunut\nlihan himoksi ja silmäin koreudeksi, oli seisonut keskellä liekkejä,\njotka maan mahtavat olivat sytyttäneet. Ja matkan päässä -- ehkä\njuuri tässä paikassa -- oli Botticelli, kevään herkkä haaveksija ja\nMaarian neitseellisen arkuuden lempeä maalari, seisonut ja kuvannut\nsynkän näytelmän piirtimellään...\n\nVeikko Virtala havahtui unelmistaan, kun käsi laskeutui hänen\nolkapäälleen ja reipas ääni lausui hänen nimensä.\n\n-- Hyvää iltaa, sanoi ääni ruotsiksi.\n\nSiinä seisoi nuori ruotsalainen maalari, johon hän kerran oli\ntutustunut \"Venuksen syntymän\" edessä, ja hymyili niin, että valkeat\nhampaat hohtivat:\n\n-- Te taidatte olla kuutamohaaveilijoita, te suomalaiset... Mennäänpä\nvähän keventämään pohjoismaalaista raskasmielisyyttämme!\n\nSiinä olikin läheisellä syrjäkadulla Palazzo Vecchion vanhan\nnaapuritalon kellarikerroksessa kodikas trattoria, jonka raskaasti\nraudoitettu portinovi oli raollaan. Se oli yksinkertainen paikka,\nmutta viini oli hyvää, ja tarjoilu tiskillä kehräävää mustaa kissaa\nsilittelevä neitonen oli kaunis.\n\nRuotsalainen oli vilkas mies. Hän puhui, ja Veikko Virtala kuunteli.\nTaikka: oli kuuntelevinaan. Sillä hänen ajatuksensa olivat omilla\nteillään. Neitonen tarjoilutiskin takana muistutti jollakin tavoin\nSelma Sjöbergiä, eikä Veikko Virtala saanut irti ajatuksiaan hänen\nkohtalostaan. Ja kuta enemmän hän nyt asiaa ajatteli, sitä vähemmän\narvoitukselliselta se hänestä alkoi tuntua. Selma Sjöberghän oli vain\ntehnyt äärimmäisen johtopäätöksen ajan tautitartunnasta huomatessaan\nväsymyksensä parantumattomaksi. \"Turgenjev\" oli ollut hänen viimeinen\noljenkortensa; se oli taittunut, kun ei hän häneltäkään ollut\nsaanut muuta kuin hetkellistä huumausta, jonka takaa tietysti oli\nhäämöttänyt sama resignaatio, joka aikoinaan oli saanut oikeankin\nTurgenjevin hiljaisen nöyrästi kumartamaan elämän lohduttomuuden\nedessä... Ja Veikko Virtalan korvissa alkoivat soida suuren\nlasinhiojan sanat: _Non ludere, non lugere, sed intelligere_.\n\n-- Sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa tänä iltana ja tämän oivallisen\nfiascon kupeella, uteli vilkas pöytätoveri. -- Ei suinkaan vain\nkoti-ikävä?\n\nVeikko Virtala hymähti:\n\n-- Ei se... eikä mikään muukaan...\n\n-- Kyllä jokin, intti ruotsalainen. -- Puhukaa, se helpottaa.\n\n-- No niin, vastasi Veikko Virtala. -- Minä ajattelen vain meidän\nsukupolvemme kirottua väsähtäneisyyttä. Meillähän on aivan kuin\nlyijyä veressämme... Sanokaa, mistä se johtuu. Pöytätoveri tyhjensi\nlasinsa, hypisteli kotvan pikarinsa jalustaa ja sanoi sitten\nvakavasti:\n\n-- Meidän sukupolvemme on syntynyt väsyneenä. Isämme olivat jo\nnuoruudessaan käyttäneet loppuun oman innostuksensa niin tarkkaan,\nettä heistä myöhempinä päivinään tuli vanhoillisia. Heiltä me perimme\nepäilyksemme, innottomuutemme ja taipumuksemme elämän erittelyyn ja\nsen varjopuolien esille poimimiseen. Me nypimme alkutekijöihinsä\nkaiken emmekä jaksa kohottautua synteesiin. Me olemme predestinoituja\nniin levottomiksi epäilijöiksi, ettei meitä mikään voi innostaa.\n\nVeikko Virtala kuunteli pöytätoverin puhetta ihmetellen. Hän ei\nollut osannut odottaa tällaista tunnustusta mieheltä, jota hän oli\npitänyt vain huolettomana maalarinuorukaisena. Mutta kun hän punnitsi\npuhekumppaninsa sanoja, täytyi hänen puistaa päätään. Eihän ainakaan\nhänen isänsä ollut nuoruudessaan polttanut loppuun öljyä lampustaan\neikä vanhoilla päivillään jähmettynyt vanhoillisuuteen. Hän sanoi sen\nvuoksi:\n\n-- Minä taas olisin taipuvainen viemään syyn oman aikamme\nsyntirekisteriin...\n\nToinen keskeytti hänet:\n\n-- Niin. Pahinta onkin se, että me syntyperäisessä väsymyksessämme\nemme kuitenkaan ole niin voimattomia, ettemme jaksaisi tarrautua\nsellaisiin aatteisiin, jotka ovat sopusoinnussa ajan yleissävyn\nkanssa. Ja niiden mukaan me muodostamme mielipiteemme sellaisiksi,\nettä meidän järkemme ne hyväksyy, vaikk'ei meillä sitten olekaan\nvoimia viedä oman epäilyksemme johtopäätöksiä perille asti. Me joko\njäämme puolitiehen ja tyydymme puolinaisuuksiin taikka peitämme koko\nroskan pessimismin hekumalliseen untuvavuoteeseen.\n\n-- Entä mihin tämä kaikki johtaa? Ruotsalainen täytti telineessä\nriippuvasta fiascosta molemmat lasit, kohotti omansa ja sanoi:\n\n-- Maljamme!\n\nKun he olivat juoneet, vastasi hän:\n\n-- Se johtaa siihen, että kun uusi aikakausi uusine aatteineen\nja uusine innostuksineen kerran tulee, ja senhän täytyy tulla,\nniin me, ylimenokauden väsyneet epäilijät, jotka epäilemme omaa\nepäilemistämmekin, emme uskalla ottaa ratkaisevaa askelta, emme\ntohdi polttaa laivoja takanamme, vaan pidämme varovaisessa\nskeptillisyydessämme avoinna paluutien niihinkin ihanteisiin, joita\nme itse olemme ivanneet, ja jäämme sillä tavoin heilumaan vanhan ja\nuuden välillä kuulumatta kumpaiseenkaan.\n\n-- Juurettomina puina, hymähti Veikko Virtala.\n\n-- Niin juuri. Koska puut eivät saa juuriaan työnnetyksi\nkumpaiseenkaan kamaraan.\n\nPullo tyhjeni. He nousivat. Kissa kehräsi tiskillä. Ja kaunis\nneitonen tiskin takana nyökäytti päätään ylevästi kuin kuningatar:\n\n-- _Buona notte!_\n\n-- Huomasitteko, kuinka kaunis hänen kätensä oli? kysyi maalari.\n\n-- En, vastasi Veikko Virtala.\n\nJa raskaasti raudoitettu kellarinovi työnnettiin kiinni heidän\njälkeensä, sillä he olivat viimeiset vieraat. Kun he pysähtyivät\nkatukäytävälle, kuulivat he salvan vikisten soluvan pitimiinsä.\n\nHe erosivat Piazza Signorialla, sillä he asuivat eri tahoilla\nkaupunkia.\n\nVeikko Virtala vaelteli hiljaisia katuja kuutamoyön pehmeässä\nlämpimässä täysihoitolaansa kohti. Mutta hän ei kiinnittänyt huomiota\nihanaan ympäristöönsä, ei Or San Michelen seinien patsaisiin, ei Luca\ndella Robbian terrakottiin eikä aavistukselliseen runotunnelmaan\nDanten talon hiljaisilla tienoilla. Hänen ajatuksensa askartelivat\ntoisaalla.\n\nHän oli tänä iltana saanut vahvistuksen siihen asiaan, jota hän\njo kauan oli epäillyt. Aikakauden sairaus oli jo hänessäkin. Hän\nei tosin uskonut perineensä sen siemeniä, sillä täytyihän hänen\ntalonpoikaisverensä olla tervettä verta. Mutta hän oli saanut\ntartunnan. Oireet olivat todettavissa. Diagnoosi oli selvä.\n\nNyt oli siis ruvettava sitä parantamaan. Mutta mistä oli parannus\nlöydettävissä? Ei täältä. Sillä täällähän kaikki oli vain menneen\najan kukintaa. Mutta kotoa, sieltä, missä kukinnan mahdollisuus vielä\noli edessäpäin, taivalten takana, tulevaisuuden päämääränä.\n\nKääntyessään Via Ghibellinalle hän tuli ajatelleeksi vanhaa tarua\nAntaioksesta, joka aina sai uusia voimia, kun hän pääsi koskettamaan\nmaaemoaan. Oman kamaran kosketusta tarvitsi taas hänkin, sen\nkamaran, josta hänen nuoruutensa unelmat ja uskot olivat nousseet.\nJa ensimmäistä kertaa virisi koti-ikävä hänen mieleensä. Mutta se\nei tullut alakuloisen kaipuun riuduttavana polttona, vaan melkein\nriemullisena päivännousuna, jonka säteet herättivät huomenen toivoa.\n\n\n\n\n2.\n\n\nOli syksy, kun Veikko Virtala palasi kotimaahan.\n\nKeski-Euroopassa sitä tuskin vielä oli tullut panneeksi merkille,\nvaikka luonnon runsaudensarvi olikin käynyt yhä kitsaammaksi, kuta\nkauemmaksi oli loitottu etelän yltäkylläisyydestä. Mutta jo Itämeri\noli ollut harmaa, ja sen lyijynraskas taivas oli riippunut matalalla.\nViluisena kotimaan ranta kellastuneine lehtineen oli tullut\nnäkyviin, -- eihän siinä ollutkaan ollut sitä kirkasta kastekiiltoa\nja suhisevaa vihreyttä, jolla koti-ikävä sen oli kullannut.\nJa kuolleissa mainingeissa keinuva kellopoiju oli soittanut\nlohduttoman soinnutonta säveltä korviin, joista Sienan ihmeellisten\nkirkonkellojen hopeakaiut eivät vielä olleet häipyneet. Mutta Veikko\nVirtala ei ollut antanut kotiinpaluunsa ilon sumentua. Hyväksi\nenteeksi hän oli selittänyt sen, että harmaat pilvet olivat alkaneet\nhajaantua ja että niiden raosta oli paljastunut kaistale kirkasta\ntaivasta, kun laiva oli lähestynyt rantaa. Eikä hän ollut tahtonut\nhuomata, että se sini, jota kohti Johanneksen kirkon suipot ja\nterävät torninhuiput olivat pyrkineet, oli ollut kalpeaa ja ohutta,\nhaurasta kuin lasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäiset päivät kotona olivat outoja. Veikko Virtalasta tuntui,\nettä hän oli loitonnut syrjäiseksi koko kotoisesta elämästä. Hän\ntapasi tuttuja, mutta hänen oli vaikea heti virittäytyä heidän\najatuksenkulkuunsa. He puhuivat asioista, jotka hänestä tuntuivat\nkaukaisilta, ja heidän äänensävynsä oli kumean iloton. Sellaiseksiko\nihmisen tekikin kosketus siihen maaemoon, jonka piti antaa uusia\nvoimia --?\n\nHän käveli katuja ja havaitsi kaupungin kasvaneen ja kehittyneen.\nOli tullut uusia taloja, vanhoja oli korjattu, kadut olivat\nmuuttuneet, ikäänkuin suurentuneet. Ja periferioihin oli noussut\nuusia kortteleita. Ihmisiä oli liikkeellä enemmän kuin ennen, ja\nmyymäläin ikkunat olivat koristeellistuneet. Suurkaupunkilaisuuden\nleima oli alkanut levittäytyä Esplanadilta ja Aleksanterinkadulta\nyhä laajenevaksi kehäksi; se ulottui Pitkänsillan takaiseen\nHakaniemeen, tapaili Töölön etuosia ja leikkasi Eiran rantaseutuja.\nMutta samalla kertaa oli entinen kotoinen tuttavallisuus alkanut\nhävitä, sen tilalle oli tullut jotakin persoonatonta, viilentävää ja\nvieraannuttavaa, minkä kanssa venäläisten sotamiesten likaisen harmaat\nsinellit ja heidän upseeriensa punaiset ja kullatut koristeet olivat\nmelkein säikähdyttävässä sopusoinnussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErään syksyisen päivän hämärtyessä Veikko Virtala vaelteli\nKauppatorin seutuja -- miten lieneekään aivan asiattomasti sinne\njoutunut juuri niihin aikoihin, jolloin auringonsäteet kallistuvat\nmatalimmilleen ja haikea hämärä odottaa syntymähetkeään. Hän pysähtyi\nEdlundin kulmaan katselemaan Vallgrenin kaivoa ja kuuntelemaan\nmerileijonain suihkujen solinaa, eikä hän voinut olla vertaamatta\nsitä Rooman suihkukaivojen lauluihin. Siellä lauloivat kaikki\nkaivot omia säveleitään, jotka nyt, hänen siinä torinkulmassa\nseistessään, kantautuivat muistiin. Berninin komea Fontana di Trevi\nmahtavine koskenkohinoineen... pieni, herkullinen kilpikonnien kaivo\nhymynhelkkyvine helmeilyineen... ylevän yksinkertainen vesimalja\nhiljaa hyräilevine pisaroineen Villa di Medicin rautatammien\nkatveessa... ja vihdoin Barberinin vallaton Tritoni, joka meriruohon\npeittämänä ja vettä valuvana kohotti simpukankuoren huulilleen ja\nylimielisenä puhalsi kimaltavan vesisuihkun uhmaavana fanfaarina\nkorkealle ilmaan -- täysiverisenä sykkivän ja ylitsevuotavaa\nelämäniloa uhoavan ajan vertauskuva. Kuinka monet hetket hän\nolikaan viettänyt Barberinin mestariteoksen vierellä ja nauttinut\nsen naiivista aisti-ilosta! Mutta aikansa lapsihan oli Vallgrenin\ntyttökin: soreavartaloiseksi sirostettu ja alastomuutensa kainoon\nkeimailuun sievistelty kulttuurikukka, jonka kotipaikkaa ei kukaan\nkysynyt...\n\nVeikko Virtala heräsi mietteistään, kun joku pysähtyi hänen\nviereensä. Se oli Lauri Sjöberg, joka ojensi kätensä:\n\n-- En ollut sinua tunteakaan... niin olet muuttunut ulkomaalaisen\nnäköiseksi, mutta kumarat hartiasi ilmaisivat sinut sittenkin,\nja sitäpaitsi olin jo kuullutkin sinun palanneen rakkaaseen ja\nraiskattuun isänmaahan...\n\nHän puheli huolettomasti. Mutta Veikko Virtala oli huomaavinaan, että\nhuolettomuus oli teennäistä, ikäänkuin peitteeksi ja silmänlumeeksi\npingottamalla aikaansaatua.\n\nHe lähtivät verkalleen kävelemään jo hienosti hämärtyvää Espistä.\n\n-- Missä sinä pisimmän ajan viivyit? kysyi Lauri Sjöberg.\n\n-- Roomassa ja Firenzessä...\n\n-- No, ei ole ainakaan vaatteissasi vuosisatain pölyä, naurahteli\nLauri Sjöberg. -- Mutta sitä enemmän sitä lienee tarttunut sieluusi...\n\nVeikko Virtala tuli vasta nyt katsahtaneeksi tarkemmin vanhaan\ntoveriinsa, jonka puheen leikkisäksi pyrkivä sävy häntä jollakin\ntavoin kiusasi. Hän miltei hätkähti sitä muutosta, jonka hän totesi\nLauri Sjöbergissä tapahtuneen. Päällystakki piukotti poimullisena\nja rypistyneenä, kasvot olivat turvonneet ja niiden puna käynyt\nsinertäväksi. Entisestä keikarista ei ollut enää jäljellä muuta kuin\nkepin heilunta ja hatun tarkoin laskettu kaltevuuskulma.\n\nLauri Sjöberg huomasi toverinsa tarkastelun ja virkahti hymähtäen:\n\n-- Niin, niin, veljeni kallis, nukkavieruiksi me täällä kotoisessa\narjessa olemme kuluneet sillä välin kuin sinä olet poiminut sitruunia\nja kultaoransseja.\n\nVeikko Virtala ei vastannut mitään. Ja Lauri Sjöberg alkoi hiljaa\nvihellellä jotakin operettisäveltä, kunnes hän yht'äkkiä kysyi:\n\n-- Olithan sinä Pariisissakin?\n\n-- Pari kuukautta... Miten sinä sitä tulit ajatelleeksi?\n\n-- Muistan jonkun yhteisen tuttavamme kertoneen tavanneensa sinut, ja\nsitäpaitsi tulin juuri nyt ajatelleeksi Eifeltornia...\n\nVeikko Virtala ei voinut olla naurahtamatta:\n\n-- Mikä ihmeessä sinun ajatuksesi niin korkealle viskasi?\n\n-- Ei sen kummempi asia kuin tämä syksyinen hämärä; minä olen\nnimittäin ruvennut näkemään siinä jotakin vihreää ja olen sen vuoksi\nristinnyt tämän hetken vihreäksi tunnikseni.\n\nVeikko Virtala oli ymmällään. Mutta Lauri Sjöberg hymyili\nsalaperäisesti ja sanoi:\n\n-- Minä vietän sen mieluimmin Kämpissä... He menivät sinne ja\nistuutuivat sohvaan ison tanssiaistaulun alle.\n\nLauri Sjöberg tilasi absintin -- _Pernot suc_ -- ja kysäisi\npöytätoveriltaan:\n\n-- Etkö sinä oppinut Pariisissa viettämään vihreää tuntia?\n\n-- En, vastasi Veikko Virtala ja pyysi lasin portviiniä.\n\nLauri Sjöberg hymyili edelleen:\n\n-- Katsohan, vaarallisinta on, kun ajatukset aina kiertävät yksiä\nja samoja ympyröitä. Niistä täytyy jollakin keinolla päästä pois,\nja minä olen viime aikoina tullut huomaamaan, että absintti on\nerinomaisen miellyttävä keino.\n\nEikä Veikko Virtala tiennyt, mitä hän siihen sanoisi, minkä vuoksi\nhän virkkoi:\n\n-- No, veliseni, kerrohan nyt, mitä täällä on tapahtunut sillä aikaa,\nkun minä, kuten suvaitsit sanoa, olin sitruunia poimimassa.\n\nLauri Sjöberg levitti käsiään:\n\n-- Mitäkö tapahtunut! Hyvä Jumala, eihän täällä koskaan tapahdu\nmitään. Ei ainakaan sellaista, jolla olisi jotakin merkitystä...\nennen, kuin ehkä sadan vuoden perästä... eikä edes silloinkaan, sillä\nsilloin se on jo aikoja sitten unohdettu... Sehän meidät täällä\njuuri tylsistyttää, ettei koskaan tapahdu mitään. Elämä kulkee vain\ntuttua ja totunnaista latuaan päivästä päivään, viikosta viikkoon ja\nvuodesta vuoteen. Ryssä sortaa kansaa, ja kansa sortaa itseään... Se\non niin helvetillisen yksitoikkoista, ettei siitä viitsi puhuakaan.\n\nTarjoilija toi juomat, ja Veikko Virtala pani merkille, kuinka\nhellällä huolella Lauri Sjöberg siivilöi vettä sokeripalan lävitse\nlasiin, jonka sisällys muuttui muuttumistaan maidonkarvaiseksi.\n\nKun juoma oli valmis, kohotti Lauri Sjöberg lasinsa:\n\n-- Ollos siis tervehditty sinäkin taakankantajien joukkoon!\n\n-- Entä oma elämäsi... minkälaiseksi se on muodostunut? tuli Veikko\nVirtala vihdoin kysyneeksi.\n\nLauri Sjöberg hymähti katkerasti:\n\n-- Olemassaoloni, tarkoitat -- elämäksi inhimillisessä potenssissa\nsitä ei nimittäin kannata sanoa... Kiitos vain kysymästä, se on\njärjestynyt yli odotusten. Minulla on taloudenhoitajatar, hyvä\nihminen, joka pitää huolen ruoasta, juomasta, paidoista, sukista,\nvieläpä valvoo elämäntapojanikin ja vaatii, että olen kotona\nviimeistään kello yksitoista -- katsohan, siksi minä aloitankin\nistumiseni näin aikaiseen --; hän pelaa sunnuntaisin mariagea\nkanssani ja täyttää muutenkin kodin hyvälle hengettärelle asetettavat\nkohtuulliset vaatimukset... Eikähän niitä vaatimuksia kukaan enää\nminun kaasuksessani kohtuuttomiksi asetakaan...\n\nVeikko Virtalaa kauhisti yhtä paljon selostus kuin selostajan\nkyynillinen äänensävy.\n\n-- Suo anteeksi, hän sanoi, -- että kysyn, onko tuo kotisi hyvä\nhengetär sivistynyt nainen...\n\nLauri Sjöberg purskahti kovaan nauruun:\n\n-- Tarkoitatko ehkä kysyä hänen akateemista oppiarvoaan?\n\n-- En nyt juuri sitäkään, mutta koulunkäyntiä ja perheoloja...\n\n-- Koulunkäynti supistunee kansakouluun ja rippikouluun... Ja mitä\nperheoloihin tulee, niin en tiedä niistä muuta, kuin että hänellä\non sisar Amerikassa ja veli Tampereen Pellavatehtaan konepajassa,\njoten sukulaisista ei ole vastusta... Minun on muuten kiittäminen\nanoppiani, että sain hänet, sillä hän oli ollut heillä aikoinaan\nkotiompelijattarena...\n\nVeikko Virtala ei uskaltanut katsoa toveriaan, vaan rummutti\nhajamielisesti sormillaan pöytää sillä välin, kun tämä joi pitkän\nkulauksen lasistaan. Mutta Lauri Sjöberg jatkoi:\n\n-- Minä olen häneen jo niin tottunut, että aivan tuskattomasti\nvoisin mennä vaikka naimisiinkin, mutta hän ei ole sitä ainakaan\nvielä toistaiseksi vaatinut, enkähän minä tietysti turhan takia tee\naloitetta...\n\nVeikko Virtalaa alkoi paleltaa. Hän mietti, oliko tuo kyynillisyys\nvain asennetta, pintasuojustinta elämänhädän ja äärimmäisen\nonnettomuustunteen piilottamiseksi, vai oliko hänen toverinsa\ntodellakin mennyt jo ihan rappiolle. \"Mutta sehän on mahdotonta --\nkuinka voisi mies, sivistynyt ja herkkäsieluinen ihminen, muutamassa\nvuodessa raunioitua ihan kokonaan?\" Hän kohotti katseensa ikäänkuin\nsaadakseen vastauksen kysymykseensä ja näki Lauri Sjöbergin\npyyhkäisevän kädenselällä silmäkulmiaan. Mutta suu oli edelleenkin\nhymyssä, eikä käsi vapissut, kun hän vei lasin huulilleen juodakseen\nsen tyhjiin.\n\n-- Tänään minun pitää saada vielä toinen, hän sanoi ja viittasi\nedeskäyvän luokseen. -- Tavallisesti otan vain yhden ja sitten\nviskyä...\n\n-- Eikö se käy vahingolliseksi ajan mittaan?\n\n-- Hyvä veli, kaikki käy vahingolliseksi ajan mittaan... Ja mitä\nvarten minä muka säästäisin itseäni? Sano se, jos osaat! _Moral\npredigen ist leicht, Moral begründen schwer_.\n\n-- Entä ajatteletko lukujesi jatkamista? kysyi Veikko Virtala jotakin\nsanoakseen.\n\n-- Se vielä puuttuisi... Sillähän ei olisi mitään tarkoitusta.\nMinulla on vakinainen virka, jolla tulen toimeen; siitä minua ei\nvoi erottaa mikään muu kuin laillinen tuomio tai mahdollisesti\nryssän laittomuus, eikä niitä vastaan ole tohtorinhatustakaan turvaa\n-- pikemminkin sen punainen väri vain ärsyttää --, ja mitä taas\nturhamaisuuteen tulee, niin olen, kuten kai jo äskeisen avomielisen\ntunnustukseni perusteella olet todennutkin, päässyt siitä tyyten\nvapaaksi...\n\nBirger Björklöf tuli ravintolasalin ovelle. Kun hänen etsivä\nkatseensa oli keksinyt Virtalan ja Sjöbergin, nyökkäsi hän ilostuen\nja meni riisumaan päällystakkinsa.\n\n-- Kas vain, hän virkahti pöytään tullessaan. -- Mitä suureen\nmaailmaan kuuluu? Vai Suomen kuulumisistako täällä on puhe?\n\n-- Oikeastaan me olemme sopineet siitä, että kotoiset kuulumiset ovat\nkuulumattomia ja että vieraat eivät meihin kuulu, sanoi Lauri Sjöberg.\n\nSamassa hän nousi paikaltaan pistäytyäkseen eteiseen.\n\nKun hän oli mennyt, kysyi Veikko Virtala:\n\n-- Millä kannalla hänen asiansa oikeastaan ovat?\n\nJa Birger Björklöf vastasi savuketta sytytellen:\n\n-- Mennyt mies... aivan poikki... lopussa... jään alla... Tosin hän\nvielä jaksaa hoitaa virkansa, mutta mihinkään muuhun hänestä ei enää\nole...\n\n-- Hän ei siis jaksanut kantaa iskua?\n\n-- Aluksi hän kesti sen ihmeteltävän hyvin. Suorastaan\nsankarillisesti. Mutta sitten hän lyyhistyi taakan alle... no, niin,\nnäit kai jo itse, mikä hänestä on tullut...\n\n-- Hän puhui taloudenhoitajattarestaan...\n\n-- Niin, hänen Helenansa on ainoa ihminen, joka pitää -- tai\nsanokaamme: koettaa pitää -- hänestä vähän huolta. Vanha rouva Åhman\nhankki hänelle Helenan.\n\n-- Traagillista.\n\n-- Enemmän kuin traagillista, sillä Lauri on itse aivan selvillä\nalennustilastaan, mutta hänellä ei ole vähäisintäkään halua yrittää\npäästä pinnalle, pikemminkin hän päinvastoin pyrkimällä pyrkii\nvajoamaan yhä syvemmälle välinpitämättömyyteen.\n\nHe vaikenivat, sillä Lauri Sjöberg tuli takaisin. Hän sanoi:\n\n-- Tapasin tuolla ulkona yhteisen ystävämme tohtori Juneliuksen...\n\n-- Olisit tuonut tänne... En ole kuullut hänestä vuosikausiin mitään,\nsanoi Veikko Virtala.\n\n-- Ei voinut tulla, hänellä oli seuraa jossakin yläkerran\nyksityishuoneessa... Tietysti naisia... Lähetti terveisensä, kun\nsanoin sinun olevan täällä.\n\n-- Mitä hän nykyään tekee?\n\n-- Hän on kirjeenvaihtajana pankissa, vastasi Birger Björklöf. --\nHänellä on hyvä toimi ja varma paikka.\n\n-- Pankissa hän, esteetikko --? Konttoristina väitellyt mies!\n\n-- Niin, ei auttanut muu. Koko perintö oli huvennut tuuleen -- se\nlaulajatar siellä Pariisissa, muistathan, oli käynyt hänelle perin\nkalliiksi, ja kun ei estetiikan väitöskirjaa voinut muuttaa rahaksi,\nniin oli kielitaito muutettava. Hän tuntuu muuten olevan aivan\ntyytyväinen nykyiseen elämäänsä.\n\nLauri Sjöberg oli sillä välin tyhjentänyt toisen absinttinsa ja\nsekoitti ensimmäisen viskynsä. Hän sanoi:\n\n-- Viisas ihminen ymmärtää aina olla tyytyväinen...\n\nSitten hän purskahti nauruun:\n\n-- Mitähän minäkin tässä matoisessa maailmassa olisin tehnyt\ntohtorinarvolla --!\n\nJa kohottaen lasinsa hän lisäsi:\n\n-- Ei alkoholi sen paremmin tehoa tohtoriin kuin tavalliseen\nvaratuomariin!\n\n\n\n\n3.\n\n\nKului muutamia viikkoja, ennenkuin Veikko Virtala pääsi kotiutumaan\nniin, että saattoi ruveta säännöllistä työtä ajattelemaan.\n\nJoka aamu vuoteesta noustessaan hän oli tehnyt vakaan päätöksen:\ntänään minä aloitan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt aloittaa, oli\naina tullut jokin este, milloin todellinen, milloin vain tekaistu ja\nkeksitty.\n\nPaljonhan olikin -- tapahtumattomuudesta huolimatta -- ehtinyt\nkolmessa vuodessa tapahtua, ja tulijan oli tietysti pyrittävä\ntapahtumien tasolle. Sitäpaitsi hän viimeisinä aikoina siellä\nulkomailla oli tehnyt niin pitkiä työpäiviä, että ne vieläkin\nväsyttivät.\n\nMutta muutamana marraskuun aamuna, harmaana ja ikävänä, hän\nvihdoinkin oli päässyt niin pitkälle, että oli ruvennut laajoja\naineskokoelmiaan järjestelemään. Siihen olikin huvennut päivä niin\ntarkkaan, ettei hän ollut malttanut edes mennä päivälliselle. Siitä\noli seurauksena, että illalla kova nälkä ajoi hänet Cataniin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sinfoniakonsertti ja ensi-ilta teatterissa, niin ettei Catanissa\nhänen sinne tullessaan ollut montakaan ihmistä. Mutta muutamalla\nikkunaseinän sohvalla istui yksikseen Runoilija, edessään Le Journal\nja vieressään kokonainen pino muita mannermaan lehtiä.\n\n-- Saako häiritä? kysyi Veikko Virtala. Runoilija laski lehtensä ja\nrypisti otsansa.\n\nMutta kun hän huomasi, kuka pöytään pyrkijä oli, silottuivat rypyt,\nja ääni soi iloisena hänen sanoessaan:\n\n-- Jopa pyydänkin veljeä häiritsemään sekä itseään että veljen nöyrää\npalvelijaa...\n\nJa siinä ruvettiin heti käsittelemään Ranskat ja Saksat ja Italiat\nkaikista mahdollisista näkökulmista. Ja kun kaikki tutut paikat ja\nyhteiset asiat oli käyty läpi, päädyttiin tietysti kotoisiin oloihin.\n\n-- Tämä hyvä Helsinkimme on käynyt entistään ikävämmäksi, sanoi\nRunoilija. -- Se johtuu siitä, ettei se enää ole pikkukaupunki, kuten\nse oli meidän tänne tullessamme, eikä myöskään vielä suurkaupunki,\nmikä se epäilemättä muutaman vuosikymmenen kuluttua on oleva,\nvaan jotakin siltä väliltä. Se on nyt juuri ikävimmässä iässään,\nnulikkavuosissaan, _i slyngelåldern_. Ja elämä on sen mukaista:\noikukasta ja hetkellistä, se vaihtuu joka tuokio ja vilisee tyhjiin\nkuin virranjuoksu... Se on hermoelämää, sensaatioelämää, seuraelämää,\nkapakkaelämää, sanomalehtielämää, eikä siitä tule mitään kokonaista\nelämää. Minusta on aivan luonnollista, että Sibeliukset ja Gallenit\nja Ahot ja Haloset ja yleensä kaikki, jotka vain pääsevät, pakenevat\nmaalle. Sinne menisin minäkin, jos vain voisin, mutta minkä teet, kun\nolet sidottu kaupunkilaiseen leipätyöhön!\n\nRunoilija oli herkimmällä puhetuulellaan.\n\n-- Minä uskon nyt veljelle erään salaisuuden, jatkoi hän hetken\nperästä puhettaan. -- Vaikka esimerkiksi minä koetan herrastella\nhelsinkiläisyydelläni ja uskotella itsellenikin, että minun hattuni,\nkappani ja keppini kuuluvat kiinteästi pääkaupungin kuvaan, niin on\nkuitenkin tosiasia, että hyvin elävästi joka hetki tiedän ja tunnen,\nettä sieltä jostakin, hämärien puiden välistä, kulkee se tie, jota\nmyöten minä olen tullut maailmaan ja jota jälleen tahdon käydä täältä\nerotessani. Se on sittenkin helpoin tie kaikista, kun sen vain\nlöytää. Kaikki vaikea johtuu vain siitä, että pyrkii väkipakolla\njotakin harhapolkua. Taikka myöskin siitä, että pyrkii samoin tielle\noikealle... _Wer immer strebend sich bemüht, den können wir erlösen!_\n\nHän oli hetken vaiti. Mutta sitten hän yht'äkkiä kysyi:\n\n-- Eikö sinua jo alkanut koti-ikävä ahdistaa, kun olit niin kauan\npoissa?\n\nVeikko Virtala tunnusti totuuden.\n\n-- Tunnen tapauksen omasta kokemuksesta, virkahti Runoilija. -- Sitä\ntuntee sinne maailmalle tullessaan tehneensä tilinsä rakkaan isänmaan\nkanssa ja putoavansa kuin kypsä omena yhteissuomalaisesta sukupuusta\nmaailman kulttuuriin... Mutta annahan olla! Kun on soudellut aikansa\nvaltamerta, niin alkaa kuin alkaakin kotilahti taas kangastella\nmielessä ja omat venevalkamat... Latva siellä, juuret täällä.\nKaikesta huolimatta! Katsohan, sekin on sitä dualismia, joka meillä\najan lapsilla on veressämme...\n\n-- Mutta varjopuolensakin tuolla valtameren soutamisella sentään\non..., sanoi Veikko Virtala vähän epäröiden ja varovasti.\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Minusta tuntuu, että siellä on... miten minä sanoisin...\njonkinlaisen epäkansallistumisen vaara sangen läheltä uhkaamassa, ja\nminusta tuntuu, että siihen voi helposti sortua, ellei ole voimia\nkaraista itseään...\n\nRunoilija innostui:\n\n-- Kansallinen kulttuuri, hyvä veli, rajoitettuna käsitteenä on\npelkkä abstraktio ilman elämää ja tarkoitusta. Katsohan esimerkiksi\ntaidetta! Se tulee kansalliseksi vasta silloin, kun se kasvaa ja\nkarttuu vapaudessa ja innoituksen voimalla tulkitsee kansan luonnetta\nja kohtaloita, sen salaperäisiä arvoituksia, ajatuksia ja unelmia.\nEi Sibeliuksen musiikki tai Gallenin taide suinkaan ole suurta\nsiksi, että se on kansallista, vaan se on pikemminkin kansallista\nsiksi, että se on niin hyvää taidetta. Sillä kaikki hyvä taide on\naina kansallista. Mutta kansallinen taide on huonoa, ellei se ole\nsyntynyt spontaanisesta innoituksesta ja persoonallisesta etsinnästä.\nSyvällisessä mielessä kansallisen voi vain vaistota -- siihen voi\neläytyä, mutta sitä ei voi oppia.\n\n-- Niin, sanoi Veikko Virtala, -- olen tietysti aivan yhtä mieltä\nveljen kanssa, mutta onhan joka tapauksessa niin, että kun tulemme\nulos suureen maailmaan, muuttuu vieraan mehukkaan marjan vieressä oma\nmaa yhä enemmän mustikaksi.\n\n-- Aluksi, naurahti Runoilija. -- Ja se onkin varsin terveellistä,\nsillä kun mustikka sitten uudelleen muuttuu mansikaksi, niin se on\npaljon makeampi kuin ennen.\n\nHän oli tuokion vaiti ja joi kahvikuppinsa tyhjiin, ennenkuin taas\njatkoi:\n\n-- Kun maalainen tulee kaupunkiin, koettaa hän huolellisesti peittää\nmaalaisuutensa, ja kun kaupunkilainen tulee maalle, koettaa hän\nkaikin mokomin tekeytyä maalaistakin maalaisemmaksi. Sama on juttu,\nkun me joudumme suureen maailmaan ja sitten palaamme sieltä takaisin\ntähän pieneen.\n\nNäin tarinoi Runoilija Catanin tyhjässä ravintolasalissa Veikko\nVirtalan ensimmäisen työpäivän ehtoona, heidän odotellessaan, että\nihmiset tulisivat konsertista ja teatterista.\n\nMutta samana ehtoona Lauri Sjöberg meni pois elämästä.\n\nKun Helena oli tullut kotiin joltakin asialta, oli hän löytänyt\nisäntänsä tai hoidokkinsa -- edellinen sanahan merkitsee tässä\ntapauksessa samaa kuin jälkimmäinen ja jälkimmäinen samaa kuin\nedellinen -- hengetönnä makaamasta vuoteella. Hän oli ampunut\nitsensä samalla pienellä nikkelirevolverilla, joka kerran kesällä\npuolineljättä vuotta sitten oli pudonnut hänen vaimonsa kädestä ja\njota hän siitä lähtien oli pitänyt omalla kirjoituspöydällään.\n\nJa siltä paikalta, jolla ase aina oli ollut, oli Helena löytänyt\npaperilipun, johon oli kirjoitettu:\n\n\"Laine lakaisee jäljet sannasta.\"\n\nSiinä kaikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa pilvet kulkivat kulkuaan, eikä maailma pysähtynyt radallaan.\n\nVuosisadan ensimmäinen kymmenluku oli jo täyttynyt ja toinen alkanut,\nmutta ei ollut vain koittanut se uusi huomen, jonka tuloa jo\nvuosisadanvaihteessa oli aavistellen odotettu samalla jännityksellä\nkuin lapsen syntymistä. Ei uskallettu vielä edes arvailla aikaa ja\nhetkeä...\n\nAnnettiin vain hiekan valua tiimalasissa.\n\n\n\n"]