[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHteVr1N7z31cq1N2AslAQz5YRp5Ysyp4pgD8Yls7vNA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1293,"Lukemisia lapsille 4","Topelius, Zacharias",1818,1898,"1293-topelius-zacharias-lukemisia-lapsille-4","1293__Topelius_Zacharias__Lukemisia_lapsille_4",null,"lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1871,1893,39474,241626,false,51934,[24],"Fairy tales",[26,27,28,29],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","Poetry","Short Stories","\"Lukemisia lapsille 4\" by Zacharias Topelius is a collection of children's stories written in the late 19th century. This work aims to entertain and educate young readers through various tales that often include moral lessons and themes of bravery, kindness, and the importance of faith. The stories encompass a range of topics, likely featuring characters from different walks of life, reflecting values that resonate with children and adults alike.  The opening of the book introduces several distinct narratives, starting with a poem that expresses the beauty of nature and the innocence of childhood, followed by the biblical adventure of David and Goliath. In this familiar story, we see King Saul's despair over Goliath's challenge to the Israelites and how the young shepherd David, full of courage and faith, steps forward to confront the giant. The text vividly portrays their interactions, hinting at themes of courage, divine intervention, and the victory of the underdog. The beginning sets the stage for a collection rich in storytelling that combines folklore, culture, and moral education, making it an engaging read for children. (This is an automatically generated summary.)",[],275,"Kokoelma sisältää satuja, runoja ja lyhyitä näytelmiä, kuten kertomuksen Daavidista ja Goljatista. Teksteissä esiintyvät luonnon kunnioitus, kristillinen elämänkatsomus ja perinteiset hyveet lapsille suunnatussa muodossa.","Z. Topeliuksen 'Lukemisia lapsille 4' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1293. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LUKEMISIA LAPSILLE 4\n\nKirj.\n\nZ. Topelius\n\n\nSuomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg\n\n\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Valkeille kirsikan kukille.\n David ja Goljat.\n Egyptinmaan pääsky.\n Kylvä kukkia.\n Poika Sammatista.\n Kirkonkukko.\n Kaiku.\n Soutajapojalleni.\n Kuihtunut lehti.\n Ahdin lahja.\n Makeampi makeaa.\n Karttapallo.\n Jättiläinen ja koulupoika.\n Ole hyvä köyhille.\n Lotta täti.\n Metsäkarhu.\n Tehtaan tyttö.\n Seppä.\n Poika Pernajasta.\n Tyttö Kauttuan rannalta.\n Rohkeus vaarassa.\n Kalain elämä meressä.\n Punainen tupa.\n Knut Soittelija.\n Vasaramies.\n Yövahti.\n Poika, joka kuuli äänettömyyden puhuvan.\n Sipi Ilonen.\n Mylläri.\n Tukkijunnari.\n Oppinut poika.\n Sokurileipuri.\n Kirkonkellot.\n Puutarhuri.\n\n\n\n\n\n\n\nVALKEILLE KIRSIKAN KUKILLE.\n\n\n    Vielä linnut laulaa voi.\n    Vielä metsän laulut soi\n    Poskuselle omenan.\n    Kangas kasvaa kanervan.\n        Kylvetään,\n        Niitetään,\n    Lauletaan ja leikitään.\n    Koski kuohuu ainiaan.\n    Ei sen aarre lopu vaan.\n\n    Poika kumartaa nyt vain --\n    Ennen istui polvellain;\n    Neitinen on venynyt,\n    Suuta mull' ei suikkaa nyt.\n        Laveat\n        Opinnat\n    Elon on ja laulelmat.\n    Kirsikka ei oksallaan\n    Valkokukkaa muistakkaan.\n\n    Keväällä taas runko tää\n    Uudet umput synnyttää;\n    Niillä yhtä valkoiset\n    Kukat on kuin entiset,\n        Viaton.\n        Suruton\n    Kukin suku kerran on;\n    Taikavärein vuoret, maa\n    Ruusun punaa kimaltaa.\n\n    Ah, jos aamukastehen\n    Silloin saisi vilpoisen\n    Nämä valkolehtiset,\n    Saisi puhtaat pisaret;\n        Vapahan\n        Sointuman,\n    Ydinsateen räikkähän,\n    Silkkipukuist' totuutta\n    Ynnä päivänpaistetta!\n\n    Älä kevään rintaan tuo\n    Hallaa, minkä syksy luo!\n    Älä kevään lehdintään\n    Kuihtumusta kylväkkään!\n        Anoa\n        Valoa\n    Taivaan voit ja hoitoa.\n    Kylvä siemen juurtumaan\n    Kristuksessa Jumalaan!\n\n    Onneton, ken eksyttää\n    Lasta, taivaan perijää!\n    Herra, suojaa lasta, oi,\n    Paremmin kuin vanhin voi!\n        Kirsikkain\n        Riemuisain\n    Valkokukille suo vain\n    Voima marjoiks muuttumaan\n    Iloks taivahan ja maan!\n\n                     Z. T.\n\n\n\n\nDAVID JA GOLJAT,\n\nSeikkailu.\n\n\nHenkilöt:\n\n Kuningas Saul.\n Mikal, hänen tyttärensä.\n David.\n Goljat.\n Abner, Saulin sotapäällikkö.\n\nNäkyy vehreä niitty israelilaisten ja filistealaisten leirin välillä.\nEtupuolella muutamia puita.\n\n\n    Saul ja Abner tulevat eri tahoilta.\n\n_Saul_. No, mitä kuuluu, Abner? Eikö kukaan minun sotilaistani uskalla\ntaistella Goljattia vastaan?\n\n_Abner_. Ei, herra kuningas. Ei kukaan uskalla lähteä sellaista\nhirviötä vastaan, jonka keihäskin on kolmatta syltä pitkä. Huomatkaa,\nherra kuningas, että tavallinen mies ei ylety edes hänen\nmiekankahvaansakaan.\n\n_Saul_. Totta, Kidronin ojain kautta! minä en ole tällaista häväistystä\nvielä ikänäni kärsinyt! Minun översteilläni ei ole sen vertaa rohkeutta\nrinnassaan kuin millä kuormapojan repaleella hyvänsä, ja minun\nkapteenini ja luutnanttini ansaitsisivat selkäsaunan joka mies.\nNeljäkymmentä päivää on nyt jo tuo filistealainen yllytellyt meitä,\neikä koko minun sotajoukossani ole ainoatakaan ritaria, joka uskaltaisi\nastua miekan, keihään ja kilven kanssa tuota vihollista vastaan.\n\n_Abner_. Se on rangaistus meidän ylpeydestämme. Meidän täytyy nöyrtyä\nfilistealaisten alamaisuuteen, ett'eivät he meitä kokonaan tuhoa.\n\n_Saul_. Ei niin kauan, kuin minä olen kuningas ja jaksan kantaa miekkaa\nsivullani. Minä itse astun taistelemaan Israelin puolesta.\n\n_Abner_. Mitä aiotkaan, herra kuningas! Sinä olet vanha ja voimaton;\nGoljat voisi pistää sinut keihääsensä kuin poika nauriin puikkoonsa.\n\n_Saul_. Kas, tuossa tulee hän uudestaan, se pitkä roikale, meitä\närsyttämään. Se roisto! Minä olen aivan tukehtua kiukusta.\n\n_Abner_. Väistykäämme vähän syrjemmäksi.\n\n    Menevät.\n\n\n    Goljat, sittemmin Saul ja Abner.\n\n_Goljat_. Kuulkaas, Israelin miehet, missä te piileskelette, pelkurit\nraukat? Eikö täällä ole yhtään ainoata, joka uskaltaisi koetella voimia\nminun kanssani? Neljäkymmentä päivää olen minä jo seisonut joka aamu ja\nilta tässä niityllä odotellen vastustajaa, mutta ei kellään ole ollut\nrohkeutta nähdä edes minun partaanikaan. Mitä pitää minun oikeastaan\najatella teistä, Israelin lapset. Te olette kaikki tyyni kuin varikset\naidan seipäissä: kun minä vain paukautan käteni yhteen, tulee teille\nkiire lentää maihin matkoihinne. Nälkäisiä koiranpentuja te olette;\nkyllä minä kuulen teidän haukkua räkyttävän, kun käännän teille\nselkäni, mutta kun polkasen jalkaa ja sanon: makaamaan! ryömitte te\nnelin kontin piiloon pensaihin. Menkää kotiinne, Israelin miehet, ja\npukeutukaa hameihin ja yömyssyihin sekä ruvetkaa neulomaan sukkia ja\nkeittämään puuroa, niin teette edes jotakin hyötyä, ettekä ole täällä\nvastuksina kilpinenne ja kypäröinenne parempain tiellä! (Kuuntelee.) Ei\nkukaan vastaa! Astunpahan kerran tämän niityn ympäri, ja kun ensi\nkerran palaan, onkin se viimeinen kerta. Jos ei silloin ketään tule\ntaistelemaan, huudan minä Danista Bersabaan asti, että koko Israelin\nkansa on pelkkiä raukkoja ja että yksi ainoa filistealainen on parempi\nkuin kymmenen tuhatta israelilaista. Eespäin, mars!\n\n    Hän menee. Saul ja Abner tulevat.\n\n_Saul_. Ei, Abner, nyt minä en enää jaksa hillitä mieltäni. Mene\nleiriin ja huudata, että ken tahtoo taistella Goljattia vastaan ja\nsurmata hänet, hänelle minä annan vaimoksi tyttäreni, prinsessa\nMikalin, ja hän on oleva minun poikani sekä korkein mies minun jälkeeni\nkoko valtakunnassa.\n\n_Abner_. Se on tapahtuva, herra kuningas!\n\n    Menee.\n\n\n    Saul yksin, sitte David.\n\n_Saul_. Ei pidä enää tapahtuman, että tuo pitkä roikale häpäsee meitä.\nTosinhan minun käteni ovat hiukan kankeat ja jalkojani kiusaa leini;\nmutta jos ei kukaan minun väestäni lähde taistelemaan, niin lähden minä\nniin totta, kuin olen kuningas ja kannan kruunua päässäni. Mutta mikä\npoikanen tuolta tulee niityn takaa?\n\n_David_ yllä leijonantalja, olkapäältä nauhasta riippumassa reppu ja\nkädessä linko. Hyvää päivää, herra sotilas! Tiedätköhän sanoa minulle,\nmistä tapaisin veljeni Eliabin, Abi Nadabin ja Samman, jotka palvelevat\ntäällä kuninkaan sotaväessä?\n\n_Saul_. Kukas sinä olet ja mitä sinulla on asiaa?\n\n_David_. Olen David, Isain poika, ja isäni lähetti minut tänne tuomaan\nveljilleni tuoretta leipää ja juustoa.\n\n_Saul_. Sinäpä näytät minusta reippaalta pojalta. Osaatko sä muutakin\nkuin juosta toisten asioita?\n\n_David_. Osaan minä paimentaa lampaita, soittaa harppua ja vähän\nkäyttää linkoa.\n\n_Saul_. Hyvä on. Mene tuonne leiriin, niin tapaat siellä veljesi.\n\n_David_ menee, mutta kääntyy takaisin. Tiedätkö, herra sotilas, sanoa,\nmitä tuo pitkä filistealainen tuolla niin ylvästellen kävelee niityllä?\nHän minusta näyttää varsin sopivalta korvapuustitella.\n\n_Saul_. Mitäs se sinuun koskee, pikku poika?\n\n_David_. Eipä juuri mitään. Minua vain niin erinomaisesti himottaa\nkiskaista häntä vähän parrasta.\n\n_Saul_. Voi, poika parka, eivät paremmatkaan miehet kuin sinä uskalla\nhäntä edes katsoakaan. Sen pitkän miehen nimi on Goljat, ja hän on nyt\njo neljäkymmentä päivää ärsyttänyt meitä, mutta ei kukaan uskalla mennä\ntaistelemaan.\n\n_David_. Sepä on suuri häpeä. Ell'ei kukaan muu anna hänelle selkään,\nniin minä annan.\n\n_Saul_. Sinäkö?\n\n_David_. Niin, miksikä en? Tulihan tässä eräänä päivänä leijona ja\nsieppasi minun laumastani lampaan. Ohoh, ajattelin, olisitpa voinut\njättää tuon tekemättä. Minä juoksin leijonan jäljestä, otin sitä kiinni\nparrasta ja kaadoin sen maahan. Ja tässä on sen leijonan turkki minulla\npalttona. Eiköpähän mies, joka on ottanut leijonaa parrasta, voi ottaa\nparrasta yhtä filistealaistakin?\n\n_Saul_. Oletpa sinä reipas poika; sinä minua miellytät. Mutta mitäs\nkuningas siitä sanoisi?\n\n_David_. Kuningas sanoisi: kiitos sulle, kunnon David; hyvin teit, kun\nvoitit sen kerskailijan.\n\n_Saul_. No niin, minä olen kuningas, ja jos ei kukaan muu uskalla, niin\nsaatathan sinä koettaa.\n\n_David_. Ohoh, oletko sinä itse kuningas? Minä en ole koskaan ennen\nnähnyt kuningasta.\n\n_Saul_. Jos surmaat filistealaisen, niin minä annan sinulle vaimoksi\ntyttäreni Mikalin, ja sitte saat soitella minulle harppua.\n\n_David_. Kiitoksia paljon, herra kuningas. Mutta en minä osta sikaa\nsäkissä. Ennenkuin minä otan vaimon, tahdon nähdä, miellyttääkö hän\nminua.\n\n_Saul_. Tuollahan hän tuleekin minun sotapäällikköni Abnerin kanssa.\n\n\n    Saul. David. Abner. Mikal.\n\n_Mikal_. Onko totta, kun sanotaan sinun, isä hyvä, aikovan taistella\nGoljattia vastaan.\n\n_Saul_. Saammepahan nähdä, hyvä lapsi.\n\n_Mikal_. Rakas isä, älä suinkaan mene taistelemaan sitä rumaa\npartamiestä vastaan! Minä tulin niin levottomaksi sinun tähtesi, että\nkiiruhdin tänne rukoilemaan, että olisit varovainen. Hyvä, rakas isä,\nälä mene taistelemaan.\n\n_Saul_. Oleppas vaiti, pikku hupakko; kuulkaamme, mitä Abnerilla on\nsanomista.\n\n_Abner_. Herra kuningas, minä olen tehnyt, niinkuin sinä käskit, mutta\nei kukaan huoli lähteä taistelemaan. He sanovat kaikki, ett'eihän\nkukaan voi taistella sellaista sotilasta vastaan, jonka keihäs on paksu\nkuin kangastukki.\n\n    David ottaa maasta kiven ja pistää sen reppuunsa.\n\n_Saul_. Mitä sä teet, David?\n\n_David_. Enpä juuri mitään, herra kuningas. Löysin vain oivallisen\nlinkokiven.\n\n_Saul_. Kuuleppas, Abner. Kosk'ei kukaan muu tahdo taistella, niin\ntaistelkoon tämä poikanen. Vai mitä, David?\n\n_David_ katsoo hetkisen Mikalta. Kyllä minä taistelen, herra kuningas.\n\n_Abner_. Tuoko pikku poika menisi taistelemaan Goljattia vastaan?\n\n_Saul_. No, ken on kaatanut leijonan, voinee toki vähän rinnustella\nyhden filistealaisenkin kanssa.\n\n_Abner_. Enpä ole vielä mokomaa kuullut!\n\n_Mikal_. Vai niin, onko sinun nimesi David ja oletko sinä niin\nurhollinen poika? Minua miellyttää, että pojalla on rohkeutta rinnassa.\nMutta David parka, jospa hän vain ei surmaisi sinua!\n\n_Saul_. David saakoon minun sotapukuni.\n\n    Sovittelee Davidille kypärän, kilven ja miekan.\n\n_David_ yrittää astua, mutta ei jaksa; riisuu nauraen Saulin aseet. Ei,\nherra kuningas, tämä ei mitenkään käy päinsä, en minä ole tottunut\ntällaisiin koristuksiin. Antakaa minun mennä sellaisena, kuin olen,\nainoastaan linkoineni ja kivineni, niin tulen toimeen paljon paremmin.\n\n_Saul_. Tee miten tahdot, mutta syytä itseäsi, jos hän halkasee sinut\nkuin morajuuren.\n\n_Abner_. Kyllä poika on hulluna.\n\n_Mikal_. David, David, minun sydämmeni sykkii! Jos hän sinut surmaa, ei\nminulla ole koskaan enää iloista hetkeä!\n\n_David_. Jos hän surmaa minut, pikku prinsessa, niin testamenttaan minä\nsinulle harppuni. Kun sitä soittelet, niin minun henkeni suhisee sen\nkielissä ja kertoo sinulle: muista Davidia, Isain poikaa, joka kuoli\nnuoruudessansa Dammimin laaksossa filistealaisen Goljatin miekkaan!\n\n_Mikal_. Ja silloin Mikal itkee siniset silmänsä punaisiksi, ja hänen\nkyyneleensä putoilevat Davidin harpunkielille, kunnes ne sulavat.\n\n_Saul_. Ei, lapset, lakatkaa jo, minunkin sydämmeni alkaa pehmitä, eikä\nnyt ole aikaa ujeltaa. Tuollahan jo Goljat näkyykin palaavan tänne\npäin. Me muut nyt siirtykäämme vähän syrjemmälle katselemaan taistelua!\nRohkeutta, David!\n\n_Mikal_. Jää hyvästi, David!\n\n_David_. Hyvästi, prinsessa!\n\n_Abner_. Pois ja pian! Goljat tulee!\n\n_David_. Goljat.\n\n_Goljat_ alussa huomaamatta Davidia. Nämä israelilaiset eivät ole sen\narvoiset, että minä kuluttaisin kenkiäni täällä mättäikössä heidän\ntähtensä. Asekan hirvet ja Bitoon jänikset ovat sankareja heidän\nrinnallaan. Minun kärsivällisyyteni on loppunut ja minä kuulutan heidän\nhäpeänsä ympäri koko maailman.\n\n_David_. Maltahan vielä vähän, herra Goljat. Onpa tässä yksi, jolla on\nvähä tekemistä sinun kanssasi.\n\n_Goljat_ katselee häntä kummastellen. Mitä pikku itikka sinä olet, kun\nuskallat puhua minulle lankeamatta polvillesi ja rukoilematta minua\nsäästämään henkeäsi?\n\n_David_. Minä olen David, Isain poika, Betlehemistä, enkä minä ole\ntullut lankeamaan polvilleni sinun eteesi, vaan taistelemaan.\n\n_Goljat_ nauraen niin, että vatsaansa pitelee. Ha ha ha, ho ho ho, hi\nhi hi... ei, mene matkoihisi, minä, minä nauran itseni kuoliaaksi, ja\nolisipa vahinko minun laisestani miehestä. Ho ho hoi, oi oi! minä\nmenehdyn.\n\n_David_ äreästi. Naurapahan varovasti, pitkä roikale ja sivalla\nmiekkasi. Saammehan nähdä, kumpi meistä viimeksi nauraa.\n\n_Goljat_ yhä nauraen. Malta, minä en jaksa enää, minä säästän henkesi,\nitikka, jos vain menet tiehesi. Totta tosiaan, jos elän tämän\nhauskuuden ohi, syön minä varmaankin koko harjan aamiaisekseni, sillä\nnaurusta sanotaan tulevan hyvän ruokahalun.\n\n_David_. Niin, jos elät tämän hauskuuden ohi.\n\n_Goljat_. Mitä nyt? Luulenpa itikan rupeavan surisemaan vielä kotkan\nnokassakin. Katsos tarkkaan minua. Kuinkahan pitkäksi minua luulet?\n\n_David_. No, onhan sinulla pituutta noin kuusi kyynärää ja kämmenen\nleveys. Se ei paljoa merkitse.\n\n_Goljat_. Vai ei. Ja mitä luulet minun panssarini painavan?\n\n_David_. Noin viisituhatta vaski-sikliä. Vaan ei sekään merkitse\nmitään.\n\n_Goljat_. Entä rauta minun keihäässäni, paljonko se painaa?\n\n_David_. Noin kuusisataa sikliä. Mitä minä huolin sinun panssaristasi\nja keihäästäsi?\n\n_Goljat_. Sepä olisi ihme. Olenko minä sitte koira, että tulet minua\nvastaan keppi kädessä?\n\n_David_. Et olekaan; mutta sinä luotat pituuteesi ja voimaasi ja\naseihisi, vaan minä luotan Israelin Jumalaan.\n\n_Goljat_. Sepä lienee köyhä Jumala, kun hänellä ei ole parempia miehiä\nlähettää minua vastaan kuin sinut. Laskeudu heti maahan palvelemaan\nmeidän jumaliamme Astarotia ja Baalia, niin minä vain kuritan sinua\nvitsalla ja päästän sinut menemään.\n\n_David_. Eikö ole niin sanottu, että jos minä surmaan sinut, saa minun\nkansani hallita sinun kansaasi? Mutta jos sinä voitat minut, pitää\nIsraelin palveleman filistealaisia.\n\n_Goljat_. Niin on sanottu. Ja koska sinä, mulikka, välttämättömästi\ntahdot, niin pistänpähän sinut keihääseni ja hakkaan sinut ruoaksi\nkanoille filistealaisten kaupungissa Ekronissa.\n\n_David_. Ja minä otan sinun pääsi, vaan jätän suunnattoman ruumiisi\nkorppien ruoaksi, kun olet häväissyt Israelin Jumalaa.\n\n_Goljat_. Astarot ja Baal! Astarot ja Baal! Varo, muurahainen, mahtavaa\nkättäni!\n\n    Heittää Davidia keihäällä, mutta David hypähtää\n    syrjään sen tieltä.\n\n_David_ heilutellen linkoansa. Katsokaammepas, auttavatko jumalasi\nsinua Israelin Jumalaa vastaan.\n\n    Heittää kiven. Goljat kaatuu.\n\n_Goljat_ kuolemaisillaan. Voi minua... Kyllä osasit hyvästi. Sinun\nJumalasi on suurempi minun jumaliani... Hyvästi, Ekronin ylpeät\nmuurit... filistealaisten sankari on kaatunut... minun kansani pitää\npalveleman Israelia... minä kuolen...\n\n\n    David. Kuoleva Goljat. Saul. Mikal. Abner.\n\n_David_ vetää Goljatin miekan ja polkee häntä niskalle. Voitto! Voitto\nIsraelille!\n\n_Saul_. Voitto! Voitto ja ihme! Paimenpoika on voittanut kaiken\nfilistealaisten voiman!\n\n_Abner_. Onko tuo poika loitsittu! Enhän oikein voi uskoa omia\nsilmiäni!\n\n_Mikal_. David, David on voittanut! David on meidän pelastajamme. David\non uskollisin poika koko Israelissa!\n\n_Saul_. Ylistys ja kunnia Davidille, Goljatin voittajalle! Hän saa\npalkaksensa minun tyttäreni sekä kultaistuimen minun istuimeni viereen.\n\n_Abner_. Koko Israelin kansa on kantava häntä kilvillänsä, ja huilut ja\nrummut ilmoittavat hänen kunniansa Danista aina Bersabaau asti.\n\n_Mikal_. Israelin tyttäret kylvävät ruusuja ja myrttejä hänen\ntiellensä, ja Mikal sitoo vehreän seppeleen hänen tummien kiharainsa\npeitoksi. Isäni ja kuninkaani, katsos, sotilaasi rientävät suurin\njoukoin julistamaan Davidin kunniaa.\n\n_Monta ääntä näyttämön takaa_. Kunnia, kunnia Davidille, Isain pojalle,\nIsraelin pelastajalle!\n\n_Saul_ synkästi ja ajatuksissaan. Enkö minä ole heidän kuninkaansa, ja\nnyt he antavat kaiken kunnian tälle poikaselle!\n\n_Äänet kuin äsken_. Kunnia, kunnia Davidille. Isain pojalle, Israelin\nsankarille!\n\n_Saul_ hiljaa. Tuo poika tulee vaaralliseksi...\n\n_Äänet kuin äsken_. Kunnia, kunnia Davidille, Isain pojalle, joka\nkerran on tuleva Israelin kuninkaaksi!\n\n_Saul_ vielä hiljemmin. Tämän pojan pitää kuoleman.\n\n_David_ laskee maahan Goljatin miekan, paljastaa päänsä ja puhuu\nnöyrästi. Israelin kansa, mitä sanoja minä tässä kuulen teidän\nsuustanne! Ettekö tiedä, että minä kukistin tämän filistealaisen\nJumalan voimalla enkä omallani? Jumala yksin on kyllin väkevä\nkukistamaan mahtavain ylpeyden, mutta David, Isain poika, on vain köyhä\npaimenpoika, joka ei mitään voi itsestään. Sentähden kunnia, kunnia\nIsraelin Jumalalle, joka on pelastanut kansansa!\n\n_Kaikki_. Kunnia, kunnia Israelin Jumalalle, joka on pelastanut\nkansansa!\n\n_David_ Saulille. Nyt voit ottaa henkeni, jos sen katsot hyväksi.\n\n_Saul_ taluttaen hänen luoksensa Mikalin. En minä tahdo henkeäsi, vaan\nrakkauttasi ja harppuasi. Ota tyttäreni, jos hän on kyllin hyvä\nIsraelin paraimmalle pojalle. Ja soittele joskus minullekin, David!\n\n_Mikal_. Oletko niin hyvä, että otat minut, David?\n\n_David_. Niin, otanpa sinut niin totta, kuin ei kukaan vielä tätä ennen\nole lingollansa rikastunut.\n\n_Abner_. Filistealaiset pakenevat joka taholle!\n\n_Saul_. Israel voittaa!\n\n_Kaikki_. Kunnia, kunnia, Israelin Jumalalle!\n\n    Esirippu laskeutuu.\n\n\n\n\nEGYPTINMAAN PÄÄSKY.\n\n\nOletteko nähneet pientä taloa tuolla maantien varrella, jossa on\npunaiseksi maalatut seinät, valkoiset ikkunanpielet ja pienoinen\nrappujen katos sekä keltainen portti. Se näyttää viehättävältä; siinä\nvarmaankin asuu hyviä ihmisiä. Portin vieressä sisäpuolella aivan tien\nlaidassa on suuri tuuhea puu, jossa linnut aina laulelevat ja jonka\ntuoksu on niin suloinen keväällä, että koko seutu siitä hajahtaa.\nKenenkähän tämä rauhallinen talo lienee ja mikä on tuo outo\nulkomaalainen puu jota muuten ei koskaan näy täällä kolkossa\nPohjolassa?\n\nMonta, monta vuotta sitte asui siinä vanha mummo, ja hänellä oli kolme\npikku tyttöä, joista vanhimman nimi oli Iilia, keskimäisen Miilia ja\nnuorimman Emiilia. Omituiset nimet se mummo oli pannut tyttärilleen!\nMikähän olisi tullut neljännen nimeksi, jos sitä olisi ollut?\n\nEi maksa vaivaa ruveta sitä arvailemaan. Samapa se. Ne kolme tyttöä\nolivat siivot, tottelevaiset ja hyvät lapset; he eivät koskaan tehneet\nvastoin äitinsä mieltä. Mitäpä sitte väliä, vaikka heidän nimensä\nolisivat olleet Ruohonkorsi, Vaapukkamatto ja Räystäsvesi. Eihän nimi\nmitään vaikuta, ja hullu narri se on, joka itkeskelee siitä, että hänen\nnimensä on Stiina tai Susanna. Kun vain ollaan hyvä ja hurskas, se on\npääasia; silloin aina koristetaan nimensä.\n\nTalossa asui vielä viideskin olento, ja se oli pääsky. Hänen erityinen\npikku asuntonsa oli kattohirren alla ja siinä hän vuokraa maksamatta\nasui koko kesän pikku poikinensa. Talveksi hän aina läksi pitkille\nulkomaan matkoille, mutta hän ei matkustanut vaunuilla eikä\nkuomureellä, eikä hänen myöskään tarvinnut pakata tavaroitaan\nkapusäkkeihin tai hattukoteloihin. Hän liiteli nopeasti kuin nuoli\nmustilla, välkkyvillä siivillään, ja olisipa hauska nähdä sitä\nkyytihevosta, joka voisi juosta helkytellä kilpaa hänen kanssansa,\nmutta sellaista hevosta ei olekaan. Tuo matkalle lähtö tapahtui joka\nvuosi samaan aikaan. Eikä kuitenkaan kukaan sanonut pääskylle syksyllä:\n\"mene nyt pois!\" Samoin ei kukaan sanonut hänelle keväälläkään: \"palaa\nnyt kotiin!\" Mutta hän tiesi sen kenenkään muistuttamatta, ja tytöt sen\nmyöskin tiesivät vallan hyvin, sillä kaikki he rakastivat sitä ahkeraa,\nkaunista lintua. Kukapa ei pääskyä rakastaisi? Pääskyhän on viehättävin\nlintu kaikista koko Jumalan vehreässä maassa, ja ken tekee pahaa\npääskylle, hänet kyllä saisi varis hakata ja haukka syödä.\n\nEräänä päivänä syyskuussa, kun haapa ja pihlaja jo alkoivat kellastua\nja pilvet kokoutuivat paksuiksi möhkäleiksi taivaalle, istuivat kaikki\nkolme tyttöä penkillä rappujen katoksen alla ja puhelivat keskenään:\n\"tänään lähtee pääsky!\"\n\n\"Tirr-tsirr! niinpä lähdenkin\", visersi pääsky, kuullen ne sanat\nistuessaan katon reunalla ja nokkiessaan liinan siementä\nlähtöaamiaiseksi.\n\n\"Mutta sanopas kerran, hyvä pääsky,\" pyytelivät tytöt, \"mihinkä sinä\nnoin lennät joka syksy, missä oleskelet talvella, mitä teet siellä\nvieraassa maassa ja kuka sinulle näyttää tietä sinne ja sieltä\ntakaisin.\"\n\n\"Tirrirr! olipa siinä monta kysymystä yht'aikaa\", visersi pääsky.\n\"Oletteko te koskaan ajatelleet Häntä, joka sanoo keväällä kukille:\n'kasvakaa!' ja maan ruoholle: 'tee maa vehreäksi!' Saman Jumalan hyvä,\nlempeä ääni se sanoo syksyllä pikku linnuille: 'menkää!' ja keväällä:\n'tulkaa!' Ja pikku linnut ovat Jumalan kuuliaiset lapset, he kuulevat\nhänen äänensä, ja hän näyttää heille tien äärettömässä avaruudessa\nkukoistavain maiden ja pauhaavain merten ylitse. Niin me lennämme pois\nsyksyllä, kun kuulemme sydämmessämme kehoittavan äänen; me lähdemme\nrakkaasta Pohjolasta ja lennämme muutamissa päivissä tuhansia\npeninkulmia, kunnes saavumme kauas etelään erääsen maahan, jota\nsanotaan Egyptiksi.\"\n\n\"Niin, niin,\" sanoivat tytöt, \"sen maan me kyllä tiedämme. Sinnehän\nJesus-lapsi pakeni vanhempinensa Herodes-kuninkaan julmuutta. Se lienee\nvarmaankin kaunis maa, kun Jesus sai pienenä ollessaan siellä turvaa.\"\n\n\"On kyllä\", sanoi pääsky, \"se on kaunis ja siunattu maa! Kukkulat\nvälkkyvät kalleista kivistä ja kullasta, hedelmälliset laaksot\ntuoksuvat lukemattomista ruusuista ja vedet ovat täynnä kummallisia\neläimiä. Jospa näkisitte sen kauniin puun, jossa minä asun! Sen vehreys\nei koskaan lakastu minkään talvilumen voimasta, sen kukat tuoksuvat\nkuin paratiisi ja sen hedelmät ovat oikein kuninkaalliset. Sen oksille\nminä tein pesäni mahtavan Niilijoen varrella, jossa kultakalat\nvälkkyvät vedenpinnassa; ja siitä minä nousen ylös korkeaan, siniseen\nilmaan, lennän polttavan kuumain aavikkojen yli, jossa leijona\njanoissaan läähättää, ja Sennaarin jättiläisvuorien yli, joiden\nrotkoista timantit välkkyvät vasten aurinkoa.\"\n\n\"Mutta, miksi sinä, pikku pääsky, sitte haluat keväällä pois siitä\nsiunatusta maasta?\"\n\n\"Ah, enpä tiedä. Siellä kaukana ei ole mitään talven ja kesän eikä\nsyksyn ja kevään eroa; ei siellä voi erottaa muita kuin sateen ja\nkuivan ajan. Mutta minä tunnen itsessäni, milloin on Pohjolassa kevät.\nSilloin minulle tulee omituinen ikävä, minä haluan niin mielelläni\nnähdä rakasta, syrjäistä kotiseutuani täällä kaukana. Minä muistelen\nyksinäistä pikku taloa, jonka räystään alla minä olen syntynyt, jossa\näitini minulle toi ensimäisen siemenen pikku nokkaani ja jossa hän\nopetti minua lentämään oksalta oksalle ja katolta katolle. Silloin\nminusta tuntuu, kuin ei mikään maa koko maan päällä olisi niin\nihmeellisen kaunis, niin sydämmeen asti rakas kuin tämä köyhä maa\nkaukana lumisessa Pohjolassa; ja kun mieleeni johtuivat sen nuoret\nkoivut, sen vehreät niemet ja sen lukemattomat kirkkaat vesipeilit, ah,\nsilloin en olisi tahtonut vaihtaa sen punaisia mansikoita\nparatiisinkaan kultahedelmiin, ja ennemmin minä asun pienessä\nyksinkertaisessa pesässäni töllin räystään alla kuin Sennaarin\nvälkkyvien timanttien keskellä. Mitenkä ihmiset rakastanevatkaan\nisänmaatansa, kun ei edes ilman pääskykään voi unhottaa\nsynnyinseutuaan, vaikka väliin lentää tuhansien peninkulmain päähän\ntoisiin maihin!\"\n\n\"Niin, niin,\" sanoivat tytöt, \"niinpä pitäisi olla.\"\n\n\"Mutta johan aivan unhotan matkakiireeni\", sanoi pääsky. \"Tahdotteko\nminua tuomaan teille jotakin oikein kaunista Egyptistä?\"\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni timantin Sennaarin vuorilta\", sanoi Iilia\nsäihkyvin silmin.\n\n\"Ja minä\", sanoi Miilia, \"tahtoisin ennen kaikkea kauniin kultakalan\nNiilistä.\"\n\n\"Ja minulle, hyvä pääsky, tuo yksi pienoinen siemen siitä puusta, jossa\nasut siellä Egyptissä\", sanoi kainosti Emiilia.\n\n\"Tirr-tsirr!\" vastasi pääsky ja lensi pois.\n\nSiitä päivästä alkoi syksy ja sade ja likaa teillä ja marjojen\nkeitteleminen sokurin kanssa ja makkarain teko ja paljo muita syksyn\ntoimia. Sitte tuli talvi lumineen ja jäineen, takkavalkeineen ja\nsatuineen, joululahjoineen ja lumiukkoineen ja kaikenlaisine muine\ntoimineen, jotka kuuluvat talveen. Mutta sitte tuli taas kevät, jää\nalkoi sulaa ja linnut laulaa, maa paljastui, kainoja pikku kukkia\npilkisteli aurinkoa kohti, puihin ilmestyi lehtisilmikoita ja pieniä\nlehtiä, ja paljo muutakin tapahtui sellaista, kuin kuuluu kevääsen.\nPitkä talvi oli kulunut niin sukkelaan, että kaikki ihmettelivät.\n\nSattuivatpa sitte Iilia, Miilia ja Emiilia taas eräänä kauniina aamuna\ntoukokuussa istumaan pikku penkillä rappujen katoksen alla ja puhuivat\nkeskenään: \"tänään tulee pääsky!\"\n\n\"Tirr-tsirr!\" Siinäpä hän jo olikin, istui räystäällä nokkimassa heinän\nsiemeniä, sillä hänelle oli tullut matkalla nälkä. Heti kaikki tytöt\nhypähtivät ylös ja heittivät jokainen sormisuukkosen hänelle. \"Toitkos,\nmitä lupasit?\" kysyivät he.\n\n\"Titterli!\" vastasi pääsky ja samassa putosi suuri välkkyvä timantti\nIilian esiliinaan. Kyllä hän sillä kertaa oli sukkela ottamaan lyyryä.\nTimantti oli niin suuri kuin suurin herne, ja sen loisto niin\nhäikäsevä, että sitä tuskin sieti katsoa; kirkkain lähdevesikään ei ole\nkirkkaampaa kuin sen kalliin kiven loisto. Mitähän sellainen pikku kivi\nsaattoikaan maksaa, sitä tytöt eivät käsittäneet. Kyllä kaiketi he\nolisivat ällistyneet, jos olisivat kuulleet, että sen arvo oli toista\nsataa tuhatta markkaa.\n\n\"Kas niin, tytöt,\" huusi pääsky, \"mitä nyt katsoa töllistelette?\nToimittakaa pian astiaan vettä Miilian kultakalalle! Timantti kyllä\ntuli helposti siiven alla, mutta kalasta minulla oli sanomaton vastus,\nkuljettaa sitä niin pitkä matka fiikunanlehdessä ja pitää siinä\nmuutamia pisaroita Kordofanin kosteikon vettä!\"\n\nEipä Miiliaa tarvinnut kahdesti kiirehtää; pian hän toi suuren\nlasiastian, joka oli vartavasten tilattu kalan asunnoksi. Se oli\nleveämpi alapuolelta kuin suusta ja sen pohjassa oli komero, johon\nsaattoi panna kukkia tai elävän vehreävarpusenkin. Olipa hauskaa\nkatsella, kun kala ja lintu tulivat toimeen saman katon alla, ja kun\nvarpunen pikku nokallaan tavoitteli kiiltävää kultakalaa ja kala\npurstoaan pyöräyttäen ui lintua pakoon. Miilia oli erittäin ihastunut.\nHänestä oli parempi tuo elävä kulta kuin kuollut kivi.\n\nEmiilia odotti vaiti ja kärsiväisesti. Kyllähän hän arvasi, ett'ei\npääsky, jolla on hyvä muisti, ollut häntäkään unhottanut, eikä hän\nsiinä luulossa pettynytkään. \"Otas vastaan, sinä!\" visersi pääsky ja\npudotti Emiilian avokämmenelle pienen harmaan siemenen, joka ei ollut\nsuurempi tavallista omenan siementä. Ja pääsky lensi heti pois.\nUteliaina tulivat toiset sisaret katsomaan, mitä Emiilia oli saanut, ja\nnähtyään ruman siemenen timantin ja kultakalan rinnalla purskahtivat he\nnauramaan ja sanoivat: \"olipa nyt tuokin lahja tuotava oikein Egyptistä\nasti! Anna tuo kanoille aamiaiseksi. Pääsky kaiketi tahtoi vain narrata\nsinua; kyllä hän on tuonut jotain parempaa.\"\n\nEmiilia malttoi mielensä ja mietti: pitäisiköhän nyt antaa tuo siemen\nkanoille. Ei toki, minä istutan sen ruukkuun, eiköhän tuosta jotakin\nkasvaisi. Saattaisipa olla niinkin, että minä olenkin saanut paraan\nlahjan kaikista.\n\nNo nyt, lapset, saatte kuulla mitenkä kävi niiden sisarusten ja heidän\nlahjainsa. Iilia, joka oli saanut kalliin, ihanan timantin, ei\nmalttanut lakata sitä katselemasta. Päivät päästänsä hän sitä katseli;\nyöllä hän piti sitä vieressään ja näki siitä unta. Hän ei ajatellut\nmitään muuta, ei viitsinyt enää rukoilla eikä tehdä työtä, vaan tuli\nhuolimattomaksi, laiskaksi ja tottelemattomaksi. Ja pahin kaikesta oli,\nettä kun hän pian kasvoi jo suureksi, niin hän luuli olevansa\nsuunnattoman rikas, tuli turhamaiseksi ja ylpeäksi, piti koreita\nvaatteita ja näytti muille, että hän muka oli arvokkaampi toisia\ntyttöjä. Koska hän oli rikas, oli tietysti monta, jotka häntä\nimartelivat. Vaan hän antoi monelle kosijalle rukkaset ja valitsi\nviimein kohteliaimman ja muhkeimman kaikista miehekseen. Se oli oivan\nnäköinen luutnantti, jolla oli mustatut viikset, kultaa kauluksessa ja\nkultasapeli sivulla. Pari vuotta elettiin hyvin komeasti nuoren\npariskunnan kotona, pidettiin loistavia pitoja ja oltiin olevinaan kuin\npikku ruhtinaat. Mutta kun se kaikki tehtiin velaksi, jonka panttina\noli se harvinaisen suuri ja kaunis timantti, niin tulipa viimein päivä,\njolloin ei kukaan enää tahtonut antaa heille lainaa. Sen sijaan tuli\neräänä aamuna kaupunginvouti ja pyysi tuhannesti anteeksi, jos hän\nhäiritsi; hänen vain täytyi ottaa takavarikkoon sekä timantti että\nkaikki muut korut. Siihen se ihanuus meni!\n\nLuutnantti karkasi Amerikkaan. Iilia jäi supi köyhäksi: hänen täytyi\nansaita leipänsä piparkakkujen paistamisella ja ryynimakkarain teolla.\nRikkaudesta köyhyyteen vie leveä avoin ovi, jota sanotaan\nturhamaisuudeksi, ja siinä ovessa on aina kulkijoita.\n\nNo, mitäs luulette Miiliasta tulleen? Hänestä tuli hyvin runollinen ja\ntunteellinen mamseli, joka ei tehnyt muuta kuin hoiteli pikku\nkultakalaansa ja lakkaamatta luuli sitä kipeäksi. Milloin sillä muka\noli keuhkotauti, milloin hinkuyskä. Sitä paitsi luki Miilia paljon\nromaaneja ja kirjoitteli sellaisia värsyjä, joita luetaan takaperin.\nHän oli niin äärettömän sivistynyt, ett'ei hän osannut tehdä\nainoatakaan työtä kunnollisesti, ja niin sanomattoman arkatuntoinen,\nettä väsytti kaikki, kenen seuraan vain joutui. Kerran makasi kultakala\nlasiastiassaan kuolleena ja siitä surusta Miilia ei ollut ollenkaan\nselvitä; hän oli pahoillaan, että oli pannut kalan veteen, johon se\ntietysti oli hukkuva. Hänen piti nyt saada jokin muu elävä\nhoidellaksensa, ja hän saikin sylissä pideltävän rakkikoiran, nimeltä\nTippe. Ja Tippeä Miilia nyt ryhtyi hyväilemään niinkuin ennen\nkultakalaa. Tippe oli muka heikkohermoinen ja sairas; sen piti juoman\nmilloin lääkkeitä, milloin kermaa ja vaapukkahilloa; sen piti maata\npehmeimmillä tyynyillä eikä se koskaan saanut mennä ulos, ett'ei muka\nvilustuisi. Mutta äkäinen se Tippe oli, hirveän äkäinen ja\npahanknrinen, ja sellaisiin joutavuuksiin Miilia raukka tuhlasi\nsuurimman osan pitkästä elämästään.\n\nMoni mietiskellee ehkä itseksensä, mitähän tulikaan Emiiliasta ja hänen\nsiemenestään. Sen nyt saatte heti kuulla. Kun siemen oli kolme\nkuukautta ollut ruukussa, alkoivat pienen, vaaleanvehreän taimen\nsirkkalehdet näkyä. Emiilia heti pani juomalasin ylösalaisin sen päälle\nja hoiti kasvin taimea kuin pikku lasta. Se pikku kasvilapsi ei\ntarvinnut ruokaa, vaan ainoastaan juomaa, ja juoda se sai joka aamu\nkaikkein kirkkainta lähdevettä. Puolen vuoden kuluttua oli taimi jo\nniin suuri, että se täytyi panna suurempaan ruukkuun, ja toisen puolen\nvuoden kuluttua oli se jo lähes kolme kyynärää pitkä. Silloin se\nistutettiin ulos pehmeään puutarhamultaan lähelle tietä. Ympärille\ntehtiin aita niin kauaksi, kuin puu oli vielä hento, ja joka talvi\nlapioitiin runsaasti lunta sen juuren ympärille, ett'ei pakkanen saisi\nsitä kylmää. Niinpä kasvoi muutamissa vuosissa siitä rumasta pikku\nsiemenestä kaikkein kaunein suuri puu. Niin, se oli sellainen puu,\njonka vertaista ei oltu koskaan ennen nähty täällä Pohjolassa. Se\nkasvoi viimein niin tuuheaksi ja suureksi, että ainakin parikymmentä\nmummoa sopi juomaan kahvia sen varjossa. Sen tuoksu oli niin voimakas,\nettä koko seutu siltä hajahti, ja sen hedelmä niin suloinen, että\nsellaista tuskin on Marokon keisarinkaan pöydällä. Huomatkaa, hyvät\nlapset, että ken rakastaa kukkia ja puita, hänelle ne moninkertaisesti\npalkitsevat kaikki vaivat.\n\nEmiilia tuli puutansa hoidellessaan myöskin hyväksi ja lempeäksi\nihmisiä kohtaan. Joka aamu ja ilta rukoili hän, että pysyisi Jumalan\nlapsena, ja koko päivän teki hän työtä. Siitä hän pysyi iloisena ja\nhyvänä itsekin, niin että kaikki häntä rakastivat. Eräs hyvä poika\npyysi päästä hänen ystäväkseen. Hän ei paljoa kursaillut, vaan vastasi\nheti: tule vain, ja niin heistä tuli pariskunta. Ja koska he rakastivat\ntoinen toistansa ja yhä edelleenkin rukoilivat, tekivät työtä ja elivät\nrehellisesti, niin he olivat myöskin onnelliset eikä heidän tarvinnut\nkärsiä puutetta jokapäiväisestä leivästä, jona oli voita ja leipää sekä\npyhinä vielä lisäksi paistiakin. Ja kun Emiilian sisaret, Iilia ja\nMiilia jonkun vuoden kuluttua köyhtyivät, kutsui Emiilia heidät\nluoksensa siihen pikku taloon, jossa heidän äitinsä ennen oli asunut.\nKun Iilia ja Miilia näkivät, miten siellä elettiin hyvin työssä ja\nrukouksessa, rupesivat he itsekin rukoilemaan ja tekemään työtä ja\nihmettelivät vain suuresti, mitenkä he olivat aina siihen asti voineet\nelää ymmärtämättä, millä tavalla totinen onni löydetään maan päällä.\n\nNiin kuluivat vuodet hiljakseen. Iilia, Miilia ja Emiilia tulivat\nvähitellen vanhoiksi mummoiksi, jotka tavallisesti pitivät myssyä\npäässään ja neuloivat sukkia Emiilian lapsille ja lapsenlapsille.\n\nKerran minä astuen pitkin maantietä tulin sen pikku tuvan kohdalle.\nEgyptinmaan pääsky oli kuollut, tuvan vanha mummo samoin, ja Iilia,\nMiilia ja Emiilia itse olivat tulleet vanhoiksi. Mutta pääskyn tuomasta\nsiemenestä kasvanut puu oli aina yhtä nuori ja vihanta, se tuoksusi\nniin sanomattoman suloisesti, vaikka nyt oli syksy, ja hedelmät\nvälkkyivät keltaisina kuin kulta lehtien välistä. Silloin minä\najattelin luonnon ijäistä nuoruutta, vaikka kaikki inhimillinen\nvanhenee ja katoaa, sekä Jumalan ijankaikkista rakkautta, vaikka\nihmisten mieli vaihtelee kuin tuuli. Sydämmeni pehmeni sekä surusta\nettä ilosta, sillä minä ajattelin, miten se puu on elävä vielä satoja\nvuosia senkin jälkeen, kun sen istuttaja on jo ammoin joutunut maan\npoveen, ja miten Jumalan kaikkiviisaus on elävä vielä paljon kauemmin\nkuin se puu, aina ja ijankaikkisesti. Olipa varsin omituista sitä\najatella, ja minä melkein itkin.\n\nMutta kolme mummoa, myssyt päässä, istuivat puun alla ja joivat kahvia.\nHe viittasivat minua tulemaan luoksensa ja minä näin heidän kasvonsa\nloistavan hurskaudesta ja iloisesta luottamuksesta, ikäänkuin he\nolisivat ajatelleet: mitä nyt itket? Surisimmeko me ehkä, että olemme\ntulleet vanhoiksi ja harmaiksi ja että tämä puu on elävä kauemmin kuin\nme? Ei, ei, rakastakaamme me Jumalaa ylitse kaikkea ja toinen\ntoistamme, niin sielumme pysyvät nuorina. Joka niin tekee, hän tulee\ntämän puun kaltaiseksi: joka talven jälkeen, kun lehdet putoavat\nsurusta, tulee uusi kevät, jolloin kukat ilosta aukenevat. Ja mitä\nsitte, jos me kuolemme? Emmehän me todella kuolekaan; paras osa meidän\nolemuksestamme elää eikä voi koskaan kuolla. Sillä meidän sielummekin\non tämän puun kaltainen: sillekin tulee lyhyen talven jälkeen\nhaihtumaton kevät.\n\nSitä lukiessani mummojen kasvoista kuulin puusta laulun kuin tuhannen\nlinnun viserrys. Mahdollisesti kyllä ei siinä laulussa ollut sanoja,\nmutta kyllä minä niitä olin kuitenkin erottavinani. Minusta tuntuivat\nlinnut laulavan seuraavaa pikku laulua:\n\n    Sä siunaa, Herra, ahkerat\n    Ja rukoilevat lapset,\n    Sä siunaa myöskin iloisat\n    Vanhukset harmaahapset,\n    Kun keväällä kukkaset puhkee.\n\n    Kuin pohjoisen lumi katoova\n    On kullan ja helmein loiste,\n    Ja turha ilo on kastetta,\n    Min kuivaa päivän paiste,\n    Kun keväällä kukkaset puhkee.\n\n    Vaan rukous, rakkaus, usko, työ\n    Perustavat elon onnen,\n    Jos vaivojen vitsa meitä lyö,\n    Ne antavi voiman ponnen,\n    Kun keväällä kukkaset puhkee.\n\n    Jumala työtämme siunatkoon\n    Ain' elämän päivinämme;\n    Hän hyvän siemenen hoitakoon,\n    Hänt' aina me ylistämme,\n    Kun keväällä kukkaset puhkee.\n\n\n\n\nKYLVÄ KUKKIA.\n\nUusi vuosi 1869.\n\n\n    Jo kellot ne kaikuu\n    Nyt tornissa yllä,\n    Ja torvikin raikuu\n    Yövartian kyllä;\n    Jo on sydän yö,\n    Kaksioista jo lyö,\n    Jäi vuosi ja uus tuli aika ja työ.\n\n    Hyv' yötä, sä meille\n    Toit leivästä vajaan,\n    Veit tuskien teille,\n    Veit manalan majaan;\n    Mut kyynelihin\n    Toit lohtuakin,\n    Ja Jumalan armoa hädässäkin.\n\n    Sä vitsana Luojan\n    Löit rankaisemalla,\n    Sä taas avun, suojan\n    Toit armahtamalla,\n    Ett' ilossa me\n    Ja tuskissamme\n    Tok' ain' Jumalaa yhä kiittäisimme.\n\n    Uus vuosi, mi aamun\n    Kointähtenä loistat.\n    Ja varjojen haamun\n    Yön usmaset poistat,\n    Sä toivoa tuo,\n    Ja onnea suo,\n    Ja Luojalta siunaus kaikille luo!\n\n    Oi, lapseni, kiitä\n    Nyt taivahan Luojaa,\n    Ain' armosta siitä,\n    Mi meit' yhä suojaa!\n    Uus vuosi on taas,\n    Sä siis Jumalaas\n    Rukoile, ett' suojaisi hän isänmaasi\n\n    Sä kukkia kylvä,\n    Vie haudoille, missä\n    Nyt hanki on kylmä,\n    Maa jääkitehissä!\n    Ja haavoihin sä\n    Vie lääkkehiä,\n    Ne hoitele nuoruuden lempeyllä!\n\n    Nyt siis ilon rusko\n    Sun poskillas olkoon,\n    Ja toivo ja usko\n    Ne vahvaksi tulkoon!\n    Kun vuosi on uus,\n    Niin myös iloisuus\n    Meill' olkohon uus sekä Jumalisuus!\n\n    Sä ruusuja riistä\n    Ja kukkia kanna,\n    Tee seppele niistä,\n    Se maallesi anna,\n    Mi kuihtumaton\n    Ja lauhtumaton\n    Sun sydämes juurelta poimittu on!\n\n    Nyt alamme vuotta.\n    Sen tahdomme päättää,\n    Ja Luojahan luottaa,\n    Jok' onnemme säätää.\n    Hän johdattakoon\n    Hän lohduttakoon\n    Hän Henkensä voimalla virvoittakoon!\n\n\n\n\nPOIKA SAMMATISTA.\n\n\nSammatti on paikkakunta Pohjois-Uudellamaalla. Siellä on paljo vuoria\nja järviä sekä korkeita, vanhoja, varjoisia metsiä. Seutu on kaunis,\nmutta yksinäinen ja köyhä, sillä kovasta hietakankaasta kasvaa vain\nheikkoa laihoa.\n\nSiellä on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla. Torpassa asui ammoin\nsitte köyhä mies vaimonsa ja seitsemän lapsensa, viiden pojan ja kahden\ntytön keralla. Eräänä sunnuntai-aamuna, kun neljäs poika piti vietämän\nkirkolle kastettavaksi, nousi lumipyryn myräkkä, niin että tuskin\nvoitiin nähdä kättänsä silmäin edestä. \"Briitta,\" sanoi torppari\nsisarelleen, joka oli siellä häntä auttamassa vaimon sairaana ollessa,\n\"ajappa sinä pojan kanssa kirkolle; minä en voi lähteä, kun olen\nniukauttanut jalkani.\"\n\nBriitta ei myrskyä peljännyt, vaan läksi ajamaan, pikku lapsi\nkäärittynä lampaannahka-vällyihin. Kun Briitta kantoi lapsen kirkkoon\npapin eteen, kysyi pappi: \"Mikä pannaan pojalle nimeksi?\" Briitta\ntuosta vähän ällistyi, kun ei ollut kotoa lähtiessään muistanutkaan\nkysyä vanhemmilta nimeä. \"No,\" sanoi pappi, \"eipä tuosta lukua, onhan\ntänään almanakassa _Elias_; olkoon pojan nimi Elias.\" Ja hänen\nristittiin Eliakseksi. Mutta kun Briitta palasi kotiin ja kertoi,\nmitenkä oikeastaan kävi, sanoi torppari nauraen: \"Mitäpä siitä, vaikka\nhänet olisi ristitty _Tuiskuksi_!\" Torppari oli iloinen ja leikillinen\nmies kaikessa köyhyydessään; hän ei tiennyt, että tuossa nimessä oli\nennustus, ja että hänen pojastaan oli kerran tuleva, niinkuin\nJuudankansan Eliaksesta, suuri profeetta omassa maassansa.\n\nTorppa oli pieni; mitä suuremmaksi lapsilauma kasvoi, sitä niukemmaksi\nkävi jokapäiväinen leipä. Mutta torppari ja hänen vaimonsa olivat\njumalliset ja ahkerat sekä luottivat Jumalaan, joka antaa ravinnon\nkorpin pojillekin. Heistä oli turhaa nähdä nälkää, kun he voivat ja\njaksoivat tehdä työtä. Torppari osasi vähän räätälinammattia, ja kun\npojat kasvoivat, niin että voivat vähin autella töissä, ryhtyi hän\ntalviaikoina käymään taloissa ompelemassa vaatteita.\n\nTorpan luona, melkein rappusten vieressä oli suuri mänty, nimeltä _Iso\nMänty_. Siinä pojat hyvin mielellään kiipeilivät, ja mies se, joka\nkorkeimmalle pääsi. Eräänä päivänä astui torppari ulos tuvastaan ja\nnäki neljä poikaa ylhäällä männyssä. Kolme vanhinta poikaa sysi ja\ntyrkki ilon innoissaan toinen toistansa ylimmillä oksilla, mutta neljäs\npoika Elias istui alempana oksalla seljin runkoa vasten ja luki.\n\n\"No, Elias,\" sanoi isä, \"etkö sinäkin tahdokaan koettaa kiivetä\nkorkealle täällä maailmassa? Mitä sinä nyt teet?\"\n\n\"Luen katkismusta\", vastasi poika.\n\n\"Kaikkiapa saadaankin kuulla!\" ilvehti isä. \"Vastahan sinä olet\nkuudennella vuodella. Tuleppas alas, niin opetan sinut ompelemaan\nnuttua!\"\n\nElias laskeutui maahan ja oppi kuromaan yhteen nutun eri kappaleet;\nmutta kun se oli tehty, kiipesi hän jälleen puuhun kirjoinensa. Kuuden\nvuoden ijässä osasi hän koko katkismuksen ulkoa. Pappi ja kaikki\nnaapurit ihmettelivät kylänluvuissa. \"Kuulkaas, isä torppari,\" sanoi\npappi, \"tuo poika teidän pitäisi toimittaa kouluun.\"\n\n\"Ei ole varaa\", vastasi isä.\n\nVaan mitenkä olikaan; kun naapurit eivät lakanneet ihmettelemästä pojan\nsuurta oppia, kokosivat vanhemmat säkillisen leipiä, pytyn voita, ja\ntoisen suolaisia muikkuja sekä lähettivät pojan lähimpään kouluun\nTammisaareen. Mutta Sammatissapa puhuttiin pelkkää suomea ja\nTammisaaren koulussa opetettiin kaikki ruotsiksi. Kovalla poika oli,\nmutta täytyipä sentään käydä, ja kävikin se, sillä poika oli uuttera.\nKohta hän osasi katkismuksensa ulkoa ruotsiksikin. Mutta kauanpa ei\nollut kotoa lähettää leipää, voita eikä muikkuja, ja niin täytyi pojan\nlopettaa koulun käyntinsä parin vuoden kuluttua. Se on tapahtunut\nmonellekin köyhälle pojalle Suomessa.\n\n\"Rupea sinä räätäliksi, rakas poikani, ja kulje minun kanssani!\" sanoi\nisä. Pikku Elias huokasi, sillä häntä enimmin huvitti kirjansa, mutta\nhän oli tottelevainen ja nöyrä ja oppivainen, kulki isänsä kanssa\ntaloissa ja istui pöydällä, niinkuin räätäleillä on tapana, ompeli ja\nharsi, niin että sormia pakotti. Välistä sattui niinkin, että hänellä\noli kirja taskussa ja hän hiipi johonkin nurkkaan lukemaan aikaisin\naamusilla ja myöhään iltasilla. Kynttilää hänellä ei ollut pimeänä\nvuoden aikana, mutta näkeehän lukea päreenkin valossa. Ja hauskinta oli\nkirja kädessä istua Ison Männyn pitkällä oksalla, varisten raakkuessa\nsen latvassa. Sieltä Elias aina laulantai-iltoina kiiti täyttä laukkaa\nnaapurin saunaan huuhtomaan päältänsä pois räätäliä, sillä niin köyhä\noli torppa, ett'ei se jaksanut pitää omaa saunaa.\n\n\"Eliaksesta tulee kelpo räätäli\", sanoi isä tyytyväisenä; \"eipä\nolekkaan mikään huonoin konsti, kun osaa ommella kunnolliset napinreiät\nja saada napit pysymään, niin ett'eivät lennä irti nutusta joka kerran,\nkun sattuu syömään vatsansa täyteen.\"\n\nElias-poika luuli melkein samaa itsekin. Mutta kun hän yksinään käveli\nsuuressa metsässä tai souteli pienellä ruuhellaan yksin kalastelemassa\nValkjärvellä ja jyrkät vuoret katselivat kuviansa syvästä vesipeilistä\nsekä aikainen aamuaurinko kultasi honkain latvat, silloin tuli pojan\nmieleen ihmeellisiä ajatuksia. Sinä, joka nyt luet Eliaksen historiaa,\netkö tiedä, että yksinäisyys on kaikkein suurten ajatusten äiti?\nHänestä tuntui, kuin kuulisi hän luonnon sydämmen sykkivän ja osaisi\nlukea runoja aaltojen väreistä. Kun tuuli humisi honkain tummissa\nlatvoissa, oli hän kuulevinaan muinaisia, ammoin unhottuneita satuja,\nja jokaisella yksinäisen kanervikon mättäällä oli jotakin sanomista\nhänelle. Tähdet sanoivat: \"täällä asuu _Jumala_!\" Ja jokainen\nvaaleanvehreä, nuori kuusenvesa, joka yleni salon sammalikosta, sanoi:\n\"tässä on _isänmaa_!\" Ne kaksi sanaa juurtuivat niin syvälle hänen\nsydämmeensä, ettei hän koskaan voinut unhottaa niitä.\n\nKun hän sellaisilta retkiltä palasi torppaan ja isä sanoi: \"paikkaappas\nVahterin housut!\" alkoi hän itkeä. \"Mitä itket?\" kysyi isä. Poika oli\nvaiti ja itki, mutta viimein hän tunnusti, että hän mieluummin lukisi\nkuin ompelisi. \"No, minä puhun pastorin kanssa\", lohdutti isä.\n\nPastori sanoi: \"lähetä poikasi kouluun Turkuun, siellä hän oppii\nenemmän kuin Tammisaaressa.\" Isä mietti asiaa, sillä papin sanoja\nkannattaa ajatella, ja neuvoteltuaan naapuriensa kanssa ja saatuaan\nvähän apua hän lähetti pojan Turkuun. \"No, mitäs olet lukenut?\" kysyi\nrehtori ruotsiksi. Poika luetteli kaikki lukemansa kirjat suomeksi; hän\noli jo unhottanut sen vähäisen ruotsin-taitonsa, jonka oli oppinut\nTammisaaressa. Ja kun rehtori rupesi tutkimaan häntä, vastasi hän\ntaaskin kaikki suomeksi. \"Ei\", sanoi rehtori, \"kyllä tämä ei käy\npäinsä. Mitenkä sinä voisit tulla kouluun, kun et osaa muuta kuin\nsuomea? Mene vain kotiisi, en minä voi ottaa sinua kouluun.\"\n\nSiihen aikaan luettiin kaikissa kouluissa vain latinaa ja ruotsia;\nsuomeksi voitiin oppia ainoastaan aapinen ja katkismus. Sammattilaisen\npojan olisi täytynyt palata kotiinsa ja ruveta räätäliksi, ell'eivät\nmuut opettajat olisi puhuneet hänen puolestansa rehtorille.\n\nHänet siis koetteeksi otettiin alimmalle luokalle, jossa hän sai\nkumppaniensa kanssa lukea latinaa ja ruotsia. Kyllä siinä tarvittiin\nahkeruutta ja kärsivällisyyttä, mutta vähitellen rupesi kuitenkin\nonnistumaan, ja poika luki koulussa kolme luokkaa. Mutta silloin\nloppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi laukku\nseljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää päästä\nsinne takaisin. Hän rupesi taaskin räätäliksi ja kulki isänsä mukana\ntaloissa, mutta nyt hän jo olikin aika pitkä poika ja taitava\nammatissaan, että osasi ommella kuin oiva sälli omin neuvoin sekä mekot\nettä nutut.\n\nEräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi\nhäneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa, että\nhän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa. \"Mitä hullua!\"\nvirkkoi pastori. \"Pyydä isältäsi, että saat tulla pyhinä iltapäiväksi\nminun luokseni, niin opetan minä sinulle latinaa!\"\n\nTuohon isä suostui, poika kävi pyhä-illat, milloin jousi\nräätälinammatistaan, pastorin luona ja luki latinaa. Viikon varrella\nhän nousi tuntia aikaisemmin ja kävi levolle tuntia myöhemmin kuin muut\nja käytti ne hetket läksyjensä lukemiseen. Siten hän pääsi niin\npitkälle, että pastori kahden vuoden kuluttua sanoi hänelle: \"nyt voit\nmennä Porvoosen lukiolaiseksi.\"\n\nJa poika läksi Porvoosen, pääsi lukiolaiseksi! luki ja näki nälkää. Isä\nja äiti eivät voineet lähettää hänelle muuta kuin kotikutoista sarkaa,\njosta hän itse sai ommella itselleen vaatteet, mutta jotainhan hänen\npiti myöskin syödä ja juoda. Hän läksi lupa-aikoina kyliin ja lauloi\nsiellä leipäkakusta tai ruiskappasesta. Jumalisessa kodissaan oli hän\noppinut monta virttä, osasipa hän myöskin muita lauluja, ja aina olivat\nhäntä sekä virret että laulut miellyttäneet. Hyviä kylän ihmisiä\nliikutti kuulla köyhän lukiolaisen laulavan heille, ja he antoivat\nmielellään hänelle vähän lisää evässäkkiin. Kun hän sitte laski yhteen\nsaaliinsa, huomasi hän ihmeekseen, että oli laulamalla saanut kokoon\nkolmekymmentä tynnyriä ruista.\n\nHyväpä se. Olihan sellaisiakin aikoja, jolloin hänen ei tarvinnut nähdä\nnälkää. Mutta eipä koko ikäänsä käy olla lukiolaisena, täytyy tulla\nylioppilaaksikin. Nyt hän jo osasi ruotsia yllin kyllä, mutta mistä\nsaada rahaa, että voisi lähteä Turun yliopistoon lukemaan? Pitikö hänen\nnyt uudestaan vielä käydä käsiksi saksiin ja neulaan? Ei hän ei\nhalveksinut vanhoja ystäviään, sittemminkin hänellä aina matkustaessa\noli neulaa ja lankaa taskussa, joilla itse ompeli nutusta karisseet\nnapit kiinni, mutta saatakoonpa sillä hyödyllisellä taidolla aikaan\nmitä muuta hyvänsä, niin ylioppilaaksi sillä ei päästä. Elias kuuli\nHämeenlinnassa tarvittavan apulaispoikaa apteekkiin; mitäpäs muuta, hän\nastuskeli sinne ja selitti saavansa kyllä selon latinaisista\nlääkkeenmääräyksistä. Hänen onnistui päästä apteekkiin, hän oppi\ntekemään pillerejä ja lusikkalääkkeitä sekä tuli vähitellen yhtä\nkelvolliseksi proviisoriksi kuin kuka muu hyvänsä.\n\nSäästettyään kokoon pikku summan matkusti hän yliopistoon ja tuli\nylioppilaaksi. Hän oli silloin kahdenkymmenen vuoden ijässä ja oli\noppinut luottamaan Jumalaan sekä muuten itse auttamaan itseänsä;\nmiksipä hän näkisi nälkää? Heti ylioppilaaksi päästyään alkoi hän\njohtaa pienempäin poikain lukua ja sillä tavalla ansaita jokapäiväistä\nleipäänsä. Kovapa työ sekin oli, sillä kun 6 tai 8 tuntia päivässä\ntakoo latinaa laiskain poikain päähän, ei juuri ole enää paljoa halua\neikä voimia itse lueskella niinä päivinä. Mutta käydä piti omankin\nluvun, ja se kävi. Kuluipa kuitenkin koko seitsemän vuotta, ennenkuin\ntämä ylioppilas tiesi kaikki, mitä hänen tarvitsi tietää voidakseen\nsuorittaa kandidaatin-tutkinnot. Mutta silloin, vähää ennen Turun\nsuurta paloa vuonna 1827, olikin hänen tiensä maailmassa turvattu.\n\nNo sinä, joka luet tätä pikku kertomusta, tahdotko tietää, mitä tuli\nSammatin pojasta, hänestä, joka lukien istuskeli Isossa Männyssä, joka\nkuuli honkain laulavan, joka paikkasi Vahterin housut ja josta isänsä\ntahtoi tehdä räätäliä, joka oppi katkismuksensa ulkoa kahdella\nkielellä, joka oli liian köyhä käymään Tammisaaren koulua, joka\ntöintuskin pääsi Turun kouluun, kun vastasi rehtorille suomeksi, jonka\nvielä täytyi sieltä palata saksien ja neulan pariin, joka laulamalla\nkokosi kolmekymmentä tynnyriä rukiita, päästäkseen näkemästä nälkää\nPorvoon lukiossa, joka teki pillerejä ja lääkkeitä Hämeenlinnassa\nsäästellessään rahaa yliopiston matkalle, jonka siellä täytyi seitsemän\nvuotta tehdä enemmän työtä muiden opiksi kuin omakseen, niin, tahdotko\ntietää, mitä tästä pikku Eliaksesta tuli, joka niin omituisella tavalla\nsai profeetallisen nimensä?\n\nMinä kerron sen. Hänestä tuli yksi kuuluisimpia ja suurimpia miehiä,\nkuin koskaan on syntynyt Suomessa. Hänestä tuli lääkäri, kirjailija,\nprofessori, virsien sepitsijä ja kielentutkija; eikä siinä kyllä, sillä\nniiksi voi moni muukin kohota; vaan hänestä tuli se mies, joka\netäisistä salomaista etsi ja löysi ne vanhat, kauniit, muualta jo\nammoin unhottuneet runot, joissa on Suomen kansan vanhimmat\nmuistomerkit muinaisajoilta, Hän liitteli ne kokonaiseksi ja ikäänkuin\nlahjoitti kansalle sen muinaisuuden ja antoi sille uutta rohkeutta elää\nja katsella tulevaisuutta kohti. Tuskinpa oli massamme yhtään niin\nköyhää tölliä, ett'ei hänen nimensä olisi siinä ollut tuttu ja rakas;\ntuskin oli mitään niin etäistä maan osaa, ett'ei hänen kuuluisa\nkansanlaulu-kokoelmansa olisi siellä ollut tuttu ja ihmetelty\noppineiden miesten keskuudessa. Ja kun hän hyvin ijäkkäänä kuoli,\nkokoutuivat sekä rikkaat että köyhät, ylhäiset ja alhaiset hänen\nhautansa ympärille osoittamaan kunnioitustansa, niinkuin olisi hän\nollut kuningas, eikä ollut tulla loppuakaan kauneista ja kalleista\nkukka ja lehtiseppeleistä, joita laskettiin haudalle hänen muistonsa\nkunniaksi.\n\nMitä muuta vielä tahdot tietää Sammatin pojasta? Sitäkö, miten nöyrä,\nyksinkertainen, jumalinen ja ihmisystävällinen hän oli kaikessa köyhän\nsyntyperänsä ja suuren nimensä maineessa? Hän ajatteli aina mielessään,\nettä muut olivat tehneet paljon enemmän kuin hän. Hän käveli paljain\njaloin kesällä ja hiihteli talvella; hänen pukunsa oli niin\nyksinkertainen, että missä häntä ei tunnettu, käskettiin häntä kyökkiin\npalvelusväen pariin istumaan. Hän katsoi itseään aina Jumalan ja kansan\npalvelijaksi; milloin ei pyhinä sattunut olemaan pappia yksinäisessä\nSammatissa, luki hän kirkossa saarnan; ja hän on sepinnyt monta\nytimekästä virttä suomalaiseen virsikirjaan. Hän salaa autteli montakin\nköyhää, oli yhtä lempeä kaikille eikä hänellä ollut yhtään vihamiestä,\nmutta monta, hyvin monta ystävää. Kas, sellainen mies voi tulla joka\npojasta, vaikkapa ei jokainen saakaan niin suurta mainetta.\n\nJos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä\nei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja\nmaailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja\nkoivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa;\njoka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää,\nsuinkaan unhota sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika\noli _Elias Lönnrot_.\n\n\n\n\nKIRKKONKUKKO.\n\n\n\n\n\nNyt alotamme kummallista satua, jota voisi nimittää näin: \"hukka ylpeän\nperii\", mutta jokainen ajateltakoon siitä, mitä tahtoo. Ylpeä saattaa\nolla, vaikka ei olisi muuta kuin vaapukkamatonen; mitäpä kun saa\nkunnian olla kirkonkukkona.\n\nOli kerran kirkonkukko, joka istui kovin korkean tornin päässä. Mistä\nhän oli kotoisin ja miten hän oli tullut niin korotetuksi maailmassa,\nei ole helppo sanoa. Arveltiin hänestä, että isänsä ei ollut mikään\noikea kukko, vaan puuseppä, joka taisi puusta vuolla kotkia ja\nlohikäärmeitä, ja niin luullaan hänen pölkystä vuolleen kukonkin ja\nköydellä vivuttaneen sen tornin päähän, koska kukko oli niin tyyni\nlaiska, ett'ei voinut oppia edes lentämään.\n\nKenties tämä luulo oli perätön; kenties kukko muinoin oli päällikkönä\nmahtavan haltijattaren Gilimiliadolgan kanakopissa, mutta nosti\nylpeydessään kapinan hallitsijatartansa vastaan, ja rangaistukseksi\nsiitä muutettiin hänet puukukoksi ja kiinnitettiin kirkontorniin. Näitä\nei voi kukaan aivan tarkoin tietää. Oli kuinka oli, siinä istui hän\ntornin korkeimmassa huipussa, paljon korkeammalla kuin korkein\nhuoneenkatto ja korkein puu seitsemän peninkulman alalla. Niin\nkorkealla hän istui, että maa hänen allansa ei näyttänyt pannukakkua\nsuuremmalta, ja ihmiset olivat ikäänkuin kärpäsinä pannukakulla. Hetken\naikaa näki kukko niiden siinä hyristelevän, ja sitten ne jälleen\nkarkoitettiin suurella kärpäis-läpsällä.\n\nKirkonkukko oli hyvin suuri. Hänellä oli korkea, punaiseksi maalattu\nharja nokan yläpuolella, lautasen kokoiset, viheriäiset silmät ja\nerittäin tuuhea pyrstö. Vatsaan mahtui hänelle kolme tynnyriä rukiita,\nniin ahnas oli hän.\n\nTietysti hän oli hyvin pöyhkeäkin. Koska hän oli niin iso ja istui niin\nkorkealla, ei kukaan hänen mielestänsä ollut niin suuri herra kuin hän\nitse. Kaikki kukot ovat ylpeät; sen kyllä näkee heidän käytöksestänsä,\nkun he rikkatunkiolla rehentelevät ja nostavat nokkansa ilmaan,\nikäänkuin jokaiselle tahtoisivat huutaa: mikä huitukka sinä olet? Mutta\nkirkonkukko oli kaikkein pahimpia. Saammepa nähdä, ett'ei semmoisen\nkoskaan käy hyvin. Moni kopea kukko on päänsä menettänyt, kun\nherrasväkensä on pitoja valmistellut, ja sitten on kukko parka\nsäälimättä kynitty, pantu paistinpannuun ja syöty, niinkuin siipieläin\nainakin, kastimen ja marjahillon kanssa.\n\nEhkä kirkonkukko tiesi, ett'ei hänestä ollut mestattavaksi ja\nsyötäväksi, ja sepä teki hänen muita kukkoja kopeammaksi. Hänellä oli\nmuutama omituisuus, jota usein tavataan tässä maailmassa, nimittäin,\nettä hän aina käänsi pyrstönsä tuulen mukaan. Sillä tavoin taisi hän\nkatsella ympärilleen joka ilmansuuntaan. Mutta mihinpä hyvänänsä hän\nkurkisteli suurilla, viheriäisillä silmillään, ei hän missään\nmaailmassa nähnyt vertaistansa. Sentähden rupesi hän uskomaan olevansa\nkoko joukon parempi kaikkia muita, ja että koko maailman pitäisi oleman\nhänelle alamaisena. Hän ajatteli itsekseen näin:\n\n\"Minä olen hyvin suuri kukko, erittäin korkeasukuinen ja komea kukko\nolenkin. Vertaistani ei löydy kukkojen joukossa. Minä olen todellinen\nkeisari-kukko. Tämä kirkko on silminnähtävästi rakennettu vartavasten\nminun tähteni, sopivaksi sijaksi korkealle arvolleni. Mistä muusta\nsyystä ihmiset joka pyhä kokoutuisivat tänne kirkon ympärille, kuin\nminua ihailemaan ja palvelemaan. Niin, suuri kukko olen varmaankin,\nmahtava kukko, sangen korkeasukuinen ja ihmeellinen kukko minä olen.\"\n\nMutta korkeasukuisten on toisinaan jokseenkin ikävä, ja niin oli\nkirkonkukonkin. Lentää hän ei taitanut, työtä hän ei huolinut tehdä ja\nsyödä hänen ei tarvinnut. Mitä oli tekeminen? Hän milt'ei vähän\nkadehtinut provastin kanoja, jotka joskus tulla teputtelivat tornin\njuurelle asti ja kuoputtelivat sukkelasti santaa, löytääksensä sieltä\njonkun jyväsen.\n\nEräänä päivänä tapahtui, että varis sattui lentämään kirkon ylitse,\naivan likeltä kirkonkukkoa, joka istui siinä äreänä ja ynseänä,\nsuutuksissaan siitä, että kukaan uskalsi lentää niin korkealle kuin hän\ntahtoi istua.\n\n\"Kvaa, kvaa!\" vaakkui varis. \"Kuinka voit kukkoseni?\"\n\n\"Brrr!\" ärjähti kukko, pyörähti tuulen mukaan ja käänsi pyrstönsä\nvarikselle. \"Minusta sinä ainakin saisit sanoa: teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Kas vaan!\" sanoi varis. \"No eikö teidän ylhäisyydellenne ajan pitkään\ntule jotenkin ikäväksi istua noin yksin, mitään tekemättä? Minun\nmielestäni pitäisi teidän ylhäisyytenne naida.\"\n\n\"Vai minunko naida!\" sanoi kirkonkukko. \"Mistä löytäisin kanan, niin\nkomean ja korkeasukuisen, jota arvoani loukkaamatta saattaisin kosia?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, olette oikeassa\", vastasi varis. \"Semmoista\nkanaa on tosin vaikea löytää, sillä en muistaakseni koskaan ole kuullut\npuhuttavan kirkonkanoista. Mutta teidän ylhäisyytenne pitäisi kumminkin\njohonkin työhön ryhtymän. Niin minä teen. Se lyhentää aikaa ja tekee\nmielen sekä raittiiksi että iloiseksi.\"\n\n\"Työhön!\" ärisi kukko ja katsoi ylenkatseella varista. \"Korkeat ja\nmahtavat eivät koskaan tee työtä. Se ei ole soveliasta.\"\n\n\"Vai niin\", ajatteli varis itsekseen, kun lensi tiehensä, \"sinä\nehtimiseen kurkistelet ympärillesi, herra kukko, ja tiedät kuitenkin\nniin vähän kuinka maailmassa menetellään. Olen usein nähnyt korkeilla\nja mahtavilla olevan enemmän työtä ja enemmän huolta kuin alhaisilla\nmaailmassa. Mutta tuommoiset tyhmän pöyhkeät veikaleet kuin\nsinä, pidätte sitä arvokkaana, joka ei pane kortta ristiin, vaan\nläpi-laiskana vetkuttelee muitten palveltavana ja ikävystyy päivihinsä.\nHuomaakin jo, että kirkonkukko on monen sadan vuoden vanha, ja\najattelee aivan niin kuin moni muinoin hänen nuoruudessaan ajatteli.\nMutta nyt ymmärretään jo paremmin kuin ennen, että jokaisen pitää työtä\ntekemän ja oleman ahkera, jos haluaa tulla onnelliseksi ja\ntyytyväiseksi. Sitä kukko ei ymmärrä. Sen vuoksi kun on niin tyyni\nlaiska, sanoo hän vaan: 'se ei ole soveliasta'.\" -- Ja niin oikein\nolikin. Kukko oli laiska ja ylpeä, siinä koko asia. Monta sataa vuotta\noli hän tuolla tornin huipussa istunut vähintäkään tekemättä; hän ei\nollut edes laulanutkaan. Niin laiska oli hän, että ei ollut\npaikaltaankaan liikahtanut satoihin vuosiin. Kohtuullinen selkäsauna\nolisi ehkä virvoittanut häntä uutteruuteen ja työhön. Mutta kuka olisi\nrohjennut semmoista yrittää? Sitä paitsi oli hän puusta, ja semmoiseen\nei mikään vitsa pysty. Saamme kohta kuulla, kuinka hänen kävi.\n\nEräänä päivänä, kun kukko totuttuun tapaansa istui tuijottain\nsini-taivasta kohden ja näytti sangen ajattelevalta, vaikka ei paljon\nmitään ajatellut, niin näki hän ihmeekseen suuren väkijoukon kirkon\nympärillä. \"Mitähän tuo merkinnee\", ajatteli hän, \"eihän tänään pyhä\nole?\" Pian hän kuitenkin sai siitä selvän.\n\nSe oli mainio nuoralla-tanssija, Karamatti nimeltään, joka oli nuoran\njännittänyt kirkontornin ja tapulin välille. Nuoralla hyppi pieni poika\nja pieni tyttö; he hyppelivät vastatusten, tehden mitä kummallisimpia\nkäännöksiä. \"Vai niin\", ajatteli kukko, \"eikö tuo muuta ollut? Minä\nluulin sen olevan jonkun uuden juhlallisuuden, jota nuo tyhmät ihmiset\ntaas täällä viettäisivät minun kunniakseni.\"\n\nMutta yht'äkkiä heitti pieni Karamatti sormisuukkosen kansalle ja\nkiipesi kuin kissa ylös kirkontornia myöten, sillä vanhastaan oli\nrautapuikkoja lyöty tornin kattoon toinen toistansa ylemmäksi. Näitä\nmyöten kiipesi nyt pieni Karamatti yhä korkeammalle ja tuli viimein\nlähelle kukkoa. \"Hohoo\", ajatteli kukko ja näytti vimmatun vihaiselta.\nMutta Karamatti ei ollut tuosta millänsäkään, vaan heilaus vain ja\nyhdellä hyppäyksellä oli hän kukon selässä, istui siihen ratsastamaan\nja huusi kaikin voimin: \"Hopsan heponi! Hei hopsan heponi!\" Nytkös\nkukko sai suuret silmät. Hän piti tätä kaikkea äärettömänä\nloukkauksena, hän, joka siinä kopeana istui eikä pitänyt ketään koko\nmaailmassa vertaisenansa. Ja nyt tuossa istui pieni poika nulikka ja\npiti häntä kannuskurissa, huutaen: \"hei hopsan heponi!\"\n\nEnsin kukko luuli koko kirkon hajoavan kummastuksesta, kun tämmöistä\nhävyttömyyttä tapahtui. Mutta kirkko pysyi kauniisti paikoillaan, ja\nnyt kukko rupesi kovin masentuneena käänteleimään, väänteleimään joka\ntaholle. Mitä oli tekeminen? Hän oli ollut niin laiska, ett'ei ollut\noppinut lentämään eikä laulamaan, ja nyt sai pitää hyvänänsä sen\nkolauksen, jonka hänen ylpeytensä sai, kun koko kansa alahalta huusi:\n\"hyvin, hyvin, oivallisesti\", ja katsoi sitä oikein sukkelaksi, että\npieni Karamatti piti kirkonkukon kannuskurissa.\n\nNiin tässä maailmassa käy: jos joku on laiska ja ylpeä, tulee vihdoin\nviimein pieni Karamatti ja pitää häntä kannuskurissa. Usko pois se.\n\nMutta kirkonkukko ei tullut siitä paljon viisaammaksi. Tuolla istui hän\ntornin huipussa vuosikaudet peräkkäin; polvi polvelta ihmiset tuolla\nalahalla kirkossa veisasivat virsiänsä Jumalan kunniaksi, elelivät\naikansa ja vaipuivat hautaan, ja uusia ihmisiä tuli sijaan, ja he\nveisasivat samoja vanhoja virsiä samassa vanhassa kirkossa. Mutta kukko\nistui aina vain yhtä laiskana ja ylpeänä tornin huipussa, yhä odottaen,\nettä viimein kuitenkin joku ihmeellinen onni olisi häntä kohtaava,\nhänen suuren isoisuutensa tähden. Kenties toivoi hän tulevansa\nkullatuksi kirkkaimmalla kullalla, jotta loistaisi kuin aurinko, taikka\nodotti hän tulevansa julistetuksi koko maailman kukkojen\nsuur'sulttaaniksi. Niin, kukapa sen niin tarkoin tiesi? Hän odotteli\nodottelemistaan, vaan ei tuota toivottua onnea kuulunutkaan.\n\n\"Toivossa aika kuluu\", niin kukonkin. Viimein tuli hän kovin vanhaksi\nja lahonneeksi, niin että kappale kappaleelta putosi hänestä, kun tuuli\nkävi. Eräänä päivänä oli kova myrsky. Tuulen puuska kulki vinkuen\nkirkon yli, puhalsi maahan kukon tornin huipusta ja vei sen halki ilman\nmuassansa järveen. Siellä sai nyt kukko, pyöreyksissään oudosta\nmatkastansa, vihdoin viimeisen kerran katua, ett'ei ollut oppinut\nlentämään ja laulamaan. Sillä jos hän olisi sitä taitanut, ei hän olisi\npudonnut järveen, vaan olisi sen sijaan lentänyt raastuvan katolle ja\nsiellä laulanut niin, että maistraatti ja koko kaupunki olisi\nihmetellyt. Mutta nyt vei tuuli hänet järveen, ja aallot ajelivat häntä\nsinne tänne, niin että hau'it ja ahvenet töllistäen ihmettelivät, mikä\nmerikummitus tuo oli.\n\nViimein aallot hänet viskasivat rannalle, ja siihen jäi hän makaamaan.\n\nRannalla oli pieni mökki, ja siinä asui vanha eukko, jolla oli kaksi\nlasta, tyttö ja poika. Eräänä päivänä lapset rakensivat rannalle pieniä\nsulkuja, ikäänkuin kammioiksi kalasille, jotka niihin uiskentelivat\ntullen mennen. Kun nyt lapset kulkivat vähän matkaa pitkin rantaa,\nkiviä kokoilemassa, löysivät he kirkonkukon, tuon vanhan vaivaisen,\njoka siihen aikaan oli varsin surkean näköinen. Laineet olivat kokonaan\nhuuhtoneet maalin hänestä, ja kiviä vasten hankautuen oli hän\nmenettänyt sekä nokkansa että pyrstönsä.\n\nLapset sanoivat: \"nyt ei ole hätää. Äiti aina valittaa varisten ja\nvarpusten vahingoittavan hernemaatamme. Mutta tästäpä saamme hyvän\npeljättimen. Juoskaamme hakemaan köyttä, niin vedetään tuo suuri\nrötkäle hernemaalle. Ja niin nyt kukko vanhoilla päivin pystytettiin\naidan seipääsen varisten peljättimeksi hernemaalle, eikä toivomistakaan\nenää tulla kullatuksi ja julistetuksi kaikkein maailman kukkojen\nsuur'sulttaaniksi. Tapahtuipa silloin, että varis tuli lentäen, ja\nsattui juuri olemaan sama varis, joka kerran kukon hyvinä päivinä oli\nhäntä kutsunut teidän ylhäisyydeksenne. Hui! nyt huomasi varis\npeljättimen ja lensi pakoon minkä siivet kannattivat. Mutta lentäessään\nsattui hän taaksensa katsomaan ja tunsi vanhan tuttavansa. 'Kvaa,\nkvaa!' vaakkui varis. 'Kas vaan, teidän ylhäisyytenne, olette tullut\nvaristen peljättimeksi! Niin, niin, ylpeys sen teki; niin tässä\nmaailmassa käypi'.\"\n\n\"Ole vaiti!\" rääkkyi taitava korppi, joka istui siinä likellä petäjän\nkannolla. \"Kukko raiska on ollut laiska ja ylpeä, ja sentähden on hänen\nkäynyt huonosti. Nyt on hän vanha ja onneton, ja vanhoja ja onnettomia\nei saa pilkata. Kuka tietää, kuinka itse kullekin voi vanhoilla\npäivillä käydä.\"\n\nTämän kaiken kuuli kirkonkukko. Mutta hän ei saanut sanaakaan\nsanotuksi, sillä hän oli nokattomana ja pystytetty aidan seipääsen.\nSiinä hän luultavasti istuu vielä tänäkin päivänä.\n\n\n\n\nKAIKU.\n\n\n    Salissa metsän soma\n    Istuupi tyttönen,\n    Hän matkii alinomaa\n    Puheita ihmisten.\n    Hänellä huntu hohtava\n    Ja kruunu kullan loistava,\n    Mut vuoren taakse kätkee\n    Hän aina kasvonsa.\n\n    Sun kotis, laps, on metsä,\n    Mä varmaan tiedän sen,\n    Ja vastaamatta et sä\n    Vain ole puheesen.\n    Kohdalla tuolla Korpelan\n    Mä näin sun huntus hohtavan,\n    Sun silmiäs en nähnyt,\n    Mut äänes kuulinhan.\n\n    Ken olet tyttö? Lienet\n    Sä lapsi kuninkaan?\n    Sä mainitakin tiennet,\n    Mist' opit matkimaan?\n    Keneltä ruman tavan sait,\n    Ett' aivan ajatusta pait'\n    Sä myötään jatkuttelet,\n    Etk' yhtään pysy vait?\n\n    On puheenlahja oiva\n    Jumalan antama,\n    Hänelle siit' on soiva\n    Korkeinta kiitosta.\n    Kas pienin lintu laulullaan\n    Ylistää Luojaa laadullaan,\n    Ja sydämmensä tunteet\n    Niin saattaa sointumaan.\n\n    Kun luonto kokonansa,\n    Ihmiset, eläimet,\n    Käsittää pakinansa,\n    Siit' ovat tietoiset,\n    Mitenkä yksin olet sä\n    Semmoinen kielenpieksäjä,\n    Jok' ajattelematta\n    Vaan päästät ääniä?\n\n    En, kaiku pienokainen,\n    Mä sua moitikkaan,\n    Mut älä muita vainen\n    Viekoita matkimaan.\n    Mä muutoin sinut ilmaisen.\n    Tuo pilvi, joka vuorien\n    Ylitse liitää, kertoi\n    Tarinan tämmöisen:\n\n    Olipa tyttö parka\n    Lepakkomielinen,\n    Hän oli löyhä, arka\n    Ja liukaskielinen.\n    Aamusta iltaan suunsa soi,\n    Hän todet, valheet ilmi toi,\n    Ja näppärästi kyllä\n    Hän kielitellä voi.\n\n    Hän, tietkääs vielä mitä,\n    Prinsessa olikin,\n    (Ja semmoisilta pitää\n    Odottaa enemmin).\n    Mit' tuhmaa valtakunnassa\n    Tapahtui, sitä halulla\n    Hän kielitteli muille\n    Ilolla, innolla.\n\n    Prinsessa koulutyötään\n    Pilana piti vaan;\n    Ja suu se hällä myötään\n    Lörpötti lorujaan.\n    Mut vaikka pysyi tuhmana,\n    Niin päässään piti kruunua\n    Eik' opettajatarkaan\n    Rangaissut vitsalla.\n\n    Ja haltiatar oli\n    Prinsessan kummina,\n    Hän opettamaan tuli\n    Tytölle Aapista;\n    Mut neuvot meni tuulehen,\n    Hän puhui aina loruten.\n    Eik' yhtään vaiennunna\n    Tuo pikku suukkonen.\n\n    Vaan vihdoin kuinkas kävi!\n    Vihainen kummi on,\n    Kun tyttö lörpöttävi,\n    Hän ryhtyy keinohon.\n    Hän tuli, tarttui prinsessaan,\n    Talutti metsään taajimpaan,\n    Taa kukkulain ja vuorten,\n    Perälle erämaan.\n\n    Nyt kaikuna hän siellä\n    On raukka yksinään,\n    Mut suunsa nytkin vielä\n    Loruilee yhtenään.\n    Jos mitä sattuu kuulemaan,\n    Hän siihen valmis vastaamaan,\n    Vaikk' ymmärrä ei mitään\n    Mihinkään asiaan.\n\n    En sua kaiku parkaa\n    Mä henno moittia,\n    Kun tietämättäs karkaa\n    Sun' suustas sanoja.\n    Sä matkit ukonpauhinaa,\n    Ja linnun sulo laulelmaa,\n    Ja lasten rallatusta\n    Lehdoissa, rannoilla.\n\n    Laps nuori, ihanainen,\n    Sä luonnon ääni oot,\n    Sen tunteet aina vainen\n    Laulunas kaikukoot!\n    Ah jospa voisit tulkita\n    Vaan luonnon sopusointua,\n    Etk' ilman tuuleen laskis\n    Vaan turhaa humua!\n\n\n\n\nSOUTAJAPOJALLENI.\n\n(Kun hän oli vuoden vanha.)\n\n\n    Souda, pikku poika, vaan\n    Kehdon kiikunnalla!\n    Souda kauas maailmaan\n    Suomen lipun alla!\n    Elon meri myrskyää,\n    Kukkarantaa seuraa sä,\n    Äidin syliss' ennä,\n    Elon myrskyyn lennä!\n\n    Kasva, pikku masto, vaan!\n    Jotta kestät myrskyt!\n    Pidä perää vakavaan,\n    Tulkoot mitkä tyrskyt!\n    Vapaat purjeet! Riemuiten\n    Sodi puolest' totuuden,\n    Vaikka peikot aivan\n    Uhkais murtaa laivan!\n\n    Souda kauas aikaan vain,\n    Jos niin Luoja sallis!\n    Kehtopäiväis suloisain\n    Muisto kätke kallis!\n    Jos Hän laivas kauas pois\n    Toiseen aikaan uida sois,\n    Sukuin uutten anna\n    Muistos mieleen panna!\n\n    Souda voimin rakkauden,\n    Enkelit niin suojaa!\n    Iloks souda vanhinten!\n    Ruoris olkoon Luoja!\n    Lapsia Hän rakastaa,\n    Sua pientä katsastaa.\n    Millä kuljet tiellä,\n    Herra myös on siellä.\n\n\n\n\nKUIHTUNUT LEHTI.\n\nSyksyinen jutelma.\n\n\nNyt on syksy, ja musta pimeä katselee sisään ikkunasta. Myrsky vinkuu,\nsade roiskuu porttia vasten, meri pauhaa, aallot hyökyy. Huh, kuinka\npimeä, synkkä pauhaava meri syöksyy kallioita vasten, kuinka se ärjyy\nsaadaksensa saalista, kuinka se syysyönä on ikäänkuin elävä kuolema! Se\non kuitenkin sama meri, joka sydänkesän aikana oli niin hymyilevän\niloisen näköinen kukkivien rantojen ympärillä, kun valkoiset purjeet\nlentelivät kuin kalalokit sen yli ja lapset laiturin tykönä laskivat\nliikkeelle kaarnavenheensä. Nyt se on musta ja uhkaileva, ei kukaan voi\nnähdä sen kaukaisia aaltoja, pimeä on kuin esirippu tuntemattoman\netäisyyden edessä.\n\nJa tuo kaunis tuuhea metsä, kuinka viheriäinen ja tuoksuva se olikaan\nkesällä, kun aurinko paistoi ja linnut laulelivat ja pienet tytöt\nistuivat metsikössä etsien ruohokosta nelilehtisiä apilaita! Nyt se on\nautio ja tyhjä, hävitetty ja ilman asukkaita, sen tuuheat koivut ovat\nkadottaneet lehtensä, sen suhisevat haavat lakanneet suhisemasta;\nsyksytuuli taistelee vain yöllä kuusien oksia vastaan. Perhoset\nnukkuvat, kukkaset ovat kuolleet, susi yksin astuskelee hiljaa hiipien\nsammaltuneessa mättäikössä.\n\nMinäpä tiedän kertoelman kuihtuneesta lehdestä. Se on aivan tavallinen\nkertomus, ehkäpä olet sen kuullut ennenkin, eikä se olekaan pitkä,\nmutta nyt on se vuodenaika, jolloin se parhaiten ymmärretään.\n\nOli haapa, joka kasvoi jossakin Suomenmaan metsissä; se oli nuori, luja\nja täynnä elonvoimaa. Tuli toukokuu, jolloin sen lehdet puhkesivat,\nterveinä, kauniina, vaaleanvehreinä, jommoisina ne olisivat koristaneet\njok'ainoan seppeleen, mutta koristivat vielä somemmin tuon\nkorkeavartaloisen haavan. Kevättuuli tuli illalla haavan luo ja lauleli\nsille laulua: \"tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka\nlehti on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli,\nja tuhannella, tuhannella vapisevalla kielellä haapani kiittää Jumalan\nääretöntä hyvyyttä.\"\n\n\"Sepäs oli kohtelias laulu\", viserteli peippo, joka äsken oli\nrakentanut pesänsä haapaan; \"opetapa minullekin se laulu, tuuli!\" Ja\nsitte alkoi peippokin tavailla samaa laulua, kunnes hän oppi sen\nkokonaan: \"tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka lehti\non kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli ja\ntuhannella, tuhannella kielellä haapani kiittää Jumalan ääretöntä\nhyvyyttä.\"\n\n\"Mitä merkitsee Jumalaa kiittäminen?\" arveli vähäinen hento äsken\npuhjennut lehti haavassa. Haavanlehti piti tuosta laulusta, mutta ei\noikein ymmärtänyt sen merkitystä. Enhän minä ole milloinkaan nähnyt\nJumalaa, arveli lehti, kuinka minä siis kiittäisin sitä, jota en ole\nkoskaan nähnyt?\n\nSeuraavana päivänä tuli tuuli jälleen, haapa alkoi suhista ja nuori\nlehti suhisi myöskin mietteensä. \"Mitä lehti sanoo?\" visersi peippo.\n\"Etkö sinä ole Jumalan luoma sinäkin? Ja sanot kumminkin, ettet ole\nluojaasi nähnyt?\"\n\n\"Se on kyllä mahdollista\", virkkoi nuori lehti suruisena ja vavisten;\n\"mutta se on niin oppinutta, ett'en minä voi sitä käsittää.\"\n\n\"No elä siis vähän kauemmin, kunnes sen ymmärrät\", tuumasi peippo.\n\nKesä tuli, kaikki lehdet kasvoivat suuriksi ja viheriäisiksi taivaan\nauringon paisteessa ja kaikki tuhannet lehdet kiittivät Jumalaa; mutta\nsama nuori haavanlehti latvassa ajatteli vieläkin itseksensä: \"en\nymmärrä mitä he tarkoittavat, varmaankaan en liene vielä kylliksi vanha\nymmärtämään kaikkea;\" ja lehti suri viattomuudessaan vähää\nymmärrystänsä.\n\nKesä oli pitkä, kaunis ja lämmin; sillä oli oma aikansa ja sitte tuli\nsyksy. Ensimäisen hallayön jälkeen lehdet alkoivat kellastua, mutta\nvieläkin lauleli tuuli lauluansa puiden latvoissa: \"tuhannen, tuhannen\nlehteä on nuorella haavallani, joka lehti on kudottu päivänpaisteesta\nja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella, tuhannella kielellä\nkiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä.\"\n\nYöt tulivat pitkiksi ja pimeiksi, puolukat kypsyivät, muuttolinnut\nlähtivät pois, lehdet alkoivat varista maahan, yksi kerrallaan. Kaikki\nlehdet kiittivät viimeiseen saakka luojaansa, aivan kuin he olisivat\nymmärtäneet, että he vain olivat sitä varten olemassakin maailmassa.\nHaavanlehti latvassa tahtoi myöskin sitä ymmärtää, mutta ei sitä\nvoinut, vaikka jo olikin keltainen.\n\nEräänä syksyisenä yönä tuli pohjoistuuli pauhaavilla siivillä ja lakasi\nmukanansa ne harvat keltaiset lehdet, jotka vielä olivat jäljellä.\nNiiden harvojen joukossa oli myöskin haavanlehti, jonka tuuli vei\nmukanansa kauas metsään. Siellä oli tuhansia kuolleita lehtiä kasassa,\nja jänis juoksi niiden ylitse pyssy olallansa. Oli kirkas kylmä päivä,\nlehdet kahisivat metsästäjän jalkojen alla, ja ilmassa tuntui niin\nkummallinen syksyn tunne, ikäänkuin pellavan haju, kun se nostetaan\nvedestä ja ripustetaan kimppuihin kuivamaan aidan harjalle. Haavan\nlehti oli tuolla kuolleiden lehtien joukossa, mutta se eli yksinänsä,\nja sen kanta oli vielä viheriä; se suri itsekseen, ett'ei se voinut\nkuolla, ennenkuin oli täyttänyt tarkoituksensa täällä maailmassa.\n\nKauniin päivän jälkeen tuli taas myrskyinen yö, sataa rankkasi aika\nlailla ja lehdet hajosivat sinne tänne metsässä. Haavanlehti temmattiin\nkauas pois meren rantaan saakka, tuulen pyörre vei sen mustille\nlaineille, jotka sen kuljettivat ulos meren luodolle. Sinne se jäi\nerään laivasta murtuneen puukappaleen viereen; lumi peitti sen korkeana\nhankena, eikä haavanlehti kuitenkaan voinut kuolla, sillä se ei vielä\nollut täyttänyt määräystänsä tässä maailmassa.\n\nTuli talvi, oli pakkanen eikä luodolla kasvanut mitään metsää. Mutta\nluodolla asui kalastaja lapsinensa köyhässä majassansa. He tarvitsivat\npuita lämmitystä varten lauantai-iltana; lapset lähetettiin etsimään\npuunkappaleita ja oksia, jotka meri oli tuonut syksyllä rannikolle. Kun\nlapset etsivät lumessa, löysivät he laivasta särkyneen puukappaleen ja\nkuljettivat sen ilolla majaan huutaen: \"isä, isä, tulkaa katsomaan\nmiten hyvän puukappaleen me löysimme rannalta!\"\n\nKalastaja katseli puukappaletta ja huomasi sen olevan tammea. \"Se on\nhyvää ja lujaa puuta\", sanoi hän; \"se on ollut ison laivan etukeulana\nja saammepa siitä hyvän lämmityksen. Äiti, pane nyt puuropata tulelle,\nniin saamme jotakin lämmintä!\"\n\nKun nyt kalastaja kaapi pois lumen puukappaleesta pannaksensa sen\ntuleen, putosi siitä erilleen iso keltainen lehti. Pieni tyttö otti sen\nlattialta ja katseli sitä kummastellen, sillä hän ei ollut koskaan\nennen nähnyt metsää eikä lehtiä, eikähän paljoa tarvitakaan, ennenkuin\nlapset jo ihmettelevät. Tyttö meni äitinsä luo, näytti minkä\nharvinaisen korun hän oli löytänyt ja kysyi mikä se oli.\n\n\"Etkös tiedä, että se on haavanlehti?\" vastasi äiti. \"Annas kun katson:\nse on suuri ja kaunis lehti, ja on vielä kannan puolelta vehreä, vaikka\nse on niin kauan ollut lumessa. Nyt kuivaamme sen varovasti ja panemme\nsen merkiksi raamattuun, siihen se soveltuu hyvin, koska se on niin\nohut.\" -- Ja eukko pani haavanlehden merkiksi suureen raamattuun, että\nhän joka päivä tietäisi, mihin hän viime kerralla lopetti lukunsa,\nsillä hän oli hurskas eukko ja luki joka päivä Jumalan sanaa.\n\nSen jälkeisenä päivänä oli sunnuntai, eukko avasi pyhän kirjan, joka\noli kalastajamökin paras aarre, ja alkoi lukea ääneensä kuningas\nTaavetin 103:tta psalmia, joka on ihanimpia ylistyslauluja, kuin\nkoskaan on Jumalan kunniaksi laulettu. Silloin hän luki:\n\n\"Ihminen on eläissänsä niinkuin ruoho; hän kukoistaa niinkuin kukkainen\nkedolla. Kun tuuli käy sen päällitse, niin ei hän kestä enää, eikä sen\nsijaa kukaan tunne. Mutta Herran armo kestää ijankaikkisesta\nijankaikkiseen niiden yli, jotka Häntä pelkäävät ja Hänen\nvanhurskautensa lasten lapsiin, niille, jotka Hänen liittonsa pitävät\nja muistavat Hänen käskyjänsä tehdäksensä niitä. Kiittäkäät Herraa\nkaikki Hänen työnsä, kaikissa Hänen valtansa paikoissa; minun sieluni\nkiittää Herraa.\"\n\nKalastaja ja hänen lapsensa kuuntelivat hiljaisina hartaudessa näitä\nihania sanoja. Talvinen myrsky kulki ankaralla pauhulla yli meren, yö,\npimeys ja kylmä levisi yli aution kallion, mutta köyhässä majassa oli\nrauha, ilo, lämpö ja valo Jumalan, Korkeimman kiitoksessa ja\npalvelemisessa.\n\nKun eukko oli lopettanut lukemisen, laski hän kirjan kiinni, ja sen\nlehtien väliin hän pani haavanlehden merkiksi. \"Katsokaas\", sanoi hän\nihmetellen, \"lehti on tullut kullankeltaiseksi!\"\n\n\"Se tulee siitä, että se on kuivanut lämpimässä\", arveli kalastaja ja\nkatseli haavanlehteä. Se oli ikäänkuin muuttunut, se loisti kuin heleä\nkulta ja näytti välkkyvän ilosta.\n\nMutta se ei ollut lämpimän takia, vaan siitä syystä, että haavan lehti\nnyt oli käsittänyt mitä se ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt, nimittäin\nmitä Jumalan ylistäminen on. Sitä vartenpa sekin oli maailmassa\nolemassa. Se oli nähnyt niin paljon, kevään ja kesän, syksyn ja talven,\nse oli nähnyt kirkkaimman auringon ja pimeimmän yön, suloisimman\nkukoistuksen, katkerimman hädän, eikä kuitenkaan ollut ymmärtänyt\nkaikissa nähdä Jumalan pyhää tahtoa. Sentähden oli haavanlehti aina\nollut suruissaan, levotonna, vavisten kukoistuksensakin kauneimpina\nkevätpäivinä; mutta nyt se ymmärsi kaikki; nyt se ei surrut enää, nyt\nse oli onnellinen, nyt se taisi mielellään kuolla. _Sentähden_ se\nloisti kuin kirkas kulta; kuinkapa se toisin olisi voinutkaan tehdä?\n\nVieläkin on lehti raamatun lehtien välissä, että myöskin vähäinen,\nkuihtunut ja kauan sitte unhotettu voisi kiittää Jumalaa. Ja kun\ntoukokuun tuuli ensi kerran taas laulaa haavan latvassa: \"tuhannen,\ntuhannen lehteä on nuorella haavallani, jokainen lehti on kudottu\nauringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella,\ntuhannella kielellä kiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä\",\nsilloin noista tuhannesta, tuhannesta vapisevasta lehdestä ei ole\nainoatakaan, joka ei ymmärrä mitä luojansa kiittäminen on; he tietävät\nsen kaikki ja tällainen on taru kuihtuneesta haavan lehdestä.\n\n\n\n\nAHDIN LAHJA.\n\n\nKerran oli kalastaja, Lohi-Matti. Hän asui suuren meren rannalla, niin\ntietysti, missäpä hän muualla olisi asunut. Ja hänellä oli myöskin\nvaimo, nimeltä Lohi-Maija, ja mikäpä hänen nimensä muu olisi ollutkaan.\nHe asuivat talvella pienessä tuvassa manteren rannassa, mutta muuttivat\nkeväällä punertavalle kalliokarille meren keskelle ja oleskelivat\nsiellä koko kesän aina syksyyn asti. Siellä heillä oli vielä pienempi\ntölli, ovessa puusalpa lukon sijasta, uuni suurista kivistä kyhätty,\ntuuliviiri ja väkkärä katolla.\n\nSen kallioluodan nimi oli Ahtola eikä se ollut kaupungin toria\nsuurempi. Kiven raoissa kasvoi siellä pikku pihlaja ja neljä\nleppäpensasta; ja miten nekään olivat sinne joutuneet, on vaikea\ntietää; ehkäpä ne oli kuljettanut syystulva. Lisäksi kasvoi karilla\nvielä muutamissa mättäissä sametinkaltaista ruohoa, muutamia ruokoja ja\nkaisloja, kaksi keltakukkaista pietar-yrttiä, neljä korkeaa,\npunakukkaista horsmaa ja yksi kaunis valkoinen kukka, jota sanotaan\ntähtimöksi (trientalis europaea). Mutta harvinaisinta kaikesta oli\nruoholaukka, jota Lohi-Maija oli vartavasten istuttanut kolme turvetta\nvuoren koloon, niin että kallio oli suojana pohjoispuolella ja aurinko\nlämmitti vapaasti etelästä päin. Eihän siinä paljo ollut maustintarhaa,\nmutta kylliksi kuitenkin Lohi-Maijalle.\n\nKaikkia hyviä asioita on kolme, ja sentähden Lohi-Matti vaimoineen\npyyteli keväällä lohta, kesällä silakkaa ja syksyllä siikaa. Jos oli\nkaunis ilma ja hyvä tuuli, purjehtivat he lauantaina kaupunkiin, möivät\ntuoreet kalansa ja kävivät pyhänä kirkossa. Mutta usein sattui niinkin,\nettä he elivät monta viikkoakin yksikseen Ahtolan karilla, näkemättä\nmuuta kuin pienoista koiranrakkiansa, jolla oli muhkea nimi Prinssi,\nsekä mättäitä, pensaita, ja kukkia, kaloja ja kalalokkeja, myrskypilviä\nja vaalakan sinisiä aaltoja. Sillä tämä luoto oli aivan aavan meren\nlaidassa, jossa ei peninkulmaa lähempänä ollut ainoatakaan vehreää\nsaarta eikä ihmisasuntoa, ainoastaan siellä täällä punertava kari\nniinkuin Ahtolakin, yöt päivät kestämässä laineiden loisketta ja\nkuohua.\n\nLohi-Matti ja -Maija olivat hiljaista, ahkeraa väkeä, elivät Prinssinsä\nkanssa kolmen kesken iloisina ja tyytyväisinä köyhässä töllissään ja\npitivät itseään rikkaina, kun saivat suolatuksi niin monta silakka- tai\nmuuta kalanelikkoa, että voivat tulla toimeen yli talven ja saivat\nlisäksi myöskin vähän lehtitupakkaa ukon piipun varalle ja muutaman\nkahvinaulan mummolle, joka pani höysteeksi ja maun parantamiseksi sen\nsekaan kaksi vertaa paahdettuja ohria ja sikuria. Oli heillä sitä\npaitsi voita, leipää, kalaa, kaljapuolikko ja piimälekkeri; mitäpä he\nmuuta tarvitsivatkaan.\n\nKaikki olisi nyt ollutkin oikein hyvin, ell'ei Lohi-Maijaa olisi\nkiusannut salainen himo, joka ei hänelle antanut yhtään rauhaa. Hän\nmietiskeli vuodet päästänsä, miten hän rikastuisi niin paljon, että\nkerran toki saisi oman lehmän.\n\n\"Mitä sinä lehmällä teet?\" sanoi Lohi-Matti. \"Eihän se jaksa uida näin\nkauas eikä se sovi meidän veneesemmekään, ja milläs muulla tavalla me\nsen tänne karille saisimme. Ja vaikkapa tuon saisimmekin, niin eihän\ntäällä ole millä sitä elättää.\"\n\n\"Vai ei! Onpas täällä neljä leppäpensasta ja kuusitoista ruohomätästä\",\narveli Lohi-Maija.\n\n\"On, on, miks'ei!\" nauroi Lohi-Matti. \"On täällä myöskin kolme\nruoholaukka-turvetta. Voithan elättää lehmän ruoholaukalla.\"\n\n\"Kaikki lehmät pitävät paljon suolaisesta silakasta\", mutisi mummo.\n\"Prinssikin syö mielellään kalaa..\"\n\n\"Sepä olisikin vielä näkemättä!\" sanoi ukko. \"Ei, ei se käy; se lehmä\ntulisi kalliiksi, jos sitä pitäisi syöttää suolaisilla silakoilla.\nPrinssin kyllä jaksaa niillä syöttää, sehän tappelee kalalokkien kanssa\nsiitä, mitä jää, kun me ruokomme silakat. Jätä sinä vain koko se lehmä\nmielestäsi, hyvä on näinkin!\"\n\nLohi-Maija huokasi. Hän ymmärsi ukon olevan oikeassa, mutta eipä hän\nkuitenkaan saanut lehmää haihtumaan mielestään. Vanha piimä ei enää\noikein maistunut kahvikermana. Lohi-Maija ajatteli tuoretta kermaa ja\ntuoretta kermapiimää; ne ne vasta olisivat suurin autuus tässä\nmaailmassa.\n\nEräänä päivänä, kun ukko ja mummo puhdistelivat silakoita rannalla,\nkuului Prinssi haukahtelevan, ja kohta sen jälkeen näkyi kauniisti\nmaalatussa veneessä kolme valkotakkista nuorta herraa purjehtivan\nvanhuksien kalliosaarta kohti. Herrat olivat ylioppilaita, jotka\nhuviksensa purjehtelivat pitkiä matkoja ja nyt tulivat maalle saamaan\njotakin tuoretta eväänsä verestimeksi. \"Tuokaas kermapiimää!\" huusivat\nhe.\n\n\"Kunpa sitä kellä olisi!\" huokasi Lohi-Maija.\n\n\"No, antakaa sitte kannu nuorta maitoa\", sanoivat ylioppilaat. \"Mutta\naivan kuorimatonta.\"\n\n\"Niin, kunpa sitäkään olisi!\" huokasi Lohi-Maija vielä syvempään.\n\n\"Mitä hullua? Eikö teillä ole lehmää?\"\n\nLohi-Maija oli vaiti. Hänen mieleensä koski liian syvälle semmoinen\nomantunnon kysymys ja siihen vastaaminen.\n\n\"Lehmää meillä ei ole\", vastasi Lohi-Matti, \"mutta jos tahdotte hyviä\nsavustettuja silakoita, niin saatte niitä parin tunnin kuluttua aivan\nlämpöisinä.\"\n\n\"No, toimittakaa sitte niitä\", sanoivat ylioppilaat ja kävivät\nkursailematta istumaan kiville sekä sytyttivät paperossinsa ja\npiippunsa. Viisikymmentä hopeanvalkoista silakkaa pujotettiin vartaasen\nriippumaan savustusuunin päälle.\n\n\"Mikä tämän meressä uiskentelevan pikku kiven nimi on?\" kysyi eräs\nherroista.\n\n\"Ahtola\", vastasi ukko.\n\n\"No, mikä teillä sitte on hätänä, kun asutte merenjumalan talossa?\"\n\nLohi-Matti ei ymmärtänyt sanaakaan. Milloinpa hän olisi Kalevalaa\nlukenut tai oppinut tuntemaan esi-isäin jumalia. Mutta ylioppilaat sen\nasian selittivät.\n\n\"Ahti\", sanoivat he, \"on mahtava kuningas; hän asuu talossaan Ahtolassa\nkallion vieressä syvällä meressä, ja hänellä on yllin kyllä\nkaikenlaisia kalliita aarteita. Hän se vallitsee kaikkia kaloja ja\nmuita meren eläimiä; hänellä on hyvin kauniita lehmiä ja kaikkein\nnopeimmat hevoset, ja ne syövät merenruohoa meren pohjasta. Ken on\nAhdin suosiossa, hän pian pääsee rikkaaksi; mutta pitää kuitenkin olla\nvaroillaan, ett'ei millään tavalla suututeta häntä, sillä Ahti on hyvin\nmuuttuvainen luonteeltaan ja vähästä pahastuva. Hän voi suuttua\npienestä kivestäkin, joka veteen viskataan, ja silloin hän ottaa\nantimensa takaisin, nostaa merelle myrskyn ja vetää purjehtijan alas\nsyvyyteen. Ahdilla on myöskin kaikkein kauneimpia neitosia, jotka\nkantavat hänen kuningattarensa Vellamon liepeitä ja kampaavat hänen\npitkää tukkaansa sekä kuuntelevat ruohokossa, kun heille soitellaan...\"\n\n\"Ah, Näkki!\" sanoi Lohi-Matti. \"Oletteko te herrat nähneet kaiken\ntuon?\"\n\n\"Melkeinpä kuin ihan itse nähneet\", sanoivat ylioppilaat. \"Se on\npainettuna, ja kaikkihan painettu on totta.\"\n\n\"Mitä vielä\", sanoi Lohi-Matti ivallisesti. \"Sittepä olisi eilen\npitänyt olla kaunis ilma, sillä almanakassa sanotaan 'selkeätä', mutta\neilenpä tuulikin ja satoi kuin kaatamalla.\"\n\n\"Niin, katsokaas, se tulee siitä, että almanakalla on etuoikeus laskea\nleikkiä ja se etuoikeus on painettuna, ja sentähden pitää etuoikeuden\noleman selkeää totta\", sanoivat ylioppilaat.\n\nLohi-Matti pudisti päätänsä, mutta nyt olivat jo silakatkin kylliksi\nsavustuneet. Ylioppilaat söivät joka mies kahden edestä ja syöttivät\nPrinssille kylmää paistia, jota heillä oli kanssansa veneessä. Prinssi\nistui iloissaan kahdella jalalla ja ikäänkuin keri lankaa\netukäpälillään. Syötyään antoivat ylioppilaat Lohi-Matille kiiltävän\nhopeamarkan ja oikeaa vaakunatupakkaa piippuun, jota täyttäessään Matti\nsulloi piippunsa halki. Sitte herrat kiittivät hyvästä atriasta ja\nläksivät purjehtimaan edelleen suureksi suruksi Prinssille, joka\nmelkein kyynelsilmin ja kerimistään kerien niin kauan istui rannalla,\nkuin vähänkään näkyi veneen valkoisia purjeita kaukaa sinertävältä\nmereltä.\n\nLohi-Maija ei ollut sanonut sanaakaan, mutta ajatellut sitä enemmän.\nHänellä oli hyvät korvat ja hän oli pannut mieleensä joka sanan tuosta\nAhdin tarinasta. Kas, sepä olisi jotakin, ajatteli hän, jos saisi edes\nyhdenkään sen haltian lehmistä! Olisipa jotakin, kun saisi lypsää aamut\nja illat sellaista lehmää eikä tarvitsisi pitää mitään huolta sen\nelatuksesta. Ei, vaan hyllyllä ikkunan päällä olisi toinen toisessaan\nkiinni maito- ja kermapiimä-astioita! Mutta niin onnelliseksi minä en\nsuinkaan pääse koskaan tässä maailmassa.\n\n\"Mitä sinä mietit?\" sanoi Lohi-Matti.\n\n\"Enpä juuri mitään\", sanoi mummo. Mutta itsekseen hän kuitenkin\nmuisteli muutamia vanhoja loitsuja, jotka hän oli lapsena oppinut\nontuvalta ukolta, joka osasi tehdä hyvää kalaonnea. \"Jospa koettaisin?\"\najatteli hän.\n\nSe päivä oli lauantai eikä Lohi-Matilla ollut tapana laskea\nlauantai-iltana silakkaverkkoja, sillä hän tiesi varsin hyvin, ett'ei\nsopinut rikkoa sabattia. Mutta kun ilta alkoi tulla, sanoi mummo\näkisti: \"nyt meidän pitäisi laskea verkot.\"\n\n\"Ei\", sanoi ukko, \"ei pyhäyönä kalastaminen koskaan tuo siunausta\nmyötänsä.\"\n\n\"Viime yönä oli myrsky ja me saimme niin vähän\", sanoi mummo. \"Vaan nyt\non järvi tyyni ja kirkas kuin peili, ja sillä viimeöisellä tuulella\nkala kyllä nousi maalle päin.\"\n\n\"Mutta tuolla on myrskyn merkki luodepilvessä\", sanoi ukko, \"ja Prinssi\npureskeli äsken ruohoja.\"\n\n\"Eihän vain liene syönyt minun ruoholaukkaani?\" kysyi mummo.\n\n\"Eipä suinkaan, mutta huomeisaamuksi tulee auringonnousun ajaksi kova\nilma\", arveli Lohi-Matti.\n\n\"Kuulehan\", sanoi mummo, \"me laskemme vaikkapa yhden ainoan verkon\ntuonne karin siimespuolelle, niin saamme pakata tuon avonaisen nelikon\ntäyteen, sehän muuten aivan turmeltuu, kun on niin kauan auki ja\npainotta.\"\n\nUkko taipui ja he soutivat laskemaan verkkoja. Kun päästiin syvälle\nvedelle, alkoi mummo hyräillä vanhaa loitsua, muutellen sanoja mielin\nmäärin:\n\n    Ahti aaltojen isäntä,\n    Meren ukko ruokoparta,\n    Sull' on aartehet salaiset.\n    Sulla kaunihit kalaset,\n    Sulla helmet kohtavaiset.\n    Meren kullat kuultavaiset,\n    Lehmät kaunihit, lihavat,\n    Niityt rehtevät, vihannat...\n\n\"Mitä sinä siinä hyräilet?\" sanoi ukko.\n\n\"Johtuipahan vain vanha laulu mieleeni\", vastasi mummo ja jatkoi\nkovemmalla äänellä:\n\n    Meren kultainen kuningas;\n    En mä kultias anele,\n    Hopioitas huolittele,\n    Enkä helmiä haeksi,\n    Yhtä anon ainoata:\n    Anna mulle lypsylehmä!\n    Minä annan vastimeksi\n    Päivän kullat, kuun hopeat.\n\n\"Tyhmä laulu tuo\", sanoi Lohi-Matti. \"Mitäpä muuta meren kuninkaalta\nsopisi pyytää kuin kalaa? Mutta ei sellaista käy laulaa sunnuntaiyötä\nvasten.\"\n\nMummo ei ollut kuulevinaankaan, lauloi vain laulamistaan samaan tapaan\nkoko ajan, kun oltiin syvällä vedellä. Lohi-Matti ei enää viitsinyt\nsitä kuunnella, souti vain raskasta venettä ja ajatteli haljennutta\nsavipiippuaan sekä kaunista vaakunatupakkaa. Viimein he palasivat\nkalliosaareensa ja kävivät kohta levolle.\n\nLohi-Matti ja Lohi-Maija makasivat vuoteessaan, mutta eipä kummallekaan\ntullut uni silmään; toinen ajatteli rikkoneensa Herran sabattia ja\ntoinen muisteli Ahdin lehmiä. Kun alkoi jo sydänyö olla ohitse, nousi\nukko istualleen ja sanoi mummolle: \"etkö kuule mitään?\"\n\n\"En\", vastasi mummo.\n\n\"Minusta väkkärä rämisee pahasti tuolla katolla\", sanoi ukko. \"Tulee\nmyrsky.\"\n\n\"Vielä mitä, joutavia vain kuvittelet\", sanoi mummo.\n\nLohi-Matti laskeutui levolle, mutta nousi hetkisen kuluttua jälleen.\n\"Nyt vinkuu väkkärä\", sanoi hän.\n\n\"Nuku pois; joutavia\", sanoi mummo. Ja ukko koetti nukkua.\n\nMutta kohta hän nousi kolmannen kerran ja hypähti seisomaan lattialle.\n\"Ei, nyt väkkärä älisee ja parkuu, kuin olisi tulessa! Meillä on aika\nmyrsky; pitää lähteä korjaamaan verkot.\"\n\nMummo nousi myöskin ja kesäyö oli pimeä kuin syysyö lokakuussa. Väkkärä\nvinkui ja ulisi ja myrsky voivotteli nurkissa. Kun vanhukset astuivat\nulos, oli meri valkoisena kuin lumi heidän saarensa ympärillä, ja\nvaahto roiskui korkealta töllin katon ylitse. Semmoista yötä ei\nLohi-Matti muistanut koskaan nähneensä. Ei ollut ajattelemistakaan\nlykätä venettä vesille ja lähteä verkkoja lappamaan. Ukko ja mummo\nseisoivat hämmästyksissään rapuilla ja heidän täytyi pysytellä kiinni\novenpielissä. Vesi roiskui heille vasten kasvoja.\n\n\"Enkö jo sanonut, ett'ei koskaan tule siunausta sunnuntaiyönä\nkalastamisesta?\" sanoi Lohi-Matti äreästi, ja mummo seisoi siinä niin\nällistyneenä ja peljästyneenä, ett'ei edes muistanut ajatella Ahdin\nlehmiäkään.\n\nKun ei mitään voitu tehdä, menivät vanhukset sisään. Nyt heidän\nsilmänsä viimeinkin vaipuivat pitkän valvonnan jälkeen kiinni, ja he\nnukkuivat niin makeasti, kuin ei mitään myrskystä kuohuvaa merta olisi\nollut pauhaamassa heidän mökkinsä ja yksinäisen saarensa ympärillä.\n\nKun Lohi-Matti ja mummo seuraavana aamuna heräsivät, paistoi aurinko jo\nkorkealla. Myrsky oli lakannut, ainoastaan maininki vielä vieriskeli\nkorkeina, auringonpaisteessa välkkyvinä hopeaharjoina punertavaa\nkalliorantaa vasten.\n\n\"Kas, mikäs tuo on!\" huudahti mummo katsoessaan ulos ovesta.\n\n\"Näyttäähän tuo suurelta hylkeeltä\", arveli Lohi-Matti.\n\n\"No, toden totta, eikö olekin lehmä!\" riemuitsi Lohi-Maija.\n\nJa lehmä se olikin, muhkea punainen lehmä parasta lajia, lihava ja\npullakka, niinkuin olisi koko ikänsä syönyt spenaattia. Se käveli hyvin\nlevollisena rannalla eikä edes haistanutkaan ruohomätäs-vaivaisia,\nniinkuin olisi kokonaan ylenkatsonut niin laihaa ravintoa.\n\nLohi-Matti ei ollut uskoa silmiään. Mutta lehmä se oli, aivan sen\nmuotoinen, ja kohta ei ollut enää mitään epäilemistä, kun mummo alkoi\nlypsää ja lypsi kaikki astiat, yksin veneviskaimenkin, täyteen parasta\naamumaitoa. Ukko vaivasi turhaan päätänsä miettimällä, mitenkähän lehmä\noli tullut saareen, ja läksi etsimään mereen jääneitä verkkojansa. Ja\nkohtapa hän ne löysikin rannalta, jonne laineet olivat ne ajaneet, ja\nne olivat niin täynnä kaloja, ett'ei välkkyviltä salakoilta näkynyt\nainoatakaan silmukkaa.\n\n\"No, hyvähän tuo on lehmäkin olemassa\", mietiskeli Lohi-Matti silakoita\npuhdistaessaan. \"Mutta millä me sitä elätämme?\"\n\n\"Kylläpähän siihen keino keksitään\", sanoi mummo. Ja lehmä itse sen\nkeinon keksikin. Se astui veteen ja söi vesiruohoa, jota kasvoi\nsuurissa töyhdöissä rannalla; siitähän se pysyikin niin lihavana ja\nkauniina. Hyvä lehmä se oli muiden paitsi Prinssin mielestä; se näet\noli saanut kilpailijan ja haukkui sitä lakkaamatta.\n\nSiitä päivästä asti oli Ahtolassa maitoa ja kermapiimää yllin kyllä.\nKaikki verkot olivat aina täynnä kaloja. Lohi-Matti ja Lohi-Maija\nlihoivat hyvästä ravinnosta ja rikastuivat päivä päivältä, sillä mummo\nkirnusi monta leiviskää voita, ukko hankki kaksi renkiä ja alkoi\nkalastaa suuremmasti. Meri tuli hänelle suureksi kalasumpuksi, josta\nhän haavitsi niin paljon kuin halutti. Ja lehmä piti itse huolen\nruoastaan. Kun Lohi-Matti ja -Maija syksyllä muuttivat manterelle,\nsukelsi lehmä mereen, mutta keväällä heidän palatessaan seisoi se jo\ntaas kalliolla odottelemassa.\n\n\"Tarvitsisimmepa me paremman tuvan\", sanoi Lohi-Maija toisena kesänä.\n\"Tämä vanha on liian pieni meille ja rengeille.\"\n\n\"Niinpä niin\", myönsi Lohi-Matti. Ja hän rakensi muhkean tuvan, jossa\noli oikea lukko ovessa, sekä viereen kalliolle kala-aitan, otti kaksi\nrenkiä lisäksi ja kalasteli niin hyvästi, että lähetteli monen monta\ntynnyriä lohta, silakkaa ja siikaa Venäjälle ja Ruotsiin.\n\n\"Minä en jaksa hoitaa näin monen hengen taloutta\", sanoi Lohi-Maija.\n\"Ei tuo liiaksi olisi, vaikka saisin piiankin avukseni!\"\n\n\"Ota piika!\" sanoi ukko. Ja piika pestattiin. Mutta silloin sanoi\nLohi-Maija:\n\n\"Meillä on liian vähä maitoa näin paljolle väelle. Koska minulla kerran\non piika, saisi hän samalla vaivalla hoitaa kolmekin lehmää.\"\n\n\"No, laula sitte Ahdille vielä yksi laulu lisäksi\", sanoi ukko vähän\nivallisesti.\n\nSe harmitti Lohi-Maijaa. Mutta kuitenkin souti hän eräänä sunnuntaiyönä\nmerelle ja lauloi kuin ennen:\n\n    \"Ahti aaltojen isäntä,\n     Meren ukko ruokoparta,\n     Sull' on lehmiä tuhansin,\n     Anna kolme karjastasi!\"\n\nSeuraavana aamuna seisoi kolme lehmää saaressa yhden sijasta, ja kaikki\nne söivät meriruohoa ja pitivät itse huolen elatuksestaan niinkuin\nensimäinenkin.\n\n\"Oletko nyt tyytyväinen?\" sanoi Lohi-Matti mummollensa.\n\n\"Kyllähän minä olisin tyytyväinen\", sanoi Lohi-Maija, \"jos vain saisin\nvielä kaksi piikaa lisäksi suurta taloutta hoitamaan ja vähän paremmat\nvaatteet. Etkö ole kuullut että minua sanotaan matamiksi?\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi ukko. Ja Lohi-Maija sai piikoja ja kauniit\nmatamin-vaatteet.\n\n\"Kyllähän nyt olisi kaikki hyvin\", sanoi Maija vähän ajan perästä, \"jos\nvain meillä olisi vähän parempi kesällä. Sinä voisit juuri rakentaa\nkaksinkertaisen talon ja tuoda vähän multaa, että saisimme puutarhan.\nJa siihen pitäisi tehdä pieni huvimaja, josta minä saisin katsella\nmerelle, ja meillä pitäisi olla soittaja, joka iltasilla aina\nsoittelisi meille passo-viululla; saattaisipa meillä olla myöskin oma\npieni höyryvene, ajaaksemme kirkkoon, milloin tuulee eikä oikein jaksa\nsoutaa.\"\n\n\"Eikö muuta?\" sanoi Lohi-Matti. Ja hän teki kaikki, mitä hänen vaimonsa\ntahtoi. Ahtolan kalliosaari tuli niin kauniiksi, ja Lohi-Maija tuli\nniin ylhäiseksi, että kaikki meren simput ja silakat rupesivat\nihmettelemään. Prinssiäkin syötettiin paljaalla vasikanpaistilla ja\nkermaleivoksilla, niin että viimein tuli yhtä pyöreäksi kuin\nkilohaili-pyttynen.\n\n\"Oletko nyt tyytyväinen?\" kysyi Lohi-Matti.\n\n\"Olenpa kyllä\", sanoi Lohi-Maija, \"jos minulla vain olisi kolmekymmentä\nlehmää. Tarvitaanpa jotakin näin suurelle joukolle.\"\n\n\"Mene Ahtisi luo\", neuvoi Lohi-Matti.\n\nMummo purjehti ulommaksi merelle uudella höyryveneellä ja lauloi meren\nkuninkaalle. Seuraavana aamuna seisoi kolmekymmentä kaunista lehmää\nmeren rannalla, ja kaikki ne itse hoitelivat itsensä.\n\n\"Kuulehan, ukko\", sanoi Lohi-Maija, \"tässä on liian ahdas tällä kallion\npahasella, mihin minä saan sopimaan kaikki lehmäni?\"\n\n\"No, en minä tiedä muuta neuvoa\", sanoi Lohi-Matti, \"kuin ammenna meri\ntyhjäksi.\"\n\n\"Lörpöttele siinä! Kuka merta voi tyhjentää?\"\n\n\"Koeta uudella höyryveneelläsi, siinä on hyvä pumppu.\"\n\nLohi-Maija kyllä ymmärsi, että ukko teki pilaa, mutta ei kuitenkaan\nvoinut olla asiaa ajattelematta. En minä voi pumputa merta tyhjäksi,\nmietti hän. Mutta ehkäpä minä voisin täyttää sitä, jos ensin tekisin\nsuuren sulun tuonne ulommaksi. Saatanhan sinne koota kiviä ja hiekkaa,\nniin saamme saaremme toista vertaa suuremmaksi.\n\nMummo lastasi uuden höyryveneensä täyteen kiviä ja läksi\nsyvemmälle vedelle. Soittaja oli mukana ja soitti niin kauniisti\npasso-viulullansa, että Ahti ja Vellamo ja kaikki vedenneitoset\nsukelsivat ylös vedenpintaan kuuntelemaan.\n\n\"Mikä se noin kauniisti välkkyy aalloissa?\" kysyi Lohi-Maija.\n\n\"Meren vaahto se vain välähtelee auringonpaisteessa\", vastasi soittaja.\n\n\"Heittäkää kivet mereen!\" komensi Lohi-Maija.\n\nHöyryveneen väki alkoi heitellä kiviä oikealle ja vasemmalle puolelle\nvaahtoon. Muuan kivi sattui Vellamon paraalle kammarineitsyelle nenään.\nToinen raapasi poskea itse veden emolta. Kolmas loiskahti lähelle Ahdin\npäätä ja neljäs tempasi häneltä pois puolen partaa. Siitäpä syntyi\nvedessä aika mylläkkä, aallot vieriskelivät sekaisin kuin kiehuvassa\npadassa.\n\n\"Mistä se myrskynpuuska tuli?\" kysyi Lohi-Maija. Mutta ennenkuin hän\nehti oikein lopettaakaan kysymystään aukesi vesi suureksi hauin kidaksi\nja nielasi koko höyryveneen.\n\nLohi-Maija painui kuin kivi pohjaan, mutta ponnisteli kuitenkin käsin\nja jaloin vastaan, pääsi siten ylös vedenpintaan ja tapasi käteensä\nsoittajan passo-viulun, jonka varassa sitte kyllä jaksoi uiskennella.\nVaan samassa näki hän vieressään Ahdin pelottavan pään, jossa oli vain\npuoli partaa.\n\n\"Miksi sinä minua kivillä heittelit?\" tiuskasi Ahti.\n\n\"Voi, armollinen herra\", huokasi Lohi-Maija, \"se oli vain erehdys.\nVoidelkaa karhunrasvaa partaan, niin kyllä se pian jälleen kasvaa.\"\n\n\"Akka, enkö minä antanut sinulle kaikkea, mitä pyysit, ja vielä\nmuutakin?\"\n\n\"Kyllä annoitte, armollinen herra. Suuri kiitos lehmistä! Ne lypsävät\naika lailla.\"\n\n\"No, missä sinulla on auringon kullat ja kuu, jotka lupasit minulle?\"\n\n\"Ah, armollinen herra, ovathan ne paistaneet joka päivä ja yö mereen,\nmilloin vain on taivas ollut selkeänä\", vastasi Lohi-Maija viekkaasti.\n\n\"Kyllä minä sinut opetan!\" tiuskasi Ahti ja potkasi passo-viulua niin\nvoimakkaasti, että se lensi kuin nuoli mummon kanssa kalliolle.\n\nSiinä istui Prinssi yhtä nälkäisenä kuin ennen, muinoin kaluamassa\nvariksen luita. Lohi-Matti istui, yllänsä vanha nutunrepale, yksinään\nvanhan töllirähjän rapuilla verkkoa kutomassa. \"Kas mummoa!\" sanoi hän.\n\"Mistäs sinä tulet semmoisella kyydillä ja mitenkä sinä olet noin\nmärkänä?\"\n\nLohi-Maija katseli ällistellen ympärilleen ja sanoi: \"Missä meidän\nkaksinkertainen talomme on?\"\n\n\"Mikä talo?\" kysyi ukko..\n\n\"No, meidän suuri talomme ja puutarha ja rengit ja piiat ja ne\nkolmekymmentä kaunista lehmää ja höyryvene ja kaikki muu?\"\n\n\"Nyt lörpöttelet unissasi, mummo\", sanoi ukko. \"Ylioppilaat saivat\npääsi pyörälle, niin että eilisiltana laulelit hullutuksia merellä etkä\nsaanut unta ennenkuin aamusilla. Yöllä oli myrsky, vaan se jo lakkasi.\nMinä en hennonnut herättää sinua, vaan kävin yksin etsimässä verkot\ntalteen.\"\n\n\"Mutta minäpä näin Ahdin!\" sanoi Lohi-Maija.\n\n\"Sinä nukuit sängyssäsi ja puhuit unissasi kaikenlaista hulluutta ja\nmenit sitte vielä horroksissa itse veteen.\"\n\n\"Tuossahan on passo-viulu\", sanoi Lohi-Maija.\n\n\"Kaunis viulu! Vanha, laho tukinpää. Ei, muijaseni, toiste kyllä\npyhitämme sabatin. Ei tule koskaan siunausta sunnuntaiyönä\nkalastamisesta.\"\n\n\n\n\nMAKEAMPI MAKEAA.\n\n\nOli kerran kuningas rikkaassa Arabiassa; hänellä oli kylliksi kaikkea,\nmitä ihmissydän haluaa, paljo rikkautta, terveyttä, nuoruutta,\nkauneutta, rakkautta, valtaa, kunniaa ja huvituksia. Hän eli mielellään\nylellisesti, se mahtava kuningas. Ei ainoatakaan päivää kulunut, jona\nhän ei olisi parhaansa mukaan huvitteleinut kauneissa puutarhoissansa,\nsadan puolisonsa kanssa ja komeassa pöydässään. Ja koska hän oli lempeä\nja oikeudentuntoinen kuningas, arveli kansa hänen kyllä voivan\nhuvitellakin, hän kun ei sillä tehnyt kellekään pahaa, vaan päinvastoin\nravitutti köyhiä ylellisten atriainsa jäännöksillä.\n\nVarsinkin rakasti tämä kuningas kaikenlaisia makeisia ja imeliä ruokia.\nSe maku oli hänelle jäänyt lapsuutensa ajoista, jolloin hän köyhänä\npaimenpoikana eleskeli huonolla ravinnolla kameleineen erämaassa.\nSiellä hän näki apinain joka päivä kiipeilevän taatelipalmuihin syömään\nmakeita taateleita, mutta itse oli hän vielä liian pieni ja heikko\nkiipeämään niin korkean puun latvaan. Ja vaikka hän nousi kamelin\nselkään kyttyrällekin seisomaan, koettaen siitä kurkottaa, niin olivat\ntaatelit yhä sittekin vielä liian korkealla, ja ivalliset apinat\nviskoivat hänelle taatelinsiemeniä kasvoihin ikäänkuin pilkatakseen\nhäntä. Ah, ajatteli hän, jospa olisin apina, niin minäkin voisin hyvin\njoka päivä eikä minun tarvitsisi lakkaamatta syödä kamelinjuustoa ja\nkarvaita ruohoja!\n\nNyt hän oli rikas kuningas ja sai syödä taateleja mielin määrin, vaan\napinat sen sijaan rautahäkeistään sitä kummastellen ja kadehtien\nkatselivat. Ja hän söi, söi niinkuin koulupoika. Mutta tuleehan\nherkkukin ajan pitkään yksitoikkoiseksi; niinpä eivät taatelitkaan\nviimein enää maistuneet, ja silloin tilasi kuningas hunajakakkuja\nPersiasta. Kun hunaja alkoi tuntua yksitoikkoiselta, keitätti hän\nananaseista ja rypälesokurista imelää hilloa, saadakseen jotakin oikein\nerinomaista. Sitä syötiin joku aika ja sitte koetettiin muita hedelmiä,\nmutta kaikki ne alkoivat vähitellen maistua yksitoikkoisilta.\n\n\"Mestarikokki\", sanoi kuningas, \"hanki minulle jotakin, joka on\n_makeaakin makeampi_! En minä jaksa kärsiä tuota yhtäläistä, jota sinä\ntarjoat.\"\n\nMestarikokki tuli hyvin murheelliseksi, sillä hän oli jo etsinyt\nläpi itämaiden, löytämättä sieltä mitään kuninkaalle sopivaa.\n\"Lähettäisinköhän Europasta noutamaan konvehteja?\" ajatteli hän\nitsekseen.\n\nJa hän lähettikin noutamaan konvehteja Europasta. Monta kamelia toi\nkoko kantamuksensa suuria kauniita konvehteja, paraimmista\nmarmelaadeista aina kaikenlaisiin sokuriryyneihin asti. Siinä oli\nrasioita, joiden kansissa oli tyhmiä värssyjä, ja toisia, joita\nloistokuvat koristivat; siinä oli Landrinia ja Montpensieria, Pariisin\nsuklaakonvehteja, kaikenmoisia karamelleja, onsia sokurisydämmiä,\nnekkuja, piparkakkuja ja pumpernikkelejä. Mitäpä olisi ahnaskaan\nkuningas saattanut haluta enempää? Hän kutsui kokoon kaikki sata\npuolisoansa ynnä heidän sata lastansa, aukoi rasiat heidän läsnä\nollessaan ja jakeli heille niin paljon kuin he suinkin jaksoivat syödä;\nitse hän söi paljasta konvehtia aamiaiseksi, päivälliseksi ja\nillalliseksi.\n\nNo niin, tätä kesti noin viikon päivät. Silloin alkoi kuninkaan vatsaa\npullistella, ja samoin hänen sadan puolisonsa ja heidän sadan lapsensa.\n\"Ei\", sanoi kuningas, joka ei ollenkaan saanut unta öillä, \"tämä ei käy\npäinsä, mestarikokki. Enkö jo käskenyt sinua hankkimaan minulle\njotakin, joka on _makeaakin makeampi_?\"\n\n\"Herra\", sanoi mestarikokki heittäytyen otsalleen marmorilattialle,\n\"älköön sinun varjosi koskaan pienetkö! Minä, sinun uskollinen koirasi,\nolen etsinyt kaikki nurkat kolmesta maanosasta, tyydyttääkseni sinun\nylhäistä makuasi. Käsketkö vielä etsimään Amerikasta ja Austraaliasta?\"\n\n\"Tyhmyyksiä!\" vastasi kuningas äkeissään. \"Mitäpä siellä olisi muuta\nkuin sokuria ja kokospähkinöitä? Hanki minulle jotakin makeampaa!\"\n\nMestarikokki vapisi, hyvin tietäen, että tässä oli hänen päänsä\nvaarassa, ja löi kolme kertaa kovasti päänsä marmorilattiaan, sanoen:\n\"Herra kuningas, kutsuta tänne kolme viisasta miestäsi, ja mitä he\nsinulle sanovat, sen minä sinun koirasi teen, kun vain sinun viisas\nsuusi puhuu.\"\n\nNeuvo oli kuninkaasta hyvä, hän kutsutti luokseen viisaat miehet ja\nkysyi heiltä, mistä hän löytäisi jotakin sellaista, joka on makeaakin\nmakeampi.\n\nViisaat miehet pyysivät kolme päivää ajatusaikaa ratkaistakseen niin\nvaikeaa arvoitusta, ja kun ne päivät kuluivat, astuivat he taas\nkuninkaan eteen.\n\n\"Herra\", sanoi ensimäinen heistä, \"ällös sinä koskaan kyllästykö\nonneesi! Ei ole mitään makeampaa kuin kauneus ja sulous. Lähetä orjasi\nympäri koko maailman, tuokoot he kaikkein kauneimman morsiamen koko\nmaan päältä sinulle ensimäiseksi vaimoksi toista sataa!\"\n\n\"Viisas mies\", sanoi kuningas, \"nyt olet tyhmä. Jos minulla kerran ei\nole mitään iloa sadasta puolisostani, jotka joka päivä keskenään\nriitelevät, niin mitä iloa minulla sitte voisi olla siitä, joka tulisi\nlisäksi? Ei muuta kuin enempi riitelijöitä.\"\n\n\"Herra\", sanoi toinen viisas mies, \"sinun sanasi ovat kuin kultaomenat\nhopeamaljoissa. Ei ole mitään makeampaa kuin kostaa vihollisillensa.\nAbessinian kuningas on sinulle velvollinen maksamaan 100 valkoista\nhevosta vuotuisena verona; vaan hän sen sijaan lähetti sinulle ontuvan\naasin. Marssi hänen maahansa, hirtätä hänet savuun ja myö koko hänen\nkansansa orjiksi!\"\n\n\"Abessinian kuningas on narri\", vastasi kuningas, \"mutta sinä olet\nvielä suurempi narri kuin hän. Mitäpä iloa minulla olisi sen miehen\nhirtättämisestä savuun tai hänen kansansa myömisestä orjiksi? Savu\nminulle pakkautuisi kurkkuun, ja mistä minä saisin ruokaa elättääkseni\nniin monta orjaa? Vai luuletko minun rupeavan elättämään heitä\nkonvehteilla?\"\n\n\"Ei, herra kuningas\", sanoi kolmas viisas mies; \"sinä olet itse viisain\nmies valtakunnassasi; eläös tuhat vuotta! Koska sinulla jo on kaikki,\nmitä makeaa ihmissydän haluaa, niin julista kunniasi, valtasi ja\nrikkautesi kaikelle kansalle. Pukeudu purpuraan, käy istumaan\nkultaisella valtaistuimellesi, kokoo ympärillesi kaiken maailman kansat\nja ota vastaan heidän kunnioituksensa! Usko minua, se on makeampaa kuin\nhunaja, taatelit ja marmelaadit.\"\n\n\"Menkää tiehenne!\" sanoi kuningas. \"Mestarikokki, anna heille kullekin\npumpernikkeli! Tehköön se heille yhtä pahaa kuin minulle. Minä en ole\nummistanut silmiäni seitsemään yöhön.\"\n\nMestarikokki antoi viisaille miehille kolme pumpernikkeliä, heidän\ntäytyi lyödä otsansa lattiaan, kiittää ja syödä; mutta pumpernikkelit\ntarttuivat heille kurkkuun. Koko hovi nauroi, mutta kuningas läksi\ntyytymättömänä pois, eikä hän mistään löytänyt sitä, joka olisi ollut\nmakeaakin makeampi. Ei hän voinut mennä sadan puolisonsa luo kuulemaan\nheidän riitelemistänsä; ei hänen tehnyt mieli hävittämään kokonaista\nkansaa ontuvan aasin tähden, ja mitä iloa olisi tullut siitäkään,\njos olisi kuin kolho istuutunut purpurapuvussa koko maailman\nihmeteltäväksi? Sitä paitsi oli hänellä vielä monta kaunista\nkonvehtirasiaa jäljellä; mitä piti hänen tekemän niille, kun koko hänen\nhovinsa oli kyllästynyt makeisiin niinkuin hän itsekin?\n\nIlta oli tulossa kuuman päivän perästä, aurinko alkoi vaipua, se oli\nlaskeutuva juuri kello kuusi. Kuningas istui yksin ajatuksiinsa\nvaipuneena kauniissa puutarhassaan. Suihkukaivot lorisivat, mantelipuut\nkukoistivat, viikunapuun varjo kasvoi yhä pitemmäksi hiekkakäytävällä.\nOli niin suloista ja rauhallista, että kuningas alkoi mietiskellä\nitsekseen, ett'eiköhän tämä kaunis, onnellinen iltahetki vain ollutkin\nmakeampi Landrinin ja Montpensierin karamellejakin.\n\nAstuipa siihen köyhä kristitty orjavaimo, taluttaen kädestä pientä\nnelivuotista poikaansa. Äiti ja lapsi näyttivät molemmat väsyneiltä, he\nolivat astuneet pitkät matkat ja nyt eksyneet puistoon etsiessään\nyösijaa hovista. Kuningas oli hyväsydämminen, hän ymmärsi heillä olevan\nnälän, ja hänelle johtui jotakin mieleen. \"Orja\", sanoi hän\npalvelijalleen, joka vähän matkan päässä odotteli hänen käskyjänsä,\n\"tuo tänne niin monta suurinta konvehtilaatikkoa, kuin vain kantaa\njaksat!\"\n\nOrja läksi ja toi pian neljä suurta laatikkoa kaikenlaisia makeisia.\n\n\"Asettele, mitä niissä on, tähän ruohopenkille!\" sanoi kuningas\npalvelijalleen. Vaan itsekseen hän ajatteli: \"tuo köyhä vaimo ja hänen\nlapsensa eivät ole elämässään edes aavistaneetkaan näin erinomaisia\nherkkuja. Katsotaanpas, miten he niitä halulla syövät.\"\n\n\"Syökää niin paljon, kuin mielenne tekee!\" sanoi kuningas vaimolle ja\npojalle, joka jo oli istahtanut lepäämään ruohokkoon penkin viereen.\nÄiti taittoi palasen sokurileivästä ja antoi pojalle. Poika piti sitä\nkädessään, mutta ei vienyt suuhunsa.\n\n\"Ah, kyllä ymmärrän\", sanoi kuningas; \"poika on janoissaan, kun on\nastunut niin pitkän matkan auringon paahteessa. Orja, tuo raikasta\nvettä lähteestä! Tosiaankin on jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja\nse on kovan janon sammuttaminen.\"\n\nPoika sai vettä ja joi, mutta ei kuitenkaan syönyt mitään noista\nmonista makeisista. Kuningas huviksensa tarjosi omalla ylhäisellä\nkädellään hänelle kaikkia paraita tavaroita, niin että pojan ympärille\nviimein kasvoi kokonaiset kasat makeisia. Mutta söikö hän? Eipä\nsuinkaan. Kyllä hän välistä ojensi kätensä jotakin erittäin\nhoukuttelevaa hyvää ottamaan, mutta ei hän sitä nähnyt; hänen silmänsä\nkävivät yhä sumuisemmiksi ja pienemmiksi, ja viimein ne kokonaan\npainuivat yhteen ja pienokainen nukkui, pää ruohopenkkiä vasten,\nniinkuin nukutaan raskaan päivän jälkeen, kun on hyvä omatunto ja\nlapsen levollinen mieli.\n\n\"Mitä?\" sanoi kuningas. \"Nukkuiko hän?\"\n\n\"Niinpä näkyy\", vastasi äiti.\n\n\"Ja kaikkiko jätti nämä hyvät herkut koskematta?\"\n\n\"Niin, herra. Onpa jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja se on\n_lapsen uni_.\"\n\n\"No, sitähän minä juuri olen etsittänyt kolmesta maanosasta, eikä ole\nonnistunut sitä löytää!\" sanoi kuningas hyvin ihmeissään. \"Uniko! Mitä\nsanotkaan? Minä en ole nukkunut hiukkaakaan seitsemään yöhön.\"\n\n\"Olkaa kuin lapsi, herra kuningas, niin kyllä sen heti ymmärrätte?\"\n\n\"Mitä nyt? Enkö ole ollut kuin lapsi? Onko kukaan koulupoika tai tyttö\nollut ahneempi makeisille kuin minä, itse kuningas? Ja kuitenkin,\nvaimo, sanon minä sinulle, ett'en ole seitsemään pitkään yöhön saanut\nrahtuakaan unta silmiini.\"\n\n\"Ah, herra kuningas, ei lapsen ahneus tuo meidän silmiimme suloista\nunta, vaan lapsen sydän, hyvän ihmisen työ, rukous ja kohtuullinen\nelämä. Me täyskasvuiset ihmiset tiedämme yhden asian, joka on vieläkin\nautuaallisempi kuin lapsen makea uni, ja se on syntein anteeksi\nsaaminen. Mutta makaava lapsi on rauhoitettu, se makaa enkelien\nsuojeluksessa.\"\n\n\"Orja!\" huusi kuningas.\n\nOrja tuli.\n\n\"Heitä kaikki nämä laatikot makeisineen jokeen! Vie sitte minun käskyni\nhoviin, että valmistavat siellä asunnon vaimolle ja hänen lapsellensa!\nMinä tahdon joka päivä kysyä häneltä neuvoa, sillä hän on viisaampi\nkuin minä ja kaikki viisaat miehet minun valtakunnassasi... Makeaakin\nmakeampi! Olipa merkillistä, että minä viimeinkin sen löysin.\"\n\nJa aurinko laskeutui valasemasta ihmeen kaunista puistoa, kukkivia\nmantelipuita, komeaa palatsia, ällistyneitä viisaita miehiä, köyhää\nkristittyä vaimoa, nukkuvaa poikaa ja rikkaan Arabian kuningasta, joka\nnyt oli saanut arvoituksensa selville ja unen helmoista löysi sen, joka\noli makeampi kaikkia hunajatavaroita, taateleja ja koko maailmaan\nranskalaiskonvehteja.\n\n\n\n\nKARTTAPALLO.\n\n\n    Kuin moni nuorna ollessaan\n    Kiitäisi ympär' aavan maan\n    Kuin miete mieluisesti!\n    \"Sun siipes, pääsky, ottaisin\n    Päiväksi ainoaksikin\n    Mä hyvin haluisesti.\"\n\n    Mä riemuin sitte kukillen\n    Liitäisin maiden lämpöisten\n    Pois Pohjan pakkasista\n    Ja ystävälle laatisin\n    Ma linnan aina pilvihin\n    Ruusuista loistavista.\n\n    Hei! pikku pääskyt, lentäkää!\n    Minuutissa jo pallo tää\n    Tuhannet virstat entää,\n    Tää on se maa jonk' ympäri\n    Te saatte liitää huoleti\n    Ja riemumielin lentää.\n\n    Nyt pesän paikka valitkaa\n    Vapaasti! Saima, sun on maa,\n    Ja sinun myöskin, Selma!\n    Maa onnellisin valitkaa,\n    Se olkoon lämmin palmumaa\n    Tai jäinen Sulitelma!\n\n    Ei kuningas niin äveriäs,\n    Niin vapaa lintu siivekäs,\n    Niin valtaa haltialla.\n    Valitkaa! Unhotettu vaan\n    On köyhä Suomi nurkassaan\n    Puhurin vallan alla.\n\n    Kah! Tekö, joill' on laaja maa,\n    Mielitte majan rakentaa\n    Poloiseen Pohjolaamme?\n    Tuo uljuus sietää suutelon!\n    Maa laaja kyllä oiva on,\n    Vaan paras oma maamme.\n\n\n\n\nJÄTTILÄINEN JA KOULUPOIKA.\n\n\n    Yks jättiläinen on Pohjolassa.\n    Se herraks mielisi maailmassa;\n    Vaan kesin nukkuvi niin se, että\n    Voi häntä pahasti silloin pettää:\n        Kas, päivä vaan\n        Kelkkansa suistaa\n        Sen niskaluista,\n    Käy istuimelle sen istumaan.\n\n    Syksyllä valvoa taas se jaksaa,\n    Päivälle kepposen mielii maksaa,\n    Lähettää jäitänsä kirkkaina,\n    Pimeän, kylmän ja nietoksia.\n        Se näyttää näin\n        Kuin joku suuri\n        Maan herra juuri;\n    Vaan jättiläinen on renkinäin.\n\n    Mä hevoseksi sen valjastanki,\n    Kun jää on järvellä, maalla hanki\n    Jalkaani sen sidon ilman haittaa;\n    Se vetää kuormia, sillat laittaa.\n        Se muureja\n        Ja tornit, vallit\n        Ja parhaat pallit\n    Rakentaa sokurijauhoista.\n\n    Sä karski kuningas Pohjolamme,\n    Punaiseks nipistät poskiamme,\n    Mua usein tupahan ajeletkin,\n    Kärvennät kärpäsen siipysetkin;\n        Mut sievään vain\n        Käyn suksilleni,\n        Näin kaataakseni\n    Sun, talvijättiläs, palvelijain!\n\n\n\n\nLOTTA TÄTI.\n\n\n    Meidän oiva täti Lotta,\n    Sellaista ei muut vain saa.\n    Vahinkomme kaikki totta\n    Hyvin päin hän sovittaa,\n    Sukat, housut, paidat ratki\n    Paikkaa, merkkii lakanatki,\n    Muistaa nenäliinatkin,\n    Keittää puuron, kahvinkin.\n\n    Kotiin lailla märjän hiiren\n    Koulusta kun hölkkäämme\n    Sateella, ken laittaa kiirein\n    Kuivat vaatteet yllemme;\n    Ken tuo sitte syödäksemme\n    Viilikehlon etehemme;\n    Jälkemme ken kuivailee, --\n    Jos ei niitä täti tee?\n\n    Äitikään ei paha meille;\n    Vaan on meillä vikoja:\n    Nyt jäi kaulus harhateille,\n    Nyt sai vaatteet tahroja,\n    Nyt on kampaamatta tukka,\n    Nyt on nurin toinen sukka.\n    Silloin äiti toruu jo:\n    Mitä teit taas, lapsi, noh?\n\n    Täti Lotta silloin vastaa:\n    Tuo on kodikasta vaan:\n    Kärsi, äiti kulta, lasta!\n    Lapsi tuhrii luonnostaan.\n    Kaulus oli eilen poissa,\n    Rintamusta ennen voissa,\n    Tukka siloinen on nyt;\n    Ken lie sukan kääntänyt?\n\n    Täten joka päivä Lotta\n    Pitää meidän puoltamme.\n\n\n\n\nMETSÄKARHU.\n\n\nRauman kaupungissa eli ammoin sitte rikas kauppias Kultanen; miksipä\nhän ei olisi ollut rikas? Hänellä oli suuri nenä, pieni poika ja monta\nlaivaa, jotka toivat kahvia, sokuria, inkivääriä, kardemummaa ja muita\nmaustimia vieraista maista. Aina onni seurasi hänen laivojansa paitsi\nensimäistä, jonka nimi oli Neptunus. Sen kapteenina oli Metsäläinen ja\nlaiva oli pummulilastissa tulossa Amerikasta, mutta pummulipakat\nsyttyivät itsestään tuleen, ja Neptunus paloi merellä kaikkine\ntavaroineen ja kapteenineen, joka velvollisuutensa mukaan pysyi\nviimeiseen asti laivalla.\n\nPatrooni Kultanen suri kallista laivaansa, niinkuin olisi hänen puoli\nsydäntänsä palanut merellä, eikä voinut mielessään antaa kapteeni\nMetsäläiselle anteeksi pummulin tuleen syttymistä. Miksi oli kapteeni\nostanut sellaista pummulia? Ehkäpä se ei ollutkaan syttynyt itsestään,\nvaan joku laivamies oli ehkä käynyt avotulen kanssa lastiruumassa.\nMiksi ei kapteeni Metsäläinen pitänyt parempaa järjestystä laivalla?\nJa miksi hänen nimensä oli Metsäläinen, kun niin usein kuullaan\npuhuttavan metsänpaloista?\n\nLaivamiehiä kuulusteltiin, kun palasivat kotimaahan. Kaikki valalla\nvakuuttivat, että kapteeni Metsäläinen oli pitänyt parasta järjestystä\nja ollut taitavin kapteeni kaikista, joiden kanssa he olivat\npurjehtineet. Mutta sitä Kultanen ei uskonut. Hänellä oli vanhaa\nsaamista kapteenilta, ja sen hän nyt kiskoi leskeltä.\n\nKapteeni Metsäläisen leski oli köyhä, ja hänellä oli poika, nimeltä\nKarhu, jollaiset ristimänimet ovat jotenkin tavalliset Ruotsissa ja\nNorjassa. Leski menetti pikku talonsa Kultalan saamisesta eikä sitte\ntiennyt mitään neuvoa, millä voisi elättää itsensä ja rakkaan pikku\npoikansa.\n\nMutta hän sattui olemaan hyvin kaunis, ja se oli pahoin. Eräänä päivänä\npatrooni Kultanen, joka myöskin oli leski, puki yllensä\nkiiltävänappisen sinisen frakin, punaisen liivin ja valkoiset housut,\nettä oli kirjava kuin Venäjän lippu, sekä ilmestyi suuren nenänsä\nkanssa rouva Metsäläisen ovelle ja sanoi hänelle: \"Hyvä rouva, teidän\nmiehenne poltti minulta laivan; miksi läksittekään metsään sellaisen\nmiehen kanssa? Mutta minä annan teille anteeksi ymmärtämättömyytenne ja\nteen teille niin suuren kunnian, että saatte tulla minun vaimokseni, ja\ntoivoakseni olette siitä hyvin iloissanne.\"\n\nLeski raukka ei tullut ollenkaan iloiseksi, mutta mitäpä hän osasi\ntehdä? Hänellä oli pikku poika, joka näki nälkää ja vilua; siispä hän\nmurhemielin myöntyi ja tuli yht'äkkiä rouva Kultaseksi. Pikku Karhu\nseurasi mukaan kaupanpäällisiksi ja tuli patrooni Kultasen\npojintimaksi. Kultasen oma poika, joka nyt tuli Karhun velipuoleksi,\noli nimeltään Mooses, mutta kun hän oli kankeakielinen eikä osannut\nlausua rehti nimeänsä, sanottiin häntä _Moosepiksi_, Häntä elätettiin\nsokurileivillä ja mantelimaidolla, hänellä oli koreat samettivaatteet,\nhän sai asua isänsä kammarissa ja tehdä mitä vain tahtoi. Karhun täytyi\nsyödä kovaa leipää renkien kanssa, maata heidän tuvassaan oljilla,\npitää kuluneita, ihan rikkinäisiä vaateryysyjä ja olla kaikkein\njuoksupoikana. Hän oli aina kovassa työssä, sai syyttä selkäänsä,\nMoosep tyrkki häntä eikä häntä edes nimeltänsä puhuteltukaan, vaan\nsanottiin _Metsäkarhuksi_. Ikäänkuin tuo olisi ollut niinkään sukkelaa!\nHyvän ja iloisen kasvatuksen voi kyllä monikin saada, mutta eipä pahan\nkärsiminen aina ole myöskään pahaksi. Moosepista tuli sylikoira ja\nkelvoton laiskuri, mutta Karhu kasvoi isoksi ja väkeväksi mieheksi sekä\ntuli nöyräksi ja sukkelaksi kaikkeen hyvään. Välistä kun Moosep löi\nhäntä ja syyti omia tyhmyyksiään hänen niskaansa, teki hänen mielensä\njuoksemaan niin kauas kuin tietä kesti. Mutta silloin hänelle aina\njohtui mieleen, että äiti siitä itkisi, eikä hän sitä mitenkään\ntahtonut. Kyllähän äitillä muutenkin oli kyllin raskaat päivät. Mutta\nyksi ilo hänellä sentään oli. Milloin patrooni Kultanen oli merillä ja\nMoosep siellä söi viikunia niin, että tuli sairaaksi, kutsui rouva\nKultanen pikku Karhun luoksensa, pesi ja kampasi hänet, antoi hänelle\nvehnäleipää ja maitoa, opetti hänet lukemaan Jumalan sanaa ja kehoitti\nhäntä aina olemaan kärsivällinen, ahkera ja lempeä, aina puhumaan\ntotta, aina pelkäämään Jumalaa ja luottamaan Jumalan suojelukseen. \"Älä\nsinä sure, poikani\", sanoi äiti, \"nyt olet Metsäkarhu, mutta Jumala voi\nvielä tehdä sinusta aika miehen.\"\n\n\"Luuletko niin, äiti?\" kysyi poika.\n\n\"Kyllä minä sen ihan varmaan uskon.\"\n\n\"Ja minä koetan parastani\", sanoi Karhu.\n\nEräänä kesänä rikas patrooni Kultanen matkusti omalla laivallaan\nApollolla Tukholmaan ja otti molemmat pojat mukaansa. Ahvenanmerellä\npurjehtiessa oli heillä hyvä tuuli ja kaunis ilma. Moosep vetelehti\nkajuutassa romaaneja lukien. Karhu oli kajuutanvahtina ja kaikkein\njuoksupoikana. Hän oli huuhtonut laivankannen, pessyt talrikit,\nkiillottanut saappaat, käynyt ylhäällä raakapuulla selvittämässä isoa\npurjetta ja kiivennyt keulapuun nenässä asti pienentämässä etupurjetta,\nkun patrooni Kultanen huusi: \"Metsäkarhu!\"\n\n\"Patrooni!\" vastasi Karhu. Hän ei koskaan uskaltanut muulla nimellä\npuhutella isintimäänsä.\n\n\"Puhdista minun piippuni!\"\n\n\"Kyllä teen, patrooni!\"\n\n\"Varo suurta hopeasilaista merenvahapiippua. Muista, vetelys, että se\nmaksaa sata riksiä.\"\n\n\"Kyllä teen, patrooni!\"\n\nKarhu seisoi etukannella lähellä laitaa piippuja puhdistamassa, kun\nMoosep tuli takaapäin, pisti neulalla kovasti mekon läpi ja kysyi:\n\"mitäs nyt teet, Metsäkarhu?\"\n\n\"Puhdistelen patroonin piippuja.\"\n\n\"Annas kun minä autan!\" sanoi Moosep, sieppasi suuren merenvahapiipun\nja alkoi nakutella sitä laitaa vasten; niinkuin oli välistä nähnyt\nisänsä tekevän. Mutta pesä olikin löyhässä eikä siinä myöskään ollut\nmitään nauhaa. Siispä se putosi Ahvenanmereen, niin että jäljestä\nkuului vain \"put puli.\"\n\nKarhu seisoi hämmästyksissään, niinkuin olisi itse pudonnut mereen.\nMutta Moosep oli kekseliäs ja sanoi: \"Miksi sä sysäsit minua?\"\n\n\"Sysäsinkö minä sinua?\" kysyi Karhu kummastuen.\n\n\"Sysäsit kyllä\", vastasi Moosep. Ja samassa nähdessään isänsä suuren\nnenän lähestyvän huusi Moosep, ollen kohti kurkkua itkevinään: \"miksi\nsysäsit minua, niin että isän paras piippu putosi mereen?\"\n\nPatrooni Kultanen oli sellainen mies, että kun hän pahastui, niin hän\nmenetti kaiken malttinsa. \"Vai niin!\" sanoi hän, \"eikö se riittänyt,\nkun isäsi poltti paraan laivani; nyt sinä vielä heität paraan piippuni\nmereen! Perimies! Laske alas pikku vene, heitä Metsäkarhu siihen ja\nmatkustelkoon hän omin neuvoin.\"\n\nPerimies hyvin hämmästyi, mutta ei uskaltanut sanoa vastaan. Muutamassa\nminuutissa oli vene laskettuna alas ja Karhu veneessä ja tuskin ehti\nperimies heittää hänelle enää leipäkannikkaa. \"Souda nyt etsimään minun\npiippuani!\" huusi patrooni Kultanen hänelle jäähyväsiksi peräkannelta.\n\nApollo-laiva kulki hyvää vauhtia myötätuulessa, ja kohta jäi pikku vene\nkauas jäljelle. Karhu oli niin kummastuksissaan, että hän alkoi\nmiettiä, oliko hän todellakin sysännyt velipuoltansa. Rehellinen poika\nei voi edes käsittääkään, miten toinen poika voi valhetella. Mutta kun\nApollo-laiva purjehti yhä etemmäksi hänestä, niin että se viimein näkyi\nainoastaan valkoisena pilkkuna kaukana taivaanrannalla, silloin huomasi\nKarhu kauhukseen olevansa yksin pienessä veneessä keskellä aukeaa\nmerta. Suuret kalat pulikoivat hänen ympärillänsä, delfiinit\nruiskuttivat vettä ylös ilmaan, hylkeet pistelivät mustanruskeita\nkoiranpäitään ylös vedestä. Ei kukaan heistä voinut auttaa häntä. Tuuli\nkiihtyi, meren pinta alkoi peittyä valkoiseen vaahtoon, ilta tuli ja\npimeni, ja Metsäkarhu ajeli veneessään kohti yötä ja kuolemaa.\n\nNiin, kukapa koko avarassa maailmassa nyt huoli sellaisesta hyljätystä\nraukasta, kuin Metsäkarhu oli? Ei kukaan häntä tiedustellut; hän oli\nvaipuva mereen, aallot olivat tasoittavat hänen päänsä päälle eikä\nhuomeisaamuna ollut enää näkyvä edes pientä ilmarakkoakaan hänestä\nsinertävän meren pinnalla, laivat olivat purjehtivat hänen ylitsensä ja\nmerimiehet laulavat iloisia laulujaan aivan kuin ennen.\n\nYksi oli häntä kuitenkin kaipaava, hänen äitinsä. Ajatellessaan häntä\nalkoi Karhu itkeä. Mutta kun oli itkenyt hetkisen, tuli hänelle nälkä,\nja hän alkoi pureksia kovaa leipää. Siitä hän vahvistui ja tuli\niloisemmaksi. Onhan Jumalalla aina jäljellä jokin virvoitus niille,\njotka ovat hyljättyinä täällä maan päällä.\n\nKarhu ei tiennyt, mistä hänen mielensä niin yht'äkkiään tuli iloiseksi.\nHän muisti äitinsä kehoituksen kaikessa hädässä ja vaarassa luottamaan\nJumalaan. \"Jospa koettaisin rukoilla\", ajatteli hän.\n\nSe ei alussa oikein onnistunut. Aallot vyöryivät nyt korkeina, vene\nkeikkui kuin lastu, nousi kuin vuoren harjalle ja paiskautui jälleen\nalas kuin syvään laaksoon. Nyt ei ollut helppo saada ainoatakaan\najatusta pysymään eheänä. Karhu luki ulkoa kaikki rukoukset, kuin oli\näitiltään oppinut; se tosin oli vain läksylukua, sanoja, joissa ei\nollut mitään ajatusta, mutta kohtapa hän alkoi itsekin rukoilla.\n\n\"Rakas Herra Jumala\", sanoi hän, \"minä olen vain pienoinen poika\nraukka, minun käteni on heikko, enkä minä voi mitään mahtavalle\nmerelle. Mutta sinä, Herra Jumala, olet suuri ja väkevä. Sinä olet\npaljon mahtavampi kuin meren aallot, myrsky tottelee sinun käskyjäsi,\nyö ja kuolema eivät voi tehdä minulle mitään pahaa, jos sinä vain\nkiellät heitä. Minä luotan sinuun, Jumalani. Sinä olet aina ollut hyvä\nminua kohtaan, etkä sinä minua suinkaan hylkää. Niinpä suojele minua\nnyt pimeällä merellä; lähetä enkelisi astumaan suurille vesille ja\nkieltämään aaltoja tekemästä minulle mitään pahaa. Minä tahdon olla\nsinun lapsesi, Jumalani, ja nukkua sinun sylissäsi. Kiitos, kiitos!\nHyvää yötä, rakas Jumala! Hyvää yötä, synkkä meri ja kirkkaat taivaan\ntähdet! Hyvää yötä, äiti!\"\n\nJa pikku Metsäkarhu nukkui suloiseen uneen veneen pohjalle keskelle\naukeaa merta.\n\nNyt oli pimeä eikä kukaan voinut nähdä, että merenpinnan etäisimmästä\nreunasta kohosi pehmoinen vaaleanvehreä ranta ylös kuohuvista\naalloista. Siinä oli Höyhensaaret. Siellä istui ruohokossa, joka oli\npehmoinen kuin sametti, vanha Nukku-Matti, ruotsalaisten John Blund ja\ntanskalaisten Ole Luköje. Hän tirkisteli pitkin meren autiota pintaa ja\nhuomasi pikku veneen, jossa Metsäkarhu ajelehti aaltojen leikkikaluna.\nHän viskasi ulos nuoransa, niin hienot kuin hämähäkin langat, veti\nveneen Höyhensaariin ja kantoi Karhun hopeasta hohtaviin saleihinsa\nruusuvuoteelle. Siellä oli heti saapuvilla tuhat unta kirjavissa\nperhonpuvuissa, ja he keveästi liihoitellen yli vesien toivat Karhun\nluo hänen rakkaan äitinsä. Hän tunsi päänsä päällä äitin pehmoisen\nkäden ja otsallaan hänen suutelonsa; hän kuuli korvaansa äitin rakkaan\näänen kuiskaavan: \"ole rohkea, poikani ole aina totinen, ole\nkärsivällinen ja nöyrä; Jumala sinua suojelee. Metsäkarhusta on vielä\ntuleva kerran aika mies.\"\n\nVanha Nukku-Matti seisoi ääneti ja liikahtamatta pojan vieressä.\nAinoastaan yksi uni surisi kuin mehiläinen, kauan huutaen pojan\nkorvaan: \"kolme kappaletta, kolme kappaletta!\" \"Ole vaiti\", sanoi Karhu\nunelle, \"mitä minä teen sinun kolmella kappaleellasi? Mitäs unista!\"\n\nYö kului, aamu valkeni. Karhusta tuntui, kuin katto kohoaisi hänen\npäältänsä, niin että kirkas taivas alkoi näkyä; seinät siirtyivät\nulommaksi ja muuttuivat läpinäkyväksi ilmaksi; lattia alkoi kiikkua ja\nmuuttui kohisevaksi mereksi. Silloin kalpenivat kaikki Höyhensaarten\nluolan timantit, keveä, vaaleanpunainen harso levisi kaikkien esineiden\npäälle, ja hiljainen soitto, joka oli koko yön suhissut luolassa,\nhaihtui yksitoikkoiseen meren aaltojen pauhuun.\n\nKarhu tunsi kylmää päänsä päällä, avasi silmänsä ja katseli\nkummastellen ympärilleen. Hänen yllänsä oli taivas, allansa sinertävä\nmeri ja ympärillänsä viileä aamuilma. Karhu makasi veneensä pohjalla,\nja tuuli oli vienyt lakin hänen päästänsä mereen. \"Minä olen nähnyt\nunta\", ajatteli hän, \"ja Jumala on minua suojellut. Kiitos, rakas\nJumala!\"\n\nSitte hän nousi istumaan ja rupesi syömään leipäänsä, paljoapa sitä ei\nenää jäljellä ollutkaan. Häntä janotti; vesi oli suolaista eikä\nmaistunut hyvälle, mutta ei Itämeren vesi sentään ole niin suolaista,\nett'ei sitä hätätilassa voisi juoda.\n\nSuureksi kummastuksekseen näki Karhu suuren laivan mastoitta\nkuljeksivan tuul'ajolla aivan lähellä hänen venettänsä. Oli ollut\nmyrsky-yö, meri vieläkin aaltoili korkeina vyöryinä, mutta pahin myrsky\noli jo ohitse. Karhu tarttui airoihin ja sousi laivan luo.\n\nNiin, se oli suuri, lastattu laiva, joka oli ruvennut vuotamaan ja\njosta oli mastot hakattu poikki, ett'ei se kaatuisi. Se tuskin enää\npysyi veden päällä, niin täynnä vettä se oli ja merimiehetkin olivat\nsiitä jo poistuneet. Karhu huusi \"hoi!\" alhaalta laivan vierestä, mutta\nkun mitään vastausta ei kuulunut, kiipesi hän rohkeasti ylös laivan\nkannelle.\n\nSiellä oli köysiä, tavaroita, työkaluja ja kaikenlaisia jäännöksiä\nsekaisin, aivan mullin mallin. Lastiruumassa näkyi paljo kalliita\nkauppatavaroita, mutta ei missään ainoatakaan elävää olentoa. Karhua\nalkoi kammottaa ja hän aikoi jo laskeutua takaisin veneesensä, kun\nsurkea määkiminen kaikui laivan keulasta hänen korviinsa.\n\nSiellä oli vuohi kytkettynä aitaukseen kannelle. Karhu päästi sen irti,\notti leipäkakun veden päältä, ja yritti taas laskeutumaan veneesensä.\nHän kaaloi vedessä kajuutan oven ohitse. Siinä uiskenteli kaikenlaisia\nkapineita, ja samassa hänelle johtui mieleen tuo itsepäinen uni. \"No,\nolkoon menneeksi kolme kappaletta, koska minulla jo on kaksi!\" ajatteli\nKarhu, sieppasi pienen mahonkiarkkusen, joka kellui aivan portaiden\nedessä, ja kiiruhti vuohen, leivän ja arkkusen kanssa veneesensä. Jopa\nolikin aika. Hän ei vielä ehtinyt monenkaan sylen päähän laivasta, kun\nkuuli omituisen kohinan; mereen syntyi pyörivä kuoppa, suuri laiva\npainui, ja kohta tasoittuivat aallot jälleen, niinkuin ei koskaan\nlaivaa olisi siinä ollutkaan olemassa.\n\nKaksi päivää ja kaksi yötä ajelehti Karhu veneessään merellä. Hän antoi\nleivästään osan vuohelle, ja vuohi antoi hänelle maitoa. Kolmannen\npäivän aamuna näkyi laiva. Se lähestyi, se huomasi pojan mekon, jonka\nhän oli sitonut airoon hätälipuksi, otti hänet veneestä laivaan ja vei\nTukholmaan.\n\n\"No, poikanen, kenenkä luo minä nyt sinut vien täällä kaupungissa?\"\nkysyi kapteeni.\n\n\"En minä tunne ketään Tukholmassa\", vastasi Karhu. \"Antakaa minun jäädä\nlaivaan kajuutanvahdiksi ja oppia palvelusta. Minä tahtoisin mielelläni\ntulla kunnon merimieheksi, niinkuin isänikin oli.\"\n\n\"Vai niin!\" vastasi kapteeni. \"No, käypihän tuo päinsä. Entinen vahtini\njuuri eroaakin palveluksesta, hänelle on tullut ikävä äitinsä\npiparkakkuja. Jää sinä tänne, niin minä myön vuohesi, että saat sillä\nrahalla ostaa itsellesi paremmat vaatteet. Sinun entinen isäntäsi ei\nliene ollut sinulle kovinkaan antelias.\"\n\n\"Antoi hän minulle ruokaa\", vastasi poika.\n\n\"Niin kai, ja sanoi sinua Metsäkarhuksi, se kyllä näkyy vaatteistasi.\nMutta nyt pitää Metsäkarhusta tuleman aika mies.\"\n\nKarhun sydän sykähti ilosta. Nuo samat sanat hän nyt kuuli jo kolmannen\nkerran.\n\nSeuraavana päivänä Karhu läksi astuskelemaan suurta Tukholmaa,\nostaakseen vaatteita. Eräässä kadun kulmassa seisoi suuri ihmisjoukko\nlukien nurkkaan naulattua suurta paperia. Karhu seisattui, hän niinkuin\nmuutkin, ja kysyi, mitä siinä oli. \"Ohoh\", vastasi eräs leveähartiainen\nraudankantaja, kädet housuntaskuissa, \"kaikki tuhkimukset ne ovatkin\nolevinaan uteliaat! Ei se sinuun koske. Eräs ylhäinen herra lupaa tuhat\nriksiä palkinnoksi sille, joka hänelle toimittaa pienen mahonkiarkkusen\ntakaisin Ahvenanmerestä. Mene sinä vain kotiisi lukemaan katkismusta!\"\n\nKarhulle johtui mieleen pikku mahonkiarkkunen, jonka hän oli pelastanut\nuppoavasta laivasta. Kolme kappalettahan unikin oli hänelle huutanut.\n\nTäyttä laukkaa juoksi Karhu takaisin laivaan. Pikku arkku oli siellä\nlastujen ja kenkärajain seassa sängyn alla etukojussa. Kyllähän arvaat,\nett'ei Karhu suinkaan vitkastellut kaupunkiin takaisinkaan juostessaan,\narkkunen rikkinäisen mekon alla. Hän pyrki ylhäisen herran luo, mutta\npalvelijat, ainakin puoli tusinaa, jo rapuilta käännyttivät\nylenkatseellisesti hänet takaisin. \"Etkö joudu tiehesi, repalehtija!\"\ntoruivat he. \"Ei meillä ole äyriäkään antaa kerjäläisille.\"\n\n\"Saammepahan nähdä\", vastasi Karhu, arkkuansa näyttäen.\n\n\"Mikä se on?\" riemuitsivat palvelijat, arkkua tavoittaen. \"Annas se\nmeille, niin saat huomenna maksun.\"\n\n\"Ei, kas niin tyhmä minä en ole\", sanoi Karhu, pitäen kiinni arkustaan.\nMutta pisin ja väkevin palvelija otti häntä kauluksesta, sanoen:\n\"veitikka, tunnusta, että olet varastanut sen!\"\n\n\"Sen valehtelet, vaikka oletkin noin pitkä\", vastasi Karhu,\nponnistellen kaikin voimin vastaan. Siitä syntyi aika hälinä ja melu;\nherra, yllänsä korea yönuttu, avasi oven ja kysyi metelin syytä.\n\n\"Teidän armonne\", huusivat palvelijat, \"tässä on poika, joka on\nvarastanut pienen arkkusen.\"\n\n\"En minä ole koskaan varastanut\", vastusti Karhu.\n\n\"Tuleppas sisään arkkuinesi!\" käski ankara herra.\n\nKarhu astui rohkeasti sisään; hänellähän oli hyvä omatunto. Tuskin ehti\nylhäinen herra huomata arkkusen, kun hän jo tempasi sen pojan käsistä.\n\n\"Minun arkkuni ja aarteeni!\" riemuitsi hän, painalsi salavieteriä ja\nkansi lensi auki. Karhu odotteli näkevänsä siinä ainakin kalliita\nhelmiä, ell'ei muuta vieläkin parempaa, mutta arkussa oli ainoastaan\nmuutamia kellastuneita paperipalasia. \"No, tuo nyt ei ainakaan\nkannattanut luvata niin suurta summaa\", ajatteli Karhu.\n\nMutta ylhäinen herra sanoi hänelle: \"rakas poika, sinä olet pelastanut\nminun kunniani ja omaisuuteni. Minun syytetään ottaneen kruunun rahoja,\nja nämä paperit todistavat minun viattomuuteni. Kerroppas nyt, miten\nlöysit tämän arkkusen!\"\n\nKarhu kertoi seikkailunsa, mutta ei maininnut sanaakaan, miten huonosti\nhäntä isintimänsä oli kohdellut.\n\n\"Kyllä sinusta näen, että olet rehellinen poika\", sanoi yönuttuinen\nherra. \"Suostutko siihen, että panen sinun puolestasi tuhat riksiä\npankkiin ja annan siitä sinulle kirjallisen kuitin?\"\n\nNo, Karhu tietysti siihen suostui; mitäpä hän olisi tehnytkään niin\npaljolla rahalla? Hän kiitti ylhäistä herraa, palasi kapteeninsa luo ja\nkertoi hänelle tämän uuden onnensa. Kapteeni hymyili ja sanoi: \"no,\nMetsäkarhu, nyt olet rikas, eikä sinun enää tarvitse kärsiä merielämän\nvaivoja. Nyt voit olla laiska ja syödä paljasta torttua monta vuotta.\"\n\n\"Ei toki, niin tyhmä en ole\", vastasi Karhu. \"Nyt minä teen työtä ja\nopin meripalveluksen. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua pääsen vähän\nylempään arvoon ja sitte perimieheksi...\"\n\n\"Ja sittekö kapteeniksi?\"\n\n\"Niin, sitte kapteeniksi\", virkkoi Karhu, punastuen itsekin noin suurta\nkunnianhimoansa. \"Minä käytän rahani oppiakseni purjehdustaitoa, ja kun\nsaan oman laivan, lähden Raumaan äitiäni hakemaan.\"\n\n\"Se on oikein, Metsäkarhu!\" kehoitti kapteeni. \"Pidä vain perää sitä\nilmaa kohti, niin Jumala kyllä auttaa sinua!\"\n\nKarhu seurasi päätöstänsä kuin mies. Kaksi vuotta oli hän\nkajuutanvahtina, kasvoi yhä vahvemmaksi, alkoi astua merimiesten tapaan\nhajasäärin, yleni sitte laivapojaksi, merimieheksi, alaperimieheksi.\nHän purjehti ympäri maailman, kärsi vaivoja, mutta oli aina reipas ja\niloinen. Kaksi talvea hän luki purjehdustiedettä, suure- ja\nmaantiedettä, suoritti tutkinnot ja tuli kapteeniksi sekä sai\nkuljettaakseen eri laivan. Hän oli oikeudentuntoinen, taitava ja\nluotettava, ja kaikki menestyi hänelle hyvin. Muutaman vuoden kuluttua\noli hänellä jo kaunis, aivan oma laivansa, nimeltä _Emäkarhu_.\n\nEräänä päivänä nousi Raumassa suuri hälinä. Kaupunkia kohti purjehti\nvieras laiva, jonka vertaista ei koskaan oltu ennen nähty. Kaikki\nmastot ja lokit oli silattu messingillä, niin että ne loistivat\npäiväpaisteessa kuin kulta. Perä oli kullattu, etukeulassa välkkyi\nhopeainen karhu ja \"Emäkarhu\" näkyi joka lipussa kirjoitettuna.\n\nKoko kaupunki ihmetteli ja kaikki riensivät satamaan näkemään muhkeaa\nEmäkarhua; vanha patrooni Kultanen ja hänen poikansa Moosep tietysti\neivät olleet vähimmin uteliaat. Patroonin puuhat olivat onnistuneet\nhuonosti viime vuosina, niin että hänellä nyt oli jäljellä ainoastaan\nsuuri nenänsä ja vanha Apollo. Moosep enimmäkseen vain makaili sohvalla\nlukien vanhoja sanomalehtiä. Mutta nyt päätti hänkin lähteä satamaan;\nisä ja poika soudattivat itsensä ulos Emäkarhu-laivan luo ja pyysivät\nkaikkein nöyrimmästi lupaa katsella tuota muhkeaa alusta tarkemmin.\n\n\"Olkaa hyvä ja nouskaa vain ylös!\" vastasi kapteeni Karhu Metsäläinen,\nmuuttaen äänensä niin vieraaksi kuin mahdollista eikä ollen tuntevinaan\nilkeää isintimäänsä tai hänen viekasta poikaansa, vaikka hän tietysti\nheidät heti tunsi. He eivät aavistaneet eivätkä olisi mitenkään\nuskoneetkaan, että tämä nuori ja kaunis kapteeni oli heidän oma entinen\nMetsäkarhunsa. He luulivat häntä joksikin rikkaaksi englantilaiseksi,\njoka huviksensa purjehteli katselemassa vieraita maita.\n\nKapteeni näytteli heille kaikki laivan merkillisyydet ja pyysi heitä\nsitte laivaan oikein komeille päivällisille. Hän oli yksinkertainen ja\nvähään tyytyvä mies, mutta nyt oli hän hankkinut kaikenlaisia herkkuja\nja hyviä viinejä kaikista maanosista. Vieraat eivät kyllästyneet\nihmettelemään laivan komeutta ja hyviä päivällisiä; he olivat aivan\nhaljeta kateudesta, ja se hyvin huvitti kapteeni Karhua.\n\nKun vieraat monilla imelänhappamilla sanoilla kiittelivät ja sanelivat\njäähyväsiä, kysyi kapteeni ikäänkuin sattumalta, vieläkö rouva Kultanen\neli.\n\n\"Kyllä hän vielä elää, raukka\", vastasi Kultanen, \"mutta hän ei käy\nenää missään, hän suree vain tyhmää poikaansa.\"\n\n\"Vai niin! Oliko hänellä poika?\"\n\n\"Oli kyllä. Hyvin ilkeä ja tyhmä poika, joka hukkui Ahvenanmereen\nviisitoista vuotta sitte.\"\n\n\"Onkohan ihan varma, että hän hukkui?\" kysyi Karhu.\n\n\"On, paha kyllä\", huokasi Kultanen. \"Hyökylaine tempasi hänet mukaansa,\nja hän vaipui kuin kivi pohjaan.\"\n\n\"Mitäpäs hän sysäsi minua?\" virkkoi Moosep.\n\n\"Minä olen kuullut sanottavan, että häntä syytettiin syyttömästi ja\njätettiin pienessä veneessä aukealle merelle aivan avuttomaksi.\"\n\nMoosepin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi; hän tiuskasi: \"saihan hän\nyhden leipäkakun mukaansa!\"\n\n\"Oletko vaiti?\" kielteli isä.\n\nKapteeni Karhu katsoi heitä terävästi silmiin ja sanoi tavallisella\näänellään: \"Minä olen kuullut pojan elävän, ja hän aikoo saattaa\nisintimänsä edesvastaukseen. Koko laivaväki voi todistaa, että poika\nheitettiin yksin aavalle merelle.\"\n\nNyt Kultanen ja Moosep tulivat yhtä kalpeiksi, kuin ennen olivat\npunaiset, ja patroonin suuri nenä tuli sinertäväksi. He eivät tienneet\nparempaa neuvoa kuin yrittää kieltämään kaikki.\n\n\"Niinkö vainenkin?\" sanoi kapteeni Karhu. \"Minä olen lukenut toisesta,\nennen muinoin eläneestä pikku pojasta; hänenkin nimensä oli Mooses,\nmutta ei Mooses Kultanen. Hänet pantiin pienessä korissa Niilijokeen,\nvaan hän kuitenkin sai elää, ja hänestä tuli aika mies. Ettekö te\ntiedä, että aallot tottelevat Jumalan tahtoa? Ei valehtelemisesta ole\napua Jumalan edessä. Mitä te olette tehneet pikku Metsäkarhusta?\"\n\nUh! -- nyt loppui patrooni Kultasen ja hänen poikansa Moosepin rohkeus.\nHe tunsivat Metsäkarhun ja omatunto alkoi soimata heitä; he\nlaskeutuivat polvilleen pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ett'eivät enää\nkoskaan niin tekisi.\n\nMetsäkarhu, josta nyt oli tullut ankara kapteeni Karhu Metsäläinen,\nantoi heidän puhista hetkisen, mutta sanoi sitte kyynelsilmin: \"Nouskaa\nylös, isintimäni! Ja nouse sinäkin, Moosep! En minä ole tullut\npalkitsemaan kovalla sydämmellä Jumalan hyvyyttä minua kohtaan. Ei, en\nminä rupea teitä syyttämään, olkoon se kaikki unhotettu. Antakaa\nminulle vain takasin äitini, niin olemme taas hyvät ystävät.\"\n\nKas, ne olivat sanoja kuin raesade ja auringonpaiste yht'aikaa!\nPatrooni Kultanen tunsi kuin vuoren vierähtävän pois painamasta, ja\nhänen sinertävä nenänsä muuttui jälleen tummanpunaiseksi. Moosep oli\nitkevinään ja valehteli iloissaan, ett'ei hän koskaan ollut ketään\nmaailmassa rakastanut enempää kuin Metsäkarhua. Kaikki läksivät nyt\nyhdessä yksikseen jätetyn rouva Kultas-raukan luo, eikä kukaan osaa\nkuvailla, miten se vanha rouva ihastui ja ilostui. Viisitoista vuotta\noli hän surrut, luullen rakkaan pikku Metsäkarhunsa kuolleen, ja nyt\nhän seisoi tuossa pitkänä, reippaana ja ilmi elävänä merimiehenä. Nyt\nhänestä oli tullut aika mies, niinkuin äiti oli niin varmasti\nennustanut hänen pienenä ollessaan.\n\nMetsäkarhu nyt vasta tunsi itsensä onnelliseksi mieheksi, kun sai\ntakaisin äitinsä. Hän osti heti hänelle ja itselleen kauniin kartanon;\nhe muuttivat siihen ja elivät iloisina yhdessä kokonaisen vuoden, ja\nEmäkarhu oli satamassa ankkurissa. Mutta täll'aikaa tuli toinenkin\nkaunis emäkarhu taloon. Kapteeni Karhu rakastui köyhään ja ahkeraan\nraumalaistyttöön, joka osasi tehdä kaikkein kauneimpia pitsejä, ja se\ntyttö tuli hänen vaimoksensa. Elettyään sitte jonkun ajan onnellisena\nalkoi hän jälleen ikävöidä vesille, kun hänen äitinsäkään ei enää ollut\nyksin. Mutta eipä Karhu enää purjehtinut maailman ääriin asti, hän\nviihtyi paremmin kotona; hän läksi joka kevät toukokuussa ja palasi\nmarraskuussa, tuoden kaikkein kauneimpia joululahjoja äitilleen, maalla\nelävälle emäkarhulleen ja pienille karhunpoikasilleen. Olipa\nhupaisempaa tanssia heidän kanssansa joulukuusen ympärillä kuin muinoin\nistua pienessä avoveneessä aavalla merellä.\n\nTämä oli kaikki, niinkuin olla pitikin. Mutta patrooni Kultanen ja\nhänen poikansa Moosep olisivat ennemmin suoneet Metsäkarhun yhä vielä\nistuvan veneessään eikä koskaan palanneen. He kadehtivat hänen onneansa\nja miettivät yöt päivät, miten he pääsisivät yhtä rikkaiksi kuin\nMetsäkarhu. Hän oli kertonut heille seikkailunsa Nukku-Matin kanssa,\nmaininnut haaksirikkoisen laivan ja mahonkiarkkusen sekä leikillä\njutellut unenkin, joka oli huutanut hänelle: \"kolme kappaletta! kolme\nkappaletta!\" Sen kaiken sommitsivat patrooni Kultanen ja Moosep yhteen\nja tulivat yhä enemmin vakuutetuiksi, että siinä täytyi olla taikoja\nseassa. Mutta voisimmehan mekin samalla tavalla tulla rikkaiksi,\narvelivat he.\n\nNo, pitihän koettaa samaa keinoa. Vanha Apollo oli vielä satamassa\nankkurissa, vaikka halkeilleena ja hataroituneena. Kultanen laitatti\nsen kantoon, lastasi sen täyteen tervaa ja turkiksia ja läksi\npoikinensa purjehtimaan Tukholmaan, toivoen matkalla löytävänsä\nAhvenanmerestä mahonkiarkkusen.\n\nKaikki oli tehtävä samalla tavalla kuin ennen muinoin silloin, kuin\nMetsäkarhu jätettiin merelle. Patrooni Kultanen pudotti vanhan,\nkelvottoman merenvahapiipun mereen, oli olevinaan siitä hyvin suuttunut\nja jätti Moosepin suuressa sluupissa tyynelle merenselälle. Sluuppiin\noli tehty vuode kahdesta höyhenalusesta, silkkipeitteestä, hienoista\nlakanoista ja kolmesta tyynystä. Pantiinpa Moosepille evästäkin: neljä\nsuurta vehnäleipää, voipytty, vasikkapaisti, kaksi juustokimpaletta,\niso vati lättyjä, hillopurkki, koko kori olutta ja kuusi pulloa viiniä.\nYllä oli Moosepilla sudennahkaturkki ja jalassa pitkävartiset saappaat,\nkun hän pitkänänsä vetelehti pehmeillä tyynyillä, sikaria poltellen.\n\nLaiva purjehti pois, sluuppi jäi yksin, kaikki oli niin hiljaista.\nMoosep söi vahvan illallisen, joi olutta ja viiniä ja huomasi\nseikkailun oikein miellyttäväksi. Kun rupesi pimenemään, veti hän\npeitteen korvillensa ja nukkui sikeään uneen. Iltasiunauksen\nrukoileminen oli hänestä aivan tarpeetonta.\n\nYöksipä kasvoikin myrsky. Moosep makasi ja myrsky ajoi sluupin\nOhdakesaarten rantaan. Siellä akka Painajainen istui karkealla\nkalliolla, saalista väijyskellen. Hän huomasi Moosepin, veti hänet\nsluuppinensa maalle, vei hänet ummehtuneesen luolaansa ja pani\nnokkosvuoteelle. Ne pistelivät ja polttivat koko hänen ruumistansa,\nlyijyä oli hänen silmäluomiensa, lyijyä sydämmensä päällä, ja akka\npuristeli hänet mustelmille, nipisteli häntä, tukisteli häntä ja nauroi\nniin ylellisesti, että hänen pukinnahkaturkkinsa selkämys halkesi\npelkästä ilosta. Pidettyään sellaista peliänsä hetkikauden viskasi akka\nMoosepin jälleen sluuppiin ja sysäsi sen pois rannasta menemään\nmenojansa.\n\nMoosep heräsi siitä, että hän makasi vedessä, ja sluuppi heittelehti\nkuin pallo aaltojen välillä. Kauhistuen nousi hän ylös, mutta kaatua\nkeikahti jälleen kumoon; hänen päätänsä pakotti ja ruumiinsa oli kuin\nnokkosilla kylvetetty. Kolme päivää hän ajelehti merellä, voimatta\nliikahtaa tai mitään syödä; vielä auringonpaistekin häntä vaivasi.\nSeikkailu alkoi jo tuntua ikävältä. Kolmantena päivänä asettui myrsky,\nja nyt päätti Moosep syödä aika lailla. Voi, vehnäleivät ja juustot\nolivat lionneet vedessä aivan kelpaamattomiksi, voipytty oli\nvierähtänyt mereen ja lätyt joutuneet turskain ruoaksi. Onneksi oli\nvielä jäljellä vasikkapaisti, oluet ja viinit. Moosep söi ja tunsi\nmielensä rohkeammaksi. Kas vain, eikö tuossa todellakin ollut\nhaaksirikkoinen laiva ilman mastoja kivisärkällä. Moosep sousi sinne:\nei ketään ollut laivassa, kaikki hujan hajan, lastin palasia uiskenteli\nvedessä. Moosep olisi voinut pelastaa paljonkin tavaraa, mutta hän etsi\nvain kolmea kappaletta: vuohta, leipäkakkua ja mahonkiarkkua. Vuohta ei\nlöytynyt, mutta sen sijaan laivakissa; ei myöskään näkynyt missään\nleipäkakkua, vaan sen sijaan hän otti tervapytyn. Jospa vain nyt olisi\nlöytynyt mahonkiarkkunen kolmanneksi! Ja mikä onni! hän löysikin\npyöreän rasian, ja ell'ei se ollut mahongista, niin olihan toki\nhaavasta. Niiden kolmen kappaleen kanssa sousi hän tyytyväisenä pois\nlaivan luota.\n\nTuli ilta. Moosep söi vasikkapaistia, joi olutta, nukkui ja ajelehti\nmerellä. Tuli aamu. Moosep heräsi, tunsi nälkää ja yritti syömään,\nmutta kissa olikin yöllä syönyt kaiken vasikkapaistin, mitä jäljellä\noli. Hän olisi mielellään heittänyt kissan mereen, mutta se raapi\nhäneltä kasvot; \"ei, kolme kappaletta, eläköön!\" Kuudentena päivänä\nei Moosepilla ollut merellä enää muuta kuin viiniä, raukalla! Hän joi,\ntuli päästään pyörälle ja olisi ehkä piankin pudonnut mereen, ell'ei\njuuri silloin olisi halkovene sattunut Ahvenanmaalta tullen\npurjehtimaan ohitse.\n\n\"Ota kiinni vaan ja toimita tuo juoppolalli tänne!\" huusi perimies\nainoalle venemiehelleen. Venemies teki työtä käskettyä ja veti Moosepin\nylös. \"Virkisteleppäs häntä vähän nuoranpäällä, niin hän tulee jälleen\niloiseksi!\" käski perimies.\n\nMooseppia siis virkisteltiin ja sitte vietiin hänet hyvästä maksusta\nRaumalle. Astuttuaan isänsä eteen löi Moosep nyrkkinsä pöytään ja\nkysyi, miksi hänet oli jätetty kuudeksi päiväksi merelle. \"Voi, rakas\npoika\", vastasi patrooni Kultanen, \"jospa tietäisit, mitä on\ntapahtunut! Samana yönä, kuin sinut jätettiin sluuppiin, nousi hirveä\nmyrsky; me hakkasimme mastot poikki, mutta tuuli ajoi laivan kalliolle,\neikä kellään ollut aikaa ajatella sinua. Voi kaunista Apolloani! Voi\ntervatynnyrejäni ja kalliita turkiksiani! Ne maksoivat enemmän kuin\nämpärillisen hopeaa ja kultaa. Voi! voi! sitä vahinkoa!\" Ja patrooni\nKultanen itki katkerasti, sillä ei mikään siihen mieheen koskenut niin\nkovasti kuin rahan menettäminen.\n\n\"Mutta kuinka sinun onnistui?\" jatkoi hän nyyhkien. \"Löysitkö\narkkusen?\"\n\n\"Löysinpä niinkin!\" riemuitsi Moosep. \"Tottahan tuota jotain piti\nsaadakin. Minua on tukisteltu, raavittu, nipistelty, purtu, puristeltu,\nsysitty ja pieksetty, niin että tuskin enää koossa pysyn. Mutta mitäpä\ntuosta. Minä olen maannut suolavedessä, irvistellyt auringonpaahteessa,\nminua on varastettu, minä olen juonut viiniä ja saanut selkääni\nnuoranpäätä; mutta ei siitäkään lukua. Niin ja niin on tapahtunut. Nyt\nminä olen niin rikas, että Metsäkarhu on vain myyrä minun rinnallani.\"\n\n\"Rakas poika, olemmeko todellakin nyt niin rikkaat?\" ihmetteli isä.\n\n\"Minä sanon, että _minä_ olen rikas, eikä teillä ole sen kanssa mitään\ntekemistä\", virkkoi Moosep äreästi.\n\n\"Mutta rakkahin poikani, minähän olen nyt köyhä. Emmekö elä yhdessä\nsinun rikkauksillasi kuin hyvät ystävät?\"\n\n\"Emme toki, en anna kengänpaikkaakaan\", vastasi Moosep.\n\n\"Voi Moosep, kun voitkin olla noin kiittämätön lempeätä isääsi kohtaan!\nMissä sinun arkkusi on?\"\n\n\"Tässä!\" ja Moosep ylpeillen näytti rasiataan.\n\n\"Mitä hullua!\" ärjäsi patrooni Kultanen. \"_Sekö_ rasia se on? No, mutta\nsinähän olet käynyt meidän omassa Apollossamme.\"\n\n\"Olenko minä käynyt Apollossa?\"\n\n\"Oletpa niinkin. Kauniita aarteita! Mitäs luulet tuossa rasiassa\nolevan?\"\n\nMooses arveli, ett'eihän Metsäkarhukaan ollut avannut arkkuansa\nennenkuin Tukholmassa; sentähden ei hänkään ollut uskaltanut avata\nrasiaa ennenkuin Raumalla. Mutta mitäpä siinä olisi muuta voinut olla\nkuin kultahietaa ja timantteja?\n\n\"Vai kultahietaa! Voi sinä kovaonninen! Avaappas itse ja katso!\"\n\nMoosep avasi rasian vapisevin käsin. Ja mitä hän löysi siitä? Isänsä\nvanhan tekotukan, joka oli aiottu viedä Tukholmaan kammattavaksi.\n\nPatrooni Kultanen ei voinut kaikessa murheessaankaan olla nauramatta.\nSe suututti Mooseppia, joka arveli jo saaneensa kylliksi kärsiä\nkaikenlaista kiusaa. \"Kuuleppas, isä!\" sanoi hän, \"eikö Apollossa ollut\nlastina tervaa ja turkiksia?\"\n\n\"Oli, paha kyllä, paha kyllä!\" huokasi isä. \"Ja nyt on kaikki meren\npohjassa.\"\n\n\"Mutta minä pelastin edes vähän.\"\n\n\"Todellako? Pelastitko sinä?\"\n\n\"Tämän tervapytyn.\"\n\n\"Oh, häpeä toki! Etkö pelastanut yhtään minun kalleista turkiksistani?\"\n\n\"Tietysti minä niitäkin pelastin.\"\n\n\"Harmaitako?\"\n\n\"Niin, harmaita se oli.\"\n\n\"No, sepä toki oli edes vähäinen lohdutus. Rakas poikani, missä se on?\"\n\n\"Tässä se juoksentelee omilla jaloillaan\", vastasi Moosep. Ja\nlaivakissa köyristi selkäänsä ällistyvälle isännälleen.\n\n\"Häpeä, vekkuli!\" ärjäsi patrooni Kultanen vihan vimmassa, sieppasi\nkeppinsä ja tanssitteli sitä aika lailla Moosepin seljässä. Keppi\ntanssi ja kissa syljeksi ja Moosep Kultanen luuli taaskin olevansa\nOhdakesaarilla. Mutta Metsäkarhu sitä ei kuullut; hän istui kaukana\nsieltä opetellen pikku karhusiansa kiipeämään hänen selkäänsä, joka\nmuka oli suuren laivan masto.\n\n\n\n\nTEHTAAN TYTTÖ.\n\n\n    Niin, köyhiä nuorina olimme me,\n    Vaikk' äiti ol' ahkera juuri.\n    Vapaina me metsässä juoksimme;\n    Ah, rikkaus tuo oli suuri!\n    Kuin perhoset olimme riemuisat:\n    Oli taivas ja myös\n    Valo, vehreys meillä,\n    Sinijärvi ja lintuset laulelevat.\n\n    Kuin kahlitut vangit nyt seisomme vaan,\n    Koneistohon kytketyt myötään;\n    Ei uskalla astua askeltakaan,\n    Kun kunkin on tehtävä työtään.\n    Lemu liisterin rintamme raskauttaa,\n    Laki, matala on,\n    Niin paksut on muurit,\n    Jyry huumaten äänemme vaijentaa.\n\n    Niin lumoten kiertimet kieppuelee,\n    Ja lanka se rioihin sääntyy,\n    Ja rullat ne paksuksi paisuelee,\n    Ja syöstävät nuolena kääntyy.\n    Vaan mykkinä, kalpeina seisomme me\n    Kuin koskessa vain\n    Ja vahdimme rullaa\n    Ja solmeemme langan, kun katkeevi se.\n\n    Vaan kaikk' komentaa kone rautainen,\n    Humisten kuni syksyllä tuulee,\n    Ja kaikki me täytämme käskyjä sen:\n    Kone ihminen onpi, se luulee.\n    Näkymättömät voimat sen käymähän saa:\n    Se kehrävi niin\n    Myös meill' elon lankaa,\n    Mut vain ikä kultasen näin kuluttaa.\n\n    Vaan ihmistuntehet, muistelotkin\n    On meilläkin rinnassamme;\n    Et lannista niitä, jos kytkisitkin,\n    Ei seuraa ne aistimiamme,\n    Ja miettehet entävät vihantahan\n    Ja vapauteen\n    Ja lapsuusaikaan,\n    Sinitaivahasen sekä Jumalahan.\n\n\n\n\nSEPPÄ.\n\n\n    Puh!\n    Palje puhkuen huohottaa,\n    Ilma ahjohon purskahtaa.\n    Tuli syö syden: kuumuus karttuu,\n    Pidit kuumahan rautaan tarttuu.\n    Puh! Puh!\n    Säen lens ulos pimeään.\n    Tuuli -- kas! -- tään\n    Mutkistaa;\n    Vilkkuin se vaihtuu,\n    Herjeten haihtuu;\n    Sokko yö ylös tuijottaa.\n\n    Naks!\n    Seppä on ylispuolellaan\n    -- Paita nokinen -- lämmin vaan.\n    Niinkuin lehtiä puusta, lähti\n    Valkoraudasta moni tähti.\n    Niks! Naks!\n    Palje seisovi, tult' ei näy,\n    Moukari käy...\n    Veitsekskö vaan,\n    Metalli, sulla\n    Mieli on tulla?\n    Miekaks, suojaksi synnyinmaan?\n\n    Ah!\n    Seppä mestari miehuisin,\n    Kirveeks tulla mä tahtoisin,\n    Kaataa puita, jos saisin luvan,\n    Laittaa äidin ja pojan tuvan...\n    Pah! Kah!\n    Pohja, terä jo ilmautuu,\n    Silmä ja suu.\n    Mars! vetehen!\n    Soh, upoksissa!\n    Sylje kuin kissa!\n    Äiti hän vartoo puurollen.\n\n\n\n\nPOIKA PERNAJASTA.\n\n\nKristian Tyrannin aikana oli eräs Olli Simonpoika niminen köyhä\nkalastaja, joka asui Särkilahden alueella Pernajan pitäjässä nykyisten\nkaupunkien Porvoon ja Loviisan välillä. Suomenlahden siniset vuonot\ntunkeutuvat täällä niemien, saarien ja metsäkumpujen väliin, jotka\ntuuheilla kuusillansa kurkistavat veden pintaan.\n\nOlli Simonpojalla oli poika, jolle oli annettu pääenkeli Mikaelin nimi,\nsillä isä oli urhoisa soturi, joka nuorena ollessaan oli taistellut\nmaan vihollisia vastaan. Nyt oli hän pannut pois miekan ja joutsen ja\ntarttunut airoihin, ottaakseen meren lohia vangiksensa. Siihen aikaan\nkärsi maa paljon väkivaltaa, sillä Kristian Tyrannin sotalaivastot\nsaaliinhimoisina vierailivat meren rantamilla ja hävittelivät taloja ja\nkyliä. Torsby, jossa Olli kalastaja asui, oli myös kärsinyt vihollisten\nryntäyksistä; Olli isä toivoi, että hänen pojastansa oli tuleva\nsankari, joka kerran vapauttaisi maan ja jaloin polkisi lohikäärmeen;\nsiksipä antoikin hän kastaa poikansa Mikaeliksi.\n\nTuskin oli Mikael kasvanut niin suureksi, että voi nostaa isänsä\nmiekkaa, kun isä antoi jo hänen koettaa jousta virittää. Mutta aikaa\ntarvittiin, ennenkuin heikot käsivarret kasvoivat niin voimakkaiksi,\nsillä joutsi oli luusta ja teräksestä, tarvittiin täysi miehen voima\nsitä virittämään.\n\n\"Mikku\", sanoi isä, \"odottakaamme vielä vähän aikaa, ennenkuin jousta\njännitämme, mutta sinä voit koettaa tapparata, joka riippuu tuvassa\nsänkyni yläpuolella. Lyö poikki tämä leppä yhdellä lyönnillä.\"\n\nPoika otti tapparan, tähtäsi leppään, joka oli käsivarren paksuinen ja\nkatkasi sen poikki yhdellä ainoalla lyönnillä.\n\n\"Niin luulinkin\", sanoi isä. \"Sinussa on ainetta aimo mieheksi, ja\nkunhan tulet päätäsi pitemmäksi, niin saat jännittää minun joutseni\nKristian Tyrannia vastaan. Siihen asti saat soutaa suurta\nkalavenhettäni, sillä siitä reippaat pojat saavat rautaiset\nkäsivarret.\"\n\nMikael poika ajatteli niinkuin isäkin, että mikään maailmassa ei ole\nparempi kuin voimakkaat kädet, hyvä teräsjoutsi ja oiva tappara. Mutta\nsattui eräänä päivänä, että poika pääsi isänsä mukana kirkkoon. Siellä\noli komeaa: pyhienkuvia, suitsutusta, latinaisia rukouksia ja\nlatinaisia messuja, niinkuin katolisella ajalla tapana oli.\n\n\"Minä en ymmärrä mitään\", sanoi poika. \"Mitä ne laulavat?\"\n\n\"Latinaa\", sanoi isä. \"Mitäs muuta se voisi olla? Jumalalle ei saa\npuhua muulla kuin latinan kielellä.\"\n\n\"Eikö Jumalalle saa suomeksi puhua?\" kysyi taas poika, sillä hän ja\nsuurin osa kansaa puhuivat suomea, ja hänestä tuntui ihmeelliseltä,\nettä Jumalalle ei saisi puhua kukin omalla kielellään ja että Jumalan\nvastauksiakaan sitte ei ymmärtäisi.\n\n\"Jumala ei ymmärrä suomea\", vastasi isä. \"Jumala ei ymmärrä mitään\nmuuta kuin latinaa.\"\n\nPojasta tuntui hyvin kummalliselta, kun Jumala oli niin taitamaton,\nmutta hän ei uskaltanut enempää kysellä.\n\nKun messu loppui, meni isä sakastiin, hänellä oli papille asiaa, ja\npoika seurasi häntä, Siellä pöydällä oli jokin suuri ja komea esine,\njossa oli outoja, mustia viivoja ja kirjavia kuvia. \"Mikä se on?\" kysyi\npoika.\n\n\"Se on kirja\", sanoi isä.\n\n\"Kirja? Mikähän kirja on?\" Poika ei ollut eläissään nähnyt kirjaa. Hän\ntunkeusi lähemmäksi ja sai tarkastella tuota ihmeellistä esinettä, jota\nnimitettiin kirjaksi. Se oli sellainen, jota nykyään sanotaan\nlevykirjaksi eli \"foliantiksi\", suuri, paksu kirja, jossa oli\nkummallisia kirjaimia, sinisiä, keltaisia, viheriäisiä, punaisia ja\njoskus mustiakin kirjaimia. Kirjan syrjällä eli maalatutta pyhäinkuvia,\nkultakehät päiden ympärillä. Meidän maassamme oli siihen aikaan\nainoastaan yksi ainoa painettu kirja, se oli Saksassa painettu, latinan\nkielinen messukirja. Kaikki muut kirjat olivat käsikirjoituksia, ja ne\nolivat kalliita ja harvinaisia, sillä sellainen kirja maksoi yhtä\npaljon kuin hyvä talonpoikaistila.\n\n\"Mitä nuo käyrät viivat merkitsevät?\" kysyi poika.\n\n\"Ne ovat kirjaimia. Niiden piirtämistä sanotaan _kirjoittamiseksi_ ja\nselittämistä _lukemiseksi_.\"\n\n\"Saanko minäkin oppia kirjoittamaan ja lukemaan?\"\n\n\"Et, sitä eivät osaa muut kuin papit.\"\n\n\"Minä tahdon tulla papiksi\", sanoi poika.\n\n\"Kaikkea vielä!\" nauroi isä. \"Ensinhän sinun pitäisi osata puhua\nlatinaa.\"\n\n\"Onko se niin vaikeaa, isä?\"\n\n\"Niin, varmaankin se on vaikeaa, koska se on Jumalan kieltä; ja sitä\npitääkin oppia koulussa.\"\n\n\"Minä tahdon käydä koulua, isä, ja oppia latinaa. Mutta kunhan tulen\npapiksi, rukoilen Jumalaa Suomen kielellä, ja joll'ei Jumala minua\nkuule, sanon minä hänelle latinaksi: 'rakas herra Jumala, opettele\nsuomea puhumaan, että jokainen ymmärtäisimme, mitä sanot'.\"\n\nPappi, joka tämä kuuli, taputti poikaa ystävällisesti olkapäälle,\nsanoen: \"Mikkoseni, sinä puhut ymmärryksesi mukaan. Saarnattuhan on\nkirjoitettu kreikan ja latinan kielellä; kuinka Jumala toista kieltä\npuhuisi, kuin mitä hän raamatussa on puhunut? Mutta eihän sinulle ole\nmahdotonta päästä kouluun ja tulla papiksi. Minä tahdon puhua siitä\nisäsi kanssa.\"\n\nIsä vastasi asiaan nyreästi, että poika oli saanut pääenkelin nimen,\ntullaksensa kansansa urhoksi. Sitä varten hänen ei tarvinnut lukea,\nkirjoittaa eikä latinaa osata.\n\n\"Hänestä voi tulla Jumalan ja kansansa soturi toisilla aseilla kuin\nmiekka ja joutsi\", arveli pappi.\n\nJoku aika sen jälkeen, eräänä myrskyisenä päivänä, kulki pappi\nrannalla, keskustellen Viipurin koulun mainion rehtorin, Johannes\nErasmin kanssa, joka oli hänen luonaan vieraana. He uskoivat\ntoisillensa murheensa huonoista ajoista, Kristian Tyrannista ja\nTukholman verisaunasta sekä kauheasta kerettiläisestä Martti\nLuteruksesta, joka tahtoi hävittää paavinvallan ja antaa kaikkein\nihmisten Raamattua lukea. Tätä puhuessaan näkivät he ulapalla\nkalastajavenheen aaltoja vastaan taistelemassa. Venheellä oli kova\nvastatuuli; purjeet oli täytynyt panna kokoon, koska ei voitu risteillä\ntuossa kapeassa kulkuväylässä. Venhettä souti poikanen, ja perässä\nistui vanhempi mies.\n\n\"Miksikähän tuo mies tuolla antaa pojan yksin soutaa suurta venhettä\ntällaisessa ilmassa?\" kysyi Viipurin rehtori.\n\n\"Minä tunnen miehen\", vastasi pappi. \"Hän tahtoo kasvattaa pojastansa\nsoturin ja antaa hänen harjoitella raskaimpia töitä, karaistaksensa\nhänen käsivarsiansa.\"\n\n\"Kuitenkin on venhe liian raskas niin nuorille käsille\", arveli\nrehtori. \"Mutta katsoppas, kuinka poika hinaa sitä eteen päin! Hän\nlienee reipas poika.\"\n\n\"Niin, kestäväinen poika on hän kuin työmuurahainen ainakin. Ajattelen\nsiitä pojasta, että mitä hän kerran maailmassa aikoo, sen hän saa\ntoimeen. Hänellä olisi halua käydä koulua, mutta isä on köyhä ja tahtoo\ntehdä pojastansa soturin.\"\n\n\"Minä otan hänet luokseni ilmaiseksi ja koetan mitä hänestä voi tulla.\nEn ole nähnyt noin reipasta poikaa\", selitti rehtori.\n\nVenhe pyrki eteen päin riehuvalla ulapalla, ja rantaan se pääsi. Olli\nisä Mikkoinensa nousi maalle. Kyllähän pojalla oli rakot käsissä ja\nposket olivat punaiset kuin vatun kyljet, mutta eteen päin hänen täytyi\npäästä ja eteen päin hän pääsikin. Rehtori ja pappi menivät heitä\nvastaan. Tuima kalastaja ei vähällä myöntynyt, mutta kun oppineet\nmiehet kauan häntä kiusasivat, suostui hän viimein ja lupasi antaa\npoikansa Mikaelin matkustaa rehtorin kanssa Viipuriin ja käydä siellä\nkoulua.\n\nMitä tuli sitten Mikko Ollinpojasta, Pernajalaisesta, joka oli soutanut\nkätensä rakoille ja äskettäin nähnyt ensimmäisen kerran kirjan, ainoan,\njoka löytyi hänen kotiseudullaan? Hänestä tuli Suomen etevimpiä ja\neniten kiitettyjä miehiä, sillä mitä hän kerran aikoi, sen hän\npäätökseen asti toimitti. Hänestä tuli ensin piispan kirjuri; sillä\npiispa oli Viipurin koulun rehtorin hyvä ystävä. Sittemmin pääsi hän\nulkomaille, Wittenbergin kaupunkiin Saksaan, tohtori Martti Luteruksen\nja hänen uskollisen liittolaisensa, Filip Melanktonin oppilaaksi.\nUskonpuhdistusta levitti par'aikaa Kustaa Vaasa Ruotsissa ja Suomessa:\nkuningas oli Luteruksen kanssa kirjevaihdossa ja Luterus kirjoitti\nhänelle kiitettäviä arvosanoja Pernajan nuoresta Mikaelista. Siten tuli\nMikael ensiksi Turun koulun rehtoriksi, jona hän oli 9 vuotta, ja\nsittemmin Turun piispaksi. Olihan se kyllin korkea kunnia köyhälle\nkalastajanpojalle.\n\nMutta Pernajan poika ei tahtonut elää ihmisten ylistyksen eikä\nkorkeiden kunniasijojen tähden. Hän ei voinut saada sitä päähänsä,\nett'ei Jumala osaisi muuta kuin latinan kieltä, ja hänen mielestään oli\nsääli, että niin moni hurskas ihminen ei voinut puhua Jumalalle\nrukouksessa eikä ymmärtää hänen ilmoitettua sanaansa. Tohtori Martti\nLuterus oli sanonut hänelle Jumalan ymmärtävän kaikkia kieliä, koska\nkerran Jumala oli lahjoittanut ihmiselle ajattelemisen ja puhumisen\ntaidon ja että Jumala ei tahdo, että häntä rukoiltaisiin\nkäsittämättömillä, opituilla sanoilla, vaan sydämmen lapsellisella\nuskolla ja jokaisen omalla taidolla.\n\nSilloin rupesi Pernajan poika opettamaan Suomen kansaa puhumaan\nJumalalle omalla kielellänsä. Hän painatti ensimmäisen suomalaisen\naapiskirjan, ensimmäisen suomalaisen rukouskirjan, Davidin psalmia ja\nlopuksi koko Uuden testamentin Suomen kielellä. Ei ollut helppoa\nensimmäistä kertaa uutta kieltä kirjalliseen muotoon saada, ja silloin\ntäytyi kaikki painaakin Tukholmassa, koska ei Suomessa ollut yhtään\nkirjapainoa. Mutta edistyä asian piti, ja edistyikinhän se suuren\nkuninkaan Kustaa Vaasan avulla. Tästä lähtien osaa jokainen maamme\ntyttö ja poika lukea, jokaisella on Jumalan sana omalla kielellään ja\njokainen voi omalla kielellään Jumalaa rukoilla.\n\nKun Pernajan poika Mikael Ollinpoika viimein tuli oppineeksi mieheksi,\notti hän nimen Mikael Agricola. Agricola merkitsee maaviljelijä, ja\nkyllä voikin sanoa Suomessa ei löytyneen voimakkaampaa kylvömiestä kuin\nhän. Mutta pappi sakastissa ei ollutkaan väärässä ennustaessaan, että\nMikael, suuri Jumalan ja kansan soturi, voipi kyllä voittoja saada\nilman miekan taistelutta.\n\nJoka kerta kuin olen seisonut Pernajan venhevalkamalla ja nähnyt\nkalastajavenheitä myrskyssä taistelemassa, olen ajatellut Mikael\nAgricolaa, joka täällä myrskyssä isänsä venhettä sousi. Ja joka kerta\nkuin olen suomea puhuvan kansan kuullut Jumalaa kirkossa ylistävän tahi\nkuin olen heidän kotonansa nähnyt pyhäilloin raamattua lukevan, olen\ntaas ajatellut tuota suurta synnyinmaan ystävää, joka opetti kansaa\npuhumaan Jumalan kanssa. Mikael Agricola kirjoitti rukouskirjaansa:\n\n    \"Kyllä se kuulee Suomen kielen,\n    Joka ymmärtää kaikkein mielen.\"\n\n\n\n\nTYTTÖ KAUTTUAN RANNALTA.\n\n\nMitäpä merkitsee yksi pikku tyttö maailmassa? Voiko hänkin tulla\nsuureksi ja kuuluisaksi? Kyllä, miksikä ei? Hän ei voi taistella\nsodissa, hän ei voi palvella maatansa samalla tavalla kuin poika; mutta\nhän voi taistella yhtä rohkeasti, vieläpä rohkeammastikin murhetta ja\npuutetta vastaan sekä kaikkea pahaa vastaan kuin maailmassa on; hän voi\ntaistella totuuden puolesta, palvella Jumalan valtakuntaa ja elää\nihmisten onneksi. Tyttö on saanut heikomman käden, mutta yhtä suuren\nymmärryksen, lämpimämmän sydammen ja suuremman kärsivällisyyden;\nmiksipä hän ei voisi tulla suureksi ja kuuluisaksi? Mutta hän ei tahdo,\nhän tietää parempaa, ja se on nöyrästi ja huomaamatta, kenenkään\ntietämättä hyvän tekeminen.\n\nMuistanpa yhden pikku tytön, taikka minä en muistakaan sitä aikaa, kuin\nhän oli pienenä, sillä se oli jo ammoin, mutta minä muistan, kuin hän\noli vanhana ja harmaapäisenä. Ja nyt minä kerron sinulle hänen\nlapsuudestansa.\n\nLänsisuomessa on lähellä Uuttakaupunkia Pyhäjärvi jonka vesi juoksee\nEura-jokea myöten Pohjanlahteen. Joessa on suuri vedenputous ja koski,\nja kosken rannalla on Kauttuan rautatehdas. Vähän alempana on suvanto\nja matala ranta. Ajatteleppas istuvasi siinä rannalla lämpöisenä\nkesäpäivänä katselemassa salakkain leikittelyä päivän paisteessa.\n\nMuutamia pikku tyttöjä tulee tehtaasta. Paljain jaloin he astuskelevat,\nhe nostavat ylös helmansa ja kaalavat matalaan veteen. Se heitä hyvin\nhuvittaa. He huutavat, kun joku näkymätön kivi pistää heidän arkaa\njalkaansa, mutta hetipä he jälleen pulikoivat taas yhtä iloisesti.\nSalakat ovat uteliaat ja uivat niin läheltä heidän paljasten sääriensä\nohitse, että melkein koskevat niihin, mutta ottaa niitä kiinni, kas,\nsepäs vain ei onnistu. Tytöillä on vasemmassa käsivarressa pikku kori;\nhe kumartuvat ja pistävät oikean kätensä veteen. He etsivät jotakin\npohjasta ja he löytävätkin. He ottavat sen ja panevat ilosta huudahtaen\nkoriinsa.\n\nNo, mitä he sitte löytävät? Ei kauniita, monivärisiä kiviä, joita\nlapset mielellään poimiskelevat rannoilta, vaan soikeita,\npuolipyöreitä, mustanharmaita, likaisia kappaleita, jotka eivät\nsuinkaan ole mieluiset ottaa käteen. Ne kappaleet likaisivat puhtaan\nesiliinan. Tytöt kantavat saaliinsa koreissaan rannalle, kaatavat ne\nruohoon ja istuutuvat hyvin hiljaa odottamaan. Hienoa naurun hissutusta\non vaikea pidättää, mutta hiljaa nyt tahdotaan olla, hyvin hiljaa. Nuo\nkummalliset, vedestä tuodut esineet pysyvät hyvän aikaa ihan\nhievahtamatta, kuin olisivat kuolleet. Ne ovat suuret kuin lapsen käsi,\nlitteät ja yhteen sovitetut kahdesta kuoresta joista ylempi on kannen\nnäköinen. Kohtapa näkyy jo, että kannessa on saranatkin ja että se\nvoidaan auaista sisältä päin. Se todellakin aukenee, hyvin hitaasti ja\nvarovaisesti, ja sen reunaan ilmestyy kaksi hoikkaa sarvea, jotka\ntunnustelevat ruohoa edestään. Jos on hyvin hiljaista, pistäytyy\npiankin esiin kellertävänvalkoinen tai harmaanvalkoinen pää tuossa\nmerkillisessä kotelossa asuvasta madosta. Se näyttää tähystelevän, onko\npaikka turvallinen, ja huomattuaan, ett'ei mitään ole hätyyttämässä,\nmataa se ja vetää osan ruumiistansa esiin, taikka se ei oikeastaan mada\npois kotelosta, sillä se on kiinni kasvanut kuoreensa; mutta se\nkurkottautuu niin pitkälle, että saa maasta kiinni, ja alkaa sitte\nvetää kuorta perästään. Niinhän olet arvattavasti useinkin nähnyt\nraakkujen tekevän, ja arvaat, että nämä rumat, mustanharmaat elävät\nesineet ovat _simpukoita_.\n\nSimpukka kun arvaa olevansa turvassa, vetäytyy hitaasti eteenpäin.\nMutta pienimmästäkin kolahduksesta tai maan tärähdyksestä vetäytyy\nsimpukan asukas heti kuorensa sisään, kansi painautuu kiinni, eikä sitä\nole sitte helppo saada auki. Lapset katselevat tuota ilokseen ja\nihmeekseen. He ovat kuulleet puhuttavan, että petolinnut välistä\nkantavat nokassaan tuollaisen simpukan korkealle ilmaan ja pudottavat\nsieltä kallioon tai kivikkoon, että kuori särkyisi, he kun sitä eivät\njaksa nokallaan hakata rikki. Tuo pudottaminen voi onnistua, mutta\nmyöskin olla onnistumatta. Jos se onnistuu, saa lintu hyvän aamiaisen,\nniinkuin muutamat herkkusuut ihmisetkin syövät ruokasimpukoita; mutta\njos se ei onnistu, jää linnulta herkku saamatta.\n\nPikku tytöt eivät suinkaan aikoneet syödä simpukan matoa; ei, mitä\nvielä, hekö, jotka eivät tohtineet syödä viatonta vaapukkamatoakaan!\nNo, mitä he sitte aikoivat? Ja mitä varten he kaalelivat vedessä\nsimpukoita etsimässä?\n\nSen minä kerron sulle. Heillä oli mukanansa suuri pöytäveitsi, ja sillä\nhe aukoivat simpukkain kuoret. He eivät ollenkaan ajatelleet, että he\nsiten turmelivat pikku matoraukan, joka oli kiinnitettynä huoneesensa\nja jonka täytyi kuolla, kun siltä suojeleva kuorensa pois riistettiin.\nTytöt etsivät jotakin kuoren sisältä, etsivät usein turhaan ja\nviskasivat pois tarpeettoman kuoren elävine sisuksineen. Mutta\nyht'äkkiä kuului eräs heistä huudahtavan ilosta, hän oli löytänyt\njotakin, _oikean helmen_.\n\nSellaisia helmiä harvoin löytyy näistä rumista harmaista simpukoista,\njotka matelevat jokiemme ja kymiemme pohjalla. Niitä on kuoren sisällä\neräässä kulmassa ja niitä luullaan jonkinlaisiksi kasvannaisiksi, kun\nsimpukka on loukkautunut. Helmet ovat loistavat ja valkeat kuin maito\ntaikka, harmahtavan valkoiset, hyvin kovat ja eri kokoiset, välistä\nainoastaan pienen neulannupun kaltaiset, välistä taas suuret kuin\npihlajan marja. Sellaisesta suuresta helmestä maksaa kultaseppä paljon,\nsillä hän sovittelee niitä kalleihin kaulakoristuksiin ja muihin\nkoruihin, niin että tuollaisen simpukka raukan sisällys voi koristaa\nkuninkaankin tai kuningattaren kruunua. On löydetty monta sellaista\nkallista helmeä Suomesta ja Ruotsista; ja löytyisipä niitä arvattavasti\npaljon enempikin, jos vain niitä ahkerammasti etsittäisiin. Mutta moni\nkatsoo sitä turhaksi vaivaksi, kun usein saa avata viisikymmentä, jopa\nsatojakin simpukoita, löytämättä ainoatakaan helmeä. Simpukat kyllä\novat iloissaan, kun heistä niin vähän pidetään lukua. He mieluisemmin\ntahtovat elää rumina ja halveksittuina mudassa joen pohjalla kuin\nmenettää henkensä kuninkaan kruunujen kaunistamisen tähden. Oletko\nnähnyt läheltä leivoa? Se on hyvin vähäpätöisen näköinen harmaa lintu,\nmutta eikö se laula kauniisti? Samoin ne ovat simpukatkin ja monet\nmuut, jotka näyttävät ulkomuodoltaan mitättömiltä ja rumilta. Eihän\nvoida koskaan tietää, mitä tuolla kuoren sisällä saattaa olla. Vaan jos\netsitään, niin sieltä ehkä löytyy oikea helmi.\n\nPikku tytöt Kauttuan rannalla eivät suinkaan olleet julmat, he\ntietystikään eivät olisi tahtoneet turmella mitään elävää olentoa,\nmutta helmiä he mielellään tahtoivat löytää. Se tyttö, joka nyt ilosta\nhuudahti rannalla, oli nimeltä Fredriikka. Hän oli löytänyt helmen,\nmelkein puolukan kokoisen, ja hän oli mielestään nyt niin rikas, että\nolisi voinut ostaa koko Suomen, ehkäpä vielä Ruotsinkin. Hän itse\nkertoi, miten iloinen hän oli. Vaan kukapa uskoisi, että juuri hänestä\ntuli sitte niin helläsydämminen tyttö, ett'ei hän olisi kaikkein koko\nmaailman helmienkään hinnasta tappanut viatonta elävää olentoa. Lapset\nsitä eivät ajattele pieninä ollessaan, mutta kun kasvavat niin\nsuuriksi, että kykenevät ajattelemaan, koskee heidän sydämmeensä, jos\nvain ovat hyviä lapsia, että minkään elävän tarvitsisi kärsiä heidän\ntähtensä. Oletko kuullut puhuttavan kevät-yhdistyksestä, joka suojelee\npikku lintuja? Sitä tekevät kevätyhdistyksen lapset sekä turvattomani\npikku lintujen tähden, joita niin monet pahat ihmiset rääkkäävät ja\ntappavat, että vielä paljon enemmin rakkaudesta Jumalaa ja hänen\nluotujansa kohtaan, koskapa Jumala on laupias kaikkia kohtaan eikä\nsuinkaan tahdo, että kukaan syyttömästi kärsisi.\n\nTämä pikku tyttö oli _Fredriikka Bremer_. Hänestä tuli hellin ja\nlempein suojelija kaikille köyhille, turvattomille, onnettomille ja\nvainotuille tässä maailmassa, niin hyvin ihmisille kuin kaikille\neläville yleensäkin. Hän oli niin hyvä, että saattoi antaa viimeisenkin\nroponsa köyhille; mutta Jumala antoi hänelle moninkertaisesti sijaan,\nniin ett'ei hänellä koskaan ollut puutetta; hän ansaitsi paljon rahaa\nkirjoillaan, ja mitä enemmän hän ansaitsi, sitä enemmän hän antoi\nmuille. Mutta voidaanhan olla hellä ja hyväsydämminen, siltä kuitenkaan\ntulematta tuskallisen arkatuntoiseksi. Fredriikka Bremer kertoo eräästä\npojasta, joka oli niin liiallisen hellätuntoinen, ett'ei hän voinut\nnähdä itikkain nälissään lentelevän puistossa keskikesän iltoina, vaan\nojensi heille paljaan käsivartensa syötäväksi. Ja itikat tietysti\nsöivät oikein innoissaan. Pojan sisar oli myöskin hyväsydämminen, vaan\ntuo hänestä sentään oli liikaa. Hän olisi voinut yhdellä läimäyksellä\ntappaa kaikki itikat, niin kiintyneet ne olivat veriseen työhönsä, ja\nkukapa olisi tyttöä siltä voinut sanoa julmaksi? Mutta tyttö ainoastaan\najoi pois itikat, sanoen veljelleen: \"jos vielä kerran ojennat kätesi,\nniin minä tapan verenimijät!\" \"Itikka raukat!\" sanoi hellätuntoinen\npoika. Mutta sisar nauroi ja sinä luullakseni naurat myöskin.\n\nFredriikka Bremeristä tuli kirjailija, jota ihmeteltiin koko Europassa,\nvieläpä Amerikassakin. Hän matkusteli kolmessa maanosassa ja löysi\nystäviä kaikkialta, mihin hyvänsä hän tuli. Hän kirjoitti monta\nmatkakertomusta sekä kertoeli, mitenkä elämän tosi onni löytyy\nhyvyydestä, uskollisuudesta, rehellisyydestä, taidosta ja tiedosta,\ntyöstä ja luottamuksesta Jumalaan. Hän piti arvokkaana sitä, jota\nmuuten niin vähän huomataan, nimittäin vaatimatonta, äänetöntä, lempeää\ntoimintaa hiljaisessa kodissa. Hän muisti niitä, jotka niin moni\nunhottaa: vaikeroimatta itsensäkieltäväisiä ja kärsiväisiä, ja niitä,\njotka toisten onnen tähden unhottavat omansa. Tietysti hän ei voinut\nolla ajattelematta hyvää jokaisesta hyvästä äitistä, hellästä sisaresta\nja rehellisestä vaimosta. Hän osasi kirjoittaa niin lämpimästi ja\niloisesti kuin päivänpaiste. Ja muistellessaan, miten hän pikku tyttönä\nkaaleli Kauttuan joessa, sanoi hän leikillä: nyt minä lähden kokoomaan\nhelmiä elämän virrasta! Pikku tyttö, kun kuulet hänen nimensä, niin\nmuista, että hän on puhunut maan mahtaville sinun oikeuksiesi ja\nihmisarvosi puolesta.\n\n\n\n\nROHKEUS VAARASSA,\n\n\nNiin, rohkeutta vaarassa, rohkeutta vastoinkäymisissä, rohkeutta\nkiusauksissa, rohkeutta puolustamaan kanssaihmisten ja omaa henkeäsi ja\nmenestystäsi, rohkeutta taistelemaan totuuden puolesta, rohkeutta\npuolustamaan turvattomia ja viattomia vainottuja, rohkeutta kaikkea\npahaa ja vääryyttä vastaan, rohkeutta kaikkeen hyvään ja jaloon, mutta\nei tyhmänrohkeaa ja hyödytöntä rohkeutta kestämään turhia vaaroja,\nylvästymään muiden yli tai etsimään riitaa, että pääsisi joksikin\nmahtimieheksi. Pane tämä mieleesi!\n\nEhkäpä olet kuullut puhuttavan Östermyrasta, joka on kaukana\nPohjanmaalla, juuri sillä kohdalla, jossa nyt Vaasan rautatie on\npiirtänyt Suomen kartalle uuden ajatusmerkki-viivan ja veturit kulkevat\nuuden ajan nopealla vauhdilla pitkin hedelmällisiä vainioita. Siellä on\nsuuri ruutitehdas, joka kauan olikin ainoa laatuaan koko maassamme ja\ntuotti kaikille metsästäjille, vuorenmurtajille ja suomalaisille\nsotamiehille kaiken ruudin, kuin he tarvitsivat. Ja tiedäthän sinä,\nettä ruuti, jota tehdään hiilestä, tulikivestä ja salpietarista, on\nhyvin vaarallinen tavara, joka helposti voi saada aikaan hyvin suuria\nonnettomuuksia, jos se syttyy tuleen, milloin ei tiedetä olla\nvaroillaan. Sentähden täytyy ruutitehtaissa työskennellä hyvin\nvarovasti. Siellä ei kukaan saa polttaa tupakkaa eikä sytyttää tulta\nedes turvallisimpaankaan lyhtyyn; ei kukaan saa pitää taskussaan\nhelposti syttyviä aineita eipä edes rautanaulojakaan saapastensa\nkantapäissä, kun rauta voisi sattua kolahtamaan kiveen ja siitä syntyä\nkipinä. Kaikkein vaarallisin paikka on kuivaushuone, johon äsken\nvalmiiksi saatu, vielä kostea ruuti levitetään kuivamaan ja johon\nhienoa mustaa ruudintomua on asettunut kattoon ja seinille. Se tomu on\nniin tulenarkaa ja täyttää ilmankin niin kokonaan, että melkeinpä\npelottaa siellä tulen ajatteleminenkin, eikä sinne saa kukaan mennä\nkovat kengät jalassa, vaan paljain jaloin tai sukkasillaan tai\npehmeissä tohveleissa.\n\nSuuren tulenvaaran tähden ovatkin kaikki ruudintekohuoneet rakennetut\nsyrjään herrasväen kartanosta ja työväen asunnoista. Eihän koskaan\nvoida olla niin varovaiset, ett'ei joku onnettomuus mahdollisesti\nsaattaisi tapahtua. Ja samasta syystä ovat ruutitehtaat tehdyt vain\nhienoista puista, että vahinko olisi niin pieni kuin mahdollista, jos\nne lentäisivät ilmaan. Niin, sinä varmaankin ajattelet: \"siellä minä en\ntahtoisi asua!\" Mutta tottumus tekee, että ne, jotka siellä asuvat,\neivät ajattelekaan vaaraa, vaan luottavat, että ankara työnjohtaja yöt\npäivät vartioipi tehdasta, niin ett'ei mikään varomattomuus voi saattaa\nkaikkien turvallisuutta vaaraan.\n\nHyvin harvoin sitä on tapahtunutkin, mutta joskus on kuitenkin yksi tai\nuseampia ruutihuoneita lentänyt ilmaan. Ja kerran kuuluu se tapahtuneen\nsyystä, jota ei ole helppo estää, siitä näet, että ukontuli iski\nruutihuoneesen. Onhan sellaisia onnettomuuksia koetettu estää\nukkosensyöteillä, jotka ovat kosteasta maasta aina ylemmäksi kattoa ja\nsavupiippuja ulottuvat metallijohdot, yläpäässä terävä kärki; mutta\neivätpä nekään aina auta.\n\nKyytirättäri Fredrik Salmenin luona Östermyrassa palveli tallirenkinä\nnuori poika Jaakko Virtala. Siihen aikaan oli tapana, että nuoret\nrengit kävelivät sunnuntaiöinä seikkailuretkillä, välistä ottivat\nluvatta hevosia haoista ja ratsastivat ne turmiolle, välistä remusivat\nkapakoissa ja milloin taas tappelivat naapurikylän renkien kanssa. --\n\"Jaakko\", sanoivat eräänä lauantai-iltana kumppanit Jukka ja Taavi,\n\"lähdeppäs nyt meidän kanssamme ja opi mieheksi! Nyt on paraiksi\nkuutamaa, että löydämme hevoset haasta. Tänä yönä ratsastetaan, ja\nAnkkurin muori osaa kyllä torpassaan laittaa puolikuppisia kanelin ja\ninkiväärin kanssa. Ota piiska kanssasi, Jaakko, ja hyvä, jos pistät\nlyijymukuran varrenpäähän, sillä saattaapa sattua, että naapurikylän\npojat odottelevat meitä kirkkomäessä.\"\n\n\"En minä tule mukaan\", vastasi Jaakko puhdistellessaan hevostansa\ntallissa. Hän ei sinä yönä huolinutkaan viedä ruunaansa hakaan.\n\n\"Ohoh!\" sanoivat kumppanit. \"Miksi et tule?\"\n\n\"Sentähden että se on väärin ja isäntä on siitä kieltänyt ja\nvaroittanut.\"\n\n\"Kas vain tuota, vaikk'ei vielä ole päässyt lasten luvusta!\" ivasivat\nJukka ja Taavi. \"Tunnusta, raukka, että pelkäät saavasi selkään!\"\n\n\"En minä ole pelkuri\", sanoi Jaakko.\n\n\"Kyllä sinä pelkäät hienoa pintaasi. Jospa kerran maistaisit kanelin ja\ninkivääärin kanssa laitettuja puoliknppisia, niin saisit parempaa\nrohkeutta.\"\n\n\"Antakaa minun olla rauhassa!\" virkkoi Jaakko äkeissään ja heristi\nkumppaneja ratsustimilla.\n\n\"Vielä vai, porsas! Tuosta pojasta ei suinkaan tule koskaan miestä\ntässä maailmassa; jänishousu hän on, ja viekastelija kettu hänestä\ntulee, jos saa elää.\"\n\nJaakko pääsi rauhaan, ja hänen urholliset ystävänsä läksivät yölliselle\nseikkailulleen. Tosin he sitte vähän pehmiteltyinä palasivat kotiin ja\nkuluttivat pyhäpäivänsä humalansa haihduttelemisella, mutta sen sijaan\nkehuivat he ylenmäärin miehuuttansa ja lupasivat kasvattaa Jaakkoa\nparemmin seuraavana lauantai-iltana hyvällä selkäsaunalla.\n\nSattuipa seuraavana maanantaina, 14 päivänä lokakuuta 1844, talvi\ntulemaan itämyrskynä. Tuuli ulvoi joka nurkassa ja pyöritteli savua ja\nkipunoita joka piipusta, sillä myrsky toi kylmää, niin että joka\nhuonetta täytyi lämmittää. Työmiehet olivat tavallisessa työssään\nruutitehtaalla, kun äkisti kuului hirvittävä huuto: \"kuivatushuoneen\nkatossa on tulta!\"\n\nKuivatushuoneen! Kaikki tiesivät, mitä se merkitsi. Siinä oli\npaperikatto ja jostakin etäisestä piipusta tulleet kipunat olivat\ntarttuneet siihen.\n\nKaikki juoksivat pois tehtaasta niin loitos kuin pääsivät. Ei kukaan\najatellut muuta kuin itsensä pelastusta. Isäntä ja työnjohtaja eivät\nedes koettaneetkaan kehoittaa ketään sammuttamaan tulta; saattoihan\nkuivaushuone minä silmänräpäyksenä hyvänsä räjähtää ilmaan eivätkä he\ntahtoneet lähettää väkeänsä surman suuhun.\n\nSilloin nähtiin jotakin outoa. Nuori poika, kädessä vesiämpäri, astui\nlevollisesti ja vakavasti tikapuita myöten kuivaushuoneen katolle, ja\njäljestä nousi vanhempi mies. He olivat Jaakko Virtala, joka oli\nkenenkään pyytämättä tehnyt rohkean päätöksen, ja hänen isäntänsä\nkyytirättäri, joka oli mieltynyt tähän rehelliseen poikaan ja tahtoi\nennemmin kuolla hänen kanssansa kuin jättää häntä yksin vaaraan.\n\nKatselijat matkan päässä seisoivat kauhusta kalpeina, tuskin uskaltaen\nhengittää. Mutta eipä sitä tuskaista odotusta kestänyt monta minuuttia;\npian nähtiin pojan isäntineen yhtä levollisesti ja vakavasti\nlaskeutuvan tikapuita alas. He olivat sammuttaneet katolta tulen juuri\nviime hetkenä, ennenkuin se ehti polttaa läpi paperin ja päästä hienoon\nruudin tomuun.\n\nIhmisiä oli kokoutunut koko seudusta. Hurraa-huuto, kovempi kuin\nmyrskyn pauhu kajahti yli syksyisten tasankojen, sänkivainioiden,\nnuorten ja vehreiden orasketojen, herrasväen kartanon ja kaikkein\nÖstermyran tupien. Vielä ei kukaan uskaltanut lähestyä tuota\nvaarallista huonetta; saattoihan siinä vielä olla jäljellä joku\ntietämätön tulenkipuna. Mutta kun poika isäntineen palasi väkijoukkoon\nja vakuutti tulen kokonaan sammuneen, silloin se toki täytyi uskoa ja\nsilloin kaikki ylistivät heidän rohkeuttansa, kaikki tahtoivat pudistaa\nheidän kättänsä, tehtaan isäntä syleili heitä ja lupasi runsaasti\npalkita heidän suurenmoista urhotyötään. Sen hän kyllä tekikin; mutta\neipä sellaisia töitä tehdä rahasta, eikä niitä voida palkita lahjoilla;\nniin tekee rehellinen, rohkea ja velvollisuutensa tunteva sydän,\nsentähden sen paraana palkintona onkin hyvä omatunto.\n\nRengit Jukka ja Taavi olivat ensimäisinä lähteneet juoksemaan pois\ntehtaalta, minkä suinkin kerkisivät, ja he olivat myöskin ehtineet\nloitoimmaksi vaarasta, vaan palasivat nyt hiukan häpeissään muuhun\nväkijoukkoon. \"No, mikä konsti olikaan sammuttaa tuon vertaista tulta,\nkun oli millä sammuttaa\", sanoivat he ylvästellen Jaakolle. \"Kyllä\nmekin olisimme nousseet katolle, jos olisi ollut vettä käsillä.\"\n\n\"Niin, tietysti\", vastasi Isokylän ukko, jonka hevoset he olivat viime\nkerralla ratsastaneet turmiolle. \"Varmaankin te vettä etsimään\njuoksitte koko virstan päähän kuivaushuoneesta. Mitä teidän tarvitsi\netsiä? Olisitte ratsastaneet varastetulla hevosella tikapuita myöten\nylös ja sammuttaneet tulen puolikuppisilla!\"\n\nNyt oli Jaakon vuoro nauraa kumppaneilleen. Hän kysyi\nhyvänluontoisesti, ensi lauvantai-iltanako vai milloin hänen piti\nsaaman selkäänsä, kun oli pelkuri.\n\nSe suututti Jukkaa ja Taavia. \"Onpas tuo vielä olevinaan ylpeäkin\",\narvelivat he. \"Eikä kuitenkaan ole muu kuin pojannulikka, joka hiipii\näitinsä hameiden taa piiloon eikä uskalla edes kertaakaan juoda\npäätänsä täyteen. Jänishousu hän on ja viekastelijana kettuna hän pysyy\nniin kanan kuin elää.\"\n\n\n\n\nKALAIN ELÄMÄ MERESSÄ.\n\n\nAh sinistä merta, aavaa merta, syvää merta, joka välkkyy auringon\npaisteessa! Eikö se ole kaunis? Eikö se ole salaperäinen? Kuinka usein\nolenkaan seisonut rannalla ja katsellut värepintaisten aaltojen\njuoksentelua peräkkäin kuin valkoiset lampaat kukkaniityllä, eivätkä ne\nkuitenkaan saa koskaan kiinni toinen toistansa! Ne tulevat etäiseltä\nrannalta; niillä ei ole kotia eikä isänmaata. Heillä ei ole rauhaa\nyöllä eikä päivällä, ne vain lakkaamatta vyöryelevät meren\nsilopinnalla. Tuhat vuotta ovat ne kulkeneet tuota kulkuansa, ja aina\nne laulavat samaa laulua.\n\nMutta millainenhan on elämä, joka elää ja liikkuu aaltojen alla? Me\nsitä emme näe emmekä kuule; me asumme toisessa maailmassa. Me\nhengitämme keveää ilmaa; me iloitsemme auringon kirkkaasta valosta,\nemmekä me osaa käsittää, millaista on elää tuolla alhaalla ilman ilmaa,\naurinkoa ja ääntä pimeydessä ja hiljaisuudessa, ja kuitenkin olla\nonnellinen. Sini meri, avara meri, syvä meri, etköhän meille kerran\nkertoisi, millaista on sinun hiljaisessa povessasi?\n\nKyllä, vastaa meri, kyllä minä mielelläni kertoisin, mutta ethän sinä\nymmärtäisi minua. Minä olen niin äärettömän suuri; kuohuttelenhan minä\naaltojani yli koko avaran maapallon. Minä olen keisarikunta, jossa on\nmonta suurta maakuntaa, ja kaikki ne ovat ihan erilaiset. Minä kierrän\nhaaleana kylpyvetenä maan keskustaa ja minä värisen pakkasesta\nnapaseutujen jäävuorissa. Monta, monta miljoonaa elukkaa elää minussa,\nsuuresta valaskalasta aina niihin näkymättömiin pikku eläviin asti,\njoita asuu tuhansia yhdessä ainoassa vesipisarassa. Kaikilla niillä on\n_oma_ erityinen elämänsä, ja jos minä kertoisin kaikki, ehtisit sinä\ntulla harmaapääksi vanhukseksi, ennenkuin minä kunnolla pääsisin\nalkuunkaan. Kuinka sinä voisit ymmärtää niin äärettömän suurta satua?\nMene ennemmin jonkun pikku lapseni luo. Kysy Pähkinälahden kiiskiltä,\nmiten kalat elävät, niin hän ehkä kertoo sinulle jotakin, jonka\nparemmin ymmärrät.\n\nKiitoksia, syvä meri; kyllä on niin, kuin sinä sanot. Minä kysyn\nhalveksitulta pikku kiiskiltä. Hän tietää vain hyvin pienen osan sinun\nsuuresta sadustasi, mutta hän kuitenkin tietää, mitä on meidän\nrannoillamme, ja senhän me ymmärrämme paraiten.\n\nKiiski sanoo: ei ole aina niin pimeä meressä, kuin te ihmiset luulette.\nMinä en ole asunut peninkulmain syvyisissä valtamerissä; siellä kyllä\nlienee pohjassa lakkaamaton yö. Mutta täällä meidän vesissämme erotamme\nselvästi yön päivästä. Me näemme päällämme pyöreän, tumman punaisen\nlevyn, joka tanssii aalloilla. Se on taivaan aurinko; se paistaa veden\nläpi kaikkiin vesikasveihin, ja ne kurottelevat sitä kohti niinkuin\nlapsi käsiänsä äitilleen. Oletko milloinkaan soudellut peilityynessä\nrannassa ja katsellut veneestä alas läpinäkyvään veteen? Miten\npehmeitä, hienolehtisiä kasveja siellä alhaalla! Ne ovat kuin korkeata\nmetsää, vihreitä puistoja ja komeita puutarhoja. Me uimme kesällä\nmeriauringon vaalean punaisessa valossa meriruoho-metsissämme, korkeain\nja sammaleisten vuorten sekä syväin mutaisten laaksojen yli. Me emme\nniinkuin te pelkää putoavamme jyrkänteiltä emmekä loukkautuvamme\nkiviin. Niinkuin teidän lintunne lentävät korkealla pilvissä, niin\nmekin ihan vaivatta lennämme ylös veden pintaan ja siitä uteliaina\nkatsoa tirkistelemme outoa maailmaa, joka liikkuu ilmassa meidän\nyllämme. Me näemme teidän venettenne ja laivainne kulkevan korkealla\npäämme päällitse, niinkuin te näette pilvien uivan ylitsenne\nilmameressä. Välistä me näemme ihmisjalkoja pulikoimassa korkealla,\nsellaista te ette saa nähdä, sillä eipä kukaan poika eikä tyttö ui\nkorkealla ilmassa. Muuten me mieluisimmin elämme meren pohjalla, sillä\nsiellä meidän peltomme ja niittymme ovat. Me emme kynnä emmekä kylvä,\neikä meidän kuitenkaan tarvitse koskaan olla huolissamme, mitä syömme\ntai juomme; sillä tiedämmehän hyvän Luojan pitävän huolta kaikesta,\nmitä tarvitsemme. Meillä ei ole tupaa, ei isää eikä äitiä, ei puolisoa\neikä lapsia, ei sisaria eikä veljiä. Ystäviä meillä ainoastaan on\ntuhansittain ja heitä me seuraamme yli vuorten ja laaksojen.\n\nMyöhään syksyllä, kun tulee pimeä ylämaailmassa, tulee vielä synkempi\nsyvällä meressä. Silloin irtautuu vesiruoho juuriltaan ja ajautuu\nrantaan. Metsämme, puistomme ja kasvitarhamme häviävät kaikki. Vesi\nkylmenee, mutta siitä me vähän huolimme; emmehän me tarvitse turkkeja.\nNyt on tähtein tuike ja kaunis, keltainen kuu ilomme ja huvimme, kun\nsen pitkä vapiseva hopearaita välkkyy kuin valopylväs meren päällä.\nVielä me näemme heikon kajastuksen päivästä, mutta kun sitte eräänä\naamuna etsimme aurinkoa, ei sitä enää löydykään. Ohut jää on peittänyt\nveden pinnan. Silloin se vielä on kirkas ja läpikuultava. Olemme\nsaaneet lasikaton päällemme. Kalveassa jään läpi hohtavassa\nkajastuksessa näemme mustain varjojen kiitävän katolla ja kuulemme\nrapinaa ja helinää poikain luistimista, kun he iloissaan kiitelevät\nmeidän ylitsemme ja leikkelevät raitoja jäähän.\n\nTätä kestää muutamia päiviä. Pakkanen kiihtyy, jää paksunee ja tulee\nsikäli yhä läpinäkymättömämmäksi, kunnes viimein sataa lunta. Silloin\non pimeys täydellinen, on niin pimeä, ett'emme voi erottaa hietajyvää\nvuoresta. Tuo pitkä, pimeä yö kestää neljä kuukautta ihmisten laskun\nmukaan, välistä viisi. Me haparoiden liikumme, tunnustellen\nympärillemme suulla ja evillä. Me etsimme syvimmät haudat ja\nsulloudumme likekkäin, ystävät ja viholliset kaikki sekaisin. On niin\nhiljaista kuin pimeässä haudassa. Salakka ja hauki oleskelevat\nvierekkäin. Välistä avaa salakka suunsa; hän on silloin löytänyt pikku\nmadon, ja sepä se onkin hänen aamiaisensa, päivällisensä ja\nillallisensa. Välistä hauki avaa suunsa, ja salakka solahtaa melkein\nhuomaamattansa hauin vatsaan.\n\nMe tarvitsemme myöskin ilmaa. Vetten auki ollessa onkin niissä aina\nilmarakkuloita, mutta jään alla sitä tavaraa on niukalti. Matalat\njärvet jäätyvät välistä ihan pohjaa myöten, ja silloin kuolevat kaikki\nkalat. Joskus taas ihmiset hakkaavat rannalle jäähän avannon.\nIloissamme ja kummastellen päivän kajastavaa raitaa riennämme me sinne\nhengittämään. Ukko onkii avannosta. Me näemme lihavan onkimadon\npainuvan pohjaa kohti. Ah, mikä herkku! Kaikki kilvaten ja toisiaan\nsysien kiiruhtavat sitä tavoittamaan ja sieppaamaan herkullista\nsaalista. Särki on sukkelin. Kateellisesti me katselemme, miten hän\nsieppaa madon aivan kumppaninsa suun edestä, mutta samassa näemme hänen\nkimmurtelevan ylös. Meistä on käsittämätöntä, miten hänelle on tullut\nsellainen halu tanssia pystysuoraan ylös; mutta me kalat olemme\nluonteeltamme levolliset emmekä juuri milloinkaan kummastu. Kun siis\nmato uudestaan vaipuu pohjaan päin, koetamme taas kilvan sitä siepata,\nja sukkelimmalle tulee samanlainen halu tanssia ylös. Niin käy meille\ntoiselle toisensa jälkeen. Viimein alkaa avannon laidalla istuvalta\nukolta palella sormia, ja hänen paistaessaan ja syödessään meidän\nkumppanejamme saamme me turhaan odotella tuota kavalaa matoa.\n\nViimein tulee kevät. Jää halkeilee pauhulla, aurinko on kuluttanut\nrikki meidän lumipeittoisen lasikattomme; sen raoista alkaa meille\nnäkyä päivänvaloa. Myrsky vinkuu, jää huokailee tuskasta ja murtuu\nviimein, Ensin näkyy vain pieni reikä katossa; se sitte suurenee ja\nkasvaa päivä päivältä ja kun viimein jonakin aamuna katsahdamme ylös,\npaistaa vaaleanpunainen aurinko taas aukealle, aaltoilevalle, vapaaksi\npäässeelle merelle.\n\nO, sä ihmislapsi, joka et koskaan ole ollut vangittuna pitkän, pimeän\nja hiljaisen yön autiuteen, sinä et tiedä, miltä tuntuu tuo äkillinen\npääsö pimeydestä valoon! Mene alas kellariin, paneta vahva kivipaasi\naukon päälle ja asu siellä neljä kuukautta ja kauemminkin, kuulematta\näänen hisaustakaan muusta maailmasta, sekä nouse sitte jonakin\nkevätaamuna auringon valoon, ihmisten iloiseen hälinään ja lintujen\nlauluun! Silloin tiedät, miltä kaloista tuntuu jäiden lähtö. Me kalat\nolemme tuohon tottuneet; mutta keväästä ja taivaan valosta iloitsevat\nkaikki niin meren kuin maankin eläjät. Rakasta valoa, sinä ihmislapsi,\nja kiitä Jumalaasi siitä, sillä sinä olet luotu valoon, ja valon\nlapsena tulee sinun aina vaeltaa Jumalan edessä hänen pelossaan ja\ntotuudessaan.\n\n\n\n\nPUNAINEN TUPA.\n\n\nAina ja Ruusu leikkivät vehreällä kentällä maantien varrella.\n\n_Aina_. Tänäänhän on toukokuun ensi päivä. On niin erittäin hauskaa.\nKatsos tuota kirkasta hopearahaa! Sen sain tänään mummoltani.\n\n_Ruusu_. Juuri samanlaisen sain minäkin isältäni.\n\n_Aina_. Mitäs me nyt niillä ostamme?\n\n_Ruusu_. Niin, mitäs ostaisimmekaan? Ehkäpä piparkakkuja, vai mitä?\n\n_Aina_. Taikka sokurisia tippaleipiä. Niitähän aina syödään toukokuun\nensi päivänä.\n\n_Ruusu_. Ja vähän simaa. Sillä siitä kasvaa ydintä luihin.\n\n_Aina_. Maltahan, minä tiedän, mitä teemme. Me ostamme tuon pienen\npunaisen tuvan tuolta maantien varrelta. Siinä me sitte yhdessä asumme,\nRuusu.\n\n_Ruusu_. Niin me teemme ja muutamme siihen jo huomenna.\n\n_Aina_. Enpä tiedä, ehdinkö minä huomenna. Minulla on niin pitkät\nläksyt, ja nukkienikin pitää saada uudet kesävaatteet. Mutta ehkä\nylihuomenna.\n\n_Ruusu_. Niin, ylihuomenna. Ja sitte me ostamme kumpikin pikku lehmän.\n\n_Aina_. Ja pikku vasikan kumpikin.\n\n_Ruusu_. Sitte me lypsämme lehmiä.\n\n_Aina_. Ja siivilöimme maidon pyttyihin. Mutta pitää meidän saaman\nkahvikermaakin.\n\n_Ruusu_. Tietysti. Me kutsumme isän ja äitin ja molemmat mummot\nkahville.\n\n_Aina_. Ja silloin meillä on äsken kuivattuja korppuja. Niitä me\nostamme leipurista.\n\n_Ruusu_. Ei; kuulehan, me paistamme niitä itse. Onkohan siellä\nleivintupaa?\n\n_Aina_. No, jospa ei ole, niin paistamme kyökissä. Me hankimme kumpikin\noman pikku taikinapytyn ja alustamme taikinan itse.\n\n_Ruusu_. Ja leivomme kakkuset vähillä jauhoilla. Ja sitte paistamme ne.\n\n_Aina_. Mutta ensin pitää niiden nousta.\n\n_Ruusu_. Niin, ensin pitää niiden nousta. Ja vähän näkkileipää\npaistamme myöskin. Sen koristelemme ja pistelemme itse, vai mitä\narvelet?\n\n_Aina_. Tietysti. Ja me kirnuamme voita kermasta. Kyllä minä osaan\nkirnuta.\n\n_Ruusu_. Osaan minäkin. Minä sain pienen punaiseksi maalatun kirnun\njoululahjaksi. Mutta jospa vain ei olisi hiiriä kyökissä.\n\n_Aina_. Meidän pitää hankkia pikku mirri.\n\n_Ruusu_. Ja pieni koira; sen me ristimme Pikuksi ja panemme sille\nkaulaan punaisen nauhan.\n\n_Aina_. Kummankin pitää meidän hankkia oma kanansa ja oma kukkonsa. Kun\nsaamme munia, paistamme lättyjä ja kutsumme vieraita lätyille.\n\n_Ruusu_. Mutta tiedäppäs, Aina, ei käy mitenkään päinsä pitää kahta\nkukkoa. Ne tappelevat hirveästi.\n\n_Aina_. No, sitte lienee parasta, että hankimme vain yhden: mutta sen\nsijaan hankimme kananpoikasia ja muutamia ankkoja.\n\n_Ruusu_. Kuulepas, meidän pitää välttämättä saada muutamia kyyhkysiä,\nne ovat niin kauniit ja kesyt. Jospa vain haukka ei niitä veisi!\n\n_Aina_. Ei vie, silloin Frans ampuisi sen jousipyssyllään. Mutta\npitäisihän meillä olla hevonenkin. On niin hauska ajella.\n\n_Ruusu_. Vaan kukapas sitä hoitaisi?\n\n_Aina_. No, se tietysti on renkien asia. Mitäs arvelet, pitäisikö\nmeillä olla pässikin?\n\n_Ruusu_. Minä pelkään pässiä. Eiköhän riitä, jos meillä vain on\nmuutamia pikku lampaita?\n\n_Aina_. Ja pikku porsas. Hän saa syödä likaämpäristä.\n\n_Ruusu_. Entä sitte, kun porsas kasvaa suureksi?\n\n_Aina_. Sitte teemme siitä sylttyä. Minä syön mielelläni sorkkasylttyä.\n\n_Ruusu_. Millaiseksi sisustamme sitten tupamme?\n\n_Aina_. Hyvin sieväksi. Talvella ruudukkaat matot ja kesällä\nkatajanhavut lattialla. Neljä tuolia ja pöytä, kaksi piironkia ja\nsänky. Tietysti me makaamme samassa sängyssä?\n\n_Ruusu_. Tietysti. Mutta kuka meitä herättää aamusilla?\n\n_Ruusu_. Kukkohan sen tekee, sisko kulta! Ja sitten me keitämme itse\nkahvimme. Emme me piikaa tarvitse. Sanoohan isä aina minua äitin\npiiaksi.\n\n_Ruusu_. Uutta, Aina, ei ole hauskaa pestä lattiaa. Ja kuka pesee\nvaatteemme?\n\n_Aina_. Ne me lähetämme kotiin isoon pesuun. Ja kyllähän Stiina pesee\nlattian.\n\n_Ruusu_. Vaan mistä saamme ruokaa?\n\n_Aina_. No hyvä Ruusu, etkö nyt tuota ymmärrä, että me ostamme ruokaa\nja sitte itse keitämme.\n\n_Ruusu_. Vaan mistähän saamme rahaa millä ostaa?\n\n_Aina_. Niin, mistä saammekaan rahaa? Maltappas kun ajattelen. Me\nteemme luutia ja vastoja ja myömme kaupunkiin.\n\n_Ruusu_. Riittääköhän se?\n\n_Aina_. Tietysti se riittää. Ja voimmehan sen lisäksi opettaa pikku\nlapsia lukemaan.\n\n_Ruusu_. Mutta silloin voi sattua, että ne ovat laiskat ja vallattomat.\n\n_Aina_. No, pidämme sitä varten varalla vitsat uunin solassa. Siitä\ntulee hauskaa.\n\n_Ruusu_. Tuleeko hauskaa vitsan antamisesta?\n\n_Aina_. Ei, vaan luettaa pieniä lapsia. Ja kiltit lapset saavat\nleikitellä meidän nukeillamme. Nukkekaapin otamme mukaan.\n\n_Ruusu_. Kyllä. Ja joka pyhä käymme kirkossa.\n\n_Aina_. Mutta kun sataa ja on ruma ilma, luemme saarnan kotona.\n\n_Ruusu_. Ja sitten iltapäivällä tulevat ne kaikki meille: sinun isäsi\nja minun isäni, sinun äitisi ja minun äitini, molemmat mummomme ja\nMimmi ja Anni ja Eliina ja koko konkkaronkka.\n\n_Aina_. Niin, siitä tulee oikeat pidot. Meidän on varustettava\nlihamylly.\n\n_Ruusu_. Ja kakkupannu. Kuuleppas, minä osaan tehdä leivoksia.\n\n_Aina_. Taikka myöskin paistamme torttuja. Panemmeko Lasten kuvalehteä\nja Sirkkaa [lasten sanomalehtiä] torttupaperiksi?\n\n_Ruusu_. Eikö se olisi pahoin tehty?\n\n_Aina_. Ei, emme me niitä ota, ne ovat niin hauskat lukea.\n\n_Ruusu_. Niin ovat. Kuules, me paistamme torttuja \"sodalla\"; suuret\nsanomalehdet ne juuri siihen kelpaavat. Meidän pitää myöskin hankkia\nmansikoita ja maitoa.\n\n_Aina_. Taikka vaapukoita ja maitoa. Ja mustikkakreemiä ja\npuolukkapuuroa ja mesimarjahilloa ja muuramia. Kyllä minä osaan laittaa\nhyvää ruokaa.\n\n_Ruusu_. Ja minulla on nukkien kokkikirja. Sitä paitsi laitamme\nlintupaistia gurkkujen kanssa.\n\n_Aina_. Ja tuoretta lohta spenaatin kanssa. Vai otammeko sen sijaan\nmunia?\n\n_Ruusu_. Ja retiisejä ja punajuurikoita ja persiljaleivoksia. Emmehän\nhuoli lihasopasta?\n\n_Aina_. Emme, keitämme vain rusinasoppaa, ja panemme siihen hyvin\npaljon rusinoita.\n\n_Ruusu_. Siitä tulee oikein hauskaa!\n\n(Kaksi köyhää lasta tulee pitkin tietä ja pysähtyy leikkikentän\nkohdalle.)\n\n_Aina_. Nuo varmaankin mieluisemmin söisivät lihasoppaa. Kysykäämmepäs\nheiltä. Mitä te söitte tänään päivälliseksi?\n\n_Köyhä poika_. Emme me ole syöneet päivällistä.\n\n_Ruusu_. No, mitä sitte söitte aamiaiseksi?\n\n_Köyhä tyttö_. Emme me ole syöneet aamiaistakaan, pikku mamseli.\n\n_Aina_. Mutta sehän on kauheata. Ehkä että ole juoneet edes kahviakaan\nleivän kanssa?\n\n_Poika_ (kummastuen). Kahviako?\n\nTyttö. Emme me ole koskaan nähneetkään kahvia, pikku mamseli.\n\n_Ruusu_. No olettehan ainakin syöneet maitoa vehnäkorppujen kanssa?\n\n_Poika_. Eilisiltana saimme leipäpalasen tuolta kylästä.\n\n_Aina_ (katsoen Ruusua). He ovat _eilisiltana_ syöneet kuivaa leipää!\n\n_Ruusu_ (katsoen Ainaa). Ja me tässä mietiskelemme kaikkea hyvää, mikä\nvain paraiten maistuisi!\n\n_Aina_ (pojalle). Kas, tästä saat rahani, ostakaa itsellenne leipää!\n\n_Ruusu_ (tytölle). Ota sinä minun rahani ja ostakaa sillä maitoa!\n\n_Köyhät lapset_. Jumala siunatkoon teitä, pikku mamselit!\n\n     (He astuvat iloisesti edelleen).\n\n_Ruusu_. Mutta mitenkä nyt käy punaisen tupamme?\n\n_Aina_. No, kyllä me kuitenkin kerran saamme tuvan. Minä luin\nraamatusta, että ken antaa köyhille, hän lainaa Jumalalle. Kyllä sen\nJumala takaisin maksaa.\n\n\n\n\nKNUT SOITTELIJA.\n\n\nKnut oli köyhä, sekä isästään että äitistään orvoksi jäänyt poika parka\nja asui isänsä äitin luona Helmikarin rannalla. Paita hänellä oli,\nmekko, housut ja lakki; enempäähän ei kesällä tarvittukaan. Talvella\nhänellä oli villasukat ja virsut; ja olipa sitä jo siinä tavaraa.\nIloinen hän oli, aina iloinen, mutta aina myös nälkäinen. Ei se ole\nhuono konsti, että osaa yht'aikaa olla iloinen ja nälkäinen.\n\nOnnettomuudeksi hänen kelpo mummollaan harvoin oli niin paljo ruokaa,\nettä poika olisi saanut syödä kylläiseksi asti. Mummo kehräeli\nvillalankaa ja lähetti Knutin viemään sitä herra Petterin suureen\nkartanoon Harjulaan, joka oli peninkulman päässä. Kun Knut toi langasta\nrahat, osti mummo sillä jauhoja paistaakseen reikäleipää. Rysä mummolla\nmyöskin oli, niin että välistä voitiin saada kalojakin, kun vain\nKala-Joonaksen pojat auttoivat Knutia sen veteen laskemisessa. Jos\nlangasta tuli rahaa runsaanlaisesti, saatettiin joskus herkutella\npiimälläkin, ja perunoita antoi peltotilkku tuvan vieressä, kammarin\nlattian kokoinen. Mutta eipä aina ollut niin hyvä elämä, Knutin pikku\nvatsa sai usein huudella ja kurista lisää, vaan yhtä iloinen Knut siltä\naina oli.\n\nEräänä aamuna istui Knut nälkäisenä Helmikarin rannalla ja poimiskeli\nkeltaisia kiviä, jotka olivat näöltään kuin pehmeät, lämpöiset,\nkeitetyt perunat. Knut parka, eivät ne kelvanneet syötäväksi, hän\nviskeli ne jälleen nauraen pois. Olipa siinä jotakin kivien välissä.\nKnut otti sen ja huomasi sen pieneksi ruokopilliksi, jollaisia lapset\nhuviksensa leikkelevät rannikoilla. Tuo nyt ei ollut mitään\nmerkillistä, mutta Knut tahtoi koettaa, oliko pillissä ääntäkin. Kyllä\nsiitä todellakin ääntä läksi, sillä voi soittaa kolme ääntä: _puu pyy\npii_. Sen huomattuaan Knut huviksensa pisti pillin mekon taskuun.\n\nTämä sattui olemaan nälkäpäivä, eikä Knut ollut saanut minkäänlaista\naamiaista. \"Jospa nyt olisin herra Petterin kyökissä Harjulassa!\"\najatteli hän itsekseen ja oli jo tuntevinaan paistetun silakan hajua.\n\nJotakin piti hänen tekemän. Hän istuutui rannan kivelle onkimaan. Mutta\neipä kuulunut kaloja. Meri oli peilikirkas eilisen myrskyn jäljestä,\naurinko paistoi, maininki vieri suurina lasivuorina rantaan ja suuteli\nAallottaren jälkiä hietikolta. \"Mitähän mummolla lienee päivälliseksi\ntänään?\" ajatteli Knut itsekseen.\n\nSilloin eräs laine nousi niin korkealle, että kasteli Knutin paljaita\njalkoja, ja siitä kuului puheen sipinää: \"Knut, oletko löytänyt\nprinsessan taikapillin? Sillä voi soittaa kolme ääntä: _puu_ nukuttaa,\n_pyy_ itkettää, _pii_ naurattaa.\"\n\n\"Mitä hullua?\" sanoi Knut. \"Onko se taikapilli? Mene tiehesi, aalto;\nkyllä minä löysin pillin, vaan aion sen pitääkin.\"\n\nAalto mutisi jotakin, kenpä sen tiesi mitä, vieri jälleen pois eikä\nenää palannut. \"Vai niin, vai osaat sinä loitsia. No, loitsippas\nminulle onkeeni kala!\" Ja Knut puhalsi _puu puu_.\n\nKohtapa tulikin ensin salakka, sitte särki ja viimein hauki\nvedenpintaan, sivullansa liputellen, aivan kuin olisivat maanneet.\n\"Tästäpä tulee tuoretta kalaa!\" arveli Knut ja soitti soittamistaan.\nHetkisen kuluttua oli koko ranta täynnä sivullaan uivia kaloja:\nsalakoita, särkiä, ahvenia, lahnoja, säynäitä, kuhia, siikoja, lohia ja\nkaikkia noita pikku maimoja, kuin meressä elää. \"Tuleehan tästä oikein\nsuuri kalansaalis!\" ajatteli Knut ja juoksi tupaan noutamaan haavia.\n\nPalatessaan rantaan näki hän siellä vesilintuja niin paljon, kuin\nilmaan mahtui. Kalalokit olivat ahneimmat ja pahimmat parkumaan, niin\nettä se kuului puolen peninkulman päähän. Mutta oli siinä heidän\njoukossaan kaikenlaisia muitakin: sorsia, hanhia, jopa joutseniakin. Ja\nkaikki ne kiireen kaupan nieleksivät noita veden pinnassa kelluvia\nkaloja. Keskelle parvea syöksyi alas suuri kalakotka ja tempasi\nkynsiinsä kymmennaulaisen lohen.\n\n\"Malttakaas, varkaat!\" sanoi Knut, otti rannasta kiviä ja alkoi\nviskellä lintuja. Muutamia hän osasikin siipeen, toisia jalkaan, mutta\neipä yhdenkään näkynyt mieli tekevän luopua saaliistaan. Silloin kuului\npyssynpamaus, vieläpä toinen ja kolmaskin läheisestä salmesta. Muutamat\nlinnut nyt kääntyivät sivulleen ja uivat veden pinnalla kuin kalat.\nPamauksia kuului ehtimiseen, kunnes koko lintuparvi oli ammuttu tai\najettu parkuvana joka taholle pakoon.\n\nVenhe kolmen pyssymiehen kera lähestyi rantaa kokoomaan saalista.\nLinnustajat olivat herra Petter ja kaksi hänen ystäväänsä. He nousivat\nhyvin iloissaan maalle. \"Kas Knutia!\" sanoi herra Petter. \"Miten ihmeen\ntavalla sinä olet saanut kootuksi niin paljon lintuja Helmikarille?\"\n\n\"Minä soittelin kaloille ja linnut pyrkivät niiden seuraan\", virkkoi\nKnut veitikkamaisesti.\n\n\"No, sittehän sinä olet aika sukkela soittaja. Täst'edes olkoonkin\nnimesi Knut Soittelija.\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\" sanoi Knut, jolla ei ennestään ollutkaan mitään\nsukunimeä; niin hän saattoi yhtä hyvin olla Soittelija kuin mikä muu\nMökkilä, Mäkelä tai Mattila hyvänsä.\n\n\"Mutta kuuleppas sinä. Knut Soittelija, mitenkä sinä tänään näytät niin\nhuonolta? Olethan laiha kuin humalasalko.\"\n\n\"Niin, miksikäpäs minä en näyttäisi huonolta, kun olen nähnyt niin\npaljon ruokaa, mutta en kuitenkaan ole saanut syödäkseni mitään\neilisestä päivällisestä asti?\" vastasi Knut iloiseen tapaansa.\n\n\"Vai niin. No tule sitte tänään päivälliselle Harjulaan, koska toimitit\nmeillä niin hyvän saaliin! Mutta tule vasta kello neljän aikaan, ei\nnoita lintuja ennen ehditä höyhentää, kyniä eikä paistaa.\"\n\n\"Kiitoksia paljon!\" sanoi Knut, vaan ajatteli mielessään: \"olipa se\njotenkin myöhäinen päivällisaika miehelle, joka ei ollut syönyt\neilisestä päivällisestä asti.\"\n\nHerra Petter sousi pois, Knut meni mummonsa luo.\n\n\"No, Knut, oletko nähnyt kaloja tänään?\"\n\n\"Nähnyt niitä kyllä olen, mutta linnut söivät kalat ja herra Petter\nampui linnut.\"\n\n\"Se oli huonosti, se, Knut. Nyt meillä ei ole muuta päivälliseksi kuin\nkaksi silakkaa, neljä perunaa ja puoli leipäkakkua.\"\n\n\"No, ei siitä lukua, mummo! Syökää te; minua kutsuttiin päivälliselle\nHarjulaan, ja sieltä minä tuon juustopalan taskussani.\"\n\n\"Älä mene oikotietä Kiikkalan metsän läpi, Knut; siellä asuu\nkeijukaisia ja kolme noitakuningasta: vuoren kuningas, lumikuningas ja\nmetsän kuningas. Mene ennemmin rantatietä, siellä on turvallisempaa;\nmutta varo sielläkin Vellamoa!\"\n\n\"Rantatie on niin pitkä, mummo, enkä minä ole syönyt mitään\neilispäivällisestä asti.\"\n\n\"No, mene mitä tietä tahdot; mutta älä ajattele ruokaa, se saattaa\nkiusaukseen.\"\n\n\"En, mummo, minä ajattelen vain tulevia kylänlukuja.\"\n\nKnut läksi astumaan, ajatellen kylänlukua; mutta päästyään tienhaaraan\najatteli hän: \"Narripa ihan olisin, jos näin nälkäisellä vatsalla\nastuisin kaksi peninkulmaa yhden sijasta.\"\n\nNiinpä hän poikkesi oikotielle Kiikkalan metsään ja päätti\nulkomuistilta kysellä itseltään katkismusta, kunnes ehti astua läpi\nmetsän. Vähän matkan päässä hän jo näki pienen laihan ukon vetävän\nkärryillä kahtatoista rautakankea. \"Kas, hyvää päivää, Knut\nSoittelija!\" sanoi hän. \"Miten sinä noin huonolta näytät tänään?\"\n\n\"Niin, miksikä en näyttäisi huonolta, kun en ole syönyt muuta kuin\nkatkismusta eilispäivällisestä asti? Mutta mistä te tiedätte minun\nuuden nimeni?\"\n\n\"Kyllä minä kaikki nimet tiedän.\"\n\n\"Saanko auttaa teitä? Tehän aivan läkähdytte kuormanne edessä.\"\n\n\"Työnnä takaa, jos tahdot, Soittelija.\"\n\nKnut työnsi, ja kohta he tulivat metsässä suuren vuoren eteen. \"Tässä\nminä asun\", sanoi ukko. \"Astu sisään, niin tarjoanpa sinulle jotakin\noikein hyvää, kun autoit ja työnsit kuormaani.\"\n\nUkko astui vuoren sisään. Knutin vatsa sanoi: astu jäljestä! Ja Knut\nastui. Tuota pikaa saapuivat he suureen maanalaiseen palatsiin, jossa\nkaikki oli välkkyvää puhdasta kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä.\n\"Asutteko te tässä?\" kysyi Knut.\n\n\"Tottahan minä tässä asun, kun olen vuoren kuningas, ja huomenna minä\nvietän tyttäreni häitä. Kaikella minun väelläni on niin kiire, että\nminun itseni täytyi noutaa ruokani kankirauta-vasaran alta.\"\n\n\"Sekö rauta, jota veditte kärryissä?\"\n\n\"Kankirautaa, poikaseni, paraanlaatuista kankirautaa. Se on toki toista\nkuin tuo joutava malmi. Kankirauta on minun lempiruokaani, varsinkin\nkun se on oikein valkoisen liekkuvana. Oletko sinä koskaan syönyt\nkankirautaa?\"\n\n\"En, mikäli muistaa jaksan.\"\n\n\"No, sittepä saat maistaa jotain aivan erinomaista. Katso nyt tarkkaan,\nminä panen kaksi kankea palavaan uuniini. Kolmen minuutin kuluttua ne\nhehkuvat ihan valkoisina; ryömi silloin uuniin ja haukkaa ihan\nlämpimältään!\"\n\n\"Kiitoksia paljon; mutta antakaa minulle enemmin reikäleivästä tehty\nvoileipä ja hyvää viilipiimää.\"\n\n\"No, tuopa vain ei näy ymmärtävän, mikä hyvää on! Heti uuniin, poika,\njo on rauta kuuma!\"\n\n\"Tokkohan? Eiköhän se liene liian kuuma.\"\n\n\"Mitä lörpöttelet? Tavallinen kammarilämminhän tuossa vain on!\" mutisi\nukko ja tahtoi kaikin mokomin työntää Knutia palavaan uuniin. Mutta\nkyllähän arvaat, kuka siitä käpälämäkeen läksi. Knut juoksi, mikä\nkäpälistä pääsi, löysi oven ja pelastui onnellisesti metsätielle.\n\n\"Mummo oli oikeassa\", ajatteli Knut; \"nyt minä kyselen itseltäni\nkatkismusta.\"\n\nKnut ajatellessaan noita vaikeita kysymyksiä \"mitä se on?\" alkoi tuntea\nvilua. Kohtapa näkyi syykin, sillä siinä oli suuri lumivuori keskellä\nkesää. \"Tämäpä on merkillistä\", ajatteli Knut. \"Mistähän nyt saisi\nitselleen vähän lämmintä ruokaa?\"\n\nNiin sanoen astui hän lumikinokseen ja ajatteli ruokaa, vaan yht'äkkiä\nhän pudota rumahti syvään reikään ja oli äkkiarvaamatta komeassa\npalatsissa, joka oli kokonaan rakennettu välkkyvästä jäästä. Siellä oli\nkirkas tähti- ja kuutamayö, kaikki huoneet olivat koristetut kirkkailla\njääpeileillä, kaikki lattiat ripoitellut kuuratimanteilla. Kömpelöt\nlumiukot pyöriskelivät vatsallaan lattialla. Yksi ainoa seisoi suorana:\npitkä, jäykkä jättiläinen, jääpuikkoja tukassa ja parrassa, yönuttu\njääpaperista ja kengät jäätyneestä marjamehusta. \"Kas, hyvää päivää,\nKnut Soittelija\", sanoi jättiläinen, \"miten sinä noin huonolta näytät\ntänään?\"\n\n\"Miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en ole eilispäivällisestä asti\nsyönyt mitään muuta kuin kuumaa rautaa?\" vastasi Knut kalisevain\nhampaiden välistä.\n\n\"Sinä olet liian kuuma, poika parka, liian kuuma. Minä olen\nlumikuningas ja kasvatan kaikki alammaiseni jäämöhkäleiksi, ja minä\nteen sinutkin jäämurikaksi. Ylilumiukko, pistäppä poika seitsemän\nkertaa jääkylmään veteen ja ripusta hänet johonkin naulaan jäätymään!\"\n\n\"Ei, malttakaahan! Antakaahan ennemmin tuoppi lämmintä olutjuustoa;\njohan minä muuten olen näinkin jäämöhkäle!\"\n\n\"Yli-lumiukko, anna hänelle palanen jäätynyttä elohopeaa ja tuopin\ntäysi vilutautia, ennenkuin hänet kastat!\" komensi jättiläinen.\n\nKnut yritti lähtemään pakoon, mutta liian myöhään. Yli-lumiukko otti\nhänet kiinni kauluksesta, ja hukassapa Knut parka olisi ollut, ell'ei\nolisi tavannut taskusta käteensä ruokopilliänsä. Knut ei tiennyt muuta\nneuvoa kuin soittaa, ja nyt hän puhalteli _pii pii_ niin pitkään kuin\njaksoi. Heti vääntyivät pitkän lumikuninkaan kasvot irvistykseen, joka\nmuka oli olevinaan iloa, mutta olikin vain raivon merkki siitä, että\nnaurunpuuska niin äkisti pääsi valtaan. Hän nauroi, nauroi niin, että\njääpuikot putoilivat hänen tukastaan ja leuastaan, hänen polvensa\nkoukistuivat, ja viimein häneltä putosi koko pää särkyen tuhansiksi\nsiruiksi. Kaikki lumiukot hajosivat naurusta ja sulivat likavedeksi,\njääpeilit pilstautuivat hienoksi jauhoksi ja koko lumivuori muuttui\npyryksi. Töintuskin jaksoi Knut itse pitää huuliaan yhdessä naurulta ja\npuhaltaa pilliinsä. Keskellä pyryä huomasi hän taaskin olevansa\nmetsätiellä, lumi juoksi pois pauhaavina puroina ja kukoistava kesä jäi\njäljelle.\n\n\"Nyt minä kyllä pidän varani\", ajatteli Knut ja astui vakavasti\neteenpäin, alkaen tavata muististaan \"mitä se on?\" Mutta kohtapa hän\noli kaikkein sievimmän vehreän metsämäen kohdalla ja sieltä vuorten\nväliltä kiilui kaikkein kauneimpia punaisia mansikoita ruohokosta.\n\"Eipä suinkaan liene vaarallista poimia muutamia mansikoita, kun\npäivällistä kuitenkin saan vasta kello neljän aikaan\", ajatteli Knut ja\nastui aholle. Heti sinne päästyään huomasi hän, että nuo mansikoilta\nnäyttävät esineet olivatkin vain tuhansia sievän pikkuisia,\npuna-hameisia keijukaisia. Ne eivät olleet pitemmät mansikan korsia, ja\nne hupaisesti tanssivat vehreän ruohomättään ympärillä, jolla heidän\nkuningattarensa istui, ja hän oli kolme tuuma pitkä.\n\n\"Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija\", sanoi keijukaiskuningatar, \"miksi\nsinä tänään näytät niin huonolta?\"\n\n\"No, miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en eilispäivällisestä asti ole\nsyönyt muuta kuin kuumaa rautaa ja jäätynyttä elohopeaa? Minä luulin\nsinua mansikaksi.\"\n\n\"Poika paralla on nälkä\", sanoi keijukaiskuningatar hovirouvalleen.\n\"Antakaas hänelle kastepisara ja itikan jalka, että hän kerrankin saa\nsyödä kylläkseen!\"\n\n\"Kiitoksia paljon\", virkkoi Knut. \"Mutta jospa saisin korvollisen\nmansikoita ja kiulullisen maitoa!\"\n\n\"Oletpa sinä täytymätön!\" sanoi keijukaiskuningatar hyvin pahastuneena\nniin suunnattomasta ruokahalusta. \"Tiedätkö ihmislapsi, että olet\ntullut ilman lupakirjaa ja passia minun valtakuntaani ja tallannut\nkolmekymmentä minun alammaistani, niin ett'ei niistä ole jäänyt muuta\nkuin punainen pilkku jäljelle? Metsälukit, tehkää tehtävänne!\"\n\nHeti koko legioona, oikein summaton joukko pitkäsäärisiä lukkeja\nlaskeutui lankojansa myöten alas puista ja aikoivat kietoa Knutia\nlukemattomiin hienoihin verkkoihin. Knutista tuollainen ilkeä pila ei\nollut mieleen, hän pyyhälsi pois verkot ja yritti lähtemään\nmetsätielle, mutta eipä päässyt paikastaan hievahtamaan. Hänen jalkansa\nkietoutuivat yhä vahveneviin lankoihin, käsivartensa ja kätensä\nliimautuivat kiinni mekkoon, silmänsä sulkeutuivat, ja viimein kaatui\nhän kumoon ruohokkoon.\n\nHän ei voinut mitään nähdä, mutta kuuli koko metsämäen nauravan, ja\nkeijukaisjoukko asettui piiriin hänen ympärillensä, he tanssivat hänen\npäällitsensä, nipistelivät häntä kuin itikat poskista ja riemuta\nremusivat tuosta hullunkurisesta pilastaan. \"Makaappas nyt siinä ja näe\nnälkää, kunnes tulet kylläiseksi kastepisarasta ja itikanjalasta!\"\nsanoivat he.\n\nKnut ryhtyi rukoukseen. \"Kuulkaas nyt, pikku keijukaiset\", sanoi hän,\n\"minä tyydyn siihenkin, jos vain saan syödäkseni pienen ruokopalasen,\njoka minulla on mekkoni taskussa. Etteköhän olisi hyvät ja pistäisi\nsitä suuhuni?\"\n\nKeijukaisia sanomattomasti huvitti nähdä ihmislapsen syövän ruokoa.\nNeljä heistä kiipesi hänen taskuunsa, ja yhteisin voimin saivat he\nsieltä pois vedetyksi taikapillin, joka suurella vaivalla viimein\npistettiin Knutille suuhun. Sitte he alkoivat vielä iloisemmin tanssia\nhänen ympärillänsä ja päällänsä, niin että koko mäki raikui heidän\nnaurustaan, niinkuin miljooneista itikoista.\n\nKnut tuskin tunsi pillin pään olevan hyvästi huultensa välissä, kun\nalkoi puhaltaa _pyy pyy_. Ensin loppui iloinen nauru mäeltä ja kohta\nsen jälkeen alkoi kuulua tuhannen tuhansia itkun nyyhkytyksiä joka\ntaholta, jotenkin samaan tapaan kuin rankkasateen kesällä ropistessa\nmaahan. Knut ei nähnyt mitään, mutta hän hyvin ymmärsi keijukaisten\nitkevän, ja häntä rupesi säälittämään tuo niin iloisten olentojen\nääretön nyyhkiminen.\n\n\"Päästäkää minut irti, niin saatte taas nauraa!\" sanoi hän\nkeijukaisille.\n\nKeijukaisten suurin ilo on nauraa, ja nauramallahan he kuluttavatkin\nlyhyen elämänsä kesäiltoina. Heti paikalla satoja ryhtyi työhön,\najelemaan pois hämähäkkejä ja vapauttamaan vankia, irroittamaan hänen\njalkojaan, kiinni liimautuneita käsiään ja umpeen suljettuja silmiään.\nKnut voi nyt nähdä pikku vihollisensa ja oli niin pahankurinen, että\npuhalsi vielä kerran pitkän _pyy_-äänen. Oh, miten ne pikku\nolentoraukat irvistelivät ja vääntelehtivät! He olisivat niin\nmielellään nauraneet, vaan heidän kuitenkin täytyi itkeä tuosta\nhirvittävästä _pyy_-äänestä! Knut ei raaskinut kauan kiusata heitä. Hän\nvaihteeksi puhalsi _pii pii_, ja silloin olivat keijukaiset aivan tulla\nhulluksi ilosta. He hyppelivät niin korkealle, että olivat vähällä\ntavata leivot ilmasta, ja muutamia putoili aivan Knutin päälle, niin\nettä hänen täytyi pudistella heidät pois vaatteiltansa. Hän ei\nhuomannut yhden keijukaisen putomista hänen taskuunsa, josta se ei enää\npois osannutkaan.\n\n\"Hyvästi, pikku keijukaiset!\" sanoi Knut ja jatkoi reippaasti\nvaellustaan metsätiellä. \"Saanpa nyt varoa Tapiota, metsän kuningasta\",\najatteli Knut; \"hän kuuluu, olevan pahin kaikista. Mitenkäs se läksyni\nolikaan: Mitä se on?\"\n\nVähän ajan perästä vei tie Knutin aivan muurainsuon laidalle. \"Ei nyt\nainakaan liene pahoin, jos otan muutamia muuraimia tuosta sivu\nmennessäni, kun en kuitenkaan saa ruokaa ennenkuin kello neljä\niltapäivällä\", ajatteli Knut. Siinä oli suuri, kumoon kaatunut kuusi,\njonka yli Knutin täytyi kiivetä päästäkseen suolle. Mutta kun hän\nparaiksi ehti keskelle sen tiheitä tuuheita oksia, nousikin kuusi\nKnutin suureksi kauhuksi pystyyn ja tiuskasi äreästi: \"Kas, hyvää\npäivää, Knut Soittelija, miksi sinä tänään niin huonolta näytät?\"\n\nKnut oli jäänyt korkealle maasta kuusen latvaan, mutta hän rohkasihe ja\nsanoi: \"Miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en ole eilispäivällisestä\nasti saanut muuta syödäkseni kuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä\nelohopeaa, kastepisaran ja itikan jalan?\"\n\n\"No, miksi häiritset minun päivällisuntani?\" kysyi kuusi. \"Etkö tiedä,\nettä minä olen metsän kuningas ja hallitsen kaikkia puita ja soita\nseitsemän peninkulman alalla? Tässä on minun linnani; eikö ole asuntoni\nhyvä?\"\n\nKnut ei nähnyt mitään muuta kuin autiota saloa, mutta uskalsi kaikkein\nnöyrimmästi kysyä, eikö hän saisi laskeutua alas poimimaan muutamia\nmuuraimia.\n\n\"Mitä siinä lörpöttelet? Muuraimiako?\" ärjäsi kuusi. \"Ota honka\nkauhaksesi ja ammenna poskeesi seitsemän kuormaa sammalsuota; se vasta\non tukevaa ruokaa ja minun mieliruokaani.\"\n\n\"Enkö saisi sen sijaan yhtä kuormaa omenapuuroa ja kohtuullisen suuren\nkuopan täyttä metsähunajaa?\" kysyi Knut.\n\n\"Omenapuuroako? Kyllä minä sinusta teen omenapuuroa, kun häiritsit\nminun päivällisuntani. Kuningaskotka, minä annan pojan sinulle, hakkaa\nhänet kalopsiksi pojillesi!\"\n\nNyt vasta Knut huomasi suunnattoman kotkan istuvan kuusen latvassa ja\nkatselevan häneen ahneilla silmillään. Alas hän ei päässyt hyppäämään,\nkun kuusi piti häntä kiinni käsistä ja jaloista; kohta oli hän joutuva\nkalopsiksi. Knut Soittelija ei ollut koskaan syönyt kalopsia, mutta\nvaikka hän itse paljon pitikin ruoasta, ei hänestä lainkaan ollut\nhauskaa joutua kotkain ruoaksi.\n\nSilloin hän tunsi jotakin hienoa kuin kukka kiipeävän pitkin\nkäsivartta, mekon kaulusta, leukaa ja ylös suuhun asti. Se oli pikku\nkeijukainen, joka oli unohtunut hänen taskuunsa ja nyt suunnattomalla\nvaivalla veti ylös ruokopilliä, joka oli kuusi kertaa pitempi häntä\nitseään. \"Puhalla!\" kehoitti keijukainen.\n\nKnut tunsi suussansa pillin ja alkoi puhaltaa _puu puu_. Kuusi alkoi\nhaukotella, ojensi oksiansa ja mutisi jotakin päivällisunen\nhäiritsemisestä sekä heittäytyi pitkäkseen sammalikolle, musertaen\nallensa sen suuren kuningaskotkan. Knut hiipi pois oksien välistä,\nkuuli metsän kuorsaavan ja läksi juoksemaan pakoon, min enimmän\nkerkesi. \"Nyt minä kyllä pidän varani\", ajatteli Knut. \"Näkyypä täällä\nolevan vaarallista metsässä; no, astunpahan ennemmin rantatietä veden\nvieritse.\"\n\nPian hän pääsi hyppelemällä kaatuneiden, makaavien puiden ylitse aidan\nluo ja nousi sen yli rantatielle. Suuri, aukea meri levisi siinä hänen\nsilmäinsä eteen paljon avarampana kuin Helmikarin rannalla. Länsituuli\npuhalteli, ei kovasti ja raivoisasti, niinkuin se useinkin puhaltelee\nmerellä, pikemmin vain sellaisella keveällä, vaan kuitenkin hyvällä\nvoimalla, josta purjehtijat niin paljon pitävät, se kun miellyttävästi\ntanssittelee heidän veneitänsä. Ja nuo pienet mykeväharjaiset aallot,\nmiten ne näyttivät sieviltä, siinä iloisesti hypiskellen ajaessaan\ntakaa toinen toistansa! Ne olisivat olleet pienten vallattomain lasten\nkaltaiset, kun he pulikoivat kylpyammeessa, ell'eivät ne olisi olleet\npuettuina merenvehreihin mekkoihin ja hameihin, joiden helmat olivat\nkoristetut hienoilla valkoisilla pitseillä. Knut istuutui vuorelle tien\nlaitaan katselemaan aaltoja, kun tunsi olevansa hyvin väsynyt. Aaltoja\nhän oli rakastanut niin kauan, kuin taapäin muisti; hänhän oli\nkasvanutkin meren rannalla niiden seurassa. Uiminen tuollaisissa\naalloissa oli Knutin suurin ilo, mutta sen jälkeen suurin oli niiden\niloisen leikin katseleminen. Jospa hänellä vain ei olisi ollut niin\nhirveä nälkä!\n\n\"Jospa minulla nyt olisi kaikki litteät kivet, joita olen viskellyt\npitkin veden pintaa, ja ne olisivat oikeita voileipiä, niin miten minä\nsöisin!\" ajatteli Knut itsekseen.\n\nSilloin vieri eräs aalto kauas rannalle ja kasteli Knutin paljaita\njalkoja; vaahdosta nousi valkoinen olkapää, ja samassa jo istui sievän\nsievä pikku tyttö Knutin vieressä vuorella. Tyttö oli melkein yhtä\npitkä kuin Knutkin, hänellä oli yllä vaaleanvehreä leninki, käsissä\nhopeiset rannerenkaat, pitkässä kullankeltaisessa tukassa kultakampa ja\npäässä seppele kauneimmista valkoisista lummekukista. \"Kas, hyvää\npäivää, Knut Soittelija!\" sanoi hän äänellä, joka kuului puron\nsolinalta kivikossa keväällä. \"Miksi sinä näytät niin huonolta tänään?\"\n\nKnut katseli tyttöä kummastellen ja vastasi: \"Miksipä en näyttäisi\nhuonolta, kun en ole eilispäivällisestä asti saanut muuta syödäkseni\nkuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaran, itikan\njalan ja seitsemän kuormaa sammalsuota?\"\n\n\"Poika parka!\" sanoi ystävällinen pikku tyttö, sivellen pehmoisella\nkädellään hiukset pois hänen otsaltansa. \"Tuleppas minun kanssani, niin\nsaat syödä kylliksesi merenvaahtoa ja oikeita helmiä!\"\n\n\"Kiitoksia paljon, mutta kyllä minä olisin tyytyväisempi, jos saisin\nvadillisen paistettuja kampeloita ja viisitoista voileipää mateenmädin\nkanssa.\"\n\nTyttö nauroi. \"Etkö ole koskaan syönyt hyytelöä paljon sokurin kanssa?\nMinäpä sanon sinulle jotakin. Minä olen Aallottaren rakkain\nkammarineitsyt, ja Aallotar on Ahdin rakkain lapsi, hän, joka asuu\nkauniissa korallilinnassa tuolla meressä ja leikkiessään aaltojen\nkanssa astuskelee kauniita jälkiä hiekkaan. Eilen olimme 'haukkasilla'\nHelmikarin rannalla, ja silloin Aallotar pudotti taikapillinsä.\nMaininki sanoi minulle sinun löytäneen sen. Jos lähdet minun kanssani\nja annat pillin takaisin Aallottarelle, niin saat palkinnoksi\nkokonaisen vuoren kauneimpia meren helmiä.\"\n\n\"Ei, kiitoksia pyynnöstä; minua on kutsuttu päivälliselle Harjulaan,\nenkä minä ole syönyt mitään eilisestä asti.\"\n\n\"Enkö minä sinun mielestäsi ole kyllin kaunis?\" sanoi merenneito, otti\nhäntä kiinni molemmin käsin ja katsoi aivan läpi hänestä välkkyvillä\nsinisilmillään. \"Etkö suutele minun ruususuutani?\"\n\n\"Ruma et kyllä ole, mutta mieluisemmin minä suutelisin hyvää\nlintupaistia.\"\n\n\"Kuuleppas sitä!\" sanoi merenneito nauraa helähyttäen. \"Minä sanon\nsinulle vielä jotakin, Knut Soittelija! Jos lähdet minun kanssani ja\nannat pillin takaisin, niin saat ruveta minun rakkaaksi sulhokseni,\nminä tulen sinun rakkaaksi morsiameksesi, ja me elämme tuhat vuotta\nonnellisina silkissä ja helmissä.\"\n\n\"No, kaikkiapa täällä kuullakin saa!\" vastasi Knut. \"Minä en ole syönyt\nmitään kelvollista eilisestä asti, ja nyt minut on kutsuttu Harjulaan\npäivälliselle. Hyvästi nyt, vetinen neiti. Minä lähden matkoilleni!\"\n\n\"Sinäkö kerskailet?\" sanoi merenneito viekkaasti. \"Eipä sinulla olekaan\npilliä.\"\n\n\"Eikö ole?\" virkkoi Knut ja otti pillin taskustaan. Samassa tunsi hän\nsuuren aallon vierivän päänsä ylitse, niin että hän kaatui pitkäkseen\nvuorelle. Enempää hän ei tiennyt, ennenkuin jälleen heräsi vuorella, ja\nsilloin aurinko jo oli lännen puolella, niin että arvattavasti oli jo\niltapuoli päivää.\n\nKnut hieroi silmiään ja ihmetteli, missä hän olikaan. Tuossa oli\nKiikkalan metsä kaikkine noitakuninkaineen, jossa hän oli nähnyt niin\nmonta hullutusta ja hänelle oli tarjottu niin kummallisia aamiaisia.\nTuossa oli avara meri, joka yhä vielä lainehti ja viskoi kuohuaan aina\nhänen luoksensa asti. Mutta missä oli Aallottaren kammarineitsyt? Häntä\nei näkynyt, hän tietysti oli uinut pois sen suuren laineen mukana. Ja\nmissä oli taika-pilli, missä pikku keijukainen, joka oli jäänyt hänen\ntaskuunsa ja niin uskollisesti pelastanut hänet kuningaskotkan\nkynsistä? Vuorella hänen vieressään oli vanha, taittunut ruokopilli,\nmutta siitä ei lähtenyt mitään ääntä, ja mekon taskussa tuntui pieni\nmärkä paikka, mutta kukapa osasi arvata, oliko se tullut veden\nroiskeesta vaiko pikku keijukaisesta, jonka Knut oli ehkä pusertanut\nmäsäksi vuorta vasten. Knut alkoi jo luulla, että hän olikin ehkä\npaneutunut nukkumaan päiväpaisteesen ja siinä unissaan nähnyt\nkaikenlaisia hullutuksia.\n\n\"Minuthan on kutsuttu Harjulaan päivälliselle!\" virkahti hän,\n\nYht'äkkiä hän oli jaloillaan ja läksi juoksemaan tietä metsän läpi.\nMutta eipä se ollutkaan niin helppoa. Katajapensailla oli paljo\ntekemistä hänen housujensa kanssa, kuusenvarvut pitelivät häntä kiinni\nmekosta, mustikanvarvut ja kanervat hakata nakuttelivat hänen paljaita\njalkojansa. Mutta eteenpäin piti Knutin päästä ja hän pääsikin perille\nilman sen enempiä seikkailuja, väsyneenä, nälissään ja punakkana, juuri\nkello 4 iltapäivällä.\n\n\"Terve tuloa, Knut Soittelija!\" sanoi herra Petter. \"No, tänäänhän sinä\nnäytät oikein iloiselta.\"\n\n\"Miksipä en olisi iloinen, kun minulle on tarjottu välipalaksi kuumaa\nkankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaraa, itikanjalkaa,\nseitsemää kuormaa sammalsuota, merenvaahtoa ja vuoren kokoista kasaa\nhelmiä?\"\n\n\"Olipa siinä monta ruokalajia yhdeksi ateriaksi. Ei pidä niin paljon\najatella ruokaa tässä maailmassa. Kun alinomaa ajatellaan sellaista,\njoudutaan taikojen valtaan, jotka vain tekevät pilaa ihmisille. Eikö\nsinulla ole nälkä, poikaseni?\"\n\nKnut vilkutti silmää, puristeli lakkiaan käsissänsä ja arveli, ett'ei\nhän nyt toki vielä kuollut juuri nälkään.\n\n\"No, hauskaa kuulla\", sanoi herra Petter. \"Minä söin myöhään aamiaista,\neivätkä nuo palvelijat vielä ole ehtineet kyniä lintuja. Odottelehan\nkello 8:aan asti, niin saat illallista sitte.\"\n\n\"Tämäpä oli pahempaa kuin kuuma kankirauta ja seitsemän kuormaa\nsammalsuota\", ajatteli Knut itsekseen, mutta pureksi vain kynsiänsä ja\nvastasi saattavansa odottaa. \"Voinpahan ajatella katkismusta\nsill'aikaa\", mietiskeli hän.\n\nHerra Petter oli aika veitikka. Hän oli ennen ollut köyhä poika, niin\nettä tiesi kyllä, miltä tuntuu odottaa nälkäisenä neljä tuntia. \"Knut\nSoittelija\", sanoi hän, \"kylläpä huomaan sinun osaavan muutakin kuin\najatella ruokaa. Tiedätkö, että sekin on sankarillisuutta, kun voittaa\nitsensä ja tulee toimeen ilman välttämättömimpiäkin tarpeita, joita\nmielemme tekee tässä maailmassa? Minä pidän sinusta, poika, ja toimitan\nsinut kouluun, että sinusta tulee kunnon mies. Mutta mitä tämä on?\nIhanhan tuntuu nenääni lintupaistin käryä. Astu sisään, poika! Nyt saat\nistua oikein minun omassa pöydässäni ja syödä kylläiseksi.\"\n\n\"Mitä se on?\" Tuo kysymys kuului melkein kuin katkismuksesta. Ovet\navattiin ruokasaliin, suuri, katettu pöytä odotteli paistista\ntuoksuvana vieraita. Herra Petter talutti Knutia kädestä ja Knut sai\nistua kuin herra pöydässä, ja siellä hän ehkä istuisi vielä nytkin, kun\nniin nälissään oli, ell'ei olisi aika sitte vienyt taskussaan\njuustopalaa mummolleen ja päässyt kouluun.\n\n\n\n\nVASARAMIES.\n\n\n    Saliin saapuvi -- eikä lakkaa --\n    Kaikenmoistakin kaupus-akkaa.\n    Myöjää kuivan ja marjankin,\n    Vanhaa tätiä, äijääkin,\n    Pilkkahintoja vartoovaista.\n    Luona serviisin -- hei! -- on naista;\n    Köyhä tuoss' ylioppilas;\n    Neito, palvelija myös, no kas!\n\n    Saapaspari! Se uljas vasta,\n    Ei saa vertaista Europasta:\n    Korko vino, ei anturaa,\n    Uusin kuosi! No, tarjotkaa!\n    Markan puolikas! Lisää siellä!\n    Penni!... Kymmenen!... Vielä, vielä!\n    Yks... kaks... Vielä! No, kolme! Hei,\n    Kas, sen kisälli helppoon vei!\n\n    Monta pulloa tyhjää! Anna\n    Vaikka viinejä täyteen panna!...\n    Lintuhäkkejä!... Kynttilän pää,\n    Huutakaatte, ken ennättää!...\n    Ruukku -- korvaton --!... Lippulakki!\n    Vaunusilat!... Kah! hännystakki!\n    Välttämättömät!... Yksi!... kaks!...\n    Oiva tavara!... Kolme! Naks!\n\n    Vanha vakkanen!... Seula!... Seili!...\n    Rouva, tässä on teille peili.\n    Puitteet poikki, las' halki sen!...\n    Ken sai saapasten vetimen?...\n    Kahvipannu, kas, neitsyt Anna!\n    Nehtaria se suo ja mannaa,\n    Kuohuu piipusta koskenaan!\n    Papua neljä ja sakkaa vaan!\n\n    Minä vasaramies näin jauhan,\n    Painuksiin täten kurkun pauhaan...\n    Kaikkein kynnet on kurkollaan\n    Toisen kalua kaappaamaan.\n    Toimi mulla on poloisella\n    Onnen pirstoja paloitella...\n    On kuin uunissa paistuisin.\n    Kultaa rauhasta hetkenkin!\n\n\n\n\nYÖVAHTI.\n\n\n    Minä kurja, kun työtä\n    On mull' yli yötä!\n    Saan kylmässä kulkee,\n    Muut silmät kun sulkee.\n\n    Minä mälliä puren,\n    Tulen syttyvän suren:\n    Kun torvea soitan,\n    Niin huomion voitan.\n\n    Putos näppini tuohon:\n    Se jäi kuni suohon,\n    Kun en näe. No, en piittaa:\n    Toisen neulovi Riitta.\n\n    Mikä nurkassa hohtaa?\n    Joko toitotan kohta?\n    Joku sauhuja vetää,\n    Jos ei silmäni petä.\n\n    Uni -- ah! -- olis paras...\n    Kah, kynttilän varas:\n    Neiti lukuhun nukkuu,\n    Tuleen -- voi! -- talo hukkuu.\n\n    Ylioppilas Keikka,\n    Kas, tutkivi kreikkaa.\n    Hyvää yötä! ja soma\n    Näe armahas oma!\n\n    Hotellissa tässä\n    Taas vierahat mässää.\n    Lasi punssia mulle!...\n    Jopa mar sitä tullee!\n\n    Mitä tehdä nyt tuosta?\n    Hevon täytyvi juosta.\n    Joka vain kotosalla\n    Olis vällyjen alla!\n\n\n\n\nPOIKA, JOKA KUULI ÄÄNETTÖMYYDEN PUHUVAN.\n\n\nOli kerran kuuromykkä poika Paavo. Hän olisi niin mielellään tahtonut\nosata suurta kuulemisen ja puhumisen taitoa, vaan ei osannut. Hän näki\nmuiden lasten liikuttelevan huuliaan ja ymmärtävän toisiaan, mutta\nPaavon täytyi tehdä merkkejä käsillään. Isä ymmärsi, mitä hän aikoi\nsanoa, sisar ja veli ymmärsivät paremmin, vaan äiti ymmärsi kaikkein\nparaiten. Muut kylän lapset eivät ymmärtäneet hänen merkkejänsä; he\nmatkivat käsillään Paavoa ja nauroivat.\n\nPahin oli pitkä Penttu. Hän narrasi Paavoa, ja kun Paavo sattui\nnäkemään poikain lyövän kiekkoa maantiellä, määki Penttu \"pää pää!\",\nikäänkuin Paavo olisi ollut pässi. Se oli kylän lapsista hyvin\nsukkelaa, mutta niin ei ajatellut pikku Liisu. Hän vei Paavon kanssansa\ntupaan ja lohdutteli häntä viilipiimällä, ett'ei hän rupeaisi itkemään.\n\nÄiti oli merkkipuheella kertonut Paavolle taivaan Jumalasta, miten hyvä\nhän on kaikkia luotuja olentojansa ja varsinkin onnettomia pikku lapsia\nkohtaan. Paavo tiesi, että Jumala voi kaikki ja tahtoo mielellään\nauttaa niitä, jotka oikein sydämmestänsä rukoilevat häneltä jotakin.\nMutta Paavo oli myöskin nähnyt, että kun joku auttoi isää tai äitiä,\nniin hän tahtoi avustaan maksua. Siispä Paavo ajatteli itsekseen:\n\"jospa minulla olisi jotakin maksaa Jumalalle, niin pyytäisin häntä\nopettamaan minua kuulemaan ja puhumaan.\"\n\nPaavo oli jo kuuden vuoden ijässä, mutta ei hän vielä ollut koskaan\nkäynyt kirkossa. Mitäpä hän olisi tehnytkään kirkossa? Ei hän\nymmärtänyt papin saarnaa eikä osannut kuulla messua eikä veisua. Mutta\nkun isä valjasti hevosen jouluaamuna ison laitareen eteen ja sisar ja\nveli valmistautuivat lähtemään kirkkoon, tuntui äitistä ikävältä jättää\nPaavoa yksin kotiin. \"Tahdotko lähteä kirkkoon?\" kysyi äiti.\n\nTietystihän Paavo tahtoi päästä niin harvinaiseen huvitukseen kuin\najamaan kirkkoon jouluaamuna. Ja kun muut sisarukset saivat kukin\nkymmenpennisen pannakseen kirkonkukkaroon, sai Paavokin rahansa, mutta\näiti ei muistanut sanoa, mihin sitä oli käytettävä. Se oli suuri raskas\nraha, paljon raskaampi pennin, jopa viidenkin pennin rahaa, jollaisen\nPaavo välistä oli saanut matkustavaisilta, kun avasi heille maantien\nporttia. Paavo ajatteli siinä olevan hirveän paljo rahaa; niin rikas\nhän ei vielä koskaan ollut; nyt hänellä oli, millä maksaa Jumalalle.\n\nKoko matkan kirkkoon mennessä ajatteli hän vain yhtä asiaa; mennä\nJumalan luo ja sanoa: \"Rakas Jumala, minä tahtoisin niin mielelläni\nkuulla ja puhua niinkuin muutkin ihmiset. Ja koska sä olet niin hyvä\nkaikkia kohtaan ja olet kaikkivoipa ja tahdot auttaa niitä, jotka sinua\nrukoilevat, niin auta nyt minua, että kuulen, mitä pappi sanoo. Kyllä\nminä apusi maksan, rakas Jumala: saat koho rahani, kymmenen penniä.\"\n\nSitte hän ajatteli: \"Tietysti Jumala asuu kirkossa, mutta mitenkähän\nminä tapaan hänet, että saisin puhua hänen kanssansa, kun on niin paljo\nväkeä kirkossa? Ja tokkohan hän ymmärtää, kun minä vain käsilläni\npuhun?\"\n\nPaavo tuli murheelliseksi, mutta hän ei voinut kysyä muilta reessä\nolijoilta; kun oli pimeä, niin eiväthän he nähneet hänen käsiänsä. Hän\nistui hyvin miettiväisenä ja katseli, kun isä ajoi hevosta. Ruuna oli\nnopsa hevonen ja kulkusia sillä oli, niin että metsä ja vuoret\nkajahtelivat. Kirkolle oli kotoa puoli peninkulmaa, mutta reki luisti\nkuin kiekko maantiellä. Kaikki lumiset koivut ja kuuset näyttivät\nPaavosta juoksevan vastaan, ja merkillisintä oli, että kuukin juoksi\nmuiden mukaan, tuo sama kuu, joka muuten niin vitkalleen luntusteli\npitkin taivaan kantta.\n\nHe tulivat kirkolle. Monta hevosta ja rekeä seisoi ulkona; ovet\navattiin, ja siellä sisällä oli valoisaa kuin taivaassa. Ihmisten\nhengitys höyrysi heidän suustansa kuin uhrisavu Jumalalle. Olipa hyvin\nihmeellistä nähdä elävää henkeä ihmisestä.\n\nPääkäytävällä oli ahdinko, ja siinä väentungoksessa häipyi Paavo\nomaisistansa. Hän oli pieni, häntä puristettiin ihmisten välissä ja\nkuljetettiin eteenpäin hänen tietämättänsä minne. Kohta hän seisoi\nesimmäisenä valkoliinaisen alttarin edessä, jolla seisoi paljo palavia\nkynttilöitä, ja sen päällä riippui suuri taulu, jossa oli kuvattuna\nVapahtaja riippuvana ristissä. Alttarinkehyksen sisäpuolella seisoi\npappi valkoisessa messupuvussaan, joka oli kullalla kirjaeltu. Paavo\nparka yksinkertaisuudessaan luuli pappia Jumalaksi, pani rahansa\nalttarin kehykselle ja merkitsi käsillään sen, mitä hän niin\nsydämmestään oli halunnut pyytää Jumalalta.\n\nPappi ei nähnyt häntä, hän messusi ja luki rukoukset eikä Paavo kuullut\nmitään. Äiti penkistään katseli etsien Paavoa, meni käytävälle ja toi\nPaavon pois luoksensa. Mutta olipa siellä toinenkin, joka ymmärsi\nPaavon merkkipuheen, ja se oli suuri, näkymätön Herra, taivaan Jumala,\njoka näkee kaikki ja joka kyllä tiesi, ett'ei Paavo ymmärtänyt\nparempaa.\n\nPaavo istui äitinsä vieressä penkissä, katseli kynttilöitä, katsoi\npappia ja kirkkoväkeä, korkeata kattoa ja kauneita kuvia. Mutta kun hän\nei mitään voinut kuulla, sattui hän viimein nukahtamaan. Silloin Jumala\nlähetti hänen luoksensa unessa enkelin. Ja enkeli puhui Paavolle, mutta\nenkelit eivät puhu pikku lapsille sanoilla, vaan ajatuksilla. Ja se\npitää lasten muistaa, että kun hyvä ajatus nousee heidän sydämmeensä,\nsilloin juuri enkeli puhuu heille.\n\nEnkeli sanoi: \"Paavo!\"\n\n\"Tässä minä olen\", vastasi Paavo unessaan.\n\n\"Jumala on kuullut rukouksesi\", sanoi enkeli. \"Sinä saat _kuulla\näänettömyyden puhuvan_. Mutta tiedä, ett'ei kukaan ihminen voi palkita\nJumalaa rahalla, sillä Jumala on niin rikas, että hänellä on koko\nmaailma. Sentähden kun lähdet kirkosta, ota rahasi alttarilta ja anna\nköyhälle mummolle tuolla oven luona. Sillä jos tahdot maksaa Jumalalle\npienen pikku osan hänen hyvyydestään sinua kohtaan, niin rakasta häntä\nenemmän kuin mitään muuta maan päällä, tottele hänen käskyjänsä ja ole\nhyvä kaikkia ihmisiä, jopa eläimiäkin kohtaan. Katsos, ken hyvästä\nsydämmestä antaa roposen köyhille, hän lainaa Jumalalle.\"\n\nSamassa heräsi Paavo, sillä jumalanpalvelus oli lopussa ja ihmiset\nalkoivat lähteä pois kirkosta. Silloin muisti poika enkelin sanat ja\npyysi äitiltään lupaa mennä alttarin luo. Äiti luuli Paavon tahtovan\nkatsella kuvataulua ja salli mielelläänkin hänen nähdä jotakin niin\nkaunista. Mutta Paavo otti vain rahansa ja antoi sen mummolle, niinkuin\nenkeli oli sanonut.\n\nKun ihmiset pääsivät kirkosta rekihinsä, alkoi siinä huima kilpa-ajo,\nsillä kaikki luulivat, että ken jouluaamuna ajoi kaikista muista edelle\nkotimatkalla, hänen pellossaan kasvoi seuraavana kesänä pisintä\npellavaa. Ja moni löi hevostaan piiskalla, mutta Paavo kuuli hevosten\nsanovan: \"miksi lyöt minua? juoksenhan minä ilmankin, min enimmän\nkerkiän.\"\n\nPaavosta oli hyvin ihmeellistä, että hän kuuli ja ymmärsi hevosten\npuheen. Hän ei vielä käsittänyt saamaansa lahjaa: kuulla äänettömyyden\npuhuvan. Mutta kohta oli hänen ihmeensä kasvava vielä suuremmaksi.\n\nKello oli kohta 8 aamua, mutta vielä oli aivan pimeä ulkona, ilma oli\nkylmä, tähdet välkkyivät kirkkaina taivaalla. Silloin Paavo, ajettaessa\njäätä myöten hiljaisten vesien yli, kuuli kaikkein kauneinta soittoa,\nkuin kukaan ihminen on kuullut aina ensimmäisestä jouluaamusta asti,\njolloin paimenet kuulivat enkelein laulavan Betlehemin edustalla.\nMitähän se oli? Paavo ei sitä silloin tiennyt, hänhän ei ollut vielä\nkoskaan kuullut mitään soittoa eikä laulua; mutta sittemmin hän sen\nkyllä ymmärsi. Kointähdet siinä ylistivät Jumalaa.\n\nSe kaikui ilmassa taivaasta tullen ja siihen vastasi toinen kaiku\nmaasta. Luminen vuori, jäätynyt järvi, kaikki metsän puut, kuusessa\nistuva orava, aidalla hyppelevä pakkastiainen, yksinpä valkoinen\njääkin, jossa reki vieri kuin lasikatolla, kaikki sanoivat toinen\ntoiselleen: \"kuulehan, miten tähdet ylistävät Jumalaa Vapahtajan\ntulemisesta maailmaan! Laulakaamme heidän kanssansa kaunein\nylistyslaulumme!\"\n\nSen kuuli Paavo, mutta ymmärsikö hän sen myöskin? Ei, hänellä oli\nnälkä, hän ajatteli tuoreita jouluvehnäsiä, jotka niin makealta\ntuoksusivat uunissa eilen, ja mietiskeli, annetaankohan hänelle oikein\npaljo siankinkkua päivälliseksi. Kun kotiin saavuttiin, paistoi äiti\neilistä puuroa aamiaiseksi, ja Paavo kuuli puuron sanovan puulusikalle:\n\"älä kaikkea syö, jätä vähän isällekin!\"\n\nSe huvitti Paavoa sanomattomasti, ja sen hän ymmärsi paremmin kuin\ntähtien ylistyslaulun. Hän nauroi niin, ett'ei syödessä puuro ollut\npysyä lusikassa, ja puhui merkitsemällä äitilleen: \"puuro sanoo: jätä\nvähän isällekin!\"\n\n\"Senpä puuro puhuu viisaasti\", vastasi äiti, \"sillä onhan nälkä\nisälläkin.\"\n\nPaavo aikoi juuri ottaa lusikkansa oikein täyteen siitä vähäisestä,\nmitä vadin pohjassa enää oli, kun hän sisällään kuuli merkillisen\nselvän äänen, joka tuntui tulevan sydämmestä ja sanovan hänelle: \"isä\nnousi niin aikaisin ylös ja kyyditsi sinua kirkkoon; kuinka raaskit\nsyödä loppuun hänen niukan aamiaisensa?\"\n\nPaavo punastui häpeästä ja pani pois lusikan. Hän ymmärsi olleensa\nvähällä tehdä vallan väärin, mutta ei vielä ymmärtänyt, kuka häntä\nvaroitti. Ehkäpä sinä sen paremmin tiedät. Suokoon Jumala, että kaikki\nihmiset kuuntelisivat sitä äänetöntä ääntä, joka puhuu heidän\nsydämmissään, milloin he tekevät väärin. Se on _omantunnon_ ääni.\n\nTästä alkaen Paavo yhä paremmin tottui kuulemaan äänettömyyden puhuvan.\nHän kuuli auran sanovan pellolla kivelle: \"siirryppä syrjään, että saan\ntehdä sarkani hedelmälliseksi!\" Muikku löi päänsä jäähän ja sanoi:\n\"täällä on järvessä niin pimeä!\" Pajupensas sanoi pilvelle: \"miksi\npimität aurinkoa, ett'en saa auaista untuviani?\" Aita sanoi vieressä\nseisovalle kuuselle: \"lainaas minulle seiväs tueksi, etkö näe, että\naivan kohta muuten kaadun?\" Kaivo sanoi kiululle: \"jos vielä kerran\nsysäät minua sivuun, niin et pääsekään enää ylös.\" Vuokko sanoi Paavon\njalalle: \"ole niin ystävällinen, ett'et tallaa minua kuoliaaksi!\"\nKarpalo sanoi Paavon kädelle: \"kyllä saatat poimia minut, en minä ole\nliian hapan, kun vain saan vähän siirappia sekaani.\" Ja lakki sanoi\nPaavon päälle: \"jos heität minut puroon, niin karkaan minä pois.\"\n\nKesän tultua kuuli Paavo ruohon sanovan niityllä: \"nyt minä kasvan,\nettä riittää!\" Pelto sanoi ojalle: \"hyvä oja, annas minulle vettä, kun\nminulla on niin kova jano!\" Metsä sanoi kaskelle: \"varo tulta,\nkärvennäthän tukkani!\" Vesi sanoi veneelle: \"tekeekö mielesi kiikkua?\"\nJa suuri avara maa, Paavon maa, meidän maamme, sanoi taivaan\nauringolle: \"rakas aurinko, lue iltasiunauksesi, kun menet maillesi, ja\nrukoile Jumalaa, että huomenna saisit paistaa oikein lämpimästi ja\nantaa lihavia laihoja minun rakkaille lapsilleni!\"\n\nPaavo oli jo niin tottunut tähän kaikkeen, ett'ei se hänestä enää ollut\nvähääkään ihmeellistä. Mutta omantunnon puhe häntä ihmetytti. Joka\nkerran, kuin hän yritti tekemään jotakin pahaa, sanoi omatunto: se on\n\"_väärin_!\" Ja joka ilta, milloin hän oli tottelevainen ja ahkera, nöyrä\nja kuuliainen, sanoi omatunto: \"se on _oikein_!\" Vaan jos hän milloin\nyritti valehtelemaan, oli hän pahimmassa pulassa; silloin omatunto\nitki. Ja milloin muut olivat hänelle olleet hyvät, vaan hän sen sijaan\nkiittämätön, silloin äänetön ääni hänen sisällänsä myöskin itkeä\nnyyhkytti. Sitä ei Paavo jaksanut kuulla. Hänen piti olla rehellinen,\nkiitollinen ja hyvä kaikkia kohtaan, muuten hänellä ei ollut rauhaa\nsiltä ijankaikkiselta ääneltä, joka lakkaamatta varoitti, rankasi tai\nhyväksyi kaikkia hänen tekojansa.\n\nPaavo mietiskeli, kuulivatkohan muutkin ihmiset sisällänsä sellaista\nmerkillistä ääntä. Hän melkein arvasi joka ihmisellä olevan jotakin\nsamankaltaista, mutta se oli syvällä isän sarkamekon ja äitin\nvillaliivin alla, ett'ei Paavo oikein voinut kuulla niin syvälle.\nMuistipa hän sentään yhden tapauksen, kun pitkä Penttu viskasi kissan\nkaivoon ja kumartui katsomaan, miten kissa hukkuu. Silloin sattui\nPenttu itsekin putoamaan kaivoon ja olisi varmaankin hukkunut, ell'ei\nPaavo olisi suurella vaivalla laskenut alas raskasta ämpäriä ja\npelastanut sekä Penttua että kissaa heidän pahimmasta hädästään.\nSilloin luuli Paavo kuulevansa Pentun omantunnon sanovan: \"muistatko,\nmiten usein olet tehnyt pilkkaa kuuromykkä raukasta ja nyt hän pelasti\nsinun henkesi!\"\n\nToisen kerran oli Paavo huomaavinaan Liisun omantunnon puhuvan.\nLiisulla oli kana, jota hän hyvin rakasti, ja Paavo oli asettanut\nkanakopin viereen suuren, raskaan rotanpyydyksen, koskapa rotat niin\nusein söivät kanain munia. Eräänä aamuna oli Liisun kana astua\nriputellut ulos saamaan suuhunsa jotakin hyvää, ja kun Paavo meni\nkatsomaan pyydystänsä, oli sen alla kana kuolleena ja ihan litteänä.\nNo, tietysti Liisu siitä hyvin pahastui ja harmistui; niin hän\npahastui, että yritti lyömään Paavoa. Mutta samassa kuuli Paavo Liisun\nomantunnon sanovan: \"mitäpä löisit kunnon pojasta, hänhän vain tahtoi\navittaa sinua ja suojella munia rotilta?\" Liisu häpesi, halasi Paavoa\nkaulasta ja lohdutteli sanoen: \"älä ole pahoillasi, Paavo; kyllähän\nminä tiedän, että tahdoit hyödyttää meitä rotanpyydykselläsi.\"\n\nPaavo kasvoi suureksi pojaksi. Satuttipa silloin Jumala niin, että\npappi tuli lukusille Paavon kotikylään ja näki taitamattoman Paavo\nraukan. Ja koska äskettäin oli kaupunkiin perustettu koulu kuuromykille\nlapsille, lähetti pappi Paavon kouluun. Siellä sai Paavo oppia lukemaan\nja kirjoittamaan, oppia parempaa tietoa taivaan Isästä ja Jumalan\nPojasta Vapahtajastamme, kuin hänellä pikku poikana oli, jolloin hän\noli niin ymmärtämätön, että luuli 10 pennillä voivansa palkita Jumalaa.\nJa sitä paitsi sai Paavo myöskin oppia hyvän käsityön. Hän oli ahkera,\ntarkka ja taitava, ja pian hänestä tuli niin kätevä puuseppä eli\nnikkari, ett'ei kukaan koko pitäjässä osannut tehdä niin kauneita\ntuoleja ja kunnollisia pöytiä kuin Paavo. Kaikki pitivät hänestä, kun\nhän oli hyvä ja rehellinen mies, aina armelias ja aina totinen. Paavo\nkyllä tiesi, ketä hänen tuli kiittää siitä, ja hän ylisti Jumalaa, että\nomatunto on Jumalan ääni ihmissydämmessä.\n\nKun hänellä oli oma työhuone, arveli hän, ett'eipä hän suinkaan voisi\nsaada parempaa vaimoa kuin Liisu, jos vain Liisu huoli hänestä\nraukasta, joka oli kuuromykkä. Mutta kas, Liisu ei ollutkaan taipumaton\ntulemaan hänen vaimoksensa; hän kyllä tunsi Paavon ja tiesi voivansa\ntosin saada miehen, joka olisi vähemmin vaiti, mutta ei parempaa\nmiestä. Hyvin onnellinen pari heistä tulikin. Heidän lapsensa osasivat\nkaikki kuulla ja puhua, ja kun heidän vanhempansa ja sisaruksensa usein\nkävivät heitä tervehtimässä, oli Paavon äitillä tapana sanoa pikku\npojalle, kun näki paistettua puuroa pöydällä: \"ettekö kuule, kun puuro\nsanoo lusikalle: älä syö kaikkea, jätä vähän isällekin!\" Silloin nauroi\nPaavo ja merkitsi, niinkuin hänen äitinsä oli ennen muinoin merkinnyt\nhänelle: \"sen puhui puuro hyvin viisaasti!\"\n\nEräänä päivänä tuli köyhä juopporenttu ja pyysi yösijaa työhuoneesen.\nSe oli Penttu. Paavo otti hänet rengikseen, opetti hänelle käsityötä ja\nsai viimein ilokseen nähdä Pentusta tulevan kunnon miehen.\n\nNo, mitäpä nyt enää olisi kertomista Paavosta? Se, että kun ihminen\noikein sydämmestään jotakin rukoilee Jumalalta Jesuksen nimeen,\nniinkuin Jumalan sana meitä opettaa, niin saa hän aina varmaan uskoa,\nettä Jumala kuulee hänen rukouksensa. Mutta Jumala ei kuule meitä aina,\nniinkuin itse ajattelemme, vaan antaa sen sijaan jotakin vielä\nparempaa. Eihän ketään kummastuta, että kuuromykkä poika raukka\nrukoilee Jumalaa opettamaan häntä puhumaan ja kuulemaan. Ne ovat kaksi\nsuurta Jumalan lahjaa, joista kaikkein, jotka ne ovat saaneet, tulee\nkiittää ja ylistää Luojaansa. Mutta Jumala antoi sen sijaan Paavolle\njotakin, joka oli vielä parempaa kuin kuulo ja puhe: _kuulla\näänettömyyden puhuvan_, joka Paavolla merkitsi samaa kuin alinomaa ja\nminkään häiritsemättä kuunnella omantunnon ääntä. Kun Paavo sellaisesta\nJumalan armosta tuli hyväksi ihmiseksi, oli se hänelle parempi kuin\nkuulla ja puhua kuinka paljon hyvänsä maailmassa ja tulla rentuksi kuin\nPenttu.\n\nMutta jos sinua kummastuttaa, että Paavo, vaikka olikin kuuromykkä,\nkuuli metsän ja veden ja tähtein ja kaiken muun äänettömän puhuvan,\nniin tiedä, ett'ei se olekaan mitään harvinaista tai tavatonta, sillä\nkuulevathan samaa melkein kaikki lapset. Kun sinä leikittelet nukkiesi\nkanssa tai leikit kivillä vuorella ja kuusenkävyt ovat sinulla lehminä\nja puutikut vieraina, niin kuulethan niiden aina puhuvan ja vastaavan.\nIkäänkuin ei muka koivu osaisi puhua sinulle kevätiltana tai puola\nhuutaa mäeltä hyvää huomenta! Eihän se ole kummallista ollenkaan.\n\n\n\n\nSIPI ILONEN\n\n\n\"Kuka tahtoo nähdä kaappiani? Eikö kukaan huoli katsella koko maailman\nmerkillisintä kapinetta?\" huuteli Sipi Ilonen. Ja hän asetti kaappinsa\nneljän seipään päähän portin eteen. Kaikki, mitä talossa oli ihmisiä,\nsuuret ja pienet, ukot ja ämmät, pojat ja tytöt, juoksivat kumoon\ntoinen toisensa, huutaen: \"Sipi Ilonen on tuolla kuvakaappinensa!\"\n\n\"Huomatkaa jo!\" huusi Sipi Ilonen, \"nyt alkaa näytäntö!\" Ja hän väänsi\nkampia kaapin sivusta; sen etusivu aukesi, koko joukko kauneita nukkeja\nastui esiin ja teki kaikenmoisia sukkeloita temppuja. \"Lakit pois\npäästä, pojat! Tässä tulee keisari Napoleon suuren kotkansa,\nkenraaliensa, sotamarskiensa ja rosvopäällikköjensä keralla. Huomatkaa,\nmiten suuri hän on, kuusi tuumaa pitkä, päätänsä pitempi Espanjan\nkuningasta ja kuuhun tarttunutta ukkoa. Varokaa, sotamiehet tulevat,\npyssyt olkapäällä; pois tieltä, pojat, nyt tulee sota! Trrrm, rummut\npärisevät. Näettekö tuota pientä rummuttajaa, joka astuu suorana kuin\nrautanaula keisarin henkivartiaväen etupäässä, noiden, joilla on\nkarhunnahkalakit päässä? Hänpä vasta näyttää uljaalta. Ja päärummuttaja\ntuossa, hän puhaltaa kumoon kokonaiset rykmentit; tehkääpäs perästä,\njos osaatte!... Hih hei, tuolla englantilaiset purjehtivat\nlaivastollaan tänne päin... jum! jym! kanuunat paukahtelevat...\"\n\n\"Hyvä Ilonen, antakaahan niiden paukahdella vähän kovemmin\", pyyteli\nvanha Kaisa, päässänsä punainen myssy. \"Merkillistä, ett'en minä kuule\nmitään, vai lienenkö tullut umpikuuroksi.\"\n\n\"Niin, en minäkään kuule mitään\", ärähti Laiska-Jaakko, joka oli\nistuutunut nurmikolle, kun ei ollut tuolia käsillä. \"Onhan minulla aika\npitkät korvat enkä kuitenkaan kuule mitään.\"\n\n\"Olkaa vaiti!\" tiuskasi Sipi Ilonen. \"Luuletteko te kuuluvan kanuunain\näänen, kun ihmiset surisevat kuin paarmat kaapin ympärillä?\"\n\n\"Mutta minä en näe mitään\", nyyhkytti torpparin pikku Reetta, joka oli\nvain kelpo vispilän pituinen ja seisoi räätälin Antin takana, jolla oli\nyllään leveä sarkatakki. \"Minä en näe mitään, minä!\"\n\n\"Pankaa suunne lukkoon!\" torui Sipi Ilonen taas. \"Minä sanon, että nyt\ntulevat englantilaiset ja kanuunat paukkuvat; ell'ette sitä kuule, niin\nainakin näette kanuunat. Nyt kaalaa pikku Napoleon koko armeijansa\nkanssa veteen...\"\n\n\"Eihän tuossa mitään vettä näy\", huomautti Kaisa.\n\n\"No, ell'ette näe vettä, niin kuulette sen ainakin\", sanoi Sipi Ilonen\näkeissään. \"Huh, miten meri pauhaa ja aallot kohisevat ja laivat\nvarustautuvat taisteluun! Ja nyt keisari Napoleon sieppaa yhden\nlinjalaivan kumpaankin kainaloonsa ja marssii rannalle.\"\n\n\"Enhän minä näe mitään rantaa\", virkkoi räätälin Antti.\n\n\"Vaiti siellä! Voipihan pikku lapsikin ymmärtää, että ranta on kaapin\ntakana. Tässä tulee turkkilaisia, tattareja, mamelukkeja, melumestareja\nja muita ihmissyöjiä. Nyt he sivaltavat pitkät sapelinsa ja ryhtyvät\ntappelemaan. Niksis! tuossa juuri löi eräs pään poikki toiselta...\"\n\n\"Mitä?\" huusi Kaisu, \"rupeavatko he tappamaan toisiansa?\"\n\n\"Viekää sana nimismiehelle!\" virkkoi Laiska-Jaakko ruoho-istuimeltaan,\nitse edes hievahtamattakaan.\n\n\"Minua pelottaa, niin hirveästi pelottaa\", parkui pikku Reetta ja alkoi\nkohti kurkkuaan itkeä.\n\n\"Mitä melua tämä on?\" ärjäsi Sipi Ilonen. \"Sellainenko täällä on\njärjestys, ett'ei saada toisiaan surmata rauhassa? Huomatkaa, nyt tulee\njotain muuta! Tuossa astua sipsuttelee kolme räätäliä pitkin tietä,\nriidellen, kuka heistä on raskain mies. Heidän jäljestänsä ajaa\ntalonpoika ja saavuttaa heidät. Onko sinulla puntaria, ukko? Ei muuta\nkuin luotipuntari, hyvät herrat. Ota esille; riittää sekin. Ja\ntalonpoika punnitsee räätälit luotipuntarilla; yksi painaa yhden,\ntoinen kaksi ja kolmas kolme luotia. Niin, tiesihän minä olevani\nraskain mies, sanoo hän, joka painoi kolme luotia. Ei, malttakaahan,\nhuutaa talonpoika, ottakaa pois taskustanne rauta ja sormustin! Ja\nraskain räätäli punnitaan uudestaan, mutta silloin hän painaa\nainoastaan puoli luotia.\"\n\n\"Se ei ole totta!\" väitti räätälin Antti suuren sarkanuttunsa sisältä.\n\"Se ei ole totta, sillä nuo ovat vain puukuvia. Räätäli on toki toista.\nEttekö ole lukeneet siitä urhollisesta räätälistä, joka löi seitsemän\nhengettä yhdellä iskulla?\"\n\n\"Nyt tule kaunista\", sanoi Sipi Ilonen. \"Tässä tulee Suuri Mogul\nhovinensa. Hän on niin lihava, että hänellä on neljä vannetta vatsansa\nympäri, kaikki puhtaasta kullasta. Hänen jälkeensä tulee rouva Mogul,\nhänen äitinsä, ja on niin laiha, että hän katketa ripsahtaa kuin\noljenkorsi, ja jäljestä kaikki hovilaiset astua sipsuttelevat\nvarpaisillaan, sillä sellainen on tapa siinä hovissa. Nyt alkaa tanssi:\nSuuri Mogul tarjoaa käsivarttansa prinsessa Sinitaivaalle, pyytäen\nhäntä polskaan. Ei, kiitoksia, sanoo hän, minulle on sattunut puikko\njalkaan. Ei siitä lukua, sanoo Mogul. Soittaja soittaa ja he tanssivat.\nMutta nyt yht'äkkiä katkeaakin yksi vanne Mogulilta.\"\n\n\"Ei, nyt minä lähden tieheni\", sanoi suutarin Leena. \"En minä kärsi\ntuota nähdä, hän aivan halkeaa.\"\n\n\"Ei hätää\", lohdutteli Sipi Ilonen. \"Tässä tulee kultaseppä palkeineen\nja pihtineen; hän liittää vanteen jälleen eheäksi. Nyt koko hovi\ntanssii fandangoa. Jättiläinen Kamilas pyytää tanssiin prinsessa\nKultakutrin ja Knut Soittelija on saanut Rikkaan Arabian sata rouvaa\nyhden kuhunkin kainaloonsa.\"\n\n\"Mitä hullua?\" ihmetteli Kaisu. \"Onko hänellä yksi kussakin kainalossa?\nMistä hän on saanut niin monta kättä?\"\n\n\"Hän on tehnyt ne makkarapuikoista\", vastasi Sipi Ilonen. \"Nyt on\nkaikki, niinkuin olla pitääkin, mutta ei ole muistettu kutsua kuusta\nukkoa, joka on tavallisesti kaikkein paras tanssittaja kaikissa häissä.\nNiinpä hän yht'äkkiä tuo koko armeijan kuun asukkaita...\"\n\n\"Onko kuussakin ihmisiä?\" kysäsi räätälin Antti ja kumartui kaapin\npäälle paremmin näkemään.\n\n\"Tietysti\", sanoi Sipi Ilonen. \"Kuussa on aivan samanlaista kuin maan\npäällä, paitsi että siellä on kuutamo lakkaamatta. Se myöskin on\nmerkillistä, että kuussa kaikki on ylösalaisin tämän maan suhteen.\nTuossa näette kuun ukon kaiken väkensä kanssa. He seisovat päälaellaan\nja astuvat käsillänsä; tehkääs perästä, pojat!\"\n\n\"Ei se mikään konsti ole\", sanoivat pojat.\n\n\"Nyt he tulevat tanssisaliin\", jatkoi Sipi Ilonen selittelyään.\n\"Ettekö huomaa, että heillä on päällyssaappaat käsissä ja hatut\njaloissa? Neljä kertaa neljä ja neljäkymmentä tuhatta heitä on. Nyt he\nkääntävät mullin mallin Suuren Mogulin ja koko hänen hovinsa...\"\n\nRiks! raks! Siinä makasi kaappi maassa. Sipi Ilonen aivan hurjistui.\n\"Kuka uskalsi sysätä minun kaappini kumoon?\"\n\n\"Räätälin Antti sen teki\", vastasi Laiska-Jaakko. \"Hän kumartui\nkatsomaan kuun ihmisiä ja hoipertui kaapin päälle...\"\n\n\"No eihän; kuuluihan se asiaan, pitihän kaikki kääntää ylösalaisin!\"\nilvehti Kaisa.\n\n\"Ottakaa kiinni varas!\" kiljui Sipi Ilonen. \"Antti, Antti, vanteet ovat\npudonneet Suurelta Mogulilta ja hänen äitinsä on katkennut aivan keskeä\npoikki!\"\n\n\"Niin, ottakaa hänet kiinni!\" kehoitti Laiska-Jaakkokin, ojentautuen\nvielä pitemmäksi nurmikolle. Mutta Antti oli jo matkan päässä\npakosalla.\n\n\"Kuulkaas nyt, hyvät ihmiset\", sanoi Sipi Ilonen, \"oletteko kuulleet\npuhuttavan luonnon järjestyksestä? Nyt on Antti tehnyt pahan häiriön\nluonnon järjestykseen. Ymmärrättehän, minun pitää astua kaupunkiin\nostamaan korumessinkiä kruunuksi keisari Napoleonille. Tässä on\nhattuni; pankaa ropo kuun ukolle ja muutamia parsinneuloja mastoiksi\nEnglannin laivastoon! Kas niin, noin sen pitää helisemän! Kiitoksia,\nhyvät ihmiset! Älkää huoliko positiivin vääntäjistä, se on vain tyhjää\nvingutusta, joka ei maksa rikkinäistä nappiakaan. _Minä_ tulen\ntoistekin, _minä_ tulen neljäntoista keisarin kanssa. Jääkää hyvästi,\nmiehet ja vaimot! Jääkää hyvästi, pojat ja tytöt! Minä palaan ensi\nkeskiviikkona.\"\n\nSipi Ilonen läksi astumaan kaupunkiin, kaappi seljässä. Mutta sinnepä\nolikin matkaa runsaasti puoli peninkulmaa, ja ennenkuin hän ehti\npuolitiehenkään, tuli iltahämärä. Varsin pimeä ei ollut, sillä täyskuu\npaistoi kirkkaasti puiden ylitse. \"Yö on kaunis\", ajatteli Sipi Ilonen;\n\"minä käyn makaamaan tähän maantien vierelle.\" Ja niin hän tekikin,\npannen kaapin päänsä alle.\n\nVäsyksissä Sipi Ilonen kyllä oli, mutta maata hän ei kuitenkaan voinut,\nsillä hänestä tuntui olevan liian korkealta kattoon. \"Tämäpä on\nkummallista\", sanoi hän itsekseen, \"kun tuo pyöreän palleroinen,\njuustonaamainen kuu minua noin katselee. Aivanhan minä selvään näen\nukon ja akan. Heidänpä pitäisi kiittää minua, että minä niin kauniisti\nvalehtelin heistä yksinkertaiselle kansalle.\" Kuun ukko ja akka eivät\nvastanneet. Oli niin hiljaista, hiljaista, hiljaista taivaassa ja maan\npäällä. Yön suuri lyhty vaelsi äänettömästi pitkin sinitaivaan kantta,\nhimmentäen tähtien loistoa.\n\nSipi Ilosta harmitti, että kuu alinomaa vain katseli häntä eikä antanut\nhänen nukkua. \"Miksi minua yhä katselet?\" kysyi hän.\n\n\"Vetelys raukka!\" sanoi kuu.\n\n\"Mitä? Rupeatko minua vielä hävyttömyyksillä solvaamaan? Enkö minä ole\ntaiteilija? Enkö minä ole rikkain ja mahtavin mies maan päällä? Minun\nkaappiini mahtuu kaiken maailman ihanuus ja kunnia; armeijat ja\nlaivastot tottelevat minun käskyjäni; kuninkaita ja keisareja minä\nkorotan valtaistuimille ja niiltä jälleen sysään alas aivan mieleni\nmukaan...\"\n\n\"Vetelys raukka!\"' sanoi kuu uudestaan. \"No, tuollapa vain ei ole\nymmärrystä senkään vertaa kuin messinkinapilla!\" ihmetteli Sipi Ilonen.\n\"Kukapa jaksaisi kuunnella moista tyhmää puhetta? Kas siinähän oletkin,\npohjantähti, melkein suoraan pääni päällä. Älä vain tipahda minulle\nkeskelle naamaa; kerro ennemmin kuulle, mikä mies minä olen.\"\n\n\"Ilvehtijä!\" vastasi pohjantähti.\n\n\"Vai niin, räpyttäjä, luulitko nyt olleesi hyvinkin sukkela? Kysyppäs\nauringolta, eikö minun korumessinkini ole yhtä hyvä kuin hänen\nkultansa. Mutta kas, tuossahan lentää kotka. Hoi, kotka, sanos kuulle\nja tähdille, mikä mies minä olen!\"\n\n\"Sinä olet minulle aivan sopiva aamiainen, onkimato\", vastasi kotka,\nlöi suoraa päätä alas Sipi Iloseen, iski kyntensä hänen repaleiseen\nmekkoonsa ja nosti hänet korkealle yli puiden latvain.\n\n\"Ei, maltahan!\" huusi Sipi Ilonen, \"odota tulevaan kevääsen, minä olen\nniin laiha kesällä. Tuolla kylässä asuu hyvin pehmoinen räätäli ja\nlihava laiskiainen. Uskallanko kysyä, kuka te, herra, olette, ja mihin\nmatka vetää?\"\n\n\"Minä olen keisari Napoleonin kuuluisa kotka ja nyt juuri matkalla\nkuuhun etsimään keisarin kruunua. Sen sanotaan olevan siellä hyvässä\ntallessa.\"\n\n\"No, sepä sopii oivallisesti\", arveli Sipi Ilonen. \"Minäkö en tuntisi\nkeisari Napoleonin kruunua? Antakaa minulle vain vapaa kyyti kuuhun ja\nsieltä takaisin; minulla on siellä muutamia tuttuja ja me lunastamme\nkruunun, jos se ehkä on pantattuna.\" Mutta itsekseen ajatteli Sipi\nIlonen: \"toivoisinpa, herra kotka, että olisit kiinni naulittuna\ntallinoven päälle.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi kotka, levitti tummat siipensä, kohosi yli\npilvien tähtitaivaalle, ja kohta hän jo syvään hengähdellen istahti\ntäyskuun äärimmälle reunalle.\n\n\"Mene nyt lunastamaan kruunua!\" käski kotka.\n\nSipi Ilonen läksi; oli niin ihmeellisen keveä kävellä siellä kuussa.\nHänestä tuntui aivan kuin olisi hän lentänyt. Se oli kullasta loistava\nmaa, täynnä korkeita vuoria ja syviä laaksoja, mutta kaikki\nylösalaisin. Puiden latvat olivat alhaalla ja juuret yläpäässä; ja\ntalojen savupiiput olivat maata kohti. \"Kukapa olisi arvannut, että\nminä osasin valehdella ihan oikein?\" ajatteli Sipi Ilonen.\n\n\"Nyt pitää katsoa, onko kuu Hollannin juustoa\", ajatteli hän edelleen,\nistuutui, leikkasi palasen maasta ja maisteli. Niin, se todellakin oli\nHollannin juustoa. \"Tähänpä pian syntyy aika kuoppa!\" mietti Sipi\nIlonen.\n\nHän tuskin ehti leikata irti aika kimpaletta, kun näki merkillisen\nmiesjoukon marssivan laaksoon. Se oli armeija kuun väkeä, kaikki\npäälaellaan, astuen käsillänsä ja pitäen kivääriä varpaillaan. Ja\netupäässä astui itse kuun ukko. \"Missä se konna on, joka meistä sanoi,\nettä me kävelemme alassuin?\" komensi kuun ukko.\n\n\"Kukapa uskaltaisi puhua niin ilmeistä valetta?\" kysyi Sipi Ilonen\nvavisten. \"Hullunkuristahan tuo on astuakin jaloillaan, kun kerran on\nolemassa kädet astumista varten.\"\n\n\"Sinä se juuri oletkin sitä kertonut\", tiuskasi kuun ukko. \"Katsokaas\ntuota lurjusta, hän astuu jaloillansa!\"\n\n\"Minäkö?\" sanoi Sipi Ilonen. \"Enpä suinkaan. Enkö minä astuisi\nkäsilläni luonnon järjestyksen mukaan?\" Ja hän asettui päälaelleen,\nmutta kaatua romahti.\n\n\"Ei\", sanoi kuun ukko, \"et sinä kelpaa muuksi kuin ilvehtijäksi minun\neukolleni. Hän tarvitsee jotakin huvia, eukko parka, kun on jo istunut\ntuhat vuotta, nenä taottuna kiinni kuuvuoreen. Sen hän sai\nrangaistuksekseen, kun, kuten tiedät, houkutteli minut yrittämään\ntervaamaan kuuta. Hän ei pääse irti, ennenkuin tänne tulee suurin narri\nmaan ja taivaan välillä, ja minä tunnustan suoraan, että minä soisinkin\nhänen ennemmin siinä pysyvän kiinni. Hän on liian tarkka järjestyksen\nnoudattaja, hän lakasisi ja siistisi koko kuun, jos kerran pääsisi\nirti. Minä suosin hiukan viatonta epäjärjestystäkin, olen vähän\ntiputellut tuhkaa piipustani sinne tänne, ja hauskaapa on hiukan\nlikaella äsken pestyjä lattioita. Katso vain, kun ilvehdit eukolle,\nett'ei hän pääse irti!\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", pyyteli Sipi Ilonen, \"minulla olisi vähän\nkiireenlainen takaisin maan päälle; minä lupasin Napoleonin kotkalle\nlunastaa keisarin kruunun.\"\n\n\"Vai sen leikkikalun!\" virkkoi kuun ukko. \"Minä annoin sen pojilleni\nkeilapalloksi. Mars palvelukseesi, maan ukko!\"\n\nEi siinä apua, Sipi Ilosen täytyi marssia käsillään armeijan mukaan, ja\nhän saapui suuren hiilikeltaisen vuoren luo, jonka vieressä kuun mummo\naivan oikein istuikin, nenä kallion rakoon kiinni tarttuneena.\n\"Huolitko nuuskaa?\" kysyi kuun ukko ja kylvi sitä vuorelle. -- \"Ttsi!\"\naivasti mummo, ja samassa aukesi rako ja mummo pääsi irti. -- \"Nyt\nhukka perii!\" pahoitteli ukko. \"Tänne on tullut suurin narri maan ja\ntaivaan väliltä, eikä se voi olla kukaan muu kuin sinä, Sipi Ilonen.\nHyvät ystävät, nyt pakoon, sillä joll'ei nyt tule kuun pimennystä\ntomusta ja rikoista, niin eipä toden totta ole enää ainoatakaan lautaa\ntallella koko kuun valtakunnassa.\"\n\nKoko armeija läksi käpälämäkeen. Sipi Ilonen yritti myöskin pakenemaan,\nmutta ei ollut vielä oikein opastunut käsillä kävelemistaitoon; hän\nkaatua kellahti seljälleen, nousi luonnollisille jaloilleen ja juoksi\nminkä suinkin käpälästä pääsi. Katsahtaen taaksensa näki hän suuren\ntomupilven ja kuuli kuun mummon äänen: \"mitä muurahaisia ja matoja\ntässä on likaamassa minun tarhaani ja pihaani? Puhdasta pitää olla,\nihan puhdasta kuun pihassa.\"\n\nEnnenkuin Sipi Ilonen ehti lukea neljääntoista asti, oli hänen\npäällänsä jo suunnaton joukko kaikenlaista väkeä ja eläviä jotka\npakenivat luutaa. Kaikki riensivät hänen päällitsensä, kaatoivat hänet\nkumoon, poljeksivat ja tukistelivat häntä. \"Tuossa saat kruunustani!\"\ntiuskasi keisari Napoleon, nipistäen häntä korvasta. -- \"Tuossa saat\nmeidän linjalaivojemme nuppineuloista!\" hurrasivat englantilaiset,\nlauaisten kanuunansa häntä kohti. -- \"Tuoss' on sulle minun\nvanteistani\", puhkui Suuri Mogul ja nipisti häntä nenästä. -- \"Tuosta\nsaat siitä, että minä katkesin kuin oljenkorsi!\" huusi Mogulin äiti,\npistäen häntä neulalla poskeen. -- \"Tässä saat tikun pistämisestä minun\njalkaani!\" nyyhkytti prinsessa Sinitaivas, puristaen hänet melkein\npuolikuoliaaksi. -- \"Tuoss' on luotipuntarista!\" ärjyivät räätälit\nsilitellessään häntä kuumilla raudoillansa. -- \"Tuoss' on sinulle siitä\nja tuoss' on sinulle siitä!\" huusivat sadatkin yht'aikaa, yhä vain\npureksien, nipistellen, näpistellen ja tukistellen Sipi Ilos-parkaa,\nniin ett'ei hän enää kuullut eikä nähnyt mitään. Kaikki tuo tapahtui\nyht'äkkiä, ja heti kaikkein noiden kiusankappaleiden jälkeen tuli kuun\nmummo suurine luutineen. Sitä ei kukaan kyennyt vastustamaan: hän\nlakasi kuun puhtaaksi ja kirkkaaksi kuin messinkikattila; kaikki roskat\nlaistiin alas kuun laidalta: keisarit, sulttaanit, prinsessat,\nlinjalaivat, kanuunat, räätälit, rummuttajat, torventoitottajat,\nkotkat, kruunut ja luotipuntarit; kaikki ne kiertelivät hetkisen\navarassa sini-ilmassa ja hajosivat sitte lentotähtinä yön hämärään.\n\nTämän romun joukossa, joka laistiin pois kuun levyltä, oli myöskin Sipi\nIlonen. Hän turhaan katseli kotkaansa, tipahti pois, teki kuperkeikan\ntyhjässä avaruudessa, putosi, putosi putoamistaan yhä, ja viimein\nheräsi siitä, että muurahainen matoi matamistaan hänen korvaansa. Missä\nhän oli? Maantien laidassa nurmikolla, kaappi päänsä alla. Aamu oli\nvaljennut, mutta täyskuu katsoi yhä vielä häntä kellertävän harmaana ja\nkalpeana yönvalvonnasta. Ihan oikein! Siellä vielä näkyivät entisellään\nukko ja akka; suureksi helpotuksekseen Sipi Ilonen ei huomannut\nmerkkiäkään tuosta hirmuisesta luudasta. Arvattavasti akka vieläkin\nistui, nenä kiinni kallion raossa. Sipi Ilosen ei vielä tarvinnut\nkatsoa itseään suurimmaksi narriksi maan ja taivaan välillä.\n\n\"Tästä tulee hyvä historia yksinkertaiselle kansalle\", sanoi hän\nmiettiväisesti itsekseen ja nosti hihnoista kaapin selkäänsä. \"Missäpä\nonkaan minun vertaistani, joka yhtenä yönä tekee sellaisen matkan? Ja\nminua on kuitenkin uskallettu sanoa vetelys raukaksi.\"\n\n\"Vetelys raukka!\" sanoi metsän kaiku.\n\n\"Sinäkö se olet, neiti Suuton?\" pilkkasi Sipi Ilonen. \"Olkoon menneeksi\nvetelys; kaikkiahan nerokkaita miehiä sanotaan suuremmiksi tai\npienemmiksi hulluiksi. Mutta sanoa minua, taiteilijaa, ilvehtijäksi...\"\n\n\"Ilvehtijä!\" kertoi kaiku.\n\n\"Kuuleppas nyt, lörpöttelijä; kyllähän olet tunnettu kieleväksi,\nmutta pyydänpä sinua kuitenkin olemaan ryhtymättä mihinkään\npersonallisuuksiin. Vai tahdotko päästä minun kaappiini? Minäkö muka\nolisin ilvehtijä? Minä, joka tässä kaapissani esittelen maailman\nsuurimmat merkillisyydet, olenko minä sellainen henkilö, jota vain noin\nilman mitään saataisiin pitää narrinaan?\"\n\n\"Narri!\" sanoi kaiku.\n\n\"Jopa tämä nyt alkaa käydä sietämättömäksi. Minä lähden kaupunkiin.\nPidä kiinni suusi, varis!\"\n\n\"Suuvaris!\"\n\n\"Ole vaiti!\"\n\n\"Vaiti!\"\n\n\"Minä sinulle annan hyvän päivän.\"\n\n\"Hyvää päivää!\"\n\n\n\n\nMYLLÄRI.\n\n\n    Tuo säkkisi, Pouru,\n    Ja rattihin paiskaa!\n    Nyt puro, se houru,\n    Ei vain ole laiska:\n    Se pilvien maljaa\n    Niin joi kuni kaljaa\n    Nyt hampahat ruskaa\n    Ja kivill' on tuskaa.\n    Jos myllyttämistä en saa, tulen\n    Kivet voi sytyttää.\n\n    Mi tullut on Mattiin.\n    Kun kuhnivi aina?\n    Ei kaataissa rattiin\n    Saa silmiä painaa,\n    Kun silmät ne turtuu,\n    Ja mielikin murtuu.\n    Pois, jauhoinen Juha,\n    Nyt aivasta nuha:\n    Kas, saapuvi vouti jo kartanon\n    Ja tuimana on.\n\n    Tuo naapuri Työri\n    Hän tuulella jauhaa.\n    Kas, siivet ne pyörii;\n    Ei siin' ole rauhaa!\n    Kun ärjyvi pohja,\n    Niin siiven se ohjaa,\n    Kuin poikanen pallon,\n    Vain myllärin kalloon.\n    Tuon kunnian perähän en palakkaan:\n    Paras on vesi vaan.\n\n    Öin aavehet rissaa.\n    Vaan liekö se totta?\n    Kenties se on kissa,\n    Mi etsivi rottaa;\n    Tai onpi se rotta,\n    Mi jauhoja ottaa,\n    Tai ratas, mi alla\n    Käy lotajamalla.\n    Sama on se, kun vain minä tullini saan.\n    Vie säkkisi vaan!\n\n\n\n\nTUKKIJUNNARI.\n\n\n    Mies honkia kaas, joki kuljettaa\n    Ne pois sahan hampahin raastettaa.\n    Mä vain lykin niitä\n    Pois rannalta raumaan\n    Ja kahlehin liitän\n    Ne yhtehen laumaan;\n    Pojat rannan kaarnoista laivoja saa.\n\n    On siltani pyörivä pölkkyni tää;\n    Se notkuvi, vaipuvi, vierähtää.\n    Saan hyppiä, juosta,\n    Ja saan kavutakkin;\n    Puu horjuvi tuosta:\n    Mun kastuvi takkin'...\n    Oh, uppoan... ainakin kenkäni jää.\n\n    Joki joskus suuttuvi sitehistäin:\n    Se katkovi kahlehet; särkyvi näin\n    Koko kahlittu lautta.\n    Ajelehtivat pirstat\n    -- En voi sitä auttaa --\n    Monet matkat ja virstat.\n    En keksi mä keinoa keksilläin.\n\n    Mut pölkyt kun kiinnitän vain tukevaan.\n    Vie virta ne kuin hepo sukkelaan;\n    Mun myös mukavasti\n    Se kulkea antaa\n    Ja rantahan asti\n    Mun syömähän kantaa:\n    Saan nukkua, voin kuni ruhtinas vaan.\n\n\n\n\nOPPINUT POIKA.\n\n\n\"Äläpäs, kuinka tuo Hegesippus on viisas ja ymmärtäväinen!\" -- huudahti\nJustiina mamseli, käsiään yhteen lyöden. \"Hän se vasta tietää kaikki.\nKas, sepä on jotakin, kun on niin oppinut. Toisin on laita Knut paran,\njoka ei mitään tiedä.\"\n\nHegesippuksella ei ollut aikaa vastata: hän tarkasteli sontiaisen\ntakajalkaa suurennuslasilla. Hän oli kaksitoista-vuotias ja kävi\nkorkeassa koulussa, sentähden tiesi hän kaikki; mutta Knut raukka oli\nnelitoista-vuotias ja kävi reaalikoulua, sentähden ei hän mitään\ntiennyt.\n\nJustiina mamseli oli hyvänluontoinen taloudenhoitaja, joka ansaitsi 200\nmarkkaa vuodessa paitsi ruokaa, huonetta ja rantikenkäparia toukokuun 1\npäivänä ja pumpuliesiliinaa jouluna. Hegesippus oli hänen lempilapsensa\nja Justiina oli aina siitä asti, kuin Hegesippus mekko yllä tepasteli,\njoka päivä kertonut hänelle, että hän oli muita lapsia viisaampi ja\nvarsinkin paljon ymmärtäväisempi kuin Knut parka. Mitä joka päivä\nkuulee, sitä rupeaa viimein uskomaan, ja Hegesippus oli vakuutettu\nsiitä, että hän oli oppinein koulupoika, kuin ikinä on kielioppiinsa\nkoirankorvia taivutellut.\n\nNyt rypisti hän toisen silmänsä kiinni, pani hiuksensa pörrölleen ja\nsanoi: \"Oletteko, Justiina, nähnyt minun munakokoelmaani?\"\n\nJustina oli nähnyt hänen munakokoelmansa seitsemänkymmentä seitsemän\nkertaa, mutta hän vastasi: \"no, kaikkea hän ennättääkin, tuo rakas\npoika!\"\n\n\"Justiina, tulkaa tänne, niin saatte nähdä!\" sanoi Hegesippus, ja sitte\nhän näytti hänelle paperilaatikon, johon oli pantu pumpuliin suuria ja\npieniä munia, kukin osastoonsa säännöllisillä päällekirjoituksilla\nvarustettuina. Siellä oli kaikenlaisten lintujen munia, suuresta\nkotkasta aina pieneen lehtokerttuun: sinisiä, harmaita, valkoisia,\nruskeita, kirjavia, variksen, harakan, kottaraisen, rastaan,\nkeltasirkkusen, peipposen ja muiden, ja kaikki olivat ne onttoja\nkuoria, pieni reikä kummassakin päässä. Se oli aivan paarihuoneen\nnäköinen, täynnä kuolleiden linnunpoikien kirstuja.\n\nKun nyt Justiina parhaallaan ihmetteli, tulla tyllerti siihen Lotta.\nHän oli kymmenvuotias eikä käsittänyt vielä munakokoelman arvoa, vaan\nkysyi, mistä Sippus oli nuo kaikki saanut. Sippus vastasi alentuvasti,\nettä hän oli saanut muutamia lahjaksi ja toiset oli hän ostanut muilta\npojilta.\n\n\"Mutta eikö ole synti tehdä pahaa pikku lintusien pesille?\" kysyi Lotta\nviattomasti.\n\nHegesippus niisti nenäänsä; hänellä oli melkein aina nuhaa, sillä hän\nkäytti aina päällysnuttua ja kalosseja, ja sitä paitsi kuuluu\nnenässä puhuminen niin oppineelta. Hän ei viitsinyt vastata noin\nyksinkertaiseen kysymykseen. Mutta Lottapa ei säikähtynyt tuosta.\n\n\"Kyllä ymmärrän, että tuollaisesta oppii jotakin\", sanoi hän. \"Mutta\nonhan sinun kirjoissasi kuvattuna kaikki nämä munat. Opettelisitpas\ntuntemaan lintujen pesiä ja munia metsässä, niille pahaa tekemättä.\nKnut tuntee kaikki linnut viserryksistänsä.\"\n\n\"Knut on tuhma\", sanoi Hegesippus ylenkatseellisesti.\n\n\"Mutta Knut suojelee pieniä lintuja ja ampuu haukat\", vastasi Lotta\nsäikähtymättä.\n\n\"Onko hän lukenut niiden siipisulkia?\" kysyi Hegesippus ylpeästi.\n\"Sanon sinulle, Lotta, että linnuilla on erilainen luuranko kuin\nnisäkkäillä, ja linnun luiden yleinen ominaisuus on niiden\nedellämainittu lujuus ja keveys; sitä paitsi on niillä kolmiosaiset\nraajat ja toisenlainen ruuansulatuskanava ja paljon erilaisempi\npääkoppa ja ympyriäinen niskakyhmy ja joku määrä mielikuvitusvoimaa ja\ntaito valmistaa suppilomaisia pesiä...\"\n\n\"Eipä toki\", sanoi Lotta, \"kaikki linnunpesät, joita minä olen nähnyt,\novat olleet pyöreitä kuin nauriit.\"\n\n\"No, niin, suppilomaisia tai naurismaisia, sepä nyt on yhdentekevää.\nPetolinnuilla on ehkä nauriinmuotoisia pesiä, mutta löytyy\nvarpuislintuja eli tiitisiä ja kiipeejöitä ja kanalintuja ja kurkia ja\nkahlaajia ja vesilintuja ja...\"\n\n\"Ja kukko!\" keskeytti Justiina mamseli, lempipoikansa äärettömään\noppiin ihastuneena. \"Rakas Lotta, ei löydy mitään, mitä ei Hegesippus\ntietäisi. Hän tietää kaikki.\"\n\n\"Hän kerää munia eikä ole koskaan nähnyt linnunpesää!\" nauroi Lotta.\n\nHegesippus suuttui. \"Linnunpesän löydän, koska vain tahdon\", sanoi hän.\n\"Minulla ei ole vielä tilhin eikä satakielen munia. Mutta minä etsin ne\nitse. Saat nähdä iltasella, kunhan tulen kotia.\"\n\n\"Mutta ethän sinä käy koskaan metsässä, katukäytävillä vaan kävelet,\nkoska lääkäri on sinua kävelemään käskenyt\", muistutti Lotta.\n\n\"Ei, Hegesippus poikaseni, älä mene metsään, voisit vilustua siellä\",\nvaroitti Justiina mamseli. \"Muista, että siellä on käärmeitä.\"\n\n\"Käärmeet kuuluvat matelijoihin, niillä on pitkäveteinen ruumis ja\nruuansulatus käy hitaasti\", jatkoi Hegesippus suuressa viisaudessaan.\n\n\"Hän ei ole koskaan nähnyt elävää käärmettä!\" nauroi taas Lotta.\n\nTämä suututti Hegesippusta. Hän otti yllensä paksun talvinutun ja\nkainaloonsa Lütkenin Zoologian, josta hänen viisautensa oli kotoisin.\nSitä paitsi otti hän isänsä kepin, jolla saisi lyödä kuoliaaksi\nkäärmeet, joilla on niin pitkä selkä ja huono ruuansulatus. Sitte läksi\nhän kaupungin ulkopuolelle etsimään satakielen munia, sillä hänellä\nsattui olemaan lupa tänä iltapäivänä.\n\n\"Odotas hiukkasen! Pane kiinni alimmainen nappi!\" huusi Justiina\nmamseli hänelle.\n\nHegesippus oli jo etäällä. Hän käveli ylevänä kaupungin läpi, tullin\nsivu, sillan, tien ja ojan yli, ja siten hän tuli metsään. Siellä oli\nhankalampi kävellä: oli mättäitä, sieniä ja kiviä, katajapensaita ja\nhämähäkin verkkoja, muurahaispesiä ja itikoita. Hegesippus väsyi ja\nhänelle tuli kuuma. Hän istahti kivelle levähtämään. Hän ihmetteli,\nett'ei sille kivelle ollut mikään satakieli eikä tilhi pesäänsä tehnyt.\n\nHänen tässä istuessaan suhisi ilmassa jotakin, suuri kyyhkyishaukka\ntavoitti oravaa lähimmästä puusta. Mutta haukan kynnet tarttuivat\nkuusen oksiin, orava hyppäsi, pudoten suoraan Hegesippuksen syliin, ja\nsitte se pelosta vavisten hiipi kiven taakse.\n\nSuurempaa ja parempaa huvitusta ei löydy kuin elävän luonnon\ntarkasteleminen ja sen salaisuuksien tutkiminen. Se on kuitenkin\ntehtävä luonnossa eikä lörpöteltävä kirjoista, joita ei yhtään ymmärrä.\nKirjat ovat tosin hyviä tien ohjaajia, mutta ne eivät kelpaa mihinkään,\njoll'ei niitä voi oikein käyttää. -- Hegesippus oli nyt metsässä\nensimmäistä kertaa. Sen sijaan, että olisi tarkastellut kasvia, eläimiä\nja muurahaisten teitä ja opetellut tuntemaan lintuja niiden\nviserryksestä, tuli hän tänne täysin oppineena ja luuli tietävänsä\nkirjoista kaikki. Voi sinua, viisas Hegesippus!\n\nEi hän edes hämmästynytkään. Hän otti kirjansa esille ja etsi sieltä\njotakin oravan näköistä eläintä; \"Virtahepo on suuri, kömpelö,\npaksumahainen, lyhytkaulainen ja hyvin matalajalkainen eläin.\"...\n\"Ahaa! Nelijalkainen eläin, joka syliini putosi, oli kömpelö ja\nlyhytkaulainen; se oli varmaankin virtahepo. Mikä lienee puussa oleva\nlintu! Pitääpä katsoa...\"\n\n\"'Papukaijat tunnetaan nokastansa, joka on hyvin lyhyt, korkea ja\npaksu.'... Todellakin. Se on papukaija. Mutta, jos se olisikin\nsatakielinen?... Sillä on lyhyenlainen nokka luullakseni. 'Pieni hammas\nyläleuan sisäpuolella.'... No, se käy päinsä. Siis on lintu varmaankin\nsatakielinen. Sepä nyt oli merkillistä. Se täytyy panna muistoon.\"\n\nHegesippus otti muistikirjansa -- oppineet miehet eivät mene koskaan\nmetsään ilman muistikirjaa -- ja kirjoitti siihen suurilla kirjaimilla:\n\n_Toukokuun 1 päivänä. Oli Lotta taas tuhma. Menin metsään. Näin\nsatakielen, joka tavoitti virtahepoa_.\n\n\"Piste. Voi, kuinka on hauskaa tietää kaikki kirjoista.\"\n\n\"Ah\", jatkoi Hegesippus, \"kuinka metsä on tuhma ja kuinka minä olen\nviisas! Tuo suuri metsä ei tiedä, mitä minä tiedän. Tuolla suurella\nmetsällä ei ole kirjoja: siellä ei ole ainoaakaan oksaa, ei ainoatakaan\neläintä, joka tuntisi edes aakkoset; vielä vähemmin voivat ne tavata\nja selvästi lukea sisästä. Metsä kasvaa ja kasvaa tietämättä, että\nkaksi kertaa kaksi on neljä. Mutta minä tiedän paljon enemmän, minä\ntiedän kaikki. Jos on vielä jotakin, jota en tiedä, niin tiedän sen\nsitte, kuin tulen ylioppilaaksi. Sitte tiedän kaikki, mitä olemassa on\nja ehkä vielä vähän enemmän, ja kun tulen maisteriksi, tiedän kaikki,\nmitä ei ole olemassa ja ehkä vielä vähän enemmän. Kas niin on asia,\nmetsä parka!\"\n\nMetsä parka ei vastannut mitään. Hän kuunteli vaan ihmetellen tuota\nkäsittämätöntä oppia. Hän seisoi siellä niin hiljaisena ja vakavana,\nkuin olisi hänkin tahtonut tuosta suuresta viisaudesta jotain oppia.\nEhkä tahtoi mänty oppia, kuinka hänen tuli kasvaa; ehkä tahtoi tuomi\noppia kukkimaan, pilvi satamaan, puro tasaisesti pikkukivien yli\nhyppimään ja satakieli tahtoi kenties oppia virtahepoa tavoittamaan.\n\n\"Ei, nyt tahdon etsiä linnunpesän\", sanoi Hegesippus ja alkoi kulkea\neteenpäin. Kun hän oli kulkenut hetkisen, tuli hän niitylle, jossa oli\nlato. Ladon oven yläpuolella lähellä kattoa riippui jotakin, joka\nvarmaankin mahtoi olla linnunpesä, sillä se oli harmaan paperin\nnäköistä ja melkein suppilomainen. \"Enkös jo sanonut, että kaikki\nlinnunpesät ovat suppilomaisia?\" arveli Hegesippus. \"Ajatteles, jos tuo\nolisikin satakielen pesä!\"\n\nJa hän alkoi isänsä kepillä harmaata tötteröä kaivella.\n\nTuskin oli hän saanut harmaasen paperiin reiän, kun sieltä ryömi\njotakin ulos: ensin yksi, ja sitte taas yksi, ja sitte kymmenen ja\nkaksikymmentä, ja niin, kenties satoja. Mutta ne eivät suinkaan olleet\nsatakielisiä, ne olivat mehiläisiä, ja kohta tunsi Hegesippus pistävän\nkäteensä, poskeensa, nenäänsä... hänen ympärillään oli koko ärtynyt\nmehiläisparvi. Viisaan miehen oli nyt paha olla, hän alkoi juosta\nkaikin voimin ja hosui ympärilleen isänsä kepillä. Mutta mehiläisparvi\nlensi yhä kiivaammin, seuraten häntä niin hirveästi, ett'ei hän kuullut\neikä nähnyt. Hän juoksi juoksemistaan, ja yht'äkkiä oli hän suuressa,\nliejuisessa vesiojassa.\n\nHyvä oli, ett'eivät mehiläiset osanneet uida. Kun he näkivät\nvihollisensa ojassa, alkoivat he vihdoinkin suristen liidellä takaisin\nrikkinäistä pesäänsä paikkailemaan, ja jos poika olisi ymmärtänyt\nheidän puheensa, olisi hän kuullut heidän sanovan toisilleen: \"siinä on\nrangaistus; kyllä hän toiste jättää pesämme häiritsemättä.\"\n\nMärkänä ja turvonneena ryömi Hegesippus ojasta. Nyt ei hänellä ollut\nvähääkään halua linnunpesän etsimiseen. Kotiin tallusteleminen oli nyt\nviisainta, mitä hän tehdä voi. Mutta asia oli huokeampi sanoa kuin\ntehdä. Hän oli metsässä ensimmäisen kerran elämässään, ja hänellä ei\nollut vähääkään aavistusta siitä, mitä teitä hän oli kulkenut.\nKuitenkin kävellä rehki hän oman nenänsä mukaan, ja nenä on huono\ntienosoittaja, sillä kääntyipä minne hyvänsä, niin on nenä aina\neteenpäin osoittamassa. Eteenpäin kulki Hegesippus, ja nenä kulki\nedellä, mutta kuitenkin eksyi hän ja tuli yhä etäämmälle suuressa\nmetsässä. Puiden varjot venyivät pitemmiksi männiköllä, aurinko\nlaskeutui kuusen latvojen taakse, hyttyset tulivat yhä kärtyisemmiksi,\nlintujen laulu hiljeni puissa, ainoastaan punatulkku ja talitiainen\nvisertelivät surullisia säveliään, ja ruisrääkkä pellon ojassa käheästi\näänteli. Kaikeksi onneksi ei toki tullut pimeätä, sillä nyt oli\nkesäsydän. Hegesippus oli väsynyt, nälkäinen ja märkä, mutta kuitenkin\nkapuili hän eteenpäin mättäiden ja kivien yli, ja kun hän täten oli\nmonta tuntia harhaillut, tuli hän juuri samalle ojalle, josta oli\nmatkansa alottanut.\n\nSilloin loppui häneltä rohkeus; hän istahti ja rupesi itkemään.\nHetkisen itkettyään nukkui hän väsyneenä ojan reunalle.\n\nNyt lienee Hegesippus varmaankin uneksinut, sillä kuinka muutoin\ntällaista olisi voinut tapahtua niin oppineelle pojalle? Hänestä oli\nkuin pieni orava, jota hän oli luullut virtahevoseksi, olisi tullut\nhänen luoksensa ja kysynyt: \"miksi itket?\" -- \"Oi\", sanoi poika,\n\"pitäneehän itkeäni, sillä en löydä tietä kotiin tästä suuresta\nmetsästä.\"\n\n\"Mutta sinähän tiedät kaikki\", sanoi orava, joka oli virtahepo.\n\n\"Enhän minä nyt kaikkea tiedä, mutta _melkein kaikki_!\" huokasi poika.\n\n\"Hyvästi, poika\", sanoi orava. Kului hetkinen, -- kuului suhinaa\nilmassa, ja kanahaukka, joka oli satakielinen, kysyi: \"miksi itket?\"\n\"Enkö itkisi\", sanoi Hegesippus, \"kun en tiedä, miten voisin osata\nkotiin metsän läpi?\"\n\n\"Mutta sinähän tiedät melkein kaikki!\" sanoi kanahaukka, joka oli\nsatakielinen.\n\n\"Niin\", sanoi poika, \"enhän minä juuri kaikkia tiedä, mutta tiedänhän\nkuitenkin _koko joukon_.\"\n\n\"Hyvästi vaan\", sanoi kanahaukka.\n\nNyt tuli mehiläisparvi ja kysyi samaten: \"miksi itket?\"\n\n\"Enkö nyt itkisi sellaisen ja sellaisen asian tähden?\" sanoi Hegesippus\nniinkuin ennenkin.\n\n\"Mutta tiedäthän sinä koko joukon\", surisi mehiläisparvi.\n\n\"Enhän minä juuri kovin paljoa tiedä, mutta tietänenhän kuitenkin\n_vähäsen_.\"\n\n\"Hyvästi\", sanoivat mehiläiset.\n\nTaas oli poika aivan yksin. Mutta silloinpa tulikin koko suuri metsä\nhänen luoksensa: korkeat kuuset, solakat koivut, matalat pajapensaat,\npienet pihlajantaimet, puolukankukat, kanervat, harakanvarpaat ja\nkaikki kysyivät ystävällisesti: \"miksi itket?\"\n\n\"Enkö itkisi? Niin ja niin on asia laita\", selitti Hegesippus.\n\n\"Mutta tiedäthän sinä kuitenkin vähäsen\", sanoi koko metsä.\n\n\"Kyllä\", sanoi poika, \"mutta en tiedä kotitietä.\"\n\n\"Hyvästi\", sanoi metsä.\n\n\"Ei, odotas hiukkasen\", huoahti Hegesippus unissaan. \"Olepas hyvä ja\nnäytä minulle tie kaupunkiin! Päällystakkini, kalossini ja isäni keppi\njäivät ojaan, minä kuolen vilusta.\"\n\n\"Mutta tiedäthän sinä kuitenkin vähäsen\", toisti metsä.\n\n\"En, metsä rakas, minä vakuutan sinulle, ett'en tiedä _en niin\nmitään_\", huokasi poika sydammen tuskassa.\n\n\"Todellakin, oletko niin äärettömän tietämätön?\" kysyi metsä.\n\n\"Olen, mitä vaan tahdot, kunhan neuvot minua kotiin\", sanoi poika.\n\n\"Ei, odotas\", sanoi metsä, \"pois kiertelemiset! Tunnusta rehellisesti,\nett'et mitään tiedä luonnon todellisesta elämästä ja laadusta, vaikka\nlörpötteletkin kirjoista koko joukon ulkoläksyjä! Tunnusta tietäväsi\nvähemmän kuin muurahainen pesässään tahi pienin neulanen kuusen\noksalla.\"\n\nHegesippus vetäsi niin pitkän huokauksen kuin seinähirren. Kyllähän se\nkoskee, kun täytyy tunnustaa itsensä niin oppimattomaksi, juuri kuin on\nollut niin äärettömän oppinut. \"En tiedä mitään muuta kuin sitä, mitä\non Lütkenin Zoologiassa\", huudahti hän.\n\n\"Vai niin, tahdotko tinkiä?\" keskeytti itsepäinen metsä. \"Lausu totuus!\nHuuda niin kovasti, että jokainen kuulee: Hegesippus on tuhma!\"\n\nHiki kihosi pojan otsalta, vaikka hänellä siinä maatessansa olikin\nkylmä.\n\n\"Kyllähän se on totta, rakas metsä\", sanoi hän, \"olenhan minä vähän\ntuhma.\"\n\n\"Suora totuus! Hyvin tuhma!\" sanoi metsä.\n\n\"No, koska sitä tahdot kaikin mokomin tietää, niin _minä olen tuhma_...\noikein tuhma!...\"\n\n\"Hegesippus on tuhma!\" vastasi kaiku joka haaralta metsästä. Siellä\nsyntyi verraton riemu. \"Kuules, mitä poika sanoo?\" sanoi harakanvarvas\nkatajapensaalle. \"Kuinka voi ihminen olla niin äärettömän tuhma, että\nitsekin sitä kertoo?\" sanoi muurahainen männynkävylle. Kaiku istui\nvuoren reunalla kertoen joka sanan, kunnes jokainen oksa, joka mätäs ja\njoka linnunpesä kaikui samoja pilkallisia sanoja: \"Hegesippus on\ntuhma... tuhma... tuhma... tuhma... tuhma... tuhma!\"\n\n\"Mitä sipinää se on?\" kuului ääni aidan takaa sanovan, ja siinä seisoi\nKnut pyssy olalla. \"Hegesippus!\" huusi hän.\n\nHegesippus heräsi. \"Sinäkö se olet, Knut?\"\n\n\"No, sepäs nyt oli hauskaa, että viimeinkin sinut löysin. Justiina oli\nlevoton, kun viivyit ja lähetti minut jo aikaisin jäljestä päivällisen\nsinua etsimään. Olen etsinyt sinua joka talosta, puistosta ja\npuutarhasta. En koskaan luullut sinua niin tuhmaksi, että näin pienessä\nmetsässä eksyisit.\"\n\n\"Hiljaa, Knut, elä siitä enää virka: koko metsähän sen jo tietää!\"\nhuokasi Hegesippus. \"Rakas Knut, auta minua nyt kotia, jalkani ovat\njäykät, en voi kävellä.\"\n\n\"Vähätpä siitä, minulla on sääriä molempien tarpeeksi, kulku käypi kuin\nreipas tanssi. Kiipeä selkääni, mars! eteenpäin, pannukakku!\"\n\n\"Mutta kaupunkiin on pitkä matka. Ethän sinä voi minua koko matkaa\nkantaa.\"\n\n\"Pitkäkö matka? Tulliportille on tuskin sataakaan askelta. Jos olisit\nnoussut lähimmälle pikku kivelle, olisit nähnyt edessäsi koko\nkaupungin.\"\n\n\"Näyttääpä todellakin siltä, kuin olisin ollut hiukan tuhma\", huokasi\nHegesippus noustessaan veljensä selkään ja nähdessään kaupungin aivan\nlähellä pensaikon takana. \"Mitä sinulla on jahtilaukussasi, Knut?\"\n\n\"Siellä on petolintu. Vähän aikaa sitten ammuin sen.\"\n\n\"Ahaa, kyllähän sen tunnen. Lyhyenläntä nokka ja pieni hammas\nyläleuassa lähellä nokan kärkeä. Elä luule, Knut, ampuneesi papukaijaa;\nminä olen tuon otuksen tutkinut, se on satakielinen. Minä näin sen\ntavoittavan virtahepoa.\"\n\n\"Mitä sanot? Satakielinenkö? Oivallinen kanahaukkahan tämä on! Tallin\noven päälle minä sen naulaan. Minä näin sen vainoavan pientä orava\nraukkaa. Se on ahnas rosvo, tuo tuossa; se elää enimmittäin pikku\nlinnusta, vaikka kyllähän sille kelpaa kaikki, mitä sattuu saamaan:\nrotat, sammakot, jäniksenpojat, oravat...\"\n\nNyt näki Hegesippus parhaaksi pitää viisautensa itsekseen. Mutta kun\nhän onnellisesti pääsi kotia veljensä hartioilla ja Justiina mamseli\ntaas alkoi kiittää hänen ääretöntä oppiansa, kuiskasi Hegesippus\nhänelle korvaan: \"älkää kertoko kenellekään siitä, että olen tuhma!\"\n\n\"Kultamuruseni, mitäs puhut? Olisiko _hän_ tuhma, joka tietää kaikki.\"\n\n\"Niin, katsokaas Justiina, sepä se juuri onkin tuhmaa!\"\n\n\n\n\nSOKURILEIPURI.\n\n\n    Vispaa tahdas! Munat tähän!\n    Ei, nyt menee mäntyyn päin.\n    Jauhoja! mut voita vähän!\n    Tuhma työn teit, ystäväin!\n    Lisää, lisää -- ei saa surra\n    Liitua -- niin kestää purra!\n    Konvehdithan kullataan,\n    Tuhmin lausein laitellaan.\n\n    Tilaukset katsokaamme!\n    Jäätelöitä, hyytelö;\n    Häät von Hellerillä saamme,\n    Tanssit laittaa Lehtiö;\n    Päiväkseen saa kaakun Miina,\n    Aino, Alma, Karoliina;\n    Kahvileivät hienot saa\n    Arpajaisiin toimittaa.\n\n    Ristiäiset Riemusella,\n    Punaväriin leivokset!\n    Hautajaiset Huolisella,\n    Värit mustat, valkoiset:\n    Ihmistunteet maalaan tarkoin.\n    Myötäväksi pennein, markoin.\n    Surut, riemut suorastaan\n    Konvehdein ne nielastaan.\n\n    Koulut kohta, tietääkseni,\n    Luvan saa; niin, tosiaan!\n    Kyllä tunnen tuttuseni.\n    Sanoi äiti pojistaan:\n    Tarjottimet tyhjentyvät,\n    Haihtuu torttuvuoret hyvät,\n    Kunnes raunioitakaan\n    Syötävist' ei olekkaan.\n\n    Olis leipurina, silloin\n    Kelpais! lapset tuumailee;\n    Aamuin, puolipäivin, illoin\n    Hilloa hän kauhailee...\n    Hui, hai! Hätäpäivää eipä,\n    Kun saa silliä ja leipää,\n    Tai kun tästä muuttuisi\n    Vielä pikku pojaksi!\n\n\n\n\nKIRKONKELLOT.\n\n\nNe soivat ja kaikuvat nuo kauniit, suuret ja heleä-ääniset kellot, ne\nsoivat kuolleille viihdytystä ja eläville kehoitusta rukoilemaan\nJumalaa kaikkivaltiasta, jonka henki liikkuu temppelin holvissa ja koko\nmaailman lävitse. Ne soivat ja soivat uudelleen kehoittaen rukoukseen\nja rauhaan, muistuttaen ja herättäen ihmisiä; -- kuuleppas, kuinka\nkauas niiden äänet kaikuvat kirkkaassa kesä-ilmassa laajalle ympäri\nmaiden ja järvien! Kun niitä kuuntelet, soikootpa surussa tai ilossa,\nniin kiitä Jumalaa sydämmesi pohjasta siitä, että hän niin alinomaa\nkolkuttaa sydämmesi ovea ja sanoo sinulle: \"tule luokseni!\" Sillä\nmitäpä muuta kellot joka päivä sanoisivat kuin juuri nämä sanat: \"tule\nJumalan luo, tule, tule köyhä, kadonnut lapsi, tule Jumalan luokse!\"\nNiiden ääni kaikuu korviisi ylhäältä ilman avaroilta aloilta, samoin\nkuin valo, lämpö ja kaikki hyvä ja kaikki kaunis tulee ylhäältä\nJumalalta taivaasta. Kuuntele siis kellojen ääntä ja muista, mitä ne\nsulle sanovat, niin niiden helinä sinulle anoo siunausta korkeudesta,\njospa sitte soivat elämää tai kuolemaa.\n\nOli kerran vanha kirkko, minä kyllä tiedän, missä se oli, mutta te sen\nsaatte arvata. Se oli pienempi, kuin kirkot tähän aikaan ovat, ja oli\nrakennettu kivestä; olipa siinä kivet niin suuret, ett'ei kukaan\nihminen voinut käsittää, että kukaan oli ollut niin väkevä, että nosti\nniin suuret möhkäleet ylös kirkon seinään. Hyvin jyrkkä katto siinä oli\nja naakat tekivät pesänsä sen halkeamiin, ja kirkon ikkunat olivat\nmatalat ja pienet ja niissä oli maalattuja ruutuja siltä ajalta,\njolloin Suomenmaassa vielä oli paavin oppi valloillaan. Kirkossa oli\ntauluja, jotka olivat niin kuluneet, ett'ei kukaan enää voinut saada\nselkoa niiden väreistä; ja neitsyt Maria lapsen Jesuksen kanssa, sekä\nkaksitoista apostolia oli veistetty puusta; ja muutamat niistä olivat\nennen olleet kullatut, mutta nyt tuskin enää näkyi muuta kuin hämähäkin\nverkkoa pyhimysten kuvien ohimoilla ja pikkunen kultaa apostolin\nparrassa. Pyhää ei saa palvella puussa eikä kivessä, vaan hengessä ja\ntotuudessa.\n\nSen kyllä arvaa, että kirkko oli hyvin vanha. Ei kukaan tiennyt,\nmilloin se oli rakennettu; sukupolvi toisensa jälkeen muutti lepäämään\nkuoleman unta kirkkomaalla eikä toinen sukupolvi ollut toistansa\nviisaampi. Kun kysyi, kuinka vanha kirkko on, niin sai vastauksen,\nett'ei se varmaankaan ollut paljon nuorempi maailman syntyä, sillä\njättiläiset olivat sen rakentaneet. Sepäs oli vastaus; siitä ei tullut\nhullua hurskaammaksi!\n\nMutta puhukaammepa nyt kelloista.\n\nKirkossa oli torni, joka oli niin korkea, että kun kiipesi kirkonkukon\nselkään ja seisoi varpaillaan, niin taisi nähdä seitsemän muuta\nkirkonkukkoa naapuripitäjissä. Kellotapuli oli vähän matkan päässä\nerillään ja oli paljon pienempi, sillä harvoinhan tässä maailmassa\nkaksi suurta sopii yhdessä olemaan. Tapuli oli punaiseksi maalattu ja\npuusta ja oli kerran muutettu pyörien päällä, joka tapaus oli pidetty\nerinomaisena ihmeenä ja sitä puhuttiin vielä pitkät ajat eteenkin päin.\nTapulissa oli kaksi kelloa: isokello ja pienikello. Samoin kuin\nkirkkokin, oli isokello niin vanha, ett'ei kukaan tiennyt, milloinka se\noli alkanut soida. Sen laitaan oli valettu raamatunlause ja\nkellonvalajan nimi, joka olikin oikeus ja kohtuus, sillä kun ihminen on\nkuollut, niin hänestä pysyy muisto hänen hyvissä töissänsä. Isolla\nkellolla oli ollut kummalliset vaiheet. Puolitoista sataa vuotta sitte\noli se ison vihan aikana upotettu järven pohjaan, että se siten\npelastuisi vihollisen käsiin joutumasta, ja ne, jotka sen sinne veivät,\nkuolivat, ennenkuin rauha tulikaan maahan, niin ett'ei kukaan\nvoinutkaan enää sanoa paikkaa, johon se oli upotettu. Kansa sillä\nseudulla oli köyhä, eikä sillä ollut varaa itsellensä kustantaa uusia\nkelloja; etsittiin siis entistä kelloa joka paikasta pitkin järveä,\nmutta ei kukaan löytänyt kadonnutta isoa kelloa. Yhdellä ainoalla\nihmisellä koko pitäjässä oli vähän tietoa kellosta, nimittäin\nkirkonvartian pienellä tyttärellä, pikku Liisalla, joka oli vain\nkuuden vuoden vanha. Hänen isänsä asui järven rannalla, ja kun Liisa\nkesällä välistä tuli isänsä venheesen ja kulki kaukana järvellä\nsunnuntai-aamuina, niin hän luuli kuulevansa kellon soittoa järven\npohjasta. Niin hän sanoi tullessaan kotiin, mutta ymmärtäväisemmät\npitäjässä vetivät suunsa nauruun koko jutulle. Sittepä eräänä\njuhannus-aamuna, kun aurinko nousi tumman petäjikön takaa järven\ntoiselta puolelta, sattui niin, että Liisa venheessä kuuli kellon\nsoivan selvemmin kuin koskaan ennen. Ja kirkonvartia, hänen isänsä,\nsouti monen miehen kanssa järvelle ja löysi kellon ja asetti suurella\nriemulla sen kellotapuliin, joka silloin rakennettiin. Siitä saakka se\non soinut heleimmällä äänellä, mutta heleimmästi se soi silloin, kuin\njoku hyvä ihminen kuolee, sillä kelloilla on myöskin sydän, vaikka se\non malmista; ne iloitsevat Jumalan enkelien kanssa, kun ihmissielu\ntulee taivaan valtakunnan omaksi.\n\nOlipa pienelläkin kellolla oma kertomuksensa, vaikk'ei se ole niin\nkummallinen. Kun sota oli loppunut ja ihmiset taas kokoutuivat vanhaan\nkirkkoon, ei ollut yhtään kelloa kehoittamassa hartauteen ja\nrukoukseen, sillä siihen aikaan oli iso kello vielä unhotettuna järven\npohjassa. Mistä silloin saataisiin rahoja uuden kellon ostoon? Kaikki\nmiehet siinä olivat neuvottomina ja kaapasivat senkin seitsemän kertaa\nkorvansa takaa, niinkuin täällä maassa on yleisenä tapana, kun jotakin\nasiata oikein tarkoin mietitään. Mutta muijat ja tytöt älysivät keinon.\nHe rupesivat kehräämään ja kutomaan. Siinäkös kehruurukit surisivat yöt\npäivät, ja yhtä ahkeraan lenteli sukkula nuolen nopeudella hienojen\nloimien välitse ja siten he saivat monta sataa kyynärää mitä hienointa\nja valkoisinta palttinaa ja tuumasivat, että tottahan se mahtoi riittää\nkellon ostamiseen. Köyhät ihmiset, he eivät tienneet, että malmi oli\nkallista ja mestari kenties oli ottava vielä kalliimman palkan. Kun he\ntarjosivat palttinaansa kellonvalajalle Tukholmassa, niin hän heille\ntarjosi puurokelloa, sellaista, jolla tavallisesti soitetaan laivassa,\nkun puuro on keitetty ja keittäjä punaposkisena seisoo kauha kädessä\nkajuutan ovella. Mikäs neuvo nyt tuli eteen? Eihän puurokelloa sopinut\ntapuliin asettaa. Mutta siihen aikaan hallitsi Tukholmassa kuningatar,\nnimeltä Ulrika Eleonora. Hän kuuli puhuttavan koko jutun palttinasta ja\nkellosta ja hänen kuninkaallista mieltänsä miellytti suuresti, että hän\nsai kuulla Suomen muijien ja tyttöjen olevan niin reippaita. Hän pani\nheti hovineitonsa kehräämään ja kutomaan, ja kehräsi itsekin, ja\nmahdollista on, että ylhäiset rouvasihmiset vähän rypistivät hienoja\nneniänsä, mutta siihen aikaan monta asiaa kävi laatuun, jota ei nyt\nenää voisi millään tavoin tehdä. Kaikki, mitä sillä tavoin kehrättiin\nja kudottiin, sen osti kuningatar ja rahat lähetettiin heti\nkellonvalajalle. Sillä tavoin saatiin kello, joka ei ollut paljon\npienempi kuin isokello ja se oli paljon kirkkaampi, ja se on ihan\nvarma, että kun kellon kaikuva malmi ensi kerran äänteli, silloin\nkaikki vaimot itkivät ilosta ja kaikki tytöt laskivat kätensä ristiin\nja jokainen kiitti sydämmessään Jumalaa ja lempeätä kuningatarta; mutta\nmitä he itse olivat tehneet, siitä heidän mielestään ei ollut\nmuistelemista.\n\nTällainen oli kellojen juttu. Puhukaamme nyt kirkonvartian Liisasta.\n\nHänen isänsä oli väkevä iso mies, joka oli seurakunnan kirkonvartia ja\nkellonsoittaja. Joka sunnuntaina, kun hän oli avannut kirkon ovet,\njätti hän kirkkoväen omiin valtoihinsa, ja meni pitkillä askelilla\nkellotapuliin. Hei, sepä kävi rivakasti, kun hän pani ison kellon\nheilumaan. Silloin pikku Liisa tuli hänen jäljessään korkeita rappusia\nmyöten, ja alussa hän sai isältänsä tukkapöyryä sellaisesta\nuskaliaisuudesta, mutta hän tottui kohta ja kiipesi vaan rohkeasti\nkatsomatta oikealle tai vasemmalle. Sitte hän istui ääneti ja katsoi,\nmiten tuo raskas suuri kello alkoi heilua, ensin lyhyissä heilauksissa\nja sitte pitemmissä, ja kuinka kömpelö kieli kellon keskessä alkoi\nheilua niinkuin heiluri seinäkellossa, ja pau! silloin kellon kieli\npaukahti laitaan ja malmista helähti kirkas ääni, joka kaikui kauas\nylen ympäri. Yhä korkeammalle ja korkeammalle nousi kello heiluessaan,\nkunnes se viimein oli melkein ylösalaisin ja seisoi kannallaan\nheilahtamisillaan ja viimein heilahti alas ja taas ylös toiselle\npuolelle. Hei hoi, siinäkös koko ilma kumisi ja koko tapuli natisi,\nniin että olisi ollut sen seinien kokonaan kaatuvan. Mutta\nharmaankellertävän kellon alapuolella istui pikkuisella rahilla\nkellotapulissa pieni vaaleatukkainen tyttö ääneti ja hymyillen, eikä\nkertaakaan ajatellut, että kello voisi kerran niin raskaana kuin vuori\nsyöstä hänen päällensä ja musertaa hänet ihan murskaksi, niin ett'ei\nkukaan koko maailmassa voisi sanoa, kuka sillä paikalla istui, mihin\nkello putosi.\n\nLiisa rakasti kellojansa niin paljon kuin kukaan maailmassa voi jotakin\nkaikista mieluisinta tavaraa rakastaa, lähinnä Jumalaa ja sydämmensä\nvalitsemaa omaa kultaansa. \"Ole varoillasi\", sanoi hänen isänsä, \"kun\nniin alinomaa kuuntelee kellojen soimista, niin tulee kuuroksi.\" --\n\"Mitä se merkitsee, isä?\" sanoi Liisa. \"Se merkitsee, ett'eivät sinun\nkorvasi enää kuule mitään kaunista maailmassa, virsien laulua, ei\nlintujen viserrystä, eikä ihmisten puhetta; ja sitte olet yksinäsi\näänettömyydessä, joka ikäänkuin yön hiljaisuudella ympäröi sielusi.\" --\n\"Kuulevatko kuurot kellojen soittoa?\" kysyi Liisa jälleen. \"Kyllä\",\nvastasi isä, \"luulenpa, että useimmat kuurot korvat kuulevat kellojen\näänen.\" -- \"No mikäpä sitte on hätänä?\" tuumasi Liisa.\n\nMutta niinpä kävikin, kuin isä oli sanonut. Kuta vanhemmaksi Liisa\ntuli, sitä hiljaisemmaksi ja äänettömämmäksi maailma muuttui hänen\nkorvissaan hänen ympärillänsä. Alussa hän kuuli hyttyisten hyminän\nmetsässä kesä-iltoina, ja hänestä tuntui, kuin olisi kuulunut\nkaukainen kellon soitto. Vähitellen kaikki äänet hänen korvissaan\nmuuttuivat kellon soimiseksi: lintujen viserrys koivun oksilla, kosken\npauhina ja ihmisten iloinen puhe, kun he kokoutuivat kirkkomäelle\nsunnuntai-iltoina leikitteleinään, kaikki soi Liisan korvissa kuin\nhelisevä malmi, eikä hän kuitenkaan voinut erota rakkaista\nkelloistansa. Viimein kaikki näkivät, että Liisa oli kuuro, ja moni oli\nsiitä suruissansa, mutta enimmän sitä suri hänen isänsä, kirkonvartija,\nsillä lempeämpää ja parempaa tyttöä ei ollut koko kylässä. Mutta sitä\nei enää voinut auttaa, eikä kukaan enempää ruvennut sitä miettimään.\nKun pieni tyttö hiljaa ja äänettömänä meni tavallista menoansa\nkellotapuliin, niin kaikki ihmiset, jotka hänen näkivät, sanoivat: \"kas\ntuossa menee kirkonvartijan Liisa, joka ei kuule mitään muuta tässä\nmaailmassa kuin kellojen soittoa!\"\n\nLiisa oli siihen aikaan kymmenen vuoden vanha, ja hän leikitteli\nniinkuin lapsilla on tapana, mutta hänen leikkikalunsa olivat isot\nkellot tapulissa. Niitä hän hyväili kuin nukkeja ja kirkasti ne niin\nvälkkyviksi ja kirkkaiksi, ett'ei vähintäkään tomua niissä saanut\nnäkyä. Hän nimitti kellot isoksi kullaksi ja pieneksi kullaksi. Hän\ntorui heitä, kun ne soivat pahasti, ja kehui, kun ne soivat hyvin. Hän\npuheli heille ja he vastasivat metalli-äänellänsä; Liisa ymmärsi heidän\npuheensa paremmin kuin ihmisten puhetta; eihän Liisa mitään muuta\nkuullutkaan kuin heidän kaikunsa.\n\nEi pidä kenenkään luuleman, että Liisan elämänvaiheet olivat mitenkään\nerinomaisempia, ja että minä sen vuoksi niitä kerron. Hänen ulkonainen\nelämänsä ei ollut paljon erilainen kuin muidenkaan ihmisten, jotka\nmaaseudun hiljaisessa rauhallisuudessa viettävät koko elämänsä. Mutta\nhän oli yksi niistä, joita kirkonkellot suuremmassa määrässä kuin muita\nolivat saaneet kutsutuiksi Jumalan luo jo elämän kukoistuksen aikana,\nja sen vuoksi muistamme hänen, kun puhumme kelloista.\n\nKuta enemmin ulkonaisen maailman portit sulkeutuivat hänen sielultansa,\nniin että kaikki nämä tuhannet sävelet ja äänet hänelle vaikenivat, ja\nvähitellen hiljaa lakkasivat, niin että viimein ainoastaan kellojen\nmuistuttava ääni huusi hänen korviinsa: \"tule Jumalan luo! tule Jumalan\nluo!\" -- sitä enemmän hänen ajatuksensa ja mielensä kääntyivät\nsisäänpäin tarkastamaan sielun korkeinta sisällisintä elämää Jumalassa,\nniin että kaikki maallinen hänen mielestänsä muuttui ikäänkuin näyksi\nja unelmaksi, mutta Jumala yksin näytti hänestä olevan korkein hyvä,\nkaunis ja yli kalkkien rukoiltava. Elämässänsä kotona ihmisten kanssa\noli hän hyvä ja nöyrä palvelukseen, hän askaroitsi ja teki työtä\nenemmän kuin kukaan muu; mutta hänen paras ilonsa ja halunsa ei\nkuitenkaan ollut sinne päin. Hän oli niinkuin tyyni vesi, joka\nkirkkaassa syvyydessään kuvastaa taivaan auringon ja yön tähdet ja aina\npovessansa kantaa kuvaa korkeuden äärettömästä ihanuudesta.\n\nJa kellojen kaiku seurasi Liisaa koko hänen ikänsä, niinkuin se seuraa\nniin monta muutakin, vaikk'ei moni sitä tarkasta. \"Jospa tietäisin,\nmikä pientä kelloa vaivasi sinä päivänä, jolloin sinut vietiin\nristittäväksi!\" sanoi hänen isänsä, kirkonvartia. \"En ole ikänäni\nkuullut sen soivan niin heleällä hopeanhelähtävällä äänellä. Jos se\nolisi ollut isokello, niin olisin tajunnut sen helisevän kumajamisen,\nsiinä on hopeaa, sen kuulin isäni ennen aikaan sanovan; kellonvalaja on\nmalmiin sulannut Roomasta saakka tuodun pyhimyksen kuvan. Siinä on joku\ntaika siinä kellossa, sen kuulen sielukelloa soittaessani. Joka kerran\nkuin jollekin roistolle tahi ilkiölle soitetaan sielukelloa, niin siinä\nkuuluu räminää ja valitusta, niin että luulisi sen olevan halki. Mutta\nkun soitetaan jonkun hyvän ihmisen sielulle, kas silloin siinä on niin\nihanan kaunis kaiku kuin virsi ja rukous; sen saat kuulla, kuin kerran\nsinulle soitetaan, rakas lapseni.\"\n\n\"Mutta tässä nyt puhelen hullutuksia\", lisäsi kirkonvartia naurahtaen.\n\"Ikäänkuin joku voisi omaa kuolonsoittoansa kuulla.\"\n\nLiisa arvasi isänsä suun liikkeestä, mitä hän sanoi, ja vastasi\nlempeästi ja kauniisti tapansa mukaan: \"kelloilla on kyllä ymmärrys ja\nsydän, eikä isän tarvitse taikoja syyttää olevaksi. Kun hyvä sielu\npakenee pois maasta, niin se tarttuu kellojen ääniin ja nousee niiden\nkanssa taivaasen. Ja silloin sielu henkii oman kauneutensa ääniin, niin\nettä ne heleinä ja kirkkaina kohoavat ylös kirkkaasen siniseen ilmaan\nJumalan luo.\"\n\n\"No niin, saammehan kuulla helluntaina, kun ensi kerran pääset ripillä\nkäymään\", sanoi kirkonvartia, ja puhe jäi sikseen.\n\nSitte tuli helluntai. Kirkonvartian Liisa oli nyt kuudentoista vanha ja\nhänen piti muiden rippikoululasten kanssa menemän ensi kerran Herran\nEhtoolliselle. Sinä päivänä tahtoi kirkonvartia soittaa oikein\nkauniisti ja kellot tahtoivat myöskin. Oli aamu aivan kesän\nensimmäisessä alussa, jolloin kaikki luonnon olennot näyttivät nuorilta\nja terveiltä kuin kukoistavaiset lapset. Ja kellot soivat pyhemmällä ja\nhartaammalla äänellä kuin ennen; niin syvällistä ja puhdasta ääntä\nniistä ei ollut milloinkaan kuultu lähtevän, ja kaikki ihmiset, jotka\nmaantietä pitkin tulivat kirkkoon, kantaen kenkiä kädessään ja\nvirsikirjaa käärittynä nenäliinaan, kiiruhtivat käyntiänsä ihmetellen\nja sanoivat: \"Herra Jumala, kuinka ne kellot tänään soivat kauniisti!\"\nSisällä kirkossa kaikui virsiä ja valkoisiin vaatteihin puettu nuoriso\nastui pitkissä riveissä esiin alttarin eteen. Siellä oli hurskas ja\njalo pappi; hän rukoili siunausta nuorisolle ja he saivat nauttia\nVapahtajamme pyhän aterian hartaudella ja liikutuksesta itkusilmin.\nKaikista viimeisenä tuli kirkonvartian Liisa. Hän oli ainoa, joka ei\nkuullut virsien laulua eikä papin siunauksia; hän kuuli vain kellojen\nkumisemisen, mutta sepä olikin hänen mielestään sekä virsi että\nsiunaus. Hän näki Jumalan sanan papin huulilla, ja ymmärsi sen varsin\nhyvin; kiittipä hän Jumalaa enemmän kuin kaikki muut, ja se päivä oli\nsen jälkeen hänen elämänsä kauniimpia päiviä. Kaksi vuotta sen jälkeen\noli Liisa morsiamena, ja hänen sulhasensa oli lukkarin poika, joka\nusein soitteli pientä kelloa kirkonvartian vieressä, kun Liisa\nompelutöinensä istui kellotornissa. \"Nyt soitetaan aika vauhtia ja\nilolla\", huudahti kirkonvartia ja oli niin iloissaan, että hän\nvarmaankin olisi hyppinyt toisella jalalla, joll'ei hän olisi ollut\nniin vanha. \"Varo vaan\", huusi hän naapurillensa, joka sinä päivänä\nsoitti pientä kelloa, \"varo vaan, ett'et laske sarkatakkisi liepeitä\nkellon kielen ja laidan väliin, sillä silloin se halkeaa ja silloin\nkuningatar Ulrika Eleonora vielä kääntyisi haudassaan. Hei, nytpä\nsoitetaan!\" ja samalla hän koko voimallansa pani kellon liikkeelle,\nniin että isokello äkkiä nousi melkein ylöspäin ja antoi äänen, joka\nkaikui yli vuorien ja laaksojen. Piu, pau, nytkös iloinen soitto alkoi,\nja sitte tuli koko morsiusseura juhlasaatossa kirkkoon, soittaja\netupäässä, ja kirkonvartian Liisalla oli kukkaseppele ja kruunu\npäässänsä, ja hän kuuli kellojen soiton, mutta muuta hän ei kuullut\nhääpäivänänsä, ja kuitenkin hän oli niin iloissaan.\n\nSitte kului vuosi. Silloin Liisa vei ensimmäisen lapsensa kirkolle\nristittäväksi ja taas kellot soivat hauskasti ja iloisesti ja taas hän\nei muuta kuullut kuin niiden soiton. Mutta hän näki sitä enemmän, hän\nnäki pienen hymyilevän lapsensa. Ja kellot soivat kirkkaana aamuna\nnuoren äidin ilolle.\n\nTaas kului muutamia vuosia; silloin Liisan nähtiin vievän esikoisensa,\naikaiseen hautaan. Hänen pikku lapsensa oli niin kalpeana, äänetönnä\nvalkoisessa ruumisarkussa, jonka kannella oli viheriäinen seppele. Ja\nnuori äiti itki. Mutta kellot soivat sumuisen syyspäivän myrskyssä --\nniiden kaiku oli niin lempeä kuin lapsen rukous, mutta surullinen\nkuitenkin kuin pettynyt toivo, ja kaunis mutta kadonnut tulevaisuuden\nunelma.\n\nSitte kului taas monta vuotta, ja tuli se päivä, jolloin kirkonvartian\nLiisa vei vanhimman tyttärensä Herran pöydän luo. Ja taas kellot soivat\nniinkuin ennenkin ja taas oli kesä ensimmäisessä kukoistuksessaan ja\nkuunteli tunnettuja ääniä malmin sydämmestä. Onnellinen äiti kuuli ne\nsielussaan ja itki ilosta.\n\nVuosia vieri yhä eteenpäin ja vanhoja keräytyi hautaan, mutta nuoria ja\nterveitä tuli lakastuneiden sijaan. Ja yhä kuuluivat kellojen\nkumajamiset sitrassa ja ilossa. Kirkonvartian Liisa saattoi ikuiseen\nlepoon isänsä, kirkonvartian, miehensä, jota hän suuresti suri ja\nkaipasi; hän kätki maan poveen neljä lastansa ja melkein kaikki\nnuoruutensa aikuiset ystävät. Nuori sukupolvi kohosi kukoistamaan; hän\nvei tyttärensä morsiamena vihittäväksi, ja vei hymyilevän\nlapsenlapsensa pyhälle kasteelle. Ja joka kerralla hän sydämmensä\npohjasta kiitti Jumalaa suurusta ja ilosta.\n\nViimein tuli joulu, jolloin kirkonvartian Liisa oli vanha ja\nharmaatukkainen ja oli nuorison keskessä ikäänkuin elävä rakas muisto\nmuinaisilta ajoilta. Silloin hän muisteli nuoruuttansa, jolloin joulu\noli niin rakas ja pyysi lapsiansa viemään häntä kirkkoon aikaisin\njoulu-aamuna. Ja niin he tekivätkin, vaikka sen tekivät vastahakoisesti\nhänen tähtensä, sillä talvi oli kylmä ja taivaan tähdet loistivat\nsäihkyvän kirkkaina lumen peittämään maahan pimeänä jouluaamuna.\n\nKun silloin kulkuset kauniisti helisivät ja reet kilvassa kiittivät\nkirkolle maantietä myöten, ja kynttilät paistoivat kuin päivä kirkon\nvanhoista maalatuista ikkunoista, silloin Liisa vielä kerran kuuli\nrakkaiden kellojensa soivan. Hänestä näytti kellojen soitto olevan\nkaikista kaunein ääni maailmassa ja hänen hengittämisestänsä talvisessa\nilmassa syntyvän höyryn kanssa nousi hänen kiitollinen huokauksensa\nJumalan luokse. Mutta kun hän tuli valoisaan kirkkoon, kääntyi hän\nhämmästyneenä ja iloisena lapsiensa puoleen, jotka häntä seurasivat, ja\nsanoi heille: \"minä kuulen virren laulun!\" Ja he sanoivat keskenänsä:\n\"mitä se merkitsee, että äiti kuulee virren laulun, jota hän ei ole\nkuullut sitte kuin kymmenen vuoden ijässä ollessaan?\"\n\nMutta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, ja kellot taas alkoivat soida,\nniin he huomasivat, että vanhus ristissä käsin oli nukkunut pois\nelämästä ja muuttanut parempaan maailmaan. Silloin he taas sanoivat:\n\"nyt me tiedämme, miksi äiti kuuli virren laulun. Kun ikuinen aamu\nloistaa tämän maailman yöhön, silloin viimeisellä tunnilla selkenevät\nhyvien ja hurskaiden aistit, niin että he voivat nähdä ja kuulla mitä\neivät pitkään aikaan ole nähneet eivätkä kuulleet. Sillä he ovat jo\npuoleksi taivaan äänettömässä kirkkaudessa.\"\n\nJa kellot soivat vielä kerran ja se oli heidän kuolonsoittonsa sille,\njoka niin kauan oli heitä rakastanut eikä kuullut mitään maailmassa\nmuuta kuin heidän äänensä. Ne soivat kaikista heleimmällä äänellänsä,\nse humisi niin hopean kirkkaasti kuin siunaus ja rukous kylmässä\ntalvi-ilmassa ja kaikki ihmiset, jotka seisoivat ympärillä\nkirkkomäellä, laskivat kätensä ristiin ja sanoivat: \"kuules, nyt kellot\nsoivat kirkonvartian Liisalle! Hyvä Jumala, kuinka onkaan kaunista, kun\nkellot soivat!\"\n\n\n\n\nPUUTARHURI.\n\n\n    Penkki suoraks nuoralla!\n    Puikko merkiks, pieno!\n    Poikanan' on Porkkana,\n    Papu tyttö hieno.\n    Kummiks herra Kaalinen,\n    Paksu täti Kurkkunen,\n    Perheet Laukka, Lilja,\n    Neitiset Persilja.\n\n    Jos syöt tästä, varpunen,\n    Kissa niskaas karkaa.\n    Kierry, Herne, seipäälleni\n    Kasta parsasarkaa!\n    Punajuuri punottaa.\n    Retiisiä illaks saa.\n    Salattia maistin\n    Kanssa lihapaistin.\n\n    Halvan kansan syrjähän\n    Huonompahan muutin:\n    Perunan ja Räätikän,\n    Nauriin, Piparuutin.\n    Heidän armons' Asterit,\n    Georgiinit, Jasmiinit,\n    Ruusut ja muut suotta\n    Ei saa vettä vuottaa.\n\n    Kyll' on tässä tuskaakin,\n    Vahdintaa niin että:\n    Pomppe paksuin käpälin\n    Polkee penkerettä;\n    Kanat, kukko kuoppivat.\n    Penkeissäni peuhaavat;\n    Tuolta lapset kulkee...\n    Kummaa kuin he julkee!\n\n    Vaivat tässä nähdä saa,\n    Puuhat monenlaiset:\n    Rotta kuorta karruttaa,\n    Mato karviaiset.\n    Varas vie mun omenain,\n    Halla kukka-umppujain,\n    Luodetuuli muistaa\n    Puista kukat puistaa.\n\n    Riemuin kylvän kuitenkin;\n    Jumalaan voi luottaa.\n    Toivo virkoo keväisin,\n    Syksy sadon tuottaa.\n    Päivä elon siemenen\n    Idättääpi, talvinen\n    Lumi kuolettaa sen;\n    Vaan se virkoo taasen.\n\n\n\n"]