[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQbnCqLC8tRWpOkcJZKTVEEUtnkZSane_3v4_msmVt_E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1295,"Sorrettuja ja solvaistuja","Dostojevski, F. M.",1821,1881,"1295-dostojevski-f-m-sorrettuja-ja-solvaistuja","1295__Dostojevski_F._M.__Sorrettuja_ja_solvaistuja",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1861,1906,112299,679231,false,52005,[24],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Russian Literature","\"Sorrettuja ja solvaistuja: Romaani\" by Fyodor Dostoyevsky is a novel written in the late 19th century. The story introduces us to a protagonist who is navigating the struggles of existence, including sickness and the search for a suitable living space in a city filled with unfamiliar characters. The book likely explores themes of social alienation, human connection, and the emotional turbulence of its main character.  The opening of the novel presents a poignant scene where the protagonist, suffering from illness, reflects on his life while searching for a new home. He observes a mysterious old man and his dog, both embodying the harsh realities of life, which evokes a spectrum of emotions in him—from discomfort and curiosity to compassion. The old man's peculiar presence at a local tavern captures the attention of the protagonist and eventually leads to a heart-wrenching moment when he discovers the man’s distress as he realizes the death of his dog. This opening sets the tone for a narrative steeped in the complexities of human emotions and the interplay of fate and circumstance. (This is an automatically generated summary.)",[],234,"Pietariin sijoittuva romaani seuraa nuorta kirjailijaa, joka tempautuu mukaan kahden suvun välisiin riitoihin ja onnettomiin rakkaustarinoihin. Teos tarkastelee köyhyyttä, ylpeyttä ja anteeksiantoa 1800-luvun suurkaupungin sosiaalisten epäkohtien keskellä.","F. M. Dostojevskin 'Sorrettuja ja solvaistuja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1295. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","SORRETTUJA ja SOLVAISTUJA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nF. M. DOSTOJEVSKI\n\n\nSuomentanut P. N.\n\n\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1906.\nOsakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nViime vuonna, kahdentenakolmatta päivänä maaliskuuta, sain ottaa\nosaa hyvin kummalliseen tapahtumaan. Olin aamusta saakka kävellyt\nkaupungissa etsimässä itselleni asuntoa. Tähänastinen asuntoni oli\nkovin kostea, ja pahaa ennustava yskäni alkoi siinä asuessani. Jo\nsyksyllä olin tehnyt päätöksen muuttaa pois tuosta terveydelleni\nvaarallisesta asunnosta, mutta kevääseen se muuttaminen sittenkin\njäi. En nytkään, päivän pituisesta hakemisestani huolimatta, sopivaa\nja kunnollista asuntoa löytänyt. Tahdoin, näes, saada ominaisen\nasunnon enkä yksityistä vuokrakamaria, sitä paitsi tuli asuntoni\nvälttämättömästi olla jotenkin tilava, vaikkapa yksikamarisenkin, ja\nennen kaikkea tuli sen olla mitä huokeimman. Entuudesta tiesin, että\nahtaassa huoneessa ajatuksetkin ahtaalla pysyvät. Uusia novelleitani\nsuunnitellessani oli tapanani astuskella edestakaisin lattialla.\nJa minun tuleekin tunnustaa, että minä mieluimmin mietiskelin ja\nhaaveilin, kuin kirjoitin romaaneitani, ja siihen ei ollut laiskuus\nsyynä. Miksikä sitten niin tein?...\n\nAamulla tunsin jo itseni pahoinvointiseksi ja auringon laskiessa olin\naivan sairaana, jotain kuumetta tunsin ruumiissani. Ja olinhan sitä\npaitsi kävellyt kaiken päivää, joten siis jo väsymyskin vaivasi.\nIltahämärässä astuin Vosnesenskinkatua. Minä suurella nautinnolla\nkatson Pietarissa maaliskuun aurinkoa ja varsinkin sen laskeumista\nkirkkaana pakkas-iltana. Kirkkaan valon vallassa katu kauttaaltaan\nalkaa äkkiä loistaa. Rakennukset näyttävät säteileviltä. Niiden\nharmaa, keltanen ja likaisenviheriä väri hetkiseksi kadottaa kaiken\nkolkkoutensa; sydän rinnassa tuntee riemastusta, tunnet outoja\nväreitä ruumiissasi käyvän, juuri kuin armaan käden kosketuksen\nsynnyttämä sähkövirta siinä vierisi. Mieli uudistuu, aatteet saavat\nuuden uran... Ihmeellistä! Mitä kaikkea yksi ainoa auringonsäde voi\nvaikuttaa ihmissydämessä!\n\nJopa sammui viimeinenkin auringonsäde; pakkanen yltyi ja alkoi nenää\nnipistellä; hämärtää; myymälöissä kaasutulet sytytetään. Tultuani\nMüllerin ravintolan luo pysähdyin äkisti kuni kiinni naulattu ja\nkatsoin kadun toiselle puolelle, ikäänkuin aavistaen jotain outoa\nnyt heti tapahtuvan. Samassa huomasinkin toisella puolella katua\nvanhan ukon ja koiran hänen muassaan. Muistan vieläkin, että samassa\njokin outo, mitä vastenmielisin tunne kouristi sydäntäni, ja etten\nmitenkään voinut tunteeni syitä selittää.\n\nEn ole mikään mystikko; aavistuksia ja enteitä tuskin nimeksikään\nuskon, ja kumminkin on elämän matkalla sattunut minulle, kuten ehkä\nmonelle muullekin, seikkoja semmoisia, joille on jotenkin vaikea\nselitystä löytää. Niinpä nytkin tuo ukko kadun toisella puolella, --\nmiksikä nyt, hänet huomattuani, minut heti outo aavistus valtasi,\naavistus siitä, että tänä iltana jotain erinäistä on tapahtuva?\nOlisikohan sentähden, kun en ollut terve, ja ovathan sairaan ihmisen\ntunteet usein pettäviä.\n\nUkko, astuen kumarassa ja hiljaa kepillään käytävän kiviin\nkoskettaen, kulki hitaasti, muutteli jalkojansa niinkuin ne olisivat\npuupökkelöitä. En ollut vielä koskaan toista näin kummallista,\nnoin outoa olentoa kohdannut. Jonkun kerran olin jo hänet Müllerin\nravintolassa nähnyt, ja silloinkin aina oli hän tehnyt minuun\nmitä kummallisimman vaikutuksen. Korkea vartalonsa, köyristynyt\nselkänsä, kalmanharmaat kahdeksankymmenenvuotiset kasvonsa, vanha,\nompeleista ratkeillut nuttunsa, murjottu, kahdenkymmenenvuotinen\nhuopahattunsa, joka peitti hänen miltei kokonaan paljastuneen päänsä,\njonka niskapuolella oli vain ei enää harmaita, mutta jo vaalean\nkeltaisia haipenia, vaistomaiset, kuni viritetyn vieterin voimalla\ntapahtuvat liikkeensä -- tuo kaikki tahtomattakin kummastutti\nkaikkia, ken hänet ensi kertaa kohtasi. Tuntui todellakin jotenkin\noudolta nähdä tuo entisajan vanhus yksinään, hoidotta, vanhus, joka\noli kuin hoitajiltaan pakoon päässyt mielipuoli. Kaiken muun ohella\nkummastutti minua hänen tavaton laihuutensa -- lihaa hänessä ei liene\nenää ollut yhtään, tuntui, että vain nahka olisi luut verhonut.\nSuuret, himmeät, oudonlaisten sinirengasten ympäröimät silmänsä\ntuijottivat aina suoraan eteen, ei koskaan muualle, ja olempa melkein\nvarma, ettei hän silmillään nähnyt mitään. Jos hän sinuun katsoikin,\ntuli hän kuitenkin suoraan sinua kohti, aivan kuin edessään olisikin\nvain tyhjyyttä. Useasti tulin tuon huomanneeksi. Hän oli vasta jonkun\nkerran käynyt Müllerin ravintolassa, mutta aina koiransa seurassa.\nKukaan ravintolan vieraista ei häntä puhutellut eikä hänkään\nkellenkään ainoatakaan sanaa lausunut.\n\n-- Minkä vuoksi hän käy ravintolassa, mitä asiaa hänellä olisi?\najattelin seisoessani toisella puolella katua, tahtomattanikin sieltä\nukkoa tarkastellen. Sairauden ja väsymyksen lisäksi tunsin outoa\nharmia.\n\nMitäpä hän ajatelnee, mikä hänen mielensä täyttänee? jatkoin\nmietiskelyäni.\n\nAjatelneeko hän ollenkaan? Onkohan kasvoiltaan eloisuus jo kokonaan\npoistunut. Mitäpä lie tuon koiraluuskan löytänyt, senkun lakkaamatta\nseuraa häntä, on kuin osa hänestä ja, katsos kummaa, sehän onkin niin\npaljon ukon kaltainen!\n\nKoirapaha lienee niinikään ollut kahdeksankymmenenvuotias; niin,\nkyllä se oli niin vanha. Sehän näytti kaikkia muita koiria\nvanhemmalta ja jostain syystä samassa, kun ensi kerran tuon\nnäin, tuli mieleeni ajatus, ettei se voi olla toisten koirain\nkaltainen, vaan että se on kummallinen koira; siinä varmaan on\njotain luonnotonta, loihdittua; ehkäpä siinä koiran muodossa onkin\nMefistofel, joillakin salaperäisillä, yliaistillisilla siteillä on\nsen kohtalo kiinnitetty isännän kohtaloon. Koiran nähtyänne olisitte\nheti sanoneet, että aivan varmaan ei se kahteenkymmeneen vuoteen ole\nruokaa saanut. Se olikin laiha kuin luuranko, tai paremmin sanoen\n-- yhtä laiha kuin omistajansakin. Karva oli miltei kokonaan pois\nkulunut, vieläpä sen hännästäkin, joka lakkaamatta koipien välissä\njäykkänä riippui. Pää pitkine korvineen oli niinikään riipuksissa.\nEn ollut koskaan ennen noin rumaa koiraa nähnyt. Kun nuo kumpikin\nkadulla kulkivat, oli isäntä aina edellä, koira takana, kuono isännän\nnutun helmassa kiinni. Tuntui kuin niiden kummankin sekä ulkomuoto\nettä astunta olisi joka askeleella ääneen lausunut:\n\n\"Olemmehan vanhoja, voi Herra, niin ylen vanhoja!\"\n\nMuistelen, että kerran tuli mieleeni ajatus, että ehkä tuo ukko ja\nkoira ovatkin jotenkin päässeet lähtemään irti Gavornin kuvittamasta\nHoffmanin satukirjasta ja nyt tuon kirjan kuljeksivana ilmoituksena\nmaailmata maleksivat.\n\nUkon mentyä ravintolaan seurasin häntä sinne.\n\nUkko herätti ravintolassa yleistä kummastusta; isäntäkin näytti\ntyytymättömältä kun tuo outo vieras sisään astui. Ukko ei koskaan\nmitään tilannut; aina hän astui uunin luo nurkkaan ja istuutui\nsinne. Jos joskus oli joku hänen paikkansa ehtinyt ottaa, seisoi hän\nkotvan aikaa ymmällä, epäröivänä, tuli hämilleen ja meni ikkunan\nviereiseen nurkkaan. Siellä otti hän tuolin, verkalleen laskeutui\nistumaan, otti hatun päästään, laski sen lähellensä lattialle, hatun\nviereen laski keppinsä, nojautui tuolin selkämään ja jäi siihen aivan\nliikkumattomaksi kolmeksi tai neljäksikin tunniksi. Ei hän koskaan\nottanut mitään sanomalehteä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, ei edes\näännähtänytkään; hän istui vain ja katsoa tuijotti eteensä, vaikka\nkatseensakin oli niin tylsä ja eloton, että huoleti saattoi sanoa,\nettei hän nähnyt tai kuullut mitään siitä, mitä lähellänsä tapahtui.\n\nKoira, pari kolme kertaa yhdessä kohdin pyörähdettyään, asettui\nisäntänsä jalkoihin, asetti turpansa hänen kenkiensä väliin,\nhuoahti syvään, oikaisihe itsensä ja niinikään jäi kaikeksi iltaa\nliikkumattomaksi, ikäänkuin olisi siksi ajaksi kuollut. Voi luulla\nettä nuo kaksi olentoa olisivat jossain kaiken päivää kuolleina\nmaanneet, mutta sitten auringon laskettua äkkiä eloon elpyivät vain\nsen tähden, että saattaisivat mennä Müllerin ravintolaan ja niin\ntäyttäisivät jonkin salaperäisen, käsittämättömän velvollisuutensa.\nIstuttuaan näin kolme, neljä tuntia, nousi ukko seisoalle, otti\nhattunsa ja läksi kotiinsa jonnekin. Koira nousi samalla, painoi\nhännän koipien väliin, päänsä riipuksiin, seurasi isäntäänsä, kuten\naina, verkalleen, konemaisesti. Ravintolan muut vieraat alkoivat\nlopulta kaikin tavoin vieroa ukkoa, kukaan heistä ei istunut hänen\nlähellensäkään, näytti kuin kaikki olisivat ukkoa inhonneet. Sitäkään\nei hän ollenkaan huomannut.\n\nSuurin osa ravintolassa kävijöistä oli saksalaisia. He olivat\nerilaisten laitosten omistajia Vosnesenskinkadun varrelta --\nlukkoseppiä, leipureita, värjäreitä, hatuntekijöitä, satulamaakareita\n-- patriarkaalista väkeä, saksalaisessa merkityksessä. Müllerin\nravintolassa vallitsikin oikea patriarkaalisuus. Usein isäntä\nitsekin istui tuttujen vierastensa pöytään, jolloin aina vissi\nmäärä punssipulloja tyhjennettiin. Talon koirat ja pienet lapset\nniinikään tulivat vierasten seuraan ja vieraat hyväilivät sekä\nlapsia että koiria. Oltiin kaikki keskenään tuttuja ja kukin\ntoistansa kunnioitti. Ja kun vieraat kiintyivät saksalaisia\nsanomalehtiä lukemaan, kuului oven takaa isännän kamarista \"Ach\ndu mein lieber Augustin\", jota rämisevällä pianolla isännän\nvaaleaverinen, pitkätukkainen tytär soitteli. Vieraat kuuntelivat\nsoittoa mielellään. Minä kävin Müllerin ravintolassa kunkin\nkuukauden alkupäivinä ja luin siellä isännän tilaamia venäläisiä\naikakauskirjoja.\n\nTultuani nyt ravintolaan näin ukon jo istumassa ikkunan luona ja\nkoirankin hänen jalkainsa juuressa. Ääneti istuin tuolille ja\najattelin: \"minkä vuoksi tulinkaan tänne, kun minulla täällä ei\nole mitään tehtävää, kun olen sairas ja tulisi siis kiiruhtaa\nkotiini, juoda teetä ja käydä vuoteeseen? Tulinkohan todellakin\nvain nähdäkseni ukkoa?\" Minua alkoi jo harmittaa. \"Vähätpä minä\ntuosta ukosta\", ajattelin, muistaessani tunteen, joka minut valtasi\ntuonnottain, kun ukon kadulla näin. Ja välittäisinkö enempää noista\nikävistä saksoistakaan! Miksikä on mieleni haaveileva? Mistä\ntämä syyttäsuottainen levottomuus, joka viime päivinä on mieleni\nvallannut, joka häiritsee elämääni ja estää näkemästä elämää sen\noikeassa valossa, josta eräs syvämietteinen arvostelija viime\nnovelliani arvostellessaan harmistuneesti huomautti? Ja kuitenkin,\nnäitä siinä mietiskellessäni ja harmitellessani, jäin istumaan\nravintolaan; tautini yhä vain yltyi ja viimein oli minun sääli\nlähteä pois lämpimästä suojasta. Otin käteeni erään frankfurtilaisen\nsanomalehden, luin siitä pari riviä ja aloin torkkua. Saksat eivät\nhäirinneet minua. He lukivat, tupakoivat ja joskus, ehkä kerran, pari\ntunnin kuluessa, joku matalalla äänellä kertoi jonkun lyhyen uutisen\nFrankfurtista, tai toisti saksalaisen sukkeluuksien kirjoittajan\nSafirin jonkun jutun tai sukkeluuden; sitten he taas uudistuneella\nkansallisylpeydellään vaipuivat lukemiseensa.\n\nOlin siinä torkkunut ehkä puolen tuntia kun kylmien väreiden\npuistuttamana äkkiä heräsin. Nyt tuli ehdottomasti lähteä kotiin.\nMutta samassa sai minut eräs äänetön kohtaus taaskin pysähtymään.\nEdellä jo mainitsin että tuolille päästyään ukko heti kiinnitti\nkatseensa johonkin esineeseen, johon sitten kaiken iltaa muuttumatta\ntuijotti. Joskus hänen tuo ajatukseton, läpitunkeva, mitään\nhuomaamatoin katseensa sattui minuun ja teki mitä vastenmielisimmän\nvaikutuksen; en päässyt siitä muutoin kuin paikkaa muuttamalla. Tällä\nkertaa oli ukon katseen uhriksi sattunut eräs pieni, paksun pyöreä,\nerittäin siistin näköinen, kovaksi tärkättyyn pystykauluspaitaan\npuettu, punakka, Riiasta tänne vasta äskettäin tullut saksalainen\nkauppias Adam Ivanovitsh Shultz, kuten sittemmin kuulin, Müllerin\nhyvä ystävä, joka ei vielä tuntenut ukon tapoja eikä useita\nravintolan vieraistakaan. Hän oli innolla lukenut \"Dorfbarbieria\" ja\nryypiskellyt punssia; kerran, kohotettuaan katseensa, huomasi ukon\nhäneen katsoa tuijottavan. Tästä hän kovin närkästyi.\n\nAdam Ivanovitsh oli arvostaan arka ja vähästä loukkaantui, kuten\nyleensä \"kunnon saksalaiset\" konsanaan. Hän piti julkeana ja\nloukkaavana että häneen noin tarkkaan ja kursailematta katsotaan.\nKumminkin salasi hän harminsa, käänsi katseensa epäkohteliaasta\nvieraasta, mutisi itsekseen jotain ja piiloutui sanomalehtensä\ntaakse. Eipä kuitenkaan kauvan malttanut piilossa olla, parin minutin\nkuluttua katsahti epäilevästi lehtensä yli -- taaskin vastassa sama\ntuijottava katse, sama mieletön tirkistäminen. Adam Ivanovitsh ei\nvieläkään mitään virkkanut. Mutta kun hän kolmannellakin kerralla\nkeksi samaa, närkästyi hän ja piti velvollisuutenaan puolustaa\nkunnon saksalaisuuttaan eikä sallia kunniallisen yleisön edessä\nhäväistä Riian kaunista kaupunkia, jonka edustajana, tietystikin,\nhän tässä itseään piti. Ärtyisenä heitti hän sanomalehden kädestään,\nkolahutti kepillä päättävästi pöytään ja hehkuen omanarvon tuntoa,\npunssin ja loukatun kunniantunnon nostattama puna poskillaan, käänsi\nhän säkenöivät silmänsä tuohon harmilliseen ukkoon. Näytti siltä,\nettä katseillaan taistelijat koettivat silmiensä magnetillisella\nvoimalla voittaa vastustajansa, odottaen, kumpi ensin häpeisi ja\nloisi katseensa maahan. Kepin kolina ja Adam Ivanovitshin omituinen\nasento veti kaikkien vierasten huomion taistelijoihin. Kukin oli\njättänyt lukemisensa ja juhlallisella, äänettömällä uteliaisuudella\nseurattiin taistelijoiden kamppailua. Kohtaus oli perin koomillinen.\nMutta turhiinpa meni punertavan saksan tuikeain silmäin magnetillinen\nvoima. Ukko ei tuntunut siitä yhtään välittävän, tuijotti vain\nentisekseen yhä enemmän raivostuvaa herra Shultzia huomaamatta\nedes, että oli kaikkien uteliaisuuden esineenä, aivan kuin päänsä\nei olisikaan ollut maan päällä, mutta kuussa. Nyt jo loppui Adam\nIvanovitshin kärsivällisyys ja suuttumus puhkesi sanoihin.\n\n-- Miksi te minuun niin tarkkaan katsotte? karjasi hän saksaksi\nterävällä, kimakalla äänellä, muuttuen hyvin uhkaavan muotoiseksi.\n\nVastustajansa pysyi ääneti, niinkuin ei olisi ymmärtänyt eikä edes\nkuullutkaan kysymystä. Adam Ivanovitsh päätti puhua venättä.\n\n-- Minä teitä kysyy, miks' hän ahkerasti minua katsoo? huusi hän\nkahta vihaisemmin. -- Minä tiedetään hovissa ja te ei tiedetä! lisäsi\nhän noustuaan seisomaan.\n\nUkkopa ei nytkään edes liikahtanutkaan. Saksalaisten joukosta kuului\ntyytymätöntä murinaa; Müller tuli huoneeseen tiedustelemaan hälinän\nsyytä. Tultuaan asiasta selville ja luullen ukkoa kuuroksi huusi hän\ntämän korvaan:\n\n\"Härra Shultz kysyy teitä ei ahkerasti katsoa häntä\", huusi hän niin\nkovin, kuin suinkin voi, katsellen ja tarkastellen käsittämätöntä\nvierasta.\n\nVaistomaisesti katsahti ukko Mülleriin ja jonkinlaisia hämmästyksen\ntai levottomuuden synnyttämiä merkkejä ilmaantui hänen tähänastisille\nelottomille kasvoilleen. Hän tuli hämilleen, röhisten kumartui alas,\nhätäillen otti hattunsa ja keppinsä, nousi tuolilta ja jonkinlainen\nsurkea hymy kasvoillaan -- hymy, joka on sorretun köyhäparan\nkasvoilla silloin, kun on sattunut ottamaan vieraan istuimen ja\nhänet siitä pois käsketään -- alkoi hän tehdä lähtöä. Tässä köyhän,\nrahjistuneen ukon kuuliaisessa ja nöyrässä hätäilemisessä oli niin\npaljon sääliä herättävää, niin paljon semmoista, josta sydän rinnassa\nikäänkuin ympäri kääntyy, että kaikki huoneessa olijat, yksimpä Adam\nIvanovitshkin, asiassa heti mielensä muuttivat. Oli selvää, ettei\nukko saattanut loukata ketään, vaan että hän hyvin hyvästi tiesi,\njotta hänet voidaan ulos potkaista, käskeä pois huoneesta kuni\nkerjäläinen käsketään.\n\nMüller oli hyvä ja sääliväinen mies.\n\n-- Ei, ei, sanoi hän pudistellen rauhottavasti ukkoa olkapäästä, --\nte istuu! Aber herr Shultz kysyy varsin teitä ei ahkerasti katsoa\nhäntä. Hän tiedetään hovissa.\n\nUkko rukka ei ymmärtänyt nytkään, hämmentyi yhä enemmän, kumartui\nottamaan hatusta pudonnutta vanhaa, reikäistä, sinistä liinaansa,\nalkoi kutsua koiraa, joka makasi liikkumatta lattialla ja, kuten\nsaattoi luulla, sikeästi nukkui, pää käpälien välissä.\n\n-- Asorka, Asorka! höperteli hän vanhuksen värisevällä äänellä. --\nAsorka!\n\nAsorka ei liikahtanutkaan.\n\n-- Asorka, Asorka! kutsui ukko suruissaan ja kosketti kepillä koiraa;\nkoira vaan pysyi liikkumatta.\n\nKeppi putosi ukon kädestä. Hän kumartui, laskeusi polvilleen ja\nmolemmin käsin kohotti Asorkan kuonoa. Asorka parka! Se oli kuollut.\nIsäntänsä jalkoihin hiljaa se kuoli joko vanhuudesta tai nälkään.\nKuni salaman satuttamana katsoi ukko koiraansa hetkisen, ikäänkuin ei\nolisi voinut käsittää, että Asorka todellakin oli kuollut; kumartui\nsitten verkalleen entisen palvelijansa ja ystävänsä yli ja painoi\nkalpeat kasvonsa koiran elotonta kuonoa vasten. Huoneessa vallitsi\nhiljaisuus. Liikutetuin mielin seurasimme tapahtumaa... Vanhus parka\nnousi ylös. Hän oli entistä kalpeampi ja vapisi kuni vilutautinen.\n\n-- Voipi kuva tehdä, puheli hyväsydäminen Müller, tahtoen jollain\ntavoin ukkoa lohduttaa. (Kuvalla hän tarkoitti täytettyä koiran\nnahkaa.) -- Voipi hyvä tehdä kuva. Theodor Karlovitsh Kryger oikein,\noikein hyvä tekee kuva. Theodor Karlovitsh Kryger on yks' suuri\nmestari kuva tekee, puheli Müller, nosti ukon kepin lattialta ja\nantoi sen hänelle.\n\n-- Niin, minä hyvän tekee kuva, puuttui vaatimattomasti itse herra\nKryger puheeseen ja astui ukon luo.\n\nHän oli pitkä, laiha, hyvänluontoinen, ruskea, takkulatukkainen\nsaksa, silmälasit käyrällä nenällään.\n\n-- Theodor Karlovitsh Krygerillä on suuri talantti tehdä erinomaisen\nhyvä kuva, sanoi Müller innoissaan keksinnöstään.\n\n-- Niin, minulla on suuri talantti tehdä erinomaisen hyvä kuva,\nehätti herra Kryger, -- ja minä teke teille ilmaiseksi koirasta\nkuvan, lisäsi hän jalomielisessä uhraavaisuudessaan.\n\n-- Ei, minä maksan teille siitä, että te tekee kuva! huusi kohti\nkurkkua Adam Ivanovitsh Shultz, muuttuen kahtavertaa punaisemmaksi,\nhänkin jalomielisyyttä hohtaen, pitäen itseään syyllisenä koko tähän\nonnettomuuteen.\n\nVanhus kuunteli näitä puheita vaikkei, kuten näytti, sanaakaan siitä\nymmärtänyt. Koko ruumiinsa yhä vieläkin vapisi.\n\n-- Odottaa! Odottaa! Ottaa yksi ryyppy hyvä konjakki! huudahti Müller\nnähtyään kummallisen vieraansa aikovan lähteä.\n\nRyyppy tuotiin. Vanhus tarttui siihen konemaisesti, mutta\nkätensä vapisi ja ennenkuin hän sai ryypyn huulilleen, kaatui\nsiitä maahan puolet, ja maistamatta pisaraakaan asetti hän\nryypyn takaisin tarjottimelle. Sen jälkeen myhähti hän oudosti,\nikäänkuin tarkoituksetta, ja läksi kiireisin, horjuvin askelin\nhuoneesta, ja jätti Asorkan lattialle. Huoneeseen jääneet seisoimme\nkummastuksissamme; kuului huudahtuksia ja ihmettelyä.\n\n-- Hyi! Was für eine Geschichte! puhelivat saksat, tuijottaen\ntoisiinsa.\n\nMinä kiiruhdin vanhuksen jälestä. Oikealla ravintolasta oli muutaman\naskeleen päässä kaita, pimeä, isojen rakennusten varjostama\npoikkikatu. Oli kuin joku olisi kehoittanut minua sinne, kuni\nkuiskaten, että aivan varmaan ukko oli sille kadulle lähtenyt. Kadun\noikealla puolella oleva toinen talo oli rakennustelineiden ympäröimä.\nTelineiden ympärillä oli lauta-aita, joka ulettui melkein kadun\npuoliväliin, aidan viereen oli laitettu puukäytävä jalankävijöille.\nAidan ja talon muodostamassa pimeässä nurkassa tapasin vanhuksen. Hän\nistui puukäytävän rapulla ja kyynärpäät polviin tukien piteli päätään\nmolemmin käsin. Istuin siihen hänen viereensä.\n\n-- Kuulkaas, sanoin neuvotonna, mistä alkaisin puheen: -- älkää\nAsorkan tähden surko. Lähtekää kanssani, minä saatan teitä kotiin.\nRauhoittukaa. Minä kutsun heti ajurin. Missä te asutte?\n\nVanhus ei vastannut mitään. En tiennyt mitä tekisin. Kadulla, paitsi\nmeitä kahta, ei ollut muita ketään. Äkkiä alkoi vanhus tapailla\nkättäni.\n\n-- Ahdistaa! lausui hän kähisevällä, tuskin kuuluvalla äänellä. --\nAhdistaa!\n\n-- Mennään kotiin! huudahtin minä, nousin seisomaan ja koetin auttaa\nukkoa ylös. -- Kotona juotte teetä ja käytte vuoteeseen... Minä heti\nhaen ajurin... Kutsun lääkärin ... minä tunnen erään lääkärin...\n\nEn muista tarkoin mitä kaikkea hänelle puhuin.\n\nHän koetti nousta, mutta hiukan kohottuaan putosi jälleen istumaan\nja taaskin alkoi höpistä yhtäläisellä kähisevällä, tukahutetulla\näänellä. Kumarruin vielä likemmäksi häntä kuullakseni.\n\n-- Hirvisaarella, kähisi hän, -- kuudennella linjalla ...\nku-udennella lin-jalla...\n\nJa hän vaikeni.\n\n-- Mitä, asutteko Hirvisaarella? Ettehän lähteneet sinnepäin, se on\nvasemmalla eikä oikealla. Minä heti saatan teidät...\n\nVanhus ei liikahtanutkaan. Tartuin käteensä -- se putosi hervahtaen\nkuni kuolleen käsi. Katsahdin kasvoihinsa, kosketin häneen kädelläni\n-- hän oli kuollut. Oli kuin olisi tämä kaikki unessa tapahtunut.\n\nTästä koitui minulle paljon puuhaa, ja tällä aikaa paranin\ntaudistanikin. Kohta löytyi ukon asunto. Hän ei asunutkaan\nHirvisaarella, vaan hyvin lähellä kuolinpaikkaansa, Klugen talon\nvinnikamarissa, viidennessä kerroksessa, erikoisessa huoneuksessa,\njohon kuului pieni eteinen ja iso, hyvin matala, pieni-ikkunainen\nkamari. Kaikesta saattoi huomata vanhuksen eläneen köyhänä.\nHuonekaluina oli vain pöytä, kaksi tuolia ja ikäkulu sohva, kova\nkuin kivi, josta, kaiken lisäksi, niinitäytteet joka puolelta ulos\ntunkeuivat. Eikä sekään ollut ukon, vaan talonisännän oma. Kaikesta\npäättäen uuni ei ollut pitkään aikaan lämminnyt; kynttilää ei\nniinikään löytynyt. Saattoi olla melkein varma, että vanhus kävikin\nMüllerin ravintolassa vain sen vuoksi, jotta saisi istua kynttilän\nvalaisemassa huoneessa ja lämmitellä vanhaa ruumistaan. Pöydällä\noli tyhjä savituoppi ja sen vieressä palanen vanhaa, kuivettunutta\nleipää. Rahaa ei löytynyt yhtään. Hautajaisien varalle ei ollut\nalusvaatteitakaan; joku lahjoitti sitä varten paidan. Oli selvää,\nettei hän näin aivan yksin voinut tulla toimeen, vaan että jonkun\nedes joskus täytyi hänen luonansa käydä. Pöytälaatikossa oli hänen\npassinsa. Syntyisin oli hän ulkomaalainen, muuttunut Venäjän\nalamaiseksi, nimensä oli Jeremias Smith, ammatiltaan koneenkäyttäjä,\nikänsä seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta. Pöydällä oli kaksi kirjaa:\nmaantiedon alkeiskirja ja venäjänkielinen Uusi Testamentti, jonka\nlehtien reunamilla oli lyijykynällä ja kynnellä piirrettyjä viivoja.\nNuo kirjat otin huostaani. Kuulustelin talon muilta asukkailta\nsekä isännältä -- kukaan ei tiennyt kuin hyvin vähän vanhuksesta\nkertoa. Talo oli oli jokseenkin suuri, vuokralaisia paljon,\nenimmäkseen käsityöläisiä ja saksalaisia rouvia, jotka vuokrasivat\nasuntoja yksityisille ja tarjosivat samalla täyden ylläpidon. Talon\naatelissukuiselta isännöitsijältä en onnistunut sen sanottavampaa\nselkoa saada; isännöitsijä tiesi vain, että asunnon vuokra oli\nkuusi ruplaa kuukaudelta ja että vanhus oli siinä asunut neljä\nkuukautta, oli jättänyt kahden kuukauden vuokran maksamatta ja sen\ntähden sanottu pois asunnosta. Kysymykseen: kävikö ketään vanhuksen\nluona, ei kukaan voinut mitään varmaa vastausta antaa. Talo oli\niso -- kuka ne kaikki moisessa Noakin arkissa kävijät tuntisi, ken\nne muistaisi. Viisi vuotta taloa palvellut talonmies olisi ehkä\njoitakin tietoja voinut antaa, mutta hänkin oli pari viikkoa sitten\nmatkustanut kotikyläänsä ja jättänyt sijaisekseen veljensä pojan,\nja tämä ei ollut vielä ehtinyt talon asukkaihin tutustua. En osaa\nvarmaan sanoa mitä lopputuloksia tiedusteluista oli, ukko kumminkin\nhautaan saatettiin. Näihin aikoihin pistäysin, muiden puuhieni\nvälillä, Hirvisaarella, kuudennella linjalla, jonne tultuani hymyilin\nitselleni -- mitäpäs minä täällä kuudennella linjalla saatoin nähdä\nmuuta kuin tavallisia asuinrakennuksia tavallisessa rivissä? Mutta\nmiksikä vanhus kuollessaan kuudetta linjaa mainitsi, ajattelin, miksi\nviimeiset ajatuksensa kulkivat kohti Hirvisaarta? Jokohan se oli\nkuolevan hourailua?\n\nTarkastelin Smithin tyhjäksi jäänyttä asuntoa. Se miellytti minua\nja päätin vuokrata sen. Kamari oli iso, joskin niin matala, että\nensi päivinä tuntui että pääni ylettyy välikattoon. Ennen pitkää\ntuntui se jo kodikkaalta. Eihän kuudella ruplalla saattanut parempaa\ntoivoakaan. Parasta siinä oli sen erikoisasema. Minun tuli vain\npalkata itselleni palvelija, sillä yksin oli minun mahdoton toimeen\ntulla. Ensi aluksi suostui talonmies käymään kerran päivässä\nsiivoamassa ja järjestämässä huoneen. Ehkäpä tulee joku vanhusta\nkyselemään, ajattelin. Mutta viisi päivää kului eikä luonani ketään\nkäynyt.\n\n\n\n\nII.\n\n\nEdellä kertomieni tapahtumien aikana, se on vuosi takaperin,\nkirjoittelin aikakauskirjoihin; kirjoitelmani olivat lyhyitä\nkertomuksia ja olin siinä vahvassa uskossa, että vielä kerran\nonnistun saamaan suuren, hyvän kertomuksen. Minulla oli tekeillä eräs\nromaani; mutta asia kääntyikin niin, että jouduin sairashuoneeseen ja\nnyt kenties pian kuolen. Ja jos nyt niin on käyvä, niin minkä vuoksi\nnyt näitä muistiinpanoja enää kirjoitan?\n\nTahtomattanikin palaa yhä mieleeni tuo viimeinen vaivassa eletty\nvuoteni. Päätin kirjoittaa muistiin, kaikki sen ajan tapahtumat,\nja jos en olisi tätä tointa itselleni keksinyt, niin varmaankin\nolisin kuollut ikävään. Nuo viimeaikana eletyt tapaukset tuottavat\njoskus minulle kipuja, kärsimyksiä. Muistiin kirjoittaessani\nsaavat ne ikäänkuin rauhoittavan, säännöllisten tapahtumain\nluonteen eivätkä näytä kokonaan houreilta, painajaiselta.\nNiin ainakin luulen. Yksistään jo kirjoittaminen on suuresta\narvosta: se rauhoittaa, tyynnyttää, panee sielussani liikkeelle\nentiset kirjailijatapani, muistelmani, ja tällöin sairaaloiset\nhaaveilunikin muuttuvat todellisuudeksi, työksi. Todellakin mainio\nkeksintö! Jäähän edes jotain haavurille perinnöksi; jospa hän\nnäistä muistelmakirjoituksistani ei voisikaan suuria saada, niin\nkelpaavathan ne liisteripaperiksi talviruutuja paikalleen pannessa.\n\nMutta nyt huomaankin hypänneeni tapausten ohi. Jos minun on\nkertominen kaikki, niin tottakai tulee kertoa asiat alusta. No niin,\nalkakaamme siis alusta. Ja eihän elämäni tarina olekaan pitkä.\n\nEn ole syntynyt täällä, vaan kaukana maaseudulla ----n\nkuvernementissa. Vanhemmistani on minun sanominen, että he olivat\nhyviä ihmisiä, mutta ollessani vielä lapsi jäin heistä orvoksi.\nPienen maatilan omistaja Nikolai Sergeitsh Ichmenev sääli tilaani\nja otti minut kasvatikseen. Ichmenev-puolisoilla oli itsellään vain\nyksi tytär, Natasha; hän oli kolme vuotta nuorempi minua. Kasvoimme\nsaman katon alla kuni veli ja sisar. Oi, sinä rakas lapsuusaikani!\nEikö ole tyhmää viidennelläkolmatta ikävuodellansa surren sääliä\nettä se meni ohi ja nyt katsoessa kuolemaa kasvoihin riemumiellä\nja kiitollisuudella vain yksin sinua muistella! Aurinko taivaalla\nloisti silloin niin kirkkaasti ja kokonaan toisin kuin nyt, pienet\nsydämemme sykkivät niin reippaasti, niin riemuisasti. Kaikkialla,\nminne vain silmä sattui, oli vainioita, metsiä, eikä tämmöisiä\nhengettömiä kivimuureja. Mikä ihmeen ihana puisto tuo Vasiljevskin\npuisto, jonka tilan pehtoorina Nikolai Sergeitsh palveli! Siinä\npuistossa Natasha ja minä juoksentelimme; puiston takana oli suuri,\nvehreä metsä, jonne kerran eksyimme... Kultainen, ihana aika!\nElämä tuntui salaperäiseltä, houkuttelevalta ja niin suloiselta\ntuntui tutustua siihen. Oli kuin olisi jokaisen pensaan, jokaisen\npuun takana piilenyt joku meille salaperäinen, tarumainen olento;\nsatumaailma ja todellisuus yhtyivät; ja kun joskus ilta-usva laaksot\npeitti, harmaina, mutkikkaina untuvina kävi kiinni pensaihin,\njotka laaksoa ympäröivissä kivikoissa kasvoivat, seisoimme Natasha\nja minä käsikädessä laakson lähellä, katsoimme pelon sekaisella\nuteliaisuudella laaksoon odottaen, että pian sieltä joku luoksemme\nastuu tai usvan seasta huutaa, ja hoitajamme kertomat sadut\nmuuttuivat todellisuudeksi. Vielä vuosien kuluttua huomautin\nNatashalle, mitenkä erään kerran, kun olimme saaneet \"Lukemisia\nlapsille\", kiiruhdimme heti puistoon lammin rannalle, jossa vanhan,\ntuuhean vaahteran alla oli rakas nurmipenkkimme, jolle istuimme ja\nluimme \"Alfons ja Dalinda\" satua. Vielä nytkin tuota kertomusta\nmuistellessani tunnen mieleni lämpenevän, ja kun viime vuonna lausuin\nNatashalle kertomuksen alkusanat: \"Alfons, kertomukseni sankari, oli\nsyntynyt Portugalissa; Don Ramir, hänen isänsä\" j.n.e., ei paljoa\npuuttunut, etten itkuun parahtanut. Kaiketi näytti tuo hyvin tyhmältä\nja ehkäpä juuri sen vuoksi Natasha niin oudosti tälle innostukselleni\nhymyili. Heti hän kylläkin katui -- muistan sen hyvin -- ja ikäänkuin\nhyvitykseksi alkoi hänkin kertoa muistelmiansa entisestä yhteisestä\najastamme. Sana sanasta sukeutui ja heltyipä hänenkin mielensä.\nIhana oli se ilta; muistelimme silloin, mitenkä minut lähetettiin\nläänin kaupungissa olevaan kouluun -- Jumalani, mitenkä katkerasti\nNatasha silloin itki! -- muistelimme erohetkeämme kun minun tuli\nainaiseksi jättää Vasiljevska. Olin suorittanut pääsytutkinnon\nkoulusta ja läksin Pietariin siellä yliopistoon valmistuakseni. Olin\nsilloin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän oli viidennellätoista.\nNatasha sanoo minun olleen silloin niin oudon hentoisen ja pitkän,\nettei kukaan, minut nähtyään, olisi voinut nauruaan pidättää. Eron\nhetkenä vein hänet muista erilleen sanoakseni hänelle jotain \"oikein\ntärkeätä\", mutta kun minun tuli se sanoa, ei sanoja löytynytkään. Hän\nmuistaa olleeni silloin hyvin liikutetulla mielellä. Puhelustamme\nei siis mitään tullut. En tiennyt, mitenkä sanottavani sanoisin\nja ehkäpä hän ei olisi tunnustustani ymmärtänytkään. Aloin itkeä\nkatkerasti, ja niinpä me erosimme ilman, että mitään selityksiä\nvälillämme tapahtui. Kauan oli siitä kulunut ennenkuin taas toisemme\nkohtasimme Pietarissa. Siitä on nyt kulunut jo kaksi vuotta.\nIchmenev-ukko oli tullut riita-asiansa tähden puuhaamaan ja minä olin\njuuri päässyt kirjailijain riveihin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nNikolai Sergeitsh Ichmenev polveutui kuuluisasta, vaikkakin jo\nkauvan sitten köyhtyneestä suvusta. Vanhemmiltaan oli hän perinyt\npuolitoista sataa sielua käsittävän hyvän tilan. Noin kahdenkymmenen\nvuoden ikäisenä rupesi hän husaariksi. Asiat tuntuivat menevän\nhyvin; mutta kuudentena palvelusvuotenansa eräänä kova-onnisena\niltana menetti hän pelissä kaiken omaisuutensa. Seuraavana yönä ei\nhän silmäänsä unta saanut. Illalla oli hän taas pelipöydän ääressä,\nasetti peliin hevosensa -- ainoan, mitä hänelle omaisuudestaan oli\njäänyt. Hän voitti kerran, toisen ja kolmannenkin, puolentunnin\nkuluttua oli saanut takaisin erään pienen kylänsä, Ichmenevkan,\njossa viimeisen väenlaskun aikana oli viisikymmentä sielua. Hän\nluopui pelistä ja huomenna erosi sotapalveluksesta. Sata sielua oli\nhän ainaiseksi menettänyt. Kahden kuukauden kuluttua myönnettiin\nhänelle ero palveluksesta ja luutnantin arvo, nyt hän muutti asumaan\ntakaisin voittamaansa kylään. Pelitappiostaan ei hän milloinkaan\npuhunut ja huolimatta erinomaisesta hyväntahtoisuudestaan olisi\nhän aivan varmaan ijäkseen suuttunut sille, joka olisi uskaltanut\nhänelle pelistä puhua. Pienellä tilallaan hän ahkerasti puuhaeli\ntaloustoimissa ja kolmenkymmenenviidenvuotisena otti vaimokseen\nköyhän aatelistyttären Anna Andrejevna Shumilovan. Morsiamella ei\nollut myötäjäisiä ollenkaan; hän oli saanut kasvatuksen maahan\nsiirtyneen Mon-Reveshin johdon alaisessa läänin kasvatuslaitoksessa\naatelisia varten, ja tästä seikasta oli Anna Andrejevna aina hyvin\nkerskaava, vaikkei koskaan kukaan saattanut huomata, millä tapaa tuon\nkasvatuksen vaikutukset Anna Andrejevnan toimissa ja käytöksessä\nilmenivät. Nikolai Sergeitsh oli oikein mallikelpoinen isäntä,\njosta naapuritilallisetkin oppia ottivat. Niin oli kulunut muutamia\nvuosia. Silloin aivan odottamatta tuli naapurihoviin Vasiljevskiin,\njonka alustalaisia oli yhdeksänsataa sielua, tilan Pietarissa asuva\nomistaja ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh Valkovski. Tämä tulo antoi\npaikkakunnalla paljon puheen aihetta. Ruhtinas oli vielä verrattain\nnuori, joskin jo ensi nuoruuden vuosien elänyt, oli korkeassa\nvirassa, kuuluisissa sukulaisuus-suhteissa, kaunis, varakas ja\nkaiken muun ohella, leskimies, joka seikka oli erittäin suuresta\nmerkityksestä piirin naisväestölle, rouville ja neitosille. Paljon\npuhuttiin siitä loistavasta vastaanotosta, jonka kuvernööri oli\nlääninkaupungissa toimeenpannut. Kuvernööri oli Valkovskin kaukainen\nsukulainen. Kerrottiin niinikään, että läänin kaikki vallasnaiset\n\"pani ruhtinas kohteliaisuuksillaan vallan pyöräpäälle\", j.n.e.\nSanalla sanoen, Valkovski oli yksi noita Pietarin ylhäisön loistavia\nedustajia, joita maaseudulla harvoin nähdään ja jotka sinne tultuaan\ntekevät seudun asukkaihin erinomaisen vaikutuksen.\n\nRuhtinas ei suinkaan ollut ystävällisimpiä luonteeltaan, varsinkin\nniitä kohtaan, joita ei luullut tarvitsevansa tai joita hän piti\nitseään alempiarvoisina. Naapuriensa kanssa ei hän huolinut tutustua\nja niin sai hän kohta useita vihamiehiä. Mutta mimmoinen olikaan\nnaapurien hämmästys, kun saatiin kuulla, että hän meni Nikolai\nSergeitshan luo. Tämä kylläkin oli hänen lähin naapurinsa, mutta\nsittenkin herätti tuo odottamaton tieto yleistä kummastelua.\nIchmenevan talossa onnistui ruhtinaan saavuttaa myötätuntoisuutta.\nEnnen pitkää hurmasi hän käytöksellään sekä isännän että emännän;\nvarsinkin emäntä, Anna Andrejevna, oli erittäin ihastunut. Jonkun\najan kuluttua pidettiinkin ruhtinasta kuni omaista; hän kävikin\ntalossa joka päivä, kutsui isäntäväen luoksensa, lasketteli\nsukkeluuksia, kertoi pilajuttuja, soitteli heidän huonolla\npianollaan, lauleli iloisia lauluja. Ichmenev-puolisot eivät osanneet\nkyllin ihmetellä sitä, että näin miellyttävästä, rakastettavasta\nmiehestä saatettiin puhua että hän on ylpeä, korskea, kuiva\negoisti, kuten muut naapurit yksimielisesti juttelivat. Muuta ei\nsaattanut uskoa, kuin että avomielinen, suorasukainen, omanvoiton\npyytämätön, jalomielinen Nikolai Sergeitsh miellytti ruhtinasta.\nMutta kohtapa seikka selveni. Ruhtinas oli tullut Vasiljevskiin\nerottaakseen pehtorinsa, irstailevan, kunnianhimoisen saksan,\nlasisilmiä käyttävän käyränenäisen, harmaapäisen agronomin, joka\nkaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mitä julkeimmasti\nvarasti isäntänsä omaisuutta ja oli muutamia maa-orjia kuoliaaksi\nrääkännyt. Pehtori Ivan Karlovitshin koiranjuonet tulivat ilmi,\nhäntä vastaan ilmeni useita selviä todisteita; hän otti pahasti\nloukkaantuakseen, puhui paljon saksalaisesta rehellisyydestään,\nvaan siitä huolimatta tuli toimestaan erotetuksi. Ruhtinas tarvitsi\nnyt tilustensa hoitajaa ja siksi hän valitsi Nikolai Sergeitshin,\nparhaimman talonisännän ja rehellisimmäksi tunnetun miehen, jota\ntietysti, ei kellään ollut vähintäkään syytä epäillä. Tuntui, että\nruhtinas olisi mielellään toivonut Nikolai Sergeitshan tarjoutuvan\nhänelle pehtoriksi, mutta kun ei niin käynyt, ruhtinas eräänä\npäivänä mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmällä tavalla esitti asian\nNikolai Sergeitshille. Ichmenev ensin kielsi, mutta hyvä palkka sai\nAnna Andrejevnan taipumaan ja ruhtinaan erinomainen ystävällisyys\nhaihdutti viimeisetkin epäilykset. Tulee myöntää, että ruhtinas oli\nhyvä ihmistuntija. Vähän aikaa seurusteltuaan Ichmenevin kanssa hän\nkäsitti oikein tämän luonteen, tunsi kenenkä kanssa on tekemisissä\nja tiesi, että Ichmenev on voitettava sydämellisellä ystävyydellä,\non voitettava hänen sydämensä ja ettei ilman sitä rahakaan yhtään\nauta. Ruhtinas tarvitsi juuri semmoista miestä, johon hän voisi\ntäydellisesti luottaa, jottei hänen enää koskaan tarvitseisi\nVasiljevskiin tulla, kuten hän todella oli päättänyt. Todellakin\nonnistui hänen siinä määrin saavuttaa Ichmenevin luottamuksen,\nettei tämä hituistakaan epäillyt, että ruhtinaan ystävällisyys\noli vilpitöntä. Nikolai Sergeitsh oli noita parhaimpia, oikeimpa\ntuonkaltainen naivin-romantillinen ihminen, jotka ovat niin\nerinomaisen kunnon ihmisiä Venäjän maassamme, sanottakoon heistä\nmuuten mitä tahansa, ja jotka jos vaikka käsittämättömistäkin syistä\njohonkin ihmiseen mielistyvät, kiintyvät silloin koko sydämellään,\njoutuen tällöin joskus varsin koomillisiksikin.\n\nSen jälkeen oli kulunut useampia vuosia. Ruhtinaan tilus oli\nloistavalla kannalla. Kirjeenvaihto Vasiljevskin omistajan ja\npehtorin välillä tapahtui kaikessa säädyllisyydessä eikä se\nkoskenutkaan kuin vain talousasioita. Ruhtinas ei tahtonut sekaantua\nNikolai Sergeitshin toimiin, lähettihän vain silloin tällöin joitakin\nneuvoja ja ohjeita, joiden erinomainen käytännöllisyys ja ilmeinen\nhyödyllisyys Ichmenevia ihmetytti. Saattoi huomata, että ruhtinas\nosasi rajottaa menonsa välttämättömimpiin kuin myöskin tiesi\nkartuttaa varojansa. Noin viisi vuotta Vasiljevskissa käyntinsä\njälkeen lähetti hän Nikolai Sergeitshille valtakirjan, jonka nojalla\ntuli ostaa samassa kuvernementissa myytävänä oleva erinomaisen\nhyvä, neljäsataa sielua käsittävä maatila. Nikolai Sergeitsh tunsi\niloa mielessään, ruhtinaan hyvä onni, huhut hänen edistyksistään ja\nvirkaylennyksistään tuottivat iloa pehtorin sydämelle, aivan niinkuin\nasia olisi koskenut hänen omaa veljeänsä. Mutta korkeimmilleen nousi\nriemunsa silloin, kun ruhtinas antoi uuden todistuksen rajattomasta\nluottamuksestaan. Asia oli seuraava... Niin, vaan koska ruhtinas\nValkovski on myöskin yksi tämän kertomukseni päähenkilöistä, katson\nvälttämättömäksi nyt ensin, kertoa tarkemmin muutamia seikkoja\nruhtinaan elämästä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEdellä olen jo maininnut että ruhtinas oli leskimies. Hän oli nainut\nhyvin nuorena ja ottanut vaimon myötäjäisrahojen vuoksi. Hänen isänsä\noli aikanaan tehnyt taloudellisen haaksirikon, joten hänelle oli\njäänyt hyvin vähän perittävää vanhemmiltaan. Vasiljevski-tilus oli\njo kahdesti kiinnitetty veloista, jotka olivat tavattoman suuret.\nKaksikymmentäkaksivuotias ruhtinas, ollen palveluksessa eräässä\nmoskovalaisessa kansliassa, oli aivan varaton ja alkoi elämänuransa\n\"kuin lintu puun oksalla.\" Tästä pulasta hän pelastui ottaen\nvaimokseen erään kaupustelijan vanhanpuoleisen tyttären. Kauppias,\nluonnollisesti, petti hänet eikä antanutkaan luvattua summaa,\nmutta siitä huolimatta sai hän sen verran, että saattoi vaimonsa\nrahoilla maksaa sukutilansa kiinnitysvelat ja päästä kohtalaisen\nelämän alkuun. Vaimonsa tuskin nimeksikään tunsi kirjoitustaitoa,\nei osannut ymmärrettävästi lausua ajatuksiansa, oli ruma, mutta\nsiitä huolimatta oli hänellä yksi tärkeä ominaisuus: hän oli\nhyväsydäminen ja vaitelias. Ja juuri tätä seikkaa ruhtinas käytti\nhyväkseen. Vuoden ajan naimisissa oltuaan, jätti hän vaimonsa, joka\noli jo synnyttänyt hänelle pojan, kaupustelija-appensa huostaan\nMoskovaan ja itse muutti palvelukseen ----n lääniin, jossa hän erään\nPietarissa asuvan ylhäisen sukulaisensa avulla sai melkoisen tärkeän\nviran. Sielunsa himosi kunniaa, ylennyksiä, virka-uria, ja tultuaan\nhuomaamaan, ettei hän vaimonsa kanssa voi Pietarissa tai Moskovassa\nelää, teki hän päätöksensä -- paremman toivossa alkaa uransa\nmaaseudulla. Kerrottiin, että hän jo ensimäisenä aviovuotenansa\nkohteli niin törkeästi vaimoansa, että oli hänet hautaan saattaa.\nTuota huhua Nikolai Sergeitsh ei mitenkään todeksi voinut uskoa, hän\noikein loukkaantui siitä ja hyvin innokkaasti puolusti ruhtinasta,\nvakuutti, että aivan mahdotonta on niin alentavaa edes ajatellakaan.\nSeitsemän vuoden kuluttua kuoli ruhtinatar, ja leskeksi jäänyt\npuolisonsa muutti Pietariin, jossa hän jo kohta herätti huomiota.\nOllen vielä nuori, kaunis, varakas, lahjakas, hienotunteinen,\näärettömän ilomielinen, ei hänen huolinut esiintyä onnenonkijana,\nsuojeluksen tavottelijana, mutta aivan itsenäisenä, kaikista muista\nriippumattomana. Kerrottiin hänessä todella olevan jotain lumoavaa,\nvalloittavaa, voimakasta. Varsinkin naiset olivat häneen ihastuneet\nja likinen tuttavuutensa erään hienon piirin kaunottaren kanssa\nlisäsi hänen kuuluisuuttaan. Huolimatta siitä, että säästäväisyytensä\noli melkein perinnöllistä, että tuo säästäväisyytensä usein tuntui\njo itaruudelta, levitteli hän tarpeen tullen rahojaan säälimättä,\nmenetti korttipelissä suuriakin summia, kun sattui semmoisen\npelitoveriksi, jolta vastaisuudessa sopi apua odottaa, eikä\ntämmöiselle tapatessaan pienintäkään värettä kasvoillaan huomattu.\nMutta eipä huvitukset olleet päämääränsä hänen muuttaessaan\nPietariin -- hänen tuli päästä varmalle tolalle, saada varma\njalansija onnenuralla. Ja kyllä se hänelle ennen pitkää onnistuikin.\nYlhäinen sukulaisensa, kreivi Nainski, joka, jos hän olisi\nesiintynyt tavallisena avunanojana, ei olisi hänestä hituistakaan\nvälittänyt, nyt ihmetteli hänen saavuttamaansa menestystä ylhäisten\nseurapiirissä, jonka vuoksi näkikin hyväksi ja sopivaksi ottaa\nhänet erikoisen huomionsa esineeksi, ottipa hänen seitsenvuotisen\npoikansa omaksi kasvattipojakseen. Näiden tapahtumain aikana kävi\nruhtinas Vasiljevskissa ja oppi tuntemaan Ichmenevin. Sen jälkeen\nsai hän kreivin välityksellä huomattavan viran eräässä tärkeimmässä\nlähettiläsvirastossa ja matkusti ulkomaille. Sitä seuraavat\nkuulumiset hänestä olivat jotenkin hämäriä: kerrottiin hänen\nsotkeutuneen hyvin roskaiseen juttuun, vaikk'ei kukaan osannut sanoa,\nmitä lajia se oikeastaan oli. Varmaa vain oli se, että hän osti\nne neljäsataa sielua, joista jo edellä mainitsin. Useampia vuosia\nulkomailla oleskeltuaan ja arvossa kohottuaan palasi hän Pietariin\nja samassa sai korkean viran. Ichmenevkassa kerrottiin, että\nruhtinas ennen pitkää ottaa uuden vaimon, tällä kertaa kuuluisasta,\nrikkaasta ja vaikutusvaltaisesta suvusta. \"Korkeaksi ylimykseksi\nmielii!\" puheli Nikolai Sergeits, hykertäen tyytyväisenä käsiään.\nMinä olin silloin Pietarin yliopistossa ja tänne minulle Ichmenev\nkirjoitti pyytäen minun tiedustamaan, onko ruhtinaan naimispuheissa\nperää. Samalla kirjoitti hän ruhtinaallekin, jonka suosioon hän\nminut sulki, vaikka ruhtinas ei kirjeeseen vastannut. Sen verran\nvain minä tiesin, että ruhtinaan poika, kreivi Nainskin kasvatti,\npääsi yhdeksäntoistavuotisena lyseosta. Mainitsin siitä kirjeessäni\nIchmeneville kuin myöskin, että ruhtinas on erittäin hellä pojalleen,\nrakastaa häntä ja on jo varma poikansa tulevaisuudesta. Tämän kaiken\nolin kuullut nuoren ruhtinaan tutuilta ylioppilastovereilta. Samaan\naikaan sai Nikolai Sergeitsh ruhtinaalta kirjeen, josta hän kovin\nhämmästyi...\n\nTähän saakka oli ruhtinas, kuten jo ennen mainitsin, kirjoittanut\nNikolai Sergeitshille ainoastaan tilaa koskevista asioista, nyt\nsen sijaan kirjoitti hän laajasti ja mitä ystävällisimmästi\nomista perhe-oloistaan: valitti poikansa käytöstä, mainitsi, että\nhuonolla käytöksellään poika saattaa hänelle mieliharmia. Joskaan\nhän moisen, muka, pikku pojan tekemille kepposille ei suurta\nmerkitystä annakaan -- näytti, että hän samalla tahtoi poikaansa\npuolustaa -- on hän kumminkin päättänyt hiukan rangaista poikaansa,\nantaa hänelle pienen varoituksen ja siinä tarkoituksessa lähettää\nhänet vähäksi aikaa maalle Ichmenevin hoidettavaksi. Ruhtinas\nkirjoitti luottavansa \"parhaimpaan, jalomielisimpään Nikolai\nSergeitshiinsa ja varsinkin Anna Andrejenaan\", pyysi, että he\nottaisivat perheensä keskuuteen hänen hulivilipoikansa, maaseudun\nhiljaisuudessa neuvoisivat hänelle järkevyyttä, jos mahdollista\nrakastaisivat häntä ja varsinkin hänen kevytmielistä luonnettansa\noikasisivat ja \"tekisivät hänelle selviksi ne pelastavat ja\nvakavat säännöt, joita paitsi ihminen ei saata elämässään toimeen\ntulla\". Ichmenev suostui ehdotukseen. Nuoren ruhtinaan saavuttua\notettiin hänet vastaan kuni oma poika. Hän saavutti heti Nikolai\nSergeitshin rakkauden ja vanhus rakastikin nuorta ruhtinasta saman\nverran kuin omaa tytärtänsä Natashaa, vielä sittenkin, kun isän ja\nNikolai Sergeitshin väli oli rikkaantunut, puheli Ichmenev joskus\nmielihyvällä \"omasta Aleshastansa\", kuten oli Aleksei Petrovitshia\ntottunut nimittämään. Ja todellakin nuori ruhtinas olikin hyvin\nmiellyttävä poika, kaunis, hentoinen, tunteellinen kuni nainen,\nsamalla myöskin iloinen ja avomielinen. Sielunsa oli mitä herttaisin\nja jalotunteisin, sydämensä rakastava, vilpitön ja kiitollinen,\nja senpätähden tulikin hänestä koko Ichmenevin perheen epäjumala.\nVaikka ijältään jo yhdeksäntoistavuotias, oli hän silti vielä hyvin\nlapsellinen. Oli aivan mahdotonta löytää syytä, miksi isä oli hänet\nluotansa pois lähettänyt, vaikka, kuten sanottiin, niin paljon\nhäntä rakasti. Kerrottiin nuoren ruhtinaan elelleen Pietarissa\njoutilaana ja kevytmielisesti, hän ei huolinut ottaa vastaan mitään\nvirkaa ja siten pahoitti isänsä mielen. Tuosta ei Nikolai Sergeitsh\nAleshalta kysellyt ollenkaan, kun oli hyvin uskottavaa, että\nruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh oli tahallaan jättänyt kirjeessään\nmainitsematta syyn poikansa karkottamiseen. Huhuttiin kyllä jostain\nAleshan anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä, joistakin hänen\nsuhteistaan erääseen naiseen, jostain kaksintaisteluhaasteesta,\njostain suuresta tappiosta korttipelissä; puhuttiinpa jostakin\nvierasten rahojen tuhlaamisestakin. Toiset puheet tiesivät, ettei\nruhtinas lähettänyt poikaansa maalle minkään pojan tekemän rikoksen\ntähden, vaan että isällä oli joitakin omia, itsekkäitä syitä.\nTämmöisiä kuullessaan harmistui Nikolai Sergeitsh eikä ottanut\npuheita uskoakseen, ja varsinkin siitä syystä, kun tiesi Aleshan\nhellästi rakastavan isäänsä, jota lapsuudessaan ja nuoruutensa\nensi vuosina tuskin tunsikaan. Muuten saattoi huomata, että hän\noli kokonaan isänsä tahdon alainen. Joskus kyllä Alesha lörpötteli\njostain kreivittärestä, jota hän isänsä kera samaan aikaan hakkaili,\nja että hän, Alesha, oli voiton puolella, josta isä hänelle ankarasti\nvihastui. Tätä juttua kertoi Alesha riemastuksella, lapsellisella\navomielisyydellä, raikuvan iloisasti nauraen kertomukselleen; mutta\nNikolai Sergeitsh ei sallinut hänen loppuun jutella. Osittaisesti\nvahvisti Alesha huhun, että isänsä on taaskin naimahommissa.\n\nAlesha oli jo lähes vuoden elänyt pakolaisuudessa; määräaikoina\nkirjoitti hän isällensä kunnioittavia, tasaisia kirjeitä ja viimein\nhän tottui niin Vasiljevskin elämään, että, kun isä kesällä matkusti\nsinne, ilmoitettuaan matkastaan jo edeltäkäsin Ichmeneville, alkoi\nmaanpakolainen itse isältänsä pyytää lupaa jäädä mahdollisimman\nkauaksi aikaa Vasiljevskiin, vakuuttaen, että maaelämä onkin hänen\noikea kutsumuksensa.\n\nKaikki Aleshan tekemät päätökset, kaikki hänen mietteensä\njohtuivat hänen ylenmäärin heikkohermoisesta alttiudestaan,\ntunteellisuudestaan, ajattelemattomuudestaan, joka joskus tuntui\njo kevytmielisyydeltä, suuresta taipumuksestaan alistua kaikille\nulkoisille vaikutuksille sekä vihdoin tahdonvoiman täydellisestä\npuutteesta. Ruhtinas kuuntelikin poikansa tuumia maalle jäämisestä\nnähtävällä epäilyksellä...\n\nJa muussakin suhteessa saattoi Nikolai Sergeitsh tuskin enää tuntea\nentistä \"ystäväänsä\", siksi paljon oli ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh\nentisestään muuttunut. Syyttä suotta oli hän muuttunut riitaisaksi\nNikolai Sergeitshille; tiluksen tilejä tarkastaessaan osotti hän\nmitä ilettävintä ahneutta, itaruutta ja selittämätöntä epäilyä.\nTuo kaikki hyväsydämistä Ichmenevia kovin suretti; kauan aikaa ei\nhän voinut uskoa omia korviansa. Kaikki kävi päinvastoin nyt, kuin\nneljätoista vuotta tätä ennen, ruhtinaan ensikertaa Vasiljevskissa\nkäydessä: nyt hän kävi kaikkien naapuriensa luona, tietysti ylhäisöön\nkuuluvien, sitä vastoin ei hän Nikolai Sergeitshin luo tullut\nkertaakaan ja muutenkin käyttäytyi hän kuni käskijä käskynalaistaan\nkohtaan ja tällöin aivan arvaamatta tapahtui käsittämätön seikka;\nkaiketta pätevättä syyttä syttyi mitä kiivain kiista ruhtinaan ja\nNikolai Sergeitshin kesken. Kumpanenkin käytti kiivaita ja loukkaavia\nsanoja. Harmistuneena läksi Ichmenev Vasiljevskista, mutta juttu\nei siihen päättynytkään. Kautta lähiseutujen kierti mitä rumimpia\njuoruja. Tosiasiana, muka, kerrottiin, että Nikolai Sergeitsh,\ntultuaan nuoren ruhtinaan luonteen tuntemaan, aikoi käyttää tämän\nheikkoja puolia hyväkseen; että tyttärensä Natasha, joka nyt oli\nseitsemäntoistavuotias, osasi rakastuttaa kahdenkymmenenvuotisen\nnuorukaisen; että isä ja äiti hyväksyivät tyttärensä rakkauden\nvehkeet, joskin tekeytyivät kokonaan tietämättömiksi; että \"viekas\nja ilkeä Natasha\" noituuksillaan kokonaan kietoi pauloihinsa\nnuoren ruhtinaan eikä sallinut hänen koko vuodessa kohdata\nainoatakaan todellisesti jalosukuista neitoa, joita naapuritilusten\nomistajain perheissä niin viljalti löytyi. Vakuutettiin myöskin,\nettä rakastuneet olivat jo tehneet päätöksensä vihityttää itsensä\nVasiljevskista viidentoista virstan päässä olevassa Grigorjevan\nkylässä, muka, salaa Natashan vanhemmista, vaikka nuo itse asiassa\ntiesivät juonet pienimpään yksityiskohtaan saakka ja salaa neuvoivat\ntytärtänsä. Sanalla sanoen, kaikkea sitä, mitä nuo mies- sekä\nnais-juonittelijat asiasta lavertelivat, ei saisi suurimpaankaan\nkirjaan sopimaan. Vaan kummallisinta sittenkin oli se, että\nruhtinas uskoi nuo juorut todeksi, ja saatuaan Pietarissa jonkun\nmaaseudulta lähettämän nimettömän kirjeen, varta vasten tuon seikan\ntähden matkusti Vasiljevskiin. Tietysti se, joka edes vähäisenkin\ntunsi Nikolai Sergeitshia, ei olisi sanaakaan noista syytöksistä\nuskonut; mutta, niinkuin tavallista on, kaikki kuitenkin olivat\nlevottomia, jokainen soimasi, puhui juoruja, pudisti päätä ja --\narmotta tuomitsi. Ichmenev oli siksi ylpeä, ettei huolinut puuttua\npuolustamaan tytärtänsä, puhdistamaan häntä juoruista, ja ankarasti\nvaroitti hän vaimoansakin, ettei tämä ryhtyisi mitään selityksiä\nnaapureille tekemään. Ja tuo pahoin paneteltu tytär Natasha -- hän\nei vielä vuoden kuluttuakaan tietänyt miltei ainoatakaan sanaa\ntuosta juorujen tulvasta, häneltä se tarkkaan salattiin, ja hän oli\nentisekseen iloinen ja viaton kuni kaksitoistavuotinen lapsi.\n\nEpäsopua ruhtinaan ja Ichmenevin kesken yhä lisääntyi. Toisten\nasioista huolehtijat eivät olleet jouten. Kantelijoita ja\ntodistajiakin yhä löytyi ja niin saatiin ruhtinas lopulta uskomaan,\nettei Nikolai Sergeitshin monivuotinen Vasiljevskin tilan hoito\nollut läheskään mallikelpoisen rehellistä. Eikä vielä siinä kyllin;\nkaiken lisäksi vakuutettiin, että Nikolai Sergeitsh kolme vuotta\nsitten metsää myytyään, piti itselleen kaksitoistatuhatta ruplaa,\njohon saatettiin mitä vakuuttavimpia todistuksia oikeudessa esittää;\nettei hänellä ollut metsän kauppoja tehdäkseen ruhtinaalta laillista\nvaltakirjaa, joten hän siis toimi ominpäin, ja vasta kaupan\ntapahduttua uskotteli ruhtinaalle, että kauppa oli välttämätön,\nsekä että kauppahinta merkittiin tilan tileihin pienemmäksi, kuin\ntodellisuudessa oli saatu.\n\nTietysti tuo kaikki oli sulaa valhetta, kuten sittemmin kävikin ilmi,\nmutta ruhtinas uskoi valheet ja vierastenmiesten kuullen haukkui\nNikolai Sergeitshia varkaaksi. Semmoista Ichmenev ei voinut sietää\nja hän vastasi solvaukseen solvauksella; isännän ja pehtorin välillä\nsyttyi aika rymy, ja kaiken tuon loppuna oli -- käräjänkäynti. Jo\nheti käräjöimisen alussa alkoi Nikolai Sergeitsh joutua tappiolle,\nhänellä kun ei ollut mahtavia puolustajia eikä kokemusta. Hänen\ntiluksensa otettiin takavarikkoon. Tästä harmistuneena jätti ukko\nkaikki sillensä ja päätti viimein muuttaa Pietariin; asiansa maalla\njätti hän taitavalle asianajajalle. Näytti siltä kuin ruhtinas\nolisi kohta huomannut syyttä Ichmenevia loukanneensa. Mutta\nmolemmanpuoliset solvaukset olivat siksi suuria, ettei sovinnonteosta\nvoinut olla toivoakaan, ja vihastunut ruhtinas käytti kaiken\nvoimansa, saadakseen asian kääntymään edukseen, s.o. ryöstääkseen\nentiseltä pehtoriltaan viimeisenkin leipäpalan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSillä tavoin siis Ichmenev perheineen muutti Pietariin. En huoli\nkertoa siitä, kuinka Natasha ja minä taas pitkän ajan kuluttua\ntoisemme kohtasimme. Näiden kuluneiden neljän vuoden aikana oli hän\nalati mielessäni. Minä kyllä en itsekään ymmärtänyt tunteitani, joita\nmuistelemiseni herätti; mutta nyt taas hänet tavattuani ymmärsin\nheti, että kohtalo oli hänet minulle määrännyt. Ensi aikoina, heidän\nmuuttonsa ensi päivinä olin huomaavinani, ettei hän noina viime\nvuosina olisi kovinkaan paljon kehittynyt, ikäänkuin hän ei olisi\nollenkaan entisestään muuttunut, vaan pysynyt vieläkin samanlaisena\npikku tyttönä, kuten oli erotessamme. Mutta pian tulin hänessä\nhuomaamaan joka päivä jotain uutta, tähän saakka minulle kokonaan\noutoa, aivan kuin tahallaan minulta salattua, ikäänkuin täysi-ikäinen\nneito olisi tahallaan itsensä minulta piiloittanut -- ja oi, kuinka\nsuloista tuntuikaan kun tuon huomasin! Ichmenev oli ensi päivät\nPietarissa ärtyisä ja katkera. Asiansa kävivät huonosti -- sitä\nhän harmitteli, tuskaili, puuhaili asiapaperinensa eikä joutanut\nmuistamaankaan meitä. Anna Andrejevna käveli kuin unessa, eikä\nensin osannut saada mistään selvää. Hän pelkäsi Pietarin kaupunkia.\nHän huokaili ja arkaili, suri entistä eloansa, itki Ichmenevkaa ja\nsitä, että Natasha on jo täysikasvuiseksi kohonnut eikä kellään ole\naikaa edes muistaa häntä. Ja kun mummolla ei ollut ketään muuta,\njolle sydänhuolensa olisi uskonut, jutteli hän ne hämmästyttävän\navomielisesti, minulle.\n\nTähän aikaan juuri minä vähän ennen Ichmenevien tuloa olin\nsaanut valmiiksi ensimäisen romaanini, teokseni, joka alotti\nkirjailija-urani, ja, kuten vasta-alkaja ainakin, en tiennyt,\nmitä teoksellani tekisin. Ichmeneville en siitä mitään virkkanut;\nolin menettämäisilläni heidän ystävyytensä kun elin jouten, s.o.,\nen palvellut missään virastossa enkä puuhannut itselleni tointa.\nTodellakin minä häpesin tunnustaa heille, miten aikani vietin.\nKuinka olisin sanonut, etten huoli ruveta virkamieheksi, vaan sen\nsijaan tahdon kirjoittaa romaaneja; siksipä jonkun aikaa uskottelin\nheille, etten ole saanut virkaa, vaikka kyllä olen sitä kaikin voimin\nhakenut. Ichmenevillä taas ei ollut aikaa ottaa siitä sen tarkempaa\nselkoa. Muistan, että Natasha kuunneltuaan kerran puhettamme,\nsalaa vei minut syrjään ja kyynelsilmin rukoili, että huolehtisin\ntulevaisuudestani, kyseli ja uteli, mitä minä oikeastaan teen, ja kun\nen hänellekään toimiani ilmaissut, vannotti minua, etten laiskuudella\nja toimettomuudella saattaisi itseäni turmioon. Täytyypä tunnustaa,\nettä vaikk'en hänelle toimiani virkkanutkaan, niin muistelen, että\njos hän silloin olisi ainoallakin sanalla romaaniani kehunut, olisin\nsiitä hinnasta antanut mennä kaikki parhaimmatkin arvostelut, joita\nmyöhemmin osakseni tuli.\n\nIlmestyipä vihdoinkin romaanini painosta. Kirjailijapiireissä oli\njo kauan aikaa ennen sen ilmestymistä siitä paljon puhuttu. B.\nluki käsikirjoitukseni ja iloitsi kuni lapsi. Ja kumminkin! Jos\nlienen onnea tuntenut, niin ei se ollut menestykseni ensimäisinä\nhuumaavina hetkinä, vaan silloin, kun käsikirjoitustani en ollut\nlukenut kellekään, en edes näyttänytkään sitä; se oli noina\npitkinä öinä, jolloin mieleni valtasivat riemuisat toiveet ja\nhaaveilut, jolloin rinnassa piili voimallinen rakkaus työhön,\njolloin elin mielikuvitusteni elämää, elin kuni sukulaisteni, kuni\ntodellisuudessa olevien olentojen parissa, elin niiden kanssa,\njotka itse olin luonut, rakastin niitä, iloitsin niiden iloja,\nsurin niiden suruja, usein itkien mitä katkerimmin vaatimattomien\nsankarieni kohtaloja. Sanoin en voi kertoa sitä hämmästystä, minkä\nmenestykseni herätti Ichmenev-vanhuksissa, ilonsa oli ehkä vielä\nsuurempi. Anna Andrejevna ei ottanut uskoaksensa, että tuo nuori, tuo\nkaikkien kehuma kirjailija olisi sama Vanja, joka, j.n.e. j.n.e.;\nhän vain pudisti päätään. Ukko taasen ei pitkään aikaan toipunut\nhämmästyksestään, olipa ensi kerran asiasta kuultuaan koko lailla\nsäikähtänyt; sen jälkeen alkoi hän puhua kadotetusta virka-urasta\nsekä yleensä kaikkien kirjailijain huikentelevasta käytöksestä.\nMutta yhäti kuulemansa uudet puheet ja ilmoitukset aikakauskirjoissa\nsekä viimeiseksi erään semmoisen henkilön kehumiset, johon hän\ntäydellisesti luotti, saivat hänet muuttamaan mielensä asiassa.\nJa nähtyään minulla olevan rahaa sekä kuultuaan mitenkä paljon\nkirjailijoille työstä maksetaan, haihtui viimeinkin epäilyksensä. Hän\nkun aina saattoi äkkiä epäilyksestä siirtyä täydelliseen, riemuiseen\nluottamukseen, niin hän nytkin, oikein lapsellisesti onnestani\niloiten, antautui samassa mitä rohkeimpien toiveitten valtaan, loi\nmitä loistavimpia suunnitteluja tulevaisuudestani. Joka päivä ennusti\nhän minulle uusia uria, esitti uusia suunnitteluja, joista ei enää\nmitään puuttunut. Alkoipa hän nyt osottaa minulle jonkinlaista\ntähän saakka kuulumatonta, erinomaista kunnioitustaan. Ja kumminkin\nmuistan joskus taas hänen epäilleen, usein hän kesken riemuisimpain\nhaaveilujensa ilmasi äkkiä epäilyksensä, josta hän joutui aivan\nymmälle.\n\n\"Kirjailija, runoilija. Onpa tuo jotenkin kummallista... Milloinkas\nrunoilijat olisivat päässeet oikein ihmisiksi, saaneet virkoja?\nKaikki he ovat tuollaisia tuulihattuja, vastenmielistä väkeä!\"\n\nPanin merkille, että moiset epäilykset ja kaikki nuo arat kysymykset\ntulivat hänelle mieleen useimmiten iltahämärässä, (näin tarkasti\nsäilyy muistossani kaikki vähimmätkin seikat ja koko tuo kultainen\naika!) Hämärän tultua muuttui vanhus erittäin hermokkaaksi, herkäksi\nja epäileväksi. Natasha ja minä sen jo edeltäkäsin tiesimme ja\nhymyilimme sille. Muistan, että tällöin koetin poistaa hänen\nepäilyksiään, kerroin juttuja kenraali Sumarokovista, siitä että\nDershavinille lähetettiin nuuskarasia, joka oli kultarahoja täynnä,\nettä keisarinna kävi Lomonosovia tervehtimässä; kerroin Pushkinista,\nGogolista.\n\n--Tiedän, veliseni, kaiken tuon tiedän, intti vanhus vaikka ehkä\nensi kertaa elämässään lienee kuullut tuosta kerrottavan. -- Hm!\nKuules, Vanja, sittenkin olen iloinen, ettei kirjapahasesi ole\nrunoa. Runot, veliseni ovat pelkkää lörpötystä, älä sinä sano siihen\nmitään, vaan usko minua, vanhusta; minä suon sinulle hyvää; runo on\npelkkää lörpötystä, ajan tuhlaamista! Runojen kirjoittaminen sopii\nvain koulupojille; runot saattavat teikäläisiä, nuoria miehiä,\nhulluinhuoneeseen... Olkoon nyt niin, että Pushkin on suuri, ken sen\nkieltäisi! Mutta sittenkin olivat kynätuotteensa vain runopahaisia\neikä muuta mitään; tuommoista eetterimäistä, jotain päiväkautista...\nMinä kylläkin, sivumennen sanoen, olen kyllä hyvin vähän hänen\nkirjoituksiaan lukenut... Proosa -- kas se on eri asia! Siinähän\nkirjailija saattaa opettaakin -- no, esimerkiksi, muistuttaa\nisänmaanrakkaudesta, tahi noin vaan hyveistä yleensä ... niin!\nMinä, veliseni, en nyt osaa sitä sanoilla lausua, mutta ymmärräthän\ntarkoitukseni; sinua rakastaen puhun. No, no, lueppas! lausui hän\nlopuksi jonkinlaisella suojelijaa tavottavalla äänellä, kun vihdoin\ntoin kirjani ja teen juotuamme istuimme kaikki pöydän ympärille.\n-- Lueppas, mitä sinä sait aikaan; kovin paljon sinusta hokevat!\nSaadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä!\n\nAukaisin kirjan ja valmistausin lukemaan. Samana iltana kirjani\noli vasta päässyt painosta ja saatuani sen käsiini kiiruhdin heti\nIchmenevien luo lukeakseni heille teokseni.\n\nOlin jo usein tuskaillut ja harmitellut etten voinut sitä jo ennen\nlukea heille, lukea jo käsikirjoituksesta, joka oli kustantajalla!\nNatasha oikein itki harmista, torui ja nuhteli minua kun vieraat\nihmiset saavat lukea romaanini ennen, kuin hän saa sitä nähdäkään...\n\nMutta nyt vihdoin viimeinkin istumme pöydän ympärillä. Ukko tekeytyi\nhyvin totiseksi ja kritikoivaksi. Hän tahtoi olla mitä ankarin\ntuomari, tahtoi \"itse saada vakuutuksen.\" Mummokin oli tavallista\njuhlallisempi; luulen, että hän tilaisuutta varten pani päähänsä\nuuden myssyn. Jo pitemmän aikaa oli hän huomannut, että minä\näärettömällä rakkaudella katselen hänen armasta Natashaansa, että\nhengitykseni salpautuu ja maailma silmissäni mustenee puhellessani\nNatashan kanssa ja että Natashakin entistä enemmän minua tarkastelee.\nNiin. Koitti vihdoinkin tuo aika, se tuli menestyksen, kultaisten\ntoiveitten ja mitä täydellisimmän onnen hetkenä. Kaikki kerrassaan,\nkaikki samalla aikaa tuli! Mummo oli pannut merkille, että ukkokin on\nalkanut kovin suuresti minua kehua ja erinomaisella huolellisuudella\nminua ja tytärtään silmällä pitää ... ja silloin mummo äkkiä säikähti\n-- enhän minä sittenkään ollut mikään kreivi, en ruhtinas, en mahtava\nprinssi, en edes lainoppinut kollegineuvos, nuori, ritarimerkeillä\npalkittu kaunis mies! Anna Andrejevna ei koskaan toivonut puolittain.\n\n\"Miestä kehutaan\", ajatteli hän minusta, \"mutta miksikä -- se on\ntietämätöntä. Kirjailija, runoilija... Mutta mikäs tuo kirjailija\noikeastaan on?\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMinä luin heille romaanini yhdellä kertaa alusta loppuun. Kohta\nteen juotua alotin ja istuimme kello kahteen yöllä. Alussa ukko\nrypisti otsaansa. Hän oli odottanut jotain käsittämättömän korkeata,\nsemmoista, jota ehkei olisi ymmärtänytkään, mutta kuitenkin korkeata;\nvaan sen sijaan olikin tämä niin jokapäiväistä, kaikki niin\ntuttua, aivan samanlaista, mitä tavallisesti kaikkialla tapahtuu.\nJa jos sankari olisi ollut edes suuri tai erikoista huomiota\nansaitseva ihminen, vaikkapa jotain historiallista, Roslavlevin\ntai Jurija Miloslavskin kaltaista; mutta tässä kerrottiin jostain\npienestä, tylsistyneestä, vieläpä tyhmästä virkamiehestä, jonka\nvirkanutusta napitkin olivat pois varisseet; ja tämä kerrottu aivan\njokapäiväisellä kielellä, ihan samoin kuin itsekin puhumme...\nKummallista. Kysyvänä katsoi mummo Nikolai Sergeitshiin, oikeinpa\notti hiukan suuttuakseen, ikäänkuin olisi jostain loukkaantunut. \"No,\nkylläpä on mieltä kaikkea lörpötystä painattaa ja mokomastakin rahaa\nmaksetaan\", kuvastui hänen kasvoillaan. Natasha muuttui pelkäksi\nkorvaksi, kuunteli ahnaasti, ei siirtänyt katsettaan minusta, seurasi\ntarkkaan huulieni liikkeitä, mitenkä minä kunkin sanan lausuin,\nsekä itsekin sen mukaan kaunoisia huuliansa liikutteli. Ja mitenkä\nkävi? Ennenkuin ehdin kirjan puoliväliin, vieri kyyneleitä jokaisen\nkuulijani silmistä.\n\nAnna Andrejevna itki ääneensä, täydestä sydämestään sankariani\nsäälien. Jollain tapaa olisi hän tahtonut auttaa sankariani tämän\nonnettomuuksissa, niinkuin huudahtuksistaan huomasin. Ukkokin oli\njo heittänyt haaveensa korkeasta. \"Ensi askeleesta näkyy, että\npitkältä on kurpalle Pietarin päivään [venäläinen sananlasku. Suom.\nmuist.]; onhan mukiinmenevä, pikku kertomus vain; kumminkin sydämen\nvalloittaa\", puheli hän. -- \"Senpätähden tulee ymmärrettäväksi ja\nmuistettavaksi, mitä kaikkialla tapahtuu, siksipä tulet tuntemaan,\nettä tylsistyneinkin, alhaisinkin ihminen on ihminen ja kutsutaan\nveljeksesi.\"\n\nNatasha kuunteli, itki ja pöydän alla salaa kättäni hellästi\npuristeli. Lukeminen päättyi. Hän nousi pöydästä; poskensa hohtivat,\nkyyneleet silmissään kiereilivät; äkkiä tarttui hän käteeni, suuteli\nsitä ja juoksi pois kamarista. Isä ja äiti katsahtivat toisiinsa.\n\n-- Hm! Kas kun on riemastuva, puhui ukko tyttärensä teosta\nhämmästyneenä: -- no, eihän tuo nyt mitään pahaa, se on hyvä,\nhyvä, viatonta innostusta vain! Hyvä tyttö hän on ... mutisi ukko,\nsivumennen vaimoonsa vilkaisten, tahtoen ikäänkuin Natashaa puolustaa\nja samalla jostain syystä minun puolestani puhua.\n\nAnna Andrejevna, vaikka olikin kaiken aikaa, kun luin, ollut hyvin\nliikutettu ja heltynyt, katsoi niinkuin olisi tahtonut sanoa: \"Niin,\nAleksander Makedonialainen oli kyllä sankari, mutta miksikäs särkeä\ntuoleja?\" j.n.e. [Gogolin \"Revisorista\". Suom. muist.]\n\nNatasha palasi kohta iloisena, onnellisena ja ohi mennessään\nsalaa nipisti minua. Ukko koetti taaskin \"totisissaan\" arvostella\nkertomustani, mutta ilon tähden ei malttanut \"totisuuttaan\" pitää,\nvaan sen sijaan alkoi innostuneesti:\n\n-- No, Vanja, veliseni, hyvä, hyvä! Erittäin hauskaa! On niin\nhauskaa, etten odottaakaan osannut. Ei ole korkeata, ei suurta, sen\nkyllä huomaa... Tuolla on minulla \"Moskovan pelastus\", Moskovassa on\nse kirjoitettukin, ja siitäpä, niin sanoen, jo ensi rivistä huomaa,\nettä kotkana liiteli ihminen... Mutta tiedätkös, Vanja, sinulla on\nkuin yksinkertaisemmin, selkeämmin. Kas, juuri siksi minä siitä\npidän, sitä kun helpommin ymmärtää! Tämä on jotain kotoisempaa,\naivan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut itselleni. Vaan mitäs siitä\nkorkeasta? Luet etkä ymmärräkään. Sanamuotoa minä vain korjailisin;\nkyllähän minä kiitän, mutta sano, mitä sanot, vähän siinä sittenkin\non tuommoista niinkuin mieltä ylentävää... No, onhan se nyt jo\nmyöhäistä, kun on jo painettu. Ehkä toisessa painoksessa? Mitä,\nveliseni, tottakai tulee siitä toinen painos? Ja sitten taas rahaa...\nHm!\n\n-- Ja oikeinko todella te, Ivan Petrovitsh, saitte siitä niin paljon\nrahaa? -- kysäsi Anna Andrejevna. -- Katselen teitä enkä voi oikein\nuskoa. Jumalani, kaikesta sitä tätä nykyä rahaa annetaankin!\n\n-- Tiedätkös, Vanja, pitkitti ukko yhä suuremmalla innostuksella:\n-- vaikkei tämä nyt olekaan virastossa palvelemisen veroista, niin\nonhan kuitenkin toivossa hyvä tulevaisuus. Teoksesi saattavat lukea\nehkä ylhäisetkin henkilöt. Puhuithan, että Gogol sai vuotuista apua\nja lähetettiin ulkomaille. Entäs jos sinäkin? Mitä? Vai onko vielä\nvarhaista? Tuleeko vielä jotain kirjoittaa? No, kirjoita, veliseni,\nkirjoita pikemmin! Älä nuku laakereillesi. Miksikä odottaisit!\n\nKaiken tuon puhui hän niin vakuuttavasti, niin hyväsydämisesti, etten\nvoinut keskeyttää hänen puhettansa ja jäähdyttää hänen ajatustensa\nlentoa.\n\n-- Tai, jospa annetaankin, esimerkiksi, nuuskarasia. Jos tahtovat\nsillä tavoin kehottaa. Ja kenties saatat vielä päästä hoviinkin,\nlisäsi hän hiljemmin ja merkitsevästi sulkien vasemman silmänsä, --\nvai eikö? Olisiko vielä varhaista hoviin päästäksesi?\n\n-- Jokohan, oikeinko hoviin jo! sanoi Anna Andrejevna ikäänkuin\nloukkaantuneena.\n\n-- Hiukan lisää, ja te teette minusta kenraalin, sanoin minä ja\nnauroin makeasti. Ukko yhtyi nauruun. Hän oli erinomaisen tyytyväinen.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, ettekö haluaisi syödä? huudahti reipas\nNatasha, joka oli ehtinyt illallisen valmistaa.\n\nHän alkoi nauraa, kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä kiihkeästi.\n\n-- Hyvä, rakas, armas isäni! Vanhuskin heltyi.\n\n-- No, no, hyvä, hyvä! Niinhän minä vaan ilman mitään tarkoitusta\npuhun. Kenraali tai ei, lähdetäänpäs kuitenkin illalliselle. Voi\nsinua, sinä tunteellinen sielu! lisäsi hän ja hyväili tyttärensä\npunottavaa poskea, kuten hän aina tilaisuuden sattuessa teki. --\nMinä, näes Vanja, rakastaen puhuin. No, joskaan ei kenraali --\nkaukana vielä kenraalista! -- niin kuitenkin jo tunnettu henkilö,\nkirjoittaja.\n\n-- Nykyään, isä, sanotaan kirjailija.\n\n-- Eikö kirjoittaja? Sitä en totisesti tiennyt ollenkaan. No, olkoon\nsitten kirjailija, mutta minä tahdoinkin sanoa: kamariherraksi\nei vielä sillä pääse, jos on romaanin kirjoittanut; siitä ei voi\nolla puhettakaan; mutta silti voi saada huomatun viran; no, päästä\n-- vaikkapa nyt lähetystön virkamieheksi. Sitten saattaa tulla\nulkomaille lähetetyksi, Italiaan terveyttä parantamaan tai kenties\nehkä opintoja jatkamaan; raha-apua saa myöskin. Tietysti sinun täytyy\naina toimia rehellisesti; ainoastaan työstä, rehellisestä työstä otat\nrahaa ja kunniaa, eikä suinkaan mistään ylhäisempien suosituksesta...\n\n-- Älä sinä, Ivan Petrovitsh, tule ylpeäksi, sanoi Anna Andrejevna\nnauraen.\n\n-- Isä, teidän tulee mitä pikemmin hankkia hänelle ritarimerkki,\neihän pelkästä virkanimestä paljoa kostu! ilveili Natasha ja nipisti\ntaas kättäni.\n\n-- Kas kun tyttö tekee pilaa! huudahti vanhus ja loi riemuisen\nkatseen Natashaan, jonka posket punottivat, silmät hohtivat kuni\ntähtöset. -- Ehkäpä minä, rakas tyttöseni, lienen todellakin mennyt\npitkälle, Alnaskariksi muuttunut; kas, semmoinen olen aina ollut...\nMutta tiedätkös, Vanja, kun tarkastelen sinua -- olet sinä sittenkin\nmuiden tavallisten ihmisten kaltainen...\n\n-- No, Jumalani! Minkälaisen hänen sitten tulisi olla, isä?\n\n-- Ei, ei, enhän minä sitä tarkottanut. Ja sittenkin, Vanja, sinä\net ole sen näköinen ... minun tuli sanoa, ettet ole runollisen\nmuotoinen... Sanotaan, näes, että ne ovat kalpeita, nuo runoilijat,\nniin, niiden tukka mokoma ja silmissä jotain tuommoista... Tiedäthän,\nesimerkiksi Göthe tai joku semmoinen ... luin siitä Abbadonissa ...\nmitä? Joko taas jotain valehtelin? Kas tytön kanaljaa, kun taas\nminulle nauraa! Ystäväiseni, minä en ole oppinut, mutta silti voin\ntulla tunteelliseksi. No, jääköön sitten ulkomuoto, -- eihän tuosta\nvahinkoa, ulkomuodosta nimittäin; kelpaat sinä minulle tuonkin\nnäköisenä ja hyvin minä sinusta tämmöisenä pidänkin... Enkä minä\nsen vuoksi puhunutkaan... Mutta, Vanja, ole aivan rehellinen, siinä\npääasia, ole rehellinen, elä rehellisesti, älä muutu ylpeäksi! Tie on\nedessäsi avara. Palvele kutsumuksessasi rehellisesti; kas, sitä minä\ntarkoitin, juuri sitä minä tahdoinkin sanoa!\n\nAh, sitä onnellista aikaa! Kaiken vapaan aikani jokaisen illan\nvietin heidän luonaan. Kerroin ukolle uutisia kirjailijapiiristä,\nkirjailijoista, jotka asiat nyt tuntuivat häntä huvittavan; jonkun\najan kuluttua alkoi hän lukea B:n arvostelevia kirjoituksia, joista\nolin hänelle paljon jutellut, vaikka hän tuskin lienee niitä täysin\nymmärtänyt, mutta siitä huolimatta kehui niitä hyvin innokkaasti ja\nkovin valitti, että niitä \"Pohjan Mehiläisessä\" vastustettiin. Mummo\npiti Natashaa ja minua hyvin tarkkaan silmällä, vaan eipä siitä\napua ollut! Sana oli jo meidän kesken lausuttu ja vihdoinkin painoi\nNatasha päänsä rintaani vasten, aukaisi kauniit huulensa ja minä\nkuulin kuiskauksensa: \"niin\". Vaan eipä se vanhuksiltakaan salassa\npysynyt; se pani heidät arvailemaan, miettimään; Anna Andrejevna\npudisti usein päätään. Asia pelotti ja kummastutti. Hän ei luottanut\ntulevaisuuteeni.\n\n-- Hyvä, jos onnistutte, Ivan Petrovitsh, puheli mummo minulle, --\nmutta jos ei käykään onnistumaan, tai jotain sentapaista; mitenkäs\nsitten? Jospa teillä olisi edes joku virka.\n\n-- Kuules, Vanja, mitä minä sanon, sanoi ukko asiaa mietittyään; --\nkyllä minä olen nähnyt, olen huomannut ja, miksikä salaisin? tulin\niloiseksi siitä, että sinä ja Natasha ... no, se sikseen! Näes,\nVanja: olettehan kumpainenkin vielä hyvin nuoria ja Anna Andrejevnani\non oikeassa. Odottakaamme. Sinulla kylläkin on kykyä, onpa oikein\nhuomattavaa kykyä ... no, et nyt sentään nero ole, niinkuin sinusta\nensin puhuttiin, niin, vaan tavallinen kyky sinulla on (vasta tänään\nluin \"Mehiläisen\" arvostelun teoksestasi; kovin huonosti siinä sitä\narvostellaan; vaikka eihän tuo lehtikään ole parhaimpia.) Niin!\nYmmärräthän, kyky ei ole samaa kuin rahaa pankissa, ja te molemmat\nolette köyhiä. Saatammehan odottaa vuotta puolitoista tai vuoden\npäivät: jos onnistut hyvin -- Natasha on sinun; jos et onnistu --\nitse osaat päättää! Sinä olet rehellinen ihminen; ajattele!...\n\nJa niin me päätimmekin. Mutta kun vuosi oli kulunut, olivatkin asiat\nkokonaan toisin.\n\nNiin, se oli melkein tarkalleen vuoden kuluttua! Syyskuun kirkkaana\npäivänä, illan lähestyessä, astuin vanhusten luo sairaana,\nmasentuneella mielellä, ja melkein tainnuksissa laskeusin tuolille,\nniin että he minut nähtyään, oikein säikähtivät. Mutta ei sen\nvuoksi siitä päätäni pyöryttänyt ja sydämeni surrut niin, että minä\nkymmenenkin kertaa olin lähestynyt heidän oveaan ja kymmenen kertaa\nkääntynyt taas takaisin, ennenkuin astuin sisään, -- ei sen vuoksi,\netten onnistunut urallani ja ettei ollut minulla vielä rahaa, ei\nkuuluisuutta; ei sen vuoksi, etten ole vielä mikään \"lähetystön\nvirkamies\" ja pitkältä olikin siihen, että minut lähetettäisiin\nItaliaan terveyttäni parantamaan; mutta sen tähden, että voi elää\nkymmenen vuotta yhdessä vuodessa, ja elipä kymmenen ajastaikaa tänä\nvuonna minun Natashanikin. Äärettömyys pääsi meidän välillemme.\nMuistan, kuinka siinä nyt istuin ukon edessä, vaikenin ja murjoelin\nhajamielisenä hattuni jo muutenkin murjoutuneita reunoja; istuin\nja odotin neuvottomana, milloin tulisi Natasha. Viheliäinen oli\nvaatetukseni ja huonosti se minulle sopikin; kasvoni olivat\nkalvenneet, laihtuneet, kellastuneet, -- enkä vieläkään ollut\nläheskään runoilijan näköinen, ei silmissäni kumminkaan ollut\nmitään suurta, josta muinoin niin paljon tuo hyvä Nikolai Sergeitsh\nhuolehti. Mummo katseli minua teeskentelemättömällä, vieläpä kovin\nhätäilevälläkin säälillä, mutta itsekseen kai ajatteli:\n\n\"Ja tuollainen oli jo vähältä tulla Natashan sulhaiseksi, Herra\nvarjelkoon ja armahtakoon!\"\n\n-- Ettekö, Ivan Petrovitsh, huoli teetä? (Teekeittiö kiehui\npöydällä.) -- Ja mitenkä, ystäväiseni, jaksatte? Tehän näytätte\nkaikkinensa sairaalta, kysäsi hän minulta valittavalla äänellä, kuten\nmuistelen.\n\nJa hyvin hyvästi muistan: minulle hän puhuu, mutta, katseessaan\nilmenee toinen huoli, sama huoli, joka varjosi hänen miestänsäkin,\njonka alaisena hänkin istui jäähtyvän teensä ääressä ajatuksiinsa\nvaipuneena. Minä tiesin, että heitä nykyään kovin huolestutti\nriita-asia ruhtinas Valkovskin kanssa; asia oli saanut huonon\nkäänteen, tiesin, että olivat saaneet vielä uutta mieliharmia,\njoka saattoi Nikolai Sergeitshin vuoteeseen. Nuori ruhtinas, jonka\ntähden koko tuo riitajuttu sai alkunsa, noin viisi kuukautta sitten\nsai tilaisuuden käydä Ichmenevien luona. Ukko, joka rakasti hyvää\nAleshaansa kuni omaa poikaansa, muistellen häntä, melkein joka\npäivä vastaanotti hänet ilolla. Anna Andrejevna muisti Vasiljevskin\nolot ja hyrähti itkuun. Alesha alkoi, isästään salaa, käydä heillä\naina useammin ja useammin; rehellinen, suora, avosydäminen Nikolai\nSergeitsh harmistuneena heitti kaiken varovaisuuden. Jalossa\nylevyydessään ei hän tahtonut ajatellakaan sitä, mitä ruhtinas\non sanova, kun saa tietää, että hänen poikansa on taas käynyt\nIchmenevien luona, ja mielessään halveksi hän ruhtinaan kaikkia\nmielettömiä epäilyjä. Mutta ukko ei tietänyt, riittääkö hänellä\nvoimia uusia häväistyksiä kestämään.\n\nNuori ruhtinas alkoi käydä heillä melkein joka päivä. Vanhukset\nolivat iloisia hänen seurassaan. Kaiket illat ja kauvas yli puoliyön\nistui hän heillä. Tietysti isä viimein sai tuon kaiken tietää. Syntyi\nmitä ilettävimpiä juoruja. Ruhtinas solvasi Nikolai Sergeitshia\nhävyttömimmällä kirjeellä, samanlaisella nytkin, kuten tuonnoin\nennen, ja poikansa hän kielsi käymästä Ichmenevillä. Tuo kaikki oli\ntapahtunut pari viikkoa ennen heille menoani. Ukko alkoi ankarasti\nsurra. Kuinka! Hänen Natashansa, tuo viattomin, jaloin, sekoitetaanko\nhänet taas tuohon likaiseen valheeseen, tuohon halpamaisuuteen! Hänen\nnimeänsä jo ennenkin häväistyksellä heitä sortava ihminen mainitsi...\nJa tämäkö kaikki jättää kostamatta! Ensi päivinä joutui hän harmista\nvuoteenomaksi. Tuon kaiken minä tiesin. Koko asian sain tarkalleen\ntietää, vaikken minä, sairaana ja masennettuna, näinä viimeisinä\nkolmena viikkona käynyt heillä, vaan makasin huoneessani. Mutta minä\nvielä tiesin ... ei! Silloin vielä minä vasta aavistin, tiesin enkä\nuskonut, että heillä, paitsi tuota seikkaa, nyt on vielä jotain, joka\nenimmin saattaa heidät levottomiksi, ja rasittava suru sydämessäni\ntarkastelin heitä. Niin, minä kärsin paljon; minä pelkäsin arvata,\npelkäsin uskoa ja kaikin voimin halusin poistaa onnetonta hetkeä.\nJa kumminkin minä tulin vaan sen hetken tähden. Ikäänkuin jokin\ntuntematon voima veti minua heille tänä iltana!\n\n-- Niin, Vanja, aivankuin havahtuen, kysäsi äkkiään ukko: -- etköhän\nsinä ollut kipeänä? Miksi niin kauvan olit käymättä? Minunhan on syy:\njo kauvan aikaa tahdoin käydä sinua katsomassa, mutta aina jäi niin...\n\nJa hän uudestaan vaipui mietteisiinsä.\n\n-- Minä olin kipeänä, vastasin.\n\n-- Hm! Kipeänä, sanoi hän jonkun minutin kuluttua. -- Sepä se,\nkipeänä! Sanoinhan minä silloin, varoitin -- et totellut! Hm! Ei,\nVanja, veliseni: runotar on sen ilmosen ikänsä vinnillä nälkäisenä\nistunut ja jääkin sinne istumaan, niin, niin!\n\nNiin, ukko ei ollut hyvällä tuulella. Jos hänellä ei olisi ollut\nhaavaa omassa sydämmessään, ei hän olisi puhellut minulle nälkäisestä\nrunottaresta. Minä tarkastelin hänen kasvojansa -- ne olivat\nkellastuneet, silmissään näkyi jonkinlainen epäröiminen, jonkinlainen\nepätietoinen ajatus, jota ratkaistakseen ei hänellä ollut voimia.\nHän oli hyvin pahalla päällä ja tavattoman ärtyisä. Vaimonsa katseli\nhäneen rauhatonna ja pudisteli päätään. Kun ukko kerran kääntyi pois\npäin, viittasi hän salaa ukkoon.\n\n-- Mitenkä Natalia Nikolajevna voipi? Onko hän kotona? kysyin minä\nhuolestuneelta Anna Andrejevnalta.\n\n-- Kotona on, isäseni, kotona, vastasi hän, ja kuten olin\nhuomaavinani, jotenkin vastenmielisesti. -- Heti tulee hän itsekin\ntänne. Kaikkeapas! Kolme viikkoa olla näkemättä! Ja kuinka hän lienee\nmuuttunut niin kummalliseksi -- et mitenkään voi arvata häntä --\ntervekö, kipeäkö, Jumal' hänet ties!\n\nJa hän arasti katsahti mieheensä.\n\n-- Niin minäkö? Ei häntä vaivaa mikään, vastasi Nikolai Sergeitsh\nhaluttomasti ja jyrkästi, -- tietysti hän on terve. Niin vaan, tyttö\non varttunut, eikä ole enää lapsi, siinä kaikki. Ken heitä arvaa\nnoita tyttöjen suruja ja juonitteluja!\n\n-- No, älähän toki, juonittelujako! liitti heti Anna Andrejevna\nloukkaantuneella äänellä.\n\nUkko vaikeni ja rummutteli sormillaan pöytään. \"Jumalani, jokohan\nheidän välillään on jotain tapahtunut\", ajattelin minä pelolla.\n\n-- No, mitä, mitenkäs siellä teillä? alkoi ukko taas. - Vieläkö B.\nyhä kirjoittaa arvosteluja?\n\n-- Niin, kirjoittaa kyllä, vastasin minä.\n\n-- Ah, Vanja, Vanja! lisäsi hän, viitaten kädellään: -- Mitä tässä\nnyt arvostelut!\n\nOvi aukeni ja Natasha astui kamariin.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHän piti hattuaan kädessään ja tultuaan sisään pani hän sen pianon\nkannelle, sitten lähestyi hän minua ja ääneti ojensi minulle kätensä.\nHänen huulensa hiljakseen liikkuivat; näytti, niinkuin hän olisi\ntahtonut minulle jotain tervehdykseksi sanoa, mutta sanoja ei\nkumminkaan kuulunut.\n\nKolmeen viikkoon emme olleet nähneet toisiamme. Minä katsoin häneen\nepäröivänä ja pelvolla. Kuinka hän olikaan muuttunut näinä kolmena\nviikkona! Kaiho ahdisti sydäntäni, kun minä näin nuo vaipuneet,\nvaaleat posket, jotka olivat kuin vilutautisen, muuttuneet huulet,\nja pitkien, tummien ripsien takaa kuumeentapaisesti, outoa intoisaa\npäättäväisyyttä säteilevät silmät.\n\nMutta, Jumalani, kuinka hän oli kaunis! En milloinkaan, en ennen, en\nsenjälkeen nähnyt häntä semmoisena, kun tuona onnettomana päivänä.\nSekö, sekö on tämä Natasha, hänkö tämä tyttö, joka ainoastaan\nvuosi takasin, kääntämättä silmiänsä minusta ja liikutellen\nhuulosiansa mukaani, kuulteli romaaniani ja joka niin iloisesti,\nniin huolettomasti silloin nauroi ja illallispöydässä isänsä ja\nminun kanssani ilveili. Hänkö tämä Natasha, joka tuolla toisessa\nkammarissa, painaen alas päänsä ja kokonansa punastuneena sanoi\nminulle: niin?\n\nKuului iltakirkkoon kutsuvan kellon kumea ääni. Hän värähti; äiti\nristi silmänsä.\n\n-- Tahdoithan sinä mennä iltakirkkoon, Natasha, jopa soitetaan\nkirkkoon, sanoi äiti. -- Mene, Natasha kultaseni, mene vaan,\nonhan kirkko lähellä! Samassa hiukan kävelisitkin. Miksi istut\nsulkeutuneena! Katsoppas, kuinka olet vaalea, olet kuin kateellisten\nsilmäämä.\n\n-- Minä ... ehkä ... en lähde tänään, sanoi Natasha verkalleen ja\nhiljaan, melkein kuiskaamalla. -- Minä en ole terve, lisäsi hän\nvaaleana kuni palttina.\n\n-- Parasta olisi, jos menisit, Natasha; aioithan sinä äsken mennä ja\ntoithan jo hattusikin. Käy rukoilemassa, Natasha, käy rukoilemassa,\nettä Jumala antaisi sinulle terveyden, pyyteli Anna Andrejevna,\nkatsoen arasti häneen, ikäänkuin olisi peljännyt häntä.\n\n-- No niin, mene vaan; samassa vähän käveletkin, lisäsi ukko, myöskin\nlevottomana katsellen tytärtänsä silmiin. -- Äitisi puhuu oikein.\nVanja saattaakin sinua.\n\nOlin huomaavinani lyhyen katkeran hymyn Natashan huulilla. Hän\nmeni pianon luo, otti hattunsa ja pani sen päähänsä; hänen kätensä\nvapisivat. Hänen liikkeensä näyttivät tahdottomilta, konemaisilta, --\nikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt mitä tekikään. Isä ja äiti loivat\nhäneen tutkivia katseita.\n\n-- Jääkää hyvästi! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.\n\n-- No, no, enkelini, mitäpä tässä hyvästellä, mokomalle matkalle!\nSaa edes hiukan tuuli päällesi puhaltaa; katsoppas, kuinka kalpea\noletkaan. Ah! Mitä minä unehutinkaan, (aina minä jotain unehutan!)\nminähän jo sain sinulle valmiiksi pyhäinjäännös-säilykkeen; ompelin\nsen sisään rukouksen, enkelini; Kijevin nunna neuvoi minulle sen\nviime vuonna; se on kelvollinen rukous; äsken sen jo ompelin. Pane se\nkaulaasi, Natasha. Kenties Herra Jumala lahjoittaa sinulle terveyden.\nOlethan ainoa lapsemme.\n\nMuori otti työlippaasta Natashan kultaisen kaularistin; tämän nauhaan\noli kiinnitetty vasta valmistettu pyhäinjäännös-säilyke.\n\n-- Kanna terveydeksesi! sanoi äiti, pannen ristin tyttärensä kaulaan\nja siunaten hänet ristimerkillä. -- Muinoin minä sinua joka yöksi\nristimerkillä siunasin, kun menit nukkumaan, luin rukouksen ja sinä\nluit minun kanssani. Mutta nyt sinä et enää ole semmoinen, eikä\nJumala annakaan sinulle sielunrauhaa. Ah, Natasha, Natasha! Ei ole\napua sinulle äidinrukouksistanikaan enää!\n\nMuori alkoi itkeä.\n\nNatasha ääneti suuteli äitinsä kättä ja astui askeleen ovelle päin;\näkkiä hän kääntyi takaisin ja lähestyi isäänsä. Hänen rintansa nousi\nja laski raskaasti.\n\n-- Isä, siunatkaahan tekin omaa tytärtänne! lausui hän tukahdutetulla\näänellä ja laskeusi polvilleen hänen eteensä.\n\nTämä hänen odottamaton, kovin juhlallinen käytöksensä pani meidät\nkaikki hämille. Jonkun aikaa aivan neuvottomana tarkasteli isä\ntytärtään.\n\n-- Natasha kultani, lapsueni, tyttöseni, rakkaani, mikä sinun on?\nhuudahti lopulta isä, ja viljavat kyyneleet vierivät silmistään.\n-- Miksi sinä suret? Miksi itket päivin ja öin? Näenhän minä tuon\nkaiken; minä en saa öitäni nukkuneeksi, nousen ylös ja kuultelen\novesi takana!... Sano minulle kaikki, Natasha, ilmaise kaikki\nhuolesi, minulle, vanhukselle, ja me...\n\nHän ei päättänyt lausettansa, nosti tyttärensä ja syleili häntä\ninnokkaasti.\n\nTytär vaipui hänen rintaansa vasten ja piilotti kasvonsa hänen\nolkaansa vastaan.\n\n-- Ei mitään, ei mitään, niin vaan ... en ole terve, soperti Natasha,\nväkisin pidättäen sisäistä, polttavaa tuskaansa.\n\n-- Siunatkoon sinua Jumala niin, kuin minä siunaan, rakkain lapseni,\nkallis tyttöseni! lausui isä. -- Lähettäköön Hän sinulle elinajaksesi\nsielunrauhan ja varjelkoon sinua kaikilta murheilta. Rukoile Jumalaa,\nlapsueni, jotta minun syntisen rukoukseni tulisi Hänen eteensä.\n\n-- Minunkin, olkoon minunkin siunaukseni sinun kanssasi! liitti äiti\nkyyneltulvan silmistään vuotaessa.\n\n-- Jääkää hyvästi! kuiskasi Natasha.\n\nOvella hän vielä pysähtyi, vielä kerran katsahti vanhempiinsa,\nikäänkuin olisi aikonut vielä jotain sanoa, mutta ei voinut ja niin\nläksi hän kiireesti huoneesta. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, paha\naavistus täytti mieleni.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHän astui ääneti, kiirehtien, pää alas painuneena, minuun\nkatsomattakaan. Mutta päästyään kadulta rantakadulle hän äkkiä\npysähtyi ja tempasi minua kädestä kiinni.\n\n-- Ahdistaa! kuiskasi hän. -- Sydäntä kouristaa, tukahduttaa!\n\n-- Käänny takaisin, Natasha, huudahtin minä säikähtyneenä.\n\n-- Etkö sinä sitten näe, Vanja, että minä läksin pois _ainaiseksi_,\nerosin heistä enkä milloinkaan palaa takaisin? lausui hän, luoden\nminuun sanomatonta kärsimystä ilmaisevan katseen.\n\nSydämmeni oli lakata sykkimästä. Tätä kaikkea minä aavistin jo heille\nmennessäni, tämä kaikki näkyi minulle ikäänkuin sumun läpi, ehkäpä\njo kauvan ennen tätä päivää näin sen tällä tavoin käyvän, mutta\nkumminkin sattuivat nyt sanansa minuun kuni ukkosen isku.\n\nAstuimme murheisina rantakatua. Minä en voinut puhua; minä koetin\netsiä syitä, koetin ajatella ja jouduin kokonaan ymmälle. Päätäni\nalkoi pyörryttää. Minusta tuntui tämä niin luonnottomalta, niin\nmahdottomalta.\n\n-- Syytätkö sinä minua, Vanja? sanoi hän jonkun ajan kuluttua.\n\n-- En, mutta ... mutta minä en usko; se on mahdotonta!... vastasin,\nmuistamatta, mitä puhuin.\n\n-- Ei, Vanja, niin se nyt on! Minä läksin heidän luotaan enkä tiedä,\nkuinka heille käy ... en tiedä, kuinka käy itsellenikään!\n\n-- Menetkö _hänen_ luoksensa, Natasha? Niinkö?\n\n-- Niin, vastasi hän.\n\n-- Mutta sehän on mahdotonta! huudahdin minä epätoivoisena.\n-- Tiedätkö, että se on mahdotonta. Natasha parkani! Sehän on\nmielettömyyttä. Sitenhän sinä surmaat heidät sekä itsesi tuhoat!\nTiedätkö sinä sen, Natasha?\n\n-- Tiedän; vaan mitäpäs minä voisin, ei se ole minun tahdossani!\nsanoi hän, ja hänen sanoissaan kuului niin paljon epätoivoa,\nikäänkuin hän olisi ollut matkalla kuolemanrangaistusta kärsimään.\n\n-- Käänny, käänny takaisin, kunnes vielä ei ole myöhäistä, pyytelin\nminä häntä, ja sitä innokkaammin, sitä vakuuttavammin rukoilin,\nmitä enemmän itse tunsin turhiksi kaikki kehoitukseni ja niiden\nsopimattomuuden juuri tällä kertaa. -- Ymmärrätkö sinä, Natasha,\nmitä teet itsellesi? Ajattelitko sinä sitä? Onhan _hänen_ isänsä\nsinun isäsi vihollinen; loukkasihan ruhtinas isääsi, epäili häntä\nrahojen varkaudesta; hänhän se nimitti isääsi varkaaksi. Onhan heidän\nvälillään parhaillaan oikeudenkäynti... Ja mitä! Kaiken lisäksi vielä\ntämä viimeinen seikka, ja tiedätkös sinä, Natasha ... (oi Jumalani,\ntiedäthän sinä tämän kaiken) ... tiedätkö, että ruhtinas epäili\nisääsi ja äitiäsi, että juuri he, ja tahallaan, saattoivat Aleshan\nsinuun mieltymään, kun Alesha vieraili teillä maalla? Ajatteleppas,\nkuvaileppas vain se itsellesi, mitenkä silloin isäsi tuosta valheesta\nkärsi. Tukkansa on näinä kahtena vuonna kokonaan harmaantunut --\nkatsohan häntä! Ja pääasia: sinähän tuon kaiken tiedät, Natasha,\nhyvä Jumala kuitenkin! Minä en puhukaan siitä, miltä tuntuu heistä\nkadottaa sinut ijäkseen! Olethan sinä heidän aarteensa, kaikkensa,\nmitä heille vanhoille päivilleen on jäänyt. Minä en tahdo siitä\npuhuakaan: se sinun tulee itsesi tietää; muista, että isäsi pitää\nsinut syyttä häväistynä, jota nuo röyhkeät syyttä loukkaavat,\nsolvaavat kostamatta! Nytpä, juuri nyt taas uudestaan virisi, sai\nvauhtia tuo vanha, pinttynyt vihamielisyys siitä, ette te otitte\nAleshan vastaan. Ruhtinas taas loukkasi isääsi, joka vielä on vihan\nvimmassa tästä uudesta solvauksesta, ja nyt kaikki, kaikki tämä,\nkaikki nuo syytökset tulevatkin nyt todistetuiksi! Kaikki, jotka\ntietävät asian, sanovat ruhtinaan olevan oikeassa, kaikki syyttävät\nsinua ja isääsi. No, mitenkä hänelle käy? Sehän vie häneltä hengen\nheti kohta! Häpeä, häväistys, ja keneltä? Sinun tauttasi, hänen\ntyttärensä, hänen ainokaisensa, rakkaimman lapsensa tautta! Entäs\näitisi? Hänkään ei voi kestää... Natasha, Natasha! Mitä teetkään?\nPalaja! Ole järkevä!\n\nHän oli vaiti; sitten katsahti hän minuun nuhtelevasti, ja niin\npaljon sanomatonta tuskaa, niin paljon kärsimystä oli hänen\nkatseessaan, että minä käsitin, kuinka verisesti haavoittunut oli\nhänen sydämmensä ilman minun sanojanikin. Minä ymmärsin, mitä hänelle\ntehty päätöksensä tuli maksamaan ja miten piinasin, viiltelin häntä\nturhilla, myöhäisillä neuvoillani; tuon kaiken minä hyvin ymmärsin,\nenkä kumminkaan voinut pidättää itseäni, vaan jatkoin:\n\n-- Ja sanoithan sinä itse vast'ikään äidillesi, että, kenties, et\nlähde kotoa ... iltakirkkoon. Siis, sinä tahdoit jäädäkin kotiin; et\nsiis vielä lopullisesti päättänyt?\n\nHän vastasi minulle vain katkeralla hymyllä. Ja miksikä minä tuota\nkysyinkään? Täytyihän minun ymmärtää, että kaikki oli auttamattomasti\npäätetty. Mutta minä en voinut itseäni hallita.\n\n-- Ja rakastatko sinä sitten häntä niin äärettömästi! huudahdin,\nvapisevalla sydämmellä katsoen häneen, tuskinpa itsekään käsittäen,\nmitä kyselenkään.\n\n-- Mitä minä sinulle vastaisin, Vanja. Näethän sinä: hän käski minun\ntulla, ja minä olen täällä, odotan häntä, lausui hän katkerasti\nhymyillen.\n\n-- Mutta kuulehan, kuulehan vain, aloin minä taas pyydellä häntä,\ntarttuen oljen korteen, -- tämän kaiken voi vielä korjata, voi\nvielä tehdä kokonaan toisella tavalla, aivan kaikkinensa jotenkin\nmuulla tavalla. Voithan olla kotoa pois menemättä. Minä neuvon\nsinulle, miten teet, Natasha. Minä otan huolekseni sovittaa teille\nkaikki, kaikki, toistenne kohtaamiset, ja kaikki... Älä vain poistu\nkotoasi! Minä tahdon kantaa teidän kirjeenne; miksikä en voisi kantaa\nkirjeitänne? Niin on oleva parempi, kuin tämä nykyinen toimesi.\nMinä voin sen kaiken tehdä; minä teen teidän kummankin mieliksi,\nsaattepa nähdä, että olen täyttävä tahtonne... Etkä sinä saata\nitseäsi hukkaan, Natasha, niinkuin nyt... Mutta nythän sinä varmasti\njoudut hukkaan, joudut kokonaan! Suostu siihen, Natasha: kaikki käy\nmainiosti, onnellisesti, ja te voitte rakastaa toisianne niin paljon,\nkuin vaan tahdotte... Ja kun isänne lopettavat riitansa (sillä\nvälttämättömästi he lopettavat riitansa) -- silloin...\n\n-- Riittää jo, Vanja, jätä se nyt jo, keskeytti hän, puristaen\nvahvasti kättäni, kyynelsilmin hymyillen. -- Hyvä, kelpo Vanja! Sinä\nolet hyvä, rehellinen ihminen! Et sanaakaan sano itsestäsi! Minähän\nensin hylkäsin sinut, ja sinä kaikki annoit anteeksi, huolehdit\nainoastaan minun onnestani. Tahdot kantaa meidän kirjeemme...\n\nHän alkoi itkeä.\n\n-- Tiedänhän minä, Vanja, kuinka paljon sinä rakastit minua, miten\nvielä nytkin rakastat, etkä ainoatakaan soimausta, et ainoatakaan\npahaa sanaa minulle moitteeksi koko tällä ajalla lausunut! Ja sinä,\nsinä!... Jumalani, kuinka olenkaan rikkonut sinua vastaan! Vanja!\nMuistatko, Vanja, muistatko sinä sinun ja minun yhteistä aikaamme?\nAh, parasta olisi, jos en olisi tuntenut, en kohdannutkaan _häntä_\nmilloinkaan!... Olisin silloin saanut elää sinun kanssasi, Vanja,\nsinun, sinä minun kelpopoikani, minun kyyhkyläiseni!... Ei, minä\nen ansaitse sinua! Näes, mimmoinen minä olen: mokomalla hetkellä\nminä muistutan sinulle menneestä onnestamme, ja sinähän kärsit jo\nilman sitäkin! Tuonnoin et sinä kolmena viikkona meillä käynyt:\nminä vakuutan sinulle, Vanja, minulle ei ainoatakaan kertaa tullut\najatusta mieleen, että sinä kiroaisit minua, vihaisit minua. Minä\ntiesin, miksi sinä poistuit! Sinä et tahtonut olla tiellämme, olla\nmeille elävänä nuhteena. Etteikö sinun sitten ollut raskasta nähdä\nmeitä! Ja kuinka minä sinua odotinkaan, Vanja, mitenkä ikävöinkään!\nVanja, kuules, jos minä rakastinkin Aleshaa kuni hupsu, kuni\nmieletön, niin sinua ehkäpä vielä enemmin, niinkuin ystävätäni,\nvielä enemmin rakastan. Kyllä minä luulen ja tiedän sen, etten voi\nsinutta elää; minä tarvitsen sinua, tarvitsen sinun sydäntäsi, sinun\nkultaista henkeäsi... Ah, Vanja! Kuinka karvas, kuinka raskas aika\nminulle nyt alkaakaan!\n\nHän oli sulaa kyyneltulvaansa. Todellakin, raskas oli hänen\nkohtalonsa!\n\n-- Ah, kuinka minä halusin nähdä sinua! pitkitti hän, tukahduttaen\nitkunsa. -- Kuinka oletkaan laihtunut, olet sairas, kalpea; oletko\nsinä todella ollut sairaana, Vanja? Ja kas minua, kun en tiedustakaan\nsinulta asioitasi! Yhä vain puhun itsestäni; sanos, mitenkä ovat\nasiasi kustantajien kanssa? Kuinkas on uusi romaanisi, jatkuuko se?\n\n-- Onko nyt aika puhua romaaneista, tai minusta, Natasha! Ja mikäpäs\nniillä minun asioillani! Ei mitään hätää; hyvin menevät, ja Herrapa\nniiden kanssa! Mutta kuules, Natasha: hänkö se vaati, että menisit\nhänen luoksensa?\n\n-- Ei, ei hän yksin, vaan minä ehkä enemmän. Hän kyllä puhui\nsiitä, ja samaa sanoin itsekin... Näes, ystäväiseni, minä kerron\nsinulle kaikki. Hänelle ehdotellaan morsianta, rikasta ja hyvin\nkorkeasukuista, jonka sukulaisetkin kaikki ovat hyvin ylhäisiä.\nAleshan isä välttämättömästi tahtoo, että hän naisi tuon neidon,\nja isähän on, kuten hyvin tiedät, suurin juonittelija, hän pani\nkaikki vieterit liikkeelle; kymmeneen vuoteen ei toista samanlaista\ntilaisuutta voi odottaa. Mahtavia sukulaisia, rahoja... Tyttö,\nkerrotaan, on hyvin kaunis; hän kovin viehättää Aleshaa. Ja sitten\nisäkin tahtoo saada pikemmin Aleshan tieltään, jotta voisi itse\nnaida, ja siksi juuri välttämättömästi tahtoo kaikilla keinoilla\nrikkoa meidän välimme. Hän pelkää minua ja vaikutusvaltaani\nAleshaan...\n\n-- Tietääkö sitten ruhtinas teidän rakkaudestanne? keskeytin minä\nkummeksien. -- Hänhän vain aavistaa eikä ollenkaan liene varma.\n\n-- Tietää, hän tietää kaikki.\n\n-- No, kukapas hänelle sen sanoi?\n\n-- Alesha itse joku aika sitten kertoi kaikki. Hän itse minulle\nsanoi, että on kaikki puhunut isälleen.\n\n-- Taivas varjelkoon! Mitä te teettekään! Itsekö ilmaisi kaikki, ja\nvielä tähän aikaan?\n\n-- Älä syytä häntä, Vanja, keskeytti Natasha -- äläkä naura hänelle!\nHäntä ei saa arvostella samalla mitalla, kuin kaikkia muita.\nAjatteles oikein. Eihän hän ole semmoinen, kuin sinä ja minä olemme.\nHän on lapsi; eihän häntä ole niin kasvatettukaan. Ymmärtäisikös hän,\nmitä tekee! Ensi vaikutus, ensimäinen syrjävaikutin voi irroittaa\nhänet kaikesta siitä, jolle hän hetki sitten vannomalla antautui.\nHänellä ei ole tahdon lujuutta. Hän voi vannoa sinulle uskollisuutta,\nja jo samana päivänä, samalla totuudella ja sydämmellisyydellä\nvoi hän antautua toiselle; tuleepa itse ensimäisenä siitä sinulle\nkertomaankin. Hän voi tehdä jonkun huonon työnkin, mutta syyttää\nsiitä häntä ei voi, ehkäpä vain sääliä. Hän voi uhrata oman\ntahtonsakin ja, tiedäppäs, millä tavalla voikin uhrata! Mutta sen hän\nvoi tehdä vain ennen jotain uutta miellettä; sen tultua unohtaa hän\nentisen kokonaan. _Sillä tavoin hän unohtaisi minutkin, jos en minä\nolisi aina hänen luonansa_. Kas, semmoinen hän on!\n\n-- Ah, Natasha, ehkä tuo ensinkään ei olekaan totta, on vain huhuja.\nKuinka hän, mokoma poikapahanen, nyt jo naisi!\n\n-- Minähän sanoin, että hänen isällään on jonkinlaisia erityisiä\ntuumia.\n\n-- Mutta mistäpäs sinä tiedät, että morsian on niin kaunis ja että\nAlesha on häneen jo viehättynyt?\n\n-- Alesha itse minulle siitä puhui.\n\n-- Mitä! Itse puhui sinulle, että voipi toiseen rakastua, ja sinulta\nvaati nyt tämmöistä uhrautumista?\n\n-- Ei, Vanja, ei! Sinä et tunne häntä, sinä olet vähän ollut\nhänen seurassaan; hänet pitää oppia paremmin tuntemaan, ja sitten\nvasta tehdä päätöksiä. Ei maailmassa löydy sydäntä puhtaampaa ja\nrehellisempää, kuin hänen sydämmensä on! Mitä? Olisiko parempi, jos\nhän olisi valehdellut. Mitä tulee siihen, että toinen miellytti,\nniin ei huoli muuta kuin jos hän ei kohtaisi minua yhteen viikkoon,\nunohtaa hän minut ja rakastuu toiseen, mutta sitten kun hän taas\nnäkee minut, on hän taas minun vallassani. Ei! Sehän onkin hyvä,\nettä minä tiedän, ettei tuo ole minulta salassa; muutenhan minä\nepäilyksiini kuolisin. Niin, Vanja! Minä jo olen päättänyt: _jos en\nminä ole hänen luonansa aina, lakkaamatta, joka hetki, hän lakkaa\nminua rakastamasta, unohtaa ja hylkää_. Kyllä hän on semmoinen; kuka\ntahansa voi saada hänet valtoihinsa. Mitäpäs minä silloin tekisin?\nMinä kuolisin silloin ... ja mitä on kuolemakaan! Mielelläni minä\nnytkin kuolisin! Mutta miltä tuntuu elämä hänettä? Se olisi pahempi\nkuin mikään kuolema, pahempi kaikkia kärsimyksiä! Ah, Vanja, Vanja!\nTäytyyhän jotain olla, joka sai minut nyt hänen vuoksensa hylkäämään\nsekä isäni että äitini! Älä houkuttele minua: se on päätetty! Hänen\ntäytyy olla minun luonani joka hetki, joka silmänräpäys; minä en voi\nperuuttaa päätöstäni. Minä tiedän, että olen hukassa, sekä toiset\nhukkaan saattanut...\n\n-- Ah, Vanja! huudahti hän äkkiä ja koko olentonsa vapisi, -- entäpä\njos hän todellakin ei enää rakastakaan minua! Entäpä jos sinä äsken\njuuri puhuitkin hänestä totta (minä en sitä milloinkaan ole sanonut),\nentäpä jos hän vain valehtelee minulle ja vain näyttää olevansa suora\nja rehellinen, mutta onkin ilkeä ja turhamielinen. Minä nyt tässä\npuolustelen häntä moitteiltasi, ja hän ehkä nyt juuri on toisen\nseurassa ja nauraa itseksensä, ja minä, minä kelvoton hylkäsin kaikki\nja kävelin katuja pitkin, etsin häntä... Oih, Vanja!\n\nTuo parahdus tuli niin tuskallisesti hänen sydämmestään, että synkin\nsuru valtasi koko minun sisäisen olentoni. Minä huomasin, että\nNatasha oli kokonaan kadottanut vallan itsensä yli. Eikä muu, kuin\nsokea, mieletön, suurin mustasukkaisuus voinut saattaa häntä moiseen\nmielettömään tekoon. Nytpä itsessänikin sai mustasukkaisuus vallan.\nMinä en voinut hillitä itseäni: häijy tunne sai minut valtoihinsa.\n\n-- Natasha, sanoin minä, -- yhtä seikkaa minä vain en ymmärrä: kuinka\nsinä vielä voit rakastaa häntä sen jälkeen, mitä hänestä juuri\npuhuit? Et kunnioita häntä etkä usko edes hänen rakkauteensa, ja\nkumminkin menet hänen luokseen ainaiseksi, ja hänen vuoksensa kaikki\nuhraat? Kuinka se on ymmärrettävä? Hän piinaa sinua koko ikäsi ajan,\nsamoin sinäkin häntä. Liikaa rakkautta se jo on sinulta, Natasha,\nliikaa! Minä en käsitä semmoista rakkautta.\n\n-- Niin minä rakastan kuni mieletön, vastasi Natasha kuni tuskan\nkalventamana. -- Minä en vielä milloinkaan ennen sillä tavoin\nrakastanut, Vanja. Tiedänhän minä itsekin, että olen mieletön\nenkä rakasta niin kuin tulisi rakastaa. En minä rakasta häntä\ntavallisella tavalla... Kuule, Vanja: minä jo tätä ennenkin tiesin,\nvieläpä meidän onnellisimpina hetkinämme aavistin että hän tulee\ntuottamaan minulle ainoastaan kärsimyksiä. Vaan minkä sille voi, jos\nnyt pidän hänen tuottamansa kärsimyksetkin -- onnenani? Menisinkö\nhänen luoksensa iloani etsimään? Enkö tietäisi jo edeltäkäsin sitä,\nmikä minua hänen luonaan odottaa ja mitä tulen häneltä kärsimään?\nVakuuttihan hän rakastavansa minua, monet lupaukset minulle antoi,\nenhän kumminkaan luota ainoaankaan lupaukseensa, en pidä niitä\nminkään arvoisina enkä koskaan pitänyt, vaikka tiesinkin, ettei hän\nminulle valehdellut, eikä voinutkaan valehdella. Itse minä hänelle\nsanoin, itse, etten tahdo häntä millään tavoin sitoa. Se on parasta\nhänelle: siteitä ei kukaan siedä, enkä minäkään. Mutta kumminkin on\nonneni olla hänen orjansa, vapaaehtoinen orjansa; kestää häneltä\nkaikkea, kaikkea, kunhan vain hän olisi luonani, kunhan vain saisin\nhäntä katsella! Tuntuu siltä että voisin sallia sen, että hän saisi\nrakastaa toistakin, kunhan se vain tapahtuisi minun tieteni, että\nminäkin saisin siinä ohella olla... Eikö se ole kurjaa, Vanja? kysäsi\nhän äkkiä, luoden minuun rajun, hehkuvan katseen. Jonkun aikaa jo\nolin huomaavinani, että hän hourii. -- Onhan se kurjaa, moiset\ntoivomukset! Mitä? Itse sanon, että se on kurjaa, mutta jos hän\nhylkää minut, juoksen minä hänen jäljessään vaikka maailmaan ääriin,\nvaikka hän hylkäisikin, vaikka pois ajaisikin minut. Sinä tässä nyt\npyydät minua kääntymään takaisin, -- mitäpä siitä seuraisi? Käännyn,\nmutta huomenna taas lähden pois; kun hän vain käskee -- lähden,\nviheltää, kutsuu minua nimeltä, kuni koiraa kutsutaan, kiiruhdan\nheti jälkeensä juoksemaan... Kärsimyksiäkö! Häneltä minä en pelkää\nottaa vastaan mitä kärsimyksiä tahansa! Tiedänhän, että kärsimykseni\ntulevat _häneltä_... Ah, eihän sitä voi selittää, Vanja!\n\n-- Entä isä ja äiti? ajattelin. Onkohan hän heidät kokonaan unohtanut.\n\n-- Eikö hän siis aiokkaan ottaa sinua vaimokseen, Natasha?\n\n-- Lupasi, kyllä hän lupasi. Siksipä hän minua nyt kutsuukin, että\nhuomenna antaisimme itsemme salaa vihkiä ulkopuolella kaupunkia;\neihän hän tiedä, mitä tekee. Hän, kenties, ei tiedä kuinka tulisi\nmenetellä, jotta vihittäisiin. Ja mikä aviomies hän sitten on!\nNaurattaa todellakin. Ja kun on mennyt naimisiin, niin tulee\nonnettomaksi, alkaa soimata... Minä en tahdo, että hän jolloinkin\nsyyttäisi minua jostain. Minä annan hänelle kaikki, ja älköön hän\nminulle mitään. Mitäs, jos hän naituansa tulisi onnettomaksi, niin\nmiksikä tekisit hänet onnettomaksi?\n\n-- Mutta tämähän on jotain lumottua, Natasha, sanoin minä. -- Mitä,\nmenetkö sinä nyt suoraan hänen luokseen?\n\n-- En, hän lupasi tulla tänne, ottaa minut; me sovimme...\n\nJa hän katsoi hartaasti tuonnemmas, mutta siellä ei näkynyt ketään.\n\n-- Hän ei vieläkään ole täällä! Ja sinä tulit _ensiksi!_ huudahtin\nminä epätoivoisena.\n\nNatasha horjahti niinkuin olisi halvaus häntä kohdannut. Kasvonsa\nvääristyivät tuskasta.\n\n-- Ehkei hän tule ensinkään, soperti hän katkerasti hymyillen. --\nToissa päivänä kirjoitti hän, että jos minä en lupaa tulla, niin\ntäytyy hänen vasten tahtoansa siirtää päätöksensä vihkimisestämme;\nisänsäpä silloin viekin hänet morsiamen luo. Ja tuosta hän kirjoitti\nniin suoraan, niin luonnollisesti, ikäänkuin se ei sen kummempi\nolisikaan... Mitäs, jos hän todella menikin tuon toisen luo, Vanja?\n\nMinä olin ääneti. Hän puristi kovasti kättäni -- silmänsä säkenöivät.\n\n-- Hän on tuon toisen luona, lausui Natasha tuskin kuuluvasti. -- Hän\nluotti siihen, etten minä tule tänne, siksi hän voi mennä tuon toisen\nluo, ja sitten voi sanoa olevansa oikeassa, hän kun ennen jo siitä\nkirjoitti, mutta minä en tullut. Hän ei välitä minusta, siksipä hän\nperäytyykin... Ah, Jumalani! Voi minua mieletöntä! Ja sanoihan hän\nitse minulle viime kerralla, ettei hän minusta, ettei hän minusta\nenää välitä... Mitä minä siis odotankaan!\n\n-- Tuolla hän on! huudahtin minä äkkiä huomattuani Aleshan\ntuonnempana rantakadulla.\n\nNatasha vavahti, kiljahti, katsoi lähestyvää Aleshaa, ja äkkiä,\ntemmaisten kätensä minun kädestäni, kiirehti hänen luokseen.\nAlesha myöskin alkoi astua kiiruummin, ja kohta oli Natasha jo\nhänen sylissään. Paitsi meitä, ei kadulla ollut juuri ketään. He\nsuutelivat, nauroivat: Natasha nauroi ja itki samalla, ikäänkuin he\nolisivat tavanneet toisensa pitkän ajan kuluttua. Natashan vaaleille\nposkille kohosi puna; hän oli kuni kuumeessa... Alesha huomasi minut\nja samassa tuli luokseni.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMinä katsoin Aleshaan hyvin tarkkaan, vaikka olin jo useastikin\nhänet tätä ennen nähnyt; katsoin hänen silmiinsä, ikäänkuin hänen\nkatseensa olisi voinut päästää minut kaikista epäilyksistäni,\nniinkuin siinä olisin löytänyt selityksen siihen, miten, kuinka tämä\nlapsi voi lumota Natashan, voi herättää hänessä semmoisen mielettömän\nrakkauden, -- rakkauden moisen, joka saattoi unohtamaan lapsen\nensimmäisen velvollisuuden, arvelematta uhraamaan kaiken sen, mikä\ntähän saakka oli Natashalle pyhäkkönä. Ruhtinas tarttui molempiin\nkäsiini, puristi niitä vahvasti, ja hänen lempeä, kirkas katseensa\ntunkeutui sydämmeeni.\n\nMinä tunsin, että olen voinut erehtyä päätelmissäni hänen suhteensa\njo yksistään siitä syystä, että pidin häntä vihollisenani. Niin,\nminä en rakastanut häntä ja, tunnustan, en koskaan voinut häntä\nrakastaa, -- minä yksinäni, ehkä, kaikista niistä, jotka hänet\ntunsivat. Hänessä oli paljon semmoista, josta en ensinkään pitänyt,\njopa hänen komea ulkomuotonsakin, ja ehkäpä juuri siitä syystä, että\nhän näytti niin liiallisen komealta. Jälkeenpäin tulin huomaamaan,\nettä siinäkin suhteessa minä arvostelin liian puolueellisesti. Hän\noli korkeakasvuinen, ryhdikäs, hoikka; kasvonsa olivat soikeat,\nalati kalpeat; vaalea tukka, suuret, siniset, lempeät ja haaveilevat\nsilmät, joissa toisinaan äkkiä välähteli mitä avomielisin, mitä\nlapsellisin iloisuus. Hänen pienillä, ruusunpunaisilla, somilla\nhuulillansa asui aina jotain totisuutta; sitä odottamattomampi ja\nsitä lumoavampi oli niillä äkkiä ilmaantuva hymy, joka oli niin\nviaton ja avomielinen, että te hänen jäljestään itsekin, missä mielen\ntilassa tahansa olisittekaan, tuntisitte kohta olevanne pakotetut\nhänelle vastaan hymyilemään aivan samoin, kuin hänkin on hymyillyt.\nHän ei pukeutunut ylellisesti, mutta aina sievästi; hyvin voi\nhuomata, ettei sievyyden vaatimusten täyttäminen tuottanut hänelle\nvähintäkään vaikeutta, että se oli hänessä synnynnäistä.\n\nTotta kyllä, että hänessä hiukan löytyi semmoista, jota ei sopinut\nkokonaan hyväksyä, muutamia vähemmin siedettäviä puutteellisuuksia:\nkevytmielisyyttä, itsetyytyväisyyttä, kohteliaaseen muotoon peittyvää\njulkeutta. Mutta hän oli sydämmeltänsä peräti selkeä ja rehti,\nitse ennen muita toi ilmi nuo puutteensa, paheksui niitä ja teki\nniistä pilaa. Minusta tuntui, ettei tuo lapsi milloinkaan, eipä edes\nleikilläkään, voinut valehdella, mutta jos olisikin valehdellut,\nniin ei olisi aavistanutkaan siinä mitään pahaa olevan. Hänen\nitsekkäisyytensäkin näytti sisältävän jotain viehättävää, ehkäpä\njuuri siksi, että hän oli niin avomielinen, eikä salaperäinen.\nHänessä ei ollut nimeksikään salaperäisyyttä. Sydämeltään oli hän\nheikko, luottava ja ujo; tahdonvoimaa hänellä ei ollut nimeksikään.\nTehdä hänelle vääryyttä tai pettää häntä olisi ollut sekä synti että\nsääli, samoin kuin on synti pettää ja sortaa lasta. Ikäisekseen\noli hän liian naivi eikä melkein ollenkaan ymmärtänyt todellista\nelämää, vaikkapa hän, luultavasti, ei neljänkymmenen vanhanakaan\nolisi oppinut elämää tuntemaan. Tämmöiset ihmiset ovat ikäänkuin koko\nelinajakseen tuomitut olemaan ala-ikäisinä. Luulen, ettei voinut\nlöytyä ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut olla rakastamatta\nhäntä lapsen lailla, hän olisi hyväilyillään saavuttanut suosionne.\nNatasha sanoi oikein: hän olisi voinut tehdä jonkun huonon työnkin,\njos vain joku voimakas syrjävaikutin olisi hänet siihen vetänyt,\nmutta tullessaan tuntemaan tuollaisen työnsä seuraukset, olisi hän,\nluullakseni, katumuksen tuskissa voinut kuolla. Vaistomaisesti\nNatasha tunsi, että hän tulee olemaan Aleshan käskijänä, valtijaana,\njopa että Alesha tulee hänen uhrikseen. Natasha jo edeltäkättä tunsi\nnautintoa saada rakastaa mielettömästi sekä tuskallisesti kiusata\nsitä, jota rakastaa, juuri siksi, että rakastaa, ja ehkäpä juuri\nsiksi kiiruhtikin ensiksi uhraamaan itsensä hänelle. Mutta loistipa\nrakkaus Aleshankin silmistä, ja riemastuksella katsoi hän Natashaan.\nNatasha loi minuun juhlallisen katseen. Nyt oli hän unohtanut kaikki\n-- vanhempansa, jäähyväiset sekä epäilyksensä... Hän oli onnellinen.\n\n-- Vanja, huudahti hän, -- minä olen syyllinen hänen edessään, enkä\nansaitse saada häntä! Minä luulin, ettet sinä enää tulekkaan, Alesha.\nUnohda minun huonot luuloni, Vanja. Minä sovitan sen! lisäsi hän,\nkatsoen häneen äärettömällä rakkaudella.\n\nAlesha hymyili, suuteli hänen kättänsä ja, päästämättä sitä\nkädestään, sanoi minulle:\n\n-- Älkää syyttäkö minuakaan. Jo kauvan aikaa halusin minä puristaa\nteitä kuni veljeä rintaani vasten; kuinka paljon Natasha onkaan\nteistä minulle puhunut! Mehän emme vielä ole teidän kanssanne\nkunnollisesti tutustuneetkaan, ja jotain on esteenä välillämme.\nOlkaamme ystäviä ... antakaa meille anteeksi, lisäsi hän puoliääneen\nja hiukan punastuen, mutta niin viehättävästi hymyillen, etten minä\nvoinut olla sydämmellisesti vastaamatta hänen tervehdykseensä.\n\n-- Niin, niin, Alesha, ehätti Natasha sanomaan, -- hän on meidän,\nhän on meidän veljemme, hän on jo antanut meille anteeksi, emmekä me\nhänettä tule onnellisiksi. Olenhan jo sinulle siitä puhunut... Ah,\nme olemme kovia lapsia, Alesha. Mutta me käymme elämään kolmen...\nVanja! pitkitti hän vapisevin huulin -- nyt sinä palaat kotiin,\n_heidän_ luoksensa; sinulla on oikea kultainen sydän, ja vaikka\nhe eivät annakaan minulle anteeksi, niin nähdessään, että sinäkin\nannoit anteeksi, he ehkä tulevat hiukan leppeämmiksi minulle. Kerro\nheille kaikki, kaikki, _omilla_ sydämmesi sanoilla; etsi semmoiset\nsanat... Puolusta minua, pelasta; kerro heille kaikki syyt, kaikki,\nkuten ne itse käsität. Tiedätkös, Vanja, etten minä ehkä olisi tehnyt\n_tätä_, jos ei sinua tänään olisi ollut minun muassani! Sinä olet\nminun pelastukseni: minä heti luotin sinuun, että sinä osaat heille\nniin kertoa, jotta ainakin tämän ensi kauhun heiltä voit hiukan\nlieventää. Oi Jumalani, Jumalani!... Sano heille minun puolestani,\nettä minä hyvin tiedän sen, ettei minulle nyt voi antaa anteeksi,\nsillä jos he antaisivatkin anteeksi, Jumalani ei anna; sano, että\njos he kiroavatkin minut, niin minä kuitenkin tulen aina siunaamaan\nheitä ja rukoilemaan heidän puolestansa kaiken ikäni. Minun sydämmeni\non kokonaan oleva heidän luonaan! Ah, miksikä emme voi kaikki olla\nonnellisia! Miksi, miksi!... Jumalani! Mitä minä nyt tein! huudahti\nhän äkkiä, ikäänkuin toinnuttuansa ja, vavisten kauhusta, peitti hän\nkäsillään kasvonsa.\n\nAlesha painoi ääneti hänet rintaansa vasten ja syleili. Kului jonkun\naikaa äänettömyydessä.\n\n-- Ja te voitte vaatia tämmöistä uhria! sanoin minä, katsoen\nmoittivasti Aleshaan.\n\n-- Älkää syyttäkö minua! sanoi hän taasen, -- minä vakuutan teille,\nettä nämät nykyiset onnettomuudet kaikki, vaikka ne ovatkin hyvin\nsuuria, ovat vain lyhytaikaisia. Minä olen siitä aivan varma.\nTäytyy vain pysyä lujana, jotta voisi voittaa tämän hetken; samaa\nsanoi Natasha minullekin. Tiedättekö, että syynä tähän kaikkeen\non tuo sukuylpeys, nuo kokonaan turhat riidat, ja jonkinlaiset\nkäräjöimiset!... Mutta (sitäkin minä olen kauvan ajatellut, voin\nvakuuttaa teille) ... sen kaiken täytyy loppua. Me kaikki liitymme\nyhteen ja silloin tulemme täydellisesti onnellisiksi, vieläpä\nvanhuksemmekin, meidät nähdessään, tekevät sovinnon. Kukapa voi\nsanoa, ehkäpä juuri meidän avioliittomme onkin oleva alkuna heidän\nsovintoonsa. Minä luulen, ettei muuten voikaan olla. Kuinka te\nluulette?\n\n-- Te sanotte: avioliittomme. Koskas te annatte vihkiä itsenne?\nkysäsin minä, katsahtaen Natashaan.\n\n-- Huomenna, eli ylihuomenna; ainakin ylihuomenna -- varmaankin.\nNähkääs, minä en itsekään vielä oikein tiedä ja, totta sanoen, en ole\nvielä mitään valmistuksia tehnyt. Minä luulin, että ehkäpä Natasha\nvielä tänään ei tulekkaan, sitä paitsi tahtoi isä välttämättömästi\nviedä minut tänään morsiamen luo (minullehan ehdotellaan morsianta;\non kai Natasha teille siitä puhunut. Mutta minä en huoli siitä). No\nniin, minä en siis voinut oikein varmaan luottaa. Mutta kumminkin\nmeidät vihitään ylihuomenna. Niin ainakin minusta tuntuu, sillä eihän\nse muuten sovi. Huomenna me matkustamme Pskovin tietä. Tässä lähellä\nmaalla asuu eräs minun tovereistani, lyceisti, oikein hyvä ihminen;\nminä, kenties, esitän hänet teille. Siellä kylässä on pappikin,\nvaikka toisekseen, en varmaan tiedä, onko vai ei. Olisihan pitänyt\nedeltäpäin tiedustaa, mutta en ehtinyt... Ja toisekseen, oikeastaan\novat nuo kaikki pikku seikkoja. Kunhan vain pääasia on selvillä.\nVoinee kai jostain lähikylästä pyytää pappia; kuinka te luulette?\n-- Kai siellä on lähellä kyliä! Sääli vain, etten minä saanut vielä\nriviäkään sinne kirjoittaneeksi, olisi pitänyt edeltäpäin ilmoittaa.\nKenties ei ole ystäväni kotonakaan... Mutta -- se on vähäpätöinen\nasia! Jos vaan on päättäväisyyttä, seuraa muu kaikki itsestänsä, eikö\nniin? Nyt huomiseen tai vaikkapa ylihuomiseen saakka asuu Natasha\nminun asunnossani. Minä vuokrasin eri asunnon, jossa me vihiltä\npalattuamme tulemme asumaan. Enhän minä enää mene asumaan isäni luo,\n-- eikö niin? Tulettehan meillä käymään? Minä laitan huoneet oikein\nsievästi. Meillä tulevat käymään lyceistitoverini; minä panen toimeen\nillatsuja...\n\nHämilläni ja suruissani katsoin häneen. Natasha katseillaan pyyti\nminua, etten tuomitsisi Aleshaa ankaruudella, vaan olisin lempeämpi.\nHän kuunteli Aleshan puhetta surullisesti hymyillen, sekä samalla\nikäänkuin olisi ihaillut häntä, aivan niinkuin ihaillaan armasta,\niloista lasta kuunnellessa sen ajatuksetonta, mutta siltä mieluista\nlavertelemista. Minä loin moittivan katseen Natashaan. Tunsin\näärettömän tuskan painostavan itseäni.\n\n-- Entä isänne? kysäsin Aleshalta. -- Uskotteko varmasti, että hän\nantaa teille anteeksi?\n\n-- Välttämättömästi; mitäpä hän muutakaan tekisi? Niin, no, tietysti\nhän kiroo minua alussa; olenpa siitä varma. Kyllä hän on semmoinen;\nja minulle on hän niin ankara. Ehkäpä kirjoittaa vielä jollekin\nvalituksen; sanalla sanoen, käyttää isällistä valtaansa... Mutta\nei se ole sen vaarallisempaa. Hän rakastaa minua rajattomasti;\non vihoissaan, mutta antaa sitten anteeksikin. Silloin tulevat\nkaikki sovintoon keskenään, ja jokainen meistä on onnellinen. Niin\nNatashankin isä.\n\n-- Mutta jos ei annakaan anteeksi? Oletteko sitä ajatelleet?\n\n-- Välttämättömästi antaa, mutta ehk'ei niin kohta. Ja mitäs sitten?\nMinä näytän hänelle, että minullakin on luonteen lujuutta. Hän aina\nminua toruu, ettei minulla ole luonteen lujuutta, että minä olen\nkevytmielinen. Nytpähän näkee, olenko kevytmielinen, vai en? Eihän\nperheelliseksi mieheksi tuleminen ole leikin tekoa; sittepä en enää\nolekaan mikään nulikka ... se tahtoo sanoa, minä tarkoitan, että\nminä tulen semmoiseksi kuin muutkin ... no, tuonlaiset perheelliset\nihmiset. Tulen elämään omalla työlläni. Natasha sanoo, että se on\npaljoa parempi, kuin elää muiden kustannuksella, kuten me kaikki\nelämme. Jospa te vain tietäisitte, miten paljon hyviä asioita Natasha\nminulle puhuu! Itse minä en voisi koskaan semmoista keksiä, -- en\nole niin kasvanut, ei ole minua sillä tavalla kasvatettu. Tosin\nminä itsekin tiedän, että olen kevytmielinen enkä miltei mihinkään\nkelpaa; mutta, tiedättekös, toissapäivänä tuli päähäni mainio ajatus.\nVaikka nyt ei ole semmoinen aika, kuitenkin minä kerron teille,\nsillä pitäähän Natashankin kuulla se, ja te annatte meille neuvoja.\nNähkääs: minä aion kirjoittaa kertomuksia ja, niin kuin tekin,\nmyydä niitä aikakauskirjoihin. Autattehan te minua, niinhän? Minä\nluotin teihin, ja koko viime yön sommittelin erästä romaania, niin\nvain, koetteeksi, ja tiedättekös: siitä voisi tulla oikein sievä\nkappale. Aiheen minä otin eräästä Scribe'n ilveilystä... No, minä\nkerron teille siitä sitten. Pääasia on, että siitä maksetaan ...\nmaksetaanhan teillekin!\n\nMinä en voinut olla naurahtamatta.\n\n-- Tehän nauratte, sanoi hän hymyillen kanssani. -- Ei, mutta\nkuulkaas, jatkoi hän käsittämättömällä avomielisyydellä, -- älkää te\nvälittäkö siitä, että minä näytän tällaiselta; mutta kyllä minulla on\nhyvin paljon huomiokykyä; saattepa sen nähdä. Miksikä en koettaisi?\nEhkä siitä tuleekin jotain... Mutta toisekseen; ehkä te olette\noikeassa: enhän minä tiedä mitään todellisesta elämästä; niinhän\nminulle Natashakin sanoo, ja samoinpa ne kaikki muutkin sanovat;\nmikä kirjailija minusta tulisi? Naurakaa vaan, mutta ohjatkaa\nminua; senhän teette Natashan vuoksi, ja häntä te rakastatte. Minä\nsanon teille totuuden: minä en ansaitse häntä; minä tunnen sen;\nse on kyllä minulle hyvin raskasta, enkä minä tiedä, minkä vuoksi\nhän minua niin paljon rakastaa? Ja minä, niin luulen, voisin antaa\nhänen edestänsä koko elämäni! Todellakin, tähän hetkeen asti minä\nen peljännyt mitään, mutta nyt pelkään: mitä me vaan olemmekaan\naikoneet tehdä! Jumalani! Eiköhän sittenkin ihmiseltä juuri silloin,\nkun hän on kokonaan antaunut velvollisuudelleen, eikö juuri silloin\ntule puuttumaan kykyä ja voimaa velvollisuutensa täyttämiseen.\nOlkaa edes te meidän apunamme, hyvä ystävä! Nyt enää te vain yksin\nolette meidän ystävämme. Mitäpäs minä yksin ymmärtäisin! Antakaa\nanteeksi, että minä niin paljon pyydän apuanne; minä pidän teitä\nhyvin jalosydämmisenä ihmisenä ja minua äärettömästi parempana. Mutta\nminä tahdon tulla hyväksi, olkaa vakuutettu, ja tulen mahdolliseksi\nsaamaan teidän kumpasenkin rakkautenne.\n\nNyt hän taas puristi kättäni ja hänen kauneissa silmissään loisteli\nhyvyyttä ja ihania tunteita. Niin luottavasti ojensi hän minulle\nkätensä, niin varmasti uskoi, että minä olen hänen ystävänsä.\n\n-- Natasha auttaa minua tulemaan paremmaksi, pitkitti hän. -- Te\nvain älkää luulko jotain hyvin pahaa, älkää kovin paljon surko\nmeidän tähtemme. Onhan minulla paljon toiveita, ja aineellisessa\nsuhteessa tulemme me kaikin puolin turvatuiksi. Minä, esimerkiksi,\njos romaanini ei onnistuisi (minä, totta sanoen, jo äskettäin\najattelin, että romaani-tuumani on tyhmyyttä, nyt siitä tässä\nkerroin sen tähden, että saisin kuulla teidän mielipiteenne), -- jos\nromaani ei onnistu, voin minä hätätilassa antaa musiikkitunteja.\nTe kai ette tietäne, että minä olen oppinut musiikkia? En minä\nkatso häpeäksi elää semmoisellakin työllä. Tässä asiassa olen minä\nkokonaan uusien aatteiden mies. Sitä paitsi on minulla paljon\nkalliita korukaluja, toilettiesineitä; miksikä niitä säästäisin?\nMinä myön ne ja, tietäkääs, me voimme niillä rahoilla elää pitkät\najat! Viimein, ihan viimeisimmässä tapauksessa minä ehkä antaun\npalvelemaan jossain virastossa. Tuleepa isäni siitä hyvilleenkin; hän\nyhä ajaa minua palvelukseen, mutta minä aina teen sairauden kieltoni\nsyyksi. (Lienenpä, muuten, jo jonnekin virastoon kirjoitettukin\nvirkamieheksi). Mutta nyt kun hän näkee, että avioliitto saattoi\nminulle hyvää, vakaannutti minut ja että minä todellakin aloin tehdä\ntyötä, -- tulee hän iloiseksi ja antaa minulle anteeksi.\n\n-- Mutta, Aleksei Petrovitsh, oletteko ajatelleet sitä, mikä juttu\nnyt syntyy isänne ja Natashan isän välillä? Kuinka luulette, mitä on\ntapahtuva tänä iltana hänen kotonaan?\n\nJa minä viittasin Natashaan, joka oli sanoistani mennyt kalman\nkalpeaksi.\n\nMinä olin säälimätön.\n\n-- Niin, niin, te olette oikeassa, se on kauheata! vastasi Alesha,\n-- minä olen jo ajatellut sitä ja henkisesti kärsin... Mutta mikäpäs\nauttaa? Te olette oikeassa: vaikka ehk'edes hänen vanhempansa\nantaisivat meille anteeksi! Ja kuinka paljon minä rakastan heitä\nkumpaakin, jospa te sen tietäisitte! Ovathan he olleet minulle aivan\nkuin oma isä ja äiti, ja tällä lailla minä heidät palkitsen! Oih,\nnoita riitoja, noita käräjöimisiä! Ette usko, kuinka vastenmielisiä\nne ovat meille! Ja minkä vuoksi he riitelevät! Me kaikki rakastamme\ntoisiamme, ja kumminkin riitelemme! Sopisivat pois, niin olisi asia\nlopussa! Todellakin, niin minä heidän sijassaan tekisin... Sananne\npelottavat minua. Natasha, se on hirveätä, mitä me sinun kanssasi\nolemme aikoneet tehdä! Niin minä olen sanonut aina... Sinä se niin\nvälttämättömästä tahdot... Mutta kuulkaas, Ivan Petrovitsh, kenties\ntämä kaikki vielä kääntyykin hyväksi; mitä te luulette? Tekeväthän\nhe lopultakin sovinnon keskenään! Me saatamme heidät sovintoon. Niin\nse on, välttämättömästi niin; he eivät voi vastustaa rakkauttamme...\nJos he kiroavatkin meitä, rakastamme me heitä sittenkin; eiväthän\nhe voi sitä vastustaa. Te ette voi uskoa, kuinka hyvä sydän minun\nisä-ukollani toisinaan on! Hänhän vain tavan vuoksi katsoo noin\naltakulmin, mutta kumminkin on hän monessa asiassa hyvin viisas. Jos\nte vain tietäisitte, kuinka lempeästi hän puheli tänään kanssani,\nvaroitti minua! Ja minä kun juuri tänään teen vasten hänen tahtoaan;\nminä olen siitä hyvin pahoillani. Ja kaikki vain noiden kelvottomien\nennakkoluulojen tähden! Tämähän on hulluutta! Ja aivan varmaa on,\nettä, jos hän olisi Natashan seurassa puolikaan tuntia, tarkastaisi\nhäntä kunnollisesti, niin ei hän ollenkaan estelisi meitä.\n\nTätä sanoessaan katsahti Alesha hellästi ja innokkaasti Natashaan.\n\n-- Tuhannen kertaa olen minä mielessäni kuvitellut, jatkoi hän\nlavertelemistaan, -- kuinka isäni tulee rakastamaan Natashaa,\nkun oppii hänet tuntemaan, ja kuinka Natasha on heitä kaikkia\nhämmästyttävä. Eihän heistä ainoakaan ole milloinkaan nähnyt\ntällaista tyttöä! Isäni on saanut päähänsä, että Natasha on vain\njuonittelija. Minun velvollisuuteni on palauttaa Natashalle hänen\nkunniansa, ja minä teen sen! Ah, Natasha! Kaikkien täytyy sinua\nrakastaa, kaikkien, eikä ole oleva ainoatakaan ihmistä, joka sinua ei\nrakastaisi, lisäsi hän innossaan. -- Vaikk'en minä ollenkaan ansaitse\nsinua, rakasta kuitenkin minua, ja minä ... tunnethan sinä minut! Ja\nkuinka paljon sitten me onneamme varten tarvitsemmekaan! Ei, minä\nluotan, uskon, että tämän illan täytyy tuottaa meille kaikille onnea,\nrauhaa ja sopua! Ollos siunattu tämä ilta! Niinhän, Natasha! Mutta\nmikä sinun on? Jumalani, mikä sinun on?\n\nNatasha oli vaalea kuni kuollut. Kaiken aikaa, kun Alesha laverteli,\nkatsoi Natasha häneen tarkkaan: mutta hänen katseensa tuli yhä\nhimmeämmäksi ja liikkumattomammaksi, kasvonsa yhä vaaleammiksi ja\nvaaleammiksi. Minusta näytti, ettei hän lopulta enää kuullutkaan,\nmutta oli jonkinlaisessa horrostilassa. Aleshan huudahdus oli\nikäänkuin äkkiä hänet herättänyt. Hän tointui, tarkasteli\nympäristöänsä ja äkkiä kiirehti minun luokseni. Hätäisesti, ikäänkuin\nkiirehtien ja Aleshalta salaten, veti hän taskustansa kirjeen ja\nantoi sen minulle. Kirje oli osotettu hänen vanhemmillensa ja jo\neilen kirjoitettu. Sitä minulle antaessaan katsoi hän minuun hyvin\ntarkkaan, ikäänkuin kiintyen minuun katseillaan. Siinä katseessa\noli epätoivoa; en koskaan voi unohtaa tuota kauheata katsetta.\nPelko valtasi minut; huomasin, että hän nyt vasta täydelleen tunsi\npäätöksensä koko kauheuden. Hän koetti minulle jotain sanoa, alkoipa\njo puhua, mutta silloin äkkiä meni tainnoksiin. Ennätin ottaa hänet\nkiinni. Alesha vaaleni säikähdyksestä; hän hieroi Natashan ohimoja,\nsuuteli hänen käsiään, huuliaan. Parin minutin kuluttua Natasha\ntointui. Jonkun matkan päässä seisoivat ajurin vaunut, joilla Alesha\noli tullut. Alesha viittasi kuskille. Vaunuihin noustessaan tarttui\nNatasha raivoisasti käteeni, ja kuuma kyynel poltti sormiani. Vaunut\nläksivät liikkeelle. Vielä kauvan aikaa seisoin siinä ja seurasin\nhäntä silmilläni. Kaikki onneni meni sillä hetkellä murskaksi\nja elämäni katkesi kahtia. Kirvelevällä sydämellä tunsin sen...\nVerkalleen astelin minä takaisin tuttua tietä vanhusten luo. En\nymmärtänyt, mitä heille sanoisin, kuinka astuisin huoneeseensa.\nAjatukseni olivat turtuneet, jalkani horjuivat...\n\nSe oli onneni historia; niin päättyi lempeni tarina. Tahdon nyt\njatkaa keskeytynyttä kertomustani.\n\n\n\n\nX.\n\n\nNoin viisi päivää Smithin kuoleman jälkeen muutin minä hänen\nasuntoonsa asumaan. Kaiken päivää olin erittäin murheinen. Ilma oli\nruma ja kylmä, satoi lumiräntää. Iltasilla vasta, lyhyeksi hetkiseksi\nvain, pilkisti aurinko, ja joku sen eksynyt säde kurkisti, varmaan\nuteliaisuudesta, minunkin kamariini. Aloin jo katua tänne muuttoani.\nKamari kuitenkin oli iso, mutta hyvin matala, mustunut, ummehtunut\nja, huolimatta muutamista siinä löytyvistä huonekaluista, niin\nvastenmielisen tyhjältä tuntuva. Silloin jo tuli mieleeni ajatus,\nettä tässä huoneessa ehdottomasti tulen menettämään viimeisenkin\nterveyteni. Ja niin se kävikin.\n\nKoko aamupäivän minä puuhailin paperieni kanssa, selaillen ja\njärjestellen niitä. Laukkua minulla niitä varten kun ei ollut,\ntoin minä ne tyynynpäällyksessä; siinä ne murjaantuivat ja menivät\nsekasin. Sitten istuin kirjoittamaan. Siihen aikaan kirjoitin vielä\nsuurta romaania, mutta asia ei ottanut ollenkaan sujuakseen; eivät\nolleet aatokseni niissä asioissa...\n\nHeitin kynän kädestäni ja istuin ikkunan luo. Alkoi jo hämärtää,\nja mieleni tuli yhäti surullisemmaksi. Monet raskaat ajatukset\nahdistelivat minua. Aina tuntui minusta, että minä Pietarissa\nlopulta hukkaan joudun. Kevät läheni; kyllä varmaan tuntisin uudesti\nsyntyneeni, ajattelin, jos pääsisin täältä Herran valoon, saisi\nvetää rintaansa raikkaiden metsien ja peltojen tuoksua, ja minä\nkun en ole niitä niin kaukaan aikaan nähnyt!... Muistan, että tuli\nmieleeni myöskin tämmöinen ajatus: kuinka hyvä olisikaan, jos jonkin\ntaikakonstin tai ihmeen avulla voisi kokonaan unohtaa kaiken olleen,\nkaiken viime vuosina eletyn; unohtaa kaikki, virkistää aivoja ja taas\nalkaa uusilla voimilla. Silloin minä vielä uneksin siitä ja luotin\nuudistumiseen. -- \"Vaikka tästä joutuisi hulluinhuoneeseen, jos ei\nenää muualle\", ajattelin jo lopulta, \"jotta aivot kääntyisivät päässä\nja saisivat uuden asennon, ja sitten taas tulisi terveeksi.\" Olihan\nsitä ollut elämänhalua ja uskoakin elämään! Mutta, muistan sen,\nsilloin taas naurahdin. \"Ja mitäpäs ottaisi toimeksi, kun on palannut\nhulluinhuoneesta? Taasenko romaanien kirjoittamisen?...\"\n\nNiin mietiskelin ja surkeilin, ja aika se vaan kului. Tuli yö. Tänä\nyönä olin luvannut mennä tapaamaan Natashaa; jo eilen lähetti hän\nmitä hartaimman kirjeellisen kutsun. Hypähdin ylös ja aloin valmistaa\nitseäni lähtöön. Muuten halusin mitä pikemmin päästä huoneesta\nvaikkapa minne, vaikka sateeseen, lumeen.\n\nSen mukaan, kuin ilta pimeni, tuntui kamarini tulevan ikäänkuin\nväljemmäksi, ikäänkuin se olisi yhä enemmän ja enemmän laajentunut.\nMinusta tuntui, että minä joka yö jokaisessa huoneen nurkassa tulen\nnäkemään Smithin -- hän istuu ja liikkumatta katsoo minuun aivan\nsamalla tapaa, kuin hän katsoi Aham Ivanitshiin ravintolassa, ja\nhänen jalkojensa juuressa tulee olemaan Asorka. Ja juuri samassa\nsattui minulle tapaus, joka minua kovin kummastutti.\n\nMutta tahdonpa kertoa kaikki peittelemättä: tuliko se hermojen\nkiihoituksesta, taikka uusista tunnelmista uudessa asunnossa, vaiko\nsynkkämielisyydestäni -- minä vain vähittäin ja säännöllisesti,\naina kun alkoi hämärtää, vaivuin siihen sielun tilaan, jota nyt\nsairauteni aikana öisin saan niin usein kokea, ja jolle minä annoin\nnimeksi: _mystillinen kauhu_. Se on raskain, vaikeimmin vaivaava\npelko, pelkääminen jotain semmoista, jota en voi itse määritellä,\njotain käsittämätöntä, ylenluonnollista asiain kulkua, mutta joka\nvälttämättömästi ja ehkä juuri sillä hetkellä tulee tapahtumaan,\njuuri kuin järjen kaikkien päätelmien ivaksi, tulee luokseni ja\nasettuu eteeni kauheana, muodottomana, poistamattomana tosiasiana.\nTuo pelko kasvaa tavallisesti yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ei\nvälitä mistään järjen perusteista, niin että viimein ymmärrys,\nvaikka tämmöisinä hetkinä onkin ehkäpä kaikista selkein, kumminkaan\nei jaksa vastustaa outoja tunteita. Ymmärrystä ei totella, se käy\ntarpeettomaksi, ja tuollainen kaksinaisuus vieläkin enemmän lisää\narkaa odotuksen kaihoavaa ikävää. Luulen, että kuolleita pelkäävät\ntuntevat juuri tämmöistä kaihoa. Minun kaihoni tuskallisuutta vielä\nlisää se, etten tunne vaaran suuruutta.\n\nMuistan, että minä seisoin selin oveen ja otin pöydältä hattuni, ja\näkkiä, juuri samassa silmänräpäyksessä pisti mieleeni ajatus, että\njos minä käännyn, niin välttämättömästi näen Smithin; ensin hän\nhiljalleen avaa oven, pysähtyy kynnykselle ja tarkastaa huonetta,\nsitten pää kallellaan hiljaan astuu huoneeseen, seisahtuu eteeni,\nkatsoo minuun hämärillä silmillään ja äkkiä alkaa nauraa minulle\nvasten kasvoja tuota pitkää, löpisevää, hiljaista nauruaan,\njosta koko ruumiinsa alkaa heilua ja heiluu kauvan aikaa.\nTuommoinen harhanäky ilmeni äkkiä selvään yksityiskohdissaan\nmielikuvituksessani, ja samalla yhtä pian kasvoi mielessäni\nepäämätön, täydellinen vakaumus siitä, että tuo välttämättömästi\ntapahtuu, että se jo on tapahtunut, minä vain en sitä näe siitä\nsyystä, että seison selin oveen, ja että ehkä juuri tuossa tuokiossa,\njo avautuu ovi. Loin pikaisen katseen taakseni, ja mitä näen? -- ovi\ntodellakin avautui hiljaa, kuulumattomasti, aivan samoin, kuin juuri\nitselleni olin kuvitellutkin. Minä huudahdin.\n\nPitkään aikaan ei tullut ovesta ketään, ikäänkuin ovi olisi itsestään\navautunutkin; äkkiä ilmaantui kynnykselle hyvin kummallinen olento:\njonkun silmät, sen mukaan kuin voin ne hämärässä erottaa, katsoivat\nminuun tarkkaan ja tuikeasti. Kylmä väristys kävi läpi koko ruumiini.\nSuurimmaksi kauhukseni minä viimein näin, että se oli lapsi, pikku\ntyttö, ja jos tuo olisi ollut vaikka Smith itse, niin ehkei sekään\nolisi säikäyttänyt minua niin kuin tämä tuntemattoman lapsen\nkummallinen, odottamaton ilmestyminen huoneeseeni tällä hetkellä ja\nmoiseen aikaan.\n\nEdellä jo sanoin, että hän avasi oven niin hiljaa ja verkalleen,\naivan kuin olisi pelännyt tulla sisään. Viimeinkin ilmestyttyään,\npysähtyi hän kynnykselle ja katsoi kauan kummastellen, niinkuin olisi\nkokonaan tyrmistynyt; sitten astui hän pari askelta ja pysähtyi\neteeni, yhä vielä pysyen ääneti. Tarkastelin häntä lähemmin. Hän oli\nnoin kahdentoista tai kolmentoista vuoden vanha tyttö, pieni, laiha,\nkalpea, aivan kuin olisi vastikään parantunut ankarasta taudista.\nMutta sitä kirkkaammin säkenöivät hänen suuret, mustat silmänsä.\nVasemmalla kädellään piteli hän rintansa päällä vanhaa, repaleista\nhuivia, jolla hän peitteli illan kylmästä värisevää rintaansa. Hänen\npukuansa voi sanan täydessä merkityksessä nimittää rääsyiksi; tuuhea,\nmusta tukkansa oli kampaamatta ja takkuinen. Seisoimme siinä ja\ntarkastelimme toisiamme pari minuttia.\n\n-- Missä on vaari? kysäsi hän viimein käheällä, tuskin kuuluvalla\näänellä, aivan kuin hänen rintansa tai kaulansa olisi ollut kipeä.\n\nTuon kysymyksen kuultuani katosi mystillinen kauhuni kokonaan.\nMinulta siis kysellään Smithiä; tämän salaperäisen ukon olennosta\nolen siis saamaisillani alkutietoja.\n\n-- Sinun vaarisiko? Hän on jo kuollut! sanoin äkkiä, kokonaan\nvalmistumatta vastaamaan hänen kysymykseensä, ja samassa kaduin\npikaista vastaustani. Hiukan aikaa seisoi hän entisellään, mutta\nsitten alkoi hän vavista niin kovin, kuin olisi hän saanut vaikeimman\nhermotaudin puistatuksen. Kiiruhdin tukemaan häntä, ettei hän\npääsisi kaatumaan. Muutaman minutin kuluttua tointui hän, ja selvään\nhuomasin, että hän teki melkein mahdottomia ponnistuksia, salatakseen\nminulta liikutustaan.\n\n-- Anna anteeksi, tyttöseni! Anna anteeksi, lapsueni! lausuin minä.\n-- Minä niin äkkiä ilmaisin sinulle, ja kenties se ei olekkaan ...\npikku raukka!... Ketä sinä haet? Vanhustako, joka tässä asui?\n\n-- Niin, tuskin sai hän kuiskanneeksi yhä levottomasti katsoen minuun.\n\n-- Oliko hänen nimensä Smith? Niinkö?\n\n-- Ni-in!\n\n-- No, hän ... niin, no, hän se onkin kuollut... Mutta älä sinä sitä\nsure, kyyhkyläiseni. Miksikä sinä et jo ennen tullut? Mistä nyt\ntulet?... Hänet haudattiin eilen; hän kuoli äkkiä... Oliko hän sinun\niso-isäsi?\n\nTyttö ei vastannut minun tiheisiin ja sekaviin kysymyksiini. Hän\nkääntyi ääneti ja poistui hiljaa huoneesta. Olin niin hämmästynyt,\netten enää häntä pidättänyt enkä kysellyt häneltä enempää. Hän\npysähtyi vielä kynnyksellä ja, puolittain minuun kääntyneenä, kysäsi:\n\n-- Kuoliko Asorkakin?\n\n-- Niin, Asorkakin kuoli, vastasin, ja minusta tuntui kummalliselta\nhänen kysymyksensä: niinkuin hänkin olisi ollut varma siitä, että\nAsorkan pitää kuolla ukon kanssa samalla kertaa.\n\nKuultuaan vastaukseni, poistui tyttönen kuulumattomin askelin\nhuoneestani, sulkien oven varovasti jälkeensä.\n\nKohta kiiruhdin hänen jälkeensä, ollen kovin pahoillani siitä, että\npäästin hänet menemään. Hän poistui niin hiljaa, etten minä ollenkaan\nkuullut, kun hän aukaisi toisen, rapuille vievän oven. \"Rapuilta\nei hän vielä ole ehtinyt pois laskeutua,\" ajattelin ja asetuin\nkuultelemaan. Mutta hiljaa oli kaikki, eikä kenenkään askeleita\nkuulunut. Kuului vain jossain alakerrassa oven käynti ja sitten oli\ntaas kaikki hiljaa.\n\nAloin kiiruusti laskeutua alas. Minun asunnostani, viidennestä\nkerroksesta neljänteen, olivat kiertoportaat, neljännestä kerroksesta\nalkoivat suorat rappuset. Ne olivat likaiset ja aina pimeät, niinkuin\ntapaa olla semmoisissa suurissa rakennuksissa, jotka ovat jaetut\npieniin asuntoihin. Nyt olikin rapuilla pilkkopimeä. Hapuroimalla\npäästyäni neljänteen kerrokseen pysähdyin, ja nyt oli kuin olisi joku\näkkiä nykäissyt minua, että täällä porstuassa on joku piiloutunut\nminulta. Aloin hapuroimaan käsilläni; tyttö oli nurkassa, kasvot\nseinään päin, itkien hiljaa ja äänettömästi.\n\n-- Kuulepas, miksikä sinä pelkäät? sanoin hänelle. -- Säikytin sinut\nniin kovasti; suo anteeksi. Vaarisi kuollessaan puhui sinusta; ne\nolivat hänen viimeiset sanansa... Minulle jäi hänen kirjojansa, ne\nkai ovat sinun. Mikä sinun nimesi on? Missä asut? Vaarisi sanoi, että\nkuudennella linjalla...\n\nEnpä saanut puhettani lopettaneeksi. Tyttö huudahti niinkuin\npeloissaan siitä syystä, että minä tiedän hänen asuntonsa, hän\ntyrkkäsi minua luunlaihalla kädellään ja kiiruhti rapuista alas. Minä\nkiirehdin jälkeensä; vielä kuulin hänen askeleensa alhaalla. Äkkiä\nlakkasivat ne kuulumasta... Kun ehdin päästä kadulle, ei tyttöä enää\nnäkynytkään. Juostuani aina Vosnesenskin kadulle saakka, huomasin\nkaiken etsimiseni turhaksi; tyttö oli kadonnut. \"Varmaankin jonnekin\npiiloutui minulta jo silloin, kun laskeutui rapuilta,\" ajattelin\nitsekseni.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nTuskin olin astunut Vosnesenskin likaiselle, märälle käytävälle,\nkun samassa kohtasin erään ohikulkijan, joka astui kiireesti, kuni\njohonkin kiiruhtaen; hän astui pää kumarruksissa, nähtävästi oli\nhän syvissä mietteissä. Suurimmaksi kummakseni huomasin, että se\noli Ichmenev-ukko. Tämäpä ilta vasta oli täynnä odottamattomuuksia.\nOlin kuullut, että vanhus oli ollut, joku kolmisen päivää sitten,\nhyvin sairaana, ja nyt äkkiarvaamatta kohtaan hänet mokomalla säällä\nulkona. Sitä paitsi ei hän ennenkään lähtenyt ulos iltasilla, ja\nsiitä saakka, kun Natasha poistui kotoa, oli ukko aina melkein\nyksinomaan kotona. Minut huomattuansa näytti hän tulevan erittäin\niloiseksi, niinkuin tavallisesti tulee se, joka kohtaa semmoisen\nystävänsä, jolle voi ilmaista ajatuksensa; hän tarttui käteeni,\npuristi sitä vahvasti ja, kysymättä ollenkaan minne olin matkalla,\nveti hän minua muassaan. Jostain syystä oli hän rauhaton, hätäilevä,\nkiihkoisa. \"Missäpä hän lieneekään käynyt?\" mietin itsekseni. Turha\nolisi ollut ruveta häneltä kyselemään, sillä viime aikoina oli hän\nhirveän epäluuloinen ja toisinaan aivan tavallisessa kysymyksessä tai\nhuomautuksessa oli hän huomaavinaan loukkausta, solvaamista.\n\nTarkastelin häntä sivulta: kasvonsa ilmaisivat sairautta; hän oli\nviime aikoina kovasti laihtunut; partansa oli ollut viikon päivät\najamatta.\n\nKokonansa harmaantuneet hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä\nmurjotun hatun alta, pitkinä tupsuina valuivat ne vanhan, kuluneen\nnutun kaulukselle. Jo usein ennen olin huomannut, että hän toisinaan\nikäänkuin unohti ympäristönsä; hän, esimerkiksi, ei huomannut, ettei\nhän ollut yksin huoneessa, vaan puheli yksinään, viittaeli käsillään.\nVaikeata oli nähdä häntä silloin.\n\n-- No, mitä, Vanja, mitä? alkoi hän puhelun. -- Missä kävit?\nVeliseni, minäkin läksin ulos; on asiaa. Oletko terve?\n\n-- Oletteko te terve? kysäsin minä. -- Ei kauvan vielä, kun olitte\nsairas ja nyt jo läksitte ulos.\n\nVanhus ei vastannut mitään, ikäänkuin ei olisi puhettani kuullutkaan.\n\n-- Onko Anna Andrejevna terveenä?\n\n-- Terve on, terve... Hiukkasen, toisekseen, hänkin sairastelee.\nSuree hän jotain ... sinua muisteli, miksi et käy meillä. Lähdetkö\nsinä nyt meille, vai et? Minä, kenties, häiritsen sinua, pidätän\nsinua jostain asiasta? kysäsi hän äkkiä, katsahtaen minuun hiukan\nepäilevästi.\n\nEpäilevä vanhus oli tullut niin herkäksi ja ärtyisäksi, että jos minä\nolisin nyt vastannut hänelle, etten ollut heille menossa, olisi hän\nvarmaan kovin pahastunut ja kylmästi eronnut minusta. Kiiruhdin sen\nvuoksi vastaamaan myöntyvästi, että juuri olinkin menossa katsomaan\nAnna Andrejevnaa, vaikka tiesin myöhästyväni Natashan luo menemästä,\ntai ehkäpä en pääse sinne ollenkaan.\n\n-- No, sepä hyvä, sanoi ukko, vastauksestani kokonaan rauhoittuneena.\n-- Sepä hyvä...\n\nÄkkiä hän taas vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, niinkuin olisi jotain\naikonut sanoa, mutta jätti kumminkin sen sanomatta.\n\n-- Niin, se on hyvä! sanoi hän kotvan kuluttua konemaisesti,\nikäänkuin havahtuen pitkällisestä mietiskelemisestä. -- Hm!... Näes,\nVanja, sinä olet aina ollut meille niin kuin oma poika: Jumala ei\nsiunannut meitä Anna Andrejevnan kanssa ... pojalla ... mutta lähetti\nmeille sinut; niin minä aina olen ajatellut. Samoin muorikin ...\nniin! Ja sinä olet osottannutkin meille aina kunnioitusta, hellyyttä,\nkuni kiitollinen oma poika konsanaan. Jumala sinua sen vuoksi\nsiunatkoon, hyvä Vanja, niinkuin me kumpikin vanhus sinua siunaamme\nja rakastamme ... niin!\n\nHänen äänensä alkoi vapista, hän vaikeni hetkiseksi.\n\n-- Niin ... mutta, kuinka on laitasi? Oletko ollut sairas? Miksikä\nnäin kauan olet ollut meillä käymättä?\n\nKerroin hänelle Smithin jutun alusta loppuun, pyytäen anteeksi, että\ntuo juttu oli estänyt minua heillä käymästä, ja sen lisäksi olin jo\ntulemaisillani sairaaksi, sekä että kaikkien noiden puuhien vuoksi\nen voinut päästä niin kauvas, Hirvisaarelle, jossa he nyt asuivat.\nOlinpa jo vähältä huomaamattani sanomaisillani, että olin kuitenkin\ntällä välillä saanut tilaisuuden käydä Natashan luona, mutta muistin\nkuitenkin olla siitä virkkamatta mitään.\n\nSmithin juttu herätti vanhuksen huomiota. Hän tuli tarkkaavammaksi.\nKuultuaan, että uusi asuntoni on kostea ja, kenties vielä huonompi\nentistä, mutta kuitenkin maksaa kuusi ruplaa kuukaudelta, hän\noikein suuttui. Yleensä oli hän muuttunut erittäin kärtyisäksi ja\näkkipikaiseksi. Anna Andrejevna yksin osasi olla hänelle tällaisina\nhetkinä mieliksi, eikä hänkään aina osannut ukkoa tyynnyttää.\n\n-- Hm!... kaikkeen tähän on syynä sinun kirjallisuutesi, Vanja!\nhuudahti hän milt'ei vihoissansa. -- Se sinut saattoi vinnille,\nsaattaa se sinut vielä hautaankin! Puhuinhan minä sinulle silloin,\nennustin tällaista!... Mutta vieläkös B. yhä kritiikkiä kirjoittaa?\n\n-- Johan hän on kuollut, keuhkotautiin kuoli. Minä, muistaakseni,\nolen siitä jo puhunut teille.\n\n-- Kuoli, hm!... kuoli! No, niinhän oli käyväkin. Mitä, jättikö hän\nmitään vaimolleen ja lapsilleen? Puhuithan sinä, että hänellä oli,\nmuka, vaimo... Ja miksikähän tuollaiset ihmiset naivatkaan?\n\n-- Ei hän jättänyt mitään, vastasin ukolle.\n\n-- Kyllähän sen arvasin! huudahti hän semmoisella innolla, ikäänkuin\nasia olisi koskenut häntä hyvinkin likeisesti, ja niinkuin B.\nvainaja olisi ollut hänen oma veljensä. -- Ei mitään! Sepäs, ei\nmitään! Mutta tiedätkös, Vanja, minäpä sen jo edeltä aavistin,\nettä semmoinen on hänen loppunsa oleva, aavistin niin jo silloin,\nmuistatko, kun sinä häntä minulle yhä kehuskelit. Helppo sanoa: ei\njättänyt mitään! Hm!... mainetta saavutti. Olkoon, että hän ehkä\nsaavuttikin kuolemattoman maineen, mutta eihän maine ole ravintoa.\nMinä, veliseni, silloin sinustakin oikein kaikki ennustin. Vai on B.\nkuollut? Ja eiköstä kuolisi vähemmästäkin! Mokoma, muka, hyvä elo ...\nhyvä paikka, sanos muuta!\n\nJa samassa hän tahdottomalla käden liikkeellä osotti minulle\nsumuista katua, jota kosteassa ilmassa heikosti tuikkivat lyhtytulet\nvalaisivat, osotti likaisia taloja, kosteudesta kiilteleviä käytäviä,\njuroja, vihasen näköisiä ja märkiä jalanastujoita, osotti kaikkea\ntätä kuvaa, jonka kattoi musta, kuni hiilellä maalattu pietarilainen\ntaivas. Olimme joutuneet jo senaatintorille; edessämme tuonnempana\nhäämöitti pimeässä muistopatsas, jonka alinta osaa kaasutulet\nvalaisivat, ja muistopatsaan takana kohosi tumma, jättiläismäinen\nIsakinkirkko, hämärästi eroten taivaan synkästä pohjaväristä.\n\n-- Puhuithan sinä, Vanja, että hän oli hyvä ihminen, jalomielinen,\nmiellyttävä, tuntehikas ja hyväsydämminen. No niin, semmoisia ovat\nkaikki sinun hyväsydämmiset, sympaatilliset ihmisesi! Osaavathan\nvain orpoja lisätä! Hm!... Luullakseni oli kuoleminenkin hänelle\niloista! Oh, mokomaa. Olisi matkustanut täältä jonnekin, vaikkapa\nSiperiaan!... Mitä sinä tahdot, pikku tyttö? kysäsi hän äkkiä,\nhuomattuaan käytävällä almua pyytävän lapsen.\n\nTämä oli pieni, laiha, noin seitsemän- tai kahdeksanvuotinen,\nlikaisiin ryysyihin puettu tyttö; pikkusissa jaloissaan oli\npaljaaltaan rikkinäiset kengät. Hän koetti verhota vilusta värisevää\nruumistansa jonkinlaisella päällysnuttupahasella, joka nyt jo oli\njäänyt hänelle kovin pieneksi. Laihat, kalpeat ja sairaloiset\nkasvonsa oli hän kääntänyt meihin; arasti ja ääneti katsoi hän meihin\nja ikäänkuin peläten saavansa kieltävän vastauksen, ojensi hän meitä\nkohden värisevän kätösensä. Tytön nähtyään alkoi vanhus kovasti\nvapista ja kääntyi niin äkkiä tytön puoleen, että tämä säikähti aika\nlailla. Tyttö vavahti ja astahti meistä poispäin.\n\n-- Mitä, mitä sinä tahdot, tyttö? kyseli vanhus. -- Mitä? Pyydätkö\nalmua? Niinkö? Tuossa, tuossa sinulle ... ota, tuossa!\n\nJa kiirehtien sekä väristen alkoi hän etsiä taskustaan ja veti sieltä\npari kolme hopearahaa. Mutta se näytti mielestään vähältä; hän otti\nkukkaronsa ja otettuaan sieltä paperiruplan -- kaiken, mitä siellä\noli -- pisti hän rahan pikku kerjääjän kouraan.\n\n-- Kristus sinua suojelkoon, pikkuseni ... minun pikku lapseni!\nJumalan enkeli olkoon sinun kanssasi!\n\nHän teki vapisevalla kädellään muutamia kertoja ristinmerkin\ntyttöparan yli; mutta huomattuaan, että minäkin olen siinä sekä\nkatson häneen, rypisti hän kulmiansa ja läksi kiireisin askelin\nastumaan etemmäksi.\n\n-- Minä kun, näes, Vanja, alkoi hän jotenkin pitkän ajan vaiti\noltuaan, -- en voi nähdä, kuinka nuo pienet, viattomat olennot\nkadulla vilusta värisevät ... kirottujen äitien ja isien tähden.\nMutta, toisekseen, kuka muu äiti lähettäisikään mokomaa pikkuista\ntällaiseen säähän, kuin vain kaikkein onnettomin!... Varmaankin on\nkotona nurkassa vielä muita orpoja, ja tämä on vanhin; äiti itse\non sairas; ja ... hm! Eivät ole ruhtinaanlapsia! Paljon, Vanja, on\nmaailmassa ... jotka eivät ole ruhtinaanlapsia! Hm!\n\nHän vaikeni hetkisen ikäänkuin olisi ollut jotain vaikeata\nsanottavanaan.\n\n-- Minä, näes, Vanja, lupasin Anna Andrejevnalle, alkoi hän taas\npuhua tavoitellen ja sekaantuen, -- lupasin hänelle ... se tahtoo\nsanoa, minä ja Anna Andrejevna suostuimme ottamaan jonkun orvon\nkasvatettavaksemme ... niin, jonkun köyhän, se tahtoo sanoa, pienen,\nottaakseemme sen kotiimme, ijäkseen; ymmärräthän? On muuten ikävä\nmeillä vanhuksilla, hm ... mutta katsos, Anna Andrejevna on jostain\nsyystä alkanut panna sitä vastaan. Otappas sinä puhuaksesi siitä\nhänelle, noin, ymmärräthän, ei minun puolestani, mutta niinkuin\nitsestäsi ... koetas taivuttaa häntä ... ymmärräthän? Jo kauvan\naikaa ajattelin sinua pyytää ... että sinä kehottaisit häntä siihen;\nminun, näes, itseni ei oikein sovi ... mutta -- ei maksa vaivaa\ntyhjästä puhua! Miksikä minulle tyttöä? Eihän tuota tarvita; niin\nvaan, huvin vuoksi ... jotta kuulisin jonkun lapsen ääntä ... ja\nmuuten, totta sanoen, muoria vartenhan minä tekisin; olisihan hänelle\nrattosampi, kuin vain yksistään minun seurassani. Mutta lorua tuo\nkaikki on! Tiedäppäs, Vanja, tällä tavoin emme me kohtakaan perille\ntule, otetaan ajuri; matka on vielä pitkä, ja Anna Andrejevna meitä\nikävällä odottaa...\n\nKello oli puoli kahdeksan, kun jouduimme heille.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nVanhukset rakastivat suuresti toisiansa. Sekä rakkaus, kuin\nmyöskin pitkällinen tottumus kiinnitti heidät eroittamattomasti\ntoisiinsa. Mutta siitä huolimatta oli Nikolai Sergeitsh ei vain\nnyt, mutta ennenkin, kaikkein onnellisimpinakin aikoina ollut\njotenkin harvapuheinen oman Anna Andrejevnansa kanssa, näyttipä\ntoisinaan tylyltäkin, erittäinkin syrjäisten ihmisten aikana.\nMuutamissa hellissä, hienotunteisissa luonteissa on toisinaan\njotain taipumatonta, jotain puhdastunteista halua olla ilmaisematta\nrakkaimmallekaan olennolle hellyyttä, eikä vain muiden ihmisten\naikana, mutta vieläpä kahden ollessakin; tällöin joskus vielä\nvähemmin; harvoin vain hellyys heidät saa valtoihinsa, mutta\nsilloinpa se tuleekin ilmi sitä kuumemmin, sitä intoisammin, mitä\npitemmältä sitä oli pidätetty. Melkein tämän tapainen oli Ichmenev\nAnna Andrejevnansa suhteen, tämmöinen nuoruudessaankin. Vaimoansa\nhän kunnioitti ja rakasti rajattomasti, huolimatta siitä, että tämä\noli ainoastaan hyvä nainen, eikä muuta mitään osannut kuin vain\nrakastaa miestänsä; ukkoa kovin harmitti se, että hänen vaimonsa,\navomielisyytensä vuoksi, osotti toisinaan liiaksikin nähtävällä\ntavalla hellyyttänsä hänelle. Mutta Natashan kadotettuaan tulivat\nhe vieläkin hellemmiksi toisillensa; kipeästi he tunsivat jääneensä\nyksin maailmaan. Ja vaikka Nikolai Sergeitsh nytkin toisinaan oli\nhyvin juro, eivät he kuitenkaan voineet kahtakaan tuntia olla\ntoisistaan erillään kipeästi kaipaamatta toisiansa. Näytti, niinkuin\nhe sanattomasti olisivat sopineet keskenään olla virkkamatta\nNatashasta sanaakaan, niinkuin häntä ei maailmassa olisi ollutkaan.\nAnna Andrejevna ei miehensä aikana uskaltanut antaa pienintäkään\nviittausta tyttärestään, niin vaikeata kuin se hänelle olikin.\nNatashalle oli hän jo kauvan sitten sydämmessään anteeksi antanut.\nMeidän kesken oli jollain tapaa tullut tavaksi, että minä joka kerta\nheillä käydessäni toin Anna Andrejevnalle tietoja hänen rakkaasta,\nunohtumattomasta lapsestansa.\n\nMummo oikein tuli sairaaksi, jos hän pitempään aikaan ei saanut\ntietoja, ja kun minä toin tietoja, kysyi hän pienimpiäkin\nyksityiskohtia, tiedusteli oikein sairaloisella uteliaisuudella,\n\"huojensi sydäntänsä\" kertomuksellani ja oli pelosta kuolla, kun\nkerran Natasha tuli sairaaksi, olipa vähältä itse mennä sairasta\nkatsomaan. Mutta se olikin jo suurimmassa hätätilassa. Alussa ei\nhän minullekaan tahtonut ilmaista haluansa kohdata tytärtänsä, ja\nmelkeinpä aina puhelumme loputtua, kun hän oli minulta jo kaikki\nkysellyt, piti hän ikäänkuin välttämättömyytenä koveta minun\nkuulteni ja poikkeuksetta vakuuttaa, että vaikka hän kyseleekin\ntyttärestänsä, on Natasha kuitenkin niin suuren rikoksen tehnyt,\nettei sitä voi anteeksi antaa. -- Mutta tuo kaikki oli teeskenneltyä.\nOli hetkiä, jolloin hän ikävöi tytärtänsä mitä kovimmin, itki, antoi\nminun kuulteni Natashalle mitä hellimpiä nimityksiä, katkerasti\nvalitti isän ankaruutta. Nikolai Sergeitshin kuullen alkoi hän\nsilloin tällöin tehdä viittauksia, vaikka kylläkin mitä suurimmalla\nvarovaisuudella, ihmisen ylpeydestä, kovasydämmisyydestä, siitä,\nettemme me osaa anteeksi antaa ja ettei Jumalakaan anna semmoisille\nanteeksi; sen enempää ei hän ukon aikana milloinkaan puhunut. Tällöin\nukko aina tuli ankarammaksi ja jurommaksi, istui ääneti rypistynein\nkulmin, taikka toisinaan äkkiä alkoi puhua jostain aivan syrjäisestä\nseikasta, vieläpä lopulta poistui kamariinsa, jättäen meidät kahden\nja siten antaen Anna Andrejevnalle tilaisuuden täydellisesti\nkyyneleillä ja valituksilla ilmaista minulle surunsa. Samoin hän\nmyöskin poistui huoneeseensa aina silloin, kun minä tulin heille, ja\nkun vaan sain tervehtineeksi, antaaksensa minulle tilaisuuden kertoa\nAnna Andrejevnalle viimeisimmät uutiset Natashasta. Niin hän teki\nnytkin.\n\n-- Olen kastunut, sanoi hän vaimolleen heti, kun vain oli sisään\nastunut, -- lähdenpä kamariin, mutta sinä, Vanja, istu täällä.\nSinullehan tapahtui asuntosi suhteen kummallinen juttu; kerroppa se\nmummolle. Minä tulen kohta...\n\nJa hän kiireesti poistui, välttäen katsoakaan meihin, ikäänkuin\nhäveten sitä, että itse antaa meille tilaisuuden puhella toisillemme.\nTällöin aina, varsinkin palattuansa luoksemme, oli hän ankara,\njopa ärtyisäkin sekä minulle, että Anna Andrejevnalle, usein hyvin\njuonikaskin, aivan kuin olisi ollut itselleen vihainen ja harmitellut\npehmeyttään ja myötenantavaisuuttaan.\n\n-- Siinä sen nyt näet, mimmoinen hän on, sanoi mummo, joka nyt jo\noli jättänyt teeskentelemisensä ja kaksimieliset mietteensä, -- aina\nhän on minua kohtaan tuollainen, vaikka tietääkin, että me hyvin\nymmärrämme kaikki hänen viekastelemisensa. Ja minkä vuoksi hänen\npitäisikään minulle teeskennellä! Olenko minä hänelle vieras, vai?\nSamoinpa tyttärensäkin suhteen. Kyllä voisi antaa anteeksi, vieläpä,\nkenties, tahtookin anteeksi antaa, Herra hänet tiesi. Yökaudet itkee,\nitse sen kuulin! Muiden nähden vain on olevinaan ankara. Ylpeys on\nhänet piirittänyt... Isäseni, Ivan Petrovitsh, kerro pikemmin, missä\nhän kävi?\n\n-- Nikolai Sergeitsh? En tiedä; sitä juuri aioin teiltä kysyä.\n\n-- Minäpä tyrmistyin kokonaan, kun hän äsken läksi. Hän on sairas,\nja tämmöisellä ilmalla, yötä vasten, no, ajattelin, varmaankin\njollekin tärkeällä asialle; mutta mikäpä enää olisi tärkeämpi asiaa,\njonka tekin tiedätte? Itsekseni sitä mietiskelen, mutta kysäistä en\nuskalla. Enhän minä nykyään uskalla häneltä enää mitään kysellä.\nHerra Jumala, mitenkä olinkaan peloissani sekä hänen, että tyttäremme\npuolesta. Entäpä, ajattelin, menikin hänen luoksensa; jokohan\nantaisi anteeksi? Hän, näes, on kuullut kaikki, mitä viime aikana on\nNatashalle tapahtunut; minä varmaan arvelen, että hän on kuullut,\nmutta mistä hän tiedot saa -- sitä en ymmärrä. Kovin oli eilen\nikävissään, samoin tänäänkin. Mutta miksikä te ette virka mitään!\nKertokaa, isäseni, mitä siellä nyt on tapahtunut? Odotin teitä kuin\nHerran enkeliä, silmäni venyivät teitä odotellessani. -- Mitä,\nhylkääkö se ilkimys Natashan?\n\nKohta kerroin Anna Andrejevnalle kaikki, mitä vain suinkin tiesin.\nHäneltä minä en koskaan mitään salannut. Kerroin hänelle, että\nnäyttää siltä, kuin Natashan ja Aleshan väli todellakin rikkaantuisi\nja että nyt on asia vakavampi, kuin heidän entiset erimielisyytensä\npurkaukset. Kerroin, että Natasha lähetti minulle eilen kirjeen,\npyytäen minua tänään kello yhdeksän luoksensa, jonka vuoksi minä\nen nyt aikonutkaan heille tulla, mutta Nikolai Sergeitsh minut\nkuitenkin toi. Kerroin ja selitin tarkalleen, että asema yleensä\non nykyään hyvin kriitillinen, että Aleshan isä, joka pari viikkoa\nsitten palasi kotiin, ei tahdo kuullakaan mistään semmoisesta, ja on\nottanut koviin kouriin Aleshan; mutta tärkeintä asiassa on se, että\nAlesha itsekään, nähtävästi, ei ole tarjottua morsianta vastaan,\njopa, kuulumisien mukaan, on rakastunutkin siihen. Vielä lisäsin,\nettä nähtävästi on Natasha minulle lähettämänsä kirjeen kirjoittanut\nkovassa mielenliikutuksessa ollessaan; hän kirjoittaa, että tänä\niltana tulee kaikki ratkaistuksi, mutta mikä? -- sitä ei voi tietää;\noutoa myöskin on se, että hän eilen kirjoitti ja pyytää tulemaan tänä\niltana, vieläpä määräsi tunninkin -- kello yhdeksän. Ja siksipä minun\nvälttämättömästi täytyy lähteä, ja mitä pikemmin lähteäkin.\n\n-- Mene, mene, isäseni, välttämättömästi mene, kiiruhti mummo, --\nkun vain tulee ukko juot teetä... Ah, kun eivät tuo teekeittiötä!\nMatrena! Miks'et tuo teekeittiötä! Rosvo mokoma, etkä tyttö!...\nNo, juot siis teetä, etsi joku syy lähtemiseesi, ja mene. Mutta\nhuomenna välttämättömästi tule ja kerro minulle kaikki; tulekin jo\nvarhaimmin. Jumalani! Oliskohan jotain pahaa tapahtunut! Mitä enää,\najatteles, voi olla nykyistä pahempaa! Kyllä se Nikolai Sergeitsh\ntietää jo kaikki, sydämmeni sanoo minulle, että hän tietää. Minäpä\nsaan Matrenan kautta paljon tietää, hän saa Agashalta, ja Agasha on\nkummityttö Marja Vasiljevnalle, joka asuu ruhtinaan talossa ... no,\nja tiedäthän sinä itsekin sen. Kovin vihainen oli tänään mieheni.\nMinä koetan tuota ja tätä, mutta hänpä vähältä oli kiljaista minulle\nkiukussaan, mutta sitten tuli ikäänkuin hänelle sääli, sanoo: rahaa\non vähän. Ikäänkuin hän rahan tähden vihoitsisi. No, niin, tiedäthän\nsinä meidän suhteemme. Puolisen jälkeen meni nukkumaan. Minä katsoin\nhänen huoneeseensa raosta (on, näes, ovessa semmoinen rako; hän ei\ntiedä sitä olevankaan), ja hänpä, kyyhkyläiseni, pyhäin kuvan edessä\npolvillaan rukoilee Jumalaa. Kun sen näin, lyykähtivät polveni. Ei\nhän huolinut teetä, eikä nukkunut, otti hattunsa ja läksi ulos. Kello\nkävi viidettä, kun läksi. Minä en uskaltanut kysäistäkään -- olisi\ntaas ärjynyt minulle. Usein on hän viime aikoina ärjynyt äkäpäissään,\nenimmäkseen Matrenalle, toisinaan minullekin; ja kun hän alkaa noin\näkäillä, puutuvat heti jalkani ja sydämmeni on halkeamaisillaan.\nSuottahan se niin tekee, tiedänhän sen hyvin, että suotta vain, mutta\nsittenkin pelottaa. Hänen lähdettyänsä rukoilin Jumalaa kokonaisen\ntunnin, jotta Hän toisi hänelle hyvän ajatuksen mieleen. -- Missäs on\nse Natashan kirje, näytäppäs!\n\nMinä annoin sen. Minä tiesin, että Anna Andrejevnan rakkain,\nainainen ajatus oli se, että Alesha, jota hän nimitti milloin\nrosvoksi, milloin tunnottomaksi, tyhmäksi poikanulikaksi, lopulta\nkuitenkin ottaa Natashan vaimokseen ja että hänen isänsä, ruhtinas\nPjotr Aleksandrovitsh siihen suostuu. Saipa mummo semmoista minulle\nsanoneeksikin, vaikka toisella kertaa taas katuikin ja otti sanansa\ntakaisin. Mutta Nikolai Sergeitshille ei hän olisi mistään hinnasta\nnäitä toiveitansa uskaltanut ilmaista, vaikka tiesikin ukon semmoista\nhänestä aavistavan, vieläpä tämä siitä häntä kautta rantain silloin\ntällöin läksyttikin. Minä luulen, että ukko olisi lopullisesti\nkironnut Natashan ja reväissyt hänet ijäksi sydämmestään, jos olisi\nsaanut tietää tuon avioliiton mahdollisuudenkaan.\n\nNiin me silloin luulimme. Hän odotti tytärtänsä täydellä sydämmen\nhalulla, mutta odotti häntä yksin, katuvaisena, semmoisena, joka\nolisi nyhtänyt sydämmestään irti muistonkin Aleshastaan. Se oli\nanteeksisaannin ainoa ehto, vaikka kylläkin sanoilla ilmaisematon,\nmutta kumminkin, ukon luonteeseen nähden, hyvin ymmärrettävä ja\nepäämätön.\n\n-- Tahdoton hän on, tahdoton nulikka, tahdoton ja kovasydämminen,\nniin minä olen aina sanonut, alkoi taas Anna Andrejevna. -- Ei ole\nosattu häntä kasvattaa, tulihan hänestä vain tuollainen tuulihattu;\njättää Natashan mokomankin rakkaudesta, Herrani ja Jumalani! Kuinka\nkäykään Natasha raukalle? Ja mitä hyvää tuokin uudessa morsiamessaan\nlöysi, sitä minä ihmettelen!\n\n-- Minä kuulin, Anna Andrejevna, sanoin minä -- että tuo uusi morsian\non lumoava neito, ja samaa sanoi hänestä Natashakin...\n\n-- Ja sinä älä usko! keskeytti mummo. -- Onpas, muka, lumoava?\nTeikäläisistä hulivileistä ovat kaikki lumoavia, kellä vain hame\nliehuu. Jos Natasha häntä kiittääkin, niin tekee hän sen vain\nhyväsydämmisyytensä vuoksi. Ei hän osaa pidättää tuota häälyväistä\nAleshaa; kaikki hänelle anteeksi antaa, mutta itse kärsii. Kuinka\nmonesti tuo onkaan Natashan jättänyt! Armottomat viholliset mokomat!\nMinuapa, Ivan Petrovitsh, asia kauhistuttaa. Ylpeys on jokaisen\nvallannut. Lauhtuisi edes mieheni, antaisi hänelle anteeksi, pikku\nkyyhkyläiseni, ja toisi hänet tänne. Syleilisin häntä, ihailisin\nhäntä! Onko hän laihtunut?\n\n-- Niin on, Anna Andrejevna.\n\n-- Voi kyyhkyläistäni. Minullepa, Ivan Petrovitsh, tapahtui vahinko!\nKoko yön ja kaiken tämän päivää itkin ... no niin! kerronpa sitten!\n\nJo useasti tahdoin sanoa miehelleni, että hän leppyisi lapsellemme\n-- suoraan en uskalla, mutta noin sukkelalla tavalla, kautta rantain\npuhelen. Itsellänipä sydäntäni kouristaa -- jos ei suuttuisi enemmän\nja kiroaisi kaikkinensa! En ole kuullut hänen vielä kiroavan ...\nsiispä toivon, ettei kiroaisi. Kuinkas käy, jos kiroaa? Jos isä\nkiroaa, Jumalakin rankaisee. Siten elän, joka päivä pelosta vapisen.\nJa sinäkin, Ivan Petrovitsh, häpeäisit toki; meidän kodissahan\nmelkein kasvoit ja vanhempien hyväilyjä meiltä kumpaseltakin sait,\nja nyt -- lumoava, sanoo! Mitäs sinä? Oikeinko lumoava? Mutta\nheidänpä Maria Vasiljevna puhuu paremmin. (Minä, näes tein syntiä,\nkutsuin hänet tuonnoin kerran kahville, kun mieheni aamusella meni\nasioillensa.) Hänpä selitti minulle asian juurta jaksain. Ruhtinas,\nAleshan isä, oli kreivittären kanssa moitittavissa suhteissa.\nKreivitär on, sanotaan, jo kauvan moittinut häntä, miksi tämä ei ota\nhäntä vaimokseen, mutta hänpä vain vetää verukkeita. Ei tuo kreivitär\nmiehensä eläessäkään mikään kunnon vaimo ollut. Kun miehensä kuoli,\nmatkusti hän ulkomaille, ja sielläpä italialaisia ja ranskalaisia\nhänen ympärillään liehui, kuului olleen paroonejakin. Siellä hän\nruhtinas Pjotr Aleksandrovitshinkin pauloihinsa kietoi. Mutta sillä\najalla hänen tytärpuolensa, hänen ensimmäisen miehensä maavuokraajan\ntytär, varttui varttumistansa. Kreivitär, äitipuoli, tuhlasi varansa\nloppuun, mutta Katerina Feodorovna sillä aikaa kasvoi, samoin ne\nkaksi miljoonaa, mitkä vuokraaja-isänsä säästöpankkiin oli hänelle\npannut, myöskin kasvoivat. Nyt sanotaan hänellä olevan kolme\nmiljoonaa. Ruhtinas ajattelikin: mitäs, jos olisi Alesha naittaa! (Ei\nole Matti Myöhänen! Saalistaan ei jätä). Kreivi, tuo hovissa oleva,\nkorkea-arvoinen, heidän sukulaisensa, muistathan hänet -- hänkin\nsuostui; kolme miljonaa ei ole leikin asia. Hyvä on, sanoo, puhukaa\nsiitä kreivittärelle. Ruhtinas ilmaiseekin kreivittärelle tuumansa.\nTuopa alkoi huitoa käsillään, jyristää jaloillaan -- mokomakin,\nsanotaan tuittupääksi naiseksi! Puhutaan, ettei häntä täällä enää\njoka paikassa oteta vastaankaan, puhumattakaan sitten ulkomaista.\nEi, sanoo, sinä, ruhtinas, ota minut vaimoksesi, mutta tytärpuoli ei\nkoskaan tule Aleshalle. Mutta tytönpä, tuon tytärpuolen, sanotaan\nmiltei jumaloivan äitipuoltansa; vähältä, ettei rukoile häntä ja\nkaikessa tottelee. Hiljainen kuuluu olevan, oikea enkelisielu!\nRuhtinas nähtyään, miten on asiat, sanookin: \"sinä, kreivitär,\nole rauhassa. Oman omaisuutesi menetit ja velat sinulla nyt ovat\nsemmoiset, joita et koskaan saa maksetuiksi. Mutta kun tytärpuolesi\ntulee Aleshalle, niin tulee heistä oiva pari: sinun viaton tyttösi\nja minun Alesha hölmöni; me otamme heidät hoitoomme ja yhdessä sinun\nkanssasi holhoamme; silloin tulee sinullekin rahaa. Mutta mitä\nsiitä tolkkua, jos sinä minulle tulisit?\" Semmoinen viekas mies!\nJuupeli! Niin kesti puoli vuotta, kreivitär ei suostunut, mutta nyt,\nkerrotaan, kävi Varshavassa ja siellä suostuikin. Kas sillä tavoin\nminä asian kuulin. Sen kaiken Maria Vasiljevna minulle kertoi, ihan\ntarkalleen, uskottavalta ihmiseltä itse sen kuuli. Niin, nyt siis\nnäet, missä on asia: rahassa, miljooneissa, eikä ollenkaan siinä että\ntyttö olisi lumoava!\n\nAnna Andrejevnan kertomus kummastutti minua. Se oli tarkalleen\nyhtäpitävä sen kanssa, mitä itse joku aika sitten olin Aleshalta\nkuullut. Kertoessaan urhosteli Alesha, ettei hän milloinkaan nai\nrahan vuoksi. Mutta Katerina Feodorovna voitti ja viehätytti hänet.\nAleshalta kuulin myöskin, että kenties hänen isänsä itse nai, vaikka\nnyt ei myönnäkkään sitä huhua todeksi, jottei vielä nyt ärsyttäisi\nkreivitärtä. Edellä jo sanoin, että Alesha hyvin rakasti isäänsä,\nihaili ja kehui häntä ja luotti häneen kuni oraakkeliin.\n\n-- Eipähän tuo ole kreivillistä sukua hänkään, tuo sinun lumoava\nneitosi! pitkitti Anna Andrejevna ärtyneenä siitä, kun tulin\nkehuneeksi nuoren ruhtinaan tulevaa morsianta. -- Olisihan Natasha\npaljonkin sopivampi Aleshalle. Tuohan on vain vuokraajan tytär,\nmutta Natasha on vanhaa aatelis-sukua, korkeasti jalosukuinen neiti.\nUkkoni, näes, eilen (en muistanut sitä teille kertoakaan) aukaisi\noman kirstusensa, sen raudoitetun, -- tiedättehän? ja koko illan\nistui vastapäätä minua ja selaili vanhoja sukukirjojamme. Istuu siinä\nhyvin totisena. Minä neulon sukkaa, enkä katsokaan häneen, pelkään.\nNäkee siis hän, että minä olen vaiti, suuttuu ja itse kutsuu minua\nsekä kaiken iltaa selittelee minulle sukusuhteitamme. Niistäpä\nnäkyykin, että meidän Ichmenevien suku oli jo Juhana Julman aikana\naatelia, ja että minun, Schumilovien, suku oli jo kuuluisa Aleksei\nMichailovitshin aikana, ja näistä on meillä asiakirjat, ja on siitä\nmainittu Karamsinin historiassakin. Niin siis, isäseni, kuten huomata\nvoi, emme me ole ollenkaan siitä piiristä muita huonompia. Kun tuota\nukkoni alkoi selittää, älysin minä heti, mitä hänellä on mielessä.\nVarmaan häntäkin harmittaa, että Natashaa halveksitaan. Rikkaudellaan\nvain pääsivät meidän sivu. No, huolehtikoonpa vain tuo rosvo, Pjotr\nAleksandrovitshia tarkoitan, huolehtikoon hän rikkaudesta -- tunteepa\nhänet jo jokainen, mokoman ahnehtija-sielun. Kerrotaan, että hän\nolisi, muka, Varshavassa kirjoittautunut jesuiitaksi. Onko se totta?\n\n-- Tyhmää lorua se on, vastasin, tahtomattani tullen huomioni siihen\nkiinnittäneeksi, huhu kun vain yhä kierteli.\n\nTieto Nikolai Sergeitshin puuhista paperiensa kanssa oli outoa. Hän\nei ollut ennen milloinkaan ylpeillyt sukuluettelostaan.\n\n-- Kaikki ovat kovasydämmisiä konnia! pitkitti Anna Andrejevna. --\nMitäs hän, kyyhkyläiseni, sureeko, itkeekö hän? Ah, johan sinun on\naika mennä hänen luoksensa; Matrena, Matrena! Rosvo, etkä tyttö; Onko\nNatashaa solvattu? Puhuhan Vanja.\n\nMitäpä olisin hänelle vastannut? Mummo alkoi itkeä. Minä kysäsin,\nmikä vahinko hänelle oli tapahtunut, josta hän taannoin aikoi kertoa.\n\n-- Ah, isäseni, ei ollut kylläksi jo olevista onnettomuuksista,\nnäyttää kuin ei olisi vielä koko katkeruuden kalkki tyhjennetty!\nMuistatko, kyyhkyläiseni, vai etkö muista, minulla oli kultakuorinen\nmetaljonki, muistiksi oli tehty, ja siinä oli Natashan kuva\nlapsuusajaltansa; kahdeksanvuotias oli hän silloin, minun pikku\nenkelini. Olimme sen matkustavalla taiteilijalla silloin teettäneet,\nmutta sinä, nähtävästi, olet sen unohtanut! Taiteilija oli\noivallinen, kuvasi hänet lemmen jumalattareksi: tukka, hänellä oli\nsilloin tuollainen vaalea, suortuvissa; sen lisäksi esitti hän hänet\nharsopaidassa, niin että hipiä sen läpi kuultaa, ja niin suloinen\non hän siinä, että ihailet häntä ihailemasta päästyäsikin. Pyysin\nsilloin taitelijaa maalaamaan hänelle pikkuset siivetkin, mutta\ntaiteilija ei siihen suostunut. Niin siis, isäseni, minä kohta\nnoiden kauhun päiviemme jälkeen otin tuon metaljongin lippaasta ja\nripustin sen nauhaan kaulaani ja siinä sitä ristin vieressä kannoin,\nvaikka itse pelkäsin, että mieheni sen näkisi. Miehenihän käski\nsilloin kaikki Natashan kapineet heittää talosta pois, tahi polttaa,\nettei mikään hänestä meille muistuttaisi. Minäpä tahdoin vaikkapa\nhänen kuvaansa katsella; usein itkin sitä katsellessani, -- olihan\nsiitäkin helpoitusta. Toisinaan taas, yksin jäätyäni, suutelin sitä\nkiihkeästi, oli kuin olisin häntä itseään suudellut: nimittelin sitä\nkaikenmoisilla lempinimillä, ja joka kerta yöksi aina ristinmerkillä\nsiunasin. Puhelin sille kuuluvasti, kun olin yksinäni, kysyin jotain\nja kuvittelin, että hän vastaa minulle, ja sitte taas kysyin. Oh,\nVanja kyyhkyläiseni, raskasta on kertoakin! No, minä olen iloissani,\nettei mieheni edes tästä metaljongista mitään tiedä, eikä ole\nhuomannut. Mutta kun eilen aamulla tavotin kaulastani, ei metaljonkia\nollutkaan, tyhjä nauha oli vain riippumassa; nauha varmaankin kului\npoikki ja metaljonki putosi. Säikähdin hirmuisesti. Aloin hakea;\netsin, etsin, -- ei löydy. Hävisi ja hävinneenä pysyi. Ja minnekäs\nolisi kadonnut? Varmaankin vuoteeseen putosi, ajattelin; pengoin sen\nylös alaisin, -- ei löydy! Jos nauha olisi katkennut ja se olisi\njonnekin huoneeseen pudonnut, niin, varmaankin, joku sen löysi;\nmutta muut sitä eivät voineet löytää, kuin mieheni tai Matrena.\nMatrenaa ei sovi epäilläkään, hän on kaikesta sielustaan minulle\nuskollinen... (Matrena, joko sinä kohta tuot teekeittiön?) No,\najattelin, jos mieheni sen löytää, kuinka silloin käy? Istun nyt niin\nitsekseni, suren ja itken itkemistäni, en voi kyyneleitäni pidättää.\nMutta Nikolai Sergeitsh muuttuu minulle yhä lempeämmäksi; minuun\nkatsoessaan on hän murheinen, niinkuin hänkin tietäisi, minkä vuoksi\nminä itken, säälii minua. Siinäpä itsekseni ajattelenkin: mistä hän\ntietäisi asian? Jospa hän todellakin löysi metaljongin ja heitti\nsen ikkunasta ulos. Voihan hän vihoissaan tehdä niinkin; viskasi\nsen ikkunasta, ja itse nyt on pahoillaan, että sai viskanneeksi. Jo\nminä kävin Matrenan kanssa ikkunan altakin etsimässä, -- en vain\nmitään löytänyt. Hävisi kuin veteen. Koko yön itkin sitä. Ensi kertaa\njäi hän yöksi siunaamattani. Oh, se on huono enne, paha enne, Ivan\nPetrovitsh, hyvää se ei ennusta. Toista päivää itkin lakkaamatta.\nTeitä odotin, kyyhkyläistäni, kuni Jumalan enkeliä, vaikkapa teille\nhuoleni haastaakseni...\n\nJa taas alkoi mummo katkerasti itkeä.\n\n-- Ah, todellakin, unohdinpa teille kertoa! sanoi hän äkkiä ilostuen,\nettä muisti asian, -- kertoiko mieheni teille jotain orvosta?\n\n-- Kertoi, Anna Andrejevna, kyllä hän puhui minulle, että, te olette\nyhdessä suostuneet ottamaan jonkun köyhän orpotytön kasvatiksenne.\nOnko se totta?\n\n-- En ole ajatellutkaan, isäni, en ollenkaan! Enkä huolikaan ketään\norpoa! Sehän vain aina muistuttaisi meille onnettomuuttamme, kovaa\nkohtaloamme. Paitsi Natashaa en huoli ketään. Yksi tytär oli, yksi\nolkoonkin. Mutta mitäpäs se merkinnee, kun mieheni päätti orpotytön\nottaa? Mitä sinä luulet, Ivan Petrovitsh. Tahtooko hän sen minun\nlohdutuksekseni, kun näkee minun itkevän, vai tahtooko hän oman\ntyttärensä kokonaan mielestään karkoittaa ja kiintyä toiseen lapseen?\nMitä hän tiellä sinulle minusta puhui? Miltä hän teistä näytti --\noliko ankara, vihainen? Hst! Jo tulee! Myöhemmin, isäseni, kerrotte\nminulle, sitten!... Muistakin huomenna tulla...\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nUkko astui sisään. Uteliaana ja ikäänkuin jotain häveten katsoi hän\nmeihin, synkistyi ja meni pöydän luo.\n\n-- Missäs teekeittiö, kysäsi hän, -- eikö sitä vieläkään voida\npöydälle tuoda?\n\n-- Tuodaan, isäseni, tuodaan; kas niin, siinä se jo on, sanoi\nhätäisenä Anna Andrejevna.\n\nHeti, kun Matrena oli nähnyt Nikolai Sergeitshin, heti hän ilmestyi\nteekeittiö muassaan, aivan kuin olisi odottanutkin isännän tuloa.\nHän oli vanha, koeteltu ja uskollinen palvelija, mutta kaikista\nmailmassa löytyvistä palvelijoista omatapaisin äkäilijä, luonteeltaan\njärkähtämättömän itsepintainen. Nikolai Sergeitshiä hän pelkäsi\nja hillitsi kielensä hänen läsnä ollessaan. Mutta sen sijaan otti\nhän täyden korvauksen siitä Anna Andrejevnalta, oli raaka joka\naskeleella ja osotti ilmeistä halua pitää emäntäänsä kurissa, vaikka\nsamalla mitä vilpittömimmin rakastikin sekä emäntäänsä, kuin myöskin\nNatashaa. Tämän Matrenan minä opin jo Ichmenevkassa tuntemaan.\n\n-- Hm!... ei ole hauska olla märkänä, mutta tässä _ei tahdota_ antaa\nminulle edes teetäkään, purpatti ukko puoliääneen.\n\nAnna Andrejevna iski minulle silmää. Ukko ei voinut sietää tuollaisia\nsalaperäisiä viittauksia, ja vaikka hän ei juuri nyt meihin\nkatsonutkaan, niin saattoi kasvoistaan huomata hänen hyvin tietävän,\nettä Anna Andrejevna minulle tuon salaisen merkin teki.\n\n-- Kävin asioilla, Vanja, sanoi hän samassa. -- Huono juttu on\nkäsissä. Puhuinko siitä sinulle? Minua syytetään kokonansa.\nTodistuksia, näes, ei ole; tarpeellisia papereita ei ole,\ntiedustukset ovat epäluotettavia... Hm!...\n\nHän tarkoitti omaa riita-asiaansa ruhtinaan kanssa; tuo asia oli\nyhä vielä ratkaisematta ja alkoi kääntyä Nikolai Sergeitshille\nmitä pahimmaksi. Minä pysyin vaiti, en tiennyt, mitä sanoisin. Hän\nkatsahti minuun epäilevästi.\n\n-- Ja mitäs sitten! lausui hän äkkiä, niinkuin olisi ärtynyt meidän\näänettömyydestämme, -- mitä pikemmin, sen parempi. Konnaksi minua\neivät voi saada, vaikka tuomitsevatkin minun maksamaan. Minulla\non puhdas omatuntoni, he saavat päättää miten vain haluttaa.\nOnhan silloin kumminkin asia päättynyt, joskin tuottavat minulle\naineellisen häviön... Jätän kaikki ja muutan Siperiaan.\n\n-- Herra varjelkoon, mihin aikoo! Miksikä niin kauas! ei Anna\nAndrejevna voinut olla sanomatta.\n\n-- Minkäs lähellä täällä on? kysäsi ukko jyrkästi, ikäänkuin olisi\nilostunut vastaansanomisesta.\n\n-- No, kumminkin ... ihmisiä on lähellä ... alkoi Anna Andrejevna ja\nkatsahti minuun surullisena.\n\n-- Ketä ihmisiä! ärjäsi ukko, siirtäen katseensa minusta takaisin\nvaimoonsa. -- Millaisia ihmisiä? Ryöväreitä, valehtelijoita,\npettureitako? Semmoisia on kaikkialla paljon; älä ole milläsikään,\nniitä löydämme Siperiassakin. Ja jos sinä et halua lähteä kanssani,\nniin jää tänne, en minä väkisin pakota.\n\n-- Isäseni, Nikolai Sergeitsh! Kenenkä luo sinusta jäisin! hätääntyi\nAnna Andrejevna parka. -- Eihän minulla, paitsi sinua, ole muuta\nket...\n\nHän keskeytti sanansa, vaikeni ja loi minuun säikähtyneen katseen,\nikäänkuin pyytäen puolustusta ja apua. Ukko oli ärtyisä, tarttui\nkiinni joka sanaan; ei sopinut häntä ensinkään vastustaa.\n\n-- Rauhoittukaa, Anna Andrejevna, sanoin minä, -- ei Siperiassa\nolekaan niin huono olla, kuin meistä näyttää. Jos käy onnettomasti\nja teidän täytyy myödä Ichmenevka, niin on Nikolai Sergeitshin\ntuuma oikein hyvä. Siperiassa voi saada hyvän yksityisen toimen, ja\nsilloin...\n\n-- Kas niin, hyvä, että edes sinä, Ivan, puhut asiaa. Niin minä olen\najatellut. Jätän kaikki ja matkustan sinne.\n\n-- No, sitä minä en osannut odottaa! huudahti Anna Andrejevna ja\nlöi käsiään yhteen. -- Ja sinäkin, Vanja, puhut samaa! Sinulta Ivan\nPetrovitsh, minä en osannut sitä odottaa... Muistaakseni, ette te\nsaaneet meiltä kokea milloinkaan muuta, kuin hyvää, ja nyt...\n\n-- Ha, ha, haa! Mitäs sinä odotit? Milläpäs me käymme elämään,\najatteleppas! Rahat ovat menneet, viimeinen kopekka on menossa!\nEtköhän vain käske menemään ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshin luo\npyytämään häneltä armoa?\n\nKuultuansa ruhtinasta mainittavan, alkoi mummo pelosta vavista.\nKädessään oleva teelusikka alkoi helistä teelautasta vasten.\n\n-- Ei, todellakin, pitkitti Ichmenev, innostuttaen itseään\nvihaisella, itsepintaisella riemuitsemisella, -- kuinka sinä luulet,\nVanja, jos todellakin lähtisi! Miksikä lähteä Siperiaan? Parasta lie,\nettä minä tässä puen itseni juhlapukuun, kampaan ja silitän tukkani;\nAnna Andrejevna valmistaa uuden rintamuksen (eihän semmoisen henkilön\nluo muuten sovi mennä!), kaiken lisäksi ottaa vielä sormikkaat,\nja niin lähteä hänen jalosukuisuutensa luo: isäseni, teidän\nylhäisyytenne, ruokkijani, isä-armaani! Anna anteeksi ja armahda,\nanna leipäpala, -- vaimo, pienet lapset!... Niinhän, Anna Andrejevna?\nSitäkö sinä haluat?\n\n-- Isäseni ... minä en halua mitään! Niin vaan,\nymmärtämättömyydessäni tulin sanoneeksi; suo anteeksi, jos pahoitin\nsinut, älä vain huuda, lausui mummo, pelosta yhä kovemmin vavisten.\n\nOlen varma, että tällä hetkellä hänen sielunsa kestää mitä katkerinta\ntuskaa, nähdessään vaimoparkansa kyyneleet ja pelon; olen varma,\nettä häneen koski paljon kovemmin, kuin vaimoonsa, mutta hän ei\nvoinut itseänsä hillitä. Siten käy toisinaan mitä parhaimmille, mutta\nheikkohermoisille ihmisille, jotka, huolimatta hyväsydämmisyydestään,\nviehättyvät löytämään itsellensä nautintoa omasta tuskastaan ja\nvihastaan, koettavat purkaa vihaansa, hinnasta mistä hyvänsä,\ntoista kohtaan mitä loukkaavimmalla tavalla, vieläpä tekevät siten\naivan syyttömälle ja pääasiallisesti aina likeisimmällensä. Naiset,\nesimerkiksi, tuntevat toisinaan halua tuntea itsensä onnettomiksi,\nsorretuiksi, vaikkei olisi pienintäkään syytä siihen. Löytyy paljon\nmiehiä, jotka ovat tämmöisten naisten kaltaisia, eivätkä nuo miehet\nole ensinkään heikkoja, tai heissä ei löytäisi mitään naismaista.\nIchmenev tunsi halua riitelemiseen, vaikka hän tuosta halustaan itse\nenimmin kärsi.\n\nMuistan, että samassa tuli mieleeni ajatus: eikös ukko sittenkin\nole tehnyt tämän edellä jotain semmoista, jota Anna Andrejevna\nhänestä epäili! Entäpäs jos Herra taivuttikin hänen mielensä ja\nhän kävi Natashan luona, paluumatkalla katui päätöstänsä, taikka\nei liene jokin asia onnistunut, lie mennyt joku aikomuksensa\nmyttyyn, -- niinkuin hyvin sopi odottaakin, -- ja nyt hän palasi\nkotiin suuttuneena, masennuksissa, häveten äskeisiä toiveitansa\nja tunteitansa, etsien, kehenkä voisi kohdistaa vihansa oman\nheikkoutensa tähden ja valiten vihansa esineeksi juuri ne, joita\nenimmän epäili samankaltaisista toiveista ja tunteista. Ehkäpä\nhän, tahtoen antaa anteeksi tyttärellensä, mielessään kuvitteli\nvaimoparkansa iloa ja riemua, ja, yrityksensä myttyyn mentyä,\n_tietysti_, tämä ennen kaikkea sai siitä kärsiä.\n\nMutta vaimoparkansa surkeus, hänen pelosta vapisemisensa, se liikutti\nukkoa. Näytti, niinkuin hän olisi hävennyt vihastuneensa ja hetkisen\najaksi hän asettui. Olimme kaikki ääneti; minä koetin olla katsomatta\nhäneen. Mutta tätä hyvää hetkeä ei kestänyt kauan. Käyköön kuinka\ntahansa, mutta hänen piti saada purkaa sydämmensä, vaatikoon se\nhinnakseen vaikka viimeisenkin perheonnen särkymisen, tuottakoon\nvaikka kirouksen.\n\n-- Näetkös, Vanja, sanoi hän äkkiä, -- minua säälittää, minä en\ntahtoisi puhua, mutta tuli semmoinen aika, ja minun täytyy tuoda\nkaikki ilmi, ilmaista kaikki ilman mitään koukuttelemisia, niinkuin\nrehellisen ihmisen tuleekin tehdä ... ymmärrätkö, Vanja? Olen\niloinen, että sinä tulit, ja sen vuoksi tahdon sinun kuullesi sanoa\nkovasti, niin, että _toisetkin_ sen kuulisivat, että koko tämä\njoutava asia, kaikki nuo kyyneleet, huokailemiset, onnettomuuden\nvaikeroimiset minua lopultakin jo ilettävät. Se, jonka minä ehkä\nkivulla ja verenvuodolla sydämmestäni irti repäsin, se ei enää\nkoskaan pääse takaisin sydämmeeni palaamaan. Niin! Minä sen sanoin\nja sanani pidän. Minä tarkoitan sitä asiaa, joka tapahtui puoli\nvuotta sitten, ymmärräthän, Vanja! -- ja minä puhun siitä niin\npeittelemättä, niin suoraan juuri sen vuoksi, ettet sinä millään\ntavoin voisi erehtyä sanojeni merkityksestä, lisäsi hän, luoden\nminuun hehkuvan katseen ja nähtävästi koettaen välttää vaimonsa\nsäikähtynyttä katsetta. -- Sanon vielä kerran: se on hullutusta;\nminä en huoli!... Minua harmittaa enin se, että minua, ikäänkuin\nhupsua, ikäänkuin suurinta roistoa pitävät kaikki semmoisena, jolla\nvälttämättömästi täytyy olla niin alhaiset, niin heikot tunteet ...\nluulevat, että minä tulen surusta mielipuoleksi... Joutavia! Minä\nheitin pois luotani, minä unhotin entiset tunteet! Minulla ei ole\nmuistoja entisyydestä ... niin! niin! niin! ja niin!...\n\nHän hypähti seisoalleen ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että teekupit\nhelisivät.\n\n-- Nikolai Sergeitsh! Ettekö te ollenkaan sääli Anna Andrejevnaa!\nKatsokaahan, mitä te hänelle teette, sanoin minä, voimatta enää\npidättää itseäni, ollen melkein epätoivossa vaimoraukan tähden. Mutta\nminä vain kaasin öljyä tuleen.\n\n-- En sääli! huudahti hän vavisten ja vaaleten, -- en sääli,\nsillä ei minuakaan säälitä. En sääli, kun minun omassa kodissani\ntehdään salaliittoja minun häväistyn pääni varalle kelvotonta\nelämää viettävän tyttären puolesta, joka ansaitsee kirouksen ja\nrangaistuksen!...\n\n-- Isäni! Nikolai Sergeitsh, älä kiroa!... Tee muuta mitä vain\ntahdot, älä vain kiroa tytärtäsi! huudahti Anna Andrejevna.\n\n-- Kiroan! huusi ukko entistään kahta kovemmin, -- sillä minulta,\nsorretulta, häväistyltä, vaaditaan, että minä menisin tuon kirotun\nluo ja pyytäisin häneltä anteeksi! Niin, niin se on. Sillä minua\npiinataan lakkaamatta, päivin ja öin omassa kodissani kyyneleillä,\nhuokailemisilla, tyhmillä viittauksilla! Tahdotaan saada minut\nheltymään... Katso, katso, Vanja, lisäsi hän, vetäen vapisevalla\nkädellään povitaskustansa papereita, -- tässä ovat otteet meidän\nriita-asiastamme! Se kääntyy siksi, että minä olen varas, olen\nvalehtelija, että minä ryöväsin hyväntekijäni!... Minulta on viety\nkunnia, minut on häväisty tuon kelvottoman takia! Tuossa, katso,\nkatso!...\n\nJa hän alkoi heitellä takkinsa povitaskusta pöydälle monenlaisia\npapereita, yhden toisensa jälkeen, kärsimättömästi hakien niiden\njoukosta sitä, jota oli aikonut minulle näyttää; mutta etsimänsä\npaperi vain ei tahtonut löytyä. Malttamattomuudessaan tempasi hän\ntaskustaan kaikki, mitä käteensä sattui, ja äkkiä -- jokin raskas ja\nhelähtävä putosi pöydälle... Anna Andrejevna huudahti. Siinä oli se\nkadonnut metaljonki.\n\nMinä tuskin uskoin silmiäni. Veri kohosi ukon päähän ja punasi\nhänen poskensa; hän vavahti. Anna Andrejevna seisoi kädet yhteen\nliittyneinä ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Vaimoparan kasvoilla\nsäteili kirkas, iloinen toivo. Tuo puna miehensä kasvoilla, tuo ukon\nneuvottomuus meidän edessämme ... niin, hän ei ollut erehtynyt, hän\nnyt käsitti, millä tavalla oli metaljonki häneltä kadonnut!\n\nHän ymmärsi, että miehensä oli löytänyt metaljongin, tuli tuosta\nlöydöstä iloiseksi ja, ehkä riemusta vavisten, mustasukkaisena\npiilotti sen itsellensä kaikkien muiden silmiltä; että jossain\nyksinänsä, salaa kaikilta, hän äärettömällä rakkaudella katseli\nlempilapsensa armaita kasvoja, -- katseli, eikä kyllästynyt taas\nuudestaan katsellakseen; että hän, kenties samoin kuin äitiparkakin,\nsulkeutui yksiksensä puhellakseen rakkaalle Natashallensa,\nmiettiäkseen hänen vastauksiansa, ja vastatakseen itse Natashan\noletettuihin kysymyksiin; mutta yölläpä, jäytävän ikävän ahdistaessa,\ntuskan pusertamain kyynelten rintaansa tukahduttaessa, hyväili ja\nsuuteli rakasta kuvaa ja kirouksen sijaan rukoili anteeksiantoa ja\nsiunausta sille, jota ei tahtonut nähdä ja jota muiden aikana oli\nkiroavinansa.\n\n-- Kyyhkyläiseni, sinä siis vielä rakastat häntä! huudahti Anna\nAndrejevna, voimatta enää pidättää itseänsä ankaran isän edessä, joka\nmuutamia minuttia tämän edellä oli kironnut hänen Natashaansa.\n\nMutta kun ukko oli vain kuullut hänen huudahduksensa, niin samassa\nmieletön raivo välähti hänen silmissään. Hän tempasi metaljongin,\niski sen voimakkaasti lattiaan ja alkoi raivosasti talloa sitä\njalallansa.\n\n-- Ikuisesti, ikuisesti ole kirottu! kähisi hän hengästyneenä.\n\n-- Ikuisesti, ikuisesti!\n\n-- Jumalani! huudahti äiti, -- hänetkö, hänetkö! Minun Natashaaniko!\nHänen kasvojansa ... polkee jaloillansa! Tyranni! Tunteeton,\nkovasydämminen ylpeilijä!\n\nKuultuansa vaimonsa vaikerruksen, mieletön vanhus pysähtyi\nkauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut. Äkkiä kaappasi hän\nlattialta metaljongin ja alkoi kiirehtiä pois huoneesta, mutta,\nastuttuansa pari askelta, lankesi polvillensa, tarttui käsillään\nedessään olevaan sohvaan ja voimattomana antoi päänsä vaipua alas.\n\nHän itki ääneensä kuni lapsi, kuni nainen. Tyrskähdykset ahdistivat\nhänen rintaansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet reväistä sen\nkappaleiksi. Ankara vanhus muuttui äkkiä pientä lasta heikommaksi.\nOi, nyt hän enää ei voinut kirota; hän ei enää hävennyt meitä\nkumpaakaan ja, rakkauden raivoisassa vallassa, hän taas meidän\nnähden suuteli lukemattomia kertoja sitä kuvaa, jota äsken oli\njaloin polkenut. Näytti siltä, kuin kaikki hellyys, kaikki\nrakkaus tyttäreensä, jota oli niin kauvan pidätetty, olisi nyt\nkiiruhtanut tulemaan esille estämättömällä voimalla, ja voimakkaalla\npurkauksellansa siksi särkenyt koko hänen olentonsa.\n\n-- Anna anteeksi hänelle, anna anteeksi! huudahti Anna Andrejevna,\nkumartuen hänen puoleensa ja syleillen häntä. -- Palauta hänet\nvanhempainsa kotiin, kyyhkyläiseni, niin itse Jumala viimeisellä\ntuomiolla lukee hyväksesi leppymisesi ja armeliaisuutesi!...\n\n-- Ei, ei! En koskaan! huudahti ukko kähisevällä, tukahtuneella\näänellä.\n\n-- En koskaan! En koskaan!\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nMinä jouduin Natashan luo vasta myöhään, kello kymmenen illalla.\nHän asui silloin Fontankan varrella, Semenovan sillan lähellä,\nkauppias Kolotushkinin suuressa, likaisessa talossa, sen neljännessä\nkerroksessa. Ensi aikana kodista poistuttuansa asui hän, samoin\nkuin Aleshakin, hyvässä asunnossa, joka, vaikka olikin pieni, silti\noli mukava ja aistikas, Liteinin varrella, kolmannessa kerroksessa.\nMutta pianpa nuoren ruhtinaan varat supistuivat. Musikin opettajaa\nhänestä ei tullut, mutta hän alkoi lainailla ja siten joutui hän\nsuuriin velkoihin. Rahat käytti hän asunnon koristamiseen, lahjoihin\nNatashalle, joka ei hyväksynyt hänen tuhlailemistansa, torui häntä,\nuseinpa itkikin. Sydämmeltänsä tunteellinen ja palvelevainen Alesha\nusein viikkokauden mielissänsä tuumiskeli, mitenkä voisi Natashalle\njotain lahjoittaa ja mitenkä hän ottaa lahjan vastaan, joka piti\ntämmöisiä hetkiä juhlapäivinänsä, joka jo edeltäkäsin riemastuneesti\nkertoi minulle odotuksistansa ja haaveistansa, tuli alakuloiseksi\nNatashan torumisista ja kyyneleistä. Minua usein säälitti silloin\nnähdä häntä; myöhemmin oli noiden lahjojen tähden heidän välillänsä\nsoimauksia, harmia ja riitaakin. Sitä paitsi tuhlasi Alesha paljon\nrahoja salaa Natashasta; mieltyi toverien seuraan, oli Natashalle\nuskoton. Kävi kaikenmoisten Josefiinojen ja Miinojen luona; ja\nkumminkin Natashaa hän rakasti yhtä hellästi. Hän rakasti Natashaa,\nja samalla kärsi siitä; usein tuli hän minun luokseni suruisena ja\nlevottomana, puhui, ettei hän ansaitse Natashan pikkusormeakaan, että\nhän tuntee itsensä törkeäksi ja vihaiseksi, ei voi ymmärtää häntä\neikä ansaitse hänen rakkauttansa.\n\nOsaksi hän olikin oikeassa, sillä heidän välillänsä oli täydellinen\neroavaisuus; Natashan suhteen hän tunsi itsensä lapseksi ja\nlapsena häntä Natasha pitikin. Kyynelsilmin tunnusti hän minulle\ntuttavuutensa Josefiinan kanssa samassa rukoillen, etten minä\npuhuisi siitä Natashalle, mutta kun hän peloissaan ja arastellen\ntoisinaan läksi noiden tunnustusten jälkeen Natashan luo minun\nkanssani (välttämättömästi minun kanssani, vakuuttaen, ettei hän\nnyt rikoksensa jälkeen uskalla katsoa Natashaan, ja minä yksin vain\nvoin häntä tukea) niin Natasha, heti kun oli häneen katsahtanut,\narvasi asian. Natasha oli hyvin luulevainen, mutta, käsittämätöntä\nkyllä, aina antoi anteeksi Aleshalle tämän huikentelevaisuudet.\nTavallisesti kävi näin: Alesha astuu minun muassani sisään, alkaa\narasti puhella hänen kanssansa, arkailevalla hellyydellä katsoen\nhänen silmiinsä. Natasha heti huomaa, että siinä on syyllinen, mutta\nei ole tietävinänsäkään, ei milloinkaan alota puhella siitä, ei utele\nmitään, päin vastoin heti osottaa hänelle vielä enemmän lempeyttä,\nenemmän hyväilyjä, on kahta ilosempi, -- eikä se ollut häneltä mitään\nleikkiä tai mietittyä viekkautta. Ei, tälle ihanalle olennolle oli\narmahtaminen ja anteeksiantaminen jotain loppumatonta nautintoa;\nniinkuin hän olisi itse tuossa Aleshalle anteeksiantamisessa\nlöytänyt jotain erityistä sievistynyttä suloutta. Tosi kyllä,\nettä tällöin vielä asia koski vain Aleshan huikentelevaisuutta.\nKun nyt Alesha näki Natashan lempeänä ja anteeksiantavana, ei hän\nvoinut enää salata, mutta kohta tunnusti kaikki, tunnusti ilman\nmitään kyselemisiä, -- keventääkseen sydäntänsä ja \"ollaksensa\nentisekseen\", sanoi hän. Saatuansa anteeksi, riemastui hän,\nvieläpä toisinaan itkikin ilosta ja mielihyvästä, suuteli ja\nsyleili Natashaa. Sen jälkeen tuli hän kohta iloiseksi ja alkoi\nlapsellisella avomielisyydellä kertoa pienimmätkin yksityiskohdat\nlempiseikkailuistansa Josefiinan kera, nauroi, siunaili ja kehui\nNatashaa, ja ilta kului onnellisesti ja iloisesti.\n\nKun kaikki rahansa olivat lopussa, alkoi hän myydä koruesineitä.\nNatashan tahdosta vuokrattiin pieni, huokea asunto Fontankan\nvarrella. Irtaimiston myyntiä jatkettiin; täytyipä Natashan myydä\nvaatteitansakin, hän alkoi jo etsiä työtä; kun Alesha sai tämän\nkuulla, ei hänen epätoivollaan ollut rajoja; hän soimasi itseänsä,\nhuudahteli, että hän halveksii itseänsä, mutta ei kumminkaan\nkoettanutkaan asiaa auttaa. Nyt oli jo lopussa viimeisetkin\ntulolähteet; ei enää ollut muuta turvaa kuin työ, mutta maksu siitä\noli mitättömän pieni.\n\nAlussa, kun he vielä asuivat yhdessä, riitaantui Alesha siitä isänsä\nkanssa. Ruhtinaan silloiset tuumat, naittaa Alesha kreivittären\ntytärpuolen Katarina Feodorovna Filimonovin kanssa, olivat vasta\nalussa, mutta hän piti vahvasti kiinni tuosta tuumastansa; hän vei\nAleshan kanssansa tämän tulevan morsiamen luo, pyyteli poikaansa,\nettä tämä koettaisi olla miellyttävä, kehoitti häntä kovuudella\nja ystävällisillä neuvoilla, mutta asia meni myttyyn kreivittären\nsyystä. Silloin alkoi isäkin olla välinpitämätön poikansa suhteesta\nNatashaan, heitti kaikki ajan tehtäväksi, ja, tuntien poikansa\nhäälyväisyyden, luotti siihen, että tuo rakkaus pian sammuu. Että\nAlesha ottaisi Natashan vaimoksensa, siitä ei ruhtinas viime aikana\npaljon ensinkään huolehtinut. Mitä taas tuli rakastuneihin, niin\nlykkäsivät he asiansa ratkaisun siksi, kunnes tulisi sovinto isän\nkanssa sekä yleensä siksi, kunnes olo-suhteet muuttuisivat. Muuten\nsaattoi huomata, ettei Natasha tahtonut tuota seikkaa ottaa puheeksi.\nAlesha, kahden kesken ollessamme, sanoi minulle, että hänen isänsä\ntuntui olevan niinkuin hiukan hyvilläänkin tästä asiasta: häntä\nilahdutti tässä seikassa se, että tämäkin on omiansa masentamaan\nIchmenevia. Muodon vuoksi vain oli hän edelleen tyytymätön poikansa\nkäytökseen, ja vähensi häneltä jo ennestään antamansa pienen\nrahamäärän (siinä suhteessa oli hän ylenmäärin saita), uhkasipa\nkokonaan lakkauttaa rahojen antamisen. Mutta kohta ruhtinas\nmatkusti Puolaan kreivittären jälestä, jolla siellä oli asioita,\nja jonka kosiskelemista hän yhä innokkaasti pitkitti; Alesha oli\nkylläkin vielä liian nuori naitettavaksi, mutta morsian oli kovin\nrikas, ja mahdotonta oli päästää tämmöistä tilaisuutta ohi menemään.\nLopultakin ruhtinas saavutti pyrintöjensä päämaalin. Saimme huhuna\nkuulla, että kosiminen on viimeinkin kääntynyt suotuisalle tolalle.\nTähän aikaan, josta tässä kerron, oli ruhtinas juuri palannut\nPietariin. Hän otti poikansa ystävällisesti vastaan, mutta tämän\nyhä jatkuva suhde Natashaan häntä vastenmielisesti hämmästytti.\nHäntä alkoi epäilyttää ja peloittaa. Ankarasti ja jyrkästi vaati hän\nnoiden suhteiden lopettamista, mutta kohta keksi paljoa paremman\nkeinon ja vei Aleshan kreivittären luo käymään. Tämän tytärpuoli\noli hyvin kaunis, milt'ei kaunotar, vielä melkein lapsi, mutta,\nhänellä oli erinomainen sydän, avomielinen, puhdas sielu, hän oli\niloinen, ymmärtäväinen, lempeä. Ruhtinas luuli, että puolen vuoden\naika oli tehnyt tehtävänsä, ettei Natasha enää ollut Aleshalle\nuutuuden viehätystä, ja ettei Alesha nyt enää tule arvostelemaan\ntulevaa morsiantansa samalla mitalla, kuin puoli vuotta tätä ennen.\nHän arvasi vain osiksi... Alesha todellakin tunsi viehätystä. Lisään\ntähän vielä, että isä äkkiä muuttui tavattoman lempeäksi poikaansa\nkohtaan, (vaikk'ei hän rahaa sittenkään tälle antanut). Alesha\naavisti, että tuon lempeyden alla piilee taipumaton, muuttumaton\npäätös asiasta, ja siitä hän suri, vaikk'ei tosin surrutkaan niin,\nkuin jos hän ei olisi joka päivä nähnyt Katarina Feodorovnaa. Minä\ntiesin, ettei Alesha ollut enää viiteen päivään käynyt Natashan\nluona. Astuessani Ichmeneviltä Natashan luo, levottomana mietiskelin,\nmitä hän tahtoikaan minulle sanoa? Jo kaukaa näin minä valon hänen\nikkunastansa. Meidän kesken oli jo pitemmän aikaa ollut sopimus,\nettä hän asettaisi palavan kynttilän ikkunalle, jos hänen täytyy\nvälttämättömästi tavata minua, niin että jos minä satuin läheltä\nkulkemaan (ja tämä tapahtuikin melkein joka ilta), niin voin minä\ntuosta ikkunan tavattomasta valaistuksesta arvata, että minua\nodotetaan ja kipeästi tarvitaan. Viime aikoina oli hän useasti\nasettanut palavan kynttilän ikkunalle...\n\n\n\n\nXV.\n\n\nMinä tapasin Natashan yksinänsä. Hän käveli edestakaisin lattialla;\nkätensä olivat ristissä rintansa päällä, itse oli hän vaipunut\nsyviin mietteisiin. Teekeittiö oli jo kauan aikaa seisonut pöydällä\nminua odottamassa. Ääneti ja hymyillen ojensi Natasha minulle\nkätensä. Kasvonsa olivat kalpeat, niillä näkyi sairaloinen ilme.\nHänen hymyilyssään oli jotain kärsivää, hellää, odottavaa. Siniset,\nkirkkaat silmänsä näyttivät tulleen suuremmiksi entistänsä, tukkansa\nikäänkuin tuuheammaksi, -- tähän kaikkeen oli hänen laihtumisensa ja\nkivulloisuutensa syynä.\n\n-- Minä jo ajattelin, ettet sinä tulekaan, sanoi hän antaessaan\nminulle kättä, -- ajattelin jo lähettää Mavran tiedustamaan sinusta;\nluulin, etkö liene taas sairastunut?\n\n-- En minä sairastanut, en voinut päästä, kohta kerron asian. Mutta\nkuinka on sinun asiasi, Natasha? Mitä on tapahtunut?\n\n-- Ei ole tapahtunut mitään! vastasi hän ikäänkuin kummastellen. --\nKuinka niin?\n\n-- Sinähän kirjoitit ... eilen kirjoitit, että tulisin, vieläpä\nmääräsit tunninkin, ettei ennen eikä myöhempään; tämä ei näytä enää\ntavalliselta.\n\n-- Ah, niin! _Häntähän_ minä eilen odotin.\n\n-- Mitä, eikö hän vieläkään ole käynyt?\n\n-- Ei. Minä ajattelin: jos hän ei tule, niin täytyy neuvotella sinun\nkanssasi, sanoi Natasha, vähän aikaa vaiti oltuansa.\n\n-- Odotitkos sinä häntä tänä iltana?\n\n-- En, en odottanut, sillä tänä iltana on hän _siellä_.\n\n-- Mitenkä sinä luulet, Natasha, tuleeko hän enää ollenkaan?\n\n-- Tietysti tulee, vastasi Natasha, katsahtaen minuun hyvin totisena.\n\nHäntä ei miellyttänyt, että minä niin tiheään tein kysymyksiä. Olimme\ntaas ääneti ja pitkitimme kävelyämme lattialla.\n\n-- Minä yhä sinua odotin, Vanja, alkoi hän taas hymyillen, -- ja\ntiedätkös, mitä minä tein? Kävelin tässä edestakaisin ja luin runoja\nulkoa. Muistatkos tuon runon, jossa on tiukunen ja talvinen tie: \"Jo\nteekeittiö pöydällä poristen soi\"... kun me yhdessä sinun kanssasi\nlausuimme:\n\n    Jopa taukosi tuisku; tie valoisa on,\n    Lukemattomin silmin jo katsovi yö...\n\n-- Ja sitten:\n\n    Väliin kuuluvi -- intoisa laulu jo soi,\n    Kera kulkusen helkkyelee:\n    \"Tänne joutunet koska sä, armahin, oi, --\n    Sua sieluni kaihoelee!\n    Elo herttainen on! Heräs aamun kun koi\n    Sua kaihoan kohta, mun kultaseni;\n    Jo teekeittiö pöydällä poristen soi,\n    Valon hehkua uunista valkea loi\n    Väriverhoille vuoteheni\"...\n\n-- Kuinka kaunis runo! Kuinka kiduttavia säkeitä, Vanja, ja mimmoinen\nfantastinen, laveneva kuva! Se on kuni kanvakangas, jolle on kuvion\nkaava sommiteltu -- saat ommella siihen minkälaisilla väreillä\nvain haluat! Se sisältää kaksi tunnelmaa: menneen ja nykyisen. Tuo\nteekeittiö, värillinen vuodeverho -- se on niin kotoista... Niin on\ntodellakin meidän piirikaupunkimme porvarien pikku taloissa; minä\nolen näkevinäni sen talonkin, -- se on uusi, hirsistä rakennettu,\neikä vielä ole laudoilla vuorattu... Ja sitten toinen, tämmöinen kuva:\n\n    Väliin kuuluvi taas -- sama laulu jo soi\n    Kera kulkusen kaihoa vaan:\n    \"Missä kaukana lienetkin, kultani, oi?\n    Milloin taaskin sun nähdä mä saan?\n    Elo lohdutta on! Asunnossani nyt\n    On niin ahdas, ja kylmä, ja kolkkoa vain...\n    Alla akkunan surkastui ruususeni,\n    Halla hyinen sen kurjaksi kouristeli --\n    Huolen haikean siitäkin sain.\n    Väri verhojen kaunis on hälventynyt;\n    Kuljen sairasna ma: luokse äidin en käy;\n    Kenpä lohtua tuo, kun ei armasta näy...\n    Mulle mummo vain kiukuttelee\"...\n\n-- \"Kuljen sairasna nyt\" ... tuo \"sairasna\" on niin ihanasti sanottu!\n\"Kenpä lohtua tuo\" -- kuinka paljon hellyyttä, hekumaa onkaan tuossa\nrunossa, on muistojen tuottamaa kärsimystä, vieläpä semmoista\nkärsimystä, jota itse itselleen on saattanut, ja jota vielä sittenkin\nihaelee... Jumalani, kuinka kaunista tuo on! Aivan niinkuin elämässä\nusein tapahtuukin.\n\nHän vaikeni, ikäänkuin olisi koettanut tukahduttaa pyrkivää itkuansa.\n\n-- Kyyhkyläiseni, Vanja! sanoi hän jonkun ajan kuluttua, ja äkkiä\ntaas vaikeni, niinkuin olisi itsekin unhottanut sen, mitä aikoi\nsanoa, vaiko sanoikin hän sen niin vain, mitään tarkoittamatta,\njonkin äkkinäisen tunteen valtaamana.\n\nKoko ajan me yhä kävelimme edestakaisin lattialla. Pyhimyksen\nkuvan edessä paloi tuli. Viime aikoina oli Natasha käynyt yhä\njumalisemmaksi, eikä kärsinyt siitä hänelle puhuttavan.\n\n-- Mitä, onko huomenna juhla? kysäsin minä. -- Sinulla on tuli\npyhimyksen kuvan edessä.\n\n-- Ei ole ... mitäs, Vanja, istuppas, olet kai jo väsynyt. Tahdotko\nteetä? Ethän vielä ole juonut?\n\n-- Istukaamme, Natasha. Jo minä teetä join.\n\n-- Mistä sinä läksit tänne?\n\n-- _Heidän_ luotaan.\n\nNiin me aina nimitimme Natashan vanhempien kotia.\n\n-- _Heiltäkö_ tulet? Kuinka sinä ehdit? Menitkö sinne itsestäsi, vai\nkutsuttiinko?\n\nHän asetti minulle kysymyksen toisensa jälkeen. Mielenkuohu\nteki hänen kasvonsa entistä vaaleammiksi. Minä kerroin tarkkaan\nkohtaukseni isä-ukon kanssa, samoin puheemme äidin kera, sekä\nmetaljonki-kohtauksen, -- kerroin sen tarkkaan yksityiskohdissaan. En\nkoskaan salannut häneltä mitään. Hän kuunteli ahnaasti, jättämättä\nhuomaamatta ainoatakaan sanaa. Kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.\nMetaljonkikohtaus eniten hänen mieltänsä kiinnitti.\n\n-- Malta, malta, Vanja, sanoi hän, useasti keskeyttäen puheeni, --\nkerro tarkemmin, kaikki, niin tarkkaan, kuin voit; sinä et kerro\noikein tarkkaan!...\n\nMinä kerroin sen toisen, kolmannenkin kerran, yhä vastaillen hänen\ntekemiinsä tiheisiin kysymyksiin yksityiskohdista.\n\n-- Ja oikeinko todella sinä luulit, että hän kävi luonani?\n\n-- En tiedä, Natasha, enkä osaa sanoa, mitä luulin. Että hän suree\nsinua ja rakastaa sinua -- se on selvä; mutta että hän olisi käynyt\nluonasi, se ... se...\n\n-- Ja hän suuteli metaljonkia? keskeytti Natasha. -- Mitä hän\nsuudellessaan sanoi?\n\n-- Yksityisiä sanoja, huudahduksia vain; nimitteli sinua mitä\nhellimmillä nimillä, kutsui sinua...\n\n-- Kutsuiko?\n\n-- Niin.\n\nNatasha alkoi hiljaa itkeä\n\n-- Vanhusparkani! sanoi hän. -- Ja jos hän tietääkin kaikki, sanoi\nNatasha taas jonkun ajan kuluttua, -- niin eihän se ole kumma. Onhan\nhänellä Aleshan isästäkin tarkat tiedot.\n\n-- Natasha, lähde kanssani heille, sanoin minä arasti.\n\n-- Milloin? kysyi hän vaaleten ja pikkusen kohoten tuolilta?\n\nHän luuli, että minä pyydän lähtemään nyt heti.\n\n-- Ei, Vanja, sanoi hän, laskien kummankin kätensä olalleni ja\nsuruisesti hymyillen, -- ei, kyyhkyläiseni; sinä yhä puhut oikein,\nmutta ... parempi on, ettet siitä puhu.\n\n-- Eikös siis koskaan, eikö milloinkaan pääty tämä kauhea ristiriita?\nhuudahdin minä suruissani. -- Oletko sinä todellakin niin ylpeä,\nettet tahdo ottaa ensi askelta. Se on sinun velvollisuutesi, sinun\non se ensiksi tehtävä. Ehkäpä isäsi vain sitä odottaakin antaaksensa\nsinulle anteeksi... Hän on isä, sinä olet häntä loukannut! Tunnusta\noikeaksi hänen ylpeytensä, onhan se luonnollinen! Sinun täytyy se\ntehdä. Koeta, ja hän on antava sinulle anteeksi ilman minkäänlaisia\nehtoja.\n\n-- Ilman ehtoja! Se on mahdotonta; äläkä, Vanja, toru minua turhaan.\nSitä olen ajatellut päivin sekä öin. Sen jälkeen, kun minä heiltä\nläksin, ehkei ole kulunut ainoatakaan päivää, milloin minä en\nolisi sitä miettinyt. Ja monastihan olemme sinunkin kanssasi siitä\npuhuneet. Tiedäthän sinä itsekin, että se on mahdotonta!\n\n-- Koetapas!\n\n-- Ei, ystäväiseni, se ei käy päinsä. Jospa koettaisinkin, niin\nsillä vain saattaisin hänet ankarammaksi. Kokonaan mennyttä et voi\npalauttaa, ja, tiedätkös, mitä juuri tässä ei voi saada takaisin?\nEi enää saa takaisin niitä onnellisia lapsuuden päiviä, jotka minä\nheidän seurassaan vietin. Jos isäni antaisikin anteeksi minulle, niin\nei hän kuitenkaan enää tuntisi minua. Hän rakasti tyttöstä, suurta\nlasta. Hän ihaili minun lapsellista vilpittömyyttäni; hyväillessään\nminua hän silitteli vieläkin päätäni samoin, kuin silloin, kun minä\nolin vasta seitsenvuotias ja, istuessani hänen sylissänsä, laulelin\nhänelle lapsellisia laulujani. Aina syntymästäni hamaan viimeiseen\niltaan asti tuli hän vuoteeni luo ja siunasi minut yöksi. Vielä\nkuukausi ennen onnettomuutemme päivää osti hän minulle korvarenkaat,\ntehden sen salaa minusta (vaikka minä sen kumminkin tiesin), iloitsi\nkuni lapsi ajatellessaan iloani tuon lahjan johdosta, ja sitten\nsuuttui kovasti kaikille ja minullekin, kun sai minulta kuulla,\nettä minä korvarenkaiden ostamisesta jo aikaa ennen tiesin. Kolme\npäivää ennen lähtöäni hän huomasi, että olin suruinen ja samassa\ntuli hän itsekin huolesta kipeäksi ja -- ajatteleppas! -- saadakseen\nminut iloiseksi, hän hankki liput teatteriin! Ihan totta totisesti,\nhän tahtoi siten parantaa minut! Sanon sinulle vieläkin, että hän\ntunsi ja rakasti tyttöstä eikä tahtonut ajatellakaan, että minäkin\njoskus tulen täysi-ikäiseksi naiseksi. Semmoista ei koskaan tullut\nmieleensäkään. Nyt jos minä palajaisin kotiin, ei hän tuntisikaan\nminua. Jospa vaikka antaisikin anteeksi, niin kenenkä hän nyt\nkohtaisi? Minä en ole enää se, mikä olin, en ole enää lapsi, olen jo\npaljon elänyt. Jos miten koettaisinkaan olla mieliksensä -- tulee hän\nsittenkin kaihoamaan mennyttä onnea, suremaan, etten enää ollenkaan\nole se, mikä olin silloin, kun hän minua vielä lapsena ollessani\nrakasti; ja mennythän meistä kaikista aina paremmalta näyttää!\nSitähän me kaiholla muistelemme! Oi, kuinka ihana onkaan menneisyys,\nVanja, huudahti hän, viehättyneenä muistelmistansa, keskeyttäen\nitsensä tällä huudahduksella, joka kirvelemällä hänen sydämmestänsä\npääsi ilmi.\n\n-- Tuo kaikki, -- mitä sinä, Natasha, puhuit, on totta, sanoin minä.\n-- Siis hänen tulee uudestaan oppia sinua tuntemaan, ja rakastamaan.\nPääasia on -- oppia tuntemaan! Mitäs! Hän tulee sinua rakastamaan.\nVoitkohan sinä todellakin luulla, ettei hän voisi tuntea, ymmärtää ja\nrakastaa sinua, hän, jolla on moinen sydän!\n\n-- Ah, Vanja, älä tee minulle väärin! Ja mitäpä erinäistä minussa\nolisi ymmärtämistä? En minä sanoillani sitä tarkoittanut. Näetkös,\nasia on semmoinen, että isänkin rakkaus on itsekästä. Häntä\nharmittaa, että asiani Aleshan kera alkoi ja kehittyi ilman hänen\nmyötävaikutustansa, hän ei siitä tiennyt, ei huomannutkaan. Hän\ntietää, ettei hän sitä aavistanutkaan, ja rakkautemme onnetonta\nseurausta, minun kotoa lähtemistäni, hän juuri pitää \"kiittämättömän\"\nsalaperäisyyteni tuloksena. Minä en mennyt hänen tykönsä asian\nalulla ollessa, en tunnustanut hänelle jokaista sydämmeni liikettä\naina rakkauteni alusta asti; päinvastoin, minä salasin kaikki, minä\npiilouduin häneltä, ja, Vanja, minä vakuutan, tämä hänen sisimmässä\nsielussaan tuntuu vielä loukkaavammalta, solvaavammalta, kuin\nrakkauteni seuraukset, -- se, että minä läksin heidän luotaan ja\nantausin kokonaan rakastettuni omaksi. Olkoonpa niinkin, että hän\nisän tavalla ottaisi minut vastaan lämpimästi ja hellästi, mutta\nvihollisuuksien siemen sittenkin jäisi jälelle. Huomenna, tai\nylihuomenna alkaisi pahastuminen, pahoitteleminen ja soimaukset.\nSitä paitsi ei hän anna anteeksi ilman ehtoja, vaikka minä sanonkin\nsydämmeni totuuden, että hyvin käsitän, kuinka suuresti häntä\nsolvasin, kuinka suuresti olen hänen edessään syyllinen. Ja vaikka\nse tekeekin minulle kipeätä, jos hän ei ottaisi uskoaksensa, kuinka\nkalliisti minä onneni olen saanut maksaa, mitä kärsimyksiä olen\nsaanut kestää, niin kumminkin minä voitan tuon kipuni, kestän\nkaiken, -- mutta tämäkin on hänestä oleva vähän. Hän on vaativa\nminulta mahdottomia korvaukseksi: hän vaatii, että minä kiroaisin\nentisyyteni, kiroaisin Aleshan ja katuisin rakastaneeni Aleshaa. Hän\nvaatii mahdottomia -- menneen palauttamista ja elämämme viimeisen\npuolen vuoden ajan pois pyyhkimistä. Mutta minä en voi kirota ketään,\nen voi katua mitään. Sen piti niin olla ... niin se tapahtui... Ei,\nVanja, nyt en voi. Ei ole aika vielä tullut.\n\n-- Milloinka tulee se aika?\n\n-- En tiedä... Täytynee tuo tuleva onni, jotenkin ansaita, lunastaa\nse joillakin uusilla kärsimyksillä. Kärsimykset puhdistavat kaiken...\nOih, Vanja, kuinka paljon kipua onkaan elämässä!\n\nMinä vaikenin ja katsoin miettivästi häneen.\n\n-- Mitä sinä minuun niin katsot, Alesha, tuota -- Vanja? kysäsi hän\nhymyillen nimen erehdykselleen.\n\n-- Minä tarkastelen sinun hymyilyäsi, Natasha. Mistä sinä sen opit?\nEt sinä muulloin tällä tavoin hymyillyt.\n\n-- Mitäpä sinä siis nyt huomaat hymyilyssäni?\n\n-- Entistä lapsellista vilpittömyyttä tosin siinä vielä on...\nMutta, kun sinä hymyilet, niin näyttää kuin samalla jokin kova kipu\nsydäntäsi ahdistaisi. Sinä olet laihtunut, Natasha, mutta tukkasi\nnäyttää ikäänkuin tuuheammaksi käyneen... Mikä puku sinun päälläsi\non? Onko se vielä kotona tehtyjä?\n\n-- Kuinka paljon sinä rakastatkaan, Vanja, sanoi hän vastaukseksi,\nluoden minuun lempeän katseen. -- No, mitenkä sinä, mitä sinä nyt\nteet? Mitenkä on asiasi?\n\n-- Ne ovat entisellään, yhä kirjoitan romaaneja; vaikealta vain\ntuntuu, ei tahdo sujua. Innostus on loppunut. Voisihan sitä kyllä\nkirjoittaa, ehkä tulisi huvittavakin, mutta on sääli pilata hyvää\naihetta. Se on nykyaikainen. Määräajaksi välttämättömästi täytyisi\nsaada aikakauskirjaan. Olenpa ajatellut heittää sikseen romaanin\nkirjoittamisen, keksiä jonkun kertomuksen, tuommoista jotain helppoa\nja suuremmoista, mutta ei vain synkkää... Semmoista ei suinkaan...\nKaikkien täytyy iloita ja riemuita!\n\n-- Sinäpäs vasta työmuurahainen! Entäs Smith?\n\n-- Hänhän kuoli.\n\n-- Eikö hän kummitellut sinulle? Minä kysyn tosissani, Vanja; olethan\nsairas, hermosi ovat pilalla, aina vain mietiskelyä. Kun sinä kerroit\nminulle tuon asunnon hyyräämisestäsi, minä sinussa semmoista silloin\nhuomasin. Onko asuntosi kostea, eikö ole hyvä?\n\n-- Kostea se on. Sattuipa minulle tänä iltana eräs seikka... Mutta --\nkerronpahan siitä sitten.\n\nHän ei kuullut enää puhettani, mutta istui syvissä ajatuksissa.\n\n-- En käsitä, kuinka minä voin silloin lähteä pois _heidän_ luotaan;\nolin silloin kuumesairas, lausui hän, luoden minuun katseen, jolle en\nodottanut vastausta.\n\nJos nyt olisin puhunut hänelle, ei hän olisi puhettani kuullutkaan.\n\n-- Vanja, sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, -- minä pyysin sinua\ntänne asiassa.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Minä eroan hänestä.\n\n-- Erositko jo, vai aiotko erota?\n\n-- Täytyy lopettaa tämä tämmöinen elämä. Minä kutsuinkin sinut,\nsanoakseni sinulle kaikki, kaikki, mitä on säästynyt ja mitä minä\nolen sinulta salanut tähän saakka.\n\nTällä tapaa hän aina alkoi puheensa, uskoessaan minulle kaikki\nsalaiset aikomuksensa, ja melkein aina oli niin, että nuo salaisuudet\nminä olin jo kauan sitten kuullut juuri häneltä.\n\n-- Ah, Natasha, minä olen tuon kuullut sinulta jo tuhannen kertaa!\nTietysti, yhdessä te ette voi elää, teidän välinen yhdysside on\njotain kummallista, teillä ei ole mitään yhteistä. Mutta ...\nriittääkö sinulla voimia?\n\n-- Tähän saakka on minulla ollut vain aikomus, nyt olen minä\nlopullisesti päättänyt. Minä rakastan häntä rajattomasti, mutta,\nkuitenkin, näyttää siltä että minä olen hänen pahin vihollisensa;\nminä turmelen hänen tulevaisuutensa. Täytyy vapauttaa hänet.\nVaimokseen ei hän voi minua ottaa; hänellä ei ole voimia tehdä\nisänsä tahtoa vastaan. Enkä minäkään tahdo häntä mitenkään sitoa. Ja\nsentähden minä oikein iloitsen, että hän on rakastunut morsiameen,\njota hänelle ehdotellaan. Nyt hänen on helpompi minusta erota. Minun\ntäytyy se tehdä! Se on velvollisuuteni... Kun minä rakastan häntä,\nniin olenkin velvollinen uhraamaan hänelle kaikki, olen velvollinen\nhänelle näyttämään toteen rakkauteni, sitä vaatii velvollisuus! Eikö\nniin?\n\n-- Mutta ethän sinä saa häntä siihen taipumaan.\n\n-- Minä en koetakaan häntä taivuttaa. Minä kohtelen häntä, kuten\ntähänkin asti, jos hän vaikka tuossa hetkessä tulisi tähän. Mutta\nminun täytyy löytää keino, jotta hän helpommin voisi, omantuntonsa\nsiitä soimaamatta, jättää minut. Kas, se minua vaivaa, Vanja. Auta\nminua. Etkö voisi jotain neuvoa minulle antaa?\n\n-- Siihen on vain yksi keino, vastasin minä, -- unohtaa hänet\nkokonaan ja rakastua toiseen. Mutta tuskinpa sekään auttaa. Tunnethan\nsinä hänen luonteensa. Nyt hän ei ole viiteen päivään käynyt luonasi.\nOtaksu, että hän kokonaan hylkäsi sinut: mutta jos sinä vain\nkirjoittaisit hänelle, että sinä luovut hänestä, tulee hän viipymättä\nluoksesi.\n\n-- Miksikä sinä häntä vihaat, Vanja?\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin juuri, sinä! Sinä olet hänen vihamiehensä, olet salaa sekä\njulki! Sinä et voi puhua hänestä ilman ettet kostontuumia mielessäsi\nhaudo. Tuhansia kertoja olen minä huomannut, että mieluisin työ\nsinulle on saada häntä halventaa ja mustata! Niin juuri, saada\nmustata, minä puhun totta!\n\n-- Ja jo tuhannesti olet sinä sitä minulle sanonut. Olkoon kylliksi,\nNatasha, älkäämme puhuko siitä enää.\n\n-- Minä tahtoisin muuttaa toiseen asuntoon, sanoi hän jonkun aikaa\nvaitioltuamme. -- Älä sinä, Vanja, suutu minulle...\n\n-- Mitäpäs siitä, hän tulee toiseenkin asuntoosi, enkä minä,\njumaliste, ollenkaan ole suuttunut.\n\n-- Rakkaus on voimallinen, uusi rakkaus kyllä voi pidättää hänet.\nJos hän palaakin luokseni, niin eiköhän vain hetkiseksi, vai kuinka\nluulet?\n\n-- Enpä tiedä, Natasha, hänen koko olentonsa on niin sanomattoman\nomituinen, hän tahtoo ottaa tuon vaimoksensa, tahtoo myöskin sinua\nrakastaa. Hänelle voivat nuo kumpainenkin käydä päinsä.\n\n-- Jos minä vain tietäisin varmaan, että hän rakastaa tuota toista,\ntekisin minä päätökseni... Vanja! Älä salaa minulta mitään! Tiedätkö\nsinä jotain, jota et tahdo minulle sanoa, vai etkö?\n\nHän loi minuun levottoman, tutkivan katseen.\n\n-- Ystäväiseni, minä vakuutan kunniasanalla etten tiedä mitään\nsemmoista; sinulta minä en ole koskaan mitään salannut. Mutta kuules,\nmitä minä ajattelen: ehkäpä hän ei olekaan niin kovin rakastunut\nkreivittären tytärpuoleen, kuten sinä luulet. Jos se onkin tuommoista\nviehätystä vain...\n\n-- Niinkö luulet, Vanja? Jumalani, jospa minä tietäisin sen\nvarmasti! Oi, mitenkä minä soisinkaan näkeväni hänet juuri tällä\nhetkellä, jospa saisin vain katsahtaa häneen. Arvaisin kaikki hänen\nkasvoistansa! Mutta hän ei ole täällä! Ei ole!\n\n-- Odotatko sinä häntä, Natasha?\n\n-- En, hän on tuon toisen luona; minä tiedän sen; minä lähetin\ntiedustamaan häntä.\n\nVoi, kuinka minä haluaisin nähdä tuon toisenkin. Kuules, Vanja, minä\nehkä puhun joutavaa, mutta enkö minä mitenkään saisi nähdä tuota\ntoista, enkö voisi missään häntä kohdata? Mitä sinä luulet?\n\nHän odotti levottomuudella, minkä vastauksen minä annan.\n\n-- Nähdä hänet kyllä voi. Mutta eihän näkeminen yksistään riitä.\n\n-- Ei tarvitsisi muuta, kuin nähdä: muut seikat minä kyllä arvaisin.\nKuules, minähän olen tullut tyhmäksi; astuskelen, astuskelen tässä,\naina yksin, aina yksin, -- yhä mietiskelen; mietteeni käyvät kuin\nvihuri, on niin raskasta! Minä ajattelin näin: etkö sinä voisi\ntutustua häneen? Onhan kreivitär (tuonnoin sinä itse kerroit) kehunut\nsinun romaaniasi; käythän sinä toisinaan ruhtinas R:n illatsuissa;\nhän kuuluu käyvän siellä myöskin. Koeta sovittaa niin, että siellä\nsinut esitetään hänelle. Ja voisihan Aleshakin tutustuttaa teidät.\nSittenpä sinä kertoisitkin minulle hänestä.\n\n-- Natasha, ystäväni, jääköön se asia tuonnemmaksi. Mutta -- oikeinko\ntodella sinä luulet riittävän itselläsi voimia erotaksesi Aleshasta?\nTarkastelepas itseäsi, oletko sinä nyt levollisella mielellä?\n\n-- Riittää! vastasi hän tuskin kuuluvasti. -- Kaikki hänen tähtensä.\nKoko elämäni olkoon hänelle! Mutta, tiedäs, Vanja, minä en jaksa\nkestää sitä, että hän nyt on tuon toisen luona, minut unohti, istuu\nhänen vierellään, juttelee, nauraa, muistathan, niinkuin hän tuonnoin\ntäällä istui... Katsoo suoraan tuon silmiin; aina hän niin katsoo, --\neikä mieleensäkään johdu nyt, että minä olen täällä -- sinun kanssasi.\n\nHän ei lopettanut lausettansa, katsahti minuun epätoivoisena.\n\n-- Ja sinähän, Natasha, vasta äsken, juuri nyt puhuit...\n\n-- Erotkaamme, erotkaamme kaikki samalla! keskeytti hän minut\nsäihkyvin katsein. -- Minä annan siihen suostumukseni... Mutta\nvaikeata on, Vanja, jos hän itse ensiksi hylkää minut! Ah, Vanja,\ntätä tuskaani! En ymmärrä itseäni: järki sanoo näin, ja itse asiassa\nkäy toisin. Kuinka onkaan kanssani käyvä!\n\n-- Rauhoitu, Natasha, rauhoitu!\n\n-- Ja näin on ollut jo viisi päivää, lakkaamatta, joka hetki...\nUnissani, nukkuissani -- yhä vain häntä ajattelen! Tiedäs, Vanja,\nlähdetään sinne, saata minua sinne!\n\n-- Älä nyt turhia, Natasha.\n\n-- Lähdetään vaan! Sinua minä odotinkin, Vanja! Kolme päivää olen\nsitä jo ajatellut. Siitä minä sinulle kirjoitinkin... Sinun pitää\nsaattaa minua; sinä et saa sitä minulta kieltää... Minä odotin sinua...\nkolme päivää... Siellä on tänään illatsu ... hän on siellä ...\nlähdetään!\n\nHän oli kuni kuumeen houreissa. Eteisessä kuului ääniä; kuului,\nniinkuin Mavra olisi kinastellut jonkun kanssa.\n\n-- Maltappas, Natasha, ken siellä on? kysäsin. -- Kuunteleppas!\n\nHän alkoi kuunnella, epäilevästi hymyillen, ja äkkiä vaaleni kovin.\n\n-- Jumalani! Ken siellä? lausui hän tuskin kuuluvalla äänellä.\n\nHän aikoi pidättää minua, mutta minä menin eteiseen Mavran luo. Aivan\noikein! Se olikin Alesha. Hän kyseli jotain Mavralta, tämä taas\nalussa ei päästänyt häntä.\n\n-- Mistä mokoma ilmaantui? sanoi Mavra valtansa tuntevan äänellä. --\nMitä? Missä maleksit? No, mene mene! Minua sinä et vain petä! Mene\nvaan; mitähän vastaat!\n\n-- Minä en pelkää ketään! Minä menen sisälle! sanoi Alesha, hiukan\nhämillään.\n\n-- No, mene! Olet liian kerkeä!\n\n-- Kyllä menenkin! Kas! Tekin täällä! sanoi hän minut nähtyänsä,\n-- kuinka mainio asia, että tekin olette täällä! Tässäpä minäkin,\nnäettehän, mitenkä minä nyt...\n\n-- Astukaa vain sisään, mitä te pelkäätte? vastasin hänelle.\n\n-- Minä en pelkää mitään, sen voin vakuuttaa, sillä, jumaliste, se ei\nole minun syyni. Te kai luulette, että minä olen syyllinen? Saattepa\nnähdä, minä kohta todistan syyttömyyteni. Natasha, saako tulla?\nhuudahti hän jonkinlaisella teeskennellyllä urhoudella, pysähtyen\nsuljetun oven taa.\n\nEi kuulunut vastausta.\n\n-- Mitäs tämä? kysäsi hän levottomasti.\n\n-- Ei mitään, Natasha oli juuri siellä, vastasin, -- ehkäpä jotain?...\n\nAlesha aukaisi varovasti oven ja arkana tarkasteli huonetta. Sisällä\nei ollut ketään.\n\nÄkkiä hän huomasi Natashan ikkunan ja kaapin välisessä nurkassa. Hän\nseisoi siinä, ikäänkuin joltakin piiloutuen, kalman kalpeana. Tuota\nmuistellessani en voi nytkään olla hymyilemättä. Varovasti ja hiljaa\nlähestyi Alesha häntä.\n\n-- Natasha, miksikä piilousit? Terve, Natasha, lausui Alesha arasti,\njonkinlaisella pelolla katsellen häntä.\n\n-- No, mitäs, no ... ei mitään! vastasi Natasha hämillään, niinkuin\nhän olisikin ollut syyllinen. -- Sinä ... tahdotko teetä?\n\n-- Natasha, kuule ... lausui Alesha kokonaan hämillään. -- Sinä\nehkä pidät minua syyllisenä... Mutta minä en ole syyllinen, en\nhituistakaan! Kuules, minä heti kerron sinulle.\n\n-- Mitäpäs siitä? kuiskasi Natasha. -- Ei, ei, ei huoli ... anna\nkätesi ja ... siinä kaikki ... niinkuin ennenkin... Hän tuli pois\npiilostaan; puna alkoi palata poskillensa. Hän katsoi maahan,\nniinkuin ei olisi uskaltanut katsoa Aleshaan.\n\n-- Oi, Jumalani! huudahti Alesha riemuissaan, -- jos minä olisin\nsyyllinen, en minä, varmaankaan, uskaltaisi nyt enää katsoakaan\nhäneen! Katsokaas, katsokaas! huudahti hän minulle, -- nyt näette:\nhän pitää minua syyllisenä; kaikki ovat minua vastaan, kaikki seikat\novat minua vastaan! Viiteen päivään en käy! Huhu käy, että minä olen\nuuden morsiamen luona -- ja mitä? Hän jo antaa minulle anteeksi!\nHän heti sanoo: \"anna kätesi ja siihen jääköön kaikki!\" Natasha,\nkyyhkyläiseni, enkelini! Minä en ole syyllinen, tiedä se! Ei ole\nminussa hituistakaan syytä! Päinvastoin! Päinvastoin!\n\n-- Mutta ... _siellähän_ sinun nyt piti olla... _Sinnehän_ sinut\nkutsuttiin... Mitenkäs sinä tänne? Pal... Paljonko kello on?\n\n-- Puoli yksitoista! Minä olinkin siellä... Mutta minä tekeysin\nsairaaksi ja läksin pois ja -- tämä on ensimäinen, ihan ensimäinen\nkerta näinä viitenä päivänä, kun minä olen vapaa, kun sain\ntilaisuuden irtautua heistä tullakseni sinun luoksesi, Natasha.\nSe on, minä olisin ennenkin voinut tulla, mutta tahallani jätin\ntulematta! Miksi? Sinä heti kuulet sen, minä selitän sen; sen vuoksi\nminä nyt tulinkin, jotta selittäisin; mutta, jumaliste, tällä\nkerralla minä en ole yhtään syyllinen, en yhtään! En yhtään!\n\nNatasha kohotti päätänsä ja katsahti häneen. Mutta hän katsoi vastaan\nniin avonaisesti, niin totuuden mukaisesti, kasvonsa olivat niin\niloiset, niin rehelliset, niin riemuisat, että oli aivan mahdotonta\nolla uskomatta sanojansa. Minä luulin, että he huudahtavat ja\nkiiruhtavat syleilemään toisiansa, kuten usein ennen moisissa\nsovintotilaisuuksissa. Mutta Natasha, ikäänkuin onnen painostamana,\npainoi päänsä alas ja äkkiä ... alkoi hiljaan itkeä... Nyt ei Alesha\nvoinut pidättää itseänsä. Hän heittäytyi Natashan jalkoihin. Hän\nsuuteli Natashan käsiä, jalkoja; hän oli kuni mielipuoli. Minä\ntarjosin Natashalle tuolin. Hän istuutui. Jalkansa eivät enää voineet\nhäntä kannattaa.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nHetkisen kuluttua me nauroimme kuni hupsut.\n\n-- Antakaa, antakaahan minun kertoa, sanoi Alesha sointuvalla,\nheleällä äänellä. -- Te luulitte, että kaikki on samaa, kuin\nennenkin... että minulla on vain mitätön asia... Minä vakuutan\nteille, että asiani on mitä hauskimpia. Vaikenettekohan jo kohtakin!\n\nHän niin mielellään tahtoi kertoa. Hänet nähdessä saattoi luulla\nhänellä tärkeitäkin uutisia olevan. Mutta naivi ylpeytensä,\nteeskennelty mahtavuutensa sai Natashan yhä enemmän nauramaan.\nTahtomattani täytyi minunkin yhtyä nauruun. Ja mitä enemmän\nAlesha meille äkäili, sitä enemmän me nauroimme. Aleshan harmi ja\nlapsellinen epätoivo saattoivat meidät lopulta semmoisiksi, että\njos meille näytti vaikka sormen päätä, kuten mitshmanille Gogolin\nkertomuksessa, sai se meidät rajuimman naurun valtaan. Mavra tuli\nkeittiöstä, asettui ovelle ja harmistuneena katseli meitä, ollen\npahoillaan siitä kun Alesha ei saanutkaan Natashalta toria, kuten hän\nhyvillä mielin näinä viitenä päivänä oli odottanut, vaan sitä vastoin\nkaikki olivat niin iloisia.\n\nViimein huomattuaan, että naurumme Aleshaa harmitti, lakkasi Natasha\nnauramasta.\n\n-- Mitä sinä sitten aiot kertoa? kysäsi hän.\n\n-- Mitä, pitääkö valmistaa teetä, vai? ehätti Mavra kysymään.\n\n-- Mene, Mavra, mene, sanoi Alesha, huitoen käsillään Mavralle,\nkoettaen ajaa hänet pois. -- Minä kerron kaikki, mitä oli, kaikki,\nmitä on ja kaikki, mitä tulee, sillä minä tiedän kaiken sen. Kyllä\nnäen, ystäväni, te haluatte tietää, missä näinä viitenä päivänä olen\nollut, -- sen kaiken minä tahdon kertoa, mutta te ette salli. No, ja\nensiksikin, minä olen koko ajan valehdellut sinulle, Natasha, koko\ntämän ajan, jo kauvan aikaa valehtelin, ja sepä juuri onkin pääasia.\n\n-- Valehtelitko?\n\n-- Niin, valehtelin, ja jo kokonaisen kuukauden; jo ennen isäni\nkotiin tuloa aloin valehdella; nyt tuli aika tunnustaa kaikki\npeittelemättä. Kuukausi sitten, kun isäni vielä oli matkoilla, sain\nminä äkkiä häneltä mahdottoman suuren kirjeen ja salasin sen teiltä\nkumpaseltakin. Kirjeessä hän suoraan ja lyhyesti, -- ja, huomatkaa\nse, niin totisella tavalla, että minä oikein säikähdin -- ilmoittaa\nminulle, että minun kosimisasiani on saatu suotuisaan loppuun, että\nmorsiameni on ihanne-ihminen; että minä tietysti en ansaitse häntä,\nmutta kumminkin minun välttämättömästi täytyy hänet ottaa. Ja siksipä\nhän käskee, että olisin valmis, että karkottaisin päästäni kaikki\nhullutukset ja niin edespäin, -- no, tietty se, mitkä hullutukset.\nKas, tämän kirjeen minä salasin teiltä.\n\n-- Etpä ollenkaan salannut! keskeytti Natasha, -- olipa millä\nkehaista! Asia kumminkin on niin, että sinä kirjeen saatuasi\nheti siitä kerroit. Minä muistankin, mitenkä kohta muutuit hyvin\nkuuliaiseksi, oikein helläksi etkä poistunut luotani, aivan kuin\nolisit jotain pahaa tehnyt, ja koko kirjeen vähissä erin kerroit\nmeille.\n\n-- Mahdotonta, pääasiaa varmaan en kertonut. Kenties te jotain\narvasitte, se olkoon teidän asianne, minä vain en ole kertonut. Minä\nsalasin ja kärsin hirveästi.\n\n-- Minä muistan, Alesha, että te silloin usein kysyitte neuvoani ja\nminulle kerroitte kaikki, tietysti vähittäin, arveluina, sanoin minä,\nkatsoen Natashaan.\n\n-- Kaikki kerroit! Älä suotta siinä kehukaan! sanoi Natasha. -- Ja\nmitäpä sinä voisit salata? Sinäkö osaisit valehdella? Jopa Mavrakin\ntiesi koko asian. Tiesithän sinä, Mavra?\n\n-- Miksikä en olisi tietänyt! vastasi Mavra pistäen päänsä ovesta. --\nKolmena ensi päivänä kaikki kertoi. Sinäkö osaisit viekastella!\n\n-- Hyi, kun harmittaa puhella teidän kanssanne! Sinä teet kaiken\ntämän vain vihassasi, Natasha! Ja sinä, Mavra, myöskin erehdyt. Minä\nmuistan, että olin silloin kuin mielipuoli; muistatkos, Mavra?\n\n-- Kuinkas en muistaisi. Olethan sinä nytkin, kuin mikäkin mielipuoli.\n\n-- Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Muistappas! Silloin ei meillä ollut\nrahaa, ja sinä kävit panttaamassa minun hopeaisen sikarikoteloni;\nja sinulle, Mavra, salli minun huomauttaa, että sinä olet liian\nepäkohtelias minulle. Ja siihen on Natasha sinut totuttanut. No,\nolkoon, että minä todellakin teille kaikki kerroin jo silloin,\nvähittäin (nyt johtuu se mieleeni). Mutta henkeä, kirjeen henkeä te\nette tiedä, ja kirjeessähän onkin pääasia se, missä hengessä se on\nkirjoitettu. Sitä minä tarkoitan.\n\n-- No, missä hengessä se sitten oli kirjoitettu? kysäsi Natasha.\n\n-- Kuules, Natasha, sinä kysyt -- ikäänkuin laskisit leikkiä. _Älä\nlaske leikkiä_. Minä vakuutan sinulle, asia on hyvin tärkeä. Se oli\nsemmoisessa hengessä, että käteni hervahtivat. Ei vielä koskaan isäni\nminulle sillä tapaa puhunut. Se on, pikemmin Lissabon sortuu, kuin\nhänen tahtonsa jää täyttämättä; kas, semmoinen henki oli kirjeessä.\n\n-- No, no, kerroppas; miksikä sinä sitten salasit sen minulta?\n\n-- Oh, kaikkeapas! Etten sinua säikyttäisi. Toivoin itse voivani\nkaikki hyvin sovittaa. No, niin siis, tuon kirjeen jälkeen, kun\nisäni palasi, alkoivat kärsimykseni. Minä valmistausin vastaamaan\nhänelle lujasti, selvästi, totisesti, mutta jostain syystä ei\nse onnistunutkaan. Ja hän kun ei edes kysellytkään; mokomakin\nviekas! Päin vastoin oli olevinaan, niinkuin asia olisi jo kokonaan\nratkaistu, ja meidän välillämme ei voisikaan olla minkäänlaista\nriitaa ja erimielisyyttä. Kuulethan, _ei voisikaan olla;_ mokomaa\nitseluottamusta! Minulle oli hän oikein lempeä, hellä. Minä oikein\nhämmästyin. Kuinka viisas hän onkaan, jospa te tietäisittekään, Ivan\nPetrovitsh! Hän on hyvin paljon lukenut, paljon tietää; jos vain\nkerran katsotte häneen, tietää hän jo kaikki teidän ajatuksenne\naivan kuin omansa. Kas, senpä vuoksi lienevätkin nimittäneet hänet\njesuiitaksi. Natasha ei kärsi, että minä häntä kehun. Älä suutu,\nNatasha. No, niin siis ... mutta sivumennen sanoen: hän ei alussa\nantanut minulle rahaa, mutta nyt eilen jo antoi. Natasha, enkelini!\nNyt on loppunut köyhyytemme! Kas tässä! Sen, mitä hän minulta oli\nrangaistukseksi pidättänyt puolena vuotena, eilen kaikki antoi;\nkatsokaas, minkä verran; minä en vielä ole laskenutkaan. Mavra,\nkatsoppas, kuinka paljon on rahaa! Nyt ei enää tarvitse lusikoita ja\nnappeja pantata!\n\nHän veti taskustansa jotensakin paksun pakan seteleitä, ehkäpä noin\npuolentoista tuhatta ruplaa, ja laski sen pöydälle. Mavra tarkasteli\nsitä ihmetellen ja kehui Aleshaa. Natasha käski kertomaan lisää.\n\n-- No, niin siis -- mitäpä tekisin, ajattelin? pitkitti Alesha. --\nKuinka voisin tehdä hänen tahtoansa vastaan? Se on, minä valalla\nvakuutan teille kummallekin, että jos hän olisi ollut minulle\nvihainen, eikä niin hyvä, en minä olisi huolinut mistään. Olisin\nsuoraan hänelle sanonut, etten tahdo, että jo olen kasvanut ja\ntullut mieheksi ja nyt -- asia on lopussa. Ja uskokaa pois, olisin\npysynyt päätöksessäni. Mutta nyt -- mitä minä sanoisin? Mutta\nälkäätte minuakaan syyttäkö. Minä huomaan, ettet sinä näytä kokonaan\ntyytyväiseltä, Natasha. Miksi te vaihdatte keskenänne silmäyksiä?\nVarmaankin ajattelette: kas kun mies pian kiedottiin, ei tuossa ole\npisaraakaan lujuutta. Sitä on, lujuutta löytyy, vieläpä enemmän,\nkuin te luulettekaan! Sen todistukseksi mainitsen, että huolimatta\nasemastani minä samassa sanoin itselleni: se on velvollisuuteni; minä\nolen velvollinen sanomaan isälleni kaikki, kaikki, ja aloin puhua,\nsanoinkin kaikki, ja hän kuunteli minua.\n\n-- No ja mitä sinä sitten sanoit? kysäsi Natasha levottomasti.\n\n-- Sanoin, etten minä huoli uutta morsianta, vaan että minulla on\nomani, -- sinä. Se tahtoo sanoa, suoraan minä en ole vielä sitä\nsanonut, mutta minä valmistin hänet sitä kuulemaan, ja huomenna\nsanon; niin minä jo päätin. Ensin minä puhuin hänelle, että rahan\nvuoksi naiminen on häpeätä ja alhaista, ja että pitää itseämme\njonakin ylhäisönä on puoleltamme tyhmyyttä (minä näes, olen hänen\nkanssansa aivan avomielinen, aivan kuin veljesten kesken). Sitten\nkohta selitin hänelle, että minä olen tiers-état ja että tiers-état\nc'ést l'essentiel; että olen ylpeä siitä, kun olen kaikkien toisten\nkaltainen, enkä tahdo olla muista eroava ... sanalla sanoen, minä\nesitin hänelle kaikki nuo oikeat ideeat... Minä puhuin lämmöllä,\npuoleeni vetävästi. Kummastelin oikein itse itseäni. Lopulta minä\ntodistin hänelle hänenkin katsantokantansa mukaan ... sanoin\nsuoraan: mitäs ruhtinaita me olemme? Ainoastaan syntyperältämme\nvain semmoisia; mutta mitä ruhtinaallista meissä itse asiassa on?\nErinäistä rikkautta, ensiksikään, ei ole, ja rikkaushan -- on\npääasia. Nykyään on ruhtinaista mahtavin Rodschild. Toiseksi ei meitä\noikeassa ylhäisessä maailmassa ole enään pitkään aikaan nähtykään.\nViimeinen oli eno Semen Valkovski, ja hänkin oli vain Moskovassa\ntunnettu; hänkin vain siitä, että tuhlasi viimeiset kolme sataa\nsielua, ja jos ei isä olisi itse rahoja ansainnut, niin olisivat\npojanpojat kyntäneet, kuten jo semmoisia ruhtinaita löytyykin.\nEi siis olekkaan meillä syytä ylpeilemiseen. Sanalla sanoen, minä\nsanoin kaikki, mitä sisimmässäni tunsin, -- kaikki sanoin innolla\nja peittelemättä, vieläpä yhtä ja toista lisäsinkin. Hän ei yhtään\nvastustanut, alkoi vain moittia minua, ett'en ole käynyt kreivi\nNainskilla, ja sitten sanoi, että täytyy etsiä ruhtinatar K:n, minun\nristiäitini suosiota, ja että jos ruhtinatar K. ottaa minut hyvästi\nvastaan, niin otetaan hyvästi kaikkialla, ja niin on minulla hyvä\ntulevaisuus, ja sitten alkoi hän luetella minulle hyvää ja parasta!\nSe tietysti oli kaikki vain viittauksia siihen suuntaan, että kun\nminä valitsin sinut, Natasha, niin nuo toiset kaikki hylkäsin; että\nse, muka, oli siis sinun vaikutustasi. Mutta ei hän ole vielä tähän\nsaakka sitä suoraan sanonut, näkyypä oikein semmoista karttavan.\nKumpikin meistä viekastelee, odotamme, koetamme saada toisiamme\nkiinni, mutta ole varma, että vielä meille kerran onnen päivä koittaa.\n\n-- Hyvä, hyvä; mitenkä asia päättyi, minkä päätöksen hän teki? Sehän\non pääasia. Kummoinen lörppö sinä oletkaan, Alesha...\n\n-- Herra hänet ties, ei sitä osaa käsittää, mitä hän päätti;\nenkä minä ollenkaan ole lörppö, minä puhun asiaa: ei hän sanonut\nmillaistakaan päätöstä, hän vain hymyili kaikille todisteluilleni,\nmutta hymynsä näytti semmoiselta, niinkuin hän säälisi minua.\nKyllähän minä käsitän, että se on alentavaista, mutta minä en pidä\nsitä häpeänä. Minä, sanoi hän, olen kanssasi samaa mieltä, mutta\nlähdetäänpäs kreivi Nainskin luo, mutta muista, älä siellä tästä puhu\nmitään. Minä kyllä ymmärrän sinua, mutta he eivät ymmärrä. Tuntuu\nsiltä, niinkuin nuo kaikki eivät hyvin ottaisi isäänikään vastaan;\nnäyttävät jostain olevan vihoissaan. Yleensä ylhäisessä seurapiirissä\njostain syystä ei isääni oikein siedetä. Ensi alussa otti kreivi\nminut vastaan kovin juhlallisena, aivan ylhäisen ylpeästi, niinkuin\nolisi kokonaan unohtanut, että olin heillä kasvanut, alkoipa\nmuistella, ken olisinkaan, oikein totta! Hän, näes, on vihainen minun\nkiittämättömyyteni vuoksi, mutta minä vakuutan, se ei ollenkaan ollut\nkiittämättömyyttä; heillä on niin hirmuisen ikävää -- sen vuoksi en\nkäynytkään heillä. Hyvin huolimattomasti hän otti vastaan isänikin,\nenkä minä ollenkaan käsitä, minkä vuoksi isäni siellä käykään. Tuo\nkaikki harmitti minua. Isä parkani täytyy hänen edessään miltei\nkumarrella; minä tiedän, että se kaikki tapahtuu minun tähteni,\nmutta minä en tarvitse mitään. Minä olin jo sanomaisillani isälleni\nnuo ajatukseni, mutta vaikenin kumminkin. Ja turhaa olisi sanoakin!\nHänen vakaumustansa minä en saa muutetuksi, suotta vain harmittaisin\nhäntä, onhan hänellä niinkin jo raskas olo. No, ajattelin, minäpä\nkäytän viekkautta, voitan sillä heidät, saatan kreivin kunnioittamaan\nitseäni, -- ja arvaattekos? Heti saavutinkin sen, jossain yhdessä\npäivässä muuttui kaikki! Nyt ei kreivi Nainski tiedä, minne panisi\nminut istumaan. Ja sen kaiken tein minä, yksin minä, omalla\nviisaudellani, isäni oikein suuresti kummasteli sitä!...\n\n-- Kuulehan, Alesha, parasta olisi, kun kertoisit asiasta! huudahti\nNatasha maltittomana. -- Minä luulin, että sinä kerrot jotain meidän\nasiastamme, mutta sinä yhä vain haluat kertoa, miten kunnostit\nitseäsi kreivi Nainskin luona. Vähät minä sinun kreivistäsi välitän!\n\n-- Vähät välitän! Kuuletteko, Ivan Petrovitsh, mitä hän sanoo?\nSiinähän juuri onkin asian ydin. Sallikaa vain minun kertoa... Ja\nviimein (miks'en sanoisi suoraan!) kuules, Natasha, ja tekin, Ivan\nPetrovitsh, minä, kenties, toisinaan todellakaan en osaa oikein\najatella; no, olkoonpa, (onhan joskus niin ollutkin) että olen\ntyhmäkin. Mutta silloin minä, voin vakuuttaa, osotin paljon viisasta\nkekseliäisyyttä ... no ... ja, vieläpä, oikein suurta ymmärrystäkin;\nniin että minä luulin teidänkin olevan iloisia, etten minä aina\nole... ymmärtämätön.\n\n-- Ah, mitä sinä nyt, Alesha, älähän nyt! Sinä minun kyyhkyläiseni!\n\nNatasha ei voinut sietää, että Aleshaa pidettiin ymmärtämättömänä.\nKuinka usein olikaan Natasha minulle pahoillaan, vaikkei sitä sanoin\nilmoittanut, jos minä, liikoja kursailematta, näytin Aleshalle\ntoteen, että hän teki jonkun tyhmyyden; se oli Natashan sydämmen arka\nkohta. Hän ei voinut sietää Aleshan halventamista, ja varmaankin\nsen vuoksi sitä vähemmän, että hän itse sisimmässään tunnusti\nAleshan semmoiseksi, jonka äly ei kestänyt tarkkaa arvostelua. Omaa\nmielipidettään ei hän kumminkaan ilmaissut ja pelkäsi loukkaavansa\nAleshan itserakkautta. Alesha taas oli tällöin aina erittäin tarkka\nhuomaamaan ja aina arvasi Natashan salaiset tunnelmat. Natasha näki\nsen ja tuli siitä kovin pahoille mielin, alkoi imarrella ja hyväillä\nhäntä. Siksipä nytkin Aleshan sanat saivat niin kipeän kaiun Natashan\nsydämmessä.\n\n-- Älähän, Alesha, sinä olet vain kevytmielinen, etkä ollenkaan ole\nymmärtämätöin, pitkitti Natasha, -- miksikä sinä itseäsi halvennat?\n\n-- No, hyvä; no niin, antakaa siis minun puhua loppuun. Kreivillä\nkäyntimme jälkeen isäni oikein vihastui minulle. Minä ajattelin:\nodotappas! Ajoimme silloin ruhtinattarelle; jo kauan aikaa ennen\nkuulin, että hän on vanhuudesta melkein höperönä ja lisäksi\nkuuro sekä erittäin paljon rakastaa pikku koiria. Niitä hänellä\non kokonainen karja ja niitä hän kaikesta sielustaan helli.\nHuolimatta kaikesta tästä on hänellä ylhäisessä piirissä hyvin suuri\nvaikutusvalta, niin että kreivi Nainskikin, le superbe, hänelle\nantichambre tekee. Minäpä tiellä laitoinkin suunnittelun kaikille\ntoimilleni, ja arvatkaas, mille perustukselle? Sille, että minusta\nkaikki koirat pitävät, oikein totta! Minä olen sen huomannut. Tuleeko\nse siitä, että minussa on jotain magnetismia, vaiko siitä, että minä\nitse pidän hyvin paljon kaikista eläimistä, en osaa sanoa, koirat\nvain minusta pitävät, se on varma. Niin, huomautanpa tässä nyt\nsivumennen magnetismista. Minä en sinulle vielä kertonut, Natasha,\nettä me näinä päivinä kutsuimme henkiä; olin erään henkienkutsujan\nluona: se on hirveän huvittavaa, Ivan Petrovitsh; minä oikein\nhämmästyin. Minä kutsuin Julius Caesarin.\n\n-- Ah, kaikkeapa! No, mitä sinä Julius Caesarilla teet? huudahti\nNatasha nauraen ääneensä. -- Sitä vielä puuttui!\n\n-- No, miksikä ... ikäänkuin minä olisin joku... Miksikä minulla ei\nolisi oikeutta kutsua Julius Caesaria? Tuleeko hän siitä pahemmaksi?\nKas, nyt hän nauraa tuossa!\n\n-- No, eihän hän, tietysti, siitä pahene, ah, sinä kyyhkyläiseni! No,\nja mitä se Julius Caesar sanoi sinulle?\n\n-- Ei se sanonut mitään. Minä vain pitelin lyijykynää, ja se\nitsestään liikkui paperilla ja kirjoitti sanoja. Se kirjoitti, niin\ntoiset sanoivat minulle, Julius Caesar. En minä sitä usko.\n\n-- Mitä se kirjoitti?\n\n-- Kirjoitti, \"kastu\" tai jotain siihen suuntaan kuin on Gogolin\nkertomuksessa ... mutta lakkaahan jo nauramasta!\n\n-- Kerrohan nyt ruhtinattaresta!\n\n-- No, kun te yhä keskeytätte minut. Tultuamme ruhtinattarelle\naloin minä hyväillä Mimiä. Tuo Mimi -- se on, näes, vanha, ruma,\nmitä ilettävin koiran luuska, joka kaiken lisäksi on itsepintainen\nja pureksija. Ruhtinatar pitää siitä kuin silmäterästänsä; se ehkä\nlieneekin hänen ikäisensä. Minä aloin sillä, että syöttelin sille\nkaramellia ja noin kymmenessä minutissa opetin sen antamaan käpälää,\njota tekemään sitä ei oltu saatu sen koko elinaikana opetetuksi.\nRuhtinatar tuli oikein haltioihinsa; miltei itkenyt ilosta: \"Mimi!\nMimi! Mimi antaa käpälää!\" Jos joku sattuu tulemaan, sanoo hän:\n\"Mimi antaa käpälää! Kummipoika opetti sen sille!\" Kreivi Nainski\ntuli, sille taas: \"Mimi antaa käpälää!\" Minuun katsoo hän melkein\nilokyyneleet silmissä. Oikein hyvä mummo; oikein on sääli häntä.\nMinä en siekaillut, osotin uudestaan hänelle imartelua: hänellä on\nnuuskarasian kannessa hänen oma kuvansa, hänen morsiusajaltansa,\nnoin kuusikymmentä vuotta sitten. Tuon nuuskarasian hän sattui\npudottamaan. Minä nostan sen ja sanon, niinkuin en tietäisikään:\nCruelle charmante peinture! Tämä on ihanteellisen kaunis! Nytpä hän\nkokonaan heltyi, alkoi kanssani jutella tätä ja tuota, missä kävin\nkoulua, kenen luona käyn, miten kauniit hiukset minulla on, ja niin\npoispäin. Minäkin huvittelin häntä, kerroin hänelle skandaalijutun\nparasta lajia. Semmoisista hän pitää: sormellaan vain heristi\nminulle, mutta muuten nauroi hyvin paljon. Pois lähtiessämme suuteli\nhän ja ristinmerkillä siunaili sekä vaati, että minä joka päivä\nkävisin häntä huvittamassa.\n\nKreivi puristaa kättäni; silmänsä olivat hyvin lipevät; ja isäni,\nvaikka onkin mitä parhain, kunniallisin ja jalomielisin ihminen,\nuskokaa tai älkää, oli miltei itkeä ilosta silloin, kun kahden kotiin\najoimme. Hän syleili minua, tuli avomieliseksi, ilmaisi joitakin\nsalaperäisyyksiä, puhui virka-urasta, ylhäisistä tuttavuuksista,\nrahasta, avioliitosta, etten kaikkea oikein ymmärtääkään voinut.\nSamassa hän minulle rahaakin antoi. Se oli eilen. Huomenna menen taas\nruhtinattaren luo, mutta isäni kuitenkin on jalomielisin ihminen\n-- älkää ajatelko hänestä mitään pahaa; ja vaikka hän koettaakin\nvieroittaa minua sinusta, Natasha, niin tulee se siitä, että hän\non erehtynyt, hän kun haluaa Katjan miljooneja, joita sinulla ei\nole; niitä hän haluaa yksistään vain minun tähteni, siis vain\ntietämättömyydestä tekee sinulle väärin. Kukapa isä ei haluaisi onnea\npojallensa? Eihän se ole hänen syynsä, että on tottunut pitämään\nmiljooneja ainoana onnena. Semmoisiahan he ovat kaikki. Häntä\ntuleekin arvostella vain siltä kannalta, eikä muulta, -- ja silloin\nonkin hän oikeassa. Minä vartavasten kiiruhdin sinun luoksesi,\nNatasha, vakuuttamaan sinulle sitä, sillä minä tiedän, että sinulla\non ennakkoluuloja häntä vastaan, tietysti, sinä et itse ole siihen\nsyypää. Minä en syytä sinua...\n\n-- Eikö sinulle siis mitään muuta tapahtunutkaan, kuin että menestyit\nkreivittären luona? Siinäkö se olikin koko viisautesi? kysäsi Natasha.\n\n-- Kuinka! Äläpäs! Sehän on vain alku... Ruhtinattaresta minä\nkerroin vain siksi, että, huomaa se, minä hänen kauttansa saan isäni\nvaltoihini, mutta itse kertomuksenihan ei ole vielä alkanutkaan.\n\n-- No, kerrohan se viimeinkin!\n\n-- Tänään tapahtui minulle vielä eräs seikka, vieläpä oikein\nkummallinen, minä olen vielä nytkin hämmästyksissäni siitä,\npitkitti Alesha. -- Tahdon teille huomauttaa, että vaikka isäni\nonkin kreivittären kanssa päättänyt minun kosimisestani, ei\nkuitenkaan mitään virallista ole tähän saakka vielä ollut, niin\nettä vaikka me tuossa hetkessä erkanisimme, ei se herättäisi mitään\nerityisempää huomiota; kreivi Nainski vain yksin tietää asian,\nmutta häntähän pidetäänkin sukulaisena ja suojelijana. Vähät siitä,\nettä minä näinä kahtena viikkona olenkin oppinut tuntemaan Katjan,\nme emme kumminkaan ole tähän päivään saakka puhuneet keskenämme\nsanaakaan tulevaisuudestamme, se on avioliitosta ja ... no, eikä\nrakkaudestakaan. Paitsi sitä on päätetty ensin pyytää ruhtinatar\nK:n suostumusta, jolta odotetaan kaikkea mahdollista suojelusta ja\nkultasateita. Mitä hän sanoo, sitä sanoo koko ylhäisö; hänellä on\nsemmoinen mahtava tuttavapiiri. Minut taas välttämättömästi tahdotaan\nsaattaa ylhäisön piiriin ja sen mukaiseksi ihmiseksi. Erittäinkin\nvaatii sitä kreivitär, Katjan äitipuoli. Asia on semmoinen, että\nkaikkien noiden kreivittären ulkomailla tekemien kepposten jälkeen\nruhtinatar ehkei ota häntä vastaankaan, mutta jos ruhtinatar ei ota,\nniin kenties eivät toisetkaan ota; nyt olisi siis mukava tilaisuus,\n-- minun kosimisjuttuni. Ja siksipä kreivitär, joka ennen oli asiaa\nvastaan, tänään kovin ilostui menestyksestäni ruhtinattaren luona;\nmutta se sikseen; tärkeintä on tämä. Katarina Feodorovnan minä tunsin\njo viime vuonna; ja minähän silloin olin vielä poikanulikka, en\nvoinut ymmärtää mitään, enkä siis mitään hänestä huomannutkaan...\n\n-- Asia olikin siinä, että silloin sinä rakastit minua enemmän,\nkeskeytti Natasha, -- siksi et huomannutkaan, mutta nyt...\n\n-- Ei sanaakaan enää, Natasha! huudahti Alesha kiihkeästi. -- Sinä\nerehdyt kokonaan ja loukkaat minua. Minun ei huoli sanoa sinulle\nvastaan; kuuntele etemmäksi, niin tulet huomaamaan kaikki...\nOh, jos sinä tuntisit Katjan! Jospa sinä tuntisit, mikä hellä,\navomielinen kyyhkysydän hän on! Mutta tulethan hänet tuntemaan;\nkuuntele vain loppuun! Kaksi viikkoa sitten, heidän tänne tulonsa\njälkeen, kun isäni vei minut Katjan luo, aloin minä häntä tarkemmin\ntarkastella. Minä huomasin, että hänkin tarkasteli minua. Se nostatti\nuteliaisuuteni; en puhukaan siitä, että minulla oli oma erityinen\ntarkoitus oppia tuntemaan hänet likemmin, -- tämä aikomus oli jo\nsiltä ajalta, kun sain isältäni tuon kirjeen, joka minua niin\nsuuresti hämmästytti. En huoli puhua mitään, en huoli kehua häntä,\nsanon vain: hän on erityinen poikkeus kaikesta seurapiiristään.\nHänellä on tuommoinen ominainen luonne, voimakas ja totuutta\nharrastava sielu, voimakas nimenomaan puhtaudessaan ja totuudessaan,\nja minä olenkin hänenkin suhteensa poikanulikka, hänen nuorempi\nveljensä, huolimatta siitä, että hänellä on ikää vain seitsemäntoista\nvuotta. Sitten huomasin vielä yhden seikan: hän on hyvin surullinen,\njotain salaista surua kantaa; hän on harvapuheinen, kotona aina on\nvaiti, aivan kuni säikytetty... Hän ikäänkuin jotain mietiskeli.\nIsääni tuntuu ikäänkuin pelkäävän. Äitipuoltansa ei rakasta, -- sen\nminä arvasin; kreivitär itse vain jossakin tarkoituksessa yhä hokee,\nettä tytärpuolensa häntä erittäin kovin rakastaa; se ei ole totta.\nKatja vain häntä vastustelematta tottelee, niinkuin olisi tehnyt\nhänen kanssaan siitä sopimuksen. Neljä päivää sitten, kun olin kaikki\nnuo huomioni tehnyt, päätin minä toteuttaa aikomukseni ja tänä iltana\nsen toteutuikin. Aikomukseni, näes, oli tunnustaa Katjalle kaikki,\ntaivuttaa hänet meidän puolellemme ja sillä lailla päättää koko\nasia...\n\n-- Kuinka! Mitä sinä tahdoit kertoa ja mitä tunnustaa? kysäsi Natasha\nlevottomana.\n\n-- Kaikki, ihan kaikki, vastasi Alesha. -- Ja minä kiitän Jumalaa,\njoka antoi minulle tuon ajatuksen, mutta kuulkaa, kuulkaa! Neljä\npäivää sitten minä päätin näin: tahdon olla erilläni teistä ja\nlopettaa itse kaikki. Jos minä olisin ollut teidän kanssanne, olisin\nminä yhä epäröinyt, minä olisin totellut teitä, enkä suinkaan olisi\nuskaltanut toteuttaa aikomustani. Yksinäni ollessani, saatettuani\nitseni semmoiseen asemaan, että joka hetki yhä muistutin itseäni,\nettä pitää lopettaa ja että olen _velvollinen_ lopettamaan, minä sain\nrohkeutta ja -- lopetin! Minä asetin velvollisuudekseni tulla tykönne\npäätös muassani, ja niin tulinkin!\n\n-- Mitä, mitä? Miten se asia oli? Kerro pikemmin!\n\n-- Varsin yksinkertaisesti! Minä lähestyin häntä suoraan,\nrehellisesti ja rohkeasti... Mutta ensin minun täytyy kertoa teille\neräs edellinen tapaus, joka minua suuresti kummastutti. Vähää ennen\nsen edellä, kun meidän piti lähteä, sai isäni jonkun kirjeen. Minä\nsatuin juuri samaan aikaan tulemaan hänen huoneeseensa ja pysähdyin\novelle. Hän ei huomannut minua. Häntä oli tuo kirje siinä määrin\nhämmästyttänyt, että hän puheli yksin ääneensä, huudahteli jotain,\nkäveli levottomana huoneessa ja lopulta alkoi äkisti kovasti nauraa,\npidellen kirjettä kädessään. Minä oikein pelkäsin mennä sisälle,\nodotin hiukan ja sitten menin. Isäni oli jostain syystä iloinen,\nkovin iloinen, puheli minulle jotenkin kummallisesti, sitten äkkiä\nkeskeytti puheensa ja käski minun heti valmistaumaan lähtemään,\nvaikka olikin vielä hyvin varhainen. Ei siellä tänään ketään muita\nollut, kuin isäni ja minä, ja suotta sinä, Natasha, luulit, että\nsiellä oli vieraspidot. Sinulle ei ole oikein kerrottu...\n\n-- Ah, älähän puhu syrjäseikkoja, Alesha; sano, kuinka sinä kerroit\nasian Katjalle.\n\n-- Se oli onni, että me saimme olla kahden kokonaista kaksi\ntuntia. Minä hänelle suoraan sanoin, että vaikka meitä toisillemme\ntahdotaankin, niin on meidän mahdoton mennä naimisiin; että minun\nsydämmessäni on kaikkea myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja että hän\nyksin voi minut pelastaa. Silloin minä ilmaisin hänelle kaikki.\nAjatteles, hän kun ei tietänyt mitään meidän suhteistamme, minun ja\nsinun, Natasha! Jospa sinä olisit nähnyt, kuinka liikutettu hän oli;\noikeinpa alussa säikähti. Vaaleni kokonaan. -- Minä kerroin hänelle\nkoko meidän historiamme, kuinka sinä minun tähteni jätit kotisi,\nkuinka elimme yksiksemme, kuinka me nyt kärsimme, kaikkea pelkäämme\nja että me nyt turvaamme häneen (minä puhuin sinunkin nimessäsi,\nNatasha), että hän itse kävisi puolellemme ja suoraan sanoisi\näitipuolellensa, ettei tahdo tulla minulle; että siinä yksistään on\nmeidän pelastuksemme eikä meidän ole sitä mistään muualta odotettava.\nHän kuunteli niin halukkaasti, niin myötätuntoisesti. Ja kummoiset\nsilloin olivatkaan silmänsä! Näytti, niinkuin koko sielunsa olisi\nollut hänen silmissään. Hänellä on ihan siniset silmät. Hän kiitti\nminua siitä, etten minä epäillyt häntä, ja vakuutti olevansa valmis\nauttamaan meitä kaikin voiminsa. Sitten alkoi hän kysellä sinusta,\nsanoi, että hyvin mielellään tahtoisi tutustua kanssasi, pyysi minun\nsanomaan sinulle, että hän jo nyt rakastaa sinua kuni sisartansa, ja\nettä sinäkin rakastaisit häntä kuni sisartasi; ja kun hän sai kuulla,\netten minä enää viiteen päivään ollut nähnyt sinua, alkoi hän heti\nkäskeä minua lähtemään luoksesi.\n\nNatasha oli hyvin liikutettu.\n\n-- Ja tämän edellä sinä voit kertoa seikkailujasi jonkun kuuron\nruhtinattaren luona! Ah, Alesha, Alesha! huudahti Natasha,\nnuhtelevasti katsoen häneen.\n\n-- No, mitä, oliko Katja hyvillään, iloissaan, kun päästi sinut\nmenemään?\n\n-- Niin, hän oli iloinen siitä, että sai tehdä hyvän työn, mutta\nitse hän alkoi itkeä. Sillä hänkin, näes, rakastaa minua, Natasha!\nHän tunnusti, että hän alkoi jo rakastaa minua; ettei hän tapaa\nketään ja että minä olin miellyttänyt häntä jo kauan aikaa, hän\npani erityistä huomiota minuun erittäin sen vuoksi, että kaikkialla\non vain viekkautta ja valhetta, mutta minä näytin olevan totinen\nja rehellinen ihminen. Hän nousi ja sanoi: \"No, Jumala kanssanne,\nAleksei Petrovitsh, ja minä kun luulin...\" Hän ei lopettanut\nlausettansa, alkoi itkeä ja poistui. Me päätimme, että hän huomenna\nsanoo äitipuolellensa, ettei hän tahdo tulla minulle ja että minunkin\ntulee sanoa kaikki isälleni ja sanoa se lujasti ja rohkeasti. Hän\nmoitti minua, miksi minä en jo ennen hänelle sanonut: \"Kunniallisen\nihmisen ei tarvitse mitään peljätä!\" Hän on niin jalomielinen.\nIsääni ei hänkään rakasta; sanoo, että isäni on viekas ja haluaa\nrahoja. Minä puolustin isääni; hän ei uskonut minua. Jos en huomenna\nonnistu asiassani isäni luona (Katja arvelee olevan varmaa, etten\nonnistu), silloin hänkin suostuu, että minä turvautuisin ruhtinatar\nK:n suojaan. Silloin ei kukaan uskaltaisi tehdä vasten hänen\ntahtoansa. Me lupasimme toisillemme olla kuni veli ja sisar. Oi,\njos sinä tietäisit hänen elämänsä, kuinka hän on onneton, kuinka\nvastenmielisesti hän katsoo elämäänsä äitipuolen kanssa, kaikkea\ntuota suhdettansa. Ei hän tosin siitä suoraan puhunut, ikäänkuin\nolisi minuakin pelännyt, mutta muutamista sanoistaan minä sen\narvasin, Natasha, kyyhkyläiseni. Ja millaisella ihastuksella hän\nsinua katselisi, jos näkisi sinut! Ja kuinka hyvä sydän hänellä on!\nHänen kanssaan on niin helppo olla! Te kumpanenkin olette luodut\nsisariksi toisillenne ja teidän tulee rakastaa toinen toistanne.\nSitä minä olen aina ajatellut. Oikein totta: minä saattaisin teidät\nyhteen, mutta itse olisin syrjässä ja ihailisin teitä. Älä vain luule\njotain, Natasha, ja salli minun puhua hänestä. Minä haluan juuri\nsinun kanssasi hänestä puhua, ja hänen kanssaan sinusta. Tiedäthän\nsinä, että minä rakastan sinua ylikaiken, enempi kuin Katjaakaan...\nSinä olet minun kaikkeni!\n\nNatasha katsoi häneen ääneti, lempeästi ja jonkinlaisella\nsurumielellä. Aleshan puhe näytti ikäänkuin hyväilevän tai jollain\ntavoin kiusaavan häntä.\n\n-- Ja jo kauvan, jo kaksi viikkoa sitten osasin minä antaa oikean\narvon Katjalle, pitkitti Alesha. -- Minä, näes, olen käynyt heillä\njoka ilta. Palattuani kotiin minä sitten kaiken iltaa mietiskelen,\nyhä ajattelen teitä molempia, yhä vaan vertailen teitä toisiinne!\n\n-- Kumpanen meistä näytti paremmalta? kysäsi hymyillen Natasha.\n\n-- Toisinaan sinä, toisinaan taas hän. Sinä sittenkin aina jäät\nlopulta paremmaksi. Kun minä puhun hänen kanssansa, minä silloin aina\ntunnen, että itsekin tulen paremmaksi, viisaammaksi, ja ikäänkuin\njalommaksi. Mutta huomennapa, huomenna asia päättyy!\n\n-- Etkö sinä sääli häntä? Rakastaahan hän sinua; sanoithan, että itse\nolet sen huomannut?\n\n-- Sääli on, Natasha! Mutta me kaikki kolme tulemme rakastamaan\ntoisiamme, ja silloin...\n\n-- Ja silloin saa sanoa hyvästit! lausui Natasha hiljaa, aivan kuin\nitsekseen vain.\n\nAlesha katsoi häneen neuvottomana.\n\nMutta nytpä keskeytyi puheemme mitä odottamattomimmalla tavalla.\nKeittiöstä, joka oli samalla myöskin eteisenä, kuului ääni, niinkuin\njoku olisi tullut sisään. Kohta aukaisi Mavra oven ja viittasi salaa\nAleshalle, kutsuen häntä. Me kaikki käännyimme Mavran puoleen.\n\n-- Tuolla sinua kysytään, tuleppas, lausui Mavra jonkinmoisella\nsalaperäisellä äänellä.\n\n-- Kuka minua nyt kysyisi? sanoi Alesha, katsoen neuvotonna meihin.\n-- Lähdenpä.\n\nKeittiössä seisoi hänen isänsä livre-pukuinen palvelija. Ruhtinas oli\nNatashan asunnon ohi ajaessaan pysähdyttänyt vaununsa ja lähettänyt\npalvelijansa tiedustamaan, oliko Alesha täällä. Tämän ilmoitettuaan\npalvelija samassa poistui.\n\n-- Kummallista! Tämmöistä ei vielä ole koskaan tapahtunut, sanoi\nAlesha hämillään ja katsoen meihin. -- Mitä tämä merkitsisi?\n\nNatasha katsoi levottomasti häneen. Äkkiä Mavra taas aukaisi\nkamarimme oven.\n\n-- Ruhtinas itse tulee! sanoi hän hätäisesti kuiskaten ja samassa\nsulki oven.\n\nNatasha vaaleni ja nousi seisomaan. Äkkiä alkoivat silmänsä loistaa.\nKeveästi nojaten pöytään hän seisoi ja rauhatonna katsoi oveen, josta\nkutsumaton vieras oli tuleva.\n\n-- Natasha, älä pelkää, minä olen luonasi! Minä en salli sinua\nloukattavan, lausui hämmästynyt, mutta kumminkin itsensä hallitseva\nAlesha.\n\nOvi aukeni ja kynnykselle ilmaantui ruhtinas Valkovski.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHän loi meihin pikaisen, tarkkaavan katseen. Siitä katseesta ei\nvielä voinut päättää, tuliko hän vihollisena, vaiko ystävänä.\nTahdon tarkkaan kuvata hänen ulkomuotonsa. Tänä iltana hän erittäin\nhämmästytti minua.\n\nOlin hänet nähnyt jo muulloinkin. Hän oli noin neljänkymmenen viiden\nvuoden vaiheilla, ei vanhempi, kasvonpiirteensä säännölliset ja\nerinomaisen kauniit; kasvojensa ilme vaihteli aina asianhaarain\nmukaan; nämä vaihdokset olivat jyrkät, täydelliset, tavattoman\nsukkelat, muuttuen mitä miellyttävimmästä mitä juroimmiksi ja\ntyytymättömimmiksi, aivan kuin olisi vahingossa jotakin vieteriä\nnykäisty. Kasvojen säännöllinen soikeus, niiden hiukan tummahtava\nväri, erinomaiset hampaat, pienet ja jotenkin hienot huulet,\nsoreapiirteinen, suora, hiukan pitkänpuoleinen nenä, korkea\notsa, jolla ei näkynyt vielä pienintäkään ryppyä, harmaat,\nkohtalaisen suuret silmät, -- tuo kaikki oli omiansa vaatimaan\ntunnustamaan niiden omistajan kauniiksi; mutta siitä huolimatta\nei hänen ulkomuotonsa tehnyt hyvää vaikutusta. Nuo kasvot olivat\nvastenmieliset juuri siksi, että niillä asustava ilme aina oli\nvierasta teeskenneltyä, mietittyä, lainattua, ja hänet nähtyänne\nsyntyi teissä jonkinlainen horjumaton vakuutus siitä, ettette koskaan\nvoi tavata noilla kasvoilla niiden luonnollista ilmettä. Tarkemmin\ntarkastettuanne, aloitte epäillä tuon ainaisen naamarin alla piilevän\njotain ilkeätä, viekasta ja suurimmassa määrässä itsekästä. Erityistä\nhuomiotanne herättivät kauniilta näyttävät, harmaat, suuret silmänsä.\nNe yksin eivät näyttäneet tahtovansa kokonaan taipua hänen tahtonsa\nalle. Hän ehkä olisi tahtonut katsoakin pehmeästi ja lempeästi,\nmutta hänen katseensa säteet ikäänkuin jakaantuivat niin, että\npehmeiden ja lempeiden säteiden seassa välkkyi kovia, epäluuloisia,\nurkkivia, vihaisia säteitä... Kasvultaan oli hän tavallisen\nkorkea, soreavartaloinen, hiukan laihanpuoleinen, ja näytti paljoa\nnuoremmalta kuin olikaan. Tummanruskeassa pehmeässä tukassaan vielä\ntuskin nimeksikään näkyi harmaita. Korvansa, kätensä, jalkateränsäkin\nolivat ihmeen sopusuhtaiset. Kaikki oli perinnöllisen kaunista.\nPukunsa oli hienon loistavaa ja nuorteata, osaksi nuoren miehen\npukua toivottelevaa, mikä hänelle hyvin sopikin. Hän näytti Aleshan\nvanhemmalta veljeltä. Ei ainakaan häntä voinut luulla noin ison pojan\nisäksi.\n\nHän suoraan astui Natashan luo ja, katsoen häneen tarkasti, sanoi\nhänelle:\n\n-- Tuloni teidän tykönne tähän aikaan ja esittämättä -- on\nkummallinen eikä ollenkaan yleisen tavan mukaista; mutta minä luulen\nteidän uskovan, että ainakin minä itse voin tuntea koko tekoni\nsopimattomuuden. Minä myöskin tiedän kenen kanssa ryhdyn asiaan;\ntiedän, että olette ihmistuntija ja jalomielinen. Lahjoittakaa\nminulle vain kymmenen minuttia, ja minä luotan siihen, että te\nymmärrätte minut ja annatte anteeksi.\n\nKaiken tuon hän lausui kohteliaasti, mutta painolla ja jonkinmoisella\njärkähtämättömyydellä.\n\n-- Istukaa! sanoi Natasha, tointumatta vielä ensi hämmingistä ja\njonkinlaisesta säikähdyksestä.\n\nHän kumarsi hiukan ja istui.\n\n-- Ennen kaikkea sallikaa minun sanoa pari sanaa hänelle, lausui\nruhtinas, viitaten poikaansa. -- Alesha, kun sinä läksit,\nodottamatta minua sekä sanomatta meille hyvästiäkään, sanottiin\nkreivittärelle, että Katarina Feodorovna voi pahoin. Kreivitär oli\njuuri kiiruhtamaisillaan hänen luokseen, kun äkkiä astui sisään\nKatarina Feodorovna, kiihoittuneena ja kovassa mielenliikutuksessa.\nHän sanoi meille suoraan, ettei hän voi tulla sinun vaimoksesi.\nHän sanoi vielä, että hän menee luostariin, että sinä pyysit hänen\napuansa ja itse hänelle tunnustit rakastavasi Natalja Nikolajevnaa...\nTämmöinen Katarina Feodorovnan outo tunnustus ja sitten vielä moiseen\naikaan voi johtua, tietysti, vain sinun ylenmäärin kummallisesta\ntunnustuksestasi hänelle. Hän oli miltei suunniltansa. Voit käsittää,\nmitenkä minä hämmästyin ja säikähdin. Nyt ohi ajaessani, minä\nhuomasin valon ikkunoistanne, pitkitti ruhtinas, kääntyen Natashaan.\n-- Ajatus, joka oli mielessäni jo kauan asustanut, valtasi samassa\nminut niin kokonaan, etten minä voinut vastustaa ensi mielitekoani ja\npäätin tulla teille. Miksikä? Sen sanon kohta, mutta jo edeltäpäin\npyydän, älkää kummeksiko, jos selitykseni tuntuisikin jossain määrin\njyrkältä. Tämä kaikki tuli niin äkkiä...\n\n-- Minä koetan ymmärtää teitä ja antaa sanoillenne niille tulevan\narvon, sanoi Natasha väkinäisesti.\n\nRuhtinas katsahti häneen tarkkaan, niinkuin olisi koettanut oppia\nhänet muutamassa silmänräpäyksessä täydellisesti tuntemaan.\n\n-- Minä luotankin teidän tarkkaan huomaavaisuuteenne, pitkitti\nruhtinas, -- ja jos rohkeninkin tulla teille nyt, niin johtui se\nsiitä, että tiesin, kenenkä kanssa tulen olemaan tekemisissä.\nMinä olen tuntenut teidät jo pitkän ajan, huolimatta siitä, että\ntuonnottain tein väärin teille, ja aivan syyttänne. Kuunnelkaa\nminua: te tiedätte, että isänne ja minun välillä on pitkäaikaisia\nrettelöitä. En tahdo puolustaa itseäni; kenties minä olen tehnyt\nisällenne vääryyttä enemmän, kuin tähän saakka osasin arvatakaan.\nMutta jos niin on, niin on minua petetty. Minä olen luonteeltani\nepäilevä ja tunnustankin itseni sellaiseksi. Minä olen herkkä\nmieluummin luulemaan pahaa, kuin hyvää -- onneton luonteen\nominaisuus, joka on omiansa minunlaiselleni. Mutta ei ole tapani\nsalata puutteellisuuksiani. Minä urkin kaikkia kulkupuheita, ja kun\nte jätitte vanhempanne, kauhistuin minä Aleshan puolesta. Mutta\nsilloin minä vielä en tuntenut teitä. Tekemäni tiedustelut teistä\nvähitellen rauhoittivat minut kokonaan. Minä tarkastelin, tutkiskelin\nja viimein tulin vakuutetuksi, että epäluuloni olivat perusteettomia.\nMinä sain tietää, että teidän ja omaistenne väli on kokonaan\nrikkoontunut, tiedän myöskin, että isänne kaikin voiminsa vastustaa\nteidän ja poikani liittoa. Ja jo yksin se seikka, että vaikka teillä\non semmoinen vaikutusvalta poikani suhteen, ettekä sittenkään ole\nvieläkään tätä valtaanne käyttänyt, ette pakoittanut häntä ottamaan\nteitä vaimoksensa, jo tämä yksistään antaa teistä hyvin hyvän\npuoltolauseen. Ja sittenkin tunnustan nyt sen teille suoraan, päätin\nminä kaikin voimin vastustaa kaikkia avioliittonne mahdollisuuksia.\nMinä tiedän, että puhun liian suoraan, mutta tällä hetkellä on\nsuoruus mitä tarpeellisin; olette itse oleva samaa mieltä, kun\nolette kuullut puheeni loppuun. Kohta sen jälkeen, kun te poistuitte\nkotoanne, matkustin minä Pietarista; mutta pois matkustaissani\nen minä enää pelännyt Aleshan tähden. Minä luotin teidän jaloon\nylpeyteenne. Minä tiesin, ettette te itsekään halua solmita\navioliittoa perheriitojemme vielä jatkuessa, ette tahtonut rikkoa\nminun ja Aleshan välistä sopua, sillä minä en olisi koskaan antanut\nhänelle anteeksi hänen avioliittoansa teidän kanssanne; ette myöskään\ntahtonut, että teistä sanottaisiin, että etsitte ruhtinaallista\nsulhasta ja liittoa sukumme kanssa. Päinvastoin te vielä osoititte\nylenkatsetta meitä kohtaan sekä ehkä odotitte hetkeä, jolloin minä\nitse tulisin pyytämään teitä osottamaan meille sen kunnian, että\nsuostutte antamaan kätenne pojalleni. Mutta sittenkin minä jyrkästi\npysyin teidän vastustajananne. En huoli puolustaa itseäni, mutta\nen myöskään salaa syitäni. Ne olivat: te ette ole ylhäistä sukua\nettekä rikas. Vaikka minulla kyllä onkin varoja, mutta me tarvitsemme\nenemmän. Sukumme on alenemassa. Tarvitsemme kuuluisia sukulaisia ja\nrahaa. Kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuoli, vaikkei olekaan\nsuurisukuinen, on kumminkin hyvin rikas. Jos vähänkin olisimme\nviipyneet, olisi löytynyt muita onnen etsijöitä, jotka olisivat\nvieneet morsiamen; tilaisuutta ei sopinut päästää ohi menemään, ja\nsiis huolimatta siitä, että Alesha on vielä liian nuori, päätin\nminä saattaa hänet kihloihin. Huomatkaa, minä en salaa mitään. Te\nvoitte halveksien katsoa isää, joka itse tunnustaa, että oman voiton\npyynnöstä ja ennakkoluulojen vuoksi johti poikaansa kehnoon asiaan;\nsillä hylätä jalosydämminen neito, joka uhrasi hänelle kaikki ja\njonka edessä hän on vikapää, -- se on kehnoutta. Mutta minä en tahdo\ntehdä itseäni syyttömäksi. Toinen syy, miksi toivoin avioliittoa\npoikani ja kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuolen välille, oli\nse, että tuo neiti täydellisesti on rakkauden ja kunnioituksen\narvoinen. Hän on kaunis, oivallisesti kasvatettu, mitä parhaimman\nluontoinen ja hyvin ymmärtäväinen, vaikka vielä monessa suhteessa\nlapsi. Aleshalta puuttuu tahdon lujuutta, hän on kevytmielinen, kovin\najattelematon, kahdenkymmenenkahdenvuotisena vielä kaikkinensa lapsi,\nyksi hyvä puoli ehkä hänellä löytyy -- hyvä sydän, joka ominaisuus\nmuutoin ehkä kaikkien puutteiden ohella on vaarallinenkin... Jo\nkauvan aikaa olen huomannut, että minun vaikutukseni häneen alkaa\nvähetä: kiihkeys, nuoruuden viehätykset ottavat omansa, vievätpä\nvielä voitonkin muutamista oikeista velvollisuuksistakin. Minä ehkä\nrakastan liian paljon, mutta olen siltä vakuutettu, etten enää yksin\nriitä hänelle johtajaksi. Ja kumminkin hänen täytyy olla jonkun\nalituisen hyvän vaikutuksen alaisena. Hänen luonteensa on alistuva,\nheikko, rakastava, mieluummin taipuisa rakastamaan ja alistumaan,\nkuin käskemään. Semmoisena hän tulee pysymäänkin kaiken ikänsä.\nVoitte arvata, kuinka iloiseksi tulinkaan, oppiessani tuntemaan\nKatalina Feodorovnan ihanteelliseksi tytöksi, jommoista minä olisin\nhalunnut pojalleni vaimoksi. Mutta iloni oli myöhäistä; poikani oli\nperuuttamattomasti toisen vaikutuksen alainen, -- teidän. Kuukausi\nsitten palattuani Pietariin minä salaa tarkkaan tutkielin häntä\nja ihmeekseni huomasin hänessä tapahtuneen huomattavan muutoksen\nparempaan päin. Kevytmielisyytensä, lapsellisuutensa ovat vielä\nmelkein entisellään, mutta muutamia jaloja mietteitä on juurtunut\nmieleensä; häntä ei enää huvita vain lelut, mutta ylevämpiä,\njalompia, kunniallisia harrastuksia hän jo alkaa omistaa. Aatteensa\nkylläkin ovat kummallisia, häälyväisiä, toisinaan mielettömiäkin,\nmutta pyrkimyksensä, taipumuksensa, sydämmensä on parempi, ja sehän\non kaiken perustus; ja kaikki tämä parhain hänessä -- se epäilemättä\non teidän vaikutustanne. Te olette hänet uudistanut. Täytyypä minun\nteille tunnustaa, että te ennen kaikkia muita voisitte rakentaa\nhänen onnensa. Mutta minä karkoitin sen ajatuksen, minä en tahtonut\nsemmoisia ajatuksia. Minun piti vieroittaa hänet teistä, kävi kuinka\nkävikään; minä aloin toimia ja luulin saavuttaneeni pyrintöjeni\npäämaalin. Vielä tunti sitten minä luulin voiton olevan puolellani.\nMutta kreivittären luona tapahtunut kohtaus kumosi kerrassaan kaikki\nminun suunnitteluni, ja eräs tosiseikka minua eniten hämmästytti:\nAleshan outo totisuus, horjumaton kiintymys teihin ja tuon\nkiintymyksen horjumattomuus ja elinvoimaisuus. Sanon vielä kerran:\nte olette antanut pojalleni kokonaan uuden kasvatuksen. Äkkiä minä\nnäin, että muutos menee hänessä etemmäksi, kuin edes minäkään odotin.\nTänään minä odottamatta huomasin hänessä semmoisen älykkäisyyden\nmerkin, jota minä en ollenkaan osannut odottaa, ja samalla myöskin\ntavatonta sydämmen hienoutta ja huomaavaisuutta. Hän valitsi\nkaikista varmimman tien, päästäkseen pois asemasta, jonka piti\nitselleen vaikeana. Hän kosketteli ja herätti ihmissydämmen jaloimmat\ntaipumukset, nimittäin anteeksi antamisen ja pahan palkitsemisen\nhyvällä. Hän antautui loukkaamansa olennon valtaan ja anoi häneltä\nosanottavaisuutta ja apua. Hän kosketti naisen koko ylpeyttä,\nnaisen, joka jo rakasti häntä, suoraan tunnustaen tälle, että tällä\non jo kilpailija, mutta samalla herätti tässä myötätuntoisuutta\nkilpailijaansa kohtaan, saaden itselleen anteeksiannon ja lupauksen\nuhrautuvasta sisar-rakkaudesta. Ruveta tekemään moisia selityksiä\nja samalla osata olla loukkaamatta, pahastuttamatta -- siihen eivät\naina kykene viisaita viisaammatkaan, siihen kykenevät vain nuorteat,\npuhtaat ja hyvästi johdetut sydämmet, jommoinen Aleshalla on. Minä\nolen vakuutettu siitä, että hänen tämän päiväisessä toimessaan ette\nte, Natasha Nikolajevna, ole ollut osallisena, ette sanalla ettekä\nneuvolla. Te ehkä nyt vasta kuulitte siitä häneltä. Erehdynkö? Eikö\nole totta?\n\n-- Te ette ole erehtynyt, sanoi Natasha, jonka kasvot säteilivät ja\nsilmät loistivat kummallisesti, kuni jonkin innostuksen vallassa.\nRuhtinaan puhetaito alkoi vaikuttaa. -- Minä en ole viiteen päivään\nnähnyt Aleshaa. Tuon kaiken on hän itse keksinyt, itse sen myöskin\ntoimeenpannut.\n\n-- Aivan varmaan niin, myönsi ruhtinas, -- mutta huolimatta\nsiitä, kaikki tämä hänen odottamaton tarkkanäköisyytensä,\npäättäväisyytensä, velvollisuudentuntonsa, ja vielä, kaikki\ntämä jalo järkähtämättömyytensä, -- se on kaikki seuraus teidän\nvaikutuksestanne. Tämän kaiken minä lopullisesti huomasin ja\nharkitsin nyt kotiin ajaessani, ja harkittuani, tunsin äkkiä\nitsessäni voiman tehdä päätökseni. Kosimispuuhamme kreivittären\ntalossa on mennyt myttyyn eikä voi uudistua; mutta vaikka voisikin,\nei se saa enää koskaan uudistua. Minä tulin vakuutetuksi, että vain\nte yksistänsä voitte rakentaa hänen onnensa, että te olette hänen\noikea johtajansa, että te jo olette laskenut perustuksen hänen\ntulevalle onnellensa! Minä en ole salannut teiltä mitään, enkä salaa\nnytkään, että minä hyvin paljon rakastan hyvää tulevaisuutta, rahaa,\nylhäisyyttä, vieläpä virkanimiäkin; tiedän hyvin niistä useita\nennakkoluuloiksi, mutta minä rakastan noita ennakkoluuloja enkä\nollenkaan tahdo halveksia niitä. Mutta on seikkoja, jolloin täytyy\nottaa huomioon muitakin näkökohtia, jolloin ei sovi kaikkea mitata\nsamalla mitalla... Paitsi sitä minä suuresti rakastan poikaani.\nSanalla sanoen minä tulin siihen päätökseen, että Alesha ei saa erota\nteistä, sillä ilman teitä hän joutuu turmioon. Ja tunnustankin, että\nehkä on jo kuukausi siitä, kun minä tämän päätin, ja nyt vasta itse\nhuomasin, että olen oikein päättänyt. Tietysti, sanoakseni teille\ntämän kaiken, olisin minä voinut tulla luoksenne huomenna, enkä\nhäiritä teitä miltei puoliyön aikaan. Mutta nykyinen kiireellisyyteni\nehkä todistaa teille, kuinka innokkaasti ja, erittäinkin, kuinka\ntotisesti minä asiaan käyn käsin. En ole enää lapsi; en voisi\nikäisenäni ottaa ajattelematonta askelta. Kun minä astuin tänne\nsisään, olin jo kaikki päättänyt ja valmiiksi ajatellut. Mutta\nminä tunnen, että minun täytyy vielä kauan odottaa, ennenkuin saan\nteidät täydelleen vakuutetuksi minun vilpittömyydestäni... Mutta\nasiaan! Tuleeko minun nyt selittää teille, miksi tulin tänne? Minä\ntulin, täyttääkseni velvollisuuteni ja -- juhlallisesti, kaikella\nrajattomalla kunnioituksellani teitä kohtaan, pyydän teidän tekemään\npoikani onnelliseksi ja suomaan hänelle kätenne! Oi, älkää luulko,\nettä minä tulin ankarana isänä, joka viimeinkin antoi lapsillensa\nanteeksi ja armollisesti suostuu suomaan heille heidän onnensa. Ei!\nEi! Te halvennatte minua ajatellessanne minusta semmoista. Älkääkä\nmyöskään luulko, että minä jo ennakolta olin varma suostumuksestanne,\nperustaumalla siihen, mitä te olette jo uhranneet poikani vuoksi; ei\nniinkään! Minä ensimäisenä olen valmis ääneen sanomaan, ettei hän\nansaitse teitä ja ... (hän on hyvä ja avomielinen) -- hän itsekin\nsen todistaa. Mutta ei siinä kyllin. Minua veti tänne moiseen\naikaan ei vain se yksin ... minä tulin tänne ... (-- tässä ruhtinas\nkunnioittavasti ja jonkinlaisella juhlallisuudella kohosi tuolilta\n--) minä tulin tänne tarkoituksessa tulla ystäväksenne! Minä tiedän,\nettei minulla siihen ole pienintäkään oikeutta, päinvastoin! Mutta\nkuitenkin -- suokaa minun ansaita tuo oikeus! Suokaa minun toivoa!...\n\nKunnioittavasti kumartuen Natashan edessä odotti hän vastausta.\nKaiken aikaa, kun hän puhui, pidin minä häntä tarkkaan silmällä. Hän\nhuomasi sen.\n\nPuheensa lausui hän kylmästi, hiukan tavotellen kaunopuheisuutta,\nvieläpä muutamin paikoin jonkinlaisella leväperäisyydellä. Koko\npuheen äänensointu toisinaan ei ensinkään vastannut innostustansa,\njoka veti hänet sinne moiseen ensi käynniksi sopimattomaan aikaan\nja erittäinkin moisissa olosuhteissa. Muutamat lauseensa olivat\nhuomattavassa määrässä tekemällä tehtyjä ja muutamin paikoin pitkiä,\nja pituudestaan kummallista puhettansa hän ikäänkuin tahallansa\nteki omituiseksi, koettaen piiloittaa esille pyrkivää tunnetta\nhuumorin, huolimattomuuden ja leikillisyyden taa. Mutta tämän kaiken\nminä huomasin vasta jälkeenpäin; silloin oli kokonaan toisin.\nViime sanansa hän lausui niin henkevästi, niin tunteellisesti,\nniin totisella kunnioituksella Natashaa kohtaan, että hän voitti\nmeidät kaikki puolellensa. Näkyipä jotain kyynelen tapaistakin hänen\nsilmissään. Natashan jalo sydän tuli kokonaan voitetuksi. Hän nousi\nja ääneti, syvästi liikutettuna ojensi ruhtinaalle kätensä. Tämä\ntarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä tunteellisesti. Alesha oli\nsanomattoman iloinen.\n\n-- Sanoinhan minä sinulle, Natasha! huudahti hän. -- Sinä et uskonut\nminua! Sinä et uskonut, että hän on jalosydämmisin ihminen maan\npäällä! Näethän, nyt näet itse!...\n\nAlesha kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä intoisasti. Tämä vastasi\npojalleen samalla mitalla, mutta kiirehti lopettamaan tunteellista\nkohtausta, ikäänkuin olisi hävennyt näyttää omia tunteitansa.\n\n-- Kylliksi, sanoi hän, ja otti hattunsa, -- minä lähden. Minä pyysin\nteiltä vain kymmenen minuttia, mutta viivyinkin puolituntia, sanoi\nhän nauraen. -- Mutta minä poistun täältä mitä hartaimmin odottaen,\nettä saisin taas tavata teidät mitä pikemmin. Sallitteko minun käydä\nteillä mahdollisimman usein?\n\n-- Kyllä, kyllä! vastasi Natasha, -- mahdollisimman usein! Minä\ntahdon mitä pikemmin ... oppia rakastamaan teitä ... lisäsi Natasha\nsopertaen.\n\n-- Kuinka vilpitön, kuinka rehellinen te olettekaan! sanoi\nruhtinas hymyillen Natashan sanoille. -- Te ette tahdo edes\nviekastella sanoaksenne tavallista kohteliaisuuslausetta. Mutta\nteidän vilpittömyytenne on kalliimpi kaikkia noita teeskenneltyjä\nkohteliaisuuksia. Niin! Minä tunnen, että minun tulee vielä kauan,\nkauan ansaita rakkauttanne!\n\n-- Älkää, älkää kehuko minua ... riittää jo! kuiskaili Natasha\nhämillään.\n\nOi, kuinka kaunis hän tällä hetkellä olikaan!\n\n-- Olkoon niin! sanoi ruhtinas, -- mutta pari sanaista vielä asiasta.\nVoitteko aavistaa, kuinka onneton minä olen! Minä en voi huomenna\ntulla teille, en huomenna, en ylihuomenna. Tänä iltana minä sain\nkirjeen, joka on minulle niin tärkeä (se vaatii välttämättömästi\nminua erääseen asiaan), etten millään keinoin voi sitä välttää.\nHuomenaamuna minä matkustan Pietarista. Älkäähän toki ajatelko, että\nminä tulin teille nyt näin myöhään vain siksi, ettei minulla huomenna\nolisi aikaa, eikä ylihuomennakaan. Te tietysti ette sitä ajattele,\nmutta tämä on näyte minun epäilevästä luonteestani! Niin, paljon\nvastuksia on tuo epäilevä luonteeni minulle tuottanut, ja ehkäpä koko\nrettelöt minun ja vanhempainne välillä ovat vain seurauksia tuosta\nkurjasta luonteestani!... Tänään on meillä tiistai. Keskiviikkona,\ntorstaina, perjantaina en tule olemaan Pietarissa. Toivon varmasti\nlauantaina palaavani ja jo samana päivänä pääseväni teillä käymään.\nSanokaa, saanko minä luvan tulla teille koko illaksi?\n\n-- Välttämättömästi, välttämättömästi! huudahti Natasha, --\nlauantai-iltana minä odotan teitä! Ikävällä odotan!\n\n-- Ja kuinka onnellinen minä olenkaan! Yhä enemmän ja enemmän minä\ntulen teitä tuntemaan! Mutta ... minä lähden! Ja kumminkaan minä\nen voi lähteä puristamatta teidän kättänne, sanoi äkkiä ruhtinas\nminulle. -- Suokaa anteeksi! Me kaikki puhumme nyt niin sekavasti...\nMinulla oli onni jo useampia kertoja kohdata teitä, olemmepa jo\nkerran toisillemme esitetytkin. En voi lähteä täältä sanomatta,\nkuinka mieluista olisi minulle uudistaa tuttavuutta kanssanne.\n\n-- Olemme kyllä kohdanneet toisemme, vastasin minä ottaen tarjotun\nkätensä, -- mutta, anteeksi, etten muista, onko meidät esitetty\ntoisillemme.\n\n-- Ruhtinas R:n luona viime vuonna.\n\n-- Anteeksi, olin unohtanut sen. Mutta minä vakuutan, etten tätä\nkertaa unhota. Tämä ilta on minulle erityisesti muistettava.\n\n-- Niin, olette oikeassa; samoin minullekin. Olen kauan jo tietänyt,\nettä te olette Natalja Nikolajevnan ja poikani todellinen ystävä.\nMinä toivon pääseväni teidän kolmen joukkoon neljänneksi. Eikö niin?\nlisäsi hän, kääntyen Natashaan.\n\n-- Niin, hän on meidän todellinen ystävämme ja me tahdomme pysyä\nkaikki yhdessä! vastasi Natasha hyvin tunteellisesti.\n\nNatasha parka! Hän oikein säteili iloa, kun näki, ettei ruhtinas\nunhottanut minuakaan. Kuinka suuresti rakasti hän minuakin, tyttö\nraukka!\n\n-- Minä tiedän monta, jotka ihailevat teidän kirjailijalahjojanne,\npitkitti ruhtinas, -- ja tunnen kaksi mitä hartainta\nihailijatartanne. Heistä olisi hyvin mieluista saada tutustua\nkanssanne persoonallisesti. Ne ovat kreivitär, minun paras ystäväni,\nja hänen tytärpuolensa, Katarina Feodorovna Filimonova. Sallikaa\nminun toivoa, ettette kiellä minulta mielihyvää -- saada esittää\nteidät näille naisille.\n\n-- Minä pidän sen suurena kunniana, vaikka minulla nyt yleensä on\nvähän tuttavuuksia...\n\n-- Mutta annattehan te minulle osotteenne! Missä te asutte? Minä saan\nmieluisan tilaisuuden...\n\n-- Minä en ota ketään vastaan kotonani, ruhtinas, en ainakaan tätä\nnykyä.\n\n-- Mutta vaikka minä en ole ansainnutkaan poikkeusta puoleltanne ...\nmutta...\n\n-- Tehkää hyvin, jos te vaaditte, niin olen mielelläni täyttävä\ntahtonne. Minä asun N:n poikkikadulla, Klugenin talossa.\n\n-- Klugenin talossa! huudahti hän, niinkuin olisi jostain\nhämmästynyt. -- Kuinka! Te ... oletteko jo kauan siinä asunut?\n\n-- En, vasta jonkun aikaa, vastasin minä, tahtomattani tarkastellen\nhäntä. -- Asuntoni numero on neljäkymmentä neljä.\n\n-- Neljäkymmentä neljä? Asutteko yksin?\n\n-- Ihan yksin.\n\n-- N -- niin! Siksipä minä ... että jo kauan olen tuntenut tuon\ntalon. Sitä parempi... Tulen välttämättömästi teillä käymään,\nvälttämättömästi! Minun täytyy niin paljosta puhella kanssanne\nja minä odotan teiltä paljoa. Te voitte tehdä minulle suuria\npalveluksia. Näettekös, minä jo suorastaan alotan pyynnöillä. No,\nnäkemiin asti! Vielä kerta kätenne!\n\nHän puristi minun ja Aleshan käsiä, vielä kerta suuteli Natashan\nkättä ja läksi, käskemättä Aleshaa mukaansa.\n\nJäimme kolmen suuresti hämillemme. Tuo kaikki oli tapahtunut\nniin arvaamatta, niin odottamatta. Kukin meistä tunsi, että\nsilmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut ja jokin uusi, tuntematon\nalkanut. Alesha istui ääneti Natashan viereen ja hiljaa suuteli\nhänen kättänsä. Toisinaan katsahti hän Natashaa kasvoihin, niinkuin\nodottaen, mitä hän sanoo.\n\n-- Alesha, kyyhkyläiseni, mene jo huomenna Katarina Feodorovnan luo,\nlausui viimein Natasha.\n\n-- Sitä minä itsekin ajattelin, vastasi Alesha, -- välttämättömästi\nmenen.\n\n-- Mutta kenties hänen on vaikeata kohdata sinua ... mitenkä nyt\ntekisit?\n\n-- En tiedä, ystäväiseni. Sitä minäkin ajattelin. Minä mietin ...\nhuomaan ... niin päätänkin. Natasha, meillähän on nyt asia kokonaan\nmuuttunut, ei malttanut Alesha olla sanomatta.\n\nNatasha hymyili ja loi häneen pitkän ja hellän katseen.\n\n-- Entäpä kuinka hienotunteinen isäni on. Näki kylläkin, kuinka huono\nasunto sinulla on, mutta ei virkkanut sanaistakaan...\n\n-- Mistä asiasta?\n\n-- No ... että muuttaa toiseen asuntoon ... tai jotain, sanoi Alesha\npunastuen.\n\n-- Älähän nyt, Alesha, miksikä hän olisi sitä sanonut?\n\n-- Siksipä sanonkin, että hän on hienotunteinen. Ja kuinka kehui\nsinua! Puhuinhan minä sinulle ... puhuinhan! Ei, kyllä hän voi kaikki\nkäsittää ja tuntea! Mutta minusta puhui kuni mistäkin lapsesta;\nkaikki nuo pitävät minua semmoisena! Mitäpäs sitten, olenhan minä\ntodellakin semmoinen.\n\n-- Sinä olet lapsi, mutta huomaavaisempi, kuin meistä kukaan muu.\nMinun hyvä Aleshani!\n\n-- Mutta hänpä sanoi, että hyvä sydämmeni on minulle vahingoksi.\nKuinka se on ymmärrettävä? Sitä en käsitä. Ja tiedätkös mitä,\nNatasha, enköhän lähde heti hänen luoksensa? Huomenna varhain tulen\ntaas tänne.\n\n-- Mene, mene, kyyhkyläiseni. Sen sinä hyvin sanoit. Ja\nvälttämättömästi täytyy sinun käydä hänen luonaan, kuulethan? Mutta\nsitten huomenna tule mitä varhaimmin. Ethän nyt enää käy olemaan\nviisin päivin luonani käymättä? lisäsi Natasha veitikkamaisesti,\nhyväillen häntä katseillaan.\n\nKukin meistä oli jonkinlaisen hiljaisen, täydellisen ilon valtaamana.\n\n-- Minunko kanssani, Vanja? huudahti Alesha kamarista lähtiessään.\n\n-- Ei, hän jää tänne; meillä on vielä keskenämme puheltavaa, Vanja.\nMuista, huomenna jo varhain tänne.\n\n-- Aivan aamusta! Hyvästi, Mavra!\n\nMavra oli kovin liikutettu. Hän oli kuullut kaikki, mitä ruhtinas\npuhui, oli kaikki kuunnellut oven takana, vaikkei läheskään kaikkea\nymmärtänyt. Hän olisi mielellään tahtonut arvata, kysyä asiasta. Nyt\nhän vain katsoi hyvin totisena, vieläpä ylpeänä. Hänkin käsitti, että\nmoni seikka oli muuttunut.\n\nMe jäimme kahden. Natasha otti minua kädestä ja oli jonkun aikaa\nvaiti, niinkuin olisi ajatellut, mitä sanoisi.\n\n-- Minä olen väsynyt! lausui hän viimein heikolla äänellä. --\nKuuleppas: menethän sinä huomenna vanhuksien luo?\n\n-- Välttämättömästi!\n\n-- Kerro sitten äidille, mutta älä _hänelle_.\n\n-- Enhän minä koskaan sinusta isällesi puhu.\n\n-- Niin, niin; saahan hän sen muutoinkin tietää. Tarkastappas sinä,\nmitä hän sanoo. Miltä kannalta hän ottaa asian. Jumalani! Luuletko,\nVanja, että hän todella minut kiroaa tuon avioliiton vuoksi? Ei, se\nei voi tapahtua!\n\n-- Ruhtinaan tulee kaikki sovittaa, sanoin kiireesti. -- Hänen tulee\nvälttämättömästi sopia isäsi kanssa, silloin käy kaikki hyvin.\n\n-- Oi, Jumalani! Jospa! Jospa! huudahti hän rukoilevasti.\n\n-- Ole huoletta, Natasha, kaikki on käyvä hyvin. Asiat ovat sillä\ntolalla.\n\nNatasha katsoi minuun hyvin tarkkaavasti.\n\n-- Vanja, mitä sinä ajattelet ruhtinaasta?\n\n-- Jos hän puhui vilpittömästi, niin on hän, minun mielestäni, hyvin\njalo ihminen.\n\n-- Jos hän puhui vilpittömästi? Mitä sillä tarkoitat? Voiko hän siis\npuhua vilpillisestikin?\n\n-- Sitä minäkin luulen, vastasin. -- \"Natashan mielessä on siis joku\ntuuma, mietin itsekseni. -- Kummallista!\"\n\n-- Sinä kaiken aikaa katsoit häneen ... niin tarkkaan...\n\n-- Niin, minusta tuntui hän hiukan kummalliselta.\n\n-- Niin minustakin. Kaiken aikaa hän puhui jotenkin ... minä olen\nniin kovin väsynyt, kyyhkyläiseni. Tiedätkös? Meneppäs sinäkin\nkotiin. Huomenna tule sitten mahdollisimman varhain vanhuksien luota.\nKuules vielä: eihän se ollut loukkaus, kun minä sanoin ruhtinaalle,\nettä tahdon mitä pikemmin oppia rakastamaan häntä?\n\n-- Ei ... mikäs loukkaus se olisi?\n\n-- Eikä ... tyhmästi? Näes, sehän osotti, etten minä vielä rakasta\nhäntä.\n\n-- Päinvastoin, se oli oikein, viattomasti ja sukkelaan sanottu. Sinä\nolit sitä sanoessasi niin ihana! Kylläpä hän olisi tyhmä, jos ei\nkaikissa ylhäistavoissaan käsittäisi sitä!\n\n-- Sinä näytät olevan hänelle vihainen, Vanja? Ja kuitenkin,\nkuinka paha, epäilevä ja kunnianhimoinen minä olenkaan! Älä naura\nminulle; minähän en salaa sinulta mitään. Ah, Vanja, sinä minun\nkallis ystäväni! Jos minä taas tulen onnettomaksi, jos taas kohtaa\nminua murhe, niin olet sinä varmaan täällä minun lähelläni; ehkäpä\noletkin vain ihan yksin luonani! Millä olen minä tämän kaiken sinulta\nansainnut! Älä suutu minuun milloinkaan, Vanja!...\n\nKotiin palattuani, riisuunnuin heti ja panin maata. Huoneessani oli\nkostea ja pimeä, kuni kellarissa. Monta kummallista mietettä ja\ntunnelmaa häälyi mielessäni, enkä minä pitkään aikaan voinut nukkua.\n\nMutta kuinka lienee nauranutkaan meille juuri tällä hetkellä eräs\nmies, maaten upeassa vuoteessaan, -- jos muuten piti meitä naurunsa\narvoisina! Luultavasti ei pitänyt!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan lähtiessäni huoneestani\njoutuakseni Hirvisaarelle Ichmenevin luo, päästäkseni sitten sieltä\npikemmin Natashan luo, kohtasin minä äkkiä ovessa eilisen vieraani,\nSmithin tyttären tyttären. Hän astui huoneeseeni. Muistan hyvin,\nettä tulin iloiseksi hänen tulostaan, vaikk'en voinut selittää\nsyytä ilooni. Eilen en ollut ehtinyt vielä häntä oikein tarkastaa,\nja nyt päivän valossa hän vielä enemmän hämmästytti minua. Eipä\nollutkaan helppoa löytää kummallisempaa, ulkomuodoltaan oudompaa\nolentoa. Varreltaan oli hän lyhyt, silmänsä säihkyvät, mustat,\neivätkä ollenkaan semmoiset, kuin yleensä muilla venäläisillä,\ntukkansa tuuhea, musta ja vanukkeinen, katseensa epäselvä,\ntuikea ja selittämätön, mikä kaikki oli omiansa herättämään\nkadulla jokaisen ohikulkijan huomiota. Erittäin hämmästyttävä oli\nkatseensa: se säkenöitsi älyä, mutta samalla myöskin jonkinlaista\ninkvisiittorimaista luottamattomuutta, jopa suoranaista epäluuloakin.\nVanha ja likainen pukunsa näytti päivän valossa vielä eilistä enemmän\nrääsymäiseltä. Olin huomaavinani, että jokin hiljakseen jäytävä,\nparantumaton ja alituinen tauti vaivasi häntä, joka lakkaamatta\narmotta teki hävitystään hänen ruumiissaan. Kalpeilla, laihoilla\nkasvoillaan asusti outo tumman-keltanen, sapenvärinen varjo. Mutta\nhuolimatta kaikesta köyhyyden ja sairaloisuuden kurjuudesta, oli hän\nyleensä muuten jotenkin sievä. Kulmakarvansa olivat tarkkapiirteiset,\nhienot ja kauniit; erittäin sievä oli leveä, matalanpuoleinen otsansa\nja kaunispiirteiset, vaaleat, hiukkasen vain punertavat, ylpeän ja\nrohkean poimuisat huulensa.\n\n-- Kas, sinäkö taas! huudahdin minä. -- No, niin minä luulinkin, että\nsinä tulet. Astuhan sisään.\n\nHän astui hitaasti kynnyksen yli, samoinkuin eilenkin, katsellen\nympärilleen epäillen. Hän tarkasti tarkkaan huonetta, jossa hänen\niso-isänsä oli asunut, aivan kuin olisi tahtonut painaa muistoonsa,\nminkä verran huone oli muuttunut uuden asukkaan aikana \"No, kummoinen\niso-isä, semmoinen lapsenlapsikin, ajattelin. Eikös vain liene\nheikkomielinen?\" Hän oli yhä vaiti; minä odotin.\n\n-- Kirjat, kuiskasi hän lopulta, luoden katseensa maahan.\n\n-- Ah, todellakin! Sinun kirjasi; tässä ne ovat, ota vaan! Minä\nvartavasten säästin ne sinulle.\n\nHän katsahti minuun uteliaasti ja jotenkin kummallisesti väänti\nsuutansa, ikäänkuin olisi tahtonut epäillen hymyillä. Mutta tuo\nhymyilyn yritys samassa taas jo vaihtui entiseen ankaraan ja\nsalaperäiseen ilmeeseen.\n\n-- Puhuiko vaari teille minusta? kysäsi hän, ironillisesti tarkastaen\nminua päästä jalkoihin.\n\n-- Ei, sinusta hän ei puhunut, mutta hän...\n\n-- No, mistäpäs te tiesitte, että minä tulen? Kuka teille sanoi?\nkysäsi hän, äkkiä keskeyttäen minut.\n\n-- Tiesin sen siitä, ettei vaarisi voinut elää ihan yksin, kaikkien\nhylkäämänä. Hän oli niin vanha, heikko; siksipä minä ajattelinkin,\nettä joku kävi hänen luonaan. Tuossa on kirjasi, ota ne. Opitko sinä\nniistä?\n\n-- En.\n\n-- Mihinkäs sinä sitten niitä tarvitset?\n\n-- Vaari opetti minua, kun minä kävin hänen luonaan.\n\n-- Etkö sinä sitten enää käynyt?\n\n-- Sitten en enää käynyt ... minä tulin sairaaksi, lisäsi hän\nikäänkuin puolustuksekseen.\n\n-- Onko sinulla omaisia, äiti, isä?\n\nHän äkkiä rypisti kulmiansa ja pelokkaasti katsahti minuun. Sitten\npainoi hän päänsä alas, kääntyi ääneti ja läksi hiljaa huoneesta,\nvastaamatta nytkään minulle mitään, aivan samoin kuin eilenkin.\nKummeksien seurasin häntä silmilläni. Kynnyksellä hän nytkin pysähtyi.\n\n-- Mistä syystä hän kuoli? kysäsi hän katkonaisesti, kääntyen\npuoliksi minuun päin, aivan samanlaisella liikkeellä, kuin eilenkin,\nkun hän, myöskin pois lähtiessään ja ovessa seisten, kysyi Asorkasta.\n\nMinä menin luoksensa ja aloin hänelle lyhyesti kertoa. Ääneti ja\nuteliaana hän kuunteli, pää alas painuneena, seisten minuun selin.\nKerroin myöskin, kuinka vaari kuollessaan puhui kuudennesta linjasta.\n\n-- Sen kyllä arvasinkin, lisäsin minä, -- että siellä asuu joku\nhänen rakkaistaan, siksipä minä odotinkin, että joku tulee häntä\ntiedustamaan. Hän varmaankin rakasti sinua, kun vielä viime\nhetkellään sinua muisti.\n\n-- Ei, hän ei rakastanut, kuiskasi hän vastenmielisesti!\n\nTyttö oli kovin liikutettu. Kertoessaan kumarruin nähdäkseni hänen\nkasvonsa. Silloin huomasin, että hän teki suurimpia ponnistuksia\ntukahduttaakseen liikutustansa, aivan kuin olisi tahtonut osottaa\nminulle ylpeyttänsä. Hän vaaleni yhä enemmän ja enemmän ja puri\ntiukkaan alahuultansa. Mutta erittäin kummastutti minua hänen\nsydämmensä outo jyske. Se jyskytti aina yhä kovemmin, niin että\nlopulta saattoi kahden, kolmen askeleen päässä sen kuulla, kuten\naneurismitaudissa. Minä luulin, että hän kohta alkaa itkeä, niinkuin\neilenkin, mutta hän hillitsi itsensä.\n\n-- Missä on se aita?\n\n-- Mikä aita?\n\n-- Jonka alla hän kuoli.\n\n-- Minä näytän sen ... kun menemme ulos. Kuules, mikä sinun nimesi on?\n\n-- Ei huoli...\n\n-- Mitä ei huoli?\n\n-- Ei huoli, ei mitään ... minulla ei ole nimeä, vastasi hän\nkatkonaisesti ja ikäänkuin harmistuneesti ja teki liikkeen\nlähteäkseen pois. Minä pysäytin hänet.\n\n-- Maltahan, sinä kummallinen tyttö! Minähän suon sinulle hyvää;\nminulla on sääli sinua eilisestä saakka, kun sinä tuolla rapuilla\nnurkassa itkit. Minun on vaikea sitä muistella... Sitä paitsi\nvaarisi kuoli minun käsiini ja varmaan hän muisteli sinua, kun puhui\nkuudennesta linjasta, siis ikäänkuin jätti sinut minun huostaani.\nMinä olen nähnyt hänet unessa... Minä säilytin kirjatkin sinulle,\nmutta sinä olet noin juro, ikäänkuin pelkäisit minua. Sinä varmaankin\nolet hyvin köyhä ja orpo, ehkäpä vierasten hoidossa, niinkö?\n\nMinä puhuin hänelle innokkaasti, itsekään tietämättä, mitenkä hän\nminua niin suuresti miellytti. Paitsi sitä oli tunteessani jotain\nmuutakin, kuin vain sääliä. Asian salaperäisyyskö, Smithin saattama\nmielialako, vaiko oman mielentilani fantastillisuus, -- sitä en osaa\nsanoa, mutta jokin epämääräinen tunne minua kiihdytti. Näytti siltä,\nettä sanani liikuttivat häntä; hän katsahti minuun jotenkin oudosti,\nmutta ei enää jurosti, vaan lempeästi ja pitkään, sitten taas,\nikäänkuin vaipuen mietteisiinsä, painoi päänsä alas.\n\n-- Helena, kuiskasi hän äkkiä, odottamatta ja hyvin hiljaa.\n\n-- Onko sinun nimesi Helena?\n\n-- On...\n\n-- Mitä, tuletko sinä minun luonani käymään?\n\n-- Ei sovi ... en tiedä ... tulen, kuiskasi hän kuin ajatuksissaan ja\ntaistellen itsensä kanssa.\n\nSamalla juuri kuului jossain seinäkellon lyönti. Hän vavahti ja,\nkatsoen minuun, sanomattomalla tuskan surulla, kuiskasi:\n\n-- Paljonko kello on?\n\n-- Lienee puoli yksitoista.\n\nHän kiljahti peloissaan.\n\n-- Jumalani! sanoi hän ja läksi samassa juoksemaan. Minä pysäytin\nhänet vielä kerran porstuassa.\n\n-- Näin minä en päästä sinua, sanoin hänelle. -- Mitä sinä pelkäät?\nMyöhästyitkö?\n\n-- Niin, niin, minä läksin salaa! Päästäkää! Hän lyö minua! huudahti\nhän, nähtävästi ilmaisten jonkin salaisuutensa ja koettaen riuhtoa\nitseänsä irti käsistäni.\n\n-- Kuulehan, äläkä riuhdo itseäsi; sinun on mentävä Hirvisaarelle,\nminäkin olen menossa sinne kolmannelletoista linjalle. Minäkin olen\nmyöhästynyt ja aion ottaa ajurin. Tahdotko lähteä kanssani? Minä vien\nsinut. Pääset pikemmin kuin jalkasin...\n\n-- Minun luokseni ei saa tulla, ei saa! huudahti hän kauhuissaan.\nJo yksistään ajatus, että minä tulisin hänen asuntoonsa, sai hänen\nkasvonsa kauhusta vääristymään.\n\n-- Johan minä sanoin sinulle, että minun on mentävä kolmannelletoista\nlinjalle asioilleni, eikä sinun luoksesi! En minä lähde sinun\njälestäsi. Ajurilla me kohta joudumme. Lähdetään vain!\n\nLaskeusimme alas. Otin ensimäisen ajurin, jolla pahaksi onneksi oli\nniin kovin huono ajopeli. Nähtävästi oli Helenalla kovin kiire, koska\nhän suostui lähtemään kanssani. Hämärintä asiassa oli se, etten minä\nuskaltanut edes kyselläkään. Hän alkoi kovasti huitoa käsillään ja\nmiltei hypännyt pois kärryistä, kun minä kysyin, ketä hän kotona\nniin pelkää. Mitähän salaperäistä tässä lieneekään? ajattelin\nitsekseni. Kärryissä oli hänen kovin epämukava istua. Joka kerta,\nkun kärryt hypähtivät, hän, pysyäksensä istumassa, tarttui kiinni\nnuttuuni vasemmalla kädellään, joka oli pieni, likainen, täynnä\njonkinlaisia lyöttöhaavoja. Toisella kädellään piteli hän vahvasti\nkirjoja; kaikesta huomasi, että nuo kirjat olivat hänelle hyvin\nrakkaita. Korjaten itseänsä istumaan hän samassa näytti jalkansa,\nja suurimmaksi kummastuksekseni minä näin, että siinä oli vain\nrikkinäinen kenkä, eikä sukkaa ollenkaan. Vaikka olinkin jo päättänyt\nolla mitään kyselemättä, en nyt taaskaan malttanut.\n\n-- Eikö sinulla ole sukkiakaan? kysäsin. -- Sopiiko nyt kävellä\nsukitta, näin kostealla ja kylmällä ilmalla?\n\n-- Ei, vastasi hän katkonaisesti.\n\n-- Ah, Jumalani, jonkun luonahan sinä asut! Olisit pyytänyt keltä\ntahansa sukat, kun läksit ulos.\n\n-- Itse minä niin tahdoin.\n\n-- Näin sinä voit sairastua ja kuolet!\n\n-- Jospa kuolisinkin.\n\nNähtävästi hän ei halunnut vastailla ja oli äkäinen, kun häneltä\nkyselin.\n\n-- Tässä hän kuoli, sanoin minä, osottaen taloa, jonka edessä hänen\nvaarinsa oli kuollut.\n\nHän katsoi tarkkaan ja äkkiä sanoi minulle rukoilevalla äänellä:\n\n-- Herran tähden, älkää tulko minun jälestäni. Minä tulen teille,\ntulen! Kun vain pääsen, heti tulen teille!\n\n-- Hyvä, minä jo sanoin, etten tule jälestäsi. Mutta mitä sinä\npelkäät? Varmaankin olet hyvin onneton. Minun on vaikea tuollaisena\nnähdä sinua...\n\n-- Minä en pelkää ketään, vastasi hän jotenkin ärtyisellä äänellä.\n\n-- Mutta sinähän äsken sanoit: \"hän lyö minua!\"\n\n-- Lyököön! vastasi hän ja silmänsä säihkyivät. -- Lyököön! Lyököön!\nhoppusi hän katkerasti, ja ylähuulensa kohosi halveksivasti ja alkoi\nvavista.\n\nJouduimme niin Hirvisaarelle. Kuudennen Iinjan päässä pysähdytti hän\najurin ja hyppäsi pois kärryistä, katsellen levottomasti ympärillensä.\n\n-- Ajakaa pois; minä tulen, tulen! sanoi hän, ollen kovin levoton,\npyytäen, etten tulisi hänen jälestään. -- Menkää pikemmin, pikemmin!\n\nMinä läksin ajamaan. Mutta ajettuani vähän matkaa rantakatua,\nmaksoin ajurille ja, palattuani kuudennelle linjalle, kiiruhdin\ntoiselle puolelle katua. Näin kohta hänet; hän ei ollut ehtinyt vielä\npitkälle, vaikka kulkikin hyvin kiireesti sekä yhä katseli taakseen;\nkerran pysähtyikin hän pikkusen, paremmin nähdäkseen, tulenko hänen\njälestään, vaiko en? Minä piilouduin porttikäytävään, eikä hän\nhuomannut minua. Hän läksi astumaan edelleen, ja minä toisella puolen\nkatua hänen jälestään.\n\nUteliaisuuteni oli kohonnut ylimmilleen. Vaikka olinkin päättänyt\nolla menemättä hänen jälestään asuntoonsa, tahdoin kumminkin kaiken\nvaralta saada tietää talon, jossa hän asui. Minua ahdisti samanlainen\nraskas ja outo tunne, kuin tuonoin tuolla ravintolassa herätti\nminussa hänen vaarinsa, tarkastellessaan kuollutta Asorkkaa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nAstuimme siten pitkältä, aina Pienelle prospektille saakka. Tyttö\nmiltei juossut; viimein meni hän puotiin. Pysähdyin odottamaan häntä.\n\"Eihän hän puodissa asu\", ajattelin.\n\nTodellakin, hetkisen kuluttua tuli hän puodista, mutta kirjoja\nei enää ollut kädessään. Sen sijaan oli nyt kädessään savikuppi.\nPikkusen astuttuaan meni hän erääseen kehnonlaiseen taloon. Se oli\npieni kivirakennus, vanha, kaksikerroksinen, likaisenkeltaisella\nmaalilla maalattu. Eräässä alakerroksen ikkunassa, joita kaikkiaan\noli kolme, oli pieni punanen ruumisarkku. -- Tämä oli köyhän\nruumisarkkujen valmistajan kyltti. Yläkerroksen ikkunat olivat aivan\nneliömäiset, ruudut himmeät, vihertävät ja halkeilleet, ruutujen\ntakaa näkyi vaaleanpunaset, vuorikankaasta tehdyt ikkunaverhot.\nAstuin kadun toiselle puolelle, lähestyin taloa ja luin portin päällä\nolevasta peltikilvestä: porvaritar Bubnovan talo.\n\nMutta tuskin olin ennättänyt tuon lukea, kun Bubnovan pihassa\näkkiä kuului kimakka naisen huuto ja sitten kiroilua. Katsahdin\nportista pihaan; puisten rappujen astuimella seisoi porvaripukuinen,\nlihava nainen, viheriä huivi hartioillansa. Kasvonsa olivat mitä\nilettävimmän tummanpunaisen väriset, pienet, veristyneet ja\nmulkoilevat silmänsä säihkyivät vihasta. Selvään huomasi, että\nhän oli juovuksissa, vaikka olikin vasta aamupäivä. Hän kiljui\nHelena-paralle, joka kuppi kädessä seisoi hänen edessään kuni\nkivettynyt. Tuon kiukkuisen naisen takaa näkyi rapuilla jotenkin\npörröinen, maalikasvoinen naisolento. Jonkun ajan kuluttua\naukeni kellari-kerroksen ovi ja rapuille ilmaantui, varmaankin\nmetelin johdosta, keski-ikäinen, köyhästi puettu, miellyttävän ja\nvaatimattoman näköinen nainen. Puoliavoimesta ovesta katsoivat\nalakerroksen toiset asukkaat, vanha ukko ja tyttönen. Roteva ja pitkä\nmies, varmaankin talonmies, seisoi luuta kädessä keskellä pihaa ja\nlaiskana seurasi näytelmää.\n\n-- Sinä kirottu, sinä verenimijä, sinä saivar mokoma! kiljui nainen,\nlaskien suustaan yhteen mittaan kaikki sinne kokoontuneet torasanat,\npitämättä muuta väliä, kuin silloin tällöin hengästyneenä sylkeään\nryypäten, -- niinkö sinä minun huoleni palkitset, takkulapää! Lähetin\nhänet vain kurkkuja ostamaan, hänpä livisti tiehensä! Sydämmeni jo\naavisti, että hän karkaa, kun hänet lähetin. Kivisti sydäntäni,\nkivisti! Eilen illalla korvatukkansa samanlaisesta asiasta nyhdin,\nhänpä tänään uudestaan karkasi! Mihinkä juosnee, lurjus, missä\nkäynee! Kenen luona sinä käyt, kirottu sikiö, rinkisilmä kyy, myrkky,\nkenenkä? Puhu, suomätä, taikka minä sinut heti kuristan!\n\nSamassa aikoi kiukustunut akka hyökätä tyttöparan niskaan, mutta\nhuomattuaan alakerran naisen seisovan rapuilla, äkkiä pysähtyi ja,\nkääntyen häneen, alkoi vielä kimakammalla äänellä ja käsillään\nhuitoen puhua tälle, ikäänkuin olisi aikonut tämän ottaa uhriparkansa\nrikoksen todistajaksi:\n\n-- Äitinsä on kuollut! Itsekin te, hyvät ihmiset tiedätte, että hän\njäi kuni mukula yksin maailmaan. Minä näin, että hän jäi teille,\nköyhille ihmisille vastuksiksi, itsellennekään ei ole mitään, ruokaa,\nannas, ajattelin, teen vaikka Pyhälle Nikolaille mieliksi, otan\norvon hoitooni. Otin. Mitäs luulisitte? Nyt jo kaksi kuukautta olen\npitänyt, -- vereni on hän näinä kahtena kuukautena juonut, valkean\nihoni syönyt. Iili mokoma! Kalkkalokäärme! Itsepäinen saatana! On\nvain vaiti, jos lyöt häntä, viskaat, yhä on vaiti, aivan kuin olisi\nvettä suuhunsa ottanut, -- yhä on vaiti! Sydäntäni särkee -- vaiti\non! Minä sinä itseäsi oikein pidät, mörkö mokoma! viheriä marakatti?\nMinutta sinä olisit kadulla nälkään kuollut. Saisit jalkani pestä ja\nsen veden juoda, rymä mokoma, musta ranskalainen kalpa sinä mokoma.\nKuolla äikähtänyt minutta olisit!\n\n-- Miksikä te nyt, Anna Trifonovna, itseänne noin vaivaatte?\nMillä hän teitä taas harmitti? kysyi kunnioittavasti vaimo, jolle\nraivostunut hirviö vihaansa purki.\n\n-- Miten niin millä, sinä hyvä nainen, mitenkä millä? En tahdo, että\ntehdään tahtoani vastaan! Älä tee omaa hyvääsi, mutta tee minun\npahaani, -- kas, semmoinen minä olen! Hänpä oli miltei hautaan\nminut tänään saattaa! Lähetin puodista ostamaan kurkkuja, ja hän\npalaa sieltä kolmen tunnin kuluttua! Sydämmeni jo aavisti tätä\nkun hänet lähetin; kivisti sydäntäni, kivisti, kipeästi kivisti!\nMissä oli? Missä kävi? Millaisia suojelijoita itselleen löysi? Ja\nminäkös hänelle en ole hyvää tehnyt! Hänen saastaiselle äidilleen\nannoin anteeksi neljäntoista ruplan velan, omalla kustannuksellani\nhautasin, pirupenikkansa otin kasvattaakseni, sinä rakas nainen,\ntiedäthän, itsehän tiedät tuon! Mitä, eikö minulla olisi valtaa hänen\nylitsensä. Saisi olla kiitollinen, mutta kiitollisuuden sijasta hän\ntekee päin vastoin! Minä tahdoin suoda hänelle onnea. Minä hänet,\npakana-pennun, tahdoin harsovaatteisiin pukea, Gostinodvorista kengät\nostin, koristin kuin riikinkukon, -- kedon kukkasen sorean! Ja\nmitä te luulette, hyvät ihmiset! Kahdessa päivässä repi vaatteensa\nkokonaan, riekaleiksi repi, sellaisena nyt käypi, sellaisia kantaa!\nJa mitäs luulette, -- tahallaan repi, -- en tahdo valehdella, itse\nnäin; tahtoo, muka, repaleissa käydä, ei huoli harsopukua! No,\nsilloin purin vihani, pieksin hänet, mutta sittenhän kutsuin lääkärin\nja sille maksoin. Jos sinut nutistaisi, saivar mokoma, niin saisi\nviikon vain maidotta elää, -- siinä olisi koko rangaistus sinun\ntähtesi! Rangaistukseksi panin hänet lattioita pesemään; mitäpäs\nluulette: pesee, pesee, raato, pesee! Sydäntäni äköittää, -- pesee!\nNo, ajattelin: et enää minulta pakene! Sain sen vain ajatelleeksi,\nniin -- hän jo eilenkin karkasi! Itsehän te, hyvät ihmiset, kuulitte,\nmiten minä häntä eilen pieksin, käteni pieksäissä kipeäksi sain,\nsukat, kengät otin pois, -- ei mene nyt avojaloin, ajattelin;\nhänpä taas tänäänkin sinne pakeni! Missäs olit? Sano? Kelle sinä,\nnokkosen siemen, valitit, kelle minun päälleni kantelit? Puhu,\nmustalaispenikka, ulkomaalainen naamari, puhu!\n\nRaivoissaan hyökkäsi hän kauhusta kangistuneen tytön kimppuun,\ntarttui tukkaan ja paiskasi hänet maahan. Kurkku-kuppi lensi maahan\nja särkyi; tämä vielä lisäsi humalaisen raivottaren vihaa. Hän\npieksi uhriansa kasvoihin, päähän; Helena pysyi itsepäisesti ääneti,\nei ainoatakaan ääntä, ei ainoatakaan huudahtusta; eikä ainoatakaan\nvalitusta hän päästänyt pieksettäissäkään. Minä hyökkäsin pihaan,\nharmista ja suuttumuksesta muistamatta, mitä teinkään, ja astuin\nsuoraan humalaisen akan eteen.\n\n-- Mitä te teette? Kuinka te uskallatte käyttääntyä noin orporaukkaa\nkohtaan! huudahdin minä, tarttuen raivottaren käteen.\n\n-- Mitä! Mikä sinä olet siinä? kiljui akka jättäen Helenan rauhaan ja\nnostaen kätensä vyötäisille. -- Mitä teillä on asiaa minun talossani?\n\n-- Sitä, että te olette säälimätön! sanoin vastaan. -- Kuinka te\nuskallatte noin rääkätä lapsi raukkaa? Hän ei ole oma lapsenne; minä\njuuri kuulin, että hän on vain teidän holhottinne, orpo parka.\n\n-- Herra Kriste! vinkui raivotar. -- Kukas sinä oikeastaan olet,\ntungettelija! Tulitko sinä tytön kanssa, vai? Minä lähden heti\npoliisiosaston päälliköille valittamaan! Minua itse Andron Timofeitsh\nkunnioittaa kuin aatelista! Sinun tykösikö tyttö pakenikin? Kuka sinä\nolet? Vieraaseen taloon tulit räyhäämään. Auttakaa!\n\nSamassa hyökkäsi hän päälleni nyrkit ojona. Mutta juuri silloin\nkuului läpitunkeva, kamala kiljahdus. Katsahdin sinne, -- Helena,\njoka oli kuni tunnottomana seissut, parahtaen äkkiä kauhealla,\nluonnottomalla äänellä, kaatui maahan ja alkoi piestä kovissa\nsuonenvedon tuskissa. Kasvonsa vääristyivät. Hän oli saanut\nkaatumataudin kohtauksen. Pörrötukkainen tyttö ja alhaalla oleva\nnainen juoksivat apuun, nostivat sairaan ja kantoivat kiiruusti\nyläkertaan.\n\n-- Vaikkapa kuolisit, kirottu! vinkui akka hänen jälkeensä. -- Kolmas\nkohtaus jo kuukaudessa... Ulos, sinä liehakko! huusi akka taas\nminulle.\n\n-- Mitä sinä, talonmies seisot? Mistä syystä sinä palkan saat?\n\n-- Pois, pois! Tahdotko saada niskaasi, sanoa mörähti talonmies\nkuni vain muodon vuoksi. -- Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti.\nHyvästi ja ulos tiehesi!\n\nMikäs minulle muu neuvoksi, kuin lähteminen, nähtyäni, että puuhani\noli kokonaan turha. Minä olin harmista haljeta. Asetuin portin eteen\nkäytävälle ja katsoin pihaan. Kun minä olin päässyt kadulle kiiruhti\nakka heti ylös; talonmies virkansa toimitettuaan niinikään katosi\njonnekin. Kohta tuli vaimo, joka auttoi Helenaa ylös, laskeutui\nrapuilta mennäkseen asuntoonsa. Minut huomattuaan hän pysähtyi ja\nkatsoi minuun uteliaana. Hänen miellyttävät ja levolliset kasvonsa\nrohkaisivat minua. Astuin uudelleen pihaan ja menin suoraan vaimon\nluo.\n\n-- Suokaa anteeksi, alotin minä, -- kuka tuo tyttö täällä on ja miksi\ntuo kiukkuisa akka häntä rääkkää? Älkää toki luulko, että minä vain\nturhasta uteliaisuudesta kyselen. Minä olen ennen kohdannut tuon\ntytön ja erään seikan vuoksi tahtoisin saada hänestä selkoa.\n\n-- Jos te niin haluatte tietoa hänestä, niin olisi parasta, että\nottaisitte hänet luoksenne, taikka etsisitte jonkun palveluspaikan,\nmuuten hän täällä joutuu hukkaan, lausui vaimo ikäänkuin\nvastenmielisesti, yrittäen poistua.\n\n-- Jos te ette tahdo minua neuvoa, niin mitä minä voin tehdä?\nSanoinhan minä, etten minä tiedä mitään. Tuo varmaankin oli Bubnova\nitse, talon omistaja?\n\n-- Niin on.\n\n-- Mitenkä tuo tyttö joutui hänelle? Kuoliko tytön äiti täällä?\n\n-- Niin vaan joutui... Se ei kuulu meihin.\n\nJa taas yritti vaimo poistua.\n\n-- Tehkää nyt niin hyvin; minä vakuutan, että asia herättää\nmielenkiintoani. Minä ehkä voin jotain tytön hyväksi tehdäkin. Kuka\ntuo tyttö on? Ken oli hänen äitinsä, -- tiedättekö te?\n\n-- Lienee ollut ulkomaalaisia joitakin; meillä alhaalla asusti; oli\nhyvin kivuloinen; keuhkotautiin kuoli.\n\n-- Siis, oliko hän hyvin köyhä, kun kellarikerroksessa vieraan\nasunnon nurkassa asui?\n\n-- Oih, köyhä! Sydäntä oikein kouristi hänet nähdessä. Mekin hädin\ntuskin toimeen tulemme, mutta hän meillekin niinä viitenä kuukautena,\njoina meillä asui, kuusi ruplaa jäi velaksi. Me hänet hautasimmekin;\nmieheni teki kirstunkin.\n\n-- Mitäs tuo Bubnova puhui, että hän hautasi?\n\n-- Jokos hautasi?\n\n-- Mikä hänen sukunimensä oli?\n\n-- Enpä osaa lausua, isäseni; outo oli, lienee ollut saksalainen.\n\n-- Oliko se Smith?\n\n-- Ei, ei se ihan niin ollut. Anna Trifonovna otti orvon itselleen;\nkasvattaakseen sanoi ottavansa. Mutta ei se ole hyvä...\n\n-- Varmaankin on hänellä jokin tarkoitus?\n\n-- Ei hänellä ole hyviä aikeita, vastasi vaimo, ikäänkuin\nmietteissään ja epäröiden -- puhuako vai eikö. -- Mitäs me,\nsyrjäisiähän me olemme.\n\n-- Ja parasta olisi, jos hillitsisit kielesi! kuului miehen ääni\ntakanamme.\n\nPuhuja oli elähtänyt mies, yönuttu päällään ja sen päällä kauhtana;\nmies oli nähtävästi käsityöläinen, puhuja-toverini mies.\n\n-- Vaimolla ei ole, isäseni, mitään kanssanne puhelemista; se ei\nkuulu meihin ... lausui mies, katsahtaen minuun syrjästä. -- Muori,\nmene sisään! Hyvästi, herraseni; minä olen kirstuntekijä. Jos mitä\nniinkuin ammattini asioista, olen mielelläni käskettävänänne... Muuta\nei meillä ole mitään asiaa...\n\nLäksin tuosta talosta ajatuksissani ja kovasti liikutettuna. Mitään\nen voinut tehdä, mutta tunsin, että minun oli vaikeata jättää asia\nsilleen. Muutamat vaimon lauseet minua erittäin kummastuttivat. Tässä\npiili joku ruma juttu -- semmoista minä aavistin.\n\nLäksin astumaan pää alas painuneena, mietiskellen, kun äkkiä joku\nterävällä äänellä lausui nimeni. Nostin katseeni -- edessäni oli\nhumalainen mies, seisoi ja horjui, hän oli puettu jotenkin siististi,\npäällysnuttunaan vain oli kehno sinelli, päässä kulunut lakki.\nKasvonsa olivat hyvin tutut. Aloin miestä tarkastella. Hän iski\nsilmää ja hymyili minulle iroonisesti.\n\n-- Etkö tunne minua?\n\n\n\n\nV.\n\n\n-- Kas! Sinähän se olet, Maslobojev! huudahdin äkkiä tunnettuani\nhänet entiseksi koulutoverikseni läänin kimnaasi-ajoilta. -- Tämäpäs\nyhtyminen!\n\n-- Niin, onhan tämä! Vuoteen kuuteen emme ole toisiamme kohdanneet.\nSe on, kyllähän kohtasimme, mutta teidän ylhäisyytenne ei ole nähnyt\nhyväksi luoda ainoatakaan silmäystä minuun. Tehän olette kenraali, se\ntahtoo sanoa, kirjallisuus-kenraali!...\n\nTätä sanoessaan hän hymyili ivallisesti.\n\n-- No, no, veliseni Maslobojev, sen sinä valehtelet,\nkeskeytin hänet. -- Ensiksikin, eivät kenraalit, eivät edes\nkirjallisuus-kenraalitkaan, ole tämän näköisiä, kuin minä, toiseksi,\nsalli sanoakseni, että minä todella muistelen pari kertaa sinut\nkadulla kohdanneeni, mutta sinä itse nähtävästi kartoit minua;\nmiksikä minä olisin lähestynyt, kun näen, että mies tahtoo välttää\nkohtaamista. Ja tiedätkös, mitä minä ajattelen? Jos sinä nyt et olisi\nhumalassa, et olisi nytkään nimeäni maininnut. Eikö niin? No, terve\nmieheen! Minäpä, veliseni, olen hyvin, hyvin iloinen sinut tavattuani.\n\n-- Todellakin? Mutta enkö saata sinulle ikävyyksiä tällä ... _ei\noikealla muodollani?_No, ja mitäpä tuosta kysellä; ei se ole\ntärkeätä; minäpä, Vanja veliseni, aina muistan, miten kunnon poika\nsinä olit. Muistatko, sinähän sait selkääsi minun tähteni? Sinä olit\nvaiti, etkä minua ilmaissut, mutta minä, kiitollisuuden sijasta,\nkoko viikon sinua härnäsin. Sinä synnitön sielu! Terve, sieluseni,\nterve! (Me suutelimme toisiamme). Minähän olen jo monta herran vuotta\nyksin maleksinut, -- mene päivä, joudu ilta, mutta entistä en ole\nunhottanut. Ei unohdu! Entäs sinä?\n\n-- Mikäs minulla, yksin minäkin maleksin...\n\nHän katsoi minuun kauan; katseessaan oli viinan hellyttämän ihmisen\ntunteellisuutta. Muutenkin oli hän erinomaisen kunnon ihminen.\n\n-- Ei, Vanja, sinä et ole semmoinen, kuin minä, lausui hän lopulta\ntraagillisella äänellä. -- Minähän olen lukenut teoksesi; luin,\nVanja, luin!... Mutta kuules: puhelkaamme kauasta aikaa! Onko kiire?\n\n-- On; täytyypä minun sinulle sanoa, minua kovin ajatteluttaa eräs\nasia. Mutta kuules: missä sinä asut?\n\n-- Sen sanon. Mutta se ei ole tärkein, tahdotkos tietää, mikä on\ntärkein?\n\n-- No, mikä?\n\n-- Kas tuo, näethän? -- Hän osoitti jonkun kymmenen askeleen päässä\nmeistä olevan kahvilan kylttiä, -- näethän: kondittori ja ravintola,\nse on niin paljon kuin juomala, mutta siltä hyvä paikka. Sanon\nsinulle etukäteen, paikka on siisti, ja viina -- yli arvostelun!\nKijevista jalan tänne tuli! Join, usean kerran join sitä, siis\ntunnen sen; huonoapa minulle täällä ei uskalletakaan antaa. Tuntevat\njo Filip Filipitshin. Mitä? Irvistätkö? Ei, sallipas minun sanoa\nloppuun. Nyt on neljänneksen yli yhdentoista, juuri katsoin kelloa;\nno, juuri kolmekymmentäviisi minuttia yli yhdentoista lasken sinut\nrauhaan. Sitä ennen kärpäsen nujerramme. Uhraatko kaksikymmentä\nminuttia vanhalle ystävälle?\n\n-- Jos ei muuta kuin, kaksikymmentä minuttia niin olkoon menneeksi;\nsillä, ystäväiseni, asia todellakin vaatii...\n\n-- Olkoon menneeksi. Mutta kuules, pari sanaa ennen muuta:\nkasvoillasi on outo väri, aivan kuin olisi jollain sinua kovin\nharmitettu, niinkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Johan arvasin. Minä, näes, olen alkanut tutkia kasvojenilmeitä,\nonhan sekin toimi! No, mennään siis, siellä juttelemme.\nKahdessakymmenessä minutissa, ensiksikin, minä ehdin tunnustella\namiraali Tshainskin juomaa, lasken alas koivuviinaa, ukkoparkaa,\nsitten pomeranssia, sitten parfait-amour, ja sitten vielä jotain\nkeksin. Minä ryyppään, hyvä veli! Pyhäpäiväisin vain ennen\naamupalvelusta olen selvänä. Sinä vaikkapa älä nyt ryyppääkkään.\nMinähän tarvitsenkin vain sinua. Jos taas ryyppäät -- osotat sillä\nerinomaisen jaloa sydäntä. Lähdetään! Juttelemme parisen sanaa ja\ntaas joksikin kymmeneksi vuodeksi eroamme. Minähän, veliseni Vanja,\nen sovi seuraasi.\n\n-- No, älä siinä lörpöttele, mennään pikemmin. Kaksikymmentä minuttia\non sinun, sitten saat päästää minut.\n\nKahvila oli toisessa kerroksessa; sinne johtivat kaksijaksoiset\nrappuset. Rapuilla kohtasimme kaksi hyvin humalaista herraa. Meidät\nhuomattuaan he horjuen astuivat syrjään.\n\nToinen heistä oli hyvin nuori ja hentoinen poika, kokonaan vielä\nparraton, viiksen alkuja tuskin voi huomata, kasvonsa olivat hyvin\ntyperät. Hän oli puettu hyvin komeasti, mutta jotenkin naurettavasti,\nikäänkuin kantaisi vierasta pukua päällään, sormissa oli kalliita\nsormuksia, kallis neula kaulaliinassa, tukka hyvin tyhmäntapaisella\nkampauksella, oli kuin mikäkin perhoskotero. Hän lakkaamatta\nhymyili ja nauraa hihitti. Hänen toverinsa oli viidenkymmenen\nvaiheilla oleva paksu, suurimahainen, hyvin huolimattomasti puettu,\nkaulaliinassaan oli hänelläkin neula, päänsä oli kalju, kasvonsa\nturvonneet, humalaiset ja rokonarpiset, silmälasit pienellä, napin\nmuotoisella nenällään. Kasvojensa ilme oli vihainen ja hekumallinen.\nIlkeät, vihaiset ja epäilevät silmänsä olivat muljallaan ja\ntirkistivät ikäänkuin raosta. Nähtävästi kumpikin heistä tunsi\nMaslobojevin; möhömaha meidät kohdattuaan vääristi pikaisesti suutaan\ntyytymättömästi, ja nuorempi hymyili hyvin matelevan maireasti,\nsieppasi talonpoikaislakkinsakin päästään.\n\n-- Anteeksi, Filip Filipitsh, löpisi hän, katsoen imelästi\nMaslobojeviin.\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Olen syyllinen ... totta ... (hän näpsäytti kaulustansa vasten).\nTuolla istuu Mitroshka. Mutta, Filip Filipitsh, hän on lurjus.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Niin vaan... Tältä (hän viittasi toveriinsa) viime viikolla tuon\nsamaisen Mitroshkan tähden eräässä paikassa voideltiin naama\npiimällä ... khi!\n\nToverinsa mukkasi häntä harmissaan kyynärpäällään.\n\n-- Ettekö, Filip Filipitsh, tyhjentäisi kerallamme puolentusinaista,\nkäskettekö luottamaan siihen?\n\n-- Ei, isäseni, nyt ei sovi, vastasi Maslobojev. -- Tärkeä asia on\nesillä.\n\n-- Khi! On minullakin teille asiaa.\n\nToverinsa mukkasi häntä taas kyynärpäällään...\n\n-- Sitten, sitten!\n\nNäytti, niinkuin Maslobojev olisi koettanut olla heihin katsomatta.\nJa kun olimme päässeet ensimäisen huoneen läpi, jonka yhdestä\nseinästä toiseen ulettui tavallisen siisti pöytä, täynnä voileipiä,\npiirakaisia, pieniä kalakukkoja ja monenlaisilla juomilla täytettyjä\npulloja, veti Maslobojev minut heti syrjään ja sanoi:\n\n-- Tuo nuorempi on kauppiaan poika Sisobrjuhov, erään tunnetun\njauhokauppiaan poika, joka peri isänsä jälkeen puoli miljonaa ja\nnyt niitä juo. Kävi Pariisissa, siellä suunnattomasti tuhlasi\nrahaa, ehkäpä olisi kaikki sinne jättänyt, mutta sai setänsä\njälkeen periä, palasi siis Pariisista; täällä nyt juo jäännöksiä.\nVuoden kuluttua hän, tietysti, joutuu mieron tielle. Tyhmä kuin\nhanhi, -- käy ensi luokan ravintoloissa, käy kellarikerroksissa,\nkäy kapakoissa, näyttelijöillä, haki jo husaariksi -- joku aika\nsitten antoi anomuksen. Toinen, tuo vanhempi, -- Arhipov, on myöskin\njonkinlainen kauppias, tai pehtori, oli kaupanvälittäjänäkin,\npeto, konna, ja nyt Sisobrjuhovin toveri, Juudas ja Falstaff,\nkaikki yhdessä, kahdesti konkurssissa sekä ilettävin elukka, jolla\non monenmoisia konnankoukkuja. Tiedän hänen olleen sekaantuneen\nerääseen rikosjuttuun; irti pääsi siitä. Erään asian vuoksi olen\nhyvilläni nyt, että tapasin hänet; minä odotin häntä... Arhipov,\ntietysti, keritsee Sisobrjuhovia. Tuntee paljon mutkapolkuja, jonka\nvuoksi onkin moisille nuorukaisille kallisarvoinen. Minä, veli hyvä,\nolen hänen varaltaan jo kauan hampaitani hionnut. Samoin tekee\nMitroshkakin, tuo tuolla, reipas poika upeassa kurekauhtanassa\n-- tuolla ikkunan luona seisoo, tuo mustalaisnaama. Hän pitää\nhevoskauppaa ja tuntee kaikki täkäläiset husaarit. Minä sanon\nsinulle: tuo on semmoinen lurjus, että vaikka hän nähdessäsi tekee\nväärän setelin, ja vaikka itse sen näit, siitä huolimatta sen\nhäneltä rahaksi vaihdat. Tosi kyllä, hän on kurekauhtanassa, vieläpä\nsamettisessa, näyttää slavofiililta (mikä, mielestäni, hänelle kyllä\nsopiikin), mutta ota ja pue hänet heti parhaaseen hännystakkiin ja\nmuuhun sellaiseen, vie englantilaiseen klubiin ja sano siellä: tässä\non mahtava kreivi Barabanov, niin siellä kaksi tuntia häntä kreivinä\nkunnioitetaan, -- osaa siellä pelata vhistiä, puhuu kreivin tavoin,\neikä kukaan voi arvatakaan; niin vetää nenästä. Loppunsa ei ole hyvä\noleva. No niin, tuo Mitroshka hioo hampaitaan möhömahaa vastaan,\nsillä Mitroshkalla on nyt laihat päivät, kun tuo möhömaha anasti\nhäneltä Sisobrjuhovin, hänen entisen ystävänsä, jota hän vielä ei\nehtinyt keritä. Jos nuo nyt täällä kahvilassa yhtyivät, niin on siinä\npohjalla joku juttu piilemässä. Minäpä tiedänkin, mikä juttu se on,\nja arvaan, että juuri Mitroshka, eikä muu kukaan, ilmoitti minulle,\nettä Arhipov ja Sisobrjuhov tulevat tänne ja maleksivat näillä\ntienoin jollakin rumalla asialla: Tahdon käyttää omaksi edukseni\nMitroshkan vihaa Arhipovia kohtaan, sillä minulla on omat syyni, ja\nmelkeinpä sen syyn vuoksi minä täällä nyt olenkin. En tahdo antaa\nMitroshkan sitä huomata, äläkä sinäkään ole häntä näkevinäsikään.\nMutta kun lähdemme täältä, tulee hän varmasti luokseni ja sanoo sen,\nmitä tarvitsen. Ja nyt, Vanja, mennään tuohon kamariin, näethän?\nNo, Stepan, pitkitti Maslobojev, kääntyen palvelijan puoleen, --\nymmärräthän, mitä tarvitsen?\n\n-- Ymmärrän.\n\n-- Ja täytäkin!\n\n-- Täytän.\n\n-- No, täytä. Istu, Vanja. No, mitä sinä minua nyt niin tarkastelet?\nNäenhän minä, että sinä minuun katsot. Kummasteletko? Älä kummastele.\nKaikkea voi ihmiselle tapahtua, ettei osannut milloinkaan edes\nuneksiakaan, ja erittäinkin silloin ... no, vaikkapa silloin, kun\nme, sinä ja minä, yhdessä Kornelius Neposta päällämme pänttäsimme.\nKuules Vanja, usko yksi asia: vaikka Maslobojev onkin tieltä harhaan\njoutunut, on sydän hänellä vielä jälellä samanlaisena, olosuhteet\nvain ovat muuttuneet. Jos onkin nenäni noessa, en siltä muita\nmustempi. Lääkäriksi valmistin itseäni, isänmaan kirjallisuuden\nopettajaksi valmistausin, Gogolista kirjoitin, kullankaivajaksi\naioin, naimisiin koetin päästä; eteenpäin elävän mieli, morsiankin\njo oli myöntyväinen, vaikka talossa oli niin puhdasta, ettei olisi\nlöytynyt, millä kissaa tuvasta pois vietellä. Hääjuhlien varalta\naioin jo lainata vahvat kengät, sillä omani olivat olleet jo\npuolitoista vuotta reikäisinä... Mutta en nainutkaan. Morsiameni\nmeni opettajalle, ja minä menin konttooriin palvelukseen, se on, en\nkauppakonttooriin, mutta tavalliseen konttooriin vaan. Nytpä alkoi\ntoinen peli. Vuodet vierivät, ja nyt, vaikka en enää palvelekaan,\nrahaa kumminkin ansaitsen hyvästi: otan lahjuksia ja oikeutta\npuollan; uljas lammasten suhteen, mutta lammas uljasten suhteen.\nOn minulla säännötkin: tiedän, esimerkiksi, ettei sotilas yksin\nsotatantereella kestä, ja -- teen asiaa. Asiani enimmäkseen ovat\nsalaisinta lajia ... ymmärräthän?\n\n-- Etköhän sinä vain ole jokin urkkijapoliisi?\n\n-- Ei, en nyt kokonaan urkkijapoliisi, mutta ajanhan joitakuita\nasioita, osaksi virallisestikin, osaksi sisällistä kutsumustani\nnoudattaen. Tiedäppäs, Vanja, viinaa minä juon, mutta en koskaan\nymmärrystäni juo, siksipä tiedän tulevaisuutenikin. Minun aikani\non mennyttä, mustaa koiraa et pesemällä valkeaksi saa. Yhden asian\nsanon: jos ei minussa olisi enää ihmisyyttä, niin en olisi tänään\nsinua kutsunut, Vanja. Totta puhuit, minä kohtasin sinut näin jo\nennenkin, useasti tahdoin sinua lähestyä, mutta aina lykkäsin sen\ntuonnemmaksi. En ansaitse huomiotasi. Ja senkin sanoit totta,\nVanja, että jos tulinkin luoksesi, niin tuli se vain siitä, että\nolin humalassa. Mutta vaikka tämä onkin suurinta lörpötystä, niin\nlopettakaamme minusta puhe. Parasta, kun puhumme sinusta. No,\nsieluseni: minä olen lukenut! Luin, minäkin olen sen lukenut!\nMinä, ystäväiseni, puhun sinun esikoisestasi. Kun olin saanut sen\nluetuksi, -- olin, veliseni, vähältä tulla kunnon ihmiseksi! Vähää\nvain puuttui, mutta mietin tarkemmin ja katsoin paremmaksi jäädä\nkunnottomaksi ihmiseksi. Sepäs...\n\nTällä tapaa puheli hän minulle paljon. Hän humaltui yhä enemmän ja\nalkoi yhä enemmän heltyä miltei kyyneliin saakka. Maslobojev oli aina\nollut kunnon toveri, vaikka aina salaperäinen puheissaan ja näytti\nylivoimiensa kehittyneeltä; hän oli ollut viekas, juonikas, lipakko\nja koukuttelija aina kouluajoilta asti, vaikkei ollut kokonaan vailla\nhyvän sydämen ominaisuuksia; nyt oli hän mennyttä miestä. Tämmöisiä\nihmisiä on venäläisten seassa paljon. Usealla heistä on hyvät lahjat,\nmutta ne heillä usein ovat sekaannuksissa, sen lisäksi saattavat he\nvisseissä seikoissa heikkoudesta tehdä vasten omaatuntoansa täydellä\ntietoisuudella; eivätkä vain aina varmasti joudu hukkaan, mutta\nitsekin jo edeltäpäin tietävät turmioon kulkevansa. Kaiken lisäksi\nhukutti Maslobojev itseänsä viinaan.\n\n-- Nyt, ystäväiseni, vielä yksi sana, pitkitti hän. -- Kyllä kuulin,\nkuinka sinun maineesi alussa levisi, sitten luin sinusta erilaisia\narvosteluja, (oikein totta, minä luin; sinä luulet, etten minä lue\nmitään); sen jälkeen kohtasin sinut huonoissa jalkineissa, liassa\nilman päällyskenkiä, murjotussa hatussa, ja jotakuta arvasin.\nKirjoitatko nyt aikakauskirjoihin?\n\n-- Niin, kyllä kirjoitan.\n\n-- Muutuit siis postihevoskaakiksi?\n\n-- Jotain siihen suuntaan.\n\n-- No, kuules, veliseni, mitä minä siihen sanon: parasta on\njuoda! Minä näes, juon pääni täyteen, heittäyn kotona sohvalle\n(minulla onkin oivallinen vieterisohva), ja kuvittelen, että\nminä, esimerkiksi, olen joku Homero tai Dante, tahi jokin Fredrik\nBarbarossa, -- voihan mielessään kuvitella kaikkea. Mutta sinäpä et\nvoikaan kuvitella olevasi Dante tai Fredrik Barbarossa, ensiksikin\nsiitä syystä, että sinä tahdot olla oma itsesi, ja toiseksi,\nsentähden, että sinulta on kaikki tahtominen kielletty; sillä sinä\nolet postikaakki. Minulla on mielikuvitus, mutta sinulla todellisuus.\nKuule peittelemätön ja suora sana, veljellisesti sanottu, muuten\npahastun kymmeneksi vuodeksi ja sinä loukkaat minua, -- etkö sinä\nhuoli rahaa? On. Älähän siinä murra suuta. Ota rahaa, maksa tuotteesi\ntilaajoille, mitä heiltä olet saanut etukäteen, heitä pois länget,\nturvaa sitten elämäsi koko vuodeksi ja tartu mielituumaasi, kirjoita\nsuuri teos! Mitä? Mitä siihen sanot?\n\n-- Kuules, Maslobojev! Minä annan arvon sinun veljelliselle\ntarjouksellesi, mutta en voi nyt mitään vastata, -- miksi -- pitkältä\ntulisi puhua siitä. On erityisiä asianhaaroja. Muuten, lupaan kertoa\nsinulle kaikki sittemmin, kerron veljellisesti. Tarjouksestasi\nkiitän; minä lupaan, että tulen luoksesi, ja monta kertaa tulenkin.\nMutta kuules asiani: sinä olet ollut minulle avomielinen, ja siksi\nminäkin tahdon kysyä sinulta neuvoa, ja sen vielä siitäkin syystä,\nettä sinä tietääkseni olet koko mestari semmoisissa asioissa.\n\nKerroin hänelle Smithin ja tämän tyttären tyttären historian alkaen\naina kahvilassa tapahtuneesta kohtauksesta saakka. Kummallista: kun\nminä hänelle kerroin, olin hänen silmistänsä huomaavinani, että hän\ntietää jotain tuosta asiasta. Kysäsin tuosta häneltä.\n\n-- Ei, ei se sitä ole! vastasi hän. -- Toisekseen, noin vaan olen\njotain Smithistä kuullut, että joku ukko oli kuollut kahvilassa.\nBubnova-muorista minä sitä vastoin tiedän yhtä ja toista. Siltä\nrouvalta minä pari kuukautta sitten otin lahjuksen. Je prends mon\nbien, ou je le trouve ja ainoastaan siinä suhteessa olen Molièren\nkaltainen. Mutta vaikka minä kiskoinkin häneltä sata ruplaa,\nkuitenkin tein jo silloin päätöksen kiskoa häneltä ei vain sadan,\nmutta viiden sadan ruplan lunnaat. Häijy akka! Luvattomissa töissä\ntoimii. Eihän tuo nyt niin paha olisi, mutta joskus menee liian\netäälle pahassa. Älähän vain pidä minua don-Quizotena. Asia on\nsitä laatua, että tässä voi olla minulle hyvät tulot, ja kun minä\näsken kohtasin Sisobrjuhovin, tulin hyvin iloiseksi. Nähtävästi\nSisobrjuhov tuotiin tänne, ja hänet toi möhömaha, mutta kun minä\ntiedän, minkälaisia asioita tuo möhömaha ajaa, niin siitä päätän...\nNo, kyllä minä hänet kytken! Olen hyvin iloinen, että kuulin\nsinulta tuosta tytöstä; nyt minä osuin uusille jäljille. Minähän,\nveliseni, toimitan monenmoisia yksityisiä välitysasioita ja tiedäpäs,\nmillaisten kanssa olen tuttu! Joku aika sitten kaivoin esiin erään\nasian erästä ruhtinasta varten, ja saanpa sanoa -- semmoisen asian,\nettei siltä ruhtinaalta semmoista sopinut odottaakaan. Ja jos huolit,\nkerron toisen jutun eräästä aviovaimosta? Käyppäs sinä, veliseni,\nminun luonani, minulla on varalla semmoisia aiheita, että jos niistä\nkirjoitat, ei niitä uskota tosiksi...\n\n-- Mikä on tuon ruhtinaan nimi? keskeytin hänet aavistaen jotain.\n\n-- Mitä sinä siitä? Olkoon menneeksi: Valkovski.\n\n-- Pietari.\n\n-- Sama mies. Tunnetko hänet?\n\n-- Tunnen, vaikka vähän. No, Maslobojev, tuon herran tähden tulen\ntiheään käymään luonasi, sanoin ja nousin ylös, -- sinä teit minut\nhyvin uteliaaksi.\n\n-- Näes nyt, vanha ystävä, käy niin usein, kuin vaan tahdot. Satuja\nminä osaan kertoa, mutta tietysti vain vissien rajojen sisällä,\nymmärräthän? Muuten voi kadottaa luoton ja kunnian, käytännöllisien\nkunnian, tarkoitan, ja niin edespäin.\n\n-- No, mikäli tuo kunnia sallii.\n\nOlin hyvin levoton. Hän huomasi sen.\n\n-- No, mitäpäs sinä arvelet siitä jutusta, jonka juuri sinulle\nkerroin. Keksitkö jotakin?\n\n-- Sinun jutustasi? Odotappas pari minuttia, käyn maksamassa ottoni.\n\nHän meni tarjoilupöydän luo ja siellä, niinkuin sattumalta vain,\ntuli äkkiä tuon kurekauhtanaisen pojan luo, jota niin kursailematta\nnimitettiin Mitroshkaksi. Minusta näytti, että Maslobojev tunsi\nhänet hiukan likemmin, kuin mitä minulle sanoi. Ainakin voi huomata,\netteivät he ensi kertaa toisiaan kohdanneet.\n\nUlkomuodoltaan oli Mitroshka hyvin originaali mies.\nKurekauhtanassaan, punasessa silkkipaidassaan, jyrkkine, mutta siltä\nhyvänmuotoisine kasvon piirteineen, ollen vielä jotenkin nuori,\ntummaverinen, rohkeine, säihkyvine katseineen, teki hän huomattavan,\neikä suinkaan vastenmielisen vaikutuksen. Liikkeensä näyttivät\njotenkin harkitun rohkeilta, mutta nyt kumminkin hän nähtävästi\npidätti itseänsä, mahdollisuuden mukaan koettaen näyttää erinomaisen\nasianymmärtäväiseltä, mahtavalta ja komealta.\n\n-- Kuules, Vanja, sanoi Maslobojev palattuaan luokseni, -- pistäypäs\nminun luokseni tänä iltana kello seitsemän, niin ehkäpä sinulle\njotain sanonkin. Yksinäni, näes, en saa mitään; ennen kyllä sain\naikaan yhtä ja toista, nyt olen vain juomari, olen luopunut asioista.\nMutta siitä huolimatta on jälellä entinen tuttavuus, saatan jotakuta\nsaada tietooni, monenlaisten viisaitten miesten kanssa udella\nasioita; siinä onkin voimani; tosi kyllä, että vapaalla ajalla, se\ntahtoo sanoa selvällä päällä ollen teen itsekin jotakuta, myöskin\ntuttujen kautta, enimmäkseen tiedustelu-asioissa No, ja mitäpäs\nniistä! Kylliksi... Tässä osotteeni: Kuusipuodissa. Ja nyt veliseni,\nminä jo kovin hyydyin. Lasken vielä kultajuomaa, ja sitten kotiin.\nKäyn pitkäkseni. Jos tulet -- esitän sinulle Aleksandra Semenovnan,\nja jos tulee aikaa, puhellaan vaikka runoudestakin.\n\n-- No, entä tuosta asiasta?\n\n-- No, siitä myöskin, ehkäpä.\n\n-- Minä tulen, tulen varmaan...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAnna Andrejevna oli jo kauan odottanut minua, Se, mitä eilen\nolin hänelle sanonut Natashan kirjelapusta, suuresti herätti\nhänen uteliaisuuttaan, ja hän odotti minua paljon aikasemmin\naamulla, ainakin jo yhdeksän aikaan. Kun minä viimeinkin kahden\ntienoissa pääsin heille, oli mummo paran odotuksen kidutus noussut\näärimmilleen. Sitä paitsi tahtoi hän ilmoittaa minulle uusista\ntoiveistaan, jotka olivat hänessä eilispäivästä aikain heränneet,\nsamoin puhua Nikolai Sergeitshista, joka oli eilen tullut kipeäksi,\nmuuttunut juroksi, mutta kumminkin oli häntä kohtaan erittäin\nhellä... Astuttuani sisään, näytti hän ottavan vastaan minut kylmästi\nja tyytymättömän näköisenä, tuskin päästi hän sanan suustaan\neikä osottanut pienintäkään uteliaisuutta, ikäänkuin olisi ollut\nsanomaisillaan \"miksi tulit? Kehtaatpa sinäkin tänne joka päivä\nvetelehtiä\". Hän oli äkeissään myöhäisestä tulostani. Minä en\nviivytellyt ja pitemmittä mutkitta kerroin hänelle eilisen tapauksen\nNatashan luona. Kun vaan mummo kuuli vanhan ruhtinaan käynnistä ja\nhänen juhlallisesta kosimisestaan, niin samassa katosi mummolta\nteeskennelty kylmyys kokonaan. En osaa sanoin kertoa hänen iloansa,\nhän joutui hämilleen, teki ristinmerkkejä, itki, kumarteli maahan\npyhäinkuvan edessä, syleili minua ja tahtoi heti juosta kertomaan\nNikolai Sergeitshille iloansa.\n\n-- Äläppäs, isäseni, hänhän vain on joutunut pahalle päälle noista\nkaikenlaisista masennuksista ja sorroista, mutta kun nyt saa kuulla,\nettä Natashalle on annettu täydellinen hyvitys, unohtaa hän kaikki.\n\nTuskin sain hänet pidätetyksi. Kunnon mummo, huolimatta siitä, että\nkaksikymmentä viisi vuotta oli miehensä kanssa elänyt, kumminkin\nvielä niin huonosti tunsi hänet. Sitten hän hyvin mielellään tahtoi\nlähteä minun kanssani Natashan luo. Minä selitin hänelle, että ehkä\nNikolai Sergeitsh ei vain ole tätä hyväksymättä, voimme lisäksi sillä\ntavoin vahingoittaa asiaa. Tuskin sain hänet tuumastaan luopumaan,\nmutta hän pidättikin sitten vielä puoli tuntia minua, ja koko ajan\nitse puhui. \"Kenenkä kanssa minä jään\", sanoi hän, \"tämmöinen\nilosanoma, ja istuppas yksinäsi neljän seinän sisällä?\" Sain\nviimeinkin hänet taivutetuksi päästämään minut, huomauttaen, mitenkä\nNatasha minua ikävällä odottaa. Mummo siunasi minua ristinmerkillä\nuseamman kerran, lähetti erityisen siunauksensa Natashalle ja oli\nmelkein itkeä, kun minä kieltäydyin sinä päivänä vielä uudestaan\niltasilla heille tulemasta, jos ei Natashalle mitään erityistä\ntapahdu. Tällä kertaa en Nikolai Sergeitshiä tavannut, hän ei ollut\nmaannut koko yössä, valitti päänkipua, vilustamista ja nukkui nyt\nhuoneessaan.\n\nNatasha oli myöskin odottanut koko aamun. Kun astuin hänen\nhuoneeseensa, käveli hän tapansa mukaan lattialla kädet yhdessä ja\njotain mietiskellen. Vieläpä nytkin, kun muistelen häntä, kuvailen\nhänet aina yksinään olevana, köyhässä huoneessa, mietiskelevänä,\nhyljättynä, odottavana, kädet yhteen liittyneinä, silmät maahan\nluotuina, tarkoituksetta edestakaisin käyskentelevänä.\n\nYhä pitkittäen kävelyään, kysäsi hän hiljaa, miksi niin myöhään\ntulin. Kerroin hänelle lyhyesti kaikki seikkailuni, mutta hän tuskin\nkuuntelikaan puhettani. Hyvin voi huomata, että jokin seikka häntä\nkovasti huolestutti.\n\n-- Kuuluuko mitä uutta? kysäsin minä.\n\n-- Ei mitään! vastasi hän, mutta sillä tapaa, että heti arvasin\njotain uutta olevan ja että hän sen vuoksi minua odottikin,\nkertoakseen minulle tuon uuden asiansa, kuten tapansa oli, ei heti,\nvaan sitten, kun alan tehdä pois lähtöä.\n\nSillä tavoin aina tapahtui. Minä olin ja tottunut tähän hänen\ntapaansa ja odotin.\n\nTietystikin aloimme heti jutella eilisestä tapauksesta. Minua\nerittäin kummastutti se seikka, että vanhan ruhtinaan esiintyminen\noli meihin kumpaankin tehnyt samallaisen vaikutuksen. Natashaa ei hän\nollenkaan miellyttänyt; eilen ehkä vielä jonkun verran, mutta nyt ei\njuuri nimeksikään. Ja kun olimme perin pohjin pohtineet ruhtinaan\neilisen käynnin, sanoi Natasaha äkkiä:\n\n-- Kuules, Vanja, käyhän aina niin, että jos ensi alussa joku\nihminen ei miellytä, niin on se melkein varma merkki, että hän\nvälttämättömästi tulee jälkeen päin miellyttämään. Niin ainakin on\nminulle usein käynyt.\n\n-- Suokoon Jumala niin käyvän, Natasha. Muuten on minun lopullinen\nmielipiteeni tämä, kaikki asiat punnittuani olen tullut siihen\npäätökseen, että vaikka ruhtinas ehkä käyttääkin jesuiitan konsteja,\nkuitenkin hän todella suostuu teidän avioliittoonne.\n\nNatasha pysähtyi keskelle lattiaa ja katsahti minuun jurosti. Hänen\nkasvonsa muuttuivat kokonaan; oikeinpa huulensa vähän värähtivät.\n\n-- Kuinka hän voisi _tämmöisessä_ asiassa käydä viekastelemaan ja --\nvalehtelemaan? kysäsi hän ylevänä, joskin neuvottomana.\n\n-- Sitähän minäkin! kiiruhdin myöntämään.\n\n-- Tietysti hän ei valehdellut. Minun mielestäni sitä ei ole\najattelemistakaan. Eihän osaa keksiä minkäänlaista syytä mihinkään\nviekastelemiseen. Ja sitten, mikä minä olisin hänen silmissään, jotta\nsiinä määrin ansaitsisin hänen pilkkaansa? Voiko todella kukaan\najatella ryhtyä moiseen ilkeyteen?\n\n-- Tietysti, tietysti! yhdyin minäkin, mutta mielessäni mietin:\n\"sinä, varmaankin, ainoastaan tätä nyt mietiskeletkin huoneessa\nastuskellessasi, tyttö parka, ja ehkäpä epäillet enemmän kuin minä\".\n\n-- Ah, miten hartaasti minä toivonkaan, että hän pikemmin tulisi\nuudelleen tänne! sanoi Natasha. -- Aikoi koko illan istua täällä,\nja silloin... Varmaankin oli tärkeitä asioita, kun jätti kaikki ja\nmatkusti. Etkö sinä, Vanja, tiedä, mitä se olisi? Etkö ole jotain\nkuullut?\n\n-- Herra hänet ties. Hänhän aina vaan rahaa ansaitsee. Kuulin\nkerrottavan, että hän ottaa täällä Pietarissa osaa johonkin\nurakoitsemiseen. Emmehän me Natasha, semmoisia ymmärrä.\n\n-- Tietysti emme ymmärrä. Alesha kertoi eilen, jostain kirjeestä.\n\n-- Kaiketi joku ilmoitus. Kävikö Alesha täällä?\n\n-- Kävi.\n\n-- Aikaiseenko?\n\n-- Kahdentoista aikana; hän, näes, nukkui pitkään. Istui täällä. Minä\nkäskin hänet Katarina Feodorovnan luo; eihän sopine olla käymättä,\nVanja?\n\n-- Eikös hän itse aikonut sinne mennä?\n\n-- Kyllä hän itsekin aikoi...\n\nNatasha aikoi vielä jotain lisätä, mutta äkkiä vaikeni. Minä katsoin\nhäneen ja odotin. Kasvonsa olivat surulliset. Olisin kysynyt häneltä\nsyytä, mutta toisinaan ei hän sietänyt kyselemistäkään.\n\n-- Kummallinen poika hän on, sanoi Natasha, hiukan vääristäen suutaan\nja koettaen välttää katsettani.\n\n-- Kuinka niin? Oliko välillänne jotain?\n\n-- Eikä, niin vaan... Olihan hän lempeäkin... Mutta...\n\n-- Nythän ovat hänen surunsa ja puuhansa kaikki loppuneet, sanoin.\n\nNatasha katsoi minuun pitkään ja tutkivasti. Ehkäpä hänkin tahtoi\nsanoa minulle: \"eipä hänellä ole ennenkään ollut paljoa surua ja\npuuhaa\"; mutta hän oli huomaavinaan sanoissani saman ajatuksen. Hän\npahastui ja vaikeni.\n\nKohta hän kumminkin tuli taas puheliaaksi ja ystävälliseksi. Tällä\nkerralla oli hän erittäin lempeä. Istuin luonansa yli tunnin\najan. Hän oli hyvin levoton. Ruhtinasta hän pelkäsi. Muutamista\nkysymyksistään tulin huomanneeksi, että hän niin mielellään olisi\ntahtonut saada varman tiedon siitä, minkä vaikutuksen hän oli eilen\ntehnyt ruhtinaaseen. Käyttäytyikö hän sopivasti? Eikö hän liian\nhuomattavasti ilmaissut ruhtinaalle iloansa? Eikö ollut liian\nloukkaantuva? Taikka päinvastoin, liiaksi alentuvainen? Ettei\nruhtinas luulisi hänestä pahaa! Ettei vaan nauraisi hänelle! Ettei\nvaan halveksisi häntä!... Tämä ajatus sai hänen poskensa hehkumaan\nkuin tulessa.\n\n-- Tarvitseeko olla noin levoton vain sen vuoksi, että kehno ihminen\nvoi jotain luulla? Antaa hänen luulla! sanoin Natashalle.\n\n-- Minkä vuoksi hän on kehno? kysäsi Natasha.\n\nNatasha oli epäilevä, mutta samalla puhdassydäminen ja avomielinen.\nHänen epäilyksensä lähti puhtaasta lähteestä. Hän oli ylpeä, jalon\nylpeä, eikä voinut sietää, että se, mitä hän piti yläpuolla kaiken\nmuun, olisi hänen kuultensa tullut pilkatuksi. Halpamielisen ihmisen\nhalveksumiseen hän tietysti olisi vastannut halveksumisella, mutta\nolisi kumminkin koko sydämmellään kärsinyt, jos ken tahansa olisi\nivannut sitä, joka hänen silmissään oli kohonnut yli kaikkia\nmuita. Se ei suinkaan tullut tahdon lujuuden puutteesta. Osaksi se\njohtui vähästä maailman tuntemisesta, tottumattomuudesta tuntemaan\nihmisiä, suljetun elämän viettämisestä. Koko elämänsä ajan oli\nhän viettänyt yksinäisyydessä, tuskin koskaan muutoin. Ja sitten,\nkaikkein rehellismielisimmän ihmisen ominaisuus, jonka hän ehkä oli\nisältänsä perinyt -- kehua ihmistä, jyrkästi pitää häntä parempana,\nkuin hän todellisuudessa olikaan, innoissaan liioitella tämän hyviä\nominaisuuksia -- se ominaisuus oli hänessä suuresti kehittynyt.\nRaskaalta tuntuu semmoisille ihmisille tuntea jälkeen päin\npettymystä; ja sitäkin raskaammalta, kun tuntee itsensä syylliseksi.\nMiksikä odottaa enempää, kuin mitä voidaan antaa? Ja juuri semmoisia\nihmisiä voi milloin tahansa kohdata tuollainen pettymys. Hyvä, jos\nhe istuvat rauhassa erillään muusta maailmasta; olenpa huomannut,\nettä he mieltyvät niin tuohon yksinäisyyteensä, että kokonaan alkavat\nkarttaa ihmisten seuraa. Sen lisäksi oli Natasha saanut kokea monet\nonnettomuudet, paljon solvauksia. Hän oli jo kokonaan sairas olento,\neikä häntä sovikaan syyttää, jos minun sanoissani muuten mitään\nsyytöstä onkaan.\n\nMinulla oli kiire ja aloin tehdä pois lähtöä. Natasha hämmästyi ja\noli melkein käydä itkemään sen tähden, että lähden pois, vaikkei hän\nkoko käyntini aikana osottanut minulle mitään erityistä hellyyttä,\nolipa päinvastoin ikäänkuin tavallista kylmempi. Hän suuteli minua\nhellästi ja katsoi jotenkin kauan silmiini.\n\n-- Kuules, sanoi hän, -- Alesha oli tänään kovin leikillinen,\noikeinpa kummastutti minua. Hän oli hyvin kohtelias, nähtävästi hyvin\nonnellinen, mutta tuli tänne semmoisena perhosena, oikeana keikarina,\nyhä vain katseli itseään peilissä. Mitenkä hän lienee nyt hyvin\nkursailematon ... ei pitkään viipynytkään; Ajatteles: konvehteja toi\nminulle!\n\n-- Konvehtejako? No, sehän oli herttaisesti ja suorasukaisesti tehty.\nAh, mimmoisia te olette kumpikin! Nyt jo alkavat seurata, mitä\nkumpikin milloinkin tekee, rupeavat urkkimaan, rupeavat toistensa\nkasvojen piirteitä tutkimaan, niistä salaisia ajatuksia lukemaan\n(ettekä kumminkaan niistä mitoisen mitään ymmärrä!) Hän on vielä\nmukiinmenevä. Hän on entisekseen iloinen, kuten koulupoika konsanaan.\nMutta sinä, sinä!\n\nTällä lailla aina, kun Natasha milloin muutti puheen aiheen tai\njoskus valitti minulle Aleshan käytöstä, tahi pyysi selitystä\njossain asiassa, jota ei ymmärtänyt, taikka ilmoitti minulle\njonkun salaisuuden, toivoen, että minä puolesta puheesta\nymmärtäisin asiansa, niin, muistan hyvin, hän aina katsoi minuun,\nnäyttäen valkoset hampaansa, ja ikäänkuin rukoillen, että minä\nvälttämättömästi ratkaisisin asian jollain tavoin niin, että\nsamassa hän voisi tuntea helpoituksen mielessään. Mutta muistan\nmyöskin, että minä tällöin aina tulin puhuneeksi, muka, totisella ja\nankaralla äänellä, niinkuin olisin jotakin torunut, ja se tuli aina\ntahtomattani, mutta aina _luonnistui_. Totisuuteni ja ankaruuteni\nolivat paikallaan, näyttivät vastaan sanomattomilta, sillä tunteehan\nihminen joskus vastustamatonta halua, että häntä joku nuhtelisi.\nNatasha ainakin tuli toisinaan siitä hyvin lohdutetuksi.\n\n-- Ei, katsos, Vanja, pitkitti hän, pitäen toisen kätensä\nolkapäälläni, toisella kädellään puristaen minun kättäni, katsoen\nmietiskelevästi silmiini, -- minusta tuntui, ettei hän nykyistä\nasemaa oikein täydelleen käsittänyt ... hän näytti minusta jo\nsemmoiselta mieheltä, -- näes, niinkuin olisi ollut kymmenen vuotta\nnaimisissa, mutta aina vielä kohtelias mies vaimolleen. Eikö se ole\nliian varhaista?... Hän ilveili, nauroi, mutta niin, että tuo kaikki\noli ikäänkuin noin vaan minulle, osiksi vain kuului minuun, eikä\nniin, kuten ennen... Kovaa kiiruutta piti hän Katarina Feodorovnan\nluo... Minä puhelen hänelle, mutta hän ei kuuntelekaan, tai alkaa\npuhua muusta asiasta, tiedäthän, hän osotti tuommoista joutavan\npäiväistä suuren maailman käytöstapaa, josta me sinun kanssasi häntä\nkoetimme vieroittaa. Sanalla sanoen, oli tuommoinen ... vieläpä\nikäänkuin välinpitämätön... Mutta mitä minä nyt taas! Jopa läksin\nlatelemaan, jo taas aloin! Ah, kuinka me kaikki olemme vaativaisia,\nVanja, mimmoisia juonittelevia despootteja! Nyt vasta sen huomaan!\nEmme anna anteeksi joutavanpäiväistä muutosta kasvojen ilmeessä,\nvaikkapa hänellä, ties Herra, mikä tuon muutoksen saattoikaan! Sinä\nolit oikeassa, Vanja, äsken toruessasi minua. Minähän se yksin\nolenkin syypää kaikkeen! Itse luomme itsellemme katkeruutta ja sitten\nsitä valitamme... Kiitos sinulle, Vanja, sinä lohdutit minua. Ah,\njospa hän tänään tulisi! Mitä! Liekö vielä vihanen äskeisestä.\n\n-- Joko te ehditte riidellä? huudahdin kummastuksella.\n\n-- En antanut merkkiäkään! Olin vain hiukan suruinen, ja iloisesta\nhän äkkiä muuttui mietiskeleväksi ja, niin minusta tuntui, hyvin\nkylmästi sanoi hyvästin. Minä lähetän kutsumaan häntä. Tule sinäkin,\nVanja, vielä tänään.\n\n-- Aivan varmaan, jos vain ei eräs asia pidätä.\n\n-- No niin -- mikä asia se olisi?\n\n-- Sainpahan sitoontuneeksi! Mutta muuten ehkä todella tulen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTäsmälleen kello seitsemän jouduin Maslobojevin luo. Hän asui\nKuutospuotisessa, pienen talon sivurakennuksessa, jotenkin\nsiivottomassa kolmikamarisessa asunnossa, mikä muuten oli tavallisen\nhyvästi sisustettu. Saattoipa huomata jonkunlaista varallisuuttakin\nja samalla mitä suurinta taloudellisen järjestyksen puutetta. Minulle\navasi oven hyvin sievä tyttö, ijältään yhdeksäntoista seutuvissa,\nhyvin yksinkertaisesti, mutta samalla hyvin miellyttävästi puettu,\nhyvin siisti; silmänsä olivat hyvin lempeät ja iloiset. Heti\narvasin, että tämä juuri olikin se samainen Aleksandra Semenovna,\njosta Maslobojev tuonoin minulle sivumennen mainitsi, maanitellen\nminua tutustumaan tämän kanssa. Tyttö kysäsi, ken olen, ja,\nkuultuansa nimeni, sanoi, että Maslobojev minua odottaa, mutta nyt\nnukkuu kamarissaan, minne heti saattoikin minut. Maslobojev nukkui\noivallisella, pehmeällä sohvalla likasen sinellinsä alla, kulunut\nnahkatyyny päänalaisena. Unensa oli hyvin herkkä; kun vain pääsimme\nsisään, mainitsi hän samassa nimeni.\n\n-- Ahaa! Sinäkö? Olen odottanut. Juuri näin unissani, että sinä tulit\nja minua herätit. Siis jo on aika. Lähdetään.\n\n-- Mihinkä lähdetään?\n\n-- Rouvan luo.\n\n-- Millaisen? Miksi?\n\n-- Rouva Bubnovan luo ja siksi, että häntä hiukan höyhentäisin.\nJa millainen kaunotar hän on? lausui ivalla Maslobojev kääntyen\nAleksandra Semenovnaan, oikeinpa suudellen sormipäitään\nmuistellessaan rouva Bubnovia.\n\n-- No, joko alkaa, kaikkeapa! lausui Anna Semenovna, pitäen\nvälttämättömänä velvollisuutena hiukan suuttua.\n\n-- Etkö tunne? Tutustu, veliseni: Aleksandra Semenovna, sinulle saan\nesittää tässä kirjallisuus-kenraalin; semmoisia saa vain kerran\nvuodessa ilmaiseksi katsoa, muina aikoina vain rahan edestä.\n\n-- No, luuli hupsun löytävänsä minussa. Älkää suinkaan te häntä\nuskoko, hän yhä pilkkaa minua. Mikä kenraali he olisivat?\n\n-- Sitähän minä teille selitänkin, että hän on eriskummallinen\nkenraali. Ja sinä, teidän ylhäisyytenne, älä luule meitä tyhmiksi; me\nolemme paljon viisaampia, kuin ensi näkemältä näytämmekään.\n\n-- Älkää kuunnelko häntä! Alati häpäisee hyvien ihmisten aikana,\nmokomakin! Vaikkapa veisi jolloinkin teatteriin!\n\n-- Rakastakaa, Aleksandra Semenovna, kotiväkeänne... Ette toki ole\nunohtanut, mitä tulee rakastaa? Ettehän vain unohtanut sitä sanaa,\njonka teille opetin?\n\n-- Tietysti en unohtanut. Mitä _lieneekin_ joutavanpäivästä.\n\n-- No, mikä sana se oli?\n\n-- Häpäisisinkö itseni vieraan aikana. Se ehkä merkitsee jotain\nilkeätä. Ennen kuivukoon kieleni, kuin sanon sen.\n\n-- Siis olette unohtanut?\n\n-- Enpäs unohtanutkaan: penat!... Rakastakaa omia penattejanne ...\nsemmoisia tuo keksii! Kenties ei ole mitään penattia ollutkaan; ja\nmiksikä niitä rakastaa? Valehtelee vain.\n\n-- Sen sijaan rouva Bubnovalla...\n\n-- Hyi sinuas, tuon Bubnovan kanssa... Aleksandra Semenovna pakeni\nkovasti harmistuneena.\n\n-- Jo on aika! Lähdemme! Hyvästi, Aleksandra Semenovna!\n\nLäksimme huoneesta.\n\n-- Näes, Vanja, ensiksi otetaan tuo ajuri. Näin. Sitten toiseksi,\nkun minä tuonnoin erkanin sinusta, sain vielä tietää yhtä ja toista,\nenkä vain arvailemalla, mutta varmasti. Minä viivyin Hirvisaarella\nvielä kokonaisen tunnin. Tuo möhömaha -- on suuri lurjus, siivoton,\nilettävä; sillä on monenlaisia kujeita ja pirullisia pyyteitä. Tuo\nBubnova jo on kauan aikaa tunnettu joistakin kepposistaan samaan\nsuuntaan. Viime päivinä oli hän erään kunniallisesta kodista olleen\ntytön tähden joutumaisillaan kiikkiin. Tuo harsopuku, johon hän\npuetti tuon orpotytön (taannoin sinä siitä kerroit) ei antanut\nminulle rauhaa, sillä minä olin ennen jo vähän asiasta kuullut. Äsken\nminä sain vähän lisätietoja, sattumalta kylläkin, mutta nähtävästi\noikeita. Kuinka vanha on tyttö?\n\n-- Kasvoista päättäen ehkä kolmentoista.\n\n-- Ja kasvultaan vähemmän. Niin se on. Milloin sanoo yksitoista,\nmilloin viisitoista. Ja kun tyttö paralla ei ole turvaa, ei omaisia,\nniin...\n\n-- Olisikohan mahdollista?\n\n-- Mitäs sinä luulit? Ei suinkaan vain säälin tähden Bubnova olisi\norpoa hoitoonsa ottanut. Ja kun nyt tuo möhömaha alkoi siellä\nkäydä, niin en enää asiaa yhtään epäile. Möhömaha tapasi Bubnovan\naamulla. Ja tuolle Sisobrjuhan tolvanalle on luvattu kaunis vaimo,\nupseerin tai virkamiehen rouva. Mokomat juopot kauppiaan pojat\npitävät semmoisista -- virka ja asema on heille pää-asia. Se on,\nkuten muistat latinan kieliopissa sanottavan: merkitys on päätettä\ntärkeämpi. Mutta saattaa olla, että minä olen vielä taannoisessa\nhumalassa. Mutta Bubnovan minä en salli moisia asioita harjoittaa.\nHän tahtoo poliisinkin pettää, mutta äläppäs! Sen vuoksi minä\nsäikytän hänet, niin kuin hän tietää, että minä entiseltään ... no,\nja niin poispäin, ymmärräthän?\n\nOlin kovin hämmästynyt. Kaikki nuo tiedot tekivät minut levottomaksi.\nMinä yhä pelkäsin, että myöhästyisimme, ja kiirehdin sen vuoksi\najuria.\n\n-- Ole huoleti, on ryhdytty varokeinoihin, sanoi Maslobojev. --\nSiellä on Mitroshka. Sisobrjuhov saa hänelle suoriutua rahallaan,\nmutta möhömaha -- selkänahallaan. Asiasta on jo ennen niin sovittu.\nNo, ja Bubnova jää minun osakseni... Sillä hän älköön uskaltako...\n\nJouduimme perille ja pysähdyimme kahvilan eteen; mutta miestä,\njoka kantoi Mitroshkan nimeä, ei kahvilassa ollut. Käskettyämme\najurin odottamaan kahvilan edessä, läksimme Bubnovalle. Mitroshka\nodotti meitä portilla. Ikkunoista näkyi kirkas valo, sisältä kuului\nSisobrjuhovin humalainen, leveä nauru.\n\n-- Siellä he ovat kaikki; neljännestunnin ovat jo olleet, ilmoitti\nMitroshka. -- Nyt on paras aika.\n\n-- Sopiiko meidän sinne mennä? kysäsin.\n\n-- Vieraiksi menemme, sanoi Maslobojev, -- emäntä tuntee minut;\ntuntee hän Mitroshkankin. Tosin ovet kaikki kyllä on lukittu, mutta\nei meiltä.\n\nMaslobojev koputti hiljaa portille, joka samassa aukenikin.\nTalonmies, joka aukasi portin, antoi salamerkin Mitroshkalle.\nAstuimme äänettömästi pihaan; talossa ei kukaan kuullut tuloamme.\nTalonmies johti meidät rapuille ja koputti ovelle. Kuului tiedustelu,\nken olisi; talonmies sanoi olevansa yksin -- \"asiaa on muka\". Ovi\navattiin ja me kaikki astuimme samassa sisään.\n\nTalonmies katosi.\n\n-- Ai, ken se? huudahti humalainen ja pörröinen Bubnova seisten\nahtaassa eteisessä kynttilä kädessä.\n\n-- Ken? Ettekö te, Anna Trifonovna, tunne armaita vieraitanne? sanoi\nMaslobojev. -- Kuka muu se olisi kuin me itse ... Filip Filipitsh!\n\n-- Ah, Filip Filipitsh! Tekö se olettekin ...vieraista parhain... No,\nkuinkas te ... minä ... no, ei hätää ... käykää tänne.\n\nMuori oli kokonaan hämmästynyt.\n\n-- Mihin tänne? Tässähän on seinä vastassa... Ei niin, mutta ottakaas\nmeitä vastaan paremmin. Ryyppäämme teillä kylmää, kenties löytyy\niloittajiakin?\n\nNyt pääsi emäntä entiselleen.\n\n-- Näin armaille vieraille maan alta haen; Kiinan valtakunnasta\ntilaan.\n\n-- Anna Trifonovna, kyyhkyläiseni, ensin pari sanaa: onko Sisobrjuhov\ntäällä?\n\n-- On.\n\n-- Juuri häntä minä haenkin. Mitenkä hän, ryökäle, uskaltaa minutta\nrehvastella?\n\n-- Varmaankin on unehuttanut teidät. Jotakin hän vaan odotti; ehkä\njuuri teitä.\n\nMaslobojev tyrkkäsi oven auki ja me astuimme huoneeseen, jossa oli\nkaksi ikkunaa, niillä geraniumikukkia, huonekaluina oli halpoja\ntuoleja ja pianorämä, kuten moisissa huoneissa tapaa olla. Eteisessä\npuhellessamme oli Mitroshka kadonnut. Sittemmin kuulin, ettei hän\nhuoneeseen tullutkaan, vaan jäi odottamaan oven taa. Sittemmin sai\nhän avata oven. Aamupäivällä Bubnovan takana näkemäni pörröinen ja\nmaalikasvoinen nainen oli Mitroshkan kummipari.\n\nSisobrjuhov istui puusohvalla pöydän takana. Pöydällä oli pari\npulloa lämmintä samppanjaa ja pullollinen huonoa rommia, pullojen\nvieressä lautasella konvehtia, leivoksia ja pähkinöitä. Pöydän luona\nistui niinikään noin neljänkymmenenvuotias, rokonrikkoma, mustaan\nsilkkipukuun puettu, pronssirannerenkailla ja rintasolilla koristettu\nilettävä naisolento. Tämä oli olevinaan upseerin rouva. Sisobrjuhov\noli humalassa ja hyvin tyytyväinen. Hänen möhömahaista toveriaan ei\nollut huoneessa.\n\n-- Kas, sillä tavoin ihmiset tekevät! huusi Maslobojev kohti kurkkua,\n-- ja Dussoon vielä kutsuu!\n\n-- Filip Filipitsh, mistä tämä kunnia? sopersi Sisobrjuhov\nilostuneena nousten meitä tervehtämään.\n\n-- Juopotteletko?\n\n-- Suokaa anteeksi.\n\n-- Älä siinä anteeksi pyytele, pyydä vieraaksi kestiin. Tässä toin\nystäväni muassani.\n\nMaslobojev viittasi minuun.\n\n-- Hyvin hauskaa, se tahtoo sanoa: pidän onnena tutustua... Khi!\n\n-- Kas vaan, onko tuokin olevinaan samppanjaa! Hapankaljaa tuo on.\n\n-- Älkäähän moittiko.\n\n-- Et varmaan uskalla Dussoon nokkaasikaan näyttää, ja muita vielä\nmuka kutsuu sinne!\n\n-- Vast' ikään hän kertoi, että on käynyt Pariisissa, puuttui\npuheeseen naikkonen. -- Valehteli tietysti!\n\n-- Fedosja Titishna, älkää tehkö minulle vääryyttä. Kävin. Matkustin\nsinne.\n\n-- Mokomakin moukka olisi muka käynyt Pariisissa.\n\n-- Olen kuin olenkin. Karp Vasiljitshin kera siellä kuraasia\nnäytimme. Tunnettehan Karp Vasiljitshin?\n\n-- Vähät minä sinun Karp Vasiljitshistasi.\n\n-- No niin ... asia oli poliitillista laatua. Hänen kanssaan me\nsiellä Pariisissa madam Joubertilla englantilaisen seinäpeilin\nsärimme.\n\n-- Minkä säritte?\n\n-- Seinäpeilin. Se oli koko seinän levyinen ja kattoon ulettui.\nKarp Vasiljitsh oli niin humaltunut, että madam Joubertille venättä\npuhui. Asettui peilin viereen ja nojasi siihen. Silloin Joubert\nsanoo hänelle, ranskaksi tietysti: \"peili maksaa seitsemän sataa\nfrangia, älä säre!\" Karp hymyilee ja katsoo minuun; minä istun\nsulotar sivullani, ei mokoma turpa, kuin tämä tässä, mutta oikea\nhempsukka. Karp sanoo: \"Stepan Terentjitsh, hoi Stepan Terentjitsh!\nOtatko puolella osaa?\" Minä sanoin: olkoon menneeksi. Silloin Karp\niskee moukarinyrkillään peiliin ja helinä vaan kävi huoneessa. Peilin\npalaset lentelivät ympäri huonetta. Joubert päästi pahan öläkän,\naikoi pieksää Karpin. \"Sinä sekin rosvo, missä luulet olevasi\" --\ntietysti omalla ranskallaan torui. Karp vastaa: \"Sinä, sanoo, madam\nJoube, ota raha, mutta luontoani vastaan älä asetu\", ja samassa\nkuusisataaviisikymmentä frangia lukee pöytään. Puolisataa tingimme\npois.\n\nSamassa kuului kauhea, läpitunkeva huuto jostain parin, kolmen\nhuoneen takaa. Minä vavahdin ja myöskin huudahdin. Minä tunsin äänen\n-- se oli Helenan.\n\nHeti tuon valittavan kiljahduksen jälkeen kuului huutoa,\nkiroilemisia, touhua, sekä sitten selvään kuuluvia, ankaroita\nkorvapuusteja. Siellä varmaan Mitroshka jakoi oikeutta. Ovi\ntemmaistiin äkkiä auki ja vaaleana, katse harhailevana, valkonen\nharsopuku murjottuna ja revittynä, tukka taistelussa kampaukselta\nirti päässeenä ja sotkuisena -- semmoisena syöksyi Helena luoksemme.\nSeisoin oven vieressä, hän kiiruhti luokseni ja tarttui minuun.\nHuoneessa olijat hypähtivät seisoalle ja huudahduksia kuului\nkaikkialta. Helenan jälkeen ilmestyi ovelle Mitroshka, kiskoen\ntukasta möhömahaista vihollistansa, joka oli hyvin riepotellun\nnäköinen. Mitroshka veti hänet kynnykselle ja heitti siitä\nvihollisensa huoneeseemme.\n\n-- Tuossa hän on! Ottakaa hänet! lausui Mitroshka hyvin tyytyväisenä.\n\n-- Kuules, sanoi Maslobojev, lähestyen rauhallisesti minua ja pannen\nkätensä olalleni, -- ota ajurimme, ota tyttö ja vie asuntoosi, täällä\nsinulla ei ole enää mitään tekemistä. Huomenna järjestämme muut asiat.\n\nMinä en odottanut toista kehoitusta. Tartuin Helenaa kädestä ja\njohdin hänet pois tästä luolasta. Sitä en tiedä, mitenkä asiat siellä\nsitten päättyivät. Meitä ei kukaan estellyt -- emäntä oli kauhusta\nhämmästynyt. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei hän voinut panna\nesteitäkään. Ajuri odotti meitä ja kahdenkymmenen minutin kuluttua\nolin jo huoneessani.\n\nHelena oli kuni puolikuollut. Aukasin hänen vaatteensa hakaset,\nripoitin kasvoille vettä ja panin sohvalle. Hän sai kuumeen ja alkoi\nhouria.\n\nTarkastelin hänen verettömiä huuliansa, vaaleita kasvojansa, mustaa,\nsileäksi kammattua ja voideltua ja nyt jo epäjärjestyksessä olevaa\ntukkaansa, pukuansa, jossa vielä oli punertavia nauhasolmuja -- ja\nminulle kävi selväksi koko tuo ilkeä juttu. Tyttö parka! Tilansa\ntuli yhä pahemmaksi. En poistunut hänen luotaan ja päätin olla\nmenemättä tänä iltana Natashan luo. Toisinaan aukaisi Helena pitkät,\nnuolimaiset silmäripsensä ja katseli minuun, katsoi pitkään ja\ntarkkaan, niinkuin olisi koettanut tuntea, ken olin. Vasta myöhään,\nnoin yhden tienoissa yöllä nukkui hän. Minä nukuin siihen likelle\nlattialle.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNousin ylös hyvin varhain. Yöllä olin herännyt melkein joka puolen\ntunnin kuluttua, lähestyin pientä vieras-parkaani ja katsoin\nhäneen tarkkaan. Hän oli kuumeessa ja vähin houraili. Aamuyöstä\nhän kumminkin nukkui sikeään uneen. Se on hyvä merkki, ajattelin,\nmutta aamulla herättyäni päätin, ennenkuin tyttöparka heräisi, käydä\nhakemassa lääkärin. Tunsin erään lääkärin, elähtäneen, hyväsydämmisen\nvanhanpojan, joka saksalaisen taloudenhoitajattarensa kanssa oli\nikimuistoisista ajoista asunut Vladimirskilla. Läksinkin hänen\nluoksensa. Hän lupasi kello kymmenen tulla sairasta katsomaan. Olisin\nniin mielelläni matkalla poikennut Maslobojevin luo, mutta luovuin\nsiitä tuumasta -- hän varmaan vielä nukkui eilisestä, sitä paitsi\nvoi Helena herätä ja, kenties, minun poissa ollessani pelästyisi,\nhuomattuaan olevansa yksinään minun huoneessani. Sairaudessansa hän\nhelposti voi unohtaa, kuinka ja millä tavoin hän sinne joutui.\n\nAstuttuani huoneeseen hän samassa heräsi. Menin luokseen ja kysyin\nvarovasti, mitenkä hän voi. Hän ei vastannut, mutta katsoi eloisilla,\nmustilla silmillään minuun pitkään ja terävästi. Hänen katseestaan\nolin huomaavinani, että hän ymmärtää kaikki ja täydelleen muistaa\nasiat. Hän ei vastannut, ehkäpä siitä syystä, että tapansa oli aina\nollut semmoinen. Eilenkin, samoin toissa päivänä luonani käydessään\nei hän muutamiin kysymyksiini lausunut sanaakaan, alkoihan vain\näkkiä pitkään ja terävästi katsoa silmiini, jossa katseessaan\nneuvottomuuden ja juron uteliaisuuden ohella oli myöskin jotain\noutoa ylpeyttä. Nytpä olin keksivinäni hänen katseessaan ankaruutta,\nvieläpä ikäänkuin luottamattomuuttakin. Aioin laskea käteni hänen\notsalleen koetellakseni, oliko vielä kuumetta, mutta hän ääneti ja\nhiljaa työnsi kädellään käteni pois ja kääntyi minusta pois. Poistuin\netemmäksi, etten enää häiritsisi häntä.\n\nMinulla oli suuri vaskinen teekannu. Olin jo pitemmän aikaa käyttänyt\nsitä teekeittiön asemasta ja keitin siinä vettä. Polttopuita minulla\nlöytyi, talonmies toi niitä kerrallaan aina viideksi päiväksi. Panin\nuunin lämpiämään, kävin hakemassa vettä ja asetin kannun tulelle.\nPöydälle varustin teeastiat. Helena kääntyi ja katsoi uteliaana\npuuhiani. Kysyin häneltä, tahtoisiko hän jotain. Mutta taas hän\nkääntyi pois eikä vastannut mitään.\n\n\"Miksikä hän minulle vihoittelee?\" ajattelin. \"Kummallinen tyttö.\"\n\nLääkäri tuli lupauksensa mukaan kello kymmenen. Hän tarkasti sairaan\nkaikella saksalaisella tarkkuudella ja vakavasti rauhoitti minua,\nsanoen, että vaikka kuumetta onkin, ei kumminkaan mitään erinäistä\nvaaraa ole olemassa. Hän vielä sanoi, että tytöllä varmaan on\ntoinen, pysyväinen tauti, jotain säännöttömän sydämmen tykytyksen\ntapaista, \"mutta se pykälä tulee vaatimaan erityistä tutkimista, nyt\nei tytöllä ole vaaraa.\" Hän määräsi sairaalle mikstuuria ja joitakin\npulvereita, enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi, ja heti alkoi kysellä,\nkuinka tyttö oli minulle joutunut. Samalla hän ihmetellen tarkasteli\nhuonettani. Ukko oli hyvin puhelias.\n\nHelena häntä hämmästyi, tempasi pois kätensä, kun hän koetteli\nvaltimoa, eikä tahtonut näyttää kieltään. Kaikkiin hänen\nkysymyksiinsä ei tyttö vastannut sanaakaan, mutta koko ajan vain\ntarkkaan katsoi hänen kaulassaan riippuvaa suurta Stanislain\nritarimerkkiä.\n\n-- Tytön varmaan kivistää päätä, huomautti ukko, -- mutta mitenkä hän\nkatsoo, miten hän katsoo!\n\nEn katsonut sopivaksi kertoa hänelle Helenasta, sanoen syyksi, että\nse on pitkä historia.\n\n-- Antakaa minulle tieto, jos tulee tarvis, sanoi hän pois\nlähtiessään. -- Nyt ei ole mitään vaaraa.\n\nPäätin pysyä koko päivän Helenan luona enkä jättää häntä,\njos mahdollista, täydelliseen parantumiseensa asti, paitsi\nvälttämättömimmissä asioissa. Mutta tietäen sen, että Natasha\nja Anna Andrejevna voivat kovin kummastella odottaessaan minua\nturhaan, päätin vaikka Natashalle ilmoittaa kirjeellä kaupungin\npostissa, etten tänään tule hänen luonaan käymään. Anna Andrejevnalle\nei sopinut kirjoittaa. Hän oli itse pyytänyt, etten minä enää\nmilloinkaan lähettäisi hänelle kirjettä sen jälkeen, kun minä\nkerran ilmoitin kirjeellä Natashan sairaudesta. -- \"Ukko murjottaa\nvaan nähdessään kirjeesi\", sanoi Anna Andrejevna, -- \"mielellään,\nmiekkonen, tahtosi tietää, mitä kirjeessä on, mutta ei sovi kysyä,\nei rohkene. Siitä onkin sitten pahalla päällä koko päivän. Ja\nsitä paitsi, isäseni, kirjeellä sinä vain ärsytät minua. No, mitä\nmerkitsee kymmenkunta riviä? Haluttaisi kysyä tarkemmin, sinuapa ei\nolekaan.\" Sen vuoksi kirjoitinkin vain Natashalle, ja viedessäni\nlääkemääräystä apteekkiin, panin samalla tiellä kirjeenkin postiin.\n\nSillä aikaa nukkui Helena uudestaan. Unissaan hän hiukan valitti\nja vavahteli. Lääkäri arvasi oikein: Helenan kivisti kovasti\npäätä. Toisinaan hän hiljaa kiljahti ja heräsi. Minuun hän katsoi\nharmissaan, niinkuin olisi huomaavaisuuteni häntä erittäin\nrasittanut. Täytyypä sanoa, että se minua kovin pahoitti.\n\nYhdentoista aikana tuli Maslobojev. Hän oli huolestunut ja hiukan\nhajamielinen; pariksi minutiksi vain pistäysi, jonnekin piti kovaa\nkiirettä.\n\n-- No, veliseni, minä odotin sinut tapaavani kyllä koruttomassa\nasunnossa, sanoi Maslobojev, katsellen ympärillensä, -- mutta, totta\nsanoen, en luullut sinua löytäväni tämmöisessä laatikossa. Tämähän on\nlaatikko, eikä asunto. No, tämä kaikki, sanokaamme, ei vielä mitään,\nmutta pahinta on se, että kaikki nämä puuhat estävät vain sinua\ntyöstäsi. Minä ajattelin tätä jo eilen Bubnovalle ajaessamme. Minä,\nnäes, veliseni, luonnostani ja sosiaalisen asemani perusteella kuulun\nsemmoisiin ihmisiin, jotka eivät itse tee mitään kunnollista, mutta\nmuille lukevat lakia, että tekisivät. Nyt kuule: minä ehkä huomenna\ntai ylihuomenna tulen luonasi käymään, mutta sinä välttämättömästi\nkäy minun luonani sunnuntai-aamuna. Siihen saakka, luullakseni, tämän\ntytön asia kokonaan päättyy; samalla minä puhun kanssasi oikein toden\nteolla, sillä sinut täytyy ottaa hyviin käsiin. Näin ei sovi elää.\nEilen minä vain tein viittauksen sinulle, mutta nyt tulen sinulle\nloogillisesti asian esittämään. Niin, ja sanoppas lopultakin: mitä,\npidätkö todellakin häpeällisenä asiana ottaa minulta rahaa joksikin\najaksi?\n\n-- Älähän riitele! keskeytin minä hänet. -- Sano sen sijaan, mitenkä\nteillä asia eilen päättyi?\n\n-- Mitä siitä, sehän päättyi mitä parhaimmalla tavalla, ja tarkoitus\non saavutettu, ymmärräthän? Nyt minulla ei ole aikaa. Pistäydyin vain\nsinulle ilmoittamaan, ettei minulla ole aikaa, enkä sinun asioistasi\njouda huolehtimaan; kuules: sijoitatko sinä tytön jonnekin, vain\naiotko pitää luonasi? Sillä sitä täytyy miettiä ja päättää.\n\n-- Sitä minä en vielä varmaan tiedä ja, täytyypä minun sanoa, odotin\nsinua neuvotellakseni kanssasi. No, millä perusteella esimerkiksi\nminä hänet pitäisin täällä?\n\n-- Heh, mitäpäs siitä, pidät palvelijanasi...\n\n-- Pyydän sinua puhumaan vain hiljemmin. Tyttö, vaikka sairas,\non täydessä tunnossa, ja sinut nähtyään, huomasin minä, että hän\nikäänkuin vavahti. Se osottaa, että hän muisti eilisen...\n\nMinä kerroin nyt Maslobojeville Helenan luonteesta ja kaiken, mitä\nolin hänestä huomannut. Maslobojev kuunteli erittäin tarkkaan\nkertomustani. Lisäsin vielä, että ehkä sijoitankin tytön erääseen\nperheeseen, samalla hiukan kerroin myöskin Ichmenev-vanhuksista.\nKummakseni tiesi Maslobojev jonkun verran Natashan asioista ja\nkysyttyäni, mistä hän sen tietää, virkkoi:\n\n-- Niin vaan; jo aikaa sitten satuin sivumennen kuulemaan; eräs\nasia johti siihen. Olenhan jo sinulle sanonut, että tunnen ruhtinas\nValkovskin. Sen sinä teet hyvin, että viet tytön vanhusten luo. Onhan\nhän vain haittana sinulle. Sitten vielä: hänelle täytyy hankkia\npassi. Siitä älä huolehdi, sen otan minä toimittaakseni. Hyvästi, käy\nuseimmin. Mitä, nukkuuko tyttö nyt?\n\n-- Kaiketi, vastasin minä.\n\nMutta tuskin oli Maslobojev lähtenyt, kun Helena samassa kutsui minua.\n\n-- Kuka se oli? kysyi hän. Äänensä vapisi, mutta nytkin loi hän\nminuun terävän ja ylpeältäkin näyttävän katseen. Muuten en osaa sitä\nmääritellä.\n\nSanoin hänelle Maslobojevin nimen ja lisäsin, että juuri tämän\nmiehen avulla minun onnistui vapauttaa hänet Bubnovalta, ja että\nBubnova kovin pelkää Maslobojevia. Poskillensa heti nousi puna, mikä\nvarmaankin oli muistelmien tuottama.\n\n-- Eikö tuo nainen koskaan tule tänne? kysäsi Helena, luoden minuun\ntutkivan katseen.\n\nKiiruhdin vakuuttamaan sitä hänelle. Hän vaikeni, tahtoi ottaa käteni\nkätöstensä väliin, mutta samassa, ikäänkuin katuen tekoaan, jätti\nkäteni. \"Ei voi olla mahdollista, että hän todella tuntisi minua\nkohtaan tuollaista vastenmielisyyttä\", ajattelin. -- \"Tuollainen\non hänen totuttu tapansa, tahi ... tahi on tyttö parka saanut niin\npaljon kurjuutta kokea, ettei enää voi luottaa ainoaankaan ihmiseen\nmaailmassa.\"\n\nMäärätyn ajan kuluttua kävin noutamassa lääkkeet ja samalla\npistäydyin tuttuun teeravintolaan, jossa toisinaan söin päivälliseni\nja jossa minulle uskottiin velaksi. Kotoa lähtiessäni otin mukaani\nruoka-astian, johon teeravintolasta otin kanasoppaa Helenan varalle.\nHän ei tahtonutkaan syödä, ja soppa jäi joksikin ajaksi uuniin.\n\nAnnettuani Helenalle lääkkeen istuin työhöni. Luulin hänen nukkuvan,\nmutta äkkiä häneen katsahdettuani näin, että hän oli kohottanut\npäätänsä ja katsoi tarkkaan, kuinka minä kirjoitan. En ollut sitä\nhuomaavinanikaan.\n\nViimein hän todellakin nukkui ja, minun suurimmaksi mielihyväkseni,\nnukkui rauhallisesti, ilman hourailua ja valittelemisia. Nyt sain\naikaa miettiä muitakin asioitani; tietämättä syytä poissa olooni\nvoi Natasha, ei vain pahastua siitä, etten tänään käynyt hänen\nluonaan, mutta vieläpä, ajattelin, voi kovin tulla pahoilleen\nvälinpitämättömyydestäni juuri silloin, kun hän ehkä enin tarvitsisi\nminua. Hänellä sen lisäksi varmaan voi nyt olla joitakin puuhia,\ntahtoisi pyytää minua jotain avukseen tekemään, mutta minuapa, aivan\nkuin uhalla, ei olekaan.\n\nMitä taas tuli Anna Andrejevnaan, niin olin hyvin neuvoton, millä\nhuomenna itseäni puolustaisinkaan. Ajattelin sinne ja tänne ja äkkiä\ntein päätöksen käydä kummassakin paikassa. Poissa oloni voi kestää\nvain kaksi tuntia. Helena nukkuu, eikä siis kuule lähtöäni. Nousin\nylös, otin päällysnuttuni ja hattuni, mutta juuri, kun aioin lähteä,\nkutsui äkkiä minua Helena. Minä ihmettelin -- olisikohan hän vain\nteeskennellyt nukkuvansa?\n\nTahdon tässä huomauttaa, että vaikka Helena oli osottavinansa,\nettei hän tahtoisi puhua kanssani, niin kumminkin nuo hänen\nkutsumisensa, jotka tapahtuivat jotenkin tiheään, tuo hänen halunsa\nkääntyä puoleeni kaikessa, mistä ei saanut selkoa, se kaikki osotti\npäinvastaista ja, täytyypä minun tunnustaa, se oli minulle hyvin\nmieluistakin.\n\n-- Mihin te tahdotte antaa minut? kysäsi hän, kun menin hänen\nluoksensa.\n\nYleensä teki hän kysymyksiä noin vaan äkkiä, niin etten osannut niitä\nodottaakaan. Nyt en voinut kysymystään oikein käsittääkään.\n\n-- Äsken te puhuitte tuttunne kanssa, että te aiotte antaa minut\njohonkin taloon. Minä en tahdo minnekään.\n\nKumarruin tarkastaakseni häntä -- hän oli taaskin kuumeessa, uusi\nkuumeen kohtaus oli taaskin tavannut hänet. Aloin lohdutella ja\nherätellä toiveita; vakuutin hänelle, että jos hän tahtoo jäädä\nluokseni, niin en anna häntä minnekään. Tätä puhuessani riisuin\npois nuttuni ja hattuni. En voinut jättää häntä yksin, kun hän oli\ntämmöisessä tilassa.\n\n-- Ei, menkää vaan! sanoi hän heti huomattuaan, että tahdoin jäädä\nkotiin. -- Minä tahdon nukkua; minä nukun kohta.\n\n-- Mitenkä sinä jäisit yksin?... sanoin neuvotonna. -- Vaikka\nkyllähän minä varmaan kahden tunnin kuluttua tulen takaisin...\n\n-- No, siispä menkääkin. Muuten, vaikka minä olisin koko vuoden\nsairas, niin tulisiko teidän koko vuosi pysyä kotona.\n\nHän koetti hymyillä ja katsahti minuun jotenkin oudosti, ikäänkuin\nolisi koettanut taistella jotain hyvää tunnetta vastaan, joka pyrki\nesille hänen sydämmestänsä. Lapsi raukka! Hyvä, hellä sydämmensä\nilmaisi olemassa olonsa, huolimatta kaikesta ihmisvieromisestaan ja\nnäennäisestä paatumisestaan.\n\nEnsiksi kiiruhdin Anna Andrejevnan luo. Hän odotti minua\nkuumeentapaisella kärsimättömyydellä ja otti vastaan moitteilla;\nhän oli kovin levoton. Nikolai Sergeitsh oli heti puolisen jälkeen\nlähtenyt ulos, mutta minne -- se oli tietämätöntä. Minä aavistin,\nettei mummo parka malttanut, vaan kertoi ukolle kaikki, jos kohtakin\ntapansa mukaan viittauksilla. Mummopa melkein tunnusti itsekin sen\nminulle, sanoen, ettei malttanut olla kertomatta miehelleen semmoista\nilosanomaa, mutta että Nikolai Sergeitsh muuttui, kuten mummon sanat\nkuuluivat, pilveä synkemmäksi, ei virkkanut mitään, \"oli vain vaiti,\neikäpä edes kysymyksiini vastannut,\" ja äkkiä puolisen jälkeen\nnousi ja sen sitä näitkin. Tätä kertoessaan Anna Andrejevna miltei\nvapisi pelosta ja pyyteli minua, että odottaisin hänen kanssaan\nNikolai Sergeitshin palausta. Minä tein esteitä ja sanoin melkein\nperuuttamattomasti, että ehkäpä minä en tule huomennakaan ja että\njuuri sen vuoksi nyt tulinkin, sanoakseni sen edeltäpäin. Nyt vähältä\nolimme riitaantua. Hän alkoi itkeä; moitti minua katkerasti ja\npistelevästi ja vasta silloin, kun olin jo ovessa, hän äkkiä kävi\nkaulaani, puristi minua vahvasti molemmin käsin ja sanoi, etten\nvihastuisi häneen, \"orpo parkaan\", enkä pahastuisi hänen sanoistaan.\n\nNatashan minä, vastoin odotustani, tapasin taas yksinään ja --\nkummallista, minusta tuntui, ettei hän ollenkaan ollut nyt tulostani\nniin iloinen, kuin eilen ja yleensä muilla edellisillä kerroilla.\nNäytti, kuin olisin jollain häntä harmittanut ja häirinnyt.\nKysymykseeni: kävikö Alesha tänään? hän vastasi:\n\n-- Tietysti kävi, mutta oli vain vähän aikaa. Lupasi tänään illalla\nvielä tulla, lisäsi hän aivan kuin ajatuksissaan.\n\n-- Kävikö hän eilis-iltana?\n\n-- E -- ei. Hänellä oli esteitä, lausui Natasha hyvin sukkelaan. --\nEntäs, mitenkä sinun asiasi ovat, Vanja?\n\nHuomasin, että hän jostain syystä tahtoo sotkea puheemme ja kääntää\nsen toisaalle. Katsoin häneen tarkemmin; hän oli huomattavasti\nkiihtynyt. Mutta huomattuaan minun tarkkaan katsovan häneen,\nhän äkkiä ikäänkuin olisi vihastunut ja katsahti minuun niin\nvoimakkaasti, kuin olisi aikonut minut katseellaan polttaa. Nyt taas\non hänellä jokin katkera tuska, ajattelin, mutta hän ei vain tahdo\nminulle sitä ilmaista.\n\nVastaukseksi hänen kysymykseensä asioistani kerroin hänelle Helenan\nhistorian yksityiskohtineen. Hän oli hyvin huvitettu kertomuksestani,\nvieläpä se hämmästyttikin häntä.\n\n-- Jumalani! Ja sinäkin voit jättää sairaan yksinään! huudahti hän.\n\nSelitin, etten ollut aikonut tulla ensinkään tänään hänen luonaan\nkäymään, mutta luulin, että hän pahastuu ja että hän ehkä johonkin\ntarvitsisi minun apuani.\n\n-- Tarvitsisin, -- lausui hän itsekseen, jotain mietiskellen, --\nehkäpä tarvitsisinkin apuasi, Vanja, mutta jääköön toiseen kertaan.\nKävitkö meidän kotona?\n\nKerroin hänelle käyntini.\n\n-- Niin, Jumala tietää, millä mielellä nyt isä ottaa vastaan kaikki\nnämät tiedot. No, toisekseen, mitäpä näissä on ottamistakaan...\n\n-- Kuinka niin, mitä on ottamista? kysäsin. -- Tämmöinen suuri muutos\non asioissa tapahtunut!\n\n-- Niin vaan... Mihinkä hän taas olisi mennyt? Silloin arvelitte\nhänen käyneen täällä luonani. Näetkös, Vanja, jos voit, tule luokseni\nhuomenna. Kenties jotain sanonkin sinulle... Hävettää vain minua\nvaivata sinua; mutta nyt jos menisit kotiin vieraasi luo. Ehkä onkin\njo pari tuntia kulunut siitä, kun kotoa läksit?\n\n-- Niin on. Jää hyvästi, Natasha. No, mutta miltä näytti tänään\nAlesha?\n\n-- Mitäs Alesha, entisekseen... Oikeinpa ihmettelen sinun\nuteliaisuuttasi.\n\n-- Näkemiin asti, ystäväiseni.\n\n-- Hyvästi.\n\nHän tarjosi minulle kätensä jotenkin huolimattomasti ja kääntyi\npois, välttääkseen minun viimeistä katsettani. Lähdin hänen luotaan\njotenkin kummissani. Mutta kumminkin, ajattelin, onhan hänellä nyt,\nmitä miettiäkin. Asiat eivät ole leikin tekoa. Huomennapa itse\nensiksi minulle kaikki kertoo.\n\nPalasin kotiin jotenkin surullisena ja heti ovesta sisälle astuttuani\nhämmästyin hirveästi. Oli jo pimeä. Näin kumminkin Helenan istuvan\nsohvalla, pää painuksissa, ikäänkuin hän olisi ollut syvissä\nmietteissä. Minuun hän ei edes katsahtanutkaan, ikäänkuin olisi ollut\nhorroksissa. Menin hänen luoksensa; hän jotain kuiskaili itseksensä.\nEiköhän vain hourine? ajattelin.\n\n-- Helena, ystäväiseni, mikä sinun on? kysäsin istuen viereensä ja\npannen käteni ympärillensä.\n\n-- Tahdon pois täältä... Tahdon mieluummin hänen luoksensa, lausui\nHelena nostamatta edes päätään.\n\n-- Minne? Kenenkä luo? kysäsin kummastellen.\n\n-- Tuonne, Bubnovan luo. Hän aina sanoi, että minä olen velassa\nhänelle paljon rahaa, että hän hautasi äitini. Minä en tahdo, että\nhän toruisi äitiäni... Tahdon tehdä hänelle työtä ja kaikki hänelle\nsuorittaa... Sitten lähden itse heiltä pois. Mutta nyt minä menen\nhänen luokseen.\n\n-- Rauhoitu, Helena, sinne et voi mennä, sanoin minä. -- Hän rääkkää\nsinua; hän saattaa sinut turmioon...\n\n-- Saattakoon vaan, rääkätköön vaan, lausui Helena innokkaasti, --\nen minä ole ensimäinen; on toisia minua parempiakin, hekin kärsivät.\nNiin sanoi minulle kerjäläinen kadulla. Minä olen köyhä ja tahdon\npysyä köyhänä. Kaiken ikäni pysyn köyhänä; niin käski minua äitini\nkuollessansa. Tahdon tehdä työtä... En tahdo näitä vaatteita kantaa...\n\n-- Huomenna minä ostan uudet. Minä tuon sinulle kirjasikin. Sinä asut\nminun luonani. Minä en anna sinua kellekään, jos niin itse tahdot;\nrauhoitu...\n\n-- Minä palkkaun palvelijaksi.\n\n-- Hyvä, hyvä! Rauhoitu nyt vaan, käy makaamaan, nuku!\n\nTyttö parka alkoi itkeä. Vähitellen muuttui itku tyrskinnäksi. En\ntietänyt, mitä tekisin; toin hänelle vettä, kastelin ohimojaan,\npäätään. Viimein kaatui hän sohvalle kokonaan hervotonna ja\nvilunpuistatukset alkoivat häntä taas piestä. Peitin hänet, millä\nsuinkin voin, ja hän nukkuikin, mutta rauhattomasti, yhä vavahtaen\nja heräten. Vaikk'en ollutkaan tänään kovin paljon kävellyt, olin\nkumminkin hyvin väsynyt ja päätin käydä levolle mahdollisimman\nvarhain. Mieltäni vaivasivat raskaat huolet. Aavistin, että tulisin\ntämän tytön tähden saamaan paljon puuhia. Mutta eniten huolestutti\nminua Natasha ja hänen asiansa. Ja muutenkin, kuten nyt muistelen,\nolin harvoin niin synkällä mielellä, kuin sinä yönä nukkumaan\nkäydessäni.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nHeräsin sairaana, myöhään, kymmenen aikaan aamulla. Päätäni kivisti\nja pyörrytti. Katsahdin Helenan tilalle -- se oli tyhjä. Samalla\nkuului oikeanpuoleisesta kamaristani oudonlaista ääntä, ikäänkuin\njoku olisi rapisuttanut luutaa lattialla. Menin katsomaan...\nHelenalla oli toisessa kädessä luuta ja, kannattaen toisella\nkädellään koreata pukuaan, jota hän ei vielä kertaakaan ollut pois\nriisunut tuosta illasta saakka, lakasi hän lattiaa. Uunia varten\nvarustetut puut oli ladottu nurkkaan, pöytä oli pyyhitty, teekannu\npuhdistettu; sanalla sanoen: Helena oli täysissä emännyyden puuhissa.\n\n-- Kuules, Helena, sanoin minä, -- kuka sinua pakottaa lattiaa\nlakaisemaan? Minä en tahdo sitä, sinä olet sairas; tulitko minulle\npalvelijaksi?\n\n-- Kukas täällä lattian lakasee? vastasi hän nousten pystyyn ja\nsuoraan katsoen minuun. -- Nyt en ole sairas.\n\n-- Enhän minä sinua työhön ottanut, Helena. Sinä ikäänkuin pelkäisit,\nettä minä soimaisin sinua, kuten Bubnova, että sinä elät luonani\nilmaiseksi? Ja mistä sinä sait tuon pahanpäiväisen luudan? Minulla ei\nollut luutaa, lisäsin katsoen häneen kummastuksella.\n\n-- Tämä on minun luutani. Minä sen toin tänne. Minähän vaarillekin\ntäällä lattian lakasin. Luuta olikin ollut tuolla uunin alla siitä\nasti.\n\nPalasin kamariini ajatuksissani. Voi olla, että tein väärin, mutta\nminusta niin vaan tuntui, että hänestä ikäänkuin olisi tuntunut\nraskaalta minun vierasvaraisuuteni ja että hän kaikin mokomin tahtoi\nosottaa minulle, ettei hän ilmaiseksi luonani asu. \"Jos niin on,\nniin eihän se sitten ole äkäisen luonteen merkki?\" ajattelin. Parin\nminutin kuluttua tuli hänkin ja istui ääneti eiliselle paikalleen\nsohvaan, tutkivasti katsoen minuun. Sillä aikaa minä keitin veden,\nvalmistin teen, kaasin hänelle kupillisen ja annoin sen ynnä palasen\nvalkeata leipää hänelle. Ne otti hän ääneti ja vastustelematta. Koko\nvuorokaudessa ei hän ollut melkein mitään syönyt.\n\n-- Kas, kun hyvän hameesikin likasit luudasta, sanoin hänelle,\nhuomattuani suuren likatahran hameensa helmassa.\n\nHän tarkasti sitä ja äkkiä, suurimmaksi hämmästyksekseni, pani\nsyrjään teekupin, otti, kuten näytti, verkkaan ja levollisesti\nmolemmin käsin hameesta kiinni ja yhdellä nykäyksellä repäsi sen\nhalki ylhäältä alas asti. Sen tehtyään loi hän minuun tuikean,\nsäihkyvän katseensa. Kasvonsa olivat aivan vaaleat.\n\n-- Mitä sinä teet, Helena? huudahdin miltei vakuutettuna, että\nedessäni on mielipuoli.\n\n-- Tämä on huono hame, sanoi hän miltei tukehtuen mielen\nliikutuksesta. -- Miksi te sanoitte, että se on hyvä? Minä en tahdo\nsitä kantaa, huudahti hän äkkiä hypähtäen paikaltaan. -- Minä revin\nsen. Minä en pyytänyt tuolta vaimolta koreata pukua. Hän itse sen\nminulle antoi, väkisin antoi. Minä jo revin yhden hameen, revin\ntämänkin. Revin, revin, revin!...\n\nJa samassa hän alkoi raivolla repiä onnetonta hamettansa.\nSilmänräpäyksessä oli se miltei siekaleina. Kun hän oli työnsä\npäättänyt, oli hän hyvin vaalea, tuskin vain jaksoi pysyä paikallaan.\nKummastellen katsoin tuollaista raivoa. Hän taas katsoi minuun\nuhkaavan vaativasti, ikäänkuin minäkin olisin jotain pahaa hänelle\ntehnyt. Mutta minäpä nyt tiesin, mitä oli tehtävä?\n\nPäätin, pitemmältä viivyttämättä, jo tänä aamuna ostaa hänelle\nuuden puvun. Tähän villiin, paatuneesen olentoon täytyi hyvyydellä\nvaikuttaa. Hän katsoi niinkuin ei hän olisi koskaan nähnyt hyviä\nihmisiä. Jos hän jo ennen, huolimatta kovasta rangaistuksesta, oli\nriekaleiksi repinyt ensimäisen tämänkaltaisen pukunsa, niin eikös hän\nvihaisi nykyistä pukuansa, joka hänelle muistutti vasta äskettäin\nelettyjä elämänsä hirmun hetkiä.\n\nVanhain vaatteiden kaupustelu-torilta saattoi saada huokealla hyvän\nja yksinkertaisen puvun. Pula oli vain se, ettei minulla nyt ollut\nrahaa ensinkään. Mutta jo eilen, maata pannessani, olin päättänyt\nmennä erääseen paikkaan, josta toivoin saavani rahaa ja se olikin\njuuri samalla suunnalla, kuin kaupustelu-torikin. Otin hattuni,\nHelena seurasi tarkkaan liikkeitäni, tuntui, kuin olisi hän jotain\nodottanut.\n\n-- Suljetteko te taaskin minut? kysyi hän, kun minä otin avaimen,\nlukitakseni asuntoni, kuten olin eilen sekä toissapäivänä tehnyt.\n\n-- Ystäväiseni, sanoin minä, lähestyen häntä, -- älä suutu siitä.\nMinä lukitsen sen vuoksi, ettei kukaan pääsisi tänne. Sinähän olet\nsairas, ehkä säikähdät. Ja, Herra ties, ken voisi tulla, ehkäpä\nBubnova päättää tulla tänne...\n\nSanoin tuon tahallani. Suljin hänet lukon taa, sillä en luottanut\nhäneen. Minusta tuntui, että hän joskus saa päähänsä paeta minulta.\nJonkun aikaa päätin olla varovaisempi. Helena oli vaiti, ja minä\nlukitsin oven tälläkin kertaa.\n\nTunsin erään kustantajan, joka jo kolmatta vuotta kustansi erästä\nmoniosaista kirjaa. Häneltä minä sain usein työtä, kun milloin\noli tarvis pikemmin ansaita jonkun verran rahaa. Hän maksoi\nsäännöllisesti. Menin hänen luoksensa ja onnistuin saamaan etukäteen\nkaksikymmentä viisi ruplaa ehdolla, että vien hänelle viikon\npäästä hät'hätää kirjoitetun artikkelin. Toivoin voittavani aikaa\nromaanilleni. Tällä tapaa tein usein, kun välttämätön puute pakotti.\n\nRahat saatuani menin torille. Pian löysin siellä tutun mummon,\njoka myi vanhoja vaatteita. Kuvailin hänelle lähimmiten Helenan\nvartalon pituuden, ja kohta löysi mummo minulle vaalean, pumpulisen,\naivan eheän, vasta vähäisen pidetyn puvun, jonka ostin hyvin\nhuokealla. Samalla ostin Helenalle kaulavaatteenkin. Näistä\nmaksaessani johtui mieleeni, että pitäisihän Helenalle saada\njonkunlainen päällysnuttukin. Ilmat olivat kylmiä, eikä hänellä\nollut minkäänlaista päällysnuttua. Mutta semmoisen ostamisen jätin\ntoiseen kertaan. Helena oli niin herkkä pahastumaan, oli niin ylpeä.\nHerra tiesi, mitenkä hän ottaa vastaan tämän puvunkaan, huolimatta\nsiitä, että minä vartavasten valitsin mahdollisimman yksinkertaisen,\nvaatimattomimman, kaikkein arkipäiväisimmän, mitä vaan voin saada.\nOstin kumminkin vielä kaksi paria liinasukkia ja yhden parin\nvillasukkia. Ne minä voin antaa sillä syyllä, että hän oli sairas, ja\nhuoneessa oli kylmä. Hän tarvitsi myöskin alusvaatteita. Niiden oston\nkumminkin jätin siksi, kun tulen hänet paremmin tuntemaan. Sen sijaan\njo kumminkin ostin verhot vuoteensa eteen, -- se oli välttämätön\nesine ja voi tuottaa Helenalle suurta mielihyvää.\n\nNämät ostettuani palasin kotiin kello yksi. Oveni lukko aukeni\nmelkein äänettömästi, eikä Helena siis samassa kuullut, että olin\ntullut kotiin. Huomasin hänen seisovan pöytäni luona selailemassa\nkirjojani ja papereitani. Nähtyänsä minut sulki hän äkkiä kirjan,\njota oli lukenut, ja punastuneena siirtyi pois pöydän luota.\nKatsahdin lukemaansa kirjaa -- se oli ensimäinen romaanini, joka\noli tullut painosta eri kirjana ja jonka nimilehdellä oli nimeni\npainettuna.\n\n-- Teidän poissa ollessanne tänne joku pyrki! lausui hän semmoisella\näänellä, ikäänkuin olisi uhitellut minulle -- miksi muka lukitsin\noven.\n\n-- Olisikohan se ollut lääkäri? kysäsin. -- Etkö sinä virkkanut\nhänelle mitään, Helena?\n\n-- En.\n\nEn puhunut siitä enempää, otin nyytin, päästin sen auki ja otin\nsieltä ostamani puvun.\n\n-- Kas tässä, Helena, ystäväiseni, sanoin lähestyen häntä, --\ntuollaisissa repaleissa, kuin nyt on päälläsi, ei sovi käydä. Ostin\nsen vuoksi sinulle tämmöisen arkipuvun, hyvin huokean, ei siis sinun\ntarvitse siitä ollenkaan huolehtia; se maksaa vain yhden ruplan ja\nkaksikymmentä kopekkaa. Kanna terveydeksesi.\n\nLaskin puvun viereeni. Hän sävähti punaiseksi ja silmät suurina\nkatsoi minuun jonkun aikaa.\n\nHän oli hyvin kummastunut ja sen lisäksi, kuten minusta näytti, jokin\nhäntä suuresti hävetti. Mutta jotain lauhkeata, hellää loisti hänen\nsilmistänsä. Huomattuani hänen pysyvän vaiti, käännyin minä pöytään\npäin. Ostokseni nähtävästi hämmästytti häntä. Mutta ponnistaen\nvoimansa voitti hän itsensä ja istui silmät maahan luotuina.\n\nPäätäni kivisti ja huimasi yhä kovemmin. Raitis ilmakaan ei ollut\nauttanut yhtään. Siitä huolimatta täytyi lähteä Natashan luo.\nLevottomuuteni hänen vuoksensa ei vähentynyt eilisestä, päinvastoin\nse kasvoi yhä suuremmaksi. Äkkiä olin kuulevinani, että Helena\nmainitsi nimeäni. Kysäsin, mitä hän sanoi.\n\n-- Kun te milloin menette, älkää lukitko ovea! lausui hän katsoen\nsyrjään ja sormellaan raapien sohvan reunanauhaa, niinkuin olisi\nkokonaan kiintynyt tuohon työhön. -- Minä en mene teiltä minnekkään.\n\n-- Hyvä on, Helena, olkoon niin. Mutta jos joku outo tulee? Ehkä\nHerra ties, kuka!\n\n-- Jättäkää avain minulle, minä lukitsen oven täältä sisältä, ja jos\njoku koputtaa, sanon: \"ei ole kotona.\"\n\nHän katsoi minuun veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:\n\"kas, niin yksinkertainen asia se on!\"\n\n-- Kuka teidän pyykkinne pesee? kysäsi hän äkkiä, ennenkuin ehdin\nhänelle sanoa mitään.\n\n-- Eräs, tässä talossa asuva vaimo.\n\n-- Minä osaan pestä pyykkiä. Mistäpäs te eilen toitte ruuan?\n\n-- Ravintolasta.\n\n-- Osaan minä ruokaakin valmistaa. Minä tahdon valmistaa teille ruuan.\n\n-- Älähän nyt, Helena; mitäpä sinä osaisit valmistaa? Et nyt puhu\noikein.\n\nHän vaikeni ja katsoi alas. Nähtävästi hän pahastui huomautuksestani.\nKului ainakin kymmenen minuttia; olimme kumpikin vaiti.\n\n-- Soppaa, sanoi hän äkkiä, nostamatta päätään.\n\n-- Mitä? Mitä soppaa? kysäsin kummastuksella.\n\n-- Osaan minä valmistaa soppaa. Minä keitin sitä äidille, kun hän oli\nsairas. Kävin torilla ostoksillakin.\n\n-- Näes nyt, Helena, näetkös nyt, kuinka sinä olet ylpeä, sanoin\nhänelle mennen luoksensa ja istuen viereensä sohvalle. -- Minä\nteen sinulle, kuten sydämmeni käskee. Nyt olet sinä yksin, olet\nsukulaisitta, omaisitta, onneton. Minä tahdon sinua auttaa. Niinhän\nsinäkin auttaisit minua, jos minä olisin avun tarpeessa. Mutta sinä\net tahdo asiaa niin ymmärtää ja sinusta tuntuu vaikealta ottaa\nminulta yksinkertaisinta lahjaa vastaan. Sinä samassa tahdot siitä\nmaksaa, tehdä sen vuoksi työtä, niinkuin minä olisin mikäkin Bubnova\nja soimaisin sinua. Jos on niin, on se sinulta pahasti tehty.\n\nHän ei vastannut, huulensa vavahtelivat. Näytti, että hän tahtoi\njotain minulle vastata; siitä huolimatta oli hän vaiti. Nousin ylös\nlähteäkseni Natashan luo. Tällä kertaa jätin Helenalle avaimen\nsanoen, että jos joku tulee ja kolkuttaa, hän virkkaisi äänensä\nja kysyisi, ken siellä on. Olin täydellisesti vakuutettu, että\nNatashalle oli tapahtunut jotain hyvin pahaa, mutta että hän jonkun\naikaa salaa sen minulta, kuten usein ennenkin oli tapahtunut.\nKaikessa tapauksessa päätin nyt pistäytyä vain pikkuseksi aikaa,\nmuuten voin ärsyttää hänet tungettelevaisuudellani.\n\nNiinpä olikin. Taaskin hän otti minut vastaan tyytymättömyydellä ja\nankaralla katseella. Olisi pitänyt heti lähteä, mutta jalkani eivät\nenää tahtoneet kantaa.\n\n-- Pistäydyin luoksesi hetkiseksi, Natasha, aloin puheeni, --\ntahtoisin neuvotella, miten menettelisin vieraani kanssa?\n\nKerroin samassa Helenan asian kokonaan. Natasha kuunteli minua ääneti.\n\n-- Enpä tiedä, mitä sinulle neuvoisin, Vanja, vastasi hän. --\nKaikesta huomaa, että tyttö on mitä kummallisin olento. Ehkä hänelle\non tehty kovin paljon vääryyttä, kovin säikytetty. Anna hänen ainakin\nparantua. Tahdotko sinä tarjota häntä vanhemmilleni?\n\n-- Tyttö aina vaan sanoo, ettei hän luotani lähde minnekään. Ja Herra\nties, mitenkä hänet sielläkään vastaan otettaisiin, en siis tiedä,\nmitä tekisin. No, ystäväiseni, mitenkäs sinä? Et eilen liene ollut\nkokonaan terve? kysäsin arasti.\n\n-- Niin ... minulla nytkin tuntuu päätä kivistävän, vastasi hän\nhajamielisesti. -- Etkö ole tavannut ketään meidän omista?\n\n-- En. Huomenna menen käymään. Onhan huomenna lauantai...\n\n-- Miksikä sitä kysyt?\n\n-- Illalla tulee ruhtinas...\n\n-- Entäs sitten? Minä en ole sitä unohtanut.\n\n-- Ei, niinhän minä vaan...\n\nHän pysähtyi suoraan eteeni ja katsoi silmiini pitkään ja tarkasti.\nHänen katseessaan oli jotain päättäväisyyttä, jotain jäykkyyttä,\njotain kuumeen tapaista, sairaloista.\n\n-- Tiedätkös, Vanja, sanoi hän, -- ole hyvä, mene pois, sinä niin\nkovin häiritset minua.\n\nNousin tuolilta ja sanomattomalla kummastuksella katsoin häneen.\n\n-- Ystäväiseni, Natasha! Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? huudahdin\nminä pelästyneenä.\n\n-- Ei ole mitään tapahtunut! Huomenna saat kaikki, kaikki tietää,\nmutta nyt minä tahdon olla yksin. Kuuletko, Vanja: mene nyt heti.\nMinun on niin vaikeata, niin raskasta nähdä sinua!\n\n-- Mutta sanohan minulle toki...\n\n-- Kaikki, kaikki huomenna kuulet! Oi, Jumalani! Menetköhän sinä?\n\nLäksin. Olin niin hämmästynyt, että tuskin itseni muistin. Mavra\nkiiruhti jälkeeni porstuaan.\n\n-- Mitä, onko hän vihainen? kysäsi Mavra. -- Minä en uskalla\nlähestyäkään.\n\n-- Mikä hänelle on tullut?\n\n-- Se, ettei _meidän_ herra ole kolmeen päivään nokkaansakaan täällä\nnäyttänyt.\n\n-- Kuinka, kolmeen päivään? kysäsin ihmeissäni. -- Natashahan itse\neilen sanoi, että hän eilen aamulla kävi ja lupasi eilen illallakin\ntulla...\n\n-- Miten illalla! Ei hän käynyt aamullakaan! Johan sinulle sanoin,\nettei kolmeen päivään ole silmiään näyttänyt. Oikeinko todella\nNatasha itse sanoi, että hän kävi eilen aamulla?\n\n-- Niin Natasha sanoi.\n\n-- No, virkkoi Mavra miettivänä, -- se merkitsee, että asia koski\nhäneen kipeästi, kun hän ei tahdo sinullekaan tunnustaa, ettei Alesha\ntäällä käynyt. Mokomakin mies!\n\n-- Mitä tämä sitten oikeastaan merkitsee! huudahdin minä.\n\n-- Kas se on semmoista, etten minä ollenkaan tiedä, mitä tehdä\nNatashaa auttaakseni, pitkitti Mavra, levittäen kätensä. -- Jo\neilen lähetti hän minut Aleshan luo, mutta kahdesti palautti tieltä\ntakaisin. Mutta tänäänpä ei enää tahdo kanssani puhuakaan. Vaikka\nsinä edes kävisit tuon mokoman luona. Minä en uskalla poistua\nNatashan luota.\n\nKiiruhdin rapuista alas muistamatta, kuinka tulinkaan.\n\n-- Tuletko illalla meille? huusi Mavra jälestäni.\n\n-- Sittenpähän nähdään, vastasin mennessäni. -- Minä ehkä pistäyn\nvain sinun luonasi tiedustamassa, miten asiat ovat. Jos vain itse\nolen elossa.\n\nMinusta todellakin tuntui, kuin jokin olisi iskenyt suoraan\nsydämmeeni.\n\n\n\n\nX.\n\n\nLäksin suoraan Aleshan luo. Hän asui isänsä luona Pienen Merikadun\nvarrella. Ruhtinaalla oli jotenkin suuri asunto, vaikka hän asuikin\nyksin. Aleshan huostassa oli asunnosta kaksi sievää kamaria. Kävin\nhänen luonansa hyvin harvoin, muistaakseni tätä ennen vain yhden\nkerran. Hän sitä vastoin kävi minun luonani useammin, varsinkin\nalussa, asiansa Natashan kanssa ollessa alulla.\n\nAlesha ei ollut kotona. Menin hänen huoneeseensa ja kirjoitin hänelle\nseuraavasti:\n\n    \"Lienette jo, Alesha, järkenne menettänyt. Kun tiistai-iltana\n    isänne pyysi Natashan tekemään teille sen kunnian, nimittäin\n    tulemaan vaimoksenne, olitte te siitä pyynnöstä iloissanne,\n    jonka minä voin todistaa; nyt tulee teidän myöntää, että nykyinen\n    käytöstapanne on jotenkin kummallinen. Tiedättekö, mitä te teette\n    Natashalle? Ainakin tämä kirjelappuni muistuttaa teille, että\n    teidän käytöksenne tulevaa vaimoanne kohtaan on suuresti\n    moitittavaa ja kevytmielistä. Tiedän varsin hyvin, ettei minulla\n    ole oikeutta antaa teille neuvoja, mutta minä en välitä siitä\n    vähintäkään.\n\n    P. S. Tästä kirjeestä ei Natasha tiedä mitään, eikä hän ole\n    teistä mitään puhunutkaan.\"\n\nSuljin kirjeen ja jätin sen pöydälle. Kysyttyäni selitti palvelija,\nettei Aleksei Petrovitsh miltei koskaan ole kotona ja ettei hän\nnytkään palaa ennen aamuyötä.\n\nTuskin jaksoin kulkea kotiin. Päätäni pyörrytti, jalkojani raukaisi\nja vapisutti. Oveni oli auki. Huoneessani istui Nikolai Sergeitsh\nIchmenev ja odotti minua. Hän istui pöydän luona, ääneti ja\nkummastellen katsoi Helenaa, joka myöskin yhtäläisellä kummastuksella\nkatseli vanhusta, hänkin pysyen itsepäisesti ääneti. Kylläpä ukko\nlienee ihmetellyt moista olentoa, ajattelin.\n\n-- Tässä minä, veliseni, kokonaisen tunnin odotin sinua ja, täytyypä\ntunnustaa, en ollenkaan odottanut ... löytää sinua näin, lausui\nvanhus, tarkastellen huonetta ja salaa viitaten Helenaan.\n\nUkon silmissä kuvastui hämmästystä. Mutta tarkasteltuani häntä\nlikemmin, huomasin hänessä levottomuutta ja surua. Kasvonsa olivat\nentistänsä kalpeammat...\n\n-- Istupas, istu, pitkitti hän huolestuneen ja hätäilevän näköisenä.\n-- Kiiruhdin luoksesi, on vähän asiaa; mitä sinulle tapahtui? Ethän\nole itsesi näköinenkään.\n\n-- En ole terve. Aamusta aikain on kivistänyt päätäni.\n\n-- Nyt katso vain, ettet ole siitä välinpitämätön. Oletkos vilustunut?\n\n-- En, hermoheikkoutta se vain on. Semmoista on minulla toisinaan.\nOletteko te terve?\n\n-- Ei siitä sen kummempaa! On asiata sinulle. Istu.\n\nSiirsin tuolini ja istuin pöydän luo hänen vastaansa. Ukko kumartui\npuoleeni ja alkoi puoliksi kuiskaten:\n\n-- Muista, älä katso tyttöön, ja ole olevinasi, ikäänkuin me\npuhelisimme kokonaan syrjäasiasta. Mikä tuo vieraasi oikeastaan on?\n\n-- Jälkeenpäin selitän teille kaikki, Nikolai Sergeitsh. Hän on köyhä\ntyttö, kokonaan orpo, sen samaisen Smithin tyttären tytär, joka\nasusti ja kuoli ravintolassa.\n\n-- Ahaa, hänellä oli siis tyttären tytär! No, veliseni, kylläpä vain\non kummallinen! Kuinka hän katsoo, kuinka katsoo! Oikein sanon: jos\net sinä vielä viiteen minuttiin olisi tullut, en minä olisi voinut\ntäällä istua. Hädin tuskin vain avasi oven ja tähän asti ei ole\nhiiskunut sanaakaan; oikeinpa pelottaa hänen seurassaan, ei ole\nensinkään ihmisolennon tapainen. Miten hän tänne joutui? Ahaa, jo\nymmärrän: varmaankin tuli vaarinsa luo, tietämättä, että tämä oli jo\nkuollut.\n\n-- Niin. Tyttö oli kovin onneton. Vanhus vielä kuollessaankin\nmuisteli häntä.\n\n-- Hm! Kummoinen vaari, semmoinen tyttärentytärkin. Myöhemmin\nkaiken sen kerrot minulle. Ehkäpä voi jollain tapaa auttaakin, edes\nvähänkin, kun hän nyt on niin onneton... No, eiköpä nyt, veliseni,\nsopisi sanoa hänelle, että hän poistuisi etemmäksi, sillä minun pitää\nsinun kanssasi saada puhua toden teolla.\n\n-- Mihinkäs hän menisi. Hänhän asuukin täällä.\n\nSelitin ukolle, mitä voin, muutamalla sanalla, lisäten, että sopii\nkyllä puhua hänen läsnäollessaankin, sillä onhan hän lapsi.\n\n-- No, niin ... tietysti, lapsi. Mutta kylläpä minä hämmästyin.\nLuonasi asuu -- Jumalani!\n\nJa ukko vielä kerran katsoi häneen kummastellen. Helena, aavistaen,\nettä hänestä puhuttiin, istui ääneti, pää alas painuneena ja nyppi\nsorminensa sohvan reunustaa. Hän oli jo ehtinyt pukeutua uuteen\npukuunsa, joka olikin hänelle hyvin sopiva. Tukkansa oli silitetty\nentistä huolellisemmin, ehkäpä juuri uuden puvun takia. Yleensä, jos\nei katseessaan olisi ollut tuota outoa villiyttä, olisi hän näyttänyt\nhyvin sievältä tyttöseltä.\n\n-- Lyhyeen ja selvästi asia on, veliseni, tämä, alkoi taas Ichmenev,\n-- asia on pitkä, tärkeä...\n\nHän istui kummastuneena ja tärkeän miettivän näköisenä ja, huolimatta\nkiirehtimisestään sekä \"lyhyeen ja selkeästään,\" ei hän keksinyt\nsanoja, millä olisi puheensa alkanut. \"Mitä tästä tuleekaan?\"\najattelin itsekseni.\n\n-- Näes, Vanja, minä tulin luoksesi, minulla on sinulle suuri pyyntö.\nMutta ensiksi ... kuten minä ajattelen, pitäisi sinulle kertoa\nmuutamia seikkoja ... erittäin arkaluontoisia seikkoja.\n\nHän rykäsi ja vilkasi minuun; katsahti ja punastui; punastui ja\nsuuttui itselleen neuvottomuutensa vuoksi; suuttui ja alkoi puhua:\n\n-- No, mitäpä tässä vielä selitellä! Ymmärräthän itsekin! Suoraan\nsanoen, minä vaadin ruhtinaan kaksintaisteluun ja pyydän sinun\npuuhaamaan sen ja olemaan todistajani.\n\nMinä heittäysin tuolin selkämää vastaan ja katsoin häneen\nkummastuneena.\n\n-- No, mitä sinä katsot? En minä ole järkeäni kadottanut.\n\n-- No, mutta Nikolai Sergeitsh! Millä syyllä, millä tarkoituksella?\nJa sitten, kuinka se käy päinsä?\n\n-- Syy! Tarkoitus! huudahti vanhus. -- Sepäs somaa!...\n\n-- Hyvä, hyvä, minä tiedän, mitä te sanotte; mutta mitä apua siitä\non? Mikä on oleva tulos taistelustanne? Täytyypä minun sanoa, että\nsitä minä en ollenkaan ymmärrä.\n\n-- Sitä minä odotinkin, ettet sinä siitä mitään ymmärrä. Kuules\nsiis: käräjä-asiamme päättyi (se on, se päättyy näinä päivinä;\njää enää vain joutavanpäiväiset muodollisuudet); minut tuomittiin\nsyylliseksi. Minun tulee maksaa noin kymmenentuhatta; niin on\npäätetty. Niistä vastaa Ichmenevka. Siis nyt tuo kunnoton mies on\nsaataviensa puolesta taattu, ja minä, jätettyäni hänelle Ichmenevkan,\nolen suoritettavani suorittanut ja muutun syrjäiseksi henkilöksi.\nSilloinpa minä nostankin pääni. Niin ja niin, kunnioitettavin\nruhtinas, kaksi vuotta te häpäisitte minua; te tahrasitte nimeni,\nperheeni kunnian, ja minun täytyi se kaikki kestää! Minä en voinut\nvaatia teitä kaksintaisteluun. Silloin te olisitte suoraan sanonut:\n\"Ahaa, sinä viekas mies, sinä tahdot minut tappaa, ettei sinun\ntarvitsisi maksaa minulle sitä summaa, jonka aavistat ennen tai\nmyöhemmin sinut maksamaan tuomittavan! Ei, katsotaan ensin, kuinka\nriita-asia päättyy, vaadi sitten taisteluun.\" Nyt, kunnioitettavin\nruhtinas, asia on päätetty, saamisestanne olette turvattu, siis ei\nole minkäänlaisia vaikeuksia, ja siksipä, ettekö huolisi astua tänne,\nrajatangon luo tuohon. Semmoinen on seikka. Mitä, luuletko, ettei\nminulla ole nytkään oikeutta kostaa puolestani, kaikesta, kaikesta!\n\nHänen silmänsä säkenöivät. Katsoin häneen pitkään, ääneti. Tahdoin\nsaada selkoa hänen sisimmästä ajatuksestaan.\n\n-- Kuulkaas, Nikolai Sergeitsh, sanoin viimein päättäen sanoa\ntärkeimmän sanan, jota paitsi me emme ymmärtäisi toisiamme. --\nVoitteko olla minulle täydelleen avomielinen?\n\n-- Voin, vastasi hän päättävästi.\n\n-- Sanokaapas suoraan: yksistäänkö vain koston tunne kehoittaa teitä\nvaatimaan ruhtinaan kaksintaisteluun, vai onko teillä mielessä\nmuitakin tarkoituksia?\n\n-- Vanja, vastasi hän, -- sinä hyvin tiedät, etten minä salli\nkenenkään kanssani sanallakaan kosketella muutamia seikkoja; mutta\ntällä kertaa teen minä poikkeuksen, sillä sinä selkeällä älylläsi\nheti arvasit, ettei sitä seikkaa voi kiertää. Niin, on minulla\ntoinenkin tarkoitus. Se tarkoitus on: pelastaa kadonnut tyttäreni\nja palauttaa hänet turmion teiltä, johon hänet viime tapahtumat\nasettavat.\n\n-- Mutta kuinka te hänet kaksintaistelulla pelastatte, siinä kysymys?\n\n-- Estettyäni kaiken sen, mitä siellä nyt suunnitellaan. Kuule: älä\nluule, että minua siihen kehoittaa jonkinlainen isällinen hellyys\nja muu semmoinen heikkous. Tuo kaikki on jonninjoutavaa! Sydämmeni\nsisuspuolta minä en näytä kellekään. Sitä et tunne sinäkään.\nTyttäreni hylkäsi minut, meni kotoa rakastettunsa luo, ja minä\nrepäsin hänet irti sydämmestäni, repäsin kerta kaikkinensa sinä\nsamana iltana -- muistathan? Jos sinä näitkin minun itkevän hänen\nkuvansa kädessäni, niin ei siitä vielä seuraa, että minä haluan\nhänelle anteeksi antaa. En minä silloinkaan hänelle antanut anteeksi.\nMinä itkin kadotettua onnea, itkin turhaa unelmaa, mutta en _häntä_\nsemmoisena, kuin hän nyt on. Minä ehkä itken useinkin; minä en häpeä\nsitä tunnustaa, niinkuin en myöskään häpeä tunnustaa, että ennen\nrakastin lastani enemmän, kuin mitään muuta maan päällä. Tämä kaikki\nnähtävästi on ristiriidassa nykyisen käytökseni kanssa. Sinä voit\nsanoa minulle: jos niin on, jos olette välinpitämätön sen kohtalosta,\njota ette enää pidä tyttärenänne, niin miksikä sekaannutte siihen,\nmitä siellä nyt on tekeillä? Minä vastaan: ensiksi sen tähden, etten\ntahdo antaa halpamaisen ja kavalan ihmisen riemuita voitostaan, ja\ntoiseksi ihan tavallisesta ihmisrakkaudesta. Jos hän ei enää minulle\nole tytär, niin on hän kuitenkin heikko, turvaton ja petetty olento,\njota aiotaan vielä suuremmasti pettää aikomuksessa saattaa hänet\nkokonaan turmioon. Suoranaisesti minä en voi asiaan sekaantua, mutta\nvälillisesti, kaksintaistelun kautta minä voin. Jos minä kaadun,\ntai tulen haavoitetuksi, niin onko mahdollista, että hän astuu\nrajamerkkimme yli ja vielä minun ruumiini yli mennäkseen vihille\nmurhaajani pojan kanssa, niinkuin sen kuninkaan tytär (muistathan,\nmeillä oli silloin kirja, josta sinä opit lukemaan), joka vaunuissa\nistuen ajoi isänsä ruumiin yli? Ja sitten, jos asia johtaa\nkaksintaisteluun, niin eivät meidän ruhtinaammekaan halua häitä.\nSanalla sanoen, minä en halua tuota avioliittoa ja käytän kaiken\nvoimani sen estämiseen. Ymmärsitkö minut nyt?\n\n-- En. Jos te tahdotte Natashalle hyvää, niin minkä vuoksi te\ntahdotte estää hänen vihkimistänsä, se tahtoo sanoa: juuri sitä, mikä\nvoi palauttaa hänelle hyvän nimen? Hänellähän on vielä pitkä elämän\naika edessä; hän tarvitsee hyvää nimeä.\n\n-- Älköön ensinkään välittäkö ylhäisön mielipiteestä, se olkoon hänen\npäätöksensä. Hänen täytyy tietää, että hänen suurin häväistyksensä\non oleva tuo avioliitto, juuri tuo liitto noiden konnien, noiden\nkurjien ylhäisten ihmisten kanssa. Jalo ylpeys -- se olkoon hänen\nvastauksensa tuolle ylhäisölle. Silloin kenties minäkin suostun\nojentamaan hänelle käteni, ja sittenpä nähtäisiin, kuka uskaltaisi\nhäväistä tytärtäni!\n\nTuollainen hurja ihanteellisuus hämmästytti minua. Mutta pian minä\narvasin, ettei hän voinut, hillitä itseänsä, vaan puhui kiihkon\nvallassa.\n\n-- Tuo on liian ihanteellista, vastasin hänelle, -- siis ankaraa.\nTe vaaditte häneltä voimaa, jota hän ehkä ei ole syntyessään teiltä\nperinnyt. Ja senkö vuoksi hän suostuu avioliittoon, että hän haluaa\ntulla ruhtinattareksi? Hänhän rakastaa, sehän on intohimo, se\non factumi. Ja sitten te vaaditte, että hän halveksisi ylhäisön\nmielipidettä, mutta itse kumarrutte sen edessä. Ruhtinas solvasi\nteitä, julkisesti epäili teitä halpamaisesta kiihkosta petoksella\npäästä hänen ruhtinaallisen perheensä sukulaiseksi, ja te nyt\npäätätte: jos Natasha nyt, ruhtinaan virallisen pyynnön jälkeen,\nantaa kieltävän vastauksen, niin tietysti on se oleva täydellisin\nja ilmeisin todistus entisten juorujen perusteettomuudesta. Sitä te\ntavottelette, te alistutte ruhtinaan oman katsantokannan alle, te\nhaluatte, että hän itse tunnustaisi erehdyksensä. Te haluatte ivata\nhäntä, kostaa hänelle, ja sen vuoksi te uhraatte tyttärenne onnen.\nEikö se ole egoismia?\n\nVanhus istui synkkänä ja jurona eikä pitkään aikaan vastannut\nsanaakaan.\n\n-- Sinä teet minulle väärin, Vanja, lausui hän viimein, ja kyynel\nkiilsi hänen silmässään, -- minä vakuutan, että sinä teet väärin,\nmutta jättäkäämme se! En voi sinulle kääntää nurin sydäntäni,\npitkitti hän, noustuaan seisomaan ja ottaen hattunsa, -- sanon\nvain: sinä juuri puhuit tyttäreni onnesta. Minä en ollenkaan\nusko sitä onnea, sitäpaitsi eihän tuota avioliittoa minun väliin\ntulemisettanikaan tule tapahtumaan.\n\n-- Kuinka niin! Miksi te niin luulette? Kenties te tiedätte jotain?\nhuudahdin minä uteliaana.\n\n-- Ei, erityistä en tiedä mitään. Mutta eihän tuo kirottu kettu voi\ntodella sitä tarkoittaa. Se on kaikki valetta, juonia vain. Minä\nolen siitä vakuutettu, ja muista minun sanoneen, että niin käy.\nToiseksi, vaikka se tapahtuisikin, s.o. vain siinä tapauksessa, että\ntuolla lurjuksella olisi omat erityiset, salaperäiset, kaikille\ntuntemattomat laskunsa, joiden mukaan tuo avioliitto olisi hänelle\nedullista, -- laskut, joita minä en ollenkaan käsitä, niin tuleeko\nNatasha onnelliseksi tuossa liitossa? Soimauksia, nöyryytyksiä saisi\nhän osakseen; poikanulikka elämän toverinansa, jolle jo nyt tuntuu\nolevan haitaksi hänen rakkautensa, mutta kun nai -- alkaa tämä kohta\nhäntä halveksia, sortaa, solvata; Natashan puolelta intohimoinen\nrakkaus samalla kun toinen puoli kylmenee; mustasukkaisuus,\nkärsimykset, helvetti, ero, ehkäpä rikoskin ... ei Vanja! Jos te\ntuolla sitä liittoa sommittelette, ja sinäkin olet siinä apuna, niin\nminä sanon sinulle edeltäpäin, siitä saat vastata Jumalan edessä,\nmutta se tulee myöhään! Hyvästi!\n\nMinä pysähdytin hänet.\n\n-- Kuulkaa, Nikolai Sergeitsh, päätetään näin: odottakaamme. Olkaa\nvarma, ettei vain yhdet silmät seuraa tätä asiaa, ja ehkäpä se\nitsestään päättyy parhaimmalla tavalla, ilman väkivaltaisia ja\nkeinotekoisia päättämisiä, niinkuin esimerkiksi kaksintaistelukin\nolisi. Aika -- se on paras ratkaisija. Ja sitten, suokaa minun sanoa,\nettä koko teidän suunnittelunne on mahdoton. Voitteko milloinkaan\ntodellakin uskoa, että ruhtinas suostuu vaatimukseenne?\n\n-- Miksikä ei suostuisi? Mitä sinä nyt tyhjää!\n\n-- Voin vannoa, ettei hän suostu; ja uskokaa pois, että hän löytää\ntäydellisesti riittävän tekosyyn; hän tekee sen pedanttisella\nmahtavuudella, ja te vain tulette kokonaan häväistyksi...\n\n-- Älähän, veliseni, älähän! Sinähän ihan hämmästytit minut!\nMitenkä hän voisi olla suostumatta? Ei, Vanja, sinä ainoastaan olet\nrunoilija: todellakin oikea runoilija! Mitenkä, onko sinun mielestäsi\nsopimatonta kanssani taistella, häh? En ole huonompi häntä. Minä\nolen vanhus, solvaistu isä; sinä olet venäläinen kirjailija ja siis\nmyöskin kunnioitettava henkilö, kelpaat kyllä todistajaksi ja ...\nja... En minä vain ymmärrä, mitä sinä vielä tahdot...\n\n-- Saattepas nähdä. Hän esittää teille semmoiset syyt, että te itse,\nitse ensimäiseksi tulette huomaamaan, että taistella hänen kanssaan\non teille sula mahdottomuus.\n\n-- Hm!... hyvä on, ystäväiseni, käyköön tahtosi mukaan! Minä odotan,\nvissin ajan tietysti. Katsotaan, mitä aika tekee. Mutta kuules,\nystäväiseni: annatko minulle kunniasanasi, ettet sinä siellä etkä\nAnna Andrejevnalle kerro tästä meidän puhelustamme?\n\n-- Olkoon niin.\n\n-- Toiseksi, Vanja, ole hyvä, älä enää koskaan ala minulle puhua\ntästä.\n\n-- Hyvä, sen lupaan.\n\n-- Ja vielä viimeinen pyyntö: minä ymmärrän, rakas ystäväni, että\nsinulla kenties on meillä ikäväkin, mutta käy kumminkin meillä\nuseammin, jos vain voit. Minun muori parkani pitää sinusta niin kovin\npaljon ja ... ja ... on sinutta ikävissään ... ymmärräthän, Vanja?\n\nJa hän puristi vahvasti kättäni. Annoin hänelle lupaukseni, ja tein\nsen täydestä sydämmestäni.\n\n-- Ja nyt, Vanja, viimeinen arkaluontoinen asia: onko sinulla rahaa?\n\n-- Rahaa! toistin minä hämmästyneenä.\n\n-- Niin (vanhus punastui ja loi silmänsä alas); katselen, veliseni,\nsinun asuntoasi ... sinun olosuhteitasi ... ja kun ajattelen, että\nsinulla voi olla muita ylimääräisiä menoja (ja juuri nyt voikin\nolla), niin ... tässä, veliseni, sataviisikymmentä ruplaa, olkoot ne\nnyt ensi kerraksi...\n\n-- Sataviisikymmentä, ja vielä _ensi kerraksi_, ja nyt, kun menetitte\nasianne oikeudessa!\n\n-- Vanja, sinähän, minä huomaan, et ymmärrä minua ollenkaan! Voihan\nsinulla olla _ylimääräisiä_ menoja, huomaa se. Muutamissa tapauksissa\nraha auttaa itsenäiseen asemaan, itsenäisen päätöksen tekemiseen.\nSinä nyt ehkä et tarvitsekaan, mutta etkö sinä tarvitse johonkin\nvastaisuudessa? Kaikessa tapauksessa minä jätän nyt rahat sinulle.\nSiinä on kaikki, mitä olen voinut saada kokoon. Jos et käytä niitä,\nannat takaisin. Ja nyt hyvästi! Jumalani, kuinka kalpea sinä olet!\nSinähän olet aivan sairas...\n\nMinä en vastustanut, vaan otin rahat. Kyllin selvää oli, miksi hän ne\nminulle jätti.\n\n-- Minä tuskin vain pysyn jaloillani, vastasin hänelle.\n\n-- Älä ole huolimaton sen suhteen, Vanja, kyyhkyläiseni, älä\nole välinpitämätön? Tänään älä mene minnekään. Minä sanon Anna\nAndrejevnalle, miten sinun laitasi on. Eikö pidä lääkäriä? Huomenna\nkäyn sinua katsomassa: koetan ainakin kaikin voimini, jos vain itse\nvoin jalkojani nostella. Mutta nyt sinä saisit käydä vuoteelle... No,\nhyvästi siis. Hyvästi, tyttönen; pois kääntyi! Kuules, ystäväiseni!\nTässä on vielä viisi ruplaa, ne ovat tytölle. Älä hänelle sano,\nettä minä annoin, mutta noin vaan, osta hänelle jotain, ehkäpä\nkengät, alusvaatteita ... vähänkös, mitä tarvitaan! Jää hyvästi,\nystäväiseni...\n\nMinä saatoin hänet portille saakka. Minun piti pyytää talonmiestä\nkäymään ostamassa ruokaa. Helena ei ollut vielä syönyt päivällistä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nMutta tuskin palasin huoneeseen, kun päätäni pyörrytti ja minä\nkaaduin keskelle lattiaa. Muistan vain Helenan huudahduksen: hän löi\nkätensä yhteen ja kiiruhti luokseni tukemaan minua. Se oli viimeinen,\nmikä jäi muistooni...\n\nMuistan sitten löytäneeni itseni vuoteelta! Jälkeenpäin Helena kertoi\nminulle, että hän talonmiehen kanssa, joka juuri toi meille ruokaa,\nkantoi minut sohvalle. Minä havahduin useampia kertoja ja joka kerta\nnäin Helenan huolestuneena ja säälivänä kumartuneena puoleeni.\nMutta tuon kaiken minä muistan kuni unessa, kuni sumun läpi, ja\ntyttö paran hellä kuva väikkyi silmissäni keskellä horrosaikaani,\nväikkyi kuni ilmestys, kuni ihana taulu; hän antoi minulle juoda,\nkohensi minua vuoteella, tahi istui luonani suruisena, pelokkaana\nja silitteli hienoisilla sormillansa tukkaani. Kerran muistan hänen\npainaneen hiljaisen suutelon kasvoilleni. Toisella kertaa, yöllä\näkkiä herättyäni, näin sohvani viereen siirretyllä pöydällä palavan\nkynttilän valossa, että Helena oli kuukistanut kasvonsa tyynylleni\nja pelokkaana nukkui, vaaleat huulensa puoliksi avoinna ja kämmen\npainettuna lämpöistä poskea vasten. Mutta täydelleen heräsin vasta\nvarhain aamulla. Kynttilä oli palanut loppuun; kirkas jo sarastavan\nruskon punanen säde leikki seinällä. Helena istui pöydän edessä\ntuolilla ja, väsynyt päänsä vasenta kättänsä vasten, joka nojasi\npöytään, nukkui sikeästi ja, kuten muistan, minä ihailin hänen\nlapsellisia kasvojansa, joilla unessakin oli jokin lapselle tavaton\nhuolen ilme ja outo, sairaloinen sulous; silmäripsensä olivat pitkät\nja suorat, poskensa, kalpeat ja laihat, olivat sysimustain hiusten\nympäröimät, jotka valuivat alas tiheinä ja raskaina sekä olivat\nhuolimattomasti kiinni solmitut syrjään. Hänen toinen kätensä lepäsi\ntyynylläni. Minä hyvin hiljaa suutelin hänen laihaa kättänsä, eikä\ntyttö parka herännytkään, näytti vain niinkuin jonkinlainen hymy\nolisi hetkiseksi ilmaantunut hänen vaaleille huulillensa. Minä\nkatsoin, katsoin häneen ja hiljaa vaivuin rauhalliseen, virvoittavaan\nuneen. Tällä kertaa nukuin minä miltei puolipäivään. Herättyäni\ntunsin itseni melkein terveeksi. Jäsenissäni tuntuva raukeus\nja raskaus vain todisti äskeistä tautiani. Tämmöisiä äkillisiä\nhermokohtauksia oli minulla ollut ennenkin; minä tunsin ne hyvin.\nTauti tavallisesti meni ohi melkein kokonansa vuorokaudessa, mikä\nmuuten ei estänyt sitä tällä ajalla vaikuttamasta ankarasti ja\njyrkästi.\n\nPäivä oli melkein puolessa. Ensimäinen, minkä huomasin, olivat\nnurkkaan nauhaan virutetut uutimet, jotka olin eilen ostanut. Helena\noli järjestellyt ja rajoittanut itselleen eri nurkan kamarissa. Hän\nistui uunin edessä ja keitti teetä. Huomattuansa, että olin herännyt,\nhymyili hän iloisesti ja heti tuli luokseni.\n\n-- Ystäväiseni, sanoin hänelle, tarttuen hänen käteensä, -- sinä olet\nkoko yön minua vartioinut. Minä en tietänytkään, että sinä olet niin\nhyvä.\n\n-- Mistäpäs te tiedätte, että minä teitä vartioin; kenties minä\nkoko yön nukuin? kysäsi hän, katsoen minuun hyväsydämmellisellä\nja kainolla veitikkamaisuudella sekä samalla punastuen sanojensa\njohdosta.\n\n-- Minä useasti heräsin ja näin kaikki. Sinä nukuit vasta vähän ennen\naamun tuloa...\n\n-- Tahdotteko teetä? keskeytti hän, ikäänkuin olisi tuntenut\ntukaluutta tuon puheen pitkittämisestä, kuten kaikki kunnialliset ja\nankaran rehelliset sydämmet tuntevat, kun heistä kehumalla puhutaan.\n\n-- Tahdon, vastasin minä. -- Söitköhän sinä eilen päivällistä?\n\n-- En syönyt päivällistä, mutta illallisen. Talonmies toi ruoan.\nMutta älkääpä te puhelko, maatkaa rauhassa: te ette ole vielä\nkokonaan terve, lisäsi hän, tuoden minulle teetä ja istuutuen\nluokseni vuoteelle.\n\n-- Vai maatkaa! Mutta voihan hämäriin asti maata, ja sitten täytyy\nlähteä ulos. Välttämättömästi täytyy, Leenaseni.\n\n-- Vai oikein täytyy! Kenenkä luo te menette? Ettekö vaan eilisen\nvieraan luo?\n\n-- Ei, en mene hänen luoksensa.\n\n-- Kas, sepä hyvä, ettette mene hänen luokseen. Hän se teidät eilen\nteki rauhattomaksi. Siis hänen tyttärensä luo?\n\n-- Ja mistä sinä tiedät hänen tyttärestänsä?\n\n-- Minä eilen kuulin kaikki, sanoi hän katsoen maahan. Kasvonsa\nsynkistyivät. Kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn silmien yli.\n\n-- Hän on paha ukko, lisäsi Helena.\n\n-- Tunnetko sinä hänet? Päinvastoin, hän on hyvin hyvä ihminen.\n\n-- Ei, ei, hän on paha, minä kuulin, sanoi tyttönen taas innolla.\n\n-- Ja mitäpäs sinä sitten kuulit?\n\n-- Hän ei tahdo omalle tyttärellensä antaa anteeksi...\n\n-- Mutta hän rakastaa tytärtänsä. Tytär on tehnyt pahasti isäänsä\nkohtaan, mutta isä kuitenkin huolehtii hänestä, kärsii hänen tähtensä.\n\n-- Mutta miksikä hän ei anna anteeksi? Nyt jos hän antaisikin\nanteeksi, ei tyttären tarvitsisi mennä hänen luoksensa.\n\n-- Kuinka niin? Minkä tähden?\n\n-- Sen tähden, ettei hän ansaitse, että tytär rakastaisi häntä,\nlausui tyttönen innolla. -- Menköön hän isältänsä ijäksi pois ja\nennemmin kerjätköön, ja ukko nähköön, että tytär kerjää ja kärsii.\n\nHelenan silmät säihkyivät, poskensa hehkuivat. \"Varmaankaan ei hän\ntarkoituksetta näin puhu\", ajattelin mielessäni.\n\n-- Aiotteko te antaa minut tuon ukon kotiin? lausui taas tyttönen.\n\n-- Niin, Helena.\n\n-- Ei, mieluummin minä menen palvelijaksi.\n\n-- Ah, kuinka pahaa se kaikki on, mitä sinä puhut, Leena. Ja mitä\njoutavia: kellepäs sinä menisit palvelijaksi?\n\n-- Mille maalaiselle tahansa, vastasi hän, yhä enemmän päätänsä alas\npainaen.\n\nHänellä oli erittäin tulinen luonne.\n\n-- Eihän maalaiselle kelpaa tällainen piika, sanoin naurahtaen.\n\n-- No, herralle.\n\n-- Voiko sinun luonteellasi olla herrasväessä?\n\n-- Voi kyllä.\n\nMitä enemmän hän ärtyi, sen lyhyemmäksi tulivat vastauksensa.\n\n-- Ethän sinä kestä.\n\n-- Kestän. Jos minua torutaan, olen vaiti. Jos minua lyödään, olen\nyhä vaiti, lyökööt vaan, minä olen vaiti, enkä uhallanikaan käy\nitkemään. Heidänpä on oleva vaikeampi kantaa vihaansa, kun minä en\nitke.\n\n-- Miksi sinä noin uhittelet, Helena! Kuinka paljon kiukkua onkaan\nsinussa, kuinka ylpeä oletkaan! Olet kai saanut kokea paljon\nkurjuutta...\n\nNousin ylös ja menin suuren pöytäni luo. Helena jäi sohvalle, katsoen\nmiettivänä lattiaan ja nyppien sormillaan sohvan reunustaa. Hän pysyi\nääneti. Jokohan olisi suuttunut sanoistani? ajattelin.\n\nSeisoessani pöydän luona aukasin minä konemaisesti eilisiä,\nkyhäelmien aiheeksi tuomiani kirjoja ja vähitellen syvennyin lukemaan\nniitä. Minulle tapahtuu usein niin: otan kirjan, aukaisen sen\nhetkiseksi katsoakseni jotain ja unohdunkin lukemaan sitä enkä muuta\nmuistakkaan.\n\n-- Mitä te aina kirjoitatte? kysyi Helena arasti hymyillen ja hiljaan\nläheten pöytää.\n\n-- Niin vaan, Leena, kaikenlaista. Siitä maksetaan minulle.\n\n-- Anomuksiako?\n\n-- Ei, en minä anomuksia kirjoita.\n\nKoetin hänelle mahdollisuuden mukaan selittää, että kirjoittelen\nkertomuksia, samoin monenlaisista ihmisistä: siitä tulee kirjoja,\njoita nimitetään novelleiksi ja romaaneiksi. Hän kuunteli selitystäni\nhyvin tarkkaan.\n\n-- Mitenkä, kirjoitatteko te kaikki, niinkuin todella on tapahtunut?\n\n-- En, minä keksin kertomukseni sisällön.\n\n-- Miksikä te kirjoitatte semmoista, mikä ei ole totta?\n\n-- Luehan tämä kirja, sittenpä näet; kerran sinä sitä jo katselit.\nOsaatko sinä lukea?\n\n-- Osaan.\n\n-- No niin, siitäpä sitten näet. Tämän kirjan kirjoitin minä.\n\n-- Tekö? Kyllä minä luen...\n\nHän nähtävästi tahtoi jotain minulle sanoa, mutta epäröi ja oli\nlevoton. Kysymystensä takana piili jotain.\n\n-- Maksetaanko teille kirjoittamisesta paljon? kysäsi hän viimein.\n\n-- Miten milloinkin sattuu. Toisinaan saan paljon, toisinaan taas ei\nole mitään, sillä ei aina työ suju. Tämä on vaikeata työtä, Leena.\n\n-- Te ette siis ole rikas?\n\n-- En, en ole rikas.\n\n-- No, niinpä siis minä käyn tekemään työtä ja auttamaan teitä...\n\nHän katsahti minuun pikaisesti, punastui, loi katseensa maahan ja,\nastuttuaan parilla askeleella luokseni, äkkiä kietoi molemmat kätensä\nympärilleni ja painoi kasvonsa hyvin lujaan rintaani vasten. Katsoin\nhämmästyneenä häneen.\n\n-- Minä rakastan teitä ... minä en ole ylpeä, virkkoi hän. -- Eilen\nte sanoitte, että minä olen ylpeä. Ei, ei ... minä en ole semmoinen...\nminä rakastan teitä. Te vain yksin minua rakastatte.\n\nNytpä jo kyyneleet tukahduttivat hänen sanansa. Kohta pääsi\nhänen kyyneltulvansa valloilleen yhtä voimakkaasti, kuin eilen\nhermokohtauksensa aikana. Hän laskeusi eteeni polvilleen, suuteli\nkäsiäni, jalkojani...\n\n-- Te rakastatte minua!... hoki hän yhä, -- te vain yksin,\nyksinänne!...\n\nSuonenvedon tapaisesti puristi hän käsillään polviani. Tunteensa,\njota hän oli niin kauan pidättänyt, nyt äkkiä tulvi irti yhdellä\nkertaa, vastustamattomalla kiihkolla, ja minä nyt käsitin hänen\nsydämmensä kummallisen jäykkyyden, sydämmen, joka siveänä salasi\nitsensä vissiin aikaan asti, tehden sen sitä jäykemmin, sitä\nyrmeämpänä, kuta voimakkaampi oli tarve osottaa tunteitensa\nkyllyyttä, ja se kaikki siihen vastustamattomaan tunteiden\npuuskaan saakka, kun äkkiä koko olemuksensa antautuu, itsensä\nkokonaan unohtaen, tuolle vaatimukselle, joka vaatii rakkautta,\nkiitollisuutta, hyväilyjä, kyyneleitä...\n\nHän itki niin kovin, että sai hysteeria-kohtauksen. Tuskin sain\nympärilleni kietouneet kätensä päästetyiksi auki. Nostin hänet ja\nkannoin sohvalle. Hän itki vielä kauan aikaa peittäen kasvonsa\ntyynyyn, ikäänkuin hän olisi hävennyt katsoa minuun, mutta yhä\nvieläkin kovasti puristaen kätösissään kättäni, päästämättä sitä\nsydämmeltänsä.\n\nVähitellen hän tyyntyi, mutta ei vieläkään katsonut minuun. Pari\nkertaa salaa loi hän kasvoihini katseensa, ja siinä oli ääretöntä\nhellyyttä ja jotain arkaa, uudestaan piiloutuvaa tunnetta. Viimein\nhän punastui ja hymyili.\n\n-- Onko sinun nyt helpompi? kysäsin häneltä, -- sinä tunteellinen\nLeenani, sinä sairas lapsi raukkani!\n\n-- Ei ole nimeni Leena, ei ... kuiskasi hän, yhä kätkien minulta\nkasvonsa.\n\n-- Eikö olekaan nimesi Leena? Mikä sitten?\n\n-- Nelly.\n\n-- Nelly? Miksikä juuri Nelly? Olkoon, se on hyvin kaunis nimi. Minä\nkäynkin nyt kutsumaan sinua sillä nimellä, jos itse niin tahdot.\n\n-- Niin minua äitini nimitti... Eikä kukaan ole minua sillä nimellä\nkutsunut, ei koskaan, paitsi äitini... Enkä minä tahtonut itse, että\nminua joku niin nimittäisi, paitsi äitini... Mutta te saatte kutsua\nminua niin, minä tahdon sen... Minä rakastan teitä aina, rakastan\nikäni.\n\n\"Rakastava ja ylpeä pikku sydän\", ajattelin, -- \"ja kuinka kauan\nminun piti pyrkiä siihen, että sinä olisit minulle ... Nelly.\"\n\nMutta nytpä minä jo tiesin, että hänen sydämmensä on uskollinen\nminulle ikänsä kaiken.\n\n-- Kuules, Nelly, sanoin heti, kun hän vaan oli tyyntynyt. -- Sinä\näsken sanoit, että ainoastaan äitisi rakasti sinua eikä muu kukaan.\nEikö vaarisi sinua todellakaan rakastanut?\n\n-- Ei, hän ei rakastanut...\n\n-- Mutta sinähän täällä itkit hänen tähtensä, muistathan, tuolla\nrapuilla?\n\nHän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa.\n\n-- Ei, hän ei rakastanut... Hän oli paha.\n\nJa samassa jokin katkera ilme näkyi hänen kasvoillansa.\n\n-- Eihän häneltä voinut mitään vaatiakaan, Nelly. Eiköpähän hän liene\nollutkin kokonaan heikkomielinen. Hän kuolikin kuten heikkomielinen.\nKerroinhan minä sinulle, miten hän kuoli.\n\n-- Niin; mutta se oli viime kuukauden aikana, kun hän ei enää\nmuistanut mitään. Istuskeli täällä kaiken päivää ja, jos en minä\nolisi käynyt hänen luonansa, olisi hän siten istunut toisen ja\nkolmannenkin päivän, istunut juomatta sekä syömättä. Ennen oli hän\npaljoa parempi.\n\n-- Milloin ennen?\n\n-- Kun äitini ei vielä ollut kuollut.\n\n-- Siis sinä kannoit hänelle ruokaa ja juomaa, Nelly?\n\n-- Niin, toin minäkin.\n\n-- Mistä sinä sait, Bubnovaltako?\n\n-- Ei, minä en milloinkaan ottanut Bubnovalta mitään, sanoi hän\npäättävästi ja äänensä hieman värähteli.\n\n-- Mistäpäs sinä sait, eihän sinulla ollut mitään?\n\nNelly vaikeni ja katseli kauheasti; sitten loi hän minuun hyvin\npitkän katseen.\n\n-- Minä pyysin kadulla almua... Kun sain viisi kopekkaa, ostin\nhänelle leipää ja nuuskaa...\n\n-- Ja hän salli sen! Nelly, Nelly!\n\n-- Alussa minä kävin hänelle mitään virkkamatta. Mutta kun hän sai\nsen tietää, alkoi hän sitten itse minua ajaa almua pyytämään. Minä\nseison sillalla ja pyydän ohikulkijoilta, mutta hän kävelee sillan\nläheisyydessä, odottaa; ja kun hän näki, että minulle annettiin,\nniin heti hyökkäsi hän ottamaan minulta rahan, ikäänkuin minä olisin\ntahtonut salata häneltä, enkä hänelle korjaisi.\n\nTätä sanoessaan hymyili hän katkerasti.\n\n-- Näin kävi kaikki, kunnes äitini kuoli, jatkoi hän. -- Sitten tuli\nhän kaikkinensa aivan kuin höperöksi.\n\n-- Hän siis kovin rakasti äitiäsi? Miksikä he eivät asuneet yhdessä?\n\n-- Ei, hän ei rakastanut... Hän oli paha, eikä antanut anteeksi,\nniinkuin eilinenkin paha ukko, lausui Nelly hiljaa, melkein\nkuiskaamalla ja vaaleten yhä enemmän ja enemmän.\n\nMinä tunsin värähdyksen ruumiissani. -- Kokonaisen romaanin juoni\nsamassa välähti sieluni silmien eteen. Tuo köyhä vaimo, tehden\nkuolemata ruumisarkkujen valmistajan huoneessa kellarikerroksessa,\nhänen orpo tyttönsä, joka silloin tällöin käy katsomassa vaaria, joka\non kironnut hänen äitinsä; järkensä menettänyt vanhus, kuolevana\nravintolassa heti koiransa kuoltua...!\n\n-- Asorkahan oli ennen ollut äidin koira, sanoi äkkiä Nelly,\nhymyillen jonkin muistelman johdosta. -- Vaari ennen rakasti kovin\näitiäni, ja kun äitini läksi pois vaarin luota jäi Asorka vaarin\nluoksi. Senpä vuoksi vaari rakastikin Asorkaa... Äidilleni ei hän\nantanut anteeksi, mutta kun koira kuoli, kuoli vaari itsekin, lisäsi\nNelly ankarana, ja hymy katosi hänen kasvoiltansa.\n\n-- Nelly, mikä oli vaarisi ennen ollut? kysäsin hetkisen odotettuani.\n\n-- Hän oli ennen rikas... Minä en tiedä, mikä hän oli, lausui Nelly.\n-- Hänellä oli jonkinlainen tehdas... Niin puhui minulle äitini. Hän\nalussa ajatteli, että minä olen vielä pieni, eikä kaikkea minulle\npuhunut. Aina silloin vain suutelee minua ja sanoo: kaikki tulet\ntietämään, kun tulee aika, saat tietää kaikki, tyttö raukkani,\nonneton tyttöni! Yhä minua raukaksi ja onnettomaksi nimitti. Ja\ntoisinaan yöllä, luullen, että minä nukun (minäpä tahallani en\nnukkunut, olin vain nukkuvinani), hän vain itkee tähteni, suutelee\nminua ja sanoo: tyttö raukkani, onneton lapseni!\n\n-- Mihin tautiin äitisi kuoli?\n\n-- Keuhkotautiin; nyt on siitä jo kuusi viikkoa.\n\n-- Muistatko sinä sitä, kun vaarisi oli rikas?\n\n-- Enhän minä silloin ollut syntynytkään. Äitini oli jo ennen minun\nsyntymistäni lähtenyt vaarin luota.\n\n-- Kenenkä kanssa hän läksi?\n\n-- En tiedä, vastasi Nelly hiljaa ja ikäänkuin miettien. -- Hän\nmatkusti ulkomaille, ja siellä minä synnyinkin.\n\n-- Ulkomaillako? Missä?\n\n-- Sveitsissä. Minä olen ollut kaikkialla, olin Italiassa, Pariisissa.\n\nMinä kummastelin sitä.\n\n-- Ja sinä sen muistat, Nelly?\n\n-- Useita seikkoja muistan.\n\n-- Kuinkas sinä osaat venättä niin hyvin, Nelly?\n\n-- Vielä ulkomailla ollessamme opetti äitini minulle venättä. Hän\noli venäläinen, sillä hänen äitinsä oli venäläinen, mutta vaari oli\nenglantilainen, mutta hänkin jo aivan kuin venäläinen. Ja sitten\nkun minä ja äitini, puolitoista vuotta sitten, tulimme tänne, opin\nminä venäjänkielen täydellisesti. Äiti oli jo silloin kipeä. Sitten\nme tulimme yhä köyhemmiksi. Äiti aina vaan itki. Alussa hän kauan\naikaa etsi täällä Pietarissa vaaria ja yhä vain puhui, että hän on\ntehnyt vaarille pahasti; aina vain itki... Hyvin katkerasti aina\nitki! Mutta kun hän sai tietää, että vaari on köyhä, alkoi hän vielä\nenemmän itkeä. Äiti kirjoitti hänelle usein kirjeitä, mutta vaari ei\nvastannut koskaan.\n\n-- Miksi äitisi tuli tänne? Ainoastaanko vain isänsä luo?\n\n-- En tiedä, Mutta sielläpä oli meidän hyvä elää! ja Nellyn silmät\noikein loistivat. -- Äiti eli yksinään minun kanssani. Hänellä oli\neräs ystävä, hyvä, kuten tekin... Hän tunsi äitini jo täällä. Mutta\nhän kuoli siellä ja äitini palasi tänne...\n\n-- Hänen muassaanko äitisi lähtikin vaarisi luota?\n\n-- Ei. Äiti läksi vaarin luota toisen kanssa, mutta tuo hylkäsikin\nhänet...\n\n-- Kenenkä kanssa, Nelly!\n\nNelly katsahti minuun eikä vastannut mitään. Hän nähtävästi tiesi,\nkenenkä kanssa hänen äitinsä läksi ja myöskin kuka luultavasti oli\nhänen isänsä. Nellyn oli vaikeata minullekaan mainita hänen nimeänsä.\n\nEn tahtonut vaivata häntä kysymyksilläni. Luonteensa oli kummallinen,\nhermostunut ja tulinen, vaikka hän koettikin tulisuuttaan hillitä,\nmiellyttävä, mutta ylpeä ja umpimielinen. Ja vaikka hän rakastikin\nminua koko sydämmellään, rakasti puhtaimmalla rakkaudella ja melkein\nyhtä paljon kuin äitiänsä, jonka muiston hän oli sydämmensä sisinpään\nkätkenyt, oli hän kuitenkin koko tuttavuutemme ajalla harvoin minulle\navomielinen, hyvin harvoin suostui minulle kertomaan entisyydestään,\nvaan päinvastoin oli juro ja salamyhkäinen. Mutta nyt hän kertoi\nminulle kaikki kärsimänsä tuskat, itki ja tuskalla muisteli\npiinallista entisyyttänsä, enkä minä voi koskaan unohtaa tuota\nkauheata kertomusta. Tahdon tuonnempana kertoa hänen historiansa...\n\nSe historia oli kauhea; se oli historia hyljätystä naisesta, jonka\nonni oli mennyttä; naisesta, joka oli sairas, kiusattu ja kaikkien\nhylkäämä; naisesta, jonka oli hyljännyt sekin ainoa olento, johon hän\nvielä saattoi luottaa -- oma isänsä, jota vastaan hän jolloinkin oli\nrikkonut ja joka sitten ylivoimaisten kärsimyksien ja solvauksien\nvuoksi oli menettänyt ymmärryksensä. Se on naisen historia, naisen,\njoka saatettiin epätoivon partaalle; joka tyttärensä kanssa, jota\nhän piti vielä pienenä lapsena, käyskenteli Pietarin kylmillä,\nlikaisilla kaduilla ja anoi almua; naisen, joka sitten kuukausmääriä\nkellarikerroksessa taistelee kuoleman kanssa ja jolle isänsä\nkieltäytyy anteeksi antamasta hänen viimeiseen hengenvetoonsa\nasti, ja kun isä viimeisellä hetkellä katuu ankaruuttansa ja\nkiiruhtaa tyttärensä luo hänelle anteeksi antaakseen, löytääkin,\nei enää häntä, jota on maailmassa yli kaiken rakastanut, vaan\nhänen kylmän, elottoman ruumiinsa. Se on kummallinen kertomus\nniistä salaperäisistä, jopa vaikeasti ymmärrettävistä suhteista,\njotka vallitsevat järkensä valon kadottaneen vaarin ja hänen\ntyttärentyttärensä välillä, lapsen, joka jo ymmärsi hänet, joka, niin\nlapsi kuin olikin, ymmärsi paljon semmoista, jota usea huoletonta ja\nyltäkylläistä elämää viettävä ei vuosimäärissä kehity käsittämään.\nSe on synkkä historia, yksi niistä monista synkistä ja tuskia\ntuottavista historioista, jommoisia niin usein ja niin huomaamatta,\nmelkeinpä salaperäisesti, eletään synkän taivaan alla Pietarissa,\ntämän suurkaupungin hämäräperäisissä, tuntemattomissa luolissa,\njärjettömän elämän riehunnan, tylsän egoismin yhteentörmäävien\npyyteitten, julman tapain turmeluksen ja salaisten rikosten seassa,\nkeskellä kaiken tämän elämän mielettömyyttä ja helvetillistä\nriehuntaa.\n\nTuon historian tahdon vasta tuonnempana kertoa.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nPäivä oli jo kauan sitten mailleen mennyt, ilta tullut, kun minä\nheräsin pahasta painajais-unesta ja muistin nykyisyyden.\n\n-- Nelly, sanoin minä, sinä olet nyt sairas, olet kiihoittunut,\nja minun tulee jättää sinut yksin, jättää kiihtyneenä itkemään.\nYstäväiseni! Suo minulle anteeksi ja tiedä, että täällä löytyy\nniinikään eräs rakastettu henkilö, joka ei ole saanut anteeksi, on\nonneton, solvaistu ja hyljätty. Hän odottaa nyt minua. Ja sinun\nkertomuksesi kuultuani minäkin haluan päästä hänen luokseen, ja siis\nsaattaa käydä niin, että tulen kovasti sairaaksi, jos en saa tavata\nhäntä heti, nyt juuri...\n\nEn tiedä, ymmärsikö Nelly kaiken sen, mitä hänelle puhuin. Olin\nkovasti liikutettu hänen kertomuksensa johdosta sekä äskeisen\nsairauteni vuoksi; kiiruhdin Natashan luo. Oli jo myöhäistä, kello\nkymmenen tienoissa, kun astuin huoneeseensa.\n\nPortin edessä kadulla näin vaunut, jotka tunsin ruhtinaan omiksi.\nNatashan asuntoon oli pihalta käytävä. Astuttuani rapuille kuulin\nedelläni, yhtä rappukäännöstä minua ylempänä, jonkun kulkevan\nhaparoimalla ja varovasti; arvasin, ettei hän siis tuntenut\nrappuja. Ajattelin ensin, että se oli ruhtinas, mutta kohta luovuin\nsiitä ajatuksesta. Tuntematon edelläni purpatti ja kiroili ylös\nnoustessaan, ja kiroilemisensa muuttui äänekkäämmäksi sen mukaan,\nkuin hän kohosi ylös rappuja. Rappuset olivatkin kaidat, likaiset,\njyrkät, eikä niitä koskaan valaistu; mutta sittenkin -- semmoisia\nkirouksia, kuin nyt kolmannesta kerroksesta kuulin, en olisi osannut\naavistaakaan ruhtinaan laskettelemiksi, sehän oli kuin minkäkin\nrantajätkän kiroilemista. Kolmannessa kerroksessa oli kumminkin\njo hiukan valoisampi, sillä Natashan oven vieressä paloi tuli\npikkuisessa lyhdyssä. Saavutin tuntemattoman kiroilijan juuri, kun\nhän oli päässyt oven taa, ja kuvitelkaapa hämmästystäni, kun näin,\nettä kiroilija sittenkin oli ruhtinas. Luulin huomanneeni, ettei hän\nmielellään olisi nyt tahtonut minua tavata. Ensin hän ei tuntenut\nminua, mutta pian muuttuivat kasvonsa ilmeet. Minuun ensin luomansa\nvihaa ja kiukkua ilmaiseva katseensa muuttui äkkiä ystävälliseksi ja\niloiseksi, ja ollen olevinaan hyvinkin riemastunut ojensi hän minulle\nmolemmat kätensä.\n\n-- Ah, tehän se olettekin! Ja minä kun juuri aioin langeta polvilleni\nja rukoilla Jumalaa henkeni pelastukseksi. Kuulittehan, mitenkä minä\nkiroilin?\n\nJa hän alkoi nauraa mitä sydämmellisimmin. Mutta äkkiä muuttuivat\nkasvonsa totisiksi ja huolehtiviksi.\n\n-- Ja että Aleshakin voi sijoittaa Natalia Nikolajevnan moiseen\nasuntoon! sanoi ruhtinas, heiluttaen päätänsä. -- Kas, juuri\ntämmöiset, niin nimitetyt _pikku asiat_ ne ilmaisevatkin ihmisen.\nMinä pelkään Aleshan suhteen. Hän on lempeämielinen, hänellä on jalo\nsydän, mutta tässä on teille yksi esimerkki: rakastaa mielettömästi,\nmutta sittenkin sijoittaa sen, jota rakastaa, moiseen koppiin.\nVieläpä minä kuulin, ettei toisinaan ollut leipääkään, lisäsi\nhän kuiskaten, etsien ovikellon soittolangan vedintä. -- Päätäni\npakottaa, kun ajattelen poikani tulevaisuutta, mutta pääasiallisesti,\n_Anna_ Nikolajevnan tulevaisuutta, kun hän tulee poikani vaimoksi.\n\nNäytti niinkuin ruhtinas olisi erehdyksestä sanonut väärän nimen\nja, harmissaan siitä, kun ei löytänyt ovikellon vedintä, ei edes\nhuomannutkaan erehdystään. Ja turhaan hän ovikelloa etsi, sillä\nsitä ei ollut ensinkään. Tartuin ovirautaan ja nykäsin ovea, jonka\nsamassa Mavra aukaisi hämmästyneenä tulostamme. Pienestä eteisestä\nlautaseinällä eroitetussa keittiössä näin Mavran valmistukset; siellä\noli kaikki muuttunut, kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys;\nuunissa paloi tuli, pöydällä seisoi jokin uusi astia. Kaikesta\npäättäen oli meitä odotettu. Mavra kiiruhti auttamaan riisuessamme\npäällysnuttujamme.\n\n-- Onko Alesha täällä? kysäsin minä Mavralta.\n\n-- Ei ole käynyt, kuiskasi hän minulle salaperäisesti.\n\nAstuimme Natashan kamariin. Siellä ei näkynyt minkäänlaisia\nvalmistuksia; kaikki oli entisellään. Mutta hänellähän olikin aina\nniin puhdasta ja miellyttävää, ettei ollut mitään korjaamistakaan.\nNatasha tuli ovelle vastaamme. Minua hämmästytti hänen sairaloinen\nlaihuutensa ja kasvojensa tavaton kalpeus, vaikka nyt hetkiseksi\npuna nousikin hänen kalman kalpeille poskilleen. Silmänsä hehkuivat\nkuni kuumetautisen. -- Ääneti ja hätäisenä ojensi hän ruhtinaalle\nkätensä, huomattavasti hätääntyen ja kiirehtien. Minuun ei Natasha\nkatsahtanutkaan. Minä seisoin ääneti ja odotin.\n\n-- Kas, tässä minäkin! virkkoi ruhtinas ystävällisesti ja iloisesti.\n-- Ei ole kuin muutama tunti kulunut, kun matkalta palasin... Koko\ntällä ajalla ette te mennyt mielestäni (ruhtinas suuteli hellästi\nNatashan kättä); ja kuinka paljon minä teitä ajattelinkaan! Kuinka\npaljon päätin teille sanoa, kertoa... No, saammehan vielä niistä\npuhella! Ensiksi, minun tuulihattuni, jota, kuten näen, ei vielä\ntäällä ole...\n\n-- Suokaa anteeksi, ruhtinas, keskeytti hänet Natasha punastuen ja\nhämillään, -- minun täytyy sanoa pari sanaa Ivan Petrovitshille.\nVanja, lähde -- pari sanaa...\n\nHän otti minua kädestä ja vei uutimien taa.\n\n-- Vanja, sanoi Natasha kuiskaten, johtaen minut perimpään nurkkaan,\n-- voitko sinä antaa minulle anteeksi, vai et?\n\n-- Natasha, älä turhia, mitä tuosta!\n\n-- Ei, ei, Vanja, sinä olet liian usein ja liian paljon minulle\nanteeksi antanut, mutta onhan rajansa kaikella kärsivällisyydellä.\nSinä et koskaan lakkaa minua rakastamasta, sen minä tiedän, mutta\nsinä sanot minua kiittämättömäksi, sillä minä olin eilen ja toissa\npäivänä kiittämätön sinua kohtaan, olin egoisti, ankara...\n\nSamassa alkoi hän itkeä ja painoi kasvonsa olkaani vasten.\n\n-- Rauhoitu, Natasha, ehätin minä häntä lohduttamaan. -- Minähän\nolin hyvin kipeä koko yön, nytkin tuskin pysyn jaloillani, siksi en\npäässytkään tänne eilen illalla, enkä tänään, ja sinä luulit minun\nsuuttuneen. Armas ystäväni, enkö tietäisi, mitä nyt juuri sielussasi\ntapahtuu?\n\n-- No, sepä hyvä... Sinä siis annoit anteeksi, kuten aina, sanoi hän\nhymyillen kyynelten takaa ja puristaen kättäni niin, että kirveli. --\nMuut asiat sittemmin. Paljon on minulla kertomista sinulle, Vanja.\nNyt lähdetään ruhtinaan luo.\n\n-- Menkäämme pikemmin, Natasha; me niin äkkiä jätimme hänet yksin...\n\n-- Nyt sinä näet, saat nähdä, mitä tapahtuu, kuiskasi Natasha\nhätäisesti. -- Minä tiedän nyt kaikki; kaikki olen arvannut. _Tuo_\ntuolla on kaikkeen syypää. Tänä iltana tulee paljon ratkaistuksi.\nLähtekäämme!\n\nEn ymmärtänyt tuota, mutta kysymiseen ei ollut aikaa. Natasha\nlähestyi ruhtinasta selkein katsein. Ruhtinas seisoi vielä\nhattu kädessä. Natasha pyysi reippain mielin häneltä anteeksi\npoistumistansa, otti häneltä hatun, tarjosi tuolin ja kaikki kolme\nistuimme pienen pöydän ympärille.\n\n-- Minä aloin minun tuulihatustani, jatkoi ruhtinas, -- minä näin\nhänet vain minutin ajan, senkin kadulla, kun hän istui ajuriin\najaakseen kreivitär Sinaida Feodorovnalle. Hän kiiruhti hirmuisesti\nja, ajatelkaas, ei edes tahtonut pois laskeutua, mennäkseen kanssani\nhuoneeseen neljänpäiväisen eron jälkeen. Ja ehkäpä minä olen syynä\nsiihen, Natalia Nikolajevna, ettei hän nyt ole luonanne ja että me\nolemme ennen häntä täällä; käytin tilaisuutta, ja kun en itse voinut\ntänään päästä kreivittären luo, niin annoin Aleshalle erään asian\ntoimitettavaksi. Mutta tuossa paikassa on hänkin täällä.\n\n-- Lupasiko hän teille aivan varmaan tänään tulevansa tänne? kysäsi\nNatasha, katsoen mitä vilpittömimmän näköisenä ruhtinaaseen.\n\n-- Ah, Jumalani, kuinka hän voisi olla tulematta; kuinka te sitä\nkyselettekään! huudahti ruhtinas ja katsoi kummastellen Natashaan.\n-- Ahaa, nyt jo ymmärrän: te olette hänelle vihainen. Ja todellakin\ntuntuu se hyvin sopimattomalta, että hän tulee kaikkia muita\nmyöhemmin. Mutta, sanon vieläkin, se on minun syyni. Älkää olko\nhänelle vihainen. Hän on kevytmielinen, tuulihattu; minä en tahdo\nhäntä puolustaa; mutta eräät tärkeät syyt vaativat, ettei hän\nvoi kokonaan lakata käymästä kreivittären talossa, kuin myöskin\nmuutamissa muissa paikoissa, vaan päinvastoin tulee hänen käydä\nsiellä mahdollisimman usein. No, ja kun hän aivan varmaan ei teitä\nvoi jättää, hänhän on jo unohtanut koko muun maailman, niin älkää\ntoki pahastuko, jos minä toisinaan otan hänet pariksi tunniksi tai\nkauemmaksi omille asioilleni. Minä olen vakuutettu, ettei hän vielä\nkertaakaan käynyt ruhtinatar A. luona tuon illan jälkeen, ja olen\nhyvin harmissani, etten äsken ehtinyt häneltä siitä kysäistä!...\n\nMinä katsahdin Natashaan. Hän kuunteli ruhtinaan puhetta hieno,\nivallinen hymy huulillaan. Ruhtinaan puhe tuntui suoralta ja\nvilpittömältä. Näytti siltä, ettei hänen puheessaan ollut yhtään\nepäilemisen aihetta.\n\n-- Ja todellakaan te ette tietänyt, ettei Alesha ole viime päivinä\nkäynyt täällä kertaakaan? kysäsi Natasha hiljaa ja levollisesti,\naivan kuin olisi puhunut perin tavallisesta asiasta.\n\n-- Mitä sanoitte? Eikö hän ole käynyt? Malttakaas, kuinka te\nsanoittekaan? sanoi ruhtinas, ja kuten näytti, suuresti kummeksien\nasiaa.\n\n-- Te kävitte täällä tiistaina myöhään illalla; seuraavana aamuna\npistäytyi hän täällä puoleksi tunniksi, ja siitä saakka minä en ole\nkertaakaan häntä nähnyt.\n\n-- No mutta tämähän on uskomatonta! (ruhtinas kummasteli yhä\nenemmän). Ja minä kun luulin, ettei hän jouda luotanne minnekään.\nAnteeksi, tämä on niin kummallista ... suorastaan uskomatonta!\n\n-- Ja kuitenkin totta, ja kuinka harmillista: minä kun juuri odotin\nteitä, luulin teiltä saavani tietää, missä Alesha on.\n\n-- Ah, Jumalani! Hänhän tuossa paikassa tulee tänne! Mutta se, mitä\nte minulle kerroitte, hämmästytti minua siinä määrin, että minä ...\ntäytyypä minun tunnustaa, minä olin valmis odottamaan häneltä kaikkea\nmuuta, mutta tätä ... tätä!\n\n-- Kuinka, te kummastelette! Ja minä kun luulin, että te ette\nollenkaan kummeksisi, vaan päinvastoin jo edeltäkäsin tiesitte, että\njuuri niin tulee tapahtumaan.\n\n-- Tiesin! Minä? Minä vakuutan teille, Natalia Nikolajevna, että näin\nhäntä vain minutin aikaa tänään enkä muilta keltään hänestä kysellyt;\nja minusta tuntuu oudolta, että te ikäänkuin ette uskoisi sanojani,\npitkitti ruhtinas katsellen meitä kumpaakin.\n\n-- Herra varjelkoon, ehätti Natasha sanomaan, -- olen täysin\nvakuutettu, että te puhuitte totta.\n\nJa Natasha nauroi taaskin, nauroi ruhtinaalle vasten kasvoja, ja\nnauru näkyi kipeästi koskeneen ruhtinaaseen.\n\n-- Selittäkää tarkoituksenne, sanoi ruhtinas hämillään.\n\n-- Eihän siinä ole mitään selitettävää. Minä puhun täysin selvästi.\nTiedättehän, mimmoinen huikenteleva ja muistamaton Alesha on. Ja nyt,\nkun hän sai täyden vapauden, hän mieltyikin huvitteleimaan.\n\n-- Mutta eihän toki sovi tällä tavalla tehdä, tässä on jotain\npohjalla, ja annas, kun hän vaan tänne joutuu, pakoitan hänet\nselittämään tämän asian. Mutta enimmän minua kummastuttaa, että\nte ikäänkuin minuakin jostain syyttäisitte, vaikk'en minä ollut\nkotonakaan. Ja muuten, Natalia Nikolajevna, minä huomaan, te olette\nhänelle vihainen, -- ja senhän saattaa ymmärtää! Teillä onkin siihen\ntäysi oikeus, ja ... ja ... tietysti, minä olen myöskin syyllinen,\nno, vaikkapa yksistään sen vuoksi, että tulin ennen häntä; eikö niin,\npitkitti ruhtinas, kääntyen minuun ärsyttävän ivallisena.\n\nNatasha kiivastui.\n\n-- Sallikaas, Natalia Nikolajevna, pitkitti ruhtinas arvokkaana, --\nminä myönnän olevani syyllinen, mutta vain siinä suhteessa, että\nmatkustin pois tutustumisemme jälkeisenä päivänä, niin että te,\nhiukan epäilevä kun olette, kuten huomaan luonteenne olevan, jo\nehditte muuttaa mielipiteenne minusta, ja sen sitäkin suuremmalla\nsyyllä, kun asianhaarat siihen johtivat. Jos en minä olisi\nmatkustanut, olisitte te oppinut minut paremmin tuntemaan, eikä\nAlesha olisi minun hoidossani päässyt huikentelemaan. Tänään saatte\nitse kuulla, mitä olen hänelle sanova.\n\n-- Se on, te teette sen, että hän alkaa tuntea minun kahlehtivan\nhäntä. Se on mahdotonta, että te teidän ymmärryksellänne todella\nluulisitte, että semmoinen keino minua auttaa.\n\n-- Onko tämä viittaus siihen, että minä tahallani laitan asiat\nniin, että Alesha teitä vieroisi? Te teette minulle väärin, Natalia\nNikolajevna.\n\n-- Minä koetan mitä vähimmän käyttää viittauksia puhuessani kenen\nkanssa tahansa, vastasi Natasha. -- Päinvastoin koetan aina\npuhua mahdollisimman suoraan, ja ehkäpä te tänään tulette siitä\nvakuutetuksi. Pahoittaa teitä minä en tahdo, siihen kun ei ole syytä,\nsekä senkin vuoksi, ettette te sanoistani pahastu, mitä tahansa\nminä sanoisinkaan. Siitä minä olen täysin vakuutettu, sillä minä\ntäydellisesti ymmärrän meidän keskinäiset suhteemme: ettehän te voi\nottaa niitä totiselta kannalta, eikö niin? Mutta jos minä todellakin\nteidät pahoitin, niin olen valmis pyytämään anteeksi täyttääkseni\nteidän suhteenne kaikki ... vierasvaraisuuden velvollisuudet.\n\nHuolimatta keveästä, jopa leikillisestä äänen tavasta, millä Natasha\nlausui tämän naurusuin, en minä vielä koskaan nähnyt häntä niin kovin\närtyneenä. Nyt vasta minä ymmärsin, mitä kaikkea hän sisimmässään\nsai kärsiä näinä kolmena päivänä. Salaperäiset sanansa, että hän\njo tietää kaikki ja kaikki arvaa, peloittivat minua; ne suoraan\ntarkoittivat ruhtinasta. Natasha oli muuttanut mielipiteensä hänestä\nja piti hänet vihollisenaan, -- se oli selvä. Nähtävästi Natasha\npiti ruhtinaan vaikutusta Aleshaan syynä vastoinkäymisiinsä, ja\nehkäpä hänellä oli siihen joitakin todisteita. Pelkäsin syntyvän\nheidän välillään odottamattomia. Natashan leikillinen ääni oli\nkyllin huomattava, kyllin peittelemätön. Hänen viimeiset sanansa\nruhtinaalle siitä, ettei ruhtinas ota heidän välisiään suhteita\ntotiselta kannalta, lause vierasvaraisuuden velvollisuudesta, hänen\nuhkauksen tapainen lupauksensa, todistaa tänä iltana, että hän osaa\npuhua suoraan, -- kaikki tuo oli niin pisteliästä ja peittelemätöntä,\nettä oli mahdotonta, ettei ruhtinas olisi sitä kaikkea ymmärtänyt.\nMinä huomasin, että ruhtinaan muoto muuttui, mutta hän osasi voittaa\nitsensä. Kohta oli hän olevinansa, niinkuin ei olisi huomannutkaan\nnoita sanoja eikä ymmärtänyt niiden oikeata tarkoitusta ja tietysti\nsuoriutui pilalla.\n\n-- Herra varjelkoon minua vaatimasta mitään anteeksipyyntöjä! ehätti\nruhtinas nauraen sanomaan. -- En minä sitä ollenkaan tarkoittanut,\neikä ole tapanikaan vaatia anteeksipyyntiä naiselta. Jo ensi\nkohtauksemme aikana minä osiksi huomautin teille luonteestani, ja sen\nvuoksi te varmaankaan ette pahastu eräästä huomautuksestani, ja vielä\nsitä vähemmän, kun se on oleva, yleensä kaikista naisista; varmaan\ntekin olette siinä samaa mieltä kanssani, lausui ruhtinas mitä\nkohteliaimmin minulle. -- Todellakin olen huomannut naisen luonteessa\nsemmoisen piirteen, että jos esimerkiksi nainen jossain suhteessa on\nsyyllinen, niin mieluummin hän suostuu sitten myöhemmin sovittamaan\nsyyllisyytensä tuhansilla hyväilyillä, kuin juuri sillä hetkellä,\nkun on tuotu mitä selkein todistus hänen syyllisyydestään, suostuisi\nsen tunnustamaan ja pyytämään anteeksi. Siis, jos nyt otaksuimmekin,\nettä te olette tehneet minulle väärin, niin en nyt tällä hetkellä\ntahallani tahdo odottaa anteeksi pyyntöänne; minulle on edullisempaa\nodottaa, kunnes te tunnustatte erehdyksenne ja tahdotte sen minulle\nsovittaa ... tuhansilla hyväilyillä, ja tehän olette niin hyvä,\nniin puhdas, pirteä, niin avomielinen, että hetki, jolloin te\nkadutte, tulee, sen jo edeltä tunnen, olemaan lumoava. Mutta nyt,\nanteeksipyynnön asemesta, mieluummin soisin teidän sanovan, enkö\nvoisi teille jo tänään jollain tavoin todistaa, että minä kohtelen\nteitä paljoa vilpittömämmin ja suorasukaisemmin, kuin te minusta\nluulettekaan?\n\nNatasha punastui. Minustakin tuntui, että ruhtinaan vastauksessa\nkuului jo jotenkin keveä, vieläpä huolimattomuutta ilmaiseva äänen\nväre, jokin julkea leikillisyys.\n\n-- Tahdotteko te minulle osottaa, että olette minua kohtaan suora ja\navomielinen? kysäsi Natasha, katsoen häneen vaativan uhkaavasti.\n\n-- Niin.\n\n-- Jos on niin, täyttäkää minun pyyntöni.\n\n-- Sen vakuutan jo edeltäkäsin.\n\n-- Kas, tämä on pyyntöni: älkää ainoallakaan sanalla, älkää\nainoallakaan viittauksella muistuttamalla minusta häiritkö Aleshaa,\nei tänään, eikä huomenna. Ei ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että\nhän unohti minut; ei ainoatakaan nuhdetta tai kehoitusta. Minä\nnimenomaan tahdon kohdella häntä niin, ikäänkuin meidän välillämme\nei olisi mitään tapahtunut, ettei hän mitään voisi huomatakaan. Minä\nhaluan niin. Lupaatteko sen minulle?\n\n-- Aivan mielelläni, vastasi ruhtinas, -- ja suokaa minun lisätä\ntäydestä sydämmestäni, että minä harvoin tapasin kaltaistanne oikeata\nja selvää katsantokantaa moisissa asioissa... Mutta eiköhän Aleshakin\nole siinä.\n\nEteisestä todellakin kuului ääniä. Natasha vavahti ja tuntui\nvalmistauvan jotakin varten. Ruhtinas istui totisena ja odotti, mitä\noli tuleva; hän seurasi katseillaan tarkkaan Natashaa. Ovi aukeni ja\nhuoneeseen hyökkäsi Alesha.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHän todella hyökkäsi sisään loistavin kasvoin, iloisena,\nriemuitsevana. Selvään näkyi, että hän oli viimeiset neljä\npäivää viettänyt ilossa ja onnessa. Häneen ikäänkuin olisi ollut\nkirjoitettu, että hän halusi meille jotain ilmoittaa.\n\n-- Tässä olen minäkin! huusi hän täydestä kurkusta. -- Tässä se,\njonka olisi pitänyt ennen muita olla täällä. Mutta heti kuulette\nkaikki, kaikki, kaikki! Äsken, isä, emme ehtineet paria sanaa\nvaihtaa, ja minun kun piti niin paljon sinulle sanoa. Hän, näes, vain\nparhaimpina hetkinänsä sallii minun sanoa hänelle: _sinä_, keskeytti\nAlesha, kääntyen minuun, -- jumaliste, toisin ajoin kieltää sen! Ja\nmimmoinen taktiikki toisinaan hänellä on: itse alkaa minua nimittää\nte. Mutta tästä päivästä minä tahdon, että hänellä aina tulisi\nolemaan parhaimmat hetket, ja niin teenkin! Yleensä minä muutuin\nnäinä neljänä päivänä kokonaan, kokonaan muutuin ja kaikki kerron\nteille. No, siitä sittemmin. Mutta pääasia nyt: tuossa on hän! Tuossa\nhän! Taasen! Natasha, kyyhkyläiseni, terve, minun enkelini! puhui\nAlesha, istuen Natashan viereen ja ahneesti suudellen hänen kättänsä,\n-- -- mitenkä minä sinua ikävöinkään näinä neljänä päivänä. Vaan\nmitäs tehdä! En voinut tulla! En saanut tilaisuutta. Minun rakkaani!\nSinä ikäänkuin laihduit vähäsen, olet tullut kalpeaksi...\n\nRiemastuneena suuteli hän Natashan käsiä, katsoi kauneilla silmillään\nhäneen ahnaasti, ikäänkuin ei olisi voinut saada kyllikseen katsoa.\nMinä vilkasin Natashaan ja huomasin hänen kasvoistaan, että meillä\nkummallakin oli samat ajatukset: Alesha oli aivan syytön. Ja\nmilloinpa, mitenkä tämä _viaton_ voisikaan tulla syylliseksi? Heleä\npuna nousi äkkiä Natashan kalpeille poskille, ikäänkuin kaikki veri,\njoka oli kokoontunut hänen sydämmeensä, olisi äkkiä hyökännyt päähän.\nHänen silmänsä säkenöivät ja hän katsahti ylpeästi ruhtinaaseen.\n\n-- Missäpäs sinä olit ... näin monta päivää? lausui Natasha\npidätetyllä ja katkonaisella äänellä. Hän hengitti raskaasti ja\nepätasaisesti. Jumalani, kuinka paljon hän tuota rakastikaan!\n\n-- Sepä se, että minä todella ikäänkuin olisin syyllinen sinun\nedessäsi; sanoinko: _ikäänkuin!_ Tietysti minä olen syyllinen,\nsen tiedän itsekin, siksi tulinkin, kun tiedän. Eilen sekä tänään\nsanoi Katja minulle, ettei nainen voi antaa anteeksi tämmöistä\nhuolimattomuutta (hän, näes, tietää kaikki, mitä meillä täällä\ntiistaina tapahtui; jo seuraavana päivänä minä hänelle kerroin).\nMinä kiistelin hänen kanssaan, näytin hänelle toteen, sanoin, että\nsen naisen nimi on _Natasha_, ja että koko maailmassa löytyy ehkä\nyksi ainoa hänen vertaisensa: se on Katja; ja minä tulin tänne\ntietysti siinä varmassa tiedossa, että minä väitin oikein. Voiko\ntämmöinen enkeli, kuin sinä olet, olla antamatta anteeksi? \"Ei\nkäynyt, siis välttämättömästi jokin este oli, eikä suinkaan lakannut\nrakastamasta\", -- kas, sillä tapaa ajattelee minun Natashani! Ja\nvoiko lakata sinua rakastamasta? Onko se mahdollista? Koko sydämmeni\non sairas sinun tähtesi. Ja sittenkin minä olen syypää! Mutta kun\nkuulet kaikki, sanot sinä ensimäisenä minua syyttömäksi! Heti kohta\nkerron kaikki, minun täytyy purkaa sydämmeni teille kaikille; sen\nvuoksi tulinkin. Ajattelin jo tänään (olin puoliminuttisen vapaa)\nkiiruhtaa luoksesi, suudellakseni sinua pikimmiten, mutta siihenkin\ntuli este: Katja heti vaati minua luoksensa mitä tärkeimmissä\nasioissa. Se oli jo ennen sitä, kun minä istuin kärryissä, isä, ja\nsinä näit minut; silloin minä jo toista kertaa, toisen kutsun mukaan,\nläksin Katjan luo. Meillehän, näes, nyt päivät pitkään pikajuoksijat\ntalosta taloon kirjeitä kuljettavat. Ivan Petrovitsh, teidän\nkirjeenne minä vasta viime yönnä sain luetuksi, ja te olette aivan\noikeassa kaikessa siinä, mitä kirjoititte. Mutta mikäs neuvoksi:\nfyysillinen mahdottomuus! Niin ajattelinkin: huomisiltana selitän\nkaikki, sillä mahdotonta oli enää tänä iltana olla tulematta sinun\nluoksesi, Natasha.\n\n-- Mikä kirje se oli? kysyi Natasha.\n\n-- Hän kävi luonani, ei tavannut tietysti minua, ja pöydälleni\njättämässään kirjeessä ankarasti torui minua siitä, etten käy sinun\nluonasi. Ja hän onkin aivan oikeassa. Se tapahtui eilen.\n\nNatasha katsahti minuun.\n\n-- Jos sinulla kerran oli aikaa olla aamusta iltaan Katarina\nFeodorovnan luona ... alotti ruhtinas.\n\n-- Tiedän, tiedän, mitä sinä sanot, keskeytti Alesha: -- \"jos voit\nolla Katjan luona, niin piti sinulla olla kaksinkertainen syy\ntäällä käydä.\" Olen aivan samaa mieltä kanssasi, vieläpä lisään\nsiihen puolestani: ei vain kaksinkertainen, mutta miljonankertainen\nsyy. Mutta ensiksi, löytyyhän elämässä kummallisia, odottamattomia\ntapahtumia, jotka sekoittavat ja panevat ylösalaisin kaiken. No,\nniinpä minullekin sattui semmoisia tapahtumia. Sanoinhan minä, että\nnäinä päivinä minä kokonaan muutuin, kaikkineni, kynsiini saakka; sen\nmukaan piti siis olla tärkeitä seikkoja!\n\n-- Ah, Jumalani, mitä sinulle sitten tapahtui? Älä enää väsytä!\nhuudahti Natasha hymyillen Aleshan innolle.\n\nTodellakin hän tuntui hiukan naurettavalta -- hän hätäili; sanoja\ntuli suustansa satamalla, tiheään, järjestyksettä, jonkinlaisella\nhälinällä. Hänellä oli suuri halu puhua, puhua ja kertoa. Mutta\nkertoessaan ei hän jättänyt kumminkaan Natashan kättä ja lakkaamatta\nnosti sen huulillensa, ikäänkuin ei olisi voinut saada kylläänsä\nsuutelemisesta.\n\n-- Siinäpä se juuri asia onkin, mitä minulle tapahtui, pitkitti\nAlesha. -- Ah, ystäväiseni! Mitä minä olen nähnyt, mitä tehnyt,\nmillaisia ihmisiä oppinut tuntemaan! Ensiksi, Katja -- hän on\nilmeinen täydellisyys! Minä en ole häntä ollenkaan, en ollenkaan\ntähän saakka tuntenut! Silloinkin tiistaina, kun minä hänestä\npuhuin sinulle, Natasha -- muistathan, minä kun vielä semmoisella\nriemastuksella hänestä puhuin, niin, no, silloinkaan minä en vielä\nhäntä tuntenut. Hän itse salasi minulta itsensä aina tähän päivään\nsaakka. Mutta nyt olemme me täydelleen oppineet tuntemaan toisemme.\nMe olemme jo _sinuja_ keskenämme. Mutta alkaakseni alusta: ensiksi,\nNatasha, jos sinä vain olisit voinut kuulla, mitä hän puhui sinusta,\nkun minä seuraavana päivänä, keskiviikkona kerroin hänelle, mitä\nmeidän kesken täällä tapahtui... Ah, sivumennen sanoen: minä\nmuistelen, millainen tyhmyri minä olin silloin keskiviikkoaamuna!\nSinä otat minut vastaan riemulla, olet kokonaan syventynyt uuteen\neloomme; sinä tahdot puhella kanssani kaikesta siitä, sinä olet\nsurullinen ja samalla, kumminkin lasket leikkiä kanssani; mutta minä\n-- teeskentelen itsestäni tuommoista tukevaa ihmistä! Oo, tyhmyri,\ntyhmyri! Näes, toden totta, minä tahdoin kuvitella, kehasta, että\npian tulen aviomieheksi, vakavaksi ihmiseksi, ja löysinpä, kenelle\nkehuskella, -- sinulle. Ah, kuinka sinä varmaankin silloin lienet\nnauranut minulle, ja kuinka hyvin olinkin ansainnut naurusi!\n\nRuhtinas istui ääneti ja ivallisesti; hymyillen katsoi Aleshaan.\nSaattoi luulla hänen olevan iloissaan siitä, että poikansa todistaa\noman kevytmielisyytensä ja tyhmyytensä. Tarkastin ruhtinasta pitkin\niltaa ja sain täyden vakuuden siitä, ettei hän ollenkaan rakasta\npoikaansa, vaikka puhuttiinkin hänen mitä hellimmin poikaansa\nrakastavan.\n\n-- Täältä lähdettyäni ajoin Katjan luo, pitkitti Alesha kertomustaan.\n-- Minä jo sanoin, että vasta sinä aamuna opimme täydelleen tuntemaan\ntoisemme, ja se tapahtuikin jotenkin kummallisesti ... enpä oikein\nmuistakaan... Joitakin helliä sanoja, joitakin tunnekokemuksia,\nsuoraan ilmaistuja ajatuksia ja me -- olimme tulleet tutuiksi koko\nelinajaksi. Natasha, sinun tulee oppia tuntemaan hänet! Entäs,\nmitenkä hän kertoi ja selitti sinusta! Kuinka innokkaasti todisti,\nminkämoisen aarteen olen saanut, saatuani sinut! Vähin erin selitti\nhän minulle omat aatteensa ja käsityksensä elämästä; kuinka vakava\nja innostunut neito hän onkaan! Hän puhui velvollisuudestamme,\ntarkoituksestamme, siitä, että meidän jokaisen tulee palvella\nihmiskuntaa, ja kun me vihdoin viisi- tai kuusituntisen keskustelumme\njälkeen jouduimme kumpikin samaan lopputulokseen, lopetimme\nkeskustelumme siten, että vannoimme toisillemme ikuista ystävyyttä\nsekä että koko elämämme ajan tulemme yhdessä toimimaan!\n\n-- Missä toimessa? kysyi ihmeissään ruhtinas.\n\n-- Minä olen niin kokonaan muuttunut, isä, että tämän kaiken tietysti\ntäytyy sinua kummastuttaa; vieläpä edeltäkäsin jo aavistan kaikki\nsinun vastaväitteesi, vastasi Alesha juhlallisesti. -- Te kaikki\nolette käytännöllisiä ihmisiä, teillä on niin paljon elämän varrelta\nsaatuja sääntöjä, totisia, ankaroita; kaikkea uutta, kaikkea nuorta,\nverestä, te katsotte epäilevästi, vihaten, pilkaten. Mutta nyt minä\nen enää ole se, jollaiseksi minut tunsitte muutama päivä sitten.\nMinä olen toinen ihminen. Rohkeasti katson minä silmiin jokaista ja\nkaikkea maailmassa. Jos minä tiedän, että vakaumukseni on oikea,\nseuraan minä sitä viimeiseen äärimmäisyyteen; ja jos minä en eksy\ntieltä, niin olen kunniallinen ihminen. Siinä on minulle kyllin.\nSanokaa sitten, mitä tahdotte, minä olen itsestäni varma.\n\n-- Ohoo! sanoi ruhtinas pilkallisesti.\n\nNatasha katsoi meihin levottomasti. Hän pelkäsi Aleshan suhteen.\nAlesha usein viehättyi puhumaan pitkältä, eikä suinkaan edukseen, ja\nNatasha tiesi sen. Hän ei olisi tahtonut, että Alesha olisi tehnyt\nitsensä naurettavaksi meidän kuultemme, varsinkaan ei isänsä kuullen.\n\n-- Mitä sinä nyt, Alesha! Tämähän on jo jotain filosofiaa, sanoi\nNatasha, -- varmaankin on sinua joku neuvonut ... parasta olisi jos\nkertoisit asiasta.\n\n-- Niinhän minä kerronkin! huudahti Alesha. -- Asia on tämä:\nKatjalla on kaksi kaukaista sukulaista, jonkinlaisia serkkuja,\nLevinka ja Borinka, toinen on ylioppilas, mutta toinen vain\ntavallinen nuori mies. Katja seurustelee heidän kanssaan, mutta\nhe ovatkin erinomaisia ihmisiä! Kreivittären kotona he eivät käy\nmiltei koskaan, periaatteen vuoksi. Kun me Katjan kanssa puhelimme\nihmisen tarkoituksesta, kutsumuksesta ja kaikesta siitä, mainitsi\nKatja heidät ja viipymättä antoi minulle heille vietäväksi kirjeen;\nminä heti kiiruhdin tutustumaan heihin. Sinä iltana me jo kokonaan\nyhdyimme mielipiteissämme. Siellä oli noin kaksitoista henkeä\nkaikenlaista väkeä, -- ylioppilaita, upseereja, taiteilijoita; oli\neräs kirjailijakin ... kaikki he tuntevat teidät, Ivan Petrovitsh, se\ntahtoo sanoa, he ovat lukeneet teidän teoksianne ja odottavat teiltä\npaljon tulevaisuudessa. Niin he itse minulle sanoivat. Minä sanoin\nheille, että tunnen teidät ja lupasin teidät heille tutustuttaa.\nKaikki he ottivat minut vastaan veljellisesti, avoimin sylin, jo\nheti minä sanoin heille, että kohta tulen naineeksi mieheksi; ja\nhe pitivätkin minua naineena miehenä. He asustavat viidennessä\nkerroksessa, katon rajassa, kokoontuvat mahdollisimman usein, mutta\npääasiallisesti keskiviikkoisin, ja aina Levinkan ja Borinkan luona.\nKaikki he ovat verestä nuorisoa, kaikki he palavasti rakastavat,\nkoko ihmiskuntaa; me kaikki puhuimme meidän nykyisyydestämme,\ntulevaisuudestamme, tieteistä, kirjallisuudesta; puhuimme niin\nkauniisti, niin suoraan, yksinkertaisesti... Siellä käy myöskin eräs\nkimnasisti. Kuinka he kohtelevat toisiansa, kuinka jaloja he ovat!\nTähän saakka en ole muita semmoisia nähnyt! Missä minä tähän saakka\nkävinkään? Mitä olen nähnyt? Miten olen kasvanut. Yksin vain sinä,\nNatasha, puhuit minulle jotain sen tapaista. Ah, Natasha, sinun\ntäytyy välttämättömästi tutustua heihin; Katja on jo tutustunut. He\nmiltei jumaloimalla puhuvat Katjasta, ja Katja jo sanoikin Levinkalle\nja Borinkalle, että kun hän saa käsiinsä omaisuutensa, niin hän\nvälttämättömästi heti uhraa miljonan yhteiskunnan hyväksi.\n\n-- Ja sen miljonan käyttäjiksi varmaankin tulevat Levinka ja Borinka\nja koko heidän joukkonsa? kysäsi ruhtinas.\n\n-- Ei ole totta, ei ole totta; häpeä on puhua niin, isä! huudahti\ninnolla Alesha. -- Minä aavistan sinun ajatuksesi! Mutta tuosta\nmiljonasta meillä todella oli puhetta, ja kauan aikaa pohdittiin,\nkuinka se käytettäisiin. Viimein päätettiin, että ennen kaikkea\nyhteiskunnan valistamiseksi...\n\n-- Niin, minä en todellakaan ole tähän saakka tuntenut Katarina\nFeodorovnaa, huomautti ruhtinas ikäänkuin itsekseen, yhä samalla\nivallisella hymyllä. -- Minä, toisekseen, uskoin hänestä paljon,\nmutta tätä...\n\n-- Mitä tätä! keskeytti Alesha, -- mikä sinusta on niin kummaa? Että\nse menee vähän pois teidän järjestyksestänne? Ettei tähän saakka\nvielä kukaan ole uhrannut miljonaa, mutta hän uhraa? Sekös, vai mikä?\nMutta entäs, jos hän ei tahdo elää muiden kustannuksella, sillä\neläminen noilla miljoneilla on samaa, kuin elää muiden kustannuksella\n(minä sain sen vasta nyt tietää). Hän tahtoo olla hyödyksi isänmaalle\nja kaikille ja kantaa roponsa yhteiseksi hyväksi. Rovosta me jo\nmallilehdistä luimme, ja kun tuo ropo haiskahti miljonalta, niin eikö\nse olisikaan oikein? Ja mikä pitää yllä tuota kehuttua järkevyyttä,\njohon minä niin vahvasti uskoin? Miksi sinä, isä, noin katsot minuun?\nIkäänkuin näkisit minussa narrin, höperön! No, vähätpä siitä, olkoon\nhöperö! Jospa sinä, Natasha, olisit kuullut, mitä siitä Katja sanoi:\n\"äly ei ole pääasia, mutta se, mikä sitä ohjaa, -- luonne, sydän,\njalot ominaisuudet, kehitys\". Mutta pääasia siitä asiasta on olemassa\nBesmiginin nerokas lause. Besmigin -- se on Levinkan ja Borinkan\ntuttu, ja, meidän kesken sanottuna, nero ja todella genialinen\nnero! Vasta eilen hän sanoi puheen jatkoksi: \"hupsu, joka tunnustaa\nolevansa hupsu, ei enää ole hupsu!\" Kas sitä totuutta! Semmoisia\nlauseita saa häneltä yhä kuulla. Hän levittelee totuuksia.\n\n-- Todellakin genialista! huomautti ruhtinas.\n\n-- Sinä vain yhä pilkkaat. Mutta enhän minä ole milloinkaan mitään\nsemmoista kuullut, enkä koko teidän seurapiiriltänne myöskään koskaan\nkuullut. Teillä päinvastoin tuo kaikki ikäänkuin salataan aina vain\nalemmaksi maahan, että kaikki vartalot, kaikki nenät ehdottomasti\ntulisivat jonkinlaisten mittakaavojen, jonkinlaisten sääntöjen\nmukaisiksi, -- ikäänkuin se olisi mahdollista! Ikäänkuin se ei olisi\ntuhatta kertaa mahdottomampi, kuin se, mistä me puhumme ja mitä\nmietimme. Ja meitä kun vielä sitten nimitetään utopialaisiksi! Jospa\nkuulisit, kuinka he eilen minulle puhuivat...\n\n-- Mitä, mistä te puhutte ja mietitte? Kerrohan, Alesha, minä en\ntähän asti ole vielä oikein käsittänyt, sanoi Natasha.\n\n-- Yleensä kaikesta, mikä johtaa progressiivisiin tuloksiin,\nhumanisuuteen, rakkauteen; tuosta kaikesta puhutaan nykyisten\najankysymysten johdosta. Me puhumme julkisen sanan vapaudesta,\nalkavista reformeista, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan,\nnykyaikaisista toimimiehistä; me arvostelemme heitä, luemme. Mutta\npääasia on, että me lupasimme toisillemme olla keskenämme kokonaan\navomielisiä ja suoraan puhua toinen toisellemme kaikki omasta\nitsestämme, ollenkaan kainostelematta. Ainoastaan avomielisyys,\nainoastaan suorapuheisuus voi saavuttaa tarkoituksen. Sitä\nerittäinkin koettaa Besmigin toteuttaa. Minä kerroin siitä Katjalle,\nja hän on aivan samaa mieltä Besmiginin kanssa. Ja sen vuoksi me\nkaikki lupasimme Besmiginin johdolla toimia rehellisesti ja suoraan\nkoko elämämme ajan, ja mitä meistä puhutaankaan, kuinka meitä\ntuomitaankaan, -- ei hämmästyä mistään, ei hävetä innostustamme,\nviehätystämme, meidän erehdyksiämme, vaan mennä suoraan. Jos\nsinä tahdot, että sinua kunnioitetaan, niin ensiksi, ja se onkin\npääasia, kunnioita itse itseäsi, ainoastaan siten, ainoastaan itsesi\nkunnioittamisella sinä pakotat muutkin sinua kunnioittamaan. Niin\nsanoo Besmigin, ja Katja on aivan samaa mieltä. Yleensä me nyt\nsovittelimme vakaumuksiamme ja päätimme oppia tuntemaan itse itseämme\nerikseen, ja kaikki yhdessä jutella toinen toisellemme toinen\ntoisestamme...\n\n-- Mitä sekamelskaa se on! huudahti ruhtinas levottomasti. -- Ja ken\non tuo Besmigin? Ei, tätä ei sovi näin jättää...\n\n-- Mitä ei sovi jättää? puuttui taas puheeseen Alesha. -- Kuule,\nisä, minkä vuoksi minä siitä puhun nyt sinun läsnä ollessasi? Sen\nvuoksi, että tahdon ja toivon saattavani sinutkin meidän piiriimme.\nMinä siellä annoin lupauksen sinunkin puolestasi. Sinä naurat; no,\nsen minä arvasinkin, että sinä käyt nauramaan! Mutta kuule! Sinä\nolet hyvä, jalomielinen; sinä tulet käsittämään asiamme. Ethän sinä\ntunne, et ole nähnyt yhtäkään niistä ihmisistä, et kuullut heidän\nitsensä puhetta. Olkoon, että sinä tuosta kaikesta olet kuullut,\nolet kaikki oppinut, sinä olet hirveän oppinut; mutta heitä itseään\net ole nähnyt, et heillä käynyt, niin mitenkä sinä voit päättää\nheistä oikein! Sinä vain kuvittelet, että tiedät. Ei, käyppäs\nheillä, kuuntele heitä, ja sitten, -- ja sitten minä lupaan sinun\npuolestasi, että sinä tulet olemaan meidän miehiä! Mutta pääasia,\nminä tahdon käyttää kaikkia keinoja pelastaakseni sinut turmiosta\nsinun seurapiirissäsi, johon sinä olet niin kiintynyt, ja myöskin\nsinun tähänastisesta vakaumuksestasi.\n\nRuhtinas kuunteli tätä sanatulvaa ääneti ja mitä myrkyllisimmästi\nhymyillen, kiukku oli hänen kasvoillansa. Natasha tarkasti häntä\npeittelemättömällä inholla. Ruhtinas huomasi sen, mutta oli\nolevinaan, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan. Ja heti kun vaan\nAlesha päätti puheensa, alkoi ruhtinas äkkiä rajusti nauraa. Hän\noikein kaatui tuolin selkämää vasten, ikäänkuin ei olisi voinut\npysyä pystyssä. Mutta naurunsa oli kokonaan teeskenneltyä. Kyllin\nselvään huomasi, että hän nauroi vain sen vuoksi, jotta saisi mitä\nkovimmin loukata ja solvaista poikaansa. Alesha todella pahastuikin;\nkasvoillaan kuvastui ääretön suru. Mutta hän odotti kärsivällisesti,\nmilloin päättyy isänsä iloisuus.\n\n-- Isä, alkoi hän suruisesti, -- miksikä sinä naurat minulle? Minä\nlähestyin sinua suoraan ja avomielisesti. Jos minä sinun mielestäsi\npuhun tyhmyyksiä, ohjaa minua, mutta älä naura minulle. Ja mitä tässä\non naurettavaa? Sekö, mikä nyt on minulle pyhää, jaloa? No, olkoonpa,\nettä minä eksyn, älköön asia olko niin, olkoon se erehdystä, olkoon,\nettä minä olen höperö, niinkuin sinä monasti olet minua nimittänyt;\nmutta jos minä erehdynkin, niin erehdyn totisella, rehellisellä\nmielellä, minä en ole kadottanut jalomielisyyttäni. Minä olen\ninnostunut korkeista aatteista. Olkoot ne erehdyttäviä, mutta niiden\nperustus on pyhä. Olenhan minä sinulle sanonut, ettet sinä eikä\nyksikään teikäläisistä minulle ole vielä sanonut mitään semmoista,\njoka olisi minua ohjannut, viehättänyt itseänsä seuraamaan. Kumoa\nheidän mielipiteensä, sano minulle jotain parempaa, kuin he ovat\nsanoneet, ja minä seuraan sinua, mutta älä naura minulle, sillä se\nminua kovin pahoittaa.\n\nAlesha lausui tämän erinomaisen ylevästi ja totisen arvokkaasti.\nNatasha seurasi hänen puhettansa myötätuntoisuudella. Ruhtinas oikein\nihmetellen kuunteli poikaansa ja samassa muutti puhetapansa.\n\n-- En minä ollenkaan tahtonut loukata sinua, ystäväiseni, vastasi\nruhtinas, -- päinvastoin minä säälin sinua. Sinä valmistaudut\nottamaan semmoisen askeleen elämässäsi, jolloin sinun olisi jo aika\njättää kevytmielinen poikamaisuus. Se on minun ajatukseni. Minä\nnauroin tahtomattani, enkä ollenkaan tahtonut sinua loukata.\n\n-- Miksikä se minusta tuntui siltä? pitkitti Alesha katkeralla\nmielellä. -- Miksi minä jo kauan olen ollut huomaavinani, että sinä\nolet minulle vihainen, kylmän ivallinen, etkä kuni isä pojallensa?\nMiksi minusta tuntuu, että jos minä olisin sinun sijassasi, en minä\nniin loukkaavasti ivaisi omaa poikaani, niinkuin sinä minua nyt.\nKuule: selvittäkäämme välimme nyt heti avomielisesti, selvittäkäämme\nainaiseksi, niin ettei jäisi minkäänlaista väärinkäsitystä. Ja...\nminä tahdon sanoa koko totuuden: kun minä tulin tänne, tuntui\nminusta, että täälläkin on tapahtunut jokin hämminki; minä olisin\njotenkin muuten odottanut kohtaavani teidät yhdessä. Niinkö, vai\nei? Jos niin on, niin eikö ole parasta, että jokainen tuo ilmi\najatuksensa? Kuinka paljon pahaa voikaan välttää, jos vain on\navomielinen!\n\n-- Puhu, puhu, Alesha! sanoi ruhtinas. -- Se, mitä sinä meille\nehdottelet, on hyvin viisasta. Ehkäpä juuri siitä olisi pitänyt\nalkaakin, lisäsi hän katsahdettuaan Natashaan.\n\n-- Älkää vihastuko minulle, jos olen avomielinen, alkoi Alesha. --\nSinä itse tahdot sitä, itse vaadit siihen. Kuule. Sinä suostuit\navioliittooni Natashan kanssa; sinä annoit meille sen onnen ja sen\nvuoksi voitit oman itsesi. Sinä olit jalomielinen, ja jokainen meistä\nantoi arvon jalolle työllesi. Mutta miksikä sinä nyt ikäänkuin\nilkkuen alati viittailet minulle siihen suuntaan, että minä vielä\nolen naurettava poikanulikka enkä ollenkaan sovellu aviomieheksi;\neikä siinä kaikki, sinä ikäänkuin tahdot saattaa minut naurun\nalaiseksi, masentaa, ikäänkuin mustata minut Natashan kuullen. Sinä\nolet hyvin suuresti mielissäsi, jos milloin voit jollakin osottaa\nminut naurettavalta kannalta; tätä minä en huomannut vain nyt, mutta\njo kauan ennen. Sinä ikäänkuin nimenomaan jossain tarkoituksessa\ntahdot näyttää meille, että avioliittomme on naurettava, tyhmä, ja\nettemme me toisillemme sovi. Todellakin, sinä ikäänkuin et itsekään\nusko sitä, mitä meille määräät; ikäänkuin pitäisit sitä pilana,\nhuvittavana päähänpistona, jonkinlaisena naurettavana ilveilynä... En\nvain tämänpäiväisistä sanoistasi ole saanut tämmöistä käsitystä. Jo\nsinä iltana, tiistaina, kun palasin täältä luoksesi, kuulin sinulta\nmuutamia kummallisia lauseita, jotka minua ihmetyttivät, vieläpä\npahoittivatkin mieltäni. Keskiviikkonakin, matkaan lähteissäsi, teit\nsinä samoin muutamia viittauksia nykyisestä asemastamme, sanoit\nNatashastakin -- ei loukkaavasti, päinvastoin, mutta kumminkaan ei\nsillä tapaa, kuin minä olisin tahtonut sinulta kuulla, sanoithan\njotenkin liian keveästi, ikäänkuin rakkaudetta, ilman oikeata\nkunnioitusta häntä kohtaan... Sitä on vaikea selittää, mutta\nlausumistapa oli selvä; sydän tuntee semmoisen. Sano nyt minulle,\nettä minä olen erehtynyt. Saa minut uskomaan toista, rohkaise minua\nja ... ja Natashaa, sillä sinä loukkasit häntäkin. Minä arvasin sen\njo ensi katseesta, kun tänne tulin...\n\nAlesha lausui tämän innolla ja pontevasti. Natasha kuunteli häntä\njonkinlaisella juhlallisuudella ja, kokonaan liikutuksen valtaamana,\nhohtavin kasvoin, lausui itsekseen tuon puheen kestäessä: \"niin,\nniin, niin se on\"! Ruhtinas tuli hämilleen.\n\n-- Ystäväiseni, vastasi hän, -- minä tietysti en voi kaikkea muistaa,\nmitä sinulle olen puhunut; mutta tuntuu hyvin kummalliselta, että\nsinä sillä tapaa ymmärsit sanani. Minä olen valmis tekemään kaiken\nvoitavani, saadakseni sinut tuosta vakuutuksestasi luopumaan. Jos\nminä nyt nauroinkin, niin on se ymmärrettävissä. Sanon sinulle,\nettä naurullani minä tahdoin peittää katkeran tunteeni. Kun minä\najattelen nyt, että sinä aiot pian tulla aviomieheksi, niin se\ntuntuu nyt minusta kokonaan mahdottomalta, mielettömältä, ja, älä\npahastu, naurettavaltakin. Sinä moitit minua tuosta naurusta, mutta\nminä sanon, että se kaikki on sinun tähtesi. Minä syytän itseänikin:\nehkä minä pidin vähän vaaria sinusta viime aikana ja sen vuoksi\nvasta nyt, tänä iltana, sain tietää, mihin sinä voit kelvata. Nyt\nminä vapisen, kun ajattelen tulevaisuuttasi Natalia Nikolajevnan\nkanssa: minä olen kiirehtinyt; minä huomaan, ettette ollenkaan\nole toistenne kaltaisia. Rakkaus aina laimenee ja katoaa, mutta\nerilaisuus jää ijäksi. Minä en huoli puhuakaan sinun kohtalostasi,\nmutta ajatteleppas, jos sinulla vain on rehelliset tarkoitukset,\nviet sinä kanssasi turmioon myöskin Natalia Nikolajevnan, suorastaan\ntuhoon saatat! Tässä sinä nyt puhuit kokonaisen tunnin rakkaudesta\nihmiskuntaa kohtaan, vakuutusten jaloudesta, jaloista ihmisistä,\njoihin tutustuit; mutta kysyppäs Ivan Petrovitshilta, mitä minä\nhänelle sanoin äsken, kun nousimme tänne neljänteen kerrokseen noita\ninhottavia rappuja myöten ja pysähdyimme tuonne oven taakse, kiittäen\nJumalaa elämämme ja jalkaimme pelastuksesta? Tiedätkös, mimmoinen\najatus tuli heti mieleeni? Minä ihmettelin, kuinka sinä voit, niin\npaljon kuin rakastatkin Natalia Nikolajevnaa, kuinka voit sallia,\nettä hän asuu tällaisessa huoneessa? Mitenkä sinä et arvannut,\nettä jos sinulla ei ole varoja, jos sinulla ei ole kykyä täyttää\nvelvollisuuksiasi, niin ei sinulla ole oikeutta olla aviomiehenäkään,\nei ole oikeutta ottaa päällesi mitään velvollisuuksia. Ei rakkaus\nyksin riitä; rakkaus näkyy töissä; mutta sinä ajattelet näin: \"vaikka\nkärsikin kanssani, mutta elä kanssani\", -- sehän ei ole humaanista,\nse ei ole jalomielistä! Puhua yleisestä rakkaudesta, innostua\nyleisihmisellisistä kysymyksistä ja samalla tehdä rikoksia rakkautta\nvastaan, eikä edes huomata rikoksia -- se on käsittämätöntä! Älkää\nkeskeyttäkö minua, Natalia Nikolajevna, sallikaa minun lopettaa;\nminulla on kovin karvas mieli, ja minun täytyy saada puhua loppuun.\nSinä puhuit, Alesha, että näinä päivinä sinua viehätti kaikki se,\nmikä on jaloa, kaunista, rehellistä, ja soimasit minua, ettei meidän\nseurapiirissämme ole semmoisia viehätyksiä, mutta vain kuivaa\njärkisyyttä. Katsos: viehättyä ylevästä ja kauniista ja sen jälkeen,\nmitä tapahtui täällä tiistaina, unohtaa neljänä päivänä se, jonka,\nkuten luulisi, pitäisi olla kallein sinulle maailmassa! Vieläpä\nkerroit kiistelyistäsi Katarina Feodorovnan kanssa, että Natalia\nNikolajevna niin paljon rakastaa sinua, on niin jalosydämminen,\nettä antaa käytöksesi anteeksi. Mutta millä oikeudella sinä luotat\ntuohon anteeksi saantiin niin vahvasti, että ehdotat vedon panoa?\nEtköhän sinä kertaakaan ajatellut, kuinka paljon kärsimyksiä,\nkatkeria ajatuksia, epäilyksiä, epäluuloja sinä näinä päivinä\nsaatoit Natalia Nikolajevnalle? Senkö vuoksi, että siellä sinua\nviehättivät jotkin uudet aatteet, olisi sinulla oikeus laimin lyödä\nensimäinen velvollisuutesi? Suokaa anteeksi, Natalia Nikolajevna,\netten minä pitänyt lupaustani. Mutta nykyinen asia on tärkeämpi tuota\nlupausta: te tulette sen käsittämään... Tiedätkös, Alesha, että minä\ntapasin Natalia Nikolajevnan semmoisissa kärsimyksissä, että niistä\nhyvin ymmärtää, millaiseksi helvetiksi sinä hänelle muutit nämät\nneljä päivää, joiden päinvastoin olisi pitänyt olla hänen elämänsä\nparhaimpia päiviä. Moinen käytös toiselta puolen ja -- sanoja,\nsanoja, sanoja vain toiselta ... enkö minä olisi oikeassa! Ja kaiken\ntämän jälkeen sinä voit syyttää minua, kun itse kokonaan olet syypää?\n\nRuhtinas päätti puheensa. Hän viehättyi kaunopuheliaaksi eikä voinut\nmeiltä salata riemuansa. Kun Alesha kuuli Natashan kärsimyksistä\nmainittavan, katsahti hän suruisesti Natashaan, mutta Natasha oli jo\ntehnyt päätöksensä.\n\n-- Älä huoli, Alesha, surra, virkkoi Natasha, -- toiset ovat\nsyyllisempiä sinua. Istu ja kuuntele, mitä nyt aion sanoa isällesi.\nOn jo aika lopettaa tämä!\n\n-- Puhukaa, Natalia Nikolajevna, ehätti ruhtinas sanomaan: --\npyydän sydämmestäni teiltä sitä! Olen jo kaksi tuntia kuullut siitä\narvoituksia. Tämä käy sietämättömäksi, ja, täytyypä minun sanoa, en\nodottanut täällä tämmöistä vastaanottoa.\n\n-- Ehkä; sillä te luulitte lumoavanne meidät sanoilla, niin ettemme\nhuomaisikaan teidän salaisia tarkoituksianne. Mitäpä teille\nselittäisin! Tehän itse tiedätte kaikki ja ymmärrätte kaikki.\nAlesha on oikeassa. Suurin ja ensimäinen halunne on -- saada meidät\neroitetuiksi. Jo kauan ennen melkein ulkoa tiesitte kaikki, mitä\ntäällä tapahtuu tuon tiistai-illan jälkeen, ja laskitte kaikki\nkuten viisi sormeanne. Minä jo sanoin teille, ettette todella pidä\nminua sinä, minä sanotte pitävänne, ettekä katso aikomaamme liittoa\ntotiselta kannalta. Te teette meistä pilaa; te pelaatte omaa peliänne\nja teillä on varma päämaali. Pelinne on varma. Alesha oli oikeassa\nsanoessaan, että te pidätte tätä kaikkea pilanäytelmänä. Teidänhän\npäinvastoin tulisi iloita eikä moittia Aleshaa, sillä aavistamatta\nmitään täytti hän kaiken sen, mitä te häneltä toivoittekin, ehkäpä\nvielä enemmänkin.\n\nMinä kivetyin hämmästyksestä. Niin, minä luulinkin, että tänä\niltana tapahtuu jokin katastrofi. Mutta Natashan liian jyrkkää\navomielisyyttä ja salaamatonta halveksivaa värettä äänessään minä\nmitä suurimmasti kummastelin. Hän siis todellakin jotain tiesi,\najattelin, ja päätti kohta panna toimeen räjähdyksen. Ehkäpä hän\nmalttamattomana odotti ruhtinaan tuloa, jotta saisi yhdellä kertaa\nsanoa hänelle kaiken. Ruhtinas kalpeni hiukan. Aleshan kasvoilla\nnäkyi naivista pelkoa ja uuvuttavaa odotusta.\n\n-- Muistakaa, mistä te nyt juuri minua syytitte, huudahti ruhtinas,\n-- ja edes hiukan miettikää sanojanne. Minä en ymmärrä tästä mitään.\n\n-- Ahaa! Te ette siis tahdo ymmärtää muutamasta sanasta, sanoi\nNatasha, -- hänkin, Alesha, käsitti teidät samalla tapaa, kuin\nminä, emmekä me siitä ole neuvotelleet, emme edes tavanneet\ntoisiamme! Hänestäkin tuntuu, että te pelaatte kanssamme halpaa,\nsolvaavaa peliä, mutta hänpä rakastaa teitä ja luottaa teihin, kuten\njumaluuteen.\n\nTe ette huolinut olla hänen suhteensa varovampi, viekkaampi;\nluotitte siihen, ettei hän huomaa. Mutta hänellä on herkkä, hellä ja\nvastaanottavainen sydän, ja teidän sananne, teidän lausumistapanne,\nkuten hän sanoo, jäivät hänen sydämmeensä...\n\n-- Ei, en ymmärrä mitään! toisti ruhtinas kääntyen minuun mitä\nkummastuneimman näköisenä, ikäänkuin olisi kutsunut minut\ntodistajaksi. Hän oli ärtynyt ja kiivaili. -- Te olette epäilevä,\nolette levoton, pitkitti ruhtinas kääntyen Natashaan, -- ei muuta\nmitään, kuin että te olette mustasukkainen Katarina Feodorovnalle ja\nsiksi olette valmis syyttämään koko maailmaa ja minua enin kaikista...\nja sallikaakin sanoa kaikki: kummallisen käsityksen voi saada\nteidän luonteestanne... En ole tottunut moisiin kohtauksiin; en\nhetkeksikään jäisi tänne tämän jälkeen, jos ei poikani etu olisi\nkysymyksessä... Minä yhä vielä odotan, ettekö näkisi hyväksi antaa\nselitystä?\n\n-- Te vain siis yhä olette itsepäinen, ettekä tahdo ymmärtää\nmuutamasta sanasta, huolimatta siitä, että sen kaiken hyvin hyvästi\nulkoa osaatte? Vaaditteko välttämättömästi, että minä sanoisin teille\nsuoraan kaikki?\n\n-- Sitähän minä odotankin.\n\n-- Hyvä, kuulkaa siis, huudahti Natasha säihkyvin silmin, -- minä\nsanon kaikki, kaikki!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHän nousi ja alkoi seisoaltaan puhua, liikutukseltaan sitä ollenkaan\nhuomaamatta. Koko näytös muuttui hyvin juhlalliseksi.\n\n-- Muistelkaa itse tiistaisia sanojanne, alkoi Natasha. -- Te\nsanoitte: minä tarvitsen rahaa, tasaisia teitä, merkitystä ylhäisissä\npiireissä, -- muistatteko?\n\n-- Muistan.\n\n-- No, niinpä, siis, saadaksenne rahaa, saavuttaaksenne kaikkea\netsimäänne edistystä, jotka käsistänne pois luistivat, tulitte te\ntänne tiistaina ja keksitte tuon kosimisen siinä uskossa, että tuo\nilveily auttaa teitä tavottamaan sen, mikä teiltä pois luisti.\n\n-- Natasha, huudahdin minä, -- ajattele, mitä sinä sanot!\n\n-- Ilveily, edut! lausui ruhtinas hyvin loukatulla arvollisuudella.\n\nAlesha istui tuskan nujertamana, mitään käsittämättä.\n\n-- Niin, niin, älkää keskeyttäkö minua, minä päätin sanoa kaikki,\njatkoi kiihoittuneena Natasha. -- Te muistatte; Alesha ei totellut\nteitä. Kokonaisen puolen vuoden ajan te koetitte voimianne\nvieroittaaksenne hänet minusta. Hän ei taipunut tahtoonne. -- Ja\nnyt äkkiä tuli hetki, kun ei aika enää sietänyt odotusta. Päästää\ntilaisuus ohi, samoin morsian, rahat, pääasia -- rahat, kokonaista\nkolme miljonaa myötäjäisiä voivat luistaa teiltä kautta sormienne.\nJäi ainoa keino: että Alesha rakastuisi siihen, jonka te hänelle\nmorsiameksi olitte valinnut; te ajattelitte: jos rakastuu, niin\nehkäpä jättää minut...\n\n-- Natasha, Natasha! mitä sinä sanot, huudahti tuskallisesti Alesha.\n\n-- Ja niin te teittekin, pitkitti Natasha, huolimatta Aleshan\nkeskeyttämisestä, -- mutta -- taas tässäkin sama, entinen juttu!\nKaikki voisi käydä hyvin, mutta minä olen haittana! Yksi seikka voi\nvaan tuottaa teille toivoa: te, kuten kokenut ja viekas ihminen\nainakin, ehkä jo silloin huomasitte, että Aleshasta toisinaan tuntui\nikäänkuin raskaalta entinen kiintymyksensä. Te ette voinut olla\nhuomaamatta, että hän alkaa minua hylkiä, tuntea ikävää, viisin\npäivin olla luonani käymättä. Ehkäpä ikävystyy kokonaan ja hylkääkin,\nkun äkkiä tiistaina Aleshan päättävä teko hämmästytti teidät\nkokonaan. Mitä oli teidän tehtävä!...\n\n-- Sallikaapas, huudahti ruhtinas, -- päin vastoin tuo tosiasia...\n\n-- Minä sanon, keskeytti jyrkästi Natasha, -- te kysyitte itseltänne\nsinä iltana: \"mitä nyt on tehtävä?\" ja päätitte sallia poikanne ottaa\nminut vaimokseen, ei todellisuudessa, mutta niin vain, _sanoilla_,\nsaadaksenne vaan hänet rauhoittumaan. Hääpäivän, ajattelitte, voi\nsiirtää mihin asti tahansa, mutta uusi rakkaus on jo alkanut, te\nsen huomasitte. Ja niinpä siis tuolle uuden rakkauden alulle te\nperustittekin kaiken tulevaisuuden toiveenne.\n\n-- Romaanit, romaanit, lausui ruhtinas puoliääneen, ikäänkuin\nitsekseen, -- yksinäisyys, haaveilut ja romaanien lukeminen!\n\n-- Niin, juuri tuohon uuteen rakkauteen te kaiken toivonne\nperustitte, toisti Natasha kuulematta ja välittämättä ruhtinaan\nsanoista, ollen kuni kuumeessa ja yhä kiihtyvällä innolla\npitkittäen, -- ja millaiset edellykset tuolle uudelle rakkaudelle!\nSehän alkoi jo silloin, kun Alesha vielä ei tuntenut tuon tytön\nkaikkia ominaisuuksia. Juuri silloin, kun hän tuona iltana avaa\nsydämmensä tuolle tytölle, ilmoittaa, ettei voi häntä rakastaa,\nsillä velvollisuus ja toinen rakkaus sen estävät häneltä, -- tuo\ntyttö ilmaisee äkkiä hänelle niin paljon jaloutta, niin paljon\nmyötätuntoisuutta häntä ja kilpailijatansa kohtaan, niin paljon\nsydämmellistä anteeksiantoa, että Alesha, vaikka tunsikin tytön\nkauniiksi, ei tähän saakka voinut otaksuakaan, että hän olisi niin\nihana! Alesha silloin tultuaan minun luokseni, ei muusta puhunutkaan,\nkuin Katarina Feodorovnasta; niin suuresti oli hän Aleshaa\nhämmästyttänyt. Siispä jo huomenna täytyi hänen välttämättömästi\nsaada tavata uudestaan tuo ihana olento, vaikkapa vain yksistään\nkiitollisuuden tunteen kehoittamana. Ja miksikä ollakaan menemättä\nhänen luoksensa? Eihän tuo entinen enää kärsi, hänen kohtalonsa on\nratkaistu, onhan hänelle luvattu koko elämän aika, miksei tälle\nmuutama hetkinen... Ja olisipa tuo Natasha kovin mustasukkainen, jos\nnoiden muutaman hetkisen tähden olisi luulevainen. Ja niin tuolta\nNatashalta anastetaan huomaamatta päivä, toinen, kolmas... Tällä\najalla tuo tyttö osottautuu hänelle kokonaan odottamattomassa,\nuudessa valossa; hän on niin jalomielinen, innostunut ja samalla niin\nnaivisen lapsellinen ja siinä niin yhtäläinen luonteeltaan Aleshan\nkanssa. He vannovat toisilleen ystävyyttä, veljeyttä, eivät lupaa\nelämässään erota. _\"Jonkun viisi- kuusituntisen puhelun\"_ aikana koko\nsielunsa on valmis ottamaan vastaan uusia tunteita ja koko sydämmensä\nantautuu. Tulee viimein aika, -- niin te ajattelette -- Alesha vertaa\nentistä rakkauttansa uuteen rakkauteensa, vertaa niitä vereksiin\ntunnelmiinsa: tuolla on kaikki tuttua, jokapäiväistä; tuolla ollaan\nniin totisia, vaativaisia; tuolla ollaan mustasukkaisia, moititaan,\nkyynelöidään. Mutta jos käydäänkin hänen kanssaan leikkimään,\npelailemaan, niin se ei tapahdu kuni vertaisen kanssa, vaan kuni\nlapsen ... mutta pääasia: kaikki on niin vanhaa, tunnettua...\n\nKyyneleet ja katkera puistutus ahdistivat Natashaa, mutta hän pidätti\nne vielä hetkiseksi.\n\n-- Mitäpäs sitten? Sitten vain aikaa; eihän häät Natashan kanssa ole\nmäärätyt heti vietettäviksi; aikaa on paljon ja kaikki muuttuu...\nSillä aikaa tekevät teidän sananne, viittauksenne, selityksenne,\nkaunopuheliaisuutenne tehtävänsä... Saahan valehdellakin tuosta\nharmillisesta Natashasta, saa esittää hänet niin epäedullisessa\nvalossa ja ... kuinka se kaikki päättyy on tietämätöntä, mutta voitto\non oleva teidän! Alesha! Älä syytä minua, ystäväiseni! Älä sano,\netten minä ymmärrä rakkauttasi ja en osaa sille antaa täyttä arvoa.\nTiedänhän minä, että sinä nytkin rakastat minua ja ehkäpä et nyt\nkäsitä valituksiani. Minä tiedän tehneeni kovin, kovin pahoin, kun\nnyt kaiken tämän toin ilmi. Mutta minkä minä sille voin, jos minä\nsen kaiken ymmärrän ja yhä enemmän rakastan sinua ... kokonaan ...\nmielettömästi!\n\nHän peitti käsillään kasvonsa, heittäytyi tuolille ja alkoi itkeä\nkuni lapsi. Huudahtaen kiirehti Alesha hänen luoksensa. Alesha ei\nkoskaan voinut kyynelittä nähdä Natashan kyyneleitä.\n\nNäytti siltä, että Natashan itku pelasti ruhtinaan pulasta:\nNatashan kaiken innostuksen tuon pitkän selityksen kestäessä,\nkaiken ruhtinasta kohdanneen katkeruuden, joka jo paljaasta\nsäädyllisyydestä olisi pakottanut loukkaantumaan, tämän kaiken voi\nnyt selittää mielettömän mustasukkaisuuden tuottamaksi, tai loukatun\nrakkauden taikka sairauden saattamaksi. Tulipa sen johdosta osottaa\nmyötätuntoisuuttansa.\n\n-- Rauhoittukaa, Natalia Nikolajevna, lohdutteli ruhtinas, -- tämä\nkaikki johtuu kiihkeydestä, mietiskelemisestä, yksinäisyydestä... Te\nolitte kovin pahastunut Aleshan kevytmielisen käytöksen vuoksi...\nMutta eihän se häneltä ollut muuta, kuin kevytmielisyyttä. Tärkein\nseikka, josta te erittäin huomautitte, tiistainen tapahtuma, olisi\npikemmin oleva todisteena teille hänen rajattomasta kiintymyksestään\nteihin, mutta te päinvastoin ajattelitte...\n\n-- Oi, älkää puhuko minulle, älkää edes nyt minua piinatko! keskeytti\nNatasha katkerasti itkien. -- Minulle sanoi sydämmeni kaikki, ja\njo aikaa sitten sanoikin! Luuletteko te todellakin, etten minä\nymmärrä, että Aleshan entinen rakkaus on ohi mennyttä. Täällä, tässä\nhuoneessa, yksin ... kun hän jätti, unehutti minut ... minä kaikki\nnuot hetket elin ... kaikki punnitsin... Mitäpäs minä olisinkaan\nvoinut tehdä! Minä en syytä sinua, Alesha... Miksikä te minulle\nvalehtelette? Luuletteko te oikein todella, etten minä ole koettanut\nitse itselleni valehdella!... Oi, niin usein, niin monasti! Enkö minä\nolisi ottanut huomioon hänen äänensä jokaista värettä? Enkö minä\nolisi oppinut lukemaan hänen kasvoistansa, hänen silmistänsä? Kaikki,\nkaikki on murtunut, kaikki kuollut, haudattu... Oi, minua onnetonta!\n\nAlesha, polvillaan ollen hänen edessään, myöskin itki.\n\n-- Niin, niin, se on minun syytäni! Kaikki se on minun tähteni! sanoi\nAlesha itkunsa välistä.\n\n-- Ei, älä syytä itseäsi, Alesha ... sen ovat muut meidän\nvihollisemme tehneet. Se on heidän työtään ... heidän!\n\n-- Mutta sallikaahan minun viimeinkin, alkoi ruhtinas hiukan\nmaltittomana, -- millä perusteella te minun syykseni luette kaikki\nnuo ... rikokset? Nehän ovat vain teidän arvelultanne, jotka eivät\nole mitenkään todistettuja...\n\n-- Todistuksia! huudahti Natasha, nousten äkkiä seisomaan, -- te\ntahdotte todistuksia, te kavala ihminen! Te ette voinut, ette\nsaattanut muuten toimia tullessanne tänne tarjouksinenne! Teidän\ntäytyi rauhoittaa poikaanne, nukuttaa hänen omatuntonsa, jotta hän\nvapaammin ja rauhallisemmin kokonaan antautuisi Katjalle; muuten hän\naina olisi muistellut minua, ei olisi myöntynyt ehdotukseenne, mutta\nte kyllästyitte odottamaan. Mitä, eikö se ole tosi?\n\n-- Täytyypä minun tunnustaa, vastasi ruhtinas katkera iva-hymy\nhuulillaan, -- jos minä olisin tahtonut teitä pettää, olisin minä\ntodellakin niin tehnyt; te olette hyvin ... teräväjärkinen, mutta\nensin täytyy näyttää toteen ja vasta silloin loukata ihmisiä moisilla\nsyytöksillä...\n\n-- Näyttää toteen! Entäs koko teidän entinen käytöksenne, kun\nte koetitte ryöstää Aleshaa minulta! Se, joka neuvoo poikaansa\nhalveksimaan ja leikkimään tämmöisillä velvollisuuksilla maallisten\netujen vuoksi, rahan tähden, -- se turmelee hänet! Mitä te äsken\npuhuitte rapuista ja huonosta asunnosta? Ettekö te itse lakkauttaneet\nrahat, jotka ennen hänelle annoitte, pakottaaksenne meitä puutteella\nja nälällä eroon? Teidän syystänne on tämmöinen asunto, tämmöiset\nrappuset, ja te syytätte nyt häntä, te, ulkokullattu ihminen!\nJa mistä te äkkiä saitte silloin, sinä iltana, semmoisen innon,\nsemmoisia uusia, teille kokonaan vieraita vakuutuksia? Ja minkä\nvuoksi minä teille tulin niin tarpeelliseksi? Minä astuskelin täällä\nnämä neljä päivää; minä tarkoin mietiskelin kaikki, punnitsin kaikki,\njokaisen teidän sananne, kasvojenne ilmeen, ja tulin vakuutetuksi,\nettä se kaikki oli teeskentelyä, kaikki solvaavaa, halpamielistä, ja\nkelvotonta ilveilyä, narripeliä... Minä tunnen teidät, kauan aikaa\nolen tuntenut! Joka kerta, kun Alesha tuli teidän luotanne, arvasin\nminä hänen kasvoiltansa, mitä olitte hänelle puhuneet, vakuuttaneet;\nkaiken vaikutuksenne häneen olen oppinut tuntemaan! Ei, ette te minua\nvoi pettää! Ehkä teillä on vielä joitakin tarkoituksia, ehkäpä minä\nen vielä kaikkein tärkeintä sanonutkaan; sama se! Te olette pettänyt\nminua -- se on pääasia! Se teille pitikin suoraan vasten kasvoja\nsanoa!\n\n-- Sekö vain? Siinäkö koko todisteet? Mutta ajatelkaa, te raivoisa\nnainen: sillä tempullahan (kuten te nimitätte tiistaillista\ntarjoustani) minä liian paljon sidoin itseäni. Se olisi ollut liian\nkevytmielistä minulle...\n\n-- Millä, millä te sidoitte itseänne? Mitä teille merkitsee\npettää minua? Ja mitä muka on sortaa jotain tyttöä! Hän hän on\nonneton karkulainen, isänsä hylkäämä, turvaton, _itsensä uhrannut,\nepäsiveellinen!_Maksaako vaivaa hänen suhteensa kursailla, jos tuo\nilveily voi tuottaa vaikkapa jonkunkaan, vaikkapa pienimmänkään\nhyödyn!\n\n-- Mihinkä asemaan te itsenne asetatte, Natalia Nikolajevna,\najatelkaapas! Te ehdottomasti väitätte, että minä olen teitä\nloukannut. Mutta tuo loukkaus on niin törkeä, niin halpamainen, etten\nminä ymmärrä, kuinka voi sitä edes otaksua, sitä vähemmin pysyä siinä\nväitteessä.\n\nTäytyy olla jo kaikkeen totutettu, että niin helpolla voi sitä\nluulla, älkää panko pahaksenne. Minä luulen olevani oikeassa\nmoittiessani teitä, sillä tehän ärsytätte poikaani minua vastaan: jos\nhän ei jo nyt noussut minua vastaan, niin sydämmensä kumminkin on\nminua vastaan...\n\n-- Ei, isä, ei! huudahti Alesha, -- jos minä en noussut sinua\nvastaan, niin uskon, ettet sinä voinut solvata, enkä voikaan uskoa\nmahdolliseksi, että niin saattaa solvata!\n\n-- Kuuletteko? huudahti ruhtinas.\n\n-- Natasha, minä se olen kaikkeen syypää, älä syytä häntä. Se on\nsyntiä ja kauheata!\n\n-- Kuuletko, Vanja? Hän on jo minua vastaan! huudahti Natasha.\n\n-- Jo on kyllä! sanoi ruhtinas, -- täytyy lopettaa tämä ikävä\nnäytelmä. Tämä sokea ja raivoisa mustasukkaisuuden puuska, mikä on\nmennyt yli kaikkien rajojen, kuvaa minulle aivan uudessa valossa\nteidän luonteenne. Olen saanut varoituksen. Olemme kiirehtineet,\ntodellakin kiirehtineet. Te ette edes huomaakaan, mitenkä minua\nloukkasitte; teidän mielestänne ei se merkitse mitään. Olemme\nkiirehtineet ... kiirehtineet ... tietysti sanani täytyy pysyä\npyhänä, mutta ... minä olen isä ja toivon onnea pojalleni...\n\n-- Te otatte sananne takaisin, huudahti Natasha mitä kiihkeimmin,\n-- olette mielissänne saamastanne tilaisuudesta! Mutta tietäkää,\nettä minä itse jo kaksi päivää tätä ennen, täällä, yksinäni, päätin\nvapauttaa poikanne lupauksestansa, ja nyt sen sanon uudestaan\nkaikkien kuullen. Minä kieltäyn!\n\n-- Se on, ehkä te tahdotte herättää hänessä hänen kaiken entisen\nlevottomuutensa, velvollisuuden tunteen, kaiken \"ikävän omiin\nvelvollisuuksiinsa\" (kuten te äsken nimititte), tarkoituksessa\nsillä uudestaan kiinnittää hänet itseenne entisekseen. Sehän on\nteidän teorianne mukaista; sen vuoksi minä niin puhunkin; mutta jo\nriittää; aika ratkaiskoon. Minä tahdon odottaa levollisempaa hetkeä,\nselittääkseni teille kantani. Minä toivon, ettemme me kokonaan\nkatkaise suhteitamme. Samoin toivon myöskin, että te opitte paremmin\narvostelemaan minua. Jo tänään päätin ilmoittaa teille suunnitelmani\nvanhempienne suhteen, josta te olisitte huomannut ... mutta kyllin\nnyt! Ivan Petrovitsh, lisäsi ruhtinas lähestyen minua, -- nyt enemmän\nkuin koskaan on minulle suuresta arvosta tutustua kanssanne likemmin,\npuhumattakaan siitä, että se on ollut toivoni jo kauan aikaa.\nToivon, että te ymmärrätte minut... Näinä päivinä tulen luoksenne;\nsallittehan sen?\n\nMinä kumarsin. Minustakin tuntui, ett'en enää voi välttää hänen\ntuttavuuttansa. Hän puristi kättäni, ääneti kumarti Natashalle ja\nläksi pois, ollen muka hyvin loukkaantunut.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHetkisen aikaa pysyimme kaikki ääneti. Natasha istui ajatuksissaan,\nmurheisena ja lannistuneena. Koko hänen energiansa oli kerrassaan\nkadonnut. Hän tuijotti suoraan eteensä mitään näkemättä, ikäänkuin\nolisi unohtanut itsensä, ja piteli Aleshan kättä omassaan. Alesha\nitki suruansa hiljaa, toisinaan katsahtaen Natashaan aralla\nuteliaisuudella.\n\nLopulta alkoi Alesha arasti lohdutella Natashaa, pyyteli häntä\nolemaan suuttumatta, syytti itseänsä; hyvin huomasi, että hän hyvin\nmielellään tahtoi tehdä isänsä syyttömäksi ja että juuri se asia oli\nerittäin hänen sydämmellänsä; useamman kerran hän alkoi siitä puheen,\nmutta ei uskaltanut selvään ilmaista ajatustansa peläten herättää\nuudestaan Natashan suuttumusta. Hän vannoi Natashalle ainaista,\nmuuttumatonta rakkautta ja innolla puolustihe kiintymyksestään\nKatjaan; lakkaamatta toisti, että hän rakasti Katjaa, sisarenansa,\nniinkuin rakasta, hyvää sisarta, jota ei voi kokonansa hyljätä; että\nse olisikin tyhmästi ja armottomasti tehty häneltä, ja yhä vain\nvakuutti, että jos Natasha oppii tuntemaan Katjan, niin he kumpikin\nheti tulevat ystävyksiksi, eivät milloinkaan erkane, ja silloin ei\nenää tule olemaan millaisiakaan väärinkäsityksiä. Tuo tuuma häntä\nerinomaisesti miellytti. Poika parka ei ensinkään valehdellut. Hän\nei ymmärtänyt Natashan pelkoa, eikä muutenkaan yleensä ymmärtänyt,\nmitä äskettäin Natasha oli ruhtinaalle puhunut. Sen hän käsitti, että\nhe olivat riitaantuneet, ja se, se juuri erittäin, painoi kuni kivi\nhänen sydäntänsä.\n\n-- Syytätkö sinä minua isäsi vuoksi? kysäsi Natasha.\n\n-- Voinko minä sinua syyttää, vastasi hän katkeralla mielellä, -- kun\nolen itse kaikkeen syypää? Minähän se sinut saatoin noin vihastumaan,\nja vihassasi sinä isääni syytit, sillä sinä tahdot minua puolustaa:\nsinä aina puolustat minua, vaikk'en minä sitä ansaitse. Tuli löytää\nsyyllinen, sinäpä ajattelitkin, että se oli hän. Mutta hän, oikein\ntotta, ei ole syyllinen! huudahti Alesha innostuksella. -- Sitäkö\nvarten hän tänne tuli! Sitäkö osasi odottaa!\n\nMutta huomattuaan, että Natasha katsoo häneen surullisesti ja\nmoittivasti, hän samassa peljästyi.\n\n-- En, en minä tahdo puhua siitä, suo anteeksi, sanoi hän. -- Minä\nolen syypää kaikkeen!\n\n-- Niin, Alesha, lausui Natasha katkeralla mielellä. -- Nyt on\nisäsi astunut välillemme ja häirinnyt kaiken rauhamme, häirinnyt\nsen elinijäksemme. Sinä olet aina luottanut minuun enemmän, kuin\nkehenkään muuhun; nyt on hän vuodattanut sinun sydämmeesi epäluulon\nminua vastaan, vuodattanut epäilystä; sinä syytät minua; hän otti\nminulta puolen sydäntäsi. Musta kissa on välillämme juossut.\n\n-- Älä sano niin, Natasha. Miksi sinä sanot \"musta kissa?\"\n\nAlesha loukkaantui tuosta lauseesta!\n\n-- Valehyvyydellänsä, valheellisella jalomielisyydellänsä veti hän\nsinut puoleensa, jatkoi Natasha, -- ja käy nyt yhä enemmän ja enemmän\nsinua nostattamaan minua vastaan.\n\n-- Minä vannon, ettei hän sitä tee! huudahti Alesha vielä suuremmalla\ninnolla. -- Hän oli ärtynyt sanoessaan, että \"kiirehdimme\" -- saatpas\nnähdä, huomenna, näinä päivinä, hän katuu, ja jos hän niin kovin\nsuuttui, että hän todellakin tahtoo purkaa liittomme, niin minä, sen\nvannon, en tottele häntä. Minulla kenties riittää siihen voimia...\nJa tiedätkös, kuka meitä auttaa? huudahti hän äkkiä riemastuneena\nkeksimästään ajatuksesta. -- Katja auttaa meitä! Sinä tulet näkemään,\nsinä huomaat, mikä suloinen olento hän on! Sinä näet, ettei hän tahdo\nolla sinun kilpailijanasi ja eroittaa meitä! Ja kuinka väärin sinä\näsken teit, kun sanoit, että minä olen semmoinen, joka voi jo häiden\njälkeisenä päivänä lakata sinua rakastamasta! Kuinka katkeraa oli\nminun sitä kuulla! Ei, minä en ole semmoinen, ja joskin minä usein\nkävin Katjan luona...\n\n-- Lakkaa jo, Alesha; saat sinä käydä hänen luonaan kuinka usein vaan\nhaluat. En minä siitä äsken puhunut. Sinä et ymmärtänyt kaikkea.\nOle onnellinen kenen kanssa vain haluat. Enhän minä voi sinun\nsydämmeltäsi vaatia enempää, kuin sen, mitä se voi minulle antaa...\n\nMavra tuli sisään.\n\n-- Mitä, tuodaanko tee sisään, vai? Kaikkeapas, teekeittiö on\nkiehunut kaksi tuntia; kello on yksitoista.\n\nHän puhui töykeästi ja vihaisesti; nähtävästi oli hän hyvin pahalla\npäällä ja oli vihainen Natashalle. Asia oli se, että hän viime\npäivät, aina tiistaista asti, oli niin iloissaan siitä, että hänen\nemäntänsä (jota hän kovin rakasti) menee miehelään, jonka tiedon\nhän jo ehti levittää koko taloon, kaupunkipiiriin, puodissa,\ntalonmiehelle. Hän kehuskeli siitä ja hyvin juhlallisesti kertoeli,\nettä ruhtinas, mahtava mies, kenraali, upporikas, itse ajoi pyytämään\nhänen neitinsä suostumusta, ja hän, Mavra, omin korvin sen kuuli,\nja nyt äkkiä tuo kaikki raukeni tyhjiin. Ruhtinas oli lähtenyt pois\nvihaisena, ei edes teetä oltu tarjottu, ja tietysti kaikkeen oli\nneiti syypää. Mavra kuuli, kun neiti niin röyhkeästi puheli ruhtinaan\nkanssa.\n\n-- Miksei ... tuo vaan, vastasi Natasha.\n\n-- No, entäs ruokaa, annetaanko sitä, vai?\n\n-- No, tuo ruokaakin.\n\nNatasha joutui hämilleen.\n\n-- Valmistettiin, varustettiin, pitkitti Mavra -- eilisestä aikain\nuuvuksiin itseni juoksin. Nevskiltä kävin viiniä hakemassa, ja nyt...\n\nHän läksi huoneesta paiskaten äkäisesti oven jälkeensä kiinni.\n\nNatasha punastui ja loi minuun oudon katseen.\n\nKohta tuotiin teetä ja ruokaa; oli siinä lihaa, jotain kalaa,\npari pulloa oivallista Jelisejevin viiniä. \"Miksikähän näitä on\nvalmistettu?\" ajattelin minä.\n\n-- Kas, Vanja, mimmoinen minä olen, -- sanoi Natasha mennen pöydän\nluo, joutuen hämilleen minunkin tähteni. -- Minähän aavistin, että\ntänään on näin käyvä, kuten kävikin, mutta sittenkin ajattelin,\nettä ehkä kenties ei päätykään asia niin. Alesha tulee tänne, tekee\nsovintoa, ja me sovimme; kaikki epäilykseni näkyvät turhiksi, minut\nsaadaan vakuutetuksi ja ... kaiken varalta minä valmistin ruokaa.\nMitäs, ajattelin, pidämme puhetta, istumme...\n\nNatasha parka! Kuinka hän punastuikaan tuota sanoessaan. Alesha\nriemastui ikihyväksi.\n\n-- Siinä nyt näet, Natasha! huudahti hän. -- Itsekään et uskonut\nitseäsi; pari tuntia sitten et vielä uskonut epäilyksiäsi! Ei,\ntämä kaikki täytyy korjata; minä olen syypää, minä olen kaikkeen\nsyyllinen, minäpä kaikki parannankin. Natasha, salli minun nyt\nheti lähteä isäni luo. Minun täytyy saada nähdä häntä; hänet on\npahoitettu, on loukattu; häntä täytyy lohduttaa, minä sanon hänelle\nkaikki, kaikki omasta puolestani, ainoastaan omasta puolestani;\nsinä et tule siihen ollenkaan sekoitetuksi. Minä korjaan kaikki.\nÄlä pahastu minulle siitä, että niin kovin tahdon hänen luoksensa\nja tahdon sinut jättää. Ei sen vuoksi, vaan: minun on sääli häntä;\nhän todistaa itsensä syyttömäksi sinun edessäsi; saatpas nähdä...\nHuomenna, aamun koittaessa, olen taas täällä, olen koko päivän\ntäällä, en mene Katjan luo.\n\nNatasha ei pidättänyt häntä, kehoittipa itsekin, että hän lähtisi.\nNatasha pelkäsi kovin sitä, että Alesha käy nyt tahallaan _yli\nvoimiensa_ istumaan hänen luonansa kaiket päivät ja ikävystyy häneen.\nHän pyysi vain, ettei Alesha puhuisi mitään hänen nimessään ja\nkoetti iloisemmin hymyillä Aleshalle jäähyväisiksi. Alesha oli jo\nlähtemäisillään, mutta äkkiä lähestyi Natashaa, otti käsiinsä hänen\nkummankin kätensä ja istui hänen viereensä. Hän katsoi Natashaan\nsanomattomalla hellyydellä.\n\n-- Natasha, ystäväni, enkelini, älä ole minulle vihainen, älkäämme\nkoskaan riidelkö. Ja lupaa minulle, että aina ja kaikessa uskot\nminua, minä lupaan sen sinulle. Kuules, enkelini, minä kerron nyt\nsinulle. Kerran me riitaannuimme sinun kanssasi, en muista, minkä\nvuoksi, se oli minun syyni. Me emme puhuneet toisillemme. Minä en\ntahtonut ensiksi anteeksi pyytää, vaikka minua kovin suretti. Minä\nkuljeskelin kaupungilla, harhailin kaikkialla, kävin tuttujeni\nluona, mutta sydän tuntui niin raskaalta, niin raskaalta... Johtuipa\nsilloin mieleeni: entäpäs jos sinä sairastuisit ja kuolisit. Ja kun\nminä sitä ajattelin, jouduin minä semmoiseen epätoivoon, ikäänkuin\nolisin todella sinut ijäksi kadottanut. Mieleeni tuli yhä kauheampia,\nyhä raskaampia ajatuksia. Ja siinä minä vähin erin aloin itselleni\nkuvailla, että minä olin tullut haudallesi, lankesin siihen\ntaintuneena, syleilin sitä ja tyrmistyin surusta. Minä kuvittelin\nitselleni, kuinka minä suutelisin tuota hautaa, kuinka kutsuisin\nsinua haudasta, vaikka hetkiseksi vain, ja rukoilisin Jumalalta\nihmettä, että sinä vaikkapa hetkiseksi nousisit eteeni; kuvittelin,\nkuinka minä kiiruhtaisin sinua syleilemään, puristaisin sinut\nrintaani vasten, suutelisin ja, kaiketi -- samassa kuolisin siitä\nautuudesta, että vaikka silmänräpäyksen ajan sain vielä kerran, kuten\nmuinoin ennen, syleillä sinua. Ja kun minä tätä kuvittelin, minä\näkkiä ajattelin: minä olisin valmis silmänräpäyksen ajaksi pyytämään\nsinua Jumalalta, ja kumminkin olit sinä kanssani kuusi kuukautta,\nja näinä kuutena kuukautena kuinka monasti me riitaannuimmekaan,\nkuinka monta päivää olimme toisillemme mitään puhumatta! Kokonaisia\npäiviä olimme epäsovussa ja halveksimme onneamme, mutta nyt vain\nhetkiseksi kutsun sinua haudasta ja siitä hetkisestä annan mielelläni\nelämäni!... Kun tuota kaikkea muistelin, en voinut enää itseäni\npidättää, vaan kiiruhdin pian luoksesi, mutta sinäpä jo odotit minua,\nja kun me riitamme jälkeen syleilimme toisiamme, muistan, että\nminä vahvasti painoin sinut rintaani vastaan, ikäänkuin todellakin\nkadottaisin sinut, Natasha! Älkäämme milloinkaan riidelkö! Se on aina\nminulle niin vaikeata! Ja voiko ajatellakaan, että minä jättäisin\nsinut!\n\nNatasha itki. He syleilivät hellästi toisiansa ja Alesha vielä kerran\nvakuutti, ettei hän koskaan hylkää Natashaa. Sitten hän kiiruhti\nisänsä luo. Hän oli vahvasti vakuutettu, että saa kaikki sovitetuksi,\nkaikki korjatuksi.\n\n-- Kaikki on lopussa! Kaikki on mennyt! sanoi Natasha puristaen\nkättäni. -- Hän rakastaa minua, eikä koskaan lakkaa rakastamasta;\nmutta hän rakastaa myöskin Katjaa ja jonkun ajan kuluttua tulee\nrakastamaan häntä enemmän kuin minua. Mutta tuo kyykäärme, ruhtinas,\nei torku, ja silloin...\n\n-- Natasha! Minäkin uskon, ettei ruhtinas ole rehellinen, mutta...\n\n-- Sinä et usko kaikkea, mitä minä hänelle sanoin! Minä huomasin sen\nkasvoistasi. Mutta odotahan, tulet itse näkemään, olinko oikeassa\nvai en? Minähän vasta puhuin päällisin puolin, mutta Jumala tietää,\nmitä hänellä vielä on mielessä! Hän on kauhea ihminen. Minä käyskelin\nnämät neljä päivää tässä huoneessa ja arvasin kaikki. Ruhtinaan juuri\ntäytyy vapauttaa, keventää Aleshan sydän surusta, joka haittasi\nhänen elämäänsä, vapauttaa hänet rakkauden velvollisuudesta minua\nkohtaan. Ruhtinas keksi tuon kosimisen senkin tähden, että voisi\nvaikutuksellaan tunkeutua meidän väliimme, ja lumotakseen Aleshan\njalomielisyydellään ja sydämmellisyydellään. Se on totta, on, Vanja!\nAlesha on juuri semmoinen luonne. Hän olisi tullut minun vuokseni\nrauhalliseksi, levottomuutensa tähteni olisi haihtunut. Alesha olisi\najatellut: hänhän on jo minun vaimoni, minuun ikuisesti yhdistetty,\nja tahtomattansa olisi kääntänyt enemmän huomiota Katjaan. Ruhtinas\nnähtävästi oppii tuntemaan tuon Katjan ja arvasi, että hän on Aleshan\npari, että hän voi Aleshaa viehättää voimakkaammin, kuin minä. Oih,\nVanja! Sinuun yksin minä nyt luotan: ruhtinas tahtoo jostain syystä\nparemmin kanssasi tutustua. Älä kiellä sitä, ja koeta, ystäväni,\nJumalan tähden mitä pikemmin päästä kreivittären luo. Tutustu tuohon\nKatjaan, katso häntä tarkemmin ja kerro minulle, mikä hän on. Minä\ntarvitsen sinun silmääsi siellä. Ei kukaan minua ymmärrä niin, kuten\nsinä, ja sinä käsität, mitä minä tahdon. Tarkasta myöskin, missä\nmäärin he ovat ystävyydessä keskenään, mitä on heidän välillään,\nmistä he puhelevat, Katjaa, Katjaa, pääasiallisesti tarkasta... Osota\nminulle vielä tämä kerta, rakas Vanja, lemmittyni, osota minulle\nvielä tämä kerta ystävyytesi! Sinuun, ainoastaan sinuun minä nyt\nluotan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun minä palasin kotiin, oli kello yksi yöllä. Nelly aukasi unisena\nminulle oven. Hän hymyili ja katsoi minuun iloisena. Tyttö parka\noli kovin harmistuneena itselleen siitä, että oli nukkunut. Hän\nvain tahtoi odottaa tuloani. Hän sanoi, että joku oli käynyt minua\nkysymässä, istui hänen kanssaan ja jätti minulle pöydälle kirjeen.\nSe oli Maslobojeviltä. Hän kutsui minua luoksensa huomenna kello\nyhden aikaan. Tahdoin kysyä Nellyltä, mutta lykkäsin sen huomiseen;\nkäskin hänen nyt mennä nukkumaan; tyttö parka olikin jo väsynyt minua\nodottaessaan, oli nukkunut puoli tuntia ennen tuloani.\n\n\n\n\nV.\n\n\nAamulla kertoi Nelly minulle Maslobojevin eilisestä käynnistä\njotenkin kummallisia asioita. Ja olihan jo se kumma, että Maslobojev\ntuli sinä iltana, sillä tiesihän hän aivan varmaan, etten minä\nsilloin ole kotona; minä olin viime kerralla toisemme kohdatessamme\nsen hänelle sanonut, ja nyt hyvin muistinkin sen. Nelly kertoi,\nettei hän ensin tahtonut aukaista ovea, sillä hän pelkäsi -- kello\noli jo kahdeksan illalla. Mutta Maslobojev oli pyytänyt oven takaa\nvakuuttaen, että jos hän ei saa nyt jättää minulle kirjettä, niin käy\nmuka huomenna minulle hyvin pahasti. Kun Nelly hänet päästi sisään,\nkirjoitti Maslobojev heti kirjeen, lähestyi Nellyä ja istui hänen\nluokseen sohvalle. \"Minä nousin pois enkä tahtonut hänen kanssaan\npuhella\", -- kertoi Nelly -- \"minä pelkäsin häntä kovin; hän alkoi\npuhua Bubnovasta, mitenkä hän oli vihainen, ettei hän enää uskalla\nminua ottaa, ja alkoi kehua teitä; sanoi, että on teidän hyvä\nystävänne ja tunsi teidät jo pikku poikana. Silloin aloin minä hänen\nkanssaan puhella. Hän tarjosi namusia, kehoitti niitä ottamaan; minä\nen huolinut niitä; silloin alkoi hän uskotella minulle, että hän on\nhyvä ihminen, osaa laulaa ja tanssia; hyppäsi ylös ja alkoi tanssia.\nMinua nauratti. Sitten sanoi, että hän istuu vielä vähän aikaa, --\nodotan Vanjaa, ehkä tulee kohta, -- ja yhä pyysi, etten pelkäisi\nhäntä ja istuisin viereensä. Minä istuin, mutta en tahtonut mitään\npuhua. Silloin hän sanoi minulle, että hän tunsi äitini ja vaarini\nja ... silloin minä aloin puhella. Hän istui kauan aikaa\"...\n\n-- Mistä asiasta te puhelitte?\n\n-- Puhelimme äidistä ... Bubnovasta ... vaarista. Hän viipyi kaksi\ntuntia.\n\nNäytti, ikäänkuin Nelly ei olisi tahtonut sanoa, mistä he olivat\npuhelleet. Minä en kysellyt, sillä toivoin saavani tietää sen\nMaslobojeviltä. Minusta vain tuntui, että Maslobojev tahallaan tuli\nminun poissa ollessani tavatakseen Nellyn yksin. \"Miksikä hän niin\nteki?\" ajattelin.\n\nNelly näytti minulle kolmea konvehtia, jotka Maslobojev oli hänelle\nantanut. Ne olivat polttosokerisia, viheriän ja punaisen paperin\nsisässä, mitä huonointa lajia ja varmaankin ostetut joltain\npikkukauppiaalta. Nelly nauroi niitä minulle näyttäessään.\n\n-- Miksikä sinä et syönyt niitä? kysäsin minä.\n\n-- En huoli niistä, vastasi hän totisena, rypistäen kulmiansa. -- En\nminä niitä häneltä ottanutkaan; hän itse jätti ne sohvalle...\n\nTänään oli minulla paljon kävelemistä. Tahdoin sanoa Nellylle hyvästi.\n\n-- Onko sinun ikävä yksinäsi? kysäsin häneltä lähtiessäni huoneeseeni.\n\n-- On ja ei ole. On ikävä sen vuoksi, kun te olette kauan poissa.\n\nTätä sanoessaan katsahti hän minuun hellästi. Kaiken aamua oli hän\nkatsonut minuun yhtä hellästi ja hän näytti niin iloiselta, niin\nlempeältä ja samalla oli hänessä jotain kainoa, jopa arkuuttakin,\nikäänkuin hän olisi peljännyt jollakin tapaa tuottavansa minulle\nharmia, kadottavansa mieltymykseni ja ... liiaksi ilmaisevansa\ntunteensa, ikäänkuin häveten sitä.\n\n-- Minkä vuoksi ei sinulla ole ikävä? Sanoithan, että sinulla \"on\nikävä sekä ei ole?\" kysäsin, tahtomattanikin hymyillen hänelle, --\nsiksi rakkaaksi ja kalliiksi oli hän minulle käynyt.\n\n-- Itsepä minä tiedän, miksi ei ole, vastasi hän myhähtäen ja jotain\ntaas kainosteli.\n\nPuhelimme avonaisen oven kynnyksellä. Nelly seisoi edessäni silmät\nmaahan luotuina, pitäen toisella kädellään olkapäästäni, toisella\nnyppien takkini hihaa.\n\n-- Mitä, onko se salaisuus? kysäsin.\n\n-- Ei ... ei ollenkaan ... minä ... minä aloin poissa ollessanne\nlukea teidän kirjaanne, lausui hän puoliääneen ja kohotettuaan minuun\nhellän, tutkivan katseen punastui kovasti.\n\n-- Ahaa, vai niin! Mitäs, miellyttääkö se sinua?\n\nTunsin neuvottomuutta kuni kirjan tekijä, jota itsellensä kiitetään,\nmutta minäpä olisin Jumala ties, mitä antanut, jos olisin voinut\ntällä hetkellä suudella häntä. Mutta jostain syystä pidin sen\nsopimattomana. Nelly oli vaiti.\n\n-- Miksi, miksi hän kuoli? kysäsi hän hyvin suruisen näköisenä,\nhätäisesti katsahdettuaan minuun ja äkkiä taas luoden katseensa alas.\n\n-- Kuka niin?\n\n-- Tuo nuori, keuhkotautinen ... siinä kirjassa?\n\n-- Mitenkäs muuten, sen piti niin käydä, Nelly.\n\n-- Ei ollenkaan pitänyt käydä niin, sanoi Nelly miltei kuiskaamalla,\nja äkkiä, oikullisesti, miltei vihaisesti pahastuneena ja vielä\ntuikeammin katsoi maahan.\n\nKului siten hetkisen aikaa.\n\n-- Mutta hän ... no, nuo toisetpa ... tyttö ja ukko, kuiskasi Nelly\njatkaen, kuten näytti, vielä innokkaammin hihani nyppimistä, --\ntulevatko he elämään yhdessä? Eivätkö he tule köyhiksi?\n\n-- Ei, Nelly, tyttö matkustaa kauas; menee miehelään\ntilanomistajalle; ukko jää yksin, vastasin minä kovasti pahoillani,\ntodellakin olin pahoillani, etten voi hänelle sanoa jotakin\nlohdullista.\n\n-- No, niin... Kas, vai sillä tavoin! Uh, mimmoisia!... Minä en huoli\nnyt enää lukeakaan!\n\nSamassa työnsi hän vihaisesti käteni pois, kääntyi äkkiä pois\nminusta, meni pöydän luo ja asettui kasvot nurkkaan päin,\nkatse maahan luotuna. Hän oli kokonaan punastunut ja hengitti\nsäännöttömästi, aivan kuin olisi hyvin kovasti pahastunut.\n\n-- Nelly, miksikä sinä suutuit! lausuin minä, lähestyen häntä. --\nEihän se kaikki ole niin, kuin on kirjoitettu, se on keksittyä;\nmiksikäs sinä suutut! Voi sinua, sinä tunteellinen tyttö!\n\n-- En minä suuttunut, lausui hän arasti, kohottaen minuun kirkkaan,\nrakkautta ilmaisevan katseen; sitten äkkiä tarttui hän käteeni,\npainoi kasvonsa rintaani vasten ja alkoi itkeä.\n\nMutta samassa hän jo nauroikin -- itki ja nauroi vuoroon. Minuakin\nsekä nauratti, että myöskin -- tuntui suloiselta. Hän ei vain millään\nkurin tahtonut irroittaa kasvojansa minusta, ja kun minä tahdoin\nnostaa päänsä olastani, painoi hän yhä vahvemmin päätänsä olkaani ja\nnauroi yhä kovemmin.\n\nLopultakin päättyi tämä tunteellinen näytelmä. Sanoimme hyvästit\ntoisillemme, minun oli kiiruhdettava. Nelly aivan punottavana ja\nikäänkuin hiukan häveten, silmät tähtösinä loistaen, kiiruhti\njäljissäni aina rapuille saakka ja pyysi minua palaamaan pikemmin\nkotiin. Minä lupasin välttämättömästi palata päivälliselle ja\nmahdollisesti ehkä ennemminkin.\n\nEnsin läksin Ichmenevien luo. Kumpikin heistä sairasteli. Anna\nAndrejevna oli aivan sairas; Nikolai Sergeitsh istui yksikseen\ntyöhuoneessaan. Hän oli kuullut tuloni, mutta minä tiesin, ettei hän,\ntapansa mukaan, tule ennen, kuin neljännestunnin kuluttua antaakseen\nmeille aikaa puhella keskenämme. En tahtonut saattaa Anna Andrejevnaa\nlevottomaksi, siksipä koetin mahdollisuuden mukaan lievimmässä\nmuodossa kertoa eilisillan tapahtumista, kertoen kumminkin\ntodellisessa muodossaan. Kummakseni mummo, vaikka pahastuikin,\ntuntui kumminkin kummastuksetta ottavan vastaan tiedon mahdollisesta\neroamisesta.\n\n-- No, isäseni, sitähän minä luulinkin, virkkoi mummo. -- Kun te\nsilloin meiltä olitte lähtenyt, mietiskelin minä kauan ja tulin\nsiihen vakaumukseen, ettei sitä tule tapahtumaan. Emme ole ansainneet\nHerralta Jumalalta sitä armoa, ja onhan tuo mieskin häijy; mitä\nhyvää voisi häneltä odottaa. Onko se leikin asia -- ottaa meiltä\nsuotta päiten kymmenentuhatta, hän tietää hyvin, että syyttä ottaa,\nja kumminkin ottaa. Viimeisen leipäpalan ottaa; Ichmenevka meiltä\nmyydään. Natasha on oikeassa ja viisas, kun ei luota heihin. Ja\ntiedättekös vielä mitä, isäseni, pitkitti mummo, alentaen ääntään,\n-- miehenipä mitä meinaa! Ihan kokonaan on noita häitä vasten.\nAjatuksensa jo ilmaisee: en salli sitä, sanoo! Ensin minä luulin,\nettä hän vain suottapäiten loruaa; ei, ihan tosissaan Kuinkapa\nsilloin käy Natashan, kyyhkyläiseni? Kiroaahan isänsä hänen kokonaan.\nNo, entäs tuo, Alesha, mitäs hän?\n\nTällä tavoin hän vielä pitkältä kyseli minulta ja, tapansa mukaan,\nvoihki ja valitteli jokaisen vastauksen jälkeen. Tulin huomanneeksi,\nettä hän viime aikoina näytti olevan hämmennyksissä kokonaan.\nJokainen uutinen vaivasi hänen mieltänsä. Suru Natashasta järkytti\nhänen sekä mielensä että terveytensä.\n\nUkko astui sisään yönutussa ja tohvelit jalassa; hän valitti\nvilustumista, kumminkin katsoi hän hellästi vaimoonsa ja kaiken\naikaa, minkä heillä olin, vaali vaimoansa kuni parhain lapsenpiika,\nkatsoi hänen silmiinsä, vieläpä arkailikin häntä. Hänen katseessaan\noli hyvin paljon hellyyttä. Hän oli peloissaan vaimonsa sairaudesta,\ntunsi kadottavansa kaiken elämänsä, jos vielä hänetkin kadottaa.\n\nViivyin heillä tunnin ajan. Hyvästi sanoessaan tuli ukko kanssani\neteiseen ja alkoi puhua Nellystä. Ukolla oli totiset tuumat ottaa\nNelly taloon tyttären sijaan. Hän alkoi kanssani neuvotella, kuinka\nsaisi Anna Andrejevnan siihen suostumaan. Erityisellä uteliaisuudella\nkyseli hän minulta Nellystä, ja enkö ole hänestä jotain uutta\nsaanut tietää. Kerroin kiireimmiten asian. Kertomukseni teki häneen\nvaikutuksen.\n\n-- Kyllä me vielä siitä juttelemme, sanoi hän päättävästi, -- mutta\nnyt kunnes ... no, samapa se, minä tulen sinun luoksesi, kunhan tässä\nvain vähäisen tulen terveemmäksi. Sitten päätämme asiasta.\n\nKello löi juuri kaksitoista, kun jouduin Maslobojevin luo.\nSuurimmaksi kummakseni ensimmäinen henkilö, jonka kohtasin, oli\nruhtinas. Hän pani eteisessä päällysnuttuaan ylleen, ja Maslobojev\nahkerasti hyörien auttoi häntä ja tarjosi hänelle kepin. Maslobojev\noli minulle jo puhunut tuttavuudestaan ruhtinaan kanssa, mutta\nsittenkin tämä kohtaus kummastutti minua äärettömästi.\n\nRuhtinas minut huomattuaan näytti tulevan hämilleen.\n\n-- Kas, tehän se olette! huudahti hän jokseenkin innokkaasti. --\nAjatelkaas, millainen yhtymys! Toisekseen, minä juuri äsken sain\nherra Maslobojeviltä kuulla, että te tunnette toisenne. Olen iloinen,\nerinomaisen iloinen, että tapasin teidät; minä nimittäin halusin\nnähdä teitä ja toivon mitä pikemmin pääseväni tulemaan teille;\nsallittehan? Minulla on teille pyyntö: auttakaa minua, selittäkää\nmeidän nykyinen asemamme. Te varmaankin ymmärrätte, että minä puhun\neilisestä... Te olette hänen ystävänsä, te olette seurannut koko\nasian kulkua; te voitte vaikuttaa... Kovin on sääli, etten voi\nkanssanne nyt jo... On asioita! Näinä päivinä ja ehkäpä hyvinkin\nkohta saan onnen olla luonanne. Mutta nyt.\n\nHän puristi oudon vahvasti kättäni, vaihtoi silmäyksen Maslobojevin\nkanssa ja läksi.\n\n-- Sanoppas sinä minulle Herran nimessä ... aloin puhua, astuen\nkamariin.\n\n-- Minä en sano sinulle mitosen mitään, keskeytti minut Maslobojev,\nottaen hätäisesti hattunsa ja mennen eteiseen, -- asiat vaativat!\nMinä, veliseni, juoksen, olen myöhästynyt!...\n\n-- Sinähän itse kirjoitit minulle, että kello kaksitoista.\n\n-- Mitäs siitä, jos kirjoitinkin? Minä kirjoitin eilen sinulle, mutta\ntänään kirjoitettiin minulle, vieläpä niin, että otsa rutisi, --\nsemmoiset ovat asiat! Minua odotetaan. Suo anteeksi Vanja. Ainoa,\nmitä voin sinulle tyydytykseksi tarjota, on se, että pieksät minua\nsiitä, kun sinua suotta vaivasin. Jos tahdot saada tyydytystä, niin\nlyö päälle, mutta tee se Herran tähden pikemmin! Älä pidätä, on\nasioita, minua odotetaan.\n\n-- Mistäpäs syystä minä sinua löisin? Jos on asiaa, niin mene vaan,\nsattuuhan jokaiselle odottamattomia asioita. Mutta...\n\n-- Ei, siitä \"muttasta\" minä sitten sinulle sanon, keskeytti hän,\nkiirehtien eteiseen ja pannen päällysnuttua ylleen; hänen muassaan\naloin minäkin pukea nuttua ylleni. -- On minulla asiaa sinullekin;\nhyvin tärkeä asia onkin, sen vuoksi minä sinua kutsuinkin; se\nsuorastaan koskee sinua ja sinun etujasi. Mutta kun nyt yhdeksässä\nminutissa sitä on mahdoton kertoa, niin, Jumalan tähden, sinä lupaa,\nettä tulet luokseni tänään juuri kello seitsemän, ei ennen, eikä\nmyöhempään. Silloin olen kotona.\n\n-- Tänään, sanoin epäröiden, -- veliseni, minä arvelin tänä iltana\npistäytyä...\n\n-- Pistäy, veliseni, nyt heti sinne, minne aioit illalla mennä, ja\ntule illalla minun luokseni. Sillä, Vanja, sinä et osaa aavistaakaan,\nmimmoisia asioita minä sinulle kerron.\n\n-- No, olkoon menneeksi; mitähän tuo olisi? Voinpa sanoa, sinä\nherätit uteliaisuuteni.\n\nNyt olimme jo astuneet tulos portista ja seisoimme käytävällä.\n\n-- Tuletko siis? kysäsi hän päättävästi.\n\n-- Sanoinhan, että tulen.\n\n-- Ei, mutta annappas kunniasanasi.\n\n-- Kas, mokomaa! No, minä annan kunniasanani.\n\n-- -- Mainiosti ja jalomielisesti. Minne matka?\n\n-- Tänne, vastasin minä osottaen oikealle.\n\n-- No, ja minulla on tänne, sanoi hän osottaen vasemmalle. --\nHyvästi, Vanja! Muista, kello seitsemän!\n\n\"Kummallista\", ajattelin katsoen hänen jälkeensä.\n\nIllalla aioin käydä Natashan luona. Mutta kun nyt lupasin\nMaslobojeville, niin päätin lähteä nyt heti Natashan luo. Olin\nvakuutettu siitä, että tapaan siellä Aleshan. Hän todellakin oli\nsiellä ja kovin ilostui, kun minä astuin huoneeseen.\n\nHän oli erittäin herttainen, erinomaisen hellä Natashalle, ja\noikeinpa tuli iloiseksi minut tavatessaan. Natasha kyllä koetti\nnäyttää iloiselta, mutta hyvin voi huomata, että se kävi yli hänen\nvoimiensa. Kasvonsa olivat kärsivät ja kalpeat; viime yönä oli hän\nnukkunut huonosti. Aleshaa kohtaan näytti hän olevan erittäin lempeä.\n\nVaikka Alesha puhuikin paljon, kertoeli kaikenlaista, nähtävästi\ntahtoen ilahduttaa Natashaa ja saada hymyilyn hänen huulillensa,\njotka väkisten vastustivat hymyilyä, kumminkin tuntuvasti vältti\nhän puhua Katjasta ja isästänsä. Varmaankaan ei ollut eilinen\nsovitusyrityksensä onnistunut.\n\n-- Tiedätkös mitä? Alesha niin mielellään tahtoisi lähteä täältä,\nmutta pelkää, kuiskasi minulle Natasha kiireisesti, kun Alesha meni\njotain Mavralle sanomaan. -- Minä pelkään itse hänelle sanoa, että\nhän läksisi; sillä kenties hän silloin ei uhallakaan lähde, mutta\nenin kaikkea pelkään, että hän ikävystyy ja sen vuoksi kokonaan\nkylmenee minulle! Mitä on nyt tehtävä?\n\n-- Ah, Herrani, millaiseen asemaan te saatattekaan itseänne! Ja\nmitenkä epäileviä te olette, kuinka te toistanne vakoilette! Eikös\nolisi parasta selvittää välit kerrassaan ja se siitä. Tämmöinen elämä\nvoi ehkä todellakin käydä hänelle ikäväksi.\n\n-- Mitäpäs minun on tehtävä? huudahti Natasha säikähtyneenä.\n\n-- Odotahan, minä sovitan teille tämän asian... Minä pistäyn\nkeittiöön, pyytääkseni muka Mavran pyyhkimään lian päällyskengistäni.\n\n-- Ole varovampi, Vanja! sanoi Natasha jälkeeni.\n\nKun vaan ehdin Mavran luo, kiiruhti Alesha heti luokseni, ikäänkuin\nolisi minua odottanut.\n\n-- Ivan Petrovitsh, kyyhkyläiseni, mitä on minun tehtävä? Neuvokaapas\nminulle: jo eilen lupasin, että tänään, juuri tähän aikaan menen\nKatjan luo. Enhän minä saata jättää menemättä! Minä rakastan Natashaa\näärettömästi, olen valmis vaikka tuleen hänen tähtensä, mutta\npitäähän teidän myöntää, että on aivan mahdotonta jättää Katjan luona\nkäynti kokonaan...\n\n-- Mitäs, menkää siis sinne...\n\n-- Entäs Natasha? Sitenhän pahoitan hänen mielensä. Ivan Petrovitsh,\nkeksikää jokin keino avukseni...\n\n-- Minun luullakseni on parasta teidän mennä. Tiedättehän, miten\npaljon Natasha rakastaa teitä -- hänestä alkaa tuntua, että teillä on\nikävä hänen seurassaan ja että te pakoitatte itsenne olemaan hänen\nkanssaan. Paras on olla niin, ettei tunne mitään pakkoa. Muuten,\nlähtekää kanssani, minä autan teitä.\n\n-- Kyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh! Kuinka hyvä te olette!\n\nMenimme kamariin; hetkisen kuluttua sanoin Aleshalle:\n\n-- Minä juuri kohtasin teidän isänne.\n\n-- Missä? ehätti hän kysymään säikähtyneenä.\n\n-- Kadulla, aivan sattumalta. Hän pysähtyi hetkiseksi puhelemaan\nkanssani, pyysi taas olemaan tuttuja. Kyseli teistä: enkö minä\ntietäisi, missä te nyt olette? Hän tahtoo välttämättömästi tavata\nteitä, jotain sanoakseen teille.\n\n-- Ah, Alesha, mene hänen luoksensa, ehätti Natasha sanomaan, arvaten\ntarkoitukseni.\n\n-- Mutta ... missäs minä hänet tapaisin? Liekö hän kotona?\n\n-- Ei, muistaakseni hän sanoi, että hän menee kreivittären luo.\n\n-- No, mitä nyt tekisin ... lausui Alesha yksinkertaisesti, katsoen\nsurullisesti Natashaan.\n\n-- Ah, Alesha, mitäpäs tässä miettiä, sanoi Natasha. -- Oikeinko\nsinä todella tahdot katkaista tuttavuutesi siellä rauhoittaaksesi\nminua. Onhan se lapsellista. Ensiksikin on se mahdotonta, ja\ntoiseksi olet sinä oleva suorastaan kiittämätön Katjalle. Olettehan\nystävyksiä; sopiiko noin jyrkästi katkaista ystävyyden siteet. Ja\nsitten, sinä teet minulle vääryyttä, jos luulet, että minä olen niin\nluulevainen. Mene, viipymättä mene, minä pyydän sinua! Isäsikin tulee\nrauhallisemmalle mielelle.\n\n-- Natasha, sinä olet enkeli, mutta minä en ole sormesi arvoinenkaan!\nhuudahti Alesha riemuissaan ja katuvana. -- Sinä olet niin hyvä,\nmutta minä ... minä ... no, kuule siis! Minä juuri tuolla keittiössä\npyysin Ivan Petrovitsia auttamaan minua, jotta pääsisin luotasi.\nHän on tämän keksinytkin. Mutta älä tuomitse minua, Natasha,\nenkelini! Minä en ole ollenkaan syyllinen, sillä minä rakastan sinua\ntuhatta vertaa enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa ja sen vuoksi\nkeksin uuden ajatuksen: sanoa kaikki Katjalle ja viipymättä kertoa\nhänelle koko meidän nykyinen asemamme sekä kaikki se, mitä illalla\ntapahtui. Hän keksii jotain pelastukseksemme, hän on meille täydestä\nsydämmestään uskollinen...\n\n-- No, niinpä menekin, sanoi Natasha hymyillen -- ja kuules,\nystäväni, minäkin niin mielelläni tahtoisin tutustua Katjaan.\nMitenkä, se kävisi päinsä?\n\nAleshan riemulle ei ollut rajoja. Samassa alkoi hän tehdä ehdotuksia,\nmiten saattaisi tutustua. Hänen mielestään voi se tapahtua hyvin\nhelposti: Katja löytää keinon. Alesha kehitti aatettansa lämmöllä,\ninnostuneesti. Lupasi jo tänään tuoda vastauksenkin, kahden tunnin\nkuluttua jo, ja sitten hän istuu koko illan Natashan luona.\n\n-- Tuletko todellakin? kysäsi Natasha Aleshan lähtiessä.\n\n-- Epäiletkö sinä? Hyvästi, Natasha, hyvästi, sinä minun rakkaani,\n-- ijäti rakastamani! Jää hyvästi, Vanja! Ah, Jumalani, minä\nhuomaamattani sanon teitä Vanjaksi; kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä\nrakastan teitä -- miksi me emme ole keskenämme _sinuja_? Olkaamme\n_sinuja_.\n\n-- Olkaamme vaan.\n\n-- Jumalan kiitos. Tuo on minulle sata kertaa tullut mieleen. Minä\nen vaan rohjennut sitä sanoa teille. Kas nyt taas sanoin: _teille_.\nOn, näes, niin vaikeata sanoa sinä. Muistaakseni, jossain Tolstoin\nteoksessa on tuo asia somasti kerrottu: kaksi ihmistä lupasivat\npuhutella toisiaan _sinuksi_, mutta eivät mitenkään voi sitä tehdä\nja siksi välttävät semmoista lausetapaa, jossa tulisi käyttää\nasemosanoja. Ah, Natasha! Emmekö jolloinkin lue uudestaan \"Lapsuus ja\nnuoruus\" kertomusta; onhan se niin kaunis!\n\n-- No, mene, mene, kehoitti Natasha nauraen, -- iloissaan unohtui\ntänne puhelemaan.\n\nAlesha suuteli Natashan kättä ja läksi kiireesti.\n\n-- Näetkös, näetkös, Vanja! sanoi Natasha ja alkoi itkeä.\n\nViivyin hänen luonaan pari tuntia, lohdutin häntä ja sain hänet\nvakuutetuksi kaikesta. Tietysti hän oli aivan oikeassa, kaikki\npelkonsa oli oikeutettua. Sydämmeni oli täynnä surua, kun ajattelin\nhänen nykyistä asemaansa; minä pelkäsin hänen puolestaan. Mutta mikäs\nneuvoksi?\n\nMinä kummeksin myöskin Aleshan käytöstä: hän rakasti Natashaa yhtä\npaljon kuin ennenkin, kenties katumuksen ja kiitollisuuden tunteen\nvaltaamana vielä enemmän, kiihkoisammin. Mutta samalla otti uusi\nrakkaus vanhan sijan hänen sydämmessänsä. Miten tämä oli päättyvä, --\nsitä oli mahdoton edeltäpäin sanoa. Minä olin hyvin utelias näkemään\nKatjaa. Lupasin uudelleen Natashalle tutustua Katjaan.\n\nNäytti, ikäänkuin Natasha olisi viimein muuttunut iloiseksi:\nMuun muassa kerroin hänelle kaikki Nellystä, Maslobojevista,\nBubnovasta, kuinka tänään Maslobojevin luona kohtasin ruhtinaan,\nja määrätystä yhtymisestämme seitsemän aikaan. Tuo kaikki huvitti\nhäntä sanomattomasti. Vanhuksista minä puhuin hänelle vain vähän ja\nIchmenev-ukon käynnistä luonani en toistaiseksi virkkanut mitään;\nNikolai Sergeitshin aikoma kaksintaistelu ehkä olisi pelästyttänyt\nNatashaa. Hänestäkin tuntui kummalliselta ruhtinaan suhde\nMaslobojeviin ja ruhtinaan erinomainen halu tutustua kanssani, vaikka\nnykyinen asema antoikin kaikkeen tuohon riittävän selityksen...\n\nKello kolmen aikaan minä palasin kotiin. Nelly otti minut vastaan\niloisin kasvoin...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nLyönnilleen kello seitsemän illalla jouduin Maslobojevin luo. Hän\notti minut vastaan äänekkäällä huudolla ja avosylin. Tietysti hän\noli puolihumalassa. Mutta eniten minua kummastuttivat ne erinomaiset\nvalmistukset, joita oli tehty minun vastaanottoani varten. Siro\ntompakkinen teekeittiö kiehua porisi pienellä pyöreällä pöydällä,\njolle oli levitetty kaunis ja kallishintainen pöytävaate. Teeastiat\nolivat kristallia, hopeata ja posliinia. Toisella pöydällä, joka oli\npeitetty toisenlaisella, yhtä kalliilla liinalla, oli lautasilla\noivallisia konvehteja, kijeviläistä hilloa sekä vetelässä että\nkuivassa muodossa, marmeladia, pastilleja, hyytelöä, ranskalaisia\nhilloja, apelsiineja, omenia ja useaa eri lajia pähkinöitä, --\nsanalla sanoen, täydellinen hedelmäkauppa. Kolmannella pöydällä,\njoka oli katettu lumivalkealla liinalla, oli mitä erilaisimpia\nruoka-aineksia: kaviaria, juustoa, pasteijaa, makkaraa, savustettua\nkinkkua, kalaa ja rivi somia kristallipulloja monenlaisine juomineen,\nkaikki mitä somimman värisiä -- vihertäviä, punertavia, ruskottavia,\nkullan keltaisia. Kaiken tämän täytteenä syrjempänä eri pöydällä,\njoka niinikään oli katettu valkoisella liinalla, oli kaksi maljaa\ntäynnä sampanjaa. Sohvan edessä pöydällä seisoi kolme pulloa:\nsoternia, lafiittia ja konjakkia -- kaikki oikeata jelisejeviläistä\nja hyvin kallista. Teepöydän takana istui Aleksandra Semenovna\nyksinkertaisessa kylläkin, mutta siltä siistissä ja hyvällä aistilla\nvalitussa puvussa. Hän tiesi, mikä hänelle sopi, ja nähtävästi oli\nsiitä ylpeä; tervehtiessään minua nousi hän joltisen juhlallisesti\nylös. Tyytyväisyys ja iloisuus päilyi hänen nuorekkailla kasvoillaan.\nMaslobojev istui puettuna somiin kiinalaisiin tohveleihin, kalliisen\nkauhtanaan ja puhtaaseen, komeaan paitaan. Paidassa hänellä oli\nkaikkialla, mihin vain suinkin sopi, muodinmukaisia nappeja.\nTukkansa oli voideltu ja muodin mukaisesti kammattu siloiseksi,\nsivujakaukselle.\n\nOlin niin hämmästynyt, että seisahduin keskelle lattiaa ja katsoin\nsuu auki vuoroin Maslobojeviin, vuoroin Aleksandra Semenovaan, jonka\nitsetyytyväisyys nousi korkeimmilleen.\n\n-- Mitä, Maslobojev, onko sinulla tänään juhlat? kysäsin minä lopulta\nlevottomasti.\n\n-- Eikä, sinä olet ainoa vieraamme, vastasi hän juhlallisesti.\n\n-- Entäs nämät (viittasin minä ruokapöytiin), näillähän voi ravita\nkokonaisen rykmentin!\n\n-- Ja juottaakin, -- pääseikan unehutit: juottaa! lisäsi Maslobojev.\n\n-- Onko tämä kaikki yksin minua varten?\n\n-- Sinulle sekä Aleksandra Semenovnalle. Tämän kaiken on hän keksinyt.\n\n-- Äläppäs, kas vaan! Johan sen arvasin! huudahti Aleksandra\nSemenovna punehtuen, mutta siltä aina yhtä tyytyväisen muotoisena. --\nEi saisi ottaa vierasta kunnollisella tavalla vastaan; minä muka olen\nsiihen syypää!\n\n-- Aivan aamusta asti, ajatteles, aamusta asti, kun vain kuuli, että\nsinä tulet iltasella, oli puuhassa; oikein oli tuskissa...\n\n-- Taasen valehteli! Ei ensinkään aamusta aikain, mutta eilen\nillasta. Sinä kun tulit kotiin eilen illalla, heti sanoit, että he\ntulevat vieraaksi koko illaksi.\n\n-- Senpäs te kuulitte väärin.\n\n-- Enpäs ensinkään kuullut väärin, asia oli niin. Minä en koskaan\nvalehtele. Ja miksikäs ei ottaa vierasta vastaan kunnollisesti?\nElämme, elämme, ketään meillä ei käy, vaikka meillä on kaikkea.\nNähkööt kunnon ihmiset, että mekin osaamme ihmisten tavoin elää.\n\n-- Ja mikä on pääasia -- tietäkööt, mikä oivallinen emäntä\nja järjestyksen toimittaja te olette, liitti Maslobojev. --\nAjatteleppas, hyvä ystävä, mikä minulle tässä sattui. Työnnettiin\nylleni hollantilainen paita, nappeja pistettiin ylt'yleensä,\ntohvelit, kiinalainen kauhtana, omin käsin kampasi ja voiteli tukkani\n-- oikealla pergamootilla; tahtoi vielä joillakin hajuvesillä minua\nvalella -- krem-brulella, mutta silloin en enää kärsinyt, nousin\nkapinaan, näytin aviovaltaani...\n\n-- Eikä ollenkaan pergamootia, mutta parhainta ranskalaista\nhiusvoidetta, oikeassa kirjaillussa marmoripurkissa! ehätti\nAleksandra Semenovna punastuneena sanomaan. -- Ajatelkaas, Ivan\nPetrovitsh, ei päästä teaatteriin, ei tanssiaisiin, lahjottelee\nvain pukuja minulle; mitä iloa minulle niistä on? Pukeudun ja\nkävelen huoneessa yksinäni. Tässä tuonnoin sain suostumaan, olimme\njo valmiina lähteäksemme teaatteriin: käännyin vain kiinnittämään\nrintaneulaa, hänpä samassa meni kaapin luo -- yksi toisensa jälkeen,\nja jo olikin hiivana. Siihen jäi menomme. Ei niin ketään käy meillä\nvieraana; aamusin vain käy asioilla joitakin ihmisiä; minut silloin\nkäskevät pois. Ja kumminkin on meillä teekeittiöt, on astiat, on\noivallisia kuppeja -- kaikkea löytyy, kaikki on lahjoitettua.\nRuoka-aineitakin meille kannetaan, melkein vain ainoastaan viinejä\nostamme ja jotain hiusvoidetta ja juomahankintaa -- pasteijaa,\nkinkkua ja konvehteja ostimme teitä varten! Vaikka edes joku\nnäkisi, miten me elämme! Kokonaisen vuoden ajan ajattelin: kunhan\ntulee vieras, oikea kunnon vieras, silloin me kaikki näytämme ja\ntarjoilemme: silloin ihmiset kiittävät sekä itsellämmekin on hauska\nolla; mutta että minä tuon hupsun pään voitelin, niin ei hän nyt sitä\nansaitsisi; tahtoisi aina olla likaisena. Nähkääs millainen kauhtana\non yllään -- sekin on lahjoitettu; mutta onko hän sen veroinen? Hän\nei välittäisi muusta kuin humalassa olosta. Saattepa nähdä, että hän\nteillekin ennen teetä tarjoaa viinaa.\n\n-- Mitäs; hyvä asiahan se todella onkin; ryypätäänpäs, Vanja,\nkullankeltaista ja hopeanväristä, ja sitten virkistynein sieluin\nkäydään käsin muihin juomiin.\n\n-- Kas, senhän arvasinkin!\n\n-- Älkää olko millännekään, Sashenka, kyllä teetäkin juomme, konjakin\nkanssa, teidän terveydeksenne.\n\n-- Niinpä arvasinkin! huudahti emäntä lyöden käsiänsä yhteen. -- Tee\non oikeata khanilaista, kuuden ruplaista, toissa päivänä kauppias\nlahjoitti, ja hän aikoo juoda sitä konjakin kanssa. Älkää totelko\nhäntä, Ivan Petrovitsh, minä teille heti kaadan teetä ... saattepa\nnähdä, miten mainiota se on!\n\nHän alkoi puuhailla teekeittiön ääressä. Nähtävästi minua aiottiin\npidättää koko illan. Aleksandra Semenovna oli koko vuoden odottanut\nvierasta ja nyt aikoi minusta sen korvata. Tuo kaikki ei käynyt\nyhteen minun laskujeni kanssa.\n\n-- Kuules, Maslobojev, sanoin minä käyden istumaan, -- enhän minä\nensinkään tullut luoksesi vieraihin; tulin asialle: itse sinä minut\nkutsuit jotain sanoaksesi...\n\n-- No, asia asiana, mutta ystävällinen seurustelu on myöskin\npaikallaan.\n\n-- Ei, ystäväiseni, älä siihen luotakaan. Puoli yhdeksän sanon\nhyvästin. On välttämätön asia; olen luvannut...\n\n-- En luule. Kuules, mitä sinä teet minulle? Ja mitä sinä teet\nAleksandra Semenovnalle? Katsoppas häntä, miten on hämmästynyt. Minkä\nvuoksi hän minut rasvasi -- olenhan pergamootilla putsattu, ajatteles\nsitä!\n\n-- Sinä yhä lasket leikkiä, Maslobojev. Minä lupaan Aleksandra\nSemenovnalle, että ensi viikolla, no, vaikkapa perjantaina, tulen\nteille päivälliselle; mutta nyt olen luvannut, tai, paremmin sanoen,\nminun täytyy mennä erääseen paikkaan. Ole hyvä ja sano, mitä sinä\naioit minulle ilmoittaa.\n\n-- Ettekö todellakaan ole muuta, kuin puoli yhdeksään! huudahti Anna\nSemenovna aralla, valittavalla äänellä, miltei itkien, tarjoten\nminulle lasin oivallista teetä.\n\n-- Olkaa huoleti, Sashenka; se on vain turhaa puhetta, ehätti\nMaslobojev. -- Hän jää meille, turhaa kaikki. Mutta kuules, Vanja,\nsanoppas minulle, missä sinä yhä käyt? Mitä asioita sinulla on? Voiko\nsaada tietää? Sinähän joka päivä käyt jossain, etkä työskentele...\n\n-- Mitä sinä sillä tiedolla teet? Muuten ehkä sanonkin sinulle\nsittemmin. Mutta selitäppäs sinä, miksi sinä tulit minun luokseni\neilen, vaikka minä olin sanonut sinulle, muistathan, etten minä ole\nsilloin kotona?\n\n-- Sitten jälkeenpäin muistin, eilen unehutin. Asiasta todella\ntahdoin kanssasi puhella, mutta ennen kaikkea täytyi saada Aleksandra\nSemenovna rauhoittumaan. \"Näes\", sanoo, \"on ihminen, löysi ystävän,\nmikset kutsu meille?\" Jopa, veliseni, minua sinun tähtesi on\nneljä vuorokautta ripitetty. Pergamootin tähden minulle tietysti\ntoisessa maailmassa annetaan neljäkymmentä syntiä anteeksi, niinpä\najattelinkin, miks'ei viettää iltaa ystävyydessä? Tuumasta toimeen:\nkirjoitin, että, muka on semmoinen asia, että jollet tule, niin\nkaikki laivamme hukkuvat.\n\nPyysin, ettei hän vasta niin tekisi, parasta kun edeltäpäin sanoo\nasian. Eikä tuo hänen selityksensä minua ollenkaan tyydyttänyt.\n\n-- No, mutta miksi sinä äsken minua pakenit? kysäsin.\n\n-- Taanoin oli minulla todella asiaa, en tuonkaan vertaa valehtele.\n\n-- Eikö se ollut ruhtinaan kanssa?\n\n-- Miellyttääkö teitä tee? kysäsi sima äänellä Aleksandra Semenovna.\n\n-- Erinomaista, Aleksandra Semenovna, mainiota! En ole vielä koskaan\njuonut tällaista.\n\nAleksandra Semenovnan kasvot oikein loistivat tyytyväisyydestä ja hän\nkiiruhti kaatamaan teetä lisään.\n\n-- Ruhtinas! huudahti Maslobojev. -- Tuo ruhtinaspa on aika kelmi,\nsuuri veijari ... no! Kuules, veliseni, mitä minä sanon sinulle:\nvaikka minä itse olen hyvä veijari, kainostelisin sittenkin olla\nhänen nahassaan! Se siitä; suu kiinni! Ainoastaan sen verran minä\nvoin hänestä sanoa.\n\n-- Ja minäpä aivan kuin vartavasten tulin luoksesi, kysyäkseni muun\nmuassa hänestä. No sen ehtii vielä. Mutta miksikä sinä eilen minun\npoissa ollessani annoit Helenalleni makeisia, miksi hänen edessään\ntanssit? Ja mistä asiasta sinä hänen kanssaan puolitoista tuntia\npuhelit?\n\n-- Helena on pikku tyttö, kahdentoista tai yhdentoista vanha,\nasuu väliaikaisesti Ivan Petrovitshin luona, selitti Maslobojev\nAleksandra Semenovnalle. -- Katso, Vanja, katsos tuota, pitkitti\nMaslobojev osottaen sormellaan Aleksandra Semenovnaa, -- kuinka\nhän punastuikaan kuultuaan, että minä vein tuntemattomalle tytölle\nnamusia, miten punottaakaan, mitenkä vavahtikaan, aivan kuin me\nolisimme äkkiarvaamatta pistoolilla ampuneet ... kas, kas silmäsiään,\nne säkenöivät kuni tuliset hiilet. Älkääpäs ensinkään, Aleksandra\nSemenovna, koettako salata! Mustasukkainen olette. Jos en olisi\nselittänyt, että se on yksitoistavuotias tyttö, olisi kohta tukasta\nkiskonut, ei edes hiusvoidekaan olisi minua pelastanut!\n\n-- Ei se nytkään pelasta!\n\nTämän sanottuaan Aleksandra Semenovna yhdellä hyppäyksellä harppasi\nteepöydästä luoksemme ja ennenkun Maslobojev ehti suojella päätään,\ntarttui hänen tukkaansa ja riuhtoi siitä koko lailla.\n\n-- Tuossa sinulle, siinä saat! Uskallatko vieraan aikana sanoa minua\nmustasukkaiseksi, vieläkö uskallat, vieläkö, vieläkö!\n\nHänen kasvonsa tulivat aivan punaisiksi ja vaikka hän leikillään oli\ntekevinään, sattui kumminkin Maslobojeviin koko lailla.\n\n-- Kaikkea joutavaa puhuu! sanoi Aleksandra Semenovna totisena\nminulle.\n\n-- Nyt näit, Vanja, mimmoinen on eloni! Siitä syystä on\nvälttämättömästi saatava ryyppy! päätti Maslobojev korjaellen\ntukkaansa, ja melkein juosten meni hän pullon luo. Mutta Aleksandra\nSemenovna ehti ennen häntä, kiiruhti pöydän luo, kaatoi ryyppyyn ja\ntarjosi hänelle, vieläpä lempeästi nipisti häntä poskeen. Maslobojev\nylpeänä iski minulle silmää, napsautti kielellään ja juhlallisesti\njoi ryyppynsä.\n\n-- Makeisista on vaikea sanoa varmaa, alkoi Maslobojev istuen\nviereeni sohvalle, -- Minä ostin ne toissa päivänä hutikassa\nollessani vihannespuodista, miksikä -- sitä en tiedä. No, ehkäpä\nvain kannattaakseni kotimaista kauppaa ja teollisuutta, en voi\nvarmaan sanoa. Muistan vain, että minä silloin hutikassa astuin\nkatua pitkin, kaaduin likaan, revin tukkaani ja itkin, etten kykene\nmihinkään. Minä tietysti unhotin makeiset, ja niin ne jäivät taskuun\neiliseen saakka, kun istuessani sohvaasi istuin niiden päälle.\nTanssiinkin on syynä samainen humaluuteni, sillä eilenkin minä olin\ntavallisessa hutikassa, ja hutikassapa minä, milloin olen tyytyväinen\nkohtalooni, toisinaan tanssin. Siinä koko juttu; ehkä lisäksi vielä\ntuo orpo herätti minussa sääliä, ja sitä paitsi, hän ei tahtonut\nkanssani puhella, tuntui olevan vihainen. Minä aloinkin tanssia\nilahduttaakseni häntä, makeisia tarjoilin.\n\n-- Etköhän vain lahjonut häntä urkkiaksesi häneltä joitakin tietoja,\nja tunnusta pois suoraan: sinä tahallasi tulit asuntooni tietäen,\netten minä ollut kotona, puhellaksesi hänen kanssaan kahden kesken,\njotain kuullaksesi, niinkö? Minähän tiedän, että sinä istuit hänen\nkanssaan puolentoista tuntia, vakuutit hänelle, että tunsit hänen\näiti-vainajansa ja jotain kyselit.\n\nMaslobojev siristi silmiänsä ja viekkaasti naurahti.\n\n-- Eipäs tuollainen aate olisi ollut hullumpi, sanoi hän. -- Ei,\nVanja, ei se ollut sitä. Ja, no, miksikäs ei tilaisuuden sattuessa\nkysyäkin; mutta en minä silloin sitä tarkoittanut. Kuules, vanha\nystävä, vaikka minä nyt olenkin hyvässä hutikassa, tapani mukaan,\nmuista kumminkin, että _pahassa aikeessa_ ei Filip sinua koskaan\npetä, _pahassa aikeessa_, kuule.\n\n-- Entä ilman pahaa aikomusta?\n\n-- No ... ei ilman pahaakaan aikomusta. Mutta jääköön se hitoille,\nryypätään, ja sitte puhumme asiasta! Asiahan on joutavanpäiväinen,\npitkitti Maslobojev ryypättyään. -- Bubnovalla ei ollut mitään\noikeutta pitää tuota tyttöä; olen saanut tietää kaikki. Ei siinä\nollut minkäänlaista ottotyttäreksi ottamista, tai muuta semmoista.\nTytön äiti oli velkaa Bubnovalle, tämäpä ottikin tytön luokseen.\nVaikka Bubnova onkin veijari, julmuri, on hän siltä hupakko\nnaikkonen, kuten naiset yleensä. Vainajalla oli hyvä passi; siis\nkaikki puhdasta ja selvää. Helena voi elää sinun luonasi, vaikka\nolisikin hyvin hyvä, jos joku perheellinen ja hyvä ihminen ottaisi\nhänet kasvattaakseen. Mutta nyt toistaiseksi olkoon tyttö luonasi. Ei\nse mitään tee. Minä sovittelen kaikki sinulle valmiiksi, niin ettei\nBubnova uskalla sormellaankaan liikuttaa. Äiti-vainajasta minä en\nsaanut melkein minkäänlaista varmaa tietoa. Hän on jonkun Salzmanin\nleski.\n\n-- Niin on; niin minulle Nellykin sanoi.\n\n-- No, se asia on siis lopussa. Ja nytpä, Vanja, alkoi Maslobojev\njonkinlaisella juhlallisella äänellä, -- minulla on sinulle eräs\npieni pyyntö. Täytäthän sinä sen. Kerro minulle mahdollisimman\ntarkkaan, mimmoisia asioita sinä toimitat, missä käyt, missä viivyt\npäiväkausin? Vaikka minä osiksi olen kuullutkin ja tiedän, täytyy\nminun tietää paljon tarkemmin.\n\nMoinen juhlallisuus minua hämmästytti, saattoipa jonkinlaista\nrauhattomuuttakin mieleeni.\n\n-- Miksikä niin? Mitä sinä sillä tiedolla teet? Sinä kyselet niin\njuhlallisesti...\n\n-- No niin, Vanja, pitemmittä puheitta: minä tahdon osottaa sinulle\npalveluksen. Näes, ystäväiseni, jos minä viekastelisin sinulle,\nosaisin minä urkkia tiedot ilman juhlallisuuttakin. Sinäpä luulet,\nettä minä viekastelen -- äsken mainitsit namusista; kyllä minä\nymmärrän tarkoituksesi. Mutta kun minä puhun juhlallisesti, en siis\netsi omaa etuani, mutta sinun. Sinä älä siis epäile, vaan puhu\nsuoraan, selvä totuus...\n\n-- Millaisesta palveluksesta on puhe? Kuules, Maslobojev, miksikä\nsinä et tahdo kertoa minulle jotain ruhtinaasta? Minä tarvitsen\ntietoja hänestä. Sillä tapaa sinä tekisit minulle palveluksen.\n\n-- Ruhtinaasta? Hm!... No, olkoon menneeksi, sanon suoraan: minä nyt\nkuulustelenkin sinua ruhtinaan vuoksi.\n\n-- Mitenkä?\n\n-- Kas näin; minä, veliseni, huomasin, että hän on jotenkin\nsotkeutunut sinun asioihisi; muun muassa hän minulta kyseli sinusta.\nMitenkä hän sai tietää sen, että me olemme tuttuja keskenämme, se ei\nkuulu sinuun. Mutta pääasia on tämä: ole varoillasi tuon ruhtinaan\nsuhteen. Hän on Juudas, pettäjä, vieläpä huonompi sitä. Senpä vuoksi\nkun minä näin, että hän sekaantuu asioihisi, vapisin minä sinun\ntähtesi. Toisekseen, enhän minä tiedä mitään; senpä vuoksi pyydänkin\nsinun kertoman, jotta voisin saada selkoa... Ja juuri sen tähden minä\ntänään sinut luokseni kutsuinkin. Kas, siinä se nyt on se tärkeä\nasia; suoraan sanonkin sinulle.\n\n-- No, sanothan sinä minulle ainakin jotain, vaikka sen, minkä tähden\njuuri minun tulee varoa ruhtinasta.\n\n-- Hyvä; olkoon menneeksi; minuahan toisinaan jotkut käyttävät\nasioillaan. Ja ajatteles itse: jotkut uskovat minulle asioitansa\nsen vuoksi, kun minä en ole lörppö. Mitenkäs minä sinulle sitten\nkertoisin? Älä siis pane pahaksesi, jos sinulle kerron yleisin\npiirtein, liian yleisin piirtein, vain näyttääkseni, millainen muka\nheittiö hän on. Mutta alappas sinä ensin oma asiasi.\n\nAjattelin, ettei minulla ollut vähintäkään syytä salata mitään\nMaslobojeviltä. Natashan asia ei ollut mikään salaisuus, sitä paitsi\nsopi Maslobojevin puolelta odottaa jotain Natashan hyväksi. Tietysti\nmuutamista seikoista minä katsoin parhaaksi vaijeta. Maslobojev\nkuunteli erittäin tarkkaavasti kaikkea sitä, mikä koski ruhtinasta;\nuseissa kohdin hän keskeytti minut, useita seikkoja kyseli uudelleen,\nja näin tulin hänelle kertoneeksi jotenkin tarkkaan. Kertomukseni\nkesti puolen tuntia.\n\n-- Hm! Viisas pää on tuolla tytöllä, sanoi Maslobojev, -- ja vaikkapa\nhän ei kokonaan oikein olisi arvannutkaan ruhtinaasta, niin ainakin\non se hyvä, että hän jo heti alussa huomasi, kenen kanssa oli\ntekemisissä, ja keskeytti pitemmän tuttavuuden. Oikein reippaasti\ntehty, Natalja Nikolajevna! Juon hänen terveydekseen! (Maslobojev\nryyppäsi.) Tässä ei tarvittu ainoastaan ymmärrystä, mutta vielä\nenemmän sydäntä, ettei sallisi itseänsä pettää. Eikä sydän harhaan\nvienytkään. Tietysti asiansa tyttö menetti: ruhtinas saa tahtonsa\ntäytetyksi ja Alesha hylkää tytön. Yhtä on sääli, Ichmenevia, --\nkymmenentuhatta maksoi tuolle lurjukselle! Kuka Ichmenevin asiaa\najoi, kuka puuhasi? Itse kaiketikin! Oih! Semmoisia ovat nuo\nkiivasmieliset ja jalosydämmiset! Ei ole moisesta väestä minnekään!\nRuhtinaan suhteen olisi ollut meneteltävä kokonaan toisin. Minä\nolisin hankkinut Ichmeneville semmoisen asianajajan että oikein, --\noh-hoih!\n\nHarmissaan löi Maslobojev nyrkillään pöytään.\n\n-- Kuules, mitäs se ruhtinas nyt aikoo?\n\n-- Sinä vain yhä siitä ruhtinaasta. Mitäpäs hänestä sanoisi; enpä\nole mielissäni, että aloin puhua. Minähän, Vanja, tahdoin vain\nsinua varottaa tuon lurjuksen suhteen, jotta, niin sanoakseni,\nvarjelisin sinua hänen vaikutukseltaan. Ken hänen kanssaan joutuu\ntekemisiin, se ei ole vaaratta. Sinä siis pidäkin silmäsi auki;\nsiinä kaikki. Ja sinä kun luulit, että minä sinulle ehkä minkälaisia\npariisilaisia salaisuuksia tahdon ilmaista. Heti huomaa, että olet\nromaanien kirjoittaja! No, mitä voi puhua lurjuksesta? Lurjus on\naina lurjus... Jos esimerkiksi kerron sinulle erään hänen juttunsa,\ntietysti mainitsematta paikkoja, kaupunkeja, henkilöjä, siis ilman\nkalentaarisia tarkkuuksia. Sinä tiedät jo, että hän ensi nuoruutensa\naikoina, kun oli pakoitettu vielä toimeen tulemaan kansliatyöllä,\nnai rikkaan kauppiaan-tyttären. No, tuolle vaimolleen ei hän ollut\nkovinkaan kohtelias, ja vaikka asia nyt ei koske vaimoa, niin\nhuomautan, Vanja ystäväiseni, että ruhtinas koko ikänsä keinotteli\nmoisella tavalla. Tässä vielä tapaus! Hän matkusti ulkomaille.\nSiellä...\n\n-- Maltas, Maslobojev, mistä matkastaan sinä puhut? Minä vuonna?\n\n-- Tasan yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta sitten ja lisäksi kolme\nkuukautta. No niin, siellä hän maanitteli erään tytön eräältä isältä\nja vei tytön mukanaan Pariisiin. Ja miten vielä teki! Isä oli jokin\ntehtailija tai oli osallisena jossain semmoisessa liikkeessä. En\nosaa varmaan sanoa. Minä, näes, vaikka sinulle kerronkin, teen sen\nomien päätelmieni ja muiden tosiseikkojen perusteella. Ruhtinas\nsiis pettikin tuon isän, tuppaantui hänen kanssaan osalliseksi\nliikkeeseen. Petti täydelleen ja otti häneltä rahat. Rahoista\ntietysti oli ukolla jotkin kirjalliset todisteet. Mutta ruhtinaspa\ntahtoi saada rahat niin, ettei maksaakaan huolisi, taikka kuten me\nsanomme, -- suorastaan varastaa. Ukolla oli tytär ja kaunotar olikin,\nja tuota tytärtä rakasti eräs ihanteellinen ihminen, Schillerin\nvelimies, runoilija ja samalla kauppias, nuori ajattelija, sanalla\nsanoen, oikea saksa, Feferkuchen joku.\n\n-- Mitä, onko hänen sukunimensä Feferkuchen?\n\n-- No, ehkäpä ei juuri Feferkuchen, hiisi hänet vieköön, eikä se\nkuulukaan asiaan. Se vaan on niin, että ruhtinas saavutti tyttären\nsuosion, saavuttipa sen siinä määrin, että tyttö rakastui häneen\naivan kuin mieletön. Ruhtinas tavotteli silloin kahta seikkaa:\nensiksi vallata tyttö ja toiseksi velkakirjansa, jotka oli ukolle\nantanut tältä saamistaan rahoista. Ukon kaikkien laatikkojen avaimet\nolivat tyttärellä. Ukko rakasti tytärtänsä aivan rajattomasti, niin\npaljon, ettei tahtonut päästää tytärtään mieheläänkään. Ihan totta.\nKaikille kosijoille oli mustasukkainen, ei voinut käsittää, mitenkä\nvoisi tyttärestään erota. Pois ajoi Feferkucheninkin, semmoinen ukon\nhöperö, englantilainen...\n\n-- Englantilainenko? Missäs se kaikki tapahtui?\n\n-- Minähän sanoin häntä englantilaiseksi vain vertauksen vuoksi,\nja sinä isket siihen kiinni. Se tapahtui Santa-fe-de-Bogodan\nkaupungissa, vai liekö Krakovassa, mutta varmimmin kaikista, että se\noli Nassaun ruhtinaskunnassa, niinkuin on seltterivesipullon kylkeen\nkirjoitettu, ihan varmaan Nassaussa; oletko nyt jo tyytyväinen?\nNo, niin siis ruhtinas suostutteli tytön ja vei hänet isän kotoa;\nmutta ruhtinaan tahdosta ja käskystä otti tyttö mukaansa joitakin\nasiapapereita. Näes, Vanja, onhan sitä semmoista rakkautta!\nOh, Jumalani, ja tyttö kumminkin oli kunniallinen, rehellinen,\njalosydämminen! Tosi, että ehkä hän ei papereista suuriakaan\nymmärtänyt. Yksi asia häntä huolestutti: isän kirous. Ruhtinas tiesi\nsiihenkin keinon: antoi tytölle asianmukaisen, laillisen sitoumuksen\nsiitä, että antaa itsensä vihkiä tytön kanssa. Näin sai uskotelluksi\ntytölle, että he nyt matkustavat vain vähäksi ajaksi huvittelemaan,\nmutta kun ukon viha lauhtuu, hekin palaavat vihittyinä ukon luo\nja asuvat sitten ikänsä kolme yhdessä, rauhassa ja rakkaudessa\nvaroja kartuttavat ja niin edespäin loppumattomiin. Tyttö pakeni,\nisä kirosi hänet ja teki vararikon. Tytön jälkeen Parisiin läksi\nFrauenmilchenkin, jätti kaikki, kauppansakin jätti; kovin oli tyttöön\nrakastunut.\n\n-- Seis! Mimmoinen Frauenmilchen?\n\n-- No, tuo, mikä se olikaan! Feyerbach ... ptyh, mokoma: Feferkuchen!\nNo niin, ruhtinaan tietysti ei sopinut naida: mitäs muka ruhtinatar\nHlestakov sanoo? Mitenkä parooni Pomoikin siitä arvelee? Siis\ntäytyi pettää. No, pettikin liian julkeasti. Ensiksi, ehkä liene\nlyönytkin häntä, toiseksi, tahallaan kutsui luokseen Feferkuchenin,\nse kävikin, tuli naisen ystäväksi, no, surkeilivat yhdessä, illat\npitkät yhdessä istuivat, onnettomuuttansa, itkivät, mies lohdutteli\n-- tietysti, kuten hurskaat ainakin. Ruhtinas tahallaan laittoikin\nasiat näin: tapaa heidät kerran myöhään ja keksiikin, että he pitävät\nyhteyttä, alkoi siitä juonitella: omin silmin, näin, sanoo. No\nniinpä työnsikin heidät kummankin pellolle, itsepä matkusti joksikin\najaksi Lontooseen. Nainenpa olikin jo toisaanne päin, kohta syntyi\nhänelle tyttö ... no, tuota, tarkoitin: poika syntyi, pikkunen\npoika. Volodkaksi ristittiin. Feferkuchen oli kummina. Sen jälkeen\nläksi hän lapsineen Feferkuchenin seurassa. Tällä oli hiukan varoja.\nMatkustivat Sveitsin, Italian ... sanalla sanoen, kävivät kaikissa\nrunollisissa maissa, niinkuin pitääkin. Nainen yhä vain itki, ja\nFeferkuchen surkeili, ja niin kului useita vuosia, tyttö kasvoi.\nRuhtinaan olisi kaikin puolin ollut hyvä olla, yksi asia oli paha:\nnaimalupaus-kirjaa ei saanut naiselta pois. \"Kunnoton mies sinä olet,\nsanoi nainen ruhtinaalle jäähyväisiksi, -- sinä ryöstit rahani,\nveit kunniani ja nyt hylkäät minut. Hyvästi! Naimasitoumustasi minä\nen kumminkaan sinulle anna. En sen vuoksi ole sitä antamatta, että\ntahtoisin jolloinkin sinulle tulla, mutta siksi, että sinä pelkäät\nkirjallista todistusta. Siispä se jääköönkin ijäksi minun käsiini\".\nSanalla sanoen, nainen intoili, mutta ruhtinas sittenkin pysyi\nrauhallisena. Yleensä moisten lurjusten on mainiota olla tekemisissä\nniin sanottujen ylevämielisten olentojen kanssa. He ovat niin jaloja,\nettä heidät aina voi helposti peijata, ja toiseksi, he tyytyvät\naina ylevään ja jaloon halveksumiseen, sen sijaan että panisivat\nkäytännössä lain toimeen, jos milloin vain sen voi panna. Samoin tuo\näitikin: osotti vain ylpeätä halveksumista, vaikka todistuskappaleen\njättikin itselleen; ruhtinas taas varsin hyvin tiesi, että nainen\nennemmin lopettaa päivänsä hirressä, kuin käyttää todistetta\nasiaan. Sen vuoksi olikin jonkin aikaa levollinen. Vaikka nainen\nsylkäsikin ruhtinaan kirottuun naamaan, jäi kumminkin Volodka hänen\nvastuksikseen -- entäpäs, jos olisi kuollut, mihinkä poika olisi\njäänyt? Sitäpä ei äiti ajatellut ollenkaan. Bruderschaft myöskin\nrohkaisi häntä eikä ajatellut sen pitemmälle; Schilleriä lukivat\nkumpikin. Viimein Bruderschaft jostain syystä sairastui ja kuoli.\n\n-- Tuoko Feferkuchen?\n\n-- No, hänpä juuri, hiis hänet! -- Nainenpa...\n\n-- Maltas! Montako vuotta he matkustelivat?\n\n-- Täsmälleen kahteensataan. Niin, nainen palasi Krakovaan. Isäpä\nei ottanutkaan vastaan, kirosi, tytär kuoli, ruhtinas iloissaan\nristinmerkillä siunasi itsensä. Minä olin siellä, simaa join,\nviiksejä pitkin virtasi, suuhun ei sattunut, minulle annettiin potku,\nja siitä tuli aika sotku ... ryypätään, Vanja, veliseni!\n\n-- Minä arvelen, että sinä, Maslobojev, ajat juuri näitä ruhtinaan\nasioita.\n\n-- Sitäkö sinä välttämättömästi tahtoisit?\n\n-- En vain käsitä, mitä sinä siinä asiassa saat toimeen!\n\n-- Asia on, näes, se, että kun nainen kymmenen vuoden kuluttua taas\npalasi Madridiin vieraalla nimellä, niin täytyi kaikki tuo saada\ntietää, niin Bruderschaftista, kuin ukosta, samoin pikkusesta, ja\nkuoliko nainen, ja eikö ole papereita, ja niin pois päin, aina\nloppumattomiin. Ja sitten vielä jostain muusta. Ruhtinas on häijyin\nihminen, varo häntä, Vanja, mutta Maslobojevista sinä ajattele tätä:\nälä koskaan sano häntä konnaksi! Sillä vaikka hän onkin konna (minun\nluullakseni, ei ole olemassa ihmistä, joka ei olisi konna), niin ei\nhän suo sinulle pahaa. Minä olen nyt kovassa hutikassa, mutta muista:\njos jolloinkin, ennemmin tai myöhemmin, nyt tai tulevana vuonna,\nsinusta näyttää, että Maslobojev sinua vastaan jotain viekasteli (älä\nsuinkaan unehuta tätä sanaa, _viekasteli_), -- niin tiedä, ettei\nse ollut pahassa tarkoituksessa. Maslobojev pitää sinua silmällä.\nSen vuoksi älä usko epäluuloja, paras on, että tulet ja sanot asian\nsuoraan, veljellisesti Maslobojeville itselleen. No, tahdotko nyt\nnaukata?\n\n-- En.\n\n-- Entäs haukata?\n\n-- En, veli hyvä, suo anteeksi...\n\n-- No, niin korjaukin sitten tiehesi, kello on neljännestä vailla\nyhdeksän, ja sinähän olet hätäpussi. Nyt on aika sinun mennä.\n\n-- Mitä? Kuinka? Joi itsensä humalaan ja nyt ajaa vieraan pois!\nAina hän on mokoma! Voi sinua hävytöntä! sanoi Aleksandra Semenovna\nmilt'ei kyynelsilmin.\n\n-- Jalkamies ei ole ratsastajan toveri! Aleksandra Semenovna, me\njäämme kahden ja käymme jumaloimaan toisiamme. Tämäpä tässä on\nkenraali! Ei, Vanja, minä valehtelin; sinä et ole kenraali, minähän\nolen -- lurjus! Katso, minkä näköinen minä nyt olen. Mikä minä olen\nsinun suhteesi? Anna anteeksi, Vanja, älä pane pahaksesi, ja suo\npäästää tunteeni...\n\nHän tarttui kaulaani ja alkoi itkeä. Minä aloin tehdä lähtöä.\n\n-- Ah, Jumalani! Ja meillä kun on illallinenkin valmis, puheli\nAleksandra Semenovna suurimmassa surussa. Tulettekohan perjantaina?\n\n-- Tulen, Aleksandra Semenovna, toden totta tulen.\n\n-- Te ehkä halveksitte, hän kun on tuommoinen -- humalainen. Älkää\nkatsoko ylen, Ivan Petrovitsh, hän on hyvä, oikein hyvä, ja teitä\nhän niin paljon rakastaa! Minulle hän puhuu teistä yöt päivät, yhä\nvain teistä. Vartavasten osti teidän teoksenne minulle; en ehtinyt\nvielä lukea; huomenna alan. Ja miten hyvältä minusta tuntuu, kun te\ntulette meille! En näe ketään, ei kukaan käy meillä istumassa. Meillä\non kaikkea kyllin, sittenkin yksin istumme. Nytkin tässä istuin, yhä\nkuultelin, aina vaan kuuntelin, kun te puhuitte, ja kuinka hyvästi se\non... Siis hyvästi perjantaihin!\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKiiruhdin kotiin. Maslobojevin puhe kovin hämmästytti minua. Herra\nties, mitä tuumia, tulikaan päähäni... Aivan kuin kaiken uhalla\nodotti kotona minua eräs tapaus, joka koski minuun kuin sähkökoneesta\nlähtenyt sähkövirran isku.\n\nAsuntotaloni portin vastassa seisoi lyhtypatsas. Kun vain olin\npäässyt portin alle, hyökkäsi luokseni eräs kummallinen olento\nniin äkkiä, että minä oikein kiljahdin. Se oli jokin elävä olento,\npelästynyt, vapiseva, puolihöperö, joka huudahtaen tarttui käteeni.\nKauhistus valtasi minut. Se oli Nelly!\n\n-- Nelly! Mikä sinun on? huudahdin minä, -- rauhoituhan toki!\n\n-- Siellä, ylhäällä ... hän istuu ... meillä.\n\n-- Kuka? Lähtekäämme; lähde minun kanssani.\n\n-- En tahdo, en tahdo lähteä! Minä odotan, kunnes hän menee pois ...\nodotan porstuassa ... en tahdo.\n\nNousin ylös huoneeseeni, jokin outo aavistus oli mielessäni, aukasin\noven ja näin ruhtinaan. Hän istui pöydän luona ja luki romaania.\nSiltä ainakin näytti, sillä kirja oli auki.\n\n-- Ivan Petrovitsh! huudahti hän iloissaan. -- Kuinka iloinen\nolenkaan, että te viimeinkin tulitte. Olin juuri aikeessa lähteä\npois. Toista tuntia jo teitä odotin. Lupasin tänään kreivittären\nsuurimmasta ja hartaimmasta pyynnöstä, että tulen tänä iltana\nhänen luokseen teidän kanssanne. Hän niin kovin pyysi sitä, hän\nniin mielellään tahtoisi tutustua teihin. Ja kun te olette minulle\nluvannut, niin päätin pistäytyä teillä aikasemmin, ennenkuin\nehditte minnekään lähteä, ja pyytää teitä keralleni. Ajatelkaas\nsuruani; tulen teille, teidän palvelijanne ilmoittaa, ettette ole\nkotona. Mikäs neuvoksi! Olin vakuuttanut kunniasanallani, että\ntulen teidän kanssanne; siksi istuin odottamaan teitä päättäen,\nettä odotan neljännestunnin. Mutta siinä se nyt oli neljännes --\naukasin teidän kirjoittamanne romaanin ja unohduinkin sitä lukemaan.\nIvan Petrovitsh! Tämähän on täydellisyys! Eihän teitä nyt enää voi\nymmärtää! Saittehan minulle kyyneleet silmiin. Minähän itkin, ja minä\nen itke usein...\n\n-- Te siis tahdotte, että minä läksisin? Täytyypä minun sanoa ...\nvaikken ollenkaan ole sitä vastaan, mutta...\n\n-- Herran tähden, lähtekää! Mitäpä te minulle teettekään? Minähän\nodotin teitä puolitoista tuntia! Sen lisäksi on minulla niin kovin,\nniin kovin paljon teille puhumista, -- ymmärrättehän, mistä asiasta?\nTe tiedätte koko sen asian paremmin, kuin minä... Kenties me voimme\njotain päättää, sovimme yhteisesti jostain, miettikääpäs! Herran\ntähden, älkää kieltäykö.\n\nAjattelin, että ennen tai myöhemmin minun tulee lähteä. Natasha\nkylläkin on nyt yksin, hän kaipaa minua, mutta olihan hän itse\npyytänyt minua mitä pikemmin tutustumaan Katjaan. Sitä paitsi saattaa\nAleshakin olla siellä... Tiesin, ettei Natasha voi saada rauhaa,\nennenkuin tuon hänelle tietoja Katjasta, ja päätin siis lähteä. Mutta\nminua epäilytti Nellyn vuoksi.\n\n-- Odottakaa hiukan, virkoin ruhtinaalle ja menin ulos rapuille.\nNelly seisoi siellä pimeässä loukossa.\n\n-- Miksi sinä et tahdo tulla sisälle, Nelly? Mitä hän sinulle teki?\nMitä hän sinulle puhui?\n\n-- Ei mitään... Minä en tule, en tule ... hoki Nelly, -- minä\npelkään...\n\nJos miten häntä pyytelinkään -- ei mikään auttanut. Sovimme lopulta\nsiten, että kun vaan minä olen ruhtinaan kanssa lähtenyt, Nelly\nmenisi huoneeseen ja sulkisi oven jälkeensä.\n\n-- Äläkä päästä sisään ketään, Nelly, vaikka miten kuka pyytäisikään.\n\n-- Menettekö te hänen kanssaan?\n\n-- Menen.\n\nNelly vavahti ja tarttui käteeni, ikäänkuin olisi aikonut pyytää,\netten läksisi, mutta ei kumminkaan virkkanut sanaakaan. Päätin\nkuulustella häntä huomenna tarkemmin.\n\nPyydettyäni ruhtinaalta anteeksi, aloin pukeutua. Ruhtinas vakuutteli\nminulle, ettei sinne lähtiessä huoli mitään erityisiä pukuja ja\nlaitoksia.\n\n-- Ehkä nyt jotain vähän uudempaa! lisäsi hän tarkastaen minua\ninkvisiittorin katseella ylhäältä alas, -- ymmärrättehän, säätymme ei\nole kokonaan vapaa tapain orjuudesta ... eihän niistä sovi kokonaan\nolla erillään. Semmoista täydellisyyttä te ette tule vielä kaualla\naikaa seurapiirissämme tapaamaan, liitti hän puheensa lopuksi\nmielihyvällä huomattuaan, että minulla oli hännystakki.\n\nSamassa me läksimme. Vieläkin pysähdyin rapuilla, palasin\nhuoneeseeni, jonne Nelly jo oli pujahtanut, ja sanoin hänelle\nhyvästi. Hän oli kovin levoton. Kasvonsa olivat siniset. Pelkäsin\npahinta hänen suhteensa, oli niin raskasta jättää hänet yksin.\n\n-- Millainen kummallinen palvelija teillä on, sanoi ruhtinas rappuja\nalas mennessämme. -- Onhan tuo pieni tyttö teidän palvelijanne?\n\n-- Ei ... hän ... asuu luonani jonkun aikaa.\n\n-- Kummallinen tyttö. Minä olen varma, että hän on höperö.\nAjatelkaas, alussa vastaili minulle hyvin, mutta sitten, kun näki\nminut paremmin, hyppäsi luokseni, kiljahti, alkoi vavista, tarttui\nminuun kiinni ... jotain aikoi sanoa, eikä voinut. Täytyypä minun\ntunnustaa, että aloin jo peljätä, aioin jo paeta, mutta, Jumalan\nkiitos, hän läksikin minua pakoon. Mitenkä te vain voitte tulla\ntoimeen hänen kanssaan?\n\n-- Hän on kaatuvatautinen, vastasin minä.\n\n-- Ahaa, vai niin! No, ei se sitten ole niin kumma ... jos hän on\nkaatuvatautinen.\n\nSamassa sovittelin mielessäni yhteen seuraavat asiat. Että\nMaslobojevin eilinen käynti huoneessani, vaikka hän tiesi minun\nolevan poissa kotoa; että tämänpäiväinen käyntini Maslobojevin\nluona; että Maslobojevin tämänpäiväinen kertomus, jonka hän\njutteli humalapäissään ja vastenmielisesti; että hänen kutsunsa\nluokseen tänään kello seitsemäksi, hänen vakuuttelemisensa olla\nuskomatta hänen viekastelemisiaan, ja viimeksi, että ruhtinas odotti\nminua puolitoista tuntia ja vielä, ehkä tietäen, että minä olen\nMaslobojevin kesteissä, ja Nellykin pakeni häntä ulos, -- että näillä\nkaikilla täytyi olla jotain yhteyttä keskenään. Syytä olikin kyllin\najatella näitä.\n\nPortin edessä odottivat meitä ruhtinaan vaunut. Istuimme niihin ja\nläksimme ajamaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMatkamme ei ollut pitkä, Kauppasillalle saakka. Ensin olimme jonkun\naikaa ääneti. Mielessäni pyöri yhä ajatus: mitenkä ruhtinas alkaa\npuheen kanssani? Minusta tuntui, että hän koettaa udella minulta,\ntiedustella jotain, jota hänen oli tarvis tietää. Mutta hän alkoikin\nkaikitta mutkitta ja suoraan kävi asiaan:\n\n-- Minua nyt kovin huolestuttaa eräs seikka, Ivan Petrovitsh, alkoi\nhän, -- josta minä ennen kaikkea tahdon puhella teidän kanssanne ja\nkysyä neuvoanne: jo kauan sitten olen päättänyt luopua oikeudestani,\njonka voitin oikeuden käynnissämme ja jättää riidanalaiset\nkymmenentuhatta Ichmeneville. Mitenkä voisi sen parhaiten tehdä?\n\n\"Ei ole totta, ettet tietäisi, mitenkä tekisit\", johtui heti\nmieleeni. \"Etköhän vain aio tehdä minusta pilaa?\"\n\n-- Enpä tiedä, ruhtinas, vastasin hänelle mitä yksinkertaisimmin,\n-- jossain muussa asiassa, se on kaikessa, mikä kuuluu Natalja\nNikolajevnaan, olen valmis antamaan kaikkia tietoja, joita te tai me\ntarvitsemme, mutta tässä asiassa te tietysti tiedätte enemmän, kuin\nminä.\n\n-- En, en, paljon vähemmän. Te tunnette hyvin Ichmenevin, ja ehkäpä\nmyöskin Natalja Nikolajevna teille monasti ilmaisi ajatuksensa\nsiitä; tämäpä voisi ollakin minulle pääjohtona. Te voitte olla\nminulle suurena apuna; asia on hyvin vaikea ratkaista. Minä olen\nvalmis tekemään myönnytyksiä, olenpa jo varmasti päättänyt tehdä\nmyönnytyksiä, päättykööt muut asiat miten tahansa; ymmärrättehän?\nMutta kuinka, missä muodossa tehdä myönnytyksiä, -- siinäpä kysymys?\nUkko on ylpeä, itsepäinen; paljon mahdollista, että hän loukkaa vielä\nminua hyvyyteni palkaksi ja viskaa minulle nuo rahat takaisin...\n\n-- Suokaa minun kysyä: mitä arvelette niistä rahoista -- ovatko ne\nteidän vai hänen?\n\n-- Minä olen oikeudessa voittanut, siis rahat ovat minun.\n\n-- Entä omantuntonne mukaan?\n\n-- Tietysti minä pidän niitä ominani, vastasi ruhtinas jossain\nmäärin hämmästyneenä häikäilemättömyydestäni. -- Mutta te nähtävästi\nette tietäne asiaa tarkalleen. Minä en syytä vanhusta tahallisesta\npetoksesta ja, sanonkin teille suoraan, en ole koskaan syyttänytkään.\nMiksikä hän salli tehdä itselleen vahinkoa. Hänen syynsä on se, ettei\ntarkkaan pitänyt asioista vaaria, ei huolehtinut hänelle uskotuista\nasioista, ja välillämme olleen sopimuksen mukaan oli hän muutamista\nsemmoisista asioista vastuunalainen. Mutta tiedättekö, ettei asia ole\nvielä siinäkään, vaan sen perusjohteena ovat silloiset keskinäiset\nsolvauksemme, sanalla sanoen, molemminpuolisessa loukatussa\nitserakkaudessa. Mahdollisesti minä en silloin olisi ollenkaan\npiitannut noista joutavista kymmenestätuhannesta; mutta te tietysti\ntiedätte, mistä syystä ja mitenkä silloin koko tuo asia alkoi. Minä\nmyönnän olleeni silloin epäluuloinen, ehkäpä olin väärässäkin, (se\non, minä olin silloin väärässä), mutta minä en sitä huomannut ja\nharmistuneena, loukkaantuneena hänen solvauksistansa en tahtonut\njättää käyttämättä tilaisuutta ja aloin oikeudenkäynnin. Ehkä tuo\nkaikki teidän mielestänne ei ole lainkaan ylhäiselle sopivaa. Minä en\ntahdo itseäni puolustella; huomautan teille vain, että vihastuminen\nja pääasiallisesti ärsytetty itserakkaus ei vielä ole ristiriidassa\njalosyntyisyyden kanssa, vaan on se luonnollista, ihmisellistä, ja\ntäytyypä minun vielä uudestaan sanoa teille, että minä hyvin vähän\nvain tunsin Ichmeneviä ja täydellisesti uskoin huhut hänen tyttärensä\nja Aleshan välisistä suhteista; näin siis voin uskoa tahallisen\nvarkaudenkin tapahtuneen...\n\nMutta se nyt sikseen. Pääasia on nyt se, mitä minun tällä kertaa\ntulee tehdä? Kieltäytyäkö rahoista? Mutta jos minä siihen sanon,\nettä vieläkin pidän voittamani asian oikeana, niin onhan rahoista\nkieltäytymiseni silloin sama, kuin jos lahjottaisin ne hänelle.\nLisätkää kaikkeen tähän arkaluontoinen asemani Natalja Nikolajevnan\nsuhteen... Ukko aivan varmaan viskaa nuo rahat minulle takaisin...\n\n-- Huomaattehan, että itsekin sanotte: _viskaa;_ siis te pidätte\nhäntä rehellisenä ihmisenä, ja sen vuoksi voitte olla täysin\nvakuutettu, ettei hän varastanut rahojanne, ja jos taas asia niin\non, niin mikä estää teitä menemästä hänen luokseen ja selittämästä\nsuoraan, että pidätte vaatimuksenne laittomana. Se olisi\njalomielisesti tehty ja mahdollisesti ei Ichmenev olisi vastaan\nsilloin ottamasta omia rahojaan.\n\n-- Hm!... _omia_ rahojaan; siinäpä se juttu onkin; mitäpä te teette\nminulle? Mennä ja sanoa hänelle, että pidän vaatimukseni laittomana.\nKun tiesit laittomaksi, niin miksikä kävit oikeutta? -- näin tulee\nminulle suoraan sanomaan jokainen. Ja sitä minä en ole ansainnut,\nsillä asiani oli laillinen; minä en ole koskaan sanonut enkä\nkirjoittanut, että hän on minulta varastanut, mutta että hän oli\nvaromaton, kevytmielinen eikä osannut hoitaa asioitani, siitä olen\nvieläkin vakuutettu. Voittamani rahat ovat epäämättömästi minun,\nja siksi tuntuu kipeältä vetää itse päälleni syytöstä, ja sitten,\nsanon teille vieläkin, ukko itse veti päällensä loukkauksen, ja te\npakotatte minua pyytämään häneltä anteeksi tuota loukkausta, -- se\ntuntuu raskaalta.\n\n-- -- Minä olen sitä mieltä, että jos kaksi ihmistä haluavat sopia,\nniin...\n\n-- Niin on se helppoa, niinkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Ei, toisinaan on hyvinkin vaikeata, vielä sitä enemmin...\n\n-- Sitä enemmin, jos asialla on muitakin puolia. Kas, siinä minä\nolen samaa mieltä teidän kanssanne, ruhtinas. Natalja Nikolajevnan\nja poikanne välinen asia tulee teidän ratkaista kaikissa niissä\nkohdissaan, minkä te voitte ratkaista, ja on ratkaistava niin,\nettä se täydellisesti voi tyydyttää Ichmenevit. Vasta silloin\nvoitte puhua oikein Ichmeneville myöskin riita-asiastannekin. Nyt,\nniinkauan kun vielä ei ole mitään päätetty, on teillä vain yksi\ntie: tunnustaa riita-asianne vääräksi, tunnustaa se peittelemättä,\nja jos tarvittaisiin, julkisestikin, -- se on minun mielipiteeni.\nSanon mielipiteeni suoraan, sillä te olette itse sitä pyytänyt ja\nvarmaankaan ette tahtoisi, että teille viekastelisin. Se antaa\nminulle rohkeuden kysyä teiltä: miksikä te olette niin huolissanne\nsiitä, mitenkä saisitte Ichmeneville annetuksi nuo rahat? Jos te\npidätte riita-asianne oikeana, niin minkä vuoksi annatte rahat pois?\nSuokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta se on likeisessä yhteydessä\ntoisten asianhaarojen kanssa.\n\n-- Kuinka te luulette? kysäsi hän äkkiä, ikäänkuin ei olisi\nkuullutkaan kysymystäni. -- Uskotteko, että ukko Ichmenev\nkieltäytyisi kymmenestätuhannesta, jos jättäisi rahat hänelle ilman\nminkäänlaisia puheita ja ... ja ... ilman kaikkia noita lievennyksiä!\n\n-- Tietysti hän kieltäytyy.\n\nSuuttumus valtasi minut, oikeinpa vavahdin vihasta. Tuo julkea ja\nhävytön kysymyksensä teki minuun saman vaikutuksen, kuin jos ruhtinas\nolisi sylkenyt suoraan silmilleni. Harmiini yhdistyi vielä toinenkin:\nylhäisön karkea tapa, millä hän, vastaamatta kysymykseeni ja niinkuin\nei olisi sitä kuullutkaan, sotki sen toisella asialla, varmaankin\nhuomauttaakseen minua, että olin liiaksi unehuttanut asemani ja\nkäyttäynyt sopimattoman vapaasti, rohjettuani tehdä hänelle moisia\nkysymyksiä. Minä mitä ankarimmin vihasin tuota ylhäisön tapaa ja\nkaikin voimin ennen koetin Aleshaa siitä luovuttaa.\n\n-- Hm!... Te olette liiaksi tulinen, eikä maailmassa voi muutamia\nasioita sovittaa niin, kuten te kuvittelette, vastasi huudahdukseeni\nruhtinas levollisesti. -- Muuten olen minä sitä mieltä, että tästä\nosaksi voisi päättää Natalja Nikolajevna; sanokaa se hänelle. Hän\nvoisi antaa hyviä neuvoja.\n\n-- En ensinkään, vastasin jyrkästi. -- Te ette äsken tahtonut kuulla,\nmitä minä tahdoin sanoa, mutta keskeytitte minut. Natalja Nikolajevna\nkyllä ymmärtää, että jos annatte takaisin rahat vakaalla mielellä,\nilman kaikkia noita, kuten sanoitte, _lievennyksiä_, niin merkitsee\nse, että tahdotte isälle maksaa tyttärestä, ja tyttärelle Aleshasta,\nsanalla sanoen palkitsette rahalla...\n\n-- Hm!... kas, millä tavalla te käsitätte tarkoitukseni, minun\nparahin Ivan Petrovitshini! -- Ruhtinas alkoi nauraa. Minkä vuoksi\nhän nauroi? -- Ja kumminkin, pitkitti hän, -- meillä on vielä\nniin kovin paljon keskenämme puheltava. Mutta nyt ei ole siihen\naikaa. Pyydän vain, että muistatte _yhden seikan:_ asia koskee\nsuoranaisesti Natalja Nikolajevnaa ja koko hänen tulevaisuuttansa,\nja se kaikki riippuu osaksi siitä, miten ja mitä me teidän kanssanne\nsiitä päätämme. Teitä siinä välttämättömästi tarvitaan, -- sen\ntulette itse huomaamaan. Senpä tähden, jos te vielä pidätte Natalja\nNikolajevnasta, niin ette voikaan kieltäytyä kuulemasta minua, miten\nvähän te muutoin minusta pitänettekään. Kas nyt olemme jo perillä ...\nâ bientôt.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKreivitär eli komeasti. Huoneet olivat sisustetut somasti ja\naistikkaasti, vaikk'ei ollenkaan pöyhkeästi. Kaikki kumminkin todisti\nväliaikaista tilaa; se oli vain sopiva asunto joksikin ajaksi eikä\nvarakkaan suvun vakinainen, varmentunut koti kaikkine ylhäisölle\nkuuluvine komeuksineen, oikullisuuksineen, joita pidettiin niin\nvälttämättöminä. Huhu kertoi, että kreivitär muuttaisi kesäksi\nmaatilalleen (joka jo muuten oli rapistunut ja monin kertaisesti\npantattu) Simbirskin lääniin, ja että ruhtinas seuraa häntä. Minäkin\nkuulin sen ja surulla ajattelin: mitä tekee Alesha silloin, kun\nKatja matkustaa kreivittären muassa? Natashalle en ollut siitä vielä\npuhunut, en rohjennut sitä tehdä; mutta muutamista seikoista päätin,\nettä nähtävästi oli huhu hänenkin kuuluviinsa jo joutunut. Hän vain\noli vaiti ja kärsi yksinään.\n\nKreivitär otti minut vastaan oikein hyvin, lempeästi ojensi minulle\nkätensä ja vakuutteli, että jo kauan oli halunnut nähdä minua\nluonansa. Itse hän kaatoi teetä sirosta hopeaisesta teekeittiöstä,\njonka ympärille me istuimme, minä, ruhtinas ja joku ylhäinen,\nvanhanpuoleinen tähtirinta herra hiukan putsattuna, valtiomiehen\nkäytöstä tavotteleva. Nähtävästi tuota vierasta pidettiin suuressa\narvossa.\n\nKreivitär oli vasta äsken palannut ulkomailta eikä siis vielä\nollut ehtinyt tänä talvena hankkia suuria tuttavuuksia Pietarissa\neikä saada asettaa oloansa, kuten toivoi ja aikoi. Paitsi tuota\nvierasta ei ollut muita ketään, eikä ketään tullut koko illassa.\nEtsin katseillani Katarina Feodorovnaa; hän oli Aleshan kanssa\ntoisessa huoneessa, mutta saatuaan kuulla meidän tulleen, tuli\nkohta tervehtimään. Ruhtinas suuteli kohteliaasti hänen kättänsä,\nja kreivitär viittasi hänelle minuun päin. Ruhtinas samassa esitti\nmeidät toisillemme. Uteliaana tarkastelin häntä; hän oli hentoinen,\nvaaleaverinen neito, yllänsä valkea puku; kasvultaan oli hän\nmatalanläntä, hiljainen ja levollinen ilme kasvoillaan, silmät hyvin\nsiniset, kuten Alesha sanoi, nuoruuden kukoistuksessa sanan oikeassa\nmerkityksessä. Odotin kohtaavani kauneuden täydellisyyden, mutta\nmikään varsinainen kaunotar hän ei ollut. Säännöllinen, sulavan\nsoikea muoto, jotenkin säännölliset kasvojen piirteet, tuuhea ja\ntodella kaunis tukka, joka oli kammattu jokapäiväisen kotoisesti,\nhiljainen, terävä katse; jossain muualla kohdatessani hänet olisin\nmennyt ohitsensa kääntämättä häneen mitään erityistä huomiota; mutta\nnäin oli vain ensi katsahduksella, sittemmin sain aikaa sinä iltana\ntarkastaa häntä pitemmältä. Jo yksistään se, millä tavoin hän antoi\nminulle kättä, kuinka viattoman kohdistetulla huomaavaisuudella hän\nkatsoi silmiini lausumatta ainoatakaan sanaa, kummastutti minua ja\ntahtomattani hymyilin hänelle. Ehkä se tuli siitä, että minä jo\nkohta huomasin edessäni puhdassydämmisen olennon. Kreivitär piti\nhäntä tarkasti silmällä. Puristettuaan kättäni läksi Katja ikäänkuin\nhätäillen luotani ja istui Aleshan luo huoneen toiseen päähän.\nTervehtäissään kuiskasi Alesha minulle: \"tulin tänne vain minutin\najaksi, heti lähden _sinne_\".\n\n\"Diplomaatti\" -- en tiedä hänen nimeänsä ja nimitän häntä\ndiplomaatiksi, jotenkin häntä nimittääkseni -- puhui levollisesti\nja mahtavasti, kehitellen jotain aatetta. Kreivitär kuunteli\nhäntä tarkkaavasti. Ruhtinas hymyili hyväksymisen ja mairittelun\nhymyilyä; puhuja kääntyi usein hänen puoleensa, varmaankin\npitäen häntä arvollisena kuulijana. Minulle tarjottiin teetä ja\njätettiin yksikseni, josta olin hyvin mielissäni. Sillä aikaa minä\ntarkastelin kreivitärtä. Ensi vaikutuksen mukaan ei hän minua\noikein miellyttänyt. Hän ehkei ollut enää nuori, mutta minusta\ntuntui, ettei hän ollut yli kahdenkymmenen kahdeksan. Kasvonsa\nolivat vielä nuorteat ja jolloinkin varhaisemmassa nuoruudessa\nvarmaankin hyvin kauniit. Tummanruskea tukkansa oli vielä kyllin\ntuuhea; katseensa oli erinomaisen lempeä, vaikkakin siinä oli jotain\nhuikentelevaa ja vallattoman veitikkamaista. Mutta nyt huomasin,\nettä hän jostain syystä hillitsi itsensä. Tuossa katseessa ilmeni\nmyöskin paljon älyä, mutta vielä enemmän hyvyyttä ja ilosuutta.\nMinusta tuntui, että vallitsevana ominaisuutenansa oli jonkunlainen\nhuolettomuus, nautinnon jano ja jokin hyväsydäminen itserakkaus,\njoka ehkä oli hyvin suurikin. Hän oli ruhtinaan vaikutuksen alainen,\nja tämän vaikutus olikin häneen erinomaisen suuri. Tiesin, että\nheidän välillänsä oli jotain, olin myöskin kuullut, että ollessaan\nulkomailla ruhtinas ei ollut kovinkaan mustasukkainen lempijä; ja\nsittenkin minusta tuntui, ehkä vielä nytkin tunnen, että heitä\nyhdisti ei vain entiset keskinäiset suhteensa, mutta lisäksi jokin\nmuukin, osaksi salaperäinen, jokin keskinäisen suostumuksen tapainen,\njoka perustui johonkin molemmanpuoliseen etuun ... sanalla sanoen,\njotain semmoista heidän välillään täytyi olla. Tiesin senkin,\nettä tätä nykyä tunsi ruhtinas hänestä itselleen olevan haittaa,\nvaikka kuitenkin välinsä pysyi semmoisenaan. Ehkä heitä silloin\nyhdistivät yhteiset tuumat Katjan suhteen, jotka tuumat tietysti\nolivat alkusin ruhtinaan omia. Sillä perusteella ruhtinas saikin\nvältetyksi avioliittoon menemisen kreivittären kanssa, jota tämä\ntodella oli vaatinut, ruhtinas kun sai kreivittären taivutetuksi\nauttamaan rakentaessa Aleshan ja oman tytärpuolensa liittoa. Niin\nainakin minä Aleshan entisistä avomielisistä kertomuksista asian\nymmärsin. Tulihan Aleshankin jotain huomata. Olin samoista Aleshan\nkertomuksista myöskin huomaavinani, että vaikka kreivitär olikin\nruhtinaan täydellisen vaikutuksen alainen, oli ruhtinaalla sittenkin\njotain syytä pelätä kreivitärtä. Olipa sen jo Aleshakin huomannut.\nSittemmin sain kuulla, että ruhtinas olisi hyvin mielellään naittanut\nkreivittären jollekin ja osaksi juuri sen vuoksi laittoikin hänet\nSimbirskin lääniin, toivoen maaseudulta löytävänsä hänelle soveliaan\nmiehen.\n\nIstuin siinä ja kuuntelin enkä tiennyt keinoa, miten pikemmin saisin\npuhutella Katarina Feodorovnaa kahden kesken. Diplomaatti vastasi\njohonkin kreivittären kysymykseen asioiden nykyisestä kannasta,\nalkavista reformeista ja siitä, onko niitä pelättävä, vai eikö. Hän\npuhui paljon ja kauan, levollisesti sekä kuni mahtimies konsanaan.\nHän kehitti aatettansa hienosti ja viisaasti, mutta aatteensa oli\nmitä vastenmielisin. Erittäin pani hän painoa siihen, että noiden\nreformien ja parannusten koko luonne tuottaa hyvin pian vissejä\nhedelmiä; että, nähtyään nuo hedelmät, ihmiset ottavat älyynsä, ja\nettei vain yhteiskunnassa (tietysti, sen tunnetussa osassa) pääse\nvaltaan tuo uusi henki, vaan kokemuksesta näkevät erehdyksensä sekä\nsilloin kaksinkertaisella tarmolla alkavat kannattaa vanhoja oloja.\nEttä vaikka kokemus tuleekin olemaan surullinen, on se sittenkin\noleva suureksi hyödyksi, sillä se opettaa, kuinka tuota pelastavaa\nentisyyttä tulee kannattaa, ja antaa sitä varten uusia aineksia;\nonkin siis oikein toivottava, että nyt pikemmin jouduttaisiin\nvaromattomuuden viimeiseen asteeseen. \"Ilman _meitä_ ei saateta\nolla\", päätti hän, \"ilman meitä ei ole tähän saakka mikään\nyhteiskunta pysynyt pystyssä. Me emme mitään hävitä, mutta päinvastoin\nvoitamme; me kohoamme pinnalle, kohoamme, ja tunnuslauseenamme tätä\nnykyä tulee olla: 'pire ca va mieux ca est!'\" Ruhtinas hymyili hänelle\nhäijysti hyväksyen lausutut mietelmät.\n\nPuhuja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Minä olin niin tyhmä,\nettä aioin sanoa vastaan, sydämmeni oli kuohuksissa. Mutta minut\npysähdytti ruhtinaan myrkyllinen katse; salavihkaa livahti hän\nlähelleni, ja minusta tuntui, että ruhtinas varmaan odotti minulta\njotain outoa, poikamaista käytöstä; kenties hän sitä vielä toivoikin,\nnauttiakseen siitä, että minä olisin tehnyt jonkun tyhmyyden. Samalla\nkumminkin olin vahvasti vakuutettu siitä, ettei diplomaatti olisi\nensinkään huomannut vastaan sanomistani ja, mahdollisesti, ei minua\nitseänikään. Tuntui niin ilettävältä istua heidän seurassaan; tästä\nvihdoinkin pelasti minut Alesha.\n\nHän astui hiljalleen luokseni, kosketti olkapäätäni ja pyysi parille\nsanalle. Minä arvasin, että hänet oli Katja lähettänyt. Niin\nolikin. Kohta istuin hänen vieressään. Ensin hän tarkasteli minua\nperinpohjin, aivan kuin olisi itsekseen sanonut: \"vai tämmöinen sinä\noletkin\". Ensi hetkenä emme kumpikaan löytäneet sanoja, millä alkaa\npuhelu. Olin kumminkin vakuutettu, että jahka hän vain alkaa puhua,\nniin voisi hän sitä pysähtymättä pitkittää vaikka aamuun saakka.\n\"Joitakin viisi, kuusi tuntia vain puhelumme kesti\", kuten Alesha oli\nsanonut, johtui tässä nyt mieleeni. Alesha istui myöskin siinä ja\nodotti kärsimättömänä, mitenkä me alamme keskustelumme.\n\n-- Miksikä te ette mitään puhu? sanoi Alesha, hymyillen katsoen\nmeihin. -- Tulivat yhteen ja ovat vaiti.\n\n-- Ah, Alesha, mimmoinen sinä olet ... kohtahan me, sanoi Katja. --\nMeillähän on niin paljon keskenämme puhuttavaa, Ivan Petrovitsh,\netten tiedä mistä alkaakaan. Liian myöhään me tutustumme toisiimme,\nsen olisi pitänyt ennen tapahtua, vaikka minä tiesin teidät jo\nkauan aikaa. Ja mitenkä mielelläni minä halusinkaan teitä tavata.\nAjattelinpa jo kirjoittaa teille...\n\n-- Mistä olisitte kirjoittanut? kysäsin, tahtomattani hymyillen.\n\n-- Eipä olisi aihetta puuttunut, vastasi hän totisena. --\nVaikkapa siitäkin, että sanooko Alesha totta kertoessaan Natalja\nNikolajevnasta, ettei hän pahastu, kun Alesha jättää hänet yksin näin\npitkäksi ajaksi? No, saako niin tehdä, kuten Alesha tekee? Sanoppas,\nmiksi sinä nytkin olet täällä, sanoppas?\n\n-- Ah, Jumalani, hetihän minä lähden. Sanoinhan, että viivyn täällä\nvain hetkisen katson teitä kumpaakin, mitenkä te tulette puhelemaan\nkeskenänne, ja sitten lähden sinne.\n\n-- Mitäpä siinä on katsottavaa, no, näin me istumme, -- näitkös? Ja\naina hän on tuollainen, lisäsi Katja hiukan punastuen ja osottaen\nAleshaa sormellaan.\n\n-- \"Yhden minutin, sanoo, yhden minutin vain\", mutta itse asiassa\nistuukin puoliyöhön; sitten onkin jo myöhä. \"Hän ei suutu, hän on\nniin hyvä\", kas niin tuumailee Alesha! No, onko se hyvin, onko se\nkunniallisesti?\n\n-- No, ehkä minä sitten lähden, sanoi Alesha valittavalla äänellä, --\nmutta minä niin mielelläni olisin teidän seurassanne...\n\n-- Mitä sinä meidän seurassamme teet? Meidän päinvastoin tulee\nmonesta asiasta saada kahden puhua. Kuuleppas, sinä älä pahastu; se\non välttämätöntä, -- ymmärrähän se.\n\n-- Jos se on välttämätöntä, niin minä ihan paikalla ... mitäpäs\ntässä olisi pahastumista. Poikkean vain pikkusen Levinkan luo ja\nsieltä kohta samassa Natashan luo. Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, jatkoi\nhän ottaen hattunsa, -- tiedättehän, että isäni aikoo kieltäytyä\nottamasta rahoja, jotka hän voitti oikeuden käynnissä Ichmeneviä\nvastaan.\n\n-- Tiedän; hän puhui minulle siitä.\n\n-- Kuinka jalomielisesti hän siinä menettelee. Nähkääs, Katja ei\nusko, että hän tekee jalomielisesti. Puhelkaa siitä Katjan kanssa.\nJää hyvästi, Katja, äläkä suinkaan epäile, etten minä rakasta\nNatashaa. Ja minkäpä vuoksi te kaikki tyrkytätte minulle noita\nehtoja, soimaatte minua, pidätte minun toimiani silmällä, -- aivan\nkuin olisin valvonnan-alainen! Natasha tietää, että minä rakastan\nhäntä, luottaa minuun, ja minäkin olen varma, että hän luottaa\nminuun. Minä rakastan häntä ilman ehtoja, ilman minkäänlaisia\nsitoumuksia. En voi sanoa, miten häntä rakastan. Rakastan vain.\nEi olekaan siis mitään syytä tutkistella minua, niinkuin mitäkin\nsyyllistä. Kysy Ivan Petrovitshilta, nyt on hän jo täällä ja hän\ntodistaa sinulle, että Natasha on luulevainen ja hyvin paljon minua\nrakastaa, mutta hänen rakkaudessaan on paljon egoismia, sillä hän ei\nhalua mitään uhrata minun tähteni.\n\n-- Kuinka niin? kysäsin minä kummissani uskomatta korviani.\n\n-- Mitä sinä nyt, Alesha? Katja, miltei huudahti lyöden kätensä\nyhteen.\n\n-- Niin juuri, mitäpäs ihmeellistä siinä on? Tietäähän Ivan\nPetrovisth. Natasha vain aina vaatii, että olisin hänen kanssaan. Hän\nvaikkei sitä sanoin lausukaan, niin kyllä sen huomaa, että hän sitä\ntahtoo.\n\n-- Etkö häpeä, etkö sinä häpeä noin puhua? sanoi Katja vihan puna\nkasvoillaan.\n\n-- Miksikä siitä häpeäisin? Mimmoinen sinä, Katja, todellakin olet!\nMinähän rakastan Natashaa enemmän, kuin hän luuleekaan, mutta jos hän\nrakastaisi minua oikealla tavalla, siten, kuin minä rakastan häntä,\nniin hän minun tähteni varmaankin oman etunsa uhraisi. Tosi on että\nhän itse sallii minun lähteä, mutta näenhän minä hänen kasvoiltaan,\nettä se on hänelle raskasta, siispä minulle se on sama, vaikka ei\nlupaisikaan.\n\n-- Ei, tämä ei ole sanottu vain noin tuostaan, huudahti Katja, sanoen\nsen minulle, silmänsä vihasta säihkyen. -- Sinun täytyy, Alesha,\ntäytyy heti tunnustaa, että tämän kaiken pani mieleesi isäsi. Tänään\nkai sai sen päähäsi? Äläkä koetakaan minulle viekastella -- minä sen\nkohta näen? Niinkö vai ei?\n\n-- Niin, vastasi Alesha hämillään. -- Mitäpäs sitten? Hän puheli\ntänään kanssani lempeästi, ystävän tapaisesti, Natashaa vain yhä\nminulle kehui, minä oikein kummastelin sitä, sillä Natasha häntä niin\nkovasti loukkasi, mutta hän vain kehuu Natashaa.\n\n-- Ja te, te uskoitte sitä, sanoin minä, -- te, jolle Natasha uhrasi\nkaikki, mitä voi uhrata, vieläpä nytkin, vieläpä tänäänkin oli hän\nlevoton teidän tähtenne, ettei teillä olisi ikävä, ettei jokin\nestäisi teidän kohtaamasta Katarina Feodorovnaa! Hän itse sen sanoi\nminulle tänään. Ja te syyttä suotta uskotte noita isänne valheellisia\nuskotuksia! Ettekö te häpeä?\n\n-- Kiittämätön! Ja eipä hän milloinkaan häpeä! sanoi Katja, tehden\nkädellään liikkeen, niinkuin Alesha olisi ollut kokonaan mennyttä\nmiestä.\n\n-- Mitäs te nyt todellakin! pitkitti Alesha surkealla äänellä. --\nJa aina sinä, Katja, olet tuommoinen! Aina sinä ajattelet minusta\nvain pahaa... En puhukaan Ivan Petrovitshista! Te luulette, etten\nrakasta Natashaa. En minä sen vuoksi sanonut, että hän on egoisti.\nMinä tahdoin vaan sanoa, että hän rakastaa minua liiaksi, niin että\nmenee jo ylimäärän, ja siitä on minulle sekä hänelle tukala olo.\nIsäni ei koskaan saa minua petetyksi, vaikka tahtoisikin. En antau\nhänelle. Että Natasha on egoisti, sitä hän ei ollenkaan sanonut sen\nsanan huonossa merkityksessä; ymmärsinhän minä sen. Hän, nähkääs,\nsanoi aivan tarkalleen siten, kuin minä äsken sanoin: että Natasha\nniin liian paljon, niin suuresti rakastaa minua, että se näyttää jo\negoismilta, niin että siitä on minulle sekä hänelle rasitusta, mutta\nmyöhemmin käy se minulle vielä rasittavammaksi. Mitäs, isänihän sanoi\nsen oikein, minua rakastaen, eikä se ollenkaan merkitse sitä, että\nhän soi pahaa Natashalle; päinvastoin hän osotti huomaavansa Natashan\nrakkauden suureksi, rajattomaksi, mahdottomuuksiin meneväksi.\n\nKatja keskeytti hänet, eikä antanut hänen lopettaa. Hän alkoi\nkiihkeästi moittia Aleshaa, näytti toteen, että hänen isänsä\nolikin vain siksi alkanut kehua Natashaa, pettääkseen Aleshan\nteeskennellyllä hyvyydellään ja tämän kaiken vain purkaakseen\nheidän välinsä, näkymättä ja huomaamatta nostattaakseen Aleshan\nNatashaa vastaan. Lämmöllä ja viisaasti Katja todisteli, kuinka\nsuuresti Natasha rakastaa Aleshaa, ettei millainenkaan rakkaus anna\nanteeksi semmoista, jota Alesha on Natashaa kohtaan osottanut, ja\nettä oikea egoisti on juuri Alesha itse. Vähittäin saattoi Katja\nhänet mitä suurimpaan suruun ja täydelliseen katumukseen; hän istui\nvieressämme katse luotuna alas, enää mitään vastaamatta, kokonaan\nlannistuneena, kärsivä ilme kasvoillaan. Mutta Katja oli säälimätön.\nSuurimmalla uteliaisuudella tarkastelin häntä. Tahdoin mitä pikemmin\noppia tuntemaan tämän kummallisen tytön. Hän oli vielä aivan lapsi,\nmutta jokin kummallinen, täyteen vakuutukseen päässyt lapsi,\njolla on järkähtämättömät elämän säännöt ja kiihkeä, synnynnäinen\nrakkaus hyvään ja oikeaan. Jos häntä todella voi sanoa lapseksi,\nniin oli hän noita _mietiskeleviä_ lapsia, joita on niin viljalti\nmeidän perheissämme. Kyllä saattoi huomata, että hän oli jo paljon\nmietiskellyt. Hauskaa olisi ollut kurkistaa tuon mietiskelevän pään\nsisään ja nähdä, mitenkä siellä aivan kokonaan lapselliset aatteet\nsekaantuivat elämän todellisuudesta ja havannoista saatuihin kuviin\n(Katjahan jo eli todellista elämää) kuin myöskin aatteihin, jotka\nhänelle olivat vielä outoja, kokemattomia, mutta jotka olivat\nkohdanneet hänet välillisesti, kirjoista lukemalla, joita varmaan\noli jo viljalti ja joita hän, nähtävästi, piti elämänsä kokemuksina.\nSinä iltana ja sitten myöhemminkin opin tuntemaan hänet. Hänen\nsydämmensä oli tunteellinen ja herkkä. Joskus hän ikäänkuin halveksi\nkäyttää itsehillitsemistaitoa, antaen etusijan totuudelle; jokaista\nelämän kohtausta piti hän ehtoperäisenä ennakkoluulona, ja ikäänkuin\nylpeili moisesta vakaumuksestaan, kuten kaikkikin kiihkeäluontoiset\nihmiset, vaikkapa eivät enää olisikaan kovin nuoria. Mutta juuri\nse tekikin hänet erikoisen viehättäväksi. Hän hyvin mielellään\nmietiskeli ja etsi totuutta, mutta oli siihen määrin epäpedanttinen,\nkäytökseltään niin lapsellinen, että jo ensi kerralta teidät\nsaattoi mieltymään kaikkiin hänen omituisuuksiinsa ja mukautumaan\nniihin. Johtuivat mieleeni Levinka ja Borinka, ja minusta tuntui,\nettä kaikki tämä kuului asioiden luonnolliseen menoon. Ja mikä\nihmeellisintä: kasvonsa, joissa minä ensi katsannolla en huomannut\nmitään erityistä kauneutta, alkoivat tänä iltana minulle näyttää\nyhäti kauniimmilta ja viehättävämmiltä. Tuo naivinen jakaantuminen\nlapseksi ja ajattelevaksi naiseksi, tuo lapsellinen, ja suurimmassa\nmäärin todellinen totuuden ja oikeuden janoominen, samoin horjumaton\nuskonsa pyrintöihinsä -- tuo kaikki valasi hänen kasvonsa jollakin\nkauniilla vilpittömyyden valolla, antoi sille jotain korkeampaa,\nhenkistä kauneutta, jotta saattoi alkaa käsittää, ettei ollutkaan\nkokonaan helppoa ymmärtää tuon kauneuden koko tarkoitusta, kauneuden,\njota ei ensi kerralla tavallisella ylimalkaisella katseella huomaa.\nNyt minä käsitin, että Aleshan täytyi olla kovin kiintynyt häneen.\nJos ei Alesha itse osannutkaan ajatella ja tehdä johtopäätöksiä,\nniin hän rakasti semmoisia, jotka hänen puolestansa ajattelivat,\njopa niin tahtoivatkin, -- ja Katjapa oli ottanut hänet holhontansa\nalaiseksi. Alesha oli mieleltään ylevä ja herkkä, taipui kohta\nkaikkeen, mikä oli rehellistä ja hyvää, Katjan oli hän oppinut\ntuntemaan lapsellisen vilpittömäksi ja miellyttäväksi. Aleshalla ei\nollut hituistakaan omaa tahtoa; Katjalla oli vahva, järkyttämätön ja\ninnokas tahdonvoima, ja Alesha voi kiintyä ainoastaan semmoiseen,\njoka voi hallita ja käskeä häntä. Osaksi juuri tällä tapaa Natashakin\nsai hänet itseensä kiintymään, heidän suhteittensa alkuaikoina, mutta\nKatja vei voiton tässä Natashalta siitä syystä, että hän itse oli\nvielä lapsi ja, kuten näkyi, oli vielä kauan lapsena pysyvä. Tämä\nhänen lapsellisuutensa, hänen terävä ymmärryksensä, sekä samalla\nmyöskin jokin johdonmukaisuuden puute, kaikki tuo oli ikäänkuin\nenemmän likeistä Aleshalle. Hän tunsi sen, ja siksi Katja viehätti\nhäntä yhä enemmän. Olen vakuutettu, että kun he kahden puhelivat\nkeskenään, silloin Katjan totisten \"propaganda\"-puheiden ohella asia\nehkä lopulta päättyi leikkiin. Ja vaikka Katja hyvin usein toruskeli\nAleshaa ja piti häntä vallassaan niin nähtävästi tuntui Aleshasta\nolonsa Katjan seurassa paremmalta, kuin Natashan luona. Katja ja\nAlesha sopivat paremmin toisilleen, ja se oli tärkeintä.\n\n-- Riittää jo, Katja, riittää, jo on kyllin; sinä aina jäät olemaan\noikeassa, minä väärässä. Se on sen vuoksi, kun sinun sielusi on\npuhtaampi, kun minun, sanoi Alesha, nousten ylös ja tarjoten kätensä\nhyvästiksi. -- Heti menen Natashan luo, en poikkea Levinkallekaan...\n\n-- Ei sinulla ole asiaakaan Levinkalle; ja että sinä nyt tottelet ja\nmenet, niin teet sinä siinä oikein kiltisti.\n\n-- Ja sinä olet tuhatta kertaa kaikkia kiltimpi, sanoi Alesha\nsurullisesti. -- Ivan Petrovitsh, tahtoisin sanoa teille pari sanaa.\n\nPoistuimme muutaman askeleen päähän.\n\n-- Tänään minä käyttäydyin kunnottomasti, kuiskasi Alesha minulle --\nminä käyttäydyin halpamaisesti, olen syypää koko maailman silmissä,\nmutta heidän kahden edessään kaikista eniten. Tänään puolen päivän\njälkeen esitteli isäni minulle Aleksandrinan (erään ranskattaren)\n-- hän on aivan lumoava nainen... Minä ... unehduin ja ... no, mitä\nsiitä puhua, minä en ansaitse kunniata olla näiden kahden seurassa...\nJääkää hyvästi, Ivan Petrovitsh!\n\n-- Hän on hyvä, kelpo ihminen, alkoi Katja kiireesti, heti kun\nistuin taas luoksensa, -- mutta hänestä me tuonnempana tulemme\npaljon puhumaan, mutta nyt ennen kaikkea tulee meidän päästä\nyksimielisyyteen siitä, mitä te arvelette Aleshan isästä. Mitä mieltä\nte olette hänestä?\n\n-- Minä pidän häntä hyvin huonona ihmisenä.\n\n-- Niin minäkin. Me siis olemme siitä kumpikin yhtä mieltä, sen\nvuoksi onkin meidän helpompi arvostella asioita. Puhutaan nyt Natalja\nNikolajevnasta... Tiedättekö, Ivan Petrovitsh, minä tätä nykyä\nolen kuin pimeyden ympäröimänä, minä odotin teitä kuni valkeutta.\nSelitättehän te minulle kaikki, sillä kaikkein tärkeimmässä seikassa\nvoin minä tehdä päätöksiä vain arvelujen mukaan siitä, josta Alesha\nminulle on kertonut. Muilta keneltäkään en ole voinut asiasta kuulla.\nSanokaapas ensiksi (tämä on, tärkeintä), mitä te luulette: tulevatko\nAlesha ja Natasha yhdessä onnellisiksi, vai eivätkö? Ennen kaikkea\ntulee minun se saada selville tehdäkseni lopullinen päätökseni, jotta\ntietäisin, miten tekisin.\n\n-- Mitenkä voisi siitä niin varmasti sanoa?\n\n-- Niin, tietysti ei varmasti, keskeytti hän, -- mutta miten teistä\ntuntuu, -- sillä te olette hyvin viisas ihminen.\n\n-- Luullakseni eivät he voi tulla onnellisiksi.\n\n-- Miksikä ei?\n\n-- He eivät sovi toisilleen.\n\n-- Niin minä ajattelinkin!\n\nSamassa hän liitti yhteen kätensä, niinkuin olisi syvä suru vallannut\nhänen mielensä.\n\n-- Kertokaa minulle tarkemmin. Kuulkaas: minä niin kovin mielelläni\ntahtoisin tavata Natashan, sillä minulla on paljon hänelle puhuttavaa\nja luulen, että me voimme hänen kanssaan päättää kaikesta. Nyt minä\nyhäti kuvittelen mielessäni, että hänen täytynee olla hyvin viisas,\nvakava, totinen ja hyvin kaunis. Niinkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Siitä minä olinkin vakuutettu. No, jos hän on semmoinen, niin\nmitenkä hän voi rakastua Aleshaan, moiseen pojan hulikkoon?\nSelittäkää minulle se; sitä minä usein mietin.\n\n-- Sitä ei voi selittää, Katarina Feodorovna; vaikeata on ymmärtää,\nminkä vuoksi ja miten saattaa rakastua. Alesha on lapsellinen.\nMutta tiedättekö, miten voi rakastua lapseen? (Tunsin sydämmeni\nsulavan katsoessani häneen ja hänen silmiänsä, jotka katsoivat\nminuun tarkkaan, totisina ja malttamattoman tarkkaavasti). -- Ja\nmitä enemmän Natashalta puuttuu lapsellisuutta, sanoin, -- mitä\nvakavampi hän itse on, sitä pikemmin hän voi rakastua häneen. Alesha\non totuutta harrastava, vilpitön, hyvin naivi, toisinaan ihmeellisen\nnaivi. Kenties Natasha rakastui häneen -- kuinka sen sanoisinkaan?...\nNo, ehkäpä säälistä. Jalomielinen sydän voi rakastua säälistäkin...\nMuuten minä tunnen, etten minä voi teille mitään selittää, mutta minä\npyydän teitä itseänne -- rakastattehan te häntä?\n\nAsetin hänelle tuon kysymyksen rohkeasti ja tunsin, etten minä tuolla\nkysymyksellä voi samentaa hänen kokonaan lapsellisen puhtaan sielunsa\nselkeyttä.\n\n-- Toden totta, en vielä tiedä, vastasi hän hiljaa, luoden silmiini\nkirkkaan katseensa, -- mutta tuntuu, että rakastan kovin...\n\n-- No, niin, nähkääs. Mutta voitteko selittää, minkä vuoksi\nrakastatte?\n\n-- Hänessä ei ole valhetta, vastasi Katja mietittyään. -- Kun hän\nkatsoo suoraan silmiini ja samassa jotain puhuu minulle, niin se\nminua hyvin miellyttää... Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tässä\npuhelen moisesta asiasta, minä olen tyttö, ja te mieshenkilö; teenkö\nminä nyt oikein vai en?\n\n-- Mitäs siinä olisi pahaa?\n\n-- Niin, niin. Tietysti, mitäs pahaa siinä olisi? Mutta nuo (Katja\nloi katseensa teekeittiön ääressä istuvaan ryhmään); nuo varmaan\nsanoisivat, että se on pahasti tehty. Ovatko he oikeassa vai ei?\n\n-- Ei! Ettehän sydämmessänne tunne, että teette pahoin, siispä...\n\n-- Niin minä aina teen, keskeytti hän, nähtävästi kiirehtien\nsaadakseen mitä enimmän kanssani puhella. -- Kun jostain asiasta\njoudun hämilleni, kysyn heti sydämmeltäni, ja jos se on rauhallinen,\nniin olen minäkin rauhallinen. Niin tuleekin aina tehdä. Ja sen\nvuoksi minä puhun kanssanne niin avomielisesti, kuin itseni kanssa\npuhelisin, että, ensiksi te olette oikein hyvä ihminen ja minä tunnen\nteidän entisen suhteenne Natashaan ennen Aleshaa, ja kuinka minä\nitkinkään sen kuultuani.\n\n-- Kuka on sen kertonut teille?\n\n-- Tietysti Alesha, oikein kyynelsilmin hän sen kertoi: se oli\nhäneltä kauniisti tehty ja minua se kovin miellyttää. Minun\nluullakseni Alesha pitää teistä enemmän, kuin te hänestä, Ivan\nPetrovitsh. Ja juuri tuollaisilla hän minua miellyttää. No, ja\ntoiseksi minä puhun teille siksi näin suoraan, kuin itseni kanssa,\nettä te olette hyvin viisas ihminen ja voitte antaa minulle useita\nneuvoja ja ohjata minua.\n\n-- Mistäpäs te tiedätte, että minä olen niin viisas, että voin teitä\nopettaa?\n\n-- No, mitä te nyt turhia!\n\nHän vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- Minä sanoin sen vain muun ohessa; puhelkaamme nyt pääasiasta.\nNeuvokaa minua, Ivan Petrovitsh, minä huomaan nyt olevani Natashan\nkilpailija, tiedänhän minä sen; mitä tulee minun tehdä? Minä sen\ntähden kysyinkin: tulisivatko he kahden onnellisiksi. Minä ajattelen\nsitä yöt ja päivät, Natashan asema on hirveä, hirveä. Alesha ei enää\nrakasta häntä ollenkaan, minua taas rakastaa aina enemmän ja enemmän.\nNiinkö?\n\n-- Ehkä niinkin.\n\n-- Ja Alesha valehtelee nyt Natashalle. Alesha ei itsekään tiedä,\nettä lakkaa rakastamasta, ja Natasha varmaan sen tietää. Kuinka\npaljon hän saakaan kärsiä!\n\n-- Mitä te aiotte tehdä, Katarina Feodorovna?\n\n-- Minulla on useita tuumia, vastasi hän totisena, -- mutta\nkumminkin minä yhä joudun ymmälle. Sen vuoksi minä odotinkin teitä\nniin malttamattomana, jotta te ratkaisisitte minulle tuon seikan.\nTe tiedätte asian paljoa paremmin, kuin minä. Olettehan te minulle\nnyt kuin mikäkin jumala. Kuulkaas, minä ensin ajattelin näin: jos\nhe rakastavat toisiansa, niin tulee tehdä niin, että he tulevat\nonnellisiksi, ja siksi tulee minun uhrautua ja auttaa heitä. Niinhän?\n\n-- Minä tiedän, että te olettekin uhraantunut.\n\n-- Niin, minä tein sen; mutta sitten kun hän alkoi käydä luonani ja\nyhä enemmän ja enemmän minua rakastaa, ajattelen, uhrautuako vai ei?\nOnhan se hyvin pahoin tehty, eikö niin?\n\n-- Se on luonnollista, vastasin, -- niin tulee olla ... ettekä te ole\nsyyllinen...\n\n-- En luule; te sanotte niin siksi, kun olette niin hyvä. Minä taas\najattelen, ettei sydämmeni ole kokonaan puhdas. Jos olisi sydän\npuhdas, tietäisin minä, mitä tekisin. Mutta jättäkäämme se asia.\nSitten sain minä kuulla enemmän heidän suhteistaan ruhtinaalta,\näidiltä, Aleshalta itseltään, ja arvasin, etteivät Alesha ja Natasha\nole yhdenvertaisia; nyt te vahvistatte sen luuloni. Minäpä aloinkin\nyhä enemmän miettiä, mitä nyt tekisin? Jos he tulevat onnettomiksi,\nniin onhan parasta heidän erota; sitten päätin kysyä teiltä tarkemmin\nkaikesta ja lähteä Natashan luo ja siellä hänen kanssaan päättää\nasian.\n\n-- Mitenkä te päätätte, siinä kysymys?\n\n-- Minä sanon hänelle näin: \"rakastattehan te Aleshaa enemmän, kuin\nketään muuta, siksi tulee teidän rakastaa hänen onneansakin enemmän,\nkuin mitään muuta: teidän siis tulee hänestä erota\".\n\n-- Niin, mutta miltä tuntuu hänen kuulla tuota? Ja jos hän on samaa\nmieltä kanssanne, niin onko hänellä voimia täyttää se?\n\n-- Juuri sitä minä ajattelen yötä ja päivää ja ... ja...\n\nSamassa puhkesi hän itkemään.\n\n-- Ette voi uskoa, kuinka minä säälin Natashaa, sopersi hän itkusta\nvapisevin huulin.\n\nSiihen ei ollut mitään lisäämistä. Minä vaikenin ja katsoessani\nhäneen minuakin alkoi itkettää, vaikk'en tiennyt, miksikä oli mieleni\nniin hellä. Kuinka rakastettava lapsi hän olikaan! En enää kysäissyt,\nminkä vuoksi hän piti itsensä sopivana rakentamaan Aleshan onnen.\n\n-- Pidättehän te musiikista? kysäsi hän hiukan rauhoittuneena, yhä\nvielä mietiskelevänä äskeisen itkunsa vuoksi.\n\n-- Pidän, vastasin kummastellen kysymystänsä.\n\n-- Jos olisi aikaa, soittaisin teille Bethovenin kolmannen konsertin.\nMinä nyt soitan sitä. Siinä ovat kaikki ne tunteet ... aivan samoin,\nniinkuin minä nyt tunnen. Niin ainakin luulen. Mutta jääköön se\ntoiseen kertaan; nyt tulee meidän keskustella.\n\nNyt aloimme sommitella, kuinka hän kohtaisi Natashan ja kuinka sen\nasian saisi sovitetuksi. Katja sanoi, että hänen toimiaan pidetään\nsilmällä, vaikka äitipuolensa onkin hyvä ja rakastaa häntä, mutta hän\nei millään tapaa salli hänen tutustua Natalia Nikolajevnaan; siksipä\nhän päättikin käyttää viekkautta. Aamusin hän aina käy ajelemassa,\nmutta melkein aina kreivittären kanssa. Toisinaan ei kreivitär\nlähde, mutta lähettää sijaansa ranskattaren, joka nyt on sairas.\nSattuu usein, että kreivittären päätä kivistää, ja nyt on siis\nodotettava siksi, kun hänen päätään alkaa kivistää. Sitä ennen saa\nKatja suostutetuksi ranskattaren (tämä oli vanha, seuranaisen virkaa\ntoimittava), sillä ranskatar on oikein hyvä ihminen. Lopputulos oli\nse, ettei edeltäkäsin voinut mitenkään määrätä päivää, jolloin Katja\nvoisi mennä Natashan luo.\n\n-- Natashaan te tutustutte ettekä tule sitä katumaan, sanoin minä. --\nNatashakin haluaa samaa, ja sen yksistään jo siitäkin syystä, jotta\ntietäisi, kelle hän luovuttaa Aleshan. Itse asiasta älkää olko kovin\nmurheissanne. Aika ratkaisee sen teidän avuttannekin. Matkustattehan\nte maalle?\n\n-- Niin, kohta, ehkäpä jo kuukauden kuluttua, vastasi hän, -- ja minä\ntiedän, että sitä vaatii ruhtinas.\n\n-- Mitenkä luulette, meneekö Alesha teidän muassanne?\n\n-- Juuri sitä minäkin ajattelin! sanoi hän katsoen minuun tarkkaan.\n-- Luuletteko hänen lähtevän?\n\n-- Niin luulen.\n\n-- Jumalani, mitä tästä kaikesta tuleekaan -- en osaa arvatakaan.\nKuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tahdon tästä lähtien kirjoittaa\nteille kaikesta, tahdon kirjoittaa usein ja paljon. Nyt minä alan\nvaivata teitä. Tuletteko meille usein?\n\n-- En voi sanoa, Katarina Feodorovna, se riippuu asianhaaroista.\nKenties en voi tulla teille enää ensinkään.\n\n-- Miksikä?\n\n-- Siihen voi olla monta syytä, mutta pääasiallisesti -- se tulee\nriippumaan minun suhteistani ruhtinaaseen.\n\n-- Hän on kunnoton ihminen, sanoi Katja päättävästi. -- Mutta\ntiedättekös, Ivan Petrovitsh, entäs, jos minä tulisin teillä käymään!\nOlisiko se hyvin vai huonosti tehty?\n\n-- Mitäs te itse siitä ajattelette?\n\n-- Minä luulen, että se ei olisi pahasti. Niin vaan, käväsisin\nteillä... lisäsi hän hymyillen. -- Minä sanon sen vuoksi näin, että\npaitsi sitä, että kunnioitin teitä, minä pidän teistä hyvin paljon...\nEihän se ole häpeä, että minä kaiken tämän sanon teille?\n\n-- Mitäs häpeätä siinä olisi? Olettepa tekin minulle jo rakas, kuni\nsukulainen.\n\n-- Tahdotteko te olla ystäväni?\n\n-- Oi, mielelläni! vastasin minä.\n\n-- Niin, mutta nuopa sanoisivat, että se on häpeä ja ettei nuoren\ntytön sovi niin käyttäytyä, lisäsi Katja viitaten taaskin teepöydässä\nistujoihin.\n\nTässä tahdon mainita, että ruhtinas nähtävästi tahallaan jätti meidät\nkahden näin kauaksi puhelemaan.\n\n-- Tiedänhän minä hyvin hyvästi että ruhtinas haluaa rahojani, --\nsanoi Katja. Minua he pitävät kokonaan lapsena vieläpä sen suoraan\nsanovatkin minulle. Minä en ole enää lapsi. Kummallisia ihmisiä: itse\novat kuni lapset, sanokaas, mitä he puuhailevat?\n\n-- Katarina Feodorovna, en muistanut teiltä kysyä: ketä ovat nuo\nLevinka ja Borinka, joiden kanssa Alesha niin usein ajelee?\n\n-- Ne ovat minulle kaukaista sukua. He ovat hyvin ymmärtäväisiä ja\nrehellisiä, liian paljon vain puhuvat... Kyllä tunnen heidät...\n\nHän taaskin naurahti.\n\n-- Onko totta, että te aiotte jolloinkin lahjoittaa heille miljonan?\n\n-- No niin, näette nyt, no, vaikkapa tuo miljonakin, siitäkin\nhe puhuvat niin paljon, että jo tulee paha olo siitä. Tietysti\nminä mielelläni uhraan kaikkeen hyödylliseen, mihinkä minä muuten\nkäyttäisin niin äärettömät varat, eikö niin? Mutta milloin minä saan\nlahjoittaa! Ja he jo niitä nyt jakavat, neuvottelevat, rähisevät,\nväittelevät, mihinkä lahjoitukseni parhaiten käyttäisivät, vieläpä\nriitelevät sen tähden, niin että oikein kummastuttaa. Liian paljon\nhätäilevät. Mutta kumminkin ovat he vilpittömiä, ja ... viisaita.\nOpiskelevat vielä. Onhan tämä kumminkin parempi, eikä niinkuin jotkut\ntoiset elävät. Eikö niin?\n\nPuhelimme vielä monesta seikasta. Hän kertoi minulle melkein koko\nelämänsä ja innolla kuunteli minun kertomuksiani. Yhä vain pyysi,\nettä minä ennen muuta kertoisin hänelle Natashasta ja Aleshasta.\nKello oli jo kaksitoista, kun ruhtinas tuli luokseni ja huomautti,\nettä on aika sanoa hyvästi. Jätin jäähyväiset. Katja puristi\ninnokkaasti kättäni ja katsahti minuun merkitsevästi. Kreivitär pyysi\nminua heillä käymään. Läksin yhdessä ruhtinaan kanssa talosta.\n\nEn saata olla tekemättä kummallista ja, kenties, kokonaan asiasta\npoikkeavaa huomautusta. Kolme tuntia kestäneestä keskustelustani\nKatjan kanssa sain muun muassa kummallisen, mutta siltä kumminkin\nsyvän vakuutuksen, että hän on vielä siinä määrin täydelleen lapsi,\nettei ollenkaan tiedä miesten ja naisten välisten suhteiden koko\nsalaisuutta. Tämä tietämättömyys tuotti omituisen koomillisuuden\nmuutamille hänen mietelmillensä ja yleensä sille totisuudelle, millä\nhän puhui useista hyvin tärkeistä asioista.\n\n\n\n\nX.\n\n\n-- Tiedättekös mitä? sanoi minulle ruhtinas, kun nousimme vaunuihin.\n-- Mitäs, jos menisimme yhdessä ottamaan illallisen, häh? Mitä\nluulette?\n\n-- Todellakin, en tiedä, ruhtinas, vastasin epäröiden. -- Minä en\nkoskaan syö illallista...\n\n-- No, tietysti _puhelemmekin_ illastaessamme, liitti hän luoden\nsilmiini terävän ja viekkaan katseen.\n\nMahdoton oli olla ymmärtämättä! \"Hän haluaa ilmaista ajatuksensa\nasioista, ja sitähän minä tahdonkin\", ajattelin. Minä suostuin.\n\n-- Tuumasta toimeen. Suurelle Merikadulle B:hen.\n\n-- Ravintolaanko? kysäsin vähän hämilläni.\n\n-- Niin. Entäs sitten. Minähän harvoin illastan kotona. Ettekö te\ntodellakaan tahtoisi, että tarjoaisin teille?\n\n-- Minähän jo sanoin teille, etten koskaan syö illallista.\n\n-- Mutta jos nyt yhden kerran. Sitä paitsi minähän teitä pyydän...\n\nSe on -- maksan puolestasi; olen varma, että hän tahallaan tuon\nlisäsi. Suostuin lähtemään, mutta päätin ravintolassa itse maksaa\npuolestani. Saavuimme ravintolaan. Ruhtinas otti erityisen kamarin ja\nvalikoi hyvällä maulla ja asiantuntemisella pari, kolme ruokalajia.\nRuoat olivat kalliita, samoin myöskin pullo hienoa pöytäviiniä, jonka\nhän käski tuoda. Katsoin ruokalistaan ja käskin itselleni puoli pyytä\nja ryypyn lafiittia: Ruhtinas nosti suuren kapinan. -- Te ette tahdo\nsyödä kanssani! Sehän on jo naurettavaa. _Pardon, mon ami_, sehän\non ... ylenmääräistä pikkumaisuutta. Se on alhaisinta itserakkautta.\nTähän tulivat väliin jo miltei säätyedut ja, lyön vetoa, että asia on\nniin. Minä vakuutan teille, että te loukkaatte minua.\n\nMinä vain pysyin päätöksessäni.\n\n-- No, kuinka vain haluatte, sanoi hän sitten. -- En tahdo pakottaa\nteitä... Sanokaapas, Ivan Petrovitsh, saanko kanssanne puhella\ntäydellä ystävyydellä?\n\n-- Sitä minä pyydän teiltä.\n\n-- No, niin mielestäni tuommoinen pikkumaisuus vahingoittaa juuri\nteitä. Samoin vahingoittavat itseänsä juuri tällä kaikki muutkin\nteikäläiset. Te olette kirjailija, teidän tulee tuntea ylimyspiirejä,\nja te vierotte kaikkea. Minä en puhu nyt pyistä, mutta tehän\nolette valmis kieltäymään kaikesta yhteydestä meidän seurapiirimme\nkanssa, ja sehän on suoranainen vahinko. Paitsi sitä, että te\npaljon menetätte, -- no, sanalla sanoen tulevaisuutenne, -- niin\njo yksistään sen tähden, että teidän itsenne tulee tuntea, mitä te\nkuvailette, teillähän on novelleissa kreivejä, on ruhtinaita, on\nvastaanottohuoneita... Mutta ah, mitäs minä nyt! Teillähän onkin\nniissä nyt vain köyhyyttä, kadotettuja sinellejä, tarkastajia, äreitä\nupseereita, virkailijoita, vanhoja vuosia ja lahkolaisten elämää,\ntiedän, tiedän...\n\n-- Nyt erehdytte, ruhtinas; jos minä en käy nimittämässänne\n\"ylemmissä piireissä\", niin on se siksi, että siellä ensiksikin on\nikävä, ja toiseksi ei ole mitään tekemistä! Ja sitten, minä sittenkin\nkäyn...\n\n-- Tiedän, ruhtinas R:n luona kerran vuodessa; siellähän minä\nteidät ensiksi kohtasinkin. Koko muun ajan vuotta te kangistutte\nkansanvaltaisessa kopeudessanne ja kidutte vinnillänne, vaikkeivät\nkaikki teikäläiset niin teekkään. Löytyy semmoisiakin seikkailujen\nhakijoita, että minuakin ilettää...\n\n-- Minä pyytäisin teitä, ruhtinas, jättämään tämän puheen aiheen ja\nolemaan palaamatta luoksemme vinnillemme.\n\n-- Ah, Jumalani, nyt te jo pahastuitte. Mutta toisekseen, itsehän\nannoitte minulle luvan puhua kanssanne tuttavanomaisesti. Mutta\nanteeksi, en ole vielä millään ansainnut ystävyyttänne. Viini on\njotenkin hyvää. Maistakaapas.\n\nHän kaatoi minulle puoli lasillista pullostaan.\n\n-- Näette nyt, rakas Ivan Petrovitshini, minä hyvin hyvästi ymmärrän,\nmitä nimitetään ystävyydelle sopimattomaksi. Emmehän me kaikki ole\ntörkeitä ja julkeita teitä kohtaan, kuten te meistä kuvittelette,\nno, minäkin hyvin hyvästi käsitän, ettette tekään nyt istu tässä\nmyötätuntoisuudesta minua kohtaan mutta sen tähden, että minä lupasin\nkerallanne _puhella_. Eikö niin?\n\nHän nauroi taas.\n\n-- Ja kun te valvotte erään tunnetun henkilön etuja, niin te\nhaluattekin kuulla mitä minä tulen puhumaan. Niinhän? lisäsi hän\nhäijysti hymyillen.\n\n-- Ette erehtynyt, keskeytin hänet kiivaasti. (Huomasin, että tämä\nmies oli niitä, jotka huomattuaan jonkun ihmisen hiukankin olevan\nvallassaan kohta antavat tämän tuntea tätä valtaansa. Minähän olin\nhänen vallassaan; en voinut lähteä pois kuulematta kaikkea sitä, mitä\nhän oli aikeessa minulle sanoa, ja tuon hän tiesi hyvin hyvästi.\nHänen käytöstapansa äkkiä muuttui yhä enemmän ja enemmän julkean\nröyhkeäksi ja ivalliseksi.) -- Ette erehtynyt, ruhtinas, juuri sen\ntähden minä tänne tulinkin, muuten todellakaan en istuisi ... näin\nmyöhään.\n\nTeki mieleni sanoa: muuten en mistään hinnasta olisi jäänyt teidän\nseuraanne; en kumminkaan sanonut sitä, muutin lauseeni, en pelosta,\nmutta kirotun heikkouteni ja kohteliaisuuteni vuoksi. Kuinka\ntodellakin voi sanoa ihmiselle solvauksen vasten silmiä, vaikka\nhän sen olisi ansainnutkin ja vaikka juuri aioinkin sanoa hänelle\nsolvauksen. Olin huomaavinani, että ruhtinas huomasi sen silmistäni,\nsen vuoksi hän ivallisesti katsoikin minuun kaiken aikaa, kun puhuin,\nikäänkuin olisi nauttinut pelkuruudestani ja härsytellyt minua\nkatseellaan: \"Mitä, et uskaltanut, jänistit, sepäs, veliseni\". Aivan\nvarmaan oli asia näin, sillä kun minä olin lopettanut sanomiseni,\npurskahti hän nauruun ja jotenkin ylhäisen hyväilevästi taputti\npolveani.\n\n\"Hauskaa on seurassasi, veliseni\", luin hänen katseessaan.\n\"Odotahan\", ajattelin itsekseni.\n\n-- Tänään olen erittäin iloinen! huudahti hän, -- ja totta sanoen en\nvoi sanoa syytä siihen. Niin, niin, ystäväiseni, niin! Juuri hänestä\nminä tahdoinkin puhua. Täytyyhän lopultakin sanoa ajatuksensa; tulla\njohonkin päätökseen, ja toivoakseni te tällä kertaa täydelleen\nkäsitätte minut. Äsken minä puhuin teille niistä rahoista ja tuosta\nmyssy-isästä, kuusikymmen vuotiaasta lapsesta... No! Ei maksa vaivaa\nnyt muistellakaan. Minähän kaiketta tarkoituksetta puhuin siitä!\nHa-ha-haa, tehän olette kirjailija, täytyihän teidän huomata...\n\nKatsoin kummastellen häneen. Eihän hän nähtävästi vielä ollut\nhumalassa.\n\n-- No, ja mitä tulee tuohon tyttöön, niin todella minä kunnioitan,\noikeinpa rakastan häntä, uskokaa pois; hän on hiukan oikullinen,\nmutta \"ei piikitöntä ruusua\", kuten sanottiin viisikymmentä vuotta\ntätä ennen, ja kauniisti sanottiinkin: piikit pistelevät; mutta\nsehän onkin viekottelevaa, ja vaikka minun poikani onkin hupakko,\nolen hänelle osiksi anteeksi antanut -- hänen hyvän valinta-makunsa\ntähden. Lyhyesti, tuollaisista tytöistä minä pidän, ja minulla --\n(hän puristi huuliansa paljon merkitsevästi) -- on erityisiä asioita\nmielessä ... mutta niistä sitten myöhemmin...\n\n-- Ruhtinas! Kuulkaapas, ruhtinas! huudahdin minä, -- en ymmärrä tätä\npikaista muutosta teissä, mutta ... muuttakaa puhetta, sitä pyydän\nteiltä.\n\n-- Taaskin te tulistutte! No olkoon menneeksi ... muutan, muutan!\nYhtä minä vain tahtoisin teiltä kysyä: kunnioitatteko paljonkin tuota\ntyttöä?\n\n-- Tietysti, vastasin jyrkästi ja ärtyisästi.\n\n-- No, no ja rakastatte myöskin? pitkitti hän, irvistäen\ninhoittavasti, sulkien puoliksi silmänsä.\n\n-- Muistakaa, mitä puhutte! huudahdin minä.\n\n-- No, jo lakkaan! jo lakkaan! Rauhoittukaa! Olen tänään\nkummallisimmalla päällä. Tunnen iloa, jota en kaukaan aikaan\ntuntenut. Emmekö juo samppanjaa? Mitä sanotte, runoilijani?\n\n-- Minä en tahdo juoda, en tahdo!\n\n-- Älkää puhukokaan! teidän täytyy välttämättömästi pitää tänään\nminulle seuraa. Olen niin hyvällä tuulella, ja kun minä olen hyvä\njopa sentimentaalisuuteen asti, niin en voikaan olla onnellinen\nyksinäni. Ken voi sanoa, ehkä me vielä pääsemme siihen, että juomme\n\"sinun maljat\", ha, ha, haa! Ei, nuori ystäväiseni, te ette vielä\nminua tunne! Minä olen vakuutettu, että te vielä tulette rakastamaan\nminua. Minä tahdon, että te jaatte tänään kanssani surun sekä riemun,\nilon ja kyyneleet, vaikka luulen, etten minä ainakaan maksa samalla\nmitalla. No, mitä sanotte, Ivan Petrovitsh? Ajatelkaas vain, että jos\nei käy niin, kuten minä tahdon, niin koko minun hyvä innostukseni\nmenee ohi, katoaa, haihtuu, ja te ette kuule mitään; niin, tehän\nolette täällä ainoastaan kuullaksenne jotain. Niinhän? lisäsi hän\nluoden minuun julkean katseen. -- No, niinpä siis valitkaa.\n\nUhkaus oli suuri. Minä suostuin. Tahtoisikohan hän juottaa minut\nhumalaan? ajattelin. Sivumennen olkoon tässä mainittu eräs huhu\nruhtinaasta, huhu, jonka olin jo kauan sitten kuullut. Hänestä\npuhuttiin, että hän, joka aina oli säädyllinen ja moitteeton\nseurassa, toisinaan öisin juopottelee, juoden itsensä sikahumalaan,\nsalassa viettää siveetöntä elämää, ilettävästi ja salaa renttuilee...\nKuulin hänestä hirvittäviä huhuja. Kerrottiin, että Alesha tiesi\nisänsä toisinaan juovan ja koetti salata sen kaikilta ja erittäin\nNatashalta. Kerran oli Alesha minulle jo sanomaisillaan, mutta\nsamassa sotki puheen eikä vastannut kysymyksiini. Mutta minä en noita\nhuhuja Aleshalta kuullutkaan ja, totta sanoakseni, en tätä ennen\nuskonut; nyt odotin, mitä oli tuleva.\n\nViini tuotiin pöytään; ruhtinas kaatoi kahteen lasiin, itselleen ja\nminulle.\n\n-- Suloinen, perin suloinen tyttö, vaikka toruikin minua! pitkitti\nruhtinas maistellen viiniä, -- nähkääs, nuo suloiset olennot\novatkin juuri tällöin suloisia, juuri tällaisina hetkinä... Ja hän\nkun varmaan luuli minut häväisneensä, muistattehan, tuona iltana,\nmusersi tomuksi. Ha, ha haa! Mitenkä hyvin sopiikaan hänelle\npuna kasvoillaan! Oletteko naisten tuntija? Toisinaan äkillinen\npunastuminen sopii erinomaisesti vaaleille poskille, oletteko sen\nhuomannut? Ah, Jumalani! Tehän nähtävästi taas vihastutte?\n\n-- Niin vihastunkin! huudahdin minä pidättämättä enää itseäni, --\nenkä tahdo, että te nyt puhuisitte Natalia Nikolajevnasta ... se on,\nette puhuisi moisella tavalla. Minä ... minä en sitä salli!\n\n-- Ohoo! No, olkoon menneeksi, teen teille mieliksi, vaihdan aihetta.\nMinähän olen myöntyvä ja pehmyt kuin taikina. Puhukaamme teistä.\nMinä rakastan teitä, Ivan Petrovitsh, jospa vain tietäisitte, kuinka\nystävällistä, kuinka totista on osanottoni.\n\n-- Ruhtinas, eikö ole parasta puhua asiasta? keskeytin hänet.\n\n-- Se on: _meidän asiastamme_, tahdotte sanoa. Minä ymmärrän teitä\npuolesta sanastakin, mon ami, mutta te ette aavistakaan, kuinka\nlikeltä me kosketamme asiaa, jos puhumme nyt teistä ja, tietysti, jos\nte ette keskeytä minua. Siis minä jatkan: minä aioin sanoa teille,\nkallein Ivan Petrovitshini, että niin elää, kuten te elätte, on\nsamaa kuin saattaa itsensä turmioon. Sallikaa minun kosketella tätä\narkatuntoista aihetta; sen teen ystävyyden vuoksi. Te olette köyhä,\notatte kustantajaltanne etukäteen, maksatte velkojanne, lopuilla\nelätte puoli vuotta ainoastaan teetä juoden ja värisette vinnillänne\nodottaen, milloinka saatte valmiiksi romaaninne kustantajanne\nlehteen; niinhän?\n\n-- Vaikka niinkin, mutta se sittenkin...\n\n-- On kunniallisempaa, kuin varastaminen, mairitteleminen, lahjusten\nottaminen, juonien keksiminen, j.n.e. j.n.e. Tiedän, tiedän, mitä\naiotte sanoa, tuo kaikki on jo kauan ollut painettuna.\n\n-- Älkää siis puhukokaan mitään minun asioistani. Jokohan minun tulee\nteille, ruhtinas, neuvoa kohteliaisuutta.\n\n-- Niin, tietysti teidän ei sitä tarvitse. Mutta, mikäs auttaa,\njos me kosketamme juuri tuota säädyllistä kieltä. Eihän sitä sovi\nkiertää tai karttaa. No, toisekseen, jättäkäämme vinnit rauhaan. En\nminäkään niitä mielelläni suosi, ehkä visseissä tapauksissa (ja taas\nhän nauroi ilkeästi). -- Mutta kuulkaas, mikä minua kummastuttaa:\nmikä halu teillä on pelata toisen henkilön osaa? Kyllähän eräs\nteidän kirjailijanne muistaakseni sanoo jossain paikassa, että\nehkä ihmisen suurin urotyö on se, jos hän osaa elämässä tyytyä\ntoisen henkilön osaa näyttelemään... Muistaakseni jotain sellaista\nse oli! Siitä samasta minä kuulin myöskin jossain puhuttavan. --\nOnhan Alesha vallannut teiltä morsiamen, tiedänhän minä sen, mutta\nte, kuni mikäkin Schiller, heidän puolestansa naulitsette itsenne,\nheitä palvelette, olette miltei heidän juoksupoikanaan... Suokaa\nminulle anteeksi, rakkaani, mutta tämähän on jonkinlaista häijyä\njalomielisillä tunteilla leikkimistä...\n\nJa ettei tuo kyllästytäkään teitä, todellakin! Oikein hävettää!\nMinäpä teidän asemassanne luulisin kuolevani harmista, ja pääasia:\nmikä häpeä, häpeä!\n\n-- Ruhtinas! Te nähtävästi tahallanne toitte minut tänne\nsolvataksenne minua! huudahdin minä täynnä kiukkua.\n\n-- O, ei, ystäväiseni, ei suinkaan, minä olen tällä hetkellä\npaljaastansa vaan käytännön mies ja tahdon edistää onneanne. Sanalla\nsanoen, tahdon hyvin sovittaa koko tämän asian. Mutta jättäkäämme\ntoistaiseksi _koko asia_, ja te kuunnelkaa loppuun, koettakaa olla\ntulistumatta vaikka muutaman parin minutin ajan. No, kuinka te\nluulette, mitäs jos te ottaisitte vaimon? Näettekös, minähän nyt\npuhun kokonaan _syrjä asiasta;_ miksikäs te niin kummastellen minuun\nkatsotte?\n\n-- Minä odotan, milloinka te lopetatte sanottavanne, vastasin minä,\nkatsoen häneen todellakin kummastellen.\n\n-- Eihän tässä ole sen enempää lisättävää. Minä juuri tahdoin tietää,\nmitä te sanoisitte, jos teille joku ystävistänne, joka suo teille\nperusteellista, todellista onnea, eikä mitään utuista onnea, tarjoisi\nteille nuoren, kauniin tytön, no ... ja jo jotain kokeneen; minä\npuhun teille allegorisesti, mutta ymmärrättehän minua, no, vaikkapa\nNatalia Nikolajevnan kaltaisen, tietysti kunnollisen korvauksen\nkera... (Huomatkaa, minä puhun syrjä asiasta, enkä meidän); no, mitäs\nte siihen sanoisitte?\n\n-- Minä sanon teille, että te ... menetitte järkenne.\n\n-- Ha, ha, haa. Häh! Ettehän vain aio lyödä minua!\n\nMinä todellakin olin valmis hyökkäämään hänen päällensä.\nPitemmältä en voinut sietää. Hän oli silmissäni kuin kyy, kuni\njättiläis-hämähäkki, jonka minä niin mielelläni olisin tahtonut\npolkea mäsäksi. Hän nautti pilanteostaan; hän leikki kanssani, kuni\nkissa hiirellä, ajatellen, että minä olen kokonaan hänen vallassaan.\nMinusta näytti (minä sen muistinkin), että hän löysi jotain huvia,\nehkä jotain hekumaa tuosta julkeudestaan, tuosta hävyttömyydestään,\ntuosta kyynillisyydestään, millä hän vihdoin viimeinkin repäsi\nedessäni naamarin kasvoiltaan. Hän halusi nauttia kummastuksestani,\nkauhustani. Hän halveksi minua täydellisesti ja piti minua pilkkanaan.\n\nJo ihan alussa minä aavistin, että tämä kaikki oli edellä mietittyä\nja johonkin johtaa; mutta minä olin semmoisessa asemassa, että kävi\nmiten kävikin, minun täytyi kuulla hänen sanottavansa loppuun. Se\nkoski Natashan kohtaloa, ja minun täytyi olla valmis kaikkeen ja\nkestää kaikki, sillä ehkäpä juuri tällä kerralla sai asia ratkaisun.\nMutta mitenkä jaksaisi kuunnella noita kyynillisiä, hävyttömiä\nviittauksia Natashasta, kuinka saattoi välinpitämättömänä niitä\nkestää? Kaiken lisäksi ruhtinas hyvin hyvästi ymmärsi sen, etten minä\nvoi olla häntä kuulematta, ja se teki harmini kahdenkertaiseksi.\n\"Mutta, tarvitseehan hänkin minua\", ajattelin ja aloin vastailla\nhänelle jyrkästi ja kursailematta. Hän huomasi sen.\n\n-- Kuulkaapas, nuori ystäväiseni, alkoi hän nyt katsoen totisena\nminuun, -- näin meidän ei sovi jatkaa, siis on parasta, että teemme\nsovinnon. Minä, nähkääs, aion teille jotain ilmaista, ja teidän\ntulee olla niin ystävällinen ja kuunnella loppuun, mitä tahansa\nsanoisinkaan. Minä tahdon puhua mieleni mukaisesti ja kuten minua\nhuvittaa, kuten oikeastaan pitääkin. No, mitäs sanotte, nuori\nystäväiseni, tahdotteko olla kärsivällinen?\n\nPidätin itseäni ja vaikenin huolimatta siitä, että hän katsoi minuun\nniin purevalla ivalla, ikäänkuin olisi vaatinut minua mitä jyrkimpään\nvastustamiseen. Hän huomasi, että olin suostunut jäämään, siispä\njatkoikin:\n\n-- Älkää vihastuko minulle, ystäväiseni. Mistäpäs te nyt\nsuutuittekaan? Ulkomuodosta yksistään, eikö niin? Ettehän te itse\nasiassa minulta mitään muuta odottanutkaan, joskin olisin kanssanne\nkuinka tahansa puhunut -- joko mairittelevimmalla hellyydellä,\ntai kuten nyt, ajatushan olisi aina ollut sama, mikä nytkin. Te\nhalveksitte minua, eikö niin? Nähkääs, miten paljon minussa on\ntuota mieluista teeskentelemättömyyttä, avomielisyyttä, tuota\nbonhomie. Minä virkan teille kaikki, yksinpä lapsenoikkunikin.\nNiin, mon cher, siispä enemmän bonhomie teidänkin puoleltanne, ja\nme pääsemme sovintoon, teemme täydellisen sopimuksen ja loppujen\nlopuksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. Minua älkää kummeksiko;\nminua lopultakin jo kyllästyttää kaikki nuo viattomuudet, kaikki\nnuo Aleshan saarnat, kaikki tuo schillerimäisyys, kaikki nuo\nylemmät näkökannat tuossa kirotussa liitossa tuon Natashan kanssa\n(joka, muuten on hyvin sievä tyttö), että minä niin sanoen vasten\ntahtoanikin olen mielissäni sattumasta saada kerran laskea pilaa\nkaikesta tuosta. No, nyt sattui tilaisuus. Samassa minä tahdoin\npurkaa teille sydämmeni. Ha, ha, haa!\n\n-- Te kummastutatte minua, ruhtinas, enkä minä käsitä tarkoitustanne.\nTe alatte näytellä ilveilijän osaa, teidän odottamaton\navomielisyytenne...\n\n-- Ha, ha, haa! Onhan tuo osaksi oikein! Mitä herttaisin vertailu!\nHa, ha, haa! Minä mellastan, ystäväiseni, minä mellastan, olen\niloinen ja tyytyväinen, niin, ja te, armas runoilijani, teidän\ntulee osottaa minulle kaikkea suopeutta. Eiköhän ole parasta, että\nryyppäämme, sanoi hän hyvin itsetyytyväisenä ja kaatoi lasiinsa.\n\n-- Tietäkääs, ystäväiseni, yksin tuo tyhmä ilta, muistattehan\nNatashan luona, sapetti minut kokonaan. Tosi, että hän itse oli\nhyvin kiltti, mutta minä läksin sieltä hirmuisen vihaisena enkä voi\nsitä unhottaa. Tietysti tuleehan se meidänkin aika, jopa kiireesti\nlähestyykin, mutta nyt ei puhuta siitä. Muun ohella minä tahdoin\nselittää teille, että minulla on eräs luonteen ominaisuus, jota\nte ette vielä tunteneet, -- se on: viha kaikkia noita typeriä ja\nkokonaan arvottomia naivisuuksia ja paimenlauluja kohtaan; ja yksi\nmieluisimpia nautintojani on aina ollut, että alussa itse tekeyn\nsamanlaiseksi, yhdyn samaan ääneen, hyväillä, rohkaista jotakuta\nalati nuorta Schilleriä ja sitten äkkiä kerrassaan ällistyttää hänet;\nnostaa äkkiä hänen edessään naamari ja riemastunut naama, vääntää\nirvistykseen, näyttää hänelle kieltä juuri samalla hetkellä, kun\nhän kaikista vähimmin odottaa moista surpriisia. Mitä? Te ette sitä\nymmärrä, tuntuuko se teistä rumalta, mielettömältä, alentavalta,\nniinkö?\n\n-- Tietysti niin.\n\n-- Te olette suorapuheinen. Vaan minkäs sille voi, jos minua itseäni\npiinataan. Minäkin olen tyhmän avomielinen, mutta kun luonteeni on\nnyt semmoinen. Muuten minua haluttaa kertoa teille muutamia piirteitä\nelämästäni. Te ymmärrätte minua parhaiten, ja se on oleva hyvin\nhuvittava. Niin, ehkä minä tänään olen ilveilijän kaltainen, mutta\nonhan ilveilijä avomielinen, eikö niin?\n\n-- Kuulkaas, ruhtinas, nyt on jo myöhäinen ja totta sanoen...\n\n-- Mitä? Jumalani, mikä kärsimättömyys! Ja mihinkäs on kiire? No,\nistutaan, jutellaan ystävyydessä, sydämmellisesti, ymmärrättehän,\nnäin tässä viinimaljan ääressä, kuni hyvät ystävät konsanaan. Te\nluulette, että minä olen humalassa: ei siitä haittaa, näin on\nparempi. Ha, ha, haa! Todellakin, nämät ystävälliset seurustelut\naina pysyvät niin kauan mielessä, ja kuinka mielellään niitä\nmuisteleekaan. Te olette paha ihminen, Ivan Petrovitsh. Luonnostanne\nette ole surkeilija, ette tuntehikas. No, mitä merkitsee teille pari\nkolme tuntia uhrata tämmöiselle ystävälle, kuin minä olen? Sitä\npaitsi koskeehan tämä asiatamme... No, voiko olla tätä ymmärtämättä?\nOlettehan kirjailija; teidän tulisi siunata tätä tilaisuutta.\nVoittehan tehdä minusta luonnekuvauksen kertomukseenne, ha, ha, haa!\nJumalani, kuinka rakastettavan avomielinen minä tänään olenkaan!\n\nRuhtinas nähtävästi humaltui. Hänen kasvonsa muuttuivat, niille\nilmaantui jokin vihainen, ilkeä ilme. Voi huomata, että hän halusi\npilkata, pistää, purra, ivata. \"Voihan se olla hyväksikin, että hän\non humalassa, humalainen ei punnitse sanojansa\" ajattelin. Mutta\nhänpä säilyttikin muistinsa.\n\n-- Ystäväiseni, pitkitti hän nähtävästi nauttien käytöksestänsä,\n-- tein teille äskettäin erään tunnustuksen, kenties sopimattoman;\nsen, että minulle toisinaan tulee vastustamaton halu vississä\ntapauksessa näyttää jollekin kieltä. Tämän lapsellisen ja rehellisen\navomielisyyteni vuoksi te vertasitte minut ilveilijään, ja se minua\ntotisesti huvitti. Mutta jos te moititte minua tai kummeksitte,\nettä olen teille nyt törkeä, ja ehkäpä myöskin säädytön, kuni raaka\nkylänmies, sanalla sanoen äkkiä muutin käytökseni teitä kohtaan,\nniin siinä suhteessa olette te kokonaan väärässä. Ensiksi minua\nse nyt miellyttää, toiseksi minä en ole kotonani, vaan _teidän_\nkanssanne... Se on, minä tarkoitan, että me nyt ryypiskelemme,\nkuten hyvät ystävät, ja kolmanneksi -- minä erittäin paljon\npidän oikullisuudesta. Tietäkääs, että minä oikullisuudesta vain\nolen ollut metafysiikko, ja filantroopi ja hellin miltei samoja\naatteita, kuin tekin. Siitä tosin on jo hyvin pitkä aika, se oli\nnuoruuteni kultapäivinä. Muistan, miten minä silloin humaanisissa\ntarkoituksissa tulin tiluksilleni ja tietysti olin ikävään kuolla,\nja uskotteko, mitä minulle silloin tapahtui? Ikävissäni minä aloin\ntutustua kaunisten neitosten kanssa... Tehän taas jo rypistätte\nkulmianne? O, nuori ystäväni! Mehän nyt olemme ystävällisessä\nseurustelussa. Aikansa on seikkailuilla, aikansa on lemmen leikeillä!\nOlenhan puhtaasti venäläinen luonne, väärentämätön venäläinen,\noikea patriootti, rakastan elää reilusti, ja sen lisäksi täytyyhän\npitää kiinni ajasta ja nauttia elämästä. Kerran kuolemme ja --\nmitäpä siellä enää! No, siispä minä armastelin. Muistan, eräälläkin\npaimenella oli mies, soma nuori mies. Tätä miestä minä ankarasti\nkuritin ja aioin antaa hänet sotamieheksi (entisiä vallattomuuksia,\nhyvä runoilijani!), mutta en antanutkaan sotamieheksi. Hän kuoli\nsairashuoneessani... Nähkääs, tilallani oli sairaala, siinä\nkaksitoista sairasvuodetta, -- sairaala oli oivallisessa kunnossa;\npuhtaus, parkettilattiat. Nyt tosin jo kauan sitten olen sen\nhävittänyt, mutta silloin minä siitä ylpeilin; niin, ja miehen minä\nvähältä olin kuoliaaksi lyöttää vaimonsa tähden... No, miksi te\ntaaskin murjotatte? Onko se teistä ilettävää kuulla? Saattaako se\nkuohuksiin teidän jalot tunteenne? No, no, rauhoittukaa! Tuo kaikki\non jo ohi. Sen tein silloin, kun olin romaanimainen, halusin olla\nihmiskunnan hyväntekijä, filantroopiyhdistyksen perustaa ... kun\nsatuin sellaiselle uralle. Silloin pieksätinkin. Nyt en pieksä;\nnyt täytyy ilvehtiä; nyt me jokainen ilvehdimme, -- semmoinen aika\ntuli... Kaikista eniten minua nyt naurattaa tuo hupsu Ichmenev.\nOlen vakuutettu, että hän tunsi koko tuon pieksämishistorian ... ja\nmitäs? Hän hyvän sydämmensä vuoksi, joka kaiketi lienee siirapista\nluotu, sekä sen vuoksi, että rakastui silloin minuun, vieläpä\nitse kiitti minua minun kuulteni, -- päätti olla mitään uskomatta\neikä uskonutkaan; se on, tosiasiaa ei uskonut, ja kaksitoista\nvuotta vankkana vuorena minua puolusti siihen asti, kun ei asia\nhäneen itseensä koskenut. Ha, ha, haa! No, tuohan on kaikki\njoutavanpäivästä! Ryypätään, nuori ystäväni! Kuulkaas: rakastatteko\nte naisia?\n\nEn vastannut mitään. Kuuntelin vain puhettansa. Hän alotti jo toisen\npullon.\n\n-- Minäpä mielelläni juttelen heistä illallispöydässä. Esittelenkö\nteille illallisen jälkeen erään m:lle Philiberte'n, -- häh? Mitä\nluulette? No, mikä teille taas tuli? Tehän ette huoli katsoakaan\nminuun ... hm!\n\nHän oli vaipua mietteisiinsä. Mutta äkisti hän nosti päänsä, katsahti\nmerkitsevästi minuun ja pitkitti:\n\n-- Kuulkaas, runoilija ystäväni, minä tahdon ilmaista teille erään\nluonnon salaisuuden, joka nähtävästi on teille kokonaan tuntematon.\nOlen vakuutettu, että te tällä hetkellä sanotte minua syntipukiksi,\nehkä konnaksi, siveettömyyden ja paheiden hirviöksi. Vaan kuulkaas,\nmitä minä teille sanon! Jos vain voisi olla mahdollista (mikä\nmuuten ihmisluonteen mukaan ei voi olla mahdollista), jos olisi\nmahdollista, että meistä jokainen ilmaisisi oman sisimmän itsensä,\nvieläpä niin, ettei pelkäisi paljastaa, ei vain sitä, mitä hän\npelkää sanoa, eikä mistään hinnasta sano ihmisille, ei vain sitä,\nmitä hän pelkää sanoa parhaimmille ystävillensä, mutta senkin, mitä\njoskus pelkää itselleenkään tunnustaa, -- niin tulisi maailmaan\nsemmoinen löyhkä, että me jok'ikinen tukehtuisimme. Juuri sen vuoksi,\nsulkujen välissä sanottuna, ovat hyvät olemassa nuo meidän hienon\nylhäisön seuratavat ja sopivaisuussäännöt. Niissä on syvä aate, --\nen sano siveellinen, mutta yksinkertaisesti suojeleva, mukavuutta\nedistävä, joka tietysti on vielä parempi, sillä siveellisyyshän itse\nasiassa on samanlaista mukavuutta, se tahtoo sanoa, se on keksitty\nyksinomaan mukavuuden vuoksi. Siivollisuudesta sanon tuonnempana,\nminä nyt sotkeun puheissani, muistuttakaa minua siitä sittemmin.\nPäätän puheeni näin: te moititte minua vioistani, hurjistelusta,\nsiveettömyydestä, mutta kenties minun onkin vain siinä syyni, että\nolen _avomielisempi_ toisia, eikä sen enempää; etten salaa sitä,\nminkä muut salaavat itseltäänkin, kuten jo ennen sanoin... Siinä\nminä teen huonosti, mutta minä nyt niin tahdon. Mutta olkaa huoleti,\nlisäsi hän ivallisesti hymyillen, -- minä sanoin \"olen syyllinen\",\nmutta en minä ollenkaan pyydä anteeksi... Huomatkaa myöskin: minä en\ntahdo saattaa teitä hämille, en kysele teiltä: eikö teillä itsellänne\nole jotain semmoisia salaisuuksia, joilla voisin omia salaisuuksiani\npuolustaa... Minä käyttäydyn säädyllisesti ja jalosti. Yleensä minä\naina käyttäydyn säädyllisesti...\n\n-- Tehän vain joutavia juttelette, sanoin minä katsoen häneen\nhalveksien.\n\n-- Joutavia juttelen, ha, ha, haa! Sanonko, mitä te nyt ajattelette?\nTe ajattelette: miksikä minä toin teidät tänne ja nyt syyttä suotta\nilmaisen teille salaisuuksiani? Niinkö vai ei?\n\n-- Niin?\n\n-- No sen te saatte kohta kuulla.\n\n-- Luonnollisin selitys on se, että joitte melkein kaksi pulloa\nja ... humalluitte.\n\n-- Se tahtoo sanoa: juovuin. Voi olla niinkin. \"Humalluitte\"! se\nkuuluu sievemmältä, kuin juopunut. O, kohteliaisuudesta kukkurillaan\noleva ihminen! Mutta ... emmeköhän me taaskin alkaneet torailla,\nvaikka puhe jo kääntyi niin hauskaan aineeseen. Niin, rakas\nrunoilijani, jos maailmassa vielä löytyy jotain somaa ja suloista,\nniin on se naiset.\n\n-- Tiedättekö, ruhtinas, minä en sittenkään käsitä, miksi te juuri\nminut valitsitte salaisuuksienne ja lempiseikkailujenne uskotuksi.\n\n-- Hm!... Johan minä teille sanoin, että kohta saatte sen kuulla.\nOlkaa huoleti; no, toisekseen olkoon vaikka niinkin, tein sen ilman\nminkäänlaisia syitä; te olette runoilija, te ymmärrätte minut,\nja johan siitä teille puhuinkin. Että saa äkkiä poistaa naamarin\nkasvoiltaan, saa olla kyynillinen siihen määrään, että ilmaisee\nsisimpänsä toiselle niin perinpohjin, ettei näe olevan vähintäkään\nsyytä hävetä tämän edessä -- siinä piilee erinomainen hekumallisuus.\nKerron teille erään tarinan. Pariisissa oli hullu virkamies, hänet\nsittemmin pantiin hulluinhuoneeseen, kun saatiin selville, että hän\noli mielipuoli. No niin, kun hän oli tullut hulluksi, niin nähkääs,\nmitä hän keksi itsensä huvittamiseksi: hän riisui kokonaan vaatteensa\naina Aatamin pukuun asti, jätti vain kengät jalkaansa, pani yllensä\nleveän, kantapäihin ulettuvan levätin, kääri sen ympärillensä ja\nmahtavana, majesteetillisena astui kadulle. No niin, syrjästä katsot,\n-- ihminen kuin ihminen, kävelee siinä leveässä levätissä aikansa\nratoksi. Mutta kun sattui kohtaamaan jonkun jossain yksinäisessä\npaikassa, niin ettei ketään muita ollut lähiseutuvilla, meni hän\nääneti mitä totisimman ja syvämietteisimmän näköisenä tätä vastaan,\npysähtyi äkkiä tämän eteen, aukaisi levättinsä ja näytti itsensä\nkaikessa ... siveydessään. Se kesti vain minutin ajan, sitten hän\nkääri levätin ympärillensä ja ääneti, väräyttämättä ainoatakaan\nkasvojen lihasta, kulki hämmästyksestä kivettyneen katsojan ohi\nmahtavasti, keveästi, kuni Hamletin haamu. Näin hän teki kaikille,\nmiehille, naisille, lapsille -- ja siinä oli koko hänen huvinsa.\nNähkääs nyt, osan tämmöistä huvia voi myöskin saada ällistyttämällä\njotakuta Schilleriä, näyttämällä hänelle kieltä kun hän semmoista,\nkaikkein vähimmin osaa odottaa. \"Ällistyttää\" -- se on mainio sana?\nSen minä luin jossain teidän nykyaikaisessa kirjallisuudessanne!\n\n-- Niin, tuohan oli mielipuoli, mutta te...\n\n-- Täydessä järjessä?\n\n-- Niin.\n\nRuhtinas purskahti nauruun.\n\n-- Aivan oikein puhutte, rakkaani, lisäsi hän mitä julkein ilme\nkasvoillaan.\n\n-- Ruhtinas, sanoin minä tulistuneena hänen julkeudestaan, --\nte vihaatte meitä, siinä samassa myöskin minua, ja kostatte nyt\nminulle kaikesta ja kaikkien puolesta. Tuon kaiken te teette\nmitä pikkumaisimmasta itserakkaudesta. Te olette kiukkuinen,\npikkumaisuuteen saakka kiukkuinen. Olemme teitä vihastuttaneet ja,\nehkäpä, kaikkein enimmän te äkäilette tuon illan tähden. Tietysti te\nette saattaneet millään tavalla muuten kostaa minulle niin ankarasti,\nkuin tällä äärettömällä halveksumisella; te ette välitä edes\ntavallisesta kohteliaisuudesta, jota jokaisen ihmisen tulee toiselle\nosoittaa. Te haluatte osoittaa minulle selvään, ettette välitä edes\nhävetä, reväistessänne edessäni niin odottamatta häijyn naamarinne ja\nnäyttäissänne itsenne semmoisessa siveettömässä kyynillisyydessä...\n\n-- Minkä vuoksi te tuon kaiken sanotte minulle? kysäsi hän\nra'asti sekä katsoen minuun vihaisesti. -- Tahdotteko osottaa\ntarkkanäköisyyttänne?\n\n-- Osottaakseni, että minä ymmärrän tarkoituksenne ja sanoakseni sen\nteille suoraan.\n\n-- Quelle idée, mon cher, pitkitti ruhtinas äkkiä taas muuttaen\näänensä entisekseen iloiseksi ja lörpöttelevän avomieliseksi. --\nTe eksytitte minut aineestani. Buvons, mon ami, sallikaa minun\nkaataa teille. Ja minä kun juuri aioin kertoa teille erään mitä\nherttaisimman ja hauskimman seikkailun. Kerron sen teille vain\nyleispiirtein. Tunsin jolloinkin erään rouvan; hän ei enää ollut\nensi nuoruudessa, mutta noin vuotta kaksikymmentä seitsemän, --\nkahdeksan; ensiluokan kaunotar, soma vartalo, ihana muoto, sievä\nastunto. Katseensa oli terävä, kuin kotkalla, mutta aina totinen ja\nankara; hän käyttäytyi mahtavasti ja luotaan eroittavasti. Hänestä\nkävi maine, että hän oli kylmä, kuin talvisydän ja pelotteli kaikki\nluoksepäästämättömyydellään ja ankaralla hyväntekeväisyydellään.\nTodellakin ankaralla. Ei koko lähitienovilla ollut toista niin\nankaraa tuomaria, kuin hän oli. Hän rankaisi ei vain rikoksesta,\nmutta pienimmästäkin naisellisesta heikkoudesta, rankaisutuomionsa\noli muuttumaton, vetoamaton. Lähipiirissään oli hänellä ääretön\nmerkitys. Ylpeimmät ja hyväntekeväisyydessään auliimmat mummotkin\nkunnioittivat häntä, etsivätpä hänen suosiotansakin. Hän piti\nsilmällä kaikkia puolueettoman ankarasti, aivan kuin keskiaikaisen\nluostarin abbedissa. Hänen katseensa sai nuoret naiset vapisemaan,\narvostelunsa oli heidän kauhunsa. Ainoastaan yksi huomautus häneltä,\nyksi ainoa viittauksensa riitti tappamaan hyvän maineen, -- semmoinen\noli hänen asemansa yhteiskunnassa; mieshenkilötkin pelkäsivät häntä.\nLopulta hän antautui jonkinlaiseen mietiskelevään mystillisyyteen,\nvaikka kylläkin rauhalliseen ja korkeaan... Ja mitä luulette? Ei\nlöytynyt tätä naista irstaampaa irstailijaa, ja minulla oli onni\nsaavuttaa hänen täydellinen luottamuksensa. Sanalla sanoen -- minä\nolin hänen salainen ja salaperäinen rakastelijansa. Suhteemme oli\nsovitettu niin ovelasti, niin mestarillisesti, ettei edes hänen\ntalonväestään ainoallakaan ollut pienintäkään epäluuloa; vain yksi\nhänen sisäpiikansa, ranskatar, oli kaikkiin hänen salaisuuksiinsa\npyhitetty, mutta siihenpä piikaan sopikin täydelleen luottaa, tämäkin\notti osaa asiaan... Tämä rouva oli siksi hekumallinen, että itse\nmarkiisi de-Sad olisi voinut ottaa hänestä oppia. Mutta sittenkin\n-- voimakkain, läpitunkevin ja järkyttävin tässä kaikessa oli sen\nsalaperäisyys ja valheellisuuden julkeus.\n\nKaiken sen pilkkaaminen, jota kreivitär ihmisille saarnasi\nkorkeimmaksi, ihanteellisimmaksi ja järkkymättömäksi, ja sen\nlisäksi tuo sisällinen, pirullinen nauru sekä tietoisuudella\nkaiken sen häväiseminen, jota ei sovi häväistä -- ja kaikki tämä\naivan rajattomasti, äärimmäisyyksiin saakka, niin pitkältä, ettei\nrikkainkaan mielikuvitus uskaltaisi semmoista mahdolliseksi\najatella, -- kas, siinä se pääasiallisesti olikin tuon nautinnon\nselvin piirre. Niin, se oli itse paholainen ihmishaamussa, mutta\nvastustamattoman lumoava hän vaan oli. Vielä nytkin häntä riemulla\nmuistelen. Tulisimpien nautintojen tuoksinassa alkoi hän äkkiä nauraa\nkuni mieletön, ja minä ymmärsin, täydelleen ymmärsin tuon naurun ja\nnauroin mukana. Yksistään tuon muisteleminen tuottaa minulle suurinta\nnautintoa, vaikka siitä jo onkin kulunut useita vuosia. Vuoden\nkuluttua hän jätti minut. Minä en voinut häntä vahingoittaa, vaikka\nolisin tahtonutkin. Kukapa olisi sanojani uskonut? Mitäs tämmöisestä\nluonteesta sanotte, nuori ystäväni?\n\n-- Hyi, moista ruokottomuutta, huudahdin minä vastenmielisyydellä\nkuunnellen tuota tunnustusta.\n\n-- Te ette olisi nuori ystäväni, jos sanoisitte muuten! Niin minä\ntiesinkin teidän sanovan. Ha, ha, haa! Odottakaa, mon ami, elätte ja\ntulette ymmärtämään, mutta nyt, -- nyt te vielä kaipaatte namusia.\nEi, te ette ole enää runoilija: tuo nainen ymmärsi elämää ja osasi\nsitä käyttää hyväkseen.\n\n-- Mutta miksikä alentua moiseksi eläimeksi?\n\n-- Mimmoiseksi eläimeksi?\n\n-- Semmoiseksi, kuin tuo nainen ja te.\n\n-- Ahaa, te nimitätte sen eläimellisyydeksi, se on merkkinä siitä,\nettä te tarvitsette vielä käsinojaa ja käytte talutusnuorassa.\nTietysti minä tunnustan, että itsenäisyys voi ilmaantua kokonaan\npäinvastaisessakin, mutta ... puhukaamme, suoremmin, mon ami ...\ntäytyyhän teidänkin tunnustaa, että se kaikki on turhaa,\njoutavanpäiväistä!\n\n-- Mikäs sitten ei ole turhaa?\n\n-- Turhaa ei ole henkilö, minä itse. Kaikki minua varten ja koko\nmaailma on minua varten luotu. Kuulkaas, ystäväiseni, minä uskon\nvielä siihen, että maailmassa saattaa elää reimasti. Ja se onkin\nparhain usko, sillä ilman sitä ei voisi huonostikaan elää --\ntäytyisi ottaa myrkkyä. Sanotaan jonkun hassun niin tehneenkin. Hän\nfilosofeerasi siihen asti, että hävitti kaikki, kaikki, vieläpä\nkaikki ihmisellisten velvollisuuksien normaaliset ja luonnolliset\nlaillisuudetkin ja joutui siihen, ettei hänelle jälelle jäänyt\nmitään; tulokseksi jäi nolla, ja silloin hän julistikin, että\nelämässä parhain seikka on sinihappo. Te sanotte: sehän oli Hamlet,\nse oli hirmuinen epätoivo, sanalla sanoen jotain tuommoista\nsuurenmoista, ettemme me sitä osaa edes uneksiakaan milloinkaan.\nMutta te olette runoilija, minä taas tavallinen ihminen, sen\nvuoksi sanonkin, että asiaa on tarkastettava yksinkertaisemmalta,\nkäytännöllisemmältä kannalta. Minä esimerkiksi olen jo kauan sitten\nvapauttanut itseni kaikista siteistä, vieläpä velvollisuuksistakin.\nMinä pidän itseni velvoitettuna vain silloin, kun minulle asiasta\non jotain etua. Te tietysti ette voi asioita tarkastaa siltä\nkannalta. Teillä on jalat köysissä ja makuaisti sairas. Te juttelette\nasioista ihanteen ja hyvyyden kannalta. Mutta, ystäväiseni, minä\nolen valmis tunnustamaan kaiken, mitä käskette, mutta minkä minä\nsille voin, jos minä varmaan tiedän, että kaiken ihmisellisen\nhyvyyden perusteena on suuri egoismi. Mitä jalommalta asia näyttää,\nsitä enempi siinä on egoismia. Rakasta itseäsi -- siinä on ainoa\nsääntö, jonka minä tunnustan. Elämä on kauppa-asia; rahaa älkää\nsuotta heitelkö, mutta voittehan maksaa mielittelemisestä, siten te\ntäytätte kaikki velvollisuutenne lähimmäistänne kohtaan, -- siinä\nminun siveys-ohjeeni, jos te välttämättömästi sitä haluatte kuulla,\nvaikka sanonkin teille, että mielestäni on parasta olla maksamatta\nlähimmäiselleen, vaan osata pakottaa hänet tekemään ilmaiseksi.\nIhanteita minulla ei ole enkä niistä huolikkaan; en vielä koskaan\nole niitä ikävöinyt. Maailmassa saattaa niitä paitsikin elää niin\niloisesti, niin suloisesti ... ja en somme, minä olen hyvin iloinen,\nettä voin elää sinihapottakin. Jos minä, näes, olisin hiukankin\nhyväsydämmisempi, en minä ehkä tulisikaan ilman sitä toimeen, kuten\ntuo hassu filosofi (tietysti hän oli saksalainen). Ei! Elämässä on\nvielä hyvin paljon suloa! Minua miellyttävät asema, virka, hotelli,\nsuuret panokset korttipelissä (pidän erittäin korteista). Mutta\npääasia on - naiset ... naiset kaikessa muodossa; pidänpä salaisesta\npimeästä siveettömyydestä, semmoisesta, joka on kummallisinta\nja originellisempaa sekä vaihteen vuoksi hiukan likaisempaa...\nHa, ha, haa! Kun katson teidän kasvojanne, huomaan, mimmoisella\nhalveksumisella te nyt minuun katsotte!\n\n-- Olette oikeassa, vastasin hänelle.\n\n-- No, olkoon, että te olette oikeassa, mutta kaikessa tapauksessa on\nlikaisuuskin sinihappoa parempi. Niinkö?\n\n-- Ei, silloin olisi sinihappokin parempi.\n\n-- Minä tahallani kysyin teiltä: \"niinkö?\" voidakseni nauttia teidän\nvastauksestanne; minä tiesin sen jo edeltäpäin. Ei, ystäväiseni, jos\nte olette oikea ihmisrakastaja, niin toivokaa kaikille viisaille\nihmisille samaa makua, kuin minulla on, vaikkapa likapöpperönkin\nkanssa, muutenhan ei viisaalle ihmiselle kohta jää maailmassa mitään\ntehtävää, joten jälelle jäävätkin vain hupsut yksistään. Silloinkos\nnäiden kelpaa elää! Ja onhan nytkin olemassa sananlasku: hupsuilla\non onni, ja tietäkääs, ei ole mitään sen mieluisampaa, kuin elää\nhupsujen kanssa ja aina myöntää heidän olevan oikeassa -- se on\nedullista! Älkää olko millännekään siitä, että minä annan arvon\nennakkoluuloille, noudatan vissejä ehtoja, etsin vaikutusvaltaa;\nnäenhän minä, että elän tyhjässä yhteiskunnassa; mutta niin kauan,\nkuin siinä on lämmin, annan minä sille myöten, osotan olevani\nkokonaan sen puolella, mutta tilaisuuden tullessa olen valmis\nensimäisenä hylkäämään sen. Tunnen hyvin kaikki teidän uudet\naatteenne, vaikken milloinkaan soimannut itseäni niiden vuoksi,\neikäpä ollut syytäkään. Tunnonvaivoja ei minulla ole milloinkaan\nmistään ollut. Minä suostun kaikkeen, olkoon minun vain hyvä\nollakseni, ja tämmöisiä on meitä olemassa legio, ja todella meidän on\nhyvä ollaksemme. Maailmassa saattaa kaikki hukkua, me yksistään emme\nkoskaan hukkaan joudu. Olemme olleet niin kauan, kuin maailmakin on\nollut. Koko maailma saattaa jollain tapaa hajota, mutta me nousemme\npinnalle, me aina uimme pinnalla. Ja sitten: huomatkaa vaikka\nyksistään se seikka, kuinka sitkeähenkisiä ovat semmoiset ihmiset,\nkuin me olemme. Mehän niin sanoakseni olemme oikein fenomenisen\nsitkeähenkisiä; onko se teitä milloinkaan kummastuttanut? Me elämme\nkahdeksaankymmeneen, yhdeksäänkymmeneen vuoteen! Meitä siis itse\nluontokin suojelee, he, he, hee! Minä välttämättömästi tahdon elää\nyhdeksänkymmen vuotiaaksi. Minä en rakasta kuolemaa ja pelkään\nsitä. Hiis ties, miten vielä tuleekaan kuolla! Mutta miksikä puhua\nsiitä! Tuo myrkyttäytynyt filosofi ärsytti minut moisia juttelemaan!\nHiiteen filosofia! Buvons, mon cher. Meillähän alkoi puhe kauneista\ntytöistä... Mihinkäs te nyt?\n\n-- Lähden pois, ja aika on jo teidänkin lähteä...\n\n-- No, kaikkeapa! Minä niin sanoakseni aukaisin teille koko\nsydämmeni, ja te ette edes tunne niin selvää ystävyyden todistetta.\nHe, he, hee! Kuinka vähän te rakastatte, rakas runoilijani.\nOdottakaapa, minä tahdon vielä pullon...\n\n-- Kolmannen?\n\n-- Kolmannen. Hyveestä minä, rakas kasvattini (sallikaa minun kutsua\nteitä tällä makealla nimellä: ken voi sanoa, ehkä minun neuvoni vielä\nkelpaakin...). No niin, kasvattini, hyveestä minä jo sanoin teille:\n\"mitä enemmän hyveessä on hyvyyttä, sitä enempi on siinä egoismia\".\nTahdon kertoa teille siitä asiasta mitä hauskimman jutun: kerran\nrakastin erästä neitoa ja miltei totisesti rakastinkin. Tekipä hän\nminun tähteni suuria uhrauksiakin...\n\n-- Hänkö se oli, jolta te ryöstitte omaisuuden putipuhtaaksi? kysäsin\njyrkästi huolimatta enää pidättää vihaani.\n\nRuhtinas vavahti, kasvonsa muuttuivat ja hän loi minuun liekehtivän\nkatseen; siinä oli neuvottomuutta ja raivokkuutta.\n\n-- Malttakaas, lausui hän kuni itsekseen, -- malttakaas, antakaa\nminun päästä selville. Olen todellakin humalassa ja voin vain tuskin\najatukseni saada kokoon...\n\nHän vaikeni ja tutkivasti, yhä vihaisesti katsoi minuun, pitäen\nkättäni kädessään, ikäänkuin olisi pelännyt minun pakenevan. Olin\nvarma, että hän sillä hetkellä mietti ja tuumiskeli, mitenkä minä\ntiesin sen asian, joka melkein kaikilta oli salassa, ja eikö tässä\nkaikessa piile jokin vaara. Näin kesti hetkisen aikaa; sitten hänen\nmuotonsa äkkiä muuttui; entinen naurava, humalaisen iloinen ilme\nnäkyi uudestaan kasvoillaan. Hän puhkesi nauruun.\n\n-- Ha, ha, haa! Tepäs vasta Talleyrand! Mitäs, minä todellakin olin\nhänen edessään kuin kasvoille syljeksitty, kun hän minulle vasten\nsilmiä tokasi, että minä ryöstin hänen omaisuutensa! Kuinka hän\nsilloin vinkuikaan, mitenkä haukkuikaan minut! Raivoisa oli naikkonen\nja ... ilman minkäänlaista rajaa. Mutta päättäkää itse, ensiksikin\nminä en ollenkaan häneltä ryöstänyt, kuten te juuri sanoitte. Hän\nitse lahjoitti minulle rahansa ja silloin ne jo olivat minun.\nNo, otaksutaan, te lahjoitatte minulle paraimman hännystakkinne\n(tätä sanoessaan hän katsahti päälläni olevaan ainoaan, jotenkin\nkuluneeseen hännystakkiini, jonka olin kolme vuotta sitten räätäli\nIvan Skornjaginalla teettänyt), minä olen teille kiitollinen, kannan\nsitä, äkkiä vuoden kuluttua te riitaannutte kanssani ja vaaditte\nsen takaisin, mutta minä olenkin sen pitänyt jo rikki... Se ei ole\njalosti tehty, miksikä kirjoittaakaan? Toiseksi minä, huolimatta\nsiitä, että rahat olivat minun, olisin välttämättömästi antanut ne\ntakaisin, mutta ajatelkaas: mistä minä nyt näin äkkiä voin saada\nsemmoisen summan? Mutta pääasia on se, etten minä voi kärsiä saarnoja\nja schillerimäisyyttä, kuten teille jo sanoin, -- ja siinäpä olikin\nkoko syy. Ette voi uskoa, mitenkä hän keikaili edessäni huutaen, että\nlahjoittaa minulle (minun jo niinkin) rahat. Vihani jo nousi, mutta,\nsilloin minä äkkiä osasin tehdä oikean päätöksen, minä, nähkääs,\nkun en koskaan hätäänny: minä ajattelin, että antamalla hänelle\nrahat, ehkä teen hänet onnettomaksi. Minä olisin riistänyt häneltä\nsuloisuuden olla onneton _minun tähteni_ ja saada kirota minua kaiken\nikänsä. Uskokaa minua, ystäväiseni, sen laatuisessa onnettomuudessa\non jokin korkein nautinto siinä, että saattaa tuntea itsensä kokonaan\nolevan oikeassa ja olevansa jalosydämminen ja saada täydellä\noikeudella nimittää sortajaansa heittiöksi. Tämmöistä vihan nautintoa\ntietysti tavataan schillerimäisissä luonteissa; kenties hänellä sen\njälkeen ei ollut edes leipääkään, mutta minä olen vakuutettu, että\nhän oli onnellinen. Minä en raskinnut riistää häneltä tätä onnea enkä\nsiis lähettänyt hänelle rahoja takaisin. Sillä tavoin tuli täydelleen\ntodistetuksi oikeaksi sääntöni, että mitä äänekkäämpi ja suurempi\nihmisellinen jalomielisyys on, sen enempi on siinä mitä ilettävintä\negoismia... Etteköhän te tuota käsitä... Mutta ... tehän aiotte saada\nminut kiinni, ha, ha, haa!... Niin, tunnustakaa pois, tahdoittehan\nsaada kiinni...? O, mimmoinen Talleyrand!\n\n-- Hyvästi, sanoin minä ja nousin ylös.\n\n-- Hetkinen vain! Pari sanaa vain lopuksi! huudahti hän muuttaen\näkkiä ilettävän lörpötyksensä totiseksi puheeksi. -- Kuulkaas\nviimeiseni: kaikesta siitä, mitä teille sanoin, on selvä ja selkeä\nseuraus (luulen, että itsekin olette sen huomanneet), etten minä\nkoskaan enkä kellenkään tahdo jättää hyötyäni. Minä rakastan rahaa\nja sitä minä tarvitsen. Katarina Feodorovnalla on sitä paljon; hänen\nisänsä piti kymmenen vuotta viini-arentia. Tyttärellä on kolme\nmiljonaa, ja nuo kolme miljonaa minulle hyvin kelpaavat. Alesha ja\nKatja on oivallinen pari; kumpikin ovat ensiluokan hupsuja; sitä\nminä haluankin. Sen vuoksi minä välttämättömästi toivon ja tahdon,\nettä heistä tulisi pariskunta, mitä pikemmin, sen parempi. Parin,\nkolmen viikon kuluttua matkustavat kreivitär ja Katja maalle. Aleshan\ntäytyy päästä heidän muassaan. Varottakaa Natalia Nikolajevnaa,\nettei laittaisi saarnoja eikä schillerimäisyyksiä, ettei noustaisi\nminua vastaan. Minä olen äkäinen ja kostonhaluinen; tahtoni minä\nsaatan perille. Häntä minä en pelkää: epäilemättä kaikki käy tahtoni\nmukaan, ja jos nyt edeltä jo varotan, niin tapahtuu se melkein\nhänen hyväkseen. Muistakaa, ettei tapahtuisi tyhmyyksiä ja että\nhän käyttäytyisi ymmärtäväisesti. Muuten käy hänelle huonosti,\nhyvin huonosti. Jo yksistään sen vuoksi tulisi hänen olla minulle\nkiitollinen, etten minä tehnyt hänelle, kuten olisi pitänyt\ntehdä, s.o. lain mukaan. Tietäkää, runoilijani, että laki turvaa\nperhe-rauhan; se takaa isälle pojan kuuliaisuuden ja että ne, jotka\nviekottelevat lapsia pyhistä velvollisuuksistansa vanhempiansa\nkohtaan, niitä laki ei hellittele. Muistakaa myös se, että minulla\non tuttavuuksia, ja hänellä ei melkein mitään ja ... tottakai te\nymmärrätte, mitä minä olisin voinut hänelle tehdä? Minä en kuitenkaan\ntehnyt, sillä hän tähän saakka käyttäytyi ymmärtäväisesti. Olkaa\nhuoleti: joka hetki jokaista heidän tekoaan valvoivat terävät\nsilmät tänä puolen vuoden aikana, ja minä tiesin kaikki pienimpään\nyksityistapaukseen saakka. Sen vuoksi minä levollisena odotin,\nmilloin Alesha itse hänet hylkää, mikä jo onkin alkanut; olihan\ntuo hänelle mieluinen ajanviete. Minä pysyin hänen silmissään\nhumaanisena isänä ja minä tarvitsen, että hän ajattelisi minusta\nniin. Ha, ha, haa! Kun muistelen, että milten lausunut hänelle\nkohteliaisuuksia silloin illalla, hän kun oli niin jalomielinen ja\nvaatimaton, että kieltäytyi tulemasta pojalleni vaimoksi; haluaisinpa\nminä tietää, millä tavoin hän olisi siksi tullut! Mitä tulee minun\nsilloiseen käyntiini hänen luonaan, niin se yksinomaan tapahtui\nvain siksi, että jo oli aika katkaista tuo side. Minun täytyi vain\nsaada kaikesta vakuutus omin silmin, omasta kokemuksestani... No,\nonko tässä teille kyllin? Vai ehkä te vielä tahdotte kuulla, miksi\nminä toin teidät tänne, miksi minä edessänne ilveilin ja olin niin\navopuheinen, kun tämän kaiken olisin saattanut sanoa suoraan kaiketta\navopuheisuudetta, niinkö?\n\n-- Niin.\n\nPidätin vihaani ja tarkkaan kuuntelin. En voinut hänelle muuta\nvastata.\n\n-- Ainoastaan sen vuoksi, ystäväiseni, että olen huomannut teillä\nolevan hiukan enemmän ymmärtäväisyyttä ja asioiden arvostelukykyä,\nkuin kummallakaan hupsuistamme. Te ehkä jo ennenkin tiesitte, kuka\nolen, ehkä arvailitte, teitte päätöksiänne minusta, ja minä päätin\nsäästää teiltä tuon vaivan ja havainnollisesti näyttää teille, kenen\nkanssa olette tekemisissä. Todellisuuden saattama vaikutus -- se on\nsuuri asia! Ymmärtäkää minua, mon ami. Te tiedätte, kenen kanssa\nolette tekemisissä, tyttöä te rakastatte, ja siksipä minä luotan\nsiihen, että te käytätte kaiken vaikutusvaltanne (teillähän on häneen\nsemmoinen valta) säästääksenne hänet _muutamilta_ puuhilta. Muuten\ntulee puuhia, ja voitte uskoa, ei ollenkaan turhanpäiväisiä. Ja\nsitten, kolmas syy avopuheisuuteni oli ... (johan, te sen arvasitte,\nrakkaani), niin, minä todellakin halusin syleksiä koko tuolle asialle\nja tehdä sen juuri teidän nähtenne...\n\n-- Ja te saavutittekin tarkoituksenne, sanoin minä vavisten\nmielenkuohusta. -- Olen samaa mieltä kanssanne siitä, ettette millään\nmuulla tavoin olisi voineet minulle ilmaista kaikkea kiukkuanne ja\nkaikkea halveksumistanne minua ja kaikkia meikäläisiä kohtaan, kuin\ntuolla suorapuheisuudellanne. Te ette vain olleet välittämättä, että\ntuo suorapuheisuutenne voi saattaa teidät silmissäni kehnoon valoon,\ntepä ette edes hävenneet minua... Te todella olitte tuon viittaan\npukeuneen hullun kaltainen. Te ette pitäneet minua ihmisenä.\n\n-- Oikein arvasitte, nuori ystäväni, sanoi hän nousten ylös, -- te\narvasitte kaikki -- ettepä suotta olekkaan kirjailija. Toivon, että\nme erkanemme sovinnossa. Juommeko veljenmaljan?\n\n-- Te olette humalassa ja vain sen tähden en vastaa teille, kuten\nansaitsette...\n\n-- Taaskin pysähdys, -- ette sanoneet, kuinka olisi tullut vastata,\nha, ha, haa! Sallitteko minun maksaa puolestanne?\n\n-- Olkaa huoleti, minä maksan itse.\n\n-- No, epäilemättä. Eihän teillä ole kanssani sama matka?\n\n-- En lähde kanssanne.\n\n-- Hyvästi, runoilijani. Toivon, että ymmärsitte minut...\n\nHän läksi hiukan horjuvin askelin, katsomattakaan minuun. Palvelija\nauttoi hänet vaunuihin. Minä läksin omaa tietäni. Oli jo kolmas tunti\naamulla. Sateli, yö oli pimeä...\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nEn huoli kuvailla vihaani. Huolimatta siitä, että olin valmis\nodottamaan, mitä hyvänsä, kumminkin hämmästyin suuresti; oli kuin\nolisi hän aivan odottamatta astunut eteeni kaikessa törkeydessään.\nMuuten muistelen, että vaikutukset, joita hänen esiintymisensä\nminuun teki, olivat sekavia: tuntui, niinkuin jokin olisi minut\nlitistänyt, kolhaissut, ja kaihon musta kyy yhä enemmän jäyti\nsydäntäni; pelkäsin Natashan vuoksi. Arvasin hänelle vastaisuudessa\nkoituvan paljon kärsimyksiä ja sekavasti arvailin, mitenkä saisin ne\nhäneltä väistetyksi, kuinka huojentaisin viime hetket lopullisen eron\nedellä. Eron välttämättömyydestä ei ollut epäilystä. Se läheni ja ei\nsaattanut olla arvaamatta, millainen se oli oleva.\n\nEn huomannut ensinkään sitä, mitenkä tulin kotiin, vaikka koko tien\nsade kasteli minua. Oli jo kello kolmen aika aamulla. Tuskin ehdin\nkopahuttaa huoneeni ovelle, kun jo kuului ääni ja ovea alettiin\nhätäisenä avata, niinkuin Nelly ei olisi koko tällä ajalla ollenkaan\nnukkunut, vaan koko ajan odottanut minua kynnyksellä. Tuli paloi\nkynttilässä. Vilkasin Nellyn kasvoihin ja säikähdin: hän oli kokonaan\nmuuttunut; silmissä paloi outo tuli, aivan kuin kuumesairaalla,\nkatseensa oli niin outo, niinkuin hän ei olisi tuntenut minua\nollenkaan. Hän oli kovassa kuumeessa.\n\n-- Nelly, miten on laitasi, oletko sairas? kysäsin kumartuen ja\nkädelläni hyväillen häntä. Hän vavisten lyykistyi puoleeni, niinkuin\nolisi jotain pelännyt, jotain lausui, sukkelaan, katkonaisesti,\naivan niinkuin olisi vain odottanutkin minua, voidakseen asian\npikemmin minulle kertoa. Mutta hänen sanansa olivat katkonaisia ja\nkummallisia; minä en niistä ymmärtänyt mitään, hän houraili.\n\nTalutin hänet vuoteeseen. Hän vieläkin juoksi luokseni ja lyyhistyi\nminun suojiini niin vahvasti, ikäänkuin olisi ollut säikähdyksissään,\nikäänkuin olisi pyytänyt minulta turvaa jotain vastaan, ja kun jo\nkävi pitkäkseen vuoteelle, tarttui yhä vieläkin käteeni ja piti siitä\nvahvasti kiinni peläten, että minä uudelleen poistuisin. Minunkin\nhermoni olivat niin jännitetyt ja järkytetyt, että minä katsoessani\ntyttöön aloin itkeä. Minäkin olin sairas. Nähtyään kyyneleni katsoi\nhän minuun pitkään ja tarkkaan, niinkuin olisi koettanut, jotain\nkeksiä, jostain selkoa saada. Helposti saattoi huomata tämän olevan\nhänelle kovin vaivaloista. Viimein jotain selvän ajatuksen tapaista\nhuomasi hänen kasvoistaan; tavallisesti oli hänen hyvin vaikeata\nkaatumataudin kohtauksen jälkeen koota ajatuksensa ja selvästi\nlausua sanoja. Niinpä nytkin: tehtyään ylenluonnollisen ponnistuksen\nsaadakseen jotain minulle sanotuksi ja huomattuaan, etten minä sitä\nymmärtänyt, ojensi hän kätensä ja alkoi sillä pyyhkiä kyyneleitäni,\nsitten kietoi hän kätensä kaulaani, veti minut puoleensa ja suuteli\nminua.\n\nOli selvää, että minun poissa ollessani oli hänellä taudin\nkohtaus, ja se tapahtui juuri silloin, kun hän seisoi oven edessä.\nToinnuttuaan siitä hän varmaankaan ei voinut kaualla aikaa päästä\nselville. Silloin todellisuus oli sekaantunut hourailuihin ja hän\nehkä näki jotain hirveätä, jotain pelottavaa. Samalla hän hämärästi\nmuisti, että minun piti kohta palata ja että minä koputan ovelle,\nja siksi, maaten kynnyksen vieressä lattialla, hän herkkänä odotti\npalaamistani ja nousi ylös heti, kun olin ensi kerran ovelle\nkoputtanut.\n\n\"Mutta miksikä hän joutui juuri oven luo?\" ajattelin, kun äkkiä\nhuomasin, että hänen yllään oli päällysnuttu (sen olin muutama päivä\nsitten ostanut luokseni tulleelta tutulta kaupustelija-muijalta, joka\ntoisinaan antoi minulle velaksikin): hän oli siis aikonut lähteä\njonnekin ja varmaankin oli jo avaamassa ovea, kun taudin kohtaus\näkkiä hänet kaatoi. Minnekäs hän aikoi mennä? Olisikohan hän jo\nsilloin houraillut?\n\nKuume ei kuitenkaan vähentynyt ja pian hän taas alkoi hourailla ja\ntuli tunnottomaksi. Kaksi kertaa oli jo tauti hänet minun asunnossani\ntavannut, kuitenkin meni se aina onnellisesti ohi; nyt tuntui,\nkuin jotain muuta kuumetta olisi tullut lisäksi. Istuttuani hänen\nvuoteensa vieressä puolen tuntia asetin sohvan viereen tuoleja ja\npanin siihen pitkäkseni, niinkuin olin, vaatteissani, ollakseni\nlähempänä ja herätäkseni pikemmin, jos hän minua kutsuisi. Kynttilää\nen sammuttanut. Useasti vielä katsoin häneen, ennenkuin nukuin. Hän\noli kalpea; huulensa olivat kuumuudesta kuivuneet ja verissä, ehkäpä\nkaatuessaan loukkauneet; kasvoiltaan ei poistunut pelon ja jonkin\nkalvavan kaihon ilme, joka nähtävästi ei häntä unessakaan jättänyt.\nPäätin huomenna varmasti mennä lääkäriä hakemaan, jos tyttö olisi\nhuonompi. Pelkäsin, että tauti muuttuisi varsinaiseksi kuumetaudiksi.\n\"Ruhtinas on hänet säikyttänyt!\" ajattelin minä ja ja muistin\nruhtinaan kertomuksen naisesta, joka omat rahansa heitti hänelle\nvasten kasvoja.\n\n\n\n\nII.\n\n\n... Kului kaksi viikkoa. Nelly alkoi parantua. Kuumetta ei hänessä\nenää ollut, mutta kovin heikko hän vielä oli. Hän nousi vuoteesta\nmaaliskuun lopulla eräänä kirkkaana, selkeänä päivänä. Oli\npiinaviikko kulumassa.\n\nLapsi parka. En voi jatkaa kertomustani entisessä järjestyksessä.\nPaljon aikaa on kulunut tähän saakka, kun kirjoitan muistiin\nkaiken eletyn ajan, mutta vielä nytkin raskas, läpitunkeva kaiho\nvaltaa mieleni muistellessa noita kalpeita, laihoja kasvoja,\nmustien silmiensä pitkää, terävää katsetta, kun tuonnoin me olimme\nkahden ja hän katsoo minuun vuoteeltaan, katsoo, pitkään katsoo,\nikäänkuin olisi vaatinut minua arvaamaan, mitä hänen mielessään\nliikkuu; mutta huomattuaan, etten minä arvaa ja olen aina entisessä\nepätietoisuudessani, hän vienosti, niinkuin vain itselleen, hymyilee\nja äkkiä ojentaa minulle lempeästi kuuman kätösensä laihoine,\nkuihtuneine sormineen. Nyt on kaikki ohi, kaikki jo on tiedossani,\nmutta en vieläkään tunne tuon sairaan, rasittuneen ja solvaistun\npikku sydämmen koko salaisuutta.\n\nTunnen eksyväni kertomuksestani, mutta tällä hetkellä minä haluan\najatella vain Nellyä yksistään. Kummalliselta tuntuu nyt, kun makaan\nsairaalan vuoteella yksin, kaikkien niiden hylkäämänä, joita minä\nniin paljon ja niin suuresti rakastin, -- nyt toisinaan siltä ajalta\njoku pieni piirre, joka silloin usein jäi minulta huomaamatta ja pian\nunohtui, nyt äkkiä johtuen mieleen arvaamatta saa mielessäni kokonaan\ntoisen merkityksen, näyttää eheältä ja selvittää nyt minulle sen,\nmitä minä en tähän saakka voinut ymmärtää.\n\nNeljänä ensimäisenä sairauspäivänänsä me, minä ja lääkäri, olimme\nkovin peloissamme hänen tähtensä, mutta viidentenä päivänä vei\nlääkäri minut syrjään ja sanoi minulle, ettei ole mitään pelkoa\nja että Nelly varmasti paranee. Tämä oli sama lääkäri, jo kauan\ntuntemani vanha \"nuori-poika\", hyväsydämminen ja leikkisä ukko,\njonka minä olin kutsunut Nellyn ensi kerran sairastuessa ja joka\nihmetytti Nellyä erinomaisen suurella kaulassa riippuvalla Stanislain\nritarimerkillään.\n\n-- Siis ei ole syytä ollenkaan pelätä! sanoin minä ilostuneena.\n\n-- Niin, tyttö nyt paranee, mutta sitten hän hyvin kohta kuolee!\n\n-- Kuinka, kuoleeko! Miksikä? huudahdin minä hämmästyneenä moisesta\ntuomiosta.\n\n-- Niin, varmasti hän kohta kuolee. Sairaalla on organinen sydänvika,\nja pieninkin heikentävä tapaus kaataa hänet vuoteeseen uudelleen. Voi\nolla, että hän taas paranee, mutta kohta hän kääntyy taas sairaaksi\nja kuolee.\n\n-- Eikö sitten millään keinoin saata häntä pelastaa? Ei, ei voi niin\ntapahtua.\n\n-- Mutta sen täytyy tapahtua. Mutta kumminkin poistamalla mahdolliset\nvaarat, rauhallisesti ja hiljaisesti eläen, kun tulee saamaan enemmän\nmukavuutta, saattaa sairaan vielä kuolemasta pelastaa, onpa ollut\ntapauksia ... odottamattomia ... säännöistä poikkeavia ja\nkummallisia... sanalla sanoen, sairas saattaa tulla pelastetuksi,\njos yhtyy useita suotuisia olosuhteita, mutta radikalista pelastusta\n-- ei tule koskaan.\n\n-- Jumalani, mitä nyt on tehtävä?\n\n-- Tulee seurata neuvoja, viettää rauhallista elämää ja ottaa\nsäännöllisesti pulvereita. Olen huomannut, että tämä tyttö on\noikullinen, luonteeltaan hermostunut vieläpä ivallinen; hän ei tahdo\nmillään tavoin suostua ottamaan lääkkeitä ja juuri nytkin jyrkkään\nkieltäytyi niitä ottamasta.\n\n-- Niin, tohtori. Hän todella on kummallinen, mutta syynä siihen\nminä pidän hänen sairaloista ärtyisyyttänsä. Eilen oli hän hyvin\nkuuliainen; tänäänpä kun tarjosin hänelle lääkettä lusikassa, hän\ntyrkkäsi lusikkaa, aivan kuin vahingossa, ja koko lääke kaatui\nmaahan. Kun sitten aioin sekottaa uuden pulverin veteen, tempasi hän\nminulta koko pulverilaatikon ja heitti sen lattialle ja alkoi samassa\nitkeä... Tuntui kuitenkin, ettei hän sen vuoksi itkenyt, että hänelle\ntarjottiin lääkettä, lisäsin minä hiukan ajateltuani.\n\n-- Hm! Irritationi. Entiset suuret onnettomuudet (olin tarkkaan\nkertonut lääkärille tapauksista Nellyn elämästä, joka kertomus\noli vanhusta kovin hämmästyttänyt), kaikki tuo yhteensä, ja siitä\ntautikin. Nyt toistaiseksi on ainoa keino -- ottaa pulveria, ja hänen\ntäytyy ottaa pulveria. Minä menen ja koetan vielä kerran vakuuttaa,\nettä hänen tulee totella lääkintöneuvoja ja ... se on, yleensä\nsanoen ... ottaa pulveria.\n\nLäksimme kumpikin keittiöstä, jossa oli neuvottelumme tapahtunut, ja\nlääkäri uudelleen lähestyi sairaan vuodetta. Mutta Nelly nähtävästi\noli kuullut puheemme, sillä hän oli nostanut päänsä päänaluselta ja\nkaiken aikaa, korva meihin päin käännettynä, tarkkaan kuunnellut.\nNäin sen raollaan olevasta ovesta; kun lähestyimme häntä, pistäytyi\nveitikka taas peitteen alle ja katsoi meihin veitikkamaisesti\nhymyillen. Tyttö parka oli kovin laihtunut näinä neljänä sairautensa\npäivänä: silmät olivat kuopallaan, kuume ei ollut vielä lakannut.\nSitä kummallisemmasti sopi hänelle tuo veitikkamaisuus kasvoilla\nja kiihkeän kiiluva katse, joka suuresti ihmetytti lääkäriä, tätä\nparhainta miestä kaikista Pietarin saksalaisista.\n\nLääkäri alkoi totisena, koettaen kumminkin tehdä äänensä\nmahdollisimman lempeäksi mitä hellimmin ja mairittelevimmin esittää,\nkuinka välttämätöntä on ottaa pelastava pulveri, joten siis jokaisen\nsairaan velvollisuus on se ottaa. Nelly kohotti päänsä äkkiä,\nikäänkuin varomattomalla kätensä liikkeellä satutti lusikkaan, josta\nkoko lääke taas kaatui lattialle. Olin varma, että hän sen teki\ntahallaan.\n\n-- Se on hyvin epämieluinen varomattomuus, sanoi vanhus levollisesti,\n-- ja minä olen varma, että te teitte sen tahallanne, joka on hyvin\nmoitittavaa. Mutta ... sen saa vielä korjata ja sekottaa uuden\npulverin.\n\nNelly nauroi hänelle. Lääkäri puisti metodillisesti päätään.\n\n-- Se on hyvin huonosti teiltä tehty, puheli ukko sekottaen pulveria,\nveteen, -- hyvin, hyvin huonosti.\n\n-- Älkää vihastuko minulle, sanoi Nelly väkisten pidättäen nauruansa,\n-- nyt minä varmaan otan... Rakastatteko te minua?\n\n-- Jos te käyttäydytte kiitettävästi, niin rakastan hyvin paljon.\n\n-- Hyvinkö paljon?\n\n-- Hyvin paljon?\n\n-- Ettekö nyt rakasta?\n\n-- Rakastan nytkin.\n\n-- Mutta suuteletteko minua, jos minä tahdon teitä suudella?\n\n-- Suutelen, jos tulette sen ansaitsemaan.\n\nNyt taaskaan ei Nelly voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi nauraa.\n\n-- Sairaalla on iloinen luonne, mutta nyt -- se on hermoston syytä ja\noikullisuutta, kuiskasi lääkäri korvaani mitä totisimman muotoisena.\n\n-- No, olkoon, minä otan lääkkeen! -- huudahti Nelly äkkiä hienolla\näänellään. -- Mutta, kun minä kasvan ja tulen suureksi, niin otatteko\nminut vaimoksenne?\n\nVarmaankin tuo uusi vallaton päähänpisto kovin huvitti häntä;\nsilmänsä loistivat, huulillensa pyrki nauru hänen odottaessaan\nhämmästyneen lääkärin vastausta.\n\n-- Tietysti, -- vastasi lääkäri tahtomattaan hymyillen moiselle\noikullisuudelle, -- tietysti, jos olette hyvä, hyvin kasvatettu\nneito, olette kuuliainen ja käytte...\n\n-- Nielemään pulvereita? keskeytti Neily.\n\n-- Kas, kas! No niin, nielemään pulvereita. Hyväsydämminen neito,\n-- kuiskasi minulle taas lääkäri, -- hänen luonteessaan on paljon,\npaljon ... hyvää ja viisasta, mutta kumminkin ... ottaa vaimokseni...\nmikä kummallinen oikku...\n\nJa taas hän tarjosi tytölle lääkettä. Nyt ei Nelly enää\nteeskennellytkään, vaan suorastaan tyrkkäsi kädellään lusikan pohjaa\nvasten ja niin heitti lusikallisen lääkettä vanhuksen kasvoille ja\npaidan rintamukselle. Sen tehtyään alkoi hän ääneensä nauraa, mutta\nei enää, kuten ennen avomielisesti ja iloisesti. Hänen kasvoillaan\nnäkyi jotain ankaraa, vihaista. Kaiken aikaa hän koetti välttää\nminun katsettani, katsoi vain lääkäriin ja ivallisesti, joskin\njonkinlaisella levottomuudella odotti, mitäpä \"naurettava\" ukko nyt\ntekee.\n\n-- Ohoo! joko te taaskin!... Mikä onnettomuus! Mutta ... saattaahan\nvielä sekottaa veteen pulverin, -- lausui vanhus pyyhkien liinaan\nkasvonsa ja rintamuksensa.\n\nTästä Nelly kovin hämmästyi. Hän oli varma, että suuttuisimme,\nodotti, että toruisimme häntä, moittisimme ja, mahdollisesti hän\ntietämättänsä sitä juuri toivoikin, jotta olisi saanut syytä\nitkuun, oikein hysteriaan, viskoaksensa lattialle pulverit, kuten\näsken, ehkäpä jotain murskatakin harmissansa sillä tyydyttääksensä\noikullisen, tuskasta pakahtuvan sydämmensä. Semmoisia oikkuja on\nuseilla muillakin, eikä vain yksistään Nellyllä. Tapahtuihan usein,\nettä minäkin käyskelin edestakaisin huoneessani tahdottomasti\ntoivoen, että pikemmin joku tekisi minulle jotain pahaa, tai sanoisi\nminulle jotain, jonka voisin pitää loukkauksena, jotta pikemmin\nsaisin syytä purkaa sydämmeni rauhattomuuden. Naiset sitä vastoin\ntuollaisissa tapauksissa \"keventäen\" sydäntänsä alkavat vuodattaa\ntodellisia kyyneleitä ja tunteellisimmat heistä joutuvat hysteriaan.\nAsia on mitä tavallisin elämässä ja sattuukin se useimmin silloin,\nkun on totinen, kaikille muille tuntematon suru sydämmessä, jonka\ntahtoisi, mutta ei voi kellekään ilmaista.\n\nNytpä odottamatta, hämmästyneenä loukatun vanhuksen enkelimäisestä\nhyvyydestä ja kärsivällisyydestä, millä hän taasen sekoitti kolmannen\npulverin sanomatta edes ainoatakaan nuhteen sanaa, Nelly äkkiä\nasettui hiljaiseksi. Iva hävisi hänen huuliltansa, puna nousi\nposkillensa, silmänsä kyyneltyivät; hän salaa katsahti minuun ja\nsamassa käänti katseensa toisaalle. Lääkäri tarjosi taas lääkettä.\nKuuliaisena ja arkana joi hän lääkkeen, tarttui vanhuksen punaiseen,\npehmoiseen käteen ja katsoi pitkään hänen silmiinsä.\n\n-- Oletteko ... vihastunut, kun minä olen paha, -- alkoi hän, mutta\nei saanut sanotuksi loppuun, pujahti peitteen alle, piilotti sinne\npäänsäkin ja alkoi katkerasti itkeä.\n\n-- Oi, lapsukaiseni, älkää itkekö... Ei se mitään. Se on hermojen\nsyy; juokaa vettä.\n\nNelly ei vain kuunnellut.\n\n-- Tyyntykää ... älkää rasittako mieltänne, -- rauhoitteli vanhus,\nitsekin miltei itkien, kovin tunteellinen kun olikin, -- minä\nannan teille anteeksi, otan vaimokseni, jos te, kelpo neidon hyvän\nkäytöksen ohella käytte...\n\n-- Nielemään pulvereita, kuului peitteen alta hieno nauru kuni\nkulkusen kilinä, naurun keskeyttivät nyyhkytykset -- täten Nelly\nhyvin usein nauroi.\n\n-- Hyvä, kiitollinen lapsi! sanoi lääkäri juhlallisesti ja miltei\nkyynelsilmin. Tyttöraukka!\n\nJa siitä saakka alkoi hänen ja Nellyn välillä jokin outo, kummallinen\nmyötätuntoisuus. Sitä vastoin tuli Nelly minua kohtaan jurommaksi,\noikullisemmaksi ja ärtyisemmäksi. Minä en osannut sitä mitenkään\nselittää ja kummastelin sitäkin enemmän, kun tuo muutos tapahtui\nhänessä niin äkkiä. -- Hänen sairautensa neljäntenä päivänä vietin\nkoko illan, vieläpä pitkään yli puoliyön Natashan luona. Silloin\nolikin meillä yllin kyllin puheenaihetta. Kotoa lähtiessäni sanoin\nNellylle, että palaan hyvin kohta kotiin, niinkuin luulinkin\nvoivani tehdä. Melkein tahtomattani viivyttyäni Natashan luona olin\nlevollinen Nellyn suhteen, hän kun ei jäänyt yksin. Hänen luonaan\noli Aleksandra Semenovna, joka oli luonani käyneeltä Maslobojeviltä\nkuullut Nellyn olevan sairaan, josta minulle yksin ollen on paljon\npuuhaa. Mitenkä hyväsydämminen Aleksandra Semenovna tuosta sanomasta\nhuolestuikaan.\n\n-- Siis hän ei voi tulla meille päivällisellekään!... Jumalani! Ja\nihan yksin, poloinen, ihan yksin. No, nythän me saatamme osottaa\nhänelle avuliaisuuttamme. Sattui nyt tapaus, niin älkäämme päästäkö\ntilaisuutta.\n\nKohta hän tulikin meille ja toi muassaan melkoisen nyytin. Ensi\nsanoikseen hän jo sanoi minulle, ettei hän nyt lähdekkään pois, vaan\ntuli minua auttamaan; hän päästi nyytin auki. Siinä oli syroppeja,\nhilloja sairaalle, kanoja, kananpoikia sairaan paranemisen varalta,\nomenia, leivoksia, apelsiineja, kuivia kijeviläisiä hilloja (jos\nlääkäri sallii annettavaksi), sitten oli siinä vielä alusvaatteita,\nhursteja, ruokaliinoja, naisenpaitoja, siteitä, kääreitä, -- aivan\nkuin kokonaisen sairaalan varalle.\n\n-- Onhan meillä kaikkea, sanoi hän minulle lausuen joka sanan\nkiireisesti, niinkuin olisi jonnekin kiiruhtanut, -- mutta tehän\nelätte nuorenmiehen tavalla. Eihän teillä tätä kaikkea paljonkaan\nole. Niin sallikaakin minun ... niin Filip Filipitshkin käski. No,\nmitä nyt on tehtävä ... pikemmin, pikemmin! Mitä nyt on tehtävä?\nMitenkä sairas? Onko hän tajussaan? Ah, miten epämukava hänen on\nmaata, täytyy korjata päänalustaa, jotta pää tulisi alemmaksi ja\ntiedättekös ... eikö olisi parempi hankkia nahkatyyny? Nahkainen\nolisi viileämpi. Aih, millainen hupakko minä olenkaan! Ei päähänikään\npälkähtänyt tuoda sitä. Lähden noutamaan... Eikö pitäisi panna tuli\nuuniin? Minä lähetän vanhan mummon teille. Tunnen erään semmoisen.\nTeillähän ei ole naispalvelijaa. No, mitä nyt tekisin tässä? Mitä\ntämä? Yrttejä ... lääkärikö määräsi? Varmaankin se on rintateetä?\nMenen heti laittamaan tulen.\n\nSain hänet asettumaan, ja kovinpa hän kummastui, oikeinpa tuli\npahoilleen, kun ei löytänyt läheskään niin paljoa tehtäviä. Mutta\nse ei kumminkaan saanut häntä toimettomaksi. Pian hän voitti\nNellyn suosion ja tämän sairauden aikana hänestä oli minulle suuri\napu; hän kävi meillä melkein joka päivä ja aina tuli semmoisena,\nniinkuin olisi jotain kadottanut, tai olisi joku matkalle lähtenyt\nsaatava kiinni. Aina hän puheeseensa lisäsi, että niin myöskin Filip\nFilipitsh käski. Nelly kovin mieltyi häneen. He rakastivat toisiansa\nkuni sisarukset, ja minä luulen, että Aleksandra Semenovna oli\nmonessa seikassa yhtä lapsellinen, kuin Nellykin. Hän kertoi Nellylle\nmonenmoisia juttuja, joista Nelly tuli aina iloiseksi, ja kun\nAleksandra Semenovna meni pois, ikävöi Nelly häntä. Mutta ensi kerran\nhänen tultuaan kummasteli pieni sairaani; pian kumminkin huomasi\nsyyn, miksi kutsumaton vieras tuli ja tapansa mukaan oikeinpa näytti\nvihaiselta, muuttui vaiteliaaksi ja juroksi.\n\n-- Miksikä tuo meille tuli? -- kysäsi tyytymättömänä Nelly Aleksandra\nSemenovnan pois lähdettyä.\n\n-- Hän tuli auttamaan ja vaalimaan sinua, Nelly.\n\n-- Miksikä?... Minkä vuoksi? Enhän minä ole hänelle mitään tehnyt.\n\n-- Hyvät ihmiset eivät odotakaan, että heille ensin hyvää tehtäisiin,\nNelly. Ilman sitäkin he mielellään auttavat niitä, jotka apua\ntarvitsevat. Älähän, Nellyseni, luule kaikista vain pahaa: maailmassa\nlöytyy paljon hyviäkin ihmisiä. Sinun onnettomuutesi vain oli se,\nettet sinä kohdannut semmoisia, etkä kohdannut silloin, kun heitä\ntarvitsit...\n\nKun seuraavana päivänä Aleksandra Semenovna tuli, tervehti Nelly\nhäntä iloisesti hymyillen, kumminkin vielä ikäänkuin jotain häpeillen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJuuri sinä päivänä minä olin Natashan luona koko illan. Tulin\nkotiin hyvin myöhään. Nelly jo nukkui. Aleksandra Semenovnaakin\nnukutti, mutta kumminkin hän istui ja valvoi sairaan luona odottaen\nminua. Heti alkoi hän kiireisesti kuiskaamalla kertoa minulle,\nettä Nelly oli ensin hyvin iloinen, vieläpä nauroikin paljon,\nmutta sitten muuttui surulliseksi ja huomattuaan, etten minä\nvieläkään tullut kotiin, vaikeni ja alkoi mietiskellä. \"Sitten\nalkoi valittaa päänkipua, alkoi niin kovasti itkeä, etten enää\ntietänyt, mitä tekisin\", -- pitkitti Aleksandra Semenovna. \"Alkoi\npuhua minulle Natalia Nikolajevnasta, mutta minä en osannut hänelle\nsiitä mitään sanoa; hän lopettikin kyselemisen ja sitten vain itki,\nsiihen itkuhunsa nukkuikin. Niin, hyvästi, Ivan Petrovitsh; tytön\non nyt helpompi, kuten huomasin, ja minun täytyy lähteä kotiin,\nniin Filip Filipitshkin käski. Täytyypä minun teille sanoa, että\nhän päästi minut vain kahdeksi tunniksi, minäpä jäin ominpäin\npitemmältä. Mitäs siitä, olkaa huoleti minun puolestani; ei hän\nuskalla olla vihainen... Yksi seikka vain... Ah, Jumalani, kuulkaas,\nkyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh, mitä minun on tehtävä: hän tulee\nnykyään alati humalassa kotiin! Jokin asia hänellä on, ei puhele\nkanssani, on ikävän näköinen, jokin tärkeä asia hänellä mielessä\nlienee; kyllä minä sen näen; iltasin yhtä hyvin on humalassa...\nNyt ajattelen: hän palasi kotiin, ken hänet panee nukkumaan? Niin\nminä lähden, lähden, hyvästi. Hyvästi, Ivan Petrovitsh. Katselin\näsken teidän kirjojanne -- miten paljon niitä teillä onkaan, ja\nkaikki lienevät syväoppisia; minäpä, höperö, en ole koskaan mitään\nlukenut... No niin, huomiseen siis...\"\n\nHuomenna Nelly heräsikin jurona ja suruisena, vastaili minulle\nvastenmielisesti. Itse hän ei minulle puhunut mitään, näytti\nkuin olisi ollut vihassa. Huomasin hänen vain silloin tällöin\npikimmältään, ikäänkuin salaa, katsahtavan minuun; noissa katseissa\noli jotain salaista sydänsurua, vaikka niissä sittenkin piili\nhellyyttä, jota en katseissaan tavannut silloin, kun hän suoraan\nsilmiini katsoi. Juuri sinä päivänä oikutteli hän lääkärille, kun\npiti ottaa lääkkeitä; en tiennyt, mitä tästä oli ajateltava.\n\nNellyn käytös minua kohtaan muuttui kokonaan. Hänen kummalliset\npäähänpistonsa, oikullisuutensa, jopa joskus vihaa lähentelevä\närtyisyytensä -- nuo kaikki jatkuivat siihen päivään saakka, kun hän\nluotani muutti, aina siihen asti, kun tarinamme sai niin surullisen\nlopun. Etempänä kerron siitä tarkemmin.\n\nJoskus kumminkin sattui hetkiä, jolloin hän taas jonkin aikaa oli\nminulle lempeä. Silloin tuntui, ikäänkuin hän olisi kaksinkertaisesti\ntahtonut korvata kovuutensa; tällöin hän useimmin itki katkerasti.\nMutta nuo hetket olivat lyhyet, jälleen vaipui hän entiseen\nsuruunsa ja katsoi taas vihaisesti minuun, tai juonitteli, niinkuin\nteki lääkärin aikana, tai äkkiä nähtyään, ettei jokin hänen uusi\nvallattomuutensa minua miellyttänyt, alkoi nauraa ja senjälkeen\nmelkein aina itkeä. Kerran hän riitaantui jo Aleksandra Semenovnankin\nkanssa ja sanoi hänelle, ettei ota häneltä mitään. Tästä Aleksandra\nSemenovnan aikana häntä nuhdeltuani hän tulistui ja vastasi\nvihaisesti, sitte äkkiä vaikeni eikä sitte kahden tunnin aikana\nlausunut minulle ainoatakaan sanaa, ei tahtonut ottaa ollenkaan\nlääkkeitä eikä edes tahtonut syödä tai juoda; vain lääkäri-vanhus sai\nhänet lepytetyksi.\n\nEdellä jo mainitsin, että Nellyn ja lääkärin kesken siitä päivästä\nalkaen, jolloin hän lopultakin joi lääkkeen, alkoi jokin ihmeellinen\nsympatia. Nelly kovin mieltyi häneen ja aina tervehti lääkäriä\niloisesti hymyillen, vaikka kuinka suruinen olisi ennen hänen tuloaan\nollutkaan. Vanhus taas puolestaan alkoi käydä meillä joka päivä,\nvieläpä toisinaan kaksikin kertaa päivässä, silloinkin vielä, kun\nNelly alkoi kävellä ja oli melkein kokonaan parantunut, ja näyttipä,\nettä tyttö lumosi hänet siinä määrin, ettei hän voinut ainoatakaan\npäivää tulla toimeen kuulematta hänen nauruansa ja pilantekoansa\nhänen kustannuksellaan, mitkä usein olivat hyvinkin huvittavia.\nHän alkoi tuoda muassaan opettavia kuvakirjoja. Ostipa erään\nsemmoisen varta vasten Nellylle. Sitten toi hän namusia, konvehteja\nsievissä laatikoissa. Tällöin hän tavallisesti astui sisään niin\njuhlallisesti, kuin olisi ollut nimipäiväsankari, ja Nelly heti\narvasi, että ukolla on lahjoja muassa. Lahjaansapa hän ei heti\nnäyttänyt, naureskeli vain veitikkamaisesti, istui Nellyn luo, antoi\nviittauksia, että jos eräs nuori neiti osasi käyttäytyä hyvästi ja\nansaitsi hänen poissa ollessaan kunnioitusta, niin semmoinen nuori\nneiti on ansainnut hyvän palkinnon. Tällöin hän katsoi Nellyyn niin\navomielisesti ja hyväsydämmisesti, että Nelly, vaikka nauroikin\nhänelle, osoitti katseellaan sydämmellistä, hyväilevää kiintymystä\nvanhukseen. Lopulta nousi vanhus juhlallisena tuolilta, veti\nesille konvehtilaatikon ja antaen sen Nellylle aina lausui: \"Minun\ntulevalle ja rakkaalle puolisolleni.\" Tällöin varmaan oli hän Nellyä\nonnellisempi.\n\nSen jälkeen alkoi keskustelu ja aina hän totisena ja vakuuttavasti\nkehoitti Nellyä hoitamaan terveyttänsä sekä antoi hänelle vakavia\nlääketieteellisiä neuvoja.\n\n-- Kaikkein enimmän täytyy hoitaa terveyttänsä, -- lausui hän\ndogmillisella äänellä -- ja ensiksi, sekä pääasiallisesti siksi,\nettä jäisi elämään, ja toiseksi, että aina olisi terve ja siten\nsaavuttaisi onnen elämässä. Jos teillä, rakas lapseni, on jotain\nsuruja, niin unohtakaa ne tai paremmin, koettakaa olla niitä\najattelematta. Jos teillä ei ole mitään suruja, niin ... myöskään\nälkää niitä ajatelko, mutta koettakaa ajatella jotain hauskaa ...\njotain iloista, leikillistä.\n\n-- Mitä leikillistä ja iloista minä ajattelisin? -- kysäsi Nelly.\n\nSilloin tuli lääkäri neuvottomaksi.\n\n-- No, vaikkapa ... jotain viatonta peliä, joka soveltuu teidän\nijällenne; tarkkapa ... no, jotain nyt semmoista...\n\n-- Minä en huoli leikkiä; en pidä leikeistä, -- sanoi Nelly. -- Minä\nmieluummin pidän uusista puvuista.\n\n-- Uudet puvut! Hm! No, se ei enää ole kokonaan hyvä. Tulee aina\ntyytyä vaatimattomampaan osaan elämässä... Toisekseen ... ehkäpä ...\nvoi pitää uusista puvuistakin.\n\n-- Teetättekö te minulle paljon uusia pukuja, kun tulen teidän\nvaimoksenne?\n\n-- Mikä ajatus! -- sanoi lääkäri ja tahtomattaan jo rypisti otsaansa.\nNelly hymyili veitikkamaisesti, vieläpä muistamatta kerran hymyillen\nminuunkin katsahti.\n\n-- No, kyllä minä teetän teille pukuja, jos tulette sen ansaitsemaan,\n-- pitkitti lääkäri.\n\n-- Tuleeko minun joka päivä ottaa pulvereita, kun tulen vaimoksenne?\n\n-- No, eihän sitä silloinkaan ole välttämätöntä ottaa joka päivä.\n\nLääkäri alkoi jälleen hymyillä.\n\nNelly keskeytti puheen ja alkoi nauraa. Vanhus nauroi hänen kanssansa\nja mielihyvin katsoi hänen iloisuuttansa.\n\n-- Leikillinen äly! -- lausui lääkäri minulle. -- Kumminkin huomaa\nvielä oikkuja sekä jonkinlaista ärtyisyyttä?\n\nLääkäri oli oikeassa. En ollenkaan käsittänyt, mikä Nellylle oli\ntullut. Tuntui, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut kanssani ollenkaan\npuhua, ikäänkuin olisin hänelle jotain pahaa tehnyt. Minusta tämä\ntuntui hyvin katkeralta. Muutuin itsekin juroksi enkä eräänä päivänä\nvirkkanut hänelle ainoatakaan sanaa; mutta seuraavana päivänä minä\nhäpesin käytöstäni. Useasti hän itki, enkä minä tietänyt mitään\nkeinoa häntä lohduttaakseni. Erään kerran sitten hän jo itse\nkeskeytti vaitiolonsa.\n\nEräänä iltahämäränä kotiin tultuani huomasin, että hän kiireisesti\npiilotti päänalaisensa alle kirjan. Se oli kirjoittamani romaani,\njonka hän pöydältäni oli ottanut ja jota hän minun poissa ollessani\nlukenut. Miksikä hän salasi tuon asian? Näyttää, ikäänkuin häpeäisi,\najattelin, mutta en ollut huomaavinani mitään. Neljännestunnin\nkuluttua kun menin keittiöön, nousi hän kiireesti vuoteeltaan ja pani\nromaanin entiselle paikalleen; palattuani näin sen pöydällä. Pian\nkutsui hän minut luoksensa; äänensä vapisi liikutuksesta. Neljään\npäivään ei hän ollut puhunut minulle mitään.\n\n-- Menettekö ... tänään ... Natashan luo? -- kysäsi hän katkonaisella\näänellä.\n\n-- Menen, Nelly. Minun välttämättömästi täytyy tavata tänään Natasha.\n\nNelly vaikeni.\n\n-- Tehän ... paljon ... rakastatte Natashaa? -- kysäsi hän taas\nheikolla äänellä.\n\n-- Niin, Nelly, hyvin paljon.\n\n-- Minäkin häntä rakastan, -- sanoi siihen hiljaa Nelly.\n\nSitten oltiin taas ääneti.\n\n-- Minä tahdon hänen luokseen, tahdon asua hänen kanssansa, -- alkoi\ntaas Nelly arasti katsahtaen minuun.\n\n-- Ei se käy päinsä, -- Nelly, vastasin minä vähän kummastuneena. --\nOnko minun luonani sinun paha olla.\n\n-- Miksikä ei käy päinsä? -- kivahti Nelly. -- Kehoitittehan te\nminua menemään elämään hänen isänsä luo; minä en sinne tahdo. Onko\nNatashalla palvelija?\n\n-- On.\n\n-- No, lähettäköön sen pois, minä tulen hänelle palvelijaksi. Tahdon\ntehdä kaikki hänen työnsä enkä ota mitään palkkaa; tulen rakastamaan\nhäntä ja keitän hänen ruokansa. Niin te tänään hänelle sanokaakin.\n\n-- Mitä tuulentupia ne ovat, Nelly? Ja mitä sinä luuletkaan\nNatashasta: voitko luullakaan, että hän suostuisi pitämään\nsinua palvelijanansa? Jos hän sinut ottaakin, niin ottaa kuin\nyhtävertaisensa, kuin nuoremman sisarensa.\n\n-- Ei, minä en tahdo yhdenvertaiseksi. Semmoiseksi minä en tahdo...\n\n-- Miksikä et?\n\nNelly vaikeni. Huulensa vavahtelivat; itku oli valtaamaisillaan hänet.\n\n-- Tuo, jota hän nyt rakastaa, tuohan matkustaa pois ja jättää hänet\nyksin? -- kysäsi taas Nelly. Kysymyksensä kummastutti minua.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät, Nelly?\n\n-- Puhuittehan te itsekin siitä, ja toissapäivänä, kun Aleksandra\nSemenovnan mies kävi täällä aamulla, kysyin minä häneltä; hän minulle\nkertoikin kaikki.\n\n-- Kävikö sitten Maslobojev aamulla täällä?\n\n-- Kävi, -- vastasi Nelly luoden katseensa alas.\n\n-- Miksikä sinä et minulle sanonut, että hän kävi?\n\n-- Niin vaan...\n\nMietin hetkisen. Herra tiesi, miksikä tuo Maslobojev kuleksinee noin\nsalaperäisenä. Mitä yhteyttä hänellä on asiassa? Tulisi tavata hänet\nja tiedustaa.\n\n-- No mitäpäs sinä siitä, jos tuo hylkääkin Natashan?\n\n-- Rakastattehan te Natashaa paljon, -- pitkitti Nelly katsomatta\nminuun. -- Ja jos te rakastatte, niin otattehan hänet vaimoksenne,\nkun tuo toinen matkustaa pois.\n\n-- Ei, Nelly, hän ei rakasta minua siten, kuin minä rakastan häntä,\nja minäkin... Ei, sitä ei tule tapahtumaan, Nelly.\n\n-- Minäpä olisin palvellut teitä kumpaakin, te vain olisitte eläneet\nja iloinneet, -- lausui hän miltei kuiskaamalla katse yhä maahan\nluotuna.\n\n\"Mikä vain tyttöselle on tullutkaan!\" ajattelin neuvottomana. Nelly\nvaikeni eikä koko illassa virkkanut enää sanaakaan. Kun olin lähtenyt\nkotoa, alkoi hän itkeä, itki kaiken iltaa, kuten Aleksandra Semenovna\nsanoi, ja niin nukkuikin itkuunsa. Vieläpä yölläkin itki unissaan ja\njotain uneksien puheli.\n\nSiitä päivästä asti hän muuttui vieläkin jurommaksi ja\nvaiteliaammaksi eikä enää ollenkaan puhellut kanssani. Tosi kyllä,\nminä huomasin hänen luoneen pari, kolme katsetta minuun, ja kuinka\npaljon hellyyttä niissä piilikään! Mutta pian tuo hellyytensä\nhaihtui, ja ikäänkuin varta vasten aiottu sen vastakohdaksi, muuttui\nNelly miltei hetki hetkeltä yhä synkemmäksi, vieläpä lääkärillekin,\njoka kovin kummasteli tytön luonteen muutosta. Nyt oli hän jo\nkokonaan parantunut taudistaan ja lääkäri antoi hänelle luvan\nkäydä raittiissa ilmassa, vaikka vielä ei kovin paljoa. Sää oli\nkirkas, lämmin. Oli kulumassa piinaviikko, joka tänä vuonna oli\nhyvin myöhään, läksin jo aamulla ulos; minun tuli välttämättömästi\nkäydä Natashan luona, olin kuitenkin päättänyt pian palata takaisin\nottaakseni Nellyn mukaani kävelylle; siksi aikaa jäi hän yksin kotiin.\n\nMutta en voi sanoin selittää, mikä isku minua kotona odotti.\nKiiruhdin kotiin. Oven ulkopuolella näen avaimen. Astun sisään, --\nei ketään sisällä. Hämmästyksestä jäin paikalleni seisomaan. Sitten\nlöydän pöydällä paperilapun, siihen oli lyijykynällä piirretty\njäreillä, epätasaisilla kirjaimilla:\n\n    \"Minä läksin teiltä pois enkä tule teille enää koskaan. Mutta\n    minä rakastan teitä hyvin paljon.\n\n                                 Teidän uskollinen Nelly.\"\n\nHuudahdin kauhusta ja kiiruhdin huoneestani ulos.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEn vielä päässyt kadulle, en ehtinyt vielä saada selville, miten\nja mitä olisi nyt tehtävä, kun äkkiä näin portin eteen seisahtavan\najurin, ja kärryistä nousi pois Aleksandra Semenovna taluttaen\nkädestä Nellyä. Hän piti vahvasti kiinni tytön kädestä, niinkuin\nolisi pelännyt, että hän toistamiseen karkaisi. Kiiruhdin heti heitä\nvastaan.\n\n-- Nelly, mikä sinun on! -- huudahdin minä, -- mihin sinä pakenit,\nmiksikä?\n\n-- Odottakaa, älkää hätäilkö; menkäämme pikemmin huoneeseenne, siellä\nsaatte kaikki tietää, -- piipitteli Aleksandra Semenovna.\n\n-- Millaisia asioita minä teille kerronkaan, Ivan Petrovitsh,\nkuiskasi hän pikimmältään sisään mennessämme. -- Ihmetellä vain\ntäytyy... Menkäämme, heti kuulette.\n\nKasvoistansa saattoi huomata hänellä olevan tärkeitä uutisia.\n\n-- Mene, Nelly, mene hiukan pitkällesi, -- sanoi hän huoneeseen\npäästyämme, -- olethan väsynyt; ihmekös, mitenkä juoksentelitkaan;\nonhan sairauden jälkeen käveleminen vaikeata; käy makaamaan,\nkyyhkyläiseni, käy. Lähtekäämme me pois vähäksi aikaa, ettemme\nhäiritsisi. Antaa hänen nukkua.\n\nHän antoi minulle merkin, ja minä menin hänen kanssaan keittiöön.\n\nNelly ei käynytkään nukkumaan, hän istui sohvaan ja peitti kasvonsa\nkäsiinsä.\n\nTulimme keittiöön. Aleksandra Semenovna kertoi kiireesti asian.\nSittemmin sain kuulla asiasta tarkemmin. Asia oli näin.\n\nLähdettyään asunnostani pari tuntia ennen kotiin tuloani ja\nheitettyään minulle kirjelapun, juoksi Nelly ensin lääkäri-vanhuksen\nluo. Osotteen oli jo aikaisemmin udellut. Lääkäri kertoi minulle,\nettä hän oli kuin halvattu, kun näki Nellyn huoneessaan, ja kaiken\nsen aikaa, kun tyttö oli hänen luonaan, \"ei uskonut silmiänsä.\nMinä en nytkään usko, enkä voi koskaan sitä uskoa,\" lisäsi lääkäri\nkertomuksensa lopuksi. Ja kumminkin kävi Nelly hänen luonaan. Hän\nistui levollisena kirjoitushuoneessaan nojatuolissa aamunuttu päällä,\njuoden kahvia, kun Nelly juoksi sisään ja heittäytyi hänen kaulaansa,\nennenkuin hän ehti mitään ajatellakaan. Nelly itki, syleili ja\nsuuteli vanhusta, suuteli hänen käsiänsä ja vakuuttavasti vaikka\nkohta sekavin sanoin, pyysi, että vanhus ottaisi hänet luoksensa\nolemaan; sanoi, ettei tahdo eikä voi asua minun luonani, sen vuoksi\nläksikin pois; sanoi tuntuvan raskaalta; ettei enää käy nauramaan\nvanhukselle ja puhumaan uusista puvuista, vaan tulee käyttäytymään\nsiivosti, käy oppimaan, oppii \"rintamuksia hänelle pesemään ja\nsilittämään\" (varmaankin oli hän puheensa matkalla lääkärin luo\nmiettinyt, ehkä jo ennenkin) ja että hän lopuksi on oleva kuuliainen\nja ottaa vaikka joka ikinen päivä millaisia pulvereita tahansa. Ja\nvaikka hän tuonnoin puhui, että tahtoo tulla hänelle vaimoksi, niin\nse oli vain leikillä sanottu, eihän hän ajattelekaan semmoista. Vanha\nsaksa oli niin hämmästynyt, että kaiken aikaa istui suu auki, käsi\nkoholla, kädessä oleva sikarikin jäi unehduksiin ja jouti sammumaan.\n\n-- Mademoiselle, lausui hän viimeinkin joten kuten saaden puheen\nlahjansa takaisin, -- mademoiselle, kuten minä käsitin teitä,\npyydätte te, että minä antaisin teille tilan luonani. Mutta se -- on\nmahdotonta! Kuten näette, elän minä ahtaissa oloissa eikä minulla\nole suuria tuloja... Ja sitten, näin äkkiä, ajattelematta... Se on\nhirmuista! Ja sitten, te, luullakseni pakenitte kotoanne. Se on hyvin\nmoitittavaa ja sopimatonta... Ja sitten minä annoin teille luvan\nvain vähän kävellä, kirkkaalla säällä, hyväntekijänne katsannon\nalla, mutta te hylkäätte hyväntekijänne ja juoksette minun tyköni,\nsitä vastoin kun teidän tulisi säästää itseänne ja ... ja ... ottaa\nlääkkeitä. Ja sitten ... sitten ... minä en ymmärrä mitään...\n\nNelly keskeytti vanhuksen, alkoi uudelleen itkeä, uudelleen pyytää,\nmutta se ei auttanut. Vanhus kävi yhä enemmän hämilleen eikä lopulta\nymmärtänyt mitään. Viimein Nelly jätti hänet, huudahti \"Ah Jumalani!\"\nja kiiruhti pois huoneesta. \"Minä olin kaiken sen päivän kipeänä ja\nyöksi otin dekoktia\", päätti kertomuksensa lääkäri.\n\nLääkärin luota Nelly kiiruhti Maslobojeville. Hänellä oli varattu\nnäidenkin osoite ja hän löysi heidät, vaikka kyllä pitkän\netsimisen jälkeen. Maslobojev oli kotona. Aleksandra Semenovna\nlöi hämmästyksissä kätensä yhteen, kun kuuli Nellyn pyynnön, että\nottaisi hänet heille. Hänen kysymyksiinsä: miksi hän niin tahtoo,\nonko hänelle raskasta minun luonani olo, Nelly ei vastannut mitään,\nistui tuolille itkemään. \"Hän itki niin katkerasti, niin katkerasti,\njotta minä luulin hänen kuolevan itkuunsa\", kertoi Aleksandra\nSemenovna minulle. Nelly pyysi ottamaan hänet joko sisäpalvelijaksi,\ntai keittiöön, sanoi, että hän lakasee lattiata ja oppii vaatteita\npesemään. (Tuohon pyykin pesemiseen hän pani joitakin erinäisiä\ntoiveita ja jostain syystä piti sen asian parhaimpana viekoituksena,\njotta hänet otettaisiin). Aleksandra Semenovnan aikomus oli pitää\ntyttö luonansa siksi, kun asia selvenisi, ja minulle antaa asiasta\ntiedon. Mutta Filip Filipitsh pani jyrkästi sitä vastaan ja käski\nheti saattaa pakolaisen minun luokseni. Matkalla Aleksandra Semenovna\nhyväili, syleili ja suuteli Nellyä, josta tämä vielä enemmän alkoi\nitkeä. Tämän nähtyään alkoi Aleksandra Semenovnakin itkeä. Siten\nitkivät he yhdessä koko matkan.\n\n-- Mutta miksikä, miksikä, Nelly, sinä et tahdo hänen luonaan olla;\neikö hän ole sinulle hyvä? kyseli kyynelsilmin Aleksandra Semenovna.\n\n-- Ei, kyllä hän on hyvä.\n\n-- No, miksikä sitten?\n\n-- Niin, en tahdo olla hänen luonaan ... en voi ... minä olen hänelle\naina niin paha ... mutta hän on hyvä ... teillä minä en ole paha,\nminä käyn tekemään työtä, -- sanoi hän miltei hysterillisesti itkien.\n\n-- Miksikä sinä, Nelly, olet hänelle niin paha?...\n\n-- Niin vaan...\n\n-- Ja tuon \"niin vaan\" minä häneltä vain sainkin vastaukseksi, --\nsanoi lopuksi Aleksandra Semenovna pyyhkien kyyneleitä. -- Mikä\nkovan onnen lapsi hän onkaan? Onko hänellä hermotauti, vai? Mitä te\nluulette, Ivan Petrovitsh?\n\nMenimme Nellyn luo; hän makasi kasvot tyynyyn kätkettyinä ja itki.\nMinä laskeusin polvilleni hänen eteensä, tartuin hänen käsiinsä\nja suutelin niitä. Hän tempasi kätensä pois ja alkoi yhä kovemmin\nitkeä. En tiennyt enää, mitä olisin sanonutkaan. Silloin astui sisään\nIchmenev vanhus.\n\n-- Oli asioita sinulle, Ivan, terve! -- sanoi vanhus tarkastellen\nmeitä jokaista ja ihmeekseen huomaten minut polvillani.\n\nUkko oli ollut kipeänä viime aikana. Hän oli kalpea ja laihtunut, ja\noli kuin olisi urhennellut jonkun vuoksi, ei välittänyt taudistaan,\nei totellut Anna Andrejevnaa eikä käynyt vuoteeseen vaan, jatkoi\nasioilla käymistään.\n\n-- Hyvästi hetkiseksi, -- sanoi Aleksandra Semenovna luoden terävän\nkatseen vanhukseen. -- Filip Filipitsh käski minun mitä pikemmin\npalaamaan. On asiata. Illalla hämärissä tulen uudelleen teille ja\nviivyn parisen tuntia.\n\n-- Ken tuo? -- kuiskasi minulle Ichmenev ajatellen nähtävästi toista\nasiaa.\n\nSelitin hänelle asian.\n\n-- Hm! Minäpäs tulinkin asialle, Ivan...\n\nTiesin jo, millä asialla hän oli ja olinkin odottanut hänen tuloansa.\nHän tuli puhumaan minulle ja Nellylle pyytääkseen Nellyä luokseen.\nAnna Andrejevna oli lopultakin suostunut ottamaan orvon taloonsa.\nSe oli seuraus meidän salaisista keskusteluistamme: minä olin\nvakuuttanut Anna Andrejevnalle ja sanonut että orvon näkeminen, jonka\näidin niinikään isä oli kironnut, ehkä kääntää ukon sydämmen toisin\najattelemaan. Olin niin selvään kuvannut suunnitteluni, että Anna\nAndrejevna nyt itse alkoi kehoittaa miestänsä ottamaan orvon heille.\nUkko oli hyvin myöntyväinen asiaan, sillä tapaa hän ensiksikin tahtoi\ntehdä mieliksi vaimolleen ja toiseksi oli hänellä omat tuumansa...\nTuon kaiken kerron tuonnempana...\n\nOlen jo sanonut, ettei Nelly pitänyt ukosta jo ensi näkemästään\nsaakka. Sittemmin huomasin, että jonkinlainen vihamielisyys ilmestyi\nhänen kasvoilleen, kun hänen kuullensa mainittiin Ichmeneviä. Vanhus\nalkoi heti puhua asiastaan. Hän astui suorastaan Nellyn luo, joka\noli vielä pitkällään, kasvot tyynyyn painettuna, ja tarttuen hänen\nkäteensä kysyi, tahtooko Nelly tulla heille tyttären sijaiseksi.\n\n-- Minulla oli tytär, minä rakastin häntä enemmän kuin itseäni, sanoi\nvanhus, -- mutta nyt ei hän ole luonani. Hän kuoli. Tahdotko sinä\nastua hänen sijalleen minun talossani ja ... minun sydämmessäni?\n\nVanhuksen kuivissa ja kuumeen polttamissa silmissä näkyi kyynel.\n\n-- En, minä en tahdo, vastasi Nelly kohottamatta päätään.\n\n-- Miksikä, lapseni? Eihän sinulla ole ketään omaisia. Ivan ei voi\nikänsä sinua luonaan pitää, mutta minun luonani saat olla kuin\nkotonasi.\n\n-- En tahdo, sillä te olette paha. Niin, paha olette, paha, -- lisäsi\nNelly kohottaen päätänsä ja istuutuen vuoteelle vastapäätä vanhusta.\n-- Minä olen itsekin paha, pahempi muita, mutta te olette minuakin\npahempi!...\n\nTuon sanottuaan Nelly vaaleni, silmänsä säkenöivät; vieläpä vapisevat\nhuulensakin vaalenivat ja jokin voimallinen mielenliikutus vääristi\nne. Vanhus katsoi häneen neuvottomana.\n\n-- Niin, te olette minua pahempikin, sillä te ette anna anteeksi\nomalle tyttärellenne; te tahdotte unohtaa hänet kokonaan ja otatte\nluoksenne toisen lapsen, mutta saattaako unohtaa oman lapsensa?\nVoitteko te rakastaa minua? Kun te vaan näette minut, niin samassa\nmuistatte, että olen teille vieras, ja että teillä oli oma tytär,\njonka te itse unohditte, te kun olette armoton ihminen. Mutta minä en\ntahdokkaan olla armottomien luona; en tahdo, en tahdo!...\n\nNelly tyrskähti itkuun ja katsahti minuun.\n\n-- Ylihuomenna nousi Kristus ylös, kaikki antavat suutelon ja\nsyleilevät, sopivat keskenään, kaikki viat annetaan anteeksi... Minä\ntiedän sen... Ainoastaan te ... te yksin ... uh, kuinka kova sydän!\nMenkää pois!\n\nNelly alkoi itkeä. Tämän puheen hän oli nähtävästi jo kauan sitten\nmiettinyt ja mieleensä pannut siltä varalta, että vanhus vielä kerran\npyytäisi häntä luoksensa. Vanhus hämmästyi ja vaaleni. Kivun tunne\nnäkyi hänen kasvoillaan.\n\n-- Ja miksi, miksi minusta kaikki noin huolehtivat? Minä en tahdo,\nen tahdo! -- huudahti äkkiä Nelly jonkinlaisella raivolla. -- Menen\nkerjäämään!\n\n-- Nelly, mitä sinä nyt? Nelly, ystäväiseni! -- pääsi minulta\nhuudahdus, mutta huutoni oli vain öljyä tuleen.\n\n-- Niin, ennen minä menen kadulle almua anomaan, kuin jään tänne!\n-- huusi hän itkien. -- Äitinikin pyysi almua ja kuollessaan sanoi\nminulle: ole köyhänä ja pyydä ennen almua, kuin... Almun pyytäminen\nei ole häpeäksi: minähän en pyydä yhdeltä ihmiseltä, minä pyydän\nkaikilta, eikä se ole häpeä; niin minulle eräs kerjäläisnainen sanoi;\nolenhan minä pieni; enhän minä mistä muualta saa. Minä pyydänkin\nkaikilta, en tahdo, en tahdo, minä olen paha, olen pahin kaikista,\nkas näin paha minä olen!\n\nJa samassa koppasi Nelly äkkiä pöydältä kupin ja heitti sen lattiaan.\n\n-- Nyt se särkyi, -- sanoi hän katsoen minuun uhittelevasti, --\nkuppeja olikin vain kaksi ja niistä minä toisen särin, -- lisäsi hän.\n-- Mistä nyt juodaan teetä?\n\nHän oli kuin mieletön, ja oli kuin olisi nauttinut\nmielettömyydestään, niinkuin itse olisi tuntenut, että se on sekä\nhäpeäksi, että myöskin väärin, mutta kumminkin samalla kiihoitti hän\nitseään uusiin raivonpurkauksiin.\n\n-- Hän on sairas, aivan niin, Vanja, sanoi Ichmenev, -- tah ... tahi\nminä en ollenkaan ymmärrä tätä lasta. Jää hyvästi!\n\nUkko otti hattunsa ja puristi kättäni. Hän oli kokonaan lannistunut;\nNelly oli kovasti häntä loukannut; tuo minua harmitti äärettömästi.\n\n-- Eikö sinulla ole yhtään sääli häntä! -- huudahdin minä, kun jäimme\nkahden; -- eikö sinua hävetä! Ei, sinä et ole hyvä, sinä todella olet\npaha!\n\nJa samassa minä kiiruhdin avopäin vanhuksen jälkeen. Tahdoin saattaa\nhänet portille ja edes pari sanaa sanoa hänelle lohdutukseksi.\nKiirehtien rapuista alas olin näkevinäni Nellyn kasvot hyvin\nvaalenneina nuhteistani.\n\nKohta saavutin Ichmenevin.\n\n-- Tyttö parkaa on kovin solvaistu, hänellä onkin oma surunsa, usko\nse, Ivan, ja minä kun aloin kuvailla hänelle omaa suruani, lausui\nukko katkerasti hymyillen.\n\n-- Minä ärsytin hänen haavaansa. Sanotaan, ettei kylläinen ymmärrä\nnälkäistä; minäpä, Vanja, lisään: ei nälkäinenkään aina ymmärrä\nnälkäistä. No niin; jää hyvästi!\n\nAioin alkaa puheen jostain muusta, mutta vanhus viittasi vain\nkädellään.\n\n-- Älä huoli minua lohdutella; parasta, että pidät silmällä, ettei\ntyttö karkaa sinulta; hän näyttää sen näköiseltä, -- lisäsi vanhus\nhiukan ärtyisästi ja poistui kiireisin askelin heilutellen keppiään\nja jyskytellen sitä katukäytävään.\n\nEipä hän aavistanutkaan olevansa ennustaja.\n\nMitä tunsinkaan, kun palatessani sisään huomasin kauhukseni, että\ntaaskin Nelly oli poissa! Kiiruhdin eteiseen, etsin rapuilta,\nhuutelin, koputinpa naapureidenkin oville ja kyselin heiltä tytöstä;\nen voinut enkä tahtonut uskoa, että hän taaskin karkasi. Ja millä\ntapaa hän olisi päässytkään karkuun? Talossa oli vain yksi portti;\nhänen täytyi mennä ohitsemme, kun Ichmenevin kanssa puhelin. Kohtapa\nsurukseni älysin, että hän oli ensin piilotellut jossain rapuilla\nodottaen minun sisään menoani, sitten juoksi ulos, etten siis\nvoinutkaan häntä kohdata. Kaikessa tapauksessa ei hän voinut olla\nkaukana.\n\nMitä levottomimmalla mielellä kiiruhdin taas etsimään häntä, jättäen\nkaiken varalta oveni lukitsematta.\n\nEnsiksi kiiruhdin Maslobojevin luo. Heitä ei ollut kumpaakaan\nkotona. Jätin heille kirjeen, jossa kerroin uusista huolistani ja\npyysin, että he, jos Nelly tulee heille, viipymättä ilmoittaisivat\nminulle. Riensin lääkärin luo -- hänkään ei ollut kotona, ja\npalvelija sanoi, ettei Nelly ensi käyntinsä jälkeen ollut heillä\nkäynyt. Mikä neuvoksi? Menin Bubnovan luo ja kuulin siellä tutulta\nruumiskirstujentekijän vaimolta, että Bubnova jostain syystä istuu\neilisestä alkaen poliisin vankilassa, eikä _Nellyä tuon tapauksen_\njälkeen siellä ole nähty. Väsyneenä, rasittuneena kiiruhdin taas\nMaslobojevin luo; sama sielläkin; ei ole käynyt ketään eivätkä he\nitsekkään ole vielä palanneet. Kirjeeni oli pöydällä. Mitä oli\ntehtävä?\n\nMitä ikävimmässä mielentilassa palasin kotiin myöhään illalla.\nMinun tuli tänä iltana mennä Natashan luo; hän oli jo aamulla minua\npyytänyt. Minä en ollut edes kertaakaan syönyt koko päivässä; ajatus\nNellystä saattoi koko sieluni pois suunniltaan.\n\n\"Mitähän tämä merkitsee?\" ajattelin. --\n\n-- \"Olisikohan tämä jokin kummallinen taudin seuraus? Eiköpä tyttö\nliene mielipuoli, vai olisiko siksi tulemassa? Jumalani, missä\ntyttö nyt on, mistä hänet löydän!\" Tuskin olin päästänyt tuon\nhuudahduksen, kun samassa näin Nellyn muutaman askeleen päässä V:n\nsillalla seisomassa. Hän seisoi lyhdyn luona eikä huomannut minua.\nAioin kiiruhtaa luoksensa, mutta pysähdyin. \"Mitä hän tässä tehnee?\"\n-- ajattelin kummissani ja ollen varma, etten enää kadota häntä\nnäkyvistäni, päätin odottaa ja tarkastaa, mitä hän tekisi. Kului noin\nkymmenen minuttia, hän yhä seisoi tarkastellen ohikulkijoita. Viimein\nkulki siitä hyvin puettu vanhus, ja Nelly lähestyi häntä. Vanhus otti\nkädellään jotain taskustaan ja antoi tytölle. Nelly kumarsi hänelle.\nEn osaa selittää, mitä minä silloin tunsin. Sydäntäni kivisti; oli\nkuin jokin kallis, jota rakastin, hellin ja hyväilin, olisi tullut\nhäväistyksi, syljeksityksi minun nähdessäni sillä hetkellä, ja\nsamalla kyyneleet vuotivat silmistäni.\n\nNiin, ne kyynelet olivat Nelly poloisen puolesta, joskin minä\nsamalla tunsin ankaraa suuttumusta -- eihän hän ollut puutteen\npakoittamana almua anonut; hän ei ollut hyljätty, kovan kohtalonsa\nkouriin jätetty; hän ei paennut armottomilta ahdistelijoiltansa,\nmutta ystäviltänsä, jotka häntä rakastivat ja hellyydellä hoitivat.\nHän ikäänkuin tahtoi jotakin hämmästyttää tai säikyttää moisella\nkäytöksellään; oli kuin olisi tahtonut kehaista jollekin! Mutta\njotain salaperäistä kypsyi sielussaan... Niin, Ichmenev-ukko\noli oikeassa; tyttö oli kärsinyt solvauksen, jonka haava ei\nvoinut parantua, ja hän ikäänkuin tahallaan koetti kaikin voimin\närsyttää haavaansa moisella salaperäisyydellään, moisella\nluottamattomuudellaan meihin kaikkiin; hän ikäänkuin nautti itse\nomasta kivustaan, tuosta _kärsimyksen egoismista_, jos saattaa niin\nsanoa. Tuo kivun ärsytteleminen ja nautintonsa siitä oli helposti\nymmärrettävissä: se oli useiden sorretuiden ja solvaistujen kohtalon\nrasittaminen ja sen oikeudettomuuden itsessään tuntevien nautintoa.\nMutta mistä vääryydestä voi Nelly meitä syyttää? Hän ikäänkuin halusi\nmeitä ihmetyttää ja säikyttää seikkailuillaan, oikullisuudellaan ja\noudon rohkeilla kepposillaan, aivan kuin hän todellakin olisi meille\nitseään kehunut...\n\nMutta ei! Nyt on hän yksin, kukaan meistä ei näe, että hän pyytää\nalmua. Löysiköhän itse tässä jonkinlaista tyydytystä? Miksi hän\npyytää almua, mihin hän tarvitsee rahaa?\n\nSaatuaan jonkun verran läksi hän sillalta ja lähestyi erään myymälän\nkirkkaasti valaistuja ikkunoita. Siinä hän alkoi laskea saalistaan;\nminä seisoin kymmenen askeleen päässä. Rahaa oli kädessään\njoltinenkin määrä; siitä päättäen oli hän kerjännyt aamusta asti.\nPuristettuaan ne kouraansa, hän juoksi kadun toisella puolella\nolevaan ruokakauppaan. Samassa menin minäkin puodin ovelle, joka oli\nauki, ja tarkastin mitä hän nyt tekee.\n\nNäin, kuinka hän laski tiskille rahat ja hänelle annettiin kuppi,\nyksinkertainen kahvikuppi, jotenkin sen muotoinen, jonka hän\näskettäin särki, osottaakseen minulle ja Ichmeneville, kuinka\npaha hän on. Tuo kuppi maksoi ehkä viisitoista kopekkaa, kenties\nvähemmänkin. Kauppias kääräsi kupin paperiin, sitoi kiinni ja antoi\nNellylle, joka kiireesti ja tyytyväisenä läksi puodista.\n\n-- Nelly! huudahdin minä, kun hän tuli kohdalleni, -- Nelly!\n\nHän vavahti, katsahti minuun, kuppi pääsi hänen kädestään irti,\nputosi katukiviin ja särkyi. Nelly oli vaalea; mutta katsahdettuaan\nminuun ja huomattuaan, että olin nähnyt ja tiedän kaikki, hän äkkiä\npunastui; tuo väri ilmaisi sietämätöntä, piinaavaa häpeämistä.\nTartuin käteensä, talutin hänet kotiin; matka ei ollutkaan pitkä.\nKulkeissamme emme kumminkaan lausuneet sanaakaan. Kotiin tultuamme\nkävin istumaan. Nelly seisoi edessäni miettivänä ja hämillään,\ntaaskin kalpeana, silmät luotuina maahan. Hän ei voinut katsoa\nsilmiini.\n\n-- Nelly, sinä pyysit almua?\n\n-- Niin! -- kuiskasi hän ja vieläkin alemmas painui päänsä.\n\n-- Sinä kerjäsit rahaa ostaaksesi äsken särkemäsi kupin sijaan toisen?\n\n-- Niin...\n\n-- Moitinko minä, toruinko minä sinua siitä? Etkös sinä, Nelly,\nhuomaa, kuinka paljon pahaa, itsekästä ja pahaa on käytöksessäsi?\nOnko se oikein? Eikö sinua hävetä? Eiköhän...\n\n-- Hävettää... -- kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja kyynel\nvierähti hänen poskellensa.\n\n-- Hävettää... -- toistin minä hänen jälestään. -- Nelly, kultaseni,\njos olen tehnyt sinulle vääryyttä, anna minulle anteeksi ja\nsopikaamme taas.\n\nHän katsahti minuun, tyrskähti itkuun ja samassa hän riensi syliini.\n\nSamassa hyökkäsi sisään Aleksandra Semenovna.\n\n-- Mitä! Onko hän kotona? Joko taas? Ah, Nelly, Nelly, mikä sinun on\ntullut? No, hyvä toki, onhan hän kotona... Mistä te, Ivan Petrovitsh,\nhänet löysitte.\n\nAnnoin viittauksen Aleksandra Semenovnalle, ettei kyselisi, ja hän\nymmärsi merkkini. Sanoin hellästi hyvästi Nellylle, joka yhä vielä\nitki katkerasti ja pyysin kunnon Aleksandra Semenovnaa viipymään\nmeillä siksi, kunnes palajan, mutta itse kiiruhdin Natashan luo. Olin\nmyöhästynyt ja tahdoin joutua nyt pikemmin.\n\nSinä iltana ratkaistiin kohtalomme, ja meiltä, Natashalla ja minulla\noli siis kyllin puheen aihetta; siitä huolimatta sain tilaisuuden\nkertoa Nellystäkin, ja kerroinkin asian kaikkine yksityiskohtineen.\nNatasha oli hyvin huvitettu kertomuksestani; tapaus suuresti\nkummastutti häntä.\n\n-- Tiedätkös, Vanja, minä luulen, että hän rakastaa sinua, lausui\nNatasha vähän aikaa ajateltuaan.\n\n-- Mitä ... onko se mahdollista? kysäsin kummastellen.\n\n-- Niin, se on rakkauden, naisellisen rakkauden alkua...\n\n-- Mitä turhia! Onhan hän vielä lapsi!\n\n-- Joka kohta täyttää neljätoista vuotta. Tuo hänen vihoitsemisensa\non siitä, ettet sinä ymmärrä hänen rakkauttansa ja ehkäpä hän ei\nitsekään vielä sitä ymmärrä; tuossa hänen vihoitsemisessaan on paljon\nlapsellista, mutta silti todellista, tuskallista. Ja pääasiallisesti\nhän on mustasukkainen minun tähteni. Siinä rakastat minua niin\npaljon, että varmaan kotonasikin vain minusta yksin huolehdit, puhut\nja ajattelet, joten et muista häntä kohtaan olla huomaavainen. Hän on\ntuon huomannut, ja siitä on mielensä myrkyttynyt. Ehkäpä hän haluaisi\nkanssasi puhella, tuntee tarvitsevansa aukaista sinulle sydämmensä,\nei tiedä kainostella, ei ymmärrä itseänsä, odottaa tilaisuutta, mutta\nsinä sen sijaan, että pikemmin soisit hänelle tuon tilaisuuden,\nerotat itsesi hänestä, pakenet hänen luotansa minun luokseni, vieläpä\nhänen sairaana ollessaankin jätit hänet päiväkausiksi yksin. Siitä\nhän nyt itkee, hän kaipaa sinua, ja suurempaa tuskaa hänelle tuottaa\nse, ettet sinä hänen kaipaustansa huomaa. Nytkin tällaisena hetkenä\nminun tähteni jätit sinä hänet yksin. Aivan varmaan on hän sen vuoksi\nhuomenna kipeänä. Ja mitenkä sinä raskisitkaan hänet jättää? Mene\nheti kotiin...\n\n-- Minä en olisi häntä jättänyt, mutta...\n\n-- Niin, niin, minä pyysin sinua tulemaan. Mutta nyt saat mennä.\n\n-- Kyllä minä lähden, mutta en minä vain osaa uskoa sitä todeksi,\njota hänestä sanoit.\n\n-- Se on siitä syystä, ettei se ole muiden kaltaista. Muistapas hänen\nelämänsä, harkitse kaikki asianhaarat ja sinä uskot. Hän ei ole\nkasvanut semmoisissa oloissa, kuin sinä ja minä olemme kasvaneet.\n\nMyöhään sittenkin meni, ennenkun kotiin palasin. Aleksandra Semenovna\nkertoi minulle että Nelly oli nytkin, kuten tuona iltana, kauan\nitkenyt, \"ja niin itkuunsa nukkuikin\", kuten silloinkin.\n\n-- Ja nyt minä lähden, Ivan Petrovitsh, niin Filip Filipitshkin\nkäski. Hän, polonen, odottaa minua.\n\nKiitin häntä ja istuin Nellyn päänpohjiin. Olin hyvin pahoillani,\nettä olin hänet moisena hetkenä jättänyt. Kauan, myöhään puoliyöhön\nistuin siinä ajatuksissani... Onneton oli aika...\n\nVaan tahdonpa nyt kertoa, mitä näinä kahtena viikkona oli tapahtunut\n\n\n\n\nV.\n\n\nAina siitä illasta saakka jolloin olin ruhtinaan kanssa B:n\nravintolassa, olin useita päiviä pelossani Natashan tähden. \"Millä\nuhkasi tuo noiduttu ruhtinas Natashaa ja millä hän tahtoi tytölle\nkostaa?\" -- kyselin itseltäni lakkaamatta enkä löytänyt vastausta.\nLopulta tulin vakuutetuksi, ettei uhkauksensa ollut tyhjänpäiväinen,\nei suottaista kehumista, ja että sillä aikaa, kun Natashan suhde\nAleshaan pysyy tällaisena, saattaa ruhtinas valmistaa Natashalle\nmonta katkeruutta. Ruhtinas on niin pikkumainen, kostonhaluinen,\nvihainen ja harkitsee tarkkaan asiat, ajattelin tällöin. Ei ole\ntoivomistakaan, että hän unohtaisi loukkauksen eikä käyttäisi sopivaa\ntilaisuutta sitä kostaakseen. Kaikessa tapauksessa oli hän minulle\nyhden seikan asiassa merkinnyt ja siitä hyvin selvään ajatuksensa\nilmaissut: hän vaati, että Natashan ja Aleshan väliset suhteet ovat\nlopetettavat sekä odotti, että minä valmistaisin Natashan pikaiseen\neroon, valmistaisin niin, ettei tulisi mitään \"kohtauksia, saarnoja\nja schillerimäisyyksiä.\"\n\nTietysti hän eniten huolehti siitä, että Alesha olisi häneen\ntyytyväinen ja pitäisi häntä hellänä isänä, ja tämä olikin hänelle\nvarsin tarpeellinen saadakseen sittemmin mukavammin anastaa haltuunsa\nKatjan rahat. Minun siis tuli valmistaa Natasha pian tapahtuvan eron\nvaralta.\n\nNatashassa huomasi tapahtuneen suuren muutoksen; entisestä\navomielisyydestään minua kohtaan ei enää ollut jälkeäkään; kaiken\nlisäksi tuntui, ikäänkuin hän epäilisi jo minuakin. Lohduttelemiseni\ntuntui kiusaavan häntä; kysymyksistäni hän tuntui yhä enemmän\nharmistuvan, jopa suuttuvankin. Usein tapahtui näin. Minä istun hänen\nluonaan ja katson häneen. Hän kävelee kädet ristissä huoneen nurkasta\nnurkkaan synkkänä, vaaleana, ikäänkuin ei huomaisi mitään, unohtaen\nminutkin. Kun sitte joskus katsahti minuun (minun katsettani koetti\nhän kaikin tavoin välttää), ilmaantui kasvoilleen sietämätön harmi\nja samassa hän äkkiä kääntyi poispäin. Ymmärsin, että hän tällöin\ntuumiskeli, mitenkä pian tapahtuva ero tulisi tapahtumaan, ehkä\nitse suunnitteli, millä tavoin sen tulisi tapahtua, ja saattaisiko\nhän kivutta, katkeruudetta tämmöistä mietiskellä? Minä olinkin\nvakuutettu, että hän oli jo päättänyt erota. Ja kuitenkin hänen\nsynkkä toivottomuutensa piinasi ja pelotti minua. Sitä paitsi en minä\ntällöin usein uskaltanut hänelle puhua tai lohduttaa; pelolla siis\nodotinkin, minkä ratkaisun asia lopulta on saava.\n\nMitä taas tulee hänen jyrkkään käytökseensä minua kohtaan, hänen\nitseensä sulkeutumiseen, niin vaikkakin se teki minut levottomaksi ja\nrasitti mieltäni, olin kumminkin Natashani sydämmen suhteen varma,\ntiesin, että kaikki se oli vain seurauksena siitä, että hänellä oli\näärettömiä kärsimyksiä ja mielensä tasapaino oli kokonaan kadonnut.\nJokainen syrjäisen sekautuminen hänen asioihinsa herätti hänessä vain\nharmia, kiukkua. Tällaisissa tapauksissa on likeisten ystäväimme\npuuttuminen asioihimme kaikkein harmillisinta, varsinkin sellaisten\nystäväin, jotka tuntevat salaisuutemme. Mutta minä tiesin myöskin\nvarsin hyvin, että viime hetkellä tulee Natasha taaskin luokseni ja\nminun sydämmeltäni etsii itselleen lohtua.\n\nKeskustelustani ruhtinaan kanssa minä tietysti en hänelle virkkanut\nmitään, se kun olisi vain lisännyt hänen levottomuuttansa,\ntehnyt hänet yhä hermostuneemmaksi. Mainitsin vain, niinkuin\nsivumennen, olleeni ruhtinaan kanssa kreivittären luona ja tulleeni\nvakuutetuksi, että ruhtinas on suurin lurjus. Mutta eipä Natasha\nruvennutkaan ruhtinaasta kyselemään, josta seikasta olin erittäin\nhyvilläni; sen sijaan kuunteli hän jännityksellä kertomustani\ntutustumisestani Katjan kanssa. Kertomukseni päätyttyä ei hän\nlausunut Katjastakaan ainoatakaan sanaa, sen sijaan kohosi puna hänen\nvaaleille kasvoillensa ja sitte oli hän kaiken sen päivää erikoisen\nkiihottuneessa mielentilassa. Kertoessani en salannut mitään Katjaa\nkoskevaa ja tunnustinkin suoraan, että Katja teki minuunkin mitä\nparhaimman vaikutuksen. Ja minkä vuoksi olisinkaan sitä salannut?\nOlisihan Natasha kumminkin arvannut, jos olisin jotain häneltä\nsalannut, ja olisin siitä vain saanut hänet itselleni vihastumaan.\nSen vuoksi tahallani kerroin hänelle asian yksityiskohtiaan myöten\nkoettaen aina ennättää ennen hänen kysymyksiänsä, koska hänen,\nnykyisessä asemassaan ollen, olisi hyvin vaikeata ollut tehdä\nkysymyksiä -- olisiko todellakin helppoa välinpitämättömän näköisenä\ntiedustella kilpailijansa etevämmyysehtoja? Luulin, ettei Natasha\nvielä tiennyt, että Aleshan tuli isänsä tahtoa seuraten saattaa\nkreivitär ja Katja maalle, enkä tiennyt, mitenkä saisin sen hänelle\nilmoitetuksi niin, että isku tuntuisi mahdollisimman lievältä. Mutta\nkovastipa kummastuin, kun Natasha minut heti keskeytti ja sanoi, että\nturhaa on häntä _lohdutella_, hän kun on jo tietänyt asian viisi\npäivää.\n\n-- Jumalani! -- huudahdin minä, -- kuka sen sinulle sanoi?\n\n-- Alesha.\n\n-- Kuinka? Joko hän sen sanoi?\n\n-- Niin, ja minä olenkin valmis kaikkeen, Vanja, lisäsi hän\nsemmoisella äänellä, joka mitä selkeimmin ja jotenkin kärsimättömästi\nantoi minun huomata, etten pitkittäisi enää puhetta siitä.\n\nAlesha kävi jotenkin usein Natashan luona, vaikka viipyikin aina\nvain hyvin vähän aikaa; erään kerran viipyi hän useampia tunteja\nyhtämittaa, mutta minä en silloin ollut siellä. Tavallisesti tuli\nhän aina suruisena, katsoi Natashaan arasti ja hellästi; Natasha\nsen sijaan otti hänet vastaan niin ystävällisesti ja hellästi, että\nAlesha pian unohti surunsa ja muuttui iloiseksi. Minunkin luonani\nkävi hän hyvin usein, melkein joka päivä. Hän kylläkin tunsi tuskaa,\nmutta ei voinut hetkeksikään jäädä yksin surunsa seuraan ja siksi\nlakkaamatta hakikin minulta lohdutusta.\n\nJa mitäpäs minä olisin osannut sanoa? Hän moitti kylmyyttäni ja\nvälinpitämättömyyttäni, soimasipa minun vihaavankin häntä; hän\nikävöi, itki, meni Katjan luo ja siellä taas löysi lohdutuksen.\n\nSamana päivänä, kun Natasha sanoi minulle, että tietää heidän\npiakkoin matkustavan, se oli viikko sen jälkeen, kun olin puhunut\nruhtinaan kanssa, tuli Alesha luokseni toivottomana, syleili minua ja\nitki kuin lapsi. Minä vaikenin ja odotin mitä hän sanoisi.\n\n-- Minä olen kunnoton ja kelvoton ihminen, Vanja, pelasta minut\nitseltäni, -- alkoi Alesha. -- En minä sitä itke, että olen kunnoton\nheittiö, mutta sitä, että minun tähteni tulee Natasha onnettomaksi.\nJätänhän hänet onnettomuuteen... Vanja, ystäväni, sano minulle,\npäätä puolestani, kumpaa heistä minä enemmän rakastan, Katjaa vaiko\nNatashaa?\n\n-- Sitä minä en osaa päättää, Alesha, -- vastasin hänelle, -- itsehän\nparaiten tiedät...\n\n-- Ei, Vanja, ei se ole niin; enhän ole niin tyhmä, että semmoisia\nkyselisin; mutta asia on nyt semmoinen, etten minä siitä itse mitään\ntiedä. Minä kysyn sitä itseltäni enkä osaa vastata. Sinä sitä vastoin\nsyrjäisenä saatat asian paremmin tietää... Ja vaikkapa et varmasti\ntietäisikään, niin sano, kuinka sinä luulet asiasta.\n\n-- Minusta näyttää siltä, että sinä Katjaa rakastat enemmän.\n\n-- Niinkö sinusta näyttää! Ei, ei ollenkaan! Et sinä ollenkaan\narvannut. Minä rakastan äärettömästi Natashaa. Häntä minä en\nmilloinkaan, en mistään syystä voi hyljätä; niin minä sanoin\nKatjallekin ja hän oli kanssani samaa mieltä. Mikset sinä sano\nmitään? Näin sinun juuri hymyilevän. Ah, Vanja, sinä et ole koskaan\nminua lohduttanut, kun olin liian suuressa tuskassa, kuten nytkin...\nHyvästi!\n\nHän kiiruhti pois huoneesta; Nelly oli ääneti kuunnellut\nkeskusteluamme ja nyt Aleshan äkkiä poistumisen tähden hyvin\nkummastui. Hän oli silloin vielä sairas, makasi vuoteessa ja joi\nlääkkeitä. Alesha ei ollut koskaan hänelle sanaakaan sanonut,\ntuskinpa huomiotansakaan häneen kiinnittänyt.\n\nKahden tunnin kuluttua tuli hän uudelleen, ja minä kummeksin hänen\niloista muotoansa. Hän lankesi kaulaani ja syleili minua.\n\n-- Asia on päätetty! -- huudahti hän, -- kaikki on selvillä. Teiltä\nminä suoraa päätä menin Natashan luo, sillä minä olin pahoillani,\nen voinut olla näkemättä häntä... Tultuani lankesin polvilleni\nhänen eteensä ja suutelin hänen jalkojansa: sitä minä tahdoin,\nsitä ikävöin, ilman sitä olisin kuollut ikävään. Hän syleili minua\nääneti ja itki. Silloin suoraan sanoin hänelle, että rakastan Katjaa\nenemmän, kuin häntä.\n\n-- Mitä hän sanoi?\n\n-- Ei hän vastannut mitään, hyväili vaan ja lohdutteli minua, --\nminua, joka noin hänelle sanoin! Hän osaa lohduttaa, Ivan Petrovitsh!\n\nOi, minä itkin hänelle kaiken suruni, ilmaisin hänelle kaikki.\nMinä sanoin suoraan, että rakastan Katjaa hyvin paljon, mutta\nvaikka minä vielä enemmän Katjaa rakastaisin, ja ketä tahansa muuta\nrakastaisinkaan, en minä kumminkaan saata hänettä, Natashatta,\ntoimeen tulla, vaan kuolen. Niin, Vanja, hänettä en voi elää\nainoatakaan päivää, minä tunnen sen, niin se on! Ja senpä tähden\npäätimmekin viipymättä antaa vihkiä itsemme; mutta kun sitä ei voi\nnyt ennen matkaamme tehdä, nyt kun on suuripaasto eikä ketään vihitä,\nniin tulee vihkimisemme tapahtumaan heti, kun olemme tänne palanneet.\nIsäni tulee sen myöntämään, siitä ei ole epäilemistäkään Mitä tulee\nKatjaan, niin mitäpäs siitä sen enempää! Enhän minä voi ilman\nNatashaa elää... Vihkimisemme jälkeen matkustamme mekin sinne, missä\nKatja on...\n\nNatasha parka! Mitä tunsikaan hän lohdutellessaan tätä poikanulikkaa;\nistua hänen kanssaan, kuulla hänen tunnustustansa ja keksiä hänelle,\nnaivi-egoistille, satu pikaisesta avioliitosta. Alesha todella\nrauhoittui muutamaksi päiväksi.\n\nJa juuri sen vuoksi hän Natashan luo aina kiiruhtikin, ettei\nheikko sydämmensä yksin jaksanut suruansa kantaa. Ja kumminkin,\nkun eron hetki alkoi lähestyä, tuli hän taas rauhattomaksi, itki\nsekä taaskin tuli useasti luokseni huoliansa valittamaan. Viime\naikana oli hän Natashaan niin kiintynyt, ettei voinut häntä heittää\nainoaksikaan päiväksi saatikka sitte puoleksitoista kuukaudeksi.\nHän oli täydelleen vakuutettu ihan viime hetkeen saakka, että eroaa\nNatashasta vain puoleksitoista kuukaudeksi ja että hänen palattuansa\nvietetään heidän häänsä. Mitä tulee Natashaan, niin hän taas\ntäydelleen käsitti, että hänen kohtalonsa kokonaan muuttuu, että\nAlesha ei enää koskaan hänelle palaa, ja että niin tuleekin tapahtua.\n\nEron päivä koitti. Natasha oli kipeä, -- hän oli kalpea, katseensa\noli kuumeinen, huulensa kuivettuneet, toisinaan hän puheli itsekseen,\ntoisinaan taas loi minuun pikaisen ja terävän katseen, ei itkenyt, ei\nvastannut kysymyksiini ja vapisi kuin haavan lehti, kun kuuli sisään\nastuvan Aleshan heleän äänen. Natashan posket alkoivat punottaa\nkuin aamurusko; hän kiiruhti Aleshaa vastaan, intoisasti syleili\nja suuteli häntä, nauroi mitä herttaisimmin... Alesha vähän väliä\nloi häneen katseensa, joskus levottomana kyseli, onko hän terve,\nlohdutteli sanoen, ettei hän matkusta kauaksi aikaa, että sitten\nvietetään häät. Hyvin huomasin, kuinka Natasha ponnisti voimiansa\npidättääkseen kyyneleitänsä. Hän ei itkenyt Aleshan nähden.\n\nKerran sanoi Alesha, että hän jättää Natashalle rahaa poissa olonsa\najaksi ja ettei Natasha olisi huolissaan, sillä isä oli luvannut\nantaa paljon rahaa matkaa varten. Natasha pahastui. Jäätyämme sitte\nNatashan kanssa kahden sanoin, että minulla oli häntä varten varattu\nsataviisikymmentä ruplaa. Natasha ei kysynyt, mistä olin rahat\nsaanut. Tämä tapahtui kaksi päivää ennen Aleshan matkalle lähtöä ja\npäivää ennen sitä, kun Natasha kohtasi Katjan ensimäisen ja viimeisen\nkerran. Katja lähetti Aleshan muassa kirjeen, pyytäen Natashalta\nlupaa saada käydä hänen luonansa huomenna, samalla hän myöskin\nkirjoitti minulle, pyytäen minua olemaan silloin läsnä.\n\nPäätin välttämättömästi tulla Katjan määräämänä aikana, kello\nkaksitoista, huolimatta mistään esteistä; puuhia ja esteitä oli\nminulla paljonkin. Puhumattakaan Nellystä oli minulla viime päivinä\npaljon puuhia Ichmenevien talossa.\n\nNuo puuhat alkoivat viikko sitten. Anna Andrejevna lähetti aamulla\nminua kutsumaan, pyytäen jättämään kaikki ja heti kiiruhtamaan\nheille, asia on hyvin tärkeä eikä siedä pienintäkään lykkäystä.\nSinne tultuani tapasin hänet yksinänsä; hän astuskeli huoneessa,\nsäikähdyksestä ja mielenliikutuksesta kuumeisena, pelolla odotellen\nNikolai Sergeitshin kotiin palaamista. Tavallisuuden mukaan en\npitkään aikaan saanut Anna Andrejevnalta selkoa asiasta ja minkä\nvuoksi hän oli niin säikähtänyt, ja kuitenkin näytti jokainen minutti\nolevan tärkeä. Tarpeekseen toruttuaan minua: \"miksikä en käy heillä\nja heitän heidät, kuni orvot, yksin tuskansa\", niin että jo \"Herra\nties, mitä täällä tapahtuu\", hän viimeinkin sanoi, että Nikolai\nSergeitsh on kolmena viime päivänä ollut niin levoton, \"että sitä on\nmahdoton kuvailla\".\n\n-- Ei ensinkään ole kaltaisensa, pitkitti Anna Andrejevna, --\non kuumeessa, öisin minusta salaa polvillaan pyhäinkuvan edessä\nrukoilee, unissaan puhelee ja valveilla on kuin puolimielinen:\nkävimme eilen syömään kaalia, ja ei hän voi edestään lusikkaa\nlöytää, kysyt häneltä yhtä, hän vastaa toista. Kotoa poistuu vähä\nväliä: \"asioille\", sanoo, \"lähden, asianajajaa täytyy tavata\".\nLopuksi, tänä aamuna sulkeutui huoneeseensa: \"minun\" sanoo, \"tulee\nkirjoittaa tärkeä paperi riita-asiassa\". No, ajattelen, minkä paperin\nkirjoittaja sinussa on, kun et lautasen vierestä lusikkaa löytänyt?\nKuitenkin katsoin avaimen reijästä: istuu, kirjoittaa, mutta itse\nitkee itkemistään. Mitä sellaista, ajattelen, asiapaperia hän noin\nkirjoittaa? Vai olisiko hänen niin sääli Ichmenevka-tilaamme; se on\nsiis meiltä kokonaan mennyt. Niin minä ajattelin, mutta hän hyppäsi\näkkiä ylös, heitti kynän pöydälle, punastui, silmänsä säkenöivät,\nkoppasi lakkinsa ja tuli luokseni. \"Minä\", sanoo, \"tulen pian\". Hän\nläksi, mutta minä heti menin hänen kirjoituspöytänsä luo; siinä on\nhänellä isot kasat riitajuttuamme koskevia asiapapereita, minun ei\nsalli niitä koskettaakaan. Useasti pyysin: \"salli minun edes kerran\nnostaa paperit, pyyhkisin pölyt pöydältä.\" Mitä vielä, ärjäsee,\nhuitoo käsillään -- on tullut täällä Pietarissa niin äärettömän\nkärtyisäksi ja ärjyjäksi. Niin, minä siis menen pöydän luo ja etsin:\nmikä paperi se on, jota hän äsken kirjoitti. Minä, nähkääs, tiesin\nvarmasti, ettei hän sitä mukaansa ottanut, mutta kirjoittamasta\nnoustuaan pisti sen toisten paperien alle. Ja kas, isäseni, Ivan\nPetrovitsh, mitä löysin, katsoppas.\n\nHän antoi minulle postiarkin, joka oli puoleksi kirjoitettu, mutta\nniin paljon oli pyyhitty pois ja korjailtu, että toisin paikoin oli\nmelkein mahdoton saada selkoa.\n\nVanhus parka! Ensi riveistä jo saattoi arvata, mitä ja kelle hän\nkirjoitti. Se oli kirje Natashalle, hänen rakkaalle Natashallensa.\nKirje alkoi lämmöllä ja hellyydellä; hän kirjoitti antavansa anteeksi\nja pyysi palaamaan kotiin isän luokse. Ei ollut helppo ottaa selkoa\nkirjeestä kokonaisuudessaan, se kun oli kirjoitettu sekavasti ja\nkeskeytyksillä, ja kun oli tehty, hyvin useita korjauksia. Sen\nkyllä huomasi, että hellä tunne, joka sai hänet tarttumaan kynään\nja kirjoittamaan ensimäiset, sydämmelliset rivit, pian näiden ensi\nrivien jälkeen muuttui toiseksi. Hän alkoi soimata tytärtänsä,\nräikeällä tavalla kuvaili hänen rikostansa, vihaisesti muistutti\nhänelle hänen itsepäisyyttään, soimasi tunteettomuudesta, siitä,\nettä ehkä hän ei kertaakaan ajatellut, mitä on tehnyt isälle ja\näidille. Hänen ylpeydestänsä uhkasi isä rangaistusta ja kirousta\nja lopetti kirjeen vaatimuksella, että hän viipymättä ja nöyrästi\npalaisi kotiin ja silloin, ainoastaan silloin kenties kuuliaisen ja\nesimerkillisen elämän jälkeen \"perheen keskuudessa\" me voimme sinulle\nanteeksi antaa, kirjoitti hän. Tästä näkyi, että alkuperäistä, hellää\ntunnettansa hän muutamien rivien jälkeen alkoi pitää heikkoutena,\nalkoi sitä hävetä ja lopuksi alkoi tuntea solvaistun ylpeytensä\ntuskia ja päätti kirjeensä vihasilla uhkauksilla. Anna Andrejevna\nseisoi edessäni ristissä käsin pelolla odottaen, mitä minä kirjeen\nluettuani sanoisin.\n\nMinä sanoin suoraan, mitä asiasta luulin, nimittäin, että ukko ei\njaksa enää pitemmältä elää Natashatta ja että varmasti voi sanoa,\nettä he piakkoin kokonaan sopivat; mutta kumminkin, sittenkin kaikki\ntulee riippua siitä, mihin suuntaan asiat kallistuvat. Ilmaisin\nsamalla myöskin arveluni, että ensiksi varmaankin riita-asian huono\nkäänne kovin koski häneen ja järkytti mieltänsä, puhumattakaan siitä,\nkuinka suuresti ruhtinaan voitto myrkytti vanhuksen itserakkautta, ja\nkuinka suurta harmia saattoi hänelle moinen asian päätös. Semmoisina\nhetkinä ei sydän saata olla etsimättä myötätuntoisuutta, jolloin\nhän vielä enemmän muisteli sitä, jota oli aina maailmassa enimmän\nrakastanut. Oli sitten vielä yksi seikka huomioon otettava: hän\nkun oli seurannut Natashan kohtalon vaiheita ja tunsi ne tarkkaan,\noli hän varmaankin kuullut, että Alesha kohta hylkää Natashan. Hän\nsaattoi käsittää Natashan nykyisen mielentilan ja kokemuksestaan\ntiesi, kuinka suuresti Natasha kaipasi lohdutusta. Ja kuitenkaan\nei hän voinut voittaa itseään, pitäen tytärtään syyllisenä niihin\nnöyryytyksiin ja solvauksiin, joita osakseen oli tullut. Varmaankin\njohtui mieleensä, ettei se sittenkään olisi ollut tytär, joka olisi\nensimäisen sovinnon askeleen ottanut; että ehkäpä tytär ei muistakaan\nheitä eikä tunne haluakaan päästä sovintoon vanhempiensa kanssa.\nTällä tavoin hän varmaan ajatteli ja siksipä ei kirjoittanutkaan\nkirjettään loppuun, ja nyt saattaa ehkä seurata uusia solvauksia,\njotka tuntuvat entisiä ankarammilta, ja nyt ehkä sovinnon tekeminen\non lykkääntynyt vielä pitkäksi aikaa, sanoin lopuksi Anna\nAndrejevnalle...\n\nTätä kuullessaan Anna Andrejevna itki. Kun sitten sanoin, että\nminun on heti lähdettävä Natashan luo, jonne minun olisi jo\npaljoa ennen ollut mentävä, sanoi Anna Andrejevna, että hän onkin\n_pääasian_ unehuttanut. Ottaessaan kirjeen paperien alta kaatui\nvahingossa mustepullo kirjeen päälle. Kirjeen nurkka oli todellakin\nmusteessa ja nyt mummo pelkäsi, että miehensä huomaa hänen penkoneen\npapereita ja lukeneen Natashalle aiotun kirjeen. Ja olipa mummolla\nsyytäkin pelkoonsa: jo yksistään se seikka, että me tunnemme hänen\nsalaisuutensa, voi saattaa hänet häpeämään, ja harmissaan voi hän\njatkaa vihaansa sekä ylpeydessään vastustaa anteeksiantoa.\n\nTarkemmin asiaa ajateltuani kehoitin Anna Andrejevnaa olemaan siitä\nniin suuresti huolehtimatta. Olihan Nikolai Sergeitsh kirjoittamasta\nlakattuaan ollut niin kiihtynyt, ettei kaikkia pienimpiä\nyksityisseikkoja ehkä muistakaan ja saattaa siis luulla, että onkin\nitse kirjeen tahrannut ja unehuttanut niin tehneensä. Saatuani tällä\ntavoin Anna Andrejevnan levollisemmaksi panimme kirjeen entiseen\npaikkaansa. Ja nyt ennen pois lähtöäni päätin vakavasti puhua\nAnna Andrejevnalle Nellystä. Minä arvelin, että köyhä ja hyljätty\norpo parka, jonka äidin niinikään isä oli kironnut, saattaisi\nsurullisella, tragillisella kertomuksellaan entisestä elämästään\nsekä äitinsä kuolemasta hellyttää Nikolai Sergeitshin sydämmen ja\njohtaa hänet anteeksiantoon. Olihan sydämmensä jo kokonaan siihen\nvalmis; hän ikävöi tytärtänsä, ja tämä ikävöiminen alkoi jo voittaa\nhänen ylpeytensä ja loukatun itserakkautensa. Nyt puuttui enää vain\nsysäystä, viimeistä sopivaa tilaisuutta, ja tuon sopivan tilaisuuden\nsaisi Nelly valmistaa.\n\nAnna Andrejevna kuunteli minua erittäin tarkkaavasti, koko muotonsa\nosotti toivon ja riemun elpymistä. Kohta alkoi hän minua moittia,\nmiksi minä en tätä hänelle jo aikaa sitten sanonut. Hätäillen alkoi\nhän nyt kysellä minulta Nellystä ja päätti juhlallisella lupauksella,\nettä hän itse nyt käy pyytämään ukolta, että ottaisi tuon orpo raukan\nheille. Sanoi jo nyt rakastavansa Nellyä, sääli häntä, kun hän on\nsairaana, kyseli hänestä, pakotti minun ottamaan Nellylle purkin\nhilloa, jonka itse nouti säiliöstä, ja arvellen, ettei minulla ole\nrahaa maksaa tytön lääkärille, tarjosi minulle viisi ruplaa, ja kun\nminä en rahaa ottanut, koetti lohduttaa ja rauhoittaa itseään siten,\nettä, kun Nelly varmaankin tarvitsee vaatteita, alkoi heti penkoa\nvaatekirstuaan ja tutkia vaatteitansa, valiten niistä semmoiset,\njotka saattoi lahjoittaa \"orvolle\".\n\nLäksin Natashan luo. Noustessani viimeisiä rappuja huomasin Natashan\noven takana ihmisen, joka jo aikoi kolkuttaa ovelle, mutta kuultuaan\naskeleeni, pysähtyi. Sitten varmaankin hetkisen epäröityään, äkkiä\nluopui aikeistaan ja laskeutui alas. Kohtasin hänet viimeisellä\nastimella ja kuinka hämmästyinkään tuntiessani Ichmenevin. Rapuilla\noli päivälläkin pimeä. Hän kyykistyi seinään päästääkseen minut\nmenemään, ja vieläkin muistan silmiensä oudon kiillon, kun hän minua\ntarkasteli. Olin huomaavinani, että hän kovin punastui; ainakin hän\njoutui kovasti hämilleen ja ymmälle.\n\n-- Heh, Vanja, sinähän se olet! -- lausui hän epävakaisella äänellä.\n-- Minä aioin tavata täällä erästä ... kirjuria ... yhä tuossa\nasiassa ... vasta on tänne muuttanut ... jonnekin tänne ... mutta\neipä asunekaan täällä. Olen erehtynyt. Hyvästi.\n\nJa samassa alkoi ukko kiireesti laskeutua rappuja alas.\n\nPäätin, etten nyt kerro Natashalle tästä isänsä käynnistä, vaan\nheti, kun Alesha on pois matkustanut, tahdon sen välttämättömästi\nkertoa. Nyt oli hän niin kiihtynyt, että vaikka olisi täydellisesti\nkäsittänyt asian ja antanut sille tulevan täyden arvon, ei hän\nolisi voinut sitä ottaa vastaan sillä mielellä, ei olisi saanut\nsemmoisia tunteita, kuin sitten jälkeenpäin viime surun ja epätoivon\nrasittamina hetkinä. Nykyinen aika ei ollut semmoinen.\n\nSamana päivänä olisin voinut mennä Ichmeneville ja tekipä mieleni\nmennäkin, mutta jätin kumminkin menemättä. Minä arvelin, että ukon\ntulee vaikeaksi katsoa silmiini; saattoipa hän luulla, että varta\nvasten olin tullut äskeisen kohtaamiseni johdosta. Menin heille vasta\nkolmantena päivänä; ukko oli murheinen, mutta tervehti minua jotenkin\nvapaasti ja yhä puhui asioista.\n\n-- Kuules, kenen luo sinä tuonnoin menit tuonne ylös, muistathan,\nme kohtasimme toisemme, -- milloinka se olikaan? -- eiköhän toissa\npäivänä, kysyi hän äkkiä hyvin välinpitämättömästi, kääntäen\nkuitenkin minusta pois katseensa.\n\n-- Eräs ystäväni asuu siellä, vastasin kääntäen myöskin katseeni\nsyrjään.\n\n-- Ahaa! minä taas hain kirjuriani Astafjevia, neuvottiin siihen\ntaloon ... erehdyinkin... No niin, minähän kerroin sinulle asiastani:\nsenaatti on antanut päätöksensä... j.n.e., j.n.e.\n\nHän oikein punastui, kun alkoi puhua _asiastaan_.\n\nKaiken tämän kerroin Anna Andrejevnalle jo samana päivänä sillä\nhäntä ilahduttaakseni, pyytäen m.m., ettei hän erittäin tarkastelisi\nukon kasvoja, ei huokailisi, ei puhuisi kautta rantain, sanalla\nsanoen, ettei millään tapaa antaisi vähintäkään vihiä tietävänsä ukon\nviime retkestä. Anna Andrejevna kummastui ja ilostui niin, ettei\nalussa uskonut sanojani. Omasta puolestaan sanoi hän antaneensa\nNikolai Sergeitshille viittauksia orvon heille ottamisesta, mutta\nNikolai Sergeitsh oli vaijennut, vaikka ennen oli itse yhä pyytänyt,\nettä tyttö otettaisiin heille. Päätimme, että Anna Andrejevna\nkuulustaa huomenna siitä asiasta suoraan, kaikitta esipuheitta ja\nviittauksitta. Mutta seuraavana päivänä olimmekin kumpikin, sekä Anna\nAndrejevna että minä, kauheasti peloissamme ja hyvin levottomina.\n\nAsia oli seuraava. Aamupäivällä oli Ichmenev tavannut virkamiehen,\njoka ajoi hänen riitajuttuansa. Virkamies oli sanonut hänelle,\nettä kohdattuaan ruhtinaan oli tämä ilmoittanut, että vaikka hän\npitääkin hänelle tuomitun Ichmenevkan, niin kumminkin _\"muutamien\nperheellisten asiain tähden\"_ on hän päättänyt korvata Ichmenevin\nvahingon ja siis antaa hänelle kymmenentuhatta ruplaa. Virkamiehen\nluota kiiruhti vanhus heti minun luokseni ollen hyvin kiukustunut,\nsilmänsä säkenöitsivät raivoa. Hän kutsui minut huoneesta rapuille\nja hellittämättä vaati, että minä tuossa tuokiossa menisin ruhtinaan\nluo ja veisin hänelle vanhuksen kaksintaisteluvaatimuksen. Olin\nniin hämmästynyt, etten pitkään aikaan osanut saada ajatuksiani\njärjestykseen. Koetin luovuttaa häntä tuosta tuumastaan. Siitä\nkiukustui vanhus niin, että alkoi tuntea pahoinvointia. Kiiruhdin\nnoutamaan vettä, mutta palatessani vesilasi kädessäni ei vanhus enää\nollut rapuilla.\n\nHuomenna menin taas tapaamaan Ichmeneviä, mutta hän ei ollutkaan\nkotona; hän katosi kokonaiseksi kolmeksi päiväksi.\n\nKolmantena päivänä saimme tietää kaikki. Luotani lähdettyänsä\nriensi hän suoraapäätä ruhtinaan luo, ei tavannut häntä kotona ja\njätti sinne kirjeen. Kirjeessä hän mainitsi kuulleensa ruhtinaan\nsanat, jotka hän oli virkamiehelle lausunut, jotka sanat hän pitää\nkuolettavana loukkauksena, pitää ruhtinasta halpamaisena ihmisenä\nja tämän kaiken tähden vaatii hänet kaksintaisteluun, huomauttaen\nsamalla, ettei ruhtinas uskaltaisi hyljätä vaatimusta, muuten tulee\nhän julkisesti häväistyksi.\n\nAnna Andrejevna kertoi minulle, että ukko palasi kotiin niin\nrauhattomana ja pois suunniltansa, että kaatui vuoteeseen. Hänelle\nukko oli erittäin hellä, mutta kysymyksiin vastasi vähän, ja kaikesta\nnäkyi, että hän kuumeen tapaisella kärsimättömyydellä jotain odotti.\nSeuraavana aamuna saapui kaupungin postissa kirje; sen luettuansa\nhän huudahti, tarttui käsin päähänsä. Anna Andrejevna säikähti\npahanpäiväsesti. Kohta ukko sieppasi hattunsa, keppinsä ja kiiruhti\nulos.\n\nKirje oli ruhtinaalta. Kuivasti, lyhyesti ja kohteliaasti hän\nilmoitti Ichmeneville, ettei hän virkamiehelle lausutuista sanoista\nole kellenkään vastuunalainen. Että vaikka hän kovin sääliikin\nIchmeneviä asian menettämisestä, niin ei hän sittenkään voi löytää\nsitä oikeaksi, että riita-asiassa tappiolle joutunut voisi kostoksi\nvaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Mitä tulee \"julkiseen\nhäväistykseen\", jota hänelle uhattiin, niin pyytää ruhtinas\nIchmenevin olemaan huolehtimatta siitä, sillä mitään julkista\nhäväistystä ei voi tulla kysymykseenkään; että uhkauskirje tulee\njätettäväksi asianomaiseen paikkaan ja että varotettu poliisi voi\nvarmasti ryhtyä tarpeellisiin keinoihin järjestyksen ja rauhan\nturvaamiseksi.\n\nIchmenev kiiruhti heti kirje kädessä ruhtinaan luo. Ruhtinas ei\nnytkään ollut kotona; Ichmenev sai palvelijalta tietää, että ruhtinas\nvarmaankin oli mennyt kreivi N:n luokse. Enempää ajattelematta\nläksi vanhus kreivin asunnolle. Kreivin ovenvartija pysähdytti\nhänet, kun hän nousi rappuja ylös. Ärtyneenä äärimmäisimpään iski\nukko ovenvartijaa kepillä. Samassa otettiin hänet kiinni, vietiin\nrapuille ja jätettiin poliisille, joka vei hänet poliisikamariin.\nAsiasta ilmoitettiin kreiville. Kun läsnä oleva ruhtinas selitti\näijälle, että vanhus on tuo samainen Ichmenev, sen samaisen\nNatalia Nikolajevnan isä, (ruhtinas oli jo useasti osottanut\n\"noita palveluksia\") niin suurekas kreivi alkoi nauraa ja vaihtoi\nvihansa armoon; annettiin käsky päästää Ichmenev vapaaksi; mutta\nvapauttaminen tapahtui vasta kolmantena päivänä, jolloin, varmaankin\nruhtinaan tahdon mukaan, sanottiin ukolle, että ruhtinas itse oli\npyytänyt kreivin armahtamaan vanhusta.\n\nUkko palasi kotiin ja oli kuin mielipuoli, heittäytyi vuoteelle ja\nkokonaisen tunnin makasi liikkumattomana; viimein nousi ylös ja\nkauhuksi Anna Andrejevnalle sanoi juhlallisesti, että _ijäkseen_\nkiroaa tyttärensä ja kieltää häneltä isällisen siunauksensa.\n\nAnna Andrejevna kauhistui tästä, mutta täytyihän ukkoa auttaa ja hän\nitsekin melkein höperönä hoiti ukkoa koko sen päivän, melkein koko\nyön, kasteli hänen päätänsä etikalla, muutteli jääpussia. Ukko oli\nkuumeessa ja houraili. Läksin heiltä kellon kolmatta käydessä yöllä.\nAamulla kuitenkin nousi Ichmenev ylös ja samana päivänä tuli luokseni\nnyt vihdoinkin ottaakseen Nellyn heille. Mutta siitä, mitä silloin\ntapahtui ukon ja Nellyn välillä, minä jo kerroin ennen; se tapaus\nlannisti hänet kokonaan. Kotiin tultuaan kävi hän vuoteeseen. Tämä\nkaikki tapahtui pitkänäperjantaina, kun Katja ja Natasha kohtasivat\ntoisensa, se oli myöskin Aleshan ja Katjan Pietarista lähdön\naattopäivä.\n\nOlin läsnä, kun Katja kävi Natashan luona; se tapahtui varhain\naamulla ja ennen sitä, kun Ichmenev kävi luonani, sekä ennen Nellyn\nensimmäistä karkaamista.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTuntia ennen Katjan tuloa tuli Alesha siitä Natashalle ilmoittamaan.\nMinä taas jouduin sinne samaan aikaan, kun vaunut, joissa Katja ajoi,\npysähtyivät portin eteen. Katjan seurassa oli ranskalais-mummo, joka\nmonien pyyntöjen ja epäröimisten jälkeen vihdoin viimeinkin suostui\nlähtemään Katjan mukaan sekä sitten päästämään Katjan yksin ylös\nNatashan luo, senkin vain Aleshan seurassa; mummo itse jäi siksi\najaksi vaunuihin. Katja, joka vielä istui vaunuissa, kutsui minut\nja pyysi kutsumaan Aleshan. Astuttuani Natashan huoneeseen tapasin\nhänet sekä Aleshan itkemässä. Kuultuansa, että Katja oli jo saapunut,\npyyhki Natasha kyyneleensä, nousi ylös ja asettui levottomana\nvastapäätä ovea seisomaan. Hän oli tänään pukeutunut kokonaan\nvalkoiseen. Tummanruskea tukkansa oli sileällä kampauksella, niskassa\nisoon solmuun kierretty. Tämmöinen kampaus minua erittäin miellytti.\nHuomattuaan minun jääneen huoneeseen pyysi Natasha, että minäkin\nmenisin vierasta vastaan.\n\n-- Tähän asti en voinut saada tilaisuutta käydä Natashaa\ntervehtimässä, puheli minulle Katja rappuja noustessamme.\n\n-- Olin mitä tarkimman vartioimisen alaisena. Kokonaista kaksi\nviikkoa lakkaamatta joka päivä pyysin m:me Albertia, ennenkun\nnyt vasta suostui. Ja te, Ivan Petrovitsh, miksikä te ette enää\nkertaakaan meillä käynyt. Minä en voinut teille kirjoittaakaan eikä\nsiihen ollut oikein haluakaan, sillä eihän kirjeessä kumminkaan\nsaa asiaa selitetyksi, ja kuinka suuresti minä kaipasinkaan teitä\nnähdäkseni... Jumalani, mitenkä sydämmeni nyt lyö...\n\n-- Rappuset ovat niin jyrkät, sanoin minä.\n\n-- Niin, no ... ehkäpä rappusetkin... Mutta sanokaas, kuinka te\nluulette -- eikö Natasha tule olemaan minulle vihainen?\n\n-- Ei, mistäpä syystä hän olisi vihainen?\n\n-- Niin, niin ... todellakin, -- mistä syystä; pianhan sen saan\nnähdä, miksipä sitä kyselenkään...\n\nTarjosin hänelle käsivarteni. Hän oli kalpea ja nähtävästi hyvin\npeloissaan. Viimeisellä rappukäännöksellä hän pysähtyi levähtämään,\nmutta katsahdettuaan minuun nousi hän päättävästi ylös.\n\nOven eteen päästyään pysähtyi hän vielä kerran ja kuiskasi minulle:\n\"minä sanon heti Natashalle suoraan, että luotin häneen niin, että\ntulin kaikitta epäilyksittä hänen luoksensa... No, mutta miksikä\ntässä enää puhelenkaan, olenhan varma, että Natasha on parhain\nihminen. Eikö totta?\"\n\nHän astui sisään arasti, kuni syylliseksi itsensä tunteva, ja katsoi\ntarkkaan Natashaan, joka heti hänelle hymyili. Nyt astui Katja\nkiireesti Natashan luo, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä\nhuulille. Sitten, lausumatta Natashalle vielä sanaakaan, kääntyi\nhän totisen ankarana Aleshaan ja käski hänen jättää meidät puoleksi\ntunniksi.\n\n-- Sinä älä pahastu, Alesha, sanoi Katja, -- sinun täytyy poistua\nsen vuoksi, kun minun tulee puhella Natashan kanssa hyvin tärkeästä\nja totisesta asiasta, jota sinun ei sovi kuulla. Ole kiltti ja mene\nsiksi aikaa ulos. Ja te, Ivan Petrovitsh, jääkää tänne. Teidän tulee\nkuulla kaikki, mitä me puhelemme.\n\n-- Istukaamme, sanoi Katja Aleshan poistuttua, -- minä istun näin,\nteidän vastaanne. Minä ensin tahdon katsoa teitä.\n\nKatja istui Natashan eteen ja jonkun aikaa tarkkaan katsoi häneen.\nNatasha tahtomattaan hymyili hänelle.\n\n-- Olen jo nähnyt teidän valokuvanne, sanoi Katja, -- Alesha näytti\nsen minulle.\n\n-- No, olenko minä sen näköinen?\n\n-- Te olette kauniimpi, kuin kuvanne, vastasi Katja totisesti\nja päättävästi. -- Ja niinhän minä ajattelinkin, että te olette\nkauniimpi.\n\n-- Todellako? Minäkin tarkastelen teitä. Kuinka viehättävä te\nolettekaan!\n\n-- Älkäähän! Mihinkä minusta!... Te minun kyyhkyläiseni! lausui\nKatja ottaen vapisevaan käteensä Natashan käden; kumpikin olivat\nvaiti ja tarkastelivat toisiaan. -- Kuulkaas, enkelini, keskeytti\nKatja äänettömyyden, -- meillä on vain puoli tuntia aikaa yhdessä\nollaksemme; tuskin sain m:me Albertin siihenkään suostumaan, ja\nmeillä on niin paljosta puhuttava... Minä tahdon ... minun täytyy ...\nno, minä kysyn teiltä suoraan: rakastatteko Aleshaa paljon?\n\n-- Niin, hyvin paljon.\n\n-- Jos niin... Jos te rakastatte Aleshaa paljon ... niin ...\ntulee teidän rakastaa hänen onneansakin ... sanoi Katja arasti ja\nkuiskaamalla.\n\n-- Niin, kyllä minä toivon, että hän tulisi onnelliseksi...\n\n-- Niin kylläkin ... mutta nyt on kysymys: voinko minä tehdä hänet\nonnelliseksi? Onko minulla oikeus niin puhua, sillä minä valtaan\nhänet teiltä. Jos taas te luulette ja me nyt niin päätämme, että hän\ntulee teidän kanssanne onnellisemmaksi, niin ... niin...\n\n-- Se on jo päätetty, rakas Katja, tiedättehän itsekin, että asia\non päätetty lopullisesti, vastasi Natasha hiljaa ja kumarsi päänsä.\nNähtävästi oli hänen vaikeata pitkittää keskustelua.\n\nKaiketi oli Katja valmistaunut pitkiin selittelyihin siitä, kummanko\nkanssa Alesha tulee onnellisemmaksi ja kumpasen heistä tulee hänestä\nluopua. Mutta nyt kuultuaan Natashan vastauksen heti huomasi, että\nasia on jo kauan sitten ratkaistu, joten puhekin siitä on turha.\nKaunis suunsa jäi hiukan auki, kun hän neuvottomana ja suruisena\nkatsoi Natashaan, yhä vieläkin pitäen kiinni hänen kädestään.\n\n-- Rakastatteko te häntä paljon? kysäsi äkkiä Natasha.\n\n-- Niin; ja vielä minä tahdoin myöskin kysyä: sanokaa minulle, minkä\ntähden te häntä rakastatte?\n\n-- En tiedä sitä, vastasi Natasha ja oli kuin kärsimättömyyden\nkarvautta olisi kuulunut äänessään.\n\n-- Onko hän erittäin viisas, mitenkä te luulette? kysyi Katja.\n\n-- En minä sen vuoksi, minä vain ... niin vain rakastan häntä...\n\n-- Niin minäkin. Minä ikäänkuin säälisin häntä.\n\n-- Niin minäkin, sanoi Natasha.\n\n-- Mitä me nyt teemme? Minä en ymmärrä, mitenkä hän saattoi minun\ntähteni jättää teidät! huudahti Katja. -- Nyt teidät nähtyäni en voi\ntuota seikkaa käsittää!\n\nNatasha vaikeni ja katsoi alas. Oltuaan hiukan aikaa ääneti nousi\nKatja äkkiä seisomaan ja vienosti syleili Natashaa, joka vastasi\nsamalla tapaa ja nyt alkoi kumpikin itkeä. Päästämättä Natashaa\nsyleilystään istui Katja hänen kanssaan tuolille ja alkoi suudella\nNatashan käsiä.\n\n-- Jospa tietäisitte, kuinka paljon minä teitä rakastan! lausui Katja\nitkien. -- Olkaamme sisaria, kirjoittakaamme toisillemme ... ja teitä\nminä tulen rakastamaan ijäti, rakastan paljon, paljon...\n\n-- Puhuiko Alesha teille meidän häistämme kesäkuussa? kysyi Natasha.\n\n-- Puhui. Hän sanoi teidän siihen suostuneen. Eihän asia ole niin,\ntehän sen sanoitte vain lohduttaaksenne häntä, niinkö?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Niin minä sen uskoinkin. Minä tulen häntä hyvin paljon\nrakastamaan, Natasha, ja teille minä kirjoitan kaikesta. Hän kai\npian tulee miehekseni; sinne päin se asia näkyy kallistuvan. Kaikki\npuhuvat siihen suuntaan. Rakas Natasha, menettehän te nyt ...\nkotiinne?\n\nNatasha ei vastannut mitään, mutta suuteli ääneti Katjaa.\n\n-- Tulkaa onnellisiksi! lausui Natasha.\n\n-- Ja ... te ... ja te myöskin, sopersi Katja.\n\nSamassa aukeni ovi ja Alesha astui sisään. Hän ei jaksanut odottaa\npuolta tuntia, se oli yli hänen voimiensa, ja nähdessään heidät\ntoistensa syleilyssä sekä kumpasenkin kyynelissä, menetti hän\nvoimansa ja tuskaisena heittäytyi polvilleen Natashan ja Katjan eteen.\n\n-- Minkä vuoksi sinä itket? sanoi hänelle Natasha. -- Senkö vuoksi,\nettä erkanet minusta? Eihän se tule kauaksi, tulethan kesäkuussa\ntakaisin?\n\n-- Silloinhan ovat häännekin, lisäsi kyynelsilmin Katja, hänkin\nAleshaa lohduttaakseen.\n\n-- Mutta minä en voi, en voi päiväksikään sinusta erota, Natasha.\nMinä kuolen sinutta ... sinä et uskokaan, kuinka rakas sinä nyt\nminulle olet! Juuri nyt!\n\n-- Niin, no, kuules, tee sinä nyt näin, lausui äkkiä reipastuen\nNatasha, -- pysähtyyhän kreivitär vaikka vähäksi aikaa Moskovaan?\n\n-- Melkein viikoksi, ehätti sanomaan Katja.\n\n-- Viikoksi! Sepä mainio asia: sinä saatat heidät huomenna Moskovaan,\nsiihen menee vain yksi päivä, ja samassa palaat tänne. Sitten kun\nheidän tulee lähteä Moskovasta, sanomme toisillemme kuukaudeksi\nhyvästit ja sinä menet Moskovaan sieltä heitä eteenpäin saattaaksesi.\n\n-- Todellakin, se on mainiosti... Sitenhän te sitte vielä ainakin\nneljä päivää saatte olla toistenne seurassa! huudahti ihastuksissaan\nKatja tehden salaa paljon merkitsevän viittauksen Natashalle.\n\nTästäpä tuli Alesha niin iloiseksi, että sitä on vaikea sanoin\nkertoa. Hän tuli kokonaan lohdutetuksi, kasvonsa säteilivät riemua;\nhän syleili Natashaa, suuteli Katjan kättä, syleili minua. Suruisesti\nhymyillen katsoi Natasha häneen; Katja ei jaksanut enää kestää.\nHän loi minuun kiihkeän, säihkyvän katseen, syleili Natashaa ja\nnousi ylös lähteäkseen pois. Samassa tulikin palvelija ja ilmoitti\nranskalaisen seuranaisen käskeneen sanoa, että suostuttu puoli tuntia\non kulunut ja neidin on palattava.\n\nNatashakin nousi seisomaan. He seisoivat vastakkain pitäen toisiaan\nkädestä ja ikäänkuin halusivat katseillaan ilmaista toisilleen\nsydämmensä sisimmät tunteet.\n\n-- Emmehän enää koskaan näe toisiamme, sanoi Katja.\n\n-- Emme koskaan, Katja, vastasi Natasha.\n\n-- Sanokaamme me siis hyvästit.\n\nHe syleilivät toisiansa.\n\n-- Älkää moittiko minua, kuiskasi Katja hätäisesti, -- ja minä ...\naina ... olkaa vakuutettu ... hän on tuleva onnelliseksi...\nLähtekäämme, Alesha, saata minua, lausui Katja sukkelaan tarttuen\nhänen käteensä.\n\nHeidän mentyään sanoi Natasha: -- Vanja, mene sinäkin ja ... älä nyt\nenää tule tänne, sillä Alesha on tänään täällä kello kahdeksaan; sen\njälkeen ei hän enää pääse. Minä jään yksin... Tule sitten kymmenen\naikaan. Tee niin hyvin, Vanja!\n\nKun minä kello kymmenen illalla jätin Nellyn Aleksandra Semenovnan\nkanssa (se oli sinä iltana, kun Nelly viskasi kupin rikki lattiaan)\nja tulin Natashan luo, oli hän jo yksin ja ikävällä odotti minua.\nMavra toi teekeittiön pöytään; Natasha kaatoi minulle teetä, istui\nsohvalle ja kutsui minut likemmäksi.\n\n-- Nyt on jo kaikki lopussa, -- sanoi hän katsoen minuun terävästi.\n\nEn koskaan unhota tuota katsetta.\n\n-- Siihen päättyi rakkautemme. Se oli puolivuotta elämää. Ja ijäksi\npäiväksi nyt päättyi, -- sanoi hän puristaen kättäni.\n\nHänen kätensä poltti. Pyysin, että hän pukeutuisi lämpimämmin ja\nkävisi vuoteeseen.\n\n-- Paikalla, Vanja, heti paikalla, paras ystäväni. Anna minun puhella\nja hiukan muistella ollutta... Minä olen nyt kuni särjetty...\nHuomenna näen hänet viime kerran, kello kymmenen... _viimeisen!_\n\n-- Natasha, sinulla on kuume, heti saat puistatuksen; sääli itseäsi...\n\n-- Mitäpä siitä? Minä odotin sinua, Vanja, tänä puolena tuntina hänen\nlähtönsä jälkeen, ja mitä luulet minun ajatelleen, mitä itseltäni\nkyselleen. Minä kyselin: rakastinko häntä, vai enkö rakastanut, ja\nmitä oli meidän rakkautemme? Mitä, naurattaako sinua, Vanja, että nyt\nvasta sitä itseltäni kyselen?\n\n-- Älä saata itseäsi rauhattomaksi, Natasha...\n\n-- Näes, Vanja: minä tulin siihen päätökseen, etten minä rakastanut\nhäntä kuni vertaistani, en niin, kuin nainen rakastaa miestä. Minä\nrakastin häntä kuin ... melkein kuin äiti. Vieläpä minusta tuntuu,\nettei maailmassa olekkaan semmoista rakkautta, että rakastettaisiin\ntoistansa vertaisenansa, niinkö? Kuinka sinä luulet?\n\nTarkastelin häntä, mieleni oli levoton ja pelkäsin, eikö hän ala\nhouria. Näytti siltä, kuin jokin erikoinen seikka olisi kiinnittänyt\nhänen mielensä johonkin; hän tunsi jonkinlaista erikoista\nhalua puhua; muutamat sanansa näyttivät olevan vailla sisäistä\nyhtenäisyyttä ja epäselvästi hän ne lausuikin. Olin hyvin peloissani\nhänen tilastaan.\n\n-- Hän oli omani, pitkitti Natasha. -- Melkein ensi kohtaamisestamme\ntuli minulle semmoinen voittamaton toivo, että hän tulisi _omakseni_,\npikemmin omakseni, ja ettei hän kestään välittäisi, ketään\ntuntisikaan, kuin minut, yksin minut... Katja sanoi äsken oikein\nkauniisti; juuri niin minä Aleshaa kaiken aikaa rakastin, ikäänkuin\nminä jostain syystä säälisin häntä... Ainainen voittamaton toivoni\noli aina silloin, kun kotiin yksin jäin, että hän olisi aina, kaiken\nikänsä hyvin onnellinen; se toivo tuotti minulle kärsimyksiäkin.\nTunnethan, Vanja, hänen kasvojensa ilmeen -- sitä minä en koskaan\nsaattanut levollisella mielellä nähdä, sillä semmoista ilmettä ei ole\nkenenkään muun kasvoilla, ja kun hän milloin nauroi, kävi silloin\naina kylmä väre ruumiissani... Oikein totta...\n\n-- Natasha kuule minua...\n\n-- Sanottiin, ja sanoithan sinäkin, keskeytti minut Natasha, -- ettei\nhänellä ole tahdon lujuutta ja ... ettei älylahjansakaan ole kovin\nsuuret, onhan vain kuni lapsella. Kas, juuri sitä minä hänessä eniten\nrakastin ... uskotko sitä? Enkä minä muuten voi sanoa, kuin että\njuuri sen vuoksi häntä rakastin. -- Minä rakastin häntä kokonaan,\nja jos hän olisi ollut toisenlainen, lujaluontoinen tai suuremmilla\nälylahjoilla varustettu, ehken minä silloin olisi häntä niin paljon\nrakastanutkaan. Kuules, Vanja, tahdon sinulle tunnustaa erään asian.\nMuistathan, että meillä kolme kuukautta sitten oli kinaa hänen\nkanssaan, kun hän oli kiintynyt tuohon, mikäs se olikaan ... tuohon\nMiinaan... Minä sain sen tietää, kuulustelin asiaa ja, uskotkos:\nse koski minuun äärettömästi, mutta samalla tuntui ikäänkuin\nmieluisalta ... en tiedä, miksikä ... yksistään ajatus siitä, että\nhän huvittelee ... ei, ei se ollut sitä, -- että hänkin on jo kuni\njoku täysi-ikäinen, toisten täysi-ikäisten kera käy kaunottaria\ntervehtimässä, samoin myöskin meni Miinan luo... Minä... Kuinka\nsuurta nautintoa minä silloin kinastuksestamme sainkaan; ja sitten\nanteeksiantaminen ... oi, minun rakkaani!\n\nNatasha loi silmiini katseensa ja päästi oudon naurun. Sitten vaipui\nmietteisiinsä, ikäänkuin olisi muistutellut mieleensä tapahtumia.\nJa näin hän istui kauan aikaa, hymy huulin muistellen kuluneita\ntapahtumia.\n\n-- Minä niin mielelläni annoin hänelle anteeksi, pitkitti Natasha.\n-- Tiedätkös: kun hän jätti minut yksin, minä silloin astuskelin\nhuoneessani, kärsin, itkin, mutta samassa itse toisinaan ajattelin:\nmitä enemmän hänessä on syytä, sen parempi ... niin! Ja tiedäs: minä\naina olin näkevinäni hänet pikkusena poikana: minä istun, hän on\nlaskenut päänsä syliini, nukkunut siihen, minäpä hellästi silitän\ntukkaansa, hyväilen... Niin minä kuvittelin, kun hän ei ollut\nluonani... Kuules, Vanja, tuo Katja on ihmeen suloinen tyttö! lisäsi\nNatasha äkkiä.\n\nMinusta tuntui, että hän tahallaan repii auki haavaansa, ikäänkuin\nsiten täyttäisi jonkin välttämättömän tehtävän, ikäänkuin ikävöisi\ntoivottomuutta, kärsimyksiä... Siten tekevät useasti sydämmet, jotka\novat paljon kadottaneet.\n\n-- Minä luulen, että Katja voi tehdä hänet onnelliseksi, jatkoi\nNatasha. -- Katjalla on luonteen lujuutta, puheensa tuntui niin\nvakuuttavalta, Aleshan suhteen on vakava, mahtava, -- aina vain puhuu\noppineista asioista, aivan kuni suuri ihminen. Ja kumminkin hän on\nlapsi, aivan lapsi! Niin rakastettava, niin rakas! Oi, tulkoot he\nonnellisiksi! Tulkoot, tulkoot, tulkoot!\n\nJa samassa tulvahtivat äkkiä esiin kyyneleet ja itku hänen\nsydämmestänsä... Kului puoli tuntia, eikä hän voinut tyyntyä.\n\nEnkelisielu Natasha! Vielä samana iltana, huolimatta omasta\nmurheestansa, saattoi hän ottaa osaa minunkin huolihini, kun minä,\nnähtyäni, että hän oli jonkun verran tyyntynyt, tahi paremmin sanoen\nväsynyt, ja luullen edes hiukkasen haihduttavani huoliansa, kerroin\nhänelle Nellystä... Istuimme sinä iltana myöhään, en lähtenyt pois,\nennenkuin hän oli nukkunut. Pois lähtiessäni pyysin Mavran oleman\nemäntänsä luona eikä jättämään häntä koko yöksi.\n\n-- Oi, pikemmin, pikemmin, -- huudahdin minä palatessani kotiin, --\npikemmin tulkoon loppu näille kärsimyksille! Vaikka mikä, vaikka\nmiten, mutta vain pikemmin, pikemmin!\n\nAamulla kellon lyödessä yhdeksää olin jo hänen luonansa. Samaan\naikaan tuli myöskin Alesha ... jäähyväisille... En huoli puhua, en\ntahdo muistella tuota näytelmää. Näytti siltä, että Natasha oli\npäättänyt pidättää tunteensa, näyttää iloisalta, välinpitämättömältä,\nmutta ei jaksanut pysyä päätöksessään. Hän syleili Aleshaa mitä\nhellimmin ja vahvimmin, puheli vähän, mutta sen sijaan katsoi\nhäneen kauan, terävästi, kärsivästi. Kuunteli ahnaasti jokaista\nhänen sanaansa ja, kuten näytti, ymmärtämättä kumminkaan hänen\nainoatakaan sanaansa. Muistelen Aleshan pyytäneen häneltä anteeksi\nsekä rakkauttansa, että kaikkea sitä, millä hän oli Natashan\nmieltä pahoittanut, antamaan anteeksi hänen uskottomuutensa, hänen\nrakkautensa Katjaan, pois matkustuksensa... Hän puheli sekavasti,\nkyyneleet ahdistivat häntä. Toisinaan alkoi hän äkkiä lohduttaa\nNatashaa, sanoi, että matkustaa vain yhdeksi kuukaudeksi, tai\nkorkeintaan viideksi viikoksi, että palaa kesällä, silloin tulevat\nheidän häänsä vietettäviksi, isäkin suostuu, ja pääasia onkin se,\nettä hän jo ylihuomenna palaa Moskovasta, ja sitten saavat he olla\nyhdessä kokonaista neljä päivää, joten siis he nyt oikeastaan\neroavatkin vain yhdeksi päiväksi...\n\nKummallista: itse hän oli täysin vakuutettu puhuvansa totta sekä,\nettä hän varmasti ylihuomenna palaa Moskovasta... Miksi hän oli niin\ntuskainen ja itki?\n\nKello löi jo yksitoista. Tuskin sain Aleshan lähtemään. Juna\nMoskovaan läksi kello kaksitoista. Siihen jäi enää yksi tunti.\nJälkeenpäin kertoi minulle Natasha, ettei hän muista, millä mielellä\nhän viimeisen kerran katsoi Aleshaan. Minä muistan, että Natasha\nsiunasi hänet ristinmerkillä, suuteli, peitti kasvonsa käsiinsä ja\nkiiruhti huoneeseensa. Minun tuli saattaa Alesha vaunuihin, muuten\nolisi hän aivan varmasti tullut takaisin eikä olisi lähtenyt pois\nrapuilta.\n\n-- Minä luotan teihin, sanoi hän rappuja laskeutuessaan. -- Ystäväni,\nVanja! Olen syyllinen sinun edessäsi enkä koskaan voinut ansaita\nrakkauttasi, mutta pysy sinä loppuun saakka veljenäni ja rakasta\nNatashaa, älä jätä häntä, kirjoita minulle kaikesta, kirjoita\nmahdollisimman tarkkaan, kirjoita tiheämmin, jotta mahtuisi enemmän.\nYlihuomenna olen taas täällä aivan varmaan! Mutta sitten kun\nmatkustan taas, sitten kirjoita!\n\nSaatoin hänet vaunuihin.\n\n-- Ylihuomiseen! Moskovasta palaan, varmasti -- huusi hän minulle\ntieltä.\n\nPelokkaana palasin ylös Natashan luo. Hän seisoi keskellä huonetta\nkädet ristissä, katsoi minuun kummastellen, ikäänkuin ei olisi\ntuntenutkaan minua. Tukkansa oli langennut toiselle puolelle päätä;\nkatseensa oli sekava, ja harhaileva. Mavra seisoi neuvottomana ovella\nja pelästyneenä katsoi häneen. Äkkiä loistivat Natashan silmät. --\nAhaa! Sinähän se olet! Sinä! -- huusi hän minulle. -- Sinä yksin\nvain jäit! Sinä vihasit häntä! Sinä et voinut milloinkaan antaa\nhänelle anteeksi, että minä rakastuin häneen... Nyt olet sinä taaskin\nluonani! Mitä? Tulitko taaskin minua _lohduttamaan_, suostuttelemaan,\nettä menisin isän luo, joka minut on hylännyt ja kironnut. Sen\narvasinkin jo eilen, jo kaksi kuukautta sitten!... En tahdo, en\ntahdo! Minäkin kiroan heitä!... Mene pois, minä en voi sinua nähdä!\nPois, pois!\n\nHuomasin, ettei hän tiedä, mitä puhuukaan, ja että minä voin\nläsnäolollani kiihoittaa hänen vihastumisensa hulluuteen saakka,\nymmärsin, että niin oli tapahtuvakin, ja pidin parhaana poistua.\nIstuin rappujen ensi astuimelle ja odotin. Silloin tällöin nousin\nylös, avasin ovea, viittasin Mavran luokseni ja tiedustelin\nNatashasta; Mavra itki.\n\nKului näin puolentoista tuntia. En voi kuvailla, mitä minä kärsin\ntällä ajalla. Sydäntäni kivisti äärettömästi. Äkkiä ovi aukeni ja\nNatasha tuli rapuille, hattu päässä, nuttu päällä. Hän nähtävästi ei\nmuistanut mitään ja itse jälkeenpäin sanoikin minulle, että -- hän\ntuskin muistaa sitä eikä tiedä sanoa, mihin ja missä tarkoituksessa\nhän tahtoi kiirehtiä.\n\nEn ehtinyt nousta paikaltani ja johonkin piiloutua häneltä, kun hän\näkkiä huomasi minut, ja aivan kuin halvattuna, jäi liikkumattomana\neteeni seisomaan.\n\n\"Äkkiä johtui mieleeni\", sanoi hän minulle jälkeenpäin, -- \"että\nminä, mieletön, ankara, saatoin karkoittaa sinut, sinut ystäväni,\nveljeni, pelastajani! Ja kun näin, että sinä, onneton, minun\nloukkaamani, istuit rapuillani, et poistu, vaan odotat, kunnes taas\nsinut kutsuisin! Voi Jumalani! -- jos sinä, Vanja, tietäisit, mitä\nminä silloin tunsin! Oli, kuin olisi jokin sydämmeni lävistänyt...\"\n\n-- Vanja, Vanja! -- huudahti hän ojentaen minulle kätensä. -- Sinä\nolet täällä!...\n\nJa hän kaatui syliini.\n\nSain hänet kiinni ja kannoin kamariin. Hän oli tainnoksissa. Mitä\nneuvoksi? ajattelin. Hän saa kuumeen ihan varmaan.\n\nPäätin kiiruhtaa lääkäriä hakemaan; täytyi estää tauti alkuunsa.\nMatka ei ollut pitkä; saksa-ukkoni oli tavallisesti kello kahteen\nkotona. Kiiruhdin hänen luoksensa, pyytäen sitä ennen Mavraa, ettei\nhän silmänräpäykseksikään poistuisi Natashan luota, eikä päästäisi\nhäntä minnekään. Jumala antoi apunsa: vielä pikkusen aikaa jos\nolisi kulunut, en olisi lääkärivanhusta tavannut kotona. Hänen minä\nkohtasin jo kadulla, kun hän oli lähtenyt kotoansa. Viipymättä\nsain hänet ajurin kärryihin, ettei hän ehtinyt kummeksiakaan ja me\nläksimme ajamaan Natashan luo.\n\nNiin, Jumala auttoi minua! Sinä puolen tunnin aikana, kun olin\npoissa, sattui Natashalle tapaus, joka olisi maksanut hänen henkensä,\njos en minä lääkärin kanssa olisi joutunut aikanaan. Ei kulunut\nneljännestuntiakaan lähdöstäni, kun tuli ruhtinas. Hän oli juuri\nsaattanut omaisensa ja tulikin suoraan asemalta Natashan luo. Tämän\nkäyntinsä oli hän nähtävästi miettinyt ja päättänyt jo kauan ennen\ntätä päivää. Jälkeenpäin kertoi Natasha itse minulle, ettei hän ensi\nalussa ollenkaan kummastellut ruhtinaan tuloa. \"Järkeni oli sekasin\"\n-- lausui Natasha.\n\nRuhtinas istui Natashan vastapäätä luoden häneen lempeän, osaaottavan\nkatseen.\n\n-- Rakkaani, -- sanoi hän huoahdettuaan, -- minä käsitän surunne;\nminä tiesin, kuinka raskas tulee olemaan teille se hetki, ja siksi\nkatsoin velvollisuudekseni käydä luonanne. Lohduttakaa, jos voitte,\nitseänne vaikka sillä, että luopumalla Aleshasta te rakensitte hänen\nonnensa. Mutta te käsitätte sen paremmin kuin minä, sillä te päätitte\nolla jalomielinen.\n\n\"Minä istuin ja kuuntelin\", kertoi jälkeenpäin Natasha, -- \"mutta\nalussa en oikein ymmärtänyt puhettansa. Muistan vain, että katsoin\nhäneen hyvin terävästi\".\n\nHän tarttui käteeni ja puristeli sitä. Se näytti olevan hänelle\nhyvin mieluista. Minä olin siksi sekaisin, etten ajatellutkaan vetää\nkättäni hänen kädestään.\n\n-- Te käsititte, -- pitkitti ruhtinas, -- että tultuanne Aleshan\nvaimoksi olisitte jälkeenpäin voinut herättää hänessä vihaa ja teillä\nriitti jaloa ylpeyttä tunteaksenne sen ja päättääksenne ... mutta\n-- enhän minä tullut teitä kehumaan. Tahdoin vain ilmoittaa teille,\nettette koskaan ja mistään löydä itsellenne parempaa ystävää, kuin\nminä olen. Minä otan osaa suruunne ja säälin teitä. Koko tähän\nasiaan tulin minä tahtomattani osaa ottaneeksi, mutta -- minä täytin\nvelvollisuuteni. Teidän jalo sydämmenne käsittää sen ja antaa minulle\nanteeksi... Osani oli teidän osaanne raskaampi; uskokaa se.\n\n-- Jo on kyllin, ruhtinas, -- virkkoi Natasha. -- Jättäkää minut\nrauhaan.\n\n-- Välttämättömästi minä lähden ihan paikalla -- vastasi hän, --\nmutta minä rakastan teitä niin kuin omaa tytärtäni, ja sallittehan\nminun käydä teillä. Pitäkää minua nyt kuni isäänne ja sallikaa minun\nolla teille avuksi.\n\n-- Minä en tarvitse mitään, jättäkää minut, keskeytti taas Natasha.\n\n-- Tiedän sen, että olette ylpeä... Mutta minä puhun vilpittä,\nsydämmestäni. Mitä te nyt aiotte tehdä? Sopiako vanhempienne\nkanssa? Se olisi hyvä asia, mutta teidän isänne ei tee oikein, on\nylpeä ja despoottinen; suokaa anteeksi, mutta asia on niin. Isänne\nkotona saatte te vain moitteita ja uusia tuskia... Ja kuitenkin\ntäytyy teidän olla itsenäinen, ja minun velvollisuuteni, pyhä\nvelvollisuuteni on -- pitää huoli nyt teistä ja auttaa teitä.\nAlesha rukoili minua, etten jättäisi teitä, vaan olisin ystävänne.\nJa paitsi minua löytyy vielä muitakin, jotka teitä mielellään\nauttavat. Varmaankin sallitte minun esittää teille kreivi N. Hänellä\non hyvä sydän, hän on meidän sukulaisemme, vieläpä, voin sanoa,\nkoko perheemme hyväntekijä; hän on Aleshaakin paljon auttanut.\nAlesha suuresti kunnioitti ja rakasti häntä. Hän on hyvin mahtava\nja vaikutusvaltainen, hän on jo vanha ukko, ja hänet te neitinä\nhyvin saatatte vastaan ottaa. Olen jo puhunut hänelle teistä. Hän\nvoi auttaa teitä ja, jos haluatte, saada teille oivallisen paikan...\nerään naissukulaisensa luona. Olen jo kauan sitten suoraan ja\npeittelemättä puhunut hänelle koko meidän asiamme, ja hänen hyvä\nja jalomielisin mielensä tuli niin liikutetuksi, että hän nyt jo\nitse pyytää minun mitä pikemmin esittämään hänet teille... Hän on\nmies, joka on myötätuntoinen kaikelle kauniille, uskokaa minua, --\nantelias, kunnianarvoisa vanhus, joka osaa arvostella ansioita,\nvieläpä äskettäin menetteli hyvin jalomielisesti eräässä jutussa\nisäänne kohtaan.\n\nNatasha hypähti ylös kuni käärmeen pistämänä. Nyt hän jo ymmärsi\nhänen tarkoituksensa.\n\n-- Jättäkää minut, heti jättäkää! huudahti hän.\n\n-- No, mutta ystäväiseni, te ette muistakaan: kreivi saattaa olla\nhyödyksi isällennekin...\n\n-- Isäni ei ota teiltä mitään. Jätättekö jo minut rauhaan! huudahti\nvielä kerran Natasha.\n\n-- Jumalani, kuinka kärsimätön ja epäilevä te olettekaan! Millä\nminä olen tämän ansainnut, lausui ruhtinas katsellen levottomasti\nympärillensä. -- Kaikessa tapauksessa sallittehan minun, --\npitkitti hän nostaen ison mytyn rahaa taskustansa, -- sallittehan\nte minun jättää teille tämän todistukseksi osanottavaisuudestani\nja erittäinkin kreivi N:n osanottavaisuudesta, joka antoi minulle\nneuvon. Tässä mytyssä on kymmenentuhatta ruplaa. Odottakaa,\nystäväiseni, sanoi hän nähtyään, että Natasha nousi vihastuneena\nylös, -- kuulkaa kärsivällisesti kaikki: tiedättehän, että isänne\nmenetti jutussa, joka oli hänen ja minun välillä, ja nämät kymmenen\ntuhatta olkoot korvauksena, joka...\n\n-- Ulos! -- huusi Natasha, -- ulos rahoinenne! Minä näen teidän\nsisimpänne ... te halpamainen, katala mies!\n\nRuhtinas nousi tuolilta, kasvonsa vaalenivat kiukusta. Hän oli\nvarmaankin tullut siinä mielessä, että voisi tutustua asemaan,\ntutkiakseen mielialan ja varmaankin luotti, että nuo kymmenentuhatta\ntekevät vaikutuksen köyhään ja hylättyyn Natashaan... Ollen\nhalpamielinen ja törkeä luonteeltaan ja tavoiltaan oli hän useasti\njuossut irstailevan kreivi N:n moisilla asioilla. Hän vihasikin\nNatashaa ja huomattuaan puuhansa menneen myttyyn muutti heti\nkäytöstapansa ja häijyllä riemulla kiiruhti solvaamaan Natashaa,\njottei käyntinsä ainakaan olisi kokonaan turha.\n\n-- Tämä ei nyt ollenkaan ole hyvä, tyttöseni, että te noin kovin\nkiukustutte, -- lausui hän vapisevalla äänellä, kärsimättömyydellä\nodottaen nautintoa solvauksensa tekemästä vaikutuksesta, -- tämä enää\nei ole hyvin. Teille tarjotaan suojelusta, mutta te nostatte nokkanne\npystyyn... Sitä kai ette tiedä, että teidän tulisi olla minulle\nkiitollinen; minä olisin jo kauan sitten saattanut lähettää teidät\nojennuslaitokseen, sen olisin voinut tehdä isänä, jonka pojan te\nsaatoitte turmion tielle, mutta enpäs tehnyt sitä ... he, he, hee!\n\nSamassa astuimme me huoneeseen. Vielä keittiössä ollessamme kuulin\nääniä, pysähdytin pikkuseksi aikaa lääkärin ja kuulin ruhtinaan viime\nlauseen. Sitten kuului hänen rietas naurunsa ja Natashan huudahdus:\n\"Oi, Jumalani!\" Samassa aukasin minä oven ja hyökkäsin ruhtinaan\nkimppuun.\n\nMinä sylkäsin hänen kasvoillensa ja löin kaiken voimin poskelle. Hän\naikoi hyökätä päälleni, mutta huomattuaan, että meitä oli kaksi,\nkoppasi pöydältä rahamyttynsä ja juoksi pois. Niin todellakin hän\nteki; minä näin sen. Heitin jälkeensä mankelinahan, jonka olin\nottanut keittiön pöydältä. Tultuani taas huoneeseen näin lääkärin\npitelevän Natashaa, joka rimpuili ja pyrki irti hänen käsistään,\naivan kuin lankeevatautinen. Kauan aikaa meni ennenkuin saimme hänet\nsiksi rauhoittumaan, että saatoimme laskea hänet vuoteelle; hän oli\nkuin kuumeen houreissa.\n\n-- Tohtori! Mikä hänen on? -- kysäsin minä pelokkaana.\n\n-- Odottakaa, -- vastasi hän, -- täytyy tarkastaa tautia ja sitten\nvasta selvittää ... mutta yleensä sanoen asia on hyvin huono. Voi\nsaada vaarallisen aivokuumeen. Muuten -- ryhdymme varokeinoihin.\n\nMutta silloin johtui mieleeni uusi tuuma. Rukoilin tohtoria jäämään\nNatashan luo vielä pariksi, kolmeksi tunniksi, sain hänet lupaamaan,\nettei hän pikkuseksikaan ajaksi poistu Natashan luota, itse kiiruhdin\nasuntooni.\n\nNelly istui nurkassa jurona ja levottomana ja katsoi minuun oudosti.\nVarmaankin olin minäkin oudon näköinen.\n\nTartuin hänen käsiinsä, istuin sohvaan, vedin hänet polvelleni ja\nsuutelin häntä. Hän punastui.\n\n-- Nelly, enkelini, tahdotko olla meidän pelastajamme? -- kysyin\nhäneltä. -- Tahdotko pelastaa meidät kaikki?\n\nHän katsoi minuun neuvottomana.\n\n-- Nelly! Koko toivoni on nyt sinussa! On eräs isä: sinä olet nähnyt\nhänet ja tunnet hänet. Hän on kironnut tyttärensä ja eilen kävi\npyytämässä sinua tyttärensä sijaiseksi. Nyt Natashan (sinähän sanoit\nrakastavasi Natashaa) on jättänyt se, jota hän rakasti ja jonka\ntähden hän läksi isänsä kotoa. Tuo hyljännyt on samaisen ruhtinaan\npoika, joka tuonnoin illalla tuli tänne, kun sinä olit yksin, ja jota\nsinä läksit pakoon ja olit siitä sitten kipeänä... Tunnethan sinä\nhänet? Hän on paha ihminen!\n\n-- Tiedän, -- vastasi Nelly, vavahti ja vaaleni.\n\n-- Niin, hän on paha ihminen. Hän vihaa Natashaa sentähden, että\nhänen poikansa Alesha tahtoi ottaa Natashan vaimokseen. Tänään\nmatkusti Alesha pois, ja jo tunnin kuluttua oli ruhtinas Natashan\nluona ja solvasi häntä, uhkasi panettaa ojennuslaitokseen, ja\nmuutenkin pilkkasi häntä. Ymmärrätkö minua, Nelly?\n\nMustat silmänsä säkenöivät, mutta samassa loi hän katseensa alas.\n\n-- Ymmärrän, -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.\n\n-- Nyt on Natasha yksin ja sairaana; minä jätin hänet lääkärimme\nhoitoon, itse kiiruhdin tänne. Kuule, Nelly: lähdetään Natashan isän\nluo; sinä et rakasta ukkoa, sinä et tahtonut mennä hänen luokseen,\nmutta mennään nyt yhdessä. Me menemme ja minä sanon, että sinä nyt\ntahdot tulla heille tyttären sijaiseksi, Natashan sijaiseksi. Ukko on\nnyt sairas, hän kun kirosi Natashan ja siksi, kun Aleshan isä vielä\nnäinä päivinä ankarasti solvasi häntä. Nyt ei ukko tahdo kuullakkaan\ntyttärestään, mutta hän kuitenkin rakastaa tytärtänsä, rakastaa,\nNelly, ja haluaa hänen kanssaan sovintoa; minä tiedän kaiken sen! Se\non niin!... Kuulethan, Nelly?\n\n-- Kuulen, lausui hän taas kuiskaamalla.\n\nMinä puhuin hänelle ja kyynelet vuotivat silmistäni. Nelly katseli\nminua arasti.\n\n-- Uskotkos sen?\n\n-- Uskon.\n\n-- Niin, me tulemme sinne, sinä käyt istumaan, sinut otetaan vastaan,\nhyväillään ja aletaan sinulta kysellä. Silloin minä johdan puheen\nniin, että sinulta käydään kyselemään siitä, kuinka sinä ennen\nolet elänyt, kysellään äidistäsi ja iso-isästäsi. Kerro, Nelly,\nheille kaikki niin, kuin sinä minulle kerroit. Kaikki, kaikki\nkerro, yksinkertaisesti ja salaamatta mitään. Kerro heille, miten\nkelvoton ihminen hylkäsi äitisi, kuinka äitisi kuoli Bubnovan\nkellarikerroksessa, kuinka olitte äitisi kanssa käyneet kaduilla\nalmua pyytämässä; mitä äitisi puhui sinulle ja mitä sinulta\nkuollessaan pyysi... Kerro samalla myöskin iso-isästäsi. Kerro,\nkuinka hän ei tahtonut antaa anteeksi äidillesi ja kuinka äitisi\nkuolinhetkellään lähetti sinun hänen luoksensa, että hän tulisi\nantamaan äidillesi anteeksi, ja kuinka hän ei sitä tehnyt ... ja\nkuinka äitisi kuoli. Kaikki, kaikki kerro! Ja kun tuon kaiken kerrot,\nniin ukko tuon kaiken tuntee omassa sydämmessään. Hän tietää, että\ntänään Alesha jätti Natashan, ja hän jäi solvaistuna ja sorrettuna,\nyksin, avutonna ja turvatonta vihollisensa pilkattavaksi. Ukko tietää\ntuon kaiken... Nelly! Pelasta Natasha! Tahdotko lähteä?\n\n-- Tahdon, -- vastasi Nelly vetäen syvästi henkeänsä ja hyvin\nkummallisesti ja tarkkaan katsoi minuun; jotain moitetta oli siinä\nkatseessa, ja minä tunsin sen sydämmessäni.\n\nMutta minä en voinut luopua ajatuksestani. Minä luotin siihen\nvahvasti. Tartuin Nellyn käteen ja niin läksimme yhdessä. Kello\noli kolme iltapäivällä. Taivaalla näkyi sadepilvi. Viime päivinä\noli ollut kuuma, tukahduttava ilma, ja nyt kuului jossain kaukana\nensimmäinen, varhainen kevätukkosen jyrinä. Tuuli kiiti pölyisillä\nkaduilla.\n\nIstuimme ajurin kärryihin. Kaiken matkaa oli Nelly vaiti, joskus vain\nkatsahti minuun aina vielä yhtä oudosti ja salaperäisesti. Rintansa\nnousi ja laski; pitäessäni häntä kärryissä tunsin, kuinka pikku\nsydämmensä jyski, niinkuin olisi tahtonut hypätä ulos rinnasta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTie tuntui loppumattomalta. Viimein pääsimme perille; arvelevalla\nmielellä astuin vanhusten huoneeseen. Vielä en tietänyt, miten sieltä\npalaan, mutta tiesin, että minun, maksoi mitä maksoikaan, tuli lähteä\nsieltä vasta silloin, kun oli muassani anteeksianto ja sovinto.\n\nKello kävi jo neljättä. Vanhukset istuivat tapansa mukaan yksin.\nNikolai Sergeitsh oli kovin pahalla päällä ja kipeänä lepotuolissaan\npuoleksi makaavassa asennossa, vaaleana ja voimatonna, päässä\nliinakääre. Anna Andrejevna istui hänen luonansa, silloin tällöin\nkostutteli hänen ohimoitansa etikalla ja lakkaamatta tutkivasti sekä\nkärsivän muotoisena tarkasteli hänen kasvojansa, joka nähtävästi\nhäiritsi, jopa harmittikin ukkoa. Hän pysyi itsepäisesti ääneti,\neikä Anna Andrejevna uskaltanut alkaa puhetta. Odottamaton tulomme\nhämmästytti heitä kumpaakin. Nähtyään minut Nellyn kanssa tulevan\nAnna Andrejevna äkkiä säikähti ja ensi hetkellä katsoi meihin\nikäänkuin olisi tuntenut itsensä johonkin syylliseksi.\n\n-- Tässä tuon minä teille Nellyni, -- sanoin minä sisään astuttuamme.\n-- Hän on nyt niin päättänyt ja itse halusi teille. Ottakaa hänet ja\nrakastakaa.\n\nUkko katsahti minuun epäilevästi, ja jo yksistään tuosta katseesta\nsaattoi arvata, että hän tiesi kaikki, se on, että Natasha on nyt\nyksin, on hyljätty, heitetty ja ehkäpä solvaistukin. Hän olisi varsin\nkernaasti tahtonut päästä selville tulomme syistä ja katsoi meihin\nkysyvästi. Nelly vapisi, puristi kättäni vahvasti, katsoi alas\nja vain joskus heitti ympärilleen, kuni kiinnisaatu pikku eläin,\npelästyneen katseen. Mutta pian huomasi Anna Andrejevna asian: hän\nkiiruhti Nellyn luo, suuteli, hyväili tyttöä, puhkesi itkuun ja\nhellästi asetti Neliyn viereensä istumaan päästämättä tytön kättä\nkädestään. Nelly loi häneen tuon tuostakin salavihkaa ihmettelyä\nilmaisevan katseen.\n\nHyväiltyään ja asetettuaan Nellyn viereensä istumaan ei mummo\nenää tietänyt, mitä tekisi, ja alkoi neuvotonna katsoa minuun.\nUkko rypisti kulmiansa melkein arvaten, miksi olin Nellyn tuonut.\nHuomattuaan, että älysin hänen tyytymättömyytensä ja rypistyneen\notsansa, kosketti hän kädellään päätänsä ja lausui katkonaisesti:\n\n-- Päätä kivistää, Vanja.\n\nIstuimme yhä ääneti; mietiskelin, mistä puheen alkaisin. Huoneessa\noli jotenkin hämärä; synkkä pilvi tuli yhä lähemmäksi ja taas kuului\nkaukainen jyrinä.\n\n-- Kuinka varhain tänä keväänä kuuluu ukkonen, sanoi ukko. --\nSeitsemäntenäneljättä vuonna, minä muistan, oli meidän paikoilla\nvielä varhaisempi ukkonen.\n\nAnna Andrejevna huokasi.\n\n-- Eikös panna teekeittiö kiehumaan? kysyi hän arasti, mutta ei\nsaanut keltään vastausta; nyt hän taas kääntyi Nellyyn.\n\n-- Mikä sinun nimesi on, kyyhkyläiseni -- kysäsi Anna Andrejevna\nNellyltä. Nelly sanoi heikolla äänellä nimensä ja tuli yhä enemmän\nymmälle. Ukko katsoi häneen tarkkaan.\n\n-- Onko se sama kuin Helena? kysäsi mummo vilkkaasti.\n\n-- Niin, vastasi Nelly. Seurasi taas hetkisen äänettömyyttä.\n\n-- Nunna-sisar Praskovja Andrejevnan sisarentytär oli myöskin Helena,\nlausui Nikolai Sergeitsh.\n\n-- Häntäkin kutsuttiin Nellyksi. Minä muistan sen.\n\n-- Mitä, eikö sinulla ole omaisia, ei isää eikä äitiä? kysäsi Anna\nAndrejevna.\n\n-- Ei ole, vastasi Nelly harvaan ja arastellen.\n\n-- Kuulin sen, kyllä kuulin. Onko siitä kauan, kun äitisi kuoli?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Kyyhkyläiseni, orpo raukkani, pitkitti mummo katsoen häneen\nsäälivästi.\n\nNikolai Sergeitsh rummutti maltittomasti sormillaan pöytään.\n\n-- Oliko äitisi ulkomaalaisia, niinkö? Niinhän te, Ivan Petrovitsh,\nkerroitte? pitkitti mummo arkailevia kysymyksiään.\n\nNelly katsoi minuun hätäisesti, oli, ikäänkuin olisi tahtonut minua\navukseen. Hän hengitti rauhattomasti ja katkonaisesti.\n\n-- Hänen äitinsä oli englantilaisesta isästä ja venäläisestä äidistä,\njoten siis ennemmin voi häntä sanoa venakoksi, sanoin minä. -- Nelly\non syntynyt ulkomailla.\n\n-- Matkustiko hänen äitinsä ulkomaille miehensä kanssa?\n\nSamassa punastuivat Nellyn kasvot kokonaan.\n\nMummo huomasi lausuneensa sopimatonta ja vavahti, kun ukko loi häneen\nvihaisen katseen. Ukko katsoi mummoon hyvin tuimasti ja kääntyi\nikkunaan.\n\n-- Eräs kehno ja katala mies petti hänen äitinsä, lausui äkkiä ukko\nAnna Andrejevnalle. -- Tuon miehen kanssa hän karkasi isänsä luota\nja antoi isänsä rahat tuolle rakastetullensa; tuo heittiö viekotteli\nhäneltä rahat valhetellen hänelle, vei hänet ulkomaille, omisti hänen\nrahansa ja hänet itsensä hylkäsi. Eräs hyvä ihminen ei jättänyt\nhäntä, vaan auttoi kuolemaansa saakka. Kun tuo hyvä ihminen pari\nvuotta sitten kuoli, palasi hän isänsä luo. Niinhän sinä, Vanja,\nkerroit? kysyi ukko katkonaisesti.\n\nNelly nousi hyvin levottomana ja aikoi mennä ovelle.\n\n-- Tule tänne, Nelly, -- sanoi ukko ojentaen vihdoin tytölle kätensä.\n-- Istu tähän, istu luokseni, kas tuohon, -- istu!\n\nHän kumartui, suuteli Nellyä otsaan ja alkoi hiljaan silittää hänen\ntukkaansa. Nelly alkoi kovasti vavista ... mutta hillitsi itsensä.\nAnna Andrejevna katsoi riemulla ja iloisella toivolla, kuinka nyt\nvihdoinkin Nikolai Sergeitsh alkoi orpoa hyväillä.\n\n-- Minä tiedän, että kelvoton mies saattoi äitisi turmioon, kelvoton\nja rietas, mutta tiedän myöskin, että äitisi rakasti ja kunnioitti\nisäänsä, lausui ukko liikutettuna, silittäen yhä Nellyn päätä; hän ei\nmalttanut olla heittämättä meille tuota taisteluhaastetta. Vieno puna\nlevisi hänen poskillensa; hän koetti olla meihin katsomatta.\n\n-- Äitini rakasti iso-isääni enemmän, kuin isoisäni äitiäni, --\nlausui Nelly arasti, mutta päättävästi, koettaen hänkin olla\nkehenkään katsomatta.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät? kysäsi ukko terävästi. Hän oli kuni lapsi,\nja kumminkin näytti, että hän ikäänkuin häpeäisi malttamattomuuttansa.\n\n-- Tiedän, -- vastasi Nelly katkonaisesti. -- Hän ei ottanut vastaan\näitiäni, vaan ... ajoi pois...\n\nHuomasin, että Nikolai Sergeitsh aikoi jotain sanoa vastaan, sanoa\nesimerkiksi, että ukko oli oikeassa kieltäytyessään ottamasta\ntytärtään, mutta hän loi katseensa meihin ja vaikeni.\n\n-- Kuinka, missä te asuitte, kun iso-isäsi ei teitä ottanut? --\nkysäsi Anna Andrejevna, joka nyt sai äkkiä halun itsepäisesti\npitkittää puhetta juuri tästä seikasta.\n\n-- Kun palasimme tänne, etsimme kauan isoisää, mutta emme löytäneet\n-- vastasi Nelly. -- Äitini silloin sanoikin minulle, että iso-isä\noli ennen hyvin rikas, aikoi rakentaa tehtaan, mutta että nyt hän oli\nhyvin köyhä, sillä se, jonka kanssa äiti pois matkusti, otti äidiltä\niso-isän rahat eikä antanut sitten rahoja pois. Niin kertoi minulle\näitini.\n\n-- Hm!... -- sanoi ukko.\n\n-- Äitini sitten vielä kertoi, pitkitti Nelly yhä vilkkaammin ja\nikäänkuin haluten inttää Nikolai Sergeitshiä vastaan, kohdistaen\nkumminkin puheensa Anna Andrejevnalle, -- äitini kertoi, että\niso-isäni oli kovasti vihainen äidille ja että äiti itse oli siihen\nsyypää, ja ettei äidillä nyt ollut koko maailmassa enää ketään\nmuuta, kuin iso-isä. Tätä kertoessaan äitini itki... \"Minulle hän\nei anna anteeksi, mutta kun näkee sinut, ehkä tulee rakastamaan\nsinua, antaa hän sinun tähtesi minulle anteeksi,\" sanoi äitini, kun\nmatkustimme tänne. Äitini rakasti minua suuresti, ja kun hän tuota\npuhui, niin hän yhä suuteli minua, mutta iso-isän luo pelkäsi mennä.\nMinua opetti hän rukoilemaan iso-isän puolesta ja itsekin rukoili\nja paljon kertoi minulle, miten hän ennen oli iso-isäni kanssa ja\nkuinka iso-isäni rakasti äitiäni hyvin paljon, enemmän kaikkea...\nÄitini soitti iso-isälle pianoa, luki illalla kirjaa, ja iso-isä\nsuuteli häntä ja osti hänelle paljon lahjoja... Kerran he äidin\nnimipäivänä riitaantuivatkin lahjoista, iso-isä kun luuli, ettei äiti\ntiedä, mitä hän saa lahjaksi, mutta äitini tiesikin sen jo aikoja\nennen. Äiti halusi korvarenkaita, iso-isä narrasi vain ja sanoi,\nettei osta korvarenkaita, vaan rintaneulan; ja sitten kun iso-isä\ntoi korvarenkaat ja huomasi, että äiti jo tietää lahjan olevan\nkorvarenkaat, niin suuttui siitä, että äiti tiesi, eikä puoleen\npäivään puhunut äidille mitään, mutta sitten tuli äitiä suutelemaan\nja anteeksi pyytämään.\n\nNelly kertoi ja viehättyi siitä yhä enemmän, oikeinpa puna kohosi\nhänen vaaleille, sairaille poskilleen.\n\nHyvin huomasi, että äiti oli useasti kertonut tyttärelleen\nentisistä onnellisista päivistään, kertonut silloin, kun istuivat\nkellarikerroksen vuokranurkassa, syleillyt ja suudellut tyttöänsä (se\nolikin ainoa valopilkku orpo paran ilottomassa elämässä), hyväillyt\ntyttöänsä ja itkenyt, kuitenkaan aavistamatta, kuinka syvälle\nkertomuksen painaa tämän sairaloisen herkkään ja varhain kehittyneen\nsairastavan lapsen sydämmeen.\n\nMutta nyt Nelly oli, kuin äkkiä olisi luullut liiaksi sanoneensa,\nkatsoi epäluuloisesti meihin ja vaikeni.\n\nUkko lypisti otsaansa ja alkoi taas pöytää rummuttaa; Anna\nAndrejevnan silmiin ilmaantui kyynel ja hän pyyhkäsi ääneti sen\nhuiviinsa.\n\n-- Äiti tuli tänne hyvin sairaana, jatkoi Nelly hiljaisella äänellä.\n-- Hänen rintansa oli hyvin kipeä. Me etsimme kauan iso-isää emmekä\nlöytäneet; asunnoksemme hyyräsimme kellarikerroksesta ovinurkan.\n\n-- Ovinurkassa, sairas ja ovinurkassa! Huudahti Anna Andrejevna.\n\n-- Niin ... nurkassa ... vastasi Nelly. -- Äiti oli köyhä. Äiti aina\nsanoi minulle, ettei ole synti olla köyhä, mutta on synti olla rikas\nja tehdä muille vääryyttä ... ja että Jumala sen rankaisee, puhui\nNelly taas vilkkaasti.\n\n-- Kuinka se oli, vuokrasitteko Hirvisaarelta? Tuolta Bubnovaltako?\nkysäsi ukko minulta jotenkin välinpitämättömän näköisenä. Tuntui,\nettä hän vain sen vuoksi kysyi, kun tuntui oudolta olla vaiti.\n\n-- Ei, ei siellä ... ensin Meshjanskilla, vastasi Nelly. -- Siellä\noli hyvin pimeää ja kosteata, -- pitkitti Nelly pienen vaitiolon\nperästä, -- ja äitini tuli hyvin sairaaksi, mutta kumminkin vielä\njaksoi kävellä. Minä pesin hänelle pyykin, hän vaan itki. Siellä\nasui myöskin eräs mummo, kapteenin leski, samoin myöskin virkavapaa\nvirkamies, joka aina tuli kotiin humalassa ja joka yö huusi ja\nrähisi. Minä pelkäsin häntä kovin. Äitini otti minut vuoteelle\nviereensä ja syleili minua, vaikka itsekin vapisi, kun virkamies\nhuusi ja kiroili. Kerran hän aikoi piestä kapteenin leskeä, vaikka\nleski olikin jo vanha mummo ja sauvan varassa käveli. Äiti sääli\nhäntä ja kävi puolustamaan; silloin virkamies löi äitiä, ja minä löin\nvirkamiestä...\n\nNelly pysähtyi. Muistelmat kiihottivat hänen mieltänsä; silmänsä\nsäihkyivät.\n\n-- Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna, joka suurella mielen\nkiinnolla kummasteli kertomusta luomatta silmiään Nellystä, joka\npääasiallisesti hänelle kertoikin.\n\n-- Sitten äiti muutti sieltä ja otti minut mukaansa. Se oli\nseuraavana päivänä. Kävelimme koko päivän iltaan saakka kadulla,\näiti yhä itki ja käveli, minua talutti kädestä. Olin hyvin väsynyt;\nemme syöneet mitään koko päivänä. Äiti puheli yhä itsekseen ja\nminulle vain aina sanoi: \"pysy köyhänä, Nelly, ja kun minä kuolen,\nälä kuuntele mitään, älä usko ketään. Älä mene kenenkään luo; ole\nyksin, köyhänä, tee työtä, mutta jos ei ole työtä, niin pyydä almua,\nmutta _heidän_ luoksensa älä mene\". Hämärissä kuljimme erään suuren\nkadun poikki; äkkiä äiti huudahti: \"Asorka, Asorka!\" ja äkkiä suuri,\nvillaton koira tuli äidin luo, vinkui ja alkoi hyväillä äitiä; äitini\npeljästyi, vaaleni, huudahti ja lankesi polvilleen ison vanhuksen\neteen, jolla oli keppi kädessä, ja katsoi aina maahan. Se iso vanhus\nolikin iso-isäni, hän oli laihanlainen, huonoissa vaatteissa.\nSilloin näin ensikerran isoisän. Hänkin säikähti kovin ja vaaleni,\nvaan nähtyään, että äitini oli polvillaan hänen edessään ja kietoi\nkätensä hänen jalkoihinsa, riuhtasi hän itsensä irti, tyrkkäsi äitiä,\niski kepillään katukiviin ja läksi kiireesti pois astumaan. Asorka\njäi vielä luoksemme, yhä vinkui ja nuoli äidin käsiä, juoksi sitten\niso-isän luo, tarttui hampainensa hänen nuttunsa helmaan ja veti\nmeihin päin, mutta iso-isä iski Asorkaa kepillä. Asorka tahtoi taas\njuosta meidän luoksemme, mutta iso-isä kutsui sitä; Asorka läksikin\niso-isän jälestä, mutta yhä vain vinkui. Äitini makasi maassa kuni\nkuollut, kansaa kokoontui ympärille, poliisikin tuli. Minä itkin ja\nkoetin nostaa äitiä ylös. Hän vihdoin nousikin, katsoi ympärillensä\nja läksi minun jälestäni. Minä talutin hänet kotiin. Ihmiset\nkatsoivat meihin pitkään ja puistivat päätänsä...\n\nNelly pysähtyi levähtääkseen ja voimiaan kootakseen. Hän oli hyvin\nvaalea, mutta siitä huolimatta katseensa säteili päättäväisyyttä.\nOli varmaa, että hän oli päättänyt puhua nyt kaikki. Tuntui jotain\nuhittelevaa olevan nyt käytöksessään.\n\n-- Mitäpäs, huomautti Nikolai Sergeitsh epävakaisella äänellä, jossa\nmyöskin kuului ärtyisää jyrkkyyttä. -- Mitäpäs, äitisihän loukkasi\npahoin isoisääsi, ja syystäpä tämä kielsikin äitisi...\n\n-- Äitinikin puhui samaa, puuttui taas puheeseen Nelly jotenkin\njyrkällä äänellä, -- kotiin mennessämme puhui: se oli iso-isäsi,\nNelly, ja minä tein hänelle pahasti, hän on minut kironnut ja sen\nvuoksi nyt Jumala rankaisee minua, ja koko illan sekä kaikkina\nseuraavina päivinä äiti yhä puhui siitä. Niin hän puhui, mutta tuntui\nniinkuin itse ei olisi puhettaan ymmärtänyt...\n\nNikolai Sergeitsh oli vaiti.\n\n-- Ja mitenkäs te sitten toiseen asuntoon muutitte? kysäsi Anna\nAndrejevna, yhä vieläkin hiljaa itkien.\n\n-- Äiti sairastui sinä yönä ja kapteeninleski etsi meille asunnon\nBubnovan luona. Kolmantena päivänä me muutimme Bubnovan luo,\nkapteeninleski myöskin; sinne muutettuamme äitini kääntyikin\nvuoteeseen ja makasi kolme viikkoa sairaana, minä hoitelin häntä.\nRahat olivat meiltä loppuneet ja meitä auttoi kapteeninleski sekä\nIvan Aleksandravitsh.\n\n-- Kirstujentekijä, asunnon isäntä, sanoin minä selitykseksi.\n\n-- Ja sitten, kun äiti nousi vuoteesta ja alkoi kävellä, kertoi hän\nminulle Asorkasta.\n\nNelly pysähtyi. Ukko näytti tulevan paremmalle päälle siitä, että\npuhe kääntyi Asorkaan.\n\n-- Mitä hän sinulle kertoi Asorkasta? kysäsi Nikolai Sergeitsh\nkumartuen yhä alemmaksi tuolissaan, ikäänkuin olisi aikonut vielä\nenemmän piilottaa kasvonsa ja katsoa alas.\n\n-- Hän puhui minulle aina iso-isästä, vastasi Nelly, -- sairaana\npuhui hänestä, houriessaan lakkaamatta hänestä puhui. Sitten, kun\nalkoi jo parantua, alkoi hän taas kertoa siitä, kuinka hän ennen\noli... Silloin hän kertoi Asorkastakin, sillä kerran kaupungin\nulkopuolella taluttivat pojat koiraa joelle hukuttaakseen sen, mutta\näitini antoi pojille rahaa ja osti koiran heiltä. Kun iso-isä näki\nAsorkan, alkoi hän nauraa sille. Sitten Asorka pakeni. Äiti alkoi\nitkeä; iso-isä pelästyi ja lupasi antaa sata ruplaa sille, joka\ntuo Asorkan takaisin. Kolmantena päivänä tuotiin koira; iso-isä\nantoi tuojalle sata ruplaa ja siitä ajasta hän piti Asorkasta. Äiti\nrakasti sitä niin, että otti sen kanssansa vuoteelle. Äiti kertoi,\nettä Asorka oli ennen ollut konstinnäyttäjien muassa, osasi seisoa\ntakajaloillaan, kantoi apinaa selässään, pyssyä osasi pidellä ja\nvielä paljon muutakin osasi... Ja kun äiti läksi pois iso-isän luota,\njäi Asorka iso-isälle, aina käveli hänen kanssaan, joten siis, kun\näiti vain näki Asorkan kadulla, heti arvasi, että isoisäkin oli\nsiinä...\n\nNikolai Sergeitsh ei nähtävästi ollut odottanut kuulla Asorkasta\ntämmöistä kertomusta, jonka vuoksi tulikin yhä jurommaksi. Hän ei\nenää kysellyt mitään.\n\n-- Mitä, ettekö sitte enää iso-isääsi nähneetkään? kysäsi Anna\nAndrejevna.\n\n-- Kyllä, kun äiti alkoi parantua, kohtasin minä taaskin iso-isän.\nMenin puotiin leipää ostaakseni -- äkkiä näin miehen ja Asorkan,\nkatsoin ja tunsinkin isoisän. Minä kävin syrjään; nojauduin seinään.\nIsoisä katsoi minuun, katsoi kauan ja oli niin hirmuinen, että minä\nkovin pelkäsin, sitten meni hän ohi. Asorka tunsi minut, alkoi hyppiä\nja nuoleskella kättäni. Minä juoksin kiireesti kotiin, katsoin\ntaakseni, iso-isä meni puotiin. Minä ajattelin silloin: varmaankin\nkyselee meistä, ja pelkäsin vielä enemmän, ja kotiin tultuani en\nvirkkanut siitä äidille mitään, ettei äiti taas tulisi kipeäksi.\nHuomenna en mennyt puotiin; sanoin päätäni kivistävän; mutta kun\nkolmantena päivänä menin, niin en ketään kohdannut; kovin vieläkin\npelkäsin, siksi oikein kovasti juoksin. Sitten vielä seuraavana\npäivänä minä kuljin, ja kun käännyin kadun nurkasta, olivatkin\niso-isä ja Asorka edessäni. Minä läksin juoksemaan, käännyin toiselle\nkadulle ja menin toista tietä puotiin; äkkiä taaskin kohtasin\nhänet ja säikähdin niin, että pysähdyin siihen enkä päässyt pois\nlähtemään. Iso-isä pysähtyi eteeni ja taas katsoi kauan minuun,\nsitten silitti päätäni, otti kiinni kädestäni ja talutti minua;\nAsorka kävi jälessämme ja heilutteli häntäänsä. Silloin minä näin,\nettei iso-isä voinut käydä enää suorana, nojasi sauvaansa ja kätensä\nvapisivat kovin. Hän vei minut kuljeskelevan kaupustelijan luo, joka\nistui nurkalla ja myyskenteli leivoksia ja omenoita. Tältä hän osti\nleivoksia, konvehdin ja omenan, ja kun otti rahaa nahkakukkarosta,\nvapisivat kätensä kovasti ja hän pudotti viisikopekkaisen, minä\nnostin sen hänelle. Hän lahjoitti sen viisikopekkaisen minulle,\nsilitti päätäni, mutta ei nytkään sanonut mitään, vaan meni luotani\npois kotiansa.\n\nSitten tulin äidin luo ja kerroin kaikki iso-isästä, kuinka ensin\npelkäsin ja piilouduin häneltä. Äiti ei ensin uskonut, mutta sitten\ntuli niin iloiseksi, että kaiken iltaa kyseli minulta, suuteli minua\nja itki, ja kun olin kaikki kertonut, käski hän, etten enää pelkäisi\nisoisää, ja sanoi, että siis hän rakastaa minua, kun tahallaan oli\ntullut luokseni. Äiti käski minun hyväilemään isoisää ja puhelemaan\nhänen kanssansa. Seuraavana päivänä lähetti äiti jo aamusta minut\nuseampia kertoja, vaikka sanoinkin hänelle, että iso-isä tuli aina\nillan lähetessä. Äiti kävi taampana jälestäni ja piiloutui nurkan\ntaa, seuraavana päivänä samoin, mutta iso-isä ei tullutkaan; niinä\npäivinä satoi, ja äiti vilustui kovin, sillä hän aina kävi kanssani\nulkona, ja sitten taas kaatui vuoteeseen.\n\nIso-isä tuli viikon kuluttua ja taaskin osti minulle leivoksen ja\nomenan eikä nytkään puhunut mitään. Ja kun hän läksi menemään pois,\nseurasin minä salaa, sillä ennempää jo olin päättänyt ottaa selvän,\nmissä hän asuu ja sanoa äidille. Minä astuin etempänä ja toisella\npuolella katua, ettei iso-isä huomaisi.\n\nHän asui hyvin kaukana, ei siellä, missä sitten eli ja missä kuoli,\nmutta Hernekadulla suuressa kartanossa, neljännessä kerroksessa.\nSaatuani sen tietää palasin kotiin myöhään. Äiti oli kovin\npeloissaan, sillä hän ei tietänyt, missä olin. Kun sitten kerroin\nhänelle, tuli hän taas hyvin iloiseksi ja aikoi jo seuraavana päivänä\nmennä iso-isän luo; mutta seuraavana päivänä alkoi peljätä ja pelkäsi\nkolme päivää; niin ei mennytkään. Sitten sanoi hän minulle: \"kuules,\nNelly, minä olen nyt sairas enkä voi mennä, mutta minä kirjoitin\nkirjeen isoisällesi, mene ja vie se hänelle. Tarkasta, miten hän\nlukee kirjeen, mitä sanoo ja mitä tekee: sinä laskeu polvillesi,\nsuutele häntä ja rukoile, että hän antaisi anteeksi äidillesi...\"\nJa äiti itki kovasti, minua suuteli ja siunasi matkalle ja Jumalaa\nrukoili, asetti minutkin kanssansa pyhimyksenkuvan eteen polvilleni\nja vaikka olikin hyvin kipeä, läksi kumminkin saattamaan portille, ja\nkun minä sitten katsahdin taakseni, katsoi hän yhä jälkeeni, kun minä\nmenin.\n\nTulin iso-isän asunnolle ja aukaisin oven, jossa ei ollut ovenrautaa.\nIso-isä istui pöydän takana ja söi leipää ja perunoita, ja Asorka\nseisoi hänen edessään, katsoi kun hän söi; Asorkan häntä vain\nyhäti heilui. Iso-isälläkin oli siinä asunnossaan matalat ikkunat,\npimeät, samaten oli vain yksi pöytä ja tuoli. Hän eli yksin. Astuin\nsisään, ja hän säikähti niin, että koko ruumiinsa alkoi vavista,\nkasvonsa kalpenivat. Minäkin pelästyin enkä sanonut mitään, menin\nvain pöydän luo ja laskin siihen kirjeen. Kun iso-isä näki kirjeen,\nsuuttui hän niin, että hypähti ylös, tempasi keppinsä ja heilahdutti\nsitä ylitseni, mutta ei lyönyt, työnsi minut eteiseen ja tyrkkäsi\nmenemään. En ehtinyt laskeutua vielä yhtään rappua, kun taas aukasi\noven ja heitti minulle kirjeen takaisin aukaisemattomana. Tulin\nkotiin ja kerroin kaikki. Sen jälkeen äiti taas kääntyi vuoteeseen...\n\nSamassa kuului jotenkin ankara ukkosen jyrähdys, sade alkoi järein\npisaroin rapisuttaa ruutuihin; huoneessa tuli pimeä. Mummo näytti\nsäikähtävän ja teki ristinmerkin. Kaikki jäimme odottamaan.\n\n-- Paikalla menee ohi, lausui Nikolai Sergeitsh katsoen ikkunaan;\nsitten nousi ja astui edestakasin huoneessa.\n\nNelly seurasi häntä syrjäkatseellaan. Tyttönen oli kovasti,\nsairaloisesti kiihoittunut. Minä huomasin sen; hän sen sijaan koetti\nolla minuun katsomatta.\n\n-- No, kuinka sitten kävi? kysyi Nikolai Sergeitsh istuen taasen\ntuoliinsa.\n\nNelly katsahti pelokkaasti ympärilleen.\n\n-- Etkö sinä sitten enää nähnytkään iso-isääsi?\n\n-- Näin...\n\n-- Niin, niin! Kerro, kyyhkyläiseni, kerro, ehätti Anna Andrejevna\nsanomaan.\n\n-- Sen jälkeen en kolmeen viikkoon nähnyt isoisääni, pitkitti Nelly,\n-- talvi alkoi jo tulla ja lunta satoi. Kun sitten taas kohtasin\niso-isän, siinä entisessä paikassa, tulin hyvin iloiseksi ... sillä\näiti oli hyvin suruissaan, kun iso-isä ei enää tullut. Kun nyt taas\nnäin iso-isän, juoksin tahallani kadun toiselle puolelle, jotta\nhän näkisi, että pakenen häntä. Kun katsahdin taakseni, näin hänen\nkiirehtivän jälkeeni, sitten alkoi hän juosta tavottaakseen minut\nja huusi minulle: \"Nelly, Nelly!\" Asorka juoksi hänen jälestään.\nMinun tuli sääli ja minä pysähdyin. Hän tuli luokseni, tarttui\nkäteeni ja talutti minua, mutta kun huomasi minun itkevän, pysähtyi,\nkatsoi minuun, kumartui ja suuteli minua. Silloin hän huomasi, että\njalassani olivat huonot kengät ja kysyi, eikö minulla ole parempia.\nMinä silloin heti hyvin sukkelaan sanoin, ettei äidillä ole rahaa\nja että isäntäväki meille vain säälistä ruokaa antaa. Iso-isä ei\nvirkkanut mitään, mutta talutti minut kauppatorille ja osti minulle\nkengät sekä käski minun samassa panna jalkaani, sitten vei minut\nasuntoonsa Hernekadulle, ensin kävi vielä puodissa, osti piirakan\nja kaksi konvehtia, ja sitten kun tulimme hänen huoneeseensa, käski\nminun syödä piirakan, katsoi, kun minä söin, ja sitten antoi minulle\nkonvehdit. Asorka asetti käpälänsä pöydälle ja pyysi piirakasta, minä\nannoin, ja iso-isä nauroi. Sitten asetti hän minut viereensä, alkoi\nsilittää päätäni ja kysellä, olenko minä mitä oppinut ja mitä minä\ntiedän. Minä sanoin hänelle, ja hän käski minun, kun vain sopii,\njoka päivä kello kolme tulla hänen luokseen ja että hän itse tahtoo\nopettaa minua. Sitten sanoi hän minulle, että kääntyisin ja katsoisin\nikkunaan niin kauan, kunnes hän sanoo, että kääntyisin takaisin. Minä\nseisoin niin, mutta hiljaa käännyin ja näin, että hän oli ratkonut\ntyynynsä auki alanurkasta ja otti sieltä neljä ruplaa. Ne otettuansa\ntoi hän ne minulle ja sanoi: \"Nämä ovat sinulle yksinäsi\". Minä\nolin jo ottamassa, sitten ajattelin ja sanoin: \"jos ne ovat minulle\nyksinäni, niin en ota niitä\". Iso-isä äkkiä suuttui ja sanoi minulle:\n\"no, ota sitten miten tahdot, saat mennä\". Minä läksin eikä hän\nsuudellutkaan minua.\n\nKun tulin kotiin, kerroin kaikki äidille. Äiti tuli yhä sairaammaksi.\nKirstuntekijän luona kävi eräs ylioppilas; hän oli äidin lääkärinä ja\nkäski äidin ottamaan lääkkeitä.\n\nSen jälkeen kävin usein iso-isän luona -- äiti käski niin tehdä.\nIso-isä osti Uuden Testamentin ja Maantiedon ja alkoi minua opettaa:\ntoisinaan hän kertoi minulle, minkälaisia maita on maanpinnalla\nja millaisia ihmisiä niissä asuu, millaisia on meriä, mitä ennen\nmuinoin tapahtui, ja kuinka Kristus antoi kaikille anteeksi. Kun\nminä jotain kyselin, oli hän hyvillään siitä; sen vuoksi aloinkin\nminä häneltä useasti kysellä, ja aina hän selitti, Jumalastakin\nkertoi paljon. Toisinaan emme lukeneet, minä silloin leikin Asorkan\nkanssa. Asorka rakasti minua ja minä opetin sen hyppäämään kepin\nyli, iso-isä nauroi ja aina päätäni silitti. Isoisä nauroi hyvin\nharvoin. Toisinaan puhelee paljon, ja sitten taas äkkiä vaikenee,\nistuu niinkuin olisi nukkunut, vaikka silmänsä ovatkin auki. Siten\nistuu hämärään asti ja hämärässä sitten näyttää niin julmalta,\nvanhalta... Joskus taas, kun tulin luoksensa, istuu hän tuolillaan\neikä kuule mitään, Asorkakin makaa hänen edessään. Minä odotan,\nodotan, rykäsen; iso-isä ei vieläkään huomaa minua. Siten saan lähteä\npois. Kotona äiti minua aina odotti; hän makaa, minä kerron hänelle\nkaikki, kaikki, niin että jo on yö tullut, ja minä yhä vaan kerron ja\näiti kuuntelee iso-isästä: mitä hän sinä päivänä teki, mitä kertoi\nminulle, millaisia kertomuksia ja mitä hän antoi minulle läksyksi.\nJa kun kerron Asorkasta, että minä opetin sen hyppäämään kepin yli\nja että iso-isä nauroi, niin äkkiä alkaa äitikin nauraa, ja nauraa\nkauan, nauraa ja iloitsee, käskee kertomaan uudestaan ja sitten\nalkaa rukoilla. Minä silloin aina ajattelin: miksi äiti niin paljon\nrakastaa isoisää, mutta iso-isä ei rakasta äitiä. Kun sitten tulin\niso-isän luo, aloin tahallani kertoa, kuinka äiti häntä rakastaa. Hän\nkuunteli vihaisena, kuunteli kumminkin, mutta ei sanaakaan lausunut,\nsilloin minä kysyin, miksi äiti häntä rakastaa ja aina hänestä\nkysylee, mutta hän ei koskaan kysele äidistä. Iso-isä suuttui ja ajoi\nminut oven taa; minä seisoin siellä vähän aikaa, hän sitten aukaisi\noven ja kutsui minut sisään, yhä oli vihainen eikä virkkanut mitään.\nKun sitten luimme uskonoppia, kysyin taas iso-isältä: miksi Jesus\nKristus sanoo: \"rakastakaa toinen toistanne ja antakaa vääryydet\nanteeksi\", mutta hän ei tahdo antaa äidille anteeksi? Silloin hyppäsi\nhän ylös ja kiljasi, että äiti minua opetti noin sanomaan, ajoi minut\ntaas pois ja sanoi, etten saisi enää hänen luokseen tulla. Minä\nsanoin, etten haluakaan tulla enkä tulekaan... Sen jälkeen muutti\niso-isä toiseen asuntoon...\n\n-- Minä sanoin, että sade menee pian ohi, nyt se jo menikin, aurinko\njo paistaa ... katsos, Vanja, sanoi Nikolai Sergeitsh kääntyen\nikkunaan.\n\nAnna Andrejevna katsahti häneen neuvottomana ja nyt äkkiä välähti\nviha ja harmi tämän hiljaisen ja aran mummon silmistä. Ääneti tarttui\nhän Nellyn käteen ja asetti hänet omalle polvelleen istumaan.\n\n-- Kerro minulle, enkelini, minä tahdon sinua kuulla, lausui mummo.\n-- Olkoot ne, joilla on kova sydän...\n\nHän ei sanonut lausettaan loppuun vaan puhkesi itkuun. Nelly katsahti\nkysyvästi minuun neuvottomana ja ikäänkuin peloissaan. Nikolai\nSergeitsh katsoi minuun, kohautti hiukan olkapäitään ja samassa\nkääntyi meistä poispäin.\n\n-- Pitkitä kertomustasi, Nelly, sanoin minä.\n\n-- Kolmeen päivään en käynyt iso-isän luona, alotti taas Nelly, -- ja\nsillä ajalla muuttui äiti vieläkin heikommaksi. Rahat olivat meiltä\nloppuneet, ei ollut, millä ostaa lääkettä, emmekä me syöneetkään\nmitään, sillä isäntäväellä ei niinikään mitään ollut, ja he alkoivat\nmeitä soimata, että me elämme heidän kustannuksellaan. Silloin minä\nkolmannen päivän aamuna nousin ylös ja aloin pukeutua. Äiti kysyi,\nmihin menen. Minä vastasin: menen iso-isän luo, pyydän häneltä rahaa;\näiti tuli hyville mielin, sillä minä olin jo kertonut äidille kaikki,\nkuinka iso-isä ajoi minut pois, jonka tähden olin äidille sanonutkin,\netten tahdo enää mennä iso-isän luo, vaikka äiti olikin itkenyt\nja pyytänyt minua menemään. Tultuani iso-isän asunnolle sainkin\nkuulla, että hän oli muuttanut pois; läksin etsimään hänen uutta\nasuntoansa. Löydettyäni sen ja hänet tavattuani hypähti hän pystyyn,\nhyökkäsi vastaani ja polki jalkaa. Minä heti sanoin hänelle, että\näiti on hyvin kipeä, että lääkkeisiin tarvitaan rahaa, viisikymmentä\nkopekkaa, eikä meillä ole mitään syötävää.\n\nIso-isä alkoi huutaa, työnsi minut rapuille ja pani jälkeeni oven\nsäppiin. Mutta kun hän työnsi minua ulos, sanoin minä hänelle, että\nistun rapuille ja en lähde siitä ennen, kun hän antaa rahaa. Niin\nistuin siinä rapuilla. Vähän ajan kuluttua aukasi hän oven ja näki\nminut rapuilla istumassa ja sitten taas sulki oven. Kului nyt pitkä\naika; taas hän aukasi, taas näki minut ja taas sulki oven. Sitten\nvielä useasti aukasi oven ja katsoi. Viimein tuli hän huoneestaan\nAsorkan kanssa, lukitsi oven ja meni ohitseni kadulle eikä minulle\nvirkkanut sanaakaan. Minäkään en virkkanut mitään, jäin siihen\nistumaan ja istuin niin iltahämäriin.\n\n-- Kyyhkyläiseni, olihan siinä kylmä olla, rapuilla istua kylmässä!\nhuudahti Anna Andrejevna.\n\n-- Minulla oli päällysnuttu yllä, vastasi Nelly.\n\n-- Vaikkapa päällysnuttu ... kyyhkyläiseni, kuinka paljon oletkaan\nsaanut kärsiä! Mitäs hän, iso-isäsi?\n\nNellyn huulet alkoivat väristä, mutta hän ponnisteli vastaan ja\njaksoi pidättää kyyneleensä.\n\n-- Oli jo aivan pimeä kun hän tuli, sattui minuun ja ärjäsi: ken\nsiinä? Minä sanoin, että se olen minä. Hän varmaan luuli minun jo\naikaa sitten lähteneen; mutta nähtyään minun vielä olevan siinä,\nkummastui kovin ja seisoi kauan edessäni. Äkkiä iski kepillään\nastuimeen, nousi kiireesti ylös, aukasi ovensa ja vähän ajan kuluttua\ntoi minulle kuparisia viiden kopekan rahoja ja heitti ne rapuille.\n\"Siinä on sinulle, ota, siinä ovat kaikki rahani, ja sano äidillesi,\nettä minä kiroon hänet,\" ärjäsi iso-isä ja paiskasi ovensa kiinni.\nViisikopekkaiset vierivät rapuilla. Aloin koota rahoja, iso-isä\nvarmaankin muisti heittäneensä rahat rapuille ja että minun on\npimeässä vaikea niitä löytää, aukasi oven ja toi kynttilän, jonka\nvalossa minä ne pian löysin ja korjasin. Iso-isä korjasi avukseni\nja sanoi minulle, että niitä piti olla seitsemänkymmentä kopekkaa;\nsitten hän taas meni pois. Kotiin tultuani annoin rahat äidille ja\nkerroin hänelle kaikki; äiti tuli taas sairaammaksi, minäkin tulin\nkipeäksi, olin kipeä koko yön ja seuraavan päivän, mutta aina vain\najattelin yhtä asiaa, sillä olin vihastunut iso-isälle, ja kun äiti\nnukkui, menin ulos iso-isän asunnon eteen mennäkseni, mutta pysähdyin\nennen jo sillalle seisomaan. Siitä meni ohi _tuo_...\n\n-- Tuo oli Archipov, sanoin minä selitykseksi, -- sama mies, josta\nminä teille, Nikolai Sergeitsh, puhuin; joka kauppiaan kera oli\nBubnovalla ja jota siellä piestiin. Nelly kohtasi hänet ensi kerran\nsillalla... Jatka, Nelly.\n\n-- Minä pysähdytin hänet ja pyysin rahaa, yhden ruplan. Hän katsoi\nminuun ja sanoi: \"yksi ruplako?\" Minä vastasin: \"niin\". Hän alkoi\nnauraa ja sanoi: lähde kanssani. En tiennyt, lähteäkö vai ei; silloin\ntuli siihen eräs vanha herra kultasankaset lasit silmillä; hän oli\nkuullut minun anoneen ruplaa, kumartui puoleeni ja kysyi, miksikä\nminä tahdon nimenomaan yhden ruplan. Minä sanoin, että äiti on kipeä\nja sen verran tarvitaan lääkkeisiin. Hän tiedusti, missä me asumme,\nkirjoitti sen muistiin ja antoi minulle ruplan setelin. Mutta _tuo_\nnähtyään lasisilmäisen herran meni pois eikä enää kutsunut minua\nmukaansa. Minä menin puotiin ja vaihdoin setelin pieniksi rahoiksi;\nkolmekymmentä kopekkaa kääräsin paperiin äitiä varten, mutta\nseitsemänkymmentä kopekkaa puristin niin kouraani ja menin iso-isän\nasunnolle. Sinne päästyäni aukasin oven, pysähdyin kynnykselle,\nheilahutin kättäni ja niin kaikesta voimasta viskasin rahat, jotka\nvierivät pitkin lattiaa. \"Siinä ovat rahanne!\" sanoin hänelle. -- \"En\nhuoli teiltä niitä äidille, sillä te kiroatte hänet\", paiskasin oven\nkiinni ja juoksin pois.\n\nNellyn silmät säihkyivät ja naivin uhittelevasti katsahti hän Nikolai\nSergeitshiin.\n\n-- Se oli oikein, sanoi Anna Andrejevna katsomatta Nikolai\nSergeitshiin, puristaen Nellyä itseensä. -- Niin hänelle pitikin;\niso-isäsi oli paha ja kovasydämminen...\n\n-- Hm! murahti Nikolai Sergeitsh.\n\n-- Kuinkas sitten? kyseli Anna Andrejevna.\n\n-- En enää mennyt iso-isän luo eikä hänkään tullut minun luokseni,\nvastasi Nelly.\n\n-- Mitenkäs te tulitte toimeen, sinä ja äitisi? Voi teitä onnettomia,\nvoi toki!\n\n-- Äitini yhä huononi ja harvoin hän enää nousi vuoteelta, vastasi\nNelly, äänensä vapisi ja äkkiä katkesi. -- Rahaa ei meillä enää\nollut ja minä aloin käydä kapteeninlesken kanssa. Hän kävi taloissa,\nulkonakin varakkaita ihmisiä pysähdytti ja pyysi almua, sillä tavoin\nhän itseään elättikin. Hän sanoi minulle, ettei hän ole kerjäläinen,\nvaan että hänellä on paperit, joihin on merkitty hänen arvonsa sekä\nmyöskin, että hän on köyhä. Niitä papereita hän näyttikin ja silloin\nsai aina rahaa. Hän sanoi minulle, että kaikilta pyytäminen ei ole\nhäpeäksi. Hänen kanssaan minä kävinkin, ihmiset antoivat meille\nrahaa ja sillä tapaa me elimme. Äitini sai sen tietää, sillä talon\nasukkaat alkoivat soimata häntä kerjäläiseksi, Bubnova tuli äidin luo\nja sanoi, että parempi olisi, jos äiti päästäisi minut heille, eikä\nkerjäämään lähettäisi. Bubnova oli ennenkin käynyt äidin luona ja\ntuonut hänelle rahaa; mutta kun äiti ei ottanut, niin sanoi: miksikä\nte olette niin ylpeä; -- ruokaakin toi joskus. Mutta kun hän sanoi\ntuon minusta, alkoi äiti itkeä, hän pelästyi kovin, Bubnova alkoi\nhäntä torua, sillä Bubnova oli humalassa, sanoi, että olenhan minä\nkerjäläinen ja käyn kapteeninlesken muassa; samana iltana hän ajoi\npois kapteeninlesken. Kun äiti oli saanut kaikki kuulla, alkoi hän\nitkeä, nousi sitten äkkiä vuoteelta, pukeutui, tarttui käteeni ja\ntalutti minua muassansa. Ivan Aleksandrovitsh tahtoi estellä, äiti\nei totellut ja me läksimme ulos. Äiti vain tuskin jaksoi käydä, yhä\npysähtyi lepäämään kadulla, minä olin hänen tukenansa. Matkalla puhui\näiti, että hän menee iso-isän luo ja että minä saattaisin häntä\nsinne; nyt oli jo yö tullut. Tulimme suurelle kadulle; siinä erään\ntalon eteen pysähtyi vaunuja, joissa tuli paljon ihmisiä, ikkunoista\nloisti tuli ja sisältä kuului soittoa. Äiti pysähtyi, tarttui minuun\nja sanoi: \"Nelly, ole köyhä, pysy ikäsi köyhänä, älä mene noiden\nluo, jos vaikka ken sinua kutsuisi, jos kuka tahansa tulisi. Sinäkin\nvoisit päästä tuonne, voisit olla rikas ja komeissa vaatteissa, mutta\nminä en tahdo sitä. Nuo ovat pahoja, ja armottomia ihmisiä, ja minä\nkäsken sinua: pysy köyhänä, tee työtä, pyydä almua, mutta jos joku\ntulee sinua kutsumaan, sano sille: en tahdo tulla teille!\"... Niin\npuhui minulle äitini sairaana ollessaan, ja minä tahdon kaiken ikäni\ntotella häntä, sanoi Nelly vavisten liikutuksesta, kasvonsa olivat\ntaas punaiset. -- Tahdon kaiken ikäni palvella ja tehdä työtä, tulin\nteillekin palvelemaan ja työtä tekemään, enkä tahdo olla teille\ntyttärenä...\n\n-- Älä nyt turhia, kyyhkyläiseni! huudahti Anna Andrejevna syleillen\nNellyä innokkaasti. -- Olihan äitisi sairas, kun sitä puhui.\n\n-- Mieletön oli, lausui ukko jyrkästi.\n\n-- Olkoon mieletön! sanoi heti Nelly yhtä jyrkästi Nikolai\nSergeitshille. -- Olkoon mieletön, mutta kun hän minua niin käski,\nminä niin teen kaiken ikäni. Ja kun hän minulle tuon sanoi, kaatui\nhän tainnuksiin.\n\n-- Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna. -- Sairas, kadulle\nkaatuu, talvella!...\n\n-- Meidät tahdottiin viedä poliisikamariin, mutta eräs herra\npuolusti, kysyi minulta asuntomme, antoi minulle kymmenen ruplaa ja\nkäski meidät omilla hevosillaan saattaa kotiin. Sen jälkeen äiti ei\nenää noussut, vaan kolmen viikon kuluttua kuoli...\n\n-- No, mitenkäs hänen isänsä? Eikö hän antanutkaan anteeksi? huudahti\nAnna Andrejevna.\n\n-- Ei antanut! vastasi Nelly suurella tuskalla koettaen voittaa\nmielenliikutuksensa.\n\nViikkoa ennen kuolemaansa kutsui äitini minut luoksensa ja sanoi:\n\"Nelly, käy vielä kerran iso-isäsi luona, viimeisen kerran, ja pyydä,\nettä hän tulisi luokseni ja antaisi minulle anteeksi; sano hänelle\nvielä, että minun on raskasta kuolla\"... Minä meninkin, koputin\niso-isän ovelle, hän aukaisi, mutta kun näki minut, aikoi heti sulkea\nminulta oven, minäpä tartuin molemmin käsin oveen ja huusin hänelle:\n\"äitini kuolee, hän kutsuu teitä, tulkaa!\"... Iso-isä työnsi minut\npois ja sulki oven. Minä palasin äidin luo, kävin pitkälleni hänen\nviereensä, syleilin häntä enkä puhunut mitään... Äitikin syleili\nminua eikä mitään kysellyt...\n\nNikolai Sergeitsh nojasi nyt raskaasti kädellään pöytään ja nousi,\nmutta luotuaan meihin kummallisen sekavan katseen laskeutui hän\nvoimatonna takaisin tuoliin. Anna Andrejevna ei enää katsonut häneen,\nvaan itki ja syleili Nellyä...\n\n-- Sinä päivänä, kun äitini kuoli, illan lähestyessä, ennen\nkuolemaansa kutsui hän minut luoksensa, otti minua kädestä ja\nsanoi: \"Tänään minä kuolen, Nelly\" ja aikoi vielä jotain sanoa,\nmutta ei enää voinut. Minä katsoin häneen, mutta hän ikäänkuin ei\nenää olisi nähnyt minua, piti vain kovasti kiinni kädestäni. Vedin\nhiljaa käteni ja läksin kotoa, juoksin koko matkan ja tulin iso-isän\nluo. Kun hän näki minut, hypähti hän tuoliltaan ja katsoi ja niin\nsäikähti, että kokonaan vaaleni ja alkoi vavista. Tartuin hänen\nkäteensä ja sain vain sanoneeksi: \"nyt juuri kuolee\". Nyt alkoi hän\nhätäillä, otti sauvansa ja kiiruhti jälkeeni; ei muistanut ottaa\nhattuakaan, vaikka olikin kylmä. Tempasin hatun ja annoin hänelle ja\nnyt juoksimme yhdessä. Kiirehdin häntä ja pyysin, että hän ottaisi\najurin, sillä äitini heti kuolee; mutta iso-isällä ei ollut muuta,\nkuin seitsemän kopekkaa kaikkiaan. Hän pysähdytteli ajureita, tinki\nheidän kanssaan, mutta ne vain nauroivat hänelle ja Asorkalle, sillä\nAsorka juoksi jälestämme, ja me juoksimme yhä etemmäksi. Iso-isä\nväsyi ja hengitti vaikeasti, mutta yhä kiiruhti ja juoksi. Äkkiä hän\nkaatui, hattunsakin pudotti. Minä autoin hänet ylös, panin taas hatun\npäähänsä ja aloin taluttaa häntä kädestä, ja vasta yön lähestyessä\npääsimme kotiin... Mutta äitini makasi jo kuolleena. Kun iso-isä\nhänet näki, löi hän yhteen kätensä, alkoi vavista ja jäi siihen\nseisomaan, itse ei puhunut mitään. Silloin menin minä kuolleen äitini\nluo, tartuin iso-isäni käteen ja huusin hänelle: \"tuossa, te ankara\nja paha ihminen, katsokaa!... Katsokaa!...\" Silloin iso-isä kiljahti\nja kaatui lattialle niinkuin kuollut...\n\nNelly hypähti pystyyn, irtautui Anna Andrejevnan syleilystä ja\nasettui keskellemme vaaleana, rasittuneena ja peljästyneenä. Anna\nAndrejevna kiiruhti hänen luokseen ja ottaen hänet taas syliinsä\nhuudahti erityisen innostuneesti:\n\n-- Minä, minä tahdon olla nyt sinulle äitinä, Nelly, ja sinä olet\nminun lapseni. Niin, Nelly, lähdetään pois täältä, jätetään heidät\nkaikki, nuo kovasydämmiset ja ankarat! Pilkatkoot vain ihmisiä,\nJumala, Jumala sen heille kostaa... Lähdetään. Nelly, lähdetään\ntäältä!...\n\nEn milloinkaan, en tätä ennen enkä sen jälkeen nähnyt Anna\nAndrejevnaa tällaisessa mielen tilassa, enkä voinut aavistaakaan,\nettä hän voisi koskaan olla noin liikutettu. Nikolai Sergeitsh\nojentihe suoraksi, nousi ylös tuolilta ja katkonaisella äänellä\nkysäsi:\n\n-- Minne sinä nyt, Anna Andrejevna?\n\n-- Hänen, tyttäreni, Natashan luo! huusi Anna Andrejevna ja veti\nNellyä muassaan ovelle.\n\n-- Seis, seis, odota!\n\n-- Ei ole mitään odottamista, sinä kovasydämminen ja paha ihminen!\nMinä olen jo kauan odottanut, samoin Natashakin on odottanut, mutta\nnyt hyvästi!\n\nTämän sanottuaan kääntyi mummo, katsahti mieheensä ja jäi\nliikkumattomaksi. Nikolai Sergeitsh seisoi siinä hänen edessään,\nhattu päässä ja vapisevin, voimattomin käsin puki hätäisesti\npäällysnuttua ylleen.\n\n-- Sinäkin ... sinäkin lähdet kanssani! -- huudahti Anna Andrejevna\nliittäen rukoilevasti yhteen kätensä ja epäillen katsoen mieheensä,\nikäänkuin ei olisi uskaltanut uskoa moisen onnen mahdollisuutta.\n\n-- Natasha, missä minun Natashani? Missä hän on? Missä on tyttäreni?\npääsi vihdoinkin vanhuksen rinnasta. -- Antakaa minulle Natashani!\nMissä, missä hän on?\n\nJa saatuaan sauvansa, jonka minä annoin hänelle, kiiruhti hän ovelle.\n\n-- Jo antoi anteeksi! Jo antoi anteeksi! -- huudahti Anna Andrejevna.\n\nMutta ukko ei ehtinyt vielä ovelle. Ovi aukeni sukkelaan ja\nhuoneeseen juoksi Natasha, vaaleana, säkenöivin silmin, aivan kuin\nkuumeinen. Vaatteensa olivat rutistuneet ja sateen kastelemat. Huivi,\njolla hän oli päänsä peittänyt, oli valunut niskaan, ja hajalleen\njoutuneessa tuuheassa tukassaan kimalteli suuria sadepisaroita.\nHän kiiruhti sisään, huomasi isänsä ja heittäytyi hänen eteensä\npolvilleen ojentaen kätensä ylös.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMutta samassa jo piteli isä sylissään tytärtänsä!\n\nHän otti Natashan, nosti hänet kuni lapsen, vei tuoliinsa, pani hänet\nsiihen istumaan ja itse laskeutui hänen eteensä polvilleen. Hän\nsuuteli Natashan käsiä, jalkoja; kiireesti suuteli hän tytärtänsä,\ntarkasteli ja suuteli, ikäänkuin ei olisi vielä uskonut, että tytär\ntaas on heidän luonansa, että taas saa nähdä ja kuulla häntä, omaa\ntytärtänsä, omaa Natashaansa. Anna Andrejevna itkien painoi Natashan\npään rintaansa ja jäi liikkumattomaksi, voimatta lausua sanaakaan.\n\n-- Ystäväni!... Elämäni!... Iloni!... puheli ukko katkonaisesti\npidellen Natashan käsiä omissaan ja tarkasteli, kuni rakastunut,\nhänen kalpeita, laihtuneita, mutta siltä kauniita kasvojaan,\ntarkasteli silmiä, joissa kimalteli kyyneleitä. -- Minun iloni, rakas\nlapseni! -- toisti vanhus ja taas vaikeni ja ylevällä nautinnolla yhä\nkatseli häntä. -- Miksikä, miksikä minulle sanottiin, että hän on\nlaihtunut! -- lausui vanhus meille hätäisesti ja lapsellisesti ollen\nyhä vieläkin polvillaan Natashan edessä.\n\n-- Tosi kyllä, hän on laihtunut, kalpeampi on, mutta katsokaas häntä,\nkuinka soma hän on! Hän on kauniimpi entistään, niin onkin! lisäsi\nukko tahtomattaan vaieten sydänkivusta, iloisesta kivusta, joka\nikäänkuin leikkaa sielun kahtia.\n\n-- Nouskaa ylös, isä! Nouskaahan nyt jo, -- lausui Natasha. --\nTahdonhan minäkin suudella teitä...\n\n-- Oi, rakkaani! Kuules, kuules, Annushka, kuinka kauniisti hän\nsanoikin. Ja taas hän kiihkeästi syleili tytärtään.\n\n-- Ei, Natasha, minun, minun tulee maata jalkojesi juuressa siihen\nasti, kunnes sydämeni saa kuulla, että sinä olet antanut minulle\nanteeksi, sillä en koskaan, en milloinkaan voi ansaita sinulta\nanteeksiantoa! Minä hylkäsin sinut, minä kirosin sinut, kuuletko,\nNatasha, kirosin sinut, -- ja minä saatoin sen tehdä!... Ja sinä,\nNatasha: kuinka saatoit sinä uskoa, että minä sinut kirosin!\nUskoithan, sinä uskoit semmoista! Ei olisi pitänyt uskoa. Et olisi\nuskonut, siinä kaikki! Armoton pikku sydän! Miksikä et tullut\nluokseni? Tiesithän sinä, etten aja sinua pois... Oi, Natasha,\nmuistathan sinä, kuinka paljon sinua muinoin rakastin, -- ja nyt,\nsamoin koko tällä ajalla olen sinua kaksinkertaisesti, tuhannesti\nenemmän rakastanut, kuin ennen. Minä rakastin sinua enemmän, kuin\nelämätäni: sieluni olisin antanut, sydämeni olisin palotellut ja\njalkojesi eteen laskenut!... Oi, sinä minun iloni!\n\n-- Suudelkaahan minua, te ankara ihminen, suudelkaa huuliani,\nkasvojani, kuten äitini suutelee! -- huudahti Natasha heikolla,\nsairaloisella, ilokyynelten tukahduttamalla äänellä.\n\n-- Ja myöskin silmiin! Silmiin myöskin! Muistathan, kuten ennenkin,\npuheli ukko syleiltyään tytärtään kauan ja hellästi. -- Oi, Natasha!\nNäitkö sinä milloinkaan meistä unta? Minäpä näin sinua miltei joka\nyö unissani, aina sinä tulit luokseni, ja minä itkin sinun tähtesi.\nErään kerran näin sinut pienenä, semmoisena, muistathan, kun sinä\nolit vasta kymmenvuotias ja opettelit pianoa soittamaan, -- tulit\nunissani luokseni lyhyessä hameessa, somissa kengissä, punertavin\nkäsin ... muistathan, Annusha, että hänellä kymmenvuotiaana oli\npunertavat kädet? -- tulit luokseni, istuit polvilleni ja syleilit\nminua... Ja sinä, sinä paha tyttö. Sinä voit ajatella, että minä\nkirosin sinut, etten ottaisi sinua vastaan, jos tulisit luokseni!...\nMinähän ... kuules Natasha! minähän kävin usein sinun lähelläsi,\näitisikään ei tiennyt, ei kukaan sitä tiennyt, milloin seisoin\nikkunasi alla, milloin odotin jossain käytävällä, puolen päivää\nodotin, etköhän tulisi ulos, jotta edes kaukaa sinut näkisin!\nSinullahan usein iltasin paloi ikkunalla kynttilä; kuinka usein minä\nsilloin läksin ulos, jotta vaikkapa kynttiläsi näkisin, vaikkapa\nvarjosi keksisin, siunaisin sinut yöksi. Rukoilitko sinä minun\npuolestani? Muistitko sinä minua? Tunsiko sydämmesi, että olin\nikkunasi alla? Kuinka usein minä talvella myöhään yöllä nousin ylös\nportaita ja seisoin pimeässä porstuassasi, kuuntelin oven takana,\nenkö kuulisi sinun ääntäsi, etkö nauraisi... Minäkö olisin kironnut?\nMinähän tuona iltana läksin luoksesi, anteeksi tahdoin antaa, mutta\novelta palasin... Oi, Natashani!\n\nHän nousi, nosti tyttärensä tuolilta ja painoi lujasti rintaansa\nvasten.\n\n-- Tässä on taas tyttäreni sydämmelläni! -- huudahti hän. -- Oi,\nJumalani, minä kiitän sinua kaikesta, kaikesta, kiitän vihastasi,\nkiitän armostasi!... Minä kiitän sinua auringostasi, joka nyt myrskyn\njälkeen meille taas paistaa! Koko tästä hetkestä minä Sinua kiitän!\nAh! joskin me olemme nöyryytettyjä, sorrettuja ja solvaistuja, niin\nolemme taas kaikki yhdessä, ja riemuitkoot nyt nuo ylpeät, röyhkeät\nsortajamme ja solvaisijamme! Heittäkööt meitä kivellä! Älä pelkää,\nNatasha... Me käymme käsikädessä ja minä sanon heille: tämä on minun\nkallis, rakastettu tyttäreni, tämä viaton tyttäreni, jota olette\nloukanneet ja sortaneet, mutta jota minä rakastan ja jota minä\nsiunaan ijankaikkisesti.\n\n-- Vanja, Vanja!... lausui Natasha heikolla äänellä ojentaen minulle\nisänsä sylistä kätensä.\n\nOi, en koskaan voi unhottaa, että hän tämmöisellä hetkellä muisti\nminuakin ja kutsui minua!\n\n-- Missäs Nelly on? kysäsi ukko katsoen ympärillensä.\n\n-- Ah, missäs hän on? huudahti Anna Andrejevna. -- Voi kyyhkyläiseni!\nMehän hänet unohdimmekin!\n\nNelly ei ollut kamarissa; hän oli huomaamatta pujahtanut\nmakuuhuoneeseen. Menimme kaikki sinne. Nelly seisoi nurkassa oven\ntakana ja pelokkaana piilotteli meiltä.\n\n-- Nelly, mikä sinun on, lapsueni! -- huudahti ukko aikoen syleillä\ntyttöä. Mutta Nelly loi häneen pitkän, oudon katseen...\n\n-- Äiti, missä on äiti? -- lausui Nelly ikäänkuin unessa. -- Missä\non minun äitini? huudahti hän vielä kerran, ojentaen meihin päin\nvapisevat kätensä.\n\nÄkkiä hirveä, kauhea parahdus pääsi hänen rinnastaan; kasvonsa\nvääristyivät ja hän kaatui maahan...\n\n\n\n\nJälkilause.\n\nViimeisiä muistelmia.\n\n\nOn kesäkuun puoliväli. Päivä on tukahduttavan kuuma; kaupungissa olo\nkäy mahdottomaksi: kaikkialla tomua, kalkkia, talojen rakennusta,\nkuumat kivet, höyryjen saastuttama ilma... Mutta -- kuules -- jossain\njyrähti ukkonen; vähin erin pimeni taivas; nyt jo tuuli puhalsi\najaen edellään kaupungin tomupilviä. Muutamia suuria vesipisaroita\nputosi raskaasti maahan, ja niiden jälkeen ikäänkuin kerrassaan olisi\nauennut koko taivas, ja virtana valui sade kaupungin yli. Kun taas\npuolen tunnin kuluttua taivas seestyi, aukasin kammioni ikkunan ja\nvedin ahnaasti väsyneen rintani täyden raitista ilmaa. Hurmauksissani\naioin jo heittää kynän kädestäni, jättää kaikki toimeni, myöskin\nkustantajan, kiiruhtaakseni _heidän_ tykönsä Hirvisaarelle. Mutta\nvaikka kiusaus olikin suuri, sain sen voitetuksi ja kävin työhöni --\nmaksoi mitä maksoikaan, mutta loppuun tuli työni saattaa! Tilaaja\nkäskee niin, eikä muuten anna rahaa. Minua odotetaan _siellä_, mutta\nillalla olenkin vapaa, kokonaan vapaa kuni tuuli, ja tämä ilta suo\nminulle korvauksen näistä viimeisistä kahdesta päivästä ja kahdesta\nyöstä, jolloin minä kirjoitin puolineljättä painoarkkia.\n\nJa nyt viimeinkin on työ lopussa, heitän pöydälle kynäni ja nousen\nylös, tunnen kipua selässä ja rinnassa, päätä huimaa. Tiedän kyllä,\nettä nyt ovat hermoni pilalla kokonaan ja olen kuulevinani vanhan\nlääkärini minulle lausumat viimeiset sanat: \"ei, ei minkäänlainen\nterveys kestä moisia ponnistuksia, sillä se on mahdotonta\". Mutta nyt\nvielä kunnes se on mahdollista! Päätäni pyörryttää, tuskin jaloillani\npysyn; mutta rajaton riemu täyttää sydämmeni. Romaanini on aivan\nvalmis ja kustantaja, jolle vaikka olenkin jo paljon velassa, antaa\nkumminkin nyt jonkun verran, kun näkee saaliin kädessään, -- antaa\nvaikka viisikymmentä ruplaa, ja minäpä en pitkiin aikoihin ole nähnyt\nsemmoista summaa. Vapautta, rahaa!... Koppasin riemuisasti hattuni,\notin käsikirjoituksen kainalooni ja kiiruhdin, minkä suinkin voin,\ntavatakseni kotona armaimman Aleksander Petrovitshini.\n\nKohtaan hänet jo ulkona, hän on jonnekin lähtemässä. Hänkin on\npäättänyt erään asian, joka joskin ei olekkaan kirjallinen, siltä on\nhyvin hyötyisä kauppa-asia, ja saatettuaan luotaan jonkun likaisen\njuutalaisen, jonka seurassa oli istunut kaksi tuntia työhuoneessaan,\nojentaa nyt minulle ystävällisesti kätensä ja sulavalla, hellällä\nbassoäänellään tiedustelee terveyttäni. Hän on paras ihminen ja\nminun on toden perään oltava hänelle suuresti kiitollinen. Eihän\nse ole hänen syynsä, jos hänen koko ikänsä täytyy pysyä ainoastaan\nkustantajana? Hän älysi, että kirjailijat tarvitsevat kustantajaa,\nälysi sen hyvään aikaan, josta hänelle kiitos ja kunnia -- tietysti\nkustantajana.\n\nMiellyttävästi hymyillen hän kuulee, että romaanini on kirjoitettu\nloppuun ja näin on aikakauskirjan ensi numero pääosansa puolesta\ntaattu, hän kummastelee, mitenkä minä saatoin edes jotain loppuun\nkirjoittaa, samalla hän laskee sukkeluuksia mitä miellyttävimmällä\ntavalla. Sitten menee rautakirstulleen antaakseen minulle lupaamansa\nviisikymmentä ruplaa, ojentaen samalla minulle erään mahdottoman\npaksun aikakauskirjan, osottaen siitä arvostelu-osastosta muutamia\nrivejä, jossa parilla sanalla mainitaan viimeisestä kertomuksestani.\n\nLuen -- se on \"Puhtaaksikirjoittajan\" arvostelu, jossa hän minua\nsekä moittii että kiittää, ja minä tunnen olevani tyytyväinen.\n\"Puhtaaksikirjoittaja\" sanoo muun muassa, että yleensä teokseni\n\"haisevat hieltä\", s.o. minä niitä kirjoittaissani siksi paljon\npuuhaan ja hikoilen, siksi paljon muuttelen ja sommittelen, että\noikein pahaa tekee.\n\nKustantajani nauraa kanssani. Minä ilmoitan hänelle, että\nedellisen kertomuksen kirjoitin kahdessa yössä, ja nyt kahdessa\nvuorokaudessa kirjoitin puolikolmatta painoarkkia, ja mitä, jos, tuon\ntietäisi \"Puhtaaksikirjoittaja\", joka moittii minua liiallisesta\nnahjustelemisesta ja työni hitaudesta!\n\n-- Olette sittenkin syyllinen, Ivan Petrovitsh. Miksikä te\nviivyttelette työtänne, jotta sitten tulee öisin työskennellä?\n\nTietysti on Aleksander Petrovitsh mitä miellyttävin mies, vaikka\nhänellä onkin erikoinen heikkoutensa: kehuskella kirjallisilla\narvosteluillaan -- sitä hän teki mielellään, varsinkin semmoisille,\njotka hänen arvelunsa mukaan ymmärtävät hänet täydellisesti.\nAleksander Petrovitsh sanoi lähtevänsä Saarille huvilaansa ja\nkuultuaan, että minä olin aikeissa Hirvisaarelle, hyväntahtoisesti\nehdotti minulle, että lähtisin hänen vaunuissaan.\n\n-- Minullahan on uudet vaunut; ettekö ole nähneet? Oikein sievät\novatkin.\n\nTulimme vaunujen luo, ne olivat todellakin somat, ja kun Aleksander\nPetrovitsh oli ne hankkinut, tunsi hän ensi aikana erikoista\ntyytyväisyyttä, jopa jonkinlaista henkistä tarvettakin saattaa\nvaunuillaan tuttujansa.\n\nVaunuissa ottaa Aleksander Petrovitsh taas useamman kerran puhuakseen\nnykyaikaisesta kirjallisuudesta. Minun kuulteni ei hän arkaile\nja mitä totisimmalla muodolla alkaa ladella vieraita mietteitä,\njoita viime päivänä oli kuullut puhuvan jonkin kirjailijan, johon\nluottaa ja jonka mielipidettä kunnioittaa. Täten joutuu hän usein\nkunnioittamaan hyvin kummallisia asioita. Usein hän niinikään kertoo\nväärin muiden lausumia ajatuksia, tai asettaa niitä kokonaan väärään\nkohtaan, joten siitä syntyy aikamoinen sekamelska. Minä istun, ääneti\nkuuntelen ja ihmettelen ihmisellisten intohimojen moninaisuutta\nja oikullisuutta. Tällöin ajattelen: kummallinen ihminen tuokin\n-- kokoaisi itselleen rahaa, siinä koko tarkoitusperänsä, eipäs,\nhän haluaa vielä kunniaa ja mainetta, kirjallisuus-mainetta, hyvän\nkustantajan mainetta, arvostelijan mainetta.\n\nTällä kertaa koettaa hän tarkkaan selittää minulle erästä kirjallista\naatetta, jonka juuri minulta kolme päivää sitten oli kuullut ja jota\nvastaan hän silloin väitti, ja nyt esittää sen omana aatteenaan.\nHänelle sattuu usein tämmöistä asioiden alkuperän unehuttamista,\nja tuo heikkoutensa on kaikille hänen tutuillensa tunnettu asia.\nKuinka iloinen hän nyt on pitäessään puhetta _omissa_ vaunuissaan,\nkuinka tyytyväinen kohtaloonsa, kuinka jalomielinen! Hän puhuu\noppineen kirjallisesti ja pehmeä, sievä bassoäänensä kuulustaa\noppineisuutta. Vähitellen muuttuu hän liberaaliseksi ja muuttuu\nviattoman epäileväksi vakuutuksessaan, ettei meikäläisessä eikä\nyleensä missään kirjallisuudessa koskaan kellään ole eikä voi olla\nrehellisyyttä ja vaatimattomuutta, vaan on vain \"toinen toisensa\nkorville pieksämistä\", varsinkin tilausajan alussa. Ajattelen,\nettä Aleksander Petrovitsh saattaa pitää jokaista rehellistä ja\ntodellista kirjailijaa syystä, että on rehellinen ja totinen, jos ei\njuuri hupsuna, niin ainakin lyhytjärkisenä. Tuollainen mielipiteensä\ntietysti on vain seuraus hänen äärettömästä yksinkertaisuudestaan.\n\nMutta enpä jouda enää häntä kuuntelemaan.\n\nHirvisaarella päästää hän minut vaunuista ja minä kiiruhdan\nIchmenevien luo. Tuolla on jo kolmastoista linja, tuossa heidän\nasuntonsa. Anna Andrejevna, huomattuaan minut, uhkaa minua\nsormellaan, viittaa käsillään ja kuiskaamalla käskee minun olemaan\nhiljaa.\n\n-- Nelly poloinen vast'ikään nukkui! -- kuiskaa Anna Andrejevna\nhätäisesti. -- Jumalan tähden, älkää herättäkö! Kovin on minun pikku\nkyyhkyläiseni heikko. Pelkäämme pahinta. Lääkäri vakuuttaa, ettei\nnyt vielä ole vaaraa. Mutta mitä selvää saa _teidän_ lääkäriltänne!\nJa eikö teille tule synti, Ivan Petrovitsh! Odotimme teitä, odotimme\npäivälliselle ... ettehän käyneet meillä kahteen vuorokauteen!...\n\n-- Sanoinhan minä viime kerralla, etten tule kahteen vuorokauteen, --\nkuiskaan hänelle vastaan. -- Täytyi saada työ päätetyksi...\n\n-- Mutta te lupasitte tulla tänään päivälliselle! Miksikä ette\ntullut? Nelly varta vasten nousi vuoteeltaan, pikku enkelini,\npanimme hänet nojatuoliin ja veimme ruokapöytään. \"Tahdon, muka,\nyhdessä teidän kanssanne odottaa Vanjaa\", mutta meidän Vanjamme\nei tullutkaan. Nyt on kohta jo kello kuusi! Missä maleksitte?\nVoipa teitä kunnotonta! Nelly tuli niin pahoilleen, etten tiennyt,\nmiten lohduttaa ... hyvä, kun edes nukkui, kyyhkyläiseni. Nikolai\nSergeitshkin meni kaupungille, tee-ajaksi tulee kotiin -- jäin\nyksin puuhaamaan... Hän saa paikan; mutta kun ajattelen, että se on\nPermissä, niin kylmää sydäntäni...\n\n-- Missä Natasha on?\n\n-- Puutarhassa on kyyhkyseni, puutarhassa! Menkää hänen luoksensa...\nHänkin on semmoinen, etten oikein ymmärrä mimmoinen onkaan... Ah,\nIvan Petrovitsh, raskas on oloni! Kyllä hän vakuuttaa olevansa\niloinen ja tyytyväinen, mutta minä en usko sitä... Meneppäs, Vanja,\nhänen tykönsä, kerrot sitten jälkeenpäin hiljaan, mikä häntä\nvaivaa... Kuulethan?\n\nMinäpä en enää kuunnellut Anna Andrejevnan puhetta, vaan riensin\npuutarhaan. Tuo pikkuinen puutarha on talon oma; sen pituus on noin\nkaksikymmentäviisi askelta, leveys saman verran, ja se on kokonansa\npuiden ja pensaiden vallassa. Siinä kasvaa kolme vanhaa, korkeaa ja\ntuuheaa puuta, muutamia nuoria koivuja, muutamia syreenipensaita,\nkuusaimia, ryhmä vadelmapensaita, kaksi penkkiä tarhamansikoita ja\nkaiken tuon lisäksi oli tarhassa vielä kaksi kaitaista käytävää,\npitkin ja poikin tarhaa. Nikolai Sergeitsh on siitä hyvin mielissään\nja vakuuttaa, että siinä alkaa kohta tatteja kasvaa. Mutta tärkeintä\nkumminkin on se, että Nelly mieltyi kovin siihen, hänet viedään usein\ntuolissa tarhaan, ja Nellyhän on nyt koko perheen jumaloima.\n\nTuolla on Natasha; hän tulee iloisesti minua vastaan ja ojentaa\nkätensä tervehdykseksi. Kuinka laihtunut, kuinka kalpea hän onkaan!\nHänkin on tuskin taudistaan toipunut.\n\n-- Saitko jo ihan loppuun, Vanja? -- kysäsee hän minulta.\n\n-- Kokonaan, ja nyt olen koko illan vapaa.\n\n-- Luojan kiitos! Kiiruhditko, pilasitko taas työsi?\n\n-- Mitäpä sille voi! Muuten en luule nyt pahasti pilanneeni. Työ\nsujuu jotenkin ja tämmöisessä jännittävässä työssä tunnen hermojen\nkiihoitusta; silloin aina on ajatusjuoksu selvempi, vilkkaampi ja\nsyvällisempi on tunteiden juoksu, lausetapakin on täydellisesti\nvallassa, joten siis jännittävä työ tulee paremmaksi, kuin muuten.\nKaikki hyvin...\n\n-- Ah, Vanja, Vanja!...\n\nOlin pannut merkille, että Natasha oli viime aikana tullut hyvin\ninnostuneeksi kirjallisesta menestyksestäni ja maineestani. Hän\noli lukenut kaikki viime vuonna painetut teokseni, lakkaamatta\ntiedusteli vastaisista suunnitteluistani, seurasi jokaista\narvostelua, mitä kirjoistani kirjoitettiin, vihastui muutamiin\narvosteluihin ja vaati välttämättömästi, että minä asettaisin itseni\nkirjallisuudessa korkealle. Hän ilmaisi tahtonsa niin voimakkaasti\nja järkähtämättömästi, että minun täytyi ihmetellä hänen nykyistä\nmielentilaansa.\n\n-- Sinä kirjoitat itsesi tyhjäksi, -- sanoo hän minulle, -- teet\nvahinkoa itsellesi ja ponnistat yli voimiesi; sitä paitsi hukkaat\nterveytesi. Muistappas, esim. S:ää -- hän valmistaa kappaletta kaksi\nvuotta, ja N. taas kymmenessä vuodessa kirjoitti ainoastaan yhden\nromaanin. Mutta sittenpä heillä onkin kaikki kultavaalla punnittua!\nEt löydä ainoatakaan moitteen syytä.\n\n-- Niin kyllä, mutta heidän asemansa on taattu, eivätkä he kirjoita\nmääräpäiväksi, mutta minähän olen -- kyytihevonen! No, se on\njoutavaa! Jättäkäämme se, ystäväiseni. Onko mitään uutta?\n\n-- Paljonkin. Ensiksikin _häneltä_ on kirje.\n\n-- Taaskin?\n\n-- Taas.\n\nNatasha antoi minulle Aleshan kirjeen. Se oli jo kolmas eron\njälkeen. Ensimäisen kirjoitti hän jo Moskovasta, ja olikin se kuni\nhoureissa kyhätty. Hän ilmoitti, että asianhaarat johtuivat niin,\nettei hän nyt mitenkään voi päästä Moskovasta palaamaan Pietariin,\nkuten oli puhuttu erotessa. Toisessa kirjeessään hän kiiruhti\nilmoittamaan, että hän palaa ennen pitkää, jotta mitä pikemmin\nviettäisi vihkiäisensä Natashan kanssa, että se on päätetty ja ettei\nmikään voima voi sitä estää. Kuitenkin voi kirjeestä selvään huomata\nepätoivon jälkiä, että syrjävaikuttimet kokonaan valtasivat hänet\nja ettei hän enää luottanut itseensä. Hän huomautti, että Katja on\nhänen hyvä henkensä, joka yksin lohduttaa ja pitää hänen rohkeuttaan\nvireillä. Kiireisesti aukaisin hänen nykyisen, kolmannen kirjeensä.\n\nSe oli kirjoitettu kahdelle lehdelle, sekavasti, hätiköimällä ja\nepäselvästi, tahrittu musteella ja kyynelillä. Kirjeen alussa Alesha\nkieltäytyi Natashasta ja pyysi tätä unohtamaan hänet. Hän koetti\nnäyttää toteen, että heidän liittonsa on mahdoton, että syrjäiset,\nvihamieliset vaikuttimet ovat kaikkea voimakkaammat ja viimein,\nettä niin tuli käydäkin -- sillä heidän liittonsa ei tulisi olemaan\nonnellinen, he kun eivät ole samanvertaisia. Mutta pitemmältä hän\nei voinut jatkaa tähän tapaan ja heitettyään arvioimiset, vertailut\nja todistelut sekä repimättä ja pois viskaamatta kirjeen alkuosaa,\ntunnusti, että hän hän on rikollinen Natashan silmissä, on hukkaan\njoutunut ihminen, ei voi olla isänsä tahtoa vastaan. Etempänä\nhän kirjoitti, ettei jaksa kertoa kärsimyksiänsä; tunnusti, että\ntäydellisesti tuntee voivansa tehdä Natashan onnelliseksi; todisteli,\nettä ovat vertaisia keskenään; kiihkon valtaamana, äkäisenä ja\nitsepäisesti todisteli isänsä perusteet vääriksi. Hurjana hän\nkuvaili elämän autuutta, joka voisi valmistua heille kummallekin,\nhänelle sekä Natashalle, jos menisivät naimisiin, syytti itseään\npelkuruudesta ja -- sanoi hyvästit ijäksi! Kirje oli kirjoitettu\ntuskamielellä, nähtävästi oli hän kirjoittaissaan kokonaan epätoivon\nvallassa; silmiin nousi kyyneleitä...\n\nNatasha antoi minulle toisenkin kirjeen. Se oli Katjalta. Se oli\nollut samassa kuoressa Aleshan kirjeen kanssa, mutta sinetillä\nsuljettuna. Lyhyesti, muutamilla riveillä hän ilmoitti, että Alesha\ntodella suree kovasti, itkee usein ja tuntuu olevan epätoivoinen,\neipä ole kokonaan tervekään, mutta _hän_ on Aleshan seurassa ja\nAlesha tulee onnelliseksi.\n\nMuun muassa koetti Katja selittää Natashalle, ettei Natasha luulisi\nAleshan niin pian tyytyvän oloonsa sekä ettei muka hänen surunsa\nolisi todellista. \"Hän ei unohda teitä koskaan,\" lisäsi Katja, \"eikä\nvoikaan unohtaa milloinkaan, sillä sydämmensä ei ole sitä lajia;\nhän rakastaa teitä äärettömästi, tulee aina rakastamaan, ja jos hän\njolloinkin lakkaisi teitä rakastamasta, jos tuo joskus saattaisi\ntapahtua, tai jos vaikka milloin teitä muistellessaan ei enää surisi,\nniin minä samassa lakkaan häntä rakastamasta...\"\n\nAnnoin kummankin kirjeen takasin Natashalle, -- katsahdimme\ntoisiimme, mutta emme lausuneet kumpikaan sanaakaan. Niin tapahtui\nkahden ensimäisenkin kirjeen luettuamme, ja yleensä me vältimme\npuhua menneestä, aivan kuin olisimme keskenämme siitä sopineet.\nHän kärsi äärettömästi, minä huomasin sen, mutta hän ei tahtonut\nsiitä minullekaan puhua. Isänkotiin palaamisensa jälkeen makasi hän\nkolme viikkoa kuumeessa ja nyt vasta oli hiukan toipunut. Emmepä\npaljoa puhelleet pian tapahtuvasta keskinäisestä muutoksestammekaan,\nvaikka hän tiesikin, että isänsä saa toimen ja että meidän on\nkohta eroaminen. Huolimatta siitä, että hän oli minua kohtaan\nniin hellä ja huomaavainen, niin suuresti otti kaiken aikaa osaa\nkaikkiin rientoihini ja pyrintöihini, niin järkkymättömällä,\nhellittämättömällä tarkkaavaisuudella kuunteli kaikkea, mitä minun\ntuli hänelle kertoa itsestäni, että se ensi alussa tuntui minusta\nvaikealta, sillä minusta tuntui, että hän tahtoo antaa minulle\nmenneisyydestä korvauksen. Mutta pian tuo vaikea tunteeni katosi,\nsillä minä ymmärsin, että tuohon kaikkeen pakottaa häntä kokonaan\ntoinen syy, että se tulee vain siitä, että hän rakastaa minua,\nrakastaa äärettömästi, ei voi minutta elää, ei olla huolehtimatta\nsiitä, mikä koskee minua; ja minä luulen, ettei sisar ole koskaan\nrakastanut veljeään siinä määrin, kuin Natasha minua rakasti. Tiesin\nhyvin, että tuleva eromme painoi hänen mieltänsä; Natasha kärsi\nsiitä paljon; hän tiesi myöskin, että minun on melkein mahdoton olla\nhänen seurattaan; kuitenkaan emme siitä puhuneet, vaikka tarkkaan\njuttelimmekin tulevista tapahtumista... Kysyin Nikolai Sergeitshiä.\n\n-- Luulen, että hän pian palajaa, -- vastasi Natasha. -- Lupasi tulla\nteelle.\n\n-- Puuhaako hän yhä vielä paikkaa?\n\n-- Niin; muuten paikan hän nyt jo epäilemättä saa; eipä hänen\noikeastaan tänään olisi tarvinnut lähteäkään kotoa, lisäsi Natasha\nmietteissään. -- Olisi voinut tehdä sen huomennakin.\n\n-- Miksikä hän meni?\n\n-- No, kun minä sain kirjeen...\n\nHän on niin kiintynyt minuun, lisäsi Natasha hiukan vaiti oltuaan,\n-- että minun on vaikeata sitä nähdä, Vanja. Hän varmaan minua vain\nyksin unissaankin näkee. Olen vakuutettu, ettei hän nykyään mitään\nmuuta ajattelekkaan kuin siitä, miten on minun laitani, kuinka minä\nelän ja mitä nykyään ajattelen. Kaikkeen kaihooni ottaa hän osaa.\nHuomaanhan minä, kun hän jotenkin onnistumattomasti toisinaan koettaa\nvoittaa itsensä ja tekeytyä, ettei muka huolehdi minun tähteni,\ntekeytyy iloiseksi, koettaa nauraa ja meitä huvittaa. Äitikään ei\nsilloin ole kaltaisensa eikä myöskään usko hänen iloisuuttansa, mutta\nhuokailee... Hän on niin kömpelö... Hän on niin suora, äiti parka!\n-- lisäsi Natasha naurahtaen. -- Niin, kun minä tänään sain kirjeen,\ntuli isälle heti kiire lähteä, ettei katseensa kohtaisi minun\nsilmiäni... Minä rakastan häntä enemmän kuin itseäni, enemmän kuin\nmitään maailmassa, vieläpä enemmän kuin sinuakaan, lisäsi hän painaen\nalas päänsä ja puristaen kättäni...\n\nAstuimme kaksi kertaa edestakaisin puistossa, kun hän alkoi taas\npuhua.\n\n-- Tänään meillä kävi Maslobojey, kävipä eilenkin, -- sanoi Natasha.\n\n-- Niin, viime aikoina on hän hyvin tiheään teillä käynyt.\n\n-- Ja tiedätkös, miksikä hän kävi? Äiti luottaa häneen, en osaa\nsanoa, kuinka suuresti luottaakaan. Hän luulee, että Maslobojev\ntuntee kaikki lait ja muut semmoiset, ja voi ajaa vaikka millaisen\nasian. Arvaappas, mitä tuumia äiti nyt hautoo? Hän on itsekseen\nkovasti pahoillaan siitä, ettei minusta tullut ruhtinatarta. Tuo\najatus ei suo hänelle hetken rauhaa ja luullakseni hän on huolensa\nilmaissut Maslobojeville. Isälle ei hän uskalla siitä hiiskua mitään,\nmutta ajattelee, että eikö Maslobojev voi auttaa jollain tapaa, eikö\nvoisi jotenkin lain avulla? Maslobojev ei pane vastaan, ja äiti\ntarjoelee hänelle viiniä, pitkitti naurahtaen Natasha.\n\n-- Kyllähän Maslobojev osaa ilvehtiä? Mistä sinä tiedät Anna\nAndrejevnan hänelle niin puhuneen?\n\n-- Äiti itse minulle siitä kautta rantain puhui.\n\n-- Entäs Nelly, kuinka on hänen laitansa? kysäsin minä?\n\n-- Minä jo kummastelin sinua, Vanja -- tähän saakka voit olla\ntiedustamatta hänestä, -- sanoi Natasha nuhtelevasti.\n\nNelly oli koko perheen epäjumala. Natasha rakasti kovin Nellyä ja\nNellykin puolestaan kiintyi Natashaan mitä hellimmillä siteillä.\nLapsi parka! Hän ei osannut odottaakaan löytävänsä kerran tämmöisiä\nihmisiä, ei osannut aavistaakaan saavansa osakseen näin paljon\nrakkautta, ja ilokseni minä huomasin, että vihan kovettama sydämmensä\npehmeni ja avautui meille kaikille. Jonkinlaisella sairaloisella\nlämmöllä vastasi hän meidän yhteiseen rakkauteemme, joka häntä nyt\nympäröi, sen sijaan kun ennen hänen sydämmessään oli vallinnut\nluottamattomuus, viha ja niskottelu. Ja olihan Nelly nytkin kauan\nollut itsepäinen, kauan salannut meiltä leppymisen kyyneleensä,\njotka esille pyrkivät, kunnes viimeinkin antoi itsensä puolellemme\nvoittaa. Ensin hän kiintyi Natashaan, sitten Nikolai Sergeitshiin. Ja\nminä tulin hänelle niin välttämättömäksi, että hänen tautinsa yltyi\npahemmaksi, jos minä kauemman aikaa olin talossa käymättä. Kun viime\nkerralla käydessäni sanoin, etten kahteen päivään tule käymään, jotta\nvihdoin viimeinkin saisin työni loppuun, sain kauan aikaa suostutella\nhäntä -- tietysti kautta rantain. Nelly yhä vieläkin kainosteli\nilmaista tunteitansa suoraan, peittelemättä...\n\nHänen sairautensa huolestutti meitä kovin. Meidän kesken oli syntynyt\näänetön suostumus siitä, että Nelly jää olemaan Nikolai Sergeitshin\nperheen jäsenenä; muuttopäivä läheni, mutta Nellyn tauti yhä paheni.\nHän sairastui samana päivänä, kun minä hänen kanssaan menin vanhusten\nluo, tuona Natashan sovintopäivänä. Ja mitä minä nyt puhun? Hänhän\noli ollutkin kipeä aina. Tautinsa oli jo ennen vähitellen yltynyt,\nnyt se lisääntyi erittäin nopeaan. Minä en tunne enkä osaa tarkoin\nmääritellä hänen tautinsa laatua. Kaatuvataudin kohtaukset kylläkin\nkävivät entistä tiheämmiksi; mutta nyt etupäässä jonkinlainen\nkuihtuminen ja yleinen heikkous, alituiset vilunpuistatukset ja\nhermojen jännitys saattoivat hänet viime päivinä niin heikoksi, ettei\nhän enää jaksanut nousta vuoteesta. Ja mikä kummallisinta: mitä\npahemmaksi tautinsa yltyi, sitä lempeämmäksi ja avomielisemmäksi\nNelly muuttui. Kolme päivää sitten tarttui hän käteeni, kun kulin\nvuoteensa ohi, ja veti minua luoksensa. Huoneessa ei ollut muita\nketään. Taudin kuume poltti kasvojansa -- hän oli hyvin paljon\nlaihtunut -- silmänsä kiiluivat kuni tuliliekit. Innostuksesta\nvavisten kurkotti hän puoleeni, ja kun minä kumarruin lähemmäksi,\nkietoi hän luunlaihat kätensä kaulaani ja suuteli minua innokkaasti.\nSen jälkeen käski hän heti kutsua Natashaa; kun olin hänen pyyntönsä\ntäyttänyt, sanoi hän välttämättömästi tahtovansa, että Natasha\nistuisi hänen luokseen vuoteelle ja katsoisi häneen... -- Minäkin\ntahdon nähdä teitä, sanoi Nelly. -- Minä näin viime yönä teitä unessa\nja näen ensi yönäkin ... teistä minä usein uneksin ... joka yö...\n\nNähtävästi halusi hän jotain ilmaista, jokin tunne ahdisti häntä,\nmutta hän ei ymmärtänyt omia tunteitansa eikä tietänyt, millä tapaa\nne ilmaisisi...\n\nPaitsi minua rakasti hän Nikolai Sergeitshia melkein kaikkein\nenimmän. Ja tuleepa sanoa, että Nikolai Sergeitsh puolestaan rakasti\nhäntä melkein yhtä paljon, kuin Natashaakin. Nikolai Sergeitshilla\noli erikoinen tapa saada Nelly iloisaksi. Kun hän vain astui Nellyn\nluo, alkoi samassa kuulua naurua ja ilvehtimistä. Sairas tyttönen\niloitsi kuni lapsi, veikisteli ukolle, ilveili hänelle, kertoi\nhänelle uniansa ja keksi aina juttuja, pakotti ukon kertomaan.\nNikolai Sergeitsh olikin niin iloinen, niin tyytyväinen nähdessään\n\"oman pienen Nelly tyttärensä\", että päivä päivältä yhä enemmän\nriemastui hänestä.\n\n-- Jumala on lähettänyt hänet meille kärsimystemme korvaukseksi,\nsanoi Nikolai Sergeitsh minulle kerran tultuaan Nellyn luota ja\ntapansa mukaan hänet yöksi siunattuaan.\n\nKun me iltasin tulimme kaikki yhteen (Maslobojev tuli niinikään\nmelkein joka ilta), tuli usein vanha lääkärikin, joka koko\nsydämmellään oli kiintynyt Ichmenevin perheeseen; tällöin aina\ntuotiin Nellykin tuolissaan luoksemme ympyräisen pöydän luo.\nVerannan ovi avattiin auki. Laskeuvan auringon valaisema puutarha\noli silmäimme edessä. Sieltä tuli huoneeseen lehtien raikas tuoksu\nja sen muassa vasta puhjenneiden syreenikukkien lemu. Tuolissaan\nistuen katsoi Nelly meihin lempeästi ja kuunteli keskusteluamme.\nJoskus innostui itsekin puhumaan ja alkoi jotain kertoa... Tosin me\ntällöin tavallisesti kuuntelimme häntä levottomuudella, sillä hänen\nkertomuksissaan oli aiheita, joita ei olisi sopinut kosketella. Minä,\nNatasha ja Ichmenev-vanhukset tunsimme ja tunnustimme syyllisyytemme\nhänen suhteensa tuona päivänä, kun hän, vavisten ja kärsien, oli\npakotettu kertomaan meille elämänsä tarinan. Varsinkin lääkäri oli\nnoita muistelmia vastaan; ja jokainen puolestaan koettikin johtaa\npuhetta muihin asioihin. Tällöin Nelly aina koetti tekeytyä, ettei\nmuka huomaakaan juontamme, ja alkoi ilvehtiä lääkärille tai Nikolai\nSergeitshille.\n\nJa terveytensä yhä vain huononi. Hän muuttui erittäin\nherkkätuntoiseksi. Sydämmen lyönti oli säännötön. Lääkäri sanoi\nmeille, että tyttö saattaa kuolla hyvinkin kohta.\n\nEn ilmoittanut sitä Ichmenev-vanhuksille, sillä se olisi heihin kovin\nkoskenut. Nikolai Sergeitsh oli täysin vakuutettu, että Nelly paranee\nsiksi, kun tulee matkalle lähteä...\n\n-- Kas, isäkin jo on tullut kotiin, -- sanoi Natasha, kuultuaan\nhuoneesta isänsä äänen. -- Mennään sisälle, Vanja.\n\nKun Nikolai Sergeitsh vain oli astunut huoneeseen, alkoi hän tapansa\nmukaan puhua kovalla äänellä. Anna Andrejevna alkoi samassa huitoa\nkäsillään. Ukko heti hiljeni ja huomattuaan Natashan ja minun alkoi\nkuiskaten ja kiireisesti kertoa matkojensa tuloksista; hakemansa\npaikan oli hän saanut ja siitä oli hän hyvin mielissään.\n\n-- Kahden viikon kuluttua voidaan jo lähteä matkalle -- sanoi hän\nkäsiään hykertäen, huolella katsahtaen syrjästä Natashaan.\n\nTähän vastasi Natasha hymyillen ja syleillen isäänsä, ja tämä\nkarkoitti kaiken epäilyksen vanhuksen mielestä.\n\n-- Lähdemme matkaan, ystäväni, lähdemme! lausui vanhus iloisena. --\nSinusta, Vanja, on meidän vaikea erota... (Tahdon tässä huomauttaa,\nettei hän kertaakaan ehdotellut minulle, jotta lähtisin heidän\nkanssaan, jonka ehdotuksen, katsoen luonteensa laatuun, hän olisi\ntehnyt ... jos asiat olisivat olleet toisella kannalla, s.t.s.,\njollei hän olisi tietänyt minun rakastavan Natashaa).\n\n-- Vaan eihän sille mitään voi. Kipeätä se tekee minulle, mutta\npaikan muutto tuo meille jokaiselle uutta eloa... Paikan muutossa --\n_kaikki_ muuttuu! lisäsi hän katsahdettuaan taas tyttäreensä. Hän\nuskoi siihen ja iloitsi tästä uskostaan.\n\n-- Entäs Nelly? -- kysäsi Anna Andrejevna.\n\n-- Nellykö? Mitäs ... hän, kyyhkyläiseni on nyt hiukan sairas,\nmutta kyllä hän varmaan siksi jo paranee. Onhan hän nyt jo hiukan\nparanemaan päin -- vai kuinka sinä luulet, Vanja? -- kysäsi ukko\nikäänkuin säikähtäen ja katsoi levottomasti minuun, aivan kuin minun\nolisi tullut päästää hänet epätietoisuudestaan.\n\n-- Kuinka hän nyt voi? Mitenkä on nukkunut? Eikö hänelle ole jotain\ntapahtunut? Eikö hän jo ole herännyt? Kuules, Anna Andrejevna:\nsiirrämme nyt heti pöydän verannalle, tuodaan sinne teekeittiö,\nperheemme kokoontuu sinne ja Nellykin tulee kanssamme. Se on\nmainiosti. Kaiketi hän lienee jo herännyt? Lähdenpä luoksensa. Minä\nvain katson ... en minä herätä, ole huoleti siitä! lisäsi ukko, kun\nAnna Andrejevna teki käsillään kielteisiä liikkeitä.\n\nNelly olikin jo herännyt. Neljänneksen kuluttua istuimme tapamme\nmukaan pöydän ympärillä, jolla teekeittiö porisi.\n\nNelly kannettiin tuolissa Lääkäri ja Maslobojev saapuivat myöskin.\nMaslobojev toi Nellylle ison kimpun syreeninkukkia; Maslobojev tuntui\nolevan jostain huolissaan sekä ikäänkuin harmissaan.\n\nMaslobojev kävi Ichmenevillä miltei joka päivä. Olen jo sanonut, että\njokainen piti hänestä ja varsinkin Anna Andrejevna, mutta kenkään\nmeistä ei sanallakaan koskaan maininnut Aleksandra Semenovnasta, eikä\nhänestä Maslobojev itsekään maininnut. Anna Andrejevna kuultuaan\nminulta, ettei Aleksandra Semenovna ole vielä laillinen vaimo, päätti\nitsekseen, ettei häntä sovi talossa vastaan ottaa eikä puhuakaan\nhänestä ole soveliasta. Tähän mukaannuttiin ja siinä parhaiten ilmeni\nAnna Andrejevnan luonne. Vaikka, jos hän ei olisi saanut takaisin\nNatashaansa ja pääasiallisesti, jos ei olisi tapahtunut sitä, joka\noli tapahtunut, mummo ehkä ei olisi ollutkaan niin vaativainen.\n\nNelly oli tänä iltana jostain syystä erittäin suruinen, vieläpä\njostain huolestunutkin. Oli, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta ja\nnyt sitä ajattelisi. Maslobojevin lahjasta hän kumminkin tuli hyvin\niloiseksi ja suurella mielihyvällä katseli hän kukkia, jotka olivat\nasetetut vesilasiin hänen eteensä.\n\n-- Sinä siis rakastat kukkia Nelly? kysyi Nikolai Sergeitsh. --\nMaltapas huomenna ... no sittenhän näet! lisäsi ukko innostuneesti.\n\n-- Rakastan, vastasi Nelly -- ja minä muistan, kuinka me kukilla\näitiä tervehdimme. Ollessamme vielä siellä (tällä sanalla hän nyt\nmääritteli ulkomailla oloansa) oli äiti kerran koko kuukauden\nsairaana. Minä ja Henrik teimme sopimuksen, että kun äiti tulee ensi\nkerran makuuhuoneestaan, josta hän ei kuukauteen ollut poistunut,\nkoristamme kaikki huoneet kukilla. Niin teimmekin. Illalla sanoi\näiti, että hän huomenna tulee meidän kanssamme aamiaiselle. Nousimme\nylös hyvin varhain. Henrik toi paljon kukkia ja me koristimme huoneen\nviheriäisillä lehdillä ja kukkaseppeleillä. Siinä oli monenlaisia\nköynnöskasveja, suuria, valkeita kukkia, narsisseja, joista minä\neniten pidän, kauniita ruusuja ja paljon paljon muita kukkasia.\nSeppeleet ripustimme seinille, ruukkuihin panimme kukkavihkoja,\nsuuret kukat, jotka olivat kuin oikeita puita asetimme äidin tuolin\nluo sekä huoneen nurkkiin; ja kun sitten äiti tuli, ihmetteli hän ja\ntuli hyvin iloiseksi. Henrik oli myöskin iloinen... Minä muistan sen\nnyt...\n\nNelly oli tänä iltana erittäin heikko ja hermostunut. Lääkäri katsoi\nhäneen hyvin huolestuneena. Mutta hän kovin halusi puhella. Kauan\nhämäriin saakka hän jutteli meille entisestä elämästään _siellä;_\nemme keskeyttäneet hänen puhettansa. _Siellä_ hän äidin ja Henrikin\nkanssa paljon matkusteli, ja entiset muistot astuivat selvinä\nhänen muistoonsa. Heltynein mielin puhui hän sinisestä taivaasta,\nkorkeista vuorista, joilla on lunta ja jäätä, vuorilta syöksyvistä\nvesiputouksista, joita kaikkia hän matkoillaan näki. Samoin kertoi\nhän Italian järvistä ja laaksoista, kukista ja puista, maaseudun\nasukkaista, niiden puvuista, tummista kasvoista ja mustista silmistä;\nkertoi useista hänelle tapahtuneista seikoista. Sen jälkeen kertoi\nsuurista kaupungeista ja linnoista, korkeasta kirkosta, jonka\nkupooli äkkiä valaistiin monen värisillä tulilla, sitten eteläisestä\nkaupungista, jossa ilma oli kuuma, taivas ja meri sininen...\n\nEi vielä koskaan Nelly ollut kertonut muistelmiansa näin tarkkaan.\nKuuntelimme häntä jännitetyin mielin. Jokainen meistä tunsi vain\nhänen toiset muistelmansa, -- ne, jotka häneltä oli saatu synkässä\nkaupungissa, jossa ilma on painostavaa, pyörryttävää ja myrkyllistä,\nkalliit ja komeat palatsit lian tahrimat, aurinko on vaalea ja\nvihainen, ihmiset puolihupsuja, joilta hän ja äitinsä olivat niin\npaljon kärsimyksiä saaneet. Kuvittelin mielessäni, kuinka hän ja\näitinsä yhdessä istuivat jossain likaisessa kellarikerroksessa,\nkosteana, pimeänä iltana syleilivät toisiansa vaatimattomalla\nvuoteellaan, muistelivat mennyttä aikaansa, edesmennyttä Henrikkiä\nja muiden maiden ihmeitä... Kuvittelin sitten mielessäni Nellyä\nyksinäisenä, kun äitinsä jo oli kuollut, ja kun Bubnova lyönneillä ja\npetomaisella kovuudella koetti häntä taivuttaa huonoon asiaan...\n\nMutta siinä kerrottuansa alkoi Nelly voida pahoin, ja hänet vietiin\ntakaisin huoneeseen. Nikolai Sergeitsh säikähti kovin ja harmitteli,\nettä sallittiin tytön niin paljon puhua. Jokin outo taudin puuska\nsaattoi hänet melkein tajuttomaan tilaan. Tämä taudin puuska oli\nhäntä jo useamman kerran kohdannut. Taudinpuuskan ohi mentyä pyysi\nNelly minua tavata. Hän tahtoi jotain sanoa minulle yksin. Hän pyysi\nsitä niin hartaasti, että lääkäri pyysi täyttämään hänen pyyntönsä,\njonka tähden kaikki muut poistuivat huoneesta.\n\n-- Kuules, Vanja, -- sanoi Nelly, kun jäimme kahden, -- minä tiedän,\nhe ajattelevat, että minä matkustan heidän kanssaan; mutta minä en\nmatkusta, sillä minä en voi, vaan minä jään alussa sinun luoksesi, ja\nsen minä tahdoin sanoa sinulle.\n\nMinä aloin kehoittaa häntä suostumaan; sanoin hänelle, että\nIchmenevit kaikki rakastavat ja pitävät häntä kuni omaa tytärtänsä\nkonsanaan. Jokainen tulee kaipaamaan, jos hän ei lähde. Minun luonani\nsitä vastoin tulee olonsa vaikeaksi, ja vaikka minä rakastankin\nhäntä, niin sittenkin -- ei muu auta, kuin erota.\n\n-- En voi! -- vastasi Nelly päättävästi, -- sillä minä usein näen\näitini unissani, ja hän sanoo minulle, etten matkustaisi heidän\nkanssansa, vaan jäisin tänne; hän sanoo, että minä tein suuren\nsynnin, kun jätin iso-isän yksin, aina vaan itkee, kun tuota puhuu.\nMinä tahdon jäädä tänne ja hoitaa iso-isää, Vanja.\n\n-- Mutta johan iso-isäsi on kuollut, Nelly, -- sanoin minä kuunnellen\nkummastellen puhettansa.\n\nNelly alkoi mietiskellä ja katsoi minuun tarkasti.\n\n-- Kerro minulle, Vanja, vielä kerran, kuinka iso-isä kuoli, -- sanoi\nhän. -- Kerro kaikki äläkä mitään jätä pois.\n\nKummastelin hänen pyyntöänsä, mutta kumminkin aloin kertoa asiaa mitä\ntarkimmin. Arvelin hänen hourailevan, tai että hän ei ollut taudin\nkohtauksesta vielä kokonaan toipunut.\n\nHän kuunteli tarkkaan kertomustani ja muistan vieläkin, kuinka hänen\nmustat, kuumeisesti sädehtivät silmänsä kaiken kertomukseni ajan\nkatsoivat minuun tarkkaan ja hellittämättä. Huoneessa oli jo pimeä.\n\n-- Ei, Vanja, iso-isä ei ole kuollut! sanoi Nelly päättävästi\nkertomukseni kuultuansa ja sen johdosta vielä kerran mietittyänsä.\n-- Äitini puhuu minulle usein iso-isästä, ja kun minä eilen sanoin\nhänelle: \"onhan iso-isä kuollut\", tuli hän hyvin pahoilleen, alkoi\nitkeä ja sanoi minulle, ettei iso-isä ole kuollut, että minulle on\nvain suotta niin sanottu, ja että hän nytkin käy almua pyytämässä\n\"samoin, kuin me sinun kanssasi pyysimme\", sanoi äiti; \"hän yhä käy\nsiinä paikassa, jossa me hänet ensi kerran kohtasimme, kun minä\nlankesin polvilleni hänen eteensä ja Asorka minut tunsi\".\n\n-- Se oli unta, Nelly, sairaan unta, olethan sairas, sanoin hänelle.\n\n-- Niin minäkin ajattelin, että se on vain unta, sanoi Nelly, --\nenkä puhunut kellenkään. Tahdoin sen yksin sinulle sanoa. Ja tänään\nkun nukuin sen jälkeen, kun sinä et tullut, näin unessa iso-isän.\nHän istui kotonaan, odotti minua ja oli niin julma, laiha ja sanoi,\nettei ole kahteen päivään mitään syönyt, eikä Asorkakaan ole mitään\nsyönyt. Sanoi myöskin, ettei hänellä ole nuuskaa ollenkaan ja ettei\nhän nuuskatta voi elääkään. Kerran hän todellakin sanoi niin minulle,\nse oli silloin, kun minä äidin kuoleman jälkeen kävin hänen luonansa.\nSilloin hän oli jo melkein kokonaan sairas eikä enää paljon mitään\nymmärtänyt. Kas, kun minä nyt tänään kuulin hänen tuon sanovan,\najattelin: lähdenpä, asetun sillalle ja pyydän almua, saatuani\nrahaa ostan iso-isälle leipää, keitetyitä perunoita ja nuuskaa.\nOlen siis seisovinani, anovinani ja näen, että iso-isä astuskelee\nsiinä lähellä, odottaa hiukan ja tulee luokseni, katsoo, paljonko\nolen saanut ja ottaa rahat itselleen. Sanoo: tämä on leiväksi, pyydä\nnyt nuuskaksi. Minä taas anon ja hän taas ottaa minulta rahat.\nMinä sanon, että minä kumminkin annan hänelle kaikki enkä piiloita\nyhtään itselleni. \"Ei,\" sanoo, \"sinä et saa minulta varastaa;\nBubnovakin sanoi minulle, että sinä olet varas ja sen vuoksi minä\nen koskaan otakaan sinua luokseni. Mihin sinä yhden viiskopekkaisen\nolet pannut?\" Minä aloin itkeä, miksikä hän ei luota minuun, hän ei\nota kuullakseenkaan, kiljuu vain: \"sinä varastit viiskopekkaisen!\"\nHän alkoi siinä sillalla minua piestä, kipeästi loikin. Minä itkin\npaljon... Nyt minä ajattelin, Vanja, että hän varmasti on elossa ja\njossain kävelee yksin ja odottaa minua luoksensa.\n\nAloin taaskin pyytää ja kehoittaa häntä luopumaan niistä ajatuksista\nja lienen lopulta onnistunutkin. Nyt hän sanoi pelkäävänsä nukkua,\nsillä sanoi näkevänsä iso-isänsä. Sitten hän syleili minua\nkiihkeästi...\n\n-- En minä sittenkään voi jättää sinua, Vanja! sanoi hän painaen\npikku päänsä kasvoihini. -- Jos vaikka ei iso-isääkään olisi, en\nsittenkään sinusta eroa.\n\nNellyä kohdannut taudin puuska säikähdytti jokaista. Minä kerroin\nlääkärille Nellyn äskeisen kertomuksen ja kysyin, mitä lääkäri\ntaudista arveli.\n\n-- En voi vielä mitään varmaa sanoa, vastasi lääkäri vähän aikaa\najateltuaan. -- Minä vielä aprikoin, mietin, teen havaintoja, --\nmutta ... varmaa ei ole vielä mitään. Yleensä saattaa sanoa, että\nparaneminen on mahdotonta. Hän kuolee. En heille sitä sano, te kun\npyysitte sen salaamaan heiltä, mutta minun on sääli tyttöä ja minä\nehdottelen huomiseksi lääkärien neuvottelun kokoon kutsumista. Ehkä\nneuvottelun jälkeen tauti saa toisen käänteen. Minä kovin säälin\ntyttöä, säälin kuni omaa tytärtäni. -- Lempeä, rakastettava tyttö! Ja\nniin leikillinen luonne!\n\nNikolai Sergeitsh oli erittäin levoton. -- Kuules, Vanja, mitä\nminä ajattelin, lausui ukko, -- Nelly rakastaa kukkia. Tiedätkös?\nValmistakaamme hänelle huomiseksi, kun hän nousee ylös, samanlainen\nvastaanotto kukkineen, kuin hän tuon Henrikin kanssa valmisti\näidillensä, kuten hän tänään kertoi... Hän oli kertoissaan niin kovin\nliikutettu...\n\n-- Sepä se, liikutettu, ja se on nyt hänelle vahingollista, sanoin\nminä.\n\n-- Niin, no, vastenmieliset muistot -- sehän on kokonaan eri asia.\nUsko pois, ystäväiseni, usko kokemukseeni: mieluisten asiain\nsynnyttämät mielenliikutukset eivät ole vaarallisia; niistä saattaa\ntaudin voimakin lannistua, ne vaikuttavat terveellisesti...\n\nSanalla sanoen, ukko oli aatteestaan niin viehättynyt, että oikein\nriemastui siitä. Mahdotonta oli häntä vastustaa. Kysyin lääkärin\nneuvoa, mutta ennen kun lääkäri ehti mitään päättää, otti Nikolai\nSergeitsh lakkinsa ja läksi suorittamaan asiaa.\n\n-- Kuules, tässä on lähellä hyvin suuri kasvilämpiö, sanoi ukko\nminulle lähtiessään. -- Tarhurit myyvät loppuun kukkia, sieltä voi\nsaada hyvin huokealla. Oikein ihmeellistä, kuinka huokealla!...\nPuhu siitä Anna Andrejevnalle, muuten hän taas ehkä suuttuu menojen\ntähden... No, niin siis...\n\nNiin! Kuules sitten, ystäväiseni: eihän sinulla ole mihinkään\nkiirettä? Olethan työstäsi päässyt, olet saanut sen loppuun, miksikä\nsiis kotiin kiirehtisit? Jää meille yöksi, makaat yläkamarissa,\nkuten muinoin, muistathan. Siellä on vuoteesi, tyynysi -- kaikki on\nkoskematta paikallaan. Nukut kuin Ranskan kuningas. Mitä, jääthän?\nHeräät huomenna varemmin, tuodaan kukkaset ja kello kahdeksaan saamme\nhuoneen koristetuksi. Natasha auttaa: hänellä on näissä asioissa\nenemmän kauneusaistia, kuin meillä kummallakin yhteensä... No,\nsuostutko? Jäätkö yöksi?\n\nPäätimme, että jään heille yöksi. Ukko sovitti niin asiat. Lääkäri\nja Maslobojev sanoivat hyvästin ja läksivät. Ichmenevien oli tapana\nmennä varhain nukkumaan, jo kello yksitoista. Pois lähtiessä oli\nMaslobojev hyvin miettivän näköinen ja aikoi jotain sanoa minulle,\nmutta jätti toiseen kertaan. Kun minä vanhuksille hyvää yötä\ntoivotettuani nousin ylös huoneeseeni, kummakseni kohtasin siellä\nMaslobojevin. Hän istui pöydän luona odottamassa minua selaillen\njotain kirjaa.\n\n-- Käännyin takaisin, Vanja, sillä paras on puhua asia nyt. Istuppas.\nNäes, asia on kokonaan tyhmä, oikein harmittaa.\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Näes, tuo sinun lurjus ruhtinaasi pari viikkoa sitten sapetti\nniin, että vieläkin sappi kiehuu.\n\n-- Mitä, mikä asia se on? Oletko sinä vielä ruhtinaan kanssa\ntekemisissä?\n\n-- Kas, sinä jo heti kohta \"mitä, mikä on asia?\" ikäänkuin ties\nmitä olisi tapahtunut. Sinä, Vanja veliseni, olet aivan kuin minun\nAleksandra Semenovnani, tai yleensä koko hameväki... En voi sietää\nheitä!... Jos vaikka varis huusi -- heti \"mitä, mikä se oli?\"\n\n-- Älähän suutu.\n\n-- En minä suutukaan, mutta kaikkia asioita on katsottava omilla\nsilmillä, eikä suurennettava... Siinä se.\n\nHän oli jonkun aikaa vaiti, ikäänkuin yhä olisi ollut minulle\näkeissään. En häirinnyt hänen äänettömyyttänsä.\n\n-- Näes, veliseni, -- alkoi hän taas, -- minä pääsin jo jäljille ...\nse on, itse asiassa en ensinkään päässyt, eikä ollut millaisiakaan\njälkiä, mutta minusta vain siltä näytti ... se on, muutamista\notaksumisista minä jo aloin arvella, että Nelly ... ehkäpä... No,\nsanalla sanoen on ruhtinaan laillinen tytär.\n\n-- Jokohan!\n\n-- Niin, tietysti sinä jo heti huutamaan: \"jokohan\"! Eihän näiden\nihmisten kanssa saa mitään puhella! -- huudahti hän harmissaan\nviitaten kädellään. -- Sanoinko minä sinulle mitään päättävää, sinä\ntuulihattu? Sanoinko minä, että on _toteennäytetty_, jotta hän on\nruhtinaan _laillinen tytär?_ Sanoinko, vai en?\n\n-- Kuules, ystäväiseni, -- keskeytin hänet innostuneesti -- älä nyt\nHerran tähden huuda, mutta selitä asia tarkkaan ja selkeästi. Toden\ntotta minä ymmärrän sinut. Ymmärräthän, kuinka tärkeä on asia ja\nmillaiset seuraukset...\n\n-- Sepä se, seuraukset, mutta minkä? Missä ovat todisteet? Ei\nsemmoisia asioita niin vaan tehdä, ja minä puhun sinulle asian\nsalaisuutena. Miksi minä nyt asiasta sinulle puhun, selitän\nsittemmin. Siis, niin tuli tehdä. Ole hiljaa ja kuuntele ja muista,\nettä tämä on salaisuus... Kas, näin oli asia. Jo talvella, ennen\nSmithin kuolemaa, kun ruhtinas palasi Varsovasta, alkoi hän heti\ntämän asian. Se on, se oli alettu jo paljoa ennemmin, jo viime\nvuonna. Silloin haki hän yhtä, nyt alkoi etsiä toista. Pääasia on se,\nettä hän kadotti johtolangan. On kulunut kolmetoista vuotta siitä,\nkun hän Pariisissa erosi Smithin tyttärestä ja hylkäsi hänet; mutta\nkaiken aikaa näinä kolmenatoista vuonna hän lakkaamatta piti häntä\nsilmällä, tiesi, että hän asuu Henrikin kanssa, josta tänään oli\npuhe, tiesi, että tällä on Nelly, tiesi hänen olevan sairaan; sanalla\nsanoen, tiesi kaikki, mutta sitte äkkiä kadotti johtolangan. Ja tämä\nlienee tapahtunut kohta Henrikin kuoleman jälkeen, kun Smithin tytär\nläksi Pietariin.\n\nPietarissa hän tietysti olisi pian hänet löytänyt, millä nimellä\ntahansa vaimo olisikaan ulkomailta Venäjälle matkustanut; mutta\nasia on semmoinen, että hänen ulkomaiset urkkijansa pettivät\nhänet väärällä todistuksella; ne vakuuttivat, että vaimo asuu\njossain vähäpätöisessä pikkukaupungissa etelä Saksassa. Urkkijat\nolivat itsekkin pettyneet, olivat vaihtaneet henkilöt. Asia oli\nniin vuoden, tai yli. Vuoden kuluttua alkoi ruhtinas epäillä.\nMuutamista tosiasioista päättäen alkoi hän jo aikaisemmin epäillä,\nettei ulkomailla asuva ole se oikea. Nyt oli kysymys: missä on\noikea Smithin tytär? Pälkähtipä päähänsä (tietysti ilman mitään\ntodisteita): eiköhän hän ole Pietarissa? Sillä aikaa, kun ulkomailla\npitkitettiin tiedusteluja, alkoi hän täälläkin tiedustella, mutta ei\nliene halunnut käyttää kovin virallista tietä ja tutustui minuun...\nMinut oli hänelle esitetty: niin ja niin muka, hoitaa asioita, on\nharrastaja -- no ja niin pois päin, ja niin pois päin...\n\n-- No niin, hän siis selitti minulle asian; mutta sen hän teki\njotenkin hämärästi, senkin paholainen, hämärästi ja kaksimielisesti.\nErehdyksiä oli paljon ja usean kerran; tosiasiat kertoi samalla\nkertaa monella eri tavalla. Mutta tietysti, miten olisikaan\nviekastellut, kaikkia lankoja ei voinut salata. Minä tietysti kävin\nasiaan käsin innolla ja sydämmen yksinkertaisuudella, sanalla\nsanoen, orjan uskollisuudella; mutta kerta kaikkiaan säännöksi\nottamieni ohjeiden mukaan, kuin myöskin luonnon lain mukaan (sillä\nse on luonnonlaki), arvostelin ensiksi: ilmoitettiinko minulle\noikea varsinainen syy? Toiseksi: eikö ilmaistun syyn takana piile\njoku toinen, jota ei ole ilmaistu? Sillä viimeisessä tapauksessa,\nkuten sinäkin, rakas poikani, runollisella ymmärrykselläsi älyät,\non hän minua petkuttanut, sillä, näes, yksi syy, sanokaamme, maksaa\nruplan, mutta toinen maksaa neljä kertaa enemmän; ja hupsuhan minä\nolisin, jos minä ruplasta antaisin neljän ruplan arvoisen. Minä\naloin syventyä asian menoon, osan panin arvaamalla ja niin vähittäin\naloin päästä oikeille jäljille; minkä seikan häneltä urkin, minkä\nmuilta syrjäisiltä kuulin ja loput selvitin omalla älylläni. Sinä\nehkä kysyt: miksikä minä päätin asiaa ajaa juuri tällä tapaa? Siihen\nvastaan: vaikkapa vain sen tähden, että ruhtinas jostain syystä\nalkoi puuhailla, jostain syystä säikähti pahanpäiväisesti. Mutta\nmiksikäpä todella säikähtyä? Jos nyt vei isältä rakastettunsa,\ntämä tuli kuormalliseksi, hän hylkäsi tämän. Mitä kummaa siinä?\nMieluinen vallattomuus eikä sen enempää. Eipä ruhtinaan tapainen\nmies moisesta säikähtäisi. Mutta hän säikähti... Se herätti\nepäluuloni. Minä, veliseni, pääsin hyvin huvittaville jälille muun\nmuassa Henrikin avulla. Hän kylläkin on kuollut, mutta erään hänen\nserkkunsa avulla, joka nyt on naimisissa eräällä vehnäskauppiaalla\ntäällä Pietarissa ja joka ennen äärettömästi rakasti Henrikkiä ja\nrakastaa vuotta viisitoista yhtämittaa, huolimatta ukko kauppiaasta,\njonka kanssa hänellä on kahdeksan lasta, niin, tuon serkun avulla,\nsanon minä, onnistuin kaikenlaisten temppujen kautta saada selville\ntärkeän asian. Saksalaisen tavan mukaan kirjoitti Henrik hänelle\nkirjeitä ja muistiinpanoja ja vähä ennen kuolemaansa lähetti hänelle\nmuutamia papereitansa. Tuo serkku, tyhmyri, ei ymmärtänyt noissa\npapereissa ja kirjeissä olevan tärkeintä, mutta ymmärsi ainoastaan\nne kohdat, joissa puhutaan kuusta, mein lieber Augustista ja kenties\nvielä Villandista. Mutta minä sain tarvittavat tiedot ja noiden\nkirjeiden avulla pääsin uusille jälille. Sain esimerkiksi tietää\nherra Smithistä, hänen tyttärensä häneltä varastamista rahoista,\nruhtinaasta, joka otti nuo rahat itselleen; sen lisäksi huomasin\nkaikkien noiden huudahduksien, syytöksien ja vertausten keskeltä\npilkistävän kirjeissä asian oikean laidan, s.t.s, Vanja! Ei mitään\nvarmaa. Hullu-Heikki tahallansa salasi sen, antoi vain viittauksia,\nja noista viittauksista ja kaikista muista tiedoista yhteensä alkoi\nminulle valmistua taivaallinen sopusointu: ruhtinas ja Smithin tytär\nolivat olleet vihityt! Missä, kuinka, milloin, ulkomaillako, vaiko\ntäällä, missä asiapaperit? -- se pysyi salaisuutena. Se tahtoo sanoa,\nVanja veliseni, harmistuneena tukkaani revin, etsin ja puuhasin, se\non yöt ja päivät etsin asiapapereita.\n\n-- Viimein löysin minä Smithinkin, mutta tämä ota ja kuole äkkiä. En\nehtinyt häntä elävänä nähdäkkään. Sitten erään sattuman johdolla saan\näkkiä tietää, että eräs minua epäilevä nainen kuolee Hirvisaarelle,\nkuulustelen -- ja pääsenkin jäljille. Kiiruhdan Hirvisaarelle ja,\nmuistathan, siellä kohtasin sinut. Sain silloin paljon tietooni.\nSanalla sanoen, Nelly oli minulle suurena apuna...\n\n-- Kuules, -- keskeytin minä, -- luuletko todellakin, että Nelly\ntietää...\n\n-- Mitä?\n\n-- Että hän on ruhtinaan tytär?\n\n-- Tiedäthän sinä itse, että hän on ruhtinaan tytär, -- vastasi hän\nkatsoen minuun äkäisenä ja moittivana.\n\n-- No, miksikä tehdä moisia joutavia kysymyksiä, sinä tyhjä ihminen?\nSe ei ole pääasia, mutta tämä, että hän ei ainoastaan ole ruhtinaan\ntytär, mutta on ruhtinaan _laillinen_ tytär, -- ymmärrätkö sen?\n\n-- Se ei ole mahdollista! -- huudahdin minä.\n\n-- Niin minäkin alussa sanoin \"se ei ole mahdollista\", vielä nytkin\njoskus ajattelen niin. Mutta sepä se onkin, että se voi olla\nmahdollista, ja kaiken todennäköisyyden mukaan onkin niin.\n\n-- Ei, Maslobojev, se ei ole niin, sinä jouduit harhaan! --\nhuudahdin minä. -- Nelly ei ole tietämättä sitä, mutta onpa kuin\nonkin laiton lapsi. Olisikohan äiti, jolla olisi hallussaan ollut\nedes jonkinlaisia todistuksia, voinut sietää niin kurjaa oloa, kuin\nheillä täällä Pietarissa oli, ja sitä paitsi jättää lapsensa moiseen\norpouteen? Ei se ole mahdollista!\n\n-- Niin minäkin ajattelin, s.t.s., se on vielä yhäti nyt minulle\narvoitus. Mutta asia on se, että Smithin tytär oli kummallisin nainen\nmaailmassa. Hän ei ollut tavallinen ihminen. Muistahan vain kaikkia\nasianhaaroja: sehän on romantillinen seikka, -- mitä järjettömimmässä\nja hulluimmassa muodossa koko taivaankannen alla. Tämä esimerkiksi:\nensi alussa hän uneksi jostain maallisesta paratiisista ja\nenkeleistä, rakastui silmittömästi, luotti rajattomasti ja, ollen\nsiitä vakuutettu, menetti järkensä -- ei sen vuoksi, että ruhtinas\nlakkasi rakastamasta ja hylkäsi hänet, mutta sen tähden, että\nhän pettyi ruhtinaan suhteen, että ruhtinas _saattoi_ pettää ja\nhyljätä; sen vuoksi, että hänen enkelinsä muuttui loaksi, häpäisi\nja solvaisi hänet. Hänen romantillinen ja mieletön sydämmensä ei\nkestänyt tuollaista muutosta. Kaiken muun lisäksi vielä loukkaus\n-- ajatteles, millainen loukkaus! Kauhuissaan ja pääasiallisesti\nylpeydessään hän luopui ruhtinaasta rajattomalla ylenkatseella.\nHän repi rikki kaikki siteet, kaikki kirjalliset todistukset; oli\nvälittämättä rahoista, vieläpä kokonaan unehutti, etteivät ne\nolleet hänen, mutta isän rahoja, kieltäytyi niistä kuni loasta,\nkuni tomusta, näin sydämmensä jaloudella musertaakseen pettäjänsä,\nsaadakseen pitää hänet varkaanansa, ja saadakseen oikeuden koko\nikänsä halveksia häntä ja silloin ehkä sanoi pitävänsä sen suurimpana\nhäpeänänsä, jos tulisi itseään nimittämään tuollaisen vaimoksi.\nAvioeroa meillä ei ole olemassa, mutta de facto he ottivat avioeron,\nja kaiken tämän jälkeenkö hän olisi tuolta mieheltä apua pyytänyt!\nMuistappas, mitä tuo mieletön kuolinvuoteellaan sanoi Nellylle:\nälä mene noiden luo!... Tee työtä, joudu häviöön, mutta älä mene\nnoiden luo, älä sittenkään, vaikka _sinua pyytäisi_ (s.o. hän vielä\nsilloinkin haaveksi, että tyttöä _pyydetään_, joten siis vielä kerran\ntulee tilaisuus kostoon, halveksimisella musertaa _pyytäjä_, sanalla\nsanoen, leivän asemesta ravitsi itseänsä vihan haaveilla). Hyvin\npaljon minä, veliseni, urkin Nellyltä; vieläpä nytkin joskus urkin.\nTietysti tytön äiti oli sairas, keuhkotautinen; tuo tauti erittäin\nkehittää kiukkuisuutta ja kaikkea vihamielisyyttä; mutta sittenkin\nminä tiedän, eräältä tutulta Bubnovan luona sain tietää, että Nellyn\näiti kirjoitti ruhtinaalle, niin, ruhtinaalle, hänelle itselleen...\n\n-- Kirjoitti! Ja menikö kirje perille? -- huudahdin minä\nkärsimättömänä.\n\n-- Sepä juuri onkin, en tiedä, joutuiko se perille. Kerran Smithin\ntytär yhtyi tuohon ystävään Bubnovan luona (muistatko, Bubnovan luona\nse maalattu nainen? Nyt on ojennuslaitoksessa), ja hänen kauttansa\nlähetti tuon kirjeen, jo oli sen kirjoittanut valmiiksi, mutta ei\nantanut viedä, otti takaisin; se tapahtui kolme viikkoa ennen hänen\nkuolemaansa. Se on paljon merkitsevä seikka, sillä jos hän kerran\npäätti lähettää, niin sama se, jos ottikin takaisin, saattoi sen\ntoisella kertaa lähettää.\n\n-- Lähettikö hän kirjeen, vai ei -- sitä en tiedä; on syytä luulla,\nettei lähettänyt sillä ruhtinas sai _varman_ tiedon hänen olostaan\nPietarissa ja vieläpä paikastakin täällä, nähtävästi vasta sitten,\nkun vaimo oli jo kuollut. Uskonpa, että ruhtinas ihastui ikihyväksi\nsiitä tiedosta!\n\n-- Todellakin, minä muistan Aleshan puhuneen jostain kirjeestä, josta\nruhtinas oli kovin ilostunut, mutta se oli joku aika sitten, jotain\npari kuukautta takasin. Mutta mitä sitten etemmäksi, etemmäksi; miten\nsinä menettelit ruhtinaan suhteen?\n\n-- Mitäpäs minä ruhtinaalle? Ymmärräthän: täysi siveellinen vakuutus\neikä ainoatakaan varmaa todistetta -- _ei ainoatakaan_, jos kuinka\nolisinkaan puuhaillut. Se oli kriitillinen asema! Tuli tehdä\ntiedusteluja ulkomailla, mutta missä maassa? -- ei yhtään selkoa.\nTietysti minä älysin, että täytyy alkaa taistelu, että minä voin\nvain viittauksella hänet pelottaa, näyttää tietävän enemmän, kuin\noikeastaan tiesinkään...\n\n-- No, mitäs hän?\n\n-- Ei mennyt loukkuun, vaikka kylläkin säikähti niin, että vielä\non säikähdyksissään. Meillä oli muutamia kokouksia, ja tiedäpäs,\nmillaiseksi vaivaiseksi viheliäiseksi hän koetti heittäytyä!\nKerran alkoi kaikessa ystävyydessä minulle kertoa kaikki. Se oli\nsilloin, kun luuli minun tietävän koko asian. Mainiosti kertoi,\ntunteellisesti, avomielisesti ja tietysti -- mitä julkeimmin\nvalehteli. Silloin minä huomasinkin, kuinka suuresti hän minua\npelkää. Yhteen aikaan heittäysin hänen kuullensa suureksi hölmöksi,\nsamalla olin näyttävinäni, että viekastelen. Tahallani häntä\nkömpelösti säikyttelin; tahallani olin hänelle törkeä, koetin\nuhkailla -- ja kaikki vain siksi, että hän luulisi minua hölmöksi\nja jotenkin olisi varomaton sanoissaan. Huomasi vehkeen, ryökäle!\nToisella kerralla tekeydyin juopuneeksi, ei sekään auttanut, --\nviekas on, pahuus! Voitko, veliseni sen käsittää, Vanja: minun tuli\nsaada tietää, kuinka suuresti hän minua pelkää, ja toiseksi: osottaa\nhänelle tietäväni enemmän, kuin tiesinkään...\n\n-- Ja mitenkä sitten lopulta kävi?\n\n-- Ei tullut mitään. Tuli olla varmat todisteet, ja niitä minulla\nei ollut. Yhden seikan hän älysi, sen, että minä voin saada aikaan\nhäväistysjutun. Tätä hän vain yksistään pelkäsikin ja sitäkin\nenemmän, kun alkoi täällä sukulaisuuksia solmia. Tiedätkös, että hän\naikoo naida?\n\n-- En...\n\n-- Tulevana vuonna jo! Jo viime vuonna valikoi itselleen morsiamen,\njoka silloin oli vasta neljätoista vuotta vanha, nyt on jo\nviisitoista, vielä käynee lyhyissä hameissa, tyttö parka. Vanhemmat\novat iloissaan! Ymmärräthän, mitenkä hän odotti ja toivoi vaimonsa\nkuolemaa. Nykyinen on kenraalin tytär, rikas tyttö -- -- paljon\nrahaa! Vanja, veliseni, me emme sinun kanssasi koskaan semmoista\nmorsianta saa... Eräs asia on, jota minä en elämässäni itselleni\nanteeksi anna, huudahti Maslobojev ja iski nyrkkinsä pöytään, -- se\non se, että hän puijasi minut, se tapahtui pari viikkoa takaisin ...\nryökäle!\n\n-- Miten niin?\n\n-- Niin vaan. Huomaan, että hän ymmärtää, ettei minulla ole mitään\nsitovia todisteita, ja sitten huomattuani, että mitä kauemmin asiaa\npitkitän, sen pikemmin hän huomaa voimattomuuteni. No, niinpä\nsuostuin ottamaan häneltä kaksituhatta.\n\n-- Sinä otit kaksituhatta?\n\n-- Hopeassa, Vanja; sydän sylissä otin. Mutta oliko tuommoinen\nasia kahdentuhannen veroinen. Nöyryytettynä otin. Seison hänen\nedessään kuni kasvoille syljeksitty; hän sanoo: \"minä en ole\nteille, Maslobojev, teidän entisistä töistänne maksanut (entisistä\noli hän kauan sitten suostumuksemme mukaan sataviisikymmentä\nruplaa maksanut), niin, nyt minä matkustan kaupungista; tässä on\nkaksituhatta, toivon, että _meidän asiamme kokonaan_ on nyt lopussa.\"\nMinä vastaan: \"kokonaan lopussa, ruhtinas\", ja itse katson häntä\nvasten naamaa ja nauran; ajattelen: tuossa on selvään kirjoitettuna:\n\"mitä, paljonko sait? Niin vain, hyvästä tahdostani vain sinulle\nhupsulle annan!\" En muista, kuinka hänen luotaan pois tulin!\n\n-- Sehän on halpamaista, Maslobojev! huudahdin minä, -- mitä sinä\nteit Nellylle?\n\n-- Ei se ole halpamaista, se on pakkotyöläismäistä, se on\nruokotonta... Se on ... se on ... ei, siihen ei löydy sanoja sitä\noikein määritelläkseen!\n\n-- Jumalani! Olisihan hänen pitänyt turvata edes Nellyn toimeentulo!\n\n-- Niin olisi pitänytkin. Mutta mitenkä pakottaa? Säikyttääkö? Ei\nsäiky -- minähän otin häneltä rahat. Itse, itse hänelle tunnustin,\nettä koko hirmua minulla on vain kahteentuhanteen ruplaan hopeassa,\nitse itseni siihen hintaan hinnoitin! Millä hänet nyt säikytät?\n\n-- Onko todellakin Nellyn tulevaisuus kokonaan hukkaan mennyt? --\nhuudahdin minä epätoivoisena.\n\n-- Ei ollenkaan! -- huudahti Maslobojev innolla, oikeinpa muutti\nryhtinsä. -- Ei, minä en sitä hänelle salli! Minä alan asian\nuudelleen, Vanja; minä olen jo niin päättänyt! Vähät siitä, jos\notinkin kaksituhatta? Hölynpölyä. Minä sen otin loukkauksestaan,\nsillä hän, tyhjäntoimittaja, petti minut, siis piti minua pilkkanaan!\nEi, minä en salli itseäni pilkattavan... Nyt minä alan asian Nellyn\nitsensä kera, Vanja. Muutamien huomioitteni perusteella olen minä\nvarmaan vakuutettu, että Nelly on koko tämän arvoituksen selittävä.\nHän tietää _kaikki, kaikki_... Äiti on hänelle kertonut. Houreissaan,\nkaihossaan hän tytölle on kertonut. Ei ollut muita, kelle kertoa,\nkertoi Nellylle. Ehkäpä löydämme joitakin kirjallisia todisteita,\nlisäsi Maslobojev imelästi hykertäen käsiään. -- Ymmärrätkös nyt,\nVanja, miksi minä täällä maleksin? Ensiksikin ystävyydestä sinua\nkohtaan, se seuraa itsestään; mutta pääasia on se, että pidän vaaria\nNellystä ja kolmanneksi, -- Vanja, ystäväni, tahdot tai et, mutta\nsinun tulee auttaa minua, sillä sinä voit vaikuttaa Nellyyn!...\n\n-- Välttämättömästi, sen vannon sinulle, -- huudahdin minä, --\nja minä uskon, Maslobojev, että sinä pääasiallisesti teet kaiken\nvoitavasi Nellyn tähden, tuon hyljätyn, kovaosaisen orvon tähden,\netkä vain oman etusi vuoksi...\n\n-- Mitäpäs se sinuun kuuluu, kenen edun vuoksi minä puuhaan, sinä\nautuas sielu? Kunhan teen -- se on pääasia! Tietysti pääasiallisesti\norvon tähden, siihenhän velvoittaa meitä ihmisrakkauskin. Mutta\nsinä, Vanja, älä minua tuomitse ylen ankarasti, jos pidän huolen\nitsestänikin. Minä olen köyhä ihminen, ja hän älköön uskaltako köyhiä\nsortaa. Hän riistää minulta minun omani, ja kaiken lisäksi vielä\npetti, ryökäle. Tuleeko minun mokoman ryövärin hampaita katsoa?\nMorgen-fri!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eipä seuraavaksi päiväksi aikomastamme kukkaisjuhlasta\ntullutkaan mitään. Nellyn sairaus yhä yltyi, eikä hän enää voinut\nlähteä huoneestaan.\n\nHän ei enää koskaan lähtenyt siitä huoneesta.\n\nHän kuoli kahden viikon kuluttua. Näinä kahtena viimeisenä viikkona\nkuoleman kanssa kamppaillessaan ei hän kertaakaan tullut täyteen\ntuntoonsa eikä voinut vapautua kummallisista mielikuvistaan.\nKuolemaansa saakka oli hän siinä vahvassa vakuutuksessa, että iso-isä\nkutsuu häntä luoksensa, on hänelle vihainen, kun hän ei mene,\nuhkailee kepillään ja käskee hänen mennä hyviltä ihmisiltä pyytämään\nhänelle leiväksi ja nuuskaksi. Usein alkoi hän unissaan itkeä ja\nsitten herättyään kertoi, että oli nähnyt äitinsä.\n\nJoskus näytti siltä, että hän ymmärsi asiat täydellisesti.\n\nKerran olimme jääneet kahden; hän kurkotti puoleeni ja otti käteni\nlaihaan, kuumeen polttoisaan käteensä.\n\n-- Vanja, kun minä olen kuollut, ota Natasha silloin vaimoksesi, --\nsanoi hän minulle.\n\nTämä ajatus oli nähtävästi jo kauan aikaa ollut hänellä mielessä.\nÄäneti hymyilin hänelle. Huomattuaan minun hymyilevän hymyili hänkin,\nveitikkamaisesti uhkasi minua laihalla sormellaan ja alkoi samassa\nminua suudella.\n\nKolme päivää ennen kuolemaansa, kauniina kesäiltana, hän pyysi\nnostamaan ylös ikkunaverhon ja aukaisemaan ikkunan. Se oli puistoon;\nNelly katsoi pitkään tuuheaa, viheriöivää puistoa, laskeutuvaa\naurinkoa ja äkkiä pyysi, että saisin jäädä hänen kanssaan kahden.\n\n-- Vanja, -- sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, sillä hän oli\nhyvin heikko, -- minä kohta kuolen, hyvin kohta. Ja minä tahdon\nsinulle sanoa, että sinä minua muistaisit. Minä jätän sinulle\nmuistoksi tämän (hän osotti kaulassaan ristin vieressä riippuvaa\nsuurta pyhäin säiliötä). Tämän antoi äiti minulle kuollessaan. No\nniin, kun olen kuollut, sinä ota tämä säiliö itsellesi ja lue,\nmitä siinä on kirjoitettu. Tänään minä sanon toisille kaikille,\nettä he antaisivat sinulle tämän säiliön. Kun olet lukenut, mitä\nsiinä on kirjoitettu, niin mene _hänen_ luoksensa ja sano, että\nminä kuolin, mutta _hänelle_ en anteeksi antanut. Sano hänelle\nmyöskin, että minä äskettäin lu'in Evankeliumia. Siinä sanotaan:\nantakaa anteeksi kaikille vihamiehillenne. Niin, sen minä lu'in,\nmutta kumminkaan _hänelle_ en anteeksi antanut, sillä kun äitini\nvielä ennen kuolemaansa voi puhua, niin viimeiset sanansa olivat:\nminä _kiroan hänet_, siis minäkin kiroan hänet, en itseni puolesta,\nmutta äitini... Kerro hänelle, miten äitini kuoli, miten minä jäin\nyksin Bubnovan luo; kerro, millaisena sinä näit minut Bubnovalla, --\nkaikki, kaikki kerro ja sano sitten hänelle, että mieluummin olisin\njäänyt vaikka Bubnovan luo, mutta _hänen_ luoksensa en olisi mennyt...\n\nTuon sanottuaan Nelly vaaleni, silmänsä säihkyivät ja sydämmensä\nalkoi lyödä niin rajusti, että hänen täytyi laskeutua pitkälleen ja\nhetkisen aikaa hän ei voinut lausua sanaakaan.\n\n-- Pyydä kaikki sisälle, Vanja, -- sanoi hän viimein heikolla\näänellä, -- minä tahdon sanoa heille jäähyväiset. Hyvästi, Vanja!...\n\nHän syleili minua kiihkeästi viimeisen kerran. Toisetkin kaikki\nastuivat sisään... Ukko ei voinut käsittää, että Nelly kuolisi;\nhän ei uskaltanut omistaa sitä ajatusta. Viime päivään asti hän\nväitti vastaan ja vakuutteli, että tyttö varmasti paranee. Ukon\noli kokonaan huoli laihduttanut, päivät päästään istuskeli hän\nNellyn vuoteen ääressä, usein öilläkin. Viime öinä hän ei nukkunut\nollenkaan. Hän koetti arvata Nellyn pienimmätkin toiveet ja tultuaan\ntytön huoneesta meidän luoksemme itki katkerasti, mutta kohta taas\nalkoi toivoa ja vakuuttaa, että tyttö paranee. Hän koristi sairaan\nhuoneen kukilla. Kerran hän osti koko kimpun mitä ihanimpia ruusuja,\npunasia ja valkosia, kävi niitä hakemassa jostain hyvin kaukaa ja toi\npikku Nellyllensä... Tämä kaikki kovin liikutti tytön mieltä. Hänen\nsydämmensä ei jaksanut vastustaa tämmöistä yleistä rakkautta. Tuona\njäähyväisiltana ei ukko mitenkään tahtonut sanoa hyvästiä ijäksi.\nNelly hymyili hänelle ja kaiken iltaa koetti näyttää iloiselta, laski\nukon kanssa leikkiä, vieläpä nauroikin...Tulimme jokainen melkein\ntoivoisina hänen luotaan, mutta seuraavana päivänä ei hän voinut\npuhua. Kahden päivän kuluttua hän kuoli.\n\nMuistan hyvin, mitenkä ukko koristi hänen ruumisarkkunsa kukkasilla\nja lohduttomana tarkasteli tytön laihtuneita, elottomia kasvoja,\nhänen elotonta hymyänsä, rinnan päällä ristissä olevia käsiänsä.\nUkko itki tyttöstä, kuin omaa tytärtänsä. Me kaikki koetimme\nlohduttaa häntä, mutta hän oli lohduton ja sairastui kovasti Nellyn\nhautajaisten jälkeen.\n\nAnna Andrejevna antoi minulle säiliön, jonka oli ottanut Nellyn\nkaulasta. Säiliössä oli Nellyn äidin kirje ruhtinaalle. Minä lu'in\nsen Nellyn kuolinpäivänä. Hän lausui kirouksensa ruhtinaan yli,\nsanoi, ettei voinut antaa hänelle anteeksi, kuvaili viimeaikaista\neloansa, kaikkia niitä kauhuja, joihin hänen täytyi jättää Nelly, ja\nrukoili, että ruhtinas edes jotain tekisi Nellyn hyväksi. \"Hän on\nteidän, hän _on teidän tyttärenne ja te itse tiedätte_, että hän on\n_teidän laillinen tyttärenne_. Minä käskin, että hän minun kuoltuani\ntulee luoksenne ja antaa teidän käteenne tämän kirjeen. Jos te ette\naja Nellyä luotanne pois, ette kiellä häneltä tyttären oikeutta, niin\nehkä tuolla minä annan teille anteeksi ja tuomiopäivänä astun Jumalan\nistuimen eteen ja rukoilen Tuomaria, että Hän antaisi teille syntinne\nanteeksi. Nelly tietää tämän kirjeeni sisällön; minä sen lu'in\nhänelle; olen kertonut hänelle kaikki, hän tietää _kaikki, kaikki_...\"\n\nMutta Nelly ei täyttänyt määräystään; hän tiesi kaikki, mutta ei\nmennyt ruhtinaan luo, vaan kuoli leppymättömänä.\n\nPalattuamme Nellyä hautaamasta menimme Natashan kanssa puistoon.\nPäivä oli kuuma, loistavan valoisa. Viikon perästä oli määrä heidän\nmatkustaa. Natasha loi minuun pitkän, kummallisen katseen.\n\n-- Vanja, -- sanoi hän, -- Vanja, sehän oli vain unta.\n\n-- Mikä oli unta? -- kysyin minä.\n\n-- Kaikki, kaikki, -- vastasi hän, -- kaikki, koko kulunut vuosi. --\nVanja, miksikä minä särin sinun onnesi?\n\nJa hänen silmissään minä luin:\n\n\"Mehän olisimme voineet olla yhdessä onnelliset ikuisesti!\"\n\nLoppu.\n"]