Suomalaisen teaatterin 20n syntymäpäivän johdosta

Suomalaisen teaatterin 20:n syntymäpäivän johdosta

(Piirteitä kansallisen näytelmätaiteemme ja näyttämömme historiasta)

Kirj.

KASIMIR LEINO

Nuori Suomi, Päivälehden Joulualbumi II, 1892.

Helsingissä, päivälehden toimitus.

Koska meidän kaikkien yhteinen lempilapsemme, suomalainen teaatteri, äskettäin vietti 20:ttä syntymäpäiväänsä, antaa minusta tämä tapaus tarpeeksi aihetta muutamin, vaikkapa vajavinkin piirtein kuvata kansallisen näytelmätaiteemme ja näyttämömme syntyä ja kehitystä. Enkä luule "Nuoren Suomen" lukijoillakaan olevan mitään sitä vastaan; uskallanpa vielä toivoa muutamia huvittavankin tutustua tämän äkkiä kypsyneen taidelaitoksen alkuaikoihin, noihin toiveiden, innostuksen ja uhraavaisen työn aikoihin, jotka mielestäni näinä poroporvarimaisen jokapäiväisyyden ja yhä enenevän aineellisuuden luvattuina päivinä erittäin sietävät tulla mieleen johdetuiksi. Nykyään kun on kehitytty niin pitkälle, että kaikkea isänmaallista ja ihanteellista työtä melkeinpä halveksuen ivaillaan ja kun välinpitämättöminä ja vaatelijaina istutaan teaatterissa tuomitsemassa suurten nerojen mahtavimpia tuotteita väsyttäväksi sanatulvaksi, sietää mielestäni todellakin muistuttaa nuorisoamme niistä suurista ponnistuksista ja uhrauksista, joita on tarvittu kansallisen näyttämömme luomiseksi, kehittämiseksi ja ohjaamiseksi siihen suuntaan, että omalla äidinkielellämme voimme tutustua maailman kirjallisuuden etevimpiin näytelmätuottoihin ja että mainittu näyttämö todellakin on kansaa sivistävänä laitoksena pidettävä.

Eivät kyllä esi-isämmekään tarvinneet elää kerrassaan ilman näytelmätaiteen sivistäviä hauskutuksia, sillä vaikkapa kotimaista näyttämöä ei ollutkaan, niin pitivät kiertelevät ruotsalaiset näyttelijäseurat kuitenkin huolta siitä, että ihmiset saivat tilaisuuden uhrata roponsa Thalian (näytelmäjumalattaren) alttarille. Ruotsista olimme saaneet yhteiskuntalaitoksemme ja sieltä näytti piisaavan meille taiteenkin muruisia. Kun kansallisen herätyksen kevät koitti ja mielet kääntyivät omiin, käyttämättömiin ja kehittämättömiin rikkauksiin, niin alettiin vähitellen myöskin kysellä, eikö Suomi todellakaan voi itse kasvattaa näyttelijöitäkin samoin kuin se oli osottanut kykenevänsä luomaan muitakin taiteilijoita. Fredrik Cygnaeus, tuo innokas, lämminsydäminen ja kaikkia kaunotaiteita rakastava vainaja, oli luullakseni ensimmäisiä, jotka toden teolla alkoivat puhua kotimaisen näyttämön luomisesta. Hän tarkoitti silloin kuitenkin kotimaista ruotsinkielistä teaatteria, eikähän vielä ollutkaan mitään suomenkielistä näytelmäkirjallisuutta.

Oltiin nimittäin noin vuosisatamme keskipaikoilla (v. 1853). Mutta kansallisuuden merkityksen taiteistakin käsitti Cygnaeus jo vallan selvästi, koskapahan hän m.m. lausui, että ainoa maaperä, josta draamallinen kirjallisuus voi täyteen elinvoimaansa varttua, on kansallisuus. "Tyhjinkin ja henkisyydestä köyhin ranskalainen huvinäytelmä saa oikealla ranskalaisella näyttämöllä vallan toisen elävyyden ja pirteyden kuin kömpelöillä ulkomaisilla näyttämöillä käännöksinä esitettäessä. Kuinka paljo suurempaa tarvista tunteekaan sitten näytelmätuote, jonka sydänjuuri on versonut suoraan kansansa sydänjuurten omasta olemuksesta, tulla tulkituksi näyttämöllä sellaisten henkilöiden kautta, jotka eivät opi vain ulkoläksynä runouden tunteita ja aatteita, vaan jotka tuntevat omaksensa, mitä suu puhuu, koska heillä on samat vaikutteet kuin runoilijallakin on ollut".[1] Hän uskalsi myöskin lausua julki, ettei se suinkaan ollut mahdotonta, että meillä vastaisuudessa syntyi näyttelijätaiteenkin alalla sellaisia neroja kuin Castrén ja Runeberg. Cygnaeuksen lähimpänä tarkoituksena oli silloin saada pääkaupunkiin oma, kunnollinen teaatterihuone, jossa kotimaiset taiteilijan alut voivat esiytyä ulkolaisten seurain rinnalla. Ja nämä "alut" ne eivät saisi olla "yhteiskunnan hylkyjä, vaan paremminkin sen ylimmistä kerroksista", sillä siten saataisiin sopivia, luontevia ja sivistyneitä näyttelijöitä. "Kaikki taide on näet ihanteellista, jonka ilmakehä on kunnia, maine ja ihmisten myötätuntoisuus..." "Jos Suomi tänään julistaisi pitävänsä etevän näyttelijän asemaa ainakin yhtä hyvänä kuin tyhjähenkisen virkamiehen, joka koneellisesti hoitaa paljoa helpommin hoidettavaa tointa, niin silloin on meillä oleva jo huomenna mitä meillä ei vielä ole koskaan ollut, nimittäin kotimainen näyttelijäseura."

Arvattavasti eivät meidän ruotsinkieliset sivistyneet ole tätä Cygnaeuksen neuvoa seuranneet, koskapahan heiltä vielä tänäkin päivänä kotimainen ruotsinkielinen näyttämö puuttuu. Surulla innokas taiteen ystävä katseli olojen kehittymättömyyttä ja v. 1859 hän siitä taas kirjoittaakin melkoisella ivalla. "Niin kauvan kuin yleinen ja yksityisten mielipide täällä Suomessa ei voi käsittää, että kelvollinen näyttelijä voi olla yhtä hyvä mies kuin mikä jokapäiväinen virkamies tahansa ja että todellisesti etevä, rikaslahjainen ja sivistynyt näyttelijätaiteilija on arvokas ojentamaan kättä kymmenelle ylhäisyydelle, jotka eivät ole sitä, eivätkä tätä, niin kauvan ollaan meillä tietysti paremmin huolestavinaan perheittensä kunniaa ja menestystä pakottamalla näyttelijälahjoilla varustettuja perheen jäseniä luopumaan oikeasta kutsumuksestaan ja antaumaan harhateille, jotka voivat viedä heidät turmelukseen, jopa täydelliseen perikatoonkin".[2]

Tähän aikaan näkyy Cygnaeukselle jo myöskin selvinneen, että aate suomenkielisestäkin näyttämöstä olisi toteutettavissa. Mutta vielä hän ikäänkuin arastelee lausua sitä julki. "Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, – sanoo hän puhuessaan kotimaisen näyttelijäseuran aikaan saamisesta – näyttää tämä päämaali olevan helpoimmin toteutettavissa siten, että jatketaan ylioppilaiden alkamaa uraa s.o. tehdään näyttämö suomalaiseksi sekä kieleltään että mieleltään".[3] Uutuuden viehätys ja isänmaallinen innostus oli hänen mielestään tekevä sen, mitä ei muuten voitu saada toimeen. Mutta tuskinpa oli hän tämän ajatuksen lausunut, kun hän, ikäänkuin peljäten omaa uhkarohkeuttaan, jo riensi todistamaan, "että olisi kovin arveluttavaa uskaltaa ryhtyä näin radikaaliseen yritykseen", koska näet ei ollut juuri mitään draamallista kirjallisuutta.

Aate oli julki lausuttu, mutta sitä edemmäksi ei muutamaan vuosikymmeneen tultu. Saatiin kyllä, etupäässä Cygnaeuksen toimesta, pääkaupunkiin oma komea teaatterihuone, jonka näyttämölle hankittiin valtion myöntämillä apurahoilla ruotsinmaalainen pysyvä näyttelijäseura yleisöä opereteillaan hauskuuttamaan. Mutta kotimaista näytelmä- ja näyttelijätaidetta, jota Cygnaeus oli uneksinut, ei ottanut kuuluakseen. Tosin oli hra Pinello Turussa tehnyt yrityksiä suomalaisen teaatterikoulun perustamiseksi ja olihan teaatterin johtaja Nevanderkin koettanut koota seuraansa etupäässä suomalaisia voimia. Mutta syystä tai toisesta nukkuivat nämä yritykset kuolon uneen. V. 1869 pyysi sitten ja saikin "uuden teaatterihuoneen osakeyhtiö" valtioapua teaatteria ja oppilaskoulua varten. Koulu olikin jo ollut vaikuttamassa jonkun aikaa ja esittänyt juuri vähää ennen (15 p. helmik. 1869) nykyisessä Arkaadiassa m.m. osia Schillerin Maria Stuartista. Mitään tuntuvampaa hyötyä ei tästä koulusta kuitenkaan näytä olleen ja ennen pitkää se jo hajausikin.

Samoihin aikoihin kuin kirjallisuuden ja kaunotieteen professori (Cygnaeus) näin puuhasi kotimaisen ruotsinkielisen näyttämön hyväksi, oli hänen oppilaansa ja luultu jälkeläisensä, estetiikan dosentti, Kaarlo Bergbom suurella innolla ja harrastuksella johtanut ylioppilaiden ja n.s. suomalaisen seuran seuranäytelmiä 60-luvun loppupuolella. Aina kun tri Bergbomin nuori suomalainen joukko esiytyi Arkaadiassa oli huone reunojaan myöten täynnä mitä innostuneinta yleisöä.

Suomalainen näytelmätaide olikin muutaman vuosikymmenen kuluessa kehittynyt tavattomassa määrässä. Siihen aikaan kuin Cygnaeus oli lausunut ajatuksensa suomalaisen näyttämön luomisesta, ei ollut juuri muuta alkuperäistä näytelmää kuin Hannikaisen "Silmänkääntäjä". V. 1872 luettelee tri Bergbom niitä jo toistakymmentä, joista etevimmät olivat Kivi-vainajan Nummisuutarit, Lea, Kullervo ja Kihlaus, Bergbomin Paolo Moroni ja Tuokon Saul. Sitä paitse oli useita kymmeniä eteväin mestarein näytelmiä suomennettu ja kaikellaisia pienempiä kappaleita näytelty joko ylioppilaiden, suomalaisen seuran tai Westermarckin "nuoren suomalaisen teaterin" toimesta, joka näihin aikoihin vieraili Helsingissä antaen milloin suomalaisia milloin ruotsalaisia pikkunäytelmiä melkoisella menestyksellä. Tästä sekakielisestä näyttelijäseurastako vai mistä muualta lie sitten syntynyt ajatus, että n.s. Uuden teaatterin näyttämölläkin pitäisi etupäässä kotimaisilla voimilla ruveta vuorottelemaan ruotsin- ja suomenkielisiä näytäntöjä. Ja koska valtiopäivät sattuivat samaan aikaan olemaan koolla pääkaupungissa, kääntyivät vaikuttavat asianharrastajat puhuttelemaan eräitä talonpoikaissäädyn jäseniä kehoittaen näitä tekemään säädyssään anomuksen mainittuun suuntaan. Halukkaita ilmestyikin kokonaista seitsemän[4] ja helmikuun 19 p. jättivät he säädyllensä anomuksen, joka loppui seuraavilla lauseilla:

"Onko teaatteri pidettävä vain huvituspaikkana tai korkeampana sivistyslaitoksena, sitä emme me sivistymättömät talonpojat voi ratkaista; mutta jos se olisi vain huvituspaikka, jota maan varoilla ylläpidetään Helsingin ruotsalaisen väestön hyväksi, niin pyytäisimme, ettei valtio vastaisuudessa sille mitään apua antaisi: mutta jos sen katsotaan edistävän sivistystä maassa, niin anomme me, että teaatteri maassamme tästedes välttämättä olisi yhtä paljo suomen- kuin ruotsinkielinen (att theatern i landet härefter ovilkorligen skulle vara lika mycket för finska som svenska språken); vasta silloin se edistäisi koko väestön sivistystä ja täyttäisi paremmin kansan tarkoittamaa päämäärää. Ja ehdotamme me sen vuoksi, että sääty ottaisi tämän asian punnitakseen ja esittäisi sen H.K. Majesteetilleen anomuksena".[5]

Koska useilta tahoilta pian alkoi kuulua kuiskeita, ettei yleinen valitusvaliokunta, jonka ratkaistavaksi asia lykättiin, aio minkäänlaisia toimenpiteitä ehdottaa, katsoi "Kirjallinen kuukauslehti", jonka vakituiseen toimitukseen sinä vuonna kuuluivat J.W. Calamnius, P. Cajander, B.F. Godenhjelm, A.J. Malmberg (Mela) ja K. Bergbom, parhaaksi ottaa asian perinpohjaisesti käsiteltäväksi. Tehtävä uskottiin tri Bergbomille, joka lehden maaliskuun numerossa suorittikin sen erityisellä taidolla ja sukkeluudella kirjoituksessa "Muutamia sanoja nykyisistä teaterioloistamme". Suomalainen teaatteri oli hra Bergbomissa löytänyt sen miehen, jota se kauvan oli kaivannut. Hänellä oli intoa, harrastusta ja luottamusta asiaansa sekä sitä paitse uhraavaisuutta, sivistystä ja älyä. Innokkaasta kynästä oli hänen kirjoituksensakin lähtenyt; näki, että hän oli Cygnaeuksen puheita kuunnellut ja hänen kirjoituksiaan lukenut.

Ensistäänkin hän huomautti, "ettei kaikki sivistyslaitokset ole ainoastaan muutamia valituita, etuoikeutettuja varten olemassa, vaan koko kansan tähden". Hän luettelee pitkät sarjat suomenkielisiä näytelmiä, alkuperäisiä ja käännöksiä, osottaakseen, kuinka vääriä puheet suomenkielisten näytelmäin olemattomuudesta ovat. Niinikään kumoaa hän kaikki väitteet, ettei muka olisi oireitakaan suomalaisista näyttelijöistä luettelemalla useita lupaavia taiteilijan alkuja.[6] Sitten hän osottaa, että suomenkieli on kyllin kypsi teaatterikieleksi ja vaatii, että jos mieli näyttämön olla kansallinen, tulee sen olla suomenkielinen. "Suomalaisella näkymöllä pitää suomenkielen kaikuman" sanoo hän. Ei hän kuitenkaan kovin ahdasmielinen pyrinnöissään ole. "Me emme millään muotoa kiellä ruotsalaisen teaterin oikeutta maassamme, me ylimalkaan emme kiellä olemisen oikeutta miltään pyrinnöltä, joka osottaa itsessään olevan elinvoimaa; – – – Me vaadimme ainoastaan vapaata kilpailua – taistelkoon ruotsalainen teateri tarkemmalla tekniikillään, runsaammilla näytelmävaroillaan, apujoukoillaan Tukholman teatereista, etevämmillä näyttelijöillänsä – suomalainen teateri on näitä kaikkia vastaan asettava virkeän nuoren tahdon, isänmaallisen hartauden, taiteellisen innon... Mutta älköön tehtäkö tätä kilpailua mahdottomaksi prohibitivi- (estely-) keinoilla, toisen teaterin yksipuolisella suosimisella, niin että toinen jo syntyessään tukehtuu." Ja niille, jotka eperoivat taiteen arvoa ja merkitystä ja sen vuoksi kieltävät valtioavun, sanoo hän: "Ainoastaan se taide, joka ei tuota mitään, on ylellisyyden tavara ja ansaitsee siis yhtä vähän kannatusta valtion puolelta kuin muut semmoiset; kansallinen taide taas kartuttaa kansan henkisiä varoja ja ansaitsee siis yhtä hyvin kehoitusta ja apua valtion puolelta kuin jokainen muu kansakunnan voimien aineellinen tai henkinen kehitys."

Voitte arvata, että tällainen nuoruuden hehkuvaa tulta ja vakaumusta uhkuva kirjoitus, jossa armotta käytiin ruotsalaisuuden rehoittavaa ylivaltaa hätyyttelemään, herätti tavatonta melua ruotsinmielisten leirissä, varsinkin sitten kuin se ensiksi oli käännöksenä julkaistu "Morgonbladet'issa". Huhtikuun 15 p. alkoi "Helsingfors Dagblad" pitkän vastauksensa, jonka tarkoituksena oli oikaista tri Bergbomin tekemiä virheitä. Kirjoittaja, hra K. Bremer, myöntää kyllä, että hra Bergbom, joka jo kauvan on ollut suomenkielisen teaatterin innokkaimpia harrastajia, puolustaa taidolla ja innolla suomalaista näyttämöä, mutta hänen mielestään on hra B. erehtynyt tosiasioissa. Ja sitten takertuu hän kaikellaisiin numeroihin ja pikkuseikkoihin, joista en voi sanoa muuta kuin, että se on pelkkää saivartelua. Ihmeteltyään vielä sitä "raffineerattua ilkeyttä", jolla tri B. asiaansa ajaa, lopettaa nimetön kirjailija kyhäyksensä seuraavalla kylläkin hyväksyttävällä mietteellä: "Jos tahdotaan luoda suomalainen teaatteri, ... niin käytäköön heti työhön, koottakoon varoja ensi kustannuksiin ja todistettakoon, että sellainen teaatteri voi saada jäseniä ja menestystä, ja me olemme vakuutettuja siitä, että valtio on yritystä avunannolla auttava..."

Nykyajan kannalta katsoessa tuntuu tämä loppukehoitus peräti järkevältä. Ja niinhän itse teossa pian tapahtuikin. Mutta väittelyä herrojen K. Bergbomin ja K. Bremerin välillä jatkettiin yhä maaseutulehtien säestyksellä. Huhtikuun lopulla, juuri samoihin aikoihin, kuin yleinen valitusvaliokunta käsitteli talonpoikaissäädyn anomusehdotusta, julkaisi tri Bergbom "Morgonbladet'issa" (27 ja 28 p.) laveahkot ja perinpohjaiset vastauksensa. Tästä tarmokkaasta ja älykkäästä puolustuksesta huolimatta pysyi anomusehdotus valiokunnan enemmistön mielestä yhä epäkäytännöllisenä, jommoisena se myöskin hyljättiin. Tämä hylkäävä mietintö on allekirjoitettu 27 p. huhtikuuta ja selitetään siinä, ensin, miten ruotsalaisen teaatterin valtioavun laita oikeastaan on; sitten huomautetaan, ettei uuden teatterihuoneen yhtiön säännöistä ensinkään löydy määräystä siitä, että sen näyttämöllä esittyvän seuran täytyy olla ruotsinkielinen, joten teaatteri aivan hyvin voidaan suomenkielisellekin näyttelijäseuralle joksikuksi ajaksi luovuttaa. "Valiokunta ei myöskään ole katsonut soveliaaksi puoltaa määrättyjen ehtojen tai toivomusten lausumista, joista hallituksen muka olisi vaarinotettava ensi kerralla valtioapua kotimaiselle teaatterille myönnettäessä, koska valiokunta täysin tunnustaa, että suomenkielinen teaatteri on tässä maassa yhtä oikeutettu saamaan samanlaista apua kuin ruotsinkielinenkin, ja koska se myöskin luottaa siihen, että hallitus hyväntahtoisesti on myöntävä nämä edut suomenkieliselle näyttämölle, sen mukaan kuin suomalainen draamallisuus tarpeellisesti kehittyy".[7]

Tästä päätöksestä näytti Dagblad taas saavan selkänojaa ja otti uudelleen pitemmässä kirjoituksessa (3 ja 7 p. toukok.) löylyttääkseen vastustajaansa, jota se nyt suoraan uskalsi syyttää "för arrogant uppträdandf", "fanatism", "oförsynthet" j.n.e. Kynäsotaa, joka nyt jo oli syrjäytynyt kaikellaisten pienten käytännöllisten kysymysten alalle, jatkettiin vielä muutamalla kirjoituksella molemmilta puolen ilman minkäänlaista tulosta tai edistystä.[8] Periaatteessahan oltiinkin selvillä suomalaisen teaatterin tarpeellisuudesta. Kysymys oli vain miten toteuttaa Cygnaeuksen "uhkarohkea yritys".

Olihan kuuluisa Lea-näytäntö 10 p. toukokuuta v. 1869 osottanut, että suomenkieli kelpaa täydellisesti korkeampiinkin draamallisiin tehtäviin. Ja olihan suomenkielistä näytelmäkirjallisuuttakin jo siksi paljon olemassa, että voitiin ilman pelkoa ajatella suomalaista repertoaaria. Annetuissa seuranäytännöissä ja Westermarckin selväkielisessä näyttelijäseurassa oli esiytynyt sekä mies- että naispuolisia henkilöitä, joilla oli halua ja kykyä näytellä suomenkielisellä näyttämöllä. Lopuksi oli myöskin pääkaupungin etevin näyttelijätär, rva Hedvig Raa-Winterhjelm, vaikkakin muukalaisena ollen, osottanut sellaista intoa tähän kansalliseen yritykseen, että oli varta vasten opetellut suomenkieltä, näytellyt loistavalla menestyksellä Lean ja lupautunut vastedeskin esiytymään vieraana suomalaisella näyttämöllä, jos sellainen aikaan saadaan.

Ei siis tarvittu muuta kuin mies, joka otti uhrautuaksensa tähän tehtävään. Hänkin oli jo tiedossa: tri Bergbom oli seuranäytäntöjä johtaessaan sekä sittemmin käydyssä sanomalehtisodassa osottanut niin lämmintä intoa asiaan, että häntä juuri pidettiin oikeana miehenä tulevan näyttämön johtajaksi. Oli vain pantava tuuma toimeen. Vielä valtiopäiväin kestäessä, nimittäin 23 p. toukokuuta, pidettiinkin nykyisen ruotsalaisen teaatterin lämpiössä kokous, jossa suomenkielisen näyttämön syntymästä oli päätettävä. Kokouksen puheenjohtajana istui nykyinen senaattori Yrjö-Koskinen ja läsnä oli noin 70-80 henkeä, herroja ja naisia. Vilkkaiden keskustelujen perästä tuli kokous m.m. seuraaviin päätöksiin:

1) Perustettiin takaus-yhtiö 5:ksi vuodeksi, ja oli takaus-osake (12 mk) tarvittaessa vuosittain suoritettava;

2) Uuden yrityksen johtajaksi tuli tri Bergbom, jonka yhdessä puheenjohtajan, maist. Nervanderin, J. Krohn-vainajan ja silloisen lakit. kand. Jaakko Forsmanin kanssa oli laadittava ehdotus säännöiksi;

3) teaatterijoukkoon kuuluisi alussa 10-12 henkeä ja tekisivät kustannukset noin 6,000 mk vuosittain.

Ensi vuosi aiottiin uhrata harjoituksiin, vaan sitten oli määrä näytellä 3 kuukautta vuodesta Helsingissä, 2 Wiipurissa ja Turussa, 1 Hämeenlinnassa, Tampereella, Kuopiossa, Porissa y.m. Jo samana iltana merkittiin 186 osaketta ja pian oli yritys taattu.

Kun tri Bergbomin pieni näyttelijäseura (n.s. puheosasto) vielä samana kesänä aloitti harjoituksensa, sujui työ nopeasti ja luontevasti, sillä sekä johtajassa että teaatterin jäsenissä oli todellista intoa ja harrastusta. Ja näiden alottelevien joukossa huomattiinkin jo nimiä, joilla ennen pitkää oli oleva kaunis kaiku draamallisuuden alalla ja jotka vielä kaukaisiin aikoihin tulevat säilyttämään huomatun sijansa Suomen taiteiden historiassa kotimaisen näytelmätaiteen perustajina. Paitse jo mainittua etevää ruotsalaista näyttelijätärtä, rva Raa'ta,[9] joka vuosina 1872 ja 1873 antoi kiertävässä kansallisessa näyttelijäseurassa vierailunäytäntöjä esittäen päätehtäviä useissa suuremmissa kappaleissa (Paolo Maroni, Margareeta, Maria Tudor, Lea j.n.e.) olivat nuoreen seurueeseen liittyneet myöskin hrat Oskar Wilhelm Gröneqvist eli Wilho [10] ja Ismael Edv. Nyberg eli Kallio[11] sekä neiti Aurora Gullstén rva Aspegrén,[12] joka Westermarckin näyttelijäseurassa oli melkoista menestystä saavuttanut.

Pieni oli se näyttelijäseurue, joka lokakuussa v. 1872 tri Bergbomin johdolla tiensä Poriin suuntasi. Tämä kaupunki oli katsottu sopivimmaksi lähtöpaikaksi senkin vuoksi, että siellä juuri näihin aikoihin oli valmistunut uusi teaatterihuone Otava. Sunnuntaina 18 p. lokakuuta oli suomalaisen teaatterin ensimmäinen "premieeri" ja siitä kai lienee laitoksen ikäkin laskettava. Vaatimaton oli ohjelma: pieni proloogi Tuokolta, Topeliuksen "Saaristossa" ja pari kuvaelmaa, siinä kaikki. Mutta innostuksella näyttelivät näyttelijät ja riemastuksella kuunteli ja katseli heitä yleisö. Olihan tämä suomalainen näyttämö ja kaikuihan tuolla vastaan oma äidinkieli! Jo näytännön ajalla puhkesi tämä mieliala esille, kun amiraali Ankarström ("Saaristossa") esitti maljan Suomelle ja sen vilpittömille ystäville: äänekkäästi vaadittiin orkesterilta "Maamme"-laulu ja voimakkaasti sen jälkeen hurrattiin. Näytännön jälkeen kutsuivat porilaiset koko seurueen iloiseen illanviettoon, jossa runomittaisessa ja suorasanaisessa muodossa lausuttiin onnentoivotuksia kansalliselle näyttämölle ja sen johtajalle.[13]

Tämmöinen oli suomalaisen teaatterin syntymäpäivä. Aikansa Porissa näyteltyään siirtyi teaatteri sieltä muihin maaseutukaupunkeihin. Ensin oli ohjelmassa sellaisia pienempiä kappaleita kuin "Saaristossa", "Yökausi Lahdella", "Kihlaus", "Kosijat", y.m., mutta vähitellen varttuivat ja lisäytyivät voimat, niin että ennen pitkää alettiin uskaltaa vaikeampiinkin tehtäviin, joista mainittakoon "Nummisuutarit", "Regina v. Emmeritz", "Kavaluus ja Rakkaus" j.n.e. Niistä näyttelijöistä, jotka tämän ensimmäisen näytäntövuoden kuluessa suomalaisen teaatterin palvelukseen astuivat, mainittakoon vielä Suomen taiteen ystäville rakkaiksi käyneet nimet Artur Lundahl,[14] Bruno Böök[15] ja Benjamin Leino,[16] ainoa näyttämön kunniakkaasta kantajoukosta, joka näihin asti on uskollisesti seurannut johtajaansa niin myötä- kuin vastoinkäymisessä. Tottumattomia oltiin tietysti alussa, mutta oikein oli johtaja tehnyt luottaessaan joukkonsa "virkeään, nuoreen tahtoon, isänmaalliseen hartauteen ja taiteelliseen intoon".

Tällaisista aineksista ei muuten ollutkaan mahdotonta jotain luoda, etenkin jos muistamme, että rva Raa-Winterhjelmkin antoi teaatterille niin tehokasta apua jo ensimmäisinä näytäntökausina 1872-1873. Hänellä samoin kuin useilla muillakin teaatterin jäsenillä oli kuitenkin suuri vastus suomenkielestä, jota näihin aikoihin ensi kertoja taivuteltiin tulkitsemaan voimakkaita, syviä tunteita näyttämöltä. Sitä puolta huomauttaakin nimimerkki Y.K. erityisesti kirjoittaessaan Kirj. Kuukauslehdessä suomalaisesta teaatterista, joka hänestä muuten on "valopaikka, joka näyttää lupaavan onnellista päivän koittoa nykyisten hämäräin perästä". Vielä kertoo hän sen puolen vuosikauden kuluessa varttuneen "niin kauniilla menestyksellä, että on syytä kreikkalaisten tavalla pelätä jumalien kateutta", ellei perustettaisi toiveita kansallisuuden kehityksestä korkeamman johdatuksen nojaan kuin olympolaisten suosioon.[17]

Ja kaunista olikin alku ollut. Ensimmäinen Shakesperekappale näytettiin tietääkseni syksyllä v. 1874: silloin esitettiin näet "Macbeth", jossa lady Macbethina näytteli rva Raa. Tämä samainen syksy oli muuten sangen merkillinen suomalaisen taiteen historiassa. Silloin näet perustettiin kansallisen näyttämön haaraosastona n.k. suomalainen ooppera, johon jo siihen aikaan kuului sellaisia taiteilijanimiä kuin Ida Basilier, Emmy Strömer, Bruno Holm, A.N. Achté y.m.; myöhemmin myöskin Lydia Lagus, Alma Fohström, Elis Duncker. Navràtil, y.m. Näytäntönsä aloitti tämä oopperaosasto Wiipurissa, missä silloin esitettiin m.m. ooppera Lucia. Niistä lukuisista kappaleista, joita suomalainen ooppera kuusivuotisen olemassa-olonsa aikana – se hajausi v. 1879 – on esittänyt, mainittakoon Jeanetten häät, Trubaduuri, Lucia, Norma, Faust, Lucretia Borgia, Fidelio, Hugenotit, Ernani, Taikahuilu, Juutalaistyttö, Sevillan parturi, Martha, Don Juan, Traviata, Robert, Don Pasquale, Fra Diavolo y.m.

Mahdoton on minun ruveta yksityiskohtiinsa teaatterin molempien osastojen kehittymistä seuraamaan. Rinnakkain siinä pitkät ajat molemmin puolin työtä tehtiin ja edistyttiin. Sillä aikaa kuin ooppera leikkasi toisen laakerin toisensa perästä pääkaupungissa, näytteli suomalaisen teaatterin puheosasto menestyksellä maaseudulla. Nimet Molière, Holberg, Shakespeare, Schiller, Sheridan, Ibsen, Björnson, Runeberg, Topelius, Wecksell y.m. alkavat vähitellen vaihetella ohjelmassa, josta jo selvään näemme, mihin suuntaan teaatteri oli tarkoitusperänsä asettanut. Siitä oli todellakin tullut tositaiteen tulkki ja sen kautta juuri oli se käynyt yhdeksi meidän tärkeimmistä sivistyslaitoksistamme. Ja kansan yleinen suosikki se olikin. Kaikkialla otettiin sitä mielihyvällä ja ilolla vastaan ja jo ensi ajoista myönsi sille valtiokin apurahaa.

Että teaatteri näin alkoi kyetä repertoaariinsa liittämään maailman kirjallisuuden etevimpiä nimiä, siitä sai se etupäässä kiittää kahta nuorta ja lahjakasta taiteilijatarta, joita jalo taiteellinen innostus ajoi ylevään kilpailuun korkeimmista tehtävistä. Tarkoitan Ida Aalberg'ia, ja Kaarola Avellan'ia, jotka kumpikin ovat sellaisella menestyksellä esittäneet eri naisluonteita kansallisella näyttämöllämme. Niinkauan kuin neidit Basilier, Fohström ja Strömer hurmasivat yleisöä ihanilla liverryksillään, pysyi oikea draamallinen ohjelma luonnollisesti takapajulla, vaikka rva Raa tuon tuostakin kävi sitä Norjasta käsin virkistämässä. Vasta sitten kuin neiti Basilier v. 1878 naimisiin jouduttuaan myötyrikseen muutti Norjaan ja kun laitoksen rahalliset suhteet eivät enää sallineet ylläpitää niin kallista laitosta, alkoi draamallisuus taas silmiin pistävästi kohota. Operetti-osasto, jota m.m. neiti Hacklin kunnialla kannatteli, oli kuitenkin vain heikko kaiku oopperan loistavimmista ajoista ja niin oltiin väkiselläkin pakotetut käyttämään hyväkseen niitä tosi-draamallisia näyttelijävoimia, joita teaatteri oikeastaan vasta nyt huomasi omistavansa. Neiti Aalberg oli kyllä jo 9 p. joulukuuta 1874 astunut sen palvelukseen, mutta melkeinpä kolme kokonaista vuotta kului, ennenkun hän missään suuremmassa tehtävässä huomiota herätti. Syksyllä v. 1877 annettiin unkarilainen kansannäytelmä "Kylänheittiö" ja vasta tässä tulivat hänen suuret lahjansa esille Boriskan osaa esittäessä. Jo seuraavan vuoden toukokuussa lähetettiin hän opintomatkalle Dresdeniin, missä hän mainion rva Marie Niemann-Seebach'in johdolla opiskeli koko sen vuoden. Kuinka paljo hän tällä matkallaan oli edistynyt, sen osotti hän kotiin palattuaan Louisena (Kabal u. Liebe), Jane Eyrenä, Preciosana, Adelheidina (Ensi lempi), Valborgina (Aksel ja Valborg), Liisana (Yö ja päivä) ja parhaimmin kaikista Noorana. Jokainen näistä tehtävistä osotti jotain uutta puolta hänen taiteilijaluonteessaan ja pian oli hänen primadonna-sijansa suomalaisessa teaatterissa taattu.

V. 1880 tapaamme etevän näyttelijättäremme taas opintoretkillä

Dresdenissä, Münchenissä ja syksymmällä Budapestissä, jonka kansallisnäyttämöllä hän unkarilaisien suureksi iloksi näytteli suomenkielellä Boriskaa (syyskuussa 3 kertaa Budapestissä ja yhtä monta kertaa Klausenburgissa). Loka- ja marraskuun vielä Wienissä vietettyään palasi hän taas maineen ympäröimänä kotimaahansa, missä Juliana Shakespearen tunnetussa kappaleessa suomalaisen yleisön kerrassaan voitti. Ilkeä kaulatauti oli kuitenkin äkkiä tehdä lopun hänen kauniista taiteilija-urastansa keväällä v. 1881. Kokonainen vuosi meni sitä parantaessa Norjassa tunnetun lääkärin hoidon alla. Mutta sittenpä olivatkin voimat taas entistään paremmat ja Margareeta (Kuninkaan alut), Regina v. Emmeritz, Kastilian Juanna, Sirkka, Adrienne Lecouvreur y.m. todistivat yhä eteenpäin käyvää edistystä taiteen korkeimmille kukkuloille.

Hänen myöhemmät opintomatkansa Ranskaan ja Saksaan lienevät jo tutumpia "Nuoren Suomen" lukijoillekin. Niinikään ovat he omin silmin olleet näkemässä hänen mestarillisia taideluomiansa niin hyvin klassillisista (Ofelia, Gretchen, Maria Stuart y.m.) kuin nykyaikaisista henkilöistä (Homsantuu, Irja, Kristi, Thérèse Raquin, Veronica, Hedda Gabler j.n.e.) Ida Aalberg ei ole ainoastaan harvinaisen älykäs ja lahjakas taiteilija, vaan myöskin sangen tarmokas, kun niin tarvitaan. Sitä todistavat paitse jo luettelemani tosiasiat myöskin ne pyrkimykset maailman maineen saavuttamiseksi, joita hän viimeisinä vuosina on tehnyt. Ja epäilemättä hän lahjojensa puolesta olisikin onnistunut, mutta kielihän se on pahin este pienten kansojen kyvyille. Hän on Norjassa esiytynyt ruotsiksi, Berliinissä saksaksi, Kööpenhaminassa tanskaksi, ja kaikissa paikoissa on hänen kykynsä suureksi tunnustettu, mutta kieli on kuitenkin pahoja esteitä pannut. Myöskin Pietarissa on hän suomalaisen teaatterin kanssa vierailunäytäntöjä antanut ja Tukholmassa Rossia vastaan Ofeliaa näytellyt, ja kiittivät sikäläiset lehdet tietääkseni häntä yksimielisesti. Hän onkin epäilemättä maamme etevin ja kuuluisin näyttelijätär, josta Suomen kansa on voinut syystä ylpeillä. Ja toivottavasti ei sen tulevaisuudessakaan tarvitse luopua yksimielisestä mielipiteestään hänen suhteensa.[18]

Suomalaisen teaatterin myöhemmässä historiassa on Ida Aalbergilla etevin paikka. Häntä lähimpänä on epäilemättä, ainakin naisten joukossa, ollut neiti Kaarola Avellan, joka 23-vuotiaana lopulla vuotta 1876 sitoutui teaatterin palvelukseen. Hän oli sivistyneestä kodista lähtenyt – hänen isänsä oli senaatinkamreeri K. Avellan – ja saanut mitä huolellisimman kasvatuksen. Suomen kieltä oli hän teaatteriin päästäkseen erityisesti opetellut ja sitä paitse harjoitellut Tukholmassa näyttämöllisiä opintoja. Senpä vuoksi olikin ilo yleinen ja toivo suuri, kun tämä älykäs ja sivistynyt nainen kansallisen näyttämön palvelukseen antausi. Eivätkä nämä toiveet pettäneetkään. Neiti Avellan piti aina tärkeimpänä tehtävänään huolellisesti tutkia ja käsittää esitettävän henkilönsä luonnetta, josta hän ei tahtonut menettää pienintäkään piirrettä. Jos hänen tekniikkinsä jo ennenkin oli huomattava, niin tuli se siksi vielä suuremmassa määrässä jälkeen vuoden 1879, jolloin taiteilijatar teki opintomatkan Kööpenhaminaan ja Pariisiin. Joka on nähnyt hänet lady Macbethina, Elisabethina (Maria Stuart), lady Milfordina (Kabal u. Liebe), Thusneldana (Ravennan miekkailija). Portiana (Venetsian kauppias), Tekmessana, Ingana (Taistelujen väliajalla). Leonardana, Berta Barkina (Todelliset naiset), Jooseppina (Pariisin veitikka), Johannana (Työmiehen vaimo) y.m., on varmaankin minun kanssani myöntävä hänelle etevän sijan suomalaisen teaatterin historiassa.

Tila ei salli minun mennä yksityiskohtiin eikä antautua pitempiin luonnekuvauksiin enemmän toisesta kuin toisestakaan näyttelijästä. Sitä paitse kuvannevat jo nuo luettelemani roolitkin osapuilleen niiden esittäjäin luonteita ja heidän lahjojensa laatua.

Runsastuotteista kevätkesää ei suomalaisella teaatterilla kuitenkaan hyvin kauvan kestänyt. Vuosi 1879 vei Artur Lundahlin, vuosi 1883 Wilhon ja Böökin hautaan sekä neiti Hacklinin avioliiton tyyneen satamaan. Aikoja ennen oli ooppera-osasto lakannut; 80-luvun loppupuoliskolla erosivat neiti Avellan ottaakseen tästedes ainoastaan yksityisten lausuntotuntien antajana osaa teaatterin toimintaan, sekä rva ja hra Aspegrén, jotka v. 1888 perustivat n.k. kansanteaatterin, jonka vaikutus, niin lyhyt kuin se vielä onkin, on epäilemättä jo melkoisesta merkityksestä suomalaisen näytelmätaiteen historiassa. Samana vuonna luopui varsinaisesta jäsenyydestä (avioliiton vuoksi) myöskin Ida Aalberg. Rivit harvenivat siis pelottavassa määrässä. Mutta vanhempaa ja nuorempaa varaväkeä astui sijaan, ja vaikkeivät ne aina lahjoiltaan kyenneetkään edeltäjiensä paikkoja täyttämään, teki hyvä tahto ja innostus kuitenkin sen, ettei aukkoja huomattu kovin pahasti. Tätä senaikuista varaväkeä, josta muuten ovat varttuneet teaatterin nykyiset etevimmät jäsenet, olivat neiti Stenberg, rva Rautio, hrat Aksel Ahlberg ja Niilo Sala (Sarelius); myöhemmin myöskin hrat Veckman, Rautio, Lindfors meidän etevin koomikko, ja neiti Finne y.m.

Koska me tällä kertaa voimme arvoisille lukijoillemme tarjota m.m. neiti Stenbergin ja hra Sala-vainajan kuvat, lienee paikallaan sanoa heistä muutamia sanoja. Edellinen on syntynyt Turussa 3 p. maaliskuuta v. 1842 ruotsinkielisistä vanhemmista, jonka vuoksi hänen varta vasten täytyi opetella suomea päästäkseen syksyllä v. 1875 suomalaisen teaatterin jäseneksi. Ensi luokan näyttelijäin joukkoon ei neiti Stenberg kuulu, mutta vallan välttämätön henkilö hän teaatterissa kuitenkin on. Hänellä on yksinkertainen ja luonnollinen esitys, jota mielellään näkee, vaikka se joskus ehkä tuntuu hiukan yksitoikkoiselta. Mutta kunnialla hän ylipäänsä tehtävistään on suoriutunut, ja kuitenkin on niiden luku jo leegio, sillä hänen nimensä luemme melkein jokaisen uuden kappaleen ohjelmassa. Muististani luettelen näistä muutamia: Imettäjä (Romeo ja Julia sekä Elinan surma). Martta (Faust ja Nummisuutarit), vanha rouva Raquin (Thérèse Raquin), mummo (Sirkka). Leena (Työmiehen vaimo) rva Valtari (Papin perhe), ruustinna (Kuopion takana), y.m.

Hra Salassa menetti (k. 15/8 1892) suomalainen teaatteri yhden innokkaimmista, sivistyneimmistä ja ahkerimmista jäsenistään. Vaikka hänen näyttelijälahjansa eivät olleetkaan niin erinomaiset, osotti hänen älykäs käsityksensä esitettävästä luonteesta kuitenkin aina totista ja vakaata tutkimusta sekä harrasta pyrkimystä taiteen korkeampiin päämaaleihin. Etupäässä esittikin hän miettiviä, syvällisiä luonteita, niinkuin Hamletia, Faustia, Daniel Hjortia, Bileamia (Tietäjässä), Brutusta (Julius Caesar) Björkiä (Uusi apulainen), Rosmeria, Thesmania y.m. Kaikissa näissä ilmausi hänen syvä draamallinen käsityksensä. Mutta voipa hän kepeimmissäkin tehtävissä mainiosti onnistua, siitä on meillä pysyvänä todistuksena hänen luomansa tyyppi pastori Jussilaisesta v. Numers'in hauskassa huvinäytelmässä "Kuopion takana". Kuten jo näistä tehtävistä näemme, kadotti teaatteri hra Salassa tärkeän näyttelijän. Hänen ansionsa olivat kuitenkin ehkä vielä suuremmat esitettävien kappaleiden kääntäjänä, teaatterin regissöörinä ja oppilaitten harjoittajana. Tämän näkymättömänkin työn suoritti hän samalla tunnollisuudella ja innolla kuin muutkin taiteilijan tehtävät. Yleisessä suosiossa vainaja toveriensa keskuudessa olikin ja ystäväinsä muistossa on hänen jalo ja lämminsydämminen persoonansa kauvan elävänä pysyvä.[19]

Olen näin vähitellen tullut nykyisimpiin aikoihin teaatterin historiassa. Lukija huomaa, että laitoksen perustaminen ja ylläpitäminen on paljo ponnistuksia kysynyt. Niinikään käynee selville, että teaatteri kyllä on olemassa-olonsa aikana saanut monta kovaa kolausta kestää ja haikeaa kuolemantapausta itkeä. Tosin emme voi sanoa sillä nykyään olevan mitään loistoaikakautta, mutta voipa se kuitenkin ylpeydellä viitata noihin Wilhon ja Böökin, Basilier'in ja Fohströmin kultaisiin aikoihin ja hakea entisyydestään voimaa ja takeita tulevaiselle toiminnalleen. Kymmenkunnan jäsentä muodosti v. 1872 suomalaisen teaatterin; nyt on sillä ainakin kolmekymmentä varsinaista jäsentä sekä joukko oppilaita ja kun tarvitaan (esim. Wilhelm Tell'issä äskettäin), voidaan satakunta henkeä yhtäkkiä näyttämölle saada. Rikas ei ollut se ohjelma, jolla kansallinen näyttämömme toimintansa Porissa aloitti: mutta tästä siemenestä on kaunis kasvi verhonut. Teaatterin pitkässä repertoaarissa näemme nyt useimpain maailmannerojen nimet ja tämän laitoksen ansioksi on tavallansa luettava, että niin paljo arvokasta näytelmäkirjallisuutta on kelvollisesti suomennetuksi tullut. Tarpeetonta lienee minun huomauttaa, millä alkuperäisellä kannalla näyttämölliset tarpeet, kulissit ja koneistot, parikymmentä vuotta sitten olivat. Nyt sitä vastoin voidaan jo, meidän oloihimme nähden, suuremmoisia dekoratiivisia kappaleita esittää. Mitä laitos näyttämöllepanossa nykyään aikaan saa, sen olemme nähneet sellaisia kappaleita esitettäessä kuin "Faust", "Kesäyön unelma", "Elinan surma", "Wilhelm Tell" y.m.

Kokonaista 20 vuotta on tohtori Bergbom nyt väsymättömällä innolla holhokkiansa ohjannut, kasvattanut ja kehittänyt. Ettei johtaja yksinään suuria voi, sen jokainen ymmärtää. Ja senpä vuoksi onkin teaatterin suhteen mitä suurimmat ansiot sellaisilla lahjakkailla taiteilijoilla kuin ovat esim. rvat Winterhjelm ja Aalberg, hrat Wilho, Leino, Lindfors, Böök y.m. Mutta kuitenkin ja kaikitenkin on johtajalle useimmiten pääasiallinen osuutensa laitoksen edistyksestä annettava. Varsinkin jos sillä, kuten esim. meiningeläisillä ja suomalaisella teaatterilla, sentään tavallisimmin on ollut voimansa huolellisessa ja sopusointuisessa yhteisnäytännössä. Silloin kysytään juuri älyä, harrastusta ja valppautta harjoittajalta. Ja sitä näkyykin aina riittäneen. Epäilemättä on johtajalla ollut tässä toimessa alituinen, suuri ja monipuolinen apu sisarestaan, neiti Emelie Bergbomista, joka korkeasta ijästään huolimatta (synt. 7 p. helmik. 1834) vielä tänäkin päivänä kepeänä ja toimeliaana puuhaa kaikissa harjoituksissa Arkaadia-teaatterin näyttämöllä. Eikä ole unohdettava laitoksen äskettäin eronnutta näkymätöntä, mutta uskollista palvelijaa neiti Siina Pastell'iakaan, joka kymmenkunnan vuotta taidolla ja menestyksellä on pitänyt huolta näyttelijäin pukuvarastosta ynnä muista niihin kuuluvista toimista.

Vajava ja epätasainen on tämä kyhäykseni, joka olisi vaatinut paljo, paljo enemmän aikaa ja työtä kuin mitä tällä kertaa olen voinut siihen uhrata. Ehkäpä joku piankin on ottava tämän toimen tehdäkseen ja suorittava sen kaikin puolin paremmin. Ehkäpä todellakin jo suomalaisen teaatterin 25:ksi syntymäpäiväksi voisimme saada osapuille täydellisen historian suomalaisesta näytelmätaiteesta ja sen kehittymisestä. Ainakin se suuresti taas virkistäisi näytelmätaiteen harrastusta ja lisäisi yleisön myötätuntoisuutta kansallista näyttämöä kohtaan. Sitähän juuri on tarkoitettu näilläkin riveillä, jotka ovat aiotut pieneksi muistoksi teaatterin 20:n syntymäpäivän johdosta. Tyytyväinen olisin, jos minun olisi onnistunut saada jokukaan sydän innokkaammin sykkimään tämän kansallisen ja taiteellisen laitoksen hyväksi.

Kasimir Leino.

Viitteet:

[1] Cygnaeus, Samlade arbeten, T. VI "Om teaterns framtid i Helsingfors", s. 9.

[2] Cygnaeus. "Ännu engång om teaterns framtid 1 Helsingfors"; katso sanomalehteä "Papperslyktan" v. 1859, n:o 32-34.

[3] Ylioppilaat olivat juuri näyttäneet suomeksi Hannikaisen "Silmänkääntäjän" ja Holbergin "Antonius Putroniuksen".

[4] Edusmiehet P. Kumpulainen, M. Heikura, E. Sassi, L. Keränen, A. Miettinen, R. Nieminen ja Adolf Silén ovat tämän anomuksen allekirjoittaneet.

[5] Olen saanut käsiini ainoastaan ruotsinkieliset valtiopäiväin asiakirjat.

[6] Paitse laulajattaria (neidit Basilier. Mechelin, Strömmer y.m.), luettelee hän hra Ahngerin, neidit Gullsténin, Handolinin y.m. ja mainitsee viimeisenä valttinaan rva Hedvig Raa'n, joka oli oppinut suomea ja 10 p. toukok. 1869 Leana loistavasti esiytynyt.

[7] Käytettävänäni ovat olleet ainoastaan ruotsinkieliset valtiopäiväin asiakirjat. Katso: Handl. tillkomna vid landtdagen i H:fors, år 1872. T. III. s. 398-402.

[8] Katso Morgonbladet 13 p. toukok ja Dagblad 10 p. samaa kuuta v. 1872.

[9] Syntyi 20/11 1838, tuli etevänä taiteilijana ensi kerran Helsinkiin v. 1858. Näyteltyänsä Leaa 10 p. toukok. 1869, esiytyi hän suomalaisella näyttämöllä vuosina 1870, 1872, 1873, 1875 ja 1880. Katso hänestä Biogr. Nimikirja s. 554.

[10] Gröneqvist eli Wilho, koulunopettaja W. Gröneqvistin poika, oli syntynyt Kangasalla 29 p. tammik. 1840, tuli ylioppilaaksi v. 1863, kävi muutaman vuoden Tukholman kunink. teaatterin oppilaskoulua ja suoritti kotiin palattuaan kameraalitutkinnon v. 1860. Senaatin ylim. kamarikirjurina palveli hän sitten siihen saakka, kunnes suomalainen teaatteri perustettiin, jolloin hän ensimmäisenä liittyi tri Bergbomiin. Holbergin, Molièren, Kiven humoristiset tyypit ovat olleet hänen parhaitaan; hänen repertoaarinsa oli muuton tavattoman runsas. Myöskin nuorempain näyttelijäin harjoittajana hän toimieli, kunnes 21 p. toukok v. 1883 kuoli rintatautiin Görbersdorfissa.

[11] Nyberg eli Kallio, jonka nimen hän teaatteriin tultuaan otti, oli syntynyt Hartolassa, missä hänen isänsä harjoitti sepän ammattia. V. 1855 suoritettuaan ylioppilastutkinnon antautui hän koulunopettajan virka-alalle ja palveli opettajana Helsingin ala-alkeiskoulussa aina vuoteen 1872, jolloin näyttelijäuralle joutui. Hänen Sepeteus, Eenokki, Kaarlo herttua (Daniel Hjort) y.m. ovat näkijäin muistiin syvälle syöpyneet. Kallio oli teaatterin jäsenenä aina vuoteen 1886, siirtyi sitten maatilalleen Heinävedelle, missä tapaturmaisesti kuoli v. 1887.

[12] Neiti Gullstén, joka v. 1873 meni naimisiin näyttelijä Aspegrénin kanssa, oli syntynyt Helsingissä 30 p. heinäk. 1844. Hänen isänsä oli ent. vääpeli, sittemmin maanviljelijä. Hra Westermarckin "nuoressa suomalaisessa teaatterissa" oli neiti G. esiytynyt useissa pienissä tehtävissä (suomeksi), ennenkun kesällä v. 1872 antautui suomalaisen teaatterin palvelukseen ottaen nimekseen Toikka, jota hän kuitenkin kantoi ainoastaan vuosikauden, silloin näet kun meni naimisiin. V. 1875 kävi hän Tanskassa ja Pariisissa opintomatkalla ja on sen jälkeen esiytynyt lukemattomissa tärkeissäkin osissa, (esim. Katri "Daniel Hjortissa". imettäjä "Romeo ja Juliassa", Eeva "Kihlauksessa", kuningatar "Hamletissa", Nerissa "Venetsian kauppiaassa". Thora rva Agrell'in "Ensam'issa", Loona "Yhteiskunnan tukeissa" j.n.e.). Erosi teaatterista v. 1888, jolloin hra Aspegrén muodosti oman kiertävän näyttelijäseuransa.

[13] Katso kirjoitustani Päivälehdessä, 13 p. lokak. 1892.

[14] Lundahl. Oulun lääninsihteerin poika, syntyi 15 p. marrask. 1844, kävi pari vuotta Kuopion kimnaasia, tuli sitten Helsingin teaatterikouluun, esiytyi Åhman-Pousette'n ja Lindmarkin ruotsinkielisissä näyttelijäseuroissa, vietti vuodet 1867-1872 merellä ja joutui suomalaiseen teaatteriin syksyllä v. 1872, jolloin aloitteli "Pölkkyliininä" huvinäytelmässä "Yökausi Lahdella", hänellä näet kun oli kaunis laulunääni. Urheasti ja reippaasti suoritti L. aina tehtävänsä (Peti "Mustalaisissa", Göndör Sandor "Kylänheittiössä". Olli Miettinen "Viuluniekassa". Rouget de Lisle. Gringoire. Narciss Rameau y.m.) V. 1876 kävi hän opintomatkalla Kööpenhaminassa, sai syksyllä 1878 halpauksen ja kuoli 24 p. heinäk. 1879 Tampereella.

[15] Nimismies Th. W. Böökin poika, syntyi Padasjoella 13 p. toukok. 1852, kävi Helsingin alkeiskoulua ja Jyväskylän lyseota, osotti suurta taipumusta piirustukseenkin, vaan antautui talvella v. 1873 sentään suomalaisen teaatterin palvelukseen, teki v. 1879 opintomatkan Wieniin, josta tultuaan esiytyi suurella menestyksellä useissa tärkeissä osissa (esim. Ferdinand "Kavaluus ja rakkaus", Merkutio, Larsson, Juhana Fleming, Helmer j.n.e.), kuoli sydäntautiin 10 p. jouluk. 1883.

[16] Syntyi 14 p. helmik. 1853, tuli teaatterin palvelukseen toukokuussa 1873 ja esiytyi melkein hetikohta Eskona "Nummisuutareissa". Katso muuten hänestä Päivälehden joulualbumia I.

[17] Katso: Kirjall. Kuukauslehti, maaliskuulla 1873.

[18] Ida Aalberg on syntynyt 3 p. jouluk. 1858 Janakkalan Leppäkoskella, missä hänen isänsä rautatien ratamestari Antti Aalberg vielä nytkin asuu. Koulukasvatuksensa on hän saanut osaksi Helsingissä, osaksi kotiseudullaan. V. 1887 meni hän naimisiin asianajajan, lakit. kand. L. Kivekkään kanssa ja on sen jälkeen ainoastaan vierailunäytännöissä kansallisella näyttämöllä esiytynyt.

[19] Hra Sala oli syntynyt v. 1856 Kemijärvellä, missä hänen isänsä kruununnimismies Sarelius silloin asui: kävi läpi Tornion alkeiskoulun, työskenteli viidettä vuotta latojana Karekin kirjapainossa Oulussa, siirtyi varoja koottuaan Jyväskylän seminaariin, jonka läpikäytyään (v. 1880) palveli kansak. opettajana Porissa, kunnes v. 1881 tuli Suomalaisen teaatterin jäseneksi.