Suomalaisen teaatterin 20:n syntymäpäivän johdosta

Suomalaisen teaatterin 20:n syntymäpäivän johdosta

(Piirteitä kansallisen näytelmätaiteemme
ja näyttämömme historiasta)

Kirj.

KASIMIR LEINO

Nuori Suomi,
Päivälehden Joulualbumi II,
1892.

Helsingissä, päivälehden toimitus.

Koska meidän kaikkien yhteinen lempilapsemme, suomalainen teaatteri,
äskettäin vietti 20:ttä syntymäpäiväänsä, antaa minusta tämä tapaus
tarpeeksi aihetta muutamin, vaikkapa vajavinkin piirtein kuvata
kansallisen näytelmätaiteemme ja näyttämömme syntyä ja kehitystä. Enkä
luule "Nuoren Suomen" lukijoillakaan olevan mitään sitä vastaan;
uskallanpa vielä toivoa muutamia huvittavankin tutustua tämän äkkiä
kypsyneen taidelaitoksen alkuaikoihin, noihin toiveiden, innostuksen ja
uhraavaisen työn aikoihin, jotka mielestäni näinä poroporvarimaisen
jokapäiväisyyden ja yhä enenevän aineellisuuden luvattuina päivinä
erittäin sietävät tulla mieleen johdetuiksi. Nykyään kun on kehitytty
niin pitkälle, että kaikkea isänmaallista ja ihanteellista työtä
melkeinpä halveksuen ivaillaan ja kun välinpitämättöminä ja
vaatelijaina istutaan teaatterissa tuomitsemassa suurten nerojen
mahtavimpia tuotteita väsyttäväksi sanatulvaksi, sietää mielestäni
todellakin muistuttaa nuorisoamme niistä suurista ponnistuksista ja
uhrauksista, joita on tarvittu kansallisen näyttämömme luomiseksi,
kehittämiseksi ja ohjaamiseksi siihen suuntaan, että omalla
äidinkielellämme voimme tutustua maailman kirjallisuuden etevimpiin
näytelmätuottoihin ja että mainittu näyttämö todellakin on kansaa
sivistävänä laitoksena pidettävä.

Eivät kyllä esi-isämmekään tarvinneet elää kerrassaan ilman
näytelmätaiteen sivistäviä hauskutuksia, sillä vaikkapa kotimaista
näyttämöä ei ollutkaan, niin pitivät kiertelevät ruotsalaiset
näyttelijäseurat kuitenkin huolta siitä, että ihmiset saivat
tilaisuuden uhrata roponsa Thalian (näytelmäjumalattaren) alttarille.
Ruotsista olimme saaneet yhteiskuntalaitoksemme ja sieltä näytti
piisaavan meille taiteenkin muruisia. Kun kansallisen herätyksen kevät
koitti ja mielet kääntyivät omiin, käyttämättömiin ja kehittämättömiin
rikkauksiin, niin alettiin vähitellen myöskin kysellä, eikö Suomi
todellakaan voi itse kasvattaa näyttelijöitäkin samoin kuin se oli
osottanut kykenevänsä luomaan muitakin taiteilijoita. Fredrik Cygnaeus,
tuo innokas, lämminsydäminen ja kaikkia kaunotaiteita rakastava
vainaja, oli luullakseni ensimmäisiä, jotka toden teolla alkoivat puhua
kotimaisen näyttämön luomisesta. Hän tarkoitti silloin kuitenkin
kotimaista ruotsinkielistä teaatteria, eikähän vielä ollutkaan mitään
suomenkielistä näytelmäkirjallisuutta.

Oltiin nimittäin noin vuosisatamme keskipaikoilla (v. 1853). Mutta
kansallisuuden merkityksen taiteistakin käsitti Cygnaeus jo vallan
selvästi, koskapahan hän m.m. lausui, että ainoa maaperä, josta
draamallinen kirjallisuus voi täyteen elinvoimaansa varttua, on
kansallisuus. "Tyhjinkin ja henkisyydestä köyhin ranskalainen
huvinäytelmä saa oikealla ranskalaisella näyttämöllä vallan toisen
elävyyden ja pirteyden kuin kömpelöillä ulkomaisilla näyttämöillä
käännöksinä esitettäessä. Kuinka paljo suurempaa tarvista tunteekaan
sitten näytelmätuote, jonka sydänjuuri on versonut suoraan kansansa
sydänjuurten omasta olemuksesta, tulla tulkituksi näyttämöllä
sellaisten henkilöiden kautta, jotka eivät opi vain ulkoläksynä
runouden tunteita ja aatteita, vaan jotka tuntevat omaksensa, mitä suu
puhuu, koska heillä on samat vaikutteet kuin runoilijallakin on
ollut".[1] Hän uskalsi myöskin lausua julki, ettei se suinkaan ollut
mahdotonta, että meillä vastaisuudessa syntyi näyttelijätaiteenkin
alalla sellaisia neroja kuin Castrén ja Runeberg. Cygnaeuksen lähimpänä
tarkoituksena oli silloin saada pääkaupunkiin oma, kunnollinen
teaatterihuone, jossa kotimaiset taiteilijan alut voivat esiytyä
ulkolaisten seurain rinnalla. Ja nämä "alut" ne eivät saisi olla
"yhteiskunnan hylkyjä, vaan paremminkin sen ylimmistä kerroksista",
sillä siten saataisiin sopivia, luontevia ja sivistyneitä
näyttelijöitä. "Kaikki taide on näet ihanteellista, jonka ilmakehä on
kunnia, maine ja ihmisten myötätuntoisuus..." "Jos Suomi tänään
julistaisi pitävänsä etevän näyttelijän asemaa ainakin yhtä hyvänä kuin
tyhjähenkisen virkamiehen, joka koneellisesti hoitaa paljoa helpommin
hoidettavaa tointa, niin silloin on meillä oleva jo huomenna
mitä meillä ei vielä ole koskaan ollut, nimittäin kotimainen
näyttelijäseura."

Arvattavasti eivät meidän ruotsinkieliset sivistyneet ole tätä
Cygnaeuksen neuvoa seuranneet, koskapahan heiltä vielä tänäkin päivänä
kotimainen ruotsinkielinen näyttämö puuttuu. Surulla innokas taiteen
ystävä katseli olojen kehittymättömyyttä ja v. 1859 hän siitä taas
kirjoittaakin melkoisella ivalla. "Niin kauvan kuin yleinen ja
yksityisten mielipide täällä Suomessa ei voi käsittää, että kelvollinen
näyttelijä voi olla yhtä hyvä mies kuin mikä jokapäiväinen virkamies
tahansa ja että todellisesti etevä, rikaslahjainen ja sivistynyt
näyttelijätaiteilija on arvokas ojentamaan kättä kymmenelle
ylhäisyydelle, jotka eivät ole sitä, eivätkä tätä, niin kauvan ollaan
meillä tietysti paremmin huolestavinaan perheittensä kunniaa ja
menestystä pakottamalla näyttelijälahjoilla varustettuja perheen
jäseniä luopumaan oikeasta kutsumuksestaan ja antaumaan harhateille,
jotka voivat viedä heidät turmelukseen, jopa täydelliseen
perikatoonkin".[2]

Tähän aikaan näkyy Cygnaeukselle jo myöskin selvinneen, että aate
suomenkielisestäkin näyttämöstä olisi toteutettavissa. Mutta vielä hän
ikäänkuin arastelee lausua sitä julki. "Niin uskomattomalta kuin se
kuuluukin, – sanoo hän puhuessaan kotimaisen näyttelijäseuran aikaan
saamisesta – näyttää tämä päämaali olevan helpoimmin toteutettavissa
siten, että jatketaan ylioppilaiden alkamaa uraa s.o. tehdään näyttämö
suomalaiseksi sekä kieleltään että mieleltään".[3] Uutuuden viehätys ja
isänmaallinen innostus oli hänen mielestään tekevä sen, mitä ei muuten
voitu saada toimeen. Mutta tuskinpa oli hän tämän ajatuksen lausunut,
kun hän, ikäänkuin peljäten omaa uhkarohkeuttaan, jo riensi
todistamaan, "että olisi kovin arveluttavaa uskaltaa ryhtyä näin
radikaaliseen yritykseen", koska näet ei ollut juuri mitään
draamallista kirjallisuutta.

Aate oli julki lausuttu, mutta sitä edemmäksi ei muutamaan
vuosikymmeneen tultu. Saatiin kyllä, etupäässä Cygnaeuksen toimesta,
pääkaupunkiin oma komea teaatterihuone, jonka näyttämölle hankittiin
valtion myöntämillä apurahoilla ruotsinmaalainen pysyvä näyttelijäseura
yleisöä opereteillaan hauskuuttamaan. Mutta kotimaista näytelmä- ja
näyttelijätaidetta, jota Cygnaeus oli uneksinut, ei ottanut
kuuluakseen. Tosin oli hra Pinello Turussa tehnyt yrityksiä suomalaisen
teaatterikoulun perustamiseksi ja olihan teaatterin johtaja Nevanderkin
koettanut koota seuraansa etupäässä suomalaisia voimia. Mutta syystä
tai toisesta nukkuivat nämä yritykset kuolon uneen. V. 1869 pyysi
sitten ja saikin "uuden teaatterihuoneen osakeyhtiö" valtioapua
teaatteria ja oppilaskoulua varten. Koulu olikin jo ollut vaikuttamassa
jonkun aikaa ja esittänyt juuri vähää ennen (15 p. helmik. 1869)
nykyisessä Arkaadiassa m.m. osia Schillerin Maria Stuartista. Mitään
tuntuvampaa hyötyä ei tästä koulusta kuitenkaan näytä olleen ja ennen
pitkää se jo hajausikin.

Samoihin aikoihin kuin kirjallisuuden ja kaunotieteen professori
(Cygnaeus) näin puuhasi kotimaisen ruotsinkielisen näyttämön hyväksi,
oli hänen oppilaansa ja luultu jälkeläisensä, estetiikan dosentti,
Kaarlo Bergbom suurella innolla ja harrastuksella johtanut
ylioppilaiden ja n.s. suomalaisen seuran seuranäytelmiä 60-luvun
loppupuolella. Aina kun tri Bergbomin nuori suomalainen joukko esiytyi
Arkaadiassa oli huone reunojaan myöten täynnä mitä innostuneinta
yleisöä.

Suomalainen näytelmätaide olikin muutaman vuosikymmenen kuluessa
kehittynyt tavattomassa määrässä. Siihen aikaan kuin Cygnaeus oli
lausunut ajatuksensa suomalaisen näyttämön luomisesta, ei ollut juuri
muuta alkuperäistä näytelmää kuin Hannikaisen "Silmänkääntäjä". V. 1872
luettelee tri Bergbom niitä jo toistakymmentä, joista etevimmät olivat
Kivi-vainajan Nummisuutarit, Lea, Kullervo ja Kihlaus, Bergbomin Paolo
Moroni ja Tuokon Saul. Sitä paitse oli useita kymmeniä eteväin
mestarein näytelmiä suomennettu ja kaikellaisia pienempiä kappaleita
näytelty joko ylioppilaiden, suomalaisen seuran tai Westermarckin
"nuoren suomalaisen teaterin" toimesta, joka näihin aikoihin vieraili
Helsingissä antaen milloin suomalaisia milloin ruotsalaisia
pikkunäytelmiä melkoisella menestyksellä. Tästä sekakielisestä
näyttelijäseurastako vai mistä muualta lie sitten syntynyt ajatus, että
n.s. Uuden teaatterin näyttämölläkin pitäisi etupäässä kotimaisilla
voimilla ruveta vuorottelemaan ruotsin- ja suomenkielisiä näytäntöjä.
Ja koska valtiopäivät sattuivat samaan aikaan olemaan koolla
pääkaupungissa, kääntyivät vaikuttavat asianharrastajat puhuttelemaan
eräitä talonpoikaissäädyn jäseniä kehoittaen näitä tekemään säädyssään
anomuksen mainittuun suuntaan. Halukkaita ilmestyikin kokonaista
seitsemän[4] ja helmikuun 19 p. jättivät he säädyllensä anomuksen, joka
loppui seuraavilla lauseilla:

"Onko teaatteri pidettävä vain huvituspaikkana tai korkeampana
sivistyslaitoksena, sitä emme me sivistymättömät talonpojat voi
ratkaista; mutta jos se olisi vain huvituspaikka, jota maan varoilla
ylläpidetään Helsingin ruotsalaisen väestön hyväksi, niin pyytäisimme,
ettei valtio vastaisuudessa sille mitään apua antaisi: mutta jos sen
katsotaan edistävän sivistystä maassa, niin anomme me, että teaatteri
maassamme tästedes välttämättä olisi yhtä paljo suomen- kuin
ruotsinkielinen (att theatern i landet härefter ovilkorligen skulle
vara lika mycket för finska som svenska språken); vasta silloin se
edistäisi koko väestön sivistystä ja täyttäisi paremmin kansan
tarkoittamaa päämäärää. Ja ehdotamme me sen vuoksi, että sääty ottaisi
tämän asian punnitakseen ja esittäisi sen H.K. Majesteetilleen
anomuksena".[5]

Koska useilta tahoilta pian alkoi kuulua kuiskeita, ettei yleinen
valitusvaliokunta, jonka ratkaistavaksi asia lykättiin, aio
minkäänlaisia toimenpiteitä ehdottaa, katsoi "Kirjallinen
kuukauslehti", jonka vakituiseen toimitukseen sinä vuonna kuuluivat
J.W. Calamnius, P. Cajander, B.F. Godenhjelm, A.J. Malmberg (Mela) ja
K. Bergbom, parhaaksi ottaa asian perinpohjaisesti käsiteltäväksi.
Tehtävä uskottiin tri Bergbomille, joka lehden maaliskuun numerossa
suorittikin sen erityisellä taidolla ja sukkeluudella kirjoituksessa
"Muutamia sanoja nykyisistä teaterioloistamme". Suomalainen teaatteri
oli hra Bergbomissa löytänyt sen miehen, jota se kauvan oli kaivannut.
Hänellä oli intoa, harrastusta ja luottamusta asiaansa sekä sitä paitse
uhraavaisuutta, sivistystä ja älyä. Innokkaasta kynästä oli hänen
kirjoituksensakin lähtenyt; näki, että hän oli Cygnaeuksen puheita
kuunnellut ja hänen kirjoituksiaan lukenut.

Ensistäänkin hän huomautti, "ettei kaikki sivistyslaitokset ole
ainoastaan muutamia valituita, etuoikeutettuja varten olemassa, vaan
koko kansan tähden". Hän luettelee pitkät sarjat suomenkielisiä
näytelmiä, alkuperäisiä ja käännöksiä, osottaakseen, kuinka vääriä
puheet suomenkielisten näytelmäin olemattomuudesta ovat. Niinikään
kumoaa hän kaikki väitteet, ettei muka olisi oireitakaan suomalaisista
näyttelijöistä luettelemalla useita lupaavia taiteilijan alkuja.[6]
Sitten hän osottaa, että suomenkieli on kyllin kypsi teaatterikieleksi
ja vaatii, että jos mieli näyttämön olla kansallinen, tulee sen olla
suomenkielinen. "Suomalaisella näkymöllä pitää suomenkielen kaikuman"
sanoo hän. Ei hän kuitenkaan kovin ahdasmielinen pyrinnöissään ole. "Me
emme millään muotoa kiellä ruotsalaisen teaterin oikeutta maassamme, me
ylimalkaan emme kiellä olemisen oikeutta miltään pyrinnöltä, joka
osottaa itsessään olevan elinvoimaa; – – – Me vaadimme ainoastaan
vapaata kilpailua – taistelkoon ruotsalainen teateri tarkemmalla
tekniikillään, runsaammilla näytelmävaroillaan, apujoukoillaan
Tukholman teatereista, etevämmillä näyttelijöillänsä – suomalainen
teateri on näitä kaikkia vastaan asettava virkeän nuoren tahdon,
isänmaallisen hartauden, taiteellisen innon... Mutta älköön tehtäkö
tätä kilpailua mahdottomaksi prohibitivi- (estely-) keinoilla, toisen
teaterin yksipuolisella suosimisella, niin että toinen jo syntyessään
tukehtuu." Ja niille, jotka eperoivat taiteen arvoa ja merkitystä ja
sen vuoksi kieltävät valtioavun, sanoo hän: "Ainoastaan se taide, joka
ei tuota mitään, on ylellisyyden tavara ja ansaitsee siis yhtä vähän
kannatusta valtion puolelta kuin muut semmoiset; kansallinen taide taas
kartuttaa kansan henkisiä varoja ja ansaitsee siis yhtä hyvin
kehoitusta ja apua valtion puolelta kuin jokainen muu kansakunnan
voimien aineellinen tai henkinen kehitys."

Voitte arvata, että tällainen nuoruuden hehkuvaa tulta ja vakaumusta
uhkuva kirjoitus, jossa armotta käytiin ruotsalaisuuden rehoittavaa
ylivaltaa hätyyttelemään, herätti tavatonta melua ruotsinmielisten
leirissä, varsinkin sitten kuin se ensiksi oli käännöksenä julkaistu
"Morgonbladet'issa". Huhtikuun 15 p. alkoi "Helsingfors Dagblad" pitkän
vastauksensa, jonka tarkoituksena oli oikaista tri Bergbomin tekemiä
virheitä. Kirjoittaja, hra K. Bremer, myöntää kyllä, että hra Bergbom,
joka jo kauvan on ollut suomenkielisen teaatterin innokkaimpia
harrastajia, puolustaa taidolla ja innolla suomalaista näyttämöä, mutta
hänen mielestään on hra B. erehtynyt tosiasioissa. Ja sitten takertuu
hän kaikellaisiin numeroihin ja pikkuseikkoihin, joista en voi sanoa
muuta kuin, että se on pelkkää saivartelua. Ihmeteltyään vielä sitä
"raffineerattua ilkeyttä", jolla tri B. asiaansa ajaa, lopettaa nimetön
kirjailija kyhäyksensä seuraavalla kylläkin hyväksyttävällä mietteellä:
"Jos tahdotaan luoda suomalainen teaatteri, ... niin käytäköön heti
työhön, koottakoon varoja ensi kustannuksiin ja todistettakoon, että
sellainen teaatteri voi saada jäseniä ja menestystä, ja me olemme
vakuutettuja siitä, että valtio on yritystä avunannolla auttava..."

Nykyajan kannalta katsoessa tuntuu tämä loppukehoitus peräti
järkevältä. Ja niinhän itse teossa pian tapahtuikin. Mutta väittelyä
herrojen K. Bergbomin ja K. Bremerin välillä jatkettiin yhä
maaseutulehtien säestyksellä. Huhtikuun lopulla, juuri samoihin
aikoihin, kuin yleinen valitusvaliokunta käsitteli talonpoikaissäädyn
anomusehdotusta, julkaisi tri Bergbom "Morgonbladet'issa" (27 ja 28 p.)
laveahkot ja perinpohjaiset vastauksensa. Tästä tarmokkaasta ja
älykkäästä puolustuksesta huolimatta pysyi anomusehdotus valiokunnan
enemmistön mielestä yhä epäkäytännöllisenä, jommoisena se myöskin
hyljättiin. Tämä hylkäävä mietintö on allekirjoitettu 27 p. huhtikuuta
ja selitetään siinä, ensin, miten ruotsalaisen teaatterin valtioavun
laita oikeastaan on; sitten huomautetaan, ettei uuden teatterihuoneen
yhtiön säännöistä ensinkään löydy määräystä siitä, että sen näyttämöllä
esittyvän seuran täytyy olla ruotsinkielinen, joten teaatteri aivan
hyvin voidaan suomenkielisellekin näyttelijäseuralle joksikuksi ajaksi
luovuttaa. "Valiokunta ei myöskään ole katsonut soveliaaksi puoltaa
määrättyjen ehtojen tai toivomusten lausumista, joista hallituksen muka
olisi vaarinotettava ensi kerralla valtioapua kotimaiselle teaatterille
myönnettäessä, koska valiokunta täysin tunnustaa, että suomenkielinen
teaatteri on tässä maassa yhtä oikeutettu saamaan samanlaista apua kuin
ruotsinkielinenkin, ja koska se myöskin luottaa siihen, että hallitus
hyväntahtoisesti on myöntävä nämä edut suomenkieliselle näyttämölle,
sen mukaan kuin suomalainen draamallisuus tarpeellisesti kehittyy".[7]

Tästä päätöksestä näytti Dagblad taas saavan selkänojaa ja otti
uudelleen pitemmässä kirjoituksessa (3 ja 7 p. toukok.) löylyttääkseen
vastustajaansa, jota se nyt suoraan uskalsi syyttää "för arrogant
uppträdandf", "fanatism", "oförsynthet" j.n.e. Kynäsotaa, joka nyt jo
oli syrjäytynyt kaikellaisten pienten käytännöllisten kysymysten
alalle, jatkettiin vielä muutamalla kirjoituksella molemmilta puolen
ilman minkäänlaista tulosta tai edistystä.[8] Periaatteessahan
oltiinkin selvillä suomalaisen teaatterin tarpeellisuudesta. Kysymys
oli vain miten toteuttaa Cygnaeuksen "uhkarohkea yritys".

Olihan kuuluisa Lea-näytäntö 10 p. toukokuuta v. 1869 osottanut, että
suomenkieli kelpaa täydellisesti korkeampiinkin draamallisiin
tehtäviin. Ja olihan suomenkielistä näytelmäkirjallisuuttakin jo siksi
paljon olemassa, että voitiin ilman pelkoa ajatella suomalaista
repertoaaria. Annetuissa seuranäytännöissä ja Westermarckin
selväkielisessä näyttelijäseurassa oli esiytynyt sekä mies- että
naispuolisia henkilöitä, joilla oli halua ja kykyä näytellä
suomenkielisellä näyttämöllä. Lopuksi oli myöskin pääkaupungin etevin
näyttelijätär, rva Hedvig Raa-Winterhjelm, vaikkakin muukalaisena
ollen, osottanut sellaista intoa tähän kansalliseen yritykseen, että
oli varta vasten opetellut suomenkieltä, näytellyt loistavalla
menestyksellä Lean ja lupautunut vastedeskin esiytymään vieraana
suomalaisella näyttämöllä, jos sellainen aikaan saadaan.

Ei siis tarvittu muuta kuin mies, joka otti uhrautuaksensa tähän
tehtävään. Hänkin oli jo tiedossa: tri Bergbom oli seuranäytäntöjä
johtaessaan sekä sittemmin käydyssä sanomalehtisodassa osottanut niin
lämmintä intoa asiaan, että häntä juuri pidettiin oikeana miehenä
tulevan näyttämön johtajaksi. Oli vain pantava tuuma toimeen. Vielä
valtiopäiväin kestäessä, nimittäin 23 p. toukokuuta, pidettiinkin
nykyisen ruotsalaisen teaatterin lämpiössä kokous, jossa suomenkielisen
näyttämön syntymästä oli päätettävä. Kokouksen puheenjohtajana istui
nykyinen senaattori Yrjö-Koskinen ja läsnä oli noin 70-80 henkeä,
herroja ja naisia. Vilkkaiden keskustelujen perästä tuli kokous m.m.
seuraaviin päätöksiin:

1) Perustettiin takaus-yhtiö 5:ksi vuodeksi, ja oli takaus-osake
(12 mk) tarvittaessa vuosittain suoritettava;

2) Uuden yrityksen johtajaksi tuli tri Bergbom, jonka yhdessä
puheenjohtajan, maist. Nervanderin, J. Krohn-vainajan ja silloisen
lakit. kand. Jaakko Forsmanin kanssa oli laadittava ehdotus säännöiksi;

3) teaatterijoukkoon kuuluisi alussa 10-12 henkeä ja tekisivät
kustannukset noin 6,000 mk vuosittain.

Ensi vuosi aiottiin uhrata harjoituksiin, vaan sitten oli määrä
näytellä 3 kuukautta vuodesta Helsingissä, 2 Wiipurissa ja Turussa,
1 Hämeenlinnassa, Tampereella, Kuopiossa, Porissa y.m. Jo samana iltana
merkittiin 186 osaketta ja pian oli yritys taattu.

Kun tri Bergbomin pieni näyttelijäseura (n.s. puheosasto) vielä samana
kesänä aloitti harjoituksensa, sujui työ nopeasti ja luontevasti, sillä
sekä johtajassa että teaatterin jäsenissä oli todellista intoa ja
harrastusta. Ja näiden alottelevien joukossa huomattiinkin jo nimiä,
joilla ennen pitkää oli oleva kaunis kaiku draamallisuuden alalla ja
jotka vielä kaukaisiin aikoihin tulevat säilyttämään huomatun sijansa
Suomen taiteiden historiassa kotimaisen näytelmätaiteen perustajina.
Paitse jo mainittua etevää ruotsalaista näyttelijätärtä, rva Raa'ta,[9]
joka vuosina 1872 ja 1873 antoi kiertävässä kansallisessa
näyttelijäseurassa vierailunäytäntöjä esittäen päätehtäviä useissa
suuremmissa kappaleissa (Paolo Maroni, Margareeta, Maria Tudor, Lea
j.n.e.) olivat nuoreen seurueeseen liittyneet myöskin hrat Oskar
Wilhelm Gröneqvist eli Wilho [10] ja Ismael Edv. Nyberg eli
Kallio[11] sekä neiti Aurora Gullstén rva Aspegrén,[12] joka
Westermarckin näyttelijäseurassa oli melkoista menestystä saavuttanut.

Pieni oli se näyttelijäseurue, joka lokakuussa v. 1872 tri Bergbomin
johdolla tiensä Poriin suuntasi. Tämä kaupunki oli katsottu
sopivimmaksi lähtöpaikaksi senkin vuoksi, että siellä juuri näihin
aikoihin oli valmistunut uusi teaatterihuone Otava. Sunnuntaina 18 p.
lokakuuta oli suomalaisen teaatterin ensimmäinen "premieeri" ja siitä
kai lienee laitoksen ikäkin laskettava. Vaatimaton oli ohjelma: pieni
proloogi Tuokolta, Topeliuksen "Saaristossa" ja pari kuvaelmaa, siinä
kaikki. Mutta innostuksella näyttelivät näyttelijät ja riemastuksella
kuunteli ja katseli heitä yleisö. Olihan tämä suomalainen näyttämö ja
kaikuihan tuolla vastaan oma äidinkieli! Jo näytännön ajalla puhkesi
tämä mieliala esille, kun amiraali Ankarström ("Saaristossa") esitti
maljan Suomelle ja sen vilpittömille ystäville: äänekkäästi vaadittiin
orkesterilta "Maamme"-laulu ja voimakkaasti sen jälkeen hurrattiin.
Näytännön jälkeen kutsuivat porilaiset koko seurueen iloiseen
illanviettoon, jossa runomittaisessa ja suorasanaisessa muodossa
lausuttiin onnentoivotuksia kansalliselle näyttämölle ja sen
johtajalle.[13]

Tämmöinen oli suomalaisen teaatterin syntymäpäivä. Aikansa Porissa
näyteltyään siirtyi teaatteri sieltä muihin maaseutukaupunkeihin. Ensin
oli ohjelmassa sellaisia pienempiä kappaleita kuin "Saaristossa",
"Yökausi Lahdella", "Kihlaus", "Kosijat", y.m., mutta vähitellen
varttuivat ja lisäytyivät voimat, niin että ennen pitkää alettiin
uskaltaa vaikeampiinkin tehtäviin, joista mainittakoon "Nummisuutarit",
"Regina v. Emmeritz", "Kavaluus ja Rakkaus" j.n.e. Niistä
näyttelijöistä, jotka tämän ensimmäisen näytäntövuoden kuluessa
suomalaisen teaatterin palvelukseen astuivat, mainittakoon vielä Suomen
taiteen ystäville rakkaiksi käyneet nimet Artur Lundahl,[14] Bruno
Böök[15] ja Benjamin Leino,[16] ainoa näyttämön kunniakkaasta
kantajoukosta, joka näihin asti on uskollisesti seurannut johtajaansa
niin myötä- kuin vastoinkäymisessä. Tottumattomia oltiin tietysti
alussa, mutta oikein oli johtaja tehnyt luottaessaan joukkonsa
"virkeään, nuoreen tahtoon, isänmaalliseen hartauteen ja taiteelliseen
intoon".

Tällaisista aineksista ei muuten ollutkaan mahdotonta jotain luoda,
etenkin jos muistamme, että rva Raa-Winterhjelmkin antoi teaatterille
niin tehokasta apua jo ensimmäisinä näytäntökausina 1872-1873. Hänellä
samoin kuin useilla muillakin teaatterin jäsenillä oli kuitenkin suuri
vastus suomenkielestä, jota näihin aikoihin ensi kertoja taivuteltiin
tulkitsemaan voimakkaita, syviä tunteita näyttämöltä. Sitä puolta
huomauttaakin nimimerkki Y.K. erityisesti kirjoittaessaan Kirj.
Kuukauslehdessä suomalaisesta teaatterista, joka hänestä muuten on
"valopaikka, joka näyttää lupaavan onnellista päivän koittoa nykyisten
hämäräin perästä". Vielä kertoo hän sen puolen vuosikauden kuluessa
varttuneen "niin kauniilla menestyksellä, että on syytä kreikkalaisten
tavalla pelätä jumalien kateutta", ellei perustettaisi toiveita
kansallisuuden kehityksestä korkeamman johdatuksen nojaan kuin
olympolaisten suosioon.[17]

Ja kaunista olikin alku ollut. Ensimmäinen Shakesperekappale
näytettiin tietääkseni syksyllä v. 1874: silloin esitettiin näet
"Macbeth", jossa lady Macbethina näytteli rva Raa. Tämä samainen syksy
oli muuten sangen merkillinen suomalaisen taiteen historiassa. Silloin
näet perustettiin kansallisen näyttämön haaraosastona n.k. suomalainen
ooppera, johon jo siihen aikaan kuului sellaisia taiteilijanimiä kuin
Ida Basilier, Emmy Strömer, Bruno Holm, A.N. Achté y.m.;
myöhemmin myöskin Lydia Lagus, Alma Fohström, Elis Duncker.
Navràtil, y.m. Näytäntönsä aloitti tämä oopperaosasto Wiipurissa,
missä silloin esitettiin m.m. ooppera Lucia. Niistä lukuisista
kappaleista, joita suomalainen ooppera kuusivuotisen olemassa-olonsa
aikana – se hajausi v. 1879 – on esittänyt, mainittakoon Jeanetten
häät, Trubaduuri, Lucia, Norma, Faust, Lucretia Borgia, Fidelio,
Hugenotit, Ernani, Taikahuilu, Juutalaistyttö, Sevillan parturi,
Martha, Don Juan, Traviata, Robert, Don Pasquale, Fra Diavolo y.m.

Mahdoton on minun ruveta yksityiskohtiinsa teaatterin molempien
osastojen kehittymistä seuraamaan. Rinnakkain siinä pitkät ajat
molemmin puolin työtä tehtiin ja edistyttiin. Sillä aikaa kuin ooppera
leikkasi toisen laakerin toisensa perästä pääkaupungissa, näytteli
suomalaisen teaatterin puheosasto menestyksellä maaseudulla. Nimet
Molière, Holberg, Shakespeare, Schiller, Sheridan, Ibsen, Björnson,
Runeberg, Topelius, Wecksell y.m. alkavat vähitellen vaihetella
ohjelmassa, josta jo selvään näemme, mihin suuntaan teaatteri oli
tarkoitusperänsä asettanut. Siitä oli todellakin tullut tositaiteen
tulkki ja sen kautta juuri oli se käynyt yhdeksi meidän tärkeimmistä
sivistyslaitoksistamme. Ja kansan yleinen suosikki se olikin.
Kaikkialla otettiin sitä mielihyvällä ja ilolla vastaan ja jo ensi
ajoista myönsi sille valtiokin apurahaa.

Että teaatteri näin alkoi kyetä repertoaariinsa liittämään maailman
kirjallisuuden etevimpiä nimiä, siitä sai se etupäässä kiittää kahta
nuorta ja lahjakasta taiteilijatarta, joita jalo taiteellinen
innostus ajoi ylevään kilpailuun korkeimmista tehtävistä. Tarkoitan
Ida Aalberg'ia, ja Kaarola Avellan'ia, jotka kumpikin ovat
sellaisella menestyksellä esittäneet eri naisluonteita kansallisella
näyttämöllämme. Niinkauan kuin neidit Basilier, Fohström ja Strömer
hurmasivat yleisöä ihanilla liverryksillään, pysyi oikea draamallinen
ohjelma luonnollisesti takapajulla, vaikka rva Raa tuon tuostakin kävi
sitä Norjasta käsin virkistämässä. Vasta sitten kuin neiti Basilier v.
1878 naimisiin jouduttuaan myötyrikseen muutti Norjaan ja kun laitoksen
rahalliset suhteet eivät enää sallineet ylläpitää niin kallista
laitosta, alkoi draamallisuus taas silmiin pistävästi kohota.
Operetti-osasto, jota m.m. neiti Hacklin kunnialla kannatteli, oli
kuitenkin vain heikko kaiku oopperan loistavimmista ajoista
ja niin oltiin väkiselläkin pakotetut käyttämään hyväkseen niitä
tosi-draamallisia näyttelijävoimia, joita teaatteri oikeastaan vasta
nyt huomasi omistavansa. Neiti Aalberg oli kyllä jo 9 p. joulukuuta
1874 astunut sen palvelukseen, mutta melkeinpä kolme kokonaista vuotta
kului, ennenkun hän missään suuremmassa tehtävässä huomiota herätti.
Syksyllä v. 1877 annettiin unkarilainen kansannäytelmä "Kylänheittiö"
ja vasta tässä tulivat hänen suuret lahjansa esille Boriskan
osaa esittäessä. Jo seuraavan vuoden toukokuussa lähetettiin
hän opintomatkalle Dresdeniin, missä hän mainion rva Marie
Niemann-Seebach'in johdolla opiskeli koko sen vuoden. Kuinka paljo hän
tällä matkallaan oli edistynyt, sen osotti hän kotiin palattuaan
Louisena (Kabal u. Liebe), Jane Eyrenä, Preciosana, Adelheidina (Ensi
lempi), Valborgina (Aksel ja Valborg), Liisana (Yö ja päivä) ja
parhaimmin kaikista Noorana. Jokainen näistä tehtävistä osotti
jotain uutta puolta hänen taiteilijaluonteessaan ja pian oli hänen
primadonna-sijansa suomalaisessa teaatterissa taattu.

V. 1880 tapaamme etevän näyttelijättäremme taas opintoretkillä

Dresdenissä, Münchenissä ja syksymmällä Budapestissä, jonka
kansallisnäyttämöllä hän unkarilaisien suureksi iloksi näytteli
suomenkielellä Boriskaa (syyskuussa 3 kertaa Budapestissä ja yhtä monta
kertaa Klausenburgissa). Loka- ja marraskuun vielä Wienissä vietettyään
palasi hän taas maineen ympäröimänä kotimaahansa, missä Juliana
Shakespearen tunnetussa kappaleessa suomalaisen yleisön kerrassaan
voitti. Ilkeä kaulatauti oli kuitenkin äkkiä tehdä lopun hänen
kauniista taiteilija-urastansa keväällä v. 1881. Kokonainen vuosi meni
sitä parantaessa Norjassa tunnetun lääkärin hoidon alla. Mutta sittenpä
olivatkin voimat taas entistään paremmat ja Margareeta (Kuninkaan
alut), Regina v. Emmeritz, Kastilian Juanna, Sirkka, Adrienne
Lecouvreur y.m. todistivat yhä eteenpäin käyvää edistystä taiteen
korkeimmille kukkuloille.

Hänen myöhemmät opintomatkansa Ranskaan ja Saksaan lienevät jo tutumpia
"Nuoren Suomen" lukijoillekin. Niinikään ovat he omin silmin olleet
näkemässä hänen mestarillisia taideluomiansa niin hyvin klassillisista
(Ofelia, Gretchen, Maria Stuart y.m.) kuin nykyaikaisista henkilöistä
(Homsantuu, Irja, Kristi, Thérèse Raquin, Veronica, Hedda Gabler
j.n.e.) Ida Aalberg ei ole ainoastaan harvinaisen älykäs ja lahjakas
taiteilija, vaan myöskin sangen tarmokas, kun niin tarvitaan. Sitä
todistavat paitse jo luettelemani tosiasiat myöskin ne pyrkimykset
maailman maineen saavuttamiseksi, joita hän viimeisinä vuosina on
tehnyt. Ja epäilemättä hän lahjojensa puolesta olisikin onnistunut,
mutta kielihän se on pahin este pienten kansojen kyvyille. Hän on
Norjassa esiytynyt ruotsiksi, Berliinissä saksaksi, Kööpenhaminassa
tanskaksi, ja kaikissa paikoissa on hänen kykynsä suureksi tunnustettu,
mutta kieli on kuitenkin pahoja esteitä pannut. Myöskin Pietarissa on
hän suomalaisen teaatterin kanssa vierailunäytäntöjä antanut ja
Tukholmassa Rossia vastaan Ofeliaa näytellyt, ja kiittivät sikäläiset
lehdet tietääkseni häntä yksimielisesti. Hän onkin epäilemättä maamme
etevin ja kuuluisin näyttelijätär, josta Suomen kansa on voinut syystä
ylpeillä. Ja toivottavasti ei sen tulevaisuudessakaan tarvitse luopua
yksimielisestä mielipiteestään hänen suhteensa.[18]

Suomalaisen teaatterin myöhemmässä historiassa on Ida Aalbergilla
etevin paikka. Häntä lähimpänä on epäilemättä, ainakin naisten
joukossa, ollut neiti Kaarola Avellan, joka 23-vuotiaana lopulla vuotta
1876 sitoutui teaatterin palvelukseen. Hän oli sivistyneestä kodista
lähtenyt – hänen isänsä oli senaatinkamreeri K. Avellan – ja saanut
mitä huolellisimman kasvatuksen. Suomen kieltä oli hän teaatteriin
päästäkseen erityisesti opetellut ja sitä paitse harjoitellut
Tukholmassa näyttämöllisiä opintoja. Senpä vuoksi olikin ilo yleinen ja
toivo suuri, kun tämä älykäs ja sivistynyt nainen kansallisen näyttämön
palvelukseen antausi. Eivätkä nämä toiveet pettäneetkään. Neiti Avellan
piti aina tärkeimpänä tehtävänään huolellisesti tutkia ja käsittää
esitettävän henkilönsä luonnetta, josta hän ei tahtonut menettää
pienintäkään piirrettä. Jos hänen tekniikkinsä jo ennenkin oli
huomattava, niin tuli se siksi vielä suuremmassa määrässä jälkeen
vuoden 1879, jolloin taiteilijatar teki opintomatkan Kööpenhaminaan ja
Pariisiin. Joka on nähnyt hänet lady Macbethina, Elisabethina (Maria
Stuart), lady Milfordina (Kabal u. Liebe), Thusneldana (Ravennan
miekkailija). Portiana (Venetsian kauppias), Tekmessana, Ingana
(Taistelujen väliajalla). Leonardana, Berta Barkina (Todelliset
naiset), Jooseppina (Pariisin veitikka), Johannana (Työmiehen vaimo)
y.m., on varmaankin minun kanssani myöntävä hänelle etevän sijan
suomalaisen teaatterin historiassa.

Tila ei salli minun mennä yksityiskohtiin eikä antautua pitempiin
luonnekuvauksiin enemmän toisesta kuin toisestakaan näyttelijästä. Sitä
paitse kuvannevat jo nuo luettelemani roolitkin osapuilleen niiden
esittäjäin luonteita ja heidän lahjojensa laatua.

Runsastuotteista kevätkesää ei suomalaisella teaatterilla kuitenkaan
hyvin kauvan kestänyt. Vuosi 1879 vei Artur Lundahlin, vuosi 1883
Wilhon ja Böökin hautaan sekä neiti Hacklinin avioliiton tyyneen
satamaan. Aikoja ennen oli ooppera-osasto lakannut; 80-luvun
loppupuoliskolla erosivat neiti Avellan ottaakseen tästedes ainoastaan
yksityisten lausuntotuntien antajana osaa teaatterin toimintaan, sekä
rva ja hra Aspegrén, jotka v. 1888 perustivat n.k. kansanteaatterin,
jonka vaikutus, niin lyhyt kuin se vielä onkin, on epäilemättä jo
melkoisesta merkityksestä suomalaisen näytelmätaiteen historiassa.
Samana vuonna luopui varsinaisesta jäsenyydestä (avioliiton vuoksi)
myöskin Ida Aalberg. Rivit harvenivat siis pelottavassa määrässä. Mutta
vanhempaa ja nuorempaa varaväkeä astui sijaan, ja vaikkeivät ne aina
lahjoiltaan kyenneetkään edeltäjiensä paikkoja täyttämään, teki hyvä
tahto ja innostus kuitenkin sen, ettei aukkoja huomattu kovin pahasti.
Tätä senaikuista varaväkeä, josta muuten ovat varttuneet teaatterin
nykyiset etevimmät jäsenet, olivat neiti Stenberg, rva Rautio, hrat
Aksel Ahlberg ja Niilo Sala (Sarelius); myöhemmin myöskin hrat Veckman,
Rautio, Lindfors meidän etevin koomikko, ja neiti Finne y.m.

Koska me tällä kertaa voimme arvoisille lukijoillemme tarjota m.m.
neiti Stenbergin ja hra Sala-vainajan kuvat, lienee paikallaan sanoa
heistä muutamia sanoja. Edellinen on syntynyt Turussa 3 p. maaliskuuta
v. 1842 ruotsinkielisistä vanhemmista, jonka vuoksi hänen varta vasten
täytyi opetella suomea päästäkseen syksyllä v. 1875 suomalaisen
teaatterin jäseneksi. Ensi luokan näyttelijäin joukkoon ei neiti
Stenberg kuulu, mutta vallan välttämätön henkilö hän teaatterissa
kuitenkin on. Hänellä on yksinkertainen ja luonnollinen esitys, jota
mielellään näkee, vaikka se joskus ehkä tuntuu hiukan yksitoikkoiselta.
Mutta kunnialla hän ylipäänsä tehtävistään on suoriutunut, ja kuitenkin
on niiden luku jo leegio, sillä hänen nimensä luemme melkein jokaisen
uuden kappaleen ohjelmassa. Muististani luettelen näistä muutamia:
Imettäjä (Romeo ja Julia sekä Elinan surma). Martta (Faust ja
Nummisuutarit), vanha rouva Raquin (Thérèse Raquin), mummo (Sirkka).
Leena (Työmiehen vaimo) rva Valtari (Papin perhe), ruustinna (Kuopion
takana), y.m.

Hra Salassa menetti (k. 15/8 1892) suomalainen teaatteri yhden
innokkaimmista, sivistyneimmistä ja ahkerimmista jäsenistään. Vaikka
hänen näyttelijälahjansa eivät olleetkaan niin erinomaiset, osotti
hänen älykäs käsityksensä esitettävästä luonteesta kuitenkin aina
totista ja vakaata tutkimusta sekä harrasta pyrkimystä taiteen
korkeampiin päämaaleihin. Etupäässä esittikin hän miettiviä, syvällisiä
luonteita, niinkuin Hamletia, Faustia, Daniel Hjortia, Bileamia
(Tietäjässä), Brutusta (Julius Caesar) Björkiä (Uusi apulainen),
Rosmeria, Thesmania y.m. Kaikissa näissä ilmausi hänen syvä
draamallinen käsityksensä. Mutta voipa hän kepeimmissäkin tehtävissä
mainiosti onnistua, siitä on meillä pysyvänä todistuksena hänen
luomansa tyyppi pastori Jussilaisesta v. Numers'in hauskassa
huvinäytelmässä "Kuopion takana". Kuten jo näistä tehtävistä näemme,
kadotti teaatteri hra Salassa tärkeän näyttelijän. Hänen ansionsa
olivat kuitenkin ehkä vielä suuremmat esitettävien kappaleiden
kääntäjänä, teaatterin regissöörinä ja oppilaitten harjoittajana. Tämän
näkymättömänkin työn suoritti hän samalla tunnollisuudella ja innolla
kuin muutkin taiteilijan tehtävät. Yleisessä suosiossa vainaja
toveriensa keskuudessa olikin ja ystäväinsä muistossa on hänen jalo ja
lämminsydämminen persoonansa kauvan elävänä pysyvä.[19]

Olen näin vähitellen tullut nykyisimpiin aikoihin teaatterin
historiassa. Lukija huomaa, että laitoksen perustaminen ja
ylläpitäminen on paljo ponnistuksia kysynyt. Niinikään käynee selville,
että teaatteri kyllä on olemassa-olonsa aikana saanut monta kovaa
kolausta kestää ja haikeaa kuolemantapausta itkeä. Tosin emme voi sanoa
sillä nykyään olevan mitään loistoaikakautta, mutta voipa se kuitenkin
ylpeydellä viitata noihin Wilhon ja Böökin, Basilier'in ja Fohströmin
kultaisiin aikoihin ja hakea entisyydestään voimaa ja takeita
tulevaiselle toiminnalleen. Kymmenkunnan jäsentä muodosti v. 1872
suomalaisen teaatterin; nyt on sillä ainakin kolmekymmentä varsinaista
jäsentä sekä joukko oppilaita ja kun tarvitaan (esim. Wilhelm Tell'issä
äskettäin), voidaan satakunta henkeä yhtäkkiä näyttämölle saada. Rikas
ei ollut se ohjelma, jolla kansallinen näyttämömme toimintansa Porissa
aloitti: mutta tästä siemenestä on kaunis kasvi verhonut. Teaatterin
pitkässä repertoaarissa näemme nyt useimpain maailmannerojen nimet ja
tämän laitoksen ansioksi on tavallansa luettava, että niin paljo
arvokasta näytelmäkirjallisuutta on kelvollisesti suomennetuksi tullut.
Tarpeetonta lienee minun huomauttaa, millä alkuperäisellä kannalla
näyttämölliset tarpeet, kulissit ja koneistot, parikymmentä vuotta
sitten olivat. Nyt sitä vastoin voidaan jo, meidän oloihimme nähden,
suuremmoisia dekoratiivisia kappaleita esittää. Mitä laitos
näyttämöllepanossa nykyään aikaan saa, sen olemme nähneet sellaisia
kappaleita esitettäessä kuin "Faust", "Kesäyön unelma", "Elinan surma",
"Wilhelm Tell" y.m.

Kokonaista 20 vuotta on tohtori Bergbom nyt väsymättömällä innolla
holhokkiansa ohjannut, kasvattanut ja kehittänyt. Ettei johtaja
yksinään suuria voi, sen jokainen ymmärtää. Ja senpä vuoksi onkin
teaatterin suhteen mitä suurimmat ansiot sellaisilla lahjakkailla
taiteilijoilla kuin ovat esim. rvat Winterhjelm ja Aalberg, hrat Wilho,
Leino, Lindfors, Böök y.m. Mutta kuitenkin ja kaikitenkin on johtajalle
useimmiten pääasiallinen osuutensa laitoksen edistyksestä annettava.
Varsinkin jos sillä, kuten esim. meiningeläisillä ja suomalaisella
teaatterilla, sentään tavallisimmin on ollut voimansa huolellisessa ja
sopusointuisessa yhteisnäytännössä. Silloin kysytään juuri älyä,
harrastusta ja valppautta harjoittajalta. Ja sitä näkyykin aina
riittäneen. Epäilemättä on johtajalla ollut tässä toimessa alituinen,
suuri ja monipuolinen apu sisarestaan, neiti Emelie Bergbomista, joka
korkeasta ijästään huolimatta (synt. 7 p. helmik. 1834) vielä tänäkin
päivänä kepeänä ja toimeliaana puuhaa kaikissa harjoituksissa
Arkaadia-teaatterin näyttämöllä. Eikä ole unohdettava laitoksen
äskettäin eronnutta näkymätöntä, mutta uskollista palvelijaa neiti Siina
Pastell'iakaan, joka kymmenkunnan vuotta taidolla ja menestyksellä on
pitänyt huolta näyttelijäin pukuvarastosta ynnä muista niihin
kuuluvista toimista.

Vajava ja epätasainen on tämä kyhäykseni, joka olisi vaatinut paljo,
paljo enemmän aikaa ja työtä kuin mitä tällä kertaa olen voinut siihen
uhrata. Ehkäpä joku piankin on ottava tämän toimen tehdäkseen ja
suorittava sen kaikin puolin paremmin. Ehkäpä todellakin jo suomalaisen
teaatterin 25:ksi syntymäpäiväksi voisimme saada osapuille täydellisen
historian suomalaisesta näytelmätaiteesta ja sen kehittymisestä.
Ainakin se suuresti taas virkistäisi näytelmätaiteen harrastusta ja
lisäisi yleisön myötätuntoisuutta kansallista näyttämöä kohtaan.
Sitähän juuri on tarkoitettu näilläkin riveillä, jotka ovat aiotut
pieneksi muistoksi teaatterin 20:n syntymäpäivän johdosta. Tyytyväinen
olisin, jos minun olisi onnistunut saada jokukaan sydän innokkaammin
sykkimään tämän kansallisen ja taiteellisen laitoksen hyväksi.

Kasimir Leino.

Viitteet:

[1] Cygnaeus, Samlade arbeten, T. VI "Om teaterns framtid i
Helsingfors", s. 9.

[2] Cygnaeus. "Ännu engång om teaterns framtid 1 Helsingfors"; katso
sanomalehteä "Papperslyktan" v. 1859, n:o 32-34.

[3] Ylioppilaat olivat juuri näyttäneet suomeksi Hannikaisen
"Silmänkääntäjän" ja Holbergin "Antonius Putroniuksen".

[4] Edusmiehet P. Kumpulainen, M. Heikura, E. Sassi, L. Keränen, A.
Miettinen, R. Nieminen ja Adolf Silén ovat tämän anomuksen
allekirjoittaneet.

[5] Olen saanut käsiini ainoastaan ruotsinkieliset valtiopäiväin
asiakirjat.

[6] Paitse laulajattaria (neidit Basilier. Mechelin, Strömmer y.m.),
luettelee hän hra Ahngerin, neidit Gullsténin, Handolinin y.m. ja
mainitsee viimeisenä valttinaan rva Hedvig Raa'n, joka oli oppinut
suomea ja 10 p. toukok. 1869 Leana loistavasti esiytynyt.

[7] Käytettävänäni ovat olleet ainoastaan ruotsinkieliset valtiopäiväin
asiakirjat. Katso: Handl. tillkomna vid landtdagen i H:fors, år 1872.
T. III. s. 398-402.

[8] Katso Morgonbladet 13 p. toukok ja Dagblad 10 p. samaa kuuta v.
1872.

[9] Syntyi 20/11 1838, tuli etevänä taiteilijana ensi kerran
Helsinkiin v. 1858. Näyteltyänsä Leaa 10 p. toukok. 1869, esiytyi hän
suomalaisella näyttämöllä vuosina 1870, 1872, 1873, 1875 ja 1880. Katso
hänestä Biogr. Nimikirja s. 554.

[10] Gröneqvist eli Wilho, koulunopettaja W. Gröneqvistin poika, oli
syntynyt Kangasalla 29 p. tammik. 1840, tuli ylioppilaaksi v. 1863,
kävi muutaman vuoden Tukholman kunink. teaatterin oppilaskoulua ja
suoritti kotiin palattuaan kameraalitutkinnon v. 1860. Senaatin ylim.
kamarikirjurina palveli hän sitten siihen saakka, kunnes suomalainen
teaatteri perustettiin, jolloin hän ensimmäisenä liittyi tri
Bergbomiin. Holbergin, Molièren, Kiven humoristiset tyypit ovat olleet
hänen parhaitaan; hänen repertoaarinsa oli muuton tavattoman runsas.
Myöskin nuorempain näyttelijäin harjoittajana hän toimieli, kunnes
21 p. toukok v. 1883 kuoli rintatautiin Görbersdorfissa.

[11] Nyberg eli Kallio, jonka nimen hän teaatteriin tultuaan otti, oli
syntynyt Hartolassa, missä hänen isänsä harjoitti sepän ammattia. V.
1855 suoritettuaan ylioppilastutkinnon antautui hän koulunopettajan
virka-alalle ja palveli opettajana Helsingin ala-alkeiskoulussa aina
vuoteen 1872, jolloin näyttelijäuralle joutui. Hänen Sepeteus, Eenokki,
Kaarlo herttua (Daniel Hjort) y.m. ovat näkijäin muistiin syvälle
syöpyneet. Kallio oli teaatterin jäsenenä aina vuoteen 1886, siirtyi
sitten maatilalleen Heinävedelle, missä tapaturmaisesti kuoli v. 1887.

[12] Neiti Gullstén, joka v. 1873 meni naimisiin näyttelijä Aspegrénin
kanssa, oli syntynyt Helsingissä 30 p. heinäk. 1844. Hänen isänsä oli
ent. vääpeli, sittemmin maanviljelijä. Hra Westermarckin "nuoressa
suomalaisessa teaatterissa" oli neiti G. esiytynyt useissa pienissä
tehtävissä (suomeksi), ennenkun kesällä v. 1872 antautui suomalaisen
teaatterin palvelukseen ottaen nimekseen Toikka, jota hän kuitenkin
kantoi ainoastaan vuosikauden, silloin näet kun meni naimisiin. V. 1875
kävi hän Tanskassa ja Pariisissa opintomatkalla ja on sen jälkeen
esiytynyt lukemattomissa tärkeissäkin osissa, (esim. Katri "Daniel
Hjortissa". imettäjä "Romeo ja Juliassa", Eeva "Kihlauksessa",
kuningatar "Hamletissa", Nerissa "Venetsian kauppiaassa". Thora rva
Agrell'in "Ensam'issa", Loona "Yhteiskunnan tukeissa" j.n.e.). Erosi
teaatterista v. 1888, jolloin hra Aspegrén muodosti oman kiertävän
näyttelijäseuransa.

[13] Katso kirjoitustani Päivälehdessä, 13 p. lokak. 1892.

[14] Lundahl. Oulun lääninsihteerin poika, syntyi 15 p. marrask. 1844,
kävi pari vuotta Kuopion kimnaasia, tuli sitten Helsingin
teaatterikouluun, esiytyi Åhman-Pousette'n ja Lindmarkin
ruotsinkielisissä näyttelijäseuroissa, vietti vuodet 1867-1872 merellä
ja joutui suomalaiseen teaatteriin syksyllä v. 1872, jolloin aloitteli
"Pölkkyliininä" huvinäytelmässä "Yökausi Lahdella", hänellä näet kun
oli kaunis laulunääni. Urheasti ja reippaasti suoritti L. aina
tehtävänsä (Peti "Mustalaisissa", Göndör Sandor "Kylänheittiössä". Olli
Miettinen "Viuluniekassa". Rouget de Lisle. Gringoire. Narciss Rameau
y.m.) V. 1876 kävi hän opintomatkalla Kööpenhaminassa, sai syksyllä
1878 halpauksen ja kuoli 24 p. heinäk. 1879 Tampereella.

[15] Nimismies Th. W. Böökin poika, syntyi Padasjoella 13 p. toukok.
1852, kävi Helsingin alkeiskoulua ja Jyväskylän lyseota, osotti suurta
taipumusta piirustukseenkin, vaan antautui talvella v. 1873 sentään
suomalaisen teaatterin palvelukseen, teki v. 1879 opintomatkan Wieniin,
josta tultuaan esiytyi suurella menestyksellä useissa tärkeissä osissa
(esim. Ferdinand "Kavaluus ja rakkaus", Merkutio, Larsson, Juhana
Fleming, Helmer j.n.e.), kuoli sydäntautiin 10 p. jouluk. 1883.

[16] Syntyi 14 p. helmik. 1853, tuli teaatterin palvelukseen
toukokuussa 1873 ja esiytyi melkein hetikohta Eskona "Nummisuutareissa".
Katso muuten hänestä Päivälehden joulualbumia I.

[17] Katso: Kirjall. Kuukauslehti, maaliskuulla 1873.

[18] Ida Aalberg on syntynyt 3 p. jouluk. 1858 Janakkalan
Leppäkoskella, missä hänen isänsä rautatien ratamestari Antti Aalberg
vielä nytkin asuu. Koulukasvatuksensa on hän saanut osaksi Helsingissä,
osaksi kotiseudullaan. V. 1887 meni hän naimisiin asianajajan,
lakit. kand. L. Kivekkään kanssa ja on sen jälkeen ainoastaan
vierailunäytännöissä kansallisella näyttämöllä esiytynyt.

[19] Hra Sala oli syntynyt v. 1856 Kemijärvellä, missä hänen isänsä
kruununnimismies Sarelius silloin asui: kävi läpi Tornion alkeiskoulun,
työskenteli viidettä vuotta latojana Karekin kirjapainossa Oulussa,
siirtyi varoja koottuaan Jyväskylän seminaariin, jonka läpikäytyään
(v. 1880) palveli kansak. opettajana Porissa, kunnes v. 1881 tuli
Suomalaisen teaatterin jäseneksi.