[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTihfC5peSF54vn5EGb6sWFoMOO0p15LgNviPNGM5sH0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1296,"Suomalaisen teaatterin 20:n syntymäpäivän johdosta","Leino, Kasimir",1866,1919,"1296-leino-kasimir-suomalaisen-teaatterin-20n-syntymapaivan-johdosta","1296__Leino_Kasimir__Suomalaisen_teaatterin_20n_syntymäpäivän_johdosta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1892,5133,36166,false,[],[],[],"Leinon historiallinen katsaus tarkastelee suomalaisen kansallisteatterin syntyvaiheita ja kehitystä sen ensimmäisen kahden vuosikymmenen ajalta. Kirjoitus käsittelee näytelmätaiteen nousua, suomen kielen aseman vahvistumista näyttämöllä sekä alan vaikuttajien työtä kansallisen kulttuurilaitoksen rakentamiseksi.","Kasimir Leinon 'Suomalaisen teatterin 20:n syntymäpäivän johdosta' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1296. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","Suomalaisen teaatterin 20:n syntymäpäivän johdosta\n\n(Piirteitä kansallisen näytelmätaiteemme\nja näyttämömme historiasta)\n\n\nKirj.\n\nKASIMIR LEINO\n\n\n\n\n\nNuori Suomi,\nPäivälehden Joulualbumi II,\n1892.\n\nHelsingissä, päivälehden toimitus.\n\n\n\n\n\n\nKoska meidän kaikkien yhteinen lempilapsemme, suomalainen teaatteri,\näskettäin vietti 20:ttä syntymäpäiväänsä, antaa minusta tämä tapaus\ntarpeeksi aihetta muutamin, vaikkapa vajavinkin piirtein kuvata\nkansallisen näytelmätaiteemme ja näyttämömme syntyä ja kehitystä. Enkä\nluule \"Nuoren Suomen\" lukijoillakaan olevan mitään sitä vastaan;\nuskallanpa vielä toivoa muutamia huvittavankin tutustua tämän äkkiä\nkypsyneen taidelaitoksen alkuaikoihin, noihin toiveiden, innostuksen ja\nuhraavaisen työn aikoihin, jotka mielestäni näinä poroporvarimaisen\njokapäiväisyyden ja yhä enenevän aineellisuuden luvattuina päivinä\nerittäin sietävät tulla mieleen johdetuiksi. Nykyään kun on kehitytty\nniin pitkälle, että kaikkea isänmaallista ja ihanteellista työtä\nmelkeinpä halveksuen ivaillaan ja kun välinpitämättöminä ja\nvaatelijaina istutaan teaatterissa tuomitsemassa suurten nerojen\nmahtavimpia tuotteita väsyttäväksi sanatulvaksi, sietää mielestäni\ntodellakin muistuttaa nuorisoamme niistä suurista ponnistuksista ja\nuhrauksista, joita on tarvittu kansallisen näyttämömme luomiseksi,\nkehittämiseksi ja ohjaamiseksi siihen suuntaan, että omalla\näidinkielellämme voimme tutustua maailman kirjallisuuden etevimpiin\nnäytelmätuottoihin ja että mainittu näyttämö todellakin on kansaa\nsivistävänä laitoksena pidettävä.\n\nEivät kyllä esi-isämmekään tarvinneet elää kerrassaan ilman\nnäytelmätaiteen sivistäviä hauskutuksia, sillä vaikkapa kotimaista\nnäyttämöä ei ollutkaan, niin pitivät kiertelevät ruotsalaiset\nnäyttelijäseurat kuitenkin huolta siitä, että ihmiset saivat\ntilaisuuden uhrata roponsa Thalian (näytelmäjumalattaren) alttarille.\nRuotsista olimme saaneet yhteiskuntalaitoksemme ja sieltä näytti\npiisaavan meille taiteenkin muruisia. Kun kansallisen herätyksen kevät\nkoitti ja mielet kääntyivät omiin, käyttämättömiin ja kehittämättömiin\nrikkauksiin, niin alettiin vähitellen myöskin kysellä, eikö Suomi\ntodellakaan voi itse kasvattaa näyttelijöitäkin samoin kuin se oli\nosottanut kykenevänsä luomaan muitakin taiteilijoita. Fredrik Cygnaeus,\ntuo innokas, lämminsydäminen ja kaikkia kaunotaiteita rakastava\nvainaja, oli luullakseni ensimmäisiä, jotka toden teolla alkoivat puhua\nkotimaisen näyttämön luomisesta. Hän tarkoitti silloin kuitenkin\nkotimaista ruotsinkielistä teaatteria, eikähän vielä ollutkaan mitään\nsuomenkielistä näytelmäkirjallisuutta.\n\nOltiin nimittäin noin vuosisatamme keskipaikoilla (v. 1853). Mutta\nkansallisuuden merkityksen taiteistakin käsitti Cygnaeus jo vallan\nselvästi, koskapahan hän m.m. lausui, että ainoa maaperä, josta\ndraamallinen kirjallisuus voi täyteen elinvoimaansa varttua, on\nkansallisuus. \"Tyhjinkin ja henkisyydestä köyhin ranskalainen\nhuvinäytelmä saa oikealla ranskalaisella näyttämöllä vallan toisen\nelävyyden ja pirteyden kuin kömpelöillä ulkomaisilla näyttämöillä\nkäännöksinä esitettäessä. Kuinka paljo suurempaa tarvista tunteekaan\nsitten näytelmätuote, jonka sydänjuuri on versonut suoraan kansansa\nsydänjuurten omasta olemuksesta, tulla tulkituksi näyttämöllä\nsellaisten henkilöiden kautta, jotka eivät opi vain ulkoläksynä\nrunouden tunteita ja aatteita, vaan jotka tuntevat omaksensa, mitä suu\npuhuu, koska heillä on samat vaikutteet kuin runoilijallakin on\nollut\".[1] Hän uskalsi myöskin lausua julki, ettei se suinkaan ollut\nmahdotonta, että meillä vastaisuudessa syntyi näyttelijätaiteenkin\nalalla sellaisia neroja kuin Castrén ja Runeberg. Cygnaeuksen lähimpänä\ntarkoituksena oli silloin saada pääkaupunkiin oma, kunnollinen\nteaatterihuone, jossa kotimaiset taiteilijan alut voivat esiytyä\nulkolaisten seurain rinnalla. Ja nämä \"alut\" ne eivät saisi olla\n\"yhteiskunnan hylkyjä, vaan paremminkin sen ylimmistä kerroksista\",\nsillä siten saataisiin sopivia, luontevia ja sivistyneitä\nnäyttelijöitä. \"Kaikki taide on näet ihanteellista, jonka ilmakehä on\nkunnia, maine ja ihmisten myötätuntoisuus...\" \"Jos Suomi tänään\njulistaisi pitävänsä etevän näyttelijän asemaa ainakin yhtä hyvänä kuin\ntyhjähenkisen virkamiehen, joka koneellisesti hoitaa paljoa helpommin\nhoidettavaa tointa, niin silloin on meillä oleva jo huomenna\nmitä meillä ei vielä ole koskaan ollut, nimittäin kotimainen\nnäyttelijäseura.\"\n\nArvattavasti eivät meidän ruotsinkieliset sivistyneet ole tätä\nCygnaeuksen neuvoa seuranneet, koskapahan heiltä vielä tänäkin päivänä\nkotimainen ruotsinkielinen näyttämö puuttuu. Surulla innokas taiteen\nystävä katseli olojen kehittymättömyyttä ja v. 1859 hän siitä taas\nkirjoittaakin melkoisella ivalla. \"Niin kauvan kuin yleinen ja\nyksityisten mielipide täällä Suomessa ei voi käsittää, että kelvollinen\nnäyttelijä voi olla yhtä hyvä mies kuin mikä jokapäiväinen virkamies\ntahansa ja että todellisesti etevä, rikaslahjainen ja sivistynyt\nnäyttelijätaiteilija on arvokas ojentamaan kättä kymmenelle\nylhäisyydelle, jotka eivät ole sitä, eivätkä tätä, niin kauvan ollaan\nmeillä tietysti paremmin huolestavinaan perheittensä kunniaa ja\nmenestystä pakottamalla näyttelijälahjoilla varustettuja perheen\njäseniä luopumaan oikeasta kutsumuksestaan ja antaumaan harhateille,\njotka voivat viedä heidät turmelukseen, jopa täydelliseen\nperikatoonkin\".[2]\n\nTähän aikaan näkyy Cygnaeukselle jo myöskin selvinneen, että aate\nsuomenkielisestäkin näyttämöstä olisi toteutettavissa. Mutta vielä hän\nikäänkuin arastelee lausua sitä julki. \"Niin uskomattomalta kuin se\nkuuluukin, -- sanoo hän puhuessaan kotimaisen näyttelijäseuran aikaan\nsaamisesta -- näyttää tämä päämaali olevan helpoimmin toteutettavissa\nsiten, että jatketaan ylioppilaiden alkamaa uraa s.o. tehdään näyttämö\nsuomalaiseksi sekä kieleltään että mieleltään\".[3] Uutuuden viehätys ja\nisänmaallinen innostus oli hänen mielestään tekevä sen, mitä ei muuten\nvoitu saada toimeen. Mutta tuskinpa oli hän tämän ajatuksen lausunut,\nkun hän, ikäänkuin peljäten omaa uhkarohkeuttaan, jo riensi\ntodistamaan, \"että olisi kovin arveluttavaa uskaltaa ryhtyä näin\nradikaaliseen yritykseen\", koska näet ei ollut juuri mitään\ndraamallista kirjallisuutta.\n\nAate oli julki lausuttu, mutta sitä edemmäksi ei muutamaan\nvuosikymmeneen tultu. Saatiin kyllä, etupäässä Cygnaeuksen toimesta,\npääkaupunkiin oma komea teaatterihuone, jonka näyttämölle hankittiin\nvaltion myöntämillä apurahoilla ruotsinmaalainen pysyvä näyttelijäseura\nyleisöä opereteillaan hauskuuttamaan. Mutta kotimaista näytelmä- ja\nnäyttelijätaidetta, jota Cygnaeus oli uneksinut, ei ottanut\nkuuluakseen. Tosin oli hra Pinello Turussa tehnyt yrityksiä suomalaisen\nteaatterikoulun perustamiseksi ja olihan teaatterin johtaja Nevanderkin\nkoettanut koota seuraansa etupäässä suomalaisia voimia. Mutta syystä\ntai toisesta nukkuivat nämä yritykset kuolon uneen. V. 1869 pyysi\nsitten ja saikin \"uuden teaatterihuoneen osakeyhtiö\" valtioapua\nteaatteria ja oppilaskoulua varten. Koulu olikin jo ollut vaikuttamassa\njonkun aikaa ja esittänyt juuri vähää ennen (15 p. helmik. 1869)\nnykyisessä Arkaadiassa m.m. osia Schillerin Maria Stuartista. Mitään\ntuntuvampaa hyötyä ei tästä koulusta kuitenkaan näytä olleen ja ennen\npitkää se jo hajausikin.\n\nSamoihin aikoihin kuin kirjallisuuden ja kaunotieteen professori\n(Cygnaeus) näin puuhasi kotimaisen ruotsinkielisen näyttämön hyväksi,\noli hänen oppilaansa ja luultu jälkeläisensä, estetiikan dosentti,\nKaarlo Bergbom suurella innolla ja harrastuksella johtanut\nylioppilaiden ja n.s. suomalaisen seuran seuranäytelmiä 60-luvun\nloppupuolella. Aina kun tri Bergbomin nuori suomalainen joukko esiytyi\nArkaadiassa oli huone reunojaan myöten täynnä mitä innostuneinta\nyleisöä.\n\nSuomalainen näytelmätaide olikin muutaman vuosikymmenen kuluessa\nkehittynyt tavattomassa määrässä. Siihen aikaan kuin Cygnaeus oli\nlausunut ajatuksensa suomalaisen näyttämön luomisesta, ei ollut juuri\nmuuta alkuperäistä näytelmää kuin Hannikaisen \"Silmänkääntäjä\". V. 1872\nluettelee tri Bergbom niitä jo toistakymmentä, joista etevimmät olivat\nKivi-vainajan Nummisuutarit, Lea, Kullervo ja Kihlaus, Bergbomin Paolo\nMoroni ja Tuokon Saul. Sitä paitse oli useita kymmeniä eteväin\nmestarein näytelmiä suomennettu ja kaikellaisia pienempiä kappaleita\nnäytelty joko ylioppilaiden, suomalaisen seuran tai Westermarckin\n\"nuoren suomalaisen teaterin\" toimesta, joka näihin aikoihin vieraili\nHelsingissä antaen milloin suomalaisia milloin ruotsalaisia\npikkunäytelmiä melkoisella menestyksellä. Tästä sekakielisestä\nnäyttelijäseurastako vai mistä muualta lie sitten syntynyt ajatus, että\nn.s. Uuden teaatterin näyttämölläkin pitäisi etupäässä kotimaisilla\nvoimilla ruveta vuorottelemaan ruotsin- ja suomenkielisiä näytäntöjä.\nJa koska valtiopäivät sattuivat samaan aikaan olemaan koolla\npääkaupungissa, kääntyivät vaikuttavat asianharrastajat puhuttelemaan\neräitä talonpoikaissäädyn jäseniä kehoittaen näitä tekemään säädyssään\nanomuksen mainittuun suuntaan. Halukkaita ilmestyikin kokonaista\nseitsemän[4] ja helmikuun 19 p. jättivät he säädyllensä anomuksen, joka\nloppui seuraavilla lauseilla:\n\n\"Onko teaatteri pidettävä vain huvituspaikkana tai korkeampana\nsivistyslaitoksena, sitä emme me sivistymättömät talonpojat voi\nratkaista; mutta jos se olisi vain huvituspaikka, jota maan varoilla\nylläpidetään Helsingin ruotsalaisen väestön hyväksi, niin pyytäisimme,\nettei valtio vastaisuudessa sille mitään apua antaisi: mutta jos sen\nkatsotaan edistävän sivistystä maassa, niin anomme me, että teaatteri\nmaassamme tästedes välttämättä olisi yhtä paljo suomen- kuin\nruotsinkielinen (att theatern i landet härefter ovilkorligen skulle\nvara lika mycket för finska som svenska språken); vasta silloin se\nedistäisi koko väestön sivistystä ja täyttäisi paremmin kansan\ntarkoittamaa päämäärää. Ja ehdotamme me sen vuoksi, että sääty ottaisi\ntämän asian punnitakseen ja esittäisi sen H.K. Majesteetilleen\nanomuksena\".[5]\n\nKoska useilta tahoilta pian alkoi kuulua kuiskeita, ettei yleinen\nvalitusvaliokunta, jonka ratkaistavaksi asia lykättiin, aio\nminkäänlaisia toimenpiteitä ehdottaa, katsoi \"Kirjallinen\nkuukauslehti\", jonka vakituiseen toimitukseen sinä vuonna kuuluivat\nJ.W. Calamnius, P. Cajander, B.F. Godenhjelm, A.J. Malmberg (Mela) ja\nK. Bergbom, parhaaksi ottaa asian perinpohjaisesti käsiteltäväksi.\nTehtävä uskottiin tri Bergbomille, joka lehden maaliskuun numerossa\nsuorittikin sen erityisellä taidolla ja sukkeluudella kirjoituksessa\n\"Muutamia sanoja nykyisistä teaterioloistamme\". Suomalainen teaatteri\noli hra Bergbomissa löytänyt sen miehen, jota se kauvan oli kaivannut.\nHänellä oli intoa, harrastusta ja luottamusta asiaansa sekä sitä paitse\nuhraavaisuutta, sivistystä ja älyä. Innokkaasta kynästä oli hänen\nkirjoituksensakin lähtenyt; näki, että hän oli Cygnaeuksen puheita\nkuunnellut ja hänen kirjoituksiaan lukenut.\n\nEnsistäänkin hän huomautti, \"ettei kaikki sivistyslaitokset ole\nainoastaan muutamia valituita, etuoikeutettuja varten olemassa, vaan\nkoko kansan tähden\". Hän luettelee pitkät sarjat suomenkielisiä\nnäytelmiä, alkuperäisiä ja käännöksiä, osottaakseen, kuinka vääriä\npuheet suomenkielisten näytelmäin olemattomuudesta ovat. Niinikään\nkumoaa hän kaikki väitteet, ettei muka olisi oireitakaan suomalaisista\nnäyttelijöistä luettelemalla useita lupaavia taiteilijan alkuja.[6]\nSitten hän osottaa, että suomenkieli on kyllin kypsi teaatterikieleksi\nja vaatii, että jos mieli näyttämön olla kansallinen, tulee sen olla\nsuomenkielinen. \"Suomalaisella näkymöllä pitää suomenkielen kaikuman\"\nsanoo hän. Ei hän kuitenkaan kovin ahdasmielinen pyrinnöissään ole. \"Me\nemme millään muotoa kiellä ruotsalaisen teaterin oikeutta maassamme, me\nylimalkaan emme kiellä olemisen oikeutta miltään pyrinnöltä, joka\nosottaa itsessään olevan elinvoimaa; -- -- -- Me vaadimme ainoastaan\nvapaata kilpailua -- taistelkoon ruotsalainen teateri tarkemmalla\ntekniikillään, runsaammilla näytelmävaroillaan, apujoukoillaan\nTukholman teatereista, etevämmillä näyttelijöillänsä -- suomalainen\nteateri on näitä kaikkia vastaan asettava virkeän nuoren tahdon,\nisänmaallisen hartauden, taiteellisen innon... Mutta älköön tehtäkö\ntätä kilpailua mahdottomaksi prohibitivi- (estely-) keinoilla, toisen\nteaterin yksipuolisella suosimisella, niin että toinen jo syntyessään\ntukehtuu.\" Ja niille, jotka eperoivat taiteen arvoa ja merkitystä ja\nsen vuoksi kieltävät valtioavun, sanoo hän: \"Ainoastaan se taide, joka\nei tuota mitään, on ylellisyyden tavara ja ansaitsee siis yhtä vähän\nkannatusta valtion puolelta kuin muut semmoiset; kansallinen taide taas\nkartuttaa kansan henkisiä varoja ja ansaitsee siis yhtä hyvin\nkehoitusta ja apua valtion puolelta kuin jokainen muu kansakunnan\nvoimien aineellinen tai henkinen kehitys.\"\n\nVoitte arvata, että tällainen nuoruuden hehkuvaa tulta ja vakaumusta\nuhkuva kirjoitus, jossa armotta käytiin ruotsalaisuuden rehoittavaa\nylivaltaa hätyyttelemään, herätti tavatonta melua ruotsinmielisten\nleirissä, varsinkin sitten kuin se ensiksi oli käännöksenä julkaistu\n\"Morgonbladet'issa\". Huhtikuun 15 p. alkoi \"Helsingfors Dagblad\" pitkän\nvastauksensa, jonka tarkoituksena oli oikaista tri Bergbomin tekemiä\nvirheitä. Kirjoittaja, hra K. Bremer, myöntää kyllä, että hra Bergbom,\njoka jo kauvan on ollut suomenkielisen teaatterin innokkaimpia\nharrastajia, puolustaa taidolla ja innolla suomalaista näyttämöä, mutta\nhänen mielestään on hra B. erehtynyt tosiasioissa. Ja sitten takertuu\nhän kaikellaisiin numeroihin ja pikkuseikkoihin, joista en voi sanoa\nmuuta kuin, että se on pelkkää saivartelua. Ihmeteltyään vielä sitä\n\"raffineerattua ilkeyttä\", jolla tri B. asiaansa ajaa, lopettaa nimetön\nkirjailija kyhäyksensä seuraavalla kylläkin hyväksyttävällä mietteellä:\n\"Jos tahdotaan luoda suomalainen teaatteri, ... niin käytäköön heti\ntyöhön, koottakoon varoja ensi kustannuksiin ja todistettakoon, että\nsellainen teaatteri voi saada jäseniä ja menestystä, ja me olemme\nvakuutettuja siitä, että valtio on yritystä avunannolla auttava...\"\n\nNykyajan kannalta katsoessa tuntuu tämä loppukehoitus peräti\njärkevältä. Ja niinhän itse teossa pian tapahtuikin. Mutta väittelyä\nherrojen K. Bergbomin ja K. Bremerin välillä jatkettiin yhä\nmaaseutulehtien säestyksellä. Huhtikuun lopulla, juuri samoihin\naikoihin, kuin yleinen valitusvaliokunta käsitteli talonpoikaissäädyn\nanomusehdotusta, julkaisi tri Bergbom \"Morgonbladet'issa\" (27 ja 28 p.)\nlaveahkot ja perinpohjaiset vastauksensa. Tästä tarmokkaasta ja\nälykkäästä puolustuksesta huolimatta pysyi anomusehdotus valiokunnan\nenemmistön mielestä yhä epäkäytännöllisenä, jommoisena se myöskin\nhyljättiin. Tämä hylkäävä mietintö on allekirjoitettu 27 p. huhtikuuta\nja selitetään siinä, ensin, miten ruotsalaisen teaatterin valtioavun\nlaita oikeastaan on; sitten huomautetaan, ettei uuden teatterihuoneen\nyhtiön säännöistä ensinkään löydy määräystä siitä, että sen näyttämöllä\nesittyvän seuran täytyy olla ruotsinkielinen, joten teaatteri aivan\nhyvin voidaan suomenkielisellekin näyttelijäseuralle joksikuksi ajaksi\nluovuttaa. \"Valiokunta ei myöskään ole katsonut soveliaaksi puoltaa\nmäärättyjen ehtojen tai toivomusten lausumista, joista hallituksen muka\nolisi vaarinotettava ensi kerralla valtioapua kotimaiselle teaatterille\nmyönnettäessä, koska valiokunta täysin tunnustaa, että suomenkielinen\nteaatteri on tässä maassa yhtä oikeutettu saamaan samanlaista apua kuin\nruotsinkielinenkin, ja koska se myöskin luottaa siihen, että hallitus\nhyväntahtoisesti on myöntävä nämä edut suomenkieliselle näyttämölle,\nsen mukaan kuin suomalainen draamallisuus tarpeellisesti kehittyy\".[7]\n\nTästä päätöksestä näytti Dagblad taas saavan selkänojaa ja otti\nuudelleen pitemmässä kirjoituksessa (3 ja 7 p. toukok.) löylyttääkseen\nvastustajaansa, jota se nyt suoraan uskalsi syyttää \"för arrogant\nuppträdandf\", \"fanatism\", \"oförsynthet\" j.n.e. Kynäsotaa, joka nyt jo\noli syrjäytynyt kaikellaisten pienten käytännöllisten kysymysten\nalalle, jatkettiin vielä muutamalla kirjoituksella molemmilta puolen\nilman minkäänlaista tulosta tai edistystä.[8] Periaatteessahan\noltiinkin selvillä suomalaisen teaatterin tarpeellisuudesta. Kysymys\noli vain miten toteuttaa Cygnaeuksen \"uhkarohkea yritys\".\n\nOlihan kuuluisa Lea-näytäntö 10 p. toukokuuta v. 1869 osottanut, että\nsuomenkieli kelpaa täydellisesti korkeampiinkin draamallisiin\ntehtäviin. Ja olihan suomenkielistä näytelmäkirjallisuuttakin jo siksi\npaljon olemassa, että voitiin ilman pelkoa ajatella suomalaista\nrepertoaaria. Annetuissa seuranäytännöissä ja Westermarckin\nselväkielisessä näyttelijäseurassa oli esiytynyt sekä mies- että\nnaispuolisia henkilöitä, joilla oli halua ja kykyä näytellä\nsuomenkielisellä näyttämöllä. Lopuksi oli myöskin pääkaupungin etevin\nnäyttelijätär, rva Hedvig Raa-Winterhjelm, vaikkakin muukalaisena\nollen, osottanut sellaista intoa tähän kansalliseen yritykseen, että\noli varta vasten opetellut suomenkieltä, näytellyt loistavalla\nmenestyksellä Lean ja lupautunut vastedeskin esiytymään vieraana\nsuomalaisella näyttämöllä, jos sellainen aikaan saadaan.\n\nEi siis tarvittu muuta kuin mies, joka otti uhrautuaksensa tähän\ntehtävään. Hänkin oli jo tiedossa: tri Bergbom oli seuranäytäntöjä\njohtaessaan sekä sittemmin käydyssä sanomalehtisodassa osottanut niin\nlämmintä intoa asiaan, että häntä juuri pidettiin oikeana miehenä\ntulevan näyttämön johtajaksi. Oli vain pantava tuuma toimeen. Vielä\nvaltiopäiväin kestäessä, nimittäin 23 p. toukokuuta, pidettiinkin\nnykyisen ruotsalaisen teaatterin lämpiössä kokous, jossa suomenkielisen\nnäyttämön syntymästä oli päätettävä. Kokouksen puheenjohtajana istui\nnykyinen senaattori Yrjö-Koskinen ja läsnä oli noin 70-80 henkeä,\nherroja ja naisia. Vilkkaiden keskustelujen perästä tuli kokous m.m.\nseuraaviin päätöksiin:\n\n1) Perustettiin takaus-yhtiö 5:ksi vuodeksi, ja oli takaus-osake\n(12 mk) tarvittaessa vuosittain suoritettava;\n\n2) Uuden yrityksen johtajaksi tuli tri Bergbom, jonka yhdessä\npuheenjohtajan, maist. Nervanderin, J. Krohn-vainajan ja silloisen\nlakit. kand. Jaakko Forsmanin kanssa oli laadittava ehdotus säännöiksi;\n\n3) teaatterijoukkoon kuuluisi alussa 10-12 henkeä ja tekisivät\nkustannukset noin 6,000 mk vuosittain.\n\nEnsi vuosi aiottiin uhrata harjoituksiin, vaan sitten oli määrä\nnäytellä 3 kuukautta vuodesta Helsingissä, 2 Wiipurissa ja Turussa,\n1 Hämeenlinnassa, Tampereella, Kuopiossa, Porissa y.m. Jo samana iltana\nmerkittiin 186 osaketta ja pian oli yritys taattu.\n\nKun tri Bergbomin pieni näyttelijäseura (n.s. puheosasto) vielä samana\nkesänä aloitti harjoituksensa, sujui työ nopeasti ja luontevasti, sillä\nsekä johtajassa että teaatterin jäsenissä oli todellista intoa ja\nharrastusta. Ja näiden alottelevien joukossa huomattiinkin jo nimiä,\njoilla ennen pitkää oli oleva kaunis kaiku draamallisuuden alalla ja\njotka vielä kaukaisiin aikoihin tulevat säilyttämään huomatun sijansa\nSuomen taiteiden historiassa kotimaisen näytelmätaiteen perustajina.\nPaitse jo mainittua etevää ruotsalaista näyttelijätärtä, rva Raa'ta,[9]\njoka vuosina 1872 ja 1873 antoi kiertävässä kansallisessa\nnäyttelijäseurassa vierailunäytäntöjä esittäen päätehtäviä useissa\nsuuremmissa kappaleissa (Paolo Maroni, Margareeta, Maria Tudor, Lea\nj.n.e.) olivat nuoreen seurueeseen liittyneet myöskin hrat Oskar\nWilhelm Gröneqvist eli _Wilho_ [10] ja Ismael Edv. Nyberg eli\n_Kallio_[11] sekä neiti Aurora Gullstén rva _Aspegrén_,[12] joka\nWestermarckin näyttelijäseurassa oli melkoista menestystä saavuttanut.\n\nPieni oli se näyttelijäseurue, joka lokakuussa v. 1872 tri Bergbomin\njohdolla tiensä Poriin suuntasi. Tämä kaupunki oli katsottu\nsopivimmaksi lähtöpaikaksi senkin vuoksi, että siellä juuri näihin\naikoihin oli valmistunut uusi teaatterihuone Otava. Sunnuntaina 18 p.\nlokakuuta oli suomalaisen teaatterin ensimmäinen \"premieeri\" ja siitä\nkai lienee laitoksen ikäkin laskettava. Vaatimaton oli ohjelma: pieni\nproloogi Tuokolta, Topeliuksen \"Saaristossa\" ja pari kuvaelmaa, siinä\nkaikki. Mutta innostuksella näyttelivät näyttelijät ja riemastuksella\nkuunteli ja katseli heitä yleisö. Olihan tämä _suomalainen_ näyttämö ja\nkaikuihan tuolla vastaan oma _äidinkieli_! Jo näytännön ajalla puhkesi\ntämä mieliala esille, kun amiraali Ankarström (\"Saaristossa\") esitti\nmaljan Suomelle ja sen vilpittömille ystäville: äänekkäästi vaadittiin\norkesterilta \"Maamme\"-laulu ja voimakkaasti sen jälkeen hurrattiin.\nNäytännön jälkeen kutsuivat porilaiset koko seurueen iloiseen\nillanviettoon, jossa runomittaisessa ja suorasanaisessa muodossa\nlausuttiin onnentoivotuksia kansalliselle näyttämölle ja sen\njohtajalle.[13]\n\nTämmöinen oli suomalaisen teaatterin syntymäpäivä. Aikansa Porissa\nnäyteltyään siirtyi teaatteri sieltä muihin maaseutukaupunkeihin. Ensin\noli ohjelmassa sellaisia pienempiä kappaleita kuin \"Saaristossa\",\n\"Yökausi Lahdella\", \"Kihlaus\", \"Kosijat\", y.m., mutta vähitellen\nvarttuivat ja lisäytyivät voimat, niin että ennen pitkää alettiin\nuskaltaa vaikeampiinkin tehtäviin, joista mainittakoon \"Nummisuutarit\",\n\"Regina v. Emmeritz\", \"Kavaluus ja Rakkaus\" j.n.e. Niistä\nnäyttelijöistä, jotka tämän ensimmäisen näytäntövuoden kuluessa\nsuomalaisen teaatterin palvelukseen astuivat, mainittakoon vielä Suomen\ntaiteen ystäville rakkaiksi käyneet nimet Artur Lundahl,[14] Bruno\nBöök[15] ja Benjamin Leino,[16] ainoa näyttämön kunniakkaasta\nkantajoukosta, joka näihin asti on uskollisesti seurannut johtajaansa\nniin myötä- kuin vastoinkäymisessä. Tottumattomia oltiin tietysti\nalussa, mutta oikein oli johtaja tehnyt luottaessaan joukkonsa\n\"virkeään, nuoreen tahtoon, isänmaalliseen hartauteen ja taiteelliseen\nintoon\".\n\nTällaisista aineksista ei muuten ollutkaan mahdotonta jotain luoda,\netenkin jos muistamme, että rva Raa-Winterhjelmkin antoi teaatterille\nniin tehokasta apua jo ensimmäisinä näytäntökausina 1872-1873. Hänellä\nsamoin kuin useilla muillakin teaatterin jäsenillä oli kuitenkin suuri\nvastus suomenkielestä, jota näihin aikoihin ensi kertoja taivuteltiin\ntulkitsemaan voimakkaita, syviä tunteita näyttämöltä. Sitä puolta\nhuomauttaakin nimimerkki Y.K. erityisesti kirjoittaessaan Kirj.\nKuukauslehdessä suomalaisesta teaatterista, joka hänestä muuten on\n\"valopaikka, joka näyttää lupaavan onnellista päivän koittoa nykyisten\nhämäräin perästä\". Vielä kertoo hän sen puolen vuosikauden kuluessa\nvarttuneen \"niin kauniilla menestyksellä, että on syytä kreikkalaisten\ntavalla pelätä jumalien kateutta\", ellei perustettaisi toiveita\nkansallisuuden kehityksestä korkeamman johdatuksen nojaan kuin\nolympolaisten suosioon.[17]\n\nJa kaunista olikin alku ollut. Ensimmäinen Shakesperekappale\nnäytettiin tietääkseni syksyllä v. 1874: silloin esitettiin näet\n\"Macbeth\", jossa lady Macbethina näytteli rva Raa. Tämä samainen syksy\noli muuten sangen merkillinen suomalaisen taiteen historiassa. Silloin\nnäet perustettiin kansallisen näyttämön haaraosastona n.k. suomalainen\nooppera, johon jo siihen aikaan kuului sellaisia taiteilijanimiä kuin\nIda _Basilier_, Emmy _Strömer_, Bruno _Holm_, A.N. _Achté_ y.m.;\nmyöhemmin myöskin Lydia _Lagus_, Alma _Fohström_, Elis _Duncker_.\n_Navràtil_, y.m. Näytäntönsä aloitti tämä oopperaosasto Wiipurissa,\nmissä silloin esitettiin m.m. ooppera Lucia. Niistä lukuisista\nkappaleista, joita suomalainen ooppera kuusivuotisen olemassa-olonsa\naikana -- se hajausi v. 1879 -- on esittänyt, mainittakoon Jeanetten\nhäät, Trubaduuri, Lucia, Norma, Faust, Lucretia Borgia, Fidelio,\nHugenotit, Ernani, Taikahuilu, Juutalaistyttö, Sevillan parturi,\nMartha, Don Juan, Traviata, Robert, Don Pasquale, Fra Diavolo y.m.\n\nMahdoton on minun ruveta yksityiskohtiinsa teaatterin molempien\nosastojen kehittymistä seuraamaan. Rinnakkain siinä pitkät ajat\nmolemmin puolin työtä tehtiin ja edistyttiin. Sillä aikaa kuin ooppera\nleikkasi toisen laakerin toisensa perästä pääkaupungissa, näytteli\nsuomalaisen teaatterin puheosasto menestyksellä maaseudulla. Nimet\nMolière, Holberg, Shakespeare, Schiller, Sheridan, Ibsen, Björnson,\nRuneberg, Topelius, Wecksell y.m. alkavat vähitellen vaihetella\nohjelmassa, josta jo selvään näemme, mihin suuntaan teaatteri oli\ntarkoitusperänsä asettanut. Siitä oli todellakin tullut tositaiteen\ntulkki ja sen kautta juuri oli se käynyt yhdeksi meidän tärkeimmistä\nsivistyslaitoksistamme. Ja kansan yleinen suosikki se olikin.\nKaikkialla otettiin sitä mielihyvällä ja ilolla vastaan ja jo ensi\najoista myönsi sille valtiokin apurahaa.\n\nEttä teaatteri näin alkoi kyetä repertoaariinsa liittämään maailman\nkirjallisuuden etevimpiä nimiä, siitä sai se etupäässä kiittää kahta\nnuorta ja lahjakasta taiteilijatarta, joita jalo taiteellinen\ninnostus ajoi ylevään kilpailuun korkeimmista tehtävistä. Tarkoitan\n_Ida Aalberg'ia_, ja _Kaarola Avellan'ia_, jotka kumpikin ovat\nsellaisella menestyksellä esittäneet eri naisluonteita kansallisella\nnäyttämöllämme. Niinkauan kuin neidit Basilier, Fohström ja Strömer\nhurmasivat yleisöä ihanilla liverryksillään, pysyi oikea draamallinen\nohjelma luonnollisesti takapajulla, vaikka rva Raa tuon tuostakin kävi\nsitä Norjasta käsin virkistämässä. Vasta sitten kuin neiti Basilier v.\n1878 naimisiin jouduttuaan myötyrikseen muutti Norjaan ja kun laitoksen\nrahalliset suhteet eivät enää sallineet ylläpitää niin kallista\nlaitosta, alkoi draamallisuus taas silmiin pistävästi kohota.\nOperetti-osasto, jota m.m. neiti Hacklin kunnialla kannatteli, oli\nkuitenkin vain heikko kaiku oopperan loistavimmista ajoista\nja niin oltiin väkiselläkin pakotetut käyttämään hyväkseen niitä\ntosi-draamallisia näyttelijävoimia, joita teaatteri oikeastaan vasta\nnyt huomasi omistavansa. Neiti Aalberg oli kyllä jo 9 p. joulukuuta\n1874 astunut sen palvelukseen, mutta melkeinpä kolme kokonaista vuotta\nkului, ennenkun hän missään suuremmassa tehtävässä huomiota herätti.\nSyksyllä v. 1877 annettiin unkarilainen kansannäytelmä \"Kylänheittiö\"\nja vasta tässä tulivat hänen suuret lahjansa esille Boriskan\nosaa esittäessä. Jo seuraavan vuoden toukokuussa lähetettiin\nhän opintomatkalle Dresdeniin, missä hän mainion rva Marie\nNiemann-Seebach'in johdolla opiskeli koko sen vuoden. Kuinka paljo hän\ntällä matkallaan oli edistynyt, sen osotti hän kotiin palattuaan\nLouisena (Kabal u. Liebe), Jane Eyrenä, Preciosana, Adelheidina (Ensi\nlempi), Valborgina (Aksel ja Valborg), Liisana (Yö ja päivä) ja\nparhaimmin kaikista Noorana. Jokainen näistä tehtävistä osotti\njotain uutta puolta hänen taiteilijaluonteessaan ja pian oli hänen\nprimadonna-sijansa suomalaisessa teaatterissa taattu.\n\nV. 1880 tapaamme etevän näyttelijättäremme taas opintoretkillä\nDresdenissä, Münchenissä ja syksymmällä Budapestissä, jonka\nkansallisnäyttämöllä hän unkarilaisien suureksi iloksi näytteli\nsuomenkielellä Boriskaa (syyskuussa 3 kertaa Budapestissä ja yhtä monta\nkertaa Klausenburgissa). Loka- ja marraskuun vielä Wienissä vietettyään\npalasi hän taas maineen ympäröimänä kotimaahansa, missä Juliana\nShakespearen tunnetussa kappaleessa suomalaisen yleisön kerrassaan\nvoitti. Ilkeä kaulatauti oli kuitenkin äkkiä tehdä lopun hänen\nkauniista taiteilija-urastansa keväällä v. 1881. Kokonainen vuosi meni\nsitä parantaessa Norjassa tunnetun lääkärin hoidon alla. Mutta sittenpä\nolivatkin voimat taas entistään paremmat ja Margareeta (Kuninkaan\nalut), Regina v. Emmeritz, Kastilian Juanna, Sirkka, Adrienne\nLecouvreur y.m. todistivat yhä eteenpäin käyvää edistystä taiteen\nkorkeimmille kukkuloille.\n\nHänen myöhemmät opintomatkansa Ranskaan ja Saksaan lienevät jo tutumpia\n\"Nuoren Suomen\" lukijoillekin. Niinikään ovat he omin silmin olleet\nnäkemässä hänen mestarillisia taideluomiansa niin hyvin klassillisista\n(Ofelia, Gretchen, Maria Stuart y.m.) kuin nykyaikaisista henkilöistä\n(Homsantuu, Irja, Kristi, Thérèse Raquin, Veronica, Hedda Gabler\nj.n.e.) Ida Aalberg ei ole ainoastaan harvinaisen älykäs ja lahjakas\ntaiteilija, vaan myöskin sangen tarmokas, kun niin tarvitaan. Sitä\ntodistavat paitse jo luettelemani tosiasiat myöskin ne pyrkimykset\nmaailman maineen saavuttamiseksi, joita hän viimeisinä vuosina on\ntehnyt. Ja epäilemättä hän lahjojensa puolesta olisikin onnistunut,\nmutta kielihän se on pahin este pienten kansojen kyvyille. Hän on\nNorjassa esiytynyt ruotsiksi, Berliinissä saksaksi, Kööpenhaminassa\ntanskaksi, ja kaikissa paikoissa on hänen kykynsä suureksi tunnustettu,\nmutta kieli on kuitenkin pahoja esteitä pannut. Myöskin Pietarissa on\nhän suomalaisen teaatterin kanssa vierailunäytäntöjä antanut ja\nTukholmassa Rossia vastaan Ofeliaa näytellyt, ja kiittivät sikäläiset\nlehdet tietääkseni häntä yksimielisesti. Hän onkin epäilemättä maamme\netevin ja kuuluisin näyttelijätär, josta Suomen kansa on voinut syystä\nylpeillä. Ja toivottavasti ei sen tulevaisuudessakaan tarvitse luopua\nyksimielisestä mielipiteestään hänen suhteensa.[18]\n\nSuomalaisen teaatterin myöhemmässä historiassa on Ida Aalbergilla\netevin paikka. Häntä lähimpänä on epäilemättä, ainakin naisten\njoukossa, ollut neiti Kaarola Avellan, joka 23-vuotiaana lopulla vuotta\n1876 sitoutui teaatterin palvelukseen. Hän oli sivistyneestä kodista\nlähtenyt -- hänen isänsä oli senaatinkamreeri K. Avellan -- ja saanut\nmitä huolellisimman kasvatuksen. Suomen kieltä oli hän teaatteriin\npäästäkseen erityisesti opetellut ja sitä paitse harjoitellut\nTukholmassa näyttämöllisiä opintoja. Senpä vuoksi olikin ilo yleinen ja\ntoivo suuri, kun tämä älykäs ja sivistynyt nainen kansallisen näyttämön\npalvelukseen antausi. Eivätkä nämä toiveet pettäneetkään. Neiti Avellan\npiti aina tärkeimpänä tehtävänään huolellisesti tutkia ja käsittää\nesitettävän henkilönsä luonnetta, josta hän ei tahtonut menettää\npienintäkään piirrettä. Jos hänen tekniikkinsä jo ennenkin oli\nhuomattava, niin tuli se siksi vielä suuremmassa määrässä jälkeen\nvuoden 1879, jolloin taiteilijatar teki opintomatkan Kööpenhaminaan ja\nPariisiin. Joka on nähnyt hänet lady Macbethina, Elisabethina (Maria\nStuart), lady Milfordina (Kabal u. Liebe), Thusneldana (Ravennan\nmiekkailija). Portiana (Venetsian kauppias), Tekmessana, Ingana\n(Taistelujen väliajalla). Leonardana, Berta Barkina (Todelliset\nnaiset), Jooseppina (Pariisin veitikka), Johannana (Työmiehen vaimo)\ny.m., on varmaankin minun kanssani myöntävä hänelle etevän sijan\nsuomalaisen teaatterin historiassa.\n\nTila ei salli minun mennä yksityiskohtiin eikä antautua pitempiin\nluonnekuvauksiin enemmän toisesta kuin toisestakaan näyttelijästä. Sitä\npaitse kuvannevat jo nuo luettelemani roolitkin osapuilleen niiden\nesittäjäin luonteita ja heidän lahjojensa laatua.\n\nRunsastuotteista kevätkesää ei suomalaisella teaatterilla kuitenkaan\nhyvin kauvan kestänyt. Vuosi 1879 vei Artur Lundahlin, vuosi 1883\nWilhon ja Böökin hautaan sekä neiti Hacklinin avioliiton tyyneen\nsatamaan. Aikoja ennen oli ooppera-osasto lakannut; 80-luvun\nloppupuoliskolla erosivat neiti Avellan ottaakseen tästedes ainoastaan\nyksityisten lausuntotuntien antajana osaa teaatterin toimintaan, sekä\nrva ja hra Aspegrén, jotka v. 1888 perustivat n.k. _kansanteaatterin_,\njonka vaikutus, niin lyhyt kuin se vielä onkin, on epäilemättä jo\nmelkoisesta merkityksestä suomalaisen näytelmätaiteen historiassa.\nSamana vuonna luopui varsinaisesta jäsenyydestä (avioliiton vuoksi)\nmyöskin Ida Aalberg. Rivit harvenivat siis pelottavassa määrässä. Mutta\nvanhempaa ja nuorempaa varaväkeä astui sijaan, ja vaikkeivät ne aina\nlahjoiltaan kyenneetkään edeltäjiensä paikkoja täyttämään, teki hyvä\ntahto ja innostus kuitenkin sen, ettei aukkoja huomattu kovin pahasti.\nTätä senaikuista varaväkeä, josta muuten ovat varttuneet teaatterin\nnykyiset etevimmät jäsenet, olivat neiti Stenberg, rva Rautio, hrat\nAksel Ahlberg ja Niilo Sala (Sarelius); myöhemmin myöskin hrat Veckman,\nRautio, Lindfors meidän etevin koomikko, ja neiti Finne y.m.\n\nKoska me tällä kertaa voimme arvoisille lukijoillemme tarjota m.m.\nneiti _Stenbergin_ ja hra Sala-vainajan kuvat, lienee paikallaan sanoa\nheistä muutamia sanoja. Edellinen on syntynyt Turussa 3 p. maaliskuuta\nv. 1842 ruotsinkielisistä vanhemmista, jonka vuoksi hänen varta vasten\ntäytyi opetella suomea päästäkseen syksyllä v. 1875 suomalaisen\nteaatterin jäseneksi. Ensi luokan näyttelijäin joukkoon ei neiti\nStenberg kuulu, mutta vallan välttämätön henkilö hän teaatterissa\nkuitenkin on. Hänellä on yksinkertainen ja luonnollinen esitys, jota\nmielellään näkee, vaikka se joskus ehkä tuntuu hiukan yksitoikkoiselta.\nMutta kunnialla hän ylipäänsä tehtävistään on suoriutunut, ja kuitenkin\non niiden luku jo leegio, sillä hänen nimensä luemme melkein jokaisen\nuuden kappaleen ohjelmassa. Muististani luettelen näistä muutamia:\nImettäjä (Romeo ja Julia sekä Elinan surma). Martta (Faust ja\nNummisuutarit), vanha rouva Raquin (Thérèse Raquin), mummo (Sirkka).\nLeena (Työmiehen vaimo) rva Valtari (Papin perhe), ruustinna (Kuopion\ntakana), y.m.\n\nHra Salassa menetti (k. 15/8 1892) suomalainen teaatteri yhden\ninnokkaimmista, sivistyneimmistä ja ahkerimmista jäsenistään. Vaikka\nhänen näyttelijälahjansa eivät olleetkaan niin erinomaiset, osotti\nhänen älykäs käsityksensä esitettävästä luonteesta kuitenkin aina\ntotista ja vakaata tutkimusta sekä harrasta pyrkimystä taiteen\nkorkeampiin päämaaleihin. Etupäässä esittikin hän miettiviä, syvällisiä\nluonteita, niinkuin Hamletia, Faustia, Daniel Hjortia, Bileamia\n(Tietäjässä), Brutusta (Julius Caesar) Björkiä (Uusi apulainen),\nRosmeria, Thesmania y.m. Kaikissa näissä ilmausi hänen syvä\ndraamallinen käsityksensä. Mutta voipa hän kepeimmissäkin tehtävissä\nmainiosti onnistua, siitä on meillä pysyvänä todistuksena hänen\nluomansa tyyppi pastori Jussilaisesta v. Numers'in hauskassa\nhuvinäytelmässä \"Kuopion takana\". Kuten jo näistä tehtävistä näemme,\nkadotti teaatteri hra Salassa tärkeän näyttelijän. Hänen ansionsa\nolivat kuitenkin ehkä vielä suuremmat esitettävien kappaleiden\nkääntäjänä, teaatterin regissöörinä ja oppilaitten harjoittajana. Tämän\nnäkymättömänkin työn suoritti hän samalla tunnollisuudella ja innolla\nkuin muutkin taiteilijan tehtävät. Yleisessä suosiossa vainaja\ntoveriensa keskuudessa olikin ja ystäväinsä muistossa on hänen jalo ja\nlämminsydämminen persoonansa kauvan elävänä pysyvä.[19]\n\nOlen näin vähitellen tullut nykyisimpiin aikoihin teaatterin\nhistoriassa. Lukija huomaa, että laitoksen perustaminen ja\nylläpitäminen on paljo ponnistuksia kysynyt. Niinikään käynee selville,\nettä teaatteri kyllä on olemassa-olonsa aikana saanut monta kovaa\nkolausta kestää ja haikeaa kuolemantapausta itkeä. Tosin emme voi sanoa\nsillä nykyään olevan mitään loistoaikakautta, mutta voipa se kuitenkin\nylpeydellä viitata noihin Wilhon ja Böökin, Basilier'in ja Fohströmin\nkultaisiin aikoihin ja hakea entisyydestään voimaa ja takeita\ntulevaiselle toiminnalleen. Kymmenkunnan jäsentä muodosti v. 1872\nsuomalaisen teaatterin; nyt on sillä ainakin kolmekymmentä varsinaista\njäsentä sekä joukko oppilaita ja kun tarvitaan (esim. Wilhelm Tell'issä\näskettäin), voidaan satakunta henkeä yhtäkkiä näyttämölle saada. Rikas\nei ollut se ohjelma, jolla kansallinen näyttämömme toimintansa Porissa\naloitti: mutta tästä siemenestä on kaunis kasvi verhonut. Teaatterin\npitkässä repertoaarissa näemme nyt useimpain maailmannerojen nimet ja\ntämän laitoksen ansioksi on tavallansa luettava, että niin paljo\narvokasta näytelmäkirjallisuutta on kelvollisesti suomennetuksi tullut.\nTarpeetonta lienee minun huomauttaa, millä alkuperäisellä kannalla\nnäyttämölliset tarpeet, kulissit ja koneistot, parikymmentä vuotta\nsitten olivat. Nyt sitä vastoin voidaan jo, meidän oloihimme nähden,\nsuuremmoisia dekoratiivisia kappaleita esittää. Mitä laitos\nnäyttämöllepanossa nykyään aikaan saa, sen olemme nähneet sellaisia\nkappaleita esitettäessä kuin \"Faust\", \"Kesäyön unelma\", \"Elinan surma\",\n\"Wilhelm Tell\" y.m.\n\nKokonaista 20 vuotta on tohtori Bergbom nyt väsymättömällä innolla\nholhokkiansa ohjannut, kasvattanut ja kehittänyt. Ettei johtaja\nyksinään suuria voi, sen jokainen ymmärtää. Ja senpä vuoksi onkin\nteaatterin suhteen mitä suurimmat ansiot sellaisilla lahjakkailla\ntaiteilijoilla kuin ovat esim. rvat Winterhjelm ja Aalberg, hrat Wilho,\nLeino, Lindfors, Böök y.m. Mutta kuitenkin ja kaikitenkin on johtajalle\nuseimmiten pääasiallinen osuutensa laitoksen edistyksestä annettava.\nVarsinkin jos sillä, kuten esim. meiningeläisillä ja suomalaisella\nteaatterilla, sentään tavallisimmin on ollut voimansa huolellisessa ja\nsopusointuisessa yhteisnäytännössä. Silloin kysytään juuri älyä,\nharrastusta ja valppautta harjoittajalta. Ja sitä näkyykin aina\nriittäneen. Epäilemättä on johtajalla ollut tässä toimessa alituinen,\nsuuri ja monipuolinen apu sisarestaan, neiti Emelie Bergbomista, joka\nkorkeasta ijästään huolimatta (synt. 7 p. helmik. 1834) vielä tänäkin\npäivänä kepeänä ja toimeliaana puuhaa kaikissa harjoituksissa\nArkaadia-teaatterin näyttämöllä. Eikä ole unohdettava laitoksen\näskettäin eronnutta näkymätöntä, mutta uskollista palvelijaa neiti Siina\nPastell'iakaan, joka kymmenkunnan vuotta taidolla ja menestyksellä on\npitänyt huolta näyttelijäin pukuvarastosta ynnä muista niihin\nkuuluvista toimista.\n\nVajava ja epätasainen on tämä kyhäykseni, joka olisi vaatinut paljo,\npaljo enemmän aikaa ja työtä kuin mitä tällä kertaa olen voinut siihen\nuhrata. Ehkäpä joku piankin on ottava tämän toimen tehdäkseen ja\nsuorittava sen kaikin puolin paremmin. Ehkäpä todellakin jo suomalaisen\nteaatterin 25:ksi syntymäpäiväksi voisimme saada osapuille täydellisen\nhistorian suomalaisesta näytelmätaiteesta ja sen kehittymisestä.\nAinakin se suuresti taas virkistäisi näytelmätaiteen harrastusta ja\nlisäisi yleisön myötätuntoisuutta kansallista näyttämöä kohtaan.\nSitähän juuri on tarkoitettu näilläkin riveillä, jotka ovat aiotut\npieneksi muistoksi teaatterin 20:n syntymäpäivän johdosta. Tyytyväinen\nolisin, jos minun olisi onnistunut saada jokukaan sydän innokkaammin\nsykkimään tämän kansallisen ja taiteellisen laitoksen hyväksi.\n\n_Kasimir Leino_.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] Cygnaeus, Samlade arbeten, T. VI \"Om teaterns framtid i\nHelsingfors\", s. 9.\n\n[2] Cygnaeus. \"Ännu engång om teaterns framtid 1 Helsingfors\"; katso\nsanomalehteä \"Papperslyktan\" v. 1859, n:o 32-34.\n\n[3] Ylioppilaat olivat juuri näyttäneet suomeksi Hannikaisen\n\"Silmänkääntäjän\" ja Holbergin \"Antonius Putroniuksen\".\n\n[4] Edusmiehet P. Kumpulainen, M. Heikura, E. Sassi, L. Keränen, A.\nMiettinen, R. Nieminen ja Adolf Silén ovat tämän anomuksen\nallekirjoittaneet.\n\n[5] Olen saanut käsiini ainoastaan ruotsinkieliset valtiopäiväin\nasiakirjat.\n\n[6] Paitse laulajattaria (neidit Basilier. Mechelin, Strömmer y.m.),\nluettelee hän hra Ahngerin, neidit Gullsténin, Handolinin y.m. ja\nmainitsee viimeisenä valttinaan rva Hedvig Raa'n, joka oli oppinut\nsuomea ja 10 p. toukok. 1869 Leana loistavasti esiytynyt.\n\n[7] Käytettävänäni ovat olleet ainoastaan ruotsinkieliset valtiopäiväin\nasiakirjat. Katso: Handl. tillkomna vid landtdagen i H:fors, år 1872.\nT. III. s. 398-402.\n\n[8] Katso Morgonbladet 13 p. toukok ja Dagblad 10 p. samaa kuuta v.\n1872.\n\n[9] Syntyi 20/11 1838, tuli etevänä taiteilijana ensi kerran\nHelsinkiin v. 1858. Näyteltyänsä Leaa 10 p. toukok. 1869, esiytyi hän\nsuomalaisella näyttämöllä vuosina 1870, 1872, 1873, 1875 ja 1880. Katso\nhänestä Biogr. Nimikirja s. 554.\n\n[10] Gröneqvist eli Wilho, koulunopettaja W. Gröneqvistin poika, oli\nsyntynyt Kangasalla 29 p. tammik. 1840, tuli ylioppilaaksi v. 1863,\nkävi muutaman vuoden Tukholman kunink. teaatterin oppilaskoulua ja\nsuoritti kotiin palattuaan kameraalitutkinnon v. 1860. Senaatin ylim.\nkamarikirjurina palveli hän sitten siihen saakka, kunnes suomalainen\nteaatteri perustettiin, jolloin hän ensimmäisenä liittyi tri\nBergbomiin. Holbergin, Molièren, Kiven humoristiset tyypit ovat olleet\nhänen parhaitaan; hänen repertoaarinsa oli muuton tavattoman runsas.\nMyöskin nuorempain näyttelijäin harjoittajana hän toimieli, kunnes\n21 p. toukok v. 1883 kuoli rintatautiin Görbersdorfissa.\n\n[11] Nyberg eli Kallio, jonka nimen hän teaatteriin tultuaan otti, oli\nsyntynyt Hartolassa, missä hänen isänsä harjoitti sepän ammattia. V.\n1855 suoritettuaan ylioppilastutkinnon antautui hän koulunopettajan\nvirka-alalle ja palveli opettajana Helsingin ala-alkeiskoulussa aina\nvuoteen 1872, jolloin näyttelijäuralle joutui. Hänen Sepeteus, Eenokki,\nKaarlo herttua (Daniel Hjort) y.m. ovat näkijäin muistiin syvälle\nsyöpyneet. Kallio oli teaatterin jäsenenä aina vuoteen 1886, siirtyi\nsitten maatilalleen Heinävedelle, missä tapaturmaisesti kuoli v. 1887.\n\n[12] Neiti Gullstén, joka v. 1873 meni naimisiin näyttelijä Aspegrénin\nkanssa, oli syntynyt Helsingissä 30 p. heinäk. 1844. Hänen isänsä oli\nent. vääpeli, sittemmin maanviljelijä. Hra Westermarckin \"nuoressa\nsuomalaisessa teaatterissa\" oli neiti G. esiytynyt useissa pienissä\ntehtävissä (suomeksi), ennenkun kesällä v. 1872 antautui suomalaisen\nteaatterin palvelukseen ottaen nimekseen Toikka, jota hän kuitenkin\nkantoi ainoastaan vuosikauden, silloin näet kun meni naimisiin. V. 1875\nkävi hän Tanskassa ja Pariisissa opintomatkalla ja on sen jälkeen\nesiytynyt lukemattomissa tärkeissäkin osissa, (esim. Katri \"Daniel\nHjortissa\". imettäjä \"Romeo ja Juliassa\", Eeva \"Kihlauksessa\",\nkuningatar \"Hamletissa\", Nerissa \"Venetsian kauppiaassa\". Thora rva\nAgrell'in \"Ensam'issa\", Loona \"Yhteiskunnan tukeissa\" j.n.e.). Erosi\nteaatterista v. 1888, jolloin hra Aspegrén muodosti oman kiertävän\nnäyttelijäseuransa.\n\n[13] Katso kirjoitustani Päivälehdessä, 13 p. lokak. 1892.\n\n[14] Lundahl. Oulun lääninsihteerin poika, syntyi 15 p. marrask. 1844,\nkävi pari vuotta Kuopion kimnaasia, tuli sitten Helsingin\nteaatterikouluun, esiytyi Åhman-Pousette'n ja Lindmarkin\nruotsinkielisissä näyttelijäseuroissa, vietti vuodet 1867-1872 merellä\nja joutui suomalaiseen teaatteriin syksyllä v. 1872, jolloin aloitteli\n\"Pölkkyliininä\" huvinäytelmässä \"Yökausi Lahdella\", hänellä näet kun\noli kaunis laulunääni. Urheasti ja reippaasti suoritti L. aina\ntehtävänsä (Peti \"Mustalaisissa\", Göndör Sandor \"Kylänheittiössä\". Olli\nMiettinen \"Viuluniekassa\". Rouget de Lisle. Gringoire. Narciss Rameau\ny.m.) V. 1876 kävi hän opintomatkalla Kööpenhaminassa, sai syksyllä\n1878 halpauksen ja kuoli 24 p. heinäk. 1879 Tampereella.\n\n[15] Nimismies Th. W. Böökin poika, syntyi Padasjoella 13 p. toukok.\n1852, kävi Helsingin alkeiskoulua ja Jyväskylän lyseota, osotti suurta\ntaipumusta piirustukseenkin, vaan antautui talvella v. 1873 sentään\nsuomalaisen teaatterin palvelukseen, teki v. 1879 opintomatkan Wieniin,\njosta tultuaan esiytyi suurella menestyksellä useissa tärkeissä osissa\n(esim. Ferdinand \"Kavaluus ja rakkaus\", Merkutio, Larsson, Juhana\nFleming, Helmer j.n.e.), kuoli sydäntautiin 10 p. jouluk. 1883.\n\n[16] Syntyi 14 p. helmik. 1853, tuli teaatterin palvelukseen\ntoukokuussa 1873 ja esiytyi melkein hetikohta Eskona \"Nummisuutareissa\".\nKatso muuten hänestä Päivälehden joulualbumia I.\n\n[17] Katso: Kirjall. Kuukauslehti, maaliskuulla 1873.\n\n[18] Ida Aalberg on syntynyt 3 p. jouluk. 1858 Janakkalan\nLeppäkoskella, missä hänen isänsä rautatien ratamestari Antti Aalberg\nvielä nytkin asuu. Koulukasvatuksensa on hän saanut osaksi Helsingissä,\nosaksi kotiseudullaan. V. 1887 meni hän naimisiin asianajajan,\nlakit. kand. L. Kivekkään kanssa ja on sen jälkeen ainoastaan\nvierailunäytännöissä kansallisella näyttämöllä esiytynyt.\n\n[19] Hra Sala oli syntynyt v. 1856 Kemijärvellä, missä hänen isänsä\nkruununnimismies Sarelius silloin asui: kävi läpi Tornion alkeiskoulun,\ntyöskenteli viidettä vuotta latojana Karekin kirjapainossa Oulussa,\nsiirtyi varoja koottuaan Jyväskylän seminaariin, jonka läpikäytyään\n(v. 1880) palveli kansak. opettajana Porissa, kunnes v. 1881 tuli\nSuomalaisen teaatterin jäseneksi.\n\n\n\n"]