[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIac1jonQCxL336QypF4uxyYLnjOIyozrL6hokES_vQ0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1297,"Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli","Åberg, Jon Olof",1843,1898,"1297-aberg-j-o-karhu-antin-anni-ja-spof-in-pistooli","1297__Åberg_J._O.__Karhu-Antin_Anni_ja_Spof'in_pistooli","Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09","romaani",[],[],"fi",1882,18889,120856,false,52035,[22,23],"Russo-Swedish War, 1808-1809 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli: Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09\" by J. O. Åberg is a historical account written in the late 19th century. The narrative is set during the Finnish War and revolves around the characters of Pekka, a young peasant determined to rescue his beloved Anni, who has been abducted by the Russians, and Spof, a wily corporal assisting him. The story unfolds with themes of bravery, love, and conflict against the backdrop of war-torn Finland.  The opening portion of the text introduces us to the urgency of a pursuit along the Näsijärvi lake, where a group of Finnish soldiers and peasants, led by corporal Spof, are attempting to catch a fleeing Russian vessel suspected of carrying Anni. The tension escalates as Pekka reveals his emotional investment in rescuing her, expressing his determination and desire for a future together. As Pekka and his comrades engage in a desperate chase, they are fueled by camaraderie and the hope of bringing Anni back safely, while also facing the lurking dangers of war. The action is lively and sets the stage for further conflicts and character developments throughout the unfolding story. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Niemi, Herman",303,"Historiallinen seikkailukertomus sijoittuu Suomen sodan vuosiin 1808–1809 Näsijärven maisemiin. Tarina seuraa venäläisten kaappaaman Annin pelastusoperaatiota, jossa neuvokas välivääpeli Spof ja joukko suomalaisia sotilaita sekä talonpoikia ryhtyvät takaa-ajoon.","J. O. Åbergin 'Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1297. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KARHU-ANTIN ANNI JA SPOF'IN PISTOOLI\n\nKertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09\n\n\nKirj.\n\nJ. O. ÅBERG\n\n\nMukaillen suomennettu [Herman Niemi].\n\n\n\n\n\nTampereella,\nJ. F. Olan'in kustannuksella.\nTampereen kirjapainossa, 1882.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nEräänä lämpimänä kesäpäivänä vuonna 1808 nähtiin suomalaisen veneen,\njossa varustusväkenä oli viisi porilaista sotilasta ja yhtä monta\nkiireestä kantapäähän asti varustettua talonpoikaa, joutuisalla\nvauhdilla ohjaavan kulkuansa suoraan Kurun kirkkoa kohden Näsijärven\nvasemmalle rannalle.\n\nSoutajain samoin kuin muidenkin miesten kasvoilla kuvautui selvä ja\ninnokas halu saavuttaa matkan päämäärä, nimittäin toinen yhtä suuri\nvene, joka vähän matkaa edelläpäin pakeni saaren ja luotojen välitse.\nSilloin tällöin lennätti suomalainen vene luodin pienestä kanuunastansa\npakenijain jälkeen, mutta aina seurasi ampujia kova onni; ei yksikään\nluoti kohdannut tuota pakenevaa venäläistä venettä.\n\nJoka kerralla kun luoti putosi veteen joko venäläisen veneen takana\ntahi sivulla, kuului suomalaisten huulilta äkäinen huuto:\n\n\"Se pääsee varmaankin pakoon meiltä\".\n\nKun välivääpeli Spof, joka ohjasi venettä, oli kuullut tuota\nlausuttavan jo useita kertoja, sanoi hän:\n\n\"Hitto ollen, niinkö luulette, pojat?\"\n\nSotilaat ja talonpojat katsoivat toisiinsa ja heidän silmäyksistään\nsaattoi selvästi lukea toivon välähdyksen. Spof'in sanat nähtävästi\nloivat uutta rohkeutta heidän sydämiinsä. Hetkisen mietittyään jatkoi\nhän:\n\n\"Vai niin, se voi kyllä tapahtua, että he pääsevät pakoon, mutta se\ntapahtuu juuri teidän tähtenne.\"\n\nNyt kohotti vanha harmaapartainen sotilas päätänsä kärsimättömyydestä\nliikutettuna, loi ensin silmänsä Spof'iin ja sitten tuohon venäläiseen\nalukseen, joka juuri samassa katosi kahden saaren väliin, ja jupisi\nniin äänekkäästi, että sen kaikki kuulivat:\n\n\"Tämäpä olisi onnettomin päivä elämässäni, jos niin tapahtuisi. He\neivät suinkaan saata olla muita, kuin juuri niitä, jotka tois'päivänä\npolttivat vanhan Vapun pirtin Paavolassa, kiduttivat kuoliaaksi hänen\nmiehensä sentähden, että hän kaatoi maahan venäläisen kapteinin, ja\nryöstivät kauniin Annin. Minä en ole nähnyt muita venäläisiä tällä\npuolella järveä, en ainakaan kahdeksaan päivään, joten ne eivät voi\nolla muita kuin juuri niitä\".\n\nKuin ukko mainitsi Annin ja hänen ryöväämisensä, hypähti yksi\ntalonpojista, aivan nuori mies, kiivaasti ylös ja oli vähällä kadottaa\naironsa hämmästyksissään. Hänen ahavoittuneet ja terveyttä ilmaisevat\nposkensa vaalenivat silminnähden ja kätensä alkoivat vavista.\n\n\"Venäläiset ryöstäneet Annin?\" lausui hän puoliääneen itseksensä. \"Sepä\nolisi onnettomuus, jos...\"\n\n\"Vai niin, sepä oli tuhmasti, ett'en pitänyt suutani kiini\", keskeytti\nvanha Stooli. \"Olisinhan voinut uskoakin sen, että sinä, Pekka,\nhämmästyt tuosta uutisesta. Olettehan te jo kauan kulkeneet ja\nlempisilmin tirkistelleet toinen toistanne, jonka kyllä olen sekä\nkuullut että nähnyt, mutta parempi kyllä on, että tietää saat, miten on\nasian laita, vaikka se ikävääkin on, kuin jos et mitään tietäisi.\nNythän tiedät, että venäläisten kynsissä on tyttö, ja panenpa vetoa\nmitä tahansa siitä, että tuossa edellämme pakenevassa veneessä on hän!\"\n\nPekka ei vastannut ensin mitään Stoolin puheesen. Sen sijaan sylki hän\npari kertaa kovettuneisin kämmeniinsä ja yhtä monta kertaa tempasi hän\nairollaan niin ankarasti, että vähällä oli ympäri pyörähtää vene. Spof\nja Stooli tarkastelivat toinen toistansa puhuvilla silmäyksillä.\nViimein lausui ensin mainittu:\n\n\"Niin kyllä, hän on oikeassa, Stooli. Naisten vihaajia ei ole tapa olla\nvenäläisten upsierien, ja jos tyttö on kaunis, niin kuin väittää\nStooli, niin...\"\n\n\"Kaunisko?\" keskeytti Pekka ja souti niin hurjasti, että rikki oli\nrauskahtaa tukeva airo. \"Kaunisko! niin, minä olen varma siitä että\nkauniimpaa tyttöä ei ole koko järven rannikoilla aina Alavuteen saakka.\nHän onkin tyttö, hän jota sietää tytöksi nimittääkin ja jota monen\nherrasmiehenkään ei tarvitsisi hävetä nimittää vaimoksensa. Mutta\nnähkääs, minun on hän, vaikkapa sata venäläistä lotjaa tielläni\nvetetehtäisi. Reippaita iskuja, pojat! Sepäs olisi tulimmaista, jos me\nemme saavuttaisi murhapolttajia!\"\n\nPekan sanat soutajia vielä enemmän innostuttivat; airot taipuivat\nmelkein jousen kaaren muotoisiksi ja kiihtyneellä vauhdilla vene kiiti\nkohden noita kahta saarta, joiden välille pakeneva alus oli kadonnut.\n\nKun oli saaria eroittavan salmen lävitse päästy, huomasivat suureksi\niloksensa suomalaiset, että he olivat jo päässeet paljoa lähemmäksi\nvenäläistä venettä, joka laski suoraan Kurun kirkkoa kohden.\n\n\"Riennetään, pojat!\" huusi Pekka; \"jos saavutamme venäläiset ja minua\nautatte Annin vapauttamisessa, niin yhdessä saamme olla minun häissäni,\nja minä lupaan, että olutta ja viinaa ei ole puuttuva, niin kauvan kuin\nsemmoista on tippakaan saatavilla Tampereella, eikä soiton sävelet\nlakkaa korvistanne kaikumasta niin kauvan kun häitä kestää\", lisäsi hän\npäättävästi.\n\n\"No niin, oikein lausuttu\", huomautti vanha harmaapartainen sotilas;\n\"etkä juuri väärin ajattelekaan, pari päivää sitten kuulin vanhan\nKyöstin Pirkkalasta kertovan, että joka mökin Tampereella oli Rajevski\nnuuskituttanut saadaksensa viinaa ja ruokaa sotilaillensa, ja eipä se\nvielä siihenkään loppunut, vaan kävivätpä nuo hirtehiset Hatanpäältä,\nIrjalasta, Messukylästä ja Harjustakin tuota mielijuomaansa ja\neinettänsä etsimässä. Olivatpa vielä matkalla Pirkkalaankin, mutta\nsaivat siellä aika tervetulijaiset juuri siinä, missä hiekkaharju\nmuodostaa laakson keskelleen Harjun tuollapuolen. Siihen olivat\nkokoontuneet Pirkkalan pojat eivätkä ainoatakaan kasakkaa laskeneet\netemmäksi kulkemaan. Eikä mitään viinaa tahi olutta saanut Rajevski\nsillä kerralla\".\n\n\"Sitä olen minäkin kuullut kerrottaman\", virkkoi Spof. \"Roth joutui\navuksi noille urhokkaille pojille, ja jos en väärin muista, niin viisi\nkasakkaa hän silloin nipisti venäläisiltä\".\n\n\"Aivan oikein\", vastasi harmaapartainen sotilas ja nyykäytti päätään\nvakuutukseksi.\n\nPekka oli äänetönnä kuunnellut keskustelua. Tuon tuostakin tirkisteli\nhän tuota venäläistä alusta, jota yhä lähemmäksi takaa ajajat\nennättivät. Niin lyhyt oli jo matka, että suomalaiset saattoivat nähdä\npakenevan veneen väen. Heidän lukuansa ei vielä voitu tarkoin laskea,\nmutta se kuitenkin näkyi, että vene oli hyvin varustettu.\n\n\"Tuo ei näytä olevan varsin helppo otettava\", lausui Spof, kun luoti\npakenevan aluksen pienestä tykistä loiskahti aivan lähelle veneen\nlaitaa. \"Mutta kummallista kuitenkin on, miksi he pyrkivät Kuruun\".\n\n\"Luonnollisesti sen tähden, kun heillä on ystäviä siellä\", vastasi yksi\ntalonpojista. \"Pari päivää sitten polttivat kasakat minun taloni\nKapalahdessa\".\n\n\"Hm, hm, vai niin\", tuumaili Spof ja tarkasteli raittiin lehtimetsän\nlävitse häämöittävää kirkkoa; \"sitten ei olekaan aivan viisaasti mennä\nlähemmäksi\".\n\nKuultuaan nämä sanat Spof'in huulilta, painoi Pekka päänsä alaspäin ja\nnäytti surulliselta. Mutta jonkun minuutin kuluttua hän taas\nkatsantonsa kohotti Spof'ia kohden ja lausui:\n\n\"Saanko minä neuvoa, niin ei ainoakaan venäläinen pääse hengissä\nKuruun?\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Olisikohan mahdotonta ampua heidät upoksiin?\"\n\n\"Mahdotonta\", lausui vääpeli miettien. \"Kentiesi ja kentiesi ei!\"\n\n\"Saanko minä kokea?\" huudahti Pekka ja hänen silmänsä säihkyivät\ntaistelunhalusta.\n\n\"Kyllä, kyllä!\"\n\nVääpeli tuskin oli ennättänyt sanansa lausua ennen kuin Pekka jo\nhyppäsi ylös ikään kuin joku jänne olisi häntä ponnistanut. Kun sitten\neräs sotilaista oli kanuunan täyttänyt, alkoi Pekka tähdätä. Sepä oli\ntärkeä hetki tuolle nuorelle talonpojalle, sillä paljon uskalsi hän\ntällä hetkellä panna alttiiksi. Ja jos hän ampuisi, voisihan\nmahdollista olla, että kuolettava luoti vihollisten sijaan kohtaisikin\nhäntä, jota hän kaikesta sydämestään halusi vapauttaa! Kuumasti paistoi\naurinko hiljaa liikkuvan vedenkalvoon, mutta vielä kuumemmalta tuntui\nveri Pekan suonissa. Hän, joka ennen aina oli ollut tyyni ja vakava\nkuin kuva, tunsi itsensä tällä kerralla kovasti kiihkeäksi ja\nliikutetuksi.\n\nHän tähtäsi ja tähtäsi ja tuli sillä aikaa yhä levottomammaksi. Viimein\nhuudahti vanha Stooli, joka jo kauan oli seurannut hänen liikkeitänsä\ntuskallisena ja tyytymätönnä:\n\n\"Oh, et kelpaa sinä tykkimieheksi, sen voin nähdä! Aikoa ja vaan aikoa,\nsiitä ei milloinkaan mitään tule. Jos ei sattuisi ensimäinen luoti,\nonhan niitä toisia kyllä varalla!\"\n\nSamalla tempasi hän käteensä palavan sytyttimen, jota eräs sotamies\npiti Pekan varalla, ja ennen kuin hän ennätti estää Stoolin aikomusta,\npaukahti kanuuna.\n\nKun viimeinkin ruutinsavu haihtui, nähtiin, miten hyvin kuitenkin Pekka\noli tähdännyt. pakeneva venäläinen alus oli luopunut suunnastansa ja\nohjasi nyt kulkuansa suoraan kohden pientä saarta, joka sijaitsi vähän\nmatkaa maalta selälle päin. Hätäisestä soudusta ja aluksen\nkummallisesta kiikertelemisestä ja vaipumisesta näkyi selvästi, että\nsuomalaisten kanuunan luoti oli sitä vahingoittanut. Spof oli myös sitä\nmieltä ja kehoitti siis väkeänsä vielä enemmän luottamaan voimiinsa.\n\n\"Nyt ovat he meidän!\" huudahti hän ja hykersi käsiänsä. \"Hitto vieköön,\npojat, näettehän, miten veneen perä yhä enemmän vaipuu! sepä sai hyvän\nperätäräyksen\".\n\n\"Niin, muuten he eivät pyrkisi tuohon saareen\", lisäsi Stooli; \"mutta\njos sinä, Pekka, olisit omilla oloillasi olla saanut, niin et olisi\nvieläkään ampunut\".\n\nPekka ei vastannut mitään, vaikka ukko Stoolin sanat pistivätkin häntä.\nHän seisoi vaan veneen kokkapuolella yhä valmiina lähettämään\nmoskovalaisille vielä lisäksi yhden luodin, tällä kerralla omasta\npitkästä musketistaan, jonka hän oli saanut perinnöksi isältänsä, ja\njoka oli vielä säilynyt muistina edellisen vuosisadan taisteluista. Yhä\nsilmäili hän taukoomatta venäläistä alusta, jossa sekasorto näytti yhä\nenemmän vallalleen pääsevän. Viimein, kun pakenijat ja takaa-ajajat\nolivat enää vaan noin pyssyn kantaman päässä toisistansa, huudahti hän:\n\n\"Minä näen naisen veneessä, mutta onko se Anni, sitä en voi...\"\n\n\"Anniko? -- ihan varmaan on se hän\", keskeytti Stooli. \"Eihän se voi\nkukaan muu olla!\"\n\nNämä sanat tuntuivat lisäävän soutajien voimia ilman Spof'in\nkehoitusta. Alus kiiti kuin kala halki aaltojen, joiden kuohua veneen\nkäyrä kokka nostatti Pekan kasvoille asti.\n\nTuo nuori innokas talonpoika ojensi pyssynsä ja tähtäsi.\n\n\"Minä luulen näkeväni...\"\n\nHänen lauseensa, jota hän puoliääneensä jupisi, jäi kesken, sillä\nvenäläisestä aluksesta lensi luoti niin läheltä Pekan päätä, että hän\nsen vaikutuksesta olisi veneestä veteen keikahtanut, jos lähellä\nseisova sotilas ei olisi tarttunut häntä kaulukseen, juuri silloin kun\nhän oli kadottaa tasapainonsa. Luoti liippasi sen sijaan haiun vanhan\nStool'in päästä ja vei sen mukanansa syvyyteen.\n\n\"Hitto heidät periköön!\" huusi tuo vanha sotilas ja tarttui liehuviin,\nliituharmaisin hiuksiinsa; \"olisinpa minä itsekin tarvinnut hattuni.\nSepäs oli...\"\n\n\"Katsokaas, katsokaas\", huudahti samassa Spof, \"nyt vaipuvat venäläiset\npohjaan!\"\n\nPekka heitti ampumisen sikseen ja ällisteli sen sijaan suu ja silmät\nselällään venäläistä alusta, joka äkkiä purahti pohjaan noin kymmenen\nkyynärää saaren rannasta. Se pakoitti väestön kiireesti kahlaamalla\npyrkimään maalle. Vettä siinä ei ollut kuitenkaan enempää kuin noin\nmiesten kainaloihin asti, joten he vaaratta pääsivät maalle.\n\n\"No, nythän minäkin näen naisen, jota kaksi jääkäriä raastaa\nkeskellänsä\", lausui Spof. \"Onko se sinun mielitiettysi, Pekka?\"\n\n\"On, on; se on juuri hänen sydänkäpysensä\", selitti Stooli, joka tässä\nmyöskin tahtoi sanasen joukkoon lausua. Pekka ei kerinnyt vastaamaan\nmitään, niin taukoamatta tarkasteli hän venäläisten maalle nousua.\nMutta miten tarkka näkö hänellä olikin, ei hän kuitenkaan voinut tuota\nnaista tuntea omaksi Annisekseen. Saattoihan se yhtä hyvin olla joku\nmuukin, sillä vanhan tapansa mukaan ryöstivät moskovalaiset nuoria\ntyttöjä, missä vaan semmoisia mieluisiansa paikalle sattui. Spof oli\näsken lausunut, että venäläiset upsierit eivät ole mitään naisten\nvihaajia, ja sen hän oikein arvasi kyllä.\n\n\"Soutakaa paremmin!\" huusi Pekka ja pyöritti pyssyä päänsä yli, \"muuten\nennättävät nuo hirtehiset mennä saaresta salmen yli maalle ja päästä\nkarkuun\".\n\n\"Vai niin\", nauroi vanha Stooli, joka parhaimmin kuin kukaan muu\nveneessä olijoista tiesi venäläisten aseman Näsijärven rannikoilla. \"Ei\nmaar se niin kiireesti käy päinsä. Saaresta päästäkseen tarvitsevat he\naluksia ja semmoisia ei ole ainoatakaan saaressa eikä Kurussakaan\nsaatavilla, sen tiedän varmaan, koska vaan kahdeksan päivää sitten olin\nmuiden mukana talonpoikain avulla niitä toisia pois korjaamassa aina\nPirkkalasta Rajalahteen asti ja toisia upottamassa järven pohjaan.\nSaatat siis olla ihan huoletta siitä asiasta. Eivätkä he ole niin\nvikkeliä uimareitakaan, että he sillä tavalla saaresta maalle\npelastuisivat. Siellä saavat he olla ja vartoa meitä, siitä voit olla\nvarma, Pekka\".\n\nSuomalainen alus oli jo kuitenkin pääsemässä saareen; muutamia syliä\noli vaan enää rantaan.\n\n\"Reippaasti kimppuun!\" komensi Spof ja hyppäsi ensimäiseksi veneestä\nveteen. Hänen jäljessään tuli Pekka, sitten Stooli ja kaikki muut\nmiehet paitsi ne, jotka olivat määrätyt veneen vartijoiksi.\n\nSpof ja Pekka astuivat yht'aikaa jalkansa kuivalle maalle ja saivat\nmyöskin yht'aikaa tervehdyksen pienen saaren matalista pensaista. Vähän\nsyntyi siitä hämmennystä, mutta sen poistamiseksi ja suomalaisten\nrohkeuden innostuttamiseksi tarvittiin vaan muutamia kehoitussanoja\nvääpelin huulilta. Huolimatta venäläisten tiheistä laukauksista ja\nkahden kumppalin kaatumisesta ryntäsivät he hurrahuudon kaikuessa\nsuoraan päin venäläistä jääkärilinjaa, joka suurimmaksi osaksi oli\nkätkeytyneenä matalain rantapensaiden suojassa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nEnnen kuin käymme pitemmältä kertomaan tapausta, tahdomme mainita syyn,\nminkä tähden vääpeli Spof ja hänen väkensä oli asettunut Näsijärvelle,\npaljoa etelämmäksi Klingsporin armeijaa.\n\nSiikajoen voiton jälkeen alkoivat useat suomalaisen sotajoukon upsierit\najatella olevan hyvin mahdollista tehdä aseellisten maanasukasten\navulla vihatulle valloittajalle yhä enemmän vahinkoa. Mutta turhaan\npuhuivat he sitä kuninkaan korkeimmalle käskynhaltijalle, sotamarski\nKlingsporille. Tämä herra, jolla \"kaks' ol' leukaa, yksi silmä, sydäntä\nvaan puolikas\", niin kuin Runeberg muun muassa hänestä lausuu; tämä\nkunnoton virkaansa, johon Kustaa IV Adolfin itsepäisyys oli hänen\nasettanut; tämä \"sotamarski\", josta kerrotaan, että hän pakoretkellään\neräästä pohjois-Suomen kaupungista -- hän matkusti nimittäin aina\npaljoa ennen sotajoukkoansa -- kysyttyään ajutantiltaan, kuuliko hän\nluotien vinkunaa, sai tämän hänen omaa luonnettaan osoittavan\nvastauksen: \"en, teidän ylhäisyytenne, sitä emme ole koskaan kuulleet\";\ntämä heitukka, joka katkerasti valitti, että hänen täytyi kärsiä\nnälkää, kun ei voitu tuoretta voita joka päivä hankkia hänen\npöydälleen, silloin kun sotamiehet ja upsierit kärsivät sekä nälkää\nettä janoa eivätkä kuitenkaan kertaakaan siitä nurisseet, vaan kärsivät\nmiehinä ja sankareina, -- tämä nolla ei kuunnellut Adlercreutz'in\nenempää kuin muidenkaan korkeampain upsierien esityksiä, vaan käänsi\nheille kuuron korvansa.\n\nMutta Adlercreutz ei kuitenkaan jättänyt asiaa siksensä. Se kuvasteli\nhänen ajatuksissaan päivät ja yöt, ja kun hän sitten vangiksi otetun G.\nLöwenhjelm'in jälkeen nimitettiin kenraaliajutantiksi, sai hän\nvapaamman alan vaikutuksellensa. Vaikka Klingspor sotajoukkoa nimeksi\njohti, oli Adlercreutz kuitenkin se, joka jotakin toimitti, ja muutoin\nei olisikaan pakoretkellään Klingspor pysähtynyt ennen kuin Jäämeren\nrannalla, ell'ei vielä sielläkään, jos vaan jää olisi ollut niin lujaa,\nettä hän jähmetyksiin palelleine pataljoonineen olisi saattanut sitä\nmyöten paeta Huippuvuorille tahi pohjoisnavalle.\n\nVähitellen keräytyi Adlercreutz'in ympärillä rivi urhoollisia ja\nlämpimän isänmaan rakkauden elähdyttämiä miehiä, jotka kaikilla\nmahdollisilla keinoilla kokivat saada aseita ja ampumavaroja kansalle,\neikö kauan viipynytkään, ennen kuin venäläinen kenraali Rajevski näki\nvastassansa vaarallisia vihollisia, joita hän ei ennen tietänyt\nolemassakaan olevan, niin kopea kuin hän olikin. Heitä vastaan oli\nhänen sangen vaikea taistella, jopa niin vaikea, että hän pulassansa\nviimein oli vähältä jättää Suomen, kun uuden käskynhaltijan, tuon\nnuoren ja kaikinpuolin kunnollisen kenraali Kamenskin tulo pelasti\nvenäläisen armeijan perinpohjaisesta häviöstä.\n\nMutta eivät ainoastaan suomalaisen armeijan ylhäisimmät upsierit\nasettuneet tämän uuden toimen etupäähän; alapäällikötkin puolestansa\ntekivät suuria ponnistuksia pitääksensä maan asukkaita urhoollisella\nmielellä. Nämä alaupsierit saattivatkin sitä tehdä paljoa paremmalla\nmenestyksellä, koska he paremmin tunsivat maan asujanten tavat ja\nseurustelivat heidän kanssansa tavalla, joka heille oli suureksi\neduksi.\n\nOli etenkin kaksi kuuluisaa porilaisen rykmentin alaupsieria,\nvältvääpelit Roth la Spof, jotka Näsijärven ympäristöllä tuskin\nenemmällä kuin kourallisella sotamiehiä aseellisten talonpoikain\navulla pitivät venäläisen armeijan semmoisessa pelossa, että se ei\nainoatakaan päivää saattanut olla huoletonna. Joka päivä korjasivat he\nitselleen vihollisen ruokatavaroita, ottivat vangiksi tahi hakkasivat\nmaahan venäläisiä partioretkeilijöitä, ja viimein oli Rajevski joutunut\nniin ahtaalle, että hänellä tuskin oli enää antaa ruokaa kunakin\npäivänä nuriseville sotilailleen. Nälästä nääntyneinä ollen eivät he\nenää tahtoneet voida pitää puoltansa talonpoikia ja sotamiehiä vastaan,\nja useita löydettiin metsissä nälkäänkin nääntyneinä. Suuret\npartiokunnat kokivat kyllä ryöstää lähellä olevia taloja, mutta niiden\nasukkaat olivat jo ennakolta paenneet ja vieneet kaiken ruokatavaran\nmukaansa. Venäläisen armeijan kurjuus oli hyvin suuri ja melkein kaikki\nupsierit olivat tyytymättömiä sodan menoon.\n\nJos yritystä olisi paremmin kannatettu ja autettu niin kuin\nitä-Suomessa, jossa Sandels ja Malm ajoivat venäläisiä takaperin, olisi\nse suuresti vaikuttanut sodan menoon ja kentiesi ei Ruotsi olisikaan\nkadottanut Suomea.\n\nMutta juuri silloin kun se oli tuottamaisillaan hedelmiä, täytyi sen\nvähitellen tauota. Joka päivä pyysi Adlercreutz ja erityiset yrityksen\njohtajat aseita ja ampumavaroja. Suosiollisia lupauksia saatiin aina,\nmutta niitä ei milloinkaan täytetty. Tästä oli luonnollisena seurauksena\nkansan nostattamisen kokonaan taukoaminen itsestänsä, suureksi harmiksi\nniille miehille, joita elähdytti todellinen isänmaan rakkaus ja kunnian\ntunto.\n\nKun Roth ja Spof, saatuansa luvan käydä partiosotaa oman tahtonsa\nmukaan, olivat koonneet riittävän voiman, kulkivat he lukemattomiin\nlahtiin palastellulle Näsijärvelle ja sen ympäristölle, osaksi sen\ntähden, että se oli sopivin sellaiselle taistelulle, osaksi myös sen\ntähden, että venäläinen päävoima oleksi sillä paikalla sekä myöskin\nsiksi, että he kaikki tunsivat hyvin sen paikkakunnan, joka seikka on\nsangen tärkeä sodan käymiselle.\n\nRoth asettui maalle, Spof järvelle, mutta kun he niin tarvitsivat,\nauttoivat he niin kuin ainakin sankarit toisiansa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMe palaamme taas vähän takaperin kertoaksemme Stoolin mainitseman\ntapauksen vanhan Vapun pirtillä, hänen miehensä surullisen lopun ja\nAnnin ryöväyksen.\n\nJos käymme Tammerkoskelta eli Tampereelta, niin kuin paikkaa nyt\noikeastaan nimitetään, mutkaista, sinne tänne kiertelevää maantietä\nitäänpäin, tulemme ensin Messukylän kirkolle, ja siitä poikettuamme\nkapealle ja vielä mutkaisemmalle sivutielle, saamme noin kolmen\npenikulman matkan kiertää Näsijärven paria pitkää lahden poukamaa\npohjaiseen päin ennen kuin pääsemme, viimein maantieltä poikettuamme\nvielä hetkisen huonoa kylätietä kuljettuamme, Paavolaan, josta varsin\nhyvin saatamme silmäillä Näsijärven kirkkaan pinnan ylitse Tampereen\nkaupunkia. Tämän talon maalla, lähempänä kuitenkin tuota kapeata\nmaantietä kuin järven rantaa, oli Karhu-Antin pirtti vahvaa havumetsää\nkasvavan kunnaan rinteellä.\n\nTurhaan etsit nyt tämän mökin jäännöksiä; et enää sen sijaakaan tunne,\njos et satu juuri uuninperustuksissa olleita kiviä muiden samanlaisten\njoukosta huomaamaan. Siinä missä ennen sodan syttymistä asui niin\npaljon onnea ja rakkautta, niin paljon murhetta ennen sen loppumista,\nsiinä on sittemmin ollut kaski kerran toisensa jälkeen, kunnes se\nviimein kokonaan pelloksi käännettiin. Kylän lapset leikkivät ja\nkertoilivat sekä iloisia että surullisia satuja ja kertomuksia\nrehoittavan viljapellon pientareilla ja sen keskelle kääntämättä\njätetyillä kivikareilla, mutta Karhu-Antista eivät he enää tiedä\nmitään, sillä heidän vanhempansakaan eivät hänestä enää mitään\nmuista. Sen tähden tahdon minä hetkeksi pyytää jännittää teidän\ntarkkaavaisuuttanne, kertoakseni Karhu-Antin surullisen lopun, sillä ei\nhän ollut niin tavallinen ihminen, että hänen muistonsa saattaisi\nkokonaan unhotuksiin heittää.\n\nKarhu-Antti oli syntyisin Suomen pohjaisilta seuduilta, missä taajat\nerämaat ja asumattomat seudut vielä tänäkin päivänä ikävöivät\nihmiskätten työtä, eli \"tuolta Kajaanin puolelta\", niin kuin useimmat\nkyläläiset sanoivat, kun kysymys oli Antin kotipaikasta. Siellä oli hän\noppinut pelkäämättä taistelemaan pohjoismaiden petoeläimiä, karhuja ja\nsusia vastaan, ja hän olikin lakkaamattomassa kiistassa näiden kanssa.\nSitä eivät paheksineetkaan seudun asukkaat, sillä sitä rauhallisempina\nhe saattoivat olla, mitä enemmän Antti kiisteli metsäläisten kanssa.\n\nMistä Antti oikeastaan oli tullut ja mistä hän oli kotoisin,\nsitä ei kuitenkaan varmasti kukaan tiennyt, eipä edes Messukylän\nkirkkoherrakaan, jolla kuitenkin olisi ollut suurin oikeus se tietää,\nhän oli merkinnyt kirkonkirjoihin vaan sen, että Antti oli seurakuntaan\nmuualta muuttanut. Ja tästä asiasta oli Antti itse aina vaiti, vaikka\nhän muita asioita hyvinkin halukkaasti haasteli kunnollisen kumppanin\nsaatuansa. Ja jos joku tätä häneltä kysyikin, vastasi hän aina:\n\n\"Mitä huolitte siitä, mistä olen tullut? Että olen syntynyt, senhän\nkyllä näette, koska tässä olen elävänä edessänne. Jos ette anna minun\nPaavolassa olla ja asua, kyllä minun varakseni on tilaa muuallakin\nSuomessa\".\n\nMutta, miten jo on mainittu, ei kukaan Anttia Paavolasta ahdistanut,\nsillä hän oli oivallinen kuri petoeläville, joita hän metsästi yhtä\nhelposti kuin muut ihmiset jäniksiä, ja melkein aina muuttumattomalla\nonnella. Yhden ainoan kerran sai hän katsella kuolemaa silmästä silmään\najaessaan erästä vanhaa mesikämmentä, joka pari kuukautta sitä ennen\noli repinyt erään torpanmiehen kymmenvuotiaan pojan kuoliaaksi. Metsän\nvoimakas kuningas oli jo tarttunut tukevilla ulottimillaan häntä\nvyötäisille, mutta Antti ei ollutkaan vaan nimeksi Karhu-Antti, hän ei\nturhaan hätäillyt. Verkalleen kaivoi hän tupestaan kaksiteräisen\nmetsästyspuukkonsa ja iski sen pontevalla kädellään karvasturkkisen\nvastustajansa vahvaan rintaan, niin että metsän kuningas kuolleena\ntanterella horjahti. Siten oli Antti kyllä saanut voiton, mutta koko\nkahdeksan päivää makasi hän vuoteen omana, sillä kovasti oli koskenut\nhäneen mesikämmenen syleily, joka oli kymmenen kertaa niin ankara kuin\npainajaisen puristus, ja jotka ovat sitä saaneet kokea, vakuuttavat\nsenkään ei olevan lasten leikkiä.\n\nMutta olipa toinenkin syy, jonka tähden etenkin nuoret miehet\npaikkakunnalla, lähisissä taloissa ja kylissä eivät olisi suoneet\nKarhu-Antin muuttavan pois heidän joukostansa.\n\nKarhu-Antin matalassa ja hämärässä mökissä, johon aivan harvoin\nauringon säde eksyi pienestä ikkunasta, siellä, näette, kulki kuitenkin\nruusu, niin sievä ja ihana ruusunen, että helposti ei saattanut löytää\nhänen vertaistansa kaukaakaan hakien. Se oli Antin kahdeksantoista\nvuotias tytär, Anni, joka niin lumosi ja hurmasi seudun miehet, että\nvielä vanhat harmaapäiset \"kyöpelin tiellä matkustavaisetkin\", jotka\neivät ennen olleet ajatelleetkaan etsiä kadonnutta kylkiluutansa,\nrakastuivat silmittömästi tuohon keijukaiseen ja vielä vanhalla\nijällänsä alkoivat ahkerasti opetella lemmenkielen aakkosia, voidakseen\ntulkita tuliset tunteensa Karhu-Antin Annille ja siten saadakseen hänet\nvanhain päiväinsä ikuiseksi iloksi omaan kotiinsa. Kun siis Anni\nsiveenä ja hiljaisena matkusti äitinsä rinnalla kirkkoon sunnuntaisin,\nsaatte olla varmoja siitä, että joka kerralla oli hänen lähellään parvi\nihailijoita, ei semmoisia röykkeitä ylvästelijöitä, joita kaupungeissa\ntavataan, ja jotka kulkevat nenä taivasta kohden etsien ravintoa\nahnaille silmilleen, vaan ujoja ja hiljaisia maaseudun poikasia, jotka\nusein ihastuksiin oikein perinpohjin jouduttuaan katselevat suullaan\nyhtä paljon kuin silmilläänkin ja vasten tahtoaankin hämillänsä\nkulkevat tahi ainakin luovat maata kohden viimeksi mainitut,\nhuomatessaan jonkun Eevan tyttären luovan heihin veitikkamaisen\nsilmäyksensä.\n\nJa aika veitikka olikin tuo Karhu-Antin Anni, sitä ei käy kieltäminen,\njopa niinkin sukkela, että seudun velkakirjain kirjoittaja ja\npäästökirjain y.m. tekijä, äskettäin virkansa menettänyt nimimies, joka\nlähipaikalle oli sijoittunut, alkoi arvella Annin kyllä saattavan sopia\nseurakunnan kirjurinkin kodille tarpeelliseksi kaunistukseksi,\nhuonekalu-järjestelmän viimeiseksi pisteeksi, samalla kun hän\nsydämessänsä hirveätä vaivaa hänen tähtensä kärsi. Kosijoitansa ravitsi\nAnni vaan ivalla ja pilkalla, kuinka monta heitä tulikin, ja jos joku\noli niin itsepäinen, että hän vaati varmaa vastausta, lausui tuo\nkujeilija tavallisesti näin:\n\n\"Lorua! Minäkö tulisin vaimoksesi, minä joka vielä olen näin nuori,\nlapsi heitukka vielä pitkät ajat. En, saat vartoa ainakin siksi, kunnes\nolen kaksikymmentä täyttänyt\".\n\nNytpä saattoi tapahtua niin kuin usein tapahtuikin että joku kosijoista\ntuli vieläkin itsepäisemmäksi ja pyysi päättävää vastausta. Sen antoi\nusein Anni näillä sanoilla:\n\n\"Vai niin, sinä tahdot tietää, pidänkö minä sinusta. Saan siis sanoa,\nettä sitä en tee nyt enkä milloinkaan sitä aio tehdä. Älä enää tule\nsemmoisia tuhmuuksia kyselemään!\"\n\nSemmoisen vastauksen sai tuo arvoisa herra, seurakunnan kirjurikin,\nentinen nimismies, kun hän kohdattuaan Annin matkalla kotiinsa Paavolan\ntalosta, josta hän oli käynyt isällensä Tampereelta tuotua ruutia\nnoutamassa, päätti olla suurimmassa määrässä hyvänsuopa tätä köyhää\ntyttö raiskaa kohtaan ja teki siis ankaria rynnäkkö-kokeita\nvalloittaakseen tuota niin hyvästi puolustettua keijukaislinnaa, eli\nAnnin nuorta sydäntä näette, korottaakseen siten sen omistajan rouvan\nistuimelle -- jota se ei kuitenkaan oikein ansaitsisi, mutta saisihan\nloppu mennä lahjaksi, joka varmaankin kiitollisuudella palkittaisiin.\nJa vastauksen sai hän niin varman ja kuuluvan, että hongikko\nvieraanamiehenä sen myöskin kai'ullansa todisti. Sitten juosta\ntepasteli tuo uljas vastaaja kotiinsa niin kiireesti kuin suinkin\njaksoi tämän toimeliaan rakastajan luota, jota yleensä pidettiin juuri\nsemmoisena, mikä hän oikeastaan olikin, nimittäin houkkiona, narrina.\nEikä sen päivän jälkeen tämä kopea kirjuri enää vaivannutkaan Annia\nlemmenloruillaan sanoiksi puettuina.\n\nMutta kerran joutuu paulaan viisaskin, eikä ole hyvä tulta pitää\nleikkikalunaan, vaikkapa vaan se olisikin semmoista tulta, jota tuo\nveitikkamainen rakkauden jumala salaa sytyttelee meidän sydämiimme. Hän\ntavallisesti kostaa kaikki naurut ja pilkat sillä tavalla, että nauraja\nitse joutuu naurettavaksi, pilkkaaja pilkattavaksi hänen tenhovoimansa\nvaikutuksesta ja sen ainaiseksi orjaksi. Niin sanovat runoilijat ja\ntottapa kai he sanovat oikein, koska runollisuus on taivahinen lahja.\n\nKauan oli Anni jo nauranut ja pilkannut kosijoitaan, mutta viimein\ntarttui hän kuitenkin kiini. Olipa rankka Lokakuun ilta, kun\nKarhu-Antti tuli kotiin karhunpyynniltään. Tämä oli taaskin yksi niitä\nharvoja kertoja, jolloin hän sai vammoja mesikämmenen kanssa\npainiessaan; suurella vaivalla pääsi hän liikkumaan, niin hartaasti oli\nhäntä otson tukevat raajat syleilleet.\n\nHänen mukanaan tuli eräs nuorukainen, jota Anni ei ollut ennen\nmilloinkaan nähnyt. Mutta kun hän sai kuulla hänen nimensä, tiesi hän\nkuitenkin, että vieras nuorukainen oli myöskin karhuntappaja, jopa\nmelkein yhtä urhoollinen ja kuuluisa kun Antti, niin nuori kuin hän\nvielä olikin. Pekka oli hänen nimensä ja sen kuultuaan matki Anni sitä\nhuomaamattansa usean kerran -- ja olihan se oikein hullunaikaista ja\nnaurettavaa.\n\nAntti tuli kotiin ontuen Pekan nojalla. Kun Vappu ja Anni syöksyivät\npirtistä häntä vastaan surkeasti valittaen hänen onnettomuuttaan ja\nkärsimystään, jota veriset haavat tuottivat jo puoleksi nääntyneelle\nukko raiskalle, kääntyi Antti heidän puoleensa ja lausui:\n\n\"Häntä saamme kiittää siitä, että vielä näemme toisemme\". Vappu\nlahjoitti nuorelle metsästäjälle semmoisen kiitostulvan, josta ei\nloppuakaan tahtonut tulla, mutta Anni ei lausunut ainoatakaan sanaa.\nHän joka ennen oikein mielityönään piti pilkata ja nauraa seudun\nnuorukaisia, hän joka ei ennen näyttänyt omaavan ainoatakaan vakavaa\nsanaa, hän seisoi nyt hämillään eikä edes kiittänyt isänsä pelastajaa;\nmutta seuraavana yönä hän jo uneksui hänestä jotakin niin omituista --\nja olihan se vieläkin hullunaikaisempaa ja naurettavampaa.\n\nUneksia tuommoisista nuorukaisista, sehän oli Annille oikein\nkiusallista ja niin harmittavaa, että hän olisi mielellään suonut\nkaikki nuorukaiset vaikkapa Näsijärven yksinäisimpään ja autioimpaan\nsaareen kaikki, kaikki, arveli hän, paitsi jos juuri -- Pekka saisi\njäädä pois.\n\nMikähän se oli, joka Annin tuommoiseksi teki? Olihan se jotakin\nerinomaista ja hullunaikaista ja vielä niin naurettavaa. Aika, joka\nkaikki selvittää, salaisimmatkin asiat selvitti tämänkin.\n\nTuskin oli kuukausi kulunut ennen kuin Anni jo oli muuttunut aivan\ntoisellaiseksi. Ennen oli hän ollut vallattomin viiripää koko seudulla,\nnyt oli hän varsin vakava, etsi usein yksinäisyyttä ja näytti\nperinpohjin miettivän jotakin sangen tärkeätä seikkaa, jota hän\nkuitenkaan ei näyttänyt selville saavan. Tämä muutos antoi, miten\nvarsin luonnollista olikin, juoruakoille hyvin paljon arvelemista, ja\ntuo herra houkkio, seurakunnan kirjuri, entinen nimismies näette, luuli\nihan varmaan, että Anni nyt parhaillaan teki perinpohjaista parannusta\nja ihan vilpitöntä katumusta siitä suuresta hulluudesta, johon hän oli\ntehnyt itsensä vikapääksi hyljätessään hänen sydämensä, tavaransa,\narvonsa ja sanalla sanoen koko kunnon köntyksen.\n\nMutta eräänä päivänä tuli hän huomaamaan, miten surkeasti hän oli tässä\nluulossansa erehtynyt. Hän, näette, tapasi Annin Pekan seurassa, ja kun\nhän näki nuo hartaat ja rakkaat silmäykset, joita nämä onnelliset\nvaihtoivat keskenänsä, katosi tämä hänen arvelunsa, joka hänestä tuntui\nniin erinomaisen mukavalta ja ihan asianmukaiseltakin.\n\n\"Mutta minä kostan\", jupisi tämä entinen oikeuden arvoisa palvelija.\n\"Kärsiä semmoista tuollaiselta raukalta, joka on köyhä kuin vaivainen,\njolla tuskin on vaatteet yllä, se on liian paljo, sitä ei saata jättää\nkostamatta. Onhan tyttö ihan köyhä, köyhin mitä saattaa ajatella ja\nKarhu-Antin pirtti matalin koko kylässä ja -- -- mutta\", jupisi hän\nmelkein vasten tahtoaan, \"tuo heitukka on niin kaunis ja se onkin pahin\nseikka, sillä se palkitsee suureksi osaksi sen, että hän ei mitään saa\nvanhemmiltansa\".\n\nHyvin mustasukkaisena ollen seurasi hän salaisesti Pekkaa ja Annia, ja\nkun nämä häntä huomaamatta istuivat kaatuneen puun tyvelle, kätkeysi\nvakoja tiheään pensaasen muutaman kyynärän matkaa heistä.\n\nTäällä kuuli hän selvästi, miten nuo onnelliset puhuivat\nrakkaudestansa, miten he menevät naimisiin ja miten he sitten yhdessä\nalkavat asua Pekan pienessä mökissä, minkä hän oli saanut perinnöksi\nisältänsä, ja silloin he eivät tienneet rajoja ihastukselleen,\najatellessaan miten onnellisia he tulisivat olemaan tuossa pienessä\nkodissaan. Annin posket punastuivat tuon tuostakin ja hänen kauniit\nsilmänsä säihkyivät ilosta tätä ajatellessaan, samalla kun koko asia\ntuntui hänestä niin hullunaikaiselta ja naurettavalta, mutta eihän sitä\nkäynyt enää mitenkään muuttaminen. Kaiken tämän voi tappiolle jäänyt\nmustasukkainen kosija kuitenkin vielä suurella vaivalla kärsiä, mutta\nkun tuo keijukainen kaunosilmä ylen onnellisena nojautui vasten Pekan\nsarkanuttua hänen rintansa kohdalla ja tämä rohkea nuorukainen painoi\nhehkuvan suutelon hänen ruusuhuulilleen, silloin joutui kätkeytynyt\nvakoja raivoonsa. Hän vannoi kostoa, toivoi onnettomuutta ja kirousta\ntuolle onnelliselle kilpakosijalleen ja ähkyi ja väänteleikse\ntuskissaan kuin käärme muurahaispesässä. Siitä syntyneet rauskahdukset\nhavahduttivat Annin huudahtamaan:\n\n\"Mitä se oli?\"\n\n\"Mikä sitten?\" kysyi Pekka.\n\n\"No, etkö sinä kuullut mitään?\"\n\n\"Mitäs minä olisin kuullut sitten?\"\n\n\"Jotakin rapinaa tuolla takanamme\".\n\n\"Vai niin\", vastasi Pekka tyynesti, \"kentiesi siellä oli sitten joku\nkettu tahi jänis\".\n\n\"Taikka karhu!\" lisäsi Anni ja katseli pelokkaana ympärilleen.\n\n\"Niin\", jupisi herra kirjuri itseksensä, \"jospa soisi korkea kostaja\nminun tällä hetkellä muuttua karhuksi; silloin repisin teidät\ntuhansiksi kappaleiksi, jotta vaan ette saisi toinen toistanne --\nAn-nin-kin\", lisäsi hän, koetellen sydämensä tykytystä.\n\nTämän ajatelmansa jälkeen katsoi tämä entinen oikeuden palvelija\nkuitenkin parhaaksi olla karhuksi muuttaimatta ja jäi siis alallensa.\nHän ei pelännyt Pekkaa, mutta olisihan ollut häpeällistä, jos hän olisi\nilmaissut itsensä ja yleisö olisi saanut tietää hänen sillä tavalla\nvakojana olleen. Sitä hän ei olisi millään ehdolla suonut ja sen tähden\nolikin hän vaiti kuin muuri ja makasi niin liikkumatonna kuin jos hän\nolisi ollut sidottu kovimmilla kahleilla. Tällaisessa epämukavassa\nasennossa sai hän olla enemmän kuin tunnin, jonka lisäksi hän vielä\nkaiken kurjuuden päällisiksi sai kuulla seuraavan keskustelun, joka\nvielä enemmän lisäsi hänen raivoansa:\n\n\"Onko se totta, että nimismieskin on sinua kosinut, ystäväni?\" kysyi\nPekka, nimittäen muiden mukaan virkaheittoa vielä hänen entisellä\narvonimellään.\n\n\"On\".\n\n\"Tuota hölmöä! No, mitä vastasit hänelle?\"\n\n\"Hölmökö minä olen?\" jupisi vakoja itsekseen hampaidensa välistä;\n\"varopas vaan, sinulle en tee ainoatakaan velkakirjaa, vaikka kaikki\nsillä saamasi rahat lupaisit minulle, en\", lisäsi hän, sillä hän se\noli, joka teki kaikki paikkakunnan velkakirjat niin kuin muutkin pienet\nkirjoitukset.\n\n\"Voithan sen arvatakin\", vastasi Anni.\n\n\"Kyllä, kyllä; sinä et huolinut hänestä, koska nyt istut tässä minun\nrinnallani\".\n\nAnni nyykäytti päätään myöntymyksensä osoitukseksi ja jatkoi sitten:\n\n\"Tiedätkö, Pekka, että kaikki ihmiset pitävät täytenä narrina tuota\nnimismiestä?\"\n\n\"Etkö sinä ole sitä ennen tiennyt\", kysyi Pekka nauraen. \"Koko\npitäjäässä ja vielä muuallakin, missä hän vaan tunnetaan, pidetään\nhäntä semmoisena ja sen tähdenhän virkakin häneltä vietiin\".\n\n\"Narrina, täysi narri\", matki kuuntelija katkerasti itsekseen, \"ette\nole vertaisianne parempia, sillä ette ymmärrä, mikä on herra; ja\nkaikkia herrojahan talonpojat narreina pitävät, siksi kun eivät tiedä,\nmitä on herrana oleminen. Jospa tietäisit sinäkin -- sinäkin Anni, mitä\nolisi olla herrana -- tahi oikeammin rouvana, sillä rouva kai sinusta\nolisi tullut minun hyvästä suomastani, niin etpä tosiaankaan istuisi\ntuon tuhmeliinin suudeltavana, mutta sinä et tiedä, sinäkin olet tuhmaa\nsukua, talonpojan sukua\".\n\nNäin arveli kiukkuisena kuuntelija, kilpakosija, ja vähältä oli, että\nhän ei joko karhuna tahi edes ihmisenä syöksähtänyt esiin puolustamaan\nitseänsä noita tuhmia syytöksiä vastaan, sillä hän oli niin ylpeä ja\nkopea kuin nimismiehen sopiikin olla vielä viratonnakin. Viimein hän\nkuitenkin rauhoittui ja koki antaa anteeksi noille onnettomille, jotka\neivät mitään tiedä, ja kuitenkin puhuvat.\n\nKun sitten Pekka ja Anni rinnakkain taas kotia kohden kulkivat, hiipi\nvakoja lakkaamatta heidän jäljessänsä ja joka kerran, kun hän puiden\nvälitse sattui näkemään, miten armahasti Anni silmäili tuota tuhmaa\ntalonpoikaa, Anni, joka olisi saattanut niin silmäillä herraakin, pisti\nse häntä sydämeen kuin tikarin terä. Niin, saatatte uskoa, että hän oli\nsuuremmassa tuskassa ja että hän hikoili monin kerroin enemmän, kuin ne\nköyhät raukat, joilta hän ennen kävi maksuja ryöstöllä ottamassa. Eikä\nhän ollutkaan tunnettu miksikään taipuvaiseksi mieheksi, ja\nväitettiinpä hänen usein pilkanneen vielä niitäkin, joilta hän ankaran\nlain mukaan otti viimeisetkin huonekalut tahi jotka hän talvi-sydännä\najoi puoleksi alastonna lapsineen päivineen kurjasta mökistänsä\npaukkuvaan pakkaseen. Hän oli ollut, sanalla sanoen, oikea talonpoikain\nrääkkääjä, jonka tähden häntä yleensä inhottiin ja vihattiin vielä\nviratonnakin ollessaan, mihin ikänä hän sattuikaan. Ja tätä vihaa ja\nsen lisäksi vielä halveksimista viritti hän kopealla käytöksellään\nvielä virkaheittonakin sillä hän yhä tahtoi olla ensimäisellä\nistuimella tavallisten ihmisten seurassa ja uskoi todella olevansa\nyhteiskunnan tikapuilla yhtä askelelta ylempänä kuin he. Mutta hän oli\nniin kuin entisen nimismiehen ja \"viisaan ihmisen\" tuleekin olla,\nmatelevaisuuteen asti nöyrä ja imarteleva niitä kohtaan, jotka hän\nuskoi itseänsä ylhäisemmiksi.\n\nSen tähden hänen kohtalonsa rakkausseikoissakin oi kostaa entisistä\nteoistansa, ja saatatte olla varmoja siitä ettei kukaan tuntenut mitään\nsääliväisyyttä, huomattuaan hänen mustasukkaisuutensa, vaan päin\nvastoin pidettiin hän semmoista hyvin ansaitsevana.\n\nKun Pekka oli seurannut Annia kotiin ja vähän aikaa viipynyt pirtissä,\nmistä Karhu-Antti, joka jo usean kerran iii ilmoittanut hyväksyvänsä\nnuorten rakkauden, saattoi häntä vähän matkaa vilkkaasti keskustellen\nhänen kanssaan luultavasti tuosta tulevasta nuorten asunnosta, niin\nkuin vakoja arveli -- jäi hän yksiksensä kulkemaan kotiansa kohden.\n\nVerkalleen vaelsi hän pää rintaansa kohden vaipuneena pientä kotiansa\nkohden, ja hän mietti itsekseen, miten hauskaa ja iloista elämä sitten\nollee, kun Anni hänen kansaan asumaan tulee ja alkaa emäntänä hallita\nhänen matalassa majassaan. Kaikki tulisi olemaan aina järjestyksessä ja\npuhtaana, sillä Anni ei rakastanut mitään enemmän kuin järjestystä ja\npuhtautta, ja kun Pekka sitten iltasilla tulisi kotiin saloilta ja\nhalmeilta uupuneena, olisi häntä vastassa pari kauniita silmiä\nherttaisine silmäyksineen; tuo ruususuukkonen lausuisi hänelle\ntervehdyksen ja pari pyöreätä kättä kietautuisi hänen ympärilleen, ja\nsitten tuo suukkonen ruusuhuulineen tulisi niin, niin lähelle hänen\nomia huuliansa ja -- kukapa sitä kaikkea saattaa edeltäpäin arvatakaan!\n\nNäitä ajatellessaan kohotti Pekka päänsä ja ilon huokaus nousi hänen\nrinnastaan ja puhkesi sanoiksi hänen huulillaan.\n\n\"Oi, jospa niin tapahtuisi, jospa se jo pian tapahtuisi! Oi, miten\nonnellisia me sitten olisimme!\"\n\n\"Ha, ha, sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?\" parkasi samassa häntä\nseurannut vakoja korkealla äänellä, ja kun Pekka seisahtui, oli entinen\nnimismies hänellä edessään synkkine Kainin kasvoineen.\n\n\"Sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?\" matki tuo kiivas kilpailija\nivallisesti nuorukaiselle. \"Sinäkö, sinäkö?\"\n\n\"Niin, niin, juuri minä\", vastasi Pekka, kun hän ensin oli selvinnyt\nhämmästyksestään, jonka tuo niin odottamaton kohtaus hänessä vaikutti.\n\"Juuri minä\".\n\n\"Millä tavalla, jos on lupa kysyä?\" soperteli ilmestynyt vakoja vielä\nyhtä ivallisesti.\n\nPekka oli hetken vaiti. Ilmaisisiko hän kaikki?\n\n\"Niin\", mietti hän itsekseen; \"parempi on sen tehdä ensiksi kuin\nviimeiseksi\". Hän sen kumminkin pian saisi tietää ja sanoisi sen\nminulle. Hän lausui siis kovalla ääneltä: \"Minä tulen onnelliseksi\nKarhu-Antin Annin kanssa\".\n\nVaikka entinen nimismies kyllä tiesi saavansa tämän vastauksen, pysyi\nhän kuitenkin välttävällä tuulella siksi kun hän kuuli mainittavan\nAnnin nimen. Se ilo, joka ilmausi tuon onnellisen kilpailijan kasvoilla\nja silmäyksissä, sepä pisti onnetonta kilpailijaa ja saatti hänet vielä\npahaakin pahemmalle tuulelle. Kiukussaan oli hän vähällä ilmaista\nolleensa heitä salaa vartioimassa, mutta oikealle ajalla tuli hän\nmiettineeksi asiaa ja oli tosin vaiti siitä. Sen sijaan lausui hän\npahanilkisesti kasvojaan väännellen:\n\n\"Niin, minä tiedän kyllä sen, että sinä jo kauan olet katsellut Annia\nmielivillä silmin, mutta...\"\n\nPekka vaan tirkisteli häntä.\n\n\"... mutta\", jatkoi hän, asettuen uhkaavaan asentoon Pekan edessä,\n\"mutta sinä et häntä kuitenkaan saa\".\n\n\"Minäkö en häntä saa?\" kertoi Pekka pitkäveteisesti. \"Minäkö?\"\n\n\"Sinä kuulit sanani\".\n\n\"En, niitä en oikein kuullut\", vastasi Pekka ärtyisesti. Hänen verensä\nalkoi kiivaammin liikkua.\n\n\"Sinä et saa Karhu-Antin Annia vaimoksesi!\" parkasi onneton kilpailija\nja polki maata jalollaan.\n\n\"Sepä tapahtuukin\", lausui Pekka rauhallisella luottamuksella. \"Kun isä\nAntti on itse ilmoittanut suostumuksensa avioliittoomme ja Anni on\nminun kanssani samaa mieltä, niin olisipa somaa nähdä sitä, joka sen\nestäisi!\"\n\n\"Ha, ha\", ilkkui entinen oikeuden palvelija; \"minäpä tiedän yhden\nsemmoisen, minä!\"\n\n\"Kenen sitten, hyvä herra?\"\n\n\"Oman itseni\".\n\n\"Itsesikö?\"\n\n\"Niin, niin, juuri itseni, kuulethan sen!\"\n\nNuo kaksi kilpakosijaa olivat kahden metsässä. Ei mitään ääntä, paitsi\nlehtien rapinaa tuulen puhaltaessa, kuulunut heidän korviinsa. Ei\nyksikään ihmissilmä heitä nähnyt.\n\nPekka astui lähemmäksi vastustajaansa, katsoi terävästi häneen ja\nsanoi:\n\n\"Mitä tarkoitat sanoillasi?\"\n\n\"Mitäkö tarkoitan\", vastasi herrasmies yhtä ivallisesti kuin ennenkin,\n\"etkö ymmärrä sitä, tuhmeliini?\"\n\n\"En\".\n\n\"Sittenhän olet tuhma, suurempi narri kuin minä...\"\n\nEtemmäksi ei ennättänyt hän, sillä samassa loikoi hän pitkin pituuttaan\nmaassa. Korvapuusti, niin ankara, että kaiku siitä kauvan kierteli\nhongikossa, oli äkkiä saattanut hänet siihen asentoon.\n\nIkään kuin joustimilla varustettuna hyppäsi hän heti jaloilleen.\n\n\"Sinä löit kunniallista kruunun palveluksessa ollutta miestä\", ärjyi\nhän kiukusta tulipunaisena; \"siitä joudut sinä kovasti kärsimään!\"\n\n\"Oh, ei hätää, onpas herra virkaheitto, ja olemmehan täällä kahden\nmetsässä\", arveli Pekka. \"Minä en olekaan niin tuhma kuin luulet, sinä\nherrain kumartaja\".\n\nNäin sanoen antoi hän vielä hänelle toisen kunnon kolauksen toiselle\nkorvalle, niin että hän vielä entistä hartaammin suuteli meidän\nkaikkien äitiämme maata. Kun hän sitten vielä oli antanut maassa\nmatelevalle ystävälleen muutamia totuuden lauseita kotiläksyksi, lähti\nhän kiireisin askelin kotiansa kohden kulkemaan, jättäen onnettoman\nkilpailijan oman onnensa nojaan.\n\nNuo ankarat korvapuustit herättivät niiden saaneessa nuorta\nkarhuntappajaa kohtaan tarpeellisen kunnioituksen, jota häneltä siihen\nasti oli puuttunut, ja hänelle oli nyt päivän selvää, että Pekan kanssa\nei ollut terveellistä antautua kilpailemaan ruumiin voimilla. Mutta\nolihan käsillä muitakin, paljoa vaarallisempia aseita, esimerkiksi\nkavaluus, siihen oli hän hyvin perehtynyt jo virkamiehenä ollessaan.\n\nHarmista halkeemaisillaan nousi hän ylös niin pian kuin hän huomasi\nPekan kadonneen nähtävistänsä. Kun hän sitten oli varistellut\nvaatteistaan tomun ja roskat, mitkä maasta olivat niihin tarttuneet,\nalkoi hänkin pitkillä askelilla mitata kotimatkaansa. Oltuansa yön\nsiellä kovin sekaisilla tunteilla ja sangen epätasaisella sydämen\ntykytyksellä lähti hän matkalle Tamperetta kohden pitkin tuota alussa\nmainitsemaamme mutkaista maantietä. Mitä lähemmäksi hän ennätti\nkaupunkia, sitä hehkuvammin leimusi koston tuli hänen silmissänsä, ja\nkun hän viimeinkin näki edessään kaupungin matalat puurakennukset ja\nkuuli kosken pauhaavan kaukaisen ukkosen äänellä, huudahti hän\nitseksensä:\n\n\"Sen täytyy onnistua, Annia hän ei kuitenkaan ikinä saa!\"\n\nVenäläisen etuvartijan kysyttyä hänen asiaansa, vastasi hän haluavansa\npuhua kapteini Konoffskin kanssa.\n\n\"Hän on tuolla\", vastasi jääkäri ja osoitti erästä pitkää, laihaa\nupsieria, joka verkalleen kulki katua pitkin.\n\nPian saavutti hän venäläisen, jonka hän oli tullut tuntemaan jo pari\nviikkoa sitten Tampereella käydessään; hän siis antautui heti\nvilkkaasen keskusteluun hänen kanssaan. Loppu oli semmoinen, että\nKonoffski puheen päätökseksi löi kättä kumppanilleen, nyykäytti päätään\nja lausui sanojaan tavotellen:\n\n\"Myö tullah, myö tullah\".\n\nSiihen oli entinen nimismies nähtävästi tyytyväinen, sillä kun hän\nvähän kaupungissa viivyttyään taas käänsi hevosensa pään kotipuolta\nkohden, loisti vahingon ilo hänen kasvoillansa ja hän jupisi tuon\ntuostakin:\n\n\"Enpä olisi parempaa kostoa voinut keksiä. Nyt on tyttö minun\nviimeinkin. No kuinkas muuten, miten se sopisikaan, että herrasmies\njäisi kosiessa tappiolle tuhman talonpojan tähden; hei; kotia kohden,\nruuna!\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPari päivää oli jo kulunut siitä kun entinen nimismies kävi\nTampereella. Mustassalahdessa, Näsijärven rannalla kaupungin\npohjoispuolella, piileksi parvi venäläisiä sotamiehiä kapteini\nKonoffskin johdolla, varroten venettä Teiskon puolelta, sen kun avun\netsijä oli sinä päivänä luvannut heille toimittaa. Jopa tuonne\nkorkealle kalliolle näkyi noin kymmenhankainen vene vilisevän\nNäsijärven sinertävillä aalloilla ja pyrkivän samaa lahdelmaa kohden.\nSepä olikin juuri toivottu alus, jossa istui muutamia Teiskon eukkoja\nsoutaen piimä- ja maitolastia Tampereelle, missä heidän kehoittajansa,\nentinen nimismies, oli kertonut venäläisten maksavan semmoisesta\ntavarasta äärettömät hinnat, jos nimittäin naiset sitä heille vievät;\nmiesten ei sinne olisi hyvä lähestyä, sillä silloin menevät tavarat\nilmaiseksi ja myyjät viedään rekryyteiksi Venäjän väkeen.\n\nEukot ennättivät rantaan ja astuivat maalle veneestänsä, varroten\nkehuttuja auliita ostajiansa. Pian ilmestyikin tähän asti piileksinyt\nparvi sotamiehiä, jotka akkain suureksi hämmästykseksi aivan avuliaasti\nnostelivat kaikki astiat veneestä maalle. Mutta sen tehtyänsä\nkäyttäytyivät he tulleiden mielestä varsin sopimattomasti, he kun itse\nastuivat kursailematta veneesen ja lähtivät ulapalle aukealle, jättäen\nakat epämääräiseksi ajaksi tervehtimään kaupunkilaisia tuttaviansa.\n\n\"Herra'jesta noita ryssiä, mitä tekivät!\" parkuivat eukot tuskissaan,\nkäsi otsalla katsellen rantakivillä, miten heidän veneensä kiiti kotia\nkohden, vaikka he itse rannalle jäivät, \"eivätkä ottaneet edes mukaansa\nmeitä!\" -- ja kyyneleitä vieri eukkojen poskille.\n\nPian oli kuitenkin kapteinin joukko joutunut ulapan yli, mihin entinen\nnimismies oli heitä kehoittanut ja luvannut runsaat määrät ruokavaroja\nvaivain palkinnoksi. Ja Rajevskilla oli tätä huvimatkaa vastaan\nkaikista vähimmän ollut sanomista, sillä nälkä alkoi jo tulla\ntuntuvaksi, ruokavarat olivat vähenemistään vähenneet. Rauhalliset\nTeiskon rannikot saivat siis yht'äkkiä vieraita, jotka varsin\nkursailematta käyttivät hyväksensä kaikkia, mitä syötäväksi kelpasi.\nSillä kerralla he kuitenkin pian palasivat takaisin, tullaksensa\nparemmin varustettuina toisen kerran, vieläpä useamminkin, jos jotakin\notettavaa seudulla riitti. Kauhulla näkivät siis asukkaat viimein\nitsensä pakotetuiksi kätkemään tavaransa ja pakenemaan itse\npiilopaikkoihin.\n\nHyvin ihmettelivät asukkaat, kuu he näkivät entisen nimismiehen asuntoa\nsäästettävän, vaikka kaikkien muiden saatavilla oleva omaisuus\nkorjattiin veneisiin ja vietiin Tampereelle. Suuremmaksi tuli kuitenkin\nvielä ihmettely, kun nähtiin tämän herran julkisesti ja ilman mitään\nvaaraa seurustelevan venäläisen kapteinin kanssa.\n\n\"Hän on kavaltaja\", sanoivat kaikki.\n\n\"Niin, se näkyy kyllä\", lausui Karhu-Anttikin, joka äskettäin oli\nsaapunut kotiinsa karhunajosta, jossa hänellä, sen mukaan kuin hän\nsalaisesti puhui ystävilleen, oli ollut semmoinen arvaamaton onni, että\nhän, paitsi karhua, kotia lähetessään oli saanut ampua myöskin pari\nvenäläistä jääkäriä, jotka kokivat saavuttaa Paavolan lampaita pienessä\nmetsämoisiossa, johon ne olivat piiloon viedyt. \"Mutta\", jatkoi hän ja\nhänen mustat silmänsä salamoivat, \"hänen aikansa on kyllä pian tuleva,\nsillä minä tiedän, että vanhurskas kostaja kostaa kaiken vääryyden ja\nväkivallan.\"\n\n\"Mutta sinun täytyy paeta meidän mukanamme, muutoin kentiesi menetät\nhenkesi,\" muistutti eräs Paavolan rengeistä, joka Antin mökin ohitse\nkiirehti metsään pakomatkalle.\n\n\"Paetako? Oletko hullu?\"\n\n\"En ole mikään hullu... mutta...\"\n\n\"Ei mitään muttaa\", keskeytti vanha karhunkaataja urhokkaasti. \"Minä\njään mökkiini\".\n\nJa kotiinsa jäikin Karhu-Antti perheineen.\n\nHeti venäläisten käyntinsä aljettua rupesi entinen nimismies Pekkaa\nväijymään. Päivät ja yöt hiipi hän tuon nuoren metsästäjän pienen\npirtin ympärillä muutaman sotamiehen keralla, jotka hän oli saanut\nkapteinilta avuksensa. Mutta Pekka, joka oli saanut vihiä asiasta,\nkarttoi heitä varovasti. Kerran oli hän kuitenkin vähällä joutua\nväijyjäin paulaan.\n\nEräänä iltana olivat Pekka ja Anni kohdanneet toinen toisensa ja kauan\nmiettineet, miten he saattaisivat välttää kaikki ne väijymykset, joita\ntuo onneton, tappiolle jäänyt kosija näytti heitä vastaan niin suurella\nuutteruudella toimittelevan. Sitte oli Pekka saattanut armahan Anninsa\nkotiin.\n\nJuuri kun hän sitten hiipi kohden Toijalaa, jossa hän oli itselleen\netsinyt varman piilopaikan, kuuli hän äkkiä viheltävän äänen\nläheltänsä. Silmänräpäyksessä viskautui hän tiheään pensaasen, jossa\nhän katsoi voivansa olla hyvässä kätkössä.\n\nKolme henkilöä läheni häntä. Siinä oli hänen kilpakosijansa, venäläinen\nalaupsieri ja sotamies. He seisahtuivat sen pensaan viereen, missä\nPekka parhaallaan varustautui puolustaimaan viimeiseen veripisaraan\nasti.\n\nKun johtaja, Pekan kilpaveli, oli hetkisen katsellut ympärilleen,\nlausui hän:\n\n\"Oletteko varmoja siitä, että näitte tässä äsken semmoisen henkilön,\njosta olen teille puhunut?\"\n\n\"Ihan varmaan\", vastasi alaupsieri, antaen painon kummallekin sanalle.\n\n\"Ja hän oli yksin?\"\n\n\"Niin kuin jo äsken sanoin\", lausui alaupsieri taas painokkaasti. \"Hän\nei ollut yksin, vaan hänellä oli seurassaan kaunis tyttönen, kaunis\ntyttönen, sanon minä, oikea keijukainen, eikä sitten ole enempää kuin\nkymmenen minuttia\", ivaili venäläinen vasten naamaa tuolle\nmustasukkaiselle rakastajalle.\n\n\"Mene hiiteen!\" arveli tämä ja koki näyttäytyä välinpitämättömältä.\nKuultavasti lausui hän; \"Tytöstä minä viisi piittaan, mutta miehen\ntahtoisin halukkaammin käsiini\".\n\n\"Tyttösen tähden\", lisäsi venäläinen. \"Mutta minä luulin nähneeni\nhäntä jo puristettavan sangen lähelle seuraajansa sarkanuttua, ja\nolinpa vielä näkevinäni, että tuon sarkanuttuisen huulet kävivät\ntyttösen huulia hiukkasen lähemmäksi kuin hänen karkea nuttunsa\",\njatkoi hän ilkkuen, tarkastellessaan, mitä se vaikuttaisi kuulijassa.\n\n\"Se ei tähän kuulu\", vastasi puhuteltu kiivaasti. \"Kapteeni Konoffski\non käskenyt teitä tottelemaan minua ilman mitään ivapuheita\".\n\nTämä nuhde auttoi; venäläinen vaikeni heti. Käskijä jatkoi:\n\n\"Näitkö, mihin päin he menivät?\"\n\n\"Paavolaan\".\n\n\"Oletko varma siitä?\"\n\n\"Olen\".\n\n\"Hyvä, sitten me käymme heidän jäljessänsä\".\n\n\"Hetikö?\" kysyi alaupsieri ja näytti tyytymättömältä.\n\n\"Ihan heti. Jos sinua ei haluta, niin saat jäädä, minä menen yksinäni\".\n\nMutta se ei venäläistä miellyttänyt. Kun hän oli ottanut kulauksen\ntaskumatistaan, joka hänellä oli mukanansa, ja antanut siitä vähän\nkumppanilleenkin, näytti hän heti myöntyvän.\n\n\"Nyt olen valmis\", lausui hän.\n\nMustasukkainen kostaja lähti molempine kumppaneineen Paavolaa kohden\nastumaan. Mutta he eivät ennättäneet monenkaan kyynärän päähän, ennen\nkuin metsästä ilmestynyt mörisevä mesikämmen sulki heiltä tien. Kaikki\nkolme tarkastelivat hämmästyneinä toistansa.\n\n\"Nythän olemme kauniisti joutuneet paulaan\", arveli entinen nimismies\nitsekseen ja koko hänen ruumiinsa vapisi kuin haavan lehti. \"Ja minä\njoka en eläissäni ole karhua ampunut!\"\n\nPekasta tuntui erinomaisen hauskalta nähdä, miten hänen parahiksi\nennättänyt ystävänsä, karhu, ryntäsi hänen väijyjäänsä ja hänen\nseuralaisiansa vastaan. Nämä viimeksi mainitut eivät varronneet tämän\nodottamattoman vieraan lähemmäksi tuloa, vaan pötkivät kiireesti tien\noheen sen mukaan kuin heidän pelosta horjuvat jalkansa ennättivät\nliikkua; mutta entisen nimismiehen jäsenetpä eivät enää totelleetkaan\nhänen tahtoansa, vaan kauhusta lähes jähmettyneenä jäi hän melkein\npaikallensa, parkuen kumppaneitansa seisahtamaan, joka kuitenkin näytti\nihan turhalta vaivalta.\n\nKun mesikämmen, joka nähtävästi oli jostakin syystä kovin ärtynyt,\nkahdella jalallaan kulki edessään parkuvaa miestä kohden irvistellen\nniin että hampaansa suusta näkyivät, veti Pekka melkein tietämättään\npyssynsä hanan ylös.\n\n\"Onpa sääli tuota kurjaa\", lausui hän itsekseen. \"Voisin kyllä karhun\nantaa puristella hänet hengettömäksi, mutta se ei olisi oikein tehty.\nTuon raukan täytyy saada elää siksi, että saan hankkia koston hänen\nkurjasta kavalluksestansa\".\n\nMitä lähemmäksi läheni karhu uhriansa, sitä kauhistuneemmaksi tuli hän.\nPolvensa voivat häntä tuskin kannattaa enää.\n\n\"Herra auta!\" soperteli tuo kehno houkkio ja koki ojentaa pyssyänsä,\njoka hänelläkin oli mukanaan, kentiesi enemmän tavan vuoksi kun\nturvana, mutta se putosi hänen värisevistä käsistään kun karhu oli enää\nvaan parin kyynärän päässä hänestä. Tuon entisen talonpoikain\nrääkkääjän loppu näytti olevan jo lähellä, niin hän ainakin itse luuli.\nTuossa kauheassa tuskassansa, joka yhä näytti hänessä enemmän valtaa\nsaavan, vaipui hän polvilleen maahan ja ojensi vaistomaisesti käsiänsä\nkohden karhua, joka heti pysähtyi ikäänkuin ihmettelemään ja häpeemään\nsitä, että häntä tuolla tavalla rukoiltiin.\n\nMiten perin vakainen seikka olikin, ei Pekka kuitenkaan voinut pidättää\nnauruansa kun hän näki, miten heikkona ja horjuvana tuo kopea,\nurhoollisuudestaan kerskunut mies kohtasi todellista vaaraa.\n\n\"Oh, saatathan hetkisen kärsiä\", jupisi hän itsekseen ja piti tarkalla\nsilmällä karhua. \"Tulethan vähän lauhkeammaksi tuostakin pulasta\npäästyäsi\".\n\nViimein näytti metsän kuningas kyllästyneen tuommoiseen leikkiin, alkoi\nhurjistua, pudisti suurta päätänsä ja mörisi vielä kovemmin kuin ennen\nsekä astui lähemmäksi tuota outoa armonanojaa, joka siitä niin\nhämmästyi, että hän kokonaan menetti tuntonsa ja kaatui selälleen\nmaahan.\n\nNyt laukasi Pekka. Luoti sattui oikeaan kohtaan. Mesikämmen kääntyi\närjyen ympäri, irvisteli hampaitaan ja keikahti maahan kyljelleen.\n\nPaukaus oli herättänyt pyörtyneenkin. Hän hyppäsi ylös kuin nuoli ja\nsiinä seisoivat taas kilpakosijat silmä silmää vasten kuolleen metsän\nkuninkaan kummallakin puolella.\n\nÄsken vaarasta pelastettu riitaveli oli kuitenkin kovin surkean\nnäköinen. Hän tuskin uskalsi luoda silmänsä Pekkaan, muistaessaan,\nmiten kurjan heikko hän oli ollut äskeisessä vaarassa.\n\nPekka taas tarkasteli kilpailijaansa pilkallisilla silmäyksillä.\nHetkisen kuluttua lausui hän:\n\n\"Sinä vainoot minua, ja äsken oli vielä apunasi kaksi venäläistäkin\nminua etsimässä. Kavaltaja, parempi olisi ollut, jos olisin antanut\nkarhun puristaa sinut hengettömäksi. Mutta sinä saat elää siksi, kun\nsaavutat määräsi. Kyllä löydän sinut vielä, ole varma siitä. Luoti\ntuosta tuliputkesta\" -- hän osoitti pyssyänsä -- \"voi yhtä hyvin\nkohdata kehnoa kavaltajaa kuin karhuakin\".\n\nTämän sanottuansa käänsi hän selkänsä tuolle kehnolle kavaltajalle ja\nkiirehti matkaansa.\n\nKilpakosija seisoi hetkisen karhun vieressä ja silmäili Pekan jälkeen.\nÄkkiä pisti hänen päähänsä pirullinen ajatus samassa kun paenneet\nvenäläiset arkamaisina hiipivät johtajansa luoksi. Hän näki vielä Pekan\nreippaasti astuvan eteenpäin; kiireesti nosti hän pyssyn poskelleen ja\nkuulan, jota hän heikkoudessaan ei uskaltanut laskea karhuun, kun tämä\nsuoraan tuli häntä vastaan, lähetti hän nyt kohden karhun kaatajaa ja\nomaa pelastajaansa, joka hänet oli rauhaan jättänyt!\n\nMutta vielä vapisivat ampujan kädet ja horjui kehno ruumiinsa;\npyssystään lentänyt luoti kohtasi paksua petäjää Pekan lähellä. Nuori\nmetsästäjä katsahti taaksensa ja näki vielä pyssyn kavaltajan poskella.\nEnsimäinen mietteensä oli kääntyä takaisin ja ilman sääliä, ilman armoa\nlähettää toiseen mailmaan tuo kurja, jonka hän juuri äsken oli\npelastanut karhun kynsistä.\n\nJo oli hänen jalkansa ottamaisillaan askeleen aikomaansa suuntaan, kun\nhän keksi venäläiset, joiden kummankin pyssyt olivat ojennetut häntä\nkohden ja tuo kehno kavaltajakin täytti uudestaan pyssyänsä.\n\n\"Varro, vielä löydän sinut!\" huusi hän niin että kaiku hongikosta sen\nmoneen kertaan teroitti kuulijan mieleen, ja samassa katosi hän metsään\nvainoojansa nähtävistä.\n\nKiireesti riensivät kaikki kolme vainoojaa saalinsa jälkeen, mutta hän\noli kadonnut, häntä ei mistään löytynyt. Koko yön, vieläpä kappaleen\nseuraavaa päivääkin etsittiin kadonnutta suurella ahkeruudella, sillä\nrunsaasti vakuutti johtaja palkitsevansa väkensä, kahden venäläisen\nsotilaan, vaivat, jos hän vaan käsiin saataisiin. Mutta kaikki oli\nkuitenkin turhaa, Pekka tunsi seudun ja jokaisen sivupolun paremmin\nkuin hänen vainoojansa. Pian oli hän Toijalassa, jossa hän kaksi päivää\nvarustautuneena vartosi takaa-ajajiansa ja jossa hänellä rantapensaiden\nsuojassa oli kätkössä pieni veneensä. Kolmantena päivänä, kun mitään ei\nkuulunut ja häntä toimettomuus kyllästytti, sysäsi hän aluksensa\nNäsijärven läikkyville laineille ja sieltä hän kyllä saattoi pistäytyä\nmihin tahansa.\n\nKauan ei hänen tarvinnutkaan yksinänsä soudella, sillä jo seuraavana\naamuna kohtasi hän Spof'in veneen, viisitoistahankaisen Ruovedellä\nvalmistetun aluksen, joka oli tarpeellisesti varustettu pienempiä\nkohtauksia varten vihollisten kanssa. Ja uljas ja pulska poika kun hän\nnäytti olevan, kelpasi Pekka siihen muiden urhojen joukkoon.\nSeikkailuistansa hän ei kuitenkaan mitään kertonut, sillä häntä hävetti\npuhua kavaltajasta, jolla oli kuitenkin sillä kerralla kotina sama\npaikkakunta kuin hänelläkin. Miten jo ennen olemme kuulleet, oli se\nvanha Stooli, joka kertoi Karhu-Antin perheen onnettomuuden ja Annin\nryöväyksen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun tuo kiihkoisa kilpailija näki Pekan päässeen käsistään, kääntyi hän\nvihasta vavisten Paavolaa kohden. Aurinko oli juuri laskemaisillaan,\nkun hän ennätti Karhu-Antin pirtille. Sen rappusilla istui Antti itse,\nhänen vaimonsa ja tyttärensä. Lähenijöistä näytti, että heillä oli\njotakin tärkeätä keskusteltavana, sillä kaikki olivat hyvin\ninnostuneita ja tuon tuostakin osoitti Antti kädellään Tampereelle\npäin.\n\nKun tulleet olivat hetkisen katselleet istujia ikään kuin pedot\nsaalistaan, käski heidän johtajansa, entinen nimismies, venäläisten\njäädä paikalleen. Itse kulki hän kiertopolkua pirtin eteen ja oli pian\nAntin ja hänen perheensä lähellä. Heti nähtyänsä tämän kiihkoisan\nkosijan ei Anni voinut pidättää huudahdustansa, samalla kun hän kävi\nlähemmäksi isäänsä ja tarttui häneen kiini.\n\nAntti ei kauan kursaillut tätä virkaheittoa oikeuden palvelijaa ennen\nkuin hän kohoutui jaloilleen ja lausui ankaralla äänellä, silmänsä\nvihasta salamoiden:\n\n\"Sanotaan sinun olevan kavaltajan! Onko se totta?\" Antti, näette,\nniinkuin monet muutkin, nimitti kaikkia ihmisiä sinuksi, seurakunnan\nprovastiakin, etenkin näin ankaralla tuulella ollessaan.\n\nKysymys kohtasi syyllistä niin odottamatta, että hän siihen ei heti\nosannut juuri mitään vastata.\n\n\"Noh!\" jatkoi Antti, kun vastaus viipyi enemmän kuin hän katsoi\ntarpeelliseksi.\n\n\"Näkyyhän se hänestä päältäkinpäin, että hän on kavaltaja\", päätteli\nVappu. \"Onhan hän vaiti ja siis myöntää sen\".\n\nNytpä virkosi syytettykin viimein. Vihasta värisevällä äänellä hän\nparkasi:\n\n\"Minun ei tarvitse sinulle tehdä tiliä teoistani\".\n\n\"Mutta Jumalalle kumminkin\", muistutti Anni, joka myös oli jo itsensä\nrohkaissut.\n\nNuo pari vakavaa sanaa vaikuttivat kavaltajaan. Hänen ilkeä muotonsa\nkatosi ja hän vaaleni nähtävästi. Mutta tuota kesti vaan niin vähän\naikaa, että se tuskin mainitsemista ansaitsee. Hänen päänsä kohosi\nentiseen kopeaan asentoonsa, ylähuulensa työntyi eteenpäin ja ilkeällä\näänellä parkasi hän taas:\n\n\"Minä olen jo sanonut en tarvitsevani tehdä tiliä teoistani teille;\nmuistattehan sen\".\n\n\"Ohhoh, olethan sinä kopea puolestasi\", lausui Antti ojentaen itseänsä;\n\"on ennenkin nähty mokomia virkaheittoja, herra raukkoja, joita on\nkauluksesta kiini otettu\".\n\n\"Vain niin; sinä uhkaat minua, niinkö?\" kähisi herrasmies. \"Sitä et\nteekään ilmaiseksi\".\n\n\"En pelkää sinua, katala kavaltaja\", vastasi Antti kovasti.\n\nKun tämä kopeilija ei nähnyt pelkillä uhkauksilla mitään voittavansa,\nmuutti hän äänensä oikein mairittelevaiseksi.\n\n\"Kas niin,\" lausui hän ja aikoi istautua myöskin rapulle Annin ja Vapun\nkeskelle, joka ei kuitenkaan onnistunut, sillä Vappu siirtyi lähemmäksi\ntytärtänsä ja koki mahdollisuuden mukaan vielä levittää muutenkin jo\nhyvin tilaa vaativaista ruumistansa, \"mitäpä suotta riitelemme\npikkuseikoista; minulla on sen sijaan hyviäkin uutisia kerrottavina\".\n\n\"Mitä sitten?\" kysäsi Antti kärkkäästi. \"Onko meidän joukkomme\nvoittanut taas?\"\n\n\"Jospa Herra sen soisi!\" huokasi Vappu.\n\n\"Toivokaamme kumminkin,\" ennätti jo Annikin puuttua puheesen ja laski\nhurskaasti kätensä rinnalleen. \"Jumala ei kuitenkaan tahdo jättää meitä\njulmien vihollistemme käsiin\".\n\nMairittelija ei ollut tätä kuulevinansa, hän jatkoi vaan:\n\n\"Minä toivon sodan loputtua saavani taas viran ja kentiesi nimismiehen\nviran sijaan kruununvoudin paikan, ja sitten...\"\n\n\"Venäjälläkö sitten?\" kysäsi Vappu pistävästi.\n\n\"Venäjälläkö?\" kertoi puhuja ja punastui korviansa myöten, sillä pisto\noli liian helposti arvattava. \"Ei, vaan täällä Suomessa tietääkseni\".\n\n\"Jumala varjelkoon meitä sellaisista voudeista\", huokasi Antti.\n\"Silloin luulisin paljoa paremmaksi olla venäläisten alamaisina\".\n\n\"Niin minäkin\", lisäsi Vappu.\n\nTuolla tavalla kohdeltuna yhtä mittaa, ei tämä entinen nimismies\nhetkiseen aikaa osannut mitään sanoa. Kiihkeänä käveli hän siis edes ja\ntakaisin pirtin edessä ja loi kiukkuisia katseita milloin yhteen\nmilloin toiseen noista kolmesta henkilöstä. Nämä istuivat vaan\npaikoillansa ja alkoivat taas omaa hiljaista keskusteluansa juuri kuin\nei mitään olisi tapahtunut eikä ketään vierasta henkilöä lähelläkään\nolisi ollut.\n\n\"Niin\", lausui Antti vähää kovemmin, jotta vieras edes ja takaisin\nastujakin sen selvästi kuuli, \"se on siis päätetty, että teidän häänne\nvietetään joulun aikaan. Pekalle on luvattu entiset Veetun torpanmaat\nPaavolasta ja nehän ovat teille hyvin sopivat ja onhan Pekalla jo pieni\ntupansa johon...\"\n\n\"Häätkö?\" keskeytti kutsumaton vieras ja asettui hajasäärin seisomaan\nAntin eteen. \"Mitä tarkoitat häillä?\"\n\n\"Pekan ja Annin häitä, tietääkseni\", vastasi Antti vakaasti. \"Sehän jo\non päätetty asia se\".\n\n\"Lienee kyllä teidän keskenne\", vastasi herrasmies, ja katkera hymy\nilkkui hänen huulillansa.\n\n\"Tarvittaisiinko siihen jonkun muun päätöstä myöskin?\" kysyi Vappu.\n\n\"Tarvitaan kyllä\", vastasi entinen nimismies.\n\n\"Kenen sitten?\"\n\n\"Minun, tietääkseni\".\n\nKaikki kolme katselivat toisiansa ihmetellen. Viimein huudahti Antti:\n\n\"Mies on tullut hulluksi, nähdäksemme!\"\n\nNuo niin päättäväiset sanat suututtivat asianomaista hirveästi.\n\n\"Minäkö hulluksi?\" parkasi hän kaikin voimin. \"Sinä itse olet hullu,\nmutta en minä\".\n\n\"Siltä näyttää kumminkin\".\n\n\"Niin, hän ei ole oikein viisas, hän\", päätteli Vappukin ja nyykäytti\nvielä päätänsä asian vakuudeksi.\n\n\"Minä näytän vielä teille, että olen viisas ihminen\", ärjyi loukattu ja\nlaski oikean kätensä Antin olalle; \"minä tahdon...\"\n\n\"Se on saman tekevä, mitä sinä tahdot, mutta älä tule minua niin\nlähelle\", lausui Antti jotenkin ankarana, \"taikka lähetän sinut sinne,\nmissä saat tahtosi tarkemmin tietää\".\n\n\"Minunko, minunko sinä lähetät?\" huusi entinen oikeuden edusmies.\n\"Varro, varro, niitä sanojasi saat vielä katua!\"\n\nSamassa nosti hän pienen pillin huulilleen ja puhalsi siihen niin että\nse antoi viheltävän äänen. Tuskin oli ääni tauonnut ennen kuin\nvenäläinen alaupsieri ja sotamies ilmestyivät myös pirtin eteen. Anni\nheidät ensin huomasi.\n\n\"Katsohan, isä\", huudahti hän; \"nyt saat olla varoillasi!\"\n\n\"Niin, sanoinhan sen\", ennätti jo Vappukin sanoiksi saada. \"Jos ei ole\ntuo lurjus liitosta vihollisten kanssa, niin en tahdo olla enää\nkunniallinen ihminen!\"\n\nAntti oli heti käsittänyt asemansa vaarallisuuden. Ollen vikkelä\najatuksissaan, oli hän heti tehnyt päätöksensä.\n\nKun hän oli sanan täydessä merkityksessä ajanut vaimonsa ja tyttärensä\npirttiin, meni hän sinne itsekin ja pani tuon matalan ovensa hakaan\nsisäpuolelta. Sen tehtyänsä avasi hän lauta-ikkunan ja asetti siihen\nvankan pyssynsä piipun ja tähtäsi sen äskeistä riitaveljeänsä, entistä\nnimismiestä kohden.\n\n\"Kuulepas!\" sanoi hän sitten tyynesti. \"Nyt olen nähnyt, että olet\nkurja kavaltaja ja semmoisia minä en milloinkaan armahda. No, pysypäs\npaikallasi, sillä jos pienenkin liikkeen teet pakoon pyrkiäksesi,\nlasken minä luodin lävitsesi. Sillä pitkällä ajalla, jona olen karhuja\nja muita petoja pyytänyt, olen tottunut näkemään luotini käyvän aina\ntarkoittamaani paikkaan. Enkä vielä koskaan ole sanaani syönyt, ja kun\nnyt teen pyhän valan laskeakseni tämän luodin kurjan kavaltajan lävitse\njos hän askeleenkin ottaa eteen tahi taaksepäin, niin on oma asiasi,\njos tahdot elää tahi kuolla\".\n\nJa kavaltaja olikin juuri päin Antin ikkunaa eikä etempänä kuin tuskin\nviiden kyynärän päässä tuosta aukosta, josta musta pyssyn piippu\nliikkumatta tirkisteli ihan vasten hänen rintaansa sysimustalla,\npelottavalla silmällänsä. Hänellä oli yhtä kamala asema kuin äskettäin\nkarhun edessä, vieläpä paljoa pahempikin, sillä hän tiesi nyt liiankin\nhyvin, että tuon vanhan karhunkaatajan kanssa ei ole hyvä leikitellä\nsilloin kun hän on ärsytetty.\n\nVenäläiset huomasivat myöskin hänen onnettoman tilansa ja riensivät\npaikalle. Alaupsieri ojensi pyssynsä ja aikoi ampua Anttia ikkunan\nlävitse.\n\n\"Vai niin\", huusi Antti, \"ammu vaan minua; sinä lasket kyllä syrjään,\nsiitä olen varma. Mutta minun maalitauluuni on kumminkin helppo\nkohdata, sen saatte nähdä; mutta minä annan kuitenkin teidän alkaa\".\n\nTähdätty otus parkui kaikin voimin alaupsierille, ett'ei hän ampuisi,\nja hänelle onnistuikin saada hän luopumaan aikeestaan, joka varmaan\nolisi tuottanut lopun kurjan kavaltajan elämälle, sillä Antti olisi\nkyllä vuoronsa vastannut.\n\n\"Kuulehan, ukko!\" kuiskasi Vappu vanhukselle takaapäin. \"Jos minä\nnappaisin tällä toisella pyssyllä pois tuon venäläisen, ett'ei se sinua\nhätyyttäisi\".\n\n\"Älä tee sitä, me...\"\n\nEnempää ei ennättänyt lausua Antti ennen kuin Vappu jo oli pannut\ntuumansa toimeen. Voihkien vieritteliihe alaupsieri maassa verissään.\nSotamies laukkasi pitkillä askelilla metsään Paavolaa kohden.\n\nVapun laukaus saatti ukko Antin melkein pyöräpäälle. Tässä häiriössään\nunhotti hän pariksi sekunniksi vartioittavansa kavaltajankin. Kun tämä\nonneton näki pyssyn piipun, jota hän taukoomatta katseli samallaisella\nkuoleman kauhulla kuin äsken karhua, siirtyvän vähän syrjään, käytti\nhän tilaisuuden hyväksensä ja otti vaistomaisesti pari pitkää\nharppausta ovea kohden. Sitten kiersi hän tuon matalan mökin toiselle\npuolelle ja sieltä katosi hänkin metsään. Kavaltaja oli tälläkin\nkerralta pelastaunut kuolemasta.\n\nVasta sitten kun hän oli ennättänyt niin kauaksi tuon onnettoman mökin\nläheisyydestä, että sitä ei enää näkynytkään, uskalsi hän pysähtyä.\nAnkarasti huokui rintansa ja ilma virtaili hänen hengittäessään kuin\nkiivaalla myrskytuulella.\n\n\"Hän -- olisi -- kyllä -- pitänyt -- sanansa\", änkkyi hän katkonaisin\nsanoin itseksensä ja puolitainnuksiin maahan vaipui onneton raukka.\n\"Oh, sepä oli kamala hetki; varjele semmoisesta suuri luoja\nkunniallista miestä! Mihin minä nyt sitten menen. Kuolema minua uhkaa\njoka paikassa milloin karhujen milloin ihmisten muodossa\".\n\nMutta äkkiä hyppäsi ylös pelastunut mies. Suonet pullistuivat hänen\nohimoissansa ja otsassaan, ja Karhu-Antin pirttiä kohden häristeli hän\nyhteen puristettua nyrkkiänsä.\n\n\"Ole kirottu sinä!\" parkasi hän juhlallisella äänellä. \"Minä kostan,\nminun täytyy kostaa!\"\n\nTämän lausuttuansa kiirehti hän kaikin voimin kotiinsa. Päästyänsä\nomiin suojiinsa vaipui hän voimatonna laattialle ja siitä löysi hänen\nkapteini Konoffski tultuansa vaatimaan häntä tilille kuolleesta\nalaupsieristaan.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi kapteini kiivaasti.\n\nKun puhuteltu oli ennättänyt tointua siitä hämmästyksestä, minkä karhu\nja Karhu-Antin pyssy olivat hänessä herättäneet, kertoi hän kaikki ne\nvastukset, jotka häntä olivat kohdanneet ja lopetti kertomuksensa\nnäillä sanoilla, jotka hän oli keksinyt yllyttääksensä kapteinia\nkostamaan hänen puolestaan Antille:\n\n\"Ja tuo heittiö karhunkaataja uhkasi mennä Tampereelle Rajevskin luoksi\nja kertoa hänelle koko asian ja vielä sanoi uskovansa kenraalin olevan\nniin ihmisellisen, että hän antaa rangaista...\"\n\n\"Vaiti!\" ärjäsi venäläinen, joka ei keksinyt kertojan kujeita.\n\"Kenraali ei huoli semmoisista pikkuseikoista. Missä asuu tuo vanha\nkarhunkaataja\".\n\nHän sai neuvoja osatakseen mennä paikalle.\n\n\"Hyvä\", lausui kapteini ja jonkunmoinen julmuuden hymy ilmestyi hänen\nhuulilleen, \"minä kyllä opetan vanhan konnan ajattelemaan, mitä hänen\nrauhaansa sopii\".\n\nKavaltaja oli päässyt tarkoituksensa perille, sillä pian oli kaikki\nkapteini Konoffskin mukana olevat viisikolmatta miestä matkalla\nKarhu-Antin mökkiä kohden.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKun Antti oli tointunut hämmästyksestään, jonka Vapun odottamaton teko\nhänessä vaikutti ja nähnyt tähtäämänsä kavaltajan menneen matkoihinsa,\nlausui hän nuhtelevaisella äänellä:\n\n\"Sen olisit saattanut jättää tekemättä, Vappu!\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Etkö ymmärrä sen vertaa?\"\n\n\"En, en todellakaan\".\n\n\"Mutta minä ymmärrän vallan hyvin\", liitti Anni. \"Isä tarkoittaa, että\nvenäläiset meille ankaruudella kostavat sen, kun olemme surmanneet\nyhden heidän joukostansa. Eikö niin, isä?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Antti huolellisesti. \"Muuten olisimme saattaneet\nolla jotenkin huolettomina heidän tähtensä...\"\n\n\"Huolettominako!\" keskeytti Vappu ja löi kätensä yhteen.\n\n\"Huolettominako, niinkö sanoit?\"\n\n\"Juuri niin, huolettomina\", kertoi Antti yhtä vakaasti.\n\n\"Siinäpäs on järkeä, siinä!\" ihmetteli Vappu ja sanoja virtaili hänen\nsuustansa kuin aaltoja koskessa. \"Semmoiset sanat eivät maksa kahta\nkillinkiä. Oletko sinä niin lyhytjärkinen, että luulet meidän saavamme\nolla rauhassa niin kauan kuin tuo kirottu kavaltaja on hengissä ja saa\nmenetellä mielensä mukaan! Ei, ukkoseni, siitä saat olla varma, vaikka\nsitä akkasikin sinun päähäsi teroittaa. Sinä teit oikein tuhmasti\nsiinä, kun et tehnyt hänelle niin kuin minä venäläiselle. Minä vakuutan\nsinulle, että niin kauan kuin hän elää, me emme saa lepoa emmekä rauhaa\ntällä paikkakunnalla; niin se on, uskot jos tahdot!\"\n\n\"No, olkoon niin\", jupisi Antti, joka monenkertaisen kokemuksen jälkeen\noli tullut tarpeeksi vakuutetuksi siitä, että karhuja ja muita metsän\npetoja vastaan on paljoa helpompi taistella kuin kieleviä akkoja, ja\nsen hän oli usein ihmisille tunnustanutkin. Siksi oli hän mieluummin\nvaiti aina silloin kuin Vappu valeli häntä sanatulvillaan ja niin hän\nnytkin teki. Viimein lausui hän kuitenkin:\n\n\"Mitä meidän nyt on tekeminen sitten?\"\n\n\"Mitäkö... tekeminen... etkö sinä, joka mies olet, tiedä sitä?\"\n\n\"Kyllä niin, mutta akoillahan on niin selvät päätökset kaikissa\nasioissa\".\n\nTämä miellytti Vappua. Heti tuli hän lempeäksi ja hyvänlaiseksi\nnähdäkin kuin kuu lämpimillä öillä ja oli juuri lausua ehdoituksensa,\nkun Anni hänen ennätti.\n\n\"Meidän täytyy kai paeta, sehän lienee ainoa tehtävämme\", lausui Anni.\n\n\"Paetako?\" huudahti Vappu ja laski kätensä kopeasti lantioilleen.\n\"siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä olen joukossanne!\"\n\n\"Mutta, äiti\", lausui Anni melkein rukoillen kopean käskijän edessä,\n\"mutta jos venäläiset tulevat kostamaan meille, silloinhan on meidän\nhenkemme vaarassa\".\n\n\"Olkoon, ottakoot sitten minkä ottavat\", kopeili Vappu ja kohotti\nolkapäitään. \"Mutta jos he vaan uskaltavat pistää tänne nenänsä, siinä\non kysymys\", jatkot hän ja asettui oikein sankarilliseen asemaan,\n\"sillä näittehän, miten keikahti kumoon venäläinen heti ensi kerralla.\nOnhan meillä kaksi pyssyä; ukko ja minä kaadamme niillä ryntääjiä\ntoisen toisensa jälkeen ja sinä, Anni, täytät pyssyjä, sillä minun\nluullakseni on asia autettu\".\n\n\"Mutta olethan unhottanut, äiti, että heitä on liiaksi paljon kahdelle\nampujalle\", uskalsi Anni muistuttaa.\n\n\"Liiaksi paljon, liiaksi paljon! Minä lähetän hiiteen heidät, vaikka\nheitä olisi sadottaisin\", vastasi miesmäinen vaimo, joka oli oppinut\nkotonansa hallitusta pitämään, jopa siihen määrään asti, että\npaikkakunnan asukkaatkin pitivät häntä perheen oikeana päänä ja\npuhuivat siis tavallisesti Vapusta ja hänen Antistaan, sen sijaan kun\nmuutoin on tapana puhua päin vastoin; \"sitä helpompi heihin on osata\",\njatkoi hän vielä ylönkatseellisesti.\n\nAnni, joka ei vieläkään aikonut myöntyä, lausui:\n\n\"Mutta jos he ympäröivät pirttimme ja...\"\n\n\"Ja mitä?\" huudahti äiti, kun tytär itse keskeytti puheensa.\n\n\"Polttavat meidät pirtissämme\", lisäsi Antti, joka tähän asti oli\nantanut naisten sanailla. \"Sitähän kai Anni tarkoittaa eikä hän siinä\nväärin ajattelekaan\".\n\n\"Niin, sehän on selvää, että sinä ajattelet samoin kuin tyttökin\",\nlausui Vappu ivaten; \"niinhän sinä olet aina tehnyt\".\n\n\"Kas niin, eukko\", sanoi vanha karhunkaataja sovittaen. \"Saathan sinä\ntaivahisen nimessä pitää terveen järkesi ja...\"\n\n\"Vai niin, luuletko minun sitten sen kadottavani?\" keskeytti Vappu\nterävästi. \"Oh, enpäs vaan ukkoseni; minä tiedän vielä varsin hyvin\nmitä teen ja sanon\".\n\n\"Kyllä kai, kyllä kai; mutta sinä olet liiaksi hurjistunut, voidaksesi\najatella, mihin vaaraan antaudut, sillä se on liian selvää totuutta,\nmitä Anni puhuu. Laitahan vaan itsesi valmiiksi, niin lähdemme\ntakamaille. Mutta koe jouduttautua, sillä aika on lyhyt. Tiedäthän\nitse, että tästä ei ole pitkä matka Paavolaan\".\n\n\"Minä en liiku paikaltanikaan\", vakuutti Vappu, sillä kun hän oli\nitsepäisellä tuulella, oli hän oikea \"vastahakoinen akka\".\n\n\"No, tee sitten niin kuin tahdot\", vastasi Antti tyynesti. \"Jää kotiin\nsinä, Anni ja minä lähdemme kumminkin\".\n\nVanhan karhunkaatajan ääni oli tällä kerralla kuitenkin niin varma ja\nvakava, että tämä muuten niin kielevä Vappu huomasi parhaaksi olla\nvaiti. Sanaakaan lausumatta lähti hänkin hankkiman itseänsä\npakoretkelle.\n\nMutta lähdöstä ei tahtonut tulla valmista, sillä raskaalta tuntui\njättää koti kentiesi ainaiseksi, sillä miten matala ja köyhä se olikin,\noli se kuitenkin rakas. Monta kertaa puhkesi Vappukin kyyneleihin,\njotka virtailivat alas hänen poskiansa myöten.\n\nKarhu-Antti täytti mitä huolellisimmin molemmat pyssynsä, sillä eihän\nhän saattanut olla varma, kohtaisiko hän karhuja tahi venäläisiä taikka\nkentiesi kumpiakin ja molemmat olivat yhtä vaarallisia. Ruutisarven ja\nhaulipussinsa ripusti hän tavalliselle paikalleen kaulaansa ja niin oli\nhän valmis epätietoiselle matkalleen.\n\nMatkalle hankittaessa oli kuitenkin aurinko jo ennättänyt laskullensa.\nLintujen rattoisa laulu alkoi vaieta ja metsässä näyttivät varjot yhä\nsynkemmiltä kuin ennen. Viileä tuuli, illan seuralainen, henkäili\nraittiutta kesäiseen ilmaan.\n\nViimein oltiin kuitenkin valmiina matkalle. Katsellen pitkään ja\nsurullisesti ympäri matalaa majaansa, avasi Antti oven.\n\n\"Tulkaa nyt, ja Jumala olkoon kanssamme!\" huokasi hän ja astui hitaasti\njalkansa oven ulkopuolelle.\n\nMutta sitä kiireemmin veti hän jalkansa takaisin. Kuolon kalpeus levisi\ntuon vanhan karhunkaatajan kasvoille, ja soperrellen kuiskasi hän\nvaimolleen ja tyttärelleen:\n\n\"Liian myöhään!\"\n\nÄiti ja tytär riensivät myöskin ovelle nähdäkseen, mikä se oli, joka\nniin hämmästytti ukkoa. Sen he kyllä aavistivatkin, mutta kuitenkin\ntahtoivat he nähdä sen omin silmin.\n\nTuo näkö, mikä heitä kohtasi, saattoi heidät vapisemaan; kielevä ja\näsken niin rohkea ja kopea Vappukaan ei enää muistanut äskeisiä\nkerskauksiaan, kun hän sai nähdä todellisuuden edessänsä.\n\nPaavolasta johtavaa tietä myöten tuli joukko venäläisiä sotilaita; pian\nolivat he tuolla pienellä polulla, joka sieltä saattoi Antin pirtille.\nKiireesti alkoivat he järjestyä ympäri matalaa ja sammaltunutta tupaa\njuuri kuin se olisi ollut jonkunlainen varustettu linnoitus, ja niin\noli kerrassaan Antin ja hänen perheensä pakomatka suljettu.\n\n\"Niin, nyt ei ole muuta neuvoa kutu nöyrtyä ylivoiman eteen\", lausui\nAntti tuskallisesti, sillä hän tiesi piirittäjillä oleman syytä itseään\nja perhettänsä vastaan, sillä olihan Vappu ampunut heidän\nalaupsierinsa, joka vielä nytkin makasi verissänsä tuolla kostolle\nsaapuneiden kumppaneidensa keskellä. Ja senkin tiesi hän, että kostajat\neivät tienneet armosta mitään, sillä hän ei itse eivätkä muutkaan heitä\nolleet armahdellen kohdelleet. Itse olisi hän, miten ainakin\nurhoollinen karhunkaataja, ottanut hämmästymättä vastaan kohtalonsa,\nolisipa se sitten ollut millainen tahansa, mutta se oli hänen\nperheensä, joka häntä huoletti, etenkin nuori tyttärensä, joka hänestä\noli rakkaampi kuin oma elämänsä, -- \"Jumala suojelkoon ja auttakoon\nmeitä!\" huokasi hän siis raskaalla sydämellä.\n\nJa tämä rukous olikin oikein paikallansa.\n\nMuutaman minuutin kuluttua oli pirtti ympäröitty. Kapteini Konoffski\nastui tuvan ovelle Antin eteen ja tähtäsi pistoolilla suoraan hänen\nrintaansa.\n\nVapun ja Annin yhteinen hätähuuto sai kuitenkin hänen luopumaan\naikomuksestansa ampua heti tuo vanha karhunkaataja hengettömäksi.\n\n\"Sinäkö ammuit tuon alaupsierin?\" parkasi venäläinen, osoittaen\nkuollutta sotilasta.\n\n\"Niin, minä ammuin\", vastasi Antti ja katsoi venäläistä suoraan\nsilmiin.\n\n\"Et\", huusi Vappu, jonka rohkeus myös alkoi herätä, kun otettiin\npuheeksi hänen urhotyönsä, josta hän äsken niin oli kopeillut; \"se olin\nminä\".\n\nKapteini katsoi Vappua jotenkin pitkään. Sitten vetäytyivät\nhänen paksut huulensa ivalliseen hymyyn, joka viimein puhkesi\nhalveksivaiseksi nauruksi. Vähän aikaa täten hauskaa pidettyänsä lausui\nhän:\n\n\"Sinäkö olisit ampunut minun alaupsierini, mitä lörpötyksiä! Mutta\",\njatkoi hän vieläkin ivaten, \"se on aivan samantekevä kuka hänet on\nampunut; ukko kuitenkin on kuoleva, ja jos akka on hänen ampunut, ei\nvarmaankaan ole tämä ensimäinen kerta, jolloin ukko kärsii akkansa\ntähden. Mutta sinä, sievä tyttö, kaunis neito\", lisäsi hän, luoden\nhelliä silmäyksiä äitinsä takana piileksivään Anniin, \"sinä saat\nseurata minua. Minulla on Pietarissa suuri ja kaunis talo, jossa sinä\nsaat asua ja elää kuin helmi kullassa. Olethan sievä ja kaunis neito\nkun oletkin!\"\n\nHämmästynyt Anni vetäytyi takaperin ovelle saakka. Hän aikoi siitä\nsiirtyä tuvan sisäpuolelle ja lukita oven sieltä.\n\nMutta kapteini huomasi hänen aikomuksensa, ja kun Anni oli juuri\nvetämäisillään ovea kiini, syöksyi hän esiin ja veti hänet takaisin\nulos.\n\n\"Ei sinne\", lausui hän lauhkealla äänellä ja tarttui häntä vyötäisille.\n\"Niin kurjassa hökkelissä ei sinun kaltaisesi neidon tarvitse asua!\"\n\nTuskin oli kapteini ennättänyt lausua sanansa ennenkuin Antin nyrkki\npainokkaasti koski häntä poskelle, niin että hän kaatui maahan\npitkälleen.\n\n\"Suomalainen nainen on liian hyvä sinulle, eikä meidän maassamme ole\ntapa sillä tavalla tyttöä pyytää\", huusi Antti ärtyneenä. Samalla\nojensi hän pyssynsä, aikoen laskea luodin tuon maassa kieriskelevän\nväkivaltaisen kosijan lävitse. Mutta hänen aikomuksensa jäi hyvissä\najoin sikseen, sillä parvi sotilaita ryntäsi hänen päällensä.\n\nJa lyöntiä ja lykkäyksiä jaettiin siinä tuolle onnettomalle isälle,\njoka tahtoi suojella väkivallalta rakasta lastansa, ja varmaankin olisi\nhän joutunut jo tällä hetkellä ärtyneiden vihollisten veriseksi\nuhriksi, jos Vappu ja Anni eivät olisi syöksyneet joukkoon suojelemaan\nhäntä ottamalla itse vastaan vihollisten lyönnit. Kyllä saivat hekin\ntuntea venäläisten kovuutta, mutta he eivät siitä huolineet, kun\nvaan saivat suojelleeksi ukkoa edes vähänkään tuolta kauhealta\nrääkkäykseltä. Ja jopa viimein lyöjäin raivo vähän tyyntyi, nähdessään\nheikkoja naisia edessänsä.\n\nKapteini oli jo myöskin päässyt jaloilleen ja vihasta kuohuen hän\närjyi:\n\n\"Pistäkää lävitse se konna kuin silli! Kuuletteko! Pois naiset,\nviskatkaa heidät mäkeen tieltänne!\"\n\nSotamiehet tottelivat. Huolimatta heidän rukouksistaan ja\ntuskanhuudoistaan riistettiin Vappu ja Anni irti Antista, vaikka he\nkaikin voimin hänen vaatteistansa kiinni pitivät. Työntämällä vietiin\nheitä kiroten ja meluten vähän syrjään taistelupaikalta.\n\nMiten rääkätty Antti jo olikin, ryntäsi hän vielä kuitenkin voimakkaana\nseisaalleen. Silmänsä säihkyivät raivosta, otsasuonensa paisuivat ja\nkovasti olivat sormensa puristetut kiini pyssyyn, jota hän ei ollut\nheittänyt kädestänsä maahan kaadettunakaan ollessansa.\n\n\"Kurjat raukat!\" huusi hän uhkaavalla ankaralla äänellä; \"näinkö te\nkohtelette...?\"\n\nHän ei jatkanut lausettansa loppuun saakka, vaan ryntäsi sen sijaan\nkapteinin ohitse tupansa ovelle. Täällä seisahtui hän paikalleen ja\nkoko pirtin oven täytti hänen kookas ruumiinsa.\n\nVenäläiset joutuivat hetkeksi neuvottomiksi, mutta viimein tointuvat he\nensimäisestä hämmästyksestään ja riensivät kaikin miehin tuvan ovea\nkohden.\n\nKun Antti oli laukauksellaan kaatanut yhden vihollisensa,\ntarttui hän tyhjän pyssynsä piippuun kiini ja käytti sitä\npuolustusaseenansa semmoisella menestyksellä, että kokonainen kasa\nkuolleita, kuolemaisillaan olevia haavoitettuja vihollisia keräytyi\nhänen eteensä.\n\nKonoffski yhä kiihtyi raivossaan. Itsepäisempää vastustajaa ei hänen\neteensä ollut milloinkaan sattunut. Kaksi kertaa yritti hän itse tunkea\nAntin pirttiinsä, mutta kummallakin kerralla täytyi hänen vetäytyä\ntakaisin verisine otsineen. Antin pyssyntukki oli nimittäin kolahtanut\nvasten hänen kasvojansa ja riivaissut pitkän haavan hänen vasemmasta\nsilmästänsä aina leukaan saakka. Verisenä täytyi hänen siis palata\ntakaisin ja komentaa ampumaan tuo karhun kaltainen vastustaja pirttinsä\nkynnykselle; mutta ne, jotka olivat häntä lähimpänä, eivät sitä voineet\ntehdä, sillä Antin ankara ase häilyi liian lähellä heitä, ja taempana\nolevat taas eivät voineet omia ystäviään vahingoittamatta lau'aista\npyssyänsä heidän suojassaan tappelevaa hirviötä vastaan.\n\nMutta miten voimakas Antti olikin, täytyi hänen voimansa kuitenkin\nviimein menehtyä. Viimeisellä lyönnillään lähetti hän vielä\nruskeapartaisen moskovalaisen yli niskojensa kaatuneiden kasaan, mutta\nsamassa kaatui hän itsekin verisenä pirttinsä ovelle.\n\n\"Jumala varjele vaimoani ja rakasta lastani!\" oli hänen viimeinen\nlauseensa.\n\nEnempää ei hän saanut puhua tässä elämässä. Totellen kapteinia, joka\nviimeinkin oli kokonaan virkistynyt tuosta tunnottomuuden tilasta, mihin\nAntin voimakas lyönti oli hänen saattanut, ryntäsi koko venäläinen\nparvi kuin hurjistuneet pedot tuota yksinäistä taistelijaa vastaan, ja\nennen kuin muutama minuuti ennätti kulua, oli vanha karhunkaataja\nhengettömänä ruumiina, jota tuskin enää voi tuntea, siliä niin olivat\nmonet pistot ja lyönnit hänen raadelleet, sitten kun hän ei enää niitä\nvoinut puolestansa torjua.\n\nNeljän sotamiehen vartioimina seisoivat Vappu ja Anni jonkun kyynärän\nmatkaa mökistä kuunnellen ja kärsien vartijainsa raakoja uhkauksia.\nSiitä näkivät he myöskin varsin hyvin, miten kävi Antille. He olivat\nmonta kertaa joutua tunnottomuuden tilaan, mutta virkosivat kuitenkin\nyhtä monta kertaa ja olivat Antin kaatuessa täysin tunnoillaan.\n\n\"Nyt tiedät, Anni, mitä me saamme vartoa\", huokasi Vappu tuskallisesti\nja kohousi niin paljon kuin mahdollista oli, nähdäkseen miehensä\nruumiin. \"Rukoilkaamme Jumalaa varjelemaan, ettei kukaan ihminen\njoutuisi tämmöisten käsiin\", lisäsi hän, huomaamatta, että juuri hänen\noma laukauksensa oli lopullisesti määrännyt heidän kohtalonsa\nsemmoiseksi, ja riistänyt hengen hänen mieheltään. \"Niin, äiti\",\nvastasi Anni huolimatta venäläisten sotamiesten uhkaavista liikkeistä,\n\"onhan varsin kohtuutonta viholliseltakin rääkätä yksinäistä miestä\ntuolla tavalla. Meidän omat sotilaamme eivät suinkaan niin tekisi\nvihollisilleen\".\n\nEräs venäläinen sotamies ojensi piikkinsä Annin rintaa vastaan.\n\n\"Niin, pistä vaan\", huudahti neito, \"eihän näy sinulla olevan mitään\ntietoa paremmasta menettelystä\".\n\nJa epäilemättä olisi Anni saanut uhatun piikin rintaansa, jos ei\nkapteini Konoffski samassa olisi ennättänyt paikalle ja estänyt\nsotamiestä aikomuksensa täytännöstä.\n\n\"Mitä sanoit?\" kysyi kapteini.\n\nAnni kertoi lauseensa.\n\n\"Kauneutesi tähden ainoastaan voin antaa lauseesi anteeksi\", vastasi\nkapteini. \"Minä otan sinut vaimokseni\".\n\nInhoten kääntyi Anni pois venäläisestä, joka vielä päälliseksi juuri\noli rääkkäyttänyt hänen isänsä kuoliaaksi ja nyt tarjosi hänelle\ntällaista asemaa. Kapteini näki sen ja koston tuli välähteli hänen\nsilmissänsä.\n\n\"Minä otan kumminkin sinut vaimokseni!\" parkasi hän.\n\nAnni oli yhä vaiti.\n\n\"Herra!\" lausui Vappu ja kurotti käsiänsä kapteinia kohden. \"Olethan jo\ntarpeeksi kostanut. Laske nyt jo meidät rauhaan!\"\n\n\"Vaiti!\" käski kapteini ja polki jalkaansa maahan. \"Vaiti, tahi pääset\nmenemään samaa tietä kuin miehesikin!\"\n\n\"Kentiesi se paras olisikin\", ruikutti Vappu ja muutamia kirkkaita,\nkuumia kyyneleitä vieri hänen silmistänsä. \"Mutta se on totta\", lisäsi\nhän ja pyyhki kyyneleitä silmistään rystöllänsä, \"iso-isäni sanoi, että\nvenäläisille ei milloinkaan tarvitse puhua sääliväisyydestä, sen hän\noli saanut kokea ison vihan aikana ja paremmin ei näytä käyvän\nmeillekään\".\n\nMonen sydäntä olisi liikuttanut tuo vanhan, köyhän akka raukan\nruikutus, mutta Konoffskiin ei se näyttänyt mitään vaikuttavan.\nSäälimättömyyttä ilmaiseva ivan hymy kasvoillaan, joka yhä enemmän\nhämmästytti äitiä ja tytärtä, antoi hän käskyjä sotamiehilleen, jotka\npäällikkönsä esimerkkiä seuraten eivät säästäneet iva- ja\npilkkalauseitaan noista onnettomista vangeista.\n\n\"Ajakaa pois tuo vanha akka; tyttö jää saaliikseni!\" komensi hän.\n\nSotamiehet tottelivat. Huolimatta Vapun ankarista vastustelemisista\ntyönnettiin hän kappaleen matkaa metsään. Pari muuta sotilasta otti\nAnnin keskellensä, ja kun tarpeelliset toimet kuolleiden ja\nhaavoitettujen korjaamiseksi olivat pidetyt, lähdettiin matkalle rantaa\nkohden muutamain miesten jäätyä sytyttämään tuleen tuo onnettomuuden\nmaja. Ja pian loistikin kirkas valo taivaalle; tuntikauden kuluttua ei\nKarhu-Antin mökistä ollut jäljellä muuta kuin nurkkakivet ja uunin\nperustukset ja hiljaisuus vallitsi sen ympärillä juuri kuin ei mitään\nolisi siinä tapahtunutkaan.\n\nJuuri kun venäläiset olivat asettuneet pitkään veneesensä ja\nirtautuneet rannasta, tuli heitä kohden metsästä täyttä juoksua eräs\nhenkilö, jota ei tiedetty vartoakaan.\n\nSe oli entinen nimismies, seurakunnan kirjuri.\n\n\"Ottakaa minut mukaanne, ottakaa minut mukaanne!\" parkui hän niin\npaljon kuin hän hengästyneenä sai ääntä kurkustansa.\n\nHän otettiin veneesen. Mutta tuskin oltiin taas päästy vähän matkaa\nrannasta ennen kuin toinen olento ilmestyi rannalle. Tämä oli Annin\näiti, joka oli seurannut kiusaajahenkiänsä saadakseen selkoa\ntyttärestänsä. Kun kapteini näki hänen, punastuivat hänen kasvonsa\nvihasta ja julmuudesta, ja käskevällä äänellä lausui hän eräälle\nsotamiehelle:\n\n\"Anna akalle tarpeelliset jäähyväiset, ett'ei hän meitä enää seuraa!\"\n\nTyö oli tehty yhtä pian kuin käskettykin. Käskyn saanut nosti pyssyn\nposkelleen, tähtäsi ja laukasi, ja samalla oli ruikuttava Vappu, joka\noli vyötäisiään myöten veteen juossut, kadonnut Näsijärven aaltoihin.\n\nMutta veneen pohjalla makasi Anni tunnotonna. Hän ei siis tiennyt\nmitään äitinsä onnettomasta lopusta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMutta sillä aikaa kun kapteini Konoffski teki Teiskonretkiänsä,\nauttaakseen onnetonta, tappiolle jäänyttä kilpakosijaa hänen\nkostotuumissaan, silloin olisi häntä kyllä tarvittu Tampereellakin.\n\nEräänä päivänä siihen aikaan oli Rajevski kovin pahalla tuulella. Hyvin\närtyneenä monista loppumattomista vastoinkäymisistä käveli hän\nrauhatonna edes ja takaisin majapaikassaan Tampereen torin varrella.\nSiinä kuuli hän taukoomatta tuon valtavan kosken pauhinan ja usein kävi\nhän sekä Pyhäjärven että Näsiselän rannalla katselemassa siintäviä\nvesiä, joita myöten, etenkin viimeksi mainitulta järvellä, hän sai aina\npelätä ryntäyksiä tapahtuvan.\n\nNyt hän kuitenkin oli asunnossaan, jossa hän, miten jo mainittiin,\nkäveli edes ja takaisin, pysähtyen tuon tuostakin erään torille päin\naukeavan akkunan eteen siitä näkyvää seutua tarkastelemaan. Vähän aikaa\ntakaperin oli hän tullut maahan sotajoukkoneen, jota mikään ei voinut\nvastustaa. Helposti oli hän ajanut kaikki vihollisensa pohjoiseen päin\nyhä etemmäksi, niin että häntä itseäkin ihmetytti tämä hänen\nerinomainen onnensa. Mutta pian tuli tässä muutos tapahtuneeksi ja se\nkäänsikin hänen tilansa vähitellen niin päin vastaiseksi että hän sitä\najatellessaan tunsi itsensä oikein pahoinvoivaksi. Hän oli saanut\nkärsiä tappioita monessa kohden ja hänen oli täytynyt kääntyä takaperin\nja niin oli hän tullut Tampereelle.\n\nMutta ei siinä vielä kylliksi. Hänen ympärillään nousivat maan asukkaat\nhäntä vastaan ja tekivät hänelle vahinkoa vahingon lisäksi. Hänen\nmuonakuormastonsa otettiin pois tahi poltettiin; hänen partiojoukkonsa\notettiin vangiksi tahi hakattiin maahan.\n\nJa kaikki tämä oli tapahtunut verrattain lyhyessä ajassa.\n\nMelkein joka päivä sai hän muistutuksia upsiereiltaan, miten huonossa\ntilassa hänen armeijansa oli, ja melkein joka hetki näki hän jonkun\nnälkiintyneen sotilaan hiipivän asuntonsa ohitse.\n\nHän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen Pietariin pyytäen apua.\nMuutamiin ei vastattukaan; toisiin vastattiin, mutta suurimmaksi osaksi\njoutuivat ne suomalaisten partioretkeläisten saaliiksi.\n\nSemmoista ei ukko Rajevski voinut kärsiä joutumatta huonolle tuulelle,\nniin tasamielinen ja leikkisä kuin hän muuten olikin luonteeltaan. Hän\nmuuttui kuivakiskoiseksi ja äreäksi lähimmille upsiereillensakin, jotka\nsitten vähitellen poistuivatkin hänestä, niin että hän viimein jäi\nmelkein yksinäisyyteen, jos eivät virkatoimet pakottaneet jotakuta\nhänen luonansa viivähtämään.\n\nKun hän siis yksinänsä taas kerran tarpeekseen astuttuaan lattiaa\npäästä päähän oli pysähtynyt akkunan eteen tirkistelläkseen siitä\ntorille, jonka poikitse yksi ja toinen sotamies vitkalleen kulki\nkatsellen kaupunkilaisia, jotka arkaillen ja matkan päästä taas\nvuorostansa häntä töllistelivät, ilmoitti vartija erään upsierin\ntahtovan välttämättä puhua hänen kanssaan.\n\n\"Kuka se on?\" kysäsi Rajevski taas äkäisesti tapansa mukaan. Itsekseen\njupisi hän: Minä kyllä arvaan, että hänellä taas on joku onnettomuuden\nsanoma minulle ilmoitettavana. \"Laske hänet sisään!\" käski hän\nvartijaa, kääntämättä silmiänsä pois torilta, jossa hän näki,\nmillaisella pelvolla hänen sotamiehiään katseltiin, ja häntä huvitti\nnähdä olevansa pelätty edes jossakin paikassa.\n\nUpsieri oli seisonut jo hetkisen aikaa ovenpielessä ennen kuin Rajevski\nkääntyi häntä kohden.\n\n\"Taasko te tuotte onnettomuuden sanomaa?\" lausui hän kuivalla äänellä,\nnähden heti tulleen kasvoilta, ettei hänellä mitään entistä iloisempia\nsanomia ollut herralleen kerrottavina.\n\n\"Herra, minulla...\"\n\n\"Ei ole mitään parempia, tarkoitatte kai,\" tokasi Rajevski. \"Ei, sen\nkyllä uskon\", ja taas alkoi kenraali pitkillä askelilla mitata\nasuntonsa lattiaa. \"Tuskinpa saan enää ruokarauhaa ikäviltä uutisilta,\njoita minulle yhä tuodaan. No, mitä teillä sitten on ilmoitettavana?\"\njatkoi hän ja seisahtui nuoren upsierin eteen, tarkastellen häntä niin\nterävillä silmäyksillään, juuri kuin jos olisi tahtonut hänet niillä\nlävistää. \"Lausukaa kaikki mitä tiedätte, vaikkapa se olisi pahinta\nkuin mitä milloinkaan eläissäni olen kuulla saanut!\"\n\n\"Ne muonavarat, mitkä eilen lähetettiin Hämeenlinnasta, ovat...\"\n\n\"Niin lopun osaan kyllä ulkoa\", keskeytti Rajevski. \"Minulle on yhden\ntekevää kuka ne otti, poissa ne ovat kuitenkin kaikessa tapauksessa, se\non luonnollista. Jos teillä on vielä muitakin samanlaatuisia\nilmoituksia, niin puhukaa! Minä alan jo vähitellen tottua niihin\".\n\n\"Sanansaattaja Pietarista on...\"\n\n\"Myös joutunut vihollisten käsiin, arvaan minä. No niin, sekään ei ole\nmitään uutta! Enemmän, enemmän!\"\n\n\"Siinä on jo kaikki, mitä minulla oli kertomista\".\n\n\"Saatte sitten mennä! Varmaankin tulee toinen piakkoin kertomaan\nminulle samallaisia tietojansa\".\n\nEikä monta tuntia kulunutkaan ennen kuin Rajevski sai vielä huonompia\nilmoituksia.\n\nHän oli nimittäin silloin juuri illallisella muutamien ylhäisimpäin\nupsiereinsä seurassa. Keskustelu, joka aluksi koski vakavampia asioita,\nmuuttui vähitellen vilkkaammaksi ja pian kaikui ruokasalissa iloinen\nnauru, joka kehutaan olevan niin ansiollista ruo'ansulamiselle. Kaikki\npakollisuus ja vakavuus seurasta näytti kadonneen ja venäläiset\nupsierit näyttivät niin rattoisilta ja iloisilta kuin jos he olisivat\njuuri äskettäin palanneet jostakin kunniakkaasta voitosta. Tuon\ntuostakin kaikui seurassa jonkun iloisen laulun säveleitä ja pian oli\ntuo ennen niin synkkämielinen Rajevski iloisimpana seurassa.\n\n\"Hyvät herrat\", huudahti hän ja kohotti täysinäistä viinilasiansa,\n\"malja Klingsporin turmioksi!\"\n\n\"Niin, niin, malja ruotsalaisten turmioksi!\" huusi koko seura\nyht'aikaa. \"Hävitkööt ruotsalaiset!\"\n\nMalja tyhjennettiin riemuiten ja Rajevski itse oli ensimäinen juomaan\nsen pohjaan asti. Tappiot Siikajoelta, Revolahdelta ja Alavuudella\nolivat unhotetut, uneksittiin ainoastaan voittoja ja ilta oli jo\nenemmän kuin puoleksi kulunut ennen kuin juopumus alkoi näyttää oikeita\ntapojansa venäläisissä upsiereissä.\n\nKun ilo oli juuri korkeimmillaan, silloin juuri tuli sille pikainen\nloppu. Ovi lensi auki ja eräs upsieri syöksähti huoneesen. Hän oli\njuuri sama, joka äsken oli ravinnut Rajevskia niin katkerilla paloilla.\nKenraali tunsi hänen heti.\n\n\"Mitä\", parkasi hän ja nousi äkkiä istuimeltansa; -- \"taasko tulette\nilmoittamaan -- ilmoittamaan --?\"\n\n\"Herra kenraali!\" vastasi upsieri tyynesti ja loi häneen vakavan\nsilmäyksen. \"Uusi ja suurempi vaara uhkaa meitä. Suomalaiset ryntäävät\nmeidän päällemme!\"\n\nUpsierin kylmäverisyys vaikutti puoleksi päihtyneisin venäläisiin niin,\nettä he melkein paikalla selvisivät. Tuolla lyhyellä lauseella:\n\"suomalaiset ryntäävät meidän päällemme\", oli suurempi vaikutusvoima\nkuin sadoilla kanuunanlaukauksilla. Rajevski oli ensinnä valmis\nymmärtämään asiata.\n\n\"Mitä sanoitte?\" huudahti hän ja tarttui muutamaan pöydällä olevaan\npistooliin.\n\n\"Me olemme piiritetyt\", kertoi upsieri jylhällä äänellä. \"Piiritetyt\nsekä järven että maan puolelta\".\n\n\"Se on mahdotonta!\"\n\n\"No, käykää katsomaan\".\n\nRajevski riensi akkunaan. Kosken toisella rannalla näkyi palavan\nmuutamia hökkelejä ja torilla ja kaduilla oli hälinää ja kiirettä,\njosta saattoi arvata jotakin erinomaista olevan tapahtumaisillaan. Kun\nkenraali näki tämän ja kuuli huutoja ja melua kaupungilta, tuli hän\nkyllin vakuutetuksi upsierin puheen todellisuudesta.\n\nPitkälliseksi venynyt illallinen lopetettiin heti ja pian oli Rajevski\nvalmiina joukkonsa etunenässä kohtaamaan hyökkääjiä.\n\nJa keitähän sitten olivat nuo uskaliaat, jotka rohkenivat häiritä hänen\nrauhaansa? Roth ja Spof. Yhdessä olivat nämä innokkaat ja\npelkäämättömät partiosotilaat tehneet päätöksensä karata yöllä\näkkiarvaamatta itse venäläisen sodanjohtajan pääasemaa vastaan. Tuuma\nei ollutkaan niin hullunaikainen; he eivät olleet suotta porilaisia\nsotilaita.\n\nRoth karkasi päälle maan puolelta, Spof järveltä. Edellinen tunkeusi\naina kaupunkiin saakka, mutta siellä sai hän osaksensa niin ankaran\nvastarinnan, että hänen lyhyen, mutta ankaran taistelun jäljestä täytyi\nvetäytyä takaperin, kun hän ensin oli tehnyt venäläisille tuntuvan\ntappion. Kaksi heidän tavarahuonettaan oli hän sytyttänyt tuleen ja\njoku kymmenkunta venäläistä sotamiestä makasi kuolleena tahi\nhaavoitettuna taistelupaikoilla.\n\nTurhaan teki Kulneff pelätyitä ryntäyksiään Roth'in pientä joukkoa\nvastaan; porilaisten pitkät painetit pitivät hänen tarpeeksi kaukana\nheistä ja tuskalla sai suuri venäläinen joukko tämän pienen parven\nperäytymään.\n\nSpof'illa oli jotenkin samanlainen onni. Puolihämärässä onnistui\nhänen ensin aluksi päästä huomaamatta kallioiden suojassa aina\n\"koskenniskaan\" asti. Soutajia oli varoitettu olemaan mahdollisimman\nvarovaisia, jotta yritys ei ennenaikojaan ilmi tulisi.\n\nVääpeli Spof'illa oli kolme venettä mukanansa. Itse oli hän\nensimäisessä. Koko väestössä ei ollut ketään semmoista, joka ei olisi\ntuntenut kulkuväylää. Enin osa heistä oli ennen leikkinyt lapsena\nTampereen kaduilla ja sen ympäristöillä.\n\n\"Katsohan tuonne\", kuiskasi eräs soutamassa oleva talonpojan renki\nkumppanilleen ja osoitti toisella kädellään kaupungin keskukohtaan\npäin. \"Tuossa kahdenkertaisessa rakennuksessa kirkon tällä puolella\nasuu minun äitini. Eukko ei osan aavistaakaan minun täällä olevani.\nArvaapas, miten iloiseksi hän tulisi kohdattuaan minun, sillä\nvarmaankin hän uskoisi meidän ajavan venäläiset täältä pois joka\nainoan, vai miten sinä arvelet?\"\n\n\"Kyllä kai; niinhän me teemmekin\", vastasi puhuteltu varmuudella. \"Ja\nonhan meillä Spof mukanamme, täytyyhän sen onnistua\", lisäsi hän,\nluoden kerskailevan silmäyksen päällikköönsä.\n\n\"Hyvä, pojat\", tokasi ukko Stooli, \"tehkää tehtävänne vaan, niin ei ole\nmitään hätää meillä!\"\n\nSpof'kin oli kuullut tämän keskustelun, ja se näytti miellyttävän\nhäntä, sillä tulihan siinä ilmi poikain urhoollisuus ja päällikköönsä\nluottavaisuus, jotka ovat kumpainenkin sotilaan välttämättömiä hyviä\npuolia; semmoisten miesten kanssa ei hän epäillyt antautua taisteluun\nmonin kymmenin kerroin lukuisampaakaan vihollista vastaan.\n\nPaikaltansa, ensimäisen veneen perä-istuimelta piti hän alituisesti\nsilmällä miehiänsä ja ympäristöään. Veneet olivat juuri ennättäneet\nrantaan, kun meteli kaupungista vaati Spof'ia olemaan vieläkin\nvarovaisempana. Meteli kasvoi yhä kasvamistaan ja pian voivat\nsuomalaiset käsittää sen syyn. Sotamiesrivien tahdinmukaiset askeleet,\nkasakkain hevosten kuohuminen ja kanuunarattaiden jyrinä ilmaisi\nselvästi, että jotakin erinomaista kaupungissa oli aikeissa.\n\n\"Jokohan lienevät pakomatkalla?\" jupisi Spof itsekseen ja iloinen\ntoivon välähdys näkyi hänen silmissään.\n\nPaukkaus kaupungin syrjäpuolelta antoi hänelle vastauksen. Toinen\npaukkaus kuului heti sen jäljestä ja sitten kuului paukkinaa yhtä\nmittaa, josta saattoi arvata kaupungissa majailevan vihollisen saaneen\njotakin todellista tekemistä.\n\n\"Aha, sehän on Roth, joka on ennättänyt paikalle\", huudahti Spof\niloisesti. \"Rynnistäkää eteenpäin, pojat!\"\n\nTuskin oli hän viimeiset sanansa saanut lausuneeksi ennen kuin parvi\nvenäläisiä sotilaita juoksujalassa riensi rantaan hänen eteensä. Spof\nei enää ollut tietämättömissä venäläisiltä, sen hän saattoi käsittää.\nHeti tervehtivät suomalaiset kohteliaita vastaanottajiansa tiheällä\nkiväärin tulella, joka näytti hyvin hämmästyttävän heitä.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä saivat nämä tervehdityt apua.\nSuomalaiset, jotka jo olivat aikeissa kiivetä rantakalliolle\nveneistään, työnnettiin suurimmaksi osaksi niihin takaisin. Niiden\njoukossa oli tuo renkikin, joka kehui äitinsä asuvan kaupungissa.\nSaatuansa ankaran kolauksen erään venäläisen pyssyntukista otsaansa,\nputosi hän veteen veneiden välille. Kukaan ei tässä sekasorrossa\njoutunut häntä auttamaan eikä kukaan häntä huomannutkaan ennen kuin\nkoski jo oli hänen niellyt kuohuvaan kitaansa ja käärinyt vaahtoisiin\nvaippoihinsa. Vanha äiti ei saanut koskaan enää nähdä urhokasta\npoikaansa.\n\nSpof oli itse onnistunut pääsemään maalle. Hänen takanansa oli vanha\nStooli ja vielä kolme muuta parhainta urhiota. He vastustivat kotvan\naikaa eteenpäin tunkevia venäläisiä ja näyttipä jo siltä, että\ntunkijain olisi pakeneminen takaperin rannalta ja vesiltä tulleet\nsaisivat vapaamman alan rynnistääkseen heitä vastaan.\n\nMutta kun Spof, joka jo oli kolme venäläisiä maahan hakannut, toivoi\njuuri parhainta, silloin onnetar hänelle selkänsä käänsi. Venäläisten\nrivi aukeni äkkiä ja eräs upsieri tunkeutui sieltä esiin. Hänen\ntakaansa kuului etäältä kaksien kanuunavaunujen jyrinä, niitä kun\nkiivaalla vauhdilla tuotiin rantaan taistelupaikkaa kohden.\n\n\"Kenraali, kenraali!\" huusivat venäläiset upsierin tultua näkyviin, ja\nuusi into heräsi heissä.\n\nUpsieri olikin itse Rajevski, jonka iloiselta illalliseltaan oli\ntäytynyt lähteä taistelun pyörteesen. Sanoillaan ja teoillaan kiihoitti\nja rohkaisi tämä vanha sotilas miehiänsä, jotka keräytyivät hänen\nympärilleen ja yhä uljaammin rynnistivät he suomalaisia vastaan, jotka\nkokivat saada itselleen jalansijaa rannalla, voidakseen sitä paremmin\nkäyttää koko voimaansa. Suomalaisetkin olivat keräytyneet, sen mukaan\nkuin he tässä ahdingossa voivat sen tehdä, urhoisan johtajansa, monta\nkovaa kokeneen Spof'in ympärille.\n\nMutta miten hurjasti tappelivatkin suomalaiset, täytyi heidän kuitenkin\nväistyä vähitellen ylivoiman alta, etenkin kun tappelun asema oli\nheille niin epämukava. Muutamia heistä oli jo kaatunut ja loput\nalkoivat peräytyä veneisinsä takaisin. Joku heistä onnettomuudekseen\nhyppäsi tässä sekasorrossa suoraan veteenkin, mutta kaikki heidät\nkuitenkin veneisin pelastettiin ennen kuin koski ehti heitä korjata.\nSpof oli viimeinen mies rannalla, samoin kuin hän oli ollut ensimäinen\nrannalle veneistä astumaankin. Kun hänkin juuri oli veneesen\nhyppäämäisillään, tunsi hän takanansa jonkun olevan hyvin lähellä\nitseään. Se oli itse kenraali Rajevski.\n\n\"Antau, taikka olet kuoleman oma!\" huusi kenraali ja ojensi häntä\nkohden pistoolinsa, jonka hopeasilaukset kiilsivät kiväärintukkien\nvalossa. \"Antau!\"\n\nVastaukseksi kohotti Spof miekkansa. Tuskin tiesi hän, miten hän löi.\nSen hän kuitenkin tiesi ja tunsi, että hänen lyöntinsä kohtasi jotakin\nkovaa esinettä. Sen jälkeen kuului jokin kova ja raskas esine kolisten\nputoovan samaan veneesen, mihin hän juuri oli hyppäämäisillään. Pitkä\njono sanoja, joita Spof ei ennättänyt tajuta, tulvasi kenraalin\nhuulilta, ja ennen kuin hän oli ennättänyt kohottaa miekkansa uudestaan\nlyödäksensä, sai hän eräältä kenraalinsa lähellä olevalta sotamieheltä\npyssyntukin kolauksen vasten rintaansa niin äkkiarvaamatta, että hän\nrantakalliolta horjahtui alas omaan veneesensä, mihin hän taintuneena\njäi lepäämään.\n\nSillä tavalla pelastui Spof. Muuten olisi hän varmaankin vangiksi\njoutunut.\n\nHyökkäys oli torjuttu samalla ajalla sekä maalla että rannalla, mutta\nniin paljo oli siitä kuitenkin hyötyä, että sen yön jälkeen venäläiset\ntulivat yhä aremmiksi ja levottomimmiksi. Rajevskin miete, palata\ntakaperin etelämpään, sai yhä vaan vahviketta. Synkkänä ja mietteisinsä\nvaipuneena kulki hän jälleen asuntoonsa ja koko vuorokauteen ei hän\nnäyttäynyt upsiereillensa eikä sotilailleen. Eipä edes hänen asuntonsa\nedessä oleva vartijakaan oikein varmaan tietänyt, oliko hänen herransa\nvielä elossa, vai oliko hän jo tämän onnettomuuden maailman jättänyt.\n\nKun siis päivä valkeni, oli pienoinen Spof'in laivasto Näsijärvellä\nmatkalla pohjoiseen päin. Kulku oli hyvin hiljaista, toisinaan ei\nkuljettukaan, sillä kovin olivat uupuneita miehet yöllisien\nponnistuksien jäljestä eikä heillä ollut mitään hätää sitten enää, kun\nhe kerran olivat onnellisesti päässeet niin etäälle, ett'ei heidän\nenää venäläisten kuulia tarvinnut pelätä.\n\nJuuri kun aurinko nousullaan kultasi itäisellä taivaanrannalla puiden\nlatvat, vasta silloin heräsi Spof tainnuksistaau, joka häntä oli\npitänyt kahleissaan jo tuntikausia.\n\nRaskaasti huoaten kohousi hän käsivartensa nojalla, katseli vähän aikaa\nympärilleen ikään kuin seutua ihmetellen ja lausui viimein:\n\n\"Missä nyt olemme?\"\n\nVanha Stooli, joka huolellisesti oli hoidellut tointunutta, selitteli\nhänelle paikan missä oltiin ja viimeiset tapahtumat, joita Spof ei\noikein tahtonut muistaa. Lopetettuaan kertomuksensa äskeisestä\ntaistelusta, osoitti hän veneen pohjalla olevaa pistoolia ja lausui:\n\n\"Ja tässä on kaikki, mitä voitimme!\"\n\n\"Aha!\" huudahti Spof ja hänelle alkoivat jo asiat selvitä. \"Se on\nRajevskin pistooli, jolla hän aikoi ampua minut!\" Ja Spof katseli\nStoolin kanssa ihastellen tuota kaunista kaksipiippuista pistoolia,\njonka pää oli erinomaisen kauniisti ja runsaasti hopealla huoliteltu.\n\n\"Aivan niin\", todisti Stooli, \"minä näin sekä sen kun te löitte että\nsen kun tuo kultakauluksinen kenraali sillä aikoi ampua teidät. Mutta\nkuula ei koskenutkaan teihin, sen sijaan se erään kenraalin oman miehen\nmaahan kaatoi ja ase itse kolahti meidän veneemme pohjaan ja minä otin\nsen huostaani. Se on siis teidän omanne.\"\n\n\"Erinomaisen kaunis ase\", kertoi Spof ja tarkasteli saalistansa, \"ja\nennen ollut Rajevskilla, mutta nyt se on minun omani!\"\n\n\"Niin, se on varma, se\", kertoi Stooli.\n\n\"Mutta keitä täällä sitten on vastaamme tulossa?\" ihmetteli Spof ja\ntirkisteli eteenpäin, josta näkyi juuri, ainakin kymmenhankainen vene\nkaukaa katsellen, tulevan Tamperetta kohden suoraan Paavolasta.\n\nKaikki katsoivat huomautettuun suuntaan.\n\n\"No, hitto vieköön, nehän ovat venäläisiä niin totta kuin meitä\nnimitetään suomalaisiksi\", vakuutti Spof, joka tarkalla silmällään jo\nkaukaa oli keksinyt, että tulijat eivät olleet seudun asukkaita\ntavallisilla kaupunkimatkoillaan.\n\nYksi toisensa jäljestä ilmoitti omistaneensa Spof'in ajatuksen.\n\n\"No, taistelusta taisteluun, sepä näyttää olevan tehtävämme\", lausui\nSpof ja nyt ohjattiin venettä suoraa vastaan tulevaa alusta kohden ja\nryhdyttiin tarpeellisiin varustuksiin vihollista kohdataksi.\n\nMutta kapteini Konoffski -- sillä hän se oli palausmatkallaan\nPaavolasta, jossa hän oli surmauttanut Karhu-Antin Vappuineen ja\nryöstänyt heidän tyttärensä sekä heidän tupansa polttanut -- oli\nmyöskin keksinyt vastaan tulevan aluksen ja oivaltanut, keitä siinä\noli. Mutta hänen ei tehnyt mielensä taisteluun, sillä hän oli varsin\nsekanaisilla tunteilla hänkin. Hän katsoi parhaaksi pyörähtää ympäri ja\npäästä seikkailusta kiireisellä paolla, ja pian oli hän kulkemassa\nNäsiselän kirkkaalla pinnalla takaisin pohjaiseen päin aamuauringon\nhohtavassa valossa. Mutta kauaksi hän ei kuitenkaan huolinut paeta,\nsillä olihan koko Paavolan seutu hänelle tuttua ja siellähän sopi\nvaatia tuolta entiseltä nimismieheltä, joka hänen käskettävänään oli,\nravintoa itselleen ja väelleen; eikä siellä ollut maan asukkaistakaan\npelkoa, koska heitä ei enää viime aikoina ollut ainoatakaan näkynyt\neikä kuulunut. Hän siis yht'äkkiä teki käännöksen oikealle ja poikkesi\nPaavolan rantaan.\n\nTämän kaiken näkivät suomalaiset, jotka jo parhaassa vauhdissaan\npakenijoita takaa-ajoivat. Mutta nähtyään heidän nousevan maalle,\nkatsoivat he parhaaksi heittää ryntäyksen toistaiseksi, sillä olivathan\nhe perin uupuneita edellisestä tappelusta ja olivathan viholliset\nhyvässä tallessa siksi kun heidän kimppuunsa jouduttiin käymään, sillä\nvarmaankin he veneellä aikoivat Teiskosta takaisin yrittää, koska\nmaamatka kaikkein ymmärtääksi olisi heille ollut liian pitkä ja\nvaarallinen. Suomalaiset laskivat siis lähellä olevaan saareen, sieltä\nvartioidaksensa heitä kuin jalopeura saalistaan, saaden samalla\nlevähdyttää raajojansa ja uudistaa vaipuneita voimiansa.\n\nPäivä kului. Venäläisiä ei kuulunut. Jopa alkoi tuskaksi käydä\ninnokkaille odottajille. Kesä-öinen hämäräkin jo laskeusi eikä\nvieläkään odotettuja vesille ilmestynyt.\n\nSilloin ei enää vanha Stooli voinut kärsiä nuorekkaan intonsa\npaisunutta valtaa. Kesäisen yön hämärässä kierteli hän muutaman\ntoverinsa keralla hiljaisesti soutaen maalle. Sieltä kuuli hän\njoltakulta paossa piileksivältä kyläläiseltä, mitä viholliset olivat\ntehneet Karhu-Antin perheelle ja hänen asunnolleen; siellä hän myöskin\nsalaisesti hiipien pitkin rantoja keksi venäläisien varustauvan yön\nhämärässä salaisesti puikahtamaan Tampereelle.\n\nPian oli vanha Stooli sen huomattuaan väkensä luona jälleen ja samassa\noli koko Spof'in sotajoukko veneineen valmiina aiottua matkaa estämään.\n\nYön hämärimpänä aikana alkoikin pian kuulua hiljaista airojen loisketta\nja pian näkyi jo suuri venekin ohjaavan kulkuaan Paavolasta Tamperetta\nkohden, mahdollisimman etäällä saarta, mihin suomalaiset olivat\nasettuneet.\n\nMutta pian kohtasi venäläinen alus vastassaan kolme suomalaista\nvenettä, niin salaa ja hiljaisesti kuin olivat he luulleetkin matkaan\nlähteneensä.\n\n\"Heihin surma nuolensa iskeköön!\" jupisi kapteini Konoffski ja antoi\nkäskyn ohjata venettä aukealle selälle päin, josta hän kovalla soudulla\nluuli voivansa kiertää vainoojansa. Mutta turhaa oli kuitenkin tämä\ntoivo, ja viimein ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin laskea suoraan\npohjaiseen päin Näsijärven aavalla selällä.\n\nSuomalaiset seurasivat kuitenkin häntä jäljessä. Vene, minkä kulkua\nSpof ohjasi, oli parhaimmin varustettu soutajilla, joiden lisäksi vielä\nnuori ja ravakka poika otettiin selältä omalla veneellään soutelemasta;\nse riensi pakenijain jäljessä kuin kotka, toisten veneiden jäädessä yhä\nenemmän jälkeen päin.\n\nMutta pakenijat ponnistivat voimiansa hekin ja retki tuli niin pitkäksi\nkuin jo edellä olemme kertoneet, kunnes se viimein päättyi vasta\nlähellä Kurun kirkkoa, jonka jo myös olemme kertoneet.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTämän pitkän poikkeuksen jäljestä palaumme taas alkuperäiseen\nkertomukseemme.\n\nKun venäläisten alus uppoutui saaren rannikolla Kurun kirkon lähellä,\noli entinen nimismies ensimmäinen, joka hyppäsi veneestä veteen, vaikka\nhänessä ei ollut pienintäkään uimataiturin vikaa. Mutta hän oli\nsattumalta jo ennen ollut pari kertaa tässä saaressa ja hän tunsi siis\nhyvin sen rannikon eikä hän millään tavalla tahtonut viipyä siksi, että\nhän olisi kentiesi joutunut lähestyvien suomalaisten kanssa mihinkään\ntekemisiin.\n\nHänen jälkeensä tuli kapteini ja sitten ne kaksi sotamiestä, jotka\nAnnia kantaa raastoivat.\n\nEntinen nimismies ei ollut astunut vielä monta askelta rantakiviltä,\nkun hän jo kompastui nenälleen maahan.\n\n\"Antaa ukon levätä!\" lausui Konoffski välinpitämättömästi, \"siten\npääsemme hänestä\".\n\nMutta pahasta ei niin vähällä päästä kun kerran on sen kanssa liittoon\nkäyty, sen sai kapteinikin kokea. Muutamat eteenpäin tunkeuvat\nvenäläiset olivat vaan hänen työntäneet niin hitaasti maata\ntervehtimään ja pian oli hän taas jaloiltaan ja juuri alkamaisillaan\nasianmukaista nuhdepuhetta työntäjilleen, kun samassa suomalaisten\nveneestä lähetetty luoti mennä viuhahti niin läheltä hänen päätänsä,\nettä hän, puoleksi säikähdyksestä ja puoleksi sattumuksesta, taas\nkeikahti kumoon maahan, jossa hän hetkisen avutonna sätkytteli\nkoipiansa, ollen melkein tunnotonna, sillä hän ei ollut tottunut sodan\nmelskeesen.\n\n\"Anna maata ukkoraukan!\" ivasi taas kapteini, kun eräs sotamies luuli\nvelvollisuutensa vaativan nostaa häntä kauluksesta ja raastaa hänet\netemmäksi maalle ryntääjäin jaloista. \"Meillä ei ole hänen kanssaan\nmitään tekemistä\".\n\nMutta vieläkään ei ollut kavaltajan loppu tullut. Taas koki hän kömpiä\nseisoalleen, joka kuitenkin oli hänestä hirveä yritys, sillä tiheään\nvinkuivat suomalaisten kuulat hänen ylitsensä kohden venäläisiä, jotka\njo olivat kerinneet rantapensaiden suojaan.\n\n\"Surman syötävät! Kirottu hetki!\" voihki hän tuskissaan, tietämättä\nmitä hänen olisi oikeastaan tekeminen säilyttääkseen henki raukkansa\nnoilta hurjilta kansalaisiltaan.\n\nYht'äkkiä hyppäsi hän kuitenkin seisoalleen huomatessaan luotien\nvinkunan vähäksi hetkeksi hiukan tau'onneen, sillä suomalaiset silloin\njuuri astuivat maalle veneestään.\n\n\"Älkää -- ampuko -- kunniallista -- kruunun palveluksessa -- ollutta --\nmiestä, -- -- minä -- olen -- suom -- ruots -- minä -- olen -- ihminen\n-- herra!\" parkui hän sanan kerrassaan täyttä kurkkuansa ja koki\nkäsiensä viittauksilla tehdä asiaa vielä käsittävämmäksi, sillä sen hän\nitsekin tunsi, että hänen oma kielensäkin oli jo ruvennut liittoon\nhänen vihollistensa kanssa, koska se ei enää tahtonut niitäkään harvoja\nsanoja kuuluviksi tehdä, mitä hänen jäykistyneet ajatuksensa tuskalla\nkokoon saivat.\n\nMutta silloin näki hän ryntääjien joukossa kilpaveljensä Pekan, joka\nparhaallaan tähtäsi pyssyllään häntä kaataakseen, niin kuin onneton\nmies raukka luuli, vaikka Pekka ei enempää kuin muutkaan ryntääjät,\njoutunut huomaamaan tuota onnistumatonta puhujaa. Ja samassa laskeutui\nhän kiireesti taas maahan, sillä kuolema näytti nyt käyttävän kaikkia\nkeinoja kunniallista, kruunun palveluksessa ollutta miestä vastaan.\nKontaten ja itseään vieritellen saavutti hän tuskalla onnettomalle\nruumiilleen suojapaikan samoissa pensaissa, joihin venäläiset olivat\nkätkeytyneet ja sattumus johdatti hänet suoraan kapteinin lähelle.\n\n\"No, miten voit, mies raukka?\" ilkkui kapteini, jota ei ystävänsä\npelastus paljoa miellyttänyt.\n\nHän ei saanut vastausta kysymykselleen, sillä mahdotonta on sellaisen\nvastata, joka pelon ja säikähdyksen tähden on melkein kokonaan\npuhelahjansa menettänyt; hätääntynyt herrasmies vaan mullisteli\nsilmiään kysyjälle ja siivoeli ruumistaan piilopaikkaan pensaan\njuurelle.\n\n\"Minä näen, että te ette voi oikein hyvin; kentiesi teitä hiukan\npelottaa?\" jatkoi kapteini samanlaisella äänellä kuin ennenkin.\n\nNytkään ei vastausta kuulunut. Jotakin tuskallista ähkinää vaan kuului\npensaan juurelta kahden sammalisen kiven välistä, mihin kuolemaa\npakeneva onneton herrasmies koki kaivautua niin syvälle kuin\nmahdollista oli.\n\nMutta yhä lähemmäksi tulivat ryntäävät suomalaiset; piiloutuneiden\nvenäläisten laukaukset eivät näyttäneet heitä ensinkään säikyttävän\neikä matkallaan estävän. Konoffskin täytyi miettiä pakomatkaa, sillä\nhänkään ei ollut kuoleman ystävä.\n\n\"Nouse pois!\" huusi hän naapurilleen, entiselle nimismiehelle ja\ntarttui häntä kaulukseen, sillä hän alkoi jo lukea koko seikkailua\ntämän onnettoman ansioksi ja tahtoi siis hänenkin kiskoa ylös\ntapahtumia katselemaan päivän selkeässä valossa; sillä olisihan\nsaattanut tapahtua niin, että ryntääjät eivät olisi häntä kolostansa\nkeksineetkään eikä hän suinkaan itse olisi uskaltanut paikastaan\nhiiskahtaa, ja niin hän olisi varsin rauhaan jäänyt, hän, jonka\nkuitenkin oli alkusyy kaikkeen. \"Nouse pois, jos tahdot...!\"\n\nHänen ei tarvinnut lausua enempää, sillä pian oli mies jaloillaan ja\nyhdessä he kiirehtivät etäämmälle rannalta, katsellen sopivaa\nturvapaikkaa yhä tiheämmin vinkuvilta luodeilta. Onneton herrasmies\nvielä ymmärsi kuolemaa paeta.\n\nNyt kun he kumpainenkin taas olivat päässeet vähän suojaan suomalaisten\nlentäviltä luodeilta, nyt sai entinen nimismies sen verran levon aikaa,\nettä hän ennätti ajatella, mikä oikeastaan oli hänen tällaiseen\nahdinkoon saattanut. Hän muisti, että se oli tuo lumoava neito,\nKarhu-Antin Anni, jonka tähden hän oli kääriytynyt tämmöiseen\nloppumattomaan hälinään ja sekasortoon. Ja missä oli tuo lumoava\nkaunosilmä? Hän oli kapteinin vallassa, kapteinin, jota hän vaan\navuksensa oli pyytänyt ja tämän avunteon jo monin kerroin hänelle\npalkinnut. Huolimatta siis ajan sopimattomuudesta tahtoi hän paikalla\nratkaista asian, kun se kerran oli hänen mieleensä sattunut ja kun hän\njo sen verran oli tointunut, että puhuminen saattoi välttävästi käydä\nlaatuun.\n\n\"Missä on tyttö?\" parkasi hän siis kapteinille ja pudisteli hänelle\nnyrkkiänsä, samoin kuin joku kärsimätönnä etsii tavaroitaan palavassa\ntahi muuten hukkumassa laivassa, vaikka hän ei pelastuksestaan osaa\nmitään toivoa.\n\n\"Mikä tyttö?\"\n\n\"Karhu-Antin Anni, ymmärrät kai!\"\n\n\"Mitä se sinua liikuttaa? Tyttö on minun. Se olkoon sinulle\nvastaukseksi\", lausui kapteini ja kääntyi antaakseen käskyjä\nmiehilleen.\n\n\"Sinunko?\" parkasi rakastunut herrasmies hurjistuneena eikä hän enää\nkuullut luotien vinkunaa eikä muistanut mitään hätää olevankaan; kaikki\noli unohdettu kun Anni tuli kysymykseen.\n\nYhdellä hyppäyksellä oli hän kapteinin edessä. Ja kun kapteini vielä\npiti koko ryntäystä pilkkanaan, silloin oli hyökkääjä jo tarttunut\nhäntä kurkkuun.\n\nKumpainenkin heistä kaatui nurin. Sotamiehillä oli kylliksi työtä\nsuojellessaan itseänsä eteenpäin tunkeuvilla vihollisilta, jonka tähden\nheistä ei kukaan kerinnyt tulla päällikölleen avuksi, jos joku heistä\nsitä huomaamaankaan joutui.\n\n\"Missä on tyttö?\" kysyi entinen nimismies yhä ankarammalla äänellä,\npitäen lujasti kiini saalistansa. \"Jos et heti minulle ilmoita, missä\nhän on ja lupaa minulle häntä, niin -- niin kuristan sinut!\"\n\nKapteini koki puhua, mutta ilma virtaili liian heikosti hänen\npuheneuvoihinsa, liian ahtaalta tuntui hänen kurkkunsa. Hän antoi siis\nmerkin, jonka hänen ahdistajansa hyvin ymmärsi. Ahdistajan käsi heltisi\nvähän.\n\nEnsin kuului pitkä huokaus kapteinin ahdistetusta rinnasta, sitä\nseurasi voimakas ponnistus ja siinä samassa oli äskeinen hänen\nahdistajansa alapuolella.\n\n\"Tyttökö?\" ivaili kapteini ja nauroi pilkallisesti. \"Mitä tahdot sinä\nhänestä?\"\n\n\"Laske minut!\" soperteli allapäin oleva ja taas kuolema lähestyi häntä\nhirveän pituisilla askelilla, tällä kerralla venäläisen kapteinin\nmuodossa.\n\n\"En\", vastasi kapteini, \"sillä sinä juuri olet laittanut meidät tähän\npulaan; ilman sinua olisimme hyvässä rauhassa Tampereella. Sen maksat\nsinä hengelläsi\".\n\n\"Älä kiusaa kunniallista miestä, minä olen palvellut kruunua\", kähisi\npulassa oleva sen mukaan kuin ilman virta pääsi kulkemaan taas\nvuorostaan hänen ahtaasta kurkustansa, tuskin tietäen, millä hän\nuhkailisi kiusaajaansa. \"Laske minut, johan minä tukehdun!\"\n\n\"Tee niin, tee niin!\" nauroi kapteini. \"Tyttö\", jatkoi hän vielä\nenemmän kiusatakseen uhriansa, \"tyttö on minun käsissäni ja minun\nomakseni hän jääkin. Mitä tekisit sinä hänellä, koska et ilman minun\napuani olisi häntä voinut saadakaan. Sinä kutsuit minua, minä tulin ja\npidän saaliin omanani!\"\n\nKun onneton mies kuuli nämä sanat, teki hän voimakkaan ponnistuksen,\npäästäksensä vapaaksi armottomasta kiusaajastaan. Mutta kapteinin kädet\nolivat liian kovasti tarttuneet häneen. Konoffski jatkoi:\n\n\"Tyttö seuraa minua Pietariin ja...\"\n\n\"Minä jo kuolen!\" parkui entinen nimismies.\n\n\"Ja siellä on hän tuleva minun vaimokseni\", jatkoi venäläinen\npilkallisesti. \"Sinä et häntä saa, etkä sinä enää mitään tarvitse. Ole\nrauhassa hänen tähtensä, hän on kylliksi kaunis tullaksensa sievimmäksi\nrouvaksi mitä Pietarissa on, ja minä en säästä varojani häntä vielä\nkaunistaessani. Hän saa oleksia pelkässä kullassa ja seurustella\nylhäisten kanssa. No, nyt olet kuullut tarpeeksi\", ivaili kapteini ja\nkulutti kallista aikaansa tämmöisen vihollisensa kiusaamiseksi, sillä\nse huvitti häntä liian paljon tehdäkseen siitä pikemmin lopun ja\nmennäkseen johtamaan miehiänsä ryntääjiä vastaan.\n\nMutta ylönkatsottu kanto re'en kantaa, sanoo sananlasku ja sen sai\nkokea kapteinikin. Kiusaamiseensa oli hän niin mieltynyt, että hän ei\nkeksinytkään laskeneensa jo melkein kuolemaisillaan olevan mies raukan\ntoisen käden irti, ja sillä tämä oli yht'äkkiä irroittanut pienen\npistoolin hänen vyöltään ja samassa oli sen luoti lävistänyt oman\nkantajansa ruumiin. Sillä oli kavaltaja taaskin pelastettu ja kapteini\nvieritteliihe saamatonna pensaan juurella.\n\n\"Ihmeen kaunis tyttö! Eikö niin? Seuraako hän sinua Pietariin kullassa\nuimaan\", ivaili voittanut taas vuorostansa, katsellen kopeana\nvoittamaansa kapteinia, joka samassa veti viimeisen hengenvetonsa,\njättäen puolestansa ijäksi päiväksi rauhaan entisen nimismiehen, jonka\nhän juuri äsken aikoi jo pelastaa onnettoman kohtalon vainoomisista.\n\nMutta vasta nyt, kun kavaltaja oli saanut voittonsa ja alkoi siitä\nriemuita, vasta nyt hän heräsi puolinaisesta horrostilastaan, sillä\nluoteja vinkui yhtä mittaa hänen ympärillään, huomauttaen aseman\nvakaisuutta ja vaarallisuutta ja teroittaen rakastuneen mieleen olevan\nmuutakin mietittävää kuin Karhu-Antin kaunosilmä Anni. Hän silmäili\nhätäisesti ympärilleen; kumpaisellakin puolellansa oli hänellä\nvihollisia miehiä, sillä nyt ei ollut hänellä enää turvaa entisiin\nystäviinsäkään, venäläisiin, koska hän heidän johtajansa surmaamalla\noli heidän perikatonsa välttämättömäksi tehnyt. Pitkää aikaa ei hänellä\nollut viivytellä; nuo mustat silmät, kiväärin piiput, näette,\nkauhistuttivat häntä kovin siitä asti, kun hän oli Karhu-Antin\nmaalitauluna seisonut. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän muutamien\nsuurien kivilohkareiden välissä, johon hän koki piiloutua kuin jänes\npensaasen. Täällä sai hän aikaa miettiä tarkemmin asemaansa, josta ei\nmikään muu kuin joku erinomainen ilmestys enää olisi voinut häntä\nkunnialla pelastaa; sen alkoi hän jo itsekin tajuta, niin kunniallisena\nmiehenä kuin hän pitikin itseänsä, sillä vihaavathan tuhmat talonpojat\nherroja, eivätkä ymmärrä heidän tapojansa eikä käytöstänsä. Näin mietti\nonneton mies raukka kiven kolossa sillä aikaa kun pyssyjen paukkina\nsaarnasi hänelle oikeuden kovuutta. Ja Anni, -- riistääköhän vielä\nviimeinkin kova onni tuon lumoavan keijukaisen häneltä ja saattaa\nkentiesi hänet Pekalle! Olisipa se mieltä masentavaa, surkeata, --\neivätköhän venäläiset kuitenkin surmaa häntä, nähdessään tappiolle\njoutuvansa. Jospa uskaltaisi onneton mies hiiskua piilopaikastaan\nmennäkseen sen tekemään, sillä muutoinhan Anni jää Pekalle kuitenkin\neikä onnen hyljäämä mies parka saa siis rauhassa kuollakaan. Sillä\nkuolemahan on välttämätön, koska hän itse oli surmannut kapteinin,\njoka kentiesi olisi saattanut voittaa suomalaiset ja siis pelastaa\nhänenkin henkensä, vaikka Anni sittenkin olisi kyllä mennyt menojaan.\nMutta parempi kai olisi kuitenkin ollut henki ilman Annia kun kadottaa\nmolemmat ja olla vielä apuna suurimman vihamiehensä Pekan onnelliseksi\npääsemisessä. Kovin surkeata! Tämmöisiä mietteitä risteili onnettoman\nkilpakosijan päässä piillessään kiven kolossa vihollisiansa.\n\nMutta jo heti maalle noustua oli Anni kapteinin käskystä viety kauaksi\ntaistelupaikalta saaren keskikohdalle saakka.\n\nSinne laskivat sotamiehet vieläkin puolittain tainnuksissa olevan\nneidon, joka siitä saakka kun hän oli kotoansa ryöstetty ei ollut\npaljoa mitään tietänyt siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään.\n\n\"Mitä luulet sinä kapteinin hänellä tekevän?\" lausui toinen\nsotamiehistä.\n\n\"Mistäs minä sen tiedän\", vastasi toinen.\n\n\"Mutta minä tiedän\", arveli kysyjä.\n\n\"No, mitä sitten?\"\n\n\"Hän ottaa hänet vaimoksensa\".\n\n\"Ohho, tuommoisen musikan tytön; kyllähän hän saisi tuommoisia\ntusinoittain Pietarissakin\".\n\n\"Mutta kapteini on, näetkös, rakastunut tähän; kapteinin sydän tuntuu\nniin kummalliselta, niin kuumalta ja kylmältä yht'aikaa\".\n\nJa molemmat sotamiehet nauroivat niin ivallisesti, niin makeasti, että\nAnnikin siitä vähän heräsi tainnuksistaan ja alkoi ensin kovin\nsekanaisilla silmäyksillä tarkastella ympäristöänsä.\n\n\"Missä minä olen?\" soperteli hän paremmin itsekseen kuin\nvartijoillensa, samalla kun hän peitti käsillään kasvonsa, huomattuaan\nsotamiehet lähellänsä.\n\n\"Missä sinä olet!\" huudahti toinen vartijoista. \"Sitä todellakaan me\nemme itsekään voi sinulle sanoa\".\n\n\"Emmekä pidä sillä väliäkään\", muistutti toinen.\n\n\"Oi, minua tyttö raukkaa!\" valitti Anni ja kyyneleitä alkoi runsaasti\nvirtailla hänen poskillensa; hänelle alkoivat nyt vasta seikat selvitä\nja hämärä muistinsa vähän virkistyä.\n\n\"Niin\", jatkoi edellinen sotilaista, \"me emme voi sinulle sanoa missä\nnyt olemme, mutta me voimme sanoa sinulle, miksi sinä olet tuleva\".\n\nAnni katsoi ihmetellen puhujaan.\n\n\"Sinusta tulee ylhäinen rouva Pietarissa\", täydensi toinen sotamies,\n\"jota kunniaa et suinkaan ansaitsisi\".\n\nAnni ei näyttänyt heitä kuulevan eikä ymmärtävän.\n\n\"Etkö usko?\" kysyi sotamies. \"Kysy vaan kapteinilta!\"\n\n\"Isä, äiti!\" valitti murheellinen neito käsiään väännellen, kyyneleitä\nvuodattaen; \"missä olette te?\"\n\nSotamiehet nauroivat. He olivat tottuneet semmoisia kuulemaan, näkemään\nja tekemään.\n\n\"Kas niin\", lohdutteli toinen heistä, \"ole rauhassa nyt, kyllä sinulle\nvielä hyvin käy!\"\n\nAnni koki nousta ylös, kuullessaan sotamiehen lauseen, jonka hän\nkäsitti omalla tavallaan.\n\n\"Antakaa minun mennä!\" pyysi hän.\n\nSotamiehet katselivat toinen toistansa, sillä heitä alkoi jo liikuttaa\nsurevan neidon kyyneleet ja hänen murheesta värähtelevät sanansa,\nvaikka hänen kohtalonsa ei heistä niinkään onnettomalta tuntunut, päin\nvastoin he tiesivät, että moni neito Pietarissa Annin sijassa ollen\nolisi kyyneleitä ilosta vuodattanut, sillä olihan kapteini määrättömän\nrikas.\n\nAnni otaksui heidän vaiti olonsa myöntymiseksi ja lausui uudestaan\npyyntönsä:\n\n\"Antakaa minun mennä!\"\n\n\"Mihin, mihin sitten?\" kysyi sotamies.\n\n\"Kotiin!\"\n\nVartijat hymyilivät surullisesti ja katsoivat toinen toisiinsa.\n\n\"Kysy kapteinilta!\" lausui heistä toinen; \"hän se on, jonka käskyjä on\nsinun totteleminen samoin kuin meidänkin\".\n\n\"Häneltäkö, joka -- joka surmautti minun isäni? -- vai miten se\nolikaan?\" kysyi Anni hyvin miettiväisenä, sillä vielä tuntui koko\nonnettomuuksien sarja hänestä paremmin unelta kuin täydeltä todelta.\n\nSotamiehet eivät vastanneet. Sääli valloitti väkisinkin alaa heidän\nsydämessään.\n\n\"Vastatkaa minulle!\" pyysi Anni, tullen yhä rauhattomammaksi. \"Onko hän\nsurmauttanut minun isäni?\"\n\n\"On; hänen käskystäänhän se tehtiin\".\n\nTämä lause selvitti Annin mieleen koko onnettomuuden oikeassa\nvalossaan. Kaikki oli siis totta eikä mitään pahaa uuta. Hänen isänsä\noli surmattu, äidistänsä hän ei tiennyt mitään, itse oli hän ryöstetty\nja nyt hän oli sotamiesten vartioittavana, ja kuka voi aavistaakaan,\nmitä vielä olisi tuleva. Hän alkoi itkeä niin toivottomasti, vuodattaa\nniin paljon kyyneleitä, että hänen vartijansa joutuivat varsin vasten\ntahtoansa kokonaan säälin ja surkuttelun valtaan.\n\n\"Tuo on kovin säälittävää!\" valitteli toinen heistä.\n\n\"Jospa voisimme pelastaa hänet\", ehdoitteli toinen.\n\n\"Älä lausu vaan kovalla äänellä semmoisia!\"\n\n\"Niin, pyhän Mikaelin kautta, meidän ei kävisi hyvin, jos kapteini sen\nkuulisi\".\n\n\n\n\nIX.\n\n\nRinnakkain ryntäsivät Pekka ja vanha Stooli venäläisiä vastaan saaren\nrantaan päästyään ja heillä oli erinomaisen hyvä apu toisestaan.\n\n\"Luuletteko sen naisen olleen Annin, joka oli venäläisillä mukana?\"\nkysyi Pekka levottomana eteenpäin mennessään.\n\n\"Epäilemättä se oli hän\".\n\n\"Sitten on Anni raukka jo hukassa\", huokasi Pekka surullisesti.\n\n\"Ole huoletta vaan. Anni on reipas ja rohkea tyttö, hän kyllä pitää\nhuolen itsestään, hän ei ensiksi hukkaan joudu. Tiedäthän itse, miten\nurhokkaasti käyttäytyi hän entistä nimismiestä vastaan\", lohdutteli\nStooli.\n\n\"Niin juuri, tuota tuhmaa tolloa kohtaan; minä luulen hänen saaneen\ntarpeensa\", vastasi Pekka ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn,\njoka ilmaisi hieman itserakkautta, koska hän tiesi voittaneensa sen,\nmitä tuo onnistumaton kosija ei ollut voittanut. \"Minä luulen, että hän\nei enää käy Annia kosimaan toista kertaa\".\n\n\"Niin luulen minäkin\".\n\nStooli ja Pekka olivat nyt ennättäneet rantapensaiden eteen ja siinä\noli heitä vastassa kolme venäläistä.\n\n\"Ota sinä tuo yksi partaniekka, kyllä minä huolen pidän noista\nkahdesta\", tuumasi Stooli Pekalle.\n\n\"Kahdestako? Miten tulette te toimeen kahden kanssa?\"\n\n\"Sen kyllä pian näytän sinulle\".\n\nTämän sanottuansa viskasi ukko suuren kiven, minkä hän oli järven\nrannasta ottanut säästääkseen niukkoja ampumavarojansa, suoraan\nvenäläisen päähän. Kolaus oli niin ankara, että se vaivutti saajansa\nheti tunnotonna maahan.\n\nSilmänräpäyksessä oli hän antanut toiselle yhtä voimakkaan lyönnin\npyssynsä tukista, niin että hänestäkään ei enää ollut mitään vastusta.\nPekalla oli myöskin yhtä hyvä menestys, hänen vastustajansa, joka oli\nsuurempi ja voimakkaampi kuin ne, mitkä ukko Stooli oli kaatanut, teki\nkylläkin sitkeämpää vastarintaa, mutta viimein täytyi hänenkin maahan\nsortua.\n\n\"Kas niin!\" huudahti Stooli ja ojennaiksi katsoakseen ympärilleen.\n\"Siinä meni jo kolme meidän puolestamme. Nyt on meillä...\"\n\nViisi venäläistä näkyi samassa loikovan piilossa pensaan takana ja\naikovan juuri nousta vastarintaa tekemään.\n\n\"Minä luulen, että tässä saaressa kasvaa venäläisiä puissa\", ihmetteli\nStooli harmissaan. \"Viisi vielä! Sehän on hullunkurista. Mitäs meidän\nnyt on tekeminen?\"\n\n\"Samoin kuin äskenkin\", vastasi Pekka kuivasti ja ampui maahan yhden\nvenäläisistä, joka juuri tähtäsi Stoolia.\n\n\"Niin, sinä olet oikeassa\", myönsi Stooli. \"Sen me teemme kuin ainakin\nmiehet\".\n\nTämän lausuttuansa ryntäsi ukko heti pensaissa piileviä vihollisia\nkohden. Mutta innossansa oli mies parka unhottanut, että pensaiden\nhienot oksat olivat hänelle vaarallisia pauloja. Hän näki ja ajatteli\nvaan vihollisiansa, muista hän ei mitään piitannut. Siksi kävikin\nhänelle niin kuin tavallisesti käy semmoisille, jotka eivät huomaa\nkatsoa eteensä eikä sivullensa silloin kuin he innossaan ryntäävät\njotakin paikkaa kohden. Ukko ei ollut monta askelta ottanut ennen kuin\nhänen jalkansa tarttuivat pensasrisuihin ja hän kompastui nenällensä\nmaahan.\n\nMutta tämä tapaus oli hänelle onneksi onnettomuuden sijaan. Kolme\nvenäläistä oli nimittäin yht'aikaa tähdännyt juuri häntä ja varmaankin\nolisi heistä joku kohdalle osannut, jos ukko ei olisi vahingossa juuri\nheidän lau'aistessansa kumoon keikahtanut ja siten heidän luotinsa\nohitse menneet.\n\nKun venäläiset näkivät hänen pensaasen horjahtaneen, aikoivat he\npaikalla syöksyä hänen päällensä, mutta samassa oli Pekka heidän ja\npensaassa piehtaroivan ukon välillä.\n\n\"Pidäpäs puolesi, poika, vähän aikaa!\" huusi ukko ja koki\nmahdollisimman kiireesti irroittaa risuja jaloistansa. \"Minä olen pian\njaloillani myöskin!\"\n\nMutta tässä työssään menetti Stooli kuitenkin vähäsen kallista\naikaansa. Pekan täytyi sillä aikaa yksin kestää neljää vihollista\nvastassa. Mutta hän suoritti kuitenkin tehtävänsä kuin ainakin kelpo\nmies semmoisella menestyksellä, että hänellä jo oli kaksi taisteluun\nkykenemätöntä miestä maassa edessänsä Stoolin vihdoinkin jaloilleen\nselvitessä.\n\n\"Sinä tappelet kuin karhu!\" huudahti ukko iloissaan. \"Urho olet jo\nnuorella ijälläsi. Tuhannet kiitokset avustasi!\"\n\nStooli ja Pekka tunkeutuivat eteenpäin ja pian makasi kaksi jäljellä\nolevaakin venäläistä maassa ja niin oli sekin työ suoritettu.\n\n\"Mutta mikä lempo väijyy ja tirkistelee vielä meitä tuolta kivien\nkolosta?\" ihmetteli Pekka ja laski samassa laukauksen varsin häntä\nlähellä olevien ja harvan pensaan puoleksi verhoamain kivien väliin,\njosta hän äsken taistellessaan oli huomannut miehen pään pistäyvän\nesiin ja nyt taas olevan saman pään ja vielä ruumistakin jonkun osan\nnähtävissä.\n\nMutta tuskin oli Pekka irroittanut sormensa liipasimesta, kun jo\nkolosta, -- mihin hän oli luotinsa tähdännyt, kuului surkeata\nparkumista ja kamalaa voihkinata. Pekka ja Stooli säikähtivät\nkumpainenkin pahanpäiväisesti, sillä he eivät olleet tuollaista ääntä\nvielä kuulleet keneltäkään niiltä, jotka he olivat maahan hakanneet\ntahi haavoittaneet. Luulivatpa he jo itse paholaiselta sääriluut\nkatkenneen, sillä taikauskoisia olivat hekin, vaikka olivatkin\npelkäämättömiä sotilaita.\n\nKovin kummastuneina riensivät he siis katsomaan, mihin oikeastaan luoti\noli kohdannut.\n\n\"Mitä -- mitä taivahisen nimessä teet sinä täällä?\" kysyi Pekka\nsuuresti ihmetellen, nähtyään kilpaveljensä, entisen nimismiehen\nkärsimyksestä vääntynein kasvoin vieritteleivän avutonna kivenkolossa,\nmissä hänen luotinsa oli häneltä hartiat lävistänyt.\n\nKauhistuneena katseli kuolemaisillaan oleva kavaltaja ampujaansa.\n\n\"Sinä -- olet -- tehnyt -- murh -- murhan!\" soperteli hän katkonaisilla\nsanoilla, sillä säikähdys oli häntä pelottanut yhtä paljon kuin\nvarmasti kuoleman tuottava luotikin. \"Sinä olet ampunut kunniallista\nmiestä -- joka on -- palvellut -- kruunua -- kaksitoista -- vuotta!\" ja\ntaas kuului korvia särkevää parkuvata valitusta.\n\nStooli ja Pekka katsoivat ihmetellen toisiinsa. Viimein tarttui\njälkimäinen haavoitettua kaulukseen ja kiskoi siitä hänet nurmikolle,\njolla ajalla valitus tuli yhä kuuluvammaksi.\n\n\"Mutta mikä ihme on sinut saattanut tällaiseen paikkaan?\" kysyi taas\nPekka, jota alkoi kuitenkin vähän liikuttaa onnettoman miehen kohtalo.\n\n\"Minä olen taistellut teidän eduksenne ja tuolla on minun voittoni\",\nlausui haavoitettu mies aina välillä vaikeroiden ja osoitti rantaan\npäin, jossa todellakin Stooli ja Pekka näkivät venäläisen kapteinin\nruumiin.\n\n\"Mutta sillä ei vielä ole sanottu, miten olet sinä tänne joutunut,\nsillä meidän seurassamme et ainakaan tullut\", tutki Pekka vieläkin.\n\n\"Minä olen kunniallinen mies, palvellut kruunua kaksitoista vuotta\",\nvastasi onneton mies.\n\n\"Se ei anna asialle selvitystä\", puuttui Stoolikin asiaan.\n\n\"Minä -- tuli -- olin -- tuotiin -- vankina\", tavoitteli haavoitettu,\nnähtävästi valehdellen.\n\nMiehet alkoivat aavistaa asian oikeata laitaa, joka ei ollutkaan\nvaikeata Pekalle, miehen edelliseen ansioluetteloon ja käytökseen\nnähden.\n\n\"Missä on tyttö?\" kysyi Pekka, kääntäen asian toiseen suuntaan.\n\n\"Mikä -- tyttö?\" soperteli haavoitettu, nähtävästi vielä kärsimyksiensä\nlisäksi kovasti hämillään.\n\n\"Anni?\"\n\n\"Anni -- An -- An -- Anniko?\" tavaili mies parka ikään kuin\nhoureissaan. \"Minä -- en -- ole -- Annia nähnyt -- Annia, missäs olisin\nnähnyt hänen, minä joka olen täällä taistellut\".\n\nTällä ajalla oli alkanut kuulua saaren keskikohdalla päin tappelun\nmelskettä, joka yhä muuttui suuremmaksi ja huomautti siis Stoolille ja\nPekallekin, että täällä ei ollut aikaa turhilla kysymyksillä viettää\nsairasvuoteiden vieressä.\n\n\"Meidän täytyy mennä!\" muistutti Stooli nuorukaista, joka kiivaasti\nahdisteli haavoitettua miestä kysymyksillään armaansa olinpaikasta.\n\"Kyllä löydämme hänen vielä tästä, ei hän enää karkuun juokse. Anna\nkohtalon ilmaista Annin olinpaikka. Kyllä hän ilmaantuu, kun aika\njoutuu; meitä tarvitaan.\"\n\n\"Oikein\", lausui Pekka ja juosten kiirehtivät he puiden ja pensaiden\nohitse sinne päin, mistä melskettä kuului.\n\n\"Millä kostan tuon murhamieheni!\" ähkyi haavoitettu avuton mies\nnurmikolla, johon Stooli ja Pekka hänen jättivät. \"Minä kuolen, mutta\npitääkö minun jättämän tuo kirottu konna rauhaan ja -- kentiesi vielä\nAnnikin hänelle!\" Hän koki ponnistella epätoivon vimmassa voimiansa\npäästäkseen ylös, mutta se oli turhaa vaivaa, kovin koski hänen\nhartioihinsa. Luoti Pekan tuliputkesta oli sittenkin kohdannut hänet ja\ntämä luoti oli työnsä tehnyt. Mutta sen sijaan tuntui hänen taskussaan\nolevan joku esine ja tarkemmin muistettuaan tiesi hän siellä olevan\nkapteinin pistoolin, jolla hän auttajalleen oli antanut kuolinhaavan.\nTietämättä oikein mitä teki, kiskoi hän sen esiin ja -- siinä oli vielä\ntoinen piippu ja se oli valmis lau'aistavaksi. Jonkunlainen\ntyytyväisyyttä ja koston vimmaa osoittava hymy ilmestyi haavoitetun\nkasvoille sen keksittyään, sillä, arveli hän, jos venäläiset eivät jo\nkaada Pekkaa, tulee hän kuitenkin vielä niin lähelle, jotta hän saattaa\nsuorittaa lainansa -- jos hän vaan niin kauan pysyisi hengissä. Ja tätä\njäi vartoomaan haavoitettu kuolevainen, suorittaaksensa viimeisen\ntehtävänsä eläessään ja sitten kuollakseen siinä hänelle lohdullisessa\ntiedossa, että hänen kilpaveljensäkään ei mailmassa saavuttanut sitä\nonnea, johon onneton kohtalo ei häntäkään laskenut. --\n\nSpof ja muut suomalaiset olivat ahdistaneet vihollisiaan yhtä ankarasti\nkuin Stooli ja Pekkakin. Tätä voivatkin he tehdä sitä paremmalla\nmenestyksellä, kun venäläisillä ei näyttänyt olevan mitään johtoa\nvastustuksessaan, vaan yksi pakeni sinne, toinen tänne ja jos joku\nyritti kovempaa vastarintaa tehdä, oli hän yksinänsä ollen pian\nvoitettu. Venäläisiltä oli johtaja poissa; kukaan ei tiennyt mihin hän\noli joutunut, sillä hänen loppuansa ei nähnyt kukaan muu kuin hänen\nampujansa, entinen nimismies, joka alkuansa oli häntä avuksensa\nhakenut, mutta kun auttaja sitten rupesi liian vaativaiseksi sai hän,\nasiaa vielä puoleksi pilanaan pitäen, maksaa sen hengellänsä.\n\nHajalleen joutuneet, pakoon päässeet venäläiset olivat keräytyneet\nsaaren keskikohdalle, ja sinne kulki pelkäämätön ryntääjäin johtaja\nSpof heidän jäljessänsä. Täällä syntyi uudestaan kiivas taistelu. Mutta\nsiinä oli urhokkaalla Spof'illa ensiksi perin huono onni. Taistelun\ninnossaan oli hän huomaamattansa joutunut ahdinkoon suuren kiven ja\nmuutamien paksujen puiden välille. Vastassansa oli hänellä useampia\nvihollisia, joiden kaikkien lyöntiä hän ei mitenkään ennättänyt torjua,\nvielä vähemmin kunnollisesti maksaa, johon suurena syynä oli hänen\nahdas ja epämukava asemansa, josta ei saattanut siirtyä sivuille\nenempää kuin taaksekaan päin. Ylivoima oli jo saattanut hänen\nsellaiseen ahdinkoon, että hänellä ei näyttänyt olevan muuta neuvoa\nkuin antauminen, sillä hänen miekkansakin jo erään onnettoman, puoleksi\npaksua petäjää ja puoleksi erään vastustajansa päätä kohdanneen lyönnin\njäljestä jäi vastustajain käsiin. Ja tästä syntyi melskettä, joka\nkiirehti Stoolia ja Pekkaa paikalle joutumaan.\n\nPuoleksi jo vihollistensa vallassa olevalla Spof'illa ei siis enää\nollut muita aseita kuin Rajevskin pistooli, jonka oli varaksi kätkenyt\nnuttunsa alle.\n\nStooli, Pekka ja pari muutakin miestä saapuivat paikalle juuri kun\nvenäläiset riemuten alkoivat kaikin miehissä tunkeutua Spof'in päälle.\nMutta mitä tehdä nyt, se oli vaikea päättää, siliä ruutia et ollut enää\napuun saapuneille miehillä ja toiset olivat jo pyssyään lyöntiaseenansa\nkäyttäen tehneet ne ampumiseen kelvottomiksikin. Käsirysyssä siis\nkäytiin vihollisten kimppuun, mutta heitä ei ollut sillä tavalla helppo\nsaada pikaisesti maahan hakatuiksi.\n\nMutta keskellä kiivainta taisteluansa muisti Spof pistoolinsa ja sen\nhän sai kaivaneeksi povestansa, vaikka venäläisiä olikin hänessä kiini\nuseampia. Ampumisen tilaisuutta hän ei kuitenkaan näyttänyt mitenkään\nsaavan, sillä ahdistajat, huomattuaan hänellä sellaisen aseen, kokivat\nkaikin mokomin sitä häneltä ryöstää ja karkasivat siis entistä\nkiivaammin hänen kimppuunsa. Tässä olivat hyvät keinot tarpeesen, sillä\nhän ei mitenkään mielinyt antaa tätä asettansa vihollisille, siliä\nsiitä varmasti olisi seurannut ainakin kahden suomalaisen kuolema,\nkoska molemmat piiput olivat valmiiksi täytetyt, eikä hän sitä itse\nvoinut millään tavalla käyttää tässä hirveässä ahdingossa.\n\nYht'äkkiä nousi ajatus hänen aivoihinsa. Ennen kuin kukaan vihollisista\noli ennättänyt ryöstää häneltä pistoolia oli hän voimakkaalla kädellä\nviskannut sen heidän ylitsensä sinne päin, missä hän näki omia\nmiehiänsä olevan. Se putosi suoraan Pekan eteen. Venäläisillä ei ollut\naikaa kiirehtiä sitä omistamaan, ja se olisikin ollut turhaa\nkilvoittelua, sillä ennen kuin se oli oikein maahan ennättänyt pudota,\noli se jo nuoren karhunkaatajan kädestä, Pekka vilkasi, oliko se valmis\nlau'aistavaksi, tähtäsi ja kaksi paukkausta kuului peräkkäin ja yhtä\nmonta venäläistä kaatui maahan Spof'in ympäriltä. Kaatuneitten sijat\njäivät tyhjiksi ja aukosta ryntäsivät Pekka, Stooli ja muut saapuvilla\nolevat käsiksi venäläisiin, jotka pian olivat hajoitetut ja niin oli\nSpof pelastettu ahdingostansa.\n\n\"Kiitoksia hyvästä avustasi!\" lausui Spof ja puristi sydämellisesti\nnuoren Pekan kättä. \"Ilman sinua olisin menettänyt henkeni tahi\njoutunut vangiksi, ja jos lopullinen tappio olisi osaksemme tullut,\nolisin kentiesi saanut vielä matkustaa Sipiriaan. Kiitoksia!\"\n\n\"Eihän se ole minun ansioni, vaan teidän oma kekseliäisyytenne ja tämä\nkaunis ase pelastivat teidät pälkähästä\", vastasi Pekka ja tarjosi\npistoolia Spof'ille. \"Tässä on aseenne takaisin, sillä teidänhän tämä\non; se oli minulla vaan lainana\".\n\nSpof ojensi ensin kätensä ottaakseen Pekalta tuon kallisarvoisen aseen,\nmutta samassa veti hän sen takaisin ja lausui:\n\n\"Ei; pidä sinä pistooli, Pekka! Se oli kyllä sinulla ensin vaan\nlainana, mutta nyt se on sinun omasi\".\n\n\"Saanko minä näin kauniin aseen?\" vastasi Pekka, joka tuskin saattoi\nuskoa mitä Spof lausui, mutta hän tiesi kuitenkin sen olevan sotilaan\nsuoraa puhetta, jonka voi heti todeksi ottaa.\n\n\"Niin, se on sinun. Sinä olet sen kunniallisesti ansainnut\", vakuutti\nSpof.\n\n\"No, se on siis seuraava minua kuolemapäivääni asti ja saava pitää\nkunniapaikan minun tuvassani\", lausui Pekka iloissaan ja kätki\nhuolellisesti kauniin pistoolin nuttunsa alle. \"Ja aina kun sillä ammun\ntahi muuten sitä katselen, olen muistava teitä ja sitä tilaisuutta,\nmissä tulin sen omistajaksi\".\n\nTällä tavalla keskustelivat miehet rauhallisesti, sillä mitään hätää ei\nheillä enää ollut, koska enin osa venäläisistä jo makasi siellä täällä\nsaaren nurmikolla kuolleina ja jäljelle jääneet olivat kyllä\nsaatavissa, koska he eivät saaresta voineet mihinkään päästä, vaan oli\nheidän joko kaikkien kaatuminen tahi vangeiksi antauminen. Voittajilla\noli yllin kyllin aikaa vähän hengähtää ja käydä aseita ja ampumavaroja\nitselleen varustamassa rannalta veneestänsä.\n\n\"Mutta missä ihmeessä lienee neitoseni?\" ihmetteli Pekka hyvin\nalakuloisena, melkeinpä epätoivoisena.\n\n\"Mikä neitonen? Oletko houkkio, mies, joka neitoa etsit sotamiesten\njoukosta; saatat vartoa neitojasi ainakin siksi kun päästään ihmisten\nasunnoille?\" lausui Spof ivaavalla äänellä, sillä hän oli jo unohtanut\nsen, mitä veneessä puhuttiin.\n\n\"Hänen sydänkäpysensä, tiedätte kai\", vastasi Stooli, joka huomasi\nPekan vähän hämille joutuneen päällikön sanoista ja tahtoi siis häntä\npulasta pelastaa. \"Minun on sääli poika parkaa! Hän on tapellut kuin\nurho ainakin ja meidän täytyy kai palkita häntä etsimällä tyttöstä;\nsydän se on Pekallakin!\"\n\n\"Se on oikein!\" kuiskasi Pekka Stoolille. \"Minä teille vielä palkitsen\nhyvyytenne\".\n\n\"Niin oikein, se on tehtävämme!\" vastasi Spof, joka nyt vasta muisti\nveneessä tapahtuneen keskustelun. \"Sydän myöskin osansa tarvitsee\".\n\nJa kaikki miehet läksivät kävelemään pitkin saarta, etsien Pekan\nsydänkäpystä.\n\nMutta samoin kuin Pekka oli Annin kohdannut ennen Paavolassa, samoin\nsattui tämän kaunosilmän löytäminen nytkin Pekan omaksi osaksi, ja\nolisihan kohtalo ollutkin varsin oikkuinen ja säälimätön, jos se olisi\ntämän kunnian muille suonut.\n\nVähän matkaa käveltyänsä, nimittäin, kuuli Pekka muutamia haikeita\nvalitussanoja, jotka hänestä tuntuivat niin erinomaisen tutuilta ja\nsaivat hänen sydämensä kovin epäsäännölliseen liikkeesen. Vielä muutama\naskel, ja kaksi venäläistä sotilasta lähti juosten pakoon pötkimään,\nsillä he eivät katsoneet maksavan vaivaa ryhtyä kahden enää tappelua\nuudistamaan, ja Anni seisoi -- tahi oikeammin istui -- Pekan edessä ja\nvielä ihka elävänä, vaikka kovin surkean näköisenä kasvoiltaan, sillä\nkyyneleitä oli niitä myöten liukunut tavallista runsaammin. Sitten\nhetkinen äänettömyyttä, viimein vieno huudahdus surevan neidon\nhuulilta, ja nyt oli Pekan vuoro joutua vangiksi, ihan koviin kahleisin\nkerrassaan, jotta hänen seuraajansakin näkivät mahdottomiksi rikkoa ja\nhe jättivät siis mies raukan oman kohtalonsa haltuun. Spof'kin luuli\nkai pistoolin lahjoittamalla pelastajallensa jo kylliksi suorittaneensa\nvelkansa, koska hänkään ei tehnyt mitään vangitun miehen pelastukseksi.\n\n\"Pekka, Pekka!\" -- \"Anni, Anni!\" \"mistä jouduit sinä tänne?\" --\n\"vielähän sinä olet hengissä!\" ynnä muita semmoisia lauseita kuului\nsekaisin ja toisensa kohdanneet näkyivät olevan kyllin tyytyväisiä vaan\npaljaisin kysymyksiin ja huudahduksiin, sillä he kai pitivät toinen\ntoisensa vastauksina tekemilleen kysymyksille tahi lienevätkö jättäneet\nvastaukset toistaiseksi, kunnes aikaa olisi enemmän.\n\nKun sitten tarpeellisimmat kysymykset olivat tehdyt ja innokkaimmat\nhuudahdukset lausutut, sai Anni kertoa koko kohtalonsa alusta alkaen\nSpof'ille ja hänen miehilleen. Kun hän oli maininnut entistä\nnimismiestä, huudahti Pekka:\n\n\"Niin oikein, olinhan unhottaa koko asian! Meillä on kunnia tavata\nhäntä itseä täällä ja kuulla asia hänen omasta suustaan, jos hän siitä\nvoi enää mitään kuultavaa ilmoille saada, sillä minä tulin laskeneeksi\nyhden laukauksen hänen kehnoon ruumiisensa\".\n\n\"Hui!\" huudahti Anni, sillä hän ei uskonut voivansa olla turvassa niin\nkauan kuin semmoinen ihminen vaikkapa kuolleenakin olisi häntä lähellä.\n\nJa nyt lähtivät kaikki miehet kulkemaan puhuttua henkilöä kohden, johon\nPekka ja Stooli kyllä osasivat, sillä aikaa kuin Anni jatkoi\nkertomustaan.\n\n\"Sepä luoti kohtasi oikeaan paikkaan!\" lausui Spof, kun hän kaukaa näki\nentisen nimismiehen lepäävän nurmikolla. \"Paha vaan, että luodin\ntuottama kuolema on liiaksi helppo rangaistus semmoiselle\nkavaltajalle\".\n\nSillä kuolleelta jo näytti tuo kavaltaja, niin liikkumatonna lepäsi hän\nsamalla paikalla, mihin Stooli ja Pekka olivat hänen jättäneet.\n\nMutta lähemmäksi tultua nähtiin kuitenkin jonkunlaisia elonmerkkejä\nhänen tuskasta vääntyneillä kasvoillansa ja hänen toinen kätensäkin,\npistettynä nutun suojaan, liikkui juuri kuin se olisi sinne kokenut\njotakin salata tahi sieltä jotakin salattua esiin ottaa.\n\nAnnia vavistutti tuollainen näkö; hän vetäytyi mahdollisimman lähelle\nPekkaa, joka rohkeana astui aivan onnettoman miehen viereen.\n\nKun haavoitettu näki nämä molemmat onnelliset seisovan vieressään,\nkäänsi hän katseensa heitä kohden, lausui muutamia katkonaisia sanoja,\njoita kukaan kuulijoista ei tajunnut, mutta kolkoilta ne kuuluivat niin\nkuin ainakin kuolevaisen kostajan ääni. Yht'äkkiä ilmestyi hänen\nkätensä nutun alta; siinä oleva pistooli kääntyi sukkelasti onnellista\nparia kohden. Mutta sen huomasi Stooli, joka seisoi kuolevaisen\ntoisella puolella ja piti sattumalta tarkalla silmällä hänen kaikkia\nliikkeitänsä, jotka hänestä tuntuivat hieman epäiltäviltä.\n\n\"Katsokaapa konnan vehkeitä!\" huudahti siis Stooli, huomattuaan\npistoolin ilmestyneen nähtäväksi, ja samalla koki hän pikaisesti\npyssyllään kuroittaen saada sen kolahtamaan pois omistajansa kädestä.\n\nSamassa laukesi pistooli. Laukaisiko sen haavoitettu onneton mies itse\ntahi Stooliko sattui pyssyllään koskemaan sen liipaisimeen, ei varmaan\nkukaan keksinyt, mutta siitä lähtenyt luoti tunkeutui maassa makaavan\nmiehen leuan alta hänen päähänsä ja teki niin viimeinkin lopun kurjan\nkavaltajan elämästä.\n\nKaikki ympärillä seisovat jäivät hetkiseksi aikaa äänettömiksi.\nMelkeinpä väristyttävällä kauhulla katselivat he kuollutta, joka itse\noli ollut syynä onnettomuuteensa; joka oli miekkaan ryhtynyt ja\nmiekkaan hukkunut, mutta kumminkin tuottanut lähimmäisilleen paljon\nonnettomuutta ja ollut syynä verenvuodatuksiin. Hän oli täysin\nkohtalonsa ansainnut.\n\n\"Niin käyköön jokaiselle isänmaan kavaltajalle!\" lausui viimein Spof\npitkän äänettömyyden jäljestä. \"Semmoinen ei ansaitse parempaa\nloppua\". --\n\nPaljon ei ole enää lisättävänä. Saaressa olevat venäläiset sotamiehet\nolivat etsineet tietä maalle päästäkseen. Nähtyään pelastumisensa\nturhaksi, tulivat he vapaaehtoisesti tarjoutumaan vangeiksi, joiksi he\notettiinkin.\n\nPekka saattoi Annin Paavolaan ja toimitti siellä hautaan surmatun\nKarhu-Antin. Sitten otti hän Annilta hellät jäähyväiset ja palasi\nSpof'in joukkoon, josta hän sodan loputtua tuli kotiinsa korpraalina ja\nkantoi kunniarahaa rinnassaan.\n\nSitten vietettiin Pekan ja Karhu-Antin Annin häät, joissa Pekan\nsotatovereita oli läsnä useampia. Ja niin oli Pekka saanut iki-omikseen\nmolemmat tämän pienen kertomuksen pääkappaleet, nimittäin Karhu-Antin\nAnnin ja Spof'in pistoolin. Edellisen kätki hän sydämeensä iki-päiviksi\n-- taikka ajatteli ja uskoi ainakin niin, niin kuin kaikki\nrakastavaiset sen asian kyllä hyvin käsittävät -- ja jälkimäistä kantoi\nhän usein sydämellään, nimittäin nuttunsa taskussa, joka oli jotenkin\nsamalla kohdalla kuin missä hänen sydämensä syvemmällä, ruumiissa\nnimittäin, sykki lämpimästi tämän kertomuksen kuuluisalle\nkeijukaiselle; muutoin sillä oli tavallinen paikkansa Pekan ja Annin\npienen pirtin peräseinässä naulassa ihan heidän vuoteensa kohdalla. Ja\nse antoi sittemmin lukemattomat kerrat aihetta Pekalle aina uudestaan\nkertomaan tuon kauniin ja kallisarvoisen aseen vaiheita kylän\nnuorisolle.\n\n\n\n"]