Kolmenkymmenenkahdeksan lyhyen kertomuksen ja kuvauksen kokoelma tarkastelee ihmiskohtaloita ja arkisia tilanteita. Teksteissä liikutaan joulutunnelmista ja sanatorioista aina hautajaisiin, kohdaten monenlaisia hahmoja kuten maistereita, mestareita ja runoilijoita.
Juho Koskimaan 'Elämää katsellessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1298. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
ELÄMÄÄ KATSELLESSA
Kahdeksanneljättä kuvausta
Kirj.
JUHO KOSKIMAA
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1926.
SISÄLLYS:
Maisteri Arosenius-Vainaja Vaelluksella. Odottaessa. Elina. Kultaiset muistot. Poju ja tytti. Näin tapahtuu sanatoriossa. Mestari Nikodemus ja saatana. Riikan idylli. Hautajaiset. Epäsointuja. Konvenanssia. Tervettä verta. Sairas lapsi. Ensimmäinen vaimo ja toinen vaimo. Nekroloogi. Liian myöhään. Laulu keväästä. Lähtö. Luutnantti Ernstin matka. P. Tuomaan lahja. Runoilija, nainen ja postilähetysvekseli. Ajatuksen lähtökohta. Tulokseton elämä. Laulu lemmestä. Kehus-Nikolain loppu. Joulutunnelmaa. Hevosenkenkä. Synti. Kirjoittamaton novelli. Karaslompolon sinisilmäinen Sylvi. Lyyli ja minä. Kun unelma särkyy. Rubiconilla. Kaarle Malmin loppu. Cerelius Malm järjestelee. Cerelius Malmin erehdys. Fredrik Malm tahtoo itsekin ajatella. Hellin-Maria.
MAISTERI AROSENIUS-VAINAJA VAELLUKSELLA
Maailma oli täynnä usvaa ja huurua, pimeyttä ja pakkasta, ja jossakin kaukana soivat kirkonkellot.
Kirkonkellojen soitto, olkoonpa, että kyseessä ovat joulukellot, saattaa nykyaikaiselta ihmiseltä mennä ohi korvain, hukkua ympäröivään meluun ja ihmisvilskeeseen, haihtua avaruuteen tai yksinkertaisesti muiden puuhien ja ajatusten takia jäädä kuulematta. Niillä ei elämän pyörteessä elävälle kulttuuri-ihmiselle ole samaa tehoa eivätkä ne hänelle anna samaa rauhoittavaa, melkein juhlallista tunnelmaa asianmukaisine jälkitunnelmilleen kuin yksinkertaiselle luonnonlapselle tai vaikkapa vain lapsenuskonsa säilyttäneelle.
Nyt siis ottaa kristikunta vastaan joulua ja kirkonkellot soivat.
Jos kellojen kaiku pimeänä, humisevana talvi-iltana yllättää meidät hautausmaalla, Jumalan pellolla, niinkuin saksalaiset sanovat, niin sillä useimmissa tapauksissa on meihin alkuperäinen, pysähdyttävä vaikutuksensa. Tähän vaikutukseen saattaa tuonen niiton välitön läheisyys johdattaa. Me pysähdymme kuuntelemaan, arkiset puheemme taukoavat ja arkiajatuksemme saavat juhlallisen, hiukan aavistelevan vireen. Tunnemme olevamme jossakin määrin erossa asiallisesta ympäristöstämme; kaupungista vilkkuvat tulet, ja kirkonkellojen kaikuun sekoittuu ajurien kulkusten kilinä, mutta ne eivät sanottavasti meitä häiritse ja meistä tuntuu kuin kirkonkelloilla nyt yksin olisi sananvuoro ja ne heittelisivät mahtavia sointujaan sinisenmustaan, tähtikirkkaaseen avaruuteen, valliten kaikkea sitä, mikä tuon äärettömän avaruuden alla on pientä, arkista ja jokapäiväisen asiallista.
Niinpä siis nytkin soivat joulukellot, ja maan piiri on täynnä vilskettä, valoa ja hyörinää, mutta siinä on juhlallisuutta myöskin. Ehkäpä valtatunteena on aavistus tulevasta juhlallisuudesta, sillä nyt on jouluaatto ja kellojen soiton päätyttyä on kuolleille annettu lupa hetkeksi nousta haudoistaan ja lähteä tunnustelemaan, haluaisivatko kenties vielä palata tähän hyörivään maailmaan. Eletään siis vuoden korkeimpia hetkiä, aavistelevia, mutta antavia myöskin.
Kaikki vainajat eivät halua korkeaa lupaa hyväkseen käyttää, mutta maisteri Eskil Arosenius, joka kuoli ja haudattiin silloin, kun maa oli jo roudassa ja jäässä, mutta ensimmäinen lumi vielä oli satamatta, käytti ripeästi ja viipymättä lupaa hyväkseen ja nousi hiukan ränsistyneen ja paleltuneen kukkaiskumpunsa alta maan pinnalle. Maisteri Aroseniuksesta oli ollut tulemaisillaan suurempi tai pienempi kuuluisuus, hänen nimeänsä jo mainittiin ja viikkolehdet julkaisivat hänen kuviaan, hän oli omasta mielestään elänyt niin sanottua onnellista elämää, mutta nyt hänestä tuntui oudolta ajatella, että hän toista kuukautta sitten oli elänyt, vaan nyt kuollut, Oikeastaan, kun hän tarkemmin punnitsi asiaa, tuntui hänestä kuin ei hän koskaan olisi elänytkään ja kaikki, mitä elämään kuului, oli hänelle yhdentekevää ja hänen harrastuspiirinsä ulkopuolella olevaa. Aivan niinkuin joskus oli tuntunut eläessäkin.
Maisteri Arosenius seisoi hetkisen neuvottomana hautansa vieressä, mutta ryhtyi sitten tutkimaan haudalleen laskettuja seppeleitä ja niiden kirjoituksia. Hän hämmästyi hiukan nähdessään seppeltensä lukumäärän, sillä niin suurenmoinen mies ei hän koskaan eläessään luullut olevansa. Mutta sitten hän hymyili kuolleen kalpeaa, sisäänpainunutta hymyä ja ryhtyi tarkkaamaan, ketkä hänen kuoltuaan olivat olleet niin joutavanpäiväisiä, että hänen takiaan olivat panneet rahojaan turhaan.
"Tiedeseuralta", luki hän, "Valon ystäviltä. Suomen tiedemiesliitolta, kiitolliselta kotikaupungilta..."
Oho! Maisteri Arosenius turisi, että ellei hän ennestään olisi saanut halvausta, niin nyt se varmasti olisi tullut.
"Kauppaneuvos Grönbergin perheeltä", jatkoi hän. "Vai nekin kitupiikit!" sanoi hän sitten heti perään kohauttaen tylsästi olkapäitään.
Kellojen kaiku halkaisi mahtavasti avaruutta, ja maisteri Arosenius tutki edelleen seppeltensä nauhoja. Niitä oli niin paljon, että hän pelkäsi kuluttavansa koko sen ajan, mikä hänellä oli lupa viipyä maan pinnalla, niiden lukemiseen, jos lukisi ne kaikki.
"Jos aiot käydä kaupungilla", sanoi vartioiva enkeli hänen vieressään, "niin sinun on kiiruhdettava".
"Näynkö minä?" kysyi maisteri Arosenius.
"Ei, sinä et näy", vastasi enkeli. "Muuten, se ei ole tarpeellistakaan. Sinähän olet vainaja."
"Aivan niin", muisti maisteri Arosenius ja tutki vielä muutamia nauhoja.
"Viimeinen tervehdys Kalle Kaihovaaralta", luki hän ja melkein riemastui itsekseen: Kas siinä todellinen ystävä ilman vilppiä ja petosta.
"Viimeinen kaihoava tervehdys Elsalta ja pikku Sylviltä. Lepää rauhassa."
Vaimolta siis ja jälkeenjääneeltä pikku tyttäreltä. Jos maisteri Arosenius olisi ollut elossa, olisi hän saanut kyyneleet silmiinsä, mutta kuolleiltahan, kuten tiedämme, ovat kaikki kyyneleet poispyyhityt. Maisteri Arosenius siis vain huokasi surusta ja ikävästä ja lähti nopeasti kävelemään kaupungille.
Tehän tiedätte kaupunkilaisen liikkeen ja vilinän jouluaaton viimeisinä hetkinä ennen myymälöitten sulkemista. Maisteri Arosenius kohtasi paljon ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, ja hänen olisi tehnyt mieli antaa tieto läsnäolostaan, mutta hän ei ehtinyt, hänellä oli kiire. Häntä vastaan tuli, turkinkaulus ylös käännettynä, hänen tieteellinen vastustajansa, maisteri Manelius, häntä vastaan tuli, pakkasessa kiiruhdellen, hänen ikuinen vainoojansa, pankkitirehtööri Möller, joka ei tyytynyt kolmanneksen lyhennyksiin ja kiskoi prosenttia enemmän korkoja kuin muut pankit, ja kaikille näille olisi hänellä ollut sananen sanottavana, mutta hänen täytyi kiiruhtaa, sillä aika oli jo pitkälle ehtinyt.
Läntisellä Pitkälläkadulla oli Kaihovaarain talo eikä hän voinut olla poikkeamatta sisään.
Saapa nähdä, mitä Kalle puuhailee, ajatteli maisteri Arosenius. – Lieneekö malttanut joulunakaan jättää tutkimuksiaan.
Kaihovaaran perheessä oli ruokapöytä katettuna, mutta Kallea ei näkynyt. Kallen isä, pastori Kaihovaara, istui keinutuolissa ja poltteli piippuaan hienokseen tyytymättömänä siitä, että Kalle-poika oli poissa jouluaatto-iltana.
"Minusta tuntuu vain, että Kalle on liian nopea käänteissään", sanoi pastori. "Minusta Kallen sopisi antaa lesken edes surra rauhassa."
Maisteri Arosenius tunsi olonsa hiukan oudoksi. Mistähän niillä oikeastaan on kysymys. Mutta pastorin rouvan puhe vapautti maisterin uteliaisuudesta.
"Minusta nähden Kalle valmistautuu suureen uhraukseen", sanoi hän. "Ja Kalle on rakastanut Elsaa nuoruudestaan asti."
– Siitäpä minä en totisesti ole kuullut mitään, – ajatteli maisteri Arosenius.
"Eikähän Eskilistä ollut talousmieheksi", jatkoi pastorin rouva hartaasti; "perhe jäi aivan köyhäksi. Epäilemättä Hän teki; viisaasti, joka korjasi Eskilin pois."
Maisteri Arosenius luikki häpeissään ulos. Hän oli eläessään ollut jokaviikkoinen vieras Kaihovaaralla, mutta olisivat ne tuon saaneet sanoa rehellisesti vasten kasvoja. Niinkuin parhaat ystävät ainakin. Nyt hän oli ollut poissa vajaan kaksi kuukautta.
Hänen oma kotinsa, entinen kotinsa, oli Jokikadulla, ja hän ohjasi kulkunsa sinne. Liike oli jo koko joukon vaimennut, ja muutamista matalista taloista kuului virrenveisuuta.
– Niin, niin, – ajatteli maisteri Arosenius. – Jos maailmassa kuuluu virrenveisuuta, niin kyllä se tavallisesti kuuluu matalista taloista, kirkosta, sotakentältä, sairaalasta, tai jostakin, jossa on hätä. Harvoin, varsin harvoin sitä kuuluu valaistuista palatseista tai suurten ja isoisten asumuksista.
– Saapas nähdä, kuuluuko minun entisestä kodistani virrenveisuu, – mietti hän, kiivetessään portaita ylös.
Mutta mitään ei kuulunut.
– Ehkä he eivät ole ehtineet aloittaa vielä, – päätti maisteri Arosenius ja astui keittiöön.
Palvelustyttö oli juuri nostamassa lipeäkalaa padasta, ja maisteri Arosenius astui sisähuoneisiin.
Vastoin odotustaan ei maisteri Arosenius tavannut merkkejä surusta ja ikävästä. Hänen vaimonsa istui sohvassa, ja Kalle Kaihovaara istui hänen vieressään ja piteli hellästi ja osaaottavasti hänen kättään omassaan. Pieni joulukuusi paloi pöydällä, ja tunnelma oli oikein herttainen ja kodikas. Pikku Sylvi oli kaikesta päättäen viety jo nukkumaan, koskapa kaikki leikkikalut, ja joukossa oli paljon uusiakin, oli koottu oven viereen lattialle.
"Kun mentyäsi joskus ajattelen, kuinka onnellisena istuin rinnallasi", sanoi maisteri Arosenius-vainajan leski Kalle Kaihovaaralle, "niin minä melkein kauhistun, kun ajattelen Eskil-vainajaa".
Maisteri Arosenius tunsi olonsa samalla kertaa epämääräisen onnelliseksi ja noloksi. Mitähän tämä oikein on.
"Ah", vastasi Kalle Kaihovaara, "Eskil on siellä, missä hän on. Hän ei tule enää takaisin."
– Hän puhuu aivan oikein, – mietti Arosenius. – Kalle oli, niinkuin aina olen sanonut, ystävistäni paras.
"Kunpa nämä kymmenen jälellä olevaa kuukautta pian kuluisivat", jatkoi Kalle Kaihovaara intohimoisesti, "silloin, Elsa, silloin..."
"Niin, silloin..." toisti maisteri Aroseniuksen leski ja sulki silmänsä niinkuin ihminen, jolle pelkkä tulevaisuuden ajatteleminenkin tuottaa nautintoa.
Kalle Kaihovaara kumartui hänen ylitsensä ja suuteli häntä suulle. Maisteri Arosenius aikoi parkaista: juuri tuollainen suudelma oli hänenkin viimeinen muistonsa tästä elämästä. Mutta hän hillitsi itsensä nyt, niinkuin elämässäkin. Mitäpä asia oikeastaan häntä enää liikutti.
"Lapsuudestani, nuoruudestani asti olen sinua rakastanut ja kaivannut", sanoi Kalle Kaihovaara.
"Sinähän tiedät minut", vastasi maisteri Aroseniuksen leski, "mutta kohtalo vei Eskilin ja minun tiet yhteen..."
Maisteri Arosenius tunsi, että hänelle jollakin tavoin tehtiin vääryyttä. Tästä ei Elsa koskaan ollut mitään maininnut. Ja hän aikoi ryhtyä selittämään, mutta muisti samassa, että sillä voisi olla tuhoisat seuraukset, se herättäisi kauhua, se voisi tehdä hänen vaimonsa hulluksi, ja sitä ei maisteri Arosenius tahtonut. Ehkäpä Elsa vielä tulee onnelliseksi Kalle Kaihovaaran, maisteri Aroseniuksen parhaimman ystävän kanssa.
Hiukan häpeissään ja nolona maisteri Arosenius meni katsomaan tytärtään, nelivuotiasta, jättäen vaimonsa ja Kalle Kaihovaaran onnensa lumoihin. Mitä ihmettä hän, kuollut mies, oli sinne tunkeutunutkaan.
Sylvi-tyttö makasi posket punoittavina, peite poisvalahtaneena ja suloinen suu puoliavoinna. Hän hengitti tasaisesti ja raskaasti, ja nähtävästi hän näki kauniita unia. Niin, lapsi raukka, nuku sinä vain rauhallisesti ja näe unia. Ehkäpä tulee vielä sekin aika, että untesi rauha menee. Nyt on joulu.
"Isä!" kuiskasi lapsi unissaan. "Isä!"
Maisteri Aroseniuksen valtasi tunne, jota hän elonsa päivinä oli sanonut lämmöksi, eikä hän voinut pidättyä kumartumasta valkoisen vuoteen yli.
"Minä, lapseni, minä", vastasi hän kuiskaten.
Pienokainen avasi silmänsä, mutta luuli näkevänsä unta ja sulki ne taas. Silloin maisteri Arosenius kumartui lapsensa yli ja suuteli häntä valkoiselle otsalle. Mutta lapsi kirkaisi ja heräsi, ja kun äiti ilmestyi ovelle istui lapsi vuoteessa.
"Äiti, isä oli täällä", selitti hän iloisesti.
"Nuku nyt, lapseni", kehoitti äiti. "Ei isä ole täällä. Isä on hau– isä on Jumalan luona. Ei isä enää tule."
"Mutta isä oli täällä kuitenkin", väitti lapsi.
"Nuku nyt, pikku Sylvi. Katso, Kalle-setäkin suuttuu, kun Sylvi valvoo näin myöhään."
"Niin, mutta isä oli sittenkin täällä."
"Ellei Sylvi nuku, niin äiti toruu..."
Maisteri Arosenius vaelsi kalmistoon hiukan vaihtelevin tuntein. Eihän häntä mikään mainen tosin liikuttanut, mutta sittenkin hän oli retkeensä tyytymätön.
Tässä mielentilassa saapui hän hautausmaalle, jonne lupaa käyttäneet vainajat jo olivat kokoontuneet.
"No", kysyi enkeli, "oletko matkaasi tyytyväinen?"
Maisteri Arosenius mietti.
"Seppelnauhassani olivat sanat: lepää rauhassa", vastasi hän vihdoin. "Mikset antanut minun levätä rauhassa, sillä ne olivat tarkoituksella kirjoitetut."
"Oma asiasi", virkahti enkeli tyytymättömästi, "näithän sen itsekin. Onko sinulla mitään toivomuksia?"
"Sano minulle", kysyi maisteri Arosenius, "seuraako tyttäreni minua pian?"
Enkeli katsoi häneen ankarasti.
"Sinä onneton!" huudahti se sitten. "Tyttäresi seuraa sinua kuukauden kuluttua, sillä sinähän olet koskettanut häntä."
"Hyvä on", vastasi maisteri Arosenius kukkaiskummun auetessa. "Anna meidän sitten todellakin levätä rauhassa, sillä meillä ei ole maan päällä enää mitään asiaa. Tuleeko hän tähän samaan hautaan?"
"Tulee", myönsi enkeli lempeämmästi ja liiteli pois siipien havistessa. "Rauha olkoon sinulle."
Ja tähdet loistivat taivaalla kirkkaammasti kuin koskaan ennen, maan piiri oli täynnä rauhaa ja enkelien hiljaista siipien havinaa, ja kuolleet lepäsivät rauhallisina ja valjuina haudoissaan, mikä tuoreen kukkakummun alla, mikä lahonneen puuristin alla, mikä mahtavan kivipatsaan alla, mutta kaikki olivat he rauhallisia ja onnellisia, sillä kaikki olivat he tänä yönä saaneet lunastuksen.
ODOTTAESSA
Tällä hetkellä vallitsi valkoisessa talossa suuri hiljaisuus.
Sanattomia ja hiukan yrmeitä siellä oltiin aina, niinkuin useimmiten ollaan paikoissa, missä neljä, viisi sukupolvea on koonnut omaisuutta; mutta tuon kaikkivoittavan vaiteliaisuuden yli oli kuitenkin kuulunut alituisen työn taukoamaton laulu. Nyt tuntui kaikki pysähtyneen henkeä pidättäen odottamaan ratkaisua, joka tapahtuisi valkoisen talon kauimmaisessa kamarissa.
Tuvassa sujuvat työt kuitenkin pinnallisesti katsoen tavallista menoaan. Takan ääressä hämmennetään pataa tarkoin ja asiallisesti, kerjäläiselle, jostakin Soinin puolesta tulleelle, annetaan osansa leipävartaasta, emäntä menee tupakamariin kahville, piika tuo sisään vesisangon ja toinen lisää puita takkaan.
– Siellä ne nyt ovat nurkkakamarissa...
Niin, ja tällä hetkellä siellä ratkaistaan jotakin.
Talonväelle ovat ominaisia yhteenkasvaneet kulmakarvat ja kapeat, valkoiset kädet sekä hieno, vaitelias jyrkkyys käytöksessä. Miten lienevät vuosikymmenien kuluessa niin muodostuneet. Niiden kanssa on vaikea päästä tuttavuuteen, eivätkä ne itse käy muualla kuin kirkossa; mutta jokainen kerjäläinen näkee velvollisuudekseen poiketa talossa, sillä se on pitäjän ainoa paikka, josta ei ketään niine hyvineen käsketä tiellensä korttijärjestelmänkään vallitessa. Mene ja tiedä heidän konstinsa.
"Kävisitte joskus kirkonkyläläisiäkin verottamassa", sanoo tytär ohimennen kerjäläiselle.
"Ei sieltä mitään saa", valittaa kerjäläinen.
Tytär ei vastaa mitään, hän onkin puhunut vain jotakin sanoakseen ja keventääkseen yltyvää painostusta. Hänen poskensa punoittavat.
Pilvet riippuvat nyt kovin matalalla valkoisen talon kohdalla, ja ilmassa on ukkosta.
Oleellisesti ei suurella isännällä ole mitään erikoisempaa häntä vastaan, joka istuu häntä vastapäätä kamarin toisella puolella. Rakkaus – sehän on niinkuin olla pitääkin: kaksi ihmislasta kohtaa toisensa, rakastuvat, tahtovat naimisiin; nyt oli hänen tyttärensä vuoro ja tuon tuolla vastapäätä, ja hänenkin, isännän, oli sanottava sanansa. Kuten sanottu, isäntä ei tuntenut erikoista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan, jos ei myötätuntoakaan; mies oli hänelle aivan yhtäkaikkinen, eikä isäntä olisi pitänyt pahana, vaikka vieras olisi ottanut lakkinsa ja lähtenyt. Hyvästi nyt vain.
"Tämä tuli niin kovin äkkiä", sanoo isäntä, mutta ääni ilmaisee, että se ei silti estä päätöksen tekemistä. Odotahan siinä vain rauhallisesti.
"Minä rakastan häntä", sanoo vieras.
Isäntä kuulee tämän jo neljännen kerran eikä katso tarpeelliseksi vastata. Hän luo nopean, ohimenevän silmäyksen aavistamattomaan vieraaseen ja seuraa sitten silminnähtävällä mielenkiinnolla, mitä tapahtuu pihalla. Kukko ajelee höyhenet harrillaan kanoja karjapihalla, Kalle on jättänyt tallin ovet auki, – ei jätä toista kertaa! – aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin. Saattaa todellakin pian panna ukkoseksi. Savela kävi eilen pyytämässä kuuttasataa, sai kolme, – tuolla se nyt ajaa ohi, taitaa olla päissään. Ensi kerralla ei saa mitään. Kyllä minä opetan sen ajelemaan hiljemmin.
Piika raoittaa ovea ja pysähtyy kynnykselle.
"Tääll' ois elintarvelautakunnan..."
"Sano, että tulkoon huomenna."
Oikeastaan isäntä hämmästyy nähdessään, että vieras vielä istuu paikallaan ja että heillä on joku asia keskeneräisenä. Tuo tuossa siis aikoo naida hänen tyttärensä, heidät vihitään, saavat lapsia, tekevät työtä. Toisin sanoen, heillä alkaa elämä. Isäntä tuntee lievää vastenmielisyyttä, ajatellessaan sitä lapsijuttua, että hänen tyttärensä saisi lapsia, makaisi yhdessä tuon vieraan kanssa, olisivat mies ja vaimo.
"Ei sitä rakkaudella pitkälle mennä", sanoo hän.
Ajatukset pysähtyvät pankkitalletuksiin, graniittinavettaan, erinäisiin osakkeihin, viime vuoden satoon. Jossakin kuuluu kello lyövän yhtä, vellikello alkaa kalkattaa.
"Minä osaan kyllä tehdä työtä", vastaa vieras.
Jatkuva hiljaisuus.
Virkamies, ajattelee isäntä, käy vuosikymmenen, ehkä toistakin, koulua, rupeaa johonkin virkaan ja häntä sanotaan herraksi. Herra nimismies, herra asemapäällikkö, herra pastori – isäntä koettaa, mutta ei jaksa tuntea penninkään edestä respektiä niitä kohtaan. Niiden lapset alkavat lukea, isät kantavat huonoilla nimillä varustettuja velkakirjoja säästöpankkiin, lapsista pitää myöskin tulla herroja... Hohoi – – jaa. Kello löi puolta kahta.
Ja nyt istui tuo tuossa ja tahtoi hänen tytärtään.
"Liian nuorikin hän on vielä naimisiin", sanoo isäntä.
"On sitä nuorempanakin menty", vastaa vieras.
Onpa kylläkin, onpa kai. Isännän katse pysähtyy vieraan käsiin ja huomaa, että ne merkillisesti muistuttavat hänen tyttärensä käsiä. Vai on nuorempanakin menty. Hyvinpä osaakin ajaa asiansa. Nuorempanakin – niin, siitä tosiseikasta ei päästy minnekään.
Vieras naamakin sillä on, miettii isäntä, ja ajatus pysähtyy taas pelolla talletustodistuksiin, osakkeihin, taloon, peltoihin ynnä muuhun niihin kuuluvaan. Osaa se, osaa.
Itse asiassa ei vieras ole aivan soveltumaton talon ilmapiiriin, ei soveltumaton, ellei soveliaskaan. Vaikea olisi ajatella tytärtä jonkun tämänseutulaisenkaan rinnalla. Sekin ajatus isäntää tuskastutti. Erotus olisi huikea. Ja sitten saisi taas niitä tuttavia... hm...ja sukulaisia. Isäntä ei välitä läheisistä suhteista pitäjäläistensä kanssa. Kyllä ne hänet löytävät.
Isäntä rykäisee ja sivaltaa leukaansa, – merkki siitä, että raskas tykistö ajetaan esille ja että ratkaisu on lähenemässä.
"Tähän taloon", sanoo hän raskaasti ja asiallisesti ja aivan kuin valittaen, että asianlaita on niin hullusti, "tähän taloon kun ei ole ennenkään huolittu köyhistä vävyistä".
Vieras punastuu ja hänen poskilihaksensa jännittyvät; isäntä katselee taas pihalle, yksinäinen kärpänen surisee varjoisassa huoneessa.
"Tapansa kullakin", pääsee vihdoin vieraalta, vähintään yhtä asiallisesti kuin isännältäkin. "Me olemme kyllä aina antaneet varakkaille appivanhemmille erikoisen arvon."
"Sen minä kyllä uskon", virkahtaa isäntä, siirtäen katseensa vieraaseen sen näköisenä kuin tulisi lyömään.
"Ja sitäpaitsi", jatkaa vieras, "on nopeaan ratkaisuun painavat syynsä".
"Jaa... mitä te oikein meinaatte?"
Pilvet riippuvat nyt hyvin alhaalla valkoisen talon kohdalla. Pihalla varjostaa.
"Nähkääpäs", jatkaa isäntä tuntuvalla tyytyväisyydellä odottamatta vastausta, "meidän kunniamme ei olekaan nuppineulan varassa".
"En minä mitään sellaista tarkoittanut", vastaa vieras vetäytyen kokoon, ikäänkuin peljäten jonkun näkymättömän käden lyöntiä.
Vellikello läppää taas, tunti on kulunut, pihalle ilmestyy väkeä. Pilvi on poistunut, mutta sen läsnäolo tunnetaan.
Isäntä katselee pihalle,... arvataankohan käydä sulkemassa tallinovi. Harvaa puheensorinaa kuuluu pihalta, Rieti menee panemaan ovea kiinni, hän puhuu jollekulle ja hänen isot, terveet hampaansa välkkyvät auringonpaisteessa, kun hän nauraa virnottaa. Mikä sitä nyt niin naurattaa!
Isäntä muistelee, että he ovat nyt neljä sukupolvea olleet tässä isäntinä, katsoo pikaisesti vierasta ja huomaa, ettei hänkään näytä olevan valmis millaisiin tuttavuuksiin tahansa. Sitten hän ryhtyy ajattelemaan toista asianosaista, häntä, jolla myöskin on yhteenkasvaneet kulmat, eteenpäin työntäytyvä alahuuli ja hennot, kapeat kädet ja joka muunmuassa on perinyt eräänlaisen vissin itsepäisyyden, jota neljä sukupolvea tunnontarkasti on kasvattanut ja joka ei vääjää puolta tuumaakaan.
– Kaikkea sitä eteen lykätäänkin, – päättää hän itsekseen.
Ellei olisi varma asiastaan, niin ei tuo mies tuossa istuisi. Minkähänlaiset puheet niillä on olleet?
Hetkisen miettii isäntä tätäkin asiaa, ei vaivaudu kuitenkaan ottamaan selvää. Tiettynä on muutenkin.
Tämän jälkeen hän luo vielä lyhyen katsauksen mielipiteisiinsä virkamiehistä; rahaa ne etupäässä kärkkyvät, mutta onpa keinot sillekin. Ja vihdoin hän koettaa itselleen selittää rakkauden ja avioliiton olemusta, mutta kun hän ei tässä pääse tuota tuonnemmaksi, pysähtyy ajatus taas aineellisiin asioihin.
Huoneeseen alkaa paistaa aurinko, isäntä avaa ikkunan, raittiin ilman mukana kantautuu sisään kaukainen kytömaan sauhu.
– Tulevat tutuiksi, rakastuvat; sitten vain naimisiin... mutta siinä rakkaudessakin on kaikenlaisia syrjäpyyteitä ja rahanhimoa. Rahanhimo, itse asiassa sangen yleinen ja luvallinen himo, ei voi herättää isännän myötätuntoa, vallankin jos sitä himoa tuntee köyhä, ja erikoisesti, jos se tavalla tai toisella kohdistuu häneen, noin vain viemistarkoituksessa, häneen ja heihin, jotka ovat satakunnan vuotta tehneet työtä ja koonneet.
Silmät katselevat tiukasti ulos, kääntyvät hiljaa pöytäliinaan, ja suu vetäytyy vihellysasentoon.
– Tahtovat mennä yhteen ja tehdä työtä. Omassa nahassaanhan sen sitten tuntevat... Kuka sitä tyhjin käsin, mutta arvaakos mitään antaakaan... Herra ties mille teille joutuvat.
Ja isäntä rakasti sentään tytärtään.
Sormet naputtelevat kiivaasti pöydänkantta, alahuuli vetäytyy hiljaa ylähuulen päälle ja kulmat rypistyvät. Polvi muuttuu, taloon tulee ensimmäinen herra, ja se sopii kyllä, kun vain sitten pysyy herrana eikä kaikenlaisten kanssa... Kaiken lopuksi on siinäkin tarpeeksi herruutta, kun on hänen vävynsä...
Isäntä siirtää hiljaa katseensa vieraaseen.
"Ottakaa Herran nimessä minun puolestani, kun ette muuta tahdo", sanoo hän.
Selvä on.
ELINA
Ihmiset sanoivat, että Elinassa oli jotakin itsepintaista ja kovaa, mikä välttämättömäsi kuului valkoisen talon ilmapiiriin. Sanoivat että se kovuus joskus purkautui esiin valkein välähdyksinä, joka salli itseään kaukaa ihailtavan, mutta ei lähestyttävän. Sanoivat vielä lisäksi, että Elinassa jo alkoi näkyä valkoisen talon se puoli, joka on tunteeton kaikelle ulkopuolella olevalle. "Käytäntö ja raha, toimeliaisuus ja raha", sanoivat he.
Mutta se nyt oli sitä, mitä ihmiset tavallisesti höpisevät niistä, joiden lähelle eivät pääse.
Ja Elina oli valkoisen talon tyttäristä toinen.
Yhteisissä iltamissa tanssittivat pitäjän pojat Elinaa asianmukaisesti ja hartaasti, kuten hyviin tapoihin kuului. Mutta hänestä ei koskaan syntynyt riitaa, hän oli sellaisten ulkopuolella. Joskus saattoi hänet kotiin yksi, toisella kertaa toinen, – ei siitä sen enempää. Kukaan ei voinut kerskua. Ja valkoisen talon aitan ovelle enemmän kuin muillekaan oville ei kukaan viiteenkymmeneen vuoteen ollut pimeänä vuorokauden aikana käynyt kolkuttelemassa. Se aste oli jo sivuutettu. Yhtä suurella menestyksellä olisi voinut kolkuttaa kirkon tai jyvämakasiinin ovelle.
Herra asemapäällikkö nosti Elinalle lakkia ja herra nimismies antoi tietä, jos hevosella satuttiin vastakkain.
Mutta sehän kuului asiaankin. Antoiko ylimalkaan kukaan valkoisen talon asujamista tietä? –
Elina oli tyytymätön ulkonäköönsä.
"Kukaan ei ole sen näköinen kuin me", ajatteli hän, samalla kertaa itsensä ja sukunsa puolesta.
Hiljaisen kesäyön hämyssä hän katseli kuvastimesta yhteenkasvaneita kulmakarvojaan, silmiään, jotka olivat suuret ja syvät, tarmokkaasti muodostunutta leukaa, suuta, joka oli lujasti yhteenpuristunut ja kuitenkin helposti vavahteleva, ja nenäänsä, jonka sieraimet värähtivät herkästi ja hermostuneesti kuin rotuhevosen.
Ei, sitä mittapuuta, jonka hän kauneudelle oli asettanut, hän ei vastannut, ja hän jätti tyytymättömänä kuvastimen.
Hänen rintansa sykki kiihkeästi ja levottomasti, aivan kuin hän olisi jotakin pelännyt.
Mutta kahdenkymmenen vuoden vaiheilla katsotaan usein kuvastimeen ja sydän sykkii usein kiihkeästi ja levottomasti.
Sitä ei Elina kuitenkaan tiennyt, enemmän kuin hän tiesi sitäkään, että hän kaikkien muiden mielestä oli saavuttamattoman kaunis.
"Rotumerkkejä", sanoi mies ja katseli Elinaa jonnekin silmien yläpuolelle.
Elina kuuli sen kuin unessa, muttei vastannut mitään. Nyt ei hänen sydämensä enää sykkinyt, hän tajusi kaukaa, että sykintä oli ollut vain sen odotusta, mikä nyt oli tullut.
"Merkit, jotka osoittavat, että niiden kantaja tekee mitä tahtoo", kuuli hän taas.
Elina nyökäytti päätään, hymähti, ja hänen silmänsä loistivat. Lampunvalo häämötti kuin jostakin sumun takaa, ja musiikkia oli ilmassa. Kaikki oli rytmiä ja musiikkia, kaikki sulautui suureksi, ihanaksi kokonaisuudeksi. Nyt oli Pyhäin miesten viikko, nyt olivat syystanssiaiset. Jos sydän sykki, niin se sykki autuudesta. Kuinka kaunis oletkaan, elämä!
Ja ulkona mustanpuhuvalla syystaivaalla tuikkivat hopeiset ja kultaiset tähdet hänelle ja myöskin sille toiselle...
Pitäjän vapaamielinen pastori piti katsettaan uteliaasti kiinni Elinassa, kyläläiset töllistelivät – "meneepä se nyt, toisen miehen kanssa" – valkoisen talon väki istui penkissä rasittuneen näköisenä. Mutta se ei merkinnyt mitään, valkoisen talon väki on aina sennäköistä kuin kenraali ennen taistelua, puhisevaa ja toimeliasta ja äänetöntä.
"Rakkauttako? Ei, se on kauhea sana, sellaisesta ei pidä puhua täällä, tässä ympäristössä, vaikken minä tiedä, mitä se on. Pidä kiinni ja ole vaiti. Katso, tuolla ulkona ovat tähdet..."
"Ihmiset katselevat meitä ja pastori kuiskailee rouvansa kanssa", kuuli hän taas.
"Katselevat! Anna katsella. Kannattaakin."
Elina puhui eikä kuitenkaan puhunut. Sanat tulivat itsestään, sydämen yltäkylläisyydestä. Ne olivat syystanssiaiset, nyt oli lämpöä, ja kaikki olevainen oli jossakin kaukana, ulkopuolella kaiken todellisen, silmin nähtävän ja käsin kosketeltavan.
Valkoisen talon isäntä liikahtelee levottomana penkissään: puheet ovat siis totta. Kulmakarvat värähtävät, mutta kasvot eivät ilmaise mitään, ja suu hymyssä hän alkaa hitaasti ja kartellen vastata Kautisten ison rikkaan kysymyksiin viljanluovutuksesta.
"Vai kolmekymmentätuhatta kiloa... Niille vaiheille meiltäkin... taisi mennä hiukan ylikin... kun en minä pitänyt minkäänlaista rätinkiä..."
"Kaurojakin meiltä annettiin..." vasta Kautisten iso rikas, mutta valkoisen talon isäntä kuuntelee vain toisella korvalla, ja silmät katselevat Elinaa. Kautinen huomaa tämän ja muuttaa keskustelun aihetta.
"Siinä sinulla taas tulee työtä ja vaivaa tuon Elinan kanssa, kun se noin pulskaksikin heittäytyi", tahtoo hän ilvehtiä. "Mutta ei se taida liikoja välitellä" – mälli siirtyy toiseen poskeen – "serkkunsa miehen kanssa vain... ja antaa palttua noille tuolla seinävierellä..."
"Perkeleen savokarjalainen supliikkisi kanssa!" murahtaa isäntä hampaittensa raosta.
"Jaa – että mitä sinä...?"
"Itsekseni tässä vain."
Valkoisen talon isännän ohimosuonet alkavat pullistua ja katse käydä teräväksi...
Mutta Elina ei huomaa tästä kaikesta mitään. Tie, jolla hän kulkee, ei ole oikea, ja kuitenkin se on ainoa oikea ja ainoa mahdollinen. Mikään ääni hänen rinnassaan ei pane vastaan, kaikki on suurta sopusointua.
Elina pitää päänsä pystyssä, nyt enemmän kuin ennen, ja katse loistaa.
"Erehdyksiä", sanoo hän, "ei voida välttää, mutta useimmissa tapauksissa ne voidaan korjata".
"Korjata niin, että kahden onnettoman sijasta on kolme onnetonta", kuulee hän surumielisen äänen.
Elinan päähän syöksyy veri, ja hänen poskensa alkavat punoittaa.
"Luuletko sinä, ettei jo muutenkin tule olemaan niin?" kysyy hän hajamielisesti.
Kysymys oli rehellinen, mutta puhuteltu oli raukka ja oli vaiti.
Tässä oli menossa yksi episoodi elämän suurta ja monivivahteista laulua, episoodi, joka antoi paljon, antoi suuren, tunnekylläisen hetken ja senjälkeen autiuden. Elina eli ensi kerran suurta eheää elämää, kaikki oli suurta ja täydellistä, sekin, mikä piti tuleman, yksin kärsimyksetkin.
Voidaanko mitään kesän tulolle? Voidaanko mitään sille, että puhkeava rakkaus näkee kaikki ruusunpunaisena? Ei. Se on ollut luonnonlaki aikojen alusta asti. Ja jokaisen ihmisen on suotu ainakin kerran maistaa pisara onnen maljasta, pisara, jonka vaikutus kestää yhden päihdyttävän hetken.
Nyt oli Elinan vuoro.
"Elina!" sanoo valkoisen talon isäntä.
"Niin – isä!"
"Anna sen olla viimeinen kerta."
Elina ei vastaa mitään. Hänen päänsä nousee hitaasti, hänen piirteensä kovettuvat, mutta silmissä asuu lempeä hymyilevä kiilto.
"Lupaa se, ettet enää...?"
Elina ei vastaa mitään, hänen rintansa nousee ja laskee, ja kulmat vetäytyvät yhteen.
"Lupaa se!"
"En."
Läjähdys. Elina kivettyy vihasta ja kauhusta, valkoisen talon isäntä poistuu.
Hetkistä myöhemmin Elina itkee nautinnosta. Häntä on lyöty ensi kerran eläissään ja hänen takiaan. Miksei – kernaasti vaikka enemmänkin!
Silmät tähtäävät tähtikirkasta yötä, ja sielu tuntee ylitsevuotavaa rauhaa ja hienoa nautintoa.
Itsetiedotonta masokismia.
Ja ehkä draaman alkua.
KULTAISET MUISTOT
Herra majuri katseli työhuoneensa ikkunasta, kuinka syystuuli lennätteli varisseita lehtiä pitkin puiston käytäviä. Ne kokoontuivat pieniin läjiin käytävän reunoille, kunnes uusi tuulenpuuska ne taas tapasi ja kiidätti niitä epäjärjestyksessä tietä eteenpäin.
"Syksyä", ajatteli herra majuri ja ryhtyi uudelleen työhönsä.
Pihan puolella olevaan työhuoneeseen sopivat hyvin näkymään lähimpien vilja-aittojen ovet. Vähän ajan kuluttua täytyi herra majurin taas keskeyttää työnsä. Kartanonvouti Pietari ilmestyy näköpiiriin helisevä avainnippu kädessä ja alkaa vääntää keskimäistä ovea auki. Hänen takanaan seisoo joku väenpuolen palvelustytöistä syyskylmässä avojaloin ja puolipukeissaan, niinkuin ne sellaiset aina näyttävät olevan, ja katselee voudin puuhia. Hänellä on vakka kädessään, ja hänelle näyttää tuottavan vaivaa salata iloisuuttaan. Vouti koettaa turhaan saada avainta kiertymään ja vilkaisee tuon tuostakin tyttöön nyreän ja ankaran näköisenä, mutta silloin tyttö näyttää totista naamaa.
Herra majuri tietää kyllä, mitä miehiä tämä hänen Pietarinsa on, hän saattaa kyllä katsella tyttöä virallisen ja ankaran näköisenä, mutta tiedetään kyllä, tiedetään hyvinkin, että hän on katsellut ja katselee lempeämmälläkin silmällä.
Nyt herra majuri terästää katseensa ja tarkastelee tuntijan silmällä Pietarin vastapelaajaa: aivan virheetön, voimakas vartalo, jäntevät nilkat, terve, rusottava iho, virkeät, välkkyvät silmät.
"Puuhaileekohan se turhaan tuon avaimen kanssa", ajattelee herra majuri.
Ja kuta kauemmin hän Pietarin turhia yrityksiä katselee, sitä enemmän hänen pistää vihaksi, ja lopuksi hänen vanha kavaljeeriverensä joutuu kiihdyksiin. Hän tempaa takin päälleen ja rientää ulos.
"Eikö ovi ala aueta?" kysyy hän.
Kartanonvouti tempaa lakin päästänsä, ja tyttö niiaa maahan asti.
"Lujassa tahtoo olla lukko, herra majuri", vastaa vouti kunnioittaen. "Taitaa olla jotenkin ruostunut. Pitänee hakea seppä."
"Ei tässä mitään seppiä tarvitse", tokaisee herra majuri ja käy itse avaimeen käsiksi.
Mutta avain ei vain ota vääntyäkseen. Herra majuri ponnistaa kaikki voimansa, lihakset jännittyvät, silmät vertyvät, mutta avain pysyy paikallaan.
"Sitä tullaan vanhaksi jo, herra majuri", sanoo vouti kunnioittavasti.
Herra majuri ei vastaa mitään. Hän käy uudelleen kiinni avaimeen, hengitys salpautuu, hampaat kirskahtavat yhteen. Raks! Avain Kiertyy lukossa, mutta vasen kulmahammas naksahtaa samalla poikki. Majuri vääntää oven hiljalleen auki.
"Siinä se nyt on", sanoo hän salaten hengästymisensä.
Sitten hän sylkäisee hampaan suustansa ja menee sisään. Ikkunasta hän näkee, kuinka vouti ja tyttö vilkkaasti keskustelevat, ja arvaa, että keskustelu koskee häntä.
Syystuulet puhaltelevat ulkona, ja laajassa huoneustossa tuntuu kolkolta ja yksinäiseltä.
"Sitä aletaan tulla vanhaksi jo, herra majuri."
Niin tosiaankin, vanha veikko, sitä aletaan tulla vanhaksi ja kenties myöskin hiukan raihnaiseksi, eikä sitä juuri ole ennen huomattu. Eivät, eivät totisesti tuollaiset avaimet vielä pari vuotta sitten tenää tehneet.
Samalla herra majuri muisti Pietarin. Se mies näkyy säilyttäneen puhtinsa. Ja tyttö virnisteli hänelle. Ei tiedä, kuinka siinä lopuksi käy.
"Ho-hoijaa. Ei tiedä todellakaan, kuinka käy. Pietari, tämä vanha 'kuulinki', se tosiaankin näkyy pitäneen meininkinsä..."
Kieltämättä herra majuri tuntee itsensä hiukan oneaksi ja alakuloiseksi. Ensin avain, sitten hammas. Hyi helv... Mutta onpa todemmasti joskus ollut toisinkin. Vaikka niin sanottu elämä näyttää hiljalleen ja huomaamatta juosseen päin hongikkoa.
Ja herra majuri siirtyy huoneesta toiseen ja miettii. Tuossa seisoo flyygeli, joka vain joskus hänen aikanaan on avattu. Viimeksi, toista vuotta sitten, sen tangentteja näppäilivät Sigrid Ödlan valkeat ja hienot, vaikka jonkun verran näivettyneet sormet.
Sigrid Ödla, – se oli perhanan kaunis tyttö aikoinaan... niin, ja onhan se vieläkin, niinkuin ruusu, joka pian lakastuu. Hän tietää sen kyllä, hän, herra majuri; monet illat on istuttu puistossa ja... hm... kostealla nurmikolla. Se ei, tuo kostealla nurmikolla istuminen, ole juuri niitä kaikkein miellyttävimpiä fyysillisiä tunnelmia...
Majuri hymähtää ja purskahtaa sitten nauruun. Mutta nauru vastaa kolkolta ja vieraalta, aivan kuin olisi hän tehnyt pyhyyden loukkauksen, kuin olisi hän nauranut kirkossa. Ei, ketä muuta tahansa ajatellessa saa hymähtää ja vähin naurahdellakin, – yhtä paljon itselleen kuin heille, – ei vain Sigrid Ödlaa. Mutta majuri ei ruvennut tunnustamaan itselleen, minkä vuoksi hän ei tahtonut hymyillä, ajatellessaan Sigrid Ödlaa. Tuolta järven toiselta puolen, kun puut alkoivat menettää lehtevyyttään, erottautui selvästi Saarenpää, Ödlain kartano.
Tässä on esimerkiksi Brita Elisabeth, ensimmäinen, joka sattui hänen tielleen. Ymmärsihän sen jokainen, ettei siitä mitään tulisi. Mutta Britan kanssa, kyyhkysen, jutteli sentään yksinkertaisesti ja harmittomasti ja unohti hänet seuraavana päivänä. Hänestä odotettiin jonkun suurtilallisen taloudellista, proosallista rouvaa, ja iloittiin jo edeltäkäsin kinkusta ja jouluglögistä, – mutta kuka olisi uskonut, että pienestä, hiukan yksinkertaisesta Britasta tulisi ministerin rouva!
Yllätyksiä täynnä oli tämä maailmoista parhain.
Mutta tulipa sekin aika, jolloin majuri, silloinen herra luutnantti, sai viettää unettomia öitä ja tehdä itsensä koomilliseksi. Eivät koskaan hänen kukkalaskunsa olleet nousseet niin suuriksi eikä hän itse tuntenut itseään niin pieneksi. Se oli suuri laulajatar, tähti. Aamuin ja illoin sai hän häärätä kukkavihko kädessä, niin, hän taisi silloin olla hiukan lyyrillinenkin ja teki runoja, hienoja värsyjä; mutta kun ne eivät hänen mielestään olleet tarpeeksi onnistuneita ja puhuvia, osti hän niitä korkealla hinnalla sellaisilta, jotka olivat sillä lahjalla paremmin varustetut. Mutta tähti piti kaikesta huolimatta hovikapellimestarin parempana.
Niin eivät kaikki sentään olleet tehneet. Kun hän ajatteli nuoruuttansa, tuntui se yhtäjaksoiselta musiikilta, valolta ja samppanjapullojen korkkien paukkeelta. Siinä oli väriä, kimmelteleviä timantteja, uinuvia helmiä, siinä oli samettia ja silkinkahinaa. Siinä olivat Ebba Einemin mustat, polttavat silmät, hänen, joka kuoli kirous huulillaan, veren pursutessa suusta. Siinä oli helmeilevä Karin Slägga, joka raukeni hymyyn, ylväs Nora Himmelstierna, joka löysi tyydytyksen vain omassa, korkeassa yksinäisyydessään, siinä oli monta, monta muuta, ja viimein tuli kaukana täällä maalla orvokintapainen Sigrid Ödla.
Majuri ei enää rakastanut samppanjaa, hän tyhjensi lasillisen konjakkia, vanhoille muistoille. Kuta enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän kiihtyi, kaikki piirtyi elävänä ja vastaelettynä hänen silmiensä eteen, hän eli kuin tapausten keskellä; kunnes hän yhtäkkiä havahtuu: hän on omassa autiossa kartanossaan, syksyiset tuulet puhaltelevat ulkona, ja hän itse on vanha, raihnainen, äreä, ja arka vilustumiselle.
Sigrid Ödla, – siitä on jo melkein kaksikymmentä vuotta, kaksikymmentä vuotta, jotka ovat kuluneet hukkaan punnitsemisessa, epävarmuudessa ja harkinnassa, kaksikymmentä vuotta, jotka toiselta puolen ovat menneet kuin puoleksi unessa, mutta siitä huolimatta ovat tehneet hänestä – pinttyneen vanhanpojan. Ja myöskin orvokintapainen, kaunis Sigrid Ödla on ollut uskollinen ja vanhentunut.
Näin herra majuri siirtyy huoneesta toiseen, istahtaa johonkin sohvaan, ja päivällinen jää melkein koskematta. Päivä painuu illaksi, huoneessa pimenee, ja majurin mietteet käyvät yhä vakavammiksi ja surunvoittoisemmiksi. Silloin, juuri kun on käynyt täysin pimeäksi, palvelija lennättää ovet selälleen:
"Paroonitar ja neiti Ödla."
Ja majuri nousee kuin pahanteosta yllätettynä ja rientää vastaan.
Mutta sinä iltana on majurin kartanossa juhlavalaistus, ja nuoruuden sävelet soivat vanhasta flyygelistä, joka alkuaan on ostettu vain siksi, että suuressa kartanossa täytyy sellainenkin olla. Pitäjällä valaistusta ihmetellään, mutta vanha paroonitar on torkahtanut nojatuolissaan, eivätkä sävelet muutenkaan ulotu hänen maailmaansa.
"Ja yhä sinä vain rakastat tätä yksinäisyyttäsi?" kysyy Sigrid Ödla.
"Niin", vastaa herra majuri yksikantaan. "Minä olen siihen jo niin tottunut."
Mutta sitten hän ikäänkuin vavahtaa, hänen kasvonsa saavat väriä ja hänen silmänsä omituisen lämpimän loisteen.
"Katsoppas, Sigrid", jatkaa hän, "aika on mennyt niin, ettei meistä kumpainenkaan ole sitä huomannutkaan. Tänä aamuna minä lopullisesti huomasin itseni vanhaksi. Eikä vanha viini kuki."
"Mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Tarkoitan sitä, Sigrid, etten halua nöyryyttää itseäni: sinä et varmaankaan halua olla vanhan ja ärtyisen, tautien runteleman miehen sairaanhoitajatar. Mutta minä olen iloinen siitä ajatuksesta, että sinä kuitenkin tulet sulkemaan minun silmäni."
POJU JA TYTTI
Poju on jo miehinen mies. Hänen nimensä on Onni, hän on viiden vuoden vanha ja on jo pari vuotta tuntenut kirjaimet. Hän on syntynyt jouluksi, melkein samana päivänä kuin äitinsä, vaikka kahtakymmentä vuotta myöhemmin. Nimensä on hän saanut "ihmisten kiusaksi", sillä Onniin liittyy muuan pieni, aivan tavallinen episoodi: hän on tullut maailman hiukan liian aikaisin eivätkä hänen äitinsä vanhemmat tahtoneet, että isä ja äiti sittenkään olisivat menneet naimisiin. Isä oli liian köyhä.
Onnilla on suuret, raskasluomiset silmät, suora nenä, pieni, suljettu suu ja leuka, josta ajan mittaan voi tulla tarmokas. Viimeiset neljä vuotta on hän kasvanut äidin kotona. Häntä ympäröi kaikkinainen maallinen hyvyys, puistosta ja metsästä hevosiin, lehmiin ja ajopeleihin asti. Hänellä on suojeluskuntapuku, pieni pyssy ja orastavaa jyrkkyyttä hommissaan. Onni on kasvatettu omistajaksi, hän ei uskalla antaa kättä kerjäläiselle, pelosta, että tarttuu tauti, ja ajan pitkään on hän havainnut, että hänet huomataan.
Tytti on kolmea vuotta nuorempi Onnia, hänen nimensä juontuu "Korkeen Lyylin keväästä" ja hän syntyi huhtikuussa, samana päivänä kuin isänsä. Hänestä ei voi sanoa muuta kuin että hän on lapsi, ja hyvä ja herttainen lapsi vielä lisäksi. Aikaa myöten hän tulee äitiinsä, hänellä on nykerönenä, ja kulmat käyvät tuskin huomattavasti yhteen. Hän opettelee juuri puhumaan selvästi.
"Nyt me mennään, pikku-äiti", sanoo Onni päättäväisesti ja asettuu vaunujen viereen, joissa Lyyli jo istuu, potkien ohutta peitettä päältään.
"Niin", jokeltaa Lyyli vaunuista ja katsoo suurella luottamuksella veljeensä.
Onni rupeaa lykkäämään vaunuja. Minuutin kuluttua, juuri kun vaunut ovat kääntymässä maantielle, juoksee siihen äiti ja ottaa Onnin paikan.
"Kyllä minä itse lykkäisin", selittää Onni, mutta heittää silti suosiolla paikkansa ja juoksee vielä kerran ajamaan kanoja pihalta karjapihalle. Hän pudottaa lakkinsa, mutta ajaa kuitenkin tarmokkaasti kanat, jotka höyhenet karrillaan juoksevat hänen edellään, määräpaikkaansa.
"Ei saa jättää!" huutaa hän, noukkaisee lakkinsa ja juoksee taas maantielle posket hehkuvina ja hengästyneenä. Sisar tarkkailee silmät pyöreinä veljensä urotöitä.
"Kana, kana, kukko-kiekaa!" hokee hän.
Onni kävelee jo tyynesti vaunujen vieressä, tuontuostakin potkiskellen maantien hiekkaa, joka sakeana pilvenä jää jälkeen.
"Eivät ne ole kanoja", selittää hän, "ne ovat leghuurneja..."
Hän sanoo vieraskielisen sanan harvaan ja niin huomattavan oikein, että äiti hämmästyneenä naurahtaa:
"Mitä se Onni oikein toimittaa?"
"Ne ovat leghuurneja", selittää Onni totisesti. "Isoäiti sanoi."
"Onnilleko isoäiti sanoi?"
"Ei, kun koulun tädille."
"Vai niin."
"Ja tuo tuossa on kylvökone", jatkaa Onni selittämään päästyään, osoittaen tien viereen.
"Sen äiti tietääkin."
Onni kulkee nyt hetken aikaa rauhallisesti, osoittaen huomiotansa sisarelleen. Ilta alkaa jo olla käsissä, mutta ilma on edelleenkin painostava ja ikäänkuin paikallaan pysyvä.
Lyyli on nyt ratkaisevasti potkaissut peitteen pois ja alkaa käydä levottomaksi. Hän tahtoisi välttämättömästi nousta seisomaan vaunuissa.
"Katso, pikku-äiti, Lyylikki nousee seisomaan", huomauttaa Onni ja kääntyen siskoonsa hän sanoo: "Istu nyt, muuten putoat. – Eikö putoakin, pikku-äiti?"
"Putoaa", vastaa äiti ja asettaa Lyylin istumaan.
Muuan koiranpentu juoksee luokse ja heiluttaen häntäänsä pyrkii seuralaiseksi. Onni karkoittaa sen kivellä, ja haukahtaen loittonee koira.
"Älä ole paha sessulle, kun se kerran ei tee mitään pahaa", toruu äiti.
"Mutta eihän se ole meidän sesse", puolustelee Onni.
"Niin, mutta sittenkin."
"Se-se-se!" kutsuu Lyyli.
"Se voisi purra Lyyliä", sanoo Onni.
"Ei se purisi", vastaa äiti. "Kiltti sessu se oli."
"Niin, mutta isoisä on sanonut, että kaikki vieraat koirat pitää ajaa pois. Niin isoisä on sanonut, pikku-äiti."
Piste.
Äiti ei vastaa mitään. Nousevassa vesassa hän sillä hetkellä huomaa jotakin, mikä ei ole häntä itseään, vaan joka on tullut jostakin kauempaa ja tarvinnut vain oikean maaperän ja ympäristön purkautuakseen esiin. Sisimmässään äiti hiukan hätkähtää ja salavihkaa hän luo nopean, hyväilevän katseen poikaansa. Sitten hän alkaa hiukan hengästyen lykätä vaunuja korkealle mäelle, josta on kaunis näköala yli seudun.
"Kyllä Onni auttaa", sanoo lapsi.
"Onnihan on kiltti", vastaa äiti sydän lämmenneenä ja ottaa vastaan tarjotun avun.
"Onni auttaa", jokeltaa Lyyli lyöden käsiään yhteen.
Äiti on vasta kahdenkymmenenviiden vuoden, mutta hänestä tuntuu kuin olisi hän vähintäin neljänkymmenen. Hänen vartensa on ennen aikojaan käynyt kumaraksi, iho hänen kasvoillaan on kalvennut ja ohimoilla ja kaulassa näkyy siniset suonet. Hennoissa, kapeissa käsissä nousee suonet korkealle, ja niiden tykähtely tuntuu läpi ihon, kun hän lykkää raskaita vaunuja mäelle.
Lyylistä tuntuu matka edistyvän liian hitaasti, hän tahtoo nousta kävelemään. Mutta maahan päästyään hän istuutuukin hiekkaan ja alkaa heitellä sitä ympärilleen, niin että äidin täytyy ottaa lapsi käsivarrelleen. Onni saa nyt "itse" näyttää voimiaan, ja hän suorittaakin työnsä ankarasti ähkien, mutta uljaasti ja miehekkäästi. Lyyli lepää raskaana ja lihavana äidin käsivarsilla; äiti-raukka on uupua, mutta tämä on sittenkin hartaushetki.
Onni pääsee mäelle paljon aikaisemmin kuin äiti ja sisar, mutta hän ei malta odottaa, vaan juoksuttaa vaunuja eteenpäin. Silloin Lyyli, huomaten vaunujen äkkinäisen vauhdinmuutoksen, alkaa huutaa.
"Nut Luuli tattoo", huutaa hän ja veli jää ritarillisesti ja gentilisti odottamaan. Lyyli pääsee vaunuihin ja pikku-äiti huoahtaa ruumiillisesta helpotuksesta.
"Onni lykkää nyt kiltisti Lyyliä", kehoittaa hän.
"Jos lehmiä tulee, niin minä ajan ne pois..."
"Niin lapsi tekee, muttei niitä nyt tulekaan."
"Niin, mutta jos tulee..."
"No sitten, – jos tulee."
Lyyli on tyytyväinen veljensä seuraan ja tekee silloin tällöin jonkun huomautuksen, jota on vaikea ymmärtää, mutta josta veli parhaimpansa mukaan kokee saada selvää.
Päivä alkaa jo painua ehtoopuolelle, ja lasten hiljainen jokelteli! sulautuu metsään ja etäältä kuuluviin karjankelloihin. Muuan syrjäkylän vaimo tulee nyytti selässä ja sukkaa kutoen.
"Eikös se ole Anna-Mariia?" kysyy hän.
"On kyllä", vastaa äiti. "Liinapa se on."
"Niin onkin", vastaa vaimo, mielistyen siitä, että muistetaan. "Kylläpä se Anna-Mariia... kun muistaa minutkin, tällaisen vanhan akan. Kotonakos Anna-Mariia?"
"Kotona."
"Niinpä niin, näin kesällä." Vaimolta pääsee lyhyt huokaus. – "Mikäpäs siinä, kotona. Siinähän on lääniä..."
"Onko sinulla vielä paljon asiaa?" keskeyttää Onni.
"Hellantuuti, Onnihan se siinä", huudahtaa vaimo ja ojentaa kätensä. "Tulepas sanomaan tädille päivää. Siinä sitä on poikaa, isännän alku siinä on, niin on tullut isoisäänsä. Eikö sanonutkin, että puhu siinä vähemmän... Koko pitäjähän toki sen tuntee, ja niin pidetään kuin piispaa pappilassa..."
Äidin hymy keskeyttää vaimon sanatulvan.
"No tämäkö se nuorin on", jatkaa Liina mennen vaunujen luo. "Vai on Onni saanut tällaisen siskon, oikein tällaisen röökynän..."
"Älä koske siihen", sanoo Onni.
"No enhän minä, enhän minä, Herra varjelkoon", huudahtaa vaimo ja peräytyy. "Kylläpä tuo poika on aimoonen", sanoo hän sitten äidille. "Niinkuin ilmetty isänne. Mikähän siitäkin oikein tullee..."
"Mökissäänkö se Liina yhä edelleenkin?" kysyy äiti kääntäen puheenaihetta.
"Sielläpä minä, Anna-Mariia kulta, tuota. Kutomassa minä käyn ja pässejä kuohimassa... No, Jumalan haltuun nyt, olen tainnut tässä jo liiaksikin... Vanhuuskin se jo pakkaa, ettei huomaakaan..."
"Niinpä se tulee aikoinaan meille kaikille. Hyvää vointia nyt vaan, Liina..."
"Kiitos, kiitos, anto' Jumala, anto' Jumala."
Kun on vähän loitottu Liinasta, kysyy Onni:
"Oliko tuo vaimo hyvin köyhä?"
"Oli", vastaa äiti ja sillä äänenpainolla, ettei Onni kotvaseen kysy mitään, mutta Lyyli on nyt oppinut uuden sanan ja hokee: "Tööhä, tööhä..."
Nyt alkaa metsä loppua ja äiti kääntää vaunut. Vanha, köyhä vaimo näkyy pienenä pilkkuna lakeuden vainioitten reunustamalla maantiellä, kirkkojärvi kimaltelee kuin hopeakuvastin, kirkontapuli piirtyy terävänä taivasta vasten, ja tuolla, mutkan takana, häämöittää pienenä ja etäisyyteen häipyvänä valkoinen talo, äidin koti.
"Tuolla se vaimo menee!" huutaa Onni, osoittaen lihavalla sormellaan maantielle.
"Niinpä näkyy tekevän. Onnin pitää aina olla hyvä köyhille."
"Kyllä", vastaa Onni velvollisuudentuntoisesti.
Pikku-äiti näkee lapsissaan rotuolennoita, joissa kaksi eri verta sekottuu: toinen laji, joka vetää kuumeiseen hyörinään suuriin keskuksiin, veri joka kenties jo on hiukan heikontunut ja ohennut, ja toinen laji, se sakeampi ja väkevämpi, joka kiinteästi vetää maahan, järkkymättömään arvoasemaan ja varallisuuteen.
Häneltä pääsee hiljainen huokaus, ja suurten silmien katse tähtää kiinteästi maantietä.
Pikku-äidillä on se suuri lahja, ettei hän koskaan tee numeroa itsestään eikä valittele vaivojaan; hän menee vain päivästä toiseen, tasaisesti kuin virta, niinkuin se suku, josta hän polveutui. Mutta hän sulkee paljon itseensä, ja nyt hiljaisena ehtoohetkenä, joka vaikuttaa sunnuntailta, palaa paljon entistä kaukaisena kellonsoittona hänen mieleensä, milloin heikosti kouristaen, milloin heikosti hytkähdyttäen. Tällaisia juhlahetkiä pitää hän usein lastensa kanssa – ja hänen silmiensä loiste käy silloin kosteammaksi ja hänen ihonsa ehkä vieläkin kalvakkaammaksi. Hän muistaa sen ajan, jolloin kantoi Onnia, ja ne muuttuneet olosuhteet, joiden vallitessa huhtikuun tytti syntyi, edellinen vihan merkkien salamoidessa taivaalla, vaikka olikin joulu, jälkimäinen kevätsateen hiljaa pudotessa uhoaville kaduille. Näin hän itsekseen ajattelee ja kiittää Luojaa katsellessaan lapsiaan ja ajatellessaan heidän tulevaisuuttaan. Heillä se ainakin tulee olemaan. Eikä hän silloin muista, että hänen vartensa on käynyt ennen aikojaan kumaraksi, että silmien loiste joskus tuntuu sammuneelta ja että iho on käynyt valkoiseksi. Toisia, kunnianhimoisempia ajatuksia on hänen syntymäpäivänään ajateltu ja lausuttu; ehkä ne ajatukset ovat pettäneet, mutta hänellä on yksi: toivo. Ja toivoa hän uskaltaa kaikin vaistoin.
Onni on herkällä lapsensilmällään huomannut, että pikku-äiti ajattelee vakavia asioita; häneen menee vakava huoli, ja nostaen katseensa äitiin kysyy hän:
"Onko pikku-äitikin köyhä?"
Äidin silmiin nousee tuskin huomattavat vedet, mutta Lyyli huomaa ne, tahtoo tarmokkaasti "syykkyyn", ja siihen päästyään painaa hän poskensa äidin poskea vastaan, hyväilee sitä pikku kädellään ja sanoo kuvaamattoman hellästi:
"A-ai äitiä!"
Silloin kyyneltulva purkautuu esille, ikuinen, lohduttava kevätsade, aina uusi nautinto, jonka ymmärtää ainoastaan ja yksinomaan äiti.
NÄIN TAPAHTUU SANATORIOSSA
Sinä voit hyvin lakata soittamasta "Kesäiltaa", Ebba; sen tunnelma on liian puhdas ja sees, eikä se lainkaan sovi siihen, mikä nyt tulee.
Tai, oikeammin puhuen, miksei se sovikin, kaikkihan täällä maan päällä tavalla tai toisella täydentää toistaan, ja tapahtumamme sattuvat juuri niihin aikoihin, jolloin luonto on valoisimmillaan. Laineet liplattavat rantoja vasten, luonto on vihreimmillään ja lintujen laulu soi ilmassa. Miksei: "Kesäilta" tai "Ma oksalla ylimmällä", olkoon vaan. Mutta sittenkin minä tällä kertaa tahtoisin saada lisäksi jotakin ummehtunutta, jotakin, mikä tulee kärsimyksille ja karbolintuoksulle, jotakin, minkä alta kuultavat salatut tunteet ja tukahdutetut intohimot, – mutta kuultavat kauniisti.
Katsoppas: liikumme paikassa, missä vähemmän mieluisatkin asiat tapahtuvat comme il faut. Ei kiivastuta eikä olla törkeitä, näytämme aina iloisia kasvoja, vaikka meidän huomenna pitäisi kuolla tai tehdä konkurssi. Jos meillä on itkemistä, niin itkemme itseksemme kuten "Pellavankitkijä", kunhan emme vain häiritse toisia, onhan siinäkin yksi tie, joka itsekasvatuksen kautta kulkee spartalaisuuteen.
Tiedäthän sanatorion, suuren laitoksen, jonne vain rahakkailla on pääsy ja jonne ihmisiä kokoontuu maan kaikista ääristä. Siellä on ihmisiä, jotka eivät eläissään ole tehneet muuta kuin hoitaneet terveyttään ja joilla on rahaa yllin kyllin; rouvia, jotka hakevat eroa miehistään ja päinvastoin, köyhiä ihmisiä, jotka ovat pukeneet ylleen parhaimpansa ja koonneet kuukausia ja vuosia voidakseen suoda itselleen muutaman viikon levon ja rauhan; toisia jotka samaa tarkoitusta varten ovat tehneet velkaa tai saaneet apua julkisista rahastoista; nuoria ja vanhoja, kauniita ja vähemmän kauniita, miehiä ja naisia, suuria liikemiehiä ja oppineita, maailmannaisia ja nurkkaansa vetäytyneitä upseereita, joista vain Jumala ja yleisesikunta tietävät, millä tavoin he ovat ansainneet olkalippunsa; runoilijoita, jotka antavat palttua ympäristölleen, ja kurtisaaneja, jotka ovat valmiit hymyilemään puuäijällekin kirkonoven vieressä. Ja tavalla tai toisella ovat nämä kaikki patologisia ilmiöitä, sillä täysin terve ei tietoisesti ja vapaaehtoisesti hae sairaitten seuraa. Ollaan sairaita, mutta sitä ei näytetä, tuskat ja tuskien lääkkeet kärsitään hiljaisissa kammioissa, ruokasalista kuuluu naurunhelinä, seurusteluhuoneissa soi piano, puistokäytäviltä kuuluvat lemmenkuiskeet tai asiallinen juttelu, mutta kaiken tämän takana väijyy tuska, suurempi tai pienempi, psyykillinen tai fyysillinen. Karbolinhaju aavistetaan, mutta sitä ei tunneta. Se on sanatorio, Ebba, yksi niitä keksintöjä, joita kahdeskymmenes vuosisata on kehittänyt Korkeimmilleen, laitos yhtä paljon terveitä kuin sairaitakin varten.
Niin. Ja näin tapahtuu sanatoriossa muutamina kesäisinä päivinä ja kesäisinä öinä. Päivät ovat kuumat, ja aurinko tuntuu nauraa hekottavan kiihkoisille ja tuskastuneille ihmisille, mutta illat ovat viileät, musiikin sävel kantautuu tuoksuvaan puistoon, ja iltaisin pannaan toimeen se, minkä kiihottuneet aivot ovat itsetietoisesti tai itsetiedottomasti punoneet kokoon.
Kertomuksen päähenkilönä on nostoväkeen siirretty luutnantti, jolla on ollut kauhunäkyjä, mutta joka onnellisesti on päässyt niistä erilleen; hän on hyvä mies, joka puhuu vähän ja ajattelee paljon, ja hän kärsii siitä, että on saanut nähdä niin paljon verta ja silvottuja ruumiita. Muutamista ihmisistä on ajateltu runoilijoita, mutta heistä on tullut luutnantteja, ja päinvastoin. Sitten siihen kuuluu mustasilmäinen rouva, jonka mies liiketoimien takia asuu Ranskassa, – sitä voidaan, katsoppas, myöskin liiketoimien takia asua jossakin muualla kuin siellä, missä puoliso asuu, – ja edelleen kuuluu siihen eräs nainen, neiti josta herra tohtori ei oikein osaa sanoa, mikä häntä vaivaa. Tämä neiti se tuo karbolintuoksun kertomukseemme ja häiritsee auttamattomasti "Kesäillan" tunnelman.
Kun luutnantti Einar menee puistokäytävälle – tai oikeammin sanoen hiipii, sillä sanatoriossa ei koskaan mennä ulos, ellei tahdo saada seuraa mukaansa – tapaamaan rouva Ingridiä, eivät autot enää hyrrää puiston takana olevalla viertotiellä. Ilta on hämärä ja tunnelmallinen, ja luutnantti Einar tietää, että samaan aikaa on eräs toinen myöskin hiipinyt ulos sivuportaita.
"Minusta on ihmeellistä, mitä tuo neiti Virginia teistä oikein tahtoo", sanoo hän rouva Ingridille; "antaneeko hän teille rauhaa edes yöllä?"
"Ah, herra luutnantti, teidän ja meidän kaikkien täytyy antaa hänelle anteeksi", vastaa rouva Ingrid vienosti ja lepyttävästi. "Hän on niin heikko ja hermostunut."
"Se on kyllä mahdollista. Mutta juuri sellaisillahan pitäisi olla herkimmät vaistot, mikäli käsitän."
"Niin, minä en tiedä. Mutta mitenkä hän meitä häiritsisi, vaikka olisikin kolmantena."
"Hm", sanoo luutnantti Einar eikä sen enempää.
Näin vaelletaan illan hämäryydessä eikä puhuta mitään. Tunnetaan ja ajatellaan, sillä kaksi ihmistä, jotka kuukausi sitten tuskin tiesivät toisistaan mitään, eivät suotta lähde pitkille, kahdenkeskisille vaelluksille.
"Täällä te olette ja minä olen koko illan hakenut teitä!"
Neiti Virginian kimeä ääni ei lainkaan sovellu lempeään iltatunnelmaan, ja luutnantti Einarista tuntuu kuin se leikkaisi hänen sieluaan.
"Niin, täällä me olemme", vastaa hän ja jonkun ajan kuluttua jatkaa lempeästi: "Eikö neidin heikoille voimillekin olisi terveellisintä, että te jo olisitte vuoteessa?"
"Ei, ei, minua ei nukuta, minä en yksinkertaisesti saa nukutuksi", selittää neiti Virginia kimeästi ja tarttuu rouva Ingridin käsivarteen niinkuin sulhanen tarttuu morsiamensa käsivarteen.
Luutnantti Einar on kyllä tahdikas mies, mutta nyt hän sanoo:
"Minua kuitenkin nukuttaa, ja minä saan nukutuksi. Hyvää yötä, hyvät naiset!"
Epäkohteliaisuus on yhtä suuri rouva Ingridiä kuin neiti Virginiaakin kohtaan, mutta luutnantti Einar ei mene levolle. Hän menee vain huoneeseensa ja mittelee sen lattiaa, ja kun rouva Ingridin huoneeseen ilmestyy valo, sanoo hän itsekseen:
"Hyvää yötä, sinä siellä!"
Sinä yönä ei kuitenkaan nuku rouva Ingrid, ellei neiti Virginiakaan. Viimeksimainittu on polvillaan edellisen vuoteen vieressä ja itkee.
"Miksi sinä olet tuollainen", nyyhkii hän. "Minulla ei ole ketään muuta maailmassa kuin sinä. Ja ajattele, hän on ollut sodassa ja nähnyt kauhunäkyjä. Ajattele, että hän voisi tehdä sinulle jotakin."
Eikä rouva Ingrid tiedä, mitä vastata. Säälittävä tuo hysteerinen, hermostunut, kaunis nainen on, kovin säälittävä, kun hän ei vain olisi jotakin muutakin.
"Mene nyt levolle, Virginia", sanoo hän lopuksi rauhallisesti. "Aamulla tulen ensimmäiseksi sinua katsomaan."
Ja toinen menee tottelevaisesti ja nöyrästi, mutta luo vielä ovelta hellän, kiitollisen katseen lepäävään.
Luutnantti Einarin huoneessa on kahvitarjotin kaksine kuppeineen, ja rouva Ingrid istuu nojatuolissa häntä vastapäätä. Tänne ei neiti Virginia laajenneine silmäterineen, hermostuneine huulineen ja kimeine äänineen ainakaan uskalla tulla.
"Hänessä on jotakin abnormia", sanoo luutnantti Einar, "ja minä puhuin hänestä lääkärille".
"Mitä te hänestä huolehditte??" kysyy rouva Ingrid keveästi. "Eihän hän teiltä tahdo mitään?"
"Mutta joltakulta toiselta, sanokaamme mieheltänne."
Nyt rouva Ingrid naurahtaa helakasti, mutta kasvot ovat vakavat.
"Tyhmyyksiä, luutnantti, pelkkiä tyhmyyksiä."
"Ja sitten hän vie minulta sen mielenrauhan", jatkaa luutnantti Einar rohkeasti, "jonka teidän olentonne tuo. Alan pian taas nähdä näkyjä."
"Ei, luutnantti", lausuu rouva Ingrid värähtävällä äänellä. "Älkää ajatelko sellaista."
Mutta sanottu on sanottu, ja vaikka se onkin sanottu hyvin kaukaisesti, on sillä vaikutuksensa. Sellainen on ihmismieli. Sanatorio elää omaa ulkonaisesti iloista elämäänsä, luutnantti Einar ja rouva Ingrid tekevät pitkiä ja lääkärin mielestä erinomaisen virkistäviä kävelyretkiä, mutta neiti Virginia istuu yksin huoneessaan ja itkee. Jos kyyneleet puhdistavat ihmistä, niin kyllä neiti Virginia nyt tulisi lumivalkeaksi. Mutta sitä hän ei tarvitse. Hän itkee vain omaa orpouttaan, sitä, että ainoa ihminen, johon hänen arka sydämensä on pitkän, kärsimyksistä rikkaan elämän varrella kiintynyt, ja ainoa, joka on osoittanut häntä ymmärtävänsä, jättää hänet oman onnensa nojaan tuon mustan luutnantin takia, jota hän pelkää. Ja hän pelkää häntä tuon toisenkin vuoksi, hän ei itsekään tiedä miksi. Rouva Ingridin mies on Ranskassa, eikä musta luutnantti varmaankaan tarkoita hyvää. Mutta viimein neiti Virginia alistuu, niinkuin hän aina ennenkin elämänsä varrella on saanut tehdä, ja hän päättää jättää rouva Ingridin rauhaan. Ja kun hän on tehnyt tämän päätöksen, tuntee hän suurta rauhaa ja mielen tyyneyttä, niinkuin tuntee ihminen, joka lopullisesti on päättänyt heittää taistelun ja antautua. Ei hän tiedä, että sellainen tila lähenee tylsyyttä, ja jos tietääkin, niin ehkä hän mielessään luulee saavansa korvausta muualta.
"Kyllä sinä minun puolestani saat pitää luutnanttisi", sanoo hän rouva Ingridille.
"Nyt sinua lapsettaa", vastaa rouva Ingrid punastuen. "Samanlaisia lapsia olette te molemmat, sinä ja luutnantti."
Näin kasvavat ja kehittyvät nämä molemmat seikat kumpikin tahollansa, neiti Virginian mieliala toisella puolen ja luutnantti Einarin ja rouva Ingridin välit toisella puolen. Ensinmainittu laantuu hiljalleen ja alakuloisesti, mutta viimeksimainitun täytyy luonnon pakosta saavuttaa kulminatiokohtansa. Jos syrjäinen voisi tämän aavistaa, ei hänellä kuitenkaan olisi mitään syytä ennustaa, että siihen liittyy katastroofi.
Se tapahtuu meren rannalla auringon laskun aikana, jolloin liikkeelle pystyvät sanatorion potilaat ovat nauttimassa luonnosta ja kauneudesta. Väinönkallio kasvaa runsaasti kanervaa, ja tässä kanervikossa ovat luutnantti Einar ja rouva Ingrid kokonaan unohtaneet, kuinka aika kuluu.
Luutnantti Einar on nyt onnellinen, ja hän suutelee rouva Ingridin kättä. Aikaisemmin on hän suudellut huulia, nyt hän suutelee kättä.
"Tuon sinä, rakas, hyvin olisit voinut sanoa aikaisemmin", sanoo hän.
"Ero myönnettiin vasta kolme päivää sitten", virkahtaa rouva Ingrid ja katsoo kauas merelle.
"Ja tiesithän sinä varsin hyvin muutenkin, mitä sinusta ajattelin."
"Niin, mutta..."
"Ei mitään muttia. Ja saat kauniisti mennä sovittamaan neiti Virginian."
"Olkoon, mutten tänä iltana. En halua samana iltana voittaa ja mennä Canossaan. Se ei soinnahtaisi."
"Mutta teet sen kuitenkin – minun takiani?"
"Teen sen jo pelkästä ritarillisuudesta. Saatikka sitten muuten."
Aurinko laskee veripunaisena mereen, ja meri aaltoilee ja välkkyy kuin tulessa.
Väinönkallion rannat ovat korkeat ja jyrkät, ja silloin risahtelee kanervikossa. Herra Jumala sentään! Luutnantti Einar hyppää pystyyn ja jotakin vanhasta sotilaasta herää hänessä.
Se on vain neiti Virginia. Hän on täällä, kallion äyräällä kävelemässä, katsomassa auringonlaskua, – muut tulevat jälempänä, – täällä hän ei odottanut häiritsevänsä ketään.
"Mitä te vakoilette, piru vie!"
Nähdessään luutnantti Einarin kalvenneet kasvot hän pelästyy, alkaa vavista ja horjua, hänen huulensa tärisevät, silmäterät käyvät entistä laajemmiksi, ja hän etsii turhaan tasapainoa, hän on auttamattomasti mennyttä.
"Voi!" huutaa rouva Ingrid.
Mitä tekee silloin ritarillinen mies? Hänellä on vain yksi tie valittavanaan ja hän valitsee sen silmää räpäyttämättä; mutta jos hän on ehtinyt voimiaan ja taitoaan arvioida, on hän arvioinut ne liian suuriksi.
Ihmiset kiiruhtavat juoksujalkaa luo, toiset saavat hysteerisiä kohtauksia.
"Mitähän tämäkin nyt taas oli!" virkkaa totisen näköisenä muuan kauppias.
Näin tapahtuu muutamana kauniina iltana sanatoriossa, Ebba, tapahtuu muutamien ratkaisevien vaiheiden ja käänteiden jälkeen. Auringon laskun jälkeen vaimeni lintujen laulu, eikä sinä iltana seurusteluhuoneissa soiteltu. Kaksi sielua mereen, ei sen enempää. Menneethän ne olisivat kuitenkin joskus. Pitää vain totuttautua olemaan aina valmis, kaikkien yllätysten ja mahdollisuuksien varalta. Emmekö puhuneet jotakin "Kesäillasta"? Kenties on parempi, että otamme surumarssin, jos sinulla on sellaisia varastossa.
MESTARI NIKODEMUS JA SAATANA
Muutamana päivänä huomasi Saatana, pimeyden ruhtinas, että hän viime aikoina oikeastaan oli saanut liian vähän aikaan ja että hänen, pysyäkseen entisellä tasollaan, nyt oli tehtävä tavallista suurempi valloitus. Ihmiset kulkivat niin joulun ja korkeiden tunnelmien merkeissä, ettei niihin pystynyt kiusaus, ei mikään. Vaikka joulunahan juuri sen, joka oli osattomaksi jäänyt, piti jos koskaan tuntea osattomuutensa, nähdessään parempiosaisten touhut.
Entisistä kokemuksistaan tiesi Saatana, että hänellä juuri joulun vaiheilla on pienemmät menestymisen mahdollisuudet: minkä nyt sai alaikäiset varastamaan joulupöydistä tai jotakin siihen tapaan. Niistä ei kannattanut puhua. Mutta täytyi sentään yrittää, vaikea voitto on kaksinkertainen voitto. Piti vain joutua liikkeelle ennenkuin treuga Dei, Jumalan rauha, alkaisi.
Hän kulki kaduilla ja kujilla, pistäytyi taloissa ja majoissa, mutta ihmisillä ei nyt ollut aikaa häntä kuunnella. Muutaman valtiomiehen työhuoneessa hän jo oli saamaisillaan allekirjoitetuksi sodanjulistuksen, mutta ratkaisevalla hetkellä valtiomies käski sihteerinsä heittää sen pesään. Touhu oli todellakin koko toivotonta. Kerran hän oli saanut juuri joulunalusviikolla järjestetyksi suuret ryöstöt, mutta eivätkö nuo pahukset olleet juuri jouluaattona lopettaneet.
Katsoppas vain noita ihmislapsia, kun eivät edes suuremmassa määrässä haudo mielessään katkeria ja kateellisia, tyytymättömiä ja kapinallisia ajatuksia. Mutta odotahan, kun arkiviikot alkavat, silloin... Ja Saatanaan meni äkkiä sellainen päähänpisto, että hän tällä kerralla heittää koko homman sikseen ja menee kotiinsa nukkumaan. On niitä päiviä, öitä ja hetkiä muulloinkin. Oikeastaan on suuri moraalinen voitto siinäkin, että ihmiset näyttävät paljon enemmän ajattelevan muuta kuin sitä, mitä heidän oikeastaan olisi ajateltava.
Saatana ei olisi ollut se, mikä on, jos hän todellakin olisi toteuttanut hyvän päätöksensä ja mennyt kotiinsa nukkumaan. Treuga Dein alkamiseen oli vielä muuan lyhyt hetki, ja aivan viime nipukassa Saatanan mieleen muistui mestari Nikodemus, yörunoilija, kauneudenpalvoja, tutkija, joka vaimonsa ja lapsensa kanssa asui kahdessa ullakkohuoneessa Veranleikkaajankadun varrella.
– Minun mielestäni miehen jo pitäisi olla tarpeeksi valmistettu ja kypsynyt, – ajatteli pahuuden ruhtinas itsekseen, – sillä mikäli minä maailmaa tunnen, on Jobien aikakausi jo ohi.
Saatana oli jo kauan aikaa sitten alkanut tutkia mestari Nikodemuksen sydäntä ja todennut, että yhtä helpolta kuin sen valloittaminen näytti, yhtä vaikeaa se todellisuudessa oli. Senvuoksi hän oli ottanut mestari Nikodemuksen erikoisen tarkastelun alaiseksi ja heittänyt hänelle harjaantuneesti ja taitavasti kiusauksen toisensa jälkeen.
– Mikä voisi kauneudenpalvojaa enemmän viehättää kuin kauneus ja mikä helpommin saattaa hänet uskottomuuden tielle? Mikä häntä voisi enemmän vihastuttaa kuin köyhyys ja mikä vaivattomammin saada hänet kapinaan Luojaa vastaan? Mikä voi helpommin saada yörunoilijan unohtamaan itsensä ja velvollisuutensa kuin äkkiä saatu, ansioton raha? Ja mikä voi enemmän katkeroittaa tutkijaa kuin se, että häntä pidetään tyhjäntoimittajana? Eikö kauneudenpalvojan tule palvella yksinomaan kauneutta, eikö yörunoilijan velvollisuus ole saarnata runoilijan vapautta ja eikö tutkijan täydy julistamasta päästyäänkin julistaa totuutta itseään ja muita kohtaan?
Ristiriita ja sitä seuraava lankeemus puoleen tai toiseen oli välttämätön, mutta ihme kyllä, mestari Nikodemus oli ainakin viimeksimainitun välttänyt, jolloin Saatana oli koettanut saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei hänellä ole runoilijalle välttämättömiä tunteita, mielikuvitusta eikä sisäistä näkemystä. Kunpahan tässä vain saisikin mielikuvituksen sivuuttamaan tahdon, niin juttu olisi itsestään selvä. Mutta sitäkään ei ollut vielä tapahtunut.
Hiukan tyytymättömänä Saatana marssiskeli katua ylös, toista alas, katseli ihmislasten toimia, teki ohimennen jonkun suunnitelmankin, mutta mietiskeli etupäässä mestari Nikodemuksen kohtaa.
Pakkanen kiristyi, mutta ihmislapsilla ei vielä ollut aikaa vavista vilusta, sillä kaikilla oli kiire ja vielä toiveita.
Kas, silloinpa käveleekin mestari Nikodemus pitkin Kauppiaskatua. Taskussaan on hänellä hopearaha, muuten hänen ainoa rahansa, ja sillä hän aikoo ostaa jotakin sairaalle pojallensa. Heti laittaa Saatana kerjäläisen hänen eteensä, joko täytyy pojan tai kerjäläisen jäädä ilman, ja hetkisen seisookin mestari Nikodemus antaen isäntunteen ja armeliaisuuskäskyn taistella keskenään.
"Mene Veranleikkaajankadulle", sanoo hän viimein, "kysy Erkki Porjarin taloa, ja kun sen löydät, niin mene mestari Nikodemuksen asuntoon. Siellä saat ruokaa ja suojaa juhlien yli."
Sitten mestari Nikodemus jatkoi matkaansa katsellen kauppiaiden ikkunoita.
Eihän sitä tiennyt, kuinka kerjäläisen elättäisi juhlien yli, mutta ellei muu auttaisi, täytyisi kääntyä Hannu Rahanvaihettajan puoleen.
Mitä oli tämäkin elämä mestari Nikodemukselle, hänen kyvyilleen ja hänen laajoille tiedoillensa! Yhtä iankaikkista raatamista aamusta iltaan, illasta aamuun, jos edes sitäkään. Kun saisi edes raataa, istua työnsä ääressä, katsella luontoa ja miettiä. Mutta sitäpä ei juuri saanutkaan. Juuri kun siihen rupesi, silloin kurkisti puute sisään. Milloin puuttui jokapäiväinen leipä, milloin hän ei sairaan valitukselta voinut tukkia korviaan. Hän oli vannonut ikuista uskollisuutta kauniille, mutta häntä katseli kuihtunut nainen, jonka poskipäiltä ruusut olivat lakastuneet – yhteisissä kärsimyksissä. Aivan niin, yhteisissä kärsimyksissä, mutta olihan niissäkin sentään sisältöä.
– Tuohon sitä nyt tultiin, – ajatteli Saatana tyytymättömästä – Mutta katsotaanpas edelleen.
Mestari Nikodemus käveli eteenpäin ja ajatteli, että joskus kernaasti istuisi ja keskustelisi vertaistensa kanssa krouveissa ja viinituvissa ja antaisi ajatustensa liitää yli kaiken arkipäiväisen ja maallisen. Mutta koska siihen oli tilaisuutta? Jos sinne meni, silloin tiesi riistävänsä vaimolta ja pojalta.
Näin miettien on mestari Nikodemus ehtinyt Anders Hoffmanin viinituvan kohdalle, ja juuri silloin työntyy Felix Kirjanpainaja sieltä ulos.
"Siinä hän juoksee, mestari Nikodemus", huudahtaa Felix Kirjanpainaja, "ja minä olen häntä koko päivän etsinyt".
"Ja mitä varten olet minua etsinyt?"
"Tuodakseni hänelle kuusikymmentä hopeataaleria, vaikka voinhan ne antaa nytkin. Mutta tulkoon hän nyt juomaan maljan reiniläistä onneksemme."
Saatana ajatteli, että jos mestari Nikodemus nyt menee sisään, jättää hän hänet rauhaan, sillä ensimmäisen maljan jälkeen hän unohtaa sekä maailman että maalliset. Ajatus mennä viinitupaan huumasi Nikodemusta, ja hän punnitsi rahoja kädessään ja ajatteli kiinteästi asiaa. Mielikuvitus loi kuvia, käsi alkoi vavista ja hän astui jo askeleen höyrystä kosteata ovea kohden. Mutta samalla hän muisti ullakkohuoneensa Veranleikkaajankadun varrella ja pisti rahat taskuunsa.
"Ehdotuksesi on kohtuullinen, Felix Kirjanpainaja", vastasi hän, "mutta meidän täytyy jättää se toiseen kertaan. Minun on tänä päivänä vielä käytävä teurastajalla ja myymälöissä."
"Rauha sitten kanssasi, mestari Nikodemus!"
"Niin myös sinun kanssasi, Felix Kirjanpainaja!"
Kuitenkin olivat mestari Nikodemuksen ajatukset ja mielikuvitus joutuneet liikkeeseen ja hän tunsi kaukaa, että jos hän nyt olisi poikamies ja vapaa, niin hän ei voisi hallita itseänsä. Kuusikymmentä hopeataaleria oli suuri raha, ja mestari Nikodemus ihastui ja innostui ajatellessaan kaikkea sitä, mitä ne voisivat hänelle tarjota. Oliko hän kulunut vanhus, jonka täytyi itseltään kaikki kieltää?
Saatana, pimeyden ruhtinas, seurasi mielenkiinnolla mestari Nikodemuksen ajatuksia ja mielikuvia ja avitteli niitä kaikin tavoin. Mitä nyt esimerkiksi oli tuo sidottu elämä, ilman säällistä vapautta kunnollisesti hengittääkään, ja mitä kaikkea maailma voisi tarjota loistavalahjaiselle miehelle, joka oli tehnyt paljon ja tulisi tekemään vielä enemmän.
"Näinkö sinä kuljet, Nikodemus, ettet tunne edes vanhoja tuttavia?"
Mestari Nikodemus kuuli raikkaan, helähtävän äänen ja käännähti ympäri. Se oli Louise, ranskatar, toissa vuonna "Amarylliksellä" tullut, joka piti asuntoa Simon Raatimiehen luona.
Veret nousivat mestari Nikodemuksen poskipäihin.
"Kas vain, mademoiselle", sanoi hän, "en koskaan anna itselleni anteeksi huomaamattomuuttani".
"Voisit kuitenkin saattaa minua Pormestarinkujalle", nauroi neiti Louise, "vai pelkäätkö joutuvasi koetukselle?"
Mestari Nikodemus puraisi huultaan.
"Koko kurja vaelluksemme on jatkuvaa koetusta", vastasi hän yksikantaan, "mutta seuraan sinua kuitenkin".
Ranskattaren posket hohtivat, silmät loistivat, suu hymyili, ja turkiksista kävi hieno tuoksu. Hän ei suotta ollut maakunnan ja kaupungin kaunein nainen eikä hän suotta rakastanut mestari Nikodemusta. Ja mestari Nikodemus, tutkija, runoilija, tiesi sen, sillä pitkinä iltoina, jolloin oli puhuttu Sorbonnesta, suuresta maailmasta, kauneudesta ja rakkaudesta, oli sana ja puoliksi lausuttu ajatus päässyt pulpahtamaan esiin, mutta aina ratkaisevalla hetkellä oli mestari Nikodemus päässyt pakoon. Hän tunsi olevansa kuin ensi lemmenretkellään oleva teini, joka samalla kertaa toivoi ja pelkäsi. Ja nyt mestari Nikodemus kulki ranskattaren rinnalla, ajatteli, kuvitteli ja pelkäsi.
Viimein päädyttiin Simon Raatimiehen talon portin eteen, ja mestari Nikodemus huoahti.
"Etkö käy sisälle, mestari?" kysyi Seinen rantojen kaunotar. "On vielä aikaa ennenkuin kellot soivat."
"Minun on kiirehdittävä kotiin ennenkuin tulee myöhäinen."
"Siellä saat aina olla, mutta minun tulee ikävä. Katso, raatimies perheineen on juhliksi mennyt Palikkalan kartanoon."
Saatana seurasi keskustelua jännittyneesti ja ajatteli, että kas tuo mies, se osaa. Mutta odotetaanpa edelleen!
"Sinä olet todellakin huomaamaton mies, mestari Nikodemus", lausui ranskatar ja painautui lähemmäksi. "Mitä merkitsee sinulle tunti sinne tai tänne? Ja enkö minä, kaukaa vieraasta maasta, merkitse sinulle mitään? Minä kerron sinulle muistoja taiteilijain kaupunginosasta ja annan parhaimman ranskanviinin helmeillä raatimiehen hopeisissa pikareissa. Sinä tulet näkemään kesän, vaikka on talvi, ja sinä tulet näkemään, kuinka Afrodite liiteli Bacchuksen puutarhoissa. Tule, se on sinulle laulujen aihe."
Mestari Nikodemusta pyörrytti, ja hän tarttui portinkahvaan. Saatana hymyili ja käänsi jo selkänsä. Mutta silloin puhalsi jäinen viima mereltä ja jäähdytti mestari Nikodemuksen poskia. Hän vetäisi kätensä pois.
"Ystävyytesi ja rakkautesi on ylitsevuotavainen, mademoiselle", sanoi hän, "mutta minun on ensin pistäydyttävä kotona ilmoittamassa, minne menen. Jää rauhaan, mademoiselle!"
Ja hän hävisi syrjäkadulle.
Nyt, jos koskaan, oli mestari Nikodemus tyytymätön. Näin paljon hänen täytyi elämästään menettää. Mutta hän meni kauppiaiden puoteihin ja osti ruoka-aineita kotiinsa, ja Ulriikalle, vaimolleen, hän osti lyypekkiläistä silkkiverkaa ja pojalleen hän osti kulkusilla koristetun lakin. Sitten hänellä oli jälellä viisikuudetta hopeataaleria, ja hän meni kiiruusti pimeintä katua Veranleikkaajankadulle ja kapusi kapeita, pimeitä portaita ylös. Luojan kiitos, että vihdoin oli kotona!
Mutta Saatana oli seurannut häntä ja puri hampaitaan yhteen. Eikö tuota miestä saa edes kiroamaan?
Kun mestari Nikodemus astui sisään, istui halkolaatikolla kerjäläispojan vieressä Hannu Rahanvaihettaja.
"Mikä sinut on aattona pannut liikkeelle, Hannu?" kysyi mestari Nikodemus hämmästyneenä.
"Danzigin kauppias purjehtii vielä tänään ulos satamasta. Minä tulin sinulta kysymään saatavaani, viittäkymmentäneljää hopeataaleria."
"Oikealla hetkellä tulit, vaikka epäkristillisissä asioissa. Olisitpa tahtonut taaleria enemmän, niin melkein olisin tehnyt kuolemansynnin."
Hannu Rahanvaihettaja hymyili.
"Kylläpähän minut löydät, kun arkiset askareet alkavat", sanoi hän. "Et kai juhlina rahoja tarvinne!"
"Enpä kylläkään. Ota omasi!"
Vaimo oli pelästyneenä tarkannut miehensä kasvojen muuttumista, mutta nyt hän hymyili, ja se hymy oli mestari Nikodemuksesta niin kaunista, ettei hän voinut äsken kadulla näkemäänsä edes verratakaan siihen. "Sinulla on ollut hyvä onni tänään, Nikodemus", sanoi vaimo.
"Hyvä! Mitä vielä! Minä luulen päinvastoin, että minua koko ajan on seurannut – piru."
Juuri silloin soitettiin P. Ruumiin kirkosta juhliksi ja Mikaelin ja Yrjänän kirkot vastasivat. Treuga Dei oli alkanut ja Saatanan oli kadottava maan päältä ja jätettävä sinne rauha ja hyvä tahto.
RIIKAN IDYLLI
Siinä oli mennä vilahtanut tämä Riikankin nuoruus kaukana vihreydestä ja kaukana niin sanotuista nuoruuden iloista. Mennyt oli, ja keski-ikä häämöitti edessä, tuossa noin vain, kädenulottuman päässä. Matele sen läpi miten madellet, ala sen jälkeen hissukseen vanheta ja painu hautaan.
Vaan mikäpäs, – ei oltu hänelle, Riikalle, suotu ulkonaista näköä ja kokoa, ei viisautta enemmän kuin mitä kotitarpeiksi oli välttämätöntä, eikä maallista omaisuuttakaan. Mutta siinäpähän oli mennä kekkaloittu päivästä toiseen rauhallisesti ja tasapuolisesti, eikä kesäiseen aikaan kukaan ollut käynyt koputtelemassa lutin ovelle.
Ja olihan se Riika älynnyt, ettei hänestä ollut miehenpuolta varten, oli älynnyt ja jo aikoja sitten siihen ajatukseen totuttautunut. Kas niille pitää olla sitä pehmeyttä ja pyöreyttä, mitä lie sellaista epäkristillistä. Eiköpä vielä vähän rahaakin, ja mistä Riika nämä kaikki ominaisuudet! Ei, kävele yksin ja lypsä lehmäsi, ja hyvinhän se kuluu elämä niinkin, tämä vaellus murheen laaksossa.
Mutta nyt, – eikö ole onnen omena pudonnut hänenkin kohdalleen. Kahvimylly surisee tutunomaisesti syysaurinkoisessa tuvassa, ja kun Riika astelee tuvan poikki on hänen jalallaan aivan kuin norjempi nousu. Ja kannattaakin olla: jokaiselle ei satu niinkuin hänelle.
Ei hän ollut sitä alussa oikein totenakaan pitänyt. Vaikka olihan se naapurin poika Ameriikkaan lähtiessään sanonut, että kyllä minä sinulle, Riika, sieltä Ameriikasta sulhasen hommaan ja hyvän hommaankin. Saahan sitä, se olikin niin hyvä suuvärkistään se krannin poika ja muutenkin sellainen elävä ja lennokas mies.
Mutta äläpäs olekaan. Muutamana päivänä saa Riika kirjeen Ameriikasta. Siitä on jo kappale toista vuotta. Sen kirjoittaja on joku Charles Keinonen, ja sen on yksinäinen olo siellä Ameriikassa niinkuin Riikallakin kuuluu olevan Suomessa. Senvuoksi hän kirjoittaa Riikalle ja toivoo, että Riika vastaisi.
Vaan Riika ei vastaa. Mitäs, – saattaa olla joitakin konsteja. Kuka sen tietää. Mutta sittenkin, sittenkin panee rinnan kohdalta niin mukavasti, ja kun hän menee navettaan, näyttää maailma koko paljon erilaiselta, pehmeämmällä ja niinkuin villaiseen verhotulta.
Kuuden viikon kuluttua Charles Keinonen kirjoittaa uudelleen. Hän on surullinen siitä, ettei Riika ole vastannut. Hänellä on pieni farmi siellä Ameriikassa. Ja hän on krannin pojalta kuullut Riikasta, että hän melkein niinkuin jo tuntee Riikan. Tässä olisi sitten kaksi taalaa eli dollaria, niinkuin se oikeammin sanotaan, että Riika saa ostaa itselleen jotakin muistoa. Niin että Riika olisi nyt hyvä ja vastaisi piammiten ja
"en voi sua unhoittaa poies,
vaikken ikinä sua saa".Sinä iltana vapisevat dollarinsetelit Riikan näpeissä. Vai on naapurin poika kertonut! Mitähän se oikein on hupattanut? No, sen nyt kyllä saattaa arvata, tyhmyyksiä tietenkin. – Riika koettaa muovailla itselleen jonkinlaista mielikuvaa Charles Keinosesta, muttei voi. Se saattaa olla joku vanha, uloskulunut ukon rääsy, mutta saattaahan olla toisinkin.
Kaikesta huolimatta Riika päättää vastata. Myöhään yöhön hän sorvailee vastausta, muuttelee kynänteriä ja pureskelee vartta. "Arvoisa tuttavani", kirjoittaa hän ja jatkaa sitten, että "minä olen köyhä ja ruma ja taidatte itse olla samanlainen. Paras olla hupattamatta, ja kyllä minä lähetän sen rahan takaisin, jos tahdotte."
Charles Keinonen on hellittämätön ja uskollinen. "Korkeasti rakastettu lemmittyni", kirjoittaa hän ja lähettää puserokankaan. Ruma hän saattaa olla, mutta köyhä hän ei ole, ja ikää hänellä on neljäneljättä vuotta. Ei nyt ole valokuvaakaan käsillä.
Seuraavana pyhänä vaeltaa puoli kylää katsomaan Riikan ameriikkalaista puserokangasta, mutta Riika ajattelee Charles Keinosta, joka ei ole köyhä ja jolla on ikääkin vain kolmekymmentäneljä vuotta. Ja nyt hän kiittää puserokankaasta, kertoo kuulumisia ja lopettaa:
"Oli kaunis kesä-ilta,
kun laaksossa kävelin."Riika tuntee itsensä maasta irti olevaksi ja nimelliseksi. Tipahtaa se, kun sattuu, osattomallekin. Hän tuntee sanomatonta kiitollisuutta krannin poikaa kohtaan ja Charles Keinosta, niin – nyt hän alkaa älytä, mitä se ihmisten touhuama rakkaus lopultakin on.
Charles Keinonen on hyvä ja uskollinen ja jatkaa kirjoittamistaan. Hän lähettää Riikalle kullanvärisen prossin, jossa on koreita kiviä keskellä. Kyläkunta vaeltaa taas sitä prossia katsomaan ja tulee siihen johtopäätökseen, ettei se ole kultaa; mutta Riika on toista mieltä ja kätkee sen arkkunsa syvimpään sopukkaan. Charles kirjoittaa taas elämästään ja farmistaan ja siitä kuinka hän Riikaa ikävöi. Eikö Riika voisi tulla Ameriikkaan!?
Riikaa huimaa ja hemaisee. Mutta kuinka Riika voisi Ameriikkaan tulla, kun ei täältäpäin hänen tietääkseen ole muitakaan tulijoita. Kynttilä palaa Riikan pöydällä läpi yön, mutta aamulla onkin kirje valmis lähtemään. Ja alkuun on hän kankein kirjaimin kirjoittanut! "Rakas Sarhles."
Saadessaan Riikan kirjeen tulee rakas Sarhles apeaksi mieleltään, ja hän kirjoittaa myyvänsä farminsa. Totisesti hän sen tekee, kun tilaisuus sattuu ja muuttaa Suomeen Riikan luokse. Saahan siellä maata rahalla. Mutta ajat ovat huonot Ameriikassa nyt, ei saa ostajia. Tässä olisi silkkisukat terveisiksi. Kun ei nyt Riika vain alkaisi katsella muita.
Riika hymähtää surunvoittoisesti saadessaan Charles Keinosen kirjeen. Kyläkunta vääntelee ja kääntelee sukkia ja katselee niitä mielenkiinnolla. Mutta Riika vastaa, että
"on siellä tyttöjä, on komioita
kultani silmät ei katsele noita".Siitä saa Sarhles arvata. Vaikka ketäpä Riika katseleisi ja kuka Riikaa.
Charles Keinonen on ihastunut. Hänellä on nyt tiedossa ostaja farmilleen, mutta ostajalla ei vielä ole rahaa. Hän lähettää nyt tällaisen tuliaisen, tällaisia käytetään paljon Ameriikassa.
Riikan Sarhleksen tuliaista katsellaan ja arvostellaan, väännellään ja käännellään. Mutta kukaan ei ole oikein selvillä siitä, mikä se on. "Tällaisia käytetään paljon Ameriikassa." Nyt se lopultakin selviää, katsojat purskahtavat nauramaan ja Riika punastuu. Se on alusvaatekappale, jossa on paita ja housut yhdessä.
Mutta Riika ei loukkaannu, eikä hän myöskään suutu. Ei hän mikään kakara enää olekaan. Hän kirjoittaa vain Sarhlekselle, etteivät ne täällä Suomessa ymmärrä sellaisia suuren maailman ylellisyyksiä, vaan nauravat niille. Pölvästit. Tarpeellinen ja lämminhän se on sellainen vaatekappale, vaikka tietenkin siitä on hankaluutta, kun ei ole sellaiseen tottunut, olisi hyvä, kun se farmi nyt pian tulisi myytyä. Alla oli: "Odottava Riikasi."
Nyt Riika jo alkaa kulkea kuin unissa. Ei hän voi moitti Sarhlesta siitä, että hän moisen lahjan lähetti. Se vain todistaa, että mies on ajattelevainen ja eteensäkatsovainen, – olipa tuo muuten mitä muuta tahansa. Eikä se taida juodakaan; hyvä ja kunnollinen mies näyttää olevan.
Seuraavassa kirjeessä Charles Keinonen ilmoitti, että nyt on farmi myyty ja hän muuttaa farmariksi siihen vanhaan kotimaahan. Mukana seuraa kaksi taalaa, että Riika voi tulemaksi keittää oikein hyvää kahvia. Koska hän voi astua laivaan ja milloin hän on odotettavissa, siitä heti lähemmin. "Rakkaimmat terveiset ja tuhannet suudelmat. Tavattaessa enempi. Charles."
Tästä Sarhleksen viime kirjeestä on nyt kulunut hiukan vaille kuukauden, mutta uutta ei ole vielä kuulunut. Kuitenkin, se voi tulla millä hetkellä tahansa, eikä koskaan voi olla kylliksi varuillaan.
Riikan posket hehkuvat, hänen pienet silmänsä kiiluvat ja, kuten sanottu, hänen jalkansa nousu on aivan kuin norjempi. Viikkokaudet on hän tehnyt siistiä ulkona ja sisällä, että kaikki olisi puhtaana ja korean näköistä, kun Sarhles tulee. Naamansa hän on pessyt joka aamu oikein saippualla, ja kestikievariin hän on jo valmiiksi puhunut hevosesta herra Sarhles Keinoselle.
Puolisokea äiti marisee keinutuolissa.
"Mitä tuossa nyt hompottaa", sanoo hän, "nauravat jo muutenkin sinulle".
Piika tietää sen vallan hyvin, tietää, että nauravat, mutta antaa nauraa. Se perältäkin parhailla nauraa, joka viimeksi nauraa. Nauravatkohan vielä kirkossakin, kun hän Sarhleksen kanssa...
Mutta Riika ei ajattelekaan tätä pyörryttävää ajatusta loppuun. Hän kuvittelee vain, kuinka he Sarhleksen kanssa tässä puuhaavat. Tuolla, Hein'ojan takana, on niin hyvää savimaatakin, sanovat. Sen he ostavat. Sillä ei kai Sarhles tällaiseen tyydy, hänellä kun on ollut farmi Ameriikassa ja hänellä kun on rahaakin. Mitä lie saanutkaan siitä farmista!
Syyskesäiset päivät kuluvat, ja lehti alkaa pudota puusta. Nyt ei Riika enää malta odottaa, kunnes posti tulee tupaan, vaan kävelee sitä asiaan maantielle asti... Mutta kirjettä ei vain kuulu.
Mikähän este Sarhlekselle on tullut? Olisiko tuo sairastunut? Tai vieläkin pahempaa? Kun ei edes mitään kirjoittanut.
"Eikö sitä Riikan sulhasta jo kuulu?" kyselevät kyläläiset.
"Ei se ole kirjoittanut", vastaa Riika totuudenmukaisesti.
Mutta muutamana aamuna heiluttaa postiukko kirjettä kädessään ja huutaa: "Tässä on Riikalle Ameriikasta!" Riika hengästyy, tempaa kirjeen miehen kädestä ja juoksee kiitosta sanomatta tupaan. Siellä hän istuutuu tuvan äärimmäiseen nurkkaan, ja kuluu aikaa, ennenkuin hän saa kirjeen avatuksi. Mutta viimein se kuitenkin tapahtuu.
Charles Keinonen kirjoitti aivan yksinkertaisesti näin:
"Minä olin jo laivassa, mutta kapteeni tykkäsi, että minä olin niin ruma, ettei hän voinut ottaa minua mukaan..."
Riika tyrmistyy. Hetken kuluttua hän sanoo äidilleen:
"Sille on tullut este."
Ei sen enempää. Mutta lähestyvä yö näkee kuumia kyyneleitä. Anna olla, että ruma, – kyllä hän olisi siitä pitänyt, ollut sille uskollinen ja hyvin hoitanut.
HAUTAJAISET
Eilen olemme siis olleet hautajaisissa. Niiden virallinen nimi oli kylläkin lähtiäiset, mutta itse asiassa ne olivat kuitenkin HAUTAJAISET, – se vain eroa, että ruumis oli elävä ja liikkui keskuudessamme ja jutteli. Koettipa hän olla lennokas ja vitsikäskin, seikka, joka teki meidät varsin murheellisiksi, sillä meissä syntyi pelko, että hän senkin jälkeen, kun olemme hänet kauniilla ja kunniallisella tavalla potkineet pois yhteiskunnasta, ilmestyy keskuuteemme.
Muuten me olimme sonnustautuneet piukeiksi ja juhlallisiksi, eikähän muu suoraan sanoen olisi sopinutkaan. Luulenpa todellakin, että joku meistä erehtyi tuntemaan pientä kaihoakin, sensijaan että olisi pitänyt huokaista helpotuksesta, kun hänestä nyt viimeinkin näin kunniallisella tavalla päästiin. Ohut kaihontunne kai sentään kuuluu kaikenlaisiin lähtiäisiin niinkuin kala kuuluu veteen.
Ennenkuin varsinaisiin juhlapäivällisiin – tai sanoisimmeko juhlaillallisiin – päästiin käsiksi, oli vieraitten mieliala hiukan sekasointuinen ja he katselivat toisiaan kysyen ja ikäänkuin jollakin tavoin moittien. Tunnelma oli aikalailla painuksissa ja keskustelu tahtoi olla väkinäistä ja kankeaa, joskus se melkein aleni kuiskaukseksi. Se oli piinallista, varsinkin kun oli naisia mukana. Piti kaikin mokomin säilyttää keveä lähtiäisleima eikä osoittaa, että nyt todellakin oltiin hautajaisissa. No niin, Gunnar Holm ainakin oli tehnyt parhaimpansa: kolme edellistä päivää oli hän opetellut ulkoa pilajuttuja, kaskuja ja historioita.
Ketään Malmia ei ollut saapunut, he nähtävästi olivat merkinneet kantansa juhlavieraan suhteen. Einar Malm näkyi kyllä liikkuvan katukäytävällä, neilikka napinlävessä, pysähtyi juhlahuoneiston sisäänkäytävän eteen, mutta näytti sitten yhtäkkiä muuttavan päätöksensä, vihelsi luokseen ajurin ja ajoi tiehensä. Huomenna hän tietysti kysyy:
– No, millaista siellä oli?
Ja me vastaamme, että no olihan siellä, vaikkei loppu ollutkaan ihan sellainen kuin olimme toivoneet ja ennakolta laskeneet.
Mitä juhlavieraaseen eli Vainajaan tulee, oli hän nähtävästi jo varhain aamulla ottanut pari hyljeryyppyä ja muutaman napauksen, mutta siihen emme erikoisesti kiinnittäneet huomiota, sillä se oli viime aikoina tullut hänen vakinaiseksi tavakseen ja juuri sentähden hänestä oli tullut Vainaja. Muuten kai hän olisi tavallinen mies niinkuin me muutkin. Ja johdonmukaisesti hän oli spirituelli, sanavalmis ja nopea käänteissään.
Mistä paikasta sitten rappeutuminen ja uhkaava köyhyys pilkisti esiin? Tällä hetkellä ei kukaan olisi voinut sanoa, mistä. Hän oli samanlainen kuin kaikki muutkin, monen mielestä ehkä joissakin kohdin parempikin. Mutta kuitenkin meistä oli mitä tärkeintä päästä hänestä pian ja kauniisti erillemme, sitä oli jokainen hautonut hiljaisessa mielessään jo ennenkuin ajatus oli puhjennut sanoiksikaan.
Kaksi vuotta sitten hän vielä meni mukiin. Ryyppäsi kyllä, mutta sitähän teki jokainen muukin. Pelasi, mutta voitti kai osapuilleen sen, minkä hävisikin. Hänellä ei, suoraan sanoen, ollut mitään syytä ruveta liukumaan: hänen taloudelliset asiansa olivat kunnossa, hänellä oli hyvä virka, hän ei ollut rakastunut. Mutta hän rupesi kumminkin, ja se kai oli tullut hänen veriinsä jostakin vanhemmasta polvesta. Ensimmäinen näkyvä ilmiö oli se, ettei hän välittänyt, missä kunnossa esiintyi kadulla; toinen: hän laiminlöi tehtävänsä ja sai osastopäälliköltään muistutuksen; kolmanneksi hänet nähtiin seurassa, jota ei saatettu hyväksyä; ja neljänneksi: hän oli kerran jättänyt kellonsa panttiin, mutta lunastanut sen seuraavana päivänä. Ja yhtäkkiä me huomasimme, että hänen pukunsa alkoivat istua yhä huonommin, että iho kävi punottavaksi ja silmät verestäviksi, – miksi ei hän voinut kääntyä jonkun lääkärin puoleen, joka muutamalla pienellä lääkemääräyksellä olisi karkoittanut nämä epäilyttävät merkit! – että kaikenlaiset figuurit tuttavallisesti tervehtivät häntä kadulla, että hänen puhetapansa kävi epätäsmälliseksi ja hiukan, hm, karttelevaksi. Silloin me muistimme, että hänellä on maatilanpuolikas jossakin kuuden peninkulman päässä.
"Sinun on erottava!" sanoi joku kategoorisesti.
"Ei, vaan mentävä lepäämään", oikaisi toinen lempeästi.
"Niin, ja kun olet levännyt ja voimistunut, niin tulet takaisin", jatkoi kolmas.
Hän säpsähti itsekin ja hymyili vaisua, harmaankalpeaa hymyä: vai ovat asiat niin hullusti.
Niin, niin hullusti ne olivat eikä niitä, valitettavasti, voinut auttaa.
Vaatteet sopivat senjälkeen paremmin, epäilyttävien toveriensa tuttavallisiin nyökähdyksiin vastasi hän vastenmielisesti ja välinpitämättömästi, ja me ajattelimme, että kas vain poikaa, hän parantaa itsensä tai koettaa ainakin näyttää sitä, mutta epätoivoisia ponnistuksin ne ovat.
"Maatilallasi tulet sinä voimaan hyvin", vakuutimme me, ja hän myönsi hajamielisen näköisenä.
Siinä on nyt puoli vuotta, ehkei aivan sitäkään, ja meillä oli jo mies valmiina hänen tilalleen. Ulkona odotti automobiili valmiina lähtemään: kunhan Vainajamme pääsee tarpeeksi vireeseen, niin hän saa istua autoon, herää puolentoista tunnin kuluttua maatilallaan, muistaa niitä on tapahtunut ja oivaltaa, ettei enää käy palaaminen. Pontevasti järjestetty.
Illan kuluessa taidettiin laulaa muutamia kauniita laulujakin, naisten silkit kahisivat, silloin tällöin pidettiin pieni, sydämellinen puhekin ja Vainaja vastasi hymysuin. Emmepä olleet, pitkiin, pitkiin aikoihin nähneet häntä noin eloisana. Kello läheni jo yhtätoista ja tunnelma alkoi olla sellainen, jollainen sen pitikin olla. Kyllä sitä on paljon rumemmallakin tavalla karkoitettu Roomasta provinsseihin.
Kello löi puolta kahtatoista: tilanteen piti lähetä kulminationikohtaansa, ja olimme hengessämme kuulevinamme, kuinka autonkuljettaja ulkona kadulla pani koneensa käyntiin ja tarkasteli, että kaikki oli kunnossa. Hänet oli valmistettu siihen, mitä tuleman piti.
Saatuaan merkitsevän silmäniskun nousee Gunnar Holm pitämään viimeistä puhetta. Se poika osaa puhua, kun vain vähän tietää aiheen suuntaa. Huoneeseen tulee hiljaisuus, vain muutamat maljat kilahtavat ja muutamia tuoleja siirrellään. Ja Gunnar Holm kuvailee laajasti ja seikkaperäisesti, kuinka tyrmistyttävästi Vainajan päätös muuttaa kokonaan maaseudulle vaikuttaa hänen ystäviinsä ja kuinka tyhjän sijan hän jälkeensä jättää. Vähitellen alkaa puhuja itsekin uskoa sanoihinsa, hänen äänensä saa syvän varman, surunvoittoisen soinnun, ja me luulemme melkein, että se värisee liikutuksesta. Sen hienommasti ei sellaisessa asiassa voi puhua.
Viimein Gunnar Holm istuutuu ja katselee ympärilleen niinkuin sanoakseen, että näin minä suoritin tehtäväni.
Vainaja nousee. Hän on hämmentynyt ja vakava. Maailma on niin paha, täynnä vilppiä ja petosta. Usein on pakko epäillä niidenkin hyvää tahtoa, joita on pitänyt lähimpinään. Mutta tänä iltana on hän saanut kouraantuntuvan todistuksen. Hänkin voi sentään merkitä jotakin. (Me nyökyttelemme hartaan näköisinä.) Missä sydämesi on, siellä on sinun kotisi. Ja hänen sydämensä on täällä, hän ei voi erota.
Ällistys.
Tanssimusiikki alkaa soida, – niinkuin määrä on. Ei mitään jäähyväisiä, kädenpuristamisia ja tunteilemisia. Poistuu hiljaisuudessa, ilon vallitessa, musiikin soidessa, jättäen tyhjiin sijan.
Mutta nyt! Musiikki soi, Vainaja hymyilee, vieraat alkavat liikehtiä permannolla. Tuleekohan tästä mitään.
Yrjänä Kotka menee Vainajan kanssa eteiseen, ja sisällä käy tanssi. Supattelevat siellä kiivaasti, tuntuvat melkein väittelevän. Hm: voivat jo painiskellakin. Joku vetää välioven kiinni samassa kun ulko-ovi väkivaltaisesti lennähtää auki. Ja ulkona pannaan automobiili liikkeelle. Merkitseviä puolituskallisia silmäyksen vaihtoja, jotka ilmaisevat, että HAUTAJAISET ovat ohitse.
Viiden minuutin kuluttua Yrjänä Kotka palan. "Lähti", vastaa hän kysymyksiin iloisen näköisenä. Hetken kuluttua hän lisää: "Ei se mitään älynnyt."
Olisivat ne sentään saaneet loppua hiukan soinnukkaammasti...
Mutta mitä näkee kokenut katseemme? Tänä aamuna Vainaja täsmälleen kello kymmenen menee osastoonsa. Salkku kädessä. Tärkeän näköisenä.
Ja kun hän tapaa ensimmäisen tuttavan, niin hän sanoo:
"Kyllä tekin keksitte kaikenlaista!"
Hymähtää hyväntahtoisesti ja jatkaa matkaansa.
Entä mitä me nyt hänelle teemme!
EPÄSOINTUJA
Sattuuhan sitä, tapahtuuhan elämän varrella kaikenlaisia ristiriitoja, milloin lyhyempiä, ohimeneviä ja helposti unohdettavia, milloin pitempiaikaisia ja jatkuvasti kalvavia, jotka loppuvat vasta elämänkin loputtua. Niin on ollut ja niin tulee aina olemaan. Yhtä mahdotonta tulee aina olemaan. Yhtä mahdotonta kuin Kaarlo Viidennen oli saada kahta kelloa käymään samalla tavalla, yhtä mahdotonta on saada kahta ihmistä ajattelemaan samalla tavoin.
Maisteri Lindman tuntee itsensä täysin tyyneksi ja asialliseksi ja laskee pois savukkeensa, joka on aiheettoman kallishintaista lajia. Hän tuntee, että jos hänen työnsä nyt vaatisi pelkkiin kylmää järkeä eikä hivenenkään vertaa tunnetta, niin hän olisi aivan erinomaisessa työvireessä. Mutta tämä tunnepuoli se taas lykkäsi eteen pystyaidan. Pitikö tässä todellakin ruveta etsimään joitakin muita elinmahdollisuuksia? Tuon yhden ainoan asian vuoksi.
Päivän pitäisi olla kesäinen, mutta tunnelma on niitä kaikkein syksyisimpiä. Heittää keskellä heleintä heinäkuuta tuulen ja sateen. No niin, antaapa hänen tulla, se sopii juuri esilläolevaan aiheeseen ja asiaan.
Niin, tämä tunnepuoli se usein sai hänet Canossaan, nöyryytyksen retkelle, sai sittenkin, vaikka järki kiivaasti soti vastaan. Hän ei kerta kaikkiaan rakastanut epäsointuja ja ristiriitoja, ja niiden välttämiseksi hän monesti oli luopunut omasta minästään. Tai vaiennut, pitänyt suunsa kiinni. Oikeastaan, kun hän tarkoin eritellen ajatteli, olikin hän vuosien kuluessa muuttunut jotenkin puolueettomaksi havaintojen tekijäksi, joka puuttui asioihin vain mikäli se oli tarpeellista jonkun oleellisen puolen esillemanaamiseksi. Ja kun hän oli saanut sen esiin, niin hän sitten sopi. Luonnollisesti. Ja jatkuvan epäsoinnun välttämiseksi.
Pitikö hänen kenties, nyt niinkuin ennenkin, koettaa ellei muuten niin keinotekoisesti saada itsessään aikaan omantunnonvaivoja ja katumusta, jotta voisi sitten osapuilleen uskottavalla tavalla pyytää anteeksi! Kaipa kai, luonnollisesti. Hänessähän oli syy tällä kertaa, ainakin ulkonaisesti: pitkän ajan kuluessa kokoontunut lataus oli melkein itsetiedottomasti päässyt purkautumaan hiukan epämukavalla ja epäotollisella hetkellä, siinä kaikki. Anteeksi, aivan niin. Mutta ehtiipä sen vielä suorittaa iltaan mennessä. "Älä anna auringon laskeutua vihasi yli" tai kuinka se nyt olikaan.
Sovinnon aiheuttama leppoisa, puoliarka jälkitunnelma oli sentään tunnelma sekin. Aivan niinkuin joku olisi kauniilla barytonilla laulanut etäällä jotakin hienoa, surunvoittoista laulua Eipä tässä enää muita tunnelmia ollut varaa itselleen kustantaakaan.
Maisteri Lindman sytyttää uudelleen puoleksipoltetun savukkeensa, mutta kun hän nyt imaisee savut, tekee hän sen tavallista kiivaammin ja hermostuneemmin. No joko nyt taas! Eikö tohtori Hellmuth sanonut: älkää koskaan kiivastuko, se on vain uusi naula teidän ruumisarkkuunne. Eipähän noita viime aikoina ollut tullut erikoisesti taotuksi, ei oltu kiivastuttu, ei – mutta sittenkin: istua nyt tässä, katsella surullista, sateista maailmaa ja ajatella asioita, jotka eivät mitenkään ole parannettavissa. Ellei...
Ellei... Siinäpä se juuri oli. Nyt enemmän kuin ennenkään ei maisteri Lindman uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, vaan koetti kääntää mietteensä arkipäiväisempiin asioihin.
Kerran se "ellei" oli ollut varsin lähellä, mutta siitä oli luovuttu. Jos se nyt joskus pisti päänsä esiin, niin se nopeasti sai hiljaisen hautauksen ja pienen yhteiskunnallis-porvarillisen moitteen peräänsä. Eroaminen, – ei se käy noin vain ilman mitään.
Taas uusi savuke, aiheettoman kallishintainen, kaksikymmentä penniä jo kappale...
Voin ajatella kultaisia ajatuksia, ja juuri silloin kun ne ovat kehittymässä kiteytyneiksi, toisille välitettäviksi, käsin tunnettaviksi, juuri silloin minun silmilleni heitetään lokaa, eikä minulla ole oikeutta reageerata. Enkä sitä oikeastaan halua tehdäkään, sillä pitkiin aikoihin en ole ollut herkkämielinen. Suo anteeksi, ma chère, huumorin minä kyllä ymmärrän, ja tiedän senkin, että pelto ja vieläpä tunkiokin voivat olla runollisia asioita, – muisteleppas vain Verhaerenin runoutta, – mutta sillä ei ole sanottu, että kaikki, mikä tulee tunkiolle, on runollista. Mutta voidakseni vastata rumiin asioita oikeastaan koskemattomiin välihuomautuksiin pitäisi minulla olla talikko.
Näin hän oli aikonut vastata kerran, mutta se oli jäänyt tekemättä niinkuin monta muutakin kertaa, tullakseen sitten sanotuksi asiattomassa yhteydessä ja syyttä. Minkäpä hän sille mahtoi, ihmiselämä ei ollut niin tyynen asiallista ja suoraviivaista.
Eräs varsin yleinen tunne, jota jokapäiväisessä elämässä nimitetään rakkaudeksi ja joka sangen usein johtaa onnelliseen tai vähemmän onnelliseen avioliittoon, ellei se suorastaan johda maalliseen helvettiin, saattaa syntyä ja kehittyä seuraavasti:
Sinulla ei ole ketään muuta kuin oma itsesi, jota varten elät. Kuljeskelet, käyskentelet, katselet, mahdollisesti koet pieniä episoodeja, väliin jonkun idyllinkin, joka kestää muutaman valoisan kesäillan, mutta mikään ei sinua kiinnitä. Olet aivan kuin hakisit jotakin, mutta et löydä mitään, ja kaikki on niinkuin pitääkin olla: olet nuori. Sinulla voi olla joukko veljiä, mutta he ovat vain samojen vanhempien lapsia eivätkä mitään muuta. Olet yksin, täydellisesti yksin, ja kuitenkaan et tahtoisi niin olla.
Mutta muutamana päivänä huomaat kummallisella tavalla heränneesi. Luonto on sama, ihmiset ovat samat kuin ennenkin, äskeinen idyllisi vain on muuttumassa jännittäväksi romaaniksi. Kuvittelet elämää ja tulevaisuuttasi: tämmöiseksi ja juuri tämmöiseksi on se muodostuva. Hän on hyvä, pidät häntä omalla tavallasi kauniinakin ja tahdot tehdä hänet onnelliseksi. Kas, kuinka ihanaa onkaan elämä!
Vanha juttu, arvelet. Mutta malta mielesi: juttu ei tule tällä kertaa olemaan kovin pitkä.
Sinä rakastat, ja hän rakastaa myöskin, ja te olette niinkuin sadun orjat, jotka kuluvat toistensa vuoksi. Niin, se on kaunista kyllä, kovin kaunista ja mielenkiintoista, mutta elämä on sellainen herra, joka näkee hyväksi teidänkin kohdallenne heittää erinäisiä mutkia ja okaita.
Nyt sinä tulet huomaamaan, kuinka huono yhteiskunnan jäsen sinä olet, nyt, ellet koskaan ennen. Mies hoi, missä on sinun manttaalisi ja yhteiskunnallinen arvosi? Häntä ei sinulle anneta, ja lopuksi hän itsekin on samaa mieltä. Siinä nyt on sinun ruusunpunaisten unelmiesi loppu, siinä sinun valvotut yösi ja siinä sinun harmajat päiväsi.
– Ylpeää väkeä, – ajattelet sinä ja antaudut. Mielessäsi tunnet kyllä masennusta, mutta mikäpä sinä, vähäpätöinen, olet potkimaan tutkainta vastaan. Antaudut, koetat unohtaa jos voit, siinä kaikki.
Te kaksi olette kuitenkin joskus rakastaneet ja sinä tiedät, mitä rakkaus merkitsee meidän vuosisadallamme. Mutta siitä ei mitään: erehdyksiä, yhteiskunnan kannalta varsin tuomittavia, tapahtuu niin usein. Ilman erästä kohtalokasta erehdystä teistä kahdesta, hänestä ja sinusta, tuskin koskaan olisi tullut mitään.
Mutta nyt teistä tulee. Ja kummallista kyllä sinä et tunne olevasi seitsemännessä taivaassa, niinkuin asian laatuun kuuluisi, eikä tämä johdu pienimmässäkään määrässä erehdyksestä, johon te molemmat olette syypäät. Vaan se johtuu siitä, että sinun uskosi on kärsinyt iskun ja että eräät ylpeät ihmiset ovat tulleet vedetyiksi alas jalustoiltaan. Tunnet itsesi hiukan irooniseksi ja arvostelevaksi ja ajattelet: "Jaha ... vai tätä tämä olikin. Kaiken lopuksi."
Ylpeys ja sisu elävät kuitenkin. Sinun eteesi työnnetään papereita, jotka on allekirjoitettava. Mikä tämä on? Se on avioehtokirja. Jaha. Ja sinä allekirjoitat sen suurin, siroin kirjaimin, huulet hiukan hymyssä ja viitsimättä edes lukea läpi koko tekelettä. – Jaha, no entä tämä? – Se on velkakirja, joka teidän on vaimonne kanssa allekirjoitettava muille perillisille. Sinä et tiedä, mistä on kysymys, mutta kirjoittelet kuitenkin sen näköisenä kuin aikoisit sanoa: "Tuokaa nyt muutkin plakaatit samalla kertaa." Niin, ja sen jälkeen saa herra pastori olla hyvä ja käydä toimittamaan virkaansa.
Näin nopeasti ja vähin elein se kävi. Sinä et enää toivonut mitään, sinä olit jo kenties alkanut kehitellä muita suuntaviivoja, ja nyt sinä saat kaiken sen, mitä olet toivonutkin, kenties hiukan enemmänkin. Niin saattaa elämässä tapahtua. Ole onnellinen.
Ja sinä olet onnellinen. Mikset sitä sitten olisi. Sinua on kyllä aivan aiheettomasti nöyryytetty, viime tapaukset ovat sinuun vaikuttaneet kuin tukahdutettu, nöyrä anteeksipyyntö, sinun uskosi on horjahtanut perustuksiltaan, mutta sinun suuri, vanha rakkautesi on kaikesta huolimatta elänyt syvimmässä tajunnassasi, ja nyt sillä on oikeus vaatia osansa.
Mutta yhtäkkiä sinä tunnet olevasi äärettömän vanha ja väsynyt. Ensin koetat virkistäytyä, sitten alat eritellä omia ajatuksiasi ja tunteitasi, mutta selvyyteen et pääse. Eikä siihen sinun asemassasi pääsisi moni muukaan. Sinä olet rakastanut kopeaa ja ylevämielistä, ja hän tulee luoksesi aivan kuin pyytämään armoa: kaunis ja runollinen on auttamattomasti poissa, rumuus ja proosa on astunut sijaan. Yhteiseen elämäänne ei tule sitä tunnelmaa ettekä te saa siitä sitä otetta, jonka te olisitte saaneet, jos olisitte aloittaneet sen vuotta aikaisemmin, silloin, kun te molemmat olitte korkeimmillanne.
Ja yhtä pian sinä huomaat muutakin: hän on jossakin suhteessa sinusta auttamattomasti jälessä. Hänellä on eri harrastukset, hän pukeutuu huolimattomasti, hän keskustelee kanssasi yliolkaisesti tai puolittain typerästi, jos sitä nyt keskusteluksi voi nimittää lainkaan. No niin, siinäpä menette, ja väsyneitä, hyvin väsyneitä olette molemmat. Ei sinulla ole mitään sanomista hänelle eikä hänelläkään sinulle muuta kuin korkeintaan: "Saisi tulla syömään." Ja sinä menet ja huomaat, ettei pöytäliina ole erikoisen puhdas, mutta vähän ajan kuluttua et enää välitä siitäkään. Olkoon niinkuin on.
Ensi alussa koetat saada aikaan jotakin elämää, mutta vähitellen luovut siitä. Ensi alussa olet kiihkeä, menetpä niin pitkälle, että saatat kiivastuakin, mutta vähitellen jää sekin, etkä uskoudu sille, jolle olisi uskouduttava. Tulet leppoisaksi ja joskus melkein humoristiseksi, naurat typeryyksille ja kerrot hauskoja juttuja, ja nyt sanovat ihmiset, että olet tasaantunut, mutta omatuntosi sanoo sinun tylsistyneen.
Näin vaellatte te molemmat läpi elämän, lähellä toisianne ja kuitenkin toisistanne mahdollisimman kaukana, näin te vaellatte, pieni, pian ohimenevä myrskynpuuska välillä, pian saatte pitää toiset ja kolmannetkin ristiäiset eikä kumpikaan teistä voi tehdä selkoa siitä, kuinka tähän tilanteeseen oikeastaan on jouduttu...
Maisteri Lindman on jo sytyttänyt neljännen savukkeen, ulkona on sade tauonnut, ihmisiä alkaa liikkua kosteanurmikkoisella pihamaalla, ja iltapäivä on käsissä. Mitä hän lieneekään miettinyt, aika on kulunut niin nopeaan, että hän ei edes ole ehtinyt sen kulkua huomaamaan.
Ai niin. Se aamullinen pieni sananvaihto, mistä se mahtoi johtuakaan, vai oliko siihen lainkaan mitään säällistä, hyväksyttävää syytä. Ei varmaankaan. Se oli joku aikojen varrella kasautunut latinki, joka tapansa mukaan jonkun ajatusyhtymän aiheuttamana paukahti epäasiallisella ajalla. Hän kai oli sanonut jonkun huomautuksen tavallista terävämmällä äänenpainolla, mutta se oli aiheuttanut pienen rajuilman.
Ja sitten siihen oli sekaantunut kolmaskin, joka ei lainkaan kuulunut asiaan, mutta sekaantunut kuitenkin kai sukulaisuus-yhteistunnosta. Rouvan sisar.
"Tuollaisen miehen kanssa minä en olisi päivääkään naimisissa", oli hän sanonut.
Hän oli todellakin sanonut: tuollaisen miehen, ja maisteri Lindman oli tuntenut pistoksen povessaan, sillä siltä taholta oli hän kaikkein viimeiseksi odottanut mitään purkauksia. Eikö hän kenties vieläkään ollut tarpeeksi hyvä heikäläisille! Sanat olivat jo pyörähtäneet hänen huulillaan, mutta sitten hän muisti, että hänen, tohtori Hellmuthin lausunnon mukaan, vajaan neljän vuoden kuluessa piti kuolla, ja hän oli aikonut sanoa, että "odottakaahan vain rauhallisesti, kyllä te pääsette minusta ja minä teistä". Mutta lopuksi hän ei ollut sanonut mitään, eikäpä se mitään olisi hyödyttänytkään, sillä heidän ajatuksensa ja hänen ajatuksensa olivat todellakin toisistaan yhtä kaukana kuin maa on taivaasta. Antaa mennä vaan entiseen tiliin.
Tuollaisen miehen!
Maisteri Lindman oli salannut hymynsä, ottanut pikku tyttärensä polvelleen ja alkanut opettaa hänelle laulua "Kesäpäivästä Kangasalla". Eipä muutakaan voinut. Sitä kopeutta on niin monenlaista, aiheellista ja aiheetonta. Oli taas yksi usko, usko ihmisen, jota oli pitänyt melko korkealla, ymmärtämykseen horjahtanut, mutta antoi mennä senkin vaan. Jää sitä kuitenkin niin paljon, että on varaa menettääkin.
Iltapäivä kuluu sitten lempeän sovinnollisuuden merkeissä. Miksei elää mahdollisimman siedettävästi sitä aikaa, mikä on jälellä. Ja maisteri Lindman on rauhallinen ja hymyilevä, suutelee lapsiaan ja menee sitten muualta hakemaan korvausta siitä, mitä ei löydä omasta kodistaan.
KONVENANSSIA
Elämässä ei mikään yhden ihmisen kohdalle toistu samalla tavoin kahta kertaa, eikä toistune minullekaan. Tuskinpa toista kertaa tällaista matkaa ajanen.
Yrjö Sonkari, sen Nikkilä-Sonkarin ison rikkaan ainoa poika, nykäisee ohjaksia ja antaa hevosen ravata. Syksyinen, kostea metsä pakenee, ja hevonen etenee, ja Yrjö Sonkari ajattelee tätä maista olemassaoloansa ja huoletonta elämäänsä, vailla vaivoja, vastoinkäymisiä ja ristiriitoja.
Itseään hän ei ajattele, ja jos ajattelisikin, ei hän saisi itsestään otetta. Syrjäisen on todettava, että hän on kaikin puolin hyvä poika ja nuorena miehenä mallikelpoinen, melkeinpä niin hyvä ja mallikelpoinen, että se hiukan tulee välinpitämättömyydelle. Ei ole tullut vanhempiinsa päinkään.
Kun hän, Nikkilä-Sonkari, muutamana aamuna, rikkaana, kitsaana ja laihana väkien mentyä krakistaa kurkkuansa ja sanoo: "Saisit sinä jo tehdä välisi selviksi sen Välimaan Santran kanssa, vai mikä sen nimi lienee", ei poika-Sonkari ole tuon kummempana. Hän kysyy vain: "Jaa, että kuinka te sanoitte?"
"Kylläs sen jo kerralla kuulit."
Poika-Sonkari meni pihalle. Hän oli kyllä kuullut isän sanan, mutta siitä hän oli varma, että Välimaan Santrasta enempää kuin kenestäkään muustakaan ei ollut heillä ollut puhetta – sinne päin. Isän tahto oli siis, että Santrasta tulisi hänen emäntänsä ja Sonkarin miniä. Eikä siinä ollut vastaan panemista.
Hän itse, Yrjö Sonkari, oli kyllä ajatellut vähän toisin, mutta ei kovin kauaksi. Ei hän ollut ajatellut niin kaukaa ja niin isosta paikasta kuin Välimaasta, muttei paljon pienemmästäkään. Joskus, parin viime vuoden aikana, oli hän jutellut Syvärin Maijan kanssa tämäntapaisista asioista ja vähin muistakin, kenties toisinaan lähtenyt Syvärin taholle liikkeellekin silloin kun tiesi varmasti, ettei muita enää ollut kulussa.
Mutta nyt!
Hän seisoo hetkisen keskellä pihaa ajatellen Syvärin Maijaa ja kaikkea, mitä hänen kanssaan on ollut; sitte hän ajattelee Välimaan Santran pystyä olemusta ja pitkää kaulaa, ja lopuksi hän menee vaunuliiteriin ja vetää kiesit pihalle. Kukapa tässä sotasille isänsä kanssa, ei se sellainen koskaan ole ollut siunaukseksi. Ja viimein hän alkaa asettaa hevosta valjaisiin.
Silloin isä ilmestyy pihalle.
"Minne sinä nyt?" kysyy hän.
"No sinne Välimaahan."
Tähän ei ukko vastaa mitään, mukristele vain hampaatonta suutansa ja imee piippuaan.
Poika on juuri nousemassa rattaille, kun hän ikäänkuin varmuuden vuoksi kysäisee:
"Eikö Syvärin Maija olisi tänne ja minulle sopinut?"
Mutta nyt Sonkarin isäntä käy entistäänkin pienemmäksi, laihemmaksi ja kitsaamman näköiseksi, ja hänen äänensä on kuin ruostuneen saranan, kun hän vastaa:
"Mitä niistä Syvärin Maijoista, kun Välimaan tytärkin on saatavissa. Saisit vain loppuikäsi riidellä Syvärin pojan kanssa perinnöistä."
Sonkarin poika ajelee hiljakseen eteenpäin ja alkaa miettiä, kuinka hänet mahdettaneen Välimaassa ottaa vastaan. Mutta se puoli ei pääse häntä erikoisesti huolettamaan. Toinen asia on, mitä hän sanoo Maijalle, vaikkeihän hänenkään kanssaan erikoisempia puheita ole ollut. Mikä on kestettävä, se on kestettävä, ja Maijalla on kyllä aavistelunsa Sonkarin sisäisestä järjestyksestä. Eikähän – tässä kaiken lopuksi surua tule kenellekään.
Yrjö Sonkari hoputtaa taas hevosensa vauhtia.
Kun hän nyt tässä ajattelee Santraakin, jonka kanssa on joskus tahdissa pyörähdelty, niin onhan se komea ja korskea ihminen ja isosta paikasta. Mutta vaikka hän koettaa miettiä ja keksiä, ei hän Santrassa löydä mitään lämmittävää, suoraan sanoen sellaista hemaisevaa, jollaista kai tällaisissa asioissa välttämättömästi pitäisi olla. Saattaahan kuitenkin olla niin, että ne sellaiset asiat tulevat jälkeenpäin, ja kaipa vanhukset tämänkin jutun kaikinpuolisesti parhaiten ymmärtävät.
Tahtomattaan hän taas nykäisee ohjaksista niinkuin tahtoisi pian päästä perille ja saada asiansa loppuunajetuksi. Ja kilometritolpat sivuutetaan toinen toisensa jälkeen, pian tulee se kyläaukea, jonka länsipäähän Välimaan rakennusryhmä aikoinaan on sijoittautunut, ja Yrjö Sonkari lisää yhä hevosensa vauhtia.
Mutta kun hän ajaa pitkin Välimaan kujaa, niin hänen luvallista viileämmät mietteensä hetkeksi pysähtyvät. Mitä hänellä on täällä tekemistä? Aivan niin, isä käski, hän on jo ajanut kujan puoliväliin eikä voi enää kääntyä takaisin. Kävi miten kävi.
Pihalla hän tapaa Välimaan ukon.
"Päivää."
"Päivää."
"Minä tässä katselin, että nuori Sonkaripa sieltä ajelee."
"Minähän tässä."
"Mene tuonne sisään, minä käsken kyllä pitää vaarin hevosesta."
"Älkää vain käskekö talliin panna."
"Niinkö pian aiot talosta selviytyä. No ei sitten."
Siinä on juotava kahvit ja siinä on juteltava ilmoista ja vuodentulotoiveista, ja lopuksi hän huomaa istuvansa Santran kanssa kamarissa kahden. Santra on entistä pystympi ja entistä valkeampi ja avokaulaisempi, ja Yrjö Sonkari katselee häntä hiljaisella ihailulla, niinkuin jotakin koreata kuvaa, kirkkoa tai kuvapatsasta. Mutta samalla hän tuntee itsensä merkillisen avuttomaksi, ajatuksettomaksi ja melkein tyhmäksi. Saisi olla isä itse ajamassa tätä asiaa.
"Eipä sinua ole kirkolla näkynyt viime aikoina", saa hän viimein sanotuksi.
"Ettepäs te ole siellä mitään juhliakaan saaneet pystyyn", vastaa Santra.
"Oli meillä juhannuksen alla jonkunlaiset, ja nyt perttelinä tulee uudet."
"Aiotko sinä niihin mennä?"
"Saa nähdä. Riippuu vähän päivästäkin."
"Niin aina. Eipä täältäkään oikein tahdo joudella."
"Mitä sinullakin oikein on puuhaa, kun tekijöitä on yllin kyllin?"
Sonkarin ainoa poika ei taaskaan tiedä, mitä oikein sanoisi. Hän vilkuilee salaa Välimaan tytärtä, mutta ajattelee jotakin muuta. Viimein hän päättää ajaa asiansa sellaisena kuin se on.
"Asiaakin minulla sinulle olisi", sanoo hän eikä tahdo tuntea omaa ääntänsä.
"Oho!" naurahtaa Santra.
"Niin ja oikein tärkeää. Kun et vain pelästy."
"En minä ole arka. Anna tulla vaan."
"Minä olen tullut pyytämään sinua vaimokseni."
– Välimaan Santra tuli yhtä punaiseksi kuin hän äsken oli ollut vaalea, ja hänen kasvonsa värähtivät.
"Pitäisikö minun vastata nyt heti?" kysyi hän vihdoin.
Tämän kysymyksen edessä tunsi Yrjö Sonkari vielä suuremmaksi avuttomuutensa, eikä hän pitkään kotvaan saattanut vastata mitään.
"Eiköhän varmuus kerta kaikkiaan olisi paras", vastasi hän vihdoin.
Välimaan tytär näytti aivan kuin kokoavan ajatuksiaan ja vaikeni itsepintaisesti. Mutta viimein hänen kasvonsa saivat entisen värinsä, hän loi poikaan pitkän, tutkivan katseen, ja huoneeseen tuli kuin kirkkaampi ja seesteisempi, melkein raikas olo.
"Mutta hyvä mies", sanoi hän. "minulle on aivan tietymätöntä, rakastatko sinä minua edes".
Tässä se nyt tuli, se jota hän oli odottanutkin. Yrjö Sonkari antoi päänsä painua ja mietti. Ei vastausta pääkysymykseen, vaan sitä, miten parhaiten ja joustavimmin selittäisi täälläolonsa. Mutta kun hän viimein nosti katseensa, kirkasti valoisa, lapsellinen hymy hänen kasvojansa.
"Minä en oikein ole joutanut miettimään sellaisia asioita", vastasi hän, "mutta luulen oivaltavani mitä tarkoitat. Asia kai on niin, että vanhempamme tai ainakin minun vanhempani kernaasti näkisivät meidät yhdessä, ja niin istun täällä isäni pyynnöstä."
"Jotakin sellaista minä ajattelin. Ja nyt kai arvaat vastauksenikin."
"Että se on: ei."
"Niin."
"Saanko minä kysyä, rakastatko sinä jotakuta toista?"
"Saat, vaikkeihän se kuulu asiaan."
"No, sano sitten."
Välimaan tytär nakkasi ylpeästi valkeaa niskansa ja vastasi:
"En, enkä luule, että tulen sitä lähiaikoina tekemään."
Ja kun Sonkarin ison rikkaan poika ajelee kotiansa kohden, ei lainkaan saata ihmetellä, etteivät hänen kasvonsa osoita masennusta tai mielenliikutusta. Päinvastoin näyttää siltä kuin haluaisi hän rallatella itsekseen. Syvärin kohdalla hän seisahduttaa hevosensa aivan kuin aikoisi sitoa sen aitaan ja poiketa sisälle, mutta muuttaakin päätöksensä ja ajaa hiljakseen ohi. Kotiinsa tultuaan vie hän hevosen talliin niinkuin ainakin, lykkää kiesit vaunuliiteriin ja kävelee pirttiin välinpitämättömänä kuin tulisi myllymatkalta.
Sonkarin ukko katselee häntä pitkään ja tutkivasti, mutta kun ei silmänluonti auta, kysyy hän viimein:
"No?"
"Ei luvattu huolia."
"Että hä?"
"Sanottiin, ettei huolita."
"Tyttökö? Välimaan Santra?"
"Sepä tietenkin. Kukas muu!"
Sonkarin äijä kiivastuu.
"Se on vale!" sanoo hän vakaumuksella. Ja itsekseen hän lisää: "Pane lapset asialle, mene itse jälessä."
Ukon keltainen katse on kiinteästi tähdätty poikaan, mutta poika menee kamariinsa sen näköisenä kuin tahtoisi sanoa: "Anna olla, ukkoseni, kyllä minä tästä eteenpäin nämä asiat hoitelen itse."
TERVETTÄ VERTA
Heikko sydän – kahdennen kymmenennen vuosisadan yleisimpiä tauteja. Kenellä on heikko sydän, kenellä hermot epäkunnossa, kenellä kalkkiutuvat verisuonet, keneltä puuttuu määrättyjä verisoluja, kenellä on maksa epäkunnossa ja ken on muuten köyhä ja vaivainen. Antaa tulla vain, kyllä niitä riittää. Mutta vuosisata menee eteenpäin puuskutellen ja läähätellen, sairaat, köyhät ja vaivaiset tippuvat tiepuoleen, heistä puhutaan aikansa, – jos tavalla tai toisella ovat sen arvoisia, – sitten heidät unohdetaan. Piste.
Tästä muodostuu varsin lyhyt kertomus, heikosta sydämestä ja vähän muustakin. Vuosisata menee eteenpäin, ja kuulijan aika on kallis; meillä ei ole aikaa pitkiin, seikkaperäisiin ja maalauksellisiin kuvauksiin.
Nähkääs: Johansskärissä huuhtelee avoin meri hiekkarantaa, joka puolen kilometrin matkan päässä rannasta alkaa kasvaa harvaa, pistävää heinikkoa. Heinikon mökkejä sanotaan komeasti Rantakyläksi, ja Rantakylän takana kolinaa, ihmeellistä kyllä, metsä. Ja metsän takana on pieni, vanhuuttaan kallistuva kirkko ja vielä pienempi pappila, jossa asuu yksinäinen, vanhuuttaan horiseva pappi. Sitten siellä on suolalle ja kosteudelle ja tupakalle haiseva kauppapuoti, joka samalla on luodon postikonttori, Nummelinin Gus-Johanin isompi talo ja kymenkunta pienempää, sitten on taas terävää heinikkoa, hietaranta ja meri. Lokit kirkuvat ja meri laulaa alituista lauluaan. Tänne ei luulisi kahdennenkymmenennen vuosisadan ehtivän.
Mutta ehtiihän se, ehtii kun ehtiikin, heikkoine sydämineen ja vuosisataan soveltumattomille tunteineen ja pyyteineen.
Heikkosydäminen asuu oikeastaan Erk Adolfssonin mökissä Rantakylässä. Erk Adolfsson ja Kerstin, vanhoja mukavia, hyväsydämisiä vaikka hiukan karuja ihmisiä, jotka eivät ole ryöstäneet rantaan ajautuneita ruumiita tai erikoisesti varastaneet tullia, – heidän kamarissaan viihtyy kyllä heikkosydäminen mies, syöden kalaruokaa, juoden kahvia ja kirjoittaen.
Herrijess, kuinka hän kirjoitti. Päivät pääksytysten, aamusta iltaan ja vielä pitkät matkat öitäkin. Kun koko luoto jo nukkui rauhallista unta, vilkkui tuli Adolfssonin kamarin ikkunasta, ja pöydällä hänellä oli tytön kuva. Aivan tavallisen tytön: vaalea tukka, nauravat silmät ja pysty nenä, ei likimainkaan niinkään kaunis kun Nummelinin Gus-Johanin Frida, ei likimainkaan. Ja aamulla hän käveli kauppaan ostamaan savukkeita, parasta lajia, ja petroolia, mikä hänen piti kustantaa itse. Hänellä oli päällystakin kaulus ylöskäännettynä ja punaiset täplät poskilla. Koko luoto tiesi, että hänellä oli sydäntauti.
"No, kuinka se nyt?" kysyi kauppias.
"Kiitos, hyvinhän se", vastaa nuori mies, tietämättä oikein, mitä kauppias kysymyksellään tarkoitti. Mutta kohtelias ja huomaavainen pitää olla.
Muuten hänellä oli valkeat kädet, säännölliset kasvot ja uskolliset, ruskeat silmät. Mutta vaatteet, ne olivat kuluneet, eikä mantereelta kuulunut uusia. Luotolaiset olivat sitä mieltä, että Nummelinin Frida hyvinkin voisi pitää hänestä, jos hän vain tahtoisi. Ottaisi, sittenpähän saisi rahaa uusiin vaatteisiin ja vähän muiltakin. Mutta eipäs vain: piti vain istua ja kirjoittaa ja tulla valkeaksi naamaltaan.
Mitäpä hän sitten kirjoitti? Kenties postillaa tai oppineita traktaatteja, kentiespä vain jotakin maallista tai ehkäpä kerta kaikkiaan rivoja värsyjä. Sitä ei kukaan voinut sanoa, sillä hän pisti paperit laatikkoonsa ja avaimen taskuunsa aina kun poistui huoneestaan.
Niin oli kulunut talvi, niin olivat kuluneet kevät ja kesä, ja nyt oltiin jo vahvasti painumassa syksyn puoleen.
"Teidän pitää joskus levätäkin, nuori herra", sanoi Adolfssonin Kerstin.
"Oo, minulla tulee kyllä siihenkin vielä runsaasti aikaa", vastasi mies ja vilkuili tytön kuvaa, ottaessaan kahvia, "tulee kun tuleekin".
"Kun ette te vain tuon takia", jatkoi Kerstinmuori ja vilkaisi nyt hänkin kuvaa.
Siihen ei nuori mies vastannut mitään.
Kirkon aikana hän ei kuitenkaan kirjoittanut eikä aina iltaisinkaan. Silloin, auringonlaskun aikana, hänen nähtiin kuljeskelevan rantahiekalla, ja hänen laiha, hoikka vartensa kuvastui selväviivaisena ja terävästi kimaltelevaa merta ja laskevaa aurinkoa vasten. Siinä hän kuljeskeli, yksinäisenä ja mietteissään, eikä kukaan voinut arvailla hänen suunnitelmiaan eikä hänen sisimmäisiä ajatuksiaan. Ja kun hän hämyn langetessa merelle ja luodoille palasi kamariinsa, kuultiin hänen huokailevan. Mutta sitä kesti vain hetken. Vähän ajan kuluttua heijasti lamppu taas valoansa ikkunalasin lävitse laihalle ruohikolle ja kantautui pienenä, kirkkaana pisteenä kauas yölliselle merenselälle.
Muutamana iltana soutelee sitten Nummelinin Gus-Johanin kaunis Frida Verkkokarilta ja tapaa nuoren miehen kävelemässä rantahietikolla. Frida on pyöreä ja punaposkinen ja kaunis, hänellä on pientä kimallusta silmissään ja hän osaa, kun tahtoo, hyvinkin ottaa ihmisestä selon.
"Hyvää iltaa, herra Yksinäinen", sanoo hän ja niiaa. "Siellä ei kovinkaan viimoittele illansuussa."
"Ei", vastaa mies yksinkertaisesti. "Verkkokariltako Frida muuten tulee?"
"Verkkokarilta. Sillä matkalla herran kädet varmasti olisivat tulleet rakoille."
"Mahdollisesti. Minä kun en ole tottunut."
"Soutamiseen, niin. Herra elää helpommalla, pyörittää vain kynää."
"Se ei aina ole niinkään helppoa, Frida. Helpommallakin minä voisin elää."
"Mitä herra tarkoittaa?"
"Tarkoitan vain sitä, mitä sanon. Esimerkiksi olemalla kotona."
Sai kun saikin Nummelinin kaunis Frida jauhot suuhun. Piti vain katsoa ja ihmetellä.
"Mutta miksei herra sitten ole kotonaan?" kysyy hän viimein enemmän vienosti kuin näsäviisaasta "Kun on sairaskin."
Vieras naurahtaa, mutta katsoo sitten totisesti häneen uskollisilla, ruskeilla silmillään.
"Kun se ei käy, Frida-kulta", vastaa hän sitten. "On olemassa sellaisia asioita, joita Frida ei ymmärrä."
Ja sitten hän huokaa.
"Herra tulisi nyt meille joskus", sanoo tyttö lopuksi; "minä korjaisin herran housut. Tuolta lahkeen suusta."
"Sehän olisi kauniisti tehty. Vaikka voisihan Frida tulla Adolfssonille, minä kun liikun niin harvoin."
"No hyvä on, minä tulen sitten. Hyvää yötä, herra."
"Hyvää yötä!"
Sinä yönä lamppu palaa aamunkoittoon asti, ja kynä kiitää pitkin paperin valkoista pintaa. Ajatus liittyy ajatukseen, lause lauseeseen ja rivi riviin. Se on menoa. Sydän lyö kuuluvasti, otsalle kohoaa kylmä hiki, ja käden liikkeet käyvät toisinaan suonenvedontapaisiksi, mutta sitä ei kirjoittaja huomaa. Katse viivähtää, ikäänkuin leväten, hetkisen pöydällä olevassa, varsin jokapäiväisen näköisessä kuvassa; sitten työ jatkuu kiinteästi ja hellittämättömästi, ja suun tienoille muodostuu huomattavat, miltei ankarat rypyt.
– Näin sen on mentävä ja – viho viimeiseksi lopuksi – hyvä tulee. Ollaan korkeata sukua, ollaan sinistä verta, – korkeat korkeisiin, vertaiset vertaisiin. Aivan niin, mutta kun tämä työ tulee valmiiksi, silloin ovat ovet auki, tehdään mitä tahdotaan. Ne eivät älyä, että se, joka puhuu, on veren ääni: suku kaipaa TERVETTÄ VERTA, muutoin se on lopullisesti kuoleva. Ei ole ennen itsekään sitä ajateltu, mutta nyt on tultu huomaamaan, hiljaa, vaistomaisesti. Antaa rivin jatkaa riviä, sivun toista, pitkältä ei enää ole, ennenkuin tiet ovat selvät ja silloin ei auta. Huomaatte itsekin, että olen tehnyt hyvän työn, ettekä sulje ovea, ette minulta ettekä myöskään Sigridiltä, sirosilmäiseltä...
Lamppu sammuu vasta kun ulkona on jo puoli kirkas päivä. Iltapuhteella tulee Nummelinin Frida ja tahtoo korjata hänen vaatteensa. Ne kaipaavat sitä auttamattomasti. Mies on silloin eloisa, melkein vallaton, ja Adolfssonin Kerstin tuo väkevää kahvia.
"Kyllä Frida aina oikean ajan tietää", sanoo hän.
"Tietää", jatkaa nuori mies; "pitää olla eheät tamineet, kun menee suureen maailmaan".
"Ette suinkaan?" kysyy Frida.
"Aivan varmasti", vakuuttaa mies. "Katsokaas: työ lähenee loppuaan. Mutta minä tulen takaisin ja sitten..."
"Ja sitten?"
"Sitten minä panen toimeen tanssit."
Ja mies viheltelee, poskipäillä palaa puna, ja silmät loistavat. Hän tulee takaisin – yksinkö? – ja panee toimeen tanssit. Ulkona alkaa jo pimetä, tuulikaan ei ota vaietakseen, tuntuu melkein ulvovan, ja Frida kietoo shaalin lujasti villapuseron ympärille, kun pimeässä menee kotiinsa.
Seuraavana yönä ei lamppu sammu lainkaan. Uneensa Adolfsson ja hänen Kerstinsä kuulevat, että herran kamarissa ikäänkuin tuoli kaatuu tai jotakin sellaista, mutta saattaahan herra pimeässä tönäistä vuodetta etsiessään. Ja nukkuvat uudelleen. Ja aamulla kertoo Nummelinin lihava Johanna, että yö on ollut levoton ja että hän on tuntenut kalman hajua aivan niinkuin silloin kun Henriksson kuoli. Herra jestas sentään.
Mutta kun Adolfsson aamulla menee ulos, huomaa hän, että kamarissa on tuli lampussa. Onpa se herra ollut hajamielinen tällä kertaa. Kun tulee kahville, niin pitää vähän piikittää.
Herra ei kuitenkaan tule kahville. Silloin Adolfssonin Kerstin menee kamariin.
"Mitä! Nukkuuko herra..."
Mutta herra ei herää. Pöydällä on iso kaunis käsikirjoituspaketti, valmiina lähetettäväksi, mutta herra itse makaa liikkumattomana pöydän yli, vasen käsi hervotonna riippuen ja oikea aloitetun kirjeen yllä.
Silloin Kerstin kirkaisee ja kutsuu miehensä.
Luotolaiset olivat ymmärtäväistä ja viisasta väkeä ja totesivat yksimielisesti: sydänhalvaus, joo, joo... piti se arvata. Ja toisiltaan salavihkaa he vilkaisivat aloitettuun kirjeeseen.
Rakas Sigrid, – lukivat he, – se työ, jota varten tänne kätkeydyin, on nyt valmis ja...
Siihen se oli jäänyt. Sydänhalvaus.
Viikon kuluttua saapui vartiolaiva ja sen mukana harmaja, kumaraharteinen herra, jolla oli kyömynenä, harmaja pujoparta ja ilmeettömät raskasluomiset silmät. Kapteeni itse tuki häntä ja matruusit seurasivat monimiehisenä jonona Adolfssonin mökille. Hän oli hyvin yksitotinen vanha herra, joka puhui hiljaa ja vapisevalla äänellä ja jota kapteeni puhutteli parooniksi.
"Se oli minun poikani", sanoi hän.
Vanhan kirkon rämisevien kellojen kaiku kantautuu yli vetten lähimmille luodoille ja saarille, ja lokit rääkyvät. Mutta mitään veitikkasilmäistä Sigridiä ei tule saattamaan vainajaa hautaan; saattueessa ovat vain vanha, tutiseva herra, vartiolaivan kapteeni, perämiehet ja matruusit, suuri joukko vilpittömiä, karaistuja kiotolaisia ja Nummelinin kaunis Frida, joka on kalpea kasvoiltaan ja nielee kyyneleensä.
Ja kun vanha herra lähtee saarelta, sanoo hän Erk Adolfssonille osoittaen pöydällä olevaa tytön kuvaa:
"Sen saatte te kernaasti pitää. Minä en halua sitä nähdä."
SAIRAS LAPSI
"Minua kauhistuttaa vieläkin, kun muistelen sitä tapausta", sanoi alikersantti Sauvage, "enkä minä enemmän kuin kukaan muukaan komppaniastamme tiedä tekikö hän oikein vai väärin tai tuliko hän suorastaan hulluksi. Lapsenmurha kai on yksi taivaan kostoa huutavista synneistä, mutta yhtä suuri synti on jättää viisikymmentäviisi miestä johdotta ja päättä ja siis murhalle alttiiksi, sillä onhan päällikkö lopuksikin vastuussa joukostaan sekä sota-oikeuden että taivaallisen Herramme edessä.
"Niin, komppaniastamme oli jäljellä viisikymmentäyhdeksän miestä, ja me olimme luonnollisesti peräytymisretkellä, niinkuin aina siihen aikaan. Kapteenimme oli kadonnut Aisnella ja luutnantti, niinkuin selvää onkin tällaisissa tapauksissa, astunut hänen sijaansa. Ilmaan lentäneen vääpelin sijaan olin tullut minä, mutta muuten oli kaikki kunnossa, paitsi että komppaniaan kuului vain viisikymmentäyhdeksän miestä, ja Jumalan armollisessa harkinnassa oli, kuuluisiko siihen huomenna enää yhtään. Lyhyt ilmoitus vain: 'Sinisen rykmentin neljännen pataljoonan kuuluva kolmas komppania kadonnut, herra eversti'. Lyhyt, virallinen surunvalitus omaisille, kenties pieni messu, jos ennätetään, ja asia on selvä.
"Sellainen oli tilanne.
"En osaa sanoa luutnanttimme nimeä. Hän oli skotlantilaissyntyinen, eikä sellaisten nimiä hurskas katolilainen ylimalkaan osaa lausua. Mutta hiljakkoin hän oli menettänyt vaimonsa, ja ainoan, vähän toista vuotta vanhan tyttärensä, – Marguerite sen nimi muuten oli, – hän tahtoi ehdottomasti viedä turvaan Dieppeen. Se oli ainoa herkkämielisyys, minkä olimme luutnantissamme nähneet, eikä Dieppe meistä ollut erikoinen turvapaikka; siihen aikaan olimme sisimmässämme sitä mieltä, että jos saksalainen tahtoi tulla Dieppeen, niin se tulisi ja menisi vielä kanaalin ylitsekin, jos tahtoisi. Sellaisen väärän mielentilan voi huonosti johdettu sotaretki herättää.
"Mutta luutnanttia me rakastimme, pelkäsimme ja kunnioitimme. Yhdeksän päivää hän oli meitä johtanut eikä hiuskarvaakaan ollut päästämme taittunut. Hänen tehtävänsä olikin johdattaa komppanianjäännös pääjoukkojen luo ja taistella vain siellä, missä kunnia ja välttämätön pakko vaati. Hyväinen aika, – hänessä oli raa'an sotamiehen mielestä täysi aines divisioonakenraaliksi.
"Peräytyä meidän täytyi, ja päivät me piileksimme vuorenkoloissa, onkaloissa ja metsissä, ja yöt me marssimme. Vihollisparvia vilisi ympärillämme; välistä ne olivat kivenheiton päässä, mutta me vältimme kosketusta. Ja luutnantti kantoi itse tytärtänsä käsivarrellaan, sillä ratsuhevosia tai kuormastoakaan meillä ei ollut.
"Joskus meistä joku tahtoi auttaa luutnanttia ja astui hänen luoksensa.
"'Herra luutnantti, sallikaa minun hetkinen kantaa lasta.'
"Mutta luutnantillamme oli discipliiniä, ennen kaikkea discipliiniä.
"'Sotamies', vastasi hän kulmiaan rypistäen, 'te pysytte omissa tehtävissänne, tarkkaatte käskyjäni, ja sillä hyvä'.
"'Käskystä, herra luutnantti. Mutta suvaitkaa minun huomauttaa, että väsytätte itseänne suotta.'
"'Sotamies', sanoi hän silloin lempeämmin. Tämä lapsi ei kuulu komppaniaan enkä minä salli, että miehistö rasittaa itseään minun yksityisasoitteni takia. Saatte mennä.'
"Näin me olimme marssineet, ryömineet ja ryömineet yhdeksän yötä, ja kymmenes oli edessä. Kuljettavanamme oli kolmipeninkulmainen vuoripolku, mutta kun sen olisimme kunnialla suorittaneet, saatoimme ilman muuta odottaa yhtymistä pääjoukkoihin.
"Vuoristopolku, messieurs! Kuvitelkaa mielessänne kyynärän levyinen niljakas polku, jolla kaksi reputonta miestä vaivoin voi toisensa sivuuttaa, vasemmalla puolella huimaaviin korkeuksiin kohoutuva pystysuora vuorenseinä, oikealla yhtä jyrkkä rotko, jossa vuoripuro joskus laajeni pieneksi järveksi. Joka tahtoo tuhota sellaisella polulla marssivan vihollisen, hän ei totisesti tarvitse konekivääreitä eikä edes tavallisia kivääreitä. Hänen tarvitsee vain osata pudotella kiviä huipulta alas. Ja vihollisen vartiotulet kimaltelivat pitkin lakea.
"Hyvä Luoja sentään! Pikku Marguerite oli ilman vaihdoksista saanut kuumeen, yski ja valitti. Mutta yön tullessa me hiivimme polun suulle ja nitistimme käsin sen nelimiehisen patrullin, joka vartioi alkupäätä. Se oli taistelua: ei laukausta, ei miekanpistosta, sillä kuulua ei saanut mitään, ähkimistä, kuristelemista ja painiskelua vain, mutta he kaikki ja neljä meistä hävisi rotkoon pohjalle, – ja nyt kuului komppaniaan vain viisikuudetta miestä.
"Tunsin lapsuudestani tämän polun ja kuljin edellä; minun jäljessäni tuli kolme miestä, sitten luutnantti lapsineen ja viimeisenä muu joukko. Se oli kamalaa kulkua pimeässä ja tyynessä syysyössä, voitte sen uskoa, ja tuon tuostakin näkyi valkean kuumotus päittemme päällä. Silloin Marguerite alkoi valitella. Vapisin joka jäsenessäni ja tiesin, että koko muu joukko teki samoin. Jos pieninkään ääni kuuluisi tuonne ylhäälle, olisi kaikki mennyttä. Pysähdyin, kaikki pysähtyivät, ja luutnantti sai pikku raukkansa vaikenemaan.
"Kuluu kilometri, kaksi, kenties viisikin; matkat tuntuvat tällaisessa tilanteessa jatkuvilta iäisyyksiltä. Onneksi pysyttelevät pilvenlongat kuun edessä, ja siinä ne tekevätkin vallan oikein, sillä tuskinpa kuu kernaasti katselisi sotivaa ja vertavuotavaa maapalloa. Joka tapauksessa alkava, heikko kuunvalo helpottaa kulkuamme, joskin tekee sen samalla vaarallisemmaksi.
"Taas parahdus.
"Armolliset vallat sentään! Pysähdys, ja olemme näkevinämme luutnantin kasvot valkeina ja hikimärkinä. Hän panee käden lapsensa suulle ja pakottaa sen väkivalloin vaikenemaan. Tuntuu kuin päittemme päällä liikuttaisiin, ja sana käy pitkin ketjua: kengät jalasta! Marssimme on nyt varjojen hiippailua, josta tarkinkaan korva tuskin paljoa erottaisi. Se voisi olla lehtien putoamista, veden putoilemista rotkoissa, mitä muuta tahansa, mutta ei komppanian marssia pääjoukkojen luokse.
"Silloin korvani taas erottaa heikon liikahduksen ja vavahdan. Ja hetkistä myöhemmin luutnantin huohottavan, tuskallisen kuiskauksen:
"'Nuku, Margret, nuku. Menemme kaupunkiin, siellä saat – maitoa.'
"Pian kulkee sana pitkin ketjua: onko kenelläkään viiniä? Kenelläkään ei kuitenkaan ole viiniä, mutta jokainen älyää, mitä luutnantti tahtoo, – hän haluaa viinin avulla saada lapsensa horroksiin.
"Tällaisina hetkinä astuu ihmislapsen luo itse saatana. Kuinka loistavasti marssimme kävisikään, ellei luutnantin lasta vastoin ohjesääntöä olisi mukana. Nyt hänen pieni parahduksensa saattaa tuhota koko komppanianjäännöksen. Kumpi on tärkeämpi: viisikymmentäviisi miestä vaiko pieni, viaton lapsi?
"Emme voi puhua taivaasta, sillä vuorenseinämä kaartuu joskus ylitsemme, mutta vierellämme oleva musta varjo viittaa rotkoon ja kuolemaan. Pieni harha-askel vain, ja selvä on. Kunpa lapsi pysyisi muutaman tunnin hiljaa!
"Mutta se on sairas eikä voi. Sen uikutus kuuluu yli miesten huohotuksen. Luutnantti käärii sen pään niin hyvin kuin taitaa äänen vaimentamiseksi, mutta lapsi hermostuu siitä yhä enemmän, tai sen tuskat lisääntyvät.
"Nyt, – vuorenseinästä kajahtaa pienen lapsen itku.
"Jähmetyttävä hiljaisuus. Kulkue pysähtyy, kaikkien sydämet jyskyttävät.
"'Wer da?' kajahtaa ylhäältä.
"Puheenmutina kuuluu selvästi alas, mutta heijastusvalo lankeaa onnellisesti ylitsemme; vain syvä, pohjaton rotko piirtyy selvänä ja hirvittävänä silmiemme eteen. Nyt näin myöskin luutnantin kasvot: hänen huulensa ovat yhteenpuristetut, ja lapsensa päätä hän painaa lujasti rintaansa vasten. Hänen sisimmässään kuohuu jotakin, mutta mitä...
"'Se oli harhaluulo', kuuluu ylhäältä.
"Luulen, että kaikki huokaamme helpotuksesta. Ah, kunpa olisimme edes puolivälissä tai Kolmanneksessa. Viivymme vielä hetken paikallamme; sitten alkaa taas hiipivä, varovainen kulkumme. Pyhä Neitsyt, – auta, että tuo lapsi pitäisi suunsa kiinni vielä viisi tuntia!
"Taas käy sana pitkin ketjua: kymmenen askeleen välimatka, aina valmiina peräytymään ja ryhmittymään.
"Tiedän, mitä se merkitsee. Luutnantti pelkää jotakin ja valmistautuu. Ja äkkiä huomaan, että hän on vaihtanut paikkaa minua seuraavien miesten kanssa ja on takanani. Lapsen koriseva, vuoroin vinkuva hengitys viiltää korviani.
"'Alikersantti, ollaanko puolivälissä?'
"'Ei vielä, herra luutnantti.'
"Kävelen niin nopeasti kuin voin. Luutnantti jää jälkeeni ja ymmärrän, että hän vielä antaa jonkun käskyn mennä pitkin ketjua. Kun hän taas on minut tavoittanut, en tietenkään uskalla sitä udella, mutta tunnen, että se on sisältänyt jotakin ratkaisevaa ja tavatonta.
"Kuunvalo pistäiksen esille pilvien lomasta, ja silloin sairas pikku Marguerite parkaisee, mutta se jää hiljaiseksi, valittavaksi itkuksi. Näen taas luutnantin kasvot; hän antaa lapsen itkeä – jos se on kuultu, niin se on kuultu. Hänen synkissä kasvoissaan on hellyyttä ja vihaa, ja hän viittaa minua luoksensa.
"'Wer da?' kuuluu taas ylhäältä, kenties puolentuhannen jalan korkeudesta.
"Mutta luutnantti ei siitä välitä.
"'Alikersantti', kuiskaa hän, 'äsken annoin määräyksen, että koko komppania on teidän komennossanne'.
"'Ymmärrän, herra luutnantti, mutta...'
"'Pitäkää suunne. Te viette komppanian onnellisesti perille, jos voitte.'
"'Käskystä, herra luutnantti.'
"'Saatte mennä.'
"Mutta minä en mene. Minut valtaa jääkylmä, hirvittävä aavistus, ja seison paikallani kuin naulittu.
"'Saatte mennä', kuuluu toistamiseen.
"'Mutta entä te, herra luutnantti', kysyn viimein, 'ja pikku Marguerite?'
"'Olkaa nyt järkevä, alikersantti', vastaa luutnantti, ja olen huomaavinani, kuinka hänen äänensä värähtelee. 'Margret-raukka voi tuhota meidät kaikki, ja minä olen teistä vastuussa. Minun pitäisi täyttää velvollisuuteni, mutta en voi... tappaa lastani. Mars, alikersantti!'
"Kävellä laahustan eteenpäin. En ymmärrä vieläkään, mitä hän tarkoittaa, mutta velvollisuuteni on totella. Se on sodankäynnissä ehdotonta.
"Etenemme tuskin sata askelta; luutnantti takanani varoittaa vielä, että ääntä ei saa kuulua, vielä vähemmän laukausta ampua, ennenkuin se on pakollista, – silloin lapsi taas kirkaisee.
"'Wer da?' kiljaistaan päämme päältä, ja laukaus kajahtaa yöhön.
"Käännyn ympäri ja aion huudahtaa, mutta ääni takertuu kurkkuun. Luutnantti on painanut tyttärensä lujasti rintaansa vasten ja tekee hyppäyksen ajallisuudesta iäisyyteen. Ei kuulu edes kumahdusta, ei veden molskahdusta, eikä kukaan ylhäältä huuda: 'Wer da?'
"Messieurs! Minä vein komppanian määräpaikkaan ja tein asianmukaisen ilmoituksen: 'Herra pataljoonanpäällikkö, kolmas komppania palannut komennukselta: yksi aliupseeri ja viisikymmentäviisi miestä.'
"Mutta siitä, ettei meidän luutnanttimme täyttänyt velvollisuuttaan loppuun asti, siitä en katsonut asialliseksi mainita, eikä se alipäällystön velvollisuuksiin kuulukaan."
ENSIMMÄINEN VAIMO JA TOINEN VAIMO
Maisteri Särkkä on nyt vakuuttautunut siitä, että hän on kaikin puolin onnellinen. Eihän hän kolmen viime vuoden kuluessa ole oikeastaan sitä epäillytkään, joskus vain on tunkeutunut mieleen joku ajatuksen välähdys, joka niinkuin pieni pilvi hetkeksi on tummentanut kirkkaansinisen taivaan; mutta se oli mennyt heti kun tulikin. Ja miksipä hän ei kaiken lopulta olisikin onnellinen, – onhan hän sen ostanut, ymmärtääkseen, kyllin kalliilla hinnalla.
Maisteri Särkkä sytyttää savukkeen ja sulkee silmänsä.
Juna kiitää eteenpäin halki varhaissyksyisen maiseman, vilahtaa ohitse pieni kaupunki, vilahtaa vanha kirkko, jota ympäröi laajat viljelykset, vilahtaapa rauhallisen näköiset maalaiskylät, ja sitten on taas pitkät taipaleet varjoina, tummanvihertävää metsää. Auringonpaiste on tähän vuodenaikaan heikentynyt, mutta vaunuosasto on kuitenkin täynnä pölyä ja kuumuutta. Onkin nyt hyvää aikaa torkkua silmät ummessa ja ajatella menneitä, olevaa ja edessäolevaa, varsinkin kun on onnellinen ja kun ihmisen on hyvä olla.
Kolme vuotta on siis kulunut maisteri Särkän elämässä niin, ettei ole kuulunut pienintäkään soraääntä, vaan kaikki on mennyt tyynesti, rauhallisesti, kauniisti, – melkein niin tyynesti, että hän olisi ollut taipuvainen pitämään sitä yksitoikkoisuutena, ellei joskus olisi tullut ajatelleeksi, että se onkin kuin huumausta, ja havahtunut, ikäänkuin herännyt. Kolme vuotta sitä oli kestänyt, ja se tuntui kieltämättömästi jatkuvan vieläkin; miksipä siis suotta vaivata itseään turhilla itsetutkisteluilla ja tilinteolla siitä, mitä joskus oli ollut.
Eikäpä maisteri Särkkä itseään liioin ajatuksilla vaivannutkaan. Se välivuosi, joka oli ollut ennen tätä kolmivuotista ajanjaksoa, ja ne neljä vuotta, jotka olivat muodostaneet erään ajanjakson nekin, ne olivat jo olleet ja menneet, Jumalan kiitos!
Mitä, sanoiko hän Jumalan kiitos!
Maisteri Särkkä heitti pois sammuneen savukkeen, raotti silmiään, korjasi asentoaan ja vilkaisi ulos. Juna kiiti nyt läpi viheriöitsevän koivumetsän, ja pitkin matkaa oli rautatiepengermän molemmin puolin tasaisesti ja kauniisti pantua kiviaitaa. Sitten koetti maisteri Särkkä taas torkahtaa, muttei saanut enää kiinni suloisen välinpitämättömyyden tunnelmasta. Vilkaisi lopuksi kelloaan: kolme tuntia ravintola-asemalle. Hohoijaa!
Ei hän, maisteri Särkkä, millään tavoin tahtonut ajatella ensimmäistä vaimoaan, josta oli eronnut, vielä vähemmän etsiä mitään vertauskohtia sen entisen ja tämän nykyisen kesken. Hän oli aina välttänyt sitä, ei siksi, että se jollakin tavoin mahdollisesti oli epähienoa, vaan siksi, että hän pohjimmaltaan oli pelännyt koko vertauksen tekemistä. – Miksi, – sitä hän ei huolinut ruveta ajattelemaan. Epämieluista se vain oli, ja se sai riittää.
Eräänä nuoruuden ajankohtana saattaa tuntua siltä kuin olisi aina kesä ja aina sunnuntai. Ihminen kulkee vaistojensa ajamana ja kaikki tuntuu olevan kuin unta, mutta kuitenkin se on pelkkää todellisuutta, joka jostakin syystä saa ruusunpunaisen hohteen, milloin se ei ole surullista, jolloin siihen liittyy hieno, aavistettava orvokin lemu. Näin hän kulkee ja on ajattelevinaan, vaikkei ajattele, vaan haaveilee; näin hän kulkee etsien elämälleen kiinnekohtaa. Kunnes eräänä päivänä tulee rakkaus. Ja eräänä toisena päivänä avioliitto. Miten nämä ovat seuranneet toisiaan, – niin, saahan sitä sitten jälestäpäin miettiä.
Eräänä päivänä havahdutaan: aivan tavallinen historia. Katsotaan toisiaan silmiin aivan jokapäiväisesti ja arkipäiväisesti: "Juu, tässä sitä nyt ollaan." Elämä on harmajaa, ja siihen harmauteen toiset tottuvatkin. Tehdään työtä otsansa hiessä, kavennetaan leipäkannikkaa, säästetään, että elettäisiin paremmin; siinä elämän jokapäiväinen kulku.
Mutta toimivat aivot eivät tahdo siihen kulkuun tyytyä. Ne rakentavat omin päinsä, suunnittelevat ja välähdyttelevät ihania mielikuvia. Ehkä ne saavat alkunsa pikarin ääressä, musiikin soidessa; silloin ne sentään ovat vaarattomampia ja helpommin voitettavia, sillä ne eivät saa ruokaa todellisuudesta. Mutta voi käydä toisinkin, ja silloin ne eivät anna rauhaa yöllä eivätkä päivällä.
Niinpä ollaan taas muutamana päivänä kodin harmajassa yksitoikkoisuudessa, mutta ajatukset ja mielikuvat ovat muualla. Vaihdetaan jokapäiväisiä sanoja, haukotellaan, eikä mieli saa mistään virikettä. Se on nyt sellaista kuin se on, ja löytyy vain eräs pieni ja aivan vähäpätöinen tekijä, jota juhlapuheissa sanotaan velvollisuudentunnoksi.
Kuluu taas päiviä, viikkoja, vieläpä kuukausiakin, ja huumaannutaan nytkin, mutta toisella tavoin. Ollaan kyllä yksissä kuten ennenkin, mutta ilmassa on hienoa epäsointua, joka ei pukeudu sanoiksi, ja ajatukset ovat kotipiirin ulkopuolella. Ne ovat olleet siellä jo viikkoja ja kuukausia, ja ne ovat siellä nytkin. Mies ajattelee, että olisi merkillistä, ellei niin olisikin, katselee ikkunasta ulos ja hyräilee, että "kova onni se meidät yhtehen vei". Ja sitten hän miettii, että "mitähän intressiä meilläkin oikein oli" ja niin edespäin. Kun hän katsoo vaimoonsa, on silmissä melkein vihamielinen ilme.
Maisteri Särkkä sytyttää uuden savukkeen ja alkaa polttaa tavallista kiihkeämmin. Hän on nyt, kolmen vuoden kuluttua, ensi kerran yksin matkoilla. Mikä ne nyt, nämä ajatukset? Mutta jos ovat tullakseen, niin tervetuloa vain, kyllä täällä kestetään. Vai olisiko tämä taas sellaista havahtumista, jollaista hän joskus ennenkin on ollut tuntevinaan?
Valkenee muuan aurinkoinen maaliskuun aamu, ja ero tulee kuin itsestään, välttämättömyyden pakosta. Vuosien varrella kehittyneiden hiuksenhienojen siteiden katkaiseminen tuottaa hienoa, mutta terävää tuskaa. Antaa tuottaa, niiden tuskien takana pilkistää kuitenkin onni ja valo. Kaiken lopuksikin saattaa itselleen vakuuttaa ja ehkä toisillekin, – että leikkaus tapahtui ilman kipua.
Se toinen toi mukanaan kauneutta ja rikkautta, joka ei kärsi vertauskohtia. Eikä maisteri Särkkä sellaisia ole hakenutkaan. Hän elää taas päivästä toiseen kuin huumauksessa, hänen "päivänsä eivät ole lauluttomia eivätkä hänen yönsä lemmettömiä", ja vain joskus, mutta hyvin harvoin ja kaukaisesti hän tuntee pientä, ohimenevää ahdistusta ja hän kysyy itseltään: "Onkohan kaikki tämä keinotekoista?" Tavallisesti se tunne on tullut aamusella, mutta puolipäivän aikana se on jo kadonnut, ja viime aikoina sitä ei ole tullut ollenkaan. Näin hän rakastaa ja on rakastettu. Mistäpä se joskus tuleva onttouden tunne johtui muusta kuin siitä, että varallisuutta oli enemmän kuin riittämään. On aikaa vain sille yhdelle ainoalle ajatukselle.
Hän on siis nyt yksin, ensi kerran kolmen vuoden kuluttua, ja juna kiitää halki asuttujen ja asumattomien maisemien.
"Vääräjoki, kolmekymmentä minuuttia, ravintola!"
Jaha, nyt se siis vihdoinkin tuli. Alkaakin jo olla nälkä.
Maisteri Särkkä napittaa takkinsa, tunkeutuneet ajatukset lentävät tipotiehensä, ja hän tuntee itsensä terveeksi ja toimeliaaksi niinkuin ainakin matkustavat ihmiset ravintola-asemalla. Saapa nähdä, näkyykö yhtään tuttavaa.
Ravintolahuone on tungokseen asti täynnä. aikaisemmissa junissa tulleet ovat jo valloittaneet kaikki paikat, ja myöhemmin tulleet saavat odottaa vuoroaan. Vasemmalla seinällä on sanomalehtikioski, ja maisteri Särkkä menee odottaessaan ostamaan itselleen viimeiset pääkaupungin lehdet ja muutamia aikakauskirjoja.
"Anteeksi."
Häntä sysätään takaapäin ja hän itse on tuuppaamaisillaan erästä naista, joka myymäpöydän ääressä juuri valitsee itselleen lukemista.
Nainen kääntää päätänsä vastatakseen, ja maisteri Särkkä säpsähtää. Tuntuu siltä kuin veret lakkaisivat virtaamasta hänen suonissaan ja kaikki pysähtyisi.
"Kirsti!" tulee häneltä tahtomatta.
Nainen, hänen entinen vaimonsa, katselee häntä pitkään ja välinpitämättömästi, mutta poskille nousee ohut puna, ja vasemmassa nimettömässä kiiltelee sormus. Sitten hän hiljaa vetäytyy syrjään pöydän äärestä, – niin, ihmiset ovat todellakin neljännesminuutin ajan katselleet heitä.
Maisteri Särkältä jäävät lehdet ostamatta, ja hän seuraa naista. Hän tuntee vaistomaisesti, että hän on astunut ulkopuolelle oman itsensä; joku sisäinen voima hänessä toimii ja hän seuraa tahtomattaan mukana.
"Kirsti", sanoo hän uudelleen ja tapailee sanoja. "Mitä sinä täällä teet?"
"Minä asun täällä", vastaa nainen yksinkertaisesti.
Ja hetken kuluttua hän lisää:
"Minulla on toimi täällä."
Maisteri Särkkä katselee koko ajan hänen sormessaan kiiltelevää sormusta.
"Sinä olet kihloissa?" kysyy hän vihdoin. "Niin olen."
"Kenen kanssa?"
"Erään hyvän ihmisen kanssa", vastaa nainen metallinkovasti. "Eihän sinulla muuten ole sen asian kanssa mitään tekemistä."
"Ei, ei kylläkään", vastaa mies soinnuttomasti.
Ollaan jo jouduttu asemapiirin ulkopuolelle, ja mies tuntee, että hänessä alkaa käydä. Hän taistelee vastaan, mutta ei voi, sillä aseet puuttuvat. He ovat olleet toistensa kanssa naimisissa; joskus, kauan aikaa sitten, he ovat rakastaneet.
"Jos sinun pitää matkustaa, niin sinun on parasta kääntyä", sanoo nainen.
"Kyllä minä ehdin", vastaa mies yksinkertaisesti.
Taas seuraa pitkän kotvan hiljaisuus. "Kuinka sinä saatoit?" kysyy mies vihdoin.
"Mitä niin?"
"Tuo tuossa", vastaa mies osoittaen sormusta. Nainen hymähtää ja luo ohimenevän syrjäkatseen mieheen.
"Minulleko sen olisi pitänyt tunnonvaivoja tuottaa?" kysyy hän viimein takaisin.
Nyt ei mies enää vastaa mitään. Hänen ajatuksensa käyvät, eikä hän itsekään saa niistä selvää; vaistomaisesti hän pistää kätensä naisen käsivarren alle, mutta nainen loittonee hänestä, Jossakin kaukana kuuluu junan vihellys. Viimein päädytään pienen, huvilantapaisen rakennuksen edustalle.
"Tässä minä asun", sanoo nainen ja astuu portaille. "Hyvästi nyt!"
"Kuule, Kirsti..."
Nainen katsoo hänen pitkään, mutta kun jatkoa ei kuulu, ojentaa hän kätensä ja raottaa ovea.
"Hyvästi nyt!" sanoo hän toistamiseen eikä enää pysähdy kuuntelemaan, mitä miehellä on sanomista. Ovi avautuu ja sulkeutuu ja mies seisoo yksin autiolla maantiellä.
Kun ihmiset aamulla heräsivät käveli maisteri Särkkä vielä sen samaisen rakennuksen edustalla edestakaisin. Syrjäisestä saattoi näyttää siltä kuin olisi hänellä hyvin kiireellistä ja tärkeää asiaa tuohon taloon ja hän vain odottaisi sitä, että rullakaihtimet vedetään ylös.
NEKROLOOGI
Ojaa, – istahtakaamme hetkiseksi ulkoravintolan puiston penkille, tilatkaamme eteemme puolikas punssia, – vainajan muistoksi – ja antakaamme syyskuisen iltatuulen jäähdytellä ohimoitamme. Niissä ei kylläkään, kylmästi katsoen, ole mitään jäähdyttelemistä, mutta on vielä kolme tuntia ennenkuin laiva lähtee kotimaahan ja meillä on siis yllin kyllin aikaa vaipua ohimenevään, hienoon tunnelmaan tai sulkeutua kuoreemme ja mietiskellä menneitä.
"Me tulemme siis varsin vaatimattomista hautajaisista Tessininkujan varrelta, olemme auttaneet laihan ja käpristyneen ruumiin sinisenvalkoisesta ullakkokamarista varjoisaan Birgitan kalmistoon, ja nyt me istumme ja muistelemme vainajaamme, omistamme hänelle ohimenevän, hiukan tunteellisen ajatuksen."
– Kiitos, neiti. Hän toi, katsoppas, vastoin säännöstelyä kaksi puolikasta. Huomasi kai, että me olemme vieraasta maasta.
"Autot hyrräävät ohitsemme hietikolla, ja nenäämme tunkeutuu bentsiinin haju sekoittuen syyskesän väkeviin, mutta jonkun verran haihtuviin tuoksuihin. Bentsiini, – ei se itse asiassa niin pahaa ole. Siitä leyhähtää vastaamme kulttuuria, hiukan kiimaa ja, ennenkaikkea, kahdennenkymmenennen vuosisadan kuumeinen tahti. Meillä ei todellakaan ole aikaa ajella rytkyvissä kaleeseissa ja haaveilla spinetin ääressä, meillä täytyy tietystikin olla automobiileja ja vilkasta ravintolamusiikkia.
"Automobiilit ja ravintolamusiikki, – niin. Sinä hymyilet kyllä, kapteeni-ystäväiseni, ja sinun hymyssäsi on jotakin samanlaista kuin isäsi, kenraalin, hymyssä, mutta sinun pitää, sinun on pakko myöntää, että ravintolamusiikki ja bentsiininhaju ovat synnyttäneet useampia runoilijoita kuin tuoksuvat metsät, humiseva tuuli ja laulavat linnut.
"Älkäämme ruvetko filosofoimaan älkäämmekä myöskään erittelemään, se on hiukan liian kuivaa hommaa. Olemmehan molemmat istuneet Neckarin rantamalla seideli nenämme alla, onhan meillä molemmilla pienet omuutemme ja meillä on siis varaa hiukan tunteakin. Tuntekaamme siis nyt ja mietiskelkäämme; kolmen tunnin kuluttua olemme taas arkipäiväisiä, juhlallisia poikia, joilla on prässätyt housut, tomuton jaketti ja arsenikin tuoma, aristokraattinen puna poskipäillämme. Mikseikäs se käy, onhan meidän esi-isissämme kenraaleja ja maineeltaan jonkun verran epämääräisiä kontra-amiraaleja.
"Väitätkö sinä yhä edelleen, kapteeni, että hän oli deekiksellä? Sinä erehdyt, auttamattomasti. Jos me olisimme niin köyhiä kuin hän, niin me olisimme kaikki deekiksellä, mutta sinulla on nyt kerta kaikkiaan oma tapasi katsella maailmaa eikä minun asiani ole ryhtyä maailmankatsomustasi kumoamaan. Myöntäkäämme siis rehellisesti, että hän jollakin tavalla oli, sanokaamme nyt, vinossa.
"Mutta siitä me emme saa syyttää häntä itseään, vaan niitä hauraita aineksia, joista hän oli kokoonpantu. Nykyinen, rautainen aikakausi on kova köyhille runoilijoille, varsinkin jos he eivät tee runoja. Runoudella ei, sanotaan, ole maailman uudestaanrakentamisessa käytännöllistä merkitystä, ja siksi runoilija tarpeettomana joutuu syrjään ja kenties hänelle hiukan nauretaankin. Nykyisten päivien runous ei rakasta kuutamoa eikä hiukan kuluneita vaatteita, se ei rakasta pitkää tukkaa, haaveilevia silmiä eikä kalpeita kasvoja, vaan nykyisten päivien laulaja kulkee viimeisen kuosin mukaan puettuna, hiukan rasittunut hymy väsähtäneillä kasvoillaan, iltapäivävastaanotolle, ja hän keskustelee hillityllä, pehmeällä barytoonilla viimeisistä tapauksista ja uusista virtauksista. Hänellä on varaa maksaa kunnallisveronsa, ja kun hän selittelee asioita, on hänen äänessään ja koko olennossaan sellainen sävy, että 'tämän minä nyt sanon, mutta voi olla, että minulla on mielipiteitä ja ajatuksia, joita te ette pysty ymmärtämään'. Aivan niinkuin ranskalainen kaunotar, joka antaa ainoastaan... aavistaa sulonsa tai niinkuin – nuori lähetystönsihteeri.
– – – – – – – – – – – – – –
siin' ei laula linnut, ei temmellä tuulet,
vaan joskus kylmiä valoja kuiskaa
sen juurella kauniit, maalatut huulet."Me tulemme siis nyt runoilija-ystävämme hautajaisista ja olemme ainoat, jotka ovat olleet saattamassa hänen tomumajaansa sinisestä ullakkokamarista Tessininkujan varrelta Birgitan hautausmaahan.
"Mainitsimmehan kai äsken toiselta puolen suurten metsien ikuisen huminan ja spinetin vienot, alakuloiset soinnut ja toiselta puolen rytmikkään ravintolamusiikin ja bentsiininhajun? – Näissä vastakohdissa piilee runoilijaystävämme heikkous, ystävämme, joka sittenkin oli lihaa ja verta, sano häntä niin unikuvaksi kuin sanotkin, kapteeni-ystäväiseni.
"Minkäpä hän, inhimillisesti katsoen, mahtoi sille, ettei kyennyt välittämään kokemaansa ja tuntemaansa järjen ja tunteen tajuttavaksi rytmiksi ja poljennoksi, minkäpä hän, totisesti, voi sille, että sai aikaan vain kolme runoa, joissa kuvastuu hänen sisimpänsä.
"Sinä sanot, että ne kolme runoa ovat tulleet kovin kalliiksi hänen omaisilleen, joiden varat eivät olleet suurenmoiset. Voihan niin olla, mutta menkäämme nyt hetkeksi omaan itseemme ja etsikäämme, jos mahdollista, joitakin vertaus- ja yhtymäkohtia.
"Toistan vieläkin tuon Koskenniemen runon itkuraidasta Alfred de Mussetin haudalla, – se minusta selvittää niin paljon asioita, vaikkapa emme ottaisikaan lukuun niin yleisinhimillistä tekijää kuin rakkaus.
"Ihmismeri vyöryy meidän ohitsemme niinkuin aallot ulapalla, ja tämän meistä välittämättömän ihmismeren halki kiidättää meitä nykyaikainen, bentsiininhajuinen hirviö, jota kiiltonappinen kuljettaja ohjailee asiallisen välinpitämätön ilme kasvoissaan. Siinä me istumme, näöltämme hiukan kyllästyneinä, mutta suonemme tykkivät, silmämme hehkuvat ja me haluamme jotakin, mistä emme itsekään osaa tehdä selkoa. Meissä asuu kahdennenkymmenennen vuosisadan kuumeinen rytmi, ja samalla kun kiihkeä elämä kutsuu ja houkuttelee meitä, tunnemme kuitenkin sitä kohtaan eräänlaista kauhua ja pelkoa.
"Näin me, joilla ei yhteiskunnassa ole mitään säällistä tekemistä, tämä kadulta saatu rytmi veressämme, työntäydymme mieliravintolaamme, jonka gobelini- ja peiliseinät ikäänkuin etenevät tupakansavun ja erilaisten tuoksujen taakse. Meitä ympäröi musiikki ja ihmisvilinä: ensi viulu soittaa soolo-osaansa tylsä ilme harmaankalpeilla kasvoillaan, mutta pianistin, naisen, tummilla, täyteläisillä slaavilaiskasvoilla on hehkua ja tempperamenttia. Se on vain ravintolamusiikkia, poikaseni, jota soittajat suorittavat tarkoin määritellyn palkkansa edestä, ilman antaumusta ja koko ajan odottaen, että kello ehtisi kahteentoista, mutta noilla sävelillä on meihin nähden oma merkityksensä. Me alamme, mukamas, kaihota jotakin puhdasta ja hyvää, kenties suuria metsiä, joissa mielemme on tyyni ja rauhallinen, joissa voimme kuvitella sinipiikojen kisailevan puitten lomassa ja joihin, mahdollisesti, kantautuu vanhan taffelin tai spinetin sävel jonkun puolittain unohdetun ikivanhan kartanon avatusta ikkunasta.
"Eh bien, – meitä ei estä mikään, me matkustamme siis vanhoihin kartanoihin, missä tapaamme spinetin salin loukossa ja sen ääressä valkeakätisen neitosen, kainoudessaan vanhanaikaisen, tai suuriin, humiseviin metsiin, missä näemme järvien läikähtelevän puiden raoista ja missä puolikostea, tuoksuva sammal viekoittelee meidät lepäämään helmassaan ja unohtamaan kaiken maallisen ja ruman. Nyt luulisi, että me vaivumme kauniiseen rauhaan, seisomme kasvot vastakkain luonnon ja oman sielumme kanssa ja pidämme pientä tilintekoa kaikesta, mikä on turhaa ja vähäpätöistä. Mutta mitä vielä: meidän vaistomme elävät ja meidän sydämemme sykkii suurkaupungin lahtiin, mielemme palaa valtakaduille, ja me rupeamme erinäisellä tavalla ajattelemaan tuota valkokätistä neitosta. Meidän on pakko lähteä, – niin, me lähdemme oikeastaan vaistomaisesti, kenenkään kehoittamatta, – ja viikon kuluttua kerromme jo musiikin soidessa, hyvin, hyvin ohuesti haaveillen, niistä hienoista elämyksistä ja seikkailuista, joita meillä on ollut koskemattomissa metsissä... hm, spinetin ääressä.
"Nyt tulemme taas runoilija-ystäväämme, häneen, josta oikeastaan ei koskaan tullut runoilijaa. Hän tunsi samaa kuin mekin, mutta tunsi kymmentä kertaa väkevämmästi, ja sitten hänellä oli pari pientä syntyperäistä virhettä: hän tahtoi kuvata, tehdä aistimin havaittavaksi sen, mikä nykyisellä asteella ei vielä ole kuvattavissa, ja sitten hän ei saavuttanut oikeaa otetta ympäröivään elämään. Hän oli tuomittu jäämään suureksi, saamattomaksi ihmettelijäksi, siksi että hän oli liian hyvä elämään tällaisena rautaisena aikakautena ja siksi että koko elämä oli hänelle sykähtelevää, rytmikästä runoutta, josta hän vaivoin erotti oman itsensä. Hän ei yksinkertaisesti saanut aikaa eritellä tunnelmiansa ja tehdä runoja. Sellaiset ihmiset ovat aina, ulkonaisesti katsoen, onnettomia, mutta luulenpa sittenkin, että hän sisimmässään oli onnellisempi kuin moni muu, sillä he omistivat sen, mikä nykyisin on harvinaista ja tuskin koskaan tavattavaa, lapsenmielen ja tekeytymättömän taidon ihmetellä.
"No niin. Hänelle, runoilija-ystävällemme, antoi armoniskun nainen, – niinkuin pitikin. Saattaa joskus ratkaisevissa tilanteissa tapahtua, että tällainen uneksija herää aivan toisarvoisesta asiasta, sellaisesta, joka meille tuskin tuottaisi unetonta yötä, näkee yhtäkkiä elämän ympärillään, kaikessa karuudessaan ja alastomuudessaan, ja silloin hänet valtaa jokin, mitä me ken ties nimittäisimme epätoivoksi taikkapa 'maailmantuskaksi'. Minkäpä hän sille voi? Hän menee ja ripustaa itsensä siihen naulakkoon, johon hänen oikeastaan on määrä ripustaa vaatteensa illan tullessa, ja niin hän tekee Leon, joka varmasti olisi jäänyt tekemättä, jos hän olisi miettinyt asiaa hetkisen.
"Tällaisessa lähdössä on jotakin kaameaa ja hiukan raakaakin, mutta siinä on kauneutensa myöskin. Nuo tuollaiset elämänrunoilijat, kapteeni, nuo tuollaiset saamattomat uneksijat, antavathan ne sittenkin ympäristölleen heikon aavistuksen jostakin, mikä ehkä voisi tehdä tämän maailman hitusta paremmaksi, sanoisinko sydämen yksinkertaisuudesta ja vilpittömästä mielenlaadusta. Mutta heidän haurautensa kai ei anna heille oikeutta elää. Hm..."
Näin haastelee hiljaisella äänellä, illan pimetessä, Kaarle Nagel ystävälleen kapteenille, joka kuuntelee häntä silmät puoliummessa ja tuon tuostakin murahtaen karun, vaikeasti erotettavan sanan vastaukseksi. Eihän oikeastaan ole otollinen aika turhanpäiväiseen hentomielisyyteen. Mutta yhä pimeämmäksi käy ilta, lyhdyt sytytetään, vieraat enenevät, suurkaupungin melu kantautuu kuin meren kohina kukitetulle parvekkeelle, ja hiljainen puhe hukkuu kuin sääsken surina musiikkiin ja lautasten ja lasien kilinään. Rautainen vuosisata etsii jotakin, mikä ei ota löytyäkseen, eikä aavista Kaarle Nagel, että jonakin päivänä saattaa hän itse, syystä tai toisesta, seisoa vuorostaan niinikään silmätyksin järkkymättömän, syväkatseisen Nemesiksen kanssa.
LIIAN MYÖHÄÄN
Se oli katsellut niin veikeästi Uulaa, se tangoitus-insinöörin tytär, katsellut, killistellyt ja nauranut niin, että poskikuopat olivat värähdelleet ja povi hytkynyt. Ne olivat viipyneet neljä päivää Uulan kotona ennenkuin olivat jatkaneet matkaa Mutanivan kylään, kolmen peninkulman päähän. Insinöörin piti tangoittaa vasta rakennettavan maantien suunta, ja hän viipyi Mutanivan kylässä koko kesän. Niin ainakin oli vakuuttanut tekevänsä.
Eivät ne käymässä olevat insinöörit, metsäherrat ja maanmittarit tänne naisiaan haalanneet, mutta olipa tämä niin tehnyt. Oli kun olikin. Kai oli tykännyt, että tytönkin piti nähdä maailmaa, ja arvellut, että kun hevosella pääsee puolitoistakymmentä peninkulmaa ja veneellä kymmenisen, niin jaksaa sitä kävellä siepotella muutaman peninkulman, levähdellen välillä. Jaksaa kun jaksaakin, ja olipa jaksanut.
He olivat siis viipyneet neljä päivää, ja sen tyttären nimi oli Elna. Neljässä päivässä saattaa tapahtua paljon käänteitä ja asioita, etenkin jos ne ovat sattuakseen Niilan-Uulan kohdalle. Ja varsinkin, jos aika on sellainen, ettei aurinko mene mailleen.
"Rikkaita te olette, rikkaita", oli Elna sanonut. "Minä luulin, että te täällä asuisitte kodassa ja olisitte surkeita ja köyhiä ja ajaisitte porolla..."
"Eihän kesällä saata porolla ajaa", oli Uula naurahtaen keskeyttänyt.
"... Mutta teillä on talot ja lehmiä navetassa", oli tyttö jatkanut välittämättä keskeytyksestä.
"Inarin puolessa on kyllä köyhiäkin", selitti Uula. "Kalalappalaiset ovat melkein järkiään köyhiä."
Katsokaa, Uulan isällä on kaksituhatta poroa ja uutistalo ja rahaa pankissa. Sen sai Elna tietää. Ja hän sai tietää senkin, että he olivat asuneet täällä vasta kahdeksisen vuotta ja että he olivat muuttaneet tänne Kaaresuannosta, jossa he olivat siirtyneet paikasta toiseen paimennellen laumojaan. No, onhan sitä olemista, kun Ibmel on armollinen eikä tule rutto eikä susia.
Isä-Niila istuu talonsa portailla, imeksii piippuansa ja katselee, kun hänen poikansa haastelee lantalaisneitosen kanssa. Hän, pieni, tihrusilmäinen ukko, ei ole tyytyväinen, ellei tyytymätönkään. Saa olla näin, mutta saa olla toisinkin. Hänen mieleensä muistuu tapaus kaukaisen nuoruuden päiviltä, jolloin Aslak Magga rakastui amtmannin tyttäreen. Se ei ollut hauska tapaus. – Mutta on siinä poikaa hänen ja Marja-vainajan pojaksi. Pitkä ja valkea kuin lantalainen ja nopea käänteissään. Mudin helmat vain heilahtelevat.
"Uula", kärisee hän portailta. "Miehiäkin pitäisi tunturille mennä katsomaan."
"Kuka ne sieltä enää hakee", vastaa Uula, ja ukko huomaa itsekin puhuneensa aiheettomia. Hän köntystelee pirttiin eikä ajattele mitään. Heinäntekokin saa alkaa nousuviikolla.
Uula on kyllä nähnyt lantalaistyttöjä, ja herrasnaisiakin hän on nähnyt kirkolla, mutta tällaista, näin kaukaa etelästä tullutta, hän ei ennen ole nähnyt. Ei edes Tromsassa eikä Vesisaaressa.
Tämä panee Uulan talttumattomat veret liikkeelle, tämä outo tyttö, kaukaa tullut. Sen silmät hehkuvat kuin hiillos pimeässä huoneessa, sen posket punottavat kuin iltarusko; kun se nauraa, niin sen hammasrivi kiiluu ja välkähtelee ja hymykuopat värähtelevät, ja kun se kävelee, niin sen varsi keinahtelee vallattomuuttaan, ja näyttää kuin ei jalka kävisi maassa ensinkään.
"No on siinä Uulalla katselemista", sanovat akat. Uula ei vastaa mitään, mutta katse on totinen ja ilmaisee, että leikki on sattunut.
Seuraavana yönä hän vietti unettoman yön, ensimmäisen eläissään. Hän makasi silmät selällään rankisessaan, kuunteli sääskien surinaa ja ihmisten hengitystä yörauhaisassa tuvassa, heittelehti kyljeltä toiselle ja ajatteli, että kahden seinän takana nukkui se toinen.
Aamulla, jo ennenkuin Sara-Kaija on noussut kahvinkeittoon, menee hän joelle ja pesee naamansa, vetää verkamudin ylleen ja panee siihen kullatut hopeasoljet ja -helat kimmeltämään. Hänessä asuu tajunta, jonka mukaan hänen täytyy tehdä niin.
"Sinä olet korea tänään, Uula", sanoo tyttö hänet nähdessään. "Oletko sinä usein noin?"
"Kirkolla ja vieraissa käydessä", vastaa Uula.
"Entä miksikä nyt?"
"Siksi, että meillä nyt on vieraita", vastaa Uula totuudenmukaisesti.
Uula oli taitavasti kiertänyt kysymykseen kätketyn silmukan, ja tyttö muikisti tyytymättömästi alahuultaan.
"Osaatte te täälläkin", sanoi hän, "osaatte totisesti".
"Mitä me osaamme?" kysyi Uula.
Nyt tyttö antoi katseensa seurata metsän vihreyteen katoavaa valkeaa jäkälikkökangasta ja huiskeli ahdistelevia sääskiä pois kasvoiltaan, antaen Uulan odottaa vastausta. Sitten hän äkisti kääntyi Uulaan päin, ja taas Uulan mieleen tuli vertaus hiilloksesta.
"Luulin, että olit minua varten koristanut itsesi", virkahti hän ohimenevästi. "Mutta mitäpä se olisi kannattanut."
Uulan täytyi punastua ja hämmentyä ja pusertaa esiin totuus. "Olihan siinä vissiin sitäkin", myönsi hän.
Niin kuluu sitten tämä päivä ja yö ja huominenkin päivä, eikä Niilan-Uula saa mitään säällistä tehdyksi. Aurinko paistaa lekottaa korkealla, paahtaen valkoista kangasta, sääsket pörräävät raukeina ilmassa, ja metsän laidasta kantautuu pihamaalle havun ja valuvan pihkan tuoksua, jollakin tavoin sekaantuen kuivamassa olevain poronlihain hajuun.
Niinkuin sanottu, ei Niilan-Uula saa mitään säällistä tehdyksi. Hänen nuori, kesytön verensä on joutunut liikkeeseen ja hän kulkee ympäri sieraimet vavahdellen ja silmänympärykset valkeina katsellen siniseen usvaan häipyvien tunturien huippuja. Pienempi venekin pitäisi tervata, mutta tervaamatta se tällä kertaa jää; aika kuluu vain istuessa ja odottaessa. Uula tuntee olevansa tilassa, jolloin pian voi ruveta joikaamaan, vaikkei ole nähnytkään pirtua.
"Siitä kai on pitkä aika, kun äitisi kuoli?" kysyy se tyttö.
"Pitkä. Kuusi kesää. Hän oli Jonni Varangerin tytär", vastaa Uula, sanoen viime lauseen ikäänkuin jonkunlaiseksi selitykseksi ja hienolla ylpeydellä.
"Ja sinä kai olet tullut äitiisi?"
Uulalla on suora nenä, pieni suu, taivaansiniset silmät ja naisellisen pienet ja valkoiset kädet, viimeksimainitut muuten ominaisia koko hänen heimolleen.
"Niin ne sanovat", vastaa hän kotvan kuluttua. Ja sitten jatkaa ikäänkuin itsestään: "Minun äitini oli niinkuin kuva."
"Sen kyllä uskon", myöntää tyttö lämpimästi ja istuutuu lähemmäksi Uulaa. "Eikö sinulle koskaan heittäydy ikäväksi täällä?"
"Ikäväksi!" huudahtaa Uula. "Tähän asti en ole osannut kaivata mitään. Hyvä on niinkuin on."
Ja Uula yltyy kuvaamaan kesäistä tunturilla oloa ja talvisia retkiä, käyntejä Norjan puolella ja poroerotusta, joikaamista ja laulua ja välillä pieniä matkoja isän kanssa seuroihin ja sananselitykseen ja kirkolle.
Tyttö katsoo itsensä oikeutetuksi kysymään, eikö Uulalla ole morsianta. Uulahan tulee pian itse isännäksi.
Uula pusertaa huulensa yhteen ja katsoo eteensä. Hänelle on ajateltu ja hän itsekin on ajatellut Eerik Lensmanin Kadjaa. Mutta se on nyt vain ajateltu eikä hän puhu siitä mitään.
"Sattuiko?" kysyy tyttö kuoppien ilmestyessä poskille.
"En minä sellaista ole ajatellut", murahtaa Uula vähän kuin väkinäisesti. "Ennättääpähän sitä, ennättää hyvinkin. Ja mitäpä te sillä tiedolla?"
Tyttö hämmentyy, mutta hän on alamaista ja hyvin kirjansa lukenut ja hän katsoo itsensä oikeutetuksi sanomaan viattomalle ja vähän harkitsevalle luonnonlapselle, mitä parhaaksi näkee.
"Omaa parastani minä vain", virkahtaa hän aivan kuin ohimennen. "Tarkoitan, että sinun pitäisi saada hyvä emäntä."
Sitten tyttö taas menee tiehensä, ja hänen vartensa keinahtelee vallattomasti, mutta Uula jää paikalleen kuin naulittu ja hengitys kulkee läähättäen. Aurinko on korkealla, sääsket urisevat surunvoittoisesti ja vesi pienessä joessa virtailee kuin väsyneenä pitkästä matkasta.
Rakennusmestari Kylmänen, isä-Niilan huonemies, joka erinäisistä syistä on paennut erämaahan ja elättää itseään kaikenlaisella, – pienellä kaupalla, metsästyksellä, kalastuksella ja huoneitten salvamisella, – kulkee ohi.
"Ääh, Uula-vietävä!" sanoo hän hienosesti tuoksuen väkevältä, jota on saanut insinööriltä. "Ääh, Uula-poika! Älä mieti suotta, älä mieti suotta!"
"Anna minullekin ryyppy!" sanoo Uula äkisti, tuntien, että hänen ajatuksensa sekoavat.
"En anna! Hullummaksi vain tulisi. Älä usko naisväkeen!"
"Anna vaan. Rahassa maksan. Kaksinkertaisen hinnan."
"Hullu! Mikä viinakauppias minä olen. Kullakin omat murheensa."
Kylmänen lonkuttelee tiehensä Mutkaan päin. Asioilleen minne mennee.
Mutta Uula jää istumaan paikalleen kiinteästi ja taukoamatta ajatellen Elna-nimistä tyttöä, joka oli kuin taivaasta viskattu hänen tielleen.
Illansuussa tulevat saattomiehet Mutanivan kylästä insinööriä hakemaan, neljä laukunkantajaa ja yksi, joka kuului olevan nuorempi insinööri, pitkä tummaverinen miehenroikale. Heti ensi näkemältä tuntee Uula vihaa miestä kohtaan ja pahoja aavistuksia. Pieni ja mitätön tuntee hän olevansa tuon pitkän roikaleen rinnalla.
"Lähdöksikö se nyt heti panee?" kysyy isä-Niila.
"Lähdöksipä tietenkin. Yötä myöten on helpompi kulkea."
"Niinpä vainkin. Ei ahdista kuumuus."
Uula katselee ajatuksettomasta kun vieraat säälivät tavaroitaan kokoon. Menoa se nyt on, menoa pitkiksi ajoiksi. Hänen sydäntään alkaa ahdistaa ja tuntuu kuin kurkkuun nousisi itkuntapaista.
Suurin kuivin silmin tarkkaa Uula pakkaamistoimitusta. Ei puutu, ei pukahda. Tuntuu niinkuin pitäisi hänen jotakin puhua, sanoa jotakin leikkisää, niinkuin tapa on, mutta hän ei keksi mitään, katsoo vain ja ajatukset tekevät mitä tahtovat. Se nuorempi insinööri puhelee Elnalle ja tämä vastailee, milloin ylimalkaisesti ja ohimennen, milloin pysähtyen ja nauraa puuskahtaen.
Viimein Uula huomaamatta hiipii ulos. Ei tahdo olla sitä lähtöä näkemässä.
Mutta samassa on siinä se tyttökin.
"Oikein ikävä täältä on lähteä", sanoo hän. "Aika on sentään kulunut niin hyvin."
Uulalla ei ole mitään sanomista.
"Aika on kulunut niin hyvin", jatkaa tyttö ja naurahtaa sitten: "Myönnä pois, että sinunkin tulee ikävä!"
"Mikä ettei tulisi", tokaisee Uula karusti.
"Kas vaan, kun olet rehellinen. Mutta sillähän siitä pääset, kun tulet katsomaan."
"Ei kehtaa."
"Kyllä kehtaa. Ja hyvästi nyt! Näkemiin!"
Hän tarttuu Uulan vastahakoiseen, tottumattomaan käteen ja puristaa sitä niin, että toisen kasvoille nousevat veret.
"Et sinä osaa kunnollisesti puristaa kättä", naurahtaa hän taas ja tarttuu molemmin käsin Uulan käsiin.
"Näin sen pitää tapahtua", sanoo hän. "Ja muista nyt sitten."
Uulasta tuntuu kuin hän sulaisi siihen paikkaan. Silmiin nousee ikäänkuin kimmeltävä verho, sydän takoo, ja kun hän havahtuu, on tyttö poissa ja edessä aurinkoinen, laakea pihamaa ja valkosalvoksinen talo. Uula kirahtaa itsekseen ylläpitääkseen miehuuttaan ja kävelee sitten hitaasti poispäin, metsään.
Neljässä päivässä ehtii siis tapahtua paljon asioita ja tästä kaikesta on nyt kulunut kaksi viikkoa. Ja aika on vieläkin sellainen, ettei aurinko mene mailleen.
Niilan pirtissä nukutaan, mutta poika, Uula, vaeltelee teillä, joista hän ei soisi jälkeenpäin mainittavan.
Hän on miettinyt ja palanut kaksi viikkoa, nyt hän vaeltelee, tosin levottomuus sydämessä, mutta määrätietoisesti.
"Niinhän sinä kuljet kuin unissasi, poika", oli isä sanonut.
Uula oli miettinyt, miettimästä päästyäänkin miettinyt. Mikä hän oikein oli? Mitä hän suotta ajatteli ja vaivasi itseään? Jos joku arvaisi, niin nauraisi. Veneenkin oli Paulus jo ehtinyt tervata. – Mutta ajatuksistaan hän ei päässyt minnekään, vaan vietti unettomia öitä ja turtuneita päiviä.
Niilan talosta vie kaitainen polku Mutanivan kylään. Pihamaalta se painuu kiveliöön, jota ei käsi eikä leimauskirves vielä ole koskettanut, katkaisee sitten Sorkojan, jonka yli pääsee kahlaamalla, nousee Keinuvaaralle, pudotakseen heti Päiväsen niitylle, ja kulkee pitkin tunturin rinnettä, kunnes aavan ja metsikön takaa pilkistivät Mutanivan talot.
Tätä tietä vaeltaa Uula Niilanpoika, milloin kiihkeästi ajatellen ja kuvitellen, milloin havahtuen, milloin tahdottomasti kuin unissaan kulkija. Hänen täytyi näillä tuntein kulkea tämä tie, että sekin oli suoritettu.
Tuntuu kuin suuri luonto olisi pysähtynyt katsomaan Uulan kulkua. Aurinko on vetäytynyt jonnekin tunturin taa; se valaisee, mutta se ei lämmitä, sen olemassaolon tuntee, mutta paljain silmin sitä ei saata katsella. Keskiyö on jo sivuutettu. Sääskien kesän kestävä surina sulautuu luontoon, korva on siihen jo niin tottunut, että se havahtuu vasta kun surina hetkeksi taukoaa. Puiden latvat kimmeltävät auringon valossa, mutta maajalassa on kosteata ja tuoksuvaa, jotakin kalmalta tulevaa ja aavistelevaa...
Ja Uula painaltaa eteenpäin, mudin helmat heilahtelevat, luuvartinen leuku pompahtelee kupeella ja helat välkähtelevät, kun auringonvalo aukeilla niihin sattuu. Askeleet risahtelevat, risut taittuvat, silloin tällöin sipaisee neljän tuulen lakki, punasinikeltainen, riippuvaa oksaa ja kulkija vetää kärsimättömästi päänsä syrjään. Merkillisillä teillä kulkee Niilan perillinen.
Yksinäinen hairahtunut poro risahduttaa puita metsikössä. Uula havahtuu ja kuuntelee, vaistomaisesti käsi tapaa leukunvartta, mutta silloin tömähtelevät ja napsahtelevat poronkoparat jo kaukana kankaalla, yhä ja alati edeten.
Yksinäinen poro pysähdyttää hetkeksi Uulan ja ravistelee hänen ajatuksiaan. Hän huomaa hommansa hulluuden, mutta jatkaa kuitenkin matkaansa.
"Saahan tuota mennä", sanoo hän itsekseen. "Siihen ei kukaan pysty sanomaan mitään."
Hänen silmissään väikkyy eräs kuva, joka kiihdyttää hänen vauhtiaan, ja hän on tuntevinaan erään kädenpuristuksen, jota ajatellessakin pyörryttää. Saahan mennä, kukaan ei ole kieltänyt. Mutta käsketty on. Ylösnousun ajaksi hän ehtii perille, jos näin jatkaa.
Aurinko alkaa jo säteillä ja levittää lämpöä. Sääsket käyvät virkummiksi ja ahdistelevat kasvoja ja käsiä, mutta Uula ei sitä huomaa. Hän vain kulkee kulkemistaan niinkuin jonkun alkuvoiman liikkeellepanemana.
Metsässä alkaa elää ja soida. Aamutuuli humisee puiden latvoissa, siellä täällä alkavat linnut liverrellä ja valo- ja varjopaikat käyvät syvemmiksi. Tuntuu niinkuin olisi seuraa, vaikka kulkeekin yksin. Päiväsen kohdalla ei seeskulkijan muisto vistota eikä herätä kaukaista kammoa. Sivuilleen katsahtamatta hän kulkee sen ohi. Hiukan sivu puolimatkan alkaa polku tehdä nousua tunturin rinteelle, nousee hitaasti, verkalleen ja kierrellen koivuvyöhykkeeseen ja jatkuu sitten eteenpäin pysytellen vyöhykkeen ja kaljun rajoilla, tuontuostakin tehden pienen syrjähypyn puolelle ja toiselle.
Näillä tienoin on matkamiesten tapa levätä, mutta Uulalla ei ole aikaa sellaiseen. Kenties siihen on syynä pelko, että matka keskeytyy, että hän siinä istuessaan alkaisi järkevästi harkita asioita. Tai kenties muut vaistot, joita vain toinen luonnonlapsi kykenee tajuamaan.
Uula jatkaa siis matkaansa. Raitis tuuli virkistää hänen hiestyneitä kasvojaan ja antaa lisää vauhtia hänen askelilleen. Minne hän vain katsoo, leviää silmänkantamattomia aapoja ja metsiä, jokiuoma tuolla ja täällä, tuntureita, joista etäisimmät ikäänkuin häipyvät sinervään savuun.
Viimein saavuttaa hän korkeimman kohdan, polku alkaa hiljalleen viettää ja kaukana etäisyydessä näyttää Mutaniva uivan päiväpaisteessa.
Silloin Uula viimeisen kerran pysähtyy ja empii. Silmät harrillaan tuijottaa hän niittyjen keskellä välkähtelevää kylää ja vakuuttaa itselleen, ettei hänellä ole siellä mitään tekemistä. Mutta samalla kylän näkeminen häntä myöskin kiihottaa ja hän tuntee, että vaikka hän onkin syöksymäisillään kuiluun, ei hän kuitenkaan saata olla sitä tekemättä. Vielä tunti, kenties hiukan enemmän, ja hän saa nähdä sen tytön ja haastella hänen kanssaan.
Uula ei rupea erittelemään, mikä tunne se on, joka juoksuttaa häntä pitkin metsiä, ja tuskinpa hän osaisi sitä tehdäkään, mutta kun hänen on pakko mennä, niin hän menee. Kylläpähän sitten selviää.
Mutanivan kylässä ovat aikaisimmat jo jalkeilla, ja Uula pakottautuu huolettoman näköiseksi, kun saapuu kylätielle ja lähestyy taloja. Insinööri kuuluu asuvan Keski-Mellassa.
"Aikaisinpa sitä Niilan-Uulaa pyöritellään", sanoo kahvinkeittopuuhissa oleva emäntä, kun Uula asettuu penkille. "Yötä myötenkö tulit?"
"Yötä."
"No mikä se niin juoksutti?"
Uula ei vastaa. Yksi ja toinen mies ilmestyy rankisesta ja alkaa äänettömänä kenkiä.
Viimein Ville, talon poika, saa itsensä valmiiksi ja sytyttää tupakan.
"Niin että sulhasmiehenähän se Uula oikein", sanoo hän hymyillen ja vetää pitkän sauhun.
Uula punastuu korvalehtiä myöten, murahtaa jotakin ja katselee kenkiensä kärkiä, mutta emäntä purskahtaa nauramaan.
"Mikäpä siinä on", puhuu hän sitten, "vaikkei se insinööri taida siitä oikein tykätä".
Uula kuuntelee joka hermo vireessä, ja hänen sisimpäänsä hiipii hiljainen ilo.
"Tyttö täällä vikisi ja valitti sitä ikäväänsä", jatkaa emäntä tietämättä Uulan mielenailahteluista, "vikisi ja valitti, kun ei ollut samanikäisiä, – mistäpä niitä, kun kaikki meidänkin pojat linjalla, – mikään ei kelvannut, ja viimein insinööri kyllästyi ja antoi metsäherran mukana palata veneellä alas. Toissapäivänä kai se oli tai maanantaina. Sanoi se röökynä, että teillä oli kuulemma niin mukava olla, mutta insinööri sanoi, että kyllä hän ne konstit tuntee vanhastaan."
Siinä nyt istuu Uula Mellan pirtin penkillä. Kahvi kuohuu yli, sekoittaen lemullaan ummehtuneen hien hajun, ja aurinko paistaa korkealla.
LAULU KEVÄÄSTÄ
Kevät kurkistelee sisään ikkunoista, – tunnen muuten erään miehen, joka aikoo tehdä kirjan keväästä. Sen nimeksi kai tulee "Kevätlauluja maalaiskylästä" tai jotakin siihen tapaan, en nyt muista varmasti, mikä. Olen sen jossakin yhteydessä kuullut.
Tunnen myöskin erään kirjan, jossa muuan kappale alkaa sanoilla: "Tuli kevät ja Magnus Ringius rakastui." Nuoruuteni päivinä luin sen kirjan moneenkin kertaan, olenpa tainnut luettaa sen muillakin, sillä kevään vaikutusta ei juuri voi sattuvammin ja lyhyemmin kuvata. Monella säilyvät nuoruuden pienet uskomukset läpi elämän: kevät, rakkaus, niihin liittyvät hienot, sanaa kestämättömät seikat ja niin poispäin.
Ystäväni kapteeni, hän, jonka kanssa me kerran keskenämme teimme nekroloogin ystävästämme runoilijasta, pitää myöskin kevättä erikoisen mielenkiintoisena vuodenaikana, vaikkei hän kärsikään sellaisia runoja, joissa puhutaan kevätpurojen solinasta. Kukaan todellinen runoilija ei enää puhu kevätpurojen solinasta, sillä ensinnäkin se on jo varsin loppuunkäsitelty aihe ja toiseksi se kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsen mielikuvitukseen ehdottomasti tuo märät jalat, nuhan ja kalossit.
En voi sille mitään, että aina kun joku ajatusyhtymä tuo mieleen keväisin rakastuvan Magnus Ringiuksen, muistan myös ystävämme runoilijan, meidän, kapteenin ja minun, yhteisen ystävämme, joka ennätti muistaakseni tehdä vain kolme tai neljä täyspainoista runoa.
Sanoimme hänelle, kapteeni ja minä, monasti, että kun lumi on sulanut, maa alkaa tuoksua mullalle ja ensimmäiset lehdet puhkeavat puihin, niin hänen on paras pysyä aloillaan. Mutta sitäkös hän teki, – eihän hän muuten mikään runoilija olisi ollutkaan. Keväisin hän lähti liikkeelle, niinkuin tukkijunnari tai muuttolintu, ja me olimme varmoja siitä, että jos hän kuuluisi ritarihuoneeseen tai jos hänellä olisi sukuluettelo ja me aikoisimme sitä sukuluetteloa penkoa, niin epäilemättä esi-isien tai -äitien joukossa tulisi vastaan joku kuljeksiva juutalainen tai mustalainen.
Mutta jokainen hoitaa parhaiten omat asiansa.
Ja niinpä meidän täytyi nähdä sekin päivä, jolloin hän teki laulurunon keväästä.
"Jos siinä mainitaan sanallakaan kevätpuroista, niin minä kieltäydyn kuuntelemasta", sanoi herra kapteeni.
Eikä siinä puhuttu niistä asioista mitään.
Tiedämmehän runoilijat: heillä on kukkaro tyhjä, mutta sydän täynnä, eivätkä he, suurin piirtein, voi itsellensä mitään. Ja tiedämmehän seutuja, joissa keltainen maantie kulkee pitkin korkeita harjuja ja harjujen molemmin puolin lainehtivat siniset järvet; tiedämmehän tällaisia seutuja. Järvenselkien tuolla puolen kohoavat vihertävät vaarat ja vihreyden lomasta pilkistelee esiin valkoisia kartanoita, punaisia talonpoikaistaloja ja vaaleansinisiä tai vihreitä huviloita päätyineen ja parvekkeineen. Nämä tällaiset seudut, ne ovat runoilijain luvattu maa, ne ovat heidän paratiisinsa, mutta myöskin heidän kadotuksensa.
Nykyajan runoilija ei kulje luuttu kainalossaan, luuttu, joka on pelastanut kuninkaitakin maanpaosta, eikä kauniit sanat huulillaan, vaan hän kulkee vihellellen ja välinpitämättömän näköisenä, jopa hän voi tapella kestikievarin renkien kanssa ja juoda itsensä humalaan kaupungin krouvissa, mutta kukaan ei näe hänen haltioitumisensa hetkeä.
Katsokaamme nyt runoilija-ystäväämme, tuossa hän kulkee pitkin kujaa, ja hänen edessään häämöittää punainen talo ja punaisen talon takana välkkyvä järvi. Ei siinä mitään sen kummempaa. Kevät on juuri parhaimmillaan, ilmassa on auringonpaistetta, pientä kosteutta ja koivuntuoksua. Niin täytyy ehdottomasti toukokuussa ollakin.
Eikä runoilija oikeastaan ajattele mitään: siinä on nyt punainen talo ja talon takana järvi, niinkuin on lukemattomissa paikoissa muuallakin.
Ja kun runoilija kääntyy kujasta pihamaalle ja huomaa, että talon kuistilla istuu nuori naisihminen, ei hän tätäkään pidä minään erikoisena tapauksena. Onpahan vain sattuma, ei muuta.
Mutta tästä, näöltään aivan vähäpätöisestä seikasta juontaa alkunsa kevätlaulun ensimmäinen säe.
Runoilija sanoo kaikkein arkisimmalla ja jokapäiväisimmällä äänellä:
"Hyvää päivää."
Ja tietysti hänelle vastataan, kuinkas muuten. Aurinko on korkeimmillaan ja naisen hiukset välkähtelevät kullankeltaisina. Onpas siinä kaunis tukka, on kerrakseen. Kunhan tässä nyt vain keksisi jotakin säällistä sanottavaa.
Sitten runoilija alkaa puhua ja ihmettelee koko ajan itsekseen, ettei naisihminen siitä lähde tiehensä. Mutta kai runoilijoiden puheita kuunnellaan kernaammin kuin muiden ja sitäpaitsi – nyt hän sen vasta huomaa – nainen neuloo. Kenties hän ei ole kuullut sanaakaan; vahinko ei siinä tapauksessa ole korvaamaton.
Se on kestävää poikaa jatkamaan, tämä meidän runoilijamme. Jokaisella täytyy olla puhumisen oikeus, ja onhan nyt kevät. Ei hän ole millään viekkaudella eikä vääryydellä tunkeutunut tänne punaisen talon pihamaalle. Hänestä pääsee kyllä hyvinkin kirkkaasti.
"Ei se ole lainkaan tarpeellista. Puhukaa te vain."
Onpa tämä kummallista, merkillistä ja ihmeellistä. Eikö hänellä ollut ruskeat silmät?
Ja runoilija vaikenee runollisuuksineen ja jokapäiväisyyksilleen.
"Kuinka? Tekö vaikenette! Mutta puhukaa nyt toki. Aikani kuluu paremmin, ja toisekseen minä kuuntelen teitä, en nyt erikoisen kernaasti, mutta kuuntelen kuitenkin."
"Ei, hyvä neiti. Olen jo sanottavani sanonut, jos minulla ylimalkaan olikaan mitään sanottavaa. Katselen teitä aikani, jos sallitte, ja lähden sitten."
"Ja nyt menette minne?"
"Ah, neiti hyvä. Maantie on loputon. Minä en kuulu niihin, jotka kulkevat ratsain tai valjakoilla."
Kuten sanottu: tällaisesta, aivan vähäpätöisestä, sai alkunsa se, mitä hän sittemmin nimitti lauluksi keväästä. Tavallisella arkijärjellä sitä ei oikein käsitä, ja sitäpaitsi olemme omaksuneet sen periaatteen, ettemme syvenny kenenkään hiuksiin emmekä silmiin. Se on niinkuin kirjoittaisi nimensä takaussitoumukseen; ellei itse maksa, niin joku toinen sen kuitenkin joskus saa lunastaa.
Mutta niin ei ajattele ystävämme runoilija. Nyt hän toivoisi, että hänellä olisi luuttu tai mikä mandoliini tahansa, sillä sanat ovat muka liian huonoja hänen untensa tytölle. Me sanoimmekin, kapteeni ja minä, että sitten hänen on paras harjoitella hyvin, ettei tyttö, jos hän sattuu olemaan vähänkin musikaalinen, juokse pakoon kuullessaan hänen luuttuansa, sillä kuljeksiva luutunsoittaja ja kuljeksiva runoilija ovat aivan eri asioita. Jos he tahtovat tunkeutua toistensa alalle, on heidän oltava mestareita.
Mutta ystävämme runoilija on onneton. Käet kukkuvat illanhämyssä, ja hän hiiviskelee punaisen talon liepeille aivan kuin hänen omatuntonsa ei olisi oikein hyvä. Väet ovat jo levolla, aitan ovi on narahtanut viimeisen kerran sille illalle ja laineet liplattavat rantaa vasten. On perin naurettavaa nähdä miehisen miehen istuvan rantakivellä ja katselevan ikkunaa, josta ei sitäpaitsi näy muuta kuin alaslasketut uutimet. Emmekö me varoittaneet: ei pidä mennä syventymään liiaksi.
Siinä hän nyt kuitenkin istuu onnensa ja onnettomuutensa huipulla eikä kukaan tule häntä edes ajamaan pois.
"Runoilijat", ajattelevat kai ihmiset siellä sisällä, jos ovat valveilla, "runoilijat ovat enemmän tai vähemmän syyntakeetonta väkeä".
Hän itse kai ajattelee jotakin siihen tapaan, että elleivät asiat olisi niinkuin ovat, saattaisi hän tällä hetkellä olla hyvinkin onnellinen. Hän on muutamien päivien ja iltojen kuluessa, ollut kenties hyvinkin lähellä onnen porttia, mutta hän ei käsitä, ettei onnea ole luotu vaeltelevia runoilijoita varten. Niin, kenties hän edelleen muutamien keväisten aamujen, päivien ja iltojen kuluessa on jo toisella jalallaan astunut portista sisään, mutta se tie, joka vie kirkon ovelta kuoriin, ei ole häntä varten.
Keväinen ilta osaa pudotella hiljaisia, lohduttelevia sadepisaroita. Jos ne pisarat joskus otollisella hetkellä jäävät putoamatta, niin varmasti myöskin moni keventävä kyynel jää itkemättä, mutta nyt ne alkavat putoilla, hiljaa ja viihdyttävinä. Kaiken lopuksikin on Jumalan laupias luonto runoilijoiden suurin ja vilpittömin ystävä.
Mitäs sanoisimme? Sitäkö, että vilpittömästi säälisimme runoilija-ystäväämme? Kyllä sitäkin. Mutta enemmän kuitenkin iloitsisimme, sillä ilman eräitä hienoja kokemuksia ei varmaankaan laulu keväästä olisi syntynyt.
Se on todellakin hieno runo. Siinä ei ole sanaakaan kevättuulahduksista, ei talven vallasta eikä solisevista kevätpuroista, toisin sanoen ei mitään sellaisia epähienouksia, jotka tuovat mieleen nuhan ja kalossit. Sitä kai on oikeus hyvältä runolta vaatiakin, – anna nyt olla sitten, että yhtenä kevätiltana saammekin vuodattaa muille näkymättömän kyynelhelmen muutamien silmien ja auringonpaisteessa välkähtelevien hiusten takia. Sen on runoilija aina velkaa – hyvälle runolle.
LÄHTÖ
Eljakselle on nyt siis tullut lähtö. Ei Eljas sitä erikoisesti jaksa surra, ellei siitä iloitakaan; hän on jo kauan aikaa tuntenut verissään, että näin sitä lopuksi tulee käymään. Hyvä on, kun se nyt viimeinkin on tullut ja sentään näinkin kunniallisesti.
Sillä eihän hän, Eljas, köyhänä lähde. Kuusi lehmää ja hevosen hän vie mennessään, paljon irtainta lisäksi ja kahdeksantoistatuhatta markkaa puhdasta rahaa.
Kahdeksantoistatuhatta markkaa. Sitä pitäisi, moni köyhä saatana, itseään rikkaana ja mahtavana, jos omistaisi edes kymmenennen osan siitä, mitä Eljas. Mutta Eljas ei saata pitää itseään onnellisena. Pakkolähtö tuli. Muilulaisen tieltä. Jokainen pahanpäiväinen kakarakin sen tietää ympäri pitäjää.
Eipä Eljas sittenkään kiroile muilulaista eikä sadattele omaa itseään. Minkäpäs sitä kohtalon kädelle. Jo pitkän aikaa on tuntenut, että mistiin on tullut pelatuksi. Hyvä, hyvä, kun näinkin...
Eljas seisoo maantien vieressä nojaten entisen talonsa aitaan ja katselee maantielle. Henki tulee vähän pontikalle, on tullut päivän mittaan hiukan otetuksi, – ei tuota niin suruunkaan, mutta muuten. Seisoopahan siinä nyt vain ja katselee, että nämä ne ovat niitä entisiä kotitanhuvia. Nyt ne muodostavat hyvin pienen osan Muilun tanhuvista. Joo.
Auringonsäteitten voima alkoi jo vaimeta, ja maantien toisella puolen oleva pelto kuhilaineen ja sängen alta pilkistävine, mustine multineen sai väkevän, kellertävän vivahduksen. Eljas hengittää kaukaista kytömaan tuoksua ja hänen silmänsä tähtää ajatuksettomasta pellon laipeella olevan riihen harmajaa seinää.
– Mikäpäs siinä. Kun lähtö tulee, niin tulee se. Pirukos sitä aprikoimaan.
Pihamaalla hommataan muuttoa. Eilen on pidetty avisuunia, ja se, mitä on jäänyt jälelle, nostetaan rattaille ja viedään asemalle. Kahdeksaksi pitää olla asemalla, jos ehtiä mielii. Tyttöjen äänekkäät huudot, kikatus ja kakatus, kantautuvat selvästi Eljaksen seisomapaikkaan, ja välistä kuuluu pojan kumea, hampaittenvälinen sadatus, kun ei kaikki tahdo mennä oikein mallilleen. Puuhatkootpahan nyt siellä.
Eljaksella on viisikymmenvuotiaan laihat, karkeasänkiset kasvot ja samea ilme silmissä. Onhan sitä tässä Penttilässä relluttu jo kolmatta sukupolvea isäntinä, joskus yllytty ajelemaan juoksijoilla ja viinaakin ostettu, ei pahitteeksi asti sentään. On oltu, ja nyt lähdetään ja perustetaan uusi huusholli uudella lykyllä.
Eljaksen kasvot hiukan kirkastuvat, kun hän ajattelee sitä uutta huushollia ja – sitä uutta onnea. Saa taas vähän niinkuin tarrata maasta kiinni eikä ole tuo Muilu tuossa naapurina.
Vaikkapa eipähän hänellä, Eljaksella, ole syytöksen tynkääkään muilulaisia vastaan. Mutta ne ovat vaarallisia naapureita, nuo tuollaiset suureläjät pienemmilleen. Ja mikäs siinä? Isompi kun alkaa vetää puoleensa, niin vetää se, et siitä minnekään pääse. Se oli, tämä Muilu, alkanut vetää Penttilää puoleensa jo Eljaksen isän aikana, ja nyt se sen lopullisesti nykäisi, taikka eihän se vielä oikeastaan ollut nykäissytkään, mutta Eljas oli omasta aloitteestaan sanonut, että "siin' on, ota!" Kaipa oli tullut ajatelleeksi, että täytyy pelastaa se, mikä vielä pelastettavissa oli, ennenkuin kaikki tulee syödyksi.
Olihan sitä Penttilässä useasti kiraistu ja tehty päätöksiä, että erilleen pitää päästä Muilusta, oli myllerretty maata, joskus myyty metsäpalstakin ja silloin tällöin käyty tekemässä Muiluun lyhennyksiä. Se oli jo isävainaja saattanut asiat sille mallille. Mutta vähän ajan kuluttua saatiin lyhennykset kaksinkertaisina hakea takaisin, ja muilulainen oli suora ja rehti mies, joka ei koskaan valehdellut, ettei ole tai ettei nyt passaa. Sellainen kirous se oli Penttilän kohdalla, eivätkä siinä auttaneet talkoot eikä se, että muilulainen ilmaiseksi antoi liian väkensä lainaksi. Meni se kun oli mennäkseen, mikähän hänessä sitten soikin.
Pihalta kuuluva melu ja huuto häiritsi Eljasta, hän ei tiennyt miksi, ja hän tunsi suoranaista vastenmielisyyttä ajatellessaan, että hänen täytyisi mennä sinne auttamaan. Hän käveli maantietä vähän matkaa ja nojautui sitten taas aitaan, tällä kertaa maantien toiselle puolen, ja sytytti piippunsa. Siinä levenivät nyt Penttilän peltosarat, ensi kesänä ne näkymättömällä tavalla yhdistyisivät Muilun tasaisiin, viivasuoriin sarkoihin, raja-aidat hävitettäisiin, ja muutaman vuoden kuluttua tuskin kukaan muistaakaan, että on niillä toinenkin mies möyrinyt. Sen minkä on möyrinyt.
Eljas tunsi pientä mielihyvää ajatellessaan, kuinka komeat ja tasaiset Penttilän sarat nyt tulisivat olemaan ja kuinka hyvä niiden hoito. Ja ennen pitkää olisi Penttilän entisissä metsissä vähän muitakin kuin linnun laulupuita. Mutta kuinkahan käynee rakennusten?
Tässä Eljaksen mieli synkkeni, ja hänessä heräsi vaistomainen viha Muilua kohtaan. Mitä Muilu Penttilän rakennuksilla? Ensin ne jäisivät autioiksi, sitten ne hajoitettaisiin maahan, koko Penttilä koetettaisiin saada Muilun numeroon, Penttilästä ei jäisi muistoksi edes nimeäkään. Yksi ja kokonainen niinkuin ryssän valtakunta, perkele... Eikö Savilammen ollut käynyt samalla tavoin muutamia vuosikymmeniä sitten?
Eljas koetti nyt uhallakin ruveta etsimään joitakin viitteitä siihen suuntaan, että Muilu oli havitellut hänen taloaan. Mutta ei löytänyt, ei hakemallakaan, ei mitään vihanpurkamisen arvoista. Ei ollut koskaan hätyytellyt, ei rahaa ratkaisevalla hetkellä kieltänyt, ei osoittanut koppavuutta. Nytkin, kun olo Eljakselle oli käynyt raskaaksi ja hän oli mennyt taloaan kauppaamaan, oli sanonut:
"Tiedä ostosta. Taloa kun entisestäänkin pakkaa olemaan vähän liiaksikin. Etkö sä nyt rahalla selviä?"
"Milläs ne sitten lopuksi maksaa?" oli hän, Eljas, kysynyt.
"Ei kai minun ole väliä. Maksat kun kerkiät."
"Siihen voi suo toisenkin kerran sulaa. Ei tahdo tulla mitään. Maksuistakaan ei juuri ole apua."
"No koeta nyt jollakin tavoin kekkuloida."
Mutta kauppahan siitä lopulla oli tullut. Tinkimättä oli Muilu antanut sen, mitä oli pyydettykin, oli vielä luvannut, että "saat sinä siinä asua ensi kesään, ellet uutta paikkaa ehdi itsellesi hakea".
Ei siis Muilussa pitänyt vikaa oleman Eljaksen lähtöön, mutta kuitenkin hänet oli vallannut se tunne, että hän jollakin tavoin häiritsi Muilun talon levenemistä ja laajentumista ja että hän itse oli Muilun isännälle hienoksittain vaivaksi. Ei tahtonut Muilun ystävällisyys oikein sujua hänen kanssaan ja piti hakemalla hakea puheen aihetta. Kamariin hänet käskettiin aina istumaan, mutta häntä vaivasi Muilun liikanainen hienotunteisuus: karttoi puhumista saamisistaan ja rahoista ylimalkaan, karttoi puhumista maanviljelyksestä ja hyvistä hevosista, karttoi puhumista kaikesta, mikä vähänkään kosketti rahaa tai rahalla saatavaa, ja kohteli häntä aivan kuin jotakuta, jota pelkää varomattomalla sanalla loukkaavansa. Vaikka sellaisiahan ne muilulaiset, sen puolesta, olivat aina olleet. Kuitenkin, kaiken lopultakin, Eljaksen vaikkapa vastoin omaa tahtoaan täytyi jäädä siihen uskoon, että Muilu, eivät ehkä nykyiset omistajat, mutta talo, jollakin tavoin oli syypää siihen, että Penttilässä ei mikään mennyt oikein hyvin ja että hänen, Eljaksen, nyt oli pakko lähteä. Muilun koko rakennusryhmästä, alkaen valkeasta päärakennuksesta tiilisiin ja harmaakivisiin talousrakennuksiin asti, uhkui jotakin salaperäistä ja väkevää, samalla kertaa kodikkaan lämmintä ja kylmää ja kateutta herättävää, jotakin, mitä Eljas hengessään nimitti samalla tavalla kuin sosialistitkin: manttaalihengeksi.
Miettiessään ei Eljas ole huomannutkaan, milloin hän on lähtenyt kulkemaan, ja havahtuu, kun kohtaa emäntänsä maantiellä.
"Mistäs sinä...?" kysyy hän.
"Hyvästillä kävin Muilussa. Sinuakin odottivat."
"Kerkiääpähän tuonne... Joko se nyt sitten alkaa olla valmista?"
"Kyllä ne pian lähtevät."
"No menepähän. Kyllä tulen sitten."
"Et kai sinä jalkaisin?"
Eljas ei ole todellakaan vielä perinpohjin tottunut niihin ajatuksiin, että juuri näillä minuuteilla täältä on lähdettävä ja että ellei hän pidä varaansa, saa hän kulkea kolmisen kilometriä jalkaisin. Hän melkein kuin herää karuun todellisuuteen, mutta vastaa sitten välinpitämättömästi:
"Vaikkapa nyt jalkaisinkin."
Ja kun emäntä jo on lähdössä, jatkaa hän:
"Eipähän tätä taivalta enää monta kertaa ole pakko katkaista."
Emäntä ei ehdi entisen kotiportin kohdalle ennenkuin tavarakuorma vyöryy maantielle. Heti sen jälessä tulevat kiesit, ja emäntä nousee rattaille.
"Isä!" huudetaan Eljakselle, mutta Eljas viittaa kädellään: menkäähän te vain.
– Ei tuohon kunnolleen olisi mahtunutkaan, – lohduttaa hän itseään. – Tavarakuorman päällä kai olisi mennyt, mutta kävelenpähän tämän matkan.
Siinä on nyt sitten Penttilä, kuudennes manttaalia, autiona ja tyhjänä. Eljas seisoo siinä ja katselee kotiaan, jossa isoisästä alkaen on synnytty ja kasvettu, ja hampaat puristuvat kovemmin piipunvarren ympärille. Mutta taisi perältäkin olla hyvä, että tuli lähdetyksi, saa taas alkaa niinkuin omillaan. Hyvä paikka se on, se uusikin, vaikka pienempi tätä nykyistä. Rahaakin on jäämään asti. Tekisi sentään mieli mennä vanhalle pihamaalle katselemaan, mutta jokin tunne panee voimakkaasti vastaan, ja toisekseen, mitäpä sitä turhaa haihattelemaan.
Hiukan äkäisesti Eljas kääntää päänsä pois ja alkaa ravakasti astella asemaa kohden. Eipähän tuo ilmaiseksi mennyt!
Mutta ennen Muilun tienhaaraa hänen vauhtinsa hiljenee. Muilun rakennukset piirtyvät nyt jylhempinä ja mahtavampina kuin koskaan ennen hänen silmiensä eteen, ja muilulainen itse seisoo kädet taskuissa maantiellä. Eljaksesta tuntuu tapaaminen jossakin määrin vastenmieliseltä, ei oikein tiedä miksi, ja hän hiljentää vieläkin kulkuaan.
Muilu ei vielä huomaa tulijaa. Hän seisoo liikkumattomana maantiellä ja katsoo jonnekin. Aurinko lankeaa suoraan hänen kasvoihinsa, ja nyt Eljas on huomaavinaan niissä jotakin pelottavaa. Silmäkuopat ovat kokonaan varjossa, nenästä lähtee kolmikulmainen varjonläikkä, päättyen jyrkkäpiirteiseen suuhun, mutta alahuulen alla on varjo kaikkein mustin, tahtomattaan Eljas miltei pysähtyy: eräässä asemahuoneen seinälle ripustetussa kyltissä on pirun kuva, ja se on juuri tuon näköinen.
– Muilu, piru, – ei, mitäs joutavia! Kaikkea se ajaakin...
Viimein Muilu huomaa tulijan ja nostaa päänsä. Hänen ilmeensä on kaikkea muuta, vaan ei pirullinen.
"Näinkö sinä sitten lähdet?" kysyy hän.
"Näin", vastaa Eljas. "Saapa tuon vielä kerran marssiakin, tutun tien."
"Poikkeaisit nyt lähtökahville."
"Ei taida ehtiä enää."
Muilu vilkaisee kelloaan sen näköisenä kuin olisi hänen jostakin syystä vaikea olla.
"Tuota", kysyy hän sitten äkisti, "kai sinä nyt kunnollisesti pääset alkuun siellä uudessa paikassasi?"
"Eiköpähän. Ja onhan se hyvä paikka."
"Niin kertovat, en tiedä. Ajattelin vain, että siellä vieraitten joukossa... jos niinkuin minä voisin auttaa."
Eljas tuntee kylmenevänsä ja melkein säikähtävänsä. Kaikkea sitä Muilustakin on ajateltu.
"Eipä tuota..." vastaa hän kartellen. "Pitääpä tuota yrittää velattakin, jos paremmin onnistuisi uudessa paikassa."
Äänettömyys, joka nyt seuraa, on nolo ja piinallinen. Muilu ei osaa vastata mitään, vaan katselee poispäin.
"Ja kyllä se muijan ja minut ja nuorimmat elättää", jatkaa Eljas reippaammin.
"Mikä ettei."
"Kyllä se..."
Sitten Eljas kokoaa luontonsa, ojentaa kätensä ja sanoo teennäisen iloisesti:
"No, terve nyt sitten ja kiitos hyvästä naapuruudesta."
"Kiitokset vain itsellesi. Ja kun aikaa tulee, niin käy katsomassa."
"Kylläpähän käydään."
Vasta nyt Eljaksen rintaa vihlaisee, ja tuntuu surulliselta kuin oltaisiin hautajaisissa. Muilusta tahdottiin erota ja kuitenkin on, niinkuin joutuisi tuuliajolle, kun se ero lopultakin tuli.
Nopein askelin, ympärilleen vilkaisematta ja aivan kuin jotakin paeten, painelee Penttilän Eljas asemalle.
Ei hän siis ole näkemässä, kuinka muilulainen heti hänestä erottuaan menee isäntärengin seuraamana Penttilän pihalle, katselee hiljaisesti ja totisena rakennuksia ja puhelee enemmän itselleen kuin rengilleen:
"Mitäpäs näistä minulle... Kyllä kai ne hajoittaa saa ja tehdä perunamaata rinteeseen..."
Sitten hän vielä uudelleen puhdistuttaa pihamaan ja panettaa ulkohuoneiden oviin uudet, kirkkaat lukot.
Ja mitäpä Penttilän Eljas siitä, vaikka näkisi ja tietäisikin: hänellä on nyt taas omat puuhansa ja uudet murheensa. Eri isäntä, eri tavat.
LUUTNANTTI ERNSTIN MATKA
Jeffery Farnol kirjoittaa muutamasta aaveesta, jonka nimi on "Kuinka olisi voinut olla", mutta uskomme, että sama aave joskus voi vaivata itsekutakin meistä.
Kolhon kartanoa ympäröi tuuhea puisto, järvi ja lintujen laulu; siihen kuuluu maita ja tiluksia, ja sen päärakennuksessa on kellertävät, kalkitut seinät. Siitä on jo pitkä aika, kun luutnantti Ernst tuli sen isännäksi, viisitoista vuotta, ehkä hiukan päällekin. Ja silloin hänelle oli sanottu niinkuin monelle ennen häntä ja hänen jälkeensä:
"Nyt sinä, poika, petät ensilempesi."
Mutta luutnantti Ernst ei ollut niitä poikia, jotka tulevat hempeämielisiksi ja rupeavat runoilemaan. Hän riisui reippaasti univormun yltään, ripusti miekan seinälle ja kävi suoraan asioihin. Nuoruuden ensimmäinen mieltymys, joka vähitellen on tullut jatkuvaksi, – no niin, onhan se kyllä kaunis ja tunteellinen asia sekin, mutta kahdelle köyhälle arkinen elämä tuskin tarjoaa muuta kuin taistelua ja rumuutta, ja miehelle kuuluu sitäpaitsi irtautua hempeämielisyyksistä ja mahdottomuuksista. Paremmin hänen ei olisi voinut käydä.
Luutnantti Ernstiä ei ensinkään vaivannut ajatus siitä, kuinka olisi voinut olla. Hän teki työtä ahkerasti ja nukkui yönsä rauhallisesti; hän kesti niin myötä- kuin välttämättömät vastoinkäymisetkin samalla mielentyyneydellä, ja niin kuluivat päivät, viikot ja vuodet, ja niin tuli luutnantti Ernst vuosi vuodelta tyynemmäksi ja varmemmaksi ulkonaisestikin. Ainoastaan joskus hän, silloinkin melkein kuin itsestään varkain, ajatteli pikku Elsaa ja sitä, mitä hänen kanssaan joskus oli ollut, mutta vuosi vuodelta ne ajatukset esiintyivät yhä harvemmin, ja lopuksi hän jo saattoi niistä avoimesti puhua.
"Se oli sitä aikaa", sanoi hän, niinkuin vakiintuneen miehen tuleekin sanoa, ja tyhjensi lasinsa, "se oli sitä aikaa, ja se on ollut meillä itsekullakin. Mutta sanokaapa minulle, hyvät herrat, olisinko minä tai olisiko hän kenties nyt sen onnellisempi?"
Ja majuri Vinge otti ystävien puolesta puheenvuoron ja vastasi, ettei luutnantti Ernst tietystikään voisi olla sen onnellisempi kuin on, mutta mitä Elsaan tulee, niin täytyy kai herrojen tunnustaa, että hän oli pakanallisen kaunis katseltava.
"Peltojahan ei hänellä kylläkään ollut eikä ikuista leipää ja konjakkia", lausui majuri Vinge, "suoraan sanoen kaikkea sitä maallista pirullisuutta, mikä meidän vaellukseemme kieltämättömästi kuuluu, mutta sittenkin, herrat, sittenkin minä, rehellisesti ja vanhan toverin tavoin puhuakseni..."
"Sinä olet humalassa", naurahti luutnantti Ernst ja meni levolle.
Mutta seuraavana yönä hän taas pitkästä aikaa ajatteli mennyttä ja sitä, kuinka olisi voinut olla.
Ja eräänä päivänä luutnantti Ernst huomasi, että hän välttämättömästi tulisi tapaamaan hänet, jota nuoruudessaan oli rakastanut. Hän istui avoimen ikkunan ääressä ja tutki tilusvaihtoa koskevaa asiakirjavihkoa, – niin, siitä ei päässyt minnekään, hänen täytyi ajaa naapuripitäjään neuvottelemaan Elsan isän kanssa.
Keskikesän lauha tuuli tunkeutuu sisään avoimesta ikkunasta, uutimet hulmahtelevat, ja kesäisten tuoksujen mukana kantautuvat huoneeseen väen huudot niityltä ja järvenrannasta, luutnantti Ernst nousee istuimeltaan ja alkaa kävellä edestakaisin, yrittää ajatella, mutta huomaakin lopuksi, ettei hän ajattele mitään, korkeintaan, että on ajettava naapuripitäjään, toimitettava muuan itsessään jotenkin vähäpätöinen asia ja hyvissä ajoin jouduttava takaisin, sillä huomenna on väellä tilipäivä.
"Käskekää valjastaa hevoset", sanoo hän.
Sitten hän taas vaipuu istumaan ja panee hiljakseen, aivan verkkaisesti, asiakirjavihon kääröön.
"Kahdeksankolmatta hehtaaria peltoa rajan tällä puolella vaihdetaan tukkimetsäpalstaan..."
Vasta sitten hänen ajatuksensa alkavat käydä. Ei niinkuin täsmälliset, määrätietoiset ajatukset tavallisesti toimivat, vaan välähdyttäen mietteisiin johtavia mielikuvia. Luutnantti Ernst muistaa paikan, missä hän on, ja koettaa hitaalla järkeilemisellä saada mielikuviaan tolalleen, mutta hän ei voi niille mitään.
Minkäpä hän, nyt vanha ja ehkä hiukan harmaantunutkin, minkä hän voi sille, että joskus oli ollut nuori. Sitä me olemme kaikin joskus olleet. Toisilla säilyvät nuoruuden ihanteet läpi elämän, toiset alkavat ajatella johdonmukaisesti ja järkevästi...
"Hevoset ovat valjaissa, herra luutnantti."
Vaunut vierivät eteenpäin pitkin pölähtelevää maantietä, maisemat vaihtuvat, aurinko paahtaa valkopilviseltä taivaalta. Luutnantti Ernst koettaa ajatella asiaansa, mutta nyt ajatukset vielä vähemmän kuin ennen tottelevat häntä. Tällaisena hän muisti senkin ajan, silloin, kauan aikaa sitten. Silloinkin oli tuoksua, päivänpaistetta ja heleyttä, mutta silloin ei kuljettu asiakirjavihko salkussa. Niin, silloin elettiin nykyisyydessä ja suunniteltiin tulevaisuutta. Niin, sitä oli todellakin tehty.
"Voi, rakas kiltti luutnantti, sinä unohdat minut hyvin pian!"
Luutnantti Ernst säpsähti. Ne sanat oli hänelle lausuttu juuri tällaisen päivän iltana sen talon puutarhassa, jonne hän nyt oli menossa. Ja sanoja oli hymyillen ja kyyneleet silmissä runollisesti taputtanut häntä olalle, ikäänkuin jatkaakseen: "Sillä minä, minä tunnen kyllä minun urhoni."
Mutta luutnantti Ernst ei ollut unohtanut, ei, kautta kunniansa. Hän oli, alussa varsinkin, paljon ajatellut, kuinka olisi voinut olla, mutta onhan ymmärrettävää, ettei heistä mitään olisi voinut tulla... Se on onnellisin, joka parhaiten osaa alistumisen taidon.
Vaunut sivuuttavat pitäjän graniittisen rajapylvään; nyt ei ole enää pitkä matka perille.
Luutnantti Ernst tuntee, kuinka hänen sydämensä alkaa lyödä. Tällä tavoin se ei ole lyönyt kuin silloin, ja silloinkin vain juuri tähän samaan taloon mennessä. Kenelle hän oli tehnyt tai parhaillaan tekee vääryyttä, ja eivätkö kaikki nämä ajatukset, joita hän ei voi hillitä, ole enemmän tai vähemmän synnillisiä!
"Kääntäkää vasemmalle!"
Siinä se nyt oli, Elsan koti, ja siellä istuu vanha nimismies, Elsan isä, halvautuneena kamarissaan. Niinpä vainenkin, ja hänen kanssaan tullaan keskustelemaan tilusten vaihdosta. Kuinkahan ukon asiat nyt mahtavat olla?
Kun vaunut ajavat pitkin tuttua kujaa, tuntee luutnantti Ernst esiintyvänsä röyhkeästi. Kuinka monta kertaa hän aikoinaan on tätä samaa kujaa nöyrästi astellut jalkaisin ja iltakauden onnensa keskellä pelännyt, että nimismies tulisi sanomaan:
"Kyllä se jo nyt tälle illalle saa riittää!"
Kas, silloin ei muistanut, milloin aika oli sivuuttamassa säädyllisen rajan, silloin tuntui vuosikin liian lyhyeltä. No niin, – luutnantti Ernst kohensi ryhtiänsä ja oli levollisen näköinen. Pihalle johtava veräjä avautui.
Siinä on portailla vielä nuorelta näyttävä nainen, ja luutnantti Ernstiltä menee aikaa, ennenkuin hän pääsee vaunuista. Ihminen on tullut vanhaksi ja raihnaiseksi... ja - sitä paitsi – tuo asiakirjasalkku. Naisella on lempeät, siniset silmät, mutta huulet puristuvat huomaamattomasti yhteen, kun hän tuntee tulijan.
"Kas vain", sanoo hän aivan kuin eilen viimeksi olisi nähnyt tulijan. "Sinäkö se oletkin? Minä luulin Viaisten herraksi."
"Minä", vastaa luutnantti Ernst, voimatta sanoa muutakaan, ja katsoo naista silmiin.
"No, tervetuloa, ja käy sisään."
Matkalla luutnantti Ernst on muovaillut jonkinlaista suunnitelmaa keskustelun pohjaksi, mutta nyt hän sen kokonaan unohtaa. Tällaista täällä on, aivan kuin ennenkin.
"Kuinka teillä Kelhossa voidaan?"
"Kiitos, oikein hyvin."
Vähän ajan kuluttua tulee:
"Sinun olisi sopinut muuten joskus käydä siellä katsomassa."
"Olen sitä joskus ajatellut, mutta ei tahdo olla aikaa."
Ja luutnantti Ernst tietää aivan hyvin, ettei tuo kaunis ihminen tuossa, Elsa, ole koskaan sellaista ajatellutkaan, mutta kysyy osaaottavasti:
"Niin, sinulla kai on tässä tavattomasti puuhaa?"
"Arvaat sen. Onhan tässä tekemistä. Ja valvomista. – Kumman sinä nyt kernaammin aluksi ottaisit, lasillisen konjakkia vai kahvikupin?"
"Kiitos", vastaa luutnantti Ernst ajatuksettomasta ja saa kummankin. Nimismiehen talo on viimeisen vuosikymmenen kuluessa kasvanut ja vaurastunut; mutta ympäristö on sama kuin ennenkin.
Hiljaisuus. Viimein:
"Sinäkö tulit sen tilusvaihtojutun takia?"
"Niin."
"Isä ei voi ottaa sinua vastaan nyt, – hän on yhä huonontunut, – mutta minulla on valtuus sanoa, että me ja muut asianosaiset suostumme siihen ilman sen enempää."
"No niin sitten."
Asia on toimitettu, ja luutnantti Ernst voisi hyvällä syyllä nousta vaunuihinsa ja lähteä. Hän oivaltaa, että keskustelu käy kankeasti, että hänen läsnäolonsa täällä kenties voi painostaakin, mutta hän istuu kuin unissaan, ja ilmassa on sittenkin tunnetta ja varjoa jostakin olleesta.
"Kerro nyt, kuinka olet kuluttanut aikasi!"
Nainen naurahtaa.
"Siinä ei todellakaan ole paljon kertomista. Jokainen päivä on ollut tämän kaltainen. Pitäisihän sinun tietää, että elämä on jakso päiviä."
"Niin kylläkin. Mutta erilaiset päivät antavat sille sen viehätyksen, mikä sillä on."
"Niin kai."
Iltapäivän vaaleneva aurinko paistaa suoraan ikkunoista sisään, niinkuin vuosien kuluessa ennenkin. Tuota naista hän on rakastanut, pitänyt sylissään ja suudellutkin, juuri tuota, joka näyttää sulautuvan iltapäivän aurinkoon.
"Elsa!"
"Niin."
"Ajatteletko koskaan sitä, mikä on mennyt?"
Nainen kääntää kasvonsa poispäin ja luo katseensa alas.
"En", vastaa hän vihdoin melkein kovasti.
"Enkä minä", jatkaa luutnantti Ernst tietämättä, kuinka saa puhutuksi. "En minäkään ehdoin tahdoin. Se kuuluu olevan syntikin. Mutta joskus, Elsa, joskus ja joidenkin asioiden yhteydessä tulee mieleeni, että toisinkin voisi olla."
"Mutta sinä karkoitat kiiruusti sellaiset ajatukset?"
"Koetan päästä niistä ennenkuin ne tulevatkaan."
Nainen luo taas katseensa häneen, ja siinä on lämpöä, melkein hellyyttäkin.
"On hyvä, että olet tullut niin väkeväksi. Mutta vastaa minulle rehellisesti yhteen kysymykseen: Oletko nyt onnellinen?"
"Eikö yksi onnen ehto ole muun muassa se, ettei rupea tekemään vertauksia?"
"Sinä vastaat kysymykseen kysymyksellä. Minä tarkoitin, että menisit omaantuntoosi."
"Ja sinä tiedät ulkoa, etten minä silloin voi vastata mitään. Onko kuningas valtaistuimellaan onnellinen? Kuka tahansa voi sanoa olevansa onnellinen, kun hän vain on kyllin voimakas paaduttamaan itsensä ja uskoo sitä olevansa."
Hieno, tuskin huomattava hymy karehti naisen huulilla, ja sitä salatakseen hän katsahti vasten aurinkoa.
"Jotakin tuontapaista sinulta odotinkin", sanoi hän, "jotakin tuollaista 'Ruckwärtskonzentrierung'... Ei, poikaseni, et sinä ole sotamies."
Luutnantti Ernst punastui ja nousi istuimeltaan. Entisyys astui noiden sanojen muodossa hänen eteensä; hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä ja tarttua siihen. Ja hän astui naisen luo ja ojensi hänelle kätensä.
"Elsa", sanoi hän, "sinä et saa. Mihin Luojan nimessä minä pääsen itsestäni? Et suinkaan tahdo, että tulen erilliseksi!"
"Varjelkoon – en!"
"Hyvä on sitten. Katsoppas: ne ovat minulla olleet ja ovat nytkin, unettomat yöni ja tuskalliset, hiljaiset hetkeni. Jos tietäisit, niin itkisit..."
"Minä itkin jo lähemmäs parikymmentä vuotta sitten kaikki kyyneleeni."
"Itke nyt sitten siitä ilosta, ettei meidän enää tarvitse itkeä."
"En sitäkään. Sinähän ymmärrät, etten voi ottaa sinua todesta."
Luutnantti Ernstin käsi hervahti sivulle. Hänestä tuntui kuin olisi huone pimennyt ja jokin suuri vaara häntä uhkaisi.
"Niinkö?" kysyi hän käheästi.
"Niin."
Hetkisen vallitsi huoneessa hiljaisuus.
"Hyvästi nyt sitten", sanoo luutnantti Ernst ja kävelee ovea kohden. Nainen seisoo liikkumattomana oven luona, ja hänen kasvonsa kalpenevat.
"Hyvästi", sanoo luutnantti Ernst taas.
Siiloin naisen povi alkaa kohota ja laskea ja silmäluomet rävähdellä ja hän astuu menijän luokse.
"Suutele minua niinkuin joskus ennenkin", sanoo hän hiljaisesti, "mene sitten äläkä tule enää takaisin".
Ja kun toinen astuu vaunuun, sivelee hän hänen takinhihaansa ja lausuu:
"Anna anteeksi, mutta toivoin, että olisit vielä enemmän vanhentunut."
Vaunut lähtevät liikkeelle. Luutnantti Ernstistä tuntuu kuin kukat nyyhkisivät ja ilma olisi täynnä mollisäveliä.
P. TUOMAAN LAHJA
Tuomas oli hänen nimikkopyhänsä, Tuomaan päivänä hän oli syntynyt ja Tuomaan ominaisuudet saanut kumminlahjakseenkin.
Ehkä sentään lisäksi jotakin muutakin kuin ainaisen epäilyksen, hän osasi soittaa viulua, tämä Tuomas Morian, "niinkuin Herran enkeli", sanoivat ihmiset.
Kerran hän oli aikonut tuoda viulunsa kirkkoonkin, mutta pappi oli sanonut, ettei se mitenkään käynyt päinsä. Sellainen ei sitäpaitsi oikein sopinutkaan ritarismiehelle, ja urut riittivät vallan hyvin. Symbaali, – sitä ehkä voisi ajatella, mutta pappi ei ollut huomannut mitään raamatunpaikkaa, jossa olisi puhuttu viulusta.
"Herra Morian, teidän armonne, minä valitan, mutta pelkään, ettette voi käyttää viuluanne kirkossamme."
Herra Morian kääri viulunsa kalliiseen verkaan, – ja pappi ihmetteli, kuinka kallista se verka oli mahtanut olla – kääri sen niinkuin kuljeksiva äiti käärii rakkaan lapsensa ja nilkutti takaisin kartanoonsa.
"On tämä kummaa", mutisi hän mennessään; "kirkko on sentään minun esivanhempieni rakennuttama, ja nyt en minä saa siellä edes soittaa".
Hän siis nilkutti päin kartanoansa, jota entisaikaan oli sanottu linnaksi, ja pappi sulki tyytymättömänä sakastin oven.
"Sellainen saita rähjys", sanoi hän antaessaan avaimen suntiolle. "Toiset Morianit ajoivat vaunuilla ja ratsuilla, mutta tämä lenkuttaa itaruudessaan peninkulman kysyäkseen, saako hän soittaa kirkossa viulua."
Suntio, vanha ja viisas mies, nyökäytti miettiväisenä harmajaa päätään. Niinhän ne entiset Morianit olivat tehneet, ja varsinkin viimeinen, Tuomas-herran isä, oli ollut kuuluisa komeasta elämästään. Siinä oli ollut musiikkia ja laulua ja kauniita tauluja, ja yöt olivat vaihtuneet päiviksi ja päinvastoin. Eikä köyhältä kansalta ollut leipä loppunut.
"Niin", sanoo suntio, "jos poika on itara, niin olipa isä antelias".
"Antelias, hyvin antelias niin köyhille kuin kirkollekin", toisti pappi ja lähti astelemaan asuntoaan kohden, "mutta entäs tämä: ei killinkiäkään kynttilöihin tai sielumessuun vanhempien autuuden hyväksi..."
"Eikö vanha herra Morian harkitsevaisuudessaan itse huolehtinut sielumessuistaan?" keskeytti suntio kunnioittavasti.
"Ei, se kai häneltä unohtui muitten puuhien takia, ja pojan velvollisuus olisi tietysti huolehtia vanhempain autuudesta. Vaan tämä, sanon sen vielä kerran, tällä on itaruus kasvanut yli määrän. Ei kirkolle, ei köyhille, ei killinkiäkään syntien lieventämiseksi. Kulkee aivan kuin olisi synnitön. Suntio, etkö tiedä jotakin syntiä, josta voisin häntä hiukan kovistella; eikö hän esimerkiksi juo?"
"En ole koskaan nähnyt Tuomas-herraa humalassa."
"Mutta pelaa, – voitonhimohan seuraa ahneutta?"
"Ei kukaan ole nähnyt Tuomas-herran heittelevän pelinappia."
"No joku pikku naisjuttu sitten; naiset ovat Morianeilla veressä? Vanhalla herralla oli viime aikoinaan luonansa joku, joka ei ollut hänen vaimonsa. Tämä on tosin ontuva ja ruma, mutta sen ei pitäisi tehdä esteitä."
Suntio naurahti, mutta hyvin kunnioittavasti.
"Minä en tiedä mitään sellaistakaan Tuomas-herrasta", vakuutti hän.
"Kummallista, hyvin kummallista", mutisi pappi ja lähti nyt lopullisesti kävelemään. "Minun on pakko tiedustella lukkarilta; hänen pitäisi tarkemmin tietää seurakunnan synnit ja hairahdukset."
Tuomas Morian siis nilkutti kohti kartanoansa, ja tie oli pölyinen ja päivän paahde oli ankara. Vastaantulijat katselivat häntä oudoksuen, mutta tervehtivät kuitenkin tarpeellisella kunnioituksella. Jos jollakulla oli tilaisuus väistää tervehtimättä metsikköön tai tiepuoleen, niin hän sen teki, sillä kenelläkään ei ollut halua kunnioittaa pään paljastuksella yli koko maakunnan tunnettua saituria.
Hän itse tiesi sen erinomaisen hyvin. Mitä muuta kuin äärimmäistä saituutta merkitse se, että luopuu palvelijoista, hevosista ja naudoista, että myy hopeat ja kullat ja kauniit kapineet ja jää lepäämään kuin lohikäärme aarteillensa kolkkoon, suunnattomaan rakennukseen. Kuinka paljon olikaan ostajia ollut! Siinä oli ritaria ja porvaria, varakasta talonpoikaa ja käyränenäistä juutalaista, ja kaikki he olivat loistaneet tyytyväisyydestä, sillä kaikki he olivat saaneet petetyksi Tuomas-herraa. Mutta mitä siitä, kertyihän hänelle suuret kasat kiiltävää rahaa, kertyi kultaa, hopeaa ja vaskea. Entä sitten, jos muurit rapistuivat, kun niitä ei uusittu, – entäpä sekään, että käytävät hoidon puutteessa ruohottuivat?
Näin tiesi Tuomas Morian maakunnan uskovan ja ajattelevan.
Mutta kulta- ja hopeakasoista ei hänellä ollut kuparikillinkiäkään jälellä. Tuskinpa hänellä kunnollisesti oli ruokaa syödäkseen. Kaikki, mikä oli tullut, oli mennyt isien loiston lunnaiksi. Omassa selässään, voimatta ketään edes siihen työhön palkata, hän oli kantanut jäämiset kaupunkiin sille, jolle ne kuuluivatkin.
Keskipäivän auringonpaahde käy yhä polttavammaksi, ja Tuomas Morianin on pakko istahtaa tiensyrjään.
Tänä aamuna hänen oli täytynyt sanoa vanhalle palvelijalleen, ainoalle, joka puoliväkisin oli jäänyt:
"Nyt sinun, vanhan vaimon, on lähdettävä. Koeta saada elatuksesi hyviltä ihmisiltä. Minulta on nyt leipä loppunut."
"Hyvä herra", oli palvelija vastannut, "minä etsin aitat ja kellarit vielä kerran".
– Niinpä tehköön hän sen Herran nimeen, – oli Tuomas Morian ajatellut ja lähtenyt viuluineen kirkolle. Pitihän seurakunnalle olla hänestä edes jotakin iloa. Ja ehkäpä sallittaisiin niin, että hän tulisi pappilaan juuri silloin kun pappi oli aterialla. Saattaisipa käydä vielä niinkin, että hän voisi varata jotakin palvelijalleenkin.
Tuomas Morianin toiveet eivät olleet täyttyneet enempää kuin hänen aikaisemmatkaan toiveensa. Jos hänellä olisi ollut symbaali, olisi hän sillä voinut ilahduttaa seurakuntaa; mutta viulu oli siihen tarkoitukseen liian epäkristillinen vehje.
Yhtäkkiä hän hypähti pystyyn.
"Mitä!" huudahti hän itsekseen. "Onhan minulla maa ja kartano. Niistä toki saan paljon rahaa."
Mutta samassa hän muisti, että hän ne kyllä voi lahjoittaa, mutta ei myydä. Mitä hyödytti häntä hänen maansa ja kartanonsa?
Silloin Tuomas Morian tuli surulliseksi mieleltänsä, ja hengessään hän kääntyi suojeluspyhänsä puoleen rukoillen, että tämä ottaisi hänet pois maailmasta, jossa hänellä ei ollut mitään toimitettavaa. Seurakunta saisi pitää hänen viljelemättömät tiluksensa ja hänen aution kartanonsa; ehkäpä he sitten saattaisivat hänet kunnialliseen hautaan.
Mutta pyhällä Tuomaallakin oli nyt muita puuhia kuin kuunnella nälistyneen suojattinsa tyhmiä rukouksia. Luonto oli kauneimmillaan, maa viheriöi, ruusut olivat kukassa, eikä mikään osoittanut kuolemaa. Kuolema, siihen täytyi kuulua kylmyyttä ja kolkkoutta, mutta samalla myöskin toivoa paremmasta. Nyt ei ollut sellainen aika.
Tuli siihen sitten pitäjän rikkain talonpoika, jonka piti illalla pitää häät tyttärelleen. Hänen nähdessään Tuomas Morianin istuvan tienposkessa meni häneen äkkiä ylpeä ajatus. Kuinka komeaa olisi, jos ritarismies soittaisi hänen tyttärensä häissä; siitä puhuttaisiin yli maakunnan, melkeinpä yli valtakunnan! Puolet omaisuudestaan hän antaisi, jos Tuomas Morian soittaisi hänen tyttärensä häissä.
Ja hän lähestyi Tuomas-herraa lakki kädessä.
"Armollinen herra", sanoi hän; "tänään ovat tyttäreni häät".
"Onnellinen se, joka voi pitää häitä", vastasi Tuomas Morian.
"Mieleni olisi iloinen, jos te, armollinen herra, läsnäolollanne tätä tilaisuutta kunnioittaisitte."
"Tulen kyllä sinun tyttäresi häihin", vastasi Tuomas-herra ajatellen hää-ateriaa.
Rohkaistuneena tällaisesta suopeasta vastauksesta talonpoika jatkoi:
"Hääväki ja me kaikin tulisimme onnellisiksi, jos te, armollinen herra, näkisitte hyväksi antaa meidän kuulla soittoanne siellä."
Mutta muistaen Tuomas Morianin maankuulun ahneuden hän samaan hengenvetoon jatkoi:
"Jos sen teette, armollinen herra, on koko köyhä omaisuuteni käytettävissänne."
Silloin selvästi nähtiin, mikä ahne ja itara mies Tuomas Morian oli. Hän nimittäin vastasi silmät välähtäen:
"Hyvä on. Minä soitan tyttäresi häissä kunniallista korvausta vastaan."
Ei siis kummankaan tarvinnut katua kauppojaan, ei talonpojan eikä Tuomas Morianin. Talonpoika saattoi kerskua sillä, että hän oli antanut täyden korvauksen soitosta ja kunniasta ja Tuomas-herra saanut säädyllisen palkkion vaivoistaan.
Senjälkeen ei Tuomas Moriania enää näkynyt liikkeellä kylällä.
Mutta kun pappi kuuli tästä, niin hän kauhistui. Ahneus, sellaista hän oli kyllä nähnyt viljaltikin, mutta että sitä esiintyy ritarismiehellä ja tavalla, joka lähentelee säädyttömyyttä, se meni jo yli kaikkien rajojen. Tämä oli jo sellainen seikka, johon hänen oli täydellä vallallaan puututtava.
Mennä lukemaan lakia Morianien kartanoon oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty; kuninkaatkin olivat aikoinaan muovailleet sanojaan, kun heillä oli vakavampaa puhuttavaa heidän kanssaan.
– No niin, – ajatteli pappi kärsimättömästi, minun täytyy hiukan lykätä asiaa. Minä menen hänen luokseen hänen suojeluspyhänsä päivänä, jolloin parhaillaan odotamme joulua. Silloin tapaa paatuneinkin ja ahneinkin sydän olla herkimmillään ja vastaanottavimmillaan.
Mutta sillä välin oli myöskin pyhä Tuomas tarttunut asiaan. Hän oli puhunut asiasta Herramme kanssa, ja Luoja oli armossaan nyökäyttänyt päätänsä.
Kun pappi siis suntion seuraamana ja täydessä ornaatissa saapui Morianien kartanolle, kolkutti hän varovaisesti ulkoporttia. Mutta kukaan ei tullut vastaamaan. Silloin pappi ilman muuta painoi rautaista porttia, ja se aukeni vaivatta ja helposti.
Laaja puistopiha oli autio. Käytävät olivat äskensataneen, nuoskean lumen peitossa, puut ojentelivat paljaiksi riistettyjä mustia oksiaan laivasta kohden ja joku yksinäinen nälistynyt kana kaakotti takapihan puolella.
Pappi käveli pitkää käytävää päärakennukseen, jonka ovia tuuli remputteli ja josta ikkunoita oli säpäleinä.
"Kyllä on", mutisi hän; "ei sen vertaa uhraa vaivaa eikä varoja, että edes ikkunat korjauttaisi. Saa nähdä, millaista sisällä on."
Mutta hän sai kävellä läpi monen jäätävän kylmän huoneen ennenkuin tapasi ketään. Ruuanjätteitä virui pöydillä, kylmyys uhosi pimeistä nurkista. Viimein hän eräästä huoneesta tapasi kuivanutta kalaa järsimästä ikivanhan ämmän, jolla oli ryppyiset kasvot ja jonka kyynellähteet olivat aikoja sitten kuivuneet.
"Minä pyytäisin saada puhutella herraasi", sanoi pappi ankarasti, mutta kuitenkin lempeämmin kuin oli aikonut, sillä kesken kaikkea hän muisti, ettei hänen sopinut käskevässä äänilajissa puhua Morianien kartanossa.
"Pyhä Tuomas olkoon kiitollinen siitä, että tulitte", vastasi eukko vapisevalla äänellä; "muutoin minun olisi ollut pakko lähteä hakemaan teitä. Minun herrani kuoli tänä aamuna."
"Sanotko, että kuoli?"
"Niin, hänen rukouksensa on kuultu. Mutta hän jätti sellaiset terveiset, että kaikki, mikä häneltä jää, lankeaa niille, joilla ei mitään ole."
Ja sitä jäämistä oli suunnaton rakennus, perkaamattomat tilukset ja viulu. Mutta vaikka miten etsittiin, niin rahaa ei löytynyt kuin yksi kupariäyri.
Silloin ihmiset sanoivat:
"Millähän omallatunnolla sekin meni Jumalan eteen?!"
RUNOILIJA, NAINEN JA POSTILÄHETYSVEKSELI
Oletko kuullut viimeistä juttua Erkki-Vilhelmistä, yörunoilijasta, hänen postilähetysvekselistään ja naisesta, jonka nimi oli Beda?
"Et! Se on vahinko, mutta ei aivan korvaamaton vahinko, sillä sinä saat kuulla sen ja kertoa toisillekin, jos haluat."
Kaarle Nagel, mies verraton tunteellisessa ja tunteettomassa, puraisee poikki sikaarinsa pään, sytyttää ja jatkaa:
Asiassa on oikeastaan monta vaihetta ja käännekohtaa, mutta kun näin viikon etäisyyden takaa sitä tarkastelen, näyttää minusta kaikki verrattoman selvältä ja suoraviivaiselta. Katsoppas: tiedämmehän, että Erkki-Vilhelmi söi huonoa ruokaa, mutta teki hyviä runoja, ryyppäsi, kun oli joku, joka ryyppäytti, taisi nähdä joskus viluakin, mutta kulki puettuna comme il faut eikä tehnyt itseänsä ikäväksi valittelemalla asioitaan syrjäisille.
Ja eräänä päivänä tulee kirje kustantajalta, hieno, vihertävä kirje, jossa on paljon koreita asioita. Erkki-Vilhelmi, tiedäthän, on kauan aikaa haaveillut itsellensä huvilaa, jonkunlaista Tusculumia, ja kun se nyt aivan itsestään lähestyy häntä vihertävän kirjeen hahmossa, niin hän hengästyy, kirje vapisee hänen kädessään ja hän aivan kuin joutuu sekaisin.
– Sinun pitää ehdottomasti tulla mukaani, Kaarle Nagel, – sanoo hän sen näköisenä kuin häntä uhkaisi joku vaara. – Minä olen niin huono järjestelemään rahallisia asioita.
– Mitä tämä nyt on? – kysyn minä närkästyneenä. – Eihän sinulla ole rahaa eikä asioita myöskään.
– Aivan niin, mutta nyt niitä tulee. Kumpiakin, kumpiakin, veliseni.
Niin me sitten yhdessä luemme Erkki-Vilhelmin saamaa kirjettä. Hän on julkaissut kaksi runokokoelmaa, ja viikko sitten hän on lähettänyt kolmannen käsikirjoituksen. Kun edellisten painos on myyty loppuun ja kysyntää yhä edelleen on, ehdottaa hänen kustantajansa, että edelliset liitettäisiin viimeiseen ja kaikki julkaistaisiin yhtenä. Se tekisi Erkki-Vilhelmille seitsemäntoistatuhatta.
– Mitä sanot? – kysyy Erkki-Vilhelmi.
– Se on koko joukko rahaa, – vastaan minä vilpittömästi. – Elät sillä jo melkoisen kappaleen toista vuotta.
– Niin, – sanoo hän haavemielisesti. Vaatimattoman tönön saa jo kahdeksallatuhannella.
Ja me matkustamme yhdessä Erkki-Vilhelmin suuren kustantajan luo, koska Erkki-Vilhelmillä ei ole synnynnäistä lahjaa raha-asioiden järjestelemiseen.
Sinä et luultavasti ole koskaan ollut tekemisissä suurten kustannusliikkeiden tirehtöörien kanssa. Erkki-Vilhelmi näytti sellaiselta kuin hän hieroisi kauppaa omasta lapsestaan, punastui ja kalpeni vuorotellen ja soperteli milloin sitä milloin tätä. Mutta tirehtööri jutteli verkkaisesti ja hiukan rasittuneella äänellä ja oli sen näköinen kuin tahtoisi kuitata meidät mahdollisimman pian ja kuin me jollakin tavoin tahtoisimme häntä pettää tai hyötyä hänen kustannuksellaan.
– Päätämme siis seitsemäntoistatuhatta, – sanoi hän väsyneellä äänellä ja veti jonkun valmiiksikirjoitetun paperin esille pöytälaatikostaan. – Eikö niin?
– Niin, – vastasi Erkki-Vilhelmi, ääni vavisten.
– Niin, – sanoin minäkin pelkästä asianharrastuksesta.
Ehkä on parempi, että herrat eivät kuljeta niin suuria rahasummia mukanaan. Heillä sattuu nyt juuri olemaan yksi saapunut viidentoistatuhannen markan postilähetysvekseli, jonka he voivat siirtää Erkki-Vilhelmille, ja loput kaksituhatta herrat voivat mennessään nostaa konttorista. Sopiiko se?
Miksei se sopinut, ja illalla me olimme jo Erkki-Vilhelmin, yörunoilijan, kanssa takaisin kaupungissa. Ynnä postilähetysvekseli ja kaksituhatta markkaa.
Voitko käsittää, miltä tuntuu miehestä, jolla ei koskaan ole ollut rahaa, kun sitä yhtäkkiä tulee hänelle yllin kyllin ja ylikin? Minulla ei tähän mennessä ole ollut siitä oikein todenperäistä mielikuvaa ja aavistelmaa, mutta nyt se minulla on. On totisesti.
Tilasimme eteemme parasta, mitä Kultainen Tähti, saattaa tarjota, ja minä huomasin, kuinka Erkki-Vilhelmin menneisyyden toiselta puolen ja nykyisyyden ja tulevaisuuden toiselta puolen välille asettui jyrkkä raja-aita. Hän oli silmissäni kasvanut pari tuumaa pitemmäksi, hänen ryhtinsä oli muutamassa tunnissa varmistunut ja suoristunutta hänen ääneensä oli tullut sointia ja käskeväisyyttä. Hämmästyen panin merkille, että häntä Kultaisessa Tähdessä kohdeltiin melkein arastellen, jollaista sävyä en ollut aikaisemmin huomannut. Elämä hymyili, tulevaisuus hymyili, syksyinen katu hymyili ja kaikki näytti olevan "kultaa ja viheriää metsää", niinkuin jossakin Tor Hedbergin näytelmässä. Ja postilähetysvekseli oli minun taskussani erään joutilaan ja vaatimattoman näköisen viitosen vieressä.
Beda, tummasilmäinen, tarjoili kuolettavan totisena. Vasta nyt huomasin, että hän oli suuri kaunotar.
Mutta me, Erkki-Vilhelmi ja minä, istuimme ja maalailimme tulevaisuutta ja annoimme musiikin soida. "Ken on soittajaks' luotu, hän soittakoon."
Nyt ei Erkki-Vilhelmi enää puhunut vaatimattomasta tönöstä, Tusculumista. Hän puhui suurista inhimillisistä aatteista, kaiken olevaisen vähäpätöisyydestä; sitten hän siirtyi pylväisiin, pilareihin ja karyatiideihin, ja lopulta hän päätyi, niinkuin luonnollista onkin, olympolaisiin jumaliin.
Ja minä kuuntelin, ja musiikki soi, ja Beda tarjoili totisena ja luoksepääsemättömänä. Beda oli kaunis, musiikki soi hivelevästi, ja Erkki-Vilhelmin puheet olivat suurenmoiset.
Oletko selvillä, ystäväni, innoituksen hetkestä? Et, sitä sinä et ole, sillä mistäpä meikäläisille – sinulle ja minulle – sellaiset hetket tulisivat? Kaikki ympäröivä lakkaa olemasta, elämme kuin runoa, kuin olisimme jossakin eetterissä, mikään maallinen ei meitä liikuta, täytyy ottaa hetkestä kaikki, mitä siitä irti saa.
– Hyvät herrat, kello on yksi.
Bedan ruusunpunaiset huulet liikahtavat ja totiset silmät tähtäävät meihin kysyvästi.
– Yksi, – vastaa Erkki-Vilhelmi ajatuksettomasta. – Anna olla yksi, mutta ole hyvä äläkä häiritse tunnelmaa.
Minäkin olen, mukamas, tullut lyyrilliseksi.
– Ei hän häiritse, vaan täydentää sitä, – sanon minä. – Katso, hän on kaunis.
Erkki-Vilhelmin silmäluomet rävähtävät, hermostuneesti.
– Poppaea Vaskiparran pidoissa, – mutisee hän itsekseen, – niin kyllä. Minä olen jo kauan aikaa tiennyt, että hän on kaunis ja kaukainen.
– Emme suitsuta nyt, vaan lähdemme, – sanon minä, sillä alan vaistomaisesti aavistaa, että nyt tulee jotakin.
Erkki-Vilhelmi ei kuitenkaan ole tietääkseenkään. Hänen aivoissaan on kauan aikaa kytenyt jokin ajatus, joka vain on odottanut tilaisuutta saadakseen puhjeta sanoiksi, mahdollisesti teoksi. Beda, tarjoilijatar, katselee häntä kiinteästi, ja tumma puna kohoaa hänen kasvoilleen. Valoa ei vielä ole ravintolahuoneesta vähennetty.
Siinä me siis nyt istuimme ja katselimme toisiamme, ja muista vieraista toiset olivat lähdössä, toiset makselivat laskujansa.
– Rakastinhan minä teitä, – sanoo viimein Erkki-Vilhelmi aivan kuin hyvin asiallista asiaa. – Te olette välillisesti synnyttänyt monta runoistani.
Beda on itse asiassa aika ikävä ja mauton – tai oikeastaan karamellille tuleva – nimi, mutta kun sen omistaja on kaunis, niin saattaahan sen antaa anteeksi. No niin, eipähän se tähän kuulu. Tämä meidän Bedamme katselee vain totisesti Erkki-Vilhelmiä ja vastaa: Vai niin. Lasku olisi kuusisataakymmenen.
– Ettekö usko, mitä sanon? – kysyy Erkki-Vilhelmi.
– Totta kai.
– Vai haluatteko joitakin vakuutuksia?
– Herra ei viitsi nyt.
Mutta Erkki-Vilhelmi on tällä kertaa ponnekasta miestä, ja minä alan vähitellen pelätä hänen päähänpistojaan. Pian sen pitäisi räjähtää. Ja viimein hän kääntyykin sanomattoman lempeästi minun puoleeni.
– Annappas tänne se postilähetysvekseli! – sanoo hän.
– Mitä sinä sillä?
– Anna tänne vain. Vai luuletko, että olen tolkuton?
– En minä sitäkään, mutta annetaan olla.
– Kuuleppas: kaiken hyvän nimessä...
Mikä paimen minä olen: hän sai paperinsa.
Sitten hän maksoi laskunsa ja pyysi mustetta ja kynää.
– Rikkaat antoivat yltäkylläisyydestänsä, mutta köyhä leski antoi ainoan roponsa, – sanoi hän ja alkoi kirjoittaa jotakin vekselin takasivulle.
– Olkaa hyvä! – sanoi hän tehden sorean kumarruksen. – Hankkikaa sillä joku muisto itsellenne.
Sitten Erkki-Vilhelmi nousi niinkuin ainakin mies, joka on tehnyt tehtävänsä ja tehnyt sen oivallisesti. Hän oli vain siirtänyt paperinsa Bedalle, ja tyttö pisti sen laukkuunsa välinpitämättömästi, niinkuin jonkun yhdentekevän kirjelipun, jonka hän lukee joskus huomenna.
"Minun täytyy sanoa, että päivämme oli päättynyt erinomaisen kauniisti ja onnellisesti ja että saatoimme hyvällä omallatunnolla laskeutua levolle."
Kaarle Nagel, järjestelijä ilman vertaa, sytytti toisen sikaarin ja jatkoi:
"Kyllä kai sinä ymmärrät niin sanotun 'seuraavan päivän' harmauksilleen ja tunnonvaivoilleen. Erkki-Vilhelmi käänsi kaikki omat ja minun taskuni nurin ja repi hiuksiansa."
– Missä minun postilähetysvekselini on? tuskitteli hän.
– Sekö viidentoistatuhannen?
– Se tietysti.
– Senhän sinä eilen annoit lahjaksi Bedalle, – sanoin minä rauhallisesti.
– Luojan kiitos. Asia on siis vielä korjattavissa.
– Vaivoin. Kello on jo kaksitoista ja pankit avataan kymmeneltä. Sinä siirsit paperin hänelle, ja hän on jo tietysti ehtinyt nostaa rahat.
Olen nähnyt paljon valkeita ja toivottomia kasvoja, mutta harvoin muistan nähneeni niin toivotonta ihmettä kuin nyt Erkki-Vilhelmin kasvoissa.
– Valehtelet, – sanoi hän, ja koko hänen ruumiinsa hytisi.
Vastasin, että leikin laskeminen tällaisissa asioissa on suorastaan rikos ja että otaksuin hänen eilen todellakin aikoneen esiintyä köyhän lesken tavoin. Eikö hän sitten rakastanutkaan Bedaa?
Herran nimessä, – miksei, jos se oli tarpeellista, mutta siinä nyt oli mennyt koko hänen tulevaisuutensa ja musertuneet kaikki hänen unelmansa.
Ja sitten, niin, häpeä sanoa, sitten hän rupesi itkemään.
Kolkkouden tunnelma ja karu alastomuus oli todellakin jotakin ylivoimaista, ja minä ajattelin lievällä kauhulla, mitä tuleman piti. Ja vaikka minun, säällisesti ja gentlemannin tavoin katsoen, olisi pitänyt lyödä nyrkki pöytään ja sanoa, että kaikki itkut nyttemmin ovat aivan tarpeettomia jälkinäytöksiä, niin minä kuitenkin koetin mukautua Erkki-Vilhelmin sekä eiliseen että tämänpäiväiseen ajatuksenjuoksuun.
Uusi retki Kultaiseen Tähteen oli sitten yksi murheen retki. Minusta tuntui kuin olisin mennyt lunastamaan omaa sieluani pantista. Koetin kuitenkin näyttää leikkisää ja huoletonta naamaa ja juttelin Bedan kanssa kevyesti, mutta asiallisesti. Ja Beda oli kaiken lopuksikin hieno ja ymmärtäväinen tyttö.
– Oliko sillä paperilla sitten jotakin arvoakin? – kysyi hän, – Minä luulin, että herrat vain tahtoivat olla suurenmoisia ja laskea leikkiä.
– Oliko!
Minä näin, kuinka Erkki Vilhelmin kasvot tulivat entistäkin valkoisemmiksi, ja minäkin tunsin vihlaisun sydänalassani.
– Ettehän vain ole hävittänyt sitä? – kysyin tuskastuneesti ja pelästyen.
– Aioin kyllä heittää sen pois, mutta ajattelin, että kenties se sittenkin merkitsee jotakin. Tässä se nyt sitten olisi.
Ja siinähän se tosiaankin oli, sileänä, keskeltä kahtia käännettynä, lupaavana ja kauniina niinkuin eilenkin näihin aikoihin. Ulkona oli ikävää ja harmajaa, mutta sittenkin meistä tuntui kuin olisi aurinko yhtäkkiä ruvennut paistamaan. Me melkein innostuimme ja tulimme uudelleen elämänhaluisiksi, mutta yksi este oli vielä jälellä.
– Tämä on siirretty teille, neiti, – sanoin minä, – eikä tällä saa kukaan muu irti mitään. Ette suinkaan te viitsisi mennä pankkiin?
Beda-neidin suupielet nytkähtivät. Eihän herroilla taas ole jotakin mielessä?
– Kautta kunniamme: ei!
Tosin meidän kunniamme lopultakin oli hyvin epäilyksenalaista tavaraa, mutta hän meni kuitenkin, kiltisti ja sävyisästi. Ja kun hän neljännestunnin kuluttua tuli takaisin, oli se minusta melkein liikuttavaa. Ei mitään mielenosoitusta, ei mitään eleitä. – Tässä ovat rahat. Piste.
Erkki-Vilhelmi tuli lyyrilliseksi. Bedan piti ehdottomasti saada tuhatmarkkanen, ainakin viisisataa. Mutta hän sai vain viisikolmatta. Myöhemmin hän kenties tulee saamaan runon. Vähemmästäkin uskollisuudesta on tehty runoja.
Ja sitten me rupesimme pitämään pientä juhlahetkeä kadotetun, mutta jälleen löydetyn helmen kunniaksi. Sanon minä, että oli sekin juhlaa. Illalla oli Erkki-Vilhelmi taas suurenmoinen ja tahtoi antaa Bedalle omaisuutensa, mutta minä lähdin kiiruusti kävelemään. Hyvä olisi, kun olisi antanut, – tallessa ovat siellä, erinomaisessa tallessa. Mutta runoilija plus postilähetysvekseli, – vaarallinen yhdistelmä."
Kaarle Nagel piti pienen paussin. Sitten hän sanoi:
"Etkö lähde ulos? Mennään meren rannalle kuuntelemaan, kuinka aallot kahnaavat kallioita vasten kuin porsas puuta vasten. Sanovat, että se on runoutta sekin, ja minusta nähden sellainen runous tulee verrattain halvaksi."
AJATUKSEN LÄHTÖKOHTA
Helteinen elokuun päivä laskeutuu illaksi ja tuulimyllyn siivet tuossa vastarannalla, vuoren rinteellä, pyörivät hiljakseen.
Mistä ne ovat saaneet tuulta siipiinsä? Vaikka parooni Lyar miten tunnustelisi, ei hän tunne tuulen henkäystäkään. Ilma on tyyni ja kuuma, puitten lehdet ovat tummimmillaan ja avaruus tuntuu tuoksuvan, – ei ole pitkä aika siitä kun niitettiin, monet kukat ovat vielä täydessä loistossaan, mutta ruusut, ne ovat auttamattomasti lakastuneet.
Parooni Lyar menee hiljalleen ja mitään ajattelematta alas rantaan. Yksinäinen hauki on vetäytynyt rantamatalikolle päivää paistattamaan. Ovelasti hymyillen tekee parooni Lyar heinänkorresta silmukan, pujottaa sen varovasti kalan ympärille ja nykäisee sen maalle. Mutta kun hän näkee kalan sätkyttelevän rantaheinikossa, viskaa hän sen takaisin jokeen.
"Elä sitten vielä hetkinen, raukka", mutisee hän. "Jonkun saaliiksi sinä kuitenkin joudut."
Sitten hän istuutuu ruohikkoon ja katselee miettiväisen näköisenä paulaa, jolla äsken oli kalan pyydystänyt.
– Hauki oli iso, – sanoi hän itsekseen, – se painoi ainakin kaksi naulaa. Ja kuitenkaan minä en tarvinnut muuta kuin tällaisen vehkeen kiskoakseni sen maalle.
Luomakunnan herrat, joihin parooni Lyarkin kieltämättä kuului, eivät todellakaan tarvitse suurenmoisia aseita pyydystääkseen niitä, jotka eivät olleet syntyneet ihmisiksi. Afrikassa hän oli nähnyt, miten yksin neekeeriraukatkin – niin mutta mitäpä hän näitä muisteli. Siitä oli sitäpaitsi jo pitkä aika.
"Ateria olisi katettuna, herra parooni", kuului kirkas naisääni hänen takanaan.
"Kiitoksia vain, Yvonne", vastasi parooni Lyar päätään kääntämättä, "mutta minun ei ole nälkä nyt. Käske laittaa jotakin myöhemmäksi."
"Ehkä herra parooni käskee tuoda itselleen lasin viiniä?"
"Kiitoksia, mutta minähän en koskaan juo viiniä."
"Mutta kenties herra parooni näkee hyväksi määrätä, että tuon karahvin konjakkia."
"Yvonne! Minä en koskaan ota väkeviä!" vastasi parooni Lyar rauhallisesti niinkuin hän olisi ilmoittanut asian, jota ei entuudestaan tiedetty, vaikka hän oli sanonut sen sata, ellei tuhat kertaa.
Nuori, heleä tyttö, joka kuului hänen palveluskuntaansa, seisoi neuvottomana katsellen hänen selkäänsä ja paljastettua päätänsä. Tohtori oli sanonut, että sekin olisi hyvä ja erinomainen asia, jos saataisiin herra parooni ottamaan lasi viiniä, konjakkia tai vaikkapa absinttiakin, – että mitään keinoa ei saisi jättää käyttämättä, jotta herra paroonissa saataisiin liikkeelle se, mikä hänessä kieltämättä oli pysähtynyt. Mutta parooni Lyar oli jo kokonaan unohtanut tytön. Myllärillä tuolla vastarannalla oli tänään nähtävästi kultainen päivä. Kolme lamassa olevaa konia seisoi perätysten jyväkuormat rattailla ja odotti vuoroaan; neljännen viljoja myllytettiin kai parhaillaan.
Hetkiseksi mylläri pistäytyi ulkosalle.
Silloin parooni Lyar huusi:
"Hei, mylläri!"
Ja mylläri kääntyi kunnioittavasti ääntä kohden.
"Tule tänne, mylläri!" huusi parooni Lyar toistamiseen.
"Ei ole aikaa nyt, herra parooni", huusi mylläri takaisin.
"Mutteihän teillä ole tuultakaan, mistä teillä sitä olisi!" huusi parooni Lyar taas, vaikka näkikin myllynsiipien pyörivän.
Mylläri osoitti kädellään taivasta, sieltähän ne tuulet tulivat. Sitten hän meni takaisin myllyyn.
"Nuo tuollaiset saavat tuulta tyynelläkin", sanoi parooni Lyar, "mutta jos me rukoilemme sadetta mustuville pelloillemme, niin taivaan Isä keksii kyllä muuta ajattelemista".
"Herra paroonin rukouksia ei taivaan Jumala olisi kuuntelematta", kuului taas kirkas naisen ääni sanovan, "eikä kai herra paroonin ole tarvinnut valittaa peltojensa sadottomuutta".
Nyt parooni Lyar taas muisti Yvonnen ja kääntyi päin. Tyttö punastui rohkeuttaan ja loi katseensa alas.
"Ehkä herra parooni sittenkin käskee tuoda lasillisen konjakkia!" uudisti hän taas niinkuin opetettu oli.
"Ei, Yvonne", vastasi parooni hyvin totisesti. "Minä olen nähnyt, millaista surkeutta olut ja viini saavat aikaa kauppalassa, enkä minä koskaan maista mitään sellaista. Mistä sinä muuten olet, Yvonne?"
"Olen myllärin tytär tuolta vastapäätä."
"Ah, hänen, joka saa tuulta tyynelläkin. Ja kauanko olet ollut kartanossa?"
"Kaksi vuotta, vaikka herra parooni ei ehkä ole sitä huomannut. Autan muuten neiti Andréta ruokapöydässä."
"Aivan, – tahdon muistella jotakin sellaista."
"Minut otettiin sitäpaitsi erikoisesti suorittamaan herra paroonille pieniä yksityisiä palveluksia senjälkeen kun herra parooni ei enää tahtonut nähdä lakeijoja."
Parooni Lyar sipaisi kädellään otsaansa.
"Todellakin", mutisi hän, "tahdon muistella jotakin sentapaista".
Mutta nyt parooni Lyar taas kokonaan unohtaa tytön, vaikka koko ajan näkee hänet edessään. Hänestä on vain kuin hän näkisi edessään yhden osan luotua maailmaa ja se osa olisi sanomattoman kaunis, valkoinen ja sininen.
"Herra tohtori jo varmaankin istuu pöydässä", sanoi Yvonne.
"Niinpä siis herra tohtori aterioikoon yksin."
Ja Yvonne meni, mutta parooni Lyar toisti puoliääneen viimeistä sanaansa: "Yksin, yksin, yksin" ja painoi kädellään otsaansa aivan kuin olisi ankarasti koettanut palauttaa mieleensä jotakin.
Mutta jos hän jotakin yrittikin mieleensä palautella, niin mitään ei tullut, sillä jo pari vuotta sitten oli hän alkanut elää hetkeä, joka kulloinkin oli kulumassa. Lyarien kartanoa ja sen laajaa puistoa ympäröi kolmella taholla korkea tiilimuuri ja neljänneltä sitä rajoitti joki, ja tämän rajan ulkopuolelle ei parooni Lyar viime vuosina ollut astunut jalallaan. Hän oli vielä nuori mies, joka harvoin oli juonut viiniä eikä koskaan pyytäen katsonut naiseen, mutta kuitenkin hän jollakin tavalla oli tullut omituiseksi. Kukaan ei osannut tarkoin selittää, kuinka ja mistä se oli alkanut; toiset kertoivat sen alkaneen kirkossa, toiset konsertissa, kolmannet laulajaisissa; jokainen näki vain seuraukset. Yksinäinen orpopoika hän kaiken lisäksi oli, tämä lapsellinen parooni Lyar, sillä hänen vanhempansa olivat kuolleet, veljiä tai sisaria hänellä ei ollut, ja kun hänet viimein vietäisiin Lyarien kuoriin kylän kirkkoon, rikottaisiin vaakuna hänen haudallaan ja koko omaisuus joutuisi herra Einemille, joka siitä ilosta oli jo vuosikaudet istunut pääkaupungissa ja kuluttanut vähiä omiaan. Kuraattoreja ei parooni Lyarille kuitenkaan vielä ollut voitu määrätä.
Ja nyt parooni Lyar istui pää käsien varassa ja koetti miettiä. Mutta vaikka hän miten olisi vaivannut päätänsä, ei hän tullut tuota tuonnemmaksi, sillä ajatus tunki tieltään toisen, kolmas taas äsken tulleen ja niin ne jatkoivat alituista kiertokulkuansa.
Viimein hän havahtui siihen, että raskas käsi laskeutui hänen olallensa ja iso väkevä mies seisoi hänen vieressänsä. Se oli herra tohtori.
"No, aterioimaan nyt, herra parooni", sanoi tohtori jyrkästi.
"Antakaa päivällisen mennä ohi, syön kyllä illalla."
"Kyllä päivällinenkin tekee teille hyvää."
"Minun ei ole nälkä."
Tohtori otti nyt uljaan asennon ja katsoi potilastaan tiukasti ja järkähtämättömästi silmiin.
"Minä käsken teidät ruokasaliin päivälliselle", sanoi hän äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.
Mutta nyt tapahtui se, mitä herra tohtori oli toiselta puolelta pelännyt, toiselta odottanut. Parooni Lyar nousi hitaasti heinikosta eivätkä hänen silmäteränsä ollenkaan värähdelleet, kun hän katsoi tohtoria silmiin.
"Te tiedätte, herra tohtori", sanoi hän rauhallisesti, "että tässä kartanossa on vain yksi, joka käskee. Valitan, ettette te ole se."
Herra tohtori ei tuntenut hänen ääntänsä. Oliko tämä vain puuska, vai jäisikö tämä pysyväiseksi?
"Luonnollisesti teillä, herra parooni, on käskyn valta", vastasi hän viimein hyvin kohteliaasti. "Jos suvaitsette, niin minä saatan kyllä käskynne perille."
Parooni Lyar sipaisi vanhan tavan mukaan kädellään otsaansa.
"Toivomukseni on vain se, että portit valtatielle avataan", sanoi hän vihdoin, "ja että kirkossa tänä iltana on sekä kuoro että urut".
Tohtori peräytyi askelen, mutta hänen virkaansa kuului kaikissa tilanteissa säilyttää mielenmaltti.
"Toivooko herra parooni", kysyi hän, "että minä seuraan teitä kirkkoon?"
"Siitä puhumme, kun kuulemme kellojen soivan. Ehkäpä."
Tässä olisi kylläkin tarpeeksi tapausta vajaan kahden tunnin oksalle. Mutta kentiespä kohtalon sallima oli, että se ei vielä riittäisi.
Sillä kun parooni Lyar meni päärakennukseen, seisahtui hän keskelle työhuonettansa, jossa hän vuosikausiin ei ollut tehnyt mitään työtä, siveli taas otsaansa, ja jos joku syrjäinen olisi ollut näkemässä, olisi tämä syrjäinen ajatellut, ettei siitä sen kummempaa tainnutkaan tulla.
Mutta sitten hän näytti pääsevän ajatuksistansa selville ja painoi soittokellon nappia.
"Yvonne", sanoi hän, "katso tarkoin, että ovet ovat suljetut".
"Sitä ne ovat, herra parooni."
"Missä tohtori on?"
"Hän ajoi juuri kylälle päin ja antoi määräyksen pitää portit auki."
"Oletko kuullut, joko kirkonkellot ovat alkaneet soida?"
"Äsken juuri panimme sen merkille, herra parooni, ja se tuntui meistä hyvin omituiselta, sillä iltasoiton aika ei vielä ole tullut."
"Ne soivat sinulle, Yvonne."
Tyttö loi kalveten katseensa maahan.
"Minä en uskalla ruveta arvailemaan, mitä herra parooni suvaitsee tarkoittaa", sanoi hän.
"Istu, Yvonne, niin kerron sen sinulle."
"Meillä ei ole oikeutta istua, kun herra parooni meitä puhuttelee."
"Tietääkseni minä voin sen oikeuden sinulle antaa. Niin, tahtoisin muulta väeltä kieltää oikeuden istua, kun he puhuttelevat sinua."
Luultavasti parooni Lyar ei tähän mennessä ole itsekään ollut täysin tietoinen siitä, mitä on puhunut. Hän on vasta joku hetki sitten, jokirannassa, lähemmin tarkannut Yvonnen kasvoja; nyt kun hän niitä uudelleen ja uudelleen katselee, muistaa hän ne selkenevän tajuntansa läpi kuin oman varjonsa.
"Sinähän tulit nimenomaan minua varten", sanoi hän taas. "Eikö niin ollut?"
"Kyllä. Ajateltiin, että voisin herra paroonille olla joksikin hyödyksi."
"Rakastatko sinä minua?"
Yvonne tuli yhtä punaiseksi kuin hän äsken oli kalpea, ja näytti siltä kuin hän menettäisi tasapainonsa.
"Älkää sellaista kysykö, herra parooni", sammalsi hän; "mitäpä merkitsee vastaanko myöntäen vai kieltäen".
"Pelkäätkö siis vastata kieltäen!"
"En, herra parooni, mutta niin en vastaisikaan."
Parooni Lyar astui askeleen lähemmäksi kuin tarttuakseen tytön käteen, mutta jäikin sitten seisomaan paikalleen ja rummutti epätietoisen näköisenä pöydänkantta. Sitten hän sipaisi otsaansa, avasi omin käsin ikkunan, vaikka huoneessa olikin palvelija, ja jäi kuuntelemaan kellojen soittoa. – Tyttö, myllärin Yvonne, alkoi nyyhkiä.
"Jos teillä on joitakin toivomuksia, herra parooni", sanoi hän, "niin lausukaa ne pian".
"Onko sinulla jonnekin kiire?"
"Ei, mutta..."
"Minulla ei ole muita toivomuksia", – ja nyt parooni Lyar näytti kuin unesta heränneeltä, – "ei muita toivomuksia kuin että jos rakastat minua, menet ja puet parhaimmat vaatteet yllesi ja valmistaudut lähtemään kirkkoon".
Herra parooni Lyarin sairaus oli siis kohdannut hänet jumalanpalveluksessa, urkujen soidessa ja kuoron laulaessa.
"Vihkikää meidät", sanoi hän kirkkoherralle.
Kirkkoherran silmät etsivät herra tohtorin katsetta, ja herra tohtori nyökytteli innokkaasti päätään. Tässä olisi tosin muodollisuuksia, mutta ne voitiin sivuuttaa, sillä seurakunta oli yhtä köyhä kuin parooni Lyar oli rikas. Mutta sittenkin papista tuntui kuin muistomerkit Lyarien kuorissa olisivat tärisseet, kun hän luki vihkimäkaavaa, ja salavihkaa hän vilkaisi, eikö todella niin tapahtunutkin. Mutta kun hän sitten katseli parooni Lyarin kasvoja, näytti hänestä siltä kuin niistä olisi virrannut valoa hämärään kirkkoon, ja hän oli tuntevinaan kuin tämä olisi sadoista toimituksista se, jonka hän suurimmalla antaumuksella ja ilolla oli suorittanut, sillä onnettomuuteen se ei ainakaan voinut johtaa.
Toimituksen päätyttyä sanoi parooni Lyar lyhyesti herra tohtorille:
"Muistaessani, herra tohtori, sähköttäkää herra Einemille, että hän herkeää hurjistelemasta. Luulen, että omaisuus sittenkin pysyy meillä – suoraan alenevassa polvessa."
Johon herra tohtori itsekseen murahti:
"Jos vain ymmärtäisin tästä muuta kuin sen, että konvenanssia tämä ainakaan ei ole."
TULOKSETON ELÄMÄ
Se tapahtuu heinäntekoaikana, kesäisen päivän ollessa helteisimmillään ja auringon paahtaessa navetan sinisenharmaata graniittiseinää, tämän Hauvarin rusthollin vanhimman pojan, tämän veikeän ja ruskeasilmäisen Eskon, joka on lukenut lakia ja lääkeoppia ja kuka ties mitä kaikkea, äkillinen ja iloinen lähtö. Se tulee niinkuin raukeemus pitkän tanssin jälkeen, keskellä rikkautta ja kaiken yltäkylläisyyttä, kun päivä vielä lempeästi paistaa eikä syksystä ole tietoakaan.
Mutta seuraavasti se käy.
Hauvarin väet ovat jo viikkokaupalla olleet heinätöissä, ja toisinaan on Esko-herra ollut mukana. Menee hän siinä, missä joku toinenkin: niittää, ajaa konetta, haravoi ja pitää ruokatunneilla lystiä. Toissa iltana Esko-herra meni kaupunkiin, ja tänään pitäisi heinähomman loppua. Illalla tanssitaan.
Aamuvarhaisella, kun väki on aamukahvilla, tulee Esko-herra autolla kaupungista ja menee tupaan.
"Antakaas, äiti, sataviisikymmentä, jotta ma saan maksaa auton", sanoo hän.
Mutta Hauvarin muori ymmärtää antaa rahalle arvon.
"En mar annakaan", vastaa hän. "Ja olisit sinä saattanut kaupungissa säästää sen sataviisikymmentä."
Esko-herra joutuu väen nähden vähän niinkuin ymmälle – "mitäs mä nyt teen!" – mutta kääntyy sitten isäntärengin puoleen:
"Anna sinä."
"No jo", hymähtää isäntärenki ja menee kamariansa kohden.
Mutta kun hän sieltä tulee rahojen kera, on pikkupiika jo käynyt ajoneuvot maksamassa, ja muori murahtaa ynseästi:
"Pist' taskuus. Ei niitä tarvita. Kai mar sinä sen itsekin älyät."
Se on nyt ainoastaan isäntärenki eikä mitään muuta, ja hän tuntee itsensä kieltämättä hiukan noloksi ja pieneksi tässä väen edessä. Mutta muori kääntyy vielä Eskoon päin ja sanoo yhtä ynseästi kuin äskenkin:
"Ettet häpee tulla tupaan tuossa kunnossa! väen nähtäville."
Luultavasti Esko-herra aikoo vastata, että "mikäs minussa sitten on vikana", mutta sanookin vain:
"Menen tästä vähän muuttamaan vaatteita."
"Miksi sitten?" kysyy muori.
"No heinään", vastaa Esko-herra.
Silloin muori sanoo päätään nytkähdyttäen ja melkein kuin iloisesti:
"Ja siitä kun ei taida tulla mitään."
Tällainen on Hauvarin rusthollin vanhimman ja ainoan pojan viimeisen päivän aamu.
Tuvasta hän menee suoraa päätä rakennuksen toisessa päässä olevaan kamariinsa, alkaa muuttaa vaatteitaan ja peseytyy lopuksi. Sitten hän heittäytyy pitkäkseen ja nukahtaa. Hän herää siihen, että Lilja, sisäpiika, tuo hänelle kahvia ja voileipiä ja että ruokakello soi.
"Joko nyt on päivällisaika?" kysyy hän.
"Aamiaiselle soittavat likiniityillä olevia."
"Ja kello on...?"
"Kahdeksan."
Tyttö vastailee lyhyesti ja yrmeästi ja katselee ympärilleen, olisiko huoneessa jotakin siistittävää tai kohennettavaa. Hauvarin poika alkaa juoda kahvia.
"No, mikäs Liljaa vaivaa?" kysyy hän.
"Mikäpä minua. Äitinne vain siellä yrmeilee meille".
"Miksi? Eipä hän sitä suotta tehne."
"Taitaa teidän takianne tuskitella ja purkaa sitten meihin. Sisarenne ja lankonnekin tulevat tänään."
"Jaa. Vai niin."
Se on jostakin Pohjanmaalta tullut, tämä Lilja, ja tottunut puhumaan suunsa puhtaaksi. Esko-poika menee vakavaksi, mutta rupeaa sitten panemaan leikiksi.
"Mistä ne Liljalle sellaisen nimen keksivät?"
"Ettäkö Liljan?"
"Niin."
"Kai sylikummi piti koreena."
"Eikä hän siinä vallan väärässä ollutkaan, mutta liian punainen ja pyöreä sinä olet liljaksi."
"Sittenpähän paremmin vierestänsä löytää."
"Se, joka löytää. Niin vain."
Esko alkaa tehdä nousua. Huoneessa on varjoisaa, mutta aurinko paistaa kirkkaasti ikkunoita vastapäätä oleviin rakennuksiin, ja hän toteaa itsekseen, että hyviä heinäilmoja jatkuu edelleenkin ja että onhan se hyvä, että niin on.
"Meneekö herra vieraita vastaan?" kysyy Lilja.
"Niin – iltajunassako ne tulevat?"
"Ilta-."
"En tiedä, saa nähdä sitten."
Tyttö menee tiehensä, ja Esko-poika jää viimeistelemään lopullista pukeutumistansa. Saahan lähteä heinäniitylle, katselemaan edes. –
Mikä sen Hilja-siskonkin nyt keskellä heinäaikaa panee liikkeelle! Olisi kenties ensin paras mennä äidiltä tiedustelemaan, milloin he ovat siitä tulostansa ilmoittaneet.
Hän avaa jo oven ja on astumassa toiseen huoneeseen, kun hän samassa peräytyy. Se taisi se tulo aamulla olla sellaista kuin se oli, ja sitäpaitsi... tänäänhän sen heinänteon piti loppua.
Vasta nyt hänen ajatuksensa alkavat käydä.
Eikö hän ollut tänään häväissyt itseänsä väen edessä! Olihan se kyllä tapahtunut monesti ennenkin, mutta tänään se myöskin oli tapahtunut. Ja kun hän tarkemmin ryhtyi ajattelemaan, niin eikö hän ollut puheenaiheena pitäjällä, koko kihlakunnassa, melkeinpä Helsingissäkin!
– Mitä pirua minä näitten kahdenkymmenenkuuden vuoden aikana oikein olen puuhaillut? – kysyi hän itseltään.
Joku toinen mies olisi tämän kysymyksen edessä synkistynyt, mutta Esko Hauvari naurahti. Hänen ainoa saavutuksensa oli ylioppilastutkinto, joka oli suoritettu joskus kahdeksan vuotta sitten ja jota silloin kylläkin oli pidetty merkkitapauksena. "Meidän Eskosta sitä tuli ylioppilas. Se lukee lääkäriksi." – "Vai ettäkö oikein lääkäriksi." – "Joo. Mikäpäs siinä."
Sellaista tavallista jaakeata, puoli tylsää keskustelua, jonka takaa paistoi itsekylläisyys ja tyytyväisyys. Mutta muutaman vuoden kuluttua tiedettiin, etteipä se Hauvarin poika ruvennutkaan lääkäriksi, vaan oli muuttanut päätöstänsä ja luki täyttä päätä tuomariksi. No, mikäpä siinäkään. Kalliiksihan se sellainen opiskeleminen tulee, mutta eihän Hauvarissa raha kiikastanut.
Eikä kiikastanutkaan. Esko hymyili ajatellessaan, kuinka jännittyneenä ympäristö oli seurannut hänen edistymistään, kunnes äiti muutamana kesäkuun aamuna oli sanonut:
"Eipäs sinusta tainnut mitään tulla, mutta kyllä sinä minun puolestani saat lukea niin kauan kuin jaksat."
Esko Hauvari ajattelee, että kun hänellä olisi runon lahja, niin hänen elämyksistään hyvin voisi tehdä kirjan. Mutta samalla hän ajattelee, että vaikkapa hänellä se lahja olisikin, niin kieltämättä kirjasta sittenkin puuttuisi koossapitävä voima, lähtökohta, tausta, jota vastaan hänen runoansa katseltaisiin.
Hän heitti kuitenkin keveästi tuon ajatuksen luotansa. – Mistäpä minä sen voiman tähän hätään hankin, – sanoi hän. – Enhän ole edes kertaakaan ollut rakastunut ja tuskin edes ajatellut, mitä se merkitsee.
Sitten hän alkoi ajatella varallisuuttaan, sekä sitä, jonka jo oli isältään perinyt, että sitä, jonka tulisi perimään, ja tunsi tyydytyksekseen, ettei hän oikeastaan ollut tehnyt kenellekään vahinkoa. Eikä hän ollut ketään toveriansa johtanut huonoille teille; milloin oli voinut, oli hän omalla tavallaan ja ainoalla, millä voi, heitä auttanut. Vaikka kaikki jatkuisi niinkuin tähänkin asti, tulisi hänen varallisuutensa kestämään yli hänen ikänsä.
Kun Hauvarin poika kerran rupeaa tilille itsensä kanssa, käy hän sen johdonmukaisesti loppuun asti.
– Entä tästä eteenpäin, mitä nyt tulee?
Hän tunnustaa, ettei siitä tule kummempaa kuin tähänkään asti. Tie helvettiin on kivetty hyvillä päätöksillä ja periaatteilla, eikä yksikään hänen päätöksistään ollut pitänyt paikkaansa. Vaikka hän kuinka koetti etsiä jotakin, minkä olisi vienyt johdonmukaisesti loppuun, ei hän voinut sellaista löytää.
– Peractum est, – sanoi hän. – Minä en ole hyödyttänyt enkä hyödytä ketään.
Sillä jos hän meneekin, niin äiti varmaankin kymmenen vuoden kuluttua sanoo: "Parasta se taisi Eskolle ollakin." Ja Hilja-sisko itkee aikansa, mutta kun hän saa koko perinnön käteensä ja talon vielä kaupanpäällisiksi... Sillä on niin kaunis poika, sillä Hilja-siskolla, ja sen nimi on Esko Pietari.
Tultuaan näihin kohtiin mietteissään Hauvarin poika painaa nappia, ja Lilja tulee sisään.
"Kuules, Lilja", sanoo hän. "Aiotko koskaan mennä naimisiin?"
"Mitäs herra sillä tiedolla?"
"Kun sinä niin olet minua hyysännyt ja passannut, niin minä lahjoitan sinulle pienen rahasumman, kun saat ukon."
"Kiitos vain. Muistutanko minä sitten herralle?"
"Muistuta. Ja jos se viipyisi niin kauan, että minä kuolen, niin panen siitä pienen paperin tänne pöytälaatikkooni. Muistuta sitten äidille tai siskolle."
"Kyllä vain. Oliko sitten muuta?"
"Joo. Sano äidille, etten minä taida lähteä asemalle, että minä olen väsynyt ja menen nukkumaan ja taidan nukkua hiukan pitkään."
"Senpä te kyllä tarvitsettekin. Sanotaan. Joko minä saan mennä?"
"Jo. Tuo siinä seitsemän vaiheilla kahvia, mutta älä nosta hälyä, jos vielä nukun. Äiti kun on heikkosydäminen."
"En nosta."
"Terveeksi sitten."
Hauvarin rakennus on pitkä ja leveä, mikään ääni ei kanna sen toiseen päähän, eikä väkeäkään liiku pihamaalla. Päivä on juuri sivuuttanut puolen, auringon hehku on kuumimmillaan ja luonto lempeimmillään. Jos joku pilvenlonka sattuu eteen, niin se vain tuottaa vilvoitusta helteessä. Illalla tulee Hauvariin todellakin vieraita, ja heinäkin saadaan loppuun tehdyksi, – mutta niistä viikkokausia odotetuista tansseista, niistä ei tule mitään.
LAULU LEMMESTÄ
Se oli kirpeä talvinen päivä sillä törmällä, joka laskee Vierelmän kartanosta Linnanaukolle. Siinä on talvisin kelkkamäki ja siihen kokoontuvat lähiseudun lapset laskemaan mäkeä. Ota selvä mäkeä laskettelevista lapsista, jos voit: et tiedä, mistä he ovat ja mitä heistä tulee. Vain vaatteista ja kenties kelkoista, joita he vetävät jäljessään, voit arvailla mikä on kartanosta, talosta tai vain torpasta tai mäkituvasta. Siinä kaikki. Sillä kaikkien silmät loistavat ja useimpien posket punoittavat. He ovat kirjoittamattomia lehtiä eivätkä mitään muuta.
Ja kartanon tytön nimi oli Sigrid Solveig, ja hänen pieni talvitakkinsa oli turkiksilla vuorattu ja reunustettu.
Mutta tönön poika oli vain Lassukka, jota ehkä joskus alettaisiin sanoa Lauriksi, ja hänen huulensa sinersivät, hänen jalkineensa olivat liian suuret ja hänen puuvillahousunsa lepattivat talvituulessa paljaitten kinttujen ympärillä. On ajoissa opittava ymmärtämään, että mökkien pojilla ei ole jalkoja, vaan kintut, ja heidän isillään koivet.
"Ohjaa sinä minun kelkkaani, Lassukka", sanoi tyttö.
Poika ohjasi, eihän hän muutakaan voinut. Eikä tätä yhtä kertaa, vaan lukemattomia kertoja.
"Sinä kai olet mahdottoman tarkka ja väkevä", tunnusti tyttö. "Emme ole kertaakaan kaatuneet. Sinä saat vastakin ohjata minun kelkkaani."
Ja poika myönsi, että hän on sekä mahdottoman tarkka että mahdottoman väkevä. Ylimalkaan mitä tahansa. Jos tyttö olisi kysynyt, eikö hän ole myöskin äärettömän rikas, olisi hän tietysti vastannut myöntävästi. Mutta sitä tyttö ei sentään kysynyt.
II
Tällä Vierelmän ainoalla tyttärellä, tällä Sigrid Solveigilla, oli merensiniset silmät ja kullankeltaiset hiukset. Kun hän kujalla tai valtatiellä tuli vastaan valkoisessa puvussansa, sanottiin hänestä, että hän oli kuin maan päälle laskeutunut enkeli, josta säteili valoa ja hyvyyttä. Niin voivat vain vanhat mummot, jotka katselevat melkein suoraan hautaan ja kirkkomaahan, puhua tavallisista ihmisistä.
Ja kerran tämä Sigrid Solveig kohtasi runoilijain lähteen luona Lassukan, josta nyt oli tullut Lauri, kohtasi niihin aikoihin, jolloin päivä tammien yllä alkaa paistaa kelmeämmin, painuakseen lopulta meren taa.
"Minä rakastan sinua", sanoi Lauri hänelle.
Nyt eivät tytön silmät ollenkaan muistuttaneet syvää ja ääretöntä merta, vaan pikemminkin pientä järveä, jonka pinnan vaihtelut riippuivat tuulesta, pilvistä ja auringosta.
"Niin vainenkin", vastasi tyttö. "Siinä sinä teet kauniisti. Mutta mene maailmalle ja tule suureksi ja mainioksi."
Silloin poika tuli varsin murheelliseksi ja alakuloiseksi, mutta tyttö rohkaisi häntä:
"Sinähän olit tarkka ja väkevä, etkö muista?"
"Muistan", vastasi poika.
"Sinun pitää osata suoraan maaliisi ja voittaa se."
Poika katseli suoraan lähteeseen ja hänen katseensa tuli yhtä tummaksi kuin lähdekin. Sitten hän ojensi kätensä ja nousi lähteäkseen.
"Jos se on sinulle avuksi", lausui tyttö, "niin voithan saada tietää, että minäkin rakastan sinua".
Tyttö juoksi nopeasti tiehensä, sillä ilta oli jo hämärtynyt yöksi. Mutta poika katseli kauan ja kostein silmin hänen jälkeensä. Sitten hän kumartui maahan, jota tytön jalka oli astunut, ja suuteli sitä. Pisti kourallisen multaa taskuunsa ja riensi pois.
III
Joskus tapahtuu, että suurista tulee pieniä ja pienistä suuria. Mutta viimemainitulta vaaditaan paljon työtä ja vaivaa, nälkää, kieltäymystä, unettomia öitä ja päänkivistystä. Ja sittenkin kuluu vuosi vuoden jälkeen kuin hukkaan.
Poika ei ollut enää Lassukka eikä Lauri, vaan Lars, sillä tähän aikaan tuli kaikista viisaista ja oppineista Lassukoista ja Laureista Larseja. Kahta vuosisataa aikaisemmin heistä olisi tullut Laurentiuksia. Hänestä oli tullut suuri ja mainio, hänen nimeänsä mainittiin kuninkaan nimen jälkeen, sillä hän rakensi taloja, kirkkoja ja kaupunkeja. Mutta vuosia oli kulunut, ah, niin paljon vuosia.
Ja kerran he, tämän kertomuksemme poika ja tyttö, kaukana toisistaan katsoivat samanaikaisesti samaan tähteen ja itkivät. Legenda kertoo, että mitä kaksi ihmistä silloin rukoilee, sen he saavat. Niin kertoo legenda.
Mutta mitä he avaruudelta rukoilivat, sen he tiesivät vain itse kumpikin tahollansa.
IV
Sinä päivänä paistaa taaskin aurinko ja pilvet ovat korkealla, mutta tammet ovat tuuheammat kuin koskaan ennen.
"Nyt, Sigrid Solveig", sanoo mies, "nyt minä olen suuri ja mainio. Minut mainitaan kuninkaan jäljessä."
Mutta naisen silmät muistuttavat entistä enemmän kaunista, oikuttelevaa järven pintaa.
"Sinä näyt sen hyvin itse tietävän", vastaa hän nauraen. "Suuri mies ei saa itse tietää suuruuttaan."
Mies ällistyy, punastuu ja luo katseensa maahan.
"Minkä olen tehnyt, sen olen tehnyt vain sinun takiasi", virkkaa hän. "Muuten asuisin vieläkin tuolla mökissä, ahteella, ja kyntäisin viitenä päivänä viikossa teidän peltoanne ja kuudentena omaani. Ja olisin onnellinen."
"Etkö nyt sitten ole?"
"En."
Nyt nainen saa kyyneleet silmiinsä ja ottaa miehen käden omaansa.
"Niin, rakkaani", puhuu hän, "ketään ei voi verrata sinuun, ja minä rakastan sinua yli kaiken. Eikö se ole paljon?"
"On. Mutta ei kaikki."
"Minä tiedän sen. Mutta elämä ympärilläni on niin kaunis ja sitä kestää niin vähän aikaa. Sinä et ole rikas."
"Hyvä, minä tulen rikkaaksi. Tahdotko vielä muuta?"
Nainen katseli uneksivasti eteensä ja sitten liiteleviä pilviä.
"Ja sitten", sanoi hän verkalleen, "tahtoisin, että hankkisit itsellesi kilven, jonka voisimme hakkauttaa harmaaseen kiveen ovesi päälle."
"Sinun tahtosi täyttyy. Minä hankin itselleni kilven."
Silloin nainen laski kätensä hänen kaulalleen ja itki.
"Minä olen niin onnellinen, niin onnellinen", nyyhki hän.
"Mutta minä toivon, että meistä tulee vielä onnellisemmat, Sigrid Solveig", vastasi mies.
V
Siihen kilpeen tuli lasta ja vasara, ja kruunussa sen päällä oli yhdeksän sakaraa.
Ja vuodet kuluivat.
Mutta mies teki työtä ja laski ja laski, ja koko maailma näytti hänestä suunnattomalta numeromereltä, jossa oli paljon nollia. Hänestä tuli upporikas, ja piirteet hänen kasvoissaan kävivät koviksi ja kunnialliset ihmiset lähestyivät häntä peläten ja vavisten. Milloin, milloin hänelle keräytyy rikkauksia tarpeeksi? kysyivät ihmiset. Silloin eräänä päivänä tulee hovimestari hänen luokseen ja tekee ilmoituksen:
"Siellä on eräs nainen, joka tiedustelee teidän ylhäisyyttänne."
"Mikä nainen se on?" kysyy mies kuivasti.
"Hän on jostakin kaukaa, teidän kirkkautenne, jostakin Vierelmän kartanosta."
Mies käänsi päänsä poispäin.
"Sanokaa hänelle, etten ole kotona."
"Antakaa anteeksi rohkeuteni, teidän ylhäisyytenne, mutta minä uskalsin jo sanoa, että teidän ylhäisyytenne suvaitsee olla työhuoneessaan."
Mies puraisi huultaan, ja piirteet kävivät entistä tunteettomammiksi.
"Sanokaa hänelle sitten", sanoo hän, "että minä olen kuollut, auttamattomasti kuollut".
Ja sisällä oli suurta, korkeaa ja varjoisaa, mutta ulkona linnut lauloivat ja omenapuut kukkivat.
KEHUS-NIKOLAIN LOPPU
Siinä nyt makasi Kehus-Nikolai, suuri tappelija, viinanjuoja ja kulmakunnan pelätyin mies, pitäjän hautausmaan pohjoiskulmalla olevan leikkuuhuoneen pöydällä, siinä hän makasi kuolleena ja ilki-alastomana, ja pääkallo oli jo irroitettu ja aivot käsiteltävinä. Eipä hän ollut uskonut sille tilalle joutuvansa; humalassakin hän oli tottunut vaistomaisesti kiertämään hautausmaan ja varsinkin ruumishuoneen. Mutta niin vain kävi, tarvittiin ainoastaan toinen vielä suurempi tappelija, ja – tähän hän joutui.
Jonkunlainen tajunta hänellä vielä on jäljellä, laki ja lääketiede tekevät vielä tehtävänsä, ja vasta sen jälkeen hän on täysin valmis kaikkein korkeimman käsittelyn alaiseksi. Ympäristö on se tällaisissa tapauksissa tavallisin: lääkäri, avustaja, pöytäkirjanpitäjä, joku utelias sitäpaitsi. Ja hän tarkkailee uteliaana, vaikka kaukana itsestään, mitä hänestä sanotaan.
Pääkuori pannaan syrjään, ja herra tohtori ottaa aivot käsiinsä.
"Hm", sanoo hän pitkäveteisesti. "Kuolemansyyhän käykin tästä selville. Pääluu murskattu... verenvuoto aivoihin. – Sanoitteko, että hän oli suuri tappelija?"
"Sitä hän oli", vastaa joku, "ja sitäpaitsi tunnettu kiero ja rettelöitsijä".
Kehus-Nikolai ajattelee, että nyt hänen murhaajansa saa, ellei elinkautisen, niin ainakin kymmenen vuotta, ja se tuottaa hänelle ohutta nautintoa. Mennä tappamaan toinen ihminen, sitä ei hän koskaan olisi tehnyt. Vaikka, – siihen hänen lopulta täytyi tulla, – kuka sen edeltäkäsin tietää? Oli hänkin kovin kärkäs tarttumaan puukkoon ja seipääseen.
"Tämä oli siis tappo eikä murha?" kuuluu taas joku sanovan.
"Niin, pikaistuksissa tehty tappo. Arvelen, että kyllä se neljällä, kuudella vuodella pääsee."
Kehus-Nikolai ajattelee, että vähänpä hänen henkensä maksaa. Mutta samahan se oikeastaan on: omatkin synnit ovat vielä tilittämättä. Ja onhan niitä, on totisesti.
"Nämä ovat pienet ja jotenkin poimuttomat aivot", sanoo herra tohtori. "Se mies ole ei suurin järki-eväin ollut liikkeellä."
Tähän ei kukaan vastaa mitään. Mutta Kehus-Nikolai tuntee jonkunlaista tyydytystä. Eikö se ollut jotenkin siihen suuntaan, että jolle paljon on annettu, häneltä paljon vaaditaankin? Ja hänellä on kaikesta päättäen ollut tuo järkiriepukin jotenkin vähäinen. Luetaankohan se hänen suhteensa miksikään ansioksi taikka lieventäväksi asianhaaraksi?
Kehus-Nikolai ei kuitenkaan ehdi päästä mihinkään päätökseen mietteineen. Hän ei koskaan ollut uskonut, että ihmistä, joka on syntynyt ja luotu luomakunnan kruunuksi, voidaan käsitellä kuin puuta tai alkuaankin elotonta esinettä, mutta niin nyt kuitenkin tapahtuu. Viillos seuraa toista ja ilman muuta otetaan sydän esiin.
"Tätä voi kylläkin katsella. Sydämen puolesta hän olisi kelvannut vaikka juoksijaksi."
Noin vain, jokapäiväisesti ja ilman aihetta enempään. Hänen sydämensä on ventovierasten ihmisten käsissä, he tarkastelevat sitä kylmästi ja asiallisesti ja toteavat, että se on rakenteelleen ja laadulleen aivan ensiluokkainen sydän. Saa nähdä, löytävätkö ne hänessä muuta hyvää. Sanovatko mitään esimerkiksi lihaksista. Hän piti sentään erinäisiä leivisköitä oikealla kädellä ja hyppäsi tasajalkaa Riihimäen korkean aidan yli.
Mutta leikkaajat eivät puhu mitään Kehus-Nikolain lihaksista. Sensijaan hän nyt tulee varsin lähelle entistä elämäänsä ja varsinkin viimeisiä hetkiänsä. Kerran hän kylänraitilla oli uhannut toiselta katsoa, "mitä tämä oli syönyt", ja nyt nämä sananmukaisesti tekevät saman. Ei pitäisi koskaan mennä lausumaan moisia uhkauksia, sillä minkä kylvää, sen niittääkin; toisekseen hän ei kai kuitenkaan ollut uhkauksellaan mitään tarkoittanut, ja kolmanneksi: eivätköhän sellaiseen typerään uhkaukseen lopuksi olleet syynä hänen keveät ja poimuttomat aivonsa?
"Sisälmykset tuoksuvat väkevästi alkoholille", sanoo joku kuivasti.
"Se piti tietää. Kehus-Nikke ei muuten olisi niin antanut seivästää itseään."
Kolea, pilvinen päivä sivuuttaa puolen, toimitus lähentelee loppuansa, uteliaita ihmisiä alkaa ilmestyä vähäisen, valkoiseksi rapatun ruumishuoneen eteen. Se on äänetöntä väkeä, joka pysyy loitolla ovelta, mutta jota kaameus sittenkin vetää puoleensa.
Kehus-Nikolaita aletaan vähitellen neuloa kiinni; hänet on luovutettava omaisille ja saatava osapuilleen säädyllisesti hautaan. Mutta epätietoista on, missä määrin omaiset hänestä oikeastaan välittävät, – elämä on nyt ollut sellaista kuin se on ollut. Eikähän hänellä aivan läheisiä omaisia ole ollutkaan. Joku tulee lähemmäksi ovea.
"Joko alkaa olla valmis?"
"Neulotaan parhaillaan kiinni."
"Täällä olisi sitten hevonen, jos sen saisi viedä kotiin puettavaksi."
"Saahan sen."
Niin vain, "saahan sen" – niinkuin joku tahtoisi lainata heinähankoa ja toinen kylmästi ja välinpitämättömästi vastaisi, että "saathan sen, kunhan sitten toimitat sen ajoissa paikalleen". Jos Kehus-Nikolai nyt olisi elossa ja selvä, niin häntä yhtä paljon suututtaisi kuin värisyttäisi, mutta kas – siinäpä makaat, eikä sinulla enää ole pienintäkään sanomista itsesi suhteen. Nämä, jotka nyt tiedustelevat hänen ruumistaan, tulevat kieltämättä toimittaman hänet "oikeaan paikkaan", johonkin kirkkomaan kulmaan, jättävät sinne ja unohtavat jo seuraavalla viikolla. Minne hän sieltä joutuu, sitä hän ei uskaltanut ajatella... Mutta hänen kohdallaan tuskin tulee olemaan mitään kellojensoittoa tai ruumissaattoja, – kun ihan viimeisillään tuli olleeksi niissä viina- ja tappeluhommissa. Korkeintaan isäntä sanoo: "Se oli hyvä ja vankka työmies selvänä ollessaan..." Siinä kaikki. Ja pappi jos ylimalkaan jotakin puhuu, ottaa hänestä varoittavan esimerkin.
Herra tohtori alkaa pestä käsiänsä, joku toinen käy käsiksi leikkausinstrumentteihin, toimitus on lopussa.
"Siinä on ruumis, mutta missä on sielu?" sanoo joku.
Mutta tässä ei ole aikaa sellaisiin tunteellisuuksiin.
"Sielu, niin", vastaa joku toinen. "Sillä ei ole ruumiinavauksen kanssa mitään tekemistä. Mutta eiköpä hän liene järjestänyt sen kohtaloa eläessään, niinkuin meidän kaikkien on tehtävä."
Kehus-Nikolaita sanat hirvittävät. Hänen tekisi mieli ponnahtaa leikkuupöydältä seisoalleen, lähteä tiehensä ja aloittaa koko se roska, jota sanotaan elämäksi, uudelleen, mutta hän on vain ruumis, niin, oikeastaan vain entisen Kehus-Nikolain maallinen jäännös, ja hän pysyy hiljaa ja koreasti siinä, missä on. Ja kolme miestä käy häneen käsiksi, nostaa hänet valmiiksi tuotuun arkkuun ja kantaa hänet kärrynlavoille, joilla muuatta tuntia aikaisemmin on vedätetty hiekkaa.
"Olisi meillä ollut paita mukana", sanovat he, "jos niinkuin... Ka, kun emme tulleet sitä aikaisemmin huomanneeksi..."
"Kyllä se tämän välin tarkenee."
"Niin, onhan vielä melko lämmin."
"Ajattelimme, että olisi ollut vähän koreampi nähtävä."
Kärryt alkavat kolista eteenpäin pitkin kuoppaista, syyskuraista tietä. Ne ovat aivan tavalliset vieterittömät hietakärryt. Alkaa pimetä, ja toisinaan saattomiehet hiukan kiroavatkin.
"Olisihan se saanut olla ruumishuoneellakin. Vietäväkö sen isännän pani sitä vielä taloon kiskottamaan."
"Älä järkeile, vaan tottele, kun käsketään".
"Sanovat, että sille jäi kanisteri jonnekin kätköön..."
"Kyllä sen velimiehensä perii niinkuin kaiken muunkin."
Kehus-Nikolai ei kiinnitä huomiota saattajien puheisiin. Hän on kaiken ulkopuolella. Silmänräpäykseksi hänen tajuntaansa tulee veli, veljen tönö, jossa hän itsekin on syntynyt, ja veljen lapset, joita on niin monta. Sitten hänen poissaolevaan mieleensä tulee kappaleita hänen omasta menneestä elämästään ja lopuksi tajunta pienistä, poimuttomista ja muutenkin vaatimattomista ja vähän kehittyneistä aivoistaan.
Mutta sitten koko mainen elämä kokonaan pimenee.
Sillä kauhein kaikista, se suuri tilinteon hetki, on edessä.
JOULUTUNNELMAA...
Päiväkirjanlehti
Kun minä tässä nyt istun ja katselen harmajaa, huurteista maailmaa, niin se tuntuu minusta jotenkin ikävältä ja yksitoikkoiselta. Ja kuitenkin väreilee ilmassa epäilemättä jotakin juhlatunnelmasta, väreilee autiolla maantiellä, väreilee yli huurteisten metsien ja väreilee yli lumisten puhelinlankain. Mutta sittenkin minusta tuntuu kuin olisi se, juhlatunnelma, jossakin sanomattoman kaukana ja korkealla ja ettei minulla henkilökohtaisesti ole sen kanssa suurestikaan tekemistä: onpahan se vain siellä ja minä täällä ja minä koetan parhaani mukaan aavistella sen läsnäoloa.
Tämänkertaiseen jouluuni ei sisälly mitään joulukuusia, ei kynttilöitä eikä kirkkolaulua. On vietettävä joulua omassa sydämessään niin hyvin kuin taitaa, ja kun minä nyt, Tapanina, ajattelen kaikkea sitä, mikä on mennyt, niin eihän se tunnu niinkään olemattomalta. Ovathan täällä sentään olleet vaimo ja lapset.
Nyt on siis Tapani-aamu, kello lähenee yhtätoista ja ihmisten pitäisi niinmuodoin piakkoin ruveta palailemaan kirkosta. Kulkusten helinä tulee hetkeksi tuomaan vaihtelua ulkonaiseen yksitoikkoisuuteen, ja senjälkeen tulee luonani käymään opettaja, joka on tehnyt runokirjan. Ainakin hän on luvannut tulla, kuultuaan minun olevan täällä, mutta vaistoan, että käynti jää tekemättä, sillä hän on riippuvainen ja kaihtaa talonväkeä, appivanhempiani. Miksikä hänen ylimalkaan piti tehdä mitään runokirjaa ja siis olla olevinaan jotakin.
Vaimoni on tuolla toisella puolen maantietä, valkoisessa päärakennuksessa, ja minä tiedän, että hetken kuluttua hän tuo kahvia. Voinpa selvästi ja totuudenmukaisesti kuvitella, kuinka se tapahtuukin: hän tuo sen mahdollisimman pientä huomiota herättämällä, melkein kuin varkain ja – suokaa anteeksi – vähän kuin häveten sitä, että hän niin tekee. Saattaa kaiken lisäksi syntyä seuraava sananvaihto.
"Kahviakos sinne nyt viedään?"
Ei vastausta. Äänettömyys.
"Kahviakos sinne nyt viedään?" kuuluu toistamiseen. Nyt vaimoni on saanut tehtävänsä tehdyksi ja lähtee silmissään sellainen ilme kuin että "eikö meillä sitten ole sitä tarpeeksi". Mutta mitään hän ei ole puhunut.
On kuin talossa olisi sellainen hiljainen sopimus, että minun läsnäoloani ei olla huomaavinaan. Oikeastaan ei siihen ole pakkoakaan, sillä me asumme eri rakennuksessa, maantien toisella puolella; mutta on pidettävä sekin vara, ettei yhtä aikaa satuta pihalle appiväen kanssa. Tunnelma olisi epäilemättä mitä piinallisimpia ja vaikeimmin selvitettäviä, enkä minä oikeastaan osaa kuvitellakaan, millaista se lopultakin olisi.
Niinpä niin. Ylimalkaan ei köyhien raukkojen olisi pyrittävä vävyiksi taloihin, joita etelän puolessa silmää räväyttämättä sanottaisiin kartanoiksi. Meidän kohdalle nyt kuitenkin sattui niin, emmekä me kumpainenkaan ole sitä, ainakaan toistaiseksi, katuneet. Ainoastaan joskus meitä hiljakseen tympeyttää: "saisihan tämä kankeus jo vähitellen loppua", mutta sitten tulee sarja varsin pieniä, melkein näkymättömiä tapauksia, jotka sitä jatkavat, niin että me lopultakin katsomme sen välttämättömästi kuuluvan asiaan. Olen kyllä eläissäni käynyt yksissä ja toisissa Lounais-Suomen, Uudenmaan ja Hämeen kartanoissa, mutta missään en ole vielä sattunut kohtaamaan niin voittamattoman masentavaa ja yliolkaista tunnelmaa kuin täällä.
Vaimoni ja minä, – se on kuitenkin kokonaan eri asia eikä, meidän vireemme suurin piirtein riipu talon ylpeästä valtakunnasta.
Nyt on juuri taas sattunut sellainen pieni tapaus muitten tapausten sarjassa, ja se juuri aiheutti sen, että perheeni jonkun aikaa, muun muassa joulun seudun, viettää vaimoni kotona. Minä olen haalinut kokoon viimeiset rahani ja tehnyt kahden päivän junamatkan nähdäkseni heitä. Sehän on varsin luvallinen halu eikä kukaan uskalla minua siitä moittia. Minua pantaisiin tietysti kylläkin hevosella asemalle vastaan, mutta hyvissä voimissa oleva mies kävelee kernaasti vielä jäljellä olevat viisi tai kuusi kilometriä kuudankirkkaana jouluyönä.
Hiukan jälkeen puolenyön saavun perille, keltainen valo loistaa pienemmästä punaisesta rakennuksesta maantien toiselta puolen ja vaimoni odottaa minua. Tästä lasken joulumme alkaneeksi.
On siis ollut joulupäivä välillä, ja nyt on Tapani. Eritellessään niitä tunnelmia, jotka ovat vallinneet kahden yön ja puolentoista päivän kuluessa, ei minun ole lainkaan syytä olla tyytymätön. Meillä ei kylläkään, niinkuin sanottu, ole ollut mitään joulukuusia eikä sen sellaisia, – ne ovat kaikki valkoisella puolella, – mutta muuten on tunnelmamme ollut mitä ehein. Sitäpaitsi kulkee pikku poikani, joka on talossa kasvatettu, tavan takaa maantien yli kertomassa, mitä kummallakin puolen tapahtuu, ja niin on minullakin tilaisuus ottaa osaa valkoisen puolen iloon. Tyttäreni onkin vasta kahdeksankuinen ja on tyytyväinen, niinkuin sellaiset ovat.
Me muuten, ulkonaisesta painostuksesta huolimatta, viihdymme täällä erinomaisesti vaimoni kanssa. Hän kai siksi, että on kotonaan. Minä senvuoksi, että minulla täällä on tapahtunut niin paljon kriitillistä ja käänteentekevää, – ehkäpä tänne liittyvät myöskin ei aivan kaukana olevan nuoruuden vihannimmat muistot. Tiedän kyllä herttaisen hyvin että minua, maatonta, täällä ainoastaan suvaitaan, mutta ympäristö katselee minua sentään jonkunlaisella, hunöörillä ja se tuo olemukseeni vissiä sulkeutuneisuutta ja itsetietoa. Ja täällä, kun ajatukseni ovat päässeet kasautumaan, ovat myöskin parhaimmat juttuni syntyneet.
Kun kaikki käy ympäri, niin emmekö lopuksikin, vaimoni ja minä, ole täällä kaikkein parhaimmassa vireessä. Elämme hetken niinkuin se on, ja niin sanotut elämän taistelut, joilla luonnollisesti tarkoitetaan taloudellisia puolia, ennätämme kyllä järjestää, kun niiden aika tulee. Niinpä kulkee joulummekin tasaisessa nousuvireessä. Tähän taloon liittyy meistä tavattoman paljon, luulenpa melkein, että ympärillä olevissa pitäjissä on tehty meistä lauluja.
Mutta ympärillä oleva maailma on tällä kertaa auttamattoman yksitoikkoinen ja ikävä. Ihmiset ovat jo tulleet kirkolta, minä istun yksinäni pöydän ääressä ja appeni ilmestyy pihalle. Se on hänen tapansa, ja ellei hän sitä tekisi, niin minusta tuntuisi niinkuin ei kaikki olisi tolallaan. Siinä hän seisoo, katsellen eteenpäin, ja välttämättömästi tulee mieleeni kuva kenraali Ludendorffista sellaisena kuin olen hänet kuvissa nähnyt. Ryhti, pituus, pieni lihavuus, samanlaiset leuka ja viikset ja sama puoleksi tuskallinen totisuus silmissä, – kuva on täydellinen. Mutta toinen suree valtakuntaa ja sotajoukkoja, toinen, Jumala tiesi, mitä. Kenties talojaan, kenties muutakin, sitä, että maaton, surkea kirjailija jollakin merkillisellä tavalla on tunkeutunut hänen sukuunsa. Vaan olkoon hän rauhassa, en minä mitään tahdo, minä ymmärrän niin hyvin hänen maailmankatsomuksensa, ettei hän itse sitä aavistakaan, ja luulen voivani sen myöskin osoittaa. Itse kukin olkoon omillaan, jos minä joskus olen jotakin aineellista teiltä vienyt, niin kyllä te, kun aika tulee, tulette saamaan sen takaisinkin. – Meidän maailmankatsomuksemme eivät perältäkään periaatteessa tule törmäämään vastakkain.
Opettajaa, runoniekkaa, ei, kuten arvasin, kuulunut, ja minä ymmärrän kyllä, ettei hän voinut tulla. Äsken toi vaimoni kahvia ja sanoi, että "ne kysyivät, että kai sinä huomenna, lähdet".
"Mistä ne minun täälläoloni tietävät?" kysyin minä muuten vain kysyäkseni.
"Kai sen koko pitäjä tietää", vastaa vaimoni hiukan alakuloisesti, ja minä tunnen todellakin sillä hetkellä, että olen koko tärkeä henkilö. En kuitenkaan malttanut olla tiedustelematta:
"Pelkäävätkö ne, että ruis loppuu?"
Siihen hän ei enää vastannut mitään, vaan rupesi asettamaan puita pesään.
"Naurettavaakinhan tämä hiukan on", kuuluu vähän ajan kuluttua pesän luota.
Kello alkaa jo lähetä yhtä, ja aikani kuluksi olen jonkun aikaa katsellut maantielle. Silloin siitä, kiljuvassa pakkasessa, ajetaan ohi lehmiä kymmenen, mitä lie toistakymmentä.
"Se on Eljas, joka muuttaa", sanoo vaimoni.
"Vai Eljas. Eikö hän parempaa muuttopäivää voinut löytää?"
Siihen ei vaimoni vastaa mitään. Jos Eljas tahtoo pakkasessa ajaa karjaansa asemalle, niin sen kanssa ei syrjäisellä ole mitään tekemistä. Vai oliko meillä kenties Eljakselta jotakin saamista?
No niin, Eljas muuttaa, ja sillä ei ole vaimoni ja minun juhlatunnelmani kanssa pienintäkään yhteyttä. Me juomme kahvia ja katselemme toisiamme silmiin. Tässä me nyt olemme ja kauankohan tätä tällaista kestää! Meistä ei kumpainenkaan näe sen äärtä eikä rajaa, mutta minä tiedän kumpaisenkin vaistoavan itsessään, että kun piste kaikkien mahdollisten ja mahdottomien vaiheiden jälkeen lopultakin tulee, on se koko kunniallisen näköinen piste. Sitä ei ehkä monikaan usko, mutta niin kumminkin tulee olemaan.
Näin me ajattelemme kahvia juodessamme ja talvisen päivän hämärtyessä. Meidän juhlatunnelmamme alkaa nopein askelin lähetä henkistä huippukohtaansa, sillä eron hetki on lähestymässä.
En ole vielä täältä lähtenyt, mutta osaan jo ulkoa sanoa, kuinka lähtöni tapahtuu, ikäänkuin olisin jo ehtinyt kauas tämän talon vaikutuspiirin ulkopuolelle. Olen pannut vähät tavarani kokoon – kunpa sitä kokoonpantavaa olisikin hiukan enemmän – ja kello kuudeksi aamulla on minun oltava asemalla. Me heittäydymme vain pitkäksemme, lapset kuorsaavat hiljaa ja rauhallisesti, lamppu palaa pöydällä ja kumpikaan meistä ei uskalla nukkua. Kai me puhelemmekin yhtä ja toista, suunnittelemme lähintä tulevaisuutta ja sen sellaista, mutta kaiken yli asuu pakahduttava kaihoa. Kumpikin on tietoinen toisensa askelista, kumpikin on tavallaan riippuvainen siitä ympäristöstä, mihin toinen jää ja toinen joutuu, mutta pyrkimykset ovat kummallakin samat.
Niin, ja tänne jää siis perheeni toistaiseksi.
Me olemme jo aikoja sitten päässeet kaikenlaisten tunteellisuuksien yläpuolelle, – ne tuntuvat meistä suorastaan piinallisilta, – mutta eiköpä pidäkin tässä hiukan nyyhkiskellä, vaikka koetamme sitä parhaimpamme mukaan salata. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!
Joulutunnelmani loppuu hiukan "kulmikkaasti", kuten kirjallisesti sanotaan.
Vaimoni saattaa minua koulun ohi naapuritalon kohdalle, mutta siinä hän pysähtyy.
"Kyllä sinun täytyy ottaa tuosta hevonen", sanoo hän, "ei sinun sovi ihmistenkään takia jalkaisin... Siellä on jo ihmisiä näinkin varhain."
Ja minä luonnollisesti otan sen, koska talon kunnia niin vaatii. Riihimäkeläinen oivaltaa kyllä, ettei minun sovi jalkaisin lanttaista asemalle mutta että minulla on erityiset syyni pyytää hevostaan häneltä, syyt, joista hän ei huoli ottaa selvää.
Juhlallisuus on lopussa.
Ojanperässä, Tapanina 1919.
HEVOSENKENKÄ
Senjälkeen kun Hans-Einar jäi ajojäiden joukkoon oli ihmeellistä, miten Hans-Marthe, hänen leskensä, oikein tuli toimeen pikku tyttärensä kanssa. Omaisuutta ei jäänyt mitään, velkaakin oli Kirkkoluodon kauppiaalle, ja lisäksi oli pikku Brita kivuloinen, sellainen kalpeakasvoinen ja isosilmäinen lapsi, jotka jo lapsina näyttävät miettiväisiltä kuin vanhukset.
Eipä niin olisi ollut pakko. Marthella olisi kylläkin ollut ottajia. Mutta hänpä ei jaksanut unohtaa sitä päivää, jolloin Hans-Einar ei palannut muiden kanssa; eleli vain yksin luodollaan Britansa kanssa, teki miesten työt kuin mies ja toivoi, että päivät paranevat.
"Ota kauppias", sanoivat muut vaimot tavatessa. "Pääset huolistasi ja saat samalla paljon rahaa."
Sillä tiedettiinhän yleisesti, että Kirkkoluodon kauppias, joka oli vanhapoika, katseli hyvinkin lempein silmin Marthea ja että hän muistutti siitä joka kerta kun velastaankin.
Marthe vain naurahti.
"Kylmäkin minulle tulisi hänen vieressään", vastasi hän. "Ja toisekseen hän rämisee kuin vettynyt hanuri."
Mutta sitten hän äkkiä kävi vakavaksi ja jatkoi:
"Olisihan se kyllä niinkin. – Mutta minä kun en voi unohtaa Hans-Einaria. Ja sitten minulla on tämä Brita."
Ja vaimot ymmärsivät kyllä hyvin Marthen ajatuskannan, mutta jankuttivat kuitenkin sitä yhtä ja samaa aina kun tavattiin. Miksipä ei ihminen kernaasti antaisi toiselle ihmiselle neuvoja. Eihän se mitään maksa.
Niin kului kesä, talvi ja toinenkin, ja ihmiset poikkesivat kernaasti Kirkkoluodolta palatessaan Marthen saarelle antamaan hyviä neuvoja ja keittämään kahvia hänen pannussaan.
"Kas vain, Brita pieni, yhä se käy vain pienemmäksi, laihemmaksi ja kalpeammaksi... tulleeko hänestä lainkaan eläjää."
"Kuinka vanha se jo on?"
"Seitsemännellä."
"Tässä, lapsi, ota karamellejä. Kauppias-setä lähetti, – kiitä nyt kauniisti."
Ja sitten:
"Voi, voi, Marthe rakas. Jos minä olisin sinun asemassasi, niin jo aikoja sitten minä olisin ottanut kauppiaan. Hans-Einar! Hän on autuas siellä missä on, mutta sinun on toista, ja kauppias voi kyllästyä."
Näin he juttelivat; mutta muutamana sunnuntai-ehtoona heidän suunsa meni tukkoon.
Se oli sinä sunnuntaina, jolloin Brita löysi hevosenkengän.
Silloinkin paisteli aurinko kirkkaasti, meri kävi pienin mainingein, ja kahvi puhtaassa, aurinkoisessa tuvassa maistui hyvinkin. Ja puhe oli kauppiaasta. Mutta silloin syöksyy huoneeseen Brita, tuo muuten niin hiljainen ja ujo lapsi, posket punottaen ja suuret silmät loistaen: "Katso, äiti, mitä minä löysin!" Ja hänellä on kädessään ruostunut hevosenkenkä, jossa vielä on kolme naulaa jäljellä. Hevosenkenkä saarella, jolla tuskin koskaan on hevonen käynyt!
Aivan varmasti sen täytyi merkitä erikoista onnea löytäjälle ja koko huoneelle.
Sinä iltana purjehdittiin pois tavallista vaiteliaampina Marthen luodolta. Miesmuistiin ei ollut tapahtunut, että ulkosaarilta olisi löydetty hevosenkenkä.
"Saa nähdä, mitä se merkitsee. Kun ei vain Marthe lopuksikin ottaisi kauppiasta!"
"Tai ellei saarella olisi Hans-Einarin isän kätköjä. Siitäkin puhuttiin..."
"Mutta kun sen löysi Brita. Jos se ennustaa vain sitä, että..."
"Että mitä?"
"Että Herra tahtoo hänet luokseen."
Loppumatka purjehdittiin aivan vaiti.
Ihmisten mentyä istui Marthe kauan aikaa ja silitteli mietiskellen tyttärensä päätä. Hän ajatteli edesmennyttä Hans-Einaria, lapsensa ja omaa nykyistä kohtaa ja niitä aarteita, joita appi-isävainajan piti kätkeneen tänne saarelle, mutta joista hän ei ollut kenellekään virkkanut ja joita kukaan ei ollut nähnyt. Ja lopuksi hän ajatteli harvinaista ennettä, hevosenkenkää, arvaellen, mitä se mukanaan toisi.
"Tuopiko hevosenkenkä onnea, äiti?" kysyi lapsi.
"Niin ne kertovat, Brita kulta."
"Meillekinkö?"
"Tietysti meillekin", naurahti äiti.
Tyttönen mietti hetken ja katseli äitiään suurin viisain silmin.
"Minä menen hakemaan lisää hevosenkenkiä", sanoi hän vihdoin, "että me saamme hyvin, hyvin paljon onnea".
"Onnea meillä on, kun vain olisi maallista menestystä."
Mutta Brita ei ymmärtänyt tästä mitään, vaan meni ulos ja painoi oven kiinni jäljessään.
"Antaapa hänen nyt hakea onnea", ajatteli Marthe.
Joskus, kun Marthe oli ollut ulkona merellä toisten kanssa, oli Brita viettänyt päiväkausia yksin tuvassa ja saarella. Tänä iltana hän kuitenkin haki onnenmerkkejään äidin mielestä liian kauan, ja äiti lähti tyttöään etsimään.
Britaa ei kuulunut, ei näkynyt.
"Tyttö vain piilottelee", ajatteli Marthe, "minun täytyy häntä torua".
Mutta Britaa ei löytynyt.
"Brita!" kajahti äidin huuto kilpaa lokkien kanssa yli luodon.
Kukaan ei vastannut. Silloin Marthen sydäntä kouristi, ja jäsenet tuntuivat turtuvan, mutta hän pakotti itsensä liikkeelle ja etsi, etsi pensaikot, kolot, ladon ja aitat. Kävi tuvassa, etsi taas, hien virratessa yli ruumiin, ja syytti itseään. Pimeni ja tuli yö, mutta hän ei sitä huomannut, hän vain haki ja haki ja kävi kohentamassa tulta takassa, jotta se ikkunan läpi kuumottaisi läpi pimeyden.
"Brita!"
Vasta seuraavana päivänä hän älysi, mitä oli tapahtunut, ja kaatui pyörtyneenä kalliolle.
Brita-piskuista ei koskaan löytynyt, ja Marthe kulki kuin horroksissa ja vähän sekaisin. Mutta kun kauppias Mikkelin vaiheilla tuli muistuttamaan saamisestaan ja muustakin, silloin hän virkosi sen verran, että otti kauppiaan. Ja ennen joulua heidät vihittiin.
"Siinä se nyt oli, se onnen merkki", sanoivat ihmiset.
SYNTI
Vuonojen perillä saattaa tapahtua monta murhenäytelmää. Turistit ja muut rikkaat ja joutilaat kulkevat vain ohi pikahöyryillä, katselevat viheriänruskeita tunturinrinteitä, lunta, joka paistaa rotkoista, vihertävää merta ja valkeita ja keltaisia taloja, jotka kääpiömäisinä kuin tulitikkulaatikot ovat sijoittuneet viheriälle kentälle, tunturin juurelle. Näitä he katselevat, huudahtelevat ja ihastelevat ja ajattelevat, että mahtavatpa ihmiset vuonojen pohjilla olla onnellisia. Ja sitten he matkustavat tiehensä ja kertovat muillekin näkemistään.
Mutta saattaapa tapahtua niinkuin Grethe ja Nils Lavikin kohdalla tapahtui.
Lavikin Nilsillä on tupa tunturin juurella ihan suuren Kjeldsenin puutarha-aidan takana, ja sehän on niinkuin olla pitääkin. Suurella Kjeldsenillä pitää aina olla luotettu mies silmänkannon ulottuvilla ja sellainen mies oli Nils Lavik. Hän on hyvin toimeentuleva, hänelle kokoontuu vähitellen kruunuja kirstunpohjalle ja sitäpaitsi hänellä on kirkasihoinen emäntänsä, Grethe, ja poikansa Eilert.
Tämän Eilertin kohta on vähän omituinen, Hän on, luvalla sanoen, tullut maailmaan kuukautta ennenkuin säädetty järjestys sallisi. Mutta sellaistahan tapahtuu vuonojen perillä tuon tuostakin: perämiehet, jungmannit ja konstaapelit ovat kaukana merillä eivätkä niinkään voi pitää vaaria hääpäivästään. Aivan toinenhan on laita niitten, jotka ovat päässeet paikallislaivoihin ja kapteeneiksi.
Samapa kuitenkin tälle. Nils Lavik kohautti olkapäitään, nosti häärahansa Kjeldseniltä, oli tyytyväinen ja ajatteli, että asia on sellaisenaan hyvinkin hyvä. Aikansa odotettiin Eilertille veljeä tai sisarta, mutta kun sitä ei kuulunut, niin vuononperällä sanottiin yleisesti, että siihenpä se taisi se Nils Lavikinkin kalansaalis loppua. Ja Nils Lavik itse arveli, että parempi onkin, niin ei tule riitaa perinnöistä. Osaa se, Nils Lavik'kin puolestaan.
Mutta sitten, aivan yhtäkkiä, tulee herätys vuononpohjallekin. Ihmiset alkavat katua nuoruuttaan ja juoksevat taloissa ja mökeissä ja tunnustavat syntejään. Itsekukin on jo oikeastaan antanut palttua heidän synneilleen, pienille varkauksille, panetteluille ja sen sellaisille, mutta kun lähimmäinen tulee ja itkussasilmin saarnaa pitkät historiat synnillisyydestään ja katumuksestaan, niin eihän siinä auta muu kuin taputtaa kauniisti olkapäälle, tarjota kuppi kahvia ja sanoa: "usko anteeksi".
Myöskin perämies Rejer Hauan tuli herätykseen. Se oli ollut iloinen poika, tämä Rejer Hauan, ja kaunis katseltava, mutta nyt herätyksen aikana oli hänen tukkansa käynyt ohimoilta harmajaksi, vaikka hän vasta oli neljissäkymmenissä.
No niin, antaapahan olla. Eräänä iltapäivänä, juuri kun Grethe on mennyt auttamaan Kjeldsenin vieraspitoihin ja Eilert, kymmenvuotias, on leikkimässä kapteenin Gunnarin kanssa, astuu Rejer Hauan Nils Lavikin keittiökamariin ja on surullinen nähtävyys.
"Istu, Rejer", sanoo Nils Lavik ja menee keittiöön pannakseen itse kahvin tulelle.
Ja Rejer Hauan istuu eikä saa sanaa suustansa. On sekin olemista.
"Siell' on kaunis ilma nyt", sanoo Nils Lavik.
"On", vastaa Rejer Hauan yksikantaan.
"Ja Kjeldsenillä on pidot", jatkaa Nils Lavik, joka ei tahdo kuulla puhuttavankaan herätyksestä. "Grethe on siellä auttamassa."
Kuullessaan Grethestä puhuttavan alkaa jykevä Rejer Hauan nyyhkyttää. Se on kovin murheellista katsella ja Nils Lavik menee valmistamaan kahvin lopullisesti. Nyyhkytelköön nyt valmiiksi, että voi sitten juoda kahvinsa; vaikka voisivathan herätykseen tulleet oikeastaan nyyhkytellä nyyhkytyksensä kotonaan.
Mutta kun Nils Lavik tulee koreaksi laitettu tarjotin kädessään, niin perämies Hauan kapsahtaa hänen kaulaansa, jotta tarjotin on pudota, ja hokee: "Anna anteeksi, anna anteeksi!"
"Usko anteeksi vain, usko anteeksi vain", sanoo Nils Lavik ja koettaa pidellä kahvitarjotinta mahdollisimman varovaisesti.
"Se koskee Gretheä", itkee perämies Hauan.
"Jaha. No, anna tulla vain", kehoittaa Lavikin Nils turvallisesti ja laskee tarjottimen pöydälle. "Mutta juohan nyt kahvia ensin, että tyynnyt."
Vaan Rejer Hauan ei tyyntynyt, hän tahtoo ehdottomasti puhua, että Nils Lavik'kin saisi kuulla hänen syntiensä kukkuran. Tappakoon hänet sitten jos tahtoo.
Nils Lavik tulee vakavaksi ja antaa Rejer Hauanin puhua, mutta asiaan ei suulas ja väkevä Rejer tahdo päästä. Hän tankkailee, empii ja pelkää, ja lopuksi Nils Lavik alkaa kyllästyä.
"Sinä sanoit sen koskevan Gretheä", sanoi hän. "Anna tulla nyt, ole hyvä, tai luovu yrityksestä, jos se tuntuu vaikealta. Voinhan kysyä häneltä itseltään illalla, kun hän tulee Kjeldseniltä."
"Ei, Luojan nimessä", huudahti Rejer Hauan valkoisena.
Silloin Nils Lavik todellakin suuttui ja tarttui Rejeriä hartioihin.
"Joko nyt juttelet paikalla juttusi tai jätät minut siinä silmänräpäyksessä rauhaan."
Eikä Rejer Hauanin auttanut muu kuin puhua. Eikä hän silloin osoittanut miehuuden merkkiäkään. Hän vapisi kuin lehti tuulessa ja suojeli itseään kädellään aivan kuin peljäten, että Nils Lavik tuossa hetkessä tarttuu häntä kurkkuun. Ja viimein se oli sanottu: pikku Eilert Lavik oli perämies Hauanin poika.
Mutta Nils Lavik ei liikahtanut paikaltaan. Ensin hän oli aikonut karata pystyyn ja kerta kaikkiaan nujertaa Rejer Hauanin, mutta samalla tuntui kuin olisi puutumus astunut sydämeen ja sieltä levinnyt yli koko ruumiin. Mitä se olisi hyödyttänyt? Kun Rejer oli lopettanut, niin hän vain naurahti katkerasti.
"Olisit tuottanut minulle rauhallisemman vanhuuden, Rejer, kun olisit jättänyt tuon kertomatta."
Rejer Hauan itki ja ulisi.
"Älä syytä Gretheä, Nils Lavik", rukoili hän, "Syy on minun. Anna anteeksi!"
Silloin Nils Lavik raivostui. Hän tarttui Rejer Hauania kauluksesta ja viskasi hänet kalliolle porraspäähän, ja katsomatta lainkaan, kuinka toisen kävi, syöksyi hän sisään hakemaan pyssyänsä.
Kun hän sitten takaisin tullessaan ei löytänyt Rejeriä, niin hänen raivonsa yltyi silmittömäksi vimmaksi. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli mennä Kjeldsenille ja vetää Grethe tukasta tekemään tiliä; mutta sitten hän juoksikin Hauanin tuvalle, ja äiti-Agnete kauhistui nähdessään hänen hurjistuneen muotonsa.
"Nils, Nils", sopersi hän, "murha on kuoleman synti Herran Jumalan edessä".
"Missä on poikasi Rejer?"
"Teille hän lähti... tiedät kyllä itsekin. Jumala, jos vain teet hänelle jotakin!"
"Häpeä kakarasi puolesta, ämmä!"
Ja kun Nils Lavik huomaa, että eukko puhuu totta, syöksyy hän taas ulos.
Sinä iltana juhlitaan Kjeldsenillä myöhään. Tulet loistavat läpi huuruisten ikkunain ja pianon sävel kantautuu heikosti ja kaukaisesti ympäristöön. Mutta Nils Lavik harhailee ympäri kylää hakemassa Rejer Hauania. Yhä pimeämmäksi käy yö ja taivas alkaa pudotella vihmasadetta, mutta Nils Lavik ei väsy. Hän juoksee pitkin tunturinkuvetta Kjeldsenin heinäsuojille asti, kompastuu ja kadottaa lakkinsa, muttei ennätä ottaa sitä ylös. Sitten hän juoksee tavaralaiturille, etsii makasiinien alustat, avoimet tavarasuojat ja traanitynnyrien taustat, mutta Rejer Hauania ei löydy. Ja viimein hän tulee venemöljälle ja alkaa tutkia veneitä. Sormellaan koettelemalla hän saa selville, että Hauanin veneenköysi on puukolla katkaistu.
Vihmasadetta seuraa pureva tuuli. Meri alkaa vähitellen käydä, veneet kiikkuvat ja fotogeenilamput tavaramöljällä lepattelevat. Silloin vasta huomaa Nils Lavik, millä asioin hän liikkuu, hänen ajatuksensa alkavat kokoutua ja hän istahtaa lähimmän pollarin nokkaan.
– Vai niin, vai tällaista tämä elämä onkin. Hän kulkee tässä pyssy kädessä hakemassa parasta ystäväänsä saadakseen tappaa hänet, koska tämä on vietellyt hänen vaimonsa silloin kun tämä oli morsian. No niin, onpahan tämäkin reissu juostuna.
Jonkunlainen lamaannus ja suuri nöyryydentunne täyttää hänen mielensä ja hän alkaa ajatella Gretheä sellaisena kuin hän oli tyttönä ja näiden yhdentoista vuoden kuluessa. Sitten hän omistaa muutaman ajatuksen ruskeatukkaiselle Eilertillekin, jota on pitänyt omana poikanaan ja josta hän oli aikonut kasvattaa kapteenin, sellaisen kuin Opdahl Rolfsen. Ja yhtäkkiä huomaa hän silmiensä kostuvan ja hartioittensa vavahtelevan... Jumalan kiitos sentään, että on Nils Lavik ja hyvää sukua!
Kun hän palaa kotiin, on aika jo sivu puoliyön ja sade on yltynyt rankaksi. Illallinen on pöydässä ja Grethe on riisuutumassa levolle.
"Myöhäänpä tulet, Nils", sanoo Grethe.
"Myöhään", vastaa Nils Lavik hiljaisesti ja vie pyssyn naulakkoon.
"Ja vieraitakin sinulla on ollut sillä aikaa."
"On kyllä, Rejer Hauan."
Hiljaisuus.
"Hänkin on tullut herätykseen", jatkaa Nils Lavik. "Kävi täällä tunnustamassa syntejään."
Vaimo vavahtaa ja tulee kalpeaksi, mutta Nils ei sitä huomaa.
"Ja mitä hän sanoi?"
Nils istuutuu illallispöytään ja ristii kätensä.
"Mitä sinä toisten synneistä välität", vastaa hän sitten. "Ja muutenkin: joka meistä synnitön on, hän heittäköön ensimmäisen kiven."
KIRJOITTAMATON NOVELLI
Kun ryhdyn kirjoittamaan näitä rivejä, tahdon muistella, että joskus olen kirjoittanut hanurinsoitosta, kuhinasta kesä-öisellä maantiellä, tanssista ja sen sellaisesta. Olen kirjoittanut tästä kaikesta ymmärtäväisessä ja hiukan niinkuin kaihomielisessä äänilajissa, jotenkin siihen tapaan, että "joo-joo, onhan se aikaa sekin". Jos todella jotakin sellaista olen kirjoittanut, on jyrkkä ja valitettava erehdys tapahtunut ja pyydän nopeasti peruuttaa kaikki, mitä sen suuntaista olen kirjoittanut. Ymmärtämykseni on nyt mahdollisimman kaukana. Niin, kun oikein tarkasti ajattelen, ei sitä ole jäljellä ensinkään.
Minulla on tässä käsilläni aihe, jota olen muutaman päivän vatvonut ja ollut hiukan kärsimätönkin. Eihän se kylläkään oikeastaan ole "aihe" eikä mikään, – koko elämähän on aihetta, – mutta se on kuitenkin jostakin syystä minua vaivannut. Nyt se alkaa olla minulle selvillä. Se ei ole monimutkaisuudella pilattu, mutta siinä on kohtia, jotka on riittävästi perusteltava; kuitenkin, kuten sanottu, perustelut ovat kirkastuneet. Kun tulee yö, niin kirjoitan sen, luen sen läpi huomenna, ja illalla se on lähtövalmis.
Alan siis teroitella kyniäni, käyn sitten katselemassa, näkyykö kravunpirnaleita rantakivien tienoilla, sanon, että keittävät kahvia yöksi ja – luvalla sanoen – otan pienen napauksen illallisen yhteydessä. Ilta on aurinkoinen, tyyni ja viihtyisä, ja kun ihmiset menevät levolle, tunnen olevani vireessä kuin äsken vedetty kello ja täynnä ajatuksia, hyviä päätöksiä, melkeinpä innostunut. Yö lupaa kaikkea hyvää.
Kun menen sisälle, on viimeinen näkyni se, että kissat istuvat kellarinvallilla ja että Sirkka, meidän palvelijamme, putsaa kiiltonahkakenkiänsä aittansa portailla. Mitä se nyt meinaa, eihän nyt ole keskiviikko-, lauantai- eikä sabatti-iltakaan! Vaan jos se muuten vain, valmiiksi. Ja mitäpä se minua oikeastaan liikuttaakaan.
Istuudun siis pöytäni ääreen ja piirrän ensin ajatuksissani äijänpään. Mutta sitten käyn reippaasti toimeen, ja rivi rivin jälkeen täyttyy. Ja minun moraalinen lippuni liehuu korkealla, sillä aihe vaatii sitä. Tunnen todellakin olevani parempi ihminen sillä kertaa. Ja Adlerin emännältä ostamani seinäkello nakuttelee kodikkaasti seinällä. Ja kellon molemmilta puolilta katselevat minua vanhempani ja vaimoni vanhemmat. Ja vastapäisellä seinällä on vaimoni muotokuva. Passaa siinä katsella, kun tämä poika työskennellä huitelee hengen vainiolla ja "tienaa".
Kun pidän pienen lepohetken, huomaan, että pappilan korvesta nousee huurua ja että sentraali ja poliisin talo ovat usvan peitossa. Mutta tässä ei nyt ole aikaa vaipua syrjätunteisiin eikä tarkkailla luonnonilmiöitä, vaan on pidettävä ote käsissään. Kello, – joka muuten periaatteesta käy tunnin edellä, – lyö yhtä.
Silloin, jossakin välissä, havaitsen, että veräjä avautuu ja että käytävälle ilmestyy nuorenpuoleinen mieshenkilö. Asettaa varovaisesti pyöränsä aitoviereen, mutta kävelee sitten käytävää pihalle, ei enää varovaisesti, vaan niinkuin ainakin isäntä talossa. Minua tämä hiukan harmittaa ja nolostuttaa, nousen paikaltani ja astelen verkalleen keittiönportaille odottamaan.
"Päivää", tervehdin minä, kun poika on ehtinyt kohdalle.
Hän säpsähtää hiukan, mutta vain jonkunverran, mikä tässä kunnioituksella mainitaan, ja jatkaa matkaa aivan kuin ei erikoisempia olisi tapahtunut.
"Ketä te haette?" kysyn, ja nyt poika seisahtuu.
"Palvelijaa."
"Hä, että ketä?" kysyn uudemman kerran.
"Palvelijaa."
"Mitä te sillä?"
"Olisi asiaa."
"Toimittakaa asianne päivällä, ei nyt ole mikään visiittiaika."
Yö on todellakin hiukan tunteellinen, ja tehtaan raunioitten takana kihisee kosken tapainen kuin kehräävä kissa. Me seisomme siinä pojan kanssa ja katselemme toisiamme.
"Kyllä on itsellennekin kaikkein viisainta, että menette kotiin nukkumaan", jatkan minä.
"Hyvää yötä sitten", sanoo poika ja alkaa taas lahnia pyöränsä luo.
Käyttääkseni erään toisen miehen sanoja, ei minulle tuottanut pienintäkään vaivaa olla tähän vastaamatta.
Runollinen vireeni on jonkun verran häiriintynyt, mutta tunnen toimineeni reippaasti kuin sotaherra ja antaneeni samalla opetusta korkeammassa moraalissa. Eihän minun arvolleni, suoraan sanoen, sovi olla mikään piikojen paimen, mutta minulla on oikeus vaatia, että minun kodilleni annetaan se kunnioitus, mikä sille kieltämättömästi kuuluu, ja että se saa olla kutsumattomilta vierailta rauhassa. Kuinka Herran nimessä olenkaan koskaan tullut kirjoittaneeksi puolikuntaisia maalaisidyllejä!
Aion taas jatkaa keskenjäänyttä työtäni, mutta ajatukseni ovat sotkeutuneet. Täytyy pitää pieni välipää ja koettaa voittaa takaisin vireensä. Kylläpähän tulee, kun ennättää.
Olisihan tässä nyt korkeampaa (ja tuottavampaa) ajattelemisen aihetta, mutta minun pitää väkisinkin pysähtyä tähän Sirkkaan, jonka isäni isänrakkaudessaan on meille toimittanut. Hänen töitään vastaan meillä ei kaiketikaan ole mitään muistuttamista, ei ainakaan niin, että minä tietäisin. Mutta heti saavuttuaan oli hän sälli- ja yleensä miesmaailmassa herättänyt ansaittua huomiota, jopa niin, että se häiritsi meidän, hm, haltijaväen rauhaa. Kuutamoisina talviöinä niitä kilpaa kissojen kanssa parveili käytävällä ja nurkkien takana, ja kun lumi lähti ja kevät tuli, näytti laulu vain yltyvän. Joskus siihen heräsinkin, mutta ajattelin itsekseni, että menasheria pitäköön muntratsiooninsa.
Sitten muistin, että hänellä piti olla sulhanen jossakin pohjoisessa ja että hän jossakin yhteydessä oli sanonut, ettei hän vielä viitsi olla sille uskollinen, kun ei ole pakko.
– Poika-parka, – ajattelin itsekseni.
Ja että hänestä oli mukavaa, kun pojat hänestä tappelivat. Hän ei ollenkaan pannut siinä suhteessa kynttiläänsä vakan alle.
– Poika-parat, – ajattelin toistamiseen.
Jonkun ajatusyhtymän kautta tulevat mieleeni kissat ja maaliskuu ja niistä ajatukset sitten taas menevät jonkinlaiseen moraalintynkään. Voiko ihminen oikeastaan mitään sille, että hänellä on niin sanottua viettiä ja siihen taipuvainen luonto itselläänkin. Ja mitäpä se kaikki minuun kuuluu, kun vain pitävät sen varan, että kuhisevat aitauksemme ulkopuolella.
Töitäkin tässä taas saisi jatkaa, mutta pistäydynpä hetkiseksi pihalle hengittämään aamuilmaa. Aurinkokin on jo noussut. Minun täytyy kuitenkin sanoa, etten mene sinne ilman epäluuloja.
Seisoskelen siinä sitten ja katselen vastakkaisella rannalla kasvavaa metsää ja alan hissukseen käveleskellä hyljättyä ja autiona olevaa, alati rapistuvaa karjapihaa kohden. Olen jo saavuttamaisillani takaisin menettämäni vireen, unohdan menneen, ja ajatukset päässäni alkavat seestyä ja selvetä.
Silloin, – mitä huomaa minun kotkankatseeni?
Aitan nurkan takana kyyköttelee mies, lippalakki päässä, pystynokkainen, leveäharteinen mies. Hän on nähtävästi ollut tulossa pihalle, mutta huomannut minun siellä liikuskelevan ja jäänyt aitan taakse ison pihan ja karjapihan välimaille.
– Antaapa sen siellä kaahottaa, – on hän kenties minut nähdessään ajatellut, – kylläpähän lähteekin.
Mutta siinä färjärille tapahtuu jyrkkä erehdys.
"Hei, mies!" huudan hänelle.
Hän katsahtaa hiukan ällistyneenä minuun päin, muttei jää vastaamaan. Näen, että hän nopeasti lähtee liikkeelle, juoksee kedon yli ja hyppää Lehtosen Erkin talon kohdalla aidan yli maantielle. Itsekseni tulen ajatelleeksi, etteiköhän tuollaisia yösydännä hiipijöitä yksinkertaisesti voisi käsitellä varkaina. Kuka ottaa selvän siitä, kuka tulee varastamis-, kuka riijuuaikomuksissa.
Mutta kansantapa, – minkäs teet!
Kohtaus on itse asiassa ollut melkein olematon, eikä se pahastikaan pysty minun virettäni häiritsemään. Mutta ryhdyn, niinkuin monesti ennenkin, ajattelemaan rakkauden monimutkaista asiaa. Mitenkähän olisi käynyt, jos nuo kaksi kavaljeeria olisivat kohdanneet toisensa pihamaalla? Olisiko siinä syntynyt tuima tappelu, niinkuin koppeloilla on tapana, vai olisivatko he vetäneet arpaa immen suosiosta, vai miten he olisivat asiansa järjestäneet? Ja kuinka fröökynä olisi mahtanut heidät lajitella? Samalla tulen myös ajatelleeksi asianomaisen sulhasmiestä, joka juhannuksena kuului kuudensadan kilometrin takaa kränänneen itsensä morsiantaan katsomaan ja joka kuuluu häntä muistaneen helminauhoilla, talvilakilla ja ties millä muslimilla. Kuinkahan se olisi mahtanut menetellä, jos tänä yönä olisi ollut minun sijassani?
Hetkisen ajattelen jo panna seuraavan ilmoituksen lehteen: "Mahdollisimman hirveän näköinen, työteliäs sisäpalvelija saa paikan" j.n.e., mutta luovun siitä ajatuksesta. Sitä ei sentään jokapäiväiseksi silmäruuakseen ota mitä spektaakkelia tahansa, ja tokkopa mokomaan ilmoitukseen kukaan vastaisikaan. Vaikka kyllähän kotirauha – toiselta puolen – olisi kylläkin suloinen asia. Kukaan ei takaa, mitä väkeä juoksijoiden joukossa sattuu olemaan.
Niinkuin aivan heti näenkin.
Sillä kun menen toiseen päähän rakennusta hakemaan itselleni raitista vettä, näen aivan päissään olevan mielien töntteröivän aittarakennuksen portailla ja jynssäävän ovea, minkä käpälistä lähtee.
Sisso! Se on kylän pahin retkale, juopumuksesta, tappelusta ja puukotuksesta sakotettu. Sellainen on nyt pihalla, ja viime viikolla se löi Paavolasta ikkunan rikki.
Tämä on jo hiukan vakainen afääri, mies on aivan tolkuton ja minä haen esille aseeni, jota minun ei ole tarvinnut käyttää kuin kerran eläissäni – ja sillä kerralla se auttoi. Mutta mitä hei... ei ainoatakaan panosta!
"Missä minun patruunani ovat?"
Vaimoni herää, hieroo silmiään eikä ensin tajua, mistä on kysymys.
"Patruunat", toistaa hän. "Mitä sinä nyt niillä... Eivätkö ne ole keskikamarin pöydän laatikossa?"
"Eivät", vastaan minä niinkuin järkähtämätön sankari Kont astuessaan kuningas Zsigmondin puheille. (Tässä nyt tuli vähän Herczegiä, mutta tulkoon.)
"No, sitten ne ovat loppuneet", päättää hän unisesti, kääntää kylkeään ja nukkuu. "Tilaa uusia Vaasasta."
Mutta minuun menee synkkä aavistus: ne on tahallaan korjattu pois, sillä en ole ampunut laukaustakaan sitten keskiviikon, huhtikuun 23 päivän.
Menen kuitenkin katsomaan ikkunasta, millainen tilanne on kartanolla. Sutki on nyt kolkuteltavansa kolkutellut ja kantturoi puolelta loiselle huipahdellen ja tuon tuostakin itseänsä aitaan kolahdutellen takaisin. Yritys on nähtävästi ollut toivoton.
"Kenties se onkin uskollinen sille sulhaselleen", ajattelen itsekseni pienellä tyydytyksellä.
Mutta työvireeni on kyllä auttamattomasti tälle yölle mennyt. Menepä ja ole tässä kuhinassa romanttinen ja lyyrillinen ja ajattele kauniita asioita. Kello onkin jo sitäpaitsi yli viiden, pian alkavat ihmiset nouseskella.
Istun päätykamarissa ja ajattelen, että onpahan tuo hyvä edes se asia, että valveillaolollani olen saanut fröökynän varjelluksi kolmelta yritteliäältä kavaljeerilta, joista varmastikaan yksikään ei olisi tullut hänen miehekseen.
Näin minä ajattelen, ajattelen hiukan kaihoisasti myös kirjoittamatta jäänyttä novelliani – ja kuitenkin on huolenpitoni ollut aivan turhaa. Tytön aitan ovi ei olisi auennut kenellekään heistä.
Sillä hetkisen kuluttua se varovaisesti raotetaan ja näen Mustikka-ahon Juljuksen pujahtavan sieltä ulos...
Aamukahvin aikana kysyy vaimoni minulta, joko novellini on valmis.
Mutta olen todellakin kärtyinen ja anteeksiantamattoman epäkohtelias, niin etten vastaa mitään.
Enkä itsekään ole selvillä siitä, miksi olen kärsimätön. Mutta vähitellen minulle selviää mitä minun, öhöm, talon v. a. isäntämiehenä on tehtävä.
Se novelli on kuitenkin edelleenkin kirjoittamatta.
KARASLOMPOLON SINISILMÄINEN SYLVI
Lähtö sitä kuitenkin tulee kaikille kerran, ja nyt tiesi Karaslompolon sinisilmäinen Sylvi, että hänen vuoronsa oli tullut. Eilen aamulla hän vielä oli ajatellut, että hänen elämänsä tulisi olemaan yhtämittaista kärsimystä ja nöyryytystä, mutta illalla oli häneen mennyt ajatus itsensä lopettamisesta, yön kuluessa nuo ajatukset olivat vain kasvaneet ja varmistuneet, ja nyt, keskipäivän helteisellä hetkellä, olivat hänen ajatuksensa selvät ja täsmälliset ja suuntaviivat kirkkaat: muuta mahdollisuutta ei ollut.
Iankaikkisuuskysymyksen oli Sylvi itselleen jo selvittänyt. Muuta mahdollisuutta ei ollut kuin taivas ja helvetti, ja Sylvi oli jo vakuutettu siitä, ettei helvetti tulisi lankeamaan hänen osalleen. Ensin hän oli sitä pelännyt ja kieriskellyt hiessä, mutta rukouksen kautta olivat hänen voimansa vahvistuneet. Nyt hänestä tuntui siltä kuin pilvien takaa katselisi häntä Herra Jeesus lempeästi ja isällisesti ja sanoisi: "Oikein olet harkinnut, Karaslompolon sinisilmäinen Sylvi."
Sillä mitäpä hänestä, Sylvistä, tulisi olemaan muuta kuin vastusta kodilleen ja häpeää vanhuksilleen ja omaisilleen. Sitä eikä mitään muuta. Karaslompolo oli uudistalo, josta ei kukaan tiennyt, milloin se voitaisiin lunastaa perinnöksi; isä makasi halpautuneena pirtin loukossa ja veljet olivat sanoneet suoraan, että parempi olisi, ettei häntä olisikaan.
Ei Sylvi silti katkeruudella ajattele maailmaa, ei ympäröiviä ihmisiä eikä edes Aspekreenia, tukkipomoa, häntä, jonka juhannukseksi piti tulla uudelleen, mutta joka ei koskaan tullut. Maailma on hänestä viheriöitsevä ja kaunis, kelohongat ja kaksilatvaiset kuuset seisovat totisina ja vakavina, räkkäporot lyövät kiusaantuneita päitään puiden kylkiin, tuolla siintää Puitsitunturin huippu, ja tässä, kallion juurella, alkavat Karaslompolon järven mittaamattomat syvyydet. Ainoa, mikä tässä suuressa avarassa maailmassa oli tarpeetonta ja pahaa, se oli hän itse, Sylvi.
Vaikkei hän itselleen voinut myöntää mitään syntiä tehneensä.
Se oli tapahtunut ennen joulua, tukinhakkuun ollessa loppumaisillaan, ja nyt oli heinäkuun kirkas päivä. Silloin viipyivät miehet metsässä vain päiväsydämen ja illoin oli Karaslompolon pirtti miehiä, puheensorinaa ja hienhajua täynnä. Joskus he yltyivät juomaan ja pelaamaan, mutta Aspekreeni istui porstuakamarissa ja puheli maailman asioista hiljaa ja hillitysti. Niin hän puhui, ja Karaslompolon sinisilmäinen Sylvi kuunteli häntä hartaasti ja jännittyneesti – mistäpä hän tiesi, että suuressa maailmassa oli niin paljon mieltäkutkuttavaa ja kaunista.
Katsokaas: Aspekreeni, Baltiska aktiebolagetin tukkiherra, oli joskus kaukaisessa menneisyydessä opiskellut Lundissa. Hänellä oli mustakiharainen, kaunis pää, ja hän puhui hiljaa ja hillityllä äänenpainolla. Ja eräänä iltana oli Karaslompolon Sylvi jäänyt hänen luokseen tavallista pitempään. Silloin Aspekreeni oli sanonut: "Juhannukseksi minä tulen uudelleen". Mutta nyt oli juhannus jo aikoja sitten mennyt ohi, eikä Aspekreenista ollut kuulunut mitään.
Sylvi makaa siis pitkin pituuttaan jäkälikössä ja katselee hiljalleen eteneviä, vaaleita pilvenhattaroita. Ei hän muista, kuinka oli joutunut suhteisiin Aspekreenin kanssa eikä välitä sitä erikoisesti muistellakaan. Mitään pahaa ei Sylvi siinä kuitenkaan ollut silloin huomannut, eikä huomannut nytkään. Rakastaa ja on rakastettu, – siinä kaikki. Jonakin hämäränä talvi-iltana sivelee mies hänen vaaleita hiuksiaan ja kuiskaa: "Sylvi, Sylvi!" Se on hänelle uutta ja tuntematonta, ja hän tuntee joka solussaan, että nuo sanat eivät tule vilpillisesti ja pitkien harkintain ja laskelmien jälkeen, vaan että mies, joka ne lausuu, todellakin rakastaa häntä.
Rakkaus! Sylvin tiedoilla ja vaistoilla ei osata selvittää sen sisäistä olemusta, mutta kun se kohdalle sattuu, osataan se tuntea luonnonlapsen sydämellisellä välittömyydellä. Silloin ei vaivuta järkeilyyn eikä tehdä kylmiä laskelmia, silloin tunnetaan.
Kunnes muutamana päivänä tulevat niin sanottujen seurausten karvaat esimaut. Ne ovat nyt tulleet Sylvinkin kohdalle, mutta että Aspekreeni joskus olisi ollut tietoisesti vilpillinen, sitä hän ei jaksa ajatellakaan.
Ensin hän oli ajatellut, että hänen elämänsä tulisi olemaan yhtämittaista kärsimystä, mahdollisten syntien katumista tomussa ja tuhassa sekä ajattelemattomuuksien jatkuvaa sovittamista nöyryydellä ja kärsivällisyydellä. Eikä se ajatus ollut häntä millään tavoin piinannut. – Päinvastoin oli hän jo ennakolta hengessään elänyt ne korkeat muistot, jotka häntä kärsimysten aikana rohkaisisivat. Mitäpä se olisi, onhan sellaista sattunut niin monen, monen muunkin osalle.
Mutta eilis-iltana, lypsyn aikana, olivat hänen ajatuksensa muuttuneet.
Hän oli mennyt navettaan niinkuin aina ennenkin, ja vähän ajan kuluttua tulee sinne äitikin kiulujaan kalistellen. Vähän aikaa kestää hiljaisuutta, sillä välit ovat viime aikoina käyneet kankeiksi, mutta siihen ollaan jo totuttu.
Sitten se räjähtää.
"Mitähän tästäkin elämästä oikein lopuksi tulee", sanoo äiti viimein, "mies makaa halvattuna vuoteen loukossa ja tytär rupeaa laittamaan lapsia ympäri maailman".
Sylvi ei vastaa mitään, mitäpä se olisi hyödyttänytkään oikeassa asiassa.
"Ja taitaa Jaakko-veljesi olla oikeassa", jatkaa äiti kotvan kuluttua, "sanoessaan, että parempi olisi, ettei sinua olisikaan. Kyllä nyt elämää tulee Karaslompolon pirttiin, kun se sinunkin penskasi tulee sinne kirkumaan. Eikä ole sitten sinustakaan taloon apua."
Silloin Sylvi oli tuntenut, että hänen sisimmässään jokin oli ikäänkuin hyytynyt, ja ne suuntaviivat, jotka hän tulevaisuudelleen oli hahmotellut, saivat käden käänteessä aivan uudet muodot. Silloin Sylvi oli tuntenut, että hänen tulevaisuutensa ei tulisi olemaan suloisen tuskallista kärsimystä, vaan häpeää, ja että häntä odottivat kokemukset, joiden laatua hän ei ennakolta osannut aavistaa.
Eipä silti, ettei hän olisi uskaltanut elää, vaan mitäpä hän täällä teki muitten vastuksena, kun ei hänestä kuitenkaan tulisi olemaan iloa kenellekään.
Kuten sanottu, Sylvin ajatukset ovat nyt tavattoman selkeät ja suoraviivaiset, eikä hän käsitä, miksi hän tässä makaa jäkälikössä ja antaa ajan kulua suotta. Ehkäpä hän kauimmaisessa tajunnassaan vielä rakastaa tätä viheriöitsevää maailmaa, kentiespä hän ajattelee Karaslompolon vielä uudelta näyttäviä seiniä ja pirttiä, jossa hänen huoleton lapsuutensa on kulunut.
"Sylvi, Sylvii!" kuuluu huuto pihamaalta männikön takaa.
Mutta Sylvi ei nosta päätänsä. Huuto tulee kuin jostakin kaukaa, aivan toisesta maailmasta, eikä kykene vähimmässäkään määrässä häiritsemään hänen kuolettavan rauhallista mielentilaansa. Järvi läikkyy sinisenä ja syvänä tuossa hänen jalkojensa alla, ja järven toisella puolen alkoivat peninkulmaiset metsät, aavat ja rimmikot, joiden takana yksinäiset tunturit kohottelivat sinertäviä lakiaan taivaita kohden. Iankaikkisuus, – siellä asuu Herra Jumala, eikä Hänellä ole sydäntä käskeä Sylviä pois.
"Sylvi!" kuuluu toistamiseen huuto kaukaiselta pihamaalta, mutta Sylvi katselee nytkin vain vaaleanharmajaa taivaankantta ja kiitäviä pilviä. Mitäpä ne hänestä enää huutelevat. On se tuokin isän kohta, kun joutui hyvällä iällään halvatuksi; mutta ehkäpä ne kärsimykset eivät ole pitkäaikaisia.
"Sylvi!" huudetaan kolmannen kerran.
Ei Sylvi nytkään vastaa. Huuto haipuu kirkkaaseen avaruuteen, vähän aikaa kuuluu kuin kaukaista puheensorinaa, sitten kaikki vaikenee Karaslompolon taholla.
Vähän ajan kuluttua ei Sylvi, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, enää ajattele mitään. Hänen ajatuksensa liitelevät joissakin korkeuksissa, loitolla olevaisuudesta, ja hän tajuaa vain hyvin kaukaisesti oman, maisen olemassaolonsa. Ja Karaslompolon mittaamattoman syvä järvi välkkyy ja läikähtelee auringonvalossa.
Mutta nyt kuuluu risahdusta näreikössä ja kanervikossa, ja Jaakko, veljistä vanhin ja jykevin, astuu esiin.
"No, tule nyt", sanoo hän äreästi, "nyt se on tullut, se sinun Aspekreenisi. Täällä sinä vain makailet keskellä päivää."
Silloin Sylvi peljästyy, kohottautuu istualleen ja nähdessään Jaakon hän kirkaisee ja pudottautuu kallion reunamalta järveen.
Se nyt oli Karaslompolon sinisilmäisen Sylvin kohtalo. Mitäpä Jaakkokaan osasi muuta sanoa Aspekreenille, joka yön käveltyään kirkolta Karaslompoloon oli tullut hakemaan Sylviä, kuin että "järveen se hyppäsi!"
Sylvin luonto oli sellainen, ja Aspekreeni, Lundissa opiskellut tukkiherra, oli tullut hiukan liian myöhään.
LYYLI JA MINÄ
En tietenkään ollenkaan väitä, että Lyyli olisi viisaampi kuin muutkaan lapseni – tai lapset ylimalkaan, – mutta joskus todellakin ajattelen niin. Vanhemmillahan tahtoo olla se yhtä suuri kuin herttainen virhe, että he asettavat omat lapsensa, ainakin niiden ollessa alkuasteella, muitten edelle. Myöhemmin tulee valitettavasti usein tarpeeksi aikaa ja tilaisuuksia tämän virheen oikaisemiseen.
Lyyli on vanhempi kahdesta tyttärestäni ja keväästä lähtien seitsemännellä. Senjälkeen kun meidän täytyi lähettää Sirkka, jolla oli liian paljon sulhasia, pois, olemme monesti hänen kanssaan hoitaneet huushollia, kun äiti on ollut käymässä Ätsärissä tai Helsingissä, ja minä luulen, että jos syrjäinen olisi ollut sitä katselemassa, niin tuskinpa hänellä vain olisi ollut sitä vastaan erikoisempia huomauttamisia. Heti aamulla herättyämme olemme trumpanneet Alman ja Erkin niin täyteen maitoa ja nisua, ettei heidän ole tullut nälkä ennenkuin sivu puolenpäivän, ja siksi olemme aina selviytyneet sikäli, ettei meidän ole tarvinnut kuitata päivällistä pelkällä vaitiololla. (Tavallisesti olemme sen löytäneet valmiina ruokakomerosta.) Tosin Erkin lapselliset käyttäytymistavat – hän ei ole vielä kahden vuoden – ovat tuottaneet meille pientä, vaiteliasta hankaluutta, mutta niistäkin olemme selvinneet ilman seremonioita: mikäli märkiä housuja on ilmennyt, olemme ilman muuta ne polttaneet.
Illalla, saatuamme lapset nukkumaan, olemme huokaisseet helpotuksesta ja juoneet teetä.
Ajattelen tässä, että äiti, ollessaan samanikäinen, on ollut Lyylin näköinen. Mutta sitä temperamenttia ei hänellä varmaankaan ole ollut, tai jos on ollut, niin se syystä tai toisesta on kuluuntunut pois. Ja Luoja varjelkoon temperamentti-ihmisiä nykyajasta. Ja miksei päin vastoinkin.
Siitä on jo kolme vuotta ja ylikin, kun Lyyli itsestään oppi kirjaimet, ja melkein saman verran aikaa, kun hän rupesi kirjoittamaan, tosin mekaanisesti. Mikäli minusta riippuu, ei hän koskaan tule menemään julkiseen oppilaitokseen, minulla on niitä kohtaan samanlainen kammo kuin kansankokouksia ja iltamia kohtaan. Ihmisen ja ihmisen välillä saa olla edes ilmaa.
Olen monesti ystävieni kirkkoväärtin, lautamies Herralan ja entisaikaan Jaakko Vuopposen, suurehkon isäntämiehen, kanssa keskustellut siitä, kuinka tärkeä m.m. ympäristö on luovalle työlle. Kun on työssä, niin sitä ei juuri kaipaa, mutta joskus kuitenkin, ja silloin se vastaa sekä ruokaa että juomaa. Minulla ei kylläkään ole ollut mitään valittamisen syytä, mutta jotakin, jotakin tuntuu joskus kuin puuttuvan.
Tässä minulla on esimerkiksi ollut edessäni työ, jonka jo vuosia sitten olisi pitänyt olla valmis. [Siitä piti talla tekijänsä magnum opus: "Malmit, järjen ja vaiston ihmiset", – kolminiteinen sukukronikka Turusta, missä kirjailija sanomalehtimiehenä toimiessaan oli alkanut tuntea erikoista mielenkiintoa eräiden magnaattiperheiden elämään. Julkaistessaan tästä hankkeesta aikakauslehdissä sirpaleita, joista nyt useimmat esiintyvät seuraavilla sivuilla, ei kirjailija vielä tuntenut Mannin "Buddenbrookeja" tai Galsworthyn "Forsyte"-sarjaa, mutta suunnitelma oli samanlainen. Julkaisija.] Sillä välin olen saanut valmiiksi yhtä ja toista, huonoa ja vähemmän huonoa, mutta en vain sitä, joka ennen kaikkea pitäisi ja joka, hm, ehkä eniten tuottaisikin. "Joku paikka siinä kiikastaa", niinkuin Juho Mäkelä sanoo. Mutta mikä? Olisivatko nuo ihmiset, joita olen kuvaamassa, liian hienohermoisia, vai käsittelevätkö he kanssaihmisiään yhtä asiallisesti ja tunteettomasti kuin kassakaappinsa avainta? Joku on minua siitä huomauttanut, ja siksi käsittelen heitä kovin hitaasti, mikä ei kuulu tapoihini, harkiten niin syvästi kuin ylimalkaan kykenen ja melkein kuin liian suurella respektillä. Minua miltei hävettää, sillä olen kerran... no niin, jääköön sanomatta.
Löydän siis taas itseni kynä kädessä miettimästä tuota samaa asiaa, joka ei kylläkään miettimisistä parane, kun vain taas saavuttaisi otteen, jonka tällä kertaa pitäisi olla leveä, rauhallinen, asiaatunteva, sellainen, josta ei äkäisinkään arvostelija kykenisi sanomaan, että "meistä tuntuu siltä kuin kirjailija ei olisi tarpeeksi aihettaan kypsyttänyt" tai jotakin sinnepäin. "Vaikka eipä sillä ylipäänsä ole väliä, mitä ne kirjoittavat, tarpeen tullen heistä voidaan tehdä sellainen romaani, että kirjoittamisen halu menee joksikin aikaa", vakuutti minulle kerran eräs, jonka mielestä arvostelija ei ollut pätevä eikä täysin jäävitönkään.
Viimeksimainittua en kuitenkaan ole valmis ilman muuta allekirjoittamaan ja jatkan siis edelleen miettimistä, järkiperäisesti ja johdonmukaisesti, niin vähän kuin siitä onkin hyötyä romaaninkirjoittamisessa.
Silloin Lyyli tulee minun luokseni.
"Isä", sanoo hän, "lähteekö isä särkiä onkimaan?"
"Isällä ei ole aikaa nyt."
Lapsi jää siihen seisomaan hiukan epätietoisen näköisenä. Viimein hän tekee reippaan päätöksen.
"Tuonko minä isälle kahvia?" kysyy hän sitten.
"No tuo."
Näin se sangen usein päättyy. Me emme koskaan tarvitse Lyylin kanssa pitkiä selvittelemisiä. Tarjottimen käyttäminen on hänelle hiukan hankalaa, jonka vuoksi hän tuo kupin toisessa ja sokeripalat toisessa kädessä.
"Mitä isä kirjoittaa?"
Tähän minun on hiukan vaikea vastata, sillä en ole vielä saanut riviäkään paperille.
"Ei isä nyt oikein tiedä vielä", vastaan vihdoin jotakin vastatakseni.
"Kirjoita vaikka pakina!" sanoo hän ja välähdys näkyy silmissä.
"Jos minä sitten kirjoittaisin pakinan."
Minulla on todellakin hiukan syytä siihen, ja parempi kai sekin kuin että kuluttaa aikaansa jouten.
Lyyli on jo tällä välin istunut pöydän toiselle puolelle minua vastapäätä ja pannut kädet syliinsä. Hän huomaa, että minulla tällä kertaa on aikaa pieneen jutusteluun. Ja minä odotan jännityksellä, mitä sieltä nyt tulee.
"Vaikka kyllähän novelli olisi parempi", lausuu hän viimein.
"Miten niin parempi?"
"Eikö siitä saa enemmän rahaa?"
Vähältäpä pitää, etten säpsähdä.
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyn miltei terävästi.
"Lyyli luulee vain."
Minun ei auta muu kuin myöntää. Eräs minun hyvä ystäväni on jossakin yhteydessä kirjoittanut, että "kaikkein vähimmin vapaa on se, joka on taloudellisesti riippuvainen omasta tuotannostaan". Eräs helsinkiläinen arvostelijatar nielaisi tämän niin kuin herkullisen pihvin serveeratakseen sen Eino Leinolle. Mutta kuka täällä ei, pahus vie, tavalla tai toisella ole riippuvainen omasta tuotannostaan, ellei ole syntynyt miljonääriksi tai eläkkeellä! Mutta noiden rivien kirjoittajalta ei lähes puoleentoista vuosikymmeneen ole mitään ilmestynyt. Näihin seikkoihin menee ajatukseni, kun taas kuulen:
"Koska isä kirjoittaa sitä romaania?"
"Mitä romaania?"
"Sitä... en minä nyt muista, mikä se oli."
Niin, ajattelen itsekseni, lasten ja imeväisten suusta pitää sinun j.n.e. Minä tiedän kyllä, mistä on kysymys, ja myönnän, että minua vihlaisee hiukan. Mutta kuin itseltänikin sitä salatakseni vastaan välinpitämättömästi:
"Kyllä isä sitä taas kirjoittaakin."
"Äiti sanoi, ettei se tule valmiiksi koskaan..."
"Mutta onhan sitä jo paljon valmista. Katso nyt!"
Ja minä todellakin näytän hänelle pinkan ihania, täyteen kirjoitettuja virallisia arkkeja, – siniviivaisia, ei-ruutuisia, n:o 2, – hypistelen niitä itsekin melkein hellästi ja lasken takaisin laatikkoon.
"Onko noissa siitä Cerelius-sedästäkin?"
Lyyli osaa virheettömästi ja tankkailematta lausua Standertskjöld-Nordenstam, Chateaubriand (nasaali lopussa) y.m. ja se on jo koko paljon kuusivuotiaalta suomalaistytöltä. Siispä häneltä tulee Cereliuskin niin että minua oikein huikaisee. Mutta myönnän, että tässä juuri puhutaan Cereliuksesta ja – monista muista.
Hän katsoo minua ihmetellen – eikö siis äiti ollutkaan oikeassa! – ja sormi menee tiedottomasti suuhun.
"Koska se viedään asemalle?" kysyy hän lopuksi ratkaisevasti.
"Sitten kun se tulee valmiiksi."
"Milloin se sitten tulee valmiiksi?"
"Odotahan nyt... ei isä sitä niin vain osaa sanoa."
"Kun isä siitä aina puhuu. Eikä isä koskaan puhu siitä, mitä isä kirjoittaa. Äiti sanoi niin."
Lyöty! Olisikohan lapsi jossakin suhteessa todellakin oikeassa. Melkeinpä pelkään niin. Olisinko todellakin ollut liian aikaileva ja epävarma. Ikävä kyllä, en hyvällä omallatunnolla saata aina vetää sitäkään puolustuksekseni, että olisin epävapaa ja riippuvainen, minun ei nim. ole tarvinnut riidellä palkkioista, ei ainakaan erikoisemmin. Ja muutenkin... hm.
Mutta nyt tiedän mistä tämä viime juttu on lähtöisin.
"Mene hakemaan isälle lisää kahvia", sanon minä, "ja sano äidille, että se valmistuu uudeksivuodeksi".
"Tuleeko isä sitten onkimaan särkiä?" kysyy hän lapsellisen epäjohdonmukaisesti, mikä ei ole hänelle tavallista.
"Tulen."
Iltapuolella istumme todellakin onkimassa särkiä krapujen syöteiksi. Kukaties siinä istuessamme saamme taas jonkun hyvän ajatuksen niinkuin monesti ennenkin. Syrjäsilmällä tarkkailen joskus Lyyliä enkä isänsydämessäni voi olla pitämättä häntä jonkunlaisena leghornina tavallisten maatiaiskanojen joukossa, niissä on siroutta ja hienohermoisuutta noissa hänen meiningeissään. Annettakoon se minulle anteeksi, sillä niin kai jokainen omistaan ajattelee.
Muutenkin on minulla niinkuin kirkkaampi ja vapaampi olo. Olen itse asettanut itselleni päivämäärän, jota on noudatettava, eikä siihen paljon vaadittaisikaan. Kunhan nyt tulisi kunnollinen sadepäivä tai edes pilviä, jotka eivät riistäisi lämpöä, mutta jotka toisivat mieleen vanhan Turun ja mitä siihen kuuluu.
Tietenkin Lyyli saa tämän puolentoistakymmenen vuoden kuluttua lukea, kuka tietää, vaikka hän löytäisi tämän jo aikaisemminkin. Se kirja, jonka vaiheita hän nyt lapsellisessa mielessään seurailee, kuuluu silloin niihin, jotka jo on unohdettu ja jonka hän löytää vain isänsä kirjastosta tai antikvariaatista. Ehkä hän ei niin kauan eläkään. Mutta jos elää, niin toivoisin silloin voivani samalla mielellä kirjoittaa hänestä kuin millä nämä rivit on kirjoitettu. Sehän kuitenkin, tiedän sen, on jo liikaa vaadittu, se olisi kuin "köyhän aarre".
KUN UNELMA SÄRKYY
"Sinä et siis rakasta minua enää?" kysyi Kaarle Malm.
"En", vastasi nainen avoimesti hymyillen.
Kaarle Malmin sydämen jossakin sopukassa lauloi joku surunvoittoinen laulu ja hänen rintansa värähti hiukan. Nainen katseli häntä suurin, pehmein silmin vasten kasvoja; Kaarle Malm vilkaisi häntä alta kulmain, ja yhtäkkiä hänestä tuntuivat kasvot liian lihakkailta ja hymy liian avoimelta.
"Mutta sinä rakastit minua kuitenkin silloin joskus?" kysyi Kaarle Malm sitten.
"Niin kai. Mutta se oli silloin. Minä olin silloin niin lapsellinen."
"Sitähän me kaikin olemme olleet joskus", sanoi Kaarle Malm tavalla, jonka saattoi ymmärtää miten tahtoi.
"Niin kylläkin", vastasi nainen katsoen ulos.
Silminnähtävästi eivät hänen aivojaan tällä kertaa rasittaneet liialliset ajatukset, hänestä oli Kaarle Malmin seura yhtäkaikkinen, ehkäpä se häntä hienoisesti rasittikin.
Ulkona helisivät ensimmäiset kulkuset, mutta lumi oli pudonnut jo pari päivää sitten ja ehtinyt käydä sohjoiseksi ja likaiseksi. Kulkijoilla oli kuitenkin reippautta käynnissä ja posket punoittivat, eikä ohikiitävien automobiilien jättämä bensiininhaju häirinnyt talvista tunnelmaa. Bensiininhaju on oleellinen, eroittamaton osa suurkaupunkia, siinä on vauhtia ja aavistusta, ja se kiihoittaa eteenpäin.
Tämä oli ensimmäinen nainen, jota Kaarle Malm oli rakastanut, ja nyt kymmenen vuoden kuluttua hän istui häntä vastapäätä suuren tavernin pehmeällä istuimella ja keskusteli hiljaisesti ja hillitysti. Kaarle Malm oli tavannut hänet aivan sattumalta ja katseli häntä lämpimästi, mielenkiintoisesti ja hiljaisella sydämen hartaudella. Hälisevää, hymyilevää sunnuntaikansaa, tuoksuvaa ja kepeästi kulkevaa, liikkui edes takaisin, orkesteri soitti silloin tällöin kappaleen, joka tuntui hukkuvan puheensorinaan ja tupakansavuun, mutta Kaarle Malm näki ainoastaan ja yksinomaan tämän naisen.
Hän oli siis rakastanut tätä naista, ensimmäinen rakkaus, jonka hän elämässään oli kokenut ja ensimmäinen elämys, johon hän oli joutunut. Tämä oli tapahtunut siihen aikaan, jolloin hän oli nuori ja turmeltumaton ja jolloin hänellä ei ollut ainoatakaan niin sanottua elämänkokemusta. Ne olivat tulleet myöhemmin ja hän oli muuttunut yksinkertaisesta ja kiltistä intresantiksi. Malmit voivat tulla ainoastaan intresanteiksi, he eivät voi koskaan joutua niin sanotulle deekikselle, sillä sellaiseen he ovat liian varakkaita tai liian lahjakkaita.
"Minä rakastin sinua sittenkin hyvin paljon", sanoi Kaarle Malm, keskeyttäen mietteensä. "Minä kärsin, kun tiemme rupesivat kulkemaan erillään."
"Vai niin", vastasi nainen mielenkiinnottomasti ja hymyili.
"Niin", jatkoi Kaarle Malm. "Minulla oli unettomia öitä, minä kalpenin ja laihduin."
"Vai niin", vastasi nainen edelleenkin ja hymyili yhä enemmän. "Mutta mitä hyötyä siitä oli?"
"Luulen melkein, että tein runoja siihen aikaan", sanoi Kaarle Malm aivan kuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. "Silloin minulla heräsivät vaistot."
"Vaistot?" kysyi nainen, ja hänen kasvoistaan näkyi selvästi, ettei hän ymmärtänyt sanan merkitystä.
"Niin, vaistot", vastasi Kaarle Malm hiukan väsyneesti. "Olisipa ihme, ellei ensimmäinen rakkaus herättäisi vaistoja."
"Niin kai", vastasi nainen. "Mutta etkö sinä ruvennut renttuilemaan?"
"Kyllä", myönsi Kaarle Malm tyhmästi. "Sanoitko sinä renttuilemaan? Kyllä minä rupesin renttuilemaan. On hienoa ruveta joskus renttuilemaan, vaikka sana itsessään ei ole kaunis eikä hyvin valittu."
Siihen aikaan, kun Kaarle Malm rakasti tätä naista, ei hän saanut öisin unta, hän kuljeskeli pitkin autioita katuja ja pysähtyi hänen ikkunansa alla. Lauhoina kevätöinä hän saattoi seisoa siinä tuntikausia, lopuksi hän nojautui seinää vasten ja tuijotti katukivitystä. Hän ei ajatellut mitään eikä kuullut mitään, hän vain tunsi, että se nainen oli jossakin tuolla seinän takana ja nukkui. Sitten hän eräänä päivänä siirtyi krouviin. Ensin hän tilasi eteensä liebfraumilchiä ja ajatteli sitä naista, sitten hän vähitellen siirtyi whiskyyn ja absinttiin. Hän ajatteli ja lämpeni, ja naisen kuva kirkastui hänen sielussaan. Maailmassa hän ei nähnyt mitään muuta kuin tämän naisen, elämä oli ainoastaan ja yksinomaan häntä varten, aurinko paistoi ja taivas satoi yksinomaan häntä varten.
Sellaista oli Kaarle Malmin ensimmäinen rakkaus, ja sellaista on monen.
"Kummallista se oli, kovin kummallista", sanoi hän puolittain itsekseen, ajatellen menneitä.
"Mikä?" kysyi nainen.
"Se minun ensi lempeni."
Tämän naisen takia Kaarle Malm siis ensi kerran oli tarttunut lasiin, ja se oli tapahtunut ilosta. Myöhemmin se oli tapahtunut surusta, ja se oli silloin, kun tuli ero, mutta sellaistahan tapahtuu niin usein eikä siitä voi kertoa muuta kuin että toisilla se on tilapäistä, toisilla se muuttuu sairaloiseksi, pahaksi tavaksi, ja Kaarle Malm kuului näihin jälkimäisiin.
Senjälkeen Kaarle Malm oli saavuttanut paljon elämänkokemusta, tuhlannut rahaa ja tullut tietämään, mitä on rakkaus, tuntenut kyllästymistä ja tuntenut autiutta, mutta tämän naisen kuva oli sittenkin pysynyt hänen mielessään vaaleana, korkeana ja saavuttamattomana, ja vaikeina, yksinäisinä hetkinä se oli aina sukeltautunut hänen turtuneeseen tajuntaansa. Niinä hetkinä ei mikään muu merkinnyt hänelle mitään, sillä hänelle oli hän viheriöivässä nuoruudessaan antanut sydämensä. "Antaa sydämensä" on kyllä hiukan kulunut lauseparsi, mutta Kaarle Malm tunsi niin tehneensä.
Nyt hän siis istui unelmiensa tyttöä vastapäätä, ja rakkaus oli hiipinyt esiin, ei suinkaan enää suurena ja voittavana, vaan arkana, aavistelevana ja tunnustelevana niinkuin joskus silloin, kauan, kauan aikaa sitten, ennenkuin se oli puhjennut edes sanoiksikaan. Kaarle Malmin kaikkein parhaimmat ja kaikkein hienoimmat vaistot olivat heränneet ja itse tietämättään hän joka hermo jännitettynä odotti, että soinnutettu sävel antaisi soinnahtavan kaiun. Tämä oli vain tilapäinen kohtaus, mutta hän nautti jo edeltäpäin siitä kauniin kaihon jälkitunnelmasta, minkä se tulisi jättämään.
Mutta sitä soinnahtavaa, lämmittävää kaikua ei kuulunut. Kaarle Malmin silmäluomet värähtivät hiukan, kasvoille nousi jonkunlainen pingoittunut kovuus ja hänen sisimpäänsä astui kylmä ja kriitillinen tunne.
"Etkö nauti muistaessasi", kysyi hän, "että joku on rakastanut ja ajattelee sinua niin paljon?"
Tällä kertaa nainen punastui hiukan eikä hänen hymynsä enää näyttänyt niin avoimelta; hän hypisteli, mitään vastaamatta, hansikkaitaan ja hänen pyöreä, hyvinvoipa ruumiinsa liikahti levottomasti istuimella.
"Mihin sinä oikein tällä kaikella tahdot päästä?" kysyi hän viimein.
Kaarle Malmin kylmähkö tunne kasvoi.
"Mihinkä!" vastasi hän. "En yhtään mihinkään! Minä tahdoin vain palauttaa mieleeni, ja mikäli mahdollista sinunkin mieleesi, kaiken sen, mikä on säilynyt ajatuksissani kauniina ja saavuttamattomana."
Kello oli jo lyönyt kaksi, ja orkesteri oli poistunut lavalta. Sali ja sivuhuoneet alkoivat vähitellen tyhjetä ja ohut tupakansavu leijaili ilmassa. Kaarle Malmin hienot vaistot alkoivat lakastua ja hän tunsi olevansa kuin rummunsoittaja, joka lyö ja lyö, mutta jonka soittokone aina antaa vain saman, yksitoikkoisen sävelen, milloin kovemmin, milloin hillitymmin.
Ja nyt Kaarle Malmin kriitilliseksi tulleeseen mieleen nousi kysymys: miksi minä ensiksi rakastuin juuri tuohon naiseen? Hän asettui oman itsensä syrjästäkatsojaksi, mutta ei tullut mihinkään hyväksyttävään johtopäätökseen.
– Asia on kai lopultakin niin – ajatteli hän, – kuten Descuret sanoo, että nuori, heräävä mieli katselee uteliaana ympärilleen, etsii ja kiintyy vaikka ensimmäiseen vastaantulijaan, joka voi herättää edes jonkunlaista sympatiaa, kunhan tämä vastaantulija vain osoittaa hitusenkaan ymmärtämystä ja omistaa hänelle aikaansa ja harrastustansa.
Muistaessaan nämä mietelmät ei Kaarle Malm tuntenut minkäänlaista iloa eikä ruvennut aprikoimaan, voitaisiinko niitä mahdollisesti sovelluttaa häneen itseensä. Päinvastoin hänen herkistynyt sielunsa tunsi tuskaa siitä, että ihanne, joka haki juurensa todellisuudesta ja kaukaisesta menneisyydestä ja jota mielikuvitus vuosien kuluessa oli yhä rakennellut, korjaillut ja parannellut, nyt alastoman todellisuuden edessä oli romahtava.
Nainen katseli mielenkiinnolla katuliikennettä, hänen terveyttä uhkuville poskilleen oli huoneen lämpö nostanut entistä helakamman punan, ja nenän juureen oli tullut pieni, tuskin huomattava hehku. Kaarle Malm pysähdytti katseensa häneen ja huomasi, että hänen silmiensä loiste oli vain äärimmäisen hyvinvoinnin kiiltoa, ja että suu jollakin tavoin oli veltto ja ilmeetön. Havainto hermostutti häntä.
Mitä se kaikki sitten oikein oli?
Hän ei mitenkään tahtonut antaa ihanteensa sortua, mutta hänen täytyi todeta, että hänen mielenkiintonsa nopeasti jäähtyi, ja hän suutahti itselleen.
"Sinä katselet minua", sanoi nainen.
"Niin, ja huomaan ilokseni, ettet ole lainkaan muuttunut", vastasi Kaarle Malm vilkkaasti. "Sinä kai hoidat itseäsi hyvin."
"Kyllähän minä olen koettanut, mutta minun täytynee sittenkin ensi kesänä mennä kylpylaitokseen."
"No miksi?"
"Vatsani on aivan epäkunnossa."
Kaarle Malmin sydäntä vihlasi, sitten häntä raivostutti, mutta lopuksi hänen oli vaikea pidättää nauruaan. Hän rakastuu neitoseen, joka on puhdas ja tuoksuva, – ajattelee häntä uskollisesti kymmenen vuotta ja rakentelee ilmalinnoja, odottaen joka hetki näkevänsä hänet vaikkapa vain kaukaa kuten valkeuden enkelin, ja kun kymmenen vuoden päästä hänet tapaa, kuulee hän, että hänen unelmiensa tytön vatsa on epäkunnossa. Terve nyt kanssanne ihanteet ja kukkaislinnat!
"Vai niin", sanoo hän hymyillen, "kun katselen sinua, tuntuu väitteesi aivan uskomattomalta... Sinun on tosiaankin kiireimmiten käännyttävä spesialistin puoleen."
Kaarle Malmin tulee arvaamattoman hyvä ja keveä olla, hän on nyt päässyt selvyyteen jostakin arvoituksellisesta ja käsittämättömästä, ja hän alkaa hyräillä itsekseen. Mutta nainen on huomannut, että jokin on sorahtanut, ja hermostuu silminnähtävästi.
"Minun kai täytyy mennä jo", sanoo hän ja nousee.
Kaarle Malm tajuaa, ettei hän tule pitkään aikaan häntä näkemään, mutta se ei sureta häntä, häntä vaivaa ainoastaan hyvästijättö-seremonia.
"Sinä kai istut kernaammin täällä", sanoo nainen. "Vai tulisitko minua saattamaan?"
Kaarle Malm ei tiedä, mitä varten hän mieluummin istuisi paikoillaan, mutta hän tuntee, ettei hänellä enää olisi tuolle toiselle mitään sanottavaa.
"Lupasin tosiaankin tavata erästä ystävääni täällä puoli neljältä", valehtelee hän keveästi. "Ja sinulle kai on yhtä lystiä, tulen tai en?"
Nainen näyttää nolostuvan, mutta voittaa pian itsensä ja hymyilee sävyllä, jonka saat taa ymmärtää kahdella tavalla. Hän ojentaa kätensä, eikä Kaarle Malm ota askeltakaan seuratakseen häntä.
Siten saattaa elämässä käydä.
Kaarle Malm istuu paikallaan eikä hän tunne mitään menettäneensä. Tuo nainen ei tule enää näyttelemään mitään osaa hänen ajatuksissaan, sen hän tietää, mutta kymmenen vuoden unelmat ja aiheettomat ajatukset, joiden piti päättyä nauruun, – niiden muistaminen täytti hänen herkän mielensä harmilla.
RUBICONILLA
Nyt on jo myöhäinen ilta, mutta päivä on kirkas, sillä nyt on kesä alkamassa ja koivut tuoksuvat. Tämä on se aika, jolloin kaupunki alkaa tyhjetä, ihmiset muuttavat maalle ja ne, jotka jäävät kaupunkiin, kohtaavat toisensa kahviloissa ja ravintoloissa.
Kaarle Malm istuu ravintolan parvekkeella ja ajattelee jotakin, joka joskus on ollut. Kaarle Malmilla on ollut niin paljon ja kaikennäköistä, että hänen on vaikea löytää yksityispiirteitä, mutta kevätkesän yö on kuulakka ja aavisteleva, se on suloinen ja hyvä toveri, kun se tahtoo, ja nyt se tahtoo auttaa Kaarle Malmia, joka elää niitä lähinnä viimeisimpiä hetkiään, sillä Kaarle Malm on aina rakastanut öitä ja erikoisesti hienoja kevätkesän öitä. Muutamat ihmiset eivät pääse siitä minnekään, se on heillä vaisto, veren vika.
Kaarle Malm siis ajattelee jotakin, joka joskus on ollut, ja hänen takanaan istuu Hinke Krumm, hän josta piti tulla suuri taiteilija, mutta josta tuli suuri renttu, erinomaisen hieno ja miellyttävä renttu. Kaksi samanlaista sielua sivuaa toisiaan kesäyössä, tuntematta toisiaan ja tietämättä toisistaan. Muita ei parvekkeella olekaan eikä kukaan häiritse hiljaisia mietteitä ja sielun näkymättömiä ailahduksia.
Luonto kuuntelee ja tuoksuu, askeleet narisevat hietakäytävällä, ja Kaarle Malm on lujasti päättänyt, että häntä aamulla, kolmannen kukonlaulun aikana, ei enää ole olemassa. Hinke Krumm, joka hitaasti ja nautiskellen tyhjentelee lasiaan, on myöskin joskus nuoruutensa päivinä päättänyt samanlaista – vaikka se ei oikeastaan kuulu tähän – mutta hänellä ei siihen aikaan ollut varaa hankkia itselleen tarpeellisia välineitä, ja hukkua hän ei tahtonut, sillä yhteiskunnan piti nähdä hänen vääryyttä kärsinyt ruumiinsa ja joutua tunnonvaivoihin. Kaarle Malmin päätöstä ei sensijaan estä mikään, hänellä on tarpeelliset välineet ja hän on muodostanut itselleen varman käsityksen siitä suuresta tuntemattomasta, johon on astumassa. Hänelle on yhdentekevää, mitä yhteiskunta, jossa hän ei pystynyt elämään, tulee sanomaan. Todennäköisesti se ei ottaisi asiaa kovinkaan raskaasti, sillä hän ei kuulunut niihin, joiden olemassaolosta yhteiskunta olisi hyötynyt.
Tällaisiin päätöksiin voi ihmislapsi joskus joutua, ja Kaarle Malmin päätöksen itu oli syntynyt joskus kauan aikaa sitten, eikä siis ole ihmeteltävää, että se oli varttunut ja kypsynyt niin, että toimeenpano, niin sanoaksemme, oli kädenulottuman päässä.
Kevätkesän yö kallistua vähitellen siihen tummimpaan hetkeensä, jolloin koko luonto ikäänkuin kätkeytyy läpikuultavaan, hienon hienoon harsoon, odottaa ja kuuntelee. Silloin Hinke Krumm horjuu pois, mutta Kaarle Malm, kahdeksatta polvea Malmien suvussa, koettaa etsiä niitä lankoja, jotka mahdollisesti voisivat pitää häntä kiinni elämässä. Niinkuin tiedämme, on hänen nyt ne etsittävä, jos ylimalkaan aikoo ne löytää, sillä muutaman hetken kuluttua siihen ei enää ole tilaisuutta. Vielä kirjanpäätöksen jälkeenkin siis pieni, ylimalkainen tarkastus mahdollisten erehdysten varalta.
Hämärässä ottaa hän esille taskupeilinsä ja kohtaa siinä varsin levolliset ja hyvännäköiset kasvot, joissa ei näy jälkeäkään mistään järkyttävistä aikeista. Silmät ovat kirkkaat, poskipäillä palaa heikko puna, suu on suljettu ja rauhallinen, ja nenä kaartuu kovana ja komeana. Kaarle Malm pistää kuvastimen asiallisesti taskuunsa, vaikka yhtä hyvin voisi heittää sen menemään, koska hän ei missään tapauksessa enää joudu sitä tarvitsemaan. Sitten hän tarttuu soittokelloon ja aikoo helistää, mutta muistaa samalla, että nyt hän tekee sitä viimeisen kerran, ja vetää kätensä pois. Silloin hän huomaa hikeä otsallaan, vaikka yö on hyväilevän vilpas, eikä hän voi käsittää, mistä se johtuu. Mutta sitä lankaa, joka sitoisi hänet elämään, hän ei voi löytää.
Kesäyö kuuntelee ja odottelee, ja Kaarle Malmin aivot alkavat toimia ilman hänen myötävaikutustaan; ne ovat jo tottuneet pakkoajatuksiin ja tahtovat nyt viimeisen kerran muistella, haaveilla ja näytellä mielikuvia. Kaarle Malm antaa niin tapahtua, sillä senverran on ihminen velkaa omille aivoilleen, korkeimmalle onnelleen, tai perimmäiselle onnettomuudelleen.
Toimikaa siis nyt, Kaarle Malmin aivot, nyt ovat teidänkin vierimmäiset hetkenne kulumassa ja te saatte vieraan, joka tulee vain kerran ja jää. Se lanka, joka sitoo elämään, on yhä kateissa.
Kaarle Malm on paljon rakastanut, rakastanut kauan aikaa ja vähän aikaa ja monta eri ihmistä. Niin on hän rakastanut savenvalajan tytärtä Kapteeninkujan varrella ja oikeusneuvoksen tytärtä ja luutnantin rouvaa. Ja monta muuta. Sellaistahan saattaa maailmassa tapahtua eikä muilla ole sen kanssa mitään tekemistä. On epähienoa sekaantua sellaisiin asioihin ja kirjoittaa niistä juttuja. Mutta nämä eivät suinkaan ole niitä lankoja, jotka pitävät kiinni. Kun aivot muistuttavat näistä, toivoo Kaarle Malm, ettei sellaista koskaan olisi ollutkaan, ei savenvalajan tytärtä eikä ketään muutakaan.
– Odotappas, – arvelevat aivot ja työskentelevät äärimmäisellä vimmalla, niinkuin viime hetkellä tehdään. Hiki alkaa virrata pitkin hänen kasvojaan ja hän huomaa, kuinka ruumis alkaa väristä. Eihän se olekaan ihmeellistä, ratkaisevien askelten edellä on aina jännitystä, milloin suurempaa, milloin pienempää.
– Kaikilla heillä oli joku etunsa: mikä oli kaunis, mikä nerokas, mikä sukkela, mikä jotakin muuta. Et suinkaan ole mitään unohtanut?
Kaarle Malm ei ole mitään unohtanut ja hän toivoo kaikkea tapahtumattomaksi. Sitä etsittyä, ohutta lankaa ei löydy.
Keski-yön tummimpana hetkenä luomakunta käy hiljaista rippiä. Nauru vaimenee, äänet käyvät verhotuiksi, doomista kumajavat kahdentoista lyönnit; luonto ei tällä hetkellä kuuntele ja odota, vaan syventyy sisimmäiseen itseensä. Siinä on sydänyön suuren hetken hieno, näkymätön mahti. Hetken kuluttua alkaa idässä valjeta.
Silloin Kaarle Malmissa alkaa soida hiljaa ja hillitysti. Se on kertomus muutamasta rakkaudesta, joka kesti täsmälleen yhden junamatkan, kaksikymmentäneljä tuntia, – rakkaudesta, jolla ei ollut mitään oleellista alkua ja joka loppui silloin kun matkakin. Joskus silloin tällöin on se astunut esiin, mutta taas hälvennyt, eikä hän ole sitä erikoisemmin ajatellut.
Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Kaarle Malmin päätös iti, siitä on nyt niin kauan aikaa, ettei hän jaksa sitä enää muistaa. Mutta silloin oli kevät, lehdet olivat puhjenneet puihin ja ihmiset olivat valoisia ja onnellisen näköisiä niinkuin he useimmiten ovat keväisin. Silloin, niinkuin nytkin, oli Kaarle Malmin sielussa asunut tyhjyys ja autius, ruumis oli herpaantunut, jäsenet vapisivat eikä hän voinut muuta kuin tunteettoman kalsein silmin katsella elävää, iloista maailmaa, jossa hänellä ei suurin piirtein ollut mitään toimitettavaa ja jossa hän vain – raa'asti sanoen – maleksi. Hän oli kulkenut pitkin katuja ja puistoja kuin kerjäläinen, kaikin vaistoin odottaen, että saisi tarttua turvalliseen, vavahtamattomaan käteen. Kaarle Malm oli silloin päättänyt, että jos se käsi hänelle ojennettaisiin, niin hän vielä koettaisi. Ihminen, joka joutuu tekemään moisia päätöksiä, on itsessään surkuteltava ja säälittävä.
Mutta niin oli se käsi hänelle ojennettu valoisana kevätiltana juuri niihin aikoihin, kun säädylliset, porvarilliset ihmiset alkoivat käydä levolle. Tapauksen yksityiskohdat ovat jo Kaarle Malmin mielestä häipyneet, samalla tavoin kuin musiikki, jota joskus on kuullut: yleisvaikutelma on vielä mielessä, mutta yksityisiä säveliä ei voi muistaa.
Hänellä, joka antoi Kaarle Malmille kätensä silloin kun hän sitä parhaiten tarvitsi, oli avoimet, siniset silmät, terve iho ja herkät huulet.
– Kyllä sinun on lähdettävä täältä pois, soi niiden huulten takaaja Kaarle Malm oli hämärästi tajunnut, että niin kai oli tehtävä.
Tämä oli ollut ensi kertaa sitten lapsuuden, jolloin Kaarle Malmin sydämeen astui puhdas, rauhallinen tunnelma niinkuin kukkaiskedolla, kun Luojan aurinko paistaa ja kaikki synnit ovat anteeksiannetut. Jokin hyvin kaukainen ja hyvin kaunis oli silloin hänelle hymyillyt, hän oli kerran rakastanut ja kiittänyt Jumalaa, joka oli luonut maailman ja siihen niin paljon kaunista. Sitä tunnelmaa ja rakkautta kesti yhden junamatkan, kaksikymmentäneljä tuntia, sitten se oli häipynyt valoisaan yöhön, loppuen huomaamattomasti niinkuin oli alkanutkin, – jos oli loppunut ensinkään.
Nyt on aurinko jo noussut, pitkä valojuova lankeaa puiden läpi parvekkeelle ja koivujen lehdet värisevät aamutuulessa. Tarjoilijat pistäytyvät ovella ja odottavat kärsimättömästi, että Kaarle Malm lähtisi, mutta hän ei huomaa heitä. Hänen päätöksensä alkaa vähitellen, hänen itsensä tajuamatta, saada toisen suunnan, ja vapisevissa käsissään hän on pitävinään muuatta ohutta, sangen ohutta lankaa, jota on etsinyt ja jota hän nyt ei mistään hinnasta laskisi pois.
Ruohikko ja nuoret lehdet välkkyilevät auringonvalossa ja varhaisimmat linnut alkavat viserrellä puissa. Kaarle Malm tahtoo vielä tuntea sen saman puhtaan, tuoksuvan tunteen, ja nyt hän vakuuttaa itselleen, että se hetki on vielä tuleva. Tämä ei ole heikkoutta eikä horjuvaisuutta, tämä on syvimpien vaistojen kuulemista ja hän on näkevinään, että jostakin kaukaa katselevat häntä totiset, siniset silmät, niinkuin silloin kerran.
Se ei siis hukkunut yöhön eikä loppunut huomaamattomasti kahdessakymmenessäneljässä tunnissa.
Ovia suljetaan vihdoinkin hänen takanaan, aurinko on jo korkealla ja hän astelee pitkin käytävää vihellellen ja tyytyväisen näköisenä. Syrjäinen voisi luulla, ettei hän ole oikein viisas. Muutamalla penkillä lähellä suihkukaivoa istuu Hinke Krumm, taiteilija, käpertyneenä nukkumassa, ja viinan höyry tulee hänestä jo kauas.
– Onneton! mutisee Kaarle Malm mennessään hänen ohitseen.
Sillä hän on nyt itse onnellinen, hän viheltelee ja hyräilee ja kulkee satamaan päin maailman hymyillessä.
Vaistot, veren vika, muutamien ihmisten erikoisominaisuus, heidän suurin onnensa ja heidän suurin kirouksensa. Kun he löytävät oljenkorren, luulevat he löytäneensä kokonaisen maailman.
KAARLE MALMIN LOPPU
Tulemme nyt viimeiseen kohtaukseen Kaarle Malmin elämässä, hänen, jolla oli sekä järki että tunteet ja joka ei tahtonut oikein kunnollisesti soveltua nykyaikaiseen yhteiskuntaelämään; joku voima veti häntä auttamattomasti syrjäpoluille siinä.
Kaarle Malm on nyt onnellinen, hän on, niin sanoaksemme, naulautunut kiinni maahan, hänellä on peritty yhteiskunnallinen asema, varallisuutta enemmän kuin yksi mies kunnollisesti elääkseen tarvitsee, ja hän elää sovinnossa sukunsa kanssa. Kun vanhemmat Malmit muistelevat omaa nuoruuttaan, huomaavat he, etteivät he ole silloin olleet paljoakaan parempia ja että he oikeastaan ovat vaatineet nuorimmalta Malmilta hiukan liian paljon.
Kaarle Malm kulkee siis joka päivä kodistansa konttoriin, viheltelee kulkiessaan, ja kaikki on syrjäisenkin mielestä niinkuin olla pitääkin. Huomatkaamme: puolueettoman syrjäisen mielestä.
Mutta sitten, muutamana elokuun yönä, tulevat konsulinna Ekemanin kullankeltaiset hiukset ja muuan revolverinlaukaus, joka ei ollut Kaarle Malmin ampuma.
On omituista, että suuret ja ratkaisevat tapaukset, mikäli ne ovat rakkauden kanssa tekemisissä, tapahtuvat niihin aikoihin, jolloin kesä alkaa vaihtua syksyksi. Muutamat harvat lehdet tähän asti tummanvihreissä koivuissa alkavat kellastua, vilja pääsee vähitellen tuleentumaan ja olemaan valmis leikattavaksi, – niin, mitä on kylvetty, sitä saadaan ruveta niittämään.
Konsuli Ekeman on totinen mies, joka ei kärsi leikkiä, ja hänellä on se onnettomuus, että hänellä on hienohipiäinen rouva, jolla on kullankeltaiset hiukset.
Kaarle Malm on jo monena iltana, tuoksuvana ja sateisena, saatellut tätä rouvaa sen lyhyen tien, joka vie lautalta huvilalle ja takaisin, eikä hän ole matkalla ajatellut sen enempää. Konsuli Ekeman itse istuu kauppaklubilla ja juo väkevänpuoleista totia toveriensa ja muiden suurten liikemiesten seurassa ja tuntee itsensä turvalliseksi, koska on antanut rouvansa Kaarle Malmin huomaan.
– Kaarle Malm – hm, – voidaanko sen ritarillisempaa miestä ajatella.
Näin ajattelee konsuli Ekeman, näin ajattelevat ihmiset, ja näin ajattelee Kaarle Malm itsekin. Kun vanhenee, niin viisastuu; vaistot ja tunteet alkavat vähitellen antaa tilaa kylmälle, harkitsevalle järjelle. Nyt on hän kihloissa Elsie Grossmüllerin kanssa, ja Malmeilla on täysi syy olla tyytyväisiä. Hollannin konsulin tytär ja Cerelius Malmin poika; sen kauniimpaa ja edullisempaa yhdistelmää ei puolueeton syrjäinenkään, joka seuraa asioita kriitillisesti tarkastellen, saata ajatella.
Kaarle Malm ajattelee siis Grossmüllerin tytärtä, mutta saattelee rouva Ekemania lautalta huvilalle. Ja sitten hän eräänä iltana huomaa rouva Ekemanin vartalon pehmeät, kauniit ääriviivat ja hänen kullankeltaiset hiuksensa. On suuri taito huomata, mutta jättää se sanomatta, eikä Kaarle Malm omistanut tätä taitoa.
Silloin oli kesä vihreimmillään ja ihmislapsi välittömimmillään, iltapäivälläkin oli auringon hehku helteinen, ja luonto tuntui ikäänkuin soittelevan hienosti houkuttelevaa tanssimusiikkia. Mutta se oli vain lintujen laulua ilmassa ja heinäsirkkojen tirskutusta ruohikossa. Ja konsuli Ekeman istui ja joi väkevää totia kauppaklubilla, tapa, jonka Kaarle Malm aikoja sitten oli heittänyt. Miksi istua klubilla ja antaa rouvansa kulkea Kaarle Malmin kanssa, – mehän tiedämme hänet jo entuudestaan.
"Kun katselen teitä, hyvä rouva", sanoi Kaarle Malm, "niin minusta tuntuu kuin katselisin suoraan aurinkoon".
Konsulinna heilahdutti päivänvarjoansa, mutta ilma oli tukahduttavan kuuma eikä kukaan voinut huomata, että hän punastui.
"Sen virren te osaatte ulkoa, Kaarle Malm", vastasi hän. "Sanokaapa minulle huvin vuoksi, kuinka mones minä olen jolle olette sen laulanut?"
"Neljästoista", virkahti Kaarle Malm vilpittömästi ja aivan kuin ohimennen. "Minusta on ihmeellistä, että miehenne istuu kauppaklubilla."
"Se teidänkin paikkanne oikeastaan olisi, herra Malm", vastasi konsulinna kärsimättömästi. "Missä mieheni sitten oikeastaan teidän mielestänne pitäisi olla?"
"Esimerkiksi minun sijassani tai sitten riippumatossa."
"Saatatte olla oikeassa", myönsi konsulinna miettivästi, mutta sitten hän naurahti keveästi ja vapauttavasi!
"Mikään riippumatto ei häntä varmaankaan kestäisi", sanoi hän. "Sen pitäisi olla manillaköydestä."
"Pysytelköön sitten ruohikossa", lopetti Kaarle Malm jurosti. "Joka tapauksessa on suotta hänen johdattaa minua kiusaukseen."
Nyt konsulinna todellakin harmistui ja kääntyi huvilatielle, eikä siitä neljänneskilometrin ylimääräisestä matkasta, joka tavallisesti oli tehty huvilan portin ohi lähteelle, tänä iltana tullut mitään.
"Te olette kihloissa Grossmüllerin tyttären kanssa", sanoi konsulinna totisesti.
"Aivan oikein", Vastasi Kaarle Malm. "Jouluna menemme naimisiin. Kun ajattelenkin tätä asiaa, niin onneni minua pyörryttää."
"Te olette siis hyvin onnellinen, Kaarle Malm?"
"Älkää edes kysykökään, konsulinna. Ja nyt minä toivotan teille hauskaa iltaa."
Se ilta ei kuitenkaan käynyt Ekemanin konsulinnalle erikoisen hauskaksi. Eikä siitä tullut Kaarle Malmillekaan tunnelmapitoinen ja sisältörikas. Edellinen istui ikkunan luona ja katseli aidan takana kohoavaa tammimetsää. Hänestä tuntui orvolta ja yksinäiseltä, ja hänestä oli merkillistä, että hänen miehensä jokapäiväisiin velvollisuuksiin kuului istua kauppaklubilla, vaikka kotonakin oli hauskaa ja viihtyisää. Sitten hän omisti muutaman lyhyen ajatuksen Kaarle Malmillekin, ja ne ajatukset tuntuivat hänestä tarpeettoman lämpimiltä ja kaksinaisilta. Eikä hän lainkaan aavistanut, että Kaarle Malm näihin aikoihin kuljeskeli metsässä ja ajatteli hänen kullankeltaisia hiuksiaan, hänen vaaleita kasvojaan ja hänen vartalonsa ääriviivoja.
Puolenyön tienoissa on konsuli Ekeman lopettanut todinjuontinsa ja tulee huvilaansa. Yö on pimeimmillään ja tuoksujen tuntu väkevimmillään, eikä konsuli Ekeman jaksa käsittää sitä seikkaa, että hänen nuori vaimonsa istuu ylhäällä ja valvoo.
"Sinä olisit hyvin voinut mennä levolle", huomauttaa hän hiukan tyytymättömästä "Liika valvominen rasittaa sinua suotta."
"Voi niin olla", vastaa konsulinna, "mutta istuin ja odotin sinua".
"Sehän on kyllä kauniisti tehty", myöntää konsuli välinpitämättömästi ja ryhtyy syömään illallista.
Tällä hetkellä konsulinna panee merkille, että hänen miehellään on pullottava ihravatsa ja raskaat, verettömät pussit silmien alla. Ennenkin hän on sen kyllä tiennyt, mutta koskaan aikaisemmin eivät nämä aivan ulkonaiset piirteet olleet esiintyneet niin silmäänpistävinä kuin nyt sähkölampun kirkkaassa valossa. Ja nyt hänen mielessään välähtää ajatus: – Kuinkahan minä tuon kanssa oikein olen joutunut naimisiin ja mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?
Enempää hän ei kuitenkaan ajattele, vaan menee huoneeseensa ja heittäytyy levolle. Uni ei tahdo tulla, ja kun se tulee, kestää se myöhäiseen päivään, jolloin konsuli Ekeman jo on virkatoimissaan.
Näin kuluvat kuumat, kesäiset päivät, ja joka ilta saattelee Kaarle Malm konsulinnaa lautalta huvilan portille. Paimentyttö hyräilee laulujaan Veksalan laitumella, Vierelmän taholta kuuluu karjankellojen ja lampaantiu'un kilkatus, ja lopuksi Kaarle Malm kokonaan unohtaa Grossmüllerin tyttären. Tämä on nyt Kaarle Malmin kohtalo; hän on ennenkin – niinkuin tiedämme – unohtanut koko joukon tyttäriä. Ja sitäpaitsi hän on pitkät illat, konsulinnasta erottuansa, kulkenut tammistossa ja ajatellut tätä.
Ja muutamana iltana purkautuu välittömästi ja kuin luonnon pakosta: "Minä rakastan sinua."
Konsulinna Ekeman tietää hyvin, että nämä sanat on lausuttu neljälletoista naiselle aikaisemmin ja että hän siis voisi suhtautua niihin ylimielisen tyynesti, mutta nyt istuu hänen miehensä illat pitkät kauppaklubilla. Senvuoksi hän vastaa levollisesti:
"Vai niin."
"Se on todellakin ikävää", sanoo Kaarle Malm, "mutta asian laita on niin".
Konsulinna Ekeman ei kahdeksana viime ikävuotenaan ole tottunut punastelemaan, mutta nyt hän punastuu ja kääntää päänsä poispäin. Sanat olivat tulleet liian avoimesti ja vilpittömästi, ja joku kasvatuksen kautta saatu ja nuoruudesta peritty kainous sai ylivoiman.
"Kuulkaapas, Kaarle Malm", sanoo hän vihdoin. "Luulen, että todellakin käytte väkirynnäkköön."
Mutta Kaarle Malm ei enää ajattele asiaa, hän on jo elämänsä varrella tottunut yhteen jos toiseenkin. Hän yksinkertaisesti kumartuu ja suutelee konsulinnan hansikoitua kättä.
"Antakaa anteeksi, konsulinna", pyytää hän, "jos häiritsen teidän mielenrauhaanne".
"Ah, sitä te ette pysty tekemään, vaikka otaksutte taitonne sillä alalla verrattomaksi", vastaa konsulinna keveästi, mutta punastuu vielä enemmän.
"Samalla kertaa", jatkaa hän, "olisitte voinut suudella minua suulle. Tiedättekö, kuinka se olisi minuun vaikuttanut? Aivan kuin olisin suudellut kiviseinää taikka jotakin elotonta esinettä."
"Soo", sanoo Kaarle Malm hiljaisesti. "Vai niin."
Mutta tällä kertaa Kaarle Malm ei suutele konsulinna Ekemanin huulia. Hän kävelee hiljalleen tiehensä ja ajattelee, että on tämä elämä sentään kummallista. – Olen tehnyt rakkaudentunnustuksen neljälletoista naiselle, ja nyt tulee eräs konsulinna Ekeman, joka on kahdeksaa vuotta minua vanhempi ja saa minun kokeneen pääni pyörälle.
Mutta eräänä heinäkuun yönä se tapahtuu. Kirjailijat puhuvat kyllä keväästä ja kevään puhtaista toiveista, mutta heinäkuun yössä on sittenkin vanhaa kulttuuria. Viljanleikkuu alkaa jo ruispelloilla, ja muutenkin: "mitä ihminen kylvää, sen hän myös niittää". Ja juuri yhtenä niistä illoista sattuivat Berndtsin, hovineuvoksen, elonleikkuutanssit. Ekemanilla ei pidetä mitään tanssiaisia senvuoksi, että heillä ei ole peltojakaan, mutta konsulilla on kaikesta huolimatta eräitä "kirottuja velvollisuuksia" herra hovineuvosta kohtaan.
Konsuli viipyy siis poissa auringonnousuun asti, ja Kaarle Malm, jolla ei ole mitään velvollisuuksia hovineuvos Berndtsiä kohtaan, saattelee tapansa mukaan konsulinnaa huvilaportille.
"Niin – niin, konsulinna", sanoo hän, "teidän aikanne tulee kylläkin pitkäksi tänä iltana".
"Älkää te siitä välittäkö, Kaarle Malm", vastaa konsulinna, "vaan ajatelkaa te kiinteästi Grossmüllerin tytärtä. Hän kai on nyt Marburgissa."
"Marburgissa, – niin kai", virkahtaa Kaarle Malm hajamielisesti. "Ja minä seison tässä teidän portillanne ja katselen sormuksianne."
"Olen vakuutettu siitä", sanoo konsulinna terävästi, "että jos kutsuisin teidät teelle, ette voisi tulla ilman eräitä sivuajatuksia".
"Minä olen kyllä hyvin heikko, mutta luulen kestäneeni tulikokeeni ja jossakin määrin paatuneeni."
"Käykäämme sisään sitten hetkiseksi, mutta jättäkää ajatuksenne oven ulkopuolelle."
"Teen parhaani, rouva konsulinna."
Tämä yö sattuu olemaan tavallista helteisempi. Niitylle, tammiston taakse, on sijoittunut joukko kaupunkilaisia, jotka eivät pidä väliä päivän kulusta, vaan istuvat missä istuvat, ja laulavat tunteellisia ja surunvoittoisia lauluja. Ihminen ikäänkuin pysähtyy kulussaan, hänen kirkas järkensä lakkaa toimimasta ja vaistot ilmenevät joiksikin haihtuviksi hetkiksi määräävinä tekijöinä. Viheltävä, jyrisevä juna tai törähtelevä auto ei pysty häiritsemään vallitsevaa tunnelmaa, heinäkuun yö on tottunut näkemään paljon, ja tänä yönä Kaarle Malin unohtaa, että hänen vasemmassa nimettömässään kiiltelee sileä kultasormus, joka tuottaa eräitä jotenkin tarkoin määriteltyjä velvollisuuksia. Mutta konsulinna Ekeman unohtaa molemmat sormuksensa, jotka antavat vielä suurempia velvollisuuksia.
Nähnyt ja kokenut ihminen jaksaa vielä ymmärtää ja omalla tavallaan antaa anteeksi sen, ettei Kaarle Malm enää tyytynyt suutelemaan konsulinnan kättä, vaan hänen huuliaan. Mutta kun se jatkuu illasta iltaan ja kun hän ei enää huvilaportilla pysähdy vaihtamaan muutamia aivan jokapäiväisiä jäähyväissanoja, vaan kävelee sisään niinkuin se olisi kaikkein luonnollisin asia maailmassa, silloin pysähtyy asiasta tietoinen järkevästi miettimään ja aprikoi, että mitähän tästä oikein lopuksi tulee. Ja itsekseen hän vaistoaa ja aavistelee, että jonkun rangaistuksen tätä välttämättömästi täytyy seurata.
Niinkuin seurasikin.
Ei aavistanut konsuli Ekeman sinä iltana, että hän kotiin tullessaan näkisi niin sanotun kohtauksen. Kuu kuvastuu veden kalvoon, ja koska lautta ei tähän vuorokauden aikaan kulje, soudattaa konsuli itsensä yli lahdenpohjan. Sitten hän hiljaa ja hyräillen kävelee lautalta huvilaan, ja ajattelee, että onpa hyvä, että huomenna on sunnuntai, jolloin saadaan levätä aamiaiseen saakka. Vieläkin enemmän: hän ajattelee lempeästi ja sovinnollisesti koko tätä pahaista maailmaa hyörinöilleen ja touhuineen, ajattelee kaunista kotiaan ja vaaleakiharaista vaimoaan, ajattelee myös, että on sentään hyvä asia sekin, että on varallisuutta, hyviä ystäviä, sellaisia kuin tuo Kaarle Malm ja ne, jotka vielä jäivät klubille.
Sillä tavoin hän ajattelee, ja juuri niinä hetkinä lepää hänen vaimonsa kullankeltainen pää Kaarle Malmin rinnalla, ja Kaarle Malm suutelee hänen huuliaan ja hyväilee hänen kättään.
Ja tällaisen kohtauksen joutuu konsuli Ekeman tahtomattaan näkemään.
Ei hän silti raivostu eikä muistuta ärsytettyä jalopeuraa. Voi olla, että pussit hänen silmiensä alla käyvät tummemmiksi, ja voi olla, että hänen huulensa vavahtavat hiukan, kun hän käskee vainionsa poistua huoneesta.
Eikä kirkaise konsulinnakaan eikä osoita pelkoa, hän poistuu huoneesta huulet yhteenpuristettuina, mutta pää pystyssä. Kaarle Malm sensijaan kalpenee, hänen kätensä vavahtelee, mutta kun hän huomaa jääneensä konsulin kanssa kahden, pakottautuu hän hymyilemään.
"Tässä sitä nyt ollaan", sanoo hän näennäisen tyynesti. "Ja minä luulen, että se suureksi osaksi on teidän omaa syytänne."
"Saattaa olla", myöntää konsuli huohottaen, "mutta minä luulin teitä gentlemanniksi".
"Ah, herra konsuli, ihminen on erehtyväinen ja heikko. Hänellä riittää kaikkea vain määrättyyn rajaan asti."
Konsuli Ekeman ei vastaa mitään. Hän kiihottuu omista ajatuksistaan ja mielikuvistaan, viimein hän ei enää malta istua, vaan nousee ja alkaa raskain, kömpelöin askelin mitellä lattiaa.
"Te roisto, te hiottu roisto ja viettelijä", läähättää hän, pysähtyen huoneen toiselle puolelle ja katsoen Kaarle Malmia tiukasti silmiin.
"Viimeksimainittu epiteetti on aivan tarpeeton", vastaa Kaarle Malm tyynesti. "Minä olen teille tilivelvollinen ja myöskin teen tilini."
"Teette! Mitä te ylimalkaan olette tehnyt ja mihin te pystytte!"
Kaarle Malm kohautti olkapäitään, mutta kuoleman kalpeus asui kasvoilla.
"Minä pyydän, herra konsuli", virkahti hän, "säästäkää tarpeettomia sanoja. Teillä on oikeus vaatia ja minun velvollisuuteni myöntyä. Ei mitään muuta."
Konsuli Ekeman kiihottui yhä enemmän. Hänen kasvonsa kävivät veripunaisiksi, ohimosuonet pullistuivat, ja lopuksi hän päättävin askelin meni työhuoneeseensa. Palatessaan hän piti kädessään ladattua revolveria.
"Tässä on vain yksi patruuna."
Silloin Kaarle Malmia puistatti, ja minuutiksi hän menetti tajuntansa. Mutta sitten hän ajatteli mennyttä elämäänsä, ja hänet valtasi outo, kuolettava rauhallisuus. Olihan hän ennenkin ollut mahdollisimman lähellä tätä askelta, mutta syystä tai toisesta siitä peräytynyt. Ja se askel oli kuitenkin otettava, tahtoipa tai ei, ennemmin tai myöhemmin. Niin, – iankaikkisuus oli kyllä pitkä, ja hän oli suuri syntinen, mutta Jumala oli armollinen.
"Jos te ammutte minut, herra konsuli", sanoi hän, "niin joudutte syytteeseen murhasta".
"Ei ole väliä", sähähti konsuli Ekeman. "Maailmassa on kuitenkin yhtä lurjusta vähemmän."
"Älkäämme tehkö asiaa pahemmaksi kuin se on. Antakaa minulle paperia ja lyijykynä."
"Kirjoittaminen on teille aivan tarpeetonta."
"En haluakaan sitä itseni, vaan teidän vuoksenne. Katsokaapas: tahdon sentään kuolla kuin herra. Ymmärrättekö, mitä se merkitsee?"
Konsuli Ekeman kiristeli hampaitaan, mutta Kaarle Malm kirjoitti suurin kirjaimin omaisilleen osoitetun kirjeen. Elämä oli käynyt hänelle liian raskaaksi ja sitäpaitsi hänellä oli taas jotakin, jota omaiset eivät saaneet aavistaa. Tapahtumapaikka saattoi heitä ehkä hiukan ihmetyttää, mutta siihenkin oli välttämättömät syynsä. Elsie Grossmülleriä sai tervehtiä, mutta surra, – kas se ei kannattanut. Oli parempaakin tekemistä kuin surra jotakin Kaarle Malmia, joka itse ei ollut tehnyt muuta kuin tuottanut surua itselleen ja muille. Näin oli kaikkein paras.
Sitten hän huolellisesti sulki kirjeen ja painoi siihen sinettinsä.
"Ja nyt, herra konsuli", sanoi hän, "käykää toimeen. Parempaa palvelusta ette saata minulle tehdä."
"Teidän itsenne olisi se paras tehdä."
"Niin kyllä, mutta rohkeus puuttuu." Hän astui askeleen lähemmäksi, ja koko hänen olentonsa vapisi, mutta kasvot olivat rauhalliset.
"Minun täytyy käytännöllisistä syistä tulla näin lähelle", sanoi hän. "Ruudinsavun pitää ehdottomasti näkyä ohimollani. Tervehtikää rouva konsulinnaa."
Kuullessaan viime sanat konsuli Ekeman karjaisi kuin peto ja kohotti aseensa. "Te pilkkaatte vielä!" huusi hän.
"Kaukana siitä. Minä rakastin häntä. Ja kenties hänkin rakasti minua."
Silloin konsuli laukaisi, ja se oli Kaarle Malmin loppu.
Aurinko alkoi juuri silloin kohota Vierelmän takaa ja loi punertavat säteensä lattialla levenevälle verilätäkölle. Eikä siinä enää auttanut kauhu eikä katumus.
Mikä on tehty, se on tehty.
CERELIUS MALM JÄRJESTELEE
"Juu, ei tästä mitään tule", huokasi konsuli Cerelius Malm tyytymättömästi puoleksi itselleen, puoleksi pojalleen, ja oikaisi suurta, lihavaa vartaloansa kirjoitustuolissaan. "Ei mitään, ei yhtään mitään."
Sitten hän loi pikaisen katseen edessään oleviin papereihin ja pani ne painon alle.
Poika, Fredrik Malm, iältään lähempänä neljääkymmentä, ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan. Veti vain yhä sakeampia savuja sikaaristaan ja näytti niin vaipuneen työhönsä, ettei mikään syrjästäpäin tuleva pystyisi häntä häiritsemään. Syysauringon kalpeat säteet valaisivat paperilla olevia numeroita, valaisivat tummaa, vankkaa työhuonetta, muodostivat ohuen varjon paksuun lattiamattoon ja pääsivät viimein karkeloimaan ikkunoita vastapäätä olevan seinän kartoilla ja papereilla.
Vanhempi Malm siveli harmajaa, tuuheaa poskipartaansa ja sytytti sitten sikaarin hänkin. Syrjäinen olisi voinut päätellä, että hän vain odotti toisen herkeämistä työstään, jotta pääsisi puheen alkuun, mutta poika-Malm ei huomannut mitään. Istui vain ja kirjoitti.
"Mitä sinä teet?" kysyi isä-Malm.
"Ehdotusta Grossmüllerin ja meidän väliseksi sopimukseksi", vastasi poika nostamatta päätänsä.
"Sitä sinä olet jo tehnyt viikon", murahti isä. "Ei siinä mitään stilistisiä konsteja tarvita. Käyttäisit vanhoja kaavakkeita."
Nyt poika katsahti isään hiukan kummastuneesti.
"Niissä jää sijaa takaporteille", sanoi hän sitten. "Grossmüllerit käyttävät kernaasti sellaisia hyväkseen."
"Äsh, anna sinä heidänkin ansaita", tokaisi isä kärsimättömästi, mutta kasvot saivat tyytyväisen, muhoilevan ilmeen.
Poika vilkaisi taas salavihkaa isäänsä, mutta pitkitti itsepintaisesti kirjoittamistaan.
"Tai anna koko sopimusehdotus juristin tehtäväksi", jatkoi konsuli Malm melkein välinpitämättömästi. "Luettelet hänelle faktat ja sanot, ettei takaportteja saa jäädä. Koko juttu maksaa sata markkaa. Nyt sinä olet hukannut siihen viisi päivää à kaksisataaviisikymmentä. Tappio tuhatsataviisikymmentä. Ei se käy."
"Onhan kuitenkin varmempaa, kun itse..." sanoi poika. "Ja antaa sitten juristin tarkastaa."
"Hm. Olkoon nyt niin sitten. Saahan olla perinpohjainen, mutta silti ei ole välttämätöntä olla hidas."
Fredrik Malm oli kuullut tämän kymmeniä ja satoja kertoja samoin kuin erään toisenkin asian, joka pian – sen hän jo isän kärsimättömästä, hajamielisestä puhetavasta vaistosi – oli tuleva esille. Tämä oli ollut vain asiaankuuluvaa, välttämätöntä alkusoittoa.
"Ei tämä käy, ei totisesti", aloitti konsuli Malm taas kotvasen kuluttua ja kääntyi kirjoituspöytänsä ääressä, katsellen tiukasti poikaansa. "Sinun pitää naida, Fredrik, naida."
Nyt se sitten taas oli purkautunut, kenties sadannen kerran. Mutta nuorempi Malm oli nähtävästi siihen jo niin tottunut, ettei huomautus hänen mielensä tasapainoa erityisesti järkyttänyt, jos hän sitä huomasikaan. Hän pysähtyi lukemaan kirjoittamaansa ja murahti jotakin, josta toinen ei olisi kyennyt ottamaan selvää.
"Juu, naitava sinun on, Fredrik", jatkoi konsuli Malm, "ei siitä päästä minnekään".
"Kuka sitten?" kysäisi poika töykeästi.
"Ota minun puolestani vaikka pirun isoäiti, kunhan jonkun otat. Mutta ei tämä käy."
"No mistä minä sen kysymyksessä olevan isoäidinkään haen käsiini tähän hätään", naurahti poika ja rupesi taas kirjoittamaan, luullen että keskustelu päättyisi tähän.
Mutta vanha Malm oli tällä kertaa tavallista itsepintaisempi.
"Jos viitsisit edes pennin edestä ajatella", sanoi hän, "niin huomaisit kyllä, ettei tämä käy. Mutta sinä et ajattele, Fredrik, sinä et ajattele. Sinä olet liiaksi tottunut tähän. Jos sinä kuolet naimattomana, niin firma hajoaa, etkö sinä sitä älyä?"
"Mmmm..." kuului pojan huulten välistä. Nämä keskustelut olivat hänelle liiankin tuttuja.
"Kyllä sinun on hyvä murista, kun et ajattele asioita. Mutta katsoppas nyt: Yrjö, veljesi, tulee iankaikkisesti elämään tiloillaan, Britalla ja hänen miehellään on tarpeeksi hoitelemista omassa liikkeessään. Serkuistasi kiinnitin suurimmat toiveet Kaarleen, hänellä oli terävä pää, vaikka eli niinkuin lorvi, ja hän olisi aikaa myöten, luonnon pakostakin, mennyt naimisiin ja vetänyt sinut mukanaan. Mutta hänen elämäntiensä päättyi konsulinna Ekemanin budoarissa. Ei, Fredrik, sinun on naitava."
"Ehtiipähän tuohon iloon päästä", vastasi Fredrik Malm ynseästi.
"Ehtii!" huudahti konsuli kiihkeästi. "Kyllä sinä kauniisti ehdit. Vuoden, parin kuluttua sinua jo aletaan pitää setänä..."
"No mutta kenen hiiden minä sitten ottaisin!" tiuskaisi poika kärsimättömästi ja heitti kynän pöydälle. "Tarvitaan kai siihen jotakin muutakin kuin mennä ottamaan."
"Mitä sitten?"
"Mitä sitten? Kyllähän isä itsekin tietää. Ainakin jonkunlaista sympatiaa – ja sitä minulla ei ole erikoisesti ketään kohtaan – sekä toisen asianomaisen suostumus."
Vanha konsuli Malm vaipui hetkeksi mietteisiinsä.
"Sinä olet käyttänyt huonosti nuoruutesi, Fredrik", sanoi hän sitten rauhallisesti. "Sinun olisi pitänyt enemmän katsella ympärillesi ja voittaa jonkun, niin, sanokaamme nyt sitten sympatia."
"Minä olen perehtynyt liikkeeseemme sillä aikaa kun muut ovat katselleet ympärilleen ja hoidelleet sympatiojaan", vastasi poika, "enkä luule, että aika on niinkään huonosti käytetty".
"No, älähän suotta kiivastu ja katkeroitu", virkahti isä ystävällisesti. "Tietysti sinä olet hoitanut leiviskääsi hyvin. Mutta käsitäthän itsekin, ettemme voi lykätä askelta, joka on välttämätön."
Nyt poika nousi seisomaan ja kävi pitkin askelin mittelemään pehmeätä mattoa. Juonteet hänen terveillä, sileiksi ajelluilla kasvoillaan eivät ilmaisseet mitään, mutta silmät tähystivät miettiväisinä eteensä. Konsuli Malm katseli häntä tyytyväisenä, melkein ylpeänä, ja niin kului pitkä aika, ettei kumpikaan sanonut mitään. Viimein konsuli Malm kuitenkin alkoi pitkästyä.
"Se on niin", sanoi hän tanakasti, "että ellet sinä nai, niin nain minä".
Poika pysähtyi kulussaan ja loi isään pitkän, tuijottavan katseen.
"Katsele sinä vaan", jatkoi isä itsepintaisesti. "Ei siinä muu auta. Ellet sinä nai, niin nain minä."
"Ja sitten?"
"Ole varma siitä, että minä vielä saan pojan, jonka sinä sitten toimitat säädyllisiin naimisiin."
Nyt poika hiukan hätkähti, ja silmien katse kävi entistä miettivämmäksi. Entistä pitemmiksi kävivät askeleetkin, mutta viimein hän pysähtyi ja suoristausi.
"Jos Malmien kauppahuoneen etu sen todellakin vaatii", päätti hän, "niin tietysti minä menen naimisiin. Mutta kenen kanssa?"
Isä oli huomannut välähdyksen pojan teräksenharmaissa silmissä, ja itsetiedoton hymy nousi hänen vanhoille, mutta vielä terveille kasvoilleen.
"Hyvä päätös, Fredrik, hyvä päätös jo sellaisenaankin", lausui hän lämpimästi. "Kiitän sinua siitä. Mutta ajatelkaamme nyt asia loppuun. Mitä sanot Elsie Grossmülleristä?"
"Hm. Hän muistelee Kaarlea vieläkin, ja sitäpaitsi hän haaveilee, ja klinkuttaa pianoa ... Ei, isä. Herrallemme moinen liitto olisi kauhistus."
"Musikaalisuus on lahja ylhäältä, Fredrik, ja Elsie on kaunis ja järkevä nainen. Varmaan te sopisitte hyvin yhteen. Mutta jättäkäämme toistaiseksi hänet. No... sanokaamme Karin Sundelius."
"Joka juoksee pakoon, kun aion kysyä, kuinka vanha tohtorinna jaksaa."
"Se voi usein olla merkki, hm, sympatiasta. Mutta sinä et tietysti ole tunnustellut maata, vaan antanut hänen juosta?"
"En todellakaan ole tullut niihin ajatuksiinkaan..."
"Tietysti et. Sehän minun pitäisi tietää. Sitäpaitsi hänellä pitäisi olla joku hämäräperäinen kapteeniluutnantti, jonka sinä tietysti heti löisit laudalta. Mutta hän on vielä liian nuorikin. Entä Katja Sasonow? Siinähän löysimmekin. Hänen äitinsä on Altdorffeja, ja kun pääsisimme käsiksi heidän laivoihinsa..."
"Saisin tietysti koko hänen ihailijalaumansa kaupanpäällisiksi. Ei, valitkoon hän heidän joukostaan."
Konsuli Malm löi hermostuneesti näppiä.
"Emmehän tällä tule mihinkään", sanoi hän äreästi. "Sympatiat! Mikset sano rakkaus? Ne tulevat kyllä perästäpäin. Kenties olet jo itse sittenkin..."
"En!" vastasi poika jyrkästi.
"Nyt meillä tuskin on muita jälellä kuin leskikonsulinna Ekeman, ja hän on välillisesti syypää Kaarlen kuolemaan."
"Sitä ei kukaan voi sanoa", huomautti poika asiallisesti. "Mehän emme itse asiassa tiedä koko tapauksesta mitään."
"Minusta näyttää, niinkuin sinä tietäisit asiasta enemmän kuin minä!" huudahti konsuli Malm hämmästyneenä.
"Minä vakuutan, isä. En enempää kuin sinä tai kukaan muukaan."
"Olkoon sitten. No mitä arvelet siis konsulinna Ekemanista?"
"Samaa kuin kaikista muistakin: yhdentekeviä."
"Ja koko keskustelumme tulos", sanoi konsuli Malm närkästyneenä, "on siis se, ettemme ole tulleet lähtökohtaa kauemmaksi".
"Siltä näyttää, valitettavasti."
"Ja kuitenkin olisi jo hyvä aika päästä oleellisiin tuloksiin."
"Hm. Niin isä väittää."
Konsuli Malm mietti. Koko olemassaolo tuntui hänestä aiheettoman raskaalta. Tämä asia oli viimeiset kymmenen vuotta taukoamattomasti ja raskaana painanut hänen sydäntään. Kun näkisi Fredrik-pojan onnellisesti naimisissa, silloin rauhassa painaisi harmaantuneen päänsä lepoon, Malmien vanha kauppahuone tulisi elämään niinkuin se oli elänyt ja kukoistanut toista sataa vuotta. Pojalla oli taitoa, hidasta, mutta varmaa yritteliäisyyttä ja perinpohjaisuutta kaikissa muissa suhteissa, vaan ei siinä, ja se tuskastutti vanhaa konsuli Malmia.
Kauan mietti vanha konsuli, mutta mitä kauemmin hän mietti, sitä selvemmiksi myös kävivät hänen ajatuksensa. Ottakoon kenet tahtoo, kun vain ottaa jonkun ja tämä vuosikymmenen vanha asia saadaan järjestykseen. Vanha Cerelius Malm tajusi, että kaikki viivytteleminen vain pilaisi asiaa, ja ehkäpä Fredrikillä todellakin – niin, kuka tietää – todellakin oli joku, josta hän kenties ei uskaltanut mainitakaan. Tuokoon vaan vaikkapa senkin, – hän, vanha konsuli, ei sanoisi muuta kuin: tervetuloa!
Mutta Fredrik Malmilla ei ollut ketään, josta hän ei olisi uskaltanut mainita. Hänen elämänsä oli kulunut merkillisen suoraviivaisesti, ja hän oli oppinut katselemaan sitä vain sellaisena, jollaiselta se näyttäytyi satamassa ja Malmien konttorihuoneiston viidestätoista ikkunasta. Ja satamassa se oli inhoittavaa ja konttorihuoneiston ikkunoista katsottuna se oli asiallista, – niinkuin pitikin. Hänellä ei ollut ollut aikaa käsitellä sellaisia kysymyksiä kuin rakkaus, perhe, elämä; hän tunsi olevansa melkein yhtä vanhan liiketalon ja sen inventarioiden kanssa, puolueeton, rauhallinen syrjästäkatsoja. Mutta nyt, kun nämä kysymykset kaikkein tiukimmassa muodossaan ja suurina välttämättömyyksinä asetettiin hänen eteensä, ajatteli hän niitä kylmästi ja asiallisesti ja tuli siihen johtopäätökseen, että järjestettävä kai ne on. Eikä hän tätä ajatellessaan luonnollisestikaan saattanut tuntea mitään erikoista lämpöä tai innostusta siitä, mitä mahdollisesti oli tuleva: koko asia oli vain välttämättömyys, jonka hän oli järjestävä niin hyvin kuin taisi. Ellei tainnut, minkäpä sille.
"Isä", sanoi hän, mutta pysähtyi keskellä lausetta.
"No, anna kuulua."
Nuorempi Malm mietti vielä hetken, mutta sitten hän nosti päänsä.
"Minä teen mitä voin", jatkoi hän päättävästi, "mutta sillä ehdolla, että jos saan kolmet rukkaset, niin asian pitää raueta".
Cerelius Malm naurahti makeasti, – tuo oli niin pojan tapaista.
"Mutta jos sinä ehdoin tahdoin hankit itsellesi rukkaset", epäili hän.
"Ei, sitä minä en tietysti tee, niinkuin isä kyllä voi arvatakin. Vaikka kyllä minä olen perin tottumaton tällä alalla, luonnollisesti."
"Niin tietysti, tietysti", ehätti vanhempi Malm lohduttavasti. "Mutta sinä selität asian suoraan ja vilpittömästi niinkuin tapasi kaikissa asioissa on. Sillä on, mikäli olen kuullut, suuri efekti naisiin..."
"Emme puhu siitä. Sillä ehdolla teen kolme koetta, edellytettynä, että lykkäyksenkin pyytäminen merkitsee kieltoa."
Konsuli Malm otti kakkulat nenältään ja alkoi pyyhkiä niitä, silmiään räpytellen.
"Minun kai täytyy suostua", päätti hän, – "muutoin voit keksiä yhä uusia 'edellytyksiä'. Mutta muista, että olet vain tekemässä velvollisuuttasi isääsi, isoisääsi ja isoisäsi isää kohtaan."
Nuorempi Malm ei vastannut mitään. Jos hän jotakin ajatteli, niin kai se oli jotakin sinnepäin, että kyllähän vanhojen Malmien takia kannattikin uhrautua. Tokko hän lienee tullut ajatelleeksikaan, että tulevain hyökkäysten esineet myös ajattelisivat, minkälaisten uhrausten arvoisia Malmit ja erittäinkin hän, Fredrik Malm, olivat.
Muutamana iltana istui Fredrik Malm kauppaklubilla tavallista aikaisemmin ja mietiskeli yritystä, jonka hän vajaa viikko sitten oli ottanut tehdäkseen, mutta johon hän ei vielä ollut tullut ryhtyneeksi. Whiskylasi pöydällä hänen edessään oli vielä koskemattomana, ja ulkona virtasi syyssade. Koko elämä tuntui hiukan raskaalta ja painostavalta, eikä klubin kantavieraista ollut vielä ketään muita saapunut.
Fredrik Malm oli sentään iästään huolimatta vielä "tottelevainen poika", eikä hän tullut ajatelleeksikaan muuta kuin että minkä oli ottanut tehdäkseen, se oli myös tehtävä ja loppuun suoritettava. Hän koetti taas mielessään muistella ja läpikäydä koko naistuttavapiirinsä, mutta ei löytänyt heidän joukostaan ketään, jota olisi ajatellut tai muistellut muita suuremmalla mielenkiinnolla. Edessä oleva yritys tuntui kokonaisuudessaan hieman koomilliselta ja uhkarohkealta, mutta siihen piti asettua. "Neiti! Käykääpäs tänne hiukan." Tarjoilijatar, sitä tavallista tyyppiä, tuli pöydän luo ja loi häneen kysyvän katseen.
"Edit on hyvä ja istuu. Minulla olisi hiukan kyseltävää."
Fredrik Malm oli klubin johtokunnan puheenjohtaja, ja neidin täytyi istuutua.
"Minulla olisi tehtävänä muutamia niin sanottuja omantunnon kysymyksiä", aloitti Fredrik Malm ilman esipuheita, ja neiti hämmentyi, sillä hänellä oli asioita, joiden hän ei olisi suonut tulevan Johtokunnan puheenjohtajan korviin.
"Herra tirehtööri on hyvä ja kysyy vain", vastasi hän arkaillen.
"Minä toivon, että neiti vastaa suoraan, vilpittömästi ja ilman pelkoa."
"Kyl-kyllä, tietysti."
Fredrik Malm otti syvän kulauksen whiskylasistaan, ei ryyppyä, vaan tavallista syvemmän kulauksen.
"No... luuleeko neiti... tai ensiksikin: mitä neiti luulee naisten arvelevan minusta?"
"Suokaa anteeksi, herra tirehtööri, mutta minä en käsitä, mitä herra tirehtööri tarkoittaa."
"Aivan samaa kuin mitä kysynkin. Olenko minä esimerkiksi kovin ruma ja peloittava herra?"
Neiti punastui korviaan myöten.
"Ei suinkaan", sopersi hän vihdoin, "sitähän ei kenestäkään Malmista voi sanoa".
"Kiitän; mutta sanokaa vain ajatuksenne suoraan."
"Kyllä minä puhun totta, herra tirehtööri. Kenties herra tirehtööri on jonkun verran suljettu ja äänetön ja sitten..."
"Niin ja sitten?"
"Sanoisinko liian juhlallinen."
"Hyvä on. Mutta", jatkoi Fredrik Malm hellittämättömästi, "luuleeko neiti..."
Fredrik Malm otti taas pitkän ryypyn lasistaan. – Kaikenlaisia teitä sitä pitääkin tietonsa kerätä. Mutta ei auta, ja – hän ei ainakaan juttele. – Neiti katseli häntä kuin suuri, ällistynyt kysymysmerkki.
"Minä tarkoitan", puhui Fredrik Malm muuttaen sanojaan, "luuleeko neiti, että joku saattaisi minua... hm... rakastaa?"
"Sehän herra tirehtöörin pitäisi itse parhaiten tietää", vastasi neiti kokonaan lyötynä.
"Niin kai, niin juuri", sanoi Fredrik Malm mietteissään. "Mutta jos minä lähtisin kosimaan jotakuta, aivan apropos, ex tempore... kuinka sen nyt sanoisin... niin luuleeko neiti, että asianomainen voisi olla minulle jossakin määrin... hm... epäkohtelias."
Neiti hymyili hämmentynyttä, sekavaa hymyä.
"Ei varmaankaan", vastasi hän. "Kuka tahansa ottaisi herra tirehtöörin mitä suurimmalla kunnioituksella vastaan, vaikkapa..."
"Siinäpä se juuri on. No: vaikkapa mitä?"
"Vaikkapa hän sattuisikin olemaan rakastunut toiseen ja täytyisi niin ollen... hm... pyytää miettimisaikaa."
"Neiti siis kaiken lopuksikin pitää minua mahdottomana."
"Kaukana siitä, herra tirehtööri. Tahdoin vain sanoa, että itsekullakin voi olla aikaisemmat kiintymyksensä, mutta että herra tirehtööri minun nähdäkseni voi saattaa kenen tahansa kahden vaiheille. Siitä huolimatta."
"Tämä riittääkin, neiti, ja monet kiitokset teille. Whiskyn panette, kuten tavallisesti, laskuuni. Tässä on teille kaksisataa, olen sen teille velkaa."
"Herra tirehtööri..."
"Ei mitään, olen sen velkaa. Mutta ei tavuakaan kenellekään."
"Herra tirehtööri saa olla varma siitä, että minä en..."
"Hyvä on. Luotan teihin."
Sitten Fredrik Malm meni ja puki päällystakin ylleen.
Ulkona syksyinen vihmasade vähitellen muuttui rankkasateeksi ja ihmisiä oli liikkeellä mahdollisimman vähän. Kello alkoi jo yhdeksättä, ilta pimeni, ja kaasulamput valaisivat katuliikettä himmeästi ja vaivalloisesti.
"Nekin saisi jo oikeastaan muuttaa sähköksi", ajatteli Fredrik Malm ja käveli pitkin Kauppiaskatua, kohti konsulinna Ekemanin asuntoa.
Ekemanit olivat uudenaikaisia ihmisiä, eikä heillä ollut tukevia, liikekeskuksista syrjäänvetäytyneitä yksityisasuntoja niinkuin Malmeilla. He asuivat mukavassa, nykyaikaisessa kivimuurissa, ja sitä eivät Malmit jaksaneet ymmärtää, – asua sekaisin kymmenien perheiden kanssa, olkootpa nuo nyt keitä tahansa, sehän on sittenkin melkein kuin asua kadulla. Mutta niinkuin Ekemanit, niin asuivat Sundeliukset, niin asui Henrik Grossmüller, niin asuivat Rosenbladhit. Ja sellaiseen oli myöskin Kaarle Malm väittänyt muuttavansa. Konsulinna Ekeman oli pitänyt entisen kaupunkiasuntonsa.
Fredrik Malm löysi itsensä painamasta konsulinna Ekemanin asunnon soittokellon nappulaa. Puoli tuntia sitten oli hän vielä istunut Sundeliuksella, tärkeä asiansa huulillaan, mutta se oli kuin olikin jäänyt toimittamatta. Ratkaisevalla hetkellä hän oli tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä ei ainoastaan asiaansa, vaan koko Sundeliuksen perhettä kohtaan. Mutta kun asiaan, nyt kerran oli ryhtynyt, niin ajettava kai se oli: ei suinkaan hän ketään tekisi onnelliseksi, niinkuin sanotaan, mutta tokkopa sentään kukaan tuntisi itseään erityisemmän onnettomaksikaan.
Vihdoinkin! Terveennäköinen palvelustyttö tulee avaamaan.
"Mahtaako konsulinna olla tavattavissa?"
"Ei, valitettavasti. Hän asuu vielä huvilassa."
"Tiedättekö, onko hänen vastaanottoiltansa tänään?"
"Minä en luule, herra tirehtööri. Se tapaa olla keskiviikkoisin. Mutta jos herra tirehtööri haluaisi soittaa..."
"Kiitos, se ei ole välttämätöntä."
Fredrik Malm aikoi ajuriasemalla nousta ajoneuvoihin, mutta muisti samassa, että ne ajosta Ekemanin huvilalle perivät yhdeksän markkaa. Senvuoksi hän käveli lyhyen matkan kotiinsa ja käski valjastaa hevoset.
Hänen tyyntä ja tasaista mielenvirettänsä jatkui yhä. Minkäänlaisia ennakkosuunnitelmia ja laskelmia hän ei tehnyt, eikä myöskään äsken Sundeliuksella tuntemansa vastenmielisyyden puuska millään tavalla häntä enää häirinnyt. Mutta kun vaunut pysähtyivät Ekemanin huvilanportilla, tunsi hän vastoin tahtoaan hätkähtävänsä. Tästä portista oli siis Kaarle Malm pari vuotta sitten kannettu ulos, kuulanreikä ohimossa, omituisten olosuhteitten vallitessa. Senjälkeen konsuli Ekeman oli tullut sekapäiseksi, – olivat nekin tapauksia, joista ei kukaan kyennyt ottamaan selvää enempää kuin Kaarle-vainajankaan pohjimmaisista luonteenpiirteistä.
Huvilan alakerran ikkunoista loisti vielä valo. Fredrik Malm käveli hitaasti märkää, narahtelevaa hietikkoa pääportaille ja soitti. Aika oli myöhäinen ja avaaja loi häneen pitkän, kysyvän katseen.
"Vieläköhän konsulinna on tavattavissa?"
"Kyllä. Herra tirehtööri suvaitsee käydä sisään. Minä käyn ilmoittamassa."
Vasta nyt Fredrik Malm alkoi tuntea olonsa tukalaksi, ja hän katseli epätietoisena ympärilleen. Mutta samassa konsulinna Ekeman oli hänen edessään, ja Fredrik Malmista näytti kuin hänen vaaleilla kasvoillaan olisi ollut jonkun verran säikähtynyt ja pelokas ilme.
"Ah te, herra tirehtööri!"
Kumarrus.
"Toivon, etten tule sopimattomaan aikaan, ja pyydän anteeksi, jos häiritsen."
Pelokas, kysyvä ilme konsulinnan kasvoilta ei väistynyt, mutta äänenpaino oli kohtelias ja melkein lämmin.
"Sehän riippuu kokonaan siitä, mitä aiotte sanoakin", vastasi hän yhä edelleen jääden odottavalle kannalle. "Käykää sisään, herra tirehtööri. Tännepäin!"
Vierashuone oli suuri ja loisteliaasti sisustettu, aivan kuin se oli ollut kolmatta vuotta sitten, jolloin Fredrik Malm viimeksi oli täällä käynyt ja jolloin konsuli Ekeman vielä itse oli hoidellut isännyyttä. Ainoa, mikä oli tullut lisää, oli Kaarle Malm-vainajan vartalokuva, kuuluisan taitelijan maalaama. Fredrik Malm istui, mutta katse jäi kuvaan.
"Niin, siinä hän on", sanoi konsulinna melkein uhkamielisesti, niinkuin tuntui. "Se on hyvin onnistunut, eikö totta?"
"Erinomaisesti", myönsi Fredrik Malm siirtämättä katsettaan taulusta. Mutta itsekseen hän tuli ajatelleeksi, että sama kuva taisi koristaa monta muutakin paikkaa eikä vain konsulinna Ekemanin vierashuoneen seinää.
"Ja mitä suvaitsette, tirehtööri?" kysyi konsulinna hetken kuluttua. "Ehkä sanon teetä?"
"Kiitän, mutta ottaisin kernaammin lasillisen hyvää meukowianne. Asiani on sitä laatua."
Ilme konsulinna Ekemanin kasvoilla vaihtui uhkamielisyydeksi.
"Pyydän vain sanoa herra tirehtöörille, että jos kysymyksenne koskevat häntä", – nyökkäys kuvaan, – "niin kieltäydyn ehdottomasti vastaamasta".
"Rouva konsulinna saa olla aivan huoletta. Siitä asiasta on jo kyselty enemmän kuin tarpeeksi!"
Fredrik Malm tunsi olonsa vastoin edellytystään kodikkaaksi ja turvalliseksi. Huoneeseen tuli pitkä hiljaisuuspa palvelija puuhasi tarjottimineen äänettömänä kuin varjo.
"No nyt, herra tirehtööri", lausui konsulinna palvelijan mentyä. "Minä olen pelkkää mielenkiintoa."
"Asiani on todellakin sitä laatua", vastasi Fredrik Malm verkalleen, "että minun täytyy jo ennakolta pyytää rouva konsulinnaa säilyttämään mielenmalttinsa".
"Se kuulostaa joltakin."
Konsulinna Ekemanin ääni oli aivan jokapäiväinen, mutta kasvojen väri vaihtui nopeasti, palatakseen yhtä pian entiselleen. Fredrik Malm katsahti häntä ohimennen ja huomasi, että hänen hiuksiinsa oli tullut vähän, hyvin vähän harmaata.
"Käydäkseni tapani mukaan in medias res, suoraan asiaan", jatkoi Fredrik Malm vaivattomasti, mutta verkalleen, "täytyy minun pyytää anteeksi sitä, että esiinnyn kosijana".
"Suonette tekin puolestanne anteeksi, mutta minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte."
"Lyhyesti sanoen olen tullut pyytämään teitä vaimokseni ja uskallan toivoa, ettei vastauksenne ole kieltävä."
Nyt konsulinna nousi seisomaan ja loi häneen katseen, josta ei voinut sanoa, mitä se enimmin sisälsi.
"Millä perusteilla te oikein..." änkytti hän epätietoisena. "Ellette puhuisi niin vakavasti, luulisin melkein, että tämä on huonosti onnistunutta pilaa. – Varokaa itseänne, herra tirehtööri", jatkoi hän voittaen takaisin leikkivän, keveän sävynsä ja uudelleen istuutuen, "saatan kiusaksenne pian vastata myöntävästi".
"En toivoisi mitään niin hartaasti", vakuutti Fredrik Malm vilpittömästi.
"Asianne tuntuu minusta kovin kummalliselta", lausui konsulinna mietteissään. "Ette kai te, Malmit, ole hiukan...?"
Hän teki kiusoittavan liikkeen sormellaan päätänsä kohden.
"Ei, sitä kai me kaikkein viimeksi olemme", vastasi Fredrik Malm.
"No mutta, Herran nimessä, selittäkää edes hiukan."
Fredrik Malm hipaisi kädellään ohimoansa.
"Malmien kauppahuone tarvitsee myöskin valtiattaren. Te sovitte siihen asemaan parhaiten. Siinä kaikki."
"Siinä kaikki", matki konsulinna nauraen, mutta muuttui pian vakavaksi.
"Kaikesta huolimatta?" kysyi hän pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Minusta nähden esteitä voi olla vain teidän puoleltanne."
Konsulinna laski katseensa ja naputteli neuvottomana pöydänkantta. Elämä oli hänen kohdaltaan oikeastaan jo mennyt, mutta tuossa, joka istui häntä vastapäätä, oli sittenkin jotakin Kaarle Malmista, jotakin muutakin kuin nimi.
"Sanokaa minulle, tirehtööri Malm", sanoi hän hiljaa, "olenko minä teistä sitten kummempi kuin muut naiset tai oletteko ajatellut minua enemmän?"
Vastoin kaikkia edellytyksiään tunsi Fredrik Malm lämpenevänsä.
"Kun puhun totta", vastasi hän, "en puoli tuntia sitten ajatellut teitä kummemmin kuin ketään muutakaan. Asia koskee lähemmin liikettämme kuin minua. Otan tämän askeleen isäni tahdosta; jos saan kolmet rukkaset, saa asia raueta."
"Te tarkoitatte", keskeytti konsulinna vilkkaasti, "että minun vastatessani kieltävästi menette toisen ja kolmannen luo ehdotuksinenne".
"Aivan niin", myönsi Fredrik Malm, "vaikka nyt minun täytyy tunnustaa, että ne käynnit voivat tämän jälkeen tulla minulle hyvinkin vastenmielisiksi".
"Ja mitä te minulle tarjoatte?" kysyi konsulinna katsellen huoneen hämärää nurkkaa.
"Arvonantoni ja kunnioitukseni, vaikka ne teillä on muutenkin. Ehkäpä se, mikä nyt puuttuu, seuraa ajan mukana."
"Luuletteko niin?"
Fredrik Malm nyökkäsi.
Konsulinna Ekeman mietti asemaansa, millainen se oli ollut, millainen se oli ja millainen se tulisi olemaan, mietti kylmästi ja laskelmallisesti. Hän ei mitään menettäisi, ellei voittaisikaan. Sitten hän salavihkaa vilkaisi Fredrik Malmiin, ja hänessä oli tällä hetkellä ilmeisesti jotakin samankaltaista kuin Kaarle Malmissa, mutta samalla jotakin karua, ehdottomasti luotettavaa.
"Toivottavasti te kaikissa tilanteissa pysyisitte gentlemannina?" kysyi hän, luoden tahtomattaan katseen Kaarle Malmin muotokuvaan.
"Uskon niin", vastasi Fredrik Malm vakavasti.
"Ja ellei muuna, niin hyvänä toverina?"
"Mikäli tunnen itseäni en epäile sitäkään."
Konsulinna mietti vielä hetken ja punnitsi kultaisella vaa'alla eri asioita. Viimein hän suoristausi ja heikosti punastuen ojensi kätensä Fredrik Malmille.
"Hyvä on", sanoi hän ratkaisevasti, "tahdon tulla vaimoksenne".
"Kiitän teitä, konsulinna. Asia on siis varmasti päätetty?"
"Minä en huomaa mitään peräytymisen syytä."
"Siinä tapauksessa", lopetti Fredrik Malm, "on minulla kunnia suudella kättänne".
"Sehän tuli kuin leimaus kirkkaalta taivaalta", sanoi kauppaneuvos Sundelius kolmea päivää myöhemmin vanhalle konsuli Malmille. "Onnittelen sydämestäni, vaikka minä, totta vieköön, en olisi osannut odottaa..."
"Me emme rakasta aiheettomia valmisteluja sen enempää perheasioissa kuin liikeoperatsioneissakaan", vastasi vanha Cerelius Malm tyytyväisenä ja siveli valkeata poskipartaansa. "Kuukauden kuluttua ovat häät, ja sitten saakin vanha kuunari ajaa satamaan ja purattaa taklaasinsa."
"Älä nyt suotta, veli Cerelius. Meillä on sentään vielä yhtä ja toista puuhaamista."
"O-jaa. Laskee ilolla päänsä lepoon ja melkeinpä sitä odottaakin, kun tietää, että asiat ovat järjestyksessä."
Viereisessä huoneessa kuului Fredrik Malm kylmällä äänellä antavan määräyksiä konttoripäällikölle ja rahainvartijalle.
CERELIUS MALMIN EREHDYS
Eihän hän, vanha Cerelius Malm, ollut niitä asioita ymmärtänyt. Eikä hän ollut pahaa tarkoittanut. Hyvää, pelkkää hyvää vain ja oman pikku Gretansa parasta. Mutta että nyt konttoristi heidän sukuunsa, konttoristi, tavallinen konttoristi, jolla oli sadanseitsemänkymmenenviiden markan kuukausipalkka, jolla ei ollut varaa kesäisin hankkia edes päivänahavaa naamaansa ja joka sitäpaitsi teki runoja. Runoja, hyvä herrasväki, koreita värsyjä, joissa oli kauniita harangeja ja kaikenlaisia kaneetteja. – Jos ylkämiehen välttämättömästi piti olla runoilija, niin olisi ottanut serkkunsa, Kaarle Malmin. Kas siinä poika, joka teki rimoja ja vähän muutakin kaupanpäällisiksi.
Ettäkö konttoristi oli kapteeni Ellman-vainajan ainoa poika ja muuten kunnon mies, joka elätti äitinsä ja sisarensa, – ettäkö oli hänen, Cerelius Malmin, syy, että Bruno Ellman sai sataseitsemänkymmentäviisi kolmensadan asemesta! Herran nimessä: ellei poika olisi ollut kapteeni Ellman-vainajan, ellei hän olisi ollut siivoin ja tunnollisin nuorukainen koko konttorissa ja ellei hän olisi elättänyt äitiään – jolla sitäpaitsi oli pienet säästönsä ja eläke merimieskassasta – ja sisartaan, joka pian päätti koulunsa, ei hän olisi saanut sataaseitsemääkymmentäviittäkään. Ja sittenkin hänellä olisi ollut parempi palkka kuin kenelläkään samanikäisellä koko kaupungissa. Koko läänissä! Juu. Parempihan oli hänelle itselleenkin tehdä talvisin viisi ja kesäisin kaksitoista tuntia päivässä työtä Malmin konttorissa kuin lurjailla päiväkaudet ympäri kaupunkia, valkoinen lakki päässä, ja olla civis academicus ja ajatella alma materia ja Heidelbergiä, filosofiaa ja helv... ja syödä isävainajansa talletukset tai tehdä velkaa ja lukea virattomaksi koulumaisteriksi ja saada sitten neljätuhatta vuodessa. Eihän se runonteko itse asiassa tainnut pahaa olla, tekihän Runebergkin vallan suurenmoisia runoja, ja Topelius teki myös runoja, mutta kyllä ne taisivat olla eri runoja kuin Bruno Ellmanin runot.
Kas näin se oli alkanut. Muutamana iltana, kun muut joivat teetänsä ja hän itse totiansa, sanoo Greta:
"Isä!"
"Niin", vastaa hän, Cerelius Malm, ja hänelle oli jäänyt erityisesti mieleen, että hän juuri silloin oli puhaltanut savua ilmaan ja ajatellut äiti-vainajaa, autuasta muistossa.
"Mitä sinä pidät Bruno Ellmanista?"
"Bruno Ellmanista! Kuinka se nyt johtui sinun mieleesi?"
"Ajattelin... muuten vain."
"Kyllä hän on hyvä ja tunnollinen poika. Ja tekee kauniisti siinä, että auttaa kotiaan."
"Niin minäkin ajattelen. Tietääkö isä, että hän osaa runoillakin?"
"En. Konttorissa ei sitäpaitsi tehdä runoja."
"Eikö?"
"Ei."
Tässä Fredrik oli sattunut kääntämään sanomalehteään, ja Yrjö oli naurahtanut. Hän itse, Cerelius Malm, oli saanut juoduksi totinsa loppuun.
"Isä!"
"Jaha!"
"Minä arvelen, että Bruno Ellman saa kieltää paljon itseltään."
"Voi olla. Mutta se kasvattaa."
"Minä pidän hänestä tavattomasti. Hän on niin hyvä ja hiljainen."
"Vai niin."
"Vaikkei hän osaa tanssiakaan."
"Vai niin."
"Minä melkein rakastan häntä."
"Mitä?"
"Että minä minä melkein rakastan häntä."
"Rakasta sinä vain."
Nyt hänen jo täytyi naurahtaa, Yrjö nauroi jo täyttä kurkkua, ja taisipa Fredrikinkin suu olla hymyssä.
"Eikö se ollut Ellman-vainaja, joka ajoi 'Orionin' karille Itämerellä?" kysyy Fredrik.
"Oli, siitä on jo kolmattakymmentä vuotta. Mutta hän korvasi meille puolet laivasta ja lastista."
"Olen nähnyt sen papereista, ja siihenhän häntä ei, ymmärtääkseni, olisi voinut pakottaa."
"Mjaa... tuskin. Mutta hän kai oli ajellut hiukan varomattomasti. Sitäpaitsi hän oli miesten mies."
"Kyllä kai se sentään häneen koski?"
"No jaa, hänen äitinsä oli Grossmüllereitä. Kai hänellä oli jonkun verran."
Sitten oli tullut pitkä hiljaisuus, ja hän, Cerelius Malm, oli ajatellut niitä aikoja, jolloin "Orion" ajoi karille. Sitten taas:
"Isä!"
"Niin!"
"Minä menen tänään Bruno Ellmanin kanssa ongelle."
"Herran nimessä minun puolestani. Onnea vain matkalle."
"Muuta yllesi lämpimämpää", oli Fredrik lisännyt.
Näin, tällaisista pienistä siemenistä, itävät suuret puut, mutta mistäpä todellakaan hän, vanha Cerelius Malm, oli sen ymmärtänyt tai osannut sitä edes aavistaa. Hänen nuoruutensa päivinä,... niin, sitähän ei sentään maksanut vaivaa rinnastaa tai edes ajatellakaan.
Kulkekoot vain ongella ja hiihdelkööt talvisin, Gretakin on sellainen kuin on, viihtyy kenen kanssa tahi missä parhaiten suvaitsee.
Mutta muutamana kesäiltana he istuvat Olavinpuistossa penkillä. Voidaanko, hyvä herrasväki, ajatella kummempaa: nämä kaksi, Greta Malm ja Bruno Ellman istuvat penkillä Olavinpuistossa.
Tapahtuu kuin seuraa. On lämmin alkukesän ilta ja hän, Cerelius Malm, ajattelee, että pitääpä tästä mennä katselemaan, kuinka veli Herman, vuorineuvos, jakselee. Herman-veli muutti vähän liian aikaisin huvilaansa, sanoi tekevänsä sen Margitin terveyden vuoksi. Jujuu, saahan sitä. Ja samalla hän ajattelee, että Hermanista kai tuli vuorineuvos, koska hän on istunut valtiopäivillä ja lukenut latinaa. On Hermankin saanut kokea yhtä ja toista, ei sentään, Luojan kiitos, taloudellisia häviöitä. Se vielä olisi puuttunut.
Eikä hän, Cerelius Malm, viitsinyt valjastuttaa hevosiakaan. Huvilalle oli kyllä hiukan matkaa, mutta ilta oli kaunis. Sai kerrankin kävellä. Terveydekseen. Vanhoilla päivillään.
Ei ainoatakaan kävelijää Olavinpuistossa. Lauantai-ilta, muttei ainoatakaan kävelijää. Sensijaan, nämä kaksi istuvat penkillä. Pojanlorvilla on käsi Gretan vyötäreillä, eivätkä edes huomaa häntä. Jos sitten olisikin sattunut muita näkijöitä, eikä hän.
"Jaha, jassoo. Hyvää iltaa, herrasväki", sanoo hän, ja Greta menee punaiseksi, mutta pojanlorvi tietysti valkoiseksi. Ei ymmärrä edes heittää irti hänen tyttärestään.
"Pois käpälät!" sanoo hän. Sitten poikakin jo ymmärtää.
Ei tässä enää auta leikki.
"Isä!" sanoo Greta, ja poika nousee seisomaan ja sanoo:
"Herra konsuli!"
"Ei suinkaan herra aio pitää minulle puhetta – juhlan kunniaksi!" sanoo hän.
"Herra konsuli!" aloittaa poika uudelleen, ja Greta sanoo:
"Isä!"
Hänellä ei sillä kertaa kuitenkaan ole aikaa eikä halua kuunnella, mutta ei siksi että hänellä olisi ollut erikoisen kiire veljen huvilalle.
"Kyllä sinä, Greta, tulet nyt liian myöhään 'isinesi'", oli hän sanonut, "ja te, hyvä herra, tulette maanantai-aamuna minun luokseni".
"Hyvä on, herra konsuli", oli lurjus vastannut.
Ja eikö tuo ollutkin kosinut, totisesti! Ja Greta itkenyt, luonnollisesti. Mutta hänpä, Cerelius Malm, järjesti asiat, kun oli järjestääkseen. Jos herra Ellman tahtoo pysyä meidän palveluksessamme, niin silloin on siirryttävä haarakonttoriin toiseen kaupunkiin, ja Greta on kiltti eikä itke. Sillä tavalla asiat ovat järjestettävät.
"Lausannen tyttöpensionaatin pitäisi täyttää hyvätkin vaatimukset", sanoi Ulrik Sundelius. "Lähetä Greta sinne."
"Niin, että hänkin sitten tullessaan toisi mukanaan jonkun tilanomistajan, jolla vain on se pieni vika, ettei hänellä ole tilaa. Kiitos vain."
Ei kyllä vanha Cerelius Malm itse parhaiten tiesi, miten tällaisetkin asiat olivat hoidettavat. Ja tiesi myöskin, että ne tulivat hoidetuiksi.
Mutta sitäpä hän juuri ei tiennyt, tai ei ollut tiennyt, sillä jos hän olisi silloin ollut siitä selvillä, niin ei hän nyt istuisi tässä vanha pää käsien varassa ja katselisi milloin lauhaa, syyskesäistä katua, milloin vaimovainajansa muotokuvaa, Ei koskaan ole ihmisellä kokemuksia ja viisautta liiaksi. Kuka olikaan se, joka oli uskaltanut Kaarle kahdennelletoistakin sanoa, että "människan är ett skröpeligt ting". Sitä me olemme, sitä me olemme.
Jospa todellakin olisi tiennyt ja käsittänyt, niin kyllä hän olisi harkinnut hiukan enemmän. Kun varaa kyllä oli harkita.
Ei nyt hiiviskeltäisi huoneissa, eikä Greta makaisi vuoteessa, ei soiteltaisi lääkärille joka toinen tunti eikä Augusta-vainaja, autuas muistossa, katselisi häntä tuolta puitteittensa keskeltä aivan kuin sanoakseen:
– Huonosti järjestit tällä kertaa, pikku Cerelius. Olisit antanut raukkain saada toisensa. Minkäpä se meille olisi tehnyt.
Niin, Augusta rakas, minkäpä se olisi tehnyt. Mutta sen piti nyt käydä näin. Malmeja, oikeita Malmeja on Greta. Ei antanut jälkeen, katsoppas!
Ovi aukeni ja Fredrik astui sisään.
"Nyt hän nukkuu, isä", sanoi hän. "Ehkäpä se on käänne."
"Toivokaamme niin. Mutta soita lääkärille joka tapauksessa, Fredrik. – Entä Bruno?"
"Istuu yhä vain vuoteen vieressä."
"Hyvä on. Soita nyt heti, Fredrik."
Ja ovi sulkeutui taas.
Mitä hän oli puhunut konttoristeista ja runontekijöistä! Herra Jumala, jos hän tuosta vielä nousisi, niin vaikka juoksupoika hänen puolestaan.
Mutta Greta ei enää nouse. Hän on äitinsä kuva ja liian hyvä nousemaan. Sekin olisi pitänyt tietää jo aikaisemmin.
"Isä, saako hän nyt tulla?" oli Greta kysynyt.
"Tietysti, rakas lapsi, tietysti. Jos minä olisin tiennyt..."
"Sanoinhan sinulle, isä..."
"Aivan niin. Sanoithan sinä, lapsi kulta, ja olisihan minun pitänyt se tietää. Sinä kun olet minun tyttäreni. Mutta kyllä siitä hyvä tulee, Greta-tyttäreni, tulee varmasti."
Ja hän itse, vanha Cerelius Malm, oli "mennyt Canossaan" ja hakenut Ellmanin pojan naapurikaupungista. Tai mikä Canossan-matka se oikeastaan oli: erehdyksen korjaaminen, ei mitään muuta. Kas vain, vanheneva Cerelius Malm, kuinka toimitkin ripeästi ja pontevasti – niinkuin aina. Selität pojallekin, lurjukselle, että jos hän, Greta, vain paranee, niin Herra kanssanne. Selität kuin selitätkin, hiljaa ja rauhallisesti: "Näin se nyt on käynyt, poika parka." Mutta poika on valkea ja kuolettavan tyyni.
Nyt on poika, Bruno Ellman, istunut kahdeksan vuorokautta Gretan vuoteen ääressä, ja kun väsymys valtaa hänet, astuu vanha Cerelius Malm taas muutamaksi harvaksi tunniksi sijaan.
"Hänellä on teidän sydämenne, herra konsuli, ja konsulinna-vainajan hermot", sanoo herra tohtori. "Ja sitten tämä onneton tapaus! Teidän olisi pitänyt ajatella edes hetkinen, herra konsuli."
"Niin, niin, tohtori", vastaa Cerelius Malm, "minä erehdyin. Mutta toipuuko hän?"
"Sitä minun on mahdoton sanoa", lausuu tohtori päätään pudistaen.
"Hälyttäkää sitten kokoon vaikka tusina lääkäreitänne ja neuvotelkaa. Ymmärrättekö, herra tohtori, vaikka tusina."
Ja tohtori pudistaa päätänsä, mutta tekee niinkuin käsketään. Ne ovat nyt Malmeja. Ne aikoivat tappaa erään heille epämieluisan rakkauden, mutta tappoivat erehdyksessä oman lapsensa. Niinpä väinkin, niin saattaa käydä. Tohtorit neuvottelevat, sillä Malmin nuorin on saatava terveeksi, ja päivät kuluvat.
Elokuulla alkavat pitkälliset sateet, ja eräänä sellaisena sadepäivänä astuu Fredrik Malm isänsä huoneeseen. On kiirein työaika ja puutavaran vienti on vilkkaimmillaan, mutta Malmit ovat jollakin tavalla lamassa ja aivan kuin odottavat jotakin. Tänä vuonna saattaa joku mennä heistä edelle.
"Isä", sanoo poika, ja hänen kasvonsa ovat entistäänkin totisemmat, "tulisitko tänne hiukan?"
"Gretako?"
"Niin."
"Onko pahenemaan...?"
"On."
"Ei suinkaan...?"
"Pelkäämme niin."
Jos koskaan, niin nyt oli Cerelius Malmin vaikea nousta. Jalat olivat kuin lyijyä ja kerkeä ajatus turruksissa. Eikä se johtunut iästä ja heikkoudesta. Ymmärtämättömästi teki isäsi, pikku Greta, nuorimmalleen, kovin ymmärtämättömästi, mutta eihän hän voinut tietää, että sinä olit niin hauraista aineksista.
Oh, kun tämä matka loppuisi. Kävely pitkän huonerivin läpi tuntui iankaikkisuudelta, ja moni tuskallinen ajatus ennätti risteillä harmaantuneessa, paljon miettineessä päässä.
"No nyt, isä. Suutele minua!"
Vanhentuneet olivat kaikki, vanhentunut oli Fredrik, vanhentunut oli Yrjö, mutta eniten oli Bruno Ellman vanhentunut. Ja huoneessa oli puolihämärää. Ainoastaan Greta itse oli vaalea, nuori ja kaunis, kaunis sittenkin, vaikka silmissä ja poskilla asui kuumeen merkit.
"Soita lääkäri, Fredrik, soita lääkäri", sanoi Cerelius Malm, ja hänen äänensä tärisi.
Poika viittasi toisiin huoneisiin: lääkäri ei ollut kaukana. Cerelius Malm itki.
"Ei itketä, isä", sanoi Greta ja koetti nostaa kätensä, muttei jaksanut. "Katso nyt: ei Brunokaan itke. Me olemme jo itkumme itkeneet. Eikö niin, Bruno?"
Harras päännyökkäys: niin.
"Ja minusta tämä ei ole lainkaan vaikeaa", jatkoi Greta valoisasti, vaikka vaivalloisesti, "kaikki on hyvin, on oikeastaan ollutkin hyvin. Ei mitään pahaa miltään puolelta. Niin, Bruno, me sitten joskus tapaamme tuolla ylhäällä...?"
Taas harras, uskollinen päännyökkäys: niin. Greta.
Greta Malm katseli häntä pitkään, ja kuumeisiin silmiin tuli melkein uhkaa, ja viimein hän vähän, hyvin vähän, sai nostetuksi kättään.
"Mutta tuleppas", sanoi hän hiljaa, mutta painavasti ja selvästi, "tuleppas sinne vaan toinen mukanasi...!"
Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sitten Greta Malm kuoli.
Asiaan kuuluu mainita, että Cerelius Malm teetti tyttärensä haudalle marmoripatsaan, mutta se ei kestänyt talvea, vaan halkeili. Silloin hän teetti toisen, ja se ei enää halkeillut, sillä talveksi se käärittiin niiniin ja mattoihin.
FREDRIK MALM TAHTOO ITSEKIN AJATELLA
Fredrik Malmin, tirehtöörin, "nuoren konsulin", unettomat yöt eivät ota väistyäkseen. Nyt hän ei edes mene vuoteeseen, istuu vain ja kuuntelee, kuinka kulkuset tuon tuostakin kilisevät talvisella, öisellä kadulla. Yölamppu palaa, mutta uutimet ovat ylhäällä, ja katulyhdyn valosta lankeaa heikko heijastus viheriäseinäiseen huoneeseen.
– Minun täytyy suoraan sanoa, että sinä olet hullu, – oli isä, Cerelius Malm, viimeksi illalla tokaissut.
Voi olla mahdollista, jopa hyvinkin mahdollista, mutta hän oli nyt enemmän kuin puoli vuotta käynyt oikeutta itsensä kanssa, esittänyt itselleen asioita ja tosiseikkoja myötä ja vastaan ja oli koska tahansa valmis myöntämään, ettei hänen ajatustensa juoksu ollut niitä kaikkein nopeimpia, vaan että hän sentään kaikesta huolimatta oli mies, vieläpä tavallista rehellisempi mies.
Skandaali Malmien huoneen kohdalla! "Eikö jo Kaarle Malm tehnyt meitä kyllin puheenalaisiksi!"
Fredrik Malm rypisti kulmiaan ja koetti sijoittua puolueettoman syrjäisen asemaan, kuvitella, millä silmin syrjäinen asioiden kulkua katselisi, sanoisi ja ajattelisi. Ehkä jotenkin näin: sydämettömiä, kovia ja sydämettömiä ovat Malmit.
Niin kai, niin kai.
Mutta yö kuluu, viimeinenkin kulkija menee kotiinsa eikä Fredrik Malm pääse järkevissä punnitsemisissaan tuota tuonnemmaksi. Kaipa kaiken lopuksikin niin on, ettei näitä asioita käynyt tavallisella arkijärjellä punnitseminen.
"Sinun pitää naida, Fredrik, naida." Kaksi ventovierasta ihmistä, tyyntä ja rauhallista, asettuu asumaan yhteen, jotta kauppahuone Malm saisi perillisen. He ovat viileitä, he sietävät hyvin toisiaan, syrjäinen saattaisi luulla, että he ovat onnellisiakin, ja mikseivät he sitä olekin. Vuodet kuluvat, perillistä ei tosin kuulu, mutta se asia on aivan kuin jollakin tavoin hautautunut, eivätkä he kaipaa mitään, mitä heillä ei ole. Fredrik Malm on tyytyväinen. Cerelius Malm on tyytyväinen: asia on järjestetty. Ja Fredrik Malm tekee mielessään johtopäätöksen, että tällaista se rakkaus sitten mahtanee olla, mutta mitä varten muutamanlaiset ihmiset sitten pitävät siitä senpäiväisen metelin.
Niin kuluvat vuodet rauhallisina, vauraina ja toistensa kaltaisina, kunnes nyt ollaan siinä tilanteessa, että Fredrik Malm istuu valvoskellen.
Tapahtuu, että hän muutamana aamuna itse menee pankkiin, – siitä on nyt puoli vuotta. On kysymyksessä yksi noita Weiseroeder & Sohnin, Lyypekistä, merkillisiä shekkejä, jotka tulevat kuin taivaan linnut ilman mitään järjestystä ja logiikkaa. Ihmeellinen tapa hoidella asioita! Niin, – hän menee itse pankkiin, ei käväisekään johtokunnan huoneessa, vaihtaa muutaman asiallisen sanan kolmannen johtajan kanssa, toimittaa asiansa ja on jo lähdössä.
"Anteeksi, herra konsuli, rahat unohtuivat."
Ääni hivelee ohimennen hänen korvaansa, mutta samalla hän suutahtaa: eikö ihminen ymmärrä, ettei hän rahtaa rahoja mukanaan, vaan että ne pitemmittä puheitta pannaan hänen tililleen. Kääntyy sitten hiukan kärsimättömänä takaisin.
"Aivan niin, tämähän on uusi", sanoo hän lauhtuneena tullen uudelleen kassalle.
Fredrik Malm alkaa selitellä, uusi kassaneiti kuuntelee hämmentyneenä ja punastellen ja pyytää anteeksi, että on tullut suotta herra konsulia vaivanneeksi.
"Ei tee mitään", vastaa Fredrik Malm, "mutta onko asia nyt selvä?"
"Kyllä, herra konsuli."
Sitten hän nyökkää ja lähtee.
Kun Fredrik Malm nyt istuu ja muistelee tätä tapausta, ei hän huomaa siinä lainkaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Se, missä nyt ollaan, oli kasvanut niin hiljaa ja huomaamatta, ettei hän oikein ollut tajunnut, minne päin oltiin menossa. Ja kuta enemmän se oli kasvanut, sitä tyytymättömämmäksi Fredrik oli tullut omaan itseensä ja omaan olemassaoloonsa, sitä enemmän hän oli halveksinut itseänsä ja sitä kylmempänä ja autiompana hän oli nähnyt sen laajan huoneiston, jota nimitti kodikseen. Nyt, nyt hän luuli osapuilleen ymmärtävänsä Kaarle Malm-vainajaakin.
Mutta mitä se, jonka hän nyt tunsi itsessään heränneen, oli sille hän ei uskaltanut antaa nimeä.
Pankkineiti Malmien sukuun. No niin, onpa kummempaakin nähty: eikö joku Ekeman aikoinaan nainut palvelijatartaan.
Yö kuluu, yhden lyönti on jo kaikunut yli nukkuvan kaupungin, mutta Fredrik Malm istuu vielä ja valvoo.
Naisen nimi on Agnes Forsius, hän on kolme vuotta sitten tullut ylioppilaaksi, eikä kukaan muu kuin Fredrik Malm huomaisi hänessä mitään erikoisempaa. Hän on solakkakasvuinen, tummaverinen, ja hän istuu määrätuntinsa pankissa palvellen erilaisia ihmisiä rauhallisesti ja tasapuolisesti. Mutta hän osaa hymyillä kauniisti ja hillitysti, hänen äänensä on vieno ja lämminsointuinen, ja koko hänen olennossaan on jotakin lempeää ja hyvää.
Hyvää, se sana oli oikeaan osattu. Fredrik Malm ei ylimalkaan tee huomioita ihmisten suhteen eikä hän muista, milloin hän erikoisesti oli tämän huomion tehnyt. Kenties se oli tapahtunut jonakuna määrättynä kertana, kenties se oli aikojen kuluessa syntynyt vaikutelma. Kuka tietää ja osaa sanoa. Hän saa aihetta mennä pankkiin tavallista useammin, eikä se liene herättämättä huomiota. Vastoin tapaansa hän asioidessaan sanoo enemmän kuin on tarpeellista, hän, Fredrik Malm, Cerelius Malmin poika.
Vähitellen hän sitten oli alkanut nähdä asiat eri valaistuksessa. Hän tuntee itsensä nuoreksi, elinvoimaiseksi, hän haluaisi tehdä jotakin, mitä hän ei tavallisesti tee. Matalat, laajat, ummehtuneet konttorihuoneet kyllästyttävät häntä, Johan Malmin aikuiset kuluneet tammipulpetit näyttävät hänestä rumilta ja vastenmielisiltä ja niiden takana istuvat miehet tylsiltä, tarkoituksettomilta koneilta, jotka häiritsivät hänen olemassaoloansa. Eikö hän ole suotta idartanut tässä koko ikäänsä, onko hän kenties joku koneenkäyttäjä, joka on luotu pitämään koko tätä koneistoa käynnissä, tai joku amiraali, jonka tehtävänä on vain keskustella päivän paahtamien kapteenien kanssa rahdeista, konnossementeistä ja muonasta ja valehdella, ettei sitä tai sitä vanhaa kapustaa ole tällä kertaa varaa korjata! Eikö siihen virkaan löydy Malmeja yllin kyllin, köyhiä ja rikkaita, lahjakkaita ja lahjattomia! Onko hän tuomittu muuttumaan eläväksi kassakaapiksi, jolla ei ole aavistustakaan oikeasta elämästä, senvuoksi, että on Cerelius Malmin poika.
Oman itsensä tarkasteleminen oli Fredrik Malmille outoa, ja aluksi hänen tahdottomat ajatuksensa olivat pelästyttäneet häntä. Mutta sitten ne alkoivat viihdyttää, ja lopuksi hän alkoi kuvitella, kuinka olisi voinut olla, ja tehdä vertailuja. Mitä oli hän puolisolleen tai hänen puolisonsa hänelle: ihmisiä, jotka hienotunteisesti vetäytyivät omiin huoneisiinsa, huomatessaan että rupesivat toisiaan ikävystyttämään. Nyt hän enemmän aavisteli kuin tunsi jotakin aivan muuta.
Ja silloin kun syksyiset tuulet lennättelivät kellastuneita lehtiä pitkin puistokäytäviä ja kesäinen luonto taisteli kuolinkamppailuaan, silloin olivat Fredrik Malmin salaiset ajatukset muuttuneet puolittain lausutuiksi, epäröiviksi sanoiksi. Heinäkuun kylvöstä alkoi lokakuu näyttää hedelmiä. Se tapahtui Pyhän Olavin puistossa, niinkuin moni Malmien suvulle kohtalokas tapaus. Ajatukset käyvät, sydän on täynnä, ja hän on matkalla Einar Malmin, tuomarin, luo. Tahtomattaan tavoittaa hän edellään kiiruhtavan naisihmisen, ja nyt tuntuu siltä, kuin lakkaisi sydän kokonaan lyömästä. Peritty tapa ja ylpeys kieltävät puhuttelemasta, toiset tunteet käskevät.
"Te olette valinnut perin sopimattoman kävelyilman, neiti Forsius."
Nainen hämmentyy ja punastuu.
"Olen menossa tuomari Malmin luo. Annan yksityistunteja hänen tyttärelleen."
"Niinkö? Sittenhän meillä on sama matka edessämme."
Nyt ei nainen vastaa mitään. Hän ei nähtävästi tiedä, kuinka puhuttelisi konsuli Malmia yksityisoloissa.
"Käyttekö usein tuomari Malmilla?"
"Kahdesti viikossa, tiistaisin ja perjantaisin."
"Eikö se sentään ole hiukan rasittavaa; teidän varsinaisen toimennekinhan antaa paljon tekemistä."
"Toisten ihmisten täytyy, herra konsuli."
Sehän tosiaankin on maailman laki: toisten täytyy enemmän, toiset tulevat toimeen vähemmällä. Ja Fredrik Malm ei huomaa kylmää, ei syksyä eikä viimaa, hänen on hyvä ja viihdykäs olla, häntä ei sido mikään. Kun he saapuvat perille, on hän hyväntuulinen ja melkein lennokas, ja Einar Malm katselee häntä salaisesti ihmetellen.
Näin tapahtuu pitkin syksyä, tiistaisin ja perjantaisin. Fredrik Malm ajattelee ennakolta näitä päiviä jännityksellä ja vavistuksella, ja hän tietää, että toinenkin ajattelee niin. Ja lopuksi hän menee niin pitkälle, että kääntyy takaisin, ennenkuin Einar Malmin Högvalla alkaa näkyä. Hän tuntee, että hänen täytyy niin tehdä, ja selittää sen rehellisesti.
"Ettei tule turhia puheita", sanoo hän.
Naisen käsi vavahtaa hänen kädessään, ja hän tuntee lämpövirran käyvän läpi ruumiinsa, kun nainen luo katseensa alas.
"Ehkä tämä ei ole oikein soveliasta, herra konsuli", virkahtaa nainen.
"Soveliasta... Ah, te tiedätte kyllä rajan ja minä myöskin. Menkää te nyt vain, minulla on aikaa enemmän kuin kylliksi, ja minä odotan teitä..."
"Mutta, herra konsuli..."
"Ettekö kernaasti sallisi, että odotan?"
"Tietysti, herra konsuli, mutta se on aivan eri asia. Ei tämä käy, konsuli Malm, uskokaa minua, se ei käy."
Ja kerrankin tapahtuu niin, ettei Fredrik Malm tiedä, mitä hän puhuu.
"Ellette te tahdo", sanoo hän, "niin minulle ei kukaan lue lakia".
"Niin, mutta minulle", vastaa Agnes Forsius hiljaisesti.
Fredrik Malm vaipuu syviin mietteisiin.
"Minulle voidaan lukea lakia", jatkaa nainen vienosti, "ja kenties kaiken lopuksi teillekin, herra konsuli: teidän oma rouvanne, vanha konsuli Malm ja koko Malmien suku".
Hiljaisuus. Sitten;
"Kaikessa köyhyydessäni lienen sittenkin minä meistä kahdesta riippumattomampi."
Meistä kahdesta! Konsuli Malmia oli pyörryttänyt, hän olisi siinä paikassa tahtonut sulkea naisen syliinsä.
Mutta Agnes Forsiukselle voitiin lukea lakia. Eräänä iltana kertoi Einar Malm, että hänen tyttärellään oli toinen opettaja. "Eihän hän sellaista voinut käyttää, luonnollisesti."
Fredrik Malm raivostui harvoin, mutta nyt hän raivostui.
"Sano suoraan, että epäilit häntä minuun."
"Olkoon niin sitten."
"Millä oikeudella?"
"Sinä itse tiedät sen paremmin."
"Hyvä on. Mutta sinun tulee muistaa, Einar, että sinä ja teikäläiset seisovat minun ja isäni jaloilla."
Einar Malm kalpeni, hän alensi äänensä suostuttelevaksi ja koetti puhua järkeä. Vaan Fredrik Malin nousi ja lähti.
Ja eilen kuiskasi pankinjohtaja Troberg, että neiti Forsius tahdottiin pois pankin palveluksesta, ja ilmoitti sen sellaisella äänellä kuin olisi osoittanut Fredrik Malmille suuren luottamuksen.
"Niin, sinullahan on oikeus ottaa ja eroittaa henkilökunta", vastasi Fredrik Malm kylmästi.
"Grossmüllerit tahtovat sitä", kuiskasi pankinjohtaja Troberg.
"Grossmüllereillä ei ole ratkaisevaa puhevaltaa."
"Ja herra isäsi myöskin."
Fredrik Malm jäykistyi.
"Minun valtani ulottuu sinuun", sanoi hän, "henkilökunnan kanssa minulla ei ole mitään tekemistä".
"En tiedä", huoahti pankinjohtaja Troberg avuttomasti, "isäsi antoi minun selvästi ymmärtää..."
"Kerrot minulle aivan aiheettomia asioita", lopetti Fredrik Malm kooten kaikki voimansa, "sinunhan pitäisi tietää, että sinun asiasi on valvoa, että henkilökunta toimii moitteettomasti, – ei minun".
Ja Fredrik Malm meni kotiinsa, mutta seuraavina tunteina vallitsi Malmien talossa suuri epäsointu, joka oli päättyvä suureen äänettömyyteen.
"Sinä olet täysi hullu, Fredrik", tokaisi Cerelius Malm melkein huutaen.
"Minä olin hullu silloin kun lähdin kosimaan en itselleni, vaan – Malmin suvulle", vastasi Fredrik Malm, joka ei koskaan ennen ollut isäänsä vastustanut.
"Näitä asioita sinä et, Fredrik, käsitä enempää kuin ennenkään."
"Minä en tahdo vastustaa sinua, isä. Mutta pyydän sinua muistelemaan, millaista meillä on ollut..."
"En minä mitään epäsopua ole huomannut enkä myöskään kummankaan teistä kärsivän."
"Kuinkapa kaksi vierasta ihmistä, joilla ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä, voisi tuottaa toisilleen kärsimyksiä."
"Neiti Forsius muka on jotakin?"
"En väitä mitään; mutta ennen en ole kenenkään sanonut merkitsevän niinkään paljoa, enkä hänenkään, ennenkun nyt pakoittamalla pakotetaan."
"Sinä et kuitenkaan ole enää mikään nuorukainen, Fredrik."
"En, sen pahempi. Ja Greta Malm ei myöskään ollut pelkkä tyttö."
Silloin vanhuksen harmaja pää painui alas, ja Fredrik Malm huomasi sanoneensa liian raa'asti.
Tämä viimeinen kohtaus on tapahtunut kahdeksan tuntia sitten, ja Fredrik Malm on viisi tuntia istunut huoneessaan ja koettanut tulla päätökseen. Leikkaus on välttämätön eikä se edes tuota tuskaa kummallekaan. Hänen vaimonsa nukkuu jossakin laajan rakennuksen huoneessa, mutta toinen – hän tuntee sen – ajattelee häntä ja aavistelee tuskallisesti tulevaisuuttaan ja tapahtumia, jotka ovat edessä.
Tornikello lyö kolmea. Silloin Fredrik Malm nousee, menee ruokasaliin ja tekee itselleen grogin. Mitäpä hyödytti vaivata itseään asialla, joka oli itsestään selvä. Tästä valhe-elämästä piti tulla loppu, ja mitä pikemmin, sen parempi.
Himmeässä valossa välkähtelivät pöytähopeat, ja vastaseinältä katseli häntä Johan Malmin keltainen, mustataustainen muotokuva.
"Niin – niin, – katsele sinä vain, vanhus, kyllä minä nytkin kuljen kunniallisilla teillä."
Hetkisen Fredrik Malm seisoi keskellä huoneen lattiata, sitten hän puristi huulensa yhteen ja lähti läpi pitkän huonerivin vaimonsa makuuhuoneeseen. Askelten narina muuttui pehmeitä mattoja vasten hiljaiseksi tassutukseksi, mutta salin parketilla ne kajahtelivat kolkosti, kunnes taas häipyivät sivuhuoneisiin. Ja valot syttyivät yhdessä huoneessa toisen jälkeen, kunnes viimein koko pitkä ikkunarivi heittää valoaan hämmästyneelle, öiselle kadulle. Nyt tapahtuu Malmin valkoiseksi laastitussa talossa jotakin, ja selvää on tuleva.
Konsulinna Malmin makuuhuoneen ovi oli raollaan, ja leveä valoviiru lankesi pimeän etuhuoneen lattialle. Fredrik Malm seisahtui hämmästyneenä: miksi hänen vaimonsa valvoi! Mutta sitten hän hiljaa naputti ovelle.
Konsulinna oli täysissä pukimissa, hiukan kalvakka hän oli, mutta vaalea ja täyteläinen ja häikäisevän kaunis.
"Suo anteeksi, että tulen näin kummallisella ajalla."
"Ei tee mitään, Fredrik. Ole hyvä ja istuudu."
Fredrik Malm istuutui ja katseli vaimoaan, jota hän kylmästi, ylimalkaan vain täyttääkseen isänsä tahdon oli mennyt kosimaan yhtenä kolmesta, välinpitämättömänä siitä, saisiko häntä tai ei, mutta jota hän siitä huolimatta oli vannonut rakastavansa myötä- ja vastoinkäymisessä.
"Sinä vain täällä istut ja valvoskelet, Liesel", sanoi hän kotvan kuluttua.
"Niin, minä oikeastaan säälin kokoon tavaroitani", vastasi konsulinna Malm rauhallisesti. "Isäsi kävi täällä illalla."
"Ja tietysti hän kertoi pienestä kohtauksestamme."
"Kyllä." – Konsulinna Malm laski katseensa alas ja hypisteli ajatuksissaan pöytäliinaa. Sitten hän nosti katseensa. – "Olisin kuitenkin kernaammin nähnyt, että sinä itse olisit ehtinyt aikaisemmin."
"Minä tulin sitä varten nyt." Fredrik Malm tunsi kuinka sydän löi tuntuvammin. Pitkän aikaa vallitsi huoneessa hiljaisuus.
"Minä en tahdo estää sinua tulemasta onnelliseksi, kun sinulla on siihen tilaisuus", lausui konsulinna Malm vihdoin. "Olen tehnyt tehtäväni niin hyvin kuin olen voinut, ja kun olen tiellä, niin lähden."
Fredrik Malm hymähti alakuloisesti.
"Näin se siis oli tuomittu päättymään, Liesel. Me näemme, että on turhaa sotia jumalia vastaan."
"Ennenkuin lähden, täytyy minun kuitenkin tehdä sinulle pieni tunnustus. Sallithan sen?"
"Herran nimessä, ma chère. Meillä on aina ollut aikaa tyynesti ja kiihkotta selvitellä asiamme."
"Niin", virkkoi konsulinna Malm raskaasti, "voin pukea sanomiseni hyvinkin lyhyeen muotoon. Sinä tulit ottamaan minut, minä tulin, se oli kylmän järjen asia. Me saatoimme kumpikin aavistaa, millaiset välimme tulisivat olemaan, emmekä kaivanneet parempaa."
"Aivan niin, Liesel..."
"Pyydän, ettet keskeytä, vaikka minullahan, totta kyllä, on näiden vuosien aikana ollut aina puheenvuoro. Sinä et ole minua liiaksi häirinnyt."
"Jatka, Liesel."
"No niin. Minulla oli entiset pienet kokemukseni, jotka sinä vallan hyvin tiedät; sinulla kai ei mitään, enkä luullut, että niitä sinulle koskaan tulisikaan. Myönnän, että ensimmäinen vuosi kanssasi oli hiukan – uskallanko sanoa – yksitoikkoinen, mutta aloin tahtomattani seurata sinua. Sinä olit tullut, niinkuin oikea Malm tulee, selittänyt asiasi kylmästi ja kirkkaasti ja voittanut. Sitä myöten oli kaikki selvää. Senjälkeen olit taas oma itsesi ja vaivuit omiin toimiisi. Kun koko kansa kirkui kahdeksantuntista työpäivää, teit sinä kaksinkertaisia; minä näin, kuinka uurteet otsallasi syvenivät ja kuinka hiuksesi harvenivat, kuinka sanasi kävivät entistä harvemmiksi ja kuinka vähän kaikki muu maailma sinua liikutti. Silloin, Fredrik, silloin näin sinussa miehen, ja silloin heräsi minussa halu olla sinulle jotakin. Olisin tahtonut olla sinulle avuksi tai edes saada laskea käteni sinun hiuksillesi, mutta sinä olit kaukana ja lopuksi aloit olla myöskin korkealla. Mutta minä opin sinua pelkäämään ja rakastamaan. Jo ennenkuin sinä, vuosikausia sitten, aloin minä viettää unettomia öitä..."
"Mutta miksi", huudahti Fredrik Malm, "miksi sanot sen nyt vasta!"
Konsulinna Malm kohottautui ja hänen äänensä sai taas hopeisen, kylmän värinsä.
"Joku voisi sanoa sitä naiselliseksi harkinnaksi", vastasi hän, "mutta koetan olla vilpitön. Sanon sen siksi, etten myöhemmin tulisi kiusaukseen häiritä sinun onneasi, ja siksi, että tilinteon hetki antaa voimaa ja uskallusta, jota minulla ei ennen ole ollut. Mutta älä anna sen häiritä suunnitelmiasi, Fredrik, ja ennen kaikkea: osta onnesi vaikka mistä hinnasta. Katso, minä olen jo tottunut toiseen jos toiseenkin."
Fredrik Malm nousi ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla, ja veret hänen kasvoillaan paloivat. Mutta hänen puolisonsa oli kuluttanut voimansa loppuun ja lysähti sohvan nurkkaan tarkaten miestään kalpein kasvoin ja loisteettomin silmin. Ulkoa kuului heikosti viiden lyönti.
"Jalompaa olisi ollut lähteä välinpitämättömänä, kylmänä ja tunteettomana", sanoi konsulinna viimein hiljaa, "ja niin oli aikomuksenikin, mutta sinä tulit onnettoman heikolla hetkellä, Fredrik. En voinut muuta kuin sanoa, mitä vuosikausia olin pitkinä päivinä ja öinä ajatellut."
Konsuli Malm istuutui vaimonsa rinnalle ja siveli hellästi hänen kättään.
"Sinä siis... rakastat minua?" kysyi hän.
"Niin, valitettavasti."
Mies aikoi sanoa jotakin, mutta pidätti itsensä. Huoneessa vallitsi taas tuskallinen, enteitä täynnä oleva hiljaisuus.
Hetken kuluttua nousi konsuli Malm ja alkoi uudelleen mitellä huoneen lattiata. Kaksi voimaa veti häntä, molemmat lumosivat ja kiehtoivat. Selvistä, määrätietoisista asioista ei nyt ollut puhettakaan. Kaikki tuntui kulussaan pysähtyneen.
Viimein kääntyi hän vaimonsa puoleen ja hänen katseensa näytti kirkastuneen.
"Liesel", sanoi hän.
"Niin."
"Sinä et matkusta minnekään."
"Mutta mitä se sinulle merkitsee?"
"Se voi merkitä hyvinkin paljon. Haluaisin oppia tuntemaan sinut ja rakastamaan sinua."
"Eiköhän se liene liian myöhäistä?"
"En tiedä. Siemen on kylvetty, ja ajan kysymys on, itääkö se."
"Fredrik, jos sinussa on jotakin nousemassa, niin älä anna väärän hienotunteisuuden minua kohtaan tukahduttaa sitä, ettemme molemmat joudu kärsimään. Minun hermoni, Fredrik, eivät ole rotuhermoja, mutta kilpailemaan jonkun kanssa ja nähdä sinun taistelevan, – siihen en tahdo ryhtyä."
"Liesel, sinun ei tarvitse kilpailla."
"Mutta lupaus, vakuutukset toiselle. Älä petä!"
"Anna anteeksi, mutta minä en ole Kaarle Malm. Mitään sanoja ei ole ollut vielä, Jumalan kiitos. Lupaa minulle, Liesel, että pysyt alallasi."
"Hyvä on, minä lupaan."
Ja Fredrik Malm suutelee puolisoaan keveästi otsalle ja menee.
Hänen otsansa on synkkä, ja hänen askeleensa ovat raskaat. Hän on muutamassa tunnissa ikäänkuin vuosia vanhentunut. Jollekulle hän on tehnyt vääryyttä, mutta kenelle hän on tehnyt suuremman vääryyden, siitä hän ei saa selvää. "Minä yritin ajatella omin päin", sanoo hän itsekseen, "mutta ajatus jäi vain tyngäksi".
Hän ajattelee vaimoansa, joka häntä rakastaa, ja viatonta, nuorta tyttöä, jonka kanssa ei tosin ole keskusteltu ihmissielun syvimmistä asioista, mutta joka katsoo häneen kuin kaikkivaltiaaseen ja vavistuksella odottaa koittavaa päivää, – ajattelee ja miettii, ja ennenkuin hän huomaakaan, nousee kyynel, jonka olemassaolosta hänellä tähän saakka tuskin on ollut aavistusta, silmänurkkaan.
Lamput huoneissa jäävät palamaan. Kun hän tulee lepokammioonsa, on hän väsynyt niinkuin olisi kulkenut pitkän matkan. Pitkät kotvat hän turtuneena, ajatuksettomana istuu nojatuolissa ja tuijottaa eteensä. Ei hän tunne, että hän on uhrautunut jonkun hyväksi, pikemminkin hän tuntee uhranneensa jonkun omaksi hyväkseen. Ristiriita on auttamaton.
Mutta viimein hän ojentautuu täyteen pituuteensa, ja silmiin tulee heikko loiste.
"Minä olen niitä Malmeja", sanoo hän itsekseen, "joita varten on olemassa ainoastaan työ. Miksi minun piti ruveta herkäksi ja ryhtyä asioihin, joita hoitelemaan minussa ei ollut miestä."
Fredrik Malmille oli todellakin olemassa ainoastaan uuras, sitkeyttä kysyvä työ. Ja nyt hän selvästi tuntee, että jos hänen isänsä on väkipyörä, niin hän itse on suurin koneremmi siinä koneistossa, joka piti Malmien kauppahuonetta käynnissä.
Sinä yönä ei Fredrik Malm mene levolle. Kun kello lyö seitsemää, menee hän konttoriin, ja piharengit ovat parhaillaan lakaisemassa jalkakäytävää.
"Tuo meidän konsuli ei taida nukkua koskaan", sanovat he keskenään.
He eivät osanneet aavistaa, että tästedes heidän konsulinsa tulisi nukkumaan vieläkin vähemmän.
HELLIN-MARIA
Sanotaan, että on naurettavaa meidän iällämme heittäytyä lyyrillisiksi tai tunteellisiksi.
Niin kai, naurettavaa kai se on ja hiukan lapsellista myöskin. Emme mene pitkälle lyriikalla ja tunteilla, ne ovat ylellisyystavaraa, jotka kuuluvat rikkaille. Meille kuuluu käytännöllisyys, kylmyys ja järki. Menköön muu, kun on mennäkseen, kunhan meille jää vain siedettävä elämä. Tunteilkoot jälkeläiset, jos heillä on siihen varaa; jos me tunnemme jotakin, niin me tunnemme tyydytystä hyvin suoritetusta työstä, iloa, kun meidän käy hyvin, ja suruntapaista, jos meidän käy huonosti. Mitä tahdomme enempää!
Herkeä hetkeksi soittamasta, Ebba. Katso: musiikkikin on tunteilemista, sillä ei ole mitään tekemistä elävän elämän kanssa, sitä kuunnellaan vain hyvästä tavasta konserttisaleissa, ja näin kahden kesken se saattaa olla jonkun verran vaarallistakin. Illan hämy on jo aikoja sitten langennut ja tuuli humisee tammistossa, sinä soitat, minä kuuntelen, ja aivoissani syntyvät monenmoiset kauniit ajatukset, jotka eivät sitten löydä pohjaa todellisuudessa. Ei, katsoppas, meillä pitäisi olla paljon valoa ja seinänvierillä juhlapukuisia ihmisiä kuuntelemassa, ihmisiä, jotka lopetettuasi taputtaisivat käsiänsä, katsoisivat toisiansa ihastuneesti ja sanoisivat: "suurenmoista, ihmeellistä!" vaikkei heillä olisi lainkaan sävelkorvaa eikä musiikkivaistoa. On murheellista nähdä kaunista unta ja herätä näkemään repaleiset seinät.
Niin, illan hämy on jo langennut ja kukkien tuoksut kantautuvat voimakkaina ikkunasta sisään. Siinäkin on runoutta ja tunnetta, jos tahtoo sen siksi ottaa, Ebba. On joukko yksinkertaisia ihmisiä, jotka vähän välittävät tämän maailman hyvyydestä, vaan elävät, niin sanoakseni, rakkaudesta ja kukkien tuoksusta. Nyt, illan hämyn langetessa ja kun viimeiset akordit vielä tuntuvat soinnahtelevan kauimmaisten huoneitten perimmäisissä sopissa, muistelee sellaisia yksinkertaisia ihmisiä hiljaisella hartaudella.
Sinä et muista häntä, Ebba, sillä sinä olit silloin vielä aivan pieni, mutta minä muistan hänet vallan helposti, Hellin-Marian, portinvartijan tyttären Grossmüllerin huvilassa. Kieltämättä Hellin-Marialla oli heikkoutensa, hän oli vain portinvartijan ainoa tytär, hän osasi vain lukea ja hänen kirjoitustaitonsa taisi olla heikkoa, – ja missäpä hän sitä erikoisesti olisi tarvinnutkaan, – mutta hänellä oli kaksi etua, hän oli hyvä ja hän oli kaunis. Ei kaunis sillä tavoin, että hän olisi vetänyt puoleensa niinkuin tulenliekki kärpäsiä, ei kaunis niinkuin syksyistä yötaivasta vasten kuvastuva tulipalo, vaan kaunis niinkuin elokuisen ilta-auringon viimeinen säde, joka purppurahohteisena laskeutuu ikkunalaudalle, ja samalla kertaa valaisee, lämmittää ja herättää lempeitä, hyviä tunteita. Sellainen oli Hellin-Maria, Grossmüllerin portinvartijan ainoa tytär, sellainen hän oli, ja hänen nöyrä, alistettu hyvyytensä kuvastui hänen hymyssään ja hänen katseessaan, joka oli kaino kuin sinipunaisen, vaatimattoman orvokin katse.
Vanha portinvartija pelkäsi tyttärensä puolesta, sillä vaikka hän oli yksinkertainen mies, jonka näköpiiri rajoittui siihen, mitä hän näki Grossmüllerin huvilanportista, oli hän kuitenkin eläissään vienyt paljon vihanneksia kaupunkiin ja hänellä oli siis aavistus siitä, kuinka ilkeä maailma saattoi olla. Eikä hänellä ollut muuta omaisuutta kuin tämä ainoa tytär, Hellin-Maria, ja pienen pieni pankkitalletuksensa, vuosien varrella kokoutunut.
"Kaunis hän on", sanoi Grossmüllerin poika vierailleen, kulkiessaan Hellin-Marian ohi, ja vieraat, jotka tarkoin tunsivat Grossmüllerin pojan, nyökäyttivät totisesti päätänsä aivan kuin sanoakseen:
– Niin. Kaunis hän kyllä on, mutta muistakin se, että annat hänen olla rauhassaan.
Nyt oli Grossmüllerin pojalla se, mitä me hiukan olkapäitämme kohauttaen nimitämme menneisyydeksi; hänellä oli keskinkertaista huonompi maine, mutta pohjaltaan hän ei ollut niin huono kuin miksi häntä luultiin. Ei, Grossmüllerin töykeä poika oli lopultakin verrattomasti parempi.
Ensin hän pysähtyi haastelemaan Hellin-Marian kanssa portilla ja puistokäytävällä, sitten hän siirtyi portinvartijan tupaan, ja lopuksi hän istuskeli Hellin-Marian kanssa rantakivillä ja katseli Itämerta. Ja hän tunsi itsensä onnelliseksi, tyytyväiseksi ja paremmaksi kuin milloinkaan ennen. Mutta portinvartija vapisi sydämessään tyttärensä puolesta, ja Grossmüllerit olivat iloisia siitä, että heidän poikansa vihdoinkin oli talttunut ja tullut tyyneksi, hiljaiseksi ja harkitsevaiseksi niinkuin oikean Grossmüllerin tulikin. Katsoppas vain, kuinka maailman pitikin olla valoisa, tyven ja onnellinen.
Mutta muutamana iltahetkenä meni Grossmüllerin poika kotiinsa ja selitti, että hän aikoi ottaa Hellin-Marian, portinvartijan tyttären, vaimoksensa.
Ensin Grossmüllerit nauroivat ja pitivät pilaa varsin onnistuneena, mutta vähän ajan kuluttua he eivät enää nauraneet. Isä Grossmüller löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi, että olisi parempi, kun ei hänen poikansa koskaan olisi syntynytkään, äiti Grossmüller ratkesi itkuun ja sisaret sanoivat, että heidän täytyi hävetä veljensä puolesta.
"Ellette sitä aikaisemmin ole älynneet", vastasi nuori Grossmüller sisarilleen, "niin on se nyt aivan tarpeetonta".
Silloin Grossmüllerit ajoivat hänet ovesta ulos, mutta ajattelivat, että kaipa hän vähän ajan kuluttua katuvaisena poikana tulee takaisin. Mutta nuori Grossmüller ei palannut sinä iltana, ei seuraavana eikä ylimalkaan koskaan.
Ja sinä iltana portinvartijan tuvassa itkettiin, itki isä, itki tytär, ja nuori Grossmüller oli synkkä ja vakava.
"Älkää surko", sanoi nuori Grossmüller, "kun aika täyttyy, tulen takaisin".
"Ah, kun ette vain tulisi liian myöhään, nuori herra", vastasi portinvartija, joka ei enää pelännyt ja vihannut nuorta Grossmülleriä.
"Ei, minä tulen jo ennenkuin ensimmäinen lumi, ja silloin olen jo täysikäinen ja oman itseni herra. Ole huoletta vain, Hellin-Maria."
Ja niin hän lähti, syyskesäisenä iltana, Hellin-Marian viimeisen suudelman polttaessa hänen huuliaan.
Mutta tuli ensi lumi eikä nuorta Grossmülleriä kuulunut. Maailma oli kolkko ja surullinen, ja tyttären tuleva häpeä poltti köyhää, kunniallista portinvartijaa. Hän näki tyttärensä vieteltynä, ylenannettuna ja petettynä, ja muutamana yönä hän meni ja hirtti itsensä omenainsäilytys-huoneeseen.
Niin, Ebba, se aika oli murheellista ja tuskien kyllästyttämää, silloin olivat Grossmüllerit korkeimmassa mahdissaan eikä hienojen, inhimillisten Malmien aika vielä ollut tullut. Nyt he tarvitsivat uuden portinvartijan, ja Hellin-Marian piti häpeällisesti lähteä. Mutta hänen matkansa ei tullut pitkäksi: se vain vei portinvartijan keltaisesta tuvasta mielenvikaisten hoitolaitokseen, vei sinne Grossmüllerien toimesta, vaikkei hänen kirkas, terve järkensä ollut seonnut enemmän kuin sinun tai minunkaan.
"Ah, hän tulee kyllä vielä takaisin", huokasi hän, "ja hakee minut täältä".
Ja kun ei nuorta Grossmülleriä kuulunut, piti tyttö häntä kuolleena ja rukoili, että saisi itsekin kuolla silloin kun luonto on vehmaimmillaan. Se oli kovin vaatimaton rukous ja se täytettiin: seuraavana kesänä hänet kannettiin pyhän Heikin kalmistoon.
Mutta juuri silloin nuori Grossmüller palasi, ja se oli kauheaa palaamista. Ukkosen jylinä kävi silloin Grossmüllerien huoneen kohdalla, ja koko kaupunki eli pelossa ja vavistuksessa. Pesä pantiin kolmeen osaan, nuori Grossmüller sinkautti kirouksen yli koko perheen, ja kun hän lähti, teki hän kalliin valan, ettei palaa niin kauan kun yksikään hänen omaisistaan on elossa. Siitä on nyt kolmattakymmentä vuotta, eikä hänestä ole mitään kuulunut.
Tiedät Grossmüllerien entisen huvilan? Senjälkeen siellä eivät Grossmüllerit viihtyneet, vaan möivät sen Diderik Malmille. Diderik Malm rupesi ennen pitkää pelkäämään ja sai sen menemään Ekemaneille. Mutta Ekemanitkin tunsivat olonsa sen seinien sisäpuolella tukalaksi, ja nyt se on pari vuosikymmentä seisonut autiona ja hyljättynä. Käytävät kasvavat umpeen, ansarit ovat rikkoutuneet, tuulet ja sateet ovat kuluttaneet pois maalin seinistä, vihuri on paiskinut rikki ikkunanruutuja eikä kukaan välitä niitä korjata. Se on suurten kirousten huvila, tuo Villa Grossmüller, tuomittu ränstymään, rappeutumaan ja vihdoin luhistumaan maan tasalle.
Nyt, jos muistat, etsi nuottikirjoistasi jotakin, joka kuvaa syksyä, toivottomuutta ja suurta autiutta ilman sovitusta, sillä seuraahan kaiken lopultakin kaikkia kesiä syksy ja talvi.
Ja talvea toivo.