[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOXoudFsnV5L5ik1uoQBIwrAWkHbVrEaFS_1FnjRykkw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":16,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":16,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":16,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1298,"Elämää katsellessa","Koskimaa, Juho",1891,1926,"1298-koskimaa-juho-elamaa-katsellessa","1298__Koskimaa_Juho__Elämää_katsellessa","Kahdeksanneljättä kuvausta","novelli",[],[],"fi",null,56387,352340,true,[],[],[],"Kolmenkymmenenkahdeksan lyhyen kertomuksen ja kuvauksen kokoelma tarkastelee ihmiskohtaloita ja arkisia tilanteita. Teksteissä liikutaan joulutunnelmista ja sanatorioista aina hautajaisiin, kohdaten monenlaisia hahmoja kuten maistereita, mestareita ja runoilijoita.","Juho Koskimaan 'Elämää katsellessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1298. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄÄ KATSELLESSA\n\nKahdeksanneljättä kuvausta\n\n\nKirj.\n\nJUHO KOSKIMAA\n\n\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Maisteri Arosenius-Vainaja Vaelluksella.\n Odottaessa.\n Elina.\n Kultaiset muistot.\n Poju ja tytti.\n Näin tapahtuu sanatoriossa.\n Mestari Nikodemus ja saatana.\n Riikan idylli.\n Hautajaiset.\n Epäsointuja.\n Konvenanssia.\n Tervettä verta.\n Sairas lapsi.\n Ensimmäinen vaimo ja toinen vaimo.\n Nekroloogi.\n Liian myöhään.\n Laulu keväästä.\n Lähtö.\n Luutnantti Ernstin matka.\n P. Tuomaan lahja.\n Runoilija, nainen ja postilähetysvekseli.\n Ajatuksen lähtökohta.\n Tulokseton elämä.\n Laulu lemmestä.\n Kehus-Nikolain loppu.\n Joulutunnelmaa.\n Hevosenkenkä.\n Synti.\n Kirjoittamaton novelli.\n Karaslompolon sinisilmäinen Sylvi.\n Lyyli ja minä.\n Kun unelma särkyy.\n Rubiconilla.\n Kaarle Malmin loppu.\n Cerelius Malm järjestelee.\n Cerelius Malmin erehdys.\n Fredrik Malm tahtoo itsekin ajatella.\n Hellin-Maria.\n\n\n\n\nMAISTERI AROSENIUS-VAINAJA VAELLUKSELLA\n\n\nMaailma oli täynnä usvaa ja huurua, pimeyttä ja pakkasta, ja jossakin\nkaukana soivat kirkonkellot.\n\nKirkonkellojen soitto, olkoonpa, että kyseessä ovat joulukellot,\nsaattaa nykyaikaiselta ihmiseltä mennä ohi korvain, hukkua\nympäröivään meluun ja ihmisvilskeeseen, haihtua avaruuteen tai\nyksinkertaisesti muiden puuhien ja ajatusten takia jäädä kuulematta.\nNiillä ei elämän pyörteessä elävälle kulttuuri-ihmiselle ole samaa\ntehoa eivätkä ne hänelle anna samaa rauhoittavaa, melkein juhlallista\ntunnelmaa asianmukaisine jälkitunnelmilleen kuin yksinkertaiselle\nluonnonlapselle tai vaikkapa vain lapsenuskonsa säilyttäneelle.\n\nNyt siis ottaa kristikunta vastaan joulua ja kirkonkellot soivat.\n\nJos kellojen kaiku pimeänä, humisevana talvi-iltana yllättää meidät\nhautausmaalla, Jumalan pellolla, niinkuin saksalaiset sanovat, niin\nsillä useimmissa tapauksissa on meihin alkuperäinen, pysähdyttävä\nvaikutuksensa. Tähän vaikutukseen saattaa tuonen niiton välitön\nläheisyys johdattaa. Me pysähdymme kuuntelemaan, arkiset puheemme\ntaukoavat ja arkiajatuksemme saavat juhlallisen, hiukan aavistelevan\nvireen. Tunnemme olevamme jossakin määrin erossa asiallisesta\nympäristöstämme; kaupungista vilkkuvat tulet, ja kirkonkellojen\nkaikuun sekoittuu ajurien kulkusten kilinä, mutta ne eivät\nsanottavasti meitä häiritse ja meistä tuntuu kuin kirkonkelloilla\nnyt yksin olisi sananvuoro ja ne heittelisivät mahtavia sointujaan\nsinisenmustaan, tähtikirkkaaseen avaruuteen, valliten kaikkea\nsitä, mikä tuon äärettömän avaruuden alla on pientä, arkista ja\njokapäiväisen asiallista.\n\nNiinpä siis nytkin soivat joulukellot, ja maan piiri on täynnä\nvilskettä, valoa ja hyörinää, mutta siinä on juhlallisuutta myöskin.\nEhkäpä valtatunteena on aavistus tulevasta juhlallisuudesta, sillä\nnyt on jouluaatto ja kellojen soiton päätyttyä on kuolleille\nannettu lupa hetkeksi nousta haudoistaan ja lähteä tunnustelemaan,\nhaluaisivatko kenties vielä palata tähän hyörivään maailmaan. Eletään\nsiis vuoden korkeimpia hetkiä, aavistelevia, mutta antavia myöskin.\n\nKaikki vainajat eivät halua korkeaa lupaa hyväkseen käyttää, mutta\nmaisteri Eskil Arosenius, joka kuoli ja haudattiin silloin, kun\nmaa oli jo roudassa ja jäässä, mutta ensimmäinen lumi vielä oli\nsatamatta, käytti ripeästi ja viipymättä lupaa hyväkseen ja nousi\nhiukan ränsistyneen ja paleltuneen kukkaiskumpunsa alta maan\npinnalle. Maisteri Aroseniuksesta oli ollut tulemaisillaan suurempi\ntai pienempi kuuluisuus, hänen nimeänsä jo mainittiin ja viikkolehdet\njulkaisivat hänen kuviaan, hän oli omasta mielestään elänyt niin\nsanottua onnellista elämää, mutta nyt hänestä tuntui oudolta\najatella, että hän toista kuukautta sitten oli elänyt, vaan nyt\nkuollut, Oikeastaan, kun hän tarkemmin punnitsi asiaa, tuntui hänestä\nkuin ei hän koskaan olisi elänytkään ja kaikki, mitä elämään kuului,\noli hänelle yhdentekevää ja hänen harrastuspiirinsä ulkopuolella\nolevaa. Aivan niinkuin joskus oli tuntunut eläessäkin.\n\nMaisteri Arosenius seisoi hetkisen neuvottomana hautansa vieressä,\nmutta ryhtyi sitten tutkimaan haudalleen laskettuja seppeleitä ja\nniiden kirjoituksia. Hän hämmästyi hiukan nähdessään seppeltensä\nlukumäärän, sillä _niin_ suurenmoinen mies ei hän koskaan eläessään\nluullut olevansa. Mutta sitten hän hymyili kuolleen kalpeaa,\nsisäänpainunutta hymyä ja ryhtyi tarkkaamaan, ketkä hänen kuoltuaan\nolivat olleet niin joutavanpäiväisiä, että hänen takiaan olivat\npanneet rahojaan turhaan.\n\n\"Tiedeseuralta\", luki hän, \"Valon ystäviltä. Suomen\ntiedemiesliitolta, kiitolliselta kotikaupungilta...\"\n\nOho! Maisteri Arosenius turisi, että ellei hän ennestään olisi saanut\nhalvausta, niin nyt se varmasti olisi tullut.\n\n\"Kauppaneuvos Grönbergin perheeltä\", jatkoi hän. \"Vai nekin\nkitupiikit!\" sanoi hän sitten heti perään kohauttaen tylsästi\nolkapäitään.\n\nKellojen kaiku halkaisi mahtavasti avaruutta, ja maisteri Arosenius\ntutki edelleen seppeltensä nauhoja. Niitä oli niin paljon, että hän\npelkäsi kuluttavansa koko sen ajan, mikä hänellä oli lupa viipyä maan\npinnalla, niiden lukemiseen, jos lukisi ne kaikki.\n\n\"Jos aiot käydä kaupungilla\", sanoi vartioiva enkeli hänen\nvieressään, \"niin sinun on kiiruhdettava\".\n\n\"Näynkö minä?\" kysyi maisteri Arosenius.\n\n\"Ei, sinä et näy\", vastasi enkeli. \"Muuten, se ei ole\ntarpeellistakaan. Sinähän olet vainaja.\"\n\n\"Aivan niin\", muisti maisteri Arosenius ja tutki vielä muutamia\nnauhoja.\n\n\"Viimeinen tervehdys Kalle Kaihovaaralta\", luki hän ja melkein\nriemastui itsekseen: Kas siinä todellinen ystävä ilman vilppiä ja\npetosta.\n\n\"Viimeinen kaihoava tervehdys Elsalta ja pikku Sylviltä. Lepää\nrauhassa.\"\n\nVaimolta siis ja jälkeenjääneeltä pikku tyttäreltä. Jos maisteri\nArosenius olisi ollut elossa, olisi hän saanut kyyneleet silmiinsä,\nmutta kuolleiltahan, kuten tiedämme, ovat kaikki kyyneleet\npoispyyhityt. Maisteri Arosenius siis vain huokasi surusta ja\nikävästä ja lähti nopeasti kävelemään kaupungille.\n\nTehän tiedätte kaupunkilaisen liikkeen ja vilinän jouluaaton\nviimeisinä hetkinä ennen myymälöitten sulkemista. Maisteri Arosenius\nkohtasi paljon ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, ja hänen olisi\ntehnyt mieli antaa tieto läsnäolostaan, mutta hän ei ehtinyt, hänellä\noli kiire. Häntä vastaan tuli, turkinkaulus ylös käännettynä, hänen\ntieteellinen vastustajansa, maisteri Manelius, häntä vastaan tuli,\npakkasessa kiiruhdellen, hänen ikuinen vainoojansa, pankkitirehtööri\nMöller, joka ei tyytynyt kolmanneksen lyhennyksiin ja kiskoi\nprosenttia enemmän korkoja kuin muut pankit, ja kaikille näille olisi\nhänellä ollut sananen sanottavana, mutta hänen täytyi kiiruhtaa,\nsillä aika oli jo pitkälle ehtinyt.\n\nLäntisellä Pitkälläkadulla oli Kaihovaarain talo eikä hän voinut olla\npoikkeamatta sisään.\n\nSaapa nähdä, mitä Kalle puuhailee, ajatteli maisteri Arosenius. --\nLieneekö malttanut joulunakaan jättää tutkimuksiaan.\n\nKaihovaaran perheessä oli ruokapöytä katettuna, mutta Kallea ei\nnäkynyt. Kallen isä, pastori Kaihovaara, istui keinutuolissa ja\npoltteli piippuaan hienokseen tyytymättömänä siitä, että Kalle-poika\noli poissa jouluaatto-iltana.\n\n\"Minusta tuntuu vain, että Kalle on liian nopea käänteissään\", sanoi\npastori. \"Minusta Kallen sopisi antaa lesken edes surra rauhassa.\"\n\nMaisteri Arosenius tunsi olonsa hiukan oudoksi. Mistähän niillä\noikeastaan on kysymys. Mutta pastorin rouvan puhe vapautti maisterin\nuteliaisuudesta.\n\n\"Minusta nähden Kalle valmistautuu suureen uhraukseen\", sanoi hän.\n\"Ja Kalle on rakastanut Elsaa nuoruudestaan asti.\"\n\n-- Siitäpä minä en totisesti ole kuullut mitään, -- ajatteli maisteri\nArosenius.\n\n\"Eikähän Eskilistä ollut talousmieheksi\", jatkoi pastorin rouva\nhartaasti; \"perhe jäi aivan köyhäksi. Epäilemättä Hän teki;\nviisaasti, joka korjasi Eskilin pois.\"\n\nMaisteri Arosenius luikki häpeissään ulos. Hän oli eläessään ollut\njokaviikkoinen vieras Kaihovaaralla, mutta olisivat ne tuon saaneet\nsanoa rehellisesti vasten kasvoja. Niinkuin parhaat ystävät ainakin.\nNyt hän oli ollut poissa vajaan kaksi kuukautta.\n\nHänen oma kotinsa, entinen kotinsa, oli Jokikadulla, ja hän ohjasi\nkulkunsa sinne. Liike oli jo koko joukon vaimennut, ja muutamista\nmatalista taloista kuului virrenveisuuta.\n\n-- Niin, niin, -- ajatteli maisteri Arosenius. -- Jos maailmassa\nkuuluu virrenveisuuta, niin kyllä se tavallisesti kuuluu matalista\ntaloista, kirkosta, sotakentältä, sairaalasta, tai jostakin, jossa on\nhätä. Harvoin, varsin harvoin sitä kuuluu valaistuista palatseista\ntai suurten ja isoisten asumuksista.\n\n-- Saapas nähdä, kuuluuko minun entisestä kodistani virrenveisuu, --\nmietti hän, kiivetessään portaita ylös.\n\nMutta mitään ei kuulunut.\n\n-- Ehkä he eivät ole ehtineet aloittaa vielä, -- päätti maisteri\nArosenius ja astui keittiöön.\n\nPalvelustyttö oli juuri nostamassa lipeäkalaa padasta, ja maisteri\nArosenius astui sisähuoneisiin.\n\nVastoin odotustaan ei maisteri Arosenius tavannut merkkejä surusta\nja ikävästä. Hänen vaimonsa istui sohvassa, ja Kalle Kaihovaara\nistui hänen vieressään ja piteli hellästi ja osaaottavasti hänen\nkättään omassaan. Pieni joulukuusi paloi pöydällä, ja tunnelma oli\noikein herttainen ja kodikas. Pikku Sylvi oli kaikesta päättäen viety\njo nukkumaan, koskapa kaikki leikkikalut, ja joukossa oli paljon\nuusiakin, oli koottu oven viereen lattialle.\n\n\"Kun mentyäsi joskus ajattelen, kuinka onnellisena istuin\nrinnallasi\", sanoi maisteri Arosenius-vainajan leski Kalle\nKaihovaaralle, \"niin minä melkein kauhistun, kun ajattelen\nEskil-vainajaa\".\n\nMaisteri Arosenius tunsi olonsa samalla kertaa epämääräisen\nonnelliseksi ja noloksi. Mitähän tämä oikein on.\n\n\"Ah\", vastasi Kalle Kaihovaara, \"Eskil on siellä, missä hän on. Hän\nei tule enää takaisin.\"\n\n-- Hän puhuu aivan oikein, -- mietti Arosenius. -- Kalle oli,\nniinkuin aina olen sanonut, ystävistäni paras.\n\n\"Kunpa nämä kymmenen jälellä olevaa kuukautta pian kuluisivat\",\njatkoi Kalle Kaihovaara intohimoisesti, \"silloin, Elsa, silloin...\"\n\n\"Niin, silloin...\" toisti maisteri Aroseniuksen leski ja\nsulki silmänsä niinkuin ihminen, jolle pelkkä tulevaisuuden\najatteleminenkin tuottaa nautintoa.\n\nKalle Kaihovaara kumartui hänen ylitsensä ja suuteli häntä suulle.\nMaisteri Arosenius aikoi parkaista: juuri tuollainen suudelma oli\nhänenkin viimeinen muistonsa tästä elämästä. Mutta hän hillitsi\nitsensä nyt, niinkuin elämässäkin. Mitäpä asia oikeastaan häntä enää\nliikutti.\n\n\"Lapsuudestani, nuoruudestani asti olen sinua rakastanut ja\nkaivannut\", sanoi Kalle Kaihovaara.\n\n\"Sinähän tiedät minut\", vastasi maisteri Aroseniuksen leski, \"mutta\nkohtalo vei Eskilin ja minun tiet yhteen...\"\n\nMaisteri Arosenius tunsi, että hänelle jollakin tavoin tehtiin\nvääryyttä. Tästä ei Elsa koskaan ollut mitään maininnut. Ja hän\naikoi ryhtyä selittämään, mutta muisti samassa, että sillä voisi\nolla tuhoisat seuraukset, se herättäisi kauhua, se voisi tehdä\nhänen vaimonsa hulluksi, ja sitä ei maisteri Arosenius tahtonut.\nEhkäpä Elsa vielä tulee onnelliseksi Kalle Kaihovaaran, maisteri\nAroseniuksen parhaimman ystävän kanssa.\n\nHiukan häpeissään ja nolona maisteri Arosenius meni katsomaan\ntytärtään, nelivuotiasta, jättäen vaimonsa ja Kalle Kaihovaaran\nonnensa lumoihin. Mitä ihmettä hän, kuollut mies, oli sinne\ntunkeutunutkaan.\n\nSylvi-tyttö makasi posket punoittavina, peite poisvalahtaneena ja\nsuloinen suu puoliavoinna. Hän hengitti tasaisesti ja raskaasti, ja\nnähtävästi hän näki kauniita unia. Niin, lapsi raukka, nuku sinä vain\nrauhallisesti ja näe unia. Ehkäpä tulee vielä sekin aika, että untesi\nrauha menee. Nyt on joulu.\n\n\"Isä!\" kuiskasi lapsi unissaan. \"Isä!\"\n\nMaisteri Aroseniuksen valtasi tunne, jota hän elonsa päivinä oli\nsanonut lämmöksi, eikä hän voinut pidättyä kumartumasta valkoisen\nvuoteen yli.\n\n\"Minä, lapseni, minä\", vastasi hän kuiskaten.\n\nPienokainen avasi silmänsä, mutta luuli näkevänsä unta ja sulki ne\ntaas. Silloin maisteri Arosenius kumartui lapsensa yli ja suuteli\nhäntä valkoiselle otsalle. Mutta lapsi kirkaisi ja heräsi, ja kun\näiti ilmestyi ovelle istui lapsi vuoteessa.\n\n\"Äiti, isä oli täällä\", selitti hän iloisesti.\n\n\"Nuku nyt, lapseni\", kehoitti äiti. \"Ei isä ole täällä. Isä on hau--\nisä on Jumalan luona. Ei isä enää tule.\"\n\n\"Mutta isä oli täällä kuitenkin\", väitti lapsi.\n\n\"Nuku nyt, pikku Sylvi. Katso, Kalle-setäkin suuttuu, kun Sylvi\nvalvoo näin myöhään.\"\n\n\"Niin, mutta isä oli sittenkin täällä.\"\n\n\"Ellei Sylvi nuku, niin äiti toruu...\"\n\nMaisteri Arosenius vaelsi kalmistoon hiukan vaihtelevin tuntein.\nEihän häntä mikään mainen tosin liikuttanut, mutta sittenkin hän oli\nretkeensä tyytymätön.\n\nTässä mielentilassa saapui hän hautausmaalle, jonne lupaa käyttäneet\nvainajat jo olivat kokoontuneet.\n\n\"No\", kysyi enkeli, \"oletko matkaasi tyytyväinen?\"\n\nMaisteri Arosenius mietti.\n\n\"Seppelnauhassani olivat sanat: lepää rauhassa\", vastasi hän vihdoin.\n\"Mikset antanut minun levätä rauhassa, sillä ne olivat tarkoituksella\nkirjoitetut.\"\n\n\"Oma asiasi\", virkahti enkeli tyytymättömästi, \"näithän sen itsekin.\nOnko sinulla mitään toivomuksia?\"\n\n\"Sano minulle\", kysyi maisteri Arosenius, \"seuraako tyttäreni minua\npian?\"\n\nEnkeli katsoi häneen ankarasti.\n\n\"Sinä onneton!\" huudahti se sitten. \"Tyttäresi seuraa sinua kuukauden\nkuluttua, sillä sinähän olet koskettanut häntä.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi maisteri Arosenius kukkaiskummun auetessa. \"Anna\nmeidän sitten todellakin levätä rauhassa, sillä meillä ei ole maan\npäällä enää mitään asiaa. Tuleeko hän tähän samaan hautaan?\"\n\n\"Tulee\", myönsi enkeli lempeämmästi ja liiteli pois siipien\nhavistessa. \"Rauha olkoon sinulle.\"\n\nJa tähdet loistivat taivaalla kirkkaammasti kuin koskaan ennen, maan\npiiri oli täynnä rauhaa ja enkelien hiljaista siipien havinaa, ja\nkuolleet lepäsivät rauhallisina ja valjuina haudoissaan, mikä tuoreen\nkukkakummun alla, mikä lahonneen puuristin alla, mikä mahtavan\nkivipatsaan alla, mutta kaikki olivat he rauhallisia ja onnellisia,\nsillä kaikki olivat he tänä yönä saaneet lunastuksen.\n\n\n\n\nODOTTAESSA\n\n\n\nTällä hetkellä vallitsi valkoisessa talossa suuri hiljaisuus.\n\nSanattomia ja hiukan yrmeitä siellä oltiin aina, niinkuin useimmiten\nollaan paikoissa, missä neljä, viisi sukupolvea on koonnut\nomaisuutta; mutta tuon kaikkivoittavan vaiteliaisuuden yli oli\nkuitenkin kuulunut alituisen työn taukoamaton laulu. Nyt tuntui\nkaikki pysähtyneen henkeä pidättäen odottamaan ratkaisua, joka\ntapahtuisi valkoisen talon kauimmaisessa kamarissa.\n\nTuvassa sujuvat työt kuitenkin pinnallisesti katsoen tavallista\nmenoaan. Takan ääressä hämmennetään pataa tarkoin ja asiallisesti,\nkerjäläiselle, jostakin Soinin puolesta tulleelle, annetaan osansa\nleipävartaasta, emäntä menee tupakamariin kahville, piika tuo sisään\nvesisangon ja toinen lisää puita takkaan.\n\n-- Siellä ne nyt ovat nurkkakamarissa...\n\nNiin, ja tällä hetkellä siellä ratkaistaan jotakin.\n\nTalonväelle ovat ominaisia yhteenkasvaneet kulmakarvat ja kapeat,\nvalkoiset kädet sekä hieno, vaitelias jyrkkyys käytöksessä. Miten\nlienevät vuosikymmenien kuluessa niin muodostuneet. Niiden kanssa\non vaikea päästä tuttavuuteen, eivätkä ne itse käy muualla kuin\nkirkossa; mutta jokainen kerjäläinen näkee velvollisuudekseen poiketa\ntalossa, sillä se on pitäjän ainoa paikka, josta ei ketään niine\nhyvineen käsketä tiellensä korttijärjestelmänkään vallitessa. Mene ja\ntiedä heidän konstinsa.\n\n\"Kävisitte joskus kirkonkyläläisiäkin verottamassa\", sanoo tytär\nohimennen kerjäläiselle.\n\n\"Ei sieltä mitään saa\", valittaa kerjäläinen.\n\nTytär ei vastaa mitään, hän onkin puhunut vain jotakin sanoakseen ja\nkeventääkseen yltyvää painostusta. Hänen poskensa punoittavat.\n\nPilvet riippuvat nyt kovin matalalla valkoisen talon kohdalla, ja\nilmassa on ukkosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOleellisesti ei suurella isännällä ole mitään erikoisempaa häntä\nvastaan, joka istuu häntä vastapäätä kamarin toisella puolella.\nRakkaus -- sehän on niinkuin olla pitääkin: kaksi ihmislasta\nkohtaa toisensa, rakastuvat, tahtovat naimisiin; nyt oli hänen\ntyttärensä vuoro ja tuon tuolla vastapäätä, ja hänenkin, isännän,\noli sanottava sanansa. Kuten sanottu, isäntä ei tuntenut erikoista\nvastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan, jos ei myötätuntoakaan; mies\noli hänelle aivan yhtäkaikkinen, eikä isäntä olisi pitänyt pahana,\nvaikka vieras olisi ottanut lakkinsa ja lähtenyt. Hyvästi nyt vain.\n\n\"Tämä tuli niin kovin äkkiä\", sanoo isäntä, mutta ääni ilmaisee,\nettä se ei silti estä päätöksen tekemistä. Odotahan siinä vain\nrauhallisesti.\n\n\"Minä rakastan häntä\", sanoo vieras.\n\nIsäntä kuulee tämän jo neljännen kerran eikä katso tarpeelliseksi\nvastata. Hän luo nopean, ohimenevän silmäyksen aavistamattomaan\nvieraaseen ja seuraa sitten silminnähtävällä mielenkiinnolla,\nmitä tapahtuu pihalla. Kukko ajelee höyhenet harrillaan kanoja\nkarjapihalla, Kalle on jättänyt tallin ovet auki, -- ei jätä toista\nkertaa! -- aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin. Saattaa\ntodellakin pian panna ukkoseksi. Savela kävi eilen pyytämässä\nkuuttasataa, sai kolme, -- tuolla se nyt ajaa ohi, taitaa olla\npäissään. Ensi kerralla ei saa mitään. Kyllä minä opetan sen\najelemaan hiljemmin.\n\nPiika raoittaa ovea ja pysähtyy kynnykselle.\n\n\"Tääll' ois elintarvelautakunnan...\"\n\n\"Sano, että tulkoon huomenna.\"\n\nOikeastaan isäntä hämmästyy nähdessään, että vieras vielä istuu\npaikallaan ja että heillä on joku asia keskeneräisenä. Tuo tuossa\nsiis aikoo naida hänen tyttärensä, heidät vihitään, saavat lapsia,\ntekevät työtä. Toisin sanoen, heillä alkaa elämä. Isäntä tuntee\nlievää vastenmielisyyttä, ajatellessaan sitä lapsijuttua, että\nhänen tyttärensä saisi lapsia, makaisi yhdessä tuon vieraan kanssa,\nolisivat mies ja vaimo.\n\n\"Ei sitä rakkaudella pitkälle mennä\", sanoo hän.\n\nAjatukset pysähtyvät pankkitalletuksiin, graniittinavettaan,\nerinäisiin osakkeihin, viime vuoden satoon. Jossakin kuuluu kello\nlyövän yhtä, vellikello alkaa kalkattaa.\n\n\"Minä osaan kyllä tehdä työtä\", vastaa vieras.\n\nJatkuva hiljaisuus.\n\nVirkamies, ajattelee isäntä, käy vuosikymmenen, ehkä toistakin,\nkoulua, rupeaa johonkin virkaan ja häntä sanotaan herraksi. Herra\nnimismies, herra asemapäällikkö, herra pastori -- isäntä koettaa,\nmutta ei jaksa tuntea penninkään edestä respektiä niitä kohtaan.\nNiiden lapset alkavat lukea, isät kantavat huonoilla nimillä\nvarustettuja velkakirjoja säästöpankkiin, lapsista pitää myöskin\ntulla herroja... Hohoi -- -- jaa. Kello löi puolta kahta.\n\nJa nyt istui tuo tuossa ja tahtoi hänen tytärtään.\n\n\"Liian nuorikin hän on vielä naimisiin\", sanoo isäntä.\n\n\"On sitä nuorempanakin menty\", vastaa vieras.\n\nOnpa kylläkin, onpa kai. Isännän katse pysähtyy vieraan käsiin\nja huomaa, että ne merkillisesti muistuttavat hänen tyttärensä\nkäsiä. Vai on nuorempanakin menty. Hyvinpä osaakin ajaa asiansa.\nNuorempanakin -- niin, siitä tosiseikasta ei päästy minnekään.\n\nVieras naamakin sillä on, miettii isäntä, ja ajatus pysähtyy taas\npelolla talletustodistuksiin, osakkeihin, taloon, peltoihin ynnä\nmuuhun niihin kuuluvaan. Osaa se, osaa.\n\nItse asiassa ei vieras ole aivan soveltumaton talon ilmapiiriin,\nei soveltumaton, ellei soveliaskaan. Vaikea olisi ajatella tytärtä\njonkun tämänseutulaisenkaan rinnalla. Sekin ajatus isäntää\ntuskastutti. Erotus olisi huikea. Ja sitten saisi taas niitä\ntuttavia... hm...ja sukulaisia. Isäntä ei välitä läheisistä suhteista\npitäjäläistensä kanssa. Kyllä ne hänet löytävät.\n\nIsäntä rykäisee ja sivaltaa leukaansa, -- merkki siitä, että raskas\ntykistö ajetaan esille ja että ratkaisu on lähenemässä.\n\n\"Tähän taloon\", sanoo hän raskaasti ja asiallisesti ja aivan kuin\nvalittaen, että asianlaita on niin hullusti, \"tähän taloon kun ei ole\nennenkään huolittu köyhistä vävyistä\".\n\nVieras punastuu ja hänen poskilihaksensa jännittyvät; isäntä katselee\ntaas pihalle, yksinäinen kärpänen surisee varjoisassa huoneessa.\n\n\"Tapansa kullakin\", pääsee vihdoin vieraalta, vähintään yhtä\nasiallisesti kuin isännältäkin. \"Me olemme kyllä aina antaneet\nvarakkaille appivanhemmille erikoisen arvon.\"\n\n\"Sen minä kyllä uskon\", virkahtaa isäntä, siirtäen katseensa\nvieraaseen sen näköisenä kuin tulisi lyömään.\n\n\"Ja sitäpaitsi\", jatkaa vieras, \"on nopeaan ratkaisuun painavat\nsyynsä\".\n\n\"Jaa... mitä te oikein meinaatte?\"\n\nPilvet riippuvat nyt hyvin alhaalla valkoisen talon kohdalla. Pihalla\nvarjostaa.\n\n\"Nähkääpäs\", jatkaa isäntä tuntuvalla tyytyväisyydellä odottamatta\nvastausta, \"meidän kunniamme ei olekaan nuppineulan varassa\".\n\n\"En minä mitään sellaista tarkoittanut\", vastaa vieras vetäytyen\nkokoon, ikäänkuin peljäten jonkun näkymättömän käden lyöntiä.\n\nVellikello läppää taas, tunti on kulunut, pihalle ilmestyy väkeä.\nPilvi on poistunut, mutta sen läsnäolo tunnetaan.\n\nIsäntä katselee pihalle,... arvataankohan käydä sulkemassa tallinovi.\nHarvaa puheensorinaa kuuluu pihalta, Rieti menee panemaan ovea\nkiinni, hän puhuu jollekulle ja hänen isot, terveet hampaansa\nvälkkyvät auringonpaisteessa, kun hän nauraa virnottaa. Mikä sitä nyt\nniin naurattaa!\n\nIsäntä muistelee, että he ovat nyt neljä sukupolvea olleet tässä\nisäntinä, katsoo pikaisesti vierasta ja huomaa, ettei hänkään\nnäytä olevan valmis millaisiin tuttavuuksiin tahansa. Sitten hän\nryhtyy ajattelemaan toista asianosaista, häntä, jolla myöskin on\nyhteenkasvaneet kulmat, eteenpäin työntäytyvä alahuuli ja hennot,\nkapeat kädet ja joka muunmuassa on perinyt eräänlaisen vissin\nitsepäisyyden, jota neljä sukupolvea tunnontarkasti on kasvattanut ja\njoka ei vääjää puolta tuumaakaan.\n\n-- Kaikkea sitä eteen lykätäänkin, -- päättää hän itsekseen.\n\nEllei olisi varma asiastaan, niin ei tuo mies tuossa istuisi.\nMinkähänlaiset puheet niillä on olleet?\n\nHetkisen miettii isäntä tätäkin asiaa, ei vaivaudu kuitenkaan\nottamaan selvää. Tiettynä on muutenkin.\n\nTämän jälkeen hän luo vielä lyhyen katsauksen mielipiteisiinsä\nvirkamiehistä; rahaa ne etupäässä kärkkyvät, mutta onpa keinot\nsillekin. Ja vihdoin hän koettaa itselleen selittää rakkauden ja\navioliiton olemusta, mutta kun hän ei tässä pääse tuota tuonnemmaksi,\npysähtyy ajatus taas aineellisiin asioihin.\n\nHuoneeseen alkaa paistaa aurinko, isäntä avaa ikkunan, raittiin ilman\nmukana kantautuu sisään kaukainen kytömaan sauhu.\n\n-- Tulevat tutuiksi, rakastuvat; sitten vain naimisiin... mutta siinä\nrakkaudessakin on kaikenlaisia syrjäpyyteitä ja rahanhimoa.\nRahanhimo, itse asiassa sangen yleinen ja luvallinen himo, ei voi\nherättää isännän myötätuntoa, vallankin jos sitä himoa tuntee köyhä,\nja erikoisesti, jos se tavalla tai toisella kohdistuu häneen, noin\nvain viemistarkoituksessa, häneen ja heihin, jotka ovat satakunnan\nvuotta tehneet työtä ja koonneet.\n\nSilmät katselevat tiukasti ulos, kääntyvät hiljaa pöytäliinaan, ja\nsuu vetäytyy vihellysasentoon.\n\n-- Tahtovat mennä yhteen ja tehdä työtä. Omassa nahassaanhan sen\nsitten tuntevat... Kuka sitä tyhjin käsin, mutta arvaakos mitään\nantaakaan... Herra ties mille teille joutuvat.\n\nJa isäntä rakasti sentään tytärtään.\n\nSormet naputtelevat kiivaasti pöydänkantta, alahuuli vetäytyy hiljaa\nylähuulen päälle ja kulmat rypistyvät. Polvi muuttuu, taloon tulee\nensimmäinen herra, ja se sopii kyllä, kun vain sitten pysyy herrana\neikä kaikenlaisten kanssa... Kaiken lopuksi on siinäkin tarpeeksi\nherruutta, kun on hänen vävynsä...\n\nIsäntä siirtää hiljaa katseensa vieraaseen.\n\n\"Ottakaa Herran nimessä minun puolestani, kun ette muuta tahdo\",\nsanoo hän.\n\nSelvä on.\n\n\n\n\nELINA\n\n\nIhmiset sanoivat, että Elinassa oli jotakin itsepintaista ja kovaa,\nmikä välttämättömäsi kuului valkoisen talon ilmapiiriin. Sanoivat\nettä se kovuus joskus purkautui esiin valkein välähdyksinä, joka\nsalli itseään kaukaa ihailtavan, mutta ei lähestyttävän. Sanoivat\nvielä lisäksi, että Elinassa jo alkoi näkyä valkoisen talon se puoli,\njoka on tunteeton kaikelle ulkopuolella olevalle. \"Käytäntö ja raha,\ntoimeliaisuus ja raha\", sanoivat he.\n\nMutta se nyt oli sitä, mitä ihmiset tavallisesti höpisevät niistä,\njoiden lähelle eivät pääse.\n\nJa Elina oli valkoisen talon tyttäristä toinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhteisissä iltamissa tanssittivat pitäjän pojat Elinaa\nasianmukaisesti ja hartaasti, kuten hyviin tapoihin kuului. Mutta\nhänestä ei koskaan syntynyt riitaa, hän oli sellaisten ulkopuolella.\nJoskus saattoi hänet kotiin yksi, toisella kertaa toinen, -- ei siitä\nsen enempää. Kukaan ei voinut kerskua. Ja valkoisen talon aitan\novelle enemmän kuin muillekaan oville ei kukaan viiteenkymmeneen\nvuoteen ollut pimeänä vuorokauden aikana käynyt kolkuttelemassa. Se\naste oli jo sivuutettu. Yhtä suurella menestyksellä olisi voinut\nkolkuttaa kirkon tai jyvämakasiinin ovelle.\n\nHerra asemapäällikkö nosti Elinalle lakkia ja herra nimismies antoi\ntietä, jos hevosella satuttiin vastakkain.\n\nMutta sehän kuului asiaankin. Antoiko ylimalkaan kukaan valkoisen\ntalon asujamista tietä? --\n\nElina oli tyytymätön ulkonäköönsä.\n\n\"Kukaan ei ole sen näköinen kuin me\", ajatteli hän, samalla kertaa\nitsensä ja sukunsa puolesta.\n\nHiljaisen kesäyön hämyssä hän katseli kuvastimesta yhteenkasvaneita\nkulmakarvojaan, silmiään, jotka olivat suuret ja syvät, tarmokkaasti\nmuodostunutta leukaa, suuta, joka oli lujasti yhteenpuristunut\nja kuitenkin helposti vavahteleva, ja nenäänsä, jonka sieraimet\nvärähtivät herkästi ja hermostuneesti kuin rotuhevosen.\n\nEi, sitä mittapuuta, jonka hän kauneudelle oli asettanut, hän ei\nvastannut, ja hän jätti tyytymättömänä kuvastimen.\n\nHänen rintansa sykki kiihkeästi ja levottomasti, aivan kuin hän olisi\njotakin pelännyt.\n\nMutta kahdenkymmenen vuoden vaiheilla katsotaan usein kuvastimeen ja\nsydän sykkii usein kiihkeästi ja levottomasti.\n\nSitä ei Elina kuitenkaan tiennyt, enemmän kuin hän tiesi sitäkään,\nettä hän kaikkien muiden mielestä oli saavuttamattoman kaunis.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Rotumerkkejä\", sanoi mies ja katseli Elinaa jonnekin silmien\nyläpuolelle.\n\nElina kuuli sen kuin unessa, muttei vastannut mitään. Nyt ei hänen\nsydämensä enää sykkinyt, hän tajusi kaukaa, että sykintä oli ollut\nvain sen odotusta, mikä nyt oli tullut.\n\n\"Merkit, jotka osoittavat, että niiden kantaja tekee mitä tahtoo\",\nkuuli hän taas.\n\nElina nyökäytti päätään, hymähti, ja hänen silmänsä loistivat.\nLampunvalo häämötti kuin jostakin sumun takaa, ja musiikkia oli\nilmassa. Kaikki oli rytmiä ja musiikkia, kaikki sulautui suureksi,\nihanaksi kokonaisuudeksi. Nyt oli Pyhäin miesten viikko, nyt olivat\nsyystanssiaiset. Jos sydän sykki, niin se sykki autuudesta. Kuinka\nkaunis oletkaan, elämä!\n\nJa ulkona mustanpuhuvalla syystaivaalla tuikkivat hopeiset ja\nkultaiset tähdet hänelle ja myöskin sille toiselle...\n\nPitäjän vapaamielinen pastori piti katsettaan uteliaasti kiinni\nElinassa, kyläläiset töllistelivät -- \"meneepä se nyt, toisen\nmiehen kanssa\" -- valkoisen talon väki istui penkissä rasittuneen\nnäköisenä. Mutta se ei merkinnyt mitään, valkoisen talon väki on aina\nsennäköistä kuin kenraali ennen taistelua, puhisevaa ja toimeliasta\nja äänetöntä.\n\n\"Rakkauttako? Ei, se on kauhea sana, sellaisesta ei pidä puhua\ntäällä, tässä ympäristössä, vaikken minä tiedä, mitä se on. Pidä\nkiinni ja ole vaiti. Katso, tuolla ulkona ovat tähdet...\"\n\n\"Ihmiset katselevat meitä ja pastori kuiskailee rouvansa kanssa\",\nkuuli hän taas.\n\n\"Katselevat! Anna katsella. Kannattaakin.\"\n\nElina puhui eikä kuitenkaan puhunut. Sanat tulivat itsestään, sydämen\nyltäkylläisyydestä. Ne olivat syystanssiaiset, nyt oli lämpöä,\nja kaikki olevainen oli jossakin kaukana, ulkopuolella kaiken\ntodellisen, silmin nähtävän ja käsin kosketeltavan.\n\nValkoisen talon isäntä liikahtelee levottomana penkissään: puheet\novat siis totta. Kulmakarvat värähtävät, mutta kasvot eivät ilmaise\nmitään, ja suu hymyssä hän alkaa hitaasti ja kartellen vastata\nKautisten ison rikkaan kysymyksiin viljanluovutuksesta.\n\n\"Vai kolmekymmentätuhatta kiloa... Niille vaiheille meiltäkin...\ntaisi mennä hiukan ylikin... kun en minä pitänyt minkäänlaista\nrätinkiä...\"\n\n\"Kaurojakin meiltä annettiin...\" vasta Kautisten iso rikas, mutta\nvalkoisen talon isäntä kuuntelee vain toisella korvalla, ja silmät\nkatselevat Elinaa. Kautinen huomaa tämän ja muuttaa keskustelun\naihetta.\n\n\"Siinä sinulla taas tulee työtä ja vaivaa tuon Elinan kanssa, kun\nse noin pulskaksikin heittäytyi\", tahtoo hän ilvehtiä. \"Mutta ei\nse taida liikoja välitellä\" -- mälli siirtyy toiseen poskeen --\n\"serkkunsa miehen kanssa vain... ja antaa palttua noille tuolla\nseinävierellä...\"\n\n\"Perkeleen savokarjalainen supliikkisi kanssa!\" murahtaa isäntä\nhampaittensa raosta.\n\n\"Jaa -- että mitä sinä...?\"\n\n\"Itsekseni tässä vain.\"\n\nValkoisen talon isännän ohimosuonet alkavat pullistua ja katse käydä\nteräväksi...\n\nMutta Elina ei huomaa tästä kaikesta mitään. Tie, jolla hän kulkee,\nei ole oikea, ja kuitenkin se on ainoa oikea ja ainoa mahdollinen.\nMikään ääni hänen rinnassaan ei pane vastaan, kaikki on suurta\nsopusointua.\n\nElina pitää päänsä pystyssä, nyt enemmän kuin ennen, ja katse loistaa.\n\n\"Erehdyksiä\", sanoo hän, \"ei voida välttää, mutta useimmissa\ntapauksissa ne voidaan korjata\".\n\n\"Korjata niin, että kahden onnettoman sijasta on kolme onnetonta\",\nkuulee hän surumielisen äänen.\n\nElinan päähän syöksyy veri, ja hänen poskensa alkavat punoittaa.\n\n\"Luuletko sinä, ettei jo muutenkin tule olemaan niin?\" kysyy hän\nhajamielisesti.\n\nKysymys oli rehellinen, mutta puhuteltu oli raukka ja oli vaiti.\n\nTässä oli menossa yksi episoodi elämän suurta ja monivivahteista\nlaulua, episoodi, joka antoi paljon, antoi suuren, tunnekylläisen\nhetken ja senjälkeen autiuden. Elina eli ensi kerran suurta eheää\nelämää, kaikki oli suurta ja täydellistä, sekin, mikä piti tuleman,\nyksin kärsimyksetkin.\n\nVoidaanko mitään kesän tulolle? Voidaanko mitään sille, että puhkeava\nrakkaus näkee kaikki ruusunpunaisena? Ei. Se on ollut luonnonlaki\naikojen alusta asti. Ja jokaisen ihmisen on suotu ainakin kerran\nmaistaa pisara onnen maljasta, pisara, jonka vaikutus kestää yhden\npäihdyttävän hetken.\n\nNyt oli Elinan vuoro.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Elina!\" sanoo valkoisen talon isäntä.\n\n\"Niin -- isä!\"\n\n\"Anna sen olla viimeinen kerta.\"\n\nElina ei vastaa mitään. Hänen päänsä nousee hitaasti, hänen\npiirteensä kovettuvat, mutta silmissä asuu lempeä hymyilevä kiilto.\n\n\"Lupaa se, ettet enää...?\"\n\nElina ei vastaa mitään, hänen rintansa nousee ja laskee, ja kulmat\nvetäytyvät yhteen.\n\n\"Lupaa se!\"\n\n\"En.\"\n\nLäjähdys. Elina kivettyy vihasta ja kauhusta, valkoisen talon isäntä\npoistuu.\n\nHetkistä myöhemmin Elina itkee nautinnosta. Häntä on lyöty ensi\nkerran eläissään ja hänen takiaan. Miksei -- kernaasti vaikka\nenemmänkin!\n\nSilmät tähtäävät tähtikirkasta yötä, ja sielu tuntee ylitsevuotavaa\nrauhaa ja hienoa nautintoa.\n\nItsetiedotonta masokismia.\n\nJa ehkä draaman alkua.\n\n\n\n\nKULTAISET MUISTOT\n\n\nHerra majuri katseli työhuoneensa ikkunasta, kuinka syystuuli\nlennätteli varisseita lehtiä pitkin puiston käytäviä. Ne kokoontuivat\npieniin läjiin käytävän reunoille, kunnes uusi tuulenpuuska ne taas\ntapasi ja kiidätti niitä epäjärjestyksessä tietä eteenpäin.\n\n\"Syksyä\", ajatteli herra majuri ja ryhtyi uudelleen työhönsä.\n\nPihan puolella olevaan työhuoneeseen sopivat hyvin näkymään lähimpien\nvilja-aittojen ovet. Vähän ajan kuluttua täytyi herra majurin taas\nkeskeyttää työnsä. Kartanonvouti Pietari ilmestyy näköpiiriin\nhelisevä avainnippu kädessä ja alkaa vääntää keskimäistä ovea auki.\nHänen takanaan seisoo joku väenpuolen palvelustytöistä syyskylmässä\navojaloin ja puolipukeissaan, niinkuin ne sellaiset aina näyttävät\nolevan, ja katselee voudin puuhia. Hänellä on vakka kädessään, ja\nhänelle näyttää tuottavan vaivaa salata iloisuuttaan. Vouti koettaa\nturhaan saada avainta kiertymään ja vilkaisee tuon tuostakin tyttöön\nnyreän ja ankaran näköisenä, mutta silloin tyttö näyttää totista\nnaamaa.\n\nHerra majuri tietää kyllä, mitä miehiä tämä hänen Pietarinsa on,\nhän saattaa kyllä katsella tyttöä virallisen ja ankaran näköisenä,\nmutta tiedetään kyllä, tiedetään hyvinkin, että hän on katsellut ja\nkatselee lempeämmälläkin silmällä.\n\nNyt herra majuri terästää katseensa ja tarkastelee tuntijan silmällä\nPietarin vastapelaajaa: aivan virheetön, voimakas vartalo, jäntevät\nnilkat, terve, rusottava iho, virkeät, välkkyvät silmät.\n\n\"Puuhaileekohan se turhaan tuon avaimen kanssa\", ajattelee herra\nmajuri.\n\nJa kuta kauemmin hän Pietarin turhia yrityksiä katselee, sitä enemmän\nhänen pistää vihaksi, ja lopuksi hänen vanha kavaljeeriverensä joutuu\nkiihdyksiin. Hän tempaa takin päälleen ja rientää ulos.\n\n\"Eikö ovi ala aueta?\" kysyy hän.\n\nKartanonvouti tempaa lakin päästänsä, ja tyttö niiaa maahan asti.\n\n\"Lujassa tahtoo olla lukko, herra majuri\", vastaa vouti kunnioittaen.\n\"Taitaa olla jotenkin ruostunut. Pitänee hakea seppä.\"\n\n\"Ei tässä mitään seppiä tarvitse\", tokaisee herra majuri ja käy itse\navaimeen käsiksi.\n\nMutta avain ei vain ota vääntyäkseen. Herra majuri ponnistaa kaikki\nvoimansa, lihakset jännittyvät, silmät vertyvät, mutta avain pysyy\npaikallaan.\n\n\"Sitä tullaan vanhaksi jo, herra majuri\", sanoo vouti kunnioittavasti.\n\nHerra majuri ei vastaa mitään. Hän käy uudelleen kiinni avaimeen,\nhengitys salpautuu, hampaat kirskahtavat yhteen. Raks! Avain Kiertyy\nlukossa, mutta vasen kulmahammas naksahtaa samalla poikki. Majuri\nvääntää oven hiljalleen auki.\n\n\"Siinä se nyt on\", sanoo hän salaten hengästymisensä.\n\nSitten hän sylkäisee hampaan suustansa ja menee sisään. Ikkunasta hän\nnäkee, kuinka vouti ja tyttö vilkkaasti keskustelevat, ja arvaa, että\nkeskustelu koskee häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyystuulet puhaltelevat ulkona, ja laajassa huoneustossa tuntuu\nkolkolta ja yksinäiseltä.\n\n\"Sitä aletaan tulla vanhaksi jo, herra majuri.\"\n\nNiin tosiaankin, vanha veikko, sitä aletaan tulla vanhaksi ja kenties\nmyöskin hiukan raihnaiseksi, eikä sitä juuri ole ennen huomattu.\nEivät, eivät totisesti tuollaiset avaimet vielä pari vuotta sitten\ntenää tehneet.\n\nSamalla herra majuri muisti Pietarin. Se mies näkyy säilyttäneen\npuhtinsa. Ja tyttö virnisteli hänelle. Ei tiedä, kuinka siinä lopuksi\nkäy.\n\n\"Ho-hoijaa. Ei tiedä todellakaan, kuinka käy. Pietari, tämä vanha\n'kuulinki', se tosiaankin näkyy pitäneen meininkinsä...\"\n\nKieltämättä herra majuri tuntee itsensä hiukan oneaksi ja\nalakuloiseksi. Ensin avain, sitten hammas. Hyi helv... Mutta onpa\ntodemmasti joskus ollut toisinkin. Vaikka niin sanottu elämä näyttää\nhiljalleen ja huomaamatta juosseen päin hongikkoa.\n\nJa herra majuri siirtyy huoneesta toiseen ja miettii. Tuossa seisoo\nflyygeli, joka vain joskus hänen aikanaan on avattu. Viimeksi, toista\nvuotta sitten, sen tangentteja näppäilivät Sigrid Ödlan valkeat ja\nhienot, vaikka jonkun verran näivettyneet sormet.\n\nSigrid Ödla, -- se oli perhanan kaunis tyttö aikoinaan... niin, ja\nonhan se vieläkin, niinkuin ruusu, joka pian lakastuu. Hän tietää\nsen kyllä, hän, herra majuri; monet illat on istuttu puistossa\nja... hm... kostealla nurmikolla. Se ei, tuo kostealla nurmikolla\nistuminen, ole juuri niitä kaikkein miellyttävimpiä fyysillisiä\ntunnelmia...\n\nMajuri hymähtää ja purskahtaa sitten nauruun. Mutta nauru vastaa\nkolkolta ja vieraalta, aivan kuin olisi hän tehnyt pyhyyden\nloukkauksen, kuin olisi hän nauranut kirkossa. Ei, ketä muuta\ntahansa ajatellessa saa hymähtää ja vähin naurahdellakin, -- yhtä\npaljon itselleen kuin heille, -- ei vain Sigrid Ödlaa. Mutta majuri\nei ruvennut tunnustamaan itselleen, minkä vuoksi hän ei tahtonut\nhymyillä, ajatellessaan Sigrid Ödlaa. Tuolta järven toiselta puolen,\nkun puut alkoivat menettää lehtevyyttään, erottautui selvästi\nSaarenpää, Ödlain kartano.\n\nTässä on esimerkiksi Brita Elisabeth, ensimmäinen, joka sattui\nhänen tielleen. Ymmärsihän sen jokainen, ettei siitä mitään tulisi.\nMutta Britan kanssa, kyyhkysen, jutteli sentään yksinkertaisesti ja\nharmittomasti ja unohti hänet seuraavana päivänä. Hänestä odotettiin\njonkun suurtilallisen taloudellista, proosallista rouvaa, ja\niloittiin jo edeltäkäsin kinkusta ja jouluglögistä, -- mutta kuka\nolisi uskonut, että pienestä, hiukan yksinkertaisesta Britasta tulisi\nministerin rouva!\n\nYllätyksiä täynnä oli tämä maailmoista parhain.\n\nMutta tulipa sekin aika, jolloin majuri, silloinen herra luutnantti,\nsai viettää unettomia öitä ja tehdä itsensä koomilliseksi. Eivät\nkoskaan hänen kukkalaskunsa olleet nousseet niin suuriksi eikä hän\nitse tuntenut itseään niin pieneksi. Se oli suuri laulajatar, tähti.\nAamuin ja illoin sai hän häärätä kukkavihko kädessä, niin, hän taisi\nsilloin olla hiukan lyyrillinenkin ja teki runoja, hienoja värsyjä;\nmutta kun ne eivät hänen mielestään olleet tarpeeksi onnistuneita\nja puhuvia, osti hän niitä korkealla hinnalla sellaisilta, jotka\nolivat sillä lahjalla paremmin varustetut. Mutta tähti piti kaikesta\nhuolimatta hovikapellimestarin parempana.\n\nNiin eivät kaikki sentään olleet tehneet. Kun hän ajatteli\nnuoruuttansa, tuntui se yhtäjaksoiselta musiikilta, valolta ja\nsamppanjapullojen korkkien paukkeelta. Siinä oli väriä, kimmelteleviä\ntimantteja, uinuvia helmiä, siinä oli samettia ja silkinkahinaa.\nSiinä olivat Ebba Einemin mustat, polttavat silmät, hänen, joka kuoli\nkirous huulillaan, veren pursutessa suusta. Siinä oli helmeilevä\nKarin Slägga, joka raukeni hymyyn, ylväs Nora Himmelstierna, joka\nlöysi tyydytyksen vain omassa, korkeassa yksinäisyydessään, siinä\noli monta, monta muuta, ja viimein tuli kaukana täällä maalla\norvokintapainen Sigrid Ödla.\n\nMajuri ei enää rakastanut samppanjaa, hän tyhjensi lasillisen\nkonjakkia, vanhoille muistoille. Kuta enemmän hän ajatteli, sitä\nenemmän hän kiihtyi, kaikki piirtyi elävänä ja vastaelettynä hänen\nsilmiensä eteen, hän eli kuin tapausten keskellä; kunnes hän yhtäkkiä\nhavahtuu: hän on omassa autiossa kartanossaan, syksyiset tuulet\npuhaltelevat ulkona, ja hän itse on vanha, raihnainen, äreä, ja arka\nvilustumiselle.\n\nSigrid Ödla, -- siitä on jo melkein kaksikymmentä vuotta,\nkaksikymmentä vuotta, jotka ovat kuluneet hukkaan punnitsemisessa,\nepävarmuudessa ja harkinnassa, kaksikymmentä vuotta, jotka\ntoiselta puolen ovat menneet kuin puoleksi unessa, mutta siitä\nhuolimatta ovat tehneet hänestä -- pinttyneen vanhanpojan. Ja\nmyöskin orvokintapainen, kaunis Sigrid Ödla on ollut uskollinen ja\nvanhentunut.\n\nNäin herra majuri siirtyy huoneesta toiseen, istahtaa johonkin\nsohvaan, ja päivällinen jää melkein koskematta. Päivä painuu illaksi,\nhuoneessa pimenee, ja majurin mietteet käyvät yhä vakavammiksi ja\nsurunvoittoisemmiksi. Silloin, juuri kun on käynyt täysin pimeäksi,\npalvelija lennättää ovet selälleen:\n\n\"Paroonitar ja neiti Ödla.\"\n\nJa majuri nousee kuin pahanteosta yllätettynä ja rientää vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sinä iltana on majurin kartanossa juhlavalaistus, ja nuoruuden\nsävelet soivat vanhasta flyygelistä, joka alkuaan on ostettu vain\nsiksi, että suuressa kartanossa täytyy sellainenkin olla. Pitäjällä\nvalaistusta ihmetellään, mutta vanha paroonitar on torkahtanut\nnojatuolissaan, eivätkä sävelet muutenkaan ulotu hänen maailmaansa.\n\n\"Ja yhä sinä vain rakastat tätä yksinäisyyttäsi?\" kysyy Sigrid Ödla.\n\n\"Niin\", vastaa herra majuri yksikantaan. \"Minä olen siihen jo niin\ntottunut.\"\n\nMutta sitten hän ikäänkuin vavahtaa, hänen kasvonsa saavat väriä ja\nhänen silmänsä omituisen lämpimän loisteen.\n\n\"Katsoppas, Sigrid\", jatkaa hän, \"aika on mennyt niin, ettei meistä\nkumpainenkaan ole sitä huomannutkaan. Tänä aamuna minä lopullisesti\nhuomasin itseni vanhaksi. Eikä vanha viini kuki.\"\n\n\"Mitä sinä oikein tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan sitä, Sigrid, etten halua nöyryyttää itseäni: sinä et\nvarmaankaan halua olla vanhan ja ärtyisen, tautien runteleman miehen\nsairaanhoitajatar. Mutta minä olen iloinen siitä ajatuksesta, että\nsinä kuitenkin tulet sulkemaan minun silmäni.\"\n\n\n\n\nPOJU JA TYTTI\n\n\nPoju on jo miehinen mies. Hänen nimensä on Onni, hän on viiden vuoden\nvanha ja on jo pari vuotta tuntenut kirjaimet. Hän on syntynyt\njouluksi, melkein samana päivänä kuin äitinsä, vaikka kahtakymmentä\nvuotta myöhemmin. Nimensä on hän saanut \"ihmisten kiusaksi\", sillä\nOnniin liittyy muuan pieni, aivan tavallinen episoodi: hän on tullut\nmaailman hiukan liian aikaisin eivätkä hänen äitinsä vanhemmat\ntahtoneet, että isä ja äiti sittenkään olisivat menneet naimisiin.\nIsä oli liian köyhä.\n\nOnnilla on suuret, raskasluomiset silmät, suora nenä, pieni, suljettu\nsuu ja leuka, josta ajan mittaan voi tulla tarmokas. Viimeiset neljä\nvuotta on hän kasvanut äidin kotona. Häntä ympäröi kaikkinainen\nmaallinen hyvyys, puistosta ja metsästä hevosiin, lehmiin ja\najopeleihin asti. Hänellä on suojeluskuntapuku, pieni pyssy ja\norastavaa jyrkkyyttä hommissaan. Onni on kasvatettu omistajaksi, hän\nei uskalla antaa kättä kerjäläiselle, pelosta, että tarttuu tauti, ja\najan pitkään on hän havainnut, että hänet huomataan.\n\nTytti on kolmea vuotta nuorempi Onnia, hänen nimensä juontuu \"Korkeen\nLyylin keväästä\" ja hän syntyi huhtikuussa, samana päivänä kuin\nisänsä. Hänestä ei voi sanoa muuta kuin että hän on lapsi, ja hyvä\nja herttainen lapsi vielä lisäksi. Aikaa myöten hän tulee äitiinsä,\nhänellä on nykerönenä, ja kulmat käyvät tuskin huomattavasti yhteen.\nHän opettelee juuri puhumaan selvästi.\n\n\"Nyt me mennään, pikku-äiti\", sanoo Onni päättäväisesti ja asettuu\nvaunujen viereen, joissa Lyyli jo istuu, potkien ohutta peitettä\npäältään.\n\n\"Niin\", jokeltaa Lyyli vaunuista ja katsoo suurella luottamuksella\nveljeensä.\n\nOnni rupeaa lykkäämään vaunuja. Minuutin kuluttua, juuri kun vaunut\novat kääntymässä maantielle, juoksee siihen äiti ja ottaa Onnin\npaikan.\n\n\"Kyllä minä itse lykkäisin\", selittää Onni, mutta heittää silti\nsuosiolla paikkansa ja juoksee vielä kerran ajamaan kanoja\npihalta karjapihalle. Hän pudottaa lakkinsa, mutta ajaa kuitenkin\ntarmokkaasti kanat, jotka höyhenet karrillaan juoksevat hänen\nedellään, määräpaikkaansa.\n\n\"Ei saa jättää!\" huutaa hän, noukkaisee lakkinsa ja juoksee taas\nmaantielle posket hehkuvina ja hengästyneenä. Sisar tarkkailee silmät\npyöreinä veljensä urotöitä.\n\n\"Kana, kana, kukko-kiekaa!\" hokee hän.\n\nOnni kävelee jo tyynesti vaunujen vieressä, tuontuostakin\npotkiskellen maantien hiekkaa, joka sakeana pilvenä jää jälkeen.\n\n\"Eivät ne ole kanoja\", selittää hän, \"ne ovat leghuurneja...\"\n\nHän sanoo vieraskielisen sanan harvaan ja niin huomattavan oikein,\nettä äiti hämmästyneenä naurahtaa:\n\n\"Mitä se Onni oikein toimittaa?\"\n\n\"Ne ovat leghuurneja\", selittää Onni totisesti. \"Isoäiti sanoi.\"\n\n\"Onnilleko isoäiti sanoi?\"\n\n\"Ei, kun koulun tädille.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Ja tuo tuossa on kylvökone\", jatkaa Onni selittämään päästyään,\nosoittaen tien viereen.\n\n\"Sen äiti tietääkin.\"\n\nOnni kulkee nyt hetken aikaa rauhallisesti, osoittaen huomiotansa\nsisarelleen. Ilta alkaa jo olla käsissä, mutta ilma on edelleenkin\npainostava ja ikäänkuin paikallaan pysyvä.\n\nLyyli on nyt ratkaisevasti potkaissut peitteen pois ja alkaa käydä\nlevottomaksi. Hän tahtoisi välttämättömästi nousta seisomaan\nvaunuissa.\n\n\"Katso, pikku-äiti, Lyylikki nousee seisomaan\", huomauttaa Onni ja\nkääntyen siskoonsa hän sanoo: \"Istu nyt, muuten putoat. -- Eikö\nputoakin, pikku-äiti?\"\n\n\"Putoaa\", vastaa äiti ja asettaa Lyylin istumaan.\n\nMuuan koiranpentu juoksee luokse ja heiluttaen häntäänsä pyrkii\nseuralaiseksi. Onni karkoittaa sen kivellä, ja haukahtaen loittonee\nkoira.\n\n\"Älä ole paha sessulle, kun se kerran ei tee mitään pahaa\", toruu\näiti.\n\n\"Mutta eihän se ole meidän sesse\", puolustelee Onni.\n\n\"Niin, mutta sittenkin.\"\n\n\"Se-se-se!\" kutsuu Lyyli.\n\n\"Se voisi purra Lyyliä\", sanoo Onni.\n\n\"Ei se purisi\", vastaa äiti. \"Kiltti sessu se oli.\"\n\n\"Niin, mutta isoisä on sanonut, että kaikki vieraat koirat pitää ajaa\npois. Niin isoisä on sanonut, pikku-äiti.\"\n\nPiste.\n\nÄiti ei vastaa mitään. Nousevassa vesassa hän sillä hetkellä\nhuomaa jotakin, mikä ei ole häntä itseään, vaan joka on tullut\njostakin kauempaa ja tarvinnut vain oikean maaperän ja ympäristön\npurkautuakseen esiin. Sisimmässään äiti hiukan hätkähtää ja\nsalavihkaa hän luo nopean, hyväilevän katseen poikaansa. Sitten hän\nalkaa hiukan hengästyen lykätä vaunuja korkealle mäelle, josta on\nkaunis näköala yli seudun.\n\n\"Kyllä Onni auttaa\", sanoo lapsi.\n\n\"Onnihan on kiltti\", vastaa äiti sydän lämmenneenä ja ottaa vastaan\ntarjotun avun.\n\n\"Onni auttaa\", jokeltaa Lyyli lyöden käsiään yhteen.\n\nÄiti on vasta kahdenkymmenenviiden vuoden, mutta hänestä tuntuu kuin\nolisi hän vähintäin neljänkymmenen. Hänen vartensa on ennen aikojaan\nkäynyt kumaraksi, iho hänen kasvoillaan on kalvennut ja ohimoilla ja\nkaulassa näkyy siniset suonet. Hennoissa, kapeissa käsissä nousee\nsuonet korkealle, ja niiden tykähtely tuntuu läpi ihon, kun hän\nlykkää raskaita vaunuja mäelle.\n\nLyylistä tuntuu matka edistyvän liian hitaasti, hän tahtoo nousta\nkävelemään. Mutta maahan päästyään hän istuutuukin hiekkaan ja\nalkaa heitellä sitä ympärilleen, niin että äidin täytyy ottaa\nlapsi käsivarrelleen. Onni saa nyt \"itse\" näyttää voimiaan, ja hän\nsuorittaakin työnsä ankarasti ähkien, mutta uljaasti ja miehekkäästi.\nLyyli lepää raskaana ja lihavana äidin käsivarsilla; äiti-raukka on\nuupua, mutta tämä on sittenkin hartaushetki.\n\nOnni pääsee mäelle paljon aikaisemmin kuin äiti ja sisar, mutta hän\nei malta odottaa, vaan juoksuttaa vaunuja eteenpäin. Silloin Lyyli,\nhuomaten vaunujen äkkinäisen vauhdinmuutoksen, alkaa huutaa.\n\n\"Nut Luuli tattoo\", huutaa hän ja veli jää ritarillisesti ja\ngentilisti odottamaan. Lyyli pääsee vaunuihin ja pikku-äiti huoahtaa\nruumiillisesta helpotuksesta.\n\n\"Onni lykkää nyt kiltisti Lyyliä\", kehoittaa hän.\n\n\"Jos lehmiä tulee, niin minä ajan ne pois...\"\n\n\"Niin lapsi tekee, muttei niitä nyt tulekaan.\"\n\n\"Niin, mutta _jos_ tulee...\"\n\n\"No sitten, -- jos tulee.\"\n\nLyyli on tyytyväinen veljensä seuraan ja tekee silloin tällöin jonkun\nhuomautuksen, jota on vaikea ymmärtää, mutta josta veli parhaimpansa\nmukaan kokee saada selvää.\n\nPäivä alkaa jo painua ehtoopuolelle, ja lasten hiljainen jokelteli!\nsulautuu metsään ja etäältä kuuluviin karjankelloihin. Muuan\nsyrjäkylän vaimo tulee nyytti selässä ja sukkaa kutoen.\n\n\"Eikös se ole Anna-Mariia?\" kysyy hän.\n\n\"On kyllä\", vastaa äiti. \"Liinapa se on.\"\n\n\"Niin onkin\", vastaa vaimo, mielistyen siitä, että muistetaan.\n\"Kylläpä se Anna-Mariia... kun muistaa minutkin, tällaisen vanhan\nakan. Kotonakos Anna-Mariia?\"\n\n\"Kotona.\"\n\n\"Niinpä niin, näin kesällä.\" Vaimolta pääsee lyhyt huokaus. --\n\"Mikäpäs siinä, kotona. Siinähän on lääniä...\"\n\n\"Onko sinulla vielä paljon asiaa?\" keskeyttää Onni.\n\n\"Hellantuuti, Onnihan se siinä\", huudahtaa vaimo ja ojentaa kätensä.\n\"Tulepas sanomaan tädille päivää. Siinä sitä on poikaa, isännän alku\nsiinä on, niin on tullut isoisäänsä. Eikö sanonutkin, että puhu siinä\nvähemmän... Koko pitäjähän toki sen tuntee, ja niin pidetään kuin\npiispaa pappilassa...\"\n\nÄidin hymy keskeyttää vaimon sanatulvan.\n\n\"No tämäkö se nuorin on\", jatkaa Liina mennen vaunujen luo. \"Vai on\nOnni saanut tällaisen siskon, oikein tällaisen röökynän...\"\n\n\"Älä koske siihen\", sanoo Onni.\n\n\"No enhän minä, enhän minä, Herra varjelkoon\", huudahtaa vaimo ja\nperäytyy. \"Kylläpä tuo poika on aimoonen\", sanoo hän sitten äidille.\n\"Niinkuin ilmetty isänne. Mikähän siitäkin oikein tullee...\"\n\n\"Mökissäänkö se Liina yhä edelleenkin?\" kysyy äiti kääntäen\npuheenaihetta.\n\n\"Sielläpä minä, Anna-Mariia kulta, tuota. Kutomassa minä käyn ja\npässejä kuohimassa... No, Jumalan haltuun nyt, olen tainnut tässä jo\nliiaksikin... Vanhuuskin se jo pakkaa, ettei huomaakaan...\"\n\n\"Niinpä se tulee aikoinaan meille kaikille. Hyvää vointia nyt vaan,\nLiina...\"\n\n\"Kiitos, kiitos, anto' Jumala, anto' Jumala.\"\n\nKun on vähän loitottu Liinasta, kysyy Onni:\n\n\"Oliko tuo vaimo hyvin köyhä?\"\n\n\"Oli\", vastaa äiti ja sillä äänenpainolla, ettei Onni kotvaseen kysy\nmitään, mutta Lyyli on nyt oppinut uuden sanan ja hokee: \"Tööhä,\ntööhä...\"\n\nNyt alkaa metsä loppua ja äiti kääntää vaunut. Vanha, köyhä vaimo\nnäkyy pienenä pilkkuna lakeuden vainioitten reunustamalla maantiellä,\nkirkkojärvi kimaltelee kuin hopeakuvastin, kirkontapuli piirtyy\nterävänä taivasta vasten, ja tuolla, mutkan takana, häämöittää\npienenä ja etäisyyteen häipyvänä valkoinen talo, äidin koti.\n\n\"Tuolla se vaimo menee!\" huutaa Onni, osoittaen lihavalla sormellaan\nmaantielle.\n\n\"Niinpä näkyy tekevän. Onnin pitää aina olla hyvä köyhille.\"\n\n\"Kyllä\", vastaa Onni velvollisuudentuntoisesti.\n\nPikku-äiti näkee lapsissaan rotuolennoita, joissa kaksi eri verta\nsekottuu: toinen laji, joka vetää kuumeiseen hyörinään suuriin\nkeskuksiin, veri joka kenties jo on hiukan heikontunut ja ohennut, ja\ntoinen laji, se sakeampi ja väkevämpi, joka kiinteästi vetää maahan,\njärkkymättömään arvoasemaan ja varallisuuteen.\n\nHäneltä pääsee hiljainen huokaus, ja suurten silmien katse tähtää\nkiinteästi maantietä.\n\nPikku-äidillä on se suuri lahja, ettei hän koskaan tee numeroa\nitsestään eikä valittele vaivojaan; hän menee vain päivästä toiseen,\ntasaisesti kuin virta, niinkuin se suku, josta hän polveutui.\nMutta hän sulkee paljon itseensä, ja nyt hiljaisena ehtoohetkenä,\njoka vaikuttaa sunnuntailta, palaa paljon entistä kaukaisena\nkellonsoittona hänen mieleensä, milloin heikosti kouristaen,\nmilloin heikosti hytkähdyttäen. Tällaisia juhlahetkiä pitää hän\nusein lastensa kanssa -- ja hänen silmiensä loiste käy silloin\nkosteammaksi ja hänen ihonsa ehkä vieläkin kalvakkaammaksi. Hän\nmuistaa sen ajan, jolloin kantoi Onnia, ja ne muuttuneet olosuhteet,\njoiden vallitessa huhtikuun tytti syntyi, edellinen vihan merkkien\nsalamoidessa taivaalla, vaikka olikin joulu, jälkimäinen kevätsateen\nhiljaa pudotessa uhoaville kaduille. Näin hän itsekseen ajattelee\nja kiittää Luojaa katsellessaan lapsiaan ja ajatellessaan heidän\ntulevaisuuttaan. _Heillä_ se ainakin tulee olemaan. Eikä hän silloin\nmuista, että hänen vartensa on käynyt ennen aikojaan kumaraksi,\nettä silmien loiste joskus tuntuu sammuneelta ja että iho on\nkäynyt valkoiseksi. Toisia, kunnianhimoisempia ajatuksia on hänen\nsyntymäpäivänään ajateltu ja lausuttu; ehkä ne ajatukset ovat\npettäneet, mutta hänellä on yksi: toivo. Ja toivoa hän uskaltaa\nkaikin vaistoin.\n\nOnni on herkällä lapsensilmällään huomannut, että pikku-äiti\najattelee vakavia asioita; häneen menee vakava huoli, ja nostaen\nkatseensa äitiin kysyy hän:\n\n\"Onko pikku-äitikin köyhä?\"\n\nÄidin silmiin nousee tuskin huomattavat vedet, mutta Lyyli huomaa\nne, tahtoo tarmokkaasti \"syykkyyn\", ja siihen päästyään painaa hän\nposkensa äidin poskea vastaan, hyväilee sitä pikku kädellään ja sanoo\nkuvaamattoman hellästi:\n\n\"A-ai äitiä!\"\n\nSilloin kyyneltulva purkautuu esille, ikuinen, lohduttava kevätsade,\naina uusi nautinto, jonka ymmärtää ainoastaan ja yksinomaan äiti.\n\n\n\n\nNÄIN TAPAHTUU SANATORIOSSA\n\n\nSinä voit hyvin lakata soittamasta \"Kesäiltaa\", Ebba; sen tunnelma on\nliian puhdas ja sees, eikä se lainkaan sovi siihen, mikä nyt tulee.\n\nTai, oikeammin puhuen, miksei se sovikin, kaikkihan täällä maan\npäällä tavalla tai toisella täydentää toistaan, ja tapahtumamme\nsattuvat juuri niihin aikoihin, jolloin luonto on valoisimmillaan.\nLaineet liplattavat rantoja vasten, luonto on vihreimmillään ja\nlintujen laulu soi ilmassa. Miksei: \"Kesäilta\" tai \"Ma oksalla\nylimmällä\", olkoon vaan. Mutta sittenkin minä tällä kertaa tahtoisin\nsaada lisäksi jotakin ummehtunutta, jotakin, mikä tulee kärsimyksille\nja karbolintuoksulle, jotakin, minkä alta kuultavat salatut tunteet\nja tukahdutetut intohimot, -- mutta kuultavat kauniisti.\n\nKatsoppas: liikumme paikassa, missä vähemmän mieluisatkin asiat\ntapahtuvat _comme il faut_. Ei kiivastuta eikä olla törkeitä,\nnäytämme aina iloisia kasvoja, vaikka meidän huomenna pitäisi\nkuolla tai tehdä konkurssi. Jos meillä on itkemistä, niin itkemme\nitseksemme kuten \"Pellavankitkijä\", kunhan emme vain häiritse\ntoisia, onhan siinäkin yksi tie, joka itsekasvatuksen kautta kulkee\nspartalaisuuteen.\n\nTiedäthän sanatorion, suuren laitoksen, jonne vain rahakkailla on\npääsy ja jonne ihmisiä kokoontuu maan kaikista ääristä. Siellä on\nihmisiä, jotka eivät eläissään ole tehneet muuta kuin hoitaneet\nterveyttään ja joilla on rahaa yllin kyllin; rouvia, jotka hakevat\neroa miehistään ja päinvastoin, köyhiä ihmisiä, jotka ovat pukeneet\nylleen parhaimpansa ja koonneet kuukausia ja vuosia voidakseen\nsuoda itselleen muutaman viikon levon ja rauhan; toisia jotka samaa\ntarkoitusta varten ovat tehneet velkaa tai saaneet apua julkisista\nrahastoista; nuoria ja vanhoja, kauniita ja vähemmän kauniita,\nmiehiä ja naisia, suuria liikemiehiä ja oppineita, maailmannaisia\nja nurkkaansa vetäytyneitä upseereita, joista vain Jumala ja\nyleisesikunta tietävät, millä tavoin he ovat ansainneet olkalippunsa;\nrunoilijoita, jotka antavat palttua ympäristölleen, ja kurtisaaneja,\njotka ovat valmiit hymyilemään puuäijällekin kirkonoven vieressä.\nJa tavalla tai toisella ovat nämä kaikki patologisia ilmiöitä,\nsillä täysin terve ei tietoisesti ja vapaaehtoisesti hae sairaitten\nseuraa. Ollaan sairaita, mutta sitä ei näytetä, tuskat ja tuskien\nlääkkeet kärsitään hiljaisissa kammioissa, ruokasalista kuuluu\nnaurunhelinä, seurusteluhuoneissa soi piano, puistokäytäviltä\nkuuluvat lemmenkuiskeet tai asiallinen juttelu, mutta kaiken tämän\ntakana väijyy tuska, suurempi tai pienempi, psyykillinen tai\nfyysillinen. Karbolinhaju aavistetaan, mutta sitä ei tunneta. Se\non sanatorio, Ebba, yksi niitä keksintöjä, joita kahdeskymmenes\nvuosisata on kehittänyt Korkeimmilleen, laitos yhtä paljon terveitä\nkuin sairaitakin varten.\n\nNiin. Ja näin tapahtuu sanatoriossa muutamina kesäisinä päivinä\nja kesäisinä öinä. Päivät ovat kuumat, ja aurinko tuntuu nauraa\nhekottavan kiihkoisille ja tuskastuneille ihmisille, mutta illat ovat\nviileät, musiikin sävel kantautuu tuoksuvaan puistoon, ja iltaisin\npannaan toimeen se, minkä kiihottuneet aivot ovat itsetietoisesti tai\nitsetiedottomasti punoneet kokoon.\n\nKertomuksen päähenkilönä on nostoväkeen siirretty luutnantti, jolla\non ollut kauhunäkyjä, mutta joka onnellisesti on päässyt niistä\nerilleen; hän on hyvä mies, joka puhuu vähän ja ajattelee paljon,\nja hän kärsii siitä, että on saanut nähdä niin paljon verta ja\nsilvottuja ruumiita. Muutamista ihmisistä on ajateltu runoilijoita,\nmutta heistä on tullut luutnantteja, ja päinvastoin. Sitten siihen\nkuuluu mustasilmäinen rouva, jonka mies liiketoimien takia asuu\nRanskassa, -- sitä voidaan, katsoppas, myöskin liiketoimien takia\nasua jossakin muualla kuin siellä, missä puoliso asuu, -- ja edelleen\nkuuluu siihen eräs nainen, neiti josta herra tohtori ei oikein\nosaa sanoa, mikä häntä vaivaa. Tämä neiti se tuo karbolintuoksun\nkertomukseemme ja häiritsee auttamattomasti \"Kesäillan\" tunnelman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun luutnantti Einar menee puistokäytävälle -- tai oikeammin sanoen\n_hiipii_, sillä sanatoriossa ei koskaan _mennä_ ulos, ellei tahdo\nsaada seuraa mukaansa -- tapaamaan rouva Ingridiä, eivät autot enää\nhyrrää puiston takana olevalla viertotiellä. Ilta on hämärä ja\ntunnelmallinen, ja luutnantti Einar tietää, että samaan aikaa on eräs\ntoinen myöskin hiipinyt ulos sivuportaita.\n\n\"Minusta on ihmeellistä, mitä tuo neiti Virginia teistä oikein\ntahtoo\", sanoo hän rouva Ingridille; \"antaneeko hän teille rauhaa\nedes yöllä?\"\n\n\"Ah, herra luutnantti, teidän ja meidän kaikkien täytyy antaa hänelle\nanteeksi\", vastaa rouva Ingrid vienosti ja lepyttävästi. \"Hän on niin\nheikko ja hermostunut.\"\n\n\"Se on kyllä mahdollista. Mutta juuri sellaisillahan pitäisi olla\nherkimmät vaistot, mikäli käsitän.\"\n\n\"Niin, minä en tiedä. Mutta mitenkä hän meitä häiritsisi, vaikka\nolisikin kolmantena.\"\n\n\"Hm\", sanoo luutnantti Einar eikä sen enempää.\n\nNäin vaelletaan illan hämäryydessä eikä puhuta mitään. Tunnetaan\nja ajatellaan, sillä kaksi ihmistä, jotka kuukausi sitten\ntuskin tiesivät toisistaan mitään, eivät suotta lähde pitkille,\nkahdenkeskisille vaelluksille.\n\n\"Täällä te olette ja minä olen koko illan hakenut teitä!\"\n\nNeiti Virginian kimeä ääni ei lainkaan sovellu lempeään\niltatunnelmaan, ja luutnantti Einarista tuntuu kuin se leikkaisi\nhänen sieluaan.\n\n\"Niin, täällä me olemme\", vastaa hän ja jonkun ajan kuluttua jatkaa\nlempeästi: \"Eikö neidin heikoille voimillekin olisi terveellisintä,\nettä te jo olisitte vuoteessa?\"\n\n\"Ei, ei, minua ei nukuta, minä en yksinkertaisesti saa nukutuksi\",\nselittää neiti Virginia kimeästi ja tarttuu rouva Ingridin\nkäsivarteen niinkuin sulhanen tarttuu morsiamensa käsivarteen.\n\nLuutnantti Einar on kyllä tahdikas mies, mutta nyt hän sanoo:\n\n\"Minua kuitenkin nukuttaa, ja minä saan nukutuksi. Hyvää yötä, hyvät\nnaiset!\"\n\nEpäkohteliaisuus on yhtä suuri rouva Ingridiä kuin neiti Virginiaakin\nkohtaan, mutta luutnantti Einar ei mene levolle. Hän menee vain\nhuoneeseensa ja mittelee sen lattiaa, ja kun rouva Ingridin\nhuoneeseen ilmestyy valo, sanoo hän itsekseen:\n\n\"Hyvää yötä, sinä siellä!\"\n\nSinä yönä ei kuitenkaan nuku rouva Ingrid, ellei neiti Virginiakaan.\nViimeksimainittu on polvillaan edellisen vuoteen vieressä ja itkee.\n\n\"Miksi sinä olet tuollainen\", nyyhkii hän. \"Minulla ei ole ketään\nmuuta maailmassa kuin sinä. Ja ajattele, hän on ollut sodassa ja\nnähnyt kauhunäkyjä. Ajattele, että hän voisi tehdä sinulle jotakin.\"\n\nEikä rouva Ingrid tiedä, mitä vastata. Säälittävä tuo hysteerinen,\nhermostunut, kaunis nainen on, kovin säälittävä, kun hän ei vain\nolisi jotakin muutakin.\n\n\"Mene nyt levolle, Virginia\", sanoo hän lopuksi rauhallisesti.\n\"Aamulla tulen ensimmäiseksi sinua katsomaan.\"\n\nJa toinen menee tottelevaisesti ja nöyrästi, mutta luo vielä ovelta\nhellän, kiitollisen katseen lepäävään.\n\nLuutnantti Einarin huoneessa on kahvitarjotin kaksine kuppeineen,\nja rouva Ingrid istuu nojatuolissa häntä vastapäätä. Tänne ei neiti\nVirginia laajenneine silmäterineen, hermostuneine huulineen ja\nkimeine äänineen ainakaan uskalla tulla.\n\n\"Hänessä on jotakin abnormia\", sanoo luutnantti Einar, \"ja minä\npuhuin hänestä lääkärille\".\n\n\"Mitä te hänestä huolehditte??\" kysyy rouva Ingrid keveästi. \"Eihän\nhän teiltä tahdo mitään?\"\n\n\"Mutta joltakulta toiselta, sanokaamme mieheltänne.\"\n\nNyt rouva Ingrid naurahtaa helakasti, mutta kasvot ovat vakavat.\n\n\"Tyhmyyksiä, luutnantti, pelkkiä tyhmyyksiä.\"\n\n\"Ja sitten hän vie minulta sen mielenrauhan\", jatkaa luutnantti Einar\nrohkeasti, \"jonka teidän olentonne tuo. Alan pian taas nähdä näkyjä.\"\n\n\"Ei, luutnantti\", lausuu rouva Ingrid värähtävällä äänellä. \"Älkää\najatelko sellaista.\"\n\nMutta sanottu on sanottu, ja vaikka se onkin sanottu hyvin\nkaukaisesti, on sillä vaikutuksensa. Sellainen on ihmismieli.\nSanatorio elää omaa ulkonaisesti iloista elämäänsä, luutnantti Einar\nja rouva Ingrid tekevät pitkiä ja lääkärin mielestä erinomaisen\nvirkistäviä kävelyretkiä, mutta neiti Virginia istuu yksin\nhuoneessaan ja itkee. Jos kyyneleet puhdistavat ihmistä, niin kyllä\nneiti Virginia nyt tulisi lumivalkeaksi. Mutta sitä hän ei tarvitse.\nHän itkee vain omaa orpouttaan, sitä, että ainoa ihminen, johon hänen\narka sydämensä on pitkän, kärsimyksistä rikkaan elämän varrella\nkiintynyt, ja ainoa, joka on osoittanut häntä ymmärtävänsä, jättää\nhänet oman onnensa nojaan tuon mustan luutnantin takia, jota hän\npelkää. Ja hän pelkää häntä tuon toisenkin vuoksi, hän ei itsekään\ntiedä miksi. Rouva Ingridin mies on Ranskassa, eikä musta luutnantti\nvarmaankaan tarkoita hyvää. Mutta viimein neiti Virginia alistuu,\nniinkuin hän aina ennenkin elämänsä varrella on saanut tehdä, ja hän\npäättää jättää rouva Ingridin rauhaan. Ja kun hän on tehnyt tämän\npäätöksen, tuntee hän suurta rauhaa ja mielen tyyneyttä, niinkuin\ntuntee ihminen, joka lopullisesti on päättänyt heittää taistelun ja\nantautua. Ei hän tiedä, että sellainen tila lähenee tylsyyttä, ja jos\ntietääkin, niin ehkä hän mielessään luulee saavansa korvausta muualta.\n\n\"Kyllä sinä minun puolestani saat pitää luutnanttisi\", sanoo hän\nrouva Ingridille.\n\n\"Nyt sinua lapsettaa\", vastaa rouva Ingrid punastuen. \"Samanlaisia\nlapsia olette te molemmat, sinä ja luutnantti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kasvavat ja kehittyvät nämä molemmat seikat kumpikin tahollansa,\nneiti Virginian mieliala toisella puolen ja luutnantti Einarin\nja rouva Ingridin välit toisella puolen. Ensinmainittu laantuu\nhiljalleen ja alakuloisesti, mutta viimeksimainitun täytyy luonnon\npakosta saavuttaa kulminatiokohtansa. Jos syrjäinen voisi tämän\naavistaa, ei hänellä kuitenkaan olisi mitään syytä ennustaa, että\nsiihen liittyy katastroofi.\n\nSe tapahtuu meren rannalla auringon laskun aikana, jolloin\nliikkeelle pystyvät sanatorion potilaat ovat nauttimassa luonnosta\nja kauneudesta. Väinönkallio kasvaa runsaasti kanervaa, ja tässä\nkanervikossa ovat luutnantti Einar ja rouva Ingrid kokonaan\nunohtaneet, kuinka aika kuluu.\n\nLuutnantti Einar on nyt onnellinen, ja hän suutelee rouva Ingridin\nkättä. Aikaisemmin on hän suudellut huulia, nyt hän suutelee kättä.\n\n\"Tuon sinä, rakas, hyvin olisit voinut sanoa aikaisemmin\", sanoo hän.\n\n\"Ero myönnettiin vasta kolme päivää sitten\", virkahtaa rouva Ingrid\nja katsoo kauas merelle.\n\n\"Ja tiesithän sinä varsin hyvin muutenkin, mitä sinusta ajattelin.\"\n\n\"Niin, mutta...\"\n\n\"Ei mitään muttia. Ja saat kauniisti mennä sovittamaan neiti\nVirginian.\"\n\n\"Olkoon, mutten tänä iltana. En halua samana iltana voittaa ja mennä\nCanossaan. Se ei soinnahtaisi.\"\n\n\"Mutta teet sen kuitenkin -- minun takiani?\"\n\n\"Teen sen jo pelkästä ritarillisuudesta. Saatikka sitten muuten.\"\n\nAurinko laskee veripunaisena mereen, ja meri aaltoilee ja välkkyy\nkuin tulessa.\n\nVäinönkallion rannat ovat korkeat ja jyrkät, ja silloin risahtelee\nkanervikossa. Herra Jumala sentään! Luutnantti Einar hyppää pystyyn\nja jotakin vanhasta sotilaasta herää hänessä.\n\nSe on vain neiti Virginia. Hän on täällä, kallion äyräällä\nkävelemässä, katsomassa auringonlaskua, -- muut tulevat jälempänä, --\ntäällä hän ei odottanut häiritsevänsä ketään.\n\n\"Mitä te vakoilette, piru vie!\"\n\nNähdessään luutnantti Einarin kalvenneet kasvot hän pelästyy,\nalkaa vavista ja horjua, hänen huulensa tärisevät, silmäterät\nkäyvät entistä laajemmiksi, ja hän etsii turhaan tasapainoa, hän on\nauttamattomasti mennyttä.\n\n\"Voi!\" huutaa rouva Ingrid.\n\nMitä tekee silloin ritarillinen mies? Hänellä on vain yksi tie\nvalittavanaan ja hän valitsee sen silmää räpäyttämättä; mutta jos hän\non ehtinyt voimiaan ja taitoaan arvioida, on hän arvioinut ne liian\nsuuriksi.\n\nIhmiset kiiruhtavat juoksujalkaa luo, toiset saavat hysteerisiä\nkohtauksia.\n\n\"Mitähän tämäkin nyt taas oli!\" virkkaa totisen näköisenä muuan\nkauppias.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin tapahtuu muutamana kauniina iltana sanatoriossa, Ebba,\ntapahtuu muutamien ratkaisevien vaiheiden ja käänteiden jälkeen.\nAuringon laskun jälkeen vaimeni lintujen laulu, eikä sinä iltana\nseurusteluhuoneissa soiteltu. Kaksi sielua mereen, ei sen enempää.\nMenneethän ne olisivat kuitenkin joskus. Pitää vain totuttautua\nolemaan aina valmis, kaikkien yllätysten ja mahdollisuuksien varalta.\nEmmekö puhuneet jotakin \"Kesäillasta\"? Kenties on parempi, että\notamme surumarssin, jos sinulla on sellaisia varastossa.\n\n\n\n\nMESTARI NIKODEMUS JA SAATANA\n\n\nMuutamana päivänä huomasi Saatana, pimeyden ruhtinas, että hän viime\naikoina oikeastaan oli saanut liian vähän aikaan ja että hänen,\npysyäkseen entisellä tasollaan, nyt oli tehtävä tavallista suurempi\nvalloitus. Ihmiset kulkivat niin joulun ja korkeiden tunnelmien\nmerkeissä, ettei niihin pystynyt kiusaus, ei mikään. Vaikka\njoulunahan juuri sen, joka oli osattomaksi jäänyt, piti jos koskaan\ntuntea osattomuutensa, nähdessään parempiosaisten touhut.\n\nEntisistä kokemuksistaan tiesi Saatana, että hänellä juuri joulun\nvaiheilla on pienemmät menestymisen mahdollisuudet: minkä nyt sai\nalaikäiset varastamaan joulupöydistä tai jotakin siihen tapaan.\nNiistä ei kannattanut puhua. Mutta täytyi sentään yrittää, vaikea\nvoitto on kaksinkertainen voitto. Piti vain joutua liikkeelle\nennenkuin _treuga Dei_, Jumalan rauha, alkaisi.\n\nHän kulki kaduilla ja kujilla, pistäytyi taloissa ja majoissa,\nmutta ihmisillä ei nyt ollut aikaa häntä kuunnella. Muutaman\nvaltiomiehen työhuoneessa hän jo oli saamaisillaan allekirjoitetuksi\nsodanjulistuksen, mutta ratkaisevalla hetkellä valtiomies käski\nsihteerinsä heittää sen pesään. Touhu oli todellakin koko toivotonta.\nKerran hän oli saanut juuri joulunalusviikolla järjestetyksi suuret\nryöstöt, mutta eivätkö nuo pahukset olleet juuri jouluaattona\nlopettaneet.\n\nKatsoppas vain noita ihmislapsia, kun eivät edes suuremmassa\nmäärässä haudo mielessään katkeria ja kateellisia, tyytymättömiä\nja kapinallisia ajatuksia. Mutta odotahan, kun arkiviikot alkavat,\nsilloin... Ja Saatanaan meni äkkiä sellainen päähänpisto, että\nhän tällä kerralla heittää koko homman sikseen ja menee kotiinsa\nnukkumaan. On niitä päiviä, öitä ja hetkiä muulloinkin. Oikeastaan\non suuri moraalinen voitto siinäkin, että ihmiset näyttävät paljon\nenemmän ajattelevan muuta kuin sitä, mitä heidän oikeastaan olisi\najateltava.\n\nSaatana ei olisi ollut se, mikä on, jos hän todellakin olisi\ntoteuttanut hyvän päätöksensä ja mennyt kotiinsa nukkumaan. _Treuga\nDein_ alkamiseen oli vielä muuan lyhyt hetki, ja aivan viime\nnipukassa Saatanan mieleen muistui mestari Nikodemus, yörunoilija,\nkauneudenpalvoja, tutkija, joka vaimonsa ja lapsensa kanssa asui\nkahdessa ullakkohuoneessa Veranleikkaajankadun varrella.\n\n-- Minun mielestäni miehen jo pitäisi olla tarpeeksi valmistettu ja\nkypsynyt, -- ajatteli pahuuden ruhtinas itsekseen, -- sillä mikäli\nminä maailmaa tunnen, on Jobien aikakausi jo ohi.\n\nSaatana oli jo kauan aikaa sitten alkanut tutkia mestari Nikodemuksen\nsydäntä ja todennut, että yhtä helpolta kuin sen valloittaminen\nnäytti, yhtä vaikeaa se todellisuudessa oli. Senvuoksi hän oli\nottanut mestari Nikodemuksen erikoisen tarkastelun alaiseksi ja\nheittänyt hänelle harjaantuneesti ja taitavasti kiusauksen toisensa\njälkeen.\n\n-- Mikä voisi kauneudenpalvojaa enemmän viehättää kuin kauneus ja\nmikä helpommin saattaa hänet uskottomuuden tielle? Mikä häntä voisi\nenemmän vihastuttaa kuin köyhyys ja mikä vaivattomammin saada hänet\nkapinaan Luojaa vastaan? Mikä voi helpommin saada yörunoilijan\nunohtamaan itsensä ja velvollisuutensa kuin äkkiä saatu, ansioton\nraha? Ja mikä voi enemmän katkeroittaa tutkijaa kuin se, että häntä\npidetään tyhjäntoimittajana? Eikö kauneudenpalvojan tule palvella\nyksinomaan kauneutta, eikö yörunoilijan velvollisuus ole saarnata\nrunoilijan vapautta ja eikö tutkijan täydy julistamasta päästyäänkin\njulistaa totuutta itseään ja muita kohtaan?\n\nRistiriita ja sitä seuraava lankeemus puoleen tai toiseen oli\nvälttämätön, mutta ihme kyllä, mestari Nikodemus oli ainakin\nviimeksimainitun välttänyt, jolloin Saatana oli koettanut saada hänet\nvakuutetuksi siitä, ettei hänellä ole runoilijalle välttämättömiä\ntunteita, mielikuvitusta eikä sisäistä näkemystä. Kunpahan tässä\nvain saisikin mielikuvituksen sivuuttamaan tahdon, niin juttu olisi\nitsestään selvä. Mutta sitäkään ei ollut vielä tapahtunut.\n\nHiukan tyytymättömänä Saatana marssiskeli katua ylös, toista alas,\nkatseli ihmislasten toimia, teki ohimennen jonkun suunnitelmankin,\nmutta mietiskeli etupäässä mestari Nikodemuksen kohtaa.\n\nPakkanen kiristyi, mutta ihmislapsilla ei vielä ollut aikaa vavista\nvilusta, sillä kaikilla oli kiire ja vielä toiveita.\n\nKas, silloinpa käveleekin mestari Nikodemus pitkin Kauppiaskatua.\nTaskussaan on hänellä hopearaha, muuten hänen ainoa rahansa, ja sillä\nhän aikoo ostaa jotakin sairaalle pojallensa. Heti laittaa Saatana\nkerjäläisen hänen eteensä, joko täytyy pojan tai kerjäläisen jäädä\nilman, ja hetkisen seisookin mestari Nikodemus antaen isäntunteen ja\narmeliaisuuskäskyn taistella keskenään.\n\n\"Mene Veranleikkaajankadulle\", sanoo hän viimein, \"kysy Erkki\nPorjarin taloa, ja kun sen löydät, niin mene mestari Nikodemuksen\nasuntoon. Siellä saat ruokaa ja suojaa juhlien yli.\"\n\nSitten mestari Nikodemus jatkoi matkaansa katsellen kauppiaiden\nikkunoita.\n\nEihän sitä tiennyt, kuinka kerjäläisen elättäisi juhlien yli, mutta\nellei muu auttaisi, täytyisi kääntyä Hannu Rahanvaihettajan puoleen.\n\nMitä oli tämäkin elämä mestari Nikodemukselle, hänen kyvyilleen ja\nhänen laajoille tiedoillensa! Yhtä iankaikkista raatamista aamusta\niltaan, illasta aamuun, jos edes sitäkään. Kun saisi edes raataa,\nistua työnsä ääressä, katsella luontoa ja miettiä. Mutta sitäpä ei\njuuri saanutkaan. Juuri kun siihen rupesi, silloin kurkisti puute\nsisään. Milloin puuttui jokapäiväinen leipä, milloin hän ei sairaan\nvalitukselta voinut tukkia korviaan. Hän oli vannonut ikuista\nuskollisuutta kauniille, mutta häntä katseli kuihtunut nainen, jonka\nposkipäiltä ruusut olivat lakastuneet -- yhteisissä kärsimyksissä.\nAivan niin, yhteisissä kärsimyksissä, mutta olihan niissäkin sentään\nsisältöä.\n\n-- Tuohon sitä nyt tultiin, -- ajatteli Saatana tyytymättömästä --\nMutta katsotaanpas edelleen.\n\nMestari Nikodemus käveli eteenpäin ja ajatteli, että joskus\nkernaasti istuisi ja keskustelisi vertaistensa kanssa krouveissa ja\nviinituvissa ja antaisi ajatustensa liitää yli kaiken arkipäiväisen\nja maallisen. Mutta koska siihen oli tilaisuutta? Jos sinne meni,\nsilloin tiesi riistävänsä vaimolta ja pojalta.\n\nNäin miettien on mestari Nikodemus ehtinyt Anders Hoffmanin\nviinituvan kohdalle, ja juuri silloin työntyy Felix Kirjanpainaja\nsieltä ulos.\n\n\"Siinä hän juoksee, mestari Nikodemus\", huudahtaa Felix\nKirjanpainaja, \"ja minä olen häntä koko päivän etsinyt\".\n\n\"Ja mitä varten olet minua etsinyt?\"\n\n\"Tuodakseni hänelle kuusikymmentä hopeataaleria, vaikka voinhan\nne antaa nytkin. Mutta tulkoon hän nyt juomaan maljan reiniläistä\nonneksemme.\"\n\nSaatana ajatteli, että jos mestari Nikodemus nyt menee sisään,\njättää hän hänet rauhaan, sillä ensimmäisen maljan jälkeen hän\nunohtaa sekä maailman että maalliset. Ajatus mennä viinitupaan\nhuumasi Nikodemusta, ja hän punnitsi rahoja kädessään ja ajatteli\nkiinteästi asiaa. Mielikuvitus loi kuvia, käsi alkoi vavista ja hän\nastui jo askeleen höyrystä kosteata ovea kohden. Mutta samalla hän\nmuisti ullakkohuoneensa Veranleikkaajankadun varrella ja pisti rahat\ntaskuunsa.\n\n\"Ehdotuksesi on kohtuullinen, Felix Kirjanpainaja\", vastasi hän,\n\"mutta meidän täytyy jättää se toiseen kertaan. Minun on tänä päivänä\nvielä käytävä teurastajalla ja myymälöissä.\"\n\n\"Rauha sitten kanssasi, mestari Nikodemus!\"\n\n\"Niin myös sinun kanssasi, Felix Kirjanpainaja!\"\n\nKuitenkin olivat mestari Nikodemuksen ajatukset ja mielikuvitus\njoutuneet liikkeeseen ja hän tunsi kaukaa, että jos hän nyt olisi\npoikamies ja vapaa, niin hän ei voisi hallita itseänsä. Kuusikymmentä\nhopeataaleria oli suuri raha, ja mestari Nikodemus ihastui ja\ninnostui ajatellessaan kaikkea sitä, mitä ne voisivat hänelle\ntarjota. Oliko hän kulunut vanhus, jonka täytyi itseltään kaikki\nkieltää?\n\nSaatana, pimeyden ruhtinas, seurasi mielenkiinnolla mestari\nNikodemuksen ajatuksia ja mielikuvia ja avitteli niitä kaikin tavoin.\nMitä nyt esimerkiksi oli tuo sidottu elämä, ilman säällistä vapautta\nkunnollisesti hengittääkään, ja mitä kaikkea maailma voisi tarjota\nloistavalahjaiselle miehelle, joka oli tehnyt paljon ja tulisi\ntekemään vielä enemmän.\n\n\"Näinkö sinä kuljet, Nikodemus, ettet tunne edes vanhoja tuttavia?\"\n\nMestari Nikodemus kuuli raikkaan, helähtävän äänen ja käännähti\nympäri. Se oli Louise, ranskatar, toissa vuonna \"Amarylliksellä\"\ntullut, joka piti asuntoa Simon Raatimiehen luona.\n\nVeret nousivat mestari Nikodemuksen poskipäihin.\n\n\"Kas vain, mademoiselle\", sanoi hän, \"en koskaan anna itselleni\nanteeksi huomaamattomuuttani\".\n\n\"Voisit kuitenkin saattaa minua Pormestarinkujalle\", nauroi neiti\nLouise, \"vai pelkäätkö joutuvasi koetukselle?\"\n\nMestari Nikodemus puraisi huultaan.\n\n\"Koko kurja vaelluksemme on jatkuvaa koetusta\", vastasi hän\nyksikantaan, \"mutta seuraan sinua kuitenkin\".\n\nRanskattaren posket hohtivat, silmät loistivat, suu hymyili, ja\nturkiksista kävi hieno tuoksu. Hän ei suotta ollut maakunnan\nja kaupungin kaunein nainen eikä hän suotta rakastanut mestari\nNikodemusta. Ja mestari Nikodemus, tutkija, runoilija, tiesi sen,\nsillä pitkinä iltoina, jolloin oli puhuttu Sorbonnesta, suuresta\nmaailmasta, kauneudesta ja rakkaudesta, oli sana ja puoliksi lausuttu\najatus päässyt pulpahtamaan esiin, mutta aina ratkaisevalla hetkellä\noli mestari Nikodemus päässyt pakoon. Hän tunsi olevansa kuin ensi\nlemmenretkellään oleva teini, joka samalla kertaa toivoi ja pelkäsi.\nJa nyt mestari Nikodemus kulki ranskattaren rinnalla, ajatteli,\nkuvitteli ja pelkäsi.\n\nViimein päädyttiin Simon Raatimiehen talon portin eteen, ja mestari\nNikodemus huoahti.\n\n\"Etkö käy sisälle, mestari?\" kysyi Seinen rantojen kaunotar. \"On\nvielä aikaa ennenkuin kellot soivat.\"\n\n\"Minun on kiirehdittävä kotiin ennenkuin tulee myöhäinen.\"\n\n\"Siellä saat aina olla, mutta minun tulee ikävä. Katso, raatimies\nperheineen on juhliksi mennyt Palikkalan kartanoon.\"\n\nSaatana seurasi keskustelua jännittyneesti ja ajatteli, että kas tuo\nmies, se osaa. Mutta odotetaanpa edelleen!\n\n\"Sinä olet todellakin huomaamaton mies, mestari Nikodemus\",\nlausui ranskatar ja painautui lähemmäksi. \"Mitä merkitsee sinulle\ntunti sinne tai tänne? Ja enkö minä, kaukaa vieraasta maasta,\nmerkitse sinulle mitään? Minä kerron sinulle muistoja taiteilijain\nkaupunginosasta ja annan parhaimman ranskanviinin helmeillä\nraatimiehen hopeisissa pikareissa. Sinä tulet näkemään kesän, vaikka\non talvi, ja sinä tulet näkemään, kuinka Afrodite liiteli Bacchuksen\npuutarhoissa. Tule, se on sinulle laulujen aihe.\"\n\nMestari Nikodemusta pyörrytti, ja hän tarttui portinkahvaan. Saatana\nhymyili ja käänsi jo selkänsä. Mutta silloin puhalsi jäinen viima\nmereltä ja jäähdytti mestari Nikodemuksen poskia. Hän vetäisi kätensä\npois.\n\n\"Ystävyytesi ja rakkautesi on ylitsevuotavainen, mademoiselle\", sanoi\nhän, \"mutta minun on ensin pistäydyttävä kotona ilmoittamassa, minne\nmenen. Jää rauhaan, mademoiselle!\"\n\nJa hän hävisi syrjäkadulle.\n\nNyt, jos koskaan, oli mestari Nikodemus tyytymätön. Näin paljon\nhänen täytyi elämästään menettää. Mutta hän meni kauppiaiden\npuoteihin ja osti ruoka-aineita kotiinsa, ja Ulriikalle,\nvaimolleen, hän osti lyypekkiläistä silkkiverkaa ja pojalleen\nhän osti kulkusilla koristetun lakin. Sitten hänellä oli jälellä\nviisikuudetta hopeataaleria, ja hän meni kiiruusti pimeintä katua\nVeranleikkaajankadulle ja kapusi kapeita, pimeitä portaita ylös.\nLuojan kiitos, että vihdoin oli kotona!\n\nMutta Saatana oli seurannut häntä ja puri hampaitaan yhteen. Eikö\ntuota miestä saa edes kiroamaan?\n\nKun mestari Nikodemus astui sisään, istui halkolaatikolla\nkerjäläispojan vieressä Hannu Rahanvaihettaja.\n\n\"Mikä sinut on aattona pannut liikkeelle, Hannu?\" kysyi mestari\nNikodemus hämmästyneenä.\n\n\"Danzigin kauppias purjehtii vielä tänään ulos satamasta. Minä tulin\nsinulta kysymään saatavaani, viittäkymmentäneljää hopeataaleria.\"\n\n\"Oikealla hetkellä tulit, vaikka epäkristillisissä asioissa. Olisitpa\ntahtonut taaleria enemmän, niin melkein olisin tehnyt kuolemansynnin.\"\n\nHannu Rahanvaihettaja hymyili.\n\n\"Kylläpähän minut löydät, kun arkiset askareet alkavat\", sanoi hän.\n\"Et kai juhlina rahoja tarvinne!\"\n\n\"Enpä kylläkään. Ota omasi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaimo oli pelästyneenä tarkannut miehensä kasvojen muuttumista, mutta\nnyt hän hymyili, ja se hymy oli mestari Nikodemuksesta niin kaunista,\nettei hän voinut äsken kadulla näkemäänsä edes verratakaan siihen.\n\"Sinulla on ollut hyvä onni tänään, Nikodemus\", sanoi vaimo.\n\n\"Hyvä! Mitä vielä! Minä luulen päinvastoin, että minua koko ajan on\nseurannut -- piru.\"\n\nJuuri silloin soitettiin P. Ruumiin kirkosta juhliksi ja Mikaelin ja\nYrjänän kirkot vastasivat. _Treuga Dei_ oli alkanut ja Saatanan oli\nkadottava maan päältä ja jätettävä sinne rauha ja hyvä tahto.\n\n\n\n\nRIIKAN IDYLLI\n\n\nSiinä oli mennä vilahtanut tämä Riikankin nuoruus kaukana vihreydestä\nja kaukana niin sanotuista nuoruuden iloista. Mennyt oli, ja\nkeski-ikä häämöitti edessä, tuossa noin vain, kädenulottuman päässä.\nMatele sen läpi miten madellet, ala sen jälkeen hissukseen vanheta ja\npainu hautaan.\n\nVaan mikäpäs, -- ei oltu hänelle, Riikalle, suotu ulkonaista\nnäköä ja kokoa, ei viisautta enemmän kuin mitä kotitarpeiksi oli\nvälttämätöntä, eikä maallista omaisuuttakaan. Mutta siinäpähän oli\nmennä kekkaloittu päivästä toiseen rauhallisesti ja tasapuolisesti,\neikä kesäiseen aikaan kukaan ollut käynyt koputtelemassa lutin ovelle.\n\nJa olihan se Riika älynnyt, ettei hänestä ollut miehenpuolta varten,\noli älynnyt ja jo aikoja sitten siihen ajatukseen totuttautunut. Kas\nniille pitää olla sitä pehmeyttä ja pyöreyttä, mitä lie sellaista\nepäkristillistä. Eiköpä vielä vähän rahaakin, ja mistä Riika nämä\nkaikki ominaisuudet! Ei, kävele yksin ja lypsä lehmäsi, ja hyvinhän\nse kuluu elämä niinkin, tämä vaellus murheen laaksossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt, -- eikö ole onnen omena pudonnut hänenkin kohdalleen.\nKahvimylly surisee tutunomaisesti syysaurinkoisessa tuvassa, ja kun\nRiika astelee tuvan poikki on hänen jalallaan aivan kuin norjempi\nnousu. Ja kannattaakin olla: jokaiselle ei satu niinkuin hänelle.\n\nEi hän ollut sitä alussa oikein totenakaan pitänyt. Vaikka olihan\nse naapurin poika Ameriikkaan lähtiessään sanonut, että kyllä\nminä sinulle, Riika, sieltä Ameriikasta sulhasen hommaan ja hyvän\nhommaankin. Saahan sitä, se olikin niin hyvä suuvärkistään se krannin\npoika ja muutenkin sellainen elävä ja lennokas mies.\n\nMutta äläpäs olekaan. Muutamana päivänä saa Riika kirjeen\nAmeriikasta. Siitä on jo kappale toista vuotta. Sen kirjoittaja on\njoku Charles Keinonen, ja sen on yksinäinen olo siellä Ameriikassa\nniinkuin Riikallakin kuuluu olevan Suomessa. Senvuoksi hän kirjoittaa\nRiikalle ja toivoo, että Riika vastaisi.\n\nVaan Riika ei vastaa. Mitäs, -- saattaa olla joitakin konsteja. Kuka\nsen tietää. Mutta sittenkin, sittenkin panee rinnan kohdalta niin\nmukavasti, ja kun hän menee navettaan, näyttää maailma koko paljon\nerilaiselta, pehmeämmällä ja niinkuin villaiseen verhotulta.\n\nKuuden viikon kuluttua Charles Keinonen kirjoittaa uudelleen. Hän on\nsurullinen siitä, ettei Riika ole vastannut. Hänellä on pieni farmi\nsiellä Ameriikassa. Ja hän on krannin pojalta kuullut Riikasta, että\nhän melkein niinkuin jo tuntee Riikan. Tässä olisi sitten kaksi\ntaalaa eli dollaria, niinkuin se oikeammin sanotaan, että Riika saa\nostaa itselleen jotakin muistoa. Niin että Riika olisi nyt hyvä ja\nvastaisi piammiten ja\n\n    \"en voi sua unhoittaa poies,\n    vaikken ikinä sua saa\".\n\nSinä iltana vapisevat dollarinsetelit Riikan näpeissä. Vai on\nnaapurin poika kertonut! Mitähän se oikein on hupattanut? No, sen\nnyt kyllä saattaa arvata, tyhmyyksiä tietenkin. -- Riika koettaa\nmuovailla itselleen jonkinlaista mielikuvaa Charles Keinosesta,\nmuttei voi. Se saattaa olla joku vanha, uloskulunut ukon rääsy, mutta\nsaattaahan olla toisinkin.\n\nKaikesta huolimatta Riika päättää vastata. Myöhään yöhön hän\nsorvailee vastausta, muuttelee kynänteriä ja pureskelee vartta.\n\"Arvoisa tuttavani\", kirjoittaa hän ja jatkaa sitten, että \"minä\nolen köyhä ja ruma ja taidatte itse olla samanlainen. Paras olla\nhupattamatta, ja kyllä minä lähetän sen rahan takaisin, jos tahdotte.\"\n\nCharles Keinonen on hellittämätön ja uskollinen. \"Korkeasti\nrakastettu lemmittyni\", kirjoittaa hän ja lähettää puserokankaan.\nRuma hän saattaa olla, mutta köyhä hän ei ole, ja ikää hänellä on\nneljäneljättä vuotta. Ei nyt ole valokuvaakaan käsillä.\n\nSeuraavana pyhänä vaeltaa puoli kylää katsomaan Riikan\nameriikkalaista puserokangasta, mutta Riika ajattelee\nCharles Keinosta, joka ei ole köyhä ja jolla on ikääkin vain\nkolmekymmentäneljä vuotta. Ja nyt hän kiittää puserokankaasta, kertoo\nkuulumisia ja lopettaa:\n\n    \"Oli kaunis kesä-ilta,\n    kun laaksossa kävelin.\"\n\nRiika tuntee itsensä maasta irti olevaksi ja nimelliseksi. Tipahtaa\nse, kun sattuu, osattomallekin. Hän tuntee sanomatonta kiitollisuutta\nkrannin poikaa kohtaan ja Charles Keinosta, niin -- nyt hän alkaa\nälytä, mitä se ihmisten touhuama rakkaus lopultakin on.\n\nCharles Keinonen on hyvä ja uskollinen ja jatkaa kirjoittamistaan.\nHän lähettää Riikalle kullanvärisen prossin, jossa on koreita kiviä\nkeskellä. Kyläkunta vaeltaa taas sitä prossia katsomaan ja tulee\nsiihen johtopäätökseen, ettei se ole kultaa; mutta Riika on toista\nmieltä ja kätkee sen arkkunsa syvimpään sopukkaan. Charles kirjoittaa\ntaas elämästään ja farmistaan ja siitä kuinka hän Riikaa ikävöi. Eikö\nRiika voisi tulla Ameriikkaan!?\n\nRiikaa huimaa ja hemaisee. Mutta kuinka Riika voisi Ameriikkaan\ntulla, kun ei täältäpäin hänen tietääkseen ole muitakaan tulijoita.\nKynttilä palaa Riikan pöydällä läpi yön, mutta aamulla onkin kirje\nvalmis lähtemään. Ja alkuun on hän kankein kirjaimin kirjoittanut!\n\"Rakas Sarhles.\"\n\nSaadessaan Riikan kirjeen tulee rakas Sarhles apeaksi mieleltään,\nja hän kirjoittaa myyvänsä farminsa. Totisesti hän sen tekee, kun\ntilaisuus sattuu ja muuttaa Suomeen Riikan luokse. Saahan siellä\nmaata rahalla. Mutta ajat ovat huonot Ameriikassa nyt, ei saa\nostajia. Tässä olisi silkkisukat terveisiksi. Kun ei nyt Riika vain\nalkaisi katsella muita.\n\nRiika hymähtää surunvoittoisesti saadessaan Charles Keinosen\nkirjeen. Kyläkunta vääntelee ja kääntelee sukkia ja katselee niitä\nmielenkiinnolla. Mutta Riika vastaa, että\n\n    \"on siellä tyttöjä, on komioita\n    kultani silmät ei katsele noita\".\n\nSiitä saa Sarhles arvata. Vaikka ketäpä Riika katseleisi ja kuka\nRiikaa.\n\nCharles Keinonen on ihastunut. Hänellä on nyt tiedossa ostaja\nfarmilleen, mutta ostajalla ei vielä ole rahaa. Hän lähettää nyt\ntällaisen tuliaisen, tällaisia käytetään paljon Ameriikassa.\n\nRiikan Sarhleksen tuliaista katsellaan ja arvostellaan, väännellään\nja käännellään. Mutta kukaan ei ole oikein selvillä siitä, mikä se\non. \"Tällaisia käytetään paljon Ameriikassa.\" Nyt se lopultakin\nselviää, katsojat purskahtavat nauramaan ja Riika punastuu. Se on\nalusvaatekappale, jossa on paita ja housut yhdessä.\n\nMutta Riika ei loukkaannu, eikä hän myöskään suutu. Ei hän mikään\nkakara enää olekaan. Hän kirjoittaa vain Sarhlekselle, etteivät ne\ntäällä Suomessa ymmärrä sellaisia suuren maailman ylellisyyksiä, vaan\nnauravat niille. Pölvästit. Tarpeellinen ja lämminhän se on sellainen\nvaatekappale, vaikka tietenkin siitä on hankaluutta, kun ei ole\nsellaiseen tottunut, olisi hyvä, kun se farmi nyt pian tulisi myytyä.\nAlla oli: \"Odottava Riikasi.\"\n\nNyt Riika jo alkaa kulkea kuin unissa. Ei hän voi moitti Sarhlesta\nsiitä, että hän moisen lahjan lähetti. Se vain todistaa, että mies on\najattelevainen ja eteensäkatsovainen, -- olipa tuo muuten mitä muuta\ntahansa. Eikä se taida juodakaan; hyvä ja kunnollinen mies näyttää\nolevan.\n\nSeuraavassa kirjeessä Charles Keinonen ilmoitti, että nyt on farmi\nmyyty ja hän muuttaa farmariksi siihen vanhaan kotimaahan. Mukana\nseuraa kaksi taalaa, että Riika voi tulemaksi keittää oikein hyvää\nkahvia. Koska hän voi astua laivaan ja milloin hän on odotettavissa,\nsiitä heti lähemmin. \"Rakkaimmat terveiset ja tuhannet suudelmat.\nTavattaessa enempi. Charles.\"\n\nTästä Sarhleksen viime kirjeestä on nyt kulunut hiukan vaille\nkuukauden, mutta uutta ei ole vielä kuulunut. Kuitenkin, se voi tulla\nmillä hetkellä tahansa, eikä koskaan voi olla kylliksi varuillaan.\n\nRiikan posket hehkuvat, hänen pienet silmänsä kiiluvat ja, kuten\nsanottu, hänen jalkansa nousu on aivan kuin norjempi. Viikkokaudet\non hän tehnyt siistiä ulkona ja sisällä, että kaikki olisi puhtaana\nja korean näköistä, kun Sarhles tulee. Naamansa hän on pessyt joka\naamu oikein saippualla, ja kestikievariin hän on jo valmiiksi puhunut\nhevosesta herra Sarhles Keinoselle.\n\nPuolisokea äiti marisee keinutuolissa.\n\n\"Mitä tuossa nyt hompottaa\", sanoo hän, \"nauravat jo muutenkin\nsinulle\".\n\nPiika tietää sen vallan hyvin, tietää, että nauravat, mutta antaa\nnauraa. Se perältäkin parhailla nauraa, joka viimeksi nauraa.\nNauravatkohan vielä kirkossakin, kun hän Sarhleksen kanssa...\n\nMutta Riika ei ajattelekaan tätä pyörryttävää ajatusta loppuun.\nHän kuvittelee vain, kuinka he Sarhleksen kanssa tässä puuhaavat.\nTuolla, Hein'ojan takana, on niin hyvää savimaatakin, sanovat. Sen he\nostavat. Sillä ei kai Sarhles tällaiseen tyydy, hänellä kun on ollut\nfarmi Ameriikassa ja hänellä kun on rahaakin. Mitä lie saanutkaan\nsiitä farmista!\n\nSyyskesäiset päivät kuluvat, ja lehti alkaa pudota puusta. Nyt ei\nRiika enää malta odottaa, kunnes posti tulee tupaan, vaan kävelee\nsitä asiaan maantielle asti... Mutta kirjettä ei vain kuulu.\n\nMikähän este Sarhlekselle on tullut? Olisiko tuo sairastunut? Tai\nvieläkin pahempaa? Kun ei edes mitään kirjoittanut.\n\n\"Eikö sitä Riikan sulhasta jo kuulu?\" kyselevät kyläläiset.\n\n\"Ei se ole kirjoittanut\", vastaa Riika totuudenmukaisesti.\n\nMutta muutamana aamuna heiluttaa postiukko kirjettä kädessään ja\nhuutaa: \"Tässä on Riikalle Ameriikasta!\" Riika hengästyy, tempaa\nkirjeen miehen kädestä ja juoksee kiitosta sanomatta tupaan. Siellä\nhän istuutuu tuvan äärimmäiseen nurkkaan, ja kuluu aikaa, ennenkuin\nhän saa kirjeen avatuksi. Mutta viimein se kuitenkin tapahtuu.\n\nCharles Keinonen kirjoitti aivan yksinkertaisesti näin:\n\n\"Minä olin jo laivassa, mutta kapteeni tykkäsi, että minä olin niin\nruma, ettei hän voinut ottaa minua mukaan...\"\n\nRiika tyrmistyy. Hetken kuluttua hän sanoo äidilleen:\n\n\"Sille on tullut este.\"\n\nEi sen enempää. Mutta lähestyvä yö näkee kuumia kyyneleitä. Anna\nolla, että ruma, -- kyllä hän olisi siitä pitänyt, ollut sille\nuskollinen ja hyvin hoitanut.\n\n\n\n\nHAUTAJAISET\n\n\nEilen olemme siis olleet hautajaisissa. Niiden virallinen nimi\noli kylläkin lähtiäiset, mutta itse asiassa ne olivat kuitenkin\nHAUTAJAISET, -- se vain eroa, että ruumis oli elävä ja liikkui\nkeskuudessamme ja jutteli. Koettipa hän olla lennokas ja vitsikäskin,\nseikka, joka teki meidät varsin murheellisiksi, sillä meissä\nsyntyi pelko, että hän senkin jälkeen, kun olemme hänet kauniilla\nja kunniallisella tavalla potkineet pois yhteiskunnasta, ilmestyy\nkeskuuteemme.\n\nMuuten me olimme sonnustautuneet piukeiksi ja juhlallisiksi, eikähän\nmuu suoraan sanoen olisi sopinutkaan. Luulenpa todellakin, että joku\nmeistä erehtyi tuntemaan pientä kaihoakin, sensijaan että olisi\npitänyt huokaista helpotuksesta, kun hänestä nyt viimeinkin näin\nkunniallisella tavalla päästiin. Ohut kaihontunne kai sentään kuuluu\nkaikenlaisiin lähtiäisiin niinkuin kala kuuluu veteen.\n\nEnnenkuin varsinaisiin juhlapäivällisiin -- tai sanoisimmeko\njuhlaillallisiin -- päästiin käsiksi, oli vieraitten mieliala\nhiukan sekasointuinen ja he katselivat toisiaan kysyen ja ikäänkuin\njollakin tavoin moittien. Tunnelma oli aikalailla painuksissa ja\nkeskustelu tahtoi olla väkinäistä ja kankeaa, joskus se melkein aleni\nkuiskaukseksi. Se oli piinallista, varsinkin kun oli naisia mukana.\nPiti kaikin mokomin säilyttää keveä lähtiäisleima eikä osoittaa, että\nnyt todellakin oltiin hautajaisissa. No niin, Gunnar Holm ainakin oli\ntehnyt parhaimpansa: kolme edellistä päivää oli hän opetellut ulkoa\npilajuttuja, kaskuja ja historioita.\n\nKetään Malmia ei ollut saapunut, he nähtävästi olivat merkinneet\nkantansa juhlavieraan suhteen. Einar Malm näkyi kyllä liikkuvan\nkatukäytävällä, neilikka napinlävessä, pysähtyi juhlahuoneiston\nsisäänkäytävän eteen, mutta näytti sitten yhtäkkiä muuttavan\npäätöksensä, vihelsi luokseen ajurin ja ajoi tiehensä. Huomenna hän\ntietysti kysyy:\n\n-- No, millaista siellä oli?\n\nJa me vastaamme, että no olihan siellä, vaikkei loppu ollutkaan ihan\nsellainen kuin olimme toivoneet ja ennakolta laskeneet.\n\nMitä juhlavieraaseen eli Vainajaan tulee, oli hän nähtävästi jo\nvarhain aamulla ottanut pari hyljeryyppyä ja muutaman napauksen,\nmutta siihen emme erikoisesti kiinnittäneet huomiota, sillä se oli\nviime aikoina tullut hänen vakinaiseksi tavakseen ja juuri sentähden\nhänestä oli tullut Vainaja. Muuten kai hän olisi tavallinen mies\nniinkuin me muutkin. Ja johdonmukaisesti hän oli spirituelli,\nsanavalmis ja nopea käänteissään.\n\nMistä paikasta sitten rappeutuminen ja uhkaava köyhyys pilkisti\nesiin? Tällä hetkellä ei kukaan olisi voinut sanoa, mistä. Hän oli\nsamanlainen kuin kaikki muutkin, monen mielestä ehkä joissakin kohdin\nparempikin. Mutta kuitenkin meistä oli mitä tärkeintä päästä hänestä\npian ja kauniisti erillemme, sitä oli jokainen hautonut hiljaisessa\nmielessään jo ennenkuin ajatus oli puhjennut sanoiksikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi vuotta sitten hän vielä meni mukiin. Ryyppäsi kyllä, mutta\nsitähän teki jokainen muukin. Pelasi, mutta voitti kai osapuilleen\nsen, minkä hävisikin. Hänellä ei, suoraan sanoen, ollut mitään syytä\nruveta liukumaan: hänen taloudelliset asiansa olivat kunnossa,\nhänellä oli hyvä virka, hän ei ollut rakastunut. Mutta hän rupesi\nkumminkin, ja se kai oli tullut hänen veriinsä jostakin vanhemmasta\npolvesta. Ensimmäinen näkyvä ilmiö oli se, ettei hän välittänyt,\nmissä kunnossa esiintyi kadulla; toinen: hän laiminlöi tehtävänsä\nja sai osastopäälliköltään muistutuksen; kolmanneksi hänet nähtiin\nseurassa, jota ei saatettu hyväksyä; ja neljänneksi: hän oli kerran\njättänyt kellonsa panttiin, mutta lunastanut sen seuraavana päivänä.\nJa yhtäkkiä me huomasimme, että hänen pukunsa alkoivat istua yhä\nhuonommin, että iho kävi punottavaksi ja silmät verestäviksi, --\nmiksi ei hän voinut kääntyä jonkun lääkärin puoleen, joka muutamalla\npienellä lääkemääräyksellä olisi karkoittanut nämä epäilyttävät\nmerkit! -- että kaikenlaiset figuurit tuttavallisesti tervehtivät\nhäntä kadulla, että hänen puhetapansa kävi epätäsmälliseksi ja\nhiukan, hm, karttelevaksi. Silloin me muistimme, että hänellä on\nmaatilanpuolikas jossakin kuuden peninkulman päässä.\n\n\"Sinun on erottava!\" sanoi joku kategoorisesti.\n\n\"Ei, vaan mentävä lepäämään\", oikaisi toinen lempeästi.\n\n\"Niin, ja kun olet levännyt ja voimistunut, niin tulet takaisin\",\njatkoi kolmas.\n\nHän säpsähti itsekin ja hymyili vaisua, harmaankalpeaa hymyä: vai\novat asiat niin hullusti.\n\nNiin, niin hullusti ne olivat eikä niitä, valitettavasti, voinut\nauttaa.\n\nVaatteet sopivat senjälkeen paremmin, epäilyttävien toveriensa\ntuttavallisiin nyökähdyksiin vastasi hän vastenmielisesti ja\nvälinpitämättömästi, ja me ajattelimme, että kas vain poikaa, hän\nparantaa itsensä tai koettaa ainakin näyttää sitä, mutta epätoivoisia\nponnistuksin ne ovat.\n\n\"Maatilallasi tulet sinä voimaan hyvin\", vakuutimme me, ja hän myönsi\nhajamielisen näköisenä.\n\nSiinä on nyt puoli vuotta, ehkei aivan sitäkään, ja meillä oli jo\nmies valmiina hänen tilalleen. Ulkona odotti automobiili valmiina\nlähtemään: kunhan Vainajamme pääsee tarpeeksi vireeseen, niin hän\nsaa istua autoon, herää puolentoista tunnin kuluttua maatilallaan,\nmuistaa niitä on tapahtunut ja oivaltaa, ettei enää käy palaaminen.\nPontevasti järjestetty.\n\nIllan kuluessa taidettiin laulaa muutamia kauniita laulujakin,\nnaisten silkit kahisivat, silloin tällöin pidettiin pieni,\nsydämellinen puhekin ja Vainaja vastasi hymysuin. Emmepä olleet,\npitkiin, pitkiin aikoihin nähneet häntä noin eloisana. Kello läheni\njo yhtätoista ja tunnelma alkoi olla sellainen, jollainen sen pitikin\nolla. Kyllä sitä on paljon rumemmallakin tavalla karkoitettu Roomasta\nprovinsseihin.\n\nKello löi puolta kahtatoista: tilanteen piti lähetä\nkulminationikohtaansa, ja olimme hengessämme kuulevinamme, kuinka\nautonkuljettaja ulkona kadulla pani koneensa käyntiin ja tarkasteli,\nettä kaikki oli kunnossa. Hänet oli valmistettu siihen, mitä tuleman\npiti.\n\nSaatuaan merkitsevän silmäniskun nousee Gunnar Holm pitämään\nviimeistä puhetta. Se poika osaa puhua, kun vain vähän tietää\naiheen suuntaa. Huoneeseen tulee hiljaisuus, vain muutamat maljat\nkilahtavat ja muutamia tuoleja siirrellään. Ja Gunnar Holm kuvailee\nlaajasti ja seikkaperäisesti, kuinka tyrmistyttävästi Vainajan päätös\nmuuttaa kokonaan maaseudulle vaikuttaa hänen ystäviinsä ja kuinka\ntyhjän sijan hän jälkeensä jättää. Vähitellen alkaa puhuja itsekin\nuskoa sanoihinsa, hänen äänensä saa syvän varman, surunvoittoisen\nsoinnun, ja me luulemme melkein, että se värisee liikutuksesta. Sen\nhienommasti ei sellaisessa asiassa voi puhua.\n\nViimein Gunnar Holm istuutuu ja katselee ympärilleen niinkuin\nsanoakseen, että näin minä suoritin tehtäväni.\n\nVainaja nousee. Hän on hämmentynyt ja vakava. Maailma on niin paha,\ntäynnä vilppiä ja petosta. Usein on pakko epäillä niidenkin hyvää\ntahtoa, joita on pitänyt lähimpinään. Mutta tänä iltana on hän saanut\nkouraantuntuvan todistuksen. Hänkin voi sentään merkitä jotakin. (Me\nnyökyttelemme hartaan näköisinä.) Missä sydämesi on, siellä on sinun\nkotisi. Ja hänen sydämensä on täällä, hän ei voi erota.\n\nÄllistys.\n\nTanssimusiikki alkaa soida, -- niinkuin määrä on. Ei mitään\njäähyväisiä, kädenpuristamisia ja tunteilemisia. Poistuu\nhiljaisuudessa, ilon vallitessa, musiikin soidessa, jättäen tyhjiin\nsijan.\n\nMutta nyt! Musiikki soi, Vainaja hymyilee, vieraat alkavat liikehtiä\npermannolla. Tuleekohan tästä mitään.\n\nYrjänä Kotka menee Vainajan kanssa eteiseen, ja sisällä käy tanssi.\nSupattelevat siellä kiivaasti, tuntuvat melkein väittelevän. Hm:\nvoivat jo painiskellakin. Joku vetää välioven kiinni samassa\nkun ulko-ovi väkivaltaisesti lennähtää auki. Ja ulkona pannaan\nautomobiili liikkeelle. Merkitseviä puolituskallisia silmäyksen\nvaihtoja, jotka ilmaisevat, että HAUTAJAISET ovat ohitse.\n\nViiden minuutin kuluttua Yrjänä Kotka palan. \"Lähti\", vastaa hän\nkysymyksiin iloisen näköisenä. Hetken kuluttua hän lisää: \"Ei se\nmitään älynnyt.\"\n\nOlisivat ne sentään saaneet loppua hiukan soinnukkaammasti...\n\nMutta mitä näkee kokenut katseemme? Tänä aamuna Vainaja täsmälleen\nkello kymmenen menee osastoonsa. Salkku kädessä. Tärkeän näköisenä.\n\nJa kun hän tapaa ensimmäisen tuttavan, niin hän sanoo:\n\n\"Kyllä tekin keksitte kaikenlaista!\"\n\nHymähtää hyväntahtoisesti ja jatkaa matkaansa.\n\nEntä mitä me nyt hänelle teemme!\n\n\n\nEPÄSOINTUJA\n\n\nSattuuhan sitä, tapahtuuhan elämän varrella kaikenlaisia\nristiriitoja, milloin lyhyempiä, ohimeneviä ja helposti unohdettavia,\nmilloin pitempiaikaisia ja jatkuvasti kalvavia, jotka loppuvat vasta\nelämänkin loputtua. Niin on ollut ja niin tulee aina olemaan. Yhtä\nmahdotonta tulee aina olemaan. Yhtä mahdotonta kuin Kaarlo Viidennen\noli saada kahta kelloa käymään samalla tavalla, yhtä mahdotonta on\nsaada kahta ihmistä ajattelemaan samalla tavoin.\n\nMaisteri Lindman tuntee itsensä täysin tyyneksi ja asialliseksi\nja laskee pois savukkeensa, joka on aiheettoman kallishintaista\nlajia. Hän tuntee, että jos hänen työnsä nyt vaatisi pelkkiin kylmää\njärkeä eikä hivenenkään vertaa tunnetta, niin hän olisi aivan\nerinomaisessa työvireessä. Mutta tämä tunnepuoli se taas lykkäsi\neteen pystyaidan. Pitikö tässä todellakin ruveta etsimään joitakin\nmuita elinmahdollisuuksia? Tuon yhden ainoan asian vuoksi.\n\nPäivän pitäisi olla kesäinen, mutta tunnelma on niitä kaikkein\nsyksyisimpiä. Heittää keskellä heleintä heinäkuuta tuulen ja sateen.\nNo niin, antaapa hänen tulla, se sopii juuri esilläolevaan aiheeseen\nja asiaan.\n\nNiin, tämä tunnepuoli se usein sai hänet Canossaan, nöyryytyksen\nretkelle, sai sittenkin, vaikka järki kiivaasti soti vastaan. Hän\nei kerta kaikkiaan rakastanut epäsointuja ja ristiriitoja, ja\nniiden välttämiseksi hän monesti oli luopunut omasta minästään.\nTai vaiennut, pitänyt suunsa kiinni. Oikeastaan, kun hän tarkoin\neritellen ajatteli, olikin hän vuosien kuluessa muuttunut\njotenkin puolueettomaksi havaintojen tekijäksi, joka puuttui\nasioihin vain mikäli se oli tarpeellista jonkun oleellisen puolen\nesillemanaamiseksi. Ja kun hän oli saanut sen esiin, niin hän sitten\nsopi. Luonnollisesti. Ja jatkuvan epäsoinnun välttämiseksi.\n\nPitikö hänen kenties, nyt niinkuin ennenkin, koettaa ellei muuten\nniin keinotekoisesti saada itsessään aikaan omantunnonvaivoja ja\nkatumusta, jotta voisi sitten osapuilleen uskottavalla tavalla pyytää\nanteeksi! Kaipa kai, luonnollisesti. Hänessähän oli syy tällä kertaa,\nainakin ulkonaisesti: pitkän ajan kuluessa kokoontunut lataus oli\nmelkein itsetiedottomasti päässyt purkautumaan hiukan epämukavalla ja\nepäotollisella hetkellä, siinä kaikki. Anteeksi, aivan niin. Mutta\nehtiipä sen vielä suorittaa iltaan mennessä. \"Älä anna auringon\nlaskeutua vihasi yli\" tai kuinka se nyt olikaan.\n\nSovinnon aiheuttama leppoisa, puoliarka jälkitunnelma oli sentään\ntunnelma sekin. Aivan niinkuin joku olisi kauniilla barytonilla\nlaulanut etäällä jotakin hienoa, surunvoittoista laulua Eipä tässä\nenää muita tunnelmia ollut varaa itselleen kustantaakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisteri Lindman sytyttää uudelleen puoleksipoltetun savukkeensa,\nmutta kun hän nyt imaisee savut, tekee hän sen tavallista kiivaammin\nja hermostuneemmin. No joko nyt taas! Eikö tohtori Hellmuth\nsanonut: älkää koskaan kiivastuko, se on vain uusi naula teidän\nruumisarkkuunne. Eipähän noita viime aikoina ollut tullut erikoisesti\ntaotuksi, ei oltu kiivastuttu, ei -- mutta sittenkin: istua nyt\ntässä, katsella surullista, sateista maailmaa ja ajatella asioita,\njotka eivät mitenkään ole parannettavissa. Ellei...\n\nEllei... Siinäpä se juuri oli. Nyt enemmän kuin ennenkään ei maisteri\nLindman uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, vaan koetti kääntää\nmietteensä arkipäiväisempiin asioihin.\n\nKerran se \"ellei\" oli ollut varsin lähellä, mutta siitä oli luovuttu.\nJos se nyt joskus pisti päänsä esiin, niin se nopeasti sai hiljaisen\nhautauksen ja pienen yhteiskunnallis-porvarillisen moitteen peräänsä.\nEroaminen, -- ei se käy noin vain ilman mitään.\n\nTaas uusi savuke, aiheettoman kallishintainen, kaksikymmentä penniä\njo kappale...\n\nVoin ajatella kultaisia ajatuksia, ja juuri silloin kun ne ovat\nkehittymässä kiteytyneiksi, toisille välitettäviksi, käsin\ntunnettaviksi, juuri silloin minun silmilleni heitetään lokaa,\neikä minulla ole oikeutta reageerata. Enkä sitä oikeastaan halua\ntehdäkään, sillä pitkiin aikoihin en ole ollut herkkämielinen.\nSuo anteeksi, _ma chère_, huumorin minä kyllä ymmärrän, ja tiedän\nsenkin, että pelto ja vieläpä tunkiokin voivat olla runollisia\nasioita, -- muisteleppas vain Verhaerenin runoutta, -- mutta sillä\nei ole sanottu, että kaikki, mikä tulee tunkiolle, on runollista.\nMutta voidakseni vastata rumiin asioita oikeastaan koskemattomiin\nvälihuomautuksiin pitäisi minulla olla talikko.\n\nNäin hän oli aikonut vastata kerran, mutta se oli jäänyt tekemättä\nniinkuin monta muutakin kertaa, tullakseen sitten sanotuksi\nasiattomassa yhteydessä ja syyttä. Minkäpä hän sille mahtoi,\nihmiselämä ei ollut niin tyynen asiallista ja suoraviivaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs varsin yleinen tunne, jota jokapäiväisessä elämässä nimitetään\nrakkaudeksi ja joka sangen usein johtaa onnelliseen tai vähemmän\nonnelliseen avioliittoon, ellei se suorastaan johda maalliseen\nhelvettiin, saattaa syntyä ja kehittyä seuraavasti:\n\nSinulla ei ole ketään muuta kuin oma itsesi, jota varten elät.\nKuljeskelet, käyskentelet, katselet, mahdollisesti koet pieniä\nepisoodeja, väliin jonkun idyllinkin, joka kestää muutaman valoisan\nkesäillan, mutta mikään ei sinua kiinnitä. Olet aivan kuin hakisit\njotakin, mutta et löydä mitään, ja kaikki on niinkuin pitääkin\nolla: olet nuori. Sinulla voi olla joukko veljiä, mutta he ovat\nvain samojen vanhempien lapsia eivätkä mitään muuta. Olet yksin,\ntäydellisesti yksin, ja kuitenkaan et tahtoisi niin olla.\n\nMutta muutamana päivänä huomaat kummallisella tavalla heränneesi.\nLuonto on sama, ihmiset ovat samat kuin ennenkin, äskeinen idyllisi\nvain on muuttumassa jännittäväksi romaaniksi. Kuvittelet elämää ja\ntulevaisuuttasi: tämmöiseksi ja juuri tämmöiseksi on se muodostuva.\nHän on hyvä, pidät häntä omalla tavallasi kauniinakin ja tahdot tehdä\nhänet onnelliseksi. Kas, kuinka ihanaa onkaan elämä!\n\nVanha juttu, arvelet. Mutta malta mielesi: juttu ei tule tällä kertaa\nolemaan kovin pitkä.\n\nSinä rakastat, ja hän rakastaa myöskin, ja te olette niinkuin sadun\norjat, jotka kuluvat toistensa vuoksi. Niin, se on kaunista kyllä,\nkovin kaunista ja mielenkiintoista, mutta elämä on sellainen herra,\njoka näkee hyväksi teidänkin kohdallenne heittää erinäisiä mutkia ja\nokaita.\n\nNyt sinä tulet huomaamaan, kuinka huono yhteiskunnan jäsen sinä olet,\nnyt, ellet koskaan ennen. Mies hoi, missä on sinun manttaalisi ja\nyhteiskunnallinen arvosi? Häntä ei sinulle anneta, ja lopuksi hän\nitsekin on samaa mieltä. Siinä nyt on sinun ruusunpunaisten unelmiesi\nloppu, siinä sinun valvotut yösi ja siinä sinun harmajat päiväsi.\n\n-- Ylpeää väkeä, -- ajattelet sinä ja antaudut. Mielessäsi tunnet\nkyllä masennusta, mutta mikäpä sinä, vähäpätöinen, olet potkimaan\ntutkainta vastaan. Antaudut, koetat unohtaa jos voit, siinä kaikki.\n\nTe kaksi olette kuitenkin joskus rakastaneet ja sinä tiedät, mitä\nrakkaus merkitsee meidän vuosisadallamme. Mutta siitä ei mitään:\nerehdyksiä, yhteiskunnan kannalta varsin tuomittavia, tapahtuu niin\nusein. Ilman erästä kohtalokasta erehdystä teistä kahdesta, hänestä\nja sinusta, tuskin koskaan olisi tullut mitään.\n\nMutta nyt teistä tulee. Ja kummallista kyllä sinä et tunne olevasi\nseitsemännessä taivaassa, niinkuin asian laatuun kuuluisi, eikä tämä\njohdu pienimmässäkään määrässä erehdyksestä, johon te molemmat olette\nsyypäät. Vaan se johtuu siitä, että sinun uskosi on kärsinyt iskun ja\nettä eräät ylpeät ihmiset ovat tulleet vedetyiksi alas jalustoiltaan.\nTunnet itsesi hiukan irooniseksi ja arvostelevaksi ja ajattelet:\n\"Jaha ... vai tätä tämä olikin. Kaiken lopuksi.\"\n\nYlpeys ja sisu elävät kuitenkin. Sinun eteesi työnnetään papereita,\njotka on allekirjoitettava. Mikä tämä on? Se on avioehtokirja. Jaha.\nJa sinä allekirjoitat sen suurin, siroin kirjaimin, huulet hiukan\nhymyssä ja viitsimättä edes lukea läpi koko tekelettä. -- Jaha,\nno entä tämä? -- Se on velkakirja, joka teidän on vaimonne kanssa\nallekirjoitettava muille perillisille. Sinä et tiedä, mistä on\nkysymys, mutta kirjoittelet kuitenkin sen näköisenä kuin aikoisit\nsanoa: \"Tuokaa nyt muutkin plakaatit samalla kertaa.\" Niin, ja sen\njälkeen saa herra pastori olla hyvä ja käydä toimittamaan virkaansa.\n\nNäin nopeasti ja vähin elein se kävi. Sinä et enää toivonut mitään,\nsinä olit jo kenties alkanut kehitellä muita suuntaviivoja, ja\nnyt sinä saat kaiken sen, mitä olet toivonutkin, kenties hiukan\nenemmänkin. Niin saattaa elämässä tapahtua. Ole onnellinen.\n\nJa sinä olet onnellinen. Mikset sitä sitten olisi. Sinua on kyllä\naivan aiheettomasti nöyryytetty, viime tapaukset ovat sinuun\nvaikuttaneet kuin tukahdutettu, nöyrä anteeksipyyntö, sinun uskosi on\nhorjahtanut perustuksiltaan, mutta sinun suuri, vanha rakkautesi on\nkaikesta huolimatta elänyt syvimmässä tajunnassasi, ja nyt sillä on\noikeus vaatia osansa.\n\nMutta yhtäkkiä sinä tunnet olevasi äärettömän vanha ja väsynyt.\nEnsin koetat virkistäytyä, sitten alat eritellä omia ajatuksiasi\nja tunteitasi, mutta selvyyteen et pääse. Eikä siihen sinun\nasemassasi pääsisi moni muukaan. Sinä olet rakastanut kopeaa ja\nylevämielistä, ja hän tulee luoksesi aivan kuin pyytämään armoa:\nkaunis ja runollinen on auttamattomasti poissa, rumuus ja proosa on\nastunut sijaan. Yhteiseen elämäänne ei tule sitä tunnelmaa ettekä\nte saa siitä sitä otetta, jonka te olisitte saaneet, jos olisitte\naloittaneet sen vuotta aikaisemmin, silloin, kun te molemmat olitte\nkorkeimmillanne.\n\nJa yhtä pian sinä huomaat muutakin: hän on jossakin suhteessa\nsinusta auttamattomasti jälessä. Hänellä on eri harrastukset, hän\npukeutuu huolimattomasti, hän keskustelee kanssasi yliolkaisesti\ntai puolittain typerästi, jos sitä nyt keskusteluksi voi nimittää\nlainkaan. No niin, siinäpä menette, ja väsyneitä, hyvin väsyneitä\nolette molemmat. Ei sinulla ole mitään sanomista hänelle eikä\nhänelläkään sinulle muuta kuin korkeintaan: \"Saisi tulla syömään.\" Ja\nsinä menet ja huomaat, ettei pöytäliina ole erikoisen puhdas, mutta\nvähän ajan kuluttua et enää välitä siitäkään. Olkoon niinkuin on.\n\nEnsi alussa koetat saada aikaan jotakin elämää, mutta vähitellen\nluovut siitä. Ensi alussa olet kiihkeä, menetpä niin pitkälle,\nettä saatat kiivastuakin, mutta vähitellen jää sekin, etkä uskoudu\nsille, jolle olisi uskouduttava. Tulet leppoisaksi ja joskus melkein\nhumoristiseksi, naurat typeryyksille ja kerrot hauskoja juttuja, ja\nnyt sanovat ihmiset, että olet tasaantunut, mutta omatuntosi sanoo\nsinun tylsistyneen.\n\nNäin vaellatte te molemmat läpi elämän, lähellä toisianne ja\nkuitenkin toisistanne mahdollisimman kaukana, näin te vaellatte,\npieni, pian ohimenevä myrskynpuuska välillä, pian saatte pitää toiset\nja kolmannetkin ristiäiset eikä kumpikaan teistä voi tehdä selkoa\nsiitä, kuinka tähän tilanteeseen oikeastaan on jouduttu...\n\nMaisteri Lindman on jo sytyttänyt neljännen savukkeen, ulkona on sade\ntauonnut, ihmisiä alkaa liikkua kosteanurmikkoisella pihamaalla, ja\niltapäivä on käsissä. Mitä hän lieneekään miettinyt, aika on kulunut\nniin nopeaan, että hän ei edes ole ehtinyt sen kulkua huomaamaan.\n\nAi niin. Se aamullinen pieni sananvaihto, mistä se mahtoi johtuakaan,\nvai oliko siihen lainkaan mitään säällistä, hyväksyttävää syytä.\nEi varmaankaan. Se oli joku aikojen varrella kasautunut latinki,\njoka tapansa mukaan jonkun ajatusyhtymän aiheuttamana paukahti\nepäasiallisella ajalla. Hän kai oli sanonut jonkun huomautuksen\ntavallista terävämmällä äänenpainolla, mutta se oli aiheuttanut\npienen rajuilman.\n\nJa sitten siihen oli sekaantunut kolmaskin, joka ei lainkaan kuulunut\nasiaan, mutta sekaantunut kuitenkin kai sukulaisuus-yhteistunnosta.\nRouvan sisar.\n\n\"Tuollaisen miehen kanssa minä en olisi päivääkään naimisissa\", oli\nhän sanonut.\n\nHän oli todellakin sanonut: _tuollaisen miehen_, ja maisteri\nLindman oli tuntenut pistoksen povessaan, sillä siltä taholta oli\nhän kaikkein viimeiseksi odottanut mitään purkauksia. Eikö hän\nkenties vieläkään ollut tarpeeksi hyvä heikäläisille! Sanat olivat\njo pyörähtäneet hänen huulillaan, mutta sitten hän muisti, että\nhänen, tohtori Hellmuthin lausunnon mukaan, vajaan neljän vuoden\nkuluessa piti kuolla, ja hän oli aikonut sanoa, että \"odottakaahan\nvain rauhallisesti, kyllä te pääsette minusta ja minä teistä\".\nMutta lopuksi hän ei ollut sanonut mitään, eikäpä se mitään olisi\nhyödyttänytkään, sillä heidän ajatuksensa ja hänen ajatuksensa olivat\ntodellakin toisistaan yhtä kaukana kuin maa on taivaasta. Antaa mennä\nvaan entiseen tiliin.\n\nTuollaisen miehen!\n\nMaisteri Lindman oli salannut hymynsä, ottanut pikku tyttärensä\npolvelleen ja alkanut opettaa hänelle laulua \"Kesäpäivästä\nKangasalla\". Eipä muutakaan voinut. Sitä kopeutta on niin\nmonenlaista, aiheellista ja aiheetonta. Oli taas yksi usko,\nusko ihmisen, jota oli pitänyt melko korkealla, ymmärtämykseen\nhorjahtanut, mutta antoi mennä senkin vaan. Jää sitä kuitenkin niin\npaljon, että on varaa menettääkin.\n\nIltapäivä kuluu sitten lempeän sovinnollisuuden merkeissä. Miksei\nelää mahdollisimman siedettävästi sitä aikaa, mikä on jälellä. Ja\nmaisteri Lindman on rauhallinen ja hymyilevä, suutelee lapsiaan ja\nmenee sitten muualta hakemaan korvausta siitä, mitä ei löydä omasta\nkodistaan.\n\n\n\n\nKONVENANSSIA\n\n\nElämässä ei mikään yhden ihmisen kohdalle toistu samalla tavoin kahta\nkertaa, eikä toistune minullekaan. Tuskinpa toista kertaa tällaista\nmatkaa ajanen.\n\nYrjö Sonkari, sen Nikkilä-Sonkarin ison rikkaan ainoa poika, nykäisee\nohjaksia ja antaa hevosen ravata. Syksyinen, kostea metsä pakenee, ja\nhevonen etenee, ja Yrjö Sonkari ajattelee tätä maista olemassaoloansa\nja huoletonta elämäänsä, vailla vaivoja, vastoinkäymisiä ja\nristiriitoja.\n\nItseään hän ei ajattele, ja jos ajattelisikin, ei hän saisi itsestään\notetta. Syrjäisen on todettava, että hän on kaikin puolin hyvä\npoika ja nuorena miehenä mallikelpoinen, melkeinpä niin hyvä ja\nmallikelpoinen, että se hiukan tulee välinpitämättömyydelle. Ei ole\ntullut vanhempiinsa päinkään.\n\nKun hän, Nikkilä-Sonkari, muutamana aamuna, rikkaana, kitsaana ja\nlaihana väkien mentyä krakistaa kurkkuansa ja sanoo: \"Saisit sinä jo\ntehdä välisi selviksi sen Välimaan Santran kanssa, vai mikä sen nimi\nlienee\", ei poika-Sonkari ole tuon kummempana. Hän kysyy vain: \"Jaa,\nettä kuinka te sanoitte?\"\n\n\"Kylläs sen jo kerralla kuulit.\"\n\nPoika-Sonkari meni pihalle. Hän oli kyllä kuullut isän sanan, mutta\nsiitä hän oli varma, että Välimaan Santrasta enempää kuin kenestäkään\nmuustakaan ei ollut heillä ollut puhetta -- sinne päin. Isän tahto\noli siis, että Santrasta tulisi hänen emäntänsä ja Sonkarin miniä.\nEikä siinä ollut vastaan panemista.\n\nHän itse, Yrjö Sonkari, oli kyllä ajatellut vähän toisin, mutta ei\nkovin kauaksi. Ei hän ollut ajatellut niin kaukaa ja niin isosta\npaikasta kuin Välimaasta, muttei paljon pienemmästäkään. Joskus,\nparin viime vuoden aikana, oli hän jutellut Syvärin Maijan kanssa\ntämäntapaisista asioista ja vähin muistakin, kenties toisinaan\nlähtenyt Syvärin taholle liikkeellekin silloin kun tiesi varmasti,\nettei muita enää ollut kulussa.\n\nMutta nyt!\n\nHän seisoo hetkisen keskellä pihaa ajatellen Syvärin Maijaa ja\nkaikkea, mitä hänen kanssaan on ollut; sitte hän ajattelee Välimaan\nSantran pystyä olemusta ja pitkää kaulaa, ja lopuksi hän menee\nvaunuliiteriin ja vetää kiesit pihalle. Kukapa tässä sotasille isänsä\nkanssa, ei se sellainen koskaan ole ollut siunaukseksi. Ja viimein\nhän alkaa asettaa hevosta valjaisiin.\n\nSilloin isä ilmestyy pihalle.\n\n\"Minne sinä nyt?\" kysyy hän.\n\n\"No sinne Välimaahan.\"\n\nTähän ei ukko vastaa mitään, mukristele vain hampaatonta suutansa ja\nimee piippuaan.\n\nPoika on juuri nousemassa rattaille, kun hän ikäänkuin varmuuden\nvuoksi kysäisee:\n\n\"Eikö Syvärin Maija olisi tänne ja minulle sopinut?\"\n\nMutta nyt Sonkarin isäntä käy entistäänkin pienemmäksi, laihemmaksi\nja kitsaamman näköiseksi, ja hänen äänensä on kuin ruostuneen\nsaranan, kun hän vastaa:\n\n\"Mitä niistä Syvärin Maijoista, kun Välimaan tytärkin on saatavissa.\nSaisit vain loppuikäsi riidellä Syvärin pojan kanssa perinnöistä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSonkarin poika ajelee hiljakseen eteenpäin ja alkaa miettiä, kuinka\nhänet mahdettaneen Välimaassa ottaa vastaan. Mutta se puoli ei pääse\nhäntä erikoisesti huolettamaan. Toinen asia on, mitä hän sanoo\nMaijalle, vaikkeihän hänenkään kanssaan erikoisempia puheita ole\nollut. Mikä on kestettävä, se on kestettävä, ja Maijalla on kyllä\naavistelunsa Sonkarin sisäisestä järjestyksestä. Eikähän -- tässä\nkaiken lopuksi surua tule kenellekään.\n\nYrjö Sonkari hoputtaa taas hevosensa vauhtia.\n\nKun hän nyt tässä ajattelee Santraakin, jonka kanssa on joskus\ntahdissa pyörähdelty, niin onhan se komea ja korskea ihminen ja\nisosta paikasta. Mutta vaikka hän koettaa miettiä ja keksiä, ei\nhän Santrassa löydä mitään lämmittävää, suoraan sanoen sellaista\nhemaisevaa, jollaista kai tällaisissa asioissa välttämättömästi\npitäisi olla. Saattaahan kuitenkin olla niin, että ne sellaiset\nasiat tulevat jälkeenpäin, ja kaipa vanhukset tämänkin jutun\nkaikinpuolisesti parhaiten ymmärtävät.\n\nTahtomattaan hän taas nykäisee ohjaksista niinkuin tahtoisi pian\npäästä perille ja saada asiansa loppuunajetuksi. Ja kilometritolpat\nsivuutetaan toinen toisensa jälkeen, pian tulee se kyläaukea, jonka\nlänsipäähän Välimaan rakennusryhmä aikoinaan on sijoittautunut, ja\nYrjö Sonkari lisää yhä hevosensa vauhtia.\n\nMutta kun hän ajaa pitkin Välimaan kujaa, niin hänen luvallista\nviileämmät mietteensä hetkeksi pysähtyvät. Mitä hänellä on täällä\ntekemistä? Aivan niin, isä käski, hän on jo ajanut kujan puoliväliin\neikä voi enää kääntyä takaisin. Kävi miten kävi.\n\nPihalla hän tapaa Välimaan ukon.\n\n\"Päivää.\"\n\n\"Päivää.\"\n\n\"Minä tässä katselin, että nuori Sonkaripa sieltä ajelee.\"\n\n\"Minähän tässä.\"\n\n\"Mene tuonne sisään, minä käsken kyllä pitää vaarin hevosesta.\"\n\n\"Älkää vain käskekö talliin panna.\"\n\n\"Niinkö pian aiot talosta selviytyä. No ei sitten.\"\n\nSiinä on juotava kahvit ja siinä on juteltava ilmoista ja\nvuodentulotoiveista, ja lopuksi hän huomaa istuvansa Santran kanssa\nkamarissa kahden. Santra on entistä pystympi ja entistä valkeampi ja\navokaulaisempi, ja Yrjö Sonkari katselee häntä hiljaisella ihailulla,\nniinkuin jotakin koreata kuvaa, kirkkoa tai kuvapatsasta. Mutta\nsamalla hän tuntee itsensä merkillisen avuttomaksi, ajatuksettomaksi\nja melkein tyhmäksi. Saisi olla isä itse ajamassa tätä asiaa.\n\n\"Eipä sinua ole kirkolla näkynyt viime aikoina\", saa hän viimein\nsanotuksi.\n\n\"Ettepäs te ole siellä mitään juhliakaan saaneet pystyyn\", vastaa\nSantra.\n\n\"Oli meillä juhannuksen alla jonkunlaiset, ja nyt perttelinä tulee\nuudet.\"\n\n\"Aiotko sinä niihin mennä?\"\n\n\"Saa nähdä. Riippuu vähän päivästäkin.\"\n\n\"Niin aina. Eipä täältäkään oikein tahdo joudella.\"\n\n\"Mitä sinullakin oikein on puuhaa, kun tekijöitä on yllin kyllin?\"\n\nSonkarin ainoa poika ei taaskaan tiedä, mitä oikein sanoisi. Hän\nvilkuilee salaa Välimaan tytärtä, mutta ajattelee jotakin muuta.\nViimein hän päättää ajaa asiansa sellaisena kuin se on.\n\n\"Asiaakin minulla sinulle olisi\", sanoo hän eikä tahdo tuntea omaa\nääntänsä.\n\n\"Oho!\" naurahtaa Santra.\n\n\"Niin ja oikein tärkeää. Kun et vain pelästy.\"\n\n\"En minä ole arka. Anna tulla vaan.\"\n\n\"Minä olen tullut pyytämään sinua vaimokseni.\"\n\n-- Välimaan Santra tuli yhtä punaiseksi kuin hän äsken oli ollut\nvaalea, ja hänen kasvonsa värähtivät.\n\n\"Pitäisikö minun vastata nyt heti?\" kysyi hän vihdoin.\n\nTämän kysymyksen edessä tunsi Yrjö Sonkari vielä suuremmaksi\navuttomuutensa, eikä hän pitkään kotvaan saattanut vastata mitään.\n\n\"Eiköhän varmuus kerta kaikkiaan olisi paras\", vastasi hän vihdoin.\n\nVälimaan tytär näytti aivan kuin kokoavan ajatuksiaan ja vaikeni\nitsepintaisesti. Mutta viimein hänen kasvonsa saivat entisen värinsä,\nhän loi poikaan pitkän, tutkivan katseen, ja huoneeseen tuli kuin\nkirkkaampi ja seesteisempi, melkein raikas olo.\n\n\"Mutta hyvä mies\", sanoi hän. \"minulle on aivan tietymätöntä,\nrakastatko sinä minua edes\".\n\nTässä se nyt tuli, se jota hän oli odottanutkin. Yrjö Sonkari antoi\npäänsä painua ja mietti. Ei vastausta pääkysymykseen, vaan sitä,\nmiten parhaiten ja joustavimmin selittäisi täälläolonsa. Mutta kun\nhän viimein nosti katseensa, kirkasti valoisa, lapsellinen hymy hänen\nkasvojansa.\n\n\"Minä en oikein ole joutanut miettimään sellaisia asioita\", vastasi\nhän, \"mutta luulen oivaltavani mitä tarkoitat. Asia kai on niin, että\nvanhempamme tai ainakin minun vanhempani kernaasti näkisivät meidät\nyhdessä, ja niin istun täällä isäni pyynnöstä.\"\n\n\"Jotakin sellaista minä ajattelin. Ja nyt kai arvaat vastauksenikin.\"\n\n\"Että se on: ei.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Saanko minä kysyä, rakastatko sinä jotakuta toista?\"\n\n\"Saat, vaikkeihän se kuulu asiaan.\"\n\n\"No, sano sitten.\"\n\nVälimaan tytär nakkasi ylpeästi valkeaa niskansa ja vastasi:\n\n\"En, enkä luule, että tulen sitä lähiaikoina tekemään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kun Sonkarin ison rikkaan poika ajelee kotiansa kohden, ei\nlainkaan saata ihmetellä, etteivät hänen kasvonsa osoita masennusta\ntai mielenliikutusta. Päinvastoin näyttää siltä kuin haluaisi hän\nrallatella itsekseen. Syvärin kohdalla hän seisahduttaa hevosensa\naivan kuin aikoisi sitoa sen aitaan ja poiketa sisälle, mutta\nmuuttaakin päätöksensä ja ajaa hiljakseen ohi. Kotiinsa tultuaan vie\nhän hevosen talliin niinkuin ainakin, lykkää kiesit vaunuliiteriin ja\nkävelee pirttiin välinpitämättömänä kuin tulisi myllymatkalta.\n\nSonkarin ukko katselee häntä pitkään ja tutkivasti, mutta kun ei\nsilmänluonti auta, kysyy hän viimein:\n\n\"No?\"\n\n\"Ei luvattu huolia.\"\n\n\"Että hä?\"\n\n\"Sanottiin, ettei huolita.\"\n\n\"Tyttökö? Välimaan Santra?\"\n\n\"Sepä tietenkin. Kukas muu!\"\n\nSonkarin äijä kiivastuu.\n\n\"Se on vale!\" sanoo hän vakaumuksella. Ja itsekseen hän lisää: \"Pane\nlapset asialle, mene itse jälessä.\"\n\nUkon keltainen katse on kiinteästi tähdätty poikaan, mutta poika\nmenee kamariinsa sen näköisenä kuin tahtoisi sanoa: \"Anna olla,\nukkoseni, kyllä minä tästä eteenpäin nämä asiat hoitelen itse.\"\n\n\n\n\nTERVETTÄ VERTA\n\n\nHeikko sydän -- kahdennen kymmenennen vuosisadan yleisimpiä tauteja.\nKenellä on heikko sydän, kenellä hermot epäkunnossa, kenellä\nkalkkiutuvat verisuonet, keneltä puuttuu määrättyjä verisoluja,\nkenellä on maksa epäkunnossa ja ken on muuten köyhä ja vaivainen.\nAntaa tulla vain, kyllä niitä riittää. Mutta vuosisata menee\neteenpäin puuskutellen ja läähätellen, sairaat, köyhät ja vaivaiset\ntippuvat tiepuoleen, heistä puhutaan aikansa, -- jos tavalla tai\ntoisella ovat sen arvoisia, -- sitten heidät unohdetaan. Piste.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä muodostuu varsin lyhyt kertomus, heikosta sydämestä ja vähän\nmuustakin. Vuosisata menee eteenpäin, ja kuulijan aika on kallis;\nmeillä ei ole aikaa pitkiin, seikkaperäisiin ja maalauksellisiin\nkuvauksiin.\n\nNähkääs: Johansskärissä huuhtelee avoin meri hiekkarantaa, joka\npuolen kilometrin matkan päässä rannasta alkaa kasvaa harvaa,\npistävää heinikkoa. Heinikon mökkejä sanotaan komeasti Rantakyläksi,\nja Rantakylän takana kolinaa, ihmeellistä kyllä, metsä. Ja metsän\ntakana on pieni, vanhuuttaan kallistuva kirkko ja vielä pienempi\npappila, jossa asuu yksinäinen, vanhuuttaan horiseva pappi. Sitten\nsiellä on suolalle ja kosteudelle ja tupakalle haiseva kauppapuoti,\njoka samalla on luodon postikonttori, Nummelinin Gus-Johanin isompi\ntalo ja kymenkunta pienempää, sitten on taas terävää heinikkoa,\nhietaranta ja meri. Lokit kirkuvat ja meri laulaa alituista lauluaan.\nTänne ei luulisi kahdennenkymmenennen vuosisadan ehtivän.\n\nMutta ehtiihän se, ehtii kun ehtiikin, heikkoine sydämineen ja\nvuosisataan soveltumattomille tunteineen ja pyyteineen.\n\nHeikkosydäminen asuu oikeastaan Erk Adolfssonin mökissä Rantakylässä.\nErk Adolfsson ja Kerstin, vanhoja mukavia, hyväsydämisiä vaikka\nhiukan karuja ihmisiä, jotka eivät ole ryöstäneet rantaan ajautuneita\nruumiita tai erikoisesti varastaneet tullia, -- heidän kamarissaan\nviihtyy kyllä heikkosydäminen mies, syöden kalaruokaa, juoden kahvia\nja kirjoittaen.\n\nHerrijess, kuinka hän kirjoitti. Päivät pääksytysten, aamusta iltaan\nja vielä pitkät matkat öitäkin. Kun koko luoto jo nukkui rauhallista\nunta, vilkkui tuli Adolfssonin kamarin ikkunasta, ja pöydällä hänellä\noli tytön kuva. Aivan tavallisen tytön: vaalea tukka, nauravat\nsilmät ja pysty nenä, ei likimainkaan niinkään kaunis kun Nummelinin\nGus-Johanin Frida, ei likimainkaan. Ja aamulla hän käveli kauppaan\nostamaan savukkeita, parasta lajia, ja petroolia, mikä hänen piti\nkustantaa itse. Hänellä oli päällystakin kaulus ylöskäännettynä\nja punaiset täplät poskilla. Koko luoto tiesi, että hänellä oli\nsydäntauti.\n\n\"No, kuinka se nyt?\" kysyi kauppias.\n\n\"Kiitos, hyvinhän se\", vastaa nuori mies, tietämättä oikein, mitä\nkauppias kysymyksellään tarkoitti. Mutta kohtelias ja huomaavainen\npitää olla.\n\nMuuten hänellä oli valkeat kädet, säännölliset kasvot ja uskolliset,\nruskeat silmät. Mutta vaatteet, ne olivat kuluneet, eikä mantereelta\nkuulunut uusia. Luotolaiset olivat sitä mieltä, että Nummelinin\nFrida hyvinkin voisi pitää hänestä, jos hän vain tahtoisi. Ottaisi,\nsittenpähän saisi rahaa uusiin vaatteisiin ja vähän muiltakin.\nMutta eipäs vain: piti vain istua ja kirjoittaa ja tulla valkeaksi\nnaamaltaan.\n\nMitäpä hän sitten kirjoitti? Kenties postillaa tai oppineita\ntraktaatteja, kentiespä vain jotakin maallista tai ehkäpä kerta\nkaikkiaan rivoja värsyjä. Sitä ei kukaan voinut sanoa, sillä hän\npisti paperit laatikkoonsa ja avaimen taskuunsa aina kun poistui\nhuoneestaan.\n\nNiin oli kulunut talvi, niin olivat kuluneet kevät ja kesä, ja nyt\noltiin jo vahvasti painumassa syksyn puoleen.\n\n\"Teidän pitää joskus levätäkin, nuori herra\", sanoi Adolfssonin\nKerstin.\n\n\"Oo, minulla tulee kyllä siihenkin vielä runsaasti aikaa\", vastasi\nmies ja vilkuili tytön kuvaa, ottaessaan kahvia, \"tulee kun tuleekin\".\n\n\"Kun ette te vain tuon takia\", jatkoi Kerstinmuori ja vilkaisi nyt\nhänkin kuvaa.\n\nSiihen ei nuori mies vastannut mitään.\n\nKirkon aikana hän ei kuitenkaan kirjoittanut eikä aina iltaisinkaan.\nSilloin, auringonlaskun aikana, hänen nähtiin kuljeskelevan\nrantahiekalla, ja hänen laiha, hoikka vartensa kuvastui\nselväviivaisena ja terävästi kimaltelevaa merta ja laskevaa aurinkoa\nvasten. Siinä hän kuljeskeli, yksinäisenä ja mietteissään, eikä\nkukaan voinut arvailla hänen suunnitelmiaan eikä hänen sisimmäisiä\najatuksiaan. Ja kun hän hämyn langetessa merelle ja luodoille palasi\nkamariinsa, kuultiin hänen huokailevan. Mutta sitä kesti vain hetken.\nVähän ajan kuluttua heijasti lamppu taas valoansa ikkunalasin lävitse\nlaihalle ruohikolle ja kantautui pienenä, kirkkaana pisteenä kauas\nyölliselle merenselälle.\n\nMuutamana iltana soutelee sitten Nummelinin Gus-Johanin kaunis Frida\nVerkkokarilta ja tapaa nuoren miehen kävelemässä rantahietikolla.\nFrida on pyöreä ja punaposkinen ja kaunis, hänellä on pientä\nkimallusta silmissään ja hän osaa, kun tahtoo, hyvinkin ottaa\nihmisestä selon.\n\n\"Hyvää iltaa, herra Yksinäinen\", sanoo hän ja niiaa. \"Siellä ei\nkovinkaan viimoittele illansuussa.\"\n\n\"Ei\", vastaa mies yksinkertaisesti. \"Verkkokariltako Frida muuten\ntulee?\"\n\n\"Verkkokarilta. Sillä matkalla herran kädet varmasti olisivat tulleet\nrakoille.\"\n\n\"Mahdollisesti. Minä kun en ole tottunut.\"\n\n\"Soutamiseen, niin. Herra elää helpommalla, pyörittää vain kynää.\"\n\n\"Se ei aina ole niinkään helppoa, Frida. Helpommallakin minä voisin\nelää.\"\n\n\"Mitä herra tarkoittaa?\"\n\n\"Tarkoitan vain sitä, mitä sanon. Esimerkiksi olemalla kotona.\"\n\nSai kun saikin Nummelinin kaunis Frida jauhot suuhun. Piti vain\nkatsoa ja ihmetellä.\n\n\"Mutta miksei herra sitten ole kotonaan?\" kysyy hän viimein enemmän\nvienosti kuin näsäviisaasta \"Kun on sairaskin.\"\n\nVieras naurahtaa, mutta katsoo sitten totisesti häneen uskollisilla,\nruskeilla silmillään.\n\n\"Kun se ei käy, Frida-kulta\", vastaa hän sitten. \"On olemassa\nsellaisia asioita, joita Frida ei ymmärrä.\"\n\nJa sitten hän huokaa.\n\n\"Herra tulisi nyt meille joskus\", sanoo tyttö lopuksi; \"minä\nkorjaisin herran housut. Tuolta lahkeen suusta.\"\n\n\"Sehän olisi kauniisti tehty. Vaikka voisihan Frida tulla\nAdolfssonille, minä kun liikun niin harvoin.\"\n\n\"No hyvä on, minä tulen sitten. Hyvää yötä, herra.\"\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nSinä yönä lamppu palaa aamunkoittoon asti, ja kynä kiitää pitkin\npaperin valkoista pintaa. Ajatus liittyy ajatukseen, lause lauseeseen\nja rivi riviin. Se on menoa. Sydän lyö kuuluvasti, otsalle kohoaa\nkylmä hiki, ja käden liikkeet käyvät toisinaan suonenvedontapaisiksi,\nmutta sitä ei kirjoittaja huomaa. Katse viivähtää, ikäänkuin leväten,\nhetkisen pöydällä olevassa, varsin jokapäiväisen näköisessä kuvassa;\nsitten työ jatkuu kiinteästi ja hellittämättömästi, ja suun tienoille\nmuodostuu huomattavat, miltei ankarat rypyt.\n\n-- Näin sen on mentävä ja -- viho viimeiseksi lopuksi -- hyvä tulee.\nOllaan korkeata sukua, ollaan sinistä verta, -- korkeat korkeisiin,\nvertaiset vertaisiin. Aivan niin, mutta kun tämä työ tulee valmiiksi,\nsilloin ovat ovet auki, tehdään mitä tahdotaan. Ne eivät älyä, että\nse, joka puhuu, on veren ääni: suku kaipaa TERVETTÄ VERTA, muutoin\nse on lopullisesti kuoleva. Ei ole ennen itsekään sitä ajateltu,\nmutta nyt on tultu huomaamaan, hiljaa, vaistomaisesti. Antaa rivin\njatkaa riviä, sivun toista, pitkältä ei enää ole, ennenkuin tiet ovat\nselvät ja silloin ei auta. Huomaatte itsekin, että olen tehnyt hyvän\ntyön, ettekä sulje ovea, ette minulta ettekä myöskään Sigridiltä,\nsirosilmäiseltä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLamppu sammuu vasta kun ulkona on jo puoli kirkas päivä.\nIltapuhteella tulee Nummelinin Frida ja tahtoo korjata hänen\nvaatteensa. Ne kaipaavat sitä auttamattomasti. Mies on silloin\neloisa, melkein vallaton, ja Adolfssonin Kerstin tuo väkevää kahvia.\n\n\"Kyllä Frida aina oikean ajan tietää\", sanoo hän.\n\n\"Tietää\", jatkaa nuori mies; \"pitää olla eheät tamineet, kun menee\nsuureen maailmaan\".\n\n\"Ette suinkaan?\" kysyy Frida.\n\n\"Aivan varmasti\", vakuuttaa mies. \"Katsokaas: työ lähenee loppuaan.\nMutta minä tulen takaisin ja sitten...\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten minä panen toimeen tanssit.\"\n\nJa mies viheltelee, poskipäillä palaa puna, ja silmät loistavat. Hän\ntulee takaisin -- yksinkö? -- ja panee toimeen tanssit. Ulkona alkaa\njo pimetä, tuulikaan ei ota vaietakseen, tuntuu melkein ulvovan, ja\nFrida kietoo shaalin lujasti villapuseron ympärille, kun pimeässä\nmenee kotiinsa.\n\nSeuraavana yönä ei lamppu sammu lainkaan. Uneensa Adolfsson ja hänen\nKerstinsä kuulevat, että herran kamarissa ikäänkuin tuoli kaatuu tai\njotakin sellaista, mutta saattaahan herra pimeässä tönäistä vuodetta\netsiessään. Ja nukkuvat uudelleen. Ja aamulla kertoo Nummelinin\nlihava Johanna, että yö on ollut levoton ja että hän on tuntenut\nkalman hajua aivan niinkuin silloin kun Henriksson kuoli. Herra\njestas sentään.\n\nMutta kun Adolfsson aamulla menee ulos, huomaa hän, että kamarissa\non tuli lampussa. Onpa se herra ollut hajamielinen tällä kertaa. Kun\ntulee kahville, niin pitää vähän piikittää.\n\nHerra ei kuitenkaan tule kahville. Silloin Adolfssonin Kerstin menee\nkamariin.\n\n\"Mitä! Nukkuuko herra...\"\n\nMutta herra ei herää. Pöydällä on iso kaunis käsikirjoituspaketti,\nvalmiina lähetettäväksi, mutta herra itse makaa liikkumattomana\npöydän yli, vasen käsi hervotonna riippuen ja oikea aloitetun kirjeen\nyllä.\n\nSilloin Kerstin kirkaisee ja kutsuu miehensä.\n\nLuotolaiset olivat ymmärtäväistä ja viisasta väkeä ja totesivat\nyksimielisesti: sydänhalvaus, joo, joo... piti se arvata. Ja\ntoisiltaan salavihkaa he vilkaisivat aloitettuun kirjeeseen.\n\nRakas Sigrid, -- lukivat he, -- se työ, jota varten tänne kätkeydyin,\non nyt valmis ja...\n\nSiihen se oli jäänyt. Sydänhalvaus.\n\nViikon kuluttua saapui vartiolaiva ja sen mukana harmaja,\nkumaraharteinen herra, jolla oli kyömynenä, harmaja pujoparta ja\nilmeettömät raskasluomiset silmät. Kapteeni itse tuki häntä ja\nmatruusit seurasivat monimiehisenä jonona Adolfssonin mökille. Hän\noli hyvin yksitotinen vanha herra, joka puhui hiljaa ja vapisevalla\näänellä ja jota kapteeni puhutteli parooniksi.\n\n\"Se oli minun poikani\", sanoi hän.\n\nVanhan kirkon rämisevien kellojen kaiku kantautuu yli vetten\nlähimmille luodoille ja saarille, ja lokit rääkyvät. Mutta mitään\nveitikkasilmäistä Sigridiä ei tule saattamaan vainajaa hautaan;\nsaattueessa ovat vain vanha, tutiseva herra, vartiolaivan kapteeni,\nperämiehet ja matruusit, suuri joukko vilpittömiä, karaistuja\nkiotolaisia ja Nummelinin kaunis Frida, joka on kalpea kasvoiltaan ja\nnielee kyyneleensä.\n\nJa kun vanha herra lähtee saarelta, sanoo hän Erk Adolfssonille\nosoittaen pöydällä olevaa tytön kuvaa:\n\n\"Sen saatte te kernaasti pitää. Minä en halua sitä nähdä.\"\n\n\n\n\nSAIRAS LAPSI\n\n\n\"Minua kauhistuttaa vieläkin, kun muistelen sitä tapausta\",\nsanoi alikersantti Sauvage, \"enkä minä enemmän kuin kukaan\nmuukaan komppaniastamme tiedä tekikö hän oikein vai väärin tai\ntuliko hän suorastaan hulluksi. Lapsenmurha kai on yksi taivaan\nkostoa huutavista synneistä, mutta yhtä suuri synti on jättää\nviisikymmentäviisi miestä johdotta ja päättä ja siis murhalle\nalttiiksi, sillä onhan päällikkö lopuksikin vastuussa joukostaan sekä\nsota-oikeuden että taivaallisen Herramme edessä.\n\n\"Niin, komppaniastamme oli jäljellä viisikymmentäyhdeksän miestä, ja\nme olimme luonnollisesti peräytymisretkellä, niinkuin aina siihen\naikaan. Kapteenimme oli kadonnut Aisnella ja luutnantti, niinkuin\nselvää onkin tällaisissa tapauksissa, astunut hänen sijaansa. Ilmaan\nlentäneen vääpelin sijaan olin tullut minä, mutta muuten oli kaikki\nkunnossa, paitsi että komppaniaan kuului vain viisikymmentäyhdeksän\nmiestä, ja Jumalan armollisessa harkinnassa oli, kuuluisiko siihen\nhuomenna enää yhtään. Lyhyt ilmoitus vain: 'Sinisen rykmentin\nneljännen pataljoonan kuuluva kolmas komppania kadonnut, herra\neversti'. Lyhyt, virallinen surunvalitus omaisille, kenties pieni\nmessu, jos ennätetään, ja asia on selvä.\n\n\"Sellainen oli tilanne.\n\n\"En osaa sanoa luutnanttimme nimeä. Hän oli skotlantilaissyntyinen,\neikä sellaisten nimiä hurskas katolilainen ylimalkaan osaa lausua.\nMutta hiljakkoin hän oli menettänyt vaimonsa, ja ainoan, vähän\ntoista vuotta vanhan tyttärensä, -- Marguerite sen nimi muuten\noli, -- hän tahtoi ehdottomasti viedä turvaan Dieppeen. Se oli\nainoa herkkämielisyys, minkä olimme luutnantissamme nähneet, eikä\nDieppe meistä ollut erikoinen turvapaikka; siihen aikaan olimme\nsisimmässämme sitä mieltä, että jos saksalainen tahtoi tulla\nDieppeen, niin se tulisi ja menisi vielä kanaalin ylitsekin, jos\ntahtoisi. Sellaisen väärän mielentilan voi huonosti johdettu\nsotaretki herättää.\n\n\"Mutta luutnanttia me rakastimme, pelkäsimme ja kunnioitimme. Yhdeksän\npäivää hän oli meitä johtanut eikä hiuskarvaakaan ollut päästämme\ntaittunut. Hänen tehtävänsä olikin johdattaa komppanianjäännös\npääjoukkojen luo ja taistella vain siellä, missä kunnia ja\nvälttämätön pakko vaati. Hyväinen aika, -- hänessä oli raa'an\nsotamiehen mielestä täysi aines divisioonakenraaliksi.\n\n\"Peräytyä meidän täytyi, ja päivät me piileksimme vuorenkoloissa,\nonkaloissa ja metsissä, ja yöt me marssimme. Vihollisparvia vilisi\nympärillämme; välistä ne olivat kivenheiton päässä, mutta me vältimme\nkosketusta. Ja luutnantti kantoi itse tytärtänsä käsivarrellaan,\nsillä ratsuhevosia tai kuormastoakaan meillä ei ollut.\n\n\"Joskus meistä joku tahtoi auttaa luutnanttia ja astui hänen luoksensa.\n\n\"'Herra luutnantti, sallikaa minun hetkinen kantaa lasta.'\n\n\"Mutta luutnantillamme oli discipliiniä, ennen kaikkea discipliiniä.\n\n\"'Sotamies', vastasi hän kulmiaan rypistäen, 'te pysytte omissa\ntehtävissänne, tarkkaatte käskyjäni, ja sillä hyvä'.\n\n\"'Käskystä, herra luutnantti. Mutta suvaitkaa minun huomauttaa, että\nväsytätte itseänne suotta.'\n\n\"'Sotamies', sanoi hän silloin lempeämmin. Tämä lapsi ei kuulu\nkomppaniaan enkä minä salli, että miehistö rasittaa itseään minun\nyksityisasoitteni takia. Saatte mennä.'\n\n\"Näin me olimme marssineet, ryömineet ja ryömineet yhdeksän yötä,\nja kymmenes oli edessä. Kuljettavanamme oli kolmipeninkulmainen\nvuoripolku, mutta kun sen olisimme kunnialla suorittaneet, saatoimme\nilman muuta odottaa yhtymistä pääjoukkoihin.\n\n\"Vuoristopolku, messieurs! Kuvitelkaa mielessänne kyynärän levyinen\nniljakas polku, jolla kaksi reputonta miestä vaivoin voi toisensa\nsivuuttaa, vasemmalla puolella huimaaviin korkeuksiin kohoutuva\npystysuora vuorenseinä, oikealla yhtä jyrkkä rotko, jossa\nvuoripuro joskus laajeni pieneksi järveksi. Joka tahtoo tuhota\nsellaisella polulla marssivan vihollisen, hän ei totisesti tarvitse\nkonekivääreitä eikä edes tavallisia kivääreitä. Hänen tarvitsee\nvain osata pudotella kiviä huipulta alas. Ja vihollisen vartiotulet\nkimaltelivat pitkin lakea.\n\n\"Hyvä Luoja sentään! Pikku Marguerite oli ilman vaihdoksista saanut\nkuumeen, yski ja valitti. Mutta yön tullessa me hiivimme polun\nsuulle ja nitistimme käsin sen nelimiehisen patrullin, joka vartioi\nalkupäätä. Se oli taistelua: ei laukausta, ei miekanpistosta, sillä\nkuulua ei saanut mitään, ähkimistä, kuristelemista ja painiskelua\nvain, mutta he kaikki ja neljä meistä hävisi rotkoon pohjalle, -- ja\nnyt kuului komppaniaan vain viisikuudetta miestä.\n\n\"Tunsin lapsuudestani tämän polun ja kuljin edellä; minun jäljessäni\ntuli kolme miestä, sitten luutnantti lapsineen ja viimeisenä muu\njoukko. Se oli kamalaa kulkua pimeässä ja tyynessä syysyössä, voitte\nsen uskoa, ja tuon tuostakin näkyi valkean kuumotus päittemme\npäällä. Silloin Marguerite alkoi valitella. Vapisin joka jäsenessäni\nja tiesin, että koko muu joukko teki samoin. Jos pieninkään ääni\nkuuluisi tuonne ylhäälle, olisi kaikki mennyttä. Pysähdyin, kaikki\npysähtyivät, ja luutnantti sai pikku raukkansa vaikenemaan.\n\n\"Kuluu kilometri, kaksi, kenties viisikin; matkat tuntuvat tällaisessa\ntilanteessa jatkuvilta iäisyyksiltä. Onneksi pysyttelevät\npilvenlongat kuun edessä, ja siinä ne tekevätkin vallan oikein, sillä\ntuskinpa kuu kernaasti katselisi sotivaa ja vertavuotavaa maapalloa.\nJoka tapauksessa alkava, heikko kuunvalo helpottaa kulkuamme, joskin\ntekee sen samalla vaarallisemmaksi.\n\n\"Taas parahdus.\n\n\"Armolliset vallat sentään! Pysähdys, ja olemme näkevinämme luutnantin\nkasvot valkeina ja hikimärkinä. Hän panee käden lapsensa suulle ja\npakottaa sen väkivalloin vaikenemaan. Tuntuu kuin päittemme päällä\nliikuttaisiin, ja sana käy pitkin ketjua: kengät jalasta! Marssimme\non nyt varjojen hiippailua, josta tarkinkaan korva tuskin paljoa\nerottaisi. Se voisi olla lehtien putoamista, veden putoilemista\nrotkoissa, mitä muuta tahansa, mutta ei komppanian marssia\npääjoukkojen luokse.\n\n\"Silloin korvani taas erottaa heikon liikahduksen ja vavahdan. Ja\nhetkistä myöhemmin luutnantin huohottavan, tuskallisen kuiskauksen:\n\n\"'Nuku, Margret, nuku. Menemme kaupunkiin, siellä saat -- maitoa.'\n\n\"Pian kulkee sana pitkin ketjua: onko kenelläkään viiniä? Kenelläkään\nei kuitenkaan ole viiniä, mutta jokainen älyää, mitä luutnantti\ntahtoo, -- hän haluaa viinin avulla saada lapsensa horroksiin.\n\n\"Tällaisina hetkinä astuu ihmislapsen luo itse saatana. Kuinka\nloistavasti marssimme kävisikään, ellei luutnantin lasta\nvastoin ohjesääntöä olisi mukana. Nyt hänen pieni parahduksensa\nsaattaa tuhota koko komppanianjäännöksen. Kumpi on tärkeämpi:\nviisikymmentäviisi miestä vaiko pieni, viaton lapsi?\n\n\"Emme voi puhua taivaasta, sillä vuorenseinämä kaartuu joskus\nylitsemme, mutta vierellämme oleva musta varjo viittaa rotkoon ja\nkuolemaan. Pieni harha-askel vain, ja selvä on. Kunpa lapsi pysyisi\nmuutaman tunnin hiljaa!\n\n\"Mutta se on sairas eikä voi. Sen uikutus kuuluu yli miesten\nhuohotuksen. Luutnantti käärii sen pään niin hyvin kuin taitaa äänen\nvaimentamiseksi, mutta lapsi hermostuu siitä yhä enemmän, tai sen\ntuskat lisääntyvät.\n\n\"Nyt, -- vuorenseinästä kajahtaa pienen lapsen itku.\n\n\"Jähmetyttävä hiljaisuus. Kulkue pysähtyy, kaikkien sydämet\njyskyttävät.\n\n\"'Wer da?' kajahtaa ylhäältä.\n\n\"Puheenmutina kuuluu selvästi alas, mutta heijastusvalo lankeaa\nonnellisesti ylitsemme; vain syvä, pohjaton rotko piirtyy selvänä ja\nhirvittävänä silmiemme eteen. Nyt näin myöskin luutnantin kasvot:\nhänen huulensa ovat yhteenpuristetut, ja lapsensa päätä hän painaa\nlujasti rintaansa vasten. Hänen sisimmässään kuohuu jotakin, mutta\nmitä...\n\n\"'Se oli harhaluulo', kuuluu ylhäältä.\n\n\"Luulen, että kaikki huokaamme helpotuksesta. Ah, kunpa olisimme edes\npuolivälissä tai Kolmanneksessa. Viivymme vielä hetken paikallamme;\nsitten alkaa taas hiipivä, varovainen kulkumme. Pyhä Neitsyt, --\nauta, että tuo lapsi pitäisi suunsa kiinni vielä viisi tuntia!\n\n\"Taas käy sana pitkin ketjua: kymmenen askeleen välimatka, aina\nvalmiina peräytymään ja ryhmittymään.\n\n\"Tiedän, mitä se merkitsee. Luutnantti pelkää jotakin ja valmistautuu.\nJa äkkiä huomaan, että hän on vaihtanut paikkaa minua seuraavien\nmiesten kanssa ja on takanani. Lapsen koriseva, vuoroin vinkuva\nhengitys viiltää korviani.\n\n\"'Alikersantti, ollaanko puolivälissä?'\n\n\"'Ei vielä, herra luutnantti.'\n\n\"Kävelen niin nopeasti kuin voin. Luutnantti jää jälkeeni ja ymmärrän,\nettä hän vielä antaa jonkun käskyn mennä pitkin ketjua. Kun hän\ntaas on minut tavoittanut, en tietenkään uskalla sitä udella, mutta\ntunnen, että se on sisältänyt jotakin ratkaisevaa ja tavatonta.\n\n\"Kuunvalo pistäiksen esille pilvien lomasta, ja silloin sairas pikku\nMarguerite parkaisee, mutta se jää hiljaiseksi, valittavaksi itkuksi.\nNäen taas luutnantin kasvot; hän antaa lapsen itkeä -- jos se on\nkuultu, niin se on kuultu. Hänen synkissä kasvoissaan on hellyyttä ja\nvihaa, ja hän viittaa minua luoksensa.\n\n\"'Wer da?' kuuluu taas ylhäältä, kenties puolentuhannen jalan\nkorkeudesta.\n\n\"Mutta luutnantti ei siitä välitä.\n\n\"'Alikersantti', kuiskaa hän, 'äsken annoin määräyksen, että koko\nkomppania on teidän komennossanne'.\n\n\"'Ymmärrän, herra luutnantti, mutta...'\n\n\"'Pitäkää suunne. Te viette komppanian onnellisesti perille, jos\nvoitte.'\n\n\"'Käskystä, herra luutnantti.'\n\n\"'Saatte mennä.'\n\n\"Mutta minä en mene. Minut valtaa jääkylmä, hirvittävä aavistus, ja\nseison paikallani kuin naulittu.\n\n\"'Saatte mennä', kuuluu toistamiseen.\n\n\"'Mutta entä te, herra luutnantti', kysyn viimein, 'ja pikku\nMarguerite?'\n\n\"'Olkaa nyt järkevä, alikersantti', vastaa luutnantti, ja olen\nhuomaavinani, kuinka hänen äänensä värähtelee. 'Margret-raukka voi\ntuhota meidät kaikki, ja minä olen teistä vastuussa. Minun pitäisi\ntäyttää velvollisuuteni, mutta en voi... tappaa lastani. Mars,\nalikersantti!'\n\n\"Kävellä laahustan eteenpäin. En ymmärrä vieläkään, mitä hän\ntarkoittaa, mutta velvollisuuteni on totella. Se on sodankäynnissä\nehdotonta.\n\n\"Etenemme tuskin sata askelta; luutnantti takanani varoittaa vielä,\nettä ääntä ei saa kuulua, vielä vähemmän laukausta ampua, ennenkuin\nse on pakollista, -- silloin lapsi taas kirkaisee.\n\n\"'Wer da?' kiljaistaan päämme päältä, ja laukaus kajahtaa yöhön.\n\n\"Käännyn ympäri ja aion huudahtaa, mutta ääni takertuu kurkkuun.\nLuutnantti on painanut tyttärensä lujasti rintaansa vasten ja tekee\nhyppäyksen ajallisuudesta iäisyyteen. Ei kuulu edes kumahdusta, ei\nveden molskahdusta, eikä kukaan ylhäältä huuda: 'Wer da?'\n\n\"Messieurs! Minä vein komppanian määräpaikkaan ja tein asianmukaisen\nilmoituksen: 'Herra pataljoonanpäällikkö, kolmas komppania palannut\nkomennukselta: yksi aliupseeri ja viisikymmentäviisi miestä.'\n\n\"Mutta siitä, ettei meidän luutnanttimme täyttänyt velvollisuuttaan\nloppuun asti, siitä en katsonut asialliseksi mainita, eikä se\nalipäällystön velvollisuuksiin kuulukaan.\"\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN VAIMO JA TOINEN VAIMO\n\n\nMaisteri Särkkä on nyt vakuuttautunut siitä, että hän on kaikin\npuolin onnellinen. Eihän hän kolmen viime vuoden kuluessa ole\noikeastaan sitä epäillytkään, joskus vain on tunkeutunut mieleen joku\najatuksen välähdys, joka niinkuin pieni pilvi hetkeksi on tummentanut\nkirkkaansinisen taivaan; mutta se oli mennyt heti kun tulikin. Ja\nmiksipä hän ei kaiken lopulta olisikin onnellinen, -- onhan hän sen\nostanut, ymmärtääkseen, kyllin kalliilla hinnalla.\n\nMaisteri Särkkä sytyttää savukkeen ja sulkee silmänsä.\n\nJuna kiitää eteenpäin halki varhaissyksyisen maiseman, vilahtaa\nohitse pieni kaupunki, vilahtaa vanha kirkko, jota ympäröi laajat\nviljelykset, vilahtaapa rauhallisen näköiset maalaiskylät, ja\nsitten on taas pitkät taipaleet varjoina, tummanvihertävää metsää.\nAuringonpaiste on tähän vuodenaikaan heikentynyt, mutta vaunuosasto\non kuitenkin täynnä pölyä ja kuumuutta. Onkin nyt hyvää aikaa\ntorkkua silmät ummessa ja ajatella menneitä, olevaa ja edessäolevaa,\nvarsinkin kun on onnellinen ja kun ihmisen on hyvä olla.\n\nKolme vuotta on siis kulunut maisteri Särkän elämässä niin, ettei\nole kuulunut pienintäkään soraääntä, vaan kaikki on mennyt tyynesti,\nrauhallisesti, kauniisti, -- melkein niin tyynesti, että hän\nolisi ollut taipuvainen pitämään sitä yksitoikkoisuutena, ellei\njoskus olisi tullut ajatelleeksi, että se onkin kuin huumausta, ja\nhavahtunut, ikäänkuin herännyt. Kolme vuotta sitä oli kestänyt, ja\nse tuntui kieltämättömästi jatkuvan vieläkin; miksipä siis suotta\nvaivata itseään turhilla itsetutkisteluilla ja tilinteolla siitä,\nmitä joskus oli ollut.\n\nEikäpä maisteri Särkkä itseään liioin ajatuksilla vaivannutkaan. Se\nvälivuosi, joka oli ollut ennen tätä kolmivuotista ajanjaksoa, ja ne\nneljä vuotta, jotka olivat muodostaneet erään ajanjakson nekin, ne\nolivat jo olleet ja menneet, Jumalan kiitos!\n\nMitä, sanoiko hän Jumalan kiitos!\n\nMaisteri Särkkä heitti pois sammuneen savukkeen, raotti silmiään,\nkorjasi asentoaan ja vilkaisi ulos. Juna kiiti nyt läpi\nviheriöitsevän koivumetsän, ja pitkin matkaa oli rautatiepengermän\nmolemmin puolin tasaisesti ja kauniisti pantua kiviaitaa. Sitten\nkoetti maisteri Särkkä taas torkahtaa, muttei saanut enää kiinni\nsuloisen välinpitämättömyyden tunnelmasta. Vilkaisi lopuksi kelloaan:\nkolme tuntia ravintola-asemalle. Hohoijaa!\n\nEi hän, maisteri Särkkä, millään tavoin tahtonut ajatella\nensimmäistä vaimoaan, josta oli eronnut, vielä vähemmän etsiä mitään\nvertauskohtia sen entisen ja tämän nykyisen kesken. Hän oli aina\nvälttänyt sitä, ei siksi, että se jollakin tavoin mahdollisesti oli\nepähienoa, vaan siksi, että hän pohjimmaltaan oli pelännyt koko\nvertauksen tekemistä. -- Miksi, -- sitä hän ei huolinut ruveta\najattelemaan. Epämieluista se vain oli, ja se sai riittää.\n\nEräänä nuoruuden ajankohtana saattaa tuntua siltä kuin olisi aina\nkesä ja aina sunnuntai. Ihminen kulkee vaistojensa ajamana ja kaikki\ntuntuu olevan kuin unta, mutta kuitenkin se on pelkkää todellisuutta,\njoka jostakin syystä saa ruusunpunaisen hohteen, milloin se ei ole\nsurullista, jolloin siihen liittyy hieno, aavistettava orvokin\nlemu. Näin hän kulkee ja on ajattelevinaan, vaikkei ajattele, vaan\nhaaveilee; näin hän kulkee etsien elämälleen kiinnekohtaa. Kunnes\neräänä päivänä tulee rakkaus. Ja eräänä toisena päivänä avioliitto.\nMiten nämä ovat seuranneet toisiaan, -- niin, saahan sitä sitten\njälestäpäin miettiä.\n\nEräänä päivänä havahdutaan: aivan tavallinen historia. Katsotaan\ntoisiaan silmiin aivan jokapäiväisesti ja arkipäiväisesti: \"Juu,\ntässä sitä nyt ollaan.\" Elämä on harmajaa, ja siihen harmauteen\ntoiset tottuvatkin. Tehdään työtä otsansa hiessä, kavennetaan\nleipäkannikkaa, säästetään, että elettäisiin paremmin; siinä elämän\njokapäiväinen kulku.\n\nMutta toimivat aivot eivät tahdo siihen kulkuun tyytyä. Ne rakentavat\nomin päinsä, suunnittelevat ja välähdyttelevät ihania mielikuvia.\nEhkä ne saavat alkunsa pikarin ääressä, musiikin soidessa; silloin ne\nsentään ovat vaarattomampia ja helpommin voitettavia, sillä ne eivät\nsaa ruokaa todellisuudesta. Mutta voi käydä toisinkin, ja silloin ne\neivät anna rauhaa yöllä eivätkä päivällä.\n\nNiinpä ollaan taas muutamana päivänä kodin harmajassa\nyksitoikkoisuudessa, mutta ajatukset ja mielikuvat ovat muualla.\nVaihdetaan jokapäiväisiä sanoja, haukotellaan, eikä mieli saa\nmistään virikettä. Se on nyt sellaista kuin se on, ja löytyy vain\neräs pieni ja aivan vähäpätöinen tekijä, jota juhlapuheissa sanotaan\nvelvollisuudentunnoksi.\n\nKuluu taas päiviä, viikkoja, vieläpä kuukausiakin, ja huumaannutaan\nnytkin, mutta toisella tavoin. Ollaan kyllä yksissä kuten ennenkin,\nmutta ilmassa on hienoa epäsointua, joka ei pukeudu sanoiksi, ja\najatukset ovat kotipiirin ulkopuolella. Ne ovat olleet siellä jo\nviikkoja ja kuukausia, ja ne ovat siellä nytkin. Mies ajattelee,\nettä olisi merkillistä, ellei niin olisikin, katselee ikkunasta\nulos ja hyräilee, että \"kova onni se meidät yhtehen vei\". Ja sitten\nhän miettii, että \"mitähän intressiä meilläkin oikein oli\" ja niin\nedespäin. Kun hän katsoo vaimoonsa, on silmissä melkein vihamielinen\nilme.\n\nMaisteri Särkkä sytyttää uuden savukkeen ja alkaa polttaa tavallista\nkiihkeämmin. Hän on nyt, kolmen vuoden kuluttua, ensi kerran yksin\nmatkoilla. Mikä ne nyt, nämä ajatukset? Mutta jos ovat tullakseen,\nniin tervetuloa vain, kyllä täällä kestetään. Vai olisiko tämä taas\nsellaista havahtumista, jollaista hän joskus ennenkin on ollut\ntuntevinaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkenee muuan aurinkoinen maaliskuun aamu, ja ero tulee kuin\nitsestään, välttämättömyyden pakosta. Vuosien varrella kehittyneiden\nhiuksenhienojen siteiden katkaiseminen tuottaa hienoa, mutta terävää\ntuskaa. Antaa tuottaa, niiden tuskien takana pilkistää kuitenkin\nonni ja valo. Kaiken lopuksikin saattaa itselleen vakuuttaa ja ehkä\ntoisillekin, -- että leikkaus tapahtui ilman kipua.\n\nSe toinen toi mukanaan kauneutta ja rikkautta, joka ei kärsi\nvertauskohtia. Eikä maisteri Särkkä sellaisia ole hakenutkaan.\nHän elää taas päivästä toiseen kuin huumauksessa, hänen \"päivänsä\neivät ole lauluttomia eivätkä hänen yönsä lemmettömiä\", ja vain\njoskus, mutta hyvin harvoin ja kaukaisesti hän tuntee pientä,\nohimenevää ahdistusta ja hän kysyy itseltään: \"Onkohan kaikki tämä\nkeinotekoista?\" Tavallisesti se tunne on tullut aamusella, mutta\npuolipäivän aikana se on jo kadonnut, ja viime aikoina sitä ei\nole tullut ollenkaan. Näin hän rakastaa ja on rakastettu. Mistäpä\nse joskus tuleva onttouden tunne johtui muusta kuin siitä, että\nvarallisuutta oli enemmän kuin riittämään. On aikaa vain sille\nyhdelle ainoalle ajatukselle.\n\nHän on siis nyt yksin, ensi kerran kolmen vuoden kuluttua, ja juna\nkiitää halki asuttujen ja asumattomien maisemien.\n\n\"Vääräjoki, kolmekymmentä minuuttia, ravintola!\"\n\nJaha, nyt se siis vihdoinkin tuli. Alkaakin jo olla nälkä.\n\nMaisteri Särkkä napittaa takkinsa, tunkeutuneet ajatukset lentävät\ntipotiehensä, ja hän tuntee itsensä terveeksi ja toimeliaaksi\nniinkuin ainakin matkustavat ihmiset ravintola-asemalla. Saapa nähdä,\nnäkyykö yhtään tuttavaa.\n\nRavintolahuone on tungokseen asti täynnä. aikaisemmissa junissa\ntulleet ovat jo valloittaneet kaikki paikat, ja myöhemmin tulleet\nsaavat odottaa vuoroaan. Vasemmalla seinällä on sanomalehtikioski,\nja maisteri Särkkä menee odottaessaan ostamaan itselleen viimeiset\npääkaupungin lehdet ja muutamia aikakauskirjoja.\n\n\"Anteeksi.\"\n\nHäntä sysätään takaapäin ja hän itse on tuuppaamaisillaan erästä\nnaista, joka myymäpöydän ääressä juuri valitsee itselleen lukemista.\n\nNainen kääntää päätänsä vastatakseen, ja maisteri Särkkä säpsähtää.\nTuntuu siltä kuin veret lakkaisivat virtaamasta hänen suonissaan ja\nkaikki pysähtyisi.\n\n\"Kirsti!\" tulee häneltä tahtomatta.\n\nNainen, hänen entinen vaimonsa, katselee häntä pitkään ja\nvälinpitämättömästi, mutta poskille nousee ohut puna, ja vasemmassa\nnimettömässä kiiltelee sormus. Sitten hän hiljaa vetäytyy syrjään\npöydän äärestä, -- niin, ihmiset ovat todellakin neljännesminuutin\najan katselleet heitä.\n\nMaisteri Särkältä jäävät lehdet ostamatta, ja hän seuraa naista. Hän\ntuntee vaistomaisesti, että hän on astunut ulkopuolelle oman itsensä;\njoku sisäinen voima hänessä toimii ja hän seuraa tahtomattaan mukana.\n\n\"Kirsti\", sanoo hän uudelleen ja tapailee sanoja. \"Mitä sinä täällä\nteet?\"\n\n\"Minä asun täällä\", vastaa nainen yksinkertaisesti.\n\nJa hetken kuluttua hän lisää:\n\n\"Minulla on toimi täällä.\"\n\nMaisteri Särkkä katselee koko ajan hänen sormessaan kiiltelevää\nsormusta.\n\n\"Sinä olet kihloissa?\" kysyy hän vihdoin. \"Niin olen.\"\n\n\"Kenen kanssa?\"\n\n\"Erään hyvän ihmisen kanssa\", vastaa nainen metallinkovasti. \"Eihän\nsinulla muuten ole sen asian kanssa mitään tekemistä.\"\n\n\"Ei, ei kylläkään\", vastaa mies soinnuttomasti.\n\nOllaan jo jouduttu asemapiirin ulkopuolelle, ja mies tuntee, että\nhänessä alkaa käydä. Hän taistelee vastaan, mutta ei voi, sillä aseet\npuuttuvat. He ovat olleet toistensa kanssa naimisissa; joskus, kauan\naikaa sitten, he ovat rakastaneet.\n\n\"Jos sinun pitää matkustaa, niin sinun on parasta kääntyä\", sanoo\nnainen.\n\n\"Kyllä minä ehdin\", vastaa mies yksinkertaisesti.\n\nTaas seuraa pitkän kotvan hiljaisuus. \"Kuinka sinä saatoit?\" kysyy\nmies vihdoin.\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Tuo tuossa\", vastaa mies osoittaen sormusta. Nainen hymähtää ja luo\nohimenevän syrjäkatseen mieheen.\n\n\"_Minulleko_ sen olisi pitänyt tunnonvaivoja tuottaa?\" kysyy hän\nviimein takaisin.\n\nNyt ei mies enää vastaa mitään. Hänen ajatuksensa käyvät, eikä hän\nitsekään saa niistä selvää; vaistomaisesti hän pistää kätensä naisen\nkäsivarren alle, mutta nainen loittonee hänestä, Jossakin kaukana\nkuuluu junan vihellys. Viimein päädytään pienen, huvilantapaisen\nrakennuksen edustalle.\n\n\"Tässä minä asun\", sanoo nainen ja astuu portaille. \"Hyvästi nyt!\"\n\n\"Kuule, Kirsti...\"\n\nNainen katsoo hänen pitkään, mutta kun jatkoa ei kuulu, ojentaa hän\nkätensä ja raottaa ovea.\n\n\"Hyvästi nyt!\" sanoo hän toistamiseen eikä enää pysähdy kuuntelemaan,\nmitä miehellä on sanomista. Ovi avautuu ja sulkeutuu ja mies seisoo\nyksin autiolla maantiellä.\n\nKun ihmiset aamulla heräsivät käveli maisteri Särkkä vielä sen\nsamaisen rakennuksen edustalla edestakaisin. Syrjäisestä saattoi\nnäyttää siltä kuin olisi hänellä hyvin kiireellistä ja tärkeää\nasiaa tuohon taloon ja hän vain odottaisi sitä, että rullakaihtimet\nvedetään ylös.\n\n\n\n\nNEKROLOOGI\n\n\nOjaa, -- istahtakaamme hetkiseksi ulkoravintolan puiston penkille,\ntilatkaamme eteemme puolikas punssia, -- vainajan muistoksi -- ja\nantakaamme syyskuisen iltatuulen jäähdytellä ohimoitamme. Niissä ei\nkylläkään, kylmästi katsoen, ole mitään jäähdyttelemistä, mutta on\nvielä kolme tuntia ennenkuin laiva lähtee kotimaahan ja meillä on\nsiis yllin kyllin aikaa vaipua ohimenevään, hienoon tunnelmaan tai\nsulkeutua kuoreemme ja mietiskellä menneitä.\n\n\"Me tulemme siis varsin vaatimattomista hautajaisista Tessininkujan\nvarrelta, olemme auttaneet laihan ja käpristyneen ruumiin\nsinisenvalkoisesta ullakkokamarista varjoisaan Birgitan kalmistoon,\nja nyt me istumme ja muistelemme vainajaamme, omistamme hänelle\nohimenevän, hiukan tunteellisen ajatuksen.\"\n\n-- Kiitos, neiti. Hän toi, katsoppas, vastoin säännöstelyä kaksi\npuolikasta. Huomasi kai, että me olemme vieraasta maasta.\n\n\"Autot hyrräävät ohitsemme hietikolla, ja nenäämme tunkeutuu\nbentsiinin haju sekoittuen syyskesän väkeviin, mutta jonkun verran\nhaihtuviin tuoksuihin. Bentsiini, -- ei se itse asiassa niin pahaa\nole. Siitä leyhähtää vastaamme kulttuuria, hiukan kiimaa ja,\nennenkaikkea, kahdennenkymmenennen vuosisadan kuumeinen tahti. Meillä\nei todellakaan ole aikaa ajella rytkyvissä kaleeseissa ja haaveilla\nspinetin ääressä, meillä täytyy tietystikin olla automobiileja ja\nvilkasta ravintolamusiikkia.\n\n\"Automobiilit ja ravintolamusiikki, -- niin. Sinä hymyilet kyllä,\nkapteeni-ystäväiseni, ja sinun hymyssäsi on jotakin samanlaista kuin\nisäsi, kenraalin, hymyssä, mutta sinun pitää, sinun on pakko myöntää,\nettä ravintolamusiikki ja bentsiininhaju ovat synnyttäneet useampia\nrunoilijoita kuin tuoksuvat metsät, humiseva tuuli ja laulavat linnut.\n\n\"Älkäämme ruvetko filosofoimaan älkäämmekä myöskään erittelemään,\nse on hiukan liian kuivaa hommaa. Olemmehan molemmat istuneet\nNeckarin rantamalla seideli nenämme alla, onhan meillä\nmolemmilla pienet omuutemme ja meillä on siis varaa hiukan\ntunteakin. Tuntekaamme siis nyt ja mietiskelkäämme; kolmen\ntunnin kuluttua olemme taas arkipäiväisiä, juhlallisia poikia,\njoilla on prässätyt housut, tomuton jaketti ja arsenikin tuoma,\naristokraattinen puna poskipäillämme. Mikseikäs se käy, onhan meidän\nesi-isissämme kenraaleja ja maineeltaan jonkun verran epämääräisiä\nkontra-amiraaleja.\n\n\"Väitätkö sinä yhä edelleen, kapteeni, että hän oli deekiksellä?\nSinä erehdyt, auttamattomasti. Jos me olisimme niin köyhiä kuin hän,\nniin me olisimme kaikki deekiksellä, mutta sinulla on nyt kerta\nkaikkiaan oma tapasi katsella maailmaa eikä minun asiani ole ryhtyä\nmaailmankatsomustasi kumoamaan. Myöntäkäämme siis rehellisesti, että\nhän jollakin tavalla oli, sanokaamme nyt, vinossa.\n\n\"Mutta siitä me emme saa syyttää häntä itseään, vaan niitä hauraita\naineksia, joista hän oli kokoonpantu. Nykyinen, rautainen aikakausi\non kova köyhille runoilijoille, varsinkin jos he eivät tee runoja.\nRunoudella ei, sanotaan, ole maailman uudestaanrakentamisessa\nkäytännöllistä merkitystä, ja siksi runoilija tarpeettomana joutuu\nsyrjään ja kenties hänelle hiukan nauretaankin. Nykyisten päivien\nrunous ei rakasta kuutamoa eikä hiukan kuluneita vaatteita, se ei\nrakasta pitkää tukkaa, haaveilevia silmiä eikä kalpeita kasvoja,\nvaan nykyisten päivien laulaja kulkee viimeisen kuosin mukaan\npuettuna, hiukan rasittunut hymy väsähtäneillä kasvoillaan,\niltapäivävastaanotolle, ja hän keskustelee hillityllä, pehmeällä\nbarytoonilla viimeisistä tapauksista ja uusista virtauksista. Hänellä\non varaa maksaa kunnallisveronsa, ja kun hän selittelee asioita, on\nhänen äänessään ja koko olennossaan sellainen sävy, että 'tämän minä\nnyt sanon, mutta voi olla, että minulla on mielipiteitä ja ajatuksia,\njoita te ette pysty ymmärtämään'. Aivan niinkuin ranskalainen\nkaunotar, joka antaa ainoastaan... aavistaa sulonsa tai niinkuin --\nnuori lähetystönsihteeri.\n\n    -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n    siin' ei laula linnut, ei temmellä tuulet,\n    vaan joskus kylmiä valoja kuiskaa\n    sen juurella kauniit, maalatut huulet.\n\n\"Me tulemme siis nyt runoilija-ystävämme hautajaisista ja olemme\nainoat, jotka ovat olleet saattamassa hänen tomumajaansa sinisestä\nullakkokamarista Tessininkujan varrelta Birgitan hautausmaahan.\n\n\"Mainitsimmehan kai äsken toiselta puolen suurten metsien ikuisen\nhuminan ja spinetin vienot, alakuloiset soinnut ja toiselta\npuolen rytmikkään ravintolamusiikin ja bentsiininhajun? -- Näissä\nvastakohdissa piilee runoilijaystävämme heikkous, ystävämme, joka\nsittenkin oli lihaa ja verta, sano häntä niin unikuvaksi kuin\nsanotkin, kapteeni-ystäväiseni.\n\n\"Minkäpä hän, inhimillisesti katsoen, mahtoi sille, ettei kyennyt\nvälittämään kokemaansa ja tuntemaansa järjen ja tunteen tajuttavaksi\nrytmiksi ja poljennoksi, minkäpä hän, totisesti, voi sille, että sai\naikaan vain kolme runoa, joissa kuvastuu hänen sisimpänsä.\n\n\"Sinä sanot, että ne kolme runoa ovat tulleet kovin kalliiksi hänen\nomaisilleen, joiden varat eivät olleet suurenmoiset. Voihan niin\nolla, mutta menkäämme nyt hetkeksi omaan itseemme ja etsikäämme, jos\nmahdollista, joitakin vertaus- ja yhtymäkohtia.\n\n\"Toistan vieläkin tuon Koskenniemen runon itkuraidasta Alfred de\nMussetin haudalla, -- se minusta selvittää niin paljon asioita,\nvaikkapa emme ottaisikaan lukuun niin yleisinhimillistä tekijää kuin\nrakkaus.\n\n\"Ihmismeri vyöryy meidän ohitsemme niinkuin aallot ulapalla, ja tämän\nmeistä välittämättömän ihmismeren halki kiidättää meitä nykyaikainen,\nbentsiininhajuinen hirviö, jota kiiltonappinen kuljettaja ohjailee\nasiallisen välinpitämätön ilme kasvoissaan. Siinä me istumme,\nnäöltämme hiukan kyllästyneinä, mutta suonemme tykkivät, silmämme\nhehkuvat ja me haluamme jotakin, mistä emme itsekään osaa tehdä\nselkoa. Meissä asuu kahdennenkymmenennen vuosisadan kuumeinen rytmi,\nja samalla kun kiihkeä elämä kutsuu ja houkuttelee meitä, tunnemme\nkuitenkin sitä kohtaan eräänlaista kauhua ja pelkoa.\n\n\"Näin me, joilla ei yhteiskunnassa ole mitään säällistä tekemistä,\ntämä kadulta saatu rytmi veressämme, työntäydymme mieliravintolaamme,\njonka gobelini- ja peiliseinät ikäänkuin etenevät tupakansavun ja\nerilaisten tuoksujen taakse. Meitä ympäröi musiikki ja ihmisvilinä:\nensi viulu soittaa soolo-osaansa tylsä ilme harmaankalpeilla\nkasvoillaan, mutta pianistin, naisen, tummilla, täyteläisillä\nslaavilaiskasvoilla on hehkua ja tempperamenttia. Se on vain\nravintolamusiikkia, poikaseni, jota soittajat suorittavat tarkoin\nmääritellyn palkkansa edestä, ilman antaumusta ja koko ajan odottaen,\nettä kello ehtisi kahteentoista, mutta noilla sävelillä on meihin\nnähden oma merkityksensä. Me alamme, mukamas, kaihota jotakin\npuhdasta ja hyvää, kenties suuria metsiä, joissa mielemme on tyyni\nja rauhallinen, joissa voimme kuvitella sinipiikojen kisailevan\npuitten lomassa ja joihin, mahdollisesti, kantautuu vanhan taffelin\ntai spinetin sävel jonkun puolittain unohdetun ikivanhan kartanon\navatusta ikkunasta.\n\n\"_Eh bien_, -- meitä ei estä mikään, me matkustamme siis vanhoihin\nkartanoihin, missä tapaamme spinetin salin loukossa ja sen ääressä\nvalkeakätisen neitosen, kainoudessaan vanhanaikaisen, tai suuriin,\nhumiseviin metsiin, missä näemme järvien läikähtelevän puiden raoista\nja missä puolikostea, tuoksuva sammal viekoittelee meidät lepäämään\nhelmassaan ja unohtamaan kaiken maallisen ja ruman. Nyt luulisi, että\nme vaivumme kauniiseen rauhaan, seisomme kasvot vastakkain luonnon\nja oman sielumme kanssa ja pidämme pientä tilintekoa kaikesta,\nmikä on turhaa ja vähäpätöistä. Mutta mitä vielä: meidän vaistomme\nelävät ja meidän sydämemme sykkii suurkaupungin lahtiin, mielemme\npalaa valtakaduille, ja me rupeamme erinäisellä tavalla ajattelemaan\ntuota valkokätistä neitosta. Meidän on pakko lähteä, -- niin, me\nlähdemme oikeastaan vaistomaisesti, kenenkään kehoittamatta, -- ja\nviikon kuluttua kerromme jo musiikin soidessa, hyvin, hyvin ohuesti\nhaaveillen, niistä hienoista elämyksistä ja seikkailuista, joita\nmeillä on ollut koskemattomissa metsissä... hm, spinetin ääressä.\n\n\"Nyt tulemme taas runoilija-ystäväämme, häneen, josta oikeastaan\nei koskaan tullut runoilijaa. Hän tunsi samaa kuin mekin, mutta\ntunsi kymmentä kertaa väkevämmästi, ja sitten hänellä oli\npari pientä syntyperäistä virhettä: hän tahtoi kuvata, tehdä\naistimin havaittavaksi sen, mikä nykyisellä asteella ei vielä\nole kuvattavissa, ja sitten hän ei saavuttanut oikeaa otetta\nympäröivään elämään. Hän oli tuomittu jäämään suureksi, saamattomaksi\nihmettelijäksi, siksi että hän oli liian hyvä elämään tällaisena\nrautaisena aikakautena ja siksi että koko elämä oli hänelle\nsykähtelevää, rytmikästä runoutta, josta hän vaivoin erotti oman\nitsensä. Hän ei yksinkertaisesti saanut aikaa eritellä tunnelmiansa\nja tehdä runoja. Sellaiset ihmiset ovat aina, ulkonaisesti katsoen,\nonnettomia, mutta luulenpa sittenkin, että hän sisimmässään oli\nonnellisempi kuin moni muu, sillä he omistivat sen, mikä nykyisin\non harvinaista ja tuskin koskaan tavattavaa, lapsenmielen ja\ntekeytymättömän taidon ihmetellä.\n\n\"No niin. Hänelle, runoilija-ystävällemme, antoi armoniskun nainen,\n-- niinkuin pitikin. Saattaa joskus ratkaisevissa tilanteissa\ntapahtua, että tällainen uneksija herää aivan toisarvoisesta\nasiasta, sellaisesta, joka meille tuskin tuottaisi unetonta yötä,\nnäkee yhtäkkiä elämän ympärillään, kaikessa karuudessaan ja\nalastomuudessaan, ja silloin hänet valtaa jokin, mitä me ken ties\nnimittäisimme epätoivoksi taikkapa 'maailmantuskaksi'. Minkäpä hän\nsille voi? Hän menee ja ripustaa itsensä siihen naulakkoon, johon\nhänen oikeastaan on määrä ripustaa vaatteensa illan tullessa, ja niin\nhän tekee Leon, joka varmasti olisi jäänyt tekemättä, jos hän olisi\nmiettinyt asiaa hetkisen.\n\n\"Tällaisessa lähdössä on jotakin kaameaa ja hiukan raakaakin, mutta\nsiinä on kauneutensa myöskin. Nuo tuollaiset elämänrunoilijat,\nkapteeni, nuo tuollaiset saamattomat uneksijat, antavathan ne\nsittenkin ympäristölleen heikon aavistuksen jostakin, mikä ehkä\nvoisi tehdä tämän maailman hitusta paremmaksi, sanoisinko sydämen\nyksinkertaisuudesta ja vilpittömästä mielenlaadusta. Mutta heidän\nhaurautensa kai ei anna heille oikeutta elää. Hm...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin haastelee hiljaisella äänellä, illan pimetessä, Kaarle Nagel\nystävälleen kapteenille, joka kuuntelee häntä silmät puoliummessa\nja tuon tuostakin murahtaen karun, vaikeasti erotettavan sanan\nvastaukseksi. Eihän oikeastaan ole otollinen aika turhanpäiväiseen\nhentomielisyyteen. Mutta yhä pimeämmäksi käy ilta, lyhdyt sytytetään,\nvieraat enenevät, suurkaupungin melu kantautuu kuin meren kohina\nkukitetulle parvekkeelle, ja hiljainen puhe hukkuu kuin sääsken\nsurina musiikkiin ja lautasten ja lasien kilinään. Rautainen\nvuosisata etsii jotakin, mikä ei ota löytyäkseen, eikä aavista Kaarle\nNagel, että jonakin päivänä saattaa hän itse, syystä tai toisesta,\nseisoa vuorostaan niinikään silmätyksin järkkymättömän, syväkatseisen\nNemesiksen kanssa.\n\n\n\n\nLIIAN MYÖHÄÄN\n\n\nSe oli katsellut niin veikeästi Uulaa, se tangoitus-insinöörin tytär,\nkatsellut, killistellyt ja nauranut niin, että poskikuopat olivat\nvärähdelleet ja povi hytkynyt. Ne olivat viipyneet neljä päivää Uulan\nkotona ennenkuin olivat jatkaneet matkaa Mutanivan kylään, kolmen\npeninkulman päähän. Insinöörin piti tangoittaa vasta rakennettavan\nmaantien suunta, ja hän viipyi Mutanivan kylässä koko kesän. Niin\nainakin oli vakuuttanut tekevänsä.\n\nEivät ne käymässä olevat insinöörit, metsäherrat ja maanmittarit\ntänne naisiaan haalanneet, mutta olipa tämä niin tehnyt. Oli kun\nolikin. Kai oli tykännyt, että tytönkin piti nähdä maailmaa, ja\narvellut, että kun hevosella pääsee puolitoistakymmentä peninkulmaa\nja veneellä kymmenisen, niin jaksaa sitä kävellä siepotella muutaman\npeninkulman, levähdellen välillä. Jaksaa kun jaksaakin, ja olipa\njaksanut.\n\nHe olivat siis viipyneet neljä päivää, ja sen tyttären nimi oli Elna.\nNeljässä päivässä saattaa tapahtua paljon käänteitä ja asioita,\netenkin jos ne ovat sattuakseen Niilan-Uulan kohdalle. Ja varsinkin,\njos aika on sellainen, ettei aurinko mene mailleen.\n\n\"Rikkaita te olette, rikkaita\", oli Elna sanonut. \"Minä luulin,\nettä te täällä asuisitte kodassa ja olisitte surkeita ja köyhiä ja\najaisitte porolla...\"\n\n\"Eihän kesällä saata porolla ajaa\", oli Uula naurahtaen keskeyttänyt.\n\n\"... Mutta teillä on talot ja lehmiä navetassa\", oli tyttö jatkanut\nvälittämättä keskeytyksestä.\n\n\"Inarin puolessa on kyllä köyhiäkin\", selitti Uula. \"Kalalappalaiset\novat melkein järkiään köyhiä.\"\n\nKatsokaa, Uulan isällä on kaksituhatta poroa ja uutistalo ja rahaa\npankissa. Sen sai Elna tietää. Ja hän sai tietää senkin, että he\nolivat asuneet täällä vasta kahdeksisen vuotta ja että he olivat\nmuuttaneet tänne Kaaresuannosta, jossa he olivat siirtyneet paikasta\ntoiseen paimennellen laumojaan. No, onhan sitä olemista, kun Ibmel on\narmollinen eikä tule rutto eikä susia.\n\nIsä-Niila istuu talonsa portailla, imeksii piippuansa ja katselee,\nkun hänen poikansa haastelee lantalaisneitosen kanssa. Hän, pieni,\ntihrusilmäinen ukko, ei ole tyytyväinen, ellei tyytymätönkään. Saa\nolla näin, mutta saa olla toisinkin. Hänen mieleensä muistuu tapaus\nkaukaisen nuoruuden päiviltä, jolloin Aslak Magga rakastui amtmannin\ntyttäreen. Se ei ollut hauska tapaus. -- Mutta on siinä poikaa hänen\nja Marja-vainajan pojaksi. Pitkä ja valkea kuin lantalainen ja nopea\nkäänteissään. Mudin helmat vain heilahtelevat.\n\n\"Uula\", kärisee hän portailta. \"Miehiäkin pitäisi tunturille mennä\nkatsomaan.\"\n\n\"Kuka ne sieltä enää hakee\", vastaa Uula, ja ukko huomaa itsekin\npuhuneensa aiheettomia. Hän köntystelee pirttiin eikä ajattele\nmitään. Heinäntekokin saa alkaa nousuviikolla.\n\nUula on kyllä nähnyt lantalaistyttöjä, ja herrasnaisiakin hän on\nnähnyt kirkolla, mutta tällaista, näin kaukaa etelästä tullutta, hän\nei ennen ole nähnyt. Ei edes Tromsassa eikä Vesisaaressa.\n\nTämä panee Uulan talttumattomat veret liikkeelle, tämä outo tyttö,\nkaukaa tullut. Sen silmät hehkuvat kuin hiillos pimeässä huoneessa,\nsen posket punottavat kuin iltarusko; kun se nauraa, niin sen\nhammasrivi kiiluu ja välkähtelee ja hymykuopat värähtelevät, ja kun\nse kävelee, niin sen varsi keinahtelee vallattomuuttaan, ja näyttää\nkuin ei jalka kävisi maassa ensinkään.\n\n\"No on siinä Uulalla katselemista\", sanovat akat. Uula ei vastaa\nmitään, mutta katse on totinen ja ilmaisee, että leikki on sattunut.\n\nSeuraavana yönä hän vietti unettoman yön, ensimmäisen eläissään.\nHän makasi silmät selällään rankisessaan, kuunteli sääskien surinaa\nja ihmisten hengitystä yörauhaisassa tuvassa, heittelehti kyljeltä\ntoiselle ja ajatteli, että kahden seinän takana nukkui se toinen.\n\nAamulla, jo ennenkuin Sara-Kaija on noussut kahvinkeittoon, menee hän\njoelle ja pesee naamansa, vetää verkamudin ylleen ja panee siihen\nkullatut hopeasoljet ja -helat kimmeltämään. Hänessä asuu tajunta,\njonka mukaan hänen täytyy tehdä niin.\n\n\"Sinä olet korea tänään, Uula\", sanoo tyttö hänet nähdessään. \"Oletko\nsinä usein noin?\"\n\n\"Kirkolla ja vieraissa käydessä\", vastaa Uula.\n\n\"Entä miksikä nyt?\"\n\n\"Siksi, että meillä nyt on vieraita\", vastaa Uula totuudenmukaisesti.\n\nUula oli taitavasti kiertänyt kysymykseen kätketyn silmukan, ja tyttö\nmuikisti tyytymättömästi alahuultaan.\n\n\"Osaatte te täälläkin\", sanoi hän, \"osaatte totisesti\".\n\n\"Mitä me osaamme?\" kysyi Uula.\n\nNyt tyttö antoi katseensa seurata metsän vihreyteen katoavaa valkeaa\njäkälikkökangasta ja huiskeli ahdistelevia sääskiä pois kasvoiltaan,\nantaen Uulan odottaa vastausta. Sitten hän äkisti kääntyi Uulaan\npäin, ja taas Uulan mieleen tuli vertaus hiilloksesta.\n\n\"Luulin, että olit minua varten koristanut itsesi\", virkahti hän\nohimenevästi. \"Mutta mitäpä se olisi kannattanut.\"\n\nUulan täytyi punastua ja hämmentyä ja pusertaa esiin totuus. \"Olihan\nsiinä vissiin sitäkin\", myönsi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kuluu sitten tämä päivä ja yö ja huominenkin päivä, eikä\nNiilan-Uula saa mitään säällistä tehdyksi. Aurinko paistaa lekottaa\nkorkealla, paahtaen valkoista kangasta, sääsket pörräävät raukeina\nilmassa, ja metsän laidasta kantautuu pihamaalle havun ja valuvan\npihkan tuoksua, jollakin tavoin sekaantuen kuivamassa olevain\nporonlihain hajuun.\n\nNiinkuin sanottu, ei Niilan-Uula saa mitään säällistä tehdyksi. Hänen\nnuori, kesytön verensä on joutunut liikkeeseen ja hän kulkee ympäri\nsieraimet vavahdellen ja silmänympärykset valkeina katsellen siniseen\nusvaan häipyvien tunturien huippuja. Pienempi venekin pitäisi\ntervata, mutta tervaamatta se tällä kertaa jää; aika kuluu vain\nistuessa ja odottaessa. Uula tuntee olevansa tilassa, jolloin pian\nvoi ruveta joikaamaan, vaikkei ole nähnytkään pirtua.\n\n\"Siitä kai on pitkä aika, kun äitisi kuoli?\" kysyy se tyttö.\n\n\"Pitkä. Kuusi kesää. Hän oli Jonni Varangerin tytär\", vastaa Uula,\nsanoen viime lauseen ikäänkuin jonkunlaiseksi selitykseksi ja\nhienolla ylpeydellä.\n\n\"Ja sinä kai olet tullut äitiisi?\"\n\nUulalla on suora nenä, pieni suu, taivaansiniset silmät ja\nnaisellisen pienet ja valkoiset kädet, viimeksimainitut muuten\nominaisia koko hänen heimolleen.\n\n\"Niin ne sanovat\", vastaa hän kotvan kuluttua. Ja sitten jatkaa\nikäänkuin itsestään: \"Minun äitini oli niinkuin kuva.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", myöntää tyttö lämpimästi ja istuutuu lähemmäksi\nUulaa. \"Eikö sinulle koskaan heittäydy ikäväksi täällä?\"\n\n\"Ikäväksi!\" huudahtaa Uula. \"Tähän asti en ole osannut kaivata\nmitään. Hyvä on niinkuin on.\"\n\nJa Uula yltyy kuvaamaan kesäistä tunturilla oloa ja talvisia retkiä,\nkäyntejä Norjan puolella ja poroerotusta, joikaamista ja laulua ja\nvälillä pieniä matkoja isän kanssa seuroihin ja sananselitykseen ja\nkirkolle.\n\nTyttö katsoo itsensä oikeutetuksi kysymään, eikö Uulalla ole\nmorsianta. Uulahan tulee pian itse isännäksi.\n\nUula pusertaa huulensa yhteen ja katsoo eteensä. Hänelle on ajateltu\nja hän itsekin on ajatellut Eerik Lensmanin Kadjaa. Mutta se on nyt\nvain ajateltu eikä hän puhu siitä mitään.\n\n\"Sattuiko?\" kysyy tyttö kuoppien ilmestyessä poskille.\n\n\"En minä sellaista ole ajatellut\", murahtaa Uula vähän kuin\nväkinäisesti. \"Ennättääpähän sitä, ennättää hyvinkin. Ja mitäpä te\nsillä tiedolla?\"\n\nTyttö hämmentyy, mutta hän on alamaista ja hyvin kirjansa lukenut\nja hän katsoo itsensä oikeutetuksi sanomaan viattomalle ja vähän\nharkitsevalle luonnonlapselle, mitä parhaaksi näkee.\n\n\"Omaa parastani minä vain\", virkahtaa hän aivan kuin ohimennen.\n\"Tarkoitan, että sinun pitäisi saada hyvä emäntä.\"\n\nSitten tyttö taas menee tiehensä, ja hänen vartensa keinahtelee\nvallattomasti, mutta Uula jää paikalleen kuin naulittu ja hengitys\nkulkee läähättäen. Aurinko on korkealla, sääsket urisevat\nsurunvoittoisesti ja vesi pienessä joessa virtailee kuin väsyneenä\npitkästä matkasta.\n\nRakennusmestari Kylmänen, isä-Niilan huonemies, joka erinäisistä\nsyistä on paennut erämaahan ja elättää itseään kaikenlaisella, --\npienellä kaupalla, metsästyksellä, kalastuksella ja huoneitten\nsalvamisella, -- kulkee ohi.\n\n\"Ääh, Uula-vietävä!\" sanoo hän hienosesti tuoksuen väkevältä, jota on\nsaanut insinööriltä. \"Ääh, Uula-poika! Älä mieti suotta, älä mieti\nsuotta!\"\n\n\"Anna minullekin ryyppy!\" sanoo Uula äkisti, tuntien, että hänen\najatuksensa sekoavat.\n\n\"En anna! Hullummaksi vain tulisi. Älä usko naisväkeen!\"\n\n\"Anna vaan. Rahassa maksan. Kaksinkertaisen hinnan.\"\n\n\"Hullu! Mikä viinakauppias minä olen. Kullakin omat murheensa.\"\n\nKylmänen lonkuttelee tiehensä Mutkaan päin. Asioilleen minne mennee.\n\nMutta Uula jää istumaan paikalleen kiinteästi ja taukoamatta\najatellen Elna-nimistä tyttöä, joka oli kuin taivaasta viskattu hänen\ntielleen.\n\nIllansuussa tulevat saattomiehet Mutanivan kylästä insinööriä\nhakemaan, neljä laukunkantajaa ja yksi, joka kuului olevan nuorempi\ninsinööri, pitkä tummaverinen miehenroikale. Heti ensi näkemältä\ntuntee Uula vihaa miestä kohtaan ja pahoja aavistuksia. Pieni ja\nmitätön tuntee hän olevansa tuon pitkän roikaleen rinnalla.\n\n\"Lähdöksikö se nyt heti panee?\" kysyy isä-Niila.\n\n\"Lähdöksipä tietenkin. Yötä myöten on helpompi kulkea.\"\n\n\"Niinpä vainkin. Ei ahdista kuumuus.\"\n\nUula katselee ajatuksettomasta kun vieraat säälivät tavaroitaan\nkokoon. Menoa se nyt on, menoa pitkiksi ajoiksi. Hänen sydäntään\nalkaa ahdistaa ja tuntuu kuin kurkkuun nousisi itkuntapaista.\n\nSuurin kuivin silmin tarkkaa Uula pakkaamistoimitusta. Ei puutu, ei\npukahda. Tuntuu niinkuin pitäisi hänen jotakin puhua, sanoa jotakin\nleikkisää, niinkuin tapa on, mutta hän ei keksi mitään, katsoo vain\nja ajatukset tekevät mitä tahtovat. Se nuorempi insinööri puhelee\nElnalle ja tämä vastailee, milloin ylimalkaisesti ja ohimennen,\nmilloin pysähtyen ja nauraa puuskahtaen.\n\nViimein Uula huomaamatta hiipii ulos. Ei tahdo olla sitä lähtöä\nnäkemässä.\n\nMutta samassa on siinä se tyttökin.\n\n\"Oikein ikävä täältä on lähteä\", sanoo hän. \"Aika on sentään kulunut\nniin hyvin.\"\n\nUulalla ei ole mitään sanomista.\n\n\"Aika on kulunut niin hyvin\", jatkaa tyttö ja naurahtaa sitten:\n\"Myönnä pois, että sinunkin tulee ikävä!\"\n\n\"Mikä ettei tulisi\", tokaisee Uula karusti.\n\n\"Kas vaan, kun olet rehellinen. Mutta sillähän siitä pääset, kun\ntulet katsomaan.\"\n\n\"Ei kehtaa.\"\n\n\"Kyllä kehtaa. Ja hyvästi nyt! Näkemiin!\"\n\nHän tarttuu Uulan vastahakoiseen, tottumattomaan käteen ja puristaa\nsitä niin, että toisen kasvoille nousevat veret.\n\n\"Et sinä osaa kunnollisesti puristaa kättä\", naurahtaa hän taas ja\ntarttuu molemmin käsin Uulan käsiin.\n\n\"Näin sen pitää tapahtua\", sanoo hän. \"Ja muista nyt sitten.\"\n\nUulasta tuntuu kuin hän sulaisi siihen paikkaan. Silmiin nousee\nikäänkuin kimmeltävä verho, sydän takoo, ja kun hän havahtuu,\non tyttö poissa ja edessä aurinkoinen, laakea pihamaa ja\nvalkosalvoksinen talo. Uula kirahtaa itsekseen ylläpitääkseen\nmiehuuttaan ja kävelee sitten hitaasti poispäin, metsään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljässä päivässä ehtii siis tapahtua paljon asioita ja tästä\nkaikesta on nyt kulunut kaksi viikkoa. Ja aika on vieläkin sellainen,\nettei aurinko mene mailleen.\n\nNiilan pirtissä nukutaan, mutta poika, Uula, vaeltelee teillä, joista\nhän ei soisi jälkeenpäin mainittavan.\n\nHän on miettinyt ja palanut kaksi viikkoa, nyt hän vaeltelee, tosin\nlevottomuus sydämessä, mutta määrätietoisesti.\n\n\"Niinhän sinä kuljet kuin unissasi, poika\", oli isä sanonut.\n\nUula oli miettinyt, miettimästä päästyäänkin miettinyt. Mikä hän\noikein oli? Mitä hän suotta ajatteli ja vaivasi itseään? Jos joku\narvaisi, niin nauraisi. Veneenkin oli Paulus jo ehtinyt tervata. --\nMutta ajatuksistaan hän ei päässyt minnekään, vaan vietti unettomia\nöitä ja turtuneita päiviä.\n\nNiilan talosta vie kaitainen polku Mutanivan kylään. Pihamaalta\nse painuu kiveliöön, jota ei käsi eikä leimauskirves vielä ole\nkoskettanut, katkaisee sitten Sorkojan, jonka yli pääsee kahlaamalla,\nnousee Keinuvaaralle, pudotakseen heti Päiväsen niitylle, ja kulkee\npitkin tunturin rinnettä, kunnes aavan ja metsikön takaa pilkistivät\nMutanivan talot.\n\nTätä tietä vaeltaa Uula Niilanpoika, milloin kiihkeästi ajatellen ja\nkuvitellen, milloin havahtuen, milloin tahdottomasti kuin unissaan\nkulkija. Hänen täytyi näillä tuntein kulkea tämä tie, että sekin oli\nsuoritettu.\n\nTuntuu kuin suuri luonto olisi pysähtynyt katsomaan Uulan kulkua.\nAurinko on vetäytynyt jonnekin tunturin taa; se valaisee, mutta se ei\nlämmitä, sen olemassaolon tuntee, mutta paljain silmin sitä ei saata\nkatsella. Keskiyö on jo sivuutettu. Sääskien kesän kestävä surina\nsulautuu luontoon, korva on siihen jo niin tottunut, että se havahtuu\nvasta kun surina hetkeksi taukoaa. Puiden latvat kimmeltävät auringon\nvalossa, mutta maajalassa on kosteata ja tuoksuvaa, jotakin kalmalta\ntulevaa ja aavistelevaa...\n\nJa Uula painaltaa eteenpäin, mudin helmat heilahtelevat, luuvartinen\nleuku pompahtelee kupeella ja helat välkähtelevät, kun auringonvalo\naukeilla niihin sattuu. Askeleet risahtelevat, risut taittuvat,\nsilloin tällöin sipaisee neljän tuulen lakki, punasinikeltainen,\nriippuvaa oksaa ja kulkija vetää kärsimättömästi päänsä syrjään.\nMerkillisillä teillä kulkee Niilan perillinen.\n\nYksinäinen hairahtunut poro risahduttaa puita metsikössä. Uula\nhavahtuu ja kuuntelee, vaistomaisesti käsi tapaa leukunvartta,\nmutta silloin tömähtelevät ja napsahtelevat poronkoparat jo kaukana\nkankaalla, yhä ja alati edeten.\n\nYksinäinen poro pysähdyttää hetkeksi Uulan ja ravistelee hänen\najatuksiaan. Hän huomaa hommansa hulluuden, mutta jatkaa kuitenkin\nmatkaansa.\n\n\"Saahan tuota mennä\", sanoo hän itsekseen. \"Siihen ei kukaan pysty\nsanomaan mitään.\"\n\nHänen silmissään väikkyy eräs kuva, joka kiihdyttää hänen vauhtiaan,\nja hän on tuntevinaan erään kädenpuristuksen, jota ajatellessakin\npyörryttää. Saahan mennä, kukaan ei ole kieltänyt. Mutta käsketty on.\nYlösnousun ajaksi hän ehtii perille, jos näin jatkaa.\n\nAurinko alkaa jo säteillä ja levittää lämpöä. Sääsket käyvät\nvirkummiksi ja ahdistelevat kasvoja ja käsiä, mutta Uula ei sitä\nhuomaa. Hän vain kulkee kulkemistaan niinkuin jonkun alkuvoiman\nliikkeellepanemana.\n\nMetsässä alkaa elää ja soida. Aamutuuli humisee puiden latvoissa,\nsiellä täällä alkavat linnut liverrellä ja valo- ja varjopaikat\nkäyvät syvemmiksi. Tuntuu niinkuin olisi seuraa, vaikka kulkeekin\nyksin. Päiväsen kohdalla ei seeskulkijan muisto vistota eikä herätä\nkaukaista kammoa. Sivuilleen katsahtamatta hän kulkee sen ohi.\nHiukan sivu puolimatkan alkaa polku tehdä nousua tunturin rinteelle,\nnousee hitaasti, verkalleen ja kierrellen koivuvyöhykkeeseen ja\njatkuu sitten eteenpäin pysytellen vyöhykkeen ja kaljun rajoilla,\ntuontuostakin tehden pienen syrjähypyn puolelle ja toiselle.\n\nNäillä tienoin on matkamiesten tapa levätä, mutta Uulalla ei\nole aikaa sellaiseen. Kenties siihen on syynä pelko, että matka\nkeskeytyy, että hän siinä istuessaan alkaisi järkevästi harkita\nasioita. Tai kenties muut vaistot, joita vain toinen luonnonlapsi\nkykenee tajuamaan.\n\nUula jatkaa siis matkaansa. Raitis tuuli virkistää hänen hiestyneitä\nkasvojaan ja antaa lisää vauhtia hänen askelilleen. Minne hän vain\nkatsoo, leviää silmänkantamattomia aapoja ja metsiä, jokiuoma tuolla\nja täällä, tuntureita, joista etäisimmät ikäänkuin häipyvät sinervään\nsavuun.\n\nViimein saavuttaa hän korkeimman kohdan, polku alkaa hiljalleen\nviettää ja kaukana etäisyydessä näyttää Mutaniva uivan\npäiväpaisteessa.\n\nSilloin Uula viimeisen kerran pysähtyy ja empii. Silmät harrillaan\ntuijottaa hän niittyjen keskellä välkähtelevää kylää ja vakuuttaa\nitselleen, ettei hänellä ole siellä mitään tekemistä. Mutta samalla\nkylän näkeminen häntä myöskin kiihottaa ja hän tuntee, että vaikka\nhän onkin syöksymäisillään kuiluun, ei hän kuitenkaan saata olla sitä\ntekemättä. Vielä tunti, kenties hiukan enemmän, ja hän saa nähdä sen\ntytön ja haastella hänen kanssaan.\n\nUula ei rupea erittelemään, mikä tunne se on, joka juoksuttaa häntä\npitkin metsiä, ja tuskinpa hän osaisi sitä tehdäkään, mutta kun hänen\non pakko mennä, niin hän menee. Kylläpähän sitten selviää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutanivan kylässä ovat aikaisimmat jo jalkeilla, ja Uula pakottautuu\nhuolettoman näköiseksi, kun saapuu kylätielle ja lähestyy taloja.\nInsinööri kuuluu asuvan Keski-Mellassa.\n\n\"Aikaisinpa sitä Niilan-Uulaa pyöritellään\", sanoo\nkahvinkeittopuuhissa oleva emäntä, kun Uula asettuu penkille. \"Yötä\nmyötenkö tulit?\"\n\n\"Yötä.\"\n\n\"No mikä se niin juoksutti?\"\n\nUula ei vastaa. Yksi ja toinen mies ilmestyy rankisesta ja alkaa\näänettömänä kenkiä.\n\nViimein Ville, talon poika, saa itsensä valmiiksi ja sytyttää tupakan.\n\n\"Niin että sulhasmiehenähän se Uula oikein\", sanoo hän hymyillen ja\nvetää pitkän sauhun.\n\nUula punastuu korvalehtiä myöten, murahtaa jotakin ja katselee\nkenkiensä kärkiä, mutta emäntä purskahtaa nauramaan.\n\n\"Mikäpä siinä on\", puhuu hän sitten, \"vaikkei se insinööri taida\nsiitä oikein tykätä\".\n\nUula kuuntelee joka hermo vireessä, ja hänen sisimpäänsä hiipii\nhiljainen ilo.\n\n\"Tyttö täällä vikisi ja valitti sitä ikäväänsä\", jatkaa emäntä\ntietämättä Uulan mielenailahteluista, \"vikisi ja valitti, kun ei\nollut samanikäisiä, -- mistäpä niitä, kun kaikki meidänkin pojat\nlinjalla, -- mikään ei kelvannut, ja viimein insinööri kyllästyi ja\nantoi metsäherran mukana palata veneellä alas. Toissapäivänä kai se\noli tai maanantaina. Sanoi se röökynä, että teillä oli kuulemma niin\nmukava olla, mutta insinööri sanoi, että kyllä hän ne konstit tuntee\nvanhastaan.\"\n\nSiinä nyt istuu Uula Mellan pirtin penkillä. Kahvi kuohuu yli,\nsekoittaen lemullaan ummehtuneen hien hajun, ja aurinko paistaa\nkorkealla.\n\n\n\n\nLAULU KEVÄÄSTÄ\n\n\nKevät kurkistelee sisään ikkunoista, -- tunnen muuten erään miehen,\njoka aikoo tehdä kirjan keväästä. Sen nimeksi kai tulee \"Kevätlauluja\nmaalaiskylästä\" tai jotakin siihen tapaan, en nyt muista varmasti,\nmikä. Olen sen jossakin yhteydessä kuullut.\n\nTunnen myöskin erään kirjan, jossa muuan kappale alkaa sanoilla:\n\"Tuli kevät ja Magnus Ringius rakastui.\" Nuoruuteni päivinä luin\nsen kirjan moneenkin kertaan, olenpa tainnut luettaa sen muillakin,\nsillä kevään vaikutusta ei juuri voi sattuvammin ja lyhyemmin kuvata.\nMonella säilyvät nuoruuden pienet uskomukset läpi elämän: kevät,\nrakkaus, niihin liittyvät hienot, sanaa kestämättömät seikat ja niin\npoispäin.\n\nYstäväni kapteeni, hän, jonka kanssa me kerran keskenämme teimme\nnekroloogin ystävästämme runoilijasta, pitää myöskin kevättä\nerikoisen mielenkiintoisena vuodenaikana, vaikkei hän kärsikään\nsellaisia runoja, joissa puhutaan kevätpurojen solinasta. Kukaan\ntodellinen runoilija ei enää puhu kevätpurojen solinasta, sillä\nensinnäkin se on jo varsin loppuunkäsitelty aihe ja toiseksi se\nkahdennenkymmenennen vuosisadan lapsen mielikuvitukseen ehdottomasti\ntuo märät jalat, nuhan ja kalossit.\n\nEn voi sille mitään, että aina kun joku ajatusyhtymä tuo mieleen\nkeväisin rakastuvan Magnus Ringiuksen, muistan myös ystävämme\nrunoilijan, meidän, kapteenin ja minun, yhteisen ystävämme, joka\nennätti muistaakseni tehdä vain kolme tai neljä täyspainoista runoa.\n\nSanoimme hänelle, kapteeni ja minä, monasti, että kun lumi on\nsulanut, maa alkaa tuoksua mullalle ja ensimmäiset lehdet puhkeavat\npuihin, niin hänen on paras pysyä aloillaan. Mutta sitäkös hän teki,\n-- eihän hän muuten mikään runoilija olisi ollutkaan. Keväisin hän\nlähti liikkeelle, niinkuin tukkijunnari tai muuttolintu, ja me olimme\nvarmoja siitä, että jos hän kuuluisi ritarihuoneeseen tai jos hänellä\nolisi sukuluettelo ja me aikoisimme sitä sukuluetteloa penkoa, niin\nepäilemättä esi-isien tai -äitien joukossa tulisi vastaan joku\nkuljeksiva juutalainen tai mustalainen.\n\nMutta jokainen hoitaa parhaiten omat asiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niinpä meidän täytyi nähdä sekin päivä, jolloin hän teki\nlaulurunon keväästä.\n\n\"Jos siinä mainitaan sanallakaan kevätpuroista, niin minä kieltäydyn\nkuuntelemasta\", sanoi herra kapteeni.\n\nEikä siinä puhuttu niistä asioista mitään.\n\nTiedämmehän runoilijat: heillä on kukkaro tyhjä, mutta sydän täynnä,\neivätkä he, suurin piirtein, voi itsellensä mitään. Ja tiedämmehän\nseutuja, joissa keltainen maantie kulkee pitkin korkeita harjuja ja\nharjujen molemmin puolin lainehtivat siniset järvet; tiedämmehän\ntällaisia seutuja. Järvenselkien tuolla puolen kohoavat vihertävät\nvaarat ja vihreyden lomasta pilkistelee esiin valkoisia kartanoita,\npunaisia talonpoikaistaloja ja vaaleansinisiä tai vihreitä huviloita\npäätyineen ja parvekkeineen. Nämä tällaiset seudut, ne ovat\nrunoilijain luvattu maa, ne ovat heidän paratiisinsa, mutta myöskin\nheidän kadotuksensa.\n\nNykyajan runoilija ei kulje luuttu kainalossaan, luuttu, joka on\npelastanut kuninkaitakin maanpaosta, eikä kauniit sanat huulillaan,\nvaan hän kulkee vihellellen ja välinpitämättömän näköisenä, jopa hän\nvoi tapella kestikievarin renkien kanssa ja juoda itsensä humalaan\nkaupungin krouvissa, mutta kukaan ei näe hänen haltioitumisensa\nhetkeä.\n\nKatsokaamme nyt runoilija-ystäväämme, tuossa hän kulkee pitkin\nkujaa, ja hänen edessään häämöittää punainen talo ja punaisen talon\ntakana välkkyvä järvi. Ei siinä mitään sen kummempaa. Kevät on juuri\nparhaimmillaan, ilmassa on auringonpaistetta, pientä kosteutta ja\nkoivuntuoksua. Niin täytyy ehdottomasti toukokuussa ollakin.\n\nEikä runoilija oikeastaan ajattele mitään: siinä on nyt punainen\ntalo ja talon takana järvi, niinkuin on lukemattomissa paikoissa\nmuuallakin.\n\nJa kun runoilija kääntyy kujasta pihamaalle ja huomaa, että talon\nkuistilla istuu nuori naisihminen, ei hän tätäkään pidä minään\nerikoisena tapauksena. Onpahan vain sattuma, ei muuta.\n\nMutta tästä, näöltään aivan vähäpätöisestä seikasta juontaa alkunsa\nkevätlaulun ensimmäinen säe.\n\nRunoilija sanoo kaikkein arkisimmalla ja jokapäiväisimmällä äänellä:\n\n\"Hyvää päivää.\"\n\nJa tietysti hänelle vastataan, kuinkas muuten. Aurinko on\nkorkeimmillaan ja naisen hiukset välkähtelevät kullankeltaisina.\nOnpas siinä kaunis tukka, on kerrakseen. Kunhan tässä nyt vain\nkeksisi jotakin säällistä sanottavaa.\n\nSitten runoilija alkaa puhua ja ihmettelee koko ajan itsekseen, ettei\nnaisihminen siitä lähde tiehensä. Mutta kai runoilijoiden puheita\nkuunnellaan kernaammin kuin muiden ja sitäpaitsi -- nyt hän sen\nvasta huomaa -- nainen neuloo. Kenties hän ei ole kuullut sanaakaan;\nvahinko ei siinä tapauksessa ole korvaamaton.\n\nSe on kestävää poikaa jatkamaan, tämä meidän runoilijamme. Jokaisella\ntäytyy olla puhumisen oikeus, ja onhan nyt kevät. Ei hän ole millään\nviekkaudella eikä vääryydellä tunkeutunut tänne punaisen talon\npihamaalle. Hänestä pääsee kyllä hyvinkin kirkkaasti.\n\n\"Ei se ole lainkaan tarpeellista. Puhukaa te vain.\"\n\nOnpa tämä kummallista, merkillistä ja ihmeellistä. Eikö hänellä ollut\nruskeat silmät?\n\nJa runoilija vaikenee runollisuuksineen ja jokapäiväisyyksilleen.\n\n\"Kuinka? Tekö vaikenette! Mutta puhukaa nyt toki. Aikani kuluu\nparemmin, ja toisekseen minä kuuntelen teitä, en nyt erikoisen\nkernaasti, mutta kuuntelen kuitenkin.\"\n\n\"Ei, hyvä neiti. Olen jo sanottavani sanonut, jos minulla ylimalkaan\nolikaan mitään sanottavaa. Katselen teitä aikani, jos sallitte, ja\nlähden sitten.\"\n\n\"Ja nyt menette minne?\"\n\n\"Ah, neiti hyvä. Maantie on loputon. Minä en kuulu niihin, jotka\nkulkevat ratsain tai valjakoilla.\"\n\nKuten sanottu: tällaisesta, aivan vähäpätöisestä, sai alkunsa\nse, mitä hän sittemmin nimitti lauluksi keväästä. Tavallisella\narkijärjellä sitä ei oikein käsitä, ja sitäpaitsi olemme omaksuneet\nsen periaatteen, ettemme syvenny kenenkään hiuksiin emmekä silmiin.\nSe on niinkuin kirjoittaisi nimensä takaussitoumukseen; ellei itse\nmaksa, niin joku toinen sen kuitenkin joskus saa lunastaa.\n\nMutta niin ei ajattele ystävämme runoilija. Nyt hän toivoisi, että\nhänellä olisi luuttu tai mikä mandoliini tahansa, sillä sanat ovat\nmuka liian huonoja hänen untensa tytölle. Me sanoimmekin, kapteeni ja\nminä, että sitten hänen on paras harjoitella hyvin, ettei tyttö, jos\nhän sattuu olemaan vähänkin musikaalinen, juokse pakoon kuullessaan\nhänen luuttuansa, sillä kuljeksiva luutunsoittaja ja kuljeksiva\nrunoilija ovat aivan eri asioita. Jos he tahtovat tunkeutua toistensa\nalalle, on heidän oltava mestareita.\n\nMutta ystävämme runoilija on onneton. Käet kukkuvat illanhämyssä, ja\nhän hiiviskelee punaisen talon liepeille aivan kuin hänen omatuntonsa\nei olisi oikein hyvä. Väet ovat jo levolla, aitan ovi on narahtanut\nviimeisen kerran sille illalle ja laineet liplattavat rantaa vasten.\nOn perin naurettavaa nähdä miehisen miehen istuvan rantakivellä ja\nkatselevan ikkunaa, josta ei sitäpaitsi näy muuta kuin alaslasketut\nuutimet. Emmekö me varoittaneet: ei pidä mennä syventymään liiaksi.\n\nSiinä hän nyt kuitenkin istuu onnensa ja onnettomuutensa huipulla\neikä kukaan tule häntä edes ajamaan pois.\n\n\"Runoilijat\", ajattelevat kai ihmiset siellä sisällä, jos ovat\nvalveilla, \"runoilijat ovat enemmän tai vähemmän syyntakeetonta\nväkeä\".\n\nHän itse kai ajattelee jotakin siihen tapaan, että elleivät asiat\nolisi niinkuin ovat, saattaisi hän tällä hetkellä olla hyvinkin\nonnellinen. Hän on muutamien päivien ja iltojen kuluessa, ollut\nkenties hyvinkin lähellä onnen porttia, mutta hän ei käsitä, ettei\nonnea ole luotu vaeltelevia runoilijoita varten. Niin, kenties hän\nedelleen muutamien keväisten aamujen, päivien ja iltojen kuluessa on\njo toisella jalallaan astunut portista sisään, mutta se tie, joka vie\nkirkon ovelta kuoriin, ei ole häntä varten.\n\nKeväinen ilta osaa pudotella hiljaisia, lohduttelevia sadepisaroita.\nJos ne pisarat joskus otollisella hetkellä jäävät putoamatta, niin\nvarmasti myöskin moni keventävä kyynel jää itkemättä, mutta nyt ne\nalkavat putoilla, hiljaa ja viihdyttävinä. Kaiken lopuksikin on\nJumalan laupias luonto runoilijoiden suurin ja vilpittömin ystävä.\n\nMitäs sanoisimme? Sitäkö, että vilpittömästi säälisimme\nrunoilija-ystäväämme? Kyllä sitäkin. Mutta enemmän kuitenkin\niloitsisimme, sillä ilman eräitä hienoja kokemuksia ei varmaankaan\nlaulu keväästä olisi syntynyt.\n\nSe on todellakin hieno runo. Siinä ei ole sanaakaan\nkevättuulahduksista, ei talven vallasta eikä solisevista\nkevätpuroista, toisin sanoen ei mitään sellaisia epähienouksia, jotka\ntuovat mieleen nuhan ja kalossit. Sitä kai on oikeus hyvältä runolta\nvaatiakin, -- anna nyt olla sitten, että yhtenä kevätiltana saammekin\nvuodattaa muille näkymättömän kyynelhelmen muutamien silmien ja\nauringonpaisteessa välkähtelevien hiusten takia. Sen on runoilija\naina velkaa -- hyvälle runolle.\n\n\n\n\nLÄHTÖ\n\n\nEljakselle on nyt siis tullut lähtö. Ei Eljas sitä erikoisesti\njaksa surra, ellei siitä iloitakaan; hän on jo kauan aikaa tuntenut\nverissään, että näin sitä lopuksi tulee käymään. Hyvä on, kun se nyt\nviimeinkin on tullut ja sentään näinkin kunniallisesti.\n\nSillä eihän hän, Eljas, köyhänä lähde. Kuusi lehmää ja hevosen hän\nvie mennessään, paljon irtainta lisäksi ja kahdeksantoistatuhatta\nmarkkaa puhdasta rahaa.\n\nKahdeksantoistatuhatta markkaa. Sitä pitäisi, moni köyhä saatana,\nitseään rikkaana ja mahtavana, jos omistaisi edes kymmenennen osan\nsiitä, mitä Eljas. Mutta Eljas ei saata pitää itseään onnellisena.\nPakkolähtö tuli. Muilulaisen tieltä. Jokainen pahanpäiväinen\nkakarakin sen tietää ympäri pitäjää.\n\nEipä Eljas sittenkään kiroile muilulaista eikä sadattele omaa\nitseään. Minkäpäs sitä kohtalon kädelle. Jo pitkän aikaa on tuntenut,\nettä mistiin on tullut pelatuksi. Hyvä, hyvä, kun näinkin...\n\nEljas seisoo maantien vieressä nojaten entisen talonsa aitaan ja\nkatselee maantielle. Henki tulee vähän pontikalle, on tullut päivän\nmittaan hiukan otetuksi, -- ei tuota niin suruunkaan, mutta muuten.\nSeisoopahan siinä nyt vain ja katselee, että nämä ne ovat niitä\nentisiä kotitanhuvia. Nyt ne muodostavat hyvin pienen osan Muilun\ntanhuvista. Joo.\n\nAuringonsäteitten voima alkoi jo vaimeta, ja maantien toisella\npuolen oleva pelto kuhilaineen ja sängen alta pilkistävine, mustine\nmultineen sai väkevän, kellertävän vivahduksen. Eljas hengittää\nkaukaista kytömaan tuoksua ja hänen silmänsä tähtää ajatuksettomasta\npellon laipeella olevan riihen harmajaa seinää.\n\n-- Mikäpäs siinä. Kun lähtö tulee, niin tulee se. Pirukos sitä\naprikoimaan.\n\nPihamaalla hommataan muuttoa. Eilen on pidetty avisuunia, ja se,\nmitä on jäänyt jälelle, nostetaan rattaille ja viedään asemalle.\nKahdeksaksi pitää olla asemalla, jos ehtiä mielii. Tyttöjen\näänekkäät huudot, kikatus ja kakatus, kantautuvat selvästi Eljaksen\nseisomapaikkaan, ja välistä kuuluu pojan kumea, hampaittenvälinen\nsadatus, kun ei kaikki tahdo mennä oikein mallilleen. Puuhatkootpahan\nnyt siellä.\n\nEljaksella on viisikymmenvuotiaan laihat, karkeasänkiset kasvot\nja samea ilme silmissä. Onhan sitä tässä Penttilässä relluttu jo\nkolmatta sukupolvea isäntinä, joskus yllytty ajelemaan juoksijoilla\nja viinaakin ostettu, ei pahitteeksi asti sentään. On oltu, ja nyt\nlähdetään ja perustetaan uusi huusholli uudella lykyllä.\n\nEljaksen kasvot hiukan kirkastuvat, kun hän ajattelee sitä uutta\nhuushollia ja -- sitä uutta onnea. Saa taas vähän niinkuin tarrata\nmaasta kiinni eikä ole tuo Muilu tuossa naapurina.\n\nVaikkapa eipähän hänellä, Eljaksella, ole syytöksen tynkääkään\nmuilulaisia vastaan. Mutta ne ovat vaarallisia naapureita, nuo\ntuollaiset suureläjät pienemmilleen. Ja mikäs siinä? Isompi kun\nalkaa vetää puoleensa, niin vetää se, et siitä minnekään pääse. Se\noli, tämä Muilu, alkanut vetää Penttilää puoleensa jo Eljaksen isän\naikana, ja nyt se sen lopullisesti nykäisi, taikka eihän se vielä\noikeastaan ollut nykäissytkään, mutta Eljas oli omasta aloitteestaan\nsanonut, että \"siin' on, ota!\" Kaipa oli tullut ajatelleeksi, että\ntäytyy pelastaa se, mikä vielä pelastettavissa oli, ennenkuin kaikki\ntulee syödyksi.\n\nOlihan sitä Penttilässä useasti kiraistu ja tehty päätöksiä, että\nerilleen pitää päästä Muilusta, oli myllerretty maata, joskus\nmyyty metsäpalstakin ja silloin tällöin käyty tekemässä Muiluun\nlyhennyksiä. Se oli jo isävainaja saattanut asiat sille mallille.\nMutta vähän ajan kuluttua saatiin lyhennykset kaksinkertaisina hakea\ntakaisin, ja muilulainen oli suora ja rehti mies, joka ei koskaan\nvalehdellut, ettei ole tai ettei nyt passaa. Sellainen kirous se oli\nPenttilän kohdalla, eivätkä siinä auttaneet talkoot eikä se, että\nmuilulainen ilmaiseksi antoi liian väkensä lainaksi. Meni se kun oli\nmennäkseen, mikähän hänessä sitten soikin.\n\nPihalta kuuluva melu ja huuto häiritsi Eljasta, hän ei tiennyt miksi,\nja hän tunsi suoranaista vastenmielisyyttä ajatellessaan, että hänen\ntäytyisi mennä sinne auttamaan. Hän käveli maantietä vähän matkaa ja\nnojautui sitten taas aitaan, tällä kertaa maantien toiselle puolen,\nja sytytti piippunsa. Siinä levenivät nyt Penttilän peltosarat, ensi\nkesänä ne näkymättömällä tavalla yhdistyisivät Muilun tasaisiin,\nviivasuoriin sarkoihin, raja-aidat hävitettäisiin, ja muutaman vuoden\nkuluttua tuskin kukaan muistaakaan, että on niillä toinenkin mies\nmöyrinyt. Sen minkä on möyrinyt.\n\nEljas tunsi pientä mielihyvää ajatellessaan, kuinka komeat ja\ntasaiset Penttilän sarat nyt tulisivat olemaan ja kuinka hyvä niiden\nhoito. Ja ennen pitkää olisi Penttilän entisissä metsissä vähän\nmuitakin kuin linnun laulupuita. Mutta kuinkahan käynee rakennusten?\n\nTässä Eljaksen mieli synkkeni, ja hänessä heräsi vaistomainen\nviha Muilua kohtaan. Mitä Muilu Penttilän rakennuksilla? Ensin ne\njäisivät autioiksi, sitten ne hajoitettaisiin maahan, koko Penttilä\nkoetettaisiin saada Muilun numeroon, Penttilästä ei jäisi muistoksi\nedes nimeäkään. Yksi ja kokonainen niinkuin ryssän valtakunta,\nperkele... Eikö Savilammen ollut käynyt samalla tavoin muutamia\nvuosikymmeniä sitten?\n\nEljas koetti nyt uhallakin ruveta etsimään joitakin viitteitä\nsiihen suuntaan, että Muilu oli havitellut hänen taloaan. Mutta ei\nlöytänyt, ei hakemallakaan, ei mitään vihanpurkamisen arvoista. Ei\nollut koskaan hätyytellyt, ei rahaa ratkaisevalla hetkellä kieltänyt,\nei osoittanut koppavuutta. Nytkin, kun olo Eljakselle oli käynyt\nraskaaksi ja hän oli mennyt taloaan kauppaamaan, oli sanonut:\n\n\"Tiedä ostosta. Taloa kun entisestäänkin pakkaa olemaan vähän\nliiaksikin. Etkö sä nyt rahalla selviä?\"\n\n\"Milläs ne sitten lopuksi maksaa?\" oli hän, Eljas, kysynyt.\n\n\"Ei kai minun ole väliä. Maksat kun kerkiät.\"\n\n\"Siihen voi suo toisenkin kerran sulaa. Ei tahdo tulla mitään.\nMaksuistakaan ei juuri ole apua.\"\n\n\"No koeta nyt jollakin tavoin kekkuloida.\"\n\nMutta kauppahan siitä lopulla oli tullut. Tinkimättä oli Muilu\nantanut sen, mitä oli pyydettykin, oli vielä luvannut, että \"saat\nsinä siinä asua ensi kesään, ellet uutta paikkaa ehdi itsellesi\nhakea\".\n\nEi siis Muilussa pitänyt vikaa oleman Eljaksen lähtöön, mutta\nkuitenkin hänet oli vallannut se tunne, että hän jollakin tavoin\nhäiritsi Muilun talon levenemistä ja laajentumista ja että hän\nitse oli Muilun isännälle hienoksittain vaivaksi. Ei tahtonut\nMuilun ystävällisyys oikein sujua hänen kanssaan ja piti hakemalla\nhakea puheen aihetta. Kamariin hänet käskettiin aina istumaan,\nmutta häntä vaivasi Muilun liikanainen hienotunteisuus: karttoi\npuhumista saamisistaan ja rahoista ylimalkaan, karttoi puhumista\nmaanviljelyksestä ja hyvistä hevosista, karttoi puhumista kaikesta,\nmikä vähänkään kosketti rahaa tai rahalla saatavaa, ja kohteli häntä\naivan kuin jotakuta, jota pelkää varomattomalla sanalla loukkaavansa.\nVaikka sellaisiahan ne muilulaiset, sen puolesta, olivat aina\nolleet. Kuitenkin, kaiken lopultakin, Eljaksen vaikkapa vastoin omaa\ntahtoaan täytyi jäädä siihen uskoon, että Muilu, eivät ehkä nykyiset\nomistajat, mutta talo, jollakin tavoin oli syypää siihen, että\nPenttilässä ei mikään mennyt oikein hyvin ja että hänen, Eljaksen,\nnyt oli pakko lähteä. Muilun koko rakennusryhmästä, alkaen valkeasta\npäärakennuksesta tiilisiin ja harmaakivisiin talousrakennuksiin\nasti, uhkui jotakin salaperäistä ja väkevää, samalla kertaa\nkodikkaan lämmintä ja kylmää ja kateutta herättävää, jotakin, mitä\nEljas hengessään nimitti samalla tavalla kuin sosialistitkin:\nmanttaalihengeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiettiessään ei Eljas ole huomannutkaan, milloin hän on lähtenyt\nkulkemaan, ja havahtuu, kun kohtaa emäntänsä maantiellä.\n\n\"Mistäs sinä...?\" kysyy hän.\n\n\"Hyvästillä kävin Muilussa. Sinuakin odottivat.\"\n\n\"Kerkiääpähän tuonne... Joko se nyt sitten alkaa olla valmista?\"\n\n\"Kyllä ne pian lähtevät.\"\n\n\"No menepähän. Kyllä tulen sitten.\"\n\n\"Et kai sinä jalkaisin?\"\n\nEljas ei ole todellakaan vielä perinpohjin tottunut niihin\najatuksiin, että juuri näillä minuuteilla täältä on lähdettävä ja\nettä ellei hän pidä varaansa, saa hän kulkea kolmisen kilometriä\njalkaisin. Hän melkein kuin herää karuun todellisuuteen, mutta vastaa\nsitten välinpitämättömästi:\n\n\"Vaikkapa nyt jalkaisinkin.\"\n\nJa kun emäntä jo on lähdössä, jatkaa hän:\n\n\"Eipähän tätä taivalta enää monta kertaa ole pakko katkaista.\"\n\nEmäntä ei ehdi entisen kotiportin kohdalle ennenkuin tavarakuorma\nvyöryy maantielle. Heti sen jälessä tulevat kiesit, ja emäntä nousee\nrattaille.\n\n\"Isä!\" huudetaan Eljakselle, mutta Eljas viittaa kädellään: menkäähän\nte vain.\n\n-- Ei tuohon kunnolleen olisi mahtunutkaan, -- lohduttaa hän itseään.\n-- Tavarakuorman päällä kai olisi mennyt, mutta kävelenpähän tämän\nmatkan.\n\nSiinä on nyt sitten Penttilä, kuudennes manttaalia, autiona ja\ntyhjänä. Eljas seisoo siinä ja katselee kotiaan, jossa isoisästä\nalkaen on synnytty ja kasvettu, ja hampaat puristuvat kovemmin\npiipunvarren ympärille. Mutta taisi perältäkin olla hyvä, että tuli\nlähdetyksi, saa taas alkaa niinkuin omillaan. Hyvä paikka se on, se\nuusikin, vaikka pienempi tätä nykyistä. Rahaakin on jäämään asti.\nTekisi sentään mieli mennä vanhalle pihamaalle katselemaan, mutta\njokin tunne panee voimakkaasti vastaan, ja toisekseen, mitäpä sitä\nturhaa haihattelemaan.\n\nHiukan äkäisesti Eljas kääntää päänsä pois ja alkaa ravakasti astella\nasemaa kohden. Eipähän tuo ilmaiseksi mennyt!\n\nMutta ennen Muilun tienhaaraa hänen vauhtinsa hiljenee. Muilun\nrakennukset piirtyvät nyt jylhempinä ja mahtavampina kuin koskaan\nennen hänen silmiensä eteen, ja muilulainen itse seisoo kädet\ntaskuissa maantiellä. Eljaksesta tuntuu tapaaminen jossakin määrin\nvastenmieliseltä, ei oikein tiedä miksi, ja hän hiljentää vieläkin\nkulkuaan.\n\nMuilu ei vielä huomaa tulijaa. Hän seisoo liikkumattomana maantiellä\nja katsoo jonnekin. Aurinko lankeaa suoraan hänen kasvoihinsa, ja\nnyt Eljas on huomaavinaan niissä jotakin pelottavaa. Silmäkuopat\novat kokonaan varjossa, nenästä lähtee kolmikulmainen varjonläikkä,\npäättyen jyrkkäpiirteiseen suuhun, mutta alahuulen alla on varjo\nkaikkein mustin, tahtomattaan Eljas miltei pysähtyy: eräässä\nasemahuoneen seinälle ripustetussa kyltissä on pirun kuva, ja se on\njuuri tuon näköinen.\n\n-- Muilu, piru, -- ei, mitäs joutavia! Kaikkea se ajaakin...\n\nViimein Muilu huomaa tulijan ja nostaa päänsä. Hänen ilmeensä on\nkaikkea muuta, vaan ei pirullinen.\n\n\"Näinkö sinä sitten lähdet?\" kysyy hän.\n\n\"Näin\", vastaa Eljas. \"Saapa tuon vielä kerran marssiakin, tutun\ntien.\"\n\n\"Poikkeaisit nyt lähtökahville.\"\n\n\"Ei taida ehtiä enää.\"\n\nMuilu vilkaisee kelloaan sen näköisenä kuin olisi hänen jostakin\nsyystä vaikea olla.\n\n\"Tuota\", kysyy hän sitten äkisti, \"kai sinä nyt kunnollisesti pääset\nalkuun siellä uudessa paikassasi?\"\n\n\"Eiköpähän. Ja onhan se hyvä paikka.\"\n\n\"Niin kertovat, en tiedä. Ajattelin vain, että siellä vieraitten\njoukossa... jos niinkuin minä voisin auttaa.\"\n\nEljas tuntee kylmenevänsä ja melkein säikähtävänsä. Kaikkea sitä\nMuilustakin on ajateltu.\n\n\"Eipä tuota...\" vastaa hän kartellen. \"Pitääpä tuota yrittää\nvelattakin, jos paremmin onnistuisi uudessa paikassa.\"\n\nÄänettömyys, joka nyt seuraa, on nolo ja piinallinen. Muilu ei osaa\nvastata mitään, vaan katselee poispäin.\n\n\"Ja kyllä se muijan ja minut ja nuorimmat elättää\", jatkaa Eljas\nreippaammin.\n\n\"Mikä ettei.\"\n\n\"Kyllä se...\"\n\nSitten Eljas kokoaa luontonsa, ojentaa kätensä ja sanoo teennäisen\niloisesti:\n\n\"No, terve nyt sitten ja kiitos hyvästä naapuruudesta.\"\n\n\"Kiitokset vain itsellesi. Ja kun aikaa tulee, niin käy katsomassa.\"\n\n\"Kylläpähän käydään.\"\n\nVasta nyt Eljaksen rintaa vihlaisee, ja tuntuu surulliselta kuin\noltaisiin hautajaisissa. Muilusta tahdottiin erota ja kuitenkin on,\nniinkuin joutuisi tuuliajolle, kun se ero lopultakin tuli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNopein askelin, ympärilleen vilkaisematta ja aivan kuin jotakin\npaeten, painelee Penttilän Eljas asemalle.\n\nEi hän siis ole näkemässä, kuinka muilulainen heti hänestä erottuaan\nmenee isäntärengin seuraamana Penttilän pihalle, katselee hiljaisesti\nja totisena rakennuksia ja puhelee enemmän itselleen kuin rengilleen:\n\n\"Mitäpäs näistä minulle... Kyllä kai ne hajoittaa saa ja tehdä\nperunamaata rinteeseen...\"\n\nSitten hän vielä uudelleen puhdistuttaa pihamaan ja panettaa\nulkohuoneiden oviin uudet, kirkkaat lukot.\n\nJa mitäpä Penttilän Eljas siitä, vaikka näkisi ja tietäisikin:\nhänellä on nyt taas omat puuhansa ja uudet murheensa. Eri isäntä, eri\ntavat.\n\n\n\n\nLUUTNANTTI ERNSTIN MATKA\n\n\nJeffery Farnol kirjoittaa muutamasta aaveesta, jonka nimi on \"Kuinka\nolisi voinut olla\", mutta uskomme, että sama aave joskus voi vaivata\nitsekutakin meistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolhon kartanoa ympäröi tuuhea puisto, järvi ja lintujen laulu;\nsiihen kuuluu maita ja tiluksia, ja sen päärakennuksessa on\nkellertävät, kalkitut seinät. Siitä on jo pitkä aika, kun luutnantti\nErnst tuli sen isännäksi, viisitoista vuotta, ehkä hiukan päällekin.\nJa silloin hänelle oli sanottu niinkuin monelle ennen häntä ja hänen\njälkeensä:\n\n\"Nyt sinä, poika, petät ensilempesi.\"\n\nMutta luutnantti Ernst ei ollut niitä poikia, jotka tulevat\nhempeämielisiksi ja rupeavat runoilemaan. Hän riisui reippaasti\nunivormun yltään, ripusti miekan seinälle ja kävi suoraan asioihin.\nNuoruuden ensimmäinen mieltymys, joka vähitellen on tullut\njatkuvaksi, -- no niin, onhan se kyllä kaunis ja tunteellinen asia\nsekin, mutta kahdelle köyhälle arkinen elämä tuskin tarjoaa muuta\nkuin taistelua ja rumuutta, ja miehelle kuuluu sitäpaitsi irtautua\nhempeämielisyyksistä ja mahdottomuuksista. Paremmin hänen ei olisi\nvoinut käydä.\n\nLuutnantti Ernstiä ei ensinkään vaivannut ajatus siitä, kuinka olisi\nvoinut olla. Hän teki työtä ahkerasti ja nukkui yönsä rauhallisesti;\nhän kesti niin myötä- kuin välttämättömät vastoinkäymisetkin samalla\nmielentyyneydellä, ja niin kuluivat päivät, viikot ja vuodet, ja\nniin tuli luutnantti Ernst vuosi vuodelta tyynemmäksi ja varmemmaksi\nulkonaisestikin. Ainoastaan joskus hän, silloinkin melkein kuin\nitsestään varkain, ajatteli pikku Elsaa ja sitä, mitä hänen kanssaan\njoskus oli ollut, mutta vuosi vuodelta ne ajatukset esiintyivät yhä\nharvemmin, ja lopuksi hän jo saattoi niistä avoimesti puhua.\n\n\"Se oli sitä aikaa\", sanoi hän, niinkuin vakiintuneen miehen tuleekin\nsanoa, ja tyhjensi lasinsa, \"se oli sitä aikaa, ja se on ollut meillä\nitsekullakin. Mutta sanokaapa minulle, hyvät herrat, olisinko minä\ntai olisiko hän kenties nyt sen onnellisempi?\"\n\nJa majuri Vinge otti ystävien puolesta puheenvuoron ja vastasi, ettei\nluutnantti Ernst tietystikään voisi olla sen onnellisempi kuin on,\nmutta mitä Elsaan tulee, niin täytyy kai herrojen tunnustaa, että hän\noli pakanallisen kaunis katseltava.\n\n\"Peltojahan ei hänellä kylläkään ollut eikä ikuista leipää ja\nkonjakkia\", lausui majuri Vinge, \"suoraan sanoen kaikkea sitä\nmaallista pirullisuutta, mikä meidän vaellukseemme kieltämättömästi\nkuuluu, mutta sittenkin, herrat, sittenkin minä, rehellisesti ja\nvanhan toverin tavoin puhuakseni...\"\n\n\"Sinä olet humalassa\", naurahti luutnantti Ernst ja meni levolle.\n\nMutta seuraavana yönä hän taas pitkästä aikaa ajatteli mennyttä ja\nsitä, kuinka olisi voinut olla.\n\nJa eräänä päivänä luutnantti Ernst huomasi, että hän välttämättömästi\ntulisi tapaamaan hänet, jota nuoruudessaan oli rakastanut. Hän\nistui avoimen ikkunan ääressä ja tutki tilusvaihtoa koskevaa\nasiakirjavihkoa, -- niin, siitä ei päässyt minnekään, hänen täytyi\najaa naapuripitäjään neuvottelemaan Elsan isän kanssa.\n\nKeskikesän lauha tuuli tunkeutuu sisään avoimesta ikkunasta, uutimet\nhulmahtelevat, ja kesäisten tuoksujen mukana kantautuvat huoneeseen\nväen huudot niityltä ja järvenrannasta, luutnantti Ernst nousee\nistuimeltaan ja alkaa kävellä edestakaisin, yrittää ajatella, mutta\nhuomaakin lopuksi, ettei hän ajattele mitään, korkeintaan, että on\najettava naapuripitäjään, toimitettava muuan itsessään jotenkin\nvähäpätöinen asia ja hyvissä ajoin jouduttava takaisin, sillä\nhuomenna on väellä tilipäivä.\n\n\"Käskekää valjastaa hevoset\", sanoo hän.\n\nSitten hän taas vaipuu istumaan ja panee hiljakseen, aivan\nverkkaisesti, asiakirjavihon kääröön.\n\n\"Kahdeksankolmatta hehtaaria peltoa rajan tällä puolella vaihdetaan\ntukkimetsäpalstaan...\"\n\nVasta sitten hänen ajatuksensa alkavat käydä. Ei niinkuin\ntäsmälliset, määrätietoiset ajatukset tavallisesti toimivat, vaan\nvälähdyttäen mietteisiin johtavia mielikuvia. Luutnantti Ernst\nmuistaa paikan, missä hän on, ja koettaa hitaalla järkeilemisellä\nsaada mielikuviaan tolalleen, mutta hän ei voi niille mitään.\n\nMinkäpä hän, nyt vanha ja ehkä hiukan harmaantunutkin, minkä hän voi\nsille, että joskus oli ollut nuori. Sitä me olemme kaikin joskus\nolleet. Toisilla säilyvät nuoruuden ihanteet läpi elämän, toiset\nalkavat ajatella johdonmukaisesti ja järkevästi...\n\n\"Hevoset ovat valjaissa, herra luutnantti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaunut vierivät eteenpäin pitkin pölähtelevää maantietä, maisemat\nvaihtuvat, aurinko paahtaa valkopilviseltä taivaalta. Luutnantti\nErnst koettaa ajatella asiaansa, mutta nyt ajatukset vielä vähemmän\nkuin ennen tottelevat häntä. Tällaisena hän muisti senkin ajan,\nsilloin, kauan aikaa sitten. Silloinkin oli tuoksua, päivänpaistetta\nja heleyttä, mutta silloin ei kuljettu asiakirjavihko salkussa. Niin,\nsilloin elettiin nykyisyydessä ja suunniteltiin tulevaisuutta. Niin,\nsitä oli todellakin tehty.\n\n\"Voi, rakas kiltti luutnantti, sinä unohdat minut hyvin pian!\"\n\nLuutnantti Ernst säpsähti. Ne sanat oli hänelle lausuttu juuri\ntällaisen päivän iltana sen talon puutarhassa, jonne hän nyt oli\nmenossa. Ja sanoja oli hymyillen ja kyyneleet silmissä runollisesti\ntaputtanut häntä olalle, ikäänkuin jatkaakseen: \"Sillä minä, minä\ntunnen kyllä minun urhoni.\"\n\nMutta luutnantti Ernst ei ollut unohtanut, ei, kautta kunniansa. Hän\noli, alussa varsinkin, paljon ajatellut, kuinka olisi voinut olla,\nmutta onhan ymmärrettävää, ettei heistä mitään olisi voinut tulla...\nSe on onnellisin, joka parhaiten osaa alistumisen taidon.\n\nVaunut sivuuttavat pitäjän graniittisen rajapylvään; nyt ei ole enää\npitkä matka perille.\n\nLuutnantti Ernst tuntee, kuinka hänen sydämensä alkaa lyödä. _Tällä_\ntavoin se ei ole lyönyt kuin silloin, ja silloinkin vain juuri tähän\nsamaan taloon mennessä. Kenelle hän oli tehnyt tai parhaillaan\ntekee vääryyttä, ja eivätkö kaikki nämä ajatukset, joita hän ei voi\nhillitä, ole enemmän tai vähemmän synnillisiä!\n\n\"Kääntäkää vasemmalle!\"\n\nSiinä se nyt oli, Elsan koti, ja siellä istuu vanha nimismies, Elsan\nisä, halvautuneena kamarissaan. Niinpä vainenkin, ja hänen kanssaan\ntullaan keskustelemaan tilusten vaihdosta. Kuinkahan ukon asiat nyt\nmahtavat olla?\n\nKun vaunut ajavat pitkin tuttua kujaa, tuntee luutnantti Ernst\nesiintyvänsä röyhkeästi. Kuinka monta kertaa hän aikoinaan on tätä\nsamaa kujaa nöyrästi astellut jalkaisin ja iltakauden onnensa\nkeskellä pelännyt, että nimismies tulisi sanomaan:\n\n\"Kyllä se jo nyt tälle illalle saa riittää!\"\n\nKas, silloin ei muistanut, milloin aika oli sivuuttamassa säädyllisen\nrajan, silloin tuntui vuosikin liian lyhyeltä. No niin, -- luutnantti\nErnst kohensi ryhtiänsä ja oli levollisen näköinen. Pihalle johtava\nveräjä avautui.\n\nSiinä on portailla vielä nuorelta näyttävä nainen, ja luutnantti\nErnstiltä menee aikaa, ennenkuin hän pääsee vaunuista. Ihminen\non tullut vanhaksi ja raihnaiseksi... ja - sitä paitsi -- tuo\nasiakirjasalkku. Naisella on lempeät, siniset silmät, mutta huulet\npuristuvat huomaamattomasti yhteen, kun hän tuntee tulijan.\n\n\"Kas vain\", sanoo hän aivan kuin eilen viimeksi olisi nähnyt tulijan.\n\"Sinäkö se oletkin? Minä luulin Viaisten herraksi.\"\n\n\"Minä\", vastaa luutnantti Ernst, voimatta sanoa muutakaan, ja katsoo\nnaista silmiin.\n\n\"No, tervetuloa, ja käy sisään.\"\n\nMatkalla luutnantti Ernst on muovaillut jonkinlaista suunnitelmaa\nkeskustelun pohjaksi, mutta nyt hän sen kokonaan unohtaa. Tällaista\ntäällä on, aivan kuin ennenkin.\n\n\"Kuinka teillä Kelhossa voidaan?\"\n\n\"Kiitos, oikein hyvin.\"\n\nVähän ajan kuluttua tulee:\n\n\"Sinun olisi sopinut muuten joskus käydä siellä katsomassa.\"\n\n\"Olen sitä joskus ajatellut, mutta ei tahdo olla aikaa.\"\n\nJa luutnantti Ernst tietää aivan hyvin, ettei tuo kaunis ihminen\ntuossa, Elsa, ole koskaan sellaista ajatellutkaan, mutta kysyy\nosaaottavasti:\n\n\"Niin, sinulla kai on tässä tavattomasti puuhaa?\"\n\n\"Arvaat sen. Onhan tässä tekemistä. Ja valvomista. -- Kumman sinä nyt\nkernaammin aluksi ottaisit, lasillisen konjakkia vai kahvikupin?\"\n\n\"Kiitos\", vastaa luutnantti Ernst ajatuksettomasta ja saa kummankin.\nNimismiehen talo on viimeisen vuosikymmenen kuluessa kasvanut ja\nvaurastunut; mutta ympäristö on sama kuin ennenkin.\n\nHiljaisuus. Viimein:\n\n\"Sinäkö tulit sen tilusvaihtojutun takia?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Isä ei voi ottaa sinua vastaan nyt, -- hän on yhä huonontunut,\n-- mutta minulla on valtuus sanoa, että me ja muut asianosaiset\nsuostumme siihen ilman sen enempää.\"\n\n\"No niin sitten.\"\n\nAsia on toimitettu, ja luutnantti Ernst voisi hyvällä syyllä nousta\nvaunuihinsa ja lähteä. Hän oivaltaa, että keskustelu käy kankeasti,\nettä hänen läsnäolonsa täällä kenties voi painostaakin, mutta hän\nistuu kuin unissaan, ja ilmassa on sittenkin tunnetta ja varjoa\njostakin olleesta.\n\n\"Kerro nyt, kuinka olet kuluttanut aikasi!\"\n\nNainen naurahtaa.\n\n\"Siinä ei todellakaan ole paljon kertomista. Jokainen päivä on ollut\ntämän kaltainen. Pitäisihän sinun tietää, että elämä on jakso päiviä.\"\n\n\"Niin kylläkin. Mutta erilaiset päivät antavat sille sen viehätyksen,\nmikä sillä on.\"\n\n\"Niin kai.\"\n\nIltapäivän vaaleneva aurinko paistaa suoraan ikkunoista sisään,\nniinkuin vuosien kuluessa ennenkin. Tuota naista hän on rakastanut,\npitänyt sylissään ja suudellutkin, juuri tuota, joka näyttää\nsulautuvan iltapäivän aurinkoon.\n\n\"Elsa!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ajatteletko koskaan sitä, mikä on mennyt?\"\n\nNainen kääntää kasvonsa poispäin ja luo katseensa alas.\n\n\"En\", vastaa hän vihdoin melkein kovasti.\n\n\"Enkä minä\", jatkaa luutnantti Ernst tietämättä, kuinka saa\npuhutuksi. \"En minäkään ehdoin tahdoin. Se kuuluu olevan syntikin.\nMutta joskus, Elsa, joskus ja joidenkin asioiden yhteydessä tulee\nmieleeni, että toisinkin voisi olla.\"\n\n\"Mutta sinä karkoitat kiiruusti sellaiset ajatukset?\"\n\n\"Koetan päästä niistä ennenkuin ne tulevatkaan.\"\n\nNainen luo taas katseensa häneen, ja siinä on lämpöä, melkein\nhellyyttäkin.\n\n\"On hyvä, että olet tullut niin väkeväksi. Mutta vastaa minulle\nrehellisesti yhteen kysymykseen: Oletko nyt onnellinen?\"\n\n\"Eikö yksi onnen ehto ole muun muassa se, ettei rupea tekemään\nvertauksia?\"\n\n\"Sinä vastaat kysymykseen kysymyksellä. Minä tarkoitin, että menisit\nomaantuntoosi.\"\n\n\"Ja sinä tiedät ulkoa, etten minä silloin voi vastata mitään. Onko\nkuningas valtaistuimellaan onnellinen? Kuka tahansa voi sanoa\nolevansa onnellinen, kun hän vain on kyllin voimakas paaduttamaan\nitsensä ja uskoo sitä olevansa.\"\n\nHieno, tuskin huomattava hymy karehti naisen huulilla, ja sitä\nsalatakseen hän katsahti vasten aurinkoa.\n\n\"Jotakin tuontapaista sinulta odotinkin\", sanoi hän, \"jotakin\ntuollaista 'Ruckwärtskonzentrierung'... Ei, poikaseni, et sinä ole\nsotamies.\"\n\nLuutnantti Ernst punastui ja nousi istuimeltaan. Entisyys astui\nnoiden sanojen muodossa hänen eteensä; hänen tarvitsi vain ojentaa\nkätensä ja tarttua siihen. Ja hän astui naisen luo ja ojensi hänelle\nkätensä.\n\n\"Elsa\", sanoi hän, \"sinä et saa. Mihin Luojan nimessä minä pääsen\nitsestäni? Et suinkaan tahdo, että tulen erilliseksi!\"\n\n\"Varjelkoon -- en!\"\n\n\"Hyvä on sitten. Katsoppas: ne ovat minulla olleet ja ovat nytkin,\nunettomat yöni ja tuskalliset, hiljaiset hetkeni. Jos tietäisit, niin\nitkisit...\"\n\n\"Minä itkin jo lähemmäs parikymmentä vuotta sitten kaikki kyyneleeni.\"\n\n\"Itke nyt sitten siitä ilosta, ettei meidän enää tarvitse itkeä.\"\n\n\"En sitäkään. Sinähän ymmärrät, etten voi ottaa sinua todesta.\"\n\nLuutnantti Ernstin käsi hervahti sivulle. Hänestä tuntui kuin olisi\nhuone pimennyt ja jokin suuri vaara häntä uhkaisi.\n\n\"Niinkö?\" kysyi hän käheästi.\n\n\"Niin.\"\n\nHetkisen vallitsi huoneessa hiljaisuus.\n\n\"Hyvästi nyt sitten\", sanoo luutnantti Ernst ja kävelee ovea\nkohden. Nainen seisoo liikkumattomana oven luona, ja hänen kasvonsa\nkalpenevat.\n\n\"Hyvästi\", sanoo luutnantti Ernst taas.\n\nSiiloin naisen povi alkaa kohota ja laskea ja silmäluomet rävähdellä\nja hän astuu menijän luokse.\n\n\"Suutele minua niinkuin joskus ennenkin\", sanoo hän hiljaisesti,\n\"mene sitten äläkä tule enää takaisin\".\n\nJa kun toinen astuu vaunuun, sivelee hän hänen takinhihaansa ja\nlausuu:\n\n\"Anna anteeksi, mutta toivoin, että olisit vielä enemmän vanhentunut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaunut lähtevät liikkeelle. Luutnantti Ernstistä tuntuu kuin kukat\nnyyhkisivät ja ilma olisi täynnä mollisäveliä.\n\n\n\n\nP. TUOMAAN LAHJA\n\n\nTuomas oli hänen nimikkopyhänsä, Tuomaan päivänä hän oli syntynyt ja\nTuomaan ominaisuudet saanut kumminlahjakseenkin.\n\nEhkä sentään lisäksi jotakin muutakin kuin ainaisen epäilyksen, hän\nosasi soittaa viulua, tämä Tuomas Morian, \"niinkuin Herran enkeli\",\nsanoivat ihmiset.\n\nKerran hän oli aikonut tuoda viulunsa kirkkoonkin, mutta pappi oli\nsanonut, ettei se mitenkään käynyt päinsä. Sellainen ei sitäpaitsi\noikein sopinutkaan ritarismiehelle, ja urut riittivät vallan hyvin.\nSymbaali, -- sitä ehkä voisi ajatella, mutta pappi ei ollut huomannut\nmitään raamatunpaikkaa, jossa olisi puhuttu viulusta.\n\n\"Herra Morian, teidän armonne, minä valitan, mutta pelkään, ettette\nvoi käyttää viuluanne kirkossamme.\"\n\nHerra Morian kääri viulunsa kalliiseen verkaan, -- ja pappi\nihmetteli, kuinka kallista se verka oli mahtanut olla -- kääri sen\nniinkuin kuljeksiva äiti käärii rakkaan lapsensa ja nilkutti takaisin\nkartanoonsa.\n\n\"On tämä kummaa\", mutisi hän mennessään; \"kirkko on sentään minun\nesivanhempieni rakennuttama, ja nyt en minä saa siellä edes soittaa\".\n\nHän siis nilkutti päin kartanoansa, jota entisaikaan oli sanottu\nlinnaksi, ja pappi sulki tyytymättömänä sakastin oven.\n\n\"Sellainen saita rähjys\", sanoi hän antaessaan avaimen suntiolle.\n\"Toiset Morianit ajoivat vaunuilla ja ratsuilla, mutta tämä lenkuttaa\nitaruudessaan peninkulman kysyäkseen, saako hän soittaa kirkossa\nviulua.\"\n\nSuntio, vanha ja viisas mies, nyökäytti miettiväisenä harmajaa\npäätään. Niinhän ne entiset Morianit olivat tehneet, ja varsinkin\nviimeinen, Tuomas-herran isä, oli ollut kuuluisa komeasta elämästään.\nSiinä oli ollut musiikkia ja laulua ja kauniita tauluja, ja yöt\nolivat vaihtuneet päiviksi ja päinvastoin. Eikä köyhältä kansalta\nollut leipä loppunut.\n\n\"Niin\", sanoo suntio, \"jos poika on itara, niin olipa isä antelias\".\n\n\"Antelias, hyvin antelias niin köyhille kuin kirkollekin\", toisti\npappi ja lähti astelemaan asuntoaan kohden, \"mutta entäs tämä: ei\nkillinkiäkään kynttilöihin tai sielumessuun vanhempien autuuden\nhyväksi...\"\n\n\"Eikö vanha herra Morian harkitsevaisuudessaan itse huolehtinut\nsielumessuistaan?\" keskeytti suntio kunnioittavasti.\n\n\"Ei, se kai häneltä unohtui muitten puuhien takia, ja pojan\nvelvollisuus olisi tietysti huolehtia vanhempain autuudesta. Vaan\ntämä, sanon sen vielä kerran, tällä on itaruus kasvanut yli määrän.\nEi kirkolle, ei köyhille, ei killinkiäkään syntien lieventämiseksi.\nKulkee aivan kuin olisi synnitön. Suntio, etkö tiedä jotakin syntiä,\njosta voisin häntä hiukan kovistella; eikö hän esimerkiksi juo?\"\n\n\"En ole koskaan nähnyt Tuomas-herraa humalassa.\"\n\n\"Mutta pelaa, -- voitonhimohan seuraa ahneutta?\"\n\n\"Ei kukaan ole nähnyt Tuomas-herran heittelevän pelinappia.\"\n\n\"No joku pikku naisjuttu sitten; naiset ovat Morianeilla veressä?\nVanhalla herralla oli viime aikoinaan luonansa joku, joka ei ollut\nhänen vaimonsa. Tämä on tosin ontuva ja ruma, mutta sen ei pitäisi\ntehdä esteitä.\"\n\nSuntio naurahti, mutta hyvin kunnioittavasti.\n\n\"Minä en tiedä mitään sellaistakaan Tuomas-herrasta\", vakuutti hän.\n\n\"Kummallista, hyvin kummallista\", mutisi pappi ja lähti nyt\nlopullisesti kävelemään. \"Minun on pakko tiedustella lukkarilta;\nhänen pitäisi tarkemmin tietää seurakunnan synnit ja hairahdukset.\"\n\nTuomas Morian siis nilkutti kohti kartanoansa, ja tie oli pölyinen ja\npäivän paahde oli ankara. Vastaantulijat katselivat häntä oudoksuen,\nmutta tervehtivät kuitenkin tarpeellisella kunnioituksella. Jos\njollakulla oli tilaisuus väistää tervehtimättä metsikköön tai\ntiepuoleen, niin hän sen teki, sillä kenelläkään ei ollut halua\nkunnioittaa pään paljastuksella yli koko maakunnan tunnettua saituria.\n\nHän itse tiesi sen erinomaisen hyvin. Mitä muuta kuin äärimmäistä\nsaituutta merkitse se, että luopuu palvelijoista, hevosista ja\nnaudoista, että myy hopeat ja kullat ja kauniit kapineet ja jää\nlepäämään kuin lohikäärme aarteillensa kolkkoon, suunnattomaan\nrakennukseen. Kuinka paljon olikaan ostajia ollut! Siinä oli ritaria\nja porvaria, varakasta talonpoikaa ja käyränenäistä juutalaista, ja\nkaikki he olivat loistaneet tyytyväisyydestä, sillä kaikki he olivat\nsaaneet petetyksi Tuomas-herraa. Mutta mitä siitä, kertyihän hänelle\nsuuret kasat kiiltävää rahaa, kertyi kultaa, hopeaa ja vaskea. Entä\nsitten, jos muurit rapistuivat, kun niitä ei uusittu, -- entäpä\nsekään, että käytävät hoidon puutteessa ruohottuivat?\n\nNäin tiesi Tuomas Morian maakunnan uskovan ja ajattelevan.\n\nMutta kulta- ja hopeakasoista ei hänellä ollut kuparikillinkiäkään\njälellä. Tuskinpa hänellä kunnollisesti oli ruokaa syödäkseen.\nKaikki, mikä oli tullut, oli mennyt isien loiston lunnaiksi. Omassa\nselässään, voimatta ketään edes siihen työhön palkata, hän oli\nkantanut jäämiset kaupunkiin sille, jolle ne kuuluivatkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskipäivän auringonpaahde käy yhä polttavammaksi, ja Tuomas Morianin\non pakko istahtaa tiensyrjään.\n\nTänä aamuna hänen oli täytynyt sanoa vanhalle palvelijalleen,\nainoalle, joka puoliväkisin oli jäänyt:\n\n\"Nyt sinun, vanhan vaimon, on lähdettävä. Koeta saada elatuksesi\nhyviltä ihmisiltä. Minulta on nyt leipä loppunut.\"\n\n\"Hyvä herra\", oli palvelija vastannut, \"minä etsin aitat ja kellarit\nvielä kerran\".\n\n-- Niinpä tehköön hän sen Herran nimeen, -- oli Tuomas Morian\najatellut ja lähtenyt viuluineen kirkolle. Pitihän seurakunnalle olla\nhänestä edes jotakin iloa. Ja ehkäpä sallittaisiin niin, että hän\ntulisi pappilaan juuri silloin kun pappi oli aterialla. Saattaisipa\nkäydä vielä niinkin, että hän voisi varata jotakin palvelijalleenkin.\n\nTuomas Morianin toiveet eivät olleet täyttyneet enempää kuin hänen\naikaisemmatkaan toiveensa. Jos hänellä olisi ollut symbaali, olisi\nhän sillä voinut ilahduttaa seurakuntaa; mutta viulu oli siihen\ntarkoitukseen liian epäkristillinen vehje.\n\nYhtäkkiä hän hypähti pystyyn.\n\n\"Mitä!\" huudahti hän itsekseen. \"Onhan minulla maa ja kartano. Niistä\ntoki saan paljon rahaa.\"\n\nMutta samassa hän muisti, että hän ne kyllä voi lahjoittaa, mutta ei\nmyydä. Mitä hyödytti häntä hänen maansa ja kartanonsa?\n\nSilloin Tuomas Morian tuli surulliseksi mieleltänsä, ja hengessään\nhän kääntyi suojeluspyhänsä puoleen rukoillen, että tämä ottaisi\nhänet pois maailmasta, jossa hänellä ei ollut mitään toimitettavaa.\nSeurakunta saisi pitää hänen viljelemättömät tiluksensa ja hänen\naution kartanonsa; ehkäpä he sitten saattaisivat hänet kunnialliseen\nhautaan.\n\nMutta pyhällä Tuomaallakin oli nyt muita puuhia kuin kuunnella\nnälistyneen suojattinsa tyhmiä rukouksia. Luonto oli kauneimmillaan,\nmaa viheriöi, ruusut olivat kukassa, eikä mikään osoittanut kuolemaa.\nKuolema, siihen täytyi kuulua kylmyyttä ja kolkkoutta, mutta samalla\nmyöskin toivoa paremmasta. Nyt ei ollut sellainen aika.\n\nTuli siihen sitten pitäjän rikkain talonpoika, jonka piti illalla\npitää häät tyttärelleen. Hänen nähdessään Tuomas Morianin istuvan\ntienposkessa meni häneen äkkiä ylpeä ajatus. Kuinka komeaa olisi, jos\nritarismies soittaisi hänen tyttärensä häissä; siitä puhuttaisiin\nyli maakunnan, melkeinpä yli valtakunnan! Puolet omaisuudestaan hän\nantaisi, jos Tuomas Morian soittaisi hänen tyttärensä häissä.\n\nJa hän lähestyi Tuomas-herraa lakki kädessä.\n\n\"Armollinen herra\", sanoi hän; \"tänään ovat tyttäreni häät\".\n\n\"Onnellinen se, joka voi pitää häitä\", vastasi Tuomas Morian.\n\n\"Mieleni olisi iloinen, jos te, armollinen herra, läsnäolollanne tätä\ntilaisuutta kunnioittaisitte.\"\n\n\"Tulen kyllä sinun tyttäresi häihin\", vastasi Tuomas-herra ajatellen\nhää-ateriaa.\n\nRohkaistuneena tällaisesta suopeasta vastauksesta talonpoika jatkoi:\n\n\"Hääväki ja me kaikin tulisimme onnellisiksi, jos te, armollinen\nherra, näkisitte hyväksi antaa meidän kuulla soittoanne siellä.\"\n\nMutta muistaen Tuomas Morianin maankuulun ahneuden hän samaan\nhengenvetoon jatkoi:\n\n\"Jos sen teette, armollinen herra, on koko köyhä omaisuuteni\nkäytettävissänne.\"\n\nSilloin selvästi nähtiin, mikä ahne ja itara mies Tuomas Morian oli.\nHän nimittäin vastasi silmät välähtäen:\n\n\"Hyvä on. Minä soitan tyttäresi häissä kunniallista korvausta\nvastaan.\"\n\nEi siis kummankaan tarvinnut katua kauppojaan, ei talonpojan eikä\nTuomas Morianin. Talonpoika saattoi kerskua sillä, että hän oli\nantanut täyden korvauksen soitosta ja kunniasta ja Tuomas-herra\nsaanut säädyllisen palkkion vaivoistaan.\n\nSenjälkeen ei Tuomas Moriania enää näkynyt liikkeellä kylällä.\n\nMutta kun pappi kuuli tästä, niin hän kauhistui. Ahneus, sellaista\nhän oli kyllä nähnyt viljaltikin, mutta että sitä esiintyy\nritarismiehellä ja tavalla, joka lähentelee säädyttömyyttä, se meni\njo yli kaikkien rajojen. Tämä oli jo sellainen seikka, johon hänen\noli täydellä vallallaan puututtava.\n\nMennä lukemaan lakia Morianien kartanoon oli kuitenkin helpommin\nsanottu kuin tehty; kuninkaatkin olivat aikoinaan muovailleet\nsanojaan, kun heillä oli vakavampaa puhuttavaa heidän kanssaan.\n\n-- No niin, -- ajatteli pappi kärsimättömästi, minun täytyy hiukan\nlykätä asiaa. Minä menen hänen luokseen hänen suojeluspyhänsä\npäivänä, jolloin parhaillaan odotamme joulua. Silloin tapaa\npaatuneinkin ja ahneinkin sydän olla herkimmillään ja\nvastaanottavimmillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sillä välin oli myöskin pyhä Tuomas tarttunut asiaan. Hän oli\npuhunut asiasta Herramme kanssa, ja Luoja oli armossaan nyökäyttänyt\npäätänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun pappi siis suntion seuraamana ja täydessä ornaatissa saapui\nMorianien kartanolle, kolkutti hän varovaisesti ulkoporttia. Mutta\nkukaan ei tullut vastaamaan. Silloin pappi ilman muuta painoi\nrautaista porttia, ja se aukeni vaivatta ja helposti.\n\nLaaja puistopiha oli autio. Käytävät olivat äskensataneen, nuoskean\nlumen peitossa, puut ojentelivat paljaiksi riistettyjä mustia oksiaan\nlaivasta kohden ja joku yksinäinen nälistynyt kana kaakotti takapihan\npuolella.\n\nPappi käveli pitkää käytävää päärakennukseen, jonka ovia tuuli\nremputteli ja josta ikkunoita oli säpäleinä.\n\n\"Kyllä on\", mutisi hän; \"ei sen vertaa uhraa vaivaa eikä varoja, että\nedes ikkunat korjauttaisi. Saa nähdä, millaista sisällä on.\"\n\nMutta hän sai kävellä läpi monen jäätävän kylmän huoneen ennenkuin\ntapasi ketään. Ruuanjätteitä virui pöydillä, kylmyys uhosi pimeistä\nnurkista. Viimein hän eräästä huoneesta tapasi kuivanutta kalaa\njärsimästä ikivanhan ämmän, jolla oli ryppyiset kasvot ja jonka\nkyynellähteet olivat aikoja sitten kuivuneet.\n\n\"Minä pyytäisin saada puhutella herraasi\", sanoi pappi ankarasti,\nmutta kuitenkin lempeämmin kuin oli aikonut, sillä kesken kaikkea hän\nmuisti, ettei hänen sopinut käskevässä äänilajissa puhua Morianien\nkartanossa.\n\n\"Pyhä Tuomas olkoon kiitollinen siitä, että tulitte\", vastasi eukko\nvapisevalla äänellä; \"muutoin minun olisi ollut pakko lähteä hakemaan\nteitä. Minun herrani kuoli tänä aamuna.\"\n\n\"Sanotko, että kuoli?\"\n\n\"Niin, hänen rukouksensa on kuultu. Mutta hän jätti sellaiset\nterveiset, että kaikki, mikä häneltä jää, lankeaa niille, joilla ei\nmitään ole.\"\n\nJa sitä jäämistä oli suunnaton rakennus, perkaamattomat tilukset ja\nviulu. Mutta vaikka miten etsittiin, niin rahaa ei löytynyt kuin yksi\nkupariäyri.\n\nSilloin ihmiset sanoivat:\n\n\"Millähän omallatunnolla sekin meni Jumalan eteen?!\"\n\n\n\n\nRUNOILIJA, NAINEN JA POSTILÄHETYSVEKSELI\n\n\nOletko kuullut viimeistä juttua Erkki-Vilhelmistä, yörunoilijasta,\nhänen postilähetysvekselistään ja naisesta, jonka nimi oli Beda?\n\n\"Et! Se on vahinko, mutta ei aivan korvaamaton vahinko, sillä sinä\nsaat kuulla sen ja kertoa toisillekin, jos haluat.\"\n\nKaarle Nagel, mies verraton tunteellisessa ja tunteettomassa,\npuraisee poikki sikaarinsa pään, sytyttää ja jatkaa:\n\nAsiassa on oikeastaan monta vaihetta ja käännekohtaa, mutta kun näin\nviikon etäisyyden takaa sitä tarkastelen, näyttää minusta kaikki\nverrattoman selvältä ja suoraviivaiselta. Katsoppas: tiedämmehän,\nettä Erkki-Vilhelmi söi huonoa ruokaa, mutta teki hyviä runoja,\nryyppäsi, kun oli joku, joka ryyppäytti, taisi nähdä joskus viluakin,\nmutta kulki puettuna comme il faut eikä tehnyt itseänsä ikäväksi\nvalittelemalla asioitaan syrjäisille.\n\nJa eräänä päivänä tulee kirje kustantajalta, hieno, vihertävä kirje,\njossa on paljon koreita asioita. Erkki-Vilhelmi, tiedäthän, on kauan\naikaa haaveillut itsellensä huvilaa, jonkunlaista Tusculumia, ja kun\nse nyt aivan itsestään lähestyy häntä vihertävän kirjeen hahmossa,\nniin hän hengästyy, kirje vapisee hänen kädessään ja hän aivan kuin\njoutuu sekaisin.\n\n-- Sinun pitää ehdottomasti tulla mukaani, Kaarle Nagel, -- sanoo hän\nsen näköisenä kuin häntä uhkaisi joku vaara. -- Minä olen niin huono\njärjestelemään rahallisia asioita.\n\n-- Mitä tämä nyt on? -- kysyn minä närkästyneenä. -- Eihän sinulla\nole rahaa eikä asioita myöskään.\n\n-- Aivan niin, mutta nyt niitä tulee. Kumpiakin, kumpiakin, veliseni.\n\nNiin me sitten yhdessä luemme Erkki-Vilhelmin saamaa kirjettä. Hän on\njulkaissut kaksi runokokoelmaa, ja viikko sitten hän on lähettänyt\nkolmannen käsikirjoituksen. Kun edellisten painos on myyty loppuun\nja kysyntää yhä edelleen on, ehdottaa hänen kustantajansa, että\nedelliset liitettäisiin viimeiseen ja kaikki julkaistaisiin yhtenä.\nSe tekisi Erkki-Vilhelmille seitsemäntoistatuhatta.\n\n-- Mitä sanot? -- kysyy Erkki-Vilhelmi.\n\n-- Se on koko joukko rahaa, -- vastaan minä vilpittömästi. -- Elät\nsillä jo melkoisen kappaleen toista vuotta.\n\n-- Niin, -- sanoo hän haavemielisesti. Vaatimattoman tönön saa jo\nkahdeksallatuhannella.\n\nJa me matkustamme yhdessä Erkki-Vilhelmin suuren kustantajan luo,\nkoska Erkki-Vilhelmillä ei ole synnynnäistä lahjaa raha-asioiden\njärjestelemiseen.\n\nSinä et luultavasti ole koskaan ollut tekemisissä suurten\nkustannusliikkeiden tirehtöörien kanssa. Erkki-Vilhelmi näytti\nsellaiselta kuin hän hieroisi kauppaa omasta lapsestaan, punastui ja\nkalpeni vuorotellen ja soperteli milloin sitä milloin tätä. Mutta\ntirehtööri jutteli verkkaisesti ja hiukan rasittuneella äänellä ja\noli sen näköinen kuin tahtoisi kuitata meidät mahdollisimman pian ja\nkuin me jollakin tavoin tahtoisimme häntä pettää tai hyötyä hänen\nkustannuksellaan.\n\n-- Päätämme siis seitsemäntoistatuhatta, -- sanoi hän väsyneellä\näänellä ja veti jonkun valmiiksikirjoitetun paperin esille\npöytälaatikostaan. -- Eikö niin?\n\n-- Niin, -- vastasi Erkki-Vilhelmi, ääni vavisten.\n\n-- Niin, -- sanoin minäkin pelkästä asianharrastuksesta.\n\nEhkä on parempi, että herrat eivät kuljeta niin suuria rahasummia\nmukanaan. Heillä sattuu nyt juuri olemaan yksi saapunut\nviidentoistatuhannen markan postilähetysvekseli, jonka he voivat\nsiirtää Erkki-Vilhelmille, ja loput kaksituhatta herrat voivat\nmennessään nostaa konttorista. Sopiiko se?\n\nMiksei se sopinut, ja illalla me olimme jo Erkki-Vilhelmin,\nyörunoilijan, kanssa takaisin kaupungissa. Ynnä postilähetysvekseli\nja kaksituhatta markkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoitko käsittää, miltä tuntuu miehestä, jolla ei koskaan ole ollut\nrahaa, kun sitä yhtäkkiä tulee hänelle yllin kyllin ja ylikin?\nMinulla ei tähän mennessä ole ollut siitä oikein todenperäistä\nmielikuvaa ja aavistelmaa, mutta nyt se minulla on. On totisesti.\n\nTilasimme eteemme parasta, mitä Kultainen Tähti, saattaa tarjota, ja\nminä huomasin, kuinka Erkki-Vilhelmin menneisyyden toiselta puolen\nja nykyisyyden ja tulevaisuuden toiselta puolen välille asettui\njyrkkä raja-aita. Hän oli silmissäni kasvanut pari tuumaa pitemmäksi,\nhänen ryhtinsä oli muutamassa tunnissa varmistunut ja suoristunutta\nhänen ääneensä oli tullut sointia ja käskeväisyyttä. Hämmästyen\npanin merkille, että häntä Kultaisessa Tähdessä kohdeltiin melkein\narastellen, jollaista sävyä en ollut aikaisemmin huomannut. Elämä\nhymyili, tulevaisuus hymyili, syksyinen katu hymyili ja kaikki näytti\nolevan \"kultaa ja viheriää metsää\", niinkuin jossakin Tor Hedbergin\nnäytelmässä. Ja postilähetysvekseli oli minun taskussani erään\njoutilaan ja vaatimattoman näköisen viitosen vieressä.\n\nBeda, tummasilmäinen, tarjoili kuolettavan totisena. Vasta nyt\nhuomasin, että hän oli suuri kaunotar.\n\nMutta me, Erkki-Vilhelmi ja minä, istuimme ja maalailimme\ntulevaisuutta ja annoimme musiikin soida. \"Ken on soittajaks' luotu,\nhän soittakoon.\"\n\nNyt ei Erkki-Vilhelmi enää puhunut vaatimattomasta tönöstä,\nTusculumista. Hän puhui suurista inhimillisistä aatteista, kaiken\nolevaisen vähäpätöisyydestä; sitten hän siirtyi pylväisiin,\npilareihin ja karyatiideihin, ja lopulta hän päätyi, niinkuin\nluonnollista onkin, olympolaisiin jumaliin.\n\nJa minä kuuntelin, ja musiikki soi, ja Beda tarjoili totisena ja\nluoksepääsemättömänä. Beda oli kaunis, musiikki soi hivelevästi, ja\nErkki-Vilhelmin puheet olivat suurenmoiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOletko selvillä, ystäväni, innoituksen hetkestä? Et, sitä sinä et\nole, sillä mistäpä meikäläisille -- sinulle ja minulle -- sellaiset\nhetket tulisivat? Kaikki ympäröivä lakkaa olemasta, elämme kuin\nrunoa, kuin olisimme jossakin eetterissä, mikään maallinen ei meitä\nliikuta, täytyy ottaa hetkestä kaikki, mitä siitä irti saa.\n\n-- Hyvät herrat, kello on yksi.\n\nBedan ruusunpunaiset huulet liikahtavat ja totiset silmät tähtäävät\nmeihin kysyvästi.\n\n-- Yksi, -- vastaa Erkki-Vilhelmi ajatuksettomasta. -- Anna olla\nyksi, mutta ole hyvä äläkä häiritse tunnelmaa.\n\nMinäkin olen, mukamas, tullut lyyrilliseksi.\n\n-- Ei hän häiritse, vaan täydentää sitä, -- sanon minä. -- Katso, hän\non kaunis.\n\nErkki-Vilhelmin silmäluomet rävähtävät, hermostuneesti.\n\n-- Poppaea Vaskiparran pidoissa, -- mutisee hän itsekseen, -- niin\nkyllä. Minä olen jo kauan aikaa tiennyt, että hän on kaunis ja\nkaukainen.\n\n-- Emme suitsuta nyt, vaan lähdemme, -- sanon minä, sillä alan\nvaistomaisesti aavistaa, että nyt tulee jotakin.\n\nErkki-Vilhelmi ei kuitenkaan ole tietääkseenkään. Hänen aivoissaan\non kauan aikaa kytenyt jokin ajatus, joka vain on odottanut\ntilaisuutta saadakseen puhjeta sanoiksi, mahdollisesti teoksi. Beda,\ntarjoilijatar, katselee häntä kiinteästi, ja tumma puna kohoaa hänen\nkasvoilleen. Valoa ei vielä ole ravintolahuoneesta vähennetty.\n\nSiinä me siis nyt istuimme ja katselimme toisiamme, ja muista\nvieraista toiset olivat lähdössä, toiset makselivat laskujansa.\n\n-- Rakastinhan minä teitä, -- sanoo viimein Erkki-Vilhelmi aivan kuin\nhyvin asiallista asiaa. -- Te olette välillisesti synnyttänyt monta\nrunoistani.\n\nBeda on itse asiassa aika ikävä ja mauton -- tai oikeastaan\nkaramellille tuleva -- nimi, mutta kun sen omistaja on kaunis, niin\nsaattaahan sen antaa anteeksi. No niin, eipähän se tähän kuulu. Tämä\nmeidän Bedamme katselee vain totisesti Erkki-Vilhelmiä ja vastaa: Vai\nniin. Lasku olisi kuusisataakymmenen.\n\n-- Ettekö usko, mitä sanon? -- kysyy Erkki-Vilhelmi.\n\n-- Totta kai.\n\n-- Vai haluatteko joitakin vakuutuksia?\n\n-- Herra ei viitsi nyt.\n\nMutta Erkki-Vilhelmi on tällä kertaa ponnekasta miestä, ja minä alan\nvähitellen pelätä hänen päähänpistojaan. Pian sen pitäisi räjähtää.\nJa viimein hän kääntyykin sanomattoman lempeästi minun puoleeni.\n\n-- Annappas tänne se postilähetysvekseli! -- sanoo hän.\n\n-- Mitä sinä sillä?\n\n-- Anna tänne vain. Vai luuletko, että olen tolkuton?\n\n-- En minä sitäkään, mutta annetaan olla.\n\n-- Kuuleppas: kaiken hyvän nimessä...\n\nMikä paimen minä olen: hän sai paperinsa.\n\nSitten hän maksoi laskunsa ja pyysi mustetta ja kynää.\n\n-- Rikkaat antoivat yltäkylläisyydestänsä, mutta köyhä leski antoi\nainoan roponsa, -- sanoi hän ja alkoi kirjoittaa jotakin vekselin\ntakasivulle.\n\n-- Olkaa hyvä! -- sanoi hän tehden sorean kumarruksen. -- Hankkikaa\nsillä joku muisto itsellenne.\n\nSitten Erkki-Vilhelmi nousi niinkuin ainakin mies, joka on tehnyt\ntehtävänsä ja tehnyt sen oivallisesti. Hän oli vain siirtänyt\npaperinsa Bedalle, ja tyttö pisti sen laukkuunsa välinpitämättömästi,\nniinkuin jonkun yhdentekevän kirjelipun, jonka hän lukee joskus\nhuomenna.\n\n\"Minun täytyy sanoa, että päivämme oli päättynyt erinomaisen kauniisti\nja onnellisesti ja että saatoimme hyvällä omallatunnolla laskeutua\nlevolle.\"\n\nKaarle Nagel, järjestelijä ilman vertaa, sytytti toisen sikaarin ja\njatkoi:\n\n\"Kyllä kai sinä ymmärrät niin sanotun 'seuraavan päivän'\nharmauksilleen ja tunnonvaivoilleen. Erkki-Vilhelmi käänsi kaikki\nomat ja minun taskuni nurin ja repi hiuksiansa.\"\n\n-- Missä minun postilähetysvekselini on? tuskitteli hän.\n\n-- Sekö viidentoistatuhannen?\n\n-- Se tietysti.\n\n-- Senhän sinä eilen annoit lahjaksi Bedalle, -- sanoin minä\nrauhallisesti.\n\n-- Luojan kiitos. Asia on siis vielä korjattavissa.\n\n-- Vaivoin. Kello on jo kaksitoista ja pankit avataan kymmeneltä.\nSinä siirsit paperin hänelle, ja hän on jo tietysti ehtinyt nostaa\nrahat.\n\nOlen nähnyt paljon valkeita ja toivottomia kasvoja, mutta harvoin\nmuistan nähneeni niin toivotonta ihmettä kuin nyt Erkki-Vilhelmin\nkasvoissa.\n\n-- Valehtelet, -- sanoi hän, ja koko hänen ruumiinsa hytisi.\n\nVastasin, että leikin laskeminen tällaisissa asioissa on suorastaan\nrikos ja että otaksuin hänen eilen todellakin aikoneen esiintyä\nköyhän lesken tavoin. Eikö hän sitten rakastanutkaan Bedaa?\n\nHerran nimessä, -- miksei, jos se oli tarpeellista, mutta siinä nyt\noli mennyt koko hänen tulevaisuutensa ja musertuneet kaikki hänen\nunelmansa.\n\nJa sitten, niin, häpeä sanoa, sitten hän rupesi itkemään.\n\nKolkkouden tunnelma ja karu alastomuus oli todellakin jotakin\nylivoimaista, ja minä ajattelin lievällä kauhulla, mitä tuleman\npiti. Ja vaikka minun, säällisesti ja gentlemannin tavoin katsoen,\nolisi pitänyt lyödä nyrkki pöytään ja sanoa, että kaikki itkut\nnyttemmin ovat aivan tarpeettomia jälkinäytöksiä, niin minä kuitenkin\nkoetin mukautua Erkki-Vilhelmin sekä eiliseen että tämänpäiväiseen\najatuksenjuoksuun.\n\nUusi retki Kultaiseen Tähteen oli sitten yksi murheen retki. Minusta\ntuntui kuin olisin mennyt lunastamaan omaa sieluani pantista. Koetin\nkuitenkin näyttää leikkisää ja huoletonta naamaa ja juttelin Bedan\nkanssa kevyesti, mutta asiallisesti. Ja Beda oli kaiken lopuksikin\nhieno ja ymmärtäväinen tyttö.\n\n-- Oliko sillä paperilla sitten jotakin arvoakin? -- kysyi hän, --\nMinä luulin, että herrat vain tahtoivat olla suurenmoisia ja laskea\nleikkiä.\n\n-- Oliko!\n\nMinä näin, kuinka Erkki Vilhelmin kasvot tulivat entistäkin\nvalkoisemmiksi, ja minäkin tunsin vihlaisun sydänalassani.\n\n-- Ettehän vain ole hävittänyt sitä? -- kysyin tuskastuneesti ja\npelästyen.\n\n-- Aioin kyllä heittää sen pois, mutta ajattelin, että kenties se\nsittenkin merkitsee jotakin. Tässä se nyt sitten olisi.\n\nJa siinähän se tosiaankin oli, sileänä, keskeltä kahtia käännettynä,\nlupaavana ja kauniina niinkuin eilenkin näihin aikoihin. Ulkona oli\nikävää ja harmajaa, mutta sittenkin meistä tuntui kuin olisi aurinko\nyhtäkkiä ruvennut paistamaan. Me melkein innostuimme ja tulimme\nuudelleen elämänhaluisiksi, mutta yksi este oli vielä jälellä.\n\n-- Tämä on siirretty teille, neiti, -- sanoin minä, -- eikä tällä saa\nkukaan muu irti mitään. Ette suinkaan te viitsisi mennä pankkiin?\n\nBeda-neidin suupielet nytkähtivät. Eihän herroilla taas ole jotakin\nmielessä?\n\n-- Kautta kunniamme: ei!\n\nTosin meidän kunniamme lopultakin oli hyvin epäilyksenalaista\ntavaraa, mutta hän meni kuitenkin, kiltisti ja sävyisästi. Ja kun\nhän neljännestunnin kuluttua tuli takaisin, oli se minusta melkein\nliikuttavaa. Ei mitään mielenosoitusta, ei mitään eleitä. -- Tässä\novat rahat. Piste.\n\nErkki-Vilhelmi tuli lyyrilliseksi. Bedan piti ehdottomasti saada\ntuhatmarkkanen, ainakin viisisataa. Mutta hän sai vain viisikolmatta.\nMyöhemmin hän kenties tulee saamaan runon. Vähemmästäkin\nuskollisuudesta on tehty runoja.\n\nJa sitten me rupesimme pitämään pientä juhlahetkeä kadotetun, mutta\njälleen löydetyn helmen kunniaksi. Sanon minä, että oli sekin juhlaa.\nIllalla oli Erkki-Vilhelmi taas suurenmoinen ja tahtoi antaa Bedalle\nomaisuutensa, mutta minä lähdin kiiruusti kävelemään. Hyvä olisi, kun\nolisi antanut, -- tallessa ovat siellä, erinomaisessa tallessa. Mutta\nrunoilija plus postilähetysvekseli, -- vaarallinen yhdistelmä.\"\n\nKaarle Nagel piti pienen paussin. Sitten hän sanoi:\n\n\"Etkö lähde ulos? Mennään meren rannalle kuuntelemaan, kuinka aallot\nkahnaavat kallioita vasten kuin porsas puuta vasten. Sanovat, että\nse on runoutta sekin, ja minusta nähden sellainen runous tulee\nverrattain halvaksi.\"\n\n\n\n\nAJATUKSEN LÄHTÖKOHTA\n\n\nHelteinen elokuun päivä laskeutuu illaksi ja tuulimyllyn siivet\ntuossa vastarannalla, vuoren rinteellä, pyörivät hiljakseen.\n\nMistä ne ovat saaneet tuulta siipiinsä? Vaikka parooni Lyar miten\ntunnustelisi, ei hän tunne tuulen henkäystäkään. Ilma on tyyni ja\nkuuma, puitten lehdet ovat tummimmillaan ja avaruus tuntuu tuoksuvan,\n-- ei ole pitkä aika siitä kun niitettiin, monet kukat ovat vielä\ntäydessä loistossaan, mutta ruusut, ne ovat auttamattomasti\nlakastuneet.\n\nParooni Lyar menee hiljalleen ja mitään ajattelematta alas rantaan.\nYksinäinen hauki on vetäytynyt rantamatalikolle päivää paistattamaan.\nOvelasti hymyillen tekee parooni Lyar heinänkorresta silmukan,\npujottaa sen varovasti kalan ympärille ja nykäisee sen maalle. Mutta\nkun hän näkee kalan sätkyttelevän rantaheinikossa, viskaa hän sen\ntakaisin jokeen.\n\n\"Elä sitten vielä hetkinen, raukka\", mutisee hän. \"Jonkun saaliiksi\nsinä kuitenkin joudut.\"\n\nSitten hän istuutuu ruohikkoon ja katselee miettiväisen näköisenä\npaulaa, jolla äsken oli kalan pyydystänyt.\n\n-- Hauki oli iso, -- sanoi hän itsekseen, -- se painoi ainakin kaksi\nnaulaa. Ja kuitenkaan minä en tarvinnut muuta kuin tällaisen vehkeen\nkiskoakseni sen maalle.\n\nLuomakunnan herrat, joihin parooni Lyarkin kieltämättä kuului, eivät\ntodellakaan tarvitse suurenmoisia aseita pyydystääkseen niitä, jotka\neivät olleet syntyneet ihmisiksi. Afrikassa hän oli nähnyt, miten\nyksin neekeeriraukatkin -- niin mutta mitäpä hän näitä muisteli.\nSiitä oli sitäpaitsi jo pitkä aika.\n\n\"Ateria olisi katettuna, herra parooni\", kuului kirkas naisääni hänen\ntakanaan.\n\n\"Kiitoksia vain, Yvonne\", vastasi parooni Lyar päätään kääntämättä,\n\"mutta minun ei ole nälkä nyt. Käske laittaa jotakin myöhemmäksi.\"\n\n\"Ehkä herra parooni käskee tuoda itselleen lasin viiniä?\"\n\n\"Kiitoksia, mutta minähän en koskaan juo viiniä.\"\n\n\"Mutta kenties herra parooni näkee hyväksi määrätä, että tuon\nkarahvin konjakkia.\"\n\n\"Yvonne! Minä en koskaan ota väkeviä!\" vastasi parooni Lyar\nrauhallisesti niinkuin hän olisi ilmoittanut asian, jota ei\nentuudestaan tiedetty, vaikka hän oli sanonut sen sata, ellei tuhat\nkertaa.\n\nNuori, heleä tyttö, joka kuului hänen palveluskuntaansa, seisoi\nneuvottomana katsellen hänen selkäänsä ja paljastettua päätänsä.\nTohtori oli sanonut, että sekin olisi hyvä ja erinomainen asia,\njos saataisiin herra parooni ottamaan lasi viiniä, konjakkia tai\nvaikkapa absinttiakin, -- että mitään keinoa ei saisi jättää\nkäyttämättä, jotta herra paroonissa saataisiin liikkeelle se,\nmikä hänessä kieltämättä oli pysähtynyt. Mutta parooni Lyar oli\njo kokonaan unohtanut tytön. Myllärillä tuolla vastarannalla oli\ntänään nähtävästi kultainen päivä. Kolme lamassa olevaa konia seisoi\nperätysten jyväkuormat rattailla ja odotti vuoroaan; neljännen\nviljoja myllytettiin kai parhaillaan.\n\nHetkiseksi mylläri pistäytyi ulkosalle.\n\nSilloin parooni Lyar huusi:\n\n\"Hei, mylläri!\"\n\nJa mylläri kääntyi kunnioittavasti ääntä kohden.\n\n\"Tule tänne, mylläri!\" huusi parooni Lyar toistamiseen.\n\n\"Ei ole aikaa nyt, herra parooni\", huusi mylläri takaisin.\n\n\"Mutteihän teillä ole tuultakaan, mistä teillä sitä olisi!\" huusi\nparooni Lyar taas, vaikka näkikin myllynsiipien pyörivän.\n\nMylläri osoitti kädellään taivasta, sieltähän ne tuulet tulivat.\nSitten hän meni takaisin myllyyn.\n\n\"Nuo tuollaiset saavat tuulta tyynelläkin\", sanoi parooni Lyar,\n\"mutta jos me rukoilemme sadetta mustuville pelloillemme, niin\ntaivaan Isä keksii kyllä muuta ajattelemista\".\n\n\"Herra paroonin rukouksia ei taivaan Jumala olisi kuuntelematta\",\nkuului taas kirkas naisen ääni sanovan, \"eikä kai herra paroonin ole\ntarvinnut valittaa peltojensa sadottomuutta\".\n\nNyt parooni Lyar taas muisti Yvonnen ja kääntyi päin. Tyttö punastui\nrohkeuttaan ja loi katseensa alas.\n\n\"Ehkä herra parooni sittenkin käskee tuoda lasillisen konjakkia!\"\nuudisti hän taas niinkuin opetettu oli.\n\n\"Ei, Yvonne\", vastasi parooni hyvin totisesti. \"Minä olen nähnyt,\nmillaista surkeutta olut ja viini saavat aikaa kauppalassa, enkä minä\nkoskaan maista mitään sellaista. Mistä sinä muuten olet, Yvonne?\"\n\n\"Olen myllärin tytär tuolta vastapäätä.\"\n\n\"Ah, hänen, joka saa tuulta tyynelläkin. Ja kauanko olet ollut\nkartanossa?\"\n\n\"Kaksi vuotta, vaikka herra parooni ei ehkä ole sitä huomannut. Autan\nmuuten neiti Andréta ruokapöydässä.\"\n\n\"Aivan, -- tahdon muistella jotakin sellaista.\"\n\n\"Minut otettiin sitäpaitsi erikoisesti suorittamaan herra paroonille\npieniä yksityisiä palveluksia senjälkeen kun herra parooni ei enää\ntahtonut nähdä lakeijoja.\"\n\nParooni Lyar sipaisi kädellään otsaansa.\n\n\"Todellakin\", mutisi hän, \"tahdon muistella jotakin sentapaista\".\n\nMutta nyt parooni Lyar taas kokonaan unohtaa tytön, vaikka koko ajan\nnäkee hänet edessään. Hänestä on vain kuin hän näkisi edessään yhden\nosan luotua maailmaa ja se osa olisi sanomattoman kaunis, valkoinen\nja sininen.\n\n\"Herra tohtori jo varmaankin istuu pöydässä\", sanoi Yvonne.\n\n\"Niinpä siis herra tohtori aterioikoon yksin.\"\n\nJa Yvonne meni, mutta parooni Lyar toisti puoliääneen viimeistä\nsanaansa: \"Yksin, yksin, yksin\" ja painoi kädellään otsaansa aivan\nkuin olisi ankarasti koettanut palauttaa mieleensä jotakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jos hän jotakin yrittikin mieleensä palautella, niin mitään\nei tullut, sillä jo pari vuotta sitten oli hän alkanut elää hetkeä,\njoka kulloinkin oli kulumassa. Lyarien kartanoa ja sen laajaa puistoa\nympäröi kolmella taholla korkea tiilimuuri ja neljänneltä sitä\nrajoitti joki, ja tämän rajan ulkopuolelle ei parooni Lyar viime\nvuosina ollut astunut jalallaan. Hän oli vielä nuori mies, joka\nharvoin oli juonut viiniä eikä koskaan pyytäen katsonut naiseen,\nmutta kuitenkin hän jollakin tavalla oli tullut omituiseksi. Kukaan\nei osannut tarkoin selittää, kuinka ja mistä se oli alkanut; toiset\nkertoivat sen alkaneen kirkossa, toiset konsertissa, kolmannet\nlaulajaisissa; jokainen näki vain seuraukset. Yksinäinen orpopoika\nhän kaiken lisäksi oli, tämä lapsellinen parooni Lyar, sillä hänen\nvanhempansa olivat kuolleet, veljiä tai sisaria hänellä ei ollut,\nja kun hänet viimein vietäisiin Lyarien kuoriin kylän kirkkoon,\nrikottaisiin vaakuna hänen haudallaan ja koko omaisuus joutuisi\nherra Einemille, joka siitä ilosta oli jo vuosikaudet istunut\npääkaupungissa ja kuluttanut vähiä omiaan. Kuraattoreja ei parooni\nLyarille kuitenkaan vielä ollut voitu määrätä.\n\nJa nyt parooni Lyar istui pää käsien varassa ja koetti miettiä.\nMutta vaikka hän miten olisi vaivannut päätänsä, ei hän tullut tuota\ntuonnemmaksi, sillä ajatus tunki tieltään toisen, kolmas taas äsken\ntulleen ja niin ne jatkoivat alituista kiertokulkuansa.\n\nViimein hän havahtui siihen, että raskas käsi laskeutui hänen\nolallensa ja iso väkevä mies seisoi hänen vieressänsä. Se oli herra\ntohtori.\n\n\"No, aterioimaan nyt, herra parooni\", sanoi tohtori jyrkästi.\n\n\"Antakaa päivällisen mennä ohi, syön kyllä illalla.\"\n\n\"Kyllä päivällinenkin tekee teille hyvää.\"\n\n\"Minun ei ole nälkä.\"\n\nTohtori otti nyt uljaan asennon ja katsoi potilastaan tiukasti ja\njärkähtämättömästi silmiin.\n\n\"Minä käsken teidät ruokasaliin päivälliselle\", sanoi hän äänellä,\njoka ei sietänyt vastaväitteitä.\n\nMutta nyt tapahtui se, mitä herra tohtori oli toiselta puolelta\npelännyt, toiselta odottanut. Parooni Lyar nousi hitaasti heinikosta\neivätkä hänen silmäteränsä ollenkaan värähdelleet, kun hän katsoi\ntohtoria silmiin.\n\n\"Te tiedätte, herra tohtori\", sanoi hän rauhallisesti, \"että tässä\nkartanossa on vain yksi, joka käskee. Valitan, ettette te ole se.\"\n\nHerra tohtori ei tuntenut hänen ääntänsä. Oliko tämä vain puuska, vai\njäisikö tämä pysyväiseksi?\n\n\"Luonnollisesti teillä, herra parooni, on käskyn valta\", vastasi hän\nviimein hyvin kohteliaasti. \"Jos suvaitsette, niin minä saatan kyllä\nkäskynne perille.\"\n\nParooni Lyar sipaisi vanhan tavan mukaan kädellään otsaansa.\n\n\"Toivomukseni on vain se, että portit valtatielle avataan\", sanoi hän\nvihdoin, \"ja että kirkossa tänä iltana on sekä kuoro että urut\".\n\nTohtori peräytyi askelen, mutta hänen virkaansa kuului kaikissa\ntilanteissa säilyttää mielenmaltti.\n\n\"Toivooko herra parooni\", kysyi hän, \"että minä seuraan teitä\nkirkkoon?\"\n\n\"Siitä puhumme, kun kuulemme kellojen soivan. Ehkäpä.\"\n\nTässä olisi kylläkin tarpeeksi tapausta vajaan kahden tunnin oksalle.\nMutta kentiespä kohtalon sallima oli, että se ei vielä riittäisi.\n\nSillä kun parooni Lyar meni päärakennukseen, seisahtui hän keskelle\ntyöhuonettansa, jossa hän vuosikausiin ei ollut tehnyt mitään työtä,\nsiveli taas otsaansa, ja jos joku syrjäinen olisi ollut näkemässä,\nolisi tämä syrjäinen ajatellut, ettei siitä sen kummempaa tainnutkaan\ntulla.\n\nMutta sitten hän näytti pääsevän ajatuksistansa selville ja painoi\nsoittokellon nappia.\n\n\"Yvonne\", sanoi hän, \"katso tarkoin, että ovet ovat suljetut\".\n\n\"Sitä ne ovat, herra parooni.\"\n\n\"Missä tohtori on?\"\n\n\"Hän ajoi juuri kylälle päin ja antoi määräyksen pitää portit auki.\"\n\n\"Oletko kuullut, joko kirkonkellot ovat alkaneet soida?\"\n\n\"Äsken juuri panimme sen merkille, herra parooni, ja se tuntui meistä\nhyvin omituiselta, sillä iltasoiton aika ei vielä ole tullut.\"\n\n\"Ne soivat sinulle, Yvonne.\"\n\nTyttö loi kalveten katseensa maahan.\n\n\"Minä en uskalla ruveta arvailemaan, mitä herra parooni suvaitsee\ntarkoittaa\", sanoi hän.\n\n\"Istu, Yvonne, niin kerron sen sinulle.\"\n\n\"Meillä ei ole oikeutta istua, kun herra parooni meitä puhuttelee.\"\n\n\"Tietääkseni minä voin sen oikeuden sinulle antaa. Niin, tahtoisin\nmuulta väeltä kieltää oikeuden istua, kun he puhuttelevat sinua.\"\n\nLuultavasti parooni Lyar ei tähän mennessä ole itsekään ollut täysin\ntietoinen siitä, mitä on puhunut. Hän on vasta joku hetki sitten,\njokirannassa, lähemmin tarkannut Yvonnen kasvoja; nyt kun hän niitä\nuudelleen ja uudelleen katselee, muistaa hän ne selkenevän tajuntansa\nläpi kuin oman varjonsa.\n\n\"Sinähän tulit nimenomaan minua varten\", sanoi hän taas. \"Eikö niin\nollut?\"\n\n\"Kyllä. Ajateltiin, että voisin herra paroonille olla joksikin\nhyödyksi.\"\n\n\"Rakastatko sinä minua?\"\n\nYvonne tuli yhtä punaiseksi kuin hän äsken oli kalpea, ja näytti\nsiltä kuin hän menettäisi tasapainonsa.\n\n\"Älkää sellaista kysykö, herra parooni\", sammalsi hän; \"mitäpä\nmerkitsee vastaanko myöntäen vai kieltäen\".\n\n\"Pelkäätkö siis vastata kieltäen!\"\n\n\"En, herra parooni, mutta niin en vastaisikaan.\"\n\nParooni Lyar astui askeleen lähemmäksi kuin tarttuakseen tytön\nkäteen, mutta jäikin sitten seisomaan paikalleen ja rummutti\nepätietoisen näköisenä pöydänkantta. Sitten hän sipaisi otsaansa,\navasi omin käsin ikkunan, vaikka huoneessa olikin palvelija, ja jäi\nkuuntelemaan kellojen soittoa. -- Tyttö, myllärin Yvonne, alkoi\nnyyhkiä.\n\n\"Jos teillä on joitakin toivomuksia, herra parooni\", sanoi hän, \"niin\nlausukaa ne pian\".\n\n\"Onko sinulla jonnekin kiire?\"\n\n\"Ei, mutta...\"\n\n\"Minulla ei ole muita toivomuksia\", -- ja nyt parooni Lyar näytti\nkuin unesta heränneeltä, -- \"ei muita toivomuksia kuin että jos\nrakastat minua, menet ja puet parhaimmat vaatteet yllesi ja\nvalmistaudut lähtemään kirkkoon\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra parooni Lyarin sairaus oli siis kohdannut hänet\njumalanpalveluksessa, urkujen soidessa ja kuoron laulaessa.\n\n\"Vihkikää meidät\", sanoi hän kirkkoherralle.\n\nKirkkoherran silmät etsivät herra tohtorin katsetta, ja herra\ntohtori nyökytteli innokkaasti päätään. Tässä olisi tosin\nmuodollisuuksia, mutta ne voitiin sivuuttaa, sillä seurakunta oli\nyhtä köyhä kuin parooni Lyar oli rikas. Mutta sittenkin papista\ntuntui kuin muistomerkit Lyarien kuorissa olisivat tärisseet, kun\nhän luki vihkimäkaavaa, ja salavihkaa hän vilkaisi, eikö todella\nniin tapahtunutkin. Mutta kun hän sitten katseli parooni Lyarin\nkasvoja, näytti hänestä siltä kuin niistä olisi virrannut valoa\nhämärään kirkkoon, ja hän oli tuntevinaan kuin tämä olisi sadoista\ntoimituksista se, jonka hän suurimmalla antaumuksella ja ilolla oli\nsuorittanut, sillä onnettomuuteen se ei ainakaan voinut johtaa.\n\nToimituksen päätyttyä sanoi parooni Lyar lyhyesti herra tohtorille:\n\n\"Muistaessani, herra tohtori, sähköttäkää herra Einemille, että hän\nherkeää hurjistelemasta. Luulen, että omaisuus sittenkin pysyy meillä\n-- suoraan alenevassa polvessa.\"\n\nJohon herra tohtori itsekseen murahti:\n\n\"Jos vain ymmärtäisin tästä muuta kuin sen, että konvenanssia tämä\nainakaan ei ole.\"\n\n\n\n\nTULOKSETON ELÄMÄ\n\n\nSe tapahtuu heinäntekoaikana, kesäisen päivän ollessa\nhelteisimmillään ja auringon paahtaessa navetan sinisenharmaata\ngraniittiseinää, tämän Hauvarin rusthollin vanhimman pojan, tämän\nveikeän ja ruskeasilmäisen Eskon, joka on lukenut lakia ja lääkeoppia\nja kuka ties mitä kaikkea, äkillinen ja iloinen lähtö. Se tulee\nniinkuin raukeemus pitkän tanssin jälkeen, keskellä rikkautta ja\nkaiken yltäkylläisyyttä, kun päivä vielä lempeästi paistaa eikä\nsyksystä ole tietoakaan.\n\nMutta seuraavasti se käy.\n\nHauvarin väet ovat jo viikkokaupalla olleet heinätöissä, ja toisinaan\non Esko-herra ollut mukana. Menee hän siinä, missä joku toinenkin:\nniittää, ajaa konetta, haravoi ja pitää ruokatunneilla lystiä. Toissa\niltana Esko-herra meni kaupunkiin, ja tänään pitäisi heinähomman\nloppua. Illalla tanssitaan.\n\nAamuvarhaisella, kun väki on aamukahvilla, tulee Esko-herra autolla\nkaupungista ja menee tupaan.\n\n\"Antakaas, äiti, sataviisikymmentä, jotta ma saan maksaa auton\",\nsanoo hän.\n\nMutta Hauvarin muori ymmärtää antaa rahalle arvon.\n\n\"En mar annakaan\", vastaa hän. \"Ja olisit sinä saattanut kaupungissa\nsäästää sen sataviisikymmentä.\"\n\nEsko-herra joutuu väen nähden vähän niinkuin ymmälle -- \"mitäs mä nyt\nteen!\" -- mutta kääntyy sitten isäntärengin puoleen:\n\n\"Anna sinä.\"\n\n\"No jo\", hymähtää isäntärenki ja menee kamariansa kohden.\n\nMutta kun hän sieltä tulee rahojen kera, on pikkupiika jo käynyt\najoneuvot maksamassa, ja muori murahtaa ynseästi:\n\n\"Pist' taskuus. Ei niitä tarvita. Kai mar sinä sen itsekin älyät.\"\n\nSe on nyt ainoastaan isäntärenki eikä mitään muuta, ja hän tuntee\nitsensä kieltämättä hiukan noloksi ja pieneksi tässä väen edessä.\nMutta muori kääntyy vielä Eskoon päin ja sanoo yhtä ynseästi kuin\näskenkin:\n\n\"Ettet häpee tulla tupaan tuossa kunnossa! väen nähtäville.\"\n\nLuultavasti Esko-herra aikoo vastata, että \"mikäs minussa sitten on\nvikana\", mutta sanookin vain:\n\n\"Menen tästä vähän muuttamaan vaatteita.\"\n\n\"Miksi sitten?\" kysyy muori.\n\n\"No heinään\", vastaa Esko-herra.\n\nSilloin muori sanoo päätään nytkähdyttäen ja melkein kuin iloisesti:\n\n\"Ja siitä kun ei taida tulla mitään.\"\n\nTällainen on Hauvarin rusthollin vanhimman ja ainoan pojan viimeisen\npäivän aamu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuvasta hän menee suoraa päätä rakennuksen toisessa päässä olevaan\nkamariinsa, alkaa muuttaa vaatteitaan ja peseytyy lopuksi. Sitten\nhän heittäytyy pitkäkseen ja nukahtaa. Hän herää siihen, että Lilja,\nsisäpiika, tuo hänelle kahvia ja voileipiä ja että ruokakello soi.\n\n\"Joko nyt on päivällisaika?\" kysyy hän.\n\n\"Aamiaiselle soittavat likiniityillä olevia.\"\n\n\"Ja kello on...?\"\n\n\"Kahdeksan.\"\n\nTyttö vastailee lyhyesti ja yrmeästi ja katselee ympärilleen, olisiko\nhuoneessa jotakin siistittävää tai kohennettavaa. Hauvarin poika\nalkaa juoda kahvia.\n\n\"No, mikäs Liljaa vaivaa?\" kysyy hän.\n\n\"Mikäpä minua. Äitinne vain siellä yrmeilee meille\".\n\n\"Miksi? Eipä hän sitä suotta tehne.\"\n\n\"Taitaa teidän takianne tuskitella ja purkaa sitten meihin. Sisarenne\nja lankonnekin tulevat tänään.\"\n\n\"Jaa. Vai niin.\"\n\nSe on jostakin Pohjanmaalta tullut, tämä Lilja, ja tottunut puhumaan\nsuunsa puhtaaksi. Esko-poika menee vakavaksi, mutta rupeaa sitten\npanemaan leikiksi.\n\n\"Mistä ne Liljalle sellaisen nimen keksivät?\"\n\n\"Ettäkö Liljan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kai sylikummi piti koreena.\"\n\n\"Eikä hän siinä vallan väärässä ollutkaan, mutta liian punainen ja\npyöreä sinä olet liljaksi.\"\n\n\"Sittenpähän paremmin vierestänsä löytää.\"\n\n\"Se, joka löytää. Niin vain.\"\n\nEsko alkaa tehdä nousua. Huoneessa on varjoisaa, mutta aurinko\npaistaa kirkkaasti ikkunoita vastapäätä oleviin rakennuksiin, ja hän\ntoteaa itsekseen, että hyviä heinäilmoja jatkuu edelleenkin ja että\nonhan se hyvä, että niin on.\n\n\"Meneekö herra vieraita vastaan?\" kysyy Lilja.\n\n\"Niin -- iltajunassako ne tulevat?\"\n\n\"Ilta-.\"\n\n\"En tiedä, saa nähdä sitten.\"\n\nTyttö menee tiehensä, ja Esko-poika jää viimeistelemään lopullista\npukeutumistansa. Saahan lähteä heinäniitylle, katselemaan edes. --\n\nMikä sen Hilja-siskonkin nyt keskellä heinäaikaa panee liikkeelle!\nOlisi kenties ensin paras mennä äidiltä tiedustelemaan, milloin he\novat siitä tulostansa ilmoittaneet.\n\nHän avaa jo oven ja on astumassa toiseen huoneeseen, kun hän samassa\nperäytyy. Se taisi se tulo aamulla olla sellaista kuin se oli, ja\nsitäpaitsi... tänäänhän sen heinänteon piti loppua.\n\nVasta nyt hänen ajatuksensa alkavat käydä.\n\nEikö hän ollut tänään häväissyt itseänsä väen edessä! Olihan se kyllä\ntapahtunut monesti ennenkin, mutta tänään se myöskin oli tapahtunut.\nJa kun hän tarkemmin ryhtyi ajattelemaan, niin eikö hän ollut\npuheenaiheena pitäjällä, koko kihlakunnassa, melkeinpä Helsingissäkin!\n\n-- Mitä pirua minä näitten kahdenkymmenenkuuden vuoden aikana oikein\nolen puuhaillut? -- kysyi hän itseltään.\n\nJoku toinen mies olisi tämän kysymyksen edessä synkistynyt,\nmutta Esko Hauvari naurahti. Hänen ainoa saavutuksensa oli\nylioppilastutkinto, joka oli suoritettu joskus kahdeksan vuotta\nsitten ja jota silloin kylläkin oli pidetty merkkitapauksena. \"Meidän\nEskosta sitä tuli ylioppilas. Se lukee lääkäriksi.\" -- \"Vai ettäkö\noikein lääkäriksi.\" -- \"Joo. Mikäpäs siinä.\"\n\nSellaista tavallista jaakeata, puoli tylsää keskustelua, jonka\ntakaa paistoi itsekylläisyys ja tyytyväisyys. Mutta muutaman\nvuoden kuluttua tiedettiin, etteipä se Hauvarin poika ruvennutkaan\nlääkäriksi, vaan oli muuttanut päätöstänsä ja luki täyttä päätä\ntuomariksi. No, mikäpä siinäkään. Kalliiksihan se sellainen\nopiskeleminen tulee, mutta eihän Hauvarissa raha kiikastanut.\n\nEikä kiikastanutkaan. Esko hymyili ajatellessaan, kuinka\njännittyneenä ympäristö oli seurannut hänen edistymistään, kunnes\näiti muutamana kesäkuun aamuna oli sanonut:\n\n\"Eipäs sinusta tainnut mitään tulla, mutta kyllä sinä minun\npuolestani saat lukea niin kauan kuin jaksat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsko Hauvari ajattelee, että kun hänellä olisi runon lahja, niin\nhänen elämyksistään hyvin voisi tehdä kirjan. Mutta samalla hän\najattelee, että vaikkapa hänellä se lahja olisikin, niin kieltämättä\nkirjasta sittenkin puuttuisi koossapitävä voima, lähtökohta, tausta,\njota vastaan hänen runoansa katseltaisiin.\n\nHän heitti kuitenkin keveästi tuon ajatuksen luotansa. -- Mistäpä\nminä sen voiman tähän hätään hankin, -- sanoi hän. -- Enhän ole\nedes kertaakaan ollut rakastunut ja tuskin edes ajatellut, mitä se\nmerkitsee.\n\nSitten hän alkoi ajatella varallisuuttaan, sekä sitä, jonka jo\noli isältään perinyt, että sitä, jonka tulisi perimään, ja tunsi\ntyydytyksekseen, ettei hän oikeastaan ollut tehnyt kenellekään\nvahinkoa. Eikä hän ollut ketään toveriansa johtanut huonoille teille;\nmilloin oli voinut, oli hän omalla tavallaan ja ainoalla, millä voi,\nheitä auttanut. Vaikka kaikki jatkuisi niinkuin tähänkin asti, tulisi\nhänen varallisuutensa kestämään yli hänen ikänsä.\n\nKun Hauvarin poika kerran rupeaa tilille itsensä kanssa, käy hän sen\njohdonmukaisesti loppuun asti.\n\n-- Entä tästä eteenpäin, mitä nyt tulee?\n\nHän tunnustaa, ettei siitä tule kummempaa kuin tähänkään asti. Tie\nhelvettiin on kivetty hyvillä päätöksillä ja periaatteilla, eikä\nyksikään hänen päätöksistään ollut pitänyt paikkaansa. Vaikka hän\nkuinka koetti etsiä jotakin, minkä olisi vienyt johdonmukaisesti\nloppuun, ei hän voinut sellaista löytää.\n\n-- _Peractum est_, -- sanoi hän. -- Minä en ole hyödyttänyt enkä\nhyödytä ketään.\n\nSillä jos hän meneekin, niin äiti varmaankin kymmenen vuoden\nkuluttua sanoo: \"Parasta se taisi Eskolle ollakin.\" Ja Hilja-sisko\nitkee aikansa, mutta kun hän saa koko perinnön käteensä ja talon\nvielä kaupanpäällisiksi... Sillä on niin kaunis poika, sillä\nHilja-siskolla, ja sen nimi on Esko Pietari.\n\nTultuaan näihin kohtiin mietteissään Hauvarin poika painaa nappia, ja\nLilja tulee sisään.\n\n\"Kuules, Lilja\", sanoo hän. \"Aiotko koskaan mennä naimisiin?\"\n\n\"Mitäs herra sillä tiedolla?\"\n\n\"Kun sinä niin olet minua hyysännyt ja passannut, niin minä lahjoitan\nsinulle pienen rahasumman, kun saat ukon.\"\n\n\"Kiitos vain. Muistutanko minä sitten herralle?\"\n\n\"Muistuta. Ja jos se viipyisi niin kauan, että minä kuolen, niin\npanen siitä pienen paperin tänne pöytälaatikkooni. Muistuta sitten\näidille tai siskolle.\"\n\n\"Kyllä vain. Oliko sitten muuta?\"\n\n\"Joo. Sano äidille, etten minä taida lähteä asemalle, että minä olen\nväsynyt ja menen nukkumaan ja taidan nukkua hiukan pitkään.\"\n\n\"Senpä te kyllä tarvitsettekin. Sanotaan. Joko minä saan mennä?\"\n\n\"Jo. Tuo siinä seitsemän vaiheilla kahvia, mutta älä nosta hälyä, jos\nvielä nukun. Äiti kun on heikkosydäminen.\"\n\n\"En nosta.\"\n\n\"Terveeksi sitten.\"\n\nHauvarin rakennus on pitkä ja leveä, mikään ääni ei kanna sen toiseen\npäähän, eikä väkeäkään liiku pihamaalla. Päivä on juuri sivuuttanut\npuolen, auringon hehku on kuumimmillaan ja luonto lempeimmillään.\nJos joku pilvenlonka sattuu eteen, niin se vain tuottaa vilvoitusta\nhelteessä. Illalla tulee Hauvariin todellakin vieraita, ja heinäkin\nsaadaan loppuun tehdyksi, -- mutta niistä viikkokausia odotetuista\ntansseista, niistä ei tule mitään.\n\n\n\n\nLAULU LEMMESTÄ\n\n\nSe oli kirpeä talvinen päivä sillä törmällä, joka laskee Vierelmän\nkartanosta Linnanaukolle. Siinä on talvisin kelkkamäki ja siihen\nkokoontuvat lähiseudun lapset laskemaan mäkeä. Ota selvä mäkeä\nlaskettelevista lapsista, jos voit: et tiedä, mistä he ovat ja\nmitä heistä tulee. Vain vaatteista ja kenties kelkoista, joita he\nvetävät jäljessään, voit arvailla mikä on kartanosta, talosta tai\nvain torpasta tai mäkituvasta. Siinä kaikki. Sillä kaikkien silmät\nloistavat ja useimpien posket punoittavat. He ovat kirjoittamattomia\nlehtiä eivätkä mitään muuta.\n\nJa kartanon tytön nimi oli Sigrid Solveig, ja hänen pieni\ntalvitakkinsa oli turkiksilla vuorattu ja reunustettu.\n\nMutta tönön poika oli vain Lassukka, jota ehkä joskus alettaisiin\nsanoa Lauriksi, ja hänen huulensa sinersivät, hänen jalkineensa\nolivat liian suuret ja hänen puuvillahousunsa lepattivat\ntalvituulessa paljaitten kinttujen ympärillä. On ajoissa opittava\nymmärtämään, että mökkien pojilla ei ole jalkoja, vaan kintut, ja\nheidän isillään koivet.\n\n\"Ohjaa sinä minun kelkkaani, Lassukka\", sanoi tyttö.\n\nPoika ohjasi, eihän hän muutakaan voinut. Eikä tätä yhtä kertaa, vaan\nlukemattomia kertoja.\n\n\"Sinä kai olet mahdottoman tarkka ja väkevä\", tunnusti tyttö. \"Emme\nole kertaakaan kaatuneet. Sinä saat vastakin ohjata minun kelkkaani.\"\n\nJa poika myönsi, että hän on sekä mahdottoman tarkka että mahdottoman\nväkevä. Ylimalkaan mitä tahansa. Jos tyttö olisi kysynyt, eikö\nhän ole myöskin äärettömän rikas, olisi hän tietysti vastannut\nmyöntävästi. Mutta sitä tyttö ei sentään kysynyt.\n\n\nII\n\nTällä Vierelmän ainoalla tyttärellä, tällä Sigrid Solveigilla, oli\nmerensiniset silmät ja kullankeltaiset hiukset. Kun hän kujalla tai\nvaltatiellä tuli vastaan valkoisessa puvussansa, sanottiin hänestä,\nettä hän oli kuin maan päälle laskeutunut enkeli, josta säteili valoa\nja hyvyyttä. Niin voivat vain vanhat mummot, jotka katselevat melkein\nsuoraan hautaan ja kirkkomaahan, puhua tavallisista ihmisistä.\n\nJa kerran tämä Sigrid Solveig kohtasi runoilijain lähteen luona\nLassukan, josta nyt oli tullut Lauri, kohtasi niihin aikoihin,\njolloin päivä tammien yllä alkaa paistaa kelmeämmin, painuakseen\nlopulta meren taa.\n\n\"Minä rakastan sinua\", sanoi Lauri hänelle.\n\nNyt eivät tytön silmät ollenkaan muistuttaneet syvää ja ääretöntä\nmerta, vaan pikemminkin pientä järveä, jonka pinnan vaihtelut\nriippuivat tuulesta, pilvistä ja auringosta.\n\n\"Niin vainenkin\", vastasi tyttö. \"Siinä sinä teet kauniisti. Mutta\nmene maailmalle ja tule suureksi ja mainioksi.\"\n\nSilloin poika tuli varsin murheelliseksi ja alakuloiseksi, mutta\ntyttö rohkaisi häntä:\n\n\"Sinähän olit tarkka ja väkevä, etkö muista?\"\n\n\"Muistan\", vastasi poika.\n\n\"Sinun pitää osata suoraan maaliisi ja voittaa se.\"\n\nPoika katseli suoraan lähteeseen ja hänen katseensa tuli yhtä\ntummaksi kuin lähdekin. Sitten hän ojensi kätensä ja nousi\nlähteäkseen.\n\n\"Jos se on sinulle avuksi\", lausui tyttö, \"niin voithan saada tietää,\nettä minäkin rakastan sinua\".\n\nTyttö juoksi nopeasti tiehensä, sillä ilta oli jo hämärtynyt yöksi.\nMutta poika katseli kauan ja kostein silmin hänen jälkeensä. Sitten\nhän kumartui maahan, jota tytön jalka oli astunut, ja suuteli sitä.\nPisti kourallisen multaa taskuunsa ja riensi pois.\n\n\nIII\n\nJoskus tapahtuu, että suurista tulee pieniä ja pienistä suuria.\nMutta viimemainitulta vaaditaan paljon työtä ja vaivaa, nälkää,\nkieltäymystä, unettomia öitä ja päänkivistystä. Ja sittenkin kuluu\nvuosi vuoden jälkeen kuin hukkaan.\n\nPoika ei ollut enää Lassukka eikä Lauri, vaan Lars, sillä tähän\naikaan tuli kaikista viisaista ja oppineista Lassukoista ja\nLaureista Larseja. Kahta vuosisataa aikaisemmin heistä olisi tullut\nLaurentiuksia. Hänestä oli tullut suuri ja mainio, hänen nimeänsä\nmainittiin kuninkaan nimen jälkeen, sillä hän rakensi taloja,\nkirkkoja ja kaupunkeja. Mutta vuosia oli kulunut, ah, niin paljon\nvuosia.\n\nJa kerran he, tämän kertomuksemme poika ja tyttö, kaukana toisistaan\nkatsoivat samanaikaisesti samaan tähteen ja itkivät. Legenda kertoo,\nettä mitä kaksi ihmistä silloin rukoilee, sen he saavat. Niin kertoo\nlegenda.\n\nMutta mitä he avaruudelta rukoilivat, sen he tiesivät vain itse\nkumpikin tahollansa.\n\n\nIV\n\nSinä päivänä paistaa taaskin aurinko ja pilvet ovat korkealla, mutta\ntammet ovat tuuheammat kuin koskaan ennen.\n\n\"Nyt, Sigrid Solveig\", sanoo mies, \"nyt minä olen suuri ja mainio.\nMinut mainitaan kuninkaan jäljessä.\"\n\nMutta naisen silmät muistuttavat entistä enemmän kaunista,\noikuttelevaa järven pintaa.\n\n\"Sinä näyt sen hyvin itse tietävän\", vastaa hän nauraen. \"Suuri mies\nei saa itse tietää suuruuttaan.\"\n\nMies ällistyy, punastuu ja luo katseensa maahan.\n\n\"Minkä olen tehnyt, sen olen tehnyt vain sinun takiasi\", virkkaa\nhän. \"Muuten asuisin vieläkin tuolla mökissä, ahteella, ja kyntäisin\nviitenä päivänä viikossa teidän peltoanne ja kuudentena omaani. Ja\nolisin onnellinen.\"\n\n\"Etkö nyt sitten ole?\"\n\n\"En.\"\n\nNyt nainen saa kyyneleet silmiinsä ja ottaa miehen käden omaansa.\n\n\"Niin, rakkaani\", puhuu hän, \"ketään ei voi verrata sinuun, ja minä\nrakastan sinua yli kaiken. Eikö se ole paljon?\"\n\n\"On. Mutta ei kaikki.\"\n\n\"Minä tiedän sen. Mutta elämä ympärilläni on niin kaunis ja sitä\nkestää niin vähän aikaa. Sinä et ole rikas.\"\n\n\"Hyvä, minä tulen rikkaaksi. Tahdotko vielä muuta?\"\n\nNainen katseli uneksivasti eteensä ja sitten liiteleviä pilviä.\n\n\"Ja sitten\", sanoi hän verkalleen, \"tahtoisin, että hankkisit\nitsellesi kilven, jonka voisimme hakkauttaa harmaaseen kiveen ovesi\npäälle.\"\n\n\"Sinun tahtosi täyttyy. Minä hankin itselleni kilven.\"\n\nSilloin nainen laski kätensä hänen kaulalleen ja itki.\n\n\"Minä olen niin onnellinen, niin onnellinen\", nyyhki hän.\n\n\"Mutta minä toivon, että meistä tulee vielä onnellisemmat, Sigrid\nSolveig\", vastasi mies.\n\n\nV\n\nSiihen kilpeen tuli lasta ja vasara, ja kruunussa sen päällä oli\nyhdeksän sakaraa.\n\nJa vuodet kuluivat.\n\nMutta mies teki työtä ja laski ja laski, ja koko maailma näytti\nhänestä suunnattomalta numeromereltä, jossa oli paljon nollia.\nHänestä tuli upporikas, ja piirteet hänen kasvoissaan kävivät koviksi\nja kunnialliset ihmiset lähestyivät häntä peläten ja vavisten.\nMilloin, milloin hänelle keräytyy rikkauksia tarpeeksi? kysyivät\nihmiset. Silloin eräänä päivänä tulee hovimestari hänen luokseen ja\ntekee ilmoituksen:\n\n\"Siellä on eräs nainen, joka tiedustelee teidän ylhäisyyttänne.\"\n\n\"Mikä nainen se on?\" kysyy mies kuivasti.\n\n\"Hän on jostakin kaukaa, teidän kirkkautenne, jostakin Vierelmän\nkartanosta.\"\n\nMies käänsi päänsä poispäin.\n\n\"Sanokaa hänelle, etten ole kotona.\"\n\n\"Antakaa anteeksi rohkeuteni, teidän ylhäisyytenne, mutta minä\nuskalsin jo sanoa, että teidän ylhäisyytenne suvaitsee olla\ntyöhuoneessaan.\"\n\nMies puraisi huultaan, ja piirteet kävivät entistä tunteettomammiksi.\n\n\"Sanokaa hänelle sitten\", sanoo hän, \"että minä olen kuollut,\nauttamattomasti kuollut\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sisällä oli suurta, korkeaa ja varjoisaa, mutta ulkona linnut\nlauloivat ja omenapuut kukkivat.\n\n\n\n\nKEHUS-NIKOLAIN LOPPU\n\n\nSiinä nyt makasi Kehus-Nikolai, suuri tappelija, viinanjuoja ja\nkulmakunnan pelätyin mies, pitäjän hautausmaan pohjoiskulmalla\nolevan leikkuuhuoneen pöydällä, siinä hän makasi kuolleena\nja ilki-alastomana, ja pääkallo oli jo irroitettu ja aivot\nkäsiteltävinä. Eipä hän ollut uskonut sille tilalle joutuvansa;\nhumalassakin hän oli tottunut vaistomaisesti kiertämään hautausmaan\nja varsinkin ruumishuoneen. Mutta niin vain kävi, tarvittiin\nainoastaan toinen vielä suurempi tappelija, ja -- tähän hän joutui.\n\nJonkunlainen tajunta hänellä vielä on jäljellä, laki ja lääketiede\ntekevät vielä tehtävänsä, ja vasta sen jälkeen hän on täysin valmis\nkaikkein korkeimman käsittelyn alaiseksi. Ympäristö on se tällaisissa\ntapauksissa tavallisin: lääkäri, avustaja, pöytäkirjanpitäjä, joku\nutelias sitäpaitsi. Ja hän tarkkailee uteliaana, vaikka kaukana\nitsestään, mitä hänestä sanotaan.\n\nPääkuori pannaan syrjään, ja herra tohtori ottaa aivot käsiinsä.\n\n\"Hm\", sanoo hän pitkäveteisesti. \"Kuolemansyyhän käykin tästä\nselville. Pääluu murskattu... verenvuoto aivoihin. -- Sanoitteko,\nettä hän oli suuri tappelija?\"\n\n\"Sitä hän oli\", vastaa joku, \"ja sitäpaitsi tunnettu kiero ja\nrettelöitsijä\".\n\nKehus-Nikolai ajattelee, että nyt hänen murhaajansa saa, ellei\nelinkautisen, niin ainakin kymmenen vuotta, ja se tuottaa hänelle\nohutta nautintoa. Mennä tappamaan toinen ihminen, sitä ei hän koskaan\nolisi tehnyt. Vaikka, -- siihen hänen lopulta täytyi tulla, -- kuka\nsen edeltäkäsin tietää? Oli hänkin kovin kärkäs tarttumaan puukkoon\nja seipääseen.\n\n\"Tämä oli siis tappo eikä murha?\" kuuluu taas joku sanovan.\n\n\"Niin, pikaistuksissa tehty tappo. Arvelen, että kyllä se neljällä,\nkuudella vuodella pääsee.\"\n\nKehus-Nikolai ajattelee, että vähänpä hänen henkensä maksaa. Mutta\nsamahan se oikeastaan on: omatkin synnit ovat vielä tilittämättä. Ja\nonhan niitä, on totisesti.\n\n\"Nämä ovat pienet ja jotenkin poimuttomat aivot\", sanoo herra\ntohtori. \"Se mies ole ei suurin järki-eväin ollut liikkeellä.\"\n\nTähän ei kukaan vastaa mitään. Mutta Kehus-Nikolai tuntee\njonkunlaista tyydytystä. Eikö se ollut jotenkin siihen suuntaan,\nettä jolle paljon on annettu, häneltä paljon vaaditaankin? Ja\nhänellä on kaikesta päättäen ollut tuo järkiriepukin jotenkin\nvähäinen. Luetaankohan se hänen suhteensa miksikään ansioksi taikka\nlieventäväksi asianhaaraksi?\n\nKehus-Nikolai ei kuitenkaan ehdi päästä mihinkään päätökseen\nmietteineen. Hän ei koskaan ollut uskonut, että ihmistä, joka on\nsyntynyt ja luotu luomakunnan kruunuksi, voidaan käsitellä kuin puuta\ntai alkuaankin elotonta esinettä, mutta niin nyt kuitenkin tapahtuu.\nViillos seuraa toista ja ilman muuta otetaan sydän esiin.\n\n\"Tätä voi kylläkin katsella. Sydämen puolesta hän olisi kelvannut\nvaikka juoksijaksi.\"\n\nNoin vain, jokapäiväisesti ja ilman aihetta enempään. Hänen sydämensä\non ventovierasten ihmisten käsissä, he tarkastelevat sitä kylmästi\nja asiallisesti ja toteavat, että se on rakenteelleen ja laadulleen\naivan ensiluokkainen sydän. Saa nähdä, löytävätkö ne hänessä muuta\nhyvää. Sanovatko mitään esimerkiksi lihaksista. Hän piti sentään\nerinäisiä leivisköitä oikealla kädellä ja hyppäsi tasajalkaa\nRiihimäen korkean aidan yli.\n\nMutta leikkaajat eivät puhu mitään Kehus-Nikolain lihaksista.\nSensijaan hän nyt tulee varsin lähelle entistä elämäänsä ja varsinkin\nviimeisiä hetkiänsä. Kerran hän kylänraitilla oli uhannut toiselta\nkatsoa, \"mitä tämä oli syönyt\", ja nyt nämä sananmukaisesti tekevät\nsaman. Ei pitäisi koskaan mennä lausumaan moisia uhkauksia, sillä\nminkä kylvää, sen niittääkin; toisekseen hän ei kai kuitenkaan\nollut uhkauksellaan mitään tarkoittanut, ja kolmanneksi: eivätköhän\nsellaiseen typerään uhkaukseen lopuksi olleet syynä hänen keveät ja\npoimuttomat aivonsa?\n\n\"Sisälmykset tuoksuvat väkevästi alkoholille\", sanoo joku kuivasti.\n\n\"Se piti tietää. Kehus-Nikke ei muuten olisi niin antanut seivästää\nitseään.\"\n\nKolea, pilvinen päivä sivuuttaa puolen, toimitus lähentelee\nloppuansa, uteliaita ihmisiä alkaa ilmestyä vähäisen, valkoiseksi\nrapatun ruumishuoneen eteen. Se on äänetöntä väkeä, joka pysyy\nloitolla ovelta, mutta jota kaameus sittenkin vetää puoleensa.\n\nKehus-Nikolaita aletaan vähitellen neuloa kiinni; hänet on\nluovutettava omaisille ja saatava osapuilleen säädyllisesti hautaan.\nMutta epätietoista on, missä määrin omaiset hänestä oikeastaan\nvälittävät, -- elämä on nyt ollut sellaista kuin se on ollut. Eikähän\nhänellä aivan läheisiä omaisia ole ollutkaan. Joku tulee lähemmäksi\novea.\n\n\"Joko alkaa olla valmis?\"\n\n\"Neulotaan parhaillaan kiinni.\"\n\n\"Täällä olisi sitten hevonen, jos sen saisi viedä kotiin puettavaksi.\"\n\n\"Saahan sen.\"\n\nNiin vain, \"saahan sen\" -- niinkuin joku tahtoisi lainata\nheinähankoa ja toinen kylmästi ja välinpitämättömästi vastaisi,\nettä \"saathan sen, kunhan sitten toimitat sen ajoissa paikalleen\".\nJos Kehus-Nikolai nyt olisi elossa ja selvä, niin häntä yhtä paljon\nsuututtaisi kuin värisyttäisi, mutta kas -- siinäpä makaat, eikä\nsinulla enää ole pienintäkään sanomista itsesi suhteen. Nämä, jotka\nnyt tiedustelevat hänen ruumistaan, tulevat kieltämättä toimittaman\nhänet \"oikeaan paikkaan\", johonkin kirkkomaan kulmaan, jättävät\nsinne ja unohtavat jo seuraavalla viikolla. Minne hän sieltä joutuu,\nsitä hän ei uskaltanut ajatella... Mutta hänen kohdallaan tuskin\ntulee olemaan mitään kellojensoittoa tai ruumissaattoja, -- kun\nihan viimeisillään tuli olleeksi niissä viina- ja tappeluhommissa.\nKorkeintaan isäntä sanoo: \"Se oli hyvä ja vankka työmies selvänä\nollessaan...\" Siinä kaikki. Ja pappi jos ylimalkaan jotakin puhuu,\nottaa hänestä varoittavan esimerkin.\n\nHerra tohtori alkaa pestä käsiänsä, joku toinen käy käsiksi\nleikkausinstrumentteihin, toimitus on lopussa.\n\n\"Siinä on ruumis, mutta missä on sielu?\" sanoo joku.\n\nMutta tässä ei ole aikaa sellaisiin tunteellisuuksiin.\n\n\"Sielu, niin\", vastaa joku toinen. \"Sillä ei ole ruumiinavauksen\nkanssa mitään tekemistä. Mutta eiköpä hän liene järjestänyt sen\nkohtaloa eläessään, niinkuin meidän kaikkien on tehtävä.\"\n\nKehus-Nikolaita sanat hirvittävät. Hänen tekisi mieli ponnahtaa\nleikkuupöydältä seisoalleen, lähteä tiehensä ja aloittaa koko se\nroska, jota sanotaan elämäksi, uudelleen, mutta hän on vain ruumis,\nniin, oikeastaan vain entisen Kehus-Nikolain maallinen jäännös, ja\nhän pysyy hiljaa ja koreasti siinä, missä on. Ja kolme miestä käy\nhäneen käsiksi, nostaa hänet valmiiksi tuotuun arkkuun ja kantaa\nhänet kärrynlavoille, joilla muuatta tuntia aikaisemmin on vedätetty\nhiekkaa.\n\n\"Olisi meillä ollut paita mukana\", sanovat he, \"jos niinkuin... Ka,\nkun emme tulleet sitä aikaisemmin huomanneeksi...\"\n\n\"Kyllä se tämän välin tarkenee.\"\n\n\"Niin, onhan vielä melko lämmin.\"\n\n\"Ajattelimme, että olisi ollut vähän koreampi nähtävä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKärryt alkavat kolista eteenpäin pitkin kuoppaista, syyskuraista\ntietä. Ne ovat aivan tavalliset vieterittömät hietakärryt. Alkaa\npimetä, ja toisinaan saattomiehet hiukan kiroavatkin.\n\n\"Olisihan se saanut olla ruumishuoneellakin. Vietäväkö sen isännän\npani sitä vielä taloon kiskottamaan.\"\n\n\"Älä järkeile, vaan tottele, kun käsketään\".\n\n\"Sanovat, että sille jäi kanisteri jonnekin kätköön...\"\n\n\"Kyllä sen velimiehensä perii niinkuin kaiken muunkin.\"\n\nKehus-Nikolai ei kiinnitä huomiota saattajien puheisiin. Hän on\nkaiken ulkopuolella. Silmänräpäykseksi hänen tajuntaansa tulee veli,\nveljen tönö, jossa hän itsekin on syntynyt, ja veljen lapset, joita\non niin monta. Sitten hänen poissaolevaan mieleensä tulee kappaleita\nhänen omasta menneestä elämästään ja lopuksi tajunta pienistä,\npoimuttomista ja muutenkin vaatimattomista ja vähän kehittyneistä\naivoistaan.\n\nMutta sitten koko mainen elämä kokonaan pimenee.\n\nSillä kauhein kaikista, se suuri tilinteon hetki, on edessä.\n\n\n\n\nJOULUTUNNELMAA...\n\nPäiväkirjanlehti\n\n\nKun minä tässä nyt istun ja katselen harmajaa, huurteista maailmaa,\nniin se tuntuu minusta jotenkin ikävältä ja yksitoikkoiselta. Ja\nkuitenkin väreilee ilmassa epäilemättä jotakin juhlatunnelmasta,\nväreilee autiolla maantiellä, väreilee yli huurteisten metsien\nja väreilee yli lumisten puhelinlankain. Mutta sittenkin minusta\ntuntuu kuin olisi se, juhlatunnelma, jossakin sanomattoman kaukana\nja korkealla ja ettei minulla henkilökohtaisesti ole sen kanssa\nsuurestikaan tekemistä: onpahan se vain siellä ja minä täällä ja minä\nkoetan parhaani mukaan aavistella sen läsnäoloa.\n\nTämänkertaiseen jouluuni ei sisälly mitään joulukuusia, ei\nkynttilöitä eikä kirkkolaulua. On vietettävä joulua omassa\nsydämessään niin hyvin kuin taitaa, ja kun minä nyt, Tapanina,\najattelen kaikkea sitä, mikä on mennyt, niin eihän se tunnu niinkään\nolemattomalta. Ovathan täällä sentään olleet vaimo ja lapset.\n\nNyt on siis Tapani-aamu, kello lähenee yhtätoista ja ihmisten pitäisi\nniinmuodoin piakkoin ruveta palailemaan kirkosta. Kulkusten helinä\ntulee hetkeksi tuomaan vaihtelua ulkonaiseen yksitoikkoisuuteen, ja\nsenjälkeen tulee luonani käymään opettaja, joka on tehnyt runokirjan.\nAinakin hän on luvannut tulla, kuultuaan minun olevan täällä, mutta\nvaistoan, että käynti jää tekemättä, sillä hän on riippuvainen ja\nkaihtaa talonväkeä, appivanhempiani. Miksikä hänen ylimalkaan piti\ntehdä mitään runokirjaa ja siis olla olevinaan jotakin.\n\nVaimoni on tuolla toisella puolen maantietä, valkoisessa\npäärakennuksessa, ja minä tiedän, että hetken kuluttua hän tuo\nkahvia. Voinpa selvästi ja totuudenmukaisesti kuvitella, kuinka se\ntapahtuukin: hän tuo sen mahdollisimman pientä huomiota herättämällä,\nmelkein kuin varkain ja -- suokaa anteeksi -- vähän kuin häveten\nsitä, että hän niin tekee. Saattaa kaiken lisäksi syntyä seuraava\nsananvaihto.\n\n\"Kahviakos sinne nyt viedään?\"\n\nEi vastausta. Äänettömyys.\n\n\"Kahviakos sinne nyt viedään?\" kuuluu toistamiseen. Nyt vaimoni on\nsaanut tehtävänsä tehdyksi ja lähtee silmissään sellainen ilme kuin\nettä \"eikö meillä sitten ole sitä tarpeeksi\". Mutta mitään hän ei ole\npuhunut.\n\nOn kuin talossa olisi sellainen hiljainen sopimus, että minun\nläsnäoloani ei olla huomaavinaan. Oikeastaan ei siihen ole\npakkoakaan, sillä me asumme eri rakennuksessa, maantien toisella\npuolella; mutta on pidettävä sekin vara, ettei yhtä aikaa\nsatuta pihalle appiväen kanssa. Tunnelma olisi epäilemättä mitä\npiinallisimpia ja vaikeimmin selvitettäviä, enkä minä oikeastaan osaa\nkuvitellakaan, millaista se lopultakin olisi.\n\nNiinpä niin. Ylimalkaan ei köyhien raukkojen olisi pyrittävä vävyiksi\ntaloihin, joita etelän puolessa silmää räväyttämättä sanottaisiin\nkartanoiksi. Meidän kohdalle nyt kuitenkin sattui niin, emmekä me\nkumpainenkaan ole sitä, ainakaan toistaiseksi, katuneet. Ainoastaan\njoskus meitä hiljakseen tympeyttää: \"saisihan tämä kankeus jo\nvähitellen loppua\", mutta sitten tulee sarja varsin pieniä, melkein\nnäkymättömiä tapauksia, jotka sitä jatkavat, niin että me lopultakin\nkatsomme sen välttämättömästi kuuluvan asiaan. Olen kyllä eläissäni\nkäynyt yksissä ja toisissa Lounais-Suomen, Uudenmaan ja Hämeen\nkartanoissa, mutta missään en ole vielä sattunut kohtaamaan niin\nvoittamattoman masentavaa ja yliolkaista tunnelmaa kuin täällä.\n\nVaimoni ja minä, -- se on kuitenkin kokonaan eri asia eikä, meidän\nvireemme suurin piirtein riipu talon ylpeästä valtakunnasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on juuri taas sattunut sellainen pieni tapaus muitten tapausten\nsarjassa, ja se juuri aiheutti sen, että perheeni jonkun aikaa, muun\nmuassa joulun seudun, viettää vaimoni kotona. Minä olen haalinut\nkokoon viimeiset rahani ja tehnyt kahden päivän junamatkan nähdäkseni\nheitä. Sehän on varsin luvallinen halu eikä kukaan uskalla minua\nsiitä moittia. Minua pantaisiin tietysti kylläkin hevosella asemalle\nvastaan, mutta hyvissä voimissa oleva mies kävelee kernaasti vielä\njäljellä olevat viisi tai kuusi kilometriä kuudankirkkaana jouluyönä.\n\nHiukan jälkeen puolenyön saavun perille, keltainen valo loistaa\npienemmästä punaisesta rakennuksesta maantien toiselta puolen ja\nvaimoni odottaa minua. Tästä lasken joulumme alkaneeksi.\n\nOn siis ollut joulupäivä välillä, ja nyt on Tapani. Eritellessään\nniitä tunnelmia, jotka ovat vallinneet kahden yön ja puolentoista\npäivän kuluessa, ei minun ole lainkaan syytä olla tyytymätön. Meillä\nei kylläkään, niinkuin sanottu, ole ollut mitään joulukuusia eikä sen\nsellaisia, -- ne ovat kaikki valkoisella puolella, -- mutta muuten\non tunnelmamme ollut mitä ehein. Sitäpaitsi kulkee pikku poikani,\njoka on talossa kasvatettu, tavan takaa maantien yli kertomassa, mitä\nkummallakin puolen tapahtuu, ja niin on minullakin tilaisuus ottaa\nosaa valkoisen puolen iloon. Tyttäreni onkin vasta kahdeksankuinen ja\non tyytyväinen, niinkuin sellaiset ovat.\n\nMe muuten, ulkonaisesta painostuksesta huolimatta, viihdymme täällä\nerinomaisesti vaimoni kanssa. Hän kai siksi, että on kotonaan. Minä\nsenvuoksi, että minulla täällä on tapahtunut niin paljon kriitillistä\nja käänteentekevää, -- ehkäpä tänne liittyvät myöskin ei aivan\nkaukana olevan nuoruuden vihannimmat muistot. Tiedän kyllä herttaisen\nhyvin että minua, maatonta, täällä ainoastaan suvaitaan, mutta\nympäristö katselee minua sentään jonkunlaisella, hunöörillä ja se tuo\nolemukseeni vissiä sulkeutuneisuutta ja itsetietoa. Ja täällä, kun\najatukseni ovat päässeet kasautumaan, ovat myöskin parhaimmat juttuni\nsyntyneet.\n\nKun kaikki käy ympäri, niin emmekö lopuksikin, vaimoni ja minä, ole\ntäällä kaikkein parhaimmassa vireessä. Elämme hetken niinkuin se on,\nja niin sanotut elämän taistelut, joilla luonnollisesti tarkoitetaan\ntaloudellisia puolia, ennätämme kyllä järjestää, kun niiden aika\ntulee. Niinpä kulkee joulummekin tasaisessa nousuvireessä. Tähän\ntaloon liittyy meistä tavattoman paljon, luulenpa melkein, että\nympärillä olevissa pitäjissä on tehty meistä lauluja.\n\nMutta ympärillä oleva maailma on tällä kertaa auttamattoman\nyksitoikkoinen ja ikävä. Ihmiset ovat jo tulleet kirkolta, minä istun\nyksinäni pöydän ääressä ja appeni ilmestyy pihalle. Se on hänen\ntapansa, ja ellei hän sitä tekisi, niin minusta tuntuisi niinkuin\nei kaikki olisi tolallaan. Siinä hän seisoo, katsellen eteenpäin,\nja välttämättömästi tulee mieleeni kuva kenraali Ludendorffista\nsellaisena kuin olen hänet kuvissa nähnyt. Ryhti, pituus, pieni\nlihavuus, samanlaiset leuka ja viikset ja sama puoleksi tuskallinen\ntotisuus silmissä, -- kuva on täydellinen. Mutta toinen suree\nvaltakuntaa ja sotajoukkoja, toinen, Jumala tiesi, mitä. Kenties\ntalojaan, kenties muutakin, sitä, että maaton, surkea kirjailija\njollakin merkillisellä tavalla on tunkeutunut hänen sukuunsa. Vaan\nolkoon hän rauhassa, en minä mitään tahdo, minä ymmärrän niin hyvin\nhänen maailmankatsomuksensa, ettei hän itse sitä aavistakaan, ja\nluulen voivani sen myöskin osoittaa. Itse kukin olkoon omillaan,\njos minä joskus olen jotakin aineellista teiltä vienyt, niin kyllä\nte, kun aika tulee, tulette saamaan sen takaisinkin. -- _Meidän_\nmaailmankatsomuksemme eivät perältäkään periaatteessa tule törmäämään\nvastakkain.\n\nOpettajaa, runoniekkaa, ei, kuten arvasin, kuulunut, ja minä ymmärrän\nkyllä, ettei hän voinut tulla. Äsken toi vaimoni kahvia ja sanoi,\nettä \"ne kysyivät, että kai sinä huomenna, lähdet\".\n\n\"Mistä ne minun täälläoloni tietävät?\" kysyin minä muuten vain\nkysyäkseni.\n\n\"Kai sen koko pitäjä tietää\", vastaa vaimoni hiukan alakuloisesti, ja\nminä tunnen todellakin sillä hetkellä, että olen koko tärkeä henkilö.\nEn kuitenkaan malttanut olla tiedustelematta:\n\n\"Pelkäävätkö ne, että ruis loppuu?\"\n\nSiihen hän ei enää vastannut mitään, vaan rupesi asettamaan puita\npesään.\n\n\"Naurettavaakinhan tämä hiukan on\", kuuluu vähän ajan kuluttua pesän\nluota.\n\nKello alkaa jo lähetä yhtä, ja aikani kuluksi olen jonkun aikaa\nkatsellut maantielle. Silloin siitä, kiljuvassa pakkasessa, ajetaan\nohi lehmiä kymmenen, mitä lie toistakymmentä.\n\n\"Se on Eljas, joka muuttaa\", sanoo vaimoni.\n\n\"Vai Eljas. Eikö hän parempaa muuttopäivää voinut löytää?\"\n\nSiihen ei vaimoni vastaa mitään. Jos Eljas tahtoo pakkasessa ajaa\nkarjaansa asemalle, niin sen kanssa ei syrjäisellä ole mitään\ntekemistä. Vai oliko meillä kenties Eljakselta jotakin saamista?\n\nNo niin, Eljas muuttaa, ja sillä ei ole vaimoni ja minun\njuhlatunnelmani kanssa pienintäkään yhteyttä. Me juomme kahvia ja\nkatselemme toisiamme silmiin. Tässä me nyt olemme ja kauankohan tätä\ntällaista kestää! Meistä ei kumpainenkaan näe sen äärtä eikä rajaa,\nmutta minä tiedän kumpaisenkin vaistoavan itsessään, että kun piste\nkaikkien mahdollisten ja mahdottomien vaiheiden jälkeen lopultakin\ntulee, on se koko kunniallisen näköinen piste. Sitä ei ehkä monikaan\nusko, mutta niin kumminkin tulee olemaan.\n\nNäin me ajattelemme kahvia juodessamme ja talvisen päivän\nhämärtyessä. Meidän juhlatunnelmamme alkaa nopein askelin lähetä\nhenkistä huippukohtaansa, sillä eron hetki on lähestymässä.\n\nEn ole vielä täältä lähtenyt, mutta osaan jo ulkoa sanoa, kuinka\nlähtöni tapahtuu, ikäänkuin olisin jo ehtinyt kauas tämän talon\nvaikutuspiirin ulkopuolelle. Olen pannut vähät tavarani kokoon\n-- kunpa sitä kokoonpantavaa olisikin hiukan enemmän -- ja kello\nkuudeksi aamulla on minun oltava asemalla. Me heittäydymme vain\npitkäksemme, lapset kuorsaavat hiljaa ja rauhallisesti, lamppu\npalaa pöydällä ja kumpikaan meistä ei uskalla nukkua. Kai me\npuhelemmekin yhtä ja toista, suunnittelemme lähintä tulevaisuutta ja\nsen sellaista, mutta kaiken yli asuu pakahduttava kaihoa. Kumpikin\non tietoinen toisensa askelista, kumpikin on tavallaan riippuvainen\nsiitä ympäristöstä, mihin toinen jää ja toinen joutuu, mutta\npyrkimykset ovat kummallakin samat.\n\nNiin, ja tänne jää siis perheeni toistaiseksi.\n\nMe olemme jo aikoja sitten päässeet kaikenlaisten tunteellisuuksien\nyläpuolelle, -- ne tuntuvat meistä suorastaan piinallisilta, --\nmutta eiköpä pidäkin tässä hiukan nyyhkiskellä, vaikka koetamme sitä\nparhaimpamme mukaan salata. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!\n\nJoulutunnelmani loppuu hiukan \"kulmikkaasti\", kuten kirjallisesti\nsanotaan.\n\nVaimoni saattaa minua koulun ohi naapuritalon kohdalle, mutta siinä\nhän pysähtyy.\n\n\"Kyllä sinun täytyy ottaa tuosta hevonen\", sanoo hän, \"ei sinun sovi\nihmistenkään takia jalkaisin... Siellä on jo ihmisiä näinkin varhain.\"\n\nJa minä luonnollisesti otan sen, koska talon kunnia niin vaatii.\nRiihimäkeläinen oivaltaa kyllä, ettei minun sovi jalkaisin lanttaista\nasemalle mutta että minulla on erityiset syyni pyytää hevostaan\nhäneltä, syyt, joista hän ei huoli ottaa selvää.\n\nJuhlallisuus on lopussa.\n\nOjanperässä, Tapanina 1919.\n\n\n\n\nHEVOSENKENKÄ\n\n\nSenjälkeen kun Hans-Einar jäi ajojäiden joukkoon oli ihmeellistä,\nmiten Hans-Marthe, hänen leskensä, oikein tuli toimeen pikku\ntyttärensä kanssa. Omaisuutta ei jäänyt mitään, velkaakin oli\nKirkkoluodon kauppiaalle, ja lisäksi oli pikku Brita kivuloinen,\nsellainen kalpeakasvoinen ja isosilmäinen lapsi, jotka jo lapsina\nnäyttävät miettiväisiltä kuin vanhukset.\n\nEipä niin olisi ollut pakko. Marthella olisi kylläkin ollut ottajia.\nMutta hänpä ei jaksanut unohtaa sitä päivää, jolloin Hans-Einar ei\npalannut muiden kanssa; eleli vain yksin luodollaan Britansa kanssa,\nteki miesten työt kuin mies ja toivoi, että päivät paranevat.\n\n\"Ota kauppias\", sanoivat muut vaimot tavatessa. \"Pääset huolistasi ja\nsaat samalla paljon rahaa.\"\n\nSillä tiedettiinhän yleisesti, että Kirkkoluodon kauppias, joka oli\nvanhapoika, katseli hyvinkin lempein silmin Marthea ja että hän\nmuistutti siitä joka kerta kun velastaankin.\n\nMarthe vain naurahti.\n\n\"Kylmäkin minulle tulisi hänen vieressään\", vastasi hän. \"Ja\ntoisekseen hän rämisee kuin vettynyt hanuri.\"\n\nMutta sitten hän äkkiä kävi vakavaksi ja jatkoi:\n\n\"Olisihan se kyllä niinkin. -- Mutta minä kun en voi unohtaa\nHans-Einaria. Ja sitten minulla on tämä Brita.\"\n\nJa vaimot ymmärsivät kyllä hyvin Marthen ajatuskannan, mutta\njankuttivat kuitenkin sitä yhtä ja samaa aina kun tavattiin. Miksipä\nei ihminen kernaasti antaisi toiselle ihmiselle neuvoja. Eihän se\nmitään maksa.\n\nNiin kului kesä, talvi ja toinenkin, ja ihmiset poikkesivat kernaasti\nKirkkoluodolta palatessaan Marthen saarelle antamaan hyviä neuvoja ja\nkeittämään kahvia hänen pannussaan.\n\n\"Kas vain, Brita pieni, yhä se käy vain pienemmäksi, laihemmaksi ja\nkalpeammaksi... tulleeko hänestä lainkaan eläjää.\"\n\n\"Kuinka vanha se jo on?\"\n\n\"Seitsemännellä.\"\n\n\"Tässä, lapsi, ota karamellejä. Kauppias-setä lähetti, -- kiitä nyt\nkauniisti.\"\n\nJa sitten:\n\n\"Voi, voi, Marthe rakas. Jos minä olisin sinun asemassasi, niin\njo aikoja sitten minä olisin ottanut kauppiaan. Hans-Einar! Hän\non autuas siellä missä on, mutta sinun on toista, ja kauppias voi\nkyllästyä.\"\n\nNäin he juttelivat; mutta muutamana sunnuntai-ehtoona heidän suunsa\nmeni tukkoon.\n\nSe oli sinä sunnuntaina, jolloin Brita löysi hevosenkengän.\n\nSilloinkin paisteli aurinko kirkkaasti, meri kävi pienin mainingein,\nja kahvi puhtaassa, aurinkoisessa tuvassa maistui hyvinkin. Ja puhe\noli kauppiaasta. Mutta silloin syöksyy huoneeseen Brita, tuo muuten\nniin hiljainen ja ujo lapsi, posket punottaen ja suuret silmät\nloistaen: \"Katso, äiti, mitä minä löysin!\" Ja hänellä on kädessään\nruostunut hevosenkenkä, jossa vielä on kolme naulaa jäljellä.\nHevosenkenkä saarella, jolla tuskin koskaan on hevonen käynyt!\n\nAivan varmasti sen täytyi merkitä erikoista onnea löytäjälle ja koko\nhuoneelle.\n\nSinä iltana purjehdittiin pois tavallista vaiteliaampina Marthen\nluodolta. Miesmuistiin ei ollut tapahtunut, että ulkosaarilta olisi\nlöydetty hevosenkenkä.\n\n\"Saa nähdä, mitä se merkitsee. Kun ei vain Marthe lopuksikin ottaisi\nkauppiasta!\"\n\n\"Tai ellei saarella olisi Hans-Einarin isän kätköjä. Siitäkin\npuhuttiin...\"\n\n\"Mutta kun sen löysi Brita. Jos se ennustaa vain sitä, että...\"\n\n\"Että mitä?\"\n\n\"Että Herra tahtoo hänet luokseen.\"\n\nLoppumatka purjehdittiin aivan vaiti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmisten mentyä istui Marthe kauan aikaa ja silitteli mietiskellen\ntyttärensä päätä. Hän ajatteli edesmennyttä Hans-Einaria, lapsensa\nja omaa nykyistä kohtaa ja niitä aarteita, joita appi-isävainajan\npiti kätkeneen tänne saarelle, mutta joista hän ei ollut kenellekään\nvirkkanut ja joita kukaan ei ollut nähnyt. Ja lopuksi hän ajatteli\nharvinaista ennettä, hevosenkenkää, arvaellen, mitä se mukanaan toisi.\n\n\"Tuopiko hevosenkenkä onnea, äiti?\" kysyi lapsi.\n\n\"Niin ne kertovat, Brita kulta.\"\n\n\"Meillekinkö?\"\n\n\"Tietysti meillekin\", naurahti äiti.\n\nTyttönen mietti hetken ja katseli äitiään suurin viisain silmin.\n\n\"Minä menen hakemaan lisää hevosenkenkiä\", sanoi hän vihdoin, \"että\nme saamme hyvin, hyvin paljon onnea\".\n\n\"Onnea meillä on, kun vain olisi maallista menestystä.\"\n\nMutta Brita ei ymmärtänyt tästä mitään, vaan meni ulos ja painoi oven\nkiinni jäljessään.\n\n\"Antaapa hänen nyt hakea onnea\", ajatteli Marthe.\n\nJoskus, kun Marthe oli ollut ulkona merellä toisten kanssa, oli Brita\nviettänyt päiväkausia yksin tuvassa ja saarella. Tänä iltana hän\nkuitenkin haki onnenmerkkejään äidin mielestä liian kauan, ja äiti\nlähti tyttöään etsimään.\n\nBritaa ei kuulunut, ei näkynyt.\n\n\"Tyttö vain piilottelee\", ajatteli Marthe, \"minun täytyy häntä torua\".\n\nMutta Britaa ei löytynyt.\n\n\"Brita!\" kajahti äidin huuto kilpaa lokkien kanssa yli luodon.\n\nKukaan ei vastannut. Silloin Marthen sydäntä kouristi, ja jäsenet\ntuntuivat turtuvan, mutta hän pakotti itsensä liikkeelle ja etsi,\netsi pensaikot, kolot, ladon ja aitat. Kävi tuvassa, etsi taas, hien\nvirratessa yli ruumiin, ja syytti itseään. Pimeni ja tuli yö, mutta\nhän ei sitä huomannut, hän vain haki ja haki ja kävi kohentamassa\ntulta takassa, jotta se ikkunan läpi kuumottaisi läpi pimeyden.\n\n\"Brita!\"\n\nVasta seuraavana päivänä hän älysi, mitä oli tapahtunut, ja kaatui\npyörtyneenä kalliolle.\n\nBrita-piskuista ei koskaan löytynyt, ja Marthe kulki kuin horroksissa\nja vähän sekaisin. Mutta kun kauppias Mikkelin vaiheilla tuli\nmuistuttamaan saamisestaan ja muustakin, silloin hän virkosi sen\nverran, että otti kauppiaan. Ja ennen joulua heidät vihittiin.\n\n\"Siinä se nyt oli, se onnen merkki\", sanoivat ihmiset.\n\n\n\n\nSYNTI\n\n\nVuonojen perillä saattaa tapahtua monta murhenäytelmää. Turistit ja\nmuut rikkaat ja joutilaat kulkevat vain ohi pikahöyryillä, katselevat\nviheriänruskeita tunturinrinteitä, lunta, joka paistaa rotkoista,\nvihertävää merta ja valkeita ja keltaisia taloja, jotka kääpiömäisinä\nkuin tulitikkulaatikot ovat sijoittuneet viheriälle kentälle,\ntunturin juurelle. Näitä he katselevat, huudahtelevat ja ihastelevat\nja ajattelevat, että mahtavatpa ihmiset vuonojen pohjilla olla\nonnellisia. Ja sitten he matkustavat tiehensä ja kertovat muillekin\nnäkemistään.\n\nMutta saattaapa tapahtua niinkuin Grethe ja Nils Lavikin kohdalla\ntapahtui.\n\nLavikin Nilsillä on tupa tunturin juurella ihan suuren Kjeldsenin\npuutarha-aidan takana, ja sehän on niinkuin olla pitääkin. Suurella\nKjeldsenillä pitää aina olla luotettu mies silmänkannon ulottuvilla\nja sellainen mies oli Nils Lavik. Hän on hyvin toimeentuleva, hänelle\nkokoontuu vähitellen kruunuja kirstunpohjalle ja sitäpaitsi hänellä\non kirkasihoinen emäntänsä, Grethe, ja poikansa Eilert.\n\nTämän Eilertin kohta on vähän omituinen, Hän on, luvalla sanoen,\ntullut maailmaan kuukautta ennenkuin säädetty järjestys sallisi.\nMutta sellaistahan tapahtuu vuonojen perillä tuon tuostakin:\nperämiehet, jungmannit ja konstaapelit ovat kaukana merillä eivätkä\nniinkään voi pitää vaaria hääpäivästään. Aivan toinenhan on laita\nniitten, jotka ovat päässeet paikallislaivoihin ja kapteeneiksi.\n\nSamapa kuitenkin tälle. Nils Lavik kohautti olkapäitään, nosti\nhäärahansa Kjeldseniltä, oli tyytyväinen ja ajatteli, että asia on\nsellaisenaan hyvinkin hyvä. Aikansa odotettiin Eilertille veljeä tai\nsisarta, mutta kun sitä ei kuulunut, niin vuononperällä sanottiin\nyleisesti, että siihenpä se taisi se Nils Lavikinkin kalansaalis\nloppua. Ja Nils Lavik itse arveli, että parempi onkin, niin ei tule\nriitaa perinnöistä. Osaa se, Nils Lavik'kin puolestaan.\n\nMutta sitten, aivan yhtäkkiä, tulee herätys vuononpohjallekin.\nIhmiset alkavat katua nuoruuttaan ja juoksevat taloissa ja mökeissä\nja tunnustavat syntejään. Itsekukin on jo oikeastaan antanut palttua\nheidän synneilleen, pienille varkauksille, panetteluille ja sen\nsellaisille, mutta kun lähimmäinen tulee ja itkussasilmin saarnaa\npitkät historiat synnillisyydestään ja katumuksestaan, niin eihän\nsiinä auta muu kuin taputtaa kauniisti olkapäälle, tarjota kuppi\nkahvia ja sanoa: \"usko anteeksi\".\n\nMyöskin perämies Rejer Hauan tuli herätykseen. Se oli ollut iloinen\npoika, tämä Rejer Hauan, ja kaunis katseltava, mutta nyt herätyksen\naikana oli hänen tukkansa käynyt ohimoilta harmajaksi, vaikka hän\nvasta oli neljissäkymmenissä.\n\nNo niin, antaapahan olla. Eräänä iltapäivänä, juuri kun Grethe on\nmennyt auttamaan Kjeldsenin vieraspitoihin ja Eilert, kymmenvuotias,\non leikkimässä kapteenin Gunnarin kanssa, astuu Rejer Hauan Nils\nLavikin keittiökamariin ja on surullinen nähtävyys.\n\n\"Istu, Rejer\", sanoo Nils Lavik ja menee keittiöön pannakseen itse\nkahvin tulelle.\n\nJa Rejer Hauan istuu eikä saa sanaa suustansa. On sekin olemista.\n\n\"Siell' on kaunis ilma nyt\", sanoo Nils Lavik.\n\n\"On\", vastaa Rejer Hauan yksikantaan.\n\n\"Ja Kjeldsenillä on pidot\", jatkaa Nils Lavik, joka ei tahdo kuulla\npuhuttavankaan herätyksestä. \"Grethe on siellä auttamassa.\"\n\nKuullessaan Grethestä puhuttavan alkaa jykevä Rejer Hauan nyyhkyttää.\nSe on kovin murheellista katsella ja Nils Lavik menee valmistamaan\nkahvin lopullisesti. Nyyhkytelköön nyt valmiiksi, että voi sitten\njuoda kahvinsa; vaikka voisivathan herätykseen tulleet oikeastaan\nnyyhkytellä nyyhkytyksensä kotonaan.\n\nMutta kun Nils Lavik tulee koreaksi laitettu tarjotin kädessään, niin\nperämies Hauan kapsahtaa hänen kaulaansa, jotta tarjotin on pudota,\nja hokee: \"Anna anteeksi, anna anteeksi!\"\n\n\"Usko anteeksi vain, usko anteeksi vain\", sanoo Nils Lavik ja koettaa\npidellä kahvitarjotinta mahdollisimman varovaisesti.\n\n\"Se koskee Gretheä\", itkee perämies Hauan.\n\n\"Jaha. No, anna tulla vain\", kehoittaa Lavikin Nils turvallisesti ja\nlaskee tarjottimen pöydälle. \"Mutta juohan nyt kahvia ensin, että\ntyynnyt.\"\n\nVaan Rejer Hauan ei tyyntynyt, hän tahtoo ehdottomasti puhua, että\nNils Lavik'kin saisi kuulla hänen syntiensä kukkuran. Tappakoon hänet\nsitten jos tahtoo.\n\nNils Lavik tulee vakavaksi ja antaa Rejer Hauanin puhua, mutta asiaan\nei suulas ja väkevä Rejer tahdo päästä. Hän tankkailee, empii ja\npelkää, ja lopuksi Nils Lavik alkaa kyllästyä.\n\n\"Sinä sanoit sen koskevan Gretheä\", sanoi hän. \"Anna tulla nyt, ole\nhyvä, tai luovu yrityksestä, jos se tuntuu vaikealta. Voinhan kysyä\nhäneltä itseltään illalla, kun hän tulee Kjeldseniltä.\"\n\n\"Ei, Luojan nimessä\", huudahti Rejer Hauan valkoisena.\n\nSilloin Nils Lavik todellakin suuttui ja tarttui Rejeriä hartioihin.\n\n\"Joko nyt juttelet paikalla juttusi tai jätät minut siinä\nsilmänräpäyksessä rauhaan.\"\n\nEikä Rejer Hauanin auttanut muu kuin puhua. Eikä hän silloin\nosoittanut miehuuden merkkiäkään. Hän vapisi kuin lehti tuulessa ja\nsuojeli itseään kädellään aivan kuin peljäten, että Nils Lavik tuossa\nhetkessä tarttuu häntä kurkkuun. Ja viimein se oli sanottu: pikku\nEilert Lavik oli perämies Hauanin poika.\n\nMutta Nils Lavik ei liikahtanut paikaltaan. Ensin hän oli aikonut\nkarata pystyyn ja kerta kaikkiaan nujertaa Rejer Hauanin, mutta\nsamalla tuntui kuin olisi puutumus astunut sydämeen ja sieltä\nlevinnyt yli koko ruumiin. Mitä se olisi hyödyttänyt? Kun Rejer oli\nlopettanut, niin hän vain naurahti katkerasti.\n\n\"Olisit tuottanut minulle rauhallisemman vanhuuden, Rejer, kun olisit\njättänyt tuon kertomatta.\"\n\nRejer Hauan itki ja ulisi.\n\n\"Älä syytä Gretheä, Nils Lavik\", rukoili hän, \"Syy on minun. Anna\nanteeksi!\"\n\nSilloin Nils Lavik raivostui. Hän tarttui Rejer Hauania kauluksesta\nja viskasi hänet kalliolle porraspäähän, ja katsomatta lainkaan,\nkuinka toisen kävi, syöksyi hän sisään hakemaan pyssyänsä.\n\nKun hän sitten takaisin tullessaan ei löytänyt Rejeriä, niin hänen\nraivonsa yltyi silmittömäksi vimmaksi. Hänen ensimmäinen ajatuksensa\noli mennä Kjeldsenille ja vetää Grethe tukasta tekemään tiliä; mutta\nsitten hän juoksikin Hauanin tuvalle, ja äiti-Agnete kauhistui\nnähdessään hänen hurjistuneen muotonsa.\n\n\"Nils, Nils\", sopersi hän, \"murha on kuoleman synti Herran Jumalan\nedessä\".\n\n\"Missä on poikasi Rejer?\"\n\n\"Teille hän lähti... tiedät kyllä itsekin. Jumala, jos vain teet\nhänelle jotakin!\"\n\n\"Häpeä kakarasi puolesta, ämmä!\"\n\nJa kun Nils Lavik huomaa, että eukko puhuu totta, syöksyy hän taas\nulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä iltana juhlitaan Kjeldsenillä myöhään. Tulet loistavat\nläpi huuruisten ikkunain ja pianon sävel kantautuu heikosti ja\nkaukaisesti ympäristöön. Mutta Nils Lavik harhailee ympäri kylää\nhakemassa Rejer Hauania. Yhä pimeämmäksi käy yö ja taivas alkaa\npudotella vihmasadetta, mutta Nils Lavik ei väsy. Hän juoksee\npitkin tunturinkuvetta Kjeldsenin heinäsuojille asti, kompastuu ja\nkadottaa lakkinsa, muttei ennätä ottaa sitä ylös. Sitten hän juoksee\ntavaralaiturille, etsii makasiinien alustat, avoimet tavarasuojat ja\ntraanitynnyrien taustat, mutta Rejer Hauania ei löydy. Ja viimein hän\ntulee venemöljälle ja alkaa tutkia veneitä. Sormellaan koettelemalla\nhän saa selville, että Hauanin veneenköysi on puukolla katkaistu.\n\nVihmasadetta seuraa pureva tuuli. Meri alkaa vähitellen käydä, veneet\nkiikkuvat ja fotogeenilamput tavaramöljällä lepattelevat. Silloin\nvasta huomaa Nils Lavik, millä asioin hän liikkuu, hänen ajatuksensa\nalkavat kokoutua ja hän istahtaa lähimmän pollarin nokkaan.\n\n-- Vai niin, vai tällaista tämä elämä onkin. Hän kulkee tässä pyssy\nkädessä hakemassa parasta ystäväänsä saadakseen tappaa hänet, koska\ntämä on vietellyt hänen vaimonsa silloin kun tämä oli morsian. No\nniin, onpahan tämäkin reissu juostuna.\n\nJonkunlainen lamaannus ja suuri nöyryydentunne täyttää hänen mielensä\nja hän alkaa ajatella Gretheä sellaisena kuin hän oli tyttönä ja\nnäiden yhdentoista vuoden kuluessa. Sitten hän omistaa muutaman\najatuksen ruskeatukkaiselle Eilertillekin, jota on pitänyt omana\npoikanaan ja josta hän oli aikonut kasvattaa kapteenin, sellaisen\nkuin Opdahl Rolfsen. Ja yhtäkkiä huomaa hän silmiensä kostuvan ja\nhartioittensa vavahtelevan... Jumalan kiitos sentään, että on Nils\nLavik ja hyvää sukua!\n\nKun hän palaa kotiin, on aika jo sivu puoliyön ja sade on yltynyt\nrankaksi. Illallinen on pöydässä ja Grethe on riisuutumassa levolle.\n\n\"Myöhäänpä tulet, Nils\", sanoo Grethe.\n\n\"Myöhään\", vastaa Nils Lavik hiljaisesti ja vie pyssyn naulakkoon.\n\n\"Ja vieraitakin sinulla on ollut sillä aikaa.\"\n\n\"On kyllä, Rejer Hauan.\"\n\nHiljaisuus.\n\n\"Hänkin on tullut herätykseen\", jatkaa Nils Lavik. \"Kävi täällä\ntunnustamassa syntejään.\"\n\nVaimo vavahtaa ja tulee kalpeaksi, mutta Nils ei sitä huomaa.\n\n\"Ja mitä hän sanoi?\"\n\nNils istuutuu illallispöytään ja ristii kätensä.\n\n\"Mitä sinä toisten synneistä välität\", vastaa hän sitten. \"Ja\nmuutenkin: joka meistä synnitön on, hän heittäköön ensimmäisen kiven.\"\n\n\n\n\nKIRJOITTAMATON NOVELLI\n\n\nKun ryhdyn kirjoittamaan näitä rivejä, tahdon muistella, että joskus\nolen kirjoittanut hanurinsoitosta, kuhinasta kesä-öisellä maantiellä,\ntanssista ja sen sellaisesta. Olen kirjoittanut tästä kaikesta\nymmärtäväisessä ja hiukan niinkuin kaihomielisessä äänilajissa,\njotenkin siihen tapaan, että \"joo-joo, onhan se aikaa sekin\". Jos\ntodella jotakin sellaista olen kirjoittanut, on jyrkkä ja valitettava\nerehdys tapahtunut ja pyydän nopeasti peruuttaa kaikki, mitä sen\nsuuntaista olen kirjoittanut. Ymmärtämykseni on nyt mahdollisimman\nkaukana. Niin, kun oikein tarkasti ajattelen, ei sitä ole jäljellä\nensinkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla on tässä käsilläni aihe, jota olen muutaman päivän vatvonut\nja ollut hiukan kärsimätönkin. Eihän se kylläkään oikeastaan ole\n\"aihe\" eikä mikään, -- koko elämähän on aihetta, -- mutta se on\nkuitenkin jostakin syystä minua vaivannut. Nyt se alkaa olla minulle\nselvillä. Se ei ole monimutkaisuudella pilattu, mutta siinä on\nkohtia, jotka on riittävästi perusteltava; kuitenkin, kuten sanottu,\nperustelut ovat kirkastuneet. Kun tulee yö, niin kirjoitan sen, luen\nsen läpi huomenna, ja illalla se on lähtövalmis.\n\nAlan siis teroitella kyniäni, käyn sitten katselemassa, näkyykö\nkravunpirnaleita rantakivien tienoilla, sanon, että keittävät kahvia\nyöksi ja -- luvalla sanoen -- otan pienen napauksen illallisen\nyhteydessä. Ilta on aurinkoinen, tyyni ja viihtyisä, ja kun ihmiset\nmenevät levolle, tunnen olevani vireessä kuin äsken vedetty kello ja\ntäynnä ajatuksia, hyviä päätöksiä, melkeinpä innostunut. Yö lupaa\nkaikkea hyvää.\n\nKun menen sisälle, on viimeinen näkyni se, että kissat istuvat\nkellarinvallilla ja että Sirkka, meidän palvelijamme, putsaa\nkiiltonahkakenkiänsä aittansa portailla. Mitä se nyt meinaa, eihän\nnyt ole keskiviikko-, lauantai- eikä sabatti-iltakaan! Vaan jos se\nmuuten vain, valmiiksi. Ja mitäpä se minua oikeastaan liikuttaakaan.\n\nIstuudun siis pöytäni ääreen ja piirrän ensin ajatuksissani\näijänpään. Mutta sitten käyn reippaasti toimeen, ja rivi rivin\njälkeen täyttyy. Ja minun moraalinen lippuni liehuu korkealla,\nsillä aihe vaatii sitä. Tunnen todellakin olevani parempi ihminen\nsillä kertaa. Ja Adlerin emännältä ostamani seinäkello nakuttelee\nkodikkaasti seinällä. Ja kellon molemmilta puolilta katselevat\nminua vanhempani ja vaimoni vanhemmat. Ja vastapäisellä seinällä on\nvaimoni muotokuva. Passaa siinä katsella, kun tämä poika työskennellä\nhuitelee hengen vainiolla ja \"tienaa\".\n\nKun pidän pienen lepohetken, huomaan, että pappilan korvesta nousee\nhuurua ja että sentraali ja poliisin talo ovat usvan peitossa.\nMutta tässä ei nyt ole aikaa vaipua syrjätunteisiin eikä tarkkailla\nluonnonilmiöitä, vaan on pidettävä ote käsissään. Kello, -- joka\nmuuten periaatteesta käy tunnin edellä, -- lyö yhtä.\n\nSilloin, jossakin välissä, havaitsen, että veräjä avautuu ja että\nkäytävälle ilmestyy nuorenpuoleinen mieshenkilö. Asettaa varovaisesti\npyöränsä aitoviereen, mutta kävelee sitten käytävää pihalle, ei enää\nvarovaisesti, vaan niinkuin ainakin isäntä talossa. Minua tämä hiukan\nharmittaa ja nolostuttaa, nousen paikaltani ja astelen verkalleen\nkeittiönportaille odottamaan.\n\n\"Päivää\", tervehdin minä, kun poika on ehtinyt kohdalle.\n\nHän säpsähtää hiukan, mutta vain jonkunverran, mikä tässä\nkunnioituksella mainitaan, ja jatkaa matkaa aivan kuin ei\nerikoisempia olisi tapahtunut.\n\n\"Ketä te haette?\" kysyn, ja nyt poika seisahtuu.\n\n\"Palvelijaa.\"\n\n\"Hä, että ketä?\" kysyn uudemman kerran.\n\n\"Palvelijaa.\"\n\n\"Mitä te sillä?\"\n\n\"Olisi asiaa.\"\n\n\"Toimittakaa asianne päivällä, ei nyt ole mikään visiittiaika.\"\n\nYö on todellakin hiukan tunteellinen, ja tehtaan raunioitten takana\nkihisee kosken tapainen kuin kehräävä kissa. Me seisomme siinä pojan\nkanssa ja katselemme toisiamme.\n\n\"Kyllä on itsellennekin kaikkein viisainta, että menette kotiin\nnukkumaan\", jatkan minä.\n\n\"Hyvää yötä sitten\", sanoo poika ja alkaa taas lahnia pyöränsä luo.\n\nKäyttääkseni erään toisen miehen sanoja, ei minulle tuottanut\npienintäkään vaivaa olla tähän vastaamatta.\n\nRunollinen vireeni on jonkun verran häiriintynyt, mutta tunnen\ntoimineeni reippaasti kuin sotaherra ja antaneeni samalla opetusta\nkorkeammassa moraalissa. Eihän minun arvolleni, suoraan sanoen, sovi\nolla mikään piikojen paimen, mutta minulla on oikeus vaatia, että\nminun kodilleni annetaan se kunnioitus, mikä sille kieltämättömästi\nkuuluu, ja että se saa olla kutsumattomilta vierailta rauhassa.\nKuinka Herran nimessä olenkaan koskaan tullut kirjoittaneeksi\npuolikuntaisia maalaisidyllejä!\n\nAion taas jatkaa keskenjäänyttä työtäni, mutta ajatukseni ovat\nsotkeutuneet. Täytyy pitää pieni välipää ja koettaa voittaa takaisin\nvireensä. Kylläpähän tulee, kun ennättää.\n\nOlisihan tässä nyt korkeampaa (ja tuottavampaa) ajattelemisen\naihetta, mutta minun pitää väkisinkin pysähtyä tähän Sirkkaan, jonka\nisäni isänrakkaudessaan on meille toimittanut. Hänen töitään vastaan\nmeillä ei kaiketikaan ole mitään muistuttamista, ei ainakaan niin,\nettä minä tietäisin. Mutta heti saavuttuaan oli hän sälli- ja yleensä\nmiesmaailmassa herättänyt ansaittua huomiota, jopa niin, että se\nhäiritsi meidän, hm, haltijaväen rauhaa. Kuutamoisina talviöinä niitä\nkilpaa kissojen kanssa parveili käytävällä ja nurkkien takana, ja kun\nlumi lähti ja kevät tuli, näytti laulu vain yltyvän. Joskus siihen\nheräsinkin, mutta ajattelin itsekseni, että menasheria pitäköön\nmuntratsiooninsa.\n\nSitten muistin, että hänellä piti olla sulhanen jossakin pohjoisessa\nja että hän jossakin yhteydessä oli sanonut, ettei hän vielä viitsi\nolla sille uskollinen, kun ei ole pakko.\n\n-- Poika-parka, -- ajattelin itsekseni.\n\nJa että hänestä oli mukavaa, kun pojat hänestä tappelivat. Hän ei\nollenkaan pannut siinä suhteessa kynttiläänsä vakan alle.\n\n-- Poika-parat, -- ajattelin toistamiseen.\n\nJonkun ajatusyhtymän kautta tulevat mieleeni kissat ja maaliskuu ja\nniistä ajatukset sitten taas menevät jonkinlaiseen moraalintynkään.\nVoiko ihminen oikeastaan mitään sille, että hänellä on niin sanottua\nviettiä ja siihen taipuvainen luonto itselläänkin. Ja mitäpä se\nkaikki minuun kuuluu, kun vain pitävät sen varan, että kuhisevat\naitauksemme ulkopuolella.\n\nTöitäkin tässä taas saisi jatkaa, mutta pistäydynpä hetkiseksi\npihalle hengittämään aamuilmaa. Aurinkokin on jo noussut. Minun\ntäytyy kuitenkin sanoa, etten mene sinne ilman epäluuloja.\n\nSeisoskelen siinä sitten ja katselen vastakkaisella rannalla kasvavaa\nmetsää ja alan hissukseen käveleskellä hyljättyä ja autiona olevaa,\nalati rapistuvaa karjapihaa kohden. Olen jo saavuttamaisillani\ntakaisin menettämäni vireen, unohdan menneen, ja ajatukset päässäni\nalkavat seestyä ja selvetä.\n\nSilloin, -- mitä huomaa minun kotkankatseeni?\n\nAitan nurkan takana kyyköttelee mies, lippalakki päässä,\npystynokkainen, leveäharteinen mies. Hän on nähtävästi ollut tulossa\npihalle, mutta huomannut minun siellä liikuskelevan ja jäänyt aitan\ntaakse ison pihan ja karjapihan välimaille.\n\n-- Antaapa sen siellä kaahottaa, -- on hän kenties minut nähdessään\najatellut, -- kylläpähän lähteekin.\n\nMutta siinä färjärille tapahtuu jyrkkä erehdys.\n\n\"Hei, mies!\" huudan hänelle.\n\nHän katsahtaa hiukan ällistyneenä minuun päin, muttei jää vastaamaan.\nNäen, että hän nopeasti lähtee liikkeelle, juoksee kedon yli ja\nhyppää Lehtosen Erkin talon kohdalla aidan yli maantielle. Itsekseni\ntulen ajatelleeksi, etteiköhän tuollaisia yösydännä hiipijöitä\nyksinkertaisesti voisi käsitellä varkaina. Kuka ottaa selvän siitä,\nkuka tulee varastamis-, kuka riijuuaikomuksissa.\n\nMutta kansantapa, -- minkäs teet!\n\nKohtaus on itse asiassa ollut melkein olematon, eikä se pahastikaan\npysty minun virettäni häiritsemään. Mutta ryhdyn, niinkuin monesti\nennenkin, ajattelemaan rakkauden monimutkaista asiaa. Mitenkähän\nolisi käynyt, jos nuo kaksi kavaljeeria olisivat kohdanneet\ntoisensa pihamaalla? Olisiko siinä syntynyt tuima tappelu, niinkuin\nkoppeloilla on tapana, vai olisivatko he vetäneet arpaa immen\nsuosiosta, vai miten he olisivat asiansa järjestäneet? Ja kuinka\nfröökynä olisi mahtanut heidät lajitella? Samalla tulen myös\najatelleeksi asianomaisen sulhasmiestä, joka juhannuksena kuului\nkuudensadan kilometrin takaa kränänneen itsensä morsiantaan katsomaan\nja joka kuuluu häntä muistaneen helminauhoilla, talvilakilla ja ties\nmillä muslimilla. Kuinkahan se olisi mahtanut menetellä, jos tänä\nyönä olisi ollut minun sijassani?\n\nHetkisen ajattelen jo panna seuraavan ilmoituksen lehteen:\n\"Mahdollisimman hirveän näköinen, työteliäs sisäpalvelija saa\npaikan\" j.n.e., mutta luovun siitä ajatuksesta. Sitä ei sentään\njokapäiväiseksi silmäruuakseen ota mitä spektaakkelia tahansa, ja\ntokkopa mokomaan ilmoitukseen kukaan vastaisikaan. Vaikka kyllähän\nkotirauha -- toiselta puolen -- olisi kylläkin suloinen asia. Kukaan\nei takaa, mitä väkeä juoksijoiden joukossa sattuu olemaan.\n\nNiinkuin aivan heti näenkin.\n\nSillä kun menen toiseen päähän rakennusta hakemaan itselleni\nraitista vettä, näen aivan päissään olevan mielien töntteröivän\naittarakennuksen portailla ja jynssäävän ovea, minkä käpälistä lähtee.\n\nSisso! Se on kylän pahin retkale, juopumuksesta, tappelusta ja\npuukotuksesta sakotettu. Sellainen on nyt pihalla, ja viime viikolla\nse löi Paavolasta ikkunan rikki.\n\nTämä on jo hiukan vakainen afääri, mies on aivan tolkuton ja minä\nhaen esille aseeni, jota minun ei ole tarvinnut käyttää kuin kerran\neläissäni -- ja sillä kerralla se auttoi. Mutta mitä hei... ei\nainoatakaan panosta!\n\n\"Missä minun patruunani ovat?\"\n\nVaimoni herää, hieroo silmiään eikä ensin tajua, mistä on kysymys.\n\n\"Patruunat\", toistaa hän. \"Mitä sinä nyt niillä... Eivätkö ne ole\nkeskikamarin pöydän laatikossa?\"\n\n\"Eivät\", vastaan minä niinkuin järkähtämätön sankari Kont astuessaan\nkuningas Zsigmondin puheille. (Tässä nyt tuli vähän Herczegiä, mutta\ntulkoon.)\n\n\"No, sitten ne ovat loppuneet\", päättää hän unisesti, kääntää\nkylkeään ja nukkuu. \"Tilaa uusia Vaasasta.\"\n\nMutta minuun menee synkkä aavistus: ne on tahallaan korjattu pois,\nsillä en ole ampunut laukaustakaan sitten keskiviikon, huhtikuun 23\npäivän.\n\nMenen kuitenkin katsomaan ikkunasta, millainen tilanne on kartanolla.\nSutki on nyt kolkuteltavansa kolkutellut ja kantturoi puolelta\nloiselle huipahdellen ja tuon tuostakin itseänsä aitaan kolahdutellen\ntakaisin. Yritys on nähtävästi ollut toivoton.\n\n\"Kenties se onkin uskollinen sille sulhaselleen\", ajattelen itsekseni\npienellä tyydytyksellä.\n\nMutta työvireeni on kyllä auttamattomasti tälle yölle mennyt. Menepä\nja ole tässä kuhinassa romanttinen ja lyyrillinen ja ajattele\nkauniita asioita. Kello onkin jo sitäpaitsi yli viiden, pian alkavat\nihmiset nouseskella.\n\nIstun päätykamarissa ja ajattelen, että onpahan tuo hyvä edes se\nasia, että valveillaolollani olen saanut fröökynän varjelluksi\nkolmelta yritteliäältä kavaljeerilta, joista varmastikaan yksikään ei\nolisi tullut hänen miehekseen.\n\nNäin minä ajattelen, ajattelen hiukan kaihoisasti myös kirjoittamatta\njäänyttä novelliani -- ja kuitenkin on huolenpitoni ollut aivan\nturhaa. Tytön aitan ovi ei olisi auennut kenellekään heistä.\n\nSillä hetkisen kuluttua se varovaisesti raotetaan ja näen\nMustikka-ahon Juljuksen pujahtavan sieltä ulos...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamukahvin aikana kysyy vaimoni minulta, joko novellini on valmis.\n\nMutta olen todellakin kärtyinen ja anteeksiantamattoman epäkohtelias,\nniin etten vastaa mitään.\n\nEnkä itsekään ole selvillä siitä, miksi olen kärsimätön. Mutta\nvähitellen minulle selviää mitä minun, öhöm, talon v. a.\nisäntämiehenä on tehtävä.\n\nSe novelli on kuitenkin edelleenkin kirjoittamatta.\n\n\n\n\nKARASLOMPOLON SINISILMÄINEN SYLVI\n\n\nLähtö sitä kuitenkin tulee kaikille kerran, ja nyt tiesi\nKaraslompolon sinisilmäinen Sylvi, että hänen vuoronsa oli tullut.\nEilen aamulla hän vielä oli ajatellut, että hänen elämänsä tulisi\nolemaan yhtämittaista kärsimystä ja nöyryytystä, mutta illalla\noli häneen mennyt ajatus itsensä lopettamisesta, yön kuluessa nuo\najatukset olivat vain kasvaneet ja varmistuneet, ja nyt, keskipäivän\nhelteisellä hetkellä, olivat hänen ajatuksensa selvät ja täsmälliset\nja suuntaviivat kirkkaat: muuta mahdollisuutta ei ollut.\n\nIankaikkisuuskysymyksen oli Sylvi itselleen jo selvittänyt. Muuta\nmahdollisuutta ei ollut kuin taivas ja helvetti, ja Sylvi oli jo\nvakuutettu siitä, ettei helvetti tulisi lankeamaan hänen osalleen.\nEnsin hän oli sitä pelännyt ja kieriskellyt hiessä, mutta rukouksen\nkautta olivat hänen voimansa vahvistuneet. Nyt hänestä tuntui\nsiltä kuin pilvien takaa katselisi häntä Herra Jeesus lempeästi\nja isällisesti ja sanoisi: \"Oikein olet harkinnut, Karaslompolon\nsinisilmäinen Sylvi.\"\n\nSillä mitäpä hänestä, Sylvistä, tulisi olemaan muuta kuin vastusta\nkodilleen ja häpeää vanhuksilleen ja omaisilleen. Sitä eikä mitään\nmuuta. Karaslompolo oli uudistalo, josta ei kukaan tiennyt, milloin\nse voitaisiin lunastaa perinnöksi; isä makasi halpautuneena pirtin\nloukossa ja veljet olivat sanoneet suoraan, että parempi olisi, ettei\nhäntä olisikaan.\n\nEi Sylvi silti katkeruudella ajattele maailmaa, ei ympäröiviä ihmisiä\neikä edes Aspekreenia, tukkipomoa, häntä, jonka juhannukseksi piti\ntulla uudelleen, mutta joka ei koskaan tullut. Maailma on hänestä\nviheriöitsevä ja kaunis, kelohongat ja kaksilatvaiset kuuset seisovat\ntotisina ja vakavina, räkkäporot lyövät kiusaantuneita päitään puiden\nkylkiin, tuolla siintää Puitsitunturin huippu, ja tässä, kallion\njuurella, alkavat Karaslompolon järven mittaamattomat syvyydet.\nAinoa, mikä tässä suuressa avarassa maailmassa oli tarpeetonta ja\npahaa, se oli hän itse, Sylvi.\n\nVaikkei hän itselleen voinut myöntää mitään syntiä tehneensä.\n\nSe oli tapahtunut ennen joulua, tukinhakkuun ollessa loppumaisillaan,\nja nyt oli heinäkuun kirkas päivä. Silloin viipyivät miehet metsässä\nvain päiväsydämen ja illoin oli Karaslompolon pirtti miehiä,\npuheensorinaa ja hienhajua täynnä. Joskus he yltyivät juomaan ja\npelaamaan, mutta Aspekreeni istui porstuakamarissa ja puheli maailman\nasioista hiljaa ja hillitysti. Niin hän puhui, ja Karaslompolon\nsinisilmäinen Sylvi kuunteli häntä hartaasti ja jännittyneesti\n-- mistäpä hän tiesi, että suuressa maailmassa oli niin paljon\nmieltäkutkuttavaa ja kaunista.\n\nKatsokaas: Aspekreeni, Baltiska aktiebolagetin tukkiherra, oli\njoskus kaukaisessa menneisyydessä opiskellut Lundissa. Hänellä oli\nmustakiharainen, kaunis pää, ja hän puhui hiljaa ja hillityllä\näänenpainolla. Ja eräänä iltana oli Karaslompolon Sylvi jäänyt hänen\nluokseen tavallista pitempään. Silloin Aspekreeni oli sanonut:\n\"Juhannukseksi minä tulen uudelleen\". Mutta nyt oli juhannus jo\naikoja sitten mennyt ohi, eikä Aspekreenista ollut kuulunut mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSylvi makaa siis pitkin pituuttaan jäkälikössä ja katselee hiljalleen\neteneviä, vaaleita pilvenhattaroita. Ei hän muista, kuinka oli\njoutunut suhteisiin Aspekreenin kanssa eikä välitä sitä erikoisesti\nmuistellakaan. Mitään pahaa ei Sylvi siinä kuitenkaan ollut silloin\nhuomannut, eikä huomannut nytkään. Rakastaa ja on rakastettu, --\nsiinä kaikki. Jonakin hämäränä talvi-iltana sivelee mies hänen\nvaaleita hiuksiaan ja kuiskaa: \"Sylvi, Sylvi!\" Se on hänelle uutta ja\ntuntematonta, ja hän tuntee joka solussaan, että nuo sanat eivät tule\nvilpillisesti ja pitkien harkintain ja laskelmien jälkeen, vaan että\nmies, joka ne lausuu, todellakin rakastaa häntä.\n\nRakkaus! Sylvin tiedoilla ja vaistoilla ei osata selvittää sen\nsisäistä olemusta, mutta kun se kohdalle sattuu, osataan se tuntea\nluonnonlapsen sydämellisellä välittömyydellä. Silloin ei vaivuta\njärkeilyyn eikä tehdä kylmiä laskelmia, silloin tunnetaan.\n\nKunnes muutamana päivänä tulevat niin sanottujen seurausten karvaat\nesimaut. Ne ovat nyt tulleet Sylvinkin kohdalle, mutta että\nAspekreeni joskus olisi ollut tietoisesti vilpillinen, sitä hän ei\njaksa ajatellakaan.\n\nEnsin hän oli ajatellut, että hänen elämänsä tulisi olemaan\nyhtämittaista kärsimystä, mahdollisten syntien katumista tomussa ja\ntuhassa sekä ajattelemattomuuksien jatkuvaa sovittamista nöyryydellä\nja kärsivällisyydellä. Eikä se ajatus ollut häntä millään tavoin\npiinannut. -- Päinvastoin oli hän jo ennakolta hengessään elänyt ne\nkorkeat muistot, jotka häntä kärsimysten aikana rohkaisisivat. Mitäpä\nse olisi, onhan sellaista sattunut niin monen, monen muunkin osalle.\n\nMutta eilis-iltana, lypsyn aikana, olivat hänen ajatuksensa\nmuuttuneet.\n\nHän oli mennyt navettaan niinkuin aina ennenkin, ja vähän ajan\nkuluttua tulee sinne äitikin kiulujaan kalistellen. Vähän aikaa\nkestää hiljaisuutta, sillä välit ovat viime aikoina käyneet\nkankeiksi, mutta siihen ollaan jo totuttu.\n\nSitten se räjähtää.\n\n\"Mitähän tästäkin elämästä oikein lopuksi tulee\", sanoo äiti viimein,\n\"mies makaa halvattuna vuoteen loukossa ja tytär rupeaa laittamaan\nlapsia ympäri maailman\".\n\nSylvi ei vastaa mitään, mitäpä se olisi hyödyttänytkään oikeassa\nasiassa.\n\n\"Ja taitaa Jaakko-veljesi olla oikeassa\", jatkaa äiti kotvan\nkuluttua, \"sanoessaan, että parempi olisi, ettei sinua olisikaan.\nKyllä nyt elämää tulee Karaslompolon pirttiin, kun se sinunkin\npenskasi tulee sinne kirkumaan. Eikä ole sitten sinustakaan taloon\napua.\"\n\nSilloin Sylvi oli tuntenut, että hänen sisimmässään jokin oli\nikäänkuin hyytynyt, ja ne suuntaviivat, jotka hän tulevaisuudelleen\noli hahmotellut, saivat käden käänteessä aivan uudet muodot. Silloin\nSylvi oli tuntenut, että hänen tulevaisuutensa ei tulisi olemaan\nsuloisen tuskallista kärsimystä, vaan häpeää, ja että häntä odottivat\nkokemukset, joiden laatua hän ei ennakolta osannut aavistaa.\n\nEipä silti, ettei hän olisi uskaltanut elää, vaan mitäpä hän täällä\nteki muitten vastuksena, kun ei hänestä kuitenkaan tulisi olemaan\niloa kenellekään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten sanottu, Sylvin ajatukset ovat nyt tavattoman selkeät ja\nsuoraviivaiset, eikä hän käsitä, miksi hän tässä makaa jäkälikössä\nja antaa ajan kulua suotta. Ehkäpä hän kauimmaisessa tajunnassaan\nvielä rakastaa tätä viheriöitsevää maailmaa, kentiespä hän ajattelee\nKaraslompolon vielä uudelta näyttäviä seiniä ja pirttiä, jossa hänen\nhuoleton lapsuutensa on kulunut.\n\n\"Sylvi, Sylvii!\" kuuluu huuto pihamaalta männikön takaa.\n\nMutta Sylvi ei nosta päätänsä. Huuto tulee kuin jostakin kaukaa,\naivan toisesta maailmasta, eikä kykene vähimmässäkään määrässä\nhäiritsemään hänen kuolettavan rauhallista mielentilaansa. Järvi\nläikkyy sinisenä ja syvänä tuossa hänen jalkojensa alla, ja järven\ntoisella puolen alkoivat peninkulmaiset metsät, aavat ja rimmikot,\njoiden takana yksinäiset tunturit kohottelivat sinertäviä lakiaan\ntaivaita kohden. Iankaikkisuus, -- siellä asuu Herra Jumala, eikä\nHänellä ole sydäntä käskeä Sylviä pois.\n\n\"Sylvi!\" kuuluu toistamiseen huuto kaukaiselta pihamaalta, mutta\nSylvi katselee nytkin vain vaaleanharmajaa taivaankantta ja kiitäviä\npilviä. Mitäpä ne hänestä enää huutelevat. On se tuokin isän kohta,\nkun joutui hyvällä iällään halvatuksi; mutta ehkäpä ne kärsimykset\neivät ole pitkäaikaisia.\n\n\"Sylvi!\" huudetaan kolmannen kerran.\n\nEi Sylvi nytkään vastaa. Huuto haipuu kirkkaaseen avaruuteen, vähän\naikaa kuuluu kuin kaukaista puheensorinaa, sitten kaikki vaikenee\nKaraslompolon taholla.\n\nVähän ajan kuluttua ei Sylvi, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, enää\najattele mitään. Hänen ajatuksensa liitelevät joissakin korkeuksissa,\nloitolla olevaisuudesta, ja hän tajuaa vain hyvin kaukaisesti oman,\nmaisen olemassaolonsa. Ja Karaslompolon mittaamattoman syvä järvi\nvälkkyy ja läikähtelee auringonvalossa.\n\nMutta nyt kuuluu risahdusta näreikössä ja kanervikossa, ja Jaakko,\nveljistä vanhin ja jykevin, astuu esiin.\n\n\"No, tule nyt\", sanoo hän äreästi, \"nyt se on tullut, se sinun\nAspekreenisi. Täällä sinä vain makailet keskellä päivää.\"\n\nSilloin Sylvi peljästyy, kohottautuu istualleen ja nähdessään Jaakon\nhän kirkaisee ja pudottautuu kallion reunamalta järveen.\n\nSe nyt oli Karaslompolon sinisilmäisen Sylvin kohtalo. Mitäpä\nJaakkokaan osasi muuta sanoa Aspekreenille, joka yön käveltyään\nkirkolta Karaslompoloon oli tullut hakemaan Sylviä, kuin että\n\"järveen se hyppäsi!\"\n\nSylvin luonto oli sellainen, ja Aspekreeni, Lundissa opiskellut\ntukkiherra, oli tullut hiukan liian myöhään.\n\n\n\n\nLYYLI JA MINÄ\n\n\nEn tietenkään ollenkaan väitä, että Lyyli olisi viisaampi kuin\nmuutkaan lapseni -- tai lapset ylimalkaan, -- mutta joskus todellakin\najattelen niin. Vanhemmillahan tahtoo olla se yhtä suuri kuin\nherttainen virhe, että he asettavat omat lapsensa, ainakin niiden\nollessa alkuasteella, muitten edelle. Myöhemmin tulee valitettavasti\nusein tarpeeksi aikaa ja tilaisuuksia tämän virheen oikaisemiseen.\n\nLyyli on vanhempi kahdesta tyttärestäni ja keväästä lähtien\nseitsemännellä. Senjälkeen kun meidän täytyi lähettää Sirkka, jolla\noli liian paljon sulhasia, pois, olemme monesti hänen kanssaan\nhoitaneet huushollia, kun äiti on ollut käymässä Ätsärissä tai\nHelsingissä, ja minä luulen, että jos syrjäinen olisi ollut sitä\nkatselemassa, niin tuskinpa hänellä vain olisi ollut sitä vastaan\nerikoisempia huomauttamisia. Heti aamulla herättyämme olemme\ntrumpanneet Alman ja Erkin niin täyteen maitoa ja nisua, ettei heidän\nole tullut nälkä ennenkuin sivu puolenpäivän, ja siksi olemme aina\nselviytyneet sikäli, ettei meidän ole tarvinnut kuitata päivällistä\npelkällä vaitiololla. (Tavallisesti olemme sen löytäneet valmiina\nruokakomerosta.) Tosin Erkin lapselliset käyttäytymistavat -- hän ei\nole vielä kahden vuoden -- ovat tuottaneet meille pientä, vaiteliasta\nhankaluutta, mutta niistäkin olemme selvinneet ilman seremonioita:\nmikäli märkiä housuja on ilmennyt, olemme ilman muuta ne polttaneet.\n\nIllalla, saatuamme lapset nukkumaan, olemme huokaisseet helpotuksesta\nja juoneet teetä.\n\nAjattelen tässä, että äiti, ollessaan samanikäinen, on ollut Lyylin\nnäköinen. Mutta sitä temperamenttia ei hänellä varmaankaan ole ollut,\ntai jos on ollut, niin se syystä tai toisesta on kuluuntunut pois.\nJa Luoja varjelkoon temperamentti-ihmisiä nykyajasta. Ja miksei päin\nvastoinkin.\n\nSiitä on jo kolme vuotta ja ylikin, kun Lyyli itsestään oppi\nkirjaimet, ja melkein saman verran aikaa, kun hän rupesi\nkirjoittamaan, tosin mekaanisesti. Mikäli minusta riippuu, ei hän\nkoskaan tule menemään julkiseen oppilaitokseen, minulla on niitä\nkohtaan samanlainen kammo kuin kansankokouksia ja iltamia kohtaan.\nIhmisen ja ihmisen välillä saa olla edes ilmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen monesti ystävieni kirkkoväärtin, lautamies Herralan ja\nentisaikaan Jaakko Vuopposen, suurehkon isäntämiehen, kanssa\nkeskustellut siitä, kuinka tärkeä m.m. ympäristö on luovalle työlle.\nKun on työssä, niin sitä ei juuri kaipaa, mutta joskus kuitenkin, ja\nsilloin se vastaa sekä ruokaa että juomaa. Minulla ei kylläkään ole\nollut mitään valittamisen syytä, mutta jotakin, jotakin tuntuu joskus\nkuin puuttuvan.\n\nTässä minulla on esimerkiksi ollut edessäni työ, jonka jo vuosia\nsitten olisi pitänyt olla valmis. [Siitä piti talla tekijänsä\n_magnum opus_: \"Malmit, järjen ja vaiston ihmiset\", -- kolminiteinen\nsukukronikka Turusta, missä kirjailija sanomalehtimiehenä toimiessaan\noli alkanut tuntea erikoista mielenkiintoa eräiden magnaattiperheiden\nelämään. Julkaistessaan tästä hankkeesta aikakauslehdissä\nsirpaleita, joista nyt useimmat esiintyvät seuraavilla sivuilla, ei\nkirjailija vielä tuntenut Mannin \"Buddenbrookeja\" tai Galsworthyn\n\"Forsyte\"-sarjaa, mutta suunnitelma oli samanlainen. _Julkaisija_.]\nSillä välin olen saanut valmiiksi yhtä ja toista, huonoa ja vähemmän\nhuonoa, mutta en vain sitä, joka ennen kaikkea pitäisi ja joka,\nhm, ehkä eniten tuottaisikin. \"Joku paikka siinä kiikastaa\",\nniinkuin Juho Mäkelä sanoo. Mutta mikä? Olisivatko nuo ihmiset,\njoita olen kuvaamassa, liian hienohermoisia, vai käsittelevätkö\nhe kanssaihmisiään yhtä asiallisesti ja tunteettomasti kuin\nkassakaappinsa avainta? Joku on minua siitä huomauttanut, ja siksi\nkäsittelen heitä kovin hitaasti, mikä ei kuulu tapoihini, harkiten\nniin syvästi kuin ylimalkaan kykenen ja melkein kuin liian suurella\nrespektillä. Minua miltei hävettää, sillä olen kerran... no niin,\njääköön sanomatta.\n\nLöydän siis taas itseni kynä kädessä miettimästä tuota samaa asiaa,\njoka ei kylläkään miettimisistä parane, kun vain taas saavuttaisi\notteen, jonka tällä kertaa pitäisi olla leveä, rauhallinen,\nasiaatunteva, sellainen, josta ei äkäisinkään arvostelija kykenisi\nsanomaan, että \"meistä tuntuu siltä kuin kirjailija ei olisi\ntarpeeksi aihettaan kypsyttänyt\" tai jotakin sinnepäin. \"Vaikka eipä\nsillä ylipäänsä ole väliä, mitä ne kirjoittavat, tarpeen tullen\nheistä voidaan tehdä sellainen romaani, että kirjoittamisen halu\nmenee joksikin aikaa\", vakuutti minulle kerran eräs, jonka mielestä\narvostelija ei ollut pätevä eikä täysin jäävitönkään.\n\nViimeksimainittua en kuitenkaan ole valmis ilman muuta\nallekirjoittamaan ja jatkan siis edelleen miettimistä,\njärkiperäisesti ja johdonmukaisesti, niin vähän kuin siitä onkin\nhyötyä romaaninkirjoittamisessa.\n\nSilloin Lyyli tulee minun luokseni.\n\n\"Isä\", sanoo hän, \"lähteekö isä särkiä onkimaan?\"\n\n\"Isällä ei ole aikaa nyt.\"\n\nLapsi jää siihen seisomaan hiukan epätietoisen näköisenä. Viimein hän\ntekee reippaan päätöksen.\n\n\"Tuonko minä isälle kahvia?\" kysyy hän sitten.\n\n\"No tuo.\"\n\nNäin se sangen usein päättyy. Me emme koskaan tarvitse Lyylin kanssa\npitkiä selvittelemisiä. Tarjottimen käyttäminen on hänelle hiukan\nhankalaa, jonka vuoksi hän tuo kupin toisessa ja sokeripalat toisessa\nkädessä.\n\n\"Mitä isä kirjoittaa?\"\n\nTähän minun on hiukan vaikea vastata, sillä en ole vielä saanut\nriviäkään paperille.\n\n\"Ei isä nyt oikein tiedä vielä\", vastaan vihdoin jotakin vastatakseni.\n\n\"Kirjoita vaikka pakina!\" sanoo hän ja välähdys näkyy silmissä.\n\n\"Jos minä sitten kirjoittaisin pakinan.\"\n\nMinulla on todellakin hiukan syytä siihen, ja parempi kai sekin kuin\nettä kuluttaa aikaansa jouten.\n\nLyyli on jo tällä välin istunut pöydän toiselle puolelle minua\nvastapäätä ja pannut kädet syliinsä. Hän huomaa, että minulla tällä\nkertaa on aikaa pieneen jutusteluun. Ja minä odotan jännityksellä,\nmitä sieltä nyt tulee.\n\n\"Vaikka kyllähän novelli olisi parempi\", lausuu hän viimein.\n\n\"Miten niin parempi?\"\n\n\"Eikö siitä saa enemmän rahaa?\"\n\nVähältäpä pitää, etten säpsähdä.\n\n\"Mistä _sinä_ sen tiedät?\" kysyn miltei terävästi.\n\n\"Lyyli luulee vain.\"\n\nMinun ei auta muu kuin myöntää. Eräs minun hyvä ystäväni on jossakin\nyhteydessä kirjoittanut, että \"kaikkein vähimmin vapaa on se,\njoka on taloudellisesti riippuvainen omasta tuotannostaan\". Eräs\nhelsinkiläinen arvostelijatar nielaisi tämän niin kuin herkullisen\npihvin serveeratakseen sen Eino Leinolle. Mutta kuka täällä ei, pahus\nvie, tavalla tai toisella ole riippuvainen omasta tuotannostaan,\nellei ole syntynyt miljonääriksi tai eläkkeellä! Mutta noiden rivien\nkirjoittajalta ei lähes puoleentoista vuosikymmeneen ole mitään\nilmestynyt. Näihin seikkoihin menee ajatukseni, kun taas kuulen:\n\n\"Koska isä kirjoittaa sitä romaania?\"\n\n\"Mitä romaania?\"\n\n\"Sitä... en minä nyt muista, mikä se oli.\"\n\nNiin, ajattelen itsekseni, lasten ja imeväisten suusta pitää sinun\nj.n.e. _Minä_ tiedän kyllä, mistä on kysymys, ja myönnän, että minua\nvihlaisee hiukan. Mutta kuin itseltänikin sitä salatakseni vastaan\nvälinpitämättömästi:\n\n\"Kyllä isä sitä taas kirjoittaakin.\"\n\n\"Äiti sanoi, ettei se tule valmiiksi koskaan...\"\n\n\"Mutta onhan sitä jo paljon valmista. Katso nyt!\"\n\nJa minä todellakin näytän hänelle pinkan ihania, täyteen\nkirjoitettuja virallisia arkkeja, -- siniviivaisia, ei-ruutuisia, n:o\n2, -- hypistelen niitä itsekin melkein hellästi ja lasken takaisin\nlaatikkoon.\n\n\"Onko noissa siitä Cerelius-sedästäkin?\"\n\nLyyli osaa virheettömästi ja tankkailematta lausua\nStandertskjöld-Nordenstam, Chateaubriand (nasaali lopussa) y.m. ja se\non jo koko paljon kuusivuotiaalta suomalaistytöltä. Siispä häneltä\ntulee Cereliuskin niin että minua oikein huikaisee. Mutta myönnän,\nettä tässä juuri puhutaan Cereliuksesta ja -- monista muista.\n\nHän katsoo minua ihmetellen -- eikö siis äiti ollutkaan oikeassa! --\nja sormi menee tiedottomasti suuhun.\n\n\"Koska se viedään asemalle?\" kysyy hän lopuksi ratkaisevasti.\n\n\"Sitten kun se tulee valmiiksi.\"\n\n\"Milloin se sitten tulee valmiiksi?\"\n\n\"Odotahan nyt... ei isä sitä niin vain osaa sanoa.\"\n\n\"Kun isä siitä aina puhuu. Eikä isä koskaan puhu siitä, mitä isä\nkirjoittaa. Äiti sanoi niin.\"\n\nLyöty! Olisikohan lapsi jossakin suhteessa todellakin oikeassa.\nMelkeinpä pelkään niin. Olisinko todellakin ollut liian aikaileva ja\nepävarma. Ikävä kyllä, en hyvällä omallatunnolla saata aina vetää\nsitäkään puolustuksekseni, että olisin epävapaa ja riippuvainen,\nminun ei nim. ole tarvinnut riidellä palkkioista, ei ainakaan\nerikoisemmin. Ja muutenkin... hm.\n\nMutta nyt tiedän mistä tämä viime juttu on lähtöisin.\n\n\"Mene hakemaan isälle lisää kahvia\", sanon minä, \"ja sano äidille,\nettä se valmistuu uudeksivuodeksi\".\n\n\"Tuleeko isä sitten onkimaan särkiä?\" kysyy hän lapsellisen\nepäjohdonmukaisesti, mikä ei ole hänelle tavallista.\n\n\"Tulen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapuolella istumme todellakin onkimassa särkiä krapujen syöteiksi.\nKukaties siinä istuessamme saamme taas jonkun hyvän ajatuksen\nniinkuin monesti ennenkin. Syrjäsilmällä tarkkailen joskus Lyyliä\nenkä isänsydämessäni voi olla pitämättä häntä jonkunlaisena\nleghornina tavallisten maatiaiskanojen joukossa, niissä on siroutta\nja hienohermoisuutta noissa hänen meiningeissään. Annettakoon se\nminulle anteeksi, sillä niin kai jokainen omistaan ajattelee.\n\nMuutenkin on minulla niinkuin kirkkaampi ja vapaampi olo. Olen itse\nasettanut itselleni päivämäärän, jota on noudatettava, eikä siihen\npaljon vaadittaisikaan. Kunhan nyt tulisi kunnollinen sadepäivä tai\nedes pilviä, jotka eivät riistäisi lämpöä, mutta jotka toisivat\nmieleen vanhan Turun ja mitä siihen kuuluu.\n\nTietenkin Lyyli saa tämän puolentoistakymmenen vuoden kuluttua lukea,\nkuka tietää, vaikka hän löytäisi tämän jo aikaisemminkin. Se kirja,\njonka vaiheita hän nyt lapsellisessa mielessään seurailee, kuuluu\nsilloin niihin, jotka jo on unohdettu ja jonka hän löytää vain isänsä\nkirjastosta tai antikvariaatista. Ehkä hän ei niin kauan eläkään.\nMutta jos elää, niin toivoisin silloin voivani samalla mielellä\nkirjoittaa hänestä kuin millä nämä rivit on kirjoitettu. Sehän\nkuitenkin, tiedän sen, on jo liikaa vaadittu, se olisi kuin \"köyhän\naarre\".\n\n\n\n\nKUN UNELMA SÄRKYY\n\n\n\"Sinä et siis rakasta minua enää?\" kysyi Kaarle Malm.\n\n\"En\", vastasi nainen avoimesti hymyillen.\n\nKaarle Malmin sydämen jossakin sopukassa lauloi joku surunvoittoinen\nlaulu ja hänen rintansa värähti hiukan. Nainen katseli häntä suurin,\npehmein silmin vasten kasvoja; Kaarle Malm vilkaisi häntä alta\nkulmain, ja yhtäkkiä hänestä tuntuivat kasvot liian lihakkailta ja\nhymy liian avoimelta.\n\n\"Mutta sinä rakastit minua kuitenkin silloin joskus?\" kysyi Kaarle\nMalm sitten.\n\n\"Niin kai. Mutta se oli silloin. Minä olin silloin niin lapsellinen.\"\n\n\"Sitähän me kaikin olemme olleet joskus\", sanoi Kaarle Malm tavalla,\njonka saattoi ymmärtää miten tahtoi.\n\n\"Niin kylläkin\", vastasi nainen katsoen ulos.\n\nSilminnähtävästi eivät hänen aivojaan tällä kertaa rasittaneet\nliialliset ajatukset, hänestä oli Kaarle Malmin seura yhtäkaikkinen,\nehkäpä se häntä hienoisesti rasittikin.\n\nUlkona helisivät ensimmäiset kulkuset, mutta lumi oli pudonnut jo\npari päivää sitten ja ehtinyt käydä sohjoiseksi ja likaiseksi.\nKulkijoilla oli kuitenkin reippautta käynnissä ja posket punoittivat,\neikä ohikiitävien automobiilien jättämä bensiininhaju häirinnyt\ntalvista tunnelmaa. Bensiininhaju on oleellinen, eroittamaton osa\nsuurkaupunkia, siinä on vauhtia ja aavistusta, ja se kiihoittaa\neteenpäin.\n\nTämä oli ensimmäinen nainen, jota Kaarle Malm oli rakastanut, ja nyt\nkymmenen vuoden kuluttua hän istui häntä vastapäätä suuren tavernin\npehmeällä istuimella ja keskusteli hiljaisesti ja hillitysti. Kaarle\nMalm oli tavannut hänet aivan sattumalta ja katseli häntä lämpimästi,\nmielenkiintoisesti ja hiljaisella sydämen hartaudella. Hälisevää,\nhymyilevää sunnuntaikansaa, tuoksuvaa ja kepeästi kulkevaa, liikkui\nedes takaisin, orkesteri soitti silloin tällöin kappaleen, joka\ntuntui hukkuvan puheensorinaan ja tupakansavuun, mutta Kaarle Malm\nnäki ainoastaan ja yksinomaan tämän naisen.\n\nHän oli siis rakastanut tätä naista, ensimmäinen rakkaus, jonka\nhän elämässään oli kokenut ja ensimmäinen elämys, johon hän oli\njoutunut. Tämä oli tapahtunut siihen aikaan, jolloin hän oli nuori ja\nturmeltumaton ja jolloin hänellä ei ollut ainoatakaan niin sanottua\nelämänkokemusta. Ne olivat tulleet myöhemmin ja hän oli muuttunut\nyksinkertaisesta ja kiltistä intresantiksi. Malmit voivat tulla\nainoastaan intresanteiksi, he eivät voi koskaan joutua niin sanotulle\ndeekikselle, sillä sellaiseen he ovat liian varakkaita tai liian\nlahjakkaita.\n\n\"Minä rakastin sinua sittenkin hyvin paljon\", sanoi Kaarle Malm,\nkeskeyttäen mietteensä. \"Minä kärsin, kun tiemme rupesivat kulkemaan\nerillään.\"\n\n\"Vai niin\", vastasi nainen mielenkiinnottomasti ja hymyili.\n\n\"Niin\", jatkoi Kaarle Malm. \"Minulla oli unettomia öitä, minä\nkalpenin ja laihduin.\"\n\n\"Vai niin\", vastasi nainen edelleenkin ja hymyili yhä enemmän. \"Mutta\nmitä hyötyä siitä oli?\"\n\n\"Luulen melkein, että tein runoja siihen aikaan\", sanoi Kaarle Malm\naivan kuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. \"Silloin minulla heräsivät\nvaistot.\"\n\n\"Vaistot?\" kysyi nainen, ja hänen kasvoistaan näkyi selvästi, ettei\nhän ymmärtänyt sanan merkitystä.\n\n\"Niin, vaistot\", vastasi Kaarle Malm hiukan väsyneesti. \"Olisipa\nihme, ellei ensimmäinen rakkaus herättäisi vaistoja.\"\n\n\"Niin kai\", vastasi nainen. \"Mutta etkö sinä ruvennut renttuilemaan?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi Kaarle Malm tyhmästi. \"Sanoitko sinä renttuilemaan?\nKyllä minä rupesin renttuilemaan. On hienoa ruveta joskus\nrenttuilemaan, vaikka sana itsessään ei ole kaunis eikä hyvin\nvalittu.\"\n\nSiihen aikaan, kun Kaarle Malm rakasti tätä naista, ei hän saanut\nöisin unta, hän kuljeskeli pitkin autioita katuja ja pysähtyi\nhänen ikkunansa alla. Lauhoina kevätöinä hän saattoi seisoa siinä\ntuntikausia, lopuksi hän nojautui seinää vasten ja tuijotti\nkatukivitystä. Hän ei ajatellut mitään eikä kuullut mitään, hän vain\ntunsi, että se nainen oli jossakin tuolla seinän takana ja nukkui.\nSitten hän eräänä päivänä siirtyi krouviin. Ensin hän tilasi eteensä\nliebfraumilchiä ja ajatteli sitä naista, sitten hän vähitellen\nsiirtyi whiskyyn ja absinttiin. Hän ajatteli ja lämpeni, ja naisen\nkuva kirkastui hänen sielussaan. Maailmassa hän ei nähnyt mitään\nmuuta kuin tämän naisen, elämä oli ainoastaan ja yksinomaan häntä\nvarten, aurinko paistoi ja taivas satoi yksinomaan häntä varten.\n\nSellaista oli Kaarle Malmin ensimmäinen rakkaus, ja sellaista on\nmonen.\n\n\"Kummallista se oli, kovin kummallista\", sanoi hän puolittain\nitsekseen, ajatellen menneitä.\n\n\"Mikä?\" kysyi nainen.\n\n\"Se minun ensi lempeni.\"\n\nTämän naisen takia Kaarle Malm siis ensi kerran oli tarttunut lasiin,\nja se oli tapahtunut ilosta. Myöhemmin se oli tapahtunut surusta, ja\nse oli silloin, kun tuli ero, mutta sellaistahan tapahtuu niin usein\neikä siitä voi kertoa muuta kuin että toisilla se on tilapäistä,\ntoisilla se muuttuu sairaloiseksi, pahaksi tavaksi, ja Kaarle Malm\nkuului näihin jälkimäisiin.\n\nSenjälkeen Kaarle Malm oli saavuttanut paljon elämänkokemusta,\ntuhlannut rahaa ja tullut tietämään, mitä on rakkaus, tuntenut\nkyllästymistä ja tuntenut autiutta, mutta tämän naisen kuva\noli sittenkin pysynyt hänen mielessään vaaleana, korkeana ja\nsaavuttamattomana, ja vaikeina, yksinäisinä hetkinä se oli aina\nsukeltautunut hänen turtuneeseen tajuntaansa. Niinä hetkinä ei mikään\nmuu merkinnyt hänelle mitään, sillä hänelle oli hän viheriöivässä\nnuoruudessaan antanut sydämensä. \"Antaa sydämensä\" on kyllä hiukan\nkulunut lauseparsi, mutta Kaarle Malm tunsi niin tehneensä.\n\nNyt hän siis istui unelmiensa tyttöä vastapäätä, ja rakkaus oli\nhiipinyt esiin, ei suinkaan enää suurena ja voittavana, vaan arkana,\naavistelevana ja tunnustelevana niinkuin joskus silloin, kauan, kauan\naikaa sitten, ennenkuin se oli puhjennut edes sanoiksikaan. Kaarle\nMalmin kaikkein parhaimmat ja kaikkein hienoimmat vaistot olivat\nheränneet ja itse tietämättään hän joka hermo jännitettynä odotti,\nettä soinnutettu sävel antaisi soinnahtavan kaiun. Tämä oli vain\ntilapäinen kohtaus, mutta hän nautti jo edeltäpäin siitä kauniin\nkaihon jälkitunnelmasta, minkä se tulisi jättämään.\n\nMutta sitä soinnahtavaa, lämmittävää kaikua ei kuulunut. Kaarle\nMalmin silmäluomet värähtivät hiukan, kasvoille nousi jonkunlainen\npingoittunut kovuus ja hänen sisimpäänsä astui kylmä ja kriitillinen\ntunne.\n\n\"Etkö nauti muistaessasi\", kysyi hän, \"että joku on rakastanut ja\najattelee sinua niin paljon?\"\n\nTällä kertaa nainen punastui hiukan eikä hänen hymynsä enää näyttänyt\nniin avoimelta; hän hypisteli, mitään vastaamatta, hansikkaitaan ja\nhänen pyöreä, hyvinvoipa ruumiinsa liikahti levottomasti istuimella.\n\n\"Mihin sinä oikein tällä kaikella tahdot päästä?\" kysyi hän viimein.\n\nKaarle Malmin kylmähkö tunne kasvoi.\n\n\"Mihinkä!\" vastasi hän. \"En yhtään mihinkään! Minä tahdoin vain\npalauttaa mieleeni, ja mikäli mahdollista sinunkin mieleesi, kaiken\nsen, mikä on säilynyt ajatuksissani kauniina ja saavuttamattomana.\"\n\nKello oli jo lyönyt kaksi, ja orkesteri oli poistunut lavalta. Sali\nja sivuhuoneet alkoivat vähitellen tyhjetä ja ohut tupakansavu\nleijaili ilmassa. Kaarle Malmin hienot vaistot alkoivat lakastua ja\nhän tunsi olevansa kuin rummunsoittaja, joka lyö ja lyö, mutta jonka\nsoittokone aina antaa vain saman, yksitoikkoisen sävelen, milloin\nkovemmin, milloin hillitymmin.\n\nJa nyt Kaarle Malmin kriitilliseksi tulleeseen mieleen nousi kysymys:\nmiksi minä ensiksi rakastuin juuri tuohon naiseen? Hän asettui oman\nitsensä syrjästäkatsojaksi, mutta ei tullut mihinkään hyväksyttävään\njohtopäätökseen.\n\n-- Asia on kai lopultakin niin -- ajatteli hän, -- kuten Descuret\nsanoo, että nuori, heräävä mieli katselee uteliaana ympärilleen,\netsii ja kiintyy vaikka ensimmäiseen vastaantulijaan, joka voi\nherättää edes jonkunlaista sympatiaa, kunhan tämä vastaantulija vain\nosoittaa hitusenkaan ymmärtämystä ja omistaa hänelle aikaansa ja\nharrastustansa.\n\nMuistaessaan nämä mietelmät ei Kaarle Malm tuntenut minkäänlaista\niloa eikä ruvennut aprikoimaan, voitaisiinko niitä mahdollisesti\nsovelluttaa häneen itseensä. Päinvastoin hänen herkistynyt sielunsa\ntunsi tuskaa siitä, että ihanne, joka haki juurensa todellisuudesta\nja kaukaisesta menneisyydestä ja jota mielikuvitus vuosien kuluessa\noli yhä rakennellut, korjaillut ja parannellut, nyt alastoman\ntodellisuuden edessä oli romahtava.\n\nNainen katseli mielenkiinnolla katuliikennettä, hänen terveyttä\nuhkuville poskilleen oli huoneen lämpö nostanut entistä helakamman\npunan, ja nenän juureen oli tullut pieni, tuskin huomattava hehku.\nKaarle Malm pysähdytti katseensa häneen ja huomasi, että hänen\nsilmiensä loiste oli vain äärimmäisen hyvinvoinnin kiiltoa, ja että\nsuu jollakin tavoin oli veltto ja ilmeetön. Havainto hermostutti\nhäntä.\n\nMitä se kaikki sitten oikein oli?\n\nHän ei mitenkään tahtonut antaa ihanteensa sortua, mutta hänen täytyi\ntodeta, että hänen mielenkiintonsa nopeasti jäähtyi, ja hän suutahti\nitselleen.\n\n\"Sinä katselet minua\", sanoi nainen.\n\n\"Niin, ja huomaan ilokseni, ettet ole lainkaan muuttunut\", vastasi\nKaarle Malm vilkkaasti. \"Sinä kai hoidat itseäsi hyvin.\"\n\n\"Kyllähän minä olen koettanut, mutta minun täytynee sittenkin ensi\nkesänä mennä kylpylaitokseen.\"\n\n\"No miksi?\"\n\n\"Vatsani on aivan epäkunnossa.\"\n\nKaarle Malmin sydäntä vihlasi, sitten häntä raivostutti, mutta\nlopuksi hänen oli vaikea pidättää nauruaan. Hän rakastuu neitoseen,\njoka on puhdas ja tuoksuva, -- ajattelee häntä uskollisesti kymmenen\nvuotta ja rakentelee ilmalinnoja, odottaen joka hetki näkevänsä hänet\nvaikkapa vain kaukaa kuten valkeuden enkelin, ja kun kymmenen vuoden\npäästä hänet tapaa, kuulee hän, että hänen unelmiensa tytön vatsa on\nepäkunnossa. Terve nyt kanssanne ihanteet ja kukkaislinnat!\n\n\"Vai niin\", sanoo hän hymyillen, \"kun katselen sinua, tuntuu\nväitteesi aivan uskomattomalta... Sinun on tosiaankin kiireimmiten\nkäännyttävä spesialistin puoleen.\"\n\nKaarle Malmin tulee arvaamattoman hyvä ja keveä olla, hän on nyt\npäässyt selvyyteen jostakin arvoituksellisesta ja käsittämättömästä,\nja hän alkaa hyräillä itsekseen. Mutta nainen on huomannut, että\njokin on sorahtanut, ja hermostuu silminnähtävästi.\n\n\"Minun kai täytyy mennä jo\", sanoo hän ja nousee.\n\nKaarle Malm tajuaa, ettei hän tule pitkään aikaan häntä\nnäkemään, mutta se ei sureta häntä, häntä vaivaa ainoastaan\nhyvästijättö-seremonia.\n\n\"Sinä kai istut kernaammin täällä\", sanoo nainen. \"Vai tulisitko\nminua saattamaan?\"\n\nKaarle Malm ei tiedä, mitä varten hän mieluummin istuisi paikoillaan,\nmutta hän tuntee, ettei hänellä enää olisi tuolle toiselle mitään\nsanottavaa.\n\n\"Lupasin tosiaankin tavata erästä ystävääni täällä puoli neljältä\",\nvalehtelee hän keveästi. \"Ja sinulle kai on yhtä lystiä, tulen tai\nen?\"\n\nNainen näyttää nolostuvan, mutta voittaa pian itsensä ja hymyilee\nsävyllä, jonka saat taa ymmärtää kahdella tavalla. Hän ojentaa\nkätensä, eikä Kaarle Malm ota askeltakaan seuratakseen häntä.\n\nSiten saattaa elämässä käydä.\n\nKaarle Malm istuu paikallaan eikä hän tunne mitään menettäneensä. Tuo\nnainen ei tule enää näyttelemään mitään osaa hänen ajatuksissaan, sen\nhän tietää, mutta kymmenen vuoden unelmat ja aiheettomat ajatukset,\njoiden piti päättyä nauruun, -- niiden muistaminen täytti hänen\nherkän mielensä harmilla.\n\n\n\n\nRUBICONILLA\n\n\nNyt on jo myöhäinen ilta, mutta päivä on kirkas, sillä nyt on kesä\nalkamassa ja koivut tuoksuvat. Tämä on se aika, jolloin kaupunki\nalkaa tyhjetä, ihmiset muuttavat maalle ja ne, jotka jäävät\nkaupunkiin, kohtaavat toisensa kahviloissa ja ravintoloissa.\n\nKaarle Malm istuu ravintolan parvekkeella ja ajattelee jotakin,\njoka joskus on ollut. Kaarle Malmilla on ollut niin paljon ja\nkaikennäköistä, että hänen on vaikea löytää yksityispiirteitä, mutta\nkevätkesän yö on kuulakka ja aavisteleva, se on suloinen ja hyvä\ntoveri, kun se tahtoo, ja nyt se tahtoo auttaa Kaarle Malmia, joka\nelää niitä lähinnä viimeisimpiä hetkiään, sillä Kaarle Malm on aina\nrakastanut öitä ja erikoisesti hienoja kevätkesän öitä. Muutamat\nihmiset eivät pääse siitä minnekään, se on heillä vaisto, veren vika.\n\nKaarle Malm siis ajattelee jotakin, joka joskus on ollut, ja hänen\ntakanaan istuu Hinke Krumm, hän josta piti tulla suuri taiteilija,\nmutta josta tuli suuri renttu, erinomaisen hieno ja miellyttävä\nrenttu. Kaksi samanlaista sielua sivuaa toisiaan kesäyössä,\ntuntematta toisiaan ja tietämättä toisistaan. Muita ei parvekkeella\nolekaan eikä kukaan häiritse hiljaisia mietteitä ja sielun\nnäkymättömiä ailahduksia.\n\nLuonto kuuntelee ja tuoksuu, askeleet narisevat hietakäytävällä,\nja Kaarle Malm on lujasti päättänyt, että häntä aamulla, kolmannen\nkukonlaulun aikana, ei enää ole olemassa. Hinke Krumm, joka\nhitaasti ja nautiskellen tyhjentelee lasiaan, on myöskin joskus\nnuoruutensa päivinä päättänyt samanlaista -- vaikka se ei oikeastaan\nkuulu tähän -- mutta hänellä ei siihen aikaan ollut varaa hankkia\nitselleen tarpeellisia välineitä, ja hukkua hän ei tahtonut, sillä\nyhteiskunnan piti nähdä hänen vääryyttä kärsinyt ruumiinsa ja\njoutua tunnonvaivoihin. Kaarle Malmin päätöstä ei sensijaan estä\nmikään, hänellä on tarpeelliset välineet ja hän on muodostanut\nitselleen varman käsityksen siitä suuresta tuntemattomasta, johon\non astumassa. Hänelle on yhdentekevää, mitä yhteiskunta, jossa hän\nei pystynyt elämään, tulee sanomaan. Todennäköisesti se ei ottaisi\nasiaa kovinkaan raskaasti, sillä hän ei kuulunut niihin, joiden\nolemassaolosta yhteiskunta olisi hyötynyt.\n\nTällaisiin päätöksiin voi ihmislapsi joskus joutua, ja Kaarle\nMalmin päätöksen itu oli syntynyt joskus kauan aikaa sitten, eikä\nsiis ole ihmeteltävää, että se oli varttunut ja kypsynyt niin, että\ntoimeenpano, niin sanoaksemme, oli kädenulottuman päässä.\n\nKevätkesän yö kallistua vähitellen siihen tummimpaan hetkeensä,\njolloin koko luonto ikäänkuin kätkeytyy läpikuultavaan, hienon\nhienoon harsoon, odottaa ja kuuntelee. Silloin Hinke Krumm horjuu\npois, mutta Kaarle Malm, kahdeksatta polvea Malmien suvussa, koettaa\netsiä niitä lankoja, jotka mahdollisesti voisivat pitää häntä\nkiinni elämässä. Niinkuin tiedämme, on hänen nyt ne etsittävä, jos\nylimalkaan aikoo ne löytää, sillä muutaman hetken kuluttua siihen ei\nenää ole tilaisuutta. Vielä kirjanpäätöksen jälkeenkin siis pieni,\nylimalkainen tarkastus mahdollisten erehdysten varalta.\n\nHämärässä ottaa hän esille taskupeilinsä ja kohtaa siinä varsin\nlevolliset ja hyvännäköiset kasvot, joissa ei näy jälkeäkään mistään\njärkyttävistä aikeista. Silmät ovat kirkkaat, poskipäillä palaa\nheikko puna, suu on suljettu ja rauhallinen, ja nenä kaartuu kovana\nja komeana. Kaarle Malm pistää kuvastimen asiallisesti taskuunsa,\nvaikka yhtä hyvin voisi heittää sen menemään, koska hän ei missään\ntapauksessa enää joudu sitä tarvitsemaan. Sitten hän tarttuu\nsoittokelloon ja aikoo helistää, mutta muistaa samalla, että nyt\nhän tekee sitä viimeisen kerran, ja vetää kätensä pois. Silloin hän\nhuomaa hikeä otsallaan, vaikka yö on hyväilevän vilpas, eikä hän voi\nkäsittää, mistä se johtuu. Mutta sitä lankaa, joka sitoisi hänet\nelämään, hän ei voi löytää.\n\nKesäyö kuuntelee ja odottelee, ja Kaarle Malmin aivot alkavat toimia\nilman hänen myötävaikutustaan; ne ovat jo tottuneet pakkoajatuksiin\nja tahtovat nyt viimeisen kerran muistella, haaveilla ja näytellä\nmielikuvia. Kaarle Malm antaa niin tapahtua, sillä senverran on\nihminen velkaa omille aivoilleen, korkeimmalle onnelleen, tai\nperimmäiselle onnettomuudelleen.\n\nToimikaa siis nyt, Kaarle Malmin aivot, nyt ovat teidänkin\nvierimmäiset hetkenne kulumassa ja te saatte vieraan, joka tulee vain\nkerran ja jää. Se lanka, joka sitoo elämään, on yhä kateissa.\n\nKaarle Malm on paljon rakastanut, rakastanut kauan aikaa ja vähän\naikaa ja monta eri ihmistä. Niin on hän rakastanut savenvalajan\ntytärtä Kapteeninkujan varrella ja oikeusneuvoksen tytärtä ja\nluutnantin rouvaa. Ja monta muuta. Sellaistahan saattaa maailmassa\ntapahtua eikä muilla ole sen kanssa mitään tekemistä. On epähienoa\nsekaantua sellaisiin asioihin ja kirjoittaa niistä juttuja. Mutta\nnämä eivät suinkaan ole niitä lankoja, jotka pitävät kiinni. Kun\naivot muistuttavat näistä, toivoo Kaarle Malm, ettei sellaista\nkoskaan olisi ollutkaan, ei savenvalajan tytärtä eikä ketään\nmuutakaan.\n\n-- Odotappas, -- arvelevat aivot ja työskentelevät äärimmäisellä\nvimmalla, niinkuin viime hetkellä tehdään. Hiki alkaa virrata pitkin\nhänen kasvojaan ja hän huomaa, kuinka ruumis alkaa väristä. Eihän se\nolekaan ihmeellistä, ratkaisevien askelten edellä on aina jännitystä,\nmilloin suurempaa, milloin pienempää.\n\n-- Kaikilla heillä oli joku etunsa: mikä oli kaunis, mikä nerokas,\nmikä sukkela, mikä jotakin muuta. Et suinkaan ole mitään unohtanut?\n\nKaarle Malm ei ole mitään unohtanut ja hän toivoo kaikkea\ntapahtumattomaksi. Sitä etsittyä, ohutta lankaa ei löydy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeski-yön tummimpana hetkenä luomakunta käy hiljaista rippiä. Nauru\nvaimenee, äänet käyvät verhotuiksi, doomista kumajavat kahdentoista\nlyönnit; luonto ei tällä hetkellä kuuntele ja odota, vaan syventyy\nsisimmäiseen itseensä. Siinä on sydänyön suuren hetken hieno,\nnäkymätön mahti. Hetken kuluttua alkaa idässä valjeta.\n\nSilloin Kaarle Malmissa alkaa soida hiljaa ja hillitysti. Se on\nkertomus muutamasta rakkaudesta, joka kesti täsmälleen yhden\njunamatkan, kaksikymmentäneljä tuntia, -- rakkaudesta, jolla ei ollut\nmitään oleellista alkua ja joka loppui silloin kun matkakin. Joskus\nsilloin tällöin on se astunut esiin, mutta taas hälvennyt, eikä hän\nole sitä erikoisemmin ajatellut.\n\nSe tapahtui siihen aikaan, jolloin Kaarle Malmin päätös iti, siitä\non nyt niin kauan aikaa, ettei hän jaksa sitä enää muistaa. Mutta\nsilloin oli kevät, lehdet olivat puhjenneet puihin ja ihmiset olivat\nvaloisia ja onnellisen näköisiä niinkuin he useimmiten ovat keväisin.\nSilloin, niinkuin nytkin, oli Kaarle Malmin sielussa asunut tyhjyys\nja autius, ruumis oli herpaantunut, jäsenet vapisivat eikä hän voinut\nmuuta kuin tunteettoman kalsein silmin katsella elävää, iloista\nmaailmaa, jossa hänellä ei suurin piirtein ollut mitään toimitettavaa\nja jossa hän vain -- raa'asti sanoen -- maleksi. Hän oli kulkenut\npitkin katuja ja puistoja kuin kerjäläinen, kaikin vaistoin odottaen,\nettä saisi tarttua turvalliseen, vavahtamattomaan käteen. Kaarle Malm\noli silloin päättänyt, että jos se käsi hänelle ojennettaisiin, niin\nhän vielä koettaisi. Ihminen, joka joutuu tekemään moisia päätöksiä,\non itsessään surkuteltava ja säälittävä.\n\nMutta niin oli se käsi hänelle ojennettu valoisana kevätiltana juuri\nniihin aikoihin, kun säädylliset, porvarilliset ihmiset alkoivat\nkäydä levolle. Tapauksen yksityiskohdat ovat jo Kaarle Malmin\nmielestä häipyneet, samalla tavoin kuin musiikki, jota joskus on\nkuullut: yleisvaikutelma on vielä mielessä, mutta yksityisiä säveliä\nei voi muistaa.\n\nHänellä, joka antoi Kaarle Malmille kätensä silloin kun hän sitä\nparhaiten tarvitsi, oli avoimet, siniset silmät, terve iho ja herkät\nhuulet.\n\n-- Kyllä sinun on lähdettävä täältä pois, soi niiden huulten takaaja\nKaarle Malm oli hämärästi tajunnut, että niin kai oli tehtävä.\n\nTämä oli ollut ensi kertaa sitten lapsuuden, jolloin Kaarle Malmin\nsydämeen astui puhdas, rauhallinen tunnelma niinkuin kukkaiskedolla,\nkun Luojan aurinko paistaa ja kaikki synnit ovat anteeksiannetut.\nJokin hyvin kaukainen ja hyvin kaunis oli silloin hänelle hymyillyt,\nhän oli kerran rakastanut ja kiittänyt Jumalaa, joka oli luonut\nmaailman ja siihen niin paljon kaunista. Sitä tunnelmaa ja rakkautta\nkesti yhden junamatkan, kaksikymmentäneljä tuntia, sitten se oli\nhäipynyt valoisaan yöhön, loppuen huomaamattomasti niinkuin oli\nalkanutkin, -- jos oli loppunut ensinkään.\n\nNyt on aurinko jo noussut, pitkä valojuova lankeaa puiden läpi\nparvekkeelle ja koivujen lehdet värisevät aamutuulessa. Tarjoilijat\npistäytyvät ovella ja odottavat kärsimättömästi, että Kaarle\nMalm lähtisi, mutta hän ei huomaa heitä. Hänen päätöksensä alkaa\nvähitellen, hänen itsensä tajuamatta, saada toisen suunnan, ja\nvapisevissa käsissään hän on pitävinään muuatta ohutta, sangen ohutta\nlankaa, jota on etsinyt ja jota hän nyt ei mistään hinnasta laskisi\npois.\n\nRuohikko ja nuoret lehdet välkkyilevät auringonvalossa ja\nvarhaisimmat linnut alkavat viserrellä puissa. Kaarle Malm tahtoo\nvielä tuntea sen saman puhtaan, tuoksuvan tunteen, ja nyt hän\nvakuuttaa itselleen, että se hetki on vielä tuleva. Tämä ei ole\nheikkoutta eikä horjuvaisuutta, tämä on syvimpien vaistojen\nkuulemista ja hän on näkevinään, että jostakin kaukaa katselevat\nhäntä totiset, siniset silmät, niinkuin silloin kerran.\n\nSe ei siis hukkunut yöhön eikä loppunut huomaamattomasti\nkahdessakymmenessäneljässä tunnissa.\n\nOvia suljetaan vihdoinkin hänen takanaan, aurinko on jo korkealla ja\nhän astelee pitkin käytävää vihellellen ja tyytyväisen näköisenä.\nSyrjäinen voisi luulla, ettei hän ole oikein viisas. Muutamalla\npenkillä lähellä suihkukaivoa istuu Hinke Krumm, taiteilija,\nkäpertyneenä nukkumassa, ja viinan höyry tulee hänestä jo kauas.\n\n-- Onneton! mutisee Kaarle Malm mennessään hänen ohitseen.\n\nSillä hän on nyt itse onnellinen, hän viheltelee ja hyräilee ja\nkulkee satamaan päin maailman hymyillessä.\n\nVaistot, veren vika, muutamien ihmisten erikoisominaisuus, heidän\nsuurin onnensa ja heidän suurin kirouksensa. Kun he löytävät\noljenkorren, luulevat he löytäneensä kokonaisen maailman.\n\n\n\n\nKAARLE MALMIN LOPPU\n\n\nTulemme nyt viimeiseen kohtaukseen Kaarle Malmin elämässä, hänen,\njolla oli sekä järki että tunteet ja joka ei tahtonut oikein\nkunnollisesti soveltua nykyaikaiseen yhteiskuntaelämään; joku voima\nveti häntä auttamattomasti syrjäpoluille siinä.\n\nKaarle Malm on nyt onnellinen, hän on, niin sanoaksemme, naulautunut\nkiinni maahan, hänellä on peritty yhteiskunnallinen asema,\nvarallisuutta enemmän kuin yksi mies kunnollisesti elääkseen\ntarvitsee, ja hän elää sovinnossa sukunsa kanssa. Kun vanhemmat\nMalmit muistelevat omaa nuoruuttaan, huomaavat he, etteivät he\nole silloin olleet paljoakaan parempia ja että he oikeastaan ovat\nvaatineet nuorimmalta Malmilta hiukan liian paljon.\n\nKaarle Malm kulkee siis joka päivä kodistansa konttoriin, viheltelee\nkulkiessaan, ja kaikki on syrjäisenkin mielestä niinkuin olla\npitääkin. Huomatkaamme: puolueettoman syrjäisen mielestä.\n\nMutta sitten, muutamana elokuun yönä, tulevat konsulinna Ekemanin\nkullankeltaiset hiukset ja muuan revolverinlaukaus, joka ei ollut\nKaarle Malmin ampuma.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn omituista, että suuret ja ratkaisevat tapaukset, mikäli ne ovat\nrakkauden kanssa tekemisissä, tapahtuvat niihin aikoihin, jolloin\nkesä alkaa vaihtua syksyksi. Muutamat harvat lehdet tähän asti\ntummanvihreissä koivuissa alkavat kellastua, vilja pääsee vähitellen\ntuleentumaan ja olemaan valmis leikattavaksi, -- niin, mitä on\nkylvetty, sitä saadaan ruveta niittämään.\n\nKonsuli Ekeman on totinen mies, joka ei kärsi leikkiä, ja hänellä\non se onnettomuus, että hänellä on hienohipiäinen rouva, jolla on\nkullankeltaiset hiukset.\n\nKaarle Malm on jo monena iltana, tuoksuvana ja sateisena, saatellut\ntätä rouvaa sen lyhyen tien, joka vie lautalta huvilalle ja takaisin,\neikä hän ole matkalla ajatellut sen enempää. Konsuli Ekeman itse\nistuu kauppaklubilla ja juo väkevänpuoleista totia toveriensa ja\nmuiden suurten liikemiesten seurassa ja tuntee itsensä turvalliseksi,\nkoska on antanut rouvansa Kaarle Malmin huomaan.\n\n-- Kaarle Malm -- hm, -- voidaanko sen ritarillisempaa miestä\najatella.\n\nNäin ajattelee konsuli Ekeman, näin ajattelevat ihmiset, ja näin\najattelee Kaarle Malm itsekin. Kun vanhenee, niin viisastuu; vaistot\nja tunteet alkavat vähitellen antaa tilaa kylmälle, harkitsevalle\njärjelle. Nyt on hän kihloissa Elsie Grossmüllerin kanssa, ja\nMalmeilla on täysi syy olla tyytyväisiä. Hollannin konsulin tytär ja\nCerelius Malmin poika; sen kauniimpaa ja edullisempaa yhdistelmää\nei puolueeton syrjäinenkään, joka seuraa asioita kriitillisesti\ntarkastellen, saata ajatella.\n\nKaarle Malm ajattelee siis Grossmüllerin tytärtä, mutta saattelee\nrouva Ekemania lautalta huvilalle. Ja sitten hän eräänä iltana\nhuomaa rouva Ekemanin vartalon pehmeät, kauniit ääriviivat ja hänen\nkullankeltaiset hiuksensa. On suuri taito huomata, mutta jättää se\nsanomatta, eikä Kaarle Malm omistanut tätä taitoa.\n\nSilloin oli kesä vihreimmillään ja ihmislapsi välittömimmillään,\niltapäivälläkin oli auringon hehku helteinen, ja luonto tuntui\nikäänkuin soittelevan hienosti houkuttelevaa tanssimusiikkia.\nMutta se oli vain lintujen laulua ilmassa ja heinäsirkkojen\ntirskutusta ruohikossa. Ja konsuli Ekeman istui ja joi väkevää totia\nkauppaklubilla, tapa, jonka Kaarle Malm aikoja sitten oli heittänyt.\nMiksi istua klubilla ja antaa rouvansa kulkea Kaarle Malmin kanssa,\n-- mehän tiedämme hänet jo entuudestaan.\n\n\"Kun katselen teitä, hyvä rouva\", sanoi Kaarle Malm, \"niin minusta\ntuntuu kuin katselisin suoraan aurinkoon\".\n\nKonsulinna heilahdutti päivänvarjoansa, mutta ilma oli tukahduttavan\nkuuma eikä kukaan voinut huomata, että hän punastui.\n\n\"Sen virren te osaatte ulkoa, Kaarle Malm\", vastasi hän. \"Sanokaapa\nminulle huvin vuoksi, kuinka mones minä olen jolle olette sen\nlaulanut?\"\n\n\"Neljästoista\", virkahti Kaarle Malm vilpittömästi ja aivan\nkuin ohimennen. \"Minusta on ihmeellistä, että miehenne istuu\nkauppaklubilla.\"\n\n\"Se teidänkin paikkanne oikeastaan olisi, herra Malm\", vastasi\nkonsulinna kärsimättömästi. \"Missä mieheni sitten oikeastaan teidän\nmielestänne pitäisi olla?\"\n\n\"Esimerkiksi minun sijassani tai sitten riippumatossa.\"\n\n\"Saatatte olla oikeassa\", myönsi konsulinna miettivästi, mutta sitten\nhän naurahti keveästi ja vapauttavasi!\n\n\"Mikään riippumatto ei häntä varmaankaan kestäisi\", sanoi hän. \"Sen\npitäisi olla manillaköydestä.\"\n\n\"Pysytelköön sitten ruohikossa\", lopetti Kaarle Malm jurosti. \"Joka\ntapauksessa on suotta hänen johdattaa minua kiusaukseen.\"\n\nNyt konsulinna todellakin harmistui ja kääntyi huvilatielle, eikä\nsiitä neljänneskilometrin ylimääräisestä matkasta, joka tavallisesti\noli tehty huvilan portin ohi lähteelle, tänä iltana tullut mitään.\n\n\"Te olette kihloissa Grossmüllerin tyttären kanssa\", sanoi konsulinna\ntotisesti.\n\n\"Aivan oikein\", Vastasi Kaarle Malm. \"Jouluna menemme naimisiin. Kun\najattelenkin tätä asiaa, niin onneni minua pyörryttää.\"\n\n\"Te olette siis hyvin onnellinen, Kaarle Malm?\"\n\n\"Älkää edes kysykökään, konsulinna. Ja nyt minä toivotan teille\nhauskaa iltaa.\"\n\nSe ilta ei kuitenkaan käynyt Ekemanin konsulinnalle erikoisen\nhauskaksi. Eikä siitä tullut Kaarle Malmillekaan tunnelmapitoinen\nja sisältörikas. Edellinen istui ikkunan luona ja katseli aidan\ntakana kohoavaa tammimetsää. Hänestä tuntui orvolta ja yksinäiseltä,\nja hänestä oli merkillistä, että hänen miehensä jokapäiväisiin\nvelvollisuuksiin kuului istua kauppaklubilla, vaikka kotonakin oli\nhauskaa ja viihtyisää. Sitten hän omisti muutaman lyhyen ajatuksen\nKaarle Malmillekin, ja ne ajatukset tuntuivat hänestä tarpeettoman\nlämpimiltä ja kaksinaisilta. Eikä hän lainkaan aavistanut, että\nKaarle Malm näihin aikoihin kuljeskeli metsässä ja ajatteli hänen\nkullankeltaisia hiuksiaan, hänen vaaleita kasvojaan ja hänen\nvartalonsa ääriviivoja.\n\nPuolenyön tienoissa on konsuli Ekeman lopettanut todinjuontinsa\nja tulee huvilaansa. Yö on pimeimmillään ja tuoksujen tuntu\nväkevimmillään, eikä konsuli Ekeman jaksa käsittää sitä seikkaa, että\nhänen nuori vaimonsa istuu ylhäällä ja valvoo.\n\n\"Sinä olisit hyvin voinut mennä levolle\", huomauttaa hän hiukan\ntyytymättömästä \"Liika valvominen rasittaa sinua suotta.\"\n\n\"Voi niin olla\", vastaa konsulinna, \"mutta istuin ja odotin sinua\".\n\n\"Sehän on kyllä kauniisti tehty\", myöntää konsuli välinpitämättömästi\nja ryhtyy syömään illallista.\n\nTällä hetkellä konsulinna panee merkille, että hänen miehellään\non pullottava ihravatsa ja raskaat, verettömät pussit silmien\nalla. Ennenkin hän on sen kyllä tiennyt, mutta koskaan aikaisemmin\neivät nämä aivan ulkonaiset piirteet olleet esiintyneet niin\nsilmäänpistävinä kuin nyt sähkölampun kirkkaassa valossa. Ja nyt\nhänen mielessään välähtää ajatus: -- Kuinkahan minä tuon kanssa\noikein olen joutunut naimisiin ja mitä minulla on hänen kanssaan\ntekemistä?\n\nEnempää hän ei kuitenkaan ajattele, vaan menee huoneeseensa ja\nheittäytyy levolle. Uni ei tahdo tulla, ja kun se tulee, kestää se\nmyöhäiseen päivään, jolloin konsuli Ekeman jo on virkatoimissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kuluvat kuumat, kesäiset päivät, ja joka ilta saattelee\nKaarle Malm konsulinnaa lautalta huvilan portille. Paimentyttö\nhyräilee laulujaan Veksalan laitumella, Vierelmän taholta kuuluu\nkarjankellojen ja lampaantiu'un kilkatus, ja lopuksi Kaarle Malm\nkokonaan unohtaa Grossmüllerin tyttären. Tämä on nyt Kaarle Malmin\nkohtalo; hän on ennenkin -- niinkuin tiedämme -- unohtanut koko\njoukon tyttäriä. Ja sitäpaitsi hän on pitkät illat, konsulinnasta\nerottuansa, kulkenut tammistossa ja ajatellut tätä.\n\nJa muutamana iltana purkautuu välittömästi ja kuin luonnon pakosta:\n\"Minä rakastan sinua.\"\n\nKonsulinna Ekeman tietää hyvin, että nämä sanat on lausuttu\nneljälletoista naiselle aikaisemmin ja että hän siis voisi suhtautua\nniihin ylimielisen tyynesti, mutta nyt istuu hänen miehensä illat\npitkät kauppaklubilla. Senvuoksi hän vastaa levollisesti:\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Se on todellakin ikävää\", sanoo Kaarle Malm, \"mutta asian laita on\nniin\".\n\nKonsulinna Ekeman ei kahdeksana viime ikävuotenaan ole tottunut\npunastelemaan, mutta nyt hän punastuu ja kääntää päänsä poispäin.\nSanat olivat tulleet liian avoimesti ja vilpittömästi, ja joku\nkasvatuksen kautta saatu ja nuoruudesta peritty kainous sai ylivoiman.\n\n\"Kuulkaapas, Kaarle Malm\", sanoo hän vihdoin. \"Luulen, että\ntodellakin käytte väkirynnäkköön.\"\n\nMutta Kaarle Malm ei enää ajattele asiaa, hän on jo elämänsä varrella\ntottunut yhteen jos toiseenkin. Hän yksinkertaisesti kumartuu ja\nsuutelee konsulinnan hansikoitua kättä.\n\n\"Antakaa anteeksi, konsulinna\", pyytää hän, \"jos häiritsen teidän\nmielenrauhaanne\".\n\n\"Ah, sitä te ette pysty tekemään, vaikka otaksutte taitonne sillä\nalalla verrattomaksi\", vastaa konsulinna keveästi, mutta punastuu\nvielä enemmän.\n\n\"Samalla kertaa\", jatkaa hän, \"olisitte voinut suudella minua suulle.\nTiedättekö, kuinka se olisi minuun vaikuttanut? Aivan kuin olisin\nsuudellut kiviseinää taikka jotakin elotonta esinettä.\"\n\n\"Soo\", sanoo Kaarle Malm hiljaisesti. \"Vai niin.\"\n\nMutta tällä kertaa Kaarle Malm ei suutele konsulinna Ekemanin\nhuulia. Hän kävelee hiljalleen tiehensä ja ajattelee, että on tämä\nelämä sentään kummallista. -- Olen tehnyt rakkaudentunnustuksen\nneljälletoista naiselle, ja nyt tulee eräs konsulinna Ekeman, joka on\nkahdeksaa vuotta minua vanhempi ja saa minun kokeneen pääni pyörälle.\n\nMutta eräänä heinäkuun yönä se tapahtuu. Kirjailijat puhuvat kyllä\nkeväästä ja kevään puhtaista toiveista, mutta heinäkuun yössä on\nsittenkin vanhaa kulttuuria. Viljanleikkuu alkaa jo ruispelloilla,\nja muutenkin: \"mitä ihminen kylvää, sen hän myös niittää\". Ja\njuuri yhtenä niistä illoista sattuivat Berndtsin, hovineuvoksen,\nelonleikkuutanssit. Ekemanilla ei pidetä mitään tanssiaisia\nsenvuoksi, että heillä ei ole peltojakaan, mutta konsulilla on\nkaikesta huolimatta eräitä \"kirottuja velvollisuuksia\" herra\nhovineuvosta kohtaan.\n\nKonsuli viipyy siis poissa auringonnousuun asti, ja Kaarle Malm,\njolla ei ole mitään velvollisuuksia hovineuvos Berndtsiä kohtaan,\nsaattelee tapansa mukaan konsulinnaa huvilaportille.\n\n\"Niin -- niin, konsulinna\", sanoo hän, \"teidän aikanne tulee kylläkin\npitkäksi tänä iltana\".\n\n\"Älkää te siitä välittäkö, Kaarle Malm\", vastaa konsulinna, \"vaan\najatelkaa te kiinteästi Grossmüllerin tytärtä. Hän kai on nyt\nMarburgissa.\"\n\n\"Marburgissa, -- niin kai\", virkahtaa Kaarle Malm hajamielisesti. \"Ja\nminä seison tässä teidän portillanne ja katselen sormuksianne.\"\n\n\"Olen vakuutettu siitä\", sanoo konsulinna terävästi, \"että jos\nkutsuisin teidät teelle, ette voisi tulla ilman eräitä sivuajatuksia\".\n\n\"Minä olen kyllä hyvin heikko, mutta luulen kestäneeni tulikokeeni ja\njossakin määrin paatuneeni.\"\n\n\"Käykäämme sisään sitten hetkiseksi, mutta jättäkää ajatuksenne oven\nulkopuolelle.\"\n\n\"Teen parhaani, rouva konsulinna.\"\n\nTämä yö sattuu olemaan tavallista helteisempi. Niitylle, tammiston\ntaakse, on sijoittunut joukko kaupunkilaisia, jotka eivät pidä väliä\npäivän kulusta, vaan istuvat missä istuvat, ja laulavat tunteellisia\nja surunvoittoisia lauluja. Ihminen ikäänkuin pysähtyy kulussaan,\nhänen kirkas järkensä lakkaa toimimasta ja vaistot ilmenevät\njoiksikin haihtuviksi hetkiksi määräävinä tekijöinä. Viheltävä,\njyrisevä juna tai törähtelevä auto ei pysty häiritsemään vallitsevaa\ntunnelmaa, heinäkuun yö on tottunut näkemään paljon, ja tänä yönä\nKaarle Malin unohtaa, että hänen vasemmassa nimettömässään kiiltelee\nsileä kultasormus, joka tuottaa eräitä jotenkin tarkoin määriteltyjä\nvelvollisuuksia. Mutta konsulinna Ekeman unohtaa molemmat\nsormuksensa, jotka antavat vielä suurempia velvollisuuksia.\n\nNähnyt ja kokenut ihminen jaksaa vielä ymmärtää ja omalla tavallaan\nantaa anteeksi sen, ettei Kaarle Malm enää tyytynyt suutelemaan\nkonsulinnan kättä, vaan hänen huuliaan. Mutta kun se jatkuu illasta\niltaan ja kun hän ei enää huvilaportilla pysähdy vaihtamaan muutamia\naivan jokapäiväisiä jäähyväissanoja, vaan kävelee sisään niinkuin se\nolisi kaikkein luonnollisin asia maailmassa, silloin pysähtyy asiasta\ntietoinen järkevästi miettimään ja aprikoi, että mitähän tästä oikein\nlopuksi tulee. Ja itsekseen hän vaistoaa ja aavistelee, että jonkun\nrangaistuksen tätä välttämättömästi täytyy seurata.\n\nNiinkuin seurasikin.\n\nEi aavistanut konsuli Ekeman sinä iltana, että hän kotiin tullessaan\nnäkisi niin sanotun kohtauksen. Kuu kuvastuu veden kalvoon, ja koska\nlautta ei tähän vuorokauden aikaan kulje, soudattaa konsuli itsensä\nyli lahdenpohjan. Sitten hän hiljaa ja hyräillen kävelee lautalta\nhuvilaan, ja ajattelee, että onpa hyvä, että huomenna on sunnuntai,\njolloin saadaan levätä aamiaiseen saakka. Vieläkin enemmän:\nhän ajattelee lempeästi ja sovinnollisesti koko tätä pahaista\nmaailmaa hyörinöilleen ja touhuineen, ajattelee kaunista kotiaan\nja vaaleakiharaista vaimoaan, ajattelee myös, että on sentään hyvä\nasia sekin, että on varallisuutta, hyviä ystäviä, sellaisia kuin tuo\nKaarle Malm ja ne, jotka vielä jäivät klubille.\n\nSillä tavoin hän ajattelee, ja juuri niinä hetkinä lepää hänen\nvaimonsa kullankeltainen pää Kaarle Malmin rinnalla, ja Kaarle Malm\nsuutelee hänen huuliaan ja hyväilee hänen kättään.\n\nJa tällaisen kohtauksen joutuu konsuli Ekeman tahtomattaan näkemään.\n\nEi hän silti raivostu eikä muistuta ärsytettyä jalopeuraa. Voi olla,\nettä pussit hänen silmiensä alla käyvät tummemmiksi, ja voi olla,\nettä hänen huulensa vavahtavat hiukan, kun hän käskee vainionsa\npoistua huoneesta.\n\nEikä kirkaise konsulinnakaan eikä osoita pelkoa, hän poistuu\nhuoneesta huulet yhteenpuristettuina, mutta pää pystyssä. Kaarle Malm\nsensijaan kalpenee, hänen kätensä vavahtelee, mutta kun hän huomaa\njääneensä konsulin kanssa kahden, pakottautuu hän hymyilemään.\n\n\"Tässä sitä nyt ollaan\", sanoo hän näennäisen tyynesti. \"Ja minä\nluulen, että se suureksi osaksi on teidän omaa syytänne.\"\n\n\"Saattaa olla\", myöntää konsuli huohottaen, \"mutta minä luulin teitä\ngentlemanniksi\".\n\n\"Ah, herra konsuli, ihminen on erehtyväinen ja heikko. Hänellä\nriittää kaikkea vain määrättyyn rajaan asti.\"\n\nKonsuli Ekeman ei vastaa mitään. Hän kiihottuu omista ajatuksistaan\nja mielikuvistaan, viimein hän ei enää malta istua, vaan nousee ja\nalkaa raskain, kömpelöin askelin mitellä lattiaa.\n\n\"Te roisto, te hiottu roisto ja viettelijä\", läähättää hän, pysähtyen\nhuoneen toiselle puolelle ja katsoen Kaarle Malmia tiukasti silmiin.\n\n\"Viimeksimainittu epiteetti on aivan tarpeeton\", vastaa Kaarle Malm\ntyynesti. \"Minä olen teille tilivelvollinen ja myöskin teen tilini.\"\n\n\"Teette! Mitä te ylimalkaan olette tehnyt ja mihin te pystytte!\"\n\nKaarle Malm kohautti olkapäitään, mutta kuoleman kalpeus asui\nkasvoilla.\n\n\"Minä pyydän, herra konsuli\", virkahti hän, \"säästäkää tarpeettomia\nsanoja. Teillä on oikeus vaatia ja minun velvollisuuteni myöntyä. Ei\nmitään muuta.\"\n\nKonsuli Ekeman kiihottui yhä enemmän. Hänen kasvonsa kävivät\nveripunaisiksi, ohimosuonet pullistuivat, ja lopuksi hän päättävin\naskelin meni työhuoneeseensa. Palatessaan hän piti kädessään ladattua\nrevolveria.\n\n\"Tässä on vain yksi patruuna.\"\n\nSilloin Kaarle Malmia puistatti, ja minuutiksi hän menetti\ntajuntansa. Mutta sitten hän ajatteli mennyttä elämäänsä, ja hänet\nvaltasi outo, kuolettava rauhallisuus. Olihan hän ennenkin ollut\nmahdollisimman lähellä tätä askelta, mutta syystä tai toisesta siitä\nperäytynyt. Ja se askel oli kuitenkin otettava, tahtoipa tai ei,\nennemmin tai myöhemmin. Niin, -- iankaikkisuus oli kyllä pitkä, ja\nhän oli suuri syntinen, mutta Jumala oli armollinen.\n\n\"Jos te ammutte minut, herra konsuli\", sanoi hän, \"niin joudutte\nsyytteeseen murhasta\".\n\n\"Ei ole väliä\", sähähti konsuli Ekeman. \"Maailmassa on kuitenkin yhtä\nlurjusta vähemmän.\"\n\n\"Älkäämme tehkö asiaa pahemmaksi kuin se on. Antakaa minulle paperia\nja lyijykynä.\"\n\n\"Kirjoittaminen on teille aivan tarpeetonta.\"\n\n\"En haluakaan sitä itseni, vaan teidän vuoksenne. Katsokaapas: tahdon\nsentään kuolla kuin herra. Ymmärrättekö, mitä se merkitsee?\"\n\nKonsuli Ekeman kiristeli hampaitaan, mutta Kaarle Malm kirjoitti\nsuurin kirjaimin omaisilleen osoitetun kirjeen. Elämä oli käynyt\nhänelle liian raskaaksi ja sitäpaitsi hänellä oli _taas_ jotakin,\njota omaiset eivät saaneet aavistaa. Tapahtumapaikka saattoi\nheitä ehkä hiukan ihmetyttää, mutta siihenkin oli välttämättömät\nsyynsä. Elsie Grossmülleriä sai tervehtiä, mutta surra, -- kas\nse ei kannattanut. Oli parempaakin tekemistä kuin surra jotakin\nKaarle Malmia, joka itse ei ollut tehnyt muuta kuin tuottanut surua\nitselleen ja muille. Näin oli kaikkein paras.\n\nSitten hän huolellisesti sulki kirjeen ja painoi siihen sinettinsä.\n\n\"Ja nyt, herra konsuli\", sanoi hän, \"käykää toimeen. Parempaa\npalvelusta ette saata minulle tehdä.\"\n\n\"Teidän itsenne olisi se paras tehdä.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta rohkeus puuttuu.\" Hän astui askeleen lähemmäksi,\nja koko hänen olentonsa vapisi, mutta kasvot olivat rauhalliset.\n\n\"Minun täytyy käytännöllisistä syistä tulla näin lähelle\", sanoi hän.\n\"Ruudinsavun pitää ehdottomasti näkyä ohimollani. Tervehtikää rouva\nkonsulinnaa.\"\n\nKuullessaan viime sanat konsuli Ekeman karjaisi kuin peto ja kohotti\naseensa. \"Te pilkkaatte vielä!\" huusi hän.\n\n\"Kaukana siitä. Minä rakastin häntä. Ja kenties hänkin rakasti minua.\"\n\nSilloin konsuli laukaisi, ja se oli Kaarle Malmin loppu.\n\nAurinko alkoi juuri silloin kohota Vierelmän takaa ja loi punertavat\nsäteensä lattialla levenevälle verilätäkölle. Eikä siinä enää\nauttanut kauhu eikä katumus.\n\nMikä on tehty, se on tehty.\n\n\n\n\nCERELIUS MALM JÄRJESTELEE\n\n\n\"Juu, ei tästä mitään tule\", huokasi konsuli Cerelius Malm\ntyytymättömästi puoleksi itselleen, puoleksi pojalleen, ja oikaisi\nsuurta, lihavaa vartaloansa kirjoitustuolissaan. \"Ei mitään, ei\nyhtään mitään.\"\n\nSitten hän loi pikaisen katseen edessään oleviin papereihin ja pani\nne painon alle.\n\nPoika, Fredrik Malm, iältään lähempänä neljääkymmentä, ei kuullut tai\nei ollut kuulevinaan. Veti vain yhä sakeampia savuja sikaaristaan\nja näytti niin vaipuneen työhönsä, ettei mikään syrjästäpäin tuleva\npystyisi häntä häiritsemään. Syysauringon kalpeat säteet valaisivat\npaperilla olevia numeroita, valaisivat tummaa, vankkaa työhuonetta,\nmuodostivat ohuen varjon paksuun lattiamattoon ja pääsivät viimein\nkarkeloimaan ikkunoita vastapäätä olevan seinän kartoilla ja\npapereilla.\n\nVanhempi Malm siveli harmajaa, tuuheaa poskipartaansa ja sytytti\nsitten sikaarin hänkin. Syrjäinen olisi voinut päätellä, että hän\nvain odotti toisen herkeämistä työstään, jotta pääsisi puheen alkuun,\nmutta poika-Malm ei huomannut mitään. Istui vain ja kirjoitti.\n\n\"Mitä sinä teet?\" kysyi isä-Malm.\n\n\"Ehdotusta Grossmüllerin ja meidän väliseksi sopimukseksi\", vastasi\npoika nostamatta päätänsä.\n\n\"Sitä sinä olet jo tehnyt viikon\", murahti isä. \"Ei siinä mitään\nstilistisiä konsteja tarvita. Käyttäisit vanhoja kaavakkeita.\"\n\nNyt poika katsahti isään hiukan kummastuneesti.\n\n\"Niissä jää sijaa takaporteille\", sanoi hän sitten. \"Grossmüllerit\nkäyttävät kernaasti sellaisia hyväkseen.\"\n\n\"Äsh, anna sinä heidänkin ansaita\", tokaisi isä kärsimättömästi,\nmutta kasvot saivat tyytyväisen, muhoilevan ilmeen.\n\nPoika vilkaisi taas salavihkaa isäänsä, mutta pitkitti\nitsepintaisesti kirjoittamistaan.\n\n\"Tai anna koko sopimusehdotus juristin tehtäväksi\", jatkoi konsuli\nMalm melkein välinpitämättömästi. \"Luettelet hänelle faktat ja sanot,\nettei takaportteja saa jäädä. Koko juttu maksaa sata markkaa. Nyt\nsinä olet hukannut siihen viisi päivää à kaksisataaviisikymmentä.\nTappio tuhatsataviisikymmentä. Ei se käy.\"\n\n\"Onhan kuitenkin varmempaa, kun itse...\" sanoi poika. \"Ja antaa\nsitten juristin tarkastaa.\"\n\n\"Hm. Olkoon nyt niin sitten. Saahan olla perinpohjainen, mutta silti\nei ole välttämätöntä olla hidas.\"\n\nFredrik Malm oli kuullut tämän kymmeniä ja satoja kertoja samoin kuin\nerään toisenkin asian, joka pian -- sen hän jo isän kärsimättömästä,\nhajamielisestä puhetavasta vaistosi -- oli tuleva esille. Tämä oli\nollut vain asiaankuuluvaa, välttämätöntä alkusoittoa.\n\n\"Ei tämä käy, ei totisesti\", aloitti konsuli Malm taas kotvasen\nkuluttua ja kääntyi kirjoituspöytänsä ääressä, katsellen tiukasti\npoikaansa. \"Sinun pitää naida, Fredrik, naida.\"\n\nNyt se sitten taas oli purkautunut, kenties sadannen kerran.\nMutta nuorempi Malm oli nähtävästi siihen jo niin tottunut, ettei\nhuomautus hänen mielensä tasapainoa erityisesti järkyttänyt, jos hän\nsitä huomasikaan. Hän pysähtyi lukemaan kirjoittamaansa ja murahti\njotakin, josta toinen ei olisi kyennyt ottamaan selvää.\n\n\"Juu, naitava sinun on, Fredrik\", jatkoi konsuli Malm, \"ei siitä\npäästä minnekään\".\n\n\"Kuka sitten?\" kysäisi poika töykeästi.\n\n\"Ota minun puolestani vaikka pirun isoäiti, kunhan jonkun otat. Mutta\nei tämä käy.\"\n\n\"No mistä minä sen kysymyksessä olevan isoäidinkään haen käsiini\ntähän hätään\", naurahti poika ja rupesi taas kirjoittamaan, luullen\nettä keskustelu päättyisi tähän.\n\nMutta vanha Malm oli tällä kertaa tavallista itsepintaisempi.\n\n\"Jos viitsisit edes pennin edestä ajatella\", sanoi hän, \"niin\nhuomaisit kyllä, ettei tämä käy. Mutta sinä et ajattele, Fredrik,\nsinä et ajattele. Sinä olet liiaksi tottunut tähän. Jos sinä kuolet\nnaimattomana, niin firma hajoaa, etkö sinä sitä älyä?\"\n\n\"Mmmm...\" kuului pojan huulten välistä. Nämä keskustelut olivat\nhänelle liiankin tuttuja.\n\n\"Kyllä sinun on hyvä murista, kun et ajattele asioita. Mutta\nkatsoppas nyt: Yrjö, veljesi, tulee iankaikkisesti elämään\ntiloillaan, Britalla ja hänen miehellään on tarpeeksi hoitelemista\nomassa liikkeessään. Serkuistasi kiinnitin suurimmat toiveet\nKaarleen, hänellä oli terävä pää, vaikka eli niinkuin lorvi, ja hän\nolisi aikaa myöten, luonnon pakostakin, mennyt naimisiin ja vetänyt\nsinut mukanaan. Mutta hänen elämäntiensä päättyi konsulinna Ekemanin\nbudoarissa. Ei, Fredrik, sinun _on_ naitava.\"\n\n\"Ehtiipähän tuohon iloon päästä\", vastasi Fredrik Malm ynseästi.\n\n\"Ehtii!\" huudahti konsuli kiihkeästi. \"Kyllä sinä kauniisti ehdit.\nVuoden, parin kuluttua sinua jo aletaan pitää setänä...\"\n\n\"No mutta kenen hiiden minä sitten ottaisin!\" tiuskaisi poika\nkärsimättömästi ja heitti kynän pöydälle. \"Tarvitaan kai siihen\njotakin muutakin kuin mennä ottamaan.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Mitä sitten? Kyllähän isä itsekin tietää. Ainakin jonkunlaista\nsympatiaa -- ja sitä minulla ei ole erikoisesti ketään kohtaan --\nsekä toisen asianomaisen suostumus.\"\n\nVanha konsuli Malm vaipui hetkeksi mietteisiinsä.\n\n\"Sinä olet käyttänyt huonosti nuoruutesi, Fredrik\", sanoi hän sitten\nrauhallisesti. \"Sinun olisi pitänyt enemmän katsella ympärillesi ja\nvoittaa jonkun, niin, sanokaamme nyt sitten sympatia.\"\n\n\"Minä olen perehtynyt liikkeeseemme sillä aikaa kun muut ovat\nkatselleet ympärilleen ja hoidelleet sympatiojaan\", vastasi poika,\n\"enkä luule, että aika on niinkään huonosti käytetty\".\n\n\"No, älähän suotta kiivastu ja katkeroitu\", virkahti isä\nystävällisesti. \"Tietysti sinä olet hoitanut leiviskääsi hyvin. Mutta\nkäsitäthän itsekin, ettemme voi lykätä askelta, joka on välttämätön.\"\n\nNyt poika nousi seisomaan ja kävi pitkin askelin mittelemään pehmeätä\nmattoa. Juonteet hänen terveillä, sileiksi ajelluilla kasvoillaan\neivät ilmaisseet mitään, mutta silmät tähystivät miettiväisinä\neteensä. Konsuli Malm katseli häntä tyytyväisenä, melkein ylpeänä,\nja niin kului pitkä aika, ettei kumpikaan sanonut mitään. Viimein\nkonsuli Malm kuitenkin alkoi pitkästyä.\n\n\"Se on niin\", sanoi hän tanakasti, \"että ellet sinä nai, niin nain\nminä\".\n\nPoika pysähtyi kulussaan ja loi isään pitkän, tuijottavan katseen.\n\n\"Katsele sinä vaan\", jatkoi isä itsepintaisesti. \"Ei siinä muu auta.\nEllet sinä nai, niin nain minä.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Ole varma siitä, että minä vielä saan pojan, jonka sinä sitten\ntoimitat säädyllisiin naimisiin.\"\n\nNyt poika hiukan hätkähti, ja silmien katse kävi entistä\nmiettivämmäksi. Entistä pitemmiksi kävivät askeleetkin, mutta viimein\nhän pysähtyi ja suoristausi.\n\n\"Jos Malmien kauppahuoneen etu sen todellakin vaatii\", päätti hän,\n\"niin tietysti minä menen naimisiin. Mutta kenen kanssa?\"\n\nIsä oli huomannut välähdyksen pojan teräksenharmaissa silmissä,\nja itsetiedoton hymy nousi hänen vanhoille, mutta vielä terveille\nkasvoilleen.\n\n\"Hyvä päätös, Fredrik, hyvä päätös jo sellaisenaankin\", lausui hän\nlämpimästi. \"Kiitän sinua siitä. Mutta ajatelkaamme nyt asia loppuun.\nMitä sanot Elsie Grossmülleristä?\"\n\n\"Hm. Hän muistelee Kaarlea vieläkin, ja sitäpaitsi hän haaveilee,\nja klinkuttaa pianoa ... Ei, isä. Herrallemme moinen liitto olisi\nkauhistus.\"\n\n\"Musikaalisuus on lahja ylhäältä, Fredrik, ja Elsie on kaunis ja\njärkevä nainen. Varmaan te sopisitte hyvin yhteen. Mutta jättäkäämme\ntoistaiseksi hänet. No... sanokaamme Karin Sundelius.\"\n\n\"Joka juoksee pakoon, kun aion kysyä, kuinka vanha tohtorinna jaksaa.\"\n\n\"Se voi usein olla merkki, hm, sympatiasta. Mutta sinä et tietysti\nole tunnustellut maata, vaan antanut hänen juosta?\"\n\n\"En todellakaan ole tullut niihin ajatuksiinkaan...\"\n\n\"Tietysti et. Sehän minun pitäisi tietää. Sitäpaitsi hänellä pitäisi\nolla joku hämäräperäinen kapteeniluutnantti, jonka sinä tietysti\nheti löisit laudalta. Mutta hän on vielä liian nuorikin. Entä Katja\nSasonow? Siinähän löysimmekin. Hänen äitinsä on Altdorffeja, ja kun\npääsisimme käsiksi heidän laivoihinsa...\"\n\n\"Saisin tietysti koko hänen ihailijalaumansa kaupanpäällisiksi. Ei,\nvalitkoon hän heidän joukostaan.\"\n\nKonsuli Malm löi hermostuneesti näppiä.\n\n\"Emmehän tällä tule mihinkään\", sanoi hän äreästi. \"Sympatiat! Mikset\nsano rakkaus? Ne tulevat kyllä perästäpäin. Kenties olet jo itse\nsittenkin...\"\n\n\"En!\" vastasi poika jyrkästi.\n\n\"Nyt meillä tuskin on muita jälellä kuin leskikonsulinna Ekeman, ja\nhän on välillisesti syypää Kaarlen kuolemaan.\"\n\n\"Sitä ei kukaan voi sanoa\", huomautti poika asiallisesti. \"Mehän emme\nitse asiassa tiedä koko tapauksesta mitään.\"\n\n\"Minusta näyttää, niinkuin sinä tietäisit asiasta enemmän kuin minä!\"\nhuudahti konsuli Malm hämmästyneenä.\n\n\"Minä vakuutan, isä. En enempää kuin sinä tai kukaan muukaan.\"\n\n\"Olkoon sitten. No mitä arvelet siis konsulinna Ekemanista?\"\n\n\"Samaa kuin kaikista muistakin: yhdentekeviä.\"\n\n\"Ja koko keskustelumme tulos\", sanoi konsuli Malm närkästyneenä, \"on\nsiis se, ettemme ole tulleet lähtökohtaa kauemmaksi\".\n\n\"Siltä näyttää, valitettavasti.\"\n\n\"Ja kuitenkin olisi jo hyvä aika päästä oleellisiin tuloksiin.\"\n\n\"Hm. Niin isä väittää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonsuli Malm mietti. Koko olemassaolo tuntui hänestä aiheettoman\nraskaalta. Tämä asia oli viimeiset kymmenen vuotta taukoamattomasti\nja raskaana painanut hänen sydäntään. Kun näkisi Fredrik-pojan\nonnellisesti naimisissa, silloin rauhassa painaisi harmaantuneen\npäänsä lepoon, Malmien vanha kauppahuone tulisi elämään niinkuin se\noli elänyt ja kukoistanut toista sataa vuotta. Pojalla oli taitoa,\nhidasta, mutta varmaa yritteliäisyyttä ja perinpohjaisuutta kaikissa\nmuissa suhteissa, vaan ei siinä, ja se tuskastutti vanhaa konsuli\nMalmia.\n\nKauan mietti vanha konsuli, mutta mitä kauemmin hän mietti,\nsitä selvemmiksi myös kävivät hänen ajatuksensa. Ottakoon kenet\ntahtoo, kun vain ottaa jonkun ja tämä vuosikymmenen vanha asia\nsaadaan järjestykseen. Vanha Cerelius Malm tajusi, että kaikki\nviivytteleminen vain pilaisi asiaa, ja ehkäpä Fredrikillä todellakin\n-- niin, kuka tietää -- todellakin oli joku, josta hän kenties ei\nuskaltanut mainitakaan. Tuokoon vaan vaikkapa senkin, -- hän, vanha\nkonsuli, ei sanoisi muuta kuin: tervetuloa!\n\nMutta Fredrik Malmilla ei ollut ketään, josta hän ei olisi uskaltanut\nmainita. Hänen elämänsä oli kulunut merkillisen suoraviivaisesti,\nja hän oli oppinut katselemaan sitä vain sellaisena, jollaiselta se\nnäyttäytyi satamassa ja Malmien konttorihuoneiston viidestätoista\nikkunasta. Ja satamassa se oli inhoittavaa ja konttorihuoneiston\nikkunoista katsottuna se oli asiallista, -- niinkuin pitikin. Hänellä\nei ollut ollut aikaa käsitellä sellaisia kysymyksiä kuin rakkaus,\nperhe, elämä; hän tunsi olevansa melkein yhtä vanhan liiketalon ja\nsen inventarioiden kanssa, puolueeton, rauhallinen syrjästäkatsoja.\nMutta nyt, kun nämä kysymykset kaikkein tiukimmassa muodossaan ja\nsuurina välttämättömyyksinä asetettiin hänen eteensä, ajatteli hän\nniitä kylmästi ja asiallisesti ja tuli siihen johtopäätökseen,\nettä järjestettävä kai ne on. Eikä hän tätä ajatellessaan\nluonnollisestikaan saattanut tuntea mitään erikoista lämpöä tai\ninnostusta siitä, mitä mahdollisesti oli tuleva: koko asia oli vain\nvälttämättömyys, jonka hän oli järjestävä niin hyvin kuin taisi.\nEllei tainnut, minkäpä sille.\n\n\"Isä\", sanoi hän, mutta pysähtyi keskellä lausetta.\n\n\"No, anna kuulua.\"\n\nNuorempi Malm mietti vielä hetken, mutta sitten hän nosti päänsä.\n\n\"Minä teen mitä voin\", jatkoi hän päättävästi, \"mutta sillä ehdolla,\nettä jos saan kolmet rukkaset, niin asian pitää raueta\".\n\nCerelius Malm naurahti makeasti, -- tuo oli niin pojan tapaista.\n\n\"Mutta jos sinä ehdoin tahdoin hankit itsellesi rukkaset\", epäili hän.\n\n\"Ei, sitä minä en tietysti tee, niinkuin isä kyllä voi arvatakin.\nVaikka kyllä minä olen perin tottumaton tällä alalla, luonnollisesti.\"\n\n\"Niin tietysti, tietysti\", ehätti vanhempi Malm lohduttavasti. \"Mutta\nsinä selität asian suoraan ja vilpittömästi niinkuin tapasi kaikissa\nasioissa on. Sillä on, mikäli olen kuullut, suuri efekti naisiin...\"\n\n\"Emme puhu siitä. Sillä ehdolla teen kolme koetta, edellytettynä,\nettä lykkäyksenkin pyytäminen merkitsee kieltoa.\"\n\nKonsuli Malm otti kakkulat nenältään ja alkoi pyyhkiä niitä, silmiään\nräpytellen.\n\n\"Minun kai täytyy suostua\", päätti hän, -- \"muutoin voit keksiä\nyhä uusia 'edellytyksiä'. Mutta muista, että olet vain tekemässä\nvelvollisuuttasi isääsi, isoisääsi ja isoisäsi isää kohtaan.\"\n\nNuorempi Malm ei vastannut mitään. Jos hän jotakin ajatteli, niin\nkai se oli jotakin sinnepäin, että kyllähän vanhojen Malmien takia\nkannattikin uhrautua. Tokko hän lienee tullut ajatelleeksikaan,\nettä tulevain hyökkäysten esineet myös ajattelisivat, minkälaisten\nuhrausten arvoisia Malmit ja erittäinkin hän, Fredrik Malm, olivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana iltana istui Fredrik Malm kauppaklubilla tavallista\naikaisemmin ja mietiskeli yritystä, jonka hän vajaa viikko\nsitten oli ottanut tehdäkseen, mutta johon hän ei vielä ollut\ntullut ryhtyneeksi. Whiskylasi pöydällä hänen edessään oli vielä\nkoskemattomana, ja ulkona virtasi syyssade. Koko elämä tuntui hiukan\nraskaalta ja painostavalta, eikä klubin kantavieraista ollut vielä\nketään muita saapunut.\n\nFredrik Malm oli sentään iästään huolimatta vielä \"tottelevainen\npoika\", eikä hän tullut ajatelleeksikaan muuta kuin että\nminkä oli ottanut tehdäkseen, se oli myös tehtävä ja loppuun\nsuoritettava. Hän koetti taas mielessään muistella ja läpikäydä koko\nnaistuttavapiirinsä, mutta ei löytänyt heidän joukostaan ketään, jota\nolisi ajatellut tai muistellut muita suuremmalla mielenkiinnolla.\nEdessä oleva yritys tuntui kokonaisuudessaan hieman koomilliselta ja\nuhkarohkealta, mutta siihen piti asettua. \"Neiti! Käykääpäs tänne\nhiukan.\" Tarjoilijatar, sitä tavallista tyyppiä, tuli pöydän luo ja\nloi häneen kysyvän katseen.\n\n\"Edit on hyvä ja istuu. Minulla olisi hiukan kyseltävää.\"\n\nFredrik Malm oli klubin johtokunnan puheenjohtaja, ja neidin täytyi\nistuutua.\n\n\"Minulla olisi tehtävänä muutamia niin sanottuja omantunnon\nkysymyksiä\", aloitti Fredrik Malm ilman esipuheita, ja neiti\nhämmentyi, sillä hänellä oli asioita, joiden hän ei olisi suonut\ntulevan Johtokunnan puheenjohtajan korviin.\n\n\"Herra tirehtööri on hyvä ja kysyy vain\", vastasi hän arkaillen.\n\n\"Minä toivon, että neiti vastaa suoraan, vilpittömästi ja ilman\npelkoa.\"\n\n\"Kyl-kyllä, tietysti.\"\n\nFredrik Malm otti syvän kulauksen whiskylasistaan, ei ryyppyä, vaan\ntavallista syvemmän kulauksen.\n\n\"No... luuleeko neiti... tai ensiksikin: mitä neiti luulee naisten\narvelevan minusta?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra tirehtööri, mutta minä en käsitä, mitä herra\ntirehtööri tarkoittaa.\"\n\n\"Aivan samaa kuin mitä kysynkin. Olenko minä esimerkiksi kovin ruma\nja peloittava herra?\"\n\nNeiti punastui korviaan myöten.\n\n\"Ei suinkaan\", sopersi hän vihdoin, \"sitähän ei kenestäkään Malmista\nvoi sanoa\".\n\n\"Kiitän; mutta sanokaa vain ajatuksenne suoraan.\"\n\n\"Kyllä minä puhun totta, herra tirehtööri. Kenties herra tirehtööri\non jonkun verran suljettu ja äänetön ja sitten...\"\n\n\"Niin ja sitten?\"\n\n\"Sanoisinko liian juhlallinen.\"\n\n\"Hyvä on. Mutta\", jatkoi Fredrik Malm hellittämättömästi, \"luuleeko\nneiti...\"\n\nFredrik Malm otti taas pitkän ryypyn lasistaan. -- Kaikenlaisia teitä\nsitä pitääkin tietonsa kerätä. Mutta ei auta, ja -- hän ei ainakaan\njuttele. -- Neiti katseli häntä kuin suuri, ällistynyt kysymysmerkki.\n\n\"Minä tarkoitan\", puhui Fredrik Malm muuttaen sanojaan, \"luuleeko\nneiti, että joku saattaisi minua... hm... rakastaa?\"\n\n\"Sehän herra tirehtöörin pitäisi itse parhaiten tietää\", vastasi\nneiti kokonaan lyötynä.\n\n\"Niin kai, niin juuri\", sanoi Fredrik Malm mietteissään. \"Mutta jos\nminä lähtisin kosimaan jotakuta, aivan apropos, _ex tempore_...\nkuinka sen nyt sanoisin... niin luuleeko neiti, että asianomainen\nvoisi olla minulle jossakin määrin... hm... epäkohtelias.\"\n\nNeiti hymyili hämmentynyttä, sekavaa hymyä.\n\n\"Ei varmaankaan\", vastasi hän. \"Kuka tahansa ottaisi herra\ntirehtöörin mitä suurimmalla kunnioituksella vastaan, vaikkapa...\"\n\n\"Siinäpä se juuri on. No: vaikkapa mitä?\"\n\n\"Vaikkapa hän sattuisikin olemaan rakastunut toiseen ja täytyisi niin\nollen... hm... pyytää miettimisaikaa.\"\n\n\"Neiti siis kaiken lopuksikin pitää minua mahdottomana.\"\n\n\"Kaukana siitä, herra tirehtööri. Tahdoin vain sanoa, että\nitsekullakin voi olla aikaisemmat kiintymyksensä, mutta että herra\ntirehtööri minun nähdäkseni voi saattaa kenen tahansa kahden\nvaiheille. Siitä huolimatta.\"\n\n\"Tämä riittääkin, neiti, ja monet kiitokset teille. Whiskyn panette,\nkuten tavallisesti, laskuuni. Tässä on teille kaksisataa, olen sen\nteille velkaa.\"\n\n\"Herra tirehtööri...\"\n\n\"Ei mitään, olen sen velkaa. Mutta ei tavuakaan kenellekään.\"\n\n\"Herra tirehtööri saa olla varma siitä, että minä en...\"\n\n\"Hyvä on. Luotan teihin.\"\n\nSitten Fredrik Malm meni ja puki päällystakin ylleen.\n\nUlkona syksyinen vihmasade vähitellen muuttui rankkasateeksi\nja ihmisiä oli liikkeellä mahdollisimman vähän. Kello alkoi jo\nyhdeksättä, ilta pimeni, ja kaasulamput valaisivat katuliikettä\nhimmeästi ja vaivalloisesti.\n\n\"Nekin saisi jo oikeastaan muuttaa sähköksi\", ajatteli Fredrik Malm\nja käveli pitkin Kauppiaskatua, kohti konsulinna Ekemanin asuntoa.\n\nEkemanit olivat uudenaikaisia ihmisiä, eikä heillä ollut tukevia,\nliikekeskuksista syrjäänvetäytyneitä yksityisasuntoja niinkuin\nMalmeilla. He asuivat mukavassa, nykyaikaisessa kivimuurissa, ja\nsitä eivät Malmit jaksaneet ymmärtää, -- asua sekaisin kymmenien\nperheiden kanssa, olkootpa nuo nyt keitä tahansa, sehän on\nsittenkin melkein kuin asua kadulla. Mutta niinkuin Ekemanit, niin\nasuivat Sundeliukset, niin asui Henrik Grossmüller, niin asuivat\nRosenbladhit. Ja sellaiseen oli myöskin Kaarle Malm väittänyt\nmuuttavansa. Konsulinna Ekeman oli pitänyt entisen kaupunkiasuntonsa.\n\nFredrik Malm löysi itsensä painamasta konsulinna Ekemanin asunnon\nsoittokellon nappulaa. Puoli tuntia sitten oli hän vielä istunut\nSundeliuksella, tärkeä asiansa huulillaan, mutta se oli kuin olikin\njäänyt toimittamatta. Ratkaisevalla hetkellä hän oli tuntenut\nvoittamatonta vastenmielisyyttä ei ainoastaan asiaansa, vaan koko\nSundeliuksen perhettä kohtaan. Mutta kun asiaan, nyt kerran oli\nryhtynyt, niin ajettava kai se oli: ei suinkaan hän ketään tekisi\nonnelliseksi, niinkuin sanotaan, mutta tokkopa sentään kukaan tuntisi\nitseään erityisemmän onnettomaksikaan.\n\nVihdoinkin! Terveennäköinen palvelustyttö tulee avaamaan.\n\n\"Mahtaako konsulinna olla tavattavissa?\"\n\n\"Ei, valitettavasti. Hän asuu vielä huvilassa.\"\n\n\"Tiedättekö, onko hänen vastaanottoiltansa tänään?\"\n\n\"Minä en luule, herra tirehtööri. Se tapaa olla keskiviikkoisin.\nMutta jos herra tirehtööri haluaisi soittaa...\"\n\n\"Kiitos, se ei ole välttämätöntä.\"\n\nFredrik Malm aikoi ajuriasemalla nousta ajoneuvoihin, mutta muisti\nsamassa, että ne ajosta Ekemanin huvilalle perivät yhdeksän markkaa.\nSenvuoksi hän käveli lyhyen matkan kotiinsa ja käski valjastaa\nhevoset.\n\nHänen tyyntä ja tasaista mielenvirettänsä jatkui yhä. Minkäänlaisia\nennakkosuunnitelmia ja laskelmia hän ei tehnyt, eikä myöskään\näsken Sundeliuksella tuntemansa vastenmielisyyden puuska millään\ntavalla häntä enää häirinnyt. Mutta kun vaunut pysähtyivät Ekemanin\nhuvilanportilla, tunsi hän vastoin tahtoaan hätkähtävänsä. Tästä\nportista oli siis Kaarle Malm pari vuotta sitten kannettu ulos,\nkuulanreikä ohimossa, omituisten olosuhteitten vallitessa.\nSenjälkeen konsuli Ekeman oli tullut sekapäiseksi, -- olivat nekin\ntapauksia, joista ei kukaan kyennyt ottamaan selvää enempää kuin\nKaarle-vainajankaan pohjimmaisista luonteenpiirteistä.\n\nHuvilan alakerran ikkunoista loisti vielä valo. Fredrik Malm käveli\nhitaasti märkää, narahtelevaa hietikkoa pääportaille ja soitti. Aika\noli myöhäinen ja avaaja loi häneen pitkän, kysyvän katseen.\n\n\"Vieläköhän konsulinna on tavattavissa?\"\n\n\"Kyllä. Herra tirehtööri suvaitsee käydä sisään. Minä käyn\nilmoittamassa.\"\n\nVasta nyt Fredrik Malm alkoi tuntea olonsa tukalaksi, ja hän katseli\nepätietoisena ympärilleen. Mutta samassa konsulinna Ekeman oli hänen\nedessään, ja Fredrik Malmista näytti kuin hänen vaaleilla kasvoillaan\nolisi ollut jonkun verran säikähtynyt ja pelokas ilme.\n\n\"Ah te, herra tirehtööri!\"\n\nKumarrus.\n\n\"Toivon, etten tule sopimattomaan aikaan, ja pyydän anteeksi, jos\nhäiritsen.\"\n\nPelokas, kysyvä ilme konsulinnan kasvoilta ei väistynyt, mutta\näänenpaino oli kohtelias ja melkein lämmin.\n\n\"Sehän riippuu kokonaan siitä, mitä aiotte sanoakin\", vastasi hän\nyhä edelleen jääden odottavalle kannalle. \"Käykää sisään, herra\ntirehtööri. Tännepäin!\"\n\nVierashuone oli suuri ja loisteliaasti sisustettu, aivan kuin se\noli ollut kolmatta vuotta sitten, jolloin Fredrik Malm viimeksi oli\ntäällä käynyt ja jolloin konsuli Ekeman vielä itse oli hoidellut\nisännyyttä. Ainoa, mikä oli tullut lisää, oli Kaarle Malm-vainajan\nvartalokuva, kuuluisan taitelijan maalaama. Fredrik Malm istui, mutta\nkatse jäi kuvaan.\n\n\"Niin, siinä hän on\", sanoi konsulinna melkein uhkamielisesti,\nniinkuin tuntui. \"Se on hyvin onnistunut, eikö totta?\"\n\n\"Erinomaisesti\", myönsi Fredrik Malm siirtämättä katsettaan taulusta.\nMutta itsekseen hän tuli ajatelleeksi, että sama kuva taisi koristaa\nmonta muutakin paikkaa eikä vain konsulinna Ekemanin vierashuoneen\nseinää.\n\n\"Ja mitä suvaitsette, tirehtööri?\" kysyi konsulinna hetken kuluttua.\n\"Ehkä sanon teetä?\"\n\n\"Kiitän, mutta ottaisin kernaammin lasillisen hyvää meukowianne.\nAsiani on sitä laatua.\"\n\nIlme konsulinna Ekemanin kasvoilla vaihtui uhkamielisyydeksi.\n\n\"Pyydän vain sanoa herra tirehtöörille, että jos kysymyksenne\nkoskevat häntä\", -- nyökkäys kuvaan, -- \"niin kieltäydyn ehdottomasti\nvastaamasta\".\n\n\"Rouva konsulinna saa olla aivan huoletta. Siitä asiasta on jo\nkyselty enemmän kuin tarpeeksi!\"\n\nFredrik Malm tunsi olonsa vastoin edellytystään kodikkaaksi ja\nturvalliseksi. Huoneeseen tuli pitkä hiljaisuuspa palvelija puuhasi\ntarjottimineen äänettömänä kuin varjo.\n\n\"No nyt, herra tirehtööri\", lausui konsulinna palvelijan mentyä.\n\"Minä olen pelkkää mielenkiintoa.\"\n\n\"Asiani on todellakin sitä laatua\", vastasi Fredrik Malm verkalleen,\n\"että minun täytyy jo ennakolta pyytää rouva konsulinnaa säilyttämään\nmielenmalttinsa\".\n\n\"Se kuulostaa joltakin.\"\n\nKonsulinna Ekemanin ääni oli aivan jokapäiväinen, mutta kasvojen väri\nvaihtui nopeasti, palatakseen yhtä pian entiselleen. Fredrik Malm\nkatsahti häntä ohimennen ja huomasi, että hänen hiuksiinsa oli tullut\nvähän, hyvin vähän harmaata.\n\n\"Käydäkseni tapani mukaan _in medias res_, suoraan asiaan\", jatkoi\nFredrik Malm vaivattomasti, mutta verkalleen, \"täytyy minun pyytää\nanteeksi sitä, että esiinnyn kosijana\".\n\n\"Suonette tekin puolestanne anteeksi, mutta minä en ymmärrä, mitä\ntarkoitatte.\"\n\n\"Lyhyesti sanoen olen tullut pyytämään teitä vaimokseni ja uskallan\ntoivoa, ettei vastauksenne ole kieltävä.\"\n\nNyt konsulinna nousi seisomaan ja loi häneen katseen, josta ei voinut\nsanoa, mitä se enimmin sisälsi.\n\n\"Millä perusteilla te oikein...\" änkytti hän epätietoisena. \"Ellette\npuhuisi niin vakavasti, luulisin melkein, että tämä on huonosti\nonnistunutta pilaa. -- Varokaa itseänne, herra tirehtööri\", jatkoi\nhän voittaen takaisin leikkivän, keveän sävynsä ja uudelleen\nistuutuen, \"saatan kiusaksenne pian vastata myöntävästi\".\n\n\"En toivoisi mitään niin hartaasti\", vakuutti Fredrik Malm\nvilpittömästi.\n\n\"Asianne tuntuu minusta kovin kummalliselta\", lausui konsulinna\nmietteissään. \"Ette kai te, Malmit, ole hiukan...?\"\n\nHän teki kiusoittavan liikkeen sormellaan päätänsä kohden.\n\n\"Ei, sitä kai me kaikkein viimeksi olemme\", vastasi Fredrik Malm.\n\n\"No mutta, Herran nimessä, selittäkää edes hiukan.\"\n\nFredrik Malm hipaisi kädellään ohimoansa.\n\n\"Malmien kauppahuone tarvitsee myöskin valtiattaren. Te sovitte\nsiihen asemaan parhaiten. Siinä kaikki.\"\n\n\"Siinä kaikki\", matki konsulinna nauraen, mutta muuttui pian\nvakavaksi.\n\n\"Kaikesta huolimatta?\" kysyi hän pitkän hiljaisuuden jälkeen.\n\n\"Minusta nähden esteitä voi olla vain teidän puoleltanne.\"\n\nKonsulinna laski katseensa ja naputteli neuvottomana pöydänkantta.\nElämä oli hänen kohdaltaan oikeastaan jo mennyt, mutta tuossa, joka\nistui häntä vastapäätä, oli sittenkin jotakin Kaarle Malmista,\njotakin muutakin kuin nimi.\n\n\"Sanokaa minulle, tirehtööri Malm\", sanoi hän hiljaa, \"olenko minä\nteistä sitten kummempi kuin muut naiset tai oletteko ajatellut minua\nenemmän?\"\n\nVastoin kaikkia edellytyksiään tunsi Fredrik Malm lämpenevänsä.\n\n\"Kun puhun totta\", vastasi hän, \"en puoli tuntia sitten ajatellut\nteitä kummemmin kuin ketään muutakaan. Asia koskee lähemmin\nliikettämme kuin minua. Otan tämän askeleen isäni tahdosta; jos saan\nkolmet rukkaset, saa asia raueta.\"\n\n\"Te tarkoitatte\", keskeytti konsulinna vilkkaasti, \"että minun\nvastatessani kieltävästi menette toisen ja kolmannen luo\nehdotuksinenne\".\n\n\"Aivan niin\", myönsi Fredrik Malm, \"vaikka nyt minun täytyy\ntunnustaa, että ne käynnit voivat tämän jälkeen tulla minulle\nhyvinkin vastenmielisiksi\".\n\n\"Ja mitä te minulle tarjoatte?\" kysyi konsulinna katsellen huoneen\nhämärää nurkkaa.\n\n\"Arvonantoni ja kunnioitukseni, vaikka ne teillä on muutenkin. Ehkäpä\nse, mikä nyt puuttuu, seuraa ajan mukana.\"\n\n\"Luuletteko niin?\"\n\nFredrik Malm nyökkäsi.\n\nKonsulinna Ekeman mietti asemaansa, millainen se oli ollut,\nmillainen se oli ja millainen se tulisi olemaan, mietti kylmästi ja\nlaskelmallisesti. Hän ei mitään menettäisi, ellei voittaisikaan.\nSitten hän salavihkaa vilkaisi Fredrik Malmiin, ja hänessä oli tällä\nhetkellä ilmeisesti jotakin samankaltaista kuin Kaarle Malmissa,\nmutta samalla jotakin karua, ehdottomasti luotettavaa.\n\n\"Toivottavasti te kaikissa tilanteissa pysyisitte gentlemannina?\"\nkysyi hän, luoden tahtomattaan katseen Kaarle Malmin muotokuvaan.\n\n\"Uskon niin\", vastasi Fredrik Malm vakavasti.\n\n\"Ja ellei muuna, niin hyvänä toverina?\"\n\n\"Mikäli tunnen itseäni en epäile sitäkään.\"\n\nKonsulinna mietti vielä hetken ja punnitsi kultaisella vaa'alla eri\nasioita. Viimein hän suoristausi ja heikosti punastuen ojensi kätensä\nFredrik Malmille.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän ratkaisevasti, \"tahdon tulla vaimoksenne\".\n\n\"Kiitän teitä, konsulinna. Asia on siis varmasti päätetty?\"\n\n\"Minä en huomaa mitään peräytymisen syytä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", lopetti Fredrik Malm, \"on minulla kunnia\nsuudella kättänne\".\n\n\"Sehän tuli kuin leimaus kirkkaalta taivaalta\", sanoi kauppaneuvos\nSundelius kolmea päivää myöhemmin vanhalle konsuli Malmille.\n\"Onnittelen sydämestäni, vaikka minä, totta vieköön, en olisi osannut\nodottaa...\"\n\n\"Me emme rakasta aiheettomia valmisteluja sen enempää perheasioissa\nkuin liikeoperatsioneissakaan\", vastasi vanha Cerelius Malm\ntyytyväisenä ja siveli valkeata poskipartaansa. \"Kuukauden kuluttua\novat häät, ja sitten saakin vanha kuunari ajaa satamaan ja purattaa\ntaklaasinsa.\"\n\n\"Älä nyt suotta, veli Cerelius. Meillä on sentään vielä yhtä ja\ntoista puuhaamista.\"\n\n\"O-jaa. Laskee ilolla päänsä lepoon ja melkeinpä sitä odottaakin, kun\ntietää, että asiat ovat järjestyksessä.\"\n\nViereisessä huoneessa kuului Fredrik Malm kylmällä äänellä antavan\nmääräyksiä konttoripäällikölle ja rahainvartijalle.\n\n\n\n\nCERELIUS MALMIN EREHDYS\n\n\nEihän hän, vanha Cerelius Malm, ollut niitä asioita ymmärtänyt.\nEikä hän ollut pahaa tarkoittanut. Hyvää, pelkkää hyvää vain\nja oman pikku Gretansa parasta. Mutta että nyt konttoristi\nheidän sukuunsa, konttoristi, tavallinen konttoristi, jolla oli\nsadanseitsemänkymmenenviiden markan kuukausipalkka, jolla ei ollut\nvaraa kesäisin hankkia edes päivänahavaa naamaansa ja joka sitäpaitsi\nteki runoja. Runoja, hyvä herrasväki, koreita värsyjä, joissa oli\nkauniita harangeja ja kaikenlaisia kaneetteja. -- Jos ylkämiehen\nvälttämättömästi piti olla runoilija, niin olisi ottanut serkkunsa,\nKaarle Malmin. Kas siinä poika, joka teki rimoja ja vähän muutakin\nkaupanpäällisiksi.\n\nEttäkö konttoristi oli kapteeni Ellman-vainajan ainoa poika\nja muuten kunnon mies, joka elätti äitinsä ja sisarensa, --\nettäkö oli hänen, Cerelius Malmin, syy, että Bruno Ellman sai\nsataseitsemänkymmentäviisi kolmensadan asemesta! Herran nimessä:\nellei poika olisi ollut kapteeni Ellman-vainajan, ellei hän olisi\nollut siivoin ja tunnollisin nuorukainen koko konttorissa ja ellei\nhän olisi elättänyt äitiään -- jolla sitäpaitsi oli pienet säästönsä\nja eläke merimieskassasta -- ja sisartaan, joka pian päätti koulunsa,\nei hän olisi saanut sataaseitsemääkymmentäviittäkään. Ja sittenkin\nhänellä olisi ollut parempi palkka kuin kenelläkään samanikäisellä\nkoko kaupungissa. Koko läänissä! Juu. Parempihan oli hänelle\nitselleenkin tehdä talvisin viisi ja kesäisin kaksitoista tuntia\npäivässä työtä Malmin konttorissa kuin lurjailla päiväkaudet ympäri\nkaupunkia, valkoinen lakki päässä, ja olla _civis academicus_ ja\najatella _alma materia_ ja Heidelbergiä, filosofiaa ja helv...\nja syödä isävainajansa talletukset tai tehdä velkaa ja lukea\nvirattomaksi koulumaisteriksi ja saada sitten neljätuhatta vuodessa.\nEihän se runonteko itse asiassa tainnut pahaa olla, tekihän\nRunebergkin vallan suurenmoisia runoja, ja Topelius teki myös runoja,\nmutta kyllä ne taisivat olla eri runoja kuin Bruno Ellmanin runot.\n\nKas näin se oli alkanut. Muutamana iltana, kun muut joivat teetänsä\nja hän itse totiansa, sanoo Greta:\n\n\"Isä!\"\n\n\"Niin\", vastaa hän, Cerelius Malm, ja hänelle oli jäänyt erityisesti\nmieleen, että hän juuri silloin oli puhaltanut savua ilmaan ja\najatellut äiti-vainajaa, autuasta muistossa.\n\n\"Mitä sinä pidät Bruno Ellmanista?\"\n\n\"Bruno Ellmanista! Kuinka se nyt johtui sinun mieleesi?\"\n\n\"Ajattelin... muuten vain.\"\n\n\"Kyllä hän on hyvä ja tunnollinen poika. Ja tekee kauniisti siinä,\nettä auttaa kotiaan.\"\n\n\"Niin minäkin ajattelen. Tietääkö isä, että hän osaa runoillakin?\"\n\n\"En. Konttorissa ei sitäpaitsi tehdä runoja.\"\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Ei.\"\n\nTässä Fredrik oli sattunut kääntämään sanomalehteään, ja Yrjö oli\nnaurahtanut. Hän itse, Cerelius Malm, oli saanut juoduksi totinsa\nloppuun.\n\n\"Isä!\"\n\n\"Jaha!\"\n\n\"Minä arvelen, että Bruno Ellman saa kieltää paljon itseltään.\"\n\n\"Voi olla. Mutta se kasvattaa.\"\n\n\"Minä pidän hänestä tavattomasti. Hän on niin hyvä ja hiljainen.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Vaikkei hän osaa tanssiakaan.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Minä melkein rakastan häntä.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Että minä minä melkein rakastan häntä.\"\n\n\"Rakasta sinä vain.\"\n\nNyt hänen jo täytyi naurahtaa, Yrjö nauroi jo täyttä kurkkua, ja\ntaisipa Fredrikinkin suu olla hymyssä.\n\n\"Eikö se ollut Ellman-vainaja, joka ajoi 'Orionin' karille\nItämerellä?\" kysyy Fredrik.\n\n\"Oli, siitä on jo kolmattakymmentä vuotta. Mutta hän korvasi meille\npuolet laivasta ja lastista.\"\n\n\"Olen nähnyt sen papereista, ja siihenhän häntä ei, ymmärtääkseni,\nolisi voinut pakottaa.\"\n\n\"Mjaa... tuskin. Mutta hän kai oli ajellut hiukan varomattomasti.\nSitäpaitsi hän oli miesten mies.\"\n\n\"Kyllä kai se sentään häneen koski?\"\n\n\"No jaa, hänen äitinsä oli Grossmüllereitä. Kai hänellä oli jonkun\nverran.\"\n\nSitten oli tullut pitkä hiljaisuus, ja hän, Cerelius Malm, oli\najatellut niitä aikoja, jolloin \"Orion\" ajoi karille. Sitten taas:\n\n\"Isä!\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Minä menen tänään Bruno Ellmanin kanssa ongelle.\"\n\n\"Herran nimessä minun puolestani. Onnea vain matkalle.\"\n\n\"Muuta yllesi lämpimämpää\", oli Fredrik lisännyt.\n\nNäin, tällaisista pienistä siemenistä, itävät suuret puut, mutta\nmistäpä todellakaan hän, vanha Cerelius Malm, oli sen ymmärtänyt\ntai osannut sitä edes aavistaa. Hänen nuoruutensa päivinä,... niin,\nsitähän ei sentään maksanut vaivaa rinnastaa tai edes ajatellakaan.\n\nKulkekoot vain ongella ja hiihdelkööt talvisin, Gretakin on sellainen\nkuin on, viihtyy kenen kanssa tahi missä parhaiten suvaitsee.\n\nMutta muutamana kesäiltana he istuvat Olavinpuistossa penkillä.\nVoidaanko, hyvä herrasväki, ajatella kummempaa: nämä kaksi, Greta\nMalm ja Bruno Ellman istuvat penkillä Olavinpuistossa.\n\nTapahtuu kuin seuraa. On lämmin alkukesän ilta ja hän, Cerelius Malm,\najattelee, että pitääpä tästä mennä katselemaan, kuinka veli Herman,\nvuorineuvos, jakselee. Herman-veli muutti vähän liian aikaisin\nhuvilaansa, sanoi tekevänsä sen Margitin terveyden vuoksi. Jujuu,\nsaahan sitä. Ja samalla hän ajattelee, että Hermanista kai tuli\nvuorineuvos, koska hän on istunut valtiopäivillä ja lukenut latinaa.\nOn Hermankin saanut kokea yhtä ja toista, ei sentään, Luojan kiitos,\ntaloudellisia häviöitä. Se vielä olisi puuttunut.\n\nEikä hän, Cerelius Malm, viitsinyt valjastuttaa hevosiakaan.\nHuvilalle oli kyllä hiukan matkaa, mutta ilta oli kaunis. Sai\nkerrankin kävellä. Terveydekseen. Vanhoilla päivillään.\n\nEi ainoatakaan kävelijää Olavinpuistossa. Lauantai-ilta, muttei\nainoatakaan kävelijää. Sensijaan, nämä kaksi istuvat penkillä.\nPojanlorvilla on käsi Gretan vyötäreillä, eivätkä edes huomaa häntä.\nJos sitten olisikin sattunut muita näkijöitä, eikä hän.\n\n\"Jaha, jassoo. Hyvää iltaa, herrasväki\", sanoo hän, ja Greta menee\npunaiseksi, mutta pojanlorvi tietysti valkoiseksi. Ei ymmärrä edes\nheittää irti hänen tyttärestään.\n\n\"Pois käpälät!\" sanoo hän. Sitten poikakin jo ymmärtää.\n\nEi tässä enää auta leikki.\n\n\"Isä!\" sanoo Greta, ja poika nousee seisomaan ja sanoo:\n\n\"Herra konsuli!\"\n\n\"Ei suinkaan herra aio pitää minulle puhetta -- juhlan kunniaksi!\"\nsanoo hän.\n\n\"Herra konsuli!\" aloittaa poika uudelleen, ja Greta sanoo:\n\n\"Isä!\"\n\nHänellä ei sillä kertaa kuitenkaan ole aikaa eikä halua kuunnella,\nmutta ei siksi että hänellä olisi ollut erikoisen kiire veljen\nhuvilalle.\n\n\"Kyllä sinä, Greta, tulet nyt liian myöhään 'isinesi'\", oli hän\nsanonut, \"ja te, hyvä herra, tulette maanantai-aamuna minun luokseni\".\n\n\"Hyvä on, herra konsuli\", oli lurjus vastannut.\n\nJa eikö tuo ollutkin kosinut, totisesti! Ja Greta itkenyt,\nluonnollisesti. Mutta hänpä, Cerelius Malm, järjesti asiat,\nkun oli järjestääkseen. Jos herra Ellman tahtoo pysyä meidän\npalveluksessamme, niin silloin on siirryttävä haarakonttoriin toiseen\nkaupunkiin, ja Greta on kiltti eikä itke. Sillä tavalla asiat ovat\njärjestettävät.\n\n\"Lausannen tyttöpensionaatin pitäisi täyttää hyvätkin vaatimukset\",\nsanoi Ulrik Sundelius. \"Lähetä Greta sinne.\"\n\n\"Niin, että hänkin sitten tullessaan toisi mukanaan jonkun\ntilanomistajan, jolla vain on se pieni vika, ettei hänellä ole tilaa.\nKiitos vain.\"\n\nEi kyllä vanha Cerelius Malm itse parhaiten tiesi, miten tällaisetkin\nasiat olivat hoidettavat. Ja tiesi myöskin, että ne tulivat\nhoidetuiksi.\n\nMutta sitäpä hän juuri ei tiennyt, tai ei ollut tiennyt, sillä jos\nhän olisi silloin ollut siitä selvillä, niin ei hän nyt istuisi tässä\nvanha pää käsien varassa ja katselisi milloin lauhaa, syyskesäistä\nkatua, milloin vaimovainajansa muotokuvaa, Ei koskaan ole ihmisellä\nkokemuksia ja viisautta liiaksi. Kuka olikaan se, joka oli uskaltanut\nKaarle kahdennelletoistakin sanoa, että \"människan är ett skröpeligt\nting\". Sitä me olemme, sitä me olemme.\n\nJospa todellakin olisi tiennyt ja käsittänyt, niin kyllä hän olisi\nharkinnut hiukan enemmän. Kun varaa kyllä oli harkita.\n\nEi nyt hiiviskeltäisi huoneissa, eikä Greta makaisi vuoteessa, ei\nsoiteltaisi lääkärille joka toinen tunti eikä Augusta-vainaja, autuas\nmuistossa, katselisi häntä tuolta puitteittensa keskeltä aivan kuin\nsanoakseen:\n\n-- Huonosti järjestit tällä kertaa, pikku Cerelius. Olisit antanut\nraukkain saada toisensa. Minkäpä se meille olisi tehnyt.\n\nNiin, Augusta rakas, minkäpä se olisi tehnyt. Mutta sen piti nyt\nkäydä näin. Malmeja, oikeita Malmeja on Greta. Ei antanut jälkeen,\nkatsoppas!\n\nOvi aukeni ja Fredrik astui sisään.\n\n\"Nyt hän nukkuu, isä\", sanoi hän. \"Ehkäpä se on käänne.\"\n\n\"Toivokaamme niin. Mutta soita lääkärille joka tapauksessa, Fredrik.\n-- Entä Bruno?\"\n\n\"Istuu yhä vain vuoteen vieressä.\"\n\n\"Hyvä on. Soita nyt heti, Fredrik.\"\n\nJa ovi sulkeutui taas.\n\nMitä hän oli puhunut konttoristeista ja runontekijöistä! Herra\nJumala, jos hän tuosta vielä nousisi, niin vaikka juoksupoika hänen\npuolestaan.\n\nMutta Greta ei enää nouse. Hän on äitinsä kuva ja liian hyvä\nnousemaan. Sekin olisi pitänyt tietää jo aikaisemmin.\n\n\"Isä, saako hän nyt tulla?\" oli Greta kysynyt.\n\n\"Tietysti, rakas lapsi, tietysti. Jos minä olisin tiennyt...\"\n\n\"Sanoinhan sinulle, isä...\"\n\n\"Aivan niin. Sanoithan sinä, lapsi kulta, ja olisihan minun pitänyt\nse tietää. Sinä kun olet minun tyttäreni. Mutta kyllä siitä hyvä\ntulee, Greta-tyttäreni, tulee varmasti.\"\n\nJa hän itse, vanha Cerelius Malm, oli \"mennyt Canossaan\" ja hakenut\nEllmanin pojan naapurikaupungista. Tai mikä Canossan-matka se\noikeastaan oli: erehdyksen korjaaminen, ei mitään muuta. Kas vain,\nvanheneva Cerelius Malm, kuinka toimitkin ripeästi ja pontevasti --\nniinkuin aina. Selität pojallekin, lurjukselle, että jos hän, Greta,\nvain paranee, niin Herra kanssanne. Selität kuin selitätkin, hiljaa\nja rauhallisesti: \"Näin se nyt on käynyt, poika parka.\" Mutta poika\non valkea ja kuolettavan tyyni.\n\nNyt on poika, Bruno Ellman, istunut kahdeksan vuorokautta Gretan\nvuoteen ääressä, ja kun väsymys valtaa hänet, astuu vanha Cerelius\nMalm taas muutamaksi harvaksi tunniksi sijaan.\n\n\"Hänellä on teidän sydämenne, herra konsuli, ja konsulinna-vainajan\nhermot\", sanoo herra tohtori. \"Ja sitten tämä onneton tapaus! Teidän\nolisi pitänyt ajatella edes hetkinen, herra konsuli.\"\n\n\"Niin, niin, tohtori\", vastaa Cerelius Malm, \"minä erehdyin. Mutta\ntoipuuko hän?\"\n\n\"Sitä minun on mahdoton sanoa\", lausuu tohtori päätään pudistaen.\n\n\"Hälyttäkää sitten kokoon vaikka tusina lääkäreitänne ja neuvotelkaa.\nYmmärrättekö, herra tohtori, vaikka tusina.\"\n\nJa tohtori pudistaa päätänsä, mutta tekee niinkuin käsketään. Ne ovat\nnyt Malmeja. Ne aikoivat tappaa erään heille epämieluisan rakkauden,\nmutta tappoivat erehdyksessä oman lapsensa. Niinpä väinkin, niin\nsaattaa käydä. Tohtorit neuvottelevat, sillä Malmin nuorin on saatava\nterveeksi, ja päivät kuluvat.\n\nElokuulla alkavat pitkälliset sateet, ja eräänä sellaisena\nsadepäivänä astuu Fredrik Malm isänsä huoneeseen. On kiirein työaika\nja puutavaran vienti on vilkkaimmillaan, mutta Malmit ovat jollakin\ntavalla lamassa ja aivan kuin odottavat jotakin. Tänä vuonna saattaa\njoku mennä heistä edelle.\n\n\"Isä\", sanoo poika, ja hänen kasvonsa ovat entistäänkin totisemmat,\n\"tulisitko tänne hiukan?\"\n\n\"Gretako?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Onko pahenemaan...?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Ei suinkaan...?\"\n\n\"Pelkäämme niin.\"\n\nJos koskaan, niin nyt oli Cerelius Malmin vaikea nousta. Jalat\nolivat kuin lyijyä ja kerkeä ajatus turruksissa. Eikä se johtunut\niästä ja heikkoudesta. Ymmärtämättömästi teki isäsi, pikku Greta,\nnuorimmalleen, kovin ymmärtämättömästi, mutta eihän hän voinut\ntietää, että sinä olit niin hauraista aineksista.\n\nOh, kun tämä matka loppuisi. Kävely pitkän huonerivin läpi tuntui\niankaikkisuudelta, ja moni tuskallinen ajatus ennätti risteillä\nharmaantuneessa, paljon miettineessä päässä.\n\n\"No nyt, isä. Suutele minua!\"\n\nVanhentuneet olivat kaikki, vanhentunut oli Fredrik, vanhentunut oli\nYrjö, mutta eniten oli Bruno Ellman vanhentunut. Ja huoneessa oli\npuolihämärää. Ainoastaan Greta itse oli vaalea, nuori ja kaunis,\nkaunis sittenkin, vaikka silmissä ja poskilla asui kuumeen merkit.\n\n\"Soita lääkäri, Fredrik, soita lääkäri\", sanoi Cerelius Malm, ja\nhänen äänensä tärisi.\n\nPoika viittasi toisiin huoneisiin: lääkäri ei ollut kaukana. Cerelius\nMalm itki.\n\n\"Ei itketä, isä\", sanoi Greta ja koetti nostaa kätensä, muttei\njaksanut. \"Katso nyt: ei Brunokaan itke. Me olemme jo itkumme\nitkeneet. Eikö niin, Bruno?\"\n\nHarras päännyökkäys: niin.\n\n\"Ja minusta tämä ei ole lainkaan vaikeaa\", jatkoi Greta valoisasti,\nvaikka vaivalloisesti, \"kaikki on hyvin, on oikeastaan ollutkin\nhyvin. Ei mitään pahaa miltään puolelta. Niin, Bruno, me sitten\njoskus tapaamme tuolla ylhäällä...?\"\n\nTaas harras, uskollinen päännyökkäys: niin. Greta.\n\nGreta Malm katseli häntä pitkään, ja kuumeisiin silmiin tuli melkein\nuhkaa, ja viimein hän vähän, hyvin vähän, sai nostetuksi kättään.\n\n\"Mutta tuleppas\", sanoi hän hiljaa, mutta painavasti ja selvästi,\n\"tuleppas sinne vaan toinen mukanasi...!\"\n\nNe olivat hänen viimeiset sanansa. Sitten Greta Malm kuoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsiaan kuuluu mainita, että Cerelius Malm teetti tyttärensä haudalle\nmarmoripatsaan, mutta se ei kestänyt talvea, vaan halkeili. Silloin\nhän teetti toisen, ja se ei enää halkeillut, sillä talveksi se\nkäärittiin niiniin ja mattoihin.\n\n\n\n\nFREDRIK MALM TAHTOO ITSEKIN AJATELLA\n\n\nFredrik Malmin, tirehtöörin, \"nuoren konsulin\", unettomat yöt eivät\nota väistyäkseen. Nyt hän ei edes mene vuoteeseen, istuu vain ja\nkuuntelee, kuinka kulkuset tuon tuostakin kilisevät talvisella,\nöisellä kadulla. Yölamppu palaa, mutta uutimet ovat ylhäällä, ja\nkatulyhdyn valosta lankeaa heikko heijastus viheriäseinäiseen\nhuoneeseen.\n\n-- Minun täytyy suoraan sanoa, että sinä olet hullu, -- oli isä,\nCerelius Malm, viimeksi illalla tokaissut.\n\nVoi olla mahdollista, jopa hyvinkin mahdollista, mutta hän oli nyt\nenemmän kuin puoli vuotta käynyt oikeutta itsensä kanssa, esittänyt\nitselleen asioita ja tosiseikkoja myötä ja vastaan ja oli koska\ntahansa valmis myöntämään, ettei hänen ajatustensa juoksu ollut niitä\nkaikkein nopeimpia, vaan että hän sentään kaikesta huolimatta oli\nmies, vieläpä tavallista rehellisempi mies.\n\nSkandaali Malmien huoneen kohdalla! \"Eikö jo Kaarle Malm tehnyt meitä\nkyllin puheenalaisiksi!\"\n\nFredrik Malm rypisti kulmiaan ja koetti sijoittua puolueettoman\nsyrjäisen asemaan, kuvitella, millä silmin syrjäinen asioiden kulkua\nkatselisi, sanoisi ja ajattelisi. Ehkä jotenkin näin: sydämettömiä,\nkovia ja sydämettömiä ovat Malmit.\n\nNiin kai, niin kai.\n\nMutta yö kuluu, viimeinenkin kulkija menee kotiinsa eikä Fredrik\nMalm pääse järkevissä punnitsemisissaan tuota tuonnemmaksi. Kaipa\nkaiken lopuksikin niin on, ettei näitä asioita käynyt tavallisella\narkijärjellä punnitseminen.\n\n\"Sinun pitää naida, Fredrik, naida.\" Kaksi ventovierasta ihmistä,\ntyyntä ja rauhallista, asettuu asumaan yhteen, jotta kauppahuone\nMalm saisi perillisen. He ovat viileitä, he sietävät hyvin toisiaan,\nsyrjäinen saattaisi luulla, että he ovat onnellisiakin, ja mikseivät\nhe sitä olekin. Vuodet kuluvat, perillistä ei tosin kuulu, mutta se\nasia on aivan kuin jollakin tavoin hautautunut, eivätkä he kaipaa\nmitään, mitä heillä ei ole. Fredrik Malm on tyytyväinen. Cerelius\nMalm on tyytyväinen: asia on järjestetty. Ja Fredrik Malm tekee\nmielessään johtopäätöksen, että tällaista se rakkaus sitten mahtanee\nolla, mutta mitä varten muutamanlaiset ihmiset sitten pitävät siitä\nsenpäiväisen metelin.\n\nNiin kuluvat vuodet rauhallisina, vauraina ja toistensa kaltaisina,\nkunnes nyt ollaan siinä tilanteessa, että Fredrik Malm istuu\nvalvoskellen.\n\nTapahtuu, että hän muutamana aamuna itse menee pankkiin, -- siitä on\nnyt puoli vuotta. On kysymyksessä yksi noita Weiseroeder & Sohnin,\nLyypekistä, merkillisiä shekkejä, jotka tulevat kuin taivaan linnut\nilman mitään järjestystä ja logiikkaa. Ihmeellinen tapa hoidella\nasioita! Niin, -- hän menee itse pankkiin, ei käväisekään johtokunnan\nhuoneessa, vaihtaa muutaman asiallisen sanan kolmannen johtajan\nkanssa, toimittaa asiansa ja on jo lähdössä.\n\n\"Anteeksi, herra konsuli, rahat unohtuivat.\"\n\nÄäni hivelee ohimennen hänen korvaansa, mutta samalla hän suutahtaa:\neikö ihminen ymmärrä, ettei hän rahtaa rahoja mukanaan, vaan että ne\npitemmittä puheitta pannaan hänen tililleen. Kääntyy sitten hiukan\nkärsimättömänä takaisin.\n\n\"Aivan niin, tämähän on uusi\", sanoo hän lauhtuneena tullen uudelleen\nkassalle.\n\nFredrik Malm alkaa selitellä, uusi kassaneiti kuuntelee hämmentyneenä\nja punastellen ja pyytää anteeksi, että on tullut suotta herra\nkonsulia vaivanneeksi.\n\n\"Ei tee mitään\", vastaa Fredrik Malm, \"mutta onko asia nyt selvä?\"\n\n\"Kyllä, herra konsuli.\"\n\nSitten hän nyökkää ja lähtee.\n\nKun Fredrik Malm nyt istuu ja muistelee tätä tapausta, ei hän\nhuomaa siinä lainkaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Se, missä\nnyt ollaan, oli kasvanut niin hiljaa ja huomaamatta, ettei hän\noikein ollut tajunnut, minne päin oltiin menossa. Ja kuta enemmän\nse oli kasvanut, sitä tyytymättömämmäksi Fredrik oli tullut omaan\nitseensä ja omaan olemassaoloonsa, sitä enemmän hän oli halveksinut\nitseänsä ja sitä kylmempänä ja autiompana hän oli nähnyt sen laajan\nhuoneiston, jota nimitti kodikseen. Nyt, nyt hän luuli osapuilleen\nymmärtävänsä Kaarle Malm-vainajaakin.\n\nMutta mitä se, jonka hän nyt tunsi itsessään heränneen, oli sille hän\nei uskaltanut antaa nimeä.\n\nPankkineiti Malmien sukuun. No niin, onpa kummempaakin nähty: eikö\njoku Ekeman aikoinaan nainut palvelijatartaan.\n\nYö kuluu, yhden lyönti on jo kaikunut yli nukkuvan kaupungin, mutta\nFredrik Malm istuu vielä ja valvoo.\n\nNaisen nimi on Agnes Forsius, hän on kolme vuotta sitten tullut\nylioppilaaksi, eikä kukaan muu kuin Fredrik Malm huomaisi hänessä\nmitään erikoisempaa. Hän on solakkakasvuinen, tummaverinen, ja\nhän istuu määrätuntinsa pankissa palvellen erilaisia ihmisiä\nrauhallisesti ja tasapuolisesti. Mutta hän osaa hymyillä kauniisti ja\nhillitysti, hänen äänensä on vieno ja lämminsointuinen, ja koko hänen\nolennossaan on jotakin lempeää ja hyvää.\n\nHyvää, se sana oli oikeaan osattu. Fredrik Malm ei ylimalkaan tee\nhuomioita ihmisten suhteen eikä hän muista, milloin hän erikoisesti\noli tämän huomion tehnyt. Kenties se oli tapahtunut jonakuna\nmäärättynä kertana, kenties se oli aikojen kuluessa syntynyt\nvaikutelma. Kuka tietää ja osaa sanoa. Hän saa aihetta mennä pankkiin\ntavallista useammin, eikä se liene herättämättä huomiota. Vastoin\ntapaansa hän asioidessaan sanoo enemmän kuin on tarpeellista, hän,\nFredrik Malm, Cerelius Malmin poika.\n\nVähitellen hän sitten oli alkanut nähdä asiat eri valaistuksessa.\nHän tuntee itsensä nuoreksi, elinvoimaiseksi, hän haluaisi tehdä\njotakin, mitä hän ei tavallisesti tee. Matalat, laajat, ummehtuneet\nkonttorihuoneet kyllästyttävät häntä, Johan Malmin aikuiset kuluneet\ntammipulpetit näyttävät hänestä rumilta ja vastenmielisiltä ja niiden\ntakana istuvat miehet tylsiltä, tarkoituksettomilta koneilta, jotka\nhäiritsivät hänen olemassaoloansa. Eikö hän ole suotta idartanut\ntässä koko ikäänsä, onko hän kenties joku koneenkäyttäjä, joka on\nluotu pitämään koko tätä koneistoa käynnissä, tai joku amiraali,\njonka tehtävänä on vain keskustella päivän paahtamien kapteenien\nkanssa rahdeista, konnossementeistä ja muonasta ja valehdella,\nettei sitä tai sitä vanhaa kapustaa ole tällä kertaa varaa korjata!\nEikö siihen virkaan löydy Malmeja yllin kyllin, köyhiä ja rikkaita,\nlahjakkaita ja lahjattomia! Onko hän tuomittu muuttumaan eläväksi\nkassakaapiksi, jolla ei ole aavistustakaan oikeasta elämästä,\nsenvuoksi, että on Cerelius Malmin poika.\n\nOman itsensä tarkasteleminen oli Fredrik Malmille outoa, ja aluksi\nhänen tahdottomat ajatuksensa olivat pelästyttäneet häntä. Mutta\nsitten ne alkoivat viihdyttää, ja lopuksi hän alkoi kuvitella, kuinka\nolisi voinut olla, ja tehdä vertailuja. Mitä oli hän puolisolleen\ntai hänen puolisonsa hänelle: ihmisiä, jotka hienotunteisesti\nvetäytyivät omiin huoneisiinsa, huomatessaan että rupesivat toisiaan\nikävystyttämään. Nyt hän enemmän aavisteli kuin tunsi jotakin aivan\nmuuta.\n\nJa silloin kun syksyiset tuulet lennättelivät kellastuneita lehtiä\npitkin puistokäytäviä ja kesäinen luonto taisteli kuolinkamppailuaan,\nsilloin olivat Fredrik Malmin salaiset ajatukset muuttuneet\npuolittain lausutuiksi, epäröiviksi sanoiksi. Heinäkuun kylvöstä\nalkoi lokakuu näyttää hedelmiä. Se tapahtui Pyhän Olavin puistossa,\nniinkuin moni Malmien suvulle kohtalokas tapaus. Ajatukset käyvät,\nsydän on täynnä, ja hän on matkalla Einar Malmin, tuomarin, luo.\nTahtomattaan tavoittaa hän edellään kiiruhtavan naisihmisen, ja nyt\ntuntuu siltä, kuin lakkaisi sydän kokonaan lyömästä. Peritty tapa ja\nylpeys kieltävät puhuttelemasta, toiset tunteet käskevät.\n\n\"Te olette valinnut perin sopimattoman kävelyilman, neiti Forsius.\"\n\nNainen hämmentyy ja punastuu.\n\n\"Olen menossa tuomari Malmin luo. Annan yksityistunteja hänen\ntyttärelleen.\"\n\n\"Niinkö? Sittenhän meillä on sama matka edessämme.\"\n\nNyt ei nainen vastaa mitään. Hän ei nähtävästi tiedä, kuinka\npuhuttelisi konsuli Malmia yksityisoloissa.\n\n\"Käyttekö usein tuomari Malmilla?\"\n\n\"Kahdesti viikossa, tiistaisin ja perjantaisin.\"\n\n\"Eikö se sentään ole hiukan rasittavaa; teidän varsinaisen\ntoimennekinhan antaa paljon tekemistä.\"\n\n\"Toisten ihmisten täytyy, herra konsuli.\"\n\nSehän tosiaankin on maailman laki: toisten täytyy enemmän, toiset\ntulevat toimeen vähemmällä. Ja Fredrik Malm ei huomaa kylmää, ei\nsyksyä eikä viimaa, hänen on hyvä ja viihdykäs olla, häntä ei sido\nmikään. Kun he saapuvat perille, on hän hyväntuulinen ja melkein\nlennokas, ja Einar Malm katselee häntä salaisesti ihmetellen.\n\nNäin tapahtuu pitkin syksyä, tiistaisin ja perjantaisin. Fredrik Malm\najattelee ennakolta näitä päiviä jännityksellä ja vavistuksella, ja\nhän tietää, että toinenkin ajattelee niin. Ja lopuksi hän menee niin\npitkälle, että kääntyy takaisin, ennenkuin Einar Malmin Högvalla\nalkaa näkyä. Hän tuntee, että hänen täytyy niin tehdä, ja selittää\nsen rehellisesti.\n\n\"Ettei tule turhia puheita\", sanoo hän.\n\nNaisen käsi vavahtaa hänen kädessään, ja hän tuntee lämpövirran\nkäyvän läpi ruumiinsa, kun nainen luo katseensa alas.\n\n\"Ehkä tämä ei ole oikein soveliasta, herra konsuli\", virkahtaa nainen.\n\n\"Soveliasta... Ah, te tiedätte kyllä rajan ja minä myöskin. Menkää\nte nyt vain, minulla on aikaa enemmän kuin kylliksi, ja minä odotan\nteitä...\"\n\n\"Mutta, herra konsuli...\"\n\n\"Ettekö kernaasti sallisi, että odotan?\"\n\n\"Tietysti, herra konsuli, mutta se on aivan eri asia. Ei tämä käy,\nkonsuli Malm, uskokaa minua, se ei käy.\"\n\nJa kerrankin tapahtuu niin, ettei Fredrik Malm tiedä, mitä hän puhuu.\n\n\"Ellette te tahdo\", sanoo hän, \"niin minulle ei kukaan lue lakia\".\n\n\"Niin, mutta minulle\", vastaa Agnes Forsius hiljaisesti.\n\nFredrik Malm vaipuu syviin mietteisiin.\n\n\"Minulle voidaan lukea lakia\", jatkaa nainen vienosti, \"ja kenties\nkaiken lopuksi teillekin, herra konsuli: teidän oma rouvanne, vanha\nkonsuli Malm ja koko Malmien suku\".\n\nHiljaisuus. Sitten;\n\n\"Kaikessa köyhyydessäni lienen sittenkin minä meistä kahdesta\nriippumattomampi.\"\n\nMeistä kahdesta! Konsuli Malmia oli pyörryttänyt, hän olisi siinä\npaikassa tahtonut sulkea naisen syliinsä.\n\nMutta Agnes Forsiukselle voitiin lukea lakia. Eräänä iltana kertoi\nEinar Malm, että hänen tyttärellään oli toinen opettaja. \"Eihän hän\nsellaista voinut käyttää, luonnollisesti.\"\n\nFredrik Malm raivostui harvoin, mutta nyt hän raivostui.\n\n\"Sano suoraan, että epäilit häntä minuun.\"\n\n\"Olkoon niin sitten.\"\n\n\"Millä oikeudella?\"\n\n\"Sinä itse tiedät sen paremmin.\"\n\n\"Hyvä on. Mutta sinun tulee muistaa, Einar, että sinä ja teikäläiset\nseisovat minun ja isäni jaloilla.\"\n\nEinar Malm kalpeni, hän alensi äänensä suostuttelevaksi ja koetti\npuhua järkeä. Vaan Fredrik Malin nousi ja lähti.\n\nJa eilen kuiskasi pankinjohtaja Troberg, että neiti Forsius\ntahdottiin pois pankin palveluksesta, ja ilmoitti sen sellaisella\näänellä kuin olisi osoittanut Fredrik Malmille suuren luottamuksen.\n\n\"Niin, sinullahan on oikeus ottaa ja eroittaa henkilökunta\", vastasi\nFredrik Malm kylmästi.\n\n\"Grossmüllerit tahtovat sitä\", kuiskasi pankinjohtaja Troberg.\n\n\"Grossmüllereillä ei ole ratkaisevaa puhevaltaa.\"\n\n\"Ja herra isäsi myöskin.\"\n\nFredrik Malm jäykistyi.\n\n\"Minun valtani ulottuu sinuun\", sanoi hän, \"henkilökunnan kanssa\nminulla ei ole mitään tekemistä\".\n\n\"En tiedä\", huoahti pankinjohtaja Troberg avuttomasti, \"isäsi antoi\nminun selvästi ymmärtää...\"\n\n\"Kerrot minulle aivan aiheettomia asioita\", lopetti Fredrik Malm\nkooten kaikki voimansa, \"sinunhan pitäisi tietää, että sinun asiasi\non valvoa, että henkilökunta toimii moitteettomasti, -- ei minun\".\n\nJa Fredrik Malm meni kotiinsa, mutta seuraavina tunteina vallitsi\nMalmien talossa suuri epäsointu, joka oli päättyvä suureen\näänettömyyteen.\n\n\"Sinä olet täysi hullu, Fredrik\", tokaisi Cerelius Malm melkein\nhuutaen.\n\n\"Minä olin hullu silloin kun lähdin kosimaan en itselleni, vaan --\nMalmin suvulle\", vastasi Fredrik Malm, joka ei koskaan ennen ollut\nisäänsä vastustanut.\n\n\"Näitä asioita sinä et, Fredrik, käsitä enempää kuin ennenkään.\"\n\n\"Minä en tahdo vastustaa sinua, isä. Mutta pyydän sinua muistelemaan,\nmillaista meillä on ollut...\"\n\n\"En minä mitään epäsopua ole huomannut enkä myöskään kummankaan\nteistä kärsivän.\"\n\n\"Kuinkapa kaksi vierasta ihmistä, joilla ei ole toistensa kanssa\nmitään tekemistä, voisi tuottaa toisilleen kärsimyksiä.\"\n\n\"Neiti Forsius muka on jotakin?\"\n\n\"En väitä mitään; mutta ennen en ole kenenkään sanonut merkitsevän\nniinkään paljoa, enkä hänenkään, ennenkun nyt pakoittamalla\npakotetaan.\"\n\n\"Sinä et kuitenkaan ole enää mikään nuorukainen, Fredrik.\"\n\n\"En, sen pahempi. Ja Greta Malm ei myöskään ollut pelkkä tyttö.\"\n\nSilloin vanhuksen harmaja pää painui alas, ja Fredrik Malm huomasi\nsanoneensa liian raa'asti.\n\nTämä viimeinen kohtaus on tapahtunut kahdeksan tuntia sitten, ja\nFredrik Malm on viisi tuntia istunut huoneessaan ja koettanut tulla\npäätökseen. Leikkaus on välttämätön eikä se edes tuota tuskaa\nkummallekaan. Hänen vaimonsa nukkuu jossakin laajan rakennuksen\nhuoneessa, mutta toinen -- hän tuntee sen -- ajattelee häntä ja\naavistelee tuskallisesti tulevaisuuttaan ja tapahtumia, jotka ovat\nedessä.\n\nTornikello lyö kolmea. Silloin Fredrik Malm nousee, menee ruokasaliin\nja tekee itselleen grogin. Mitäpä hyödytti vaivata itseään asialla,\njoka oli itsestään selvä. Tästä valhe-elämästä piti tulla loppu, ja\nmitä pikemmin, sen parempi.\n\nHimmeässä valossa välkähtelivät pöytähopeat, ja vastaseinältä katseli\nhäntä Johan Malmin keltainen, mustataustainen muotokuva.\n\n\"Niin -- niin, -- katsele sinä vain, vanhus, kyllä minä nytkin kuljen\nkunniallisilla teillä.\"\n\nHetkisen Fredrik Malm seisoi keskellä huoneen lattiata, sitten hän\npuristi huulensa yhteen ja lähti läpi pitkän huonerivin vaimonsa\nmakuuhuoneeseen. Askelten narina muuttui pehmeitä mattoja vasten\nhiljaiseksi tassutukseksi, mutta salin parketilla ne kajahtelivat\nkolkosti, kunnes taas häipyivät sivuhuoneisiin. Ja valot syttyivät\nyhdessä huoneessa toisen jälkeen, kunnes viimein koko pitkä\nikkunarivi heittää valoaan hämmästyneelle, öiselle kadulle. Nyt\ntapahtuu Malmin valkoiseksi laastitussa talossa jotakin, ja selvää on\ntuleva.\n\nKonsulinna Malmin makuuhuoneen ovi oli raollaan, ja leveä valoviiru\nlankesi pimeän etuhuoneen lattialle. Fredrik Malm seisahtui\nhämmästyneenä: miksi hänen vaimonsa valvoi! Mutta sitten hän hiljaa\nnaputti ovelle.\n\nKonsulinna oli täysissä pukimissa, hiukan kalvakka hän oli, mutta\nvaalea ja täyteläinen ja häikäisevän kaunis.\n\n\"Suo anteeksi, että tulen näin kummallisella ajalla.\"\n\n\"Ei tee mitään, Fredrik. Ole hyvä ja istuudu.\"\n\nFredrik Malm istuutui ja katseli vaimoaan, jota hän kylmästi,\nylimalkaan vain täyttääkseen isänsä tahdon oli mennyt kosimaan\nyhtenä kolmesta, välinpitämättömänä siitä, saisiko häntä tai ei,\nmutta jota hän siitä huolimatta oli vannonut rakastavansa myötä- ja\nvastoinkäymisessä.\n\n\"Sinä vain täällä istut ja valvoskelet, Liesel\", sanoi hän kotvan\nkuluttua.\n\n\"Niin, minä oikeastaan säälin kokoon tavaroitani\", vastasi konsulinna\nMalm rauhallisesti. \"Isäsi kävi täällä illalla.\"\n\n\"Ja tietysti hän kertoi pienestä kohtauksestamme.\"\n\n\"Kyllä.\" -- Konsulinna Malm laski katseensa alas ja hypisteli\najatuksissaan pöytäliinaa. Sitten hän nosti katseensa. -- \"Olisin\nkuitenkin kernaammin nähnyt, että sinä itse olisit ehtinyt\naikaisemmin.\"\n\n\"Minä tulin sitä varten nyt.\" Fredrik Malm tunsi kuinka sydän löi\ntuntuvammin. Pitkän aikaa vallitsi huoneessa hiljaisuus.\n\n\"Minä en tahdo estää sinua tulemasta onnelliseksi, kun sinulla on\nsiihen tilaisuus\", lausui konsulinna Malm vihdoin. \"Olen tehnyt\ntehtäväni niin hyvin kuin olen voinut, ja kun olen tiellä, niin\nlähden.\"\n\nFredrik Malm hymähti alakuloisesti.\n\n\"Näin se siis oli tuomittu päättymään, Liesel. Me näemme, että on\nturhaa sotia jumalia vastaan.\"\n\n\"Ennenkuin lähden, täytyy minun kuitenkin tehdä sinulle pieni\ntunnustus. Sallithan sen?\"\n\n\"Herran nimessä, _ma chère_. Meillä on aina ollut aikaa tyynesti ja\nkiihkotta selvitellä asiamme.\"\n\n\"Niin\", virkkoi konsulinna Malm raskaasti, \"voin pukea sanomiseni\nhyvinkin lyhyeen muotoon. Sinä tulit ottamaan minut, minä tulin, se\noli kylmän järjen asia. Me saatoimme kumpikin aavistaa, millaiset\nvälimme tulisivat olemaan, emmekä kaivanneet parempaa.\"\n\n\"Aivan niin, Liesel...\"\n\n\"Pyydän, ettet keskeytä, vaikka minullahan, totta kyllä, on näiden\nvuosien aikana ollut aina puheenvuoro. Sinä et ole minua liiaksi\nhäirinnyt.\"\n\n\"Jatka, Liesel.\"\n\n\"No niin. Minulla oli entiset pienet kokemukseni, jotka sinä\nvallan hyvin tiedät; sinulla kai ei mitään, enkä luullut, että\nniitä sinulle koskaan tulisikaan. Myönnän, että ensimmäinen vuosi\nkanssasi oli hiukan -- uskallanko sanoa -- yksitoikkoinen, mutta\naloin tahtomattani seurata sinua. Sinä olit tullut, niinkuin oikea\nMalm tulee, selittänyt asiasi kylmästi ja kirkkaasti ja voittanut.\nSitä myöten oli kaikki selvää. Senjälkeen olit taas oma itsesi ja\nvaivuit omiin toimiisi. Kun koko kansa kirkui kahdeksantuntista\ntyöpäivää, teit sinä kaksinkertaisia; minä näin, kuinka uurteet\notsallasi syvenivät ja kuinka hiuksesi harvenivat, kuinka sanasi\nkävivät entistä harvemmiksi ja kuinka vähän kaikki muu maailma sinua\nliikutti. Silloin, Fredrik, silloin näin sinussa _miehen_, ja silloin\nheräsi minussa halu olla sinulle jotakin. Olisin tahtonut olla\nsinulle avuksi tai edes saada laskea käteni sinun hiuksillesi, mutta\nsinä olit kaukana ja lopuksi aloit olla myöskin korkealla. Mutta minä\nopin sinua pelkäämään ja rakastamaan. Jo ennenkuin sinä, vuosikausia\nsitten, aloin minä viettää unettomia öitä...\"\n\n\"Mutta miksi\", huudahti Fredrik Malm, \"miksi sanot sen nyt vasta!\"\n\nKonsulinna Malm kohottautui ja hänen äänensä sai taas hopeisen,\nkylmän värinsä.\n\n\"Joku voisi sanoa sitä naiselliseksi harkinnaksi\", vastasi hän,\n\"mutta koetan olla vilpitön. Sanon sen siksi, etten myöhemmin tulisi\nkiusaukseen häiritä sinun onneasi, ja siksi, että tilinteon hetki\nantaa voimaa ja uskallusta, jota minulla ei ennen ole ollut. Mutta\nälä anna sen häiritä suunnitelmiasi, Fredrik, ja ennen kaikkea: osta\nonnesi vaikka mistä hinnasta. Katso, minä olen jo tottunut toiseen\njos toiseenkin.\"\n\nFredrik Malm nousi ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla,\nja veret hänen kasvoillaan paloivat. Mutta hänen puolisonsa oli\nkuluttanut voimansa loppuun ja lysähti sohvan nurkkaan tarkaten\nmiestään kalpein kasvoin ja loisteettomin silmin. Ulkoa kuului\nheikosti viiden lyönti.\n\n\"Jalompaa olisi ollut lähteä välinpitämättömänä, kylmänä ja\ntunteettomana\", sanoi konsulinna viimein hiljaa, \"ja niin oli\naikomuksenikin, mutta sinä tulit onnettoman heikolla hetkellä,\nFredrik. En voinut muuta kuin sanoa, mitä vuosikausia olin pitkinä\npäivinä ja öinä ajatellut.\"\n\nKonsuli Malm istuutui vaimonsa rinnalle ja siveli hellästi hänen\nkättään.\n\n\"Sinä siis... rakastat minua?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, valitettavasti.\"\n\nMies aikoi sanoa jotakin, mutta pidätti itsensä. Huoneessa vallitsi\ntaas tuskallinen, enteitä täynnä oleva hiljaisuus.\n\nHetken kuluttua nousi konsuli Malm ja alkoi uudelleen mitellä huoneen\nlattiata. Kaksi voimaa veti häntä, molemmat lumosivat ja kiehtoivat.\nSelvistä, määrätietoisista asioista ei nyt ollut puhettakaan. Kaikki\ntuntui kulussaan pysähtyneen.\n\nViimein kääntyi hän vaimonsa puoleen ja hänen katseensa näytti\nkirkastuneen.\n\n\"Liesel\", sanoi hän.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sinä et matkusta minnekään.\"\n\n\"Mutta mitä se sinulle merkitsee?\"\n\n\"Se voi merkitä hyvinkin paljon. Haluaisin oppia tuntemaan sinut ja\nrakastamaan sinua.\"\n\n\"Eiköhän se liene liian myöhäistä?\"\n\n\"En tiedä. Siemen on kylvetty, ja ajan kysymys on, itääkö se.\"\n\n\"Fredrik, jos sinussa on jotakin nousemassa, niin älä anna väärän\nhienotunteisuuden minua kohtaan tukahduttaa sitä, ettemme molemmat\njoudu kärsimään. _Minun_ hermoni, Fredrik, eivät ole rotuhermoja,\nmutta kilpailemaan jonkun kanssa ja nähdä sinun taistelevan, --\nsiihen en tahdo ryhtyä.\"\n\n\"Liesel, sinun ei tarvitse kilpailla.\"\n\n\"Mutta lupaus, vakuutukset toiselle. Älä petä!\"\n\n\"Anna anteeksi, mutta minä en ole Kaarle Malm. Mitään sanoja ei\nole ollut vielä, Jumalan kiitos. Lupaa minulle, Liesel, että pysyt\nalallasi.\"\n\n\"Hyvä on, minä lupaan.\"\n\nJa Fredrik Malm suutelee puolisoaan keveästi otsalle ja menee.\n\nHänen otsansa on synkkä, ja hänen askeleensa ovat raskaat. Hän on\nmuutamassa tunnissa ikäänkuin vuosia vanhentunut. Jollekulle hän on\ntehnyt vääryyttä, mutta kenelle hän on tehnyt suuremman vääryyden,\nsiitä hän ei saa selvää. \"Minä yritin ajatella omin päin\", sanoo hän\nitsekseen, \"mutta ajatus jäi vain tyngäksi\".\n\nHän ajattelee vaimoansa, joka häntä rakastaa, ja viatonta, nuorta\ntyttöä, jonka kanssa ei tosin ole keskusteltu ihmissielun syvimmistä\nasioista, mutta joka katsoo häneen kuin kaikkivaltiaaseen ja\nvavistuksella odottaa koittavaa päivää, -- ajattelee ja miettii, ja\nennenkuin hän huomaakaan, nousee kyynel, jonka olemassaolosta hänellä\ntähän saakka tuskin on ollut aavistusta, silmänurkkaan.\n\nLamput huoneissa jäävät palamaan. Kun hän tulee lepokammioonsa, on\nhän väsynyt niinkuin olisi kulkenut pitkän matkan. Pitkät kotvat hän\nturtuneena, ajatuksettomana istuu nojatuolissa ja tuijottaa eteensä.\nEi hän tunne, että hän on uhrautunut jonkun hyväksi, pikemminkin hän\ntuntee uhranneensa jonkun omaksi hyväkseen. Ristiriita on auttamaton.\n\nMutta viimein hän ojentautuu täyteen pituuteensa, ja silmiin tulee\nheikko loiste.\n\n\"Minä olen niitä Malmeja\", sanoo hän itsekseen, \"joita varten on\nolemassa ainoastaan työ. Miksi minun piti ruveta herkäksi ja ryhtyä\nasioihin, joita hoitelemaan minussa ei ollut miestä.\"\n\nFredrik Malmille oli todellakin olemassa ainoastaan uuras, sitkeyttä\nkysyvä työ. Ja nyt hän selvästi tuntee, että jos hänen isänsä on\nväkipyörä, niin hän itse on suurin koneremmi siinä koneistossa, joka\npiti Malmien kauppahuonetta käynnissä.\n\nSinä yönä ei Fredrik Malm mene levolle. Kun kello lyö seitsemää,\nmenee hän konttoriin, ja piharengit ovat parhaillaan lakaisemassa\njalkakäytävää.\n\n\"Tuo meidän konsuli ei taida nukkua koskaan\", sanovat he keskenään.\n\nHe eivät osanneet aavistaa, että tästedes heidän konsulinsa tulisi\nnukkumaan vieläkin vähemmän.\n\n\n\n\nHELLIN-MARIA\n\n\nSanotaan, että on naurettavaa meidän iällämme heittäytyä\nlyyrillisiksi tai tunteellisiksi.\n\nNiin kai, naurettavaa kai se on ja hiukan lapsellista myöskin. Emme\nmene pitkälle lyriikalla ja tunteilla, ne ovat ylellisyystavaraa,\njotka kuuluvat rikkaille. Meille kuuluu käytännöllisyys, kylmyys\nja järki. Menköön muu, kun on mennäkseen, kunhan meille jää vain\nsiedettävä elämä. Tunteilkoot jälkeläiset, jos heillä on siihen\nvaraa; jos me tunnemme jotakin, niin me tunnemme tyydytystä hyvin\nsuoritetusta työstä, iloa, kun meidän käy hyvin, ja suruntapaista,\njos meidän käy huonosti. Mitä tahdomme enempää!\n\nHerkeä hetkeksi soittamasta, Ebba. Katso: musiikkikin on\ntunteilemista, sillä ei ole mitään tekemistä elävän elämän kanssa,\nsitä kuunnellaan vain hyvästä tavasta konserttisaleissa, ja näin\nkahden kesken se saattaa olla jonkun verran vaarallistakin. Illan\nhämy on jo aikoja sitten langennut ja tuuli humisee tammistossa,\nsinä soitat, minä kuuntelen, ja aivoissani syntyvät monenmoiset\nkauniit ajatukset, jotka eivät sitten löydä pohjaa todellisuudessa.\nEi, katsoppas, meillä pitäisi olla paljon valoa ja seinänvierillä\njuhlapukuisia ihmisiä kuuntelemassa, ihmisiä, jotka lopetettuasi\ntaputtaisivat käsiänsä, katsoisivat toisiansa ihastuneesti ja\nsanoisivat: \"suurenmoista, ihmeellistä!\" vaikkei heillä olisi\nlainkaan sävelkorvaa eikä musiikkivaistoa. On murheellista nähdä\nkaunista unta ja herätä näkemään repaleiset seinät.\n\nNiin, illan hämy on jo langennut ja kukkien tuoksut kantautuvat\nvoimakkaina ikkunasta sisään. Siinäkin on runoutta ja tunnetta, jos\ntahtoo sen siksi ottaa, Ebba. On joukko yksinkertaisia ihmisiä,\njotka vähän välittävät tämän maailman hyvyydestä, vaan elävät, niin\nsanoakseni, rakkaudesta ja kukkien tuoksusta. Nyt, illan hämyn\nlangetessa ja kun viimeiset akordit vielä tuntuvat soinnahtelevan\nkauimmaisten huoneitten perimmäisissä sopissa, muistelee sellaisia\nyksinkertaisia ihmisiä hiljaisella hartaudella.\n\nSinä et muista häntä, Ebba, sillä sinä olit silloin vielä aivan\npieni, mutta minä muistan hänet vallan helposti, Hellin-Marian,\nportinvartijan tyttären Grossmüllerin huvilassa. Kieltämättä\nHellin-Marialla oli heikkoutensa, hän oli vain portinvartijan ainoa\ntytär, hän osasi vain lukea ja hänen kirjoitustaitonsa taisi olla\nheikkoa, -- ja missäpä hän sitä erikoisesti olisi tarvinnutkaan,\n-- mutta hänellä oli kaksi etua, hän oli hyvä ja hän oli kaunis.\nEi kaunis sillä tavoin, että hän olisi vetänyt puoleensa niinkuin\ntulenliekki kärpäsiä, ei kaunis niinkuin syksyistä yötaivasta vasten\nkuvastuva tulipalo, vaan kaunis niinkuin elokuisen ilta-auringon\nviimeinen säde, joka purppurahohteisena laskeutuu ikkunalaudalle,\nja samalla kertaa valaisee, lämmittää ja herättää lempeitä, hyviä\ntunteita. Sellainen oli Hellin-Maria, Grossmüllerin portinvartijan\nainoa tytär, sellainen hän oli, ja hänen nöyrä, alistettu hyvyytensä\nkuvastui hänen hymyssään ja hänen katseessaan, joka oli kaino kuin\nsinipunaisen, vaatimattoman orvokin katse.\n\nVanha portinvartija pelkäsi tyttärensä puolesta, sillä vaikka hän\noli yksinkertainen mies, jonka näköpiiri rajoittui siihen, mitä hän\nnäki Grossmüllerin huvilanportista, oli hän kuitenkin eläissään\nvienyt paljon vihanneksia kaupunkiin ja hänellä oli siis aavistus\nsiitä, kuinka ilkeä maailma saattoi olla. Eikä hänellä ollut muuta\nomaisuutta kuin tämä ainoa tytär, Hellin-Maria, ja pienen pieni\npankkitalletuksensa, vuosien varrella kokoutunut.\n\n\"Kaunis hän on\", sanoi Grossmüllerin poika vierailleen, kulkiessaan\nHellin-Marian ohi, ja vieraat, jotka tarkoin tunsivat Grossmüllerin\npojan, nyökäyttivät totisesti päätänsä aivan kuin sanoakseen:\n\n-- Niin. Kaunis hän kyllä on, mutta muistakin se, että annat hänen\nolla rauhassaan.\n\nNyt oli Grossmüllerin pojalla se, mitä me hiukan olkapäitämme\nkohauttaen nimitämme menneisyydeksi; hänellä oli keskinkertaista\nhuonompi maine, mutta pohjaltaan hän ei ollut niin huono kuin miksi\nhäntä luultiin. Ei, Grossmüllerin töykeä poika oli lopultakin\nverrattomasti parempi.\n\nEnsin hän pysähtyi haastelemaan Hellin-Marian kanssa portilla\nja puistokäytävällä, sitten hän siirtyi portinvartijan tupaan,\nja lopuksi hän istuskeli Hellin-Marian kanssa rantakivillä ja\nkatseli Itämerta. Ja hän tunsi itsensä onnelliseksi, tyytyväiseksi\nja paremmaksi kuin milloinkaan ennen. Mutta portinvartija\nvapisi sydämessään tyttärensä puolesta, ja Grossmüllerit olivat\niloisia siitä, että heidän poikansa vihdoinkin oli talttunut ja\ntullut tyyneksi, hiljaiseksi ja harkitsevaiseksi niinkuin oikean\nGrossmüllerin tulikin. Katsoppas vain, kuinka maailman pitikin olla\nvaloisa, tyven ja onnellinen.\n\nMutta muutamana iltahetkenä meni Grossmüllerin poika kotiinsa ja\nselitti, että hän aikoi ottaa Hellin-Marian, portinvartijan tyttären,\nvaimoksensa.\n\nEnsin Grossmüllerit nauroivat ja pitivät pilaa varsin onnistuneena,\nmutta vähän ajan kuluttua he eivät enää nauraneet. Isä Grossmüller\nlöi nyrkkinsä pöytään ja sanoi, että olisi parempi, kun ei hänen\npoikansa koskaan olisi syntynytkään, äiti Grossmüller ratkesi itkuun\nja sisaret sanoivat, että heidän täytyi hävetä veljensä puolesta.\n\n\"Ellette sitä aikaisemmin ole älynneet\", vastasi nuori Grossmüller\nsisarilleen, \"niin on se nyt aivan tarpeetonta\".\n\nSilloin Grossmüllerit ajoivat hänet ovesta ulos, mutta ajattelivat,\nettä kaipa hän vähän ajan kuluttua katuvaisena poikana tulee\ntakaisin. Mutta nuori Grossmüller ei palannut sinä iltana, ei\nseuraavana eikä ylimalkaan koskaan.\n\nJa sinä iltana portinvartijan tuvassa itkettiin, itki isä, itki\ntytär, ja nuori Grossmüller oli synkkä ja vakava.\n\n\"Älkää surko\", sanoi nuori Grossmüller, \"kun aika täyttyy, tulen\ntakaisin\".\n\n\"Ah, kun ette vain tulisi liian myöhään, nuori herra\", vastasi\nportinvartija, joka ei enää pelännyt ja vihannut nuorta Grossmülleriä.\n\n\"Ei, minä tulen jo ennenkuin ensimmäinen lumi, ja silloin olen jo\ntäysikäinen ja oman itseni herra. Ole huoletta vain, Hellin-Maria.\"\n\nJa niin hän lähti, syyskesäisenä iltana, Hellin-Marian viimeisen\nsuudelman polttaessa hänen huuliaan.\n\nMutta tuli ensi lumi eikä nuorta Grossmülleriä kuulunut. Maailma\noli kolkko ja surullinen, ja tyttären tuleva häpeä poltti köyhää,\nkunniallista portinvartijaa. Hän näki tyttärensä vieteltynä,\nylenannettuna ja petettynä, ja muutamana yönä hän meni ja hirtti\nitsensä omenainsäilytys-huoneeseen.\n\nNiin, Ebba, se aika oli murheellista ja tuskien kyllästyttämää,\nsilloin olivat Grossmüllerit korkeimmassa mahdissaan eikä hienojen,\ninhimillisten Malmien aika vielä ollut tullut. Nyt he tarvitsivat\nuuden portinvartijan, ja Hellin-Marian piti häpeällisesti lähteä.\nMutta hänen matkansa ei tullut pitkäksi: se vain vei portinvartijan\nkeltaisesta tuvasta mielenvikaisten hoitolaitokseen, vei sinne\nGrossmüllerien toimesta, vaikkei hänen kirkas, terve järkensä ollut\nseonnut enemmän kuin sinun tai minunkaan.\n\n\"Ah, hän tulee kyllä vielä takaisin\", huokasi hän, \"ja hakee minut\ntäältä\".\n\nJa kun ei nuorta Grossmülleriä kuulunut, piti tyttö häntä kuolleena\nja rukoili, että saisi itsekin kuolla silloin kun luonto on\nvehmaimmillaan. Se oli kovin vaatimaton rukous ja se täytettiin:\nseuraavana kesänä hänet kannettiin pyhän Heikin kalmistoon.\n\nMutta juuri silloin nuori Grossmüller palasi, ja se oli kauheaa\npalaamista. Ukkosen jylinä kävi silloin Grossmüllerien huoneen\nkohdalla, ja koko kaupunki eli pelossa ja vavistuksessa. Pesä\npantiin kolmeen osaan, nuori Grossmüller sinkautti kirouksen yli\nkoko perheen, ja kun hän lähti, teki hän kalliin valan, ettei palaa\nniin kauan kun yksikään hänen omaisistaan on elossa. Siitä on nyt\nkolmattakymmentä vuotta, eikä hänestä ole mitään kuulunut.\n\nTiedät Grossmüllerien entisen huvilan? Senjälkeen siellä eivät\nGrossmüllerit viihtyneet, vaan möivät sen Diderik Malmille. Diderik\nMalm rupesi ennen pitkää pelkäämään ja sai sen menemään Ekemaneille.\nMutta Ekemanitkin tunsivat olonsa sen seinien sisäpuolella tukalaksi,\nja nyt se on pari vuosikymmentä seisonut autiona ja hyljättynä.\nKäytävät kasvavat umpeen, ansarit ovat rikkoutuneet, tuulet ja\nsateet ovat kuluttaneet pois maalin seinistä, vihuri on paiskinut\nrikki ikkunanruutuja eikä kukaan välitä niitä korjata. Se on suurten\nkirousten huvila, tuo Villa Grossmüller, tuomittu ränstymään,\nrappeutumaan ja vihdoin luhistumaan maan tasalle.\n\nNyt, jos muistat, etsi nuottikirjoistasi jotakin, joka kuvaa syksyä,\ntoivottomuutta ja suurta autiutta ilman sovitusta, sillä seuraahan\nkaiken lopultakin kaikkia kesiä syksy ja talvi.\n\nJa talvea toivo.\n\n\n\n"]