[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fg8FJi5RbRL-05TF5Npgt6UqQ0Jhkij7SWLixUNh6Ss0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},130,"Lukemisia lapsille 1","Topelius, Zacharias",1818,1898,"130-topelius-zacharias-lukemisia-lapsille-1","130__Topelius_Zacharias__Lukemisia_lapsille_1",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1865,1893,39027,236652,false,16223,[23],"Fairy tales",[25,26,27],"Children & Young Adult Reading","Poetry","Short Stories","\"Lukemisia lapsille 1\" by Zacharias Topelius is a collection of children's stories and poems written in the late 19th century. This work presents an array of engaging tales aimed at entertaining and educating children, while also weaving in moral lessons and reflections on the nature of childhood, imagination, and the importance of love and trust between parents and their children.   The opening of the work sets the tone for a heartfelt connection between the author and young readers, as Topelius expresses gratitude for the years of love surrounding the stories shared with children. He reflects on the power of imagination in childhood, emphasizing that stories are vital for nourishing a child's spirit, alongside the cultivation of moral values. In the initial chapters, he introduces various themes through whimsical dialogues and enchanting landscapes, where characters such as the winds, forest children, and flowers embark on delightful adventures, illustrating the beauty and richness of the natural world while invoking thoughts about life's deeper meanings. (This is an automatically generated summary.)",[],574,"Topeliuksen klassinen kokoelma sisältää satuja, lauluja ja opettavaisia kertomuksia lapsille. Teos koostuu lyhyistä tarinoista, kuten Vadelmamato ja Meidän maamme, joiden tavoitteena on herättää lapsen mielikuvitus ja tarjota viatonta huvitusta.","Z. Topeliuksen 'Lukemisia lapsille 1' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 130. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","LUKEMISIA LAPSILLE 1\n\nKirj.\n\nZ. Topelius.\n\n\nSuomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg\n\n\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Vanhemmille.\n Meidän maamme.\n Pikku Verna.\n Kuinka metsän pikku lapset oppivat lukemaan.\n Kaksi puroa, toinen kovaan kohisee, toinen sievään sohisee.\n Mitä Emma ajatteli syksyllä.\n Vuokko.\n Höytiäinen.\n Vadelmamato.\n Koulupojan kesälaulu.\n Koulupojan talvilaulu.\n Armelias on rikas.\n Vilhon mietteet vapunpäivänä.\n Elisa.\n Lasten rukous isänmaan edestä.\n Musti.\n Rinaldo Rinaldini.\n Pieni ressu eli ryppyinen esiliina.\n Räätäli, joka ompeli yhteen Suomen ja Ruotsin.\n Aurinkokuninkaan kruunu.\n Taivaan lapset.\n Charles Gordon.\n Toinen jouluaatto.\n Mikä metsässä on kaikkein kauniinta.\n Laulu Pikku Maijasta.\n Satu neljästä, jotka ylistivät Jumalata.\n Kukkaset kedolla ja linnut taivaan alla.\n Ruusuhelmet.\n Hopearahan kertomukset.\n Suvelan Syyne.\n Jäätehinen.\n Lapsen rukous kaikkien puolesta.\n\n\n\n\nVANHEMMILLE.\n\n\nViime jouluna oli 43 vuotta kulunut siitä, kuin ensimmäinen kokoelma\nnäitä satuja ja lauluja päästettiin julkisuuteen. Nyt ne leviävät jo\nSuomen kolmannen lapsipolven käsiin. Niinkuin ne ovat lähteneet\nrakkaudesta, on ne rakkaudella myöskin otettu vastaan. Onpa jo aika\ntehdä tiliä niin kalliista perinnöstä, kuin lasten rakkaus ja vanhempain\nluottamus on. Kerron siis, millaisiksi näitä lasten kirjoja ajattelin.\n\nEnsimmäisillä saduilla ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin viaton\nhuvittaminen. Ja sepä se on vielä tänäkin päivänä monen sadun tarkoitus.\nMinä en suosi siveysopillisia satukuvauksia. Pitää olla varoillaan eikä\ntiputtaa katkeraa lääkettä lasten maitokuppiin. Silloin saattaisivat\nlapset sylkeä pois sen sekamaidon. Mikä voidaan tehdä ja onkin tehtävä,\non ainoastaan pitää kuppi puhtaana ja maito nuorena. Hyvä ravinto tulee\nsilloin itsestään.\n\nMinä olen yhtä vähän kuin kukaan muu voinut välttää erhetyksiä ja tämän\nyksinkertaisen säännön rikkomisia. Minun lastenkirjoissani on kyllä\npaljo, joka ei kestä koetusta ankaramman tuomion edessä. Mutta olen\nkoettanut oppia jotakin pitkästä ja likeisestä tuttavuudesta rakasten\nlasteni kanssa.\n\nMinä olen oppinut, että lapsen sydän on hedelmällisin kaikista\nvainioista, kasvamaan hyvää tai pahaa sen mukaan, mitä siihen milloinkin\nkylvetään.\n\nMinä olen oppinut, että lapsi elää siinä, mitä kukin hetki häneen\nvaikuttaa, ja että hyvän tai pahan esimerkki tulee näistä vaikutuksista,\nei neuvoista eikä siveyssäännöistä, koska lapsen elämän kehitys onkin\nvain alinomainen luominen itselleen uusia mielikuvia.\n\nJa koska se tapahtuu mielikuvaus-voiman kautta, olen minä oppinut, että\nsen terveellinen ravitseminen on ainakin yhtä tärkeä kuin ymmärryksen,\ntahdon ja tunteen kasvattaminen. Jos laiminlyöt lapsen vilkasta\nmielikuvitusta, joutuu koko lapsi arveluttaville harhateille.\n\nTäten olen johtunut satuun. Kaikki lapset rakastavat satuja, koska\nheillä niiden piirissä on täysi vapaus tehdä itselleen uusia mielikuvia.\nSatu ja leikki ovat vain kaksi eri puolta samasta luonnonvietistä.\nLeikissä sanoo lapsi: saattaahan tämä keppi olla minun hevosenani, tämä\nmännyn käpy lehmänäni, tämä nukke neitisenä, tämä kaarnan pala laivana,\ntämä hieta kuoppa kaupunkina! Sadussa hän sanoo: saattaahan tämä vuori\navautua, tämän meren tai järven kätkössä olla timanttilinna, tämä lintu\npuhua ja tästä köyhästä paimenpojasta tulla prinssi! Huomaa, että satu\nja leikki eivät lapselle ole mikään sepitelmä, vaan elävä todellisuus.\nSiitä se riippuu niiden kasvattava vaikutus.\n\nOsan saduista olen muuttanut leikeiksi, joissa lapset saavat itse olla\nmukana toimivina henkilöinä. Silloin satu tulee ihka eläväksi. Ei vain\npidä sellaista leikkiä laitella suuripuuhaiseksi eikä koota vieraita\nkatsojia kuten teaatterissa. Leikittäköön niitä kotona tai koulun\njuhlissa niin vaatimattomasti kuin mahdollista. Pöytä voi olla vuorena,\nkuusen lehvä metsänä, puutuoli kuninkaan valtaistuimena ja paperikruunu\nhänen korkean arvonsa merkkinä.\n\nSadun ja leikin esikuvien lisäksi tulevat sitte laulut kehittämään\ntunteen hartautta, korvan tarkkuutta ja kielen puhtautta.\n\nEsitystavasta olen oppinut, että aika ihmisten elämänviisaus ei kelpaa\nlapsille. Eihän sovi kevään vihreiltä orailta pyytääkään valmiita\ntähkiä. Jos tahdotaan puhua järkevästi lasten kanssa, niin puhuttakoon\nheidän ymmärryksensä, eikä omansa mukaan. Täytyy siirtyä heidän\nmaailmaansa, jos tahdotaan, että he meitä ymmärtäisivät. Turmeltumaton\nlapsi ei katsele meidän silmillämme eikä käsitä samalla tavalla kuin me.\nSe kysyy, mutta ei pyydä ajatuksia, vaan tahtoo mielikuvia. Sillä\nhänellähän ei ole vielä mitään kokemusta asetella yhteen tai tehdä\njohtopäätöksiksi. On kyllä aikaisin kehittyneitä lapsia, joita aika\nihmiset ovat opastuksella tehneet pikkuvanhoiksi. Sellaiset saattavat\nkyllä olla hyviä ja viisaita, mutta ei koskaan onnellisia, koska heidät\non temmattu pois heidän oman ikänsä maasta.\n\nSirkkalehdillä on oma, varrella oma, kukalla oma aikansa. Kyllä siitä\nkasvi aikanaan valmistuu. Mutta sirkkalehtien aika tarvitsee auringon\npaistetta ja aamukastetta. Sinitaivas ja iloista, raitista ilmaa pitää\nolla lapsuuden maailmassa, pian unhottuvia kyyneliä, paljo vaihtelua,\nmerkillisiä seikkailuja ja varsinkin pojille välistä virkistävää\npauhinaa.\n\nMutta kaikessa tässä -- onko siinä sitte Jumalaa? Missä siinä on\nVapahtajamme? Missä se elävä usko, jota on niin tarpeellinen perustaa jo\naikaisin, että se voisi olla sitte turvanamme elämässä ja kuolemassa?\nMinä vastaan: etsi! Ja jos niitä et löydä tästä kirjasta, niin heitä\npois koko kirja; ei se silloin kelpaa edes joutohetkien\nhuvitukseksikaan! Mutta jos niitä löydät sieltä, vaikkapa et sanoista\netkä itse seikkailuista, niin kuitenkin perusaatteesta,\nelämänkäsitys-tavasta, niin älä vaadi enempää satukirjalta! Rukoile\nlapsesi kanssa, tulkoot kodin rukous ja kodin usko elämän juuriksi;\nsilloin kasvaa myöskin hyviä hedelmiä elämän puun monissa tuulen\ntuuditeltavissa oksissa. Hyvää tarkoittavat kristityt tahtovat tehdä\nlapsensa jo aikaisin täys'kasvuisiksi uskossa ja unhottavat silloin\nJumalan ihan päinvastaisen kehoituksen heille itselleen: \"olkaa niin\nkuin lapset.\" Jumalan valtakunta ei ole opissa, vaan sydänjuurissa. Itse\nkirkkokin lykkää rippikoulunsa kehittyneemmälle ijälle. Kuinka\nkokematonta lasta, joka kyllä tietää vian ja anteeksi annon, mutta ei\nyleisiä synnin ja armon käsitteitä, kuinka voitaisiin vaatia häntä\nkäsittämään esim. sovitusoppia samoin, kuin aika ihminen kristitty\nkilvoitteluineen ja huolineen, kiusauksineen ja koetuksineen käsittää\nsitä? Koetahan selittää lapselle näitä uskon korkeimpia salaisuuksia,\nniin joko väsytät sitä tai teet sen teeskentelijäksi. Mutta opeta sille\nJumalan rakkautta koko luomakunnassa ja Jesuksessa Kristuksessa, lasten\nystävässä, joka itse kerran oli köyhänä lapsena; opeta sitä pelkäämään\nkaikkinäkevän Herran Jumalan vihaa jokaista syntiä, jokaista pahaa tai\nsaastaista ajatusta kohtaan; opeta sitä itse puolestaan kiitollisuudesta\nrakastamaan Jumalaa ja hänen kättensä tekoja sekä kaikkia ihmisiä --\nniin siten olet opettanut lapsellesi kristillisyydestä melkein kaikki,\nkuin se voi käsittää ja -- joka on vielä tärkeämpää -- kuin se voi\nelämässään omistaa aikaisella ijällään.\n\nEnempää ei voi tämäkään kirja luvata puhuessaan Jumalasta. Sehän kertoo\nniin paljon muutakin, totta ja leikkiä lapsuuden maailmasta, mutta se\ntahtoo kuitenkin säilyttää Jumalan ja ihmisten rakkautta kaiken\npohjalla. Jumalan, joka kaikki tutkii, tietää, että tämä on ollut\ntekijän tarkoituksena. Mutta toista on, onko hän sitä saanut aikaan. Se\non Jumalan lahja. Kaikilla meillä on aarteemme heikoissa astioissa että\nvoima olisi Hänen eikä meidän. Hänelle olkoon kunnia!\n\nMinä en sano, että minun käsitykseni tästä kaikesta on ainoa oikea;\nsaatan kyllä olla erehtynyt; mutta olen tahtonut lausua oman\nkokemukseni, että ymmärtäisimme toisiamme. Täten minä pitkän elämän\niltana vielä kerran kiitän vanhempia heidän luottamuksestaan ja Suomen\nlapsia heidän rakkaudestaan, jota ovat osoittaneet niin monta vuotta,\npolvi, toisensa perästä. Olen kirjoitellut vanhoille ja nuorille, mutta\nlapset ovat minun kansaani, he ovat olleet minun elämäni ilona; heille\nolen minä tahtonut antaa parasta, kuin olen saanut Jumalaltani. Ei se\nkuitenkaan ole muuta kuin vajavaista; lapset kerran antakoot puutteeni\nanteeksi rakkauteni tähden silloin, kuin saavat mittakepin\narvostellaksensa niitä molempia. Pian tulee aika, jolloin he ovat tämän\nmaan elämä ja voima, niin kuin he nyt ovat sen toivo. Olkoot he silloin\nvahvat taistelussa Jumalan ja isänmaan puolesta! Ja muistakoot silloin\nlapsuuden rakkaudella yhtä kylvymiestä, joka ei ole koskaan tavoitellut\nsuurempaa kunniaa kuin olla heidän ystävänsä.\n\n                                                _Z. Topelius_.\n\nKoivuniemessä 23 p:nä Helmik. 1891.\n\n\n\n\nMEIDÄN MAAMME.\n\n\n\"Mistäs tulet, sinä tuulen vilpoinen viuhka?\"\n\n\"Pohjosesta tulen, tuolta Lapin tuntureilta. Eilen synnyin synkässä\nrotkossa, ikuisen lumen rajoilla, ja tänään ensi kerran koettelen\nsiipieni voimia tasamailla. Hei poika, pitkä oli matkani, sillä sinun\nmaasi on suuri! Levähdänpä vähäisen tässä männyn latvassa.\"\n\n\"Aivan niin, tuuloseni, maamme on suuri! Kerran seisoin tuolla korkealla\nvuorella järven toisella puolella ja näin' ympärilläni äärettömän alan\nkukkuloita ja laaksoja. Silloin sanoin itselleni: Kaikki tämä on meidän!\nTämä on oma maamme!\"\n\n\"Niin onkin\", humisi tuuli. \"Mutta, poika parka, ei sinun silmäsi kauas\nkanna. Paljon laajempi on maasi kuin se ala, jonka taivaan ranta\nnäköpiiriin sulkee. Eilen, ennen päivän nousua herättyäni, lainasin\naamuruskon siivet. Niillä lentelin Lapin avaroilla, autioilla rämeillä,\nhajotin nevojen huurut ja tuiskutin lunta poron sarville, joka Inarin\njärven jäätä juosta rapsutteli. Siitä lensin eteenpäin ja tulin siihen\nmaahan, jossa ohrat ensiksi itävät kuohuvien koskien reunoilla. Sitten\nlensin isojen metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen kotimaahan,\nniille seuduille, jossa ruis kasvaa. Siellä kuulin kirveen kalketta ja\nsahojen suhinaa, ja näin taloja rakennettavan vieretysten, vastatusten\nkaupungiksi, ja laivojen valkoiset purjeet satamoissa liehuvan.\"\n\n\"Mutta vasta olin suuren maasi alkupäässä. Lensin, lensin yhä, sinne\nsaakka, jossa pellavat kasvavat ja pähkinät tuleentuvat. Siinä oli maasi\nkeskikohta. Siitä oli vielä pitkä matka lennettävä, ennenkuin jouduin\netelämmille seuduille, jossa omenoita syksyllä puitten oksilla heiluu,\nja matkustajat päivän helteestä uupuneina lepäilevät vaahterain ja\nniinipuitten vilpoisessa katveessa. Vihdoin tulin tänne, jossa tammi\nkasvaa ja kirsimarjat kypsyvät, jossa suuret höyrylaivat suitsuttavat\nsavuansa, kulkiessaan rannasta rantaan, ja etelän lämmin hengähdys\ntuulee mereltä. Katso! niin suuri on maasi, että kevään pääskyset kolme\nviikkoa varhemmin tulevat sen etelimmille kuin sen pohjoisimmille\nkukkuloille, ja milloin Heinäkuun yö jo pimenee kirsimarjojen maassa,\nsilloin öinen taivas vielä on valoisa kuin päivä mesimarjain maassa\npohjan perillä.\"\n\n\"Mutta nyt minulla ei ole aikaa viivytellä\", jatkoi tuuli, \"huomen\niltana jo aion olla Etnan juurella. Hyvästi, hyvästi!\" Ja levittäen\nsuuret siipensä katosi hän pilviin.\n\nMutta minä katselin sinertävää järveä ja metsää sen toisella rannalla,\nja peltoa ja kylää ja kirkon tornia, joka kiilsi päivän koitteen\nvalossa. Ja järvi oli levenevinään ja jakaantuvinaan moneen tuhanteen\njärveen ja lammikkoon, ja metsä muuttui moneksi metsäksi, ja minä olin\nnäkevinäni monta sataa peltoa, kylää ja kirkkoa. Ja jälleen virkoin:\n\"katso _meidän_ maamme! Mikähän lienee ollut Jumalan aikomus luodessaan\nmaatamme niin suureksi ja niin ihanaksi? Jospa sen ymmärtäisin!\"\n\n\"Etkö sitä ymmärrä?\" viserteli peipponen läheisellä puun oksalla.\n\"Suuren maan asukkaat pyytäkööt Jumalalta jaloja ajatuksia. Ja ihanan\nmaan asujamet olkoot hyviä ja nöyriä. Mutta totinen mielen ylevyys ja\nsydämmen nöyryys ovat aina yhdistettyinä.\"\n\nNyt sen ymmärrän. Jos rupeisimme ylpeydessä, koreudessa ja turhassa\nkunnian himossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: \"katsokaa!\nminä olen nöyrä ja siviä; vihannat metsäni ovat kaikessa kauneudessaan\nniin totiset kuin olisivat sarkaan puettuina. Vuoreni ovat päältä\nharmaita ja sisältävät rautaa. Järveni heiastavat taivaan korkeutta\nparemmin kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät\nelämän voittoa kuoleman yli. Sellainen on totinen jalous. Olkaa minun\nkaltaisiani!\"\n\n\"Oikein, maani: minä tahdon olla sellainen kuin sinä olet.\"\n\nMuistan pienen tarinan, mutta sen kertojaa en tiedä. Ehkä se kesäisenä\niltana lenteli puitten lehdissä, kuin meri nukkui ja tähdet taivaalla\nkirkkaasti kimaltelivat. Tahdotko kuulla sitä?\n\nOli kerran jalo ja kaunis äiti, jolla oli monta pientä lasta. Hän kutsui\nne kaikki luoksensa, ojensi kätensä, siunasi heitä ja sanoi: \"rakkaat\npienet lapseni, minä rakastan teitä sydämmestäni. Minä annan teille\nvaatteita ja ruokaa, ja pienille kehdon, isoille asunnon ja pois\nlähteville haudan. Pieninä ollessanne tuudittelin teitä, johdatin\nensimmäiset askeleenne ja opetin teille hyödyllisiä tietoja. Välistä\npiditte minua kovana äitinä, ja se olikin tosi. En ole kasvattanut teitä\nhekumassa ja ylellisyydessä, vaan olen opettanut, teitä tekemään työtä\nja kestämään vaivoja, ruumiinne ja sielunne puolesta voimallisiksi\ntullaksenne. Lapseni, nyt vaadin teitä minua rakastamaan, niinkuin minä\nolen teitä rakastanut. Auttakaa äitiänne, auttakaa häntä ja rukoilkaa\nhänen edestänsä kaikkena elin-aikananne. Äitinne on köyhä, tehkää hänet\nrikkaaksi; hän on murheellinen, ilahuttakaa häntä. Hänen on vilu,\nlämmittäkää häntä -- hän asuu pimeydessä, virittäkää hänen ikkunallensa\nkirkkaasti valaiseva kynttilä. Jos sen lupaatte tehdä, niin tahdon\npyytää kaikkivaltiaan Jumalan tekemään teitä viisaiksi ja onnellisiksi,\nrakkautenne tähden.\"\n\n\"Lupaamme\", vastasivat kaikki ja menivät sitten kukin työhönsä. Vaan\nmuutamat heistä olivat laiskoja, väsyivät ja uupuivat uneen. Toiset\nolivat kevytmielisiä, jättivät työnsä sikseen ja viettivät aikansa\nhuvituksissa. Toiset häpesivät köyhää äitiänsä ja muuttivat pois\nkodistansa rikkaampiin naapuritaloihin. Olivatpa vielä muutamat niin\nkunnottomia, että vieraille kauppiaille tahtoivat myydä äitinsä talon,\nniinkuin Jaakobin pojat myivät veljensä Joosepin Egyptin kauppamiehille.\n\nVaan toiset tekivät työtä aamusta iltaan ja kehdosta hautaan saakka\näitinsä kunnian ja onnen lisäämiseksi, ja muutamat ilolla panivat\nhenkensäkin alttiiksi, pelastaakseen häntä pahatekijäin käsistä.\n\nHetken aikaa kuluttua äiti vielä kerran kutsui heitä kaikkia luoksensa\nja sanoi heille: \"Lapseni, nyt olen nähnyt työnne. Uskollisia lapsiani\ntahdon rakkaudella syleillä, vaan uskottomat tahdon hyljätä. Jos\nkaikille anteeksi antaen mielelläni unhottaisin rikoksianne, niin se ei\nole minulle sallittu, sillä vanhurskas Jumala itse on teitä tuomitseva.\nJa hänen tuomionsa on oikea. Katsokaa! tuossa hänen enkelinsä jo istuu\ntaivaallisella istuimella!\"\n\nLapset katsahtivat kauhistuksella taivaasen, ja hyvätkin vapisivat\nnähdessään tuomion kirjat pilvissä avattuina ja loistavan enkelin lehtiä\nkääntelevän. Joka kerta, kuin enkeli lehden käänsi, valaisi kirkas\nleimaus taivaan kannen. Ja enkeli lausui tottelemattomille lapsille:\n\"äitinne murhe on teitä tuomitseva. Te, jotka olitte laiskoja, tulette\nköyhiksi; kevytmieliset katkerasti katukoot; ylpeät kärsikööt\nylenkatsetta; kavalat ja petturit tulkoot muille ihmisille kammoksi ja\ninhoksi.\" -- Mutta hyville lapsille sanoi enkeli: \"rakkautenne\npalkinnoksi on teille suotu viisautta ja onnea eläissänne ja\nkunnioitusta kuoltuanne, sillä äitinne siunaus on hyödyttävä teitä\nkaikkena elinaikananne ja vielä kuolemankin jälkeen.\"\n\nSilloin kysyivät tottelemattomat lapset: \"kuka on äitimme? Emme tunne\nhäntä.\"\n\nEnkeli vastasi: \"_Isänmaanne_ on teidän jalo äitinne, joka teitä\nkasvatti, rakasti ja paraat antimensa teille lahjoitti. Hänen mieltänsä\nte pahoititte, mutta nämä toiset olivat hänelle iloksi. Lapset!\nmuistakaa, että Isänmaanne on todistava toimistanne nyt ja tulevinakin\naikoina!\"\n\nTällainen se tarina oli. Mitä ajatuksia se meissä herättää? Päätämmekö\nolla jalon äitimme tottelemattomia lapsia ja palkita rakkauttansa\nkiittämättömyydellä? Vai tahdommeko olla hyviä, kuuliaisia lapsia, hänen\nsydämmensä riemuna ja onnensa lisääjinä?\n\nEi, ei, hyvä äiti, oma maamme, isäimme maa, emme milloinkaan tahdo\nmieltäsi pahoittaa! Tahdomme palkita hellyyttäsi, emmekä uuvu hitauden\nuneen, kun sanot meille: \"auttakaa minua!\" Köyhyytesi tahdomme muuttaa\nrikkaudeksi, murheesi iloksi. Jos olet kylmä ja viluinen, niin\nlämmitämme sinua rakkaudellamme, ja pimeytesi tahdomme kirkkaalla\nvalolla valaista. Sinä, äitimme, olet jalo, siis pyydämme Jumalalta\njaloja ajatuksia. Sinä olet nöyrä, siis anomme Jumalalta nöyrää sydäntä.\nJa kaikkivaltias Jumala on kuuleva rukouksemme ja antaa meille viisautta\nja onnellisuutta rakkautemme tähden.\n\nAinoasti hetken me laaksoissasi työskentelemme ja kukoistamme; sitten\nlakastumme, kuin kukkaset kedolla. Ja toiset kulkevat jälkiämme ja\ntekevät työtä niinkuin mekin. Mutta sinä, jalo äitimme, elät\naikakaudesta aikakauteen. Ja sinä säilytät lastesi rakkauden kalliina\naarteena ja vartut Kaikkivaltiaan suojassa kunnioitetuksi ja suureksi.\n\nSiis vartu, äitimme, vartu rakkaudessamme. Tule väkeväksi ja\nvoimalliseksi, tule jaloksi ja sivistyneeksi, tule rikkaaksi Jumalan\narmosta!\n\nNiin tulevina aikoina taidat meistäkin sanoa: \"ne olivat hyviä lapsiani,\nne rakastivat isänmaatansa!\"\n\n\n\n\nPIKKU VERNA.\n\n\nHän oli kukka hieno\nMaailman tarhassa,\nSilmissä loiste vieno\nJa ruusut poskilla.\nKun keijui kukkamailla\nHän kera siskojen,\nNiin siipiä vain vailla\nHän oli, pienoinen.\n\nKuin päivän säde hellä\nKäy, kukkaa suudellen,\nNiin taisi myhäellä\nHän yksin, kaunoinen.\nNiin rauhaa kaikkialle\nHän tullessansa toi,\nSurulle haikealle\nHän lievitystä loi.\n\nVaan nyt on Verna poissa,\nYletty taivaasen,\nSiell' Luojan kukastoissa\nOn lilja valkoinen.\nEi siellä myrskyt pauhaa,\nEi siellä huolta näy,\nEi siellä puutu rauhaa,\nEi silmä itkuun käy.\n\nMutt' taivahalla illoin\nKun loistaa tähti tuo,\nNiin siskosiinsa silloin\nHän sinisilmät luo.\nNyt onni taivahainen\nOn hällä ihanin,\nNyt saanut on hän vainen\nJo hohtosiivetkin.\n\nTiedättekö, pienet lapset, mikä kesä oli, joka ei koskaan tullut? Minä\nkerron sen teille. Se on tosi satu, eikä se ole niin pitkäkään, kyllä\nsen jaksaa kuulla.\n\nOli kerran Rafael niminen pieni poika. Hän oli terve, väkevä ja\nkukoistava niinkuin pienoinen pihlaja, joka kerran kasvaa suureksi ja\njolla on valkoiset tuoksuvat kukat keväällä.\n\nMutta Jumala näki, että pieni poika suureksi tultuaan saisi osakseen\nsuuria murheita maailmassa ja joutuisi moneen viettelykseen, jotka\nvoisivat turmella hänen sydämmensä ja johdattaa sen syntiin ja\nturhuuteen. Sentähden lähetti Jumala suuren, loistavan enkelinsä\nRafaelin, jonka jälkeen pieni poika oli saanut nimensä, ja sanoi\nhänelle: \"tuo poika minulle!\"\n\nSilloin sattui niin, että voimakas ja terve poika sairastui ja rupesi\nkuihtumaan; ja tämä oli talvella. Mutta hänen vanhempansa ja pienet\nsiskonsa sanoivat: \"odota vähän, kyllä Rafael kesän tultua tulee\nterveeksi!\"\n\nSitten tuli pitkä, valoisa kevät, jolloin linnut alkoivat viserrellä\npuissa ja pensaissa. Ja lapsilla oli hamppulintu häkissä; sen kanssa\nmenivät he eräänä aamuna puistoon, ja laskivat sen vapauteen lentämään\ntoisten pikku lintujen luokse. Hamppulintu lensi; se oli niin iloinen,\nja lentäessään visersi se yhden ainoan sävelen, ja se sävel oli niin\ntäynnä iloa ja kiitollisuutta, ett'eivät lapset luulleet koskaan\nkuulleensa sen kauniimpaa.\n\nKuin he tulivat kotiin, makasi pieni Rafael vielä sairaana vuoteellaan,\neikä hän ollut voinut olla mukana puistossa. Pienet sisaret taputtivat\nhänen kalpeita poskiaan ja hänen kaunista ruskeata tukkaansa ja sanoivat\nhänelle: \"älä ole ikävissäsi, Rafael; kun kesä tulee, niin saat tulla\nkanssamme: ja kuulla hamppulinnun laulavan. Sinulle tulee myös kesä ja\nsilloin tulet terveeksi.\"\n\nMutta Jumalan suuri loistava enkeli seisoi näkymättömänä pojan vuoteen\nvieressä ja ojensi kauniit lumivalkeat siipensä hänen ylitsensä,\nikäänkuin varjellakseen häntä kaikesta pahasta maailmassa. Ja mitä\nkauemmaksi enkelin siivet ylettyivät hänen ylitsensä, sitä kalpeammaksi\nmuuttui pienen poikasen poski ja sitä heikommaksi tuli hänen\nhengityksensä. Hänen kirkkaat, ruskeat silmänsä katsahtivat vielä kerran\nenkeliin, jonka hän yksin näki; -- sen jälkeen vaipuivat ne kiinni ja\npieni Rafael oli tauonnut hengittämästä. Mutta hänen pienillä, kalpeilla\nhuulillaan näkyi vielä rauhallinen ja onnellinen hymyily, jonka usein\ntapaa pienillä lapsilla, kun he huomaavat enkelin seisovan heidän\nvuoteensa vieressä.\n\n\"Katsokaa,\" lausuivat pojan vanhemmat pikku siskoille, \"nyt on Rafael\nonnellinen, hän on Jumalan luona. Niinkuin hamppulintu lensi häkistä\nvapauteen, niin lensi Rafaelinkin viaton henki ikuiseen vapauteen; ja me\nemme kuulleet hänen iloaan, niinkuin me kuulimme linnun viserryksen,\nmutta me huomaamme sen hyvin hänen lempeästä hymyilystään, että hän\nylistää Jumalata, joka niin aikaseen on suonut hänelle autuuden\nkruunun.\"\n\nSilloin sanoi yksi sisarista: \"mutta kesää ei tullutkaan, jolloin\nRafaelin olisi pitänyt parantua.\"\n\n\"Niin,\" sanoi toinen sisar, \"Rafaelin kesä ei tullut koskaan.\"\n\nMutta vanhemmat pyyhkivät kyyneleensä ja lausuivat: \"kyllä se on tullut.\nJos voisimme katsoa kauas sinitaivaasen, niin näkisimme nyt Rafaelin\nleikkivän pienien enkelien kanssa Jumalan paratiisissa. Siellä on oikea\nkesä, ja sen kesän jäljestä ei tule koskaan enää syksyä, eikä talvea.\"\n\nSitten veivät he pienen Rafaelin kirkkomaalle ja panivat hänet pieneen\nhautaan, ja pappi luki ihania rukouksia hänelle ja lupasi hänelle\nijankaikkisen elämän. Mutta pojan äiti, joka seisoi haudalla, sanoi:\n\"nyt pitäisi meidän laulaa virsi, eikä täällä ole ketään, joka laulaisi\nvirren Rafaelin haudalla.\"\n\nSamassa alkoi pieni lintu laulaa korkealta sinitaivaalta keväisen\nauringon paisteessa ja kaikki ymmärsivät linnun ylistävän Jumalata.\nSilloin sanoi kuolleen pojan isä: \"kuulkaa, lintu tietää kyllä, kellenkä\nse laulaa! Hamppulintu laulaa virren Rafaelin haudalla.\"\n\nMutta suuri loistava enkeli lentäen vie pikku Rafaelin sielun kauas\nhaudan mullasta ikuisen kesän helmaan Jumalan paratiisissa.\n\n\n\n\nKUINKA METSÄN PIKKU LAPSET OPPIVAT LUKEMAAN.\n\n\nOli kerran suuri salo; metsän palo oli siellä raivonnut ja polttanut\nkaikki vanhat puut niin, että oli jäljellä ainoastaan mustia, nokisia\nkantoja paljaassa maassa, rosoisten kivien keskellä, jossa ei mitään\nruohoa enää kasvanut. Niin pitkälle, kuin nähdä saattoi, eli vähintään\npeninkulman alalla joka taholle, ei ollut mitään muuta kuin samoja\nrosoisia kiviä ja mustia kantoja. Maantie kulki siitä poikki, ja ken\nsitä tietä matkusti yöllä, hän ei saanut olla arka, sillä jos hän\nvähänkään pelkäsi pimeässä, näytti koko salo olevan täynnä kummallisia\npikku aaveita, jotka ojensivat myhkyräisiä käsivarsiaan, ja muutamilla\noli hevosen pää ja muutamilla sarvet ja muutamilla kuusi jalkaa kuten\nkärpäsillä; mutta ne olivat vain kantoja, ne ne näyttivät niin\nkummallisilta pimeässä.\n\nYksi ainoa puu seisoi jäljellä säästyneenä tulelta. Se oli hyvin vanha\nmänty, ja juuri pitkän ikänsä tähden oli se niin korkea, että tuli ei\njaksanut sitä voittaa, kärvensi vain vähän sen tyveä ja jätti siihen.\nSiinä se nyt seisoi yksinään kuin kansaton kuningas, ja hänen\nvaltakuntaansa oli koko se suuri salo, mutta eipä se juuri kannattanut\nkehumista. Mitäpä hän teki kivillä ja kannoilla?\n\nOli siellä myöskin tupa ihan tien varrella. Se oli rakennettu silloin,\nkuin vielä oli vihreätä metsässä sen ympärillä, mutta nyt se seisoi\nsiinä yksinään ja katseli mäntyä ja mänty katseli tupaa, ja siten heitä\nolikin kaksi. Pitäähän olla jotakin seuraa tässä maailmassa.\n\nTuvassa asui vanha mummo, jolla oli pikku tyttö, ja se tyttö oli hänen\nlapsenlapsensa, ja tytöllä oli raamatusta otettu nimi Ester. Koko\navarassa maailmassa heillä ei ollut muita sukulaisia kuin he kahden.\nHarvoin oli Ester nähnyt muita ihmisiä kuin mummoansa ja\ntalonpoikaisukkoa, joka aina ohi ajaessaan toi jauhoja ja suoloja ja\npellavia mummolle. Sijaan sai hän kaikkein kauneinta valkoista rihmaa,\njota mummo oli kehrännyt rukillaan. Oli Ester sentään nähnyt myöskin\nmonta matkustavaista ajavan ohitse tietä myöten, mutta heillä kaikilla\noli oikein tulinen kiire joutua pois rumasta erämaasta, he ajoivat\ntäyttä kyytiä ohitse, paitsi milloin kesäkuumalla pikku lapsille tuli\njano matkavaunuissa. Silloin vaunut pysähtyivät ja lapset hyppäsivät\nalas pyytämään raikasta vettä; se oli salon jaloa viiniä, niin kirkasta\nkuin kristalli, sillä se tuli vuoren kuninkaan lähteestä, joka oli ihan\nlähellä vanhaa mäntyä. Silloin pikku Ester toi vettä ja tavallisesti sai\nvaivastaan vaskirahan, vaikka hän ei koskaan mitään pyytänyt, sillä\nilmaiseksihan Jumalakin antoi sitä kaunista vettä, ajatteli hän.\n\nEräänä päivänä heinäkuussa pysähtyivät taas vaunut tuvan kohdalle; herra\nlaskeutui maahan, nosti alas pikku pojan ja taluttaen häntä kädestä tuli\novelle. \"Saisiko täältä mitään juotavaa?\" kysyi hän; \"Ahasverusta\njanottaa niin kovasti.\"\n\n\"Ester, menes tuomaan vettä lähteestä\", sanoi mummo pikku tytölleen, ja\ntyttö meni.\n\n\"Onko hänen nimensä Ester?\" kysyi matkustavainen herra.\n\n\"On, herra, sen hurskaan Esterin mukaan, josta kerrotaan raamatussa\",\nvastasi mummo. \"Onko teidän poikanne nimi Ahasverus?\"\n\n\"On\", vastasi herra, \"saman kuningas Ahasveruksen mukaan, joka otti\nEsterin puolisoksensa. Minun pojastani voi myöskin tulla suuren\nvaltakunnan kuningas.\" Ja samalla vieras herra löi ylpeästi vyötänsä,\njoka oli täynnä kirkkaita kultarahoja. Kuin Ester palasi, antoi herra\nhänelle vedestä sellaisen kultarahan, ja hän niiasi ihan yhtä syvään\nkuin muulloinkin saadessaan vain vaskirahan; hän ei ollut koskaan nähnyt\nkultaa eikä tiennyt, mitä se keltainen metalli merkitsi; se tuntui vain\nniin raskaalta, vaikka raha olikin pieni.\n\n\"Sinä olet kiltti pikku tyttö\", sanoi vieras herra; \"tahdotko, pikku\nEster, ottaa minun Ahasverukseni sulhoksesi?\"\n\nEster niiasi; hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään sellaista.\n\n\"Rupeatko sinä hänen morsiameksensa?\" kysyi vieras herra vielä.\n\n\"Kiitoksia paljon\", sanoi Ester, niin kuin oli oppinut kiittämään\nrahasta, ja hän niiasi taas, vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan tuosta\npuheesta.\n\nVieras herra nauroi ja taputti ystävällisesti tyttösen pitkätukkaista\npellavapäätä.\n\n\"Kuinka te näin yksinänne asutte tällaisella rumalla salolla?\" kysyi hän\nEsterin vanhalta mummolta.\n\n\"Ah, hyvä herra,\" sanoi mummo, \"täällä oli suuri ja vihreä metsä, kuin\nmuutimme tänne, ja täällä minä tein oikein sieviä vastoja koivunoksista\nja koreja juurista ja pajun vesoista. Mutta eräänä kesäyönä matkusti\ntalonpoikia tätä tietä ja he tekivät meidän maatessamme tien varrelle\ntulen. Silloin se levisi suureen metsään, niin että siitä tuli hirveä\nsavun tulva ja metsän palo, jota ei kukaan voinut sammuttaa, ja kuin\nmetsä paloi kolme viikkoa, silloin oli kaikki niin mustana ja tyhjänä,\nkuin nyt näette. Minä jäin köyhäksi, mutta mihinpä olisin muuttanut?\nOlihan minulla täällä ainakin katto pääni päällä.\"\n\n\"Mutta miten jäi teidän pikku tupanne palamatta, kuin metsä paloi sen\nympäriltä?\" kysyi herra.\n\n\"Sen minä sanon teille\", sanoi mummo. \"Tässä seisoi neljä valkoista\nJumalan enkeliä, yksi kussakin nurkassa vartioimassa sitä, niin että ei\nainoatakaan kipunaa pudonnut katolle. Minä niitä en nähnyt, mutta Ester\nne näki, ja minä olen varma, että ne suojelivat tupaa hänen tähtensä,\nsillä minähän olen viheliäinen syntinen, mutta pikku Ester on viaton\nkuin itse enkelit.\"\n\nVieras herra tuli nyt ihan vakavaksi ja seisoi hyvän aikaa syvissä\naatteissa. Viimein hän sanoi: \"Kuulkaas, hyvä mummo, ettekö ottaisi\nminun Ahasverustani luoksenne yhdeksi vuodeksi? Hän on rikkaan miehen\npoika ja vähän turmeltunut ylellisyydestä; hänelle tekisi hyvää olla\njonkun aikaa köyhäin ja Jumalaa pelkääväisten ihmisten tykönä. Minä\nlähden nyt ulkomaille ja vaikea minun on kuljetella poikaa kanssani.\nMutta ensi kesänä palaan minä noutamaan häntä ja tässä minä annan kasan\nkultarahoja maksuksi hänen hoidostaan.\"\n\n\"Voi, voi!\" sanoi mummo, sillä niin hän hämmästyi tästä ehdotuksesta.\nMutta vieras herra taputti häntä olkapäälle ja sanoi: \"Hoitakaa poikaa\nhyvin ja katsokaa, että hänen ei tarvitse kärsiä puutetta, mutta älkää\nlellitelkö häntä älkääkä antako hänelle muuta, kuin pikku Esterillenne\nannatte. Kas niin, Jumala olkoon kanssanne. Hyvästi, poikaseni; tottele\nkiltisti tätä hyvää mummoa ja laita niin, että hän on tyytyväinen\nsinuun, kuin tulen ensi kesänä!\"\n\nNiin sanottuaan nousi hän vaunuihinsa ja ajoi pois.\n\nVoidaan kyllä arvata, että siitä tuli iso ihmettely salolla ja yksin\nvanha mäntykin näytti miettiväiseltä seisoessaan kannokossa. Pikku\nAhasverus oli ensin niin kummastuksissaan, että ei saanut sanaakaan\nsuustansa, mutta kuin vaunut vierivät pois ja hän jäi yksin vierasten\nihmisten luo, alkoi hän parkua ja juosta vaunujen jäljestä; ja kuin\nmummo ja Ester juoksivat myöskin ja koettivat viedä häntä takaisin, löi\nhän heitä, puri ja potki. Viimein hän väsyi ja nukkui istualleen\nmättäälle tien varrelle. Silloin mummo ilman mitään vaivaa kantoi hänet\ntupaan, ja Ahasverus makasi kuin porsas seuraavaan aamuun.\n\nNe teistä, hyvät ystävät, jotka olette lukeneet tai nähneet pienen\nleikki näytelmän \"Ole hyvä köyhille\", muistatte ehkä vielä, miten vaikea\nköyhän mummon on hyvästi kasvattaa sellaisia lapsia, jotka ennen ovat\nturmeltuneet rikkaudesta ja ylellisyydestä. Esterin mummolla oli myöskin\nensi aikoina yllin kyllä tekemistä tästä pikku pojasta, joka heti ensi\naamuna herättyään kiljui sokurileipää ja tiuskuen pyysi kullattua\npiiskaansa, lyödäkseen sillä hevosia. Ja kun ei saanut, mitä tahtoi,\nkiljui ja parkui hän yhtä päätä, kunnes taas nukkui.\n\nMutta tulipa siitä muutos vähitellen. Ennen kolmannen viikon loppua oli\nAhasverus jo unhottanut vaunut, hevoset, piiskan, sokurileivät ja ruman\nparkumistapansa; ja kolmen viikon päästä oli hän tottelevainen pikku\npoika, joka viihtyi hyvästi köyhässä tuvassa.\n\nSiihen vaikutti paljon myöskin pikku Ester. Hän oli neljän vuoden ja\npikku Ahasverus viiden vuoden ikäisen; he siis sopivat oikein hyvin\nleikkimään yhdessä. Ester vei kumppaninsa vanhan männyn luo, jota hän\nsanoi Viheröksi, koskapa se yksin koko salolla oli vihreänä kesät\ntalvet. Sieltä ottivat lapset vettä vuorenkuninkaan lähteestä ja siellä\nhe rakentelivat linnoja ja taloja kivistä, sillä niitä oli siellä yllin\nkyllä. He kantoivat palaneita, mustia risuja ja puita tupaan\npolttopuiksi, ja kuin nokesivat itseään, saivat itse myöskin pestä\nvaatteensa puhtaiksi. Se alkoi huvittaa Ahasverusta aikaa myöten yhä\nenemmän. Kuin kesä oli loppumaisillaan, kasvoi siellä täällä sentään\nvähä puolukoita kivien välissä, ja syksyllä saivat lapset nauriita\ntalonpoika-ukolta, joka toi jauhoja. Ja talven tultua rakensivat he\nlumesta linnoja, ja Ahasverus oppi vuolemaan jousia ja kiskomaan päreitä\nja antamaan ruokaa vuohille; sillä mummolla oli kaksi vuohtakin, jotka\neivät ollenkaan pahastuneet, kuin Ahasverus niitä hiljaa nyki parrasta\nja sanoi: \"kili kili, älä päkkää, niin saat sokuria.\"\n\nKevään tultua ja lumen sulettua rosoisilta kallioilta, mustilta\nkannoilta ja Viherön tummilta oksilta, ja vuoren kuninkaan lähteen\nalettua porista kivien välissä, alkoi myöskin nousta vihreitä ruohon\ntaimia autiolle salolle, ja tuuli kuljetteli sinne koivun, haavan ja\npihlajan siemeniä, jotka itivät ja juurtuivat palaneesen maan pintaan.\nLapsista nyt salo näytti paljon vihreämmältä kuin edellisenä kesänä, ja\nniin tosiaan olikin. Silloin he keksivät uuden leikin: kantoivat puita\nyhteen paikkaan ja rakensivat linnan ja sen viereen navetan ja männyn\nkävyt olivat lehminä ja lampaina, joilla oli oikeat jalatkin neljästä\npuikosta ja sarvet kahdesta.\n\nKesä tuli, ja mummo alkoi odottaa vierasta herraa takaisin. Mutta\nviikkoja ja kuukausia kului, eikä vieras herra tullutkaan. Kesä loppui,\nsyksy tuli, tuli talvi ja kevätkin; mutta vieras herra yhä oli poissa.\nVuosi kului toisensa perästä, mummo yhä vanheni, lapset yhä kasvoivat,\nmutta herra ei palanut. Viimein mummo lakkasi häntä enää\nodottamastakaan. Onneksi hänellä vielä oli jäljellä enin osa herran\nantamista kirkkaista kultarahoista, sillä hän kehräsi yhä edelleen ja\nosti vain silloin tällöin uusia vaatteita Ahasverukselle. Itse hän\nopetti lapsia lukemaan raamatusta ja he kasvoivat kuin kaksi tuoretta\nkaunista kukkaa salolla.\n\nMutta salolla tapahtui näinä vuosina suuri muutos. Jumalan siunaus\nvalisti sitä päiväpaisteen tavalla. Missä ennen oli kaikki ollut mustaa,\nautiota ja hävinnyttä, siellä nyt vähitellen kaikki muuttui vihreäksi,\nja pikku puut, jotka olivat taimineet tuulen tuomista siemenistä,\nkasvoivat yhä pitemmiksi, tulivat pikku metsäksi, joka tasalatvaisena\nulottui niin kauas, kuin silmä kantoi. Nyt oli siellä hyvä ja hauska\noleskella vanhan Viherön luona. Tuulen suhistessa sen tummassa latvassa\nkuultiin sen sanovan pikku puille: \"se on oikein, lapset, kasvakaa\nJumalan lempeän auringon valossa! Kasvakaa suoriksi ja pitkiksi;\nnäyttäkääpäs, että vanha kumminne saa teistä kunniaa!\" Sen kuulivat\npikku puut ja kasvoivat hyvää vauhtia iloissaan; ja linnut alkoivat\nlaulaa niiden hennoissa latvoissa.\n\nSilloin Ester ja Ahasverus ryhtyivät pitämään koulua puille ja\nopettamaan niitä lukemaan. He kävivät istumaan keskelle nuorta metsää,\nasettivat raamatun syliinsä ja tavailivat puille Jumalan pyhää sanaa. Ja\nmetsä kuunteli vakavasti, alkoi suhista ympärillä lehtien tuhansilla\nkielillä, ja mitä enemmän lapset lukivat, sitä enemmän humisi metsä. Se\nhuvitti Esteriä ja Ahasverusta; polvillaan oli heillä raamattu ja\nedessään Jumalan toinen suuri kirja, luonto, ja he opettivat suurta\nluontoa lukemaan Jumalan sanaa. Ei ole koskaan nähty kauniimpaa koulua.\nPuut olivat niin ahkerat, pikku kukat nyykyttivät niin iloisesti, linnut\nlauloivat kauniita virsiä aamuin ja illoin, vanha Viherö kuunteli\nmiettivästi ja yksin nokiset kalliotkin näyttivät hartaasti kuuntelevan\nuutta opetusta.\n\nVieras herra ei palannut. Ahasverus, joka jo oli suuri poika,\nlähetettiin kaupunkiin kouluun, mutta ei hän mielellään lähtenyt Esterin\nluota eikä pois salolta; kesiksi hän aina palasikin sinne takaisin.\nVuosia kului, Ahasverus tuli ylioppilaaksi ja sanoi itseään Saloseksi,\nkoska hän oli kasvanut salolla. Hän oli nyt kahdenkymmenen vuoden\nikäinen, ja silloin tapahtui jotakin merkillistä.\n\nKauniina kesäpäivänä, juuri viidentoista vuoden kuluttua tämän\nkertomuksen alusta, ajoi vanha herra taas entistä saloa ja katseli\nkummastellen ympärilleen, sillä kaikki oli nyt toisin ja paljon\nkauniimpaa kuin ennen. Nuori metsä oli kasvanut, vihantana oli koko\nseutu, ja matkustavainen töin tuskin tunsi tupaa metsikön sisältä.\nVaunut pysähtyivät, herra laskeutui maahan ja astui vapisevin askelin\nkysymään tuvan mummoa. Pitkä, kaunis tyttö tuli hänelle vastaan; se oli\nEster, mutta herra ei tuntenut häntä. Hän vei herran sisään mummon luo,\njoka nyt istui uunin vieressä vanhana ja harmaana ja melkein sokeana\nvanhuudesta. Vieras alkoi kysellä pikku poikaa, Ahasverusta, oliko hän\nvielä elossa. Hänen äänensä silloin vapisi, ja hän otti taskustaan\nsuuren silkkisen nenäliinan ja pyyhki sillä hikeä otsastaan.\n\nMummo ymmärsi vieraan herran nyt tulleen viemään pois hänen rakasta\npoikaansa ja alkoi itkeä niin, että ei voinut vastata. Ester itki\nmyöskin, sillä hän tiesi, mitenkä nyt asiat olivat; mutta hän kuitenkin\nheti vastasi, että Ahasverus oli vain lähtenyt metsästämään ja että hän\nkyllä pian tulee. Silloin vieras herra suuteli häntä otsaan ja syleili\nmummoa ja kiitti heitä kyynelsilmin. Hän oli kauppias ja oli matkustanut\nkauas pois vieraihin maihin, maapallon toiselle puolelle asti, ja oli\njoutunut merirosvojen käsiin eikä ennen päässyt palaamaan, kuin\nviimeinkin sai vapautensa. Mutta nyt hän aikoi vanhuutensa ajaksi\nasettua rauhaan suurine rikkauksineen. Kohta sitte palasi Ahasverus\nmetsältä, laukku täpö täynnä teyrejä ja jäniksiä. Onhan helppo arvata,\nettä siitä tuli ilo ja ihmetteleminen, kun hän niin odottamatta sai\ntakaisin isänsä, jota ei ollut enää koskaan toivonut näkevänsä.\n\nVieras herra viipyi tuvassa kolme päivää, ja pitkät neuvottelut siinä\noli, mitä nyt olisi tehtävä. Ahasveruksella oli suunnitelma heti\nvalmiina, ja vähän arveltuaan suostui siihen hänen isänsäkin. Ja\ntällainen se oli:\n\nJo samana kesänä osti vieras herra koko sen entisen salon ja toi sinne\nmonta sataa työmiestä louhimaan kiviä, kaivamaan perustusta ja\nrakentamaan kartanoita. Vuoden päästä oli siinä suuri, kaunis rakennus,\njota kyllä kävi verrata ruhtinaalliseen linnaan, ja ympärillä pieniä,\npunaisiksi maalattuja tupia, jossa ahkerat työmiehet asuivat vaimoineen\nja lapsineen. Suureen kartanoon muutti ensin se vanha herra ja sitte\nAhasverus ja Ester, joista nyt oli tullut herra ja rouva; mutta mummo ei\ntahtonut muuttaa, hän mieluisemmin asui vanhassa tuvassaan, jossa nyt\nolikin paljon lämpimämpää, parempaa ja mukavampaa kuin ennen. Siellä he\nkaikki elivät hyvin onnellisina ja elävät vielä tänäkin päivänä.\nAhasveruksesta on tosiaankin tullut suuren valtakunnan kuningas,\nnimittäin koko sen avaran salon, mutta se salo on nyt kukoistavana\nmaana, jossa pellot, niityt ja kylät ihastuttavat matkamiehen silmää.\nVanha Viherö seisoo siellä vielä yhtä jäykkänä, viheriänä ja vakavana,\nkuin aina oli ollut, ja sen juurelta kuohuu vuoren kuninkaan lähde, joka\nnyt on kauniina suihkukaivona, ja ympärillä seisoo nuori, kaunis metsä,\njoka oli kasvanut yhdessä Esterin ja Ahasveruksen kanssa.\n\nÄskettäin ajoin minä siitä ohitse, ja olisipa teidän pitänyt olla\nmukana. Mummo istui ihan valkopäänä auringonpaisteessa vanhan tuvan\nedessä, ja vieras herra istui ruohopenkillä hänen vieressään ja luki\nraamattua. Ahasverus juuri tuli suurelta suolta, joka nyt oli kaikkein\nkauneimpana viljavainiona, ja Ester istui kahden pikku lapsen kanssa\nniin iloisena ja levollisena talon rappusilla. \"Katsokaas, lapset,\"\nsanoi hän, \"tämä on se suuri metsä, jota me ennen lapsina opetimme\nlukemaan Jumalan sanaa. Jumalan suuri kirja on edessämme avoinna kesän\nvihreydessä; hänen pyhä sanansa on kirjoitettuna sekä raamatussa että\nmyöskin puiden lehdillä, lähteen kirkkaassa vedessä, järven pikku\nlaineissa ja taivaan purjehtivissa pilvissä. Kas, nyt kumartelee ja\nhumisee taas nuori metsä aamutuulessa. Ymmärrättekö sen tarkoitusta? Se\nkiittää ja ylistää Jumalaa.\"\n\n\n\n\nKAKSI PUROA, TOINEN KOVAAN KOHISEE, TOINEN SIEVÄÄN SOHISEE.\n\n\n\"Puro on niin kummallinen\", sanoi Juhani; \"näyttää ihan kuin hänellä\nolisi jotain minulle sanomista. Joka kerta kuin teen salpauksen häneen\npienillä kivillä, saadakseni laivani syvempään kulkuväylään, räiskyttää\nhän vettä silmilleni, lorisee, ihan kuin hän tahtoisi sanoa: kuule\nminua! kuule, mitä minulla on sanomista! Niin, hyvä on haastella, kun\npuhuu kieltä, jota ei kukaan ymmärrä.\"\n\n\"Tiedätkö\", sanoi Hilja, \"juuri niin on minunkin puroni laita. Kuin minä\npasikoin siinä ja pesen nukkeni vaatteita, niin näkyy minusta niinkuin\njoku kurkistaisi vedestä minulle vastaan, nyykähyttäisi päätään ja\nsanoisi: \"minä tiedän jotain, jota sinä et tiedä!\"\n\n\"Sinä näet oman kuvasi vedestä\", sanoi Juhani.\n\n\"Niinkuin en minä sitä tietäisi\", vastasi Hilja närkästyneenä. \"Mutta\nsen sanon sinulle, että purossa on ihan eri tyttö, ja minusta tuntuu\nniinkuin olisimme sisaria. Kuin minä avaan suuni, niin tekee hän samoin,\nmutta kuin minä sanon jotain, on hän vaiti.\"\n\n\"Se on Ahdin pieni tytär\", sanoi Juhani. \"Varo itseäsi. Jos hän on\nisäänsä, ottaa hän sinua jalasta kiinni ja vetää sinun veteen.\"\n\nHilja ei tähän vastannut mitään; hän oli pahoillaan.\n\n\"Elä toki ole pahoillasi, Hilja\", sanoi Juhani. \"Meidän puromme ovat\nniin lähellä toisiansa, että ne varmaan tulevat samasta lähteestä. Ne\novat kenties sisaruksia. Minun puroni on isompi ja voimakkaampi kuin\nsinun, ja kohisee välistä rajusti; sentähden annan minä sille nimen:\n_Kohiseva_.\"\n\n\"Minun puroni on pienempi ja sävyisempi\", sanoi Hilja. \"Se sohisee niin\nlempeästi, kuin ilta on tyyni ja hiljainen, ja sentähden olkoon nimensä:\n_Sohiseva_.\"\n\n\"Se on hyvä!\" sanoi Juhani. \"Kohiseva on minun veljeni ja Sohiseva sinun\nsisaresi. Lysti on, kun molemmilla on nimet.\"\n\n\"Tiedätkö\", sanoi Hilja, \"Kohiseva ja Sohiseva ovat ihan kuin kaksi\npientä lasta. Mihinhän ne sentään joutuvat, kuin täältä lähtevät!\"\n\n\"Ne menevät avaraan maailmaan\", sanoi Juhani. \"Tule, niin seuraamme\nheitä matkallansa. Sinä käyt pitkin Sohisevan rantaa ja minä taas\nseuraan Kohisevan rantaa, ja kuin niitten tiet loppuvat, palajamme\ntakaisin.\"\n\n\"Mennään, mennään! Odota vain, jahka minä hyppään kotia ja noudan\nvoileivän\", sanoi Hilja.\n\n\"Tuo minulle sitte myöskin!\" sanoi Juhani.\n\nHetken kuluttua tuli Hilja takaisin voileivät muassaan. \"Hyvästi nyt\",\nsanoi hän. \"Hyvästi, hyvästi\", sanoi Juhani. Ja niin he läksivät\nmatkalle kumpikin seuraten oman puronsa vartta, Juhani Kohisevan ja\nHilja Sohisevan rantaa.\n\nMutta nyt jakaantuu satu kahteen kertomukseen, toinen Sohisevasta ja\ntoinen Kohisevasta. Minkä näistä ensin kerromme? Kenties Hiljasta ja\nSohisevasta?\n\nHilja meni ja puhui purolle: \"sinä pieni lapsi, joka vielä makaat\nkehdossasi, mitä sinustakin maailmassa tulee? Kulje hiljaan ja kiltisti,\nrakas puroni, ja anna minun tietää kohtalosi, kuin kasvat isoksi.\"\n\nHilja kulki yhä eteenpäin ja puro juoksi hiljaan räiskyttäen kirkasta\nvettänsä rantojen kukkasille. Sill'aikaa joi se niittyjen nesteitä ja\nsöi kukkasten juuria ja kasvoi niin yhä isommaksi. Ja mitä isommaksi se\ntuli, sitä kirkkaampi ja tyynempi sen vesi, sitä kauniimpi sohinansa ja\nsitä vihreämmät rantansa. Viimein laski se tyyneen ja kirkkaasen\njärveen. Siellä rehotti koivuja ja pihlajoita pitkin rantoja, ja taivaan\naurinko katseli syvälle tyyneen järveen, ja lumivalkoiset joutsenet\nuiskentelivat iltaruskon säteilevässä valossa.\n\nSilloin pani Hilja kätensä ristiin ja sanoi purolle: \"Onnellinen sinä,\npieni, rakas puroseni! Koko tielläsi olet levitellyt siunausta ja\nvihreyttä ympärillesi, ja kuin vaelluksesi on loppunut, antaa hyvä\nJumala sinun niin ihanasti vaipua kirkkaan järven helmaan iltaruskon\nvalossa. Hyvä Jumala, anna minunkin elää ja kuolla, niinkuin pieni\npuroseni!\"\n\nSitten palasi Hilja takaisin kiitollisena ja iloisena, ja ennen yön\ntuloa, oli hän taas kotona. Mutta Juhani ei ollut vielä kotona. Hän\ntulee kai, ajatteli Hilja.\n\nMutta Juhania ei kuulunut. Hän ei tullut sinä iltana, eikä seuravana\npäivänä; hän ei tullut moneen vuoteen. Juhani parkaa, ajatteli Hilja;\nhänellä ei ollut enempää kuin yksi voileipä eväänä!\n\nVihdoin luulivat kaikki, että Juhani oli kadonnut ikuiseksi, ja surivat\nsitä kovasti. Ainoastaan Kohiseva ja Sohiseva kohisi ja sohisi ihan\nselvään kesäiltoina: odottakaa, odottakaa, kyllä hän vielä tulee! Mutta\nheitä ei uskonut kukaan.\n\nNiin kuluivat ajat. Hilja kasvoi isoksi ja unohti pestä nukkien\nvaatteita Sohisevan purossa, ja unohti myöskin nyykähyyttää päätänsä\npuron pienelle tytölle, joka ennen muinoin oli hänen paras kumppaninsa.\nVihdoin unohti hän melkein surra Juhania; paljo muita ajatuksia tuli ja\npeitti unohduksen verholla entiset muistot. Mutta Sohiseva ja Kohiseva\nyhä lorisivat: kyllä hän vielä tulee; odottakaa vaan, kyllä hän tulee!\n\nEräänä päivänä tuli vieras herra, jolla oli pitkä musta parta, ja\ntiedusteli nuorelta tytöltä puutarhassa erästä lasta, nimeltä Hilja.\nMutta tyttö, jolta tätä tiedusteli, oli juuri Hilja itse. Hän ei\nvastannut mitään, vaan kainosteli ja oli hämillään, kun ei voinut\nymmärtää, mitä vieras herra täällä tahtoi.\n\nSilloin kävi vieras hyvin murheelliseksi ja sanoi: \"ei kukaan tunne\nminua enään täällä, ja Hilja, minun sisareni, on poissa nyt. Tahdonpa\nmennä Kohisevan ja Sohisevan luo kysymään heiltä, missä sisareni Hilja\non.\"\n\nTästä Hilja kohta huomasi, että vieras olikin oma kaivattu veljensä\nJuhani, ja eipä paljon puuttunut, että hän kohta olisi lentänyt veljensä\nkaulaan ja sanonut: älä sure, Juhani, tässähän minä olen, oma rakas\nsisaresi, ja nyt me emme koskaan enään eroa! Mutta hän malttoi mieltänsä\nja sanoi: \"tulkaa, niin menemme purojen luo!\"\n\nJa niin he menivät. Purot olivatkin lähellä toisiansa; oli ainoastaan\npieni vihreä kukkula niitten välillä. \"Minä tunnen puroni\", sanoi\nvieras. \"Nuori tyttö, tahdotko kuulla puroni historian?\"\n\n\"Niin, kerro se\", sanoi Hilja sykkivällä sydämmellä. Ja Juhani alkoi:\n\n\"Hyvin pieni olin, kuin läksin kotoa ja sisareni luota katsomaan, miten\npuron kävisi, kuin se tulee isoksi. Kohiseva oli alussa kiivas ja raju,\nniinkuin vallaton poika, eikä kärsinyt esteitä tiellänsä. Kuin se\nkohtasi kiven, meni se kuohuen vihasta ja vieritti kiven pois tieltään;\nmutta kuin tuli kallio eteen, taistelivat kumpainenkin ylivallasta, ja\nusein voitti kallio. Mutta mitä kauemmalle Kohiseva ehti, sitä isommaksi\nse kasvoi; pienempiä puroja ja ojia laski vetensä siihen, ja niin tuli\nsiitä joki.\n\nMinä seurasin sen tietä yhä; kuin tuli nälkä, pyysin ruokaa taloista\njoen rannalta, ja kuin janotti, join vettä joesta, ja kuin väsytti,\npanin levolle rannan pehmeälle nurmikolle. Mutta Kohiseva kävi yhä\nisommaksi ja hurjemmaksi. Se ei enää välttänyt kallioita, vaan karkasi\nniitten yli kohisevana koskena, ja lepäsi sitten taas tyynemmässä\nvedessä, hakien voimia uusiin taisteluihin. Sen rannikolla oli myllyjä;\nse teki ahkerasti työtä, käytti myllyjen pyöriä ja jauhoi jauhoja\nmonelle kylälle. Sahoja rakennettiin sen varsille. Kohiseva sahasi\nlankkuja ja lautoja yöt sekä päivät. Suuria tukkilauttoja ui sen\nhartioilla ja purjeveneitä piirsi nopeasti sen pintaa. Se kasvoi\nkasvamistaan ja vihdoin tuli siitä hyvin iso joki, isoimpia kuin\nmaailmassa löytyy. Minä seurasin sen rantaa vuosia ja kuukausia, ja näin\nsuuria virtoja ja jokia tuon tuostakin laskevan vetensä siihen. Siitä\ntuli Kohiseva yhä voimakkaammaksi. Minä näin sen kantavan hartioillansa\nsuuria laivoja, ja näin sen virtaavan rikkaitten kaupunkien läpi, joissa\nasui tuhansia ihmisiä. Usein kysyttiin minulta: \"oletko nähnyt niin\nmahtavaa jokea?\" \"En ole\", sanoin minä, \"mutta minä olen sen nähnyt\npienenä lapsena, minä olen tehnyt pienillä kivillä salpauksia siihen sen\nalkulähteen luona, ja ensimmäinen laiva, jota se kantoi, oli minun\nherneenpalosta tehty pikku veneeni.\"\n\nMitä isommaksi Kohiseva kasvoi, sitä tarpeellisemmaksi, mutta samalla\nvaarallisemmaksi tuli se ihmisille. He rakensivat mahdottoman isoja\nsalpauksia sen rannoille, voidaksensa hillitä sen pahaa luontoa, joka\nvälistä ajoi sen karkaamaan yli laitojensa ulos oikeasta väylästään.\nKerran keväällä paistoi aurinko kuumasti, niin että paljon lunta suli\nvuorilla ja juoksi voimakkaissa puroissa isoon jokeen. Siitä tuli\nKohiseva mielivaltaiseksi ja rajuksi. Minä näin sen paisuvan kovin,\nhyökkäävän salpausten yli ja murtavan ne sekä tulvallansa peittävän\nmonen peninkulman alan hedelmällistä ja tiheästi asuttua maata.\n\nMutta kerran kohtasi se vuoren joka esti häneltä tien: ja mitä Kohiseva\nsilloin teki? Se kokosi vetensä suureksi järveksi vuoren eteen ja\ntaisteli sen kanssa, mutta vuori ei väistynyt paikaltaan. Järvi nousi\nnousemistaan, tuli vihdoin vuoren huipun tasalle ja rupesi tulvaamaan\nsen yli, muodostaen suurimman ja kauniimman köngäksen, kuin koskaan on\nnähty. Jyrinä kävi, vesi kuohui ja nousevassa höyryssä kuvastuivat\ntaivaankaareen kaikki värit, ja niin vyöryi Kohiseva enemmän kuin sadan\nkyynärän korkeudelta alas, pyrkien matkansa perille, joka oli kaukainen\nmaailman valtameri.\n\nSinne sillä vielä oli pitkä matka, ja vihdoin se uupui omaan\nsuuruuteensa ja jakaantui kolmeen haaraan, joissa matala vesi hitaasti\nvirtasi liejuisen maan läpi. Nyt oli Kohiseva vanha; sen elämä oli\nkulkenut liian nopeasti ja sentähden kävi se vanhoilla päivillään\nraihnaaksi. Ihmiset ottivat taas valtoihinsa jakaantuneen virran ja\ntekivät salpauksia täällä siellä, miten tahtoivat. Ja kuin vihdoin aika\nlähestyi, jolloin sen piti katoaman valtamereen, hiipi Kohiseva hiljaan\nja väsyneenä monen pienen lasku-ojan kautta ijankaikkiseen kuoleman\nsyvyyteen.\n\nMutta minä sanoin itsekseni: Hyvä Jumala, nyt olen Kohisevan kohtalossa\nnähnyt kuvan ihmiselämästä sen jaloudessa, kauneudessa,\nhyödyllisyydessä, uhkamielisyydessä ja vihdoin sen raihnaisuudessa. Ja\nnyt tiedän, ett'ei mikään voima, ei mikään suuruus maan päällä ole\nijankaikkista laatua, vaan suuri valtameri odottaa meitä kaikkia. Anna\nmeidän sentähden hakea jalouttamme ja ijankaikkista tarkoitustamme\nainoastaan sinussa, meidän Herrassamme ja Jumalassamme! Opeta meitä jo\najoissa taivuttamaan uhkeata mieltämme nöyryyteen, niin että meistä\ntulisi hyvät lapset sinun sekä taivaissa että maan päällä olevaan\nvaltakuntaasi!\"\n\n\"Nyt\", sanoi Juhani, \"on kertomus Kohisevasta loppunut. Minä olen tullut\ntakaisin viisaampana kuin läksin, mutta Hilja sisartani en löydä, ja\nniin muodoin olen yksin maailmassa kaiken viisauteni kanssa.\"\n\n\"Et olekaan\", sanoi Hilja; \"sinä et ole yksin enää, sillä nyt lepäävät\nsisaresi käsivarret kaulasi ympärillä, sinä tunnet sisaresi suudelman\nhuulillasi ja sisaresi kyynelet pyrkivät sinun lämpimäin kyyneliesi\nparveen. Nyt rakennamme itsellemme asunnon tähän niitylle Kohisevan ja\nSohisevan välille, niin että yhä näemme kumpaisetkin ja muistamme\nkumpaisenkin eri vaiheet. Tahdotko niin, Juhani? Sano, tahdotko?\"\n\n\"Tahdon\", sanoi Juhani, suudellen Hiljan poskea. Ja sitte he rakensivat\nitselleen tuvan Kohisevan ja Sohisevan välille ja muistelivat aina\nJumalan hyvää tarkoitusta, kun hän on ihmisen silmäin eteen levittänyt\nihanan luonnon rikkaat kuvat.\n\nHilja ja Juhani vanhentuivat vähitellen, mutta purot olivat aina yhtä\nnuorina. Ne olivat yhä samat pienet lapset, joitten kirkkaassa pinnassa\nHilja ennen muinoin oli nähnyt Ahdin tyttären nyökkäävän päätään, ja\njoitten virtaa myöten Juhani pani herneenpalko-veneensä uimaan. Sohiseva\nsohisi yhä hiljaan kesäilloin; Kohiseva kohisi yhä yhtä vallattomasti\nhiekan ja kivien yli. Niistä ei kumpainenkaan tiennyt tulevata\nkohtaloansa, mutta Hilja ja Juhani ne kyllä tiesivät, ja heillä oli\noppia siitä koko elin ajaksensa.\n\n\n\n\nMITÄ EMMA AJATTELI SYKSYLLÄ.\n\n\nOlethan syksy kalju\nJa harmaa, sokea!\nOn hengitykses valju\nJa raskas huo'unta.\nNyt kyynelehtii kukka\nJa päivä peitäksen,\nMut en sua syksy rukka\nMä sentään moiti, en.\n\nMä muistan äitin armaan,\nHän harmaantuu, kuin sä,\nVaan mieleltänsä varmaan\nHän ain' on lempeä.\nOl' isoisän' hänkin\nSokea vanhana,\nMut voitti näkevänkin\nSielunsa valolla.\n\nOot omaisteni lainen,\nSe mieltän' iloittaa,\nKun valo armahainen\nKesk'yöllä pilkuttaa.\nKas tähtein valon esti\nKesäinen aurinko,\nSä tulit, leppyisesti\nKatselee tähdet jo.\n\nMä ajattelen illoin:\nEi valo sammukaan;\nOn syksy, mietin silloin,\nKuihtunut kevät vaan.\nNiin, äiti, tahdon antaa\nMä arvon vanhallen,\nKun povessaan se kantaa\nNuoruuden keväimen.\n\n\n\n\nVUOKKO.\n\n\nOli kerran vuokko puistossa. Se ei ollut kalpeampi eikä rumempi kuin\nmuut vuokot, ja koska kaikki vuokot ovat kauniit keväällä, niin oli\nsekin valkoinen ja kaunis kuin kaikki muut. Kenties oli se hiukan\nkauniimpikin, en osaa sitä niin tarkkaan sanoa.\n\nMissä kukkia kasvaa, siellä lentelee perhosia; missäpä ne muuten\nlentelisivät? Se on vanha historia ja siitä on niin paljo lauluja, että\nkyllä niitä riittää.\n\nApollo oli suurimman perhosen nimi. Sillä oli valkoiset siivet ja niissä\nkeltaisia kunniarahoja. Perhoset ovat, kuten tietty, vähän turhamaisia;\nne mielellään käyttävät kaikenlaisia koristeita. Ei se kuitenkaan ole\nheidän vikansa, että ovat niin kauniit; he eivät ole näet itse\nteettäneet vaatteitansa räätälillä. He ovat luonnostaan sellaiset kuin\novat.\n\nKerran Apollo tuli vuokon luo ja sanoi hänelle: \"jos sinä rakastat\nminua, niin rakastan minä sinua.\"\n\n\"Kyllä minä sinua rakastan\", sanoi vuokko, sillä hän tosiaankin rakasti\nApolloa eikä osannut teeskennellä.\n\n\"Onko se oikein tosi?\" sanoi perho.\n\n\"Mitäpä se muuta olisi?\" vastasi vuokko.\n\n\"Se on hyvä, se\", sanoi perho ja imi pois kaiken hunajan vuokon kukasta.\nPerhoset rakastavat hunajaa, mutta eivät osaa sitä säästää kuten\nmehiläiset. Niin se tapahtui ja Apollo lensi tiehensä.\n\n\"Kyllä hän palaa\", ajatteli vuokko. Mutta siinä hän pettyi, sillä Apollo\npysyi poissa, hänellä kun näet oli muuta ajattelemista.\n\nEräänä päivänä hän kuitenkin sattui liitelemään toisen kukan ympärillä\nihan lähellä. \"Nyt minä pidän varani\", ajatteli vuokko. Hän nosti vähän\nkukkalehtiänsä, jotka jo olivat hiukan kalvenneet, ja huusi niin kovaan,\nkuin vuokko voi huutaa: \"jos sinä rakastat minua, niin minä rakastan\nsinua.\"\n\n\"En, en minä suinkaan\", vastasi perho, eikä ollut siitä niin\nmillänsäkään.\n\n\"Mutta minä rakastan sinua\", sanoi vuokko.\n\n\"Se on kyllä mahdollista\", vastasi perho ja lensi taas pois. Nyt hän\npysyikin kauan poissa. Vuokko seisoi siinä yksinään ruohokossa, aika\nalkoi tuntua pitkältä ja vuokko rupesi lakastumaan.\n\nViimein tuli Apollo taas sattumalta sinne vielä kauniimpana kuin ennen\nja vuokko taas kysyi: \"rakastatko sinä minua?\"\n\n\"En, en vähintäkään\", vastasi perho.\n\n\"Mutta minä rakastan sinua\", sanoi vuokko.\n\n\"Mitä se minuun koskee!\" sanoi perho. \"Sehän on tuo vanha juttu, jota\nolen kuullut kyllä satakin kertaa jo ennen.\" Ja samaa tietään lensi hän\npois.\n\n\"Kuulepas, vuokko\", sanoi kyhmyräinen kataja, joka seisoi siinä lähellä,\n\"onko tuo nyt sopivaa, puhua tuolla tavalla ilmi sydämmensä tunteita?\nTäytyy pitää nokkansa pystyssä, jos on mitään nokkaa. Kun saa kuulla\nylpeää puhetta, pitää puhua samalla tavalla takaisin, ja kun sinua\nhalveksitaan, niin näytä, kuka olet. Katsopas minua, uskaltakootpahan\nvarpuset tehdä pilaa minusta! Ei, vuokko, täytyy olla itsetuntoa; ei nyt\nenää ole tapana palkita halveksimista rakkaudella.\"\n\n\"Mutta en minä sille mitään voi\", vastasi vuokko. \"Minunhan täytyy\nrakastaa häntä niin kauan kuin elän.\"\n\n\"Sinä olet sieni\", sanoi kataja, ja se oli pahinta, kuin hän tiesi,\nsillä sienet ovat siinä huudossa, että eivät pidä varsin tarkkaa lukua\nmistään, ja kataja oli ylpeä suuresta maailman tuntemisestaan.\n\nAurinko paahtoi ja vuokko tuli hetki hetkeltä yhä valkoisemmaksi ja\nkalpeammaksi. Sitte tuli sinne poikia puistoon leikkimään. Eräällä\nheistä oli haavi pyytää perhosia, ja hän huomasi kauniin Apollon. \"Tuopa\non kaunis pistää neulaan hyönteislaatikkoon\", sanoi poika ja alkoi\njuosta pitkin nurmikkoa.\n\nNyt tuli Apollolle hätä. Miten hän lensi, koettaen paeta! Huh! haavi\nheilahti ja tapasi häntä siipeen, ja perho putosi suin päin ruohokkoon\njuuri vuokon viereen.\n\n\"Tässä se lensi\", sanoi poika ja kumartui etsimään perhoa. Mutta kun ei\nhäntä löytänyt, juoksi hän tiehensä ajelemaan toisia.\n\nEipä ollutkaan helppo löytää Apolloa, sillä vuokko oli kätkenyt hänet\nlehtiensä alle, ja siinä oli hyvä piilopaikka. Mutta vuokkoa itseään oli\npoljettu varrelle, ja nyt hän makasi taittuneena muiden vihreäin korsien\nseassa.\n\n\"Olipa hyvä, että kuitenkin pääsin\", sanoi Apollo ja kömpi ylös tiheäin\nlehtien alta.\n\n\"Rakastatko minua?\" kysyi vuokko, kuoliaaksi lakastumaisillaan, kun\nvarsi oli poikki.\n\n\"Vai niin, sinäkö se olit!\" sanoi perho. \"Katsohan, miten kaikki\nkunniamerkkini hirveästi turmeltuivat! Mitenkä nyt enää voin\nnäyttäytyäkään hienoissa seuroissa.\"\n\n\"Rakastatko minua?\" kysyi kuoleva vuokko.\n\n\"Ja miten pölyssä ovat frakkini liepeet\", puhui Apollo omiansa. \"Hyvä\nvuokko, jos sinulla on pisaraakaan kastetta lehtiesi välissä, niin anna\nminulle vähä pesuvettä; aivanhan minä olen myyrän näköinen.\"\n\n\"Rakastatko minua?\" kysyi vuokko kolmannen kerran.\n\n\"No, hyvä ystävä, ei minulla nyt ole aikaa sellaisiin joutaviin\nasioihin\", vastasi perho. \"Niin, sitä juuri luulinkin, kaulusröyhyni on\nihan rypyssä! Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?\"\n\n\"Mutta minä rakastan sinua\", sanoi vuokko ja siihen hän kuoli, sillä\nkaikki lehdet putosivat hänen terästään.\n\n\"Kas tuota raukkaa\", sanoi perho, sillä häijy hän ei ollut, vaan\nainoastaan kevytluontoinen kuten kaikki muutkin perhot. \"Nyt en\nvarmaankaan saa mitään pesuvettä ennen, kuin iltasella tulee kastetta.\nTotisesti olen minä oikein onneton perho! Frakkini on turmiolla,\nkaulukseni rypyssä ja kunniamerkkini näyttävät vanhoilta vaskirahoilta.\nMikä hirveä tapaus! Mutta se herättää suunnatonta huomiota maailmassa,\nkaikki rupeavat minua säälimään, ja onpa sekin sentään jotakin. Minä\nainakin tulen yleisen huomion esineeksi. Mitähän minusta nyt\nsanotaankaan ruusujen hovissa?\"\n\nNiin sanoen lensi Apollo tiehensä, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kuin\njoutui varpusen nokkaan, joka oli kauan lähimmällä aidalla väijynyt\nhäntä. Naks vain, niin kaunis Apollo oli varpusen suussa ja yhtenä\nsuupalana nieltynäkin, vaikka hän koettikin herättää niin suurta\nhuomiota.\n\nKataja näki tuon kaiken ja ajatteli omaan tapaansa. \"Syy oli se\", sanoi\nhän, \"että vuokko oli kerrassaan liian ponneton. Täytyy pitää puolensa\nja vastata ylpeästi, niin saavutetaan arvoa ja kunnioitusta tässä\nmaailmassa. Kuten minä esimerkiksi.\"\n\nMutta eivät kaikki ajatelleet samoin. Kuin iltatuuli liiteli pitkin\nruohokkoa, kuului vielä kauan kuiskaileva puhe muiden vuokkojen kesken.\nHe sanoivat toinen toiselleen: \"jos sinä rakastat minua, niin rakastan\nminä sinua.\" Taikka sanoivat he: \"jos sinä et minua enää rakasta, niin\nminä kuitenkin rakastan sinua.\"\n\nSe oli hyvin vanha ja tavallinen historia, mutta vuokot arvelivat, että\nsitä kyllä sentään kannatti kertoa vielä jonkun kerran.\n\n\n\n\nHÖYTIÄINEN.\n\n\nPerillä laajan Karjalan,\nVesistä Saimaan pohjoiseen,\nNäit Höytiäisen kirkkahan\nSataisin saarineen.\nRannoilla koivut, pihlajat\nJa tummat hongat nuokkuivat\nKatsellen järven syvyyteen,\nJa niitty, kumpu vihannoi,\nLehdossa karjan kellot soi,\nJa töllin savu verkalleen\nKohosi kohden pilviä\nMetsikön rinteessä.\n\nKoetti kerran ihminen\nVedeltä alaa anastaa\nJa etuansa etsien\nLaineita laskettaa.\nJa pieni ura kaivettiin,\nJa varustukset laitettiin,\nMut Iki-Turso ilkkuen\nSe mursi patosen.\n\nKun kala-ukko purressaan\nEräänä päivän' istuen\nTaas Höytiäisen lapsillen\nViritti siimojaan;\nHän silloin huomas ihmehen;\nTuo järvi äsken hiljainen\nNyt vieree, juoksee virtanaan.\nEi suinkaan! Tää lie unta vaan!\nVaan kuin hän katsoi, kuin hän sous,\nNiin rajummaks se virta nous,\nJa aallot näkyi hyökyvän\nPäin rantaa metsähän.\n\nKiiruusti sousi kalamies\nSelältä kotilahdelmaan,\nVaan sitä tuskin tuns ja ties,\nKun laht' ei ollutkaan.\nMiss' äsken selkä loistava\nKuvasti hänen kotinsa,\nSiin' näkee lietetasangon,\nMi sillä aikaa tullut on,\nJa ranta kaunis entinen\nOn kovin kolkko, liejuinen.\nJa loitoks oli jäänytki\nSe laitur, johon kiinnitti\nHän ilomielin purtensa\nViel' eilisiltana.\n\nSe syvä virta vierien,\nUkkosen lailla pauhaten,\nNyt metsän poveen kaukaiseen\nRynnisti kuohuineen.\nJa loitos etelähän päin\nSen hyökyaallot ryski näin,\nNe Pyhäselkään ryntäili,\nVimmassaan rajusti\nTemmaisten hongat juureltaan\nJa pyörtehensä pauhinaan,\nJa pelloillen ja niityillen\nSoraa ja hietaa työntäen.\n\nJa kalastaja ylös päin\nKatsahti sekä virkkoi näin:\nSuo Herra, kaikkivaltias,\nTaas meille apuas?\nSä sääsit rajat vesillen.\nSiis anna tulvan vaieten\nTuhoisen tiensä sulkea,\nJa kunnialla kulkea!\nKun taas ne kedot vihannoi,\nNyt joille tulva tuhon toi,\nUus Höytiäisen rantamaa\nMaatamme kaunistaa.\n\n\n\n\nVADELMAMATO.\n\n\n\"Hyi! huusi Teresia.\n\n\"Hyi! parkasi Aina.\n\n\"Mikä nyt?\" huudahti iso sisar.\n\n\"Mato!\" kirkasi Teresia.\n\n\"Vadelmassa!\" huusi Aina.\n\n\"Lyö se kuolijaaksi!\" kiljasi Lauri.\n\n\"Ja tuommoinen meteli pikkusen matoparan tähden!\" sanoi iso sisar\nharmistuneena.\n\n\"Niin kun me puhdistimme vadelmia\", sanoi Teresia.\n\n\"Silloin se kömpi esiin kaikkein suurimmasta\", jatkoi Aina.\n\n\"Ja jos joku olisi syönyt sen marjan\", pitkitti Teresia.\n\n\"Niin olisi hän syönyt madonkin\", vastasi Aina.\n\n\"No entä sitte?\" kysyi Lauri.\n\n\"Syödä mato!\" huudahti Teresia.\n\n\"Ja purra se kuolijaaksi!\" huokasi Aina.\n\n\"No mitäpä siitä\", nauroi Lauri.\n\n\"Nyt se matelee pöydällä\", parkasi Teresia jälleen.\n\n\"Puhalla se pois!\" sanoi iso sisar.\n\n\"Polje kuolijaaksi!\" ivasi Lauri.\n\nMutta Teresia otti vadelman lehden, lakasi varovasti madon lehdelle ja\nkantoi sen pihalle. Silloin huomasi Aina varpusen istuvan aidalla ja\nahneena väijyvän matoa. Heti otti hän lehden matoineen, vei sen metsään\nja kätki sen vadelmapensaiden alle, niin ett'ei ilkeä varpunen voinut\nlöytää madon piilopaikkaa.\n\nNiin, mitäs muuta olisi kerrottavaa vadelmamadosta? Kuka tahtoo panna\ntikkua ristiin tuommoisen pienen madon tähden? Jospa vaan saisi asua\nniin kauniisti kuin hän sellaisessa tuoreelta tuoksuvassa\ntummanpunaisessa tupasessa, kaukana hiljaisessa metsässä kukkien ja\nviheriäisten lehtien keskessä!\n\nOli päivällisen aika ja silloin söivät he kaikki vadelmia maidon kanssa.\n\"Sirota sokeria kohtalaisesti, Lauri\", sanoi iso sisar. Mutta Laurin\ntalrikki oli kuin luminietos talvella, josta kuumotti vähän punaista.\n\nHeti päivällisen jälkeen sanoi iso sisar: \"Nyt olemme syöneet vadelmat,\nemmekä ole keittäneet ollenkaan talven varaksi. Olisi hyvä, jos nyt\nolisi kaksi korillista tuoreita marjoja; ne puhdistaisimme kaikki\nillalla, ja huomenna keittäisimme ne suuressa malmipadassa, ja sitte\nsöisimme vohvelia ja vadelmahilloa!\"\n\n\"Tule, niin menemme metsään poimimaan\", sanoi Teresia. \"Sen teemme\",\nvastasi Aina. \"Ota sinä keltainen kori; minä otan viheriäisen.\"\n\n\"Älkää eksykö, ja tulkaa kauniisti kotiin illalla\", sanoi iso sisar.\n\n\"Tervehtikää vadelmamatoa\", sanoi Lauri pilkaten. \"Ensi kerran kuin\ntapaan hänet, saan kunnian syödä hänet suuhuni.\"\n\nNyt menivät Aina ja Teresia metsään. Voi, sepä oli niin kaunis, niin\nihana! Tosin oli välistä vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja\ntarttua kiinni oksiin, sekä riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä\nvastaan, mutta mitäs se teki? Tytöt astuivat rivakasti kohottaen\nhelmansa, ja niin he joutuivat kauas metsään.\n\nTäällä oli paljo harakanmarjoja, mustikoita ja kornelimarjoja, mutta\naivan vähä vadelmia. Tytöt kulkivat yhä kauemmaksi ja vihdoin he tulivat\n... ei, tuota ei voi kukaan uskoa ... he tulivat suureen\nvadelmapensastoon. Täällä oli ennen ollut kulovalkea ja nyt oli kasvanut\nvadelmapensas toisensa viereen, niin pitkältä kuin silmä kantoi.\nJokainen pensas oli notkistunut maahan suurien tummanpunaisten ja mitä\nkypsimpien vadelmain painosta, niin että sellaista marjojen paljoutta ei\nvielä koskaan ollut kaksi marjanpoimijatyttöä nähnytkään.\n\nTeresia noukki, Aina noukki; Teresia söi, Aina söi. Hetken perästä oli\nheidän korinsa täynnä. \"Nyt lähdemme kotiin,\" virkkoi Aina. \"Ei,\nnoukkikaamme vielä vähän enemmän\", sanoi Teresia. Sitte panivat he\nkorinsa maahan ja alkoivat noukkia esiliinoihinsa, eikä kauan\nviipynytkään, niin oli esiliinatkin täynnä.\n\n\"Nyt lähdemme kotiin\", lausui Teresia. \"Niin nyt menemme\", vastasi Aina.\nMolemmat tytöt ottivat korinsa toiseen käteen; ja toisella he\nkannattivat esiliinojaan. Ja niin alkoivat he kulkea kotiinsa.\n\nVaan tuo oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet\nkulkeneet niin kauas suureen metsään, siellä ei löytynyt teitä eikä\npolkuja ja pian älysivät tytöt eksyneensä. Pahinta oli se, että puiden\nvarjot pitenivät pitenemistään ilta-auringon paisteessa, linnut\nrupesivat lentelemään kotia pesiinsä, ja kaste laskeutui. Vihdoin laski\naurinko petäjäin latvojen taakse, ja isossa metsässä tuli hämärä ja\nviileä.\n\nTytöt tulivat pahoillensa, mutta kävivät yhä eteenpäin ja odottivat,\nettä metsä loppuisi ja savu heidän kodistaan näkyisi.\n\nKun he niin olivat käyneet ison aikaa, tuli pimeä. He tulivat nyt isolle\ntasangolle, jossa kasvoi pensaita, ja kun he katsoivat ympärilleen, niin\npaljon kuin taisivat pimeässä, huomasivat he, että he olivat kulkeneet\nympäri ja että he jälleen olivat joutuneet noiden monien, ihanien\nvadelmapensaiden keskeen, josta he olivat noukkineet korit ja esiliinat\ntäyteen. Täällä he istahtivat väsyneinä kivelle ja rupesivat itkemään.\n\n\"Minulla on niin nälkä\", virkkoi Teresia.\n\n\"Voi\", sanoi Aina, \"oi, jospa meillä nyt olisi suuret voileivät, ja\nlihaa päällä.\"\n\nSen sanottuaan tunsi hän jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski,\noli se suuri näkkileivästä tehty voileipä ja lintupaistia sen päällä.\nSamassa sanoi Teresia: \"olipa kummallista: minulla on voileipä\nkädessäni.\"\n\n\"Minulla on myöskin\", lausui Aina. \"Tohditko syödä?\"\n\n\"Tohdin kyllä\", vastasi Teresia. \"Voi kun nyt olisi lasillinen hyvää\nmaitoa!\"\n\nKun hän sen oli sanonut, tunsi hän, että suuri maitolasi oli hänen\nsormiensa välissä. Heti sen jälkeen huusi Aina: \"Teresia! Teresia!\nMinulla on lasi maitoa kädessäni! Tämäpä on varsin kummallista.\"\n\nMutta kun tytöillä oli nälkä, niin he söivät ja joivat erittäin\nhalukkaasti. Sen tehtyään haukotteli Aina, ojensi käsiään ja lausui:\n\"voi, jospa olisi pehmeä vuode maatakseni!\"\n\nTuskin oli hän sen lausunut, niin hän tunsi vieressään hienon, pehmoisen\nsängyn, ja saman huomasi myös Teresia. Tytöistä oli tämä hyvin\nkummallista, mutta kun heitä nukutti ja he olivat väsyksissä, niin eivät\nhe ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteille, lukivat iltarukouksensa\nja vetivät peitteet yllensä. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin kumpikin\noli unen helmassa.\n\nKun he heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla, oli ihana kesäaamu\nmetsässä ja linnut lensivät iloisina puiden oksilla ja latvoissa. Nyt\nvasta tuli tyttöjen kummastus sanomattoman suureksi, kun he huomasivat\nmaanneensa metsässä, vadelmapensaiden keskellä. He katselivat toisiansa,\nhe katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa pellavavaatetta,\nlevitettynä pehmeiden lehtien ja karhunsammalien päälle. Vihdoin sanoi\nTeresia: \"oletko valveilla, Aina?\"\n\n\"Olen\", vastasi Aina.\n\n\"Mutta minä näen unta vielä\", lausui Teresia.\n\n\"Ei\", vastasi Aina. \"Mutta täällä asuu varmaankin hyvä henki näiden\nvadelmapensaiden seassa. Oi, jos meillä nyt olisi lämpöinen kuppi kahvia\nhyvän sämpylän kanssa, kahviin kastaaksemme!\"\n\nTuskin oli se lausuttu, niin heidän vieressään oli pieni hopeainen\ntarjotin, ja sen päällä kullattu kannu, kaksi kuppia parasta posliinia,\nhieno kristallinen sokuriastia, hopeainen kerma-astia ja muutamia\nerittäin hyviä, vielä lämpöisiä vehnäleipiä. Tytöt kaasivat kuppeihin\noivallista kahvia, siihen sitte panivat sokuria ja kermaa ja joivat\nhyvillä mielin. He eivät olleet koskaan juoneet niin hyvää kahvia.\n\n\"Nyt tahtoisin kernaasti tietää, kuka meille on kaikkea tätä antanut\",\nsanoi Teresia kiitollisen näköisenä.\n\n\"Sen olen minä tehnyt, pikku tyttöseni\", lausui samassa ääni pensaista.\n\nTytöt katsoivat sinne jotenkin hämmästyneinä, ja huomasivat pienen\nystävällisen valkeatakkisen ukon, jolla oli punainen lakki päässä ja\njoka tuli ontuen esiin pensaiden takaa, sillä hän arasteli vähäsen\nvasenta jalkaansa. Ei Teresia eikä Ainakaan voineet hämmästyksestä\nvirkkaa sanaakaan.\n\n\"Älkää peljästykö, pikku tytöt\", sanoi ukko ja irvisti ystävällisesti\nheille, sillä nauraa ei hän oikein taitanut, hänen suunsa oli vinossa.\n\"Terve tultuanne valtakuntaani! Oletteko maanneet hyvästi ja syöneet ja\njuoneet hyvästi?\" kysyi hän.\n\n\"Olemme, hyvin olemmekin\", vastasivat molemmat tytöt, \"mutta sanos\nmeille...\" ja sitten tahtoivat he kysyä, kuka ukko oli, mutta eivät\nuskaltaneet.\n\n\"Minä kerron teille kuka minä olen\", sanoi ukko. \"Minä olen\nvadelmakuningas, joka vallitsen koko tätä vadelmapensas-valtakuntaa, ja\ntäällä olen asunut jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on\nmetsän, meren ja taivaan hallitsija, ei ole tahtonut, että ylpeilisin\nkuninkaallisesta vallastani ja pitkästä elinajastani. Sentähden on hän\nmäärännyt, että minun pitää muuttua yhtenä päivänä, aina sadan vuoden\nkuluessa, pieneksi vadelmamadoksi ja elää sellaisena heikkona ja\nturvattomana olentona, auringon noususta sen laskuun saakka. Sen\nmuutoksen kestäessä on elämäni riippuvainen pienen madon elämästä, niin\nettä lintu voi syödä minut suuhunsa, lapsi voi poimia minut marjoissa ja\ntallata jalallaan tuhatvuotisen elämäni. Nyt oli eilen juuri yksi\nmuutospäiviäni ja tulin poimituksi vadelmassa ja olin lähellä tulla\nkuolleeksi poljetuksi, joll'ette te, hyvät lapset, olisi minua\npelastaneet. Auringon laskuun saakka makasin turvatonna ruohossa, ja\nsilloin, kun tulin puhalletuksi teidän pöydältänne, nyrjähti jalkani\nsijaltansa ja suuni on mennyt säikähdyksestä vinoon. Mutta kun ilta\ntuli, ja minä sain oikean muotoni takaisin, haeskelin teitä,\nkiittääkseni ja palkitakseni teitä. Ja silloin löysin teidät täällä\nvaltakunnassani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin taisin, teitä\nkovin säikähdyttämättä. Nyt tahdon lähettää linnun metsästäni,\nosoittamaan teille tietä kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset, kiitos\nlempeästä sydämmestänne, vadelmakuningas tahtoo näyttää, ett'ei hän ole\nkiittämätön.\"\n\nTytöt ojensivat nyt ukolle kätensä ja kiittivät häntä, sydämmellisesti\niloisina, että he eilen olivat armahtaneet pientä vadelmamatoa. Nyt\ntahtoivat he mennä, mutta samassa kääntyi ukko vielä kerran, irvisti\npilkallisesti vinolla suullaan ja sanoi: \"tervehtikää Lauria ja sanokaa\nhänelle, että kun ensi kerran tapaamme toisemme, niin on minulla kunnia\nsyödä hänet suuhuni.\"\n\n\"Voi, älkää sitä tehkö, herra vadelmamato\", huudahtivat molemmat tytöt\nyht'aikaa, kovasti säikähtyneinä.\n\n\"No teidän tähtenne olkoon se anteeksi annettu\", vastasi ukko; \"en ole\nkostonhimoinen. Tervehtikää Lauria ja sanokaa, että hän myös saa odottaa\nlahjaa minulta. Voikaa hyvin!\"\n\nNyt ottivat tytöt marjansa ja kiiruhtivat eteenpäin metsässä iloisilla\nsydämmillä, sitä tietä kuin lintu lensi. Niin näkivät he vähäsen hetken\nperästä metsän harvenevan ja ihmettelivät kovin, että eilen taisivat\nkäydä niin pitkiä kierroksia. Ja sen saatte uskoa, että kotona syntyi\nilo, kuin he kumpikin tulivat takaisin. Siellä olivat kaikki odottaneet,\nkaikki hakeneet heitä, iso sisar ei ollut saanut unen rahtuistakaan\nsilmiinsä, hän luuli niin varmaan, että sudet olivat syöneet hänen\nrakkaat pikku siskonsa. Mutta Lauri tuli heitä vastaan kantaen koria ja\nhuusi: \"tulkaa katsomaan, tässä on jotakin teille, jonka tänne äsken toi\neräs vanha ukko!\"\n\nKun tytöt avasivat korin, katso, siellä oli kaksi paria mitä kauniimpia\nrannerenkaita, tummanpunaisista kypsän vadelman näköisistä\nkiiltokivistä, ja niissä oli päällekirjoitukset: Teresialle ja Ainalle;\nja niiden vieressä oli timanttinen rintaneula, joka oli tehty\nvadelmamadon muotoiseksi, päällekirjoituksella: \"Lauri, älä tapa koskaan\nturvatonta!\" Lauri tuli jotenkin hämillensä: hän käsitti kyllä\ntarkoituksen, mutta kuitenkin oli ukko hänen mielestään kostanut niin,\nkuin ainoastaan hyvät henget kostavat. Ja vadelmakuningas oli myös\nmuistanut isoa sisarta, sillä kuin hän meni päivällispöytää kattamaan,\nlöysi hän kaksitoista suurta korillista mitä punaisimpia ja makeimpia\nvadelmia, kuin koskaan on metsästä noukittu, eikä kukaan tietänyt,\nmitenkä ne sinne olivat tulleet, mutta kaikki arvasivat sen. Ja sitten\ntehtiin hilloa ja keitettiin sokerissa, ja syötiin maidon kanssa, jonka\nvertaista ei ole koskaan nähty, ja jos tahdot, niin menemme sinne\nauttamaan heitä hillon keittämisessä, jolloin voi tapahtua, että mekin\nsaamme osamme, sillä he keittävät luultavasti vielä tänäänkin.\n\n\n\n\nKOULUPOJAN KESÄLAULU.\n\n\nTalvella läksyt osasin,\nKiel'opin, kertotaulunkin,\nSen kaikki kuuli, näki.\nVaan silloin pääni tyhmistyy,\nKun koivut, lepät lehdittyy,\nJa kukkiin metsän käki.\n\nJa läksyt käy päin seiniä,\nMä höpsin puita heiniä,\nVoi kummallista seikkaa!\nJokainen rivi visertää,\nJokainen kirjain myllertää\nIloisna kuperkeikkaa!\n\nMaantiedettä on läksynäs!\nArhangel? Pariis? Näytäpäs!\nKiivaasti maister huutaa.\nKen Pariisia muistelis,\nArhangelia aattelis,\nKun miel' on täynnä muuta!\n\nMut kuink' on, poika, laskentos?\nSä lurjus, tuskin tiedät, jos\nKaks kertaa kaks on neljä!\nAh armoo, herra maisteri,\nParaikaa ajatukseni\nNe leikki pallopeliä!\n\nVai armoo! Tänne kämmenes,\nSaat parannusta muistilles,\nJa nurkkaan laiska lotka!\nAh maister, älkää hutkiko,\nUneksin lentäväni jo\nKorkeella niinkuin kotka.\n\nNiin silloin. Vaan nyt riemuitsen,\nKuin lintu laulan, leikitsen,\nNiin että rannat raikaa.\nOi kirkas ilma, kaunis sää,\nJärv' välkkyy, taivas sinertää!\nOi kesän armast' aikaa!\n\n\n\n\nKOULUPOJAN TALVILAULU.\n\n\nNyt talvella muistaa\nTaas poikaset luistaa,\nJa suksilla suistaa\nSievästi näin.\nJa hanki se nauskaa,\nJa jäätikkö rauskaa,\nJa kulku on hauskaa,\nHeh, edespäin!\n\nLum'hiukehet välkkää,\nJa kulkuset helkkää,\nOn riemua pelkkää,\nNyt hulmutaan!\nMä valjastan varmaan\nNyt varsani harmaan,\nVien siskoni armaan\nKanss' ajamaan.\n\nTaas kirkkaalla säällä\nMe luistinten päällä\nNiin lennämme jäällä\nKuin tuulispää.\nNyt uljahin alkaa\nJo syöstellä jalkaa,\nNyt kaikk' ylimalkaan\nJo ennättää?\n\nOn koululla lupa,\nNyt lumesta tupa,\nSiin' istua hupa\nOn muutamain.\nVaan toiset ne ryskää\nJa viskaa ja jyskää,\nSiit' ei tule yskää,\nMiehuutta vain.\n\nNyt taas sota suuri\nJo alkavi juuri,\nKuin lumesta muuri\nOn valmisna.\nNyt palloset tuiskaa,\nNe tuiskaa ja luiskaa,\nJa poikaset huiskaa\nNiin nopsana.\n\nHei uljahat veikot!\nNuo kömpelöt peikot,\nNuo hölmöt ja heikot\nKiin' ottakaa!\nTe säästäkö elkää\nSen kuhnurin selkää,\nKen sodassa pelkää,\nSe löylyn saa.\n\nSill' into ja kunto,\nJa tahto ja tunto,\nJa rohkea luonto\nTarvitahan,\nKun puolesta valon.\nJa oikean, jalon,\nJa myös kotitalon,\nTaistellahan.\n\nKun maan lumi peittää,\nJa tuisku kun heittää\nJo kasvoihin meitä\nNiin hauska on.\nKun joutuvi joulu,\nJa loppuvi koulu,\nNiin kaikuvi laulu\nTaas suruton.\n\n\n\n\nARMELIAS ON RIKAS.\n\n\nJärven rannalla on iso kylä, ja toisella puolella järveä pieni torppa.\nJärvi oli tätä nykyä jäässä ja lumi pyrysi valkeana pilvenä sen yli,\nsillä nyt oli talvi ja joulun aika.\n\n\"Vaari\", sanoi rikkaamman talon emäntä ukollensa, \"emmekö aseta muutamia\nlyhteitä puimatonta otraa varpusille jouluksi?\"\n\n\"Ei kannata\", vastasi isäntä.\n\n\"Mutta niinhän olemme tehneet joka vuosi, ja siitä on siunausta.\"\n\n\"Ei ole varaa\", ärjäsi ukko.\n\n\"Mutta tuolla torpassa näen lyhteen katolla, ja torppari kylvää\npeltoonsa kuusi kappaa, kun sinä kylvät kuusitoista tynnyriä.\"\n\n\"Lorua!\" sanoi ukko. \"Minulla on väkeä kylläksi elättää, enkä rupee\nheittämään Jumalan viljaa kaikenmoisten elukkojen eteen.\"\n\n\"Niin on\", huokaili vaimo. \"Jumalan viljahan se on, mutta varpuset\nkuuluvat myöskin Jumalan luomakuntaan.\"\n\n\"Leivo sinä joulukakkusi, ja pidä huolta siitä, että joulukinkku on\nkelvollinen; mitä me varpusista huolimme\", tuumaili ukko.\n\nNiin päätettiin. Rikkaassa talossa valmistettiin kaikenlaista ruokaa ja\njuomaa komeita joulupitoja varten, mutta varpuset lentelivät ulkona\nnälkäisinä pyryilmassa.\n\nTorpassa oli samaan aikaan köyhyys. Katon päällä on ainoastaan rikkaus;\nsillä siellä liehuivat taivaan linnut iloisina otralyhteen ympärillä, ja\nlapsetkin iloitsivat katsellen varpusten pieniä jälkiä lumessa ja\nkuunnellen niitten iloista viserrystä katon harjalta.\n\n\"Jos olisimme puineet tuon otralyhteen, jonka heitimme varpusille, olisi\nmeillä nyt tuores kakku lapsille jouluksi\", huokaili torpparin vaimo.\n\n\"Etkö tiedä, että armelias on rikas?\" sanoi hurskas vanha torppari,\nhyväntahtoisesti silmäillen huolestunutta vaimoansa.\n\n\"Mutta taivaan linnut syövät meidän leivän!\" sanoi vaimo.\n\n\"Mitäpä siitä, vaikka olisi metsän pedot\", tuumaili torppari. \"Sitä\npaitsi olen säästänyt niin paljon, että voimme ostaa neljä tuoresta\njoulukakkua ja yhden kannun maitoa. Me lähetämme lapset kelkan kanssa\nkylään poikki jään; iltaan ne kyllä ennättävät takaisin.\"\n\n\"Kunhan vaan ei olisi susia jäällä!\" arveli vaimo.\n\n\"Minä annan Tanelille hyvän sauvan\", sanoi ukko. \"Kyllä hän pitää\npuolensa.\"\n\nNiin kävikin; pikku Taneli läksi siskonsa Annin kanssa kylään ostamaan\nleipää ja maitoa. Mutta lumi oli pyrynnyt jäällä kinoksiin ja lapsilla\noli sangen vaivaloinen paluumatka, kun piti vielä vetää kelkkaa\nperässään. Tämä esti matkaa, niin että alkoi jo tulla pimeä\njouluaatto-ehtoolla. Kumpaisetkin astuivat reippaasti eteenpäin paksussa\nlumessa, mutta yhä pimeämmäksi tuli, ja vielä oli hyvän matkaa jäljellä.\n\nSilloin liikkui jotain pimeässä. Se tuli yhä lähemmäksi, ja lapset\nhuomasivat vastaansa suden tulevan.\n\n\"Älä pelkää\", sanoi Taneli siskollensa. \"Minulla on hyvä sauva.\" Näin\nlausuen kohotti hän uhkaavasti sauvaansa.\n\nSusi lähestyi, mutta ei tehnyt lapsille mitään pahaa. Se ainoastaan\nulvoi. Se ulvoi niin kummallisesti, että oli ihan kuin olisi lausunut\nsanoja, joita lapset ymmärsivät. \"On niin pakkanen, kovasti pakkanen\",\nsanoi susi, \"ja minun pienillä pojillani ei ole mitään syötävää. Antakaa\nminulle Jumalan tähden vähän leipää!\"\n\n\"Koska niin on\", sanoi Anni, \"annamme sinulle kaksi kakkua ja syömme\nitse kovaa leipää tänä iltana. Isän ja äidin pitää kumminkin saada\njoululeipänsä.\"\n\n\"Paljon kiitoksia\", sanoi susi ja läksi tiehensä saatuansa kaksi\ntuoresta joulukakkua. Lapset astuivat eteenpäin, mutta vähän ajan\nperästä kuulivat he taas jotain sipsutusta takanansa. Kun kääntyivät\nkatsomaan, huomasivat karhun.\n\nKarhu mörisi jotain omalla kielellänsä, jota eivät lapset oikein\nymmärtäneet; vihdoin he käsittivät, että sekin pyysi jouluapua. \"Nyt on\npakkanen\", sanoi se, \"ja kaikki lähteet ja järvet ovat jäässä; minun\npoika paroillani ei ole mitään juotavaa. Antakaa minulle Jumalan tähden\nvähän maitoa!\"\n\n\"Kuinka?\" sanoi Taneli. \"Minkätähden sinä et makaa pesässäsi niinkuin\nmuut karhut talvisaikaa? Mutta olkoon se oma asiasi. Me annamme sinulle\npuolet maidostamme. Anni ja minä voimme tän' iltana juoda vettä, kunhan\nisä ja äiti vaan saa jotain parempaa jouluksi.\"\n\n\"Paljon kiitoksia\", sanoi karhu ja vastaanotti maidon tuohiseen, jota se\nkantoi etukäpälillänsä. Sen jälkeen astua lönkytteli se tiehensä\npimeässä. Lapset rupesivat nyt tiukkaamin astumaan, sillä kodin\nikkunasta huomasivat jo valkean siellä iloisesti leimuavan; äkkiä\nrapisteli ilkeä huuhkain siipiänsä heidän ympärillään.\n\n\"Minä tahdon leipää, minä tahdon maitoa! Leipää ja maitoa!\" huusi\nhuuhkain, uhaten lapsia terävillä kynsillänsä.\n\n\"Vai niin\", sanoi Taneli, \"sinä olet sitä laatua, kyllä minä sinun\nkohteliaaksi opetan.\" Ja samalla sivalsi hän huuhkainta aika tavalla\nkepillänsä, niin että se kirkuen lensi tiehensä.\n\nLapset olivat nyt paluumatkansa perillä ja iloisina tömistelivät lunta\njaloistansa ja vaatteistansa pienessä porstuassa.\n\n\"Me olemme antaneet ruokaa sudelle!\" huudahti Anni.\n\n\"Ja maidolla juottaneet karhua\", lisäsi Taneli.\n\n\"Mutta huuhkain sai maistaa sauvaa!\" sanoi Anni iloisesti.\n\nSitten he kertoivat koko tapauksen. Heidän vanhempansa katsoivat\nkummastuneena toisiansa. Mitähän tämä merkitsee, ajattelivat he, kun\nlapsemme ovat olleet armeliaita metsän petoja kohtaan?\n\nIlta oli; torpan väki asettui hiljaisuudessa raamattua lukemaan,\nraamattua, jossa sanotaan, että armeliaisuutta täytyy osoittaa halvinta\nja pienintäkin kohtaan, vieläpä vihollisiansa ja eläimiäkin kohtaan,\nsekä että antajan sydän määrää lahjan arvon. Mutta joka antaa, hänen\ntäytyy antaa köyhille, jotka tarvitsevat hänen lahjaansa eikä tuhlata\nsitä laiskoille ja vähemmän tarvitseville.\n\nKun lukeminen oli loppunut, asettui torpanväki ruoalle. He lausuivat\nrukouksen ja söivät tyytyväisinä yksinkertaista kestitystä, jonka lapset\nolivat kylästä tuoneet. Lapset eivät tahtoneet muuta kuin kovaa leipää\nja vettä, sillä he soivat niin mielellänsä vanhemmille paremman ruoan.\nMutta vanhemmat eivät sitä tahtoneet, vaan jakoivat ilomielin lapsille\nniistä kahdesta tuoreesta leipäkakusta ja maidosta.\n\nMutta syödessään huomasivat he jotain ihmeellistä. He taittoivat\ntaittamistaan leipää ja söivät, mutta kakut eivät vähentyneet ollenkaan,\nja vaikka vähän väliin kaatoivat maitoa vatiin, eipä se näkynyt leilistä\nyhtään vähenevän. Kun tätä juuri ihmettelivät, kuului jotakin rapinaa\npienen ikkunan takana, ja sielläpä seisoi sekä susi että karhu,\netukäpälät ikkunata vastaan. Molemmat näkyivät hymyilevän ja nyykyttivät\npäätään osoittaen sillä sydämmellistä kiitollisuuttaan; mutta niitten\ntakana kuului huuhkain rapistelevan siipiänsä pimeässä ja huutavan\nkäheällä äänellänsä: uhuu, vitsa viisaan kasvattaapi, uhuu! uhuu!\n\nSilloin ymmärsi ukko, akka ja lapsetkin, että heidän pienelle\nruokavarallensa oli siunaus suotu. He panivat sentähden kätensä ristiin\nja kiittivät Jumalata siitä.\n\nMutta joulupäivänä, kuin palasivat kirkosta kotiin, eivätkä tienneet\nitsellensä olevan muuta ruokaa, kuin mitä edellisestä päivästä oli\njäänyt, huomasivat he ihmeekseen että molemmat leipäkakut olivat\nsamankokoisia ja leili ihan yhtä täynnä maitoa kuin aattoiltana. Ja niin\njäikin olemaan yhä eteenpäin. Niin kauan kuin mökki seisoi ja nuo hyvät\nihmiset siinä elivät, löytyi heillä aina sama joululeipä ja maito\nvähentymättä. Mutta varpusten iloinen viserrys houkutteli joka vuosi\npäivän paistetta torpan pienelle pellolle, niin että otra tuotti siellä\nviidennentoista ja kahdennenkymmenennen jyvän, vaikka katovuosi oli\nmonen muun sadon hävittänyt. Menestys ja siunaus asui torpparin\nmatalassa majassa, samalla kuin rukous, ahkeruus, armeliaisuus ja\ntyytyväisyys siellä vallitsi.\n\nMutta rikas isäntä söi jouluaattona liian paljon lihavata kinkkua ja\nrupesi siitä voimaan pahoin. Ilahuttaaksensa mieltään joi hän sitä\nenemmän olutta, mutta tuli yhä pahemmalle päälle. Aurinko ei siitä lähin\nlämmittänytkään niin iloisesti hänen isoja peltojansa kuin ennen, sadot\nkävivät huononpuoleisiksi, ja hinkalot sekä heinäladot alkoivat\ntyhjentyä. \"Se tulee siitä, että liian paljon autamme köyhiä\", sanoi\nhän. \"Meillä ei ole siihen varaa, akkaseni; ei ole varaa; aja pois\nkaikki kerjäläiset!\"\n\nNiin tehtiin, mutta sittenkin kävivät hinkalot ja ladot yhä tyhjemmiksi.\nMe syömme liian paljon, tuumasi ukko, ja niin päätti hän jättää yhden\nruoka-atrian syömättä. Mutta ei siitäkään ollut apua. Sudet ja karhut\nraatelivat hänen hevosensa, lehmänsä ja lampaansa; köyhyys seisoi\novella, mutta ukko ei voinut ymmärtää kuinka tämä oli mahdollista, kun\ntaloutta niin hyvin ja tarkasti hoidettiin.\n\n\"Ei, me syömme varmaan liian paljon\", arveli hän. \"Seoittakaa leipään\nsurvotuita männynkäpyjä ja keittäkää lientä puolan varsista. Mutta\nkaikin mokomin, akkaseni, älä anna mitään elukoille eikä kerjäläisille.\nMeillä ei ole varaa olla armeliaita.\"\n\n\"Minä menen torpan väen luo tuonne järven toiselle puolen, kysymään\nheiltä, kuinka heillä aina riittää leipää, kun muut kärsivät nälkää\",\narveli akka.\n\n\"Mene vaan\", vastasi ukko. \"Minä olen varma siitä, että ne ovat\ntarkemmat taloudenhoidossaan kuin me.\"\n\nAkka meni ja palattuaan kertoi hän ukolle, että torpanväki usein\nlahjoittaa viimeisenkin leipänsä köyhille, eikä kumminkaan kärsi nälän\nhätää, sillä Jumalan siunaus antoi sen heille kymmenkertaisesti\ntakaisin.\n\n\"Sepä olisi merkillistä\", tuumasi ukko. \"Ota, tuossa on viimeinen\nleipämme, heitä se ulos kerjäläisroistoille tuonne maantielle ja käske\nniitä sitten menemään hiiteen!\"\n\n\"Ukkoseni\", sanoi emäntä, \"tähän vaaditaan vielä jotain muuta, se\nnimittäin, että annat hyvästä sydämmestä.\"\n\n\"Mitä vielä?\" vastasi ukko. \"Noh, anna sitten hyvästä sydämmestä, mutta\nsillä ehdolla, että Jumala antaa, meille kymmenkertaisesti takaisin.\nMeillä ei ole varaa lahjoittaa mitään ilmaiseksi.\"\n\n\"Mutta täytyy antaa ilman mitään ehtoa\", sanoi emäntä.\n\n\"Kuinka? Eikö siitä saisi kiitostakaan?\"\n\n\"Usein saadaan kaikkia muuta kuin kiitosta, vaan annetaan kumminkin.\"\n\n\"Sepä on kummallista\", arveli ukko ja pudisteli päätään. \"Kuinka\nsemmoinen kannattaisi?\"\n\nEmäntä sanoi: \"kuningas Taavetti sanoo 37 virressään: Minä olin nuori ja\nvanhennuin, enkä ole koskaan nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä nähnyt\nhänen lapsiansa olevan ilman leipää.\"\n\n\"Kuule, vaimoseni\", sanoi ukko, \"riihessä on vielä yksi lyhde puimatonta\notraa. Sen me säästämme ensi jouluksi varpusille. Olkoon se alku uuteen\nelämään.\"\n\n\n\n\nVILHON MIETTEET VAPUNPÄIVÄNÄ.\n\n\nNyt kirkkaast' aurinko armas loistaa,\nNyt säteet lämpimät hangen poistaa,\nNyt leivo hellästi laulelee,\nNyt kevät luoksemme rientelee.\nViel' äsken pilvinen taivas, ilma,\nNyt sininen on kuin siskon silmä\nNiin hellä kuin emon rukous\nOn taivaan juhliva kauneus.\n\nMä läksin portille suotta luulen,\nJa tunsin vilposen aamutuulen,\nJa kuulin laulavan leivosen,\nAh kuinka siit' olin riemuinen!\nMä keikuin, unhotin kaiken kurin,\nMä toimin ukot ja ämmät nurin,\nMä kumoon porsaat ja miehet sain,\nJa kansa virkkoi: kas tuota vain!\n\nMä kiihdyn totta, en sitä salaa,\nKen jäätyis silloin, kuin sydän palaa?\nKen silloin suojassa viihtynee,\nKun maa ja taivaskin hymyilee?\nMä juoksin siis yli vuorten, laksoin,\nJa niittyin, kunnasten, minkä jaksoin,\nJa raikui huutoni rajaton:\nNyt kevät on jo, nyt kevät on!\n\nJa vanha Stiina, mi kevään tullen\nKeritsi lampaita, virkkoi mullen:\nKyll' aika villoja kasvattaa,\nJa huimat pojatki parran saa.\nHups, syöksin villoihin kuperkeikkaa,\nJa Stiina siunaili mointa seikkaa,\nMä nousin pörröisnä maailmaan,\nMut leuass' ollut ei karvaakaan.\n\nSaan paljon puuroa vielä syödä,\nSaan läksyt lukea, tehdä työtä,\nKunnekka partani orastaa,\nSentähden tahdon nyt mellastaa.\nNyt mikä estäisi riehumasta,\nOlenhan rikkaampi kuningasta,\nMiel' uljas, raitis ja riemuinen,\nMä tiedän maailman omaksen'.\n\nMut aikaa ei tule koskaan toista,\nEi koskaan aurinko silleen loista,\nEi linnun laulu niin hellin soi,\nSe riemuun kivenki saada voi!\nEi simaa sellaista kukaan maista,\nSellaist' ei kakkua kukaan paista,\nEi nälkää sellaista tunne kai,\nKuin Vapunpäivänä Vilho sai.\n\n\n\n\nELISA.\n\n\nOli kerran lapsi pyhässä maassa, siinä seudussa, jota sanotaan\nGalileaksi, jossa Jesus itse oli asunut ja elänyt lapsuutensa ajan.\n\nSe oli pieni lapsi, mutta ei kukaan tiedä, kuinka vanha se oli, ehkä\nkolme tai neljä vuotta. Eikä kukaan tiedä, oliko se poika vaiko tyttö,\nei myöskään, mikä sen nimi oli. Mutta uskokaamme me, että se oli\n_Elisa_, joka merkitsee _Jumalan autuus_. Sillä totisesti tämä lapsi oli\nautuas Jumalan lapsi jo maan päällä, ja vielä enemmin taivaassa.\n\nElisa oli _köyhä_ lapsi. Ei hänellä ollut kauniita vaatteita eikä hän\nollut kastanut vehnäleipää maitoon, ei kiukutellut rusinoita, torttuja\neikä piparkakkuja. Elisa oli _nöyrä_ lapsi; hän ei koskaan luullut\nolevansa parempi eikä viisaampi muita lapsia. Elisa ajatteli aina: minä\nolen vain pieni lapsi parka, jolla on paljo vikoja ja joka ei tiedä niin\nmitään; miksipä minä siis olisin itserakas ja murhetuttaisin Jumalaa?\nElisa oli myöskin _tottelevainen_ lapsi; hän mielellään meni, minne\nvapahtaja häntä käski; ja tietty se, että Elisa oli tottelevainen\nisälleen ja äidilleen muutenhan ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mitä\nnyt tapahtui.\n\nEräänä päivänä astui Herramme ja vapahtajamme tietä myöten Kapernaumin\nluona. Silloin hänen opetuslapsensa tulivat hänen luoksensa ja olivat\nvielä niin ymmärtämättömät, että kiistelivät keskenänsä, kuka heistä\nolisi suurempi ja parempi kuin toiset Jumalan valtakunnassa. Sen tähden\nhe nyt tulivat ja kysyivät Jesukselta; \"Mestari, sanos meille, kuka on\nsuurin taivaan valtakunnassa!\"\n\nSilloin Jesus kutsui tykönsä lapsen ja asetti sen heidän keskellensä. Ja\notettuaan sitte lapsen syliinsä sanoi hän heille: \"_Totisesti minä sanon\nteille: ell' ette käänny ja tule niin kuin lapset, niin ette suinkaan\ntule sisälle taivaan valtakuntaan. Sen tähden joka itsensä alentaa niin\nkuin tämä lapsi, se on suurin taivaan valtakunnassa._\"\n\nOlipa se hyvin kummallisesti sanottu pienestä lapsesta. Kukapa kuningas\ntai keisari on koko avaran maan päällä koskaan päässyt niin suureen\nkunniaan, että Jesus itse olisi sanonut hänestä: Katso, tuollainen on\nse, joka on suurin taivaan valtakunnassa! Kaikkein viisain, paras ja\npyhin ihminen ei koskaan ansaitsisi niin suurta armoa; mutta Herramme ja\nvapahtajamme valitsi siksi pienen, köyhän lapsen. Miksi teki hän niin?\nMinkä tähden korotti hän tämän lapsen ylemmäksi kaikkein rikkaimpia ja\nmahtavimpia, jopa myöskin kaikkein viisaimpia ja pyhimpiä ihmisiä?\n\nSyyn hän itse sanoo meille: sen tähden, että tämä lapsi oli niin\nkerrassaan nöyrä sydämmestä, että se tiesi olevansa niin köyhä ja\ntaitamaton ja täynnä vikoja hyvän ja täydellisen Jumalan edessä ja että\nei lainkaan ajatellut omaa kiitosta, vaan kiitollisella mielellä otti\nJumalan armon vastaan suurena ja ansaitsemattomana lahjana. Katso, sen\ntähden Jesus otti sen lapsen taivaalliseen syliinsä, ja silloin se lapsi\noli onnellinen ajassa ja ijankaikkisuudessa.\n\nKukapa tietää? Ehkä Elisalla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljeä eikä\nsisarta, ei leipää syödä eikä sänkyä missä maata, ei kotoa eikä\nvaatteita suojelemassa auringon paahteen kuumuudelta eikä sateen\nkylmyydeltä. Ehkä kovasydämmisiä ihmisiä ja turmeltuneita lapsia astui\nohitse tietä myöten ja katseli halveksien pikku Elisaa. Mutta hän oli\nonnellinen, hän oli rikas, sillä hyvä Herra Jesus oli ottanut Elisan\nsyliinsä ja Elisa tuli siitä vain yhä nöyremmäksi. Elisa ajatteli:\nkuinka ihmeellisen hyvä onkaan meidän Herramme ja vapahtajamme, enkä\nminä, köyhä lapsi, ole koskaan ansainnut niin suurta hyvyyttä!\n\nKatsos, sellaisia ne ovat suurimmat taivaan valtakunnassa. Joka kerran,\nkuin luulet olevasi parempi ja viisaampi muita, ajattele pikku Elisaa,\njoka omasta mielestänsä oli kaikkein pienin, köyhin ja taitamattomin\nlapsi koko avarassa maailmassa, ja kuitenkin sai hän olla Jesuksen\nsylissä, levätä hänen kaunista, pyhää ja viatonta sydäntänsä vasten.\nSiinähän sinäkin tahtoisit mielelläsi olla; ja jos se ei tapahdu täällä\nmaan päällä, niin voi se tapahtua taivaassa. Ole vain nöyrä, niin kuin\npikku Elisa oli.\n\nEhkä olet myöskin lukenut, kuinka äidit pyhässä maassa kerran toivat\nlapsiansa Jesuksen tykö, että hän panisi kätensä heidän päällensä ja\nrukoilisi. Mutta se oli opetuslasten mielestä vaivalloista heidän\nmestarillensa ja he tahtoivat estää lapsia tulemasta hänen tykönsä.\n\nSilloin sanoi Jesus: \"_Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä\nkieltäkö heitä, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta._\"\n\nJa hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi\nheitä.\n\nKatsos, silloin sinä varmaan olisit tahtonut olla niiden lasten\njoukossa, että hyvä Herramme ja vapahtajamme olisi pannut kätensä\nsinunkin pääsi päälle ja rukoillut sinun kanssasi ja siunannut sinua.\nMutta kyllä hän tekee sitä vielä nytkin, hän näkymättömänä tekee sitä\njoka päivä, jos sinä vain tulet hänen tykönsä niin nöyränä sydämmesi\nsyvyydestä saakka, kuin pikku Elisa oli. Sinä et kyllä nyt näe hänen\nkäsiänsä etkä kuule hänen ääntänsä, mutta sinä tunnet, miten hän kantaa\nsinua pyhässä sylissänsä ja panee kätensä sinun päällesi ja siunaa\nsinua. Silloin sinäkin sanot samoin, kuin pikku Elisa sanoi: o, miten\nhyvä on Herramme Jesus minua köyhää lasta kohtaan!\n\nVapahtajan opetuslapset olivat hyviä ja hurskaita ihmisiä eivätkä he\nsuinkaan tarkoittaneet mitään pahaa lapsille. He vain ajattelivat\nitsekseen näin: lapset eivät ymmärrä mitään, he ovat vain muiden tiellä\nja haittana mestarilla.\n\nMutta Jesus tiesi paremmin kuin opetuslapset. Hän tiesi, että Jumalan\nvaltakunta ei ole sellainen, että meidän ymmärryksemme voisi sen\nkäsittää; vaan Jumalan valtakunta on ihmisessä sisällisesti, se on\nihmisen rakkaus ja usko. Pikku lapset ymmärsivät niin vähän maailmassa;\ntuskinpa he osasivat lukea edes kahteenkymmeneen. Mutta he ymmärsivät\nsitä, joka oli parempaa: että Jesus rakasti heitä ja he puolestaan niin\nsydämmestänsä rakastivat häntä. He tulivat niin sydämmestänsä iloisiksi,\nkuin hän kauneilla, hyvillä silmillään katsoi heihin: se tuntui ihan\nsiltä, kuin Jumala itse olisi taivaastaan katsellut heitä, ja niin se\nkaiketi olikin. Kuin he kuulivat hänen ystävällisen äänensä, tiesivät he\nvarsin hyvin, vaikka ei kukaan ollut sitä heille sanonut, että se, jota\nhän puhui, oli Jumalan omaa sanaa, joka on täynnä armoa ja ijankaikkista\ntotuutta. Ei kukaan pikku lapsi kysynyt Jesukselta niin, kuin\nijäkkäämmät ihmiset useinkin kysyivät: kuka sinä olet? mistä sinä tulet?\nkuka sinut lähetti? Kuin Jesus sanoi: \"Minä olen tie, totuus ja elämä;\njoka minuun uskoo, hän elää, ehkä hän olis kuollut!\" silloin lapset\nsukeutuivat yhä likemmäksi häntä ja ajattelivat itseksensä ainoastaan:\nniin, niin, herra Jesus! Ja kuin he kuulivat hänen sanovan: \"sen\nkaltaisten on Jumalan valtakunta\", silloinkin ajattelivat he ainoastaan:\nniin, niin, herra Jesus!\n\nHe eivät ajatelleet itseänsä; he uskoivat ihan varmaksi, että Jesus oli\nJumalan poika ja maailman vapahtaja ja että hänen sanansa oli\nijankaikkisen elämän sana. Tuotahan luulisi olevan helppo uskoa, ja\nkuitenkin siinä on enempi, kuin maailman viisas ja oppinut tietää. Usko\nvain se koko sydämmestäsi, niin sinulla on kaikki, kuin tarvitset,\nkuuluaksesi Jumalan valtakuntaan.\n\nMutta moni muuten hyvä ihminen tekee samoin, kuin opetuslapset tekivät,\nja estää lapsia tulemasta vapahtajan Jesuksen tykö. He ajattelevat: mitä\nne lapset ymmärtävät? Vaurastukoot ensin vähän vanhemmiksi ja lukekoot\nkatkismusta.\n\nKatso, siitä sanoo Jesus vielä tänäkin päivänä raamatun sanoilla:\n\"sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä kieltäkö heitä, sillä sen\nkaltaisten on Jumalan valtakunta!\" -- Ja niin se on. Jumalaa\nvapahtajaasi pitää sinun rakastaa aina siitä asti, kuin voit sopertaa\nhänen nimeänsä, jopa ihan siitä päivästä asti, jona tulit maailmaan. Ei\npikku lapsi tiedä, minkä tähden pappi kasteessa panee vettä sen päähän,\nja kuitenkin on Jumalan valtakunta jo sen oma.\n\nKuin, kasvat suureksi, tulee niin helposti paljo syntisiä ajatuksia\nsydämmeesi. Silloin on hyvä, jos Jesus on ollut lapsuutesi ystävä, sillä\nlapsuutensa ystäviä ei vähällä, eipä koskaan unhoteta.\n\nTapahtuu usein niinkin, että Jesus ottaa lapsia pois maan päältä, heidän\nvielä ollessaan pieniä. Silloin hän heitä ottaa taivaalliseen syliinsä,\nja he saavat nojata hänen pyhää sydäntänsä vasten ijankaikkisesti.\nOnnelliset pikku lapset! Pitäisihän meidän, jotka jäämme tänne, iloita\nsiitä eikä surra. Mutta ah, eipä ole niinkään helppo, kuin luulisi,\nantaa rakastansa Jesukselle. Silloin tuntuu usein siltä, kuin pakahtuisi\nkoko sydämmemme. Mutta meidän ei pitäisi katsella alas pimeään hautaan,\nvaan pikemmin ylös Jumalan valoisaan taivaasen. Miksipä tekisimme\nopetuslasten tavalla ja estäisimme lapsia pääsemästä Jesuksen syliin?\n\nMutta muistelkaamme nyt pikku Elisaa Olisipa merkillistä nähdä se lapsi.\nMe kysyisimme: Elisa, sanopas, miltä tuntui päästä Jesuksen syliin.\n\nJa silloin Elisa vastaisi: Etkö sitä tiedä? Eikö Jesus ole sinua\nottanutkaan syliinsä silloin, kuin vielä olit pieni maan päällä?\n\nEi, Elisa, sanoisimme me. Onhan siitä jo hyvin pitkä aika, kuin Jesus\neli ihmisten seassa.\n\nSilloin Elisa hymyilisi enkelin tavalla ja sanoisi: Etkö tiedä, että\nHerramme ja vapahtajamme sanoi: \"missä kaksi tai kolme teistä kokoutuu\nminun nimeeni, siellä olen minä teidän keskellänne!\" -- Niin hän vielä\ntänäkin päivänä näkymättömänä liikkuu ihmisten keskellä ja puhuu heille\npyhää sanaansa ja tarjoaa heille avointa syliänsä. Ja pikku lapsille\nsanoo hän vielä joka päivä: Tulkaa minun tyköni! Tulkaa Jumalan\nvaltakuntaan!\n\nKyllä me tulemme, herra Jesus, me tulemme mielellämme, kun sinä otat\nmeitä sinne vastaan!\n\n\n\n\nLASTEN RUKOUS ISÄNMAAN EDESTÄ.\n\n\nOta suojahas, Luoja laupias,\nTämä kallis synnyinmaa!\nAin' turvaa, varjele voimallas\nKotirantoa rauhaisaa!\nIsän, äidin maa sekä meidänkin,\nTäss' synnyimme, tässä kasvammekin.\nMaan Luoja ja taivasten,\nOle Suomelle armoinen!\n\nSodan pauhut ja surmat suistele\nJa nälkä ja hallayöt,\nPois taudit ja turmiot poistele,\nPois vihan ja vainon työt!\nSuo, Luoja, voimasi vahvistaa\nAin' Suomen kansaa, hallitsijaa!\nSä suojahas, armohos\nMeit' aina sulkeos!\n\nOlemme hennot kukkaset juur' --\nMitä muuta me voimmekaan\nKuin etehes langeta, Luoja suur',\nJa rukoilla Sua vaan?\nOlet aina heikkojen uskallus;\nOle meille voima ja lohdutus,\nTuki, turva myös tiellämme!\nOi siunaa maatamme!\n\nJa suo meidän kasvaa, vahvistua\nAina suojaksi synnyinmaan!\nMeit' opeta hädäss' ja onnessa\nIsänmaatamme rakastamaan!\nIsän, äidin maa sekä, meidänkin,\nTäss' synnyimme, tässä kasvammekin.\nMeit' auta, oi Taivainen,\nKautta poikasi Jesuksen!\n\n\n\n\nMUSTI.\n\n\nTuoll' liepeess' suuren hongikon\nLähellä kylää mökki on.\nKaks hyvää lasta armaineen\nSiell' asui äitineen.\n\nNuo Kaarlo, Hilma olivat\nMaan päällä lapset parhaimmat.\nNe köyhät oli pienoiset\nJa orvoiks' jäänehet.\n\nNäkyipä hovi kaunoinen\nTuolt' yli metsäin, järven.\nSiell' oli lapset kasvaneet\nJa suurest' eläneet.\n\nMut Jumal', isä ihmisten,\nTät' ei näe hyväks' lapsillen;\nHän antoi heidän koitella\nKurjuutta, puutetta.\n\nHeilt' isä kuoli. Talokin\nVeloista pian myytihin,\nJa äiti vihdoin torppaseen\nSai muuttaa lapsineen.\n\nTuo hurskas äiti, hyvillään\nHän lausui kesken köyhyyttään:\n\"Vaikk' isän meiltä kuolo vei,\nEi Luoja hylkää, ei!\"\n\nHovissa suurest' elettiin,\nNyt puutett', tuskaa kärsittiin;\nTuo rikas naapur' armoton\nJa tyly heille on.\n\nKuin kallis sentään verrattain\nOn mökin tunnon rauha vain,\nJa luja, harras usko sen\nRikkauteen verraten!\n\nViel' yhden näät sä toverin,\nNälkäinen vatsa silläkin,\nJa hampaat suussa välkähtää, --\nOn villakoira tää.\n\nTää vanha Musti hyvänen\nOn peru aikain entisten;\nHän kotoisin on Spanjasta,\nTies' äiti kertoa.\n\nSen näkikin jo turkistaan,\nKuin mörisi hän nurkassaan;\nMut miten Pohjolaan hän sai,\nEi kenkään tiennyt kai.\n\nKyll' oli vainen hänkin vaan\nVoileipää syönyt aikoinaan,\nMut nyt hän tyytyi vähempään,\nMörisi näljissään.\n\nNiin kauan, kuin sen voimat soi,\nHän metsämailta usein toi\nMuassaan kotiin jäniksen\nTai teiren-poikasen.\n\nJa huiski häntää hyvillään,\nJa suutaan nuoli mielissään;\nKuin paisti valmiiks' saatihin,\nTies' saavans' Mustikin.\n\nMut vanhapa on Musti nyt\nJa jalat sen on jäykennyt,\nHämillä suutaan nuolla saa,\nKuin paistit katoaa.\n\nSen sijaan susi vihainen\nKäy salaa häntä väijyillen,\nMut paistiks' tulla Musti hän\nEi näytä kärsivän.\n\nSe loukkaa hänen arvoaan,\nJa liki jos käy susi vaan,\nSen kyllä pörhöiseks' saa pää,\nKuin Musti höyhentää.\n\nNyt Mustin ruoka niukall' on,\nMut tover' on hän verraton;\nHän seurass' ain' on lapsien\nNäljissään möristen.\n\nHe nyppii hänen turkkiaan,\nHän silloin kättä nuolee vaan;\nSit' armahda, ken ilkeissään\nKäy mökkiin pyrkimään.\n\nJa jos ties' Musti, että ken\nOn ollut paha lapsillen,\nHän kursaamatta niskahan\nKäy häijyn veitikan.\n\nMut äiti park' on lohduton,\nKun itse leivän puutteess' on\nJa näkee Mustin näljissään\nVanhoilla päivillään.\n\nJa vaikka kauan arvelee,\nJa vaikka sydän kirvelee,\nHän ottaa Mustin mukanaan\nJa lähtee kulkemaan.\n\nJa hoviin tultiin: \"herrasen',\nMun koiraniko tahdotten?\nHän viisas on, mut leipäähän\nEi oo', mill' elätän.\"\n\nJa rikas herra hymähtää:\n\"No, koiran voin kyll' elättää,\nTuoss' saatte rahaa; tiehenne!\nMuut' asiaako, he?\"\n\nÄit' itkein läksi kotiin nyt,\nJa lapset, yksin jätetyt,\nOvella tuvan nyyhkyttää,\nOn sija Mustin tää.\n\n\"Itkusta, lapset, tau'otkaa,\nNyt Musti herran' elää saa,\nSen maito, puuro ruokan' on\nJa leipä hapaton.\"\n\nJa äiti vielä jatkoikin,\nKuin rapsutusta kuultihin\nJa tuttavata mörinää,\nEtt' ... onko totta tää?\n\nSe Musti on, jok' ilmaantuu,\nHän itse, eikä kukaan muu!\nVoit, maidot jätti, päästäkseen\nKotihin vaivaiseen.\n\nNiin, runsaat ruuat heitti hän\nJa herkut, hyvän elämän.\nJa palas' nälkään, puutteesen,\nKöyhyyteen jällehen.\n\nUskollisuutens' tähden vaan\nHän laihaks' saattoi ruumistaan,\nJa ennen kärsi nälkää hän\nKuin jätti ystävän.\n\nJa lapset hyppi riemuissaan,\nJa Musti möris' iloissaan;\nMut silmäst' äiti kyynelen\nNyt pyyhkäs' lausuen:\n\n\"Pois, Musti, jälleen talohon\nSen luo, ken ostanut sun on.\nEi auta; hoviin jälleen vaan\nTaas Musti saatetaan.\"\n\nMut Musti palas', takaisin\nHän kolme kertaa vietihin,\nSai leipää, selkääns' vuorottain;\nMut -- _siell'_ ei pysy vain.\n\nJa kuin hän kerran kolmannen\nTaas raapi tuvan ovehen,\nKoir' uskollinen tupahan\nToi leivän suussahan.\n\nJa lasten eteen vei sen, näin\nMielt' äidin niinkuin lepyttäin,\nJa lausuin: huolet' olkaa vaan!\nKyll' leipää hankitaan.\n\nNyt veet tul' äidin silmihin.\nHän heti läksi hovihin\nJa sanoi: \"sekää rahat nää,\nMut meille Musti jää.\"\n\nMut kunpa rikas kuuli tän,\nNiin heltyen näin lausui hän:\n\"Uskollisuutt' ei voita vain\nEi kullat maailmain.\"\n\nJa lausui vielä lisäksi:\n\"Nyt tulen teille hyväksi,\nNyt teille kultaa, ruokaa suon\nVaan Mustin tähden tuon.\"\n\nJa koissakos nyt riemuitaan,\nJa Musti möris' iloissaan;\nJa nyt on Musti päättänyt,\nJa satu loppui nyt.\n\n\n\n\n\n\nRINALDO RINALDINI ELI ROSVOLIITTO.\n\nKolmenäytöksinen seikkailu. Ensimmäisessä näytöksessä kaksi kuvaelmaa.\n\n\n\nHENKILÖTt:\n\nMaisteri Bas, opettaja.\nRouva Streng, opettajatar,\nKoulupoikia, jotka päättävät ruveta rosvoiksi:\nRobert Friman...............Rinaldo Rinaldini.\nKaarle Kronfelt.............Kaarle Moor.\nFrans Boström...............Mazarino.\nFrits Anckarström...........Gronzalov.\nKnut Seger..................Lassemaija.\nJosef Forsberg..............Musta Joonas.\nKoulutyttöjä, edellisten sisaria, jotka rupeavat mustalaistytöiksi:\nAugusta Friman..............Esmeralda.\nSofia Kronfelt..............Preciosa.\nMaria Boström...............Terzerola.\nLotta Anckarström...........Tintomara.\nViktoria Seger..............Kanonada.\nRoosa Forsberg..............Mogrebina.\nNimismies Black.\nTalonpoikais-ukko ja talonpoikais-mummo.\nKerjäläispoika ja kerjäläistyttö.\nPoliisimies.\nVanginkuljettaja.\n\nRosvoja ja mustalaistyttöjä voi muuten olla kuinka monta hyvänsä, kunhan\nvain ottavat urheita ja merkillisiä nimiä, niin kuin Hirmu, Kerberos,\nPolyfemus, Xantippa, Viarda, Bobelina j.n.e. Seikkailut tapahtuvat\nensin kaupungissa, sitte vähän matkan päässä maalla.\n\n\n\n\nEnsimmäinen näytös.\n\nKoulu.\n\n\n\nEnsimmäinen kuvaelma.\n\nPoikien kouluhuone.\n\nLomahetki, maisterin poissa ollessa. Pojat meluavat. _Seger_ ja\n_Kronfelt_ vetävät sormikoukkua. _Boström_ ja _Anckarström_ lukevat\nääneen Euklideesta läksyänsä. _Friman_ lukee jotakin kirjaa, huomaamatta\nmitään muuta, ja _Forsberg_ lukee hänen takaansa samaa kirjaa kovalla\näänellä.\n\n_Forsberg_ (lukien). \"Sitte urhollinen Rinaldo Rinaldini meni\nApenniini-vuorille, kutsui kokoon väkensä ja sanoi heille\"... Oletteko\nhiljaa, pojat!\n\n_Boström_. Lukekaammepas läksyämme.\n\n_Anckarström_. Varo sormiasi, Josef. Muistatko, mitä maisteri lupasi,\njos emme nyt osaa viidettä...\n\n_Forsberg_. Minä todistan Euklideesta sinulle, että sinä olet pelkuri\nraukka. Kuule nyt! Sitte sanoi Rinaldo Rinaldini... (Pojat meluavat.)\nOletteko hiljaa!\n\n_Friman_. Mene tiehesi. Anna minun lukea.\n\n_Forsberg_. Näin se sanoi, se urhollinen Rinaldo: Pojat, sanoi hän,\nmeitä maailma vainoaa, meidän täytyy vihata ihmisiä. Ruvetkaamme\nrosvoiksi!\n\n_Kronfelt_ ja _Seger_. Oikein sanottu, ihan oikein!\n\n_Forsberg_ (lukien). Mutta, sanoi Rinaldo, älkäämme ruvetko\nsellaisiksi rosvoiksi, jotka ryöstävät köyhiltä, ja tappavat viattomia.\nSe on halpamaista...\n\n_Kronfelt_, _Seger_ ja _Boström_. Niin, se olisi halpamaista. Mutta\nkuinka sitte kävi? Mitä hän vielä sanoi?\n\n_Forsberg_ (lukien edelleen). Ei, sanoi Rinaldo, me emme saa ryöstää\nmuilta kuin rikkailta, jotka ovat anastaneet rikkautensa köyhiltä. Ja\nsitte me annamme saaliistamme osan köyhille. Sillä tavalla me jälleen\ntasoittelemme kaikki oikein maailmassa.\n\n_Kaikki pojat paitsi Friman_. Sepä oli hyvin sanottu. Olipa se kelpo\nmies. Mitenkä sitte kävi?\n\n_Forsberg_. No, hän sitte rupesi rosvoksi... Pojat (kuten äsken). No,\nse oli hyvä.\n\n_Forsberg_ (Frimanille). Annas tänne kirja ja anna minun lukea. Sinä\nolet aina tuollainen jöröjukka, istut ja mietit vain yksinäsi. Mitä sinä\nmietit?\n\n_Friman_. Minä aion ruveta rosvoksi.\n\n_Forsberg_ (halveksivasti). Sinäkö! Kyllä kai.\n\n_Friman_ (ottaa häntä kiinni nutun kauluksesta). Nauratko sinä minua?\n\n_Kronfelt_. Heitä jo, Robert. Eihän hän kuitenkaan ole muuta kuin\npaikattu lapanen sinun käsissäsi. Tietäähän koko koulu, että sinä olet\nväkevin meistä kaikista.\n\n_Friman_ (pudistelee Forsbergia). Vai niin, tekeekö mielesi vielä\nnauramaan?\n\n_Forsberg_. Anna minun olla. Nauroinko minä sinua?\n\n_Friman_. Sinä nauroit, ja sen tähden minä työnnän sinut penkin alle.\n(Kaataa hänet. Kaikki pojat Kokoutuvat ympärille. Samassa tulee\nmaisteri.)\n\n_Bas_. Mitä nyt, veitikat? Mitä te tuolla lailla meluatte koulussa!\nKäykää paikoillenne. Friman, tule tänne. Löitkö sinä Forsbergia?\n\n_Friman_. Hän nauroi minua ja minä kaadoin hänet maahan.\n\n_Bas_. Forsberg! Ärsytitkö sinä Frimania lyömään itseäsi?\n\n_Forsberg_ (itkien). Hyvä maisteri, viaton minä olen, ihan viaton, en\nminä tehnyt mitään.\n\n_Bas_ (nipistää häntä korvasta). Niin, niin, kyllä minä sinut\ntunnen... Aina sinä olet viaton... Menkää paikoillenne. Olkaa toiste\ntappelematta koulussa. Tällä kertaa jääköön nyt sikseen. Ottakaas liitu\nkäsille. Etteköhän nyt jo ole saaneet Euklidesta päähänne. Koko viikon\non mennyt kaikki päin mäntyyn, eikä se kelpaa. Minä en suvaitse\nlaiskistelemista. Anckarström, miten kuuluu viides väitelmä?\n(Anckarström lukea änkyttää ulkoa.) Piirusta se, Boström. (Boström\npiirustaa vallan nurin päin.) Se on väärin. Näin se on. (Piirustaa\nitse.) Todista, Forsberg.\n\n_Forsberg_ (tavoitellen sanoja). Koska sivu AB on yhtä suuri kuin sivu\nBA ... ja sivu BA on yhtä suuri kuin AB...\n\n_Bas_. Mitä tyhmyyksiä se on! Kronfelt!\n\n_Kronfelt_ (tavoitellen hänkin). Koska kulma ABC, ja kulma ABC on yhtä\nsuuri...\n\n_Bas_. ...kuin ABC? Et sinä näy päässeen sen pitemmälle\nmittaustieteessäsi. Seger!\n\n_Seger_ (yhtä tavoitellen). Koska ABC on yhtäkylkinen kolmio, ja\nkaikki sivut yhtäkylkisessä kolmiossa ovat yhtä suuret...\n\n_Bas_. Vai niin. Kyllä sinä itse olet yhtäkylkinen kolmio, ja\nsamanlaisia te näytte olevan kaikki tyyni. Todista, Friman! Sinä olet\naina ennen ollut sukkela poika, vaikka nyt viime aikoina olet saanut\nkaikenlaisia hullutuksia päähäsi.\n\n_Friman_. Minä en osaa läksyä.\n\n_Bas_. Mitä uskallat..? Oletko sairas?\n\n_Friman_. En. Minä en osaa läksyä, enkä huoli valehdella osaavani.\n\n_Bas_. No, olkoonpa sinussa muuten mitä vikoja hyvänsä, niin et ainakaan\nvalehtele, sen minä tiedän. Mutta läksysi sinun pitää osata. Sinä olet\nluokan ensimmäinen, sinä kaikkein vähimmin saat laiskutella.\n\n_Friman_. Minä lupaan maanantaiksi lukea kaksinkertaisen läksyn ja osata\nkuin vettä.\n\n_Bas_. Ei, hyvä herra, ei käy tinkiä läksyjänsä. Sensori ... tuo vitsat!\n(Forsberg tuo vitsakimpun ja näyttää maisterin seljän takaa Frimanille\npitkää nenää.) Sano nyt heti, mitä olet tehnyt koko aamupäivän.\n\n_Friman_. Lukenut minä olen ... mutta en läksyäni. (Ojentaa kätensä\nlyötäväksi.)\n\n_Bas_ (panee pois vitsat). Sinusta tulee joko tavattoman hyvä mies,\nFriman, tai tavattoman suuri konna. Sinun itsesi se on valittava, ja\nsuokoon Jumala, että valitsisit sen, joka parempi on. Tällä kertaa annan\nsinulle anteeksi suoran puheesi tähden. Käy istumaan ja lue maanantaiksi\nkaksi läksyä. Forsberg ... mikä se kirja oli, jonka pistit penkin taa?\n\n_Forsberg_ (viattoman tavalla). Se oli kielioppi, herra maisteri.\n(Lähettää kirjan kulkemaan kädestä käteen.)\n\n_Bas_. Tuo tänne. Minä tahdon sen kirjan.\n\n_Forsberg_ (tavoitellen). Se ... se taisi pudota penkin alle. Joku\nlienee sen ottanut sieltä.\n\n_Bas_ (ankarasti). Tuokaa se tänne, sanon minä, olkoonpa se kellä\nhyvänsä. No? (Kaikki pojat, paitsi Friman, nousevat ja näyttävät tyhjiä\nkäsiään. Kirja putoaa lattiaan Segerin polvilta.)\n\n_Bas_ (tuimasti). Tuokaa se tänne! Kyllä minä opetan teitä ilvehtimään\nkoulussa.\n\n_Friman_ (ottaa kirjan ja vie maisterille). Herra maisteri, ei\ntoisissa ole syytä. Minä se toin tämän kirjan kouluun ja siis minä yksin\nansaitsen rangaistusta.\n\n_Bas_ (avaa kirjan). \"Rinaldo Rinaldini, kukistumaton, rosvojen\npäällikkö Apenniinein vuorilla.\" -- Pojat, mitä tämä on! Tämän tähden te\nsiis olette koko viikon laimiin lyöneet läksyjänne -- änkytelleet --\nvastanneet päin mäntyyn ja saaneet sormillenne, kaikki vain tuon vanhan\nkelvottoman ja tyhmän jutun tähden! Ennen minä olen saanut kunniaa\nkolmannesta luokasta; ei mikään muu luokka osannut niin hyvin. Nyt te\ntuotatte vain häpeää, sanon minä, ja mitenkähän vielä käyneekään kahden\nviikon päästä tutkinnossa? Laiskureja vetelyksiä teistä tulee; sitä ne\nromaanit opettavat. Ole vaiti, Friman; ei maksa vaivaa sinun ottaa syytä\nniskoillesi. Tänään on lauantai. Huomenna sunnuntaina iltapuolella on\nteidän kevätjuhlanne, jolloin koko koulu on lyömässä palloa\nLukkarinmäellä.\n\n_Friman_. Niin, lupasittehan...\n\n_Bas_. Kyllä minä lupasin sinne teidätkin. Mutta kun tänään olette\nolleet sellaiset, ei siitä enää puhettakaan. Te ette pääse kevätjuhlaan,\nvaan sen sijaan koko kolmas luokka marssii tänne koululle arestiin.\n\n_Friman_. Minä pyydän, herra maisteri, määrätkää minut yksinäni\narestiin, koska minä yksin olen syyllinen.\n\n_Bas_. Koko luokka arestiin. Saammepahan nähdä, eikö läksy sitte suju\nparemmin. (Menee.)\n\n_Kronfelt_ (kuin on vähä aikaa oltu hämmästyksissään vaiti). Täytyykö\nolla menemättä kevätjuhlaan! Seger. Jossa on koko koulu leikkimässä!\n\n_Anckarström_. Ja kaikki tyttökoulun tytöt tulevat katsomaan meidän\npallon lyöntiämme!\n\n_Boström_. Ja siellä on simaa ja piparkakkuja!\n\n_Kronfelt_. Sen sijaan astua arestiin!\n\n_Seger_. Koko koulu nauraa meille.\n\n_Anckarström_. Neljäs luokka, joka niin ylvästelee, pääsee näyttämään\nmeille pitkää nenää.\n\n_Boström_. Kaikki tytöt pilkkaavat meitä.\n\n_Forsberg_ (innoissaan). Pojat! Meitä ihmiskunta vainoo! (Avaa kirjan\nja lukee.) Ihmiset ovat meitä kohtaan olleet julmemmat kuin tiikerit.\nHaa, urholliset ritarit, meidän täytyy kostaa noille pedoille, jotka\nsanovat itseään ihmisiksi... Mitä minä sanon? Ihmisiäkö? Ei, pyövelejä\nhe ovat, tyranneja ihmishaamussa! Meidän pitää mennä\nApenniini-vuorille...\n\n_Kronfelt_. Se on: Vasikkamäen kiviröykkiön luo, jonne on pari virstaa\nmatkaa tai puoli kolmatta. Siellähän on kolo, jota sanotaan\nrosvoluolaksi.\n\n_Forsberg_ (samalla äänellä). Niin, urholliset ritarit, ihmiskunnan\npuolustajat, siellä me rupeamme.\n\n_Kaikki muut_. Rosvoiksi! rosvoiksi!\n\n_Friman_. Kello kolme iltapuolella.\n\n_Kaikki muut_. Kello kolme, kello kolme.\n\n    (Esirippu putoaa.)\n\n\nToinen kuvaelma.\n\nTyttökoulu.\n\nLomahetki. Opettajatar on poissa. _Augusta Friman_ syö riisiryynejä.\n_Roosa Forsberg_ huvikseen pureksii ja syö rihveliä. _Viktoria Seger_\nleikkelee paperinukkeja. _Fanny Boström_ piirustaa. _Lotta Anckarström_\nompelee. Kaikki kuuntelevat ja katselevat _Sofia Kronfeltiä_, joka\nnäyttelee erästä kohtaa Preciosasta.\n\n_Sofia_ (sanellen).\n\n      Sun toivos taivahasen kiinnä,\n      Sä parhaan turvan saatkin siinä.\n\nJa sitte hän menee Alonson luo ja sanoo hänelle: antakaas kätenne,\narmollinen herra; minä näen siitä, että teidän rakkahin toivonne tulee\ntäytetyksi. -- Nuori ritari tietysti kiittää, ja katsoo häneen, niin hän\nkatsoo häneen -- näin -- ja hän katsoo alas -- näin -- ja niiaa hyvin\nsyvään -- näin -- ja sitte he riemuiten kantavat pois hänet, ja hän\nistuu kuin prinsessa valtaistuimella kukkaispuvussa.\n\n_Augusta_. Ah, miten kaunista, niin kaunista!\n\n_Sofia_. Ja sitte hän istuu yksinään kalliolla metsässä, ja kuu paistaa\npitkäin puiden päällitse, ja silloin hän ajattelee nuorta ritaria ja\nnäpähyttelee kitaraansa ja laulaa näin: Yksinäisyys eipä illoin...\n\n_Lotta_. Älä laula, hyvä Sofia; rouva Streng saattaisi kuulla.\nTiedäthän, että hän ei ole hyvillään siitä, että usein käymme\nteaatterissa.\n\n_Sofia_. Ja sitte, kuin Preciosa tulee linnaan ja uhkaa ampua\nmustalaispäällikköä -- näin, puh! -- mutta ei hän sentään ampunutkaan!\n-- ja koko puisto oli valaistu ja linna paistoi kuin aurinko, ja silloin\nhän tunsi vanhempansa...\n\n_Roosa_. Ah, miten kaunista, niin kaunista! Jospa olisin mustalaistyttö!\n\n_Augusta_. Ja saisin joka päivä kävellä vihreässä metsässä ja katsella\nkuuta.\n\n_Lotta_. Mitäpä siinä olisi huvia, siitä vain tulee nälkä.\n\n_Viktoria_. Mutta kun saisi katsoa kättä!\n\n_Fanny_. Ja soittaa kitaraa ja tanssia helistimien kanssa! Tottahan\nPreciosa osasi tanssia?\n\n_Sofia_. Tietysti, kyllä hän osasi. Näin... Mutta ei muut osaa tanssia\nniin kuin mustalaistytöt. Tiedättekö, että ne raukat ovat kärsineet\npaljon vääryyttä ihmisiltä tuolla Espanjassa.\n\n_Lotta_. En minä ole vielä kuullut, että sellaisista syistä tanssitaan.\n\n_Sofia_. Kyllä -- toivottomuuden pakosta. Ette usko, miten suloista on\nolla toivottomana. Mutta malttakaahan, nyt minä rupean viardaksi. Kas\nniin, nyt käykää lattialle piiriin istumaan. (Tytöt istuutuvat.) On\npimeä yö. Pata on tässä tulella kiehumassa (panee ompelukorin\nlattialle). Minä hämmennän pataa (heilauttaa linjaalia). Ja minä\nsanon (karhealla äänellä): Preciosa, sokuriseni, sommitteletko taaskin\nrunoja kuulle? (Tavallisella äänellään:) Sitte minä näen Alonson\nratsastaen tulevan kuutamassa. (Taas karkealla äänellä:) Ah, teidän\narmonne, miten meitä peljästytitte!\n\n(Viime sanain aikana tulee rouva Streng huomaamatta ja jää hetkiseksi\nkuuntelemaan.)\n\n_Rouva Streng_. Niinpä tosiaankin. (Tytöt peljästyvät ja juoksevat\npaikoilleen.) Johan teillä taas on ne teaatterikujeenne mielessä. Hyvät\nlapset, joka asia ajallaan, leikki silloin, kuin sopii, ja vakavina\nollaan, milloin sen aika on. Minä kuitenkin annan teille nyt tuon\nanteeksi, jos osaatte läksynne paremmin, kuin koko tällä viikolla olette\nosanneet. Ryhtykäämme nyt maantieteesen. Boström... Mikä tämä meri on?\n(Näyttää kartalta.)\n\n_Fanny_ (havahtuen). Pohjois-tanssimeri.\n\n_Rouva Streng_. Houritko sinä! Pohjois-tanssimeri!\n\n_Fanny_ (hämillään). Jäämeri, aioin minä sanoa.\n\n_Rouva Streng_. Ja tuo suuri saari tuolla ylhäällä.\n\n_Fanny_. Huippuvuoret.\n\n_Rouva Streng_. Ja mikä on tämä maa tässä alhaalla, Friman?\n\n_Augusta_ (havahtuen). Preciosa.\n\n_Rouva Streng_. Missä sinun ajatuksesi ovat? -- No, Anckarström.\n\n_Lotta_ (säikähtäen). En minä ole häntä nähnyt, kun en ole käynyt\nteaatterissa.\n\n_Rouva Streng_. Mitä sinä et ole nähnyt. (Lotta hieroo itkua.) Käy\nistumaan. Mikä sen maan nimi on, joka on Jäämeren eteläpuolella, Seger?\n\n_Viktoria_ (hypähtäen). Espanja.\n\n_Rouva Streng_. Sepä kummallista! Mikä kansa siellä asuu? Puolivilli\nkansa, joka käyttää pukiminaan eläinten taljoja ja oleksii teltoissa.\nTietääkö kukaan?\n\n_Roosa_ (hyvin iloisesti). Siellä asuu mustalaisia.\n\n_Rouva Streng_ (närkästyneesti). Hm!... Siellä asuu lappalaisia ja\nlännempänä on Norja. Mutta tässä on pitkä maa Norjaa itäpuolella. Sieltä\ntuli se kuningas, joka ensin valloitti Suomen. Mikä hänen nimensä oli,\nKronfelt?\n\n_Sofia_ (hämillään). Hänen nimensä oli ... Alonso.\n\n_Rouva Streng_. Tyttö, mitä sinä ajattelet? Voiko kukaan Suomen lapsi\nkoskaan unhottaa Ruotsia? Se kuningas oli Erik Pyhä, ja minua oikein\nhävettää, hyvät lapset, että olette niin kokonaan laimiin lyöneet\nhistoriaa ja maatiedettä. Ehkä ette muista sitäkään, mikä maa se on\ntässä tämän merenlahden itäpuolella.\n\n_Kaikki yhteen ääneen_. Se on Suomi.\n\n_Rouva Streng_. No, olipa aika hyvä, että sain edes yhden järkevän\nvastauksen. Te tiedätte, että suomalaisilla ja ruotsalaisilla on\nvanhimmista ajoista asti ollut keskenään liikeyhteyttä. Kuka se\nsuomalainen noita oli, joka ennusti Ynglinga-suvun kukistumisen.\n\n_Kaikki yhteen ääneen_. Viarda.\n\n_Rouva Streng_. Viardako? Kuka se on? Tiedättekö te mitään muuta\nViardasta? (Kaikki ovat vaiti.) Eikö kukaan tiedä mitään hänestä?\n\n_Roosa_ (hämillään). Kyllä, hän keitti puuroa...\n\n_Rouva Streng_. Itselleen kaiketi vai mitenkä?\n\n_Roosa_ (itkien). Ei, vaan mustalaisille.\n\n_Fanny_ (puolustautuen). Hän osasi katsoa kättä, ja sen tähden me\nluulimme...\n\n_Rouva Streng_. Hyvät tytöt, kyllä minulla on kärsivällisyys venyväinen\nkuin gummi, mutta katkeaa se sentään sekin viimein. Tässä te koko päivän\nvastaatte minulle vain tyhmyyksiä. Mitä hullutuksia te olettekaan\nsaaneet päähänne? Jos tekisin oikein, pitäisi minun määrätä koko luokka\nistumaan laiskuudesta ja huomaamattomuudesta.\n\n_Sofia_. Minun syyni se on kaikki tyyni...\n\n_Rouva Streng_. Hyvä, hyvä, Kronfelt; kyllä se on oikein, että tunnustat\nvikasi, mutta kaikki te ansaitsette rangaistusta. Minä tiedän, että\nolette iloinneet huomisesta kevätjuhlasta ja poikien leikeistä. Nyt\nrangaistukseksi ei kukaan teistä saa mennä sinne. Huomatkaa tarkoin: ei\nkukaan teistä saa mennä sinne. Ja kuin olemme maanantaina täällä koossa,\nniin toivoakseni te silloin osaatte läksynne paremmin. Hyvästi nyt tällä\nkertaa! (Menee.)\n\n(Tytöt hämillään yksiksensä.)\n\n_Augusta_. Tässä nyt seisomme häpeissämme.\n\n_Viktoria_. Eikä päästä näkemään kevätjuhlaa! Se on tosiaan surkeata!\n\n_Fanny_. Puoli kaupunkia menee Lukkarinmäelle.\n\n_Roosa_. Ja siellä on simaa ja piparkakkuja, ja kolmas luokka aikoo\ntarjota meille simakakkuja, sen kertoi, minulle veljeni.\n\n_Sofia_. Enkä saa nähdä Robert Frimanin lyövän palloa. Minä kerran näin\nhänen lyövän niin korkealle, että palloa tuskin näkyikään enää.\n\n_Lotta_. Ja, kaikkeen siihen on syynä Preciosa. Olisipa parempi, ett'\nemme olisi koskaan kuulleet hänestä niin mitään.\n\n_Sofia_. Kuulkaapas, tytöt! Preciosaa myöskin ihmiset syyttömästi\nvainosivat. Hänethän varastettiin pois vanhempiensa luota.\n\n_Roosa_ (viattomasti). Ah, jospa joku olisi niin hyvä, että varastaisi\nmeidätkin pois.\n\n_Sofia_. Ei, hyvä lapsi, se on niin harvinaista meidän aikoinamme. Mutta\nmeille on tehty hirveää vääryyttä.\n\n_Kaikki tytöt_. Niin juuri, vääryyttä meille on tehty.\n\n_Sofia_. Ja sen tähden mekin voisimme ruveta mustalaisiksi.\n\n_Viktoria_. Ah, se olisi erittäin hauskaa!\n\n_Lotta_. Mutta se ei käy päinsä. Rouva Streng ei suvaitse sellaista.\n\n_Sofia_. Olemmeko me orjia? Emmekö ole vapaita kuin ilman linnut\nsilloin, kuin on lupa koulusta.\n\n_Roosa_. Mekö saisimme paljain jaloin juoksennella metsässä?\n\n_Fanny_. Paljainko jaloin? Ei, siitä me emme huoli. Mutta leveälaitaiset\nolkihatut päässä.\n\n_Augusta_. Ja laulelemme kuutamassa.\n\n_Roosa_. Ah, juuri niin. Ruvetkaamme mustalaisiksi. Onhan meillä lupa\nkoko iltapäivän.\n\n_Sofia_. Rupeammeko? No niin, me rupeamme mustalaisiksi. Pukeudumme heti\nsyötyämme. Sitte tulette minun luokseni ja sieltä menemme Vasikkamäelle.\n\n_Roosa_. Mutta, hyvä Sofia, tottahan se on vain leikkiä, sillä muuten\nisä ja äiti pahastuisivat.\n\n_Sofia_. Jos pahastuvat, niin saattavathan ryöstää pois meidät.\n\n_Viktoria_. Ah, miten hauskaa siitä tulee!\n\n_Kaikki tytöt_. Ah, miten hauskaa, miten hauskaa, nyt saa meidät viedä\nkuka hyvänsä!\n\n_Sofia_. Tulkaa pois nyt. Syötyä siis tulette meille.\n\n_Kaikki tytöt_. Ah, miten hauskaa, niin hauskaa!\n\n    (Esirippu laskeutuu.)\n\n\n\n\nToinen näytös.\n\nRosvoluola.\n\n\nMetsämäki tien varrella, kaupungin ulkopuolella, ja kaupunki näkyy vähän\nmatkan päässä. Vasemmalla on suuri kivi rosvoluolan ulkoseinänä. Katsoja\ntietää, että maantie käy oikean puolitse näyttämön seinän taitse.\n\nKaikki pojat, rosvoiksi pukeutuneina tekevät kivistä muuria rosvoluolan\nsuulle. Rinaldo on vielä poissa.\n\n_Musta Joonas_. Kas niin, rosvot, jo se saa riittää. Nyt levähdämme.\n\n_Mazarino_. Mutta kapteeni käski meidän tehdä muurin valmiiksi, että\nrosvoluola olisi turvattu.\n\n_Musta Joonas_. Kapteeniko? Mikä kapteeni hän on. Me olemme vapaita\nkansalaisia, eikä kellään ole täällä oikeutta käskeä meitä.\n\n_Kaarle Moor_. Kyllä Rinaldo on meidän kapteenimme ja hän on säätänyt\nlakeja rosvojoukolle. Varo itseäsi, jos rupeat kapinoimaan lakeja\nvastaan.\n\n_Musta Joonas_. Mitä lakia? Emme me suvaitse mitään sellaisia. Me\nteemme, mitä vain tahdomme. Me olemme rosvoja, pojat, ja sen tähden\nmeillä on oikeus kapinoida. Eikö ole, sanokaa? Jokaisella on oikeus\nsanoa vapaasti ajatuksensa, mutta ken sanoo muuta kuin minä, hän saa\nselkäänsä.\n\n_Lassemaija_. Niin, kyllä se on niin, kuin Forsberg sanoo.\n\n_Musta Joonas_. En minä ole Forsberg, tolvana, vaan Musta Joonas. Sinä,\nSeger, olet Lassemaija sen tähden, että sinun oikeastaan pitäisi\npitääkin hameita. Sinä, Kronfelt, olet Kaarle Moor sen tähden, että olet\naatelismies, ja sinä, Boström, olet Mazarino sen tähden, että et ole\naatelismies. Sinä, Anckarström, olet Gonzalov sen tähden, että joku\nnimihän sinullakin pitää olla, ja Friman olkoon vain Rinaldo\nRinaldinina, koskapa hän ensin toi sen kirjan kouluun. Mutta minä se\nteille, pojat, annoin nimenne ja näytin teille tien kunnian kukkuloille,\ntänne Vasikkamäen rosvoluolaan. Sen tähden minun pitäisi ollakin teidän\nkapteeninne.\n\n_Kaarle Moor_. Sinäkö, pelkuri jänis! Jos vielä uskallat sanallakaan\nnarrata joukkoamme kapinaan kapteenin poissa ollessa, niin minä nuoralla\nvedän sinut tuonne kuusen latvaan variksen pesän tasalle.\n\n_Musta Joonas_ (peloissaan). No, no, enhän minä mitään sano. Minä\nsanon vain, että me olemme vapaita rosvoja, ja... (Kaarle Moor uhkaa\nhäntä) enhän minä sano mitään, en.\n\n_Mazarino_. Älkää nyt siinä riidelkö, vaan ennemmin laulakaamme uusi\nsankarilaulumme. (Kaikki laulavat.)\n\n\n      Rosvoliiton sankarilaulu.\n\n      Sävel: _Kulnev_.\n\n      Nyt lähtään veikot retkellen!\n      Maailma onkin urhojen.\n      Edestä maineen, kunnian\n      Me taistelemme ainian.\n      Euklides jääköön ohjeineen,\n      Kiel'oppi nurkkaan sääntöineen.\n      Kornelius Nepos opettaa\n      Jotakin parempaa.\n\n      Me Roomaan, Roomaan kuljemme,\n      Me Cæsaria haemme.\n      Ja Hannibalin lailla me\n      Voitamme vastustajamme.\n      Leonidas on meidän mies,\n      Epaminondas elää ties,\n      Ja Aleksander Suureksi\n      Rinaldo kelpavi.\n\n_Kaarle Moor_. Niin, taistella meidän täytyy, kumppanit, mutta ketä\nvastaan? Siinäpä se temppu onkin.\n\n_Gonzalov_. On melkein liian pitkä matka astua tallustella Roomaan.\n\n_Mazarino_ (käy istumaan ja ottaa esiin voileivän). Minulle aina tulee\nnälkä tapellessa, ja sen tähden taitaa olla parempi syödä ensin vähän.\n\n_Lassemaija_ (ottaa esiin maitopullon). Niin, onpa oikein merkillistä,\nmiten rosvoilla aina on nälkä ja jano.\n\n_Gonzalov_. Hyvä Frans, annas minullekin pala.\n\n_Musta Joonas_. Tuopas tänne maitoasi, Lassemaija. Rosvoilla on kaikki\nyhteistä, tiedän minä.\n\n_Mazarino_ (Gonzaloville). Tässä on sulle puoli voileivästä.\n\n_Lassemaija_ (Mustalle Joonaalle.) Minä en aio panna maitoani\nyhteiseksi kenenkään kanssa. Jos sinulla on nälkä, niin ryöstä itsellesi\nsyötävää.\n\n    (Kerjäläispoika tulee hiljakseen.)\n\n_Kerjäläispoika_. Hyvät, armeliaat herrat, antakaa minulle roponen rahaa\ntai pala leipää.\n\n_Musta Joonas_ (ottaen häneltä pussin.) Sinäpä tulit juuri paraiksi.\nTiedä, että me olemme rosvoja.\n\n_Kerjäläispoika_. Hyvä, armelias herra, älä tee minulle pahaa. Minä\nkerään ruokaa sokealle isälleni.\n\n_Mazarino_. Anna, Joonas, pojan olla rauhassa.\n\n_Musta Joonas_ (kaataa pussista leipäpalaset). Mitä sinä lörpöttelet?\nRosvo ottaa, mitä vain saa. Kas, tuollaisia leivänkuoria vain!\nUskallatko sinä tarjota tuollaista hiiren ruokaa kunniallisille\nrosvoille, hä?\n\n_Kaarle Moor_. Etkö anna olla pojan pussin rauhassa?\n\n_Lassemaija_. Joonas on oikeassa. Mitäpä muuta varten me olisimme\nrosvoja.\n\n_Mazarino_. Hyi, sitte minä en enää huoli olla rosvona teidän kanssanne.\n\n_Gonzalov_. En minäkään. Mutta tuossapa tulee Rinaldo.\n\n_Rinaldo_ (rosvon puvussa, höyhentöyhtö hatussa). Mitä minä näen? Kuka\nminun väestäni uskaltaa ryöstää mitään kerjäläispojalta?\n\n_Kaarle Moor_. Musta Joonas se sitä tekee. Jos sinä sitä sallit,\nkapteeni, en minä enää huoli olla rosvojoukon palveluksessa.\n\n_Musta Joonas_ (uhkamielisesti). Minä olen rosvo ja teen siis, mitä\ntahdon.\n\n_Rinaldo_ (ankarasti). Mitä sinä uskallat puhua, mies? Etkö kuullut\nmeidän lakejamme? Etkö tiedä, että on kuoleman rangaistus köyhän tai\nturvattoman ryöstämisestä? Millaisia konnia minulla on palveluksessani?\nMutta kyllä minä karsin pois sellaisen rikkaruohon. Polvillesi heti,\nsinä Musta Joonas!\n\n_Musta Joonas_ (polvillaan). Armoa, herra kapteeni, armoa!\n\n_Rinaldo_. Nouse ylös. Tällä kertaa saat armon, mutta en minä enää huoli\nsinusta meidän joukkoomme. Anna heti pojalle takaisin, mitä olet häneltä\nottanut, ja mene sitte matkoihisi.\n\n_MustaJoonas_ (kokoilee leipäpalaset.) Heti, herra kapteeni. (Mutisee\nitsekseen.) Maltahan, kyllä sen saat maksaa. Minä sanon maisterille...\n(Ääneen) Hyvästi, suuri Rinaldo -- suuri herra Aleksander Suuri!\n(Menee.)\n\n_Rinaldo_. Etkö jo joudu tiehesi... (Kerjäläispojalle) Älä ole\npahoillasi. Tästä saat hopearahan, muuta minulla ei ole tällä kertaa.\nMutta kuin tulen rikkaaksi, saat palata ja silloin saat lisää.\n\n_Kerjäläispoika_. Kiitoksia, hyvä, armollinen herra rosvo. Miten isä nyt\ntulee iloiseksi! Ja miten nämä rosvot ovat hyväntahtoisia! (Menee.)\n\n_Rinaldo_. Ei, pojat, me olemme ihmiskunnan vapauttajia. Meidän täytyy\npuolustaa, viattomia. Meidän pitää sotia kaikkea vääryyttä vastaan, kuin\ntapahtuu maailmassa.\n\n_Kaarle Moor_. Se on oikein, kapteeni. Neuvo vain meille, ketä vastaan\nsaisimme taistella.\n\n_Rinaldo_. Kyllä minä neuvon. Tuolla maantietä myöten ajaa eräs\nhirmuvaltias.\n\n_Mazarino_. Haa, hirmuvaltias! Onpa hauska nähdä kerran sekin!\n\n_Lassemaija_. Onko se jättiläinen? Eihän vain liene jättiläinen?\n\n_Gonzalov_. Tai turkkilainen? Ihmissyöjä?\n\n_Rinaldo_. Ei, talonpoika se vain on, tyly ja häijy mies. Hän vie\nlanttuja kaupunkiin ja piiskaa hevostaan armottomasti. Äläpäs lyö\nhevostasi tuolla tavalla, sanoin minä; -- sillä nähkääs, pojat, kyllä\nminäkin osaan sivaltaa, milloin tarvitaan, mutta lyödä sellaista laihaa\nja uupunutta konia, joka tuskin jaksaa nostella jalkojaan, se on minusta\nhirmuvaltaisuutta. Arvatkaapa, mitä hän vastasi. Mitä se sinuun koskee?\nsanoi hän. Se on minun hevoseni, ja koska hän on ruvennut hevoseksi,\nniin hevonen sen pitää ollakin. Miksipä hän on ruvennut hevoseksi?\n\n_Kaarle Moor_. Se on konnamaista. Häntä pitää rangaista rikoksestaan\nihmiskuntaa kohtaan.\n\n_Rinaldo_. Niin minäkin ajattelen. Tulkaa, pojat. Hänellä on iso ruoska,\nja kyllä hän pitää puoliansa. Mutta sitä kunniakkaampi on sitte\nvoittomme.\n\n_Gonzalov_. Niin, tulkaa, ryöstäkäämme hänen lanttunsa. Meillä ei\nolekaan mitään ruokaa.\n\n_Lassemaija_. Kyllä minä osaltani syön lanttuja.\n\n_Rinaldo_. Kas, tuossa hän juuri ajaa ohitse. Tulkaa, pojat. (Rosvot\nmarssivat pois taistelujärjestyksessä, laulaen ensimmäistä värssyä\nsankarilaulusta.)\n\n    (Musta Joonas hiipii esiin kiven takaa.)\n\n_Musta Joonas_. Olipa hyvä, että jäin tänne kivien taa piiloon ja kuulin\nkaikki tyyni. Taitavat ruveta ryöstämään talonpoikaa. Se heille käy\nkalliiksi. Nimismiehen asunnolle ei täältä ole pitkä matka. Minä juoksen\nsinne ja kerron hänelle, mitä he aikovat. Sitte minä menen ja kerron\nmaisterille kaikki tyyni. Minä sanon, että he olivat äkeissään arestista\nja että minä yksin olin maisterin puolella. Saavat sitte nähdä, mitä\nsiitä tulee, että ajoivat minut pois seurastaan. Kuulehan! (Melua\nkuuluu tieltä.) Tuossa he jo palaavat. Minun pitää vielä vähän\nkuunnella, mitä he puhuvat. (Peittäytyy kiven taa.)\n\n    (Toiset pojat palaavat, kantaen lanttuja ja taluttaen talonpoikaa,\n    jonka silmät on sidottu nenäliinalla ja kädet köytetty seljän taa.)\n\n_Rinaldo_. Oikein, pojat, minä olen hyvin tyytyväinen teihin. Saimme\ntosin muutamia aimo sivalluksia, mutta me voitimme, vihollinen on\nvankina ja koko hänen leirinsä valloitettuna. Sotaneuvottelu nyt: mitä\nteemme vangille?\n\n_Lassemaija_. Hirtetään, se on minun neuvoni.\n\n_Kaarle Moor_. Ole sinä vaiti, Lassemaija, sinä menit ojaan piiloon\nsiksi aikaa, kuin me muut hyökkäsimme viholliseen käsiksi. Me päästämme\nhänet vapaaksi, neuvon minä.\n\n_Gonzalov_. Vähän selkäänsä tarvitsisi hän kuitenkin. Hän löi minua\npiiskan varrella pitkin selkää.\n\n_Mazarino_. Vastaa, vanki: tahdotko selkääsi vai menetkö ennemmin\nhirteen?\n\n_Talonpoika_. Perhana teidät sitokoon, pojan veitikat. Ettekö yhtään\nhäpeä? Hyi, hyökätä ihmisten päälle maantiellä ja sitoa minut, Matti\nMatinpoika Leppäkoski, vaikka olen kuudennus ja kylänvanhin, ja viemässä\nkaupunkiin ihan omatekoisia talvilanttujani! Mitä olette te, kaalimadot,\ntehneet minun lantuilleni?\n\n_Mazarino_. Tahdotko selkääsi vai menetkö hirteen?\n\n_Talonpoika_. Minä teidät hirtän, minä, kunhan vain pääsen nimismiehen\nluo, te pannukakun popsijat, puuromyyrät, lemmon livekalat!\n\n_Rinaldo_. Vaiti, vanki, äläkä ärsytä meitä. Sinua on rangaistu syystä\nkyllä, kun löit hevostasi kuin mikähän pahin julmuri. Mutta nyt olet\nvankina ja aseetonna; saat mennä nyt, olet vapaa. Emme me sodi\nvoitettuja vihollisia vastaan. Mene nimismiehesi luo ja sano hänelle,\nettä Rinaldo Rinaldini, ihmiskunnan vapauttaja, käy sotaa ainoastaan\nväkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Kaarle Moor, taluta vanki maantielle ja\nanna hänelle takaisin kärrinsä, mutta hevonen päästä vapaaksi, menemään\nmihin tahtoo.\n\n_Talonpoika_ (pois vietäessä.) Ahti teidät liistaroikoon, te\nkirjatoukat, sylttykoivet, nahkiaiset, vaapukkamadot, kotihiiret,\nleivospedot...\n\n_Kaarle Moor_ (vetäen häntä pois.) Etkö lähde jo?\n\n_Talonpoika_ (ponnistellen vastaan.) ... te herasilmät,\nvariksenvarpaat, jänönkäpälät, ruusuntulimmaiset, perunannuput\n(näyttämön ulkopuolelta, kunnes ei enää kuulu), omenankuorijat,\npöllöprinssit, lippujunkkarit, töhrystäjät, murjaanit...\n\n_Rinaldo_. Murjaanit! Hah hah, mies parka antaa meille nimen joka\nlantusta, kuin häneltä otimme. Ripustakaa hänen piiskansa voiton\nmerkiksi rosvoluolan suulle. Tulkaa, pojat, meidän pitää olla valmiit\nkestämään piiritystä. Vahvistakaamme luolaa joka taholta. Onneksi meillä\nnyt on kylliksi muonaa. (Menevät rosvoluolaan.)\n\n_Musta Joonas_ (hiipii esiin ja juoksee pois näyttämön poikki).\nOnneksi minulla nyt on aika joukko kertomista!\n\n(Kaikki tytöt tulevat mustalaispuvussa ja korit kädessä, laulaen:)\n\n\n      Mustalaistyttöjen laulu.\n\n      (Sävel: \"_On mennyt aika vielä_.\")\n\n      Nyt lähtekäämme lehtoon,\n      Siell' on niin vilpoinen;\n      Varjoiseen viitakehtoon,\n      Siimekseen koivujen.\n      On mätäs istuimemme,\n      Ja lähde peilimme,\n      Ja pilvi purjehemme,\n      Täht' aurinkoisemme.\n\n      Iloisna vaellamme\n      Vihreessä lehdossa.\n      Meill' onhan kotinamme\n      Avara maailma.\n      Keveesti kiiruhdamme,\n      Olemme riemuiset.\n      On linnut veikkoinamme,\n      Siskoina kukkaset.\n\n_Preciosa_. Hyvä, hyvä, reippaat mustalaistyttöseni. Nyt lepäämme vähän\naikaa tällä romantillisella Vasikkamäellä. (Käyvät istumaan.)\n\n_Kanonada_ (Mogrebinalle). Hyvä Roosa, anna minulle vähän marjoistasi;\nminua niin väsyttää ja minulla on niin nälkä.\n\n_Mogrebina_. En minä löytänyt muuta kuin kaksi vanhaa kurtistunutta\nkarpaloa, mutta tässä saat nekin. Muuten minä sanon sinulle, Fanny, että\nminun nimeni ei nyt ole Roosa, vaan Mogrebina.\n\n_Kanonada_. Niin, tosiaankin. Sinä olet Murrebina ja minä olen Kanonada.\nPuh!\n\n_Esmeralda_. Sinä, Lotta, olet Tintomara...\n\n_Tintomara_. Hyi, en minä huoli sellaisesta nimestä.\n\n_Esmeralda_. Pidä sinä vain se, Tintoseni, niin jätämme pois tuon\nrumemman loppupuolen. Viktoria Seger on Terzerola, se kuuluu siltä kuin\npih, pah, puh! Minä olen Esmeralda ja minulla pitäisi olla muassa vuohi.\nMinä olisin ottanutkin mukaan vanhan tallipässimme, mutta se on niin\npahan halukas päkkäämään.\n\n_Tinto_. Sofia Kronfelt on Preciosa. Hänen pitää ruveta meidän\napetissaksemme.\n\n_Preciosa_. Ei, ei apetissaksi...\n\n_Esmeralda_. No, miksi meidän sitte pitää sanoa sinua? Eihän sovi sinua\nkuitenkaan sanoa kapteeniksi eikä kapteenittareksi.\n\n_Preciosa_. Ei, ei se sovikaan, ei lainkaan. Olkoon sitte apetissa. No,\nlapset, mitä nyt teemme?\n\n_Kanonada_. Minun luullakseni me lähdemme takaisin kotiin. Minulla on\nniin nälkä.\n\n_Tinto_. Ja minua niin pelottaa täällä salolla. Varmaankin täällä\nasuskelee rosvoja.\n\n_Esmeralda_. Sepä olisi hauskaa, jos saisimme nähdä rosvoja! Ja jos ne\nsitte ryöstäisivät meidät ja veisivät pois! Sitähän usein tapahtuu\nmustalaistytöille.\n\n_Mogrebina_. Ei, nyt minä en enää uskalla olla täällä. Ne varmaan\ntappaisivat meidät ja paistaisivat meidän sydämmemme hehkuvilla\nhiilillä, kuten sadussa kerrotaan...\n\n_Kanonada_. Ja haukkaisivat meiltä pois nimettömän sormen, ja sitte\nlennettäisiin suuren vesikorvon taa.\n\n_Esmeralda_. Älä tuollaisia usko. He veisivät meidät kultalinnaan\nmetsään. Siellä Preciosa korotettaisiin kuningattareksi, ja me muut\npääsisimme prinsessoiksi.\n\n_Preciosa_. Ja kuivaneiden karpaloiden sijasta me söisimme kultaomenia\nhopeatalrikeilta. Sitte me katsoisimme heiltä kättä... Mutta tuossa\ntulee jokin olento...\n\n_Terzerola_. Täällä on olentoja metsässä!\n\n    (Kerjäläistyttö tulee hitaasti.)\n\n_Kerjäläistyttö_. Hyvät, armeliaat pikku neitiset ja mamselit, antakaa\nminulle vähä rahaa, minä olen menossa kaupunkiin ostamaan itselleni\nkatkismusta.\n\n_Preciosa_. Tules tänne. Etkö katsota kättäsi?\n\n_Tyttö_. En, minä tahtoisin vain rahaa.\n\n_Preciosa_. Me olemme mustalaistyttöjä ja sen tähden meidän pitää saada\nkatsoa kättäsi ja ennustaa sinulle. Kas niin, anna nyt kätesi, se maksaa\nvain yhden kultakolikon.\n\n_Tyttö_. Hyvä, armelias neiti, ei minulla ole yhtäkään kolikkoa.\n\n_Preciosa_. Samapa se, kyllä minä köyhille teen sen maksuttakin.\nKatsotaanpas... Tässä on suuri viiva ja se piilottuu pienien keskeen. Se\nmerkitsee, että sinä olet prinsessa, vaikka nyt oletkin kerjäläisen\nvalepuvussa.\n\n_Tyttö_. Olenko minä prinsessa?\n\n_Esmeralda_. Niin, hyvä lapsi, tietysti sinä olet se. Etkö kuullut, että\nPreciosa niin sanoi?\n\n_Preciosa_. Ja tuo pitkä, pitkä viiva merkitsee, että prinssi tai\nkuningas rakastaa sinua ja kerran tekee sinut kuningattareksi...\n\n_Tinto_. Niin, ehkäpä keisarinnaksikin.\n\n_Tyttö_. Tuleeko minusta keisarinna? No, silloinpa tädin silmät\nsuurenevat. Tuossapa täti tuleekin.\n\n_Talonpoikais-mummo_ (tulee). Siinä sinä vetelehdit, laiska tyttö,\netkä riennä kaupunkiin! Onko sinulla aikaa siinä seisoa laiskottelemassa\nkeskellä päivää?\n\n_Tyttö_. Täti, täti, nuo sanovat, että minä olen prinsessa!\n\n_Mummo_ (äkäisesti). Mitä sinä loruat?\n\n_Esmeralda_. Niin, Preciosa, meidän apetissamme, sanoi, että hän on\nprinsessa, vaikka hän nyt on kerjäläistytön valepuvussa.\n\n_Mogrebina_. Niin, ettekö ole lukenut Cendrillonia?\n\n_Tyttö_. Ja kun kuningas rakastaa minua, tekee hän minut keisarinnaksi.\n\n_Mummo_. Mitä nyt vielä? Keisarinnaksiko?\n\n_Kanonada_. Niin, kyllä sellaista on ennenkin nähty.\n\n_Preciosa_. Antakaapas tänne kätenne, hyvä mummo, niin minä ennustan\nteillekin.\n\n_Mummo_. Tämäpä hullua. Te muka olette olevinanne tattarilaisia, arvaan\nminä. Tuollaisia mieronkiertäjiä! Moista häijyä joukkiota! Ne juuri\nkeväällä varastivat minun paraan kanani. Ja yksi siitä joukkiosta sai\nmustassa patsaassa selkäänsä kaksi viikkoa sitte. Ja tekö olisitte\nsellaisia tattarilaisia, te? (Tytöt katsovat peloissaan toinen\ntoiseensa).\n\n_Terzerola_. No, hyvä mummo, mehän vain olemme olevinamme...\n\n_Tinto_. Niin, näet tehän, se on vain leikkiä.\n\n_Mummo_. Kaunista leikkiä tosiaankin! Eikö herraslapsilla ole mitään\nmuuta tekemistä kuin pukeutua mustalaisiksi ja mieronkiertäjiksi ja\nuskotella köyhäin lapsille sellaisia hullutuksia prinsessoista ja\nkeisarinnoista? Tiedättekö, mitä minä sanoisin teille, jos olisin teidän\näitinne?\n\n_Preciosa_ (uhkamielisesti). Kyllä, että te olette yksinkertainen\nvanha mummo, joka ette yhtään ymmärrä romantillisuutta...\n\n_Mummo_. Eipäs, vaan minä sanoisin: kas niin, pian takaisin kotiinne, ja\nsitte kouluun, te laiskat, tyhmät lapset! Lukekaa läksyjänne ja ommelkaa\nompeluksianne, niin teistä tulee ihmisiä, älkääkä juoksennelko pitkin\nmaanteitä ilvehtimässä sellaista, joka voisi tuottaa nimismiehen\nvastuksiksenne ja raudat käsiinne ja jalkoihinne. Niin minä sanoisin. Ja\nhyvästi nyt. Tule pois Stiina. (He menevät.)\n\n    (Tytöt istuvat vähän aikaa hämillään ja vaiti.)\n\n_Tinto_. Nimismies! mutta sehän on hirmuista!\n\n_Kanonada_. Raudat! Se on kauheata!\n\n_Mogrebina_. Ei, minä lähden kotiin isän ja äidin luo.\n\n_Terzerola_. Minä myös.\n\n_Tinto_ ja _Kanonada_. Me lähdemme myös.\n\n_Esmeralda_. Mitä sinä arvelet, Preciosa?\n\n_Preciosa_. No, voitteko ollakin niin tyhmiä, että annatte itseänne\nyksinkertaisen mummon säikyttää.\n\n_Kaikki muut_. Ei, me lähdemme kotiin. Nyt heti.\n\n(Täll' aikaa tulee rosvojoukko heidän taaksensa ja asettuu vartioimaan\nkaikkia poismenoteitä.)\n\n_Rinaldo_. Kuka siellä? Täältä ei kukaan pääse pois.\n\n_Kaikki tytöt_ (peittäen käsillään kasvonsa.) Rosvoja! rosvoja!\n\n_Rinaldo_. Kuka uskaltaa passitta ja tunnussanatta tulla peljättävän\nRinaldo Rinaldinin alueelle Apenniinein vuoristoon?\n\n_Tytöt_ (kasvot peitossa.) Armoa, armoa, herra rosvo! Emme me koskaan\nenää toiste tule. Lähtekäämme nyt kotiin isän ja äidin luo!\n\n_Rinaldo_. Kaarle Moor, Gonzalov, Mazarino, Lassemaija, vartioikaa\nvankeja ja katsokaa, ett' ei kukaan pääse pois! Sotaoikeus tuomitsee\nheidät.\n\n    (Näytös päättyy siten, että mustalaistytöt laskeutuvat polvilleen\n    ja rosvot uhkaavat aseillaan heitä. Esirippu laskeutuu.)\n\n\n\n\nKolmas näytös.\n\nLaki ja vapaus.\n\n\nSama metsämäki kuin toisessa näytöksessä. Mustalaiset istuvat piirissä\npadan ympärillä, jossa Esmeralda keittää lanttuja rosvoille. Preciosa\nvähän etäämpänä kalliolla laulaa, säestäen kitarallansa. Kaarle Moor ja\nLassemaija vartioivat kumpikin puolellansa. Aurinko laskeutuu metsämäen\ntaa, tehden kaikki punaiselta hohtavaksi.\n\n\n      Kuutamolaulu.\n\n      Yksinäisyys eipä illoin\n      Mulle ikävyyttä tuo:\n      Ukko kun mua katsoo silloin,\n      Säteitänsä minuun luo.\n\n(Tämän värssyn aikana tulee kuu ukkoineen hiljaa esiin vuoren takaa.)\n\n_Kanonada_. Mitä hän nyt laulaa tuolla?\n\n_Mogrebina_. Hän laulaa, että kuun ukko katselee häntä. Eikö se ole\nhirmuisen kaunista?\n\n_Kanonada_. Mutta, hyvä Roosa, eihän nyt voi olla kuutamoa kirkkaalla\npäivällä. Ei aurinko vielä ole oikein laskeunut.\n\n_Mogrebina_. Niin, näetkös. Preciosa ei voi olla oikea Preciosa, jos ei\nlaula kuulle. Ja kun me emme voineet odottaa kuun tuloa oikeaan\naikaansa, käski Rinaldo sitä paistamaan pari tuntia aikaisemmin.\n\n_Kanonada_. Niin, nyt minä sen ymmärrän. Mutta hiljaa nyt, hän alkaa\ntaas laulaa.\n\n_Preciosa_ (laulaa).\n\n      Kuu se kuiskaa: tyttö kulta,\n      Tule luoksein tanssimaan!\n      Hyvän hyppypaikan multa\n      Saatkin, riennä joutuisaan!\n\n_Terzerola_. Kuulehan, Tinto, minulla on niin kova nälkä.\n\n_Tinto_. Olehan hiljaa, niin saat kuulla. Kuun ukko pyysi Preciosaa\ntanssimaan. Mitähän hän vastaa?\n\n_Preciosa_ (laulaa).\n\n      En voi tulla; tiedätkö sa,\n      Mik' on huoli rinnassa:\n      Vankina nyt Preciosa,\n      On Rinaldon linnassa.\n\n(Kuu katoaa.)\n\n_Kanonada_. Niin, kyllä on kauheata vankina olla rosvojen luona.\n\n_Mogrebina_. Älä ole milläsikään, Fanny. Preciosa on vain olevinaan.\nKyllä hän tietää, että Rinaldo on Robert Friman, ja tuossa seisoo hänen\noma veljensä Kaarle Kronfelt, ja tuossa seisoo pelkuri Knut Seger, jota\nhe nyt sanovat Lassemaijaksi. Aimo rosvoja, joita muka oikein pitää\npeljätäkin!\n\n_Tinto_. Niin, tiedäpäs, kyllä minä ensin peljästyinkin aika lailla;\noikein sydämmeni hypähti. Mutta kuin sitte tunsimme omat veljemme...\n\n_Terzerola_. Silloin Preciosa ja Esmeralda tahtoivat leikkiä leikin\nloppuun asti.\n\n_Tinto_. Meidän olisi kuitenkin pitänyt pyytää lupa rouva Strengiltä.\nMinulta ei lähde mielestä tuo, mitä se mummo puhui nimismiehestä ja\nraudoista. Jospa olisimme kunnialla jälleen koulussa!\n\n_Esmeralda_ (karhealla äänellä.) Preciosa, sokuriseni, sepitsetkö\ntaaskin lauluja kuulle? Tule, lapseni! Lantut ovat jo valmiit.\n\n_Lassemaija_ (tullen lähemmäksi.) Kas, se minuakin miellyttää.\n\n_Kaarle Moor_. Seiso paikoillasi, Lassemaija, jos henkeäsi rakastat.\nEtkö muista kapteenin käskyä?\n\n_Lassemaija_. Hyvät tytöt, antakaa vähä minullekin!\n\n_Preciosa_ (tultuaan alas.) Malttakaas, tytöt. Minä lauloin kuulle,\nnyt on teidän vuoronne ja velvollisuutenne laulaa auringolle.\n\n_Tinto_. Niin, saatammepa laulaa sill' aikaa, kuin lantut jäähtyvät.\n\n_Lassemaija_ (hiipii esiin, sieppaa muiden huomaamatta yhden lantun\nsapelinsa kärkeen ja polttaa kuumalla lantulla suunsa.) Oi-voi-vooi!\n\n_Kaarle Moor_. Varo itseäsi, kapteeni tulee! (Lassemaija pistää lantun\nnuttunsa alle, mutta se polttaa sielläkin.)\n\n    (Rinaldo tulee ja jäljestä Gonzalov ja Mazarino.)\n\n_Rinaldo_. Mitä melua täällä on? Jos vangit rupeavat kapinoimaan, niin\nampukaa heidät siihen paikkaan.\n\n_Preciosa_. Ei tarvista, kapteeni. Me vain laulamme laulun auringolle...\n\n_Tinto_. Sill' aikaa, kuin lantut jäähtyvät.\n\n_Rinaldo_. Olkoon menneeksi, minä sallin, ja me laulamme mukaan.\n\n\n      Aurinkolaulu.\n\n      (Sävel: \"Preciosasta\".)\n\n      Aurinko nyt\n      On ylennyt...\n\n_Tinto_ (keskeyttäen). Ei, ei se nyt nouse, vaan laskeutuu.\n\n_Preciosa_. Oh, ole sinä vaiti, sama se ihan on, nouseeko se vaiko\nlaskeutuu. Mutta nyt sotkeutui laulumme. Meidän pitää alkaa alusta\nuudestaan.\n\n      Nyt aurinko\n      Laskeepi jo\n      Ja sammuvi pilvien taa.\n      Ja vuori, maa\n      Nyt ruskottaa,\n      Yön tuloa ilmoittaa.\n\n      Kun tähtönen\n      Taas tuikkaen\n      Jo taivaalle pilkuttaa,\n      Niin metsähän\n      Me lähtähän\n      Ja seuraamme Preciosaa[1].\n\n      [1] Huom.! Kaikki rosvot laulavat: Ja seuraamme Rinaldoa.\n\n_Preciosa_. Hyvää yötä, rosvot. Tulkaa, tytöt, nyt lähdemme kotiin.\n\n_Rinaldo_. Ah, unhotathan, kaunis Preciosa, että olet minun vankinani.\nEtkö tahtoisi syödä näitä lanttuherkkuja minun ja joukkoni kanssa?\n\n_Preciosa_. En, kiitoksia, Rinaldo. Aurinko jo laskeutuu, ja meidän\npitää joutua kotiin.\n\n_Kanonada_. Tulkaa, rosvot, niin me mustalaistytöt seuraamme teitä. Ei\nkukaan saa sanoa meistä, että me olemme jättäneet reippaat\nmustalaistytöt suojeluksetta.\n\n_Kaarle Moor_. Varsinkaan, jos he tapaavat tiellä neljännen luokan.\n\n_Mazarino_. Tai talonpojan, jonka me ryöstimme.\n\n_Gonzalov_. Tai nimismiehen.\n\n_Esmeralda_. Oh, kyllä me pidämme huolen itsestämme. Hyvää yötä, hyvää\nyötä nyt.\n\n_Kanonada_. Ei, hyvät pojat, tulkaa te myös, minä niin hirveästi pelkään\nnimismiestä.\n\n_Preciosa_. Mitä me huolimme nimismiehestä! Tulkaa pois vain!\n\n    (He asettuvat marssijärjestykseen lähtemään. Samassa astuu sisään\n    nimismies Black, jäljessä talonpoika-ukko ja vanginkuljettaja,\n    sekä asettuu pois lähtevien eteen.)\n\n_Nimismies_. Seis vähän. Minulla on myös jotain sanomista tästä asiasta.\n\n_Kanonada_ (perin peloissaan.) Nimismies tulee!\n\n_Mogrebina_. Juoskaa, tytöt, pian pois!\n\n_Lassemaija_. Juoskaa, pojat! Nimismies tulee!\n\n_Rinaldo_ (Kaarle Moorille.) Joudu nyt, vie pian kaikki väkemme\nrosvoluolaan, minä sen aikaa viivyttelen nimismiestä. Meidän pitää\npuolustautua viimeiseen veripisaraan asti. (Kaarle Moor työntää\nedellään kaikki luolaan, paitsi Lassemaijaa, joka piilottuu kiven taa.)\n\n_Rinaldo_ (nimismiehelle). Kuka uskaltaa uhata Rinaldo Rinaldinia\ntäällä hänen omalla alueellaan?\n\n_Nimismies_. Kyllä sitä minä teen, nimismies ja toimitusvouti Simo\nBlack. Mitä sinä tässä toimittelet, hyvä herra? Kyllä minä opetan sinut\nhätyyttämään ihmisiä vallan-maantiellä! Tiedätkö, mitä minä nyt aion\ntehdä?\n\n_Rinaldo_. En, mutta olisipa tuota hauska kuulla.\n\n_Nimismies_. Niin, minä aion nyt viedä sinut ja muut vekkulit suoraa\npäätä putkaan. Totta totisesti yksi onkin tuossa kiven takana. (Vetää\nkorvasta Lassemaijan esiin.) Tule pois, myyrä, niin näemme, minkä\nnäköinen sinä oikeastaan olet.\n\n_Lassemaija_. Ai-ai ... päästäkää, ei minussa ole yhtään syytä; Rinaldo\nse on syy kaikkeen.\n\n_Nimismies_. Vanginkuljettaja, pistäppä tuo pojan naskali tyhjään\nlanttusäkkiin.\n\n_Rinaldo_ (sivaltaa sapelinsa ja vapauttaa Lassemaijan.) Älkää koskeko\nminun väkeeni, sanon minä... Kas niin... Luolaan sinä, Lassemaija, ja\nlykkää sitte syy Rinaldon niskoille, jos sinua vielä haluttaa. Hyvästi,\npoliisi! (Peräytyy Lassemaijan jäljestä luolaan.)\n\n_Nimismies_. Ota kiinni! Ota kiinni!... Mihin hän hävisikään tähän\nkivien väliin?\n\n_Talonpoika_ (huomaa piiskansa luolan suulta ja ottaa sen alas.)\nKatsohan vain, tästä minä löydän ihan omatekoisen ruoskani! Te\npalsternakat, porkkanat, kalalokit, männynkävyt, vekkulit, suppupaarmat,\nkivennuoliaiset, sopulit...\n\n_Kaarle Moor_ (kalliolta). Mitkä vielä? Onko sinulla nälkä ukko? Etkö\ntahdo lanttua?\n\n_Talonpoika_. Muurahaisnielijät, vasikantanssit...\n\n_Nimismies_. Pitäkää pienempää suuta, hyvä isä. Ja te, siellä sisällä,\nantaudutteko hyvällä vai mitä?\n\n_Kaarle Moor_. Emme.\n\n_Nimismies_. Sittepä minun täytyy käyttää väkivaltaa.\n\n_Kaarle Moor_ (jännittää jousensa.) Kuka hyvänsä tulee lähelle, sen\nminä ammun.\n\n_Nimismies_ (peräytyy). Miten hurjia pahuksia! Vanginkuljettaja, tuo\ntänne suuri paloruisku ja komenna kuusi miestä pumppuamaan vettä noiden\npäälle!\n\n_Kanonada_ _(luolassa). Hyvä Robert, lähtekäämme kotiin, minua pelottaa\nniin hirveästi.\n\n_Tinto_ (luolassa). Tämä on hirmuista. Tulkaa, niin menemme pyytämään\narmoa.\n\n_Lassemaija_ (luolassa). Niin, tulkaa pyytämään armoa! (Hälinää ja\nkiistaa luolassa.)\n\n_Nimismies_. Minä annan armon teille kaikille, te saatte kaikki mennä\nkotiinne, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että luovutte johtajastanne ja\nannatte hänet minulle.\n\n_Rinaldo_ (kalliolta). Kuuletteko, rosvot ja mustalaistytöt? Te saatte\nkaikki armon ja anteeksi ja saatte mennä kotiinne, jos vain luovutte\nminusta ja annatte minut viholliselle. (Hälinää luolassa. Kuuluu\nhuutoja: ei, ei!)\n\n_Kaarle Moor_ (kalliolta[1]). Me rosvot emme koskaan luovu\njohtajastamme. Me olemme vannoneet uskollisuutta hänen lipullensa ja me\npysymme hänelle uskollisina viimeiseen veripisaraan asti.\n\n[1] Huom.! Kalliolle nousee vain yksi kerrassaan silloin, kuin toinen\naina laskeutuu pois.\n\n_Preciosa_ (kalliolta). Me mustalaistytöt emme koskaan hylkää ystävää\nhädässä. Kurjan kurjaa on kavaltaa toista itsensä pelastukseksi.\n\n_Nimismies_. Vai niin, vai niin, silläkö tavalla? Se on hyvin sanottu,\nlapset; tuosta minä pidän. Valaansa ja esivaltaansa ei saa koskaan\npettää. Eikä koskaan saa pettää ystäväänsä hädässä. Uskollinen sydän on\npaljon parempi kuin mikään muu maailmassa.\n\n_Preciosa_. Rinaldon pitää päästä vapaaksi ensinnä meistä kaikista.\n\n_Nimismies_. Rinaldo pääsee vapaaksi ja te kaikki. Tulkaa nyt vain ulos\nja olkaamme hyvät ystävät.\n\n_Preciosa_. Jospa te petätte meitä?\n\n_Rinaldo_ (tulee ulos.) Ei, Preciosa, ei hän saata pettää meitä. Tässä\nminä olen. Nyt saatte ottaa minut, jos sydämmenne sallii sitä tehdä.\n\n_Nimismies_. En minä petä teitä. Kaikki olette vapaat. (Rosvot ja\nmustalaistytöt tulevat kaikki ulos.) Mutta yksi asia minun pitää sanoa\nteille, pojat, koska te sanotte itseänne rosvoiksi. Paljo vääryyttä voi\ntapahtua täällä maailmassa, mutta ei kellään ole lupaa ruveta\ntasoittelemaan sitä väkivallalla eikä oman päänsä mukaan. Se on\njätettävä _lain_ asiaksi, ja lakia on toteltava vapaasta tahdosta, sillä\nlaki on oikea. Mutta laki sanoo, että kukaan ei saa ryöstää toiselta\nhänen omaisuuttansa. Sanokaas, oliko oikein, että otitte talonpojalta\nhänen lanttunsa?\n\n_Talonpoika_ (mutisten). Te, sen retiisit...\n\n_Nimismies_. Ei, olkaa te vaiti, ukko, ja antakaa poikain vastata. Oliko\noikein ottaa talonpojalta hänen omaisuuttansa?\n\n_Kaarle Moor_ (hämillään). Kun hän piiskasi hevostaan...\n\n_Rinaldo_. Ei, pojat; hevonen on ihan eri asia. Kun oikein ajattelen,\nmitenkä olemme käyttäytyneet, niin emmepä ole olleet paljon paremmat\noikeita varkaita.\n\n_Kaikki rosvot_. Varkaita! Hyi!\n\n_Rinaldo_. Niin se on, vaikka käytimme urhollisempaa nimeä. Tästä saatte\nminun kelloni, ukko. Tyydyttekö siihen maksuun lantuistanne?\n\n_Kaikki rosvot_. Niin tässä saatte kaikki kellomme ja kaikki rahamme.\n\n_Preciosa_. Ja tästä saatte minun sormukseni.\n\n_Kaikki tytöt_. Niin, saatte meidänkin sormuksemme.\n\n_Talonpoika_. Kiitos, kiitos. Enpä totisesti ole ennen nähnyt moisia\nrosvoja.\n\n_Nimismies_. Hyvä, hyvä, se on oikein, niin pitääkin aina sovittaa\nrikoksensa. Mutta pitäkää te vain kellonne ja sormuksenne. Ukko saa ne\nlantut, jotka vielä on jäljellä, ja loput saatte hänelle maksaa huomenna\nkaupungissa. Kuulkaas, lapset, mitähän luulette opettajanne sanovan\ntällaisista vehkeistä?\n\n_Kaarle Moor_. Meistä tuntui olevan väärin saada arestia huomenna\nkevätjuhlan ajaksi, ja siitä me uhalla rupesimme rosvoiksi. Vapaita me\ntahdoimme olla. Vapaus, se on sentään jotain, se.\n\n_Esmeralda_. Niin, meistä tuntui olevan väärin, että kiellettiin\nmenemästä katsomaan kevätjuhlaa, sen tähden me uhalla rupesimme\nmustalaisiksi.\n\n_Nimismies_. Etteköhän ehkä ollut ansainneetkin rangaistustanne?\n\n_Rinaldo_. Kyllä me sen hyvinkin ansaitsimme. Olimmehan koko viikon\nolleet huolimattomat läksyistämme.\n\n_Preciosa_. Ihan samoin mekin.\n\n_Nimismies_. No, mitä te nyt aiotte tehdä? (Kaikki ovat vaiti.) Minun\nmielestäni _ei kukaan ole todella vapaa muu kuin se, joka vapaasta\ntahdosta taipuu lain alaisuuteen_.\n\n_Rinaldo_. Kyllähän se on niin, mutta...\n\n_Kaarle Moor_ (huoaten). Mutta olla huomenna poissa kevätjuhlasta...\nKas, tuossa tulee Musta Joonas.\n\n_Musta Joonas_ (tulee hyvin hämillään.) Hyvää iltaa. Minä luulin\nrosvojutun olevan jo lopussa.\n\n_Mogrebina_. Missä sinä olet ollut niin kauan, Josef? (Nimismiehelle)\nSe on minun veljeni Josef, vaikka he nyt sanovat häntä Mustaksi\nJoonakseksi.\n\n_Musta Joonas_. Se on niin, että -- että -- että minä kävin maisteri\nBasin luona, ja hän käski minua tulemaan tänne.\n\n_Rinaldo_ (katkerasti). Vai olit sinä maisterin luona?\n\n_Musta Joonas_. En minä sille mitään voi. Älä nyt rupea tappelemaan,\nRobert. Luuletko minun tulleen tänne vapaasta tahdosta?\n\n_Rinaldo_. Mitä sinulla oli asiaa maisterille?\n\n_Musta Joonas_. Se oli niin, että -- sinä et saa nyt suuttua, Robert! --\nminä menin maisterin luo ja sanoin: nyt ne ovat Vasikkamäellä rosvosilla\nja ryöstivät ohi ajavan talonpojan, sanoin minä...\n\n_Kaarle Moor_. Kavaltaja!\n\n_Rinaldo_. Vaiti siinä, anna hänen kertoa. No, mitä sanoi maisteri?\n\n_Musta Joonas_. Niin tuota -- silloin maisteri ajoi minut ulos ja sanoi:\netkö häpeä kannella kumppaneistasi? Tiedäthän, että minä en koskaan\nkärsi kantelemista koulussa. Mene heti pyytämään kumppaneiltasi\nanteeksi, sanoi hän; muuten ole valmis ottamaan huomenna selkääsi.\n\n_Rinaldo_. Kuuletteko, pojat, eikö maisteri tehnyt oikein hyvästi! Ja me\nkun luulimme kärsineemme vääryyttä häneltä.\n\n_Kaarle Moor_. Me olemme käyttäytyneet oikein sopimattomasti ja\ntyhmästi. Jättää läksyt lukematta!\n\n_Mazarino_. Kun meillä on niin hyvä opettaja.\n\n_Gonzalov_. Ja siitä kiitokseksi olemme tuottaneet hänelle vain huolia.\n\n_Lassemaija_. Kyllä tuo oli tyhmää, että maisteri sai tietää mitään koko\nasiasta.\n\n_Rinaldo_. Ole vaiti. Me ansaitsisimme tulla ammutuksi jok' ainoa. Me\nolemme nousseet kapinaan oikeaa päällikköämme vastaan. Mutta sitä ei\npidä enää vast' edes tapahtuman niin totta, kuin minä nyt olen Rinaldo\nja teidän kapteeninne. Herra armahtakoon sitä, joka ei täst' edes osaa\nEuklidesta kuin vettä eikä tottele maisterin pienintäkin viittausta. Ken\nei sitä tee, hänet minä Rinaldo kyllä opetan.\n\n_Kaikki rosvot_. Niin, niin!\n\n_Musta Joonas_. Sitte kävin minä myöskin rouva Strengin luona...\n\n_Preciosa_. Kävitkö sinä rouva Strengin luona?\n\n_Musta Joonas_. Kävin kyllä. Tytöt juoksentelevat pitkin maantietä ja\novat pukeutuneet mustalaisiksi, sanoin minä.\n\n_Mogrebina_. Hyi sinuasi, etkö häpeä, Josef.\n\n_Musta Joonas_. Minun pitää kertoa teille kaikki tyyni, muuten en tohdi\nhuomenna tulla kouluun. Rouva Streng pahastui niin, että minä heti\njouduttauduin likemmäksi ovea. Minä en huoli kuulla tytöistäni mitään\nkantelemisia, sanoi hän. Kyllä minä tiedän, että he saattavat välistä\nolla ymmärtämättömiä, sanoi hän, mutta kyllä he katuvat ja tulevat\njälleen hyviksi.\n\n_Preciosa_. Kuuletteko, tytöt! Ja me kun saatoimme tehdä hyvälle\nopettajallemme sellaista kiusaa!\n\n_Esmeralda_. Jättää historiamme ja maantieteemme lukematta! Kyllä me\nolisimme ansainneet paljon kovemman rangaistuksen kuin olla huomenna\nkotona.\n\n_Tinto_. Meidän pitää pyytää rouva Strengiltä anteeksi.\n\n_Mogrebina_. Ja luvata, että emme koskaan enää tee niin.\n\n_Terzerola_. Minä luen, minä luen historiaa niin, että korvat surisevat.\n\n_Kanonada_. Ja minä luen valtameret niin, että nurkat vinkuvat. Minä\nsullon päähäni kaikki maanosat ja kansat, niin että osaan ne kuin vettä.\n\n_Nimismies_. Pitäkää sananne, rosvot ja mustalaistytöt! Tiedättekö mitä?\nMinä menen maisteri Basin ja rouva Strengin luo ja pyydän heitä\npäästämään teitä huomenna kevätjuhlaan. Ja kyllä he ihan varmaan antavat\nanteeksi koko rangaistuksen.\n\n_Lassemaija ja Kanonada_. Niin, hyvä herra nimismies...\n\n_Rinaldo_. Ei, kiitoksia tarjouksesta, me emme huoli siitä. Nyt on\nmeidän vuoromme kärsiä vapaasta tahdosta rangaistus, jonka olemme\nansainneet. Jos te, pojat, ajattelette kaikki samoin kuin minä, niin\npyydämme arestia, vaikka emme sitä tarvitsisikaan. Lakia pitää totella.\nLaki on oikea.\n\n_Preciosa_. Niin ajattelemme mekin, mustalaistytöt. Me olemme ansainneet\nrangaistusta ja sen tähden me olemme vapaatahtoisesti poissa\nkevätjuhlasta.\n\n_Nimismies_. No, se on rehellistä ja oikeaa puhetta, te reippaat pojat\nja tytöt! Ajatelkaa niin ja toimikaa niin koko elinaikanne, silloin ei\nlaki koskaan tunnu pakolta eikä työ vaivalta. (Rinaldo pudistaa hänen\nkättänsä.)\n\n_Musta Joonas_ (itkeä nyyhkyttäen.) Minä tahdon myöskin kärsiä\nrangaistukseni ja totella lakia.\n\n_Rinaldo_. Sinun rangaistuksesi, Musta Joonas, olkoon se, että me\nannamme sinulle anteeksi -- ja pääsethän sitä paitsi arestiin meidän\nkanssamme. Rinaldo Rinaldini, ihmiskunnan vapauttaja, antaa nyt pois\nrosvovaltikkansa. Teitä, urholliset rosvot, tulee minun kiittää kaikista\nvoitoistani. Me olemme vapauttaneet hevosen, valloittaneet koko joukon\nlanttuja, jotka sitte saamme maksaa, ja sitte olemme vielä\nsankarillisesti puolustaneet rosvolinnaamme. On siinä kunniaa kyllä\nyhdeksi illaksi. Rinaldo on tyytyväinen. Meidän urhoutemme maine säilyy\nainiaan.\n\n_Preciosa_. Meidän vaelluksemme on päättynyt, mustalaistytöt! Minä\nkiitän teitä, että autoitte minua hamettemme helmojen rikki\npoljeksimisessa täällä metsässä ja laulujen laulamisessa auringolle,\nkuulle ja tähdille. Vahinko, että saimme niin vähän harjoittaa\nkädenkatsontaa ja ennustusta. Mutta malttakaas (osoittaa katsojia),\nonhan tuolla vielä koko joukko rosvoja ja mustalaisia. Ja ne näyttävät\nniin anteliailta; ehkä tässä vielä voisi jotakin ansaita. Toivoakseni\nte, armollinen herrasväki, annatte meidän ennustaa tulevaisia\nkohtalojanne. Ei se paljoa maksa, (niiaten) pienen, iloisen\nnyykäytyksen vain merkiksi, että emme ole olleet ikäväksi teille.\n\n_Rinaldo_. Tulkaa, nyt palaamme kaupunkiin. Mutta ennen lähtöämme\nlaulamme vielä kerran pikku laulumme uudestaan.\n\n_Esmeralda_. Ei, ei sitä, vaan laulamme uuden laulun Rinaldosta ja\nPreciosasta.\n\n\n      Laulu Rinaldosta ja Preciosasta.\n\n      On kuningas\n      Mies urhokas\n      Rinaldo taisteleva.\n      Preciosakin\n      Se seppelin\n      Hänt' uljast' on kaunistava.\n\n      Kun lehdikko\n      Ja nurmikko\n      Taas illalla tuoksuelee,\n      Niin taivaskin\n      Ja tähdetkin\n      Lapsuuttamme onnittelee.\n\n    (Esirippu laskeutuu.)\n\n\n\n\nPIENI RESSU ELI RYPPYINEN ESILIINA.\n\n\nVähäinen köyhä tyttönen\nKäv' ahkerasti kouluansa;\nIhana kirkassilmäinen,\nUus röijy, huivi ruutuinen,\nJa sukat omat kutomansa.\n\nOn nöyrä hän myös tavoiltaan,\nOn puku puhdas, siisti nenä,\nMut _Ressuks_ häntä sanotaan,\nKun esiliina ainiaan\nHänellä on niin ryppyisenä.\n\nTavata sekä yhtehen\nLukea \"Luonnon kirjaa\" kyllä\nHän taitaa, oikein tarkaten.\nMit' auttaa, kun tuo ryppyinen\nEs'liinansa on hällä yllä.\n\nMiks esiliinas semmoinen?\nOpettajatar puhutteli.\nKannoitko tuhkaa liesien?\nVai veitkö ruokaa porsaillen?\nMik' esiliinas rypisteli?\n\nJa pieni Ressu kuunteli\nPahoilla mielin tämän nuhteen,\nMut ensi kerran kuitenki\nHän oli niinkuin ennenki\nTuon esiliinasensa suhteen.\n\nTäm' ei käy laatuun, Ressunen,\nOpettajatar torui vähän.\nHuomenna, jos on semmoinen\nSun esiliinas ryppynen,\nNiin nurkkaan joudut häpeemähän.\n\nJo lyhyt juttu päättyi näin,\nJa muutosta ei siihen tullut.\nJa Ressu parka kotiin päin\nVes'silmin astui nyhkyttäin,\nIkäänkuin yskä olis ollut.\n\nEns aamuna kuin rantahan\nOpettajatar varhain kävi,\nNiin näkee Ressun ahkeran\nLastuja siellä poimivan,\nNe äidilleen hän lennättävi.\n\nNiin teki Ressu muulloinkin,\nEnnenkuin kouluun oli tullut,\nHän haki puita varahin,\nNiin ettei äiti armahin\nVilussa toki olis ollut.\n\nSen seikan siinä nähtyään\nOpettajatar meni lymyyn,\nEi vihastunut ensinkään,\nPäin vastoin oli mielissään,\nJa suunsa vetä'ysi hymyyn.\n\nKuin Ressu tuli kouluhun,\nPeloissaan, punaisena nenä,\nAlkoivat lapset kuiskailun:\nNyt Ressu nurkkaan joutuhun,\nHävetä saa se ryppyisenä.\n\nOpettajatar virkkoi nyt:\nTulepas tänne, lapsi kulta!\nOn esiliinas ränstynyt,\nMut syyn jo olen älynnyt,\nJa nurkass' olo jääpi sulta.\n\nOn _puhdas puku_ arvoinen,\nJa hyvä kaiken ikäisille:\nParemp' on _sydän_ semmoinen,\nMi sopiva ja mieluinen\nOn Jumalalle, ihmisille.\n\nRypistyi esiliinasi,\nKun puita kannoit äidillesi.\nTäss' uusi sulle parempi,\nMut mieles olkoon alati\nEnnellään sekä sydämesi.\n\nEtt'ei se enään rypistyis,\nNiin äidilles mä puita laitan.\nJos Ressu nimeks pysähtyis,\nSe kunniaks vaan ilmestyis.\nKas täten poistan koko haitan.\n\nNiin virkkoi. Lapset joukossa\nKaikk' olivat myös samaa mieltä.\nJa siistinä ja puhdasna,\nUus esiliina verhona,\nJo Ressu kotiin meni sieltä.\n\n\n\n\nRÄÄTÄLI, JOKA OMPELI YHTEEN SUOMEN JA RUOTSIN.\n\n\nSe tapahtui noin 30 vuotta sitte, tahi ehkä enemmänkin, en muista niin\nvarmaan, mutta hauska juttu se oli. Tikka oli räätälin nimi; hän oli,\nniinkuin tiedät, pieni, iloinen mies, joka asui Kartanonkylässä,\nmuutamia peninkulmia Porin kaupungista. Vanha, rappeutunut tupa tuolla\njärven rannalla oli hänen omansa; -- niin, ai'oin sanoa, että se ennen\noli variksenpesän näköinen, mutta nyt se on punaiseksi maalattu, siinä\non suorat nurkat, pärekatto ja varjostimet ikkunassa. Kaikki muuttuu; se\non hyvä, kun vaan muutos tapahtuu parempaan päin.\n\nTikka oli kylän räätäli ja taitava räätäli olikin, joka osasi ommella\nnapit niin, ett'eivät ratkenneet, kun rehellinen talonpoika oli syönyt\nkiiskiä sekä puuroa ja pannukakkua päivälliseksi lukukinkerillä. Tikka\noli sitä paitsi siivo nuori mies, josta kaikki pitivät, ahkera ja\niloinen, tarkka ja raitis: ei voinut parempaa räätäliä toivoakaan. Mutta\nyksi vika oli Tikka-paralla, ja siihen hän ei mitään voinut: hän oli\npienin mies kylässä, vieläpä niin pieni, että tuskin ulottui pitkän\nPietarin tuppivyöhön. Kerrottiin, että Anttilan rikas isäntä kerran oli\npunninnut Tikan puntarilla ja silloin oli Tikka painanut yhtä paljon\nkuin pihakoira. Oliko tuo totta, sitä en voi varmaan vakuuttaa, mutta\npieni hän oli, pieni ja tuima; kyllä hän sentään miehenä meni. Ei hän\nmetsässä sutta säikähtänyt, mutta ihmisten kesken oli hän suora ja\nhyvänluontoinen ja nauroi mukana, kuin laskettiin leikkiä hänen\npienuudestaan. Mutta ilolla piti olla määränsä, sillä ei tuo kunnon\nTikka kaikkea kärsinyt. Harjun Martti, joka oli harteva ja vahva mies,\noli kerran syyttänyt Tikkaa siitä, että hän muka oli varastanut 2\nkyynärää sarkaa palasta, josta oli tehtävä takki, ja hänet oli Tikka\nhalolla ajanut ulos tuvasta sillä kyydillä, että Martti, ennenkuin\narvasikaan, oli nelinkontin lumihangessa.\n\nLöytyipä vielä toinenkin, joka ei oikein voinut suvaita Tikkaa, ja se\noli Niku, kylän soittoniekka, joka tahtoi olla koko kylän mestari\nmusiikissa. Tikka sattui yhtä vikkelästi soittamaan harmonikkaa kuin\nNiku viulua vingutteli. Tikka oli ostanut soittonsa kaupungista kolmella\nmarkalla ja oppi tarkalla korvallaan lauluja ja tanssimusiikkia\nsoittamaan. Kun sitte kylän pojat sunnuntai-iltapäivinä löivät kiekkoa\nmaantiellä ja tytöt olivat leikkisillä nurmikolla Tikan tuvan\nläheisyydessä, istui Tikka petäjän kannolla rannalla ja soitti niin,\nettä kaikui katajapensaissa. Harmonikassa oli 8 läpäkettä, sitä voi\nvetää ulos tai painaa kokoon ja Tikka veti sen milloin villasukan\npituiseksi, milloin taas työnsi hän sen kokoon, niin että se oli kuin\nkinnas. Kyllä siitä soittoa tuli, ja tahtia myöskin, niin että kaikki\njalat liikkuivat nuottien mukaan, kiekko mennä hurisi kuin komennettu ja\nViitalan muorin punainen kukko levitti siipensä aivan, kuin olisi\naikonut lentoon. Niku istui siinä, kateudesta punaisena, ja pihkasi\njoustaan, odottaessaan, että kaikkein nöyrimmästi häneltä pyydettäisiin\nkelpo polskaa. Vaan ei kukaan sitä häneltä pyytänyt, kaikki pitivät\nenemmän Tikan harmonikasta.\n\nEräänä suvi-iltana istui Tikka näin soitellen kylän tytöille, kuin hänen\njuolahti mieleensä, että hän jo oli 30-vuotinen, että näppärällä\nneulallaan oli saanut säästäneeksi 500 markkaa ja että hyvin voisi\nelättää vaimon. Miksi hän olisi naimatta? Tytöt tosin tekivät vähän\npilaa tuosta iloisesta räätälistä, mutta itse asiassahan kaikki hänestä\npitivät. Nyt hänen vaan tuli valita viisaasti, eikä Tikka tuota kauvan\narvellutkaan. Hänellä oli kaksi tyttöä ehdolla: joko pienin tai suurin\nkylän tytöistä; jommankumman hän ottaisi. Viitalan ruskeasilmäinen,\nkiltti Maiju oli pienin tyttö, hän ei ollut pitempi kuin Tikkakaan; he\nolivat olleet ystävyksiä siitä saakka, kuin Tikka ompeli pienelle\nseitsenvuotiselle Maijulle tilkkuvauvan, jolla oli kaunis punainen hame\nja silkkimyssy päässä. Anttilan isännän pitkä, valkotukkainen Nilla oli\ntaas pisin tyttö kylässä; Tikka ulottui, kuin oikein suorana seisoi,\njuuri hänen vyötäisiinsä, ja olivatpa hekin olleet hyviä ystäviä.\n\nTikka valitsi ja valitsi, ja kävi niin kuin maailmassa usein käy. Pienet\nmiehet pitävät pitkistä tytöistä, se hankkii heille enemmän arvoa. Tikka\npäätti kosia Nillaa: olisipa tuo jotakin, kun saisi noin ylpeän vaimon,\nja rikas hän oli kaupan päälliseksi.\n\nTikka pukeutui siis paraihin sunnuntaivaatteihinsa, pisti suuren\nauringonkukan napinläpeen, sai Leivonmäen torpparin puhemieheksi --\nLeivonmäki oli Tikalle velkaa 30 markkaa uudesta sarkatakistaan -- ja\nmeni kauniina pyhä-aamuna Anttilaan. Puhemies selitti asian pitkällä\nylistyspuheella; jos voi luottaa häneen, niin ei löytynyt koko\npitäjäässä muhkeampaa miestä kuin tuo pieni räätäli. Anttilan isäntä\nkuunteli hetken tuota pitkää puhetta, koputti tuhan piipustansa,\npurskahti sitte iloiseen nauruun ja vastasi, että Tikka voisi koettaa\nonneansa kysymällä Nillalta, sillä tämä oli kauvan toivonut pientä\nkoiraa, joka osaisi hyppiä kepin yli, ja Tikka sopisi siihen yhtä hyvin\nkuin joku muukin.\n\nTikka ei tuosta huolinut, meni yksin Nillan luo ja esitti asiansa. Nilla\nkatsoi häneen niinkuin kirkontorni korkeudestaan katsoo alas\nheinäsuovaan, taputti häntä sitten ikäänkuin pientä poikaa olkapäälle ja\nkysyi hymyillen, mitä hän tahtoisi tehdä, ansaitakseen hänen\nsuosiotansa. -- Kaikki! vastasi Tikka. -- No hyvä, sanoi Nilla, minä\ntarvitsen pehmeät nahkaset, kuin menen kirkkoon; tapa 14 kettua ja\nompele minulle nahkaset, niin tahdon asiata ajatella.\n\nTikka oli näppärä metsästäjä, hän viritteli ketun pyydyksiä metsään ja\nmyrkytti kissoja. Muutaman ajan kuluessa oli hän saanut nuo 14 kettua,\nompeli niistä nahkaset ja vei ne Nillalle. Kaikki hyvä, vastasi tämä,\nmutta nyt tarvitsen vielä ryijyn morsiuspeitteeksi; tahdon, että se\nolisi oikein hienon hieno ja valmistettu kauniista linnunhöyhenistä.\nMene siis pyytämään 300 tikkaa, koska nimesikin on Tikka, ompele niiden\npyrstöhöyhenistä minulle ryijy, niin tahdon asiata ajatella.\n\nNiin Tikka meni, hankki nuo 300 tikkaa, ompeli niiden pyrstöhöyhenistä\nmitä pehmeimmän ryijyn ja vei sen Nillalle. Se on todellakin kaunis,\nvastasi Nilla, mutta voithan ymmärtää, että minun tulee pukeutua\nhienoksi vihille vietäessä. Mene etsimään simpsukoita jo'ista ja tee\nminulle helminauha, joka ulottuu kahteen kertaan kaulani ympäri, niin\ntahdon asiata ajatella.\n\nTikka katsoi Nillaan, niinkuin heinäsuova katsoo kirkontorniin, tuumaili\nhetken, sillä tämä tehtävä oli vaikeampi kuin molemmat edelliset, mutta\nsitte hän meni. Kahtena kauniina kesänä oli pieni räätäli poissa\nkylästä. Hän kaiveli kuin ankerias jokien mudassa, hän huuhtoili kuin\nkullankaivaja järvien hiekkaa, ja viimein oli hän koonnut helminauhan,\njoka ulottui kahteen kertaan kaulan ympäri. Tahdotko nyt asiaa ajatella?\nkysyi hän, viedessään sen Nillalle.\n\nNilla punnitsi helminauhaa kädessään, koetti sitä kaulaansa ja vastasi\nviimein: \"nyt menen kysymään isältä.\"\n\nIsä ja tytär pitivät neuvoa, kuinka paraiten pääsisivät tuosta\npääsemättömästä räätälistä.\n\nTikka, sanoi Anttilan isäntä, neuvoteltuaan tyttärensä kanssa, sinä et\nole niinkään hullu mies, olet uuras ja voit vielä toimittaa suuria\nasioita. Nyt minulla, näet, sattuu olemaan sisar, joka on naituna\nRuotsiin, ja tahtoisin mielelläni tietää, kuinka hän siellä menestyy,\nmutta matka sinne meren poikki on liian pitkä ja vaivaloinen. Koska olet\nniin näppärä räätäli, niin ompele kokoon Suomi ja Ruotsi Pohjanlahden\nyli, että voin pakinoida sisareni kanssa ilman tuota vaivaloista matkaa,\nsitte tahdon antaa Nillan vaimoksesi.\n\nTikka tuumaili taas hetken, heinäsuova katsoi vielä kerran\nkirkontorniin, ja koska se ei ollut mikään tyhmä heinäsuova, niin se\nvarsin hyvin ymmärsi, mitä tuommoisella pyynnöllä tarkoitettiin. Tikka\ntuumaili vielä kerran, puri hampaitansa ja vastasi tahtovansa koettaa.\n\nEipä kauvan viipynyt, ennenkuin hänen tuumansa oli valmis. Hän meni\nkaikkein kylän akkojen luo tilaamaan koukun siimaa. Akat kehräsivät koko\npitkän talven: viimein he olivat kehränneet niin monta ja niin suurta\nsiimakimppua, ett'ei mikään vene niitä kaikkia kantanut, Tikan täytyi\nvourata kaljaasi. Kauniina kesä-aamuna oli hän sitonut pitkän siimansa\ntoisen pään suureen petäjään Suomen rannalla ja päätti sitoa toisen pään\nRuotsin rannalla kasvavaan petäjään. Mutta ollakseen näkemättä näin\nsuurta vaivaa aivan turhaan, oli hän hankkinut viisitoista tuhatta lohen\nkoukkua, joihin pantiin silakoita syötiksi: hän toivoi siimastansa\nsuurta kalansaalista.\n\nNo niin, Tikka lähti kaljaasillaan merelle laskemaan pitkää siimaansa.\nHänellä sattui olemaan hyvä onni, tuo muuten niin myrskyinen meri oli\nkoko viikon tyynenä kuin viilipytty, ja yritys onnistui niin hyvin, että\nTikka muutaman päivän kuluttua oli sitonut siimansa toisen pään petäjään\nRuotsin rannalla. Takaisin tullessa käytti hän tilaisuutta kokeaksensa\nkoukkujaan ja sai niin paljon lohia, turskia, kampeloita, haukia,\nsimppuja ja ahvenia, että Porissa pidettiin suuret kalamarkkinat ja\nTikka sai siimansa maksetuksi.\n\nNyt Tikka meni Anttilan isännän luo ja sanoi hänelle: \"hyvää päivää,\nappivaari! nyt olen ommellut yhteen Suomen ja Ruotsin; antakaa nyt Nilla\nvaimokseni!\"\n\nAnttilan isäntä kovin hämmästyi, mutta hän oli viekas mies, joka pian\nkeinon keksi. \"Voihan tuo olla varsin hyvä,\" vastasi hän, \"että olet\nommellut meidät kiinni Ruotsiin, mutta yksi asia vielä puuttuu: enhän\nsaata kysyä siimaltasi, kuinka sisareni voi.\"\n\n\"Missä hän asuu ja mikä hänen nimensä on?\" kysyi Tikka.\n\n\"Sisareni, matami Andersson, asuu Öregrundin kaupungissa tässä\nvastapäätä meren toisella puolella. Voithan laskea hänellekin koukun:\nehkä hän tarttuu onkeen.\"\n\n\"Ja jos nyt ompelen meidät kiinni Ruotsiin, niin että saatatte kysyä,\nkuinka sisarenne voi ja saada vastauksen kysymykseenne, saanko sitte\nNillan vaimoksi?\"\n\n\"Se on varma asia, joka on tapahtuva tulevana Mikonpäivänä,\" sanoi\nAnttilan isäntä tyytyväisesti hymyillen, sillä nyt hän tiesi varmaan\nvoivansa narrata räätäliä.\n\nTikka arveli tahtovansa todistajia lupaukseen.\n\n\"Vaikka kaksikymmentä, jos tahdot,\" sanoi Anttilan isäntä. Tupa on\ntäynnä ihmisiä, jotka tulevat kirkosta. -- Ja nauraen kertoi hän koko\nkirkkoväelle, mitä hän oli Tikalle luvannut.\n\nHarjun Martti, joka vähän oli Nillaa mietiskellyt ja sattui olemaan\nkirkkoväen joukossa, sanoi Nikulle, soittoniekalle: pitäkäämme vaaria,\nkuin Tikka Mikonpäivänä tulee kosimaan. Silloin minä otan Nillan ja sinä\nsoitat morsiusmarssilla Tikan ulos tuvasta. -- Tietysti Niku näin\nhauskaan kepposeen suostui, ja Tikan molemmat vihamiehet päättivät\ntavata toisiaan määrättynä päivänä.\n\nTikka lähti synkeällä mielellä, ajatellen mitä nyt tuli tehdä. Ei hän\nvoinut siimallaan pyytää matameja Öregrundista; ei hän voinut matkustaa\nsinne, sitoa ukon sisarta siimaansa ja vetää häntä Suomeen. Mutta Tikka\noli kuullut puhuttavan eriskummallisesta, uudesta laitoksesta, jota\nsanottiin sananlennättimeksi ja jonka avulla ihmiset voivat puhutella\ntoisiaan pitkäin matkain päästä lankaa myöten. Jos hän nyt voisi saada\nsemmoisen langan meren yli Ruotsiin, niin hän olisi voittanut pelin.\nEihän mikään saattanut olla mahdotonta niin uljaalle räätälille, joka jo\noli parsinut kokoon kaksi maata liinanuorasella. Pistetäänpä vielä\nkerran! arveli Tikka.\n\nHän päätti lähteä Turkuun, saadakseen tietää, kuinka hänen tuli tehdä.\n\nEnhän minä voi kysyä ja saada vastausta kalastuslangan kautta, ajatteli\nhän. Tuo, jota he lennätinlangaksi sanovat, mahtanee olla joku ontto\nputki.\n\nTikka lähti, tuli Poriin, tuli Raumalle, ja kysyi kaikilta räätäleiltä,\njoita kohtasi matkallaan, mitä sananlennätin oli. Muutamat vastasivat:\nse on noitakalu. Toiset sanoivat: se on mustia nahkapalloja, joita\nnostetaan ylös riuun nenään. Sillä siihen aikaan, kuin Englantilaiset\nvihollisina tulivat tänne laivoillaan, oli ollut tapana nostaa mustia\nmerkkejä riukujen neniin rannoille, vihollisten tulon ilmoittamiseksi.\n\nTikka kulki edelleen, tuli Uuteen-kaupunkiin ja kyseli jälleen\nystäviltään räätäleiltä. Yksi heistä vastasi: \"mene satamaan, sieltä\nlähtee huomenna höyrylaiva sananlennätintä viemään.\"\n\nTikka meni satamaan, löysi höyrylaivan ja näki suuria\nvaskilanka-kääryjä, joita valmistauttiin laskemaan mereen. \"Saanko\nlähteä mukaan?\" kysyi Tikka. Laivan katteini sattui olemaan leikkisellä\ntuulella, katseli hetken pientä, laihaa räätäliä ja vastasi: \"sinäpä\nvoisit kelvata kohoksi, sinä. Lyönpä vetoa, että kellut veden päällä\nkuin korkki.\"\n\n\"Kellunhan yhtä hyvin kuin joku toinen veneessä,\" vastasi Tikka. \"Minä\nolen räätäli ja olen kerran ennen harsinut yhteen Suomen ja Ruotsin.\"\n\n\"Onpa sitä siinäkin!\" arveli katteini. \"Sinä olet miehekkään näköinen,\nlähde matkaan, niin saat tehdä sen urhotyön uudestaan.\"\n\nTikka sai lähteä mukaan ja olla avullisena langan purkamisessa. Laiva\nkulki länttä kohti, milloin tyynellä milloin isojen aaltojen\nkeinuttamana ja antoi sanomalangan juosta rullilta mereen sikäli kuin\nmatka joutui. Se ei ollut mitään helppoa työtä, siihen tarvittiin\ntaitava räätäli. Kuin laiva kulki hiljaa eteenpäin, meni kaikki\nhelposti, mutta välistä sattui se ottamaan parempaa vauhtia, niin että\nrullat höyrysivät varista ja lanka uhkasi katketa. Tikka oli väsymätön:\nhän piti tarkkaa huolta toisesta suuresta räätälinpistoksestaan ja se\nmeni kuin englantilainen silmäneula sertinkivuorin läpi. Kolmantena\npäivänä oli lanka laskettu ja Ruotsi niin lujasti ommeltu Suomeen\nkiinni, että sauma vielä tänäkin päivänä pitää.\n\n\"Se oli siunattu asia, että meillä oli räätäli mukana,\" sanoi laivan\nkatteini. \"Reipas Tikka, sinä olet ansainnut palkinnon: mitä pyydät?\"\n\n\"Minä pyydän,\" sanoi Tikka, \"saada olla ensimmäinen, joka lähettää\nlennätinsanoman Uudesta-kaupungista Öregrundiin.\"\n\n\"Myönnetään,\" oli vastaus. \"Niin kohtuullista vaatimusta ei voi\nkieltää.\"\n\nHöyrylaiva palasi jälleen Uuteen-kaupunkiin ja Tikka lähetti näin\nkuuluvan sähkösanoman: \"Anttilan isäntä kysyy, kuinka hänen sisarensa,\nmatami Andersson, voi Öregrundissa?\"\n\nHetken kuluttua tuli vastaus: \"Matami Andersson kiittää ja lähettää\nterveisiä. Hän on saanut lohenruodan kurkkuunsa ja tulee lääkärin luota,\nmutta nyt hän voi hyvin ja on kutsunut Rörstrandin matamin luoksensa\nkahvia juomaan.\"\n\n\"Antakaa minulle todistus tästä ja että minä olen ommellut\nsananlennättimen,\" pyysi Tikka.\n\nTodistus annettiin; Tikka lähti jälleen Kartanonkylään. Kun hän kulki\nViitalan torpan ohi, seisoi Maiju puron reunalla maitoastioita\npesemässä. Hän seisoi siinä niin ahkerana ja ilomielisenä, hän näytti\nniin somalta ja miellyttävältä halvassa puvussaan ja katsoi niin\nhellästi ja ystävällisesti Tikkaan, kuin tämä tomuisena ja hikisenä\ntuli, kulkien pitkin tietä.\n\n\"Oi, kuinka näytät väsyneeltä,\" sanoi hän. \"Etkö tahdo vähän kirnumaitoa\nvirvoitukseksi?\"\n\nTikalla ei ollut mitään sitä vastaan sanottavaa, ja Maiju juoksi\nhakemaan tuopin hyvää, virvoittavaa kirnupiimää, sillä heillä oli\nlehmäkin torpassa. -- \"Mistä tulet?\" kysyi Maiju.\n\n\"Tulen Uudesta-kaupungista, olen harsinut yhteen Suomen ja Ruotsin, ja\nnyt menen pyytämään kuulutusta Anttilan Nillan kanssa.\"\n\n\"Minä tiedän sen,\" huokasi Maiju. \"Onnea vaan, hyvä Tikka! Sinä saat\nrikkaan morsiamen.\"\n\n\"Maiju\", sanoi Tikka, \"jos joku sinua kosisi, vaatisitko morsiuslahjaksi\nketunnahkaisen rekipeitteen, linnun höyhenistä tehdyn ryijyn ja\nkallisarvoisen helminauhan?\n\n\"Mitäpä minä niillä koristeilla tekisin?\" kysyi Maiju kummastellen.\n\n\"Mutta jos joku sinua kosisi, lähettäisikö äitisi hänet narrina ulos\nmaailmaan, ompelemaan yhteen suuriruhtinaskunnan ja kuningaskunnan?\"\n\nMaiju nauroi. Äitini lähettäisi hänen puhdistamaan saappaitaan ja\nharjaamaan tukkaansa, sanoi hän, leikillisesti viitaten Tikan ulkonäköön\ntuon pitkän matkan jälkeen.\n\n\"Hyvästi, Maiju!\"\n\n\"Hyvästi, Tikka! Onnea vaan!\"\n\nTikka meni yksinäiseen tupaansa eikä sinä yönä ummistanutkaan silmiänsä\nvaan noitten kosimistuumien tähden. Seuraavana aamuna, joka oli\nMikonpäivä, pukeutui hän hienoihin vaatteisin, pani todistuksensa\ntaskuun ja meni Anttilaan. Harjun Martti ja Niku olivat jo siellä, viulu\noli viritetty morsiusmarssia varten ja kaikki odottivat jotakin oikein\nhauskaa, kun Tikka soitettaisiin ulos tuvasta pitkillä, pilkallisilla\nrukkasilla. Nilla yksin ei ollut iloinen: isä tahtoi naittaa hänet\nHarjun Martille, jota hän ei voinut kärsiä, ja silloin Nilla arveli\nkuitenkin tulevansa onnellisemmaksi tuon pienen, hyvänluontoisen\nräätälin vaimona.\n\nTikka tuli reippaasti tupaan ja pudisti Anttilan isännän kättä. --\n\"Hyvää huomenta, isäntä! Nyt olen täällä vaatimassa lupauksenne\ntäyttämistä. Koko kirkkoväki on todistajanani, että Nillan täytyy tulla\nvaimokseni.\"\n\n\"Vai niin,\" arveli Anttilan isäntä viekkaasti katsoen, samassa kuin Niku\njo alkoi viulua, näpähytellä. -- \"Vai niin, no sitte sisareni\nÖregrundissa on varmaankin tarttunut onkeen. Onpa oleva oikein hauska\nkuulla, kuinka tuo kunnon ihminen voi Öregrundissa.\"\n\nTikka otti lennätinsanoman taskustansa ja luki: \"Matami Andersson\nkiittää ja lähettää terveisiä. Hän on saanut lohenruodan kurkkuunsa ja\ntulee lääkärin luota, mutta nyt hän voi hyvin ja on kutsunut Rörstrandin\nmatamin luoksensa kahvia juomaan.\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huusi Anttilan isäntä, harmista punaisena,\nsamassa kuin Niku huomaamatta viritti viuluansa niin että kvintti\nkatkesi. -- \"Etkö häpeä tehdä minusta pilaa?\"\n\n\"Tässä on todistukseni,\" vastasi Tikka, ojentaen paperinsa Anttilan\nisännälle. Kaikki tunkeusivat tämän ympärille, saadakseen tietoa tuosta\nmerkillisestä asiakirjasta. Harjun Martin täytyi kysyä muilta, mitä\nsiinä oli, sillä hän ei osannut lukea kirjoitusta. Siinä luettiin\ntodellakin, että Tikka sillä ja sillä tavalla oli sanomalangalla\nommellut yhteen nuo molemmat maat, että hän omakätisesti oli langan\nkautta kysynyt, kuinka matami Andersson voi, ja siihen saanut\nmyötäseuraavan vastauksen. Siinä ei ollut sanan sijaa: tuo viekas\nAnttilan isäntä oli joutunut omaan ansaansa, hän ei voinut kieltää niin\nmonen todistajan läsnäollessa tekemäänsä lupausta ja hänen täytyi siis\nmyöntää räätälin vaatimukset oikeiksi. Niku pisti särkyneen viulun\nkainaloonsa ja hiipi pois; mutta Harjun Martti ilmoitti ylpeästi, että\nhän ei aikonut väistyä tuommoisen pienen tikan tähden, olihan\nNillallakin jotain sanomista asiassa.\n\nNilla tahtoi todellakin lausua sanasen, mutta räätälin eduksi.\nKirkontorni katsoi nyt mitä lempeimmillä silmillä heinäsuovaan ja ojensi\nkäsivartensa, pitkät kuin tangot, kaapsahtaaksensa Tikan kaulaan, kun\ntämä astui askeleen taaksepäin, sanoen:\n\n\"Kiitoksia vaan, Anttilan isäntä, siitä, että nyt tahdotte antaa Nillan\nvaimokseni. Mutta nyt on asian laita niin, että en tahdo häntä. Olen jo\nkylliksi kauan juossut kuin narri hänen ja teidän tähtenne. Hän on kovin\npitkä niin pienelle miehelle kuin minä olen, antakaa hänet jollekin,\njoka paremmin täyttää mitan ja paremmin osaa juosta maailmaa pitkin\nteidän asioillanne. Hyvästi, isäntä! Hyvästi Nilla! Eihän siltä hyvä\nsopu välillämme lopu?\"\n\nPian oli heinäsuova ikäänkuin tuulen kautta pois puhallettu ja\nkirkontorni seisoi siinä yksinäisessä suuruudessaan. Kirkkoväki supisi\nja nauroi keskenään, ja tuopa niin harmitti Anttilan isäntää, että hän\nlöi parhaan piippunsa rikki, koputtaessaan sitä pankkoon. Harvoinpa\nvahinko yksin tulee.\n\nKoko kylä tiesi, että Tikka oli kosinut, mutta eivätpä kaikki tietäneet,\nettä hän oli antanut morsiamellensa rukkaset. Mikonpäivän jälkeisenä\nsunnuntaina heräsi paljon kummastelemista kirkossa, kun avioliittoon\nilmoitettiin räätäli, kunniallinen ja hyvämaineinen Josua Tikka, sekä\ntorpparintytär, kunniallinen ja siveä Maria Viitala. Se on\nhampunsiementä, arveli kirkkoväki hyväksyen: eihän hampunsiemen ja\nmännynkäpy olisi sopineet samaan linnunpesään.\n\nTikasta ja Maijusta tuli onnellinen pariskunta: he olivat yhtä pitkiä,\ntoisen ei tarvinnut katsoa alas toiseen, yhtä rikkaita ja yhtä ahkeria\nolivat he sitä paitsi. Vanha, rappeutunut tupa korjattiin ja maalattiin,\nbalsamiineja kukki ikkunassa, ja kolme lihavaa lehmää hankki perheelle\nvoita ja maitoa. Nilla, kirkontorni, oli harmissaan mennyt naimisiin\nHarjun Martille, mutta eipä auttanut että Niku oli soittanut heille\nsaman morsiusmarssin, jota hän ei saanut soittaa Tikalle: Martti tuhlasi\nvaimonsa perinnön Anttilan rikkaan isännän jälkeen, pani Nillan\nhelminauhan Tikalle pantiksi sarkatakista; Nillan linnunryijyä käytettin\nvariksenpelottimena ja koi söi hänen ketunnahkaisen rekipeitteensä. --\n\"Älä itke, Nillaseni,\" sanoi Maiju, \"minä olen ommellut uuden hameen\nvanhemmalle tytöllesi ja tulevana sunnuntai-iltana sinun pitää ottaa\nlapset mukaasi meille; silloin saavat he hypätä polskaa Tikan soittaessa\nharmonikkaa.\"\n\nMitä siitä sitte muuta sanottavaa, kuin että kirkontornista tuli\nheinäsuova, vaikk'ei heinäsuovasta koskaan tullut kirkontornia? Ja kun\nihmiset näkivät Tikan ja Maijun, pieninä ja sievinä, kuin oikein\nsilmillä varustetut nuket, tepsuttelevan kirkkokankaan poikki, sanoivat\nhe toisilleen:\n\n\"Vakka kantensa hakee.\"\n\nMutta Suomi ja Ruotsi ovat yhteen ommellut tunturien kautta pohjoisessa,\nTikan langalla ja paljolla muullakin.\n\n\n\n\nAURINKOKUNINKAAN KRUUNU.\n\n\nKohoa, kotka sä, päivään päin,\nKun kunnon siipesi kantaa!\nKas, myrsky riehuvi rynnistäin,\nPilv' etsii taivahan rantaa.\nVahv' ollos, kuin hän, ja tarmokas,\nJa voita maailman matkallas\nVastukset, jotk' elo antaa.\n\nKas köyhä poikanen lehmiä\nHän metsän helmassa johtaa,\nHän kysyy koivuilta, männyiltä:\nMiss' oikein kunnian kohtaa?\nJa koivut, männyt ne kuiski vaan:\nOn kruunu aurinkokuninkaan,\nMi kirkkahimpana hohtaa.\n\nJa poika näin: kuningasta mä\nSit' olen palvelevainen\nKaks vuosikymmentä; sittenpä\nHält' anon kruunua vainen,\nJos ei hän suo mitä pyytelen,\nMä häntä vastahan taistelen,\nSaan suuren kunnian maineen.\n\nJa poika tornihin kiipes jo,\nNäk' kylät, kaupungit silloin,\nTuoll' liikkui viljava vainio,\nKuin tuuli hengitti milloin.\nHän pyrki auringon uljaan luo,\nMut halki taivahan kulki tuo\nJa laski pilvehen illoin.\n\nNous vuoren korkean huipullen,\nSiell' lunta, talvea kyllä,\nJa kesän pilvi se kultainen\nVirvoitti maan hymyilyllä.\nTult' iski pauhaten ukkonen,\nTäristi jalkoja poikasen,\nVaan aurinko pysyi yllä.\n\nNäin poika: aurinko kultainen,\nOn juoksu ylhäinen sulla,\nSä kuljet tietäsi rientäen,\nEn voi mä luoksesi tulla;\nSun tiesi käy yli taivahan,\nAh kuinka kruunusi saavutan?\nEi mitään keinoa mulla.\n\nHohoi! Nyt soi yli kaiken maan!\nTuprahti tomu ja sauhu.\nVihollisjoukot ne ryntäs vaan\nJa kaikkiall' oli kauhu.\nMut poika isänsä miekalla\nLöi, hakkaa urohon innolla,\nJa voittoon päättyiki pauhu.\n\nJo uupui poikanen verihin,\nMi äsken taistella tohti;\nJa auringon säde loistavin\nKimmelsi kuollutta kohti.\nJa päässä poikasen tosiaan\nJo kruunu aurinkokuninkaan\nNyt hellin kirkasna hohti.\n\nSe armas kruunu ol' auringon,\nMi välkkyi päässä nyt tuolla.\nSe maineen seppele verraton,\nSen vuoksi täytyvi kuolla.\nOi, poika, olkohon intos vaan\nTaistella parhaaksi Suomen maan,\nSen puolest' elää ja kuolla!\n\n\n\n\nTAIVAAN LAPSET.\n\n\nHän, kirkas iltarusko;\nOn enkelpoikanen.\nPunaisin perhosiivin\nHän lentää ladellen.\nIllanpa hän\nLevittää yli meren, maan,\nRauhoittaa myrskyn pauhun,\nSaa vaivat vaipumaan.\n\nIhana aamurusko\nOn enkeltyttönen.\nJo varhain hällä yllä\nOn hame punainen.\nPäivänpä hän\nHerättää työhön, toimehen,\nHivukset pilven sukii\nTuulessa läntisen.\n\nMolemmat taivaan lapset,\nSuloiset, pienoiset,\nRakastaa toisiansa,\nVaikk' ovat kaukaiset.\nHuntunsa yö\nVälille lapsukaisten luo,\nJa kirkkaat illan tähdet\nValonsa heille suo.\n\nMut kun on kukkais-aika\nJa viherjä on maa,\nYö synkkä mereen silloin\nHuntunsa pudottaa.\nLapsoset nuo\nRientävät silloin yhtehen,\nKaunonen enkelpoika\nJa sulo tyttönen.\n\n\n\n\nCHARLES GORDON.\n\n\nKuka hän oli, tuo merkillinen sankari, jolla ei ole vertaistaan meidän\naikanamme ja joka on saanut osakseen maailman ihailemista, vaikka ei\nkukaan sitä vähemmin tavoitellut kuin hän?\n\nHän oli Englantilainen, joka rakasti ja palveli isänmaatansa, rakasti ja\npalveli koko ihmiskuntaa, mutta ennen kaikkea rakasti ja palveli\nJumalaa. Hän oli kristitty sankari, joka aina tunsi olevansa Jumalan\nkaikkivaltiaan käden suojassa eikä sentähden peljännyt mitään vaaraa.\n\nVarreltaan oli hän pieni ja hento; hänellä oli vaaleat hiukset, lempeät\nsiniset silmät ja koko hänen olennostaan säteili hyvyys ja lempeys.\nMutta tässä vähäpätöisessä ulkomuodossa, joka oli enemmän lapsen kuin\nsankarin, asui rautainen tahto, sotapäällikön nero ja pelkäämättömin\nuljuus. Hän, tuo lempeä mies, taisi olla peljättävä, ja hänen katseensa,\njoka usein näytti niin uneksivan lempeältä, taisi masentaa jalopeuroja.\n\nCharles Gordon, ollen syntyisin soturisuvusta, tuli itsekin soturiksi.\nHän oli neljäs yhdestätoista sisaruksesta ja oli nuoruudessaan heikko ja\nkivuloinen. Sotaopistosta hän ei saanut loistavia todistuksia; siitä\npojasta ei suuria toivottu. Hänen ollessaan 22-vuotias syttyi tuo suuri\nsota keisari Nikolain viimeisinä vuosina, jossa toisella puolella\ntaisteli Venäjä, toisella Englanti, Ranska, Turkinmaa ja Italia. Tässä\nsodassa Gordon sai Sebastopolin juoksukaivannoissa osoittaa kuntonsa.\nMissä ei kukaan uskaltanut astua esiin pahimmassa luotituiskussa, siinä\nseisoi Gordon kiikarillaan vakoellen vihollisen liikkeitä. Hän oli\ninsinööri-upseeri; hyvin mahdollista on, että joku Suomalainenkin häneen\nampui, sillä monta suomalaista upseeria palveli Sebastopolissa olevassa\nvenäläisessä armeijassa.\n\nEnglannilla oli kaikkialla maailmassa jotakin tekemistä. Gordon,\npalveltuaan jonkun aikaa läntisessä Aasiassa, lähetettiin 1860 Kiinaan,\njoka siihen aikaan soti Englannin kanssa. Kiina voitettiin, mutta Gordon\njäi sinne rauhanteonkin jälkeen ja sai hallitukseltaan luvan palvella\nKiinan keisaria. Matkustettuaan läpi suurimman osan Kiinan mahdottoman\nsuurta aluetta, nimitettiin hän 1863 tämän maan koko sotavoiman\nylipäälliköksi, hillitsemään hirmuista kapinaa, joka oli levinnyt yli\npuolen valtakuntaa; 19:ssä kuukaudessa voitti hän nuo hirveät\nkapinoitsijat, Taipingit, joita ei kukaan voinut vastustaa, pelasti\nvaltakunnan ja monta sataatuhatta ihmistä perikadosta. Kiinan keisari\njakeli pelastajalleen ylenmäärin aarteita ja kunnianosoituksia. Hän\ntahtoi tehdä Gordonin lähemmäksi mandariinikseen, mutta tämä kieltäysi\nkaikista aarteista ja kunniaviroista ja palasi köyhänä katteinina\nEnglantiin. Muistona Kiinasta vei hän ainoastaan kultaisen kunniarahan,\njoka siellä lyötiin hänen kunniaksensa sekä muutamia sotalippuja, jotka\nhän taistelussa oli kapinoitsijoilta valloittanut. Niihin hän ei pannut\nsuurta arvoa, sillä hän halveksit voitonmerkkejä ja ihmiskiitosta.\nKunniarahan hän myi eräänä päivänä, kuin hänellä ei ollut rahoja ja hän\ntahtoi auttaa erästä onnetonta; liput hän lahjoitti muutamille pojille,\njoita hän elätti ja itse opetti perustamassaan koulussa Thems'in\nvarrella. Se oli hänen onnellisin aikansa; hän rakasti noita poikia ja\nlähetti heidät sitte merelle, jotta heistä tulisi kelpo merimiehiä.\n\nSittemmin oli hän jonkun ajan Englannin konsulina Tonavan tienoilla; hän\noli kohonnut everstin arvoon ja lähetettiin Ylä-Egyptiin hävittämään\norjakauppaa. Tämä oli vaikea työ, sillä saaliinhimoiset Arabilaiset\najoivat Neekereitä takaa ikäänkuin kesyttömiä ja myivät heidät sitte\nsuurella voitolla orjiksi. Kaksi vuotta Gordon oli Ylä-Niilin varrella\nolevan laajan Sudanin erämaan maaherrana; hän tekin lopun orjakaupasta\nja vakautti rauhan ja oikeuden tämän onnettoman kansan keskellä, jota\nsiihen asti Egyptiläiset, Arabialaiset ja Turkkilaiset olivat mitä\nhävyttömimmällä tavalla ryöstelleet.\n\nMutta orjakauppaa suosivien turkkilaisten pashojen toimesta Gordon\nkutsuttiin pois 1879. Sen jälkeen hänet lähetettiin milloin Indiaan,\nmilloin Kap-koloniiaan. Hän läksi ajaksi Jerusalemin läheisyyteen,\nsaadakseen siellä hiljaisessa rauhassa tutkia Raamattuaan, tuota rakasta\nkirjaa, joka aina oli ollut hänen muassaan hänen pitkillä matkoillaan.\nSilloinpa nousi Egyptissä vaarallinen kapina, ja eräs väärä profeetta,\njoka nimitti itsensä Mahdiksi, Muhammedin seuraajaksi, valloitti\nsuurimman osan onnetonta Sudania, joka Gordonin sieltä lähdettyä jälleen\noli vajonnut entiseen kurjuuteensa. Englanti sai ylivallan Egyptissä,\nvoitti kapinoitsijat ja lähetti Gordonin takaisin Sudaniin.\n\nVastustelematta Gordon totteli, sillä hänen tuli sääli onnetonta maata,\n-- hän totteli, ollen siitä vakuutettu, ett'ei hän milloinkaan sieltä\npalaisi. Helmikuussa 1884 hän tuli Sudanin pääkaupunkiin Khartumiin,\njossa sininen ja valkoinen Niili yhtyvät. Asukkaat ottivat hänet vastaan\npelastavana enkelinä. Rauha ja oikeus vakuutettiin jälleen; Gordon\nkoetti kaikkea, mitä kunnia ja omatunto salli Mahdia lepyttääkseen. Tämä\nvastasi: rupea muhamettilaiseksi, niin minä, profeetta, säästän henkesi.\nOlkoon menneeksi, sanoi Gordon, jos olet profeetta, niin käske Niilin\nkuivettua, tule sen yli Khartumiin ja minä otan sinut vastaan!\n\nMahdi ei voinut kuivata Niiliä, vaan hän piiritti Khartumin\nArabialaisillaan ja Neekereillään, ja Arabialaiset ovat nyt, kuten\nainakin, rohkeinta, enin kuolemaa halveksivaa ja enin uskonkiihkoista\nkansaa. He tekivät rynnäkön ja heidän riveistään kajahti sotahuuto:\n\"Jumala on yksi ja Mahdi on hänen profeettansa!\" Gordon otti heidät\nsiten vastaan, että he joka kerta palasivat päät verissä. Pitkä ja\nankara taistelu syttyi silloin ristin ja puolikuun välillä. Gordon oli\npienen, uskollisen sotilasjoukkonsa ja kaupungin asukasten kanssa, jotka\nmenivät vaikka kuolemaan hänen tähtensä, niin yksinään, siihen määrin\nkoko maailman hylkäämä, että usein kului kuukausia, joina ei kukaan\nEgyptissä eikä Europassa tiennyt, elikö hän vai oliko hän kuollut.\nSiellä hän oli kolmen tai neljän Europpalaisen keralla, Mahdin\npuoluelaisia kaupungin sisässä ja sen ulkopuolella, ilman muita\napukeinoja kuin ne, joita hän itse taisi hankkia. Mutta kaikkeen hän\nkeksi keinoja: hän rakensi linnoja ja laivoja, valmisti ruutia ja\naseita, kaivoi ruutihautoja, joilla räjähytti vihollisia ilmaan,\nretkeili pitkin virtaa hankkimassa elatusvaroja nälkää kärsivälle\nkaupungille. Öisin hän ei enää nukkunut; hän tarkasteli joka aamu\nkiikarillaan Niilin sinistä juovaa pohjoisessa, nähdäkseen savun\nenglantilaisista laivoista, jotka tulisivat hänen avukseen. Turhaan; ei\nsavua, ei apua; ainoastaan harmaat krokotiilit näyttivät rannan savesta\njulmia hampaitaan. Aina kuului kuitenkin Gordonin lähettämä lyhyt\nsanoma, jota salavihkaa kuljetettiin Mahdin leirin läpi postimerkin\nkokoisille paperipalasille kirjoitettuna: \"Khartum, all right.\"\n(Khartum, kaikki hyvin).\n\nVihdoin Tammikuun 28:na päivänä 1885 näkyi Khartumin edustalla kaksi\nenglantilaista venettä, jotka lordi Volseleyn lähestyvät apujoukot\nolivat sinne lähettäneet. Niitä tervehti hurja tuli kanuunista ja\nkäsikivääreistä. Khartumissa virtaili veri; vihollinen oli valloittanut\nsen. Muuan kavaltaja oli Tammikuun 26:na päivänä aamun koitteessa\navannut erään portin Mahdin väijyville joukoille; kaikki Gordonin\nuskolliset seuraajat ynnä onnettoman kaupungin asukkaat, miehet, vaimot\nja lapset oli surmattu ja sama kohtalo oli saavuttanut sankarin\nitsensäkin. Ei vielä varmuudella tiedetä, että hän kaatui\nkuolemattomalla kunnialla. Tuskin voi toivoa, että hän, niinkuin monet\nluulevat, joutui Mahdin vangiksi tahi taistellen raivasi tiensä\nAbyssiniaan päin.\n\nEnglanti antaisi nyt miljoonia kultaa, jos se siten voisi ostaa takaisin\nedes ainoan niistä kuukausista, joita se ei käyttänyt Gordonin\npelastukseen. Gordon itse ei pitänyt henkeään kallisarvoisena. Valmis\nhän oli palvelemaan ihmiskuntaa, niin kauan kuin Jumala katsoi sen\ntarpeelliseksi valtakunnalleen maan päällä, mutta hänen palveluksensa\noli kova ja hän toivoi vapautustaan. Kentiesi juuri hänen kuolemansa on\navannut laajan tien kristinuskolle ja sivistykselle Afrikan sydänmaihin.\n\nMikä on ihmisille kelpaava suuruus? Itsensä-kieltäminen jalon\ntarkoituksen saavuttamiseksi. Mikä on Jumalalle kelpaava suuruus?\nKristuksen vanhurskaus, sillä sen kautta ihminen oppii taivuttamaan\ntahtonsa Jumalan tahdon alaiseksi ja antamaan Hänelle kunnian. Charles\nGordonissa olivat nämä molemmat suuruudet yhtyneet. Hänellä oli ollut\nonni nauttia jumalisen äidin kasvatusta ja hän ei peljännyt mitään\nvaaraa sentähden, että hän pelkäsi Jumalaa.\n\nNuorukainen, sinä, joka uneksit sankarien mainetta, huomaa tämä! Ei\nlöydy mitään todellista rohkeutta eikä mitään todellista kunniaa ilman\ntodellista jumalanpelkoa. Ole siinä Charles Gordonin kaltainen, niin\nolet tuleva hänen vertaisekseen, joll'et maineessa, niin kuitenkin\nsisällisessä ja inhimillisessä suuruudessa!\n\n\n\n\nTOININ JOULUAATTO.\n\n\nParahin Emmi!\n\n                      Äitini\nKun äitilles nyt kirjoittaapi\nLohista, juustoist', tietysti,\nNiin kirjoitanpa minäki,\nYhdessä sekin mennä saapi.\n\nMä toivon hyvin vointia,\nHauskuutta sulle yhtä myötä.\nMeill' joululuvan saatua\nToint' ollut monta laatua,\nOn leikitty, on tehty työtä.\n\nJo jouluaatton' aikaisin\nSilmissä meill' ei ollut unta,\nHuusimme: tul'pas joulukin,\nJa päivä ol'kin ikävin,\nJa sitten alkoi sataa lunta.\n\nVaan vuoteelta me oitistaan\nIloisna ylös keikahdimme.\nJa äiti puuhas toimissaan,\nJa renki Matti niskassaan\nMyttyä kantoi, huomasimme.\n\nNyt kirkastettiin hopeat\nJa pestiin posliinitkin kaikki.\nTuvasta tuoksui suloisat\nVehnäisten hajut ihanat,\nJa tortut paistoi vanha Maikki.\n\nOl' aamupuoli pitkä niin,\nJa iltapäivä samanlainen.\nYhäti juostiin, puuhattiin,\nKuin milloin ovi aukaistiin,\nNiin ilo syntyi kaikuvainen.\n\nMut ovi pantiin lukkohon,\nAvaimen reiäst' tirkistimme.\nSe tavattoman ahdas on,\nJa selvän saanti mahdoton,\nMe kokeemme tok' uudistimme.\n\nJo ovi aukes vihdoinkin,\nSalissa seisoi joulukuusi,\nSäteili valo ihanin,\nOksissa loisti tähdetkin,\nAiottiin alkaa leikki uusi.\n\nVaan siellä seisoi lasta kuus,\nNe tulleet oli jostain kaukaa,\nNiill' enkelin ol' ihanuus,\nJa vienous ja iloisuus,\nNe oli kuusi orpo raukkaa.\n\nIloisna lapset lauloivat.\nOlimme kaikki riemuissamme,\nBetlehemistä kertoivat:\nJos pieni Jeesus, sanoivat,\nOis meidän jouluvieraanamme!\n\nKoht' ovi aukes naristen,\nJa joulupukki astui tuosta,\nMokoma suurisarvinen,\nJa kookas, harmaaturkkinen,\nTaa äidin Roosa aikoi juosta.\n\nHän kysyi niinkuin torvella\nHet' äreällä äänellänsä:\nOnk' olleet lapset siivoja?\nNo niin ja näin, vaan vihdoinpa\nHän mumis jotain mielissänsä.\n\nHän meni, palas jällehen,\nJa Roosaltakin loppui pelko.\nSe oli Matin kokoinen,\nMut mikä pukiks teki sen,\nSiit' ei nyt vielä ollut selko.\n\nJa nytkös mytyt, tukut jo\nToisensa perään saliin kulki,\nYks ensin, toinen, kolmas, no,\nJo taas, jo taaskin, kummako\nJos ilo oikein puhkes julki!\n\nKuin peltokanat lensimme,\nLu'imme kirjoitukset kaikin.\nPaketin tyhjän löysimme.\nMut sormus oli minulle,\nJa tanssipojan Roosa saikin.\n\nNytp' oikein mytyt sinkuivat\nHelmasta vanhan joulupukin!\nNe kaikki kovin mieluisat,\nJa tavattoman arvoisat,\nOsamme niistä saimme kukin.\n\nOl' ihmeen kaunis kuusikin\nJa paljo myöskin jouluruokaa,\nJa niistä puuro herkkuisin,\nMe lähetimme niillekin\nPuutteessa jotka raukat huokaa.\n\nMe kiittäkäämme Jumalaa\nKaikista armolahjoistansa.\nOn jouluaamu juhlivaa,\nKun varhain kellot kaikuaa,\nJa kirkkoon rientää harras kansa.\n\nKauniisti siellä urut soi\nJa juhlallinen kaikk' on toimi.\nTe maalla käsitätte, oi!\nSen rauhan, minkä joulu toi,\nParemmin kuin sun siskos Toini.\n\n\n\n\nMIKÄ METSÄSSÄ ON KAIKKEIN KAUNIINTA.\n\n\nNiin, sen saat uskoa, että aamu oli kaunis, ja varhainen oli myös; enpä\nluule, että kello oli enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä\nalhaalla ja koivujen varjot olivat niin pitkät heinikossa. Isä ja äiti\neivät sallineet meidän kanan maata aamusilla, ja oli vielä vanha\nkalastaja, joka aina huusi kello neljän aikana kammarimme ikkunan\nedustalla: \"ylös reivaamaan, ylös reivaamaan!\" sanoi hän, kuten\nmerimiehet huutavat toisillensa, kuin yöllä tuulee, ja niin me nousimme\nnopeasti sängystä kuin nuoli sinkoaa jousipyssystä, ja alussa kyllä\ntuntui vaikealta, mutta viimein me ymmärsimme todeksi mitä vanhat\nihmiset sanoivat että: \"aamuhetki kullan kallis.\" No niin, sittepä\npitääkin mennä koreasti: levolle jo kello yhdeksän aikaan illalla.\n\nUsein olen ajatellut, ett'ei ollenkaan pitäisi makaaman noina kauniina\nihanoina valoisina kesäöinä, jotka loistavat valosta, kuin kaste päilyy\nnurmella ja linnut laulelevat. Sehän on monen tunnin makaamista\nihanimmasta ajasta koko elämässänsä. Mutta niin se nyt on, eikä sitä saa\nmuutetuksi. Maata jokaisen täytyy. Preussin kuningas toinen Freedrikki\noli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hänen piti makaaman kolmas\ntai neljäs osa elämästänsä. Sentähden hän kerran päätti vierautua\nsellaisesta vahingollisesta pahasta tavasta. Ensimmäisen yön hän teki\ntyötä ja se kyllä kävi päinsä. Toisena yönä hän myöskin teki työtä,\nmakaamatta vähääkään, ja nyt hän luuli toimittaneensa jotakin varsin\nmerkillistä. Mutta mitenkäs kävikään? Kuin hän sen jälkeisenä päivänä\nistui suuren hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat\nvirkamiehet alkoivat puhua tärkeistä asioista, huomasivat he, että\nkuningas alkoi nyökkäellä -- -- ja siihen hän nukkui istualleen\nkuninkaallisessa arvokkaisuudessaan.\n\nSentähden minä arvelen, että meidän pitää tehdä niinkuin luonto tahtoo.\nJa onpa uni tosiaankin kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja\nsurevaiselle; mutta ei sen vaoksi saa laiskotella kauniina aamuna, vaan\ntäytyy ajatella, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella\nhuutamassa: \"ylös reivaamaan! ylös reivaamaan!\"\n\nMutta minun piti kertoman, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli\nviheriäistä ja raitista ja hyvin ihanaa. Siellä oli paljo monenlaisia\npuita aina pilviin ulottuvasta hongasta alkaen, joka vielä kerran\ntuumasi tulla mastopuuksi, pieneen nystyräiseen katajaan saakka, joka\nlohdutteli itseään sillä, että hänkin voisi tulla puuksi, kuin hänet\nkarsittaisiin ja sidottaisiin paaluun; mutta siitäpä minä en pidä lukua,\nsanoi hän, minusta on hauskempi olla omassa vapaudessani. Ajatteleppas,\njos olisin puu, niin eivät lapset ulottuisi minuun, kuin he tulevat\nkatajan havuja riipimään, levittääksensä niitä tuvan lattialle\nsunnuntaiaamuina!\n\nNo, sehän onkin ainoa, johon sovellut tässä maailmassa, sanoi kuusi,\njoka niin ylpeänä seisoi hänen rinnallansa. Sinä olet ihan omiasi\ntallattavaksi, pikku raukka, saneli kuusi.\n\nNo mitäpä siitä? sanoi katajapensas; johan siinäkin on paljo, että\nilahutan ihmisiä tuoreella tuoksullani metsästä. Sitä paitse minä\nkelpaan hyttyisten savustamiseen ja kelpaanhan minä jouseksi poikien\nnuolipyssyihin, ja keitetäänpä minun marjoistani keitevettä ja niistä\nvalmistetaan myöskin siirappia ja sitte vielä -- -- --\n\nOle nyt jo vaiti, sanoi pihlaja, sillä tuohan kuuluu hirveän\nitserakkaalta, kuin tuolla tavoin luettelee omia ansioitansa. Olisi maar\nminun hauska tietää, kuka täällä metsässä on kaunein. Mitäs siihen\nsanot? -- Ja samalla ravisteli pihlaja somasti tuuheita valkoisia\noksiansa, sillä se oli paraillaan täydessä kukassa, kun nyt oli\nsydänkesä.\n\nNo niin, on maar sekin kysymys! huusi tuomi, sillä se oli niin\nvalkoisena, kuin jos se vastikään olisi ollut lumisilla; se kukki\nmyöskin. Miettikäämme tarkoin, kuka meistä mahtaa olla kaunein, sanoi\nhän. Ja samalla sen lumivalkoisista kukista levisi mitä ihanin tuoksu.\n\nKoivun mielestä tämä oli varsin ymmärtäväisesti puhuttu, sillä se oli\nsykertänyt pitkät vihreät hiuksensa kähäriksi ja heilutteli nyt kiharia\nhiussuortuviansa hiljaisessa aamutuulessa. Minä olen varmaan kauniin,\narveli hän salaa itsekseen.\n\nMutta leppä, joka seisoi järven rannalla, katseli lakkaamatta kuvaansa\nvedessä ja arveli olevansa niin sinertävän vihreä ja viehättävä, ett'ei\nkukaan voinut olla häntä kauniimpi. Sentähden nyökkäsi se päätään ja\nsanoi: niin, olipa siinä tosiaankin arveluttava kysymys!\n\nHaapa seisoi hänen vieressään ja vapisi kauhistuksesta, että joku voisi\nolla sitä kauniimpi. Aina se haapa raukka vapisi, sillä vaikka se oli\nkorkea ja iso, niin sillä oli pelkuri sydän ja hauraat oksat. Lehmus\nnyökkäsi; se ei myöskään ajatellut huonoa itsestään. Halava ja\npajupensas seisoivat siinä vieressä, mutta olivat ääneti, sillä heillä\noli omat ajatuksensa.\n\nMeidän pitäisi kysyä kukkasilta, sanoi vaahtera, joka levitti viileää ja\ntuuheaa lehtivarjoansa yli mättäiden, joissa kasvoi vuokkoja ja muuramen\nkukkia.\n\nSitä ei ollenkaan tarvita, intti petäjä äreästi. Ollaksensa kaunis\ntäytyy olla suuri ja vahva. Katsokaa minua; enkö minä ole komean\nnäköinen? Kuin minä ravistelen itseäni, niin pudotan tuhansia neulasia\nmaahan; ja muurahaiset poimivat ne, käyttääksensä niitä keihäinä; kuin\nmarssivat sotaan. Olen maar minä komea vesa, sitä en luule kenenkään\nvoivan kieltää. Ja sitte hän julmisti itsensä, saadaksensa toiset\npeljästymään.\n\nTammi seisoi hyvin tyynenä kuunnellen pakinaa. Tyhmää on tuomita omassa\nasiassa, arveli hän. Minä olen varma siitä, että jokainen teistä arvelee\nitseänsä kaikista kauniimmaksi. Kysykäämmepä siis peipposelta, joka on\ntuolla koivun latvassa. Hän ei pidä kenenkään puolta; hän voi parhaiten\nsanoa kuka metsässä on kauniin.\n\nSiihen suostuttiin ja peipposen mieltä kysyttiin. Mutta tämä arveli ja\nmietti kauan eikä tahtonut visertää suoraa totuutta.\n\nSilloin tuli metsään kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat\npienessä tuvassa. Kuin he menivät ulos varhain kauniina kesäaamuna,\npanivat he kätensä ristiin ja sanoivat: \"Hyvä Jumala, kuinka sinun\nmetsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, kuinka sinun maailmasi on ihana! Hyvä\nJumala, anna meidän pienten köyhäin lasten kasvaa sinun viisaudessasi ja\ntodistaa sinun voimastasi ja kiittää sinun armoasi kaikkina\nikäpäivinämme!\"\n\nKuin puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, jäivät ne ihmettelystä ja\nliikutuksesta äänettömiksi; niiden humina vaikeni hiljaiseksi\nkuiskaukseksi ja voitiin helposti kuulla peipposen liverrykset, kuin se\nlauleli koivun latvassa:\n\nKaunis, kaunis on viheriäinen metsäni, ja koko Jumalan luonto on kaikki\nkaunista. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kyselette, mikä on\nkauniinta metsässä, että kaikesta kauniista ja ihanasta, minkä Jumala on\nantanut kasvaa tälle seudulle, ei ole mitään niin rakastettavaa ja hyvää\neikä viattoman suloista kuin nuo kaksi lasta, jotka ylistävät Jumalan\nhyvyyttä kirkkaana kesäaamuna. Sillä kauneus ja voima ja viisaus ja\nsuuruus, se on kaikki tyyni tyhjää, joll'ei siinä ole nöyrää sydäntä,\njoka unhottaa itsensä, antaaksensa kaiken kunnian ainoastaan Jumalalle.\nKatsokaa, puut ojentavat käsivartensa taivasta kohti, kukat saavat\nvärinsä auringolta ja lintuset laulelevat luonnon ylistysvirttä. Sillä\nsama ikuinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki\nJumalan armosta kirkkaassa päivän paisteessa; mutta lasten rukous\nJumalan tykö on parempi kuin lintujen laulu ja puiden vihannuus ja\nkukkaisten tuoksu. Jumala siunatkoon teitä, pienet kukkaset elämän\nsuuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa\nijankaikkisesti!\n\n\n\n\nLAULU PIKKU MAIJASTA.\n\n\nOi äiti, tänään varahin\nKuin kouluun käyskentelin,\nMä pikku tytön kohtasin,\nHänt' oikein ihantelin;\nNiin sievä, armas, suloinen,\nNiin hellä, ystävällinen.\n\nTukassa hällä vuokkoja,\nRinnassa neilikoita,\nTäys kori käsivarrella\nKukkia ihanoita,\nJa kukat hänen käydessään\nKorista tippui yhtenään.\n\nHän sanoi: tule leikkimään,\nNyt lehto vihannoipi,\nJa puro rientää retkeään,\nJa leivon sävel soipi.\nMä sanoin: toisen kerran, oi!\nOn pitkä läksy, en nyt voi.\n\nMä kysyin: mikä nimesi?\nNo Maija, niin hän vastas.\nKen äitis? Lie hän rouvaki?\nEi, hän on laulurastas.\nKen isäs? -- Länsituulonen.\nKen siskos? -- Poski ruusuinen.\n\nOletko köyhä? -- Enpä, en,\nMä elän päivän voimin.\nKoulua käytkö? -- Iloiten\nMä kukkia vaan poimin.\nMiss' asut? -- Yli laajan maan.\nJa menet? -- Kylmään pohjolaan.\n\nHän niijas, lähti tiehensä\nKirkkaalla katsannolla.\nMä menin kouluun, mietinpä,\nKen Maija mahtaa olla?\nNiin äiti, tänään läksyni\nSentähden sujui huonosti.\n\nSe Maija multa levon vei,\nSe mua mielistytti.\nVaan, äiti, jospa Maija lie\nSe kevään kaunis tytti!\nOi tule pikku Maija vaan\nMinua kohta katsomaan!\n\n\n\n\nSATU NELJÄSTÄ, JOTKA YLISTIVÄT JUMALATA.\n\n\nOlipa kerran mökki pienenläntä,\nSiin' asui eräs vanha vaari.\nHän oli rampa, köyryssä kuin kaari,\nMut muutoin mieheks mainittihin häntä.\n\nJa vanha eukko onnettomaks luultu\nSiin' asui umpisokeana aivan;\nSilmänsä nähneet valoja ei taivaan,\nMut nurinaa ei koskaan hältä kuultu.\n\nJa pieni, pieni tyttö oli heillä,\nHän oli kuuro eikä voinut kuulla,\nEnin kevätlinnut lauloi sulosuulla,\nJa lehto täyttyi riemusäveleillä.\n\nJa pieni poika siinä myöskin eli,\nHän oli mykkä, puheenlahjaa vailla;\nHän Luojaa kiittää laululintuin lailla\nEi voinut, vaiti aina oleskeli.\n\nViel' oli koira, Halli nimeltänsä,\nSe nopsa, terve, kuuli sekä näki,\nSe haukkui milloin tuli vieras väki,\nKuutakin joskus haukkui leikillänsä.\n\nNiitylle kerran kaikki käyskenteli\nVaraksi talven tekemähän heinää,\nSe rampa ukko, eukko myös, jok' ei nää,\nJa kuuro tyttö ja sen mykkä veli.\n\nIloisna Halli sinne tänne tuiski,\nMut eukko sattui rotkoon lankeemahan,\nMyös ukko lankes, kuin men' auttamahan,\nJa Halli raukan häntä vaan nyt huiski.\n\nEi tyttö kuullut heidän huutoansa,\nEi mykkä voinut avuks ketään huutaa,\nNyt Halli parhaaks näki, mitäs muuta,\nRuveta äänen heidän puolestansa.\n\nJa Hallin äänen matkamies jo kuuli.\nHält' avun saikin vanha kurja väki.\nSokea! Rampa! -- Kuin hän heidät näki,\nNiin onnettomiks kovin heitä luuli.\n\n\"Jumalaa täss' on varmaan moittiminen,\nKun ihmiselle sallii tuskaa moista,\nTeist' ei voi toinen turvaella toista,\nKurjuutta, hätää vaan on kärsiminen.\"\n\n\"Jumal' on väärä, teidät jättää tuskaan,\nNoin ihmiseltä kieltää kaiken armon,\nKoiralle antaa terveyden, tarmon,\nMit' auttaa usko, mitä rukouskaan?\"\n\nMut ukko virkkoi: \"Siten mieti emme.\nJumalan kiitos, jok' on kaikki luonut,\nJa uskollisen koiran meille suonut,\nSe kutsui sinut hätään avuksemme.\"\n\n\"Jos rasittaakin meitä moni puutos,\nNiin tiedän varmaan, jos on tahto Herran,\nHätämme riemuks' hänpä kääntää kerran,\nOn helppo hälle semmoinenkin muutos.\"\n\nHellästi heihin katsoi matkustaja.\nMut ukko, eukon, pojan tytön kanssa,\nJo teki heinää siellä nurmellansa,\nJa Hallin iloll' oli tuskin raja.\n\nOlihan kesä. Metsä vihantana,\nJa puiden yllä oli juhlaverhot,\nJa kukastoissa liipoitteli perhot,\nJa vilja kellastui jo koreana.\n\nNiin eukko sanoi: \"Lauluun yhtykäämme\nYlistäin Herraa! Vaikk' on vaillinaista\nNäentä, kuulo, puhe puuttuvaista,\nJumala kuulee, häntä kiittäkäämme!\"\n\nHe kaikki virttä veisaavansa luuli,\nVaikk' ainoastaan vanhat sanoin kiitti,\nJa nuoret sydämmensä tunteet liitti,\nNiin Herra kaikkein neljän äänen kuuli.\n\nTapahtui jotain. Virren lopuss' aivan\nKirkaisee eukko sokeana ollut:\n\"Jumala, mulle näkö taas on tullut,\nMä näen vuoret, metsät, maan ja taivaan.\"\n\nJa tyttö huusi iloss' ihmetyksen:\n\"Oi äiti, äiti, nyt mä äänes kuulen!\nHyttyisen hyrryn, suhinan myös tuulen,\nJa pikku linnun vienon viserryksen!\"\n\nJa rampa ukko riemuisena juoksi\nIkäänkuin terve, reipas nuorukainen,\nHän eukon kaulaan kiepsahti nyt vainen,\nPyöritti häntä kovin huvin vuoksi.\n\nMut heidät kaikki kummastukseen saiki\nNyt mykkä poika, kuin se selvin kielin\nJo lauluun yhtyi innoll' ilomielin:\n\"Jumalan kiitos, hält' on apu kaikki!\"\n\nNiin illan suussa kaikki mielissänsä\nYlisti Luojaa yhdestä he suusta,\nMut Halli parka tietänyt ei muusta,\nKuin katseli ja huiski hännällänsä.\n\nJa silloin Luojaa kiitti metsät, vuoret,\nSiell' enkeli ol' loistava kuin päivä\nHerralle virttä viemään ennättäivä,\nNyt jota lauloi vanhat sekä nuoret.\n\n\n\n\nKUKKASET KEDOLLA JA LINNUT TAIVAAN ALLA.\n\n\nEikös ole ihmeellistä, että keskellä talvea ajatellaan kevättä, että\njuuri vuoden pimeimpänä aikana niin kernaasti muistellaan yötöntä\npäivää? Niin rakkaani, mikäpä olisikaan ihmeellisempää kuin että\nkeskellä maailman murheita voidaan ajatella iloa Jumalassa.\n\nNyt joulunaikana ovat laululintuset kaukana Afrikan palmulehdoissa, ja\nkedon kukkaset ovat hautautuneina valkean lumivaipan alle. Ei kukaan\nniitä näe, pimeys peittää ne, pakkanen puree niitä, harakka hyppiä\nteputtelee kevein askelin niiden lumisella haudalla. Harakka ei tiedä,\nettä hangen alla on jotakin, jossa kerran oli eloa ja riemua, mutta joka\nnyt on kadonnut. Me tiedämme sen, ja sentähden me nyt ajattelemme ja\nmuistelemme sitä, joka on ollut ja kadonnut, vaan joka on taaskin kerran\ntuleva. Juuri nyt pimeänä, kylmänä ja kolkkona aikana, jolloin kaikki\nnäyttää niin toivottomasti kuolleelta, mutta jolloin kaikki kuitenkin\nelää ja toivoo, nyt tahdomme me ajatella ylösnousemisen päivää. Onkos\nihme jos kiitetään Jumalaa kauniina keväänä, jolloin maa, taivas ja meri\nylistävät hänen kirkkauttansa? Paljon suurempi kiitos ja sydämellisempi\nylistys on uskoa ja palvella kuihtumuksen, yön ja kuoleman keskellä.\n\nMinä tunsin muutaman köyhän kodin. Oli eräs vahtimestari, joka asui\nvaimoinensa ja monine lapsinensa erään kruunun suuren huoneuston\nmaakerroksessa, jota huoneustoa hänen tuli lämmittää, pitää puhtaana ja\nhoitaa. Tämä asunto oli matala, mutta päivän puolella oli akkuna, josta\nvirtasi valoa huoneesen. Akkunalla oli häkissä kanaarilintuja ja häkin\nvieressä muutamia kukka-astioita, varta vasten niin asettuina, että ne\nsaivat kaiken sen valon, joka lyhyenä Joulukuun päivänä oli tarjona.\nMuutamassa astiassa oli kieloja, joita harvemmin kukka-astioissa\nkasvatetaan, sillä ne vaativat paljon puuhaa ja vaivaa menestyäksensä\nsisällä. Mutta mitäpä ei rakkaus saisi aikaan.\n\nVahtimestari ja hänen vaimonsa olivat, niinkuin ihmiset enimmäkseen,\ntavallansa nuhteetonta väkeä, tavallansa Jumalaa pelkääväisiä,\nsunnuntai-kristityitä, jotka otaksuivat, että kun he uhraavat pari kolme\ntuntia viikossa kirkonkäymiseen ja muutamia minuuttia aamu- ja\niltarukouksiin, niin pitäisi Jumalan olla heihin tyytyväinen. Jumalalle\nkuului seitsemäs osa ja tämän elämän huolille kuusi seitsemättä osaa.\nJonkun aikaa oli tultu kaikinpuolin hyvin toimeen, mutta kun lasten luku\nlisääntyi ja heidän kouluttamisensa alkoi maksaa, tuli jokapäiväinen\nleipä vähitellen yhä niukemmaksi. \"Mitä me nyt syömme ja mitä me\njuomme?\" kysyi mies. \"Niin, ja millä me itsemme verholtamme?\" kysyi\nvaimo. Mies hankki sivutoimia, ja vaimo sivuansiota; molemmat riehuivat\nja raastoivat voimiensa mukaan, mutta yhtä kaikki eivät tulot tahtoneet\nmenoille riittää. Viimein sairastui vaimo, ja silloin tuli huolia ja\nmurheita sekä ovista että ikkunoista. Napinaa alkoi kuulua, niinkuin\ntavallisesti aina tapahtuu, kun oma voima ja oma nero ovat näyttäytyneet\nriittämättömiksi. Pitihän Jumalan olla heihin tyytyväinen: mintähden hän\nsalli heidän kärsiä nälkää?\n\nOnneksi oli heillä Elsa.\n\nHän oli vanhin tytär ja 14 vuotias; häneen eivät pystyneet nälkä eikä\nhuolet; askareiden toimittaminen oli hänestä yhtä helppoa kuin\nleikkiminen. Hän ennätti kaikkeen, ja kaikki kävi reippaasti, niin että\nhelisi vaan. Iloinen lapsuuden kevät vaikutti tähän suuresti, mutta kun\nmuutamat lapset jo silloinkin saattavat väsyä, niin ei ollut muuta\nselitystä hänen iloisuuteensa ja väsymättömyyteensä kuin se, minkä äiti\noli mielessään otaksunut, että tyttö oli Jumalan lapsi kehdosta saakka.\n\nJa onhan sellaisiakin lapsia olemassa. Syntiä on heissä, niinkuin\nkaikissa muissakin; sillä kukaan ei ole niin lumivalkoinen Jumalan\nedessä, ettei _hän_ näkisi heissä jotakin saastapilkkua, josta synti ja\nlankeemus saattaa kehittyä. Mutta nämä lapset ovat saaneet hienomman\naistin, niin että he näkevät enkelin, jonka Jumala on asettanut\nvartioimaan kutakin lasta, ja kuulevat sen kuiskaukset. Näin tulee\nlapsen ja vartijan välille tuttavallisempi suhde, joka vaikuttaa, että\nlapsi kuulee enkelin äänettömän vastalauseen jokaista syntistä ajatusta\nja jokaista pahaa aikomusta vastaan. Ja näin kiinnittyy näiden lasten\nsydän aikaisin Jumalan valtakuntaan. Kun sitte Vapahtaja tulee heidän\ntykönsä, ei hänen tarvitse sanoa mikä nimi hänellä on katkismuksessa. He\nvastaavat nöyrästi: \"niin, tule, Herra Jesus, me tunnemme sinut, me\nolemme sinun omiasi.\"\n\nIsä sanoi tyttärellensä tuon tuostakin:\n\n\"Elsa, sinun täytyy lopettaa koulunkäyntisi; meillä ei ole enää varoja\npitää sinua siellä.\"\n\n\"Aivan niin, isäni. Saanenhan kumminkin sitte lukea kotona.\n\n\"Elsa, meidän täytyy eroittaa palvelustyttö luotamme ja tyytyä\nainoastaan lapsentyttöön. Sinun tulee nyt tehdä kaikki talouden toimet.\"\n\n\"Kyllä, isäni. Minä tahdon koettaa parastani.\"\n\n\"Elsa, nyt täytyy meidän eroittaa lapsentyttömmekin. Sinun tulee tästä\nlähtein hoidella pieniä siskojasi.\"\n\n\"Oikein, isäni; sen tahdon mielelläni tehdä.\"\n\n\"Elsa, äiti on sairas. Sinun tulee hoidella häntäkin.\"\n\n\"Niin, isäni, miks'en hoitelisi omaa äitiäni?\"\n\n\"Elsa, minä en jaksa enää toimittaa virkaani, vilutauti vaivaa minua.\nNyt täytyy sinun hoitaa minun tehtäviäni suuressa huoneustossa.\"\n\n\"Mielelläni isäni; ja sinua myöskin tahdon hoidella.\"\n\n\"Elsa, meidän täytyy olla säästäväiset! Mitä sinä teet noilla\npiipittävillä linnuilla ja noilla hyödyttömillä kukilla, jotka ovat\nakkunalla?\"\n\nElsa vaikeni.\n\n\"Myy ne! Sinä kenties saat 10 tai 15 penniä kustakin kukasta ja 2\nmarkkaa linnuista. Me tarvitsemme joka pennin.\"\n\nElsa pullahti itkemään. -- \"Tosin, jos niin tahdot, isäni. Mutta salli\nminun pitää ne!\"\n\nIsä katsoi häneen ihmetellen. Elsa itki tavallisesti sangen harvoin; hän\noli aina kaikissa toimissaan ja kaikissa vastoinkäymisissään iloinen\nkuin lintunen. -- \"Meidän tulee kysyä äidin mielipidettä.\"\n\nHe menivät äidin luo. -- \"Sanoppa äiti, eikö Elsamme ole kuitenkin\noivallinen tyttönen? Hän on huoneuston vahtimestari ja vielä enemmänkin.\nHän kerkii kaikkeen, tekee kaikki säännöllisesti ja on aina tyytyväinen,\naina nöyrä ja aina iloinen. Mutta katso, nyt itkee hän, kun minä sanoin,\nettä hänen täytyy myydä hyödyttömät lintunsa ja kukkasensa.\"\n\nÄiti vastasi: \"lapsi raataa kuin orja kaiket päivät; tuleehan meidän\nsuoda hänelle hiukan iloakin.\"\n\n\"_Senkö_ tähden sinä itket?\" kysyi isä.\n\n\"En, nyyhkytti tyttö vastaukseksi. Minulla ei ole koskaan aikaa käydä\nkirkossa.\"\n\n\"Mitä yhteyttä kirkolla on lintusten ja kukkasten kanssa?\"\n\n\"Ne saarnaavat minulle Matheuksen evankeliumin 6:sta luvusta.\"\n\nIsä ja äiti katselivat ihmetellen toisiinsa. Mitähän siinä Matheuksen\nevankeliumin kuudennessa luvussa sanottaneenkaan. He olivat kenties\nkuulleet siitä, mutta jo aikoja sitte unhottaneet sen. Lapsi, joka ehti\nkaikkeen, oli kerinnyt lukea tämänkin.\n\n\"Lue minulle se 6:des luku!\" sanoi äiti, joka tunsi itsensä ihmeen\nliikutetuksi.\n\nElsa luki, alkaen 25 värsystä luvun loppuun saakka: \"Älkää murhehtiko\nteidän henkenne tähden, mitä te syötte ja mitä te juotte, eikä teidän\nruumiinne tähden, millä te teitänne verhotatte ... katsokaa taivaan\nlintuja ... katsokaa kukkasia kedolla... Etsikää ensin Jumalan\nvaltakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämä teille\nannetaan...\"\n\n\"Mutta mistä ihmeestä sinä olet löytänyt tuon paikan?\" kysyi isä. \"Sehän\non aivan kuin meille kirjoitettu.\"\n\n\"En tiedä, vastasi tyttö. Se avautui itsestänsä.\"\n\n\"Ei, sanoi äiti, se ei avautunut itsestänsä, sinun enkelisi on kääntänyt\nlehtiä pyhässä kirjassa. Katso, kuinka kauvan me olemme puuhanneet,\nuurastaneet ja kyyneleitä vuodattaneet tämän elämän huolien tähden, ja\nkaikki työ, kaikki viisaus on ollut turhaa! Nyt tulee lapsi kukkasineen\nja lintuineen ja kääntää meidän viisautemme hulluudeksi. Isä, isä,\nJumalalla on ollut liian pieni osa meissä, hän tahtoo saada meidät\nkokonansa, hänen tulee saada kaikki!\"\n\n\n\n\nRUUSUHELMET.\n\n\nKun viisas siskon' taittaa\nPienoisen ruususen,\nSen lehdet survoo, laittaa\nTaikinan pienoisen.\nKädessään vanuttaapi\nNe pikku helmiksi,\nSäikeesen pujottaapi,\nKaulassaan kantaapi.\n\nMitenkä hentoo tehdä\nHän siten ruusuillen?\nEi kaunist' ole nähdä\nPöperö semmoinen.\nNiin, sisko sanoo: tuoksu\nHelmillä hyvä on,\nEi sitä ajan juoksu\nKarkoita pakohon.\n\nKakskymment' ajast'aikaa\nHän niitä kantelee,\nMut tuoksua kuin taikaa\nNe aina antelee.\nKun vanhuus joutuu hällen,\nOn ruusu lauhtunut,\nNiin jää nuo kukat jällen\nHelmiksi survotut.\n\nNiin, saattaa olla vainen\nSen tuoksu jälellä,\nMut ruusu ihanainen\nOn itse mennyttä.\nIloiten eikö näkis\nHänt' aikaa lyhempää?\nMiks sotkemalla tekis\nHänestä kestävää?\n\n\n\n\nHOPEARAHAN KERTOMUKSET.\n\n\nSangen myöhäiseksi oli uudenvuoden aatto-ilta jo vierähtänyt\nKaarlo Kustaan istuessa yksin kamarissansa rahakokoelmaansa\njärjestelemässä. Ahne hän ei ollut, päinvastoin oli hän valmis\nlahjoittamaan nutun päältään, kun joku köyhä, vilusta värisevä poika\ntuli kyökkiin ja rukoili jotakin ruumiinsa verhoksi. Mutta hän oli monta\nvuotta kokoellut säästölippaasensa vanhoja rahoja, joita ei nyt enää\nkäytetä, ja joita hän oli saanut milloin mistäkin, välistä makson\nedestä, välistä ilmaiseksi. Useimmat niistä olivat vaskisia, vieläpä\nrumia ja ruosteisia kun hän ne sai, mutta Kaarlo Kustaa oli osannut\ntuli-öljyllä tehdä ne uudennäköisiksi. Joukossa oli monta Kaarlo XII:nen\naikaista, kummallisilla merkeillä varustettua, ja monta vieläkin\nvanhempaa, mitkä lukkari oli valikoinut niistä rahoista, joita\ntalonpojat olivat panneet kirkonkukkaroon, olipa joukossa useita\nulkomaankin rahoja outoine reunakirjoituksineen, joita ei kukaan\nymmärtänyt. Viisi taikka kuusi kappaletta oli oikeata käypää hopearahaa,\njotka Kaarlo oli saanut syntymäpäivinänsä ja muissa juhlallisissa\ntiloissa; ja nyt hän par'aikaa järjesti niitä erääsen laatikkoon, jonka\nhän vartavasten oli laittanut rahakokoelma-huoneeksi ja jakanut moneen\nmonituiseen eri ruutuun ja pieneen laatikkoon. Olipa siinä muuan raha,\njota hän ei voinut kylliksensä katsella; se oli vanha roomalainen\nhopearaha, jonka iso-isä oli antanut joululahjaksi, ja joka oli Neron\najoilta asti. Se oli peräti pieni ja pahoin kulunut raha, mutta\nkuitenkin saattoi toisella puolella vielä eroittaa tuon julman keisarin\nmuotokuvan. Kaarlo Kustaa katseli rahaa puolelta ja toiselta, arvellen\nsitä oikein eriskummaiseksi rahaksi, kun se niin kauan oli ollut tässä\nmaailmassa. Jospa tuo raha osaisi puhua, ajatteli hän itseksensä, niin\nolisi sillä paljonkin kertomista. Mutta raha oli aivan ääneti eikä\nhiiskunut sanaakaan, ja kynttilä pöydällä paloi pitkälle karrelle Kaarlo\nKustaan istuessa ja miettimistään miettiessä muinaisia aikoja, joita\nraha oli nähnyt. Silloin kuului hänestä kuin olisi hopearaha ruvennut\nkummallisesti kilisemään; syytä siihen hän ei tiennyt, mutta tuon\nlaatikossa soivan äänen hän kuuli, ja taisi aivan selvästi eroittaa\nhiljaisia sanoja, vienosti helähteleviä kuin hopeakellon ääni. Ja raha\nrupesi puhumaan. Kaarlo Kustaa kuulteli sitä ihmetellen, mutta vastata\nhän ei voinut sanaakaan. Hän kuulteli vaan; ja silloin rupesi keisari\nNeron aikuinen hopearaha kertomaan seuraavalla tavalla:\n\n\"Nyt on kello 12, ja ihmiset kirjoittavat vuosiluvun 1858 Vapahtajansa\nsyntymän jälkeen. Me rahat olemme pakanoita, jotka lähdemme maailmaan\nsekä hyvyydeksi että pahuudeksi. Minun hopeani on muinaisina aikoina\ntuotu Iberian vuorista, siitä maasta, jota nyt nimitetään Espanjaksi.\nNyt on tasan 1800 vuotta siitä ajasta kulunut, jolloin minä Roomassa\nrahaksi lyötiin, ja joka sadas vuosi minä taidan puhua. Omia\nelämänvaiheitani en tahdo sinulle kuitenkaan liioin kertoa. Välistä olen\nmaannut pitkät ajat maassa; välistä ollut piilossa saiturin kellarissa\nJa rikkaan silkkikukkarossa, välistä köyhänkin tyhjässä taskussa. Se\nsaattaa kaikki olla yhden tekevää; ihmiset häviävät polvi polvelta, vaan\nhopea ei ruostu, raha elää kaikkina aikoina. Ja kuitenkin minä kadehdin\nihmisten onnea, sillä kun oikein asiaa harkitsen, ovat he minua\nkuolemattomammat. Kun hopea ja kulta sekä koko maailman loisto häviää,\nelävät vielä ihmisten sielut ijankaikkisesti toisella puolen hautaa.\n\nKoska nyt olen osunut sinun luoksesi, poikaseni, tahdon sinulle kertoa\nvuosisata vuosisadalta mitä olen nähnyt ihmisten parissa niinä aikoina,\njolloin he ovat kirjoittaneet vuosiluvun 58, jolloin minä aina olen\ntainnut puhua. Kun makaa minun tavallani sata vuotta, niin tahtoo\nmielellään avata sydämensä, sen vähän aikaa kun siihen onkin\ntilaisuutta. Siitä syystä aloitan nyt\n\n_Vuodella 1758_. Preussin suuri sotaherra, kuningas Fredrik II, istui\nteltassaan Silesiassa. Hän oli hiljakkoin saanut suuren ja verisen\nvoiton Itävaltilaisista Leuthen'issä; oli haudattu monta tuhatta\nkaatunutta soturia ja toisten haavat vuosivat verta; monta leskeä itki;\nmoni orpolapsi oli kadottanut tukensa. Vaan uljas ja saaliinhimoinen\nkuningas pesi veren pois käsistänsä ja katsellen pöydälle eteensä\nlevitettyä Silesian karttaa sanoi hän ylpeällä luottamuksella, tämä maa\non nyt minun! Hän unhoitti, että hän oli sen voittanut vääryydellä ja\nihmisten verellä. Mutta ihminen voi unhoittaa paljon, kun voitonpyynti\nja kunnianhimo ovat saaneet hänen valtaansa! Maailma kiitti suuren\nkuninkaan tekoja, ja imartelijat rohkenivat nimittää häntä \"ainoaksi;\"\nmutta minä makasin maan alla ja kuulin sinne hänen omantuntonsa äänen,\njoka sanoi hänelle: \"väärin! väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!\"\n\n_Vuonna 1658_. Englannin mahtava suojelija Oliver Cromvell makasi\nkuolinvuoteellansa. Hänen ympärillänsä seisoi vääriä ystäviä, jotka\nolivat itkevinänsä ja surevinansa, ja hänen vieressään seisoi hänen\nainoa poikansa, joka riemuitsevalla sydämellä ajatteli itseksensä: \"nyt\nminä pääsen valtaan isäni jälkeen!\" Tuo suuri mies oli ollut olevinansa\nhyvin jumalinen ja pidettiinkin aikanansa kovin hurskaana miehenä, mutta\nkun hänen piti elämästä erota, muistui hänen mieleensä, että hän oli\ntehnyt monta suurta pahaatekoa ja mestauttanut herransa ja kuninkaansa\nKaarlo I:sen. Ja vaikka Cromvell monessa kohden oli ollut viisas\nhallitsija, havaitsi hän, että hänen tekonsa eivät voineet kestää\nJumalan edessä, ja se valta, jota hän maailmassa, halusi, oli ollut\nainoastaan särkyvä vesikupla. Minä makasin tosin maan alla, mutta kuulin\nsinne asti hänen omantuntonsa äänen, joka sanoi hänelle: \"väärin!\nväärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!\"\n\n_Vuonna 1558_. Toinen suuri mies, joka aikanansa oli ollut maan mahtavin\nja jonka valtakunnassa aurinko ei milloinkaan laskenut, makasi nyt\nvanhana, voimatonna ja hyljättynä kuolinvuoteellansa Pyhän Justin\nluostarissa Estremadurassa Espanjan maalla. Se oli Kaarlo V, entinen\nRooman keisari, Espanjan ja molempain Indiain kuningas, hän, joka kaksi\nvuotta sitten oli kyllästynyt valtaansa ja kunniaansa ja luopunut\nkaikista kruunuistansa sekä ruvennut munkiksi erääseen luostariin.\nSiellä seisoi muita munkkeja, mustiin puettuina, palavat vahakynttilät\nkädessä, veisaten hänen ympärillänsä pyhiä virsiä ja ylistäen häntä\nautuaaksi katumuksiensa ja hurskaiden töittensä tähden. Mutta\nkuolemaisillaan olevasta keisarista ei tämä kaikki ollut kylliksi\nJumalan edessä, vaan hän seurasi surumielin tuntiviisarin kulkua siinä\nkellossa, jonka hän itse pitkäin päivinsä kulukkeeksi oli tehnyt.\nVallan, kunnian ja maailman aarteet oli hän vapaa-ehtoisesti hyljännyt.\nMutta siinä ei ollut kylliksi. Hän muisti, kuinka hän oli vainonnut\nLutherusta, ja kuinka hän oli sallinut Espanjalaisten tappaa onnettomia\nIndiaaneja Mexikossa, ja kaikki munkkien vakuutukset eivät voineet saada\nhänen omatuntonsa ääntä vaikenemaan. Minä makasin maan alla, mutta minä\nkuulin sinne asti äänen, joka sanoi hänelle: \"väärin! väärin! väärin\nJumalan ja ihmisten edessä!\"\n\n_Vuonna 1458_. Don Henrik, Portugaalin prinssi, istui Terzanabal\nnimisessä linnassaan ja kuulteli uutisia niistä tapauksista, jotka\nolivat maailman uudeksi muodostava. Pohjoisesta kuuli hän kerrottavan\nMainzin ihmeellisestä Guttenbergistä, joka oli keksinyt kirjainpainamis\ntaidon. Idästä tuli hämmästyttäviä sanomia Turkkilaisten etenemisestä,\nsitten kun he viisi vuotta takaperin olivat valloittaneet\nKonstantinoopelin, ja kreikkalaiset oppineet pakenivat levittämään\nviisauttansa länsimaihin. Etelästä kuuli Don Henrik sen uutisen, että\nhänen laivansa olivat purjehtineet Guineaan saakka Afrikan\nlänsirannalle, joka oli pisin matka, mitä siihen asti oli kuljettu.\nSilloin tuo viisas ja jalo ruhtinas loi linnansa ikkunasta silmänsä\nlännessä lainehtivalle suuren suurelle Atlannin valtamerelle, pudisteli\nmiettiväisesti harmaata päätänsä ja sanoi: \"tuolla valtameren toisella\npuolella on epäilemättä maata; voi, jospa silloin eläisin, kun se maa\nlöydetään!\" -- Ja minä hopearaha makasin maan alla, mutta minä kuulin\nhänen äänensä, ja kaiku vastasi siintäviltä sinilainehilta: on, on,\nsiellä on maata, siellä on Ameriika, ja Kristoffer Columbus käy\npar'aikaa koulua Genuassa.\n\n_Vuonna 1358_ makasin minä erään ritarin arkussa. Hän puki kultaisen\nsota-asun päällensä ja ratsasti turnajaisiin. Kentän ympäri oli\nrakennettu purppuravaatteella päällystetty aitaus ja ylt'ympärillä oli\nlaitettu parvia katselijoille. Ritari kynnätti tanteren kahdellatoista\nhärkäparilla ja kylvi vakoihin kolme tuhatta hopearahaa, joiden joukossa\nolin minäkin. Senjälkeen ratsasti monta loistavaa ritaria aitankin\nsisään ja hyökkäsivät toinen toistansa vastaan täyttä lentoa, niin että\nheidän peitsensä taittuivat kiiltäviä haarniskoita vastaan, ja moni\nuljas taistelija kaatui nurinniskoin hevosen selästä maahan. Kuninkaat\nja ruhtinaat katselivat parvelta tätä, ja kauniit neitoset viittasivat\nliehuvilla vöillänsä, liput hulmusivat, sotatorvet soivat, kypärit\nvälkkyivät, hevoset karkasivat pystyyn ratsastajien kannustaessa ja\nkiilloitetut kypärit välkkyivät auringon paisteessa. Mutta kaikki tämä\noli vaan leikkiä, sillä ihmiset ovat isoja lapsia ja joka ajalla on omat\nleikkitapansa.\n\n_Vuonna 1258_ makasin minä matkustavaisen kauppiaan kukkarossa. Hän\npurjehti tavaroinensa pitkin leveätä kaunista Rhein-virtaa, jonka\nrannoilla heleän-viheriä viiniköynnös verhoilee harmaita vuoria. Koko\nluonto heloitti rauhallisena, aurinko valaisi ritarilinnan huippuja ja\nsen juurella lauloi trubaduuri laulujansa nuorelle tytölle, joka\nkuunteli niitä pienestä avonaisesta linnan ikkunasta. Laivassa oli\nmunkki, yhtä musta kuin nimensäkin, sillä hänen nimensä oli Barthold\nSchwarts; hän näytti kauppiaalle hyppysellisen mustaa jauhoa, jota ei\nkukaan tuntenut. Katsokaa, sanoi hän, tämä on tekevä vahvan ja heikon\nyhdenväkisiksi! Ohoo, sanoi kauppias, mitä se lieneekään? Se on ruutia,\nsanoi munkki, ja sanoessaan nauroi hän niin kummallisesti, kuin olisi jo\nedeltäpäin tiennyt, mitä melua hänen keksintönsä oli saava aikaan\nmaailmassa. Heidän puhuessaan lähti rannasta vesille vene, joka oli\ntäynnä julmia rosvoja, sillä melkein kaikki linnat Rheinvirran varsilla\nolivat siihen aikaan rosvolinnoja. Nuo julmat miehet panivat kauppiaan\nvankeuteen, ryöstivät hänen tavaransa ja pakoittivat hänen vielä lisäksi\nlupaamaan heille suuria lunnaita. Sillä väkivalta oli oikeuden sijassa,\nja koska jokainen luotti omaan nyrkkiinsä, nimitettiin tätä aikaa\nnyrkki-oikeuden aikakaudeksi.\n\n_Vuonna 1158_. Hurskas piispa Henrik, kristinuskon apostoli Suomessa,\nmatkusti talvi-aikana Satakunnan harvaan asutuissa sydänmaissa ja hänen\nseurassansa oli munkkeja ja palvelijoita. Kun nälkä rupesi heitä\nvaivaamaan, pyysivät he ruokaa rikkaan Lallin talosta. Lalli itse oli\npoissa ja kun hänen häijy vaimonsa Kerttu ei tahtonut suoda heille\nmitään syötävää, niin ottivat he leipää uunista ja heiniä hevosille,\nmaksaen kaikesta täyden hinnan. Minä olin yhtenä niiden hopearahain\njoukossa, jotka annettiin tuolle häijylle vaimolle. Senjälkeen he taas\nlähtivät pois. Mutta kun Lalli tuli kotiin, vihastui hän julmasti, ajoi\nheitä takaa ja löi hurskaan piispan Henrikin kuoliaaksi Köyliönjärven\njäällä. Jonkun ajan perästä näin minä Lallin tulevan kotiin; hänen\nmielensä oli synkkä ja raivokas, ja kun hän otti lakin päästänsä, lähti\nkoko tukka mukana. Silloin minä ymmärsin, että hän oli tehnyt jonkun\nkovan rikoksen, eikä hänellä sen perästä ollut koskaan enää mitään iloa.\nMutta piispa Henrik sai suuren kunnian sentähden, että hän oli\nvaikuttanut Jumalan valtakunnan hyväksi Suomessa. Nyt on seitsemänsataa\nvuotta kulunut hänen kuolinvuodestansa, ja Tammikuun 19 päivä on Pyhän\nHenrikin päivä, sillä silloin Lalli hänet surmasi.\n\n_Vuonna 1058_. Siihen aikaan olin Roomassa, paavin aarre-aitassa, ja\nnäin munkin, nimeltä Hildebrand, joka toimillansa koetti saattaa paavin\nmaailman herraksi. Kuulinpa usein tosin oman-tunnon äänen, joka\nkuiskutti tuolle mahtavalle papille, ett'ei Kristuksen valtakunta ole\ntästä maailmasta; mutta silloin Hildebrand vastasi omalletunnollensa:\netkös näe, että maailma on täynnä sotaa ja syntiä, että keisarit ja\nkuninkaat surmaavat toisiansa, ja että saaliinhimoiset ritarit ryöstävät\nkirkkoja? Julistakaamme paavi sentähden kaikkien herraksi ja\nesimieheksi, niin eivät he enää voi turvata kilpeen ja keihääsen,\nGoliatin tavalla sotiaksensa Israelin Jumalaa vastaan. Tämä onnistuikin\nHildebrandille monen taistelun perästä, ja hän tuli itse kaikkein\nmahtavimmaksi paaviksi. Mutta sitten kun paavinvallan aika oli mennyt,\nkutsui Jumala Lutheruksen kristittyä kirkkoa puhdistamaan, ja tätä nykyä\non paavi ainoastaan entisen mahtavuutensa varjokuva.\n\n_Vuonna 958_. Keisari Otto suuri oli kolme vuotta sitten voittanut\nraa'at Unkarilaiset Augsburg'in luona ja matkusti nyt saksalaisessa\nvaltakunnassansa teroittamassa lakia ja oikeutta. Kuninkaat ja ruhtinaat\nnotkistivat polvensa hänen istuimensa edessä, ja hänen valtakuntansa\nulottui kauas Euroopan emämaiden rajojen yli ja minä makasin hänen\nsuunnattomassa aarrevarastossaan. Kerran näin hänen alakuloisena astuvan\nmakuukamariinsa ja murheellisena paljastavan päänsä Vapahtajan kuvan\nedessä, tunnustaen itsensä kaikkein vähäpätöisimmäksi ja halvimmaksi\nihmiseksi. Sillä hän oli saanut tietää, että hänen rakas poikansa Ludvik\noli kuollut nuoruutensa keväällä, ja hän sanoi itseksensä: \"mitä on\nminun valtani Jumalan vallan rinnalla?\" Nyt elossa olevista ihmisistä\nolen minä mahtavin, ja kuitenkin olen heikon ruovon kaltainen, jonka\nkaikkivaltias Jumala minä päivänä ja minä hetkenä hyvänänsä voi\nsurkastuneena painaa maahan.\n\n_Vuonna 858_ makasin uhri-arkussa eräässä luostarissa Ranskanmaan\nihanalla rannikolla, ja munkit lukivat hartaudella uutta\nlitania-rukousta: \"Normannien vihasta varjele meitä, laupias Herra\nJumala!\" Mutta heidän rukouksensa eivät tällä kertaa olleet Jumalalle\nollenkaan otolliset, sillä varmaankin nämät munkit olivat tehneet syntiä\nylenpaltisella herkuttelemisella ja ahneudella. Ennenkuin rukous vielä\noli lopetettukaan, juoksivat raa'at pohjois-maiden viikingit\nlaivoistansa rannalle. He olivat hirvittävät muodoltaan, siivelliset\nkypärit päässä ja suuret iskumiekat kädessä ja hävittivät koko seudun,\npolttivat luostarin, ryöstivät kaikki sen aarteet ja purjehtivat sitten\nsuuren saaliinsa kanssa pohjoisille maille. Silloin seisoi viimeinen\njäljelle-jäänyt munkki yksinänsä rannalla ja nähdessään viikinkien\npurjeiden katoavan näkyvistä kaukana siintävällä merellä, pani hän\nkätensä ristiin ja sanoi: \"Jumala, me emme ansaitse muuta kuin\nrangaistusta, mutta säästä kuitenkin meidän jälkeläisiämme, ja anna\nAnsgariuksen, kristityn apostolisi, pohjoisilla mailla saarnata rauhaa\nja laupeutta!\" -- Niin tapahtuikin.\n\n_Vuonna 758_. Kaukana eräässä Skottlanninmaan luostarissa istui kaksi\nmunkkia hämärässä luostarikammiossa, jossa oli pieni puolipyöreä ikkuna\nkirjoituspöydän yläpuolella. Toinen kirjoitteli siroja kirjaimia\nsileille nahkalehdille, joita kutsuttiin pergamentiksi, ja toinen\nmaalasi kauniita kullalla ja hopealla kirjailtuja kuvia erääsen kirjaan,\njonka hän ihan äskettäin oli valmiiksi kirjoittanut. Minä makasin\nkätkettynä munkkien arkussa, sillä eräs vieras munkki oli tuonut minun\nynnä joukon muita hopearahoja yhden kirjoitetun kirjan hinnaksi. Nyt on\nminun Ciceroni valmis, sanoi toinen munkki; oikein ihastuttavaa on\nlukea, mitä vanhat pakanat ovat kirjoittaneet, vaikka he vielä elivät\nsuuressa pimeydessä eivätkä tunteneet Kristusta, maailman valkeutta.\nNiin kyllä, sanoi toinen munkki; mutta Jumalan sana on voimaltaan ja\nkirkkaudeltaan kaikkia muita ylevämpi. Katso, nyt minä maalaan kauniita\nkuvia kirjaani, johon olen jäljentänyt evankeliumit. Kirjain\njäljentäminen on tosin hyvin vaivaloista, ja tämä kirja maksaa\nkaksisataa hopearahaa. Mutta siitä onkin sitten ihmisille ikuista iloa.\nOi, milloinka se aika tullee, jolloin ei tarvita rikkauksia voidaksensa\nostaa Jumalan sanaa? Kärsivällisyyttä! sanoi taas toinen munkki. Jumala\nvielä senkin ajan suopi, vaikka me emme silloin enää elä. Sillä raamattu\nsanoo meille: \"köyhille saarnataan evankeliumia.\"\n\n_Vuonna 658_. Kuuman erämaan halki vaelsi lukuisa joukko päivettyneitä\nsotamiehiä, valkoiset turbaanit päässä ja valkoiset, pitkäliepeiset\nvaipat yllä, muutamat kameeleilla ratsastaen, mutta usiammat kulkien\njalkaisin. Aurinko paahtoi ja tulikuuma erämaantuuli kulki äärettömän,\npunaisen hietalakeuden yli. Moni mies kaatui maahan kuumuudesta ja\njanosta, mutta muut kävivät eteenpäin, ja kun heitä käskettiin\nlepäämään, vastasivat he: \"Paratiisissa me saamme levätä!\" Silloin tuo\nylevä Ali kaliifi ratsasti eturivien eteen ja huusi: \"Ainoastaan yksi on\nJumala ja Muhammed on hänen profeetansa!\" Kohta heittäysi koko joukko\nmaahan ja rukoili, kasvot käännettyinä itään päin, Mekan pyhää kaupunkia\nkohden. Rukoiltuansa nousivat he seisaalle ja kohtasivat vihollisten\nsotajoukon, joka tahtoi puolustaa maata. Mutta kaliifi ja hänen väkensä\najoivat viholliset pakoon ja tappoivat kaikki, jotka eivät tahtoneet\ntunnustaa Muhammedia Jumalan profeetaksi. Sen perästä he ryöstivät koko\nmaakunnan ja hävittivät kaupungit, ja minun he löysivät maakunnan\naarrevarastosta. Sitten läksivät he jälleen levähtämättä matkaan\nkuumalle hietakankaalle, valloittamaan yhä enemmin ja käännyttämään koko\nmaailmaa Muhammedin uskoiseksi. Mutta Jumala salli heille menestystä\nvaan ajaksi, sitten Jumala antoi heidän valtansa rau'eta ja vanhentua,\nsillä se oli tästä maailmasta. Mutta kristinusko, joka ei ole tästä\nmaailmasta, ei vanhene milloinkaan eikä myöskään häviä, vaan kestää aina\naikojen loppuun asti.\n\n_Vuonna 558_. Kauas Bosporan sinisen vedenpinnan ylitse loisti suuren\nSofiankirkon kullattu kupukatto Konstantinoopelissa. Keisari Justinianus\nistui valta-istuimellansa ja kantoi veroa monelta hänen allensa\nkuuluvalta kansakunnalta. Hänen rahavartijansa kokoili suuret maljat\ntäyteen kultarahoja rikkaasta Aasiasta; mutta tuosta onnea niin kopeasta\nRoomasta tuli hänelle vaan pieni maljallinen hopearahoja. Minä olin\nsiinä maljassa ja kuulin keisarin sanovan: missä on nyt Rooman loisto,\nkoska ei minulle tuoda sieltä suurempia aarteita? Herra keisari, sanoi\npalvelija, Rooman loisto on mennyt, barbaarit ovat hävittäneet sen\naarteet ja repineet maahan kauniit hovilinnat siinä kaupungissa, jota\nmainittiin maailman pääkaupungiksi. Keisari kääntyi pahoilla mielin pois\nja näki kaksi munkkia, jotka tulivat, matkasauvat kädessä, vierailta\nmailta. He lankesivat polvillensa keisarin eteen ja tarjoten hänelle\nsauvojansa sanoivat: \"herramme, me pyydämme sinun katsomaan, mitä nämät\nsauvat sisältävät.\" Keisari avautti nuo ontelot sauvat ja löysi niistä\naivan pieniä madonmunia. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän\nsanoi munkeille: \"Te olette tehneet sangen hyvän työn, ja minä tahdon\nantaa teille suuren palkinnon, sillä näissä sauvoissa olette tuoneet\nsilkkimadon munia Itämailta, joten me nyt voimme kutoa kotona kaikki nuo\nkauniit ja kalliit silkkikankaat, jotka meidän tähän asti on täytynyt\nostaa ahneilta Persialaisilta.\" Ja keisari sekä kaikki kansa ylisti\nmunkkeja tästä hyödyllisestä lahjasta. Sillä ihmisten valta on\nkatoavainen, ja suuret sotasankarit jättävät jälkeensä verta ja\nraunioita; mutta rauhalliset keksinnöt ja hyödylliset toimet, joita\nahkerat ihmiset maan päällä saavat aikaan, kantavat pitkiksi ajoiksi\nhedelmiä, tuottaen varallisuutta ja menestystä.\n\n_Vuonna 458_. Suuri joukko niitä julmia pakanoita, jotka nimitettiin\nHunneiksi, kulki hävitetyn Euroopan halki takaisin itäisille maille, ja\nminä olin heidän saaliinsa joukossa. He olivat hävittäneet mahdottoman\nsuuret alat Europan kukoistavimpia maita, niin ett'ei siellä enää\nlöytynyt kaupunkia, tuskinpa kylääkään jäljellä; joku aika sitten olivat\nhe haudanneet rajuluontoisen kuninkaansa, Attilan, erään virran pohjaan.\nJumalan aurinko paistoi kirkkaana poltetuilla autiomailla, ja nuo julmat\nlitteänaamaiset miehet astuivat maahan hevostensa seljästä, ruvetaksensa\naterioitsemaan. He ottivat esiin raakaa lihaa, jonka olivat panneet\nsatulan ja hevosen seljän väliin, jotta se ratsastaessa möyhistyisi, ja\nistuutuivat syömään; mutta muutoin he hyvin harvoin astuivat maahan,\nsillä he makasivatkin yöt hevosten seljässä. Heidän näin syödessänsä\nnurmikolla eräässä paikassa, missä Attilan hevonen ei ollut astunut, --\nsillä mihin Attilan hevonen kerran astui, siihen ei enää mitään ruohoa\nkasvanut -- syöksi heidän päällensä joukko sitä germaanilaista kansaa,\njota nimitettiin Länsigööteiksi, ja tappoi Hunnit viimeiseen mieheen\nasti ja otti heidän saaliinsa. Mutta tuskin olivat Länsigöötit\nhengähtäneet taistelun jälkeen, kun jo joukko Burgundeja vuorostansa\nkarkasi heidän päällensä ja löi heidät; ja kun Burgundit pitivät\nvoittonsa taattuna, hyökkäsi kolmas germaanilainen kansa, nimeltä\nSvevit, heidän päällensä, otti heidän saaliinsa ja vei sen\nmaanmiehellensä, Rikimer'ille, joka siihen aikaan hallitsi Roomassa,\nasettaen virkaan sekä eroittaen virasta Rooman keisareita. Mutta\nRikimer'in hallussa eivät nämät aarteet kauan olleet, ennenkuin ne\nryösti neljäs kansa, jota nimitettiin Vandaaleiksi, ja joka kuninkaansa\nGeiserik'in johdolla kulki rosvolaivoillansa ympäri merta. Minne nyt\nmatkustamme? kysyivät Geiserik'in merimiehet merellä ollessaan. Ajakoon\ntuuli meidät sille maalle, jota taivas on päättänyt rangaista! vastasi\nkuningas; ja silloin hänen laivastonsa saapui Itaalian rannikolle ja\nanasti koko Rikimer'in saaliin. Kaiken tämän näin minä, pieni hopearaha\nrukka, joka kuljin kädestä käteen näiden Barbaarein kesken. Ja he\nhävittivät maailmaa ja toisiansa, se oli todellakin hirveä aika, jolloin\ntoinen kansa alinomaa hyökkäsi toisen päälle, asuen milloin siellä,\nmilloin täällä näillä autioilla mailla. Mutta Jumalan aurinko lämmitti\nniitä ja herätti eloon uusia aikoja ja uusia ajatuksia tällä\nsekaannuksen aikakaudella. Ja kaikki mikä vanhaa oli, raukesi tomuksi,\nja kristinusko työskenteli vuosisadan toisensa perästä, saadaksensa\nkaikki nämät pakanakansat, nämät sinun esi-isäsi, hyviksi ja\nvalistuneiksi ihmisiksi.\n\n_Vuonna 358_. Minä näin miehen, nimeltä Juliaanus; minä olin nimittäin\nsilloin hänen aarteittensa joukossa. Hän oli maaherrana Galliassa, jota\nnyt nimitetään Ranskanmaaksi; ja kolme vuotta senjälkeen tuli hän koko\nRooman valtakunnan keisariksi. Hän eli turmeltuneena aikakautena, mutta\noli kuitenkin jalo mies, jonka hyviä tapoja ylistettiin aivan avaralta.\nMutta hänellä oli yksi vika, suuri vika, hän oli pakana sydämmeltänsä\neikä uskonut Kristukseen, vaikka Jumalan sanaa jo silloin saarnattiin\nkaikkialla hänen valtakunnassansa. Hän uskoi Jupeteriin ja Minervaan ja\nmuihin pakanuuden jumaloihin. Kerran kutsui hän luoksensa juutalaisen ja\nkristityn ja sanoi heille: \"mitä teidän profeetanne sanovat Jerusalemin\nkaupungin temppelistä?\" Juutalainen sanoi: \"Messias sen on jälleen\nrakentava.\" Kristitty sanoi: \"Jerusalemin temppeli ei pääse koskaan\nentiseen kunniaansa, sillä Vapahtajamme on sanonut, ett'ei siitä pidä\njäämän kiviä kiven päälle.\" \"No, sanoi Juliaanus, minä tahdon uudestaan\nrakentaa temppelin ja todistaa ennustukset vääriksi.\" -- Kun Juliaanus\nsitten tuli keisariksi, lähetti hän monta sataa työmiestä, uudesta\nrakentamaan Jerusalemin temppeliä entiseen loistoonsa. Ja työmiehet\naloittivat työnsä, ja keisari nauroi sydämmessänsä, sillä nyt hän luuli\nvarmaan tekevänsä kristittyjen Jumalan valehtelijaksi. Mutta katso,\nsilloin rupesi maa tärisemään työmiesten jalkojen alla, tulta leimahti\nmaasta ja kaikki väki heitti työnsä; ja keisari Juliaanus ihmetteli ja\nhämmästyi; mutta Vapahtajan ennustus oli käynyt toteen.\n\n_Vuonna 258_. Siihen aikaan oli suuri sekasorto Rooman valtakunnassa, ja\nlukuisat barbaarikansat ahdisti sitä joka haaralta, niin että kaikki\nnäytti menevän pirstaksi. Eräs keisari, nimeltä Valeriaanus, rupesi\nvainomaan kristityitä. Karthagossa, Afrikan länsirannalla, oli siihen\naikaan kristitty kirkko. Nuori korkeasukuinen roomalaistyttö, nimeltä\nPlacidia, maaherran tytär, vei minun säästölippaassansa kristittyyn\nkirkkoon köyhäin almuksi. Kun hän oli polvillansa alttarin edessä ja\nrukoili maailman Vapahtajaa omalla pyhällä uskollansa valaisemaan häntä,\ntulivat hänen isänsä lähettiläät julman vihaisina ja polttivat kirkon.\nToisia kristityitä he tappoivat, toisia laahasivat piinapenkille,\nkauheilla kidutuksilla pakoittaaksensa heitä uhraamaan epäjumalille.\nMutta kun kristityitä tulisilla raudoilla poltettiin ja heitettiin\npetojen raadeltaviksi isolle taistelukentälle, huusivat he kaikki\nrohkeasti, että Kristus, heidän Herransa, oli kärsinyt ja kuollut heidän\nedestänsä, ja nyt he tahtoivat mielellänsä kärsiä ja kuolla hänen\ntähtensä. Placidia oli vankien joukossa. Silloin sanoi hänelle maaherra,\nhänen isänsä: \"etkös ole tyttäreni, jonka pitää totteleman isäänsä?\nUhraa siis nyt Jupiterille, ja kiellä Kristus, niin tahdon jälleen sinua\nkohdella isällisellä rakkaudella, ja sinä saat asua kaunihimmassa\nlinnassani ja käydä kallihimmissa vaatteissa ja valita puolisoksesi sen,\njotas kaikkein enimmän rakastat.\" Mutta Placidia vastasi: \"isäni, minä\nolen valmis tottelemaan sinua kaikessa, pyytämättä siitä mitään palkkaa,\nsillä tiedän kyllä, että lapsen pitää totteleman isäänsä. Mutta Herra\nJumala on meidän kaikkien isä ja häntä meidän pitää rakastaman ja\ntotteleman yli kaiken muun maailmassa. En siis voi milloinkaan kieltää\nHerraani, Kristusta.\" Silloin maaherra julmistui ja antoi heittää\ntyttärensä jalopeurain eteen eläintarhassansa, mutta ne laskeusivat\nlauhkeina maahan hänen jalkainsa juureen, eivätkä koskeneet häneen.\nTämän näki hänen isänsä ja tunsi piston sydämmessänsä, purskahti\nitkemään ja sanoi: \"en, en voi enää epäillä, minä näen nyt selvästi,\nettä kristittyjen Jumala on ainoa ja totinen Jumala.\" Sitten hän tuotti\ntyttärensä luokseen ja sanoi: \"lapseni, sinun uskosi on pelastanut sekä\nsinun että minun!\" Ja siitä hetkestä tuli hän kristityksi.\n\n_Vuonna 158_. Keisari Antonius Pius istui kultaisella istuimellansa\nRoomassa, ja koko tunnetusta maailmasta tuli lähettiläitä, kantaen\nhänelle aarteita ja lahjoja. Minä makasin hänen isossa kulta-arkussaan\nja kuulin kaiken kansan ylt'ympärillä ylistävän häntä jaloimmaksi ja\nparhaimmaksi ruhtinaaksi, mikä ikinä on hallinnut suurta valtakuntaa.\nKaikkialla hänen ympärillänsä kohosi mainion Rooman marmorilinnat ja\nkorkeat voittokaaret; monta tuhatta ritaria seisoi valta-istuimen\nympärillä, puettuina kultaan ja hopeaan, ja Kreikanmaan oppineet ja\nrunoilijat pitivät kiitospuheita keisarille, ja sinä päivänä antoi\nkeisari armon kaikille pahantekijöille. Kun sitten koko kansa, ylhäiset\nja alhaiset, rikkaat ja köyhät, oppineet ja oppimattomat ylistivät\nkeisaria jumalaksi, pimeni hänen otsansa, ja minä kuulin hänen sanovan\nvävyllensä ja jälkeläisellensä, Markus Aureliukselle: \"Miksikä ihmiset\nylistävät minua jumalana? Minä olen vaan heikko kuolevainen ihminen, ja\ntämä hopearahanen on elävä maan päällä paljon kauemmin kuin minä.\nIlmoittakaatte kansalle, ett'ei se minua palvele, vaan totista Jumalaa,\njoka on meidän kaikkien valtijas. Oi, jospa itse oikein tietäisin, mikä\nhän on!\"\n\n_Vuonna 58, Kristuksen syntymän jälkeen_. Minä halpa hopearaha olin\nhiljakkoin lyöty rahaksi rikkaan Rooman keisarillisessa rahapajassa.\nToisella puolellani oli keisarin muotokuva kirjoituksella _Nero Claudius\nCæsar_, ja kaikki omistajani katselivat salaisella pelolla hänen\nkuvaansa. Hän oli ollut hyvä nuorukaisena, sanottiin, ennenkuin hän tuli\nvalta-istuimelle; mutta valta ja onni kiusaavat ihmistä pahaan, ja\nNerosta tuli hirmuhallitsija, joka on ollut kaikkien aikakausien\nkammona. Kerran lahjoitti hän minut lemmityllensä, Poppæalle. Nero,\nsanoi vaimo hänelle, sinä olet suuri mies, onpa vahinko, että annat\näitisi hallita itseäsi. Anna senvuoksi tappaa hänet. -- Nero oli vaiti;\ntämä oli hänestä hirmuista. Mitä, sanoi taas Poppæa; etkös jo ole\nantanut myrkyttää velipuoltasi? -- Silloin Nero rakennutti laivan, joka\noli tehty niin, että se halkeaisi merellä, ja sitten hän kutsui äitinsä\nAgrippinan tekemään huviretken laivalla, ja hän lähtikin. Laiva halkesi,\nmutta Agrippina ui vahingoittumatta rantaan. Silloin Nero pelkäsi\nkohdata häntä ja käski tappaa hänet. Mutta siitä hetkestä alkaen hänellä\nei enää ollut rauhaa. Historia on täynnä hänen rikoksiansa, ja hänen\nmonien uhriensa joukossa oli myöskin Poppæa. Eräänä päivänä näin koko\nRooman kaupungin ilmi tulessa, sillä Nero oli käskenyt sytyttää tulen,\nsaadaksensa ihailla liekkien loistetta. Kun tämä tuli tietyksi, vapisi\nNero, peljäten kansan raivoa, ja julistutti, että kristityt olivat\nvirittäneet kaupungin palamaan. Siihen aikaan oli vielä kristityitä\nvähän, ja he kokoontuivat metsiin ja yksinäisiin vuorenrotkoihin\npitämään jumalanpalvelustansa. Nero antoi ottaa kiinni niin monta kuin\nvaan käsiinsä sai, ja muutamat hän ompelutti petojen vuotiin ja antoi\nviskata koirien eteen, toisia hän taasen käski ommella säkkeihin, ja\nsäkit voideltiin pi'illä ja sytytettiin palamaan tulisoihtuina\njulkisissa näytelmissä. Silloin, niin kerrotaan, joutui myöskin apostoli\nPaavali tyrannin lähettiläiden käsiin ja kärsi martyrikuoleman Herransa\nKristuksen, sekä suuren ja jalon käännytystoimensa tähden pakanain\nseassa. Mutta kristityt kärsivät ilolla kuoleman, ja ylistivät keskellä\nvaivojansa Jumalaa, joka oli katsonut heidät mahdollisiksi kärsimään\nHänen pyhän totuutensa tähden. Mutta keisari Nero tuli tästä lähin yhä\nraivokkaammaksi, ja vihdoin teki sotajoukko kapinan häntä vastaan.\nSilloin hän muutamana yönä pakeni kauhistuneena erään orjansa\nmaatilalle, ja paetessansa vei hän minut mukanansa kullan-kudotussa\nkukkarossaan. Minä kuulin ukkosen jyrisevän hirmuhaltijan pään päällä,\nminä näin taivaan leimausten salamoivan hänen ympärillänsä. Hänen\nhevosensa pelkäsi, ja matkustajat, jotka kohtasivat hänen yön pimeydessä\ntuntematta häntä, huusivat: Oletkos nähnyt Neroa? Neron pitää kuoleman!\nJa Nero vapisi niin, että me rahat hänen kukkarossansa kilisimme, eikä\nhän uskaltanut mennä portin kautta maataloon, vaan kätkeysi ruovostoon,\nja kun häntä janotti, ammensi hän kädellänsä vettä sadelätäköstä.\nVihdoin viimein antoi orja murtaa muurin ja päästi hänet sisään; mutta\nsamassa tuli sanoma, että hänen vihollisensa olivat portin ulkopuolella\nottaaksensa hänet kiinni ja mestauttaaksensa hänet kaiken kansan nähden.\nTämän kuullessansa tuli Nero kalpeaksi ja yritti itse lopettamaan\nelämänsä, vaan hän ei voinut, ja lopuksi orjan täytyi auttaa häntä\npistäissään tikaria kurkkuunsa. Näin hirmuisella tavalla loppuu\ntyrannien elämä, sillä Jumalan viha musertaa heidät, ja ihmisten kirous\nseuraa heidän muistoansa suvusta sukuun.\n\nKatso, sanoi hopearaha, nyt olen kertonut sinulle kertomuksen jokaiselta\nmenneeltä vuosisadalta siihen aikaan asti, jolloin Vapahtajan\nopetuslapset elivät ja kuolivat maan päällä, sitten noustaksensa hänen\nkanssansa ijankaikkiseen elämään. Enkä itse ole muuta kuin aine maan\ntomusta, joka kulkee kädestä käteen vuosituhansien vieriessä, mutta\nsinun kuolematoin sielusi, joka elää niin lyhyen ajan maan päällä, on\nkuitenkin elävä äärettömät ajat minun jälkeeni, aina -- ijankaikkisesti.\nSentähden, poikaseni, sinä joka käyt maailmaan kasvattamaan sieluasi\nijankaikkiseen elämään, muista silloin, mitä olen sinulle kertonut\nniiden ihmisten synnistä ja uhkamielisyydestä, jotka elivät menneinä\naikoina, ja elä niin, että Jumalan armo ja ihmisten siunaus seuraavat\nsinua, kun eroat maan päältä. Ehkä vielä tuhannen vuoden kuluttua olen\njonkun pojan rahakokoelmassa muistona entisiltä ajoilta. Tee niin, että\nsilloin voin hänelle sinusta jotakin hyvää kertoa sinun vuosisadaltasi\nja sanoa hänelle: sen ajan pojat tulivat rehellisiksi kelpo miehiksi,\njotka pelkäsivät Jumalaa ja rakastivat isänmaatansa ja elivät ja\nkuolivat totuuden ja oikeuden edestä.\n\n\n\n\nSUVELAN SYYNE.\n\n(Kevätsatu).\n\n\nSuvelan kylässä suosittiin koreita nimiä. Kun suutari sai kuulla, että\nräätäli oli nimittänyt poikansa Ahasveerukseksi, kävi hänen kateeksi ja\nhän pani poikansa nimeksi Hapakuk. Sitten sai räätäli tytön ja nimitti\nhänet Eufrosyneksi. Suutarinpa taas kävi kateeksi ja hän tuumi\nitsekseen: jo nyt on saapas, ellen keksi parempaa nimeä! Hänkös nyt\nhakemaan allakasta, kunnes löysi syyskuun kahdeksannen päivän kohdalla\nMarianmessun. Sepä vasta nimi oli, ei kellään kristityllä ole sellaista\nnimeä ollut. Sillä 8:na päivänä Syyskuuta pidettiin muinoin Jumalan\näidin neitsyt Maarian muistoksi messu ja sentähden nimitettiin päivä\nMarianmessuksi.\n\nSuutarin mielestä oli nimi vallan eriveikeä ja tyttönen sai kuin saikin\nnimekseen Marianmessu. Mutta luuleekos kukaan kyläläisten ruvenneen\nlausumaan niin pitkiä ja vaikeita nimiä? Ahasveerusta sanottiin lyhyesti\nVeeruksi, Hapakuk'ia Kukoksi ja Eufrosyyneä Syyneksi ja Marianmessusta\ntuli Marssu. \"Messu\" tuntui jollaintapaa viittaavan kirkkoon eikä siis\noikein sopinut ihmisen nimeksi.\n\nJonkun ajan kuluttua sattui suutari kuolemaan ja pian sen jälkeen kuoli\nräätälin vaimo. Lesket tuumivat nyt, että heidän sopisi mennä naimisiin\nja niin menivät räätäli ja suutarin leski keskenään naimisliittoon.\n\nSiten joutuivat kaikki nuo neljä lasta Veeru, Kukko Syyne ja Marssu\nyhteen ja heistä tuli tavallaan siskot, mutta eihän se sukulaisuus niin\nhääviä ollut, koska kullakin siskoparilla oli eri vanhemmat.\n\nOlisihan sitä sentään tultu toimeen, ellei suutarin leski, jonka\narvonimenä nyt oli räätäliskä, olisi ollut sellainen kiukkupussi.\nRäätälin entinen emäntä oli ollut nöyrämielinen, mutta nyt oli räätäli\njoutunut akkavaltoihin tai oikeammin polvihihnan vallan alle, jonka uusi\nvaimo oli tuonut mukanaan suutarin tehtaasta. Se oli kauhea hihna, se\nkoroitti pian räätälin uuden vaimon talon pääksi.\n\nEi voi aina niin tarkoin sanoa kehen lapset tulevat. Räätälin lapsista\noli Veeru äkäluontoinen ja Syyne hiljainen; suutarin lapsista taas Kukko\nhiljainen ja Marssu äkäinen. Nuo kaksi hiljaista pysyivät yhdessä ja\ntulivat hyvin toimeen; toiset äkäiset tappelivat enemmästä päästä\nkeskenään, toisinaan taas pitivät yhtä puolta tehdäkseen kiusaa\nhiljaisille siskoilleen.\n\nUusi räätälinmuija, -- Priska oli hänen nimensä, olihan sekin korea\nnimi, -- höyhensi lapsiaan, milloin väsyi pöllyyttämästä ukkoaan. Nuo\nkaksi äkäistä olivat hänen lemmikkiään; heissä hän tunsi juoksevan omaa\nvertaan. Toiset kaksi saivat selkäänsä ja kärsiä nälkää, kun äiti näki\nhyväksi huomata heissä jotain virhettä. Syyneä ei hän voinut kärsiä\nsilmäinsä edessä, olihan aivan sietämätöntä, ettei tuo lapsi milloinkaan\nniskotellut, vaan aina totteli kärsivällisesti, ollen ahkera kaikissa\naskareissaan. Marssu oli sen sijaan osa äitiään; hän kyllä saattoi\nkynsiä, laiskotella samoin ja vähän valehdellakin joskus; se kaunistaa\npuhetta, arveli Priska-eukko.\n\n\"Nyt on sinun mentävä paimentamaan rusthollarin lehmiä\", sanoi Priska\nSyynelle. Silloin oltiin vasta alussa kevättä, eikä maakaan ollut vielä\nperin paljas, tuskin viheriää korttakaan tapasi niityillä, mutta\nrusthollarin ladoista oli heinät lopussa ja lehmät olivat jo parin\nviikon ajan pureskelleet olkia.\n\n\"Kyllä menen, äiti\", sanoi Syyne.\n\n\"Saat leipäpalan mukaasi ja sen pitää riittämän iltaan asti.\"\n\n\"Riittää kyllä, äiti.\"\n\n\"Ja sinun pitää lainata nuttusi Marssulle, hän raukka tarvitsee jotakin\nlämmintä mennessään kouluun kylmässä tuulessa.\"\n\n\"Kyllä, äiti.\"\n\n\"Kyllä ja kyllä\", mutisi Priska, \"ei koskaan saa kuulla muuta! Eikö\nsinua itseäsi palella, vätys?\"\n\n\"Minä juoksen itseni lämpimäksi\", sanoi Syyne.\n\n\"Koetappas juosta pois lehmien luota. Sinun täytyy kaiken päivää pysyä\npaikallasi!\"\n\n\"Kyllä tahdon koettaa, äiti.\"\n\nTuo tyttö oli aivan auttamaton, aina vaan \"kyllä\", \"kyllä.\"\n\nMarssu puolestaan selitti, ettei mikään hänen mielestään ollut niin\nvastenmielistä, kuin koulunkäynti. Mutta sinne pantiin kuitenkin hän ja\nVeeru. Toiset kaksi eivät saaneet oppia mitään.\n\nSyyne läksi paimeneen; hän oli silloin kahdeksan vanha. Kenkiä ei hän\nsaanut jalkaansa, sillä nehän olisivat kuluneet metsässä, eikä sukkia\nliioin, mitä hän sukilla teki, kun ei kenkiäkään ollut? Lyhyt villahame\noli hänen päällään ja sen alla paljas paita. Siinä koko puku, Priskan\nmielestä oli siinä kyllin.\n\nSyyne tuli rusthollarin navetalle. Hänellä oli kädessään lyhyt\npihlajakeppi, mutta vain näöksi, hän ei koskaan lyönyt eläimiä. Hän\nhoukutteli lehmät mukanansa ja tämä oli hyvin vaivaloista alussa. --\nEläimet pääsivät nyt ensi kerran näkemään auringon valoa ja haistamaan\nraitista kevätilmaa oltuaan kuusi kuukautta teljettynä pimeään\nnavettaan. Niiden hämmästystä ja iloa oli hauska katsella. Ne katsoa\ntöllistelivät päivän valoa, ne hyppivät pää pyörällä ja häntä suorana,\ntietämättä minne. Karjassa oli kaksi vasikkaakin, nepäs vasta pistivät\nsorkat allensa oikaisten koipikolonsa. Oli karjassa härkäkin, yksi\nhärkä, seitsemän lehmää ja kaksi vasikkaa, tämä piti Syynen panna\nmuistiinsa, ettei yksikään pääsisi metsässä eksymään. Härkä olikin\nainoa, joka säilytti arvollisuutensa kunnioittaessaan Jumalan vapaata\nluontoa korkealla läsnäolollaan. Hän päästi ilmoille pitkäveteisen\nmuuuun todistukseksi armollisesta mielihyvästään.\n\nKylläpä siinä oli puuhaa aikalailla, ennenkuin sai nuo tanssivat naudat\nliikkeelle hyvässä järjestyksessä kellokas etunenässä, mutta onnistuihan\nse vihdoin ja Syyne ajoi lehmät niitylle metsäisen mäenrinteen juurelle.\nKesäiseen aikaan oli mäen rinteessä punaisenaan mansikoita, mutta nyt\noli siinä vielä lumikasoja kuihtuneen syysruohon seassa ja aivan kuin\nhämähäkin seittiä niissä paikoissa, missä suuret lumikinokset olivat\nolleet. Kovin vähän siinä oli purtavaa; muun paremman puutteessa kuivia\nkoivun lehtiä ja mustikan varsia. Osa lehdistä oli mustunut, eikä\nkelvannut syötäväksi, toiset, kellertävät ja punertavat, saattoivat\njuuri hätätilassa mennä mukiin. Lehmät koettelivat mustikan varsia,\nolivatpa ne sitkeitä pureskella; se oli samaa, kuin köyhillä ihmisillä\nperunankuorten syönti.\n\nHuu, kuinka tuuli oli kylmä! Se tarttui tuohon ohueen ja lyhyeen\nhamerisaan ja puhalsi köyhää Syyne rukkaa paljaalle iholle. Saatuaan\nlehmät aituuseen, etsi hän mäelle itselleen hyvän paikan, josta saattoi\nlukea karjansa ja olla tuulen suojassa suuren kiven takana. Nyt söi hän\npuolet leipäpalastaan suurukseksi; mitähän, jos hän nyt tekisi tuohisen\nja lypsäisi jotain lehmää, niin saisi pidot keskellä mäkeä? -- Ei,\ntänään tahtoi hän antaa vasikkain imeä emojaan, olihan se niiden\nluonnollinen oikeus. Ei hän tahtonut varastaa vasikoiden ruokaa. Hän oli\nkyllä kuullut, etteivät vasikat saa imeä emoaan, sillä silloin\ntahtoisivat ne aina tehdä niin ja mistä sitten ihmiset saisivat maitoa?\nMutta Syyne parka tuumi kaikessa yksinkertaisuudessan, että Jumala oli\nihmiskuntaa viisaampi ja hän oli antanut vasikoillekin, samoin kuin\nihmislapsille, äidin.\n\nAika kävi pitkäksi hänen istuessaan kiven takana; hänellä ei ollut\nmitään kirjaakaan, kosk'ei hän osannut lukea; jotakin hänen piti\nkumminkin tehdä. Hän löysi puun kappaleita, männyn kuoria ja käpyjä. Hän\nrakensi itselleen tupasen kiven juureen, teki aidan, veräjän ja navetan\nja pisti neljä tikkua kunkin kävyn alle ja sai siten seitsemän oikein\nlihavaa lehmää. Härällä piti oleman myöskin sarvet, no, ne se kyllä sai,\nsillä tikkuja oli kylliksi. Syyne puki kaarnankappaleen punertavista\nlehdistä tehtyyn hameeseen, teki pään männynkävynpuoliskosta, silmät,\nnenän ja suun ylivuotisista puolukoista. Kädet ja jalat tehtiin\ntikkusista. Selväähän se, että lehmien piti saaman ruokaa ja juomaakin:\nolihan siellä sammalia heiniksi ja lumentähteitä suuren kiven alla.\nSyyne pani kourallisen lunta lehmien eteen, niiden piti hiukan odottaa,\nkyllä lumi sulaisi.\n\nMutta eihän se ollut talo, eikä mikään, jossa ei isäntää ollut; Syyne\npäätti tehdä kannosta isänsä, räätälin; hänen piti tuleman isännäksi\ntaloon ja oleman muita hienompi. Hän saisi istua pöydällä neulomassa,\nsakset, neulat ja rässirauta vieressä. Kas, siinäpäs oli temppu saada\nkasaan niin mutkikkaita kapineita, eikä kiven vieressä ollut mitään\nniiksi sopivia aineita. Syynen täytyi mennä kappaleen matkaa metsään\nniitä hakemaan, muttei suinkaan kauas, olihan hänen pidettävä lehmiä\nsilmällä.\n\nSitten astui hän muutamia askeleita poispäin ja haeskeli puiden välistä.\nTuollahan oli jotain kanervien seassa, korkean kuusen alla. Mitä se\nmahtoi olla? Pieni harmaa lintu, ja se oli kuollut, kuoliaaksi\npaleltunut! Syyne otti linnun konttaiseen kouraansa ja hohotteli siihen.\nSe oli kylmä ja kuollut. Mutta entäs, jos hän panisi sen paitansa alle\nja lämmittäisi sitä povessaan. Sopihan koettaa. Lintu tuntui niin\nkylmältä kuin jääpalanen, kun se koski pikkaista tytön sydäntä. Kylmää\npäältä ja kylmää sisältä, huu! Syyne alkoi väristä vilusta. Mutta kun\nlintu oli muutamia minuuttia lämmitellyt niin lähellä hänen lämmintä\nsydäntänsä, alkoi se liikutella siipiään. Se elää, se elää!\n\nSyyne riemastui oikein sydämen pohjasta, otti taas linnun käteensä ja\nsuuteli sen höyheniä. Sinä pieni, viaton ystävä, kiitos, kiitos siitä,\nettä elät. Kerro minulle kuka sinä olet ja kuinka olet paleltunut\nkuoliaaksi!\n\nLintu räpytteli pari kertaa kuoleentuneita siipiään, ojensi ne suoriksi\nja lensi visertäen tiehensä.\n\nSe oli leivonen, -- huudahti Syyne, sekä iloissaan että suutuksissaan.\nKas vain sellaista pientä kiittämätöntä veitikkaa, vaan se ei tee\nmitään, kun ei vaan toiste palella kuoliaaksi.\n\nNyt oli Syynellä oma talo. Isännän piti nyt olla olevinaan hänen isänsä,\nräätäli, mutta mistä saisi hän nyt hyvän räätälin keskellä metsää?\n\nSyyne alkoi hakea korkeiden puiden seasta. Silloin huomasi hän äkkiä\nerään lumikinoksen alla jotakin niin parahultaista, ettei sopivampaa\nvoinut toivoa.\n\nSe oli vanha, hoikka, katkennut ja kumoonkaatunut männynkanto, jonka\noksat ja juuret pörhistelivät joka taholle. Siinä oli kädet ja jalat ja\npään kohdalla oli sillä paraiksi suuri pahka, jossa oli harmaa parta,\nsekä jotain silmäin, nenän ja suun tapaista. Syyne laahasi kannon\nsuurella vaivalla talolleen, pyyhki sen puhtaaksi sammalilla ja asetti\nsen veräjälle. Eihän se tupaan mahtunut, koska se ulottui paljoa\nylemmäksi kattoa, mutta yhtä hyvä se siltä oli. Semmoinen oiva mies! Ja\nmiten ihmeesti se oli Syynen isän näköinen. Puuttui vaan rässirauta ja\nsakset, mutta ne saattoi tehdä tikkusista. Syyne tahtoi itse olla\nPriskamuorina ja olla oikein kiltti hyvää ukkoaan kohtaan.\n\nMutta kauheata, hän oli unhottanut elukat tuolla niityllä! Kymmenen\nniitä piti oleman, hän osasi laskea juuri kymmeneen. Yksi, kaksi, kolme\n... hän ei voinut nähdä useampaa kuin yhdeksän, yksi, kaksi ..., missä\noli punanen vasikka? Nyyrikki! vasikka oli poissa.\n\nNyt oli hyvä neuvo tarpeen. Syyne juoksi niitylle ja kysyi kellokkaalta,\njonka muka piti oleman maitten poliisina. Kellokas kääntyi häneen päin\nja katsoi nuhtelevasti, kuin olisi tahtonut sanoa: jos sinä juuri olet\nvasikkain täti, niin tuo minulle takaisin punaisin lapsoseni!\n\nSyyneä rupesi peloittamaan. Hän etsi niityltä, aituuksesta mäeltä, hoi!\nEi jälkeäkään punaisesta vasikasta. Hän etsi puiden ja kivien alta, hän\nkurkisti ylös puihinkin, siltä varalta, että vasikka mahdollisesti oli\npiiloutunut sinne tehdäkseen kiusaa hänelle. Ei hän voinut keksiä\npunaista karvaakaan; mutta punaisen hännän hän näki, se liikkui\nvikkelään oksien välissä. Orava! Mitä hän sillä tekisi? Ei hän saattanut\nviedä sitä kotiin ja sanoa: \"tämä on vasikka!\"\n\nSyyne istui kivellä. Mitä nyt oli tehtävä, itkeäkö, vai syödä\npäivällistä?\n\nMutta missä oli se leivänpalan puolikas, jonka hän oli säästänyt\npäivälliseksi? Poissa kuten vasikkakin. Leipä oli pudonnut sammalelle,\norava luikahti alas puusta, istuutui takajaloilleen ja otti leivänpalan\netukäpäliinsä, näykkäsi sitä etuhampaillaan, nyykäytti päätään ja piti\nherkun hyvänään. Syyneä rupesi naurattamaan, vaikka olikin niin\nmurheissaan. Semmoinen mokoma ahmari, se syö minulta päivälliseni ja\nminä vaan katselen syrjästä. No, pidä hyvänäsi! Kyllä minun on nälkä,\nmutta ehkä sinun on vielä kovempi nälkä, kuin minun.\n\nKaiken kiusan lisäksi näkyi tuo ilkeä Veeru suuntavan kulkuansa\ntännepäin.\n\n\"Äiti lähetti minut katsomaan miten sinä hoidat elukoita. Missä ne ovat?\nJaha, niityllä. Kymmenen niitä sanottiin olevan; yksi, kaksi, kolme ...\nkahdeksan. Minne sinä olet vasikat hukuttanut?\" -- \"Vasikat?\" kysyi\nSyyne pelästyneenä. -- \"Niin, molemmat vasikat. Kenties on susi ne\nsyönyt.\"\n\n\"Rakas Veeru, auta minua etsimässä.\"\n\n\"Hae itse!\" sanoi Veeru.\n\n\"Veeru kulta, pyydä Kukkoa tulemaan heti minulle avuksi niitä etsiessä!\"\n\nVeeru nauroi. -- \"Kukko istuu kellarissa siitä hyvästä, että kaatoi\nmaitopurtilon hakiessaan linkkuveistään hyllyltä. Äiti pisti hänet lukon\ntaakse ja illalla, kun tulet vasikoitta kotiin, pääset sinäkin sinne.\nHyvästi nyt. Mitä rojua sinulla on tuossa kiven juuressa?\"\n\nJa mennessään potkaisi Veeru kumoon uuden vastarakennetun kauniin talon,\naitoineen, veräjineen ja kaikkine lehmineen navetassa.\n\nSyyne katseli taloaan ja yksin jälelle jäänyttä harmaata kantoa,\nmiettien mielessään: jos olisit isäni ihka elävänä, niin auttaisit\nminua, mutta sinä olet vaan vanha kaatunut puuraukka.\n\n\"Älä itke, kyllä minä autan sinua\", sanoi käheä ääni aivan hänen\nvieressään.\n\nSyyne katseli kummastellen ympärilleen. Niin pitkältä, kuin hän saattoi\nnähdä niityn, maantien ja mäen yli, ei näkynyt mitään elävää olentoa,\npaitsi hyttysparvea, joka tanssi katrillia tuolla aidan vieressä. Olihan\nnyt kevät; mutta Syyne pahan suruisessa sydämessä oli syksy.\n\n\"Tässä minä olen\", sanoi taasen ääni. Ja nyt huomasi Syyne kauhukseen,\nettä kantohan se puhuikin, kanto, joka oli olevinaan hänen isänsä,\nräätäli!\n\n\"Miksi minua pelkäät?\" jatkoi kanto. \"Olenhan vain vanha kaatunut puu.\nYmmärrätkö mitä sanon?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Syyne. Hän oli huomaavinaan, että ääni kävi sitä\nselvemmäksi, mitä enemmän kanto puhui. Tämän laita oli samoin, kuin tuon\nkuolleen leivonkin, joka ensin siipiään räpytettyään rupesi vihdoin\nvisertämään.\n\n\"Se on hyvä\", sanoi kanto. \"Kuules nyt, mitä minä sanon! Sinä olet\nlämmittänyt paleltunutta leivoani lapsensydämelläsi ja herättänyt sen\njälleen henkiin. Sinä olet suonut vasikkain nauttia maitoaan, vaikka\nsinun itsesikin oli jano, ja oravan syödä leipäsi, vaikka sinun\nitsesikin oli nälkä. Etkö luule kaikkein eläinten ja kasvien, vieläpä\nmetsän enimmin halveksittujen kantojenkin käsittävän, mitä se on, että\njoku tekee heille hyvää. Tottahan toki, luota siihen! Ja etkö tiedä,\nettä kaikissa kasveissa ja eläimissä on elävä henki? Kyllä se on niissä,\nmutta se on kuin kahleissa, se ei ole vapaa, kuten sinun henkesi. Se on\nsaman Luojan luoma ja elää omaa elämäänsä, niinkuin sinäkin elät omaa\nelämääsi. Se puhuu omaa kieltään, mutta ihmiset eivät ymmärrä sitä.\nSiksi sanovat he: kasvi ei osaa puhua, eläin ei osaa puhua. Se tulee\nsiitä, että aikaihmiset ja pikkuvanhat lapset ovat vieraantuneet\nluonnosta. Hyvät, viattomat lapset ymmärtävät luonnon kieltä, mutta\ntoiset tuumivat sen olevan vaan kuvittelua ja nimittävät sitä taruksi.\nNiin, sano sitä vaan taruksi, mutta muista, että se on tosi taru, siinä\non enemmän totuutta kuin ihmiset aavistavatkaan.\"\n\nSyyneä ei ollenkaan enään peloittanut, hän oli vain iloissaan ja\nihmeissään. Hän kyllä tiesi saduista, että koko luonto osaa puhua, mutta\nett'ei kaikki sitä käsitä! Hänhän käsitti kyllä joka ikisen sanan. Hän\nvain kummasteli kuka kanto oikeastaan oli.\n\nIkäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, jatkoi kanto.\n\n\"Sinä kummeksit kuka minä olen? Vanha kanto raukka, enkä mitään muuta.\nMinä olen ollut suuri puu, käynyt vanhaksi kuin muutkin puut ja\ntaittunut myrskyssä. Jos heität minut tuleen, niin palan, jos hakkaat\nminut palaisiksi, niin on minusta vaan lastuja jälellä. Mutta miten\nkurja ja katoovainen olenkin, niin olen kumminkin kappale tuota suurta\nja elävää luontoa. Ja kaikki se voima, mikä Jumala on luontoon pannut,\non minussakin. Minä en voi enempää, kuin mitä luonto voi, mutta sen,\nmitä se voi tehdä, sen voin minäkin. No niin, sinä olet hyvä lapsi, sinä\nolet kiskonut minut esiin lumikinoksesta, pyyhkinyt minut puhtaaksi ja\nasettanut talosi kunniavahdiksi. Minä tahdon palkita hyvyytesi. Kuinka\nmonta sormea sinulla on?\"\n\nSitä ei Syyne tiennyt. Mutta hän osasi laskea kymmeneen, hän alkoi\nlaskea sormiansa ja vastasi: kymmenen.\n\n\"Hyvä\", sanoi kanto. \"Satujen hyvien haltijain tapana on täyttää kolme\ntoivomusta, mutta minä tahdon olla jalomielisempi, minä täytän niin\nmonta toivomusta kuin sinulla on sormia molemmissa käsissä yhteensä, ja\nniin suuressa mitassa kuin voimani myöntävät. Huomaa, että voin antaa\nsinulle ainoastaan sitä mitä luontokin, mutta minä en voi muuttaa\nJumalan tahtoa, enkä ihmisten sydämiä. Kukin sellainen toivomus on samaa\nkuin hukkaan mennyt sormi. Punnitse siis tarkoin ja valitse viisaasti!\nNyt aletaan. _Oikean käden peukalo!_\"\n\n\"Että saan vasikkani terveenä takaisin!\" toivoi Syyne punnitsematta.\n\nKanto taittoi kuivan oksan rosoisesta rinnastaan, pani sen suuhunsa ja\npuhalsi kuin pilliin. Heti näkyi Syynen suureksi iloksi ensin punainen\nja sitten valkea vasikka kompuroivan esiin pitkillä koivillaan kivien\nlomitse. \"Miksi olette karanneet?\" kysyi kanto. \"Miksi olette tuottaneet\ntälle kiltille paimentytölle niin paljon huolta?\"\n\n\"Susi vei meidät\", vastasivat vasikat. Ne oikein vastasivat. Nekin\nosasivat puhua?\n\n\"Susiko; eikö se repinyt teitä palasiksi?\"\n\n\"Se oli kyllä tarkoitus, mutta se sattui näkemään sinut mäellä ja\nsilloin pelästyi se aikalailla.\"\n\n\"Hyvä. Menkää nyt äitienne luo niitylle, älkääkä enää koskaan täst'edes\nkaratko!\"\n\nVasikat läksivät noloina matkaansa ja kanto jatkoi: \"_oikean käden\netusormi!_\"\n\n\"Jospa saisin hiukan ruokaa, minä olen niin nälissäni ja viluissani.\"\n\nUusi ääni pilliin. Pian ilmestyi höyryävä vadillinen makkarasoppaa,\npuulusikka laidalla. Kanto katseli tyytyväisesti, miten nälkäinen\nlapsiraukka söi vatsansa täyteen. Jott'ei mitään puuttuisi, ilmestyi\nvielä kupillinen lämmintä maitoa. -- \"_Oikean käden keskinen_\", jatkoi\nkanto Syynen syötyä.\n\n\"Anna härän, lehmäin ja vasikkain myöskin syödä tarpeekseen!\" pyysi\nSyyne.\n\nPilli soi ja pianpa peitti koko niittyä rehevä heinä; nälkäiset elukat\nkahlasivat polviaan myöden pitkässä heinässä ja polkivat jalkoihinsa\nenemmän, kuin ennättivät syödä. Syyne taputteli käsiään ihastuneena.\nNyyrikki -- onpa tämä vähän toista kuin mustikan varret! -- \"_Oikean\nkäden nimetön!_\"\n\n\"Anna kaikkien ihmisten ja eläinten aina saada kyllikseen ruokaa!\"\nhuudahti Syyne iloissaan ja innoissaan toivoen kaikille yhtähyvää, kuin\nitse oli saanut.\n\n\"Lapsoseni, minun käy sääliksi\", sanoi kanto, \"että olet menettänyt\nyhden sormen. Luonnon ja ihmisten ikihyvä Isä, joka ruokkii kaiken,\nmissä vaan eloa on, on nähnyt hyväksi joskus koetella lastensa uskoa\nkieltämällä heiltä joksikin aikaa jokapäiväisen leivän. Tätä toivettasi\nen voi täyttää. _Oikean käden pikkusormi!_\"\n\nHiukkasen alakuloisena vastasi Syyne vähän mietittyään: \"että äiti olisi\nhyvä isää kohtaan.\"\n\n\"Taaskin meni sormi hukkaan, lapsoseni; rukoile Jumalaasi, että hän\nkääntäisi äitisi pahan mielen rakkaudeksi, niinkuin hän itsekin on\nlempeä kaikkia luotujansa kohtaan. En tätäkään pyyntöäsi voi täyttää.\nNyt olet toivonut koko oikean kätesi sormilla. Punnitse nyt tarkoin!\n_Vasemman käden peukalo!_\"\n\nItku kurkussa vastasi Syyne: \"Minä tahtoisin niin mielelläni, että äiti,\nVeeru ja Marssu olisivat hyviä ja tulisivat onnellisiksi, mutt'en\nuskalla sitä toivoa. Saanko toivoa pääseväni kouluun?\"\n\n\"Saatpa kyllä. Huomis-aamuna saat alkaa koulunkäyntisi: \"_Vasemman käden\netusormi!_\"\n\n\"Ja oikein painetun aapiskirjan, jossa on kukkokin!\"\n\n\"Saatpa kyllä painetun aapisen kukkoineen, sinä pikku narri, sen olisit\nsaanut minun avuttanikin. Elä tuhlaa kalliimpia toiveitasi näin\nmitättömiin. _Vasemman käden keskisormi!_\"\n\n\"Ei, kanto, nytpä ei olekaan minulla enää mitään toivomista ... vaan\nodotapas sentään! Isä käy kankeaksi paljosta pöydällä istumisesta jalat\nristissä. Hänen pitäisi ratsastaa. Lähetä hänelle kaunis hevonen!\"\n\n\"Ai, ai, se on vaarallista huvia hoikkakinttuiselle räätälille. Onko\nisäsi koskaan ennen istunut hevosen selässä?\"\n\n\"En sitä uskoisi. Mutta se on niin kaunista, kun voudin Kalle höyhen\nhatussa ratsastaa kirkolle. Minä tahdon, että isä tulee yhtä kauniiksi.\"\n\n\"No, ratsastamaan en voi häntä opettaa, mutta huomis-aamuna seisoo hänen\nhevosensa satuloittuna pihalla. Nyt on sinulla kaksi sormea jälellä.\n_Vasemman käden nimetön!_\"\n\n\"Kaksiko sormea? Kaikkein rakkahin kanto, sano mitä minun pitää\ntoivoman, minä en todellakaan tiedä mitään toivottavaa! Toivoisinko\nrahaa isälle?\"\n\n\"Keksi parempaa!\"\n\n\"No sitten toivon Marssulle riisimakkaraa, Kukolle kuvakirjan, Veerulle,\nniin mitä? -- Äidille ... mitä toivoisin äidille!\"\n\n\"Veeru potkasi talosi nurin ja äiti ajoi sinut kylmään tuuleen nututta.\"\n\n\"Ei, ei, Veerun pitää saada uusi lakki ja äidin pitää saada uusi\npummulihame.\"\n\n\"Nyt olet toivonut neljää lahjaa yhden sijaan, vaan olkoon menneeksi,\nsinä saat ne. Mutta nyt on vain yksi sormi jälellä. Toivo nyt järkevästi\njotakin itsellesi! _Vasemman käden pikkusormi!_\"\n\n\"Niin, sano nyt, mitä toivoisin itselleni? Onko hyvä, jos haluan saada\nkoko maailman rahat tai, että pääsisin keisarinnaksi tai, että osaisin\nkoko aapisen ulkoa, tai parin uusia sukkia, koska vanhoissa on reikä\nkantapäässä? Taikka, että saisin sunnuntaisin aamulla kaksi sokeripalaa\nkahvia juodessani, kun nyt saan vaan yhden? Tahi -- mutta mitenkä saan\nhärän, lehmät ja vasikat onnellisesti kotiin, koska täällä metsässä on\nsusia? Jospa ne nyt pian saisin kunnolla kotiin navettaan kaikki\nkymmenen.\"\n\n\"Tuolla maantiellä näet niiden vaeltavan kotiin. Ne saapuvat kaikki\nterveinä ja kylläisinä perille.\"\n\n\"Joko ne menevät? Ei, odotappas hieman, minä toivon itselleni jotakin\nmuuta.\"\n\n\"Viimeinen toivosi on täytetty. Toivoa kyllä saat niinkauan, kuin elät,\nmutta toteuttaminen ei ole enää minun, eikä sinun vallassasi. Lapset\ntoivovat vähäpätöisiä asioita, vaikka olisivat voineet toivoa jotakin\nsuurta, mutta sinä olet ajatellut enemmän muiden, kuin omaa onneasi.\nVanha harmaa kanto ei sinua moiti. Mene nyt kotiin ja ole aina Jumalan\nlapsi, niin olet myöskin luonnon hyvä lapsi. Hyvästi pikku Syyne!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Syyne tuli kotiin karjoineen, oli Priska muori jo kellarin avain\nkädessä rusthollarin veräjällä. Hän oli sanonut rusthollarin emännälle:\n\"Tyttö on antanut suden viedä kaksi vasikkaa, ne meidän täytyy maksaa,\nmutta siitä saakin tyttö istua seitsemän päivää ja seitsemän yötä\nkellarissa.\" Rusthollarin emäntä tarkasti ja luki karjan ja sanoi:\n\"ovathan ne kaikki täällä. Mutta katsokaas, kuinka ne ovat lihavia,\naivan kiiltäviä, onpa se vähän erinomaista näin huonolla ja aikaisella\nkevätlaitumella. Näin hyvää karjatyttöä ei meillä ole milloinkaan\nollut.\"\n\n\"Mutta Veeru on sitten valehdellut minulle!\" huudahti Priska. Veeru\nsattui juuri tulemaan toivottaakseen siskolleen onnea kellarireissuun.\nKelpasipa katsella, miten Veeru sai luudan varresta niin runsaasti, että\nSyynen täytyi rukoilla hänen puolestaan.\n\n\"Älkää lyökö häntä, äiti! Kun Veeru kävi luonani mäellä olivat vasikat\npoissa, mutta ne tulivat takaisin.\"\n\nKoko kylä ihmetteli, miten rusthollarin lehmät oli niin lihoneet, mutta\nenemmän vielä ihmeteltiin, kun seuraavana aamuna räätälin pihassa seisoi\nkaunis satuloittu hevonen. Kenenkähän tuo oiva varsa lienee. Onkohan\nherrastalon patruunan?\n\n\"Se on sinun hevosesi, isä\", sanoi Syyne, joka ei enää voinut salata\niloaan. \"Nyt saat ratsastaa joka päivä.\"\n\n\"Pitääkö minun ratsastaa? Kylläpä se olisi kaunista!\" nauroi räätäli.\n\n\"Noh, koeta!\" sanoi Syyne, räätäli suostui ja kapusi hevosen selkään,\nmutta putosi sieltä, kuin paikattu tumppi.\n\n\"Ai, ai!\" huusi hän, \"mutta ehkä onnistuu paremmin, kun olen hieman\nehtinyt harjaantua.\"\n\n\"Minä olen saanut kuvakirjan!\" huusi Kukko.\n\n\"Ja minä uuden lakin!\" kirkui Veeru.\n\n\"Ja minä olen saanut riisimakkaran!\" riemuitsi Marssu.\n\n\"Mitä ihmettä!\" huusi Priska muori, \"minä olen saanut ihka uuden\npummulihameen!\"\n\nSyyne hymyili itsekseen, ollen vaiti, mutta toiset huomasivat sen. --\nSinäpä tiedät jotakin. Sinä tiesit jotain isän uudesta hevosestakin.\nKerro, kerro!\n\nEi Syyne raukka osannut valehdella, hänen täytyi kertoa kaikki, mitä\ntuona merkillisenä päivänä oli tapahtunut, kun hän oli rusthollarin\nkarjaa paimentamassa.\n\nHän unohti vaan kertoa, kuinka hyvä hän oli ollut eläimiä kohtaan.\n\n\"Syyne, et sinä olekkaan tyhmä tyttö, sinä olet antanut minulle kauniin\npummulihameen. Sinä saat mennä kouluun ja alkaa jo tänään. Marssu tahtoo\nlopettaa koulunkäynnin, mikä on hänestä kaikkein ilkeintä maailmassa.\nMarssu ei ollut kertonut, että hänet oli eroitettu koulusta.\"\n\nSyyne kiitti, hän oli jo saanut kukkoaapisensa.\n\n\"Äiti\", sanoi Marssu, \"anna minun huomenna mennä paimentamaan\nrusthollarin lehmiä!\"\n\nMuorilla ei ollut mitään sitä vastaan, jos Marssu voisi tuoda äidille\npitkän murun hurstikangasta.\n\nMarssu virkkoi Veerulle: \"olisipa se aika saantia, jos saisimme kuin\nSyyne, mitä mieli tekee, kun vaan toivomme itsellemme.\"\n\n\"Jaa-a\", sanoi Veeru. \"Minä tulen mukaan!\"\n\nToisena aamuna menivät Marssu ja Veeru paimentamaan rusthollarin karjaa.\nHe olivat varustaneet itsensä lämpimillä vaatteilla ja hyvillä eväillä.\nLehmät ajettiin piiskan lyönnillä niitylle, joka jälleen oli kellastunut\nja kuihtunut. Kun karja oli aituussa, istuivat paimenet Syynen\nhävinneelle talolle syömään suurusta. Kanto seisoi vielä paikallaan\nharmaana, vanhana ja hiljaisena. Lapset katselivat sitä uteliaina. Oliko\ntodellakin mahdollista, että tuollainen kurja puutönkkö antoi, mitä vain\nsiltä pyysi? He tahtoivat koettaa.\n\n\"Kanto rukka\", sanoi Marssu, \"lähetä minulle helminauha!\"\n\n\"Lähetä minulle pyssy!\" komensi Veeru.\n\n\"Minä tahdon olla korein kirkossa\", lisäsi Marssu.\n\n\"Minä tahdon ampua kaikki leivot ja oravat täältä metsästä\", selitti\nVeeru.\n\nKanto seisoi vaieten, niinkuin ennen, mutta jos Syyne olisi ollut\nsaapuvilla, olisi hän huomannut, miten parta liikkui, ikäänkuin olisi\nhäntä hieman naurattanut. Eihän se voinut puhua sellaisille, jotka eivät\nymmärtäneet sitä.\n\nNytkös Veeru suuttui. \"Jaha, etkö sinä tottele? Minäpäs opetan\ntottelemaan, sinä vanha kuivanut variksen pelätin\", -- ja nyt antoi\nVeeru kannolle sellaisen läimäyksen piiskastaan, että kanto vieri nurin.\n\n\"Voi, mitä olet tehnyt?\" valitti Marssu. \"Nyt se meihin suuttuu, eikä\nanna meille ollenkaan lahjoja.\" Hän nosti kannon jälleen pystyyn ja\nsiveli voita sen suuhun lohduttaakseen sen vihaa.\n\n\"No, kanto\", sanoi Veeru uhitellen, \"annatkos minulle pyssyn, muuten\nsytytän sinut tuleen. Minulla on tulitikkuja taskussani.\"\n\n\"Sen sinä jätät tekemättä!\" huusi Marssu.\n\n\"Mitä vielä\", nauroi Veeru, ottaen esiin laatikon. \"Saanko pyssyn, vai\nenkö saa?\"\n\nKanto oli vaiti. Marssu tahtoi temmata Veerulta tikut pois, mutta sai\nsellaisen tuuppauksen, että vieri alas mäkeä.\n\n\"Vai niin, minä en siis saakkaan pyssyä!\" huusi Veeru, \"kyllä minä sinun\nopetan!\"\n\nNyt pisti hän palavan tikun kannon parran alle. Parta oli kuiva kuin\nruuti ja tulen arka, se alkoi rätistä ja pian oli koko kanto\nilmitulessa. Tuuli oli heti saapuvilla, tietäähän sen, kukapa ei tunne\nkevättuulta? Monta viikkoa oli se jo lakaissut niittyjä ja kuivaellut\nmetsiä. Nytkös se työtä sai, pullisti keuhkojaan ja hohkui vireästi\nliekkiin. Liekit luikuivat nopeasti kannosta sammaliin, sammalista\nkanerviin, kanervista katajiin, niistä kuusiin j. n. e. pitkin metsää\nmäntyihin ja koivuihin, hui! tulipa siitä aika loimuvalkea. Pianpa oli\nmetsä tulen ja savun vallassa. Tuuli tanssi polkkaa liekkien kanssa ja\nheitti ne aidan yli niitylle, jossa ne tarttuivat kuiviin lehtiin.\nHärkä, lehmät ja vasikat pakenivat mölisten, hännät suorina, mutta sudet\nolivat huomanneet ne, ja kun ei tuo peloittava kanto enään ollut\nnähtävissä, niin voi kyllä ymmärtää, etteivät sudet jättäneet niin hyvää\ntilaisuutta käyttämättä. Lehmät ja vasikkaraukat, en raski kertoakaan,\nmiten heidän kävi!\n\nMarssu tuli juosten kotiin kertomaan onnettomuudesta. Härkä tuli mylvien\nhänen jäljessään, se oli ainoa nelijalkainen, jonka oli onnistunut\npelastua. Koko kylä lähti liikkeelle, kaikki väki riensi sammuttamaan\nmetsänpaloa. Mitäs he voivat auttaa? Koko metsä oli hiilenä ja niitty\ntuhkana.\n\nVeerusta löydettiin toinen saapas. Kanto oli kaatunut hänen päälleen ja\nsytyttänyt hänen vaatteensa. Ei saa koskaan ärsyttää luonnon voimia.\n\nRäätäli sai kiittää onneaan, että rusthollari tyytyi hänen uuteen\nhevoseensa, korvaukseksi lehmistään ja vasikoistaan.\n\nMutta ei niin pahaa, ettei siitä jotain hyvääkin olisi. Priskasta tuli\nsiitä päivästä aivan kuin toinen ihminen. Hän ei voinut unhottaa, että\noli lähettänyt lapset tuohon onnettomuuteen muka hakemaan hänelle murua\nhurstikangasta. Marssustakin tuli nyt kiltti tyttö. Hänestä ja Kukosta\nja Syynestä tuli pian hyvät ystävykset.\n\nSeuraavana keväänä menivät he kolmen kesken tuolle metsäiselle mäelle,\nmissä onnettomuus oli tapahtunut Veerulle ja lehmille. Metsästä oli vaan\njäljellä muutamia hiiltyneitä kantoja, jotka olivat enemmän nokikolarin,\nkuin räätälin näköisiä, ja mustalle niitylle oli ilmestynyt muutamia\nvihreitä korsia tuhan sekaan. Lempeä, voimakas kevät, joka herättää\nuutta eloa luonnon haudoista, oli jo alkanut poistaa hävityksen jälkiä\ntästä autiosta seudusta.\n\nLapset etsivät turhaan jotain jäännöstä kummallisesta kannosta, joka\nkerran oli Syynen talon isäntänä.\n\n\"Syyne\", sanoi Marssu, \"minä luulen, ettei se ollutkaan mikään oikea\nkanto; se oli itse metsänkuningas. Sanotaanhan metsänkuninkaan\nilmestyvän valepuvussa lapsille ja metsästäjille.\"\n\n\"Niin sanoo satu\", vastasi Syyne, \"mutta minä kuulin kannon itse\nsanovan, että hän oli kanto, kuin muutkin kannot, kuinka se muutoin\nolisi voinut puhua. Niin kauan kun se oli olemassa, eli siinä elävä\nhenki, joka on kasveissa ja eläimissä. Marssu, olkaamme hyviä kaikkia\nkasvia ja eläimiä kohtaan. Älkäämme koskaan pahoittako sitä elävää\nhenkeä, joka niissä on!\"\n\n\n\n\nJÄÄTEHINEN.\n\nJättiläissatu.\n\n\nKaukana Pohjolassa oli muinen maa, jota sanottiin Jättiläistenmaaksi, ja\nsiellä asui jättiläisiä, joita nimitettiin jäätehisiksi. Ukko ylijumala\nkävi sotaa jäätehisten kanssa ja löi ne kuoliaaksi kaltaisella\nkurikallaan. Mutta yksi jäätehinen jäi henkiin. Se oli piiloittautunut\njäävuoreen Nordkapin luona, ja siellä se asuskeli vielä viime vuonnakin.\nKukaan ei tietänyt kuinka vanha, hän oli, kenties kolmen neljäntuhannen\nvuoden vanha, sillä hänen ikäänsä ei ollut kirkonkirjoissa. Mutta pitkä\nhän oli, pitkä ja tyhmä, pituutta yksi kilomeetri ja tyhmyyttä kuusi\nkilomeetriä, sanoi kansa. Se nyt sentään lienee ollut panettelua, hyvä\nkun uskomme puoletkin.\n\nJäätehinen oli vielä kelpo voimissa, vaikka olikin niin vanha. Hän oli\njäähän kiinnijäätynyt ja sieti kyllä kylmää, mutta suojilla ilmoilla\npelkäsi hän sulavansa. Ukko oli aika unikeko, nukkuen enimmän aikansa\njäävuoressa; mutta joka sadas vuosi havahtui hän tarkastelemaan maailman\nmenoa. Ja se virkisti häntä niin, että hän arveli voivansa elää vielä\njonkun tuhannen vuotta.\n\nJäätehisillä oli palveluksessaan pieniä, viekkaita peikkoja, joita\nnimitettiin mustiksi-peikoiksi. Ne voivat nähdä läpi vuoren ja tiesivät\nkaikki asiat, paitsi miten päivänpaistetta tehdään. Ja paljon niitä oli:\nkun huusi metsässä, niin aina sai vastauksen. Mutta nyt oli\nmustatpeikotkin hävinneet jäätehisten kanssa, niin että elossa oli\nainoastaan yksi jäätehinen ja yksi peikko. Ja Nordkapin jäätehinen oli\nasettanut peikkonsa jäävuoren rinteelle vartioimaan, sillä aikaa kun hän\nitse nukkui.\n\nTänä vuonna heräsi jäätehinen vähää ennen joulua, potkasi jäävuoreen\naukon ja oikoi kankeita koipiaan. -- Miten aika kuluu? kysäsi hän\ntähysvartialtaan mustalta-peikolta, joka oli vakoojana vuoren rinteellä.\n\n\"Sata vuotta lähempänä maailman loppua ollaan\", vastasi vakooja.\n\n\"Vai niin!\" sanoi jäätehinen. \"Onko täällä sinä aikana ilmestynyt ketään\nminua viisaampaa ja vahvempaa?\"\n\n\"Mistäpä se semmoinen tulisi! Suuri Jäätehinen, sinä olet vahvin ja\nviisain mies koko maailmassa!\"\n\n\"Mutta minä alan jo tulla vanhaksi.\"\n\n\"Se ei tee mitään semmoiselle, joka voi nukkua niinkuin sinä. Nukkuessa\ntullaan vahvoiksi ja viisaiksi, eikä kukaan nuku niin paljon kuin sinä.\"\n\n\"Lienee totta. Mutta kuinka jakselee Ukko nykyjään?\"\n\n\"Ukko on vieraisilla pikkujumalain luona. Nykyjään hän hyvin harvoin\njyryyttelee vaunuineen pilvilöissä.\"\n\n\"Siis tänään ei ole mitään ukkoisilmaa?\"\n\n\"Kuinka, ukkoisilmako keski-talvella?\"\n\n\"Sitte lähdemmekin vaikka hiukan jaloittelemaan Jättiläistenmaahan.\nKiipee selkääni. Ihmiset tulevat yhä tyhmemmiksi. Tahdon nähdä, miten\ntyhmiksi ne taasen sadan vuoden kuluessa ovat muuttuneetkaan.\"\n\nMustapeikko kiipesi jäätehisen niskaan ja istui siellä kuin kärpänen.\nMustapeikko näet ei ollut suurempi kuin pieni poika, siihen aikaan kuin\nse saa ensimmäiset housunsa. Jäätehinen oikasihe seisoalleen niin että\nmukuraiset luunsa natisivat, veti seitsenpenikulmaiset saappaat\njalkaansa ja oli parilla askeleella Kastekaisten tunturilla Lapissa. --\nNo, se ilahuttaa minua, ett'ei tunturi ole sulanut päivänpaisteessa.\nMutta mitä ne on olevinaan nuo mustat viivat tuolla etäällä lumessa?\n\n\"Ne ovat rautateitä, suuri Jäätehinen. Lännenpuolinen menee Ofotiin ja\nidänpuoleinen kulkee jo aina Ouluun.\"\n\n\"Rautateitä? Onko ne jäätynyttä rautaa?\"\n\n\"Ei, tyhmät ihmiset vain ovat viimeisen vuosisadan kuluessa keksineet\nmonta konstia. Nyt ne ajavat rautateillä kuusi penikulmaa tunnissa.\"\n\n\"Kuusi penikulmaa! Kannattipa tosiaankin puhua!\" huusi jäätehinen\nylenkatseellisesti, otti seitsenpenikulmaisen askeleen ja seisoi\nTrömsö'ssä Norjassa. Täällä takeltui hän sananlennätinlankoihin ja oli\nvähällä katkaista hauraan toisen jalkansa. -- Äh, miten tuhmia ansoja ne\nasettelevat tunturiketuille! murahti hän,\n\n\"Toden totta, miten yksinkertaisia!\" sanoi mustapeikko. \"Ja näitä\nmyötenhän ne rupattelevat toistensa kanssa!\"\n\nJäätehinen harmistui Norjaan, kääntyi ympäri ja oli muutamilla askelilla\nInaarin järvellä Lapissa. Täällä kohosi muutamasta uutismökistä savu\npunaisena patsaana kylmään talvi-ilmaan. Mutta savulla oli suloinen\nhaju, mikä miellytti jäätehistä. -- \"Mitä tuo pikku väki keittelee?\"\nkysyi hän.\n\n\"Se keittää kahvia.\"\n\n\"Kahvia? Onko se jonkinlaista puuroa?\"\n\n\"Suuri Jäätehinen, kahvi on muutamanlaista ruskeaa liemiruokaa, joka\ntekee ihmiset iloisiksi.\"\n\n\"Mutta sitä soppaa meidän pitäisi maistaa!\" tuumasi jäätehinen ja otti\naskeleen eteenpäin, mutta unohti että hän samalla siirtyi seitsemän\npenikulman päähän kahvipannusta. \"Siitäkin on joskus haittaa kun kävelee\nseitsenpenikulmaisilla saappailla. Katsoppa tuota mökkiä, mihin se\ntiensä otti!\" sanoi jäätehinen harmistuneena.\n\nSilloin näkyi lumessa pieni musta esine. Jäätehinen otti sen ylös,\nkatseli puolelta ja toiselta sekä pisti vihdoin suuhunsa, alkaen sitä\npureskella. -- Sepä se vasta sitkeää poronpaistia on ollut, tuumiskeli\nhän, lieneekin se jo kauan tässä maannut ja kuivanut päivänpaisteessa.\n\n\"Luultavasti\", sanoi mustapeikko. \"Muuten on ihmisillä tapana sanoa\nsemmoista kummikalossiksi. Varmaankin on joku matkustaja hukannut sen\nlumeen.\"\n\n\"Mitä ne tekevät kummikalosseilla?\"\n\n\"Ne käyttävät niitä lokaisilla teillä, jalat eivät kuulemma sitte kastu\nollenkaan.\"\n\n\"Likaisia teitä! Märkiä jalkoja! Mitä ihmeen nassiaisia täällä\nJättiläistenmaassa nyt asuukaan? Kyllä minä ne opetan lokavesissä\nkävelemään! -- Jäätehinen sylkäsi kalossin pois suustaan, veti suunsa\ntäyteen talvi-ilmaa ja puhalsi sen sieraimista ulos. Heti syntyi\nsemmoinen lumituisku että se tuota pikaa peitti seudun miehenkorkuisille\nniedoksilla. -- Mihin päin se jäikään kahvipata?\" kysyi jäätehinen.\n\nMustapeikko osoitti pohjoiseen, jäätehinen oli tuntevinaan ilmassa\nkahvin hajua, ja otti muutamia reippaita askeleita, mutta eksyi\nlumipyryyn ja joutui keskelle Pohjanlahtea. Meri oli kyllä jäässä, mutta\nmikä jää semmoista hirmua kannatti. Jäätehinen soksahti veteen, ja nyt\nolisi kummikalossit kyllä olleet tarpeen.\n\n\"Katsoppa tuota likaa, kun kehtaa ruveta saapasvarsiini pyrkimään!\"\nhuudahti jäätehinen seisoessaan keskellä merta. Hulluinta kuitenkin oli,\nettä jalat alkoivat sulaa seitsenpenikulmaisissa saappaissa. Ei tullut\nmuu keinoksi kuin rämpiä jälleen kuivalle maalle. Kitsis! rauskui jää\nkun hän sokelsi sen läpi.\n\nNyt seisoi hän muutamassa Suomen kylässä. Täällä oli suoja, päivä\npaistoi ja lapset hurauttivat kelkkoineen mäenrinnettä alas aina riihen\nluokse pellolle. -- \"Onko ne sammakoita?\" kysäsi jäätehinen.\n\n\"Suuri Jäätehinen, koipikaamme tiehemme, täällä on vaarallista viipyä\",\nvaroitti mustapeikko. \"Ne eivät ole sammakoita nuo tuolla mäenrinteellä,\nne ovat ihmislapsia.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi jäätehinen; \"minä olen nukkunut niin kauvan, että olen\nunohtanut kokonaan miltä lapset näyttävät. Minua huvittaa nähdä miten\nnuo itikat hölmistyvät.\" Samalla oikasi hän pitkät käsivartensa ja\ntarttuen yhden lapsen tukkaan, nosti tämän varovasti luokseen. Muut\npakenivat kirkuen jäätehisen nähtyään minkä käpälistä pääsi.\n\nUteliaana katseli jäätehinen saalistaan. Se oli kymmenvuotinen\npojanvekara, Matti Reipas oli nimensä, ja reippaan nimen hän täydellä\nsyyllä ansaitsikin. Pojalla nousi sydän kurkkuun, mutta hän nieli itkun\nja katsoi tuota jättiläishirmua jäykästi silmiin. -- \"Jaha\", sanoi\njäätehinen, \"oletko sinä nyt niitä, jotka ajavat kuusi penikulmaa\ntunnissa ja puhelevat toistensa kanssa ketunlankoja myöten? Semmoinen\npieni, viheliäinen kääpiö kuin sinäkin olet! Luuletko sinäkin olevasi\nviisas, hä? Tiedätkö sinä kuka minä olen? Minä olen koko maailman\nviisain mies.\"\n\n\"Se sinun tulee näyttää, ennenkuin minä sitä uskon,\" vastasi Reippaan\nMatti. Ihan närkästyksellä katseli jäätehinen Mattia.\n\n\"Näyttää? Mitä se on olevinaan?\"\n\n\"Sinun tulee antaa minun arvattavakseni kolme arvotusta ja minä annan\nsinulle kolme. Jos sinä arvaat minun arvotukseni, niin...\"\n\n\"-- niin syön minä sinut suuhuni\", keskeytti jättiläinen.\n\n\"Olkoon niin\", sanoi Matti. \"Ja jos minä arvaan sinun arvotuksesi, niin\nsyön minä sinut suuhuni.\"\n\nJäätehisestä tuntui tämä jumalattoman hauskalta, häntä miellytti tuo\npieni, teerevä kerskuri ja hän asetti Matin seisomaan lumeen pää\nalaspäin. Mutta Matti oli pian taasen jaloillaan ja komensi: \"alota!\"\n\n\"Ei, suuri Jäätehinen\", kuiskasi mustapeikko, \"älä anna narrata itseäsi!\nSinä olet varmaan maailman viisain mies, mutta tyhmät ihmislapset voivat\npeijata viisaimmankin.\"\n\n\"Suus kiinni!\" sanoi Jäätehinen vihaisesti. \"Tahdon sanoa sinulle että\ntuommoisen nulikan minä syön suuhuni, tunnenkin oikein kelpo\nruokamaittia. Jaha, kolme arvotusta! No, mikä on se, kuin on sinulla,\nmutta ei ole minulla?\"\n\n\"Kymmenen vuoden ikä\", vastasi Matti Reipas.\n\n\"Todellakin, sitä ei käy kieltäminen. No, mikä on se, kuin on minulla,\nmutta ei sinulla?\"\n\nMatin teki mieli sanoa: \"tyhmyys\". Mutta hän oli siksi viisas että\nvastasi: \"tuhannen vuoden ikä.\"\n\n\"Ohoh! niin no, sitäkään ei voi kieltää. Mutta kuule\", sanoi jäätehinen,\nvoitostaan varmana: \"mutta mikä on se, joka ei ole minun eikä sinun\nnäköisesi?\"\n\n\"Krokodiili\", vastasi Matti.\n\n\"Kroko...\" mikä ihme se on?\n\n\"No tunturirotta, jos ymmärrät sen paremmin.\"\n\n\"Tunturirotta? Niin, sitäkään ei käy kieltäminen, tuumasi jäätehinen\nalakuloisena. Nyt on sinun vuorosi kysyä.\"\n\n\"Mikä on se, joka syntyi maailman alussa ja kuolee maailman lopussa,\neikä kuitenkaan tule viittä viikkoa vanhemmaksi?\"\n\n\"Oo, sitä ei tiedä kukaan, etkä sinäkään\", vastasi jäätehinen\nneuvotonna.\n\n\"Tiedänpähän, se on kuu. No, mikä on se, joka lakkaamatta irvistää?\"\n\nJäätehinen tuumasi että se täytyy olla Matti itse.\n\n\"Eipä, se on seinänrako. Mutta arvaa nyt mikä on tämä:\n\n      \"Lensi lintu siivetön,\n      Istui puuhun jalaton,\n      Linnun korjas neitonen,\n      Jolta puuttui suukkonen;\n      Paistoi ilman pannutta,\n      Söi sen ilman suolatta?\"\n\nJäätehisen korvat kävivät kuumiksi, aivan alkoivat sulamaan.\n\n\"Syö hänet, syö!\" kuiskasi mustapeikko. Mutta jäätehinen tahtoi pysyä\nsanassaan ja alkoi perinpohjaisesti miettimään. \"Kuinka voi lintu olla\nsiivetön ja neitonen suuton, se on kerrassaan käsittämätöntä.\" -- Kuule\nnyt, Matti, sanoi hän: \"kumpi meistä on tyhmempi, minä vai sinä?\"\n\n\"Sitä minä en tiedä\", vastasi Matti varovasti. \"Mutta siivetön lintu on\nlumi ja suuton neitonen on aurinko.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi jäätehinen, \"sinä et näy olevan juuri tyhmimpiä. Mutta\nmitä on viisaus voiman rinnalla! Tiedätkö sinä, minua pidetään koko\nmaailman vahvimpana miehenä!\"\n\n\"Se sinun tulee myös näyttää, ennenkuin minä sitä uskon\", tuumaili\nMatti. \"Koetappa nyt muuttaa tämä vuori kolmen tuhannen penikulman\npäähän ja muuta se aamuksi jälleen takaisin samalle paikalle!\"\n\nJäätehinen silmäili vuorta ja huomasi sen melkein liian raskaaksi. --\n\"Lörpötystä!\" selitti hän. \"Koko maailmassa ei löydy semmoista, joka\nvoisi tuon kivenmöhkäleen muuttaa.\"\n\n\"Löytyypä, sen teen minä\", vastasi Matti; \"sen verran olen oppinut\nkoulussa. Minä menen nyt vuorelle ja istun siellä aamuun asti. Vuori\npyörii maan mukana 24 tunnissa kolme tuhatta penikulmaa, ja huomen\naamulla tähän aikaan olen minä vuorineni täällä.\"\n\n\"Suuri Jäätehinen, hän puijaa sinua!\" kuiskasi mustapeikko.\n\n\"Joutavia, kuule nyt, Matti\", väitti jäätehinen, \"tuo kaikki on paljaita\noppineiden konsteja. Annappa kun minä näytän voimiani tavalla, jonka\nkaikki käsittävät!\"\n\n\"Anna näkyä vaan\", sanoi Matti. \"Täällä on meidän riihi. Työnnäppä nyt\nvaikka pääsi läpi seinän!\"\n\n\"Tuommoisen hökkelin minä vaikka potkasen kumoon.\"\n\n\"Älä viitsi, se ei ole mikään konsti. Mutta pistä pääsi seinän lävitse!\"\n\nJäätehinen ryhtyikin tähän hommaan. Kerta toisensa perästä puski hän\njääpäänsä seinää vastaan niin että sirpaleet singahtelivat ympärille.\nMutta seinän läpi hän ei päässyt. Ähkien ja puhkien selitti hän että\nsitä ei voi tehdä kukaan.\n\n\"Kyllä, sen teen minä\", sanoi Matti. Niin puhein juoksi hän riiheen,\npisti päänsä riihen ikkunasta ulos ja huusi: \"hyvää päivää, suuri\nJäätehinen! Nyt minä syön sinun.\"\n\nTämä tuntui jäätehisestä niin käsittämättömän lystikkäältä että hän\nalkoi nauraa. Siitä oli kulunut jo pari tuhatta vuotta, kun hän\nviimeiseksi nauroi, silloin kun Ukko ajoi vaunuinensa kuperkeikkaa\npilvissä. Ja niin hillittömästi nauroi jäätehinen, että hän kokonaan\nunohti vanhan, hauraan jääruumiinsa. Korvat olivat sulaneet ja pää\nlääpistynyt riihenseinää vasten, jääsydän oli niinikään sulanut ja jalat\nmuuttuneet meren vedeksi. Nauru ja päivänpaiste teki hänestä aivan\nlopun. Siksis soksis! kuului vaan kun koko jääköntti lupsahti läjään\nsuureksi, korkeaksi jääsohjo-kasaksi. Semmoiset olivat jäätehisen\njäähyväiset maailmalle. Mustapeikko pelästyi niin pahanpäiväiseksi että\nvilisti metsään pakoon minkä koivista riitti, tarttui siellä jäniksen\nsilmukkaan ja päätti siten mustan elämänsä valkoisella lumella.\n\nMatti Reipas oli ylpeä voitostaan, mutta hän piti kuitenkin syntinä että\nsemmoinen mahtava jättiläinen juoksisi viheliäisenä likavetenä. Kylän\nlapset kokoontuivat hämmästyneinä ja uteliaina korkealle niedokselle\njättiläisen jäännösten luona ja tuumittelivat keskenään että montako\nlasta tuo lienee aikoinaan syönyt. Mutta kinokselle tuli myös muuan\npieni tyttö suksineen ja sanoi: \"ei, jäätehinen oli hyväluontoinen, ei\njäätehinen lapsia syönyt, meidän tulee kirjoittaa hänelle\nhautakirjoitus.\" Ja hän kirjoitti suksisauvallaan lumeen:\n\n_Tässä lepää viimeinen jäätehinen. Hän oli suuri ja tyhmä, mutta hän ei\ntehnyt mitään pahaa maailmassa. Hyvä on olla viisas, mutta parempi on\nolla tyhmä ja hyväluontoinen kuin viisas ja häijy._\n\nJa tuo pieni tyttö itki päivänpaisteessa jäätehisen haudalla. Ja hänen\nhautakirjoituksensa oli, kuten monen muunkin, kirjoitettu lumeen.\n\n\n\n\nLAPSEN RUKOUS KAIKKIEN PUOLESTA.\n\n(Uuden vuoden iltana.)\n\n\nOn vuosi vierryt; uus vuosi on\nKohoova ajan rientohon,\nJa ihmis-elämä hehkuu, hiutuu,\nKuin yöllä kipinä loistaa, riutuu.\n\nNyt kello kutsuvi rukoukseen,\nJa Luojan etehen hartauteen,\nHänelle polvemme notkistamaan\nJa hänen armoans julistamaan.\n\nMe häntä kiitämme riemuiten,\nHänt' ylistämme myös iloiten,\nMe lapset pienoset täällä maassa,\nJa kaikki enkelit taivahassa.\n\nMaailman valtias hän on, mut\nOn päämme hiuksetki lukenut.\nHän vuosituhanten säätää hetket,\nHän määrää meidänki elonretket.\n\nHän taivaan kuningas ijäinen\nKatsahtaa lastensa puolehen,\nJa huokauksemme hiljaisetki\nHän kuulee taivaassa joka hetki.\n\nJa Herra, lapsien ystävä,\nHän tahtoo myös sua sääliä,\nHän kuulee sun esirukoukses,\nSun kaikkein puolesta huokaukses.\n\n_Rukoile vanhempies puolesta_:\n\nJumala siunaa armollas\nMun äitiän' ja isään',\nValaise heitä neuvollas,\nEtt' ei he eksyis missään;\nSä kotiamme suojele,\nJa vanhempamme varjele,\nHeit' iloit' ikävissään.\n\n_Rukoile sisarustesi puolesta_:\n\nMe saman rungon vesaset\nOlemme siskot, veikot,\nSuo oomme yksimieliset,\nVaikk' olemmekin heikot,\nVieroita eripuraisuus,\nJa väliltämme riitaisuus,\nKukista pahat peikot.\n\n_Rukoile opettajaisi puolesta_:\n\nOpettajallen' siunaus,\nO Herra, armost' anna,\nJa heille pyhä valkeus\nKorkeudesta kanna,\nEtt' opetuksen oikean,\nJa valistuksen vakavan\nHe voisi minuun panna.\n\n_Rukoile ystäviesi puolesta_:\n\nO Herra, kaikki ystävän'\nSä ota turvihisi.\nOppaaksi tielle elämän\nLähetä enkelisi.\nSuo että täällä tuskissa\nJa ahdingoissa, vaivoissa\nYstävyys lujenisi.\n\n_Rukoile vihollistesi puolesta_:\n\nLaps heikko olen, tiedän tuon,\nMä usein joudun vikaan,\nMut kaikille mä anteeks suon,\nVaikk' ei he antaisikaan.\nAnn' anteeks heille Jumala,\nHeill' armokätes ojenna,\nSuo laupeutes pikaan.\n\n_Rukoile isänmaasi puolesta_:\n\nMaatamme, isänmaatamme\nVarjele hyvä Luoja,\nVahingot, vaarat estele,\nJa ahdingoista suojaa.\nSuo vapautta, valoa,\nSuo kunniata, suuruutta,\nSä kaiken hyvän tuoja.\n\n_Rukoile ruhtinaasi puolesta_:\n\nSuojele, Herra armias,\nValaise ruhtinaamme.\nKarkoita vaarat voimallas,\nSuo rauhass' olla saamme,\nEtt' aina laki, oikeus,\nJa menestys ja siunaus\nIloittais isänmaamme.\n\n_Rukoile itsesi puolesta_:\n\nJumala, rakas Isäni,\nAin' ole mua lässä,\nAnn' anteeks pahat tekoni,\nVirheeni elämässä.\nÖin päivin sinuun turvaun,\nSun armos suojaan antaun\nIlossa, ikävässä.\n\n_Rukoile onnettomien puolesta_:\n\nMinulle Herra sun armos on\nAntanut kodin ja ravinnon,\nSun pyhä sanas on myöskin omain;\nRukoilen puolesta onnettomain;\n\nPuolesta kaikkien kurjien;\nPuolesta raukkojen nälkäisten:\nPuolesta viluhun kuolevaisten;\nPuolesta vetehen hukkuvaisten;\n\nPuolesta korvessa kulkevain;\nPuolesta helteessä huokaa vain;\nPuolesta kulkiain kerjäläisten;\nPuolesta haudalla itkeväisten;\n\nPuolesta sairasten kituvain;\nPuolesta vankina riutuvain;\nPuolesta myös maanpakolaisten;\nPuolesta orpojen pienokaisten;\n\nPuolesta synkeämielisten;\nPuolesta sokeasilmäisten;\nPuolesta mykkien miesten, naisten;\nPuolesta rampojen kaikenlaisten;\n\nPuolesta maatansa kaipaavain;\nPuolesta orjina oihkavain;\nPuolesta vaivaisten sorrettujen;\nPuolesta syyttänsä tuomittujen;\n\nPuolesta, Herra, sun pilkkaajais,\nSuo hekin syntinsä anteeks sais;\nPuolesta, jotka käy tuskan teitä;\nSä Herra armahda kaikkia heitä!\n\n_Rukoile syynalaisten puolesta_:\n\nPuolesta rukoilen niidenkin,\nJotk' ovat langenneet synteihin;\nPuolesta varkaiden, ryövärien;\nPuolesta julmien murhajien;\n\nPuolesta ystävän -- jättäjän;\nPuolesta maansa pettäjäin;\nPuolesta syntihin vietteliäin;\nPuolesta orvoilta ryösteliäin;\n\nPuolesta rietasten pilkkaajain;\nPuolesta tyhmien ilkkujain;\nPuolesta viekasten teeskeliäin;\nPuolesta pyhyyden häväisiäin;\n\nPuolesta juomari-raukkojen;\nPuolesta myös rahanahnasten;\nPuolesta murha-polttajien;\nPuolesta väärin-vannojien;\n\nPuolesta turhien pöyhkeäin;\nPuolesta kateiden ylpeäin;\nPuolesta pahojen kituttajain;\nPuolesta tuhmien turmeliain;\n\nPuolesta köyhiltä raastajain;\nPuolesta huonojen vanhempain;\nPuolesta lastensa saastuttajain;\nPuolesta veljeinsä raateliain;\n\nPuolesta Herra sun hylkääjäis,\nJotk' ain' on vastoin sun henkeäis;\nOi jos he karttaisi synninteitä!\nOi älä kadota Herra heitä!\n\n_Rukoile onnellistenki puolesta_:\n\nKaikk' ilo, kaikki suru myös\nOn, Herra, antamasi.\nSuo että edest' armotyös\nSois sydän kiitostasi,\nEtt' ilon hymy nousis vaan\nKuin kevään kukka tuoksumaan\nSun laupeudestasi.\n\n_Rukoile hyvien puolesta_:\n\nSiunattu se, ken päällä maan\nVaeltaa Herran teitä,\nJa rientää muita auttamaan,\nEik' katkeroita heitä,\nJa elinaikans uhraapi\nLähimmäistensä onneksi,\nJakaen lievikkeitä.\n\n_Rukoile pakanain puolesta_:\n\nJumala, mailman valkeus,\nValista pakanatki,\nEtt' armo sekä laupeus\nYllättäis heidät ratki.\nSä yksin ilon, onnen suot,\nSä lohdutuksen, levon tuot,\nTäydennät vajavatki.\n\n_Rukoile kaikkien eläväin puolesta_:\n\nMaan piiri asukkaillensa\nOn Herra vallassasi;\nSä tuskat kaikkein karkoita\nVahvalla voimallasi;\nLievitä kivut eläinten,\nSuo myöskin kuolon jälkehen\nHeill' lepo armostasi.\n\n_Rukoile kuolleiden puolesta_:\n\nTiedämme kuolleet nukkuvan,\nJa heidät kätkee hauta,\nVaan Jesus Kristus kuoleman\nMusersi kuolons kautta.\nSuo, Jesus heidän nimessäs\nLevätä, viimein äänelläs\nHerätä, eloon auta.\n\n_Kiitä Jumalaa ja rukoile hänen\nvaltakuntansa puolesta_:\n\nViel' sydämestän' rukoilen,\nEtt' armos meillä oisi,\nEtt' aina, Isä ylhäinen,\nSinulle kiitos soisi,\nEtt' armokeinos suloiset\nMaailman kansat kaukaiset\nSun valtakuntaas toisi.\n\n\n\n"]