[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhttGWLgl5w682lY_PRTiyk5Gpf52wUWJXUvtMRxPI8U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1307,"Varavallesmannina","Kataja, Väinö",1867,1914,"1307-kataja-vaino-varavallesmannina","1307__Kataja_Väinö__Varavallesmannina","Kuvia Perä-Pohjolasta","romaani",[],[],"fi",1906,null,15613,96304,false,52129,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Varavallesmannina: Kuvia Perä-Pohjolasta\" by Väinö Kataja is a narrative account composed in the early 20th century. This work likely combines elements of fiction with reflections on rural life in Finland during that period, capturing the experiences of local authorities and the societal dynamics of villages. The book appears to center around the character of a varavallesmanni (deputy sheriff), exploring his encounters and the various characters he meets while performing his duties.  The opening of the text introduces us to the responsibilities and expectations placed upon a varavallesmanni, who must navigate legal processes while understanding the agricultural and social environments of the communities he serves. The protagonist, who is preparing for his role as a public prosecutor, describes his initial experiences at court concerning two young men involved in a drunken dispute during a gambling event, setting the tone for a blend of humor and seriousness in the narrative. As the story unfolds, it explores themes of justice, the complexities of village life, and the struggles faced by individuals within the community, revealing a rich tapestry of local culture and interactions. (This is an automatically generated summary.)",[],291,"Kuvauksia varavallesmannin työstä ja arkipäivästä Perä-Pohjolassa 1900-luvun alussa. Kertomukset valottavat nimismiehen monipuolisia tehtäviä syyttäjänä, ulosottajana ja järjestyksenvalvojana paikallisten asukkaiden ja erämaiden keskellä.","Väinö Katajan 'Varavallesmannina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1307.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VARAVALLESMANNINA\n\nKuvia Perä-Pohjolasta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nBoman & Karlsson,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Yleisenä syyttäjänä.\n Ensimäinen ulosottoni.\n Maantien tarkastuksessa.\n Kenttänivan hävitys.\n Oman käden oikeutta.\n Ulosottaja Kuusirannan kylässä.\n Vanha tarina.\n Ajangin mies.\n Kun viinanmyyjiä rangaistiin.\n Viklundin \"Hurra\".\n Käräjillä.\n\n\n\n\nYLEISENÄ SYYTTÄJÄNÄ\n\n\nNimismiehen pitää olla monipuolinen mies. Hänellä täytyy olla\ntaipumusta salapoliisiksi, hänen tulee tuntea maanlaadut, osata\narvostella maatalosta, onko se hallanarka vai ei, ja määrätä mitä on\ntehtävä, jos joku on eksynyt erämaahan. Lisäksi on hänen huolehdittava,\nettä tilastolliset tiedot piiristä ovat täsmällisiä, ettei kukaan kilju\nyleisellä paikalla ja ettei piirissä kulje \"epäilyttäviä henkilöitä\".\nHänen toimenaan on myöskin kertoa vuodentulon toiveista, hänen täytyy\nnähdä tuntemattomaan tulevaisuuteen ja tietää varmaan sanoa, \"tuleeko\nsiemenestä puute\". Maan routimiset, veden vähyys ja runsaus, sateet,\ntuulet ja tuiskut -- kaikista tulee hänen pitää vaaria ja niistä\n\"aikanaan\" ilmoittaa. Maanteiden tarkastukset ovat hänen hauskimpia\nretkiään. Jos ei hän osaa kylliksi määrätä someroa, on hän\nepäkäytännöllinen; jos hän määrää liian paljon, on hän tyhmä.\n\nMutta ennen kaikkea tulee hänen olla lakimies. Hänen pitää tuntea\nkaikki lait. Usein tie- ja vesirakennuksen insinöörit saavat ihmetellä\nsitä kekseliäisyyttä, jolla hän selviytyy vaikeimmastakin pulmasta. Hän\non oppinut itse tekemään lakeja, ja suunnilla ne useinkin ovat. Sillä\nhän ei hätäile, ja hän tuntee miehet, joiden kanssa on tekemisissä. Hän\non näppärä saamaan sovinnon aikaan asianomaisten kesken ja nauraa usein\npartaansa keksinnöilleen.\n\nNiin, sanalla sanoen kaikilla aloilla ja kaikkialla häntä kaivataan ja\ntarvitaan. Hirvi on ammuttu kiveliössä: missä on vallesmanni?\nViinakauppias on pannut vettä liemeensä, ostaja huutaa: annapa kohtaan\nvallesmannin! Kauppamatkustaja, jonka on kyytipoika rekineen\nkampsuineen ajanut ojan pohjaan, huutaa: Mitä h--ttiä! Eikö tässä\npiirissä vallesmannia olekaan?\n\nKuvernööri hänelle marisee herkeämättä, uhkaa sakoilla ja komentelee;\nkruununvouti \"muistuttaa\", \"huomauttaa\" ja \"kehoittaa\" lakkaamatta,\naikoo valittaa kuvernöörille ja kirjoittelee hävyttömyyksiä\nvirkakirjeiden selkäpuolet täyteen; koko kansa häntä haukkuu, ja\nvelalliset toivovat hänen sielunsa ja ruumiinsa alimmaiseen h--ttiin.\n\nMutta vallesmanni ei hätäile. Sillä hän on monipuolinen mies, ja hän on\nsilmästä silmään katsonut herra Perkelettäkin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinun tuli ensi kerran olla yleisenä syyttäjänä käräjillä. En ottanut\nkoko tointa kovinkaan juhlalliselta kannalta.\n\nMinkäpä ne nyt minulle tekisivät.\n\nAsia koski kahta nuorukaista, jotka arvannostotilaisuudessa olivat\nolleet hutikassa ja mellastaneet aikalailla. Se oli tapahtunut silloin\nkun muutakin \"laittomuutta\" tässä maassa harjoitettiin sen minkä\nehdittiin. Miksei saanut yksi olla yhtä laiton kuin toinenkin?\n\nLaitontahan oli koko arvannosto, -- mikä sitten jos pojatkin elivät\nlaittomasti.\n\nAsia oli jo ollut kerran ennen käsiteltävänä. Paria todistajaa oli\nkuulusteltu. Nyt oli ilmoitettu taas kaksi uutta todistajaa.\n\nNuorukaiset olivat kotokylän miehiä, reippaita poikia kumpikin, ja\nvanhoja tuttuja minulle. Molemmin he pelkäsivät sakkoa, mutta minun ei\nkäynyt asiaa auttaminen.\n\n\"Emmeköhän pääse hyvin vähällä\", lohduttelin heitä.\n\nAsia huudettiin, ja molemmat nuorukaiset, Heikki Kuusisto ja Kalle\nVimpari, tulivat itse vastaamaan.\n\nEdellisten käräjäin pöytäkirja luettiin. Siihen otetuista\nvierastenmiesten todistuksista ei käynyt selville, olivatko he olleet\njuovuksissa tai ketään häirinneet.\n\nMinä ilmoitin kaksi uutta todistajaa, talokkaan Ville Kangaspään ja\ntorppari Sameli Lahden.\n\nHeitä vastaan ei ollut jääviä, saivat vannoa ja todistaa.\n\nKangaspää, vanha, kunnioitettava ukko, jäi ensiksi todistamaan.\n\n_Tuomari_: No olivatko nämä arvannostossa päissään, ja mitä ne tekivät?\n\n_Kangaspää_: Tätä Heikki Kuusistoa en nähnyt, mutta kyllä tämä Kalle\nVimpari siltä näytti.\n\n_Tuomari_: Näytti? Mitä hän teki? Häiritsikö toimitusta tai ketään\nyksityistä?\n\n_Kangaspää_: Ei minulle vaan mitään tehnyt, enkä nähnyt muillekaan\ntekevän.\n\n_Tuomat_: No mistä todistaja tietää, että vastaaja Vimpari oli\njuovuksissa?\n\n_Kangaspää_: Kyllä se selvään näkyi. Nurkan takana kiroili, ja oli\nriisunut takin päältään, ja viinapullo oli kädessä. Päissään oli, ei\nauta. Ei selvä mies niin mellakoi.\n\n_Tuomari_ (Vimparille): Myöntääkö vastaaja olleensa juovuksissa?\n\n_Vimpari_: Kyllä sitä tuli maistetuksi, mutta se oli jälkeen\narvannoston enkä minä tehnyt kellekään mitään pahaa, -- itsekseni vaan\nkiroilin, että kun lähdin ollenkaan, kun kuuluivat sanovan, että oli\nlaiton koko arvannosto.\n\n_Tuomari_ (todistajalle): Se oli siis jälkeen arvannoston, kun\ntodistaja näki vastaajan nurkan takana mellastamassa?\n\n_Kangaspää_: Niin oli. Väkikin oli jo suurimmaksi osaksi poistunut.\nHerrat olivat parhaillaan syömässä eivätkä tainneet hekään, äänistä\npäättäen, olla aivan vesiselviä.\n\n_Tuomari_: No tietääkö todistaja muuta?\n\n_Kangaspää_: En minä _tähän_ asiaan muuta tiedä. Mutta en ole koskaan\nkuullut, että tämä Kalle Vimpari olisi viinamies.\n\n_Tuomari_: Todistaja saapi sitten poistua.\n\n_Kangaspää_ (mennessään): Pyytäisin kulujani.\n\n_Tuomari_ (Sameli Lahdelle, joka on tullut sisälle samassa kun\nKangaspää on poistunut): No mitä tämä tietää?\n\n_Sameli Lahti_: En minä tähän asiaan mitään tiedä.\n\n_Tuomari_: Mitä varten teidät sitten on tänne käsketty?\n\n_Sameli_: Sitä minä itsekin ihmettelen. Olihan siellä muita ihmisiä\njälestäpäin. Selviä miehiä nämä silloin olivat kumpikin, kun minulle\nryypyt tarjosivat tallin takana.\n\n_Tuomari_: Näillä oli siis viinaa?\n\n_Sameli_: Ei ollut viinaa, mutta oli oikein vihollisen tulista\nkonjakkia. (Lautamiesten penkistä kuuluu naurun tirskumisia.)\n\n_Tuomari_: Joivatko vastaajatkin?\n\n_Sameli_: Eivät maistaneet kumpainenkaan, mutta sanoivat, että sitten\nkun he arvan ovat nostaneet, niin sitten he ryyppäävät.\n\n_Tuomari_: Todistaja ei siis tiedä, ovatko vastaajat olleet juovuksissa\nvai ei.\n\n_Sameli_: Mahdoton on minun tietää, minä menin naapuriin nukkumaan.\n\n_Tuomari_: No sitten todistaja saapi poistua.\n\nSameli menee verkkaan ja miettiväisenä ikäänkuin jotakin vielä\nsanoakseen.\n\n_Tuomari_ (hetken perästä): No, mitä syyttäjä sanoo?\n\nMinä selitän, että koska ei ole selville käynyt, että vastaajat\nolisivat olleet juovuksissa ja vielä vähemmän ketään häirinneet, en voi\nmitään edesvastausta vaatia. Ja kun, mikäli olen selville saanut, ei\nliioin parempia todistajia enää ole, pyydän minä, että asia nyt\npäätettäisiin.\n\n_Tuomari_: Mitä vastaajat sanovat?\n\n_Vastaajat_: Pyydämme päätöstä asiaan.\n\n_Kalle Vimpari_: Minä tahtosin ilmottaa, että kun olin takin päältäni\nriisunut, niin se ei tapahtunut viinan takia, vaan meillä oli meininki\npainia. Eikä meillä ollutkaan kun litra konjakkia kummallakin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähäisellä nuhteella he pääsivät kumpainenkin. -- Seuraavana\nsunnuntaina käski Kalle Vimpari minutkin romiaisiinsa.\n\nSemmoinen oli juttu, jossa ensi kerran olin \"yleisenä syyttäjänä\".\n\n\n\n\nENSIMÄINEN ULOSOTTONI\n\n\nAntti Räisästä, itsellismiestä, oli sakotettu viinanmyynnistä, ja sakko\njätettiin minun perittäväkseni.\n\nMaailman konna ja veijari kuului olleen tuo Antti Räisänen ilmoisen\nikänsä. Viinaa oli myynyt ja kaikenlaista konstia pitänyt. Viisaasti\noli hän osannut kauppaansa pitää, sillä monissa käräjissä oli asia\nollut esillä ennenkuin hänet voitiin tuomita viinanmyynnistä.\n\nLauri lautamiehen, joka oli paljon ollut läsnä ulosottotoimissa ja\nmuutenkin tunsi kaikki pitäjän ihmiset, otin todistajakseni.\n\n\"Kuuluu kehuneen, ettei maksa hän sakkoa eikä lähde linnaankaan\", sanoi\nLauri minulle ja naureskeli.\n\n\"Semmoinen lintuko se on?\"\n\n\"Kyllä se sellainen mies on, ettei sitä kohtaa kun sattumalta. Minulla\nkun kerran oli hänelle haaste, niin viikko piti vahtia ennenkun sain\nhaastetuksi.\"\n\n\"Tietääkö Lauri, oleskeleeko hän nyt näillä mailla? Hänhän asuu\nPakkasenvaarassa?\"\n\n\"Oli tässä juhannusviikolla ollut kuulema liikkeellä, vaan eikö lie nyt\nmennyt johonkuhun tukkisavottaan. Siellä hän tavallisesti kesällä\noleskelee minkä mitäkin tukkilaisille kaupitellen; talvisin hiihtelee\ntukkiajopaikasta toiseen, myy viinaa, rekilauluja ja paperosseja.\nHarvoin hänet tapaa kirkonkylällä, mutta ripillään hän käy joka vuosi\nPerttulin sunnuntaina.\"\n\n\"Eikö hänellä ole itsellään mökkiä tai muuta omaisuutta?\"\n\n\"Pakkasenvaaran Heikin on pirtti, jossa hän asuu, ja minun tietääkseni\nei hänellä ole minkäänlaista omaisuutta.\"\n\n\"No sitten me toimitamme hänet linnaan sakkojaan sovittamaan.\"\n\nNiin keskustellen olimme Laurin kanssa kävelleet jo pitkälti\nkirkonkylää, ja aikeemme olikin jalkaisin mennä. Oli keskikesän\npoutainen päivä, luonto vankimmillaan voimassaan.\n\nKylän päässä tuli meitä vastaan Olkkos-Kaisa, jolta kuulimme, että\nAntti Räisänen oli samana päivänä käynyt kylällä voita ostamassa ja\nPakkasenvaaraan päin lähtenyt.\n\n\"Hyvääpä kuuluu\", arvelin minä Laurille.\n\n\"Ei se ole lintu silti häkissä, vaikka sen metsässä laulavan kuulee\",\nepäili Lauri.\n\nPakkasenvaara oli kylän takana mäki, missä pienen näreikön keskellä oli\nuseita mökkejä. Yleensä se oli huonossa huudossa, ja melkein jokaisen\nmökin asukkaita katseltiin epäluulolla.\n\nLaurin neuvon mukaan käännyimme kylään tultuamme metsäpolkua\ntakalistolle päin. Sitä kävellen voimme metsän peitossa huomiota\nherättämättä lähestyä Pakkasenvaaraa.\n\n\"Meidän pitää päästä aivan huomaamatta ihan mökille asti, sillä jos\nAntti saapi vihiä meistä, niin silloin hän katoaa metsän peittoon eikä\ntaida olla heti näkyvissä\", selitti Lauri.\n\nPolkupahaista, joka kulki vaaran rinnettä kierrellen ja oli\npaikoitellen rapakkoinen, kävelimme hiljaa keskustellen -- Lauri\nedellä, minä perässä.\n\n\"Seikka on semmoinen, että kun pääsemme lähelle, niin jää sinä puun\ntaakse piiloon, minä menen yksinäni ensin pirttiin. Jos kotona on, niin\npysyy se, vaikka yrittäisi karkaamaan\", esitti Lauri. \"Kun minä sitten\nilmestyn ulos pirtistä ja alan sytytellä piippuani, niin silloin saat\ntulla\", ehdotti hän vielä sopivaksi merkinannoksi.\n\nMetsän suojassa ja kumartuneina naakaten pääsimme niin lähelle mökkejä,\nettä olisi voinut tuntea ihmiset.\n\n\"Tuossa mökissä se Antti asuu, jossa on ovi auki ja päreitä akkunan\nruutuina... tuo toinen tuossa vasemmalla vieressä on se Tiina-Kaisan\nmökki, jossa vuosikymmen sitten mies puukolla tapettiin...\" osoitteli\nLauri.\n\nMinä paneusin pitkäkseni kuusen taakse ja saatoin hyvin makuultani\nnähdä kaikki, mitä sen mökin luona tapahtui, missä Räisäsen Antti asui.\nLauri lähti mökkiä kohden kävelemään.\n\nEräästä mökistä ilmausi vaimo portaille, katseli hetkisen ympärilleen\nja heitti sitten sangollisen likavettä pihalle.\n\nMutta huomatessaan Laurin, joka juuri oli lähestymässä Antin mökkiä,\npakeni hän kuin pelästyneenä pirttiinsä. Näin Laurin kiirehtivän\naskeleitaan ja puolijuoksussa menevän Antin mökkiin sisälle.\n\nOdotellessani Lauria takaisin ehdin siinä maatessani mietiskellä yhtä\nja toista. Saamieni tietojen mukaan piti Antti Räisäsen olla rahamies,\njoka kyllä voisi yhden sakon maksaa puhtaalla rahalla milloin hyvänsä.\nSäästölaitoksessakin kuului hänellä olevan talletuksia. En ollut\nkoskaan Anttia nähnyt, vaikka paljon olin kuullut hänestä puhuttavan,\nja aina oli hän ollut mukana, missä joitakin roistontöitä oli tehty.\nNuorena poikana sanottiin hänen murhanneen erään kuljeskelevan\nlaukkuryssän, vaikkei asiaa ollut voitu koskaan näyttää toteen. Minä\nkuvittelin hänet kookkaaksi, mustaveriseksi mieheksi, jolla oli pienet\nkavalat silmät ja arpia poskipäissä...\n\nJo ilmestyi Lauri portaille ja alkoi sytyttää piippuaan.\n\nSilloin minäkin ponnahdin pystyyn ja lähestyin mökkiä, johon Lauri\nkiirehti edellä.\n\nPöydän päässä istui rauhallisena mustapartainen mies syöntihommassa.\nHän näytti hyvin siivolta mieheltä ja katseli tummansinisillä\nsilmillään niin rehellisesti eteensä kuin konsanaan se, jolla on hyvä\nomatunto. Muita ihmisiä ei näkynyt. Tuo mies ei missään tapauksessa\nvoinut olla Antti Räisänen, viinaporvari ja murhamies. Katsoin Lauriin\nja toisen vuoron mieheen.\n\nJa sanottuani hyvänpäivän kysäisin:\n\n\"Oletteko te Antti Räisänen?\"\n\nHän rykäisi, nielaisi palan, pyyhki suutaan ja vastasi:\n\n\"Vallesmanni on hyvä ja istuu. Minähän se olen. Olenkin jo odotellut,\nettä eikö tule tämä varavallesmanni heti minulta sakkoa perimään. Kyllä\nminä siitä niin suuressa huolessa olen ollut, etten öitäni ole\nnukkunut. Sakottivat minua viatonta miestä, kun puoli litraa\ntarvitsevalle lainaan annoin. Ja olisin minä sen jo käynyt maksamassa,\nettei olisi tarvinnut vallesmannin tänne vaivata itseään, vaan kun en\nsaanut rahaa kokoon... en niiltäkään, joilta olen vähä työpalkkoja\nsaamassa... Parhaat vaatteeni ja taskukelloni myin, mutta niistäkään en\nsaa maksoa ennenkun ensi viikolla...\"\n\nHän oli lopettanut syöntinsä ja noussut kävelemään, ja hänen\nkertoessaan minulle asiansa valuivat kyyneleet hänen silmistään.\nÄänikin oli niin valittava ja surkea, että tuli oikein sääli\nmies-parkaa.\n\nJa saatuaan piippunsa syttymään jatkoi hän itkunsekaisella äänellä:\n\n\"Ovat ne ihmiset kateellisia ja pirullisia. Kun minä suurella vaivalla\nja vähäisellä rihkamakaupalla olen koettanut henkeäni elätellä ja\nvanhempani olen hoitanut hautaan asti ja vielä on sokea sisar ja hänen\nlapsensa hoidettavana... niin kadehtivat ja vainoavat minua, vaikken\nole heille pennin edestä pahaa tehnyt... Ja tämänkin viinanmyyntiasian\nkävi Ollikainen kantelemassa vallesmannille, kun luuli minun hänen\nveneensä varastaneen... Vaan ei siitä Ollikainen isosti hyödy... Ja\nkyllä minä sakkoni maksan... Jos sopisi vallesmannin vartoa tulevaan\nviikkoon, että saisin rahaa kokoon...\"\n\nOikein minua alkoi mies-poloinen säälittää. Ehkäpä ne huhut, joita\nhänestä kerrottiin, olivat perättömiä, -- ainakin liioiteltuja.\nSemmoistahan oli maailman meno. Monta asiaa viittasi siihen, ettei mies\nvoinut olla niin paha kuin hänestä kerrottiin. Ensiksi tuo hänen\nvilpitön, rehellinen ulkomuotonsa ja suora puhetapansa, toiseksi se,\nettä hän oli hoitanut vanhempiansa hautaan asti ja nyt elätti sokeaa\nsisartaan ja hänen lapsiaan, osoittivat jo kylliksi hänen olevan\nlämminsydäminen mies, joka voi tottakin puhua.\n\n\"Tämä Lauri lautamieskin tietää tälle vallesmannille todistaa\", alkoi\nhän nyyhkiä, kun minä viivytin vastaustani.\n\nLauri istui etukumarassa lattiaan katsellen eikä virkkanut mitään.\n\n\"Ensi viikolla -- keskiviikkona -- minä kävisin maksamassa. Viimeiset\npitää siihen koota. En minä enää vanhoilla päivin tahtoisi linnaankaan\nlähteä... ja puhdas minulla on papinkirja tähän ikään ollut... että\nsopiiko vallesmannille siihen asti vartoa\", pyyteli hän.\n\n\"Lupaatteko aivan varmaan ensi keskiviikkona maksaa?\" tiedustin vielä.\n\n\"Lupaan tietenkin. Mihinkä minä poloinen siitä enää pääsen.\"\n\nJa hän hyrähti taas itkemään.\n\n\"Koko kevään ja tämän kesän ajan kun olen ollut vuoteen hyvänä\nviikottain, niin en ole kyennyt työhönkään...\" änkkäsi hän itkun\nseasta.\n\nSovittiin sitten, että maksu sai jäädä ensi keskiviikkoon.\n\n\"Mutta muistakaahan pitää sananne, muutoin teidät hukka perii\", koetin\nsanoa virallisella äänellä.\n\n\"Mihinkä minä vaivainen mies pääsen... Nytkin pakottaa rinnan alla...\nruoka ei pysy sisällä vähääkään...\"\n\n\"No hyvästi nyt!\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi, vallesmanni-kulta, ja kiitoksia oikein paljon ja\nonnea matkallenne!\" hyvästeli hän meitä, kun ovella olimme pois\nlähdössä.\n\nPalatessa emme menneetkään polkua takaisin, vaan laskeusimme mäeltä\nsuoraan maantielle.\n\nEi virkkanut Lauri mitään, ja äänettömänä kuljin minäkin.\n\n\"Siivolta mieheltähän tuo näytti. Liekö totta puhunut?\" sanoin vihdoin,\nkun pääsimme maantielle.\n\n\"Pahoin minä epäilen. Se on sellainen valehtelija, ettei vertaa. Mutta\nvoipi sentään sakkonsa maksaa\", arveli Lauri.\n\n\"Mutta onhan hänellä hyviäkin puolia... esimerkiksi, että hoitaa\nsokeata sisartaan!\"\n\n\"Mitä hulluja! En minä ole kuullut hänen sokeasta sisarestaan mitään.\nJa valetta oli sekin, että on hoitanut vanhempiansa. Ruotilaisina ovat\nkumpikin kuolleet\", tiesi Lauri selittää.\n\nMinulle oli kuitenkin jäänyt Antti Räisäsestä hyvä usko, ja monesti\njohtui mieleeni, että ihmisten puheisiin oli hyvin vähän luottamista.\nOlihan minulla vereksen vereksiä kokemuksia ihmisten pahuudesta.\nAlituiseen olin kuullut huhuja nostettavan aivan viattomista ihmisistä.\nMiksi ei sellaista olisi voinut tapahtua Antti Räisäseenkin nähden.\n\n\"Ei tuo mies kuitenkaan roistolta näyttänyt\", sanoin Laurille\nerotessamme.\n\n\"Sillä itkullaan se onkin pettänyt monta viisaampaa miestä kuin sinut\",\narveli Lauri, sillä hän tuntui kovasti halveksivan minua siitä, etten\nollut kovempana Antille.\n\n\"Jokohan tuo peijakas oli ainakin konna?\"\n\n\"Ole varma siitä\", takasi Lauri ja naureskeli veitikkamaisesti.\n\"Tottapa tuota opit vähitellen\", arveli hän lopuksi, ja niin erosimme.\n\nAntti Räisäsen asia oli jäänyt niin mieleeni, että öilläkin siitä\nuneksin. Ja uteliaana odotin keskiviikkoa, jolloin Antin piti tulla\nsakkoaan maksamaan.\n\nMutta hän ei tullutkaan.\n\nOdotin torstain, perjantain, lauantain ja niin seuraavaan viikkoon,\nmutta häntä ei kuulunut. Eräänä yönä läksimme Anttia poliisin kanssa\ntapaamaan.\n\nAamuvarhaisella saavuimme Pakkasenvaaraan, juuri kun muutamissa\nmökeissä alettiin heräillä.\n\nSama vaimo, jonka ensi käynnilläkin olin nähnyt seisovan portailla,\nilmautui nytkin liikkeelle ja näytti seuraavan meitä Heikin mökille.\n\n\"Eikö lie mennyt pitemmälle matkalle. Kaikki kampsunsa näkyy koonneen,\nja kaupungissa kuului olleen jo menneellä viikolla. Amerikkaan se on\nmennyt. Sillehän tuli 'tiketti' jo kevättalvella\", selitteli meille\nPakkasenvaaran Heikki.\n\n\"Semmoinen lurjus!\"\n\n\"Velimies kuuluu olevan hyvissä varoissa Amerikassa. Isoa\n'rästäränttiä' hoitaa, ja kaiketi pääsee Anttikin kellarimestariksi\",\njatkoi Heikki.\n\nVaimo, joka oli meitä seurannut pirttiin asti, ojensi minulle likaisen\nkirjeen, jonka Antti oli käskenyt minulle antaa. Se oli huononlaisella\nkäsialalla kirjoitettu ja kuului näin:\n\n    \"hyvä tuttavani väinö vallesmanni joka olita hyvä ja olen lukenut\n    teän runoja ja voin hyvin ruumiin ja sielun puolesta jota herran\n    armo lahja teillekin toivon ja nyt reisan amerikan tästä saatanan\n    maasta ja sine hautatan ruumiin ja sanoka Ollilaisele etä ole\n    niin helvetin hyvä ja muista että toisa talvena tapoima hirviä\n    Karhujupukassa ja siihen on toistaja leenan alpetti ja särkilahden\n    nuorempi poika ja ottakaa ylös tämä asia ja sakon olen jättänyt\n    Niemiahon isänäle, joka maksaa se teile ja kaksitoista hirveä\n    olen ampunut ja lihat on myyty voikaa hyvin ja toivotan pitkä ikä\n    ja kohta mies reisaa amerikassa.\n\n                                                 tutavuutela\n                                               Antti Räisänen.\"\n\n\"Mitä Antti siinä kirjoitti?\" tiedusti poliisi.\n\n\"Vähä mitäkin.\"\n\nMutta vaimo virkkoi:\n\n\"Puhui se minulle, että hän on viinanmyyntisakon jättänyt Niemiahon\nisännälle. Liekö siitä virkkanut kirjeessään.\"\n\n\"Ei ole siitä mitään\", vastasin minä ja pistin kirjeen taskuuni.\n\nMutta parin päivän perästä tuli Niemiaho ja maksoi Antti Räisäsen\npuolesta sakon.\n\n\"Miksikähän Antti sitten lähti noin äkkiä Amerikkaan?\" kysyin\nNiemiaholta.\n\n\"No... kyllä hänellä taitaa olla muita syntejä... parasta Antille oli,\nettä korjasi luunsa\", virkkoi Niemiaho naurussa suin.\n\n\n\n\nMAANTIEN TARKASTUKSESSA\n\n\nKevättarkastus oli jo pidetty, ja tiet olivat yleensä olleet kelpo\nkunnossa, kun ottaa lukuun, että tienpohjat alun pitäen olivat peräti\nkehnosti tehtyjä.\n\nKesäkuun lopulla tuli minulle kuitenkin kuvernöörinvirastosta kirje,\njossa sanottiin että läänin maaherra aikoi tehdä matkan Lappiin asti.\nHevosia piti olla varattuina j.n.e.\n\nRuununvoudilta tuli sitäpaitsi samaa asiaa koskeva kirje, jossa hän\n\"kehoitti\" tarkastamaan, että maantiet olisivat kunnossa, kun\nkuvernööri kulkee, y.m., y.m.\n\nKun pohjakirsi kylminä kesinä vasta heinäkuussa lähtee teistä, jolloin\nne tavallisesti käyvät kuoppaisiksi ja leikkaukset nousevat, toiset\nlaskevat, kuulutin tientarkastuksen pidettäväksi vähää ennen\nkuvernöörin tuloa, jotta saataisiin tiet hyvään kuntoon.\n\nLauri lautamiehen kera läksimme sitten tientarkastukseen.\n\nKylän raitilla tuli meitä vastaan Isolan Hermanni.\n\n\"No mihinkä sitä nyt mennään taas?\"\n\n\"Etkö ole kuullut, että kuvernööri tulee ylihuomenna... tien syyni nyt\non\", vastasi hänelle Lauri.\n\n\"No, hyväthän nyt ovat tiet\", arveli Hermanni. \"Hyvä kuuluu olevan\nmeidänkin tie.\"\n\n\"Vaan nepä pitääkin olla mainiot, kun kuvernööri kulkee. Kun näin\nsataa, ja kirsi vasta pohjalta lähtee, niin tiet näkyvät käyvän\nkuoppaisiksi\", selitteli Lauri Hermannille, jonka tiesimme sangen\nvastahakoiseksi tienkorjaajaksi.\n\n\"Niinpä tietenkin... ja vallesmanni ei saa mitään palkkaa\ntiensyynistä... on sekin...\" laverteli Hermanni vain, eikä ollut\nkuulevinaankaan sitä, että nyt pitäisi lähteä tienkorjuuseen.\n\n\"Tässäkin keskellä kylän raittia näkyy olevan kuoppia aikalailla...\ntämä on Viinikan tie... korjausta tarvitsee tämäkin\", huomautti Lauri\nHermannia.\n\n\"Jo se. Näkyy olevan kuoppia... Aina se on tuo Laurin raudikko lihavana\nja pyöreänä, vaikka kesää talvea ajetaan\", tuumasi Hermanni.\n\n\"Ilmota muillekin, että tietävät lähteä tieosiaan korjaamaan\", huusi\nhänelle Lauri hyvästiksi.\n\nAjelimme eteenpäin. Pari päivää oli jo sataa tihuttanut, ja tiet olivat\nkovemmillakin paikoilla lauttaisia.\n\n\"Huononlaisiksi nämä ovatkin menneet\", sanoin Laurille.\n\n\"Pohjakirsi vasta lähtee, niin sillä se ottaa näin pehmeäksi\", selitti\nhän.\n\nKylän toisessa päässä näimme vasta ensimäisen tienkorjaajan.\nKantoniemen vanha vaari oli lapioineen tullut kuoppia täyttämään.\n\n\"Eikö siellä nyt nuorempaa miestä ollut tienkorjuuseen kuin vaari?\"\n\n\"Eipä ollut. Ja hyvähän tämä näkyy olevan tiekin\", vastaili vaari.\n\n\"Tämähän on kuoppainen, ja keskellä tietä vesilammikoita... Onko tämä\nnyt mielestänne hyvä?\" uskalsin minä vaaria muistuttaa.\n\n\"Mitä kun sateessa kuljette. Mutta käykääpä poudalla... ei näy\nvesilammikolta\", tenäsi äijä.\n\n\"Huono tämä on poudallakin.\"\n\n\"Huonompia täällä muilla on... tuokin Mäkiniemen tie... ja pääseehän\ntästä ajamaan reimasti niin herra kuin talonpoikakin... eikö niin?\" Ja\nukko nauraa virnisteli.\n\n\"Tämä pitäisi someroida vahvaan ennenkun tästä tulisi hyvä. Sanokaa\nisännälle, että ellei laita huomiseksi parempaan kuntoon, niin me\npalkkaamme korjaajan\", nuhteli Lauri ukkoa lopuksi.\n\n\"Sanotaan vaan, mutta huonompia teitä sieltä edestäpäin löydätte\",\narveli äijä.\n\nAjoimme taas jonkun kilometrin jotenkin hyvää tietä, joka kulki kuivaa\nkangasta eikä ollut kuoppainen. Mutta korjaajia emme kohdanneet.\n\nToiseen kylään tullessamme tapasimme Vanhantalon Petterin, kotonsa\nluona, tienposkessa riihtään parsittamassa.\n\nPetterikin oli niitä miehiä, jotka eivät uhranneet \"henkeänsä ja\nelämäänsä\" tienkorjuuseen.\n\nEnnenkuin ehdimme mitään puhua, alkoi Petteri riihen akkunasta pakista:\n\n\"Minusta näyttikin, että tuttuja miehiä sieltä tulee... arvasin heti...\nSitä täytyy kruunun palvelijan olla liikkeellä satoi tai paistoi...\"\n\n\"Niin on, veli hyvä. Mutta etpä sinä ole mennyt tietäsi korjaamaan\",\nsanoi Lauri vastaan.\n\n\"Koko menneen yön olemme olleet 'tien päällä' Jaakon kanssa... Sen minä\nsanon, että minun tietäni ajaa kuin pöytää pitkin... saattepa nähdä!\nVaikka kiire tässä olisi minullakin. Tämä riihi tarvitsisi saada\nvalmiiksi ennen heinäaikaa\", selitteli Petteri.\n\n\"Ovatko muut tämänkyläläiset käyneet teitään korjaamassa?\" kysäisi\nLauri.\n\n\"Kylläpä siellä minusta oli joka talosta korjaaja. Ja tämän kylän tiet\nnäkyivätkin olevan hyvät kaikki, pitäjän rajasta alkaen\", valehteli\nPetteri.\n\n\"Mutta nehän olivat, tämänkyläläisten tiet, kevättarkastuksessa kovin\nhuonot, liukkasia ja sillat hajallaan\", huomautin minä.\n\n\"Mitä, kun kirsi kiskoo ja viskoo ja nostaa leikkauksia, mutta heti kun\nkirsi on löysännyt, niin tiet ovat kuin pöytä... Herratkin juhannuksen\naikana mainoivat ja sanoivat: jopa on sievät tiet...\"\n\nSiihen suuntaan jaaritteli Petteri ja lopuksi arveli: \"Meidän kylän\ntiet ovat siksi hyviä, että niiden puolesta saisitte tästä pyörtää\ntakaisin -- jos muita asioita ei ole -- olisi teillekin helpompi. Ja\nkuuluukin olevan tämä uusi kuvernööri peräti 'alhainen' mies... selvä\nsuomalainen, ja kansan parasta katsoo...\"\n\nKun meillä jo entisestään kuitenkin oli vereksiä kokemuksia, ettei\nPetterin puheisiin ollut luottamista, läksimme ajamaan pitäjän rajaa\nkohti.\n\nOravaisen Villen tapasimme tiellä. Hän oli menossa lohipadolle laukku\nselässä, leili kädessä. Ei ollut kuultukaan maantien tarkastuksesta.\n\n\"Sepä kumma. Vanhantalon Petteri sanoi, että tämänkyläläiset ovat\nkaikin korjanneet tiensä.\"\n\n\"Sitten vaan mitä Petteri sanoo... joka ei puhu puolta sanaa totta\",\narveli Ville ja lisäsi:\n\n\"Minä en kuitenkaan jouda nyt tien korjaamiseen, vaikka keisari\nkulkisi...\"\n\nJa hän sanoi päättävästi hyvästi ja läksi kävellä keikkasemaan\nlohipadolle.\n\nSeuraavassa talossa, Mukkalassa, koetimme saada miehiä ja hevosia\nliikkeelle, jotta saisimme palkatuksi tienkorjaajia. Mukkalasta oli\nnuori isäntä mennyt viemään hevosia laitumelle, vanha isäntä oli kuuro,\nja renki oli päivää ennen lähtenyt Amerikkaan. Vanhin poika oli vasta\nkolmannellatoista, eikä talossa ollut muita miehiä.\n\n\"Ja mikä ne panee herratkin liikkeelle kesäsydämenä, kun itsekullakin\nolisi kylliksi tointa talossaan. Meillähän on vielä perunamaat\nmultaamatta, ja tuo piika Hiltakin katkasi kätensä juhannusyönä, niin\nminun pitää lehmätkin lypsää\", selitteli emäntä, jonka tapasimme\nmaitokellarissa kirnuamassa.\n\n\"Eikö ole naapurissakaan miehiä? Ja onhan se hevonen Talvitien\nMatillakin?\"\n\n\"Naapuristakin ovat Janne ja Hermanni menneet saattamaan kaupunkiin\nAmerikkaan menijöitä, mutta isäntä tuo lienee kotona. Talvitien Matti\ntässä vasta kävi, mutta en huomannut kysyä, onko hänellä hevonen kotona\nvai joko on vienyt laitumelle\", tieteli emäntä.\n\nKävimme joka talossa, mutta melkein samanlaisella menestyksellä.\nTapasimme kuitenkin Talvitien Matin, joka alkoi heti pahimpia\nleikkauksia korjailla.\n\nToisessa päässä kylää tapasimme useita tienkorjaajia. He sanoivat\nkuulleensa kuulutuksen kestikievarin isännältä, että kuvernööri tulee.\n\n\"Tuollapa Ollila seisoo\", huomautti minua Lauri, kun ajelimme sivu.\nOlimme huomanneet, että Ollilan tie oli hyvin kuoppainen ja päättäneet\nahdistaa isäntää sitä korjaamaan.\n\nHuomattuaan, että pysäytimme hänen kohdalleen, riensi hän puolijuoksua\npuheille ja alkoi selvitellä:\n\n\"Minäkin tässä olen ollut lähdössä tienkorjuuseen, mutta kun tamma\nvasta mennä yönä varsoi, niin sitä ei saata ottaa vielä liikkeelle,\nvaan kyllä minä tiestäni huolen pidän... eikähän se tämä\nvaravallesmanni kuulu olevankaan niin kova -- he, he he...\" ja Ollila\ntaputteli minua olkapäälle, tarjosi Laurille sikaarin ja virkkoi:\n\n\"Pakana kun teki komean varsan... aivan kuin polkijansakin... jalat ja\npääkin aivan samanlaiset... tässä olisi tulitikkuja... Jo se. Kummaa,\nmitä ne kuvernöörit täältä aina hakevat... Vai Lappiin asti se menee.\"\n\nPalatessa poikkesimme Vanhaantaloon, saadaksemme Petteriä muistuttaa\ntoiste \"puhumaan totta ja pysymään totuudessa\" niinkuin olimme kuulleet\ntuomarin todistajalle sanovan. Mutta vaikka taloon tultuamme haimme\njoka huoneen, navetan, molemmat riihet ja tallin, emme tavanneet muita\nkuin Ruoti-Niklaan, joka pirtin penkillä äkäisenä istuen ei sanonut\ntietävänsä, missä muu talon väki oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli tarkastus piirin pohjoisrajalla.\n\n\"Maksaneeko vaivaa lähteä ollenkaan\", arveli Lauri. \"Ei siellä ole\nkorjaajia kuitenkaan.\"\n\n\"Aina siitä sentään on apua, kun niitä käydään hätyyttelemässä\",\npäätimme kuitenkin, ja niin läksimme liikkeelle.\n\nKauppiaan kujalla tapasimme Savelan isännän, joka pahasti nilkuttaen,\nkeppi kädessä ja surkean näköisenä käveli vastaan. Savelalla oli monta\npitkää tietä, kaikki huonoja eikä niitä juuri koskaan korjattu.\n\n\"Kyllä se sopi niin kovin huonosti minua kohtaan tämä tiensyyni... voi\nhyvä isä sentään... kun loppuu miehuus pois kokonaan... Nyt loukkasin\njalkani kahden kiven väliin, etten talon väliä saata kävellä... Minä\nolen juuri työmiestä hakemassa tienkorjuuseen\", alkoi hän meille\nselitellä.\n\n\"Kevättarkastuksessa jo saitte anteeksi, ettekä sitten jälestäpäin\nkorjannutkaan, vaikka lupasitte\", nuhteli Lauri.\n\n\"Voi veljeni rakas, kun oli niin paljon muuta työtä\", nyyhki Savela, ja\nluulen kyynelten nousseen hänen silmiinsä.\n\n\"Varakas mies! Joutaisitte tienne korjaamaan\", sanoi Lauri vain\nankarasti.\n\n(Olkoon tässä mainittu, että Savela vasta meidät nähtyään huomasi\nruveta ontumaan ja heittäytyi surkeaksi.) Sivuutimme kirkonkylän.\n\nMännistön mailla ja Junttarin seudulla, missä tiet tavallisesti ovat\nhuonot, olivat ne nyt sitäkin kuoppaisemmat. Varsinkin Eeli-Mikkolan,\nMuiskulan ja Huuhentaalin tieosat olivat kovin kehnot.\n\nHuuhentaali oli kuitenkin, itse äijä, tietään parantelemassa.\n\n\"Tämä teidän tie se on aina huono, samoinkuin Eeli-Mikkolan ja\nMuiskulankin\", moitti Lauri heti Huuhentaalille.\n\n\"Sekö sinulla on hyväksi päiväksi!\" ärähti ukko, joka tuntui olevan\npahalla tuulella.\n\n\"Keväälläkin olivat leikkaukset niin kurjat, ettei yli päässyt\", lisäsi\nLauri vain ja iski minulle silmää.\n\n\"Päässytkö? Ylikö? Vissiinpä tästä ovat päässeet herrat ja narrit ja\nvieläpä lautamiehetkin, -- koskapa täällä ei näy kulkijoita kasassa\",\ntiuskasi ukko julmana ja kääntyi selin meihin.\n\nPitkin tietä oli kuitenkin korjaajia, niin että me suurella vaivalla,\nkehoituksilla ja uhkauksilla saimme aikaan melko paljon.\n\nKun kuvernööri sitten kulki, olivat tiet melko kunnossa, niin ettei\nniillä ainakaan loukannut itseään. Mutta kun kuvernööri oli palannut ja\npäässyt eheänä läänimme pääkaupunkiin, laittoi hän ruununvoudin kautta\nkohta kirjeen maanteiden tilasta...\n\n    ... \"piirissä ovat perin huonossa kunnossa.\n\n    \"Samalla kun saatan Teille tiedoksi edellä olevan kirjoituksen,\n    saan minä täten kehoittaa Teitä viipymättä ryhtymään toimeen,\n    että tiet piirissänne saatetaan kelvolliseen kuntoon, jotapaitsi\n    Teidän tulee vastedes tarkkuudella valvoa, että maantiet\n    piirissänne ovat moitteettomassa kunnossa.\"\n\nTuon kirjeen minä sitten näytin Savelallekin.\n\n\n\n\nKENTTÄNIVAN HÄVITYS\n\n\nKesäisenä yönä kuljin suuren Miehojärven rannalta kalarikkaan,\nsaivovedestä kuuluisan Kaimajärven rannalle, missä oli vain yksi ainoa\ntalo järveen pistävän niemen nenässä.\n\nYksinäisiä, metsäisiä taipaleita on minusta hauska matkata yksin. Polku\nvie ja viehättää. Erämaan rauha on maassa, ja sydämessä asustaa\nkummallinen raukeus. Täällä, kaukana muusta maailmasta, on turvallista\nolla. Vaikka on ympärilläni erämaan ääretön yksinäisyys, ei minua\npeloita eivätkä tuskan tunteet sydäntäni rasita. Ajatus ei viivy\nentisyydessä, ei luo utukuvia tulevista päivistä, eikä rauhatonna\nharhaile vallaton mielikuvitus. Silmä näkee, sydän tuntee, ja\nrauhallisena sielu unelmoi...\n\nTämä taival onkin outoa minulle, olen ensi kertaa tätä polkua\nkulkemassa. Maat, joita polku vie, ovat kuivia ja kallioisia, suot ja\njänkät jäävät syrjään. Ahteita ja kumpuja hakien polku vie...\n\nNousee aurinko ja kultailee maailmoita ja uneksuvan taivaan vaaleita\npilviä. Mutta kuta likemmäksi saavun Kaimajärveä, sitä mukaa katoaa\nminusta erämaan synnyttämä rauha, ja levottomammaksi sydän käy.\nAjattelen taloa, Kenttänivaa, ja sen asukkaita. En tunne heitä, mutta\nMiehojärven rannalla, josta olen lähtenyt, on minulle heistä kerrottu.\nIso oli lapsilauma, ja lujalle oli ottanut elämisen jo kuluneena\ntalvena, kun leipä oli aivan ostossa. Kaksi lasta kuuluu olevan\nvaivaista... Heiltä nyt vaadittiin kolmensadan markan päätöksen maksua.\nPäätös oli laukussani velkakirjoineen ja määräyksineen...\n\nMinulla oli ollut monen monta ulosottotoimitusta peräti köyhäin ja\nkurjain luona, mutta ei minusta ollut koskaan tuntunut niin ikävältä\nvelallisen luo meno kuin nyt. Varmaa on, että jos itselläni olisi ollut\nrahaa, olisin ennen siitä luopunut kuin mennyt noita raukkoja\nnylkemään... raukkoja, jotka idarsivat leipäänsä karusta,\nkiittämättömästä maasta, hallan kanssa joka vuosi tapellen -- joita ei\nauttanut maantie, vaikka velvollisuus oli heilläkin osansa korjata, ja\njotka elivät kaikin käsin turvattomina loitolla muista ihmisistä...\n\nMerkeistä päättäen alan lähestyä asuttua paikkaa. Siinä on jo pienen\njänkän laidassa heinälatokin, suu selällään tuijottaen; etempänä on\nauma vartaita pystyssä ja toisella rannalla toinen lato, johon vasta\nnäkyy olevan uusi katto pantu. Polku kiertää jänkkää, pulskan petäjikön\nhalki kulkien. Männikkö oli tähän jätetty säästömetsäksi ja suojaksi\npohjoisia tuulia ja hallaa vastaan. Tämä oli talon tuki ja turva...\n\nHeti männikön laidassa on riihi ja sen vieressä pienoinen lato.\nRiiheltä näkyy jo talokin, matala maalaamaton viisiseinäinen pirtti, ja\nsiitä vähän matkan päässä maahan luhistunut, ränstynyt navetta. Kuuluu\nhiljaista kosken pauhua, ja kun likemmäksi tulen, näen talon taitse\nvirtaavan pienoisen joen, joka saunan luona muodostaa nivan ja vähän\nalempana laskee suureen Kaimajärveen.\n\nAamu on tyyni ja suloinen, aurinko on jo korkealla, vaikka kello vasta\naloittaa viidettä. Talossa ei vielä näy liikettä.\n\nMutta pääskyset, joilla on pesänsä pirtin räystään alla, pitävät\niloista elämää. Ne lentävät aivan korvieni vieritse ja visertelevät\nniin että korvia vihloo. Niitä on sadoittain. En ole ennen enkä jälkeen\nnähnyt niin paljon pääskysenpesiä yhden talon räystään alla. Istuudun\nisolle kivelle, joka on keskellä pihamaata, ja alan katsella pääskysten\niloista elämää. Vieri vieressä on pesiä, ihme että ne siinä pysyvät\nvain paljaaseen seinään varattuina... Tuosta pesästä lähtee taas\nyksi... lentää pääni päältä... siinä viheltää ja menee nuolena järvelle\npäin... Tästä taas... se lentää poikki pihan... tulee takaisin ja\nsalamana vihkaisee rannan sivu koskelle päin, jonne katoaa... Tuohon\npesään, joka on likinnä rappusia, tulee yksi pirtin päällitse... ja\ntuohon ja tuohon... Ja yhtenä ainoana hilpeänä viserryksenä on koko\npihamaa, ja kaunis kesäaamu on kuin aamurukouksessaan.\n\nKummallisiin ajatuksiin vaivun siinä istuessani. Näen suuren\nKaimajärven sileän pinnan ja sen vastakkaisella rannalla korkean\nvaaran, jonka puuton, kalju laki kimaltelee aamuauringon valossa. On\nkuin hyppelisivät siellä valon hengettäret, aamutanssiaan\nharjoitellen...\n\nKaunis on maailma, ja iloiset ovat pääskyset, mutta minun sydämessäni\non talvi, ja murhe on mielessäni... Nuo, jotka tuolla sisällä nukkuvat,\neivät aavista, että heitä vaanii ulosottomies...\n\nSilloin satun katsomaan järvelle päin ja näen rantaan tulevan veneen,\njossa on kaksi henkeä, vanhemmanpuoleinen mies ja nuori tyttö... He\nasettavat verkot keppeihinsä ja mies nostaa kalakontin selkäänsä. Tyttö\nkantaa pienempää vasua...\n\nKun he saapuvat pihaan, tervehdin minä. Mutta kumpikaan ei vastaa\nmitään. Mies tuijottaa minuun kuin pelästyneenä, ja tyttö katsoo niin\ntarkkaan, että kävelee kopiksi tikapuihin. Silloin hän herää, panee\nvasun rappusille ja töksähtää siihen minua katselemaan.\n\nMieskin on laskenut konttinsa kaivon viereen ja alkanut kaivaa\ntupakkakojeitaan.\n\n\"Te taidatte olla isäntä\", sanon minä ja lähestyn katsomaan, mitä\nkontissa on. Se on haukia ja ahvenia puolillaan.\n\n\"No minä tässä olen niinkuin isännän nimessä\", vastaa hän väsyneesti.\n\nHän on kuudenkymmenen mies, harmahtavatukkainen ja sinisilmäinen.\nMiellyttävät kasvot ilmaisevat harvinaista suopeutta.\n\n\"Mistä tämä vieras kulkee, kun tämän kautta matka pitää?\" tiedustelee\nhän ja yhä katselee minua epäluuloisena. \"Tänne Kaimajärven rannalle\nsattuu harvoin vieras kulkemaan.\"\n\n\"Tuolta rantakylästä olen. Vasta tähän tulin. Saittepa aika paljon\nkaloja. Verkoillako pyydätte?\"\n\n\"Verkoilla. Ei ole nuottaa. No tuli niitä mennä yönä jonkun verran.\nMilläpä täällä muuten eläisikään\", arvelee hän surumielisesti.\n\nPirtissäkin oli herätty, ja savu nousi uunin piipusta. Tyttö oli\nkadonnut porrasten edestä, ja lasten hälinää kuului sisältä. Pienoinen\npoika, jolla ei ollut kuin palanen paitariekaletta yllään, juoksi\npihalle ja lausui:\n\n\"Itä... itä... Kallelle te tuuri hauki!\" ja meni kaloja kontista\nkatselemaan.\n\nNavetassa helähti rautainen lehmän kello pari kertaa ja kuin unen\nseasta vielä.\n\n\"Onko montakin lehmää?\" kysäisin minä, kun sattui soma tilaisuus.\n\n\"On se vasikka neljäntenä. Mennä talvena täytyi paras lehmä lopettaa,\nkun katkasi jalkansa sileällä parrella.\"\n\n\"Sepä oli ikävää. Niinkö pieni tämä tila onkin?\"\n\n\"Kyllä tässä hätähätön seitsemän, kahdeksan elättäisi, kun oikein\ntarkoin joutaisi joka kannikon niittämään...\"\n\nIsäntä on koko ajan tarkastellut minua, kai tehnyt johtopäätöksiään.\nErittäinkin näkyy hän katselevan olallani riippuvaa laukkua, joka ei\nole tavallisen eväslaukun näköinen. Ja minun olennossanikin on jotakin,\njoka on tavallisesta jätkästä poikkeavaa, vaikka pukuni ei suinkaan ole\nherrasmainen.\n\n\"Te taidatte olla metsänostaja\", arvelee hän tutkimuksen tuloksena.\n\n\"No en minä juuri metsänostaja ole\", vastaan vähä hymyssä suin.\n\nSilloin näyttää hänelle selviävän asia. Ja melkein vapisevin äänin hän\nsanoo:\n\n\"Kyllä minä nyt arvaan ja tunnenkin. Te olette se varavallesmanni...\"\n\n\"Niin olen...\"\n\n\"Minä arvasin. Minulla on ollutkin niin painostava tunne koko viikon.\nJa akka oli nähnyt pahoja unia näinä viime öinä. Oli nähnyt pirun häntä\nahdistelevan...\"\n\nSamassa tuli pirtistä nainen, joka näytti olevan emäntä ja navettaan\nmenossa. Hän oli laiha, mutta muuten terveen näköinen, ja liikkui\nerinomaisen liukkaasti. Kuultuaan, että me isännän kanssa juttelimme,\nseisahtui hän kuuntelemaan, ja päästyään asian perille pillahti hän\nitkemään ja nyyhki:\n\n\"Siinä se nyt oli minun uneni... siinä se nyt oli minun uneni... Johan\nminä sanoin sen sinulle, Heikki\", ja itkien meni hän navettaan.\n\n\"Joko olette kauan asunut tätä taloa?\" tiedustelin isännältä,\npäästäkseni muihin puheisiin.\n\n\"Kohta kolmekymmentä vuotta... No lähtekää tästä sisälle\", vastasi hän\nja näytti verrattain levolliselta.\n\nMinä vakuutin, että minulla tässä päivänpaisteisella pihamaalla oli\nerinomaisen hauska istua pääskysten lentoa katsellen.\n\nTalo oli kauniilla paikalla. Varsinkin miellytti minua ohivirtaava\njoki, joka saunan luona teki soman kosken, ja suuri sininen ja sileä\njärvi, jonka toisessa laidassa kohosi kaljupäinen jättiläisvaara. Me\nkuljimme isännän kanssa ympäri vainioita, kävimme saunan luona ja\npienen, sievän kosken partaalla, johon muuan talon pikkupojista jo oli\nehtinyt rautuja onkimaan.\n\nPellot näyttivät lupaavilta. Ohra alkoi juuri tähkää tehdä.\n\n\"Ei kai tämä paikka ole hallanarka. Kun ei vain erinomaisia syitä satu,\nniin saatte hyvän vuoden...\"\n\n\"Kyllä on monasti näin näyttänyt, mutta juuri kun on valmistumassa,\ntulee pakkanen...\"\n\n\"Vaikka järvi on tuossa vieressä...?\"\n\n\"Vaikka. Mutta näittehän tullessanne sen laajan vuoman, jonka rantaa\npolku tänne tuo. Se on semmonen se vuoma, että siitä uhkuu kylmää\nlämpiminä kesäöinäkin... ja syyspuoleen se on kuin irti päästetty\nrietas... Olen minä sitä paikotellen koettanut ojittaakin, vaan minkäpä\nsille yksi köyhä mies tekee... Kaksikymmentäkahdeksan keriaa olen\nkylvänyt, ja neljä kertaa olen saanut hyvän vuoden... Tässä vainiossa\nolen paljon työtä tehnyt. Nuokin kivirauniot tuolla olen vaimoni kanssa\nkahden...\"\n\nHän ei enää jatkanut, olimme juuri pihaan tulossa.\n\n\"Senkö Lomman tuomio se on?\" kysäisi hän, ja hänen äänensä vapisi.\n\n\"Hänen on. Se näkyy tekevän kolmesataa markkaa, paitsi korkoja ja\nkuluja...\"\n\n\"Kyllä sen muistan. Niin se tekee. Hätä tässä tulee nyt, ellei Lomma\nvielä alkaisi vartoa. On noita pieniä lapsia vielä... En minä muuten\nniin surisi...\"\n\nMe tulimme pirttiin. Se tyttö, joka tuli isänsä kera kalasta, siivosi\nhuonetta. Puute ja köyhyys paistoi joka nurkasta. Keskellä permantoa\nleikki kaksi viisivuotista poikaa, apposen alasti kumpikin, ja\nleikkiessään huusivat kuin metsäläiset ainakin.\n\n\"No olkaapa nyt vähemmällä siinä... Jaakko ja Iikka menkää tästä\npihalle... Ne ovat kaksoset nuokin tuossa, ja semmosia kiistelijöitä,\nettei ääntänsä kuule\", tuumasi isäntä heille, mutta sen kovemmin hän ei\nheitä kieltänyt.\n\n\"Montako lasta teillä on?\"\n\n\"Niitä on ollut viisitoista, vaan ne ovat vanhemmasta päästä kuolleet,\n-- neljä niin soreaa poikaa ja yksi tyttö, -- niin että nyt ei taida\nenää olla kuin kymmenkunta.\"\n\nEmäntä oli navetan takana keittänyt kahvia ja tuli pannu kädessä\npirttiin. Oven luona, vanhan porontaljan päällä, makasi vapiseva sokea\nvanhus.\n\n\"Se on tuo Priitan äiti kohta yhdeksänkymmenen vuoden vanha\", selitti\nisäntä.\n\nMinut oli käsketty porstuan peräkamariin, johon emäntä toi isännälle ja\nminulle kahvia.\n\nKun kysyin, mitä he tahtoisivat kirjoitettavaksi ulosottoon päätöksen\nvakuudeksi, vastasi isäntä:\n\n\"En tiedä. Ei tässä liikoja ole. Tuo sänky tuossa on sisareni, samoin\nkuin sänkyvaatteet...\"\n\n\"Entäpä lehmät?\"\n\n\"Lehmät täytyi mennä talvena myydä Songan porvarille, kun leipä oli\nkaikki ostossa ja verot kaikki maksamatta. Songan porvari on sitten\nantanut lehmäin olla meillä ja luvannut odottaa. On kerrottu, että\ntulevana talvena on isoja tukinajoja, niin että kun tästä pääsee\nansioon, niin pian alkaa rahaa tulla...\"\n\n\"No hevonen....?\"\n\n\"Hevonen on Härkämäen Hermannin, Perälän kylästä -- kyllä kai\nvaravallesmanni hänet tuntee. -- Hermanni ei anna omaksi ennenkun saan\nsen maksetuksi.\"\n\nSekä lehmiin että hevoseen oli hänellä täydelliset todistukset,\netteivät ne olleet hänen omaisuuttaan. Niitä ei siis käynyt ulosottoon\nkirjoittaminen.\n\n\"Eikä taida olla muutakaan irtaimistoa?\"\n\n\"Kylläpä tämän pitäisi näkyä, mitä tässä on... ei muuta kuin puutetta,\nja ellei olisi niinkin runsaasti kaloja saatu, niin nälkään olisimme\nkuolleet. Kaloilla ja maidolla olemme olleet monta aikaa. Vasta viikko\nsitten sain vähä jauhoja. -- Kun ne nyt olisivat malttaneet vielä\nodottaa, nuo velkamiehet, niin... Minulla olisi vielä vähä metsää\nmyytävänä, aika hyvää metsää tuon Jänkkävaaran takana... niin saisivat\nomansa. Vaan minkäpä minä nyt teen, kivuloinen mies...\"\n\n\"Olisitte koettanut saada metsänne myydyksi...\"\n\n\"Sitä minä jo menneenäkin talvena hoin ja hoin, mutta eihän se tuo\nHeikki... sanoo vaan, että säästämme, säästämme\", alkoi emäntä syyttää\nmiestään.\n\nEi isäntä siihen mitään virkkanut. Näytti niinkuin hän olisi\nkyllästynyt koko maailmalle, niinkuin olisi toivonut, että pääsisi\npois. Häntä uuvutti tämä kova taistelu. Ja väsyneeltä hän todella\nnäyttikin.\n\nIstuttiin ääneti pitkän aikaa.\n\n\"Lypsämään pitää minun lähteä\", sanoi vihdoin emäntä ja poistui; ovi\njäi auki. Pirtistä kuului lasten mellakoimista, ja pihalla visertelivät\npääskyset, ristiin rastiin nuolina lentäen, ja saunan takaa kuului\nsoman kosken hauska pauhu...\n\nOli niin painostavaa, surullista, ikävää ja kolkkoa täällä sisällä...\n\nTuolla ulkona oli niin ihanaa, niin suurta ja suloista...\n\n\"No sitten taitaa täytyä julistaa tämä maatila ulosottoon\", sanoin\nvihdoin isännälle.\n\n\"Se kai se on tehtävä\", arveli hän miettiväisenä. -- \"Jos vaan saisin\njonkun hyvän ihmisen auttamaan tulevaan talveen asti, niin kyllä sitten\nkorjautuisi. Se metsä on ison rahan arvoinen, mutta sitä eivät muut\ntiedä kuin minä. Olen sitä koettanut säästää viimeiseen asti ja\nköyhyyden kanssa tässä taistellut. Se Lomma näkyy olevan sydämetön\njulmuri...\"\n\n\"Ettekö ole käynyt hänen puheillaan ja koettanut saada häntä\nodottamaan?\"\n\n\"Kävin minä silloin heti kun lautamies toi välipäätöksen, vaan ei\npuhettakaan. Sanoi, ettei hänelle kelpaa muu kuin puhdas raha... Mutta\nkoettakaa te nyt, rakas ystävä, puhua hänelle... ehkä hän sentään\ntaipuu...\"\n\nIsäntä pyyhkäisi kämmenellään silmiään ja tuumasi:\n\n\"Jo se on ollut tämä meidänkin elämämme hauskaa! Puutetta koko\nelinajan, ja minullakin alkaa terveys loppua... pistää ja vihloo joka\npaikkaa, ja oikea jalka on välistä niin kipeä, ettei päällensä otata...\nSaisi kuollakaan tähän rauhassa...\"\n\nJa taas hän pyyhkäisi silmiään.\n\n\"Kyllä minä parastani koetan teidän hyväksenne tehdä... Ehkäpä Lomma\ntyytyy odottamaan, kun saa kuulla, että teillä vielä on hyvä metsäkin.\"\n\nSilloin isäntä säpsähti ja rupesi pyytelemällä pyytämään:\n\n\"Elkää Herran tähden puhuko Lommalle metsästä mitään. Minä luulen hänen\nsaaneen vihiä, ja sitä hän nyt vaanii, että saisi sen ilmaiseksi...\nSanokaa vaan, että minä tukinajolla ensi talvena maksan...\"\n\nMe siirryimme isännän kanssa pihalle juttelemaan, katselimme pääskysten\nlentoa ja järven sileää pintaa. Emäntä oli lehmät laskenut laitumelle\nja tuli nyt kaloja perkaamaan lasten kera. Isäntä yhtyi joukkoon.\n\n\"Vieraskin syö kalakeiton ennenkuin lähtee, ja on meillä nyt voita ja\nleipääkin tarjota...\" pyysi emäntä minua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo marraskuun alkupäiviksi oli kihlakunnan ruununvouti kuuluttanut\nmyytäväksi julkisella pakkohuutokaupalla Kenttänivan tilan n:o 41\n----:n pitäjässä.\n\nLomma ei ollut suostunut odottamaan millään ehdolla. Ruununvouti oli\nyhtä sydämetön.\n\nTapasin muutamaa päivää ennen huutokauppaa Kenttänivan Heikin. Hän tuli\nvarta vasten puheilleni. Vähillä voimillaan oli hän lähtenyt\nrantamaihin vielä kerran koettaakseen saada apua. Mutta kukaan ei\ntahtonut auttaa miestä, joka elinaikansa oli raskaalla työllä suurta\nperhettään elättänyt, -- jonka terveys puutteen käsissä nyt oli\nmurtunut ja joka nyt oli köyhäksi joutunut. Kukapa semmoista auttaisi!\n\nHän oli paljon heikontunut sitten kesän. Ensi silmäyksellä en tahtonut\nhäntä tunteakaan. Hän kulki ihan kumarassa ja yski väliin hirmuisesti.\nKun hän verkkaan astui kujasta ulos, paikattu laukku selässä, kumarassa\nja avuttoman näköisenä, painui kuva hänestä syvälle mieleeni.\n\nRuununvoudille koetin selittää, että Kenttänivassa vielä oli hyvä\nmetsä, pitäisi ainakin se eroittaa pois.\n\n\"Eikö helkkarissa... eikö helkkarissa\", sain vastaukseksi. Ja hän\nkertoi, että velallinen päinvastoin oli myynyt metsänsä niin tarkkaan,\nettei ollut enää linnun laulupuuta.\n\nJa Kenttäniva myytiin pakkohuutokaupalla. Lomma oli haalinut väkeä\nkokoon sen verran, että pystyttiin toimitukseen. Ei ollut kukaan\nhalukas muuttamaan erämaahan, johon ei johtanut kuin vaivainen polku,\nja sen vuoksi ei huutajia saapunut. Lomma tarjosi koko talosta tuhannen\nmarkkaa eikä kukaan halunnut antaa enempää.\n\nJa niin paukahti vasara, ja Lomma sai Kenttänivan tuhannella markalla.\n\nKun huutokauppa oli loppunut, Lomma maksanut huutokauppasumman,\nruununvouti pannut palkkion tyytyväisenä taskuunsa ja kaikki\nmahdolliset kulut otettu huomioon, huomattiin että vielä\nvelallisellekin oli jäänyt vähän yli viiden markan.\n\nSilloin Lomma julisti:\n\n\"Jaah... minä en ole mikään julmuri, minä. Minä säälin sairasta miestä\nja hänen perhettään... minä annan heidän toistaiseksi asua talossani,\njos he noudattavat...\"\n\nSilloin nousi loukosta vanha, mutta vielä vankka äijä, löi nyrkkiä\npöytään ruununvoudin ja Lomman nokan alla ja karjaisi:\n\n\"Köyhäinhoitoon on heidät vietävä ja aivan heti. Nytkään ei ole ollut\nmoneen päivään muuta ruokaa kuin happamia kaloja. Sydämettömät\njulmurit! Tännekö tahdotte nämä raukat tappaa, kun ensin ryöstitte\nheidät...\"\n\nSe oli Kettu-Heikki, Kenttänivan lähin naapuri. Silloin ruununvouti ja\nLomma alkoivat hankkiutua taipaleelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe ovat nyt maan mustassa mullassa molemmat, sekä Kenttänivan Heikki\nettä hänen emäntänsä. Vanhimmat lapsista ovat palveluksessa, mutta\nnuorimmat huutolaisina.\n\nLommalle on Kenttänivan metsästä jo usea \"puulaaki\" tarjonnut\nkahtakymmentätuhatta markkaa, mutta Lomma kuuluu tahtovan\nneljäkymmentätuhatta...\n\nJa varmaan hän sen saapikin...\n\n\n\n\nOMAN KÄDEN OIKEUTTA\n\n\nKappeliseurakunnassa asui mies, Räsköltiksi kutsuttu, jolta ei pitkään\naikaan onnistuttu saamaan minkäänlaisia veroja. Hän oli vanha nuorimies\nja niin saita, että nälkää näki. Varmaksi tiedettiin, että hän oli\nkymmenientuhansien markkojen omistaja, vaikka hän tekeysi köyhäksi ja\nkerjäili leipäpalaa missä kulki. Ja niin viisaasti oli hän osannut\nlainailla rahojaan, ettei kukaan oikeastaan tiennyt kellä niitä oli,\noliko pankeissa paljon ja missä. Mutta se tiedettiin, että paitansa\npovessa oli hänellä musta pussi, jossa aina oli rahaa.\n\nKerran oli taas varastanut -- hän otti mistä hyvänsä -- eräästä talosta\nkaksi leipää. Arvattiin, että se oli Räsköltin työtä, ja kun sattui\nsyyspimeä ja kylän poikaviikareita oli koolla, päätettiin miehissä\nlähteä takaa-ajamaan. Hänet saavutettiin pian, ja kylän raitilla\ntehtiin kiivas kysymys, oliko hän ottanut leivät talon pöydältä. Mutta\nhän kielsi jyrkästi ja aikoi hävyttömimmät haastaa oikeuteen. -- Mutta\npojat eivät tällä kertaa helpoittaneetkaan. He suorivat äijän kiinni.\nToiset pitelivät käsiä, toiset jalkoja, yksi painoi lakin suuta vasten,\nettei saattanut huutaa, ja muut alkoivat kopeloida äijän laajaa\nkauhtanaa, jonka taskuista löytyi vaikka minkälaista -- ja aivan oikein\näsken kadonneet leivätkin. Mutta pojat eivät tyytyneetkään siihen.\nOlivat vähin maistelleet, niin olivat rohkeimmillaan. He kopeloivat\npaidan povea, löysivät mustan pussin ja siinä seteleitä aika tukon...\n\nSiitä asti tiedettiin, että Räsköltillä oli rahaa matkassaan.\n\nKun kunnan rästiluettelo joutui perittäväksi, huomasin minä Räsköltin\nnimen toisten joukossa. Useimmat rästissä olijat olivat perin köyhiä,\njotta heistä tuskin yksikään kykenisi maksamaan.\n\nLauri lautamiehen kanssa olimme liikkeellä. Haettiin itsellisiä,\nkäytiin mökeissä. Itselliset noituivat, ettei heillä ole talvella rahaa\neivätkä he maksaisi vaikka olisikin. He eivät rupea kunnalle penniäkään\nantamaan. Mökkiläisistä olivat useimmat niin köyhiä, etteivät kyenneet\nmaksamaan, ja mitään omaa irtaimistoa ei heillä ollut.\n\n\"Tapaisimme sen Räsköltin! Sillä miehellä kuitenkin on varoja\", toivoi\nLauri.\n\n\"Onko hänellä vakinaista asuntoa?\"\n\n\"Ei ole, mutta Ylipään Junnon pirtillä hän enimmäkseen kuuluu\noleskelevan\", tiesi Lauri.\n\n\"Mutta mitä me häneltä otamme, kun hänellä ei ole muuta kuin\nrikkinäiset rievut yllään?\"\n\n\"Kyllä hänellä rahaa on.\"\n\n\"Tietenkin on, mutta eihän hän ole ennenkään verojaan maksanut,\"\n\nNiin keskustellen saavuimme Ylipään Junnon pirtin luo, joka oli aivan\ntien poskessa. Lauri juoksi kysymään Räskölttiä. Kun huoneessa oli\nkirkas tervastuli takassa, näkyi peittämättömän akkunan läpi kaikki\nmitä huoneessa tapahtui. Lauri näkyi seisovan keskellä lattiaa ja\npuhelevan isännän kanssa, joka veisteli kirvesvartta.\n\nHetken päästä Lauri palasi.\n\n\"Kuuluu jo pari päivää sitten menneen kylälle päin. Ei sanonut Junno\ntietävänsä missä oleskelee, sillä Räsköltti kulkee välisti\nlaitakylilläkin kerjäilemässä\", kertoi hän.\n\n\"No kyllä sitä sitten kestää hakea\", arvelin minä.\n\n\"Niin. Kylläpä täällä kylällä kuulemme, onko häntä nähty liikkeellä\nnäinä päivinä.\"\n\nSaunalassa, jossa meillä oli tuttavaa väkeä, päätimme käydä hevostamme\nsyöttämässä. Ja kun oli kylmänlainen sydäntalven ilta, tuumasimme\nyöpyäkin Saunalaan.\n\nMinulla oli pulska ruskea orhi ja kauas kaikuva kulkunen ja aisatiuku,\njoiden kaunis ääni kuului kilometrittäin. Ne, jotka kerran olivat\nniiden äänen kuulleet, vakuuttivat tuntevansa eroittaa ne muiden\nkulkijain helyistä.\n\nEnnenkun Saunalaan tullaan, ajetaan läpi Kärkkälän pihan. Hevonen\nkäveli roimasti, minä istuin omissa ajatuksissani, mutta Laurin vaaniva\nsilmä oli aina valpas.\n\n\"Tuossa puodin päässä vilahti mies ja meni hakoläjään. Mitähän hän\npelkäsi? Mikähän mies se oli?\" sanoi Lauri ja liikkui levottomasti\nreessä.\n\nKumma, että Lauri oli nähnyt, vaikka oli hyvin pimeä ilta, taivaskin\ntähdetön.\n\n\"Miten ihmeessä näet tuonne asti?\"\n\n\"No näkeehän tuonne... tuossa on läjä... hakoläjä onkin, oikein\narvasin. Pysähytetään hevonen. Minäpä katson...\"\n\nPidin Laurin havaintoa joutavana. Mutta Lauri ei hellittänyt, alkoi\nkopeloida ja potkia hakoläjää ja potkiessaan arveli:\n\n\"Mies tänne meni... se on vissi... tuossahan tuo onkin... tässä\nmolemmat jalat... tulepas pois sieltä... kyllä minä sinut tunnen, kuka\ntäällä on...\"\n\n\"Kuka?... kuka?...\" Jo minuakin alkoi asia huvittaa.\n\n\"Räsköltti...\"\n\nJa Lauri veti Räsköltin hakoläjästä, veti niin että suonet\npaukkuivat...\n\n\"Ei minulla kuitenkaan ole rahaa\", rukoili Räsköltti ja voivotteli.\n\n\"Lurjus varasti meillä käydessään kengäkset pirtin penkin alta...\nMaksapa ne, tai panetan sinut kiinni... tässähän on vallesmanni\nvieressä, eikä ole kaukana poliisikaan... Nousepa ylös, ja hyvin\näkkiä...\"\n\nJa Lauri tuli ja kuiskasi minulle hauskan tuumansa korvaan.\n\n\"Tuo vallesmanni sanoo sinulta menevän kunnanveroa neljäkymmentäviisi\nmarkkaa. Puske pois pian taikka...!\"\n\n\"Ei, herra kulta, ei minulla ole minkään valtakunnan rahaa\", surkeili\nRäsköltti.\n\n\"Vai ei ole... näytäpä... katsotaanpas!\"\n\nÄijä potki ja rukoili, huitoi käsillään, mutta Lauri hoiteli häntä kuin\nkäpyä ja kaivoi hänen povestaan mustan pussin käsille.\n\n\"Nyt me teemme selvän niistä kengäksistäkin\", arveli Lauri, \"ja\nvallesmannin tarvitsee myöskin saada palkkansa, kun monet mutkat sinun\ntakiasi on saanut ajaa\".\n\n\"Odottakaa, te p--leet!\" uhkasi äijä.\n\n\"Jos et ole hiljaa, niin minä... Et hävitön maksa kruunulle etkä\nkunnalle... Tässä on nyt pussi. Siitä on otettu mitä olet velkaa, ja\nnyt ollaan selvät tällä kertaa... Muista maksaa, tai tulevana vuonna\ntulee sama temppu uudestaan tehtäväksi. Ja Jumala armahtakoon sinua,\njos tästä hiiskut sanaakaan...\"\n\nMinua huvitti äijän vimmastus. Hän oli aivan kuin säikäyksestä hupsuna,\nei tiennyt mitä tehdä. Lauri vain oli vakavana ja piti kovaa\nnuhdesaarnaa ukolle.\n\n\"Odottakaa, te p--leen pakanat! Kyllä minä teidät opetan\", sähisi hän\nsitten, kun jätimme hänet hakoläjän viereen ja läksimme ajamaan\nSaunahan.\n\nAamulla tuli Kärkkälän isäntä Saunalaan ja kertoi hymyssä suin:\n\n\"Kaiken päivää se siinä meillä vaani ja vahtaili, Räsköltti -- sitä\npitää aina yhden olla silmällä pitämässä, muutoin se vie mitä käteensä\nsaa, -- mutta illalla, kun Iikka-poika tuli ulkoa ja sanoi, että\njopahan varavallesmannikin tulee, koska kulkusen ja aisakellon ääni\nkuuluu... niin silloin tuli äijälle kiire.\" (Häntä oli juuri vähää\nennen peloteltu, että vallesmanni oli uhannut ryöstää verot, ellei\nmuutoin maksa.) \"Kyllä me sieltä kuistista katselimme, kuinka kävi, ja\nsen nuhdesaarnan kuulimme, jonka tämä Lauri lautamies piti.\"\n\n\"No mitä Räsköltti arveli?\" kysyi Lauri.\n\n\"Uhkasi haastaa oman käden oikeudesta\", vastasi isäntä naurussa suin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoivat käräjät sitten lähestyä. Räsköltti piti sanansa ja haastatti\nsekä Laurin että minut \"oman käden oikeudesta\".\n\n\"Mutta jos sovinnolla maksatte minulle sata markkaa, niin en lähde\noikeuteen\", oli Räsköltti ilmoittanut Laurille käräjätuvan porstuassa.\n\nMutta Lauri oli uhannut ottaa kysymykseen kaikki hänen varkautensa ja\nmuutkin pahat teot ja näyttää, että linnassa saisi Räsköltti\nloppuikänsä oleskella.\n\nKun asia sitten huudettiin esille, menimme Laurin kanssa vastaajina\nsisälle, mutta kantajaa ei kuulunut, vaikka poliisi kävi häntä vasiten\nhakemassa.\n\nEikä ole Räsköltti kannettansa jatkanut.\n\n\n\n\nULOSOTTAJA KUUSIRANNAN KYLÄSSÄ\n\n\nKuusirannau kylään ei nimismiehellä ollut sattunut asioita\nmoneen vuosikymmeneen. Se oli merkillinen kylä muutenkin. Sinne ei\npäässyt uudenaikaisia \"virtauksia\" livahtamaan mistään päin. Eivät\nottaneet kuusirantalaiset osaa mihinkään yhteispyrintöön, eivät\ntilanneet niitto- tai muitakaan koneita, eivät vieneet lehmiänsä\nkarjanäyttelyihin, ja agronoomeille olivat epäkohteliaita. He elivät\nomaa vanhoillista elämäänsä, maksoivat kaikki ulostekonsa kiitettävällä\ntavalla, ja kaikin puolin koettivat elää \"laillisesti\". Ei nähty heitä\nkäräjillä koskaan, mutta useasti heistä sanottiin, että olivat\nrikkaita.\n\nKerran olivat kirkonkyläläiset oikein miehissä, konsulentti etunenässä,\nmenneet pitämään esitelmää, kehoittamalla kehoittaen heitä ostamaan\nseparaattorin ja perustamaan meijerin. Mutta kuuroille korville\npuhuivat. Eivät luopuneet entisistä tavoistaan, olivat vain\nilmoittaneet, etteivät he tahdokaan rikastua... että he tyytyvät\nentiseen viiliinsä. Ja toivoneet, että saisivat olla rauhassa...\nEiväthän hekään tietensä ketään käyneet häiritsemässä... Ja niin saivat\nherrat poistua saamatta mitään toimeen.\n\nUsein, kun me Lauri lautamiehen kanssa kuljimme pitäjällä\nulosottoasioilla, kertoi hän kuusirantalaisista. Heistä oli monta\nnaurettavaa juttua sepitetty, heidän saituruuteen asti menevästä\nsäästäväisyydestään, heidän niukasta ravinnostaan ja kaikkein enimmin\nheidän tietämättömyydestään. Sillä yhtään ainoata sanomalehteä ei\ntullut koko kylään...\n\nMutta kun kirkonkylän isännille tuli kova rahapula, niin ei ollut muuta\nturvaa kuin lähteä lainaamaan kuusirantalaisilta. Sillä siinä kylässä\noli aina rahaa, jyviä, heiniä ja kaikkia elämän tarpeita. Ei ollut\nmontakaan isäntää kirkonkylässä, joka ei olisi ollut velassa\nkuusirantalaisille.\n\n\"Millä ja miten he ovat niin hyviin varoihin päässeet?\" tiedustelin\nkerran Laurilta.\n\n\"He elävät niin perin säästävästi. Ei monta penniä saa heiltä porvari.\nHeillä on -- poikkeuksetta joka talolla -- erinomaisen hyvät\nluonnonniityt, ja heidän karjansa on vallan kaunista. Pellot ovat\nhyvässä kunnossa, ja kun kylä on etelään viettävällä vaaran rinteellä,\ntapaa hallakin harvoin. Joka talossa on viljaa aitan laareissa moneksi\nvuodeksi.\"\n\n\"Sinnepä sopisi ulosottomiehen mennä...\"\n\n\"Vanhan vallesmannin, joka tässä piirissä oli neljättäkymmentä vuotta,\nei ollut sinä aikana kertaakaan tarvinnut käydä kylässä. Kerran kuuluu\nhuvikseen käyneen, ja vieraana oli pidetty. He pitävät siksi tarkoin\nhuolta asioistaan, ettei sinne ulosottomies leikin pääse.\"\n\nNiin kertoi Lauri.\n\nMutta eräänä kesänä, kun maanmittarilaskut päätöksineen saapuivat\nnimismiehen perittäviksi, huomasin minä, että Kuusirannan\nkylän kaikilta taloilta oli vaadittu, rajanaapureina ollen,\nmaanmittaripalkkiota kultakin manttaalinsa mukaan. Perin pieniä\nolivat summat: miltä markka, miltä ei sitäkään.\n\nKuulutettuna maksupäivänä ei kuitenkaan saapunut yhtään\nkuusirantalaista suorituksille. Sieltä ei ollut kukaan käynyt\nkirkossa moneen viikkoon.\n\n\"No nyt jumal'auta päästäänkin, Lauri, Kuusirannalle\", sanoin minä\nLaurille eräänä aamuna.\n\n\"Niinkös? Mikä asiana? Jopa oli mainiota! Lähdemme heti, etteivät\nehtisi tulla maksamaan\", iloitsi Lauri ja niin hyvillään, että hyppeli.\nPian me olimmekin taipaleella. Kuusirannan kylä on syrjässä maantiestä\nja sivulla valtaväylän varrelta. Se on suuren vaaran takana, ison,\nkalarikkaan Kuusijärven rannalla. Tie sinne erkanee valtatiestä\nNippikallion luona ja soita kierrellen ja vaaroja vältellen johtaa\nsieviä maita pitkin kylään.\n\n\"Nyt ne pelästyvät, etteivät saata öitänsä nukkua. Niitä pitää oikein\nnylkeä; he ovat itse hävittömiä koronkiskureita, ja monta heistä\nsanotaan varkaiksikin\", kehoitteli Lauri. \"Joutavatpa kulumme\nmaksamaan\", tuumasin. Mutta Lauri oli niin peräti hyvillään, että\nhytkyi. \"Kerran minunkin täytyi turvautua tänne Kuusirannalle. Lainasin\ntäältä -- siltä rikkaalta Aaron Jussilta -- kolmesataa markkaa. Annoin\nvelkakirjan. Kahden viikon päästä sain rahat kokoon ja maksoin\ntakaisin, ja tämä juutas peri siltäkin ajalta täyden koron... Siitä\nminulla on jäänyt niin hirmuisen paha sydän sitä miestä kohtaan,\nettä...\"\n\nOlimme jo saapuneet lähelle kylää, sillä puiden lomitse vilahteli\njärven sileä pinta, ja ennenkun arvasikaan oli siinä kyläkin edessä.\n\nUseimmat talot olivat maalaamattomia, mutta muuten siistiä. Pellot\nolivat sievissä saroissa, kivet raunioihin asetettuina. Kaikista\nmerkeistä päättäen olivat kuusirantalaiset ahkeraa ja toimeliasta\nväkeä. Kylässä oli yhteensä kahdeksan verotaloa. Mökkejä ja torppareita\noli sitäpaitsi melko määrä kylän laidassa mäen päällä.\n\n\"Hyvät täällä pellot ovat... paljoa paremmat kuin kirkonkylässä\",\nsanoin Laurille.\n\n\"Hyvät näyttävät olevan. Tässä on oivaa peltomaata, ja sitten joka\ntalon pellot viettävät etelään, niin onko kumma...\" tuumaili Lauri.\n\n\"Mutta näethän, että pellonojatkin ovat kiitettävässä kunnossa...\"\n\n\"Näkyvät olevan...\"\n\n\"Ja että joka talossa on kesätunkioitakin.\"\n\nSiihen ei Lauri enää vastannut mitään. Hänestä kai tuntui\nvastenmieliseltä kuulla kiitettävän kuusirantalaisia.\n\nKylään tullessa ensimäisen talon nimi on Kuusela, ja kuuluikin olevan\nkylän vanhin talo. Siihen ajoimme pihalle.\n\nUseimmat kylän isännistä minä tunsin, vaikka oli niin sattunut, etten\nennen ollut kylässä käynyt.\n\nHyppäsin kärryistä kartanolle, virkalaukkuni riippuen hihnasta olan yli\nkupeellani.\n\nSamassa tulla tupsahti isäntä melkein puoli juoksua pirtistä ja\ntervehtimättä ja pitämättä minkäänlaista \"johdantoa\" alkoi kummastella:\n\n\"Mikä maailmanen on pannut varavallesmannin liikkeelle meidän kylään?\nJa lautamies muassa! Eipä pitäisi minun puumerkkiäni olla kenenkään\narkun loovassa...\"\n\nHän oli aivan kalpea ja niin säikäyksissään, että puhuessa ääni vapisi\nja kädet tutisivat...\n\n\"No eikö täällä vieraisilla saa käydä... teitäkin katsomassa, että\nkuinka te täällä hyvin voitte\", ilvehti Lauri.\n\n\"Vieraisilla! Ette te sitä varten ole liikkeellä... kyllä teillä on\njoku muu piru mielessä... Eipä tähän kylään ole 'haaralakkisilla' ollut\nasiaa...\" [Haaralakkisiksi nimitti kansa ennen vallesmanneja, ainakin\nPohjan perillä.]\n\nJa isäntä vapisi yhä enemmän. Pirtistä ja vainiolta kokoontui\nympärillemme koko talon väki ja naapuristakin lapsia, kaikki katsellen\nja kummastellen suut selällään, mistä oli kysymys.\n\n\"Kyllä se nyt taisi tulla asia tähänkin kylään\", ilkkui Lauri, sillä\nhäntä huvitti Kuuselan isännän mielenliikutus.\n\nKauhistuksissaan loi isäntä Lauriin nöyrän ja rukoilevan katseen.\n\n\"Eivät nämä, hyvä isäntä, ole isoja asioita. Markan toista asioita\",\nlohdutin minä.\n\nJa kun minä sitten juurta jaksain selitin, mistä oli kysymys, ei hän\nensi eikä vielä toisellakaan kerralla päässyt käsitykseen. Viho viimein\nhän älysi ja mainoi:\n\n\"No en minä ole kuullut... en minä ole kuullut... Markan toista asia...\nMutta vallesmannin vaivat sitten... hyvä isä kuitenkin, kun en ole\ntiennyt...\"\n\nEpätoivossaan kun oli, putosi häneltä piippukin hampaista, mutta\nyhtäkkiä hänen kasvonsa saivat kuin päiväpaistetta, ja hätäisesti hän\nkysyi:\n\n\"Onko muillakin taloilla samanlainen rästi...?\"\n\n\"Joka taloon. Millä on enempi, millä vähempi.\"\n\nHän riemastui siitä niin että laski pitkän naurun, huomasi maassa,\njalkainsa juuressa, piippunsa, otti ylös sen ja hyvillään puheli:\n\n\"Olipa se Jumalan kiitos hyvä, että on muillakin... Olipa pakana\nvie...\"\n\nHänen käytöksensä muuttui heti. Hän vaati meitä sisälle, vei\nvierashuoneeseen ja komensi emäntää kahvia keittämään.\n\n\"Jo tämä oli kummaa... jo tämä oli kummaa... vai joka taloon. Mitähän\nne muut sanovat?\" mainoi hän yhä.\n\nJa hän haki avaimet, otti piironkinsa laatikosta vanhan, hyvin resuisen\npikku lompakon ja porisi:\n\n\"Ei sentään vallesmannin tarvitse mitään kirjoittaa. Enköhän minä\nsentään... paljonko siitä menee vallesmannin vaivain kanssa... Kyllä\nminä luulen, että täältä löytyy...\"\n\nLompakko oli aivan täynnä seteleitä, pienempää, isompaa.\n\nKun minä ilmoitin, ettei asiasta mene kuin viisi markkaa neljäkymmentä\npenniä, ojensi hän sadan markan setelin ja tuumasi:\n\n\"Eipä tässä näy olevan pienempää...\"\n\n\"No on kai teillä pienempääkin...\"\n\nHän pisti setelin takaisin lompakkoonsa, jota käsitteli siten, että\nmekin Laurin kanssa saisimme havaita, että rahaa sitä kyllä on... Ja\ntaskustaan hän sitten maksoi ja arveli:\n\n\"Eipä ole yhtään vallesmannia käynyt tässä talossa ennen, ei\nisävainajankaan aikana...\"\n\nMutta pian oli kylälle levinnyt huhu meidän tulostamme ja tieto, että\njoka taloon oli asiaa. Vähän ajan kuluttua alkoi toisten talojen\nisäntiä saapua Kuuselaan. He tulivat hengästyksissään ja pelokkaan\nnäköisinä. Kaikilla heillä oli rahaa, että notkui. Millä oli iso\nlompakko, millä kukkaro täpösen täynnä seteleitä.\n\n\"Paljonko vallesmannin vaiva tekee?\" kysyi Aaron Jussi.\n\n\"Kyllä tuommoiselta rahamieheltä vähä enempi menee kuin muilta\",\nvastasi hänelle Lauri minun puolestani.\n\nTämä oli todella hauskaa. Kelpaisipa käydä ulosotoilla, kun tämmöisiä\nkyliä olisi, missä velalliset itse hakevat ulosottomiehet ja melkein\nriitelevät keskenään, kuka ensiksi ehtii maksamaan.\n\nMutta kuitti piti heidän kunkin saaman. Ja kun minulla oli hyvää aikaa,\nkirjoitin jokaiselle eri kuitin.\n\nJa koko ajan kun kirjoitin, päivittelivät he sitä, että kun eivät\nolleet tienneet... Varpulan ukko, joka oli kylän vanhin isäntä,\nmuisteli olevan kuusikymmentä vuotta aikaa siitä kun vallesmannilla oli\nollut tähän kylään asiaa.\n\n\"Opiksi tämä oli meille kaikille. Mutta kuka sen arvaa että\nmaanmittarillekin... olisihan tuo maksettu, jos olisi tietty\", puheli\nLaukkalan isäntä.\n\n\"Tästä asiasta on kirkossa kuulutettu ja vissiksi päiviksi määrätty\nvallesmannille maksamaan. Miksette käy kirkossa? Oma asianne\", vastaili\nheille Lauri.\n\n\"Eihän sitä jaksa joka sunnuntai kirkossakaan käydä.\"\n\n\"Oma asianne! Ei tässä kylässä muuta vahinkoa tapahdukaan\", rähisi\nLauri yhä.\n\nKun sitten Laurin kanssa ajelimme kotia päin, virkkoi hän ikäänkuin\npuoleksi moittien:\n\n\"Mahdoit oikein nylkeä niitä lurjuksia...! Paljonko otit vaivoistasi\nkultakin?\"\n\n\"Neljä markkaa...\"\n\n\"Neljä! Lempo, jos minä olisin ollut, niin neljäkymmentä olisin\nottanut... Sinä olet kumma mies... Tämmöistä tilaisuutta ei koskaan\nenää satu.\"\n\n\"Kyllä minäkin niin luulen.\"\n\n\"No niin. Mahdoit sitten pitää silmät auki!\" Lauri oli kovin\ntyytymätön, etten ollut \"nylkenyt\".\n\nMutta itsekseni minä ihmettelin kuusirantalaisia.\n\n\n\n\nVANHA TARINA\n\n\nSyyskäräjäin tuli huomenna alkaa. Istuin kamarissani ja olin\nparhaillani lukemassa syyttäjälle kuuluvia pöytäkirjoja, kun sisälle\nmelkein hiipien tuli nuori, noin parinkymmenen vuoden vanha tyttö.\n\nHän sanoi nöyrästi hyvää päivää ja jäi oven suuhun seisomaan. Hän oli\nerinomaisen kaunis, melkein ihana. Vartalo oli pitkä ja solakka, mutta\nsilti tarpeeksi täyteläinen. Tukka oli tumma ja silmät sinisen harmaat.\nKoko kasvojen muoto oli miellyttävän soma, mutta silmien ilme oli\nkärsivä, ja alakuloisuuden leima koko olennossa.\n\nKäskin häntä istumaan ja kysyin nimeä. Muistelin kyllä joskus nähneeni\nsamat kasvot, mutta en tiennyt missä. Siitä vain olin varma, että hän\noli Perä-Pohjolan tyttäriä, sillä täällä on kosolta pulskaa väkeä, ja\njoskus kohtaa synkimmässäkin kiveliössä komeita kaunottaria.\n\n\"Minä olen sen Sammalvaaran Aleksin tyttö... Kyllä vallesmanni vissiin\nisän tuntee! Isä, joka on monasti ollut teillä oppaanakin, kun olette\npoikkimaisin kulkenut Kivijärveen\", aloitti hän, ja hänen äänensä soi\nniin kumman pehmoiselta ja lempeältä, ja pyöreiden huulien takaa\nnäkyivät tasaiset, valkeat hampaat.\n\nMinähän olin hyvä tuttava Sammalvaaran Aleksin kanssa, jolla oli torppa\nkruunun maalla, kaukana toista pitäjää vasten. Monta kertaa olin\nkäynytkin Sammalvaarassa ja monta \"mokka\"-kuppia juonut, poronjuustoa\nnisuna.\n\n\"Olenhan minä Sammalvaarassa käynyt, vaan enpä minä ole teitä siellä\nnähnyt\", sanoin ja katselin mielihyvällä kaunista, ujon näköistä\ntyttöä. Minä rakastan kaikkea kaunista, näinpä sitä sitten missä\nhyvänsä: luonnossa tai ihmisessä. Kaikki kaunis on sielun ruokaa.\n\n\"Minä en ole sattunut olemaan kotona; jo yhdentoista vanhasta olen\nollut palveluksessa. Näinä viime vuosina olen palvellut Perälän\nkylässä, kuluneena vuonna Isossa-Anttilassa...\"\n\nHänen näytti olevan vaikea jatkaa, ja kun katsoin häntä suoraan\nsilmiin, punastui hän korviin asti. Erittäin hyvin ja siististi oli hän\npuettu, kuten yleensä peräpohjolaiset, ja sinisen harmaa huivi sopi\nhänen kasvojensa väriin.\n\n\"Vai Isossa-Anttilassa. Se taitaa olla rikas talo?\"\n\n\"Kyllä niin sanotaan... ja toista rikastuvat. Kirkkoväärti sanoi\ntuonnottain, että Anttilan ukko oli epäilemättä rikkain mies koko\nseurakunnassa.\"\n\n\"Saattaapa niin olla... olen minäkin samaa kuullut...\"\n\nHetken me olimme äänettöminä kumpainenkin.\n\nVihdoin sanoi hän melkein kuiskaamalla ja punastui taas kovasti:\n\n\"Minä tahtoisin kahden kesken puhutella vallesmannia.\"\n\nSuljin muihin huoneisiin vievät ovet ja kävin uteliaaksi. Tämähän\ntuntui oikein romantilliselta. Pakana, kuinka kaunis hän olikin, tuo\ntyttö!\n\n\"Kyllä kai vallesmanni on kuullutkin, kuinka minulle on käynyt\",\naloitti hän nyt, mutta pillahti samassa itkuun.\n\n\"Ei, en minä ole kuullut. Istukaa nyt, koettakaa rauhoittua ja\nkertokaa, kuinka teille on käynyt\", koetin sanoa hänelle ystävällisesti\nja aloin aavistaa asiaa.\n\nHän nyyhki kuitenkin vielä, mutta uudelleen tyynnytettyäni hän kertoi:\n\n\"Niinkuin sanoin olen viimeksi palvellut Isossa-Anttilassa. Te vissiin\ntunnette Anttilan pojista jonkun. Antti ja Heikki ovat jo naimisissa,\nmutta nuorin poika, Arvo, on vielä naimaton. Tunnetteko te Arvoa?\"\n\n\"Olen hänet nähnyt jonkun kerran, mutta puhutellut en ole. Mikä teidän\non ristimänimenne?\"\n\n\"Sofia Maria minä olen. Niin. Kun sitten tulin Anttilaan palvelukseen,\nalkoi Arvo minua hyväillä, ja joka kerta kun pihallakin näki, niin\nvakuutti rakastavansa minua eikä ketään muuta. Iltasin oli meillä\ntilaisuus meidän piikain huoneessa olla kahden kesken, ja siellä hän\nesitteli, että menisimme naimisiin. Hän antoi minulle sormuksen, mutta\nkielsi kenellekään sanomasta. Minä otin sen, luotin varmasti hänen\nvakuutuksiinsa, ja minulle hän oli niin rakas... Tuli sitten kesä, ja\nkaikki oli hyvin. Uskon minä vieläkin, että se _silloin_ oli oikeaa\nhänenkin puoleltaan... Syksystä se muuttui, ja talvesta saakka en ole\nArvolta sanaa saanut... Menin kotiani Sammalvaaraan ja kerroin\nvanhemmilleni kaikki... Siellä se on Sammalvaarassa pieni poikani...\"\nHän alkoi taas itkeä.\n\n\"Sofia koettaa nyt tyyntyä. Semmoistahan se on ihmiselämä: toivoja ja\npettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä\", koetin häntä lohduttaa.\n\n\"Ovat he minulle anteeksi antaneet. Mutta isä on vannonut ikuisen vihan\nArvoa vastaan ja pakottanut minut haastattamaan Arvolta lapselle\neläkettä. 'Arvon kunnia ei ole parempi kuin sinunkaan', -- sanoo isä.\nArvo on nyt haastettu, mutta nyt en saa ketään oikeuteen ajamaan\nasiaani. Hän on kai lahjonut ja vehkeillyt. Kaikki, joita olen\npyytänyt, sanovat, että kun minulla ei ole selviä todistuksia, niin he\neivät rupea ajamaan. Isä lähtisi minun puolestani, mutta hän on niin\nhirveän vihanen ja kiivas -- niinkuin vallesmanni tietää, -- ettei hän\nuskalla mennä oikeuteen. Mutta nyt lopuksi neuvoi isä, että minun pitää\nlähteä varavallesmannin puheille... ja pyytää häntä. 'Köyhien ja\nsorrettujen ystävä hän aina on ollut', sanoi isä. Ja sitä varten minä\nnyt olen lähtenyt vallesmannin puheille.\"\n\nHän katsoi minua niin rukoilevasti ja pyytävästi, etten koskaan muista\nihmiskatseessa sellaista ilmettä nähneeni. Minun kävi sanomattomasti\nsääliksi häntä, ja sydämeni lämpeni niin kummasti, ettei ollut\nkyyneltyminen kaukana minustakaan.\n\n\"Minä en omasta puolestani olisi tahtonut, mutta isä on niin\nvimmoissaan, ettei hän anna yhtään rauhaa. Elätän kyllä yhden lapsen,\njos Jumala terveyttä antaa.\"\n\n\"Mutta ehkä Arvo sentään katuu tekoaan... Voisittehan mennä vieläkin\nnaimisiin!\"\n\n\"Ei, hyvä vallesmanni. Ennenkun lapsi syntyi, kirjotin minä Arvolle\nmonet kerrat -- hän ei päästänyt puheilleen -- kuinka asiani ovat ja\nrukoilin, ettei hän jättäisi minua häpeään. Mutta ei yhtään mitään hän\nole vastannut. Kukapa portosta ja köyhästä huolisi!\"\n\n\"Onpa todella roisto mieheksi. Parasta on, että koetatte unhottaa koko\nlurjuksen. Ei Sofia hänen kanssaan kuitenkaan enää onnelliseksi\ntulisi.\"\n\nHän ei siihen mitään vastannut, mutta huomasin hänen silmiensä taasen\ntäyttyvän kyynelistä.\n\n... Sofia rukka! Tuo vanha tarina ihmiskunnan lapsuuden ajoilta --\ntarina murtuneesta sydämestä ja särkyneestä sielusta -- -- synkkä,\nsydämetön tositarina...\n\nKun äänettömänä tuijotin pihalle omiin ikäviin ajatuksiini vaipuneena,\nalkoi Sofia puhua:\n\n\"Siihen asiaan olisi ollut kaksi erinomaista todistajaa, mutta ovat\nkumpanenkin nyt kesällä menneet Amerikkaan. Maailma puhuu, että Arvo\nheidät on sinne toimittanut ja matkarahat antanut. Kuinka lienee, mutta\nheti lähtivät, kun Arvo haastettiin.\"\n\n\"Eikö ole muita todistajia, -- huonompiakaan?\"\n\n\"On varmaan kaksi, jos oikein puhuvat. Hildan Heikki eli Heikki\nSuopanki ja Oskari Härmä. He olivat kumpanenkin silloin renkinä\nAnttilassa, ja he kyllä tietävät.\"\n\n\"Jaha. Niin, mutta onhan Sofialla Arvon sormus... eikö niin?\"\n\nTaas hän punastui ja melkein kuin häpeissään kertoi:\n\n\"Eräänä päivänä, vähää ennen kun minut ajettiin pois, otti Arvo sen\nminulta ja sanoi lähettävänsä kultasepälle korjattavaksi. Ja sen tien\nperässä se on...\"\n\n\"Katsos konnaa, minkä teki!\"\n\nTaas tuli äänettömyys. Vaivuin omiin ajatuksiini, ja kummallisia\nkysymyksiä tuli mieleeni. Mikä oli ollut se mahti, joka oli saanut\nArvon luopumaan noin herttaisesta morsiamesta? Ja mikä se voima, joka\nvoi repiä isän tunteet sydämestä? Hän saattoi olla sydämettömin\njulmuri, jolla ei itsellään ollut hellyyttä toiselle antaa ja jonka\nomatunto oli niin pimeä, ettei siihen minkäänlainen valo päässyt\ntunkeutumaan...\n\nPuhelimme sitten vielä yhtä ja toista asiaan kuuluvaa, ja minä lupasin\nottaa sen ajaakseni.\n\n\"Paljonkohan minä olen vallesmannille sitten velkaa?\" kysyi hän ja\nnäytti olevan kovasti hyvillään.\n\n\"No, puhumme sitten siitä, kun näemme kuinka asia alkaa luistaa.\"\n\n\"Minä sitten maksan teille... Vielä minulle johtuu mieleen, että olen\nkuullut puhuttavan Arvon sanoneen, etteivät tiedä Heikki Suopanki eikä\nOskari Härmä mitään, -- hän kyllä, Arvo, siksi pojat saapi\npuolelleen...\"\n\n\"Vai niin. Katsotaanpas! Tuleekohan Arvo itse asiaa vastaamaan.\"\n\n\"Huihai!... Asiamies kuuluu hänellä olevan jo tiedossa\", tiesi Sofia.\n\nKun vielä olin tiedustellut häneltä yksityisseikkoja ja suunnilleen\npäässyt selville, mitä asiamiehen piti tietää, lohdutin häntä ja\nvakuutin, että tahdoin koettaa parhaani.\n\nHän kiitteli, näytti olevan hyvillään, ja äskeinen kärsivä ilme\nsilmistä oli kadonnut. Hyvästellessä tulin tarkanneeksi hänen käsiään.\nNe olivat näppärät ja sievät ja kalvosesta valkoiset ja pehmeät kuin\npuuvilla.\n\n\"Minä sitten käyn viikon päästä täällä kuulemassa... Hyvästi vain, ja\nmonta tuhatta kiitosta jo etukäteen\", toivotti hän.\n\n\"Hyvästi, hyvästi! Sofia on vain hyvässä uskossa, kyllä me asianne\nkanssa tulemme toimeen.\"\n\nHän läksi. Akkunasta katsoin hänen jälkeensä. Hän käveli reimasti ja\nkeveästi, ja sorea vartalo notkahteli kävellessä niin miellyttävästi...\n\nYlen apea oli mieleni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta viimeisenä istuntopäivänä oli Sofian ja Arvon asia oikeuden\ntutkittavana. Kumpikin Sofian todistajista, renkimiehet Heikki Suopanki\nja Oskari Härmä, olivat saapuneet käräjille.\n\nArvo Anttila oli hankkinut lakimiehen asiaansa ajamaan. Arvoa itseään\nei käräjäpaikalla näkynyt. Käräjäyleisö oli kovin uteliaana tietämään,\nmiten asiassa alkaa käydä, sillä yleisenä luulona tuntui olevan, että\nArvo oli parhaat todistajat toimittanut Amerikkaan. Mikä oli Arvon\npuolesta, ja mikä taas kiivaasti puolusti Sofiaa. Koko käräjätuvan\nporstua oli yhtenä ainoana äänenä.\n\nKaiken lainopillisen kykynsä koetti Arvon asiamies panna liikkeelle,\nsotkeakseen vierastenmiesten todistukset. Mutta pojat eivät\nsekaantuneetkaan puheissaan ja olivat yhtä hyviä kumpainenkin, varmoja\nsiitä mitä olivat kuulleet ja nähneet. He tiesivätkin paljo enemmän\nkuin Sofia oli luullutkaan, ja asia tuli aivan selvästi\ntoteennäytetyksi. Arvo määrättiin ensi käräjiin tuotavaksi.\n\n\"Lähti eläke lapselle kuin hyllyltä. Emme me rupea muutaman\nmarkkakymmenen takia väärin vannomaan\", sanoivat pojat, kun oikeudesta\ntulimme.\n\n\"Niin, ja köyhä se on Sofia yksin ruokkimaan lastansa, yhdessä tehty,\nyhdessä elätetään\", arveli herrastuomari.\n\n\"Oikeaa jälkeä se meni. Ei se auta aina rikkaan raha. On se köyhälläkin\nkunniansa\", kuului arvosteluja.\n\nMuutamia viikkoja oli kulunut käräjistä. Satuin asioilleni Perälän\nkylään, ja kun juuri olimme Ison-Anttilan kohdalla, sanoi kyytimieheni:\n\n\"Tästä se meni Anttilasta menneellä viikolla poika Amerikkaan.\"\n\n\"Vai niin. Minkä nimellinen poika se oli?\"\n\n\"Se oli Arvo. Sama poika, joka sille Sammalvaaran Sofialle on lapsen\ntehnyt. Ja sen vuoksi sanotaan lähteneenkin.\"\n\nSofia raukka!\n\nMonta vuotta on jo kulunut Arvon Amerikkaan-menosta, eikä ole\nonnistunut Sofia saamaan tietoonsa osoitettakaan. Niin tarkoin on se\nkyläläisiltä salassa pidetty.\n\nUsein olen käynyt jälkeen päin Sammalvaarassa. Sofian poika on jo\njuokseva veitikka. Ja Sofia melkein vielä komeampi kuin koskaan ennen.\n\nMutta vieläkin uskoo hän Arvon kohtaavansa, eikä häneltä sitä uskoa\nkukaan saa riistetyksi.\n\nTulevaisuuteen ei kuitenkaan kukaan näe.\n\n\n\n\nAJANGIN MIES\n\n\nEräänä koleana lokakuun päivänä istuin kirjoituspöytäni ääressä\nsepittämässä poliisitutkinto-pöytäkirjaa, kun näin pihalle tulla\ntallustelevan vanhan, köyryhartiaisen miehen. Hän seisahtui keskelle\npihaa ja näytti miettivän, mihin päin lähtisi. En muistanut miestä\nennen nähneeni, mutta puvusta ja muista merkeistä tunsin hänet\nkotopitäjän järvikyläläiseksi. Vihdoin hän teki päätöksensä ja astui\nhuoneeseeni.\n\nOuto mies, en muista koskaan nähneeni.\n\nMutta vieras astui pöydän luo, ojensi kauhean leveän ja likaisen\nkämmenensä ja toivottaen hyvää päivää tervehteli:\n\n\"Terveisiä sieltä meidänkin paikoilta.\"\n\nKoetin muistella miehen nimeä, mutta en saanut mieleeni. Hänen kasvonsa\nolivat hyväntahtoiset ja harmaat silmänsä kuin aina hymyssä. Hiukset\nolivat takkuiset, ja puvusta tuoksahti vereksen kalan lemu.\n\n\"Ei se taida vallesmanni muistaakaan! Vaan kyllä minä olen nähnyt\nmontakin kertaa... Minä olen sieltä Ajangin järven rannalta... sanotaan\nAjangin mieheksi. Vissiin olette kuullut puhuttavan?\" esitteli hän, kun\nkatsoin kysyvästi häneen.\n\nOlinpa tietenkin kuullut puhuttavan paljonkin.\n\n\"No istukaa nyt... siinä olisi tuolia... kyllä minä nyt tunnen...\"\n\nHän jysähti istumaan semmoisella painolla, että tuoli valitteli.\n\nOlin kuullut \"Ajangin miehestä\" mainittavan, että hän oli siivo ja\nhiljainen mies, mutta karhu voimiltaan. Totena kerrottiin, että hän\nkerran oli paljain käsin mesikämmenen tappanut, ja Ajankiin menevän\npolun vieressä oli minulle näytetty julman isoa kiveä, jonka hän ypö\nyksin oli polulta vääntänyt. Häntä ei koskaan sanottu ristimänimeltään\nHeikiksi, ei isännäksikään koskaan. \"Ajangin miehen\" nimellä tunsivat\nhänet kaikki pitäjäläiset.\n\nPääsimme juttelemisen alkuun. Tiedustelin kuulumisia sieltä piirin\nkulmalta, vuodentulosta, kulkutaudeista ynnä muuta.\n\n\"Eipä sinne muuta, mutta oli siellä soma tapaus, kun se naapurin, Antti\nPaljukan, emäntä toisella viikolla synnytti kolme lasta, poikia\nkaikki...\"\n\n\"Elävätkö kaikki?\"\n\n\"Elävät ja virkkuja ovatkin. Alkaa sillä Antti-parallakin olla eläminen\ntiukalla. Ennestään on kahdeksan sikiötä, ja nyt nämä kolmoset... ja\nnuoret ovat vielä molemmat sekä Antti että Priita... saattaa tulla\nvielä saman verran lisää... Se onkin Priita semmosta antoisaa sukua.\nNiitäkin sisaruksia kuuluu olleen kaikkiaan kaksikymmentä\", selitteli\nvieraani.\n\n\"Tuleepa sinne sitten väkeä Ajankiinkin. Työväkeä siellä tarvitaankin.\"\n\n\"Jo se. Kun ne jaksaisi elättää niin kauan, että työhön kykenevät.\"\n\nHän kertoi sitten juurtajaksain naapurinsa elämästä, mutta omastaan ei\npuhunut mitään. Itsekseni ihmettelin, mikä asia mahtoi \"Ajangin\nmiehellä\" olla. Mitään maksuja hänellä ei ollut. Kun hän sitten taukosi\nAntti Paljukasta kertomasta, istui hän kauan ääneti ja poltteli\npiippuansa mietteissään. Arvelin jo hänelle sanoa, että minulla oli\nkiireellistä työtä tässä. \"No, mitä se Heikki nyt mietiskelee? Olisiko\nsitä asiaa?\"\n\n\"Ei sitä nyt juuri asiallista asiaa ole\", tuumaili hän, lattiaan\ntuijottaen, \"mutta ajattelin, että käyn mä häntä puheille, kun oli\nporvariinkin asiaa.\"\n\n\"Montako sitä Heikillä onkaan lasta?\"\n\n\"Neljä niitä on sitä entistä vaimoa, ja tätä toista on yksi...\"\n\n\"Vai niin! Heikki on toisissa naimisissa! En ole kuullutkaan. Mistä se\nHeikki tämän toisen eukon sieppasi?\"\n\n\"Se on Ison-Anttilan tyttäriä... Kaisa-niminen, jos olette kuullut\npuhuttavan...\"\n\nOlin kyllä kuullut. Kaisa oli kuuluisa rikkaudestaan, mutta vielä\nenemmän pahanilkisyydestään ja sisukkuudestaan. Hänellä oli ollut\npaljon kosijoita, mutta kukaan ei ollut uskaltanut häntä ottaa\neukokseen.\n\n\"Vai Kaisa... olenhan minä kuullut puhuttavan...\" vastasin minä, ja\nluultavasti vähä naureskelin, koska Heikki alkoi selitellä:\n\n\"Jo sitä menin minäkin syhymättä saunaan. Vaan mikä sen osasi uskoa,\nettä vaimoihmisen sisussa niin paljon pirullisuutta on. Ottaa välistä\nmiettimään, kun keskellä yötä alkaa mellastaa ja soimata ja kirkua,\nettei yörauhaa saa.\"\n\n\"Sepä on ikävää. Hyvinhän Heikki entisen eukkonsa kanssa sopi?\"\n\n\"No ei sanan riitaa yhtään kertaa, vaikka liki kaksikymmentä vuotta\nolimme naimisissa...\"\n\n\"Taisi Heikkikin himoita Kaisan rahoja... rangaistus rikosta seuraa.\"\n\nSiihen ei Heikki vastannut mitään, työnsi vain uutta tupakkaa\npiippuunsa. Mitä ihmettä hänellä saattoi olla oikein asiana? Näin\nhänestä, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta vaikealta se\ntuntui.\n\n\"Tässä kerran kesällä, kun sattuivat maanmittarit kulkemaan meidän\njärven kautta\", alkoi Heikki taas, \"niin pyysivät ruokaa ja yösijaa\nmakson edestä. Minä tietenkin lupasin. On siinä meillä huonompiakin\nmiehiä yöksi laskettu, jopa sitten herroja. Mutta siitäkös Kaisa\nvimmastui ja haukkui minua koko yön. Herratkin olivat kuulleet ja\nheränneet nukkumasta, ja aamulla lähtivät aikaseen pois, eivät\nhuolineet kahvistakaan... Olen minä Kaisalle kokenut puhua ja\ntyynnyttää, vaan siitä se yhä yltyy... Mitä hänelle pitäisi tehdä?\"\n\n\"Antakaa hänelle kolme neljä kertaa hyvänlaisesti selkään... Luulen,\nettä se on paras lääke semmoiselle eukolle\", neuvoin minä ja\nnaureskelin. Olihan hullua, että tuommoinen vankka mies antoi akan\nitseään kuranssata.\n\n\"No olisi se sekin. Vaan vallesmanni kun vielä on naimaton mies... niin\nei ole kokemusta... On se hypännyt minulle silmillekin, ja kerran löi\nhiilisaksilla päähän reijän...\"\n\n\"Selkään minä antaisin, jos minun akkani olisi. Kaikelle lihalle on\nkurista apu. Niin minä tekisin.\"\n\n\"En minä juuri itseni vuoksi perusta, mutta hävettää, kun se oudoille\nihmisillekin... Jos vallesmanni varsinkin sattuisi käymään... se on\nsitten lisäksi vielä niin suukko, että haukkuu suvun ja synnyn.\"\n\n\"Jos minä olisin käymässä, ja jos alkaisi mellastaa ja suutansa\nsoittaa, niin minä voitelisin, että tuntisi toisena päivänäkin\nkäyneensä kruunun kourissa...\"\n\nHeikkiä vähän nauratti. Luultavasti hän ei olisi tullut kättänsä väliin\npanemaan.\n\n\"No olisi se\", arveli hän.\n\n\"Mutta mitäpä Heikille olisi asiaa: pitäjän varakkaimpia asukkaita. Ei\nsuinkaan ole kenellekään pennin velkaa, päinvastoin!\"\n\n\"Vaan jos sattuisi olemaan kuitenkin... niin sitä varten minä läksin\nvallesmannin puheille...\"\n\nNo nyt minä aloin ymmärtää, mikä miehellä asiana.\n\n\"Kyllä se niin on, että minulla on vähänen velka -- kolmeensataan\ntaitaa korkoineen nyt nousta -- ja se on nyt hakemuksessa... Ehkä on jo\npäätös vallesmannin takana?\"\n\n\"Ei vielä ainakaan ole.\"\n\n\"Sepä hyvä. Minä ajattelin noin... tuota... että minä maksaisin sen\ntäällä kotona vallesmannille, ettei tarvitsisi tulla meille -- ja kyllä\nminä vallesmannin vaivat silti suoritan... Jos saapi Kaisa tietää, niin\nsiitä nousee semmonen pyry, että ei oleta koko talossa. Ja minä\njättäisin nyt jo rahat valmiiksi, mutta se Kaisa...\"\n\n\"Mitä niin? Tietääkö Kaisa velastanne?\"\n\n\"Ei, Jumalan kiitos. Mutta se teki jo ensi päivänä, kun yhteen menimme,\nsemmosen määrän, että hän rahat hoitaa... ja vei kukkaronkin silloin.\nOlisihan minulla omaa rahaa nytkin monet sadat markat, mutta ne ovat\njoka penni Kaisan takana. Mutta minä saan ensi viikolla tältä\nYrjänäiseltä lainaan...\"\n\n\"Ryöstäkää Kaisalta rahat pois ja ajakaa semmoinen akka hiiteen.\nTuollainen vankka mies kuin te... Olkaa herra kotonanne, elkääkä antako\nakan elää yksinvaltiaana...\"\n\nHän mietti hetken ja arveli sitten:\n\n\"Kyllä sen kuulee, ettette te ole naimisissa. Ei sille, hyvä\nvallesmanni, voi mitään. Ja minä koetan vaan parasta, että rauhan\nsaisin...\"\n\n\"Olettepa tosiaankin lammas mieheksi...\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja aloitti taas:\n\n\"Niin, sitä minä, ettei vallesmanni missään tapauksessa tule\n'panttaamaan'. Minä maksan reimasti teidän vaivanne ja ensi viikolla\nkoko velan... Lupaako vallesmanni, ettei tule...?\"\n\nHän katsoi minuun surkean pyytävästi, ja hänen hyväntahtoiset,\nhymyilevät silmänsä vesittyivät.\n\n\"Olisipa sitä soma ja hupainenkin puhutella, Kaisaanne\", tuumasin\nHeikille.\n\n\"Somako? Hupanenko? Sitä ette sanoisi, jos tuntisitte. Voi\nvallesmanni-kulta, sopiiko se niin? On pitäjällä sanottu teitä\narmeliaaksi mieheksi...\"\n\nNyt hän melkein ääneensä itki.\n\n\"No olkoon. En minä tule!\" lupasin hänelle.\n\nHän ilostui niin että laski leveän naurun, nousi seisomaan, tarjosi\nleveän, likaisen kämmenensä hyvästiksi ja vakuutti:\n\n\"Ensi viikolla tuon rahat. Kiitoksia nyt monta tuhatta ja voikaa hyvin,\nhyvä tuttavani!\"\n\nJa kevein mielin lähti Heikki pois.\n\nSeuraavalla viikolla tulikin päätös ulosotettavaksi.\n\nMutta saman päivän iltana tuli Heikkikin. Hänellä oli iso punainen\nkuhmu otsassa, ja posket olivat verinaarmuissa niinkuin kissa olisi\nkynsinyt.\n\n\"No, missä Heikki on tapellut?\" tiedustin heti, vaikka aavistinkin,\nettä se oli hänen armaan ainoansa kätten töitä.\n\nHeikki kertoi:\n\n\"Oli saanut tietää asian, ja kun minä täältä kotia palasin, niin heti\noli kimpussani... Jo minä meinasin suuttua... Palasin pois enkä vielä\nole sitten käynytkään... Nyt minä maksaisin kaikki... Yrjänäinen antoi\nrahat lainaan...\"\n\nHän maksoi ja sai velkakirjansa kuitattuna takaisin.\n\n\"No tohtiiko Heikki nyt mennä kotia?\"\n\n\"Menen minä nyt. Jos tulee päälle, niin loukkoon istutan. Mutta jos\nsaapi tietää, että olen Yrjänäiseltä rahat ottanut lainaan, niin siitä\nei hyvä seuraa... Onni oli kuitenkin, ettei tarvinnut vallesmannin\ntulla... sitten siinä vasta elämä olisi alkanut. Jo minä polonen\nelämään joudin vanhoilla päivilläni\", vaikeroi hän hyvästiä\njättäessään.\n\nHeikki-parka!\n\nKatselin hänen jälkeensä, kun hän allapäin käveli maantiellä päin...\n\n\n\n\nKUN VIINANMYYJIÄ RANGAISTIIN\n\n\nX:n nimismiespiiri on tavattoman laaja, laajimpia koko Perä-Pohjolassa,\nja kesän aikana ovat matkat piirin laitapuoliin jotensakin hankalia ja\nrasittaviakin. Pyörryttävien salojen halki vieviä polkuja kuljetaan,\nsuurten sinisten järvien yli soudetaan, ja välisti kahlataan\nkaasikkoisen korven poikki, johon jalka uppoaa polvesta asti.\n\nMutta ne olivat hauskimpia minusta, tuommoiset retket. Luonto on niin\nsuuri ja satumainen. Toisen vaaran huipulta siintää toinen, välistä\nnäkyy järviä, mustia korpia ja korpien lomissa surumielisiä soita.\nMutta jos nouset tunturimaisen vaaran korkeimpaan huippuun, niin näet\nympärillesi penikulmittain, näet suuria järviä, joiden pohjukoista\nsiintää sieviä kyliä ja saloa silmän siintämättömiin...\n\nOlin tapani mukaan yksin matkalla. Palasin Kinasjärven rannalta, missä\nei ollut kuin yksi talo ja kaksi torppaa. Sinnekin oli ollut ulosotto.\n\nMatka oli kovin vaivaloinen, mutta nuori mies, jolla on hyvät kintut,\nmenee, että vinkuu. Ei häntä pidätä heiluvat jänkät, eivät korpien\nkaulamättäät eivätkä pienet purot.\n\nOli kevätkesä, ja tukinuitto metsäjo'illa oli parhaillansa. Soilla ja\npimeiden korpien kuusikoissa vastasi vielä talven routa, ja yökylmät\nolivat ankaria. Kovilla mailla ja vaarojen rinteiltä noustessa piti\npanna pikku juoksua, jotta lämpimänä pysyi.\n\nVarhainen aamu oli, kun saavuin Raitikoskelle, jossa silloin\nparhaallaan laskettiin tukkeja. Kun tiesin tukkilaisten joukossa olevan\nsellaisia miehiä, joilla vielä oli ruununverot rästinä, päätin käyttää\ntilaisuutta ja käydä heiltä veroja \"purraamassa\". Nyt ne olivat\nrikkaimmillaan tukkilaisetkin.\n\nRaitikoski on salon villi lapsi, joka on eksynyt erämaahan. Se on\njyrkkä ja kevättulvan aikana voimakas. Mutkikkaana ja vihasta vaahdoten\nsiinä vesi kiehuu kivikkouomaansa pitkin. Sen vuoksi oli täytynyt\nrakentaa tukeista ränni, vasitulla pohjalla, jota pitkin tukit yksi\nerältään laskettiin kosken alle. Kosken niskassa on tammi, ja tammen\nkautta päästetään tukit ränniin. Sen molemmin puolin seisovat\ntukkipojat, keksit käsissä, tarkastamassa etteivät tukit korvauksissa\nsaa puskea rännin seiniin.\n\nHauskaa oli nähdä noiden metsän jättiläisten kuohuissa keinuvan ja\nmutkikkaassa rännissä tulista vauhtia kiitävän. Ne kiitävät peräkkäin,\nsillä kahta tukkia ei uskalleta yhtaikaa tammen päältä hellittää...\n\n\"Tämä Raitikoski on pahin ja juonikkain koski näissä vesistöissä\",\nkertoi minulle uittopäällikkö. \"Tässä oli viikon työ ennenkun saimme\ntämän rännin valmiiksi, ja vaikka koetimme sen laittaa niin hyväksi\nkuin ymmärsimme, särkyy se sittenkin... ja kallista aikaa menee\nhukkaan...\"\n\nKosken rannalla, korkealla törmällä, on kahvinkeittäjillä somat\nkotansa, ja tulella on lakkaamatta nelijalkainen, korkearintainen\nkahvipannu. Siinä kulkee miehiä kahakäteen, millä keksi, millä kanki\nolalla. Toiset seisovat korvauksilla. Mikä laulaa, mikä veisaa, kuka\nnoituu ja minkä mitäkin ilvettä pitää, sillä työtä ei oikeastaan ole\nmitään...\n\nSe on kirjavaa ja hauskaa elämää. Monta sataa miestä on siinä yhdellä\nnäkösällä, ja toiset -- eli ne, jotka ovat yövuorolla olleet -- ovat\nasettuneet nukkumaan rankavalkean viereen. Pääpohjasena ja patjana on\nhavuja ja peitteeksi takki riisuttu. Jalat tulta vasten siinä nukkuvat,\nnukkuvat makeasti, vaikka tuuli puhaltelee savua ja väliin kipunat\ntarttuvat vaatteisiin, ja mies herää vasta sitten kun ihoa polttaa.\nPitää siinä vain olla rautainen terveys, kun kirsimaan päällä nukkuu,\nhousut ja sukat märkinä...\n\nViivyin koko päivän Raitikoskella oikein tutustuakseni tukkipoikain\nelämään, ja kun inspehtori, joka oli vanha tuttava minulle, vaati\nyötäkin olemaan, suostuin tarjoukseen.\n\nKosken rannalle, korkeimmalle paikalle, oli kyhätty hongista\njonkunlainen pirtin tapainen, jossa oli kivinen takka loukossa, pöytä\nakkunan luona ja seinillä lavitsat. Mutta lysti ja lämmin siinä oli\noleskella. Me keitimme kahvia, söimme ulkonakuivattua poronlihaa ja\nelimme kuin herrat.\n\nSitä sanottiin konttoriksi, ja sieltä kävivät pojat rahaa noutamassa.\nUsealta onnistuin minäkin saamaan ruununveron, sillä inspehtori piti\nminun puoltani. Muutamat äkäisimmät noituivat, mutta suostuivat lopulta\nmaksamaan.\n\n\"Tänne se riivattu nyt arvasi tuon kirotun rästilistansa kanssa tulla\",\nkuulin Heiskas-Pekan sanovan, kun \"konttorin\" pihalla puheli toisten\nkanssa.\n\n\"Mitä sinä hullu maksoit... eipä saanut minulta\", kuului joku muu\narvelevan.\n\n\"No, se on siivo mies tämä varavallesmanni... Maksaa sille pitää... se\non aina jätkäin puolella eikä välitä, jos vähä hutikassa kiljaseekin\",\nkuului muuan kehuvan.\n\nIltamyöhäsellä vaihtuivat miehet, ja yövuoro alkoi. Oli kirkas ja\nkolkko yö. Täällä erämaassa oli kovin kylmää, maa jähmettyi ja lammikot\njäätyivät, mutta tukkipojat huvittivat toisiaan lauluilla, ja tukkeja\nlaskettiin lakkaamatta.\n\n\"Konttoriin\" koetimme me inspehtorin kanssa laittaa vuoteen, ja takassa\npaloi taukoamatta rankavalkea.\n\nAamupuoleen yötä olin minä nukahtanut, väsynyt kun olin kahden\nedellisen yön valvonnasta, ja heräsin siitä, että ulkoa kuului\ntappeluksen melskettä, kirouksia ja uhkauksia. Inspehtori oli poistunut\nvuoteeltaan, ja hänenkin äänensä kuului joukosta. Kiireesti olin\nminäkin pönkilläni ja riensin katsomaan, mistä oli kysymys. Oliko joku\nollut huolimaton toimessaan, vai oliko ränni särkynyt?\n\nMistä tämä mellakka varhaisena aamuhetkenä?\n\nMutta ulos päästyäni huomasin osan miehistä olevan humalassa ja\nhaastavan tappelua. Inspehtori koetti heitä rauhoittaa ja pyyteli\ntyöhön menemään. Jotkut lähtivätkin, ja riita näytti loppuvan.\n\n\"Eilen illalla on tänne ilmestynyt viinakauppiaita, -- parhaat\nmiehistä, taitavimmat tukkipojat, ovat juovuksissa\", kertoi minulle\ninspehtori huolissaan. \"Muuan tunti tekee monta sataa markkaa yksistään\nmiesten palkoissa, ja kun näillä tukeilla on tavaton kiire meren\nsuulle, niin pitäisi koettaa kuletusta jouduttaa minkä sielu sietää.\nMenneellä viikollakin niitä lurjuksia oli liikkeellä, ja toiset puolet\nmiehistä olivat rokulissa koko päivän... Viivytystä tuli siinäkin...\nJos niillä nyt on enemmän viinaa, niin tästä koskesta emme heti\npääse...\"\n\n\"Missä he sitten piilevät, ne lurjukset... Niiltä pitää ottaa viinat\npois ja ajaa ne h--ttiin\", sanoin minäkin innoissani.\n\n\"Niistä on paha saada selvää, kun miehet eivät sano\", tiesi inspehtori,\nmutta lisäsi sitten:\n\n\"Koeta sinä ottaa selvä.\"\n\nSamassa tulla kompuroi Heiskas-Pekka konttoriin. Pullo pullisteli hänen\npovessaan, ja hän oli aika lailla hutikassa.\n\n\"Saakelin miestä... on pannut vettä puoleksi, ja seitsemän markkaa\nottaa kelvoton litrasta. -- Vaan kyllä minä näytän...\" Hän lähestyi\nminua ja kuiskasi korvaan: \"Vallesmanni lähtee mukaan... ryöstetään\nniiltä viinat pois... ei ne tästä kaukana ole... Kulkulaisia, Ruotsin\npuolen miehiä ja perkeleitä... lähetään heti!\"\n\nHeiskas-Pekka töksähti istumaan viereeni lattialle. Hän kai oli juonut\nkovasti, sillä hän oli ylen väsynyt, silmät pikkusen raollaan.\n\nMinä aloin innostua. En ollut koskaan sattunut yhteen tuollaisten\nkulkulaisten kanssa, vaikka kyllä usein olin kuullut, että heitä\ntukkijoella viinakaupalla kulki.\n\n\"Ja sitä onkin näillä kauppiailla enemmältä. Niin kehuivat, ettei lopu,\npojat! Niillä on Särkänivassa koko astia, ja sinne kuuluu yksi mies\nkantavan yötä päivää\", tolkutti Heiskas-Pekka, mutta hän oli niin\npäissään, ettei hän kyennyt mihinkään. Hän torkahti kyljelleen ja\nmörisi: \"En minä nyt... mutta Iso-Iivari tietää ja moni muu ..\" Ja hän\nummisti silmänsä eikä enää vastannut mitään. Me jätimme hänet siihen\nnukkumaan ja riensimme ulos. Olin tehnyt päätökseni ja selitin sen\ninspehtorille.\n\n\"Loppu niiden kaupasta ainakin tällä kerralla tulee\", sanoin lopuksi.\n\nInspehtori laskeusi alas törmältä ja meni puhelemaan Ison-Iivarin\nkanssa, joka sattuikin keksineen seisomaan aivan lähellä.\n\nYhtäkkiä oli ympärillämme parikymmentä reipasta tukkilaista, nuoria,\nrotevia miehiä kaikki.\n\n\"Selkäänsä ne tarvitsevat joka mies... valaneet vettä liemeensä ja\nottavat semmosen hinnan\", arveli Iso-Iivari, joka tuntui maistelleen\nkelpo lailla.\n\n\"Ainakin otamme viinat pois ja kaadamme maahan\", sanoin.\n\n\"Elkää saakelissa maahan... juodaan miehissä suuhumme\", pyyteli Jussi\nHärkönen, tunnettu viinamies.\n\nSovittiin, että hiljaisuudessa lähestytään paikkaa, jossa\nviinakauppiaat majailivat. Joka haaralta oli kierrettävä, etteivät\npääse pakoon. Erottiin eri joukkoihin, kaksi ja kolme miestä kussakin.\nIso-Iivari ja minä läksimme yhdessä, ja määrä oli, että me ensiksi\nlähestymme salakapakoitsijoita, ja toiset ryntäävät sitten esiin.\n\nKivistä, polutonta kangasta kulki Iivari, minä jälessä.\n\n\"Ne taitavat olla Ruotsin puolelta?\" kysäisin Iivarilta.\n\n\"Sieltä ne ovat kaikki. Eräs heistä on muinakin vuosina täällä\nkulkenut, kyllä minä hänet tunnen, mutta nimeä en tiedä. Satoja\nmarkkoja se lurjus minultakin on saanut... Peeveli vie... nyt yölläkin\nsai kolmattakymmentä markkaa... Minä otan pois rahani... piru vieköön!\"\n\nJa Iivari pui kauhean leveää nyrkkiään ja uhkaili. Varovaisuuden vuoksi\notin minäkin revolverin tupesta ja työnsin sen oikean takin taskuun.\n\n\"Niillä näkyi olevan revolveri, ainakin yhdellä\", sanoi Iivari,\n\n\"Ollaan kavalana, osta sinä muka viinaa. Kun toiset tulevat, niin\notetaan heiltä revolverit ensiksi pois\", esittelin minä\nsotasuunnitelmaa.\n\n\"Se passaa. Tästä tulee hauskaa lopuksi\", iloitsi Iivari.\n\nKivikkokangas oli muuttunut pehmeäksi kuusikkokorveksi, joka\npaikoitellen oli niin sakea, ettei läpi tahtonut päästä.\n\n\"Jo ollaan likellä\", sanoi Iivari.\n\nPalasen matkan päässä nousi sauhu hirveän ison ja tuuhean kuusen\njuurelta. Siinä näytti havujen päällä kaksi miestä nukkuvan, mutta\nkolmas istui mättäällä, piippua poltellen ja tuijottaen tuleen. Siinä\noli vieressä, kuusen tyveä vasten, kolme pulleata laukkua, ja niiden\nalta kiilui läkkisen astian kiiltävä kylki...\n\nKun Iivari lähestyi, säpsähti istumassa oleva mies, mutta rauhoittui\ntuntiessaan Iivarin. Samassa hän huomasi minut ja kysyi hätäisesti\nIivarilta:\n\n\"Kuka se tuo sinun kumppanisi on?\"\n\n\"Onpahan muuan. Mitä se sinuun kuuluu! Paneppas nyt viinaa, mutta\njumal'auta, jos olet vettä sotkenut kuten yölliseen...\"\n\nSamassa kuului risujen räiskettä aivan likeltä, ja miehiä näkyi puiden\nlomitse.\n\nNe kaksi nukkuvaakin heräsivät. Silloin juoksi viisi miestä metsästä,\nja ennenkun osasin aavistaakaan he karkasivat nuotiolle ja tarttuivat\nkiinni nukkumassa olleihin miehiin. Iivari oli käynyt istuvaan mieheen\nkäsiksi, tarttunut kurkkuun rautakourallaan ja pusersi, jotta mies\nmustana naamaltaan muljotti.\n\n\"Vai sinä vesiporvari\", arveli Iivari vain ja yhä kuristi kurkusta.\n\n\"Ottakaa heiltä aseet pois!\" huusin minä ja riensin paikalle. Kaikki\nmuutkin miehet kävivät esiin, ja pian oli miehiltä riistetty sekä\nrevolverit että puukot.\n\nNähtyään, ettei mikään auttanut, rupesivat he rukoilemaan armoa...\n\nSiinä syntyi kauhea hälinä ja meka. Kuului kirouksia, rukouksia,\nhuutoja ja itkuakin. Muutamat miehistä repivät puukoillaan laukkuja\nauki, ottivat pulloja esille ja joivat.\n\n\"Nyt pojat... antakaa vallesmannillekin...\"\n\n\"Täällä on... tässä on kolmen tähden konjakkia... Leikatkaa tuo laukku\nhelvettiin... Lyökää naamaan niitä... elkää armahtako...\"\n\n\"Lyökää... lyökää...\"\n\nJussi Heiskanen koetti kurkottaa laukkujen alla olleita läkkisiä\nastioita, onnistuikin saamaan yhden ja pötki sitten aika vonkaa\ntiehensä. Siinä ei auttanut mikään. Tukkilaiset olivat siksi\nvilliintyneet, ettei heille ollut kiellosta apua.\n\nMinä koetin särkeä pulloja minkä ehdin, ja kahdesta läkkiastiasta sain\nviinan maahan kaadetuksi, mutta sitten syntyi semmoinen temmellys\npullojen ympärillä, ettei siihen ollut hyvä mennä...\n\n\"Saatanaa, kun särkee kaikki\", huusi jo eräs ja pui nyrkkiään minulle.\n\nIso-Iivari ja kolme muuta miestä pieksivät onnettomia viinakauppiaita,\njotka rukoilivat armoa ja aikoivat paikalla poistua.\n\n\"Ei. Kiinni teidät pannaan ja viedään linnaan. Eikö niin, vallesmanni?\"\nhuusi Iivari.\n\n\"Antakaa, hyvät miehet, heidän jo mennä. Kyllä ne nyt täältä pysyvät\npoissa\", koetin minä. Rääkätyt miehet olivat verissään, kasvot\nturvonneina ja vaatteet repaleina. Pelkäsin pahempia seurauksia ja\nkoetin kaikin voimin asettaa Iivaria, joka oli kaikkein rajuin.\n\n\"Vieläkö panet vettä viinaan? Häh? Vieläkö panet vettä viinaan, häh,\nhäh, häh?\"\n\nJa läksiäisiksi antoi Iivari vielä miestä korville, jotta läiske\nkuului.\n\nNopeasti poistuivat miehet metsään päin, surkeasti valitellen. Mutta\ntukkipojat olivat vallanneet kaikki pullot ja jatkoivat juontia. Laukut\nolivat tyhjät ja puukoilla leikeltyjä moneksi kappaleeksi.\n\n\"Antakaapas nyt minullekin konjakkia, muuten tässä tulee tappelu\",\nkarjaisi Iivari, kun meni joukkoon.\n\nHänelle ojennettiin monesta pullosta ja Anttilan Ville huusi:\n\n\"No, nyt tulivat herrain päivät, Iivari, -- juo että vatsanahka\npaukkuu!\"\n\n\"Elkää hyvät miehet kaikkia juoko, me tulemme liiaksi humalaan, ja\nRaitikoskella on tarkkaa työtä ja tukeilla kova kiire\", koetin minä\nesitellä.\n\nMutta sitä ei otettu kuuleviin korviinkaan. Heikkilän Jaakko, joka oli\nparhaita laulumiehiä, alkoi loilottaa, ja toiset yhtyivät samaan:\n\n    Tukkijunni se sahan laittoi pienillä varoillansa,\n    tiluranttantaa, tiiuranttantaa, pienillä varoillansa.\n    Ja tukki se kulkea hyssyttää, ja raamit on kallellansa,\n    tiluranttantaa, tiluranttantaa, ja raamit on kallellansa.\n\nSe oli pitkä ja ryöttä laulu, oikein alkuperäinen, kaikkine\nkummallisine ajatuksineen ja loppusointuineen. Korpi kajahteli heidän\nkirkumisestaan, ja kaiku kierteli vaaran laelta toiselle.\n\n\"Lähetään pojat koskelle ja aletaan keittää kahvia\", ehdotti joku.\n\nSiihen suostuttiin.\n\n\"Ei, mutta, pojat, kyllä meidän pitää halata tuota vallesmannia, kun se\nlaittoi meille näin komeat kalaasit\", huusi muuan lyhyt ja paksu\ntukkipoika, Napa-Tuomaaksi mainittu.\n\nSe kunnianosoitus jäi kuitenkin sikseen, sillä yleinen väsymys näytti\ntulevan. Lähdettiin koskelle päin. Kaksi ja kolme kulki vierekkäin,\nkaulatusten, ja armaasti ja rakkaasti keskenään haastellen. Väliin\nkaatuivat suin päin korpeen, nauroivat ja pönkkäilivät uudestaan\npystyyn.\n\nIso-Iivari oli hänkin saanut päänsä täyteen. Hänen kävelynsä oli peräti\nvaivaloista. Vähäväliä hän tupsahti silmilleen, noitui, ponnisteli\nuudestaan pystyyn ja koetti pysyä tasapainossa.\n\nOlimme päässeet korven poikki ja tulleet männikkökankaalle. Aurinko oli\nkorkealla, ja tuntui tulevan lämmin päivä. Kosken pauhukin kuului jo\nselvään.\n\n\"Tässä levähdetään. Mihinkä sitä on kiirettä valmiissa maailmassa?\"\ntuumailivat jotkut, retkahtivat istumaan petäjän tyviä vasten,\nretkahtivat voimattomina, silmät puoliummessa.\n\nJa useimmat siihen nukahtivat, ja aurinko lämmitti väsyneitä miehiä.\nAinoastaan kolme miestä kykeni seuraamaan minua koskelle, mutta\npäästyään nuotiolle nukkuivat hekin, ja muut veivät heidän pullonsa ja\njoivat suihinsa, mitä jälellä oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä kesänä ei näkynyt yhtään viinakauppiasta muissakaan savotoissa. Ei\nkuulunut tappeluita, ei miesmurhia eikä mitään sopimatonta tukkipoikien\nelämästä. Mutta tuosta tapauksesta Raitikoskella tiesivät huhut kertoa\nvalettakin kaiken kesää.\n\nSyksyllä myöhään tapasin Ison-Iivarin kirkolla.\n\n\"No, mitä kuuluu Iivarille?\"\n\n\"Eipä häntä. Mitä vallesmannille itselle?\"\n\nIivari oli kuin vähän häpeissään.\n\n\"Oletko tavannut niitä kesällisiä viinaporvareita?\"\n\n\"Tapasin minä yhden Haaparannalla. Mukisi se ja noitui... mikä lie\nollut mielessä... mutta pois siitä katosin minäkin... Eikä ole _niitä_\nmiehiä enää näkynyt täällä päin viinankaupalla.\"\n\n\n\n\nVIKLUNDIN \"HURRA\"\n\n\nYlpeimpiä miehiä pitäjässä oli Sakari Viklund eli Taalin Sakke.\n\nHän omisti pitäjän parhaimpia maatiloja, ja rahaa sanottiin hänellä\nolevan pankissa vaikka kuinka paljon. Pomona ja pönäkästi hän aina\nesiintyikin, komealla hevosella ajaen ja itse kuin herrat puettuna.\n\nHän halveksi kaikkia muita ihmisiä, ja köyhästä miehestä hän ei\nvälittänyt enempää kuin kenkärajasta. Ja virkamiehiä hän halveksi\nsydämensä pohjasta. Ja varsinkin vallesmanneja.\n\nHänelle ei ollut mitään asiaa. Mitäpä hänelle olisikaan: rikkaalle\nmiehelle, joka huolehti kaikin käsin kuntoon asiansa.\n\nMutta kerran oli hänelle sattunut kumma juttu. Markkinoilla oli oltu,\nja Sakkekin oli tavallista ylpeämmällä tuulella. Mellasti ja kehui\n\"Hurraansa\", sen erinomaisia tapoja ja juoksulahjaa. Mutta sattui siinä\nolemaan muuan etelänpuolen mies, Jaanus Kalleksi kutsuttu, jolla oli\nmainio juoksija. Ja kun Taalin Sakke yhä kehui ja pyöri keskellä\nkapakan lattiaa kuin kukko parvessaan, oli Jaanus Kalle sanonut:\n\n\"Mitä tuossa tyhjää kehuu, lähdemme ajamaan kilpaa. Sata markkaa\nlyödään veikkaa...\"\n\n\"Minä en niin pienen rahan tähden liikuta hevostani\", oli Sakke siihen\nylpeästi vastannut.\n\n\"No... olkoon menneeksi. Pannaan kaksisataa\", oli Jaanuskin äkäpäissään\nluvannut.\n\nJa silloin löivät vetoa.\n\nJa kävi niin, ettei Viklundin \"Hurra\" riittänytkään juoksussa Jaanus\nKallen \"Linnulle\", joka oli kahdesti palkittu juoksija. Mutta Viklund\nei maksanutkaan. Jaanus haastatti ja sai päätöksen.\n\nOli syksy, lokakuussa, kun tuo Jaanus Kallen päätös saapui minulle,\nruununvoudin määräyksen seuraamana. Vieläpä oli ruununvouti tilitysajan\npannut lyhemmäksi kuin tavallisesti.\n\nKun kerroin Lauri lautamiehelle asiasta, arveli Lauri:\n\n\"Kyllä siellä vaan nousee nyt eri pyry. Sakke on itsekin löylynlyömä,\nmutta vaimo sillä on täysi hullu, ja niin suukko, ettei täälläpäin\ntoista tiedetä.\"\n\nKun Taaliin ei ollut pitkä matka, läksimme kävellen Laurin kanssa asiaa\najamaan.\n\n\"Kumma mies, kun ei maksanut. Selväähän se oli, että tuomitaan\nsemmonen\", puheli Lauri.\n\n\"Luuli varmaan Sakke, ettei tuomita\", vastasin minä.\n\nTaalin talo oli lähellä maantietä vähäisellä mäenkukkulalla. Se oli\nkomea ja varakkaan näköinen talo jo päältäkin nähden. Talli ja navetta\nvarsinkin vetivät huomiota puoleensa uutuutensa ja kokonsa vuoksi.\n\nMe kävelimme pihaan. Huomasin Laurista, että tämä matka ei häntä\nmiellyttänyt. Näytti aivan kuin hän olisi pelännyt mennä Taaliin.\n\nJuuri kun ehdimme pihalle, tuli emäntäkin navetasta.\n\n\"Hyvää päivää, emäntä\", toivotin minä.\n\nEn saanut selvää, vastasiko emäntä vai ei, mutta sen minä näin, ettemme\nolleet tervetulleita. Kukapa muuten muukaan ikävöi vallesmannia ja\nlautamiestä!\n\nEmäntä mennä tuijottikin sen enempää virkkamatta asuinrakennukseen.\nMutta hetken perästä ilmaantui hän taas pihalle.\n\n\"Onko isäntä kotona?\" kysyin minä ja koetin olla niin virallisena kuin\nsuinkin mahdollista.\n\n\"Ei ole. Mitä on asiaa?\" tivasi emäntä vastaan. \"Eipä taloon pitäisi\nolla tuommosilla herroilla asiaa. Minä luulen, että meillä eletään\nomista. Eikä juosta naapurista lainaamassa niinkuin kuuluvat eräät\ntekevän... (tuo viimeinen oli kohdistettu Lauriin) leivistä asti\nlainailevat...\"\n\n\"No elkää nyt, hyvä emäntä... Tämä asia on isännälle...\"\n\n\"Olkoon! Kumma, ettei noilta rakkikoirilta saa koronaankaan rauhaa\",\ntiuskasi emäntä ja näytti yhä enemmän vimmastuvan.\n\nMinä selitin, mikä oli asiana, ja että minun nyt täytyi kirjoittaa\nulosottoon jotakin irtainta.\n\n\"Vai niin. No, kirjoittakaa, että semmoista asiaa ei ikinä makseta...\"\n\n\"Jos panisimme jonkun lehmän?\"\n\n\"Ei puhettakaan! Lehmiä! Minun on joka ainoa lehmä.\"\n\n\"No pannaan sitten 'Hurra'. Sehän on isännän?\"\n\n\"Pankaa vaikka perkeleitä, mutta pois meidän pihalta!... Pian!\"\n\nJa emäntä polkaisi kiukkuisesti jalkaansa.\n\nMutta me menimme Laurin kanssa yhdessä talliin nähdäksemme, oliko\n\"Hurra\" siellä. Siinä se seisoikin parressaan, uljas raudikko ori. Ja\nniin kirjoitettiin \"Hurra\" ulosottoon.\n\n\"Olkaa hyvä ja sanokaa isännälle, että hän käy maksamassa velan, muutoin\nmyydään 'Hurra' pakkohuutokaupalla\", sanoin emännälle.\n\n\"Niin tehkää... nälkäherrat...!\"\n\nJa hän käänsi selkänsä meille ja meni ylpeästi rakennukseen.\n\nOli kulunut pari viikkoa. Mutta Viklundin Sakkea ei kuulunut puheille.\nMinä kuulutin pakkohuutokaupan, ja kun hyvin tiesin, ettei Taalille\nketään huutajaa uskaltaisi tulla, ilmoitin kuulutuksessa, että \"Hurra\"\nmyydään kievaritalossa.\n\nMutta seuraavana päivänä tulikin Sakke luokseni. Hän oli hirveän\nvihassa, hänen arvoansa ja kunniaansa oli mitä hävyttömimmällä tavalla\nsolvaistu. Hän aikoi kysyä kunniansa perään ja sitäpaitsi valittaa\nkuvernöörille, että olin kaikin tavoin laittomasti menetellyt. Hän\ntunsi lakia myöskin.\n\n\"Ja jos uskallatte 'Hurran' myydä... niin linnaa saatte\", vakuutti hän\nlopuksi.\n\n\"Ellei laillista estettä tule, niin 'Hurra' myydään kuulutettuna\nhuutokauppapäivänä, että paukkuu\", vakuutin hänelle.\n\n\"Mutta kuka sen uskaltaa huutaa, _minun hevoseni!_ Varjelkoon kalloaan\nse mies\", uhkaili Sakke.\n\n\"O'jaa. Kyllä semmoisella hevosella aina huutajia on\", vakuutin minä.\n\nYlpeänä ja pönäkkänä hän läksi, ja mennessään jankkaili:\n\n\"Sitten se nähdään... sitten se nähdään.\"\n\nMinä koetin vielä kuistissa selittää, ettei hän tällaisesta asiasta\npääse muutoin kuin maksamalla. Tarpeetonta ja turhaa oli ruveta\nriitelemään ja kuluttamaan lisää.\n\nMutta hän ei uskonut.\n\nMäärättynä päivänä panin kaksi poliisikonstaapelia noutamaan \"Hurraa\"\nkievariin, johon uteliaita oli kokoontunut piha puolilleen. Tappelutta\noli Sakke \"Hurran\" antanut monen todistajan läsnäollessa. Mutta kovat\nolivat olleet uhkaukset, ja linnaa oli luvannut meille kaikille. Ja\naikonut oli lähteä tuomareita puhuttelemaan ensiksi.\n\nNo, niinpä niin. Kestikievarin pihalle talutettiin \"Hurra\", ja\nhuutokauppa alkoi...\n\n\"Paljonko tarjotaan?\"\n\nEi kuulunut hiiskaustakaan, vaikka joukossa oli varakkaita\ntalokkaitakin.\n\n\"No... tarjotkaa, miehet... hyvä on hevonen ja komea ja lihava...\nPaljostako aletaan?\"\n\nSiinä näkyi olevan joukossa Maksniemen Viljaamikin, itsellismies, mutta\nvarakas ja säästäväinen ja aika taitava hevoshuijari. Hevoskaupoilla\nsanottiin hänen rikastuneenkin.\n\n\"Olkoon neljäsataa markkaa\", kuului vihdoin Viljaamin ääni\nväkijoukosta.\n\n\"Neljäsataa... neljäsataa markkaa... neljäsataa ensimäinen...\nneljäsataa toinen kerta... jopa menee liika halvalla noin pulska ja\nhyväikäinen hevonen... pankaa lisää... neljäsataa... neljäsataa toinen\nkerta... soo, pojat... eikö hevosen tarvitsijoita olekaan...\nneljäsataa... jo menee... ja neljäsataa kolmas kerta!\"\n\nJa vasara paukahti pihalla olevaan kärrynrattaaseen.\n\nSiihen keräysivät nyt \"Hurran\" ympärille kaikki ja hokivat:\n\n\"Jopa sai Viljaami halvalla hyvän hevosen...\"\n\n\"Aivan ilman. Tuhatta markkaa on Sakelle menneellä viikolla\nPiippuliinin patruuni tarjonnut...\"\n\n\"Sillä on oma onnensa tuolla Viljaamilla...\"\n\nJa kukin tunkeusi \"Hurraa\" tunnustelemaan ja silittelemään.\n\nMutta Viljaami tarttui riimunvarteen ja talutti \"Hurran\" seinään\nkiinni, ja solmiessaan hän puheli:\n\n\"Mahdoitte lisätä... kyllä siihen lisää olisi sopinut vaikka\nkaksituhatta... ja suuhan teillä on niinkuin minullakin...\"\n\nSitten hän kääntyi minuun päin ja kerskaten virkkoi:\n\n\"Vallesmanni on hyvä ja lähtee sisälle, niin maksan huutoni... ja\nkuitin tietenkin saan päälle.\"\n\nJa Viljaami löi mahtavasti polvelleen, jossa pullotti paksu\nrahalompakko.\n\nHän maksoi ja sai kuitin.\n\nViikon päästä tuli Sakari Viklund toisen kylän lautamiehen seuraamana\nluokseni. Hän oli julmaa julmemman näköinen, ja tulta iskivät hänen\nsilmänsä. Hän oli puhutellut lakimiehiä ja saanut kai hyvin vähän\nlohdutusta.\n\nKoetin olla Sakelle niin kohtelias kuin suinkin voin, mutta hän ei edes\nhuolinut tarjoomastani istuimesta, vaan seisoa jurotti ovensuussa.\n\n\"Minä lähdin noutamaan hevostani pois!\" sanoi hän kiukusta vapisevalla\näänellä.\n\n\"Jaa-hah... 'Hurra' on myyty, ja sen on huutanut Maksniemen Viljaami.\nKysykää Viljaamilta.\"\n\n\"Niin, niin, mutta hän ei aikonut sitä samasta hinnasta antaa, vaan\ntahtoo kaksisataa markkaa enemmän. Vaan minä en maksa...\"\n\n\"Se on teidän asianne...\"\n\n\"Vaan eikö Viljaamin ole pakko antaa! -- Minä vaadin, että nimismies\nlähtee heti ottamaan hevosen pois... Minun hevoseni tuommosella\nhunsvotilla...\"\n\n\"Asia ei enää kuulu minuun.\"\n\nSelitin Sakelle laajalti ja niin ymmärrettävästi kuin voin, että\nhevonen nyt oli Viljaamin, joka sai sille määrätä minkälaisen hinnan\ntahtoi. Jos Viljaami vaati hevosesta kahtasataa markkaa enemmän kuin\nitse oli maksanut, niin se asia ei ollut minun korjattavissani.\n\n\"Oma hevoseniko minun siis pitää ostaa... vaan minä näytän, että...\"\n\nLautamieskin koetti Sakelle asiaa selittää. Vihoviimein näytti hän\nkäsittävän, ja kiukkuisena ja raivoissaan löi hän pullottavaa poveansa\nkämmenellään ja kiljaisi:\n\n\"Sen minä sanon, että pois minä hevoseni semmoselta lurjukselta otan,\nvaikka kymmenentuhatta maksaisi... Mutta senaatissa minä käyn... täällä\non vielä lantinjäännöksiä jälellä!\"\n\nJa hän löi toisen kerran povelleen. Hyvästi jättämättä hän lähti.\n\nMaksniemen Viljaami antoi \"Hurran\" takaisin kuudellasadalla markalla,\n-- ei penniäkään siitä helpottanut.\n\nIkuisen vihamiehen sain minä Sakari Viklundista. Monta vuotta olemme\n\"Hurran\" takia käräjöineet. On käyty kihlakunnassa, kuvernöörissä,\nhovioikeudessa ja senaatissa. Varmaan on \"Hurran\" juttu tullut Sakelle\nmaksamaan kauniit summat, kun on käyttänyt monta asianajajaa.\n\nNyt hän kuitenkin on herjennyt käräjöimästä, mutta joka kerta kun\ntulemme vastakkain, katselee hän metsään päin eikä ole minua\nnäkevinäänkään.\n\n\"Hurra\" hänellä vielä on, ja yhtä ylpeästi, yhtä pönäkästi ajelee hän\nkylän läpi kuin ennenkin.\n\n\n\n\nKÄRÄJILLÄ\n\n\nRuununvouti sattui juuri maantientarkastuksen aikana olemaan liikkeellä\npiirissäni.\n\nLauri lautamiehen kanssa olimme taaskin \"syynäämässä\". Oli syksy, kuiva\nja kaunis syksy, jollaista hyvin harvoin sattuu. Maantiet olivat kuivat\nja sileät, jonkavuoksi niitä ei ollut kuin hyvin vähän tai ei ensinkään\nkorjattu.\n\nRuununvouti ajoi edellä, me Laurin raudikolla jälessä.\n\n\"No eihän tällekään tieosalle ole pantu someroa yhtään lapiollista\",\nhuusi hän meille.\n\n\"Ei näytä siltä\", huusi Lauri vastaan.\n\nRuununvouti pysähdytti hevosensa ja kysyi:\n\n\"Kenenkä tämä on tie?\"\n\n\"Tämä on Ison-Herralan tieosa, ja Herrala on parhaimpia tienkorjaajia\nkoko pitäjässä\", vastasin minä.\n\n\"Kaunis korjaaja! Ei hölynpölyä ole pannut tielleen, vaikka on\nsyynipäivä. Hänet on välttämättömästi haastettava oikeuteen tienkorjuun\nlaiminlyömisestä\", käski hän.\n\nMinä en uskaltanut puhua siihen mitään, mutta Lauri, joka oli\nrohkeampaa poikaa, vastasi:\n\n\"Mutta tämä tiehän on sileä kuin pöytä. Ei minusta someroiminen nyt\ntätä olisi parantanut.\"\n\n\"Niin, niin, mutta eihän tässä ole ojatkaan oikein hyvät\", väitti\nruununvouti.\n\nAjettiin eteenpäin.\n\n\"Tässä taas on monta tieosaa, joihin ei ole mitään pantu. Kenen nämä\novat?\" huusi hän taas meille.\n\n\"Nämä ovat savukyläläisten teitä\", kiljui Lauri vastaukseksi.\n\n\"Heidät on myöskin haastettava. Sellaisia hunsvotteja! Onko kumma, että\ntäällä ovat tiet huonot ja leikkaukset sinne tänne nojallaan! Tämmöinen\noorninki ei passaa\", pauhasi hän, kääntyen kieseissään meihin päin.\n\nMe kuuntelimme äänettöminä. Mitäpä siihen olikaan sanomista!\n\n\"Ja muuten... minulta unehtui sanomatta... on jokikinen, joka ei ole\ntietänsä korjannut, haastettava käräjille... Ja yleensä saan minä\nmuistuttaa sekä vallesmannia että lautamiestä tarkoin noudattamaan\nlakia ja asetuksia maanteitä syynätessä... Olen kuullut... minulle on\nvarmalta taholta kerrottu... että te ette ole millännekään... juotte\nkahvia melkein joka mökissä, ja kuuluu välisti olevan viinaakin\nmatkassa... Mitä semmoisesta syynistä tulee... Minä muistutan nyt\nviimeisen kerran...\"\n\nHän tempasi kiukkuisesti ohjista eikä, tolvana, sanonut hyvästiäkään.\n\nMinä aioin huutaa jälkeen, että ottihan Eno-Sakerikin ryyppyjä...\nhittoko siinä on, ettemme mekin saa maistella, koska ystävällinen mies\ntarjoaa.\n\n\"No nyt tulee käräjä-asioita... jumaliste... monta kymmentä\", arveli\nLauri naureskellen.\n\n\"Tulee, ja tyhjään menevät -- saat uskoa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäräjäin lähetessä toimitin haasteen kaikille, jotka eivät olleet\nteitänsä someroittaneet. Siitä nousi kauhea mellakka, ja ympäri pitäjää\nkerrottiin, että monta kymmentä isäntää oli haastettu tienkorjuun\nlaiminlyömisestä. Syrjäpitäjällä sai huhu sellaisen voiman, että\nvarmana pidettiin, että minulle oli \"noussut päähän\", mikä merkitsee\nsamaa kuin että jo on mies ruvennut höperöimään. Kuuluu muissakin\nasioissa jo näkyneen, ettei ole enää täysijärkinen. Ei se kestä\nkaikkien veri olla vallesmannina...\n\nNiin arveltiin.\n\nHuhu tuli vielä enemmän todennäköiseksi, kun useita isäntiä kävi\npuheillani, pyytäen asian jättämään sikseen. He kyllä korjaisivat\ntiensä ilman käräjiä. Mutta en ollut kuulevinani heidän puheitaan.\nTekeysin omituiseksi mieheksi. En vastannut mitään. Viheltelin ja\nkatselin tuijottaen kattoon.\n\n\"Ei se ole oikeillaan enää tuo varavallesmanni\", kuulin monen\npoistuessaan sanovan.\n\nAlkoivat käräjät.\n\nKun ennen oikeuden istuntoa käväisin tuomarin puheilla, arveli hän:\n\n\"Onpa nyt syyttäjällä asioita, kun yksistään maantienkorjuun\nlaiminlyömisestä on haastettu neljäkymmentä eri talokasta.\"\n\n\"Onhan niitä juttuja...\"\n\n\"Sikamaista ja ennen kuulumatonta...\"\n\n\"Haasteet on tehty ruununvoudin määräyksestä...\"\n\n\"Mitä hänellä on tekemistä... Hyväthän täällä ovat tiet...\"\n\n\"Olen minä vain päässyt kulkemaan.\"\n\nEnsi istuntopäivänä oli ensimäinen tiejuttu. Se oli Ison-Herralan.\n\nJoutilasta väkeä oli käräjätaloon kokoontunut tavattoman paljon. Piha\nja porstua oli täynnä uteliaita kuuntelemassa, miten noissa tieasioissa\nalkaa käydä.\n\nIso-Herrala oli itse omassa laajassa persoonassaan tullut asiaansa\nvastaamaan, vaikka hän tuskin koskaan ennen oli oikeudessa käynyt, ja\nkerrottiin hänellä olevan kymmenen todistajaa matkassaan.\n\n\"Syyttäjä vastaan talokas Aatami Iso-Herralaa\", kuului samassa poliisin\nääni porstuasta.\n\nYhtaikaa menimme Herralan kanssa sisälle.\n\nMinä selitin, mistä oli kysymys ja että vaadin Herralalle edesvastausta\nmaantienkorjuun laiminlyömisestä.\n\n\"Joo, mutta minä näytän toteen, että minun tiessäni ei syyninaikanakaan\nollut mitään vikaa... sen minä näytän. Ja vanha vallesmanni on aina\nkehunut minun tietäni, että se on hyvä. -- Kerrankin...\" aloitteli\nIso-Herrala.\n\n_Tuomari_: No olkaa nyt vaiti, että minä saan kirjoittaa. Kyllä te\nsitten saatte vuorostanne puhua. (Kirjoittaa.)\n\n_Herrala_: Puhuapa tietenkin, ja näytän toteen, ettei semmosta tietä\nole koko pitäjäässä, jos hoppu tulee...\n\n_Tuomari_: Jos ette ole hiljaa, niin minä ajan teidät ulos...\n\n_Herrala_: Minulla on kahdeksan todistajaa.\n\n_Tuomari_ (poliisille): Käske kaikki todistajat sisälle.\n\nNe tulivat. Minulla ei ollut muita todistajia kuin Lauri lautamies.\n\n_Tuomari_: Onpa niitä. Eiköhän vähempi olisi riittänyt!\n\n_Herrala_: Sittenpähän tulee asiasta ensikerralla selvä, ettei tarvitse\npukata eikä lykätä toisiin käräjiin.\n\nHe saivat vannoa todistajanvalansa, ja torppari Juho Korpi jäi ensiksi\ntodistamaan.\n\n_Tuomari_: Tietääkö todistaja, minkälaisessa kunnossa tämän\nIson-Herralan tieosa oli nyt viimeisessä tientarkastuksessa?\n\n_Korpi_: Tiedän kyllä.\n\n_Tuomari_: No sanokaapa sitten.\n\n_Korpi_: Kerrassa niinkuin pöytä...\n\n_Tuomari_: Pöytäkö? Taisi olla maalattukin!\n\n_Korpi_: Ei sentään, herrassöötinki, mutta sileä se oli niinkuin...\nniinkuin...\n\n_Tuomari_: Sileä... sileä ja sileä. Mutta minä kysyn: Oliko sitä\ntarkastuspäiväksi korjattu?\n\n_Herrala_: Ei tämä siitä tiedä.\n\n_Tuomari_: Minä kysyn todistajalta enkä vastaajalta.\n\n_Herrala_: Niinpä tietenkin. Vaan minähän sen parhaiten tiedän.\n\n_Tuomari_ (Korvelle): Vastatkaa, oliko Herralan tieosa korjattu\ntarkastuspäiväksi?\n\n_Korpi_: Vissimmästi, koska tie oli sileä niinkuin... niinkuin... Minä\nolen ollut Herralassa monta vuotta kesämiehenä, ja aina on vanha\nvallesmanni kiittänyt Herralan tietä...\n\n_Tuomari_: Tietääkö todistaja muuta?\n\n_Korpi_: Mitä tässä pitäisi tietää?\n\n_Tuomari_ (kiivaasti): Menkää ulos!\n\n_Herrala_ (hätäillen): Tietää tämä... tietää tämä... (Korvelle). Juho,\nelä mene vielä.\n\n_Tuomari_ (yhä kiivaammin): Ulos, sanon minä!\n\n_Herrala_: Tietää se senkin ja ymmärtää, että minä korjaan tietäni aina\nsilloin kun siihen vian näen tulevan, en minä siihen syynimiehiä\ntarvitse. Ja tiehän pitää olla aina hyvä eikä ainoastaan\nsyynipäivänä... niin vanha vallesmanni sanoi.\n\n_Tuomari_: Käske toinen todistaja Ulrik Kipinä sisälle.\n\n_Poliisi_ (ovella): Ulrik Kipinä sisään!\n\n_Tuomari_: Oletteko Ulrik Kipinä?\n\n_Kipinä_: En ole. Kipinäinen minä olen.\n\n_Tuomari_: Vai niin. No tiedättekö tähän asiaan mitään?\n\n_Kipinä_: Tiedän kyllä, että Herralan tie oli syynipäivänä ja jälkeen\nkerrassaan hyvässä kunnossa...\n\n_Herrala_ (lautamiehelle): Senhän minä sanoin, ja tietää sen\nlautamieskin.\n\n_Tuomari_: Oliko Herralan tietä syynipäiväksi korjattu?\n\n_Kipinä_: Ei niinä päivinä, mutta sen ymmärtää kuka hyvänsä, ettei\nsomeron pano niin kuivalle mitään auta, kun tiessä ei yhtään kuoppaa\nole. Sitten kun tuli sadepäivä, niin someroittiin tie vasiten. Muuta\nminä en tiedä. Pyydän kulujani!\n\n_Herrala_: Oikein puhuttu... jo minä ajattelinkin... Onhan siitä\nkulkenut herrassöötinkikin ja nämä lautamiehetkin...\n\n_Tuomari_: Eikö vastaaja saata pitää suutansa kiinni... vai kuinka? --\nTodistaja saa mennä.\n\n_Herrala_: Maltan minä olla hiljaakin juuri, vaan arvelen, että saan\nminäkin jotakin puhua.\n\nLoputkin todistajia käytettiin sisällä. Kaikki todistivat samoin kuin\nKipinäkin, muutamat vielä vakuuttivat, että Herralan tie oli kaikkein\nparas koko pitäjäässä.\n\nTuli sitten Laurinkin vuoro.\n\nLauri kertoi laajasti, kämmeniään levitellen, kuinka syynipäivänä\nruununvouti oli sattunut kulkemaan ja määrännyt nimismiehen virkansa\npuolesta haastattamaan kaikki, jotka eivät olleet tietänsä\nsomeroittaneet.\n\n_Tuomari_: Mitä itse teistä arvelitte?\n\n_Lauri_: Meidän -- minun ja tämän varavallesmannin mielestä -- ne\nolivat juuri hyvässä kunnossa, eikä someroiminen niin kuivalla mitään\nhyötyä olisi tehnyt.\n\nMeidät määrättiin poistumaan, ja oikeus teki päätöksen: kanne kumottiin\nja kulut kuitattiin. Avonaisesta oven raosta kuulimme tuomarin\nlautakunnan kanssa haastelevan ja lopuksi sanovan:\n\n\"Eipä tämmöisten asiain vuoksi kannattaisi tulla oikeutta vaivaamaan.\nToiset tiejutut taitavat olla samanlaisia, vai kuinka?\"\n\n\"Jonnin joutavia kaikki\", kuuluivat lautamiehet vakuuttavan.\n\nJa tyhjään ne raukesivat kaikki.\n\n\n\n"]