[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flGsSqJqwYPEncghV1QpsTCMAaI8Pzs5xnXk3TbiXQMc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1309,"Routaa ja rautaa I: Tornion etappi","Wegelius, Karl Albert",1864,1939,"1309-wegelius-k-a-routaa-ja-rautaa-i-tornion-etappi","1309__Wegelius_K._A.__Routaa_ja_rautaa_I_Tornion_etappi",null,"tietokirja",[],[],"fi",1926,39251,280674,true,[],[],[],"Historiallinen teos käsittelee jääkäriliikkeen toimintaa ja itsenäisyystyötä Peräpohjolassa sekä Kainuussa. Se keskittyy erityisesti Tornion etapin järjestämiseen, salaisiin kuriirireitteihin ja vapaussodan valmisteluihin 1910-luvun puolivälissä. Kirja valottaa rajan pinnassa tehtyä salaista työtä ja sen merkitystä Suomen itsenäistymisessä.","K. A. Wegeliuksen 'Routaa ja rautaa I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1309. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ROUTAA JA RAUTAA I: TORNION ETAPPI\n\nPeräpohjolassa ja Kainuussa jääkäriliikkeen vuosina\nsuoritettu Itsenäisyystyö\n\n\nKirj.\n\nK. A. WEGELIUS\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1926.\n\n\n\n\n\n\n        Uhkaa pohjan ääret aavat,\n        hohkaa hanget kuolemaa,\n        taivaat oudon siinnon saavat,\n        Louhen linnat loimottaa,\n        vankuu merenselkä laaka,\n        ulvoo hukka, yltyy yö;\n        painui päivän kultavaaka,\n        voittaa raudan, roudan työ.\n\n                           Eino Leino.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLukijalle.\n\nJohdanto.\n\nTorniolaisten aikaisemmat aktivistiset harrastukset\nja Tornion etapin alkuvaiheet.\n\n \"Pohjan Tornio\".\n Routavuosien aikaisia aktivisteja ja vihollisia.\n Mieliala maailmansodan puhjetessa.\n Ylioppilas Eero Heickell.\n Tornion etapin järjestäytymistä koskevia neuvotteluja.\n    Maaperän muokkaaminen ja kansan suhtautuminen \"asiaan\".\n Tilanne alkaa selvitä.\n \"Alhaalle\".\n Ensimmäiset salatiet.\n \"Uljaat\" menevät.\n\nTornion etapin järjestäytyminen ja toiminta.\n\n Mielenkiintoisia tietoja.\n Tiedustelutoiminta.\n Raja ja sen vartiat.\n Tornion poliisilaitos.\n Tornion tullilaitos.\n Tornion sotasensuuri eli n.s. mustakabinetti.\n Tornion postilaitos, puhelinkeskus ja rautatienasema.\n Salaiset käsiposti- eli kuriirilinjat.\n Salakieli.\n Oulun järjestö.\n Etappijääkäreitä Haaparannalla.\n Miesten kuljetusta koskeva Helsingin-neuvottelu.\n Kemi liitetään jääkäriliikkeen toimintaverkkoon.\n Joukkokuljetuksen ensimmäiset Tornion kautta avoveden aikana\n    syksyllä 1915 suuntautuvat reitit.\n Kemi, \"Halkokonttori\" ja Tornio yhteistyössä.\n Meri jäätyy. -- Kuljetus kääntyy jälleen Tornioon.\n Kuljetus rajan yli suoraan Tornion kaupungista.\n Tornion ympäristöjen talviset salatiet.\n Maahan palatessa käytettyjä keinoja ja salateitä. Hiukan passeista.\n Raja-ruotsalaisten suhtautuminen vapausliikkeeseemme.\n\nVenäläisten riehunnan aika.\n\n Tornion etapin ja Helsingin välinen yhteys.\n Pahanilmanlintuja liikkeellä.\n Bruhnin-juttu.\n Heickellin Helsingin-matka.\n Urkkijain ahdistamana.\n Venäläisten riehunta alkaa. -- Tornion ja Helsingin\n    välinen yhteys vaarassa.\n Tapahtumia Torniossa ja pikapiirtoja \"firman\" miehistä.\n Uuden rannikkoreitin suunnittelu. -- Esko Riekin vangitseminen.\n Vääriä suuntia. -- Päärahoja. -- Vainoa.\n Uutta rannikkoreittiä tutkimassa. -- Vaihtelevia matkoja.\n Ilma käy raskaaksi.\n Eero Heickellin pako.\n Heickellin \"Ruotsin-aika\".\n Kotitarkastus Heickellin asunnossa.\n Kirjanpainaja J. V. Heickellin kuulustelu.\n Arvi Aikomuksen pako.\n Kustaa Äimälän karkoitus.\n Jonne Sundellin vangitseminen ja pako.\n Torniolaiset työssä vapaussotaan saakka.\n Loppusanat.\n\nLiite.\n\n Luettelo Torniosta ja sen ympäristöltä lähteneitä jääkäreistä.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nKun tiettävästi kukaan syrjäinen asianharrastaja ei ollut ryhtynyt\nkokoamaan niitä isänmaan uusimman itsenäisyyshistorian innostavia\nmuistoja, jotka liittyvät Pohjan perillä jääkäriliikkeen ja vapaussodan\nvalmistelujen hyväksi toimineiden Tornion, Kemin ja Kajaanin etappien\nvaiheisiin, niin näiden etappien eturivinmiehet, jääkärimajuri _Eero\nHeickell_, maisteri _Arvi Hällfors_ ja kapteeni _Elja Rihtniemi_\npäättivät vihdoin itse ruveta näitä muistoja unhon yöstä pelastamaan\naikoen sitten julkaista ne painosta. -- Maisteri Hällfors oli jo\nRuotsissa Uddevallassa maanpaossa ollessaan alkanut panna paperille\nKemin etapin järjestelyä ja toimintaa koskevia seikkoja, jotka hänellä\nsilloin vielä olivat tuoreessa muistissa; myöhemmin hän täydensi näitä\nmuistiinpanojaan melkoisesti. Samoin oli jääkärimajuri Heickell koonnut\nja muistiinmerkinnyt _Tornion etapin_ vaiheita koskevat tiedot. Tämä\nolikin hänelle verraten helppoa, koska hän, kuten tiedetään, oli ollut\nmainitun etapin johtaja. Kapteeni Rihtniemi oli niinikään ryhtynyt\nkeräämään _Kajaanin etappia_ käsittelevää ainehistoa.\n\nMutta kun mainitut aktivistit \"Aseveljet\"-teoksen ilmestyttyä\nhuomasivat, että allekirjoittajakin oli melkoisesti perehtynyt\nPeräpohjolan jääkäriliikkeen aikaisiin tapahtumiin ja kun he\nluonnollisesti pitivät toivottavana, että joku puolueeton,\nkäsiteltävien asioiden ulkopuolella oleva henkilö ottaisi työn\nsuorittaakseen, niin he kääntyivät minun puoleeni esittäen, että minä\nkirjoittaisin mainittujen etappien toimintaa kuvailevan teoksen, sekä\nluvaten myönteisessä tapauksessa antaa vapaasti käytettäväkseni koko\nsen runsaan muistelma-ainehiston, joka jo oli olemassa.\n\nAsiaa harkittuani suostuin ehdotukseen, sillä Suomen itsenäisyyden\nesitaistelijain suorittama työ on aina velvoittavana sykähdyttänyt\nsydäntäni.\n\nTehtäväni ei kuitenkaan rajoittunut ainoastaan mainittujen kolmen\netapin kuvaamiseen, vaan huomioon oli otettava myöskin _Tervolan_ ja\n_Muurolan etappien_ jääkäriliikkeen aikana tekemä merkityksellinen työ.\nJa kun Tornion ja Kemin etapit olivat läheisessä yhteydessä Oulun,\nsamoin kuin Kajaanin etappi varsinkin aikana ennen vapaussodan alkua\nKuopion kanssa, niin luonnollisesti näiden etappi-päätepisteidenkin,\nvieläpä myös Rovaniemen aktivistien toiminta oli otettava\nkäsiteltäväksi.\n\nSen lisäksi katsoin tarpeelliseksi ottaa kuvaukseni kohteeksi myöskin\n_Saksasta Suomeen komennettujen_ ja Peräpohjolassa värväystyötä ynnä\nmuuta toimintaa harjoittaneiden _jääkärien uljaanrohkeat\nseikkailut_[1].\n\nTällä tavoin teoksesta asiain omasta painosta ja aivan kuin itsestään\nkasvoi -- yhdessä \"Aseveljien\" kanssa -- Peräpohjolan ja Kainuun\njääkäriliikkeen aikaisen aktivismin historia.\n\nTätä vaativaa nimeä teos ei kuitenkaan uskalla itselleen omistaa. Se\npyrkii yksinkertaisesti vain olemaan Suomen historian ehkä tärkeintä\najankohtaa valaisevien kalliiden muistojen kokoelma, mitä vastaiset\ntutkijat toivottavasti voivat hyväkseenkäyttää.\n\nPäämääränäni oli tälläkin kertaa saada -- mikäli mahdollista -- kaikki\ntiedot ensi kädestä, ja niitäkin sitten asiantuntijain kesken moneen\nkertaan vertailtiin ja tarkistettiin.\n\nLähemmin tutustuakseni kysymyksessäoleviin toimintakeskuksiin,\nylikulkureitteihin ja Peräpohjolan aktivisteihin tein heinäkuulla 1925\nmaisteri Arvi Hällforsin ja jääkärimajuri Eero Heickellin seurassa\nmatkan Kemiin ja Tornioon ulottaen retkeni myöskin Kemin ja\nTornion sekä sikäläisen Ruotsin-puolen saaristoon; kävin m.m.\ntärkeässä Seittenkarissa (Seskarö). Torniosta käsin tutustuin\nTornionjoki-laaksoon retkeillen aina Korpikylään asti ja pistäytyen\ntaaskin Ruotsin puolella. Maisteri Hällforsin kanssa kävin myöskin\nRovaniemellä ja Tervolassa. Viimeksi mainitussa paikassa neiti _Selma\nLiimatta_ ja herra _Toivo Hildén_ antoivat minulle Tervolan etappia\nkoskevia tietoja. Paluumatkalla poikkesin Ouluun, missä entisen A. K:n\n(Helsingin Aktiivisen Keskuskomitean) huomattava asiamies, viskaali\n_Kaarlo Hällfors_ ja vanha Voima-aktivisti, räätäli _Jaakko Kemppainen_\nsuosiollisesti kertoivat minulle Oulun aktivistien toiminnasta. Oulusta\nkuljin Vaalan kautta Kajaaniin. Siellä viivyin parisen viikkoa\nperehtyen Kajaanin merkittävimpien aktivistien johdolla Kajaanin etapin\nvaiheisiin. Sitten siirryin Kallaveden kaupunkiin Kuopioon, missä\nministeri _A.H. Saastamoiselta_ sain arvokkaita tietoja; m.m.\nhän ystävällisesti luovutti käytettäväkseni kirjoittamansa\nmuistelmavihkosen. Sitäpaitsi tutustuin muihinkin kuopiolaisiin\naktivisteihin.\n\nMuurolan etapin asioista on minulle auliisti kertonut \"John Graftonin\"-\naikainen aktivisti, johtaja _Jussi Salmela_.\n\nSaksasta Suomeen komennettujen jääkärien retkistä ovat minulle\nsuosiollisesti tietoja antaneet jääkärieverstiluutnantti _J. V.\nAhlroth_, jääkärimajurit _H. M. Olkkonen, O. J. Villamo, V. A.\nPaananen, Erik Malmberg, Erkki Raappana, H. Kekoni, Antti Kääriäinen ja\nLeo Kyander_, jääkärikapteenit _S. V. Pekkola, Hannes Karjalainen,\nF. H. Ilomäki ja Eino Polón_, kapteeni _Akseli von Schrowe_,\njääkäriluutnantit _Eino Lehto ja Artturi Kästämä_, raskaantykistön\npatterinkomentaja luutnantti _Lauri Pokki_, luutnantti _A. Arvid\nNiskala_, vänrikki _Aarne Korhonen_ ja jääkärivääpeli _L. J. Rusanen_.\n\nSamoin ovat seuraavat asiantuntijat arvokkailla tiedoillaan minua\ntukeneet: konttoripäällikkö Armas Ahonen, rehtori Lauri Ahtola, luotsi\nKonsta Aspegrén, valokuvaaja Heikki Björn, insinööri Harry Backberg,\nliikemies Edv. Castrén, maisteri Almar Fabritius, varatuomari Johannes\nGummerus, poliisikomisario Kaarlo Hackzell, toimittaja Uuno Hannula,\nmatkailijakodinomistaja Juho Heiskanen, pormestari Fr. Hyöky,\nmekanikko Antti Härmä, muurari Allu Jokisalo, maisteri Taavi Kahra,\npoliisikomisario Väinö V. Karjalainen, poliisikonstaapeli J. Karppinen,\nkauppias Kalle Keränen, toimittaja Heikki Kokko, tohtori Arvi Korhonen,\nkauppias A. Korpelainen, poliisikomisario luutnantti K. Viktor\nLinderoos, rahastonhoitaja Abel Lyytikäinen, metsänhoitaja Viljo A.\nLyytikäinen, prof. O. Manninen, talouspäälliköt J. Seppo Mattila ja\nIikka Montell, liikemies Arvo Metsola, Suomen Suojeluliiton\nsihteerinapulainen Kalle Mustonen (Lönnbohm), maaherra Matti von\nNandelstadh (kertonut Voima-liiton asioista), maanviljelijä August\nNiemi, toimittaja E. E. Nordlund, johtaja A. W. Nylander, rouvat\nTyra Pietilä ja Kyllikki Pokki, maanviljelijä Eelis Posti,\npoliisikonstaapeli Jaakko Puhakka, rouva Anna Rantala, nimismies Toivo\nRautavuoma (Jernstedt), johtaja Esko Riekki, tohtori Volter Rihtniemi,\ninsinööri Aale Roos, liikemies F. Åke Rossander, metsänhoitaja Oskari\nRönkä, toimittaja Hannes Seppänen, esittelijäneuvos P. W. Snellman,\nliikemiehet Jonne ja Ossi Sundell, professori Gunnar Suolahti,\nkultaseppä Frans Tiura, herra Alpo Tolonen, johtaja Heikki Turunen,\nmaanviljelijä Eelovi Vaara, konttoristi Väinö Wallin, maanviljelijä\nAugust Wilkuna, talonomistaja Kalle Winter, lehtori Isidor Vuori,\nmaisteri Anna Väyrynen, rovasti J. Väyrynen ja neiti Martta Väyrynen.\n\nTeoksen monet piirrokset ja kartat ovat jääkärimajuri _Eero Heickellin_\nkäsialaa. Luutnantti _Edvin Granroth_ taas on piirtänyt Kemin\netappikartan ja erikoisen auliisti auttanut minua Peräpohjolan ja Lapin\nerämaihin hautautuneiden suurten muistojen kokoamisessa. Samoin on työn\njohtaja _Frans Saartola_ paljon minua avustanut sekä tiedoin että\nlukuisin valokuvin, joita hän on teosta varten ottanut.\n\nTohtori _Kai Donner_ on nytkin myötämielisesti työtäni seurannut ja\nvaivojaan säästämättä tietojansa jakanut.\n\nSamoin on maisteri _Olla Teräsvuori_ tämänkin teoksen käsikirjoituksen\nkielellisesti ja muotopuolisesti tarkistanut antaen minulle muutenkin\ntyöni kestäessä erinomaisen arvokasta apua.\n\nKaikkia avustajiani kiitän vilpittömästi.\n\nJoensuussa heinäkuun 30. p:nä 1926.\n\n_Karl Albert Wegelius_.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nNe Suomen heimot, jotka vuosien 400-700 vaiheilla jälkeen Kristuksen\nsyntymän olivat -- osaksi meren yli, osaksi Karjalan kannaksen kautta\n-- siirtyneet Suomen niemelle, joutuivat täällä pääasiassa kahden\nvoimakkaan vieraan vallan puristukseen. Lännestä käsin pyrki Suomen\nomistajaksi länsimaisen vapaan ja raikkaan merisivistyksen ihanteita\nnoudattava Ruotsi ja idän puolelta villi ja sekasortoinen Venäjä.\nNäiden kahden vallan välisenä riitamaana Suomi sai kärsiä vuosisadan\ntoisensa jälkeen, mutta tästä verikylvöstä nousi kallisarvoinen sato:\nRuotsin vallan alaisuuteen joutuneet Suomen heimot alkoivat yhä\nselvemmin tajuta yhteenkuuluvaisuutensa. Varsinkin Kustaa Waasan\ntoimeenpanema erämaiden asutus ilmeisesti lähensi kansamme eri heimoja\ntoisiinsa. Myöskin se käsitys, että lännestä omaksuttu sivistys ja\nyhteiskuntajärjestys olivat monta kertaa jalommat kuin se kulttuuri ja\nse yhteiskuntamuoto, mikä oli tarjolla idästä päin juurtui vähitellen\nkansaamme. Suomen sivistyksellisen kehityksen kannalta katsottuna\nolikin erinomaisen tärkeätä, että Suomi joutui länsimaisen Ruotsin\nyhteyteen. Suomen maakunnallisen erikoisaseman ja kansallisen\nerikoisuuden tajuamiseen vaikuttivat osaltaan eräät ulkonaisetkin\nseikat, m.m. se, että Suomi kauan keski-ajalla muodosti yhden ainoan\nhiippakunnan, siis kokonaisen, sangen tarkoin rajoitetun alueen, sekä\nse, että uskonpuhdistuksen aamun sarastaessa _Mikael Agricola_ loi\nsuomalaisen kirjakielen. Mutta kun Suomi, joka kuitenkin esim.\n30-vuotisen sodan aikana antoi valtakunnan sotajoukkoihin kolmannen\nosan sen koko miesluvusta ja siten ratkaisevalla tavalla oli mukana\nluomassa Ruotsin suurvalta-asemaa, palveluksistaan huolimatta yhä sai\nolla emämaahan nähden osapuolen asemassa ja kun se sitäpaitsi sotien\nsattuessa jätettiin melkein oman onnensa nojaan, niin ei ole ihme, että\nmeidän maassamme siellä täällä vähitellen syntyi pyrkimystä päästä\nerilleen Ruotsista. Ei ole kuitenkaan tähän mennessä voitu osoittaa,\nettä keisarinna _Elisabetin_ maaliskuun 18. p:nä 1742 päivätty kuuluisa\njulistus, missä ensi kertaa esiintyy itsenäisen Suomen valtion\nperustamista tarkoittava ajatus, olisi kansassamme saavuttanut\nhuomattavaa vastakaikua, mutta joka tapauksessa se kuitenkin varmasti\nvaikutti omalla tavallaan herättävästikin. _Yrjö Maunu Sprengtporten_\noli ensimmäinen, jolle itsenäisen Suomen tasavallan luomisen\nvälttämättömyys selvisi. Ja Anjalan miesten joukossa oli myös niitä,\njotka halusivat toteuttaa Sprengtportenin suunnitelman. Mutta\nvarsinainen kansa ja suurin osa sivistyneistöäkin pysyi näistä\nhankkeista täysin syrjässä, jopa paheksuikin niitä.\n\nSamoihin aikoihin virisi Turun yliopistossa erikoinen harrastus\nkaikkeen, mikä koski Suomen historiaa, Suomen kansaa ja suomenkieltä.\nJa vaikkei näissä harrastuksissa, joiden sieluna oli _Henrik Gabriel\nPorthan_, ollutkaan mitään varsinaisesti valtiollista tahi\nitsenäisyyteen tähtäävää, niin siitä huolimatta nekin puolestaan\nvalmistivat tietä itsenäisyysajatukselle.\n\nKaksikymmentä vuotta Anjalan tapahtumain jälkeen syttyi vuosien\n1808-1809 sota, jolloin Venäjä valloitti isänmaamme. Porvoon\nvaltiopäivillä Suomen uusi suuriruhtinas, Venäjän keisari Aleksanteri I\nlupasi juhlallisella hallitsijavakuutuksellaan koroittaa kansamme\nkansakuntien joukkoon vahvistaen samalla maan uskonnon ja perustuslait.\n\nNäin Suomesta tuli valtio, jolla oli oma valtiosääntönsä ja\nperustuslaillinen valtiomuotonsa -- kuitenkin ilman suverenisia\noikeuksia -- ja jota yhdisti Venäjään etupäässä vain se, että\nmolemmilla kansoilla oli sama hallitsija, keisarisuuriruhtinas. Suomen\nmiehet, ne, jotka uutta asiaintilaa kykenivät arvioimaan, olivat alussa\nkuin unissakävijöitä, ja sekavat tunteet, toivon ja epäilyksen, asuivat\nheissä. Jonkinlainen itsenäisyys, joka -- kuten sanottu -- toisille oli\nenemmän tai vähemmän tietoisena kangastanut, näytti olevan saavutettu,\nmutta se oli kuin kansallemme heitetty keisarillinen armopala --\nsiitäkin huolimatta, että Suomen joukot olivat sankarillisesti\ntaistelleet ja näin vaikuttaneet siihen, että isänmaan kohtalo tuli\nodotettua paremmaksi, sillä voittajankin täytyi kunnioittaa kansaa,\njoka pienuudestaan piittaamatta ja yksin jätettynä sitkeästi puolusti\nmaatansa, väistyen vain tuuma tuumalta ylivoiman edestä.\n\nUusi asiaintila ei ollut kuitenkaan johtunut vain historian\narpanappuloiden mielivaltaisesta siirtelemisestä eikä Napoleonin\noikukkaasta diplomatiasta, vaan sen takana oli sittenkin Jumalan\njohtava käsi. Näin alkanut Venäjän yhteydessä eletty satavuotiskausi\ntarvittiin tyyten kansamme herättämiseksi ja kasvattamiseksi edes niin\nsuureen kansallisen olemassaolomme tajuamiseen, kuin se tähän mennessä\non ilmennyt. Tämä kansan herääminen ja sen kasvattaminen oman itsensä\ntajuntaan kansallisena yksilönä ei olisi voinut ainakaan yhtä pian\ntapahtua Ruotsin yhteydessä, joka oli niin paljon korkeammalla\nsivistystasolla ja jonka valtakuntakokonaisuuden lujittamisen pyrkimys\nei luonnollisestikaan olisi sallinut meikäläisten itsenäisyysajatusten\nkehittämistä, vielä vähemmän niiden toteuttamista. Ei _Adolf Iivar\nArwidssonin_ ja _G. E. Ehrströmin_ syvälletähtääviä ajatuksia siitä,\nmikä oli oikeuden ja kohtuuden mukaista suomalaiseen kansanainekseen\nnähden, olisi voitu -- Ruotsin vallan painostuksen alla -- yhtä\nrohkeasti ilmoille tuoda. Ja joskin itsenäisyyspyrkimyksen\nvälttämättömyys meidän ollessamme Ruotsin yhteydessä olisi alkanut\nselvitä laajemmillekin kansankerroksille, niin tämän toteuttaminen\nolisi mahdollisesti myöskin synnyttänyt vaikeasti sovitettavan\nristiriidan Ruotsin ja Suomen kansan välille.[2]\n\nOli Suomen vastaisen itsenäisyyden kannalta onneksi, että se liitettiin\nsellaiseen raakalaisvaltioon kuin Venäjään, sillä vain täten se\nselvästi huomasi länsimaisen sivistyksen arvon ja sen kalliin perinnön,\nminkä se oli Ruotsilta saanut. Venäjän yhteydessä saattoivat Suomen\ntietäjät, sellaiset kuin _Juhana Vilhelm Snellman, Johan Ludvig\nRuneberg, Sakari Topelius ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen_[3] ynnä monet\nmuut paremmin edelleen syvästi kehittää ja toteuttaa Arwidssonin ja\nEhrströmin kaukonäköisiä ajatuksia, joiden sisältö voidaan pukea tuohon\ntunnettuun mietelauselmaan: _Ruotsalaisia (s.o. Ruotsin yhteydessä)\nemme enää ole; venäläisiksi emme voi tulla; siis meidän täytyy olla\nsuomalaisia_. Tämä historian välttämättömyyden synnyttämä, viime\nvuosisadan ensimmäisen puoliskon kehityksen tulos johti siihen, että\nisänmaamme ajattelevan kansanaineksen sisimmässä alkoi kyteä\nriippumattomuuden ja itsenäisyyden kaipuu. -- Tarvittiin vain miehiä\ntämän jalon ja siunatun itsenäisyyshalun saattamiseksi yleiseksi koko\nkansassamme. Sillä ei siinä kyllin, että jotkut toisia päätä pitemmät\nkäsittivät Suomen itsenäisyyden välttämättömyyden; _kansan itsensä\ntäytyi -- ja täytyy -- se käsittää_, ennenkuin tuo suuri ja pyhä ajatus\nsaattoi toteutua -- ja toteutunut teko säilyä. Kansa oli siis\nherätettävä. Ja Jumala antoi herättäjiä, joiden ääni kaikui ja vieläkin\nkaikuu kautta Suomen niemen. Johan Ludvig Runeberg ja Juhana Vilhelm\nSnellman ovat ennen muita tässä mainittavat. Runeberg sulatti kansan\nsydämestä välinpitämättömyyden jään ja muokkasi maaperää; hän sytytti\nisänmaanrakkauden kipinän, lauloi toivoa epätoivoon, miesten mieltä ja\nrohkeutta, lauloi Suomen sodan sankareista vahvistaen täten\nyhteenkuuluvaisuuden tunnetta. -- Samaan aikaan kohotti Snellman\näänensä. Ukkonen jylisi, salamat välähtelivät, kansa alkoi herätä, ja\nsen kahlehtijat vapisivat. Ilman Snellmanin jättiläistyötä olisi Suomen\nitsenäisyysaatteelta puuttunut pohja ja toteutumisen mahdollisuus.\nVasta hänen työnsä vaikutuksesta on kansamme syvimmin ajattelevalle\nosalle selvinnyt Suomen itsenäisyyden arvo ja merkitys. Mutta paitsi\nherättäjiä ja perustuksen laskijoita tarvittiin vielä vuosikymmenien\nkuluessa jatkuvaa, sitkeätä, tarmokasta työtä.\n\nOlemme jo maininneet, että tällä herätystyöllä oli paremmat\nmenestymisen edellytykset Venäjän kuin Ruotsin yhteydessä. Olihan\nsitäpaitsi Suomen itsenäisyys Venäjänkin taholta keisarin sanan\nmuodossa tavallaan tunnustettu; ja myöskin Nikolai I piti tätä\nhallitsijavakuutusta sen verran arvossa, ettei Aleksanteri I:n jalointa\nja kunniakkainta hallitsijatekoa peruutettu. Seurasi sitten Aleksanteri\nll:n Suomelle niin valoisa ja toivehikas hallitus, joka Suomen miesten\n-- ennen kaikkea Snellmanin -- opastamana antoi voimakkaan sysäyksen\nSuomen todellisen itsenäisyyden unelmille. Suomen kansa sai\nvaltiopäiviensä kautta äänensä kuuluville, Suomi sai oman rahan, oman\nsotaväen j.n.e. Mutta tätä ihanaa kevättä seurasi kylmä, kolkko\ntakatalvi, jota jo Aleksanteri III:n eräät hallitustoimet ennustivat,\nmutta jonka vasta Nikolai II:n kurja, kaikkea alkeellisintakin oikeutta\npolkeva hallitus hirmumyrskyn tavoin päällemme pyrytti, jotta silmämme\noikein avautuisivat myös Venäjään nähden ja jotta ymmärrettäisiin, että\nkansan, jos se tahtoo elää, on itse ohjattava kohtalonsa. Tarvittiin\ntodella sulatusuunia ja ahdistuksen tulta, jotta oikea isänmaanrakkaus\nja itsenäisyyskaipuu leimahtaisi ilmiliekkiin ja jotta Suomen kansalle\nkävisi päivääkin selvemmäksi, että sitä uhkasi täydellinen kansallinen\ntuho ja perikato Venäjän yhteydessä. Ja Kaitselmus piti tästäkin\nhuolen. Historian osoittamien katalimpien tekojen sarjaan on luettava\nNikolai II:n ja hänen ministeriensä suunnittelut ja toimenpiteet Suomen\ntuhoamiseksi. Hallitsija, jonka velvollisuuksiin kuuluu -- jo\nitsesäilytysvaistonkin kannalta -- oikeuden, lain pyhyyden ja\nkeisarisanan loukkaamattomuuden säilyttäminen, rikkoi\njärjestelmällisesti kansallemme annetut juhlalliset vakuutukset ja\nhallitsijavalansa. N.s. helmikuun manifesti \"perussäännöksineen\"\n(helmikuun 15. p:ltä 1899) oli kuin salaman isku, joka tuli -- joskaan\nei kirkkaalta taivaalta -- kuitenkin odottamatta, herättäen hämmästystä\nja surua kaikissa kansankerroksissa. Täten riistettiin Suomen kansalta\nperustuslakien turva ja maassa saatettiin voimaan venäläinen\nlainlaadintajärjestys. Mutta seurauksena oli, että kansa unohtaen\nkeskinäiset erimielisyytensä _heräsi_ oivaltamaan, mikä sitä uhkasi.\nKansan heräämisen kauniina todistuksena oli n.s. _joukkoadressin_\nsynty, adressin, jonka avulla kansa turhaan koetti vedota hallitsijansa\nomaantuntoon, siihen, \"voiko hän kaikkivaltiaan Jumalan ja historian\nedessä ottaa vastatakseen kokonaisen kansan siveellisestä perikadosta.\"\nSeurasi sitten heinäkuun 12. p:nä 1901 annettu manifesti ja sen\nSuomessa noudatettavaksi säädetty uusi asevelvollisuuslaki, joka ei\nollut säätyjen hyväksymä ja jonka mukaan suomalainen asevelvollinen\nvoitiin sijoittaa Suomessa ja myös Pietarin kuvernementissa oleviin\nvenäläisiin joukkoihin. Ja niin edelleen isku toisensa jälkeen. Mutta\nei niin pahaa, ettei siinä jotain hyvääkin, sanoo sananlasku, ja niinpä\nnämä hallitsijan väkivaltaiset ja väärät sortotoimenpiteet vaikuttivat\n-- kuten sanottu -- herättävästi koko kansaan ja varsinkin\n_ylioppilaihin_, jotka eivät koneellisesti pitäneet huolta vain\nopinnoistaan, vaan seurasivat samalla valppaasti maan valtiollisen\ntilanteen kehittymistä. Ennen vuotta 1899 oli ylioppilaiden keskuudessa\nollut huomattavissa valtiollista väsymystä, mutta helmikuun manifesti\nvaikutti kuin sotatorven törähdys, kuten tunnettu aktivisti tri _Herman\nGummerus_ lausuu. Yleisen valistustyön varjossa ylioppilaat ryhtyivät\nharjoittamaan voimakasta valtiollista herätystyötä osoittaen, mitä\nhelmikuun valtiokaappaus tiesi ja mikä pirullinen juoni oli\nkenraalikuvernööri Bobrikoffin maanjakolupausten takana. Ja uusi\nasevelvollisuuslaki nosti ylioppilaat kerrassaan sotajalalle, saaden\naikaan kutsuntalakkoja kautta koko maan, niin että venäläiset\nvallanpitäjät olivat alussa aivan neuvottomia. Tämä jo viittasi\naktiiviseen toimintaan.\n\nRoutavuosien aikana asettui kansan valistuneiston enemmistö n.s.\npassiivisen vastarinnan kannalle, kieltäytyen hyväksymästä venäläisten\nlaittomia toimenpiteitä. Mutta passiivinen vastarinta osoittautui\npitkällisen rauhan vallitessa Euroopassa lopultakin toivottomaksi ja\najan pitkään aivan tuloksettomaksi suhteessamme Venäjään. Se teki sen\nvirheen, että se perusti toivonsa hallitsijain ja valtiomiesten\noikeamielisyyteen ja mielenjalouteen, jota ei ollut olemassa. Sillä\nMachiavellin tunnettu sääntö, _valta on oikeutta_, on halki\nmaailmansivun valitettavasti ollut kaiken diplomatian johtotähtenä ja\ntulee sellaisena olemaankin, niin kauan kuin itsekkäisyys pitää\nihmissydämet vallassaan. Passiivinen vastarinta oli kyllä\nisänmaalliselta näkökannalta jaloa ja ylevää sekä kasvattavaa lain\npyhyyden tunnon juurruttamiseksi. Se esti myös huomattavassa määrässä\nja melko pitkään kansamme vaipumasta täydelliseen toivottomuuteen, se\nantoi ainakin jonkinlaista lohdutusta ja siveellistä tukea kansamme\nraskaissa koettelemuksissa.\n\nHelmikuun manifesti ja uuden asevelvollisuuslain voimaansaattaminen sai\nylioppilasnuorison jo tavallaan toimimaan aktiivisesti. Ja kuta enemmän\nvenäläiset vallanpitäjät nojautuivat raakaan väkivaltaan, kuten\nkasakkamellakoihin ja nuhteettomien kansalaisten vangitsemisiin, sitä\nilmeisemmin rupesi aktivistinen harrastus kytemään nuoremmassa\nsukupolvessa. Nuoret rupesivat väsymään noihin ainaisiin protesteihin,\nkukkiin ja lauluun. Vanhat johtajat taas olivat sitä mieltä, että\nvastustuksen piti tapahtua _lain pohjalla_, että sen siis tuli nojautua\nkansalaisten lainkuuliaisuuteen; mutta oikeuskäsitteiden täytyi ajan\npitkään hämmentyä, kun nähtiin, että lainrikkojat saivat olla turvassa\nja että vääryyttä kärsineet jäivät kostamatta.[4] Kaikesta huolimatta\nnuorissa voitti sijaa seuraavaan kysymykseen pukeutunut ajatus:\n_Minkätähden me emme saa suojella itseämme_, minkätähden meidän täytyy\nolla ikäänkuin kahlehdittuina tuohon dogmiin (oppilauseeseen), jonka\nmukaan meidän aseettomana turvanamme on vain laki, sillä meillähän\nvallitsee todellisuudessa venäläisten julistama sotatila, ja laki on\nsyrjäytetty?! Näin ajatteli _Eugen Schauman_, Suomen huomatuin\naktivisti, kehittäen ajatuksensa teoksi ja uhraten nuoren elämänsä\nvakaumuksensa puolesta, jolla tahtoi palvella isänmaatansa. Ja\ntunnustettakoon julkisesti, että tämän teon hyväksyivät kaikki\nisänmaallisesti ajattelevat, ja suuri ilo valtasi niin vanhojen kuin\nnuortenkin mielet, kun oli noussut edes yksi, joka oli uskaltanut\nkohottaa aseensa ilkkuvaa, väkivaltaista sortajaa vastaan, eikä vain\ntätä, vaan koko sitä hallitusjärjestelmää vastaan, joka polki\njalkojensa alle meidän lakimme ja sai hallitsijan rikkomaan valalliset\nlupauksensa. Kenraalikuvernööri Bobrikoffin kuolema (16. VI. 1904)\nsynnyttikin uutta rohkeutta koko maassa; kansa vapautui oman\nvoimattomuutensa tunteesta.\n\nEugen Schauman viitoitti ensimmäisenä sen tien, jolle Suomen ennemmin\ntai myöhemmin oli astuttava, nim. _aktiivisen taistelun tien_.\n\nSaman vuoden loppupuolella kuin Eugen Schauman teki ikimuistettavan\ntekonsa, perustettiin _Konni Zilliacus'en_ väsymättömien ponnistusten\nhedelmänä \"_Suomen aktiivinen vastustuspuolue_\", joka tahtoi\nvahvistaa väestön vapauden tunnetta: a) levittämällä valtiollista\nkirjallisuutta, b) hankkimalla aseita väestölle ja c) taloudellisesti\ntukemalla n.s. \"_taistelujärjestöä_\". Puolue auttoi myöskin Venäjän\nvallankumouksellisia, mitä useat yksityiset olivat jo kauan tätä\nennenkin tehneet. Mitään yleisempää kannatusta ei puolue kuitenkaan\njohdossa olevien valtiollisten piirien taholta saanut. Mutta sen\nvaikutus ja siihen liittyneiden luku kasvoi salaisuudessa kasvamistaan.\nAktiivisen vastustuspuolueen Suomessa toimivana johtajana oli rohkea ja\nisänmaan puolesta paljon uhrannut varatuomari _Johannes Gummerus_.\nPuolueeseen ei kuulunut, kuten usein on väitetty, vain pieni ryhmä\nhelsinkiläisiä, vaan siihen liittyi paikallisia, 25:n hengen ryhmiä\nympäri maata. Puolueen syntyminen herätti ulkomailla suurta huomiota,\nja Venäjän hallitukseen nähden pidettiin sangen arveluttavana seikkana\nsitä, että Venäjän vallankumouksellisten yhtymän takana oli kansa,\njonka lojaalisuus (lainkuuliaisuus) aikaisemmin tiesi valtakunnan\nturvaa. Aktiivinen vastustuspuolue toivoi hyvin paljon työväen\nvallankumousliikkeestä, jonka ohjelmaan kuului m.m. työskenteleminen\nSuomen itsenäisyyden hyväksi, mutta kun tämä liike sitten suistui\nharhapoluille, mikä ilmeni varsinkin Viaporin kapinan aikana\nheinäkuun lopulla 1906, niin aktiivinen vastustuspuolue erosi\nvallankumouksellisesta työväestä. Ohjelmaansa kuuluvaa väestön aseilla\nvarustamista puolue toteutti siten, että Konni Zilliacus japanilaisten\navustamana hankki Venäjän vallankumouksellisia varten Wetterli-mallisia\nmakasiinikiväärejä, joista osan piti jäädä Suomeen. Aseet tuotiinkin\ntuolla salaperäisellä _John Grafton_-nimisellä rahtilaivalla. Mutta kun\nVenäjän vallankumouksellisista ei ollut lastin vastaanottajiksi ja kun\nsuomalaisten aktivistienkaan ei onnistunut päästä laivan yhteyteen,[5]\npalasi se ensin Kööpenhaminaan kulkien sitten sieltä Pohjanlahdelle,\nKemin tienoille, minne _Möylynkari_ nimiselle luodolle saatiinkin\njätetyksi osa lastista. Mutta paluumatkalla, kuten tunnettua, laiva\najoi Pietarsaaren edustalla karille, jolloin ei ollut muuta neuvoa kuin\nräjäyttää se lastineen päivineen ilmaan. Tämä oli kyllä kova isku\naktiiviselle vastustuspuolueelle, mutta yrityksellä oli silti suuri\nmerkitys, sillä Venäjällä levisi huhu, että koko Suomi oli vahvasti\nasestettu; ja kansamme keskuudessa -- huolimatta aseiden maahantuonnin\nepäonnistumisesta -- se vaikutti voimakkaan herättävästi. \"John\nGraftonin\" tarina[6] myös rohkaisi kansaamme melko lailla.\n\nEdellämainittu vastoinkäyminen ei kuitenkaan masentanut aktiivista\nvastustuspuoluetta, vaan se päätti rohkeasti jatkaa ohjelmansa\ntoteuttamista, varsinkin kansan aseilla varustamista sekä myöskin sen\nharjoittamista niiden käyttöön. Joulukuussa 1905 puolueen hallitus\nneuvotteli passiivisen vastarinnan johtomiesten n.s. _kagalin_ kanssa\nasiasta, ja tällöin päätettiin perustaa koko maata käsittävä,\n_urheilu- ja ampumayhdistys_, jonka salaisena tarkoituksena juuri oli\nensin asestaa kansa ja sitten harjoittaa se niiden käyttöön.\nYhteistyöstä kagalin kanssa ei kuitenkaan tullut mitään, vaan\naktiivinen vastustuspuolue sai osalleen koko yrityksen. Näin oli\nkuitenkin lausuttu _Voima-liiton_ syntysanat. Varsinaisena\naloitteentekijänä lienee ollut puolueen hallituksen jäsen, rohkea ja\nuupumaton lehtori _Hugo Stenberg_. Kaksi isänmaallista miestä, entisiä\nupseereja, lähetettiin tammikuussa 1906 ulkomaille aseita tutkimaan ja\nostamaan. Kaupasta sovittiin, ja seuraavana kesänä ilmestyi Suomen\nvesille moottorikuunertti \"Peter\" lastinaan 2,500 Wetterli-kivääriä ja\n1,125,000 panosta. Lasti purettiin Närpiössä, mistä aseita[7]\nlähetettiin ympäri Suomea; m.m. lastattiin osa Porissa rautatievaunuun\nKuopioon vietäväksi. Koko maata varten oli kaksi palkattua neuvojaa,\nnim. kapteeni _Matti von Nandelstadh_ ja hänen tultuaan Tampereen\npoliisimestariksi kapteeni _R. E. Wiberg_ ja toisena ent.\nluutnantti _Leonard Lindqvist_ (Laukki), joka pääasiallisesti toimi\nLounais-Suomessa. Nandelstadh ja Lindqvist laativat m.m. täydellisen\nohjesäännön suksilla toimeenpantavia rintamaharjoituksia varten.\n(Nimetön punakantinen kirja). Neuvojat, varsinkin Nandelstadh ja\nWiberg, kulkivat paikasta toiseen järjestäen urheilukilpailuja, toisin\nsanoen aseharjoituksia. Aate levisi nopeasti, ja innostus oli suuri.\nToukokuussa 1906 oli jo 125 ryhmää toimessa yli koko maan. Viipuriin\nperustettiin erityinen yhdistys, \"Karjalan kansan mahti\", joka toimi\nyhdessä Voima-liiton kanssa. Voima-liiton kanslia oli Helsingissä\nPietarinkadun 7:ssä, ja sitä hoiti maisteri _K. P. Mannelin_, kuuluisa\n\"Eero Kalske\". Siellä Nandelstadh yhdessä \"Eero Kalskeen\" kanssa laati\nsen kiertokirjeen, jonka santarmit sitten väärensivät. Voima-liitto oli\nalussa salainen samoin kuin sen tarkoitusperäkin. Mutta sitten kun se\noli järjestetty ja kun aseita oli hankittu, päätettiin liitto asian\nilmitulemisen peittämiseksi laillistuttaa; perustavasta kokouksestakin\nlokakuulla 1906 ilmoitettiin jo julkisesti sanomalehdissä. Mutta\nmarraskuun 9. p:nä 1906 tuli kuolinisku, kun senaatti määräsi, että\nliiton tuli heti hajaantua. -- Seurasi sitten tunnettu, laaja\noikeudenkäynti.\n\nKuten Suomen aktiivinen vastustuspuolue, niin sen kasvattikin,\nVoima-liitto laski Suomen itsenäisyystaistelulle lujan pohjan; sen työ\nei ollut turhaa, sen heittämä siemen iti. Varsinkin _Pohjois-Suomessa_,\nmissä Voima-liitto toimi erittäin pontevasti, sai jääkäriliike, sitten\nkun sen aika tuli, voimakasta tukea, ja kansan itsenäisyyspyrkimys\nosoittautui sangen elinvoimaiseksi.\n\n_F. A. Seynin_ tultua kenraalikuvernööriksi 1909 oli samalla Suomen\naktiivisen vastustuspuolueen tarina lopussa. Uusi vaino- ja sortokausi\nalkoi, ja Konni Zilliacus'en täytyi suin päin paeta maasta. Mutta vanha\naktivismi jätti nuorille huomattavan testamentin, sen nimittäin, että\nheidän piti olla valmiit maan vapauttamiseksi, kun jokin uusi\nkatastroofi saisi Venäjän kukistumaan, ja että heidän tuli luottaa\nkansan omaan vapautumistahtoon. Tuo nuori perijä, _jääkäriliike_,\ntulikin vanhan aktivismin aatteille uskolliseksi.\n\nEi sovi myöskään unohtaa sitä valtavaa vaikutusta, mikä _marraskuun\nsuurlakolla_ v. 1905 oli kansamme heräämiseen. Se syntyi _aktiivisen\nvastustuspuolueen aloitteesta_ sosialistien ja perustuslaillisten\nyhtyessä toimintaan. Tässä lakossa aktivismin aatetta sovellutettiin\nkäytäntöön. Se näytti selvästi, että Suomi ei aikonut alistua orjaksi,\nse osoitti, mikä suunnaton voima asui yksimielisessä kansassa ja sen\nkeskeltä kuului myös huutoja: \"Suomi itsenäiseksi.\" Japanin sota ja\nmarraskuun suurlakko aukaisivat meidän silmämme huomaamaan, että\nVenäjän kolossi vapisi liitoksissaan.\n\nVarmaa on, että jääkäriliike ja kansan syvien rivien ymmärtämyksellinen\nsekä luottava ja toivova suhtautuminen siihen johtaa juurensa \"John\nGraftonin\" ja Voima-liiton ajoilta. Vanha aktivismi siis, kuten\nsanottu, laski pohjan ja kylvi siemenen, joka kantoi hedelmän.\n\nTarvittiin vain yksi vihainen piiskanisku, vuoden 1914 marraskuun\nvenäläistyttämisohjelma, niin Suomen nuoriso ymmärsi, mikä sen\nvelvollisuus oli. Se ei lähtenyt enää rukoilemaan, vaan sen korvissa\nsoivat suuren runoilijan sanat: --\n\n    \"_Siis miekkahan ja vastaan vainoojaamme_.\"\n\n\n\n\n\n\nTORNION ETAPPI\n\n\n\n\nTORNIOLAISTEN AIKAISEMMAT AKTIVISTISET HARRASTUKSET JA TORNION ETAPIN\nALKUVAIHEET.\n\n\n    Maa ponteva Pohjolan äärillä on,\n    se on entistaistojen tanner;\n    niin rohkea, reima ja horjumaton,\n    se on muistojen mainio manner.\n\n                         A. V. Koskimies.\n\n\n\n \"Pohjan Tornio\".\n\n\nPohjanlahden pohjoisimman rannikon seudut ovat varhain saaneet\nasutuksensa, skandinavialaisten kertomusten mukaan ehkä jo 800-luvulla;\nja näiden seutujen asukkaat ovat olleet suomalaisia, _kainulaisia_.\nTornionjoen suu, kuten muidenkin suurten Pohjanlahteen laskevien\njokien suut, muodostui varhain tärkeäksi kauppapaikaksi. Pirkkalaisten\nnimellä tunnetut kauppiaat ja Lapin verottajat liikkuivat\nluonnollisesti täälläkin; heidän muistoaan kertoo vielä nytkin m.m.\nPirkkiön saaren nimi. Kun varsinkin Tornionjoen suupuolella oli\nammoisista ajoista asti käyty vilkasta kauppaa, heräsi luonnollisesti\npaikkakunnan asukkaissa vähitellen halu saada tämä elinkeino\njärjestetyksi perustamalla kaupunki. Tornionjokelaiset kääntyvätkin\ntässä tarkoituksessa Ruotsin hallituksen puoleen. Vihdoin antoi\nKustaa II Adolf kaupunginperustamisluvan vahvistamalla Tornion\nkaupunginperustamiskirjan toukokuun 12. p:nä 1621.[8] Kaupunki\nrakennettiin Tornionjoessa olevalle Suensaarelle (Svensaröhön), joka\nkuitenkin joen suupuolen yleisen mataloitumisen vuoksi aikaa voittaen\n(ainakin jo 1700-luvun alussa) kasvoi kiinni Ruotsin mantereeseen,\njotenka se nyt muodostaa Tornionjokeen pistävän niemen. Kulkuväylän yhä\nmataloituessa syntyi Selleen saaren eteläpäähän _Röytän_ ulkosatama,\nminne isot laivat vapaasti saattoivat ankkuroida ja mistä pienemmät\nlaivat välittivät liikennettä kaupunkiin, kuten nytkin. Tornio ja\nTornion seudut kuuluivat koko Ruotsin vallan ajan hallinnollisesti\nRuotsiin, sillä vuodesta 1374 tuli Kaakamanjoki Suomen ja Ruotsin\nhallinnolliseksi rajaksi. Mutta olosuhteet muuttuivat kerrassaan\nsyyskuun 17. p:nä 1809 solmitun Haminan rauhan jälkeen. Venäjän\nedustajat vaativat, paitsi koko Suomea ja Ahvenanmaata, myös\nKaakaman- ja Kainuun-jokien välistä aluetta, joten Suomi olisi saanut\nlännessä kansallisuusrajan, siihen kun täten olisivat tulleet kuulumaan\nPohjois-Ruotsin nykyiset suomalaisseudut. Ruotsin edustaja vapaaherra\nvon Stedingk sai kuitenkin asian alistetuksi Aleksanteri I:n\nhenkilökohtaisesti ratkaistavaksi; ja tämä veti punaliidulla kartalle\nviivan pitkin Tornion- ja Muonionjokia Lapin rajalle, vaatien Tornion\nkaupungin ehdottomasti kuuluvaksi Suomeen. Ruotsi sai siis näinollen\npitää osan Länsipohjaa siellä asuvine suomalaisineen. Uudet olot\ntuottivat luonnollisesti Torniolle hankaluutta, ja kaupallisessa\nsuhteessa se menetti koko paljon. Sitä vastapäätä, Ruotsin-puoleisen\nLänsipohjan keskustaksi, perustettiin 1842 _Haaparannan_ kaupunki, joka\non nopeasti kasvanut ja jonka Torniosta erottaa vain pitkä puusilta,\nn.s. _Handolinin-silta_. Haaparannan kaduilla ja liikkeissä kajahtelee\nsuomenkieli heleänä, kuten Ruotsin Länsipohjassa yleensä, ja väestön\nvälillä Tornionjoen kummallakin puolen vallitsee läheinen,\nusein sukulaisuussuhteisiin perustuva yhteys -- puhumattakaan\nkansallisuussiteistä. Paremmat olot, korkeampi ruotsalainen kulttuuri,\nruotsinkielinen kansakouluopetus ja Ruotsin hallituksen tuhlaamalla\nLänsipohjan laitoksiin siroittelemat miljoonat ovat vaikuttaneet sen,\nettä nuorempi polvi harrastaa tulla \"fiiniksi\", s.o. ruotsalaistua.\nKansallisuustietoisuus on Länsipohjan suomalaisten keskuudessa yleensä\nheikkoa. -- Laestadiolaisuus on myös huomattavana yhdyssiteenä\nTornionjoen kummallakin puolen.\n\nTornio on sievä pikkukaupunki, jonka Ruotsin Länsipohjan kyljessä\nlepäävänä Suomen mantereesta erottaa sillä kohtaa verraten leveä\nTornionjoen itäinen haara, Suomen puolella olevan rautatieaseman ja\nTornion kaupungin välillä ylläpidetään liikennettä höyrylautalla.\n\nTornion huomattavimpia rakennuksia ja menneiden vuosisatojen työn ja\nkulttuurin arvokkaimpia muistoja on kaupungin nykyinen kirkko, joka\nensimmäisen kirkon[9] (salaman sytyttämänä) tuhouduttua valmistui\nnähtävästi edeltäjänsä malliin rakennettuna v. 1686. Kirkko on puusta,\npohja-alaltaan sovinnainen suorakaide, ja sen länsipäätyyn liittyy 36,5\nmetriä korkea suikeahuippuinen torni. -- Sisältäkin kirkko on\nmaalauksilla koristettuine kattoholveineen erittäin aistikas ja\nhartautta herättävä; lattian alus on täynnä sukuhautoja. Tornio on\npitkän, kolmisatavuotisen olemassaolonsa aikana nähnyt ja kokenut\npaljon. Se on nähnyt Isonvihan kauhut; se on nähnyt vertavuotavien\nSuomen joukkojen tähteitten vihollisen ylivoiman ahdistamina kulkevan\nkauttansa; se on ottanut suojiinsa vv. 1808-1809 sodan sankarillisen\narmeijan, vaalinut sitä ja vihkinyt lähes 2000 ankaran kulkutaudin\nmurtamaa sota-urhoa haudan lepoon \"Virkamaalla\". Mutta se on nähnyt\niloisempiakin päiviä: Se on ottanut vastaan kruunupäisiä hallitsijoita\nja näiden loistavia seurueita. -- Ja viimeiseksi se sai nähdä\nvenäläisen sortajan harjoittavan röyhkeää valtaansa.\n\nMaailmansodan aikana Torniosta tuli erittäin huomattava\nkauttakulkuliikennepaikka, se kun todella oli silloin ainoa portti idän\nja lännen välillä.\n\nSe seikka, että Tornio on aivan Haaparannan kyljessä ja että raja\nedelleen kulkee keskeltä Tornionjokea, antoi Peräpohjolan aktivisteille\npaljon toimintamahdollisuuksia, ja ankarasta vartioinnista huolimatta\nse oli omansa kiihoittamaan hyvinkin rohkeisiin yrityksiin, sillä rajan\nläheisyys tiesi myöskin turvaa. Samaten tuo maailmansodan aikana\nTornion ja Haaparannan välille kehittynyt tavaton liike melkoisesti\nhelpotti salaista toimintaa.\n\nTämän ylpeän \"Pohjan Tornion\", tämän pohjolan helmen isänmaan\nvapauttamistyössä kokemiin vaiheisiin me käymme nyt tutustumaan.\n\n\n\nRoutavuosien aikaisia aktivisteja ja vihollisia.\n\n\nOlemme todenneet, kuinka vanhan aktivismin kylvöstä kasvoi nuori oras,\njosta kehittyi jääkäriliikkeen aikaisia Suomen itsenäisyyden\nesitaistelijoita. Torniossakin oli joukko \"John Graftonin\" ja\nVoima-liiton lumoissa toimineita rohkeita aktivisteja, sekä miehiä että\nnaisia. Näistä mainittakoon vain muutamia, kuten veljekset _Heikki ja\nKaarlo Björn_ sekä heidän sisarensa, nyk. rouva _Anna Rantala_. Heistä\non Kaarlo Björn siirtynyt Amerikkaan. Niinkuin tiedämme, kuului \"Suomen\naktiivisen vastustuspuolueen\" ohjelmaan Venäjän vallankumouksellisten\nauttaminen. Mutta jo ennen mainitun puolueen syntymistä olivat Björnin\nsisarukset väsymättömässä puuhassa salaisen kirjallisuuden ja aseiden\nkuljettamiseksi Haaparannalta Tornion kautta Viipuriin, mistä\nlähetykset sitten taas toimitettiin edelleen. Ja kun \"Vapaita sanoja\"\ntai muuta, Suomen kohtaloa käsittelevää kiellettyä kirjallisuutta oli\ntoimitettava määräpaikkoihin Suomessa, oli sisarusten innostus tavaton.\nKirjaset tuotiin Haaparannalta Tornioon ja sieltä Ouluun. Oulun\nasemalta Heikki Björn lähetti niitä 20-30 kg:n suuruisissa paketeissa\nsekatavarana eri henkilöille -- salanimin. Hänen sisarensa Anna Rantala\nja veljensä Kaarlo Björn olivat kaikessa mukana, milloin kuljettaen\nHelsinkiin ja Viipuriin salaista kirjallisuutta, milloin puuhaten\njotakin muuta yhtä vaarallista.\n\nNiinpä kerrankin,[10] kun vanhemman veljen Heikki Björnin vähän ennen\nsuurlakkoa piti rautateitse viedä etelään \"Vapaita sanoja\", niin hän\nlähti edeltäpäin asemalle, jonne nuoremman veljen Kaarlo Björnin oli\nmäärä tuoda korissa tuota kiellettyä kirjallisuutta. Mutta tätäpä ei\nalkanut kuuluakaan, ja kello oli jo ensi kerran kilahtanut. Kaarlo oli\ntunnettu hitaudestaan, ja Heikki kulki tämän takia hermostuneesti\nasemasillalla kahden uskotun kanssa soimaten veljensä viipymistä. Kello\nsoi toisen kerran, ja silloin vihdoin viimein hän näki Kaarlon tulevan\nkoreinensa. Mutta toisesta korvasta piteli koria -- santarmi!\n\n-- Jumala varjelkoon tuota onnetonta! Minkä kauhean onnettomuuden hän\nnyt on aiheuttanut! -- Kylmät väreet karmivat Heikki Björnin\nselkäpiitä.\n\nUskomattoman häpeämättömin ilmein nuorukainen riensi palavissaan\npuhkien, yhä pitäen korista, santarmi kopan toisessa korvassa,\nvanhempaa veljeänsä vastaan. -- \"Onpas poika arveluttavan\nyksinkertainen\", tuumi vanhempi veli itsekseen. \"Eihän hänen tarvitsisi\nilmiantaa veljeänsä, vaikka itse onkin tavattu askaroimasta kielletyn\nkirjallisuuden kanssa!\"\n\nMutta juttu selvenikin aivan odottamattomalla tavalla. Nuori mies\nriensi ohi ja heitti korin erääseen vaunuun -- yhä vain santarmin\navulla -- ja kun he sitten taas astuivat laiturille, kuuli veli, joka\nviime hetkessä hyppäsi junaan, Kaarlon kiittävän santarmia hyvästä\navusta. Vasta kotiin palattuaan Heikki Björn sai selityksen tuohon\narvoitukseen.\n\nKyseessäoleva santarmi oli luonteellaan hyväsydäminen mies, ja kun hän\noli nähnyt Kaarlo Björnin raahaavan raskasta koria asemalle päin, niin\nhän oli tarjonnut apuaan, sillä sama matkahan hänelläkin oli. Kun\nsantarmi oli huomauttanut korin todella painavan paljon, oli Kaarlo\nvakavasti vastannut: \"Siinä on vasta pesusta tulleita liinavaatteita.\"\n\nOlipa Heikki Björn mukana möylyläisten asioissakin. Hän meni nim.\nKemiin tuodaksensa sieltä Tornioon erääseen Selkäsaaren makasiiniin\nkätkettyjä \"John Grafton\"-kiväärejä. Häntä auttoi kolme kemiläistä,\nyhteiskoululainen Arvo Metsola (Skog), talollisenpoika Erkki Salmela ja\nkelloseppä Antti Parviainen. He menivät lokakuun 8. p:n iltana kahdella\npurjeveneellä Selkäsaareen, jonka eteläpäässä olevasta makasiinista he\nottivat noin 80 kivääriä ja kymmenkunta laatikkoa panoksia. Tämä\nsuoritettiin siten, että otettiin seinästä, merkityltä kohdalta laudat\nirti, jottei ovia tarvinnut murtaa. Lasti sijoitettiin veneisiin ja\nsyksyisen yön pimeässä lähdettiin kovassa myrskyssä purjehtimaan\nTorniota kohti. Björn, jonka vene oli hyvin huono, arveli viimeisen\nhetkensä tulleen, mutta hän saapui kuitenkin Salmelan kera Munaluotoon.\nAamun sarastaessa he ilokseen huomasivat, että toinenkin venekunta oli\nsaapunut samaan saareen asettuen ankkuriin sen eteläpäähän. Salmelan\nveneestä lastattiin kiväärit toiseen veneeseen, mutta panoslaatikot\npiilotettiin venäläisten asumaan, Heinä-Räiskön pohjoispäässä olevaan\nponttuukoppiin makuulavitsan alle. Björn, Skog ja Parviainen\npurjehtivat sitten lastinsa kera Hamppuleiviskän saarelle (Ruotsin\npuolelle) purkaen aseet maanviljelijä Gustaf Holmströmin makasiiniin,\nmistä Heikki ja Kaarlo Björn, puuseppä K. Koski, rakennusmestari E.\nTamminen, talonomistaja T. Petterson ja konttoristi Waldemar Hackzell\nmarraskuun alussa 1905 kävivät ne kelkoilla noutamassa heikkoa jäätä\nmyöten. Aseet tuotiin ensin Tornioon, mistä ne vietiin Ouluun maisteri\nLenna Åströmille.\n\nPaljon saivat Björnit kokea santarmi- ja virkavallan puolelta, sillä\nvaikka he toimivatkin tavattoman ovelasti, heräsi heitä vastaan\nväkisinkin epäilyksiä. Niinpä m.m. tullinhoitaja Robert Rynö nosti\noikeusjutun[11] rouva Rantalaa vastaan kiväärin kuljettamisesta. Rouva\nRantala puhui suunsa puhtaaksi antaen asianomaiselle aika löylyn ja\nlopettaen: \"Sellaisia te teette oman leivän pelossa ja tähtisateen\ntoivossa.\" Kun rouva Rantala sentään tiesi \"syntinsä\" ja kun\nviranomaisillakin niistä oli koko joukon vihiä, katsoi hän parhaaksi --\naf Enehjelmin hallitusta karttaen -- lähteä ulkomaille ja pyysi tämän\ntakia passia poliisimestari Melartilta. Kun tämä vedoten kuvernöörin\nkieltoon ei passia antanut, huudahti rouva Rantala: \"Minä en häpeä\nelämääni koskaan eikä minua ole Suomen lakien mukaan syytetty mistään!\"\n\nMyöskin Heikki Björniä vastaan nostettiin oikeusjuttu, joka kesti\n10 vuotta; häntäkin syytettiin luvattomasta ampuma-aseiden\nmaahantuomisesta. Tuli toiset ajat, ja juttu raukesi sikseen. Tämän\noikeudenkäynnin johdosta Heikki Björn lausui miehekkään luottavaisesti:\n\"Meillä on ollut aina se toivo, että oikeus lopultakin voittaa.\"\n\nTällaisia rohkeita, isänmaallisia aktivisteja oli routavuosien aikana\nTorniossa muitakin, kuten junailija Kustaa Äimälä, kauppias Otto\nNordberg y.m., mutta koska tarkoituksemme ei ole kajota vanhojen\naktivistien kylläkin huomattavaan ja ansiokkaaseen toimintaan,\nrajoitumme vain edellämainittuun.\n\nKun aika oli synkkä ja toivoton, oli luonnollista, että nuorempi polvi\nihastuksella loi katseensa vanhoihin rautakouriin imien heiltä\naktivistivaistoa vereensä.\n\nVoidaksemme oikein arvioida Peräpohjolassa jääkäriliikkeen aikana\nvallinnutta kansan mielialaa meidän on palautettava lyhyesti mieleemme\nmyös sikäläiset suurlakontakaiset olot. Oulun läänin silloisella\nkuvernöörillä oli erinomainen vaisto saada venäläisen sortojärjestelmän\nmukaisia järjestyksenvalvojia lääniinsä. Niinpä hän nimitti Tornion\npoliisimestariksi miehen, joka santarmipäällikön viittauksista oli\nvalmis mihin tahansa; uusi poliisimestari taas toi mukanansa\nylikonstaapeliksi ja uskotukseen erään käräjäkirjurin, entisen\ntukinuittajan. Nämä kaksi miestä, jotka kolmanneksi saivat\nseuraansa santarmien päällikön, venäläisen kreivi Kamenskyn,\npanivat Torniossa toimeen hirmuhallituksen, jonka vertaista\njulkeudessa, lain syrjäyttämisessä ja kaiken siveellisen järjestyksen\npiittaamattomuudessa harvoin tapaa. -- Tornion poliisikamari muodostui\ntodella ryövärien luolaksi ja inhoittavaksi porttolaksi, ihmisiä\nteljettiin ilman vähintäkään syytä putkan komeroihin, useilta\nryöstettiin rahat, kellot ja muut arvoesineet -- muka sakkoina;\nmuutamia kunnon konstaapeleita, jotka eivät voineet olla paheksumatta\ntätä menoa, piestiin ja uhkailtiin. -- Oliko ihme, että yleinen\nmieliala nousi tällaista \"esivaltaa\" vastaan ja että ryssäviha kasvoi\nkasvamistaan. Kaikki etelässä tapahtuneet sortotoimenpiteet ja\nperustuslainrikkomukset lisäsivät luonnollisesti Peräpohjolan kansan\nkatkeruutta.\n\nTulivat sitten suurlakon päivät kuin valonpilkahdus yössä kulkijalle --\nja jollei Torniossa kaikki mennytkään niinkuin olisi pitänyt menemän,\nsaivat ihmiset kuitenkin hetkisen hengittää vapauden ilmaa. Ne päivät\nolivat sitäpaitsi aktiivisuuden uskoa nostattavia ja rohkaisevia\npäiviä. On varmaa, että moni maailmansodan aikana jo miesten töissä\nliikkuva nuori aktivisti sai juuri suurlakon päivinä ensi voitelun\nmyöhempiä taisteluja varten.\n\nKun sitten uusi sortokausi taas alkoi, tunsi pohjolan kansa olevansa\nentistä terästyneempi. Kirveleviä olivat venäläisten iskut, mutta ne\nvain kasvattivat suoran toiminnan henkeä.\n\n\n\nMieliala maailmansodan puhjetessa.\n\n\nMaailmansota oli alkanut -- ja sen viesti saapui Tornioonkin. -- Eivät\nsäikähtäneet Peräpohjolan miehet eivätkä naiset -- eivätpä valittaneet\nvanhuksetkaan -- eivät tuskaisina väännelleet käsiänsä nuoret --\neivätkä juosseet piiloon lapset. Ylös nostivat päänsä kaikki --\nsilmässä kiilsi toivon välke -- nyt tulee ehkä meidänkin vuoro vihdoin\n-- iskeä. Entinen vapaudenkaipuu muuttui maailmansodan aikana\n(1914-1918) rintaa polttavaksi tuleksi, joka vain odotti kohdetta,\nkaipasi työtä -- aktivistisiin tekoihin käsiksi käymistä. -- Kansa\nPeräpohjolassa oli myös heti ensi hetkestä selvillä kannastaan\nsotaakäyviin valtoihin nähden. Yleinen mieliala oli _saksalaisten\npuolella_, sillä Venäjän vihollinen oli luonnollisesti meidän\nhyväntekijämme ja ystävämme. -- Saksalaisten voittoja sydänten\nsalaisissa kammioissa juhlittiin, ja tiedot venäläisten tappioista\notettiin riemulla vastaan.\n\nRajantakaista naapuria Ruotsia kohtaan osoitettiin halveksumista, koska\nse ei rohjennut käydä auttamaan germanilaista veljeään. Rajaseudulla\noli ennen totuttu monissa asioissa kyllä näkemään ruotsalaiset\nvenäläisiä liehakoimassa, mutta tällaista pelkuruutta ei käsitetty.\nSodan syttyessä nähtiin Ruotsin pelosta vapisevan. Kun luonnollisesti\npiti ainakin \"landstormi\" (nostoväki) liikekannalle pantaman,\nnäyteltiin siellä aikamoista komediaa. Kirkonkelloja soitettiin, ja\nvanhat miehet kulkivat pitkin katuja ulisten ja mölisten kuin lapset!\nHymyillen oli Suomen puolen väki katsomassa tätä näytelmää!\n\nAivan toinen oli mieli Suomen miehillä: \"Ei meillä itkua väännellä, kun\nryssää vastaan mennään!\" -- Kansamme tunsi vihollisensa, se tiesi\npäämääränsä, tiesi, minkätähden sen tuli taistella, kärsimättömänä se\nodotti vain hetkeä, milloin taistelukutsu kajahtaisi.\n\n\n\nYlioppilas Eero Heickell.\n\n\nTällöin astuu ensi kerran näyttämöllemme nuori ylioppilas, jonka katse\non syvä ja ääni kalskahtaa raudalta -- hän on vaatimattomimmista\nvaatimattomin, mutta hän on päättänyt rohkeasti ryhtyä suureen työhön,\nsilloin kun hänet kutsu saavuttaa. Hän ei tiedä pelosta mitään, hän on\nvalmis paikalla ja mihin tahansa. Nimi on \"Pohjan Tornion\" ja\nTornionjoki-laakson miehille tuttu: _Eero Heickell_. Hän oli syntynyt\nOulussa 15. VI. 1891, mutta kun hän jo kuusivuotiaana vanhempiensa\nmukana muutti Tornioon, tapahtui hänen kehityksensä niinsanoaksemme\nrajaseudun merkeissä. Hän tunsi kaikki salapolut ja ylimenopaikat,\nmutta mikä parempi, hän tunsi myös miehet ja miesten mielet.\n\nJo aikaisin heräsi hänessä voimakas venäläisviha -- kenraalikuvernöörin\nsortotoimenpiteet saattoivat lastenkin mielet kuohuksiin. -- Eero\nHeickell on kertonut, että ensimmäinen tapaus, joka tajuisimmin ja\njärkyttävimmin koski hänen mieleensä, oli se, että Bobrikoff (1902)\nainaiseksi lakkautti hänen isänsä, kirjanpainaja _J. V. Heickellin_\nomistaman \"Tornio\"-nimisen sanomalehden. -- Tämä tapaus oli muutoinkin\nensimmäisiä sorto-ajan merkkejä Peräpohjolassa. Se oli omiaan\nosoittamaan kansalle, mihin oltiin menossa. -- Alatorniolaisen\ntaiteilijan _E. Iston_ samoina vuosina maalaama tunnettu \"Hyökkäys\"\nniminen taulu muodostui ajan kuvaksi, joka vaikuttavin piirtein puhui\nmustan, kaksipäisen kotkan uhasta.\n\nKerrottakoon vielä Heickellin poika-ajalta eräs \"ilkityö\", joka ei\nollut tavallisia poikain kepposia, vaan jonka aiheutti poikastenkin\nvereen imeytynyt ryssäviha. Tullilaitoksen raja-tarkastaja, venäläisten\nahnas palvelija, muuan luutnantti Summelin yhdessä santarmien ja\nsilloisen venäläismielisen poliisijohdon kanssa toimi innokkaasti\naseitten ja kielletyn kirjallisuuden maahantuonnin estämiseksi. Tässä\ntarkoituksessa hän rakennutti Tornion kaupungin länsipuolelle toista\nkilometriä pitkän, vahvan ja melkein ylipääsemättömän aidan, jossa\nylikulkupaikkojen kohdalla oli tukevat puomit ja portit. Kun sitten\ntuli pimeä ja sateinen syysaika, jolloin vartiomiehet pysyttelivät\nsuojissaan, ryhtyi Heickell kahden toverinsa _Yrjö Anderssonin_ ja\n_Vilho Plantingin_ kanssa tätä Peräpohjolassa yleisesti tunnettua\n\"Jerikon muuria\" hävittämään. Viikkomääriä pojat puuhasivat aidan\nkimpussa, väliin yöt myöhäisetkin, ja selvää jälkeä siitä tuli.\nKorjaustöistä huolimatta aita rappeutui poikien kynsissä päivä\npäivältä, kunnes suurlakon aika pyyhkäisi pois loputkin tästä\n\"muurista\".\n\nSuurlakko teki Heickelliinkin syvän ja herättävän vaikutuksen.\nMiesten mukaan pyrki kaikin keinoin puolimittainenkin polvi. Kun\n\"kansalliskaarti\" perustettiin ja iän vähyys yritti ehkäistä siihen\nliittymisen, onnistui Heickellin päästä miesten riviin lisäämällä\nikäänsä parilla vuodella -- papinkirjaa näet ei kysytty. Toiminnassa\nkyllä käytiin täydestä -- mies kuin mies.\n\nYlioppilaaksi tultuaan ja toimien sanomalehtimiehenä sekä useiden\nedistysseurojen johtohenkilönä Eero Heickell joutui paljon kosketuksiin\nPeräpohjolan väestön kanssa; hehkuvalla innolla, sytyttävin sanoin hän\nsekä puheissa että esitelmissä toi esille isänmaan ahdingonalaisen\ntilan, valaisten kansan miehille ja naisille maassamme vallitsevaa\ntilannetta ja teroittaen sitä, että meidän aina tuli olla valmiit\n_puolustamaan esi-isäimme perintöä_. Hän ei puheissaan toivottomasti\nvalittanut, vaan päinvastoin hän huomautti, että valoisa aika on vielä\nkerran koittava meille. \"Meillä ei ole syytä\" -- hän lausui --\n\"ripustaa kanteleitamme pajuihin -- sillä me tiedämme, että kansaamme\nodottaa vielä parempi tulevaisuus.\" -- Tässä oli jääkärin uskoa!\n\n\n\nTornion etapin järjestäytymistä koskevia neuvotteluja.\n\n\nLokakuun puolivälissä 1914 Eero Heickell matkusti opintoasioissa\nHelsinkiin. Siellä hän joutui heti useitten pohjoispohjalaisten\nosakuntatoveriensa sekä myös eräitten eteläsuomalaisten ylioppilaiden\nkanssa keskustelemaan vallitsevasta valtiollisesta tilanteesta.\nEräässä, osakuntakokouksen jälkeen pidetyssä neuvottelussa, missä\nkeskustelun pääaiheena oli kysymys siitä, mihin toimenpiteisiin\nvoitaisiin tilanteen johdosta ryhtyä, Heickell teki selkoa Peräpohjolan\nkansan mielialasta. Hän kertoi yleisesti jännityksellä odotettavan\nsaksalaisten nousevan Suomessa maihin ja kuvasi niitä ajatuksia, joita\ntämän arvelun yhteydessä oli kansan keskuuteen virinnyt. Heickell\nesitti vakaumuksensa olevan, että vanhat aktivistit hänen kotiperällään\nolivat valmiit ryhtymään toimiin, kun vain vakavassa mielessä jotakin\naiottiin järjestää sekä että kansa oli hänen uskonsa mukaan valmis\nauttamaan ja olemaan mukana, missä se vain oli mahdollista, sillä\nryssäviha oli päivä päivältä kasvanut. -- Tässä tilaisuudessa ei\nkuitenkaan tehty mitään erityisiä päätöksiä, mutta kapinan henki\nliikkui niin mielissä kuin puheissakin. Osakunnan kuraattorilta,\nmaisteri _Väinö Kokolta_ Heickell kuuli myöhemmin, että piakkoin oli\ntarkoitus ryhtyä alustaviin toimenpiteisiin kapinallisen liikkeen\njärjestämiseksi ja että tässä mielessä oli aikomus, ennenkuin mitään\nmuuta tehtäisiin, kouluttaa johtajia, jotka olisivat sotilas-asioista\nselvillä. Toistaiseksi kansan keskuudessa ei Kokon mielestä voitaisi\nkuitenkaan tehdä muuta kuin valmistaa mielialaa ja muokata maaperää.\nSiitä oli myös puhe, että Heickellin piti kotiseudullaan olla valmiina\ntarttumaan asioihin, kun toiminnan muodoista oli päästy selville.\nSamalla matkalla lokakuun loppupuolella Heickell oli Kokon asunnossa\nOstrobotnialla eräässä kokouksessa, jossa neuvoteltiin miesten\nlähettämisestä Ruotsiin ja siellä ehkä saatavasta sotakoulutuksesta.\nTällöin Heickell huomautti Ruotsin, mikäli rajaseutulaiset käsittivät,\npelkäävän sotaa ja venäläisiä niin kamalasti, ettei sieltä päin ollut\npaljonkaan apua odotettavissa ja etteivät peräpohjalaiset erityisesti\nhalunneet joutua tekemisiin ruotsalaisten kanssa; mutta jos Helsingissä\njotakin päätettäisiin tai saataisiin tässä suhteessa järjestetyksi,\nniin peräpohjalaiset luonnollisesti olisivat valmiit olemaan mukana.\n\n\n\nMaaperän muokkaaminen ja kansan suhtautuminen \"asiaan\".\n\n\nKun Heickell lokakuun lopulla palasi jälleen pohjolaan, oli hänellä\nsiis jotakin kerrottavaa Helsingin-tuliaisina. Maaperän muokkaaminen\ntuntui nyt toiselta, kun oli tiedossa, että sama mieliala oli\nmuuallakin vallitsemassa ja että samat ajatukset elähyttivät miehiä\netelämpänäkin. Työtä saattoi siis jatkaa entistä määrätietoisemmin.\nHeti Helsingistä saavuttuaan Heickell joutui V.P.K:n vuosijuhlassa\n(1. XI. 1914) pitämään puheen, jossa hän peitetyin sanoin kosketteli\nmeidän valmistautumistamme tuleviin otteluihin ja jossa hän korosti\nsitä, että meidän \"jostakin syystä\" piti osoittaa entistä voimakkaampaa\nharrastusta _palokunta-asialle_ ja että jäseniä tarvittaisiin eri\nyhteiskuntaluokista, eri varallisuus- ja sivistysryhmistä, sillä vasta\nsilloin palokunta voisi tehdä _työtä, jonka arvoa emme huomaa kyllin\nsuureksi arvostella_.\n\nPuhetta ymmärrettiinkin.\n\nEri seuroissa ja järjestöissä kävi tällainen maaperän muokkaaminen\nhelposti. Muuhun yleisöön oli sen sijaan aina vaikeampi päästä käsiksi.\n\nRuotsista hankituilla sotauutisilla oli hyvä vaikutus. Kun Heickell sai\nnämä Tornion sotasensuurissa hyväksytyiksi, levisivät tiedot\narvattavasti muuallekin kuin Pohjois-Suomen lehtiin. Mutta lopulta\nsensuurilaiset huomasivat uutisten berliniläisen tuoksun ja\nkieltäytyivät niitä hyväksymästä. Tämän jälkeen tulivatkin jo\ntyövälineiksi _lentolehtiset_, joita Helsingissä valmisteltiin ja\nmonisteltiin.\n\nMieliala pysyi oikealla kannalla. Sangen vähän venäläiset taisivat\nhyötyä Pohjanmaalta. Ei sieltä \"suuren isänmaan\" hyväksi\nkirkkokolehteja keräytynyt eikä muitakaan apuropoja saatu. Suurta\nhalveksumista ilmaistiin, kun kuultiin, että jostakin etelästä oli\nvapaaehtoisia mennyt Venäjälle upseerikouluihin tai muihin\nvenäläisjoukkoihin.\n\nPäältäpäin katsoen tosin näytti siltä, että sortajan riehunnasta ei\nmitään välitetty. Tämä näennäinen tyyneys oli kuitenkin vain tuota\ntunnettua itseensäsulkeutumista, sillä tosiasiassa asui kansan\nsisimmässä kirvelevä katkeruus, kun se taas näki venäläisten saavan\nentistä paremman tilaisuuden sekaantua asioihimme. Kun kansan mies,\nkuka hyvänsä, joutui keskustelussa avaamaan ajatustensa aittaa, henki\nsieltä vahva usko, ettei ryssä tätä maata ja kansaa, miten tahtookin,\nitseensä sulata. Mutta jotta tuosta painajaisesta kerran päästäisiin,\n-- tähän suuntaan mietteet menivät -- olisi aina, kun sopivia\ntilaisuuksia sattuisi, jotakin yritettävä ja tehtävä, ettei jälkipolvi\nmeitä toimettomuudesta syyttäisi. Ja kun miehiä sittemmin tarvittiin\naktiiviseen työhön vapausliikkeen hyväksi, eivät värvärit muista\nkenenkään Peräpohjolassa kieltäytyneen; päinvastoin useimmat valtasi\nsuuri innostus heidän päästessään osallisiksi \"suuresta salaisuudesta\".\n\nNuorison, joka sotapolulle astui, ei näin ollen tarvinnut rohkeasti\nvalitulla tiellään yksin kulkea. Se löysi tuekseen kaukaisilta saloilta\nja karuilta maan perukoilta väestön, josta muodostui jääkäriliikkeelle\nniinsanoaksemme \"maa jalkain alle\". Tuon väestön keskuudessa\njääkäriliike sai myötätuntoa ja ymmärtämystä sekä lämmintä osanottoa,\njota se juuri kaipasi ja tarvitsi menestyäkseen. Uhrautuvaisuutta\nosoitti nuorten teko, mutta yhtä suurta uhrautuvaisuutta osoitti myös\nväestö niillä maamme seuduilla, joista tuli jääkäriliikkeen monien\nratkaisevien vaiheitten päänäyttämöjä. Kovia arvattiin koettavan,\nkärsimyksiä ja ehkä kotien hävitystäkin kohdattavan, monen henkikin\nmenetettävän, mutta _Suomen vapaus vaati uhrinsa_.\n\n\n\nTilanne alkaa selvitä.\n\n\nHelsingistä joululomalle tultuaan kävi osakuntalainen, ylioppilas Uuno\nHannula Eero Heickellin luona Torniossa. Tällöin Heickell sai kuulla,\nkuinka itsenäisyysasia oli kehittynyt marras- ja joulukuun ajalla.\nHannula kertoi, että ne neuvottelut, jotka tarkoittivat sotakoulutuksen\njärjestämistä miehillemme joko Ruotsissa tai Tanskassa, olivat kyllä\njatkuneet, mutta ettei kysymys todennäköisesti näiden maiden avulla\njärjestyisi. Mutta sitten hän mainitsi, että vuoden 1914 lopulla\nkuraattori Väinö Kokon aloitteesta oli pidetty Ostrobotnialla salainen\nneuvottelukokous, jossa oli ollut läsnä kymmenkunta osakuntalaista --\nehkä myös Etelä-Pohjalaisesta ja Vaasalaisesta osakunnasta joitakuita\n--, kaikkein luotettavimpia miehiä; ja siellä oli lausuttu julki se\najatus, että Suomi olisi saatettava itsenäiseksi _Saksan avulla_. --\nMieliala oli ollut hyvin vakava, sillä kysymyksessä oli jotakin uutta,\njota ei oltu ennen ajateltu. Myöhemmin oli pidetty suurempi kokous,\njossa oli ollut läsnä 20-30 yksinomaan pohjoispohjalaista\nylioppilasta. Kokouksen tarkoituksena oli ollut muokata maaperää\nitsenäisyysajatukselle suuremman piirin keskuudessa. Tässä mielessä\nKokko oli pyytänyt Hannulaa pitämään tilaisuudessa isänmaallisen\npuheen. Hannula olikin noudattanut kehoitusta; eikä tunnelmaa ollut\nlainkaan häirinnyt se, että hän puheessaan oli sekoittanut maaherra\nWibelius'en ja katkismuksen selitysten laatijan Svebilius'en toisiinsa!\nTilaisuudessa ei oltu keskusteltu, sillä tarkoituksena oli ollut vain\nse, että läsnäolevien ajatukset suuntautuisivat itsenäisyyskysymykseen.\n\nTammikuun alkupuolella 1915 kävi taas maisteri Väinö Kokko Heickellin\nluona Torniossa. Häneltä Heickell sai lähempiä, itsenäisyysliikkeen\nvalmistelutöitä koskevia tietoja, m.m. sen uutisen, että Helsinkiin oli\nsaatu järjestetyksi _ylioppilaiden keskusjärjestökin_ asiaa ajamaan.\nTällöin oli myös jo päästy niin pitkälle, että oli toivo saada\nsotakoulutuskysymys ratkaistuksi Saksan avulla. Kokon kanssa oli\nsamalla alustavasti neuvottelua miesten ja tarpeen vaatiessa postin\ny.m. kuljettamisesta salaa rajan yli. Näistä kaikista päätettiin\nkuitenkin sopia lähemmin vasta sitten, kun paraikaa Saksan kanssa\nkäytävissä neuvotteluissa oli päästy suotuisiin tuloksiin.\n\nHeickellistä oli mitä mielenkiintoisinta, että kysymys oli alkanut\nkehittyä tähän suuntaan, sillä se vastasi väestön mielialaa.\n\nTammikuun lopussa Heickell kutsuttiin kiireellisesti Helsinkiin. Hän\nlähtikin viipymättä matkalle.\n\nHelsingissä hän joutui kosketuksiin pohjalaisten sekä useitten muitten,\nvarsinkin helsinkiläisten aktivistien kanssa. Hän sai tietää m.m. sen,\nettä oli jo lähes parisataa miestä, pääasiassa ylioppilaita,\nodottamassa lähtöä Saksaan sekä että näitten miesten johdolla, kun he\nensin olisivat suorittaneet sotilaskurssin, oli aikomus aloittaa kapina\nkeväällä, samalla kun saksalaiset nousisivat Suomessa maihin. -- Puheet\nolivat tietysti monenlaiset, ja suunnitelmia yhtä paljon. Pääasiana\npidettiin, että kaikki alkutoimenpiteet tapahtuivat erittäin\nsalaisesti, ja tässä tarkoituksessa oli kursseille lähtevien miesten\nmatkustettava muka Ruotsiin tai muihin Skandinavian maihin, mikä\nmillekin asialle, opintomatkoille, kauppamatkoille j.n.e. Mutta osan\nheistä tuli enemmän huomion välttämiseksi poistua maasta salateitse.\n\nHelsingissä tällöin käydyissä neuvotteluissa Heickell sai tehtäväkseen\nasettua vakinaisesti Tornioon hoitamaan siellä kaikkia ilmeneviä\nliikkeen asioita. Ensimmäisenä toimena oli järjestää salaa maasta\npoistuvien miesten kuljetus rajan yli. Samalla tuli tarpeen vaatiessa\nantaa myös passillamenijöille ohjeita matkaa varten, mahdollisesti\npuuttuvia tietoja järjestön tukholmalaisista asiamiehistä j.n.e.\n\nHeickellin ollessa Helsingissä saapuikin sinne helmikuun 2. p:nä 1915\ntieto, että sotakoulutuskysymys oli saatu lopullisesti ratkaistuksi\nSaksassa. Sinne piti nyt viipymättä lähettää 200 reipasta miestä\nsotilaskursseille, jotka tulisivat kestämään 4-6 viikkoa ja joilla\nmiehemme saisivat sissisotaa ja kapinaliikettä varten tarpeellista\nopetusta.\n\nSamalla kertaa neuvoteltiin jo miesten palaamisesta takaisin kotimaahan\nkurssin päätyttyä. Heickellin piti tätäkin varten ryhtyä Ruotsin\nrajalla valmistuksiin, sillä tietysti oli tärkeää, että miehet\npalaisivat kotiin aivan huomaamatta. Rajalla oli järjestettävä myös\nreittejä aseitten, varustusten, kirjallisuuden y.m. kuljettamiseksi\nkeväällä Suomeen.\n\nHelsingin ja Tornion välillä tapahtuvaan kirjeenvaihtoon nähden\nsovittiin joistakin muodoista. Kirjeet piti osoittaa muka liikeasioita\nkäsitellen \"Tornion Lehden\" konttoriin. Helsingissä taas olisi\nkirjeen vastaanottajana joku olematon henkilö ja osoitepaikkana\nYlioppilaskirjaston lukusali. Lopuksi sovittiin, että kaikki Heickellin\nluokse Tornioon saapuvat käyttäisivät tunnussanaa \"Uljas\".\n\nHeickell saapui Tornioon helmikuun alussa ja alkoi valmistautua kaiken\ntoiminnan varalta.\n\nJääkäriliikkeen ensimmäiset langat oli täten vedetty Peräpohjolaan.\n\n\n\n\"Alhaalle\".\n\n\nVuoden 1915 alkupuolella ei rajan vartioiminen vielä ollut järjestetty\nniin täydelliseksi ja tiukaksi, kuin saman vuoden lopulla, jolloin\ntuskin enää oli sellaista rajaviivan osaa, jota ei joku silmäpari ollut\nvalvomassa. Kuitenkin oli jo suomalaisen tullivartion lisänä siellä\ntäällä venäläisten vartiopisteitä, ja taisipa suuriin vahtiturkkeihin\nja huopasaappaisiin pukeutuneita sotamiehiä liikuskella pahimmilla\npaikoilla patrullissakin. Mutta rajaseutulainen, joka oli tarkoin\nselvillä Tornionjoen alajuoksun mutkikkaista ja vaihtelevista\nmaisemista, lukuisista putaista, saarista, rantalepikoista, rotkoista,\njokitörmistä, kivikareista ja niityistä, ja joka lisäksi tunsi\npaikkakunnan asukkaat, saattoi aina kulkea missä milloinkin tarvittiin,\nilman että tullivartiat tahi ainakaan venäläiset sotamiehet hänen\npuuhiaan huomasivat.\n\n\"Alasmenijöistä\" ei saanut puhua muille kuin vain sellaisille\nhenkilöille, joitten apua tarvittiin, sillä tieto tällaisesta\nliikkeestä olisi luonnollisesti herättänyt niin suurta mielenkiintoa,\nettä pian olisi ystävä ystävälle sen kertonut ja kukaties\nasiaankuulumattomatkin olisivat siitä silloin vihiä saaneet.\nApulaisikseen Heickell hankkikin tämän takia miesten salakuljetusta\nvarten aluksi ainoastaan muutamia harvoja henkilöitä; sen ohella hän\nsaattoi turvautua myöskin kotinsa kannatukseen. Ensimmäiset, jotka\ntäten liittyivät Torniossa jääkäriliikkeeseen, olivat veljekset\ntullivartia _Jonne Sundell_ ja kirjaltaja _Ossi Sundell_ sekä Tornion\npoliisilaitoksen ylikonstaapeli, voimistelunopettaja _Toivo Jernstedt_\n(nyk. nimismies Rautavuoma).\n\nKirjaltaja Ossi Sundell, joka tilapäisesti oli työssä Haaparannalla ja\nsen takia saattoi useaan kertaan päivässä epäilyksiä herättämättä\n\"virallista\" tietä kulkea rajan yli, hoiteli tavallisesti miesten\nohjailua Haaparannalla. Samalla hän toimitti siellä muitakin liikkeen\nasioita.\n\nJonkun päivän kuluttua Heickellin saavuttua Tornioon hänelle\nilmoitettiin Helsingistä, että miesten lähetys alkoi.\n\nOli sangen mielenkiintoista katsella niinä aikoina ulkomaille\nmatkustavien joukkoa. Miltei jokaisessa etelästä helmikuun\nloppuviikkoina ja maaliskuun alkupäivinä saapuneessa junassa tuli\nnuoria miehiä, joitten kasvoilla se, joka salaisuuden tiesi, helposti\nhuomasi jotakin tavallisesta poikkeavaa. Väliin heidän ilmeensä olivat\nkovin reippaita, väliin taas katse tutkisteli arasti ympäristöä.\nSantarmit siristivät näitä kulkijoita katsellessaan päivä päivältä yhä\nenemmän silmiään, mutta kun passit olivat kunnossa ja matkan\ntarkoitukset miehillä selvänä, eivät he asialle sen enempää voineet.\n\nUseat passillakin menijöistä olivat kaiken varalta saaneet Heickellin\nosoitteen ja tunnussanan \"Uljas\" ja kävivät häntä tapaamassa. Tämä\nolikin tärkeää, varsinkin sen takia, että santarmit olivat alkaneet\nsiihen aikaan yhä enemmän pelätä saksalaisia vakoojia ja siitä\nsyystä vähänkin epäilyttävissä tapauksissa toimeenpanivat\nmatkustavien keskuudessa passintarkastuksen yhteydessä odottamatta\nristikuulusteluja. Heickell valmisti menijöitä tätä silmälläpitäen\nantaen heille tietoja santarmien menettelytavoista y.m. sekä lisäksi\nmahdollisesti tarpeellisia ohjeita Ruotsissa tapahtuvaa matkaa varten.\nMonet miehistä joutuivatkin Karungissa, jossa matkustajat silloin\nmenivät yli rajan, kuulusteltaviksi, mutta kaikki kävi hyvin, sillä\nolivathan kysymyksessä vain opintomatkat, liikeasiat, kieliopinnot,\nmatka merille j.n.e.\n\n\n\nEnsimmäiset salatiet.\n\n\nTullivartia Jonne Sundell toimi virassaan Alatorniolla n.s. Miukin\n\"färissä\" eli lossipaikassa, johon oli tavallisesti sijoitettu kaksi\ntullivartiomiestä ja josta suora tie talvisin kulki joen yli Ruotsiin\nHaaparannan kaupunkiin. Kun tämä tullitarkastuspaikka oli, kuten\nkartasta näkee, ikäänkuin taaksepäin rajalta vedetty, eivät\nviranomaiset, venäläiset y.m.s. kiinnittäneet siihen mitään\nerikoishuomiota, varsinkaan, koska läheisellä Parasniemellä oli\ntavallisesti jo toisia liikkuvia vartioita pitämässä silmällä rajan yli\ntapahtuvaa salaista liikennettä. Miukista Haaparantaan johtavan tien\nyli kulkevat ristiin Tornion kaupungista pitkin jokea etelään\nParasniemeen ja sen sivu Röyttään johtavat tiet. Aina kun tullivartia\nSundell oli yksin Miukissa hoitamassa vartioimista tai aina silloinkin,\nkun hänen siellä ollessaan toinen vartia oli tehty tavalla tai toisella\nvaarattomaksi taikka sattui olemaan poissa vartiopaikan läheisyydestä,\nolivat näin ollen sekä Miukista että Tornion kaupungista johtavat tiet\nkäytettävissä. Kuitenkin oli samalla oltava muista läheisistä\nvartiopaikoista ja niihin kuuluvien vartiomiesten liikkeistä selvillä.\nMiukista saattoi siis keskellä päivääkin sopivan tilaisuuden sattuessa\npujahtaa rajan yli, sillä läheisissä vartiopaikoissa, joista kyllä\nkulkijat voitiin nähdä, luultiin, että näiden passit olivat Miukissa\ntarkastetut ja siis kunnossa. Mutta kaupungista tullen Miukista\nHaaparantaan johtavaa tietä Ruotsiin kuljettaessa oli käytettävä\nhämärää tai pimeänaikaa, etteivät Parasniemen ja kaupungin vartiomiehet\npäässeet mitään huomaamaan. Näitä Tornion kaupungin eteläpuolella\nristeileviä teitä käytettiinkin tällöin ja myöhemminkin koko\nkevättalven ajan monen \"alasmenijän\" ja muun aktivistin salateinä.\nSeuraavana talvena, vaikka Sundell siirrettiin Miukistä\nHellälänniemeen, voitiin yhä vieläkin käyttää samoja teitä\npaikkakuntalaisten omina hiipimisväylinä.\n\nJotkut niistäkin menijöistä, jotka olivat hankkineet passin, halusivat\nkuitenkin ylittää rajan salateitse, jotta ei huomattaisi heidän\nmaastalähtöään. He saivat siis seurata niitä, jotka \"jäniksenpassilla\"\nTorniosta jatkoivat matkaa.\n\n\n\n\"Uljaat\" menevät.\n\n\nEnsimmäisen \"Uljaan\", sanomalehtimies Toivo Kuisman[12] ylimenosta Eero\nHeickell kertoo seuraavasti:\n\n\"Tutustun erääseen pieneen, nopsaan herrasmieheen, jonka kanssa on mitä\nmielenkiintoisinta jutella uudesta suuresta salaisuudesta. Usko, että\nSuomelle koittaa uusi, toivorikas tulevaisuus, on meillä yhteinen ja\nvoimakas. Jopa kerrankin tarjoutui maailmassa tilaisuus näyttää\nryssälle --!\n\n\"Neuvottelemme ylimenosta. Raja on täynnään santarmien loukkuja ja\nsatimia. Mutta kaikki tulee käymään hyvin, kaikki on järjestyksessä.\nRyssäverkko ei koskaan voi liikoja hidastaa meidän miestemme matkoja,\nvaikka mutkia on keksittävä.\n\n\"Matkamiehemme tavarat tutkitaan kotonani. Varovaisuus on aina hyvä\nolemassa. Suurin osa tavaroita täytyy jättää kotimaahan. Tänne saavat\njäädä myös mukaan otetut Suomen sotaväen aikuiset harjoituskirjat\nryssäläisine komentosanoineen -- ne saanevat aikanaan, ehkä piankin,\ntarpeellisen uudestipeson.\n\n\"Matka Ruotsiin tapahtui äkkiä. Heittäydyimme pohjalaiseen 'reslaan',\nKuisma alimmaiseksi keskelle selkämme taakse, ja aloimme painaltaa\nkaupungista itään vievää tietä Alatorniolle. Tullivartioasemaa, s.o.\nMiukkia lähetessä pistettiin _tullimiehen merkit lakkiin_ ja pian\nsivuutettiin Miukin vahtitupa hevosen nelistäessä täyttä laukkaa joen\njäälle ja kohden Haaparantaa.\n\n\"Matkue ei herättänyt erikoista huomiota, sillä kyytimiehenämme oleva\ntullivartia Sundell, joka oli tunnettu hevosmiehenäkin, huusi vain\nohimennen vahtimiehille: 'Uutta oritta tässä pruuvataan!' Samoihin\naikoihin oli seudulle saapunut etelästä uusia tullimiehiä; ja\nvartiomiehet tietenkin luulivat meitä niiksi.\n\n\"Turkin kaulus korvilla muuan ryssä luimisteli läheiseltä\nkirkkoniemeltä juhlallista menoamme. 'Hyvät hevoset niillä tshuhnilla\naina', lienee arvellut. Eikä osannut niihin aikoihin vielä\nviisaampikaan ryssä aavistaa, että tuollaista reilua ja rehellistä\nkyytiä annettiin 'isänmaanpettureille' ensimmäisestä miehestä\nalkaen!\"[13]\n\nVälttääkseen kiinnijoutumista Ruotsin puolella Heickell käytti\nmenijöille useita kertoja Sundellin hankkimia tullivartian merkkejä.\nKun miehet oli Suomen puolella luvattomasta paikasta viety vartioketjun\nläpi, mutta Ruotsin puolella ohjattu viralliselle tielle, tarvittiin\nmerkki, etteivät ruotsalaiset pidättäisi heitä. \"Tullimiehet\" pääsivät\nluonnollisesti ilman muuta maihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä soi taas puhelin.[14]\n\n-- Terve! Täällä \"Uljas\".\n\n-- Terve, terve! Missäpä olet nyt?\n\n-- Täällä Tason matkailijakodissa.\n\n-- No, tavataanpa siellä heti.\n\nSieltä Heickell löysikin \"Uljaita\" koko joukon. Oli siinä\nlääkärismiestä, lakimiestä jos merimiestäkin. Tätä \"mies\"-seuraa\ntäydensi vielä eräs metsämieskin -- Sulo Veikko Pekkola. Olipa erään\nItä-Suomen kaupungin viskaalikin -- Jussi Heiskanen -- eksynyt\n\"maanpetturien\" joukkoon.\n\nMiesten passit olivat kunnossa, mutta huvin vuoksi käytti joku\nheistäkin salareittiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä ilmestyi Heickellin luo pari knallipäistä\nherrasmiestä.\n\n-- \"Uljaita\" ollaan! Terveisiä etelästä!\n\n-- Kiitos! Asiat ovat järjestyksessä. -- Neuvoteltiinpa siinä taas\nrajaseudun merkillisistä asioista. Ja Heickell puhui:\n\n-- Salaiset puuhamme menestyvät hyvin, kun vain joka suhteessa\ntoimitaan varovaisesti. Ei ole pelkoakaan, että ryssät saavat meidät\nkiinni tahi asioitamme selville, kun työssämme aina menettelemme kyllin\nviisaasti ja myös kyllin rohkeasti. Arkailua ei saa näkyä missään,\nsillä santarmit ovat taitavia lukemaan asiat ihmisten kasvoista. --\nMutta, hyvät herrat! Nyt on tällä perällä ankara talvi, ja sen takia\neivät knallit ole sopusoinnussa niiden maisemien kanssa, joitten kantta\nrajalla kuljemme. Niistä valitettavasti täytyy luopua.\n\nNiin hankittiin miehille kotiperäiset naapukat, jotka taisivatkin\nsitten olla paukkuvassa pakkasessa monipeninkulmaisella rekimatkalla\n(Haaparannasta Karunkiin) hyvään tarpeeseen.\n\nKerran sattui niin, että Sundellille ei saatu järjestetyksi Miukissä\nyksinäistä vahtivuoroa. Silloin hankittiin \"miestä väkevämpää\", ja\nSundell tarjoili sitä virkaveljelleen, joten tämä joutui hyvään\n\"lastiin\". Kun Heickell saattoi \"Uljaitaan\" vartiotuvan ohi,\nihmettelivät he näitä kummallisia reittejä: Tuvan edessä\nvartiopaikallaan seisoi tullivartia tehden ohimarssittaessa kunniaa ja\ntuvan sisältä kuului iloinen remahteleva laulu. Ulkona oleva oli\ntietysti Jonne Sundell.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoutuipa Heickell kerran antamaan neljälle tulevalle jääkärille jo\nrajalla alkuopetusta \"ketjuliikkeissäkin\".\n\nEräänä päivänä piti hänen näet jälleen toimittaa rajan yli neljä\nmiestä. Hämärän tultua lähdettiin kaupungista marssimaan tavallista\nTuureviikin tietä kaartaen Miukin ylimenopaikkaa kohden. Määrätunnilla\noli siellä Jonne Sundell vahdissa, jotenka ei muuta kuin painele vain\nkotimaan rannasta ulkomaille. Mutta tällä kertaa oli vähällä nousta tie\npystyyn.\n\nOli hämärä kuutamo, jotenka silmät ja korvat oli pidettävä auki --\ntosin sai sen tehdä aina muulloinkin. Lähestyttiin Miukin\nvartiopaikkaa. Tieltä edestäpäin kuului hiljainen vihellys -- sovittu\npysähdysmerkki. Heickell seisautti miehet kulkien itse edelleen. Näin\ntehtiin tavallisesti, sillä tilanteesta oli varmuuden vuoksi Sundellin\nkanssa neuvoteltava.\n\nTiellä tuli Sundell vastaan ilmoittaen, että lyhyen ajan kuluttua\nsaapuisi vartiotuvalle toinen tullivartia, jolloin meno rajan yli olisi\nmahdoton, sekä että tällä hetkellä oli kaksi venäläisten patrullia\njuuri menossa jokitiellä Miukin kohdalla, toinen kaupungista\nParasniemeen, toinen taas palaamassa kaupunkiin päin, jotenka näitten\ntakia pitäisi taas odottaa. Mitä siis tehdä? Kaupunkiin menevistä\nsotamiehistä ei kannattanut välittää, koska ne arvattavasti nälissään\nkiirehtivät kaalinsyöntiin, mutta Parasniemeen pyrkivä patrulli oli\notettava huomioon. Sundell oli pannut merkille, että venäläiset olivat\ninnokkaita tutkimaan, jos näkivät useita menijöitä, mutta yhdestä\nmiehestä ne eivät näyttäneet aina välittävän. Tähän luottaen\nsuunniteltiin eräs temppu.\n\nHeickell haki tielle jääneet miehet vartiopaikalle. Sillä välin oli\nkaupunkiin päin menevä patrulli jo hävinnyt hämärään ja toinen patrulli\nlaahustellut Parasniemen mäkeen saakka; se venytteli parhaillaan\nraskaissa turkeissaan Parasniemen pappilan talorykelmän kohdalla.\nHeickell selitti miehille tilanteen ja näytti heille hämärässä noin\npuolen kilometrin päässä juuri näkyvän vartion. Tämän jälkeen hän\nasetti miehet riviin ja määräsi heidät Miukista Ruotsiin viepää, tosin\nkapeaa tietä noudattaen rauhallisesti etenemään yli joen ja pitämään\nrivinsä tarkasti ojennettuna sotamiehiin päin.\n\nSe oli jännittävä paikka, ja poikain ketju sai jo jokitörmällä nopean\ntahdin. Mutta joen vahvassa lumessa vauhti hidastui, ja \"ojennus\nryssästä\" pysyi rajaviivan seudulle saakka, jolloin jo oltiin Ruotsin\nrannan ulottuvilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAina kun miesten ylimeno oli kysymyksessä Sundellin ollessa Miukissa\nvartiomiehenä, ilmoitti tämä puhelimitse Heickellille, milloin sopi\nlähteä kaupungista liikkeelle. Tavallisesti olivat menijät oppaansa\nluona lähtöä odottamassa. Toisinaan Heickell haki miehet heidän\nmajoituspaikoistaan. -- Useat hän majoitti _Tason_ matkailijakotiin,\ntoiset _Petterssonin_ matkustajakotiin. Kun miehet tavallisesti jo\nTornioon saapumispäivänä pääsivät jatkamaan matkaa, ei heidän tarvinnut\nkirjoittaa nimeänsä päiväkirjoihin. Tästä ei kuitenkaan olisi ollut\nmitään vaaraa, koska päiväkirjojen tarkastuksesta huolehtivat\nluotettavat miehet poliisilaitoksessa.\n\nHelmi- ja maaliskuun aikana kulki Tornion kautta joko passilla tai\nsalateitse rajan yli suurin osa jääkäripataljoonan kantajoukosta,\npfadfindereistä.\n\nPassittomat, \"Uljaat\", katosivat rajan taakse mikä milläkin keinoin.\nKaikkien matka -- joskus kyllä seikkailurikas -- onnistui niin, ettei\nvenäläisillä ja heidän palvelijoillaan ollut siitä vähintäkään vihiä.\n\nEero Heickell ei itse saanut seurata \"Uljaitaan\", sillä hänen oli määrä\nryhtyä miesten paluuta ja aseitten y.m. maahantuontia suunnittelemaan\nja järjestämään. Tämänhän piti tapahtua jo muutaman viikon kuluttua,\nmutta sitä saatiinkin odottaa -- kauan.\n\n\n\n\nTORNION ETAPIN JÄRJESTÄYTYMINEN JA TOIMINTA\n\n\n    Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen\n    kuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten:\n    Ei Väinön kansa kuollut, eik' ota kuollakseen,\n    vaan uuden ajan itse se luopi itselleen.\n\n                                   Kaarlo Kramsu.\n\n\n\nMielenkiintoisia tietoja.\n\n\nKun Heickellille oli ilmoitettu, että hän saisi Tukholmasta kylliksi\najoissa tiedon, milloin miehet alkaisivat palata kotimaahan, ei hän\nvielä heti näiden mentyä ryhtynyt hankkimaan toimintaa varten\ntarvittavaa lisäväkeä, vaan laati ainoastaan pääpiirteiset\nsuunnitelmat. Miesten paluun hän suunnitteli suoritettavaksi\nhiihtämällä Haaparannalta Tornionjoki-suun saariston kautta Suomen\npuolelle eri kohtiin, koska paluuaikana, s.o. huhtikuussa, olisi keli\nparhaimmillaan eikä hangella hiihtäminen tuottaisi vaikeuksia. Aseitten\nkuljetuksen Heickell suunnitteli siten, että puuhaan otettaisiin\nmuutamia tullivartioita, jolloin kuormat voitaisiin tuoda suoraan\nvirallisten ylikulkupaikkojen kautta Suomeen. Sundell tiesikin tätä\nvarten sopivia tullilaitoksen miehiä. Asiasta Heickell puhui myös\nvanhan aktivistin, kauppias Kustaa Äimälän kanssa, joka jo Voima-liiton\naikana oli ollut asekuljetuksia itse suorittamassa ja sen takia\nerotettu toimestaan rautateiltä. Äimälä joutuikin myöhemmin olemaan\npaljon mukana näissä asioissa. Samoin Heickell uskoi suunnitelman\nankaralle metsänkävijälle, innokkaalle aktivistille valokuvaaja _Heikki\nBjörnille_.\n\nJännityksellä odoteltiin tietoja Tukholmasta. Aika kului. Huhtikuu meni\nmenojaan. Keli loppui.\n\nSaadakseen selvyyttä tilanteesta Heickell matkusti toukokuun\npuolivälissä Helsinkiin. Sinne olikin saapunut eri henkilöitten mukana\nTukholmasta asian kehittymistä koskevia tietoja, olipa joku lähettikin\ntullut jo Helsinkiin suoraan Lockstedtin leiriltä.\n\nKurssit oli päätetty pidentää toukokuuhun saakka, mutta asia muuten oli\nkäynyt epäselväksi, sillä saksalaisten Suomessa tapahtuvasta\nmaihinnoususta ei toistaiseksi ollut vähintäkään tietoa. Lisäksi oli\nmiesten täydellisempi sotilaallinen kouluttaminenkin katsottu\ntarpeelliseksi, mutta oli epätietoista, suostuisivatko saksalaiset\nsiihen. Kuitenkin piti etapin olla Ruotsin rajalla toimintavalmiina\nsiltä varalta, että jokin käänne tapahtuisi.\n\nHeickell palasi näine tietoineen Tornioon.\n\nJonkin ajan kuluttua saapui Tukholmasta Haaparannalle ylioppilas _Erik\nMalmberg_. Hän kertoi, että toimintaa aiottiin kaikissa suhteissa\nlaajentaa. M.m. oli tarkoituksena saada lähetetyksi sotilaskursseille,\njoiden jatkaminen oli päätetty asia, ehkä tuhanteen mieheen nouseva\njoukko. Saksalaiset olivat jo taipuvaisia toimimaan entistä enemmän\nSuomen hyväksi, mutta tätä varten olisi heille kuitenkin eri tavoin\nosoitettava, että me vakavasti halusimme toimia Venäjää vastaan. Niinpä\noli yhtenä saksalaisten toivomuksena, että suomalaiset aikaansaisivat\nSaksan etuja silmälläpitäen hyvän _tiedustelujärjestön_.\n\nMalmberg, joka liikkeen asioissa oli kuriirina tulossa Suomeen,\nmatkusti viipymättä Helsinkiin.\n\nHänen matkansa ilman passia rajan yli tapahtui tavallisesta poikkeavaa\nkeinoa käyttäen. Heickell oli huomannut, ettei kummallakaan puolen\nrajaa rajaviranomaisilta, kuten tullimiehiltä, poliiseilta,\nsähkölennätinvirkamiehiltä y.m. vaadittu koskaan rajapassia. Tästä\nsyystä hän hankki Malmbergille erään haaparantalaisen sähköttäjän\nkiiltonappisen virkalakin, ja niin Malmberg asteli Handolinin-siltaa\nkaikessa rauhassa keskellä kaunista kesäpäivää sotamiesten ja\nsantarmien nenän editse valtakunnan pääportista oman maan manterelle.\n-- Varmuuden vuoksi oli päätetty, että jos Malmberg joutuisi\nvartiotuvalla santarmien tai muitten kanssa puheisiin, hänen tuli\nesiintyä ummikkoruotsalaisena, juuri etelästä saapuneena virkamiehenä.\n-- Itse Heickell ajoi kaiken varalta polkupyörällä muutamia metrejä\nhänen edellään. Hän oli näet silloin vielä luotettavien kirjoissa.\nMatkaa varten \"kotipuoleen\" kirjoitti Malmbergille, kuten monelle\nmuullekin, matkapassin Toivo Jernstedt.\n\n\n\nTiedustelutoiminta.\n\n\nKun asia näytti kehittyvän siihen, että miesten paluuta ei ollut\ntoistaiseksi odotettavissa, vaan että päinvastoin uusien\n\"alasmenijöitten\" lähettäminen saattaisi jonkin ajan kuluttua tulla\nkysymykseen, oli Heickellillä siis tilaisuus laajentaa ohjelmaa\n_tiedustelutoiminnalla_ ja sitä silmälläpitäen samalla kiinnittää\nTornion aktivistijärjestöön uusia voimia. Hän suunnitteli, että niitä\nhenkilöitä, jotka hankittaisiin tähän toimeen, voitaisiin tilaisuuden\ntullen myöhemmin käyttää etapin _päätehtävänkin_ suorittamiseen.\n\nVaremmin oli jo maisteri _Väinö Kokon_ kanssa ollut puhetta\nsaksalaisten hyväksi järjestettävästä tiedustelutoiminnasta, mutta\nliikkeen monien muitten puuhien takia tämä asia oli silloin jäänyt\nlepäämään. Heickell oli saanut Kokolta jonkin tukholmalaisen\nosoitteenkin, jonne erityisesti venäläisiä koskevista asioista voi\nilmoittaa, ja sinne hän oli aluksi lähettänytkin tietoja, sikäli kuin\nniitä karttui. Myöhemmin jo samana vuonna saksalaisilla oli Tukholmassa\nomat asiamiehensä, joille suomalaiset aktivistit Helsinkiä myöten\ntietoja toimittivat.\n\nTällä tiedustelutoiminnalla oli monipuolinen merkitys. Se piti miesten\nmielet hyvässä vireessä, sillä vähäinenkin toiminta tuotti tyydytystä,\ntapahtuipa se missä muodossa tahansa, kunhan se vain oli venäläisiä\nvastaan kohdistettua. Mutta samalla se opetti miehiä joka hetki\npitämään silmät auki sekä kaikissa tilanteissa esiintymään varovaisesti\nja harkitusti. Tiedustelutoiminnasta oli seurauksena m.m. se, että\nainakin Pohjois-Suomen aktivisteista vain suhteellisen pieni osa joutui\nmaanpakoon tai vankilaan.\n\nVarsinainen tiedustelutoiminta kohdistui Suomessa oleviin Venäjän\narmeijan joukko-osastoihin ja niitten liikkeisiin, ulkomailta Tornion\nkautta Venäjälle tapahtuvaan sotatarpeiden kuljetukseen y.m.s. Kun\ntästä toiminnasta saksalaisten omien lausuntojen mukaan, joita Heickell\nitse myöhemmin sai kuulla, saatiin hyviä tuloksia, oli tämä omiaan\nsuuntaamaan Saksan sotilasjohdon mielenkiintoa Suomeen päin. Kun\nsaksalaiset olivat tiedustelutoiminnan avulla jatkuvasti ja tarkasti\nselvillä Suomessa vallitsevasta sotilaallisesta tilanteesta, oli se\nvarmaan huomattavana tekijänä heidän sittemmin päättäessään avustaa\nvapaustaisteluamme.\n\nTiedustelutoiminta koitui kaiken lisäksi hyväksi koulutukseksi\nmyöhempääkin, omaa tarvetta varten, sillä saksalaisilta saatiin noissa\ntehtävissä monta arvokasta ohjetta ja oppia.\n\n\n\nRaja ja sen vartiat.\n\n\nOli luonnollista, että Venäjän sotilasjohto maailmansodan puhjettua\nkiinnitti erityistä huomiota Tornionjokilaaksoa pitkin kulkevan rajan\nvartioimiseen, sillä sen yli saattoi keskusvaltojen vakoilijoita tulla\nVenäjän valtakunta-alueelle, ja sen ohessa oli syytä pelätä, että\näärimmäisyyteen asti poljettu ja nöyryytetty Suomi voisi tehdä\npalveluksia viholliselle pitämällä tämän kanssa yhteyttä Ruotsin\nkautta. Niinpä VI:lle armeijakunnalle annetussa, helmikuun 15. p:nä\n1915 päivätyssä käskykirjeessä n:o 36 määrättiin perustettavaksi\nerikoinen _rajavartiosto_.[15] Noin kuukautta myöhemmin tämä jo oli\ntäysin järjestyneenä, kuten selviää kuvernöörinviraston maaliskuun 18.\np:nä 1915 Oulun läänin poliisiviranomaisille lähettämästä salaisesta\nkiertokirjeestä. Sen mukaan rajavartiosto oli jaettu kahteen eri\nosastoon, joitten keskuspaikkoina olivat Oulu ja Tornio. Ensimmäinen\nosasto otti haltuunsa n.s. _Tornion piirin_, joka käsitti raja-alueen\nTurtolasta Kemijokeen. Tämän osaston päällikkönä oli everstiluutnantti\n_Smorodskij_, joka samalla toimi Tornion komendanttina. Piirissä oli\nseuraavat kolme pääasemaa: 1) _Närkin asema_, päällikkönä ratsumestari\n_Tshehovits_, jonka alaisuuteen kuului erikseen myös Turtolan asema,\npäällikkönä vanhempi vahtimestari (ratsuväen vääpeli) _Stefanovits_; 2)\n_Karungin asema_, päällikkönä ratsumestari Novoseloff, jonka alaisina\nolivat erikseen Tornion ja Mäkiheikan asemat, joista edellisen\npäällikkönä oli vanhempi vahtimestari _Mironoff_ ja jälkimmäisen\nvanhempi vahtimestari Krupskij; 3) _Rovaniemen asema_, päällikkönä\naliratsumestari _Ivanjenko_.\n\nVuoden 1915 kevätpuolella ei rajan vartiointi vielä kuitenkaan, kuten\naikaisemmin olemme maininneet, ollut niin äärimmäisen tarkkaa kuin\nsaman vuoden syksyllä ja siitä edelleen, jolloin venäläiset\nviranomaiset jo selvästi tiesivät, että suomalaisia nuorukaisia meni\nRuotsin kautta Saksaan.\n\nVenäläiset rajavartiosotilaat olivat sijoitetut pitkin\nTornionjoki-laaksoa, ja heidän patrullinsa kulkivat yöt päivät\nTornionjoen rantamia kiertävällä maantiellä ja muilla kulkupaikoilla.\nKunkin patrullin vartio-alueena kauempana Torniosta oli 3-4 kilometrin\npituinen taival, mutta Tornion ympäristöllä patrulliverkko taajeni,\njotenka vartioitava välimatka vaihteli yhdestä kahteen kilometriin.\nHandolinin-sillan Tornion-puoleisessa päässä, valtakunnan portilla, oli\npysyväinen vartio, johon kuului rajavartiosotilaita, santarmeja ja\ntullivartioita. Tornion ympäristöllä sijaitsevat venäläisten maja- ja\nvartiopaikat näkyvät kartasta (Liite n:o 1), jossa esitetään jää- ja\nlumikelin aikana talvella 1915-16 käytetyt Tornion salakulkutiet.\n\nPaitsi rajavartiosotilaita, oli Tornion kaupungissa myös lukuisa\n_santarmisto_ päällikköineen. Tornioon sijoittuneista korkeammista\nsantarmiupseereista mainittakoon ensinnäkin everstin arvolla palveleva,\nSuomen santarmihallituksen päällikön Tornion raja-alueella oleva\napulainen, ratsumestari _Korniloff_, joka samalla toimi -- ennen\nSmorodskija -- Tornion komendanttina sekä, nähtävästi vuoden 1915\nloppupuoleen saakka, sotasensuurin päällikkönä; viimeksimainitusta\nvirasta hänet erotettiin, kuten kohta kerromme. Häntä seurasi Tornion\nraja-alueen santarmipäällikkönä ratsumestari Ivanovskij (28. VII. 1915\n-- 12. XII. 1915). Tämän jälkeen tuli mainittuun virkaan\neverstiluutnantti Netshogin, joka toimi Venäjän vallankumoukseen saakka.\nTornion piirin rautatie-santarmiston päällikkönä oli Oulussa asuva\nratsumestari Tserkassinoff, jonka ponteva jääkäriliikettä vastaan\nsuunnattu toiminta on tunnettu.[16]\n\nKun ratsumestari Korniloff oli erotettu sotasensuurin päällikön\nvirasta, tuli hänen seuraajakseen eversti _Terenetskij-Klimovits_. Tämä\nTorniossa omalaatuisen kuuluisuuden saavuttanut upseeri hoiti mainittua\nvirkaa aina Venäjän vallankumoukseen saakka, jolloin hän yritti paeta\nEtelä-Suomeen, mutta saatiin kiinni rautatievaunun penkin alta. --\nTornion komendantin ja santarmiston kirjurina toimi (6. X. 1915 --\nkesään 1916) suomea ja ruotsia taitava helsinkiläinen sotilasvirkailija\nIvanoff. -- Tornion asemakomendanttina oli venäläisessä väessä\npalveleva suomalainen upseeri _Gustaf Poppius_, joka ei sekaantunut\nsantarmien puuhiin ja joka sittemmin taisteli valkoisten riveissä\nSuomen vapaussodassa.\n\nJo tämän huomattavan venäläisen upseeriston luettelo viittaa siihen,\nettä Tornion kaupunkia ja sen ympäristöä sekä Tornionjoki-laaksoa\npidettiin erittäin tarkoin silmällä.\n\nVarsin taaja tullivartiain ketju lisäsi myös tuntuvasti vartioinnin\ntiukkuutta, etenkin kun suomalainen rajatarkastaja ankarasti vaati\ntuliivartiota pidättämään kaikki, joita saatettiin epäillä\njääkäripataljoonaan pyrkiviksi.\n\nSeutukunnan asukkaiden liikuntavapauttakin rajoitettiin kaikin tavoin.\nNiinpä heinäkuun 10. p:nä 1915 päivätyssä lääninhallituksen\nkiertokirjeessä Oulun läänin poliisilaitoksille ja nimismiehille\ntiedoksi ja noudatettavaksi ilmoitettiin, että _autoilla,\nmoottoripyörillä ja moottoriveneillä_ sai Kemijoen länsipuolella aina\nvaltakunnan rajalle saakka kulkea ainoastaan sillä ehdolla, että\nasianomaisten poliisiviranomaisten antamat lupatodistukset olivat Oulun\nlääninkansliassa tarkastetut ja varustetut sitä osoittavalla\ntodistuksella. -- Heinäkuun 27. p:nä 1915 Oulun läänin kuvernööri antoi\nmääräyksen, että kaikki veneet olivat pidettävät määräpaikoissa. --\nLokakuun 6. p:nä 1915 päivätyssä kirjeessä everstiluutnantti\n_Smorodskij_ tiedoitti, että _rajapasseja_ hyväksyttiin\npaikkakuntalaisille ja raja-asukkaille korkeintaan 30 päiväksi.\n\nPäättäen niistä monista tiedusteluista, joita Tornion\npoliisilaitokselle tuli jo syyskuussa 1915, viranomaiset olivat\njääkäriliikkeestä jotakuinkin selvillä. Niinpä \"Nikolainkaupungin\"\netsivä komisario sähkötti 8. IX. 1915 Tornioon: \"Onko Kaarlo Heikki\nKotimäki Nikolainkaupungista s. 1892 matkustanut Tornion kautta\nRuotsiin ja milloin?\"[17] -- Syyskuun 11. p:nä 1915 päivätyssä\nkirjeessä n:o 436 Muonionniskan piirin nimismies _W. Claudelin_\nilmoitti Tornion poliisilaitokselle, että kurkijokelainen työmies Juho\nSavolainen oli pidätetty ja passitettu tulemaan Tornioon vankikyydillä,\nkoska \"hänen käyttäytymisensä täällä herättää epäilystä hänen matkansa\ntarkoituksesta.\"[18] -- Oulun läänin kuvernöörin marraskuun 24. p:nä\n1915 päivätyssä salaisessa kirjeessä n:o 15456 annettiin Tornion\nkaupungin poliisimestarille seuraava kehoitus: \"Sittenkun Vaasan läänin\nkuvernööri on tänne ilmoittanut, että Pietarsaaren kaupungin\npoliisilaitoksesta on viime aikoina otettu erittäin suuret määrät\nmatkatodistuksia Tornion kaupunkiin ja kun on syytä varoa, että näiden\nmatkatodistusten haltijat pyrkivät rajan yli, huhun mukaan työansiolle\nSaksaan, jota varten olisi Tukholmassa erityinen välitystoimistokin\nolemassa, tahdon minä täten kehoittaa Teitä mitä tarkimmin\nkiinnittämään asiaan huomionne, sekä valvomaan, etteivät puheenalaisten\nmatkatodistusten haltijat millään muotoa saa pujahtaa rajan toiselle\npuolelle.\"\n\nLopuksi mainittakoon kuvernöörinviraston joulukuun 9. p:nä 1915\npäivätty, Oulun läänin nimismiehille ja poliisilaitoksille lähetetty\nsalainen kiertokirje n:o 15746, jossa lausuttiin, että oli \"-- -- --\nsaapunut tietoja, että itävaltalaiset ja saksalaiset vakoilijat\nposetiivinsoittajina ottavat kinematografikuvia kaupungeistamme,\nteistä, joista, silloista y.m.\" Tämän johdosta \"-- -- -- kielletään\nposetiivinsoittajien, silmänkääntäjien y.m. kuljeskelevien\nhämäräperäisten henkilöitten toiminta -- -- --.\"\n\nKun otamme huomioon venäläisten sotilasviranomaisten ja kuvernööri\nA. F. af Enehjelmin lujan yhteistoiminnan, niin ymmärrämme, kuinka\nvaikeissa olosuhteissa itsenäisyysmiesten Torniossa ja sen ympäristöllä\noli työskenneltävä. Joka askelella heitä vaani ansa. Mutta Suomen\nitsenäisyyden pyhä asia sai nämä rohkeat miehet uskaltamaan kaikkensa\nja se terästi heidän katseenakin niin, että ovelan vihollisen\nvirittämät verkot eivät voineet heitä vangita. Tässä auttoi heitä\nratkaisevasti se, että Tornion ja Tornionjoki-laakson väestö oli\nyksituumaisesti itsenäisyysmiesten puolella sekä se, että, kuten heti\nsaamme kuulla, Heickell Tornion poliisikamarin, tullilaitoksen,\npostikonttorin ja puhelinkeskuksen, vieläpä sotasensuurinkin\nvirkamiehistä löysi tässä suhteessa luotettavia henkilöitä, jotka\nsitten vapaussotaan saakka innokkaasti täyttivät tehtävänsä voimiensa\nmukaan.\n\n\n\nTornion poliisilaitos.\n\n\nTornion poliisilaitoksen päällikkönä oli heikkoluonteinen, af\nEnehjelmin ja venäläisten määräyksiä yleensä noudattava poliisimestari\n_Axel Melart_, joka jo Muhoksella nimismiehenä ollessaan\nepäkunniakkaasti otti osaa lähimmän naapurinsa, rehtori _Mauno\nRosendal_-vainajan luona pidettyyn kotitarkastukseen ja joka suurlakon\naikana Torniossa näytteli aivan selkärangatonta osaa, tullen yht'äkkiä\nsosialistien luottamusmieheksi. Tornion poliisimestarina Melart ei\nkuitenkaan aktiivisesti toiminut puoleen tai toiseen, vaan antoi\nalaistensa virkailijain, ylikonstaapeli _Toivo Jernstedtin_ ja\npoliisikamarin kirjurin _Kaarlo Hackzellin_ hoitaa asioita mielin\nmäärin tekemättä itse juuri muuta kuin pannen nimensä valmiiksi\nlaadittuihin kirjeisiin. Niinpä hän kerrankin, kun Jernstedt\nlääninhallituksesta saapuneeseen kyselyyn, keitä Torniosta oli\npoistunut vihollismaihin, ehdotti vastattavaksi, ettei ainoatakaan\nollut lähtenyt, lausui käsityksenään, että olihan niitä voinut\nmennäkin, mutta kun ei ollut täyttä varmuutta lähtijöistä, niin\nvoisihan vastata esim. niin, että muutamia oli lähtenyt merille. Tästä\nhuolimatta Melart sitten kuitenkin allekirjoitti vastauskirjeen, jossa\nmainittiin, ettei Torniosta ollut ketään lähtenyt. Yleensä Melart\nmuutenkin ehdottomasti luotti Jernstedtiin jättäen koko kansliapuolen\nhänen huollettavakseen. Tyydytyksekseen tämä huomasi, että miehistökin\nosoitti häntä kohtaan suurta luottamusta ja että useimmat hänen\nalaisistaan iloitsivat ja olivat innoissaan saksalaisten voitoista;\ntätä intoa ja riemua Heickell käynneillänsä yhä sytytti ja lietsoi.\n\nJernstedt ja Hackzell saivat aikaan senkin, ettei poliisilaitoksen\nmiehistölle annettu yhtään af Enehjelmin, santarmien y.m. poliittista\nlaatua olevaa peräänkuulutusta. Melart kyllä luuli, että niin oli\ntehty. Aina kun tällaisia salaisia asioita koskevat tiedonannot ja\nmääräykset saapuivat poliisilaitokseen, sai Heickell niiden\njäljennökset, voiden siis heti ilmoittaa kaikki Helsinkiin, Tukholmaan\ny.m. paikkoihin.\n\nJernstedtin suhde saksalaisiin oli alun pitäen selvä. Kun sodanjulistus\nelokuulla 1914 tuli Jernstedtin tietoon, oli hän vaistomaisesti\nvakuutettu siitä, \"että nyt saisi ryssä kerrankin selkäänsä\". Kun\nsähkösanoma, jossa määrättiin, että _Röytän satamassa oleva iso\nsaksalainen laiva_ oli takavarikoitava, saapui poliisilaitokseen,\nryhtyi Jernstedt heti miettimään, millä ihmeen keinolla hän saisi\ntuolle laivalle tiedon sitä uhkaavasta kohtalosta; ja hänen mieleensä\njohtui, että \"Tornio\"-laivan oli 15:n minuutin perästä määrä lähteä\nKöyttään. Tällöin hän tempasi päällystakin yllensä ja riensi\nilmoittamaan asiasta ystävällensä Eero Heickellille. Tämä oli\nsekunnissa valmis, ja niin he yhdessä lähtivät laivarantaan. Jernstedt\nluonnollisesti ei sen enempää sekaantunut asiaan. Heickell kehoitti\n\"Tornio\"-laivan hänelle tuttua kapteenia ilmoittamaan heti Röyttään\ntultuaan saksalaiselle laivalle, mikä sitä odotti. Tämän kapteeni\nosuikin olemaan Röytän laivasillalla, kun \"Tornio\" sinne saapui.\nSaatuaan tiedon laivaansa uhkaavasta vaarasta hän siirsi sen heti\nvenäläisten nenän editse Ruotsin aluevesille, mistä sen mastot sitten\nkoko sodan ajan -- ikäänkuin jonkinlaisena vertauskuvana -- näkyivät\nTornioon asti.\n\nTästä lähtien Eero Heickell alkoi päivittäin käydä poliisilaitoksessa\nkuulemassa Venäjän valtakunnan uutisia. Myöhemminkin, Heickellin\nollessa maanpaossa Haaparannalla, Jernstedt toi hänelle jatkuvasti\nilmoitukset kaikista santarmien salaisista tiedoituksista y.m.\nmääräyksistä. Kerrankin Jernstedt oli pistänyt erään silkkipaperille\nkirjoitetun tärkeän tiedoituksen savukkeensa imukeosaan ja vei sen\nsitten -- komeasti savuke hampaissa Handolinin-sillan yli kävellen --\nHaaparannalle. Tämä tällainen kävi melko mukavasti, kun Jernstedtiä ei\nylimalkaan tarkastettu ja kun hän sitäpaitsi ymmärsi käyttää hyväkseen\nvenäläisten viinanjanoa. Siihen aikaan torniolaiset nim. saivat\npoliisimestarin lupalapulla ostaa litran wiskyä viikossa Haaparannalta.\nJernstedt kirjoitti lapun rajalla olevan santarmialiupseeri Andrejeffin\nnimiin varustaen sen poliisimestarin leimalla ja lähti sitten\nHeickellin kanssa koettamaan, mitä tämä vaikuttaisi. Heickellillä\nsantarmien mustissa listoissa olevana ei luonnollisesti tällöin enää\nollut ylikulkulupaa. Niin pian kuin he tulivat tarkastusasemalle, vei\nJernstedt santarmin toiseen huoneeseen, jossa ei ollut ketään. Siellä\nhän kohta ensimmäiseksi antoi Andrejeffille lapun selittäen tämän\njohtuvan siitä, että Andrejeff oli niin hyvä mies. Miehen kiitollisuus\naivan loisti hänen silmistään. Jernstedt huomautti, että hänellä oli\nmukanaan passiton toveri, tiedustellen samalla, saisiko tämä lähteä\nhänen kanssaan käymään toisella puolella; hän puolestaan takasi, että\ntoveri tulisi takaisin. Silloin Andrejeff työnsi häntä menemään sanoen:\n\"Mozno, mozno!\" (Sopii, sopii!) -- ja niin sitä mentiin. Viina-asia ei\nkuitenkaan päättynyt tähän, sillä jo seuraavana päivänä pyysi toinen,\nsitten kolmas j.n.e. samanlaista lupalappua. Jernstedt antoikin\nniitä kymmenkunnan juuri sellaisille, jotka olivat rajalla\npassintarkastuksessa.\n\nMitä jääkäreiksi aikovien ylimenoon tulee, ei Jernstedt siinä\nmonestikaan ollut osallisena, mutta kerran hän kuitenkin oli juuri\nnäissä puuhissa ollessaan joutua kiinni. _J. Laiti_ (nyk.\njääkärimajuri), joka oli hänen vanha tuttavansa, tuli näet eräänä\npäivänä hänen luokseen ja esitti asiansa kertoen, että hänen kaksi\ntoveriansa olivat vielä Kemissä, mutta että hän aikoi heidät samana\niltana toimittaa Tornioon. Jernstedt kehoitti Laitia lykkäämään\nylimenon vähän tuonnemmaksi, kun sinä iltana sattui olemaan kovin\nkirkas kuutamo. Seuraavana päivänä Laiti ilmestyi toveriensa kera; ja\nsilloin sovittiin, että nämä leimauttaisivat passinsa klo 6 ip:llä ja\nettä lähtö tapahtuisi samana iltana klo 10. Kello 6:n korvissa pojat\ntulivatkin poliisikamariin, ja Jernstedt sai Laitilta viittauksen, että\nne olivat hänen tovereitaan. Passit tarkastettiin virallisesti ja yhtä\nvirallisesti ilmoitettiin, että klo 10 illalla oli oltava Vähäsen\npihassa. Kun asiat olivat selvät, sovittiin suunnitelmasta\nkonstaapelien Porthanin ja Kukan kanssa; näiden piti panna merkki\nportin pieleen ja viisi minuuttia sen jälkeen heidän tuli lähteä\nosoitettuun suuntaan. Oli mitä ihanin kuutamo, joten Jernstedt epäili\nyrityksen onnistumista, mutta Laiti pysyi jyrkästi päätöksessään.\nJernstedt ja seurassa ollut kauppias Isakson menivät sitten rajalla\nolevaan n.s. Hartmanin saunaan, jonka akkunoista saattoi erinomaisesti\nnähdä ylimenopaikalle. Kylpyä odotellessaan he jännittyneinä vartoivat\nLaitin ja tämän toverien tuloa. Pian he huomasivatkin kolmen miehen\njäällä peräkkäin painelevan eteenpäin. Ensimmäinen mahtoi olla\npikajuoksija, sillä toiset jäivät ilmeisesti jälkeen. Varomattomasti\nkyllä Jernstedt silloin äänekkäästi lausui toverilleen: \"Nyt ne\nmenevät.\" Samassa tuli huoneeseen saunan rahastaja ihmeissään kysyen:\n\"Ketkä?\" ja mennen akkunaan katsomaan. Nähdessään, että miehet pääsivät\nyli, ei Jernstedt kyennyt hillitsemään itseään, vaan puhui ehkä vähän\nliikaa. Muutama päivä tämän jälkeen huhuttiin kaupungilla, että\nJernstedt oli saksalaisten pääagentti Torniossa. Onneksi osa\nsantarmistosta oli hänen puolellaan ja suurin osa kaupunkilaisia\nsaksalaismielisiä, jotenka huhu pian sammui. Eero Heickell kuitenkin\nkehoitti Jernstedtiä olemaan varuillansa; ja niinpä tämä viikon ajan\nolikin joka hetki valmiina astumaan suksillensa. -- Poistaaksensa\nkaiken epäluulon itsestään hän neuvoteltuaan asiasta Heickellin kanssa\npäätti tekeytyä venäläisten kätyrin, konstaapeli Lehdon ystäväksi. Hän\nlyöttäytyikin Lehdon seuraan pyytäen tätä, joka entisenä marköörinä oli\nensiluokkainen biljardinpelaaja, opettamaan hänelle tuota jaloa taitoa.\nJa niin se alkoi. Joka kerta, kun Lehto oli vapaa, he menivät\nHaaparannalle biljardia pelaamaan. Jonkin verran tämä lysti tuli\nJernstedtille maksamaan, mutta tarkoituksensa hän myöskin saavutti.\nLehto ja samalla santarmit lakkasivat häntä epäilemästä. Kerran kun\nJernstedt Lehdon kanssa palasi Haaparannalta ja santarmialiupseeri\nAndrejeff oli päihtyneenä talutettava kotiinsa, meni hänkin (ja Lehto)\ntätä saattamaan tekeytyen humalaiseksi, jotta puhe kävisi vapaammin.\nKun oli päästy Andrejeffin portille ja kun tämän vaimo oli antanut\nsaattajille tarpeellisen löylytyksen, kulki toisen kujan poikki\nkirjaltaja _E. Haataja_. Tällöin Jernstedt kuuli, kuinka joku miehistä\nsanoi: \"Tuo on välttämättömästi tarkastettava\", johon toinen selvempi\nkuiskaten huomautti -- osoittaen Jernstedtiä --: \"Pidä suusi!\" Mutta\nLehto, Jernstedtin uusi ystävä, sanoi venäjäksi: \"Ei mitään hätää, se\non meidän miehiä.\" -- Tapauksesta Jernstedt antoi toisten kautta heti\naamulla tiedon Haatajalle, joka oli huomattava aktivisti. Ja kun tämä\nseuraavan päivän iltana meni Haaparannalle joutuen tällöin paitaa\nmyöten mitä perinpohjaisimman tarkastuksen alaiseksi, niin ei häneltä\nlöydetty mitään. Jernstedtin ja Lehdon \"ystävyys\" alkoi jo\ntorniolaisissa herättää pahaa verta, mutta kun varmimmat miehet\ntiesivät asian oikean laidan, lakkasi ihmettely pian.\n\nKun Heickell vielä oli Torniossa, ilmoitti hän kerran Jernstedtille,\nettä kaupungilla liikkui epäilyttävä henkilö, josta olisi saatava\nselvä. Jernstedt suostuikin pitämään tätä silmällä. Kun ystävykset\nsitten eräänä päivänä istuivat poliisikamarissa akkunan ääressä tulivat\nkonstaapelit sanomaan: \"Tuossa se menee!\" Jernstedt sieppasi silloin\nsiviilipalttoon päälleen ja läksi perään. Mies kulki ilman päämäärää,\nja Jernstedt jonkin askelen päässä hänestä. Kun mies seisahtui,\nseisahtui Jernstedtkin. Kun mies lähti liikkeelle, teki Jernstedt\nsamoin. Lopulta mies pysähtyi ja tiuskaisi hermostuneesti: \"Mitä Te\ntäällä seisoskelette?\" Jernstedt vastasi: \"Mitä se herraan kuuluu; minä\nvain ihmettelen, miksi Te aina vähän päästä seisahtelette.\" Silloin\nmies lähti suoraan santarmien asunnolle -- ja Jernstedtille tuli kiire\npoliisikamariin. Mies tietenkin kertoi päällikölleen tapahtuman ja\nkuvasi tarkoin seuraajansa tuntomerkit.\n\nJo seuraavana iltana sama mies tuli poliisikamarin kohdalla Jernstedtiä\nja Heickelliä vastaan. Jernstedtillä oli siviilipalttoon alla\nvirkapuku. Mies kuitenkin hävisi nurkan taakse. Jernstedtin ja\nHeickellin seisoessa kadunkulmassa jutellen ilmestyi siihen äkkiä\nurkkijain päällikkö kysyen passia. Jernstedt ilmoitti, että hän oli\nylikonstaapeli eikä siis tarvinnut Torniossa passia. Silloin tämä iso\nmies iski Jernstedtiä käsivarteen yrittäen muka ryhtyä viemään häntä\npoliisikamariin. Jernstedt teki sievän vastaliikkeen, jolloin mies\npyörähti kadulle -- jääden kuitenkin jaloilleen -- ja alkoi kaivella\ntaskujaan, mutta olikin nähtävästi unohtanut aseen asuntoonsa.\nJernstedt puolestaan veti esiin revolverinsa sanoen: \"Nyt minä menen\nomasta tahdostani poliisikamariin ja jos tahdotte seurata, niin olkaa\nhyvä!\" Mutta mies ei lähtenyt. -- Erottiin, mutta Jernstedt päätti\nsopivassa tilaisuudessa pidättää urkkijan. Se tapahtuikin jo seuraavana\niltana. Kun näet Jernstedt ja Heickell tällöin palasivat Haaparannalta\npoliisikamariin, näkivät he taas tuon miehen samoilla paikoin kuin\nedellisenäkin iltana. Jernstedt pukeutui silloin virkapukuun ja vetäen\nsiviilipalttoon päälleen meni kadulle Heickellin ja konstaapeli\nPorthanin seuratessa loitompana. Jernstedt jäi vartomaan Goveniuksen\nnurkalle poliisikamarin lähettyville. Jo tulikin odotettu mies.\nJernstedt pysähdytti hänet lausuen tuimasti: \"Ja mitä p--le\ntöllistelet!\" \"Mitä se Teihin kuuluu!\" vastasi mies. Silloin Jernstedt\nilmaisi itsensä vaatien mieheltä passia. Tämä suuttui ja ilmoitti\nkyllä, mihin joukkoon hän kuului, mutta ei näyttänyt passiansa. Silloin\nJernstedt lujilla kourillaan tarttui mieheen kiinni ja vei hänet hyvää\nkyytiä poliisikamariin. Siellä Jernstedt uudestaan vaati passia, ja\nmies tottelikin. Kun passi oli venäjänkielinen, niin Jernstedt ei ollut\nsitä ymmärtävinään, vaan soitti poliisimestarille, joka lupasikin tulla\nsaapuville. Sillä välin kun Jernstedt vei passin toiseen huoneeseen\npoliisimestarin pöydälle, urkkija kerkesi soittaa päällikölleen. Tämä\ntulikin ennen poliisimestaria ja sanoi alaiselleen hyvin määräävästi:\n\"Mene kotiisi!\" Mutta silloin Jernstedt hyppäsi ovelle huudahtaen: \"Ei\nmihinkään, ennenkuin poliisimestari tulee.\" Tämän jälkeen nrkkijain\npäällikkö tiedusteli, mihin Jernstedt oli pannut pidättämänsä passin.\nJernstedt vastasi panneensa sen poliisimestarin pöydälle. Päällikkö\notti sen sieltä ja pani pöydän laidalle, jolloin Jernstedt sieppasi sen\nkäteensä ja laski sen uudelleen poliisimestarin pöydälle huomauttaen,\nettä sen pitää olla siinä, siksi kunnes poliisimestari tulee. Samassa\nMelart saapuikin. -- Urkkijain päällikkö otti heti puheenvuoron, mutta\npoliisimestari keskeytti hänet jyrkästi selittäen tahtovansa ensin\nkuulla, mitä ylikonstaapelilla oli sanottavaa. Kun Jernstedt oli\nselittänyt asian, alkoi urkkijain päällikkö puhua, mutta Melart\nkuunneltuaan hetkisen löi nyrkkiään pöytään sanoen, että hän\nehdottomasti luotti ylikonstaapelinsa lausuntoon ja että tämä oli\noikeutettu ottamaan selkoa vieraista kulkijoista.\n\nUrkkijat epäilivät Jernstedtiä tästä lähtien tietysti entistä enemmän,\nmutta seurauksena kuitenkin oli, että pidätetty urkkija hävisi\nTorniosta.\n\nJernstedt oli niinikään aina selvillä santarmi-, sotilas- ja\npoliisiviranomaisten suunnittelemista rajan vartioimista ja valvontaa\ntarkoittavista toimenpiteistä. Hän laati myös tavallisesti\nhenkilötodistukset ja rajapassit ylikulkua varten. -- Kiireellisissä\ntapauksissa, kun muut reitit sattuivat olemaan epäselvinä,\njärjestettiin muutamien miesten ylikulku siten, että Jernstedt laittoi\nmenijälle tai tulijalle tilapäisen ylikulkupassin. Myöskin monille\nTorniosta Etelä-Suomeen matkustaville jääkäreille ja aktivisteille,\njotka Saksasta tai Ruotsista palasivat kotimaahan, saatiin hänen\navullaan \"viralliset\" matkapaperit. Muun muassa hän Heickellin\npyynnöstä tämän ollessa maanpaossa Haaparannalla toimitti tälle 32 eri\nlääneistä ja eri nimismiespiireistä hankittua passimallia, jotka\nHeickell sitten lähetti Saksaan jäljennettäviksi. Ilmankos Suomeen\nkomennetuille jääkäreille passeja riitti!\n\nAina kun venäläiset tai tullivartiat toivat poliisilaitokseen rajalla\npidätettyjä miehiä, jotka todettiin Saksaan-menijöiksi tai arveltiin\nsellaisiksi, annettiin näille vain määräys lähteä vapaasti kotipuoleen;\nsaivatpa he ilmaisen piletinkin, minne vain halusivat matkustaa. --\nMaailmansodan alussa elokuun lopulla venäläiset lähettivät pidättämiään\nSuomessa ja Venäjällä asuneita saksalaisia, noin 18-vuotiaita nuoria\nmiehiä Tornioon, jotta heidät sieltä passitettaisiin Saksaan. Jostakin\nsyystä nämä kuitenkin jätettiin Tornioon ja annettiin poliisilaitoksen\nhuostaan. Vaikka olikin ankara määräys pitää miehet kiinni, suhtautui\npoliisilaitos heihin sangen vapaamielisesti. Pojat saivat vapaasti\nliikkua kaupungilla mukanaan vain joku siviilipukuinen konstaapeli.\nNiinpä he joka päivä kävivät suurella mielenkiinnolla katsomassa ulkona\nolevaa, Eero Heickellin hoitamaa \"Tornion Lehden\" sotakarttaa, mistä\nensi kerran näkivät Ranskassa y.m. tapahtuneet Saksan armeijan\nloistavat etenemiset.\n\nKaikesta ylläolevasta huomaamme, että _Toivo Jernstedt_ on\njääkäriliikkeelle tehnyt suuria palveluksia. Syystä hänen\nhengenheimolaisensa Tornion poliisilaitoksessa lausuivatkin, että hän\nheidän keskuudessaan oli kaiken sielu jääkäriliikkeen avustamisessa, ja\nettei poliisilaitos ilman häntä olisi voinutkaan olla sillä\nisänmaallisella kannalla millä se oli.\n\nJääkäriliikkeen miehiä oli myös poliisikamarin sihteeri _Kaarlo\nHackzell_. Hänen avullaan niinikään päästiin käsiksi kaikkiin salaisiin\nasioihin ja määräyksiin; työskennellessään poliisimestarin\nvirkahuoneessa hänellä olikin mainio tilaisuus tarkoin seurata siellä\ntapahtuvia rajaviranomaisten neuvotteluja.\n\nTornion poliisikamari, kuten Keminkin, niinkuin edempänä kerromme, oli\nSaksaan-menijäin kesken niin hyvässä huudossa, että pojat tulivat\njoskus suoraan sinne kysymään tietä rajan yli -- varomattomasti\nkylläkin. Niinpä kerrankin, kun poliisimestari Melart oli\nvirkahuoneessa, jonka ovet olivat puoleksi auki päivystäjänhuoneeseen,\nja kun hänellä vielä päällisiksi sattui olemaan eräs santarmi\nvieraanaan, samassa huoneessa työskentelevä Hackzell huomasi, että\nkaksi nuorta miestä tuli päivystyshuoneeseen. Nämä sanoivat, että\nheidät oli neuvottu sinne, ja pyysivät tietoa, mistä helpoimmin\nsalateitse pääsisi rajan yli. Päivystävä konstaapeli, joka sattui\nolemaan jääkäriliikkeen ystäviä, näytti rauhallisesti suunnan sanoen:\n\"Menkää Pappilanniemeen ja sieltä suoraan rajan yli!\"\n\nVuoden 1917 alussa sattui seuraava hauska tapaus. Lehtori _Toimi\nHarjaman_ täytyi välttämättömästi aseasioissa päästä tapaamaan Eero\nHeickelliä Haaparannalle. Hän kääntyi tällöin Hackzellin puoleen\npyytäen tätä jollakin tavoin järjestämään ylikulun. Mietittyään päänsä\nympäri Hackzell keksi vihdoin keinon: hän päätti passittaa Harjaman\nvankina Haaparannalle. Hackzell kutsuikin kaksi konstaapelia, joille\nselitettiin asia ja niin lähdettiin menemään Hackzellin varmuuden\nvuoksi seuratessa mukana. Kun tultiin rajalle, niin poliisit näyttivät\nvankipassin, joka leimattiin; sitäpaitsi Hackzell selitti vielä\nsuullisestikin asian. Näin jatkettiin kävelyä Haaparannalle toisen\npoliisin seuratessa sillan päähän saakka. Hackzell jäi sitten\nHaaparannalle Harjaman ja Eero Heickellin seuraan. Illalla he palasivat\nilman muuta, onneensa luottaen.\n\nMitä poliiseihin tulee, olivat hekin kaikki -- kahta lukuunottamatta --\nisänmaallisia miehiä ja tietoisia jääkäriliikkeestä. Vanhempia miehiä,\n_Juho Korkalaa, Abraham Kokkoa ja Jaakko Ojalaa_ ei tarvittu käyttää\ntoimivina, kun nuorempia oli riittävästi, mutta heidän asiaa kohtaan\nosoittamansa myötämielisyys oli tietenkin suuriarvoinen. --\nNuoremmista, toiminnassa mukana olleista konstaapeleista mainittakoon\nseuraavat: Poliisilaitoksen vahtimestarin _Jonne Sundellin_, joka\njouduttuaan päälliköittensä epäluulon alaiseksi oli määrätty\nsiirrettäväksi Kolariin ja joka sentähden maaliskuun alkupuolella 1916\notti eron tullilaitoksen palveluksesta, ruveten sen jälkeen\npoliisikamarin vahtimestariksi, me jo tunnemme. -- _Jaakko Puhakka_\ntaas oli tavallisesti palveluksessa Tornion asemalla, jossa oli\nsantarmien kanslia. Santarmit pitivät Puhakkaa luotettavana kertoen\nhänelle avomielisesti tärkeitäkin asioita, jotka Puhakka aina ilmoitti\nHeickellille. Tällä tavoin Heickell sai tiedon m.m. siitä, milloin\nsantarmit olivat päättäneet tulla häntä vangitsemaan. -- Kesällä 1915\nsaatiin myös konstaapeli _Vilho Porthan_ etappia virkansa ohessa\navustamaan. Hän kuljetti salaista postia rajan yli ja syystalvella\nauttoi miesten ylikuljetuksessa sekä suoritti useita muitakin eri\ntehtäviä, joista kohta enemmän. -- Miesten kuljetukseen ja muuhunkin\naktiiviseen toimintaan osallistui huomattavalla tavalla myös\nkonstaapeli _Juho Kukka_. -- Nämä mainitut, paikkakunnalta kotoisin\nolevat konstaapelit suhtautuivat kaikki asiaan myötätuntoisesti, kun\ntaas etelästä saapuneet konstaapelit _Antti Andersson ja Juho Lehto_\nolivat ilmeisesti yhteydessä santarmien kanssa. Lehto nosti\nsantarmeilta suoranaista palkkaa. Andersson taas oli selkärangaton\nmies, joka julkisesti seurusteli ja ryyppäili santarmien kanssa saaden\nnäiltä ystävyyden osoitteeksi m.m. kaapillisen takavarikoitua,\narvokasta ruotsalaista kirjallisuutta. Andersson oli mies, jota\nsuomalainen isänmaanystävä karttoi.\n\nPoliisilaitoksen henkeä kuvaavana mainittakoon, että, sen jälkeen kun\nn.s. \"Enehjelmin kaarti\" oli perustettu, Tornion poliisit pitivät --\nAnderssonia ja Lehtoa lukuunottamatta --- kokouksen, jossa he\nyksimielisesti päättivät, että he ennemmin ottavat eron toimistaan kuin\nsuostuvat avustamaan \"kaartia\". Ylikonstaapeli Korkala tulkitsi\npontevin sanoin kaikkien mielipiteen lausuen: \"Jos tullaan määräämään,\nniin meistä ei kukaan lähde!\"\n\nAnsaitsee myös merkitä muistiin, että koko sota-aikana ei\npoliisilaitokselle väestön taholta tehty yhtään ilmiantoa.\n\nKun poliisimestari Melart erään hänelle ikävän tapahtuman johdosta,\njohon myöhemmin palaamme, -- huolimatta siitä, että Enehjelm takasi\nhänen luotettavaisuutensa -- kenraalikuvernöörin määräyksestä\nerotettiin virastaan, tuli hänen seuraajakseen kapteeni J. H. Wallin.\nNiin af Enehjelmin virkaan asettama kuin olikin, Wallin ymmärsi\nitsenäisyysmiesten toimintaa ja koetti suhtautua heihin oikein.\n\n\n\nTornion tullilaitos.\n\n\nTullilaitosta oli salaisessa toiminnassa näihin saakka edustanut\nyksinään tullivartia Jonne Sundell. Hän kyllä tunsi laitoksen asiat ja\ntiesi vartioinnin käytännöllisen järjestelyn, mutta kun oli tärkeää\npäästä lähemmin selvyyteen koko tullivartioinnin järjestämisestä ja\ntullilaitoksen palvelukseen etelästä tulleista sadoista uusista\nvahtimestareista y.m., kääntyi Heickell asiassa tullipäällysmies _Auno\nHalosen_ puoleen, joka oli jokapäiväisessä kosketuksessa tällaisia\nasioita järjestelevän rajatarkastaja Stjernvallin kanssa.\n\nHalonen, Heickellin koulutoveri ja hyvä tuttava, suostuikin toimimaan\nliikkeen tehtävissä, joista hän jo keväästä 1915 lähtien oli kuullut.\nHänen kauttaan saatiin tärkeitä tietoja etappien myöhempien\njärjestelyjen hyväksi. Kun Halosen virkapaikkana oli Tornion asema,\nmissä hän kielitaitoisena joka päivä tuli kosketuksiin lukuisten\nulkolaisten kuriirien ja diplomaattien kanssa, sai hän runsaasti\ntietoja m.m. Venäjän oloista; nämä taas olivat tervetulleita\nsaksalaisille. Myös rajaviskaali _Esa Kariniemi_, joka vuosikymmenen\noli toiminut Alatorniolla, oli itsenäisyysliikkeen perillä ja suhtautui\nsiihen hyvin myötätuntoisesti. Vastustettuaan henkilötarkastuksissa\nsantarmien kohtuuttomia vaatimuksia ja oltuaan niitä noudattamatta,\ntämä isänmaallinen ja yleisesti kunnioitettu virkamies menetti toimensa\nsantarmipäällikkö Korniloffin ja Stjernvvallin yhteisten toimenpiteiden\njohdosta. Hänen tilalleen pantiin sitten etelästä tullut nuorempi\ntullivartia _Pekka Wainikainen_, joka oli itsenäisyysmiesten pahimpia\nvastustajia ja venäläisten määräyksiä noudattava. Tästä m.m. johtui,\nettä Jonne Sundell siirrettiin pois Miukin vartiopaikasta syrjäisempään\nHellälään. Ja kun Sundellia jotkut innokkaat tullimiehet edelleenkin\nmoittivat leväperäiseksi passintarkastajaksi, mikä virka kaupungin\nulkopuolella osittain kuului myös tullivartioille, sai uusi\nrajaviskaali aikaan senkin, että Sundell määrättiin alkupuolella\nmaaliskuuta 1916 Kolariin, jolloin hän ennemmin otti eron.\n\nEnnen kaikkia oli yllämainittu rajatarkastaja, luutnantti\n_Edvard Stjermvall_ yleensä varsin virkaintoinen ja venäläisten\nvaatimuksiin hyvin mukautuva. Hän oli alaisilleen antanut ankarat\npassintarkastusmääräykset ja vaati, että epäilyttävät kulkijat oli\npidätettävä. Enehjelmin kiertokirjeen mukaisesti Stjernvall lupasi\nmyös palkintoja tällaisten kiinniottamisesta. Mutta kun tämä nähtävästi\nei johtanut tyydyttäviin tuloksiin, järjesti hän siviilivakoojia, jotka\ntoimivat molemmin puolin rajaa nuorten miesten kiinnisaamiseksi, sekä\nantoi alaisilleen määräyksiä n.s. \"Enehjelmin kaartin\" kaikinpuoliseksi\navustamiseksi. Tyytymättömyyttä tullivartioissa herätti myös se, että\nStjernvall vaati heitä kaikkialla tekemään kunniaa venäläiselle\nsotilaspäällystölle. Stjernvallin toiminta vaikeutti siis suuresti\netappimiesten työtä, mutta huomattava osa tullivartioista oli kuitenkin\njääkäriliikkeelle myötämielinen eikä noudattanut heille annettuja\ntiukkoja määräyksiä.\n\nMyöhemmin Heickell värväsi liikkeeseen myös tullivartia _Kalle\nGranströmin_, joka vuoden 1916 loppuun m.m. toimi Stjernvvallin\nmoottorin kuljettajana. Hänen kauttaan saatiin paljon Stjermvallin\npuuhia ja matkoja koskevia tietoja. Kuljettipa Granström Stjernvallia\nkyyditessään salaista postiakin rajan yli; -- kirjeet hän piti piilossa\nherransa istuimen alla! Granström oli muuten erinomaisen määrätietoinen\njääkäriliikkeen ystävä huolimatta siitä, että Stjernvall aina koetti\nsekä houkutella että käskeä häntä etsimään ja kiinniottamaan\nSaksaan-menijöitä. \"Eikö merellä näy 'kulkijoita'\", kysyi Stjermvall\nusein kummastellen Granströmiltä, mutta tämä ei niitä koskaan\nnähnyt -- --. Lopulta Stjermvall antoi palvelijalleen eropassin.\nGranström ryhtyi sitten poliisilaitoksen palvelukseen tammikuun 1.\np:stä 1917. Hän oli, kuten jo on mainittu, m.m. ahkera ja pelkäämätön\naktivistien postin kuljettaja. Kerrankin, vaikka Granström oli\npoliisin puvussa, santarmi tutki häntä tullissa niin tarkoin että veti\ntoisen saappaankin pois hänen jalastaan -- onneksi olivat salaiset\nasiakirjat toisen saappaan suuvuorin välissä.\n\nSyystalvella avustivat miesten kuljetusta rajan yli lisäksi jotkut\ntoisetkin tullivartiat, m.m. _Toimi Logren_. joka suoritti erinäisiä\nmuitakin tehtäviä.\n\n\n\nTornion sotasensuuri eli n.s. mustakabinetti.\n\n\nSotasensuurin asioihin ja henkilöihin käsiksi pääseminen oli\nennenkaikkea hyvin tärkeää, sillä sensuuri saattoi arveluttavasti\nvaikeuttaa varsinkin tiedustelutoimintaa, joka oli sangen paljon\npostinkulusta riippuvainen. Sähkölennätintä voitiin näet käyttää vain\npoikkeustapauksissa ja silloinkin ainoastaan lyhyitten tiedoitusten\nlähettämiseen, eikä käsipostilinjoja vielä alussa ollut. Niitten\njärjestyttyäkin oli sensuurin toiminnalla merkitystä, kuten kohta\nnähdään. Päästyään tutustumaan tämän uuden viraston muualta tulleisiin\nvirkamiehiin Heickell saikin kysymyksen kehitetyksi haluamaansa\nsuuntaan.\n\nSuomesta ulkomaille menevää ja myös paikkakunnan postia varten\nvenäläiset järjestivät heti sodan alussa Tornioon sotasensuurin. Tämän\nlaitoksen johto oli milloin milläkin santarmiupseerilla; näistä oli\ntyypillisin santarmieversti Terenetskij-Klimovits, pieni,\nnopealiikkeinen, kiukkupäinen, prillisilmä, viiksiniekka. Hänen\napulaisenaan oli alussa puolen vuoden ajan suomalainen\npostiekspeditööri Alexejeff ja sittemmin niinikään suomalainen\npostiekspeditööri _Mikko Alapoti_ (otti myöhemmin nimekseen Alapohja),\njoka oli mitä nöyräniskaisin, täysin venäläismielinen tsinovnikka,\ninhoittavan näköinen olio. Muu henkilökunta oli virkamääräyksillä eri\nosista maata koottua postilaisväkeä, joka alussa ei edes tiennyt, mistä\noli kysymys. Alapotin ja venäläisten johdolla heistä koetettiin sitten\nkouluttaa mallikelpoista tsaarin palvelijajoukkoa. Mikäli Heickell\ntuli heidän kanssaan kosketuksiin, saattoi hän huomata heidän\nhaluttomuutensa. Kuitenkaan he eivät uskaltaneet ryhtyä osoittamaan\nvastahakoisuuttaan jouduttuaan kerran näin vaaralliseen paikkaan, mutta\nkaikin keinoin he koettivat pyrkiä pois sensuurista omiin virkoihinsa.\nTultuaan heitä lähemmin tuntemaan Heickell koetti vaikuttaa, että he\npysyisivät paikoillaan, sillä tällaisen vastahakoisen henkilökunnan\nolemassaolo juuri sensuurissa oli toiselta puolen varsin vahingollista\nitse venäläisille, kun taas toiselta puolen, kuten seuraavasta\nhuomataan, heidän avullaan saatiin suoritetuksi itsenäisyysmiesten\nasian hyväksi mitä suuriarvoisimpia töitä.\n\n\"Sensorit\" koettivat alussa käyttää mustaa sivellintä hyvin ahkerasti,\nja seurauksena oli, että tämän salaiseksi tarkoitetun laitoksen tunsi\npian koko maailma. Ihmiset tulivat niin varovaisiksi, etteivät\nuskaltaneet enää hiiskuakaan sodasta. Sensorit saavuttivat täten\nvenäläisten silmissä melkoisen luottamuksen ja saattoivat sen jälkeen\nhöllentää siveltimen käyttöä. Lopulta he muutamassa minuutissa saivat\ntutkituksi satoja kirjeitä. Kirje leikattiin vain auki ja sisältöä\nvähän raottaen siihen lyötiin sensuurin leima. Näin oli kirje valmis\njatkamaan matkaa. Myöhemmin kiristettiin määräyksiä ja annettiin uusia\nohjeita, ettei voitu enää näin \"hutiloida\". Eri sensorit saivat kukin\nmäärätyt tehtävänsä. Yksi tutki sanomalehdet, toinen Skandinavian\npostin j.n.e. Lisäksi piti myös jokaisen lyödä leimalla oma nimensäkin\nkaikkeen, minkä oli muka tarkastanut. Erityisiä osoitteita santarmien\nlaatimien \"mustien listojen\" nojalla piti erittäin pitää silmällä ja\nniitten mukaan kirjeitä pidättää. Myöhemmin hoiti mustia listoja\nyksinään Alapoti säilyttäen niitä ja muita salaisia papereita\nerityisessä \"salaisessa kaapissa\", joka oli lukolla ja sinetillä\nsuljettu. Avainta Alapoti piti huolellisesti taskussaan. Sensuuriin\nhankittiin myös kemiallisia tarpeita y.m. välineitä; niillä oli\ntarkoitus tutkia lähemmin sellaisia kirjeitä, joissa epäiltiin olevan\nsalakirjoitusta. Kaikki näytti olevan erinomaisessa kunnossa ja suuren\nisänmaan turvallisuus tälläkin tavoin taattu!\n\nMutta Heickellin onnistui päästä käsiksi tähän laitokseen, niin että\nsen seinien sisällä ei tapahtunut mitään, jota hän ei olisi tiennyt.\n\nHeickell on vakuutettu siitä, että useimmat sensuurin suomalaisista\nvirkamiehistä olisivat empimättä ryhtyneet aktiivisesti häntä\nauttamaan, mutta kun aina oli tultava toimeen mahdollisimman vähillä\nvoimilla, niin tämän takia joutuivat ekspeditöörit _Eino Monkala_\nrouvineen ja _Toivo Järvinen_ \"pääpaholaisiksi\" tässä salaisessa\nkabinetissa.\n\nSekä Monkala että Järvinen valvoivat tarkasti kaikkia venäläisten\npuuhia ilmoittaen niistä sitten viipymättä Heickellille. Monet\nsantarmien juonet pujahtivat täältä hänen tietoonsa ja uusista\nsalaisista sekä sensuurille että osittain venäläisillekin annetuista\nmääräyksistä, ohjeista y.m. hän sai nopeat ilmoitukset.\n\nRouva Monkala, jota venäläiset eivät koko aikana epäilleet, sai\nkoneella kirjoitettavakseen kaikki salaiset kirjelmät santarmieverstien\nyksityisiä kirjeitä myöten. Samalla hän joutui käsittelemään santarmien\nja sensuurin salaista arkistoa voiden siis valvoa, ettei sinne\nilmestynyt mitään uutta, joka jo ei olisi tullut Heickellin tietoon.\nOllessaan usein työssä iltaisin, kun vain venäläisiä oli saapuvilla,\nhän saattoi kielitaitoisena seurata näitten keskustelua ja sitten heti\nilmoittaa miehellensä, mitä oli tapahtunut, mitä oli tulossa, mitä\ntekeillä, millainen mieliala vallitsi venäläisten keskuudessa, mitä\nVenäjälle kuului sellaista, joka oli salaista, j.n.e. Rouva Monkala\nsuoritti täten tärkeällä paikallaan monta arvokasta palvelusta\nhuolimatta suuresta kiinnijoutumisen vaarasta ja sitä seuraavasta,\ntällaisessa tapauksessa mitä ankarimmasta rangaistuksesta. -- Voidaan\nsanoa, että sensuurilaiset työskentelivät etapin ja tiedustelutoiminnan\nhyväksi suorastaan henkensä uhalla.\n\nVenäläisillä ei näyttänyt kaikesta tästä olevan aavistustakaan. Mutta\nAlapoti, joka oli ehkä kuullut Heickellin puuhista, koskapa hän tutki\nja pidätti halusta tämän kirjeitä, ja joka oli nähnyt Heickellin\nseurustelevan sensuurilaisten kanssa, epäili ilmeisesti jotakin olevan\n\"vinossa\". Nämä epäilykset voivat aiheutua osaksi siitäkin, että juuri\nAlapoti tarkasti Heickellin Ruotsista hankkimia sotauutisia, joissa\nilmeisellä myötätunnolla kerrottiin myös keskusvaltojen saavuttamista\nvoitoista. Kerran hän hampaat irvissä, puolipiru naamallaan, sanoikin\nHeickellille: \"Te työskentelette saksalaisten hyväksi!\"\n\nErityisesti Alapotin vaanivat silmät kohdistuivat Monkalaan, ja\nilmenipä tapauksia, jotka panivat tämän kylmäverisyyden koetukselle.\n\nKerran sattui Monkalan ja Alapotin välillä riitaa virastossa, ja\ntällöin Alapoti kesken kaiken kimmahti tuoliltaan pystyyn, löi\nvasaralla pöytään, niin että sälöt siitä lentelivät ja syöksyi Monkalan\nkimppuun huutaen: \"Urkit täällä kaikki paikat!\" Tämä tuli kuin salama\nkirkkaalta taivaalta. Monkala piti parhaana olla vaiti.\n\nKun rouva Monkala usein kutsuttiin iltaisin virka-ajan jälkeenkin\nsantarmiupseerien kirjeitä kirjoittamaan, seurasi hänen miehensä häntä\nvirastoon. Tällöin oli Monkalalla usein hyvä tilaisuus penkoa\nvenäläisten papereita, sillä Alapoti, joka kyllä näissäkin tapauksissa\naina saapui virastoa valvomaan, poistui väliin viereiseen\npoliisilaitoksen huoneistoon jättäen salakaappien ovet auki.\nLuultavasti Alapoti oli jotakin huomannut, ehkä tirkistellyt\navaimenreiästä sensuurihuoneistoon, sillä kerran hän odottamatta\ntokaisi:\n\n-- Eversti on sanonut, ettei kukaan saa olla täällä, kun hän antaa\niltatöitä.\n\n-- Sepä kummallista, ihmetteli Monkala.\n\n-- Jassoo, vai on se kummallista, en annakaan nyt mitään työtä, ärjäisi\nAlapoti.\n\n-- Olkaa hyvä, hyvästi! sanoi Monkala poistuessaan rouvineen ja meni\npahuuttaan tiedustelemaan tätä määräystä santarmipäälliköltä. Tämä\nselitti sen Alapotin keksinnöksi, mutta kehoitti kuitenkin jättämään\nasian silleen, koska Alapoti oli sen luontoinen, että voi tiedostaa\nsiitä \"muualle\" (Helsinkiin tai Pietariin). Vaikk'ei venäläistenkään\npuheisiin ollut luottamista, niin joka tapauksessa Alapoti osoitti\ntällöin, kuten aina, erinomaista virkaintoisuutta saaden samalta\nsantarmieverstiltä ansioluetteloonsakin sellaisen lausunnon, että sen\navulla vielä vapaussodan jäljestä kuolemaansa saakka istui Kokkolan\npostimestarina -- tosin muutetuin nimin: Alapohja.\n\nPienin välikohtauksin jatkui liikkeen ystävien toiminta sensuurissa.\nPäästiin selville venäläisten salaisista menetelmistä, joiden avulla he\netsivät kirjeissä epäilemiään salamustekirjoituksia. Lähetettiinpä\nSaksaan tutkittavaksi nesteitäkin, joiden avulla venäläiset yrittelivät\nsaada selvää näkymättömistä kirjoituksista. Tiettävästi he eivät\nkuitenkaan koskaan näitä löytäneet, tuskinpa osuivat oikeita kirjeitä\nkäsittelemäänkään, eivät ainakaan niitä, jotka liikkeen asioita\nsisälsivät. Jos he olisivat tienneetkin, missä kirjeissä\nsalamustekirjoitusta oli, niin eipä siitä olisi ollut sen suurempaa\nhyötyä, sillä aktivistien käytettävänä oli useita saksalaisia\nsalamusteita, joitten näkyvillesaattaminen venäläisten vehkeillä oli\naivan mahdotonta. Muuten huvin vuoksi mainittakoon, että liikkeen\nmusteaine oli kätketty tavallisesti nenäliinaan, valkoisiin\nnaistensukkiin, pehmeisiin kauluksiin y.m.; liottamalla niitä vississä\nvesimäärässä muste saatiin käyttökelpoiseksi. Kun muste oli näin\nkätketty, saattoi sitä helposti ruumiintarkastuksia pelkäämättä\nkuljettaa mukanaan.\n\nKun eri virkamiesten työ lähemmin määriteltiin siten, että kukin sai\noman tehtävänsä, joutui Monkala tarkastamaan ulkomaille menevät\nristisiteet ja Järvinen yksinomaan Englantiin menevät kirjeet. Tämä\njärjestely helpotti salaisen postin hoitoa, sillä lähetysten muoto ja\nosoitteet voitiin näin ollen paremmin määrätä ja asianomaiset kirjeet\nmuun postin joukosta tarpeen vaatiessa helpommin löytää.\n\nNiinpä m.m. järjestettiin Helsingistä salaosoittein Tukholmaan\nristisiteinä menemään eräitä viikkolehtiä, joitten lehtien väliin oli\nliimattu tiedonantoja y.m. Ristisiteet kulkivat kaikessa rauhassa\nsaapuen pikajunassa Helsingistä Tornioon, joutuivat samana päivänä\nsensuuriin ja jatkoivat heti matkaa suoraan Ruotsiin. Mutta kerran\nsattui tapaus, joka olisi voinut viedä Monkalan hirsipuuhun, ellei\nHeickell olisi saanut juttua pikaisesti korjatuksi.\n\nEräänä päivänä syksyllä 1915 pikajuna myöhästyi jonkin pienen\njunaonnettomuuden takia niin paljon, että sen postia ei sensuroitu\nsamana päivänä, vaan se jäi yöksi Tornion postikonttoriin. Siellä eräät\npostiljoonit alkoivat huvikseen katsella kaikenlaisia kuvalehtiä ja\nsattuivat, onnettomat, silloin saamaan käsiinsä erään \"Veckans\nKronikan\" numeron, joka kätki salaisen kirjeen. Muuan postiljooni jo\nkatseli tätä kuvalehteä älyämättä kuitenkaan mitään, mutta eräs toinen\nsitä selaillessaan huomasi kaksi lehteä liimatuksi yhteen ja lähemmin\ntarkastaessaan näki niitten väliin piilotetun kirjeen. Suuren kunnian\nja palkinnon toivossa tämä asioista tietämätön postiljooni kiidätti\nlehden heti sensuuripäällikölle. Kun Monkala seuraavana aamuna saapui\nsensuuriin, sai hän heti sisään astuessaan kuulla postiljoonilta\ntärkeän, salaisen kirjeen löydöstä; siinä oli tarkat tiedot Suomessa\nsillä hetkellä olevista venäläisistä sotavoimista, sotalaivoista y.m.\nMonkala aavisti heti pahinta ja asteli muka asiasta tietämättä everstin\npöydän ohi koettaen kurkistaa sivumennen varovaisesti, oliko\nkysymyksessä kirje tahi ristiside. Ja aivan oikein! Pöydällä oli juuri\ntiedustelutoiminnan harmaa käärepaperi eräässä ristisiteessä ja siinä\nvihreä osoitelappu! Mitä nyt tehdä? Nousipa jo hiki Monkalan otsalle.\nHän pyörsi heti ympäri ja meni ilmoittamaan Heickellille tapahtumasta.\nTämä kehoitti häntä pysymään rauhallisena virassaan ja seuraamaan vain\ntarkasti venäläisten toimenpiteitä. Monkala päätettiin pelastaa eräällä\nsotajuonella.\n\nKun Heickell kaiken varalta oli Haaparannalta toimittanut tapahtumaa\nkoskevan sähkösanoman Tukholmaan, matkusti hän seuraavana aamuna\nHelsinkiin. Siellä hän yhdessä Erik Malmbergin kanssa laati\nulkokuoreltaan ja sisälaitokseltaan samanlaisen postilähetyksen.\nTiedonantoon pantiin siteeksi muutamia tosiasioita, mutta lisäksi koko\njoukko venäläisille varsin harmillisia juttuja. Tämä lähetys oli\nMonkalan otettava Torniossa kiinni, jotta hänen epäilyksenalaiseksi\njoutunut maineensa venäläisten silmissä saataisiin taas puhdistetuksi.\n\nMutta palatkaamme vielä tarkastamaan ylläkerrotun tapahtuman\nseurauksia. Kun kiinnijoutuneessa ristisidetiedonannossa ei ollut\nmitään liikkeen järjestöä koskevia asioita, yrittivät santarmiupseerit\nheti sen avulla päästä niidenkin perille. He lähettivät liikkeen\nosoittein Tukholmaan koneellakirjoitetun kirjeen, missä oli eräitä\ntekaistuja tiedonantoja ja missä kehoitettiin viipymättä kirjoittamaan\nasioista Helsinkiin osoittein: Uudenmaankatu 6. Lisäksi kirjeessä\nmainittiin, että täst'edes varmuuden vuoksi aina kirjoitettaisiin\nkirjeet koneella. Venäläiset eivät näet luottaneet\nkäsialanväärennystaitoonsa. Mainitun helsinkiläisen osoitteen santarmit\npanivat kirjeeseen siitä syystä, että kysymyksessäoleva katunumero\ntiesi silloin vain pientä puutaloa, johon menevää postia oli helppo\npitää silmällä. Mutta turhaan santarmit saivat odottaa vastausta, sillä\nJ. V. Snellman Tukholmassa heti älysi heidän juonensa. Heidän\nasettamansa ansa vältettiin, ja pian he saivat sensuurissa muutakin\najattelemisen aihetta.\n\nPalattuaan Helsingistä Heickell ilmoitti heti Monkalalle tulossa\nolevasta kiinniotettavasta lähetyksestä. Määräpäivä valkeni, ja Monkala\nlöysi postista ristisiteen, johon oli huolellisesti kätketty\nvaltakunnan turvallisuudelle vaarallinen kirje. Hän kiidätti sen heti\nAlapotille, joka innokkaasti tarttui paperiin. Kirje sisälsi m.m.\nseuraavaa:\n\n\"-- -- -- Ohella seuraa tarkka selostus Helsingin ulkopuolella olevista\nmiinavyöhykkeistä. Sen olemme saaneet eräältä huomattavalta senaatin\nvirkamieheltä (K--n), jonka vihdoin olemme onnistuneet saamaan\npalvelukseemme. -- -- -- \".\n\nMiinoitustiedonanto oli tarkalleen oikea. Se oli kirjeessä\ntarpeellinen sen takia, että näin saatiin santarmit uskomaan kirjeen\naitoperäisyyteen. Toiselta puolen se ei tuottanut mitään haittaa, koska\nmiinoitusten muutokset olivat aina helposti selvilleotettavissa.\nTäytenä totena voitiin venäläisille kirjeessä näin ollen syöttää\nseuraavaa:\n\n\"-- -- -- Tornion kautta kulkevaa ristisidepostia on edelleen\nvälttämättä käytettävä, koska raporttien lähettäminen kirjeissä ankaran\nsensuurin takia lienee vaarallista. Jos kuitenkin tässä postissa\nsyntyisi häiriöitä, voimme luottaa Rauman kautta kulkevaan postiin,\njoka toimii mainiosti. -- -- -- Torniossa on saatu ostetuksi\npalvelukseemme santarmieversti S.[19] sekä pari santarmia. Heidän\nantamansa venäläisten joukkosijoituksia koskevat tiedot, jotka viime\nkerralla lähetettiin, ovat osoittautuneet luotettaviksi. Sensijaan\nsensuuripäällikkö A:n värvääminen palvelukseemme on tuskin mahdollinen,\nvaikka olemme tehneet hänestä ilmiannon ystävällemme eversti K:lle[20]\n-- -- -- \".\n\nAlapoti vapisi liikutuksesta ja luki kirjeen uudelleen nenä melkein\nkiinni paperissa. Sitten hän hyökkäsi puhelimeen ja kutsui komendantin\nja poliisimestarin neuvotteluun. Nämä olivat kuin nuijalla päähän\nlyödyt. Mutta neuvottelun tulokseksi tuli, että kirje oli oikea.\n\nPian astui entisen santarmiupseerin sijaan sensuuriin uusi mies, sekin\nyhtä musta kuin entinen. Tältä Monkala sai kädestäpitäen kiitokset:\n\"Blagadarjuu vas tshto vij vnimatjelno rabotajetje!\" (= Kiitän teitä,\nkoska te tarkkaavaisesti työskentelette!) Samaan aikaan tehtiin\nehdotus, että Monkalalle annettaisiin venäläinen kunniamerkki!\n\nMonkala oli täydellisesti turvattu. Lisäksi venäläisten huomio kääntyi\nRauman suunnalle, minne ei mitään toimintaa oltu edes ajateltu.\nAiheuttipa kirje venäläisille häiriötä heidän omassa keskuudessaankin.\n\nMuuten on valitettavaa, että Monkala on jutun takia ollut huonoissa\nkirjoissa virkatoveriensa piirissä, nämä kun eivät ole voineet tietää,\nmiten asianlaita todellisuudessa oli.\n\nKun venäläiset näitten tapahtumien jälkeen usein toimeenpanivat\nsensuurissa kirjeitten ja muitten postilähetysten kaksoistarkastuksen,\nei ilmikirjoitettuja tiedonantoja enää voitu entiseen tapaan lähettää,\nvaan ne pantiin erilaisin salaosoittein matkalle salamusteella\nkirjoitettuina tai käyttäen käsipostilinjoja, jotka kulkivat sekä\npika- että postijunissa.\n\n\n\nTornion postilaitos, puhelinkeskus ja rautatieasema.\n\n\nPostilaitoksen apua tarvittiin toiminnassa myös monella tavalla,\njotenka sen palveluksessa olevien henkilöiden liittymisellä salaisiin\njärjestöihin oli suuri merkitys.\n\nTornion postikonttorin henkilökunnasta olivat syyskesästä 1915 lähtien\npuuhissa mukana vakinaisesti postiljoonit _Eemeli Purra ja Elias\nLindqvist_ sekä myöhemmin jonkin verran postiljooni _Jalmari\nSyväjärvi_.\n\nPääasiassa oli heidän tehtävänään _salaisen postin kuljetus rajan yli_.\nVarsinkin suurehkoja ja tärkeitä lähetyksiä, kuten asiakirjoja,\nkarttoja, kirjallisuutta y.m.s. kuljetettaessa oli aina heidän\nkeinojaan käytettävä.\n\nSalaista postia varten liikkeellä oli postipussien joukossa aina\ntarpeen vaatiessa erityinen oma pussinsa. Se oli virallisella\nlakkasinetillä suljettu, kuten muutkin pussit. Rajalla toimivat\nsantarmit eivät tietenkään uskaltaneet sinetöityihin pusseihin kajota,\njotenka tavallisesti mitä salaisimmat asiakirjat ja kirjeet venäläisten\nnenän editse täten pääsivät onnellisesti kulkemaan ankarasti valvotusta\n\"maailman portista\".\n\nPaitsi käsipostilinjoja ja muita teitä myöten Tornioon Heickellille\nsaapuneita lähetyksiä, he toimittivat rajan yli suuret määrät\nolemattomille henkilöille Tornioon tulleita kirjeitä, joitten tekaistut\nosoitteet he yksin tunsivat. Nämä kirjeet, joita lukuisat asiamiehet\nympäri maata lähettivät, sisälsivät salamusteella kirjoitettuja,\njääkäriliikkeen ja muun sen yhteydessä tapahtuvan aktiivisen toiminnan\nasioita koskevia tiedonantoja. Heickell muutti niiden osoitteet joko\nTorniossa tai Haaparannalla, ja niin ne taas ohjattiin edelleen omille\nteilleen.\n\nVirkansa johdosta postiljoonit myös saattoivat pitää silmällä\npaikkakunnan santarmien ja heidän apulaistensa välistä kirjeenvaihtoa.\nSantarmikansliaan osoitetut vähänkin epäilyttävän näköiset\nyksityiskirjeet he pidättivät tavatenkin niistä joitakuita kertoja\nnimettömiä ilmiantoja. Tällaiset kirjeet, sikäli kuin niistä ei ollut\nliikkeelle muuten hyötyä, pistettiin siekailematta uuniin. Liikkeen\nsensuuri oli siis varsin säälimätön!\n\nMutta lopulta venäläiset alkoivat epäillä postiljooneja. Tämä johtui\nsensuuripäällikön apulaisen, yllämainitun Alapotin ilmiannosta.\nAlapoti, joka epäili kaikkia saksalaisten avustajiksi, kehoitti\nsantarmeja pitämään myös postiljooneja silmällä. Ja niinpä eräänä\npäivänä sensuurin postiljoonit, jotka yleensä olivat kunnon miehiä ja\ntiesivät asioista, vaikka eivät olleetkaan niissä suoranaisesti mukana,\nilmoittivat Purralle ja Lindqvistille, että tarkastus oli tulossa. Kun\nposti samana päivänä meni Ruotsiin, niin santarmit Alapotin johdolla\ntoimeenpanivat postinkuljettajan perinpohjaisen ruumiintarkastuksen.\nPostinkuljettajana sattui silloin olemaan postiljooni Jalmari\nSyväjärvi. Mitään epäilyttävää ei löydetty.\n\nPurran ja Lindqvistin rohkea toiminta jatkui keskeymättä vapaussotaan\nsaakka.\n\nMuista postilaitokseen kuuluvista, Helsingin-Oulun-Tornion\npostivaunuissa työskentelevistä liikkeen avustajista kerrotaan lähemmin\nseuraavassa.\n\nMainittakoon lisäksi, että Lindqvist hoiti postiljoonintoimensa ohella\nrouvansa avulla myös Tornion _puhelinkeskusasemaa_, jotenka voitiin\naina olla selvillä santarmien mahdollisista yrityksistä kuunnella\nepäilemiensä henkilöitten puheluja. Kun Heickell usein puhelimitse\njoutui järjestämään asioita, oi tämäkin turvallisuuden kannalta\ntärkeää.\n\n_Rautateitten_ toimihenkilöiden piiristä avustajia ei erikoisesti tultu\ntarvitsemaan, koska asiat järjestyivät postivaunujen avulla. Rautatien\nkäyttöä Heickell kyllä suunnitteli, kun oli kysymyksessä tavarain ja\naseitten kuljetus, ja monta luotettavaa rautatiemiestä olisi silloin\nvarmasti innolla yhtynyt juoneen, mutta, kuten sanottu, asiain kehitys\nkulki omaa latuansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kehittyi vähitellen v. 1915 kesän ja syksyn kuluessa Torniossa\naktivistinen järjestö, jolla oli lopulta edustajansa melkein jokaisessa\nvirastossa ja virallisessa laitoksessa. Kun langat eri suunnilta\nkeskittyivät yksinomaan Heickellin käsiin ja kun harva henkilö tiesi\nmitään muuta kuin mikä koski hänen omaa toimintaansa -- ja siitä\npuhuminen oli ankarasti kielletty -- oli santarmien ja urkkijain\nmelkein mahdotonta päästä järjestön perille. Tässä piili juuri\njärjestön voima.\n\n\n\nSalaiset käsiposti- eli kuriirilinjat.\n\n\nKeskikesällä, luultavasti heinäkuun alkupäivinä, 1915 Heickell joutui\njälleen matkustamaan Helsinkiin.\n\nSiellä oli aktivistien järjestäytyminen yhä vakituisempiin\ntoimintamuotoihin jatkunut ja tällä kertaa suunniteltiin erikoisesti\n_salaista käsipostilinjaa_, jonka avulla useita kertoja viikossa\nvoitaisiin lähettää postia Helsingistä Ruotsiin ja päinvastoin. Tämä\noli käynyt tarpeelliseksi nopean yhteyden aikaansaamiseksi Suomen ja\nSaksan välille \"alhaalla\" olevaa sotilaskurssia ja myös niinä aikoina\nsaksalaisten hyväksi järjestyvää tiedustelutoimintaa varten. Tämän oman\npostilaitoksen järjestämisen Heickell otti tehtäväkseen, koska\nHelsingin ja Tornion välisissä postivaunuissa oli hänen tuntemiaan\nluotettavia ja asiaan varmasti innostuneita postivirkamiehiä.\n\nOulun käsipostilinjan Heickell sai järjestetyksi postijunan\npostivaunussa matkustavan postiljooni Vilho Harisen avulla. Hänet\nHeickell asetti Oulussa sikäläisten aktivistien _Amatus Johanssonin ja\nIikka Castrénin_ yhteyteen, jotka tavallisesti toivat postin asemalle.\nHeickelliltä tulevan postin Harinen vei taas heille kotiin. Niinikään\nHarinen hoiti, kuten saamme nähdä, Kemiin menevän kirjeenvaihdon.\nHarisen saavuttua Tornioon toi rouva _Alina Harinen_ Heickellille\nkuuluvan postin tämän kotiin.\n\nHarinen teki myös vapaa-aikoinaan jonkin kuriirimatkan Helsinkiin\nsaakka, kun sattui kiireellisiä asioita. Niinpä hän kerran keväällä\n1916 lähti viemään postia, joka oli osoitettu insinööri _Harry\nBackbergille_. Oli onni onnettomuudessa, ettei Harinen joutunut kiinni,\nsillä samana päivänä, jona hän kirjeineen saapui Backbergin\nHakasalmenkadulla sijaitsevaan asuntoon, oli Backberg juuri vangittu.\n\nMyöhemmin tilanteen yhä kiristyessä Harinenkin katsoi parhaaksi poistua\nmaasta ja lähti Saksassa harjoittelevaan jääkäripataljoonaan.\n\nHelsingin käsipostilinjan Heickell sai järjestetyksi pikajunan\npostiljoonien _Toivo ja Kaarlo Gestrinin_ avulla. He toivat Heickellin\npostin ensi aikoina tämän kotiin ja saivat sen myös sieltä. Myöhemmin,\nkun venäläiset pitivät Heickellin toimintaa silmällä, välittivät eri\nhenkilöt postinkuljetusta heille. Kevätpuolella 1916 se enimmäkseen\nkulki kauppias _Kustaa Äimälän_ kautta, jonka liikkeessä Gestrinit\nsaattoivat huomaamatta pistäytyä. Ja sitten Äimälä soitti \"Tornion\nLehden\" konttoriin joko Eero Heickellille tai tämän isälle, että\n\"pannaanpa ilmoitus taas, että tuoretta kalaa saapunut\" merkiksi postin\nsaapumisesta, tai Äimälä toi postin suoraan Eero Heickellin kotiin. --\nGestrinit veivät tavallisesti postin Riihimäelle asti, mistä sen taas\ntoimitti Helsinkiin postiljooni _Jussi Alanko_. Mutta kun oli hyvin\ntärkeitä ja kiireellisiä lähetyksiä, veivät Gestrinit postin Heickellin\nmääräyksestä Helsinkiin saakka. Tähän kuriiriinjaan yhdistettiin\npostilinjoja sivultakin päin m.m. Tampereella ja Riihimäellä, millä\nviimeksimainitulla asemalla Gestrinit saivat esim. Viipurista tulevan\npostin. Tämä tapahtui siten, että määräpäivinä, jolloin Tornion\netapin kuriirit matkustivat (s.o. joka kolmas päivä), ilmestyi\nsivupostilinjojen postintuojia postivaunun eteen, merkkinä nenäliina\nkädessä, saaden siten toimitetuksi asiansa. Nämä postit saapuivat\nmilloin miltäkin jääkäriliikkeeseen kuuluvalta henkilöltä, joille Eero\nHeickell oli uskonut tämän tärkeän salaisuuden sopien heidän kanssaan\nasiasta. Täten saattoivat useat Ruotsista maahan tulleet värvärit ja\nasiamiehet, joita Heickell oli tavannut Torniossa tai Ruotsin puolella,\nolla yhteydessä Tornion kautta Ruotsiin.\n\nOmien varojen puutteessa järjestettiin nämä käsipostilinjat aluksi\nsaksalaisten, tiedustelutoimintaa varten myöntämillä varoilla.\nMyöhemmin käytettiin suomalaisia varoja.\n\nKäsipostilinjojen vakinaisia huoltajia, kuten Alankoa ja Gestrinejä,\nsanottiin \"Mattiloiksi\".\n\nNäitten käsipostilinjojen lisäksi kulki vielä erityisiäkin kuriireja,\nvarsinkin myöhemmin, kun \"firman\" toiminta yhä kasvoi. Tällaisina\nkuriireina liikkuivat torniolaiset _Arvi Aikomus_, neidit _Eevi Enne ja\nBertha Häll, Paavo Häll, Vilho Jääskeläinen, Eero Savikuja_ ja\ntilapäisesti eräät muutkin, kuten esim. _Valfrid Ellilä_.\n\nTäten järjestäytyivät ensimmäiset jääkäriliikkeen etappipostilinjat.\nNiitä myöten kulki Tornion kautta suunnaton määrä postia joka suuntaan\nilman mitään häiriöitä. Ankaran salaisesti toimien ja kaikki\nmahdolliset santarmien epäilykset ja muut vaarat huomioonottaen ne\nsäilyivät tulematta koskaan venäläisten tietoon, vaikka posti kulki\nvuosimääriä monta kertaa viikossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavuttuaan Tornioon Heickellille tai Haaparannalle \"halkofirman\"\nasiamiehille posti kulki rajan yli, mikäli se oli suurempaa kokoa,\nmainitussa postipussissa tai sen kuljettivat hevosilla \"firman\"\ntullivartiat _Jonne Sundell, Kalle Granström_ y.m. Mutta pienemmät\nlähetykset, kuten kirjeet, Heickell toimitti Ruotsiin milloin minkin\nliikkeeseen kuuluvan henkilön mukana.\n\nLukuisat kerrat myös Heickell itse kuljetti kirjeitä rajan yli. Hän\nlaittoi tätä varten polkupyöränsä ohjaustankoon kätköpaikan. Rajan yli\nmentäessä pyörä oli luonnollisesti jätettävä tarkastuksen ajaksi\nvahtituvan ulkopuolelle, jotenka venäläiset eivät tulleet\najatelleeksikaan sen tarkastamista.\n\nSamaten Heickellin sisar, Kansallis-Osake-Pankin prokuristi _Elli\nHeickell_, (nyk. rouva Grönholm), joka pankin asioissa melkein joka\npäivä kävi Haaparannalla ja jonka kuljettamia papereita venäläiset\ntämän takia eivät erikoisen huolellisesti tarkastaneet, vei useita\nkertoja salaistakin postia Ruotsiin.\n\nVäliin Heickell tuli pistäneeksi jonkin kirjeen vain lakkiinsa, ja\nkerran saivat santarmiurkkijat jotakin vihiä tästä. Heickell luovutti\nnäet Haaparannan hotellissa jollekin \"firman\" asiamiehelle kirjeet\nedelleen lähetettäviksi ja kun hän palasi takaisin, tutkittiin hänen\nlakkinsa vuorineen päivineen varsin tarkasti. \"Rannan\" hotellissa\nvilisikin kaiken maailman urkkijoita, joista tietenkin jotkut olivat\npuhelinyhteydessä santarmien kanssa ilmoittaen näille havainnostaan.\nMutta toiste oltiin viisaampia.\n\nSyyspimeällä avoveden aikana Heickell kulki matalalla, pienellä\nveneellä rajan yli melkein mistä paikasta vain halusi, mukanaan postit\nja muut kuljetettavat. Vesireitti olikin kaikkein paras.\n\nJään aikana olivat taas luistimet hyvänä apuna, kun niillä saattoi\nnopeasti liikkua pitempiäkin matkoja.\n\nTäten Heickell sai vähitellen kehitetyksi rajaseudulle laajan\naktivistisen järjestön, jolla oli hyvät yhteydet etelään, ja jonka\nolemassaolosta monessa suhteessa riippui samana syksynä toimintansa\navanneen \"firman suurliikkeen\", Kemin etapin menestyminen. Syksympänä\njärjestö luonnollisesti laajeni yhä, kun miesten kuljetuslinjat\njärjestettiin.\n\n\n\nSalakieli.\n\n\nHeinäkuussa 1915 Helsinkiin tekemällään matkalla Heickell sopi\nsikäläisten aktivistien kanssa mahdollisesti kysymykseentulevien\nsähkösanomien salakielestä. Kun Peräpohjolassa lukuisten\ntukkiliikkeitten takia \"firma\" nimi oli hyvin yleinen, niin hän\nehdotti, että itsenäisyysliikkeen järjestöjä yleensä sanottaisiin\n\"firmaksi\". Tämä nimitys sittemmin tulikin aivan yleiseksi. Kehittyipä\nmuitakin aputermejä, kuten m.m. \"standartti\", joka merkitsi miestä tai\njääkäriä. Rahat olivat \"heiniä\", vaikka tämä nimitys ei suinkaan\nsattuvasti kuvaa asiain oikeaa laitaa, sillä käyttövaroista, mikäli\nniitä tarvittiin, oli aina kova puute.\n\nMyöhemmin, kun saksalaisten hyväksi suoritettu tiedustelutoiminta\nentisestään laajeni, laadittiin eri tarkoituksia varten omat\nsalakielet ja salakirjoitusjärjestelmät. Kun Ruotsissakaan ei voitu\nsotilasasioista ja muista valtiosalaisuuksista muuten sähköttää, oli\nTukholmaan lähetettävillä sähkösanomilla omat salakirjoituksensa. Kun\ngulasaus oli siihen aikaan korkeimmillaan, voitiin sen puitteissa\njärjestää vaikka millaisia salakieliä. Huvin vuoksi mainittakoon, että\nsähkösanomissa merkitsivät esim. ruplat tai lyijy Helsinkiä, saippua\ntai teräs Turkua, lastentutit tai autorenkaat Kronstadtia, tee tai\npippuri taikka kahvi Tammisaarta, kupari tai platina Hankoa, koneöljy\nPoria, rauta Tallinnaa j.n.e. Aikamäärillä y.m. tarpeellisilla asioilla\noli samoin omat merkkinsä. Täten esim. sähkösanoma: \"Ruplia 93 tuhatta\nmaksavat 40:82 käteisellä\" merkitsi: _Helsingistä eilen lähtenyt 4\npanssarilaivaa Gangut-luokkaa, 2 risteilijää ja 3 vedenalaista_.\n\n\n\nOulun järjestö.\n\n\nPalatessaan Helsingistä heinäkuulla 1915 pysähtyi Heickell _Ouluun_\nsaadaksensa sinnekin muodostumaan vakituisen järjestön tiedustelu- y.m.\ntoimintaa varten.\n\nKun mahdolliset toimintahäiriöt rajalla, missä ihmisten melkein joka\naskelta pidettiin silmällä, olivat aina otettavat lukuun, suunnitteli\nhän Oulua jonkinlaiseksi etelästä päin tapahtuvan toiminnan ja \"firman\"\nhenkilöitten matkojen, kuriirien y.m.s. etuvartioasemaksi, missä aina\noltaisiin selvillä rajalla vallitsevasta tilanteesta, tiedettäisiin,\nmillaisiin toimenpiteisiin venäläiset ryhtyisivät epäilemiään\nkulkijoita vastaan, tunnettaisiin heidän tarkastusmenettelynsä,\npassivaatimuksensa j.n.e. Kun Oulun ja Tornion välillä sekä\npuhelimitse että matkustaen oli aina mahdollisuus ylläpitää\nkeskeymätöntä yhteyttä, saattoi Heickell aina tarpeen vaatiessa\nkaikista tällaisista seikoista heti tiedoittaa Ouluun ja saada siten\nmahdolliset yllätykset estetyksi. Toiminta kehittyikin tämänmukaisesti.\nSuuren mieskuljetuksen aikana syksyllä koetettiin kuitenkin toimia\nsuorempia teitä, mutta jouduttiin lopulta vaikeaan tilanteeseen, kuten\nmyöhemmin nähdään.\n\nOulua eivät venäläiset pitäneet niin tiukasti silmällä kuin\nrajaseutuja, joten sikäläisen järjestön työskentely oli vapaampaa ja\nhyödytti suuresti \"firman\" toimintaa.\n\nEnsimmäisenä Heickell sai Oulusta liitetyksi järjestöön konttoristi\n_Amatus Johanssonin_, joka palveli Högstenin herrainvaatetusliikkeessä.\nJohansson, harvinaisen sukkela, huomaavainen ja liukasliikkeinen\nnuorimies, joka tunsi kaikki paikkakunnan nuorukaiset, oli kuin luotu\naktivistiksi ja jääkäriliikkeen asiamieheksi, _Pyrintö_ nimisen\nvoimisteluseuran jäsenenä hän oli läheisessä kosketuksessa nuorisoon,\nja sitäpaitsi herrainvaatetusliike oli erittäin sopiva käyntipaikka\n\"firman\" miehille.\n\nReippaasti ja terävästi hän suoritti tehtävänsä maanpakoonsa saakka ja\nvielä sen jälkeenkin vapaussotaan asti.\n\nMyöhemmin liittyi joukkoon konttoristi _Iikka Castrén_, joka yksin\nhoitaen Oulussa \"Valion\" konttoria saattoi tähän liikehuoneistoon ottaa\nlukuisat \"jäniksenpassilla\" liikkujat yöpymään. Huoneistoon\njärjestettiin yllätyksen varalta kaksi uloskäytävää. Castrén hoiti\ntästä konttorista käsin yhdessä Johanssonin kanssa varsinkin\nHeickellin kirjeenvaihtoa, käyttäen Tornion-Oulun välistä vakinaista\nkäsipostilinjaa. Osittain lähetettiin myös etelästä kirjeitä Ouluun,\nmissä ne vain pariksi päiväksi pysähtyivät paikalliseen sensuuriin ja\nvoitiin sen jälkeen lähettää käsipostitse edelleen.\n\n\n\nEtappijääkäreitä Haaparannalla.\n\n\nHeinäkuussa saapuivat Haaparannalle \"alhaalta\" jääkärit _K. H. Kekoni_\nja _W. E. Tuompo_. Heiltä Heickell sai \"tulijaisiksi\" paljon\nmielenkiintoisia, miesten koulutusta sekä muutenkin asian\nSaksassa tapahtuvaa kehitystä koskevia tietoja. Pfadfinder-joukon\nlaajentamisesta pidetyissä neuvotteluissa ei silloin vielä kuitenkaan\noltu päästy varmoihin tuloksiin. Todennäköistä kuitenkin oli, että\nkysymys ratkeaisi haluttuun suuntaan. Kekonin ja Tuompon matkan\npäämääränä oli Suomi, mutta he jäivät kuitenkin aluksi Haaparannalle\nodottamaan lähempiä ohjeita matkaa varten. Pian he saivat kumminkin\nmääräyksen jäädä sinne miesten vastaanotosta huolehtimaan. Tätä sekä\nrajaseudulla tapahtuvaa värväystä varten he järjestivät Haaparannalle\nLänsikadun 74:nteen n.s. \"Halkokonttorin\".\n\nHeickell oli melkein joka päivä heidän kanssaan neuvotteluissa. Tällöin\ntuli kysymykseen m.m. miesten värväys, jota Kekoni ja Tuompo halusivat\ntoimitettavaksi Suomen-puoleisella rajaseudulla. Vaikka päätöstä\nLockstedtin joukon laajentamisesta ei vielä oltu tehty, oli heillä lupa\nharjoittaa värväystä jossain määrin jo aikaisemminkin. Heickell\nvastusti kuitenkin tätä toimenpidettä ehdottaen, että, jos laajempi\nvärväys Suomessa tulisi kysymykseen, rajaseutu olisi jätettävä aivan\nviimeiseksi värväysalueeksi, jotteivät Suomen puolella toimivat\njärjestöt joutuisi ennen aikojaan venäläisten tietoon. Näin olisi\npienellä paikkakunnalla voinut hyvin helposti käydä, sillä ainahan on\nymmärtämättömiä ihmisiä, jotka ilkeämielisiä puheita kehittelevät ja\nlevittelevät. Lisäksi Heickell oli varma siitä, että lähtijöitä\nrajaseudulta ilmestyisi pian niin huomattava joukko, että asia tulisi\nsenkin takia pian aivan yleisesti tunnetuksi. Kun hän siis ei\nvärväykseen ryhtynyt, hankkivat Kekoni ja Tuompo Torniosta värvääjiksi\nveljekset _Paavo ja Yrjö Hällin_, jotka eivät tätä ennen olleet\npuuhista tietoisia eivätkä ehkä ajatelleet asioita sen pitemmälle.\nSeurauksena oli, että Torniosta lähtikin Saksaan jo elokuun lopulla\nneljä ja syyskuussa yhdeksän nuorukaista, ja huhu värväystoiminnasta\nalkoi uhkaavasti levitä. Kun venäläiset, jotka jo tähän aikaan olivat\nsaaneet jonkinlaista \"hajua\" jääkäriliikkeestä, tällöin urkkijainsa\navulla pääsivät perille siitä, että Haaparannalla oli Saksan\nvärväreitä, niin he alkoivat entistä enemmän koventaa tarkastus- ja\nvalvontatoimiaan.\n\nTämä rajaseudulla tapahtuva värväys saatiin sitten vähäksi aikaa\npysähtymään, kun Heickell oli Hällin veljeksille selittänyt, mihin se\nsellaisena uhkasi johtaa. Tarkoitus tietenkin oli, että sitä myöhemmin\njatkettaisiin järjestelmällisesti.\n\nPäästyään järjestymään Haaparannan \"Halkokonttori\" toimitti asiat\nRuotsin puolella, joten \"firman\" järjestöt saivat siitä välttämättömän\ntäydennyksen. Kirjaltaja O. Sundell, jonka toimipaikka oli\nHaaparannalla, vaikka hän asuikin Torniossa, välitti usein suullisesti\nHeickellin ja \"Halkokonttorin\" asioita.\n\n\n\nMiestenkuljetusta koskeva Helsingin-neuvottelu.\n\n\nElokuun lopulla 1915 Erik Malmberg kutsui Heickellin Helsinkiin. Sinne\noli näet saapunut joitakin toivorikkaampia tietoja. Oli ollut\nneuvotteluja saksalaisten kanssa siitä, että miehistämme\nmuodostettaisiin entistä enemmän sotilaallinen joukko ja että\nkursseihin osaaottavien lukumäärä koroitettaisiin 2000 mieheen.\n\nKun oli melkein varmaa, että nämä neuvottelut johtaisivat myönteisiin\ntuloksiin, oli siltä varalta viipymättä ryhdyttävä laatimaan sekä\nvärväystä että miesten Ruotsiin kuljettamista koskevia suunnitelmia.\nViimeksimainittu tehtävä oli hoidettava Ruotsin rajalta sekä osittain\nPohjanlahden rannikolta käsin. Koska huomattavin osa menijöistä\ntodennäköisesti oli lähetettävä pohjoista tietä, niin oli selvää, että\nsuuret puuhat odottivat Torniota.\n\nHelsingissä elokuulla tapahtuneet neuvottelut pidettiin osaksi\nylimetsänhoitaja _Th. Heikelin_ asunnossa Katajanokalla, osaksi\n_Königin ravintolassa_, joka oli rauhallinen ja tarkoitukseensopiva\npaikka. Paitsi Eero Heickelliä, neuvotteluihin ottivat osaa _Erik\nMalmberg, Ragnar Heikel, Eino Polón_ ja jotkut muutkin.[21]\n\nKun Eero Heickell oli jo edellisen talven puuhista lähtien hoitanut\nTornion etappia, johtui tästä, että helsinkiläiset antoivat hänen\ntehtäväkseen kuljetusreittien suunnittelun.\n\nHeickell tekikin ehdotuksen siitä, miten miesten lähetyksen\npohjoista tietä hänen mielestään piti tapahtua. Ottaen huomioon\nrajaseudun olosuhteet tarkkoine valvontalaitoksineen ja kireine\npassintarkastuksineen oli mahdotonta, että näin suuri miesjoukko\nvoitaisiin suoraan välittömästi rajan läheisimmältä alueelta\nkokonaisuudessaan Ruotsiin kuljettaa. Sentakia oli järjestettävä\nuseampia reittejä. Pieniä miesryhmiä voitaisiin kyllä, kuten tähänkin\nsaakka, varsinkin kiireellisissä tapauksissa, toimittaa rajan yli\nTornion kautta, mutta suuremmat lähetykset olisivat ensin osoitettavat\njohonkin varsinaisen rajavyöhykkeen ulkopuolella olevaan paikkaan,\nmistä ne sitten jaettaisiin menemään eri reittejä pitkin edelleen.\nNiinpä sellaiset lähetykset, jotka pyrkivät suoraan Torniosta yli,\nolisivat ensin lähetettävät Ouluun, siellä olevan järjestön edelleen\nhoidettaviksi. Mutta varsinaiseksi etappipaikaksi Heickell ehdotti\nKemiä, mistä sekä meriteitse että Rovaniemen radan varsilta kairan\npoikki metsäteitse voitaisiin kuljetusreittejä järjestää, vieläpä\nsopivan tilaisuuden sattuessa toimittaa miehiä rajan yli Tornionkin ja\nKyläjoen kautta. Ehdotus hyväksyttiin ja suunnitelman toteuttaminen\nannettiin Eero Heickellin tehtäväksi.\n\nOulussa piti miesten mennä suoraan Johanssonin luo Högstenin\nliikkeeseen, mutta Kemissä heidät otettaisiin vastaan asemalla.\n\nPaluumatkallaan Heickell järjesti asiat ensin valmiiksi Oulussa ja\nsenjälkeen hän matkusti suoraan Haaparannalle, jonne näistä ja muista\nkiireellisistä seikoista oli tiedotettava.\n\nSitten hän palasi heti (3. IX. 1915) Kemiin ryhtyen sikäläisten\ntuttaviensa kanssa viipymättä neuvotteluihin ja niistä aiheutuviin\nkäytännöllisiin toimenpiteisiin.\n\n\n\nKemi liitetään jääkäriliikkeen toimintaverkkoon.\n\n\nEdelläkerrotun, jääkärien joukkokuljetusta koskevan Helsingissä\nesittämänsä suunnitelman toteuttamiseksi Heickell oli, mitä Kemiin\ntuli, päättänyt ensiksi kääntyä teknillisen ylioppilaan Kolistu\nPietilän puoleen, jonka hän siihen aikaan tiesi oleskelevan Kemissä ja\njonka kanssa hän aikaisemmin Helsingissäkin oli joutunut paljon\nkosketuksiin. Matkustettuansa Kemiin Heickell menikin heti hänen\nluokseen esittäen asian. Pietilä innostui siitä aivan valtavasti\nselittäen olevansa heti valmis ryhtymään toimiin ja ilmoittaen\nKemissä olevan muitakin saman hengen miehiä. Kun Heickell huomautti\nVoima-liiton aikaisista kemiläisistä, mainitsi Pietilä paikkakunnalla\nolevan m.m. sukulaisensa _Allu Jokisalon_, jonka hän uskoi vanhana\naktivistina tulevan mukaan. Mutta ennen muita Pietilä esitti\nkäännyttäväksi Kemissä silloin oleskelevan maisteri _Arvi Hällforsin_\npuoleen. Hällfors haettiinkin käsiin, ja Pietilän luona Heickell kertoi\nhänelle, mistä oli kysymys. Hällfors oli heti valmis. Sitten ryhdyttiin\nalustavasti neuvottelemaan Kemin liittämisestä jääkäriliikkeen\ntoimintaverkostoon. Jo samana päivänä aloitettiin käytännöllisetkin\ntoimenpiteet kääntymällä eräiden työhön mukaan tarvittavien henkilöiden\npuoleen. Niinpä käytiin m.m. Jokisalon luona tämän asunnossa\nTervaharjulla, mutta mies saatiin vasta illempänä käsiin. Luotsi\n_Konsta Aspegrénistä_ oli myös heti kysymys.\n\nSamana iltana myöhemmällä oli Pietilän luona saapuvilla jo useita\nhenkilöitä, jotka kaikki \"korvat pystyssä\" jännittyneinä kuuntelivat\npian alkavaa salaista toimintaa koskevia suunnitelmia.[22]\n\n\n\nJoukkokuljetuksen ensimmäiset Tornion kautta avoveden aikana syksyllä\n1915 suuntautuvat reitit.\n\n\nVaikka Saksasta ei Helsinkiin ollut vielä saapunut ilmoitusta, milloin\nmiesten lähetys saisi alkaa, oli kuitenkin kulkureitit pantava\nviipymättä kuntoon, sillä toimintakäsky tietysti saattaisi saapua\nmilloin hyvänsä. Tätä varten oli Torniossa oltava valmiina toimimaan\naluksi ainakin niin kauan, kunnes meritie Kemistä Pohjanlahden yli\nsaataisiin järjestykseen.\n\n_Tornion kaupungissa_ Heickell oli jo aikaisemmin, kuten on kerrottu,\njärjestänyt yksityisten miesten ylipääsyn eri tavoin mahdolliseksi.\nLisäksi voitiin käyttää tilapäisesti tarjoutuvia salaisia\nkulkumahdollisuuksia _Tornion ympäristölläkin_. Tarkan rajavartioinnin\ntakia oli itse kaupungista sentään, niin kauan kuin joki oli avoinna,\nuhkarohkeata lähteä kuljettamaan miehiä tavallista suuremmissa\nryhmissä. Kun kuitenkin ehkä jo varsin pian miehiä saattoi olla enemmän\nodotettavissa, järjesti Heickell tätä varten kaksi reittiä kaupungin\nulkopuolelta, toisen Kyläjoen-Karguksen-Haaparannan, toisen\nTornion-Vojakkalan-Haaparannan kautta.\n\n_Kyläjoelta_ suunnittelemansa reitin järjestämiseksi Heickell suuntasi\narvelematta askelensa Metsävainion taloon, jonka väen hän tunsi\npoliittisesti ja isänmaallisesti valveutuneeksi. Hän kääntyi ensinnä\ntalossa olevan nuorimman miehen kauppias _Iikka Metsävainion_ puoleen,\nja tämä oli heti valmis tulemaan työhön mukaan.\n\nMetsävainion talosta muodostui täten Kyläjoen reitin lähtökohta. Kun\nsinne miehiä lähetettiin, ilmoitettiin aina puhelimitse tulokkaista,\nettä tiedettiin olla asemalla vastassa. Mutta saattoipa varmoja miehiä\nlähettää sinne edeltäkäsin ilmoittamattakin, ja silloin he saivat\nominpäin mennä taloon ja kysyä kauppiasta. Siellä pidettiin miehistä\nsitten hyvää huolta, tarjottiin mitä vieraalle löytyi eikä maksusta\nkoskaan ollut kysymystäkään. Talon neiti _Iida Metsävainio_ piti huolta\nnaisten tehtävistä tässä suhteessa.\n\nKyläjoelta kuljettiin asemalta lähtien suoraan metsän halki\n_Kem-Heikin_ talon eteläpuolelle, missä oli kahlattava _Raumojoen_ yli\nja sitten paineltiin _Marosen ja Heikkurin_ kautta niinsanotulle\n\"uudelle sillalle\"; tästä otettiin uusi suunta ja tultiin vihdoin\n_Holman taloon_ Pirkkiön saareen. Holmalla miehet otti vastaan talon\nnuori isäntä _Aukusti Holma_, joka kuljetti heidät vuorostaan\nKirkonmäen kylään, Karguksen taloon, joka on jo Tornionjoen rannalla.\nTässä vieraanvaraisessa talossa ystävällisen väen seurassa miehet\nsaivat majailla, kunnes talon reipas poika Väinö Kargus (kaatui\nvapaussodassa) kuljetti heidät Ruotsiin. Mutta toisinaan Metsävainio\nsoitti puhelimella opettajatar _Elise Viukkolalle_ Pirkkiön koululle\nmiesten tulosta, ja tämä taas ilmoitti asiasta Kargukseen, jolloin\n_Väinö Kargus_ menikin miehiä jo Holmalta noutamaan. Metsävainio sai\naina palata Holmalta takaisin. Apuna oli Metsävainiolla näissä puuhissa\nusein sisarensa poika Eemeli Siitonen.\n\n_Vojakkalaan_ Heickell suuntasi taas toisen reitin. Näihin aikoihin oli\nhänen luonaan käynyt hänen tuttavansa, Vojakkalasta kotoisin oleva\nmaanviljelijä _Eetu Iisakka_, joka olisi halunnut lähteä Saksaan\nsotaoppiin. Silloin Heickell, joka tiesi uusien kuljetuspuuhien olevan\nvireillä, käski hänen toistaiseksi palata kotiinsa ilmoittaen, että\nhäntä pian tarvittaisiin muulla tavoin. Näin tuli Vojakkalan lisakan\ntalosta ylikulkupaikka, jonne Torniosta menijöitä lähetettiin.\n\nRajanylikuljetus tapahtui Vojakkalan kylässä noin kilometrin verran\nIisakasta ylöspäin ja myöskin Oravaisten saaresta. Kuljettiin aina\npimeässä. Oravaisten saaresta oli hyvä lähteä, sillä siitä päästiin\nsuoraan joen poikki Ruotsin puolelle Benjaminin taloon; tämä matka oli\nnoin puoli kilometriä. Seudulla oli kyllä tullivartioita, mutta niistä\nei ollut suurtakaan pelkoa -- vain pieni tippanen \"ruotsalaista\", ja\nsilloin oli tie auki. Sitäpaitsi oli Oravaisissa tullivartiain\nesimiehenä jääkäriliikkeelle hyvin myötätuntoinen henkilö, _A. Rautio_,\njonka kanssa saattoi puhua aivan arkailematta.\n\nIisakan talossa toimi \"asioissa\" talon koko nuori väki, nim. Eetu\nIisakka sekä tämän veli _Sakari_ ja sisar _Selma_-neiti, joka piti\nkulkijain kestityksestä mitä parasta huolta ja järjesti veljensä poissa\nollessa toisinaan yksinkin miesten ylimenoja. Liikkeen puuhia auttoivat\nVojakkalassa lisäksi monet muutkin, joista myöhemmin saamme tilaisuuden\nmainita. Siellä oli hyvä toimia ja liikkua, sillä kaikkialla oli\nreipasta väkeä apuna.\n\nSyyskuun alkupuolella oltiin täten Tornion rajaseuduilla valmiit\nottamaan vastaan \"alasmenijöitä\". Samoin oli järjestäydytty, kuten\naikaisemmin on kerrottu, pitämään huolta siitä, etteivät venäläiset,\njotka tietysti olivat alituisena uhkana, pääsisi kuljetusta millään\ntavoin häiritsemään. Kun asiat täten oli saatu alkukuntoonsa, ilmoitti\nHeickell käsipostilinjan kautta Helsinkiin, että miestenlähetys voisi\npienissä määrin alkaa, mutta että olisi kuitenkin suotavaa, että --\nmikäli mahdollista -- tulokkaista edeltäkäsin ilmoitettaisiin\ntaikka että heidät ensin lähetettäisiin Ouluun, jossa miesten\nrajalle-toimittaminen sitten parhaiten järjestettäisiin.\n\nSaatuaan reitit Tornion seudulla kuntoon ja sovittuaan niistä\nRuotsin-puolen vastaanottajien kanssa Heickell palasi jälleen Kemiin\nilmoittaakseen toimenpiteistään. Siellä sopikin merikuljetusta rauhassa\nsuunnitella, kun Kemiin ennen merireitin järjestymistä mahdollisesti\nsaapuvat menijät voitiin kuljettaa Tornion kautta.\n\nHyvän yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Tornion ja Kemin välille sekä\nerittäinkin Tornioon ja Kyläjoelle suuntautuvan kuljetuksen takia\nsovittiin tällöin Kemissä Tornion-yhteyksien ylläpitämisestä. Niinpä\nHeickell liitti Kemin yhteyteen Oulun-Tornion välisen postijunan\nkäsipostilinjan, jota hoiti, kuten aikaisemmin on kerrottu, postiljooni\n_Vilho Harinen_. Tämä tapahtui asemavirkamiesten _Torsten Lindqvistin_\nja _Antti Gummeruksen_ välityksellä sekä myöskin niin, että Harinen oli\nsuoraan kosketuksessa Pietilän kanssa. Sen lisäksi käytettiin\npuhelinta, mikä kiireellisissä tapauksissa oli välttämätöntä varsinkin\nsilloin, kun ilmoitettiin miehiä lähetetyn Tornioon ja Kyläjoelle. Se\noli tärkeä myös merikuljetuksen aikana, kuten myöhemmin saamme nähdä.\nPuhelinyhteys Kemin kanssa oli aluksi helppoa, kun Heickell\nsanomalehdentoimittajana hyvin paljon käytti ulkolinjaa ja kun Kemistä\ntaas voitiin huomiotaherättämättä soittaa lehden toimitukseen. Mutta\nmyöhemmin tämä kävi vaikeammaksi, kun Enehjelm 10. XI. 1915 antoi\nviranomaisille määräyksen, että yksityiset puhelut Oulun-Kemin-Tornion\nvälisellä linjalla olivat mainitusta päivästä lähtien kielletyt.\nMahdollisesti kuvernööri oli saanut vihiä Heickellin monista Kemin- ja\nOulun-puheluista. Tämän jälkeen -- tietenkin Jernstedtin y.m. etapin\nystävien avulla -- Tornion ja Kemin poliisikamarit toimittivat kaikki\ntarpeelliset puhelut tahi sitten Heickell tilasi Tornion\npoliisilaitoksesta komeasti virkapuhelun Kemiin Niemelän\nmatkustajakotiin y.m. määräpaikkoihin.\n\nNähtävästi tällä samalla kertaa Heickell teki Kemissä selkoa myös\nniistä Helsingissä sovituista merkeistä, joista miehet Kemin asemalla\noli tunnettava. Niinikään sovittiin, millaisin tunnusmerkein\n\"alasmenijöiden\" oli Kemistä lähdettyään esiinnyttävä.\n\nEnsimmäinen Kemin kautta saapunut miesryhmä, 4 miestä, toimitettiin\nKyläjoen kautta Ruotsiin syyskuun 17. päivänä ja sitten niitä meni\njatkuvasti, milloin yksitellen, milloin pienin ryhmin. Mutta suurempia\nlähetyksiä ei toistaiseksi kuulunut, sillä tieto pataljoonan\nperustamisesta ei ollut vielä ennättänyt Suomeen. Nämä menijät olivat\naikaisemmin elokuulla aloitetun pienemmän värväyksen tuloksia.\n\nMuuten alkoi kuljetusta jo näihin aikoihin olla kumpaankin suuntaan,\nsillä \"alhaaltakin\" rupesi ilmestymään värväreitä ja \"Saksan\nagentteja\", joten salaisten liikkujain joukko oli hyvin vaihtelevaista.\n\n\n\nKemi, \"Halkokonttori\" ja Tornio yhteistyössä.\n\n\nEtelä-Suomesta tulijat oli siis toimitettu Tornion seudulta rajan\nyli käyttäen ensi aluksi kaupungin lähistöllä tarjoutuvia\nkulkumahdollisuuksia sekä myöskin Kyläjoen ja Vojakkalan reittejä.\nMutta kun suurempia lähetyksiä alkoi saapua, silloin olikin jo\nmerireitti Kemistä käsin saatu kuntoon, ja miesten kuljetus suuntautui\nsitä tietä Seittenkariin.[23]\n\nTämän yhteydessä mainittakoon, että vaikka Lockstedtin joukon\nlaajentamista koskeva päätös oli tehty Saksassa jo elokuun lopulla,[24]\nlienee miesten lähettämistä tarkoittava määräys saapunut Helsinkiin\nvasta syyskuun keskivaiheilla, ja tästä syystä kului paljon aikaa,\nennenkuin suurempia alasmenijäryhmiä alkoi näkyä pohjoisessa.\n\nKemissä oli järjestelypuuhat heti saatu hyvälle alulle. Varojen puute\nvain tahtoi, varsinkin alussa, tehdä pahanlaista haittaa. Heickell\ntosin oli tuonut Helsingistä järjestelyjen alkuunpanemiseksi pienehkön\nsumman, 100 markkaa, mutta sillä ei tietystikään kovin pitkälle päästy,\nvaikka hän -- kun Tornion seudulla ei reittien lyhyyden takia\nkäyttövaroja tarvittu -- luovuttikin sen kokonaisuudessaan Kemiin.\n\nSen jälkeen kun Kemin etappi oli järjestynyt, oli Heickell siellä\ntoimivien miesten kanssa jatkuvassa kosketuksessa neuvotellen\nyhteisistä asioista, ja näin sujuivat kaikki järjestelyt parhain päin.\nNiin myös käydä jyskytteli suuri kuljetuskoneisto ilman mainittavia\nhäiriöitä.\n\nSyyskuun alkupuolelta lähtien alkoi Haaparannan \"Halkokonttorissa\"\nliike päivä päivältä kasvaa. Suomen puolelta kävijäin lisäksi ilmestyi\nsinne tuon tuostakin Etelä-Ruotsista ja \"alhaalta\" tulijoita; ja\nkaikesta näki, että uusi ajanjakso jääkäriliikkeen historiassa oli\nkoittamassa. Heickell tutustui siellä myös hauptmann (kapteeni)\n_Heldtiin_ (liikanimeltä \"Sankari\"), joka Ruotsissa saksalaisten\npuolesta johti värväystä, kuljetuksia y.m. jääkäriliikkeen toimintaa ja\njonka pääasemapaikkana oli Tukholma. Niinikään hän tapasi syyskuun\npuolivälin aikoihin Haaparannalla maisteri _Almar Fabritiuksen_, joka\ntaas suomalaisten puolesta oli määrätty etappiasioita hoitamaan.\nHeickell neuvotteli siellä hänen kanssaan pariinkin kertaan miesten\nvärväyksestä ja rajanylikuljettamisesta selittäen, mitä Suomessa tämän\nhyväksi jo oli tehty ja minkä verran laadituista suunnitelmista sen\nlisäksi voitaisiin toteuttaa. Maisteri Fabritius kuitenkin tuon suuren\nasian innostamana vaati, että pataljoonaan tarvittavat 2000 miestä oli\nniin pian kuin mahdollista saatava tulemaan. Heickell lupasi, että\nPeräpohjolassa kyllä tämän toivotun päämäärän saavuttamiseksi\ntehtäisiin se, mikä suinkin voitaisiin. Haaparannalla käydessään\nmaisteri Fabritius saikin huomata, että Suomen puolella Peräpohjolassa\noltiin kaiken varalta valmiita. Heickellin kautta hän lähetti\nHelsinkiin myös joitakin värväystä ja miesten (Merenkurkun ja Tornion\netappien kautta) lähettämistä koskevia tietoja ja määräyksiä.\n\nKuten sanottu, liike alkoi jo silloin olla \"Rannalla\" varsin vilkasta.\nYksi ja toinen värvärikin pujahti sieltä Suomeen ja Suomesta tuli tuon\ntuostakin \"alaspäin\" pyrkijöitä. \"Firman\" miehillä eli \"Saksan\nagenteilla\" oli täten asiaa melkein jokaiselle \"Rannan\" junalle: joko\noli miehiä vietävä tai tulijoita vastaanotettava. Samoin rupesi Suomen,\nRuotsin ja Saksan välinen postinvaihto näinä aikoina entisestään\nkovasti kasvamaan. Ruotsin puolella siitä huolehti juuri\n\"Halkokonttori\".\n\nMutta eipä Torniossakaan noina aikoina oltu toimettomia. Ennen kaikkea\nsiellä ja yleensä rajalla, jonne venäläisten ja muitten rajaa\nvartioivain viranomaisten päävoimat oli keskitetty, piti tällöin\nvalvoa, ettei siltä suunnalta pääsisi merellä tapahtuvaa salaista\nliikettä mikään vaara uhkaamaan. Tässä tarkoituksessa Heickell oli sekä\nKemin että Ruotsin-puolen \"agenttien\" kanssa jatkuvassa kosketuksessa.\nKemistä ilmoitettiin hänelle puhelimitse, milloin \"tavaraa\" oli\nlähetetty, ja hän puolestaan tiedoitti sen edelleen vastaanottajille\nRuotsiin. Samoin hän ilmoitti Kemiin miesten onnellisesta\nperillesaapumisesta. Erittäin piti kiinnittää huomiota\ntulliviranomaisten puuhiin, sillä meriraja Kemin etapin merireitin\nkohdalle saakka kuului Tornion tullilaitoksen vartioalusten\ntoimintapiiriin. Tämä kävikin hyvin päinsä, kun Heickell oli saanut\nliikkeeseen mukaan, kuten jo on kerrottu, tullimoottorin kuljettajan,\ntorniolaisen _Kalle Granströmin_. Tämän kanssa hän sopi, että jos he\nmerellä huomaisivat etapin kuljetusaluksen, niin moottori silloin aina\npakenisi kiireesti tiehensä. Samoin Granström lupasi tarkasti pitää\nsilmällä toisten tullialusten liikkeitä ja väijymispaikkoja ja\nilmoittaa niistä aina Heickellille.\n\nVaikka Kemin kautta kulkeva reitti oli mainio, tuli yksityisiä\nSaksaan-pyrkijöitä yhä suoraan Tornioonkin. Näitä saapui etupäässä\nHelsingistä, mutta väliin myös Oulusta ja muualtakin. Toisia lienee\narveluttanut merimatka, toiset taas olivat muuten mukavuuttarakastavia\nja pyrkivät siis rajan yli lyhyempiä teitä, vaikka kiinnijoutumisen\nvaara siten olikin suurempi. Yksityiset miehet voitiin kuitenkin\nTorniosta aina monin eri keinoin toimittaa Ruotsiin. Väliin Jernstedt\nlaittoi heille tilapäisen passin, jolla he pääsivät komeasti\nHandolinin-siltaa myöten rajan yli, väliin vietiin mies poliisin\nsaattamana muka irtolaisena toiselle puolen, kuten olemme kertoneet.\nMutta joskus saattoi matka muodostua jännittäväksikin: oli päästävä\nTornion ja Haaparannan välisen lahden yli lähtien joko Kivisillasta tai\nNäränperästä ja pimeän tahi sumun suojassa, käyttäen hyväkseen joen\nkaislarantojen tarjoamia mahdollisuuksia, pujahdettava venäläisten\nvartioketjun läpi. Toiset taas johdettiin jonkun syysmyöhällä joessa\ntaimenia uistelevan kalastajan veneeseen, josta mies sitten sopivassa\njoenpoukamassa \"viskattiin\" Ruotsin puolelle maihin. Talvisin\nhiivittiin rajalle n.s. Hartmanin saunan takaa. Tällaisia keinoja oli\nlukemattomia, ja siksipä seudun oloja tuntemattomat venäläiset ja\netelästä tulleet tullimiehet eivät hevin päässeetkään etappipuuhista\nselville, eikä tuo ankarasti vartioitu raja hidastanut juuri kenenkään\nylimenijän matkaa. Kyläjoen ja Vojakkalan reitit olivat myös jatkuvasti\nkunnossa.\n\nYhtä paljon kuin tämä miestenkuljetus aiheutti työtä myöskin salainen\nposti, jota melkein joka päivä kulki länteen ja itään. Sekin vaati\nuseiden henkilöiden apua, ja monet keinot siinäkin saatiin käyttää,\njotta kaikesta kunnialla selviydyttäisiin.\n\nHeickellin kodista, jonne kaikki tämä vilkas toiminta keskittyi,\nmuodostui aikamoinen salatoimisto. Kun samassa talossa oli Heickellin\nisän kirjapaino ja hänen silloin omistamansa \"Tornion Lehden\" toimitus,\nverhoutui salainen toiminta muun \"luvallisen\" peittoon. Ja kun\nläheisissä taloissa ei sattunut asumaan santarmeja eikä muitakaan\nurkkijoita, joitten huomiota varmasti olisi talossa käyvien nuorten\nmiesten runsaus herättänyt, niin salatoimisto sai kaikessa rauhassa\njatkaa työskentelyään -- aina melkein vuoden 1915 loppupäiviin saakka.\nPikajunan ja postijunan käsipostilinjojen kuriirit tulivat rohkeasti\nsuoraan Heickellin luokse tuoden ja vieden postia; samoin eri\npostimiehet, jotka omia teitään kuljettivat postia ja muita tietoja\nsekä ilmoituksia rajan yli \"Halkokonttorin\" ja salatoimiston välillä.\nUsein asteli toimistoon määrättyjä merkkejä tehden etelästä saapuneita\nSaksaanpyrkijöitä sekä samoin värväreitä ja \"agentteja\", jotka olivat\nmatkalla Suomeen ja joille, kuten aikaisemmin on kerrottu, puuhattiin\nmatkapassit poliisilaitoksesta. Puhelin soi tuon tuostakin: eri\nsuunnilla toimivat liikkeen miehet kyselivät yhtä ja toista tahi\ntekivät ilmoituksia. Ja kun aina oli pakko käyttää salakieltä, niin\npään piti olla kirkkaana kaiken käsittääkseen. Mutta kun tiesi, missä\npuuhassa mikin mies aina kulloinkin oli ja mitä missäkin oli tekeillä,\nniin selvä tuli aina kaikesta. Henkilökohtaisesti näitä apumiehiä kävi\ntoimistossa aamusta iltaan uutisia kuulemassa, tehtävistä\nneuvottelemassa, niitten suorituksesta ilmoittamassa sekä venäläisten,\nsantarmien, urkkijain, tullimiesten y.m. vastuksellisten olentojen\npuuhista ja aikeista puhumassa. Mutta yhtämittaa täytyi Heickellin\nitsensäkin olla menossa: oli hoideltava milloin mitäkin asiaa\npoliisilaitoksessa, asemalla, tullissa, vieläpä santarmikanslioissakin.\nPassinsaanti alkoi olla vaikeaa, ja santarmit laittelivat niihin, jos\nniitä saikin, kaikenlaisia heikäläisten punaisia ja sinisiä koukkuja ja\nmerkkejä; sellaisilla papereilla oli huono kulkea, sillä toisinaan\nmelkein joka lankakin tutkittiin ihoa myöten moisen passin omistajalta.\nMutta kun sujahutti ryssän kouraan vähän \"natsajua\", niin sai\npaperiinsa jonkun \"pääkerubin\" merkinnän, ja silloin uskalsi kuljettaa\nsalaista postia vaikkapa kainalossaan. Kelpasipa venäläisille Ruotsin\npunssikin, ja kun sitä sisältävän pullon nosti heikäläisen nenän eteen,\nniin nimi heltisi vaikka minkälaiseen paperiin. Niinpä Heickell\nkirjoitutti Jernstedtillä venäjänkielisen paperin, jossa hänelle\nmyönnettiin koko sota-ajaksi lupa metsästää raja-alueella; ja\nmainitulla keinolla hän sai siihen asianomaisen venäläisen virkamiehen\nnimen. Se olikin oivallinen paperi. Haulikko selässä ja tämä paperi\ntaskussa oli erittäin turvallista kulkea järjestelemässä \"firman\"\nasioita pitkin rajalinjaa.\n\nMelkein joka päivä oli Heickellin siihen aikaan käväistävä\nHaaparannalla sopimassa \"firman\" miesten kanssa liikkeen asioista.\nPolkupyörällä siellä olikin mukava pistäytyä -- joko \"Halkokonttorissa\"\ntahi lukuisten urkkijain eksyttämiseksi jossakin muussa sovitussa\npaikassa. Mutta kun ilta pimeni, niin useinpa oli suunnattava kulku\njonnekin henkilökohtaisesti \"salaleikkauksia\" itse paikalla\njärjestämään tai valvomaan, ja nämä tehtävät olivatkin kaikkein\njännittävimmät, siten palkiten päiväsaikaan suoritetun \"kuivemman\"\ntyön. Tällä tavoin Heickell joutui usein päivin ja illoin olemaan\npoissa kotoa, mutta siellä tiesivät hänen vanhempansa ja Elli-sisar\nynnä Yrjö-velikin kaikki asiat hoidellen niitä parhaansa mukaan. Näin\ntapahtui myös aina silloin, kun Heickell oli matkoilla, ja niitähän\nsattui varsinkin Kemiin usein. Heickell olikin jo alunpitäen uskonut\naktivistiliikkeen salaisuuden vanhemmillensa, jotka tämän suuren asian\ntäysin oivaltaen hänen toimintaansa kaikin tavoin noina vaiherikkaina\nvuosina tukivat ja auttoivat; kodista muodostuikin täten monen\n\"alasmenijän\" majatalo. Ja tämä omaisten lämmin suhtautuminen\njääkäriliikkeeseen ynnä kaikkiin sen hyväksi työskenteleviin\nhenkilöihin teki Eero Heickellin toiminnan vapaaksi ja työn\npelottomaksi, millä taas luonnollisesti oli vaikutuksensa puuhien\nmenestymiseen. Tietysti oli jokaisen muunkin seudulla toimineen\naktivistin koti yhtä lämmin tälle asialle, sillä jääkäriliikkeen miehet\nolivat lähtöisin juuri sellaisista taloista ja kodeista joissa vallitsi\nelävä isänmaallinen henki.\n\n\n\nMeri jäätyy. -- Kuljetus kääntyy jälleen Tornioon.\n\n\nKun alkoi lähestyä aika, jolloin meritie jääesteiden takia katkeaisi,\ntäytyi ryhtyä valmistuksiin liikkeen ohjaamiseksi muille reiteille.\nHeickell oli jo Helsingissä esittämässään suunnitelmassa ehdottanut,\nettä miestenkuljetus olisi suunnattava myös Rovaniemen radalle ja\nsieltä kairan poikki Tornionjoki-varteen ja niin edelleen Ruotsiin.\nNäin olisi tehtävä varsinkin siinä tapauksessa, että meritietä ja\nsuoraan Tornion kautta ei voitaisi toimittaa vaadittua miesmäärää ja\nettä kuljetus pitkittyisi talvikeliin saakka. Näistä kysymyksistä\nHeickell oli käynyt neuvottelemassa Kemissä ja jo elokuun lopulla hän\noli puhunut niistä myös isännöitsijä _Jussi Salmelalle_ Oulun\nseurahuoneella; silloin oli jo keskusteltu Muurolaan järjestettävästä\nhalonhakkuutyömaasta, jonka tarkoituksena olisi naamioida asiain\ntodellinen laatu. Mutta ennenkuin kulkureitit sydänmailla saataisiin\njärjestykseen, olisi sopivia kelejä odotellessa uskaltauduttava\nkäyttämään Torniota ja sen sivureittejä niin kauan kuin suurempi\nkuljetus sellaisen kiirastulen läpi suinkin olisi mahdollista.\nToiminnan jatkamisesta meritien katkeamisen jälkeen Heickell neuvotteli\nlokakuun 26. p:nä Hällforsin ja Pietilän kanssa Torniossa. Silloin myös\npäätettiin ryhtyä lähettämään miehiä Kemistä Tornioon sekä sovittiin\njoistakin toiminnan yksityiskohdista, m.m. siitä, että miehet\nsaapuisivat Kemistä omia teitään, junassa tai muuten Tornioon, missä\nheidät määrätunteina otettaisiin etapin huostaan Tornion raastuvan\nedustalla, sekä myöskin siitä, että tällöin käytettäisiin samoja\ntuntomerkkejä, nenäliinaa ja savuketta, kuin miesten Kemiinkin\nsaapuessa. Tämän jälkeen järjestettiin vastaanottoa varten vuoromiehet,\njoitten piti ryhtyä toimeensa, heti kun Kemistä saataisiin lähetyksen\nalkamista koskeva ilmoitus.\n\nKun kuitenkin heti alussa raastuvan edustalla sattui tässä\nsuhteessa jonkinlainen sekaannus, niin Heickell muutti koko\nvastaanottojärjestyksen määräämällä \"tuntemisen\" tapahtuvaksi asemalla\nheti junien saavuttua; tulijain piti pitää lakkia vasemmalle korvalle\nkallellaan ja sytyttämätöntä savuketta vasemmassa suupielessä.\n\nSellaiset tulijat, joita vastaanottajat eivät huomanneet (mikä sekin\nasemalla vallitsevan vilkkaan liikkeen takia aina oli mahdollista),\nsaivat palata asemalle seuraavan junan saapuessa samoja merkkejä\nkäyttäen tunnettaviksi. Tällaisia tapauksia ei kuitenkaan paljon\nsattunut; parille miehelle oli kuitenkin kerran käydä hullusti, kun he\nolivat jääneet huomaamatta eivätkä sitten tulleetkaan asemalle\nuudestaan, vaan yrittivät omin päin päästä kaupungista rajan yli. He\nmenivät erään lähellä rajaa olevan, Rantakadun varrella sijaitsevan\ntalon puuvajaan tekemään matkasuunnitelmiaan. Tällöin sinne onneksi\nsattui tulemaan talon rouva _Ida Björn_, joka tiesi liikkeen puuhista,\nkoska hänen miehensä Heikki Björn oli alusta pitäen ollut asioissa\nmukana. Hän arvasi miesten aikomukset ja pyysi heitä rauhoittumaan.\nReippaasti rouva Björn sitten toimitti miehet sopivasta paikasta rajan\nyli. Siinä kohden, mistä nämä itse olivat aikoneet lähteä taivaltamaan\nRuotsiin päin, he olisivat joutuneet suoraan santarmien syliin.\n\nVastaanottajat olivat siis asemalla vuorotellen pitämässä tulijoita\nsilmällä. \"Alasmenijäin\" luku alkoikin nopeasti kasvaa. Päiväjunissa\nsaapuvat tunnettiin tavallisesti heti ja opastettiin suoraan joko eri\nmatkustajakoteihin, Tasolle, Pettersonille, Martinille tahi myöskin\nliikkeen miesten koteihin. Siellä, minne heidät vietiin, heidän tuli\npysyä liikkumatta, kunnes oppaat taas tulivat heitä hakemaan. Kuten jo\non kerrottu, oli Heickellinkin kotona usein näitä menijöitä\nodottelemassa pimeän tuloa ja mahdollisesti lähestyviä seikkailuja.\nIltajunalla oli vastaanotto pimeän takia ja Tornion asemalla siihen\naikaan vallitsevan vilkkaan liikkeen vuoksi vaikeampaa. Senpätähden\nHeickell asettikin silloin asemasillalle aina pari kolme vastaanottajaa\nja kaiken varalta vielä aseman taakse kaupungin puolelle pari miestä.\nKun juna saapui siksi myöhään, että ilta oli jo täysin pimentynyt, ei\nmiehiä iltajunalta tavallisesti enää opastettu majoituspaikkoihin, vaan\nne kuljetettiin suoraan sellaisiin kohtiin, joista heitä voitiin lähteä\nheti viemään rajan yli. Kun iltaan mennessä oli kunkin päivän\nylimenotiet jo valmiiksi suunniteltu ja järjestetty, tarvitsi junan\ntultua enää vain jakaa miehet eri teille. Tämän takia Heickell itsekin\noli usein asemalla ja tavallisesti niinikään myös siinä määräpaikassa,\ntienristeyksessä, josta etelään, pohjoiseen, kaupunkiin ja asemalle\nmenevät tiet haarautuivat ja jonne vastaanottajat silloin toivat\nmiesten saapumista koskevat ilmoituksensa.\n\nVastaanottajina asemalla toimivat tavallisesti samat miehet, jotka\nolivat mukana muissakin tehtävissä, kuten postinkuljetuksessa,\nyliviennissä y.m.s. Näitä olivat kirjaltaja _Ossi Sundell_, tullivartia\n_Jonne Sundell_, konttoristi _Kalle Kilponen_, konstaapeli _Vilho\nPorthan_, kirjaltaja _Arvi Aikomus_, ylioppilas _Yrjö Paasi_ (Häll),\nfarmaseutti _Paavo Häll_, konstaapeli _Jaakko Puhakka_, kirjaltaja\n_Eino Haataja_, ylioppilas _Toivo Järvinen_ ja monet muut.\n\n\n\nKuljetus rajan yli suoraan Tornion kaupungista.\n\n\nSuoraan Tornion kaupungista rajan yli tapahtuvaa kuljetusta helpotti\nsuuresti länsipuoleisen, s.o. rajaa lähinnä olevan kaupunginosan\nvanhanaikainen rakennusjärjestelmä, joskin myös maasto- y.m. seikat\nvaikuttivat tässä suhteessa edullisesti. Pohjoisesta etelään halkaisee\nkaupungin siellä kolme pitkää katua, Rantakatu, Keskikatu ja\n\"Takakatu\". Nimistä päättäen ei kaupungissa vanhaan aikaan liene muita\nkatuja ollutkaan. Poikittain leikkaavat näitä katuja kapeat kujakadut\neli, niinkuin niitä paikkakunnalla nimitetään, \"krännit\" (= gränd).\nNämä kadut ja kujat muodostavat pitkin rajan suuntaa noin kilometrin\npituisen rintaman enimmäkseen aivan umpeen rakennettuja tontteja,\njoitten pihoille -- varsinkin jos niiden korkeat portit pidetään kiinni\n-- on kaduilta mahdoton mitään nähdä. Rantakatua, joka on läntisin\nrajansuuntaisista kaduista, reunustavat lännen puolelta kaupungin\nasukkaitten kauniit puutarhat. Siitä maa alkaa aleta pitkään ja\npaikoittain laajaankin n.s. Kaupunginlahteen päin, joka on Tornionjoen\nmuinainen uoma ja jota pitkin valtakunnan raja kulkee. Pitkin\nRantakatua ja tuon lahden rantaa liikkui maailmansodan aikana mitä\ntehokkaimmin järjestetty vartioketju, jossa toimi sotaväkeä,\nsantarmeja, poliisikonstaapeleja ja tullimiehiä; ja tämä ketju oli aina\n\"leikattava\", kun aikoi yrittää rajan yli suoraan kaupungista. Eräitten\nsuomalaisten tullivartiain ja poliisien avulla tämä kävikin päinsä.\nYllämainitut umpinaiset pihat taas olivat omansa yliaikovien\nmiesjoukkojen keskityspaikoiksi. Yksitellen tai pienissä ryhmissä\nmiehet ylimenoajan lähestyessä kuljetettiin määrättyihin Rantakadun\nvarrella oleviin pihoihin ja niistä sitten sopivan hetken tullen koko\njoukolla rynnättiin Rantakadun ja puutarhojen poikki rajaa kohden ja\nsen yli sekä samaa vauhtia edelleen maantielle, joka noin kilometrin\npäässä pohjoisesta päin kulkee Haaparannan kaupunkiin.\n\nNäin yksinkertainen oli \"sotasuunnitelma\", mutta se ei aina ollut\nniinkään vain toteutettavissa. Noitten hyökkäyshetkien määrääminen näet\noli sangen vaikea tehtävä, koska täytyi muistaa, että kenties jo\nseuraavana päivänä oli suoritettava jälleen samanlainen hyökkäys ja\nkoska sen lisäksi oli huolehdittava siitäkin, että omalle puolelle\njäävät miehet samassa silmänräpäyksessä, jolloin onnistunut ylimeno oli\nsuoritettu, häviäisivät näkymättömiin, kaupungilla vaanivien urkkijain\nheitä lainkaan huomaamatta. Kysymyksessä oli siis sikäli merkillinen\nsotaliike, että siinä tapahtui omalla puolen yht'aikaa sekä onnistunut\nhyökkäys että onnistunut peräytyminen. Kun venäläiset vartiomiehet\njoskus loikoilivat kivääreineen aivan rajaviivallakin, olivat miehet\naina asestautuneet äkkiyllätyksen varalta. Sellaista ei kuitenkaan\nonneksi koskaan tapahtunut. Kun eräinä hyökkäysiltoina maan ollessa\nvielä lumettomana oli niin pimeä, että rajan yli mentäessä arveltiin\nvoitavan eksyä oikeasta suunnasta, asetettiin Ruotsin puolelle mies\nantamaan merkkejä taskulampulla.\n\nYlimenon alkaessa täytyi ohjaajien olla tarkasti selvillä venäläisten\nvartiojärjestyksestä ja sen mukaan valita sopiva paikka, mistä Ruotsia\nkohden lähdettäisiin painelemaan. Kun venäläisiä oli tavallisesti joka\ntoisen \"krännin\" kohdalla ja tullimiehiä ja poliiseja välipaikoissa,\nmuodostui näistä vartioketju, jossa aina noin 50-100:n metrin päässä\noli vahtimies. Mutta kun määrätyillä vartiovuoroilla ketjussa oli omia\nmiehiä, nim. puuhassa mukana olevia tullivartioita ja poliiseja,\nsaatiin syntymään tarpeellisia aukkoja, ja näitä suurennettiin lisäksi\nsiten, että liikkeen miehet menivät venäläisten luo houkutellen näitä\nsyrjään milloin milläkin keinolla, pikku ryypyillä, tupakalla y.m.\nMutta kun kirkkaalla säällä saattoi kaukaakin nähdä, mitä rajalinjalla\noli tekeillä, niin oli samalla huolehdittava siitä, että viholliset\nolivat selin sinnepäin, missä ylimeno tapahtui.\n\nTietenkin oli vielä monta muutakin tepsivää keinoa. Kerrottakoon tässä\neräs tällainen tapaus, joka samalla muodostui hiukan jännittäväksikin.\n\nSuunnitelmanmukaisesti oli menijät, kuten muulloinkin, saatu vähitellen\nkuljetetuksi senkertaiseen lähtöpaikkaan, Vähäsen talon umpinaiseen\npihaan. Tämä olikin tarkoitukseen kaikin puolin sopiva, varsinkin siitä\nsyystä, että siinä oli kolme porttia, joista yhden, nim. Rantakadulle\njohtavan, käytävään suurikin miesjoukko kenenkään huomaamatta saattoi\npimeässä piiloutua. Rajavartiojärjestelyistä riippuen Heickell oli\nsuunnitellut ylimenon tapahtuvaksi juuri tuosta portista, lähtien\nsuoraan n.s. Hollihaan kautta Kaupunginlahdelle ja edelleen Ruotsiin.\nMiehet, joita lienee ollut hyvän joukon toistakymmentä, odottivat\npimeässä porttikäytävässä A jännittyneinä lähtöä. Kapsäkit, matkamytyt\nja mitä milläkin oli mukanaan, oli heillä valmiina kädessä, sillä millä\nhetkellä hyvänsä oli silmänräpäyksessä lähdettävä. Heickell seisoi\nportilla B tähystämässä Rantakadulla vakoilevien omien miesten\nmerkinantoja. Kaiken varalta hän oli kiinnittänyt tullivartiain merkin\nlakkiinsa. Eräs torniolaisista liikkeen miehistä, joka oli ollut\ntutkimassa, olisiko venäläisiä asettunut Hollihaan puuvarastojen\nsuojaan tai lahden rannalle tälle kohdalle vahtiin, saapui\nilmoittamaan, että tie sillä suunnalla oli selvä.\n\nEtelässä päin Rantakadulla noin sadan metrin päässä Heickell näki\nasiasta tietoisen poliisin Juho Kukan seisovan vahtipaikassaan Hyvösen\nnurkalla liikkumattomana -- se oli sen merkki, ettei sieltä mikään\nvaara uhannut. Samalla suunnalla noin 40:n metrin päässä olevassa\nJaukkurin \"krännissä\" ei siis tästä päättäen ollut ketään, eikä siinä\ntavallisestikaan yleensä ollut juuri minkäänlaista liikettä.\nPohjoisessa päin aivan lähellä Hotellin nurkkaa seisoi tullivartia\nJonne Sundell. Hän toimi näihin aikoihin, kuten pian saamme kuulla,\ntärkeissä tehtävissä jokisuulla Hellälässä, mutta kun sattui olemaan\nsunnuntai, niin hän oli tullut tilapäisesti kaupunkiin. Sundellkin\nseisoi liikkumattomana. Vähän kauempana Hällin nurkalla taas oli eräs\ntoinen liikkeelle uskollisista tulliniiehistä ryhtynyt siellä vahdissa\nseisovan sotilaan kanssa juttusille saaden tämän kävellä löntystelemään\nPärmannin nurkkaa kohti. Kun he saapuivat lähelle tuota nurkkaa,\ntarjosi tullivartia venäläiselle tupakan. Tämä seisoi sillä hetkellä\nselkä Heickelliin päin. Tullivartia raapaisi tikulla tulen, ja Heickell\nnäki toisen kumartuvan sitä ottamaan. Kukka ja Sundell seisoivat yhä\nliikkumatta. Kaikki oli siis selvää. Lähdön hetki oli lyönyt.\n\nMutta juuri kun Heickell aikoi kääntyä miehiin päin antaakseen heille\nlähtömerkin, huomasi hän, että aivan odottamattomasta paikasta, nim.\nyllämainitusta Jaukkurin \"krännistä\" ilmestyi Rantakadulle\nkivääriniekka sotilas jatkaen juoksuaan suoraan Heickelliä kohden.\n\nHeickell komensi miehet painautumaan pitkin seinänvierustaa kasvot\nseinään päin, hyppäsi portille ja tarttui taskussaan olevaan\nviritettyyn browninkiin.\n\nKiväärimies lähestyi yhä juosten ja jotakin yksikseen sopottaen.\nHeickellin kohdalla hän pysähtyi ja työntäen nenänsä melkein tämän\nsilmiin sanoi: \"On tullimies?\" \"Daa, daa!\" vastasi Heickell, ja mies\njuoksi eteenpäin.\n\nTällöin Heickell huomasi myös Sundellin alkavan nurkallaan liikkua, ja\nsamassa juoksi Hotellin \"krännistä\" esiin santarmi. Nähtyään Heickellin\nluota poispäin rientävän sotamiehen santarmikin lähti puolijuoksua,\nheiluvin sapelein Rantakatua pohjoiseen; ja sotamies hölkkäsi hänen\njäljessään. Heickell teki silloin äkkiä rohkean päätöksen. Hän antoi\nmiehille käskyn lähteä: \"Eteenpäin nopeasti; hiljaa; tulta ei saa\nottaa!\"\n\nJoukko syöksyi tiheänä ryhmänä yli kadun Hollihakaan ja siitä edelleen\nlahden rantaan. Siellä risahteli särkyvä kohmojää, mutta samassa oli\nkaikki hiljaa.\n\nHeickell juoksi Sundellin luo, joka taas oli pysähtynyt\nliikkumattomaksi läheiselle nurkalle. Tämä kertoi santarmin, joka\nyhdessä sotamiehen kanssa parastaikaa eteni pohjoiseen päin, tulleen\nportista ja siis kulkeneen saman pihan läpi, jossa ylimenijäin joukko\npiileskeli lähtöhetkeä odotellen.\n\n-- Jopa oli kinthaalla asia, tuumi Sundell kohautellen\npuolijännityksessä olkapäitään.\n\n-- Hyvin meni kuitenkin; eivät näy ryssät mitään huomaavan, vaikka\nLuojan lykkyä tässä todella tarvittiin, lisäsi Heickell.\n\nMutta jännittyneenä seuratessaan ylläkerrottua ei Sundell ollut\nlainkaan huomannut, mitä Hotellin \"krännissä\" samaan aikaan tapahtui.\n\nHotellin pihasta tuli samassa Kalle Kilponen kertoen hetki takaperin\ntuoneensa toistakymmentä miestä suoraan asemalta Hotellin pihaan. Kun\nvenäläiset Pärmannin nurkalta, missä ne olivat hetken seisoneet, koko\njoukolla yhä vain painuivat Rantakatua pitkin pohjoiseen päin, saattoi\nKilponen lähteä joukkonsa kanssa heti ryntäämään rajaa kohti. Näin\nsamosi tämä toinen joukko, niin että maa vain tömisi, suoraan Hotellin\nkrännistä alas jäälle ja yhä eteenpäin. Jää kumahteli, kun joku siinä\nvauhdissa kaatui nurin, mutta pian oli taas kaikki hiljaista. -- Ja\nniin oli sen illan näytelmä lopussa.\n\nMutta mikä oli syynä tuohon venäläisten äkilliseen liikehtimiseen,\njosta olisi voinut olla pahat seuraukset? Se selvisi seuraavana\npäivänä, kun Heickell tapasi Ruotsista palanneen Kilposen. Kilponen oli\nollut Kemissä ja ottanut sieltä tuodakseen mainitun miesjoukon. Kun hän\ntämän kanssa oli saapunut Tornion asemalle ja kun siellä oli näyttänyt\nolevan kovasti liikettä, oli hän päättänyt kiertää koko joukolla\npassitarkastuksen. Hän oli kuljettanut miehet pakaasihuoneen ovesta\nsisään, kun asemahuoneen ovella ei ollut sattunut olemaan santarmeja,\nja pakaasihuoneesta asemarakennuksen taakse johtavaan käytävään, sieltä\nulos sekä vihdoin kaupunkiin. Asemalla tapaamiltaan liikkeen\nvastaanottajilta Kilponen oli saanut tietää ylimenojen sinä iltana\ntapahtuvan Rantahotellin seudulta, minkä takia hän oli tuonut joukon\nsuoraan Hotellin pihalle. Mutta todennäköisesti venäläiset olivat\nasemalla saaneet vihiä yllämainitusta \"kujanjuoksusta\" ja\nepäilyttävästä miesjoukosta sekä sen takia hälyttäneet santarmeja ja\nsotamiehiä lisävoimin rajaa valvomaan. Rantakadulla olikin santarmi\npuhunut Pärmannin nurkalla seisoville tullimiehille epäilyttävistä\nmiehistä, joita oli tullut kaupunkiin. Eräs tullimies oli silloin\nsanonut muka nähneensä miesjoukon kulkevan kaupungin pohjoispäähän\npäin, ja niin oli koko vihollislauma lähtenyt sinne.\n\nSeuraavana päivänä saapui kaupunkiin taas menijöitä iltaa odottamaan,\nja iltajunassa heitä piti tulla vielä lisää. Illalla Heickell ja toiset\nkoettivat saada selville, olisivatko venäläiset ryhtyneet entisestään\nkiristämään rajan vartiointia. Kun näin ei kuitenkaan näyttänyt\ntapahtuneen ja kun ainoastaan kaupungin länsilaidan kaduilla liikuskeli\njoitakuita siviilipukuisia urkkijoita, joista ei paljon välitetty,\nkoska he eivät koskaan uskaltaneet välittömästi sekautua asioihin,\npantiin miehet menemään rajan yli yhä vieläkin Rantakadulta, pääjoukko\ntällä kertaa Handolinin-sillan läheltä ja sen pohjoispuolitse. Sinä\npäivänä -- maanantaina -- oli menijöitten joukossa eräs Viipurin\npuolesta kotoisin oleva painija _Hirvonen_, joka muuten sivumennen\nmainiten oli edellisenä päivänä eli sunnuntaina ollut Kemissä\npainikilpailussa ja voittanut siellä matkaa varten puurolusikan, kuten\nhän itse kertoi. Kun Hällin nurkassa sinä iltana piti oleman vahdissa\nerään tullivartian, joka oli osoittautunut hiukan sopimattomaksi\nolemaan näillä mailla, määrättiin, että Hirvosen -- muualta kotoisin\nolevana -- oli annettava miehelle sopivat lähtiäiset. Mutta kun\nHirvonen sitten reippaana, kookas kapsäkki kädessään, lähti marssimaan\nHällin \"krännistä\" rajan yli, käänsikin mainittu \"tullari\" selkänsä --\nkai huomaten parhaaksi olla sekaantumatta asiaan.\n\nSeuraavana päivänä etappimiehet huomasivat, että venäläiset vihdoinkin\nalkoivat kiinnittää Rantakadulle enemmän huomiota, ja illan tullen\nsiellä olikin kaksinkertainen vartiosto. Tähän Heickell oli\npyrkinytkin, sillä hän oli päättänyt ohjata miestenkuljetuksen joksikin\najaksi kokonaan toisaalle; ja tämän vuoksi oli tärkeää, että\nvenäläisten huomio saatiin kääntymään vaarattomiin paikkoihin.\n\nHeti tämän jälkeen satanut puhdas lumi peitti vanhat jäljet kaupungin\nlaiteilta. Kun uusia jälkiä ei ilmestynyt ja kun mitään muutakaan\nepäilyttävää ei näkynyt, laimeni venäläisten vartioimisinto. Ja\nmuutaman päivän kuluttua syöksyi taas uusia miesryhmiä samoista\nkohdista rajan yli.\n\n\n\nTornion ympäristöjen talviset salatiet.\n\n\nTarkkaa vahtia venäläiset koettivat pitää pitkin rajaa Tornion\nkaupungin ulkopuolellakin. Paitsi virallisiin ylikulkupaikkoihin, oli\nkaikkiin rajaviivan lähellä, vieläpä kauempanakin oleviin kyliin\nmajoitettu rajavartioväkeä. Näistä paikoista lähetettiin sen ohessa\nalituisesti kulkupatrulleja, niin että raja merestä lähtien aina\njokivarren pohjoisimpia kolkkia myöten oli silmälläpidetty. Mutta rajaa\nvenäläiset eivät luonnollisesti näinkään kyenneet aktivisteilta\nsulkemaan; siihen olisi tarvittu armeijoja. Näillä oli siellä, missä\ntarvittiin, riittävästi suomalaisia rajaviranomaisia ja lisäksi kansa\npuolellaan, ja sen lisäksi luonnonvoimat, pimeys, sumu, pakkaset,\nkirkas jää, lumiset talvet, kaikki ne jääkäriliikkeen miehiä auttoivat.\n\nKun johonkin paikkaan suunniteltiin ylikulkureittiä, oli sinne saatava\noma mies tullivartiaksi. Sillä asia olikin selvä, kunhan muuten osasi\nkaiken kulun ja menon hyvin järjestää.\n\nSyksyllä oli tullivartia Jonne Sundell siirretty Miukista _Hellälän\nniemen_ vartioon, Näätsaareen jokisuulle. Tämä oli Tornion etapille\nvarsin tervetullut tapaus, sillä juuri Hellälän seutu oli sen puuhien\nkannalta tärkeä rajakohta. Maasto- ja muut luonnonsuhteet\ntarjosivat siellä salaiselle työskentelylle varsin edullisia\njärjestelymahdollisuuksia. Hellälässä tosin oli venäläisten vartioasema\nja virallinen sekä kesällä että talvella toimiva, Ruotsiin johtava\nylikulkupaikka, mutta vihollisen puuhat ja vartioinnit voitiin aina\nvälttää, koska niemen pohjoisella sivulla avautui lähes kilometrin\nlaajuinen, varsinkin talvisaikaan helposti ylinäkyvä maasto ja sen\neteläpuolella taas laaja Näätsaaren selkä. Sotilaspatrullien toimia oli\nnäinollen hyvä seurata ja niiden liikkeitten mukaan samoin helppo\nmäärätä ylikulkupaikat.\n\nJonne Sundellin koko Hellälässä-olon aikana Heickell oli hänen kanssaan\nhoitanut etapin salaisia asioita, olipa sitten ollut kyseessä\npostinkuljetus tahi ylikulkijat. Mutta toiminnan hiukan vilkastuessa\nhän otti Hellälän seudun aivan erikoiseen huomioon ja laati --\npäättäessään toistaiseksi lopettaa, kuten jo on kerrottu, Tornion\nRantakadun ylimenot -- Sundellin kanssa tätä varten valmiiksi\nkuljetussuunnitelmia.\n\nTuona päivänä, jolloin ryssät alkoivat pitää Rantakatua silmällä, oli\njo päivällä kaupunkiin saapunut menijöitä ja illalla niitä tuli lisää.\nHeickell oli jollakin asialla päiväseltä pistäytynyt Kemiin palaten\nsieltä iltajunassa, jossa \"alasmenijöitäkin\" tuli. Tällöin hän huomasi,\nettä junassa liikuskelevat santarmit hiukan pitkään katselivat matkalla\nolevia nuoria miehiä. Samoin näytti passintarkastus Tornion asemalla\nolevan entistä tarkempaa. Kaikesta päättäen santarmit olivat siis\nsaaneet nenäänsä jotakin vaarallista käryä, mutta kun miehillä tuntui\nolevan selvät paperit ja matkat, niin minkäpäs heille voi!\n\nAsemalla odottava vastaanottaja Kalle Kilponen avustajineen kokosi\nmiehet johdattaen heidät sille tielle, joka asemalta vie Putaan kylään\nLänsipohjan Osuuskaupalle päin, ja sieltä edelleen Lehtokumpuun menevää\ntietä pitkin Pirkkiön saareen. Ossi Sundell toi samaan aikaan\nkaupungista sinne saapuneet miehet, yhtyen matkalla Kilposeen. Ylimeno\ntapahtui Laiskanlahden kohdalta Hellälän pohjoispuolelta.\n\nHeickell seurasi asemalla ja sen ulkopuolella sivustapäin vastaanoton\nja kuljetuksen kulkua, koska edellisten iltain tapahtumat antoivat\naihetta pitää venäläisten puuhia tällä kertaa entistä tarkemmin\nsilmällä. Hän teki sen havainnon, että asemalta lähtevien jälkeen pyrki\njoku siviiliurkkija. Tältä näytti kuitenkin puuttuvan rohkeutta jatkaa\npimeässä miesten takaa-ajoa, jotenka nämä pääsivät kaikki rauhassa\nmenemään. Mutta tuosta havainnosta oli tulevien päivien varalle suurta\nhyötyä.\n\nSeuraavina päivinä miehet kuljetettiin iltajunaltakin ensin kaupunkiin\nja vasta sieltä joen yli johtavia eri teitä ja polkuja -- lunta oli\nvain nilkkaan saakka, jotenka saattoi kulkea mistä tahansa -- Putaan\nkylään yksitellen, parittain tai kohnittain, ja vielä siitä edelleenkin\npienehköissä ryhmissä, jotka vasta kauempana, sovituissa kohdissa\nyhtyivät.\n\nUseimmiten käytettiin sitä reittiä, joka mainitaan seuraavassa.\n\nKaupunkiin saapuneet miehet oli taas eräänä iltana jaettu eri oppaitten\nkesken, kuljetettaviksi mikä mitäkin tietä pitkin pimeän tultua\nkokoontumispaikkaan, Aarnin pappilan takana olevalle Lehtokummun\ntielle. Heickell oli määräaikana saapunut paikalle, ja muutamia\nmenijöitäkin oli jo koossa. Mutta kun toisia vielä odotettiin, niin\nHeickell lähti takaisin kaupunkiin päin näitä vastaan.\n\nTällöin hän kohtasi Luotomäen tienristeyksessä Kilposen, joka hyvää\nkyytiä tuli kolmen miehen kanssa Putaalta päin kertoen kahden urkkijan\nseuraavan heitä vähän matkaa jäljessäpäin.\n\nPysähdyttiin odottamaan, jotta nähtäisiin, mistä nuo urkkijat olivat\nkotoisin. Mutta samassa tuli Heickellin mieleen, että oli tyhmää\nnäyttää itseään; paras oli koettaa selviytyä pälkähästä viisaammin. Kun\nnuo tulijat siis olivat pimeässä saapuneet näkömatkan päähän, pantiin\ntoimeen keinotekoinen tappelu. Eikä se sivullisesta näyttänytkään\nleikkipuuhalta. Miehet pyörivät siinä toistensa rinnuksissa, väliin\nkeikahti joku tiepuoleen, väliin taas läjähti ankara korvapuusti --\nmiehet löivät kämmeniään yhteen. Metakkaa varmuuden vuoksi vielä\nvahvennettiin tukevilla, synkästi jurahtelevilla manalan iskusanoilla,\nniin että läheisten talojen seinät kajahtelivat. Urkkijat seisahtuivat,\nmutta kun Heickell laski browningistaan laukauksen ilmaan tappelun\nsäestykseksi, saivat he taas jalat allensa ja hävisivät vilauksessa\nkaupunkiin päin. Silloin \"tappelukin\" vähitellen taukosi, ja\n\"alasmenijät\" pääsivät jatkamaan nauraen matkaansa! Sen jälkeen ei\ntällä tiellä enää epäilyttäviä olijoita näkynyt!\n\nAarnin luona Heickell otti kuljettaakseen joukon eteenpäin Kilposen\njäädessä pitämään tietä silmällä.\n\nAarnin takaa oikaistiin suoraan Kirkkonärää kohden, mentiin poikki\nHolman korvan alta ja noustiin Kokkomäkeen johtavalle tielle. Kun oli\nsaavuttu sinne metsien ympäröimille, vähän kuljetuille teille, laukesi\nmiehiä siihen saakka hieman vaivannut jännitys. Siellä voitiin jo panna\ntupakaksikin. Samalla miehille kuitenkin selitettiin, että tämän\njälkeen ei Suomen puolella enää saataisi savukkeita sytyttää, sillä\nedessä oleva maasto oli sellaista, että äkkiyllätys voisi siellä\ntapahtua joka askelella. Samoin piti kohta suut tukkia aivan visusti.\nSiinä hiljaa puhellen kuljettiin tietä, joka kaartaa kauniin\nKokkokankaan pohjoisrinnettä Kirkonmäen kylää kohden. Mutta ennenkuin\nsaavuttiin Pirkkiön tielle, Heickell antoi määräyksen: \"Tupakat pois ja\nsuu kiinni!\" Edettiin nopeasti, mentiin Pirkkiön tien poikki ja\nnoustiin aukealle palokankaalle, mistä muuan metsätie lähtee viemään\nHellälään. Kun palokankaalta oli päästy metsän suojaan, pysähdyttiin.\nHeickell selitti miehille jatkuvan vaitiolon tärkeyttä, sillä oltiin\nvain muutaman sadan metrin päässä rajasta, ja toinen tie, jolla\nvenäläisten patrullit ja tullivartiat liikehtivät, kulki koko matkan\naivan lähellä ja yhdensuuntaisesti tämän tien kanssa. Niin mentiin taas\neteenpäin. Yö oli käynyt yhä pimeämmäksi, joten kapealla metsätiellä\ntuskin näki eteensä. Mutta jonkin ajan kuluttua alkoi edestä taas\nhäämöttää aukea, sillä oltiin tulossa Hellalan n.s. vainionperälle.\nJoukko pysäytettiin metsän suojaan, mutta Heickell jatkoi vielä\netenemistään.\n\nKun hän lähestyi lähellä metsänreunaa olevaa latoa, vihelsi hän hiljaa.\nLadosta tuli ulos kaksi miestä. Ne olivat _Yrjö Keisaari_ ja muuan\nsaksalainen sotavanki. Viimeksimainitun oli Heickell edellisenä päivänä\ntavannut Kemissä; ja silloin oli päätetty, että hänet tuotaisiin maitse\nKemistä Pirkkiöön Karsikon torppaan, mistä Keisaari opastaisi hänet\nsovittuun yhtymäkohtaan. Näin oli tapahtunutkin. Tällaiset karkurit oli\nmuutenkin parasta liittää muitten ylimenijäin joukkoon vasta reitin\nloppupäässä.\n\nSaksalaisen liityttyä joukkoon jatkettiin matkaa. Poikettiin avonaisten\nvainioitten yli johtavalta tieltä umpipolulle tiheään matalaan\nmetsikköön, joka ulottuu aina Näätsaaren kylään saakka. Tultiin melkein\nkylän laitaan, missä pysähdyttiin tiheään varvikkoon. Heickell meni\nkylään. Hän tapasi siellä heti Jonne Sundellin, joka tiesikin tulijoita\nodottaa. Sundell oli juuri ollut vaanimassa venäläisten puuhia. Nämä\nolivat vielä niemellä vahdissa, mutta pian niiden piti tulla\n\"saijullensa\". Samassa venäläisten majapaikan ovi avautuikin, ja\nsisältä heijastuvassa valossa nähtiin kahden sotamiehen vetäytyvän\ntupaan. Kun Sundell myös tiesi Hellälän vanhemman tullivartian Piuvan\nolevan parastaikaa illastamassa, oli otollinen ylimenon hetki lyönyt.\n\nHeickell riensi hakemaan joukkoa. Sen hän kuljetti yli Näätsaaren mäen\nja Kuljun talon pihan kautta suoraan jäälle, siitä pitkin Hellälän\nniemen sivua ja niemestä lähtien kohden Haaparantaa, jonka valot\nalkoivat edessäpäin jo tuikkia.\n\nHellälään siirretty _Jonne Sundell_ oli miesten parhaimpia. Kerrankin\nkun Heickell oli lähtenyt viemään miehiä metsätietä Hellälään Sundellin\nsamaan aikaan pyrkiessä sinne suoraa, tavallista tietä, sattui niin,\nettä joessa rantavesi oli kohonnut jäälle, kuten näillä seuduin usein\ntapahtuu. Sundell huomasi yht'äkkiä venäläisen sotamiehen kulkevan\njäällä. Kun se ei huopasaappaineen viitsinyt rantaveden takia kahlata\nParasniemen kohdalla maihin, lähti se kiertämään pitkin Kirkkonärää\npäästäkseen toisia teitä jokisuulle. Kun Sundell vaistosi, että\nsotamies tällä tavoin kohtaisi n.s. Holman Kokkokankaan tiellä\nHeickellin joukon, niin hän päätti hidastuttaa ryssän kulkua. Hän otti\ntullimiehen merkin lakistaan pois, hyökkäsi talottomalla kohdalla\nKirkkonärässä miehen kimppuun, väänsi tältä kiväärin käsistä, heitti\nsen rantaveteen ja painiskeli paksutakkisen vihollisen kanssa hyvät\najat. Sitten hän jatkoi matkaansa sotamiehen jäädessä haraamaan syvästä\nrantavedestä kivääriään. Hellälässä Sundell naureskellen näytti\nHeickellille voitonmerkkejään, sotamiehen olkapoletteja. Heickell\nolikin kulkiessaan Kirkkonärän yli kuullut ylempää jotakin epäselvää\nkahinaa. Nyt hän ymmärsi, mitä se oli ollut.\n\nTähän tapaan toiminta jatkui Hellälästä käsin pitkät ajat. Milloin\nvietiin miehet yli ylempää, milloin alempaa jokisuun monimutkaisten\nsaarekkeitten, niemien ja poukamien lomitse. Hellälän kautta\nkuljetettiin osittain myös Kyläjoelle tulleet menijät. Ja kun kauempana\nmeressä jäät vahvistuivat ja niitä pitkin alettiin opastaa miehiä\nKemistä länteen, tapahtui usein, varsinkin huonommalla säällä, että\nmentiin Selleen ja Puuluodon välistä Hellälään, mistä Sundell sitten\nauttoi tulijat eteenpäin. Kemin opas saattoi silloin saman tien mennä\nTornioon tai Kyläjoelle palatakseen sieltä Kemiin, täten välttyen\nuseinkin hyvin vaikeasta rajanylipaluusta.\n\nHellälässä toimi koko ajan etapin apuna laivuri Janne Kulju, jonka\ntalossa Sundell asui. Hän oli puuhissaan kerrassaan peloton, eli ja\nliikkui, niinkuin mitään rajaa vartioineen ei olisi ollutkaan. Kun\nhänen piti valmistautua matkaan, niin se ei suinkaan tapahtunut hiljaa\nja varovasti. Kuljun ääni pani kylän kankaan ihan kajahtelemaan. Kukaan\nei tietysti näin ollen voinut aavistaakaan, että siinä paraillaan\npunottiin salajuonia; ja juuri tätä Kulju meluamisellaan tarkoittikin.\nKun sattui vietäväksi vain mies tai pari, niin Kulju äänekkäästi\ntouhuten valjasti pihallaan hevosen. Ja kun sitten oli ajettu jäälle ja\nhevonen ravasi jo joen väylällä Ruotsia kohden, niin yhä kuului sieltä\npimeästä yöstä kovia komennuksia, kun Kulju kiirehti hevosen lujaa\nmenoa. Naapurit tuumivat tällöin nauraen: \"Janne Kulju siellä taas\nkuiskailee!\" Mutta venäläiset Kuljua nähtävästi pelkäsivät, sillä hän\noli kookas ja jäntevä mies, jonka tuikeata katsetta ei ollut helppo\nkestää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäihin samoihin aikoihin ja yhä edelleen pitkin talvea liike jatkui\nmyöskin Kyläjoen ja Vojakkalan kautta.\n\n_Kyläjoelta_ Iikka Metsävainio suuntasi reittinsä vesien jäädyttyä ja\nrekikelin tultua suoraan Pirkkiöön; ja tällä reitillä menijät saivat\nnauttia hyvästä kyydistä, sillä Metsävainiolla, joka oli oikea\nhevosmiesten kuningas, oli mainio juoksija. Kerran kuitenkin näillä\nmatkoilla Pirkkiöön mentäessä jää murtui eräässä Kuulanmutka-nimisessä\npaikassa. Hevonen ja miehet kylläkin pelastuivat, mutta juoksija sai\njalkaansa ikuisen vian. Pirkkiössä hoitivat liikkeen asioita\nennenmainittu opettajatar neiti _Elise Viuhkola_ ja maanviljelijä _Yrjö\nKeisaari_. Neiti Viuhkola majoitti ja muonitti miehet vierasvaraisesti\nkoulullaan, jonka lämpöisissä, rauhallisissa suojissa sopi mainiosti\nkoota voimia matkan uusia rasituksia kestämään. Pirkkiöstä eteenpäin\njoko Hellälään tai Kargukselle opasti menijöitä Keisaari. Mutta tulipa\nneiti Viuhkolakin toisinaan seuran vuoksi matkamiehiä Kargukselle\nsaakka saattamaan, kun hevoskyydillä painuttiin perille asti. Talven\ntullen jatkoi myös _Väinö Kargus_, joka oli parhaita hiihtäjiä,\nrohkeasti toimintaa _Aukusti Holman_ kanssa. Saapuneet miehet\ntoimitettiin reippaasti yli, ja Kargus kävi Torniostakin miehiä\nRuotsiin viemässä. Väliin hän oli näissä puuhissa hiukan liian\nvaromaton. Niinpä kun hän kerran Tason matkustajakodista otti\nohjatakseen neljä menijää rajan yli, hän kuljetti ne Putaan kautta\nKirkonmäelle ja siellä Linnaisten lähellä vain näytti heille Ruotsiin\njohtavan tien lähtemättä itse saattamaan, koska mitään epäilyttävää ei\nollut huomattavissa. Mutta rannassa olikin sinne taitavasti\nkätkeytyneitä tullimiehiä, ja menijöiltä nousi tie pystyyn. Heidät\ntuotiin Tornion poliisikamariin, missä heille annettiin junapassi,\njonka avulla he saattoivat tehdä uuden yrityksen Tervolan kautta.\nTullimiehet näet valvoivat, että heidän saaliinsa toimitettiin aina\nasemalle junaan, kun taas venäläisten pidättämät \"alasmenijät\" voitiin\npoliisilaitoksesta tavallisesti toimittaa ilman muuta uudelleen rajan\nyli pyrkimään.\n\nJos Iikka Metsävainio sattui menijöitten saapuessa olemaan poissa\nkotoa, hankki hänen veljensä _Jaakko Metsävainio_ heille oppaat. Näinä\ntoimivat m.m. työmies _Matti Alatalo_ ja torppari _Erkki Seppänen_.\nSeppäsellä oli apunaan talonisäntä Aappo Jukkola. Kun Seppäsellä oli\nmökki Tanskinsaaressa, Torniosta 5 km pohjoiseen, osasi hän menijöille\nvalita sillä suunnalla aina hyvät tiet. Seppänen käytti kuljetuksessa\nreittiä _Kyläjoki-Keropudas-Tanskinsaari-Selkäsaari-Patokari_.\nTanskinsaari on tavallista erikoisempi paikka senkin takia, että sen\npohjoisosa kuuluu Ruotsiin. Tästä syystä sieltä voitiin liikkua sinne\njos tännekin, mitä todistaa esimerkiksi se huvittava seikka, että\neräällä saaren mökkiläisellä oli sota-aikana sekä Suomen että Ruotsin\nleipäkortit. -- Opastustehtävissä toimivat Kyläjoen kautta kulkevalla\nreitillä myös veljekset _Frans ja Janne Aarni_.\n\nEräitten menijöitten varomattomuuden takia -- he olivat näet\nHaaparannalta kirjoittaneet kotiinsa kertoen matkastaan --\nvenäläiset saivat vihiä tästä reitistä ja toimeenpanivat yht'äkkiä\nkotitarkastuksia joissakin taloissa, m.m. Koivurovassa, vieläpä\nasettivat Metsävainioon vahditkin. Tämä tapahtui kuitenkin vasta\nkuljetuksen loppuaikana, jotenka siitä ei ollut suurta vahinkoa. Mutta\nIikka Metsävainion oli kauan kartettava kotiaan.\n\n\"Alasmenijät\" olivat joskus muutenkin vaarallisen varomattomia.\nToisilla tämä tietysti johtui hermostumisesta, mutta toiset olivat\ntahallaan hurjapäisiä palaen halusta saada lähtiäisiksi \"löylyttää\"\nvenäläisiä. Tämän takia heille piti tuon tuostakin muistuttaa, mitä\ntoiminnan menestyksellinen jatkaminen rajaseudun kireissä oloissa\nvaati. Tulihan näet aina ajatella sitäkin, etteivät he suinkaan olleet\nviimeisiä menijöitä. -- Ajattelemattomuutta ilmeni monin tavoin.\nKerrankin oli viisi miestä neiti Viuhkolan luona Pirkkiön koululla\nodottamassa lähtöä samaan aikaan, kun siellä vietettiin jotakin\nnuorison iltamaa. Miehet tahtoivat välttämättä olla mukana juhlassa,\nmikä tietysti oli peräti typerää. Useat läsnäolijat katselivatkin\nihmeissään noita outoja herrasmiehiä, ja epäluulojen välttämiseksi oli\nselitettävä heidät neiti Viuhkolan tuttaviksi, pohjoiseen meneviksi\nmetsäherroiksi. Mutta monesti olisi voinut käydä hullusti, ellei\npaikallinen väestö olisi pitänyt näkemiään omana tietonaan.\n\n_Vojakkalasta_ tapahtui ylikulku jääkelin aikana Iisakan väen\nopastamana suoraan Oravaisten saaren tullista, silloin kun venäläiset\neivät olleet vartiopaikalla ja kun ennakolta oli sovittu menoajasta\ntulli-esimies Albert Raution kanssa. Hän näet oli, kuten on kerrottu,\nasialle hyvin myötätuntoinen.\n\nMeritien katkettua kuljetettiin marraskuun puoliväliin mennessä\nTorniosta rajan yli hyvän joukon toista sataa miestä. Sen jälkeen liike\nhiljeni, kun kuljetus ohjattiin pitemmille reiteille, missä harvemmat\nsalakarit miehiä väijyivät. Ei toiminta kuitenkaan Torniossakaan ja sen\nympäristöllä aivan kokonaan loppunut, sillä mies tahi pari, joskus\nkokonainen ryhmäkin sieltä jatkuvasti lähti melkein joka päivä\nsuuntaan tai toiseen. Näiden lähtijöiden joukossa oli toistakymmentä\nTorniosta ja sen ympäristöltä kotoisin olevaa nuorta miestä. Tieto\njääkäriliikkeestä oli näet ruvennut jo leviämään paikkakuntalaisten\nkeskuudessa, ja sen ohessa jotkut Tornion etappiin kuuluvat\nmiehet olivat innoissaan omin lupinsa ryhtyneet suoranaiseen\nvärväystoimintaankin.\n\nNäihin aikoihin ja sitten pitkin talvea liikkui \"Pohjan Torniossa\"\nmonia sellaisiakin, jotka jo aikaisemmin olivat siellä salaisilla\nasioilla käyneet ja jotka halusivat käyttää mukavampia ja lyhyempiä\nteitä, kun ryssät eivät heitä liikoja hätkäyttäneet. Näitä olivat\n\"hostmestari _Pekko_\", sanomalehtimies _Kuisma_, \"merimies\" _Sihvo_,\nPikku-Jussi (Jussi Väisänen), \"ulkotyömies\" _Villamo_, \"sekatyömies\"\n_Rinne_ (Suvirinne) ja monet muut \"Saksan agentit\", pommarit, värvärit\nja muut \"firman miehet\". Tulipa rajan yli marraskuun 18. p:nä Karjalan\nsuurvärvärikin, Aarne Sihvo, oleillen päivänselän Torniossa, jolloin\nhän juttelun lomassa laulaa kajahutti m.m. \"Elon mainingit korkeina\nkäyvät\". Luultavasti tämä laulu silloin kuultiin Suomen rajojen\nsisäpuolella ensimmäisen kerran.\n\nTornion seudulla auttoivat menijäin ylikuljetusta, paitsi asemalla\ntoimineita, aikaisemmin mainittuja vastaanottajia, myöskin\nylikonstaapeli _Toivo Jernstedt_, kirjuri _Kaarlo Hackzell_, poliisi\n_Juho Kukka_, kauppias _Lenna Isakson_, tullivartia _Kalle Granström_,\nliikemies _Tapani Unkila_, konttoristi _Erkki Koponen_, kauppias\n_Aleksi Vainio_, rautatievirkailija _Yrjö Andersson_ sekä monet muut,\nm.m. joukko yhteiskoululaisia.\n\nNäitten lisäksi vaikuttivat ja toimivat asian hyväksi monella tavalla\nsekä puhein että teoin useat muutkin kansalaiset, kuten Torniossa\ntarkastaja _Vihtori Lähde_ (suuri jääkärien ihailija), valokuvaaja\n_Heikki Björn_, rouva _Anna Rantala_, kauppias _Kustaa Äimälä_, lehtori\n_V. Ollila_, johtaja _J. E. Tuompo_ ja Alatorniolla kaupanhoitaja\n_Hannes Puranen_, maanviljelijä _Iivari Faarinen_ ynnä monenmonet\nkansanmiehet esim. _Liakat, Kauppilat, Pelttarit, Lampiset,\nMustaparrat, Kapraalit, Lankiset, Kylmälän miehet_ j.n.e. Kylmälän\nisäntä noina vuosina tuskin muuta puhuikaan kuin ylisti saksalaisia ja\ntuskin muuta tekikään kuin pui nyrkkiä ryssille. Kylissä kaikkialla ja\nkujilla tien täydeltä hän tätä ankarasti pauhasi. Ja niin tekivät\ntoisetkin. Jääkäriasioista puhuttiin niistäkin paljon, mutta hiljaa ja\nvarovasti.\n\nKun merikuljetuksen jäitse Kemistä suoraan Ruotsiin piti alkaa, kävi\nHeickell _Röytässä_ järjestääkseen sinne henkilön, joka tiedoittaisi\nsiltä suunnalta venäläisten vartiojärjestelmiä ja muita puuhia koskevat\nseikat ja joka tarpeen vaatiessa opastaisikin kulkijoita mereltä rajan\nyli. Tämä toimenpide johtui osittain siitäkin, että, jos ylikuljetus\nTorniosta ja sen lähimmästä ympäristöstä kävisi mahdottomaksi,\nsitä voitaisiin jatkaa ainakin kauempaa käyttäen esim. linjaa\n_Pirkkiö-Sellee-Tirro_ (Ruotsin puolella). Näihin tehtäviin Heickell\nsai hankituksi suutari _Aukusti Möykkylän_, jolla sitten tuli\njääkäriliikkeen eri puuhissa olemaan oma merkillinen osansa. Röytässä\ntoimi asian hyväksi myös opettaja Aukusti Mikkonen, jonka kanssa\nHeickell niinikään oli kosketuksissa.\n\nRöytässä toimineista on lisäksi mainittava konttoristi Aarne Varonen ja\nkonttoripäällikkö Nikke Helenius.\n\nMitä tulee Tervolan ja Muurolan reittien ylimenopaikkojen\njärjestämiseen, keskusteltiin siitäkin Hällforsin ja Pietilän kanssa\nlokakuun 26. p:nä Torniossa, jolloin, kuten on kerrottu, etappien\njohtajat Heickell ja hänen kemiläiset ystävänsä neuvottelivat muistakin\nKemin ja Tornion etappeja koskevista seikoista. -- Heickell tekikin\nedellämainitussa tarkoituksessa saman lokakuun lopulla (1915) matkan\nKorpikylään hankkiakseen etappityön avustajia ja pannakseen puuhan\nsiellä alulle. Tällöin hän tapasi Tornion kaupungin metsänvartian\n_Viljaami Niemen_, joka suostui rajan yli opastamaan luoksensa\nlähetettävät miehet. Pian kuitenkin ylikuljetus siirtyi Viljaamin\nserkkujen _Frans ja August Niemen, Eelovi Vaaran_ ja muiden rohkeitten\nja isänmaallisten tornionjokelaisten käsiin. Heidän työskentelystään\nkerromme Tervolan ja Muurolan etappien toimintaselostuksen\nyhteydessä.[25]\n\n\n\nMaahan palatessa käytettyjä keinoja ja salateitä. -- Hiukan passeista.\n\n\nTähän saakka on ollut puhetta vain Suomesta Ruotsiin tapahtuneesta\nrajan-ylikulusta, mutta mielenkiintoista on tutustua myöskin\npäinvastaiseen suuntaan suoritettujen matkojen \"tekniikkaan\".\n\nAluksi mainittakoon, että rajaseutulaisten rajapassi näytteli siihen\naikaan hyvin tärkeätä osaa. Virallista ylikulkutietä käytettäessä\nsantarmit löivät joka kerta sekä mennessä että tullessa passiin\nleimansa ja päivämäärän, vieläpä jotkut panivat niihin oman\nsalamerkkinsäkin, joista sininen \"pukki\" merkitsi epäilyttävää henkilöä\nja punainen vaarallista; ne olivat siis ihmisten valtakunnallisten\nsyntien osoituksia. Santarmit pitivät tarkasti silmällä myös sitä, että\npassissa varmasti oli kaikki meno- ja tuloleimat, sillä jos jokin\nsellainen puuttui, oli heillä heti täysi syy epäillä, että oli käytetty\nsalateitä.\n\nKun siis joutui menemään Ruotsiin salatietä, oli salaa palattavakin,\nsillä muutoin joutui heti kuulusteltavaksi. Mutta kun joskus oli\npakko kiireesti palata takaisin ja kun siis täytyi voida palatessa\nkäyttää suoraa virallista tietä, oli viisainta etukäteen mennä\npassintarkastukseen ja ottaa passiinsa menoleima, jotta näyttäisi siltä\nkuin olisi mennessäkin käyttänyt virallista tietä. Kun siis passissa\noli menoleima, saattoi huoleti palata virallista tietä. Joskus kyllä\ntuotti hankaluutta se, että leimat eivät tulleet samalle päivälle,\nkoska ylivienti tapahtui iltayöstä tai yöllä, ja raja oli yöllä kiinni;\nse näet suljettiin toisin ajoin jo klo 9 illalla. Silloin oli aina\nkeksittävä kaikenlaisia selityksiä, ja parhaiten tepsi, kun kertoi\nvenäläisille olleensa tansseissa ja sen takia myöhästyneensä. Tätä\nkeinoa ei voinut kuitenkaan käyttää varsin usein, sillä pianhan\nvenäläiset olisivat päässeet tällaisten \"tanssiaisten\" perille. Usein\nolikin parasta mennen tullen turvautua salateihin.\n\nTuo salaa Suomeen palaaminen oli väliin helppoa, mutta useimmiten\nsangen vaikea juttu. Silloin kun oli toimitettu sellaiset etappi-\npuuhissa olevat tullivartiat, joilla oli hevoset, siis esim. Jonne\nSundell ja Kalle Granström, asioita varten Ruotsin puolelle, niin ei\npalatessa tarvinnut muuta kuin pisti tullimiehen merkin lakkiinsa ja\najaa hurautti yli sellaisesta paikasta, missä tulijoita ei tunnettu tai\nmissä tiedettiin olevan pelkästään venäläisiä vartiomiehiä. -- Koko\nloppuvuosi 1915 oli aivan lumeton, jotenka joen jää pysyi joulukuuhun\nsaakka kirkkaana. Luistinkeli oli siis hyvä ja niinpä sitäkin hyväkseen\nkäyttäen saattoi joskus pimeän turvin palata luistelemalla Suomeen, Kun\ntaas talvempana sattui sankkaa sumua tai tavallista kovempi lumipyry,\nkulki esim. Heickell Haaparannan rannasta suoraan röyhkeästi Tornioon.\nToisinaan hän tuli yli Hellälästäkin ilman enempiä ihmeitä, silloin kun\nJonne Sundell oli yksin vahdissa, ja varsinkin silloin, kun vanhempi\ntullivartia Piuva oli -- kuten hänen tapansa oli joka päivä määräaikana\ntehdä -- mennyt emäntineen lypsylle!\n\nMutta silloin kun vastarannan vahdeista ei ollut tarkkaa tietoa, piti\naivan hiipimällä kulkea rajan yli.\n\nAnnamme Heickellin itsensä kertoa tällaisen tapauksen:\n\n\"Kun minun kerran piti Ossi Sundellin kanssa palata salateitse rajan\nyli Suomeen, päätimme lähteä yrittämään yli Hellälän kohdalta, vaikka\nemme sattuneet tietämäänkään Jonne Sundellin vahtivuoroa. Oli pimeä yö,\njotenka saatoimme kirkasta jäätä myöten kenenkään huomaamatta tulla\nmuutaman kymmenen metrin päähän Suomen rannasta. Pysähdyimme jäälle\nkeksiäksemme jossakin rannalla olevat vartiat ja liikkuaksemme sitten\nedelleen niitten toiminnan mukaan. Pian näimmekin kaksi sotamiestä\nnuokkumassa lähellä rantaa olevalla hirsiläjällä. Ne eivät näyttäneet\nmeitä huomaavan, mörähtelivät vain jotakin keskenään ja sytyttelivät\nsavukkeitaan. Lähdin Sundellin kanssa hiipimään sivulle päin\npäästäksemme hieman kauempaa maihin. Mutta olikin noussut syvä\nrantavesi, jotenka tie oli tukossa, sillä tällainen vedennousu ulottuu\naina hyvin laajalle alueelle. Kun sillä kohdalla, missä sotamiehet\npitivät vahtia, oli rannasta ulkoneva matala pukkisilta, ei meidän näin\nollen auttanut muuta kuin lähteä yrittämään maihin sitä myöten.\nPäätimme, jos vahdit meidät äkkäisivät, tehdä heistä selvän, sillä\nmukanamme oli sellaista postiakin, että kiinni jouduttuamme meillä\nolisi ollut varma nuoransilmukka tiedossamme. Browningit vireessä\nhiivimme eteenpäin -- minä kymmenkunta metriä edellä, koska oletimme,\nettä harmaahko pukuni ei niin pahasti pistäisi silmään. Pääsimme\nrantaan ja aloimme hiipiä kuin kissat rantakivikkoa sivulle päin.\nOlimme aivan lähellä ryssiä. Silloin toinen heistä liikahti, mutta --\npäästikin vain pitkän haukotuksen. Onni heille ja meille! Ja niin me\npääsimme niistä erkanemaan yhä pitemmälle. Kun olimme edenneet läheisen\nulkohuonerakennuksen taa, ei meitä uhannut enää mikään vaara. Tie oli\nselvä. Öinen rauha vallitsi Hellälän kankailla, ja niin me painoimme\neteenpäin.\"\n\n\n\nRaja-ruotsalaisten suhtautuminen vapausliikkeeseemme.\n\n\nNiin katkeria muistoja kuin meillä onkin vapaussotamme kynnykseltä\nruotsalaisista, joilta aseettomina -- suuressa hädässämme -- turhaan\npyysimme apua, aseita, olemme toiselta puolen velkapäät toteamaan, että\nRuotsin sivistyneistön ja korkeimpien piirien keskuudessa oli\njääkäriliikkeellä paljon ystäviä ja että varsinkin rajalla toimivat\nsotilasviranomaiset yleensä osoittivat hyvinkin suurta myötämielisyyttä\nitsenäisyytemme esitaistelijoita kohtaan. Mutta saivatpa Ruotsiin\npaenneet aktivistimme sikäläisten siviiliviranomaisten puolelta joskus\nkokea jäistä kylmyyttäkin, Niinpä esim. Haaparannan kruununvouti\neräällekin aktivistille, joka kääntyi hänen puoleensa auttaaksensa\nmuuatta venäläisten vainoamaa virolaista sanomalehtimiestä, julkesi\nlausua: \"Maanpettureita, vallankumouksellisia roistoja te olette!\" Ja\nmelkein samoja sanoja kerrotaan Brantinginkin kerran eräässä\ntilaisuudessa käyttäneen suomalaisista aktivisteista, kun nämä pyrkivät\nhänen puheilleen. Erityisen ikävä ilmiö oli myöskin se, että rajaseudun\nruotsalaisissa oli niitä, jotka ammoisista ajoista itäneen\nvenäläispelon lamauttamina alentuivat siinä määrin, että suorastaan\nlähentelivät venäläisiä rajaviranomaisia, toisin sanoen liehakoitsivat\nryssien edessä. Lahjoittipa eräs Suomessakin tunnettu haaparantalainen\nliikemies santarmipäällikkö Korniloffille moottoriveneenkin. Ja\nHaaparannan virastoissa oli henkilöitä, jotka varmasti olivat\nvenäläisten kanssa kosketuksissa. Usein nähtiin Ruotsin puolelta olevia\nvieraita käymässä santarmien luona Torniossa -- ilmeisesti\nilmiantotarkoituksissa. Santarmikansliaan osoitetut yksityiset\nnimettömät ilmiantokirjeet, jollaisia postiljoonit Purra ja Lindqvist,\nkuten ennen on kerrottu, joskus tapasivat, olivat ruotsinkielisiä ja\nkaikesta päättäen rajan takaa lähtöisin. Huvin vuoksi mainittakoon\ntässä, kuinka eräs venäläisten avustamispuuhista tunnettu,\nHaaparannalla toimiva rihkamakauppias kavalalla tavalla ilmiantoi\nsantarmeille erään Suomen puolelta olevan miehen, joka häneltä oli\nostanut revolverin. Kaupanpäällisiksi hän näet jauhoisella kämmenellään\ntaputti miestä selkään. Mies käsitti tämän ystävyydenosoitukseksi,\nmutta kun hän tuli rajalle, ottivat santarmit hänet heti kiinni\nhuomatessaan hänen selässään kauppiaan sinne painaman, tietenkin\nsantarmien kanssa ennakolta sovitun \"ystävyyden merkin\".\n\nMutta huolimatta kaikista näistä enemmän tai vähemmän\nyksityisluontoisista varjopuolista meidän suomalaisten kuitenkin on\nkiitollisin mielin tunnustettava, että se turva, minkä ruotsalaiset\nviranomaiset sittenkin soivat aktivisteillemme, ja se ymmärtämys ja\nystävällisyys, jota ruotsalaiset yleensä heitä kohtaan osoittivat, oli\nitsenäisyyspyrkimyksillemme suuriarvoinen.\n\n\n\n\nVENÄLÄISTEN RIEHUNNAN AIKA.\n\n\n    Nyt, jos koskaan! Valitkaamme:\n    vapaus vai orjuus maamme?\n    Kautta taivaan luojan vala vannokaa:\n    orjuuteen ei enää taivu tämä maa!\n\n                           Sándor Petöfi.\n\n\n\nTornion etapin ja Helsingin välinen yhteys.\n\n\nKertomuksemme ei ole täydellinen, ellemme muutamin sanoin kuvaile\nniiden Helsingissä vaikuttaneiden, jääkäriliikkeessä kuuman päivätyön\nsuorittaneiden elinten toimintaa, joiden kanssa Tornion etappi koko\najan, toukokuun 18. päivään asti oli läheisessä yhteydessä.\n\nTässä emme luonnollisestikaan voi ryhtyä yksityiskohtaisesti\nkäsittelemään sitä uhrautuvaa työtä, mitä eri ylioppilasosakunnissa ja\nylioppilasyhtymissä tehtiin pääasiallisesti värväyksen, mutta myöskin\nmuunlaisen aktivistisen toiminnan hyväksi.\n\nVärväystä suorittivat etenkin ylioppilasosakuntien kuraattorit ja muut\nluottamusmiehet. Varoja toimintaa varten saatiin vanhemman polven\nmiesten taholta, joitten joukossa oli monta entistä aktivistia.\nJääkäriliikkeen vaatimat tehtävät keskittyivät täten eri piireissä\nmuodostuneille järjestöille. Toisten käsiin joutui sellainen toiminta,\njosta muodostui liikkeen _tuki_, toiset taas saivat suorittaa\n_vaaranalaisempia tehtäviä_, kuten miesten värväystä ja lähettämistä,\ntiedustelutoimintaa y.m.\n\nNäiltä viimeksimainituilta, Helsingissä syntyneiltä jääkäriliikkeen\nniinsanoaksemme tulilinjan-elimiltä vaadittiin reipasta ja rohkeaa\ntoimintaa, ja niiden ansioksi onkin suurelta osalta luettava se\nkäytännöllinen työ, mikä Helsingissä miestenkuljetuksen pääaikana\ntehtiin.\n\nTällaisia järjestöjä, joitten yhteyteen Heickell Tornion etappia\njohtaessaan joutui, oli kolme. Yksi näistä oli pohjalaisten muodostama\njärjestö, jonka pesäpaikkana oli _Ostrobotnia_ ja keskusvoimana\nmaisteri _Väinö Kokko_. Tästä järjestöstä onkin jo aikaisemmin puhuttu,\njotenka siihen ja sen toimintaan ei ole syytä enää lähemmin kajota.\n\nToinen oli teknillisten ylioppilaitten eli \"_polyteekkarien_\" jo\nvarhain muodostunut järjestö, jonka loi heidän hallituksensa\npuheenjohtaja insinööri _Harry Backberg_. Järjestössä vallitsi mitä\nankarin kuri. Jokaisen, jolle salaisuudet uskottiin, piti sormet\nVoima-liiton aikaisella mauserpistoolilla vannoa vala, joka velvoitti\nehdottomaan vaitioloon, annettujen tehtävien noudattamiseen ja\nväkijuomien karttamiseen. Oli järjestetty myös niin, että tärkeimmät\nasiat tiesi aina vain kaksi miestä, joista toinen suoritti pahimmat\ntehtävät johtaen samalla järjestön toimistoa, ja toinen astui edellisen\ntilalle, jos tämä joutui kiinni. \"Polyteekkarien\" järjestö toimi\nniinikään sekä värväys- että tiedustelutehtävissä. Sen kautta\njääkäripataljoona sai riveihinsä monta huomattavaa miestä, joista tässä\nmainittakoon vain nimet Martti Wallenius, Ilmoniemi, Hägglund, Sarlin,\nForsman, Kara ja Wasenius. -- Kun tuntemattomia värvättiin ja matkalle\nlähetettiin, otettiin heistä muka valokuva -- tyhjään kameraan -- ja\nannettiin ankara uhkaus, että ellei asianomainen määräaikana saapuisi\nsiihen ja siihen etappipaikkaan, niin hänen kuvansa pantaisiin\n\"telefoonitolppaan\" ja mies tavattaessa ammuttaisiin. Järjestöä johti\nBackberg vangiksi joutumiseensa saakka (18. II. 1916.) Sen jälkeen otti\ntoimiston johdon huostaansa Backbergin uskollinen apulainen, insinööri\n_Aale Roos_, joka, hyvin tietäen vaaranalaisen asemansa, pysyi\npaikallansa, kunnes vihollinen löi hänetkin kahleisiinsa (19. V. 1916).\nBackbergin toimisto sijaitsi hänen kotonaan Hakasalmenkadun 6:nnessa\n(nyk. n:o 8), mihin talossa muutenkin vallitsevan vilkkaan liikkeen\ntakia oli kaikkien hyvä huomaamatta saapua. Aale Roosin \"työpaja\" taas\noli Bulevardinkadun 24:nnessä.\n\nKolmannen keskuselimen muodostivat etupäässä eteläsuomalaiset\nylioppilaat. Heidän kokouspaikkansa oli Karjalaisten talossa sijaitseva\nn.s. _Liisankadun toimisto_, joka perustettiin syyskuussa 1915, kun\nsuurvärväys alkoi. Siihen kuuluivat läheisimmin ylioppilaat _Erik\nMalmberg, Juho Aalto, Ragnar Heikel, Edvard Bruhn (\"Lillan\"), Olli\nMala, Eino Polón_ sekä välillisesti monet muut.\n\nTämän toimiston tehtävät olivat moninaiset, mutta ennen kaikkea se\nansaitsee muistamista sen takia, että sen kautta sai huomattava osa\nHelsingistä Saksaan lähtevistä ohjeet ja matkarahat. Kun liike\ntoimistossa syyslukukauden puolivälissä kasvoi kovin huomattavasti,\njärjestettiin asiat niin, että toimiston henkilöt sen jälkeen jakoivat\nmatkarahat ja antoivat matkaohjeet menijöille Helsingin asemalla.\n\nToimistossa hoidettiin myös jääkärien sekä Saksaan menevää että\nsieltä tulevaa kirjeenvaihtoa. Tämä työ oli varsin vaativaa, kun\nkirjeet ja eri henkilöille tarkoitetut tervehdyksetkin saapuivat\nsalakirjoitettuina. Niiden tulkitsemiseen meni paljon aikaa ja työtä.\nAgitatsionikirjallisuutta toimisto niinikään levitti.\n\nAikaisemmin on kerrottu saksalaisten jääkäriliikkeen miehille antamasta\ntehtävästä suorittaa vakoilua Saksan hyväksi. Tämäkin laaja toiminta\nkeskittyi pääasiallisesti Liisankadun toimistoon, kunnes se toimiston\nhajottua (24. XII. 1915) Bruhnin vangitsemisen jälkeen siirtyi\nBackbergin toimistolle. Samaten ne Tornion salapostilinjat, joista\nennen on kerrottu, päätyivät Helsingissä Liisankadun toimistoon.\n\nMäärätyille toimiston jäsenille järjestettiin tapahtuvaksi kaupungilla\njossakin huomaamattomassa paikassa kohtauksia niiden kanssa, joilta\nvärväystoimintaa varten saatiin A. K:n antamat varat. Näitä rahojen\ntuojia olivat esim. maisterit _Bertel Appelberg ja Kai Donner_.\n\nOsakuntien värvääjät antoivat värvätyille usein joko Liisankadun\ntoimiston tai jonkun siihen kuuluvan henkilön osoitteen, ja niin\nhoidettiin miehet eteenpäin.\n\nMainittakoon myös, että tämä toimisto lähetti matkalle kolmisensataa\nmiestä -- omia ja muitten värväämiä.\n\nYlläkuvatusta selviää, mitkä ne Helsingissä toimivat aktivistiset\nkeskus-elimet olivat, joiden kanssa Tornion etappi oli jatkuvassa ja\nsuoranaisessa yhteydessä.\n\nKaikki, mitä etelässä tapahtui, vaikutti tähän pohjoiseen\nrajaseutu-etappiin ja päinvastoin. Suuren järjestön hermosto oli\nherkkä. Menestyminen oli yhteistä. Onnettomuudetkin tulivat yhteisiksi.\n\n\n\nPahanilmanlintuja liikkeellä.\n\n\nToiminta Torniossa jatkui vuoden loppuaikana entiseen onnelliseen\ntapaan.\n\nKemin kautta oli käynnissä miestenkuljetus jääteitse Ruotsiin, ja\nTorniosta autettiin tätä toimintaa parhaan mukaan. Sukset, joilla\nmiehet olivat menneet yli, tuotiin takaisin Suomeen; tietojen ja postin\nvälitys jatkui säännöllisesti.\n\nMutta vuoden loppupuolella alkoi ilmetä seikkoja, jotka osoittivat,\nettä venäläiset olivat ryhtyneet vakavasti kiinnittämään huomiotaan\ntähän liikkeeseen. Heidän urkintajärjestönsä rupesi röyhkeästi\ntunkeilemaan sellaisille seuduille, missä ne aavistivat salaista\ntoimintaa harjoitettavan. Heickell sai Helsingistä näitä asioita\nkoskevia tietoja. Ouluun noita epäilyttäviä urkkijoita ilmestyi\ntoimimiesten lähettyville. Ja Kemissä Heickellillä oli useita kertoja\nitselläänkin tilaisuus omin silmin seurata siellä puuhaavien kätyrien\ntoimintaa.\n\nTorniossa ja rajaseudulla näitä venäläisten salapukuisia palvelijoita\noli ollut, kuten aikaisemmin on kerrottu, jo sodan alusta asti, mutta\nnyt niiden lukumäärä kasvoi, ja niiden ilmeisenä päätehtävänä näytti\nolevan juuri jääkäriliikkeen urkinta. Noitten muualta tulleiden\nolioitten toiminta paikallisia oloja tuntemattomina oli kuitenkin\nsellaista, että heidät heti voitiin paljastaa ja siten tehdä\nvahingottomiksi. Santarmit nimittäin oitis hylkäsivät palveluksestaan\nsellaiset urkkijat, jotka sotkivat korttinsa. Senpätähden koetetuinkin\nuudet urkkijatulokkaat aina mahdollisimman pian paljastaa.\n\nMuuan tällainen oli ottanut joka-iltaiseksi tavakseen kierrellä ja\nkaarrella taloa, jossa Eero Heickell vanhempiensa kanssa asui. Heickell\npäätti silloin tehdä miehen metkuista lopun. Tulikin joulukuun\nalkupuolella sopiva alakuunaika. Eräänä iltana Heickell varustautui\nhyvillä vehkeillä, ja kun urkkija ilmestyi pimeään \"kränniin\", niin hän\nantoi sille sellaiset \"koristukset\", että koko miestä ei sen koommin\nenää näkynyt eikä kuulunut.\n\nKerran taas ilmestyi paikkakunnalle etelästä muuan pikku tullimies,\njoka kuitenkin päätyönään ryhtyi heti harjoittamaan urkintaa. Ahkera\nhän oli varsinkin tunkeutumaan kaikkiin tilaisuuksiin, missä väkeä oli\nkoolla. Niinpä kerran, kun Torniossa vietettiin V.P.K:n perheiltamaa,\ntuo hurtta yritti kaikin mokomin päästä sinne. No mitäpäs siinä!\nPantiin Ossi Sundell ja Kalle Kilponen muka järjestysmiehiksi ja\npoliisi Jaakko Puhakka seisomaan talon ulkopuolelle siltä varalta, että\nhuudettaisiin poliisia. Kun tullimies tuli sisään, tekaistiin heti\npikku tappelu ja sen tuloksena roisto heitettiin miesvoimalla suin päin\novesta keskelle katua. Puhakka hyökkäsi silloin paikalle ja vei ukon\nputkaan. Mies sai seuraavana päivänä potkun virastaan ja katosi\npaikkakunnalta.\n\nTällaisten urkkijain kanssa kyllä aina jotenkuten toimeentultiin.\nSamaten ei virkapukuisilla santarmeillakaan ollut tässä suhteessa\nsuuria onnistumismahdollisuuksia. Mutta vuoden vaihteessa sattui eräitä\ntapauksia, jotka toisaalta vaikuttivat käänteentekevästi aktivistien\nasiain kulkuun ja toisaalta taas osoittivat, että venäläisten\njääkäriliikettä vastaan suuntaama toiminta oli saanut hyökkäävän\nluonteen.\n\n\n\nBruhnin-juttu.\n\n\nEtappitoiminnan jatkuvaa menestymistä ehkäisi suuresti jouluna sattunut\nonnettomuus, joka on sittemmin käynyt Bruhnin-jutun niinellä.\n\nLiisankadun toimiston miehet Helsingissä työskentelivät rohkeasti ja\nreippaasti -- turha arkuus ei saanut tulla kysymykseenkään, sillä\nsilloin ei olisi päästy mihinkään tuloksiin. Mutta tietysti oli\nkaikella tällaisella toiminnalla määrätyt rajansa, koska koko maa ja\nvarsinkin sellaiset tärkeät paikat kuin pääkaupunki ja rajaseudut\nolivat täynnään urkkijoita ja \"suurta isänmaata\" tukevia poliiseja\ny.m.s., joitten avulla liikkeen joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin\noli pakko tulla ilmi. On varmaa, että venäläisillä jo joulukuulla oli\nriittävän paljon tietoja jääkäriliikkeestä voidakseen käydä entistä\ntehokkaampaan toimintaan sitä vastaan. Yllämainittu onnettomuus, josta\nseuraavassa kerromme, joudutti heidän hyökkäystään.\n\nLiisankadun toimistoon kuului, kuten jo on mainittu, _Edvard\nBruhn_-niminen 21-vuotias ylioppilas. Hän oli kaikessa toiminnassaan\ntaitava ja urhoollinen; m.m. värvärinä Bruhn oli melkein uhkarohkea,\nniin että hän meni kenen luo tahansa, jota vähänkin tunsi, puhumaan\nSaksaan-menosta ja lupaamaan matkarahoja. Mutta miehen heikkoutena\nolivat väkijuomat ja naiset. Niinpä hän lienee, seurustellen kapakoissa\nvenäläisten upseerien ja eräitten epäilyttävien naisten kanssa, tehnyt\njonkin sellaisen varomattoman teon, että häntä sen takia saatettiin\nruveta jollakin tavoin kiristämään. Häneltä oli m.m. kadonnut pieni\nmuistiinpanokirja, jossa oli hänen nimensä, luettelo eräistä\nhenkilöistä, joilta hän oli lainannut rahaa sekä lisäksi kaikenlaisia\nsalamerkintöjä, mahdollisesti salakirjaimistoa y.m.s. Todennäköisesti\ntämä muistikirja oli joutunut venäläisten käsiin, mutta kun siinä ei\nkuitenkaan ollut mitään erittäin oleellista, antoivat nämä vain\nurkkijainsa ja ehkä juuri noitten naisten tehtäväksi pitää Bruhnia\nsilmällä ja ehkäpä uhkaillakin häntä. Bruhn alkoi käydä alakuloiseksi\nja hermostuneeksi. Toimiston muut miehet huomasivat tämän heti ja\nalkoivat viipymättä ottaa selvää Bruhnin asioista. Tällöin\nhe totesivat, että hän m.m. oli suhteissa pariin sellaiseen\nrouvashenkilöön, jotka olivat lähellä eräitä venäläisiä upseeripiirejä.\n\nHeti, kun Bruhnia alettiin epäillä, lakattiin hänelle antamasta\noikeita tietoja, ja kaikki ne tehtävät, mitkä hän sen jälkeen sai\nsuorittaakseen, olivat pelkästään muodollista laatua. Samalla alettiin\npuuhata häntä pois maasta. Varmaankaan ei Bruhn vielä silloin ollut\nilmiantanut jääkäriliikettä, mutta hänen elämäntapansa ja ylläkerrottu\nepäilyttävä seurustelunsa olivat jo riittävät syyt hänen maasta\npoistamisekseen. Järjestettiin sitten niin, että Tukholmasta muka\ntuli pyyntö, että Suomesta lähetettäisiin nuoria ylioppilaita\nympärysvaltoihin suorittamaan laivastovakoilua. Tähän Bruhn olikin heti\nvalmis, ja niin ruvettiin joulukuun alussa puuhaamaan passeja hänelle\nsekä myös Ragnar Heikelille ja Erik Malmbergille, joitten piti myös\nseurata mukana. Tarkoituksena tietysti oli Bruhnin matka Saksaan.\n\nKun passien saanti kovasti viipyi, elettiin toimistossa varsin\nhermostuttavia aikoja. Vihdoin ne kuitenkin tulivat, ja Ragnar Heikel\npääsi lähtemään joulukuun 21. p:nä valmistaakseen Bruhnille tietä\nSaksaan. Bruhn ja Malmberg matkustivat yhdessä 22. p:n pikajunassa.\n\nHeikel pääsi onnellisesti Ruotsiin.\n\nErik Malmberg, Edvard Bruhn ja eräs ruotsalainen liikemies olivat\nsamassa rautatievaunussa; mutta siltä varalta, että heitä mahdollisesti\npidettäisiin silmällä, he puhelivat vain vähän keskenään, ja senkin\naivan välinpitämättöminä ja turhanpäiväisistä asioista. Itse he eivät\nhuomanneet, että heitä erikoisesti olisi pidetty silmällä. -- Kun he\n(23. XII. 1915) saapuivat Tornion asemalle, otettiin heiltä passit ja\nkysyttiin, minne he matkustivat.[26]\n\nTämän jälkeen Malmberg ja Bruhn vietiin eri koppeihin, joissa\ntoimitettiin tarkka ruumiintarkastus. Malmbergilta ei löydetty mitään;\nja kun tarkastus oli loppunut, sai hän mennä, mutta ulos tultuaan hän\nei missään huomannut Bruhnia. Kun Malmberg samassa tapasi yllämainitun\nruotsalaisen liikemiehen, kysyi hän tältä, oliko hänetkin tarkastettu.\nRuotsalainen vastasi kieltävästi mainiten samalla, että koppeihin oli\nviety ainoastaan Malmberg ja Bruhn. Tällöin eräs suomalainen asemamies\ntuli Malmbergin luo kysyen, tiesikö tämä, että heitä oli koko matkan\nHelsingistä Tornioon asti pidetty silmällä ja samalla tiedustellen,\nolivatko he tehneet jotakin vaarallista. \"Olkaa varovaisia!\" sanoi\nasemamies lopuksi. Ensimmäinen ajatus tämän johdosta oli Malmbergilla\nse, että asemamies mahdollisesti oli ystävä,[27] joka todella tahtoi\nvaroittaa. Mutta samassa silmänräpäyksessä hänen mieleensä johtui, että\nmies yhtä hyvin voi olla santarmien lähettämä urkkija. Ja niinpä\nMalmberg vastasikin, ettei hän lainkaan tiennyt, että heitä oli pidetty\nsilmällä ja että se olisikin ollut hyvin kummallista, kun he eivät\nolleet mitään tehneet.\n\nKun Bruhnia vain ei kuulunut, arvasi Malmberg, että hänelle oli käynyt\nhuonosti. Ei ollut muuta tehtävää kuin kiireimmän kaupalla koettaa\npäästä Ruotsin puolelle voidakseen heti Haaparannalta ilmoittaa\ntapahtuneesta onnettomuudesta Eero Heickellille Tornioon ja tämän\nvälityksellä myös Helsinkiin. Jonkin aikaa odotettuaan -- ohuessa\nkesäpuvussa kovan pakkasen kourissa -- Malmberg[28] saikin passinsa ja\nlähti heti hevosella Haaparannalle.\n\nSaatuansa tietää Bruhnin ja Malmbergin kohtalosta Heickell toimitti\nsamana päivänä kolme tuntia myöhemmin lähtevässä pikajunassa kaksi\nmiestä Torniosta matkalle, toisen, V. Porthanin, sähköttämään Oulusta\nHelsinkiin varoitusilmoituksen Polónille ja toisen, Ossi Sundellin,\nHelsinkiin saakka tiedoittamaan lähemmin tapahtumasta.\n\nSähkösanoma ei koskaan tullut perille.\n\nMutta Helsinkiin matkustanut Sundell toimitti asiansa joutuen\nseikkailuihin, joista Olli Mala on kertonut \"Väärällä passilla\"-\nnimisessä teoksessaan. Hän saapui Helsinkiin myöhään jouluaattoyönä\n(juna oli myöhästynyt), mutta silloin oli siellä onnettomuus jo ehtinyt\ntapahtua.\n\nToimistoa oli nähtävästi alettu pitää silmällä jo aikaisemmin ja tätä\nepäillen se oli päätetty muutettavaksi uuteen huoneistoon juuri\njouluaattona, s.o. heti Bruhnin lähdön jälkeen, mutta tämä oli ollut jo\nmyöhäistä, sillä venäläiset olivat sinne jo tunkeutuneet sekä sitten\nsulkeneet ja sinetöineet ovet.\n\nLisäksi mainittakoon, että Erik Malmbergilla ja Ragnar Heikelillä oli\ntarkoituksena, saatettuaan Bruhnin Saksaan, palata jälleen kotimaahan.\nAsiain kehitys teki tämän kuitenkin mahdottomaksi.\n\nBruhn oli toimintansa alussa lapsi, hermostunut ja pilaantunut lapsi,\njoka santarmien ja häntä piinaavien venäläisten kynsiin jouduttuaan ei\njaksanut säilyttää salaisuuksiaan. Heikkoja olivat vankilassa eräät\ntoveritkin, jotka häneen vaikuttivat. Mutta vankilan muurit häntä\nkasvattivat. Siellä hän vielä ilmiantojensa jälkeen kielsi kaikki\npuheensa. -- Vankilan porttien avauduttua ja vallankumouksen hyörinässä\nnäemme hänet Pietarin pääkaduilla taistelu-autoissa kivääri kädessä ja\nSuomen vapaussodassa hän sai urhoollisen miehen maineen. Viron\nvapaussodassa hän sitten hengellänsä maksoi tuon sielullisesti\nmurtuneessa tilassa kerran osoittamansa heikkouden.\n\n\n\nHeickellin Helsingin-matka.\n\n\nKuultuaan Tornioon palanneelta Ossi Sundellilta Helsingin tapahtumista\nHeickell päätti -- ensin neuvoteltuaan tilanteesta E. Malmbergin ja R.\nHeikelin kanssa, jotka olivat pysähtyneet hetkeksi Haaparannalle --,\nuudenvuoden alussa itse lähteä pääkaupunkiin saadakseen täyden\nselvyyden tilanteesta. Jatkuvan postiyhteyden järjestäminen Tornion ja\nHelsingin välille oli myös erittäin tärkeää, koska värväys joululoman\naikana, jolloin ylioppilaat olivat maaseudulla, saattoi pian ruveta\ntuottamaan yhä runsaampia tuloksia. Tilanne alkoi näihin aikoihin\nrajaseudulla muutenkin olla siksi kireä ja venäläisten urkinta siksi\nvoimaperäistä, että hyvä yhteys Helsinkiin oli välttämättömästi saatava\ntaatuksi.\n\nMatka sujui seikkailuitta. Heickell poikkesi ensin Kemiin selostamaan\ntilannetta ja varoittamaan uhkaavista vaaroista.\n\nRiihimäellä hän tapasi (tammikuun 3. tai 4. p:nä) aivan sattumalta\nJuho Aallon, joka kertoi olleensa joulusta lähtien yhtämittaa\nvenäläis-urkkijain takaa-ajamana ja parhaillaan matkustavansa\nmaaseudulle haihduttaakseen näitä jäljiltään. Edelleen hän kertoi, että\nHelsingissä oli käynnissä yleinen etsiskely, että urkkijain tuttuja\nautoja näkyi siellä tuon tuostakin, että kotitarkastuksia oli pidetty\nsekä että Liisankadun toimistossa oli venäläisten käsiin joutunut\njoukko asiapapereita ja salakirjoituskaava, mutta tuskin mitään\nhenkilötietoja. Toiselta puolen vihollisella näytti olevan jotakin\n\"hajua\" henkilöistäkin, koska useita oli jo vangittu.\n\nAalto näytti hermostuneelta. Keskustelu ei voinut jatkua pitempään.\nHyvästellessä hän sanoi vain: \"Koeta olla varovainen!\"\n\nHelsingissä Heickell tapasi Ostrobotnialla joitakuita ylioppilaita,\njotka jännittyneinä kertoivat samoista tapahtumista, ja tietysti jutut\nolivat paisuneet entistä julmemmiksi.\n\nSamana iltana hän tapasi myöhemmin ulkona joukon aktivisteja, joitten\nkasvoilta niinikään saattoi lukea jännittyneisyyden piirteitä. Ei oltu\noikein selvillä siitä, miten piti menetellä, pitikö värväys keskeyttää,\nvai oliko työtä edelleen jatkettava. Oli kyllä annettu maaseudulle\nvaroitusmerkkejä, mutta värväys oli siksi laajassa käynnissä, että\ntuntui vaikealta kokonaan sammuttaa sen kulontapaista levenemistä.\nToiselta puolen toivottiinkin, että venäläisten toiminnan äkkiä alkanut\nhyökkäävä luonne pian tasaantuisi ja että liikkeen puuhat sitten taas\nvoisivat jatkua. Näissä merkeissä oli pyrittävä jotenkuten pääsemään\npahimman kauden läpi.\n\nTästä seurasta Heickell erosi erään toverin kanssa saaden tältä\nlähempiä tietoja.[29] M.m. hän sai kuulla, ettei vangittujen joukossa\nainakaan vielä ollut sellaisia, jotka olisivat mainittavassa määrin\nottaneet osaa jääkäriliikkeeseen, vaan ilmeisesti ainoastaan niitä,\njoitten nimet olivat olleet Bruhnin taskukirjassa. (Bruhnin selityksen\nmukaan ne olivat sellaisia, joilta hän oli lainannut rahoja).\nToistaiseksi tuntui siltä, ettei Bruhn vielä ollut tehnyt ilmiantoja,\nmutta kun niitäkin saattoi olla odotettavissa, niin sen mukaan oli\ntoimittava. Toveri kertoi Polónin, Aallon ja monen muun kyllä joutuneen\njo silmälläpidon alaisiksi, mutta tämähän saattoi johtua muistakin,\naikaisemmin venäläisten tietoon tulleista seikoista. Tästä syystä useat\n(Aalto, Polón y.m.) olivat jo lähteneet kaupungista odottamaan asiain\nkehittymistä. Heickellin toveri aikoi myös itse pian lähteä, sillä\nvenäläisten alinomainen silmälläpito johtaisi pian vangiksijoutumiseen,\njos jotakin yrittäisi tehdä. Edelleen Heickell sai tietää, että Harry\nBackberg oli ottanut pitääkseen huolta Helsingin ja Tornion välisistä\nyhteyslinjoista ja että värvärit mahdollisuuden mukaan yhä jatkaisivat\ntoimintaansa. Miesten lähetys, ohjaaminen ja matkalle-rahoittaminen\nsiirtyisi tämän jälkeen värvärien tahi sitten lähtijöiden tuttavien\ntehtäväksi. Liisankadun toimistoa vastaavaa keskusta ei toistaiseksi\njärjestettäisi, koska näytti melkein mahdottomalta saada yht'äkkiä\nuusia miehiä sellaisen asioita hoitamaan. Erik Malmbergin ja R.\nHeikelin olisi viisainta ainakin toistaiseksi pysyä rajan takana.\nBackbergia olisi paras varovaisuuden vuoksi olla tapaamatta. Kun Aalto\npiakkoin palaisi kaupunkiin ja kun ylioppilaat saapuisivat\njoululomaltaan, saataisiin asiat sen jälkeen taas kaikin puolin\nsujumaan.\n\nKun erottiin, antoi toveri Heickellille Rauhankadun 11:nnen viidennessä\nkerroksessa sijaitsevan huoneiston avaimet. Tarkoitus oli, että ellei\nHeickell katsoisi voivansa mennä yöksi matkustajakoteihin tahi\ntuttaviensa luokse, niin hän saisi käyttää tuota huoneistoa. Toveri\nitse ei halunnut lähteä Heickelliä saattamaan siitä syystä, että\nepäilyttävien olentojen oli huomattu näihin aikoihin ryhtyneen kadulla\nliikkeen miehiä seurailemaan.\n\nMikon- ja Aleksanterinkadun kulmassa toverukset erosivat.\n\n\n\nUrkkijain ahdistamana.\n\n\nAnnamme Heickellin kertoa seikkailunsa:\n\n\"Kuljin Hallituskadulle kiertäen edelleen vähäliikenteiselle\nKluuvikadulle voidakseni havaita, seuraisiko minua joku. Kluuvikadun\nkulmassa pysähdyin ja samalla huomasin erään laihahkon olion niinikään\npysähtyvän ja pyörähtävän katsomaan jotakin jäljelläpäin olevaa\nnäyteikkunaa. Otin pari askelta Aleksanterinkatua kohti, mutta palasin\nsamassa takaisin kulmaan lähtien kävelemään Nikolainkirkolle päin.\nSilloin näin saman miehen puolijuoksua tulevan suoraan minua kohden.\nTämä tuntui peräti epäilyttävältä. Kuljin hitaasti eteenpäin ja jo\ntuumin -- kun satuttiin olemaan huonosti valaistulla paikalla -- tehdä\nvälit tuon hännystäjän kanssa selviksi. Mutta ehkä se ei olisi\nviisasta, ajattelin, kuka tietää, mitä yllätyksiä vielä voisi sattua.\nSamassa mies saavutti minut ja pyysi ruotsiksi tulta savukkeeseensa.\nTokaisin suomeksi: 'Ei ole!' Ohikulkiessaan mies pyrki näkemään\nkasvojani -- sitä tuo tulenpyyntö tietysti tarkoittikin. Minä aloin\nkulkea viistoon kadun yli ja käännyin Fabianinkadulle jouduttaen\naskeleitani mäkeä ylös Kirkkokadun kulmaan lainkaan katsomatta\ntaakseni. Tämä kulmaus oli aivan pimeä, jotenka siinä sairaalan\nkohdalla saatoin pysähtyä. Näin tuon ilmeisen urkkijan jääneen\nseisomaan alas Hallituskadun kulmaan, mutta samassa se alkoi edetä\nNikolainkirkkoa kohden.\n\n\"Kulkiessani olin tehnyt päätöksen mennä yöksi Rauhankadun 11:nteen,\nmutta sinne oli päästävä pujahtamaan kenenkään huomaamatta.\n\n\"Oli siis ratkaistavanani shakkiongelma: Fabianinkatuako vai\nKirkkokatua oli matkaa jatkettava? Edellistä tietä kulkien olisi\nparempi mahdollisuus eksyttää tuo urkkija. Mutta jälkimmäinen suunta\nnäytti tarjoavan oivallisia tilaisuuksia pieniin manöövereihin.\n\n\"Ketään kulkijoita ei Kirkkokadulla näkynyt, jotenka saatoin ottaa\npienen virkistysjuoksun. Muutamassa sekunnissa olin siten Unioninkadun\nkulmassa. Kaikessa rauhassa kävelin eteenpäin. Mutta kun olin päässyt\nlähelle Nikolainkatua, kuulin takaapäin aika jymäyksen. Silmäsin sinne\nja näin miehen, kaikesta päättäen saman hännystäjän, kellellään kirkon\nportaitten edessä jalkakäytävällä.\n\n\"Mies oli tietysti juossut yli kirkon etupihan ja langennut liukkaalla\nalaskäytävällä.\n\n\"Jatkoin matkaani postikonttoriin päin ja pian huomasin miehen olevan\ntaas kintereilläni.\n\n\"Kuljin yli kadun ja olin taas Hallituskadulla kiirehtien\nRitarihuonetta kohden. Huomasin miehen pysähtyneen katselemaan menoani.\nKun käännyin Ritarihuonetta kohden, katosi tuo varjo Senaatintorille.\nAsetuin Ritarihuoneen taakse Mariankadulle todetakseni, seurasiko\nurkkija jäljessäni. Mutta miestä ei kuulunut, ja siitä tiesin hänet\nainakin hetkeksi eksyttäneeni. Luultavasti hän arveli minun pyrkivän\nKatajanokalle ja tahtoi siis kiertää sivulleni Senaatintorin kautta.\n\n\"Silloin tein ratkaisevan liikkeen. Lähdin astelemaan Mariankatua\npohjoiseen päin. Ketään ei näkynyt, ei edes kiusallisia poliiseja. Kun\nkatu alkoi painua myötämäkeä kohden Rauhankatua, otin lujan juoksun ja\nsamassa olinkin jo Rauhankadun kulmassa.\n\n\"Kuljin suoraan kadun yli neuvottuun taloon, Rauhankadun 11:nteen.\n\n\"Ovi kumahti kiinni, ja minä jäin hetkeksi ajattelemaan, olisinko\ntehnyt jonkin virheen, ja olisiko siis syytä vieläkin peräytyä ja\nuusilla mutkilla ehdottomasti haihduttaa tuo mies niiltä seuduilta,\nminne jäisin yöksi.\n\n\"Ainoa seikka, joka tällöin tuli mieleeni, oli se, että kun olin\njuossut Kirkkokadun yli, niin siinä oli seisonut jonkin matkan päässä\najuri. Tämä seikka jäi vaivaamaan mieltäni, mutta päätin kuitenkin\nnousta portaita viidenteen kerrokseen mennäkseni yöpuulle.\n\n\"Määrättyyn oveen avaimeni sopivat hyvin. Se oli vasemmalla kädellä,\nnähtävästi n.s. 'eri sisäänkäynti'.\n\n\"Astuin sisään, raapaisin tulta. Olin hyvin sisustetussa huoneessa,\nmissä suloinen lämmin tulvi vastaani.\n\n\"Ensimmäisenä pisti silmääni pöydällä oleva pääkallo. No, sehän kuului\nasiaan, koska tämä maallinen vaellus muutenkin alkoi tuntua\nseikkailulta. Mutta totisesti, kuka tiesi, vaikkapa tässä leikissä\npiankin oltaisiin tuon kylmän kallon viittaamalla tiellä.\n\n\"Sytytin tulen ja aloin kiireesti riisuutua. Samalla tarkastelin\nympäristöäni. Totesin pian, että huoneen asukas oli lääkäriksi lukeva\nja että tuon pääkallonkin arvoitus siis oli helposti selitettävissä.\nHauska asunto miehellä, missä sitten itse lieneekään!\n\n\"Sammutin valkean ja paneuduin pitkälleni oven vieressä olevaan\nsänkyyn. Taisinpa nukahtaakin jonkin aikaa, kun äkkiä taas havahduin.\n\n\"Huoneen vastakkaiselle seinälle rupesi heijastumaan valoa verhon\ntakaa, joka riippui peräseinällä. Samassa ilmestyi sieltä pitkään\nkaapuun pukeutunut nainen kynttilä kädessä alkaen hiipien lähestyä\nvuodettani.\n\n\"Nähtyään, että olin hereillä, sanoi tuo merkillinen ilmestys, jonka\nteräväpiirteisiä kasvoja kynttilän valossa punahohtoiset hajakiharat\nreunustivat:\n\n\"-- Nukkukaa vain rauhassa!\n\n\"En puhunut mitään.\n\n\"Nainen hiipi samaa tietä takaisin, ja huone pimeni hänen jälkeensä.\n\n\"Toivottavasti tässä nyt saadaan rauhassa nukkua, ajattelin, mutta eipä\nunta kuulunut. Ajatukset kiertelivät entisistä tapahtumista uusiin ja\nyhä uusiin. Alkoi herätä vakavia mietteitä: Paljon tämä liike vielä\nmiehiä vie, ennenkuin vihdoinkin suuri päämäärä alkaa kajastaa. Mutta\nonpa lähdetty kulkemaan sellaista tietä, jota kannattaa ja pitää\nkulkea. Arvattavasti mies toisensa jälkeen saa matkata tuota pääkallon\ntietä, mutta kylvö on jo tehty sellainen, että pellon vihannoimisesta\nei ole epäilystä. Ja jos yksi keino työssä ja suunnitelmissa murtuu,\nniin varmasti sata sijalle syntyy. Mutta voi teitä ryssät silloin, kun\nme kerran nousemme...!\n\n\"Ajatusten juoksu keskeytyi, kun hiljaisuuden katkaisi heikko\nporraskäytävästä kuuluva humina. Tuntui siltä kuin siellä joku\nliikkuisi -- ehkäpä alhaalla joku kulkija avasi pääovea.\n\n\"Hetken kuluttua kuului porraskäytävästä rasahdus. Aloin kuunnella\ntarkemmin. Aivan oikein, siellä liikkui joku. Kuulin selvästi harvoja\naskeleita, jotka hiljaa hiipien lähestyivät juuri minun kerrostani. Jo\npysähtyi joku oveni taakse. Taskulampulla napsautettiin tulta. Sitten\ntaas alkoi kuulua poistuvien askeleitten ääni, se loppui kokonaan, ja\nvähän ajan kuluttua ulko-ovi kumahti kiinni.\n\n\"Tuo äskeinen hännystäjäni tuli mieleeni. Tietysti se oli myös tullut\nMariankadulle jälkeeni, kun ei ollut nähnyt minua muualle meneväksi,\ntietysti se tuolta ajurilta oli muutamalla pennillä saanut tiedon\nsiitä, mihin äskeinen juokseva mies oli kadonnut ja tietysti se oli\npitänyt silmällä talosta näkyviä valoja -- ehkä tehnyt havaintonsa\njuuri silloin, kun tuo yöhaamu valaisi huonettani.\n\n\"Mutta tuon haamun sanat: 'Nukkukaa vain rauhassa!' antoivat minulle\nrohkeutta: Ehkäpä tästäkin selvitään! Ei tuo urkkija sittenkään voi\nolla varma kätköpaikastani!\n\n\"Niin nukahdin raskaaseen uneen ja heräsin vasta silloin, kun\npalvelijatar aamulla tuli tuomaan arvattavasti huoneen varsinaiselle\nasukkaalle tarkoitettua kahvia.\n\n\"Olin juuri pukeutunut, kun huoneeseen astui yllämainitun varjon takana\nolevasta ovesta nainen, jonka tunsin yölliseksi ilmestykseksi.\n\n\"Sain tietää, että hän oli opettajatar, rouva _Nina Blomqvist_, ja pian\nsukeutuvasta keskustelusta päättäen hänkin oli ankara aktivisti.\n\n\"-- Teitä ajetaan takaa, virkkoi hän ensimmäisiksi sanoikseen, -- mutta\nTe olette nyt turvallisessa paikassa.\n\n\"Ja hän kertoi jo varhain aamulla huomanneensa, että taloa pidettiin\nsilmällä mainiten samalla kahden olion parhaillaankin käyskentelevän\nulkona tarkoin valvoen kaikkia talosta lähteviä.\n\n\"Siirryimme kadunpuoleiseen huoneeseen, missä oli kadullepäin antava\nikkuna-uloke. Siitä katsellessamme näimmekin heti hämäräperäisen\nnäköisen mieshenkilön laiskasti kävellä tallustelevan edestakaisin\nRitarikadulla Säätytalon puistikon reunaa. Toinen olio taas hiiviskeli\nkaulus pystyssä pitkin Rauhankadun seinustaa Nikolainkadulle päin.\n\n\"Kun nuo vetelehtijät olivat menossa talosta poispäin, päästi\nopettajatar pienen foxterrier-koiransa porraskäytävään. Ehdimme juuri\ntakaisin ikkunan luo, kun kuulimme alhaalta kumahduksen -- koira oli\ntyöntänyt oven auki ja juossut ulos ja ovi sulkeutunut. Ja mitäpä\nsilloin näimme! Kumpikin olio pyörähti kuin käskystä katsomaan, kuka\novesta tuli. Oli siis päivänselvää, että miehet olivat urkkijoita.\nTalonväen rauhan takia en kuitenkaan maininnut mitään yöllisestä\nporraskäytävähiipijästä.\n\n\"-- No, mitäs nyt tehdään, koska minun on asioitteni vuoksi heti\npoistuttava! Minä lähden kai ilman muuta, tulkoot nuo perässä, jos\nhaluttaa; kyllä minä niistä selviän.\n\n\"-- Ei sitä niin vain saa lähteä, selitti opettajatar, -- olen\nmiettinyt jo sitäkin asiaa.\n\n\"Hän esitti suunnitelmansa, jota minun piti tarkasti noudattaa. Ja\nkaikki kävikin sitten tämän suunnitelman mukaan.\n\n\"Päällystakkini ja lakkini pantiin kääröön, jota minun piti mennessäni\nkantaa, kunnes tulisi tilaisuus muuttaa taas ulkonäköä. Päähäni sain\nkesähatun[30] ja niin olin valmis juoksupoika, vapaa kulkemaan minne\nhalusin.\n\n\"Palvelijatar lähetettiin jonnekin tavallista pitemmälle asialle, sillä\nminun piti mennä keittiön portaitten kautta pihalle ja määrätyllä\nhetkellä porttikäytävästä Rauhankadulle. Ritarikadulla kuljeksiva mies\nei saattanut nähdä tätä porttikäytävää. Rauhankatua kuljeksiva urkkija\nkääntyi aina väliin Nikolainkadulle, jolloin hänkään ei voinut nähdä\nporttikäytävästä lähtijöitä.\n\n\"Odotettiin sopivaa hetkeä, ja pian nuuskijat olivatkin taas menossa\ntalosta poispäin.\n\n\"Silloin lähdin kiireesti alas ja pysähdyin porttikäytävään.\n\n\"Hetken kuluttua kuulin, kuinka talossa ylhäällä avattiin ikkuna ja\nsitä seurasi pieni rykäisy -- se oli lähtömerkki.\n\n\"Mars, eteenpäin vain, ja reippaasti kulkien olin muutamassa sekunnissa\nMariankadun kulmassa. Silmäsin siinä taakseni, mutta ketään ei näkynyt\nNikolainkadulla päin. Mariankatua astelin sitten tieheni.\"\n\n\n\nVenäläisten riehunta alkaa. -- Tornion ja Helsingin välinen yhteys\nvaarassa.\n\n\nKun Eero Heickell palasi Helsingistä pohjoista kohden, oli hänellä\njotakuinkin selvä kuva tilanteesta. Se ei tällä hetkellä tuntunut\nkovinkaan kirkkaalta.\n\nMutta yhteyksiä ja toimintaa varten oli kuitenkin edelleen olemassa\nkiinnepiste. Backbergin toimistoon voitiin näet tämän jälkeen ohjata\nsalaiset käsipostilinjat ja tiedoitukset. Tällaisen yhteyden\nsäilyttäminen olikin kaikkein tärkeintä, sillä muutenhan Helsingin,\nvärväysjärjestöjen ja rajaseudun välinen kiinteä vuorovaikutus olisi\nkäynyt peräti mahdottomaksi. -- Samaan aikaan kun miesten meritse\ntapahtuva kuljetus oli paraikaa täydessä käynnissä, venäläiset omalla\ntahollaan vetivät suurta nuottaansa yhä tiukemmalle ja tiukemmalle. Sen\nlisäksi oli värväys ympäri Suomen entisestään yhä vain kiihtymässä.\n\nKun Heickell oli saapunut rajalle, kutsuttiin hänet Tukholmaan\nselostamaan kotimaassa vallitsevaa tilannetta.\n\nTäten hän joutui ensimmäistä kertaa käymään tuossa jääkäriliikkeen\ntärkeimmässä pajassa. Suurpiirteisistä asioista siellä puhuttiin ja\nmoneen eri suuntaan siellä tunnuttiin pyrittävän.\n\nMielenkiintoisin oli kuitenkin se \"alhaalta\" saapunut tieto, että\ntammikuun puolivälissä oli Lockstedtin leirillä jo kokonaista 1000\njääkäriä.\n\nKun Eero Heickell palasi Tukholmasta tammikuun 20. p:n tienoilla, oli\ntilanne Suomessa kehittynyt todella uhkaavaksi.\n\nKemin \"Osulan\" isäntä, _J. Heiskanen_ oli juuri tammikuun 20. p:nä 1916\nvangittu ja Kemin etapin varsinainen toiminta lakannut. -- Taavetti\nLukkarisen oli toistaiseksi onnistunut paeta Ruotsiin, mutta hänen\nmyöhäisemmät vaiheensa johtivat hirsipuuhun.\n\nYhä lukuisampia peräänkuulutuksia saapui päivittäin Tornion\npoliisilaitokseen. Niinpä siellä jo oli Helsingissä tammikuun 18. p:nä\njulkaistu ylioppilas E. Polóninkin peräänkuulutus.\n\nJoitakuita päiviä myöhemmin saapui kuriirien mukana Helsingistä\nTornioon yhä uusia onnettomuudensanomia. Niinpä maisteri _Y. O. Ruuth_\noli vangittu tammikuun 25. p:nä.\n\nJa eräänä kauniina päivänä, kun Heickell sattui olemaan Tornion\npoliisikamarissa, saapui sinne santarmiupseeri Ivanoff kädessään jokin\npaperi, luultavasti sähkösanoma, ja tiedusteli Toivo Jernstedtiltä,\ntunsiko tämä Torniossa ketään ylioppilas Eero \"Heckeliä\". Jernstedt\nkatsoi Ivanoffia pitkään, pudisti päätään ja virkkoi, kääntyen\nHeickellin puoleen:\n\n-- Tunnetko sinä sennimistä herraa?\n\n-- Aivan outo nimi; en lainkaan tunne; en ole kuullutkaan! vastasi\nHeickell.\n\nIvanoff poistui niine tietoineen!\n\nSelvää oli, että venäläiset olivat päässeet Heickellin jäljille. Ja\nheidän tietonsa olivat peräisin ilmeisesti jostakin kauempaa.\n\nValitettavasti Bruhn olikin alkanut hellittää tietojaan. Santarmien\ntammikuun 20. p:nä 1916 laatimasta tutkintopöytäkirjasta ilmenee, että\nhän oli paljastanut koko jääkäriliikkeen johtajineen ja etappeineen.\nLukuisien muiden joukossa on Eero Heickellkin siinä pariin kertaan\nmainittu, samoin kuin Sundell; ja Tornio on ilmoitettu molempien\ntoimintapaikaksi. Shpalernajassa Bruhn tunnusti tietysti lisää.\n\nHelmikuun 20. p:n tienoilla saapui Helsingistä ylioppilas Toivo\nJärvinen, joka oli ollut tilapäisenä kuriirina käymässä Harry\nBackbergin luona. Hän kuvasi tilanteen erittäin vaikeaksi; postin hän\noli kuitenkin saanut perille. Päivää myöhemmin saapui pääkaupungista\ntoinen tilapäinen kuriiri, postiljooni Vilho Harinen kertoen, että\nBackberg oli vangittu helmikuun 18. p:nä ja että hän itsekin oli ollut\nvähällä joutua kiinni kaikkine salaisine posteineen käydessään\nBackbergin kotona heti tämän vangitsemisen jälkeen. Backberg oli ollut\njuuri tarkastamassa Järvisen tuomaa postia, kun santarmit olivat\ntulleet klo 12 yöllä; hän oli ehtinyt kuitenkin polttaa kaikki käsillä\nolevat paperit. Backbergin mukana oli vangittu hänen isänsä, joka sen\njälkeen sai olla Viaporissa kiinni kaksi viikkoa ja karkotettiin sitten\nkirgiisien aroille, sekä veljensä Bertel;[31] tämä yhdessä Harryn\nkanssa vietiin sittemmin Shpalernajaan.\n\nTäten oli siis Backbergin toimistokin pitkäaikaisen ja tulosrikkaan\ntyönsä jälkeen tuhottu. Oli jälleen katkaistu Helsingistä rajalle\njohtava yhteys. Mutta vain hetkeksi, sillä Backbergin apulainen,\nteknillinen ylioppilas Aale Roos[32] astui kohta Backbergin paikalle.\nHän oli liikkeen tärkeissä asioissa tehnyt matkan Tornion kautta\nRuotsiin ja palasi sieltä Helsinkiin helmi- ja maaliskuun vaihteessa,\njolloin yhteys jälleen saatiin kuntoon.\n\n\n\nTapahtumia Torniossa ja pikapiirtoja \"firman\" miehistä.\n\n\nKun miestenkuljetus Kemistä meren yli tammikuun puolivälissä\nlopullisesti tukkeutui, voitiin rajaseudullakin toimitettava värväys\ntämän jälkeen periaatteessa hyväksyä. Tähän puuhaan tartuttiin kaikessa\nhiljaisuudessa siis Tornionkin tienoilla.\n\nSeurauksena oli, että mies toisensa jälkeen katosi teille\ntietymättömille. Tammikuun kuluessa lähti Tornion seudulta Saksaan\nkymmenkunta miestä ja helmikuun alkupuolella suunnilleen saman verran.\nTäten olivat Tornio ja Alatornio yhdessä lähettäneet pataljoonaan,\nvaremmin menneet mukaanluettuina, noin 50 miestä kohoten siten tässä\nsuhteessa Suomen kuntien ensimmäisten joukkoon (Liite). Tämä oli\nerittäin tyydyttävä saavutus alueelta, jonka väkiluku (kaupunki- ja\nmaaseurakunta yhdessä) oli ainoastaan noin 10,000 henkeä.\n\nVärväreinä toimivat samat henkilöt, jotka olivat muissakin aikaisemmin\nkerrotuissa puuhissa olleet osallisina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä 1915 tuli eräänä päivänä Katriinaholman isännän _Iivari\nFaarisen_ kotiin Hämeen puolesta muuan mies, _Viljo Laakso_ nimeltään.\nTorpanpoika sanoi olevansa ja vallitöitä pakoon lähteneensä. Faarinen\notti miehen heinätöihin. Siinä sitten ajat talossa uurastettuaan\nhämäläinen kerran riihenpuinnissa oltaessa alkoi tuumiskella, minnepäin\nolisi lähdettävä, kun työt näyttivät loppuvan.\n\n-- Lähdet Saksaan, oli Faarisella vastaus valmiina.\n\n-- Mutta saako siellä tapella? arveli Laakso.\n\n-- Saapa tietenkin; sitähän siellä juuri opetetaankin, selitti Faarinen\nkoristelematta. Seuraavana aamuna mies sai talosta matkavaatetta ja\nFaariselta passin lainaksi. Ja niin mentiin rajan yli ja parin päivän\nperästä vielä toisenkin rajan yli.\n\nKun värväys loppui, toimi Faarinen salaisen postin kuljettajana aina\nvapaussotaan saakka. Passiasiat eivät häntä haitanneet. Kun hän\nikärajoituksen takia ei enää saanut passiaan uudistetuksi, meni hän\nsalaa Alatornion nimismiehen kansliaan, löi siellä passiinsa\ntarpeelliset leimat ja sukaisi junailija Åstrénin avulla, jonka talossa\nkanslia sijaitsi, leiman alle nimismiehen nimikirjoituksenkin! Ja tämän\ntempun hän teki useita kertoja!\n\nKerran saapui Faarisen luo jääkäri _Otto Ylén_, joka pommarina oli\nlähetetty Suomeen. Hän oli tullut Vojakkalasta yli kätkien pomminsa\nerääseen kivikkoon Yliraumolle Trukkilan taakse eikä uskaltanut niitä\nsieltä hakea, koska kylässä vilisi venäläisiä. Iivari Faarinen lähti\nniitä hakemaan ja kantoi pommivarastoa kapsäkissä juuri Faarisen sillan\nyli, kun häntä vastaan tuli venäläinen eversti Smorodskij rouvineen.\nNämä asuivat Faarisen kotitalossa.\n\n-- Nuu, mistä herra Iivari tulle? kysyi rouva Smorodskij.\n\n-- Voin ostostapa vain!\n\n-- A hyve voi, saa näke? innostui rouva.\n\n-- No, eihän rouva tässä, hätkähti Iivari, kyllä lähetän rouvalle voita\nkotiin.\n\nPommit pelastuivat ja \"herra Iivari\" myös.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevättalvesta venäläiset muuttuivat rajaseudulla entistä\nkiukkuisemmiksi, samalla kun rajan valvontaa uudelta vuodelta yhä\nkiristettiin. Näytti siltä, että he eivät olleet tuloksiinsa\ntyytyväisiä ja että he epäilivät jo kaikkia saksalaisten auttamisesta.\n\"Germanskij spion\" oli yhtenään heidän suussaan, ja heidän silmänsä\nvaanivat noita vakoilijoita kaikkialta -- ja kaikkiallahan niitä\nolikin.\n\nPassien saanti kävi melkein mahdottomaksi. Puuhissa mukana olevat\nnuoret miehet olivat melkein kaikki ilman passia. Heickellkään ei enää\nkaikista keinoista huolimatta sellaista saanut, sillä hän oli jo\njoutunut mustimpien kirjaan. Miltei yksinomaan vain sellaiset, jotka\nkuuluivat rajalla toimiviin eri virastoihin, kuten tulliin,\npoliisilaitokseen ja postiin, saattoivat enää päästä virallisia teitä\nyli, mutta heidänkin retkiään seurattiin tarkasti. Näistä Heickellin\nedellisenä vuonna työhön hankkimista henkilöistä oli tästä lähtien\ntietysti arvaamattoman suurta hyötyä. Suurimmaksi osaksi vain heidän\navullaan voitiin näet tämän jälkeen aina vapaussotaan saakka ylläpitää\nRuotsin ja Suomen välisiä yhteyksiä.\n\nMutta tietysti oli edelleen muitakin, jotka liikkuivat rohkeasti\nrajalla salateitä käyttäen, tai jotka jollakin tavoin keinotellaan\nitselleen passin yhä jatkuvasti toimittivat sala-asioita venäläisten\nnenän editse. Oli myös vanhempia henkilöitä ja naisia, jotka vielä\nsaivat laillisia passeja ja niiden avulla kulkivat liikkeen asioissa.\nTyydyttävät yhteydet säilyivät siis yhä jotenkuten.\n\nEräs innokkaimmista rajakuriireista oli kirjaltaja Eino Haataja. Hän\noli työssä Haaparannalla ja sai passilla kulkea yli, mutta jok'ainoa\nkerta santarmit häntä hätyyttivät ja tutkivat. Tästä huolimatta hän\nmelkein joka matkallaan toimitti salaisia asioita ja vei sekä suurta\nettä pientä postia. Samoin hän kuljetti yli Saksaan meneviä\nsanomalehtiä, joita kevätaikaan alkoi tulla entistä enemmän. -- Kerran\nhän kääri vasemman saappaanvarren täyteen tavaraa. Kun hän tuli\ntarkastusasemalle, kysyi santarmi:\n\n-- A mitä on?\n\n-- Ei veikkonen mitään!\n\n-- Aijai, paha mies, paha mies! No näytä kenkää! viekasteli santarmi.\n\n-- No, kumpi kenkä ensin? löi Haataja leikiksi.\n\n-- Vot, tämä, näytti santarmi oikeaa kenkää.\n\nSilloin Haataja potkaisi likomärän saappaan santarmin housuille, niin\nettä niihin jäi suuri rapajälki; nakkasipa vielä sukankin samaa\nvauhtia.\n\n-- A, hyvä on, ei ole mitään, hyvä mies, hyvä mies! virnisteli santarmi\nleimaten passin.\n\nMutta kerran yritti käydä hullummin. Haataja tuli tarkastusasemalle, ja\nsantarmi sanoi:\n\n-- Aijai, tämä paha mies, paljon kulkee Ruotsiin, tarkastetaan, mitä\non!\n\n-- Ei ole veikkonen mitään, vastasi Haataja. Mutta samassa santarmi\nvetäisikin hänen sivutaskustaan suuren käärön lehtiä.\n\n-- No, mitä tämä?\n\n-- Kah, unohtuivat taskuun, mutta jätetäänpä tähän tuvan ikkunalle,\nkunnes palaan!\n\nAikaisemmin mainittu _Kalle Kilponen_ oli myös menettänyt passinsa.\nMutta kun hän oli puhelias ja leikkisä mies, niin hän rupesi aikansa\nkuluksi istuksimaan tarkastushuoneella jutellen venäläisille ja\ntullimiehille mukavia. Mutta hän ei istunutkaan siellä tyhjin taskuin,\nvaan hänellä oli aina mukana salaista postia. Kun tuttavia kulkijoita\nvirtasi siitä rajan yli yhtenään, niin ainapa joku kehoitti Kilpostakin\nseuraamaan mukana Ruotsiin. Kun Kilponen selitti, ettei hän ollut\nehtinyt uudistuttaa passiaan, tuli tavaksi, että hänen juttuihinsa\nmieltynyt santarmi laski hänet ilman muuta menemään.\n\nKerran oli Haaparannalla syttynyt tulipalo eräässä Savukosken\nmajatalossa, joka sivumennen mainittuna oli jääkärien keskeisimpiä\nsikäläisiä olopaikkoja. Tornion palokunta riensi, kuten tavallista,\napuun. Silloin Kilponen, joka kuului myös palokuntaan, sieppasi ruiskun\nsuihkukappaleen -- \"stroolin\" -- käteensä, työnsi suuren määrän postia\nsen sisään ja juoksi suoraan rajan yli, sillä passia ei tällaisissa\ntapauksissa kysytty.\n\nKerran kevättalvella oli Heickellin luokse kertynyt tavallista enemmän\nalasmenevää tavaraa, etupäässä sanomalehtiä, kirjallisuutta, karttoja\ny.m. Heickell neuvotteli Jonne Sundellin kanssa tämän tavaran\nyliviennistä, ja niin keksittiinkin taas uusi keino.\n\nSundell totutti hevosensa pelkäämään erästä poroa, niin että se otti\nheti \"täyden höyryn\" nähtyään sarvipään. Tavarat pantiin reen pohjalle\nkätköön. Sitten Sundell ajoi eteläiselle vahtituvalle nousten pois\nreestä puhutellakseen muka vartiomiehiä, kun paikalle samassa\nsopimuksen mukaan saapui poromies poroineen. Hevonen kohahti heti\npystyyn ja lensi tuulispäänä Ruotsia kohden. Sundell, joka oli silloin\nvielä tullin palveluksessa eikä siis ollut velvollinen näyttämään\npassia, juoksi perässä, ja tavarat menivät sitä kyytiä yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hiihtämällä-meno Kemistä meren yli kävi tammikuun loppupuolella\nmahdottomaksi ja kun pääkuljetus suuntautui Kajaanin kautta kaukaisille\nerämaille, ilmestyi tuon tuostakin \"alasmenijöitä\" Tornioon\nvälttääkseen noita pitkiä ja rasittavia sydänmaanreittejä. Mutta\nyksityistenkään menijäin kuljetus ei enää ollut tältä seudulta helppoa,\nsillä vartiolinjat kiersivät pitkin rajaa kuin Kiinan muuri, ja itse\nkuljettajatkin alkoivat tuntea olevansa kuin piiritetyssä kaupungissa.\nMutta aina kuitenkin yritettiin. Keinot oli vain valittava entistä\nhuolekkaammin.\n\nJos oli hiihtäen leikattava venäläisten ja tullimiesten tiheä\nvartiolinja, oli näitten liikkeitä ensin tarkoin seurattava ja sitten\nsyöksyttävä syntyneestä aukosta läpi, olipa se millä kohdalla tahansa.\nEnnen oli tällaisissa tapauksissa jonkin verran kiinnitetty huomiota\nmyös ruotsalaisten vartiostojen sijoitukseen, mutta tämän jälkeen ei\nniistä auttanut enää välittää, ja useimmiten tultiinkin suoraan niitten\nsyliin. Täten saatiin määrätyt matkat kulkea sotilasvartiossa ja sen\njälkeen aina alistua esikunnissa pieniin kuulusteluihin, ennenkuin\noltiin taas vapaita miehiä. Heickellkin joutui usean kerran tuona\nkevättalvena tekemään nämä kierrokset. Enempäähän niistä ei ollut\nhaittaa, sillä ruotsalaiset sotilasviranomaiset suhtautuivat\nliikkeeseen hyvin suosiollisesti, mutta aikaa menetettiin ja saattoi\nkäydä niinkin, että Ruotsissa olevat santarmiurkkijat saivat täten\npuuhista paremmin vihiä -- tosin tästä jälkimmäisestä ei enää paljoa\nvälitetty.\n\nKun saattoi outoja kulkijoita rajan yli, ei ollut hyvä lähteä sitä\nyksin yrittämään, sillä milloin tahansa voi Suomen puolella kohdata\nkätkeytyneen vartion, josta täytyi kaikin keinoin selvitä. Siksi olikin\nmukana tavallisesti kaksi aseistettua saattomiestä. Pahoja\nyhteentörmäyksiä ei kuitenkaan sattunut. Vain jonkin kerran miehet\nsaivat jälkeensä venäläisten kaukaa ampuman vinkuvan luodin.\n\nJos suinkin oli tilaisuutta muulla tavoin toimittaa menijät rajan yli,\nniin siihen oli paras turvautua.\n\nUseita kertoja käytettiin tarkoitukseen suuria tavarakaravaaneja, joita\nsiihen aikaan loppumattomina jonoina virtasi rajan yli. Tuhansien\nhevosmiesten passien tarkastus ei voinut olla tarkkaa ja siten pantiin\nSaksaan-menijöitä kuormarengeiksi, samalla kun itse varsinaiset ajurit\nmenivät toista tietä yli. Etapin puuhissa mukana ollut luotsi _Janne\nAspegrén_, joka ajoi Boströmin välitysliikkeen tavaraa, avusti\nylimenijöitä monta kertaa juuri tällä tavalla.\n\nKerran sattui kaksi menijää Tornioon juuri samaksi päiväksi, jolloin\nsiellä toimeenpantiin urheiluseura \"Pyryn\" hiihtokilpailut. Kun\nHeickell -- seuran puheenjohtajana -- oli puuhassa hiihtopaikalla,\njärjestettiin nämä kilpailut tällä kertaa noitten miesten ylimenoa\npalvelemaan. Hiihtorata kulki pitkin jokea ulottuen päätepisteessään\nTanskinsaaren kohdalla aivan lähelle Ruotsin aluetta. Pantiinpa siis\nSaksaan-menijöillekin numerolaput rintaan ja lähetettiin heidät muitten\nkilpailijain keralla matkalle. Radan loppupäässä heidät sitten\nohjattiin rajan yli vieraalle maalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaiken ulospäin suuntautuvan toiminnan ohella riitti työtä myöskin\nomassa keskuudessa, sillä raskainakin aikoina oli pidettävä miesten\nmieliä vireessä, koska juuri siitä riippui jatkuvan työn menestyminen.\nVaikka maa jalkain alla jo poltti ja huojui ja vaikka liikkuminen oli\nkuin jäniksenpassilla hyppäämistä, ei auttanut näyttää heikkouden\nmerkkejä läheisilleen. Toivorikkaana täytyi pysyä ja kaikin voimin\nkoetella säilyttää usko siihen, että kerran vielä koittaisi Suomenkin\nylösnousemisen hetki.\n\nNuoren ylioppilaan hehkuvin mielin Heickell pyrki julkisestikin\nlausumaan näitä ajatuksia, missä vain tilaisuus siihen tarjoutui. Hän\nei käsittänyt eikä halunnut käsittää muuta mahdollisuutta, kuin että\nmaaperää oli valmisteltava sellaiseen suuntaan, joka takaisi\njakamattoman kansan esiintymisen Venäjää vastaan. Tätä Heickellin\nkäsitystä kuvaavat parhaiten hänen eräässä voimistelujuhlassa Röytän\nsahalla 12. III. 1916 pitämästään puheesta lainatut sanat:\n\n\"Kansa henkisesti ja ruumiillisesti terveeksi ja voimakkaaksi! Kun\njokainen Suomen poika ja tyttö on tarpeeksi luja, tarpeeksi karaistunut\nvaikeitakin aikoja varten, niin silloin on myöskin Suomi-ketju vahva,\nse ei petä -- se kiristyy sortumatta, kunnes se viimein kannattaa\nvoiton seppeleitä. -- Parempaa keinoa kansamme karkaisemiseksi ei\nmeillä ole kuin voimistelu ja urheilu. Siksipä onkin oikein joukolla\nryhdyttävä voimistelemaan ja urheilemaan -- luodaksemme kansamme\ntulevaisuuden valoisammaksi ja täysin eheäksi.\"\n\n\n\nUuden rannikkoreitin suunnittelu. -- Esko Riekin vangitseminen.\n\n\nKun venäläiset olivat vastatoimenpiteissään päässeet niin pitkälle,\nettä kaikki miestenkuljetusreitit olivat tukossa, käytiin helmikuulla\n\"Halkokonttorissa\" uuden, Oulun seudulta Ruotsiin meritse suuntautuvan\nreitin järjestämistä koskevia neuvotteluja. Talvikelin aikana näin\npitkää reittiä pidettiin mahdottomana, mutta keväisten hankikelien\nkestäessä siitä kyllä voisi odottaa tuloksia.\n\nHeickell otti tutkiakseen tätä mielestään kylläkin mahdollista\nehdotusta ja matkusti helmikuun loppupuolella siinä tarkoituksessa\nOuluun.\n\nAsiasta ei kuitenkaan sillä kertaa päästy Oulussa mihinkään tuloksiin,\nkoska siellä sattui tapauksia, jotka antoivat muuta ajattelemisen\naihetta.\n\nSantarmit olivat Oulussakin alkaneet riehuntansa, ja kun Heickell sai\nmiehet käsiinsä, niin nämä tuntuivat olevan toistaiseksi peräti\nhaluttomat mihinkään ryhtymään, ennenkuin nähtäisiin mitä \"tästä\nkaikesta\" tulisi.\n\nHeickellin Ouluun-tulon jälkeisenä päivänä, helmikuun 24. p:nä, saatiin\ntietää -- Jonne Sundell oli tällöin Heickellin mukana ja Amatus\nJohanssonin ja Iikka Castrénin kanssa asioista parhaillaan neuvoteltiin\n-- että santarmit olivat juuri menneet vangitsemaan _Esko Riekkiä_.\n\nPäätettiin heti tarttua asiaan ja, jos suinkin mahdollista, vapauttaa\nRiekki vangitsijain käsistä. Saatiin pian kokoon muutamia oululaisia ja\nRiekille lähetettiin sana, että hän yrittäisi karata kotinsa luona,\nmissä kadut miehitettäisiin.\n\nMutta Riekki ei ollut tähän halukas, koska venäläisillä hänen arvelunsa\nmukaan ei olisi pitänyt olla mitään painavia syitä menettelyynsä.\nNiinpä sitten miesten seisoessa valmiina Riekin portilla Esko Riekki\nvietiin noin vain keskellä päivää sille tielle, miltä hän vasta\nvallankumouksen puhjettua palasi.\n\nRannikkoreitin järjestämisyritys jäi siltä kerralta keväämpään.\n\n\n\nVääriä suuntia. -- Päärahoja. -- Vainoa.\n\n\nKeväällä 1916 alkoi venäläisystävällistä -- saksalaisvastaista --\nsuuntaa ajavien sanomalehtien vaikutus käydä entistä tuntuvammaksi eikä\nihmekään, sillä vastavaikutusta ei luonnollisesti tullut julkisesti\nmiltään taholta. Kaikki suursodan kulkua koskevat tiedot olivat\nyksipuolisia ja vaikuttivat osaltaan samaan suuntaan. Lisäksi tuli\nvielä venäläisten saksalaisystävällisyyden hävittämiseksi harjoittama\npropaganda. Tunnettujahan ovat m.m. räikeät saksalaisten julmuuksia\nkuvailevat kertomukset.\n\nKaikkeen tähän liittyivät sitten nuo ilkeämielisesti levitetyt huhut,\njoilla tahdottiin kuvata jääkärien muka surkeata kohtaloa. Milloin oli\npataljoona viety Ranskan rintamalle, milloin se oli kaatunut viimeiseen\nmieheen, milloin se oli hajoitettu ja jääkärit joutuneet leivättöminä\nmieron kurjuuteen, ja niin aivan loppumattomiin.\n\nPaljon saatiin näitä huhuja kumotuksi, mutta aina ja kaikkiallahan on\nymmärtämättömiä ihmisparkoja, jotka kallistavat päätään joka suuntaan\nja mielipiteiltään ovat kuin tuuliviirit. Pahimpia tässä suhteessa\nolivat eräät suulaat juorukellot. Kun ilmeisesti juuri santarmit\nalkoivat levitellä sellaistakin tietoa, että saksalaiset muka maksoivat\nsuuria \"päärahoja\" värvätyistä, saivat nämä kielenpieksäjät tosi teolla\nvettä myllyyn.\n\nJo aikaisemminkin oli tällaista huhuiltu, mutta se oli loppunut, kun\nrajaseutulaisia lakattiin Saksaan lähettämästä. Mutta kun nyt talvella\ntaas Tornion poikia alkoi kotinurkilta kadota, niin nämä \"pääraha\"-\njuorut virisivät uudestaan eloon. Ja monenlaista ikävyyttä saivat tämän\ntakia kokea sekä värvärien että myöskin \"alasmenneitten\" vanhemmat.\n\nPaljon hyvää työtä seudulla teki näihin aikoihin rouva _Anna Rantala_,\njoka entisenä pelkäämättömänä aktivistina ja tuntien asiain oikean\nlaidan valaisi yllämainitunlaisten ymmärtämättömien ihmisten\nkäsityksiä. Suoranaisia ilmiantoja ei venäläisille todennäköisesti\ntehty, mutta epäilemättä kantautui heidän urkkijainsa korviin monia\nvaromattomia sanoja, jotka sitten aiheuttivat erinäisiä, liikettä\nvastaan tähdättyjä toimenpiteitäkin.\n\nNiinpä Jonne Sundell sai, passintarkastuksessa muka osoittamansa\nleväperäisyyden takia, rajatarkastaja E. Stjernvallilta määräyksen\nsiirtyä Hellälän vartiosta Kolariin, toisin sanoen pois salaisen\ntoiminnan mailta. Määräys johtui hänen lähimmän päällikkönsä,\ntulliviskaali P. Vainikaisen tyytymättömyydestä. Sundell otti tällöin,\nkuten on kerrottu, eron virastaan, sillä häntä tarvittiin paremmissa\npuuhissa.\n\nAlatornion nimismies _Ossian Möller_ erotettiin virastaan, koska hänen\npoikansa meni Saksaan. Möller, joka oli hyvin isänmaallinen mies, ei\nsurrut kohtaloaan. \"Ryssiä ei saa auttaa\", oli hänen tunnussanansa, ja\ntämän venäläiset monesti saivatkin kokea, sillä olihan Möller\nrajaseudun tärkeimmän pitäjän nimismies, jonka tehtäviin kuuluivat\nkaikki sotilasmajoitukset y.m.s. -- Samalla mainittakoon, että kun\nAlatornion apulaisnimismies _Hugo Oikarinen_ kuuli Möllerin erotetuksi,\njätti hänkin heti erohakemuksensa; ja siihen suostuttiinkin.\n\nMutta monien piirien mielipiteitten muodostumiseen vaikutti tietysti\nsekin, että nuorten toiminnan onnistumista pidettiin täydellisesti\nmahdottomana. Noina aikoinahan maailman suurvallat kamppailivat\nkeskenään saavutuksista, joitten rinnalla Suomen nuorison yritykset\ntosiaankin tuntuivat naurettavan vähäpätöisiltä. Ja jos noiden\nyritysten onnistumiseen joskus hieman uskottiinkin, niin ajateltiin,\nettä Suomi siinä tapauksessa joutuisi vain Saksan voittomaaksi. Mutta\noli niitäkin, joitten mieliä ei epäilys painanut. Kun kerran eräässä\nseurassa nuoria arvosteltiin ja ruvettiin melkein loukaten\npunnitsemaan, oliko todella parempi joutua Saksan vallan alle kuin\nedelleenkin pysyä venäläisten hallittavina, niin Heickellin äiti lausui\nsilloin vakuuttavasti: \"Hyvät ystävät, nyt ei ole kysymys kenenkään\nvallanalaisuuteen joutumisesta tahi siinä olemisesta, vaan nuorten\nmiestemme toiminta tarkoittaa itsenäisen Suomen luomista!\"\n\nNe, jotka tällä tavalla uskoivat, olivat liikkeen miehille tietysti\nerinomaisen tarpeellisena tukena, sillä olivathan nämä iältään\nenimmäkseen vielä varsin nuoria.\n\n\n\nUutta rannikkoreittiä tutkimassa. -- Vaihtelevia matkoja.\n\n\nHelmikuussa \"Halkokonttorin\" neuvotteluissa ehdotettu uusi\nrannikkoreitti pysyi yhä Heickellin mielessä, ja maaliskuussa kysymystä\nalettiin pohtia uudelleen.\n\nHeickell oli heti selvillä siitä, että jos kerran rannikkoreittiä\naiottiin käyttää, tukikohdat oli järjestettävä rannikolle, sillä\nylimenijäin joukossa olisi varmasti sellaisiakin, jotka eivät olleet\ntottuneet yöpymään ulkona merellä.\n\nHän suunnitteli etapin lähtökohdaksi Oulunsaloa, jonne menijät eri\nsuunnilta keskitettäisiin. Matkan tulisi alusta loppuun tapahtua\nhiihtäen, joten menijöiltä vaadittaisiin siihen edelläkäypää\nharjoittelua. Ensimmäinen taival käsittäisi noin 40 km matkan\nIijoki-suun saaristoon, jonne oli toivoa saada majoituspaikkoja;\nHaukiputaan edustalla olevilla saarilla voitaisiin mahdollisesti\nlevähtää välillä. Seuraava taival käsittäisi myös noin 40 km ulottuen\nMaksniemen seudulle saakka, ja kolmas taival veisi menijät jo Ruotsiin.\nRiippuen kelistä tämä kolmas taival kuljettaisiin joko meritse suoraan\ntai maitse. Viimeksimainitussa tapauksessa tulisi vetäytyä\nasumattomille metsäseuduille ja siten kiertäen Kemin seudut pyrkiä\nKaakamaniemeen ja siitä edelleen Pajukarin, Puuluodon ja Tirron kautta\nRuotsiin. Täällä Heickell tiesi maareitillä olevan aina Tirroon saakka\nhyviä, turvallisia levähdyspaikkoja. Tirron ainoat asukkaat, Uusijärven\nväki, olivat myös varsin luotettavia. -- Tuntui niinikään olevan\nmahdollisuuksia järjestää reitti -- jos asianhaarat niin vaatisivat --\nneljään taipaleeseen.\n\nKokonaisuudessaan vaati tämän reitin kunnossapitäminen kuitenkin pitkin\nmatkaa erityistä suojaväkeä, jota voitiin tarpeen tullen käyttää.\n\nTätä tehtävää ja muitakin liikkeen asioita toimittaakseen Heickell\nnousi Torniossa Jonne Sundellin kanssa iltajunaan maaliskuun 18. p:nä.\nKaikesta päättäen tilanne oli käynyt jo sellaiseksi, että venäläiset\nsaattoivat yllättää heidät milloin tahansa. Kun Heickell oli päättänyt\ntoimia niin kauan kuin suinkin mahdollista ja kun hän tästä syystä\ntahtoi myöskin pysyä vapaalla jalalla, liikkui hän näinä aikoina\ntavallisesti aina yhdessä jonkun toisen kanssa, jolloin oli helpompi\nsuoriutua käsiksi-kävijöistä.\n\nToisiaan muka huomaamatta miehet istuivat samassa vaunussa, toinen\ntoisessa, toinen toisessa päässä. Passit tarkastettiin. Ne olivat\nkunnossa, sillä siitähän Jernstedt aina piti huolen.\n\nHeti Torniosta lähdettäessä tuli samaan vaunuun muuan tummatukkainen\nryssähtävä pieni mies, jonka matkaajat heti tunsivat santarmien\nurkkijaksi. He vaihtoivat keskenään tavallisen \"huomio\"-merkin:\ntulitikku pystyyn savuketta sytytettäessä. Mies seurasi mukana Ouluun\nsaakka, jonne toisten piti yöpyä; näin he eivät voineet junassa\nlainkaan keskustella. Oulun asemalta lähdettiin astelemaan eri\nsuuntiin, jotta, kuten tällaisen tapauksen varalta oli sovittu,\nsaataisiin \"hännystäjä\" eksytetyksi ja jotta sitten voitaisiin tavata\nmääräpaikassa. Joku varjo seurasi Heickelliä hetken aikaa, mutta kun\nilta oli pimeä ja Heickell tunsi kaupungin tarkoin, haihtui se pian\njäljiltä. Heickell soitti seurahuoneelta \"Valion\" konttoriin, Iikka\nCastrénin asuntoon. Castrén ilmestyi pian seurahuoneelle. Samoin tuli\nsinne hetken kuluttua Sundellkin, joka oli tämän ajan kaikessa rauhassa\nkierrellyt kaupungilla. Kun oli saatu käsiin Amatus Johansson,\nsiirryttiin Raatin ravintolaan, missä yksityishuoneessa oli hyvä\nkeskustella asioista. Päätettiin, että sillä aikaa kun Heickell kävisi\nHelsingissä, oululaiset koettaisivat ottaa selville, voitaisiinko\nsuunnitellun reitin lähtökohdaksi valita Oulunsalon seutu. \"Valiossa\"\n(Vikkulan kivitalossa) oltiin sitten yötä.\n\nSeuraavana päivänä, maaliskuun 19. p:nä, jatkettiin matkaa iltajunassa\netelään päin. Jonne Sundell osti makuuvaunupiletin käyttäen jotakin\nmuukalaista nimeä, mutta Heickell työntäysi postivaunuun, missä hän\ntiesi Toivo Gestrinin olevan päivystäjänä. Hän saattoi todeta, ettei\nOulun asemalla kukaan huomannut hänen vaunuunpujahtamistaan. Vähän ajan\nkuluttua toi joku rautatievirkamies junan pysähtyessä jollakin\nlähiasemalla postivaunuun ilmoituksen, joka pani hiukan ajattelemaan,\noliko viisasta jatkaa matkaa. Tämän ilmoituksen olivat oululaiset,\njotka tiesivät, että Heickell matkusti postivaunussa, saaneet jonkun\ntutun asemavirkamiehen avulla puhelimitse tahi sähköttämällä\nlähetetyksi tuolle asemalle, jonka päällikkö tietysti myös oli liikkeen\nluottamusmiehiä.\n\nIlmoitus sisälsi sen, että venäläiset parhaillaan etsivät Heickelliä,\nSundellin veljeksiä, Amatus Johanssonia ja paria muuta miestä.\n\nHeickell päätti jatkaa matkaa. Samaa mieltä oli Sundellkin, kun\nHeickell aamulla Seinäjoen asemalla hänelle tuosta \"uutisesta\"\nsivumennen mainitsi. Muuten miehet eivät matkalla olleet missään\nkeskusteluissa keskenään. Vasta Helsingissä he jossakin kaupungilla\nyhtyivät mennen yöksi torniolaisten lukumiesten Hannulan ja Hervan luo\nTehtaankadulle. Näin oli meneteltävä siitä syystä, että mahdolliset\nhännystelijät saataisiin eksytetyksi jäljiltä ja että ennenkuin\nmentäisiin tapaamaan \"firman miehiä\", ennätettäisiin kaiken varalta\nkuulustella, millä kannalla asiat yleensä Helsingissä olivat.\n\nSeuraavana päivänä Heickell näissä tarkoituksissa kävi tapaamassa\ntuttavaansa, tunnettua vaasalaista atentaattoria _Konrad\nWestliniä_,[33] jonka kanssa hän jo jonkin aikaa oli ylläpitänyt varsin\nkiintoisaa kirjeenvaihtoa siten jossain määrin haihduttaakseen\nvenäläisten epäluuloja. Jollakin aikaisemmalla Helsingin-matkalla\nsamana talvena Heickell oli näet Westlinin kanssa muka ryhtynyt suuriin\nliikepuuhiin hankkiakseen venäläisille ulkomailta kaikenlaista\nsotatarvetavaraa. Tästä oli kehittynyt heidän välillään mitä vilkkain\nkirjeenvaihto. Oli suunniteltu mitä suurenmoisimpia hankintoja, ja\nmiljoonat olivat olleet kysymyksessä! Mutta Tornion sensuurin\nluottomiehet olivat koko ajan tarkanneet, minkä vaikutuksen tämä\nkirjeenvaihto oli tehnyt Alapotiin ja muihin nuuskijoihin. Kaikesta\npäättäen se oli jonkin verran Heickellin \"arvoa\" heidän silmissään\nkohottanut, vaikkakaan noista miljoonahankinnoista ei ollut tullut\nmitään.\n\nKävellessään kadulla Westlinin kanssa Heickell taasen kovaäänisesti\nhaasteli näistä Venäjänmaan hyväksi tehtävistä suurista\ntavaratilauksista. -- Kun Westlin oli entinen aktivisti, mutta\nkun hän toiselta puolen ei vielä muulla tavoin ollut venäläisten\nmustissa kirjoissa, saattoi Heickell huoletta ottaa juuri hänet\n\"yhtiökumppanikseen.\" Santarmit rupesivat Westliniä kuitenkin kohta\ntämän jälkeen ahdistelemaan, jotenka hänen syyskuussa oli pakko poistua\nRuotsiin.\n\nIltapäivällä Heickell ja Sundell suuntasivat kulkunsa ylioppilas Aale\nRoosin toimistoon, Bulevardinkadun 24:nteen. Lähestyessään\nFredrikinkadun kulmaa he huomasivat tavallisen urkkijatyypin\nseisoskelevan kadun pohjoispuolisella jalkakäytävällä silmäillen kadun\ntoisella puolella olevan talon ylimpiin kerroksiin -- tietystikin\nsuoraan Roosin asuntoon, joka sijaitsi viimeisessä kerroksessa.\nKuljettuaan porraskäytävän ohi miehemme pysähtyivät samassa talossa\nolevan näyteikkunan eteen; sen peileistä -- liike taisi ollakin\npeilikauppa -- he saattoivat seurata urkkijan askeleita. Mutta kun\nsiinä vieressä oli pieni kahvila, niin he hetken kuluttua pistäytyivät\nsinne. Urkkija ei näyttänyt kiinnittäneen heihin mitään huomiota. Kun\nurkkija taas samassa lähti liikkeelle kääntyen Fredrikinkadulle, niin\nHeickell pyyhkäisi kahvilasta Roosin porraskäytävään ja samaa vauhtia\nperille.\n\nRauhallisena, kuten aina, Roos valmisteli parhaillaan salaista postia.\nHän kertoi olevansa täysin tietoinen siitä, että urkkijat häntä\nvaanivat, mutta siitä huolimatta -- hän hymyillen lausui -- oli\njokaisen viimeiseen asti pysyttävä paikallaan. Kun oli keskusteltu\nasiat halki, otti Heickell postin mukaansa ja lähti.\n\nAlhaalla kadulla Sundell oli pitänyt äskeistä urkkijaa silmällä, mutta\nse oli hävinnyt kokonaan. Juuri lähestyi Hietalahdesta raitiovaunu,\njohon miehemme arvelivat näin ollen voivansa rauhassa nousta. Mutta kun\nvaunu taas lähti liikkeelle, juoksi jokin mies sen jälkeen hypäten\nvaununportaille. Heickell kehoitti Sundellia, joka ei vielä ollut\ntottunut Helsingissä paljon liikkumaan, pysymään tarkasti mukana, jos\nmatka sattuisi kestämään hiukan tavallista kauemmin. Ylioppilastalon\nnurkassa miehet siirtyivät Kallioon menevään punaiseen vaunuun. Urkkija\nteki samoin. Hakaniemen torilla miehet pyörähtivät Sörnäisten vihreään\nvaunuun. Urkkija teki samoin. Ei ollut enää epäilystäkään hännystäjän\ntarkoituksista. Tietystikin Roosin asunnon luona oli tapahtunut\nvahdinvaihto. Uusi urkkija oli epäilemättä heti huomannut kadulla\nodottelevan Sundellin, ja hänen epäilyksensä olivat varmistuneet, kun\nHeickell sitten oli ilmestynyt Roosin porraskäytävästä.\n\nNiin ajaa huristettiin kohti Sörnäisten perukoita urkkija kantapäillä\nja salaiset postit taskussa. Ilta oli onneksi alkanut pimetä, jotenka\nmiehet, hypätessään vaunusta Vallilan kohdalla, tunsivat olonsa\njotensakin turvalliseksi.\n\nHe lähtivät kiertämään Vallilan kujia pyrkien Fredriksbergiä kohden ja\npäättäen sopivassa paikassa tehdä vainoojastaan selvän. Katutaipaleilla\ntämä vielä jonkin aikaa seurasi jäljessä, mutta kun maasto sitten\nmuuttui rotkoisiksi kalliopoluiksi, tunsi hän, kuten Sundell sanoi,\nveren vähyyttä ja häipyi näkyvistä.\n\nReippaasti jatkettiin matkaa pimeän suojissa ja kierrettiin Eläintarhan\nkautta Töölöön, missä mentiin Ostrobotnialle. Siellä oli joukko\npohjalaisia, jotka tarjosivat tulijoille vankan illallisen.\n\nKun Heickell ja Sundell olivat toimittaneet Helsingissä kaikki\ntarpeelliset asiat, nousivat he junaan Fredriksbergistä aikoen sitten\nRiihimäellä siirtyä Pohjanmaan-junaan. Riihimäellä tuntui olo varsin\nepävarmalta. Asema kiehui täynnään santarmeja ja venäläistä sotaväkeä,\nmutta viattomin naamoin ja hevosmiesten tarinoita toistensa ja\nmuittenkin kanssa jutellen miehet vain istuksivat tupakansavun ja\nlikahöyryjen täyttämässä odotushuoneessa.\n\nPohjanmaan-junassa \"hevospomot\" päättivät saada itselleen toisen luokan\nmakuupaikat. Junailija selitti kuitenkin, että, vaikka pari paikkaa\nolikin vapaana, niitä ei voinut käyttää, koska kaksi venäläistä\nupseeria oli vallannut koko sen osaston. Heickell ja Sundell\ntekeytyivät silloin armeijan hevoshankkijoiksi ja pääsivät kuin\npääsivätkin loppujen lopuksi, vajavaista venäjänkielentaitoaankin\nhyväkseenkäyttäen, tuohon vaunuosastoon. Toinen upseereista jäi\nTampereelle, mutta toisen kanssa jatkettiin, \"mustaa maijaa\" pelaten ja\nhevosista haastaen, matkaa pohjoista kohden. Kempeleen asemalla \"pomot\"\npoistuivat junasta -- muka hevosenostoon. Upseeri heilutteli\nvaununsillalta heille hattuaan hyvästiksi!\n\nMaantietä tultiin sitten kaupunkiin. Sielläkin kaiken varalta vielä\njonkin aikaa liikuttiin hevosmiespiireissä, koeteltiin hevosia,\nsupateltiin korviin ja hierottiin kauppoja. Mutta välillä ryhdyttiin jo\nvarsinaisiinkin töihin.\n\nSaatiin selville, ettei miestenkuljetus Oulunsalon kautta\nkysymyksessäolevaa uutta rannikkoreittiä käyttäen laajemmassa\nmittakaavassa voisi pitemmälti onnistua; ainoastaan, jos edellytykset\npohjoisempanakin olisivat suotuisat, saatettaisiin tähän reittiin\njossakin määrin turvautua.\n\nOli siis tarkastettava kaikki suunnitellun reitin edellytykset, toisin\nsanoen päästävä selvyyteen etappipisteistä, tukikohdista,\nmajoitusmahdollisuuksista, avustavasta väestöstä y.m.s. seikoista.\n\nMatkaa varten ostettiin Oulusta hevonen, ja samaan kauppaan tuli\nrekikin -- puolentoista metrin pituinen mustalaiskelkka, johon miehet\nhädintuskin mahtuivat istumaan. Kun oli ajaen suurta maantietä päästy\nOulusta pari kilometriä, tuli jo kaksi venäläistä ratsumiestä vastaan.\nKun näihin aikoihin vaadittiin passi hevosiltakin, päättivät miehemme,\npassintarkastuksesta pelastuakseen, esiintyä mustalaisina. Ratsumiesten\nkohdalle tultaessa Heickell tämän takia päästää rämäytti oikean\nmustalaisnaurun, ja Sundell samalla sivalsi ruoskallaan hevosen täyteen\nlaukkaan. Näin selvittiin ratsumiehistä.\n\nKellosta lähtien ajettiin talviteitä meren rantoja, tarkastellen seudun\nasutusta ja samalla pyrkien Haukiputaan suulle. Kun siellä oltiin juuri\najamassa erästä taloa kohden, niin muuan eukko juoksi tulijoita vastaan\nhätääntyneenä huutaen: \"Älkää hyvät ihmiset tulko tänne, täällä on\nlaumoittain ryssiä!\" Hän kai luuli miehiä tavaragulaseiksi ja teki\nheille näin tietämättään hyvän palveluksen. Eukko neuvoi matkaajille\nIin talvitien.\n\nIissä yövyttiin. Ilma oli matkalla käynyt kylmäksi kangistaen\ntakkisillaan istuvat miehet arveluttavan konttaisiksi. Jäljelläolevan\npitkän matkan takia olikin Iin apteekista hankittava mikstuuraa --\nväkevämpikin aine olisi ollut tosi tarpeeseen. Onneksi saatiin\nSundellin tuttavalta Jaakko Puolakalta ostetuksi parempi reki. Iissäkin\nvilisi venäläisiä, ja väestö oli käynyt monien huhupuheitten ja\nsattuneiden tapausten takia aranpuoleiseksi. Sellaiset miehet taas,\njotka olisivat olleet kuljetuspuuhiin soveliaita, olivat paraikaa\npitkillä salakuljetusmatkoilla Ruotsin puolella. Toisaalta venäläiset\nnäyttivät pitävän liikettä kovasti silmällä. Kaikki seikat viittasivat\nsiihen, että reitin järjestäminen olisi peräti vaikeata. Matkaa\njatkettaessa keli huononi huononemistaan ja pakkanen yhä yltyi, jotenka\neteneminen oli varsin hidasta. Kylmä pureutui takin läpi niskaan alkaen\npuistattaa miehiä. Vuorotellen juosta hölkytettiin reen perässä.\nMikstuurakaan ei paljoa auttanut, vaikka sitä ryypättiin, niin että\nkurkku oli karkeana. Illan tullen rupesi pohjoinen vinkumaan, ja\nmaaliskuu alkoi tarjota kuivankovaa pyräkkäänsä. Puoli jäässä päästiin\nSimon majataloon. Venäläisiä ei ollut moisessa ilmassa näkynyt\nulkosalla ainoatakaan. Aamulla oli ilma asettunut, jotenka entistä\nreippaammin sonnustauduttiin matkalle. Simossa tuntuivat olosuhteet\nsamanlaisilta kuin Iissäkin, mutta Maksniemessä sen sijaan oli\nvalmiimpaa väkeä, joka tunsi sekä merireitit että sydänmaat. --\nVenäläisistä ei vieläkään näkynyt vilaustakaan. Oli kuin olisi myrsky\nheidät tyystin pois pyyhkäissyt. Matka jatkui Kemin pohjoispuolitse\nTervaharjun, Karihaaran ja Laivaniemen kautta Tornioon, jonne\nsaavuttiin maaliskuun 30. p:nä.\n\nMentyään heti tämän jälkeen Haaparannalle Heickell teki\n\"Halkokonttorissa\" selkoa matkansa tuloksista. Tällöin oltiin sitä\nmieltä, että kuljetuksen järjestäminen näytti tätäkin suunnitelmaa\nkäyttäen uhkarohkealta; kun hiihtomatkat olivat niin pitkiä, niin\ntyydyttävät tulokset tuntuivat epävarmoilta. Heickell oli\nhuononpuoleisista kokemuksista huolimatta toista mieltä arvellen, että\nniiden Iistä ja muualta Oulun puolesta olevien miesten avulla, jotka\n\"omilla asioillaan\" meriteitä noina aikoina liikkuivat ja joita\nHeickell juuri tällöin oli saanut Haaparannalla käsiinsä, kuljetusta\nhyvin voitaisiin ryhtyä juuri tätä reittiä pitkin yrittämään.\nHaaparannalla haluttiin kuitenkin asettua odottavalle kannalle jotta\nnähtäisiin, millaiset ilmat tulisivat j.n.e. Kun siis asiaan ei\nryhdytty heti, ei puuhasta luonnollisesti tullut mitään, sillä huhtikuu\noli jo alussa.\n\n\n\nIlma käy raskaaksi.\n\n\nHuhtikuussa alkoi ilma rajalla käydä painostavaksi. Joka hetki sai olla\nvalmistautuneena siihen, että venäläiset ryhtyisivät käsirautoja\nhelistelemään.\n\nYllätyksien varalta pidettiin santarmien puuhia joka paikassa tarkoin\nsilmällä. Ja sattumalta saatiin Jonne Sundell toimitetuksi\npoliisilaitoksen vankilan vahtimestariksi, jotenka mahdollisen\nvangitsemisen tapahduttua varma karkuunpääsykin oli tiedossa. Vankilan\nuutta vahtimestaria kaikesta päättäen kuitenkin alusta pitäen\nepäiltiin. Sitä osoittaa m.m. se, että kun Enehjelm lähetti Tornioon\netelästä erään poliisin, joka heti osoittautui venäläismielisten Lehdon\nja Anderssonin hengenheimolaiseksi, niin tämä tulokas pantiin asumaan\nmuutamaan tilavaan koppiin ilmeisesti pitämään Sundellia silmällä.\nMutta Sundell vapautti itsensä pian tästä painajaisesta. Kun vankilaan\nnäet kerran tuotiin muuan passittomana rajalla pidätetty etelän mies,\npäästi Sundell tämän karkaamaan juuri silloin, kun uusi poliisi oli\nkopissaan. Kuulustelussa voitiin sitten todeta vain se, että mies oli\ntuon Enehjelmin poliisin aikana karannut. Näin ollen santarmit vaativat\npoliisin heti erotettavaksi; ja niin tapahtuikin.\n\nVenäläiset eivät kuitenkaan hätiköineet. He kyllä tietysti aavistivat,\nettä rajalla toimi laaja salainen järjestö, mutta kun he eivät olleet\nvielä läheskään sen perillä, niin he seurasivat jatkuvasti liikkeen\nmiesten toimintaa. He aikoivat toisin sanoen vetää yhdellä kertaa\nmahdollisimman suuren apajan.\n\nKaikista ponnisteluistaan huolimatta venäläiset eivät tässä kuitenkaan\nonnistuneet. Koko salainen koneisto oli näet alun perin järjestetty\nsiten, ettei terävinkään urkkijasilmä voinut nähdä sen kaikkia\nyksityiskohtia. Heickellin he tietysti tiesivät yhdeksi \"saksalaiseksi\"\nja Sundellin veljeksiä he samoin ilmiantojen perusteella epäilivät.\nMutta sen he myös tajusivat, että vaikka nämä miehet vangittaisiinkin,\nsalainen toiminta ei silti loppuisi.\n\nSiviilipukuisten urkkijain vaanivat silmät koettivat seurata Heickelliä\nkaikkialle. Santarmit, virkapukuiset sapeliniekat sensijaan olivat, kun\nniin sattui, hänelle kohteliaitakin. Nähtävästi ne pelkäsivät, että\nHeickell katoaisi näyttämöltä ennen aikojaan.\n\nTällaisessa jännityksessä kului huhtikuu loppuun ja kappale\ntoukokuutakin.\n\nToukokuun alkupuolella Heickell taas katosi Torniosta matkustaen\nGestrinin veljesten postivaunussa Helsinkiin. Jonkinlaista vihiä\nsantarmit lienevät hänen matkastaan saaneet, koska palatessa pikajunan\npysähtyessä Oulun asemalle postivaunun kummallekin ovelle hyppäsi\nsantarmi tähyillen siristelevin silmin siihen vaununosastoon, jossa\nHeickell -- Gestrin oli juuri mennyt asemakonttoriin -- istui yksinään.\nMutta kun Heickell, päässään postiljoonin virkalakki, täydessä touhussa\nleimasi lajittelupöydän ääressä kirjeitä, niin santarmit hävisivät\nhetken kuluttua.\n\nTuntien jo venäläiset ja heidän juonensa Heickell oli vakuutettu siitä,\netteivät he häntä tällä kertaa pidättäisi, vaikka hän saapuisi suoraan\nTornion asemalle. Aikaisemmilla matkoilla hän aina tavallisesti oli\nhypännyt junasta ennen Tornioon tuloa. Kun Heickellillä ei ollut\npilettiä, osti hän sellaisen Kemistä ja meni istumaan muitten\nmatkustajani joukkoon. Kaiken varalta hän Tornioon tultaessa veti\nbrowningin vireeseen.\n\nKun juna oli pysähtynyt asemalle, ohjattiin matkustajat santarmiketjun\nläpi ruumiintarkastushuoneeseen. Sinne järjestäytyi pitkä jono.\nSantarmit kulkivat edestakaisin, tähtäilivät, tarkastelivat ja\nsilmillään mittailivat tulijoita. Samassa lähestyi Heickelliä muuan\nsantarmi ja tullen aivan hänen viereensä sanoi käärmeellisesti\nhymyillen:\n\n-- Ah, redaktor, ei tarvis odottaa, olga hjuva!\n\nHän viittasi sivuoveen, mistä Heickell ilman tarkastusta sai lähteä\nkotiinsa kulkemaan. Mutta tullessaan ovesta ulos Heickell näki siinä\ntoisen santarmin, jonka luihut kasvot olivat perkeleellisessä\nirvistyksessä. Tämä tapahtui toukokuun 16. p:nä.\n\n\n\nEero Heickellin pako.\n\n\nKun Heickell toukokuun 18. päivän kirkkaana ja valoisana aamuna nosti\nhuoneensa ikkunaverhoa, huomasi hän erään tunnetun urkkijan Takakadun\nsuunnalta tähyilevän suoraan taloon päin. Samanlaisia olioita näkyi\nliikuskelevan toisillakin suunnilla. Oli selvää, että piiritys oli\nalkanut.\n\nHeickell lähetti heti sanan Sundellille päättäen viimeiseen asti itse\npysyä kotonaan. Aamiainen syötiin vielä kaikessa rauhassa.\n\nSilloin saapui asemalta pyörällä ajaen poliisikonstaapeli Jaakko\nPuhakka ilmoittaen, että santarmit olivat tulossa Heickelliä\nvangitsemaan. Puhakka ajoi pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.\n\nHeickell sanoi vanhemmilleen ja kodilleen nopeat hyvästit ja lähti.\n\nSaari, jolla Tornion kaupunki sijaitsee, oli joka suunnaltaan, missä\nvain ylikulkupaikkoja oli, tarkasti venäläisten vartioima. Myöskin\nAlatornion eli siis aseman puoleiset ylikulkupaikat olivat vartioidut,\npuhumattakaan Ruotsin eli siis lännen puoleisista rannoista, silloista\nja teistä.\n\nOli siis päästävä huomaamatta pujahtamaan, paitsi vartioidusta kodista,\nmyös tästä saarretusta saaresta. Suoraan kaupungista rajan yli oli\nparasta olla yrittämättä, sillä täytyi olettaa, että venäläiset tällä\nhetkellä olivat tavallista valppaampia.\n\nHeickell oli jo aikaisemmin suunnitellut paon varalta kaiken valmiiksi.\nKotipihalta voitiin päästä Kansallis-Osake-Pankin pihalle ja siitä\nsopivalla hetkellä edelleen suoraan jokirantaan, missä vene oli\nlähtövalmiina. Sillä saattoi sitten soutaa Alatornion puolelle tai\nhätätilassa vaikkapa suoraan Haaparannalle. Viimeksimainitussa\ntapauksessa voi kyllä joutua venäläisten tai tullilaitoksen alusten\nahdistamaksi.\n\nMutta jännittävinä hetkinä Heickell oli tottunut käyttämään\nmahdollisimman yksinkertaisia menettelytapoja. Niinpä hän nytkin\nolettaen, että siviiliurkkijat eivät kävisi häneen käsiksi, meni\nsuoraan kotiportista kadulle ja sitä pitkin edelleen Kalmin rantaan,\nmissä hänen veneensä oli. Mutta kun rannassa sattumalta olikin\nvetolautta juuri lähdössä joen yli aseman puolelle, niin Heickell\nhyppäsi siihen.\n\nOli mahdollista, että urkkijat ehtisivät hälyttää santarmit\nvastarannalle. Siellä voisi siis olla odotettavissa jännittävä kohtaus.\nYllätysten varalta oli Heickellillä mukana kaksi taskuasetta.\n\nLautalla sattui olemaan eräs näkötuttava alatorniolainen isäntä\npalaamassa maitomatkaltaan kaupungista. Kun tultiin toiselle rannalle,\nistuutui Heickell isännän viereen tämän kärryihin; pantiin tupakaksi ja\nlähdettiin ajamaan.\n\nNoustiin jokitörmää ylös. Tien vieressä seisoi muuan kivääritön\nsotamies ja hänen lähellään santarmi. Lautta oli tullut joen yli niin\nnopeasti, että nämä miehet eivät nähtävästi kuitenkaan olleet siinä\nHeickellin takia.\n\nKovaäänisesti keskustellen ajettiin venäläisten ohi. Santarmi kyllä\nkatsoi menijöitä tarkkaan, mutta ei näyttänyt kuitenkaan tuntevan\npiippu suussa ja tavallisesta poikkeavassa puvussa maitokuorman päällä\nlynkällään kyyköttävää \"redaktööriä\". Hetken kuluttua venäläiset\nlähtivät kävelemään asemalle päin. Ajettiin vielä muutamia satoja\nmetrejä. Luotomäen juurella Heickell sanoi isännälle hyvästit, hyppäsi\ntiepuoleen ja katosi läheiseen metsään. Hänellä oli siinä edessään\npeninkulmittain maita, joitten melkein jokaisen pienimmänkin metsikön\nja notkelman, talot ja asukkaat hän tarkoin tunsi. Suunnaten kulkunsa\nYliraumolle hän päätti sen kautta edetä Vojakkalaan, tutuille\nylikulkupaikoille. Rauniolla oli kaiken varalta mentävä Keroputaan joen\nitäpuolelle. Kun venäläiset vartioivat sekä maantie- että\nrautatiesiltoja, odotti Heickell Färimäen alla, kunnes maantietä pitkin\nsattui tulemaan muuan suurehko kuorma. Sen varjossa sotamiehen\nhuomaamatta Heickell kulki sillan yli ja sen korvassa olevan\nvenäläisten majapaikan, Faarisen talon ohi.\n\nTietämättä mitään venäläisten mahdollisista toimenpiteistä täytyi\nottaa huomioon äärimmäisinkin tapaus, nim. se, että he yrittäisivät\ntakaa-ajoa ja saartoa, käyttäen siihen lukuisia Torniossa olevia\njoukkojaan. Kun toinenkin silmäpari tällaisessa tapauksessa olisi\ntarpeellinen ja kun Heickellillä oli kaksi asettakin, lähti Kylmälän\ntalosta, missä Heickell ohimennen poikkesi, talon poikamies _Odali\nKylmälä_ hänen mukaansa.\n\nNiin kuljettiin Särkinärän ja Alavojakkalan kylien kautta pohjoiseen ja\ntultiin vihdoin Iisakan mäen kohdalle, missä maantietä pitkin par'aikaa\nkulki osasto venäläisiä joukkoja. Annettiin niiden mennä ja pian oltiin\nsitten etappitalossa Iisakalla, missä vieras otettiin mitä parhaiten\nvastaan.\n\nRajanylimeno suoritettiin yöllä naapuritalon rannasta. Tullimiehet oli\ntoimitettu muille maille, jotenka ainoastaan venäläisiä oli\nsilmälläpidettävä. Niiden patrullit kulkivatkin iltayöstä ahkerasti\nrantoja edestakaisin, mutta myöhemmin ne hävisivät mikä minnekin\nnuokkumaan.\n\nVene oli lähtövalmiina rannassa. Sopivan hetken tullen hyökättiin\nsiihen piilopaikasta. Samassa vene jo oli virrassa kiitäen nopeasti\nkauemmas ja kauemmas leveällä joella. Kotimaan ranta häipyi keväisen\nyön hämärään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTorniossa olivat venäläiset heti huomanneet, kuten saattoi arvata,\nHeickellin häviämisen. Kaikkia ylikulkupaikkoja vartioitiin ankarasti.\nMutta kun karkulaista ei näkynyt missään eikä hän palannut\nkotiinsakaan, jättivät santarmit toistaiseksi Heickellin talon rauhaan.\nSitä pidettiin kuitenkin tarkasti silmällä nähtävästi arvellen, että\nHeickell vielä palajaisi. Samasta syystä santarmit eivät heti käyneet\nkäsiksi Sundellin veljeksiinkään.\n\n\n\nHeickellin Ruotsin-aika.\n\n\nPuolitoista vuotta kestäneistä yhtämittaisista jännittävistä puuhista\nja rasittavista ponnisteluista väsyneenä Heickell jäi Ruotsiin\nlepäämään. Aluksi hän oleskeli Haaparannalla, mutta siirtyi sitten\nkesäkuun lopuksi Tukholmaan. Siellä hänelle ehdotettiin, että hän\nryhtyisi Haaparannalla pitämään huolta jääkäripataljoonan\netappiasioista, mutta kun hän halusi itse päästä pataljoonaan Saksaan,\nesitti hän toimeen insinööri _Konstu Pietilää_. Tämä siihen sitten\nvalittiinkin.\n\nTukholmasta Heickell matkusti Saksaan heinäkuun 1. p:nä. Suoritettuaan\njääkäripataljoonassa erinäisiä kursseja hänet komennettiin kuitenkin\nsamana syyskesänä takaisin Ruotsiin ja määrättiin _Saksan\nMeriesikunnan_ Venäjää vastaan suunnatun tiedustelutoiminnan\npalvelukseen. Tässä toimessa Heickell sitten Haaparannalla asuen oli\nvapaussotaan saakka. Hänen kauttaan kulkivat kaikki mainitun esikunnan\nitään ja kaakkoon, vieläpä Jäämerelle saakka suuntautuvat\ntiedustelulinjat. Mutta tietysti hän, kuten toisetkin Ruotsissa olevat\naktivistit, parhaansa mukaan otti jatkuvasti osaa muihinkin\njääkäriliikkeen tehtäviin ja myöhemmin vapaussodan valmisteluihin.\n\nRuotsin-komennustaan varten Heickell sai Saksassa passin, johon\nvalokuvan alle oli merkitty _Carl Ek -- preussilainen_, ja tällä\nnimellä hän sitten eli läpi tuon myös monessa suhteessa merkillisen\n\"Ruotsin-ajan\", kunnes hänet vapaussodan alkaessa omalla nimellään\nSuomen Tasavallan kansalaisena lähetettiin valkoisen armeijan\npalvelukseen.\n\n\n\nKotitarkastus Heickellin asunnossa.\n\n\nKun oli lopullisesti osoittautunut, että Heickell oli jäänyt\nHaaparannalle, niin viikko hänen pakonsa jälkeen piiritti äkkiä eräänä\npäivänä suuri joukko siviiliurkkijoita ja santarmeja koko sen tontin,\njossa Heickellit Martinin talossa asuivat. Jernstedt oli kuitenkin\nvähää ennen poliisi J. Kukan välityksellä tiedostanut Heickellin\nkotiin odotettavissa olevasta tapauksesta. Sisään astuivat\nsantarmieverstiluutnantti Netsogin, neljä santarmia ja poliisi Lehto.\n\n-- Täällä toimitetaan nyt kotitarkastus, ilmoitti Lehto.\n\n-- Missä on ylioppilas Eero Heickellin huone? kysyi Netsogin.\n\nHe menivät sinne ja tarkastivat joka paikan, kirjahyllyt y.m., mutta\npanivat kaikki paperit ja muut tavarat huolellisesti samaan\njärjestykseen, missä ne olivat olleet. Everstiluutnantti Netsogin piti\ntästä tarkkaa huolta. -- Heickellin japanilainen koreasti kirjailtu\nharakiripuukko kiinnitti eniten everstin huomiota -- sitä hän tutki\npuolisen tuntia. Samoin hän oli huvitettu Heickellin vanhasta\npiilukkokivääristä tahtoen ostaa sen. Heickellin isä ei sanonut\nkuitenkaan uskaltavansa kivääriä myydä, koska se oli hänen poikansa\noma.\n\nJostakin santarmit löysivät Heickellin veljen pienenä poikasena\npiirtämän nimiarvoitusruudun alkaen epäillä sitä nähtävästi joksikin\nsalakirjoituskaavaksi.\n\nKun Heickellin isä ei saanut tätä heidän päähänsä mahtumaan, kutsuttiin\nsantarmikansliasta paikalle suomea taitava santarmisihteeri Ivanoff,\njonka avulla asia sitten selveni.\n\nAinoana saaliinaan santarmit veivät Heickellin Tukholman-matkalla\ntarvitseman ulkomaanpassin, joka oli unohtunut pöydälle. Huoneen\nnurkassa oli metrin korkuinen pinkka \"alas\" meneviä sanomalehtiä, joita\nliikkeen postimiehet vähitellen olivat sinne kuljettaneet ja jotka\nsitten aina vähin erin soluivat rajan yli. Santarmeilla näytti olevan\nerikoinen halu tutkia näitä lehtiä, mutta Netshogin esti heidät siitä.\n\nTarkastus kesti noin kolme tuntia.\n\nSen yhteydessä toimeenpantiin myös kuulustelu. Venäläisten tapaan\nselostutettiin kaikki sukutaulut, kaikki vainajien elinaikaiset puuhat\ny.m.s. hyvin tarkasti. Eero Heickellin toimia tietysti jauhettiin\neniten.\n\nHeickellin isän ja sisaren oli sitten pakko panna puumerkkinsä\ntutkintopaperiin, jonka sisällyksestä he tietenkään eivät ymmärtäneet\nhölynpölyä.\n\nKotitarkastuksen kestäessä yritti Toivo Järvinen, jonka puuhista on\nennen kerrottu, tulla taloon, mutta Heickellin sisar ennätti pyöräyttää\nhänet santarmien huomaamatta takaisin.\n\nKaduilla talon ympäristöllä oli koko ajan mustanaan väkeä katselemassa\nsantarmien urotyötä.\n\n\n\nKirjanpainaja J. V. Heickellin kuulustelu.\n\n\nJokunen päivä Heickellin asunnossa pidetyn kotitarkastuksen jälkeen\n(silloin olivat myös jo Sundellin veljekset paenneet) ilmoitettiin\npoliisikamarista kirjanpainaja J. V. HeickelliIle klo 1 yöllä, että\nNetshogin vaati häntä saapumaan asemalle santarmikansliaan\nkuulusteltavaksi. Oli nähtävästi järjestetty urkkijoita ja santarmeja\npitämään silmällä, noudattaisiko Heickell kehoitusta vapaaehtoisesti\nvai yrittäisikö hän paeta. Oli tietysti parasta tällaisessa tapauksessa\nmennä, sillä kiinnijoutumista ei mitenkään olisi voinut välttää.\n\nKirjanpainaja Heickell siis meni tyttärensä saattamana asemalle.\n\nSiellä santarmit ottivat hänet vastaan kohteliaasti kumarrellen, aukoen\nhänen edellään ovia, vieläpä auttaen päällystakkia pois. Sitten hänet\npyydettiin istumaan Netshoginin viereen aivan kuin hyväänkin seuraan.\nMutta millainen tämä seura olikaan! Eversti itse ja 17 santarmia,\njoista 8 näytti olevan kiireellisissä töissä ja loput seisoivat kuin\ntikut silmänräpäyksessä valmiina noudattamaan päällikkönsä pienimpiäkin\nviittauksia! Ja Heickellin eteen lattialle köllistäysi maata\nmötköttämään everstin iso huohottava verikoira.\n\n-- Minkä vuoksi minut on kutsuttu tänne näin keskellä yötä? kysyi\nHeickell.\n\nJoku santarmeista ryhtyi tulkin toimeen.\n\n-- Meillä on päivisin niin paljon työtä ulkona, että kansliatyöt täytyy\ntehdä yöllä, selitti eversti.\n\nSitten aloitettiin kuulustelu samaan tapaan kuin kotitarkastuksessa.\nKoetettiin kai saada ristiriitaisia vastauksia. Ongittiin selville\nsukuasioita, veljet, sisaret, isät, äidit j.n.e. Merkittiin muistiin,\nkenen kanssa kukin oli naimisissa, mitä lapsia kullakin oli, missä ne\nolivat, mitä tekivät, mitä lehtiä tilasivat, mitä sivutoimia pitivät\nj.n.e. loppumattomiin.\n\n-- Mitä poikanne tekee? kysyi Netshogin.\n\n-- En tiedä enkä vastaa poikani puuhista! Hänhän on jo täysi mies.\n\n-- Paha poika teillä! Mistä saa rahaa?\n\nEnnenmainittu poliisi Andersson oli kerran poliisi Puhakan kuullen\nsanonut jollekin: \"Pitäisi tuota Heickelliäkin jo tarkastaa, kun se\nniin usein matkustaa!\" Samalla oli Andersson kummastellut sitä, että\nHeickellillä aina oli varaa matkustella. -- Ilmeisestikin näillä\npoliisi Anderssonin puheilla ja Netshoginin kysymyksellä oli jotakin\nyhteyttä keskenään.\n\n-- Mistä saa rahaa? kysyi Netshogin.\n\n-- Minultapa tietysti. Hänhän on opiskeleva ylioppilas, jolla ei ole\nmitään ansiotöitä. Joskus hän kyllä on toimittanut lehteä.\n\n-- Ketä käypi luonanne? Tunnetteko Sundellin veljeksiä?\n\n-- Kyllä luonnollisesti! Kaikilla kaupunkilaisilla on asiaa\nkirjapainoon ja lehden toimitukseen. Paljonhan siellä käy ihmisiä.\n\n-- No, miksi nyt poika mennyt Ruotsiin?\n\n-- Huonot välit on tulleet pojan kanssa! keksi vanhempi Heickell\nvastata.\n\n-- Vai niin, aiai, huono poika, sanoi eversti tarjoten savuketta.\n\nNäin kuulustelua jatkui aamupuoleen saakka, eivätkä santarmit tulleet\nsiitä sen viisaammiksi. Mutta yhä edelleen venäläiset pitivät silmällä\nHeickellin perhettä eikä ihmekään, sillä arvattavasti heille vähitellen\nalkoi valjeta, mikä mies Eero Heickell oikeastaan oli.\n\n\n\nArvi Aikomuksen pako.\n\n\nEero Heickellin ja muiden paon jälkeen joutuivat useat torniolaiset\nnuoret miehet, jotka kyllä jo aikaisemminkin olivat olleet mukana,\nsaamaan entistä enemmän tehtäviä suorittaakseen. Reippaimpia ja\nuhkarohkeimpia heistä oli _Arvi Aikomus_, joka tuon tuostakin joutui\nnäissä puuhissa kaikenlaisiin seikkailuihin. -- Mutta eräänä päivänä\nhänenkin oli lähdettävä kotimaan mantereelta.\n\nAikomus saapui junassa Helsingistä Tornioon mukanaan suuri määrä\nsalaista postia. Vaunuun tuli asemalla santarmi ja kaksi sotamiestä,\njotka yht'äkkiä komentaen: \"Kädet ylös!\" vangitsivat miehen, tutkivat\nhänet perusteellisesti ja löysivät koko postin -- vieläpä nekin\nkirjeet, jotka oli neulottu liivin vuorin väliin. Koko posti oli\nonneksi kirjoitettu salamusteella, jotenka santarmit eivät siitä mitään\nhyötyneet.\n\nEnsin toimeenpantiin asemalla pitkä tutkinto ja sitten lähdettiin\npitämään kotitarkastusta. Mitään epäiltävää ei Aikomuksen kotoa\nkuitenkaan löydetty. Vankia saattoi kolme venäläistä, jotenka\npakoonpääsy näytti mahdottomalta. Mutta yht'äkkiä Aikomus keksi keinon.\nHän selitti, että Tornion hotellissa odotti häntä eräs henkilö, jonka\ntuntomerkit ja nimenkin hän mainitsi. Yksi vartioista lähti silloin\nhotelliin tuota henkilöä tapaamaan, ja Aikomusta jäi saattamaan enää\nvain kaksi venäläistä. Arvi Aikomus oli lujarakenteinen mies, joka ei\nkahta vastustajaa pelännyt.\n\nKun siis oltiin menossa kirkon ja kansakoulun välissä, niin Aikomus\npyörähti salamannopeasti ympäri, antoi molemmille seuralaisilleen\nsellaiset nyrkiniskut, että nämä tuupertuivat sanaa sanomatta\ntiedottomina maahan, ja livisti tiehensä. Hetken kuluttua venäläiset\ntosin virkosivat alkaen ammuskella pakenijan jälkeen, mutta se oli jo\nmyöhäistä. Aikomus juoksi kirkonmäeltä alas lahden rantaan ja ui sen\nyli Ruotsin puolelle teurastushuoneen kohdalta. Lahti on tällä paikalla\n500-600 metriä leveä ja uimamiehelle sikäli vaikeakulkuinen, että\nniissä kohdin, missä jalka yltää pohjaan, on syvälle upottavaa,\npehmeätä liejua.\n\n\n\nKustaa Äimälän karkoitus.\n\n\nKauppias Kustaa Äimälää, joka alunperin oli avustanut liikkeen puuhia\nja joka Heickellin Ruotsissa ollessa yhä jatkoi postinkuljetusta itään\nja länteen, venäläiset olivat ilmeisesti ruvenneet epäilemään. Vaikka\nÄimälä tämän tiesikin, ei hän kuitenkaan lakannut työstään. Kun sitten\ntapahtui, että Äimälä, jolla oli liike kaupungissa, kielsi myymästä\ntavaraa sellaisille muilta paikkakunnilta oleville, jotka hän tiesi\nvenäläisten urkkijoiksi, niin silloin santarmit lopullisesti ärtyivät.\n\nTammikuussa 1917 tultiin 9:n miehen voimalla Äimälän asuntoon\nkotitarkastusta pitämään; mukana oli poliisi A. Andersson.[34]\nTarkastus suoritettiin mitä röyhkeinnnällä tavalla. Huoneet pengottiin\nläpeensä, uuninpäällykset ja -taustatkin tarkastettiin, asiakirjat,\nkirjeet y.m. paperit heitettiin ympäri lattiaa. Innokkaana puuhasi\nAnderssonkin vaatien m.m. erään kaapin avainta ja viitaten santarmit,\njoilta kaappi muuten olisi jäänyt huomaamatta, sitäkin tarkastamaan.\nKäkikello sattui tarkastuksen kestäessä kukkumaan; silloin tutkittiin\nsenkin sisärakenne. Erittäin suurta huomiota kiinnitettiin\nvalokuva-albumiin: ja muuan santarmi huomautti sen tarkastuksen\ntuloksena: \"Paljo noori-mees kuvia!\"\n\nRuumiintarkastusta Äimälä pelkäsi enimmän, sillä hänellä oli taskussaan\njuuri Heickelliltä saatu Suomeen menevä kirje. Sattui kuitenkin pieni\ntapaus, joka päästi tästä pälkähästä. Kun näet pöytäkirjaa laadittaessa\nkysyttiin talon numeroa ja katua, niin silloin Äimälä nopsajalkaisena,\nkuten aina, lähti erään santarmin saattamana sitä katsomaan, kun ei\nsanonut ulkoa muistavansa. Äimälä juoksi nopeasti edellä ja sai talon\nnurkassa pyörähtäessään pistetyksi kirjeen kinokseen.\n\nMitään tulosta ei kotitarkastuksesta ollut, eivätkä venäläiset Äimälää\npidättäneet. Koko jutun olivat siis nähtävästi aiheuttaneet urkkijain\ntekemät ilmiannot. Santarmien apurina esiintyneen Anderssonin osuus ei\nnäyttänyt aivan vähäiseltä. Toinen läsnäollut poliisi A. Tolonen oli\npakosta mukana seisoen koko ajan liikkumatta ja sanaakaan sanomatta;\nhän olikin toisia miehiä.\n\nMutta seurauksena kaikesta tästä oli kuitenkin se, että parin viikon\nperästä Enehjelmiltä tuli 42. armeijakunnan komentajan määräys\nkarkoittaa Äimälä Oulun läänistä. Tämä ei liikeasioittensa takia\nkumminkaan halunnut poistua maasta, vaan oleskeli vallankumoukseen\nsaakka Kokkolassa.\n\n\n\nJonne Sundellin vangitseminen ja pako.\n\n\nJo aikaisemmin oli Torniossa toimivalle santarmieverstiluutnantti\nNetshoginille, kuten tiedämme, tullut määräys, että _Eero Heickell_ sekä\nveljekset _Ossi ja Jonne Sundell_ olivat valtakunnan turvallisuudelle\nerittäin vaarallisina miehinä vangittavat. Mutta huolimatta siitä, että\nNetshogin jo oli ryhtynyt yllämainitun määräyksen toteuttamiseen[35]\nyrittämällä vangita Eero Heickellin, koettivat Sundellin veljekset\npysytellä Tornion suorastaan huojuvalla maaperällä, vaikka rajan taakse\nsiirtynyt Heickell ja heidän muutkin ystävänsä monet kerrat kehoittivat\nheitä maasta poistumaan. Santarmit viivyttelivät Sundellien\nvangitsemista arvattavasti siitä syystä, että he toivoivat\nHeickellinkin vielä palaavan Tornioon, jolloin olisi hyvä yhdellä\nkertaa pyydystää kaikki nämä kolme valtakunnan vihollista. Mutta kun\nsantarmien toiveet Heickelliin nähden eivät toteutuneetkaan, päättivät\nhe vihdoin vangita Sundellit.\n\nOlemme jo aikaisemmin maininneet, että Jonne Sundell toimi tähän aikaan\npoliisilaitoksen vahtimestarina; hänellä oli siellä asuttavana oma\npienehkö huoneisto, joten viranomaisten oli sangen helppo pidättää\nhänet. Santarmien vaatimuksesta poliisimestari Melart toukokuun 28.\np:nä kutsutti Jonne Sundellin poliisilaitoksen kansliaan, missä häntä\nodotti santarmiupseeri ja kaksi santarmia. Santarmit olivat saaneet\nmääräyksen pitää ensin kotitarkastuksen Sundellien kodissa kaupungilla,\njotenka Jonne Sundell vietiin sinne.[36]\n\nTarkastus ei kuitenkaan tuottanut mitään tuloksia. Sieltä palattiin\ntakaisin poliisilaitokseen, missä taas pidettiin kotitarkastus\nSundellin omassa asunnossa; ja vaikk'ei sieltäkään löydetty mitään\nvaltiorikokseen viittaavaa, julistettiin Sundell pidätetyksi, vietiin\nasemalle ja sijoitettiin kuulustelua varten vanhan asemahuoneen\nodotussaliin.\n\nKonstaapeli _Jaakko Puhakka_, joka toimi asemapoliisina uudella\nasemarakennuksella, ei tiennyt mitään Sundellin vangitsemisesta,\nennenkuin kostaapeli Andersson hyvin iloisena tuli siitä hänelle\nkertomaan mainiten, että Sundell istui sotamiesten vartioimana\nodotussalissa santarmikanslian oven edessä. Puhakka meni tällöin\nasemahuoneen läpi päästäkseen asiasta varmuuteen. Sundellille hän ei\nsiellä kuitenkaan puhunut mitään.\n\nKun alustava kuulustelu oli pidetty, teljettiin Sundell yhteen niistä\nkolmesta asemalla olevasta rautatievaunusta, missä santarmit\nsäilyttivät valtiollisia vankeja. Seuraavana päivänä, toukokuun 29.\np:nä häntä tutki santarmieverstiluutnantti Netshogin erään santarmin\nollessa tulkkina. Netshogin kehoitti Sundellia tunnustamaan luvaten\npuolestaan selittää kaikki parhain päin. Mutta Sundell oli vaiti kuin\nmuuri. -- Netshogin määräsi sitten hänet passitettavaksi Oulun\nlääninvankilaan, jota varten santarmit luovuttivat hänet poliisikamarin\nhuostaan Ouluun kuljetettavaksi.\n\nVankivaunustaan Sundell oli tehnyt kolme karkausyritystä, mutta\nonnistumatta. Hän oli ensin pyytänyt päästä ulos ja mennyt sitten\nvaihdekopin taakse lähtien sen varjossa etenemään, mutta portaille\nseurannut asestettu santarmi oli huomannut hänen yrityksensä, jotenka\nsiitä oli ollut luovuttava. Toisen kerran taas vahtina oleva venäläinen\nsotamies oli luvannut auttaa hänet pois vaunusta. Samassa vaunussa oli\nnukkunut eräs santarmi jalat ojennettuina oven kohdalle. Sundell oli\npäässyt jo harppaamaan santarmin jalkojen yli, mutta ovea aukaisemaan\nseuranneen sotamiehen sapelintuppi oli silloin koskettanut santarmin\njalkaa, jolloin tämä oli herännyt. Kolmannen kerran Sundell oli sopinut\nerään ulkona vahdissa olevan virolaisen sotamiehen[37] kanssa siitä,\nettä he karkaisivat yhdessä. Virolainen oli mennyt etsimään vaunun\navainta kansliasta, missä santarmit olivat nukkuneet, mutta kun hän oli\navannut kanslian ovea, oli sen eteen asetettu irtonainen lauta pudonnut\nlattialle, jolloin santarmit olivat kaikki heränneet.\n\nSundell tuotiin siis maanantai-iltana, toukokuun 29. p:nä\npoliisikamariin ja pantiin putkaan. Käytävän ovi sai kuitenkin olla\nauki, jotenka Sundell saattoi tavata rouvaansa ja suunnitella pakoansa\nkäytävässä vartiopalvelusta toimittavien luotettujen konstaapelien\nkanssa. -- Illalla klo 9-1 oli vahdissa konstaapeli Kalle Johansson,\njota Sundell ei kumminkaan pyytänyt avustajakseen, koska Johansson oli\nsuuren perheen isä. Tämä sanoi kuitenkin Sundellille: \"Parasta on, että\nkarkaat.\" Yöllä klo 1-5 vartioi käytävässä konstaapeli V. Porthan ja\nklo 5-9 aamulla konstaapeli Kokko. Porthanin kanssa Sundell heti ryhtyi\npakoa koskeviin neuvotteluihin, mutta syystä tai toisesta ei niissä\npäästy mihinkään varmaan tulokseen. Porthan halusi nähtävästi\nkeskustella muidenkin konstaapelien kanssa. -- Kokko taas oli kaikin\npuolin reipas ja isänmaallinen mies, mutta hänkin vanha ja\nperheellinen, jotenka Sundell ei tahtonut häntä uhrautumaan\npuolestansa.\n\nSundellin vapauttamista pohdittiin kovasti myöskin Tornion aktivistien\nkeskuudessa, ja Haaparannalta käsin Heickell koetti parhaansa mukaan\nlietsoa mieliä. Paon järjestämisellä oli sitäpaitsi kova kiire, sillä\noli luultavaa, että Sundell jo samana päivänä vietäisiin Ouluun.\n\nAamulla Puhakkakin tuli poliisivankilaan, missä silloin olivat\nkonstaapelit Lindberg, Andersson ja Lehto. Kahden viimeksimainitun\nläsnäollessa ei paon järjestämisestä voinut olla puhettakaan, mutta\nonneksi poliisimestari Melart sattui määräämään Lehdon asioille\nasemalle; ja Andersson, jolla oikeastaan olisi ollut vartiovuoro\nvankilassa, suostui Puhakan ehdotuksesta vaihtamaan vuoronsa tämän\nkanssa poistuen hänkin. Konstaapeli Lindbergkin lähti pois paikalta.\n\nSundell, joka luonnollisesti oli hyvin hermostunut, pyysi Puhakkaa\navustajakseen. Tehtiin pakosuunnitelma, ja Puhakka koetti kaikin tavoin\nrauhoittaa kovan kohtalon alaista toveriaan. Poliisikamariin tuli myös\nJonne Sundellin äiti, joka niinikään alkoi pyytää Puhakkaa ryhtymään\ntoimenpiteisiin Jonnen vapauttamiseksi.\n\nPuhakan kehoituksesta Sundellin rouva, Fanny Sundell hankki sitten\npolkupyörän tuoden sen poliisikamarin portin pieleen. Kun pyörä oli\nmäärätyllä paikalla, niin miehet lähtivät. Ja Puhakka toisti --\nlisätäkseen toverinsa tahdonpontevuutta -- suunnitelman tärkeimmät\nkohdat lausuen: \"Hyppää nyt pyörän selkään ja aja niin lujaa kuin\npääset Tornionsaaren pohjoispäähän ja jatka siitä edelleen matkaa\nFluurinsaareen vaikka uimalla!\" Sundell hyppäsi pyörälleen ja ajoi\nbrowninki kädessä vinhaa vauhtia Kansallis-Osake-Pankin ja Karlingin\nohi kirkolle, siitä Juhannussaarelle ja edelleen Saarenpäähän, missä\nhän Dahlin mökin kohdalla meni noin 6-7 metrin korkuista seinäjyrkkää\njokitörmää pyörineen päivineen nurin narin alas. Sitten hän kahlasi --\nvesi kaulaa myöten -- Fluurinsaareen, juoksi rantaa pitkin saaren\npohjoispäähän, ui pikku saareen ja lähti yrittämään siitä leveämmän\nväylän yli, mutta takertuikin silloin joessa oleviin verkkoihin.\nSamassa hän huomasi kahden venäläisen ratsumiehen ilmestyneen taakseen\nSaarenpään rinteelle; nähtävästi ne olivat ensimmäiset takaa-ajajat.\nEräs poika oli jonkin matkan päässä veneineen ongella. Sundell huusi\nhänelle kehoittaen tulemaan apuun, mutta poika ei kuullut.\nHerättääkseen hänen huomiotaan Sundell yritti ampua browningillaan\nilmaan, mutta panokset olivat kastuneet, jotenka ase ei lauennut.\nPelastumisesta ei näyttänyt olevan toiveita, mutta Sundell ponnisteli\nkuitenkin urheasti eteenpäin.\n\nSamaan aikaan kun Sundell lähti poliisikamarin portilta, pakeni Puhakka\npyörällään -- poliisin puvussa -- Tornion etelätullin kautta\nHaaparannalle. Vahtituvalla oli santarmi Andrejeff ja kaksi sotamiestä\nynnä tullivartia.\n\n-- Mitä asiaa sinulla on Haaparannalle? kysyi Andrejeff.\n\n-- Käväisenpähän vain pikimmältään konjakkia hakemassa, vastasi\nPuhakka. -- Saat sinäkin pitkän ryypyn, kun sieltä palaan.\n\nPäästyään Haaparannalle Puhakka meni heti Eero Heickellin luo\nFilpukseen selvittäen tälle nopeasti tilanteen sekä mainiten, että\nJonne Sundell oli myös tulossa Ruotsiin. Yhdessä he sitten kiiruhtivat\nHaaparannan kestikievariin, jossa myös asui paljon aktivisteja. Sieltä\nlähti heidän mukanaan neljä miestä, niiden joukossa Ossi Sundell,\nkaikki mauser-pistooleilla varustettuina, autolla Mattilan kylään,\nmissä Tanon talon kohdalla (noin 2,5-3 km. Haaparannalta pohjoiseen)\npysähdyttiin ja ilmoitettiin sikäläisille tullivartioille, minkälainen\nmies oli Suomesta päin odotettavissa. Silloin liittyi suomalaisten\njoukkoon vielä kaksi ruotsalaista sotamiestä. Kun oli edetty rantaa\npitkin, niin nähtiinkin jo Jonnen -- voimat vähissä -- uiden pyrkivän\nväylän yli. Huudettiin äskenmainitulle poikaselle, että hän toisi\nveneen. Ja sillä Ossi Sundell kävi pelastamassa veljensä. Autolla\npalattiin sitten takaisin Haaparannalle. Luonnollisesti Jonne Sundell\noli pelastumisensa johdosta hyvin iloinen ja syvästi kiitollinen\nauttajallensa Jaakko Puhakalle, joka Tornion etapin koulussa kasvaneena\ntodella oli tehnyt miehentyön.\n\nJuuri ennen pakoansa Jonne Sundell oli kehoittanut rouvaansa hankkimaan\nkolme hevosta ja muutamia vaimoja sekä näiden avulla muuttamaan heidän\nkalustonsa ja tavaransa pois vahtimestarin huoneistosta. Miehensä\ntoivomusta noudattaen rouva Sundell tyhjensikin äkkiä koko asunnon. --\nPuhakka taas puolestaan lukitsi ennen lähtöään vankilan ulko-oven ja\nnakkasi avaimen pihalle, jotteivät poliisiviranomaiset liian äkkiä\npääsisi karanneitten jäljille. Asianomaisten täytyikin sitten käyttää\nsepän apua vankilaan päästäkseen. -- Kun karkaus oli todettu, käski\nMelart heti sinetöidä Sundellin asuntoon johtavat ovet. Mutta kun ne\nsitten -- kotitarkastuksen merkeissä -- avattiin, niin jäljellä olikin\nvain tyhjät seinät! Kaikki tämä meni yli Melartin ymmärryksen.\n\nHeti, kun Sundell oli paennut, alkoi venäläisten ratsuväkeä liikehtiä\nrannoilla, ja koko Tornion kaupunki joutui kovan hälinän valtaan.\nKaikki voimat pantiin liikkeelle karkurien kiinnisaamiseksi. Jokaiseen\nylimenopaikkaan ja höyrylauttaan pantiin monenkertaiset vahdit. Mutta\ninnokkaimpana kaikista ajeli poliisi Andersson ympäri kaupunkia\ntiedustellen hävinneitä virkatovereitaan.\n\nJonne Sundellin puoliso, rouva _Fanny Sundell_ ja hänen äitinsä, rouva\n_Hanna Sundell_ katsoivat myös parhaaksi poistua Torniosta. He lähtivät\nheti höyrylaivassa aseman puolelle ja sieltä Hellälään, mutta kun he\neivät sattuneet saamaan ylisaattajaa, niin he kulkivat läpi metsän\nvanhaan kotiinsa Putaankylään. Sieltä Fanny Sundell sai polkupyörän ja\najoi sillä Alavojakkalan Iisakkaan, mistä hänet vietiin yli;\nHaaparannalle hän saapui klo 12 yöllä. -- Hanna Sundell taas palasi\nPutaalta kaupunkiin, mistä eräs rouva seuraavana päivänä souti hänet\njokea pitkin Haaparannalle.\n\nEdellä selostettu pako oli luonnollisesti poliisimestari Melartille\nsamoin kuin kuvernööri af Enehjelmillekin varsin ikävä juttu.\nKuvernööri tulikin omassa korkeassa persoonassaan asiaa tutkimaan,\nmutta tulokset olivat varsin laihat: todettiin vain, että kaksi\nrohkeata miestä oli livistänyt tiehensä venäläisten käsistä.\nPoliisimestari Axel Melart selitti, että karkaamisen syynä oli\nehdottomasti pidettävä lahjomista. Hän ei käsittänyt, että ihmiset\nsaattoivat panna itsensä alttiiksi epäitsekkäistäkin syistä,\nisänmaallisen mielialan innoittamina. -- Ja olihan Jonne Sundell\naikanaan niin paljon uskaltanut ja niin paljon tehnyt, ettei häntä\nvoitu noin vain jättää vihamiesten käsiin.\n\nKun ei kuvernööri af Enehjelm muuta voinut, niin hän kutsui kaikki\npoliisilaitoksen virka- ja palvelusmiehet kokoon laitoksen\npäivystäjähuoneeseen pitäen heille puoli tuntia kestävän ankaran\nsaarnan, jossa hän huomautti, että tapaus oli suuri häpeä Tornion\npoliisilaitokselle ja koko Suomen poliiseille. Samalla hän uhkasi, että\njos vielä jotakin tämänsuuntaista tapahtuisi, hän ryhtyisi mitä\nankarimpiin toimenpiteisiin. Sitten kuvernööri vetosi miesten\nisänmaallisiin tunteisiin, siihen, kuinka heidän velvollisuutensa oli\nuskollisesti ja rehellisesti palvella hallitusta; loppujen lopuksi hän\nlupasi jo palkintojakin, jos poliisi toimisi pontevasti.\n\nEttei af Enehjelm katsonut voivansa luottaa Tornion poliisilaitokseen,\non selvää. Kun kenraalikuvernööri tämän karkaamistapauksen johdosta\nerotti poliisimestari Melartin virasta -- kuvernöörin puolustuksesta\nhuolimatta, kuten jo on mainittu -- ja kun kapteeni J. H. Wallin\nsittemmin nimitettiin Melartin sijaan poliisimestariksi,\nniin kuvernööri evästi tätä uutta tulokasta m.m. sellaisella\ntoiminta-ohjeella, että hänen tulisi hankkia uudet miehet Tornion\npoliisilaitokseen. Wallinilla ei kuitenkaan ollut halua panna\nkuvernöörin antamaa evästystä täytäntöön.\n\nVenäläisten kätyrit Torniossa ja Haaparannalla koettivat kaikin tavoin\n-- m.m. viinalla ja muilla huumaavilla aineilla -- saada Puhakan, ja\nmuitakin aktivisteja käsiinsä viedäksensä heidät Suomen puolelle ja\nvalmistaaksensa heille sitten saman kohtalon, mikä myöhemmin tuli\nLukkarisen osaksi. Luvattiinpa muutamille ruotsalaisille suuria\nrahasummia, jos he väkisin saisivat Suomen puolelle tuoduksi\nHaaparannalla oleskelevia suomalaisia aktivisteja.\n\nMutta kun af Enehjelm ei kaikista yrityksistään huolimatta saanut\nPuhakkaa haltuunsa, niin hän syytti tätä Ruotsin viranomaisten\nedessä varkaudesta; Puhakka oli näet ottanut mukaansa Tornion\npoliisilaitokselle kuuluvan browning-revolverin. Asia meni niin\npitkälle, että Haaparannan ruotsalaiselle komendantille tuli\nvangitsemismääräys, mistä Eero Heickell sai tiedon ja ilmoitti sen heti\nPuhakalle.\n\nTämä joudutti Puhakan jo alunperin Amerikkaan suunniteltua matkaa.\nHän poistui siis viipymättä rajalta ja lähti ensinnä Tukholmaan sekä\nsieltä pian valtameren taa. Sundell aikoi ensin mennä Saksaan\njääkäripataljoonaan, mutta kohtalokkaiden tapahtumain kehittämä suhde\nPuhakkaan johti hänet tämän kanssa samoin Amerikkaan.\n\nJonne Sundellin, tuon rohkean miehen pelastus oli yleisenä ilonaiheena\nPeräpohjolan aktivistien keskuudessa. -- Venäläiset eivät muuten\nsaaneet pysyväisesti käsiinsä ainoatakaan Tornion etappiin kuuluvaa\ntoiminnan miestä.\n\n\n\nTorniolaiset työssä vapaussotaan saakka.\n\n\nTorniolaisten ja tornionjokelaisten aktivistien toiminta jatkui\nedelleen, joskin varsinainen etappityöskentely oli lakannut.\nEsimerkiksi Saksan Meriesikunnan tiedustelutoiminta, jota _Eero\nHeickell_ Haaparannalla jatkuvasti edusti, oli aika laajaa, mikä\nselviää m.m. siitä, että Heickellin puuhissa oli yhteen aikaan\npuolisentoistasataa vakinaista tiedusteluasiamiestä. Yksin tämän\njärjestön posti kumpaankin suuntaan oli varsin vilkas, ja sen hoitivat,\nkuten muunkin Suomen-yhteyden, torniolaiset ja ympäristön asukkaat. --\nMyöskin insinööri _Konstu Pietilän_ Haaparannalta käsin suoritetut\ntoimet, esim. hänen järjestämänsä erityinen käsipostilinja, pidettiin\nvireessä Suomen-puoleisten jokivartelaisten, etupäässä torniolaisten\navulla. Niinpä esim. _Hällin veljekset_ toimivat edelleenkin\nväsymättömäsi ja rohkeasti. -- Saksan Yleisesikunnan tiedustelujärjestö\n(J. V. Snellman, Ragnar Heikel, Erik Malmberg), n.s. firma \"_Hansson &\nLund_\" ulotti niinikään linjansa rajan yli torniolaisten avulla. --\nTähän liittyi myös pommarien avustus y.m. toiminta, joka vaati\nvaarallisia kuljetuksia. -- Pieni ei myöskään ollut se asemäärä, jonka\ntorniolaiset vapaussotaa silmälläpitäen toimittivat rajan yli ja\nkuljettivat edelleen muualle Suomeen. -- \"Satulamaakarien\"[38] y.m.\navustamisessa rajaseutulaiset samoin pitkin koko jokivartta olivat\nuutterassa, rohkeassa toiminnassa vapaussotaan asti.\n\nMitä suurimmalla uljuudella, uhrautuvaisuudella ja kestävyydellä\nrajaseudun kansa teki loppuun asti työtä isänmaan vapauden hyväksi.\n\n\n\n\nLIITE.\n\n\nTORNIOSTA JA SEN YMPÄRISTÖLTÄ LÄHTENEITÄ JÄÄKÄREITÄ.\n\n AHLHOLM, Yrjö       130915   011218   merimies         Tornio\n AHO, Antti          141115     --     talollisenpoika  Alatornio\n ESKO, Uno           050216   250218 vp. talollinen        \"\n HAKASALO, Einari    300815      \"     tullivartia      Tornio\n HARINEN, Vilho      060417      \" vp. postiljooni         \"\n HASTI, Johan        080216     --                      Ylitornio\n HEICKELL, Eero      010816   300118   ylioppilas       Tornio\n HEIKKA, Pekka       081115   101217   talollisenpoika  Alatornio\n HEIKKILÄ, Juho      221115   010318 krs      \"            \"\n HEIKKILÄ, Väinö     060317   250218          \"         Karunki\n HUHTALO, Hemming    081115   250618          \"         Alatornio\n HYVÖNEN, Erkki      050216   250218 ltn. teknikko      Tornio\n HYVÖNEN, Heikki     220116     --                      Alatornio\n HÄLL, Einar         020915   050618    liikemies       Tornio\n HÖYNÄLÄ, Kalle      130915     --      talollisenpoika\n JUNTIKKA, Jaakko    220116   250218    työmies         Alatornio\n JUNTTI, Seth        050216     --      seppä           Karunki\n JUNTUNEN, Jussi     130216   301118    työmies            \"\n KLEMETTI, Juuso     260216   250218       \"            Tornio\n KONTTA, Albin       051115   250218       \"            Alatornio\n KORHONEN, Julius    131115   250218    kirjaltaja      Tornio\n LAMPELA, Joel       230317   150218    työmies         Alatornio\n LANKILA, Frans      O220116  250218 ltn. talollisenpoika  \"\n LINDQVIST, Fr. T.   100416     --      rautatieläinen  Tornio\n MUSTAPARTA, Emil    280116     --      talollisenpoika Alatornio\n MYKKÄNEN Kalle      131215     --      maalari         Tornio\n MÖLLER, Verner      300815     --      tullivartia        \"\n NISULA, Kalle       130915   250218 vp. koululainen       \"\n NÖJD, Matti         131115   250218    työmies            \"\n OINAS, Aarne        080216   261118       \"               \"\n PAASI, Yrjö         041215     --      ylioppilas         \"\n PARKKINEN, Joh.     191115   250218    työmies            \"\n PIESSÄ, Jaakko      280915   250218    talollisenpoika Alatornio\n PISTOKOSKI, Leon    170116   011218           \"           \"\n POHJONEN, Erkki     220116   250218           \"           \"\n PONKALA. Heino      280915   250218           \"           \"\n PUTAANSUU, Erkki    250815   180216    kirjaltaja      Tornio\n PÄNTTÄJÄ, Arvi      220116   250218    maanviljelijä   Alatornio\n RUOKANEN, Juho      110316   030418    työmies         Tornio\n SAARELA, Viljani    311015   250218    työmies            \"\n SAVOLAINEN, Otto    120116     --      liikemies       Alatornio\n STOLT, Kalle        051115   260218    talollisenpoika    \"\n TEPPOLA, Elias      170116   250218           \"           \"\n UNKILA, Tapani      030116     --      liikemies       Tornio\n WANNALA, Werner       --       --      koululainen        \"\n VARONEN, Aarne      130216     --      liikemies          \"\n VIDELL, Antti       230915   111218    merimies           \"\n VIIK, Emil          261115   301118    työmies            \"\n WUNSCH, Kalle       170216   250218    postinkulj.     Alatornio\n VÄÄNÄNEN, Joh.      260216     --      työnjohtaja        \"\n YLÉN, Otto          280915     --           \"             \"\n ÅHMAN, Janne        311015   291118    työmies         Tornio.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] Kuuluisasta Kilpisjärven sotatarvevaraston räjäyttämisestä ja\nmuista sen yhteyteen liittyvistä seikoista aion tehdä selkoa eri\njulkaisussa.\n\n[2] Danielson-Kalmari: Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja\n19:nnellä vuosisadalla; Kustavilainen aika I, siv. 396.\n\n[3] Jyväskylän lyseon rehtorille Pesoniukselle v. 1863 kirjoittamassaan\nkirjeessä _Yrjö-Koskinen_ lausuu Puolan kapinan johdosta, ettei\nSuomella silloin ollut syytä noudattaa Puolan esimerkkiä, koska Suomen\nolot olivat niin vähän kehittyneitä. Puolaan nähden sitävastoin kapina\noli aivan luonnollinen. Ei myöskään olisi suotavaa joutua Ruotsin\nyhteyteen, koska se ehkäisisi kansallista valveutumista. Venäjä\nsitävastoin oli Suomelle niin vieras, ettei sen puolelta tarvinnut\npelätä vaikutusta Suomen puoluemuodostukseen. Riippuvaisuus Venäjästä\noli kyllä paha asia, _mutta kun aika tulee, kyllä siihenkin keinot\nkeksitään_.\n\n[4] Näin Herman Gummerus teoksessaan: \"Aktiva kampår 1899-1910\", jota\npääasiallisesti olemme lähteenämme käyttäneet selostaessamme \"Suomen\naktiivisen vastustuspuolueen\" ja Voima-liiton vaiheita.\n\n[5] \"John Grafton\", joka kulki \"Luna\"-nimisenä, oli saapunut\nTytärsaaren luo Suomenlahdelle lastinaan 15,560 kivääriä, 2 1/2\nmiljoonaa panosta, 2,500 kpl. englantilaisia upseerirevolvereja\npanoksineen ja 3 tonnia Blasting-räjähdysshelatiinia (sisältäen 97 %\nnitroglyseriiniä). Tästä lastista piti Suomeen jätettämän 5,500\nkivääriä ja vastaava määrä panoksia, 500 revolveria ja 1 tonni\nräjähdysshelatiinia.\n\n[6] Tarkemmin tehdään \"John Graftonista\" selkoa tämän teoksen toisessa\nosassa.\n\n[7] Noin kolmasosa eli 800 kivääriä ja 100,000 panosta joutui\nviranomaisten käsiin; niistä takavarikoitiin 600 \"Hanhi\" nimisestä\nproomusta Helsingin Hietalahdessa ja 260 eräästä rautatievaunusta\nSavon-radan varrella.\n\n[8] Lähteenä osittain käytetty v. 1921 painettua \"Tornio 1621 12/8\n1921\"-nimistä muistojulkaisua.\n\n[9] Tämän torni on kuvattuna kaupungin vaakunassa.\n\n[10] \"Sortovuodet ja suurlakko Oulun kaupungissa ja läänissä\", sivu 49.\n\n[11] Asia oli esillä Tornion raastuvanoikeudessa (14. IV. 1912). Rouva\nRantala sai kiväärin kuljetuksesta 100 mk:n ja Rynölle lausumistaan\nsanoista 30 mk:n suuruisen sakon; senaatin oikeusosastossa\nviimeksimainittu koroitettiin 100 mk:si. Rouva Rantalaa syytettiin myös\nmajesteettirikoksesta; tätä asiaa tutki Vaasan hovioikeus, joka\nkuitenkin vapautti hänet (19. IV. 1914.)\n\n[12] Sittemmin jääkärikapteeni, kaatui Aunuksessa.\n\n[13] Kerrottu myös teoksessa \"Suomen Jääkärit\" I, siv. 259:\n\"Passittomat Uljaat menevät\".\n\n[14] Soittaja oli Aarne Sihvo.\n\n[15] Jo rauhan aikanakin toimi Torniossa ja sen ympäristöillä\njonkinlainen venäläinen sotilasrajavartiosto.\n\n[16] Kts. \"Aseveljet\" I, sivut 160 ja 213.\n\n[17] Selitykseksi mainittakoon, että _Kotimäki_ saapui Lockstedtin\nleirille 28. IX. 1915.\n\n[18] Vaikka mies todisti olevansa matkalla Norjaan, pidätettiin hänet\nSaksaan pyrkijänä pelkkien epäluulojen perusteella.\n\n[19] Tarkoitettiin Smorodskija. \"Santarmieversti\" oli tahallinen virhe.\n\n[20] Sotasensuurin silloinen päällikkö eversti Korniloff.\n\n[21] A. K:ta (Aktiivista Keskuskomiteaa) ei silloin vielä ollut\nolemassa.\n\n[22] Kemin etapin historia muodostaa tämän teoksen toisen osan.\n\n[23] Näistä asioista kerrotaan tarkemmin tämän teoksen toisessa\nosassa.\n\n[24] Pataljoonan perustamiskäsky tavataan Saksan Yleisesikunnan elokuun\n28. p:nä 1915 päivätyssä kirjelmässä, joka julkaistiin kuitenkin vasta\nsyyskuun 2. p:nä.\n\n[25] Tämän teoksen kolmannessa osassa.\n\n[26] Erik Malmberg mainitsi m.m., että hän oli matkalla Tukholmaan\nhankkiakseen sieltä anatoomisia töitä varten ihmisen pään, koska\nHelsingissä oli niistä suuri puute. -- Onnettomuudeksi Ragnar Heikel\noli edellisenä päivänä kertonut aivan samaa, jotenka santarmilla oli\ntäysi syy huomauttaa: \"Mitäs tämä ihmisenpään haku oikeastaan\nmerkitsee! Minnehän te menettekään!\" Tähän Malmberg virkkoi\nyksikantaan: \"Niitä pään hakijoita voi tulla vielä paljon!\"\n\n[27] Näin olikin asianlaita.\n\n[28] Malmbergin pelastus johtui siitä, että santarmien Helsingistä\nlähettämässä sähkösanomassa Malmbergin nimi oli vääntynyt\ntuntemattomaksi.\n\n[29] Miehen nimi on häipynyt Heickellin muistista.\n\n[30] Lähtiessäni lupasin varmasti joskus toimittaa tuon lainatun hatun\ntakaisin. Mutta niin huonosti olen palkinnut opettajatar Blomqvistin\nvieraanvaraisuuden ja suuren avuliaisuuden, etten vieläkään ole\nlupaustani täyttänyt, vaikka tästä pikku seikkailusta onkin kulunut jo\nyli kymmenen vuotta. Siitä on minulla kuitenkin hyvä omatunto, että\nhattu on vielä tallessa hyllylläni; ja kun siinä on kirjaimet R. S.,\nniin varmaan sen alkuperäisyys vielä voidaan todeta.\n\n[31] Kaatui vapaussodassa.\n\n[32] Tämä erinomaisen rohkea ja väsymätön mies vangittiin toukokuun 19.\np:nä 1916 ja vietiin Shpalernajaan.\n\n[33] Konrad Westlin ja O. W. Eriksson yrittivät tammikuussa v. 1904\ntehdä vaarattomaksi Vaasan silloisen poliisimestarin af Enehjelmin.\nWestlin karkoitettiin tällöin Siperiaan.\n\n[34] Anderssonin vaimo toimi -- tietysti miehensä ansiosta -- tullissa\nnaisten ruumiintarkastajana.\n\n[35] Yleinen vangitsemista koskeva af Enehjelmin allekirjoittama\nkiertokirje julkaistiin tosin vasta kesäkuun 14. p:nä 1916, kun ensin\noli yllättämällä yritetty saada asianomaiset satimeen. Tällainen kuului\nvenäläisten taktiikkaan.\n\n[36] Kun Jonne seuralaisineen oli astumassa kotiportista pihaan, niin\nOssi Sundell, joka myös juuri oli kotimatkalla ja sattui par'aikaa\nhaastelemaan postiljooni Eemeli Purran kanssa Takakadun kulmassa aivan\nkotinsa läheisyydessä, huomasi tuon oudon joukon. Hänelle selvisi heti,\nmistä oli kysymys. Enempää siekailematta hän hyppäsi pyörälleen lähtien\najamaan Saarenpäätä kohti. Tornion kirkon luota hän vielä loi\nsilmäyksen kotiportille päin, jolloin hän murheekseen näki Jonnen\nsantarmien saattamana poistuvan talosta. Ossi Sundell jatkoi sitten\nmatkaansa Saarenpään vahtituvan tienoille, hiipi sopivan hetken tullen\nsen ohi ja kulki Näränperän kautta rajan yli Ruotsiin.\n\n[37] Venäläiset sotamiehet olivat yleensä halukkaat karkaamaan, sillä\nhe pelkäsivät rintamalle joutumista.\n\n[38] Etappijääkrien.\n\n\n\n"]