[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBYerMIKcY63lAUVvXNWeVDyzUxJSOK7pfj9MECOc6GI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},131,"Hovin Inkeri","Kepplerus, Anni",1849,1899,"131-kepplerus-anni-hovin-inkeri","131__Kepplerus_Anni__Hovin_Inkeri","Historiallinen kertomus Pohjois-Karjalasta","romaani",[],[],"fi",1897,null,16911,104403,false,16313,[23],"Historical fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Hovin Inkeri\" by Anni Kepplerus is a historical narrative set in a time period that evokes the late 19th century. This novel explores the intricate lives and struggles of characters in Northern Karelia, weaving themes of social injustice, conflict, and resilience against a backdrop of historical events, particularly during a time marked by war and hardship. The story appears to focus on central characters such as Heikki Sormuinen and Inkeri, whose lives interweave amid the tumultuous changes in their society.  The opening of the book introduces us to a group of men journeying through the forests of Karelia during a time referred to as the \"count's era.\" Discussion among them highlights their frustrations with social hierarchies and the burdens placed upon them by noblemen. Heikki Sormuinen, a young man exuding intelligence and strength, emerges as a leader among his companions. As they traverse the landscape, a bear encounter brings a moment of excitement, hinting at the challenges they face. The narrative begins to establish a sense of community and struggle, setting the stage for deeper explorations of personal and societal conflicts in the face of historical upheaval. (This is an automatically generated summary.)",[],278,"Historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvun Pohjois-Karjalaan, niin kutsuttuun kreivin aikaan. Se kertoo paikallisten talonpoikien elämästä sekä heidän tyytymättömyydestään veroihin ja virkamiesten mielivaltaan. Tarina seuraa Hovin Inkeriä ja hänen lähipiiriään syrjäisillä sydänmailla.","Anni Keppleruksen 'Hovin Inkeri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 131.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","HOVIN INKERI\n\nHistoriallinen kertomus Pohjois-Karjalasta\n\n\nKirj.\n\nANNI KEPPLERUS\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1897.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nAurinko paistoi täydeltä terältä ikihonkain yli, jotka siihen aikaan,\njota Suomessa nimitetään \"kreivin ajaksi\", saivat rauhassa rehottaa\nKarjalan sydänmailla. Noin kymmenkunta aseilla ja suurilla eväskonteilla\nvarustettua miestä samosi eteenpäin korvessa kiertelevää polkua myöten.\nPuiden siimeksessä ei heitä helle päässyt kovin rasittamaan, sen huomasi\nheidän reippaasta käynnistään ja vilkkaasta keskustelustaan.\n\nHeidän puheestaan päättäen oli koko matkanteko heille kovasti\nvastenmielistä. Erittäin harmistuneelta näytti eräs lihava, lyhyen\ntanakka nuorukainen. Hän siirteli myötäänsä raskasta eväskonttiaan\ntoiselta olkapäältä toiselle ja arveli, että osattaisiin sitä sotia, kun\ntarvis vaatisi, ilman kapteenin opastuksiakin.\n\n-- Oikein sanottu, Taneli, liitti tähän lähinnä kulkeva kumppani. Ne on\nniitä herrain kujeita vaan, talonpoikain kiusaksi keksittyjä. Milläs ne\nherrat eläisivät, jos eivät toinen toiselleen tuloja hankkisi? Tästäkin\nhyvästä täytyy maksaa kapteenille kaksi äyriä hopearahaa joka talolta.\n\n-- Hyvä kunhan pääsee muutaman päivän marssimisella, jatkoi kolmas;\nmutta kun käy niinkuin Korpivaaran Jaakolle toissa viikolla, niin sitten\nsen tietää, että on valtaa vailla. Jaakolta oli näet raudikko laitumelta\nkadonnut. Hän haki sitä päiväkaudet ja sai vihdoin eräältä\nlaukkulaiselta kuulla, että kirjurin renki oli sillä ratsastanut\nNurmeksen rajalle ja jättänyt sen sinne erään talon niitylle, josta taas\noli ottanut parhaimman hevosen ja kiiruhtanut viemään viestiä\nherraltansa Nurmeksen kirkonkylään. Jaakko löysi sieltä raudikkonsa,\nmutta niin pilalle ajettuna, että tuskin siitä kalua tuleekaan. Kun\nJaakko sitten meni kirjurille valittamaan väärintekoa, ajoi tämä\nmiehineen hänet pois talostaan ja olipa vielä sivaltanut Jaakkoa aika\nlailla selkään hevosruoskalla ja uhannut, että jos vielä uskaltaa ruveta\nvalittamaan, niin kyllä hän ensi käräjissä näyttää.\n\n-- Herrat pitäisi ajaa pois koko Suomesta, sanoi taas ensimäinen puhuja.\nSitten ei tarvittaisi maksaa verojakaan. Nyt kuuluu vallesmannin joka\nvuosi pitävän antaa kreivin kamreerille kirjalliset luettelot kunkin\nviljasta ja karjasta ja niitystä, ja sen mukaan kuuluvat sitten lisäävän\nveroja. Petäjäistä on ennenkin syöty, mutta jääneekö tästä lähin\nvellijauhojakaan, vai mitä sinä arvelet, Heikki?\n\nKumppanit katsahtivat kaikki Heikkiin, ja heidän katseissaan ilmeni\nluottamusta ja kunnioitusta.\n\nMies, johon toverit noin näyttivät luottavan, ei ollut vanhempi kuin\nmoni muu joukossa, päinvastoin kuului hän nuorempiin. Paidan hiha, jolla\nhän pyyhkäisi hikeä otsaltaan, oli yhtä karkea kuin toisillakin, ja\nkooltaan oli hän vain tavallinen; mutta siitä huolimatta olisi syrjästä\nkatsoja heti tuon joukon nähtyään pitänyt Heikki Sormuista sen\njohtajana. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen muodossaan kuvastui älyä,\nlujuutta ja samalla hyväntahtoisuutta. Tarmoa ja voimaa osoitti koko\nhänen olentonsa. Toverit olivat monesti jättäneet yleisten asiain\nratkaisun hänen tehtäväkseen, eikä heidän vielä koskaan ollut tarvinnut\nsitä katua.\n\nMiettivänä oli Heikki kuunnellut kumppanien pakinaa.\n\n-- Totta on, vastasi hän, että täällä harjoitetaan paljon ilkeyttä ja\ntehdään vääryyttä, mutta se ei ole herrain tahto. Eihän nuo, joita me\nherroiksi nimitämme, oikeastaan ole muuta kuin herrain palvelijoita. Jos\nitse Pietari herra olisi täällä, niin kyllä hän rankaisisi vääryydet ja\npanisi pahat palvelijat viralta pois. Mitä verojen kantoon tulee, niin\nnäkeehän että kreivi harrastaa oikeutta, kun ei anna nylkeä meitä\nniinkuin ennen, vaan vaatii verot varoja myöten.\n\nTaneli murahti vielä jotakin, toiset ääneti jatkoivat kulkuansa.\n\nVähitellen alkoi maa käydä alavammaksi, kivikot harvemmiksi. Metsä\nmuuttui niinikään: kuusia näkyi petäjien asemesta, ja niiden vieressä\nvilahteli vaalean viheriöitä lehtipuita. Vankkaa oli tuo metsä: siinä\noli puita, jotka nähtävästi olivat kestäneet vuosisatojen pakkasta ja\npaistetta, ne kun olivat toista kyynärää läpimitaten. Metsä sellainen,\njoka nykyaikoina olisi tuottanut omistajalleen rikkauden, mutta joka\nsilloin ei ollut hyvä edes kaskeksikaan, koska noin paksut tyvet olivat\ntyöläitä kaataa. Olipa siinä tien varrella muuan kataja niin suora ja\nsorea, että Heikin pisti päähän katkaista se sauvaksi. Hän oli juuri\nvetämäisillään puukkoa tupesta, kun yhtäkkiä kuului tuo korven\nasukkaille niin tuttu ja samalla niin peloittava ääni, karhun vihellys.\nJoka mies kavahti kuuntelemaan ja tarttui vaistomaisesti pyssyynsä.\nTuokion näin seistyänsä, kun ei kuulunut sen enempää, läksivät miehet\nhiljalleen astumaan eteenpäin. Taas kuului vihellys, nyt melkein läheltä\nja edestäpäin ikäänkuin oikealta puolen polkua, joka näillä paikoin oli\nhyvin mutkikas.\n\n-- Olisipa yhtä karjan vihollista vähempi, jos tuo meitä vastaan\nsattuisi, tuumaili muuan miehistä, jota kumppanit nimittivät Niiloksi.\nHän pysähtyi ja rupesi panemaan latinkia pyssyynsä. Toiset kulkivat\nverkalleen eteenpäin tarkasti tähystellen metsää uran oikealla puolella.\n\nVähän matkan päähän pysähtyi Heikki Niiloa odottamaan, ja kun muutaman\nsylen päässä tieltä taaskin näki hyvän sauvakatajan, rupesi hän sen\ntyveä vuolemaan. Pian se oli ohkaiseksi vuoltu, ja nyt hän sen taittaa\nrasahutti aikoen ruveta sitä karsimaan. Kun hän siitä ojentihe, kuului\nsankan kuusiryhmän juurelta kova risaus; hän katsahti sinnepäin. Siinä,\nnoin parin sylen päässä, kohosi kontio takajaloilleen ja löi kahta\nkämmentä yhteen.\n\nHeikki oli jättänyt latingissa olevan pyssynsä tien varrelle puuta\nvasten pystyyn. Kun ei karhu näyttänyt pitävän kiirettä päälletulolla,\nalkoi Heikki hiljalleen väistyä pyssynsä luo. Samassa kuului pamaus.\nNiilo oli ehtinyt luo ja ampunut karhua. Hän oli tähdännyt hyvästi.\nKontio päästi hirvittävän mörinän ja koetti, vaikka hoiperrellen, lähetä\nvastustajiaan. Silloin laukaisi Heikki pyssynsä. Luoti osui päähän ja\nkarhu kellahti maahan. Vielä muutama tuskan tempaus, ja korven kuningas\nojentihe suoraksi sammaleiselle vuoteelle. Heikki otti katajan juurelle\npudonneen veitsensä, pisti sen tuppeen ja istuutui mättäälle\nlevähtämään.\n\nSillä välin oli melu palauttanut kumppanit. Riemuhuudolla tervehtivät he\nkontion kaatajaa ja nostivat häntä kolmasti niin korkealle kuin heidän\nkäsivartensa ylettyivät. Sitten he nylkivät karhun, ja Niilo otti sen\nihraa viedäkseen sitä vanhalle Sannalle, joka asui kaupungissa ja joka\nosasi keittää voiteita ja parantaa tauteja.\n\nVanhan tavan mukaan olisi nyt karhun peijaiset olleet vietettävät; mutta\nsiihen ei ollut varoja eikä aikaa. Varat oli kolmenkymmenenvuotinen sota\nja mahtavampain kiskomiset vähitellen imeneet kansalta. Ja aikakin oli\nvähissä, kun miesten varhain ylihuomenna tuli olla Lieksan kentällä\nsotatemppuja harjoittelemassa.\n\nKreivi Brahe näet oli antanut käskyn, että kaikki miehet, joita ei\nvanhuus, tauti eikä muu semmoinen seikka laillisesti estänyt, olivat\nvelvolliset kokoontumaan sotaharjoituksia varten Juhannuksen aikana\nkolmeksi päiväksi.\n\nHetkisen miehet kumminkin levähtivät kontion tappopaikalla. Kontit\nlaskettiin maahan ja eväät otettiin esille. Mutta ei siinä herkkuja\nnautittu. Kalaa oli kaikilla, useimmilla voitakin, mutta harvalla oli\nselvää leipää. Kesällä, ennen uutisen joutumista, olikin tavallisesti\nnäillä Karjalan sydänmaan asukkailla petäjäinen syötävänä, eikä heidän\nkuultavan valkoiset hampaansa näyttäneetkään empivän siihen\ntarttuessaan.\n\nSeuraavan päivän iltana, vähän ennen auringon laskua, saapuivat\nmatkamiehet määräpaikkaansa, johon muualtakin oli kokoontunut paljon\nmiehiä.\n\nKentän vieressä, sen vasemmalla puolella, oli talo. Oli parhaillaan\nillallisen aika. Talon emäntä kuljetti juuri vellipataa kodasta\npirttiin, työväki palasi kotiin kasken vierrosta, ja kaksi naista kantoi\njoesta vettä saunaan, jossa kylpy odotti. Tarpeen olikin kylpy noille\nnokisille kaskenpolttajille, joista toiset väsyneen näköisinä, toiset\nilomielin ja kepein askelin kiiruhtivat saunaa kohti. Pistipä eräs\nheistä saunan edustalla tanssiksikin ja vetäisi nokisella sormellaan\nmustan juovan toisen vedenkantajan poskelle sanoen, ettei kasva pirakka\nnauris, jos ei nauriskasken viertäjä ole hyvällä tuulella.\n\nPirtin vieressä pellolla makasi lehmikarja märehtien savun ääressä.\nSamuli Lieksanen, joka oli tämän talon omistaja, oli tunnettu\nhyväntahtoisuudestaan. Hänen karjansa antimista ja hänen saunastaan sai\nosan syrjäinenkin, joka oli sen tarpeessa. Ei ihme, jos matkamiehemme jo\ntullessaan mielihyvällä katselivat kotoista näkyä vasemmalla.\n\nEdessään oli heillä laaja näköala. Lähinnä kenttää oli Pietari Brahen v.\n1653 Lieksanjoen suuhun perustama Brahean kaupunki. Tyynenä päilyi sen\ntakana Mönninselkä, jonka keskellä Törön saarella kasvoi yksinäinen,\ntavattoman korkea honka. Kauempana siinti Kinahmo-saaren metsäinen ranta\nja sitten yhä etempänä laajan Pielisen ilta-auringon valossa välkkyvä\npinta. Lehtimetsät ylt'ympärillä loivat lienteyttä tähän maisemaan,\njossa valo ja rauha näkyi vallitsevan.\n\nTuo näky haihdutti hetkeksi mielestä kaukaiset sodat ja läheiset\nkinastukset. Tyyneys luonnossa loi tyyneyttä mieleenkin. Samuli\nLieksasen pulskaa karjaa katsellessa unohtui, että monesta talosta oli\nviimeinenkin lehmä ja hevonen mennyt sotaväen ylläpitämiseksi\nmäärättyjen verojen suorittamiseen. Unohtui, että voutien ja\nveronkantajien ahneus ja laittomat kiskomiset olivat vieneet monelta\nkodin ja konnun.\n\nBrahean silloin vasta vuoden vanha kaupunki oli rakennettu niemelle,\njonka vähäinen Varasjoki erottaa muusta mantereesta. Nientä nimitetään\nvieläkin Kaupunkiniemeksi. Sitä rajoittaa itäpuolella Lieksanjoki,\netelä- ja länsipuolella se osa Pielisjärveä, jota sanotaan\nMönninseläksi. Taloja oli kaupungissa vain kymmenkunta, niistä muutamat\nhyvinkin pieniä; mutta hauskoilta ne kumminkin näyttivät, kun olivat\nihka uusia ja kahteen riviin asetettuja. Brahean kaupungilla oli siis\nyksi katu, ja sillä oli arvattavasti nimikin, mutta siitä ei ole\njälkimaailmalla tietoa. Kadun päässä länsipuolella oli tekeillä talo,\njoka näytti muita muhkeammalta. Kadun vastaisessa päässä, jonkun matkaa\ntaloista, oli hirsikasa. Varasjoen yli vievän sillan kaupungin\npuoleisessa päässä oli portti, joka seisoi auki päiväkaudet, ja portin\nvieressä pieni hökkeli.\n\nTuo pienoinen kaupungin alku herätti tulevaisuuden toiveita, ennusti\nedistystä ja vaurastumista, mutta niin ei ajatellut äskeinen tuttavamme\nTaneli.\n\nKarsain silmin hän katseli kaupunkia ja jupisi itsekseen:\n\n-- Tuossa on taas talonpojille rakentamista ja elättämistä. Tuossa on\nkäräjäkartano kattoa vailla, tuossa on hirret, joita viime talvena piti\nhinata tänne kirkontekoa varten muka, ja tuossa on talo, jossa ottavat\ntullia kaupunkiin vietävästä tavarasta, jota meidän on pakko sinne\nkuljettaa. Vaan eipä sillä tulliherralla ole kovinkaan pulskaa pirttiä.\nSopineekohan itse siinä suorana seisomaan?\n\n-- Tulliherra rakastaakin enemmän pitkällään olemista kuin seisomista,\nnauroi muuan lähiseutulainen, joka oli kuullut Tanelin sanat. -- Etkö\nsinä tunne Jouto-Juoseppia?\n\n-- Tunnenhan minä hänet. Vai siitä ne nyt ovat herran tekaisseet. Hänhän\nse ennen talonpoikana ollessaan näpistelemisellä henkeään elätti ja\nväliajat loikoili uunin päällä. Kerran kun hän Aholammin aitasta\nmaitopyttyä metsään kiidätti, oli käynyt niin hullusti, että hänen oli\ntäytynyt juosta. Tuo eikö liene ollut ainoa kerta hänen elämässään.\nVasikat olivat näet laukanneet perästä, ja Juoseppi kun luuli takaa\najettavan, otti vauhtia, niin että lankesi savilätäkköön pyttyineen\npäivineen.\n\nKaupungissakin työmiehet olivat lopettaneet työnsä ja läksivät kirveet\nolalla kävelemään kotejansa kohti. Muuan koira haukahteli väkijoukkoa\nkentällä. Tyttönen talutti sokeaa eukkoa kentän poikki kaupunkiin päin.\nKun he olivat joutuneet lähelle siltaa, juoksi siististi puettu, noin\nkahdeksanvuotias poika heitä vastaan, kaappasi kourallisen multaa ja\nheitti sen vanhuksen sokeita silmiä vasten. Tyttö parkaisi ja vanhus\npyyhki vapisevin käsin mullan kasvoiltaan. Poika juoksi ilkeästi nauraen\nkaupunkiin, jonne katosi erääseen taloon.\n\n-- Kuka tuo poika on? kysyttiin miehissä kentällä.\n\n-- Simo Hurtta, kuului vastaus. -- Kapteeni on pannut hänen isänsä\nsijaisekseen meitä opettamaan; vaan miten käynee opettamisen, kun mies\nei osaa suomea kuin siteeksi. Mistä lienee Virosta kotoisin. Mutta poika\nosaa vaikka mitä. Hän on niin viisas kuin itse paholainen ja vielä vähän\nviisaampikin ja yhtä ilkeä hän on myös. Hän ennättää joka paikkaan ja\npääsee vaikka läpi seinän, ja minne hän vain pääsee, sieltä pahoja\nkuuluu. Laululintusilta hän leikkaa kielet ja laskee linnut sitten\nlentoon.\n\n-- Tietääkö isä poikansa ilkeyksistä? kysyi Heikki.\n\n-- Kyllä tietää, mutta hän vain nauraa niille, vastasi edellinen\nkertoja.\n\nKatkeralla mielellä miehet sinä iltana levolle menivät noustakseen\nhyvissä ajoin harjoituksiin. Kovasti heitä seuraavana aamuna\nkävelytettiinkin, kunnes saivat aamiaislomaa. Silloin taas kontit\nkäsille ja eväät esille. Syötyä asettuivat miehet lepäämään, eikä\nviipynyt uni tulemasta heidän silmiinsä.\n\nYhtäkkiä melu tulliportilta herätti lähellä, nukkujat. Siellä kaksi\nmiestä, joilla oli kontit kukkurallaan ruuaksi käypää tavaraa ja\ntoisella vielä pulska lahna vitaksessa, halusi päästä kaupunkiin, ja\nJouto-Juoseppi heitä siitä esteli, kun eivät tahtoneet tullia maksaa.\n\n-- No, en anna, en niin mitään, kuului toinen miehistä tiuskaisevan.\n\nJuoseppi asettui rehevästi hänen eteensä ja huusi minkä jaksoi:\n\n-- Mutta ruunun puolesta...\n\n-- Tuossa saat ruunun puolesta, ärjäisi kalan kantaja ja läiskähytti\nlahnan pyrstöllä Juoseppia naamaan, niin että suomukset roiskahtelivat\nja tullinkantaja kellahti nurmikolle.\n\n-- Vaan kun esivalta käskee. Uskallatko vastustaa esivaltaa? huusi\nJuoseppi, täyteläinen naamansa punaisena kiukusta, ja kapristi maasta\nsyöksyäkseen vastustajaansa kohti. Mutta jaloilleen päästyään ei\nuskaltanutkaan muuta kuin puristaa nyrkkiä ja pelokkaasti katsella Simo\nHurttaa, joka seisoi siinä kädet housun taskuissa, silmät sirrallaan ja\nilkeä hymy huulilla, niinkuin hänen oli tapansa kun mietti jotakin\nkonnan kujetta.\n\n-- Ka, hyvä veli, elähän ole milläsikään, lohdutteli toinen kauppiaista,\nveitikkamaisen näköinen nuorukainen. -- Kuules, minä kun palajan\nkaupungista, niin annan sinulle oikein kauniita kapakaloja. Ne ovat\nkontin pohjalla, niin etten saa niitä käsiin, ennenkuin muu tavara on\nmyyty; mutta istu tässä portilla, kun me tulemme takaisin, niin kyllä ne\nsaat aivan varmaan.\n\nJuosepin puristettu nyrkki laukesi, hän katsoi epäilevästi puhujaan ja\nantoi heidän mennä.\n\n-- Mistä sinä ne kapakalat saat? Eihän meillä niitä ole mukana\nkummallakaan, kuiskasi lahnan omistaja.\n\n-- Niitä näkyy riippuvan Jouto-Juosepin pirtin seinämällä. Kyllä minä ne\nsaan otetuksi sillä aikaa, kun hän porttia vahtii, virkkoi kumppani.\n\nMiesten mentyä tunsi tullimies suomusten naamaa haittaavan, jonka vuoksi\nhän päätti mennä joelle peseytymään. Joen ranta oli siksi korkea, että\nhänen moiselle miehelle kävi kovin vaikeaksi kumartua niin alas, että\nsai vettä kädellä nostetuksi. Hullunkurista oli nähdä, miten hän huojui\nja heilui pysytellessään tasapainossa.\n\nSilloin kaikui hänen korvissaan: -- Nyt käskee takavalta. Ruunun\npuolesta, hei!\n\nPieni sysäys takaapäin -- ja esivallan edustaja pulahti veteen,\nennenkuin ennätti ääntäkään päästää. Erittäin tyytyväisenä kepposeensa\nkiiruhti Simo Hurtta kaupunkiin, lähimäisen talon suojaan. Sieltä nurkan\ntakaa tirkistelivät hänen kalpeat kasvonsa uteliaina joelle päin.\nOnneksi Varasjoki ei ole syvä. Siinä ei ollut vettä kuin miehen\nvyötäisiin asti. Hieman räpisteltyään pääsi Juoseppi jaloilleen ja\nsitten vasta hän oivalsi, että oli ollut hukkumisen vaarassa, ja alkoi\nsentähden surkeasti voivotella. Miehiä kokoontui kentän puoliselle\nrannalle, ja sieltä kuului jos joitakin ehdotuksia ja neuvoja, miten\nJouto-Juoseppi olisi joesta nostettava.\n\nJo oli Juoseppi päässyt kuiville ja melkein kaikki vesi hänen\nvaatteistaan valunut, kun kaupustelijat palasivat kaupungista. Kapakalat\nolivat todellakin kontin pohjalla ja sieltä ne siirtyivät tullimiehen\nkäsiin. Antaja vielä kehui niitä erittäin hyviksi.\n\n-- Kyllä minulla on sittenkin makuisempia tuolla seinällä kuivumassa,\nsuurenteli Juoseppi ja kantoi tyytyväisenä lahjat pirttiinsä. Kauppiaat\npoistuivat kiireesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLieksan kentällä olivat kokouspäivät kuluneet ahkerissa harjoituksissa.\nLomahetkinä olivat kohta alkavat käräjät tavallisena keskustelunaineena.\nVallesmannin, Heikki Tanelinpojan, sanottiin kertoneen, että kreivi\naikoi kysyttää talonpojilta, suostuisivatko he verojensa kantotavan\nmuuttamiseen ja sen vakinaiseksi panemiseen. Tämä tieto ei ollut\nmiehille mieleen, sillä he pelkäsivät kaikkia muutoksia. Huhu tiesi myös\nkertoa, että kreivi antaisi nuhdella talonpoikia siitä, että eivät\nolleet tuoneet riittävästi hirsiä kirkkojen rakentamista varten. Oli\nnimittäin käsky rakentaa kaksi kirkkoa, toinen luterilaisille, toinen\nkreikkalaisille. Kreivin sanottiin myös aikovan pakottaa kaikkia, jotka\nolivat ilmoittauneet kaupungin asujamiksi, pian muuttamaan sinne. Moni\nheistä asui näet maalla nauttien kaupunkilaisen oikeuksia.\n\nNämä uutiset kulkivat lisättyinä miehestä mieheen ja paisuivat vihdoin\nsiihen määrään, että saivat mielet kuohuksiin, ja Heikillä oli täysi työ\nsaada tovereitaan tajuamaan, että nämä muutokset ja määräykset olivat\nkaikkien eduksi, vaikka ne nyt näyttivät tuottavan yksityisille\nhankaluuksia.\n\nOli ehditty viimeisen harjoituspäivän iltaan. Jälestä puolen päivän oli\nollut ampumaharjoitus eräällä aholla. Päällikkö ratsasti polkua myöten\nkentälle, jossa hänen tuli julistaa harjoitukset päättyneiksi ja laskea\nmiehet kotiin.\n\nNämä riensivät suoraan viidakon läpi, Niilo ensimäisenä. Hän aikoi juuri\nhypätä ojan yli, joka oli kaivettu kentän ympäri, kun hän horjahti ja\nkädellään teki torjuvan liikkeen taapäin ikäänkuin varoittaakseen toisia\nlähenemästä. Nämä kumminkin tunkeutuivat hänen ympärilleen, vaikka\nvaroen. Siinä syntyi melua, kuului kiireistä puhetta.\n\n-- Mikä siellä?\n\n-- Viikate on heitetty heinikkoon, varsi pajupehkoa vasten, ja se on\nkatkaissut Niilolta jalan.\n\n-- Ei ole katkaissut, mutta jalkaterässä on poikkipuolin syvä haava,\naivan luuta myöten, ja siitä vuotaa kovasti verta.\n\n-- Pitäisi kiiruusti noutaa vanha Sanna. Hän osaa lukea haavan umpeen\ntuossa tuokiossa.\n\n-- Mistäs se Sanna löydetään?\n\n-- Lieksalassa hän nyt on, selitti eräs poikanen, joka toisten lasten\nkanssa oli tullut katsomaan harjoitusten loppua. -- Sinne tuotiin tänä\npäivänä Vuoniolahdesta Sannan parannettavaksi vaimo, joka oli taittanut\nkätensä.\n\nPäällikkö oli sillä välin ehtinyt kentälle ja laskeutunut hevosen\nselästä. Hän tuli lähemmä ja käski noutamaan Sannaa.\n\nKertomuksemme aikaan oli, kuten tiedämme, taikausko aivan yleinen. Jos\nken osasi sitoa vioittuneita jäseniä, parantaa haavoja ja tauteja,\npidettiin häntä loitsijana, s. o. hänen luultiin käyttävän\nyliluonnollisia keinoja. Sanna oli äidiltään oppinut parantamaan\nluuvikoja ja muita vammoja ja valmistamaan lääkkeitä luonnon antimista.\nSiksi hänellä oli suuri loitsijamaine, ja hänen luokseen tulvaili\nsairaita läheltä ja kaukaa.\n\nKuinka suuresti tarpeellisia tuollaiset \"loitsijat\" siihen aikaan\nolivat, voimme arvata, kun tiedämme lääkäreistä olleen sellaisen\npuutteen, että äsken perustettuun Turun yliopistoon ei lääketieteen\nprofessoriksi voitu saada oikeata tohtoria, vaan täytyi ottaa siihen\nvirkaan eräs vanha ylioppilas.\n\nOlipa Sannan suureen maineeseen toinenkin syy. Sattui näet joskus,\nvaikka ani harvoin, että hän joutui omituiseen mielentilaan, ja siinä\nollessaan hän näki enemmän kuin muut ihmiset. Hän tiesi sanoa, mitä oli\ntapahtunut ja mitä tulevaisuudessa tuli tapahtumaan. Mutta maksun edestä\ntahi pyytämällä häntä ei saatu ennustamaan.\n\nSannaa odotettaessa kannettiin Niilo kentälle. Heikki meni ottamaan\nviikatetta maasta. Kun hän sitä kohotti, vilahti nurmen juuressa jotakin\nkeltaista. Hän katsoi tarkemmin. Se oli pieni, pyöreä esine, melkein\nkuin nykyajan raha. Sitä oli luultavasti kannettu nauhassa, koska sen\nreunassa oli reikä. Oli siinä kuvakin. Kilpi ja siinä miekka ja ruoska,\nristissä toinen toisensa yli.\n\nPäällikön kasvot sävähtivat punaisiksi, kun hän näki rahan; mutta hänen\njonkun matkan päässä seisova poikansa kalpeni. Kaikkien katse tähtäsi\nnoita kahta. Talonpojat heittivät tuimia silmäyksiä isään ja poikaan;\nheidän kätensä vavahtelivat. Silloin astui Heikki raha kädessä päällikön\nluo, ojensi sen hänelle ja katsoi häntä vakavasti silmiin. Toinen otti\nrahan, silmät maahan luotuina.\n\nJo saapui Sannakin tyttärensä tyttären, Leenan taluttamana. Lieksalan\nemäntä oli mukana. Hän toi vaatteita kääreiksi. Hakumies kantoi\nämpärillä kylmää lähdevettä.\n\nSanna istuutui mättäälle ja otti kaulastaan nauhassa riippuvan\naivinaisen pussin ja hyvin pienen puuleilin. Pestyään vikaantuneen jalan\nkäski hän Leenan kaataa leilissä olevaa nestettä haavaan. Pikku Leena\noli useasti ollut isoäitinsä silmänä ja apulaisena. Hän täytti käskyn\nnopeasti, ja veri lakkasi kuin loihdittuna vuotamasta. Sitten otti Sanna\npussista kaksi rasiaa. Toisessa oli rasvan näköistä voidetta. Sillä hän\nvoiteli koko jalkaterän ja vielä pohkeenkin aina polveen asti. Toinen\nrasia oli täynnä hämähäkin verkkoja. Niillä Sanna kääri haavan ja niiden\npäälle pantiin sitten Lieksalan emännän tuomat kääreet.\n\nSuurella tarkkaavaisuudella olivat läsnäolijat seuranneet Sannan joka\nliikettä. Siinähän sai kerran omin silmin nähdä tuon kuuluisan noidan\ntaikatemppuja.....\n\nSanaakaan virkkamatta oli vanhus tehnyt tehtävänsä, hellästi ja varoen\nkuten äiti sairasta lastaan vaaliessa. Veri oli lakannut vuotamasta.\n\nMutta mikä \"mahti\" sen seisautti, siitä eivät katsojat olleet selvillä.\n\nEsi-isämme hyvin tunsivat silmän lumousvoiman. He tiesivät, että\nainoalla silmäyksellä saattaa \"manata\" kivut pois, että katseella voi\n\"kääntää toisen silmät\" niin, että hän näkee olot ja esineet siinä\nmuodossa, jossa niitä tahdotaan hänelle näyttää. Puhuivatpa he vielä\n\"pahoista silmistä\", jotka panevat lapsen itkemään, karjan kitumaan\nj. n. e.\n\nTuollainen hypnotiseeraaja eli, niinkuin siihen aikaan sanottiin,\nloitsija sai kyllä verenvuodonkin silmänräpäyksessä seisahtumaan\npelkällä katseellaan. Jos siis Sanna olisi ollut näkevä, niin väki hänen\nympärillään olisi oivaltanut asian; mutta vanhuksella oli silmien\nsijalla vain syvät kuopat...\n\nArvasiko Sanna, mitä ympärillä olijat ajattelivat...? Ei hän ainakaan\nnäyttänyt siitä välittävän. Tuskinpa hän tiesikään, että oli ihmisiä\nympärillä.\n\n-- Eikö jo lähdetä, mummo? kysyi pikku Leena.\n\nSanna ei vastannut. Hänen suupielensä alkoivat värähdellä. Rinta\nkohoili.\n\n-- Nyt hän taas joutuu haltioihinsa, kuiskasi Lieksalan emäntä.\n\nSanna oli kääntänyt kasvonsa Lieksalaan päin ja alkoi matalalla äänellä:\n\n-- Niin korkeaa .... ja kaikki tuhkana ... vääryydellä koottu ja\nverisillä töillä varattu... Tuli sille sijan valmisti ja tuli sen\nsöi....\n\nSanna pysähtyi. Hän kääntihe toisaalle. Sammuneilla silmillään näytti\nhän katselevan ensin likiseutua, sitten yhä kauemmas ja kauemmas. Hänen\nmuotonsa ilmaisi ääretöntä surua ja kauhua. Katsojat tuskin uskalsivat\nhengittääkään.\n\nHän jatkoi puhettaan. Sen kestäessä haihtui vähitellen kauhun ilme hänen\nkasvoistaan. Synkkä suru lieveni, ja lopulta ilo kirkasti vanhuksen\nryppyisen otsan.\n\n-- Ei tiedä ihminen, sanoi hän -- mitä toinen päivä tuo tullessaan. Ei\ntiedä maan herrat, mitä on päättänyt Herra, joka on kaikkein yli...\nTuosta aikovat kaupunkia... Turhaa... Turhaa...!\n\n-- Voi noita ryysyisiä ihmishaamuja, joita nälkä kalvaa... Leipää,\nleipää! Eikö ole leipää? Nuo kaikki nälkään nääntyvät .... ja hauta\nmustana ammottaa ... niin mustana kuin yö...\n\n-- Verta ... voi, kun on paljon verta, eikä kukaan sido haavoja... Tulta\nsiellä ja tulta täällä ... ja paleltaa! Tuli ei lämmitä, se ei luo\nvaloa... Voi, milloinka tämä loppuu...?\n\n-- Jo vihdoinkin päivä sarastaa....! Veri on kuivunut. Hautojen nurmet\npelloksi kynnetään... Tuli taas lietsoo lämmintä ja valaisee... Sampoa\ntaotaan Karjalassa. Vasara välähtelee ja alasimelta kipunat\nsinkoilevat... Luoja antaa auringon paistaa yli avaran maan, ja\nkirkonkellon ääni kaikuu ... kiitosta ja ylistystä...!\n\n\n\n\nII.\n\n\nEnemmän kuin puoli vuosisataa on kulunut siitä, kun Lieksan kentälle\nkokoonnuttiin sotaharjoituksia varten. Moni niistä, jotka sinne\nvaelsivat, on jo tehnyt viimeisen matkansa ja päässyt lepoon.\n\nTuonen viikate on tällä ajalla korjannut runsaan sadon. Sodat ovat\nvaatineet uhrinsa. Niihin on sortunut moni työkykyinen Suomen mies.\n\nMutta ne, jotka sota säästi, ja ne, jotka eivät sotilaiksi kelvanneet:\nnaiset, vanhukset, lapset ja vaivaiset, saivat taistella paljon\ntuskallisempaa ja pitkällisempää taistelua kuin sankari sotatanterella.\nOli kova ottelu, jossa kolmannes Suomen kansasta kaatui. Ja vihollinen,\njoka armottomasti ahdisti, oli -- nälkä.\n\nTuon vihollisen ja sen mukana kulkevien tautien kautta olivat monen\ntalon asukkaat kuolleet sukupuuttoon. Pellot ja niityt olivat jääneet\nmetsittymään ja rakennukset lahomaan. Moni pitäjä oli joutunut niin\nautioksi, että kirkon ovet suljettiin.\n\nJälelle jääneet yhä jatkoivat taistelua. He tekivät työtä toivoen\nparempia päiviä.\n\nSuuresti on muuttunut Lieksan kentän ympäristö. Somaa, pientä Brahean\nkaupunkia ei enää ole olemassa. Viholliset polttivat sen v. 1656.\nRaunioille on jo ehtinyt koivikko kasvaa.\n\nOn sydäntalvi. Laajalta, niin laajalta kuin silmä kantaa yli suuren\nPielisen pinnan, yli maiden ja metsien, on lumi levittänyt valkean\nvaippansa. Kuutamossa hangen pinta välkkyy, ja puiden oksilla kuura\nhopeisena kimaltelee. Yön hiljaisuudessa tuntuu kaikki niin autiolta.\nTalvinen tähtitaivas vain mahtavana kaareilee yli elottoman seudun.\n\nEipä se sentään olekaan aivan eloton! Mahtaa, olla aamupuoli yötä,\nkoskapahan Lieksalan pirtistä tuli tuikkaa...\n\nMutta eihän se olekaan Lieksalan pirtti. Ei näy pirttiä eikä kotaa, ei\nsaunaa eikä navettaa. Uhkea rakennus seisoo niiden sijalla. Outona\nilmiönä kohoaa se kaksikerroksisena keskellä nälän ja kurjuuden\nhävittämää seutua. Sieltä se valo näkyy eräästä yläkerran pienestä\nikkunasta.\n\nVielä toisenkin elonmerkin saattaa tarkka silmä huomata kentältä käsin,\nkun katsoo luoteeseen päin. Siellä, noin virstan päässä metsän laidasta,\nkohoaa puiden latvojen välistä savukiemura selkeää taivasta kohti.\n\nTalo se on sielläkin, vaikka ei niin muhkea kuin Lieksalan pirtin\npaikalla. Onhan tavallinen talonpoikaistalo vain. Kaksi isoa pirttiä,\nniiden välillä porstua ja porstuan pohjassa kaksi kamaria.\n\nToinen pirtti lämpiää parhaillaan. Siellä kaksi palvelustyttöä on\nleipomisen hommassa.\n\n-- Kuules, Liisa, kysyi nuorempi heistä heittäen samalla valkoisen\nliinan vastikään alustamansa taikinan yli -- muistatko sinä sellaista\naikaa, jolloin kaikki ihmiset arkenakin söivät selvää leipää?\n\nToinen, joka paraikaa paalikalla ohenteli piirakan kuorta, nosti tätä\nlaidasta nähdäkseen, joko se kelpaisi, ja kun huomasi sen liian\npaksuksi, alkoi taas innokkaasti pyörittää paalikkaa ja sitten vastasi:\n\n-- Kuka nyt semmoista muistaisi. Lieneekö niitä semmoisia aikoja\nollutkaan. Mutta pelkkää ruista ja ohraa minä söin ennen niitä suuria\nnälkävuosia. Isällä oli mökki tämän talon maalla, ja Rautiais-vainaa oli\nhyvä isäntä, melkein yhtä hyvä kuin Sormuinen nyt. Hän ja minun isäni\nisä olivat muuttaneet tänne Savosta, kun kaupunki jo oli hävitetty.\n\n-- No, Heikkiä parempaa isäntää ei varmaan ole maailmassa... Minkälainen\npojasta tulee, kun on niin korkeat koulut käynyt? Tokkohan enää muistaa\nsyötyään lusikkaakaan nuolla? Minä näin kerran herrain syövän, ja ihan\nsiposilleen ne heittivät lusikkansa.\n\n-- Eihän Heikki-isäntä olekaan lähettänyt poikaansa lusikan pesua, vaan\nkäräjöimistä oppimaan.\n\n-- Hyvänen aika! Semmoistako oikein oppimaan! No, kun hän alkaa oppiaan\nkäyttää, niin hukka meidät perii jok'ikisen. Tehtäneekö tämän talon\nkivijalkaankin sitten vankikomeroita, jommoisia sanotaan olevan tuolla\nmajurin hovissa.\n\n-- Eihän se sillä tavalla käräjää käy kuin ne muut, vaan se käräjöipi\ntaaksepäin, kaikki entiselleen, oikealle omistajalleen.\n\n-- No, sehän on toista! Osaako sitä niinkin päin. Sittenpä ehken kaunis\nInkerikin saa takaisin perintönsä.... Mutta kuolleita ei osata käräjöidä\nhenkiin. Tulee mies meren takaa, vaan ei tule turpeen alta. Ei\nPölkkypuron Matti eikä Lieksalan isäntä enää elvy tälle elämälle....\nKunpahan tulisi jo tänä talvena, niin sitten se majuri näkisi...\n\n-- Kylläpä hänen sitten käskisi joutua! Ei ole kuin kaksi viikkoa\nkynttilänpäivään, ja se kuuluu jo olevan kevättä...\n\nTyttöjen näin pakinoidessa alkoi päivä sarastaa. Kelmeänä kumotti kuu\ntaivaan rannalla, ja tähti toisensa perästä katosi sinisen harmahtavaan\nverhoon. Ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Lyhyt talvipäivä oli tarkasti\nkäytettävä.\n\nTuon upean rakennuksen edessä, jota Pirkko oli hoviksi nimittänyt,\nseisoi nuori tyttö pidellen suitsista mustaa ratsua, joka levottomasti\nkuopi lunta kavioillaan. Tyttö näytti yhtä vähän kuin koko \"hovi\"\nkuuluvan tähän ympäristöön. Hänen tumma koristelematon pukunsa näytti\npulskalta, jopa kallisarvoiseltakin. Lieneekö sen vaikuttanut kantajan\nylpeä ryhti vaiko hänen sorea vartalonsa. Kankaassa ei ainakaan syy\nollut, sillä se oli karkeaa, kotikutoista. Sininen silkkihuivi vain oli\nhienointa Persian silkkiä. Oli kai ostettu noilla kuuluisilla Kajaanin\nmarkkinoilla, jonne Arkankelin kautta tuotiin niin paljon muiden maiden\ntuotteita sekä Euroopasta että Aasiasta.\n\nHuivi peitti tytön pään, niin ettei tukkaa näkynyt, mutta vaaleaksi tuli\nsitä ajatelleeksi ken kerran oli nähnyt tuon hohtavan valkoisen otsan.\nKasvot olivat harvinaisen kauniit.\n\nMutta mikä niissä enemmän veti huomiota puoleensa kuin itse muodon\nkauneus, oli niiden omituinen ilme. Niissä kuvastui samalla lapsellinen\nvienous ja kokeneen ihmisen vakavuus ja päättäväisyys. Silmissä loisti\nlempeä iloisuus; mutta ilonsäteiden keskellä väikkyi surun ilme, joka\nherätti sääliä. Hän taputteli hevosta kaulalle.\n\n-- Lento, Lento, seiso nyt hiljaa! Heti lähdetään.\n\nNopeasti hän tarttui satulan nuppuun, asetti toisen jalkansa\njalustimelle ja hyppäsi satulaan. Lento ei käskyä odottanut. Hyvää\nvauhtia, ikäänkuin huvikseen vaan se kuljetti kevyttä taakkaansa\nKaupunkinientä kohti.\n\nKaupungin raunioille kasvaneessa metsikössä hiihti mies. Hän meni\narvattavasti kalanpyydyksiä kokemaan, koskapahan suuntasi kulkunsa\njäälle päin ja olallaan kantoi tuurassa vasua.\n\nHiihtäjä oli näöltään noin 60-vuotias. Hänellä oli kasvoissaan jäykkä,\nmiltei kova ilme, joka näytti sanovan koko maailmalle:\n\n-- Mitä minulla on teidän kanssanne tekemistä? Pysykää loitolla minusta.\n\nHömötiainen lentää lehahti pihlajaan hänen eteensä. Hän vilkaisi siihen.\nHymy värähti hänen suupielissään ja katse muuttui herttaiseksi. Kaikki\ntylyys oli kadonnut hänen kasvoistaan; mutta hetkeksi vain. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä sai hänen tummaihoinen muotonsa entisen jäykkyytensä.\nLieneekö ihon tummuus ollut aivan luontaista, vai lieneekö siihen ollut\nmuutakin syytä, sitä oli vaikea arvostella. Puku ainakin näytti\ntodistavan, ettei sen kantaja pelännyt \"puhdasta nokea\". Tuo puku oli\nmuutoin oikein pakkasta sietävä. Nahasta tehty alusta loppuun. Pieksut\ntavalliset, mutta housut, lakki, rukkaset ja takki olivat kaikki lampaan\nnahasta, villapuoli sisäänpäin ja päällistä vailla.\n\nKun hän parhaillaan kiersi erästä kivikasaa, kuului huudahdus. Hän\nkatsahti ylös. Siinä vähän matkan päässä musta hevonen korskuen kohosi\ntakajaloilleen. Se oli säikähtänyt tuuralla varustettua nahkapukuista\nmiestä. Turhaan koetti satulassa istuva nainen sitä hillitä.\n\n... Nyt se hurjistuneena syöksyy eteenpäin. Silloin tarttuu luja käsi\nsuitsiin ja pakottaa hevosen pysähtymään. Kummastuneena katsahtaa nainen\nauttajaansa, ja hänen kauniit silmänsä näyttävät lausuvan kiitosta jo\nennen kuin huulet ehtivät sitä tehdä.\n\nMutta mikä häneen nyt tuli? Mitä hän on nähnyt vieraassa, joka häntä\nnoin suututtaa tahi säikähyttää? Hän tempaa suitset toisen käsistä, ja\nhevonen lähtee laukkaamaan jäätä kohti, niin että lumi tuiskuna tupruaa\nsen ympärillä.\n\nÄllistyneenä jäi hevosen pysäyttäjä katsomaan poistuvaa ratsua ja\nnaista, joka istui satulassa niin varmasti kuin olisi ollut siihen\nvalettu. Oliko tuo ihana olento ihminen vai oliko se talven kylmä\nhaltiatar, joka ratsasti kautta huurteisen valtakuntansa? Mutta nuo\nloistavat silmät, nuo hehkuvat posket, eiväthän ne olleet kylmän\nnäköiset.... Vaan miksi hän ei ollut kiittänyt avusta? Miksi hän oli\npelästynyt?\n\nTulokas, joka seisoi siinä ihmeissään, ei suinkaan näyttänyt\npelottavalta. Komea nuorukainen, puku siisti kuin herrasmiehellä, laukku\nselässä ja miekka vyöllä. Katse suora ja rehellinen, kenties vähän\nliiaksi vakava noin nuorelle miehelle.\n\nJo huomasi hän kalastajan.\n\n-- Hyvää päivää.\n\n-- Jumal' antakoon.\n\n-- Ka, Pentti! Terve! Ja herrasmies ojensi kätensä.\n\n-- Oletko ystävä vai vihollinen? Minä en anna kättä kuin ystävälle.\n\n-- Etkö sinä, Pentti, tunne Sormulan Tuomasta, jolle olet niin monta\nhyvää kalapaikkaa neuvonut?\n\n-- Tuomasko? Ka, kun olet tullut niin isoksi. Terve! ja mitä kuuluu?\n\n-- Kuulumiset ovat niin kaukaa, ettei tiedä, onko kaikessa perääkään.\n\n-- Onko rauha maassa?\n\n-- Pelkäänpä, että on sodan aatto jo Karjalassakin.\n\nPentin muoto taas synkistyi, kun hän viittasi hoviin päin.\n\n-- Tuosta se talo hävisi.\n\n-- Mitenkä se hävisi.\n\n-- Paloi.\n\n-- Missä on talonväki?\n\n-- Sikke ja Risto asuvat minun kanssani tuolla takamaalla entisten\nsysimiesten pirtissä.\n\n-- Missä ovat isäntä ja emäntä?\n\n-- Mullassa.\n\nTuomas tunsi vanhastaan Pentin harvapuheiseksi. Hän oli nyt puhunut\ntavattoman paljon, ja Tuomas tahtoi jättää hänet rauhaan. Silloin\njuolahti hänen mieleensä taannoinen tapaus.\n\n-- Kuka oli tuo nainen, joka ratsasti jäällä?\n\n-- Hovin Inkeri.\n\n-- Vai niin. Hyvästi nyt! Kyllä kohta tapaamme.\n\nPentti kiiruhti matikka-avannoille ja Tuomas kotiaan kohti. Pentin sana\n\"mullassa\" kaikui hänen korvissaan. Pentti ei ollut virkkanut sanaakaan\nhänen isästään. Entä, jos hänkään ei enää elänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeikki Sormuinen oli vanhoillaankin sama arvossa pidetty mies kuin\nnuorena ollessaan. Häntä kohtaan ei oltu uskallettu harjoittaa\nlaittomuuksia, jotka muutoin näinä laittomuuden aikoina olivat niin\ntavallisia. Vaan hän näki toisten kärsivän kauheaa vääryyttä eikä voinut\nheitä auttaa, hän kun oli liian vanha lähteäkseen puhumaan heidän\npuolestansa. Ja jos olisi lähtenyt, tuskinpa häntä olisi uskottu enemmän\nkuin hallituksen määräämiä virkamiehiä. Siksipä oli hän päättänyt\nlähettää nuorimman poikansa, Tuomaan, Turkuun kouluun.\n\n-- En minä sinusta virkamiestä tahdo, oli ukko sanonut pojalle erotessa\n-- vaan minä tahdon, että saisit oppia yhtä paljon kuin he ja kykenisit\npuhumaan maan valloille meidän talonpoikain puolesta. Kerro heille,\nmiten täällä väkivalta hallitsee. Ja kun kerran palajat näitä peltoja\nkyntämään, niin tuo tullessasi tieto, että laki on turvattoman turva ja\nväärintekijän kostaja.\n\nTuomas oli ollut poissa kotoa kymmenen vuotta. Hän oli hyvin edistynyt\nopin tiellä. Alussa oli tosin ollut vaikeata aivan toisenlaiseen työhön\ntottuneelle nuorukaiselle istua päiväkaudet kirjojen ääressä. Kotikuusen\nhumina oli usein johtunut hänen mieleensä ja siitä karkoittanut kreikan\nja latinan ja vienyt ajatukset kauas Karjalan salomaille. Hän oli\nmuistanut kotiseutunsa sorrettua kansaa; hän oli ajatellut ahkeraa\ntalokasta, joka joutui mieron tielle, kun uusi veronkantaja kiskoi verot\ntoistamiseen samana vuonna. Hän oli muistanut isänsä jäähyväissanat ja\n... hän oli taas innolla ryhtynyt työhön.\n\nMuutamien vuosien kuluttua hän jo saattoi antaa opetusta alottelijoille\nja siten ansaitsi hän sen verran, minkä elatuksekseen tarvitsi.\nYlioppilaaksi tultuaan tutki hän lakitiedettä. Sillä tavoin luuli hän\nparhaiten valmistuvansa isänsä määräämää tehtävää varten.\n\nTuli sitten aika, jolloin Turussakin alettiin pelätä vihollisen\nhyökkäävän maahan. Ylioppilaat harjoittelivat sotapalvelusta varten. Ja\nmikäli sotainen innostus kasvoi, sitä laimeammaksi kävi tieteiden\npalvelus. Sana \"sota\" oli kaikkien huulilla. Sotaa pelättiin. Sotaan\nvalmistauttiin. Tuomaskin oli innolla ottanut osaa sotaharjoituksiin.\nPäivä päivältä kasvoi hänessä halu päästä kotipuoleen.\n\n-- Siellä minua tarvitaan, vanhan isäni luona, jos vihollinen maahan\nkarkaa, oli hän sanonut kumppaneille hyvästiä heittäessään.\n\nJoulukuussa 1709 oli hän ratsain lähtenyt Turusta. Rantasalmen\nitärajalla oli hänen täytynyt luopua hevosestaan, kun harvaan asutussa\nja puutteenalaisessa maassa oli vaikea saada sille muonaa. Suksilla oli\nhän sitten jatkanut matkaansa.\n\nKovasti sykki matkamiehen sydän, kun hän hiihtää sujahutti kotipihalle.\nHän asetti sukset pirtin seinää vasten. Työmies kulki pihan poikki.\nTuomas kätteli häntä ja kysyi kuulumiset; mutta sitä, joka painoi hänen\nmieltänsä: \"vieläkö isä elää?\" sitä hän ei kysynyt. Hän astui porstuaan.\nSiellä tulikin isä häntä vastaan.\n\nPaljon oli isällä ja pojalla toisilleen sanomista. Tuomas kertoi sodan\nkuulumisista, kahdennentoista Kaarlen voitoista ja tappioista. Hän\nkertoi töistään ja toimistaan opintoajallaan. Hän oli käynyt sekä\nmaaherran että presidentin luona Turussa pyytämässä oikeutta Karjalan\nkansalle.\n\n-- Kun sota on loppunut, ryhdytään toimiin.\n\n-- Jahka rauha saadaan, niin sitten... oli tullut vastaukseksi.\n\n-- Niin, rauha, rauha! Oi, jospa saisin kuulla sen sanoman, ennenkuin\nsilmäni ummistan! huokasi Heikki vanhus. Ja hän alkoi kertoa, miten\nnäinä kymmenenä vuonna väkivalta oli viettänyt verisiä riemujuhlia. Hän\ntiesi mainita töitä niin hirvittäviä, että pöyristytti kuulla niistä\nkerrottavan.\n\n-- Mitenkä semmoinen vankka talo kuin Lieksala saattoi niin lopen\nhävitä? kysyi Tuomas.\n\n-- Vankat olivat aseetkin, joilla siihen iskettiin. Kalman voimat siinä\nolivat apulaisena, selitti Heikki.\n\n-- Muistathan, että majuri Affleck, jota kansan kesken sanotaan Simo\nHurtaksi, sai Lieksan hovin haltuunsa Salomon Engbergin jälkeen.\nArentimaatpa eivät olleet hänen mielestään kylliksi laajat. Hän tahtoi\nniihin yhdistää Lieksalan tilukset. Ja Lieksalan talo oli hänelle\nalituisena silmätikkuna, sen sijalla kun olisi ollut niin pulska paikka\nhovin rakennukselle.\n\nSiitä on nyt ummelleen seitsemän vuotta, kun eräänä heinäkuun päivänä\nmajuri Affleck tulla pölähti Lieksalaan. Hän määräsi ainoan kotona\nolevan täysi-ikäisen pojan, Samulin, sotaväkeen. Vuotta ennen oli hän\nkonnan keinoilla saanut vanhimman pojan, Antin, lähtemään\nsotapalvelukseen. Eikä hänestä sittemmin ole mitään kuultu. Isäntä pyysi\nsaada pitää Samulin kotona, kun toinen pojista oli vasta seitsenvuotias,\nlupasipa hankkia miehen sijaankin. Mutta siinä ei esteleminen auttanut.\nSamulin täytyi lähteä. Ja sille tielle hänkin jäi.\n\nSamalla oli majuri tahtonut ostaa Lieksalaa ja tarjonnut siitä aivan\nmitätöntä hintaa. Mutta Juho oli sanonut pitävänsä maataan rahaa\nkalliimpana.\n\nKuukautta myöhemmin oli majuri tullut uudestaan ja tahtonut vaihtaa\nLieksalaa erästä taloa vastaan, joka hänellä oli Paltamossa. Siihenkään\nei Juho ollut suostunut, vaan oli sanonut tahtovansa jättää isiensä\nkonnun perinnöksi lapsilleen.\n\n-- Sepähän nähdään, oli majuri karjaissut ja paiskannut oven kiinni\nlähtiessään.\n\nSeuraavan päivän iltana, kun Lieksalan isäntä palasi salolta, jossa hän\noli käynyt palohalmettaan katsomassa, tuli majuri kahden rengin kanssa\nhäntä vastaan.\n\n-- Tän'iltana ei isännällä ole kiirettä perintötilallensa, sanoi majuri.\n-- Miehet, sitokaa hänet!\n\nRengit täyttivät käskyn. Sitten komensi majuri toisen rengeistä\nkiipeämään nuoreen petäjään ja sitomaan vahvan köyden sen latvaan.\nKöydellä taivutettiin petäjän latva alas ja siihen sidottiin Lieksalan\nisäntä niin lujaan, ettei voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa. Petäjän\nannettiin sitten kimmota alalleen ja siitä karsittiin kaikki oksat.\n\nAlussa oli isäntä aikonut puolustautua, mutta huomattuaan aseelliset\nvastustajansa oli hän heittänyt sen aikeen ja ollut aivan vaiti, kunnes\nnäki ruvettavan puuhun sitomaan. Silloin oli alkanut rukoilla. Affleck\nei ollut vastannut sanaakaan rukouksiin. Vasta sitten, kun hänen uhrinsa\npuun latvassa huojui taivaan ja maan välillä, oli hän irvistänyt\npilkallisesti ja huutanut:\n\n-- Nythän olet oikein juurtunut isiesi kontuun. Koeta pysytellä siinä\nniin kauan kuin elät.\n\nJuho ponnisti epätoivoissaan kaikki voimansa saadakseen nuorat poikki.\nJänteet paisuivat. Kasvot kävivät sinertävän punaisiksi. Silmät\npullistuivat ja suusta pursui vaahto. Mutta nuora ei katkennut. Se vain\nviilteli syvään miesparan ruumista. Yölepakoita alkoi lennellä hänen\nympärillään, ja huuhkajan ääni kuului läheisyydestä.\n\nLieksalassa ei hätäilty isännän viipymistä. Hän oli lähtiessään ottanut\nevästä mukaansa ja sanonut, että jos vilja näyttää kypsyneeltä, niin hän\nmenee salon perillä olevaan mökkiin hakemaan leikkuuväkeä eikä tule\nkotiin, ennenkuin halme on leikattu.\n\nSeuraavana päivänä olivat Pölkkypuron lapset marjassa. He tiesivät hyvän\nvatukon kaukana metsässä ja päättivät mennä sinne kesän viimeisiä\nvattuja poimimaan. Vatukkoa lähetessään he kuulivat kummallista\nuikutusta. He hiipivät ääntä kohti ja näkivät ihmisen kiikkuvan karsikon\nlatvassa. Kauhistuneina riensivät he kotiin kertomaan asiata. Sieltä\nvietiin sana heti Sormulaan ja Lieksalaan, ja joukolla lähdettiin\nihmettä katsomaan.\n\nKun Juho saatiin alas puusta, oli hän puoleksi tunnotonna. Paarilla\nhänet kotiin kannettiin. Onneksi ei vanhan Samulin tarvinnut nähdä sitä\nsurkeutta. Hän oli kuollut vuotta ennen... Juho ei enää tullut\nterveeksi. Pölkkypuron Leena, joka niinkuin tiedät, mummovainajaltaan on\noppinut voiteita keittämään, koetti kyllä parastaan, mutta ei siitä\npaljon apua ollut. Haavat kyllä paranivat, mutta järki ei tullut\nentiselleen. Hengenahdistaja rupesi yhä enemmän vaivaamaan, ja Juho\nkuoli sitten joulun aikana.\n\nTähän ei majurin vaino loppunut. Hän tahtoi hävittää Lieksalan\nperinjuurin, jotta saisi rakentaa hovinsa sen sijalle.\n\nLaskiaisen aikaan ilmestyi hän taas näille maille. Pelko kulki hänen\nmukanaan. Olihan hänestä sanottu jo lapsena, \"minne hän vaan pääsee,\nsieltä pahoja kuuluu\". Eikä ollutkaan pelko turha.\n\nMuutamana yönä, kun meidän renki meni hevosia katsomaan, näki hän tulen\nleimuavan Lieksalassa päin. Me kiiruhdimme kaikki sinne. Ei siellä ollut\nmuuta tekemistä kuin korjata ihmiset ja eläimet hangelta. Lieksalan\nperheestä ei ollut muita lämpimään saatettavia kuin kaksitoistavuotias\nSikke ja seitsenvuotias Risto. Emäntä oli säikähtänyt niin kovasti, kun\nkuuli huudon \"tuli on irti\", että oli kaatunut hengetönnä lattialle.\nTuli jo nuoleksi seiniä, eikä lapsilla ollut muuta neuvoa kuin kantaa\näiti ulos. Taakka oli liian raskas seitsenvuotiaalle. Siitä päivin\nrupesi Risto käymään kyttyräselkäiseksi. Sikke sai pahan yskän, kun\npuoli alastonna ja avojaloin niin kauan tuli hangessa seisomaan. Eikö se\nyskä viene häntä hautaan? Nyt on hän jo vuoteen omana.\n\nPirtti ja talli olivat syttyneet yhtaikaa. Pentti oli kiiruhtanut\ntalliin ja toiset palvelijat navettaan eläimiä pelastamaan.\n\nVanha Lieksalan emäntä oli kasvattanut orvoksi jääneen Pentin niinkuin\noman lapsensa, ja nyt tämä palkitsee hyvät työt hänen lastensa lapsille.\nPentti on ollut Sikellä ja Ristolla isänä ja äitinä. Nytkin hän päivät\nkäy kalalla ja metsästämässä ja yöt valvoo sairaan vuoteen ääressä.\n\n-- Ja kaiken tämän kurjuuden synnyttäjä on vapaa, on rankaisematta!\nhuudahti Tuomas.\n\n-- Niin on vielä, vastasi Heikki -- mutta kuka tietää, miten kauan.\nAffleck on hirmutöillään niin kiihottanut mielet, että pieninkin\nväärinteko hänen puoleltaan vaikuttaa kuin kipuna tappurakuontalossa.\nYrjö veljesi kävi täällä joulun pyhinä. Hän kertoi nurmekselaisten\nolevan valmiina millä hetkellä tahansa nousemaan yhtenä miehenä sortajaa\nvastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimäisenä arkena läksi Tuomas Pentin pirtille. Oli aamupuoli päivää.\nPakkanen paukahteli pirtin seinissä Tuomaan tarttuessa ovenripaan. Ovi\noli ulkopuolelta linkussa. Tuomas jo mieli kääntyä pois ovelta ...\nsilloin kuuli hän heikon yskäyksen sisäpuolelta.\n\n-- Sikke on yksin kotona ja ovi on susien tähden suljettu, arveli hän ja\nastui sisään.\n\nPirtti lämpisi parhaillaan. Noin puolitoista kyynärää korkealta\nlattiasta oli huone täynnä savua. Savukiemurat leijailivat kepeästi\npaeten toinen toistaan, ne kohosivat kohti karstaista kattoa ja nousivat\nvihdoin patsaana lakeisesta tuulen hajoteltaviksi.\n\n-- Kuka siellä on? kysyi heikko ääni uunin kupeelta.\n\n--- Minä, Sormulan Tuomas. Ja tulija meni ääntä kohti näyttäytyäkseen.\nHuoneessa oli nähtävästi valvottu pitkiä puhteita, koska oli niin paljon\npäreen hiiltä lattialla. Vähän savussa tähysteltyään huomasi Tuomas\nuunin kupeella vuoteen ja sen vieressä matalan jakkaran. Sille hän\nistuutui, ja kun vähän painoi päätään alaspäin, oli hän savurajan\nalapuolella. Nyt hän saattoi nähdä vuoteella lepääjänkin. Sairas oli\nottanut kasvoiltaan karkean, ryysyisen peitteen, jota hän savun tähden\npiti siinä uunin lämmitessä. Kasvot olivat kalpeat ja kuihtuneet. Kuka\nolisi voinut uskoa, että tämä oli entinen punaposkinen, pyöreäkasvoinen\nLieksalan Sikke. Hän ojensi laihan kätensä.\n\n-- Hyvää päivää, Sikke!\n\n-- Jumal' antakoon, Tuomas.\n\n-- Eikö sinua palella, kun täällä on niin kylmä? kysyi Tuomas.\n\n-- Ei kovin. Kyllä täällä tulee lämmin, kunhan lakeinen saadaan kiinni.\n\nTuli taas yskän kohtaus. Kun se helpotti, jatkoi Sikke puhetta:\n\n-- Pentti on pyydyksillä ja Risto on ollut monta päivää Pölkkypurolla\nLeenan hierottavana. Tänään hänen pitäisi tulla kotiin.\n\n-- Miten sinä, Sikke, tulet toimeen näin yksin koko pitkät päivät?\n\n-- Enhän minä ole yksin, kun Risto on kotona ja hovin Inkeri käy melkein\njoka päivä ja Pölkkypuron pikku Sannakin tulee, kun vaan pakkaselta\ntarkenee. Ne hoitavat minua ja sitten... Annapas minulle vakka tuolta\npenkin alta!\n\nTuomas toi vakan.\n\n-- Katso tätä! Sikke otti vakasta vanhaan pumpulihuiviin käärityn kirjan\nja ojensi sen Tuomaalle. Se oli tuo vuonna 1701 painettu suomalainen\nvirsikirja.\n\n-- Keneltä tämän olet saanut?\n\n-- Se on Inkerin kirja. Hän on opettanut Sannaa ja minua lukemaan sitä.\nJa Sanna osaa veisatakin. Hänellä on niin heleä ääni.\n\n-- Onko Inkeri majurin tytär? kysyi Tuomas vitkastellen, ikäänkuin\npeläten myöntävää vastausta.\n\n-- Ei toki! Voi kun on jano! Tuopissa penkillä olisi maitoa....\n\nTuomas toi maitotuopin. Juotuansa lepäsi sairas kotvasen aikaa. Sitten\njatkoi:\n\n-- Inkerin äiti kuuluu olevan vähän sukua majurille, ja Inkerin isä on\nkerran pelastanut majurin hengen. He ovat ennen olleet hyvin rikkaita;\nmutta Inkerin pienenä ollessa on kuningas ottanut heiltä hovit ja maat,\nettä ei jäänyt kuin yksi pieni talo. Siinä he sitten ovat asuneet,\nkunnes Inkerin isä on kuollut. Inkeri on silloin ollut\nviisitoistavuotias. Silloin on majuri tullut ja sanonut, että kun ovat\nsukua ja kun Inkerin isä on pelastanut hänen henkensä, niin heidän pitää\nmuuttaa asumaan hänen hoviinsa Kiteelle. Ei leski eikä Inkerikään ole\ntahtonut muuttaa; mutta majuri ei ole heittänyt heitä rauhaan, ennenkuin\non saanut heidät muuttamaan. Sitten hän on ottanut heidän karjansa ja\nrahansa ja hopeansa. Yhden hevosen on Inkeri vain saanut pitää. Kolme\nvuotta Kiteellä asuttuansa on heidän täytynyt muuttaa tänne ja täällä he\novat olleet jo neljättä vuotta. Inkerin äidin pitäisi täällä hoitaa\ntaloutta, mutta hän on tullut niin kivulloiseksi, ettei jaksa paljon\nmitään.\n\n-- Nyt sinä et saa puhua enää, Sikke. Sinä väsyt siitä, ja yskä tulee\npahemmaksi, muistutti Tuomas.\n\nSillä välin olivat kekäleet uunissa palaneet loppuun. Savu oli\nhaihtunut. Tuomas veti hiilet uunista, istui vielä vähän aikaa ja pani\nsitten lakeisen kiinni.\n\n-- Kunhan ei Risto nyt tulisi, hätäili Sikke. -- Kuule, Tuomas, jos näet\nRiston kotimatkalla niin elä mene häntä puhuttelemaan. Hän luulisi\nvieraaksi...\n\n-- Eikö hän sitten tahdo vieraita puhutella?\n\n-- Kyllä ... mutta kun sinä näytät vähän herralta... Risto luulee\nkaikkia herroja majurin tovereiksi ja hän tulee aina niin kummalliseksi,\nkun semmoisia näkee. Hänen päänsä menee sekaisin, ja hän alkaa miettiä\nkostoa.\n\nTuomas muisti hovin Inkerin käytöksen Kaupunkiniemellä ja sanoi:\n\n-- Herroja taitavat täällä tervejärkisetkin kammoksua. Hyvästi tällä\nkertaa Sikke!\n\nSikke oli ollut oikeassa puhuessaan Ristosta. Risto oli kummallinen.\nMitä vanhemmaksi hän tuli ja mitä suuremmaksi kyttyrä kasvoi, sitä\nkatkerammaksi kävi hänen mielensä. Ensimältä oli hän joskus osoittanut\nkiitollisuutta hyväntekijälleen, mutta viime vuosina oli hän käynyt niin\nharvapuheiseksi, että siinä voitti itse Pentinkin. Ainoa, joka vielä\njoskus sai hänet hymyilemään ja puhumaan muutaman sanan, oli Pölkkypuron\npieni Sanna. Sannalle ei Risto koskaan ollut osoittanut\nnurjamielisyyttä. Ja kun Sanna istui Siken vuoteen ääressä ja lauleli,\nsaattoi Risto tuntikaudet katsoa tuijottaa häneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikot vierivät. Keväinen aurinko valmistelihe taittamaan talven valtaa.\nEntisessä sysimiesten pirtissä valmistihe Sikke poislähtöön. Hän\nheikkeni päivä päivältä. Ystävät kokivat helpottaa hänen kärsimisiänsä\nniin paljon kuin suinkin taisivat. Tuomaskin nähtiin melkein joka päivä\nPentin pienessä pirtissä. Hän toi sairaalle mitä parasta oli Sormulan\nruoka-aitassa. Inkeri toi äitinsä valmistamia lääkkeitä. Yhteinen\nrakkauden työ teki näistä molemmista pian ystävykset. Yhdessä he\niloitsivat jokaisesta näennäisestä parantumisesta. Yhdessä surivat, kun\ntauti kovasti kouristi. Yhdessä he sitten kotimatkalla tekivät pitkiä\nhiihtoretkiä. Kun tuli kierä jää, ratsastivat he pitkin Pielisen\njähmettynyttä pintaa.\n\nHanget sulivat. Lieksanjoki loi jääpeitteensä. Koski kohisi entistä\nkovemmin, ja aallot loiskivat Kaupunkiniemen rantaa vasten. Kevät oli\ntullut. Ei Tuomas eikä Inkerikään milloinkaan ennen ollut huomannut\nkevättä niin ihanaksi. Heillä oli kevät sydämessä....\n\nLieksan hovin kartano oli, kuten ennen on mainittu, kaksikerroksinen.\nKivijalka oli korkea, ja siinä oli kellareja. Kansan kesken kulki\npuheita, että niitä ei käytetty ainoastaan nauriin ja oluen\nsäilytyspaikoiksi, vaan että niiden pimeissä komeroissa kitui\nihmisiäkin... Sellaisia, joita majuri tahtoi kaikessa hiljaisuudessa\nsaada päiviltä pois.\n\nAlakerrassa ei ollut muita asuinhuoneita kuin iso tupa kummassakin\npäässä. Niitä erotti pitkä porstua. Sen pohjassa joen puolella oli kaksi\ntilavaa huonetta, joista toista käytettiin jyvä-, toista ruoka-aittana.\nAittojen välillä oli leveä sola, josta ovi vei joen puolelle\nkarjapihaan. Porstuan sillassa oli luukku, josta mentiin kellareihin.\nVihamiehiä ja varkaita peläten oli Affleck asettanut säilytyshuoneet\nasuinhuoneiden väliin. Ruoka-aitan ja metsän puolisen tuvan välillä\njohtivat portaat yläkertaan. Tämä oli jaettu samalla tavalla kuin\nalakerta, paitsi että siinä oli kaksi asuinhuonetta rinnatusten\nkummassakin päässä. Järven puoliset huoneet olivat majuria ja hänen\nvieraitaan varten. Metsän puolisissa huoneissa asui Inkeri äitineen.\nYläkerran säilytyshuoneita käytettiin vaate-aitoiksi.\n\nYläkerrassa olivat hovin huoneet hyvin hatarat, niin ettei niissä liioin\nlämmin pysynyt, kun tuisku seinään soi. Inkerin äiti oli kylmissä\nhuoneissa saanut taudin, ja jokainen talvi sitä pahensi. Välistä oli hän\nvuoteen omana viikkokaudet, ja Inkerin täytyi silloin pitää huolta\ntaloudesta.\n\nKirkas keväinen päivä oli puolessa. Hovin asukkaat olivat äsken syöneet\npäivällistä, ja palvelijat viipyivät vielä tuvassa. Inkeri seisoi\nvaateaitassa ja punnitsi puupuntarilla jauhoja Pölkkypuron Leenalle.\nTämä oli kehrännyt saran loimia talon tarpeeksi ja sai jauhoissa\npalkkansa.\n\nSilloin kuului komentava ääni alakerrasta:\n\n-- Jyrki, kanna aseet ja matkalaukku minun huoneeseeni ja anna hevosille\nkauroja!\n\nInkeri kalpeni, ja Leenalta oli vähällä jauhopussi pudota käsistä.\n\nMajuri siellä puheli, ja Jyrki, jolle käskyt annettiin, oli hänen\nrenkinsä ja apulaisensa kaikissa ilkitöissä. Jyrki oli tavattoman\nvoimakas ja tavattoman julma. Hän oli aina Affleckin mukana sekä kotona\nettä matkoilla.\n\n-- Voi, mitähän taas tapahtuu, kun nuo ovat liikkeellä? vaikeroi Leena.\n\nJyrki tulla tömisti kapineita kantaen yläkertaan, ja majuri jäi\nväentupaan vaatimaan tiliä rengeiltä heidän töistään sitte hänen viime\nkäyntinsä. Semmoinen oli hänen tapansa. Ja voi sitä, joka tilinteossa\njoutui moitteen alaiseksi!\n\nSeuraavana aamuna nousi Inkeri aikaisin, toimitti taloustyöt ja hoiteli\nsairasta äitiään. Sitten hän läksi Sikkeä katsomaan.\n\nTämä makasi silmät kiinni. Loppu näytti lähestyvän. Inkeri olisi\nmielellään viivähtänyt ystävän kuolinvuoteella, mutta hän ei uskaltanut\nnyt, kun majuri oli mailla.\n\nTuomas läksi Inkerin kanssa. Kun he olivat tulleet puoliväliin\nkotimatkaa, ratsastaa karahutti joku heidän sivuitsensa. Se oli majuri.\nOhi tultuaan pyörähytti hän hevosensa ja tervehti kohteliaasti silmät\nsirrallaan ja ilkeä hymy ohuilla huulillaan. Sanaakaan virkkamatta\nkäänsi hän taas hevosensa ja ratsasti pois.\n\nIltapuolella, kun Inkeri istui äitinsä vuoteen ääressä, astui majuri\nviereiseen huoneeseen. Äiti siitä säikähti niin, että rupesi vapisemaan,\nja Inkerin piti mennä majuria puhuttelemaan.\n\nHänen tuli äitinsä puolesta tehdä tili taloudesta, lehmistä ja\nlampaista, kehruuksista ja kankaista. Majuri näytti olevan tyytyväinen\nkaikkeen. Hän oli ystävällisen liukas.\n\nÄkkiä käänsi hän puheen toisaalle. Hän valitti rahvaan\ntottelemattomuutta ja viekkautta. Hän moitti heidän törkeitä tapojaan.\n\n-- Näin eilen, sanoi hän sitten -- sinun seurustelevan erään miehen\nkanssa, jonka isällä on ollut suuri vaikutusvoima noihin uppiniskaisiin\nihmisiin. Kansa kuuluu odottavan pojasta isän vertaista. Mutta hän olisi\ntyhmä, jos käyttäisi valtaansa samalla tavalla kuin isä. Minä tahtoisin\nantaa hänelle hyviä neuvoja. Mutta hänen pitää ensin saada tietää, että\nminä olen hänen ystävänsä. Tuommoinen valkea kyyhkynen, kuin sinä, voi\nsaada suuria aikaan. Houkuttelepas hänet tähän. kyyhkyslakkaan, niin\nannan sinulle anteeksi, että annoit rukkaset luutnantille ja kirjurille.\n\nInkeri oli punastunut, kun tuli puhe Tuomaasta. Kuullessaan majurin\nehdotuksen oli hän kavahtanut istuimeltaan. -- Tuomas majurin ystävä! Ja\nhäntäkö verrattiin luutnanttiin ja kirjuriin! Nämä olivat majurin\njuomaveikkoja ja kätyrejä. He olivat yhtä julmia ja yhtä rivoja kuin\nhänkin; mutta vähemmän lahjakkaina he eivät kyenneet harjoittamaan\nvääryyttä niin suuressa määrässä kuin hän.\n\nInkeri tiesi, että mainitut miehet olivat tarjonneet Affleckille hyvän\npalkinnon, jos tämä hyvällä tai pahalla saisi hänen mielensä muuttumaan.\nHän tiesi myös majurin mieluummin tahtovan antaa hänet kirjurille, sillä\ntämä oli luvannut maksaa kaksikymmentä taalaria enemmän kuin toinen.\n\n-- Niin, jatkoi Affleck -- ei Sormuinen katuisi, jos rupeaisi minun\nystäväkseni. Minä pitäisin teille häät...\n\n-- Ei ikinä hänestä tule teidän ystäväänne, huudahti Inkeri.\n\n-- Jos rakastat Sormuista, niin punnitse sanasi! Minä voin tehdä teidät\nkumpaisenkin onnettomaksi.\n\n-- En tiedä suurempaa onnettomuutta kuin joutua väärintekijäin ja\nmurhamiesten ystäväksi...\n\n-- Vai sinä uskallat! kähisi Affleck. -- Minä panetan sinut kellarin\nahtaimpaan koppiin... Niin ... kukapa estäisi minua sitä tekemästä...?\n\n-- Hän, jonka tahdotta ei varpunenkaan putoa maahan, ja ... minun isäni\nmuisto, vastasi Inkeri, astui äitinsä makuuhuoneeseen ja sulki oven.\n\nRaivostuneena katsoi majuri hänen jälkeensä. Hän teki liikkeen ikäänkuin\nrynnätäkseen ovea kohti, josta Inkeri oli kadonnut. Mutta hän malttoi\nmielensä ja jupisi hammasta purren:\n\n-- Maltahan, ylpeä tyttö! Nöyrästi sinä vielä rukoilet armoa\nrakastetullesi. Minä tahdon nähdä sinut polvillasi edessäni, ja jos ei\nSormuisesta tule minun miehiäni, niin ei hän saa elää.\n\nSuljettuaan oven jäi Inkeri seisomaan kuin kivettyneenä. Vasta sitten\nkun hän kuuli majurin paiskaavan kiinni oman huoneensa oven, höltyi\njännitys hänen kasvoissaan. Hän heittäysi polvilleen äitinsä vuoteen\nviereen, kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja purskahti itkuun.\n\n-- Lapsi kulta! Ja äiti silitti hellästi tyttärensä vaaleita kiharoita.\n-- Älä nyt noin pelkää. -- Ei majuri toki tänne tule. Ja Sormuinen on\nmies, joka pitää puolensa. Onhan hänellä koko kansa takanansa.\n\n-- Voi äiti! Enhän minä pelosta itke... Majuri on vuodattanut myrkkyä\nminun onneni maljaan ja on katkeroittanut sen kokonaan. Nyt minun täytyy\nvälttää Tuomaan seuraa.... Minä en tahdo houkutella häntä tähän taloon!\nMinä en tahdo saattaa häntä majurin kanssa tekemisiin. Ja Inkeri itki,\nniin että sydän oli pakahtumaisillaan....\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai. Tuomas käveli metsässä suunnaten kulkunsa\nsairaan asuntoa kohti.\n\nKun hän läheni pirttiä, kuuli hän sieltä laulua. Hän kiiruhti käyntiään.\nPirtin ovi oli auki. Siitä näki hän Inkerin ja Sannan istuvan tuolla\ntutulla matalalla jakkaralla ja veisaavan Inkerin kirjasta. Juhlallisina\nkajahtivat sävelet matalassa majassa. Jo kuuli hän sanatkin.\n\n      \"Kaikk' enkelit myös kuullaan\n      Suloisest' laulavan,\n      Kauniimmast' kuin tääll' luullaan\n      Rauhaa julistavan.\n      Kaikk' kuin on Luoja luonut,\n      Iloitsee iloisest',\n      Ett' pääsinpäivän suonut\n      On Jumal' julkisest'\",\n\nveisasivat Sanna ja Inkeri. Vuoteella lepääjä toisti hiljaa\n\"pääsinpäivä\". Sitten hän avasi silmänsä, katsahti ylöspäin, hymyili ja\nsulki ne jälleen ja näytti nukkuvan. Hän oli päässyt. Koko hänen\nmuotonsa näytti hymyilevän.\n\nPentti istui vuoteen laidalla pää kumarruksissa. Hän pyyhkäisi karkealla\nkädellään kyynelen ahavoittuneelta poskeltaan. Riston ahtaasta rinnasta\nkohosi tuon tuostakin syvä huokaus. Kasvot värähtelivät tuskallisesti,\nmutta kyyneltä ei kiiltänyt hänen silmässään. Hän ei voinut itkeä. Sen\ntaidon oli hän unohtanut sinä yönä, jolloin hänen kotinsa paloi poroksi.\n\nViimeisen kerran läksivät Tuomas ja Inkeri Siken vuoteen äärestä kotiin.\nHe olivat vaiti. Kuoleman majesteetillisuus oli vallannut heidän\nmielensä.\n\nKun he tulivat sille paikalle, jossa majuri oli ratsastanut heidän\nsivuitsensa kysyi Tuomas:\n\n-- Vieläkö majuri on näillä tienoilla?\n\nInkeri näytti heräävän kuin unesta. Hän säpsähti. Hänen muotonsa\nsynkistyi.\n\n-- Ei, vastasi hän matalalla äänellä.\n\n-- Milloinka hän tulee taas?\n\n-- Elokuussa.\n\nTuomas rupesi puhumaan muista asioista, mutta Inkeri pysyi ääneti tai\nvastasi niin yksikantaan, että keskustelu taas pysähtyi.\n\nKun he tulivat tienhaaraan, jossa heidän piti erota, alkoi Inkeri puhua.\n\n-- Nyt me emme enää saa tavata toisiamme. Sinä et millään muotoa saa\ntulla hovissa käymään... Itku tukahutti Inkerin äänen. Mutta Tuomas\nhuudahti hämmästyneenä:\n\n-- Mitä sinä sanot? Miksi me emme saisi tavata toisiamme?\n\nInkeri koetti voittaa liikutuksensa.\n\n-- Elä kysy! Elä kysy! Mutta jos Affleck tapaa sinut, niin ole\nvarovainen. Ja kuule, Tuomas, ethän koskaan unhota sitä asiaa, jota\nvarten isäsi on sinut kasvattanut...\n\nTuomas aikoi vastata, mutta ei ehtinyt. Inkeri ojensi kiireesti kätensä\nja sanoi hätäisesti:\n\n-- Hyvästi! Muista ettet saa tulla meille ja että sinun pitää varoa\nmajuria!\n\nSitten hän läksi nopein askelin kulkemaan hovia kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMönninselältä ja Lieksanjoesta kohosi usva. Se levisi yli niemen ja\nmetsän. Se kietoi vaippaansa pellon ensimäiset kuhilaat ja niityn\nviimeiset ruot. Se teki tavallista aikaisemmin lopun päivästä.\n\nÄitinsä sairasvuoteen ääressä istui Inkeri. Pöydällä vuoteen vieressä\npaloi talikynttilä. Siinä oli karsi palanut pitkäksi. Inkeri ei sitä\nhuomannut. Käsityö oli vaipunut helmaan, ja kädet lepäsivät\ntoimettomina. Hän katsoa tuijotti ulos sumuiseen ilmaan. Noin synkkää\noli hänen elämänsäkin.\n\nNyt liikahti äiti. Hän tahtoi kuulla luettavan. Inkeri niisti kynttilän,\notti raamatun ja avasi sen. Hän tiesi äidin lempipaikan ja alkoi: \"Ja\nJumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, ja ei\nkuolemata pidä sillen olemaan, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä\nsillen olemaan; sillä ne entiset pois menivät.\"\n\nHän aikoi lukea eteenpäin, mutta pysähtyi äkkiä. Portailta oli kuulunut\nsipsuttavia askeleita. -- Olisikohan siellä varkaita? Palvelijat eivät\nvielä olleet ehtineet kotiin suoniityltä, jossa viimeiset heinät oli\nkorjattu. Vähäkuuloinen emäntäpiika oli yksin kotona lehmiä lypsämässä\nja ruokaa laittamassa.\n\nInkeri meni toiseen huoneeseen ja asettui ovelle kuuntelemaan. Hän kuuli\nmajurin huoneessa käytävän ja askelten taas sipsuttavan alas. Oven\nraosta välkähti valoa. Inkeri hiipi hiljaa portaita alas, kunnes tuli\nniin kauas, että saattoi nähdä, mitä alhaalla tapahtui.\n\nAvonaisen kellariluukun vieressä seisoi mies avojaloin ja kynttilä\nkädessä. Inkeri tunsi hänen jättiläishartiansa takaapäinkin. Jyrki se\noli. Kynttilän valossa näki hän vielä kaksi ihmistä, toisen seisoallaan\nja toisen pitkällään. Edellinen oli majuri, jälkimäistä hän ei tuntenut.\nTuntemattomalla oli kädet ja jalat sidottuna ja kapula suussa.\n\nJyrki ojensi majurille kaksi avainta, jotka Inkeri oli nähnyt\nriippumassa majurin huoneessa vuoteen yläpuolella. Toinen niistä oli\nolutkellarin avain, mutta mihin toinen kuului, sitä ei Inkeri tietänyt.\nKerran oli hän kysynyt sitä vanhalta emäntäpiialta ja saanut\nvastaukseksi:\n\n-- Mitä ne lapset kaikilla tiedoilla!\n\nMajuri pisti avaimet taskuunsa, ja Jyrki veti saappaat jalkaansa. Sitten\nhe vetivät yhdessä vangin luukulle. Mies parka ähki tuskallisesti.\nKapula esti häntä ääntä päästämästä, mutta silmät puhuivat. Ne puhuivat\nkieltä, joka tunki sydämeen. Inkeri oli vain vilahdukselta nähnyt vangin\nkatseen. Hänet valtasi ääretön sääli. Hän oli vähällä parkaista poloisen\npuolesta... Mutta rääkkääjät eivät säälineet. Potkimalla he sysivät\nvangin alas luukusta. Kuului jysäys. Majuri otti kynttilän käteensä ja\nlaskeusi rengin kera kellariin jatkamaan tointansa.\n\nInkeri vapisi niin, että jalat tuskin kantoivat. Seuraavana yönä ei uni\ntullut hänen silmiinsä. Hän näki alituisesti rääkätyn miehen haikean\nkatseen. Ja hän mietti ja mietti, miten voisi pelastaa hänet...\n\nInkeriä värisytti, kun hän ajatteli, että hänen piti tavata ja puhutella\nmajuria. Äiti oli niin heikko, että Inkeri hyvällä syyllä olisi voinut\nolla hänen luotaan liikahtamatta, jos ei tuo tilinteko taas olisi\nollut...\n\nPäivä koitti, mutta majuri ei tullut tiliä vaatimaan.\n\nJa mikä oli vielä kummempaa, hän ei sen kuluessakaan virkkanut mitään ei\nrengeille eikä piioille. Levottomana käveli hän edestakaisin, läksi\nratsastamaan ja palasi vähän ajan kuluttua.\n\n-- Nyt on kumma tulossa, kun itse paholainenkin pelkää, sanoi eräs\nrengeistä, kun näki majurin taas iltapäivällä lähtevän liikkeelle.\n\nMajuri ratsasti Sormulaan päin, mutta ei lähestynyt taloa. Metsää sen\nympärillä vain risteili ja joka tien kohdalla tähysteli. Ja tuota oli\nhän tehnyt useita kertoja samana päivänä.\n\nKotvasen noin samoiltuaan huomasi hän tien polvekkeessa miehen, jonka\nhänen tarkka silmänsä heti tunsi Tuomas Sormuiseksi. Majurin silmät\nvälähtivät. Hänen ohuet huulensa vetäysivät ilkeään hymyyn. Hän ratsasti\ntulijaa vastaan, laskeusi hevosen selästä ja tervehti ystävällisesti.\n\nLiikutetun näköisenä ja väräjävin äänin kertoi hän Inkerin äidin olevan\nkuolemaisillaan ja kaikin mokomin tahtovan tavata Tuomasta.\nKuvaillessaan äidin levottomuutta ja tyttären surua osasi hän niin\nmainiosti näytellä mitä hellintä osanottoa, että sai kuulijan\nluottamuksen heräämään.\n\n-- Eihän Inkeri voinut aavistaa tämmöistä tapausta, kun hän kielsi minua\nhoviin tulemasta, arveli Tuomas itsekseen. Sitten hän kysyi:\n\n-- Tietääkö Inkeri tästä asiasta?\n\n-- Itse hän kävi pyytämässä, että lähettäisin teitä noutamaan. Mutta\nminä luulin paremmaksi lähteä itse. Kenties palvelija ei olisi voinut\noikein selittää asiaa. Nyt on joka hetki kallis. Ajatelkaapas, jos\ntulisitte liian myöhään... Eukko parka ei saisi rauhaa haudassaan, ja\ntytär...\n\n-- Minä tulen heti, jouduttihe Tuomas sanomaan, ja miehet läksivät\nkiireesti kulkemaan hovia kohti.\n\nPäivä oli ollut helteinen. Vielä illan tultuakin tuntui kuumuus\nrasittavalta niinkuin tavallisesti ukkosen edellä. Tuomas pyyhkäisi\nhikeä otsaltaan astuessaan hovin porstuaan. Siellä tuli Jyrki vastaan.\nMajuri iski silmää hänelle.\n\n-- Sairas nukkuu nyt, ja Inkeri käski vieraan odottaa, kunnes hän herää,\nselitti Jyrki.\n\n-- No, mennään sitten minun huoneeseeni odottamaan. Jyrki, tuo olutta\nmeille! käski majuri ja alkoi nousta yläkertaan. Tuomas seurasi häntä.\n\n-- Kunhan sairas ei nukkuisi liian kauan... Isä tulisi levottomaksi, jos\nen joutuisi kotiin yöksi... Jospa nyt saisin nähdä Inkerin tai edes\nkuulla hänen äänensä, mietti Tuomas.\n\nMutta sairaan puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan.\n\nMajuri oli hyvin ystävällinen ja puhelias. Hän kertoi\nmaanviljelyksestään ja toimistaan Lieksan hovissa. Jyrki asetti kaksi\noluthaarikkaa pöydälle ja loi samalla pikaisen katseen vieraaseen. Tuo\nkatse toi Tuomaan mieleen -- hän ei osannut tehdä itselleen selkoa,\nminkätähden -- Inkerin sanat: \"sinun pitää varoa majuria\". Ja hän päätti\nolla varuillaan.\n\nMajuri tarttui toiseen oluthaarikkaan ja käski Tuomaan ryyppäämään\ntoisesta.\n\n-- Minua ei janota.\n\n-- Onko minun olueni niin huonoa, ettei se kelpaa muuhun kuin janoa\nsammuttamaan, ärjäisi majuri ja paiskasi tuoppinsa pöytään, niin että\nsen sisältö läikähti ja vaahtoava olut valui lattialle muodostaen\nmutkaisia juovia pitkin pöytälautaa.\n\n-- Saattaahan se olla hyvääkin, mutta minun ei nyt tee mieleni sitä\nmaistamaan. Toista asiaa vartenhan minä olen tänne tullut.\n\n-- Niin ... no ... niin... hoki majuri koettaen tyyntyä. --- Mitä sinä,\nJyrki, siinä seistä lojotat? Laita työkalut kuntoon! Niitä ehken\ntarvitaan.\n\n-- Jo ne ovat kunnossa, sanoi Jyrki ja vetäysi toiseen huoneeseen.\n\nMajuri alkoi taas puhella samalla liukkaan ystävällisellä tavalla kuin\näsken. Hän vakuutti aina harrastaneensa oikeutta ja rangaisseensa\nvääryyttä ja sentähden saaneensa julmurin nimen. Hän valitti, ettei\nkansa ymmärtänyt hänen hyvää tarkoitustaan.\n\n-- Minun isäni ei ollut syntynyt Suomessa, sanoi hän. Siinä luultavasti\non syy, jonka tähden ihmiset täällä eivät minua käsitä ... enkä minä\nheitä... Jos minulla olisi toverina ja apulaisena mies, johon he\nluottaisivat, niin kyllä heidän silmänsä aukenisivat näkemään, että minä\ntarkoitan vain heidän parastansa... Teillä on perintönä isältänne kansan\nluottamus yhtä suuressa määrässä kuin minua on kohdannut epäluulo.\nRuvetkaa ystäväkseni! Auttakaa minua! Matkustakaa Nurmekseen sanomaan\nveljellenne, että tahdon ruveta hänenkin ystäväkseen... Kuulkaa, huusi\nmajuri, kun Tuomas tahtoi keskeyttää häntä, kuulkaa, minkä palkinnon\nminä teille tarjoon! Te saatte Inkerin vaimoksenne ja tämän hovin\nasunnoksenne.\n\n-- Jos te harrastatte oikeutta ja tarkoitatte hyvää, herra majuri,\nvastasi nyt puolestansa vakavasti Tuomas -- niin elkää tarjotko tätä\nhovia minulle, vaan hänelle, jolle tämä maapala oikeastaan kuuluu.\n\n-- Ketä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan häntä, jolta te olette ryöstänyt kaikki, isän hoivan ja\näidin lemmen, terveyden ja iloisen elämän siskojen seurassa. Te ette\nkaikella mahdillanne voi tehdä kyttyräselkäisestä, synkkämielisestä\nRistosta sitä tervettä, reipasta miestä, joka hänestä ilman teidän\nhirmutöitänne olisi tullut. Mutta hänen omaisuutensa te voitte antaa\nhänelle takaisin. Tehkää se! Koettakaa, mikäli mahdollista on,\nkaikkialla korvata ja sovittaa rikoksianne, niin saatte nähdä, että\nSuomen kansa käsittää hyvän tarkoituksenne... Te tarjootte minulle\npalkkaa ystävyydestä. Ei minun ystävyyttäni saada ostamalla. Ja mitä\nInkeriin tulee, niin luulen hänen äitinsä kutsuneen minut sitä varten...\n\nPilkallinen naurun hohotus keskeytti Tuomaan viimeisen lauseen. Majuri\noli asettunut seisomaan hänen eteensä, kasvot punaisina kiukusta. Hänen\nmustat silmänsä leimahtelivat kuin petoeläimen, joka on valmiina\nsyöksymään saaliinsa kimppuun.\n\n-- Te huudatte liian kovasti, Tuomas Sormuinen. Jos eivät ovet olisi\nniin tarkasti suljetut, saattaisi suloinen Inkeri kuulla sananne ja\ntulla jatkamaan saarnaanne. Hän on hyvin rohkea, kun sattuu, liiaksikin\nrohkea. Vahinko ettette huoli semmoisesta morsiamesta. No, olkoon\nniinkuin tahdotte... Inkerin saa toinen.\n\n-- Sitä minä en salli! huusi Tuomas ja astui askelen ovelle päin. Minä\nmenen heti puhuttelemaan....\n\n-- Jyrki! Valmis! karjaisi majuri ja tarttui takaapäin Tuomaan molempiin\nkäsiin.\n\nSilmänräpäyksessä oli Jyrki paikalla ja työnsi kapulan Tuomaan suuhun.\nKun hän siitä kumartui ottamaan nuoraa lattiasta, tempasihe Tuomas irti\nja juoksi ovea kohti. Se oli lukossa. Kerran vain ennätti hän lyödä\noveen, niin että koko kartano kajahti. Toisen läimäyksen hän antoi\nmajurille, joka siitä kellahti maahan.\n\n-- Sinä katala, kähisi majuri nousten seisaalle. Sitten isäntä ja renki\nyhdessä kaatoivat Tuomaan ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa.\n\nSillä välin oli aurinko mennyt mailleen. Pilviä keräytyi taivaalle. Ilma\noli tukalan painostava.\n\n-- Sytytä kynttilät! komensi majuri.\n\nJyrki otti tulukset taskustaan, iski tulta taulaan ja sytytti kaksi\ntalikynttilää.\n\n-- Tuo enemmän olutta! kuului seuraava käsky.\n\nJa Jyrki toi olutta. Sitä maistellessa alkoi majurin mieli käydä\niloiseksi.\n\n-- No, Jyrki, mitäs sanot, kun on jo kaksi lintua häkissä? Kunhan vielä\nkaksi saadaan, niin ei kapinasta tule mitään. Ei ne tyhmät talonpojat\nmihinkään kykene, kun päälliköt ovat poissa... Missähän Björn viipynee?\nHänen olisi pitänyt tulla jo eilen. Neljän päivän kuluttua me lähdemme.\nJos hän ei siihen ole ehtinyt tulla, niin hän ei tulekaan. Me tapaamme\nhänet Kajaanin ja Nurmeksen välisellä tiellä.\n\nMajurin näin puhetta jatkaessa oli taivas peittynyt pilviin. Salamoita\nvälähteli tuon tuostakin taivaan rannalla, mutta jyrinää ei vielä\nkuulunut. Alakerrassa oli väki mennyt levolle.\n\n-- Maljasi! huusi majuri rengilleen, joka paraikaa kallisti Tuomaalle\ntarjottua tuoppia. Ja hän kulautti omastaan viimeisen pisaran.\n\n-- Sinä tuot tätä juotavaa niin vähin erin. Hae olutta ämpärillä! Kun\ntuommoinen otus saadaan, niin kannattaa juoda peijaisia.\n\n-- Tännekö tämä heitetään? Jyrki seisoi Tuomaan ääressä.\n\n-- Eikä heitetä. Herra Sormuinen on vietävä makuuhuoneeseensa. Eiväthän\nnuorat jouda jäämään hänen käsiinsä ja jalkoihinsa. Tarvitaanhan niitä\nmuuhunkin. Tartu kaulukseen, Jyrki! Minä köydestä kannatan jalkapuolta.\n\nMajuri oli nyt oikein iloisella tuulella. Hän rallatti hiljaa ja\nheilutti kuljetettavaansa tahdissa. Suurella mielihyvällä hän sivumennen\nlyödä naksahutti Tuomaan jalkoja ovenpieleen.\n\nSeinänpituisella puupenkillä äitinsä kamarissa makasi Inkeri. Hän ei\nollut riisuutunut. Siihen vaan oli heittäytynyt vähäksi aikaa. Rasittava\nilma oli nähtävästi heikontanut sairasta. Häntä vaivasi alituinen jano,\nja Inkerin täytyi vähän väliä käydä noutamassa vettä kellarista, jossa\nhän koki säilyttää sitä kylmänä. Inkeriä kauhistutti joka kerta, kun\nhänen täytyi laskeutua sen synkkään holviin.\n\n-- Olivatko kiduttajat lopettaneet illallisen uhrinsa tuskat, vai\nmakasiko tämä köysissä ja kapula suussa jossakin kellarin kaukaisessa\nkomerossa? Onnettoman kohtalo vaivasi Inkeriä unissakin. Hän näki\nsalaman iskevän kellariin ja katkaisevan köyden, jolla vangin kädet\nolivat sidotut. Tämä kurotti kätensä. --\n\n-- Tule auttamaan...\n\nKova pamaus herätti Inkerin. Rajuilma oli puhkeamaisillaan.\n\n-- On niin kuuma, kuului äidin ääni vuoteelta. -- Hae kylmää vettä,\nInkeri.\n\nInkeri riensi sairaan luo, asetteli päänalusta ja meni sitten vettä\nnoutamaan. --\n\nKun hän avasi oven, kuuli hän kovaa kuorsaamista rakennuksen vastaisesta\npäästä. Jyrki oli kuumuuden vuoksi jättänyt oven auki.\n\n-- Nyt se on tehtävä, jos milloinkaan, kuiskasi Inkeri. Kiireesti\ntoimitti hän veden äidille, otti tumman liinan päähänsä, tulukset ja\nkynttilän mukaansa ja läksi hiipimään majurin huonetta kohti.\n\nUlkona raivosi myrsky. Sade huuhtoi seiniä ja pieniä ikkunaruutuja.\nSalamoita singahteli, ja jyrinää kuului yhtä mittaa. Majuri ja hänen\nrenkinsä vaan nukkuivat ja kuorsasivat kilpaa.\n\nJo oli Inkeri ehtinyt sisähuoneeseen, jossa majuri makasi. Salaman\nvalossa oli hän nähnyt avaimet, jotka riippuivat vuoteen yläpuolella.\n\n-- Voi kauheata, jos majuri heräisi... Inkeri nousi varpailleen ja\nojentihe nukkujan yli. Mutta vaikka hän kuinka kurotti kättänsä, ei hän\nylettänyt avaimiin. Salaman valossa huomasi hän pöydän päässä tuolin.\nHiljaa siirsi hän sen vuoteen viereen, nousi sille ja sai avaimet\nkäsiinsä.\n\nPäästyään majurin huoneesta veti Inkeri syvään henkeä. Hän vapisi, mutta\nkellari ei häntä enää kammoksuttanut. Hän riensi sinne. Siellä otti hän\ntulukset taskustaan, iski tulta ja sytytti kynttilän. Sitten avasi hän\nolutkellarin oven. Ukkonen jyrisi hirvittävästi. Kellarissa synnytti sen\npauke jylhän jyminän.\n\nInkeri katseli ympärilleen. Kosteina kiilsivät seinän kivet. Ja tuolla,\nsuuren tynnörin luona oli ovi... Hitaasti asteli hän sinnepäin. Häntä,\nrupesi taas pelottamaan. Hän asetti kynttilän tynnörille ja aikoi avata\novea. Mutta pelko pidätti kättä.\n\n-- Mitä kätki tuo ovi? Minne se johti? Hautakammioonko, jonne ihmisiä\nelävinä haudattiin?\n\nSilmänräpäyksen seisoi hän epäröivänä. Ukkonen jyrähti mahtavasti.\n\n-- Kaikkivaltiaan ääni. Hän, kaikkivaltias Jumala, on myöskin hautojen\nHerra.\n\nInkeri asetti avaimen lukkoon, väänsi sitä ja työnsi ovea kaikin voimin.\n\nOvi oli niin laitettu, että se kimmahti auki odottamattoman nopeasti.\nKellarin pohja sen takana oli jalkaa syvempi kuin toisella puolella.\nInkeri horjahti. Hän olisi pudonnut, jos ei kaksi tukevaa kättä olisi\nottanut häntä vastaan.\n\n-- Inkeri! huudahti vastaanottaja.\n\n-- Tuomas! Sinäkö täällä...? Joko majuri on hävittänyt Sormulankin?\n\n-- Etkö sinä tietänyt, että minut haettiin tähän taloon?\n\n-- En, en mitään siitä...\n\n-- Minut on saatu tänne petoksella... On täällä toinenkin. Sipo\nNevalainen Nurmeksesta.\n\nInkeri kääntyi katsomaan vierasta. Niin, tuo oli sama mies, jonka\nkohtaloon hänen väkisinkin oli täytynyt ottaa osaa. Inkeri kätteli\nhäntä.\n\n-- Teitähän minä tulin pelastamaan. Minä näin, kun Teidät sysättiin\nkellariin... Jos en minä olisi sitä nähnyt, sanoi Inkeri katsoen\nkyynelsilmin Tuomaaseen -- niin olisitte saaneet olla tässä kauheassa\npaikassa kuinka kauan....\n\n-- Me olisimme saaneet kuolla nälkään. Se on nähtävästi tarkoitus.\nNevalaiselle ei ole annettu ruokaa eikä juomaa sittenkuin hän tänne\nheitettiin.\n\nInkeriä värisytti. -- Lähdetään pois täältä.\n\nHän otti kynttilän käteensä ja Tuomas lukitsi oven. Mennessään kertoi\nTuomas, miten hänet oli houkuteltu hoviin tulemaan ja mitä hän oli\nsaanut tietää majurin huoneessa. Kun miehet olivat päässeet porstuaan,\nsammutti Inkeri tulen ja pani kiinni luukun.\n\n-- Onko äitisi todella hyvin kipeä? kysyi Tuomas.\n\n-- On. Hän on hyvin heikko. Luulen, että hän kohta seuraa Sikkeä. Inkeri\nhyrähti itkuun.\n\n-- Elä itke, Inkeri. Tuomaan ääni värähteli myös. -- Ennen kuin\nneljännen päivän aamu koittaa, täytyy meidän olla täällä miesjoukolla.\nSilloin tulee hirmuvallasta loppu. Sinut ja äitisi vien minä kotiini.\nTulethan sinne?\n\n-- Tulen.... Jos vaan äiti jaksaa...\n\n-- Te olette pelastanut henkeni, puuttui nyt Nevalainen puheeseen. --\nJumala sen teille palkitkoon! Kapina on tekeillä majuria vastaan. Ilman\nteidän tointanne olisi se kenties mennyt myttyyn; sillä minulla on\ntärkeä sana saatettavana.\n\nInkeri avasi ulko-oven. Yö oli pilkkopimeä, ukkonen kävi harvemmin,\nmutta vettä tuli tulvanaan.\n\n-- Ensi kerran kun tavataan, on minun vuoroni pelastaa sinut, sanoi\nTuomas lähtiessään. -- Elä pelkää, jos kahakka syntyisi... Ei sitä kauan\nkestä. Hyvästi, Inkeri.\n\n-- Hyvästi.\n\nPimeässä hapuillen oli Inkeri löytänyt tuolin majurin vuoteen vieressä.\nHän oli noussut sille ja asetti juuri avaimia naulaan, kun huone\nyhtäkkiä välähti valoisaksi ja jyräys, paljon kovempi entisiä, tärisytti\nikkunoita. Jyrki hypähti vuoteeltaan.\n\nInkeri tuskin uskalsi hengittää. Hän seisoi tuolilla ja puristi käsiään\nrintaansa vasten. Pimeys ympäröi häntä. Jyrki kuului taas heittäytyvän\ntilalleen. Mutta Inkeri ei uskaltanut liikahtaa. Aika tuntui hänestä\näärettömän pitkältä.\n\nVihdoin ilmoittivat äänekkäät kuorsaukset, että Jyrki taas nukkui, ja\ntyttö uskalsi lähteä pois.\n\nSade oli melkein tauonnut. Rajuilma oli lopussa. Äiti näytti nukkuvan.\n\n-- Pelastetut, hirmuisesta kuolemasta pelastetut! Kiitos Jumalan!\n\nJa Inkeri nukkui niin makeasti kuin nukutaan hänen iällään, kun on kova\npäivätyö päätetty ja hyvä omatunto päänaluksena.\n\nSinä yönä pantiin Sormulassa evästä viidelle miehelle, ja päivän\nsarastaessa läksi talosta viisi ratsastajaa kiitämään mikä pitäjän\nvaltatietä, mikä korvessa kiertelevää polkua myöten.\n\nMajuri yhä jatkoi ryypiskelemistä. Hän huusi ja loilotteli huoneissaan\nyötä päivää. Kolmantena päivänä nukkui hän päivälliseen asti. Noustuaan\nhän meni väentupaan. Siellä potkaisi hän talon vanhaa kalastaja-ukkoa,\njoka oli ruvennut uunin viereen ruokalevolle, ja löi korvalle\nrenkipoikaa, joka parhaillaan kantoi täyttä vellivatia eikä sentähden\nkyennyt ottamaan lakkia päästään majurin tupaan tullessa. Emäntäpiikaa\nhän torui ja sätti kovasti siitä, että tämä käytti renkipoikaa töissään\napunaan.\n\n-- Syksyllä saat mennä. Tämmöisessä talossa ei tuommoinen vanha\npahannäköinen kutale kelpaa.\n\nMajuri istuutui lavitsalle pöydän eteen. Hän oli kamalan näköinen,\nryppyinen naama oli harmahtavan keltainen. Mustat, veristävät silmät\nmulkoilivat päässä.\n\nArkoina seisoivat palvelijat hänen edessään. Toinen toisensa perästä\nvaadittiin tilintekoon. Majuri oli erittäin ärtyisä ja tyytymätön\nkaikkeen.\n\n-- Hakekaa Inkeri tänne! huusi majuri, kun toiset olivat valmiit. --\nHuolimaton tyttö; istuu vain siellä kamarissaan ja antaa piikain\nvarastaa ja laiskoitella. Tuokaa hänet paikalla tänne!\n\nEmäntäpiika, jonka silmäterä Inkeri oli, läksi hätäisesti häntä\nhakemaan. Vähän ajan perästä palasi hän itkien.\n\n-- Ka, eihän se lapsi parka saata tulla, kun äiti kuolemata tekee.\nHiljaa lisäsi hän: -- Tuleehan se loppu kerran meille kaikille ja sitten\nsuuri tilinteko.\n\nMajuri ei virkkanut mitään siihen. Jyrkille hän antoi määräyksiä, sitten\npoistui huoneeseensa ja sulki oven.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuuli huojutti puiden latvoja Lieksan salolla. Se ajeli pilven\nhattaroita taivaalla. Kuun viimeinen kannikka väliin valaisi maisemaa,\nväliin se peittyi pilviin jättäen seudun öiseen pimeyteen.\n\nPentin pieni pirtti ja Sormulan suuret tuvat, jopa saunakin olivat\nahdinkoon asti täynnä aseilla varustettuja miehiä. Niitä oli eilispäivän\nkuluessa saapunut läheltä ja kaukaa. Illalla oli ollut suuri neuvottelu\nSormulan pihamaalla. Vielä kerran oli Heikki Sormuisen ääni kuulunut\nmiesten neuvottelussa. Selkä kumarruksissa, valkea parta valuen\nsauvalle, johon hän kahden käden nojasi, oli hän seisonut siinä, ainoa\naikalaisistaan, nuoremman sukupolven ympäröimänä. Ei ollut kuulunut\nhiiskaustakaan koko tuossa suuressa miesjoukossa sillä aikaa, kun hän\npuhui. Hän oli kehottanut malttiin ja lain kuuliaisuuteen. Lopuksi oli\nhän lausunut:\n\n-- Majuri on yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä otettava kiinni ja\npidettävä vankeudessa ja rauhan tultua saatettava laillisen\ntuomioistuimen eteen vastaamaan töistään. Muistakaa, te Karjalan miehet,\nettä kuoleman rangaistus on ainoastaan esivallan toimeenpantava. Joka\nsiihen työhön ryhtyy omin päinsä, on murhamies. Ja ennen kaikkea, ei\npidä ottaa tulta avuksi. Tuli on armoton apulainen. Se syöpi syyttömän\nniinkuin syyllisenkin... Muistakaa, että meidän tulee vastata kaikista\ntöistämme Jumalan ja ihmisten edessä.\n\nHeikki tiesi, että tuo väkijoukko, jolle hän puhui, tänne saapuessaan\nolisi ollut valmis palasiksi repimään vihatun \"Simo Hurtan\". Juho\nLieksasen kohtalo ja Lieksalan palo oli taas ollut puheena, ja koston\ntuli paloi miesten silmissä.\n\nMutta vanhuksen sanat olivat sattuneet.\n\n-- Kyllä vanha Heikki on oikeassa, kuului sieltä täältä. -- Joutaa elää.\nEihän se raudoissa kellekään pahaa tee. Jaksaahan tuon elättää.\n\nOli sentään muutamia, jotka eivät oikein tahtoneet tyytyä tähän tuumaan.\nTyytymättömien joukossa oli myös Yrjö Sormuinen, Heikin Nurmeksessa\nasuva poika.\n\nLoppupäätökseksi tuli kumminkin, että Lieksan hovi valloitetaan ja\nmajuri otetaan kiinni sekä pannaan rautoihin odottamaan rauhan tuloa ja\ntuomiotansa. Jyrki tulee, kahleihin kytkettynä, seuraamaan isäntäänsä.\nToiset palvelijat saavat vapaasti lähteä talosta. Risto ja Pentti saavat\nomakseen Lieksan hovin karjoineen ja kaikkine irtaimistoineen.\n\nYö oli puolessa. Miehet läksivät liikkeelle. Sormulan pajasärkälle\nkokoonnuttiin. Siellä päälliköt, Yrjö Sormuinen ja Sipo Nevalainen,\nantoivat määräyksiä.\n\nVahvimmat miehet määrättiin asettumaan rannan puoleisen oven eteen.\nSiinä odotettiin Jyrkiä tulevaksi, kun hän meni hevosia satuloimaan.\nToisten tuli muodostaa piiri talon ympärille, ettei heidän huomaamattaan\nkukaan pääsisi siitä pujahtamaan pois.\n\nMajuri ei tavallisesti vitkastellut lähtiessään ja hän matkusti\nmielellään öiseen aikaan. Se tiedettiin. Siksipä joka silmä tähysteli,\njoka korva tarkkaeli, eikö jo liikahdettaisi talossa.\n\nMutta ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Savun katkua vain tuntui. Se kävi\nyhä huomattavammaksi.\n\n-- Siellä keittävät majurille lähtövelliä, arveli eräs.\n\n-- Eiköhän lähdetä velliä suolaamaan, tuumaili toinen ja rupesi panemaan\nlatinkia pyssyynsä.\n\nNoin puolen tuntia olivat miehet seisseet paikoillaan, kun joukosta\nkuului tukahtunut huudahdus.\n\n-- Kas tuota! Ja huutaja osoitti ylöspäin kartanon seinään.\n\nSiellä vähän matkan päässä katon rajasta tunki seinästä sakea savu.\nUhkaavana se kohosi kuutamoista taivasta kohti.\n\nÄllistyneinä katsoivat piirittäjät toisiinsa.\n\n-- Kuka on sytyttänyt?\n\n-- Ei, sitä ei ollut kukaan tehnyt. Kukapa sitä olisi tehnytkään... Ja\nsavun haju oli tullut jo heitä vastaan.\n\nEnnenkuin miehet ennättivät tointua hämmästyksestään, leimahti tulikin\nseinästä. Joukossa syntyi liikettä.\n\n-- Nouskaa! Talo palaa! huusi Nevalainen ja paiskasi rikki tuvan\nikkunan.\n\nUnen pöpperössä ja yövaatteissaan kiiruhtivat palvelijat ulos. Mutta\nmajuria ei näkynyt eikä Jyrkiäkään.\n\nHeti kun palo huomattiin, oli Tuomas särkenyt kentän puoleisen oven ja\nrientänyt yläkertaan vieville portaille. Puoliväliin hän pääsi, mutta ei\netemmä. Siellä jo tuli roihusi vastaan.\n\nKauhistuneena riensi hän pois portailta ja saatuaan miehiä avuksi siirsi\nkiireesti tikapuut Inkerin ikkunaa vasten. Hän kiipesi ylös, löi rikki\nikkunan ja hyppäsi huoneeseen.\n\nKuumuus ja savu tekivät siellä olon tukalaksi. Liekit hulmusivat jo\nkaton rajalla, ja seinän takaa kuului tulen räiske.\n\nInkeri oli hervahtanut lattialle äitinsä vuoteen viereen. Hän oli vielä\nhengissä, vaikka tunnotonna.\n\nMutta vuoteella lepääjä ei enää hengittänyt. Hän oli arvattavasti\nkuollut jo ennen tulen irtipääsyä, koskapahan oli ennättänyt jäähtyä.\nOli kummallista nähdä vainajan rauhallisia, onnellisia kasvoja tässä\nhädän ja kauhun keskellä. Hänen lempeille kasvoilleen oli jäänyt ilon\nilme, jota siinä ei oltu nähty moneen vuoteen. \"Kyynelet\" olivat\n\"pyyhityt pois\"....\n\nTuomas nosti Inkerin lattialta ja alkoi taakkoineen varovasti laskeutua\ntikapuita myöten. Alas tultua vietiin pyörtynyt joen rannalle, jossa\nvilpoinen ilma ja raitis vesi vähitellen saivat hänet tointumaan.\n\nTuo aseellinen miesjoukko, joka äsken kulki valloittamaan Lieksan hovia,\nsai kokea, että on vähäväkinen ihmislapsi luonnon voimiin verraten.\nSyrjästä sai se katsella, kuinka toinen valloittaja otti kartanon\nhaltuunsa.\n\nKiireesti kiersi tuli talon seinät. Ilkamoiden hyppeli se parrelta\nparrelle. Sohisten sujahti se ulos milloin mistäkin nurkasta. Katon\nharjalle päästyään liekitsi se voittoisasti kohoten korkealle.\n\nJoen toisella rannalla vastapäätä palopaikkaa seisoi kyttyräselkäinen\nolento, kaula ojona, tuijottaen tuleen. Kun liekit leimusivat korkealle\nja kun katto romahti alas, kirkaisi hän ja pui nyrkkiä, ikäänkuin olisi\nnähnyt vihollisen edessään.\n\nKun vihdoin tulella ei enää ollut mitään syötävää ja hiilos kyti\ntuhkaläjällä, näytti vaivainen heräävän kuin unesta. Hän katseli arasti\nympärilleen, kääntyi hitaasti ja läksi kulkemaan itää kohti.\n\nEi kukaan ollut nähnyt majuria eikä hänen seuralaistaan tuona kauheana\nyönä. Otaksuttiin sentähden, että he olivat saaneet surmansa liekeissä.\n\nKohta saatiin kumminkin kuulla majurin olevan elossa. Tulipalon\nsynnyttämässä sekasorrossa oli hänen onnistunut päästä pakoon. Mutta\nkansa piti häntä noiduttuna, tulenkestävänä. Ja kultarahaa hänen\nkaulassaan pidettiin noitakaluna, jonka avulla hän muka käänsi silmät,\nteki itsensä näkymättömäksi j. n. e.\n\nJälestäpäin saatiin tietää, että majurin Lieksalassa ollessaan oli\nonnistunut suurimmassa salaisuudessa saada sieltä lähetetyksi kalliimmat\ntavaransa Nurmekseen Hovila nimiselle tilalleen.\n\nLieksan hovin raunioilta palasivat miehet koteihinsa. Muutamaan\nkuukauteen ei kuulunut mitään rauhattomuuksia. Näytti siltä, kuin koston\ntuumat olisivat rauenneet tyhjään.\n\nEi kukaan hätyyttänyt majuria, kun hän syksympänä matkusti Kajaanin\npuoleen. Siellä, Sotkamossa, Nuasjärven rannalla, Turunkorvan talossa\nasui hänen perheensä. Pohjanmaalla olevilta tiluksiltaan aikoi hän\ntalven tultua lähettää hevosia ja miehiä kuljettamaan Hovilaan koottuja\ntavaroitaan Kajaaniin, jossa hän luuli niiden parhaiten säilyvän sekä\nvenäläisiltä että vehkeileviltä talonpojilta.\n\nMutta majurin lähdettyä puhkesi kapina uudestaan Karjalassa ja pitäjän\npapiston siihen yhdyttyä se sai valtiollisen muodon. Kahakoita syntyi.\nKapinalliset anastivat Hovilan, ja majuri, matkalla Kajaanista\nNurmekseen, oli vähällä joutua heidän käsiinsä. Petoksen avulla hän\nkumminkin pelastui ja sai Hovilan takaisin valloitetuksi.\n\nNurmekseen ei Affleck uskaltanut jäädä, vielä vähemmän tohti hän tulla\nPielisjärvelle. Kapina oli kaikessa hiljaisuudessa levinnyt laajalle.\nHän matkusti taas Kajaanin tienoille.\n\nKaksi vuotta myöhemmin uudistivat Pielisjärveläiset sotansa Affleck'ia\nvastaan. He yhtyivät sarkavenäläisiin ja ottivat osaa heidän\ntuhotöihinsä Pohjanmaalla.\n\nSota ja julma kohtelu oli kansassa kasvattanut julmureita. Se oli siinä\nherättänyt kostonhimoa. Ja sarkasodan verileikissä saikin kostonhimo\ntyydytystä.\n\nTurunkorvan talo ryöstettiin ja poltettiin. Affleck'in vaimo, seitsemän\nlasta ja seitsemän palvelijaa vietiin vankina Venäjälle, josta eivät\npalanneet. -- Kerrotaan, ettei Affleck huolinut maksaa lunnaita heistä.\n-- Itse hän nytkin säilytti henkensä, kun sattui olemaan matkalla\netelä-Suomeen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nLeikattiin vuosiluku 1716. Oli heinänteon aika. Mutta vähän oli Lieksan\nkylässäkin luokoväkeä, vielä vähemmän niittomiehiä. Muuan vanhus, joku\nkeskenkasvuinen tyttö tai poika keräili heinää metsittyneellä niityllä,\nluoden tuon tuostakin aran silmäyksen ympäröivään metsään. Kenties\nväijyi jo viidakossa julma vihollinen tai saaliinhimoinen partiojoukko.\n\nSormulan pihamaalla oli piennarheiniä kuivumassa. Tuoksuavain heinäin\nkeskellä seisoi tyttönen. Hänen siniset silmänsä katsoivat pitkään\nveräjälle ja siitä alkavalle ajotielle päin. Kotvasen katsottuansa hän\nalkoi huutaa heleällä, rukoilevalla lapsen äänellä.\n\n-- Ukko ho-o-oi, tule pois kotiin! Tule kannelta soittamaan! Annaliisa\ntahtoo kuulla. Ukko ho-o-oi!\n\nTottapa lapsi lie jo monasti turhaan huutanut ukkoansa, koska nyt\nkärsivällisyys oli lopussa.\n\nViimeinen \"ho-o-oi\" kuului jo aivan itkunsekaiselta.\n\nHeikki Sormuinen oli elänyt vanhaksi, mutta tuota ikävöityä \"rauhan\nsanomaa\" hän ei sittenkään saanut kuulla. Menneellä viikolla oli hänet\nviety viimeiseen leposijaansa. Hänen poikansa tytär, neljännellä\nvuodella oleva Annaliisa se häntä huuteli.\n\nAnnaliisa oli syntynyt sodan aikana. Hän ei ollut kuin vuoden vanha, kun\nensi kerran mentiin sydänmaalle vihollisia pakoon. Isällä ja äidillä oli\nylenmäärin työtä jokapäiväisten elantotarpeiden hankkimisessa. Vanhus\nhoiti lasta. Siitä kiintyivät nämä kaksi toisiinsa, niin että \"ukko\" oli\nAnnaliisalle isää ja äitiä rakkaampi. Pienokaista ei saatu ymmärtämään,\nettei \"ukko\" tulisi takaisin. Haudasta ei hennottu puhua; kerrottiin\nvain ukon menneen taivaaseen. Silloin katseli Annaliisa pilviä ja\ntiedusteli:\n\n-- Onko sieltä pitkä alamäki? Onko se hyvin liukas?\n\nKun sanottiin ukon kuolleen ja heräävän viimeisenä päivänä, sävähtivät\nhänen kasvonsa iloisiksi, ja hän kysäisi:\n\n-- Onko jo huomenna viimeinen päivä?\n\nHeinän korsi oli pistänyt lapsen jalkaan. Hän istuutui ja pyyhkäisi\njalkaansa kätösellään, silmät vielä täynnä kyyneliä.\n\nHarmaapäinen mies tuli veräjästä. Tyttö huomasi hänet ja juoksi\nriemuiten häntä vastaan. Kyynelet olivat kuivuneet tuossa tuokiossa.\n\n-- Pentti, Pentti! huusi hän ja ojensi kätensä -- kanna minut tupaan.\n\nPentti totteli. Ylen onnellisena istui tyttönen Pentin olkapäällä, ja\nvaaleat kiharat hulmusivat ukon astua kontatessa.\n\nTupaan tultuansa asetti Pentti Annaliisan keskelle lattiaa harmaan\nkissan viereen, joka siinä parhaillaan pesi itseänsä. Itse istuutui hän\njakkaralle kätkyen viereen, jossa talon nuorempi lapsi, pikku Heikki,\nmakasi makeata untaan. Rokkapata porisi liedellä. Siitä kohoava\nruokainen tuoksu hyväili Pentin sieraimia.\n\nPaljon oli Pentti muuttunut näinä kuutena vuotena. Ikäkö noin oli\nraukeaksi tehnyt hänen jyrkän katseensa ja hopeanvalkoiseksi hänen\nmustan tukkansa?\n\nTuskinpa; sillä muutos oli tapahtunut aivan lyhyessä ajassa, kohta sen\njälkeen, kun Lieksan hovi oli palanut ja Risto kadonnut. Tulen\nsyttymisestä ei oltu saatu selkoa; mutta Pentillä oli siitä asiasta omat\najatuksensa. Tervapytty näet oli hävinnyt Pentin pirtistä samana yönä\nkuin Ristokin.\n\nPentti oli sen jälkeen viikkokausia asuskellut veneessä ja kierrellyt\nrantoja etsiskellen jotakin. Eräänä kolkkona syyspäivänä oli hän vetänyt\nveneensä maalle, ottanut kontin selkäänsä ja lähtenyt sanaakaan\nvirkkamatta.\n\nSeuraavana keväänä sattui Tuomas kulkemaan sysimiesten pirtin sivutse.\nHänen pisti päähänsä kurkistaa sisään. Hän säpsähti, kun vuoteella näki\nharmaatukkaisen olennon, joka paremmin oli luurangon kuin ihmisen\nnäköinen.\n\nVasta sitten, kun sairas yksikantaan vastaili hänen kysymyksiinsä, tunsi\nTuomas hänet Pentiksi. Hän kiiruhti kotiin ruokaa hakemaan. Ja Pentti\nsöi, söi oikein ahmimalla ja tuli vähitellen entiselleen.\n\nMutta mieli oli entistä katkerampi. Monilla houkutuksilla saatiin hän\nmuuttamaan yksinäisestä asunnostaan. Kun sitten pitäjän entinen rovasti\nHerkepæus matkalla ollessaan yöpyi Sormulaan, pyysi Tuomas hänen\npuhuttelemaan Penttiä.\n\nRovasti teki parastaan selittäen Pentille, että Jumala kääntää kaikki\nasiat vihdoin meidän parhaaksemme.\n\nLieneekö Pentti kuunnellut rovastin puhetta vai seurannut omia\najatuksiaan. Puheen loputtua sanoi hän vain:\n\n-- Enhän tuota löytänyt, en ruumistakaan.\n\nMutta kun rovasti siihen virkkoi: voit sinä hänet nähdä vielä\nelävänäkin, jos niin on Jumalan tahto, niin silloinkos Pentin silmät\nsuuriksi repesivät. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta siitä päivästä oli\nhän kuin toinen ihminen. Hän, samoin kuin pikku Annaliisa, eli toivossa,\nja välistä kuultiin hänen jupisevan itsekseen: \"Jos niin on Jumalan\ntahto\".\n\nEi nyt näkynyt noen jälkeäkään Pentin puvussa. Entäs kasvot sitten!\nPuhtaiksi nekin oli saatu. Ja herttainen ilme, joka ennen aikaan näkyi\nvain vilahdukselta, näytti nyt tulleen pysyväiseksi. Myhähdellen katseli\nPentti jakkaralla istuessaan vuoroin nukkuvaa pienokaista, vuoroin\nkissan kanssa leikkivää tyttöä.\n\nPorstuasta kuului liikettä. Nuori nainen astui sisään tuoden ruokaa\nillalliseksi. Tulija oli Inkeri, Sormulan nykyinen emäntä. Oli hänkin\nmuuttunut siitä ajasta, jolloin hän korskuvan hevosen selässä ratsasti\nPielisen jäällä.\n\nHän asetti ruuat pöydälle, istuutui penkille ja rupesi kertomaan, mitä\nPentin niityllä ollessa oli tapahtunut. Annaliisakin kiipesi penkille ja\npainoi kiharaisen päänsä äidin syliin. Siitä käsin hän koetti houkutella\nkissaa luokseen.\n\n-- Mirri, Mirri! Tule tänne!\n\nMutta Mirri ei liikahtanut. Se vain ummisteli silmiään ja kehrätä\nhyrräsi minkä ennätti.\n\nTärkeä uutinen oli Inkerillä kerrottavana. Iivana, Sormulan vanha\nkauppaystävä, jota niin kaukaan ei oltu nähty, oli vihdoinkin tuonut\nsuoloja. Tuomas oli heti lähtenyt soutamaan niitä Tikka-vainaan\nlapsille.\n\nNämä olivat hoitajansa, vanhan mummon kanssa nääntymässä suolan\npuutteeseen. Eihän niitä riittänyt paljon antaa -- jokunen kourallinen,\nvain; mutta pääsiväthän lapsi raukat edes suolan makuun.\n\n-- Jo ne on viety kuoppaan, sanoi Inkeri arvaten Pentin ajatukset, kun\ntämä levottomana katseli ympärilleen.\n\nNäinä rauhattomuuden aikoina olivat ihmiset tottuneet aina olemaan\nvaruillaan. Kalleimmat tavarat -- ja niihin kuuluivat suolat --\npidettiin aina kuopissa kätkössä. Niissä säilytettiin enimmäkseen kaikki\nruokatavarat, jopa vaatteetkin. Mitäpä hyvää siitä olisi ollutkaan, jos\nolisi saanut henkensä pelastetuksi vihollisen miekalta ja sitten olisi\npitänyt riutua ruuan puutteeseen tai kohmettua kylmän kouriin?\n\nMonasti sai nauriskuoppa olla ihmisten asuntonakin. Kansa osasi hyvin\novelasti peitellä kuoppien kannet. Niillä kasvatettiin turpeita ja\nniihin sidottiin risuja, ettei niitä outo maasta erottanut. Ja moni\npakolainen oli kyyristyneenä nauriskuopassaan kuullut vihollisen jalan\nkapseen päänsä päältä, kun tämä ajoi häntä takaa.\n\nKolmasti oli Sormulasta oltu pakosalla. Vuonna 1714 oli asuttu\nsydänmaalla karjomökillä unikeonpäivästä seuraavan vuoden\ntouontekoaikaan asti.\n\nVihollinen oli silloinkin tullut äkkiarvaamatta. Tuomas oli vastikään\ntullut niityltä korjaamaan katkennutta viikatetta. Hän oli juuri aikonut\nlähteä pajaan, kun naapuritalon elättipoika hengästyneenä oli syöksynyt\ntupaan.\n\n-- Paetkaa kiireesti! Venäläinen on tulossa, oli hän huutanut. -- Isäntä\nkäski sanoa, että pitää joutua. Vihollinen on aivan kintereillä.\n\nJa poika oli lähtenyt yhtä kiireesti kuin oli tullutkin.\n\n-- Kuules Antti! oli Tuomas huutanut hänen jälkeensä. -- Kierrä meidän\nuudisniityn kautta ja käske niittyväen kiiruhtaa Pankajärvelle ja sieltä\nkarjomökille. Toinen vene heitetään heitä varten.\n\n-- Kyllä minä menen, oli poika huutanut ja lähtenyt juoksemaan niittyä\nkohti.\n\nMutta ei hän saanut sanaa perille viedyksi. Niittyä lähetessään hän oli\nkuullut sieltä outoa melua. Hän oli kiivennyt korkeaan kuuseen ja nähnyt\nvihollisten mellastavan niityllä. Poika oli kätkeytynyt kuusen tuuheiden\noksain suojaan ja jäänyt sillä kertaa vihollisilta huomaamatta; mutta\nmuutamia viikkoja myöhemmin olivat he tavanneet hänet ja vieneet vankina\nVenäjälle.\n\nYhden Sormulan rengeistä olivat viholliset tappaneet, kun tämä oli\nruvennut puolustautumaan. Toiset palvelijat oli viety vankina vihollisen\nmaahan. Vanhan Siljan, Lieksan hovin entisen emäntäpiian, joka oli\nseurannut Inkeriä tämän uuteen kotiin, olivat heittäneet yksin hengissä\nniitylle. Eräs vihollisista oli reväissyt häneltä hameen ja pääliinan ja\nhuutanut:\n\n-- Mene sinä, vanha taara, kirkkipihaan makoamaan!\n\nKaikki oli tapahtunut hyvin äkkipikaa. Silja seisoi typertyneenä\nsäikähdyksestä ja katseli kauhistuneena leipäkumppaninsa veristä\nruumista. Silloin kömpi Antti piilostaan ja kertoi Siljalle Tuomaan\nkäskyn.\n\n-- Karjomökille, toisti Silja ja läksi paitasillaan saloja samoilemaan.\nKolme päivää metsässä harhailtuaan hän vihdoin pääsi perille\nnälkiintyneenä ja perin uupuneena.\n\nVihollisen niityllä viivähtäessä oli Tuomas Inkerin ja pikku Annaliisan\nkanssa ehtinyt pakoon. Matkalla he tapasivat Pentin, joka aituuksesta\nkuljetti hevosta heinän vetoon. Sekä hän että ruuna pelastuivat siten.\nToinenkin hevonen jäi, se kun varsoineen oli karjomökillä. Kotimetsässä\nolevat hevoset sitävastoin joutuivat vihollisen saaliiksi. Samoin\nkotitienoilla olevat lehmät. Suurin osa karjasta oli kumminkin\nsydänmaalla. Samoin lampaatkin.\n\nSuurimman vahingon tekivät viholliset sillä, että tallasivat ja\nhevosilleen syöttivät pellon viljan. Heiniä lahmasivat, mikäli saivat\nniitä käsiinsä.\n\nEräs metsähalme oli jäänyt tuhoojilta löytämättä. Siitä saatiin siementä\nseuraavaksi vuodeksi ja suurusta petäjäisen sekaan.\n\nPölkkypuron Leena oli sinä kesänä ollut sydänmaalla Sormulan karjan\nhoitajana. Yksin hän ei olisi siellä suoriutunut, eläimiä kun oli susien\ntähden paimennettava. Hänellä oli sentähden ollut molemmat lapsensa\nmukanaan. Entinen tuttavamme Sanna oli silloin jo viisitoistavuotias\nneitonen ja Paavo oli roteva nuorukainen, joka ei yhtä sutta\nsäikähtänyt.\n\nViholliset eivät sillä kerralla polttaneet taloja Lieksan kylässä.\nLienevätkö ajatelleet itse tarvitsevansa niitä suojakseen. Kyllä niissä\nsinä kesänä ja seuraavana talvena oli majaillutkin ryöstäviä joukkoja.\n\nAsian näin ollen pakolaiset tietysti eivät uskaltaneet palata\nkoteihinsa. Sormulan karjomökille kokoontuneiden ihmisten täytyi\nvarustautua siellä talvea viettämään.\n\nSydänmaan lammikot ja notkot kasvoivat viljalta kaislaa ja heinää. Niitä\nkarjomökin asukkaat keräilivät niin ahkerasti, että saivat sievosen\nkarjan talven yli elätetyksi.\n\nSyksyllä oli täytynyt teurastaa muutamia lehmiä ja sitten talven pitkään\nvielä muutamia, kun lihan ja maidon turvissa oli eläminen.\n\nPirtti oli pieni, mutta mahtuihan siihen kumminkin kahdeksan henkeä\nasustamaan. Iso hirsistä rakennettu lato oli tukittu sammalilla lämmintä\npitäväksi. Lampaille oli laitettu karsina, hevosille ja lehmille\npilttuut. Niin oli navetta valmis.\n\nTulihan siellä hyvin toimeen se, joka oli kokenut kovempiakin. Miehet\ntappoivat monta sutta, kaatoivatpa pari karhuakin. Niiden taljoista tuli\nhyvä pakkasen suoja.\n\nTuomas ja Paavo kävivät välistä muualla maailmassa tietoja hankkimassa.\nTiedot olivat enimmäkseen kertomuksia sodan kauhuista. Niinpä kerrankin\nkuului, että koirankuontolaiset ja kalanmuukkolaiset olivat\nnaapurikylässä teurastaneet ja syöneet lapsia. Toisen kerran, että\nviholliset olivat sulloneet saunan täyteen vanhuksia ja lapsia, joita\neivät huolineet kuljettaa omaan maahansa, panneet oven salpaan ja\nsytyttäneet saunan palamaan.\n\nVasta kevätpuoleen alkoivat kuulumiset parata. Sanottiin venäläisen\nvetäyneen kauas. Kun ei pariin kuukauteen vihollisia kuulunut, muutti\nSormulan väki taas kotiinsa.\n\nKovasti saivat nuo muutamat ihmiset ponnistella voimiaan taloa edes\nvähinkään kunnossa pitääkseen. Osa pelloista saatiin sentään touolle\nvalmistetuksi. Keväällä tehtiin kauraa ja kylvettiin ohraa, ja syksyllä\npantiin ruis.\n\nVähän päälle vuoden oli nyt yhtämittaa eletty verrattain rauhassa.\nVälistä oli joku partiojoukko tullut taloon ja vaatinut ruokaa. Sitä\nsaatuaan se oli lähtenyt vahinkoa tekemättä.\n\nMutta niinkuin jo mainittiin, varuillaan ihmiset sentään olivat.\nTuomaalla oli yhä kaksi venettä Pankajärven rannalla valmiina\nkarjomökille kulkua varten. Ruokavarat ja vaatteet olivat huolellisemmin\nkätketyt kuin kaksi vuotta sitten. Kylän kesken oli tehty sopimus, että\njos ken saisi vihiä vihollisen tulosta, hänen tulisi antaa merkki\ntuohitorvella. Kaksi pitkää toitotusta merkitsi: \"vihollinen on\ntulossa\", kolme hätäistä: \"paetkaa kiireesti\".\n\nJo samana vuonna kun Tuomas meni naimisiin, oli Heikin käskystä talon\nrahavarat kaivettu maahan. Jonkun matkan päähän talosta oli ison kiven\nviereen kaivettu kuoppa ja siihen ne oli kätketty raudoitetussa\nlippaassa.\n\nPentti, Tuomas ja Inkeri olivat ainoat, jotka tiesivät paikan.\n\nEläimiä ei nytkään ollut kotosalla kuin kaksi lehmää ja yksi hevonen.\nMuut olivat sydänmaalla. Kun työväestä oli suuri puute ja elukoita oli\nvain puolet entisestään, oli pantu yhteiset kaitsijat kahden talon\nkarjalle. Alkupuolen kesää oli Pölkkypuron Leena lapsineen taas ollut\nsiinä toimessa. Pari päivää sitten oli toisesta talosta lähetetty\nkarjanhoitajat. Pölkkypurolaiset olivat koteutuneet.\n\nNytkös heinänteko alkoi sujua Sormulassa, kun tuli puolet lisää\ntyöväkeä!\n\nSiitä Pentti ja Inkeri juuri keskustelivat. Inkeri oli ottanut käsityön,\nja Annaliisan oli vihdoinkin onnistunut saada Mirri luoksensa\nhoukutelluksi.\n\n-- Tänä vuonna on heinä hyvästi kasvanutkin, kertoi vuorostaan Pentti.\nEilispäivän luoko pantiin jo pielekseen. -- Silja meni lehmiä lypsämään,\nja Pölkkypuron väki meni omaa luokoaan kokoamaan. Eikö nuo kohta tulle\nkaikki... Ja Pentti katseli hartain silmin rokkapataa liedellä.\n\nInkeri meni nostamaan pataa tulelta ja rupesi ammentamaan rokkaa\nvateihin, Siljakin saapui maitoraintoineen; Annaliisan tuoppi ja Mirrin\nkuppi saivat siitä täytensä.\n\n-- Ruvetkaa ruualle, kehotti Inkeri. -- Johan nyt on nälkä.\nPölkkypurolaiset viipyvät kenties kauankin.\n\nMielihyvällä istuutuivat vanhukset höyryävän rokan äären. Annaliisa\nasettui Pentin viereen.\n\nPikku Heikki heräsi. Inkeri nosti hänet kätkyestä. Silloin kuului\ntuohitorven törähdys... Lusikka putosi Pentin kädestä. Inkerin huulilta\npääsi huuto. Vähäkuuloinen Silja katsoi kummastellen Penttiä... Jo\ntörähti torvi toisen kerran.\n\n-- Torvi on kahdesti raikahtanut, huusi Inkeri Siljalle.\n\n-- Herra Jumala auttakoon! vaikeroi Silja ja katsoi epätoivoisesti\nInkeriin.\n\nInkeri levitti raidin lattialle.\n\n-- Kootaan kiireesti tuohon vaatteet ja tehdään nyytti, neuvoi hän.\nSilja solmi nyytin ja pisti siihen vielä jälestäpäin leivän ja\nsuolakupin pöydältä. Inkeri otti puupuntarin naulasta, pujotti sen\nsolmujen alatse ja asetti puntarin nyyttineen Siljan olkapäälle. Itse\notti hän Heikin syliinsä. Pentti sai osakseen Annaliisan.\n\nLähdettiin melkein juoksu jalassa. Kohta kumminkin täytyi hiljentää\nvauhtia, kun vanhukset hengästyivät. Tie Pankajärvelle kulki sysimiesten\npirtin sivutse. Oltiin jo aivan likellä sitä, kun Annaliisa, katsoen\nPentin olkapään yli, viittasi kädellään suurelle aholle päin ja huusi:\n\n-- Tuolla miehet kantavat isoja jääpuikkoja.\n\nPakolaiset vilkaisivat taakseen. Voi hirveätä! Siellä kolme miestä\nriensi heidän jälkeensä. Auringon paisteessa piikit hopeisina\nkimaltelivat.\n\nTakaa-ajettavat koettivat kiiruhtaa askeleitaan. Silja kompastui kiveen\nja nyytti putosi tielle. Inkeri auttoi hänet jaloilleen ja kantoi sitten\nnyyttiä toisella kädellään.\n\nPirttiin päästyään lankesivat Silja ja Inkeri polvilleen ja rukoilivat\nääneensä. Pentti pujahti ulos ovesta ja rupesi juoksemaan pirtin ympäri\nhuutaen täyttä kurkkua:\n\n-- Ympäri, ympäri meijän väk'! Ympäri, ympäri meijän väk'!\n\nLienevätkö viholliset luulleet olevan enemmänkin väkeä pirtin luona, vai\nmikä lienee ollut syynä -- he pysähtyivät, arvelivat vähän aikaa ja --\nkääntyivät takaisin.\n\nPakolaiset läksivät jatkamaan matkaansa, ja ennen aamun koittoa kiikkui\njo heidän veneensä Pankajärven laineilla.\n\nKarjomökki oli salolla, mainitun järven pohjoispuolella. Pääsihän sinne\nmaata myötenkin; mutta sankassa, poluttomassa metsässä oli kulku hyvin\nvaivaloista ja petoeläinten tähden vaarallistakin.\n\nPerille päästyä kohosi helpotuksen huokaus pakolaisten rinnasta. Inkerin\nmieltä pelko sentään vielä ahdisti... Oliko Tuomas ajoissa saanut tietoa\nvihollisista, vai oliko hän joutunut heidän käsiinsä?\n\nVajaata päivää myöhemmin kuin toiset saapui Tuomas karjomökille. Hän\nkertoi kotimatkalla kuulleensa merkkitoitotuksen ja tunteneensa Paavon\ntorven äänen. Kiertoteitä oli hän sitten kulkenut ja päässyt metsän\nlaitaan, aivan oman peltonsa päähän. Metsään piiloutuneena oli hän\nnähnyt talonsa palavan poroksi. Saunan, riihen ja pajankin olivat\nviholliset polttaneet. Pölkkypuroltakin oli hän nähnyt savun nousevan.\n\nVihollisia oli ollut paljon. He olivat risteilleet seutua löytääkseen\nsyötävää. Tuomas oli nähnyt lehmänsä teurastettavan. Kuoppia eivät\nsentään vainuskelijat näyttäneet huomanneen.\n\n-- Jos pölkkypurolaiset ovat ehtineet kätkeytyä kuoppaansa, niin he ovat\npelastetut, lopetti Tuomas kertomuksensa.\n\nJa he olivat ehtineet kätkeytyä. Mökki heiltä oli poltettu; mutta\nsysimiesten pirtissä he saivat suojan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSuomessa ei enää taisteltu. Synkkä kohtaloon alistuminen oli vallannut\nmielet. Sissijoukot kiertelivät maata, ryöstivät mitä eteen sattui ja\ntappoivat sen, joka ei tahtonut antaa heille ainoata omaisuuttaan.\nSissien tähden viipyi vielä korven komeroissa moni, joka vihollisilta jo\naikoja sitten olisi uskaltanut muuttaa ihmisten ilmoihin.\n\nNeljättä vuotta oli Tuomas perheineen asunut sydänmaalla. Monta vaivaa\nsiellä oli nähty, monta puutetta kärsitty; mutta mieli ei vielä ollut\nmasentunut eikä tulevaisuuden toivo kadonnut. Kolme lehmää ja hevonen\noli vielä jälellä. Tulevana kesänä aikoi Tuomas käydä kyntämässä talonsa\npeltoja ja sitten vähitellen ruveta taloa uudestaan rakentamaan.\n\nOli syystalvi. Lunta oli tullut sen verran, että päästiin suksilla\nkulkemaan. Tuomas oli käynyt suoloja noutamassa Nurmeksesta asti.\nSuolalaukku selässä hiihti hän suorinta tietä eli toisin sanoen tietöntä\nkorpea kotiaan kohti.\n\nEräässä paikassa tuli hänen kulkea kylätien poikki. Hevonen rekineen oli\npysähtynyt tielle. Kolmet kalpean laihat lapsen kasvot näkyivät reestä\nryysyjen ja heinien välistä. Nuorin lapsista saattoi olla noin neljän\nvuoden vanha.\n\nSaverikko oli katkennut, ja ajomies, keskenkasvuinen poika, laiha ja\npuutetta kärsineen näköinen hänkin, koetti turhaan sitä korjata. Pojan\nkädet olivat kylmästä kangistuneet ja muutenkin näytti hänellä olevan\nvilu, kun oli liian vähän vaatetta yllä. Tuomas heitti suksensa tien\nviereen ja meni häntä auttamaan.\n\n-- Mistä olette, lapsi raukat? kysyi Tuomas.\n\n-- Hein'ahon mökistä, kuului vastaus.\n\n-- Minne on matka?\n\n-- Enon luo Höljäkkään.\n\n-- Onko sinne pitkältä?\n\n-- Viipyy sinne mennessä kaksi rupeamaa, kun hiljalleen ajaa.\n\n-- Onko tämä isäsi hevonen?\n\n-- Ei ole. Korpisuon Antti sen minulle lainasi, että saan viedä nuo\nlapset enolaan. Ei meillä olekaan isää eikä äitiä, jatkoi poika koettaen\npuhua tyynesti, vaikka itku tahtoi voittaa.\n\n-- Äiti kuoli jo Pärttylinä oikeaan Jumalan tautiin. Toissapäivänä\nsissit tappoivat isän. Isä oli pannut meidän ainoan lampaamme sillan\nalle piiloon. Vaan kun se rupesi siellä määkimään, niin sissit sen\nlöysivät. Sitten tahtoivat isältä rahaa. Kun isällä ei ollut yhtään\näyriä, niin siitä suuttuivat...\n\n-- Eivätkö sissit tehneet teille pahaa?\n\n-- Ei ne meitä löytäneet, vaikka kyllä minä näin, kun ladon sein'viereen\nisän kaatoivat. Isä oli pannut meidät latoon piiloon heinäin alle. Me\nolimme hyvin hiljaa. Ei pikku Kaijakaan ääntä päästänyt.\n\nJa \"iso veli\" katsahti hellästi pieneen sisareensa.\n\nTuomas oli saanut saverikon korjatuksi ja siirtynyt suksiensa luo. Hän\npisti juuri jalkaa mäystimeen, kun sotilaspukuinen ratsastaja\nvaahtoavalla hevosella tulla kiidätti läheisessä tienkäänteessä. Tulija\nnäytti kiinnittävän huomionsa reen edessä seisovaan hevoseen ja sen\nohjaajaan. Luo tultuaan hän laskeusi uupuneen ratsunsa selästä.\n\n-- Riisu hevosesi! komensi hän. -- Minä vaihdan.\n\n-- En minä tätä hevosta saata vaihtaa, vastasi poika. -- Tämä on\nKorpisuon Antin.\n\n-- Vait, nulikka! Kun minä sanon, että vaihdetaan, niin vaihdetaan.\nMinulla on kiire.\n\nJa vaihtaja läheni hevosta aikoen ruveta sitä riisumaan.\n\n-- Elä ota sitä hevosta, rukoili poika. -- Minä lupasin tuoda sen\nhuomenna takaisin Antille.\n\n-- Pois tieltä!\n\nMutta poika ei poistunut. Hän tarttui kaksin käsin rinnustimeen\nestääkseen toista sitä aukaisemasta.\n\n-- Mokoma nälänkuolio, huusi sotilas ja tempasi miekkansa.\n\nLapset reessä parkaisivat, kun miekka välähti. Poika luuli viimeisen\nhetkensä tulleen. Mutta isku ei sattunut. Tuomas oli tarttunut murhaajan\nkäsivarteen ja pidätti sitä.\n\nKova ottelu syntyi. Tuomas koetti vääntää asetta vastustajansa kädestä.\nJos hän olisi ollut entisissä voimissaan, olisi hän varmaan\nonnistunutkin; mutta monivuotinen petäjäisen syönti ja liiallinen\nrasitus oli vienyt voimat. Raskas suolalaukku selässä oli myöskin\nhaitaksi.\n\nLapset reessä painautuivat toisiansa vasten ja itkivät pelosta. Poika\noli kietonut käsivartensa hevosen kaulaan. Eläin painoi hyväillen päänsä\npojan olkapäälle. Lieneekö ymmärtänyt, että heillä oli yhteinen vaara\ntarjona... Sotilaan hevonen seisoi väristen, pää painuksissa ja silmät\nrauenneina.\n\nSotilas oli päässyt voitolle. Nyt ei kukaan estänyt häntä, kun hän\nkiireesti riisui \"Antin hevosen\" ja läksi sillä ratsastamaan. Tuomas\nmakasi verissään lähellä rekeä. Poika oli polvistunut hänen viereensä.\nHän oli ottanut ryysyjä reestä ja koetti niillä tukkia haavaa.\n\n-- Ota suolalaukku minun selästäni ja toimita se Sormulan karjomökille,\nminun perheelleni, puheli Tuomas vaivalla ja katkonaisesti. -- Mökki on\nNurmijärven ja Pankajärven välisellä salolla. Siellä on kova suolan\npuute. Teetkö sen?\n\n-- Kyllä minä sen teen, vakuutteli poika -- aivan varmaan minä sen teen.\n\n-- Sano Inkerille, minun vaimolleni, että tuolla... jatkoi haavoitettu\nja kohotti käsivarttaan osoittaakseen ylöspäin. Samassa syöksähti\nverivirta hänen suustaan, silmät painuivat umpeen ja pää vaipui taapäin\nlumeen.\n\nLapset reessä valittivat vilua. Poika otti veriset ryysyt viedäkseen ne\ntakaisin rekeen. Silloin huomasi hän lumella pyöreän, keltaisen esineen.\nHän otti sen ylös ja pisti Sen eväskontin pohjalle. Sitten rupesi hän\nirroittamaan laukkua. Vaivalla hän sai sen vedetyksi vainajan alta;\nmutta rekeen hän ei jaksanut sitä nostaa, vaikka kuinka koetti. Molemmat\nvanhemmat reessä istujat tulivat silloin avuksi, ja suurilla voimain\nponnistuksilla saatiin vihdoin laukku rekeen.\n\nHevonen värisi yhä. Veltosti se pureskeli heiniä, joita poika sille\ntarjosi. Tämä pyyhki ja hieroi sitä repaleisella takkinsa liepeellä.\nSitten valjasti hän sen reen eteen ja läksi hiljalleen jatkamaan matkaa.\n\nKun Tuomasta ei näkynyt kotiin tulevaksi, alkoi Inkeri aavistaa pahinta.\nSusia vilisi metsässä, vainolaisia teillä; oli siis syytä pelkoon.\n\nVasta viikkojen kuluttua sai poika Tuomaan viimeisen pyynnön täytetyksi.\nKun hän astui pirttiin, tunsi Inkeri heti laukun hänen selässään ja\narvasi asian. Inkeri ei pyörtynyt eikä valittanut. Hän ei edes\nliikahtanutkaan. Olihan vain entistä kalpeampi. Poika kertoi tapauksen\nalusta loppuun. Inkeri yhä istui liikkumatta.\n\n-- Milloinka isä tulee? kysyi Heikki.\n\n-- Isä ei tule enää milloinkaan, kuiskasi Inkeri, otti pojan syliinsä ja\npurskahti itkuun. Annaliisa painoi päänsä äidin olkapäätä vasten ja\nnyyhkytti hiljaa. Kun pikku Heikki näki äidin itkevän, alkoivat kyynelet\nvuotaa hänenkin silmistään.\n\nPitkään aikaan ei pirtissä puhuttu sanaakaan.\n\n-- On minulla vielä vähän annettavaa, sanoi vihdoin vieras ja pani\nlumelta löytämänsä kultarahan pöydälle Inkerin eteen.\n\n-- Ei se ole meidän. Minun miehelläni ei ollut tuommoista, sanoi Inkeri\nkatsahtaen välinpitämättömästi kultarahaan.\n\nToiset sitä uteliaasti tarkastivat.\n\n-- Tuommoinenhan se kuuluu olevan majurin noitakalu, sanoi Silja arasti\nja vetäysi etemmä pöydästä. -- Reikä laidassa ja kuvassa ruoska ja\nmiekka.\n\n-- Sehän se onkin, huudahti Pentti. -- Minä näin tämän saman kapineen\nlapsena ollessani.\n\n-- Missä sinä sen näit? kysyttiin joukolla.\n\n-- Lieksan kentällä.\n\nVähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi Pentti:\n\n-- Piennä poikarassina olin minä katsomassa sotaharjoituksia kentällä.\nSatuin saapuville, kun vanha Sanna luki umpeen haavan Niilo Lavikaisen\njalassa. Minä seisoin aivan likellä viikatetta, johon Niilo oli\nsatuttanut jalkansa, ja näin, kun Heikki Sormuinen löysi kultarahan\nnurmikosta.\n\nSiitä asiasta ei puhuttu sen enempää, mutta kun illallinen oli pantu\npöytään, siirsi Silja ruuan pöydän toiseen päähän, niin kauaksi kuin\nmahdollista majurin \"noitakalusta\". Kultarahaan ei kukaan kajonnut.\nSeuraavana päivänä Pentti sen korjasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSormulan karjomökillä oli elämä entistä tukalampaa. Sudet kävivät yhä\nuskaliaammiksi. Pimeän tultua eivät asukkaat hirvinneet lähteä\npirtistään. Päivälläkään eivät liikkuneet yksin. Inkerin oli täytynyt\noppia aseita käyttämään ja hän oli mukana, kun Pentti ajoi metsään\nnoutamaan polttopuita tai petäjäis-aineita.\n\nEräänä kylmänä helmikuun päivänä läksi Silja kenenkään tietämättä\nnoutamaan vettä kaivosta. Inkeri huomasi hänen menneen, vasta kun kuuli\nkaivon vintin narisevan. Heti kiiruhti hän ulos. Jo ovea Avatessaan näki\nhän suden laukkaavan Siljaa kohti.\n\n-- Silja, Silja, huusi hän niin kovasti kuin jaksoi -- susi tulee, susi\ntulee!\n\nMutta eihän Silja parka kuullut. Hän vain nostaa hinasi kappaa kaivosta.\nInkeri juoksi minkä ennätti ja oli jo puolivälissä kaivotietä, kun\nmetsänrinteessä ilmestyi kokonainen lauma susia.\n\nInkerin täytyi kääntyä takaisin. Hän ei vielä ollut ehtinyt ovelle, kun\nkuului sydäntä särkevä huuto. Susi oli saavuttanut Siljan. Pirttiin\npäästyään katsahti Inkeri ulos oven raosta. Siellä sudet kilvan\nraastoivat itselleen palan onnettoman uhrinsa ruumiista. Inkeri peitti\nsilmänsä kädellään ja pani oven salpaan.\n\nSitä päivää seurasi kamala yö. Susia kokoontui mökin ympärille ulvomaan.\nLehmät ammuivat, lapset itkivät pelosta. Inkeri koetti tyynnyttää\nlapsia, vaikka omaa mieltä ahdisti. Oli niin hirveätä olla susien\nympäröimänä, erotettuna koko maailmasta. Silloin kuuli hän Pentin\njupisevan lempilausettaan: \"Jos niin on Jumalan tahto\", ja hän\nrauhoittui.\n\nSiljan surkean kuoleman jälkeen kävivät sudet vähän väliä mökkiä\npiirittämässä. Öisin niiden ulvonta esti asukkaita nukkumasta.\n\nTuomaan toimittamat ruokavarat olivat lopussa. Petäjäistä ei jaksettu\npaahtaa eikä survoa niin paljon kuin ennen. Täytyi taas turvautua\nvähäiseen jälellä olevaan karjaan. Kun hanget sulivat ja ruoho alkoi\nkasvaa, ei ollutkaan karjomökissä laitumelle laskettavia kuin yksi lehmä\nja hevonen.\n\nEi muuta neuvoksi kuin lähteä pois ja koettaa päästä ihmisten ilmoihin.\n\nViimeksi teurastetun lampaan lihat kypsytettiin savussa ja otettiin\nevääksi. Pentin tekemät uudet virsut pantiin jalkaan. Ruunaa ja\nMuurikkia varten oli Pentti nitonut juurista köyttä, josta niitä saattoi\ntaluttaa.\n\nAuringon ensimäiset säteet tunkivat juuri puiden latvojen välitse,\nlinnut visertelivät, kevättuuli tuuditteli hiljaa puiden oksia ja kantoi\npuhkeavan lehden tuoksua karjomökin pihamaahan, kun Pentti asetti kiven\nkaivon kannelle ja Inkeri sulki pirtin oven. Keskellä mökin pihaa kasvoi\nkoivu. Siihen oli Inkeri leikannut Tuomaan ja Siljan nimimerkit. Vielä\nkerran katsahti hän siihen. Sitten lähdettiin.\n\nHitaasti kävi kulku Pankajärven rantaa kiertelevää karja-uraa myöten.\nHeikkiä täytyi väliin kantaa. Yöllä pidettiin tulta vireillä petojen\nsäikyttämiseksi. Inkeri ja Pentti valvoivat vuorotellen.\n\nInkeri oli ollut hyvin heikkona kaiken kevättä. Matkalla tahtoivat\nvoimat kerrassaan pettää. Mutta perille pääsemisen toivo elähytti häntä,\nja hän hoiperteli eteenpäin ponnistaen viimeiset voimansa.\n\n-- Kunhan saisin lapset ihmisten asuntomaille, ennenkuin kuolen, sanoi\nhän kerran Pentille.\n\nVihdoin eräänä lauantai-iltana seisoivat matkalaiset sysimiesten pirtin\nedessä. Laulun sävel kajahti heitä vastaan.\n\nMenneiden aikojen muisto valtasi Inkerin mielen... Näin ihana kevät oli\nsilloinkin, kun hän Tuomaan kanssa käveli tuota polkua. Tuolla kivellä\nhe olivat istuneet. Tuosta oli Tuomas löytänyt ensimäisen kevätkukkasen.\nSen he olivat vieneet Sikelle... Siitä oli nyt kymmenen vuotta...\n\nInkeri ei huomannut, että laulu äkkiä lakkasi ja Sanna ilohuudolla\njuoksi heitä vastaan. Hän ei huomannut, että Leena kertoi kuulleensa\naivan varmana totena, että rajarauha oli tehty.\n\n-- Ei se kuulu olevan oikea suuri rauha, vaan sitäkin jo odotetaan,\ntoimitti Leena edelleen -- mutta kuuluu se jo estävän vihollista tänne\ntulemasta... Paavo tuumasi huomenna mennä naapurikylään kyselemään\nmiestä toverikseen, että olisivat tulleet hakemaan teitä sieltä\nkarjomökiltä. Johan nyt uskaltaa ruveta täälläkin elämään...\n\nPirtti oli pyhäksi puhdistettu. Uunista tunki kalakukon haju. Inkeri ei\nhuomannut mitään. Hänen korvansa humisivat. Maailma musteni hänen\nsilmissään...\n\nToista viikkoa makasi Inkeri tiedotonna kovassa kuumeessa. Hän houri\npaljon. Tuomaan seurassa hän luuli olevansa ja aina hädässä, paeten\nmilloin susia, milloin vihollisia. Joskus hän mainitsi äitiänsäkin.\n\n-- Tuskin hän siitä paraneekaan, kun on noin vainajien kanssa\ntekemisissä, arveli Leena.\n\nMutta Inkeri parani. Kun hän ensi kerran toinnuttuaan astui ulos\npirtistä, oli täysi kesä. Tuomet kukkivat parhaillaan. Pääskyset\nlentelivät ahkerassa toimessa pirtin ympärillä, ja käki kukahteli\nläheisyydessä. Inkeri istuutui nurmikolle. Leena asettui hänen viereensä\nja otti taas rauhansanoman puheeksi.\n\n-- Ei nyt enää vainolainen tule tupaa polttamaan eikä halmetta\nlahmaamaan, lopetti hän puheensa.\n\nNiin, rauha... Tämä sanoma olisi vuotta ennen tuottanut Inkerille\nääretöntä iloa. Nyt pusersi se vain hänen huuliltaan kuiskauksen:\n\n-- Voi, jos Tuomas olisi saanut elää ja kuulla tämän...\n\nInkeri kätki kasvot käsiinsä, ja kyynel toisensa jälkeen vieri\nlaihtuneiden sormien lomitse. Silloin tulivat Annaliisa ja Heikki\njuosten, kädet täynnä kukkasia.\n\n-- Tässä on äidille kukkia, huusivat he yhtaikaa. Ne ovat Sormulan\npellon pientarelta. Siellä Pentti ja Paavo ovat aidan panossa.\n\n-- Minä löydän sinne tien jo aivan yksin, kertoi Annaliisa loistavin\nsilmin.\n\n-- Ja minä, tarttui Heikki puheeseen -- minä osaisin jo kyntää, jos vaan\njaksaisin auraa nostaa, ja Pentti on sanonut, että minä kyllä jaksan,\nkun vaan syön ison vadillisen puuroa. Kohta minä sen syön ja sitten minä\nkynnän niin ison pellon, että kasvaa paljon leipiä, semmoisia leipiä,\njoita Sanna pyhäksi paistaa.\n\nInkeriltä unohtui itku, ja hänen suunsa vetäysi hymyyn, kun hän kuuli\nviisivuotiaan vakavalla varmuudella lausutut sanat. Ihastuksella katseli\nhän lapsiaan. Nyt vasta hän huomasi, miten he näissä muutamissa\nviikoissa olivat käyneet terveen näköisiksi.\n\nPentti ei valittanut väsymystä, vaikka hän jo oli yli seitsemänkymmenen.\nHän liikkui hitaasti, mutta työssä hän oli päiväkaudet. Kohta kylään\ntultuaan oli hän noussut keskellä yötä, ottanut lapion ja mennyt\nSormulan raha-aarretta katsomaan. Tallella se oli. Osan rahoista hän\notti, loput kätki huolellisesti paikoilleen.\n\nOlot olivat niin tasaantuneet, että raha alkoi kaluksi kelvata. Pentti\nosti rahoilla siementä ja syötävää. Hän hankki auran ja sai Paavon\nkyntämään. Itse heilutti hän kuokkaa niin paljon kuin vanhat\nkäsivartensa jaksoivat. Ja niin saatiin pieni palsta Sormulan peltoa\nsiemennetyksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn Juhannusaatto. Sysimiesten pirtin eteen on kahden puolen pystytetty\nkoivuja. Kukkivia pihlajia on asetettu pirtin nurkkiin. Seinän rakoihin\non pistetty tuomen oksia. Illallinen on jo syöty, koskapahan tyhjä,\npesemätön pata on liedellä.\n\nIhmisiä ei ole pirtissä. Inkeri istuu vanhusten kanssa vähän matkan\npäässä ahon rinteellä. Ahon toisessa päässä nuoriso valmistaa kokkoa. Jo\nsaadaan kokko syttymään ja siihen yhä risuja lisää kannetaan.\n\n-- Ka, hei! huutaa Paavo kokon parhaillaan palaessa.\n\n-- Hei, hei! kuuluu metsän rinteeltä.\n\nNaapuristosta tulee lapsia ottamaan osaa kokon polttoon. On oikein\nihmettä, miten paljon on ilmestynyt kasvavaa kansaa noista korven\nkomeroista, joissa Karjalan kansan rippeet vuosikausia ovat olleet\nkätkössä.\n\nVähän aikaa vielä katseltuaan lasten iloa lähtevät Pentti ja Inkeri\npois. Leena menee kokon polttajien luo puhuttelemaan kylän lapsia.\nJonkun ajan perästä koteutuvat kaikki.\n\n-- Kuuluu yhä tulevan miehiä pois sieltä itärajalta, alotti Leena, kun\ntaas kaikki istuivat pirtissä. -- Ja moniaita pakolaisiakin kuuluu\npäässeen kotiin pujahtamaan. On se monessa paikassa ilo, kun semmoinen\ntulee kotiin, jota ei ole osattu toivoakaan.\n\n-- Lieneekö tullut ketään tämän kylän väestä? kysyi Inkeri.\n\n-- Tuskinpa, vastasi Leena. -- Tästähän ne vaan läpi kulkevat.\nTän'iltana kuuluu tulleen sotapappi. Häntä ovat pyytäneet viipymään\nhuomiseen ja pitämään jumalanpalvelusta Lieksan kentällä.\n\n-- Sielläkö kentällä, jonka luota ukko löysi sen majurin kultarahan?\nkysäisi Annaliisa.\n\nSaatuaan myöntävän vastauksen juoksi tyttö Pentin luo ja katsoi häntä\nrukoilevasti silmiin.\n\n-- Näytäpä sitä, Pentti, sanoi hän.\n\n-- Ei se ole minulla enää. Minä viskasin sen tuleen, kun poltin risuja\nSormulan pellolla.\n\n-- Ja sinnekö se jäi? utelivat Sanna ja Paavo.\n\n-- Sinne.\n\n-- Tulevana syksynä se haetaan käsiin, tuumasivat nuoret.\n\n-- Taitaa jäädä löytymättä, arveli Paavo -- kun se on tulessa mustunut.\nJa mitäpä sillä enää tekisikään, kun siitä on kaikki mahti palanut.\n\nKun kerta Lieksan kenttää ja majurin noitakalua oli mainittu, eivät\nlapset jättäneet Leenaa rauhaan. Hänen täytyi kertoa, ties kuinka\nmonennen kerran, mummovainajastaan, Niilon jalasta ja viikatteesta,\njonka Simo Hurtta oli kätkenyt heinikkoon.\n\n-- Kerropas, äiti, Jouto-Juosepistakin, pyysi Paavo.\n\nSen teki Leena mielellään. Hän muisti monet kaskut tuosta kuuluisasta\n\"tulliherrasta\", ja nekös kuulijoita huvittivat, etenkin lapsia.\n\nNäille oli Lieksaan tultua alkanut aivan kuin uusi elämä. Tuontuostakin\ntuli jotakin uutta ja ihmeellistä.\n\n-- Pappi ja jumalanpalvelus... Minkähänlaista se oli?\n\n-- Huomenna saatte nähdä, sanoi Inkeri.\n\nVuosia oli vierinyt, ajat olivat vaihdelleet siitä, kun viimeksi näillä\ntienoilla kuljettiin saarnaa kuulemaan.\n\n-- Miksi juuri minä jäin elämään? Minkätähden minut yksin säästettiin?\nmietti moni hiljainen vaeltaja, jolta rakkaimpansa olivat menneet.\n\nMutta keskellä kaihon tunnetta kohosi sydämestä kiitos hänelle, joka\nihmeellisesti johtaa ihmisten tiet... Rukoilemaan ja kiittämään\nriensivät suuret ja pienet.\n\nEi ollut komeapukuinen tuo kirkkoväki, joka Juhannusaamuna suuntasi\nkulkunsa muinaista sotaharjoituskenttää kohti. Pakomatkoilla olivat\nvaatteet kuluneet, eikä toisia saatu tehdyksi. Nyt oli repaleita pesty\nja kokoiltu. Kellä vähänkään oli vaatteita liikenemään, hän auttoi\ntoista pääsemään \"kirkkoon\". Hätätilassa käytettiin metsäneläinten tai\nlampaan nahkoja.\n\nLieksan kenttäkin oli jo alkanut metsittyä.\n\nKaupunkiniemen läheisyydessä oli enin aukeaa tannerta. Sinne\nkokoonnuttiin. Kirkas sinitaivas kattona kaarteli. Brahean raunioilla\nmetsä hiljaa humisi.\n\nPappi alotti:\n\n\"Pyhät veisatkaat kiitosta Herralle ja kiittäkäät hänen pyhyytensä\nmuistoksi.\n\nSillä hänen vihansa viipyy silmänräpäyksen, ja hän ihastuu elämästä:\n\"ehtoolla on itku, mutta aamulla ilo.\"\n\nHän ei ollut oppinut mies, tuo saarnaaja. Olipahan vaan, samoin kuin\nmoni muu, sodan aikana tilapäisesti pantu papin virkaa hoitamaan.\n\nMutta hän oli elänyt tuon kansan keskellä, jolle hän puhui. Hän oli\nosaksi kokenut samaa kuin nuo vaivojen ja puutteen rasittamat ihmiset\nhänen edessänsä. Hän puhui, mitä hänen lämmin sydämensä ja vakaa\nluottamuksensa Jumalaan käskivät, ja hänen sanansa vetivät kuulijain\nkaiken huomion puoleensa.\n\nLieneekö milloinkaan hartaammalla mielellä kuunneltu saarnaa ja rukoiltu\nrukousta kuin silloin Juhannuspäivänä Lieksan kentällä. -- Moni synkkä\nja surullinen muoto kirkastui, ja moni katkeran kuiva silmä sai keväisen\nkasteen.\n\nViimeiseksi rukoili pappi niiden vainajien puolesta, joita ei oltu\nhautoihin siunattu, ja hän luki nyt heille siunauksen.\n\nSilloin vierähti kuuma kyynel monesta silmästä, ja vapisevat huulet\ntoistivat siunauksen sanoja papin jälkeen.\n\nEi kukaan huomannut kyttyräselkäistä miestä, joka kiireisin askelin\nkulki kentän poikki ja polvistui Pentin viereen. Hänenkin silmistään\nvuotivat viljavat vedet.\n\nJumalanpalvelus oli päättynyt. Pappi juuri heitteli hyvästiä, kun Sanna\nnykäisi äitiään käsivarresta.\n\n-- Äiti, äiti! Eikö tuo ole Risto, joka seisoo tuossa Pentin vieressä?\n\n-- Kyllä hän on Riston näköinen, mutta Risto ei osannut itkeä... Ja tuo\nmuutenkin käyttäytyy niinkuin muut ihmiset. Katsos, nyt paiskaa hän\nPentille kättä, sanoi Leena.\n\n-- Vaan Risto se on sittenkin, intti Sanna -- on se...\n\nLähinnä seisovat kuulivat heidän keskustelunsa. Sanat: -- Risto, Risto\non tullut, kulkivat miehestä mieheen, ja kaikki tunkeutuivat hänen ja\nPentin ympärille.\n\n-- Minä tiesin, koetti Pentti selitellä, ja hänen äänensä oli niin\nomituisen epäselvä. -- Rovasti sanoi... Jumalan tahto...\n\n-- Missä sinä olet ollut kaiken aikaa? kysyttiin miehissä.\n\n-- Hyväin ihmisten luona rajan toisella puolella, kuului vastaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudenkaupungin rauha on tehty. Sen hedelmiä huomataan jo Karjalan\nsydänmaillakin. Sodan iskemät haavat kasvavat vähitellen umpeen.\n\nOn taas Juhannuspäivä. Sormulan uusi tupa on valmis. Annaliisa\nlevittelee lehtiä sen valkoiselle lattialle. Inkeri asettelee suurta\nkukkivaa tuomen oksaa nurkkaan kangaspuiden taakse.\n\nKarjapiika, vanhin noista Tikka-vainaan lapsista, jolle Tuomas muinoin\nhätä vuosina kävi suolan viennissä, astuu tupaan.\n\n-- Nyt on Mansikki pihassa, sanoo hän.\n\n-- Menkää yhdessä sitä viemään, käskee Inkeri.\n\n-- Ottakaa Heikki mukaan. Muistatko Annaliisa, mitä sinun piti sanoa\nSannalle ja Ristolle?\n\n-- Kyllä minä muistan, äiti kulta. Annaliisan kauniit kasvot säteilivät\nilosta. Hän pyörähytti ilmassa tyhjää lehtivasua.\n\nPentti ottaa lakkinsa naulasta.\n\n-- Minä lähden kanssa.\n\nSysimiesten pirtin asukkaat ovat olleet niin uskollisia ystäviä\nInkerille kovina aikoina, ettei hän mielestään koskaan voi osoittaa\nheille kylliksi kiitollisuutta. Sentähden lähettää hän parhaimman\nlypsylehmänsä häälahjaksi Ristolle ja Sannalle, vaikka ei hänellä\nitselläänkään vielä ole suurta karjaa.\n\nVuonna 1722 ei Pielisjärvellä ollut pappia. Rovasti ja kappalainen\nmäärättiin sinne vasta seuraavana vuonna. Sanna ja Risto olivat\nsentähden menneet vihille toiseen seurakuntaan. Paavo oli heidän\nmukanansa. Juhannuksena olivat luulleet joutuvansa kotiin.\n\nIloisesti hämmästyen lyö vanha Leena kätensä yhteen, kun näkee Mansikkia\nheille talutettavan.\n\n-- Hyvänen aika, mitä se on?\n\n-- Ammuu! vastaa Mansikki.\n\nVastavihityt eivät vielä ole joutuneet kotiin. Sormulan nuoret menevät\nkatsomaan, eikö heitä jo näkyisi. Pentti jää Leenan kanssa juttelemaan.\n\n-- Ihmeellistä on, puhelee Leena -- miten silminnähtävästi se Sormulan\ntalous kohenee.\n\n-- Niin, --- myöntää Pentti. -- ällähän ne kätkössä olleet rahat\nmenivätkin rakennukseen ja talouden alkuun panemiseen; mutta jos tätä\nkestää kymmenisen vuotta, niin on Sormula entisellään. Ja kunhan\nHeikistä mies joutuu, niin sitten talo on entistä ehommallaan. Sillä\npojalla se on miehen mieli... Ihan isänsä ja ukko vainajansa oireet...\nMutta eteenpäin näytään mentävän teilläkin. Syksyllähän muutatte jo\nPölkkypurolle...\n\n-- Kun kerran talo menestyy, niin menestyy talon mökkikin, jos on\nsemmoinen haltia, kuin hovin Inkeri, sanoi puolestaan Leena. -- Voi kun\nsäälittää, että Tuomaan piti kuolla niin nuorena. Ei se suru milloinkaan\nInkeriä jätä... Kuules, Pentti, onkohan siinä perää, että Affleck se\noli, joka tappoi Tuomaan?\n\n-- Kyllä siin' on perä. Hein'ahon lapset kertoivat niin tarkalleen,\nminkä näköinen hän oli ollut: mustasilmäinen, pitkä ja laiha, hyvin\nvihaisen näköinen ja kurttunaamainen. Ja Simo Hurtan kiroilemissanaa oli\nkäyttänyt, semmoista vieraskielistä. Entä sitten se kultaraha... Keneltä\nmuulta se semmoinen olisi tipahtanut? -- Tunsinhan minä sen.\n\n-- Voi, voi, jos hän vielä tulee näille maille, hätäili Leena.\n\nPentti kurkisti ikkunasta, eikö odotettuja näkyisi, viittasi kädellään,\nettä tuolla ne tulevat, sitten virkkoi:\n\n-- Kertovat, jotka ovat nähneet majuria viime aikoina, että hän on hyvin\nkyllästynyt elämään. Taitaa entisten pahojen tekojen muisto painaa.\nTokko tehnee mieli lisäämään painoa. Ja kun on noitakalukin poissa...\n\nUlkoa kuului iloisia ääniä. Nyt ne olivat kotona kaikki. Myöhemmällä\ntuli Inkerikin häihin. Monta juhlaa sai vielä Sormulan ja Pölkkypuron\nväki viettää toistensa luona. Vanhat vähitellen siirtyivät pois. Uusi\nsukupolvi kasvoi sijaan.\n\nPentillä oli vanhoilla päivillään vain yksi suru: ettei voinut olla\nyhtaikaa Sormulassa ja Pölkkypurolla. Kumpaisessakin pidettiin häntä\nhyvänä -- liian hyvänä, sanoi hän itse.\n\nHongat humisevat jo hovin Inkerin haudalla. Nimet ja tapahtumat hänen\najoiltaan ovat haihtuneet ihmisten muistosta. Mutta Karjalan kansassa\ntapaamme vielä monesti uljasta mieltä, uskollista ystävyyttä ja ahkeraa\ntoimeliaisuutta. Siinä elää vielä hovin Inkerin jälkeläisiä.\n\n\n\n"]