[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$favjgIba-1HIIsw5el-NRUE6e7-dRxkkJfOtPExR-NqI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1310,"Routaa ja rautaa II: Kemin etappi","Wegelius, Karl Albert",1864,1939,"1310-wegelius-k-a-routaa-ja-rautaa-ii-kemin-etappi","1310__Wegelius_K._A.__Routaa_ja_rautaa_II_Kemin_etappi",null,"tietokirja",[],[],"fi",1927,56503,400171,true,[],[],[],"Historiallinen teos kuvaa jääkäriliikkeen salaisia vaiheita Peräpohjolassa ja Kainuussa. Se keskittyy Kemin etapin järjestämiseen, miesten kuljetuksiin Saksaan sekä vapaustaistelijoiden ja Venäjän viranomaisten välisiin tapahtumiin itsenäisyyden alkuvuosina.","K. A. Wegeliuksen 'Routaa ja rautaa II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1310. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ROUTAA JA RAUTAA II: KEMIN ETAPPI\n\nPeräpohjolassa ja Kainuussa jääkäriliikkeen vuosina\nsuoritettu Itsenäisyystyö\n\n\nKirj.\n\nK. A. WEGELIUS\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto.\n\n\"John Grafton\" ja Möylynkarin miehet.\n\nKemin etapin järjestäytyminen.\n\n  Kemi ja sen ympäristöt.\n  Kemin etapin synty ja alkuvalmistelut.\n  Toimintahenkilöiden valinta.\n  Muita etapin avustajia.\n  Venäläiset Kemissä ja sen ympäristössä.\n  Kemin poliisilaitos etappityön avustajana.\n  Etapin talous.\n\nKemin etapin toiminta.\n\n  Saksaan-menijäin vastaanotto ja opastus.\n  Miestenkuljetus syys- ja lokakuulla.\n    Tornion kautta.\n    Purjeveneellä.\n    Moottoriveneellä.\n  Ajoksen ja Seittenkarin jääkärikämpät.\n  \"Isoniemen\" kotiinpaluu ja moottorilla-kuljetuksen loppu.\n  Miestenkuljetus kelirikon aikana.\n  Vastaanotto siirtyy \"Osulaan\" -- Järjestelymuutoksia\n     ja Helsingin-neuvotteluja.\n  Miestenkuljetus meren jäitse jalan ja suksilla.\n  Kemin etapin toiminta numeroiden valossa.\n\nTaistelu etapin olemassaolosta.\n\n  Ukkospilvien uhkaamana.\n  Lopun edellä.\n  Räjähdys.\n  Vangit.\n\nKemin etappimiesten myöhempiä vaiheita.\n\n  Arvi Hällforsin Saksan-matka ja pako.\n  Iikka Montellin pako.\n  Kalle Winterin vuoro.\n  Konstu Pietilän tarina. -- Pietilän, Jokisalon ja Ellilän pako.\n\nEtappitoiminnan jälkivaihe.\n\nRautaportin vartiat.\n\nLiitteitä:\n\n  1. Kemin poliisilaitos valveilla.\n  2. Venäläisen rajavartioston järjestely ja sijoitus.\n  3. Sotatilan aiheuttamia \"pakollisia määräyksiä\".\n  4. Ratsumestari Ivanjenkon puuhia.\n  5. Poliisikomisario K. V. Linderoos ei tottele\n       H. M. Keisarin käskyläisiä.\n  6. A. F. af Enehjelm hoitaa uskollisesti \"suuren isänmaan\" asioita.\n  7. Venäjän hallituksella on tieto \"yhdistyksestä\", jonka\n       tarkoituksena on erottaa Suomi Venäjästä.\n  8. Salainen Tampereen-sähkösanoma.\n  9. Santarmilaitoksen ynnä muiden viranomaisten vangituita\n       koskevaa kirjeenvaihtoa.\n 10. Poliisikomisario K. V. Linderoos puolustaa Otto Erkki Jokelaa.\n 11. Kemistä ja sen ympäristöltä lähteneitä jääkäreitä.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\n    Kemi, Tornio, Ounas, Oulu ja Ii,\n    olen nähnyt uomanne aavat,\n    ja mieleni laajeten lainehtii\n    ja suoneni tarmoa saavat.\n\n                    _A. V. Koskimies_.\n\nKemin seudut -- samoin kuin Tornionkin -- ovat ammoisista ajoista\nsaakka olleet asuttuja; meren läheisyys ja suuren, mahtavan\nerämaanväylän, Kemijoen, laskukohta houkuttelivat luokseen korpien\npimennoista tavallista enemmän Kainuun heimon poikia ja tyttäriä. Meri\nantoi kalastuksen tuloksena runsaasti aarteitaan, ja Koillis-Suomen\nluonnonrikkaudet samoin kuin \"Venäjän miesten\", vienankarjalaisten,\nvälittämä Venäjän kauppa löysivät siellä sopivan markkinapaikan.\nTornion ja Oulun kauppiaat isännöivät kuitenkin vuosisatoja Kemin\nmarkkinoilla, kunnes vihdoin v. 1869 tämä ikivanha kauppapaikka\nja Pohjan perän teollisuuskeskus sai kaupungin oikeudet ja\nperustuskirjansa. Kaupunkia ruvettiin rakentamaan Sauvosaari-nimiselle\nniemekkeelle kuitenkin vasta 1873. -- Kemi oli 18-sataluvun viimeisillä\nvuosikymmenillä Suomen pienimpiä kaupunkeja, tuskin taajaväkistä\nkirkonkylää suurempi. Muu Suomi nähtävästi hyvin vähän välitti sen\nolemassaolosta. Vuoteen 1910 mennessä se oli kuitenkin jo koko lailla\nkasvanut, niin että sen asukasluku silloin oli 2.222 henkeä. Mutta tämä\n\"maan pienimpiin\" luettava kaupunki näytteli itsenäisyystaistelumme\nalkuvalmisteluissa mitä mainehikkainta ja tärkeintä osaa.\n\nKun maailmansodan aikana koitti se hetki, jolloin tavallista\nhuomattavampi määrä nuoria Saksaan-pyrkijöitä oli salaa kuljetettava\nrajan yli Ruotsiin, alkoivat tämän liikkeen johtohenkilöt etsiä\npaikkaa, josta käsin tällainen joukkosiirto parhaiten luonnistaisi.\nTornio ja Tornion tienoot tarjosivat kyllä, kuten olemme tämän teoksen\nensimmäisessä osassa laajasti selvittäneet, erittäin tärkeän\nylikulkutien, mutta kun venäläiset noita seutuja perin tarkasti\nvartioivat, ei Tornioon ainakaan yhdellä kertaa voitu suuria\nmiesjoukkoja tuoda eikä sieltä niitä myöskään rajan yli johtaa.\nSitävastoin Kemi oli tähän tarkoitukseen erittäin sopiva, varmastikin\nsopivampi kuin mikään muu Pohjanlahden rannikon paikkakunta. Sehän näet\nsijaitsee niin lähellä Ruotsin ja Suomen välistä rajaa, että matka\nlinnuntietä sieltä merirajalle on ainoastaan vajaata kaksi peninkulmaa\nja Haaparannalle Ruotsin puolelle vain noin 2 1/2 peninkulmaa.\nSaksaan-menijäin matkat tosin venyivät venäläisten vartioinnin takia\nusein kaksikin kertaa mainittuja pitemmiksi, mutta sittenkin Kemin\netapin reitit olivat suunnilleen kolme kertaa lyhyemmät kuin esim.\nMerenkurkun yli johtava tie.\n\nMutta sen ohessa eräät sisäiset syyt aivan ratkaisevasti tekivät Kemin\netapista sen, mikä siitä sitten muodostui. Tarkoitamme sitä\nkylmäveristä harkintaa ja sitkeyttä, sitä harvinaisen rohkeata\nuhrimieltä sekä sitä sammumatonta, itsenäisyyteen pyrkivätä\nvapaudenjanoa, jotka yleensäkin ovat kansamme kallisarvoisia\nominaisuuksia, mutta jotka Peräpohjolan kansassa sekä varsinkin Kemin\nja Tornion seutujen miehissä ja naisissa tulivat noina aikoina ilmi\nerikoisen huomattavalla tavalla. Näitten sisäisten kykyjen\nkehittymiseen taas on myötävaikuttanut Peräpohjolan luonto, ennen\nkaikkea meri. Meri se luo rohkeutta miesten mieliin, meri se tarmoa\nterästää. Meren siintävät, rajattomat ulapat ne suuntaavat katseen\nkauas, ja sen raikkaat tuulet laulavat vapauden virttä. Ja Peräpohjolan\nvuolaat virrat ja ärjypäiset kosket, joiden tyrskyjen läpi taitava käsi\nja tottunut silmä purren ohjaavat, sen ikimetsien mahtava humina ja\näärettömien aavojen surunvoittoinen kuiske, sen korkeat jylhänylevät\ntunturit -- kaikki tämä nostattaa mieltä, synnyttää tyyntä vakavuutta,\nluo lujaa päättäväisyyttä, herättää isänmaanrakkautta.\n\nTämän lisäksi on mainittava eräs omituinen kasvattaja, jota\nsiveellisessä suhteessa kylläkään ei voida puolustaa, mutta joka\nkuitenkin kaikissa tapauksissa on rajaseudun väestöstä kehittänyt\nrohkeita seikkailijoita, miehiä sellaisia, jotka vaikeimmistakin\ntilanteista selviytyvät. Tarkoitamme _salakuljetusta_, mikä jo\nammoisista ajoista asti -- varsinkin siitä lähtien, kun _Kustaa Waasa_\nryhtyi kauppaa kovin säännöstelemään -- on tavallansa kuulunut\nrajaseudun väestön elinkeinoihin. Salakuljettajan täytyy olla rohkea ja\nerittäin kekseliäs voidakseen karttaa kiinnijoutumisen salakareja; ja\ntämä rohkea, ovela kekseliäisyys on niinsanoaksemme mennyt rajaseudun\nväestön veriin. Salakuljettajan-ammatti on myöskin opettanut väestölle\n_vaitiolemisen_ tärkeän taidon: Jos naapurin huomataan jotakin\nsalaperäistä puuhaavan, niin sitä ei koskaan udella eikä siitä toisille\npuhuta. Selvää on, mitä tällainen \"koulu\" aktivistiselle liikkeelle\nmerkitsi.\n\nRoutavuodet sekä maailmansodanaikainen Venäjän piiska kasvattivat\nsitten myös omalla tavallaan Peräpohjolan kansaa; sen valtiolliset\nvaistot alkoivat herätä.\n\nMutta Kemin miehet kävivät sitäpaitsi vielä aivan erikoisen koulun,\njoka mitä kouraantuntuvimmalla tavalla syövytti heidän sieluihinsa\ntunnussanan \"Irti Venäjästä!\" tarkoituksen ja sisällyksen ja joka\ntäten ratkaisevasti raivasi tietä sille, mikä tuleva oli, nim.\njääkäriliikkeelle. Tämä \"koulu\" suoritti tehtävänsä Möylynkarilla ja\nKemin saaristossa, ja sen oppimestarina toimi kuuluisa aselaiva _\"John\nGrafton\"_.\n\n\n\n\n\"JOHN GRAFTON\" JA MÖYLYNKARIN MIEHET.\n\n\n    Mi lienee ilo merellä,\n    mikä laulu lainehilla,\n    ilo entistä parempi,\n    laulu muita laatuisampi?\n\n                    _Kalevala_.\n\nMarraskuun 17. p:nä 1904 perustettu Suomen aktiivinen vastustuspuolue\nalkoi nopeasti ulottaa tuntosarviaan kaikkialle Suomeen. Niinpä\npuolueen Kemin osasto oli toiminnassa jo kevättalvesta 1905. Ensi\nalussa se ryhtyi kuljettamaan dynamiittia Haaparannalta Kemiin. Sitä\ntuotiin pienissä erin polkupyörillä siten, että osaston jäsenet tekivät\nhuviajeluja Tornioon, mistä sitten otettiin mukaan sinne toimitettua\ntavaraa; haettiinpa sitä joskus suoraan Haaparannaltakin. Kemistä\ndynamiitti kuljetettiin hyvissä nahkakapsäkeissä noin 20:n kilon erissä\nHelsinkiin.\n\nKäydessään heinäkuussa Helsingissä osaston jäsen, kultaseppä _Frans\nTiura_ sai varatuomari _Johannes Gummerukselta_ tiedon, että puolueen\ntoimesta saapuisi Kemin vesille aselaiva, jonka lastista osa olisi\npurettava maihin; laivan Kemiin saapumisen ajastakin oli tällöin puhe.\n\nKuten jo tiedämme, oli \"John Grafton\" (\"Luna\") ensimmäiseltä,\nonnistumattomalta yritykseltään Suomenlahdelta Pien-Tytärsaaren luota\npalannut Kööpenhaminaan odottamaan uusia ohjeita. Päätökseksi tulikin,\nettä laivan piti uudestaan lähteä lasteineen Suomen aluevesille, tällä\nkertaa Pohjanlahden rantamille, missä sen muutamiin paikkoihin oli\nyritettävä jättää aseita. Kööpenhaminassa otti laivan päällikkyyden\nsuomalainen _Erik Saxén_, joka jo edellisellä matkalla oli toiminut sen\nperämiehenä. Hän oli mainio mies ja oivallinen merimies, päättäväinen,\ntarmokas ja rohkea. Hänen asemansa laivassa oli tavattoman vaikea,\nsillä miehistön suuri enemmistö -- yksitoista miestä -- oli Englannin\nsatamien kapakoista kokoonhaalittuja kurittomia jätkiä, enimmäkseen\nlättiläisiä. Muuna laivaväkenä oli neljä uljasta Närpiön[1] poikaa.\nSitäpaitsi oli laivassa eräs venäläinen kemisti, 40-50:n vuoden\nvaiheilla oleva, miellyttävä ja hienosti sivistynyt mies, joka käytti\nnimeä Rosenberg. Tosiasiassa hän oli Venäjän vallankumouksellisten\nParisissa omistaman pommitehtaan johtaja, joka kielitaitoisena oli\nkapteeni Saxénille erinomaisena apuna miesten rauhoittamisessa.\nLättiläiset matruusit näet ylenmääräisen rasituksen ja vaaran-alaisen\ntehtävänsä johdosta haluttomina yrittivät todella tehdä kapinan.\n\nMaisteri _Almar Fabritius_, joka lähetettiin Kööpenhaminaan valvomaan\n\"John Graftonin\" lähtöä, on kirjoittajalle kertonut laivassa\nvallinneesta tilanteesta seuraavaa. Miehistö -- suomalaisia\nlukuunottamatta -- oli mitä kamalinta roistojoukkoa ja tahtoi väkisin\nmennä Kööpenhaminassa maihin. Kapteeni Saxén kielsi sen kuitenkin\njyrkästi, sillä hän ymmärsi, että jos matruusit pääsisivät maihin, niin\nuseimmat heistä jäisivät sille tielleen, jolloinka kallisarvoisen\naselastin edelleenkuljettamisesta ei tietenkään tulisi mitään.\nHyvitelläkseen miehiä Saxénin oli pakko antaa heille viinaa. Kun\nFabritius nousi \"John Graftoniin\" tavatakseen kapteenia, kohtasi häntä\nouto näky: Miehet makasivat osastoissaan tukkihumalassa --\nliikahtelevat silmänvalkuaiset olivat ainoa elonmerkki. Kun hän\nihmetellen kysyi Saxénilta, mitenkä tämä uskalsi sellaisen laivaväen\nkera lähteä vaaranalaiselle matkalleen, niin uljas kapteeni[2] kohotti\nuhkaavana nyrkkiään sanoen pitävänsä miehet sillä kurissa. Ymmärtäen,\nettä matruusien palvelushalu riippui kokonaan heidän vatsansa\ntyydyttämisestä, Fabritius ja Saxén ostivat Kööpenhaminasta suuren\nmäärän kaikenlaisia ruokatarpeita, säilykkeitä y.m. tyhjentäen\nkokonaisen ruokatavarakaupan.[3] Näin varustettuna \"John Grafton\"\nsitten lähti matkaan rohkean kapteeninsa ohjaamana Fabritiuksen\njäädessä Kööpenhaminaan.\n\nOhjelmaansa noudattaen Suomen aktiivisen vastustuspuolueen\ntarkoituksena oli, kuten sanottu, toimittaa aseita muutamiin paikkoihin\nPohjanlahden rannikolle, m.m. Ouluun; ja Kemin aktivisteiltakin\ntiedusteltiin, haluttaisiinko aseita myös sinne. Nämä vastasivat\nkieltävästi, koska arvelivat tarvittaessa saavansa niitä Ruotsista;\nmutta sen sijaan Ouluun tarkoitetut aseet he kyllä olisivat valmiit\nvastaanottamaan.\n\nTätä varten ruvettiin Kemissä tiedustelemaan luotettavia miehiä. Samoin\nryhtyivät Oulun aktivistitkin puuhaan. Näiden viimeksimainittujen\njohtohenkilöitä olivat neiti _Hanna Åström_ (nyk. rouva\nFrankenhaeuser), joka m.m. välitti tiedotuksia Kemin ja Helsingin\nvälillä, ja maisteri _Lennä Åström_ sekä maisteri _Zeth Snellman_.\nMaisteri Snellman kääntyi tunnetun itsenäisyysmiehen, räätälimestari\n_Jaakko Kemppaisen_ puoleen kehoittaen tätä valitsemaan joitakuita\nrohkeita aatetovereitaan Kemin aktivistien avuksi \"John Graftonia\"\nvastaanottamaan. Kemppainen lähettikin lauantaina syyskuun 2. p:nä 1905\nKemiin kuusi päättäväistä miestä, nim. muurari _Heikki Ahmalan_,\nsahantyömies _Johan Ahon_, sahantyömies _Iikka Hahdon_ (k), räätäli\n_Eemeli Karhun_, kirvesmies _Ville Ollikkalan_ ja räätäli _Iikka\nRoutun_ (k). Tiedon saatuansa miehet olivat heti valmiit lähtemään ja\nottivat sitten innokkaasti osaa aselastin purkamiseen. Pietarsaaresta\ntulivat liikemiehet _Hugo Ahlbäck ja V. Höglund_, joiden huoleksi jäi\nlaivan luotsaaminen sinne. -- Kemistä ja sen ympäristöstä kuului\nsalaliittoon yhteensä 26 miestä lukuunottamatta muualta saapuneita\njohtavassa asemassa olevia aktivisteja.\n\nLiittoon yhtyessään oli kukin tehnyt ankaran valan sitoutuen\npuolustamaan isänmaata ja liiton jäseniä kuolemaan saakka sekä olemaan\nkertomatta kenellekään -- edes omalle vaimolleen -- liittoutuneista ja\nheidän toimistaan. Jos joku rikkoisi valansa, sitoutuivat toiset\ntavattaessa ampumaan hänet.\n\nJonkin ajan kuluttua saapui Helsingistä käsin kysymys, missä laivan\nlasti voitaisiin purkaa. Vastattiin, että aselaivan oli tultava\nMöylynkarille eli _Vähä-Möylylle_, ja tämä tiedoitettiin laivan\nkapteenille lähettämällä hänelle merikartta, mihin paikka oli merkitty.\nMöylynkari, joka on niin matala, että korkean veden aikana aallot sen\nkokonaan peittävät, valittiin tarkoitukseen sen takia, että se on\ntavallisista kulkureiteistä hieman syrjässä. Kari sijaitsee noin 2\npeninkulmaa Kemistä lounaiseen ja 11 km rajalta itäänpäin.[4]\n\nElokuun lopulla ilmestyivät Kemiin varatuomari _Johannes Gummerus_,\nmerikapteeni _J. W. Nylander_[5] ja amerikkalaisen huvilaivan \"Cecilin\"\nkoneenkäyttäjä _Lehtinen_. Mukana oli myös eräs ahvenanmaalainen\nlinjaluotsi, jonka piti myöhemmin ohjata laivaa Ahvenan vesillä.\n\nKello 1/2 10 sunnuntai-aamuna, syyskuun 3. p:nä 1905 osa Kemin\nliittoutuneita lähti herrojen _Niilo Nylanderin ja K. Edv. Castrénin_\nomistamalla \"Ilmari\"-nimisellä hinaajahöyryllä tuota tuntematonta\naselaivaa vastaan Möylynkarin lähettyville.\n\nSinä päivänä tätä ei kuitenkaan vielä tavattu. Matkalla poikettiin\nerääseen merensaareen ja ryhdyttiin siellä ampumaan maaliin\nbrowning-revolvereilla, jollainen jokaisella oli mukana. -- Ampumisesta\n\"Ilmarin\" perämies Stålnacke säikähti niin kovin, että kieltäytyi\nseuraavana päivänä lähtemästä uudelle retkelle, ellei jompikumpi laivan\nomistajista olisi mukana. Muutamia aktivisteja meni tämän takia\nperämiehen kanssa kauppias Niilo Nylanderin luo, joka turhaan koetti\ntaivuttaa Stålnackea peruuttamaan päätöksensä. Silloin Tiura souti\nerään toverinsa kera Ruutinkariin Edv. Castrénin kesäasunnolle; tämä\nsuostui tulemaan laivaan. Kello 4 maanantai-aamuna \"Ilmari\" lähti taas\nliikkeelle, mukana myös helsinkiläiset vieraat.[6] Laiva poikkesi ensin\nRuutinkariin, josta sen isäntä, Edv. Castrén liittyi joukkoon, ja\nsuuntasi sitten kulkunsa merelle.\n\nJo kello 8 aamulla tuli etsitty aselaiva näkyviin. Ensimmäisenä sen\nhuomasi liittoutuneisiin kuuluva Kemin poliisi _Kalle Winter_.[7] \"John\nGraftonilla\"[8] oli sovittu tunnusmerkkinsä: hiilikori kahvelin\nnokassa; siitä sen heti tunsi. Mutta kun \"Ilmari\" nosti oman\ntunnusmerkkinsä, valkoisen lipun mastoonsa, niin aselaiva luullen\nliputtajaa tullialukseksi lähti pakenemaan. Valkoista lippua\n\"Ilmarissa\" jatkuvasti ylös ja alas vetäen \"John Grafton\" lopulta\nsaatiin uskomaan ja pysäyttämään koneensa.\n\nAktivistit nousivat heti laivaan, missä kuulivat kapteenilta, että\nkaikki oli kunnossa ja väki rauhallista. Samassa he alkoivat kilvan\nsiirtää \"John Graftoniin\" \"Ilmarissa\" tuotuja ruokatarpeita, kuten\nperunoita, lihaa y.m., joihin laivan kokki mitä halukkaimmin kävi\nkäsiksi. Onnistunut kohtaus innostutti suuresti \"John Graftonin\"\nmiehistöäkin.\n\nMukanaollut liittoutunut, levyseppä _Joel Salonsaari_ kertoo tästä\nikimuistoisesta tapahtumasta seuraavaa:\n\n\"Syyskuun 3. p:nä 1905 oli iltamatilaisuus raittiusseura 'Toivo III:n'\ntalossa Kemissä. Olin mukana siellä esitetyssä näytelmäkappaleessa.\nSiitä, kuinka osani tässä sujui, en ole keneltäkään kuullut arvostelua.\nSen vain tiedän, että kaikki, mitä näyttämöllä sanoin tai toimitin,\ntapahtui koneellisesti, sillä ajatukseni liikkuivat paljon suuremmassa\nja asiallisemmassa _'näytelmäkappaleessa', joka oli aiottu esittää\nitselleen silloiselle keisarilliselle hallitukselle_. Siksi on\nalmanakkaani tuon päivän kohdalle merkitty 'plus'.\n\n\"Kun osani tässä ensimmäisessä näytelmäkappaleessa oli päättynyt,\njuoksin suoraapäätä rantaan lähteäkseni harjoituksiin sitä toista\nnäytelmää varten. Rannalla olivat aseveljet veneineen odottamassa, ja\nniin painuttiin merelle pimeässä yössä. Soudettiin ensin laivanomistaja\nEdv. Castrénin huvilalle, mistä lähdettiin hiljakseen ajelemaan\nsyvempiä väyliä kohden. -- -- -- Vihdoin saimme näkyviimme mustan\nrahtialuksen, jota kohden ajoimme täydellä höyryllä. Laivan nimen piti\nolla 'John Grafton', mutta kun se tuli lähemmäksi, niin näkyikin sen\nkyljessä 'Luna'. 'Silläkö nimellä se nyt onkin kulussa', ajattelimme\n(laivan nimi oli näet varovaisuuden vuoksi muutettu sen saapuessa\nPohjanlahden pohjoisperukoille), 'mutta samapa se, nimiä on maailmassa\npaljon ja kaikkihan ne ovat tehtyjä!' Siis merkkilippu ylös! Mutta\nsiihen ei tullutkaan vastausta ensimmäisellä kerralla. Missä vika? Jo\nvastattiin! Kaikki oli siis niinkuin olla pitikin. Tavattoman\ninnostuksen ja riemun valtaamina laskimme laivan kylkeen.\n\n\"Luotsi _Allu Jokisalon_ ohjaamana saatettiin laiva Möylynkarin\nsivulle. Muistan tapahtuman selvästi.\n\n\"Päivä oli Mooseksen päivä. Almanakassani on sillä kohdalla kaksi\n'plus'-merkkiä: Laiva oli saapunut ja aseita oli saatu.\"\n\nYksi neljästä mukaan järjestetystä purjeveneestä lähti jonkin matkaa\n\"John Graftonia\" vastaan toisten jäädessä odottamaan sitä Möylynkarin\nluo.\n\nLaivasta lastattiin aseita y.m. sisältävät laatikot ensin näihin\npurjeveneisiin, jotka sitten vuorostaan veivät ne Möylynkarille, kunnes\nsinne oli saatu niitä suunniteltu määrä. -- Työ oli raskasta, mutta\nlasti purettiin kuitenkin erittäin reippaasti. Välillä tarjottiin\nmiehille \"John Graftonissa\" komeat päivälliset. Möylynkarille tuodut\nlaatikot jätettiin sitten sinne peittämättä, sillä arveltiin, että ne\nolisivat siellä hyvässä suojassa, koska, kuten ennen on mainittu, kari\non jotensakin kaukana tavallisesta kulkureitistä.\n\nAikaisin iltapäivällä Gummerus, Edv. Castrén y.m. palasivat \"Ilmarilla\"\nkaupunkiin hakemaan lisää purjeveneitä. Niillä he sitten purjehtivat\ntakaisin lastia maihin noutamaan. -- Gummerus matkusti jo seuraavana\naamuna junassa etelään jättäen Tiuran huoleksi talteenotettujen\ntavaroiden laskemisen. Kaikesta oli sitten määrä ilmoittaa Helsinkiin,\nmutta se jäi tekemättä. -- \"John Graftonista\" oli myös \"Ilmariin\"\nsiirtynyt aikaisemmin mainittu Rosenberg-niminen venäläinen, jonka\nHeikki Castrén ja J. Meriläinen vielä samana iltana saattoivat\nedellisen kutterilla Haaparannalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän saman päivän, syyskuun 4. päivän iltana \"John Grafton\" lähti\njatkamaan matkaa pietarsaarelaisen liikemiehen _Hugo Ahlbäckin_\nohjaamana. Ensin suunnattiin kulku _Ruotsin puolelle_, missä\npysähdyttiin niin loitos maasta, että vain kaukoputkella saatiin\nrannikko näkyviin. Kun laivan piti saapua Pietarsaaren pohjoispuolella\nolevaan _Kallskäriin_ vasta torstai-iltana, syyskuun 6. p:nä, niin oli\npakko edetä hyvin hitaasti, jottei tultaisi määräpaikkaan liian\naikaisin. Tästä syystä joskus kuljettiin jonkin matkaa takaisinpäinkin.\n\nOli edeltäpäin sovittu, että pietarsaarelaiset salaliittolaiset\npanisivat puuhun _Djupvatungin_ saarelle valkean merkkilyhdyn, jota\nkohti -- suoraan itään -- ohjattaessa _Lillgrundetin_ eteläpuolitse\n\"John Grafton\" olisi oikealla reitillä. Mitään lyhtyä ei kuitenkaan\nnäkynyt. Näin ollen kulku pimeällä merellä oli erittäin vaikeata.\nJonkin verran helpotti aselaivan etenemistä B. Serlachius'en omistama\n\"_Haze_\"-niminen kutteri, joka tohtori _C. M. Hohenthalin_ ohjaamana\nristeili Lillgrundetin edustalla pitäen silmällä, ettei mikään vaara\nuhannut tulijaa. Kaikissa suhteissa noudatettiin mitä suurinta\nvarovaisuutta. Pietarsaarelaiset Hugo Ahlbäck ja V. Höglund, joka\nviimeksimainittukin oli laivassa Möylystä lähtien, tarkkailivat\nlähelläolevien saarien ääriviivoja, sillä vain siten saatettiin matkaa\njatkaa. Höglund seisoi laivan etukeulassa antaen sieltä käsin\nohjausmääräyksiä. Ahlbäck taas oli komentosillalla lähettäen sieltä\nkäskyjä konehuoneeseen. Kuljettiin hyvin hitaasti; joskus kone peräti\nseisautettiin. Koko ajan pidettiin laivan tulet sammuksissa. Niin\näänettömästi saapui salaperäinen \"John Grafton\" lastinpurkamispaikkaan,\nKallskäriin, että vastaanottajat eivät huomanneet sen tuloa, ennenkuin\nvasta sitten, kun alkoi kuulua ankkurikettinkien kolinaa.\n\nAseita vastaanottamassa oli kaksi pietarsaarelaista moottorialusta\n(omistajat pankinjohtaja Labbart ja konttoristi Nyman), joilla\nkummallakin oli perässään kalastajavene; edelleen kokkolalaisen\nkapteenin G. Strömbäckin \"Björn\"-niminen hinaaja-alus proomuineen ja\nkaksi kruunupyyläistä kalastajavenettä. Pietarsaaren veneisiin\nlastattiin noin 300 kivääriä sekä pienehkö määrä revolvereita ja\nammuksia. Kokkolaan ja Kruunupyyhyn meneviin aluksiin saatiin myös\nmelkoisesti aseita ja ammuksia. Kun Pietarsaareen aiottu lasti oli\nveneissä, poistuivat Ahlbäck ja Höglund \"John Graftonista\" mennen\nkaupunkiin, koska heidän tehtävänsä näin oli suoritettu.\n\nLaivan oli, huolimatta pimeästä ja sumusta, _pakko pyrkiä_ aikaisin\naamulla avomerelle; molemmat kapteenit, Saxén ja Nylander, olivat näet\nsitä mieltä, että jos odotettaisiin päivän valkenemista, laiva tulisi\nilmi, ja silloin koko yritys olisi mennyttä, vieläpä Pietarsaareen\ny.m:lle jätetty lastikin joutuisi vihollisen saaliiksi sekä laivaväki\nja monet muut asiaan sekaantuneet venäläisten käsiin. Ei siis ollut\nmuuta neuvoa kuin uskaltaa.\n\nAamulla syyskuun 7. p:nä laiva lähti ilman paikallista luotsia merelle,\nmutta otti sumussa ja pimeässä väärän suunnan ja ajoi vedenalaiselle\nkarille. Siihen se tarttui lujasti kiinni ja täyttyi vedellä.\n\nSyyskuun 8. päivän aamulla saatiin Pietarsaareen tieto tapahtumasta.\nTohtori Hohenthal kutsui silloin Ahlbäckin luokseen neuvottelemaan\nsiitä, kuinka \"John Graftonin\" miehistö voitaisiin toimittaa Ruotsiin.\nPäätettiin lähettää _\"Haze\"_ ja Ahlbäckin omistama \"_Mikasa_\"-niminen\nkutteri tätä tehtävää suorittamaan.\n\nOlipa \"John Grafton\" jo ennättänyt saada vieraakseen tullimiehiäkin,\nnim. tullipäällysmies _Jakob Öströmin_ ja vahtimestari _Karl\nFriborgin_. Kun \"Mikasa\" ilmestyi näköpiiriin, suljettiin heidät\nerääseen peräkeulan hyttiin, jotteivät voisi tuntea tulijaa. Heille\nilmoitettiin samalla, että kahdesta vaihtoehdosta oli valittava toinen:\nHeidän oli joko tuhouduttava aselaivan räjähdyksessä tai lähdettävä\ntiehensä ja pidettävä suunsa kiinni. Tullimiehet valitsivat\njälkimmäisen vaihtoehdon vannoen pysyvänsä vaiti, sillä \"John Grafton\"\noli jo laitettu räjähdyskuntoon. Valansa he pitivätkin.\n\n\"John Graftonin\" suomalainen miehistö lähti maitse Pietarsaaresta\nkotiseudulleen. \"Hazeen\" sijoitettiin molemmat kapteenit, Nylander ja\nSaxén, ynnä puolet lättiläisestä miehistöstä; loput miehistä saivat\npaikkansa \"Mikasassa\".\n\nHetken mentyä tapahtui ankara räjähdys, joka taittoi \"John Graftonin\"\nkahtia, ja tavaton kiväärinperien paljous jäi uiskentelemaan laivahylyn\nympärille todistaen venäläisille, mistä oli ollut kysymys. Pohjanmaan\nreippaat pojat lähettivät sitten tapahtumasta helsinkiläisille\naktivisteille salaperäisiä surunvalitussähkösanomia, joista kuvaavin\noli tällainen:\n\n\"Moster har avlidit; hon sprack\". (Täti on kuollut; hän halkesi.)\n\nRuotsin-matkalaiset saapuivat masentuneina ja uupuneina kovan myrskyn\nkestettyään _Rataniin_. \"Mikasan\" miehistön muodostivat _Ahlbäck_ ja\npietarsaarelainen _G. Ramstedt_. \"Hazen\" miehistöön kuuluivat\npietarsaarelaiset _Johannes Brännäs_, aluksen suunnittelija ja\nrakentaja, _Arthur Eklund, Vilh. Lillqvist ja Walter Kecklund_.\n\nAselastin purkaminen Pietarsaaren luona onnistui täydellisesti:\nPietarsaareen, Kokkolaan ja Kruunupyyhyn saatiin \"John Graftonista\"\nmelkoinen määrä aseita ja ammuksia.\n\nPietarsaaren edustalla aseita-vastaanottaneista mainittakoon seuraavat\ntietoomme tulleet: Pietarsaarelaisia olivat liikemies _Hugo Ahlbäck_,\npankinjohtaja _Halvar Backlund_, liikemies _Johan Brännäs_, maisteri\n_Arthur Eklund_, tohtori _C. M. Hohenthal_, kauppias _V. Höglund_,\nherrat _Walter Kecklund_ ja _Vilh. Lillqvist_, insinööri _Rob.\nLabbart_, pankinjohtaja _R. M. Labbart_, konttoristi _Paul Nyman_ ja\npalomestari _G. Ramstedt_. Kokkolalaisia olivat pankinjohtaja _Alf.\nForss_, insinööri _A. O. Mether_, tohtori _Bruno Miller_,\npankinvirkamies _Savander_, tohtori _Alarik Strengell_, ja kapteeni _G.\nStrömbäck_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalaamme jälleen Kemin edustalle. -- Otettuaan \"John Graftonista\"\nviimeiset lastinsa purjeveneet lähtivät lopuksi purjehtimaan Kemiä\nkohti.\n\nKun oli pimeä ja kohtalaisen ankara tuuli, koettiin sinä yönä raskaassa\nlastissa olevissa purjeveneissä kovan aallokon keskellä monta\njännityksen ja tuskan hetkeä. Milloin irtaantui jonkin veneen ruori\nkoukuistaan, milloin sattui jokin muu vahinko. Mutta purjehtijat\npääsivät kuitenkin -- saatuaan Selkäsaaresta käsin aktivistien antamia\nvalomerkkejä -- onnellisesti maihin saarella olevaan n.s. \"Franzénin\nplassin\" laituriin. Kiväärejä y.m. sisältävät laatikot nostettiin heti\nveneistä erääseen Kemi-yhtiön makasiiniin,[9] jonka avain oli\naikaisemmin hankittu asioissa mukana olevan J. H. Junkkosen\nvälityksellä.\n\nNäin päättyi tämän mainehikkaan maanantain tavattomia ponnistuksia ja\nsatumaista rohkeutta kysynyt työ.\n\nSelkäsaaressa miehet valmistivat itselleen makasiinin lähellä olevassa\nasuinrakennuksessa hauskan illan hankkimalla kaupungista suuren\npadallisen liha- ja perunasoppaa y.m. Ja kaksi kiväärein asestettua\nmiestä oli ulkona vahdissa -- niinkuin sotaleirillä ainakin. Mieliala\noli reipas ja rohkea. Aselaatikoita ei ennätettykään kuljettaa talteen\nmuuta kuin tämä ainoa kerta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMöylyn asioissa olivat välittömästi tai välillisesti mukana eri\npaikkakunnilta seuraavat henkilöt: -- _Kemistä ja sen lähettyviltä_:\nLiikemies _K. Edv. Castrén_, mekanikko _Heikki Castrén_, luotsi _Allu\nJokisalo_, rakennusmestari _J. H. Junkkonen_, poliisi _Juho Karppinen_,\nkauppias _Onni Kemppainen_, vesitehtaan johtaja _Jukka Kemppainen_ (k),\nkauppias _Akseli Korpelainen_, viilari _Aadam Laakkonen_, maanviljelijä\n_K. Pekka Lahdenperä_, Kemi-yhtiön isännöitsijä _Magnusson_,\nkauppias _H. I. Mannermaa_, räätälimestari _J. Meriläinen_ (k),\nyhteiskoululainen _Arvo Metsola_ (Skog), kultaseppä _Juho Nykänen_,\nkelloseppä _Antti Parviainen_, suutarimestari _Aapo Peltoniemi_ (k),\nkonttoristi _Iikka Rantaniemi_, maanviljelijät _Erkki Salmela, Kalle\nSalmela ja Matti Salmela_, levyseppä _Joel Salonsaari_, Karihaaran\nsahan isännöitsijä, luutnantti _J. G. Snellman_, kultaseppä _Frans\nTiura_, tehtailija _Ivar Ulén_ ja talonomistaja _Kalle Winter_. --\n_Oulusta_: Muurari _Heikki Ahmala_, sahantyömiehet _Johan Aho ja Iikka\nHahto_ (k), räätälimestarit _Eemeli Karhu ja Jaakko Kemppainen_,\nkirvesmies _Vilho Ollikkala_, räätäli _Iikka Routtu_ (k), maisteri\n_Zeth Snellman_, neiti _Hanna Åström_ (nyk. rouva Frankenhaeuser) ja\nmaisteri _Lenna Åström_. -- _Pietarsaaresta_: Liikemiehet _Hugo Ahlbäck\nja V. Höglund_. -- _Torniosta_: Valokuvaaja _Heikki Björn_. --\n_Muualta_: Varatuomari _Johannes Gummerus_, koneenkäyttäjä _Lehtinen_,\nmerikapteeni _J. W. Nylander_ ja eräs ahvenanmaalainen linjaluotsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskiviikkona, syyskuun 5. p:nä levyseppä _Joel Salonsaari_ ja\nmaanviljelijä _Kalle Salmela_ tekivät vielä yhden rohkean\naseittentuontiyrityksen.\n\nNavakan tuulen puhaltaessa he lähtivät laskemaan ulapalle kaksin\npurjein, sillä oli kiire. Sitä mukaa kuin alus eteni, koveni tuuli, ja\naallokko kävi yhä korkeammaksi. Vanha vene rupesi silloin pitämään\nsellaista kolinaa, että toinen purje oli otettava alas. Yhdellä\npurjeella -- ja sekin pienennettynä -- miehet viilettivät sitten Möylyä\nkohti vakaasti aikoen taaskin ottaa niin suuren lastin kuin vene\nsuinkin kestäisi. Mutta kun he joutuivat Möylynkarin kohdalle,\nhuomasivat he maihinpääsyn mahdottomaksi. Raivostunut meri löi\nvaahtopäisiä aaltojaan sekä karin että sillä olevien laatikoiden yli.\nEi auttanut muu kuin ryhtyä etsimään suojaa jostakin.\n\nJonkin matkan päässä Möylystä on _Norpauha_-niminen avonainen kari,\nhieman suurempi kuin Möyly, ja sen turvaan miehemme päättivät yrittää.\nNäytti siltä, että karille oli paras pyrkiä tuulen alapuolelta. Mutta\nkun vene ennätti lähelle karia, niin humaus vain, ja voimakas\nhyökyaalto nakkasi sen kappaleiksi kivikkoon. Onneksi miehet saivat\nveneessä olleet tavaransa pelastetuksi.\n\nKarin korkeimmalla kohdalla oli kaksi myrskyn sinne kuljettamaa\nsuurta tukkipuuta ja niiden välissä pienempää puuntörkyä.\nSalonsaaren nahkaisessa käsilaukussa sattui olemaan kokonainen\ntulitikkulaatikkopuntti ja sen keskessä jokunen niin kuiva laatikko,\nettä tuli saatiin viritetyksi. Se olikin tarpeen, sillä ilma oli kolea\nja miehet aivan märkiä. Mutta juuri kun he saivat tulen valmiiksi,\nhuomasivat he tullivartioaluksen laskevan karia kohti. Se pani miehet\nheti koettelemaan, olivatko aseet kunnossa, sillä he olivat päättäneet,\nettä jos laiva yrittäisi karille, he ampuisivat sen vesirajasta puhki,\njolloin sen olisi palattava takaisin; ja ellei se auttaisi, niin he\nsaman tien ampuisivat kaikki kannella liikkuvat olennot. Elävinä\nmiehemme eivät missään tapauksessa aikoneet antautua. Tämä päätös\nvahvistettiin tukevalla kädenpuristuksella. Kovan merenkäynnin vuoksi\ntullialus ei kuitenkaan uskaltanut laskea aivan lähelle karia, vaan\nkiersi sen melkein ympäri suunnaten sitten kulkunsa näköpiirissä olevan\nSarven saaren suojaan, jotenka miehet saivat nuotionsa ääressä rauhassa\njatkaa hetkeksi keskeytynyttä kuivailuaan.\n\nIlta alkoi jo hämärtää, kun tuulen mukana samalla vyöryi seudulle\nsankkaa merisumua, joka kostealla ja läpinäkymättömällä verhollaan\nhetkeksi peitti haaksirikkoiset. Sumuvaipan siirryttyä sen verran, että\nlähin näköpiiri jälleen avautui, miehet huomasivat kutterin, joka\npurjehti melkein suoraan heitä kohden. Jännittyneinä he koettivat\nkaukoputken avulla saada selville, oliko tulija ystävä vaiko\nvihollinen. Kun he tulivat vakuutetuiksi, että se oli ystävän, H.\nCastrénin alus, nostivat he pirstoutuneen veneensä maston kiviröykkiöön\npystyyn ja kiinnittivät sen puoliväliin sadetakin hätämerkiksi. Tämä\nhuomattiinkin kutterista, jonka vuoksi se heti suuntasi kulkunsa karia\nkohden. Kutteri pyrki ankkuriin tuulen alle voidakseen karia vastaan\nvetäytyvän hyökyaallon avulla saada vesisukset[10] rantaan. Kutterissa\ntoimittiin hyvin varovasti. Toinen miehistä oli valmiina heittämään\nankkurin samalla hetkellä kun hyökyaalto otti kutterin harjalleen.\nAnkkuri putosi mereen, ja nostoköli vedettiin ylös. Hetki oli\njännittävä: Kestäisikö ankkuriketju vai pirstoutuisiko kutterikin\nkivikkoon? Kuvaamaton riemuntunne valtasi miesten mielet, kun he\nhuomasivat ankkurin pitävän. Kutteri jäi muutaman kymmenen metrin\npäähän karista, niin lähelle, että haaksirikkoiset ja kutterissa-olijat\nselvästi saattoivat kuulla toistensa puheen. Kutterissa pantiin\nkuumeisella kiireellä vesisukset kuntoon ja kannen alla olevia köysiä\nvedettiin esiin. Mutta suksien avulla oli mahdotonta päästä karille.\nMonien yritysten jälkeen miehet vihdoin viimein saivat ohjatuksi sukset\nrantaan. Näin oli pelastus mahdollinen. Ensin vedettiin kutteriin\ntavarat ja sitten miehet yksi kerrallaan -- ja heti sen jälkeen kiireen\nkaupalla pois!\n\nSinä aikana, jolloin kutteri ilmestyi haaksirikkoisten näköpiiriin ja\npelastustyötä suoritettiin, oli merisumu keskittynyt Norpauhan ja\nSarven väliin, jotenka tullivartioaluksessa ei tiedetty tapauksesta\nmitään, ennenkuin vasta aamulla. Aluksen mennessä varmaa saalista\nkarilta noutamaan oli siellä enää vain veneenhylky ja nuotion jätteet.\nTullimiesten hämmästys oli suuri, sillä aluksesta oli koko yön tarkoin\npidetty silmällä, ettei kukaan pääsisi karillaolijain yhteyteen.\n\nKutteri purjehti päävarastopaikalle Selkäsaareen, missä Salonsaari ja\nSalmela sekä heidän rohkeat pelastajansa _Heikki Castrén ja Onni\nKemppainen_ sitten kuivailivat ja lämmittelivät kangistuneita\njäseniään.[11]\n\nMutta sitten tapahtui onnettomuus. Eräs oululainen laivuri _Antti\nJuntunen_ (tavallisesti sanottu Romu-Juntuseksi) oli Möylyn\ntienoilla erään uponneen höyrylaivan hylyn nostopuuhissa. Kun hän\n\"Nostaja\"-nimisellä kaljaasilla syyskuun 5. p:nä sivuutti Möylyn,[12]\nhuomasi hän siellä puoleksi vedessä olevia laatikoita. Kovan ilman\ntakia hän ei kuitenkaan voinut silloin laskea maihin niitä tutkimaan,\nvaan jatkoi matkaansa _Selkä-Sarveen_. Mutta seuraavana päivänä hän\npalasi takaisin. Hän arveli laatikoissa olevan väkijuomia, mutta\nihmeekseen hän huomasikin niiden sisältävän kiväärejä y.m.s.\n\nSamoihin aikoihin myöskin _Allu Jokisalo, Heikki Ahmala ja Juho\nNykänen_ saapuivat uudestaan Möylyyn lastia hakemaan. He aikoivat\nvallata koko Juntusen kaljaasin, mutta huomattuaan tullilaivan erään\nsaaren kupeessa katsoivat he parhaaksi luopua suunnitelmastaan;\nsitäpaitsi ilmakin oli jo muuttunut aivan tyveneksi. Miehillämme ei\nollut muuta neuvoa, kuin tekeytyä asiasta tietämättömiksi. Hekin siis\nnousivat karille ja \"ihmettelivät\" tavaroita. Kun Ahmala tiedusteli\nJuntuselta, mitä laatikot sisälsivät, vastasi tämä kohottaen erästä\nkivääriä: \"Tämmöistä\". Jokisalo ja hänen seuralaisensa eivät näin ollen\nvoineet tehdä muuta kuin poistua.\n\nMutta Juntunen, jonka kaljaasissa oli 8 miestä, lastasi innoissaan\nlaivaansa karilla vielä olevat 33 isompaa ja pienempää laatikkoa (659\nkivääriä pistimineen, joukon sotilasrevolvereita ja 120.000 panosta) ja\nlähti saaliineen palkkion toivossa Kemiin, saapuen sinne iltapäivällä.\nMutta laiha oli Juntusen venäläisiltä saama palkkio: ainoastaan 100 mk.\nTulliviranomaiset sen sijaan uhkasivat panna hänet syytteeseen, koska\nhän oli omavaltaisesti kajonnut tullaamattomaan tavaraan. -- Löytö oli\ntäten kuitenkin joka tapauksessa tullut viranomaisten kuuluville.\nVieläpä läänin v.t. kuvernöörikin, joka syyskuun 7. p:n iltana\nsattumalta saapui Kemiin, sai tästä tiedon ja käski nimismies\nJ. Vuoriota tutkimaan asiaa.\n\nLuonnollisesti nousi tavaton hälinä koko kaupungissa, ja löydön\njohdosta tehtiin jos jonkinlaisia johtopäätöksiä. Kukaan ei kuitenkaan\ntuntenut asian oikeata laitaa, eikä siis \"syyllisistä\" ollut vielä\nmitään tietoa. Syyskuun 8. p:nä Pietarsaaren edustalla tapahtunut \"John\nGraftonin\" räjäyttäminen vasta avasi vähän kaikkien silmiä, mutta\nsuuren salaperäisyyden verho lepäsi sittenkin Möylynkarin merkillisen\ntapauksen yllä.\n\nViranomaiset olivat kuin pyörryksissä. Rauhalliseen Kemiin tulvahti\nyht'äkkiä santarmeja, tullimiehiä, salapoliiseja, vieläpä\nviitisenkymmentä venäläistä sotamiestäkin. Santarmit ja poliisit\ntekivät 9.IX.1905 tullialus \"Vartiolla\" tutkimusretken Möylyyn.\nSotamiehet taas kulkivat rivissä pitkin rannikoita pistellen metrin\npituisilla rautakepeillä pehmeään rantahiekkaan. Sinne kätketyt\nlaatikot olivat täten verraten helposti löydettävissä. Tullihallitus\nkomensi \"_Suomi_\"- ja \"_Nordvakten_\"-nimiset laivansa pohjoisille\nvesille. Ja syyskuun lopulla tuli näiden seuraksi vielä vanha ränstynyt\nvenäläinen risteilijä \"Aasia\" mukanaan santarmiratsumestari\n_Tuntzelmann von Adlerflug_.\n\nAluksi kaikki tämä kovin kirvelytti möylyläisiä, mutta pian he\nrauhoittuivat. Rohkeus ja neuvokkuus ei heitä koskaan pettänyt, ja he\nrupesivat miettimään, mitenkä saisivat pelastetuksi takavarikoidut ja\ntullikamarin pakkahuoneeseen sijoitetut ase- y.m. laatikot. Siitä he\nolivat varmat, että he saisivat tavarat haltuunsa, mutta kun niiden\npoiskuljettaminen osoittautui mahdottomaksi, niin he luopuivat\nanastamissuunnitelmista.\n\nSitten ruvettiin ajattelemaan pakkahuoneen räjäyttämistä, ja\ninnokkaimpia tässä puuhassa olivat rakennusmestari _J. H. Junkkonen_,\nyhteiskoululainen _Arvo Metsola_ ja poliisi _Kalle Winter_. Sääli tuli\nvain kauppiaiden kahvi- y.m. varastoja.\n\nMetsolalle, joka oli lupautunut räjähdyspanoksen sytyttäjäksi,\nannettiin tulilankakäärö, nallit ja sikari sytyttämistä varten -- ja\nsitten matkaan yösydännä etsimään räjähdysshelatiinilaatikkoa! Mutta\nkätköpaikoistaan Martinkarilta ja Kiikelistä toverukset eivät\nharmikseen löytäneetkään shelatiinilaatikkoa, vaan ainoastaan viattomia\nrevolverilaatikoita, jotenka heidän täytyi palata kaupunkiin tyhjin\ntoimin. Ja kun Junkkonen vielä samana yönä oli käynyt asiasta\nneuvottelemassa yhteiskoulun rehtorin _Vihtori Frimanin_[13] kanssa,\ntultiin siihen tulokseen, että hankkeesta oli kokonaan luovuttava.\nVenäläisille täten tuotettu vahinko olisikin ollut mitättömän pieni,\njotavastoin koko sataman puoleinen osa Kemin kaupunkia olisi\ntuhoutunut.\n\nViranomaiset ryhtyivätkin sitten jo seuraavana päivänä lastaamaan\ntavaroita rautatievaunuun Ouluun vietäviksi.\n\nMöylyläiset saivat toistaiseksi -- ihme kyllä -- olla rauhassa. Mutta\nparin viikon kuluttua viranomaiset kahden kurjan petturin avulla\npääsivät heidän jäljilleen, jotenka syyskuun 18.-20. p:nä heitä jo\nkuulusteltiin. Toinen pettureista,[14] \"Ilmarin\" perämies _Stålnacke_,\noli aselöytöjen jälkeen siirtynyt Ruotsiin ja sieltäkäsin ilmiantanut\nisäntänsä, K. E. Castrénin ja Niilo Nylanderin. -- Castrénia tultiinkin\nvangitsemaan, mutta hän tekeytyi kovin sairaaksi, jotenka hänen\npidättämisensä lykkäytyi seuraavaan päivään. Hänen taloansa kyllä\nvahvasti vartioitiin, mutta hänen onnistui kuitenkin syyskuun 23. p:n\nillalla käymälän kautta pujahtaa palokujaan ja paeta Ruotsiin. Toiset,\nkuten mekanikko Heikki Castrén, kultaseppä F. Tiura, rakennusmestari\nJ. H. Junkkonen, kultaseppä J. Nykänen, luotsi Allu Jokisalo, kauppias\nA. Korpelainen y.m., pakenivat 24.IX.1905 niinikään Ruotsiin.\nSamoin asioissa mukanaolleet oululaiset, jotka ensin jonkin aikaa\npiileskelivät Kemin läheisyydessä ja joille m.m. kauppias _O. W. Lehto_\ntoimitti noina päivinä ruokaa ja tupakkaa, kuljetettiin auliisti\nKemi-yhtiön laivoilla Haaparannalle. -- Mutta _Kalle Winter_\n\"korotettiin entiseen virkaansa\", saipa vielä määräyksen toimia\netsivänä ja korkeiden herrojen uskottuna.\n\nSyyskuun 24. p:nä saapui Kemiin Oulusta v.t. kuvernööri\nR. Rothström (Rainesalo), v.t. lääninsihteeri Kyyros Suomalainen, 8\npoliisikonstaapelia ja 2 salapoliisia. Torniosta taas tuli\npoliisimestari Melart. Tarkoituksena oli toimeenpanna juhlallinen\ntutkinto. Mutta, kuten sanottu, useimmat möylyläiset olivat juuri\nsamana päivänä paenneet Ruotsiin, jotenka jäljelle oli jäänyt vain tuo\nverraten viaton kauppias _Niilo Nylander_. Häntä tutkittiin seuraavana\npäivänä kolme tuntia, mutta hän saattoi todistaa, ettei hän tiennyt\nkoko jutusta juuri mitään. V.t. lääninsihteeri Kyyros Suomalainen\nkohteli muuten Nylanderia hyvin sopimattomasti, m.m. pakottaen tämän,\nvanhan miehen, seisomaan koko tutkintoajan. Kun Nylander oli saatu jo\nkahteen kertaan sanomaan sanottavansa, niin häntä vaadittiin kertomaan\nkaikki vielä kolmannen kerran, jotta hän siten sotkeutuisi puheissaan.\nSilloin Nylander jyrkästi kieltäytyi sanoen: \"Sitä en tee, vaikka minut\npaikalla tapettaisiin!\" -- Kuulusteltaessa häneltä kysyttiin m.m.,\noliko hän aktivisti vai passivisti. Siihen Nylander v.t. kuvernöörin\ny.m. läsnäollessa vastasi: \"Minä en ole passivisti enkä aktivisti, vaan\naffäristi.\"\n\nSyyskuun 26. p:nä Nylander kuitenkin vangittiin. Häntä vartioi\nkaupunginvankilassa vuorotellen kolme miestä, kaksi oululaista poliisia\nja vankilan vahtimestari. Tällöin Nylander osoittautuikin\n\"affäristiksi\". Hän laski mielessään näin: \"Kun vankilan vahtimestari\n_Frithiof Kääntö_ suostuu ottamaan santarmistolta kuukausipalkkiota 60\nmk, niin miksikäpäs eivät minun rahani hänelle kelpaisi.\" Kääntö, joka\nmuutenkin oli ruvennut miettimään Amerikkaan lähtöä, suostuikin\nNylanderin ehdotukseen määräten palkkiokseen niin pienen summan, että\nNylander omasta halustaan lisäsi siihen muutamia satoja markkoja.\n\nKääntö suorittikin sitten tehtävänsä varsin hyvin. Hän oli jo illalla\npuhunut vaimolleen, että tämä hankkisi \"paksut nisut\" ja keittäisi\nyöllä kahvia -- \"ettei nukuta\". Klo 12 yöllä oli vahdinvaihto, ja kaksi\noululaista poliisia asettui paikoilleen Nylanderin kopin eteen.\nNukuttaakseen vartiansa hyvään uskoon Nylander riisui saappaansa ja\nheitti ne lattialle, niin että kolahdus kuului oven taakse. Vartiat\nsilloin tietysti luulivat, että heidän vankinsa laittautui makuulle.\nSamassa oli myöskin vahtimestarin huoneessa, joka oli toisessa\nkerroksessa, kahvi valmista. -- Kääntö käväisi omassa huoneessaan ja\ntuli sitten poliisien luo pyytäen näitä kahville sekä luvaten sillä\naikaa itse pitää huolen vartioimisesta. Tietäen poliiseilla olevan\nsyötävänä \"paksut nisut\" hän aukaisi kopin lukon ja vei Nylanderin\nulko-oven takapuolelle kehoittaen häntä odottamaan siellä. Sitten hän\nlukitsi kopin ja vartioitsi ovella, kunnes oululaiset poliisit tulivat\npaikoilleen. Sen jälkeen hän jätti nämä siihen vartioimaan tyhjää\nkoppia ja oli itse menevinään nukkumaan, mutta lähtikin Nylanderin\nkanssa suoraa päätä Hahtisaaren rantaan, minne eräs Nylanderin ystävä,\nkonttoristi _Iikka Rantaniemi_ oli varannut veneen, vieläpä ripustanut\nNylanderin käytettäväksi turkit rannalla olevan puun oksalle; yö oli\nnäet perin kylmä. Mutta matkamiehet eivät yön pimeässä turkkeja\nhuomanneet, jotenka ne ihmisten suureksi kummastukseksi riippuivat\nsiellä vielä seuraavana päivänä, sillä omistaja ei uskaltanut niitä\nnoutaa, kun poliisit ja santarmitkin puuta kiertelivät. Lopulta hän ne\nsentään sai. -- Nylander, Kääntö ja nahkuri Turunen, joka myös avusti\nsoutamisessa, katosivat pienessä veneessään syksyiselle pimeälle ja\nsumuiselle merelle, missä he nousivat Nylanderin omistamaan \"Vihuri\"-\nnimiseen höyrylaivaan, joka odotti sovitussa paikassa. Sillä miehemme\nsaapuivat onnellisesti Ruotsin Seittenkariin.\n\nKääntö sai sitten Amerikan-matkarahat; ja myöhemmin hänen perheensäkin\nlähetettiin valtameren taa.\n\nAamulla klo 8 tuli suuri joukko herroja ja poliiseja Nylanderia\ntutkimaan. Oulun konstaapelit seisoivat uskollisesti paikallaan, mutta\nkun ovi aukaistiin, niin koppi olikin tyhjä! Seurasi syvä äänettömyys.\nToinen oululaisista poliiseista aukaisi vihdoin suunsa lausuen: \"Tämä\nKemi on niin kirottu paikka, ettei täällä kukaan pärjää!\" Ja v.t.\nkuvernöörin kerrotaan sanoneen, että Nylander tosiaankin oli\n\"affäristi\".\n\nSyyskuun 29. p:nä saapui Kemiin prokuraattori _Valde von Hellens_\n(Hirvikanta) sekä uudestaan v.t. kuvernööri Rothström[15] ja v.t.\nlääninsihteeri Kyyros Suomalainen. Sitäpaitsi tulivat sinne Torniosta\nmyös poliisimestari Melart ja santarmipäällikkö, kreivi Kamenskij. --\nSeuraavana päivänä prokuraattori aloitti Kemin aktivistien pakoa\nkoskevan tutkinnon.\n\nVarsinkin K. E. Castrénin ja N. Nylanderin pakoasiaa pengottiin.\nKuulustelut olivat tälläkin kertaa salaiset. Sanomalehtimiehet eivät\nsaaneet millään muotoa olla läsnä, sillä prokuraattori selitti\nlyhyesti, että kysymyksessä oli seikkoja, jotka saattoivat suomalaiset\nviranomaiset omituiseen valoon. Tutkinto ei tietysti johtanut mihinkään\ntulokseen; oli vain tyydyttävä toteamaan tapahtunut tosiasia.\nProkuraattori lähtikin pois Kemistä lokakuun 1. p:nä 1905 lausuen\nmennessään: \"Kemissä harjoitetaan paljon jänisjahtia,[16] mutta siellä\nei saa edes jäniksenpaistia!\" -- Poliisit ja santarmit jäivät Kemiin\n\"jahtia\" jatkamaan.\n\nMutta mitä puuhasivat tällä välin möylyläiset? Luonnollisesti he eivät\nvoineet kädet ristissä katsella, kuinka sotamiehet, santarmit ja\ntullimiehet myllersivät Kemissä ja sen ympäristössä. -- Jo heti sen\njälkeen, kun Romu-Juntunen oli urotekonsa tehnyt, möylyläiset päättivät\neri paikkoihin kätkeä ase- y.m. laatikoita. Niitä kaivettiin\nSelkäsaaren pehmeään rantahiekkaan ja Ajoksen Tuomilahden hietikkoon;\nmelkoinen osa piilotettiin Pikku-Räiskön saareen, samoin jokin määrä\nKiikelin saareen ja Martinkarille sekä kaupunkiin. Panoksia\nsijoitettiin myös Ajoksen saareen. Kaupungissa oli hyvänä\ntalletuspaikkana Venäjän valtion lennätintarvikemakasiini. Sen\nhoitajana oli Arvo Metsolan isä, joka ei suopein silmin katsellut\npoikansa yöllisiä retkiä peläten hänen takiansa menettävänsä toimensa.\nMutta Arvo-poika tuumi vain: \"Ei ole väliä, jos ryssän pieni limppu\nmeneekin\". Ja niinpä hän saikin uskollisen työtoverinsa Aapo\nPeltoniemen kanssa mainittuun makasiiniin korjatuksi melkoisen määrän\nMöylyn tavaroita, niin että niitä suurlakon puhjetessa löytyi sieltä\nkaksi hevoskuormaa. -- Näissä puuhissa Arvo Metsolalla oli kaikenlaisia\nseikkailuja. Kerrankin hän eräästä kätköpaikasta latoi säkkiinsä\nlaatikollisen revolvereita, saapui sitten kantamuksineen yön pimeässä\nHahtisaaren venevalkamaan ja lähti sieltä Palokunnantalon pihan kautta\nkulkemaan Pakkahuoneen kadulle, aikoen mennä Pekka Niemelän pihan läpi\npalosolia myöten kotiinsa. Mutta kuvernöörinvierailun johdosta olikin\nNiemelän portille sijoitettu kaksi oululaista poliisia, joita Metsola\nei huomannut, ennenkuin oli heistä muutaman metrin päässä. Hyvät neuvot\nolivat silloin tarpeen! Eikä niitä mieheltämme puuttunutkaan. Lainkaan\npysähtymättä Metsola jatkoi säkkeineen kulkuaan poliisien keskitse\nNiemelän pihalle mennen pihanpuoleisemman rakennuksen eteiseen, mistä\njohti ovi kahden hänelle tutun koulutytön, _Emmi Hällin ja Impi\nNiemelän_ (nyk. Penzin) kamariin. Koputus ovelle ja tytöt hereille! Kun\nkaikki kemiläiset olivat kovin kiihdyksissä venäläisten toimeenpaneman\najojahdin johdosta, ei kavaljeerimme tarvinnut monta sanaa tuhlata\nselittäessään asiansa. Pimeässä avattiin tyttöjen lipaston laatikko,\notettiin sieltä liinavaatteet pois, pantiin revolverit laatikon\npohjalle ja ladottiin sitten liinavaatteet taas niiden päälle. --\nKaikki kävi mainiosti -- mutta tyttöjen läksyt eivät seuraavana päivänä\noikein sujuneet...\n\nKerran Metsola sai määräyksen hakea \"Ilmarista\" erään harmaan\nmatka-arkun, joka hänen piti pyytää Stålnackelta ja sitten kaikkineen\nhävittää. Arkun, jossa oli J. W. Nylanderin käyttämä ylioppilaslakki ja\nmakuuvaatteita, Metsola saikin käsiinsä ja menetteli saamiensa\nmääräysten mukaan -- polttaen tavarat. Samaista matka-arkkua\nviranomaiset etsivät sittemmin kovasti joka paikasta ja varsinkin\nkultaseppä Tiuran kotoa, kun Stålnacke oli ilmoittanut Tiuran kisällin\nkäyneen sen hakemassa.\n\nVaikka ase- ja panoslaatikoita olikin pitkin matkaa piilotettu sinne ja\ntänne, oli niitä kuitenkin vielä Selkäsaaren makasiinissakin, mistä\nsantarmit ja oululaiset poliisit eivät olleet niitä ymmärtäneet etsiä.\nMöylyläisistä rupesi kuitenkin tuntumaan siltä kuin senkin vuoro\nvihdoin tulisi, jotenka he päättivät kokonaan tyhjentää makasiinin\nlokakuun 8. p:n jälkeisenä yönä. Tällöin kokoontui joukko rohkeita\nmiehiä veneineen ns. \"Franzénin plassin\" laituriin; sitten\nmurtauduttiin makasiiniin ottamalla irti muutamia seinälautoja ja\ntyhjennettiin koko varasto. Osa siitä, kuten tämän teoksen I osan 42.\nsivulla on kerrottu, vietiin Heinä-Räisköön ja Hamppuleiviskän saareen\nRuotsin puolelle, mutta suurin osa varastoa kuljetettiin veneillä\nkaupunkiin. Siitä, mitenkä kaupunkiin tuotuja aselaatikoita\nsiirrettiin paikasta toiseen ja kuinka niitä keinoteltiin kaupungin\nulkopuolellekin, kertoo _Kalle Winter_, tuo aina hyvätuulinen Karjalan\npoika, seuraavasti.\n\n\"Sotamiehiä, santarmeja, tullimiehiä ja poliiseja lähti Kemin edustalla\noleviin saariin aseita etsimään. Jännitys kasvoi korkeimmilleen: Jos\nvain nuo nyt osuvat Selkäsaaren makasiinille, niin silloin sammuu\nviimeinenkin toivonkipinä. Otin tehtäväkseni kiikarin avulla vartioida,\nkävisikö kukaan makasiinissa päivän aikana. Kirkontornista olisi ollut\nhyvä näköala, mutta avaimen hankkiminen olisi herättänyt huomiota.\nValitsin siis tähystyspaikakseni kaupungin laidassa sijaitsevan\nhautausmaan, josta myöskin sopi saarelle silmäillä. Sieltä kiikaroin\nsotilaiden liikkeitä koko pitkän päivän ilman ruokaa ja juomaa. Välistä\nsilmät tahtoivat väkisinkin valehdella, mutta lopuksi sentään asia\nnäytti kääntyvän suotuisaan suuntaan. Illalla pimeän tultua pyysin\ntalonomistaja _Matti Pukeman_ toverikseni Selkäsaareen.\n\n\"Samalla sovimme kaikkien toisten toverien kanssa siitä, että he\ntulisivat niin monella veneellä kuin mahdollista jonkin määrätyn matkan\npäähän rannasta odottamaan sovittua merkinantoa. Niinikään jätettiin\nkaupungin rantaan pari vahtia, joitten tehtävänä oli taskulampulla --\nsovittua merkkiä käyttäen -- ilmoittaa se hetki, jolloin tavarat\nvoitaisiin tuoda kaupunkiin. Sousimme Pukeman kanssa saareen. Hiivimme\npimeässä varovaisesti lähelle makasiinia; epäilimme näet saaressa\npiilevän salaisia vartioita, koska olin sattumalta kuullut, että muuan\nmaalainen olisi edellisenä päivänä käynyt makasiinia ulkopuolelta\ntarkastamassa. Ajattelin, että hän silloin kenties oli seinänraosta\nhuomannut makasiinissa olevan epäilyttäviä laatikoita ja että hän\nmahdollisesti oli tämän ilmoittanut viranomaisille. Kiersin toverini\nkanssa makasiinin ympäri ensin kauempaa, sitten lähempää. Painoin\nkorvani monta kertaa maahan kuunnellen hengittämättä. Kun maa oli\nroudassa, olisi pienenkin liikkeen pitänyt kuulua.\n\n\"Saatuani selville, ettei mitään vaaraa ollut, annoin sovitun merkin,\njolloin mereltä riensi rantaan kymmenkunta soutuvenettä ja niissä\nparikymmentä kunnon toveria. He hyökkäsivät kuin nälkäiset sudet\nmakasiinin kimppuun. Kun emme olleet uskaltaneet hankkia avainta --\nsillä pelkäsimme siten saattavamme makasiininomistajan ikäviin\nselkkauksiin -- niin särjimme seinän.[17] Hetken perästä kaikki muut\ntavarat olivat siirretyt makasiinista, paitsi tyhjät laatikot. Kun\nnekin täytyi poistaa, päätettiin upottaa ne kivilastissa veneistä käsin\nmeren pohjaan. Mutta useita laatikoita kaatui upotettaessa ja niin ne\njoutuivat tuuliajolle ajelehtien sittemmin Ajoksen rantaan.\n\n\"Veneet lähtivät sitten kukin omalle suunnalleen, mutta neljä niistä\nohjasi kulkunsa, kuten oli päätettykin, kaupunkia kohden. Minä olin\ntässä ryhmässä. Kaupungin rannan lähettyville päästyämme saimme\nmäärätyn merkin, laskimme rantaan ja kannoimme tavarat erääseen\nEtelärantakadulla olevaan palokaivoon,[18] joka mielestämme oli hyvin\nsopiva säilytyspaikka.\n\n\"Seuraavana päivänä pidimme seutua silmällä ja näimme nimismies\nJ. Vuorion lähtevän miesjoukon kanssa Selkäsaareen ja siellä menevän\nsuoraan meidän makasiinillemme. Olimme siis aivan oikein edellisenä\niltana aavistaneet, että tuo kysymyksessäoleva maalainen antaisi\nyönseutuna asiasta viranomaisille tiedon. Tultuaan seuralaisineen\nmakasiinille nimismies hämmästyi äärettömästi, kun taaskin kaikki oli\nmennyt heiltä aivan kuin kahden kämmenen välistä. -- Sitten etsimään\nympäri saarta! Tullimiehet lähtivät Ajoksen saareen löytäen sieltä\ntuuliajolle joutuneet laatikot. Alettiin tutkia, mistä ne olivat sinne\ntulleet. Tuulen suunta viittasi Karihaaran lautatarhaan.\n\n\"Seuraavana aamuna oli sotilaita, santarmeja ja siviilipukuisia\nsalapoliiseja syytöntä lautatarhaa nuuskimassa ja penkomassa --\ntietysti ilman minkäänlaista tulosta.\n\n\"Seurasi jokunen päivä rauhallisempaa aikaa. Kun eräänä päivänä olin\ntapani mukaan junantuloaikana asemalla, tuli poliisi _Simo Rimpiläinen_\nhyvin kiihtyneen näköisenä luokseni. Arvasin jotakin tapahtuneen ja\nsiirryin sen takia syrjemmälle antaakseni hänelle tilaisuuden\nkahdenkeskiseen puheluun. Hän alkoi hyvin salaperäisesti kertoa eräästä\nlöydöstä kysyen minulta neuvoa, kuinka sen suhteen olisi meneteltävä.\nAluksi en aikonut puuttua koko asiaan, mutta kun hän siitä huolimatta\npyysi, että minä koettaisin keksiä jonkun henkilön, joka näitä asioita\ntuntisi, ja kun minulle tällöin selvisi hänen luotettavuutensa,\ntarjouduin lopuksi selvittämään jutun sillä ehdolla, että hän\nehdottomasti lupaisi olla vaiti.\n\n\"Niistä venekunnista, jotka edelläkerrottuna yönä lähtivät\nSelkäsaaresta, oli yksi tullut kaupungin halkovarastolle, purkanut\nsiellä kiväärit erääseen ojaan sekä kaatanut ojan reunalla kallellaan\nolleen halkopinon niiden päälle. Mutta kun talonomistaja Ville\nRuonavaara oli mennyt halkoja käsittelemään, oli hän löytänyt\nkätköpaikan ja tehnyt siitä heti mainitulle poliisille ilmoituksen.\nTämä oli käskenyt hänen mennä takaisin löytöä vartioimaan. Rimpiläisen\nkanssa sovittuani lähdin viipymättä löytöpaikalle tavaten siellä\nRuonavaaran erään halkopinon välissä samassa asennossa kuin\nedellisenä yönä olin unissani nähnyt yölepakon. Ihmetellen uneni\nyhteensattuvaisuutta menin hänen luokseen ja kysyin, mitä hän siinä\nteki. Silloin mies hyvin salaperäisesti kertoi löytäneensä\n'linnunpesän'. Pyysin häntä sitä minullekin näyttämään, mihin hän\nlopuksi suostuikin. Menimme katsomaan 'linnunpesää'. Ihmeteltyäni\nhetken 'linnunpoikain' muotosuhteita kysyin, mihin toimenpiteisiin hän\naikoi niiden suhteen ryhtyä. Hän ilmoitti odottavansa poliisin lähempiä\nmääräyksiä. Silloin ehdotin hänelle, että 'linnunpojat' upotettaisiin\nmeren pohjaan; näin kaikki loppuisi siihen eikä syntyisi mitään\nikävyyksiä kenellekään. Samalla tarjouduin ottamaan 'pesän'\nhaltuuni,[19] jos hän lupaisi ainiaaksi unohtaa asian. Hän suostuikin\ntähän. Pistin hänelle viitosen käteen kysyen, oliko hän siihen\ntyytyväinen. Samalla kun hän sen myönsi, otin esille pistoolini ja\ntähtäsin sillä häntä rintaan kysyen, aikoiko hän pitää lupauksensa.\nSilloin hän säikähtäen vannoi sielunsa autuuden kautta olevansa mitään\npuhumatta. Vielä varmuuden vuoksi muistutin, ettei hän saanut virkkaa\nasiasta yhtään sanaa edes vaimolleen. Sitten käskin hänen mennä\nrauhassa kotiinsa. Hän tekikin niin, enkä luule hänen koskaan\ntapauksesta mitään hiiskuneen.\n\n\"Seuraavana päivänä sain eräältä ystävältäni, poliisi _Juho\nKarppiselta_ kuulla, että santarmit olivat kierrelleet erästä toista\npalokaivoa aikoen aukaista sen. Olipa siis taaskin pidettävä kiirettä,\njos mieli saada kiväärit korjatuksi pois. Santarmeja, sotamiehiä ja\nsalapoliiseja kyllä vilisi kaupungilla yötä päivää, ja lisäksi oli\nvaloisa kuutamoyö; mutta siitä huolimatta tuumasta toimeen! Kymmenkunta\nmiestä kaivon ympärille vahtiin ja liikettä silmälläpitämään sekä\ntoiset miehet hevosta hankkimaan! Se saatiinkin asiassa mukanaolleen\nlimonaaditehtailija _Jukka Kemppaisen_ tallista. Sitten hevonen\nkartanolle kärryjen eteen ja -- kun merkki oli saatu -- kaivolle! Kun\nhevonen oli tuotu kaivolle, niin silmänräpäyksessä tavarat kärryihin ja\nhevosta selkään! Noin kahden kilometrin päässä vihdoin käännyttiin\neräälle niitylle, jossa oli iso oja ja sen reunalla suuri juurakkoläjä.\nTavarat ojaan ja juurakkoläjä päälle! Myöhemmin tavarat vähitellen\nkannettiin takaisin vesitehtaalle, pakattiin ja vietiin rautateitse\nOuluun, parempaan talteen.\"\n\nMyöhemmin Winter sai määräyksen lähteä Ruotsin Haaparannalle ottamaan\nselvää pakolaisten kohtalosta. Tultuaan sinne hän meni erääseen\nkahvilaan kysyen sen emännältä, oliko siellä sattumalta suomalaisia.\nEmäntä vastasi kieltävästi, mutta kun Winter sanoi nimensä, sai hän\npian selvän tovereistaan. Järjestettyään Torniossa heidän raha-asiansa\nja tultuaan vakuutetuksi siitä, että sikäläinen Ruotsin konsuli oli\nsuosiollinen[20] maanpaossa olevia kemiläisiä kohtaan, hän palasi\ntakaisin.\n\nKun Winter tuli kotiinsa, kertoi hänen veljensä, joka myöskin oli\npoliisi, että hän ollessaan asemalla sanomalehtiä ostamassa oli kuullut\nkolmen tuntemattoman miehen keskenään puhuvan, että Kalle Winter\nvangittaisiin seuraavana yönä. Winter ymmärsi heti, että hänenkin\nvuoronsa oli lähteä Ruotsiin. Hän järjesti matkaa varten raha-asiansa\nja poistui kotoa ilmoittamatta kenellekään aikeistaan. Kierreltyään\npalokujia pitkin hän meni nukkumaan erääseen kaupungin ulkopuolella\nolevaan heinälatoon. Seuraavana aamuna hän tiedusteli eräältä\nystävältään, oliko häntä yöllä aiottu pidättää. Kun mitään sellaista ei\nollut tapahtunut, palasi Winter kotiinsa seuraten kuitenkin äärimmäisen\nvalppaasti asiain kehittymistä.\n\nMutta aktivistien ahdistajatkaan eivät olleet toimettomia. Samana\npäivänä (29.IX.1905) kuin prokuraattori von Hellens y.m. herrat\nsaapuivat Kemiin, tuli risteilijä \"Aasia\" Tornion Röytästä asettuen\nKemin ulkosatamaan. Santarmit ja poliisit toimeenpanivat ase-etsintöjä\nkaupungissa ja sen ympäristössä, samalla kun risteilijän miehistö\nkiinnitti huomionsa saaristoon, m.m. _Pikku-Räiskön_ saareen.[21]\nSieltä löytyikin kaikkiaan 13 laatikkoa, joissa oli 50 kivääriä, 50\nrevolveria, 18.000 panosta ja 5 laatikkoa Blasting-shelatiinia.\nOmituista oli se, että vaikka tullimiehet, santarmit ja poliisit jo\naikaisemmin -- sekä \"Aasian\" miehistökin aivan äsken -- olivat\ntarkastaneet saaren läpikotaisin, sinne täten mentiin uudelleen ja\nlöydettiin lopultakin aselaatikot.[22] Ratsumestari Tunzelmannin\nkorvaan oli näet kuiskattu jotakin. -- Samoin kävi vähän myöhemmin\nSelkäsaaressa. Kuin kartan mukaan kreivi Kamenskij meni eräälle\nranta-äyräälle löytäen maasta 17 kivääriä, 20 pistintä ja 6.100\npanosta. Myös tullilaiva \"Vartion\" miehistö löysi vielä lokakuun 9.\np:nä Ajoksen saaresta 2.000 panosta sisältävän laatikon. -- Selkäsaaren\nlöytö oli varsin merkillinen siitäkin syystä, että vaikka laatikot oli\nkaivettu syvälle maahan ja vaikka kätköpaikalla oli sen jälkeen\npoltettu kokko, nuuskijat sittenkin olivat varmoja asiastaan.\n\nMutta kaikkia \"John Graftonista\" maihin tuotuja aseita ja panoksia ei\nhallitusvalta kuitenkaan saanut käsiinsä, vaan liittoutuneiden haltuun\njäi jonkin verran yli 400 kivääriä, 325 revolveria ja kymmeniätuhansia\npanoksia, mitkä suurlakkoviikolla toimitettiin rautateitse Ouluun.\nKemin miehille jäi vain noin 30 kivääriä ja ehkä saman verran\nrevolvereita. Räjähdysainelaatikot joutuivat kaikki venäläisten käsiin.\nNämä eivät kuitenkaan ottaneet niitä laivaansa \"Aasiaan\", vaan\nräjäyttivät ne Selkäsaaren rannalla ilmaan.\n\nEdellisestä ilmenee, että Kemissä oli pahinta lajia oleva \"Efialtes\",\npetturi, joka Venäjän ruplien sokaisemana oli tehnyt ilmiannot. Kun\ntämä mies, välitysliike Uno Höckertin prokuristi _Antti Sohlstedt_,\nsuurlakon aikana kutsuttiin tilille ja kun tiedetyt syytteet\nlueteltiin, niin hän häikäilemättä selitti, että kaikki oli valhetta ja\nettä hän tahtoi saada vapautua valalla. Mutta kun tuomiolautakunnan\npuheenjohtaja, asemapäällikkö _Z. Castrén_ hänelle huomautti, että\nsantarmien kätyrille ja sille, jolla on ollut sydäntä pettää\nisänmaansa, ei ole olemassa mitään valaa, joka hänet voisi puhdistaa,\nniin Sohlstedt murtui täydellisesti. \"Maanpakolaisuuteen!\" -- niin\nkuului tuomio. Ja isänmaansa pettäjä alistui katkerasti itkien\ntuomioon, poistuen, kuten hänelle oli määrätty, pohjoista tietä\nRuotsiin, jonne myös hinaajalaiva \"Ilmarin\" perämies Stålnacke, kuten\non mainittu, jo aikaisemmin oli siirtynyt, -- Ruotsin Haaparannalle\noli niinikään _Antti Juntunen_ vetäytynyt; siellä hän kaikkien\nhalveksimana pimeän tullen hiiviskeli pitkin katuja. Kun hän suurlakon\nloputtua saapui Ouluun ja kääntyi työväenyhdistyksen luottamusmiehen\n_Jaakko Kemppaisen_ puoleen tiedustellen, luuliko tämä hänen jo voivan\nasettua kotiinsa, niin Kemppainen vastasi: _\"Sellaisen teon jälkeen\nlienee viisainta vielä toistaiseksi pysyä vieraalla maalla\nhäpeämässä.\"_\n\nMarraskuun suurlakko 1905 nostatti, kuten tunnettua, kaikkialla\nisänmaallista mieltä ja synnytti uskoa, että kerran oli koittava se\npäivä, jolloin mätä ja laho Venäjä kukistuisi ja Suomi vapautuisi\nsortajansa kahleista. Samanlainen rohkea intomieli valtasi tuona\nmerkkiviikkona Keminkin väestön. Sinivalkoinen itsenäisen Suomen tuleva\nlippu siellä silloin liehui, eikä n.s. Tampereen julistuskaan[23]\nherättänyt siellä vastaväitteitä, sillä kemiläisten mielestä oli\nselvää, että suomalaisten tunnussanan piti kuulua: \"Irti Venäjästä!\"\nKemiläisten mielenlaatua osoittaa sekin, että lakon aikana kaupungissa\nnäyteltiin \"Maaherra\"-niminen näytelmäkappale, joka kuvailee lain\npyhyyttä ja loukkaamattomuutta. -- Eikä Kemi lakon humussa unohtanut\nrohkeita poikiaankaan, vaan marraskuun 7. p:nä lähetettiin juna\nTornioon noutamaan maastapaenneita Möylyn sankareita, joita Tornio jo\noli intomielisesti juhlinut ja jotka sitten suuren riemun vallitessa\nvastaanotettiin kotikaupungissaan.\n\nTällainen on Möylynkarin tarina. Vaikka maahamme ei saatukaan aseita\nmuuta kuin nimeksi, oli tapahtumalla suuri moraalinen merkitys.\nVenäläiset luulivat, että Pohjanmaalle oli jo aikaisemmin saapunut\nmonta laivanlastillista aseita,[24] ja Pohjanmaan kansaan \"John\nGraftonin\" haamu vaikutti isänmaallisen rohkaisevasti.\n\n_Suomen aktiivinen vastustuspuolue_ oli täten Peräpohjolassa kylvänyt\nsiemenen hyvään maahan, jossa se juurtui syvemmälle kuin missään\nmuualla Suomessa. Tästä kylvöstä nousi varsinkin Kemissä mitä ihanin\noras, joukko nuoria, isänmaataan tulisesti rakastavia miehiä, jotka\nsitten, kun kohtalon hetki löi, noiden vanhojen möylyläisten\nrautakourien kanssa ryhtyivät siihen rohkeaan ja edesvastuulliseen\ntekoon, jota _Kemin etapin_ nimellä nyt käymme lähemmin käsittelemään.\n-- Eikä Möylyn tarina rohkaissut ja herättänyt ainoastaan Peräpohjolan\nvalpasta kansaa, vaan tulisoihdun tavoin se valaisi koko isänmaatamme.\nSe osoitti meille tietä ahdingoissamme ja se painoi meidän mieliimme\nIlkan kuningas-ajatuksen:\n\n    \"Ei oikeutta maassa saa,\n    ken itse sit' ei hanki.\"\n\n\n\n\n\n\nKEMIN ETAPPI\n\n\n\n\nKEMIN ETAPIN JÄRJESTÄYTYMINEN.\n\n\n    Vaarassa on suku Suomen!\n    Koita ei konsana huomen,\n    voiton jos saa vihamies.\n\n    Vartion hetki on lyönyt,\n    vaikea eessä on työ nyt,\n    tiedätkö paikkas ja ties?\n\n                  _Eino Leino_.\n\n\n\nKemi ja sen ympäristöt.\n\n\nKoska Kemin etapin historiassa mainitaan lukuisasti sekä itse kaupungin\nettä sen lähimpien ympäristöjen paikkoja, on hyvä jo heti alussa\ntutustua niistä tärkeimpiin.\n\nKaupungin _rautatieasemalla_ Saksaan-menijät otettiin vastaan ja siellä\nhe myöskin useimmiten saivat kulkea ensimmäisen kiirastulen, nim.\npassintarkastuksen läpi. -- Kun asemalta kuljetaan sen edustalla olevan\naukeaman ja kaupunkiin kuuluvan pienen puistikon poikki, on heti\noikealla kädellä, Maantiekadun ja Isonpuistokadun kulmauksessa, Kemin\nvanha \"_Osula_\" (nyk. Kurkelan matkustajakoti), jossa aikoinaan useita\nsatoja Saksaan-pyrkiviä on majaillut. -- Sen lähimmässä läheisyydessä,\nIsonpuistokadun varrella, on _Jokelan matkustajakoti_, joka myös oli\njääkäriliikkeen aikana nuorten \"alasmenijäin\" lepola. Samaa on\nsanottava _Niemelänkin matkustajakodista_, joka sijaitsee\nPakkahuoneenkadun varrella. -- Majapaikoista puheenollen mainittakoon\nmyös Pohjoispuistokadun varrella oleva rouva _Pietilän talo_, jossa\nvaaranalaisimmat kulkijat tavallisimmin pidettiin piilossa. -- _Hille\nHalosen_ talossa, Pohjoispuistokadun ja Etelärantakadun kulmauksessa\noli _Kemin etapin kanslia_. -- Paitsi _kaupungin kirkkoa_ ja\n_yhteiskoulua_, mainittakoon vielä n.s. _Palokunnantalo_, jossa\nsijaitsivat Kemin kuuluisa _poliisilaitos_, \"Kunto\"-nimisen\nurheiluseuran voimistelusali, ryssien majoituspaikka y.m.\n\nKemin kirkon tornista aukenee eteemme laaja näköala: _Pohjoisessa_ päin\non Lautiosaaren pysäkin ja Laurilan aseman välillä Kemijoen yli johtava\nleveä _rautatiesilta_ ja jonkin matkaa sen alapuolella _Karihaaran_\ntehdasalue ynnä _Kiikelin ja Kuivanuoron_ saaret muita mainitsematta.\n-- Lännessä näkyvät _Koivukallion, Ruutinkarin, Saarenkrunnin ja\nValkeakarin_ saaret. -- _Lounaan puolella_ on noin 3 1/2 km pitkä ja\nnoin 1/2 km leveä _Selkäsaari_ (pituussuunta jotakuinkin etelästä\npohjoiseen), jonka pohjoispäästä kaupungin rantaan on runsaasti l 1/2\nkm. -- Kemistä noin 6 1/2 km _etelään_ on laaja _Ajoksen_ saari\nluotsitupineen; tämän saaren itärannalla oli _\"Vanhan-Pihlajan\"\nkalasauna_ eli n.s. _Ajoksen jääkärikämppä_, josta Saksaan-menijöitä\navoveden aikana lähdettiin moottorilla kuljettamaan Ruotsin-puolen\n_Seittenkariin_, missä taas niinsanottu _Krunnisalmen jääkärikämppä_\noli vastaanottopaikkana. Ajoksen etelärannikon itäisimmästä niemestä\nnoin 3 km etelään on _Ajoksenkrunni_. -- Kemistä _kaakkoon_ on\nmantereen rannikolla noin 1/2 km päässä kaupungista _hautausmaa_; siitä\n1 km edelleen kaakkoa kohti _Kalkkinokka_, josta on taas likipitäen 1/2\nkm _Haukkarin-niemeen_ ja siitä n.s. _Nällin-rantaan_ (Kallionpäähän)\n1 1/2 km, sekä siitä noin 11 km päässä _Maksniemen pysäkki_ ja\nsamanniminen kylä. -- Ajoksen saaren koilliseen pistävän kärjen, n.s.\n_Rivinnokan_ ja mantereen välillä Maksniemen suuntaan on _Veitsiluoto_\nja sillä sahalaitos (rakennettu vasta maailmansodan jälkeen); samaisen\nAjoksen kärjen ja kaupungin välillä, lähellä rannikkoa, taas on\n_Laitakari_-niminen saari, jossa niinikään on sahalaitos. -- Kaupungin\nrannassa on, paitsi varsinaista satamaa, myöskin n.s. _Hahtisaaren\nvenevalkama_ (kaupungin luoteiskulmassa), josta talvitie kulkee\nKuusiluotoon, sekä kaupungin lounaiskulmassa _Mansikkaniemen saha_. --\nAseman takana on _Karjalahti_, jonka ympäri toisinaan kuljetettiin\nSaksaan-menijöitä n.s. _Tervaharjuntietä_ pitkin maantielle ja siitä\neteenpäin Nällin-rantaan.\n\nTornionjoen-suun saarista on tässä yhteydessä mainittava ensinnäkin\n_Sellee_, jonka eteläpäässä on _Röyttä_-niminen Tornion ulkosatama ja\nA.B. Kemi O.Y:n sahalaitos. Selleestä noin 4 km kaakkoon, jonkin verran\nerillään muusta saaristosta on _Kuusiluoto_, jossa myös on suurehko\nsahalaitos. -- Ruotsin-puolen saaria ovat Röytän tienoilla sijaitsevat\n_Hamppuleiviskä ja Tirro_. Röytästä noin 6 km etelään, aivan likellä\nrajaa, on _Kataja_ ja siitä noin 15 km lounasta kohti, rajan ja\nSeittenkarin keskivälillä _Äijänpojanletto_.\n\n\n\nKemin etapin synty ja alkuvalmistelut.\n\n\nYleinen mieliala Pohjois-Pohjanmaan ja Peräpohjolan väestön keskuudessa\noli maailmansodan syttyessä hyvin toivehikas. Kaikki odottivat Venäjän\nkukistumista. Arveltiin, että jolleivät Saksan aseet sitä aikaansaisi,\nniin ainakin sodan jälkeen kaikesta päättäen puhkeava vallankumous.\nKuviteltiin alussa sitäkin mahdollisuutta, että Venäjän hallitus\nvaltiollisen järjen nimessä viipymättä kumoaisi kaikki poikkeuslait\npalauttaen maamme sisäisen itsenäisyyden. Epävarmuutta synnytti\nkuitenkin se, miten meidän tämän jälkeen olisi Venäjään suhtauduttava.\nSe käsitys oli joka tapauksessa yleinen, _ettei Venäjän antamiin\nlupauksiin ja myönnytyksiin ollut koskaan luottamista_. Sillä olihan\nSuomella tarpeeksi kokemusta siitä, mitenkä venäläiset täyttivät m.m.\nniitä lupauksia, joita he suurlakon painostuksesta olivat antaneet.\nSenvuoksi oli perin lähellä sekin ajatus, että maailmansodan\nmahdollisesti synnyttämiä tilaisuuksia hyväkseenkäyttämällä Suomen\ntulisi riistäytyä itsenäiseksi valtioksi.\n\nNyt oli sota saatu, nyt oli se hetki tullut, jolloin Suomi vaati\npoikiensa valppautta. Sota ei herättänyt Pohjanmaalla kenessäkään\npelkoa, vaan päinvastoin kaikissa toivoa. Joskin sittemmin Enehjelmin\nhallituksen pahimpina aikoina monen mieli oli masennuksissa, niin se\njohtui vain siitä, että toiminnan alkamishetki viipyi. Mutta kun se\nvihdoin koitti, niin kansa otti sen riemumielin vastaan ja riemumielin\nse sitten antoi raskaan uhrinsa vapautensa ja isänmaansa puolesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRyhtyessämme tekemään selkoa Kemin etapin synnystä ja sen\nmonivaiheisesta toiminnasta on meidän ensin lyhyesti tutustuttava\nniihin kahteen mieheen, joista tuli etapin keskeisimmät tekijät, sen\njohtajat.\n\nMaisteri _Arvi Hällfors_ ja insinööri _Konstu Pietilä_ eivät suinkaan\nolleet enää mitään lapsia silloin, kun Kemin aktivistit kutsuttiin\nisänmaan itsenäisyyttä valmistelevaan suoranaiseen toimintaan.\n\nMaisteri _Arvi Hällfors_ syntyi Oulussa syyskuun 29. p:nä 1888. Hän\nkasvoi sellaisessa ilmapiirissä, että aktivistinen henki imeytyi häneen\nvarhaisesta nuoruudesta asti. Niinpä tapaamme hänet -- vain yhden\nesimerkin mainitaksemme -- lyseon yläluokkalaisena _Voima-liiton_\njäsenenä johtamassa omaa ryhmäänsä Oulujoen jäällä.\n\nMaailmansodan alkamisvuonna 1914 Arvi Hällfors asui suuren osan kesää\nKemissä äitinsä _Lydia Hällforsin_ ja sisarensa, Kemin yhteiskoulun\njohtajattaren _Edit Hällforsin_ luona, koska Kemin kaupunginvaltuusto\noli hänen tehtäväkseen antanut kaupungin kunnallishistorian\nkirjoittamisen. Tällöin hän paremmin kuin aikaisemmin tutustui Kemin\npaikallisiin oloihin, sen asukkaisiin ja varsinkin siellä toimiviin\nvirkamiehiin. Kun kuitenkin Oulu oli hänen syntymä- ja varsinainen\nkotipaikkansa, missä myös hänen vanhin veljensä, tunnettu aktivisti\nviskaali _Kaarlo Hällfors_ asui, niin siitä johtui, että Oulukin\njatkuvasti pysyi hänen mielenkiintonsa kohteena. -- Niinpä hän vietti\nosan kesästä myös Oulussa sekä _Ämmö_-nimisellä huvilallaan\nHaukiputaalla, kunnes matkusti syyskuun puolivälissä Helsinkiin\nsuorittaakseen filosofiankandidaatti-arvoa varten jonkin vielä\npuuttuvan tutkinnon.\n\nKun Hällfors ensimmäisestä ylioppilasvuodestaan alkaen kuului siihen\npohjalaiseen ylioppilaspiiriin, jonka keskuksena oli Pohjoispohjalaisen\nOsakunnan kuraattori, maisteri _Väinö Kokko_, ja kun hän tällöin\nHelsingissä oleskellessaan jonkin aikaa asui maisteri Kokon luona\nOstrobotnialla sekä muutoinkin päivittäin kävi Kokkoa ja tämän\ntovereita tapaamassa, on selvää, että hän alusta alkaen sulautui siihen\nmielialaan, mikä jääkäriliikkeen synnytti, ja voi hyvin seurata\naktivisteihin lukeutuvien ylioppilaiden, sotakoulutuksen hankkimista\ntarkoittavia puuhia. -- Suoritettuaan tutkintonsa Hällfors matkusti\njoulukuun alkupuolella 1914 takaisin Pohjanmaalle. Oulussa hän taas\ntapasi maisteri Kokon, joka oli tullut kotikaupunkiinsa saattaakseen\nrajan yli pari Suomen aktivistien edustajaa, joiden tehtävänä oli\nRuotsissa neuvotella suomalaisten mahdollista sotakoulutusta koskevista\nasioista. Tällöin Kokko selosti lähemmin Helsingin aktivistien\nsuunnitelmia jättäen samalla Hällforsin levitettäväksi salaisesti\nmonistettua valtiollista herätyskirjallisuutta. Hällfors koettikin\nkylvää aktivistisia mielipiteitä toveripiirinsä keskuuteen Oulussa.\nMuutettuaan vuoden 1915 alussa Kemiin jatkamaan keskeytyneitä\narkistotutkimuksiaan Hällfors joutui päivittäiseen kosketukseen siellä\nolevien entisten ylioppilastoveriensa sekä paikkakunnan virkamiesten\nkanssa ja tällöin hän tietenkin myös teki parhaansa juurruttaakseen\nmieliin niitä aktivistisia aatteita, jotka edellisen syksyn\ntoveripiirissä olivat olleet määrääviä.\n\nKun hän sitten keväällä 1915 oli saanut ainehiston Kemissä kootuksi,\npäätti hän matkustaa Ouluun jatkaakseen tutkimuksia Oulun\nlääninhallituksen arkistossa. Siellä hän työskenteli silloisen\nkuvernöörin Langinkosken luvalla; mutta kun tämän sijalle pian\n(22.VI.1915) nimitettiin _Aksel Fabian af Enehjelm_, niin sekä Hällfors\nettä lääninhallituksen virkamiehet saivat heti kokea, mistä päin tuuli\npuhalsi. Enehjelm esiintyi jo alunpitäen kiireestä kantapäähän asti\npoliisimiehenä ja urkkijana. Hän ei myöskään hyväksynyt sitä, että\nlääninhallituksessa työskenteli sen ulkopuolelle kuuluva henkilö -- ja\nniin Hällforsin täytyi keskeyttää arkistotutkimuksensa. -- Elokuun 20.\npäivän tienoilla 1915 hän senvuoksi matkusti taas Kemiin, aikoen\nsyyskuun alkupuolella palata takaisin Ouluun, jossa hänen -- sopimuksen\nmukaan -- tuli työväenopistossa opettaa kansantaloustiedettä sekä pitää\nkunnallispolitiikkaa käsitteleviä luentoja.\n\nMutta tällä välin jääkäriliike oli jo kehittynyt sellaiseen vaiheeseen,\nettä Hällfors sen innostamana jäikin Kemiin. Ja siellä me tapaamme\nhänet sitten Kemin etapin eturivinmiehenä etapin koko toiminta-\najan.[25]\n\nInsinööri _Henrik Konstantin Pietilä_ syntyi Kemissä toukokuun 21. p:nä\n1886. Hänen isänsä _Erkki Pietilä_ eli Järvenpää (k. 13.I.1899) oli\ntullivartia, ja äiti, _Saara Fredriika Antintytär_ (o.s. Miettinen),\noli kotoisin Simosta. Käytyään Kemin yhteiskoulun Konstu Pietilä tuli\nylioppilaaksi v. 1907 samana päivänä, kesäkuun 13:ntena, kuin\nHällforskin, jotenka nämä kaksi olivat tovereita aina ensimmäisestä\nylioppilaspäivästä asti. Pietilä ryhtyi jatkamaan opintojaan\nteknillisessä korkeakoulussa aikoen konerakentaja-insinööriksi; tälle\nalalle hänellä olikin aivan erikoisia taipumuksia. Varattomuuden takia\nolivat hänen lukunsa aika-ajoin keskeytyksissä hänen ollessaan\nansiotyössä. Suoritettuaan ensimmäisen, konerakentajainsinöörin\ntutkintoa varten vaadittavan kurssin hänen täytyi kevätlukukaudeksi\n1915 taas jäädä Kemiin; kuitenkin hän aikoi syksyllä lähteä Helsinkiin\nlukujansa jatkamaan.\n\nMutta jääkäriliikkeen uusi vaihe sai hänetkin unohtamaan omat edut, ja\nniin hänkin päätti uhrata voimansa siihen jaloon työhön, jonka\npäämääränä oli Suomen itsenäisyys. Pohjoispohjalaiseen Osakuntaan\nkuuluvana ja rohkean aktivistihengen täyttämässä Kemissä kasvaneena hän\noli heti alunpitäen selvillä siitä, mihin isänmaan onni ja tulevaisuus\nSuomen miehiä velvoitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOleskellen kaukana pääkaupungista ei Hällforsilla enempää kuin\nPietilälläkään ollut tietoa siitä, että Saksaan menneistä suomalaisista\nsuunniteltiin kiinteätä pataljoonaa.\n\nMutta Hällforsin ollessa eräänä iltana Pietilän luona ilmestyi sinne\nreippaannäköinen mies, jonka Pietilä esitti Torniosta kotoisin olevaksi\nkirjaltaja _Ossi Sundelliksi_. Tällä oli mukanaan tärkeä, Karihaaran\nsahan toimitusjohtajalle, luutnantti Snellmanille tarkoitettu kirje,\njonka perilletoimittamisesta hän neuvotteli Pietilän kanssa. Mutta sen\nohessa Sundell tiesi kertoa, että sotakoulutuskysymyksessä oli Saksan\nkanssa aikaansaatu sopimus sekä että Haaparannalle oli tämän johdosta\nsaapunut kaksi jääkäriä ja joitakuita Saksan edustajia.\n\nPari päivää tämän jälkeen tulivat Hällforsin luokse torniolaiset\nveljekset insinööri _Yrjö Paasi_ ja farmaseutti _Paavo Häll_. Todentaen\nsotakoulutuskysymyksen ratkaisun ja ilmoittaen miesten lähetyksen\nkiireelliseksi he pyysivät, että Kemin aktivistitkin ryhtyisivät\nvärväystoimiin. Pietilä ja Hällfors vastasivat haluavansa ensi sijassa\nitse lähteä Saksaan, mutta torniolaiset vieraat eivät katsoneet sitä\ntarkoituksenmukaiseksi; heidän mielestään Hällforsin ja Pietilän olisi\njäätävä Kemiin juuri värväystä järjestämään. Tähän nämä lopulta\nsuostuivat.\n\nLähinnä seuraavina päivinä he lähettivätkin viisi tai kuusi nuorta\nmiestä sotapolulle. Mutta varsin pian he saivat sellaisen tehtävän,\njoka kokonaan lopetti heidän välittömän värväystyönsä.\n\nSyyskuun 3. p:n aamulla 1915 saapui ylioppilas _Eero Heickell_\nTorniosta Pietilän luo ilmoittaen, että Saksassa koulutettava\nsuomalaisjoukko oli suunniteltu pataljoonan vahvuiseksi eli\n1400-miehiseksi, mutta että, koska pataljoonaan oli aikomus liittää\nmyös eräitä erikois-aselajeja, siihen otettaisiin miehiä aina 2000:een\nasti. Hän huomautti, että Peräpohjolan aktivistien päätoimeksi tämän\ntakia tulisikin miestenkuljetus rajan yli. Pietilä oli omasta\npuolestaan heti valmis tähän tärkeään työhön; ja kun Heickell\ntiedusteli, tuntisiko Pietilä jotakuta toista sopivaa henkilöä, niin\ntämä esitti ensi sijassa Arvi Hällforsia, joka heti kutsuttiinkin\nasiasta neuvottelemaan. Tuloksena oli, että Hällforskin katsoi\nisänmaalliseksi velvollisuudekseen suostua Heickellin tekemään\nehdotukseen. Ja molemmat päättivät ryhtyä toimimaan.\n\nHeickell kertoi äskettäin käyneensä Helsingissä ja ehdottaneensa\nsiellä, että lähtijöiden ohjaus keskitettäisiin varsinaisesti Kemiin,\njosta, koska sekin oli lähellä rajaa eikä niin vahvasti vartioitu kuin\nTornio, miehiä kuljetettaisiin meren yli niin paljon kuin mahdollista,\nmutta että, jos Kemiin tulisi tavallista suurempia miesmääriä samalla\nkertaa, ne lähetettäisiin osaksi muita reittejä myöten eteenpäin. Täten\nTorniokin sivureitteineen olisi yhä edelleen huomattava kuljetusväylä.\n\nSamalla Heickell ilmoitti Helsingissä jo sovituksi, että\nSaksaan-menijät otettaisiin vastaan _Kemin asemalla_ ja että heidän\ntuntomerkkinään olisi vasemmassa suupielessä pidettävä sytyttämätön\nsavuke ja oikean kämmenen yli kiedottu nenäliina. Niin pian kuin asiat\nKemissä olisi saatu järjestykseen, Heickell ilmoittaisi siitä\nHelsinkiin, jotta miestenlähetys saattaisi alkaa.\n\nToimintaa varten päätettiin vuokrata erityinen etappikanslia, koska\nnäin suuren vaaran alaista työtä ei luonnollisesti voitu keskittää\nenempää Pietilän kuin Hällforsinkaan kotiin. Etappikansliasta tuli\nsamalla Hällforsin asunto.\n\nHeickell, Hällfors ja Pietilä keskustelivat jonkin verran etapin\nkäytännöllisestäkin järjestelystä; ja siihen nähden Heickellillä olikin\nrajalla suorittamiensa järjestelyjen perustuksella jo paljon kokemusta.\nMutta ennenkuin Hällfors ja Pietilä ensinkään saattoivat ratkaista,\nmitä mahdollisuuksia heillä oli kuljettaa miehiä rajan yli, oli heidän\ntietystikin saatava yritykseen mukaan joku luotettava luotsi. He\ntulivat heti ajatelleeksi kalastaja _Allu Jokisaloa_, joka oli ollut\naktivistien toiminnassa mukana aina \"John Graftonin\" ajoilta saakka.\nJokisaloa ei kuitenkaan tavattu kotoaan, jotenka hänen kanssaan\npidettävät neuvottelut täytyi jättää toistaiseksi. -- Hällfors ja\nPietilä sopivat kuitenkin Heickellin kanssa siitä, että tämä\nylläpitäisi yhteyttä Kemin ja rajan takana olevien etappijääkärien\nkanssa; he puolestansa lupasivat tehdä parhaansa Kemin etapin\nmenestymiseksi.\n\nVielä samana iltana Hällfors puhui asiasta äidilleen ja sisarelleen.\nÄiti kysyi vakavana pojaltaan, oliko tämä ajatellut, mikä sellaisesta\ntoiminnasta saattoi olla seurauksena, nim. vangiksijoutuminen,\nVenäjälle raahaaminen tai hirsipuu. Kun Arvi vastasi, että vähän\nmerkitsi muutamien nuorten miesten elämä silloin, kun kokonainen kansa\ntahdottiin surmata, ja että tämä keino oli ainoa mahdollinen, mitä\nkansan pelastamiseksi ja isänmaan vapauttamiseksi voitiin yrittää, niin\näiti sanoi: \"Olet täysi-ikäinen mies, sinun itsesi tulee ratkaista,\nminkä katsot oikeaksi ja mikä mielestäsi on isänmaalle hyödyksi. En voi\nteitä muuten auttaa kuin rukoilemalla puolestanne. Jumala onkin teidän\nvoimakkain apunne.\" -- Hällforsin sisar, johtajatar Edit Hällfors, joka\njo sortovuosina oli ollut aktivistisessa toiminnassa mukana, innostui\nkovasti asiaan luvaten kykynsä mukaan etappimiehiä auttaakin.\n\nSeuraavana aamuna Hällfors matkusti Ouluun saaden sikäläiset opetus- ja\nluentotuntinsa järjestymään haluamallaan tavalla. Samalla kertaa hän\nneuvotteli myös veljensä, viskaali _Kaarlo Hällforsin_ kanssa, joka\nlupasi Oulusta käsin kaikin tavoin tukea Kemin etappitoimintaa. He\nkumpikin olivat sitä mieltä, että kaikki värväys koko Oulun\npohjoispuoleisella rannikkoalueella oli heti lopetettava. Niidenkin\nparinkymmenen miehen lähtö, jotka oli jo ehditty värvätä, oli\nherättänyt ikävää huomiota. Vasta sitten, kun Kemin etapin toiminta\nkävisi mahdottomaksi, voitaisiin näillä seuduin ryhtyä värväystyöhön.\n\nOulusta Hällfors palasi Kemiin jatkaen sieltä matkaa Tornioon\ntoteuttaakseen erään suunnitelmansa. Kun oli tärkeää, että Kemin etappi\npääsisi välittömäänkin yhteyteen Haaparannalla ja Ruotsissa toimivien\njääkärien ja aktivistien kanssa, oli Hällfors päättänyt koettaa hankkia\nitselleen rajapassin, jommoisia annettiin ainoastaan torniolaisille.\nTätä tarkoitusta varten hän vuokrasi Torniossa itselleen täysihoitoisen\nasunnon, muka silmälläpitäen sikäläisessä kruununvoudinarkistossa\ntehtäviä arkistotutkimuksia. Samassa paikassa asui useita\nsotasensuurissa toimivia postivirkamiehiä, joista eräs oli hänen\nluokkatoverinsa ja pari muuta hyviä ylioppilastuttavia. Asunto oli siis\njo sellaisenaan \"turvallisesti\" valittu, ja Torniossa käydessään\nHällfors asuikin siinä. Mutta täten hän myös \"torniolaisena\" voi\nhankkia rajapassin. Sen saamista helpotti vielä sekin seikka, että\nAlatornion apulaisnimismiehenä oli Hällforsin nuorempi koulutoveri,\nylioppilas _Birger Micklin_. Kuten saamme nähdä, oli passi hyvään\ntarpeeseen Hällforsin käydessä rajan toisella puolella. -- Näin oli\nHällfors siis järjestänyt asiansa. Ja Pietilä puolestaan oli myös\nvalmis.\n\nKansliaksi saatiin vuokratuksi kauppias _Hille Halosen_ talosta kahden\nhuoneen ja keittiön huoneisto, jonka Hällfors kalusti sisareltaan\nsaamillaan huonekaluilla. Talossa Hällfors ja Halonen asuivat vain\nkahden. Halosella ei ollut edes palvelijaa. Eräs vanha luotettava\nnaishenkilö, joka kävi siistimässä Halosen huoneiston, otti pitääkseen\nhuolen Hällforsinkin asunnosta. Kun Hällfors saattoi ehdottomasti\nluottaa Halosenkin vaiteliaisuuteen, voi hän olla täysin vakuutettu,\nettei mitään siitä, mitä kansliassa tapahtui, päässyt kulkupuheina\nleviämään kaupungille. Talon asemakin oli erinomainen; se oli nimittäin\nkulmatalo, sijaiten kaupungin etelälaidalla merenrantaan päättyvän\nlaajan puistokadun päässä. Huoneiston ikkunat olivat merelle päin,\njotenka kadulta käsin oli vaikea huomaamatta päästä tarkastamaan, mitä\nhuoneissa tapahtui. Talon vierestä alkoi etelään johtava valtamaantie,\njotenka kansliahuoneiston ikkunoista voi sivuviistoon katsellen samalla\npitää silmällä maantiellä tapahtuvaa liikettä. Pieni piha, josta\nhuoneistoon tultiin, oli kokonaan umpiaidan ympäröimä. Sinne johti\nkadulta vain yksi, lukittava ja aina kiinnioleva portti. Pihasta vei\nkapea lukko-ovi viereiseen palosolaan, jota myöten kulkien, toisten\navonaisten palosolien kautta helposti päästiin kolmelle eri kadulle.\nTätä tietä käytettiinkin sangen usein, kun suurempia joukkoja kokoontui\nkansliaan. Näin eivät öiseenkään aikaan tapahtuneet kokoutumiset\nsaattaneet herättää huomiota. Mainittakoon vielä, ettei Hällfors\nlaittanut oveensa mitään soittokelloa, koska hän ei halunnut, että\nketkään sivulliset pääsivät kansliaan. Sitävastoin oli sovittu, että\njärjestön jäsenet saapuessaan löisivät kolme kertaa pihanpuoleiseen\nseinään. Heikkokin hirsiseinään lyöty isku kuului näet selvästi\nhuoneisiin. Salaliiton päämaja oli näin ollen valmis. Seuraavana\ntehtävänä oli hankkia sille tarpeellinen henkilökunta.\n\n\n\nToimintahenkilöiden valinta.\n\n\nEnsimmäinen henkilö, jonka Hällfors ja Pietilä tahtoivat saada\nyritykseen mukaan, oli kalastaja _Allu Jokisalo_. He tapasivat\nhänet Kemin satamassa, juuri kun hän oli veneineen palaamassa\nkalastusmatkalta. Pietilä esitti hänelle asian, ja Jokisalo kuunteli\ntarkkaavaisesti. Hän ei kuitenkaan heti ollut taipuvainen yritykseen.\nAsia oli kyllä oikea, arveli Jokisalo, mutta varmaa oli myöskin, että\njo kuukauden kuluttua koko puuha olisi viranomaisten tiedossa. Elävän\nlastin kuljettaminen rajan yli oli näet koko joukon vaarallisempaa kuin\nkuolleen, sillä viimeksimainittu oli vaiti. Hän oli ollut jo ennenkin\n\"pappia kyydissä\" ja luuli sen takia tietävänsä, mitä seuraisi, jos hän\nliittyisi yritykseen ja joutuisi karkumatkalle. Edellisellä kerralla\nhän ja eräät hänen varattomat toverinsa olivat jääneet yksin rahoitta\nRuotsiin, ja heidän perheensä olivat joutuneet taloudelliseen\nahdinkoon. Senvuoksi Jokisalo asetti ensimmäiseksi ehdoksi sen, että\nhänen perheelleen taattaisiin vähintään kuuden kuukauden elanto siinä\ntapauksessa, että hän joutuisi maanpakoon. Tätä varten olisi hänen\nperheensä käytettäväksi johonkin pankkiin sijoitettava vähintään tuhat\nmarkkaa. -- Hällfors huomautti, että etapin rahoittamista ei tosin\nvielä oltu varsinaisesti järjestetty, mutta että hän katsoi tehdyn\nvaatimuksen luonnolliseksi ja että asia siis voitaisiin järjestää. --\nEdelleen Jokisalo vaati, että tehtävän laatuun katsoen hänelle olisi\nmaksettava 10 markkaa päivältä koko sinä aikana, minkä hän olisi etapin\npalveluksessa. Hällfors ja Pietilä suostuivat heti tähänkin.[26]\n\nKun asia täten oli sovittu ja Jokisalo samalla lupautunut ryhtymään\netapin palvelukseen, siirryttiin kolmisin kansliaan neuvottelemaan\nkuljetuksen yksityiskohdista. Tällöin Jokisalo esitti käsityksenään,\nettä merimatkat olisi aloitettava jostakin kohtaa Kemin kaupungin\neteläpuolelta, että Ruotsin rajan yli olisi kaartaen kuljettava Sarven\nsaaren ympäri sekä että reittien tulisi päättyä johonkin Haaparannan\nlähettyvillä olevaan maaseutupaikkaan. Matkaa olisi riippuen tuulista\nnoin 6-8 peninkulmaa. Suotuisimmissa tapauksissa saatettaisiin tehdä\nkaksi tällaista matkaa viikossa; ja kun Jokisalon veneeseen mahtui\narviolta 15 miestä, voitaisiin tällä siis kuljettaa 30 miestä viikossa.\nEpäedullisten olosuhteiden vallitessa saattaisi matkaan kulua\nkokonainen viikko, jolloin kuljetettava miesmäärä rajoittuisi puoleen.\nMutta kun tiedettiin, että saapuvia Saksaan-menijöitä tulisi olemaan\nmelko paljon, niin Jokisalo arveli, että olisi viipymättä hankittava\ntoinenkin kuljettaja ja samalla ryhdyttävä tarkoitusta varten\npuuhaamaan merikelpoista moottorivenettä. -- Hällfors lupasikin\nneuvotella Haaparannalla tästä asiasta. -- Toiseksi kuljettajaksi\nJokisalo esitti entistä luotsia, simolaista _Konsta Aspegrénia_, joka\nluotsilaitosta venäläistytettäessä oli siitä eronnut.\n\nSeuraavana päivänä lähetettiin hakemaan Simossa asuvaa Aspegrénia\nKemiin. Tämä tulikin käyden ensin Pietilän luona ja mennen sitten\netappikansliaan Hällforsia tapaamaan. Hällfors esitti asian\nAspegrénille, joka silloin suorasukaisesti vastasi, että hän oli ensin\nluullut olevansa tekemisissä poikasten kanssa, mutta että kun asiassa\nnäkyi olevan vakavampiakin miehiä matkassa, niin hän oli kyllä valmis\nliittymään yritykseen. Hän sanoi uskovansa, että yritys tuottaisi\nisänmaalle onnea; ja jos epäonnistuttaisiinkin, niin olisihan ainakin\nsaatu tehdä ryssälle kiusaa! Tämän jälkeen Hällfors ilmoitti\nAspegrénille Jokisalon kanssa sovitun palkan. Aspegrén piti sitä\nrunsaana. Samalla Aspegrén esitti sellaisen ajatuksen, että\nHaaparannalla toimivat suomalaiset etappimiehet voisivat vuokrata\nlaivan tai moottorialuksen ja tulla sillä kuljettajia vastaan joko\nÄijänpojanlettoon tai Sanskeri-nimiseen saareen, jolloin matka lyhenisi\npuolella ja kuljetus näin tulisi paljon tehokkaammaksi. Samoin kuin\nJokisalo, niin Aspegrénkin lupasi laittaa veneensä heti kuntoon.\nMolemmat olivat tästä päivästä lähtien etapin palveluksessa.\n\nSittemmin liittyi etapin toimimiesten riviin oululainen mekanikko\n_Antti Härmä_, josta kohta enemmän.\n\nHeickellin esityksen mukaan Saksaan-menijät oli otettava vastaan\nasemalla. Sen sopivampaa paikkaa sillä hetkellä tuskin oli\najateltavissa. -- Hällfors ja Pietilä olivat myös selvillä siitä, että\nKemissä oli muodostettava _vastaanotto- eli paikallisopasten järjestö_.\nTämä järjestö jakautuisi kolmimiehisiin ryhmiin siten, että kuhunkin\nryhmään kuuluisi kolme sellaista henkilöä, jotka tavallisesti muutenkin\nseurustelivat keskenään, jotenka heidän yhdessäolonsa ei herättäisi\nhuomiota. Ryhmät olisivat vuorotellen junantuloaikana asemalla\ntulijoita vastaanottamassa. Kussakin ryhmässä valittaisiin yksi\njohtajaksi. Vastaanottajain pitäisi saattaa opastettavansa eri\nmatkustajakoteihin, merkitä muistiin heidän nimensä sekä ne\ntoivomukset, joita kullakin mahdollisesti oli. Tämän jälkeen ryhmä\nkokoontuisi sopimaansa paikkaan, ja johtaja toisi kaikki tiedot\nkansliaan. Siellä ryhdyttäisiin toimenpiteisiin miesten esittämien\ntoivomusten täyttämiseksi ja heidät jaettaisiin eri etappien kesken.\nSaman ryhmän opasten tulisi sitten täten saamiensa määräysten mukaan\nantaa tarvittavat ohjeet opastamilleen miehille ja tarpeen tullen\nohjata heitä vielä paikkakunnalla. Paikallisoppaitten työ olisi\nlaadultaan näin ollen varsin vaativaa. Koko etapin menestyminen\nriippuisi hyvin paljon siitä, millaisia miehiä näihin tehtäviin\nvalittaisiin.\n\nAinakin yksi ryhmä toivottiin saatavan muodostetuksi Kemin yhteiskoulun\npojista. Näistä Hällfors tunsi varsin hyvin jo Oulun ajoilta VIII:n\nluokan oppilaan _Yrjö Franzénin_, joka olikin heti valmis ryhtymään\nyritykseen. Franzén suositteli kumppaneikseen luokkatovereitaan _Eino\nLehtoa ja Niilo Postia_. Nämä pojat saapuivatkin hetken kuluttua\nyhdessä Franzénin kanssa etappikansliaan sopimaan asiasta; ja niin oli\nyksi ryhmä valmis. -- Pietilän ehdotuksesta käännyttiin työnjohtaja\n_Frans Saartolan_ puoleen. Kuultuaan, mistä oli kysymys, tämä niinikään\nempimättä suostui rupeamaan miesten vastaanottajaksi. Tovereikseen hän\nsuositteli kirjaltajia _Iivari Kilposta ja Heikki Rautiaista_.[27] Kun\nHällfors ja Pietilä olivat tavanneet nämäkin, ja kun he olivat\nilmoittaneet yhtyvänsä salaliittoon, niin toinenkin ryhmä oli valmis.\nTämän arveltiin aluksi riittävänkin. Ryhmien johtajiksi tulivat Eino\nLehto ja Frans Saartola. Sen lisäksi saatiin paikallisoppaiden\nvaramiehiksi levyseppä _Eliel Lescelius_ ja maanviljelijä _Evert\nKorteniemi_. Näistä kuitenkin Lescelius meni jo lokakuun lopussa\njääkäripataljoonaan.\n\nNiillä henkilöillä, jotka suostuivat rupeamaan etapin jäseniksi, täytyi\ntodella olla terveet hermot. Melkein joka päivä niiden neljän kuukauden\naikana, jolloin etappi varsinaisesti toimi, jouduttiin näet sotilas- ja\nsantarmiviranomaisten kanssa milloin minkinlaisiin kommelluksiin,\njoista kuitenkin aina kunnialla selviydyttiin. Hermojen rautaisuutta\nterästi tällöin se seikkailun-ilo ja se hirtehishuumori, mitkä\nrajaseudun miehille ovat ominaisia -- puhumatta siitä suuresta\npäämäärästä, johon etapin toiminta tähtäsi.\n\nKun Kemin etappi näin oli päässyt alkuun, niin Hällfors matkusti ensin\nTornioon ilmoittamaan siitä Heickellille ja sitten Haaparannalle\nneuvotellakseen sielläolevien etappijääkärien ja toimintaa valvovien\naktivistien kanssa. Tämä tapahtui syyskuun 10. p:n tienoilla 1915.\nHaaparannalla Hällfors tapasi jääkärit _Kekonin ja Tuompon_, jotka\nasuivat kaupungin ulkopuolella, meren rannalla olevassa _Kuusilahti_-\nnimisessä torpassa, sekä myöskin vanhemman saksalaisista Dahm-nimisistä\nveljeksistä; viimeksimainittu oli myös komennettu Haaparannalle\nvärväystä valvomaan.\n\nSelostettuaan lyhyesti Kemin etapin järjestelyä Hällfors esitti näille\nherroille sen toivomuksen, että he vuokraisivat aluksen, jolla\nkäytäisiin ulkosaaristosta hakemassa etapin palveluksessa olevien\nluotsien tuomat Saksaan-menijät. Edelleen hän pyysi heitä ryhtymään\nneuvotteluihin siitä, että etapin käytettäväksi saataisiin\nmerikelpoinen _moottorialus_; ja lopuksi hän lausui vielä toivovansa,\nettä ylikuljetusta toimittaviin veneisiin saataisiin riittävä asestus,\nmikäli mahdollista joitakuita käsigranaatteja siltä varalta, että ne\njoutuisivat tekemisiin venäläisten moottorivartioalusten kanssa.\nEnsimmäinen ja viimeinen toivomus katsottiin voitavan täyttää\nempimättä, ja moottoriveneestä luvattiin neuvotella Tukholman-toimiston\nkanssa. -- Hällfors huomautti Kekonille ja Tuompolle myöskin siitä,\nettä värväys koko Peräpohjolassa olisi viipymättä lopetettava. Tätä\nsamaa oli Heickellkin Torniosta käsin korostanut. Jääkärit näyttivätkin\nkäsittävän asian tärkeyden.\n\nPalattuaan Haaparannalta Tornioon Hällfors tapasi insinööri Yrjö Paaden\nja päätti tällöin viipymättä toteuttaa erään suunnitelman.\n\nKuten jo Eero Heickell aikaisemmin (\"Routaa ja rautaa I\" s. 135),\nolivat myös Hällfors ja Pietilä sitä mieltä, etteivät Tornion ja\nKyläjoen etapit voisi Kemin merietapin katketessa välittää kaikkien\nKemiin saapuvien miesten ylisaattamista, vaan että Kemijoen varteen,\njoillekuille Kemin-Rovaniemen radan asemille olisi perustettava\nsyrjäetappeja. Tämä edellytti kuitenkin yhteyttä Tornionjoki-varren\nkanssa, siten, että siellä olisi joku asiamies, jonka puoleen tarpeen\nvaatiessa voitaisiin kääntyä. Heickellillä ja Kemin etapin johtajilla\noli siis sama järkevä ajatus, minkä Tervolan ja Muurolan aktivistit,\nkuten myöhemmin[28] saamme kuulla, intomielin ja kaikella tarmolla\ntoteuttivat. Näitä syrjäetappeja suunniteltaessa Hällfors päätti jo\nryhtyä toimenpiteisiin yllämainitunlaisen \"tornionjokelaisen\"\nasiamiehen hankkimiseksi. Hänen ainoa sikäläinen tuttavansa, jonka hän\narveli asiamieheksi sopivan, oli Ylitornion apteekkari _Väinö Ojala_.\n\nKun Hällfors siis Torniossa tapasi Yrjö Paaden, esitti hän tälle, että\nhe yhdessä lähtisivät autolla Ylitorniolle neuvottelemaan Ojalan\nkanssa. Paasi suostuikin ehdotukseen, ja niin he -- ottaen mukaansa\nmyöskin farmaseutti Paavo Hällin -- vielä samana iltana ajoivat\nYlitorniolle. Siellä he tapasivat Ojalan, joka yhtyi tuumaan luvaten\nolla avullinen, missä vain voi. Varsinainen Tornionjoki-varren\nylimenokohtien järjestely jäi kuitenkin Eero Heickellin tehtäväksi. --\nHällfors palasi seuralaisineen seuraavana päivänä Ylitorniolta Tornioon\njatkaen sieltä yksin matkaansa Kemiin.\n\nSe mahdollisuus mielessään, että tapahtuisi jotakin odottamatonta ja\nettä Kemin rautatieaseman kautta etelään päin ylläpidettävä yhteys\nkatkeaisi, Hällfors ja Pietilä päättivät perustaa jonnekin\nlähitienoille Kemin eteläpuolelle radan varteen vara-aseman, jonne\n\"alasmenijät\" tarvittaessa saattaisivat saapua ja jota vaaran uhatessa\nvoitaisiin käyttää turvapaikkana. _Maksniemen pysäkki_ näytti heistä\ntähän tarkoitukseen sopivalta.\n\nSiellä oli ennen muita kaksi itsenäisyys-asiaan lämpimästi suhtautuvaa\nmiestä, nim. maanviljelijät _Eelis Posti_ ja hänen enonsa _Emil\nKemheikki_. Näiden puoleen päätettiinkin kääntyä.\n\nTehtävän otti järjestääkseen Pietilä, joka oli näiden kunnianmiesten\nläheinen tuttava. Hän lähti vartavasten tämän asian tähden Maksniemeen\npaljastaen suunnitelman ensin Eelis Postille ja tämän pyynnöstä myös\nEmil Kemheikille. Kumpikin olivat heti valmiit.\n\nEmil Kemheikin ovet olivatkin sitten aina auki sekä oman kylän\naktivisteille että \"pitkänmatkankulkijoille\". Tämä koti muuttui\nyhteiseksi neuvottelupaikaksi, sillä myöskin Eelis Postin sisaret Elle\nja Eevi sekä veli Hugo olivat asiasta tietoisia. Jääkäriliikkeen\nperillä olivat myöskin maksniemeläiset J. Pekka Posti, Petter\nPosti-vainaja, Alfred Posti ja K. F. Lehtinen -- muita mainitsematta.\nParikymmentä jääkäriä (niiden joukossa Henrichsson, Kainuvaara,\nTynkkynen, Uimonen ja Laakson veljekset) saatettiin tämän vara-aseman\nkautta rajan yli.\n\nMutta olipa Maksniemessä toisenlaistakin joukkoa: 30-50 venäläistä\nsotamiestä ja heidän suomalaiset ihailijansa. Seurauksena\nviimeksimainittujen harrastuksista olivat ne kotitarkastukset, jotka\ntoimeenpantiin Lehtisellä ja Kemheikissä. Venäläiset ja heidän\nkätyrinsä eivät niistä kuitenkaan mitään hyötyneet.\n\nTässä yhteydessä on mainittava eräs suunnitelma, jonka Pietilä ja\nHällfors kaikkien mahdollisuuksien varalta toteuttivat.\n\nKun värvättävien miesten lukumäärä oli arvioitu 2.000:ksi ja kun oli\ntodennäköistä, että huomattava osa näistä kulkisi Kemin kautta, oli se\nmahdollisuus olemassa, että jonakin päivänä Kemiin saapuisi lähtijöitä\nniin paljon, ettei niitä suunnitelluilla kuljetuskeinoilla mitenkään\nsaataisi lähetetyksi edelleen. Tätä pulmaa pohdittaessa tullikirjuri\n_Eino Pajari_ kiinnitti Pietilän ja Hällforsin huomiota siihen, että\nkun Kallion sahalta Ruotsiin kuljetettavat suuret katokselliset\nlastiveneet (proomut) oli tullikäsitelty Kemissä, niin ne jatkoivat\nsen jälkeen matkaa suoraan Ruotsiin, poikkeamatta enää Röytän\ntulliasemalle. Jos siis Saksaanmenijät jollakin keinoin voitaisiin\nsaada näihin lastiveneisiin Kemin ja Tornion välillä, niin miehiä\nmenisi niissä vaikka satamäärin.\n\nHuomaten esitetyn ajatuksen hyväksi Pietilä ja Hällfors lähtivät\nviipymättä yhdessä poliisikomisario Linderoosin kanssa viimeksimainitun\nmoottorilla, jota yleensä käytettiin tämänluontoisissa tapauksissa,\nensin Kuivanuoroon ja sieltä Valkeakarin saariin. Matkalla tutkittiin\nja määrättiin sopiva kuljetustie, mitä myöten menijät voitaisiin\nsaattaa Valkeakariin. Kun laivat siellä sivuuttavat rannan aivan\nläheltä, arveltiin Saksaan-menijät helposti voitavan siirtää\nlastiveneisiin edellyttäen, että hinaaja-aluksen miehistö oli\nyrityksessä mukana. -- Saavuttaakseen taas tämän päämäärän Pietilä ja\nHällfors kutsuivat Kallion sahan sahanhoitajan _A. V. Lehmuskallion_\n(Lindsténin) Kemiin; ja tämä suostuikin tarpeen vaatiessa taivuttamaan\nkyseessäolevan hinaaja-aluksen miehistön asian puolelle. Näin oli Kemin\netapille saatu sopiva ja käyttökelpoinen, joskin vaaranalainen\n\"varaventtiili\", jota sitten ei kuitenkaan tarvinnut käyttää, koska\nsyys- ja lokakuun kuluessa Kemiin saapui miehiä odottamattoman vähän.\nSen järjestäminen kuitenkin joka tapauksessa osoittaa, kuinka tarkoin\nKemin etappi valmistautui tehtäväänsä.\n\n\n\nMuita etapin avustajia.\n\n\nJokisalon pessimistinen käsitys, että viranomaiset jo kuukauden\nkuluttua pääsisivät etapin jäljille, johtui siitä, ettei hän lainkaan\nottanut huomioon sitä mahdollisuutta, että paikallisten viranomaisten\njoukossa saattoi olla sellaisiakin, jotka ryhtyisivät etapin toimintaa\ntukemaan. Pietilä ja Hällfors sitävastoin pitivät alusta alkaen\ntällaista mahdollisuutta koko työskentelyn menestymisen\nperusedellytyksenä ja tämän ajatuksensa mukaan he myöskin koettivat\netapin järjestelyä suunnitella. Niinpä saammekin kohta huomata, että\n_Kemin poliisilaitoksesta_, jonka silloinen kanslisti, ylioppilas\n_Aarne Blick_ heti ensimmäisestä päivästä kuului etappijärjestöön,\nmuodostui tämän parhain auttaja, tuki ja turva. Mutta etapin johtajat\npitivät tärkeänä saada avustajikseen yksityisiäkin luotettavia\nkansalaisia. Eräs tällaisista oli maisteri _Taavi Kahra_, joka hänkin\nalunpitäen tunsi asiat, mutta vasta myöhemmin joutui suoranaisesti\nniiden kulkuun vaikuttamaan (Kts. kirjan loppuosaa!)\n\n_Rautatieaseman kirjurit_ piti myös välttämättä saada mukaan. Heidän\ntehtäväkseen suunniteltiin paikallisoppaiden avustaminen asemalla. Kun\nitse asemakonttori ei ollut sotilas- ja santarmivartioston alainen,\nkuten muu asema-alue, niin arveltiin tämän hyvin käyvän päinsä.\nEdelleen ajateltiin, että rautatienkirjurit avustaisivat _käsipostin_\nvälityksessä ja ottaisivat vastaan kaikki tekaistuille nimille\nosoitetut tavaralähetykset. Saadakseen asemakirjurit liittymään\netappijärjestöön Hällfors meni ensin vanhan oululaisen tuttavansa,\nrautatienkirjuri _Antti Gummeruksen_[29] puheille. Kuultuaan asian tämä\nheti suostui ehdotuksiin. Vielä samana päivänä Hällfors meni tapaamaan\nmyös asemakirjuri _Torsten Lindqvistiä_, jonka luona asui tämän lanko,\nyllämainittu maisteri Taavi Kahra. Yhdessä Kahran kanssa hän esitti\nasian Lindqvistille, joka niinikään empimättä lupasi auttaa. Kun\nvenäläiset santarmi- ja sotilasviranomaiset ehdottomasti luottivat\nnäihin virkamiehiin, oli heidän etapille sittemmin antamallaan avulla\nmitä suurin merkitys. Santarmiupseerit oleskelivat usein Kemin\nasemakonttorissa, keskustelivat siellä asioistansa ja käyttivät\nasemapäällikön puhelinta. Erittäinkin Lindqvist, joka oli\nvenäjänkielentaitoinen, nautti heidän luottamustaan. Kaikesta tästä\njohtui, että Lindqvist saattoi usein antaa etapin johtajille tärkeitä\ntietoja. Usein hän myöskin oli matkoilla, mikä saattoi tapahtua\nsantarmiviranomaisten huomiota herättämättä, hän kun oli puettuna\nrautatievirkamiehen pukuun. Lindqvistin välityksellä etapilla oli aina\nmyöskin juna- ja lennätinyhteyden mahdollisuus sekä etelään päin että\nTornioon.\n\nSamoin oli etapin saatava joku _lennätinkonttorin ja tullikamarin_\nvirkamiehistä puolelleen. Tullikirjuri _Eino Pajari_, joka oli\nHällforsin koulu- ja osakuntatoveri sekä lapsuudentuttava, liittyi heti\nilman muuta järjestöön, ja samoin Hällfors sai myöntävän vastauksen\nlennätinreviisori _Asser Brandthillilta_ pyytäessään tätä salaliiton\njäseneksi.\n\nBrandthillin tuli tarkata kaikkia sellaisia Kemin kautta kulkevia\nsähkösanomia, joilla oli merkitystä etapille tai jotka yleensä koskivat\nsantarmi- ja sotilasasioita. Sitäpaitsi hänen piti hoitaa etapin\nsähkösanomavaihto, milloin tekaistuja nimiä käytettiin. -- Pajarin\ntaas tuli ilmoittaa tullivartioiden sijoittelut, tullilaivain\nliikehtimis-ajat ja -paikat j.n.e. Täten etapin johto Pajarin ja muiden\nantamien tietojen nojalla saattoi tarkalleen seurata Kemin seutujen\ntullivartiointia.\n\nVarsinaisia tullivartioita ei etappijärjestöön kuulunut. Sitävastoin\nylimääräiset tullihiihtovartiat, jotka liikkuivat Maksniemen seuduilla\nja joille Frans Saartola oli etappi-asiasta puhunut, lupasivat olla\nmitään huomaamatta, jos \"sen näköisiä\" miehiä kulkisi jäällä.\n\nMutta Kemin salainen etappijärjestö perusti kaiken lisäksi vielä oman\n_vastavakoiluosastonkin_. Pietilä sen suunnitteli ja hän sen\npääasiallisesti toteuttikin. Varsinaisena toimihenkilönä tässä puuhassa\noli talonomistaja _Kalle Winter_, jonka Möylyn-jutun yhteydestä\nmuistamme. Hän ryhtyi pitämään silmällä venäläisten urkkijoita. Milloin\njärjestön oli jatkuvasti seurattava jotakin henkilöä, käytettiin tähän\ntoimeen Allu Jokisalon poikaa _Jaakko Jokisaloa_.[30] Pienen kokonsa ja\nhuomiotaherättämättömän ulkomuotonsa takia tämä olikin tällaiseen\ntehtävään erittäin sopiva.\n\nPaikkakunnalla liikkuvien urkkijoiden silmälläpitoa edisti vielä eräs\njärjestölle tärkeä seikka. Ainoa matkustajakoti, jossa heti alusta\nalkaen oli järjestöön kuuluva henkilö, lukuunottamatta tietenkin\nPietilän kotia, oli Niemelän matkustajakoti. Tämän omisti talonomistaja\nPekka Niemelä, joka oli jo vanha mies ja melkein sokea. Matkustajakotia\nhoiti tämän vuoksi hänen 18-vuotias tyttärensä _Siiri Niemelä_,\njoka heti alusta alkaen saatiin etappitoimintaan innostumaan.\nNiemelän matkustajakotia voitiin näin ollen turvallisesti käyttää\nSaksaan-menijöiden majoituspaikkana. Mutta samalla Siiri Niemelä\nsuostui pitämään silmällä yhdessä toverinsa _Katri Martinin_ kanssa\nmatkustajakodissa majailevia urkkijoita. Nämä nuoret tytöt antoivatkin\nsittemmin etappijärjestölle useita varsin tärkeitä tietoja.\n\nNäin oli Kemin etappi jo syyskuun puoliväliin mennessä kaikin\nmahdollisin tavoin saanut toimintansa turvatuksi.\n\n\n\nVenäläiset Kemissä ja sen ympäristössä.[31]\n\n\nVoidaksemme ymmärtää, minkälaisten vaikeuksien alaisena Kemin etapin\ntäytyi toimia, on meidän tutustuminen siihen venäläisten järjestämään\nankaraan vartiointiin, minkä sotatila ja sittemmin myös suomalaisten\nitsenäisyyspyrkimys, josta venäläiset jo kesällä 1915 olivat selvillä,\naiheuttivat.\n\nHelmikuun 15. p:nä 1915 \"Petrogradissa\" päivätty kenraali _van der\nVliet'in_ päiväkäsky määräsi perustettavaksi \"_Suomenmaalaisen\nrajavartioston_\". Maaliskuun puoliväliin mennessä 1915 tämä\nrajavartiosto oli kunnossa. Sen yksityiskohtaista järjestelyä koskeva\n18.III.1915 päivätty lääninhallituksen kiertokirje lähetettiin kaikille\nOulun läänin poliisiviranomaisille.\n\nTämän kiertokirjeen mukaan Oulun läänin rajavartioston toiminta-alue\nulottui Kokkolasta Turtolaan omaten yhden päätepisteen myös\nKemijoki-varressa Rovaniemellä. Koko alue jakautui kahteen piiriin:\nOulun ja Tornion piirit. _I piiri_ käsitti raja-alueen _Turtolasta\nKemijokeen_. Piirin keskuspaikka oli _Tornio_, jossa asui piirin\nrajavartioston päällikkö, everstiluutnantti _Smorodskij_; hän oli\nsamalla Tornion komendanttina. Piirissä oli kolme pää-asemaa: 1)\n_Närkin asema_, päällikkönä ratsumestari _Tsehovits_, jonka alaisena\noli erikseen myös _Turtolan_ asema, päällikkönä vahtimestari\n_Stefanovits_; 2) _Karungin asema_, päällikkönä ratsumestari\n_Novoseloff_, jonka alaisina olivat erikseen _Tornion ja Mäkiheikan_\nasemat, edellisen päällikkönä vahtimestari _Mironoff_ ja jälkimmäisen\nvahtimestari _Krupskij_; 3) _Rovaniemen_ asema, päällikkönä\naliratsumestari _Ivanjenko_. -- _II piiri_ käsitti _Kemijoen_ ja\n_Kokkolan_ välisen alueen. Piirin keskuspaikka oli _Oulu_, jossa asui\ntämän piirin rajavartioston päällikkö, everstiluutnantti _Katarskij_.\n(Oulun komendanttina oli Venäjän väessä palveleva suomalainen,\neverstiluutnantti _Hendunen_.) Tässäkin piirissä oli kolme pää-asemaa:\n1) _Kemi_, päällikkönä aliratsumestari _Gerasimenko_; 2) _Simo_,\npäällikkönä ratsumestari _Kusakoff_, jonka alaisina olivat erikseen\nala-asemat _Kuivaniemi_, päällikkönä vahtimestari _Zuseff_, _Virkkula_\n(Ii), päällikkönä vahtimestari _Zjalin_, ja _Oulu_, päällikkönä\naliupseeri _Rodjkin_; 3) _Raahe_, päällikkönä ratsumestari\n_Dmitrijeff_, jonka alaisina erikseen olivat ala-asemat _Kalajoki_,\npäällikkönä vahtimestari _Kabyiseff_, ja _Himanka_, päällikkönä\nvahtimestari _Treskin_. (Liite n:o 2).\n\nRajavartioväki, aluksi noin 60 miestä, saapui aliratsumestari\nGerasimenkon komennossa Kemiin maaliskuun puolivälin tienoissa 1915. Se\nmajoitettiin Raittiusseuran taloon, ja sen kanslia siirtyi pian\nRuonalasta Martikaisen taloon kadun toiselle puolelle, vastapäätä\nRaittiusseuran taloa. Joukko suurennettiin kohta tämän jälkeen\nkomppanian vahvuiseksi, noin 100-miehiseksi, ja se sai lisäksi toisen\nupseerin, kornetti _Speranskijn_; hänen jälkeensä tuli komppaniaan\nkornetti Tsudnovskij.\n\nGerasimenko osasi Kemissä keskittää itselleen kaiken sotilaallisen\nvallan. Paitsi sitä, että hän oli Kemin rajavartioaseman päällikkö,\ntuli hänestä myös Kemin garnisonipäällikkö, kaupungin komendantti ja\nvielä Kemin satamakomendanttikin. Hän oli raaka sotilas ja kohteli\nalaisiaan kovin sopimattomasti. Hänet siirrettiin Kemistä pois\nlokakuussa 1915, jolloin rajavartioston päälliköksi tuli virolainen\nalikapteeni _Kokk_. Tämä oli miellyttävä ja Suomelle ystävällinen mies,\nminkä vuoksi hänet vuoden lopulla siirrettiin vähemmän tärkeään\ntoimeen, Tornion sotasensuuriin.\n\nKesällä (16.VII.1915) saapui Kemiin noin komppanian vahvuisena\n_Kemijoen yli vievien rautatiesiltojen vartiosto_, joka sijoitettiin\nPalokunnantalolle. Sen päällikkönä oli väkivaltaisuudestaan kuuluisa\nkapteeni _Brudermann_, joka jo elokuussa siirrettiin rintamalle.\nOsaston kanslia sijaitsi Herralan talossa.\n\nMutta ei tässä kyllin. Samoihin aikoihin kuin \"Suomenmaalainen\nrajavartiosto\" asetettiin, antoi Venäjän meriministeri, amiraali\n_Grigorovitsh_ määräyksen, että oli perustettava erikoinen\n\"Rannikkovyöhykkeen ja tiedonantovälineiden vartiosto\" eli toisin\nsanoen rannikkovartiosto. Gerasimenko oli ensimmäinen, joka tämän\nmääräyksen mukaisesti toimi _Kemin satamakomendanttina_. Hänen\njälkeensä lokakuun loppupuolella 1915 rajavartioaseman päällikön ja\nsatamakomendantin virat erotettiin toisistaan. Jälkimmäiseen toimeen\nnimitettiin tällöin eräs meriväen alikapteeni _Miheijeff_, joka oli\npaha rettelöitsijä. Hän toi Kemiin pienehkön joukon merisotamiehiä. --\nAlikapteeni Kokkin jälkeen tuli Kemin rajavartioaseman päälliköksi\nratsumestari Ivanjenko, joka oli hyvin mielivaltainen. Hänestä Kemi\nkuitenkin vapautui pian, sillä hän ampui itsensä yöllä vasten tammikuun\n29. p:ää 1916. Hänen tilallensa tuli kornetti _Tshudnovskij_. Huhtikuun\n25. p:nä 1916 rajavartioaseman päällikkyyden otti huostaansa\nratsumestari _Politanskij_.\n\nSyksyllä 1915 oli Kemin kaupungissa näin ollen noin 200 sotamiestä ja\nuseita upseereja sekä sen lisäksi 3 santarmia, joista yksi toimi\nrautatiesantarmina Kemin asemalla. Sitäpaitsi oli paikkakunnalla vielä\nsuomalaisia urkkijoita ynnä silloin tällöin muualta lähetettyjä\nsantarmeja ja salapoliiseja. Kun otamme huomioon, että kaupungin\nasukasluku oli vain noin 2 500 henkeä, niin täytyy myöntää, että Kemin\netapin salahankkeet olivat kovan uhan ja vaaran alaiset.\n\nKemissä olevan sotaväen tehtävänä oli ennen kaikkea vartioiminen.\nSäännölliset vartiopaikat kaupungissa olivat 1) _rautatieasema_, 2)\n_kirkontorni_ ja 3) _etelä-satama ja Hahtisaari_, minkä ohessa\nkiertäviä patrulleja liikkui paljon kaupungin laidoilla, meren\nrannikolla ja kaupungista johtavilla maanteillä sekä meren jäädyttyä\nsaaristossa. Kemin ulkopuolella, sen välittömässä läheisyydessä, oli\nmonta vartiopaikkaa: Kemijoen yli johtava _rautatiesilta, Karihaaran ja\nLaitakarin_ sahat ynnä _Ajoksen luotsitupa_, missä vartioinnista\nhuolehtivat Venäjältä tuodut kaspialaiset ja nöyräselkäiset suomalaiset\nluotsit. Ajoksen ja Tornion Röytän venäläisiä palvelevat suomalaiset\nluotsit olivat paikallistuntemuksensa takia etappitoiminnalle varsin\nvaarallisia miehiä. -- Kauempana sijaitsevia Tornion rajavartiopiiriin\nkuuluvia vartiopaikkoja olivat _Kaakama, Kuusiluodon saha_ ja\nvastamainittu _Tornion Röyttä_ sekä etelässä _Maksniemi_, missä majaili\nerikoinen rajavartio-osasto. Kemissä ja sen ympäristöllä tapahtuvaa\nliikennettä pitivät sen lisäksi silmällä vielä _santarmit ja\ntullivartiat_. Vartioinnista talviteillä Tornion ja Kuusiluodon välillä\nhuolehtivat jalkaväki- ja Kemistä Kuusiluotoon sekä Maksniemestä käsin\nratsuväkipatrullit.\n\nKirkontornista, jonka venäläiset omavaltaisesti anastivat\nvartiopaikakseen, oli laaja näköala yli koko kaupungin, ja kaukoputken\navulla sieltä saattoi nähdä laajalti ympäristöihin, länteen päin aina\nRuotsin rajalle asti.\n\nRajavartioston tehtävät määriteltiin lähemmin erikoisissa, n.s.\n\"_pakollisissa määräyksissä_\", jotka julkaistiin maan virallisissa\nlehdissä ja joita Oulun lääninhallituksesta lähetettiin Keminkin\npoliisilaitokselle tuhkatiheään. Venäläinen sotilasjohto tulkitsi näitä\n\"pakollisia määräyksiä\" aivan mielivaltaisesti, Suomen laeista lainkaan\nvälittämättä. Rajavartioasemien päälliköille tätä ei voitane lukea\nmiksikään rikokseksi, sillä he eivät luonnollisestikaan voineet olla\nSuomen erikoisasemasta tietoisia; he eivät ollenkaan ymmärtäneet, että\nSuomessa noudatettiin toisenlaisia lakeja kuin Venäjällä.\nNiinpä esim. ratsumestari Ivanjenko oikein raivostui, kun hän\nosoiteilmoituslomakkeeseen huomasi kirjoitetuksi: _Suomen alamainen_.\nIvanjenko huomautti poliisikomisario Linderoosille, ettei Suomen\nalamaisia ollut olemassakaan, vaan että kaikki suomalaiset olivat\nVenäjän alamaisia. Mutta sitä ankarampi moite on kohdistettava\nrajavartioston korkeimpaan päällystöön, everstiluutnantteihin\nKatarskij'iin ja Smorodskij'iin, jotka eivät Suomen erikoisasemaa\nalaisilleen selittäneet. Ja suurin syyllinen on tietysti kuvernööri af\nEnehjelm, jonka tehtävänä -- läänin korkeimpana päämiehenä -- olisi\nollut pitää silmällä, että Suomen erikoisasemaa kunnioitettiin.\n\nKemin rauhallisille asukkaille nämä \"pakolliset määräykset\" ja\nniiden mielivaltainen soveltaminen tuottivat paljon ikävyyksiä.\nMerenrantalaisina he olivat tottuneet vapaasti liikkumaan purje- ja\nmoottoriveneillään kalastus- ja huviretkillä. Mutta toukokuun 20. p:nä\n1915 lääninhallitus lähetti poliisilaitokselle everstiluutnantti\nKatarskijn antamat, rajavartioston Oulun-piirin alueella harjoitettavaa\n_kalastusta ja hylkeenpyyntiä_ koskevat \"säännökset\", jotka varsin\nsuuresti ja haitallisesti rajoittivat yksityisen oikeutta, tehden\nmainittujen elinkeinojen harjoittamisen täydellisesti rajavartioston\nmielivallasta riippuvaksi. (Liite n:o 3).\n\nJa toukokuun 28. p:nä 1915 lääninhallitus lähetti poliisilaitokseen\n\"_Ohjesäännöt rannikkolaivaliikettä varten_\" teroittaen niiden\nnoudattamista ja vaatien poliisiviranomaisia tutustuttamaan väestöä\nniihin. Sääntöjä oli yleensä rikottu, koska huomautus oli tehty\nrajavartioston valituksen johdosta. Nämäkin ohjesäännöt (Liite n:o 3)\nsaattoivat laivaliikkeen harjoittajat kokonaan satamakomendantin\nmielivallan alaisiksi.\n\nKaupungin satamassa oli tavallaan kaksi osaa, nim. varsinainen\nhöyrylaivojen ja muiden suurempien alusten laiturialue sekä siitä noin\n150:n metrin päässä oleva _Hahtisaaren venevalkama_. Kesällä 1915\nkeskitettiin kaikki pienemmät veneet, nim. soutu-, purje- ja\nmoottoriveneet tähän Hahtisaaren valkamaan, jonne järjestettiin\n_venepassintarkastus_. Mutta yksi passi ei riittänyt, vaan niitä piti\nolla kolme: 1) erikoinen passi satama-alueelle pääsyä varten; 2) passi,\njoka oikeutti hoitamaan vedessä olevaa venettä; 3) passi, jonka\nvoimalla sai lähteä veneellä merelle. Omituista kyllä ei asianomainen\npäässyt venettään hoitamaan, ellei hän samalla lähtenyt sillä\nliikkeelle. -- Aikaisemmin lupatodistukset oikeuttivat veneenkäyttäjän\nolemaan tarpeen vaatiessa kolme vuorokautta kalastus- tai muulla\nmatkalla, mutta Miheijeff rajoitti merelläoleskeluajan auringon\nlaskuun. Vartiosotilaat saivat määräyksen ampua kaikkia yön aikana\nnäköpiirissä olevia veneitä. Usein sattuikin, että yksinäinen\nrauhallinen maalaiskalastaja, joka veneineen osui olemaan satamavahdin\nnäkyvillä, sai kuulia tervehdykseksi.\n\nKoko tämä monimutkainen järjestely passeineen ja säännöksineen oli\naivan mieletöntä, kun sitä ei kuitenkaan tarkoin voitu ulottaa muihin\nkuin kaupunkilaisten veneisiin. Maalaisten veneet olivat tällaisesta\npassintarkastuksesta vapaat, vaikka nekin kyllä olivat numeroidut ja\nkirjoihin merkityt.\n\nHeinäkuun 6. p:nä 1915 päivätyllä kirjelmällä Gerasimenko\npyysi poliisilaitosta \"käskemään\" välitysliikkeiden johtajat\nsatamakomendantin kansliaan saamaan tietoja uusista,\n_satamaliikennettä_ koskevista säännöistä. Muiden muassa saapui\nkansliaan Boströmin välitysliikkeen johtaja, reservissäoleva kenraali\n_Lode_ täydessä kenraalin virkapuvussa. Gerasimenko istui pöytänsä\nääressä lakki päässä, mutta nähdessään kenraalin hän hypähti asentoon\nhätääntyneenä tiedustellen: \"Mitä Teidän Ylhäisyytenne suvaitsee\nkäskeä?\" Tähän Lode vastasi, ettei hän tahtonut mitään käskeä, mutta\nettä Gerasimenko oli käskenyt hänet kansliaan. Kun selvisi, että Lode\noli yksi \"käsketyistä\" välitysliikkeiden johtajista, saivat kaikki\nmennä niine hyvineen; mitään määräyksiä heille ei annettu. Pari päivää\nmyöhemmin saapui kuitenkin lääninhallituksesta \"Suomenmaalaisen\nrajavartioston\" päällikön apulaisen, kenraali _Ignatjeffin_\nallekirjoittama satamaan saapuvien alusten lastaamista ja\nlastinpurkamista koskeva ohjesääntö, jossa satamatointa, erittäinkin\nmitä tuli henkilötarkastukseen, jälleen kiristettiin. Niinpä täytyi\njokaisella satamatyömiehellä satamaan tullessa olla mukana\npoliisin antama ja satamakomendantin hyväksymä venäjänkielinen\nluotettavuustodistus. Vartioiva sotamies tarkasti ne ja antoi sitten\nkullekin rintaan työmiesluetteloihin viittaavan peltilevyn pidättäen\nsamalla todistukset. Työmiesten poistuessa otettiin levyt pois ja\ntodistukset annettiin takaisin. Samalla toimeenpantiin sekä tullessa\nettä mennessä täydellinen ruumiintarkastus. Tällaista ja muuta\ntarkastusta varten koko satama-alue oli eristetty piikkilanka-aidalla.\nTietysti moinen komento kovasti katkeroitti työmiehiä. -- Gerasimenko\nmääräsi myös, että satama-alueelle sai mennä vain portista; sitä, joka\nyritti sinne muualta, uhkasi edesvastuuseen saattaminen.\n\nElokuun 1. p:nä 1915 päivätyssä kirjelmässä vaadittiin\npoliisilaitoksesta päivittäisiä, _Kemiin saapuneita ja sieltä\npoistuneita henkilöitä koskevia tietoja_. Samana päivänä päivätyllä\nkirjelmällä Gerasimenko kielsi kaikenlaisen, ilman hänen lupaansa Kemin\nrajavartioaseman alueella tapahtuvan _metsästyksen_.\n\nPuhelinlinjojen käyttämistä koskevia rajoituksia tehtiin niinikään.\nErikoisilla kirjeillä määrättiin ensin, että sotilasviranomaisten\npuhelut piti aina välittää ennen kaikkia muita puheluita. Sitten\n(25.V.1915) säädettiin, että kaikilla puhelinasemilla täytyi olla\nyövartia, joka voi yhdistää puhelut kaikille linjoille mihin aikaan\nyöstä tahansa. Marraskuun 10. p:nä 1915 kuvernööri af Enehjelm antoi\nmääräyksen, _että yksityiset puhelut linjalla Oulu-Kemi-Tornio olivat\nkielletyt_. Jo aikaisemmin oli puhelinkeskuksissa ollut sotilas\npuheluja sensuroimassa; tämä järjestettiin nähtävästi jo keväällä 1915.\nMyöhemmin puhelinliikennettä kiristettiin vielä sitenkin, että linjat\nOulussa, Kemissä ja Torniossa johdettiin kasarmeille, joten kaikki\npuhelut siitä lähtien kulkivat niiden -- eikä lainkaan puhelinkeskusten\n-- kautta.\n\nMarraskuun 30. p:nä 1915 päivätyssä kiertokirjeessä kuvernööri af\nEnehjelm huomautti, että sotavankeja oli alkanut karata Muurmannin\nradan töistä. Tämän takia oli poliisilaitosten tarkoin valvottava,\nettei asianomaisten piirien kautta päässyt kulkemaan sellaisia miehiä,\njotka tekeytyivät kuuromykiksi.\n\nSilloisia oloja kuvaavana kerrottakoon seuraava tapaus. Elokuun 17.\np:nä 1915 Gerasimenko pidätti rautatieasemalla erään miehen, jolla\nruumiintarkastuksessa havaittiin olevan revolveri. Tiedustellessaan\nmieheltä, oliko tällä aseenkantolupaa, Gerasimenko sai kieltävän\nvastauksen. Tällöin mies vangittiin. Tilaisuuteen sattui tulemaan\npoliisikomisario Linderoos, jolle Gerasimenko raivostuneena selitti\ntapauksen, nähtävästi pitäen miestä erittäin vaarallisena henkilönä.\nTällöin Linderoos huomautti, ettei Suomessa lain eikä muidenkaan\nmääräysten mukaan vaadittu aseenkantolupaa ja ettei tämän puuttuminen\nsiis millään tavoin oikeuttanut vangitsemaan miestä. Tämä oli\nGerasimenkon mielestä käsittämätöntä puhetta ja herätti siinä määrin\nepäluuloa, että hän otti Linderoosin lausunnon pöytäkirjaan mainiten\npoliisikomisariota vastaan vielä erittäin raskauttavana asianhaarana\nsen, että tämä oli antanut lausuntonsa Gerasimenkon alaisten\nläsnäollessa. Pöytäkirjan johdosta vaadittiin sittemmin\nkenraalikuvernöörin taholta Linderoosilta selitystä, jonka tämä\nsaattoikin helposti antaa, koska silloin ei vielä Suomessa ollut\nsäädetty aseenkantolupaa koskevaa asetusta.\n\nSyyskuun 3. p:nä 1915 päivätyssä kirjelmässä Gerasimenko jälleen\nkiinnitti poliisilaitoksen huomiota matkustajaliikkeeseen. Hän väitti,\nettei _matkustajaluetteloihin_ oltu merkitty kaikkia passinantajia sekä\nettä vaikka välistä oli merkitty passin puuttuminen, niin sitä koskevaa\nselitystä ei oltu vaadittu. Toisinaan taas matkustajia koskeva ilmoitus\noli tehty liian myöhään; sukunimet oli kirjoitettu epäselvästi j.n.e.\nKirje oli muuten laadittu samana päivänä, jolloin Kemin etappi\npäätettiin perustaa. -- Linderoos tiesi kyllä, millä tavoin hän\njärjestäisi matkustajaluettelo-asian. Se järjestettiin niin, että\nSaksaan-menijäin sukunimet ja muut heitä koskevat tiedot hävisivät\npapereista kokonaan; Gerasimenko ei saanut nähdä niitä koskaan!\n\nTässä yhteydessä mainittakoon, että maaliskuun 2. p:nä 1916 päivätyssä\nkirjeessä kuvernööri af Enehjelm kehoitti kaikkia kansalaisia\nhankkimaan _matkalupatodistukset Oulun läänissä matkustamista varten_.\nTämä kehoitus oli sisällytetty kuulutukseen, joka oli saatettava\nyleisön tietoon. Kirjelmässä erikseen velvoitettiin poliisiviranomaisia\nvalvomaan, etteivät sellaiset henkilöt, joilta lupatodistus puuttui,\nsaaneet matkustaa ja ettei sellaisille saanut antaa majataloista\nhevosia. -- Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin suomalainen\nviranomainen teki matkalupatodistukset pakollisiksi.\n\nGerasimenko joutui satamakomendantin toimesta pois nähtävästi\nlokakuussa 1915, jolloin _Miheijeff_ ryhtyi jatkamaan edeltäjänsä\njärjetöntä osaa. Miheijeff oli omavaltainen, suorastaan mielivaltainen\nmies, joka ei hyväksynyt edes rajavartioaseman päällikön antamia\nlupatodistuksia, vaan rettelöi kaikkien kanssa ja kaikesta.\n\nLyhyenä, noin kuukauden kestäneenä toimintakautenaan Kemin\nrajavartioaseman päällikkö _Ivanjenkokin_ ennätti näyttää, -- ei\nainoastaan paheellisella elämällään, vaan myös mielettömillä\ntoimenpiteillään -- mitä miehiä hän oli. Niinpä hän tammikuun 23. p:nä\n1916 päivätyllä kirjelmällä tiedoitti poliisilaitokseen, että\nseuraavasta päivästä alkaen hän sallisi kaupungin alueelta jäälle\nkuljettaessa käytettävän vain yhtä tietä, että muut tiet oli suljettava\nsekä että tuon luvallisen tien kohdalle _Hahtisaareen_ oli siirrettävä\nvahtikoppi ja tiensulku. Samalla Ivanjenko tiedusteli, oliko mainittu\nkulkupaikka sopiva. Poliisilaitos vastasi, että tie oli sopiva, mutta\nettä vahtikopin ja tiensulun siirtäminen ei kuulunut poliisilaitoksen\ntehtäviin. -- Erään juhlan takia sattui kaupungilla kerran olemaan\nliikkeellä tavallista enemmän ihmisiä. Ivanjenkon aivoissa välähti\nsilloin yht'äkkinen mielikuva: \"Ahaa, ne ovat kapinallisia, ne hautovat\nSuomen irrottamista Venäjästä! Ne pitää kaikki pyydystää samasta\napajasta!\" ja siekailematta hän komensi sotamiehensä ketjuun, jonka\ntuli pidättää kaikki kaupungilla liikkeelläolevat ihmiset. Näin saatiin\n\"apajasta\" noin 200 henkeä, jotka vietiin kasarmin pihalle. Loppujen\nlopuksi Ivanjenko kuittia vastaan suostui luovuttamaan vangitut\npoliisilaitoksen huostaan sillä ehdolla, että heidät pantaisiin\nsyytteeseen kapinasta. Kun oli juuri sattunut olemaan pyry, niin\n\"kapinallisten\" joukossa oli myös useita kymmeniä ukkoja ja akkoja --\nluutineen ja lapioineen!\n\nRatsumestari _Politanskijn_ ja poliisikomisario Linderoosin välillä oli\nmonta ottelua; niistä viimeinen koski sotatarkoituksia varten määrätyn\nhuviveron tilitystä. Politanskijn päähän oli yht'äkkiä pälkähtänyt\nnerokas tuuma ruveta huviveronkantajaksi. Hän kai arveli, että sillä\ntavoin saisi mukavasti vähän taskurahaa. Niinpä hän ilman muuta antoi\nLinderoosille määräyksen, että huvivero oli tilitettävä hänelle! Mutta\nLinderoospa rohkeni panna vastaan väittäen, että huvivero oli Suomen\nlain mukaan kannettava ja tilitettävä vero. Juttu päättyi siten, että\nkuvernööri af Enehjelm Kemin poliisilaitoksen esityksestä huomautti\nsuorastaan Politanskijn päällikölle, everstiluutnantti Katarskijlle,\nettei rajavartiostolla ollut huviveron kanssa mitään tekemistä.\n\nSiltavartioston päällikkö kapteeni _Brudermann_ oli hyvin sotainen\nherra; varsinkin silloin, kun hän oli janoansa sammutellut, hänen\nverensä joutuivat kovasti liikkeeseen. Hän oli rajavartioaseman\nupseereilta kuullut ja itsekin saanut kokea, että Kemin\npoliisilaitoksen päällikkö Linderoos oli rohkea mies, joka uskalsi\ntehdä vastaväitteitä itsensä pyhän Venäjän armeijaan kuuluville\nupseereillekin. Ja kaikkein harmillisinta oli se, että Linderoos puhui\naina Suomen laeista, joita muka ei saanut loukata eikä syrjäyttää.\n\"Tämä tällainen ei kelpaa\", ajatteli Brudermann, \"tästä tehdään loppu!\"\nNiinpä kun hän elokuun 10. p:nä 1915 tavallista sotaisemmalla tuulella\nollessaan vielä kaiken lisäksi muisti, että Linderoos oli joskus\npuhunut saksaa, niin hän otti osaston sotamiehiä mukaansa, marssi\nLinderoosin asuntoon ja vangitsi hänet. Tämä vietiin sitten\nBrudermannin kansliaan ja pidettiin siellä vangittuna useita tunteja.\nBrudermann käyttäytyi mitä säädyttömimmin, potkien ja repien\nLinderoosia, joka ei voinut puolustautua, kun neljä kivääreillä\nvarustettua sotamiestä pistimineen seisoi koko ajan hänen ympärillään.\nEdessään pöydällä Brudermannilla oli kaksi pistoolia, joilla hän\nvuorotellen tuon tuostakin tähtäsi Linderoosia, uhaten ampua hänet.\nSitten kapteeni tilasi kasarmiltaan sotilaita ampumaan Linderoosin.\nOnneksi komppanian kirjuri, muuan puolalainen tuomari, tunsi\nkuolemaantuomitun, jotenka käskyä ei heti pantu täytäntöön, vaan\npuolalainen ilmoitti asiasta kaupungissa kielenkääntäjänä toimivalle\nkapteeni _Akseli von Schrowelle_. Tämä kunnon suomalainen asettui\npuhelinyhteyteen läänin kuvernöörin kanssa järjestäen asian siten, että\nBrudermann sai Oulusta puhelinmääräyksen heti vapauttaa Linderoosin.\nTällöin Brudermann, joka vähää ennen oli esiintynyt mitä törkeimmin ja\nloukkaavimmin, tuli katumapäälle pyytäen polvillaan anteeksi tekoansa.\nLinderoos ilmoitti kyllä omasta puolestaan antavansa tapahtuman\nanteeksi, koska asianomainen juopuneena oli ollut syyntakeeton, mutta\nsuomalaisena viranomaisena hän ei katsonut voivansa virkaansa kohtaan\ntapahtunutta loukkausta jättää silleen, vaan hänen oli pakko tehdä\nasiasta ilmoitus päällikölleen, Oulun läänin kuvernöörille. Linderoos\nlähettikin raportin lääninhallitukseen -- ja Brudermann komennettiin\njokunen päivä sen jälkeen rintamalle.\n\nTällaisille rajavartioille poliisilaitoksen olisi pitänyt, kuvernöörin\n29.III.1915 päivätyn kirjeen lausuman käskyn mukaan, antaa apua\n\"erikoisella huomaavaisuudella\"!\n\n\n\nKemin poliisilaitos etappityön avustajana.\n\n\nKemin poliisilaitoksen päällikkö, poliisikomisario _Karl Viktor\nLinderoos_ oli jo keväällä 1915 aktivistien isänmaallisen\ntoiminnan perillä, vaikk'ei hän silloin vielä liittynytkään\nitsenäisyysliikkeeseen. Siitä huolimatta hän kuitenkin toimi lujana\nSuomen-miehenä Kemiin sijoittuneen venäläisen sotaväen mielivaltaa\nvastaan, pitäen rohkeasti kiinni Suomen laeista ja asetuksista, kuten\nedellisestä jo on tunnettua. Kemin etapin tarkoitusperästä Linderoos\npääsi selville sitten, kun sen toiminta varsinaisesti alkoi. Maisteri\nArvi Hällfors tuli tällöin hänen luoksensa esittäen asian suoraan ja\npeittelemättä aivan yksityiskohtia myöten ja pyytäen häntä yritystä\navustamaan. Linderoosin vastaus oli lyhyt, selvä ja varma: \"Autan,\nmissä vain voin!\"\n\nKuten olemme maininneet, oli poliisilaitoksen kanslisti _Aarne Blick_\njo aikaisemmin liittynyt etappijärjestöön. Kun poliisikomisario\nLinderooskin näin tuli siihen kuulumaan, yhtyi juoneen poliisilaitoksen\nkoko henkilökunta, lukuunottamatta kahta vanhahkoa miestä, joille ei\nkatsottu voitavan ilmaista tätä arkaluontoista asiaa. Paitsi\npoliisilaitoksen kanslisteja, jotka kaikki järjestään olivat\naktivistisen hengen läpitunkemia, osoittautui myös apulaiskanslisti\n_Heikki Mansikka_ asialle myötämieliseksi. Konstaapeleista tuli\nsemminkin vanha möylyläinen _Juho Karppinen_ olemaan Linderoosin\nuskottuna tehden suuria palveluksia itsenäisyysliikkeelle. Missä vain\noli tiukka paikka, sinne Karppinen aina lähetettiin.\n\nPoliisilaitos menetti kuitenkin pian kanslistinsa ja Kemin etappi\nvalppaan, rohkean toiminnanmiehen. Blick oli nimittäin jo kauan aikaa\nsuunnitellut Saksaanlähtöä eikä hän enää voinut hillitä palavaa\nhaluansa. Huolimatta vakuutuksista, että hänen toimintansa Kemin\npoliisilaitoksessa oli paljon tärkeämpää kuin hänen Saksaan-menonsa,\nhän kuitenkin lokakuun alussa 1915 lähti. -- Kun lähdölle oli saatava\nmuodollisesti pätevältä näyttävä syy, perusteltiin Blickin erohakemusta\nsillä, että hänet oli hyväksytty oppilaaksi kauppakorkeakouluun. Ja kun\nkanslistintoimi oli järjestettävä luotettaviin käsiin, niin Linderoos\nsamalla anoi läänin kuvernööriltä, että hänen tuntemansa Kemin pitäjän\nLautiosaaren kylästä kotoisin oleva ylioppilas _Isak Gustaf Montell_\nmäärättäisiin Blickin tilalle ja että Montellille annettava\nvirkamääräys aikanaan lähetettäisiin Kemin poliisilaitokseen. Tämä\nesitys oli niitten neuvottelujen tulos, joita Linderoos, Blick,\nHällfors ja Pietilä olivat pitäneet keskenään. Jos kanslistintoimi\nolisi julistettu haettavaksi, olisi se tuki ja apu, mikä etapilla\npoliisilaitoksen puolelta oli taattu, saattanut huomattavasti\nheikentyä, sillä olisihan kanslistiksi silloin voinut tulla joku\nvenäläisten kätyri tahi joku muuten arka mies.\n\nMutta Montell oli tällöin kaukana Kemistä, Kuolajärvellä, jonne hän oli\nmennyt varhain keväällä 1915 metsänhoitaja _Arthur Ericssonin_\nmetsänhoidontarkastustöihin. Näin ollen hänen kanssaan ei voitu\nlainkaan neuvotella, vaan hänet esitettiin uuteen toimeen hänen itsensä\ntietämättä. Ja kun nimitys sitten tapahtui, niin sitäkään Linderoos ei\nsaanut -- vaikka yrittikin -- hänelle ajoissa ilmoitetuksi.\n\nLokakuun alussa Montell kävi sattumalta Kuolajärven kirkolla. Silloin\nhän nimismies _Väinö Vanhalalta_ kuuli komisario Linderoosin jokunen\npäivä sitten soittaneen Vanhalalle sekä halunneen välttämättä saada\nkeskustella Montellin kanssa. Asiasta Linderoos ei kuitenkaan ollut\nhalunnut tehdä selkoa. Montellista tuntui omituiselta, että\npoliisiviranomainen näin kiihkeästi halusi saada häntä puheilleen,\nmutta tuntien viattomuutensa hän päätti viipymättä matkustaa Kemiin,\nkoska työtkin talven lähestymisen vuoksi oli pakko lopettaa. Montell\nlähti Sallasta polkupyörällä. Märkäjärven kylään päästyään hän luki\nvastaantulevassa postissa saapuneista \"Helsingin Sanomista\", että hänet\noli nimitetty poliisiksi Kemin poliisilaitokseen.\n\nSitäpaitsi oli saman lehden \"viikon kuvissa\" Montellista sekä\nkysymyksessäolevan poliisitoimen entisestä hoitajasta Aarne Blickistä\nseuraava pilasäkeistö:\n\n    \"Keltanokkatulva näyttää\n    reunaa kukkuraista,\n    kun jo tehdään poliisitkin\n    ylioppilaista.\"\n\nMontellin mielestä oli perin epäilyttävää, että tuollainen nimitys oli\nvoinut tapahtua noin vain hänen tietämättään, ja senpä vuoksi hän\nolikin hyvin pahalla tuulella. Asia kumminkin valkeni heti Kemin\nasemalla, jossa toverit alustavasti selvittivät hänelle tämän kumman\njutun. Montell mukautui toimenpiteeseen toivoen uudessa virassaan,\nmihin hän ryhtyi marraskuun alussa 1915, tavalla tai toisella voivansa\nolla etappijärjestölle hyödyksi. Lokakuun ajan oli virkaa\netappihenkisesti hoitanut neiti _Signe Malmgrén_.\n\nNimellisesti ja palkkaukseen nähden kysymyksessäoleva virka oli\nylimääräisen konstaapelin huonosti palkattu toimi, jotenka siihen olisi\nollut vaikea saada pystyvää ja kunnollista miestä, mutta itse asiassa\nviranhoitajan olikin huolehdittava kanslistin tehtävistä; tavallisen\npoliisin työt eivät hänelle kuuluneet.\n\nMontellin pääasiallisena tehtävänä oli matkustajaluettelojen hoito ynnä\nniihin liittyvien matkustajakotien y.m. jättämien ilmoituskaavakkeiden\nkäsittely sekä sellaisten passiasiain järjestäminen, jotka koskivat\njääkäriliikkeen miehiä. Matkustajaluettelojen käsittely tapahtui\nseuraavasti: Kaikki, joiden luona joku matkustaja oli yötä, olivat\nvelvolliset jättämään poliisilaitokseen erikoisen ilmoituskaavakkeen,\njohon oli merkitty matkustajan nimi, syntymä-aika, kotipaikka,\nmistä matkustaja oli saapunut, minne hän oli matkalla sekä missä\nasioissa hän liikkui. Näistä kaavakkeista mainitut tiedot poimittiin\npoliisi-laitoksessa päivittäin erikoiseen matkustajaluetteloon, jota\nm.m. venäläiset santarmit aina joskus kävivät silmäilemässä. Itse\nkaavakkeet jätettiin joka päivä paikalliselle venäläiselle\nkomendantille tarkastettaviksi.\n\nEstääkseen santarmeja havaitsemasta, että suunnilleen samaa ikäluokkaa\nolevia nuoria miehiä tuli ja hävisi Kemiin, Montell joko muutti\nasianomaisen syntymäaikaa tahi sitten jätti vaarallisen nimen kokonaan\npois luetteloista hävittäen kaavakkeet. Kaikki kirjoihinviedyt oli\ntietenkin pakko merkitä muualle matkustaneiksi. -- Kun Saksaan-menijäin\nvastaanotto siirtyi sittemmin pääasiallisesti \"Osulan\" majataloon,\nmuutettiin menettelytapaa sikäli, että jokainen matkustaja --\nsensijaan, että hänen oikeastaan olisi pitänyt kirjoittaa nimensä y.m.\ntiedot majatalon matkustajakirjaan -- kirjoittikin ne ilmoituskorttiin.\nKorteista taas matkustajakodinpitäjä kirjoitti ainoastaan vaarattomat\nkirjaan ja lähetti vain kirjaanmerkittyjen kortit poliisilaitokseen.\nSaksaan-menijöidenkin kortit pidettiin sentään santarmitarkastuksen\nvaralta matkustajakirjan välissä siihen hetkeen saakka, jolloin\nasianomaiset lähtivät. Silloin ne poltettiin, jotenka\nsantarmiviranomaisille ei jäänyt mitään miesten majoitusta todistavia\npapereita. Jos santarmit olisivat tulleet tarkastamaan\nmatkustajakirjaa, niin matkustajakodinpitäjä olisi saattanut väittää,\nettei oltu vielä ehditty viedä ilmoituskortteja kirjaan. -- Tällä\ntavoin Saksaan-menijät jäivät poliisilaitoksen matkustajaluetteloon\nkokonaan merkitsemättä. \"Osulan\" isännän, J. Heiskasen kannalta oli\ntästä järjestelystä se erikoinen etu, ettei myöhemmin tutkinnoissa\nvoitu selvittää, missä miehet olivat Kemissä ollessansa asuneet.\nMyöskin poliisilaitokselle oli tästä siinä suhteessa hyötyä, etteivät\nvenäläiset sittemmin voineet todeta, kuinka paljon Saksaan-lähteneitä\noli mennyt Kemin kautta. Sitävastoin niissä erikoistapauksissa,\njolloin santarmit olivat seuranneet Saksaan-menijöitä Kemiin asti,\npoliisilaitosta voitiin syyttää siitä, että vaikka miehet selvästi\nolivat saapuneet Kemiin, ilmoitusmääräystä ei oltu noudatettu, koska\nmatkustajaluettelosta ei tavattu heidän nimiänsä.\n\nToinen tärkeä Kemin poliisilaitoksen tehtävä koski niiden\nSaksaan-menijäin vapauttamista, jotka rajavartiosto oli pidättänyt ja\nkuittia vastaan poliisilaitoksen huostaan jättänyt. Poliisilaitoksessa\npidettiin tällöin tutkinto tavallisessa järjestyksessä; silloin useat,\njotka olivat tietoisia siitä, että poliisilaitos oli asian puolella,\nheti ilmoittivat olevansa Saksaan-aikovia pyytäen neuvoa\nedelleenpääsemiseksi. Toiset taas yrittivät peitellä matkansa\npäämäärää, mutta pian kyllä huomattiin, minne he pyrkivät.\nNiinhyvin edellisille kuin jälkimmäisillekin annettiin lupaliput\nkaupungissaoleskelua varten sekä matkalupatodistukset.[32]\nRajavartiostolle ei tutkintojen tuloksista tehty mitään ilmoitusta. Se\nkyllä aiheutti tiedusteluja, mutta Linderoos selitti tavallisesti\nsuullisesti, että koska miehissä ei oltu havaittu mitään rikollista,\nniin hän ei ollut katsonut tarpeelliseksi tehdä raporttia. -- Vielä\nhelmikuun 12. p:nä 1916, jolloin Kemin etappi jo oli katkennut ja\n\"Osulan\" Heiskanen istui pidätettynä poliisilaitoksessa, Linderoos\ntoimi niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut. Mainittuna päivänä\nrajavartioston aliupseeri Ruhtojeff lähetti poliisilaitokseen kaksi\nmiestä, Ade Lakian ja Kalle Mustosen. Heidät oli pidätetty Simon\nasemalla siitä syystä, ettei heillä ollut passia. Linderoos vapautti\nmiehet antaen heille matkalupatodistukset, joita venäläiset aina\ntiukkasivat. \"Kalle Mustonen\" oli muuten Venäjän valtakunnalle sangen\nvaarallinen mies, nim. kajaanilainen pommari Kalle Lönnbohm, joka m.m.\nsuunnitteli Itä-Aasian radan siltojen räjäyttämistä.\n\nSiitä, että Saksaan-menijäin ja sieltä tulevien keskuudessa tunnettiin,\nmillainen henki Kemin poliisilaitoksessa vallitsi, oli erinäisiä\nhankaluuksiakin. Miehiä asemalla vastaanotettaessa sattui usein, että\nvastaanottajat eivät syystä tahi toisesta tavanneet kaikkia tulijoita.\nTällöin miehet menivät suoraan poliisilaitokseen ilmoittaen\navomielisesti olevansa Saksaan-pyrkijöitä ja pyytäen neuvoa rajan yli\npäästäkseen. Mutta kun poliisilaitoksessa samaan aikaan saattoi olla\nhenkilöitä, joitten ei missään nimessä olisi pitänyt saada\nitsenäisyysmiesten toimista vihiä tahi joitten luotettavuus oli\nsuorastaan epäilyksenalainen, niin onhan selvää, kuinka vaikeista\ntilanteista Linderoosin oli monta kertaa selviydyttävä. Toisinaan taas\nSaksaan-menijöitä oli kaupungissa niin paljon, ettei yösijoja voitu\nenää hankkia niille, jotka olivat joutuneet poliisilaitoksen haltuun.\nTällöin nämä yksinkertaisesti majoitettiin putkahuoneisiin. Syynä\ntällaiseen järjestelyyn oli myöskin se, ettei tahdottu lähettää miehiä\nulos, koska sotilasviranomaiset pitivät silmällä kaikkia kaduilla\nliikkuvia nuoria miehiä. Asiasta ilmoitettiin kuitenkin aina viipymättä\nHällforsille tai Pietilälle, jotta nämä tietäisivät miesten\nedelleenmenon järjestää.\n\nOlemme jo maininneet, että Kemissä oli kolme vakinaista santarmia sekä\nsen lisäksi heidän palveluksessaan olevia urkkijoita, joiden\nlukumäärästä ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa. Urkkijoiksi todettuja\nLinderoos luonnollisesti kohteli kaikella ankaruudella, sillä hän\ntahtoi niitä käsitellessään näyttää kuvernöörille mahdollisimman suurta\n\"virkaintoa\". Ainakin kaksi heistä hän passitti Ouluun kuvernöörin\ntutkittavaksi; miehiä epäiltiin muka Saksaan-menijöiksi. Vaikka\nLinderoosin huomattiinkin erehtyneen, niin hänen menettelynsä herätti\nkuitenkin kuvernöörissä luottamusta.\n\nVuosien 1915 ja 1916 vaihteessa tilanne Kemissä alkoi arveluttavasti\nkiristyä. Poliisilaitoksessa kävi useita siviiliurkkijoita, jotka\nkertoivat tutkivansa salaista rajanylimenoa ja Saksaan-menijäin\nkulkuteitä. Pian poliisilaitos huomasi senkin, että sitä itseään\nalettiin epäillä ja välttää. Tämä näkyi varsinkin siitä, että\nkaupungissa oleskeli siviilietsiviä, jotka eivät asettuneet yhteyteen\npoliisilaitoksen kanssa, kuten aina aikaisemmin oli tapahtunut.\nSantarmiviranomaiset näyttivät niinikään rupeavan epäilemään\npoliisilaitosta. -- Jotta nämä eri viranomaiset mahdollisimman vähän\nsaisivat varsinaista syytä poliisilaitoksen kimppuun käydäkseen, koetti\nse kaikin tavoin täyttää säännösten määräämät muodollisuudet. Niinpä\nkun poliisilaitoksen kanslisti Aarne Blick lähti Saksaan ja\nkun hänen isänsä ei toimittanut poliisilaitokseen säädettyä\nkaupungistapoistumisilmoitusta, niin poliisilaitos hankki sen; se\nliitettiin sitten arkiston asianomaiseen paikkaan, vieläpä merkittiin\nsiihen oikea päiväyskin. -- Eino Lehdon ja kauppias Miinalan pojan\npoistuttua paikkakunnalta poliisilaitos menetteli samoin.\nViimeksimainittujen nuorukaisten isät kutsuttiin sen ohessa\npoliisilaitokseen, missä Linderoos heille tarkoin neuvoi, kuinka\nmahdollisten santarmikuulustelujen sattuessa oli puhuttava. Neuvot\ntulivatkin hyvään tarpeeseen, sillä kohta sen jälkeen kuvernööri\nmääräsi tutkinnon toimeenpantavaksi.\n\nOlemme jo aikaisemmin sivumennen maininneet, että venäläiset upseerit\neivät olleet Linderoosin toimintaan tyytyväisiä, vaan päinvastoin\nsyyttivät esimiehilleen häntä milloin mistäkin. Varsinkin ratsumestari\nGerasimenko kirjoitteli tavan takaa päällystöllensä ja sitä tietä\nkenraalikuvernöörille Linderoosia vastaan. Syytösten aiheena oli\nmilloin se, että Kemin ympäristöllä olevilla sahoilla oli Gerasimenkon\nmielestä epäilyttävän paljon asevelvollisuusiässä olevia miehiä,\njoita ei oltu kutsuttu aseisiin, milloin taas se, että vaikka\nKemin ympäristön saarilla piti olla maahan kaivettuna aseita,\npoliisilaitoksen taholta ei oltu ryhdytty niiden etsimiseksi mihinkään\ntoimenpiteisiin.[33] Näihin tällaisiin päättömiin kanteluihin oli\ntietysti helppo vastata. -- Myöskin Ajoksen luotsivanhin, kaspialainen\nSmirnoff kanteli kenraalikuvernöörille, että Linderoos oli muka\nlaiminlyönyt virkatehtäviään. Smirnoffilta otettiin kuitenkin luonto\npois sakottamalla häntä raastuvanoikeudessa kaksi kertaa, toisen kerran\ntullikavalluksesta, toisen kerran taas julkisella paikalla\nharjoitetusta siveettömyydestä.\n\nMikä erikoisesti suututti venäläisiä upseereita ja aiheutti kanteluja,\noli se, että poliisilaitos ankarasti ahdisti niitä suomalaisia naisia,\njotka seurustelivat venäläisten upseerien ja sotilasten kanssa ja\njoista osa kuului muka aivan aatelissäätyyn. Tällaisista syytöksistä\nLinderoos tietysti selviytyi vaikeuksitta.\n\nOli selvää, ettei Oulun piirin rajavartioston päällikkö,\neverstiluutnantti _Katarskij_ suopein silmin katsellut Linderoosin\ntapaista miestä. Kerran eräässä tavaramakasiinien tarkastuksessa\nKemissä Linderoos joutuikin -- aivan syyttä -- Katarskijn kiukun ja\nvihan esineeksi, niin että tämä jo puhkesi pahaaennustaviin uhkauksiin.\n(Liite n:o 5).\n\nKuvernööri af Enehjelm oli antanut Linderoosille sellaisen määräyksen,\nettä tämän piti aina puhelinkeskukseen ilmoittaa, missä hän kulloinkin\noli tavattavissa. Kun Linderoos eräänä marraskuun iltana loikoili\nsaunan lauteilla, tuli saunottaja yht'äkkiä kutsumaan häntä puhelimeen;\nitse kuvernööri oli langan toisessa päässä. Kuuliaisena virkamiehenä\nLinderoos astui \"alas\" ja meni \"ylös\" kuulemaan, mitä kiireellistä\nkuvernöörillä oli sanomista. Tämä ilmoitti vain lyhyesti, että\nLinderoosin tuli seuraavana päivänä saapua Ouluun.\n\nLinderoos matkustikin sinne. Lääninsihteeri _Leikkola_ oli saanut\ntehtäväkseen valmistaa Linderoosia sen varalta, mitä tuleman piti.\nValittaen sitä, ettei Linderoos tullut toimeen santarmi- ja\nsotilasviranomaisten kanssa, hän huomautti, että sellainen\nrettelöiminen voisi johtaa viran menettämiseen. Tähän Linderoos\nvastasi:\n\n\"En sure virkani menettämistä; olen vain viimeiseen saakka tahtonut\nnoudattaa Suomen lakeja ja asetuksia.\"\n\nLeikkola virkkoi siihen:\n\n\"Jos niin keveältä kannalta otatte toimenne menettämisen, niin uskallan\nehkä sanoa suoraan, että kenraalikuvernööriltä on jo tullut Teidän\nerottamistanne koskeva määräys.\"\n\nSitten aukeni kuvernöörin vastaanottohuoneen ovi. Enehjelm uudisti\nLeikkolan ilmoituksen lisäten vielä, että kenraalikuvernööri oli\nvaatinut häneltä selitystä myöskin siitä, mitenkä hän oli saattanut\npitää poliisikomisario Linderoosia palveluksessa näin kauan, vaikka\nhänen olisi pitänyt tietää, että _komisario Linderoos oli valtakunnalle\nvaarallinen henkilö_.[34] -- Tämän jälkeen af Enehjelm ilmoitti\nlähettävänsä Linderoosille erokirjan postitse.\n\nKenraalikuvernööri oli antanut erottamiskäskynsä marraskuun 11. p:nä\n1916.\n\n\n\nEtapin talous.\n\n\nKun Hällfors oli lokakuun 5. p:nä 1915 palannut moottoriveneen\nhankintamatkaltaan, niin Pietilä ja hän -- etapin asioita\njärjestellessään -- sopivat keskenään m.m. työnjaosta. Kuten jo\naikaisemmin oli suunniteltu, joutuivat Hällforsin osalle, paitsi\npaikallista toimintaa, ulospäin suuntautuvat työt, esim. eri tahoille\ntapahtuva yhteyksien ylläpitäminen sekä matkat, jotavastoin Pietilän\ntoiminta rajoittui pääasiallisesti Kemissä suoritettavaan etappityöhön\nja rahavarojen hoitoon. Verraten taajat matkansa Hällfors saattoi hyvin\nnaamioida arkistotutkimuksiensa ja Oulussa harjoittamansa opetustoimen\navulla. Sittenkun etappi oli pääpiirteissään järjestetty, oleskeli\nHällforskin -- matkoilla-oloaan lukuunottamatta -- Kemissä, missä\nPietilä ja hän aamusta iltaan työskentelivät yhdessä, koko ajan\nparhaassa sovussa kuin veljekset konsanaan.\n\nPietilä hoiti (lokak. 5. pistä alkaen) etapin kassaa, jonka rahavarat\neivät kuitenkaan olleet kehuttavat. Ensimmäisten puolentoista kuukauden\naikana oli käytettävissä noin 5.000 markkaa,[35] joista tri Wolffilta\nsaadut 3.000 markkaa menivät moottoriveneen ostoon. Lopuilla 2.000\nmk:lla maksettiin etappimiesten palkat, moottorin varustuskustannukset,\nOulusta hankitut moottoritarpeet ja Saksaan-menijäin hotellilaskut,\nminkä lisäksi etapin täytyi useille heistä antaa matkakorvausta, jota\nhe ilmoituksensa mukaan eivät olleet saaneet. Sitten tulivat vielä\nmiesten matkavarusteet, Ajoksen ja Krunnisalmen kämppien evästäminen,\nniissä tarvittavat keitto- ja ruokakapineet, kaikki matkat j.n.e. Ei\nollut ihme, jos kassa osoitti arveluttavia tyhjenemisoireita. Näytti\nsiltä, että rahat hädin tuskin riittäisivät vain lokakuun puoliväliin.\n\nHällforsille oli Haaparannalla ilmoitettu, että kaikki Suomen puolella\ntapahtuva toiminta, siis myöskin Kemin etappi kokonaisuudessaan, oli\nrahoitettava Suomesta käsin. Tämä luonnollisesti olikin miellyttävämpää\nkuin saksalaisten rahojen varassa toimiminen, joita sitäpaitsi ei\nnäyttänyt olevankaan niin aivan viljalti. Mainittu tiedoitus ynnä Kemin\netapin rahavarojen niukkuus pakottivat Hällforsin pyrkimään välittömään\nkosketukseen Helsingin Aktiivisen Keskuskomitean (A.K:n) kanssa, jonka\nperustamisesta Hällfors Haaparannalla oli saanut kuulla.\n\nPalattuaan ensimmäiseltä, Seittenkariin tehdyltä moottorimatkalta\nHällfors lähtikin lokakuun 10. p:n tienoilla Helsinkiin, missä hän\ntapasi tri _Kai Donnerin_ ja tri _W. O. Sivénin_ viimeksimainitun\nvastaanottohuoneessa kauppatorin varrella. Tehtyään lyhyesti selkoa\nKemin etapin järjestymisestä ja mainittuaan, että Saksaan-menijäin\nylikuljetus jo oli alkanut, hän ilmoitti Kemin voivan vastaanottaa noin\n10 miestä vuorokaudessa. Samalla Hällfors lausui mielipiteenänsä, että\nvärväys maassa olisi saatava niin tehokkaaksi kuin mahdollista, sillä\nkuta pitemmälle toiminta venyisi, sitä vaikeammaksi se kävisi. Edelleen\nhän teki selkoa etapin kustannuksista ja katsoi välttämättömäksi, että\nsen käytettävänä olisi riittävästi rahaa; yritys herättäisi\npaikallisessa väestössäkin enemmän luottamusta, kun se havaittaisiin\ntaloudellisesti hyvin tuetuksi.\n\nHällfors huomautti vielä seuraavasta varsin tärkeästä asiasta. Kuluneen\nkuukauden kokemukset Kemissä olivat osoittaneet, ettei värvärien\ntoiminta maassa ollut riittävän hyvin järjestetty. Eri värväreillä ei\nollut tarpeellista yhteyttä keskuksen kanssa, ja ne ohjeet, mitkä\nSaksaan-menijöille annettiin, olivat tämän vuoksi usein epämääräisiä,\nvieläpä virheellisiä. Tällaiset virheet tietysti tuottivat pahinta\nhaittaa etappipaikoissa. Kemin etapin johto katsoi tämän vuoksi\ntoimintansa ensimmäiseksi edellytykseksi sen, että Helsingistä käsin\njärjestettäisiin koko maahan yhtenäinen asiamiesverkko alakeskuksineen,\njoiden kanssa käytännöllisessä värväystyössä osallisina olevat henkilöt\nolisivat kiinteässä yhteydessä. Mitään irrallisia värväreitä ei saisi\nolla, jotta etapeilta annetut tiedoitukset Helsingin keskuksen kautta\nviipymättä voitaisiin saada jokaisen yksityisen värvärin tietoon. --\nKun Hällfors puhui tästä Donnerin ja Sivénin kanssa, ilmoittivat nämä,\nettei värväystoimintaa Helsingistä käsin vielä oltukaan valmiiksi\njärjestetty, ja että esitetty suunnitelma otettaisiin huomioon.\n\nTämän ohessa Hällfors esitti myös, että hänen veljensä, viskaali Kaarlo\nHällfors voisi olla koko Peräpohjolan värväys- ja etappirahaston\nhoitajana ja että Pietilä siis rahoja tarvitessaan voisi kääntyä tämän\npuoleen tarvitsematta matkustaa Helsinkiin. Sivén ja Donner katsoivat\ntehdyt ehdotukset hyvin perustelluiksi ja hyväksyivät ne. Samalla he\nHällforsin tiedustelujen johdosta vakuuttivat, että tämä voisi luvata\netapin palveluksessa oleville miehille, että heistä ja heidän\nperheistään pidettäisiin huolta, jos he joutuisivat maanpakoon,\nvankilaan tai muuten yrityksen johdosta kärsimään. Hällfors sai\nmukaansa 2.000 markkaa, mitkä hän Kemiin palattuaan jätti Pietilälle.\n\n\n\n\nKEMIN ETAPIN TOIMINTA.\n\n\n    Äl' horju suora Suomen mies\n    isäisi polulta,\n    on karvas kantaa orjan ies\n    ja ruoska katkera.\n\n    Et horjununna silloin sä,\n    kun maassa sota soi,\n    kun kylät seisoi kylminä\n    ja hurme huppeloi.\n\n                  _Eino Leino_.\n\n\n\nSaksaan-menijäin vastaanotto ja opastus.\n\n\nKemin rautatieasema oli, kuten jo olemme maininneet, yksi venäläisten\npäävartiopaikkoja. Tämä olikin luonnollista, sillä Kemihän -- Torniota\nlukuunottamatta -- oli oikeastaan se piste, johon \"valtakunnalle\nvaaralliset\" Saksaan-pyrkijät maamme eri kulmilta kokoontuivat.\n\nAivan vaistomaisesti venäläiset pitivät erittäin tarkasti silmällä\nvarsinkin Kemiin tulevia nuoria miehiä, sillä, kuten on mainittu, jo\nkesästä 1915 lähtien he tunsivat Suomen miesten mielen, näiden\npyrkimyksen vihollismaahan -- Venäjää vastaan.\n\nKemin asema oli tavallinen kolmannen luokan asema. Ratapihan puolelta\njohti asemarakennukseen kolme ovea: vasemmanpuoleinen toisen luokan\nodotussaliin, oikeanpuoleinen kolmannen luokan odotussaliin ja\nkeskimmäinen aseman virastohuoneisiin. Odotussalit ulottuivat läpi koko\nrakennuksen, jotavastoin virastohuoneiden takana oli noin 4 metriä\nleveä ja 12 metriä pitkä rakennuksen suuntainen eteinen. Tämän\nkummastakin päästä avautui ovi odotussaleihin ja keskeltä\nvirastohuoneisiin. Eteisen yhteydessä oli piletinmyyntiluukku ja\nmatkatavarainvastaanottopaikka, ja siitä vei suoraan ulos kaupunkiin\npäin avautuva ovi.\n\nJottei yksikään Kemiin tullut matkustaja voisi välttää tarkastusta, oli\nasemarakennuksen nurkista aina raiteille saakka järjestetty\njunantuloaikana sotilasketju, mies miehessä kiinni ja siten\nsivuviistoon, että koko saapuva juna jäi sotilasketjun päiden väliin.\nMyöhemmin vedettiin sotilasketjun lisäksi kumpaankin päähän vielä\nnuora-aita. Ratapihan toiselle puolen, junan taakse, oli asetettu\nmyöskin muutamia sotamiehiä vartioiksi, jottei kukaan voinut junasta\nsitäkään tietä poistua. Jotta tulijoiden tarkastus voitaisiin keskittää\nyhteen paikkaan, oli menetelty siten, että eteisestä toisen luokan\nodotussaliin vievä ovi oli lukittuna päiväjunien saapuessa, jolloin\nmatkustajille tarjottiin ruokaa tässä odotussalissa. Iltajunan tullessa\ntaas asemasillalta toisen luokan odotussaliin johtava ovi oli\nlukittuna, jotenka kukaan junasta saapuva ei ensinkään voinut päästä\nmainittuun odotussaliin. Ainoa tie, jota matkustajien oli kuljettava,\njohti kolmannen luokan odotussaliin. Siellä oli huoneen toisella\npitkällä seinällä pöytä, jonka ohi matkustajien oli mentävä sekä\nnäytettävä kahdelle pöydän takana istuvalle rajavartiosotilaalle\npassinsa ja matkatavaransa. Asemasillalla oli santarmi ja eteisessä\ntoinen.\n\n_Saksaan-menijäin vastaanotto_ tapahtui tuossa kapeassa eteisessä,\nkaupunkiin johtavasta ulko-ovesta vähän taaksepäin. Onneksi eteisessä\nsijaitsi myös sanomalehtimyymälä, jotenka siellä säännöllisesti oli,\npaitsi vastaanottajia, myös muita kaupunkilaisia postia odottelemassa.\nNäin tosin ei ollut laita Oulun paikallisjunan saapuessa klo 2.10\nip:llä, mutta kun tässä junassa tavallisesti tuli vain verraten vähän\njääkäreiksi aikovia, ei asemalla tällöin tarvinnut olla kuin\nkorkeintaan pari vastaanottajaa. Useimmat miehet saapuivat illalla klo\n8.25 tulevassa postijunassa. Hankaluutta tuotti se, että tämä juna\nusein myöhästyi tuntikausia. Ennen talven tuloa juna kuitenkin saapui\nsäännöllisesti ainakin klo 12:een mennessä. Talvella se tuli useinkin\nvasta aamulla, mutta silloinpa miehiä ei enää vastaanotettukaan\nasemalla, jotenka siitä ei ollut varsin suurta haittaa.\n\nTarkastus tapahtui, kuten sanottu, kolmannen luokan odotussalissa.\nSinne eteisestä johtava ovi oli usein auki; ja jos santarmi sen sulki,\nniin etapin miehet kävivät työntämässä sen jälleen raolleen, jotenka\noven lähettyvillä seisten eteisestä käsin saattoi seurata tarkastusta.\n\nUseimmista Saksaan-pyrkijöistä Kemiin tulo mahtoi tuntua kaamealta.\nHeille oli annettu ohjeeksi vain se, että heidän oli Kemin asemalle\ntullessaan pidettävä nenäliinaa oikean käden ympärille kiedottuna ja\nvasemmassa suupielessä sytyttämätöntä savuketta.[36] Missä heidät\notettaisiin vastaan, kuka olisi vastaanottaja ja minne he sitten\njoutuisivat, sitä he eivät tienneet. Ensimmäinen pettymys oli tietenkin\nse, ettei asemasillalla ollutkaan ketään kättelemässä ja tervetulleeksi\ntoivottamassa. Ja silmäillessään ympärilleen he näkivät asema-alueen\njoka puolelta sotilasketjun saartamaksi. Ainoa tie, jota täytyi kulkea\neteenpäin, johti huoneeseen, jossa tärkeän ja epäilevän näköiset\nvartiosotilaat suorittivat tarkastuksen. Lisäksi tietoisuus siitä,\nettei oltu luvallisilla teillä, sai varmaan monen hätkähtämään moista\nvastaanottoa. Harvat lienevät osanneet sitä edeltäpäin aavistaa.\n\nOli selvää, että tällainen mielentila enensi muutenkin suuria\nvastaanottovaikeuksia. Joskus sattui, että miehet jäivät seisomaan\nasemasillalle katsellen ympärilleen ja rohkenematta astua\ntarkastushuoneeseen. Useilla ei ollut edes matkalupatodistusta, jota\naina kaikilta tiukattiin. Niin pian kun asemakirjurit Lindqvist tai\nGummerus huomasivat tällaisen hätääntyneen, merkkejä näkyvissä pitävän\nmiehen, menivät he hänen luokseen tiedustellen matalalla äänellä, oliko\nhänellä matkalupatodistusta. Jos miehellä sellainen oli, ilmoittivat\nhe, että vastaanotto tapahtui eteisessä ja että sinne oli mentävä\ntarkastushuoneen kautta. Jos taas matkalupatodistus puuttui, vei\nasianomainen kirjuri miehen virkahuoneen kautta eteiseen luovuttaen\nhänet siellä jonkun paikallisoppaan hoivaan.\n\nAina ei kuitenkaan käynyt näin onnellisesti. Sellaisetkin\nmiehet, joilla ei ollut matkalupatodistuksia, menivät usein\ntarkastushuoneeseen, missä heidät silloin tietenkin pidätettiin.\nSelvittääkseen tilanteen joku paikallisoppaista tällöin joskus\ntunkeutui ovella vartioivan santarmin ohi tarkastushuoneeseen, asteli\nnauraen pöydän takana olevien sotilaiden luo ja sanoen pojille: \"Tulkaa\nnyt pian, kotona jo odotetaan illalliselle!\" tai jotakin muuta\nsamantapaista ja vei nämä muitta mutkitta mennessään. Santarmit ja\nsotilaatkin näet tunsivat paikallisoppaat ulkomuodolta eivätkä heitä\nsen takia aina vastustaneet. Tällä tavoin ei tietystikään voitu monta\nkertaa menetellä, sillä jo ovella vartioiva santarmikin teki usein\ntiukan tenän. Silloin pidätystä seurasi ankara kuulustelu. Jos\nkuulusteltavat osasivat taitavasti selittää matkansa tarkoituksen ja\npassin puuttumisen, laskettiin heidät menemään, mutta jos he\nsekaantuivat puheissaan, kuten tavallisesti kävi, luovuttivat\nvenäläiset heidät poliisiviranomaisille. Poliisilaitoksessa asia sitten\nselvitettiin, kuten jo tiedämme, sillä tavoin, että miehemme pääsivät\njatkamaan matkaansa.\n\nHullumpaa oli, jos pidätetyt olivat saaneet tietoonsa Pietilän tai\nHällforsin nimen ja vetosivat kuulustelussa näihin. Jos santarmien\npäähän olisi tällöin pälkähtänyt toimeenpanna ristikuulustelu, olisi\nsaattanut käydä huonosti, sillä Hällfors ja Pietilä tunsivat tulijoista\nluonnollisesti vain pienen murto-osan. Tämänsuuntainen tapaus sattuikin\nkerran, kun kolme passin puutteessa pidätettyä nuorta ylioppilasta\nilmoittivat saapuneensa Kemiin Pietilää tapaamaan. Pietilän piti mennä\npoliisilaitokseen \"tuntemaan\" näitä hyviä tuttaviansa, joita hän ei\nkoskaan ollut edes nähnyt. Pietilä oli Hällforsin luona, kun hänelle\ntultiin ilmoittamaan asiasta, ja hän meni varsin vakavaksi. Puhelimessa\nhän kuitenkin sai Montellilta tietoonsa poikien nimet, jotenka\n\"jälleennäkeminen\" santarmin läsnäollessa oli erittäin sydämellinen!\nPojat saivat mennä Niemelän matkustajakotiin. Seuraavana päivänä he\nmahtoivat koko lailla hämmästyä, kun Linderoos, joka samoin kuin\nHällforskin söi Niemelässä, tiedusteli heiltä leikillään, tahtoivatko\nhe matkalupatodistusta, lisäten, että se olisi tarpeeton, jos he\nmatkustaisivat Kemistä suoraan Saksaan. Yksi pojista oli sittemmin\nMessukylässä kaatunut _Armas Kohonen_.[37]\n\nUseimmat miehistämme sentään ilman muuta selviytyivät tarkastuksesta ja\notettiin vastaan eteisessä. Toiset heistä pitivät tuntomerkkejä niin\nnäkysällä, että oli todella ihme, etteivät santarmit heissä mitään\nerikoista huomanneet. Kun nämä tällaiset tulivat eteiseen, komensi joku\noppaista: \"Merkit pois!\" Toisilla taas oli nenäliina niin piilossa,\nettei sitä voinut lainkaan havaita. Tällaiset tulijat piti oppia\ntuntemaan \"ulkonaisesta olemuksesta\". Yleensä niillä oppailla, jotka\nensin tapasivat opastettavansa, oli helpompi tehtävä. Sitävastoin\nviimeiseksi jääneen oli usein erittäin vaikea suoriutua. Kun\nmatkustajat näet saapuivat tarkastukseen pienissä ryhmissä, sattui\nmonta kertaa niin, että suurehko ryhmä Saksaan-pyrkiviä tuli aivan\nviimeisten joukossa, jolloin jäljelläolevan oppaan täytyi yksinään\nkäsitellä nämä kaikki. Siinä santarmin nenän edessä hänen piti\nkehoittaa miehiä menemään aseman edustalla olevan sähköpylvään luo\nodottamaan; ja kun kaikki olivat sinne saapuneet, oli hänen koottava\nmiehet yhteen ryhmään ja kuljetettava heitä edelleen.\n\nHällfors oli jokseenkin säännöllisesti joka ilta asemalla sanomalehteä\nostamassa ja opastusta seuraamassa saaden usein puuttua asiaan ja\navustaa oppaita. Myöskin Montell oli joskus asemalla. Vastaanottoa\nhelpotti myöskin se, että Hällfors säännöllisillä Oulunmatkoillaan jo\njunassa usein keräsi saapuvia Saksaan-menijöitä opastaen nämä sitten\npassintarkastuksen läpi kaupunkiin. Kuten edempänä kerromme, käyttivät\npaikallisoppaatkin samaa menettelyä eräissä tapauksissa kelirikon\nvaikeina aikoina.\n\nNiinkuin jo edellä on mainittu, paikallisoppaat veivät opastettavansa\nalkuaikoina eri matkustajakoteihin. Mutta sitten kun oli saatu\nhankituksi moottorivene, ei tulijoita enää ohjattukaan kaupunkiin, vaan\nmentiin, kuten saamme nähdä, asemalta suoraan rannikolle, mistä sitten\nveneessä kuljettiin moottorin lähtöpaikkaan.\n\nMoottoriveneelle, joka toivottiin sangen pian saatavan etapin\nkäytettäväksi, oli ensiksi valittava sopiva, syrjässä oleva valkama.\nJokisalo oli jo alunpitäen esittänyt, että purje- tai moottoriveneen\noli lähdettävä jostakin etelämpänä sijaitsevasta paikasta, ja tämän\nmukaisesti lähtö- ja tulosatamaksi otettiin \"Vanhan-Pihlajan\"\nrantalahdelma, joka on noin 7 km päässä kaupungista etelään, Ajoksen\nsaaren itärannalla. Jokisalo tiesi myös, että aivan rannan\nläheisyydessä oleva n.s. \"Vanhan-Pihlajan kalastuspirtti\" oli asumaton\nja siis sopiva Saksaan-menijäin oleskelupaikaksi heidän odottaessaan\nmoottorin saapumista. Asia oli siis tältä kohdalta selvä. Tähän\n_Ajoksen jääkärikämppään_, kuten tästälähtien pirttiä nimitämme,\npäätettiin panna asumaan muka kalastusta harjoittamaan, mutta\ntodellisuudessa etapin toimiin, kaksi poikasta, joiksi valittiin\nJokisalon 16-vuotias poika, _Jaakko Jokisalo_ ja tätä vähän vanhempi\n_Erkki Kissala_-niminen poika (nyk. _Kanerva_).\n\nJo alusta alkaen oli pidetty arveluttavana sitä, että \"alasmenijäin\"\ntäytyi oleskella kaupungissa päivä, välistä parikin ja että\npaikallisoppaiden piti heitä käydä tapaamassa eri matkustajakodeissa.\nTämän takia heitä ryhdyttiin, heti kun moottorivene oli saatu,\nkuljettamaan asemalta suoraan Ajoksen jääkärikämpälle, niinkuin jo\nlyhyesti olemme maininneet. Alussa lähdettiin veneellä n.s.\n_Pajarin-rannasta_, minne miehet opastettiin suoraan asemalta etelään\nmenevää maantietä pitkin hautausmaan läpi ja mistä kämpälle oli matkaa\nnoin 7 km. Pajarin-rannassa soutajat odottivat tulijoita hautausmaan\ntakana olevan metsän varjossa. Tämä reitti tuli kysymykseen kuitenkin\nainoastaan silloin, kun menijöitä oli vain sen verran, että he hyvin\nsaattoivat mahtua tavalliseen veneeseen. Paikallisoppaat,\nlukuunottamatta Saartolaa, palasivat rannasta takaisin kaupunkiin.\nSoutu suoritettiin _Laitakari_-nimisen saaren ja Ajoksen maanpuolitse\n_Veitsiluodon_ ohi Ajoksen itärantaa pitkin kämpälle. Soutajana toimi\nuskollisesti maanviljelijä _Lauri Suvanto_ ja hänen apunaan -- milloin\nvain oli vapaana -- Frans Saartola, toisinaan myös Jaakko Jokisalo ja\nErkki Kissala ynnä jotkut muutkin paikallisoppaat. Paitsi miehiä he\nveivät kämpälle myös ruokaa ja ylläpitivät ylimalkaan kaikenlaista\nkaupungin ja kämpän välistä yhteyttä. Liikuttaessa noudatettiin mitä\nsuurinta varovaisuutta. Airoihinkin oli äänen vaimentamiseksi kääritty\nvillakangasta. Nämä kylminä syysöinä suoritetut jännittävät venematkat\nheikensivät muuten osaltansa Lauri Suvannon voimia, niin että\naivohalvaus sittemmin (4.III.1916) kaasi tämän nuoren, intomielisen\nmiehen.[38]\n\nKun miehiä myöhemmin rupesi saapumaan enemmän kerrallaan, katsottiin\nparhaaksi viedä heidät maantietä pitkin joko _Kalkkinokalle_\n(noin 2 1/2 km kaupungista) tai _Haukkarin-niemeen_, mistä heidät\nsuurenpuoleisella veneellä soudettiin n.s. _Rivinnokkaan_, Ajoksen\nsaaren koillista kohti suippenevaan kärkeen. Sieltä taas Jaakko\nJokisalo ja Kissala johtivat tulokkaat Ajoksen maata myöten kämpälle.\nTämä maamatka oli 3 km pitkä. Näin järjestetty reitti oli suurempia\njoukkoja kuljetettaessa turvallisempi ja myöskin vähän lyhyempi kuin\nsuora soutumatka. Retket tehtiin aina iltayöstä pimeässä.\n\nKun venäläiset sittemmin asettivat Kalkkinokan lähelle sotilasvartion,\nalettiin menijöitä viedä pitkin maantietä kaupungista 4 km päässä\nolevalle _Lauri Suvannon torpalle_ sekä sieltä _Nällin-rantaan_ ja\n_Kallionpäähän_, mistä heidät soudettiin veneellä kämpän rantaan asti,\nTätä reittiä ruvettiin käyttämään lokakuun 15. p:n tienoilla 1915.\nTällöin kuljettiin usein asemalta _Tervaharjuntietä_ (n.s. vanhaa\nmaantietä) pitkin _Karjalahden_ ympäri etelään johtavalle maantielle,\nmistä sitten jatkettiin matkaa mainitulle Suvannon torpalle. Tämä\nkulkureitti oli kyllä koko joukon pitempi, mutta myöskin kaikkein\nturvallisin, ja sitä voitiin käyttää jo aikaisemmin iltapäivällä.\n\nMatkatavaransa miehet alkuaikoina laahasivat itse mukanaan kompastellen\npimeässä kiviin ja kantoihin. Sittemmin niitä ruvettiin kuljettamaan\nhevosella. Kuljettajana oli ajuri _Heikki Ellilä_,[39] joka odotti\ntulijoita asemaportin luona. Paikallisoppaiden osoituksen mukaan miehet\njättivät tavaransa Ellilän ajopeleihin. Tämä käytti sitten tavallisesti\nmyöskin yllämainittua Tervaharjuntietä. Ellilälläkin oli matkoillaan\nmonta seikkailua. Kerran hän rannasta palatessaan tapasi maantiellä\nkaksi humalaista merisotilasta, jotka pyysivät päästä kyytiin. Kolmisin\nistuttiin sitten ajopelien peräistuimella ja aina välistä otettiin\n\"naukku\". Kaupunkiin saavuttaessa toinen \"veljeksistä\" alkoi soittaa\nmukanaan olevaa hanuria, ja molemmat sotilaat lauloivat hartaasti\njotakin venäläistä sotilaslaulua. Hällfors osui olemaan Pietilän kanssa\nkaupungilla kävelemässä, kun tämä matkue tuli heitä vastaan. Kun\n\"Herralan Heikki\" näki tutut miehet, alkoi hänkin laulaa sotilasten\nmukana vetäen omaa keksimäänsä kertosäettä:\n\n    \"Näin sitä Roijaa[40]\n    vartiotaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos onni oli myötäinen, pääsivät Saksaan-menijät vielä samana iltana\njatkamaan matkaansa Pohjanlahden yli.\n\nMerimatka suunniteltiin suoritettavaksi seuraavasti:\n\nAjoksen kämpältä ajettaisiin ensin noin tunnin verran lounasta kohti.\nTämän jälkeen olisi otettava suora läntinen suunta, joka veisi rajan\nyli ja toisi kulkusuunnan eteen Ruotsin puolella, kaukana aavalla\nmerellä olevan _Malurin majakan_. Täten kierrettäisiin kaukaa Suomen\npuolella oleva _Sarven_ saari ja Ruotsin puolella oleva\n_Äijänpojanletto_. Sitten muutettaisiin suuntaa siten, että\nsivuuttamalla _Sanskerin_ saari tultaisiin pääväylälle, joka vie\n_Seittenkarin_ itäpuolelta, jotenka päästäisiin _Krunnisalmen_ rannalla\nolevaan vastaanottokämppään. (Paluumatkalla moottoriveneen kuljettajat\nusein oikaisivat ajaen Sarven saaren sivuitse, jotenka he läpäisivät\nkoko rajaseudun karikkoalueen.) -- Sovittiin myöskin, että\nmoottori Ruotsista palatessaan ajaisi Ajoksen kämpälle suoraan\netelästä _Ajoksenkrunni_-nimisen saaren ohi noin klo 11-12 yöllä.\nMoottorin opastamiseksi oli kämppäpojille hankittava saksalainen\nkäsi-valonheittäjä, jolla he klo 11:sta illalla aina moottorin\nsaapumiseen saakka tai muutoin klo 1:een asti yöllä antaisivat\nvalomerkkejä etelään päin, kolme lyhyttä välähdystä aina 5:n minuutin\nkuluttua. Nämä valomerkit olisivat myöskin sen todistuksena, että tie\noli vapaa. Jos pojilla syystä tai toisesta ei olisi tilaisuutta ajoissa\nantaa merkkejä, odottaisi moottori Ajoksenkrunnin sivulla siksi, kunnes\nmerkit rupeaisivat näkymään. -- Matka Ajoksen kämpältä Seittenkariin\noli noin 7 peninkulmaa, jotenka matka kestäisi 7-8 tuntia.\n\nMoottorilla kuljetettavien Ruotsin-puoleisesta _maihinnousupaikasta_\nJokisalo oli jo ensimmäisessä, Pietilän ja Hällforsin kanssa\netappikansliassa tapahtuneessa alustavassa neuvottelussa lausunut\najatuksenaan, että se olisi valittava jostakin maaseudulta Haaparannan\ntienoilta, mutta ei kuitenkaan sen lähimmästä läheisyydestä, missä se\nhelposti voisi joutua Ruotsin viranomaisten tarkkailun alaiseksi.\n\nTämä katsantokanta sittemmin hyväksyttiinkin, ja moottorimatkan\npäätekohdaksi valittiin _Seittenkarin_ suuren saaren itärannikolla\nsijaitseva rauhallinen, yksinäinen _Krunnisalmi_, jonka rannalla oli\nränstynyt ja sen takia tulokkaiden vastaanotto-\"salongiksi\"\nerinomaisesti sopiva kalastusmaja. Seittenkari oli siitäkin syystä hyvä\nmaihinnousupaikka, että saaren pohjoiselta rannikolta, missä\nsijaitsivat Sandvikenin ja Granvikenin suuret sahalaitokset,\n\"_Tärnan_\"-niminen laiva säännöllisin vuoroin kulki Haaparannalle.\n\nKemin etappijärjestön palvelukseen liittyneet vakinaiset kuljettajat\nlausuivat sen hyvin ymmärrettävän toivomuksen, että etapin johdon oli\nruotsalaisten tullivartiain kanssa aikaansaatava sellainen sopimus,\netteivät nämä eikä varsinkaan \"_Gripen_\"-niminen tullivartioalus\nahdistaisi heitä heidän oleskellessaan tai liikkuessaan Ruotsin\naluevesillä. -- Selvää oli myös, että Krunnisalmen kämpällä\nSeittenkarissa tarvittiin pari vastaanottajaa, jotka ohjaisivat tulijat\nsaaren läpi Granvikenin satamaan ja järjestäisivät sopivalla tavalla\nheidän matkansa Haaparannalle, missä taas toiset miehet opastaisivat\nheitä edelleen.\n\nKaikkea tätä järjestääkseen Hällfors syyskuun 20. p:n tienoilla meni\nHaaparannalle, missä sikäläiset etappi-viranomaiset hyväksyivät\nkemiläisten suunnitelman. Samalla Hällfors sai kuulla, että jääkärit\nOiva _Villamo_ ja _Vilho Suvirinne_ saapuisivat pian -- Lockstedtista\nkomennettuina -- Haaparannalle ja että he todennäköisesti voisivat\nasettua Seittenkariin tulokkaiden vastaanotosta huoltapitämään. Ruotsin\ntulliviranomaisille luvattiin myös esittää Kemin etapin toivomus,\nsamalla vakuuttaen heille, ettei etappimoottorissa kuljetettaisi mitään\nsalakuljetustavan. Tulliviranomaiset ymmärsivätkin Suomen suuren asian,\nja etappimoottori miehineen sai kuin saikin heidän puolestaan olla\nrauhassa. Suoranaisena merkillisyytenä mainittakoon tässä se tosiasia,\netteivät \"Gripenin\" laiva- ja tullimiehet kertaakaan nähneet\nmoottorivenettä sen öisillä matkoilla, vaikka tekivätkin parhaansa\nsaadakseen sen valonheittäjänsä piiriin. Tarkoituksena ei tällöin\nsuinkaan ollut moottoriveneen pidättäminen, vaan yksinomaan\ntullialuksen miehistön uteliaisuuden tyydyttäminen. Etappi myös\npuolestaan piti lupauksensa: tullinalaista tavaraa ei moottorissa\nkuljetettu.\n\nVillamo ja Suvirinne saapuivatkin heti Hällforsin käynnin jälkeen\nHaaparannalle. Kun etappijääkärit Kekoni ja Tuompo ilmoittivat heille\nKemin etapin suunnitelmat, niin he -- olemuksensa ja luonteensa\npuolesta omasta mielestänsä metsä- ja kämppä-elämään erittäin\nlaatuunkäyvinä -- suostuivat kernaasti lähtemään Seittenkariin.\n\nEnsialussa heidän aikomuksensa oli ruveta sahantyömiehiksi, mutta kun\ntämä käytännöllisistä syistä osoittautui mahdottomaksi ja kun he saivat\nkuulla, että eräällä Laakso-nimisellä talollisella oli tarjottavana\nhalonhakkuutöitä Seittenkarin itärannalla ja että tällä sitäpaitsi oli\nsiellä vielä kalasaunakin, mihin he voisivat asettua asumaan, niin he\npäättivät ryhtyä Laakson palvelukseen. Halonhakkuusta maksettiin 3\nkruunua syleltä. Mutta Laakso ihmetteli varsinkin kahta seikkaa, nim.\nsitä, että työ edistyi perin hitaasti sekä sitä, että se, mikä oli\ntehty, oli suoritettu hämmästyttävällä tarkkuudella: halot olivat\nmelkein millimetrilleen yhtä pitkiä! Pian isäntä kuitenkin huomasi\nasian todellisen laidan, eivätkä halkopinot sitten enää, kun etappi\nalkoi toimintansa, juuri lainkaan lisääntyneetkään.\n\n\n\nMiestenkuljetus syys- ja lokakuulla.\n\n\n_Tornion kautta_.\n\nTäytyy ihmetellä sitä ripeyttä ja toimintatarmoa, mitä Kemin etapin\njohtomiehet osoittivat saadessaan noin kahdessa viikossa etappinsa\nsellaiseen kuntoon, että se saattoi ruveta miehiä vastaanottamaan.\nTässä oli kyllä suureksi avuksi se, että Tornion etappi oli järjestänyt\nreittinsä aikaisemmin, jotenka Kemiin saapuneet Saksaan-menijät voitiin\nensialuksi -- kunnes meri-etappi saatiin toimimaan -- lähettää\npohjoisia teitä myöten.\n\nEnsimmäiset jääkäripataljoonaan pyrkijät, 4 miestä, pantiin menemään\n_Kyläjoen_[41] kautta. Tämä tapahtui syyskuun 17. p:nä 1915, siis jo\naikaisemmin, kuin tieto jääkäripataljoonan perustamisesta oli Suomessa\naktivistien keskuudessa yleisesti tullut tunnetuksi. Tämän jälkeen\nlähetettiin edelleenkin pienehköjä miesmääriä Kyläjoen ja Tornion\nkautta, kunnes Kemin meri-etappi saatiin järjestetyksi.\n\nJo tämä nopea Kemiin suuntautuva Saksaan-menijäin liikehtiminen\nosoitti, että Kemin ja Tornion kautta kulki luonnollisin tie rajan yli.\n\n\n_Purjeveneellä_.\n\nSyyskuun viimeisenä päivänä saapui Kemiin ensimmäinen suurehko\n\"alasmenijäin\" joukko, 12 miestä. Nämä _Konsta Aspegrén_ kuljetti\nRuotsiin purjeveneellä. Tämä matka, jolloin Aspegrénin avustajana oli\n_Jaakko Jokisalo_, muodostui mitä vaikeimmaksi. Vene oli laho ja niin\nvuotava, että kahden tunnin kuluttua vettä oli jo pohjalautojen\npäälläkin.\n\nLiikkeelle lähdettiin lokakuun 2. p:nä klo 11 illalla Ajoksen\njääkärikämpältä. Oli pilkkoisen pimeä, niinkuin olla pitikin, ja sen\nlisäksi oli kova pohjoistuuli. Vasta klo 1/2 11 ap:llä lokakuun 3. p:nä\n1915 purjehtijat saapuivat Ruotsin puolella sijaitsevaan\nÄijänpojanlettoon. Pojat olivat aivan kylmän kohmettamia, mutta kaikki\nolivat kuitenkin reippaalla tuulella. Saaressa toimeenpantiin\njuoksukilpailu ja pilkottiin ankarasti puita, jotta ruumiinlämpö\npalajaisi. Sopimuksen mukaan piti erään haaparantalaisen moottoriveneen\ntulla miehiä noutamaan, mutta sitäpä ei näkynyt eikä kuulunut.[42] Meri\noli tällä välin tyyntynyt, jotenka miesten piti soutaa 18 km\npäästäkseen Seittenkarin Krunnisalmen jääkärikämpälle. Sinne saavuttiin\nlokakuun 4. p:nä 1915.\n\nVillamo ja Suvirinne olivat metsässä halkojansa hakkaamassa, kun\nAspegrénin purjevene laski kämpän rantaan, ja pojat lähtivät pyrkimään\nsaaren keskiosiin. Silloin jääkärien lyhyt käskevä komento pyöräytti\nheidät takaisin kämpälle. Tulijoille tämä oli yllätys, koska he eivät\ntienneet, että Seittenkarissa oli vastaanottajia.\n\nKämpällä heitä pidettiin hyvänä: kahvitettiin, syötettiin ja\nlepuutettiin. Mutta kun heitä oli täysi tusina, eivät he kaikki\nmahtuneet kämppään, vaan osa täytyi sijoittaa sen välittömässä\nyhteydessä olevaan _jääkellariin_ -- ei kuitenkaan jäihin, vaan\npehmeille, raittiilta tuoksuville kuusenlehville. Siinä miesten olikin\nhyvä nukkua.\n\nSeuraavana päivänä pojat vietiin Haaparannalle.\n\n\n_Moottoriveneellä_.\n\nKuten ennen on mainittu, oli Hällfors Haaparannalla esittänyt, että\nKemin etappia varten olisi hankittava merikelpoinen moottorivene. Kun\nkuitenkin osoittautui, ettei tarvittavia varoja Tukholmassa\nsijaitsevasta n.s. Heldtin konttorista saatukaan, niin Haaparannalle\nkomennettu jääkäri tri _Th. Wolff_ ilmoitti olevansa halukas yksin\nkustantamaan moottoriveneen ja antoi Hällforsille tätä tarkoitusta\nvarten 3.000 mk.\n\nTämän palattua Kemiin ryhtyi etapin johto tiedustelemaan sopivaa\nvenettä sekä siihen tarvittavaa miehistöä. Jokisalon ja Aspegrénin\nsiirtyminen moottoriveneen luotseiksi oli itsestään selvää, mutta\nnäiden lisäksi oli saatava myös luotettava koneenkäyttäjä. Tähän\ntoimeen ajateltiin ensin talonomistaja Kalle Winteriä, mutta kun hän\nyksityisten asiainsa vuoksi ei katsonut voivansa sitoutua etapin\npalvelukseen, pyysi Hällfors veljeänsä lähettämään Oulusta jonkun\nvarman koneenkäyttäjän, jonka kanssa tehtäisiin sopimus Kemissä. Pian\nsaapuikin sieltä mekanikko _Antti Härmä_, Arvi Hällforsin hyvä tuttava.\nHärmä suostuikin rupeamaan moottorin koneenkäyttäjäksi, ja hänen apunsa\njo moottorin hankinnassakin oli suuriarvoinen. -- Kun osoittautui,\nettei Kemissä ollut saatavissa sopivaa venettä, matkusti Hällfors\nHärmän ja Allu Jokisalon kanssa Ouluun syyskuun viimeisenä\npäivänä. Suoritettuaan myrskyisenä lumipyry-yönä seikkailukkaan\nmerikuntoisuus-koeajon oululaisen liikemiehen _Eino Galleniuksen_\nkaupanolevalla huvimoottorilla ja huomattuaan sen tarkoitukseen\nsoveltumattomaksi miehemme tapasivat Haukiputaan kirkon rannassa,\nminne he myrskyn kynsistä olivat päässeet, vankkarakenteisen\nkalastajanmoottorin, jonka keulassa komeili valkoisella värillä\nkömpelösti maalattu nimi Izoniemi (s-kirjain siis väärinpäin), mutta\njoka muuten kaikin puolin näytti kelpo alukselta. Se oli 28 jalkaa\npitkä ja yli 8 jalkaa leveä. Kone oli melkein uusi, 4-tahtinen,\n8--10-hevosvoimainen, magneettisytyttiminen, Vaasassa rakennettu.\nHällfors päätti, että alus oli keinolla millä hyvänsä saatava etapin\nhaltuun.\n\nVeneen omistajat, maanviljelijät _Jaakko Haapalahti ja Arvid Suokkonen_\nkieltäytyivät ensin jyrkästi sitä myymästä, mutta kun he sittemmin\nHällforsin puheista arvasivat, mihin tarkoitukseen sitä käytettäisiin,\ntaipuivat he kauppaan. Luovuttipa Haapalahti ostajille vielä\nmoottoripassinkin. Hällfors puolestaan lupasi, että alus -- mikäli\nsuinkin mahdollista -- palautettaisiin talveksi Haukiputaalle, missä se\noli rekisteröity. Jokisalo ja Härmä lähtivät kuljettamaan Galleniuksen\nvenettä takaisin Ouluun, mistä edellinen meni rautateitse Kemiin\nmiestenkuljetustehtäviin, jotavastoin Härmä palasi Hankiputaalle\ntuodaksensa yhdessä Hällforssin kanssa vasta-ostetun moottoriveneen\nKemiin. He ajoivat ulkoreittiä kauniin sään vallitessa sivuuttaen\nUlkokrunnin ja Ykskiven saaret.\n\nJa niin Kemin etapin oivallinen moottorivene illansuussa lokakuun 5.\np:nä 1915 solui Ajoksen jääkärikämpän edustalle. Siellä se kätkettiin\nrannan varjoon.\n\nHärmä, joka tulomatkalla oli huomannut, että moottorista puuttuivat\nmelkein kaikki koneen hoitamiseen tarvittavat kojeet, lähti seuraavana\npäivänä rautateitse Ouluun niitä ostamaan. Hän palasi vielä samana\niltana takaisin. Jokisalo taas laittoi moottorin peräpuoleen\nkaksinkertaisesta, vahvasta purjekankaasta tehdyn kuomun. Koska toinen\npuoli venettä jo entuudestaan oli keulakannen peittämä, tuli siitä näin\nollen kokonaan umpinainen; ainoastaan pieni peränpitäjän paikka jäi\navonaiseksi.\n\nLuotsi Konsta Aspegrénille, joka purjematkalta palattuaan oli\npistäytynyt perheensä luo Simoon, toimitettiin sana, että hän saapuisi\nKemiin ensimmäistä, Seittenkariin tehtävää moottorimatkaa varten.\nHällfors hankki veneeseen hätätilan varaksi ruotsalaisen mauserkiväärin\nja joukon panoksia. Miehistöllä, Jokisalolla, Aspegrénilla ja Härmällä,\noli sitäpaitsi kullakin taskuaseensa. Sen ohessa oli venettä varten\nostettu hyvä spriikompassi, ja oululainen liikemies _Arvi Illikainen_\noli moottorimiehistön käytettäväksi lainannut mainion prismakiikarin.\nMyöskin keittovehkeitä ja ruoka-astioita ynnä ruokavaroja hankittiin.\n\nKysymyksessä ei kuitenkaan ollut mikään koematka, sillä jo edellisenä\niltana, lokakuun 6. p:nä, oli kämpälle opastettu 4 tulokasta, ja\nlähtöpäivän iltana (7.X.1915) Hällfors toi mukanaan vielä 4 miestä,\njotka hän itse oli käynyt asemalta noutamassa.\n\nKun 8 Saksaan-menijää, Hällfors ja kuljettajat olivat keskiyön aikaan\nastuneet veneeseen, nostettiin ankkuri, ja moottori alkoi tasaisesti\njyskyttää. Aspegrénilta Hällfors oli saanut kuulla, että etappijääkärit\nVillamo ja Suvirinne jo myöskin olivat paikallaan Krunnisalmen kämpässä\nSeittenkarissa. Syvä tyydytyksentunne täytti tällä hetkellä Kemin\netapin miesten sydämet. Ja moottorin tasainen, voimakas jyskytys alkoi\nkorvissa kiteytyä säveliksi, jotka vähitellen laajenivat lauluksi,\nsommittautuivat vapaan isänmaan suureksi soitoksi, joka tenhoisasti\nvavahdutti jäyhääkin mieltä.\n\nVallitsi voimakas myrsky, ja meri myllersi vihaisena. \"Isoniemi\"\nhyppeli aaltoa ylös ja toista alas, väliin keula kohosi korkealle\nilmaan, niin että melkein puolet veneen pohjasta oli näkysällä, väliin\ntaas syöksyttiin aallon harjalta alas, ikäänkuin sukeltaen syvyyteen;\nsilloin perä kohosi ilmaan, ja potkuri löi tyhjää. Jyrkkien vesivuorien\nvyöryessä venettä vastaan sen keula upposi aaltoon, tyrsky ryöppysi yli\nkatoksen kastaen luotsien kasvot ja valuen sitten vaahtona perän kautta\nmereen. Tällöin koko alus vapisi aallon ankarasta iskusta. Hyvin näytti\n\"Isoniemi\" kuitenkin kestävän meren rajut syleilyt.\n\nAamu valkeni, ja Ruotsin kaunis saaristo otti matkamiehet hymyillen\nvastaan. Pian oli moottori miehineen Seittenkarin Krunnisalmen\njääkärikämpän edustalla, missä Villamo ja Suvirinne hyvätuulisina\nodottivat. Kun matkamiehet olivat vahvistaneet itseään ruoalla, lähti\nSuvirinne opastamaan Hällforsia ja jääkäripataljoonaan lähteviä halki\nsaaren Sandvikenin laiturille, mistä \"Tärnan\"-laiva sitten vei heidät\nHaaparannalle.\n\nSiellä Hällfors johti miehensä nuoremman _Dahmin_ konttoriin[43]\nilmoittaen samalla, että Kemin etappi oli nyttemmin järjestynyt sekä\nettä Kemin ja Seittenkarin välinen salainen moottoriliike oli alkanut.\nSitten Hällfors palasi Suomeen Tornion kautta, missä hän teki saman\nilmoituksen. Siellä hän niinikään pyysi tulliylipäällysmies _Auno\nHalostakin_ tiedoittamaan Kemiin tullialusten liikehtimistä koskevia\nseikkoja. Tämä suostuikin pyyntöön täyttäen myös lupauksensa.\n\nTällä välin Pietilä oli pyytänyt _Kalle Winteriä_, joka toimi\nkoneenkäyttäjänä venäläisten \"Bridge\"-nimisessä moottorissa, tarpeen\nvaatiessa panemaan moottorin epäkuntoon ja myös aina ilmoittamaan\nvenäläisten matkoista. Kemin ja Tornion tullikamarit tiedoituspaikkoina\nja Winter venäläisten vartiomoottorin koneenkäyttäjänä takasivat\nosaltaan moottorietapin turvallisuuden.\n\nAspegrén, Jokisalo ja Härmä, jotka olivat jääneet Seittenkariin, päivää\nkuluttaessaan käyttivät aikansa hyvin. He korjailivat kaikin tavoin\nmoottorin ulkoasua. Suojalaitoja koroitettiin, koneaukon ylisen\nsuojakatoksen kaaria vahvistettiin ja nostettiin, niin että alus tuli\ntilavammaksi ja kaikin puolin merta vastaan kestävämmäksi. Härmä taasen\nperinpohjin puhdisti koneen. Iltapäivällä klo 5 he sitten lähtivät\nSuomea kohti ollakseen keskiyön aikaan perillä Ajoksen kämpällä, missä\nheitä jo odotteli kymmenkunta Saksaan-menijää. Juotuaan kiireessä\nlämpimät kahvit ja haukattuaan vähän evästä kuljettajat sijoittivat\nmiehet moottoriin, kone pantiin käyntiin ja niin viiletettiin jälleen\nPohjanlahden öistä ulappaa.\n\nNäin ylikuljetus jatkui koko lokakuun sillä tavoin, että joka kolmas yö\nlähdettiin Ajoksen kämpältä. Päivät ja välilläolevat yöt alus oli\nankkuroituna Seittenkarin Krunnisalmessa. Vain pari kertaa, kun\nkonevikoja oli korjattava tahi kun jotakin muuta erikoista oli\ntapahtunut, oltiin päivä kerrallaan Ajoksen vesillä piilossa.\n\nMoottorissa matkustettaessa täytyi noudattaa ankaroita\njärjestyssääntöjä, jotka ennen merelle lähtöä lakina julkiluettiin.\nJokaisen tuli valita itselleen paikkansa, josta ei sitten saanut\nsiirtyä mihinkään, ennenkuin saavuttiin Ruotsin aluevesille. Kukaan ei\nsaanut sytyttää savuketta, ennenkuin siihen oli annettu lupa.\nMoottorikatoksen alla sytytetyn tulitikun aiheuttama valo pani näet\nkoko kangaskatoksen hohtamaan, ja valonheijastus näkyi etäälle.\nPimeässä kuomussa, ummehtuneessa ilmassa ja moottoriöljyn katkussa\nmiesten piti istua tai maata noin seitsemän tuntia. Ainoana vaihteluna\ntässä yksitoikkoisuudessa oli se valonvälähdys, mikä silloin tällöin\npilkahti Härmän varjostimisesta taskulampusta hänen valaistessaan\nkonettaan nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa. Kunnossa Härmä koneensa\npitikin, vaikka Jokisalo aina koetti takoa mieleen, että apupurjeet\nolisivat kaiken varalta hyvät olemassa. Tästä riitti pientä kinastelua,\nja loppujen lopuksi purjeet laitettiinkin.\n\nMoottorin peräsintä hoitivat luotsit Aspegrén ja Jokisalo varmoina ja\nrauhallisina silloin tällöin keskustellen keskenään matkan suunnasta ja\nkuljettavista reiteistä.\n\nKaikkiaan tehtiin seitsemän retkeä. Miehiä oli kullakin kerralla\nmukana keskimäärin 12, jotenka moottorilla kuljetettiin noin 80\nSaksaan-menijää. -- Mitään erikoisia seikkailuja ei matkoilla\ntapahtunut. Ankara järjestys, öinen aika ja toisinaan merisairautta\nsynnyttävä aallokko panivat sulun poikien huumorinpurkauksille, mutta\neipä valittelujakaan kuulunut. Kaikista huomasi, että sisäinen palo ja\nrohkea pyrkimys kannustivat miehiä. Kerran kuitenkin sattui vakava\nuhka. Kun Ajoksesta oli ajettu jo noin 3 peninkulmaa, kaatui\nnaurisöljylyhty synnyttäen tulipalon. Vaatteiden avulla se onneksi\nsaatiin tukahdutetuksi, mutta kolme, neljä öljytakkia ja Jokisalon\nnahkahousut täytyi sentään tulelle uhrata.\n\nVaanivaa vihollistakaan ei koskaan kohdattu; ainoastaan kerran nähtiin\nerään suuren laivan tulet.\n\nLuontokin suosi matkamiehiä, sillä, lukuunottamatta ensimmäistä retkeä,\npahoja myrskyjä ei sattunut; toiselta puolen on kuitenkin muistettava,\nettei lokakuinen ulkomeri juuri koskaan ole rauhallinen.\n\n\n\nAjoksen ja Seittenkarin jääkärikämpät.\n\n\nAjoksen ja Seittenkarin jääkärikämpät olivat tavallisia, vähäisiä,\nränstyneitä kalasaunoja, jollaisia merensaarissa usein tavataan. Niiden\nseinät ja katto olivat savun mustentamat, ja huonekalustona niissä oli\nkaksi päällekkäistä, höyläämättömistä laudoista kokoonkyhättyä\nmakuulavitsaa, pöytä ja jokunen pieni jakkara. Mutta ne tarjosivat\nkuitenkin tuulensuojaa, ja niiden takkavalkean hohteessa oli hyvä\nlämmitellä. Kun ne ulkoasultaan olivat niin peräti viheliäisiä, niin ne\nsitä paremmin jäivät viholliselta huomaamatta. Näissä ja monissa muissa\nsamantapaisissa nokisissa kalasaunoissa eli ja liikkui jääkärikauden\nvuosina miehiä, joiden haamut tulevat herättämään kunnioitusta ja\nihailua vielä vuosisatojenkin kuluttua ja joiden satumaiset\nsankariseikkailut vastaisina aikoina varmasti innoittavat Suomen\nkirjailijoita ja runoilijoita \"Välskärin kertomusten\" ja \"Vänrikki\nStoolin tarinain\" luojain jälkiä seuraamaan.\n\n_Ajoksen_ kämpässä \"pitivät taloutta\" _Jaakko Jokisalo ja Erkki\nKissala_. Päivisin he olivat kalastavinaan laskien verkkojaan mereen.\nHeidän tärkeimpänä tehtävänään oli Saksaan-menijäin opastaminen\nRivinnokalta kämpälle ja sittemmin iltayöstä valomerkkien antaminen\nmoottoriveneelle. Jotta he tietäisivät olla ajoissa paikoillaan,\nostettiin heille hyvä Waltham-taskukello. Sitäpaitsi oli etapin\npuolesta kämpälle hankittu ruokavaroja, joita säilytettiin lattian alla\nolevassa kellarissa, sekä keittiö- ja ruoka-astioita, vieläpä\nmakuupeitteitäkin. Pojilla olikin kovasti puuhaa, sillä heidän täytyi\nlaittaa ruokaa vieraillensakin. Niiden Saksaan-menijäin näet, jotka\neivät tulleet kämpälle samana iltana, kuin moottori lähti, piti\noleskella siellä yö ja ainakin seuraava päivä.\n\nPitkältä tuntui usein olo ahtaassa kalasaunassa, josta ei sitäpaitsi\nsaanut liikkua minnekään. Mutta kämpän isoon lankkupöytään ja seinään\nkaiverretut lukuisat kirjoitukset todistavat, että uljas mieli vallitsi\nsen tilapäisissä asukkaissa. Oven yläpuolelle oli kaiverrettu: _\"Viel'\nelää isäin henki, on Suomess' urhoja\"_. Peräikkunan kohdalla seinässä\nluettiin: _\"Äl' yli päästä piruja!\"_ Muita lauseita oli huudahdus:\n_\"Muista elää!\" \"Olet maamme armahin\"_ (kesken jäänyt) j.n.e. Seinissä\nja pöytälevyssä oli sen ohessa paljon nimimerkkejä.[44]\n\nMainitsimme äsken, että moottori vain kahdesti, päivän kummallakin\nkerralla, viipyi konevian takia Ajoksen vesillä. Jälkimmäisen kerran\ntämä tapahtui lokakuun lopulla. Silloin sattui Frans Saartola\nkultaseppä Tiuralla käydessään kuulemaan, että eräät venäläiset\nupseerit olivat aikoneet seuraavana päivänä mennä metsästysretkelle\nAjokseen ja että he olivat pyytäneet oppaikseen Tiuraa sekä Kemin\nasemapäällikköä. Tällainen seura tietysti harmitti \"Möylyn-karhua\",\nmutta Tiura oli päättänyt kuitenkin noudattaa kutsua. Saartola silloin\npyysi, että Tiura veisi venäläiset saaren länsiosaan, jotteivät nämä\nvain eksyisi jääkärikämpälle. Varmuuden vuoksi Saartola käytyään\nnoutamassa Lauri Suvannon souti tämän kanssa varhain sunnuntai-aamuna\nlokakuun 24. p:nä 1915 Ajokseen kehoittaakseen miehiä ja\nmoottorinkuljettajia poistumaan veneineen.\n\nSaartola meni ensin kämpälle, mutta siellä olivat vain Jaakko Jokisalo\nja Erkki Kissala, jotka kertoivat miesten lähteneen Tiuran kalapirtille\nPihlajakariin. Tällöin Saartolan mieleen juolahti lystikäs tuuma. Hän\nsouti Pihlajakariin ja sanoi rannassa vastaantulevalle Lesceliukselle\nteeskennellyn hätääntyneenä:\n\n\"Pojat, ryssät tulevat nyt juuri moottorilla metsälle!\"\n\n\"Missä?\" kysyi Saksaan aikova Lescelius suu täynnä voileipää.\n\n\"Taitavat olla jo tuolla Rivinnokassa\", vastasi Saartola.\n\nKiskaistuaan pirtin oven auki Lescelius huusi:\n\n\"Nyt pojat, ryssät tulevat!\"\n\nJokisalo oli ollut nukkumassa, mutta rupesi vähitellen metakan yltyessä\nheräilemään ja hoki puoliunessa tähystellen kiikarilla Rivinnokkaan\npäin:\n\n\"Jaha, jahaa!\"\n\n\"Joko moottori näkyy?\" kysäisi Saartola.\n\n\"Jaha, jahaa!\" vastasi Jokisalo.\n\nHärmä kulki edestakaisin kuin tulessa tiuskien\n\n\"Ei se käy, ei se käy!\"\n\nSilloin Jokisalo heräten melkein valveilleen sähähti hampaittensa\nvälistä:\n\n\"Saakeli, sen täytyy käydä!\"\n\n\"Ammutaan ne!\" ehdotti Lescelius peläten, ettei moottoria saataisi\nkäyntiin.\n\n\"Ei passaa\", vastasi Saartola, \"siellä ovat Tiura ja asemapäällikkö\nniiden joukossa\".\n\nAspegrénkin, joka tähän saakka kivääri kainalossa oli levollisesti\njatkanut syöntiään, alkoi jo hiukan hätäillä:\n\n\"Mitä tehdään, se tehtäköön pian!\"\n\n\"Veitään vene männikköön!\" esitti savolainen \"alasmenijä\" _Aarne E.\nTanskanen_.\n\nMutta _Amatus Johansson_, joka myöskin sattui olemaan pirtillä, istui\ntapansa mukaan tyynenä ja tasaisena, ihmetellen yleistä hämminkiä.\n\nSaksaan-aikojat Tanskanen ja Lescelius lähtivät sitten jääkäripirtille\npäättäen tarvittaessa piiloutua metsään. Moottorikin saatiin pian\nkuntoon, jotenka koko joukko ennen pitkää oli Maksniemen rannan\nsuojassa.\n\nSiellä selvisi Saartolan kepponen, jota muistellessaan miehet vielä\ntänäkin päivänä hyvätuulisesti hymyilevät.\n\nIllan pimeten moottori pistäytyi kämpän rantaan, otti siellä olevat\nentiset ja uudet tulokkaat mukaansa ja suuntasi kulkunsa\nPohjanlahdelle.\n\n_Seittenkarin Krunnisalmen_ kämppä, Villamon ja Suvirinteen yksinäinen\npirtti oli niin pieni, että -- kun ylempikin makuulavitsa otettiin\nkäytäntöön -- kymmenkunta miestä vaivoin mahtui sinne kylki kyljessä\nistumaan. Kulmittain kämpän yhteyteen oli rakennettu lautasuojus, n.s.\njääkellari, mihin jääkärit sijoittivat poikiaan lepäämään, kun näitä\nsattui olemaan enemmän.\n\nKämppä sijaitsi metsän laidassa, noin 30:n metrin päässä salmen\nrannasta. Sen toisesta pienestä akkunasta oli mitä ihanin näköala\netelään päin: ensin saarien reunustamaa kaunista hymyilevää salmea ja\nsitten aava rajaton meri, joka huokui voimakasta vapaudentuntoa\njääkärien rintaan. Sieltä pujahti salmeen joka kolmas aamu klo 5-7\nvaiheilla tuo salaperäinen \"Isoniemi\" tuoden terveisiä ja\nvapauden-airuita Suomesta.\n\nJääkärit tekivät kämpällään kaikenlaisia taloustöitä: keittivät kahvia\nja perunasoppaa, pesivät astioita j.n.e. Varsinkin silloin, kun\n\"Isoniemi\" saapui satamaansa, täytyi ruokaa olla runsaasti, sillä\nniinhyvin kuljettajilla kuin \"alasmenijöilläkin\" oli tavallisesti kova\nnälkä. Moottorimiehillä ja jääkäreillä oli yhteiset eväät, joita\n\"Isoniemi\" aina etapin puolesta toi varastoon.\n\nPaitsi näitä talouspuuhia sekä Villamon ja Suvirinteen vuorotellen\ntekemiä Haaparannan-opastusmatkoja, jääkärimme väliaikoina harjoittivat\n_kiinteätä värväystoimintaa_ Sandvikenin ja Granvikenin sahoilla\ntyöskentelevien suomalaisten keskuudessa. Tässä työssä heidän apunaan\nja muutenkin uskollisena toverina oli lautatarhan työnjohtaja _Juho\nAnselm Aaltonen_. Seittenkarista lähtikin jääkäripataljoonaan arviolta\nnoin 20 miestä, niiden joukossa kaksi sahojen konttoristiakin.\n\nEräänä kauniina syyskuun päivänä sattui kämpällä hyvin hauska yllätys.\nJääkärit näkivät näet yht'äkkiä, että kaksi kirkassilmäistä tyttölasta\nhypellen lähestyi heidän yksinäistä asuntoaan. Kun heitä lähemmin\ntarkastettiin, tunnettiin heidät ystävysten sisariksi: Neidit _Impi\nVillamo_ (nyk. rouva Pajunen) ja _Kaarina Suvirinne_ olivat siinä\nilmielävinä hämmästyneiden veljiensä edessä. -- Neitoset olivat\nsaatuaan veljiltänsä Haaparannalta terveisiä lähteneet ilman muuta\n(syyskuun 24. p:nä 1915) näitä tapaamaan. Heillä oli ollut sangen\nseikkailurikas matka. Passittomina he olivat keinotelleet itsensä ensin\nTornioon, mistä Tornion etapin johtaja Eero Heickell ja Ossi Sundell\nolivat vieneet heidät pienessä matalalaitaisessa pudasjärveläisessä\nsoutuveneessä eräänä kuutamoisena, tähtikirkkaana yönä revontulten\nkomeasti loimottaessa Tornionjoen yli Haaparannan eteläpuolelle\n_Kuusilahteen_. Siellä etappijääkärit Kekoni ja Tuompo olivat ottaneet\nheidät hoivaansa. Jääkärit olivat nukkuneet pienen keittiöpahasen\nlattialla, mutta tytöille Kekoni oli \"laboreerannut\" viereisen kamarin\nsohvasänkyyn makuusijan, missä nämä olivat saaneet maata kahden\npöytäliinan välissä! Paljon ei kuitenkaan ollut tullut nukutuksi, sillä\nHelsingin kuulumisia ja muita juttuja, joita jääkärit ahmimalla\nkuuntelivat, oli riittänyt aamutunneille saakka. Kuusilahdesta tytöt\nsitten puolenpäivän aikaan olivat lähteneet laivassa Seittenkariin\nveljiään tapaamaan. -- Villamo ja Suvirinne saivat sisariltaan\nvaatteita ja harvinaisia eväitä, m.m. mainiota hämäläistä hapanleipää,\nmutta ennen kaikkea heille tuottivat suurta iloa ne omaisten terveiset\nja muut Helsingin kuulumiset, joita tytöt heille kertoivat. Viivyttyään\nSeittenkarissa pari päivää neitoset palasivat veljiensä saattamina\nKuusilahteen, mistä Eero Heickell ja Jernstedt kävivät heidät\nmoottoriveneellä noutamassa takaisin Tornioon.\n\nKävivätpä Krunnisalmen jääkärit joskus kyläilemässäkin, ihmisten\nilmoilla niin sanoaksemme, ja tervetulleita nämä rohkeat, isänmaansa\nvapauttamiseksi työskentelevät miehet Seittenkarin seurapiirissä\nolivatkin. Kerran kuitenkin oli Villamolle tällaisella matkalla käydä\nhullusti. Sandvikenin edustalla oleva lahti oli juuri jäätynyt, niin\nettä Villamo kylään mennessään oli kulkenut sen yli. Mutta muuan\nhinaaja-alus oli vähän sen jälkeen tullut Sandvikenin satamaan rikkoen\nlahden jään. Kun Villamo iltapimeässä mitään vaaraa aavistamatta samaa\ntietä palasi kutsuista, suistui hän yht'äkkiä sulaan. Alkoi kova\nkamppailu, jonka kestäessä jääkärimme jo ajatteli: \"Jokohan nyt,\nVillamo, tuli sinun viimeinen retkesi!\" Hätähuutoja kuullessaan joku\nmies lopulta riensi sahan rannasta apuun vetäen Villamon jäiden\nkeskeltä kuiville.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun lokakuun loppupuolella luonto ei vielä ollenkaan osoittanut\ntalventulon oireita, niin Kemin etappimiehet alkoivat toivoa, että\nmoottorimatkoja voitaisiin jatkaa ties kuinka pitkälle. Mutta jo\nlokakuun 29. p:ää vasten yöllä sattui kuitenkin niin ankara pakkanen,\nettä Ajoksen ja mantereen välinen rantameri jäätyi. Pojat tulivat\nsilloin pois Ajoksen jääkärikämpältä, tuoden mukanaan sinne lokakuun\n26.-28. p:n välillä kerääntyneet kymmenkunta Saksaan-pyrkijää.\nSeuraavan päivän aamulla Hällfors lähti näiden kanssa Tornioon. Puolet\nmiehistä hän jätti Kyläjoelle kauppias Metsävainion huollettaviksi\nvieden loput Tornioon asti, mistä Hällin veljekset toimittivat heidät\nrajan yli. Hällfors jatkoi sitten matkaa Haaparannan kautta\nSeittenkariin palauttaakseen moottoriveneen sieltä Haukiputaalle, kuten\nmyyjien kanssa oli sovittu. Mutta saavuttuaan Haaparannalle hän sai\nkuulla, että laivaliike oli jääesteiden tähden lakannut ja että\nSeittenkariin saattoi päästä ainoastaan _Nikkalan_ kautta. Seuraansa\nliittyneen insinööri Yrjö Paaden kanssa Hällfors matkustikin vielä\nsaman päivän illalla hevosella Nikkalaan ja sieltä seuraavana päivänä\nlaivassa Seittenkariin. Moottori oli kuitenkin jo ennättänyt palata\nAjokseen, mutta kääntyi takaisin Seittenkariin, kun miehet kuulivat\nHällforsin odottavan heitä siellä. Hällfors oli luvannut pitää pienet\nkemut moottorinkuljettajien kunniaksi, jos kuljetuskausi päättyisi\nonnellisesti; tätä varten hän oli tuonut tullessaan tarpeelliset\n\"eväät\".\n\nJuhla vietettiin Krunnisalmen jääkärikämpässä, ja läsnä oli, paitsi\nmoottorinkuljettajia, etappijääkäreitä ja \"isäntää\", yllämainittu\ninsinööri Paasi ynnä työnjohtaja Aaltonen Seittenkarista, yhteensä siis\n8 miestä. Kämppä oli, kuten tiedämme, ahdas, mutta kun sänkylavitsatkin\notettiin käytäntöön, niin jotenkuten toimeentultiin. Iloisesti jutellen\nja lauluja kajahutellen nautittiin eväitä mitä kauneimman\nyhteisymmärryksen ja isänmaallisen mielialan vallitessa. Levolle\npainuttiin vasta aamutunneilla ja puolenpäivän aikaan marraskuun 1.\np:nä herättiin. Silloinpa olikin jo kiire laittautua matkalle. Härmä\ntarkasti koneen, tavarat kannettiin moottoriin ja kämppä tyhjennettiin,\nkoska jääkäritkin olivat päättäneet viipymättä poistua Seittenkarista.\nSitten käytiin ensin pienellä koeajolla Sandvikenissä noutamassa\npaloöljyä moottoria varten. Ja klo 5:n tienoissa iltapäivällä moottori\nsuuntasi kurssinsa merelle. Seurueesta jäivät maihin Villamo ja\nAaltonen. Villamon oli määrä asettua tämän jälkeen etappijääkäriksi\nKorpikylän Ala-Rovalle, Lasun taloon, mistä hän sitten jo marraskuun\npuolivälissä siirtyi Tuompon sijaan Haaparannalle. Aaltonen jäi\ntoimeensa Seittenkariin.\n\n\n\n\"Isoniemen\" kotiinpaluu ja moottorilla-kuljetuksen loppu.\n\n\nMoottorissa oli siis mukana kuusi miestä, niiden joukossa myös toinen\netappijääkäri, _Suvirinne_, joka pyrki Suomeen tavatakseen omaisiaan\nHelsingissä ja värvätäkseen miehiä Etelä-Suomesta. -- Illan pimetessä\nsaavuttiin saariston ulkoreunalle. Tarkoituksena oli ajaa suoraan\n_Ulkokrunniin_ ja siitä valtaväylää myöten Haukiputaalle. Tämän vuoksi\noli määrättävä suunta ja matkan pituus. Jokisalo ryhtyikin\ntärkeännäköisenä ottamaan \"stamholttia\" Malurista ja Äijänpojanletosta,\njotka molemmat häämöttivät taivaanrannalla, ja ilmoitti sitten karttaa\ntutkittuaan: \"27 mailia Ulkokrunniin!\"\n\nOli täysikuu, joka pani meren hopeana hohtamaan. Tuuli oli tyyntynyt,\nmutta meri heittelehti levottomasti edellisen yön myrskyn jälkeen, ja\nvaltavat mainingit keinuttivat alusta. Yön tullen pakkanen kiihtyi, ja\naallot löivät aluksen kylkiin omituisesti helähtäen, kun vaahto kylmän\nvaikutuksesta kovettui jäähileiksi. Yht'äkkiä räiskähtivät pohjoisella\ntaivaalla säänmuutosta ennustavat revontulet palamaan. Ne levisivät\nroihuten kaikissa sateenkaaren väreissä yli koko ilmankannen muodostaen\nlopuksi taivaanlaelle peräpohjalaisillekin harvinaisen näyn, n.s.\n\"taivaankruunun\". Kirkas kuutamo jonkin verran himmensi revontulten\nhehkua, mutta toiselta puolen sitä tehostikin hopeoimalla omituisesti\nniiden värivivahdukset. Äänettöminä öiset matkaajat katselivat tätä\npakkasyön ihanata näytelmää.\n\nKun mittari osoitti, että oli kuljettu 27 meripeninkulmaa, pysäytti\nHärmä koneen rasvatakseen sen, ja muut ryhtyivät uutterasti\ntarkastamaan ympäristöä keksiäksensä Ulkokrunnin. Mutta mitään maata ei\nnäkynyt. Kone pantiin uudelleen käyntiin, meripeninkulma toisensa\njälkeen taivallettiin, mutta maata vain ei tullut näkyviin. Osa\nmiehistä heittäytyi tällöin makaamaan.\n\nKauan ei kuitenkaan oltu nukuttu, ennenkuin Härmä hätääntyneenä tuli\nherättämään Hällforsin ilmoittaen, että luotsit olivat ymmällä. Oli\najettu jo 50 meripeninkulmaa, mutta mistään maasta ei ollut tietoa.\nHällfors ehdotti, että muutettaisiin suuntaa idemmäksi, koska joka\ntapauksessa oli saatava maa näkyviin, jotta voitaisiin määrätä paikka,\nmissä oltiin. Luotsit suostuivatkin tähän. Kun tällä tavoin oli\nkuljettu vielä 4 meripeninkulmaa, tuli suoraan edestä näkyviin kapea\nmaanviiva. Laskettiin lähemmäksi, niin että lopulta oltiin maasta noin\n2:n kilometrin päässä, mutta kukaan ei tuntenut tienoota. Ei uskallettu\nlaskea maihinkaan, koska alus olisi voinut kovassa merenkäynnissä\nmurskautua rantavesien karikkoihin ja koska olisi voitu myöskin joutua\nsuoraan venäläisen rajavartioston syliin.\n\nJokisalo ja Aspegrén mittailivat kartalta matkoja tullen laskelmissaan\nsiihen tulokseen, että oltiin lähellä Oulua. Tämä ei kuitenkaan voinut\nolla mahdollista, sillä jos Ulkokrunni olisi sivuutettu, olisi luotsien\ntäytynyt nähdä lähempänä mannerta olevat saaret. Jokisalo päätteli\ntämän takia, että matkamittari oli näyttänyt väärin. Edessä oleva maa\nei kylläkään ollut Ulkokrunni, koska siinä ei näkynyt korkeata\n\"pookia\", mutta sitävastoin se Jokisalon mielestä oli varmaan\nMaakrunni. Kun kurssia oli muutettu idemmäksi, oli muka tultu\nMaakrunnin luo, ja tästä oli nyt käännyttävä isolle, Haukiputaalle\nvievälle väylälle.\n\n\"Mutta\", huomautti Hällfors tähän, \"molempien Krunnien väli on siksi\nlyhyt, että jos tämä olisi Maakrunni, niin totta kai Ulkokrunninkin\npitäisi tähän näin kirkkaalla kuutamolla häämöttää. Mutta vaikka meren\npuolelle kuinka kiikaroisi, niin maata ei näy. Maakrunnin muutoin\ntasakorkuisesta metsästä kohoaa sitäpaitsi -- ettekö muista? -- korkea\nkuusi; mutta näkeekö kukaan sitäkään! Minusta olisi viisainta, että\nseurattaisiin vain rannikkoa, jotta saataisiin hieman varmempi\nkiinnekohta. Maakrunni tämä ei kuitenkaan ole!\"\n\nJokisalo oli tällä välin taasen syventynyt karttoja tutkimaan.\n\n\"Pojat, pojat!\" huudahti hän yht'äkkiä ruoriin tarttuen, \"teillä on\nuskonpuute, mitä ei saa olla merellä. Tämä _on_ Maakrunni! Kone\nkäyntiin vain!\"\n\nHärmä teki työtä käskettyä, suunta muuttui sivuviistoon merelle päin,\nja maa alkoi jäädä taakse.\n\n\"Nyt ei kunniankukko laula!\" virkahti Hällfors. \"Maakrunnin ja ison\nväylän välillä on Isomatalan karikko. Siihenhän me tietysti ajamme, jos\ntämä maa on Maakrunni, kuten Jokisalo väittää. Ei mennä suotta\nturmioon; ollaan varovaisia ja kuljetaan pitkin rannikkoa, kuten äsken\nehdotin. Kun päästään tuon maan eteläpuolelle, niin oikaistaan sitten\nkohti Kriisinsaarta; sen minä luulen sieltä vastaantulevan. Ja sehän\nonkin jo Haukiputaan edustalla.\"\n\nHällforsin ehdotus hyväksytyinkin, jotenka palattiin jälleen lähemmäksi\nsaarta ja jatkettiin matkaa sen suuntaan.\n\nSiiloin yht'äkkiä saatiin kouraantuntuvasti havaita, missä oltiin.\nRannan jatkuessa yhäti samansuuntaisena Hällfors ja Aspegrén näet\nyht'aikaa kuunvalossa huomasivat suoraan moottorin edessä korkean\nmajakkatornin.\n\n\"_Marjaniemen majakka_!\" pääsi miehiltä yhteinen, hämmästynyt\nhuudahdus.\n\nOli siis tultu _Hailuotoon_ asti ajaen kaukaa mereltä Ulkokrunnin ohi\nsekä siten joutuen noin 5 suomenpeninkulmaa alkuperäisen päämaalin\nsivu. Maakrunniksi arveltu maa oli ollutkin Hailuodon _Keskiniemi_.\n\nSamassa kun majakka huomattiin, kohahti alus Marjaniemen suojaan\najautuneeseen jääsohjoon. Aspegrén otti ruorin Jokisalolta ja tiukasti\nkääntäen sitä vasempaan pyöräytti aluksen paluumatkalle äskeiseen\nkulkusuuntaan. Olikin syytä kiirehtiä pois Marjaniemen luota, koska\nsiellä oli venäläinen vartioasema, joka piti alituista vartiaa\nmajakassa ja jonka käytettävänä oli moottoriveneitä. Palattiin kaikessa\nrauhassa Keskiniemen kohdalle asti. -- Tällöin Hällfors, joka\nlapsuudestaan saakka oli liikkunut näillä vesillä, ilmoitti\nAspegrénille, että voitaisiin ajaa suoraan _Santosenhoikka_-nimisen\npienen saaren merenpuolitse _Hiukeen_ väylälle, kunhan vain\npysyttäisiin tarpeeksi etäällä ensinmainitusta saaresta. Näin\nsuunnattiinkin kulku suoraan Keskiniemestä Hiuetta kohti.\n\nOltiin hieman uupuneita ja tietysti jonkin verran kiukkuisella\ntuulella.\n\n\"Jokisalo varmaankin nukkui ruorissa aavalla merellä oltaessa\", arveli\nHärmä koneensa äärestä. \"Ei kai tässä muuten olisi niin paljon Ruotsiin\npäin poikettu!\"\n\n\"Älä puhu joutavia!\" kivahti Jokisalo. \"Vika on kompassin, ja sen on\nsotkenut sinun koneesi, herra masinisti!\"\n\n\"Eipä tainnut Jokisalonkaan alkuperäinen 'stamholtti' siellä Malurin ja\nÄijänpojanleton vaiheilla olla aivan tarkka!\" tyynnytteli Hällfors\nammattimiesten kinastelua.\n\nMyöhemmin moottorin kompassi tutkittiin ja huomattiin silloin\nmerkillisen \"laiskaksi\", jotenka Jokisalon mieli tasaantui. -- Aamun\nvaljetessa sivuutettiin Santosenhoikka ja päästiin Hiukeen väylälle.\nMutta siinäpä tuli eteen viimeinen vastus. Kuukauden ajan uskollisesti\ntoiminut moottori alkoi näet vikuroida. Se yski, puhahteli ja --\npysähtyi. Härmän annettua sille ryyppyjä se kävi taas vähän aikaa,\nmutta pysähtyi sitten uudelleen. Härmä tutki sitä tarkemmin, rasvasi ja\nrassasi tullen lopuksi siihen tulokseen, että petroleumitankissa oli\nliian vähän painetta. Mukanaolevalla polkupyöräpumpulla koetettiin\npainetta lisätä, ja niin päästiin jälleen hiukan verran eteenpäin.\nMiehet rupesivat kaikki hermostumaan, sillä tiedettiin, että noin 5:n\nkilometrin päässä olevalla Saapaskarilla oli venäläinen vartioasema,\nmistä päivän valjettua voitiin milloin tahansa saada venäläinen\nvartiomoottori tervehdykselle. Hiukeen kapea väylämutka sivuutettiin\nsentään onnellisesti ja kun tultiin Isonniemen aavalle selälle, oli\nmatkan määrä Isoniemi keulan edessä.\n\nTällöin Härmältä meni polkupyöräpumppu rikki, mutta turhia hätäilemättä\nhän päätti itse puhaltaa painetta petroleumitankkiin. Ensimmäinen\nyritys päättyi kuitenkin huonosti. Suuri aalto näet heilautti venettä\njuuri sillä hetkellä, kun hän aikoi ryhtyä puhaltamaan, ja Härmä sai\nsuunsa täyteen paloöljyä.\n\n\"Perhanan fotusenia, minkhään teki; jokhoon tappoi!\" kiroili Härmä\naivastellen, mutta ei luopunut yrityksistään. Tankki sai kuin saikin\nlisäpainetta kelpo konemiehen keuhkoista, ja niin saavuttiin vähitellen\nIsonniemen rannan lähelle. Siinä moottori kuitenkin teki lopullisen\nlakon. Se olikin silloin sen syksyn osalle tehtävänsä tehnyt.\nSauvoimilla pohjasta työntäen päästiin vihdoin Isonniemen rantaan noin\nklo 6 aamulla marraskuun 2. p:nä 1915. Alus kuljetettiin suojaan\npohjoisnokan takana olevaan pieneen lahteen, missä se kiinnitettiin\nmaihin. Tavarat kannettiin lähellä sijaitsevaan Hällforsien kalamajaan;\nja kun iloinen roihu oli viritetty takkaan, nukahtivat miehet heti\nsikeään uneen.\n\nKun jokisuu oli jo jäätynyt, täytyi vene nostaa talviteloille\nIsoonniemeen. Miesten hääriessä näissä puuhissa saapui paikalle\nhevosineen aivan kuin tilauksesta maanviljelijä Haapalahti, jolta vene\noli ostettu. Tämän avulla alus saatiinkin helposti talvehtimispaikalle.\n-- Härmä oli mennyt Ouluun noutamaan koneenirroittamiskojeita.\nIltapäivällä hän \"Herralan Jannen\"[45] hevosella saapui takaisin\nseurassaan viskaali _Kaarlo Hällfors_. Haapalahti oli kuitenkin jo sitä\nennen saanut koneen irti vieden sen hevosellaan Haukiputaan aseman\nlähellä olevaan kotiinsa, mistä hän sittemmin lähetti sen Härmälle\nOuluun. Tämä irroitti veneestä potkurin, joka sen jälkeen muiden\npainavien tavaroiden kera vietiin \"Herralan Jannen\" hevosella asemalle.\nMiehet kulkivat tämän 12-kilometrisen matkan jalan.\n\nHaukiputaan asemalla sitten erottiin. Härmä, Suvirinne ja Kaarlo\nHällfors lähtivät etelään, Arvi Hällfors, Aspegrén, Jokisalo ja Yrjö\nPaasi pohjoiseen. Hyvästellessä Arvi Hällfors kiitti Härmää hyvin\nsuoritetusta työstä. Pohjoiseen menevistä Aspegrén jäi Simoon ja\nHällfors ynnä Jokisalo Kemiin Yrjö Paaden jatkaessa matkaa Tornioon. --\nHärmä sekä Kaarlo Hällfors taas jäivät Ouluun, ja Suvirinne lähti\nHelsinkiä kohti.\n\nNäin oli moottorilla-kuljetus päättynyt. Työ oli ollut erinomaisesti\nsuunniteltu ja mainiosti se sitten suoritettiinkin. Vahinko vain, että\nSaksaan-meneviä lokakuussa saapui verraten vähän, sillä samoin\nponnistuksin niitä olisi saatu Ruotsin puolelle ainakin kolme kertaa\nniin paljon, kuin nyt oli kuljetettu. -- Kolme viikkoa oli itse\nkuljetus kestänyt, ja tuo merkillinen, salaperäinen alus oli täsmälleen\nkuukauden ollut etappimiestemme hallussa. Haukiputaan Isostaniemestä se\noli noudettu, Isoonniemeen se oli tuotu lepäämään ja \"Isoniemi\" sen oli\nnimikin.[46]\n\n\n\nMiestenkuljetus kelirikon aikana.\n\n\nKun moottorilla-kuljetus jääesteiden takia oli lopetettu, alkoi\nlokakuun 31. p:nä Kemin etapille vaikea _kelirikon aika_. Onneksi sitä\nkesti syksyllä 1915 vain parisen viikkoa, sillä marraskuu oli tyyni,\neikä leutoja ilmoja sattunut välillä. Tänä kelirikon aikana täytyi\nKemin etapin turvautua vain _maateihin_.\n\nEero Heickell Torniossa ja Kemin etapin johto olivatkin jo heti alussa\nottaneet huomioon myös maareittien järjestämisen välttämättömyyden ja\nryhtyneet jo hyvissä ajoin katselemaan Tornionjoki-varresta luotettavia\ntukikohtia niitä reittejä varten, mitkä johdettaisiin sinne\nKemijoki-varren puolelta. Samalla he olivat alustavasti kääntyneet\nKemijokivarressa asuvien tunnettujen aktivistien puoleen saadenkin\nnäiden taholta osakseen rohkaisevaa myötämielisyyttä. Lokakuun kuluessa\nei näitä Kemijoen ja Tornionjoen välisiä maareittejä oikeastaan vielä\ntarvittu, mutta marraskuun lähetessä, jolloin talvi tavallisestikin\nsaapuu Peräpohjolaan, päätettiin Kemistä käsin päästä niitten\ntoimintamahdollisuuksista varmuuteen. Tässä tarkoituksessa Arvi\nHällfors matkusti jo lokakuun loppupuolella ensin Rovaniemelle\ntavatakseen siellä eläinlääkäri _Alpi Pasmaa_, jonka kanssa asiasta jo\naikaisemmin oli puhuttu. Tämä lupasikin hankkia oppaita ja valmistaa\ntoimikuntoon reitin Rovaniemeltä Ylitorniolle, jossa apteekkari _Väinö\nOjalan_ piti järjestää miesten saattaminen Tornionjoen yli, kuten hänen\nkanssaan jo aikaisemmin oli sovittu. Tätä pitkää ja vaivalloista\nreittiä ei kuitenkaan kelirikon aikana käytetty. -- Rovaniemeltä\nHällfors matkusti hevosella yötä myöten _Muurolaan_, tunnetun\nitsenäisyysmiehen, hartsitehtaan isännnöitsijän _Jussi Salmelan_ luo,\njonka kanssa niinikään jo ennemmin oli oltu yhteydessä. Siellä asia\njärjestyi ilman muuta, sillä Salmela oli jo vähän aikaisemmin luvannut\njääkäri _Väinö Paanaselle_ pitävänsä huolen siitä, että Muurolan kautta\nmiehiä huoleti voitaisiin lähettää. Paananen, joka oli värväystyötä\nvarten komennettu Lockstedtista Suomeen, oli saanut samalla\ntehtäväkseen reittien järjestämisen Peräpohjolan aavojen kautta.\nSalmela oli siis valmis ottamaan vastaan Kemistäkin lähetettäviä\nmiehiä. -- Salmelalta Hällfors sai myös tietää, että Paananen niinikään\noli käynyt Tervolassa sopien ylioppilas Hannu Hildénin kanssa reitin\navaamisesta; sen piti kulkea pitkin Kaisajokivartta Martimojärvelle ja\nsieltä edelleen Korpikylään Tornionjoki-varteen. Asiain näin ollen\nHällfors ei poikennut Tervolaan, vaan _Hannu Hildén_ kutsuttiin\npuhelimitse Kemiin, jossa lähemmin sovittiin miesten lähettämisestä ja\nmerkeistä, mistä tulijat tunnettaisiin. Pietilä oli jo lokakuun alussa\nollut Tervolan aktivistien kanssa yhteydessä.\n\nKun sekä Salmela että Hildén olivat lausuneet toivomuksenaan, että\nnäitä reittejä varten järjestettäisiin Tornionjoki-varteen sopiva\npäätepiste, mistä Saksaan-menijät saatettaisiin rajan yli, matkustivat\nPietilä ja Hällfors lokakuun 26. p:nä Tornioon neuvotellakseen asiasta\nHeickellin kanssa. Neuvottelu tapahtui Tornion hotellissa ja siinä\nolivat läsnä, paitsi yllämainittuja, myös veljekset Paavo Häll ja Yrjö\nPaasi. Kuten tämän teoksen I:ssä osassa on kerrottu, otti Heickell\njärjestääkseen asian saaden sittemmin Niemen talonväen huolehtimaan\nSaksaan-menijäin ylisaattamisesta. Kokouksessa sovittiin muustakin\nkelirikon-aikaisesta yhteistoiminnasta m.m. siitä, että miesten\nvastaanotto Torniossa tapahtuisi asemalla. Kun Heickelliltä oli\nsaapunut tieto asiain järjestymisestä Korpikylässä ja kun tästä oli\nedelleen tiedoitettu Tervolaan ja Muurolaan, oli Kemi valmis toimimaan\nkelirikon aikanakin, varsinkin kun Hällfors edelleen piti huolen siitä,\nettä Tervolan poliisi _Kalle Aho_ sai jääkäriliikkeelle myötämieliseltä\nnimismies _Antti Karikoskelta_ kehoituksen olla puuttumatta asiaan. --\nMainittakoon myös, että niinhyvin Muurolan kuin Tervolan reitin\nrahoittaminen kelirikon aikana tapahtui Kemistä käsin.\n\nJa kun vielä _Tornio_ sivureitteineen piti yhä porttejansa auki, oli\nkelirikon aikanakin tapahtuva Saksaan-menijäin ylikuljetus täysin\nturvattu.\n\nNäitä reittejä myöten Kemi saattoi toimittaa rajan yli päivittäin noin\n15-20 miestä. Se olikin välttämätöntä, sillä värväys oli tähän aikaan\nkoko maassa tullut hyvin tehokkaaksi, jotenka huomattavia miesmääriä\njoka päivä saapui Kemiin.\n\nMiesten vastaanotto järjestettiin Kemissä taas asemalla tapahtuvaksi,\nja yöksi tulijat vietiin, samoin kuin etapin alkuaikoinakin, eri\nmatkustajakoteihin. Seuraavana päivänä heidät sitten lähetettiin\nedelleen rautateitse joko Tornioon aamulla klo 9 tai tavallisimmin klo\n5 iltapäivällä, tahi Tervolaan, myöhemmin Muurlaankin,\nRovaniemen-junassa useimmiten klo 9.10 aamulla.\n\nHällforsin ollessa moottoria saattamassa Haukiputaalle Pietilä lokakuun\n31. p:nä lähetti kaksi suurehkoa miesjoukkoa, yhteensä lähes 30\nmiestä[47] Tornion kautta eteenpäin. Seuraavana, marraskuun 1. p:nä\nPietilä lähetti jälleen 8 miestä Tornion kautta rajan yli. Kun sitten\nHällfors jo marraskuun 2. p:n illalla palasi Kemiin, oli sinne tullut\npuoliväliin toistakymmentä miestä, niistä useimmat samassa junassa kuin\nhän. Seuraavana päivänä nämäkin miehet taas toimitettiin Tornion,\nKyläjoen ja Tervolan kautta edelleen.\n\nTällä tavoin toiminta jatkui koko kelirikon ajan. Yhteensä lähetettiin\nnäiden parin viikon aikana rajan yli noin 120 miestä, niistä noin 80\nTornion kautta ja loput muita reittejä myöten.\n\nOlemme jo aikaisemmin tehneet selkoa niistä monenlaisista vaikeuksista,\njoita rajavartiosotilaat ja santarmit sekä heidän suomalaiset kätyrinsä\nsamoin kuin myöskin virkaintoiset, ymmärtämättömät maalaispoliisit\naiheuttivat. Mutta eipä voitu aina luottaa värvättyihinkään, sillä\nheidänkin riveihinsä oli värvääjien tietämättä päässyt pujahtamaan\njoitakuita santarmien palkkaamia urkkijoita, kuten myöhemmin todettiin.\nOlipa eräissä Pohjanmaan pitäjissä muodostunut erikoinen veijarijoukko,\njoka ammattinaan harjoitti matkarahojen tavoittelemista. Tämän joukkion\njäsenet tarjoutuivat muka Saksaan-menijöiksi, mutta palasivatkin aina\nHaaparannalta takaisin kääntyäkseen sitten taas jonkun toisen värvärin\npuoleen ja siepatakseen tältä jälleen uudet matkarahat. Tällaiset\nkurjat tietysti olivat etappitoiminnan alituisena uhkana. Joskus\nsaattoi tapahtua niinkin, etteivät värvätyt tietäneet matkan todellista\ntarkoitusta, vaan luulivat, että heidät oli värvätty Saksaan johonkin\nkorkeapalkkaiseen työhön. Kun tällaisille asia Kemissä selvisi,\nhämmästyivät he tietenkin suuresti ja jotkut heistä, varsinkin\nperheelliset miehet, vaativat silloin matkarahoja palataksensa takaisin\nkotiseudulleen; ja etappijärjestön täytyi tähän taipua, sillä muuten\nkoko asia olisi heti tullut ilmi. Useimmat tällaisistakin sentään\nkaikesta huolimatta jatkoivat reippaasti matkaa.\n\nToisinaan taas saattoi värvättyjen outo ja omaperäinen esiintyminenkin\nsynnyttää suotta epäluuloja ja tuottaa harmia. Niinpä kerran saapui\nKemiin Saksaan-menijäin joukossa muuan hyvin omituisennäköinen mies.\nYllään hänellä oli ruskea, kaulaan asti napitettu pitkä ulsteritakki,\npäässä nahkainen, ruskea lippalakki ja suussa taitevarsinen\nmerimiespiippu. Miehen kasvonpiirteet olivat jyrkän kulmikkaat ja\nsilmät syvällä kuopissaan, omituisesti eteenpäin kaareutuvien\nsilmäkulmien takana. Mies oli ilmetty romaanien salapoliisityyppi ja\nsellaisen osaa hän luultavasti näyttelikin. _Evert Korteniemi_, joka\njoutui tätä tulokasta opastamaan, ilmoitti heti etappikansliaan, että\nkun hän oli miestä epäillyt, niin hän oli vienyt hänet erääseen\nlaitakaupungilla olevaan pieneen matkustajakotiin, minne\nSaksaan-menijöitä tavallisesti ei sijoitettu. Kun kuitenkin etapin\nkautta ennenkin oli kulkenut joitakuita tällaisia oudonnäköisiä miehiä,\nniin ei tähän \"piippusankariin\" kiinnitetty sen enempää huomiota.\nMäärättiin vain, että hänen oli mentävä Tervolan kautta; sikäläisen\nreitin soisella taipaleella arveltiin miehen todellisen luonnon\nnäyttäytyvän. -- Mutta kun aamulla tultiin asemalle, ei mies mennytkään\nhänelle osoitettuun Tervolan-junaan, vaan pujahti oppaitten huomaamatta\nTornion-junaan seuraten uskollisesti Tornioon lähetettyjä miehiä.\n\nHeti junan saavuttua Tornioon saatiin puhelimitse Kemin etappikansliaan\nsellainen hälyttävä viesti, että Torniossa oli sattunut\nvakavaluontoinen tapaus, joka uhkasi etappia. Hällfors ja Montell\npäättivät silloin heti lähteä Tornioon ottamaan selkoa asiasta. He\nennättivätkin sinne klo 10.22 lähtevässä pikajunassa. Torniossa he\nsaivat insinööri Paadelta ja tämän veljeltä kuulla, että tulijoiden\nmukana oli varmaan ollut joku salapoliisi. Tämä oli seurannut\nSaksaan-menijöitä noin 10:n askelen päässä esittämättä mitään\ntuntomerkkiä, mutta ilmeisesti tarkkaillen miesten vastaanottoa. Miehen\nesiintymisen ja oudon ulkomuodon vuoksi vastaanottajat, mainitut\nveljekset, olivat pitäneet häntä urkkijana ja kiiruusti hajaantuneet\nmuiden opastettavien kanssa eri tahoille. Torniolaiset olivat sitten\nkoko päivän pitäneet miestä silmällä. Tämä oli vetelehtinyt kaduilla\npoikkeamatta minnekään ja puhuttelematta ketään.\n\nIltapäivällä klo 5.10 lähtevässä junassa hän palasi takaisin Kemiin.\nSamassa junassa tulivat Hällfors ja Montellkin. Selvisi, että\nkysymyksessä oli se sama \"piippusankari\", jota jo Kemissäkin oli\nepäilty. Kun mies ei tuntenut kemiläisiä, asettuivat nämä istumaan\nsiten, että hän jäi heidän väliinsä. Täten \"salapoliisia\" oli mukava\ntarkata. Kemissä mies jatkoi hetken samanlaista harhailua kuin\nTorniossakin, kunnes Hällfors lopulta meni hänen luoksensa pyytäen\nhänet mukaansa Niemelän matkustajakotiin, jossa oudolle vieraalle oli\nvarattu eristetty ullakkohuone. Kun Hällfors siellä huomautti miehelle\ntämän omituisesta ja epäilyäherättävästä käyttäytymisestä ilmoittaen,\nettä häntä oli koko ajan pidetty silmällä, näytti \"piippusankari\"\nhiukan hätkähtävän, mutta alkoi sitten yksikantaan selitellä, kuinka\ntaitava salapoliisi helposti voisi paljastaa koko etappipuuhan.\n\nEpäilemättä mies olikin oikeassa, sillä tietysti etappi ei voinut pysyä\nsalassa, jos värvärit lähettivät sen opastettaviksi santarmiston\npalveluksessa olevia urkkijoita. Tämä \"piippusankari\" ei ehkä ollut\nsellainen, mutta siitä huolimatta Hällfors oli hänelle raivoissaan.\nHäntä suututti se nolo asema, mihin Montell ja hän olivat joutuneet\nsaadessaan revolverit taskussa juosta mokoman \"salapoliisin\" perässä\npitkin katuja ja kaupungista toiseen. Hällfors ilmoitti miehelle\nlyhyesti, että häntä pidettiin silmällä ja että jos mitään epäiltävää\nhuomattaisiin, se saattaisi maksaa hengen; seuraavana aamuna hänet\nnoudettaisiin junalle.\n\n_Siiri Niemelän_ oli määrä ilmoittaa etappikansliaan, jos\n\"piippusankari\" yön aikana yrittäisi poistua matkustajakodista. Mies\npysyi kuitenkin siellä. Illalla valittiin Saksaan-menijöistä viisi\nluotettavimman näköistä miestä ja heille ilmoitettiin, että he saisivat\nTervolan-matkalle \"piippusankarin\" toverikseen; samalla heille\nneuvottiin, kuinka heidän pitäisi \"potilasta sopivasti käsitellä\", jos\ntämä ryhtyisi oikkuilemaan. Seuraavana päivänä miehet lähetettiin\nmatkaan.\n\n\"Piippusankarin\" nimi, samoin kuin hänen myöhemmät vaiheensakin ovat\njääneet unhoon. Tapaus antoi kuitenkin Kemin etappijärjestölle\najattelemisen aihetta johtaen osaltaan niihin etapin turvaamista\ntarkoittaviin toimenpiteisiin, joista kerromme kohta lähemmin.\n\nKolme tahi neljä päivää tämän jälkeen, marraskuun 10. p:n tienoissa\n1915, ilmoitettiin Tervolasta puhelimitse, ettei sinne saisi lähettää\nenää yhtään miestä. Se oli vakava isku, jonka syy selvisi samana\npäivänä, kun Hannu Hildén saapui Kemiin mukanaan toistakymmentä\nTervolan reitiltä palaavaa Saksaan-pyrkijää.\n\nSikäläiseen Martimojärven taloon oli patoutunut noin 20 \"alasmenijää\",\nosaksi Kemistä lähetettyjä, osaksi Paanasen miehiä, mutta viranomaiset\nolivat yllättäneet kulkijat käännyttäen heidät takaisin. Muutamat\nmiehistä olivat sitten kuitenkin keinotelleet itsensä rajan yli\nRuotsiin, mutta Tervolan etapin oli ilmitulleena pakko toistaiseksi\nkeskeyttää toimintansa.\n\nMartimojärven tapahtuma tuli heti julkisuuteenkin. Kemissä ilmestyvä\nsanomalehti \"Perä-Pohjalainen\" näet painatti palstoilleen Tervolasta\nsille lähetetyn uutisen, jossa kerrottiin, että Tervolan tienoilla oli\nliikkunut hämäräperäisiä Ruotsiin-kulkijoita. Uutisen lopussa\nkehotettiin poliisiviranomaisia pitämään silmällä näitä kulkijoita.\nOnneksi tätä uutista ei kuitenkaan huomattu lääninhallituksessa. Mutta\n\"Perä-Pohjalaisen\" toimittaja G. A. Andersson oli saatava järkiinsä.\nKun Hällfors entuudestaan tunsi tämän, päätti hän käydä hänen luonaan\narvellen aikaansaavansa ainakin sen, ettei Andersson vasta\ntämänlaatuisia uutisia julkaisisi, vaikkei hän jääkäriliikkeen aatetta\nitse käsittäisikään. Niin kävikin.\n\nKun Salmela, joka sattui tällöin olemaan Kemissä, kuuli tapauksesta,\nniin hän lupasi ottaa pojat matkaansa. Mutta muutamat näistä\nilmoittivat röyhkeästi, etteivät he enää toista kertaa lähteneet\nyrittämään, vaan että heille oli maksettava kotimatkarahat ja\nsitäpaitsi kulutetusta ajasta täysi korvaus. Nämä tällaiset erotettiin\nheti toisista, ja Pietilä sopi heidän kanssaan matkakuluista. Ja kun\nheille suoritettiin varsin runsaat korvaukset, lupasivat he pitää asian\nomina tietoinaan. Suurin osa palanneista oli kuitenkin reippaita\nmiehiä. Nämä Salmela vei sitten mukanaan Muurolaan, mistä he\nopastettuina jatkoivat matkaansa edelleen rajaa kohti.\n\nPaanaselle, joka tähän aikaan piti pääkortteeriaan Oulussa,\nilmoitettiin Martimojärven tapahtuma; hänen kanssaan sovittiin, että\nhän tästä lähtien toimittaisi kaikki värväämänsä miehet Kemiin. Kuten\non mainittu, ei Paanasen varsinaisena tarkoituksena ollutkaan\nvärvääminen, vaan pohjoisten kulkureittien ja värväyksen järjestäminen,\nmutta liikkuessaan Oulun seutuvilla hän luonnollisesti jonkin verran\nharjoitti värväystäkin.\n\nTervolan etappi oli siis tullut ilmi ja pysyi sitten katkenneena noin\nkahden kuukauden ajan. Näin ollen Kemin etapin täytyi -- paitsi\nTorniota -- turvautua pitempi- ja vaikeampi-taipaleiseen Muurolan\nreittiin. Mutta onneksi Luoja varsin pian laati Suomen ja Ruotsin\nvälille lyhyen ja lujan sillan: Meri jäätyi.\n\n\n\nVastaanotto siirtyy \"Osulaan\". -- Järjestelymuutoksia ja\nHelsingin-neuvotteluja.\n\n\nKemin etapin heikoin puoli oli luonnollisesti se, että Saksaan-menijäin\nvastaanoton täytyi tapahtua asemalla. Kun marraskuun alkupäivinä rajan\nyli pyrkiväin lukumäärä kasvamistaan kasvoi, täytyi etappijärjestön\nkaiken päällisiksi luopua paikallisoppaiden ryhmävuorottelusta, jotenka\nasemalla siitä lähtien olivat säännöllisesti aina kaikki ne oppaat,\njotka suinkin saattoivat sinne saapua. Tällainen samojen miesten\nalituinen asemalla oleskelu alkoi tietysti lopulta herättää\nsantarmiviranomaisten huomiota. Asemakirjuri Lindqvist mainitsikin\nerään santarmin jo lokakuun loppupuolella häneltä tiedustelleen, mitä\njoukkoa nuo asemalla joka päivä oleskelevat miehet (paikallisoppaat)\noikeastaan olivat.\n\nKun marraskuussa pakkaset alkoivat ja junat myöhästyivät siinä määrin,\nettä ne harvoin saapuivat ennen klo 12 yöllä, kävi vastaanotto asemalla\nmiltei mahdottomaksi, sillä eihän tällaisissa tapauksissa asemalla enää\nollut lainkaan muuta yleisöä. Tästä syystä meneteltiin joskus siten,\nettä kun asemakirjureilta oli saatu tietää, että juna oli huomattavasti\nmyöhästynyt, niin lähetettiin joku paikallisoppaista Simoon, missä\ntämän sitten piti nousta yöjunaan, koota jo vaunuissa Saksaan-menijät\nyhteen ja lopuksi opastaa heidät Kemissä passintarkastuksen läpi. Mutta\ntälläkin menettelyllä, jota tietenkään ei voitu kovin usein toistaa,\noli omat vaaransa ja pulmansa. Niinpä kerran sattui Eino Lehdolle,\nettä kun hän Simon asemalta junaan noustuaan ja siinä useita\nSaksaan-pyrkijäin näköisiä nuoria miehiä havaittuaan aikoi ruveta\nnäyttämään näille tuntomerkkejä (savuke vasemmassa suupielessä ja\nnenäliina oikean käden ympärillä), niin hän harmikseen huomasi, ettei\nhänellä nenäliinaa ollutkaan. Kun junassa valitettavasti ei näkynyt\nketään tuttavaakaan, keneltä olisi voinut nenäliinan lainata, koetti\nLehto erään neitosen käsilaukun alta vaunun penkiltä salaa siepata\ntarvitsemansa vaatekappaleen. Mutta yritys epäonnistui, ja neitonen\ntietysti luuli Lehdon tavoitelleen hänen käsilaukkuaan! Lehto\npoistui häpeissään toiseen vaunuun. Kun hän siellä äkkäsi erään\nPelastusarmeijaan kuuluvan naisen, niin hän istuutui tämän viereen\nalkaen teroittaa kynäänsä. Yht'äkkiä hän tahallaan kikkasi sormeensa\nhaavan. Kun hän ei sen sitomiseksi löytänyt olematonta nenäliinaansa,\nniin neiti hyväsydämisesti tarjosi omansa. Tarkoitus oli saavutettu, ja\nEino Lehto sai junasta toistakymmentä poikaa mukaansa.\n\nMyöskin se, että paikallisoppaat säännöllisesti kävivät\npaikkakunnan matkustajakodeissa, rupesi herättämään kiusallista\nhuomiota, ja kaikenlaisia huhuja alkoi levitä kaupungilla. Eräästä\nmatkustajakodista, jossa paikallisoppaita tämän takia kohdeltiin\nsuorastaan häpeämättömästi, luovuttiin jo kokonaan. Etappikansliaan\nsijoitettiin aina silloin tällöin miehiä asumaan, ja maisteri\nHällforsin sisar, yhteiskoulun johtajatar _Edit Hällfors_ niinikään\njoskus vastaanotti veljensä tuttavia Saksaan-menijöitä; mutta tämä\nkaikki ei paljoa merkinnyt. -- Vastaanottotapa ja Saksaan-pyrkijäin\nmajoitus oli ehdottomasti saatava toisin järjestetyksi.\n\nLoppujen lopuksi tultiin siihen tulokseen, että jokin suuremmista\nmatkustajakodeista oli saatava joko etapin haltuun tai ainakin kokonaan\nasian puolelle. Kaksi tällaista matkustajakotia saattoi tulla\nkysymykseen, nim. Niemelän ja Heiskasen omistamat. Näistä\nviimeksimainittu toimi myös majatalona ja oli nimeltään \"Osula\". Kun\nNiemelän matkustajakoti jo ennestään tavallaan oli ollut\netappijärjestön käytettävänä ja kun se mahdollisesti olisi voitu saada\nostetuksi, niin ajateltiin tällaista kaupantekoa. Tästä oli sitten\nkuitenkin kohta luovuttava, kun selvisi, että asian järjestäminen olisi\nvienyt aikaa ainakin parisen viikkoa, ja etappi tarvitsi luotettavan\nsijoituspaikan heti. Ei myöskään katsottu sokeaa Niemelää voitavan\nsekoittaa näin vaaralliseen juoneen. -- Ainoa mahdollinen oli siis\n_Juho Heiskasen_ omistama \"_Osula_\". Kemin etapin johtajat eivät\nHeiskasta lähemmin tunteneet, mutta niinä harvoina kertoina, jolloin he\nolivat olleet hänen seurassaan, he olivat saaneet hänestä hyvän\nkäsityksen. Hän oli näyttänyt vaatimattomalta, hiljaiselta ja\nherkkäluonteiselta, mutta luotettavalta. Hänen vaimonsa, rouva\n_Henriika Heiskanen_ taas oli erittäin tarmokas ja toimintakykyinen\nnainen.\n\nKun Saksaan-pyrkiviä tuli ehtimiseen ja kun vastaanottovaikeudet täten\nyhä kasvoivat, täytyi Hällforsin ja Pietilän ottaa ratkaiseva askel ja\nniin he marraskuun 14. p:nä 1915 kääntyivät Heiskasen puoleen. He\nesittivät asiansa peitetyssä muodossa pyytäen, että Heiskanen varaisi\nheidän miehilleen huoneita, ja vakuuttaen, että ne tulisivat aina\nolemaan täynnä matkustajia. Miesten laskuista Hällfors ja Pietilä\nhuolehtisivat, ja asian laatuun katsoen ne saisi laatia melkoisen\nkorkeaa taksaa noudattaen. Syynä siihen, miks'ei Heiskaselle oitis\nkerrottu koko totuutta, oli se, että häntä täten tahdottiin suojata;\ntietysti häntä ei myöskään haluttu heti alussa erikoisesti säikytellä,\nkoska oli erinomaisen tärkeätä, että hän suostuisi tehtyyn esitykseen.\nHeiskanen kuitenkin arvasi asian oikean laidan, sillä hän oli suurella\nmyötämielisyydellä pitkin syksyä seurannut etappimiesten toimia.\nUtelematta sen enempää hän pyysi vain miettimisaikaa neuvotellakseen\nasiasta vaimonsa kanssa. Ja muutaman tunnin kuluttua hän sitten\nilmoittikin suostuvansa ehdotukseen.\n\nVastaanottoon nähden tehtiin Heiskasen kanssa sellainen sopimus, että\ntulijain oli tunnusmerkkinä annettava _viiden pennin raha_ sekä\nlausuttava se luku, mikä saatiin, kun rahassa olevan vuosiluvun\nensimmäinen ja viimeinen numero laskettiin yhteen. Heiskasen oli\nhankittava itselleen juoksupoika, joka olisi asemalla \"virkalakki\"\npäässä matkustajia vastaanottamassa.\n\nRaha oli annettava ensi kädessä pojalle, mutta jolleivät vieraat tätä\ntapaisi, voisivat he matkustajakodissa antaa sen Heiskasellekin.\nPietilä ja Hällfors lupasivat maksaa pojan palkan. -- Toimeen saatiin\n15-vuotias _Albert Ilmari Mäki_[48] joka oli varsin pienikasvuinen,\nmutta erittäin pirteä poika.\n\n\"Asiaa\" ei luonnollisestikaan voitu kauan salassapitää, vaan Heiskanen\nsai tietää kaiken. Ja mainittakoon jo tässä, että Juho ja Henriika\nHeiskanen joutuivat \"Osulassaan\" tekemään isänmaalle arvaamattoman\nsuuria palveluksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYllämainitut etapin järjestelyssä tapahtuneet muutokset aiheuttivat\nsen, että Hällforsin täytyi matkustaa Helsinkiin tekemään niistä\nselkoa. Mutta oli muitakin asioita, jotka oli tiedoitettava A.K:lle.\nNiinpä rautatiellä oli herättänyt yleistä huomiota se, että Kemiin oli\nkuluneen syksyn aikana matkustanut suuri määrä nuoria miehiä aina\nViipurista ja Sortavalasta saakka ja että nämä kaikki olivat sitten\naivan kuin hävinneet sille tielleen. Sekin oli pistänyt erikoisesti\nsilmään, etteivät miehet olleet olleet tavallisia metsätöihin\nmatkustavia jätkiä, vaan useinkin herrasmiehiä, ylioppilaita tai\nkoululaisia. Kemi oli sitäpaitsi siksi vähäinen kaupunki, että\npitkämatkaisia matkustajia saapui sinne verraten harvoin. Jos nämä\nkulkijat edes olisivat tulleet esim. vain Oulusta saakka, niin silloin\nse ei olisi vetänyt puoleensa mitään huomiota. -- Oli siis\naikaansaatava sellainen muutos, että kauempaa saapuvat Saksaan-menijät\nostaisivat pilettinsä eri jaksoissa, esim. kaikki Tampereen\neteläpuolelta tulevat ensin Tampereelle, sieltä Ouluun ja vasta sieltä\nKemiin, sekä muut ensin Ouluun ja sieltä perille. Sitäpaitsi olisi\njoittenkuitten hyvä ostaa piletti aina Rovaniemelle asti. Kun\nRovaniemelle matkustajain näet piti yöpyä Kemissä, näyttäisi näiden\nsinne jäänti luonnolliselta.\n\nEräitä muitakin saavutettuja kokemuksia tuli sovittaa käytäntöön. Niin\nkauan kun moottorietappi toimi, saattoivat Saksaan-menijät kuljettaa\nkaikenlaiset tavaransakin rajan yli. Kelirikon aikana sitävastoin piti\nniiden matkustajien, jotka menivät Tervolan tai Muurolan kautta, jättää\nsuuret kapsäkkinsä Kemiin; vain se vähä, minkä he saivat ahdetuksi\nkeveään selkäreppuun, voitiin ottaa mukaan. Useimmilla oli sitäpaitsi\ntällaisille soisille korpimatkoille aivan sopimattomat puvut. Varsinkin\njalkineista ja lämpimistä alusvaatteista oli puute. Kemissä oli kyllä\nkaikin keinoin koetettu tätä puutetta poistaa hankkimalla pojille\nselkäreppuja, lämpimiä villapuseroita, vieläpä uusia jalkineitakin,\nmutta siitä huolimatta niiden tarve vain suureni. Varsinkin selkäreput\nolivat vähissä, jotavastoin kapsäkkivarasto kasvoi peloittavasti.\nVärvääjien oli tämän takia annettava värvätyille sellaiset ohjeet, että\nnäiden oli saavuttava Kemiin lämpimissä vaatteissa sekä mukana hyvät\nmatkajalkineet ja selkäreppu. Nämä ohjeet olivat sitäkin\nhuomioonotettavammat, kun osoittautui, että hetimmiten voitaisiin\nKemistä kulkea jäitse Ruotsiin. Entistä tärkeämpää oli sekin, että\nkaikilla tulijoilla oli asianmukaiset matkalupatodistukset, koska\nsantarmiviranomaiset niitä ehdottomasti vaativat ja koska Kemissä ei\nenää oltu tulijoita vastassa asemalla eikä siis välittömästi voitu\nauttaa heitä passintarkastuksessakaan. Tätä Hällfors oli jo\naikaisemminkin korostanut, mutta nyttemmin värvärien oli se erittäin\ntarkoin varteenotettava.[49] Kemissä sattuneet tapaukset olivat\nsaattaneet etappijärjestön ottamaan lukuun senkin hyvin todennäköisen\nmahdollisuuden, että olisi pakko yht'äkkiä katkaista koko etappi. Tämän\ntakia oli tärkeätä, että miesten lähettäminen eri värväyspiireistä\nvoitaisiin tarpeen tullen viipymättä lakkauttaa. Mutta tämä puolestaan\nedellytti, että ympäri maata olevien värväyspiirien ja Helsingissä\nolevan keskuksen välinen yhteys saataisiin niin tehoisaksi, että\nyksinkertainen Helsinkiin lähetetty sähkösanoma tuota pikaa olisi koko\nvärväysverkon tiedossa.\n\nHelsinkiin saavuttuaan Hällfors meni heti tri W. O. Sivénin luo Kammion\nsairaalaan, minne myös tri Kai Donner oli saapunut. Hän teki näille\nA.K:n edustajille selkoa Kemin etapin toiminnasta esittäen yllämainitut\nhavainnot ja niihin perustuvat toivomukset. Samalla hän sopi Sivénin\nkanssa siitä, että sähkösanoma: \"Potilas ei saavu\" merkitsisi sitä,\nettä etappi oli katkaistu. Näistä varovaisuustoimenpiteistä huolimatta\nvärväystyö Hällforsin mielestä oli saatava mahdollisimman tehokkaaksi,\nkoska jäitse kuljettava meritie taas kohta olisi etapin käytettävänä.\nLopuksi Hällfors lupasi viikoittain ilmoittaa Donnerille Kemin etapin\nkautta Saksaan painuneiden lukumäärän. Tämän piti tapahtua avonaisella\npostikortilla;[50] oli puhuttava metsästyksestä y.m.s. ja mainittava\nnumeroita, joiden yhteenlaskettu summa merkitsisi rajan yli menneitten\nlukumäärää.\n\nViivyttyään Helsingissä vain yhden päivän Hällfors palasi Kemiin\nmarraskuun 17. p:n aamuna 1915.\n\n\n\nMiestenkuljetus meren jäitse jalan ja suksilla.\n\n\nTalvi tuli syksyllä 1915 erittäin varmasti ja joutuin. Marraskuun 1.\np:n vastaisena yönä raivonneen myrskyn jälkeen oli vain tyveniä\npakkasöitä ja jo saman kuun 10. p:n tienoilla oli meri Ruotsiin asti\nmiehenkantoisessa, peilikirkkaassa jäässä. Näihin aikoihin eräät\npaikallisoppaat kävivät kaukana Valkeakarin takana luistellen jäätä\ntarkastamassa ja toivat sieltä sen viestin, että jos vain samanlaista\nsäätä jatkuisi, niin miehiä voitaisiin muutamien päivien kuluttua\nruveta sitä tietä täysin turvallisesti kuljettamaan. Tyveniä,\nlumettomia pakkasöitä kestikin yhteen menoon joulukuun 10. p:n\ntienoille saakka. Syksy vuonna 1915 oli etappitoiminnalle todella\nonnekas.\n\nNiin pian kun jään kantavuudesta oli päästy varmuuteen, kääntyivät\nPietilä ja Hällfors moottorilla-kuljetukseen niin ansiokkaasti\nosallistuneiden luotsien, Jokisalon ja Aspegrénin puoleen pyytäen näitä\njääoppaiksi. He antoivatkin myöntävän vastauksen. Perheenisinä ja\nansiotöiden varassa elävinä oppaille päätettiin maksaa 10 mk.\njokaiselta ylikuljetettavalta mieheltä, kuitenkin siten, että vähin\nopastusmaksu olisi 50 mk. matkalta. Aspegrén, joka epäili jalkojensa\nkestävyyttä, lausui sen toivomuksen, että häntä käytettäisiin vain\nsiinä tapauksessa, ettei muita oppaita olisi saatavissa. Ottaen\nhuomioon tämän ja sen todennäköisen mahdollisuuden, että\nSaksaan-pyrkijöitten joukot kasvaisivat, Pietilä kääntyi myös vanhan\naktivistin, talonomistaja _Kalle Winterin_ puoleen. Aluksi tämä\nkieltäytyi, mutta sitten lähemmin asiaa harkittuaan antoi hänkin\nsuostumuksensa. Neljänneksi oppaaksi saatiin Eero Heickellin\nvälityksellä Tornion Röytässä asuva suutari _August Möykkylä_. Tämä\ntunsi hyvin Kemin ja Haaparannan välisen saariston ja paikalliset\nolosuhteet, jotenka hänen liittymisensä oppaiden joukkoon oli erittäin\ntervetullut asia.\n\n\"Osulan\" joutuminen vastaanottopaikaksi ja jääreitin aukeaminen\nmerkitsivät paikallisen etappijärjestelmän täydellistä muutosta. Jo\nmarraskuun 20. päivän tienoilla miehiä alkoi tulla suoraan \"Osulaan\".\nVanhoin tuntomerkein asemalle saapuvia oli enää ainoastaan joitakuita\nharvoja. Siitä huolimatta täytyi jonkun paikallisoppaan aina joulukuun\nalkupuolelle asti kaiken varalta yhä käydä asemallakin.\n\nSaksaan-menijäin käsittely Kemissä tapahtui seuraavasti. Miehet\nsaapuivat, kuten tähänkin asti, etupäässä iltajunassa joutuen asemalla\n\"Osulan\" juoksupojan opastettaviksi. Jolleivät he poikaa tavanneet,\nmenivät he omin neuvoin \"Osulaan\" ilmoittautuen siellä Heiskaselle.\nJottei iltajunassa tulijoiden määrä olisi kovin suuri, oli Hällfors\nHelsingissä käydessään kehoittanut järjestämään miesten lähetyksen\nsiten, että osa heistä viettäisi yönsä Oulussa ja saapuisi Kemiin vasta\npaikallisjunassa. Pohjois-Pohjanmaalta värvätyt tulivatkin miltei\nkaikki tässä junassa. Kun miehet täten jakautuivat kahden junan osalle,\nei liike luonnollisesti herättänyt niin paljon huomiota, kuin jos\nkaikki olisivat saapuneet aina samalla kertaa.\n\n\"Osulassa\" oli Saksaan-menijöitä varten varattuna ruokasalin takana\noleva eristetty kulmahuone, mihin lisävuoteita sijoittamalla voitiin\nsaada mahtumaan 6-8 miestä. Tämän huoneen ohella oli tarpeen vaatiessa\nkäytettävissä vielä muitakin matkustajakodin huoneita. Kun miehiä oli\noikein paljon, muutettiin ruokasalikin makuuhuoneeksi, missä vuoteita\noli kuin kasarmissa. Toisinaan vielä talonväkikin luovutti omat\nhuoneensa. Ja jos kaikki eivät mahtuneet \"Osulaan\", majoitettiin miehiä\ntoisinaan vieressä sijaitsevaan _Jokelan_ matkustajakotiin. --\nJokelalle ei tosin etappipuuhia paljastettu, mutta varmaan hän niistä\njotakin aavisti.\n\nKun lopuksi nämäkin toimenpiteet osoittautuivat riittämättömiksi, niin\nPietilä esitti joulukuun alkupäivinä, että hänen äitinsä omistamassa\ntalossa pantaisiin kuntoon pari huonetta. Niin tehtiinkin, ja sinne\nsijoitettiin sitten tavallisesti vaaranalaisimmat ylimenijät.\nEtappikansliaan niinikään hankittiin lisävuoteita.\n\nSaksaan-lähtijoitä oli ankarasti kielletty Kemissä ollessaan\nliikkumasta kaupungilla. Puolenpäivän aikaan Hällfors tai Pietilä kävi\ntapaamassa heitä \"Osulassa\" tiedustellakseen, mitä heidän varusteistaan\nmahdollisesti puuttui, sekä vastatakseen heidän kyselyihinsä.\n\nPietilä huolehti Heiskasen avustamana matkavarusteiden hankinnasta.\nHeiskanen toimitti tavallisesti ostot ollen olevinaan --\nhuomionherättämisen välttämiseksi -- Muurolan hartsitehtaan asioilla.\nKerrankin hän tällä tavoin yht'aikaa osti \"Muurolan Salmelalle\" 5\ntusinaa karvalakkeja. Myöskin Helsingistä toimitettiin Lockstedtissa\nolevia varten talvivarusteita, joita ahkerat naiskädet siellä olivat\nvalmistaneet ja joita lähetettiin perille ylimenijäin mukana. Niin\nsaapui säkeissä satoja sukkapareja, jotenka etappikanslia joskus oli\naivan täydellisenä \"sukkamakasiinina\". Sukkia oli myös välistä ommeltu\ntoisiinsa kiinni liivien muotoon, jolloin niitä mainiosti voi käyttää\nvillapuserona.\n\nLähtijöille annettiin hyvissä ajoin iltapäivällä ravitseva päivällinen,\nja talon naisväki laittoi sitäpaitsi jokaiselle matkaa varten pienen\nvoileipäpaketin. Päivällisen jälkeen alkoi pukeutuminen\nmatkatamineisiin, ja kaikkien piti olla valmiina täsmälleen klo 5 ip.\nKenen rajaoppaan kulloinkin oli lähdettävä matkaan, siitä etapin\njohtajat olivat aikaisemmin huolehtineet ja sopineet myöskin ajasta,\nmilloin tämän oli tultava määräpaikkaan jäälle. Tavallisesti piti\nmiesten olla koossa jäällä klo 6 ip:llä. Kokoontumispaikkoja oli\nuseita: Selkäsaaren pohjoispää (tavallisin), Ruutinkarin lähistö,\nKiikelin hiililaiturin tienoo, Kuusiluodon tienvarsi j.n.e. Kaikki nämä\npaikat olivat Kemin länsipuolella. Mutta suksikelin aikana joulun\njälkeen miehet lähtivät taipaleelle useita kertoja myös kaupungin\neteläpuolelta Laitakarin sahan lähettyviltä, Selkäsaaren eteläpäästä\nj.n.e.\n\nKun etapin johtajat tulivat \"Osulaan\", pyydettiin kaikkia lähtijöitä\nkokoontumaan suureen ruokasaliin. Siellä tiedusteltiin, olivatko kaikki\nmatkavalmiit. Sitten lähtijät jaettiin tavallisesti viisi-miehisiin\nryhmiin, ja kukin saapuvilla oleva ohjaaja sai oman ryhmänsä. Tämän\njälkeen Hällfors tai Pietilä lyhyesti selitti, miten matka tulisi\ntapahtumaan. Meneteltiin seuraavasti: Ensin lähti ovesta ulos ohjaaja\nilmoittaen ryhmälleen, minnepäin hän suuntaisi kulkunsa. Puolen\nminuutin kuluttua lähti ryhmän ensimmäinen mies seuraamaan ohjaajan\njäljessä; tämän perästä lähti puolen minuutin kuluttua toinen mies\npitäen silmällä edellistä j.n.e. Näin menettelivät kunkin ryhmän\nmiehet. \"Alasmenijät\" eivät siis ensinkään tienneet, minne heidät\nvietiin; heidän ainoana ohjeenansa oli vain pitää huolta siitä, ettei\nedellinen mies hävinnyt näköpiiristä, ja seurata tätä. Lähtijöille\nhuomautettiin joka kerta, ettei heidän pitäisi säikähtää, jos sotilaita\ntai santarmeja osuisi tulemaan vastaan; oli vain kuljettava aivan yhtä\nhuolettomasti kuin jos olisi oltu tavallisella kävelyllä. Jos taas\nsattuisi niin onnettomasti, että joku sittenkin eksyisi, kuten jonkin\nkerran tapahtuikin, oli eksyneen viipymättä palattava \"Osulaan\", mistä\nhän sitten pääsisi lähtemään seuraavan joukon mukana. Viimeisen ryhmän\nohjaajana toimi tavallisesti jompikumpi etapin johtajista.\n\nMilloin menijöitä oli pieni joukko, ei oltu näin ankaran muodollisia,\nmutta tavallisesti miehet kulkivat kuitenkin aina yksitellen ja\nmäärätyn välimatkan päässä ohjaajan perässä.\n\nKuten tiedämme, sijaitsee Kemin kaupunki niemessä, jotenka useitten\nkatujen päistä päästään merelle. Kun siis kerran \"Osulasta\" oli tultu\nkaupungille, oli valittavana monia kulkuteitä. \"Osula\" sijaitsi etapin\ntarkoitusta varten erittäin sopivalla paikalla. Ensinnäkin se oli\nvarsin lähellä asemaa Maantie- ja Isonpuistokadun kulmauksessa. Sen\nlisäksi sen ruokasalista päästiin joko eteisen läpi pääovesta\nMaantiekadulle tahi keittiön kautta pihamaalle ja sieltä toisesta\nportista niinikään Maantiekadulle tai toisesta portista\nIsollepuistokadulle. -- \"Osulan\" keittiön väki oli luotettavaa, sillä\nsiellä hääräsi emännöitsijänä sittemmin kuuluisasta aktivistikodista,\nPuukkokummun Haasioselästä kotoisin oleva _Nanny Hast_ (nyk.\nCarlenius), joka koko sydämestään kannatti itsenäisyystyötä.\n\nTavallisesti tehtiin siten, että ensimmäinen ohjaaja poistui pääovesta\nMaantiekadulle kääntyen oikealle ja kulkien kadun päähän asti sekä\njatkaen sitten matkaa maantietä pitkin lähelle hautausmaata\nja sieltä Kalkkinokan sivua pitkin merelle. -- Kun koko ensimmäinen\nryhmä oli mennyt, lähti toinen ohjaaja pihamaan kautta portista\nIsollepuistokadulle kulkien sitä pitkin aina kirkon toisella puolella\nolevalle poikkikadulle ja sitten taas tätä pitkin Palokunnantalon luo,\nsekä lopuksi sen pihan kautta Hahtisaarelle ja sieltä merelle. Tämä\nohjaaja johti joukkonsa siis suoraan venäläisten kasarmialueen läpi,\nmutta kun tätä kautta tultiin Kuusiluotoon menevälle talvitielle ja kun\nsillä muutenkin oli liikettä, ei merelle päin kulkevien reppuselkäisten\npoikien jono herättänyt mitään huomiota. -- Toisen ryhmän poistuttua\nkolmas ohjaaja lähti matkaan pihan kautta toisesta portista\nMaantiekadulle kääntyen vasempaan ja kulkien sitä pitkin ja sitten\nKarihaaraan vievää tietä myöten rannikkoradan yli sekä poiketen sen\njälkeen vasempaan, Ruutinrantaan ja siitä merelle. -- Seuraavat ryhmät\nkäyttivät jotakin yllämainituista teistä, mutta kaupungilla ohjaajat\nsitten valitsivat jonkin uuden tien merelle. Niinpä varsin usein\nkuljettiin suoraan Isoapuistokatua aina sen päähän asti ja siitä kadun\npuolivalmista jatkoa pitkin ison sataman kautta tai tehtaille vievää\ntietä myöten Mansikkaniemen sahan ja konepajan välistä merelle. Vielä\nmuitakin teitä käytettiin, mutta nämä mainitut olivat tavallisimmat. --\nKun jokaisen ryhmän lähdön välillä pidettiin pieni väliaika, saattoi\nsuuren miesjoukon lähettäminen kestää puolisen tuntia.\n\nKun ryhmää johtava ohjaaja oli päässyt kaupungin valopiirin\nulkopuolelle, pysähtyi hän odottamaan, kunnes koko ryhmä oli\nkokoontunut hänen luokseen. Tämän jälkeen matkaa jatkettiin jäätä\npitkin -- kiertäen kaukaa kaupungin aluetta -- sovittuun yhtymäkohtaan,\nminne tavallisesti oli 2-3 km. Kun kaikki ryhmät olivat saapuneet\nmääräpaikkaan, laski johtaja miehet saadakseen tietää, olivatko kaikki\ntulleet perille. Ja niin alettiin yhdessä joukossa seisten odottaa\nrajaopasta.\n\nTämä ilmestyikin pian pimeästä, välistä jalan, mutta useimmiten\npotkukelkalla tai suksilla. Johtaja ilmoitti hänelle miesten\nlukumäärän. Rajaopas tarkasteli hetkisen kompassiaan, pani kepin päähän\nnenäliinan \"tuulilippuna\" liehumaan ja komensi sitten: \"Eteenpäin\nmars!\"\n\nOpastettavat lähtivät liikkeelle pitkänä jonona kadoten jo noin 200:n\nmetrin päässä jäälleohjaajien näkyvistä. Nämä palasivat parin miehen\nryhmissä eri teitä kaupunkiin odottamaan jo samana iltana saapuvia\nuusia Saksaan-pyrkijöitä.\n\nLähtöaika, klo 5 ip., oli valittu kahdestakin syystä. Ensiksikin\nmenijät täten ennättivät perille Haaparannalle ennen aamuntuloa ja\ntoiseksi he saattoivat tähän aikaan lähteä Kemistä huomaamattomimmin.\nKun näet työt lähisahoilla loppuivat klo 5 ip:llä, niin tällöin\nkiiruhti miesjoukkoja pitkissä jonoissa sahoilta kaupunkiin ja\nkaupungista uudelle työvuorolle sahoihin. Etapin lähettämät miehet\neivät tässä miesvilinässä herättäneet mitään erikoista huomiota, vaikka\nkirkontornissa vartioiva sotilas heidät ehkä näkikin menemässä\nkaupungilla tai lähellä kaupungin rantaa. Joskus kun lähtijöitä oli\ntavallista suurempi määrä, toimitettiin kaiken varalta etapin koko\njärjestö miehineen ja naisineen kaduille kävelemään ja siten\nsalaisuutta peittämään.\n\nMiehiä lähetettiin miltei joka päivä, keskimäärin noin 15, mutta\njoitakuita kertoja 25 à 30, jopa vieläkin enemmän. Kun kuhunkin\nryhmään, kuten jo on mainittu, tavallisesti sijoitettiin 5 miestä\n(joskus 6 ja 7:kin), saattoi kolme ohjaajaa suorittaa opastuksen.\n\nOhjaajina toimivat Hällfors, Pietilä ja paikallisoppaat, toisinaan myös\npoliisilaitoksen kanslisti Iikka Montell. Sattuipa joskus niinkin, että\njoku tilapäisesti saapunut jääkäri tai Saksaan-menijä, jolla oli\npaikallistuntemusta, esiintyi ohjaajana. Kuten edellisestä huomaamme,\nei ohjaajiksi kuitenkaan likimainkaan aina tarvittu kaikkia.\nPaikallisoppaista oli _Frans Saartola_ melkein aina tulessa.\n\nEnsimmäinen Saksaan-menijäin joukko, noin 30 miestä, lähetettiin jäätä\nmyöten Ruotsiin marraskuun 17. p:n illalla 1915 Jokisalon ollessa\nrajaoppaana. Seuraavina päivinä meni pienehköjä ryhmiä, mutta\nmarraskuun 23. p:nä lähti taas komea joukko, 40 miestä. Sillä tavoin\nmiestenlähetys sitten jatkui päivä päivältä.\n\nRajaoppaat käyttivät useita eri teitä. Tavallisesti kuljettiin\nValkeakarin ohi suoraan länttä kohti rajan yli ja sitten suoraan\npohjoiseen Hamppuleiviskään tai johonkin muuhun Ruotsin-puolen\nrajasaareen. Toisinaan kuitenkin mentiin ulompaa, kappaleen matkaa\nValkeakarin eteläpuolelta, sillä tavallisesti tullivartiat ulottivat\nhevosilla tekemänsä tarkastusmatkan Valkeakariin saakka. _Aspegrén_ vei\nmiehensä tätä ulompaa tietä, lähtien milloin Selkäsaaren pohjois-,\nmilloin taas sen eteläpäästä sekä kulkien suoraan länttä kohti läheltä\nHuitureita Kataja-nimiseen Ruotsin-puolen rajasaareen ja siitä\npohjoiseen, Tervakariin ja Haaparannalle. _August Möykkylä_ taas käytti\nrannikkoreittiä kulkien Kemijoen suun ohi Kuusiluodon ja Tornion Röytän\nmaanpuolitse. Tämän matkan pituus oli vain 2 peninkulmaa. Ulkoreittien\npituus oli 4 peninkulmaa ja toisinaan vähän enemmänkin.\n\nMatka ei siis kylläkään ollut kovin pitkä, mutta kun jää tämän\nkuljetuksen alkuaikoina oli lumeton, muodostui retki sittenkin monelle\nhyvin rasittavaksi, vaikka sukat tällöin pidettiinkin jalkineitten\npäällä. Toisinaan oli kova pakkanen, 30:kin Celsius-astetta; usein taas\noli nousuvettä rantapuolilla niin paljon, että se meni pieksunvarsista\nsisään, jotenka pojat saivat kahlata satoja metrejä jääkylmässä\nvedessä. Kiinnijoutumisen pelosta menijäin täytyi monesti rajan yli\npyrittäessä kaikin voimin juosta pitkät matkat; tämän takia useat\nheistä olivat Ruotsin puolelle päästyään aivan näännyksissä, perin\nhikisinä ja kovin janoissaan. Vilustumisen estämiseksi oppaiden täytyi\nkuitenkin tällöin rajoittaa juominen ja lepääminenkin mahdollisimman\nvähiin.\n\nEivät Saksaan-menijäin sielullisetkaan kärsimykset olleet mitättömiä.\nEi ollut ollut helppo jättää omaisiaan ja rakkaitaan; ratkaisu oli\nuseissa tapauksissa ollut raskaan sisäisen taistelun tulos. Myöskin tuo\nsynkkä pimeys ja Pohjanlahden epäystävälliset ahavat sekä alituinen\nkiinnijoutumisen vaara olivat omansa painamaan nuorta mieltä. Mutta kun\nsitten onnellisesti päästiin Ruotsin puolelle, niin rajaton riemu\nvaltasi sydämen: tämän jälkeen saisi voimainsa takaa iskeä vihollista,\njoka sorti ja piti pilkkanansa Suomen kansaa. Kotimaan kaiho antoi\ntälle riemuntunteelle erikoisen voimallisen ja vapauttavan tenhon.\n\nRohkea rajaopas _August Möykkylä_ kertoo jäämatkan vaikeuksista\nseuraavaa:\n\n\"Oli sateinen ja myrskyisä iltamyöhä, kun Eero Heickell ja Jonne\nSundell tulivat luokseni Röyttään ilmoittaen Kemistä yöllä saapuvan\nisohkon miesjoukon _Selleehen_, mistä minun piti sitten ohjata tulijat\nrajan yli Ruotsin puolelle. Kello 2 yöllä oli miesten määrä olla\nSelleen talon läheisyydessä.\n\n\"Hyvissä ajoin lähdin kulkemaan Selleetä kohti. Kun saavuin perille, ei\nmitään liikettä kuulunut eikä ketään näkynyt; sade ja myrsky vain\npitivät pimeydessä soittoaan. Pelkäsin jo miesten sateessa ja pimeässä\njoutuneen harhaan ja hiivin sen takia eteenpäin Hietainpäännientä kohti\nja kiipesin eräälle heinäsuovalle kuuntelemaan ja tähystelemään. Mutta\nkun mitään ei kuulunut, palasin takaisin Selleen talon läheisyyteen.\nHetken aikaa odotettuani olin vihdoinkin kuulevinani liikettä läheisen\nmetsän reunassa olevan ladon seuduilta. Läksin aitovartta pitkin\nhiipimään lähemmäksi. Ja aivan oikein, siellä olikin kemiläinen\nJokisalo mukanaan koko joukon neljänäkymmentä miestä.\n\n\"Heti lähdettiin painumaan pimeän metsän turvissa Brännärinnientä\nkohti. Saavuttuamme rantalepikon suojaan Röytän ja Brännärin\npuoliväliin sijoitin miehet metsän varjoon ja tarkastin rannan aina\nBrännäriin asti. Mitään epäilyttävää ei näkynyt. Ryssät nähtävästi\npitivät tällaisella ilmalla parempana pysytellä kasarmiensa seinien\nsisällä.\n\n\"Kun kaikki oli tarkalleen järjestetty ja merkeistä sovittu, alkoi\nvaarallisimman taipaleen teko Tirron saareen. Ankaran etelämyrskyn\nvaikutuksesta merivesi oli kovasti noussut, jotenka rantavettä oli\n_kainaloihin asti_. Ei auttanut kuitenkaan arastella, vaan mies\ntoisensa jälkeen kahlasi perässäni rantaveden poikki. Ja kun sitten\noltiin jäällä, niin ei muuta kuin kaikki juoksujalkaa Tirroa kohden!\nPian olikin tuo noin kilometrin pituinen, vettä lainehtivaa jäätä\nmyöten tehtävä taival katkaistu. Läpimärkinä emme voineet Tirron\nrannalla pitkää lepohetkeä pitää, vaan pian taas matkaa jatkettiin\npitkin Ruotsin-puoleista joen rantaa. Kuusinokalla oli meidän määrä\nnousta maihin, mutta siellä oli rantavettä noin 300:n metrin\nleveydeltä, jotenka sinne ei ollut yrittämistäkään. Mutta kun oli\nsovittu, että vastaanottajat olisivat Kuusinokalla vastassa, täytyi\nheille tavalla millä hyvänsä viedä ilmoitus, että me yrittäisimme\nmaihin Virtakarissa. Lähdin siis kahlaamaan jäänriitteessä olevaa\nrantavettä Kuusinokalle, missä tapasinkin vastaanottajat. Ilmoitettuani\nheille aikomuksemme olevan nousta maihin Virtakarissa kahlasin takaisin\nmiesten luo, ja heti lähdimmekin Virtakaria kohden marssimaan. Sinne\nsaavuttuamme vastaanottajat jo olivat paikalla, ja parin rannalle\njääneen tukin avulla pääsimmekin maihin enempää kastumatta. Sen jälkeen\nmatka jatkui edelleen Haaparannalle, missä miehet sijoitettiin\nSavukosken matkustajakotiin.\"\n\nRajaoppaitten tapana oli paluumatkallaan käyttää erinäisiä oikoteitä.\nSittemmin he alkoivat tulla yli Tornionjoen kävellen Kyläjoelle ja\npalaten sieltä junassa Kemiin. Usein he kuitenkin saivat\nopastettavikseen Suomeen pyrkiviä jääkäreitä, ja tällöin koko\npaluumatka oli tehtävä jäitse. Varsinkin Jokisalo ja Winter saivat\nalinomaa olla taipaleella, eivätkä suinkaan Aspegréninkaan matkat\nolleet keveitä.\n\nNiinpä Aspegrén joulukuun 19. p:nä 1915 lähti kuljettamaan erästä\n13-miehistä joukkoa, johon kuului m.m. nykyinen jääkärimajuri _Antti\nKääriäinen_. Oli Nikolain-päivä, jotenka Kemissä -- kuten muuallakin --\ntoimeenpantiin komea juhlavalaistus. Toisten menijäin erikoista\nhuomiota herätti muuan tanakka \"lentojätkä\", jolla oli jalassa\ntavattoman risaiset paulakengät ja ison, neliskulmaisen päänsä\npeitteenä koivistolainen karvareuhka; tämä oli kuitenkin niin\nrikkinäinen, että pari kolme tukkatupsua tunkeutui \"intiaanimaisesti\"\npäälaesta korkeuksia kohti. Mies oli muuten jo ennenkin nähnyt\nmaailmaa, sillä Kemiin hän oli tullut miltei suoraan Lofotein\nsaarilta oltuaan sitä ennen norjalaisten sillinpyytäjien mukana\n\"laivatimpermannina\" Jäämerellä. Tultuaan Suomeen ja kuultuaan, että\n\"jotakin\" oli tekeillä, hän oli päättänyt heti liittyä mukaan.\n\n\"Eipähän tässä korkeammalta pudota kuin luudalta lattialle\", arveli\n\"timpermanni.\"\n\nOli yli kolmenkymmenen asteen pakkanen, jotenka matka oli erittäin\ntyöläs. Muuankin hento, nuori ylioppilas oli jo puolimatkassa niin\nuuvuksissa, että tovereista aina kahden täytyi vuoronperään häntä\ntaluttaa. Lähellä Ruotsin rannikkoa hänen voimansa loppuivat kokonaan,\nja hän pyysi, että hänet jätettäisiin jäälle kuolemaan. Silloin toverit\nottivat hänet hartioilleen.\n\nSamassa kuului pari laukausta, ja kaksi ruotsalaista sotamiestä\nilmestyi rannan suojasta tulijain tielle. Alkoi kuulustelu.\n\n\"Keitä olette ja mistä tulette?\"\n\n\"Olemme suomalaisia ylioppilaita ja tämä tässä on meidän\nprofessorimme!\" vastattiin viitaten Aspegréniin.\n\nAikoen ensin ajaa tulijat takaisin jäälle sotamiehet sitten kuitenkin\nlaskivat aseensa, ja niin lähdettiin Haaparantaa kohti.\n\nVälikohtauksen virkistämänä marssi muiden mukana nuori ylioppilaskin;\ntanakka Aspegrén, \"professori\", kulki toisten edellä pitkässä\nlammasnahkaturkissaan, ja uljaasti teki taivalta Lofotein\n\"laivatimpermannikin\". Viimeksimainitun kasvot olivat kuitenkin\nperinpohjin paleltuneet.\n\nKuljetettavien alituiset uteliaat kyselemiset tuskastuttivat oppaita.\nTavallisesti he vastasivat niihin vain jurosti murahtaen, sillä Suomen\npuolella kuljettaessa täytyi olla mahdollisimman varovaisia. Toinen oli\nasianlaita, kun tultiin Ruotsin puolelle; silloin oppaat lauhtuivat\nlaskemaan leikkiäkin poikiensa kanssa.\n\nErikoisena vastuksena oli se, että Ruotsin rajavartiosotilaat pyrkivät\npidättämään miehiämme ja heidän oppaitaan kuljettaen heitä sitten\npistinten välissä Haaparannalle. Kysymyksessä oli tosin vain pelkkä\nsotilaallinen muodollisuus, jotenka pidätetyt kyllä aina pääsivät\nvapaiksi, usein piankin, jos joku upseeri osui olemaan saapuvilla,\nmutta toisinaan heidän kuitenkin täytyi tuntikausia seista kadulla tai\ntorilla kaikkien ohikulkijain ihmeteltävinä. Ja kun Haaparannalla\nsitäpaitsi vilisi urkkijoita, oli selvää, etteivät tällaiset tapaukset\nolleet etappitoiminnalle eduksi. Rajaoppaat olivatkin näistä\npidättämisistä hyvin tuskissaan vaatien, että etapin johdon ja\nRuotsissa olevien etappijääkärien oli koetettava saada ne loppumaan.\nEpäkohta jonkin verran korjautuikin, kun kaupungin laidasta n.s.\nFilpuksen mäeltä Saksaan-menijöitä varten vuokrattiin oma huoneisto,\njosta he -- tarvitsematta kulkea kaupungin läpi -- huomaamattomasti\npääsivät asemalle. Ruotsin rajavartioupseerit joka tapauksessa olivat\nsuomalaisille hyvin suosiollisia. Erikoisen kiitollisesti on mainittava\nNorrbottenin rykmentistä komennettu rajavartioston päällikkö, majuri\n_Edgar Ruthberg_, joka oli suomalaisten harras ystävä ja kaikin tavoin\nauttoi etappijääkäreitämme.\n\nVaikka Kemin etappi toimikin alituisen ilmitulemis-vaaran alaisena ja\nvaikka varsinkin marraskuun 20. p:n jälkeen 1915 sattui kaikenlaisia\nhälyttäviä tapahtumia, jotka koettelivat etappijärjestöön kuuluvien\nhermoja, niin miestenlähetys kaikesta huolimatta jatkui säännöllisesti.\nJäätynyt meri muodosti laajan tien, ja kun sitäpaitsi ennen joulukuun\n10. päivää ei satanut luntakaan, niin menijäin jäljet jäivät\nnäkymättömiin. Vähän arveluttavammaksi muodostui tilanne, kun lumi\npeitti maan ja jään. Mutta kun Kemin rantajäillä liikkui, kuten on\nmainittu, paljon muutakin väkeä, ei vihollinen vielä tällöinkään saanut\nsalaisuudesta selkoa.\n\nJoulukuun 10. päivän ja joulun välisenä aikana satoi lunta sen\nverran, että se parahiksi peitti jään, jotenka se vain helpotti\njalankulkemista. Tätä \"kulkuneuvoa\" Saksaan-menijät käyttivätkin\njouluun saakka. Vielä Tapanin-päivänä kulki Ruotsiin jalan Jokisalon\njohdolla 7 miestä, niiden joukossa nykyinen jääkärimajuri _Heikki\nNurmio_. Mielenkiintoisessa teoksessaan \"Jääkärin päiväkirja\" hän\nkuvailee Kemin \"Osulassa\" vietettyä joulua[51] ja sen jälkeen\nsuoritettua Haaparannalle-menoa:\n\nValitus ei auta. Joulu on oltava Kemissä. Illalla koristetaan\nyhteisvoimin kuusi, ja sen ääressä vietämme toistaiseksi ihmeellisimmän\njouluaattomme laulellen, lueskellen ja kertoillen elämästämme\ntoisillemme. Onpa ehditty hommata pieniä lahjojakin. Isäntä on mitä\nparhaimmalla tuulella. Hän osaa rohkaista alakuloisia ja varsinkin hän\non mestari suunnittelemaan tulevaisuutta. Todellakin toimeensa sopiva\nmies. -- --\n\nJoulupäivänäkään ei lähdöstämme tiedetty mitään. -- -- --\n\nIllalla hämmästyttää isäntä meitä sanoen, että itse poliisimestari\ntulee kanssamme syömään illallista.-- -- --\n\nJuuri aloitellessamme astuu ylen pitkä mies huoneeseen. Uteliaasti\nkatselee hän meitä, ja varmaan meidän kasvomme ilmaisevat yhtä\navomielistä ihmettelyä. Meille alkaa selvitä monta ennen käsittämätöntä\nseikkaa tästä salaperäisestä Kemin kaupungista. Osulan aterioita emme\nunhota milloinkaan.\n\nMutta niistä huolimatta mieli palaa eteenpäin uusiin seikkailuihin ja\nmatkan päämäärää kohti.\n\nIsäntä kuuli sadattelumme, toimitti ne asianomaiseen paikkaan, missä ne\ntekivät vaikutuksensa. Samana iltana näet aukeaa ovi ja huoneeseen\nastuu mies, oikea voiman ja terveyden esikuva. Katse tuimana hän\ntarkastelee joukkoa melkein kuin kenraali nahkapoikia.\n\n-- Iltaa, hän lausuu.\n\n-- Nyt pojat istutte kauniisti kiikissä, uhkailee isäntä.\n\nMutta sitten tuo mies, maisteri Hällfors, itse alkaa puhua, ja hänen\npuheensa soi kuin ihana musiikki hermostuneissa korvissamme:\n\n-- Huomeniltana, pojat, lähdetään rajan yli. Laittautukaa\nmatkavalmiiksi kello 4:ksi. Tulen silloin teitä noutamaan.\n\nErinomaista!\n\nTuntuu perin turvalliselta. Jos tuo mies on hommissa mukana, saattaa\nuskoa, että asioista tulee hyvää. Pohjolassa näyttää olevan joka\npaikalla oikea mies.\n\nSamana iltana saapuu uusi tulokas ja matkallelähtijä, saapuu kuin\ntuulispää ilman minkäänlaisia tuntomerkkejä, tempaa siinä 8:n aikaan\noven rivakasti auki, astuu huoneeseen yllään muhkeat turkit, lapikkaat\njalassa ja pitkä sikari hampaissa savuamassa. Ulkoa kuuluu hevosen\nkorskuminen. Tulija on nousuhumalassa, komea, pitkä poika. Hän hypähtää\ntasajalkaa permannolle ja hihkaisee.\n\n-- Iltaa pojat, tekö olette niitä Saksaan-menijöitä? No -- -- mutta\nmitäs te töllistelette. Minä -- -- minähän tulen mukaan. Sikarit\nsuihin, pojat!\n\nHän lyö aimo sikarilaatikon pöytään, ja me \"panemme sikariksi\".\n\nSitten uusi tulokas oikein aito pohjalaisesti rehennellen melkein\nyhteen hengenvetoon kertoo koko elämäkertansa pääpuitteet.\n\n-- Ei minun, pojat, tarvitse työtä väännellä. Minun mammallani on kaksi\ntaloa, hän lopettaa.\n\n-- Onko maisteri Hällfors käynyt teitä tapaamassa?\n\n-- Ei ole, vastaamme varovasti.\n\n-- Vai ei, sepä merkillistä. Minä lähden heti hänen luokseen, intoilee\npohjalainen. Hän lähtee viheltäen ulos. Jäämme odottamaan. Tuollaisia\npoikia siellä alhaalla tarvitaan.\n\nTuli Tapanin-päivä ja viimeiset matkavalmistukset tehtiin. Aika tuli\npitkäksi hämärää odotellessa siinä 7:n miehen voimalla. Kello 3:n\ntienoissa isäntäkin alkoi hoputella. Hän varustaa vielä viimeiseksi\nhyväksi työkseen miehet sopivilla vaatteilla, sukilla ja\nvillapaidoilla.\n\nTunnin kuluttua maisteri Hällfors saapuu tavaten kaikki täysissä\nnaparetkeilijän tamineissa, karvalakki korvilla, suuret villavuoriset\nkintaat kädessä.\n\n-- Nyt lähdetään parittain noin 50 metriä välimatkaa pitäen, ettemme\nherätä huomiota kaupungilla, hän selittää.\n\nViimeisen kerran puristamme isännän miehekästä kättä jäähyväisiksi.\n\n-- Onnea matkalle, pojat, ja tervetuloa takaisin!\n\n-- Hyvästi! Tulemme Kemin kautta ja \"Osulassa\" syödään taas\njuhlapäivälliset.\n\nParittain hiivimme Kemin autioita katuja meren rantaa kohti. Rinta\nsykkii rajusti. Levottomuus hiipii mieleen. On ratkaiseva hetki. Tähän\nasti on aina ollut mahdollisuus palata takaisin, jättää vaikka sikseen\nkoko seikkailu, ellei se miellytä. Mutta nyt pian astumme rajan yli, ja\npaluu on mahdoton.\n\nKokoonnumme erääseen pimeään rantalatoon. Sieltä miesjoukko alkaa\nhiljalleen ponnistella aukean, lumisen jäätikön yli länttä kohti.\nHällfors jättää joukkonsa Jumalan haltuun.\n\n-- Kulkekaa suoraan merelle. Opas kyllä saavuttaa teidät!\n\nAstumme arasti eteenpäin, kuunnellen ja vilkuillen iltahämärään. Olemme\nkohta jo kilometrin päässä rannasta, mutta opasta ei kuulu. Levottomuus\nkasvaa. Pitääkö jo lähteä ilman opasta jäätikköä samoamaan.\n\nViimeinkin hanki suhahtaa. Illan hämärästä ilmestyy valkea haamu\nsuksilla, asettuu jonon etunenään selittäen lyhyesti:\n\n-- Minä olen opas.\n\nTarkastelemme uteliaasti tulijaa. Mies on puettu valkoisiin\nliinahousuihin ja lammasnahkaturkkiin. Päässä hänellä on\njäniksennahkainen lakki, joten miestä ei lunta vasten hämärässä voi\npaljonkaan havaita. Nyt hänelle satelee uteliaita kysymyksiä.\n\n-- Miten pitkä tämä matka oikein on?\n\n-- Mennäänkö sisä- vai ulkoreittiä?\n\n-- Mitä saaria nuo ovat?\n\nOpas jättää yksinkertaisesti kysymykset vastaamatta, murahtaa vain\njurosti jotakin, mitä kukaan ei ymmärrä. Äänettömyys tarttuu meihinkin.\nAlamme aavistaa aseman vakavuutta. Hiljalleen joukko taivaltaa\nlähisaaria kohti, jotka mustina kuin ukkospilvien longat häämöttävät\netäällä lumen peittämän aavan keskellä. Pieni valontuike sieltä joskus\nkuin kiihoittaa ponnistelemaan. Vinha tuuli puhaltaa pyryä selkään\nmennen luihin ja ytimiin. Vauhti kiihtyy.\n\nOikealta kuuluu kapsetta.\n\n-- Seis! opas komentaa virittäen revolverinsa. Seisomme hiljaa kuin\nhiiret kuunnellen. Heinäkuorma lipuu ohi. Taas eteenpäin.\n\nMitä kauemmaksi ehditään, sitä rauhallisemmaksi käy opas. Alkaa jo\npuhellakin rinnallaan astuville.\n\n-- Ei tämä vielä mitään ole, vasta rajanylimeno on vaarallista leikkiä.\n\n-- Mitähän siitä tulisi, jos tapaisivat?\n\n-- Lyijyä!\n\n-- Mitä!?\n\n-- Ennen kohtaamistamme, opas kertoo, sain kiertää koko Kemin. Santarmi\nja sotilas seurasivat kintereilläni. Täytyi mennä aivan vastakkaiselle\npuolelle kaupunkia ja sieltä pääsin kiertämään tänne seuraajat\neksytettyäni. Siksi tulin näin myöhään!\n\nMatka käy Kuusiluodon sahan ja mantereen välistä. Sahan tulet loistavat\nlämpöisinä, viimeisinä tervehdyksinä synnyinmaasta. Röytän valot\nalkavat näkyä. Siellä valvovat tullimiehet ja santarmit. Yht'äkkiä\nkirkas valovirta kaartuu meitä kohti.\n\n-- Muodostakaa rivi, miehet rinnakkain! opas komentaa. Käskyä\nnoudatetaan. Kuljemme yhdessä rivissä käsikynkkää, ja Röytässä\nvalonheittäjämiehistö voi nähdä vain yhden mustan pilkun liikkuvan\nulapalla.\n\nMitä kauemmas aavalle tulemme, sitä jäätävämmäksi käy tuuli. Opas\nmuuttuu jälleen harvapuheiseksi, levottomaksi, hiihtää usein kymmeniä\nmetrejä edellä. Jalkamiehet ponnistavat voimiaan pysyäkseen\nkintereillä.\n\n-- Älkää käykö niin kiivaasti, opas jälleen ärjäisee, kulutatte\nvoimanne ettekä jaksakaan perille. On tänne merelle miehiä\npaleltunutkin.\n\nKylmästä viimasta huolimatta hikoilemme, ja väsymys alkaa tuntua\njäsenissä. Mutta mikään ei auta, eteenpäin on pyrittävä.\n\n-- Mitä nuo kaukaiset tulet oikealla ovat? yritän kysellä.\n\n-- Ovatpahan vain tulia, opas murahtaa.\n\n-- Onko tuo rantaviiru vielä Suomea?\n\n-- Mitä te sillä tiedolla teette?\n\nTaas kuljetaan ääneti. Mutta kaukana oikealla syttyy valo valon\nrinnalle. Siellä avautuu laaja laakso täynnä kimaltavia tulia.\n\n-- Onko tuolla jo Haaparanta? kysyy eräs tovereistani.\n\n-- Ei likikään. Tornio se vasta on.\n\nLämmin tunne käy sydämessä. Tuolla on siis viimeinen niemeke Suomen\nrantaa! Vähitellen sekin jää jäljelle, häipyy yhä kauemmas -- katoaa\npimenevään yöhön. Mutta samalla syttyy lännessä uusia kirkkaita valoja.\n\n-- Haaparanta! riemuitsemme.\n\n-- Nyt nopeaan! opas huutaa.\n\nJuoksujalkaa ponnistamme eteenpäin. Opas suksillaan kiitää kaukana\nedellä. Noin kilometrin juoksemme, hengitys kiihtyy, rinta huokuu\nraskaasti. Jalat tuntuvat horjuvan.\n\nKaukana korkean jääröykkiön juurella opas seisoo odotellen, hymyillen.\n\n-- Nyt saatte panna maata ja levätä! hän sanoo. Toistamista ei\ntarvittu. Pian kaikki miehet makaavat jäällä. Rinnat aaltoavat ankaran,\npitkän juoksun jälkeen. Tuntuu kuin nouseminen olisi mahdotonta.\nHaluttaa iäksi jäädä tähän jääröykkiön juurelle, unohtaa kaikki!\n\nKaukana loistaa yhtenä valomerenä Haaparanta. Olemme Ruotsin puolella,\nvapaassa maassa. Santarmien kiväärinluodit eivät täällä uhkaa. Kasakat\npamppuineen ja piikkeineen ovat kaukana. Olemme vapaat!\n\nSiinä lepäävät Suomen nuorukaiset, kodittomina maanpakolaisina vieraan\nrannan jäällä kauan ja ääneti katsellen korkeuteen tähtitaivasta ja sen\nalla kiitäviä läpikuultavia pilvenhattaroita -- muistelevat kotiaan,\nmenneitä rauhan ja onnen päiviä, ja moni kaipauksen huokaus pusertuu\nrinnoista pakkasyöhön.\n\n-- Jokohan taas jaksettaisiin lähteä? kyselee opas hymyillen. Mies,\nJokisalo nimeltään, on kuin uudestaan syntynyt, puhelias, vilkas ja\nhyvänsävyinen ihminen. Nyt hän selittelee rantaseudun nähtävyyksiä.\n\n-- Tuolla on huviloita, tuolla tullimiesten majat j.n.e.\n\nRaskasta on nousta liikkeelle, jalat puutuneet, turvonneet kiivaasta\nkävelystä ja uupumuksesta. Ne liikkuvat kuin jäätyneitä puupölkkyjä\npitäisi perässään laahata, mutta ne liikkuvat kuitenkin, ja Haaparanta\nkasvaa edessämme.\n\nEnsimmäisten majojen luona kohtaamme ruotsalaisia tullimiehiä.\n\n-- Onko kiellettyä tavaraa mukana? he utelevat. Jokisalo selittää\ntavarain laadun ja pienten matkalaukkujennne sisällön. Ja siinä vasta\nhuomataan, että eräs innokas musiikkimies ei ollut hennonut luopua\nviulustaan, vaan oli kuljettanut senkin mukanaan toivoen saavansa\nraskaina hetkinä sen sävelistä lohdutusta.\n\n-- No olen minä nähnyt jos jotakin tänne tuotavan, mutta en vielä\nviulua, nauraa oppaamme.\n\nSatamassa on ruotsalainen sotilaspatrulli vastassa.\n\n-- Mitä miehiä te olette? kysyy aliupseeri tiukasti.\n\n-- Työmiehiä.\n\n-- Missä asutte?\n\n-- Savukosken talossa, vastaa opas arvelematta.\n\nSotilaat tarkastelevat kutakin kiireestä kantapäähän, asettuvat joukon\nympärille.\n\n-- Eteenpäin mars!\n\nEnsi kerran elämässämme olemme vankeja. Joka puolella on kivääriniekka\nsotilas. Haaparannan kaduilla on vilkas liike. Ihmiset palaavat\nteatterista, joukossa upseereja, sirot valkeat karvalakit päässään.\nPari uteliasta miestä astuu luoksemme.\n\n-- Oletteko suomalaisia, mihin te menette? kysyy paksuturkkinen\nherrasmies. H:n pitäjän nimismies, kuiskaa toverini. Kukaan ei vastaa.\nTungetteleva vieras yrittää kysellä uudelleen.\n\n-- Pois, vankien kanssa ei saa puhella, ärjäisee sotilas.\n\nSaavumme Savukosken taloon. Pari sotilasta jää portille. Aliupseeri\nseuraa porstuaan, missä isäntä jo odottaa.\n\n-- Tunnetteko näitä miehiä? kysyy aliupseeri epäillen.\n\nIsäntä tarkastaa meitä hymyillen.\n\n-- Tottahan toki nämä miehet tunnetaan. Ne ovat meidän työmiehiämme.\n\nJa sitten marssimme helpotuksesta huokaisten lämpimään huoneeseen. Pari\nnuorta neitosta hypähtää sisälle katsellen säälien tulijoita.\n\n-- Poikaparat tämmöisellä pakkasella! Mutta nyt saattekin lämmintä\nteetä ja ruokaa, he lohduttelevat.\n\nYöllinen ateria maistuu mainiolta, huoneen lämpö raukaisee jäseniä.\nJokisalo on loistavalla tuulella. Hän kertoo leveästi monista\nretkistään ja seikkailuistaan Pohjanlahden aavoilla jäätiköillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun joka tapauksessa oli varmaa, että jäitse varsin pian saatettaisiin\nliikkua vain hiihtämällä, niin etappijärjestö ryhtyi jo ajoissa\nhankkimaan sekä suksia että paulakenkiä. Tämä ei kuitenkaan ollut\nhelppoa, sillä tarvittiin satoja pareja kumpiakin, ja venäläiset olivat\nsotatarpeita silmälläpitäen anastaneet koko suksiteollisuuden, ja\nmelkein kaikki kenkätehtaatkin työskentelivät pelkästään armeijan\nlaskuun. Viskaali _Kaarlo Hällforsin_ välityksellä saatiin sentään\nOulusta aluksi noin 100 paria suksia ynnä suurehko määrä suksisauvoja,\nvarpaallisia ja mäystinkumeja sekä myöskin paulakenkiä, joita\nviimeksimainittuja liikemies Eino Gallenius kenkätehtaastaan toimitti\nlisää. Kuultuaan, että Akkumusjoen varrella asuvat Kemin pitäjän\ntalolliset tekivät suksia Venäjän armeijan tilauksesta, Hällfors lähti\ntoisena joulupäivänä sinne. Heti hän sieltä saikin suksia\ntoistakymmentä paria, ja myöhemmin niitä tuli vielä jonkin verran\nlisää.\n\nMyöskin Ylitorniolta ja Oulaisista suksia tilattiin, mutta niistä\nsaapui vain osa ja nekin vasta aivan viime tingassa. Sitäpaitsi\nkoottiin Kemin kaupungista suksia niin paljon kuin niitä vain irti\nsaatiin. Tässä työssä etappia avustivat, paitsi paikallisoppaita, myös\nMöylyn-miehet, sellaiset kuin _Frans Tiura, Onni Kemppainen ja Akseli\nKorpelainen_. Kun vielä Tornion etappi toimitti Kemiin joukon\nHaaparannalle kasaantuneita suksia, saatiin näitä pohjolan tärkeitä\nliikkumisvälineitä kokoon kaiken kaikkiaan juuri sen verran, että\nniiden avulla Kemin kautta vielä tulevat miehet voitiin lähettää rajan\nyli.\n\nKun osa suksista, varsinkin maaseudulta hankitut, olivat\ntervaamattomia, otti Ajoksen jääkärikämpältä meille entuudestaan tuttu\npoikanen, Jaakko Jokisalo ne tervatakseen ja muutoinkin kuntoon\nlaittaakseen. Kun paulakenkiä ja mäystinkumeja oli riittämättömästi,\ntäytyi osan Saksaan-menijöistä hiihtää taipaleensa ilman kumeja ja\ntavallisin jalkinein. Suksissa tosin oli takaremmit, mutta tällainen\nhiihtäminen oli sittenkin varsin tukalaa.\n\nSuksikulun tultua käytäntöön ei suurehkoja miesryhmiä enää voitu\nlähettää matkaan suoraan \"Osulasta\", sillä sehän olisi luonnollisesti\nheti herättänyt huomiota. Tämän vuoksi täytyi menetellä siten, että\njäälle-opastajat ottivat tarpeellisen määrän suksia kukin\nkotipihalleen, missä ne pantiin sopivaan paikkaan. Sen jälkeen he\nkävivät noutamassa ryhmänsä \"Osulasta\", toivat sen suksien luo ja\nsitten johtivat miehensä kaupungin alueelta sovittuun yhtymäpaikkaan\njäälle. Yhtä salaisesti kuin maan ollessa paljaana ei miehiä kuitenkaan\nenää voitu opastaa. Huolta etappijärjestölle tuotti ensi alussa sekin,\nettei jäällä vielä toistaiseksi ollut suksenlatuja. Jos Saksaan-menijät\nolisivat puhtaalle lumelle hiihtäneet selvät ja suorat Ruotsinlatunsa,\nniin tietysti saaristossa liikkuvat venäläiset rajavartiat olisivat ne\nhuomanneet. Tämän takia päätettiin asia Lehdon ja Saartolan\nehdotuksesta järjestää siten, että urheiluseura \"_Kunto_\", johon\nuseimmat paikallisoppaat kuuluivat, toimeenpanisi jäällä\nhiihtokilpailun. Niin meneteltiinkin, ja kyllä Kemin edustalle silloin\nlatuja syntyi. Tapaus herätti aktivistipiireissä mielenkiintoa Kemin\nulkopuolellakin. Helsingissä juttu kierteli sellaisena, että\nkysymyksessäoleva hiihtokilpailu oli toimeenpantu Saksaan-menijäin\nkesken ja että nämä olivat hiihtäneet suoraan Ruotsiin. -- Niinhän nämä\noikeastaan tekivätkin, vaikkakin se \"kilpahiihto\" tapahtui yön\npimeydessä -- ja palkinnot jaettiin vasta parin vuoden perästä Vaasan\ntorilla!\n\nKuten myöhemmin lähemmin kerromme, joutui etappi erään hälytyksen\njohdosta olemaan joulukuun 15. päivän jälkeen muutamia päiviä\nkatkenneena. Kun toiminta sitten jälleen alkoi, rupesivat seisauksen\nvaikutukset ilmeisesti tuntumaan. Värväystä oli tietysti yhteen menoon\njatkettu, ja tällöin purkautui etapin tilapäisen katkeamisen aiheuttama\npato. Marraskuun puolivälistä lähtien oli sitäpaitsi itse värväyskin\nasteittain yhä tehostunut ja joulukuun puolivälin jälkeen, jolloin\nylioppilaat palasivat Helsingistä kotipuoleensa, värväreitten ja\nsamalla myös värvättyjen lukumäärä kasvoi huomattavasti. Vähän\naikaisemmin oli levinnyt väärä huhu, että ylioppilaita ei muka enää\nhaluttukaan \"alhaalle\". Tämän tiedon oikaisi marraskuun lopulla 1915\nHelsinkiin saapunut joukkueenjohtaja _Aarne Sihvo_, joka piti säihkyviä\npuheita eri ylioppilasosakuntiin kuuluville saaden värväysinnon ja\nmenohalun hereille. Sihvon rohkea ja innostava esiintyminen Helsingissä\nja Itä-Suomessa vaikutti varmaan sen, että Saksaan-lähtevien\nylioppilaidenkin joukko lisääntyi huomattavasti. Varsinkin heti joulun\njälkeen alkoi Saksaan-menijöitä saapua Kemiin runsaammin kuin miltei\nkoko aikana. Pimeä meren selkä \"nieli\" joukon toisensa jälkeen.\n\nNäissä jännittävissä, työtä ja vaivaa kysyvissä puuhissa kului\netappijärjestön miesten aika. Varsinkin Hällfors oli ahtaalla, kun\nhänen uskollinen työkumppaninsa Pietilä makasi sairasvuoteella\nkykenemättä ottamaan osaa siihen tuliseen, kiireiseen työhön, mikä\netapin miehiä juuri tähän aikaan kovasti koetteli. Mutta kukin päivä\nkantoi kuormansa, ja yötä seurasi aina uusi aamu. Näin päästiin\nloppiaisaattoon, tammikuun 5:nteen 1916.\n\nSilloin oli Kemissä Saksaan-pyrkijöitä enemmän kuin koskaan ennen,\nnimittäin kokonaista 44 miestä. Tämäkin todistaa, että miestulva oli\ntodella suuri. Voimme näin ollen arvata, että Kemin etapin miehillä oli\ntäysi työ koettaessansa saada Saksaan-menijät nopeasti pois\nkaupungista. Ja vaikka olikin loppiaisaatto, oli heidät kaikin mokomin\nlähetettävä taipaleelle.\n\nAllu Jokisalo, tuo vanha möylyläinen, joka oli jo yli kolme kuukautta\nyhtämittaa ollut näissä sangen rasittavissa, voimaa ja rohkeutta\nkysyvissä etappitoimissa, suostui lähtemään oppaaksi. Mutta suksia ei\nparhaallakaan tahdolla saatu kokoon kuin ainoastaan 25 paria. Puuttui\nsiis 19 paria. Silloin joku jäälle-ohjaajista ehdotti, että, kun muut\nkeinot eivät auttaneet, tarvittavat sukset otettaisiin ilman muuta\ntalojen pihoista. Niin päätettiinkin tehdä. Kuitenkin oli jokaisen\nehdottomasti pantava muistiin, mistä pihasta hän sukset otti, jotta\nniiden hinta voitaisiin myöhemmin suorittaa niiden omistajille. Nuo\netapin hallussa olevat 25 suksiparia ynnä pihoista saadut sukset\njaettiin sitten tasan ohjaajien kesken, ja kukin vei omansa\npihamaalleen. Kahdeksan suksettomaksi jäänyttä miestä lähetettiin\nmenemään Kaakaman ja Tornion kautta.\n\nKun kaikki oli järjestyksessä, kokoontuivat ohjaajat \"Osulaan\", missä\nHällfors tavalliseen tapaan jakoi miehet heidän keskensä. Sitten\nlähdettiin useissa ryhmissä eri pihoilta jäälle, Selkäsaaren\neteläpäässä olevan huvilan luo, minkä Jokisalo oli määrännyt\nyhtymäkohdaksi. Hänen tarkoituksensa oli hiihdättää pojat Selkäsaaren\nympäri ulointa tietä suoraan Ruotsin rajan poikki ja sitä pitkin\nperille saakka. Tämän hän katsoi välttämättömäksi osaksi joukon\nsuuruuden tähden, osaksi siitäkin syystä, että Suomen saaristossa tähän\naikaan risteili ratsastavia sotilasvartioita. Menemällä rajan poikki\ntarpeeksi etäältä hän arveli voivansa välttää näiden huomion.\n\nSovittuun aikaan klo 6 ip:llä kaikki ryhmät olivatkin perillä\nmääräpaikassa, missä Jokisalo jo odotti tulijoita. Hän oli ilmeisesti\nhermostunut, ja ennenkuin Hällfors edes ehti tarkastaa, olivatko kaikki\nmiehet mukana, Jokisalo lähti hiihtämään, lyhyeen tapaansa ilmoittaen,\nettä niiden, jotka halusivat matkaan, oli seurattava perässä.\nKehoitusta noudatettiin heti, ja jono levisi pitkäksi harvaksi riviksi.\nKunkin ryhmän viimeisenä oli tullut yksi sukseton mies; näille ohjaajat\nluovuttivat omat suksensa. Vaatetuksen puolesta huonoimmin\nvarustautuneille he antoivat rukkasensa, vieläpä vaihtoivat\nlakkinsakin. Jättäessään joukon viimeisimmälle omat, rakkaat\nkoulupoika-aikaiset suksensa Hällfors kysäisi, mikä tämä oli miehiään.\n\n\"Viinuri -- hotellista[52] Viipurista\", kuului vastaus.\n\n\"Mene hyvällä onnella!\" sai kysyjä sanoneeksi.\n\nJa niin painui tämäkin Suomen-mies Pohjanlahden yöhön.\n\nOhjaajat palasivat lumessa kahlaten eri teitä kaupunkiin.\n\nVäsyneenä ja alakuloisen Hällfors saapui asuntoonsa. Tänään oli miehet\nvielä saatu menemään, mutta miten kävisi huomenna ja sitä seuraavina\npäivinä! Etapilta puuttui suksia ja kenkiä, siis kaikkein\nvälttämättömimpiä kuljetusvälineitä. Tilattuja suksia oli odotettu ja\nodotettu, mutta niitä ei ollut saapunut. Hällfors meni iltajunan\ntulolle asemalle kertoaksensa huolistansa Lindqvistille ja\nkuullaksensa, olivatko tavarat vihdoinkin tulleet. Ja Oulusta olikin\nsaapunut laatikko kenkiä ja kumeja sekä Oulaisista suurehko määrä\nsuksia. Tilanne alkoi siis jälleen näyttää toivorikkaalta.\nPaluumatkalla Hällfors poikkesi \"Osulaan\" saaden tietää, että\niltajunassa oli saapunut taas kymmenkunta miestä. Päätettiin kuitenkin\nodottaa vielä seuraavan illan \"saalista\" ja vasta senjälkeisenä päivänä\nlähettää matkalle suurehko joukko.\n\nMutta seuraava päivä toikin tullessaan vakavia viestejä. Jokisalo\npalasi ja kertoi muutamien miesten häipyneen tietymättömiin. Hän oli\nhiihtänyt suunnittelemaansa ulompaa tietä, mutta se oli osoittautunut\nliian pitkäksi. Hiihtoon tottumattomista miehistä oli toinen toisensa\njälkeen alkanut uupua. Lopulta jono oli venynyt noin kilometrin\npituiseksi. Jokisalo oli hieman kärsimättömänä odottanut miehiä.\nViimein hän oli ilmoittanut, että heidän mikäli mahdollista oli\nhiihdettävä hänen mukanaan, mutta suuressa joukossa oli huonojakin\nhiihtäjiä. Kun Jokisalo oli saapunut Ruotsin puolelle, oli hän\nodottanut miehiä hyvän aikaa, mutta niitä ei ollut tullut perille kuin\n31. Viisi miestä oli siis haihtunut joukosta. Kaksi näistä oli\nkuitenkin saapunut myöhään aamulla latua pitkin laahustaen. Yhden oli\nJokisalo jo aikaisemmin luullut nähneensä kääntyvän sivulle ladulta ja\nlähtevän hiihtämään Kuusiluodon sahalta näkyviä tulia kohti. Toinen\nmies taas oli niinikään äkkiä poikennut ladulta Tornion Röytän\npaikkeilla alkaen sitä kohden hiihtää. Jokisalo ei kuitenkaan ollut\nkatsonut voivansa mennä käännyttämään näitä, sillä hänellä oli ollut\nmielessä tuon suuren joukon kohtalo; sitä hän ei parin miehen tähden\nollut voinut panna vaaralle alttiiksi. Röytän tienoo olikin ankarasti\nvartioitu ja sen takia kartettava paikka. -- Lähimpänä olleet olivat\nkertoneet, että viimeksimainittu mies oli poikettuaan ladulta hetken\nperästä päästänyt vihlovan huudon ja kaatunut hankeen. Aamulla Jokisalo\noli Haaparannalla saanut tietää, että Röytän edustalta oli löydetty\nsydänhalvaukseen kuollut mies. Tällä oli ollut taskussaan tamperelaisen\nmonttöörin _Niilo Koskisen_ nimelle kirjoitettu matkalupatodistus[53]\nja yllään kaikesta päättäen Kemin etapin hankkimat varusteet. --\nViidennen miehen häviämisestä Jokisalolla ei ollut ollut aavistustakaan\n-- eikä voinutkaan olla, kuten myöhemmin saamme kuulla. Kuusiluotoon\npäin poikenneen hiihtäjän retki ja sen tarkoitus selviää niinikään\nedempänä.\n\nNämä eivät olleet hyviä uutisia. Olihan näet pelättävissä, että\nvenäläiset Röytän edustalle kuolleen Saksaan-menijän jälkiä seuraten\npääsisivät sille suurelle kantaladulle, joka johti Selkäsaaren taakse.\nJos näin kävisi, niin silloin voisi koko etappi tulla ilmi. Ei tiedetä,\nkäyttivätkö rajavartiat tätä tilaisuutta hyväkseen, mutta joka\ntapauksessa ukkospilviä rupesi kertymään Kemin aktivistien uhaksi.\nAlakuloista tuntua lisäsi tietysti sekin, että kaksi opastettavista oli\nkeskeyttänyt matkansa; oli täysi syy epäillä senkin kääntyvän\nonnettomuudeksi, niinkuin sitten tapahtuikin. Eipä ollut näin ollen\nihme, että masennus ja huolestunut mieliala pyrkivät saamaan valtaa\netappijärjestön jäsenissä. Kaiken kukkuraksi Juho Heiskanen -- juuri\nyllämainituista syistä -- kieltäytyi loppiaisen jälkeen enää\nvastaanottamasta miehiä \"Osulaan\". Etappi oli siis taas toistaiseksi\nkatkaistava ja siitä ilmoitettava sekä A.K:lle Helsinkiin että myös\nKemiin matkallaoleville \"alasmenijöille\". Viimeksimainitun tiedoituksen\npiti tapahtua siten, että Peräpohjolan-junan lähinnä veturia olevan\nkolmannen luokan vaunun oven sisäpuolelle -- joskus myös W.C:n oven\nsisäpuolelle -- oli kiinnitettävä Oulun asemalla punainen 10:n pennin\npostimerkki.\n\nLoppiaisaattona saapuneet miehet päätettiin kaiken varalta lähettää\nedelleen jo loppiaispäivänä. Tämän miesjoukon opasti rajan yli Konsta\nAspegrén. Ja huolimatta tiedotuksesta, että tie oli tukkeutunut, Kemiin\nsaapui vielä muitakin menijöitä.\n\nNiinpä tammikuun 8. p:nä 1916 m.m. ylioppilaat _Erkki Raappana ja\nWerner Wiklund_ (nykyään jääkärimajureita) lähtivät Oulusta pohjoista\nkohden. Muille varoitukseksi Raappana liimasi postimerkit entisten\nlisäksi vielä mainitun vaunun W.C:nkin oveen arvellen, että\nasianomaiset ne siitä paremmin huomaisivat. Pojat istuivat kolmannen\nluokan vaunussa, missä oli 16 vilkasta ja iloista Karjalan ja Savon\npoikaa, m.m. _Viljo A. Brander, Vilho Leväinen, Eino Suhonen, A. Heikki\nAhlroth, Urho Heikkinen, Emil Suni, ja H. H. Turunen_. Raappanan ja\nWiklundin haastellessa keskenään tuli heidän luoksensa karjalaisten\njoukosta nuori Viljo Brander kysyen viattoman näköisenä:\n\n\"Saksaanko te menette?\"\n\n\"Emme\", oli kylmä vastaus.\n\n\"Kyllä te menette sinne, kyllä minä tiedän -- sinne minäkin menen\".\n\nNuoren pojan avomielisyys sekä arvelutti että huvitti oululaisia.\nSaksaan-kulkijat näyttivät tuntevan toisensa jo pelkästään kasvojen\nilmeistä ja muusta olemuksesta.\n\nPostimerkkitiedoitus teki tehtävänsä. Miehet alkoivat tippua junasta.\nMikä jäi Simoon, mikä Maksniemeen, mikä minnekin. Mutta _Viljo Brander_\noli niin kiintynyt oululaisiin veljiinsä, että hän pysyi uskollisesti\npaikallaan.\n\n\"Väärällä passilla minä olen tänne saakka tullut ja kyllä minä sillä\nKemissäkin pärjään\", hän vain arveli.\n\nRaappana ja Wiklund pääsivät ilman tarkastusta, kun he näyttivät olevan\nkemiläisten tuttuja, mutta Branderin täytyi käydä tavallisen\nkiirastulen läpi. Kun hän tuli rajavartiosotilaan pöydän eteen, niin\nhän löi ensiksi rukkaset lattiaan; sitten hän aukaisi takkinsa, kaksi\npäälletysten olevaa risaista takkia, pisti napin virkaa toimittavan\nlukkoneulan huultensa väliin ja alkoi kaivella passiansa. Vihdoin hän\nsen löysikin ja selviytyi kuin selviytyikin ehein nahoin\nrajavartioista. Näiden päähän ei näet voinut pälkähtää epäillä\ntällaista resupekkaa, joka ei näyttänyt kiireestä mitään tietävän. --\nKemissä pojat sitten odottelivat kaksi päivää sijoittuneina varmoihin\ntaloihin. Välille jääneet miehet saapuivat myös vähin erin Kemiin,\njotenka lähteviä oli lopuksi kaikkiaan 16 miestä.\n\nTällä kertaa Saartola järjesti lähetyksen, sillä Hällfors oli\nmatkustanut Helsinkiin ja Pietilä oli vielä heikko. Raappana, joka\nhyvin tunsi Kemin, otti kuljettaakseen jäälle sovittuun yhtymäkohtaan 5\npoikaa. He hiihtivät Maantiekatua pitkin luoteeseen aikoen mennä\nsuoraan peltojen yli rantaan. Mutta Maantiekadun päässä he yht'äkkiä\nhuomasivat, että kolmimiehinen sotilaspatrulli oli tulossa Rantakatua\npitkin. Raappana hiihti edellä kovaa vauhtia alamäkeä eikä enää voinut\nmuuttaa suuntaa, vaan laski ensimmäisen patrullisotilaan suksien\npäällitse. Mutta muut kääntyivät Karihaaraan päin, suunnaten sitten\nkulkunsa, rantaradan yli päästyään, Kiikelin saarta kohti. Raappana\njätti pojat sinne palaten etsimään erästä Sortavalan poikaa, joka oli\neksynyt muusta joukosta jääden harhailemaan rantaradan tienoille. Kun\nhän ei tätä löytänyt, palasi hän miestensä luo. Toisen ryhmän ohjaajana\noli paikallisopas _Niilo Posti_. Hän vei miehensä Raittiusseurantalon\nohi. Kun ryhmä pääsi jäälle, ammuttiin sitä kohti kaksi laukausta.\nKolmannen ryhmän vei Saartola Hahtisaaren vahtipaikan sivu. Jäältä\npalattuaan hän löysi eksyneet ja kaupunkiin saapuneet miehet ja vei\nheidät jäällä jo kulkevaan joukkoon saavuttaen tällä kertaa rajaoppaana\nolevan _Kalle Winterin_ ja tämän miehet noin 10 km:n päässä Kemistä.\n\nOli aika pakkanen ja merellä sumua. Täikön karilla, 5 km Kemistä\nlänteen, liikkui venäläisiä rajavartioita. Ne sivuutettiin\nonnellisesti. Röytän tienoilla huomattiin taas venäläisiä, joilla oli\nmukanaan vimmatusti haukkuvia pystykorvakoiria. Sumu verhosi kuitenkin\nkulkijat suojiinsa. Valkoiset paidat yllään Raappana ja Winter\nhiihtivät tarkastamaan patrullin kierrosta saapuen aivan sahan rantaan.\nKun he huomasivat, että sotilaat olivat tarpeeksi kaukana, palasivat he\ntakaisin, ja Winter komensi matalalla äänellä: \"Nyt!\" Niin hiihdettiin\npyrynä rajaa kohti ja sen yli.\n\nEdellämainittujen Karjalan ja Savon poikain joukosta olivat m.m.\n_Heikki Ahlroth ja Viljo Leväinen_ jääneet -- postimerkkitiedoituksen\nhuomattuaan -- Olhavan asemalle, mistä he sitten seuraavana päivänä\njatkoivat matkaa junassa saapuen Kemiin tammikuun 9. p:n illalla tiellä\nyhdyttämiensä _Frans Herman Ilomäen ja Selim Mäkelän_ seurassa. He\nmajoittuivat Lappalaisen matkustajakotiin, mutta menivät heti tapaamaan\n\"Osulan\" Heiskasta, joka tunnusmerkit oikeiksi huomattuaan\nystävällisesti ilmoitti Kemin reitin olevan tällä kertaa tukossa; hän\nkehoitti miehiämme odottamaan pari päivää toivoen ylikulun jollain\ntavoin järjestyvän. Kun näin ei kuitenkaan käynyt, niin Heiskanen\nneuvoi heitä pyrkimään rajan yli Torniosta käsin. Miehemme\nmatkustivatkin Tornioon asettuen asumaan Pettersonin matkustajakotiin.\nSiellä he joutuivat erään virolaisen kapteenin pariin, joka tuntui\nolevan hyvä mies ja kova venäläisten vihaaja.[54] Mäkelä lyöttäytyikin\ntämän seuraan, vaikka Ilomäki varoitti toveriaan. -- Kun miehillämme ei\nollut Tornion etappijärjestölle esitettäviä suosituksia, niin he\nkoettivat neljän päivän aikana ominpäin pyrkiä rajan yli. Kääntyivätpä\nhe tässä tarkoituksessa m.m. erään parturiliikkeenpitäjän puoleen,\nmutta ei tämänkään onnistunut heitä saattaa yli. Sitten Ilomäki tapasi\nerään puujalka-äijän, joka niinikään lupasi poikia auttaa. Hän neuvoi\nheidät erääseen mökkiin, mikä sittemmin osoittautui olevan mitä\nkurjimman riettauden ja salakuljetuksen pesäpaikkoja. Kun he illalla\nsaapuivat tuohon sovittuun paikkaan, erään saunan luona olevalle\nmökkirähjälle, tuli sieltä heitä vastaan vanhahko, jonkin verran\n\"liikutetussa tilassa\" oleva eukko tiedustellen, mitä he olivat\nmiehiään ja mihin he pyrkivät. Saatuaan tietää heidän haluavan päästä\nrajan yli eukko ilmoitti mökissä olevan joukon miehiä, jotka aikoivat\naamuyöstä lähteä Ruotsiin väkijuomia y.m. tavaraa noutamaan. Näin\npuhein hän johti Saksaan-menijät mökkiin.\n\n\"Mitä miehiä te olette?\" tiuskaisi heti eräs mies tervehdykseksi.\n\"Puukko sydämeen, jos vain ilmiannatte!\"\n\nAsia selvisi kuitenkin siten, että miehet lupasivat ottaa ylipyrkijät\nmukaansa klo 3 aamulla. Mutta kun odottaminen näiden perin raakojen\nihmisten seurassa tuntui kovin vastenmieliseltä, ryhtyivät miehemme\npuheisiin äskeisen eukon kanssa, joka silloin lupasikin järjestää niin,\nettä he pääsisivät lähtemään heti. Ottaen sangon käteensä eukko meni\nsaunan taakse tähystelemään niillä paikoin kulkevan vartiosotilaan\nliikehtimistä. Juuri kun miehemmekin olivat tulleet saunan luo, saapui\nsiihen tuo sotilas käännähtäen kuitenkin samassa ympäri ja alkaen\nhiljalleen kulkea entisiä jälkiään poispäin. Kun hän oli ehtinyt noin\n200:n metrin päähän, hihkaisi eukko: \"Nyt juoskaa niin nopeasti kuin\npääsette!\" Ja viivana pyyhkäisivät miehet Ruotsin-puoleiselle\nrannalle.[55] Mutta venäläinen kulki laahustellen latuansa lainkaan\nhuomaamatta Saksaan-menijäin kilpajuoksua. Ennen lähtöään pojat olivat\nhyvittäneet eukkoa luovuttaen hänelle viimeiset penninsä.\n\nKun Hällfors palasi Helsingistä, kerääntyi parin päivän kuluessa Kemiin\ntaas toistakymmentä lähtijää, jotka osaksi poimittiin asemalta, osaksi\nohjattiin Oulusta käsin suoraan Hällforsin luo. Nämä kuljetti tammikuun\n13. p:n illalla rajan yli _August Möykkylä_.\n\nLähtiessään Haaparannalta paluumatkalle Möykkylällä oli repussaan\nKemiin vietäväksi kirjeitä sekä sähkösanoma. Hän hiihti pitkin\nRuotsin-puoleista rantaa Leppikarin kohdalle, mistä hän sitten lähti\nyrittämään rajan yli. Edeten hiljaa sauvat kainalossa hän mitään\nepäiltävää huomaamatta pääsi jo Leppikarin rantapensaikkoon, kun\nyht'äkkiä aivan kuin maasta nousseina kaksi miestä hyppäsi hänen eteensä\npistoolit ojossa.\n\n\"Kädet ylös!\" komensivat miehet.\n\nMöykkylän täytyi totella. Siinä avuttomana seisten hän sai sitten tehdä\nselkoa matkansa tarkoituksesta. Onneksi tullivartiat eivät tunteneet\nMöykkylää, kuten ei hänkään heitä. Pidätetty tekeytyi hyvin pelokkaaksi\nkertoen itkunsekaisella äänellä olevansa Seittenkarissa töissä ja\naikovansa käydä Röytässä tuttaviensa luona. Kuulustelun tällä tavoin\njatkuessa tullivartiat panivat aseet taskuunsa aikoen viedä Möykkylän\nvahtituvalle tarkemmin tutkittavaksi.\n\nSiinä lähtöä tehtäessä Möykkylä oli ryhtyvinään tupakaksipano-puuhiin\nja aikoi sitä varten ottaa taskustansa muka savukelaatikon. Mutta\nsieltäpä ilmestyikin hänen käteensä browninki, ja silloin oli\ntullivartiain vuoro nostaa kätensä pystyyn. Möykkylä otti molemmilta\naseet pois heittäen ne pimeään lepikkoon. Sitten hän nousi suksilleen\nlähtien tuimasti hiihtämään Leppikarin läpi Selleen suojaavaa metsää\nkohti. Ja vaarallinen posti pelastui Möykkylän mukana Kemiin.\n\nNeljän seuraavan päivän aikana saapui Kemiin vielä 8 miestä, niiden\njoukossa myös jääkäri Jussi Sihvo. Hällfors näytti Sihvolle kartalta\ntarkan suunnan ja johti miehet sitten lähimpään saaristoon. Sieltä\nSihvo opasti joukon Haaparannalle. Tämä tapahtui tammikuun 17. p:n\nillalla 1916, ja siihen päättyikin Kemin etapin varsinainen\nmiestenkuljetus.\n\n\n\nKemin etapin toiminta numeroiden valossa.\n\n\nTällä kohtaa katsomme olevan syytä kosketella Kemin etapin historian\nkaikkein kiintoisinta, mutta samalla vaikeimmin ratkaistavaa kysymystä,\nnim. sitä, kuinka monta miestä Kemistä opastettiin yli sekä kuinka\nmonta näistä saapui jääkäripataljoonaan tai muuten antautui\njääkäriliikkeen isänmaalliseen työhön. Tätä kysymystä on todella mitä\nvaikein ratkaista, sillä mitään menijäin lukumäärää koskevaa\nkirjanpitoa ei luonnollisista syistä ainakaan Suomessa ole voitu pitää.\nNekään yritykset, joita Hällfors tässä suhteessa teki -- hän nim.\nvahvasti peitetyin sanoin muka metsästyksensä tuloksista kertoen\nlähetti tri Kai Donnerille erinäisiä lukumäärätietojakin -- eivät\njohtaneet mihinkään tulokseen, sillä kysymyksessäolevat postikortit --\nyhtä vähän kuin Hällforsin lokakuussa lähettämä värväyksen\njärjestämistä koskeva promemoriakaan (muistiinpano) -- eivät koskaan\ntulleet perille.\n\nJoihinkuihin kiintopisteisiin nojaten ja monien, tämän kysymyksen\nratkaisua pohtineiden ystäviemme avulla uskallamme kuitenkin tehdä\nalempana olevan, likimääräisen laskelman.\n\nOn tunnettua, että tammikuun 13. p:nä 1916 saapui Lockstedtin leirille\ntuhannes (1.000.) jääkäri. Tämän jälkeen meni Kemistä etapin lopullisen\nkatkeamisen perästä vielä ainakin 50 miestä, jos näihin myös lasketaan\nKemistä tammikuun 13. päivän jälkeen värvätyt miehet. Saksalaisten\netappikonttorien johtajat, nim. Tukholman konttorin johtaja, kapteeni\nHeldt ja Haaparannan alakonttorin johtaja _Wilhelm Dahm_ ovat tarkkaan,\ntosin toistaiseksi kadoksissaolevaan kirjanpitoon perustaen taasen\nvarmat siitä, että n.s. pohjoisten etappien välityksellä Haaparannan\nkautta kulki noin 1.500 miestä, lukuunottamatta pfadfindereitä, joita\noli Lockstedtissa jäljellä 150.\n\nPitäen kiinni ensinmainitusta kiintopisteestä koetamme aluksi katsoa,\nmitä teitä nuo Lockstedtissa olevat 1.000 miestä ja Kemistä etapin\nkatkeamisen jälkeen lähetetyt 50 miestä kulkivat rajan yli.\n\nSamalla otamme myös huomioon, mitä Kemin etapin toimintaan tulee, ne\nkaikkiaan noin 200:ksi arvioidut keinottelijat, jotka vain ansaitakseen\nottivat matkarahat ja kulkivat yli, mutta palasivatkin sitten\nHaaparannalta pian takaisin yhä edelleen keinotellakseen tai jatkoivat\n-- Saksaan aikomattakaan -- matkaansa mikä Amerikkaan, mikä Norjaan ja\nmikä minnekin.\n\n_Tammikuun 13. p:nä 1916 Lockstedtissa olevat 1.000 miestä ja etapin\nkatkeamisen jälkeen Kemistä lähetetyt 50 miestä eli yhteensä 1.050\nmiestä jakautuvat seuraavasti:_\n\n  Pfadfindereitä .......................... 150 miestä\n  Saksasta y.m. saapuneita merimiehiä ...... 60   \"\n  Merenkurkun kautta (15.IX--15.XI.1915)[56] 40   \"\n  Välittömästi Tornion kautta[57] .......... 50   \"\n  Kemin välityksellä (Kemin, Tornion,\n  Tervolan ja Muurolan kautta) ............ 750   \"\n                                 Yhteensä 1.050 miestä.\n\n_Kaikkiaan jääkäripataljoonaan pohjoisia teitä kulkeneet 1.650 miestä\njakautuvat seuraavasti:_\n\n  Pfadfindereitä............................ 150 miestä\n  Tornion kautta välittömästi .............. 100   \"\n  Kemin kautta (myöhempi vaihe 50 m.) .......800   \"\n  Kajaanin, Oulun, Tervolan ja Muurolan[58]\n  kautta ................................... 600   \"\n                                  Yhteensä 1.650 miestä.\n\n_Koko jääkäripataljoonan noin 2.000 miestä jakaantuvat seuraavasti_:\n\n  Pohjoisten etappien välityksellä ....... 1.650 miestä\n  Merenkurkun (etapin) kautta ............   250   \"\n  Muita teitä ............................   100   \"\n                                  Yhteensä 2.000 miestä.\n\nPeräpohjolan kautta kulki siis tuo Saksaan-menijöiden laaja valtatie,\njota myöten noin 1.650 itsenäisyytemme esitaistelijaa vaelsi; ja niistä\ntulee yksistään Kemin osalle lähes puolet, nim. 800 miestä. Niistä\ntuhannesta jääkäristä, jotka tammikuun 13. p:nä 1916 olivat Lockstedtin\nleirillä, Kemi toimitti pataljoonaan tasan seitsemän kymmenesosaa eli\n700 miestä. Kun sitten otamme huomioon keinottelijat ja edestakaisin\nkulkeneet jääkärikuriirit ynnä etapin myöhemmän jakson kuluessa\nylitoimitetut, niin emme erehtyne arvellessamme, että Kemin kautta\nhuollettiin kaikkiaan yli tuhat (1.000) miestä. Niistä saapui\njääkäripataljoonaan vähintään 800 miestä eli siis runsaasti kaksi\nviidesosaa koko sen miesmäärästä.\n\nJollei siis Kemi olisi pitänyt rautaista porttiansa auki,\njääkäripataljoonan miesluku olisi suuresti supistunut; vaikka näet\nmuidenkin reittien ylläpitäjät tekivät kaiken voitavansa, ei niitä\nmyöten kuitenkaan olisi saatu kulkemaan suurempaa miesmäärää kuin\nsaatiin, sillä vaikeudet olivat siksi suuret ja esteet monenlaiset.\nMitä taas 800:n miehen suuruinen jääkärijoukon lisä merkitsi\nvapaustaistelussamme, se ei kaipaa selitystä.\n\nOn myös muistettava, että Kemi piti porttinsa auki _päin koko maata_,\nsillä se imi itseensä miehiä kaikilta Suomen kolkilta; ja juuri tämän\ntakia sen asema vihollisen vaaniessa oli niin perin arveluttava. Sekä\nystävien että vihollisten katseet olivat kaikkialta suunnatut Kemiin ja\nTornioon. Aivan yleisenä tietona kerrottiin aktivistien keskuudessa,\nettä Kemissä ja Torniossa Saksaan-menijä saattoi kääntyä suoraan\npoliisilaitostenkin puoleen; ja Kemin asemalla hääräilevä virkalakkinen\n\"Osulan\" juoksupoika oli niinikään kaikkialla Saksaan-aikovien\npiireissä tunnettu. Mutta kun näidenkin joukossa oli varomattomia ja\nharkitsemattomia ylikulkijoita, niin voimme ymmärtää, minkälaisen uhan\nalaisena Kemin etappi toimi. Jos olisi ollut kysymys vain muutamasta\nviikosta, niin saattaisi vielä käsittää Kemin miesten voiman; mutta kun\najattelemme, että he seisoivat paikallaan kuin kuumimmassa helvetissä\n-- neljä ja puoli kuukautta, niin sydämemme täyttyy oikeutetulla\nylpeydellä, ja me huudahdamme kiitollisina: \"Mitä harkintaa, mitä\nhuolta, mitä uskallusta ja uhrimieltä tällaisen liikkeen järjestäminen\nja hoitaminen onkaan kysynyt!\"\n\n\n\n\nTAISTELU ETAPIN OLEMASSAOLOSTA.\n\n\n    Ei tullut ruusuin hehkuvin,\n    ei lauluin, tuulin lauhkehin\n    oo meille vapautemme,\n    ei myrtinlehvin, kukkavöin,\n    vaan pakkastyynin talviöin\n    ja halki hankiemme.\n\n                 _V. A. Koskenniemi_.\n\n\n\nUkkospilvien uhkaamana.\n\n\nMarraskuun 20. p:n tienoilla 1915 Kemin etappi sai käsiinsä erään\nsähkösanoman, minkä Tornion santarmisto oli lähettänyt Tampereelle.\nSisällöltään se oli lyhyt, mutta riittävän selvä:\n\n_\"Kemistä ja sen pohjoispuolelta menee nuoria miehiä rajan yli\nmatkustaakseen vihollisvaltoihin.\"_\n\nEdelleen sähkösanomassa pyydettiin toimintaohjeita.\n\nPian alkoivatkin seuraukset tuntua. Vartiointia Kemissä tiukennettiin\nkaikin tavoin, ja sotilasten lukumäärää lisättiin. Paikkakunnalle\nsaapui muutamia siviili-etsiviä, jotka Kemissä ja sen lähitienoilla\nviipyivät viikonpäivät. Tullivirkamies Auno Halonen ilmoitti, että\nTornion tullikamari oli saanut kehoituksen pitää silmällä rajan yli\nsalaa kulkevia miehiä. Kun siis santarmeilla ja viranomaisilla\nilmeisesti oli tiedossaan, mitä Kemissä ja yleensä Peräpohjolassa oli\ntekeillä, niin tietystikin oli toimittava äärimmäisen varovasti ja\nsamalla tarmokkaasti, jos mieli ennen räjähdystä jotakin aikaansaada.\n\nKemin miehet eivät aikoneet noin vain antautua vihollisen käsiin. Sen\ntakia päätettiin hankkia järjestön jäsenille aseita. Tästä Hällfors oli\npuhunut jo aikaisemmin Haaparannalla, mutta sikäläinen saksalainen\nkonttori ei näyttänyt asian vakavuutta käsittävän. Senvuoksi Hällfors\nHelsingissä käydessään turvautui tri Sivéniin. Tämä silloin heti antoi\nhänelle mauserpistoolin ilmoittaen samalla, että erääseen Kulosaaren\npuutarhaan oli kätketty joukko Voima-liiton aikaisia mauserpistooleita\nja että ne voitaisiin tarvittaessa kaivaa sieltä esiin.[59] Kun\nHällfors kuitenkin toivoi saatavan aseita Tukholmasta käsin, jäi asia\ntällä kertaa silleen. Mutta kun Tukholmasta ei sitten mitään\nkuulunutkaan, niin Pietilä marraskuun 26. p:n tienoilla Helsingissä\nkäydessään otti asian uudelleen puheeksi. Silloin Sivén antoi hänelle\nmauserpistoolin ja ison colt-revolverin luvaten sen lisäksi sopivan\ntilaisuuden tarjoutuessa lähettää Kemiin 20 mauserpistoolia.\n\nMarraskuun loppupuolella etappi joutui ikäviin tekemisiin Venäjältä\nmilloin mistäkin syystä paenneitten henkilöiden kanssa, jotka pyysivät\nsen välitystä päästäkseen rajan yli. Milloin ilmestyi joku puolalainen\nkreivi, milloin baltilaisia aatelismiehiä, milloin muita epäilyttäviä\nsotakarkureita. Etappi karisti kuitenkin tällaiset tulokkaat heti\nniskoiltaan ilmoittaen Helsinkiin, että jos niitä sieltä vielä\nlähetettäisiin, ne armotta jätettäisiin viranomaisten käsiin. Kemin\netappi ei näet ollut mikään armeliaisuuslaitos, vaan sen täytyi pitää\nsilmällä yksinomaan Suomen asiaa. Sitäpaitsi mainitunlaiset henkilöt,\njoita alussa jokunen pääsi yli, huonosti palkitsivat heille annetun\navun. Ruotsin puolella he näet lörpöttelivät kaiken sen, mitä\nylipääsynsä johdosta olivat sattuneet tietoonsa saamaan.\n\nPeräti hermojakysyviä olivat ne monet -- usein joutavanpäiväiset, mutta\ntoisinaan sangen vakavatkin -- hälytykset, joita etappikansliaan\ntehtiin. Kun ilma oli kyllästetty mitä hurjimmilla huhuilla, oli\nmahdotonta edeltäpäin tarkistaa tiedoitusten todenperäisyyttä.\nNiinpä kerrankin saatiin keskellä yötä sana, että joitakuita\nSaksaan-pyrkijöitä oli vangittu Simossa. Kun mentiin ottamaan\nasiasta selvää, saatiin tietää, että kysymys oli tavallisista\nhevoshuijareista. Joskus taas saattoi joku Saksaan-menijäkin hurskaassa\nyksinkertaisuudessaan esiintyä suorastaan ilmiantajana, kertoessaan\navomielisesti aivan oudoille henkilöille, minne hän aikoi ja missä oli\nkäynyt, kuka hänet oli lähettänyt j.n.e.\n\nMyöhään yöllä joulukuun 15. p:n tienoilla 1915 löi joku etappikanslian\nseinään tavalliset kolme tunnuslyöntiä. Kun Hällfors riensi avaamaan,\noli ovella järjestön jäsen tullikirjuri _Eino Pajari_. Hän oli saapunut\nOulusta iltajunassa, joka tavallisuuden mukaan oli kovin myöhästynyt,\nja tuli suoraan asemalta kansliaan. Pajari kertoi kirjailija _Kyösti\nWilkunan_ ilmoittaneen puhelimitse Nivalasta viskaali Kaarlo\nHällforsille, että hän oli joutunut häikäilemättömän kiristyksen\nesineeksi ja että Kemin etappi oli ilmiannettu. Pajari, joka osui\nolemaan matkalla Oulussa, oli silloin heti lähtenyt Kemiin tuomaan tätä\ntietoa. -- Kun samoihin aikoihin toinen etappia vastaan kohdistettu\nilmianto oli tehty Rovaniemellä eikä sitäkään vielä oltu\nlopullisesti selvitetty, tulivat Pietilä ja Hällfors molemmat siihen\njohtopäätökseen, että etappi oli katkaistava siksi, kunnes asiasta\nsaataisiin täysi selvyys. Näin puhein Hällfors meni vielä yöllä\nlennätinvirkamies Brandthillin luo pyytäen, että tämä heti aamulla\nlähettäisi sovitun sähkösanoman Sivénille Helsinkiin.\n\nAamulla Hällfors matkusti Ouluun. Neuvoteltuaan siellä veljensä kanssa\nhän päätti lähteä Wilkunan luo Nivalaan päästäksensä täydellisesti\nasian perille. Saman päivän paikallisjunassa hän meni Oulaisten\nasemalle, mistä Nivalaan on 3:n peninkulman matka.\n\nOulaisissa Hällfors poikkesi ensin tapaamaan tohtori _E. E. Niemeä_.\nTämä ei kuitenkaan ollut kuullut, että Wilkuna värväyspuuhiensa takia\nolisi joutunut vaikeuksiin. Mutta kun Hällfors tuli majataloon, näki\nhän sen päiväkirjasta, että rikosasiainkomisario _Herman Wallin_ ja 4\nkonstaapelia olivat kahdella hevosella lähteneet \"täältä itäänpäin\".\n\n\"Tietenkin vangitsemaan Wilkunaa!\" iski Hällforsin mieleen.\n\nHän kiirehti hevosenvaljastamista ja lähti sitten ajamaan kovaa kyytiä\nyön selkään, ennättääkseen, jos suinkin mahdollista, poliisien edelle.\nNäitä hän ei kuitenkaan saavuttanut.\n\nPäästyään Nivalan kievariin Hällfors heti hyökkäsi päiväkirjan kimppuun\nlukien siitä taas tuon saman salaperäisen merkinnän: \"Täältä\nitäänpäin\". Helpotuksesta huokaisten Hällfors silloin ymmärsi, että\npoliisimiehillä olikin jokin toinen päämäärä.[60]\n\nSeuraavana aamuna Hällfors meni tapaamaan Wilkunaa. Tämä oli joutunut\ntodella arveluttavaan asemaan, joka kuitenkin tällä kertaa saatiin\nonnellisesti selvitetyksi.[61] Kemin etappia sitävastoin uhkasi vaara;\nilmianto voitaisiin näet tehdä Oulaisten nimismiehelle. Torjuakseen\ntämän vaaran Hällfors matkusti seuraavana päivänä takaisin Oulaisiin\nmennen siellä uudelleen tri Niemen luokse. Neuvoteltuaan tämän kanssa\nasiasta hän päätti pyytää nimismies _V. K. O. Soriolaa_ puheilleen.\nSoriola saapuikin seuraavana aamuna, ja silloin selvisi, ettei hänelle\nvielä oltu tehty mitään ilmiantoa Kemin etapin toiminhan johdosta.\nSamalla nimismies, jolle Hällfors peittelemättä kertoi jääkäriliikkeen\ntarkoitusperät, antoi kunniasanansa siitä, että jos ilmianto\ntehtäisiin, se ei menisi Oulaisten nimismiehenkonttoria pitemmälle.\nHällfors oli näin ollen vakuutettu, että niinhyvin Kemin etappi kuin\nWilkunakin olivat yllämainittuun vaaraan nähden täysin turvassa.\n\nKolmannen päivän illalla lähtönsä jälkeen Hällfors oli taas Kemissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseat marraskuun lopussa ja joulukuun alussa sattuneet hälyttävät\ntapaukset osoittivat selvää selvemmin, että kovin pitkää aikaa ei\nvoinut kulua enää siihen, jolloin Kemin etappi lopullisesti joutuisi\nkiinni. Ripeällä toiminnalla ja hyvän onnen suosiessa oli toistaiseksi\nvältetty vaanivat vaarat. Kaikesta huolimatta päätettiin\netappitoimintaa rohkeasti jatkaa.\n\nJoulukuun 18. p:nä 1915 Hällfors piti välttämättömänä taas matkustaa\nHelsinkiin ennen kaikkea ilmoittaakseen etapin jatkuvasta toiminnasta\nja entiseen tapaansa neuvotellakseen etapin asioista A.K:n edustajain\nSivénin ja Kai Donnerin kanssa. Tällöin hän selitti, että oli enää vain\najan kysymys, milloin etappi lopullisesti katkeaisi. Kaiken varalta oli\nsiis suunniteltava toisia etappiteitä, jotta ne tarpeen vaatiessa\nolisivat heti käytettävissä. Kysymykseen saattoi tulla oikeastaan vain\nkaksi tietä, nim. hiihtoreitti Merenkurkun yli ja erämaantie Kajaanista\nKemijoelle, josta sitten vanhat reitit vetäisivät Tornionjoelle.\nMerenkurkun etappi oli jo lokakuun 7. p:nä 1915 aloittanut\nmoottorilla-kuljetuksen Vaasasta Uumajaan, samoin myöhemmin\nPietarsaaresta ja Kokkolasta, mutta huolimatta rohkeiden miesten\nylivoimaisista ponnistuksista ei kulkua Merenkurkun yli saatu\npysyväisemmin järjestymään. Etelä-Pohjanmaan toimintatarmoiset miehet\nloivat luonnollisesti katseensa talvisen Merenkurkun tarjoamiin\nmahdollisuuksiin, ja samoin oli laita kysymyksessäolevassa\nneuvottelukokouksessakin. Sovittiin niin, että Hällfors koettaisi\npäästä vaasalaisten aktivistien yhteyteen tiedustellakseen, mitä\ntoiveita olisi hiihtoreitin järjestämisestä Merenkurkun yli meren\njäädyttyä ja samalla esittääkseen niitä kokemuksia, joita hänellä oli\nKemin etapin toiminta-ajalta.\n\nKemin etapin kiinnijoutumisen aiheuttama vaara ei kuitenkaan ollut\nuhkaava yksinomaan, eikä edes pääasiassakaan etapin toimissa oleville\nhenkilöille. Näillä oli nimittäin aina tilaisuus hätätilassa paeta\nRuotsiin. Sitävastoin todella peloittavaan asemaan joutuisivat etapin\nkatketessa paikallistuntemusta omaamattomat Saksaan-menijät. Se\nkokemus, mikä äskeisestä etapin katkaisemisesta oli saatu, osoitti,\nettä vaikka maassa toimiva värväriverkko oli verraten hyvin\njärjestetty, ei ilmoitus etapin katkaisemisesta ollut ajoissa\nsaavuttanut kaikkia värvätyitä, vaan Saksaan-menijäin tulo jatkui\nentisessä laajuudessaan niinäkin päivinä, jolloin Hällfors oli\nNivalassa. Jonkinmoista hiljentymistä oli havaittavissa vasta joulun\ntienoilla.\n\nTämä tosiasia osoitti, että Kemin kiinnijoutuessa santarmit\nsaattaisivat järjestää sinne todellisen loukun, mihin\npahaa-aavistamattomia Saksaan-menijöitä kymmenittäin voitaisiin kerätä\nja sitten pidättää. Tällaisen vaaran ehkäisemiseksi sovittiin\nedellämainitusta postimerkkitiedoituksesta, mikä ei kuitenkaan\nsittemmin osoittautunut käytännölliseksi.\n\nPaluumatkallaan Hällfors poikkesikin Vaasaan mennen tapaamaan\nvaasalaista aktivistia, silloista ylioppilas _Eino Kontsasta_.\nMerenkurkun hiihtoreitin aikaansaaminen otettiinkin tarkan harkinnan\nalaiseksi. Hällforsille selvisi tällöin, että etapin järjestäminen\nMerenkurkun yli tulisi olemaan erinomaisen vaikea tehtävä. Jo miesten\nvastaanotto ja kuljettaminen väkirikkaiden kylien läpi tuottaisi\nhankaluuksia, jotenka asian ilmitulemisen vaara olisi suuri. Matka\nRuotsiin olisi sitäpaitsi ainakin kolme kertaa niin pitkä kuin Kemistä,\nvaatien siis hiihtäjiltä äärettömiä ponnistuksia. Täten Hällfors yhä\nvain vahvistui siinä käsityksessä, että Kemin etappia oli koetettava\npitää auki niin kauan kuin suinkin mahdollista.\n\nHelsingissä oli tri Sivén ilmoittanut Hällforsille, että jääkäri\nSuvirinne oli ottanut viedäkseen Kemiin aikaisemmin puheenaolleet 20\nmauserpistoolia. Kun Hällfors tultuaan Vaasasta (23.XII.1915) Ouluun\npoikkesi aterioimaan Karjalaisen matkustajakotiin, niin hän ilokseen\nhuomasi, että \"pankkivirkamies Forsgren\" (Suvirinne) asui siellä. Tämä\noli kuljettanut aseet ensin Kajaaniin ja sieltä sitten hevosella\nOuluun. Yhdessä tuumien päätettiin lähettää pistoolit menemään junassa\nmatkatavarana; Lindqvist tai Gummerus saisi ottaa lähetyksen Kemin\nasemalla haltuunsa.\n\nJouluaattona miehemme lähtivät Kemiin klo 10:n paikallisjunassa, mitä\narvelivat vähemmän pidettävän silmällä. Pistoolit olivat pienessä,\nvankassa, lujalukkoisessa nahkakapsäkissä, joka täyteensullottuna\npainoi kuin raskas rautapultti. Koska santarmit silloin tällöin\ntoimeenpanivat matkatavarainkin tarkastuksia, panostettiin kaiken\nvaralta kaksi pistoolia, hanat viritettiin, varmuuslaite asetettiin\npaikoilleen ja aseet pantiin kapsäkkiin päällimmäisiksi. Sitten\nSuvirinne lukitsi sen pistäen avaimen taskuunsa.\n\nKun miehet raahaten raskasta kapsäkkiä saapuivat asemalle, oli\nmatkatavaraluukun kohdalla väentungos ja tietysti santarmikin virkaansa\nhoitamassa. Suvirinne meni pilettejä ostamaan, mutta Hällfors,\najattelemattomasti kylläkin, jäi kapsäkkeineen odottamaan pahimman\ntungoksen loppumista. Ennen pitkää matkustajat olivatkin melkein kaikki\npoistuneet; ainoastaan santarmi seista törrötti paikallaan. Kun aika\nrupesi jo käymään täpäräksi, eikä Suvirinnettä vielä kuulunut, oli\nHällforsin pakko yksin jatkaa \"etenemistä\". Mahdollisimman huolettoman\nnäköisenä ja viimeiset voimansa ponnistaen hän kuljetti kapsäkin\nmatkatavarain vastaanottoluukulle. Osoittaakseen santarmille\nkantamuksensa keveyttä hän heilautti sen luukkupöydälle hyvin\nrivakasti. Aaltomaisella sinkkilevyllä päällystetty pöytä silloin\npäästi sellaisen räminän, että koko odotussali kajahti. Ja kun luukulla\nei sillä hetkellä sattunut olemaan vastaanottajaa, niin santarmi\nkiiruhti Hällforsin luo ja viitaten kapsäkkiin vaati, huonoa\nsuomenkieltä mongertaen, tarkastusta varten sen avattavaksi. Samassa\nSuvirinne ilmestyi Hällforsin viereen ja alkoi kiukkuisesti santarmiin\ntuijottaen kaivella avainta housuntaskustaan. Siinä silmänräpäyksessä\nHällfors muisti nähneensä seinällä ilmoituksen, että väkijuomien\nkuljettaminen rautateitse oli jouluviikolla kielletty. Hän astui siis\nsantarmin eteen ja tiuskaisi tälle vihaisesti:\n\n\"Luuletteko Te, että kapsäkissä on viinaa? Ja vaikkapa siinä sitä\nolisikin, niin sen tutkiminen on suomalaisten viranomaisten asia. Teitä\ntämä ei liikuta!\"\n\nSantarmi näytti ällistyvän, ja samassa tapahtuman \"painopiste\"\nsiirtyikin toisaalle. Matkatavarain vastaanottaja näet tuli luukulle\ntarttuen tuohon metelin aiheuttajaan.\n\n\"Onko tässä väkijuomia?\" kysyi hän tiukasti. -- Kapsäkki oli\nepäilyttävän raskas, ja sitäpaitsi mies oli kuullut Hällforsin sanat.\n-- \"Olkaa hyvä, avatkaa se!\"\n\n\"Kapsäkki on erään tuttavani, jotenka minulla ei ole sen avainta, mutta\nvakuutan kunniasanallani, että viinaa siinä ei ole\", sanoi Hällfors.\n\n\"Vai niin\", penäsi asemamies, \"jollei avainta anneta, on lukko\nmurrettava!\"\n\nSilloin Hällfors tulistui.\n\nHypäten luukkupöydän yli hän meni vieressäolevaan toimistohuoneeseen\nhakemaan apua. Siellä osuikin olemaan asemakirjuri _Arola_, joka heti\nselvitti asian siten, että kapsäkki ilman muuta pantiin matkatavarain\njoukkoon junaan vietäväksi. Vilkaisemattakaan santarmiin, joka kauempaa\nkatseli tätä kohtausta, Hällfors ja Suvirinne nousivat junaan, joka\nheti lähti liikkeelle. Miehemme tulivat onnellisesti Kemiin ja samoin\npistoolit, jotka asemakirjuri Lindqvist vielä samana päivänä toimitti\nHällforsin kansliaan. Tämä tapahtui jouluaattona.\n\nViskaali _Kaarlo Hällfors_, joka jouluaaton edellisenä päivänä oli\nsaapunut Kemiin viettääkseen pyhiä äitinsä ja sisarensa luona, kertoo\nKemin miesten tämänhetkisistä puuhista seuraavaa.\n\n\"Joulua vietettiin työskentelemällä Kemin etappikansliassa Hille\nHalosen talossa. Saksaan-menijäin kuljetus oli parhaillaan käynnissä.\nEtappimiehet eivät joutaneet viettämään jouluaan kodeissaan, vaan he\nsaivat jäätävässä pakkasessa vastaanottaa miehiä ja järjestellä heidän\nylikulkuaan. Koko toiminnan keskipisteenä oli etappikanslia. Saavuin\nsinne tuossa klo 7:n aikaan illalla salaperäisestä portista pimeän\npihan kautta. Tuntien tunnukset löin määrätyt kolme iskua talon seinään\nja astuin sisään hurjannäköisen miehen, jääkäri Suvirinteen[62]\naukaisemasta ovesta. Etuhuoneessa vallitsi täydellinen epäjärjestys.\nLattialla lojui saappaita, nahkalaukkuja, säkkejä, turkkeja y.m.\nKaikesta näki, ettei talossa oltu toimitettu joulusiivousta. --\nViereisessä huoneessa istui pitkän pöydän ääressä nokisia, rasvaisia\nmiehiä pistooleja puhdistamassa. Kun astuin sisään, nyökäytti joku\nheistä hieman päätään tervehdykseksi; toiset eivät välittäneet\ntulijasta mitään, ahertelivat vain työnsä kimpussa. Minulle mainittiin,\nettä oli juuri saatu hankituksi etapin puolustusjoukolle Voima-liiton\naikaisia, tri Sivénin kätkössä olleita pistooleja parikymmentä\nkappaletta.\n\n\"Aseistaan Kemin pojat olivat varsin ylpeitä. Frans Saartola lausuikin,\nettei Kemin etappia enää mikään voinut sulkea, kun sillä oli sellaiset\nvarusteet, ja lupasi miehineen ajaa vaikka kaikki ryssät rajalta pois.\nKesken kaiken kuului määrättyjä koputuksia, ja sisällä pistäysi milloin\nnuori poikanen tehden ilmoituksen ja poistuen kiireellisesti, milloin\ntanakka hiihtomies, joka heitettyään jonkin laukun entisten joukkoon\netuhuoneeseen ja lyhyesti mainittuaan tulleensa Ruotsin-matkalta,\nniinikään poistui. Saapuipa valmis jääkärikin, Haaparannan etapin mies\nVillamo hevosellaan yli jäitten riuskasti komentaen laittamaan\nsukkasäkkejä rekeen vietäväksi Lockstedtin leirillä olevien toverien\nlämmikkeiksi. Sukkasäkkien päällä hän vei sitten pari jääkäriksi\naikovaa. Koko jouluyön työskentelivät harvapuheiset, mutta silti\niloluontoiset Kemin etapin miehet, mitkä etappikansliassa aseita\npuhdistaen ja asioita järjestellen, mitkä taas kovassa pakkasessa\nvartioiden ja toisten turvaksi santarmien ja sotaväen toimia\nsilmälläpitäen.\"\n\nAseitaan etappimiesten ei kyllä tarvinnut käyttää, mutta ne antoivat\njoka tapauksessa jonkinlaisen turvallisuuden tunteen. Vaikka pistoolit\nolivatkin kauan maanneet maassa, olivat ne kaikki käyttökelpoisia.\nTammiset kotelot olivat vielä lujat, eivätkä piiput ja lukotkaan olleet\nruostuneet, koska niihin oli kaadettu rasvaa, joka sitten oli hyytynyt;\nainoastaan ulkoapäin olivat muutamien piiput ruostuneet. Kun Jokisalo\noli Ruotsista tuonut riittävästi panoksia, toimeenpanivat Saartola ja\nKorteniemi Pertajärvellä koeammunnan, ja vasta sen jälkeen pistoolit\njaettiin.[63] Ylijääneet aseet pantiin varastoon ja siirrettiin\nsittemmin poliisilaitokseen siellä säilytettäviksi.\n\nJoulun jälkeen, jolloinka rajan yli pyrkivien lukumäärä yhä vain kasvoi\nja jolloin etappimiesten lepäämättä täytyi yhtämittaa olla tulessa,\nHällfors huomasi heissä ja varsinkin \"Osulan\" väessä väsymyksen\noireita. Tätä ei käynyt ihmetteleminen, sillä oppaat olivat olleet jo\nalun neljättä kuukautta alituisessa, sekä hermoja että yleensä\nruumiinvoimia kuluttavassa työssä; samoin oli \"Osulassa\" oltu\nyhtämittaisessa jännityksessä jo kohta kaksi kuukautta. Konstu Pietilä\noli ajoittain sairaana, jotenka sekin teki mielet alakuloisiksi.\nHällforsilla ja muilla etappimiehillä kyllä oli ihmeteltävä terveys,\nmutta kun asiain ylin huolto tällöin lepäsi yksin Hällforsin harteilla,\nniin voimme ymmärtää, mitä tuskan ja vaivan hetkiä Kemissä tuona aikana\nelettiin.\n\nYleensä koko etappi-asema tunsi epävarmuutta, sillä kiinnijoutumisen\nvaara näytti paikkakunnalla liikkuvien verraten julkisten kulkupuheiden\ntakia ilmeiseltä. Sekä etapin johto että nuoremmat miehet valmistelivat\nasioitaan mahdollisen kiireisen paon varalta. Kuitenkin ymmärrettiin,\nettä yksi mies Saksassa ei merkinnyt paljoa, mutta että jokainen\netappimies oli paikallistuntemuksensa takia ja vaaranalaiseen työhönsä\ntottuneena ehdottomasti välttämätön kotimaassa. Heidän osansa oli\nuhrautua isänmaalle siinä tärkeässä asemassa, missä he olivat. Niinpä\nvoimmekin sanoa, että kaikki pysyivät viimeiseen asti paikallansa.\n_Eino Lehto_ lähti vasta sitten, kun santarmit olivat hänen\nkintereillään, ja _Yrjö Franzén_ painui rajan yli vasta tammikuun 10.\np:n jälkeen, siis etapin katkettua. _Niilo Postin_ piti lähteä Lehdon\nkanssa, mutta kun tämä lähtökiireissään ei ennättänyt ilmoittaa\npoistumistaan, jäi Posti yhä etappitoimiin Kemiin.\n\nEtappijärjestön jäsenet tullikirjuri _Eino Pajari ja Antti Gummerus_\nmuuttivat pois paikkakunnalta. Edellinen siirtyi jo joulukuun alussa\nOuluun ja jälkimmäinen taas vuoden vaihteessa uuteen virkaansa\nPihlajaveden asemalle.\n\nRajaoppaat niinikään alkoivat uupua; joku heistä jo aikoi ryhtyä muihin\ntoimiin.\n\nEtapin elämässä oli siis havaittavissa arveluttavia herpaantumisen ja\nhajaantumisen oireita. Varsin vaikeata oli myös yrittää korvata vanhoja\nmiehiä uusilla. -- Mutta asiat kehittyivätkin sitten, kuten kohta\nsaamme kuulla, niin nopeasti, ettei etappimiesten lopullisen väsymisen\nja siitä mahdollisesti aiheutuvien seurausten tarvinnut tapahtua.\n\nKun vuodenvaihteessa erään järjestöön kuulumattoman henkilön kautta\netapin olemassaolo ja toiminta tuli Kemissä yleisesti puheenaiheeksi,\noli näistä juoruista seurauksena m.m. se, että Hällforsin täytyi jättää\nhänelle rakkaaksi käynyt etappikanslia ja siirtyä[64] asumaan ajuri\nBjörkmanin taloon. Sieltä hän sai vuokratuksi kylläkin tilavan huoneen,\nmutta etappikansliaksi se oli aivan soveltumaton.\n\nNäin siis sekä sotilas- ja santarmiviranomaisilla että myöskin\npaikallisella väestöllä oli etappimiesten toiminta tiedossaan. Ja kun\nkaupungilla yleisesti mainittiin jo toimihenkilöiden nimetkin, oli\nvarsin todennäköistä, että myös venäläiset ne kohta kuulisivat.\nTyöskentely näissä oloissa oli luonnollisesti tavattoman turvatonta ja\nepämiellyttävää.\n\nUhkaavia ukkospilviä rupesi kaikilta tahoilta yhä enemmän kasaantumaan.\nEnteellisistä tapahtumista oli surullisin ja vaarallisin ylioppilas\n_Edvard Bruhnin_ jouluaaton edellisenä päivänä 1915 Tornion asemalla\ntapahtunut vangitseminen.\n\nPari päivää myöhemmin, 26.XII.1915, sattui tunnettu Koivun aseman\ntapaus, jolloin kolme Taavetti Lukkarisen saattamaa keskusvaltojen\nsotakarkuri-upseeria joutui vangiksi.[65]\n\nLukkarinen joutui kosketuksiin Kemin etapinkin kanssa. -- Kun Hällfors\nlokakuun lopussa 1915 oli mennyt lopettamaan moottoriliikettä\nSeittenkariin, olivat sekä oppaat että siellä olevat etappijääkärit\nkertoneet, että muuan mies, joka oli sanonut olevansa työnjohtaja\nTaavetti Lukkarinen, oli joitakin päiviä sitä ennen tarjoutunut etapin\npalvelukseen. Mutta kun hänen esiintymisensä oli ollut jossakin määrin\nisontelevaa ja kun etappimiehiä sillä kertaa oli ollut riittämiin, ei\nhäntä oltu katsottu tarpeelliseksi. Kun Lukkarinen kuitenkin oli\nosoittanut ilmeistä asianharrastusta, oli hänet neuvottu Haaparannalle\nDahmin konttoriin siinä mielessä, että tämä ehkä voisi häntä käyttää.\nNimenomaan ajateltiin Muurmannilta paenneiden saksalaisten sotavankien\nopastamista, koska Lukkarinen perinpohjin tunsi Peräpohjolan ja Lapin\nmetsäseudut. Nähtävästi Dahm oli hänet palkannutkin palvelukseensa,\nmutta sitten, kuten sanottu, hänelle kävi Koivun asemalla\nonnettomasti.[66]\n\nVaikka rahtikirjasta, mihin Lukkarinen oli merkinnyt lähettäjäksi\nitsensä, selvästi näkyi hänen syyllisyytensä, niin mies kaikessa\nrauhassa palasi kotimökilleen Kemin Karihaaran lähellä olevaan\nPajusaareen. Nähtävästi hän aikoi viipyä siellä vain lyhyen ajan sitten\npainuakseen Ruotsiin, mutta joka tapauksessa hänen menettelynsä oli\nperin varomatonta.\n\nKun etapin rajaoppaat taajojen matkojen johdosta olivat kovin\nuuvuksissa, niin katsottiin sopivaksi, että Lukkarinen lähtiessään\nmuutenkin Ruotsiin opastaisi yhden Saksaan-menijäin joukon\nHaaparannalle. Tämän vuoksi Pietilä Jokisalon välityksellä kutsui\nLukkarisen luokseen odottaen tätä keskipäivän tienoilla saapuvaksi.\n\nSamaan aikaan tuli santarmiratsumestari _Tserkassinoff_ nimismies\n_Antti Karikosken_[67] ja kahden santarmin seuraamana\npoliisilaitokseen, missä silloin olivat saapuvilla _Linderoos, Montell\nja Mansikka_. Kertoen, että tarkoituksena oli vielä samana iltana mennä\nvangitsemaan Pajusaaressa asuva Lukkarinen, Tserkassinoff pyysi\npoliisilaitoksesta tässä ja kotitarkastuksessa tarvittavaa apua.\n\n\"Jummala kiitos, Suome mies kiinni saatais\", ratsumestari hykerteli\nkäsiään.\n\nKuultuaan tämän ja tietäen, että Lukkarisen piti juuri näihin aikoihin\ntulla Pietilän luo, Montell heti santarmien poistuttua kiirehti\nPietilän kotiin kertomaan, mitä oli tekeillä. Lukkarinen olikin jo\nsiellä ja sai siis tietää, mikä häntä odotti.\n\nKoska taipaleelle ei voitu lähteä ennen pimeän tuloa, sovittiin siten,\nettä Lukkarinen siirtyisi Kuivanuoron eteläpäässä olevaan Halo-Erkin\nmökkiin noin kilometrin päähän Pajusaaresta ja odottaisi siellä, kunnes\nSaksaan-menijät olisi toimitettu Kuivanuoron ulkokärjen luo, lähelle\nLukkarisen piilopaikkaa.[68]\n\nMiehet, toistakymmentä lähtijää, opastettiinkin Montellin, Eino Lehdon\nja Saartolan johdolla sovittuun paikkaan. Mutta kun Lehto meni\nmökkiin[69] ilmoittaakseen Lukkariselle joukon saapumisen, niin\nselvisi, että tämä -- tilanteen hermostuttamana -- olikin jo lähtenyt.\n\nPalattuaan kohtaamispaikalle Ruutinkarin pohjoispäähän ei Lehto\nlöytänytkään sieltä ketään. Vähän aikaa etsiskeltyään ja odoteltuaan\nhän lähti kaupunkia kohti. Silloin alkoi Karihaarasta päin kuulua\nkavionkapsetta, ja hetken perästä ilmestyi pimeästä 3-4 hevosta, joiden\nreissä Lehto arveli poikain olevan. Mentyään tulijoita vastaan hän\nhuomasi niiden olevan vain hevosten salakuljettajia, jotka olivat\nmatkalla Ruotsiin. Lehto ehdotti näille, että he ottaisivat muutakin\nylivietävää, mihin nämä suostuivatkin. Niin hän liittyi mukaan ajaen\nmerelle etsimään kadonnutta joukkoa, mutta sitä ei vain näkynyt. Tämän\njälkeen Lehto palasi Karihaaran kautta kaupunkiin. -- Jälkeenpäin\nselvisi, että Winter, joka oli mennyt kaupungin rannasta Ruutinkarin\npäähän lähtöä katsomaan, oli epäillen Lehdon viipymistä pitänyt\nparhaana ilman muuta opastaa pojat parempaan turvaan Ruotsin puolelle;\nsiellä hän oli tavannut m.m. Lukkarisenkin, joka ei ollut jaksanut\nodotuksen jännitystä kestää, vaan oli -- noin puolen tuntia liian\naikaisin -- yksin painunut taipaleelle.\n\nSamoihin aikoihin Tserkassinoff palasi tyhjin toimin Pajusaaresta. Tämä\nkotitarkastus ja vangitsemisyritys tapahtui tammikuun 4. p:n illalla\n1916.[70]\n\nSamoina tammikuun alkupäivinä saapui poliisilaitokseen eräs mies, joka\noli väärällä nimellä oleskellut jonkin päivän Kemissä. Ilmoittaen\nolevansa helsinkiläinen etsivä poliisi hän pyysi nähtäväkseen\nmatkustajaluetteloita. Näitä hän sitten tutki useita tunteja pääsemättä\nnähtävästi kuitenkaan mihinkään tuloksiin. Lähtiessään hän mainitsi\nMontellille, että hänen tutkittavakseen oli jätetty suuri valtiollinen\njuttu, jonka johtolangoista näytti olevan miltei mahdotonta saada\nselvää. -- Ei voitu varmasti todeta, oliko mies Helsingistä lähetetty\netsivä, vaiko joku santarmilaitoksen urkkijoista. Joka tapauksessa\nKemin miehet saivat tietää, että heitä oli ruvettu erikoisesti\nsilmälläpitämään.\n\nSamana päivänä kuin Lukkarinen aiottiin vangita, siis tammikuun 4. p:nä\n1916, saapui Kemin poliisilaitokseen Tampereelta näin kuuluva salainen\nsähkösanoma:\n\n    \"Tampere. -- Tänään sinne saapuvalla iltapostijunalla pitäisi\n    saapua sinne 4 nuorta miestä iältään 18-20 v., joista yksi\n    puettu harmaaseen ulsteripalttooseen tamppi takana, harmaaseen\n    huopahattuun sekä yksi matkustaa ilman passia ja sanoo olevansa\n    ammatiltaan taiteilija. Pitäkää tarkan poliisivalvonnan\n    alaisena. Epäillään poliittisista syistä.\n\n                            Poliisimestari, Everstiluutnantti\n                                      G. A. Oppman.\"\n\nLinderoos meni miehiä vastaan asemalle, vei heidät poliisilaitokseen ja\npiti tiukan tutkinnon. Ihmeekseen hän huomasi, että tulijat olivat\nkovin avosuisia. He kertoivat, että heidät oli värvätty saksalaiseen\nsotapalvelukseen ja että heidät oli ohjattu matkustamaan Kemiin. Sen\nlisäksi he ilmoittivat värvääjänsä ja muiden asiaan sekaantuneiden\nnimet. Linderoos oli tällaisesta nuorten miesten osoittamasta\nvaromattomuudesta hyvin harmissaan, mutta tapansa mukaan hän vapautti\nheidät sekä toimitti kiireimmiten rajan yli. Tampereelle lähetettiin\ntutkintopöytäkirja, mistä ilmeni, että miehet olivat olleet laillisilla\nmatkoilla tuttaviansa tapaamassa. -- Tämä tapaus muuten selvääkin\nselvemmin osoitti, kuinka vähän etappijärjestö saattoi luottaa\nylimenijäin vaiteliaisuuteen.\n\nHällforsille henkilökohtaista harmia tuotti eräs entinen luokkatoveri,\njoka kuuluen Kemiin sijoitettuun venäläiseen sotaväkeen suvaitsi tuon\ntuostakin tulla häntä tervehtimään, monesti pahasti häiriten ja\nhermostuttaen Hällforsia tämän salaisissa tehtävissä.\n\nKuten jo edellä olemme kertoneet, oli _Eino Lehto_ käynyt hakemassa\nLukkarista Halo-Erkin mökiltä. Mökin mummo oli vielä samana iltana\nlähtenyt käymään Kemissä, ja kun siellä kaikki olivat puhuneet\nsantarmien Lukkarisen kodissa toimittamasta tarkastuksesta, niin mummo\nnähtävästi oli pahaa aavistamatta kertonut tuttavilleen, että\nLukkarinen oli ollut samana iltana hänen luonaan ja että kauppias\nLehdon poika oli käynyt tätä siellä tapailemassa. Kemissä tämä\ntietenkin käsitettiin siten, että Eino Lehto oli käynyt varoittamassa\nLukkarista. Asiata setvittiin vilkkaasti, ja nämä juorut ennättivät\nvihdoin santarmienkin korviin.\n\nIlmassa oli jo salamankäryä. Kun kaupungilla jo kerrottiin santarmien\naikovan tulla kotitarkastukselle[71] Lehdon asuntoon, niin\npaikallisoppaat Saartola, Rautiainen ja Kilponen menivät Lehdon luo\nkehoittaen tätä kaiken varalta poistamaan kotoaan kaikki vaaralliset\npaperit. Sellaisia ei kuitenkaan ollut, mutta kolme mauserpistoolia\nLehto työnsi tovereilleen. Tämän jälkeen Lehto ilmoitti asian myös\nvanhemmilleen. Isä, joka kuului yhteiskoulun johtokuntaan, pelkäsi\nsemminkin koululle mahdollisesti koituvia ikävyyksiä ja oli sen takia\nsitä mieltä, että Einon oli erottava koulusta. Tammikuun 4. ja 5. p:nä\nLehto oli vielä muiden paikallisoppaiden kanssa puuhaamassa suksia\ntuolle suurelle, 44-miehiselle Saksaan-menijäin joukolle. Mutta kun,\noppaiden sukset mukaan luettuina, niitä saatiin vain 36:lle miehelle,\nlähti Lehto kahdeksan jäljellejääneen kanssa pyrkimään Tornion[72]\nkautta Ruotsiin. Näistä miehistä neljä seurasikin Lehtoa Tornioon,\nmutta muut kolme jäivät joukkoon kuuluvan, Saksaan-pyrkivän\nalatorniolaisen liikemiehen Otto Savolaisen ohjattaviksi Kaakamaan,\nmistä matka sitten jatkui Alatornion kautta rajan yli. -- Lähtöpäivänsä\naamulla Lehto ilmoitti myös Pietilälle ja Hällforsille päätöksensä.\nNämä eivät tahtoneet estää sen toteuttamista, vaikka Lehdon poistuminen\nolikin etapille suuri menetys.\n\nLehto ja hänen neljä seuralaistaan kulkivat junassa. Kun sen lähdettyä\nKyläjoen pysäkiltä santarmien toimesta vaunujen ovet suljettiin, niin\nsilloin vasta Lehdon mieleen juolahti Tornion asemalla tapahtuva\npassintarkastus. Ainoastaan kahdella heistä oli asetuksenmukaiset\npassit, kun sitävastoin kaksi oli aivan ilman. Koska tarkastusta ei\nvoitu mitenkään välttää, meni Lehto etukäteen ottamaan selvää, millä\ntavoin tuo toimitus tapahtui ja olisiko kahdella passittomalla mitään\nselviytymisen mahdollisuuksia. Tehtyään havaintoja Lehto päätti koettaa\nerästä äärimmäistä keinoa, joka sattumalta juolahti hänen mieleensä.\nHän meni jonoon pannen passinsa pöydälle, kuten muutkin matkustajat.\nMutta sitten kun hän oli jonossa vielä kolmantena, otti hän sen\npöydältä pois ja pisti ovella seisovan santarmin nähden taskuunsa. Tämä\ntietysti luuli, että pöydän ääressä istuva rajavartiosotilas oli sen\nmerkinnyt kirjaansa. Päästyään täten \"kiirastulen\" läpi Lehto palasi\ntakaisin sanoen unohtaneensa jotakin junaan. Keksimänsä menetelmän hän\nsitten nopeasti selitti passittomille tovereilleen, joista toisella oli\nvain papinkirja ja toisella ainoastaan jokin vanha koulutodistus!\n\nPojat lähtivät. Hetki oli jännittävä. Mutta molemmat selviytyivät\nkaikella kunnialla. Nähtävästi oli asemalla kuitenkin herännyt jotakin\nepäilystä, koska santarmit hetkinen tämän jälkeen tulivat Tason\nmatkustajakodista kysymään sen ja sen näköisiä miehiä kuvaillen\ntarkasti varsinkin Eino Lehdon ulkomuodon. Siellä ilmoitettiin\nmatkustajien lähteneen Ylitorniolle, kuten nämä olivatkin sanoneet\ntekevänsä. Todellisuudessa he kuitenkin ajoivat Alatornion kirkolle\nKarguksen taloon, mistä talon pojan, Väinö Karguksen opastamina\nmyöhemmin illalla juoksivat Haaparannalle.\n\n_Eino Lehdossa_ Kemin etappi menetti yhden rohkeimmista ja\nneuvokkaimmista paikallisoppaistaan.\n\n\n\nLopun edellä.\n\n\nJoulukuun puolivälissä ilmestyivät \"Osulaan\" yht'äkkiä muuan\nsiviilipukuinen santarmi ja suomalainen, Torniossakin tunnettu\nSmilt-niminen urkkija. Ruokasalissa oli silloin parhaillaan noin 20\nlähtöpäivällistä odottavaa Saksaan-menijää. Kun oudot tulijat\nhuomattiin, meni rouva Heiskanen heitä vastaanottamaan ja puhuttamaan.\nSill'aikaa Heiskanen ja \"Osulan\" aina valpas emännöitsijä Nanny Hast\njärjestivät Heiskasten huoneen niin, ettei tavallisesti\nkäytännössäolevaa, ruokasaliin johtavaa ovea huomattu lainkaan\nkäytetyn: sänky työnnettiin oven eteen j.n.e. Santarmille ja hänen\nseuralaiselleen näytettiin sitten muu huoneisto, paitsi ruokasalia ja\nsen perällä olevaa kamaria, joissa Saksaan-menijät oleilivat. Urkkijat\ntiedustelivat kyllä ruokasaliakin, mutta kun heille selitettiin, että\nruoka vietiin matkustajille aina huoneisiin, niin he tällä kertaa\ntyytyivät tähän ilmoitukseen ja poistuivat.\n\nTulipa sitten loppiaisaatto 1916.\n\nKuten muistamme, oli sinä iltana toimitettava matkaan suuri,\n36-miehinen joukko, jonka takia Hällfors oli aamusta alkaen poissa\nasunnostaan matkavalmistuksia järjestelemässä sekä Pietilän ja muiden\netappimiesten kanssa asioista neuvottelemassa. Kun hän puolenpäivän\ntienoissa tuli kotiinsa, ilmestyi sinne \"Osulan\" juoksupoika Albert\nMäki (Rahikainen) ilmoittaen, että Heiskanen tahtoi viipymättä\npuhutella Hällforsia. Tämä menikin heti \"Osulaan\".\n\nHeiskanen oli ruokasalissa; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän\nkertoi, että edellisenä iltana oli \"Osulaan\" saapunut kaksi\nmatkustajaa, joiden esiintyminen oli näyttänyt epäilyttävältä.\nTulijat oli sijoitettu erääseen etuhuoneista, joita käytettiin\nmajatalonhuoneina. Jo illalla junantulon aikaan he olivat tarkkailleet\nasemalta saapuvia matkustajia, mutta vasta aamulla, kun miehet olivat\nesiintyneet kovin tunkeilevasti, koettaen m.m. päästä niihin\nhuoneisiin, joissa Saksaan-menijöitä majaili, Heiskanen oli käsittänyt,\nettä he ilmeisesti olivat urkkijoita. -- Kun miehet olivat tulleet\nsuoraan \"Osulaan\" kääntymättä ensin poliisilaitoksen puoleen, oli\nselvää, että \"Osula\" oli ilmiannettu. _Tämän vuoksi Heiskanen\nkieltäytyi vastaanottamasta enää yhtään Saksaan-menijää_. \"Osulassa\"\nparhaillaan olevat miehet oli vietävä viipymättä pois ja uudet\ntulokkaat oli pysäytettävä Ouluun.\n\nHeiskanen piti toiminnan jatkamista mahdottomana. Hän oli vähitellen\ntäydellisesti selvittänyt itselleen sen vaaran suuruuden, minkä\nalaisena hän ja etappi toimivat. Ja kun hänen ja hänen rouvansa voimat\nrupesivat loppumaan -- mikä ei ollut lainkaan ihmeellistä, sillä se\ntyö, mitä he marraskuun puolivälistä saakka olivat tehneet, oli ollut\nkaikissa suhteissa, sekä sielullisesti että ruumiillisesti, tavattoman\nkuluttavaa -- niin selvää oli, että \"Osulan\" isäntäväestä elämä alkoi\ntuntua sietämättömältä. -- Näin ollen tilanne oli peräti vakava, sillä\nvaikka voitaisiinkin osoittaa, että Heiskanen oli erehtynyt ja että\nmiehet eivät siis olleet olleet urkkijoita, niin tuntui ilmeiseltä,\nettei Heiskanen siinäkään tapauksessa enää kauan kestäisi paikallaan.\n\nPitkän neuvottelun jälkeen hän kuitenkin suostui vielä sinä iltana\nluovuttamaan \"Osulan\" etapin tarkoituksiin. Hällfors puolestaan lupasi\nitse tulla poikia vastaanottamaan. Ja jos silloin todettaisiin, että\nepäiltävät miehet vielä olivat \"Osulassa\" ja että he todella olivat\nurkkijoita, niin silloin etappi katkaistaisiin. Viipymättä Hällfors\nkumminkin järjesti niin, että \"Osulassa\" tällöin majailevat pojat\nsiirtyivät muualle.\n\nMitä tosiaankin oli tehtävä?\n\n\"Osulasta\" Hällfors meni suoraan Pietilän luo. Tämä piti tilannetta\nsellaisena, että jos Heiskasen epäilykset osoittautuivat päteviksi,\netappi oli katkaistava. Pietilä muuten oli saman uhan alainen kuin\nHeiskanenkin, sillä majailihan hänenkin kodissaan Saksaan-menijöitä.\nJos siis urkkijain esiintyminen perustui ilmiantoon, oli lähellä se\nmahdollisuus, että Pietilänkin syyllisyys oli vihollisen tiedossa. Tämä\nei siis näin ollen katsonut voivansa suostua siihen Hällforsin\nehdotukseen, että miesten vastaanotto järjestettäisiin hänen kotiinsa.\nJa kun se ei missään muuallakaan saattanut tapahtua, oli edessä vain se\nkatkera todellisuus, että Kemin etappi oli lopullisesti katkaistava\nsiinä tapauksessa, että Heiskasella käyneet miehet olivat urkkijoita.\n\nIllalla junantulon aikaan Hällfors lupauksensa mukaan meni \"Osulaan\".\nHeiskanen ei ollut ensinkään saapuvilla. Kun Hällfors seisoskeli\neteisessä odottamassa junalta saapuvia, ilmestyivät myös\nepäilyksenalaiset miehet sinne silmäillen häntä tutkivasti ja alta\nkulmain. Hällfors päätti tällöin koettaa haihduttaa Heiskaseen\nkohdistuneita epäluuloja esiintymällä itse mahdollisimman julkeasti\nvastaanottajana. Vaara oli hänellä koko joukon pienempi, sillä urkkijat\neivät ilmeisesti häntä tunteneet. Kun siis poikia alkoi tulla\ntiedustellen isäntää, niin Hällfors meni heidän luokseen, tervehti\nkutakin iloisesti, kuten vanhoja tuttuja ainakin, ja sanoi varanneensa\nheille huoneen. Samalla hän osoitti pojat ruokasalin takana olevaan\nhuoneeseen. -- Kun kaikki tulijat oli vastaanotettu -- onneksi heitä ei\nsaapunut kuin 5-6 -- eikä muitakaan matkustajia enää ilmestynyt,\npoistuivat miehet eteisestä. Hällfors meni Saksaan-lähtijäin luo, jotka\nvielä samana iltana toimitettiin \"Osulasta\" muualle.\n\nOli selvinnyt, että Heiskasen epäilemät miehet todella olivat\nurkkijoita. Myös erään salapoliisin aikaisempi Kemin-vierailu, mistä\nMontell oli ilmoittanut, viittasi siihen, että viholliset olivat\npäässeet Kemin etapin perille.\n\nEi siis ollut muuta neuvoa kuin katkaista etappi.\n\nMaisteri Taavi Kahra matkusti etapin puolesta viipymättä Ouluun\ntiedoittaakseen tilanteesta viskaali Hällforsille, joka sitten sähkötti\nSivénille:\n\n\"Potilas ei saavu\".\n\nSamalla ryhdyttiin Oulun asemalla liimaamaan merkinanto-postimerkkejä\npohjoiseen päin lähteviin juniin.\n\nTämä Kemin etapin lopullinen katkeaminen tapahtui _tammikuun 6. p:nä\n1916_, joskin miesten saapumista ja ylikuljetusta jatkui vielä noin\nparin viikon ajan.\n\nSeuraavan päivän illalla Hällfors matkusti Helsinkiin. Tavattuaan\nOulussa veljensä ja selostettuaan Helsingissä Kammion sairaalassa tri\nSivénille Kemin tapahtumia hän palasi Kemiin myöhään yöllä tammikuun\n11. päivää vasten 1916.\n\nHällfors ja Pietilä olivat molemmat sitä mieltä, että Kemissä oli\ntoistaiseksi jäätävä odottavalle kannalle ja että oli koetettava\nmahdollisimman huolellisesti peittää kaikki jäljet. Tämä ei ollut\ntärkeätä ainoastaan Kemin etapin jäsenten, vaan ennen kaikkea myös muun\nSuomen etappitoiminnan turvallisuuden kannalta. Mutta koska kuitenkin\noli olemassa sekin mahdollisuus, että Kemin etappi jonkin ajan kuluttua\nvoitaisiin jälleen avata, niin katsottiin erittäin suotavaksi, että\njärjestön jäsenet, mikäli mahdollista, pysyisivät Suomessa. Pietilä\najatteli Kemiä myöskin tulevana aseidenkuljetuspaikkana. Toiselta\npuolen pidettiin viisaana, että ne järjestön jäsenistä, jotka sen\nvoisivat tehdä, ja varsinkin johtohenkilöt hajaantuisivat eri tahoille\ntapausten kehitystä odottamaan.\n\nPietilä, jossa, kuten on mainittu, oli alkava keuhkotauti, aikoi pyrkiä\njohonkin parantolaan. Hällfors taas, jolle Haaparannalta saksalaisten\ntaholta oli ehdotettu, että hän matkustaisi Lockstedtiin\njääkäripataljoonaa katsomaan, päätti jonkin päivän perästä toteuttaa\ntämän suunnitelman. Niinpä kun tammikuun 17. p:nä Kemiin saapui hänen\ntuttavansa ja ylioppilastoverinsa nimismies Efraim A. Kemppainen (nyk.\njääkärimajuri), jota santarmit ajoivat takaa, niin Hällfors --\nneuvoteltuaan ensin Pietilän kanssa asioista ja lähetettyään, kuten\naikaisemmin on kerrottu, Jussi Sihvon joukon menemään -- lähti yhdessä\nKemppaisen kanssa Heiskasen kyyditsemänä ajamaan hevosella Tornion\nRöyttään.\n\nReessä oli mukana kahdet sukset. Kaupungin rannassa ja saaristossa\nsivuutettiin venäläiset vartiat onnellisesti ja sitten ajettiin\nmaanpuoleista tietä Röyttään kansakoulunopettaja Mikkosen pihalle.\nSieltä toimitettiin sana Möykkylälle, ja Heiskanen palasi Kemiin.\n\nMöykkylän saavuttua noustiin kiireesti suksille ja hiihdettiin tiheän\nmetsän kautta noin kilometrin päässä olevan metsäisen niemen kärkeen.\nSiitä oli vain noin 200 metriä rajan yli Ruotsin puolella olevaan\nTirron saareen.\n\nOli kirkas kuutamo, ja sen valossa näki selvästi Röytän laiturin, missä\noli vartiopaikka. Ruotsin mantere häämötti joen uoman suunnalla.\n\nHiivittiin pitkin metsän reunaa tähyillen, näkyisikö sotilas- ja\ntullivartioita.\n\n\"Mennään nyt vain kaikessa rauhassa!\" arveli Hällfors, kun mitään\nepäilyttävää ei näkynyt.\n\n\"Ei veikkoset sillä tavalla!\" sanoi Möykkylä. \"Vartiat piileksivät\nusein metsän varjossa, mistä hyvin helposti voi saada kuulia niskaansa.\nKun minä komennan: 'Nyt', niin silloin teidän kummankin on äkkiä\nsyöksyttävä jäälle ja sitten tuulena hiihdettävä rajan yli. Vauhti on\npääasia.\"\n\nHällfors ja Kemppainen asettuivat rinnakkain aivan kuin kilpahiihdon\nlähtöviivalle. Ja sitten Röytän suutari komensi:\n\n\"Nyt!\"\n\nLumi tuiskusi suksisauvoista miesten suhahtaessa metsänrinnasta\nkuutamoiselle jäälle.\n\nKaikki meni hyvin, ja läähättäen he saapuivat Tirron rantaan. Siitä he\njatkoivat matkaa jutellen ja hiljaa hiihtäen, kunnes tammikuun 18. p:n\nensimmäisillä tunneilla saapuivat Haaparannalle.\n\n\n\nRäjähdys.\n\n\nTammikuun 20. p:nä 1916 joku santarmi ilmoitti puhelimitse Kemin\npoliisilaitokseen, että santarmieversti Netshogin oli tulossa Kemiin ja\nhaluaisi asemalla tavata Linderoosia; mukana pitäisi tällä olla myöskin\ntulkki.\n\nTornion-junan saapuessa klo 8.22 aamulla Kemiin Linderoos olikin\nvalantehneen kielenkääntäjän, kapteeni Akseli von Schrowen kanssa\nasemalla. Santarmieversti Netshogin laskeutui parin santarmin seurassa\njunasta ilmoittaen lyhyesti, että hänellä oli asiata Kemin \"Osulaan\" ja\nettä hän tahtoi Linderoosin ja Schrowen sinne mukaansa. -- Sitäpaitsi\nselvisi, että 20 rajavartiosotilasta oli erään upseerin johtamina\nvarattu samaa tarkoitusta varten.\n\nNiin lähdettiin liikkeelle. Sotamiehet saartoivat \"Osulan\" rakennuksen,\nmihin Netshogin ja hänen seurueensa ynnä mainitut suomalaiset\nviranomaiset sitten menivät.[73]\n\nTalo eristettiin. Ei ketään laskettu ulos eikä sisään. Juho Heiskanen,\nhänen rouvansa Henriika Heiskanen ja emännöitsijä Nanny Hast kutsuttiin\noudon vieraan puheille.\n\nNetshogin kääntyi ensin Linderoosin puoleen pyytäen tätä olemaan apuna\npidettävässä kotitarkastuksessa ja kuulustelussa.\n\n\"Herra eversti\", vastasi Linderoos, \"en ole tullut tänne tulkkini kera\nTeitä auttamaan, vaan ainoastaan katsomaan, mitä laittomuutta täällä\ntehdään.\"\n\nNetshogin suuttui silmittömästi hilliten kuitenkin itsensä, ja sen\njälkeen toimitus alkoi. Huoneet tarkastettiin ja niiden lukumäärä\nmerkittiin muistiin. Vain yhdessä huoneessa huomattiin olevan\nmatkustajia; ne pidätettiin toistaiseksi. Pöytäkirjaan merkittiin,\npaitsi aikaa, tammikuun 20. päivää 1916, tavalliset henkilötiedot:\nketkä olivat läsnä, keitä kuulusteltiin, kuulusteltujen ikä, kotipaikka\nj.n.e. Tarkastuksen tulokseksi merkittiin: \"Olen pitänyt tarkan\nkotikatselmuksen enkä ole mitään rikollista tai epäilyttävää talossa\nhavainnut.\"\n\nMutta pöytäkirja piti myöskin tarkistettaman. Vieraiksimiehiksi\nkutsuttiin yllämainitut toistaiseksi pidätetyt majatalon vieraat,\noululainen liikemies _Juho Heikki Ahola_ sekä sanomalehdentoimittaja\n_Heikki Kokko_.\n\nAhola ja toinen oululainen liikemies _Vilho Tuomainen_ olivat\nedellisenä iltana, tammikuun 19. p:nä, saapuneet \"Osulaan\". Koska oli\nsattunut olemaan Heikinpäivä, niin Ahola oli soittanut vanhalle\nlapsuudentoverilleen, toimittaja Heikki Kokolle pyytäen tätä tulemaan\n\"Osulaan\" yhteistä nimipäivää viettämään. Kokko oli tullutkin, ja niin\noli iltaa istuttu myöhään yöhön. Kokko oli sitten mennyt kotiinsa,\nmutta seuraavana aamuna hän oli tullut uudelleen \"Osulaan\" ystäviään\ntapaamaan. Silloin he olivat ihmeekseen nähneet poliiseja, santarmeja\nja sotamiehiä pistimineen tulevan taloon ja piirittävän sen. Oululaiset\nolivat hiukan hätkähtäneet, mutta Kokko -- arvellen, että kysymyksessä\nolivat vain heidän viattomat Heikin-päivänsä -- oli koettanut heitä\nrauhoittaa, luvaten, että asia olisi Linderoosin ja von Schrowen kanssa\npian selvitetty. Tätä varten Kokko oli yrittänyt lähteä huoneesta,\nmutta oven takana olikin seisonut venäläinen vänrikki, joka oli\nselittänyt, että sisälläolijat olivat pidätettyjä.\n\nMiehemme olivat silloin ottaneet esiin pienen wiskypullon koettaen sen\navulla saada vänrikin kamariin kuullaksensa sitten häneltä, mistä oli\nkysymys. Mutta tällä kertaa ei wisky ollut venäläiselle kelvannut;\nvänrikki oli vain pudistanut päätään ja käskenyt panemaan oven kiinni.\nMiehet olivat alkaneet yhä lujemmin uskoa, että kysymys oli todellakin\nheistä, ja he olivat vain hymyilleet santarmien turhalle touhulle.\n\nKun aika oli ruvennut tuntumaan pitkältä, oli Kokko taas yrittänyt ulos\npyytäen saada soittaa kotiinsa tai lehtensä toimitukseen, mutta sitä ei\noltu sallittu. Hän oli puhunut myös Aholan ja Tuomaisen puolesta\nilmoittaen, että näiden piti välttämättömästi päästä matkustamaan\nOuluun. Mutta mikään ei ollut auttanut. Oli pitänyt vain jäädä kiltisti\nistumaan ja odottamaan.\n\nMuutaman tunnin kuluttua heidät oli vuorotellen viety\ntutkintohuoneeseen, missä von Schrowe oli kysynyt heidän nimiään ja\nmitä he täällä tekivät, merkiten kaikki paperille. -- Hetken kuluttua\nheidät oli haettu uudestaan kamarista kertomaan, mitenkä he olivat\nsattuneet yhteen ja mitä varten Kokko oli tullut Aholan luo. Tämän\njälkeen oli Tuomainen von Schrowen välityksellä päässyt lähtemään,\nmutta Heikit oli marssitettu taas kamariinsa.\n\nVielä kolmannen kerran heidät kutsuttiin tutkintohuoneeseen, mutta\nsillä kertaa yhdessä, ja -- olemaan vierainamiehinä\nkotitarkastuspöytäkirjaa luettaessa.\n\n\"Pöytäkirja on nyt valmis ja kaikki selvää!\" selitti von Schrowe\nhymyillen. \"Mitään epäilyttävää ei ole ilmennyt. Mutta kuunnelkaa nyt\ntarkoin, kun pöytäkirjaa luetaan, jotta voitte sitten todistaa sen\npätevyyden.\"\n\n\"Mitenkä todistaa!\" pääsi molemmilta Heikeiltä yhteen ääneen. \"Mehän\nolemme koko ajan olleet pidätettyinä emmekä edes tiedä, mistä on ollut\nkysymys!\"\n\n\"No, kuunnelkaahan nyt ensin, mitä tässä sanotaan\", virkkoi von Schrowe\nalkaen samassa painokkaasti lukea tutkintopöytäkirjaa:\n\n\"-- -- -- pitänyt tarkan kotikatselmuksen enkä ole mitään rikollista\ntai epäilyttävää talossa havainnut\", päättyi lukeminen. -- \"Tämä\nherrojen nyt pitäisi vierainamiehinä todistaa\", lopetti von Schrowe.\n\n\"Varsin kernaasti!\" sanoivat Heikit, ja Ahola lisäsi:\n\n\"Tuollaistahan on ilo todistaa vanhan matkustajan, joka itsekin on\ntullut aina samaan kokemukseen.\" -- Ahola tiesi kyllä, mitä liikettä\n\"Osulassa\" oli harjoitettu.\n\nTähän tarkastus päättyikin. Mutta vaikk'ei siis mitään raskauttavaa\nollut ilmennyt, vaati Netshogin kuitenkin Juho Heiskasen sekä \"Osulan\"\njuoksupojan Albert Mäen pidätettäväksi ja vietäväksi Kemin\npoliisilaitokseen.\n\nKokko ja Ahola lausuivat tämän johdosta ihmettelynsä viitaten\ntutkintopöytäkirjaan. Tämän huomautuksen, mikä samalla ilmaisi myös\nmuiden läsnäolevien suomalaisten käsityksen, kapteeni von Schrowe\nkäänsi Netshoginille. Santarmieversti selitti silloin, että huomautus\noli aivan oikea, sillä tutkimus ei ollut osoittanut mitään epäilyttävää\nilmenneen, mutta että hänellä ei ollut valtaa vapauttaa pidätettyjä,\nvaan että tämä tapahtuisi vasta Oulussa kuvernöörin toimesta, jolle\nasia esiteltäisiin.\n\nHeiskanen lähti aivan rauhallisesti. Kun saapuvilla olevat suomalaiset\nhäntä hyvästelivät, niin hän oli hyvin tyyni ja hymyili vain, sillä hän\noli nähtävästi varma siitä, että asia Oulussa selviäisi ja että hän ja\nMäki pääsisivät siellä vapaiksi. Rouva Heiskanen oli naiseksi\ntavattoman rauhallinen ja samoin emännöitsijä Nanny Hast.\n\nKapteeni von Schrowe ja Linderoos niinikään uskoivat pidätettyjen\npääsevän Oulussa vapauteen.\n\nMutta Netshogin tiesi, että VI:n armeijakunnan päällikkö oli \"Osulan\"\nväestä kirjoittanut: _\"Heitä epäillään suuresta rikoksesta, nim. siitä,\nettä he lähettävät nuoria miehiä ulkomaille Saksaan menemistä varten.\"_\n\nVaikka siis loppuvaikutelmaksi jäikin, että venäläiset pöytäkirjassa\ntunnustivat erehtyneensä ja olevansa väärillä jäljillä, niin itse\nasiassa tämä sittenkin oli vain silmänlumetta. Heiskasta ei tahdottu\nsäikäyttää, mutta hänet otettiin kuitenkin talteen käytettäväksi\nsyöttinä, minkä avulla muutkin syylliset -- ehkäpä itse Linderooskin --\ntoivottiin lopulta saatavan koukkuun.\n\nItsestään herää kysymys, kuka tai ketkä olivat Heiskasen ilmiantaneet.\n\nKuten olemme kertoneet, puhuttiin Kemissä jo aivan yleisesti\netappimiesten puuhista, jotenka on varsin todennäköistä, että\n\"Osulakin\" oli näissä juoruissa mainittu. Sitäpaitsi oli muuan\npuolalainen pakolainen Ruotsin sanomalehtiin kirjoittanut\nharkitsemattoman, Kemin etappia ja \"Osulaa\" tarkoittavan kuvauksen,\nmikä varmaankaan ei ollut jäänyt Ruotsissa viliseviltä venäläisten\nurkkijoilta huomaamatta. Saattaisi näin ollen otaksua, että santarmit\nolivat päässeet salaisuuden perille ilman mitään suoranaisia\nilmiantoja.\n\nMutta on olemassa asianhaaroja, jotka, paitsi Bruhnin\nvangiksijoutumisensa jälkeen tekemiä mahdollisia aikaisempia\ntunnustuksia, viittaavat määrättyihin henkilöihin.\n\nVärvärinä toiminut ylioppilas _Eino Polón_ oli lähettänyt Helsingistä\nmatkalle m.m. erään nelimiehisen ryhmän, jonka jäsenistä sitten kaksi,\nnim. vesitehtailijan poika Salenius ja ajurinrenki Wilhelm Rafael\nWallin joutuivat Tampereella santarmien käsiin. Tällöin he tunnustivat\nolevansa Kemin kautta matkalla Saksaan samalla ilmoittaen, kuka heidät\noli värvännyt ja keiden kanssa he olivat kulkeneet. Nämä taasen,\nnim. kirjaltaja Arvi Wikstén ja Johan Emil Forsman, molemmat\nummikkoruotsalaisia, saapuivat tammikuun 4. p:nä 1916 Kemiin. Siellä he\nolivat yötä Jokelan matkustajakodissa, mutta söivät \"Osulassa\". -- Kun\nJokisalo loppiaisaatto-iltana lähti opastamaan tuota suurta 36-miehistä\njoukkoa, niin Wiksten jo kaupungissa haihduttautui jäälle-ohjaajan\nnäkyvistä ja saapuen takaisin \"Osulaan\" kertoi eksyneensä sekä\nhaluavansa palata Helsinkiin. Seuraavana eli loppiaispäivänä hän\naamujunassa lähtikin etelään päin. Forsman taas seurasi Jokisalon\njoukkoa Kuusiluotoon asti, mutta kun hän ei huomannut miesten mukana\nWiksteniä, niin hänkin kääntyi takaisin ja tuli aamulla \"Osulaan\"\nlähtien saman päivän iltajunassa Helsinkiin. Sinne saavuttuaan kumpikin\nTampereella vangittujen toveriensa ilmiannosta pidätettiin.\n\nHeiskanen luulee, että nämä miehet ilmiantoivat \"Osulan\".[74]\n\n\n\nVangit.\n\n\nKun \"Osulan\" kotitarkastus oli toimitettu, vietiin Heiskanen ja Mäki\npoliisilaitokseen, missä heitä uudelleen kuulusteltiin. Tällöin heitä\nsyytettiin vain siitä, että kaksi Saksaan aikovaa miestä oli asunut\n\"Osulassa\". Sekä Heiskanen että Mäki tämän jyrkästi kielsivät.\nKuulustelun sävystä tuntui voitavan päättää, ettei pidätettyjä vastaan\nollut ilmennyt mitään erikoisen raskauttavaa. Sitä tavallaan näytti\nosoittavan sekin, että vangit jätettiin mahdollisia jatkokuulusteluja\nvarten poliisilaitoksen huostaan.\n\nLinderoos, samoin kuin Heiskanenkin, olivat vakuutettuja siitä, ettei\npidätettyjä vastaan voitukaan saada mitään todisteita, sillä\nHeiskanenhan saattoi aina vedota siihen, että hän majatalonpitäjänä oli\nvelvollinen vastaanottamaan kaikki asunnon etsijät ja antamaan näille\nruokaa. Näin hän jo kuulusteluissa oli tehnytkin. Edelleen Heiskanen ei\nitse henkilökohtaisesti ollut mitenkään ottanut osaa miesten\nvälitykseen.\n\nHeiskanen ja Mäki (Rahikainen) puolestaan olivat kuulustelun aikana\nvakuuttaneet Linderoosille, ettei heiltä mitään \"tunnustusta\ntipahtaisi\" -- niinkuin ei sitten milloinkaan tipahtanutkaan. Tämä\ntietysti oli Linderoosille mitä tärkeintä, koska hän tiesi näiden\nkummankin olevan täysin selvillä siitä, että hän oli vähintäänkin yhtä\nsyyllinen kuin he. Jos Linderoos olisi epäillyt, että Heiskanen ja Mäki\neivät ajan pitkään kestäisi, niin hän tietenkin olisi kehoittanut heitä\npakenemaan. Se taas olisi voitu järjestää varsin helposti. Mutta\ntällainen menettely ei tullut puheeksi, _eikä Heiskasella ja Mäellä\nollut sellaista edes mielessäänkään_. Ei myöskään rouva Heiskanen\nkenellekään järjestön jäsenelle lausunut toivottavaksi, että Heiskanen\nja Mäki toimitettaisiin Ruotsin puolelle. Sillä kaikki uskoivat ja,\nkuten sanottu, kaikki merkitkin viittasivat siihen, että vangitut\nOulussa todellakin vapautettaisiin. On vielä muistettava, että\nvenäläisten vangitsemisvimma ei silloin vielä ollut alkanut eikä ketään\noltu vielä Shpalernajaan kuljetettu. Vangittujen ja heidän ystäviensä\ntoivehikas mieliala sekä siitä johtuva toimimattomuus oli siis tältä\nkannalta katsoen täysin käsitettävissä.\n\nMutta asialla oli toinenkin puoli. Mitä olisi tapahtunut, jos Heiskanen\nja Mäki olisi toimitettu pakoon? On hyvin luultavaa, että varsinkin\nPietilää, joka lähinnä näistä asioista tällöin oli vastuussa, tämä\nkysymys ankarasti askarrutti. Jos kerran, niinkuin on todennäköistä,\nvenäläiset jo tunsivat koko salaisuuden ja pitivät, kuten olemme\narvelleet, Heiskasta syöttinä saadakseen siten suuren saaliin, niin\nHeiskasen karkaaminen olisi aiheuttanut suorastaan tuhonomaisia\nseurauksia. Koko poliisilaitoksen, paria vanhempaa miestä\nlukuunottamatta, olisi samalla täytynyt poistua maasta; lukuisten\naktivistien ja heidän omaistensa olisi ollut pakko tehdä samoin; rouva\nHeiskasen asema olisi tullut kovasti uhatuksi ja Heiskasten pesän\nomaisuuden olisi valtio takavarikoinut. Mutta ennen kaikkea olisi\ntavaton isku kohdannut jääkäriliikettä. Se olisi paljastettuna täytynyt\nsilloin pysäyttää luultavasti koko maassa.\n\nMutta kun tuhannet Suomen miehet ja naiset juuri tämän liikkeen\ninnoittamina parhaillaan -- kaikkensa uhraten -- työskentelivät\nisänmaan itsenäisyyden saavuttamiseksi, niin yksityisten etujen oli\nväistyttävä syrjään.\n\nJa tunnustettakoon suoraan, että Juho Heiskanen on välillisesti juuri\nvankinaolonsa muodossa, vaatimatta itseänsä pelastettavaksi, samoin\nkuin aikaisemmin välittömästi aktivistien riveissä toimimalla tehnyt\nkansallemme ikimuistettavan palveluksen.\n\nPoliisivankilassa Heiskanen ja Mäki olivat samassa kopissa, ja rouva\nHeiskanen sai kahden ensimmäisen viikon aikana vapaasti tuoda heille\nruokaa. Vartiointikin oli alussa aivan muodollista, ja vangit saivat\njoskus konstaapeli Karppisen seurassa tehdä pitkiä kävelymatkoja\nkaupungilla, usein aika etäälläkin. Kahden viikon perästä tuli\nkuvernööriltä kuitenkin tiukat vartioimismääräykset, jotenka esim.\nkopin ovi, jossa tähän asti oli ollut vain salparautaan pistettävä,\navonainen kiinnipidin, tästä lähtien aina pidettiin lukittuna. Myöskään\neivät omaiset saaneet enää käydä vankeja tapaamassa.\n\nKuten Heiskanen on jälkeenpäin kertonut, ahdisti häntä ja hänen\nrouvaansa se, että Linderoos ja toiset aktivistit näyttivät heitä\nkarttavan. Mistä taas tämä johtui, siihen olemme jo viitanneet.\n\nVankeja pidettiin Kemin poliisivankilassa melkein tasan kuukausi. Tänä\naikana heitä kuulusteltiin vain kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla\nkuulustelu tapahtui Helsingin santarmiviraston toimesta, jotenka\nmerkilliseltä tuntuu, ettei vankeja viety Ouluun. Tämäkin seikka puhuu\nsen otaksuman puolesta, että Heiskasta todellakin pidettiin Kemissä\nsuurempien saalistettavien syöttinä.\n\nAlbert Mäkeä käytettiin eversti Netshoginin vaatimuksesta heti alussa,\ntammikuun 22. p:nä Torniossa kuulusteltavana, mutta jo samana päivänä\nhänet palautettiin takaisin Kemiin. Älykkäältä pojalta santarmit\nluonnollisesti eivät saaneet mitään tietoja. (Liite n:o 9).\n\nHelmikuun 5. p:nä 1916 sijoitettiin Kemin poliisivankilaan vielä yksi\nvaltiollinen vanki, nim. majatalonpitäjä ja rihkamakauppias, suutari\n_Otto Erik Jokela_. Hänet vangitsi santarmieverstiluutnantti Basinskij\npitäen Linderoosin läsnäollessa kotitarkastuksen Jokelan asunnossa.\nVaikk'ei mitään rikollista häntäkään vastaan ilmaantunut, sanoi\nBasinskij saadun määräyksen perustalla olevansa pakotettu hänet\nvangitsemaan sekä jättämään Kemin poliisilaitoksen huostaan. -- Otto\nJokelakin ansaitsee kunniasijan Kemin aktivistien joukossa, sillä\nhänenkin pieni majatalonsa, joka sijaitsi aivan \"Osulan\" vieressä, oli\nSaksaan-menijäin tyyssijana. Ja vaikka Jokela itse olikin\nliikeasioissaan paljon kotoaan poissa, seurasi hän kuitenkin\nmyötämielisenä sitä rohkeata yritystä, mitä Kemin etappi niin suurella\ntarmolla ajoi.\n\nKaksi Oulun poliisikamarin konstaapelia haki helmikuun 19. p:nä 1916\nkuvernöörin määräyksestä yllämainitut kolme Kemin poliisivankilan\nvankia, Job Juho Heiskasen, Albert Ilmari Mäen (Rahikaisen) ja Otto\nErik Jokelan Ouluun, missä heidät sikäläisen poliisimestarin\nmääräyksestä samana päivänä passitettiin \"irtolaisuudesta\" Oulun\nlääninvankilaan. Kuulusteltuaan heitä 21.II.1916 kuvernööri af Enehjelm\nmääräsi vangit passitettaviksi Helsingin lääninvankilaan Uudenmaan\nläänin kuvernöörin käsiteltäviksi. Kaikki kolme lähetettiinkin\nhelmikuun 23. p:nä 1916 vankivaunussa Helsingin lääninvankilaan. Sieltä\nJokela ja Mäki pääsivät helmikuun 29. p:nä vapaiksi, kunnes heidät\nmyöhemmin vangittiin uudestaan. (Liitteet n:o 9 ja 11).\n\nHeiskasen vanginpolku päättyi Pietarin Shpalernajan vankilaan, minne\nhän saapui maaliskuun 29. p:nä 1916. Hän oli ensimmäinen tähän\nvankilaan teljetty suomalainen. Vasta vallankumouksen puhjettua\nkeväällä 1917 hän pääsi vapauteen palaten Kemiin.\n\nJokela joutui niinikään lopuksi Shpalernajaan.\n\n\"Osulan\" kuuluisaksi tullut juoksupoika Albert Ilmari Mäki taas sai\nhyvin merkillisen tuomion: hänet karkoitettiin Itä-Venäjälle Vjatkan\nkuvernementtiin. Mistä venäläisten päähän pälkähti juuri tämänmoinen\ntuomio, on tietymätöntä. Mutta se on varmaa, ettei poikaa miellyttänyt\nVenäjällä-olo. Hän kaipasi hyvää emäntäänsä ja Kemin uljaita miehiä. Ja\nniin tämä 15-vuotias poikanen päätti karata. Lopullisen sysäyksen\nhänelle antoi eräs hyvänahkainen vahtisotamies, joka potkaisi häntä\ntakapuoleen sanoen:\n\n\"Lähde poika kotiisi; ei täällä lapsilla ole mitään tekemistä\". -- Ja\npoika lähti. Ihmeteltävästi hän sitten jalkaisin ja rahatta keinotteli\nitsensä Venäjänmaan halki ilmestyen eräänä päivänä Kemiin. Sieltä\nratamestari Albert Blick vei pojan, joka pakoa varten oli puettu\nrautatieläiseksi, dresiinallaan Tornioon, mistä hänet sitten\ntoimitettiin rajan yli turvaan. -- Ruotsista Mäki[75] palasi Kemiin\nennen pääsiäistä 1917, juuri samana päivänä kuin hänen entinen\nisäntänsä Heiskanenkin.\n\n\n\n\nKEMIN ETAPPIMIESTEN MYÖHEMPIÄ VAIHEITA.\n\n\n    Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,\n    kun riemu on rinnassansa,\n    kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' --\n    mut käypä se laatuun hiihtää myös\n    hiki otsalla, suurissa suruissa\n    ja kuolema kupeellansa.\n\n                        _Eino Leino_.\n\n\n\nArvi Hällforsin Saksan-matka ja pako.\n\n\nEnnen on kerrottu, mitenkä Hällfors Kemin etapin katkettua kävi siitä\nA.K:lle tiedoittamassa ja kuinka hän sitten tammikuun 18. p:nä 1916\nsaapui Haaparannalle. Tavattuaan siellä sikäläisen saksalaisen\netappitoimiston johtajan Wilhelm Dahmin ja Haaparannalla silloin\nsattumalta oleskelevan kapteeni Heldtin hän kertoi näille lyhyesti\nKemin etapin katkeamisesta ja sen syistä ilmoittaen samalla olevansa\nhalukas lähtemään -- kuten hänelle aikaisemmin oli ehdotettu --\nLockstedtiin jääkäripataljoonaa katsomaan. Vielä saman päivän iltana\nHällfors matkusti Tukholmaan viettäen siellä vanhojen tuttaviensa,\njääkärien Pekkolan ja Suvirinteen seurassa hauskan illan tuossa\njääkäreille niin tutussa \"Tinakupissa\" (Tennstopet).\n\nTukholmassa Hällfors kävi parikin eri kertaa Heldtin konttorissa. Kun\nhän siellä teki Kemin etapin lopettamista koskevan ilmoituksen,\npyydettiin häneltä lausuntoa ja ehdotusta uusien etappitehtävien\njärjestämiseksi. Tässä tarkoituksessa hän laati lyhyen\nkirjallisen esityksen, jossa hän, arvosteltuaan Vaasan etapin\ntoimintamahdollisuuksia, ehdotti, että etappitoiminta järjestettäisiin\npääasiassa Rovaniemen ja Kemin välisille rautatieasemille, mainiten\nsamalla olevansa omasta puolestaan valmis osallistumaan näiden uusien\nreittien järjestelyyn.\n\nBerliniin saavuttuaan Hällfors meni heti \"_Wetterhoffin toimistoon_\",\nmutta kun hän ei tavannut siellä varatuomari Wetterhoffia, jatkoi hän\nmatkaa Lockstedtiin saapuen sinne tammikuun 25. p:nä 1916. Seuraavana\npäivänä hän kävi kunniatervehdyksellä pataljoonan päällikön majuri\n_Bayerin_ luona.\n\nKun sattui olemaan keisari Wilhelm II:n syntymäpäivä, sai Hällfors olla\nkatsomassa jääkäripataljoonan paraatia. Kun nuo ryhdikkäät, ankaroitten\nharjoitusten ja tiukan saksalaisen sotilaskurin karkaisemat pojat\ntäysissä kenttävarustuksissaan marssivat esiin, teki se matkamieheemme\nvaltavan vaikutuksen. \"Vaikka vuosikausia olin uneksinut Suomen\nitsenäisyydestä, oli tämä tosiasia niin pyörryttävä, opetetun orjan\nmielelle niin suuri, että tunsin kurkkuni karheaksi ja vaivoin pidätin\nkyyneleni\", lausuu Hällfors itse tästä hetkestä.\n\nHällfors seurusteli sitten jääkärien kanssa, joista monet olivat\nhänelle vanhoja tuttuja, kertoen näille kotimaan terveiset ja\nilahduttaen heitä sillä tiedolla, että itsenäisyysliike Suomessa oli\nyhä kasvamassa.\n\nMajuri Bayerin pyynnöstä Hällfors kävi tapaamassa tätä vielä toisenkin\nkerran. Silloin heidän välillään sukeutui mielenkiintoinen keskustelu.\nM.m. lausui majuri, että Suomi jääkäripataljoonan kautta jo oli Saksan\nliittolainen ja että kuta enemmän Suomesta saataisiin miehiä\nsotapolulle, sitä suurempi mahdollisuus Suomella olisi liittolaisensa\navulla päästä itsenäiseksi. Vaikka Hällfors kuvailikin majuri Bayerille\njatkuvan etappityön vaikeuksia, mainitsi hän tälle jo Tukholmassa\nesittämistään uusista etappisuunnitelmista luvaten puolestaan voimiensa\nmukaan avustaa niiden onnistumista.\n\nTammikuun 28. p:nä Hällfors lähti paluumatkalle tavaten Berlinissä\n_Wetterhoffin_. Tälle hän huomautti Suomen asestamisen\nvälttämättömyyttä ehdottaen sopivimmaksi aseiden varastoimispaikaksi\nPohjanlahdessa olevaa Ulkokrunnin saarta. Asekysymys oli erikoisesti\naskarruttanut myös Wetterhoffia. Hän oli ajatellut, että aseet\nvoitaisiin ensin varastoida johonkin sopivaan paikkaan Ruotsin\npohjoisrannikolle, mistä ne sitten tilaisuuden tullen vietäisiin\nSuomeen. Tästä syystä Hällforsin ehdotus häntä suuresti kiinnosti, ja\nkun Hällfors ohimennen oli maininnut kirjoittavansa Lockstedtissa-\nkäyntinsä johdosta kiitoskirjeen majuri Bayerille, niin Wetterhoff\nkehoitti häntä siinä samalla korostamaan myös asekysymyksen tärkeyttä.\nNäin Hällfors tekikin.\n\nSaavuttuaan Tukholmaan Hällfors sai kuulla outoja asioita, nimittäin\nettä Kemin etappi oli luhistunut ja Heiskanen joutunut vangiksi.\nTällöin hän viipymättä lähti Haaparannalle tullen sinne helmikuun 10.\np:nä 1916. Kulkien rajan yli Ylitornion kohdalta hän matkasi\nJänkkäjärven, Mellajärven ja Louejärven kautta Muurolaan Salmelan luo.\nKun hän tältä kuuli, ettei häntä oltu vielä ainakaan virallisesti\netsitty, jatkoi hän matkaansa Kemiin tullen perille illalla helmikuun\n18. p:nä 1916.[76] Heiskanen, Mäki ja Jokela vietiin, kuten tiedämme,\nseuraavana aamuna Ouluun.\n\nNeuvoteltuaan Linderoosin kanssa ja käsittäessään, että kaikenlainen\netappitoiminta Kemissä ainakin toistaiseksi oli peräti mahdotonta,\nHällfors lähti Oulun kautta Helsinkiin haluten päästä ennen kaikkea\nKai Donnerin yhteyteen. Tämän hän sitten tapasikin Ahdenkallion\nkartanossa lähellä Hyvinkään asemaa kertoen Donnerille Wetterhoffin\naseidenhankintasuunnitelmasta sekä tuoden perille ne majuri Bayerin\nterveiset, että yhä suurempia miesmääriä olisi koetettava saada\nSuomesta Saksaan. Donner piti tilannetta kuitenkin jo niin vaikeana,\nettä oli varsin epäiltävää, voitaisiinko näitä Bayerin toiveita ryhtyä\ntoteuttamaan. -- Hällfors saattoi myös vahvistaa sen A.K:lle jo\naikaisemmin saapuneen tiedon, että jääkäreiltä vaadittiin erikoinen,\nheidän sotapalvelustaan koskeva sitoumus; tämä herätti A.K:ssa suurta\npaheksumista. -- Helsingissä Hällfors jo oli kuullut lukuisista\npidättämisistä, ja Donner tiesi kertoa, että Esko Riekkikin oli Oulussa\nvangittu.\n\nNämä murheviestit eivät kuitenkaan saaneet Hällforsia luopumaan\njatkuvaa etappitoimintaa koskevista suunnitelmista. Jo Ouluun\npoiketessaan hän oli aikonut palata rajan yli Ruotsiin osallistuakseen\nsiltä taholta Kemijoen varrella suoritettavaan etappitoimintaan. Siellä\nhänessä oli kypsynyt myöskin ajatus palata rajan yli Ruotsiin Hailuodon\nkautta, koska hän sattumalta oli tavannut siellä erään hailuotolaisen\nluotsin, joka vakuutti, että Hailuodon kautta voitaisiin meren jäätä\nmyöten varsin hyvin kulkea suoraan Ruotsiin. Tässä tarkoituksessa\nHällfors jatkoi matkaa Hyvinkäältä pohjoiseen kulkevassa junassa jääden\nRuukin asemalle, mistä maaliskuun 1. päivänä 1916 Siikajoen kautta\nmatkusti Hailuotoon.\n\nHailuodossa Hällfors meni ensin kirkkoherra _Eino Virkkulan_ luo, jonka\nhän lapsuudestaan asti tunsi. Tältä hän sai kuitenkin kuulla, että\nhelmikuussa sattuneet runsaat lumisateet olivat siinä määrin\nkinostaneet merenselän, ettei ollut ajattelemistakaan pyrkiä jäitse\nRuotsiin suoraan Hailuodosta. Virkkula, joka havaitsi Hällforsin\nperinpohjin väsyneeksi ja pitkäaikaisesta etappitoiminnasta muutoinkin\nuupuneeksi, kehoitti puolestaan matkamiestä jäämään joksikin aikaa\nlepäämään Hailuodon pappilaan, ennenkuin hän jatkaisi matkaansa\nedelleen. Hällfors suostuikin Virkkulan ystävälliseen neuvoon.\n\nSieltä hän sitten huhtikuussa pyrki Oulussa asuvan veljensä, viskaali\nKaarlo Hällforsin yhteyteen saaden tältä outoja tietoja: Rohkea\noululainen värväri Jaakko Kemppainen ja kemiläinen Kalle Winter olivat\nvangitut, Amatus Johansson, Kyösti Wilkuna ja Viljo Lyytikäinen\nsamoilivat pakosalla, ja häntä, Arvi Hällforsia etsittiin. Siinäpä\nolikin uutisia kerrakseen! Samalla hän sai kuulla, ettei mikään\nsuurisuuntainen värväystoiminta maassa enää ollut mahdollinen ja ettei\ntämän vuoksi silloista laajempiin etappisuunnitelmiinkaan ollut syytä\nryhtyä. Tämä veljen esittämä mielipide ratkaisi lopulta Hällforsin\nvastaisen toiminnan suunnan.\n\nHällfors alkoi pohtia jääkäripataljoonan riveihin astumista, mutta\nsitten hän kuitenkin arveli, että hän Suomessa pysyen voisi ajan tullen\nparemmin hyödyttää aktivismin asiaa; ja samaa mieltä oli hänen\nveljensäkin. Hänen äitinsä vaikea sairaus, mikä sittemmin (19.VI.1916)\npäättyi kuolemaan, vaikutti myös siihen, että hän jäi Hailuotoon,\nvaikka siellä-olo tuntuikin melkein vankeudelta.\n\nKun Hällfors ei kuitenkaan kauemmin tahtonut olla hyvän isäntäväkensä\nvaarana ja rasituksena, niin hän muutti keväämmällä asumaan Virkkulan\npieneen kalamajaan, mikä sijaitsi _Matikanniemessä_, noin kuuden\nkilometrin päässä pappilasta. Tässä mökissä Hällfors asui täsmälleen\nkuusi viikkoa.\n\nKesäkuun alkupäivinä, kun meri Oulun ja Hailuodon välillä oli auennut\nja laivaliike alkanut, saapui saarelle oululainen aktivisti _Isak\nKaitera_, joka kuultuansa Hällforsin oleskelevan Matikanniemessä tuli\nsinne ehdottaen, että tämä muuttaisi asumaan Kaiteran äsken ostamaan\n_Kestin_ taloon -- \"pehtooriksi\". Kiitollisena tästä ystävällisestä\ntarjouksesta Hällfors muuttikin sinne.\n\nKäydessään Oulussa äitivainajaansa haudan lepoon saattamassa\n(23.VI.1916) Hällfors sai taas kuulla raskaita uutisia. Monien Tornion\nja Kemin aktivistien oli ollut pakko siirtyä rajan taakse, A.K. oli\njoksikin ajaksi keskeyttänyt värväyksen ja Kai Donnerkin oli poistunut\nmaasta. Tämä kaikki vaikutti, että Hällfors uudelleen painui Hailuotoon\nryhtyen siellä lueskelemaan lakitiedettä ja aikoen syksyllä, mikäli\nmahdollista, lähteä Helsinkiin opintojaan jatkamaan.\n\nNäin kului kesä.\n\nSunnuntaina syyskuun 24. p:nä 1916 tuli pappilaan yht'äkkiä neiti _Aili\nNisula_ tuoden viskaali Kaarlo Hällforsilta sellaisen ilmoituksen, että\nArvi Hällforsia koskeva vangitsemismääräys saapuisi ehkä jo seuraavana\npäivänä Hailuodon nimismiehelle. -- Samalla neiti Nisula toi\nHällforsille pakomatkaa varten browningin ja rahaa. Pappilasta Hällfors\nsilloin kiiruhti Kestiin järjestäen siellä kaikki kotitarkastuksen\nvaralta. Lakikirjansa hän jätti pöydälle aukaisten sen rikoslain\nkahdennentoista, maanpetosta koskevan luvun kohdalta -- ja lähti.\n\nNelipeninkulmaisen taipaleen Haukiputaan Isoonniemeen Hällfors kulki\nerään venemiehen saattamana. Meri oli peilityven, ja syksyisen yön\npimeyttä valaisivat taivaan kirkkaat tähdet. Nukuttuaan muutamia\ntunteja omassa kalastusmajassaan Isossaniemessä hän otti esiin kartan\nlaatien lopullisen matkasuunnitelman. Siitä tuli tällainen:\nAlakiimingin Onkamon kylä -- Iijokivarsi -- Siurua -- Tannila --\nOijärvi -- Kuivajoki -- Veska -- Yli- ja Alakärppä -- Kemijoki-varren\nAlapaakkola -- Alavojakkala -- Tornionjoki -- Ruotsi. Hällforsilla oli\nmukanaan haulikko ja selkäreppu, sillä hän aikoi esiintyä metsästäjänä;\ntätä moni vastaantulija sittemmin hieman oudoksui, sillä oli\nlehdenputoamisaika.\n\nHän lähti Isostaniemestä aamulla syyskuun 25. p:nä 1916 kulkien milloin\njalan metsän halki ja jokivarsia myöten, milloin jonkin välin\nhevoskyydillä ajaen. Kuivajoen ja Simojoen välisen kairan puhkaistuaan\nhän lepäili tunnin verran sittemmin kuuluisaksi tulleessa\nMaaninkajärven niittysaunassa ja saapui vihdoin Ylikärppään, mistä\nsyyskuun 29. p:n aamulla otti hevoskyydin merkiten kievarin\npäiväkirjaan nimekseen Paasivirta.[77] Kun oli ajettu muutamia\nkilometrejä, alkoi taas korpivaellus: Simo- ja Kemijoen välinen\nsuunnaton erämaa oli katkaistava. Mentyään Kuivasjoen yli omin luvin\nottamallaan veneellä Hällfors löysi polun, mikä näytti vievän oikeaan\nsuuntaan. Sitä myöten noin tunnin verran paineltuaan hän kohtasi erään\nmiesjoukon. Korvenkulkijain tavan mukaan käytiin polun viereen istumaan\nja tupakoimaan. Miehet sanoivat palaavansa Runkausjoen perkaustöistä,\nja Hällfors puolestaan kertoi menevänsä Kivaloille metsästämään. Tätä\nmiehet nähtävästikään eivät uskoneet, sillä siinä juteltaessa muuan\nheistä viittasi takanaan istuvaan toveriinsa sanoa tokaisten:\n\n\"Tuossa se on meidän pommarimme\".\n\nMies oli \"kiviroikan\" dynamiitti-mestari, ja tarkoituksena tietenkin\noli sanoa, että Hällfors oli toisenlainen \"pommari\". Juuri näinä\npäivinä oli näet tapahtunut kuuluisa Kemin pommiräjähdys,[78] ja miehet\nheti päättelivät Hällforsia sen toimeenpanijaksi.\n\n\"Vain niin!\" vastasi Hällfors tiukasti, ja siihen miesten nauru heti\nloppui.\n\nHetken kuluttua noustiin, sanottiin hyvästit ja jatkettiin matkaa.\n\nJonkin matkaa kuljettuaan Hällfors huomasi eksyneensä polulta. Hän\nkoetti kompassin avulla määrätä oikeata suuntaa, mutta kuivat maat\nvetivät häntä milloin minnekin. Parisen kertaa hän jo luuli löytäneensä\nkadottamansa polun huomaten kuitenkin kohta seuraavansa porojen jälkiä.\nKun hän lopulta havaitsi kulkevansa kehää, päätti hän välittämättä\nmistään poluista noudattaa yksinomaan kompassiaan.\n\nMutta rupesi jo pimenemään.\n\nHällfors laittoi näreistä hyvän tuulensuojan ja havuvuoteen, keitti\nmatkan varrella hankkimassaan kauhassa rakovalkealla kahvit ja paneutui\nmakuulle. -- Aamulla herätessään hän näki maan ympärillään olevan\nkuurassa.\n\nVirkistynein voimin matkamiehemme lähti taas taivaltamaan. Kulkien\nvetelien maiden ja purojenkin yli hän huomasi maaston rupeavan\nylenemään. Silloin hän arvasi lähestyvänsä Kivaloita ja kääntyi sen\ntakia kulkemaan suorakulmaisesti entiseen suuntaansa nähden toivoen\ntäten tulevansa Kuivasjärvelle. Salo muuttui yhä synkemmäksi.\nKarhunjätteitä näkyi silloin tällöin, ja sammalkerros oli paikoitellen\nniin korkea, että mies humahti siihen vyötäisiään myöten. Kun Hällfors\ntaas kerran upposi tällaiseen sammalikkoon jääden siihen uupuneena\nhetkeksi lepäämään, näki hän hämmästyksekseen vasemmalla kädellä\njotakin kiiltävän puunrunkojen lomitse. Hypäten pystyyn hän lähti\nrientämään sinne päin saapuen näin Ison-Kuivasjärven yläpäähän.\n\nSaaden tästä selvän tienviitan hän alkoi nousta Kivaloille, pääsi\nTervolan ja Simon väliselle isolle rajalinjalle ja ryhtyi siitä\nsamoamaan Runkausjokea kohti. Kierrettyään pienen nevan hän tuli\nkankaalle, minkä reunassa, kirkasvetisen salopuron partaalla\noli vähäinen metsäsauna. -- Hällfors arvasi, että puro oli\nVähä-Runkausjoki, ja myöhemmin hän sai tietää, että sauna oli\nHonkaselän metsäkämppä.\n\nPantuaan kämpän lämpiämään Hällfors ryhtyi savun haihtumista\nodotellessaan valmistamaan ulkosalla ruokaa. Kun hän siinä\npuuhaillessaan käväisi puron rannalla, niin hän löysi sieltä suohon\nkätketyn astian, täynnä suolattuja forelleja. Arkailematta lakimiehemme\notti muutamia kaloja, keitti ne ja söi. Ne virkistivät häntä\nerinomaisesti. Sillävälin oli savu saunasta hälvennyt kutsuen miestä\nsuloiseen nokiseen lepoonsa. Käytyään vielä kankaalta ampumassa pari\nkolme riekkoa Hällfors asettui kämppään nukkumaan.\n\nHän heräsi seuraavana aamuna, lokakuun 1. p:nä, varsin myöhään.\nKirjoitettuaan paperilapulle \"kalavarkautensa\" ja pantuaan sen ynnä\nsetelirahan pöydälle hän puolenpäivän jälkeen poistui Honkaselän\nrauhallisesta kämpästä lähtien seurailemaan Runkausjoen uomaa.\n\nMatkan kestäessä Hällforsin pohjaamattomat meripieksut olivat kuluneet\npuhki, niin että kankaiden kivet ja metsän risut saivat hänen jalkansa\nverille. Siitä huolimatta hän koetti voimiensa mukaan jouduttaa\naskeleitaan. -- Runkausjoen alajuoksulla häntä vastaan tuli Mikon-ojan\npuro, mikä sillä kohdalla, puron suussa, oli viitisentoista metriä\nleveä. Koetellessaan sen pariöisen jään kestävyyttä Hällfors suistui\nkeskellä puroa sulaan ja pääsi vasta kovan kamppailun jälkeen puukkonsa\navulla kuiville.\n\nIlta alkoi taasen pimetä, ja tuntui tulevan pakkasyö. Silmäiltyään\nkarttaa Hällfors päätti lähteä pyrkimään suoraan länttä kohti\nmaantielle. Runkausjoki tekee näet tällä kohdalla kaaren pohjoista\nkohden laskien Kemijokeen. Täten syntyvän mutkan välillä olevan\ntaipaleen, arviolta kolmisen kilometriä, Hällfors aikoi oikaista.\n\nHän lähti märin vaattein etenemään. Metsä loppui heti, sen laidassa oli\nlyhyt, vaivaismäntyä kasvava räme ja sitten tuli eteen aapa.\nIltapimeässä tämä tosin näytti laajalta, mutta Hällfors arveli, ettei\nse todellisuudessa ollut sellainen ja ettei se ainakaan voinut olla\nkovin vetelä, kun se oli noin jokien mutkauksessa. Vilkaistuaan\nkompassiin ja otettuaan käteensä seipään hän siis rohkeasti painui\naavalle.\n\nAluksi se oli jotensakin kestävää rahkasuota muuttuen kuitenkin pian\narveluttavan hyllyväksi kentäksi, niin että miehen, estyäkseen\nuppoamasta, täytyi voimainsa takaa juosta eteenpäin. Mutta sitten tuli\nvieläkin pahempaa: sammalpeite jakautui erillisiksi mättäiksi, joiden\nvälistä irvisteli pohjaton musta muta. Kiivaasti mättäältä toiselle\nhyppien Hällfors koetti ylläpitää tarpeellista vauhtia, mutta siitä\nhuolimatta hän pari kertaa alkoi vajota. Vain vaivoin -- muodostamalla\nvarovasti seipäästä ja haulikosta ristikon -- hän pääsi kovemmalle\nmättäälle lähtien taas hyppimään.\n\nMutta pimeni yhä, ja Hällforsin voimat rupesivat loppumaan. Ensi kertaa\nkoko pakomatkansa aikana hän tunsi, että häntä _kammotti_. Huomatessaan\ntulleensa hiukan suuremmalle mättäälle hän pysähtyi. Mättään keskellä\nkasvoi mänty. Kun hän tarttui siihen, huojui mätäs kuin vene aalloilla.\nHän yritti lähteä edelleen, mutta ei päässytkään minnekään. Mätäs oli\npienen huoneen laajuinen, mutta sen joka puolella ammotti suon musta\nsyvyys. Hällforsille oli arvoitus, kuinka hän lainkaan oli päässyt\ntälle mättäälle.\n\nKello oli kahdeksan. Aamu koittaisi vasta ehkä seitsemän tahi\nkahdeksan tunnin kuluttua. Pakolaisemme ajatteli kauhulla yhä pimenevää\nsyksy-yötä.\n\nPakkanen yltyi. Maa peittyi kuuraan. Märät vaatteet jäätyivät, ja\nHällfors tunsi ruumiinsa kontettuvan. Unenhorroskin alkoi vaania häntä\nkuolemansyleilyynsä.\n\nOnneksi Hällfors oli Mikon-ojaan pudotessaan pitänyt laukkuaan\nkädessään saaden sen sitten lingotuksi jäätä myöten rannalle. Laukussa\noli kuivaa tupakkaa. Sitä Hällfors ryhtyi polttamaan jatkaen sitten\ntupakoimistaan koko yön.\n\nKun pakkanen kovetti mättään, alkoi hän kiertää sen reunoja muodostaen\nsiihen tällä tavoin vähitellen oikean polun. Näin hän kulki \"radan\"\nympäri ensin kymmenen kertaa samaan suuntaan ja sitten taas kymmenen\nkertaa toiseen suuntaan. Sen jälkeen hän lisäsi kierrosten luvun\nkahteenkymmeneen, sitten kolmeenkymmeneen j.n.e. alkaen vihdoin taas\nlähestyä alkuperäistä kymmenen kierroksen määrää. Antaakseen\najatuksilleenkin jotakin askartelua Hällfors mittasi askelin \"ratansa\"\npituuden laskien sitten kävelemänsä matkan kilometreiksi. Mitattuaan\nympyränsä säteen hän määräsi sen pinta-alan sekä myöskin sen kokoisen\npallon tilavuuden, yrittipä kaiken kukkuraksi -- kuvitellen tämän\npallon täyteen liejua ja arvioiden sen ominaispainon -- laskea, kuinka\npaljon tällainen liejupallo painaisi.\n\nNäin kävellen, tupakoiden ja \"numeroiden\" miehemme sai pakkasyössä\nverensä pysymään liikkeellä.\n\nVihdoin viimein aamu koitti, ja nousevan auringon valossa Hällfors näki\nkoko alastoman suoaavan. Eteenpäin ei ollut yrittämistäkään; täytyi\nkoettaa palata entisiä jälkiään myöten takaisin. Kun kylmä oli\nkohmettanut suon, kävikin se päinsä jotenkuten, vaikka miehen jäsenet\ntuntuivatkin olevan jäässä.\n\nNäin hän tuli jälleen Mikon-ojalle. Siinä hän rakensi ison\nnuotiorovion, keitti kahvit, kaatoi laukussaan olevia punaisia\nkamferttitippoja oikein runsaan annoksen kahviin ja ryyppäsi yhdellä\nsiemauksella tämän katkeran juoman. Aurinko paistoi lämpimästi selkään,\nnuotiontuli kuumotti kasvoja ja rintaa, ja niin palasi elintoiminta\nkylmettyneeseen matkamieheemme.\n\nLepäiltyään ja puhdistettuaan vaatteensa Hällfors nilkutti kylään, sai\nsieltä kyydin Tervolan kirkolle ja saapui viimein yöllä Liimatan\ntuttuun majataloon.\n\nKun hän kolkutti kievarin ovelle, tuli vanhaemäntä aukaisemaan. Tältä\nHällfors sai kysymykseensä tympeän vastauksen, ettei vapaita yösijoja\nenää ollut, ja samassa emäntä yritti vetää oven kiinni. Tulija sai\nkuitenkin pistetyksi jalkansa ovenrakoon, hyppäsi eteiseen ja\ntiedusteli talon Selmaa. Tämä tuli saapuville ja, nauruun purskahtaen\nmainitsi matkamiehen nimen sanoen Hällforsin kuitenkin muistuttavan\nmetsärosvoa. Kun mentiin sisäeteiseen, oli siellä kaksi miestä\npistoolit kädessä.\n\n\"Jääkärit Wichmann ja Sainio\", esitteli Selma, ja pian miehet olivatkin\nselvillä toisistaan.\n\nSaatuaan Liimatassa vaatteensa ja jalkineensa kuntoon Hällfors\nseuraavan eli lokakuun 3. päivän aamuna lähti viimeiselle\nrajataipaleelle.\n\nTervolan etapin opas Väinö Saviaro saattoi hänet joen poikki Kaisajoen\nsuuhun, mistä hän alkoi reippaasti astua jokivartta ylöspäin saapuen\nKuusikkoon. Sieltä lähti etappimies Armas Lyytikäinen oppaaksi. Kun oli\nkuultu, että Kaisajoen talossa majaili Boströmin liikkeen\nhevospaimenia, joihin ei ollut luottamista, kierrettiin talon takana\nolevalle tielle. Siinä Hällfors jätti haulikkonsa ja sen panokset\nLyytikäiselle alkaen yksinänsä painua Palovaaraa kohti. Sinne tultuaan\nhän käänsi vasemman pieksunsuun alaspäin (se merkki tunnettiin\nopastalossa) ja meni erääseen taloon. Heti häneltä tiedusteltiinkin,\ntarvitsiko hän opasta. Hällfors vastasi tulevansa toimeen yksinkin,\nkunhan hänelle vain annettaisiin ohjeet, mitenkä hänen oli kuljettava\nrajalle, Korpikylän Niemen taloon. Ne saatuaan ja pitäen Matkakosken\nkohinaa tienviittanaan hän tulikin suoraan oikean talon lähelle. Kun ei\ntiellä näkynyt venäläisten patrulleja, meni Hällfors taloon.\n\n\"Saisinkohan rajanylisaattajan?\" kysyi koviakokenut matkamies.\n\n\"Kyllä vain!\" vastattiin, ja hetken kuluttua Hällfors oli joen toisella\nrannalla Ruotsissa.\n\nTämä tapahtui lokakuun 3. p:nä 1916.\n\n\n\nIikka Montellin pako.\n\n\nKuten muistamme, oli Kemin poliisilaitoksen kanslisti, ylioppilas Iikka\nMontell aikaisemmin oleskellut Kuolajärvellä metsänhoitaja Arthur\nEricssonin töissä. Kun metsähallitus valtuutti Ericssonin järjestämään\nKannanlahden ja Rovaniemen välille n.s. valtiontavarankuljetuksen,[79]\nniin hän tätä varten Ouluun saavuttuaan esitti saamansa valtakirjan\nperusteella kuvernööri af Enehjelmille sellaisen vaatimuksen, että\nMontell oli määrättävä järjestysmieheksi Kuolajärven kirkonkylään,\nSallaan. Enehjelmin oli pakko noudattaa tätä vaatimusta ja niin hän\ntammikuun 29. p:nä 1916 puhelimitse ilmoitti Kemiin, että Montellin oli\nsiirryttävä Kannanlahden \"transporttiin\".\n\nTämä siirto tulikin hyvään aikaan, sillä Montell oli jo joutunut\n\"ilkeämielisten\" kirjoihin. Olipa jo kuvernöörikin kerran maininnut\nLinderoosille, että Kemin poliisilaitoksen palveluksessa erään hänelle\ntehdyn ilmiannon mukaan oli muuan mies, joka otti osaa Saksaan-menijäin\nkuljettamiseen; tuntomerkit tosin eivät olleet täysin sopineet\nMontelliin, mutta oli kuitenkin arvattu, että häntä oli tarkoitettu.\n\nMontell lähti Sallaan helmikuun 2. p:nä 1916. Rovaniemellä hän saikin\nmääräyksen ryhtyä perille saavuttuaan Sallan kuljetuskonttorin\npäälliköksi. Niin tapahtuikin.\n\nJonkin ajan kuluttua tulivat Sallaan jääkärit Pekkola ja Suvirinne,\njoita Montell kävi tapaamassa kestikievarissa. Sovittiin, että Montell\nilmoittaisi Haaparannalle, mitä tavaroita ja kuinka paljon kulloinkin\nhänen konttorinsa kautta kulki. Sitten Pekkola ja Suvirinne matkustivat\nostamallaan porolla Inarin kautta Norjaan.\n\nMontell toimi Sallassa huhtikuun loppuun saakka, jolloin hän siirtyi\nRovaniemelle. Kesäkuun alussa hän matkusti selvittelemään Sallan\nkuljetuskonttorin asioita Helsinkiin saaden siellä metsänhoitaja\nEricssonilta metsätöitä, mitkä piti samana kesänä suorittaa Sallassa.\nSinne mennessään Montell poikkesi Kemiin kuullen siellä, että Pietilä,\nJokisalo ja Ellilä olivat paenneet rajan yli. Viivyttyään Kemissä\nmuutamia päiviä -- varmuuden vuoksi hän ei kuitenkaan ollut öitä\nkotonaan -- hän lähti Sallaan. Kun syksyllä taas ruvettiin\nsuunnittelemaan Kannanlahden ja Rovaniemen välistä sotatarvetavarain\nrahtausta, lupautui Montell lokakuun lopulla 1916 entiseen toimeensa\nSallan kuljetuskonttoriin.\n\nKuljetuksesta ei kuitenkaan sinä talvena tahtonut tulla mitään, sillä\nne laivat, joiden lasti oli tarkoitettu tätä tietä rahdattavaksi,\njoutuivat vuodenvaihteessa saksalaisten sukellusveneiden uhriksi.\nKuljetusta huoltamaan palkatut henkilöt olivat kuitenkin toistaiseksi\npaikoillaan. Silloin yht'äkkiä tammikuun 27. p:nä 1917 kultaseppä Frans\nTiura ilmoitti Kemistä, että Montellia oli paikkakunnalla tiedusteltu.\n\nNeljä tuntia tämän jälkeen Montell jo oli matkalla. -- Lähdöstään hän\nilmoitti ensimmäiseksi Kuolajärven piirin nimismiehelle Väinö\nVanhalalle, jonka kanssa sovittiin, että jos Montellia sinä päivänä\ntiedusteltaisiin puhelimitse, niin vastattaisiin, ettei nimismies ollut\nkotona. Montell selitti kaikki lähimpiä töitä ja vireilläolevia asioita\nkoskevat seikat apulaiselleen, insinööri Uno Kalliolle,[80] nosti\npalkkansa ja maksoi asuntonsa. Sitten hän otti metsänhoitaja Ericssonin\nsukset, joista nimismies Vanhala lupasi vastata, ja painui taipaleelle\nmukanaan mauserpistooli ja taskuaseena dreyserevolveri.\n\nTämä tapahtui tammikuun 27. p:nä 1917 klo 1/2 5 ip:llä.[81]\n\nMontell hiihti Sallasta suoraan Saijalle (35 km), minne saapui yöllä.\nKoska hän ei ollut varma siitä, ajettaisiinko häntä takaa vai ei, niin\nhän päätti aluksi säästää voimiaan niin paljon kuin mahdollista ottaen\nsenvuoksi Saijalta kyytimiehekseen metsänvartia Moilasen. Tämä kovasti\nihmetteli, mihin miehellä oli niin kiire, kun ei joutanut talossa edes\nyötä olemaan. Montell vastasi, että kun Ivalon kautta oli aikomus\njärjestää uusi tavarankuljetusreitti, niin hänen täytyi nopeasti ehtiä\nsinne. Samana yönä Montell siis jatkoi matkaansa hevosella Kuoskun\nkylään (noin 2 1/2 peninkulmaa Saijalta) sekä parin tunnin levähdyksen\njälkeen Savukoskelle, Hihnavaaraan ja Värriöön. (Kuoskusta on 3 1/2\npeninkulmaa Värriöön.) Sieltä hän matkusti -- nukkumatta välillä --\nvielä samana iltana Seitajärvelle (15 km). Montell siis kulki\nensimmäisenä vuorokautena noin 10 peninkulmaa, sillä mahdollisten\ntakaa-ajajien varalta hän tahtoi saada tarpeellisen etumatkan.\n\nSeitajärvellä hän kuitenkin yöpyi jatkaen taas aamun sarastaessa matkaa\nporolla suorinta tietä Lokan kylään. Tämä 3 1/2 peninkulmaa pitkä\ntaival oli vielä kokonaan ummessa. Lokasta Montell seuraavana päivänä\najoi hevosella Korvosen ja Mutenian kylien kautta Vuotsoon, joka on\nSodankylän-Ivalon tien varrella. Huomattuaan, ettei talossa ollut\nketään epäilyttävän näköistä henkilöä, hän viivähti siellä tunnin\nverran mutta nousi kuitenkin samana iltana suksilleen ilmoittaen\ntalonväelle lähtevänsä Tankapirtin kautta Ivaloon. Päästyään tielle\nMontell kuitenkin lähti päinvastaiseen suuntaan hiihtäen noin 2:n\npeninkulman päässä olevaan Lohijoen majataloon, missä levähti pari\ntuntia. Kello 5 aamulla hän kumminkin nousi taas suksilleen samoten\nKitisen varrella sijaitsevaan Ukkolan taloon, sieltä edelleen Rovaseen\nja samana iltana vielä Laitiin. (Lohijoelta Laitiin on noin 4\npeninkulmaa.) Rovasen ja Laitin välillä ilmestyi eräässä joenmutkassa\nMontellin eteen yht'äkkiä joukko miehiä, joita hän arveli Enehjelmin\napureiksi. Pahan jäätäjäkelin uuvuttamina nämä vain tiedustelivat,\nkuinka pitkältä vielä oli lähimpään taloon. Laitin tuvan lattialla\nMontell makasi muutamia tunteja.\n\nAamuyöstä hän huomasi lämmön alenevan ja kelin paranevan ja päivän\nkoittaessa hän jo oli suksilla matkalla Pokkaan. (Laitista Pokkaan on\nnoin 3 peninkulmaa.) Siellä Montell sitten osti poron, millä vielä\nsamana päivänä suksin ajoi umpitietä noin 25 km Karhulaan.\nLevättyään Karhulassa yönseudun hän jatkoi varhain aamulla matkaa\nporomiesten päivää ennen kuljettaman porotokan jälkiä metsien läpi\nTepastolompolaan, sieltä Tepastoon, Kurkkiovaaraan ja Alakyröön\nEnontekiön rajalle. (Matka Karhulasta Alakyröön metsien läpi on noin 7\npeninkulmaa.) Yövyttyään Alakyrössä erään lappalaisen asunnossa Montell\najoi suksin samalla porolla noin 8 km Ylikyröön. Kun hän tällä välillä\nhuomasi, että poro, jolla jo ennemmin talvella oli paljon ajettu,\nosoitti väsymisen oireita, niin hän myi sen eräälle isännälle.\n\nMontell aikoi pyrkiä Ounastunturin ylitse suoraan Ruotsin rajalle.\nTässä tarkoituksessa hän lähti samana päivänä iltahämärässä nousemaan\ntunturille.\n\nTuuli kovasti ja puhkesi ankara lumipurku, minkä voimaa Montell ei\nosannut aavistaakaan. Hän yritti useita kertoja konttaamalla edetä\ntunturin laella olevaa jäätikköä pitkin, mutta myrsky työnsi hänet joka\nyrityksellä takaisin. Tästä Montell uupui siinä määrin, että hänen oli\npakko puolisen tuntia maata suksillaan tunturilla. Tuntui jo siltä,\nettei hän enää jaksaisi minnekään, mutta silloin hänen mieleensä\njuolahti, että nimismies Vanhala oli matkaa varten pannut pienen\npirtupullon hänen laukkuunsa. Hän otti siitä varovasti kulauksen\nvirkistyenkin sen verran, että saattoi ajatella takaisinpaluuta.\n\nOli jo kuitenkin pilkkoisen pimeä. Sen lisäksi oli, kuten sanottu,\nankara lumimyrsky. Montell tiesi kuitenkin osapuilleen, millä suunnalla\nsijaitsi Ketomellan lappalaistalo Ounasjoki-varressa. Ja niin hän\nosuikin joen rantaan aivan lähelle taloa. Ikkunoista hohti yöhön\ntakkavalkean lämmin kajastus. Vietettyään yön Ketomellassa Montell\nmuutti suunnitelmaansa päättäen lähteä pyrkimään Norjan Kautokeinon\nkautta Alteniin ja Hammerfestiin. Aamulla hän siis nousi taas\nsuksilleen hiihtäen Ketomellasta suoraan Enontekiöön vievää tuskin\nerottuvaa vanhaa talvitietä. Hän ei kumminkaan käynyt Enontekiön\nkirkolla, vaan katsoi parhaaksi hiihtäen Ounasjärven yli lykkiä suoraan\nNorjan rajalla olevaa Näkkälän kylää kohti. Syötyään hieman Näkkälässä\nMontell jatkoi vielä samana iltana kovassa rajumyrskyssä matkaa Norjan\npuolelle Sitsajärven (Siccajavre) taloon. Näin hän oli viimeisenä\npäivänä hiihtänyt noin 8 peninkulmaa.\n\nTällöin oli helmikuun 4. päivä 1917. Montellin jalat olivat\nporolla-ajosta ja ylenmääräisestä hiihtämisestä pahasti turvonneet ja\nniin kipeät, että hänen täytyi Sitsajärvellä parannella niitä\nkokonaista 11 päivää. Vain vaivoin saattoi hän ontua lattian poikki.\n\nAjettuaan sitten kyytimiehen kanssa porolla edelleen ja tultuaan noin\npeninkulman päähän Kautokeinosta Montell ilmoittautui vastaantulevalle\nnimismies Pleymille, joka juuri olikin tulossa häntä pidättämään.\n\nKautokeinoon saavuttiin helmikuun 16. p:nä. Sitten matka jatkui\nAltenin kautta Hammerfestiin, missä Montell sai jonkin aikaa olla\npoliisiputkassa. Norjalaiset näet luulivat, että hän kuului Otto von\nRosenin retkikuntaan,[82] joka juuri paria viikkoa sitä ennen oli\noleskellut Sitsajärvellä ja jonka jäsenistä, paitsi von Rosenia\nitseään, eräs toinenkin mies oli päässyt pakenemaan.\n\nVapaaksi päästyään Montell matkusti Narvikin kautta Ruotsiin saapuen\nHaaparannalle helmikuun 27. p:nä 1917.\n\n\n\n\n\nKalle Winterin vuoro.\n\n\nEtapin katkettua vallitsi Kemissä kuolemanhiljaisuus. Toiset olivat\npaenneet, toiset väkivalloin poisviedyt; jäljellejääneet odottivat vain\nvuoroaan. Rajaoppaat kulkivat kyllä vielä pää pystyssä, mutta silmät ja\nkorvat tarkkaavina. Säännöllinen miestenkuljetus oli tyyten loppunut.\n\nKerran kevättalvella, maaliskuussa 1916 _Kalle Winter_ meni\nHaaparannalle. Siellä hän tapasi vanhan toverinsa simolaisen _Konsta\nAspegrénin_, ja he päättivät yhdessä palata Kemiin. Mutta tällöin\nsattui Haaparannalla olemaan kolme jääkäriä, jotka \"Halkokonttorin\"\nvälityksellä pyrkivät Suomeen. Kun heitä tarjottiin vanhojen\nrajaoppaiden mukaan, eivät nämä tietystikään voineet entistä\nkunniakasta virkaansa kieltää, vaan suostuivat esitykseen saaden siten\nopastettavikseen Väisäsen, \"Malbergin\"[83] ja Dragsfjärdistä kotoisin\nolevan _Georg Ahlstedtin_.\n\nJa niin lähdettiin matkaan. Jäällä Aspegrén erosi toisista mennäkseen\nkotiinsa Simoon, mutta muut jatkoivat kulkuaan saapuen onnellisesti\nKemin rantaan. Winter kehoitti jääkäreitä menemään kievariin, ja nämä\npuolestaan pyysivät häntä seuraavaksi päiväksi luokseen päivällisille.\nNimeään ei Winter miehille maininnut.\n\nWinter ei aikonut noudattaa jääkärien kutsua, mutta kun hän sitten\nmuisti lainanneensa matkalla Ahlstedtille hyvät kintaat, niin hän meni\nseuraavana päivänä kievariin niitä noutamaan. Tällöin hän jonkin aikaa\nkeskusteli jääkärien kanssa sekä joi kahvit heidän seurassaan. Nimeään\nhän ei tällöinkään suostunut ilmaisemaan.\n\nJonkin aikaa tämän jälkeen Winter matkusti Helsinkiin teettämään\nitselleen irtohampaita. Siellä hän viipyi kymmenkunta vuorokautta\naikoen välillä pistäytyä Viipurissakin. Haaparannalla oli näet jääkäri,\ntuomari Leo Kyander antanut Winterille Viipurin lääninvankilan\njohtajan, kapteeni _Walter von Gerichin_[84] sekä myöskin rouvansa\nosoitteet pyytäen viemään näille terveisiä. Tunnusmerkiksi Kyander oli\nantanut Winterille hopearuplan, mistä Nikolain nenä oli poishangattu.\n\nWinter meni asemalle sisarensa ja veljensä seurassa. Ostettuaan\nViipurin-piletin hän jätti kapsäkkinsä odotushuoneeseen mennen\nasemasillalle katsomaan, joko juna oli paikoillaan. Tällöin joku mies\ntervehti häntä kysyen, minne hän aikoi matkustaa.\n\n\"Pohjoiseen!\" vastasi Winter vilkaisten samalla kysyjään, jota hän ei\nkuitenkaan muistanut tuntevansa.\n\nPalattuaan odotushuoneeseen ja otettuaan kapsäkkinsä Winter lähti\nkävelemään takaisin asemasillalle. Silloin hänen saapuessaan\nulko-ovelle kaksi santarmia yht'äkkiä pidätti hänet. Äskeinen\ntervehtijä oli myös siinä lähettyvillä, ja silloin Winter tunsikin\nmiehen. Se oli se sama _Ahlstedt_, jonka hän oli opastanut\nHaaparannalta Kemiin.\n\nWinter vietiin asemarakennuksen toiseen kerrokseen, missä\ntoimeenpantiin ankara kuulustelu. Santarmit väittivät hänen kuuluvan\njohonkin salaliittoon, minkä tarkoituksena oli erään vihollisvaltion\navulla asevoimin erottaa Suomi Venäjästä.\n\n\"Te olette vähän väliä käynyt Ruotsissa. Mitä Te sieltä haitte?\" kysyi\ntutkija.\n\n\"En ole käynyt Ruotsissa kuin kolme kertaa\", vastasi Winter\nrauhallisesti. \"Kesällä kävin siellä omalla laivallani ja tullikamarin\nlaillisella luvalla, toisen kerran matkustin sinne komendantti Kokkin\nantamalla passilla ja pääasiallisesti hänen asioillaankin ja kolmannen\nkerran minulla oli taskussani kuvernöörin allekirjoittama\nulkomaanpassi. Viimeksimainittu matka tarkoitti erinäisten\ntyöpalkkasaamisien perimistä.\"\n\n\"Mutta mitä varten Te joka ilta olette ollut Kemin asemalla junantulon\naikana?\"\n\n\"Ka, tietysti sanomalehtiä ostamassa!\" vastasi Pielisjärven poika\nnokkelasti. \"Sitäpaitsi tilasin joululta lehdet kotiinkannettavaksi,\njotenka minua ei ole sen jälkeen asemalla kovinkaan monesti nähty.\"\n\n\"Entäs tämä: Te olette hankkinut Saksaan-menijöille vaatteita, sukkia,\nkenkiä y.m.s. Kiellättekö senkin?\"\n\n\"Varmasti on tapahtunut jokin erehdys\", sanoi Winter, \"tahi olisiko\njoku huligaani väärinkäyttänyt minun nimeäni! Meillä vanhoilla\npoliisimiehillä on äärettömän paljon vihollisia, vaikk'en osaakaan\ntällä kertaa ketään erikoisesti epäillä.\"\n\n\"Mutta sanokaapas, missä Te olitte sinä päivänä (santarmit mainitsivat\npäivämäärän), jolloin herra 'Malberg' tuli Haaparannalta Kemiin?\"\n\nVäisäsestä ja Ahlstedtista tutkijat eivät puhuneet, jonka vuoksi Winter\nepäili kysymyksessä piilevän jonkin satimen.\n\n\"Jaa\", vastasi Winter ikäänkuin terästäen muistiaan. \"Sennimistä\nhenkilöä en tunne enkä myöskään saata tässä varmasti muistaa, missä\ntuona päivänä oleskelin, mutta myöhemmin sen kyllä voin saada\nasiakirjoistani selville.\"\n\nTähän kuulustelu päättyi, ja Winteriä lähdettiin kahden santarmin\nvartioimana kuljettamaan ajurilla santarmihallitukseen.\n\nSilloin hän yht'äkkiä muisti taskussansa olevat rouva Kyanderin ja\nkapteeni von Gerichin osoitteet. Ne oli kirjoitettu paperilapuille,\njoista toinen oli taskukellon kuorien välissä ja toinen sellaisenaan\nliivintaskussa. Keisarinkuvaisen ruplanrahan Winter myöskin muisti,\nmutta sitä hän ei kuitenkaan arvellut niin vaaralliseksi\ntodistuskappaleeksi kuin noita paperilappuja. -- Puristaen rikki\ntakkinsa taskussa olevan savukelaatikon Winter veti sieltä esille\ntupakantörkyä, puhdisti sen kourassaan santarmien nähden ja keikautti\nsitten puruksi suuhunsa. Sitten hän pisti sormensa liivintaskuun,\npyöritti siellä olevan paperin mytyksi ja pani senkin nopeasti\nsuuhunsa. Katsoessaan sen jälkeen kelloaan hän samalla sai puristetuksi\nsen kuoret auki, pani taas kellon taskuunsa ja rupesi etsimään eri\ntaskuista uutta tupakka-ainetta. Kun sellaista ei ollut, pani hän\nsormensa kellotaskuun, pyöritti siellä olevankin osoitelapun pieneksi\nja sukaisi jatkopuruksi suuhunsa. Kaiken hienoksipureminen ei uusin\nirtohampain ollut mikään leikin-asia, mutta kun noustiin\nsantarmihallituksen portaita, niin Winter nieli kuin nielikin mällin.\nSe oli kuitenkin niin vaivalloista, että hiki tippui miehen otsalta.\n\nIstuttuaan jonkin aikaa odotushuoneessa Winter kuuli, että viereisessä\nkamarissa santarmit ja Ahlstedt laativat jonkinlaista\nilmiantopöytäkirjaa. Sitten alkoi taas kuulustelu.\n\n\"Kuka oli se iso, pitkäviiksinen mies,[85] joka erosi Kemin edustalla\njoukosta silloin, kun Te toitte ylioppilas 'Malbergin' Haaparannalta?\"\nkysyi tutkija.\n\n\"En minä ole ikinä ollut sellaisilla matkoilla!\" ihmetteli Winter.\n\"Ehdottomasti tässä on tapahtunut jokin erehdys.\"\n\n\"Oletteko käynyt Savukosken hotellissa Haaparannalla?\"\n\n\"En tunnekaan sennimistä hotellia. Käydessäni pikku poikana Torniossa\noli siellä muuan Savukosken kahvila; ehkä Te tarkoitatte sitä?\"\nviisasteli Winter.\n\n\"Tunnetteko Kekonia, Tuompoa, Villamoa tahi Heickelliä?\" kysyi santarmi\npirullisin ilmein.\n\n\"En ole koskaan edes kuullut tuollaisia nimiä!\"\n\n\"No, ettekö tunne Pietilääkään?\"\n\n\"Tunnen toki montakin. Tunnen Kalle Pietilän, tunnen Olli Pietilän,\ntunnen Pekka Pietilän, vieläpä Anton Pietilänkin tunnen.\"\n\n\"Mistä ne ovat kotoisin?\" irvisteli tutkija.\n\n\"Kemin seurakunnasta\", kuului vastaus.\n\n\"Mutta tässäpä onkin kysymyksessä Kemin kaupungista kotoisin oleva\ninsinööri Konstu Pietilä. Ettekö häntä tunne?\"\n\nWinter kävi miettimään.\n\n\"Niin, aikoinaan kävi Kemissä koulua eräs Konstu Pietilä, mutta enpä\ntosiaankaan muista kuulleeni, mikä hänestä on tullut. Sen kyllä tiedän,\nettä hänen äitinsä on leski, joka Kemissä omistaa pienen talon!\"\n\n\"Ettekö tiedä, missä insinööri Pietilä nykyisin oleskelee?\"\n\n\"En osaa sanoa, mutta kentiespä täällä Helsingissä\", vastasi vanki.\n\nSilloin muuan läsnäoleva suomalainen lakimies otti puheenvuoron:\n\n\"Kuulkaapas, Teillä on niin pienet asiat, että kun tunnustatte, mitä\ntiedätte ja mitä olette kuullut näistä asioista puhuttavan, niin\npääsette irti\", sanoi hän makeasti.\n\nWinteriä, joka ennen poliisina juuri tällä samalla koukulla oli\npyydystänyt monta varasta ja muuta veijaria, pyrki hymyilyttämään,\nsillä se haiskahti niin perin tutulta. Hilliten kuitenkin itsensä hän\nvastasi sävyisästi:\n\n\"Jos jotakin tietäisin, niin kernaasti kertoisin, mutta ikävä kyllä en\nole koskaan mitään tällaista kuullut\".\n\nKuulustelu päättyi tähän.\n\nSen jälkeen Winter perinpohjin ja kaikilta eri puolilta valokuvattiin,\nja sormenpainamat pantiin paperille. Sitten hänet vietiin Katajanokan\nlääninvankilaan. Sinne saavuttiin kello 12 yöllä toukokuun 14. päivää\nvasten 1916.\n\nJonkin ajan kuluttua Winter eräiden muiden aktivistien kanssa vietiin\nPietariin ja teljettiin siellä Shpalernajan tutkintovankilaan. Tämä\ntapahtui yöllä toukokuun 27. päivää vasten 1916.\n\nVasta Venäjän vallankumouksen humussa Winter vapautui vankilasta. Hän\nmatkusti ensin Kemiin sekä sitten, kun hälyttäviä tietoja taasen alkoi\nkuulua, Rovaniemelle. Sieltä hän meni junassa Kyläjoelle, mistä\nloppujen lopuksi hiihti Haaparannalle, tuohon tuttuun kaupunkiin, jonne\nhän aikaisemmin oli saattanut monta monituista Saksaan-menijää.\n\n\n\nKonstu Pietilän tarina. -- Pietilän, Jokisalon ja Ellilän pako.\n\n\nInsinööri Konstu Pietilä on mitä kauneimmalla tavalla piirtänyt nimensä\nKemin etapin historiaan. Hän oli vaatimaton, uuttera ja intomielinen\nahertaja, jolle isänmaa merkitsi kaikkea -- oma itse ei mitään. Vaikka\nmurtumaisillaan oleva terveys olisi oikeuttanut hänet lepoon, niin hän\nei joutanut sitä ajattelemaan. Vaikka oma tulevaisuus alkoi peittyä\nhämärään, niin kotimaan vastainen itsenäisyys loi kultaisen hohteensa\nhänen tiellensä. Tästä syystä Pietilän surujen ja huolten täyttämä\ntarina on kaunis.\n\nPietilässä todettiin hiipivä keuhkotauti jo syystalvella 1915, emmekä\nerehtyne väittäessämme, että sen lopullisen puhkeamisen aiheutti se\nylenmääräinen henkinen ja ruumiillinen rasitus, minkä etappitoiminta\ntoi mukanansa. Kun Pietilä ja Hällfors kerran ennen joulua olivat\nSaksaan-menijöitä jäälle kuljettamassa, hiestyivät he kovasti.\nPalattuaan kaupunkiin he menivät erääseen kahvilaan pohtimaan yhteisiä\nsuuria asioitaan. Mutta kun huoneessa tuntui kuumalta, avasivat he\nikkunan nauttiakseen ulkoa tulevasta viileydestä. Tästä oli seurauksena\nkummankin sairastuminen. Hällfors, jolla oli luja terveys, parani pian,\nmutta Pietilään iski silloin pysyväisesti tauti, joka saattoi hänet\nsitten ennenaikaiseen hautaan.\n\nKun Kemin etappi tammikuun 6. p:nä 1916 katkesi ja kun ei\nmuunkaanlainen aktivistinen toiminta -- ainakaan lähitulevaisuudessa --\nnäyttänyt enää mahdolliselta, niin Pietilä päätti, noudattaen\nHällforsin lähtiessään hänelle lausumaa kehoitusta, etsiä lepoa\njostakin parantolasta.\n\nMutta häneen eivät olleet iskeneet ainoastaan taudin vasamat, vaan\nmyöskin \"rakkauden jumalatar\" oli ampunut häneen syksyn kuluessa\nnuoliaan. Seurauksena olikin, että _Henrik Konstantin Pietilä_\nvihittiin Oulussa helmikuun 15. p:nä 1916 avioliittoon farmaseutti,\nneiti _Thyra Strömbergin_ kanssa. Oma pieni koti, rauhansatama, oli\nnäin perustettu keskellä verisen sodan valmisteluita. Thyra Strömberg\noli päättänyt jakaa miehensä kanssa surut ja huolet. Hän tahtoi\nosaltaan lievittää kohtalon kovuutta valaen rakkauden lämmittävää\nhohdetta Pietilän toiselta puolen valoisan, mutta toiselta puolen\ntraagillisen elämän iltamaiseman ylle.\n\nOulusta Pietilä rouvansa kera siirtyi Oulaisiin asettuen itse jo\nhelmikuun 18. p:nä sikäläiseen keuhkotautiparantolaan. Siellä häntä\nhoidettiin verraten hyvin tuloksin maaliskuun 29. p:ään 1916.\nParantolasta Pietilä siirtyi Oulaisissa perustamaansa kotiin käyden\nsitten aina silloin tällöin Kemissä vanhaa äitiänsä tervehtimässä.\n\nNäin kului aika kesäkuuhun 1916.\n\nKaikesta päättäen venäläisillä oli täysi selko Kemin etapin toiminnasta\nja niistä miehistä, jotka kuuluivat sen järjestöön. Kuten edellisestä\ntiedämme, olivat Heiskanen, Mäki ja Jokela vangitut vuoden\nalkupuolella; Hällforsin oli täytynyt jäädä Hailuotoon; myöhemmin\nkeväällä oli Kalle Winter joutunut niinikään venäläisten saaliiksi, ja\nkun tultiin kesäkuuhun, niin Netshogin viritti verkkonsa pyydystääkseen\nmyöskin Pietilän, Jokisalon ja ajuri Heikki Ellilän.\n\nKun konstaapeli Juho Karppinen eräänä iltana kesäkuun alkupuolella 1916\noli päivystäjänä poliisilaitoksessa, niin noin klo 7--1/2 8 tienoissa\nsantarmi Semenoff soitti sinne pyytäen yhtä konstaapelia satamaan.\nSamassa Linderoos tulikin poliisilaitokseen, ja kun Karppinen ilmoitti\ntälle Semenoffin asian, niin Linderoos määräsi hänet menemään. Tultuaan\nsatamakonttoriin Karppinen näki siellä santarmieversti Netshoginin sekä\nmuutamia santarmeja. Näiden innokkaasta keskustelusta ja muusta\nesiintymisestä hän heti arvasi, että oli tekeillä jotakin tavallista\ntärkeämpää. Näytti vähän siltä kuin he olisivat odottaneet jotakuta\nsaapuvaksi Torniosta tulevassa laivassa; mitään tällaista ei kuitenkaan\ntapahtunut. Samassa Linderoos tuli polkupyörällä satamaan, ja koko\njoukko lähti kävelemään laiturille -- Linderoosin ja Karppisen\njättäytyessä toisista hieman jälkeen.\n\nKarppinen lausui silloin Linderoosille epäilevänsä, että santarmit\nolivat menossa jollekin erikoiselle retkelle. Ja kun hän samassa\nmuisti, että santarmit olivat jo kerran aikaisemmin kevättalvella\npoliisilaitoksesta tiedustelleet jotakin \"Pietikäisen taloa n:o 115\"\n(heille oli silloin ilmoitettu, että Pietikäisen taloa ei kaupungissa\nollut ja että tontti n:o 115 oli rakentamaton!), niin hänen mieleensä\njohtui, että Pietilä saattoi olla vaarassa. Sen takia hän kysyi\nLinderoosilta, eikö olisi syytä mennä Konstua varoittamaan. Mitään\nvastaamatta Linderoos astui santarmieverstin luo kysyen, tarvittiinko\nhäntä vielä. Saatuaan kieltävän vastauksen Linderoos poistui lähtien\najamaan kaupunkiin päin. Tällöin Karppinen rauhoittui, sillä hän arvasi\nkomisarion pitävän asiasta huolen.\n\nLinderoos aikoikin kysymyksessäolevassa tarkoituksessa mennä\npoliisilaitokseen, mutta matkalla hän tapasi ystävänsä\nkaupunginviskaali _Vilho Jämsénin_, joka myös oli aktivisti ja täysin\nluotettava. Tätä Linderoos pyysi toimittamaan mahdollisesti kaupungissa\nolevalle Pietilälle tiedon uhkaavasta vaarasta. Huomatessaan, että\nsantarmit todellakin suuntasivat kulkunsa Pietilän taloa kohti,\nLinderoos ajoi polkupyörällä kiertoteitä sellaiseen paikkaan, josta\nsaattoi nähdä, menisivätkö santarmit Pietilään. Silloin hän tapasi taas\nPohjoispuistokadulla Jämsénin, joka ilmoitti Pietilän olevan \"Osulan\"\nja Anderssonin pihojen välisessä palosolassa. Linderoos ajoi\nIsollepuistokadulle. Siellä hän aidanraosta huomasikin Pietilän.\n\n\"Minne sinä aiot mennä?\" kysyi Linderoos. \"Ilmoittaisin sitten sinulle\nkotitarkastuksen tuloksista!\"\n\n\"Mutta oletkos sinä luotettava?\" sanoi Pietilä ilmeisesti\nhätääntyneenä.\n\n\"Sitäkö sinä vielä epäilet!\" virkkoi Linderoos harmistuneena. \"Vastaa\nnyt heti, minne menet, siltä nyt ei ole enää siekailuun aikaa!\"\n\n\"Menen Lindqvistille!\" kuiskasi Pietilä; ja samassa Linderoos lähti\najamaan pois.\n\nKun santarmit tulivat Pietilän kodin edustalle, jäi Karppinen\nkynnykselle osaksi sen takia, ettei hän iljennyt moisessa seurassa\nnäyttäytyä talon väelle, osaksi sen tähden, että hän yhä toivoi, ettei\nPietilä olisi kotona ja että hän tämän mahdollisesti juuri sillä\nhetkellä saapuessa voisi häntä ajoissa varoittaa.\n\nKun Pietilä ei ollut kotona, täytyi santarmien tyytyä vain\nkuulustelemaan tämän äitiä. Kuulustelussa, joka kesti puolisen tuntia,\ntiedusteltiin, missä Pietilä oleskeli sekä, mitä miehiä ne olivat,\njoita talossa oli asunut pitkin aikaa.\n\n\"Kukapa ne nuorten retket tietää!\" vastasi emäntä. \"Ja mitä miehiin\ntulee, niin onhan niitä meillä tietysti ollut, koska kerran pidetään\nmatkustajakotia; nimet ja muut heitä koskevat tiedot on ilmoitettu\naikanaan poliisilaitokseen.\"\n\nKun mitään selvää ei tullut, lähtivät santarmit pois sanoen tämän\njälkeen mentävän Herralaan _Heikki Ellilää_ tapaamaan.\n\nHerralassa santarmit tiukkasivat ensin kovasti kyytiä, mutta emäntä\nselitti, että hevoset olivat ajossa. Tällöin Karppinen, joka ei\ntiennyt, että Elliläkin oli ollut etappitoimissa mukana, ehdotti\notettavaksi toisen ajurin. \"Olkaa vaiti!\" käskivät santarmit, ja vasta\nsilloin Karppiselle selvisi, että kysymyksessä olikin \"Herralan Heikin\"\npidättäminen. -- Kun Ellilääkään ei tavattu, saivat santarmit taas\nlähteä tyhjin toimin. -- Karppinen pääsi heistä myös eroon.\n\nTämä tapahtui kesäkuun 5. p:n illalla 1916.\n\nKun _Allu Jokisalo_ samana päivänä hieman aikaisemmin oli poikennut\ntyöstä palatessaan Kemin asemalle, oli hän tavannut Ellilän siellä.\nTämä oli silloin kertonut seuraavaa: Jotkut santarmit olivat päivällä\nkäyneet Herralan pihassa häntä tapailemassa klo 3:n aikaan tahtoen\nEllilää muka kyytiin noin 4:n kilometrin matkalle. Kun Ellilän\nvaimoa oli ihmetyttänyt santarmien kyydintarve, oli hän mennyt\npoliisilaitokseen tiedustelemaan tätä asiaa. Silloin komisario\nLinderoos oli sanonut, että Ellilän oli paras paeta, koska santarmeilla\nnäytti olevan hänen syyllisyytensä selvillä. Ellilän vaimo olikin heti\ntullut asemalle iltajunan saapumista odottavaa miestään varoittamaan.\nKuultuaan tämän kertomuksen oli Jokisalo kehoittanut Ellilää menemään\nkotiinsa Herralaan ja asettumaan siellä sellaiseen piilopaikkaan, mistä\nnäkisi taloontulijat ja mistä myös olisi hyvä tilaisuus paeta; jos\nsantarmeja näkyisi, olisi Ellilän paras tulla kiertoteitä Karjalahden\ntakana olevaan Jokisalon torppaan.\n\nEllilä olikin junan juuri saapuessa asemalle lähtenyt ajamaan kotiinsa;\njottei hänen poistumisensa ennen muita ajureita olisi herättänyt\nhuomiota, oli hänen vaimonsa istunut ajopeleissä muka kyydittävänä.\nHerralaan tultuaan Ellilä oli kätkeytynyt tallinsa ylisille. Ja kun\nsitten santarmit olivat saapuneet, kuten olemme kertoneet, oli hän\npujahtanut navetan ja lantasuojan kautta palosolia myöten rautatien\nveturitallin tienoilta Karjalahden yli Jokisalon torpalle. Navetan läpi\nhiipiessään hän oli huomannut santarmin akkunan edessä -- mutta onneksi\nse oli ollut selin navettaan päin. Kun Ellilä oli eräässä pihassa\nkoettanut avata kiinniolevaa pientä porttia päästäkseen pujahtamaan\nkadun poikki, ei portti ollut auennutkaan heti; kun hän silloin oli\nyrittänyt rynnistää voimakkaammin, oli hän huomannut kotoaan tulleiden\nsantarmien juuri kävelevän siitä ohi ja katselevan aidanraosta portin\nryskyttäjää. Silloin hän oli kyyristynyt kolistelemaan portin alaosaa\nollen sitä korjaavinaan. Santarmit olivat menneet ilman muuta ohitse,\nja Ellilä oli jatkanut matkaansa. Jos portti olisi heti auennut, olisi\npakenijamme luonnollisesti joutunut suoraapäätä santarmien syliin.\n\nJokisalo oli jäänyt asemalle. Tällöin oli joku kuiskannut hänelle\ntakaapäin:\n\n\"Allu, varo itseäsi, pakene!\"\n\nKäännähdettyään hän oli huomannut lähellään ratamestari _Albert\nBlickin_, joka merkillisesti rykien ja päällään santarmeja osoitellen\noli koettanut tehostaa kehoitustaan. Jokisalo ei ollut kuitenkaan heti\npoistunut, vaan jääden odottamaan junan tuloa hän oli ryhtynyt\npuheisiin erään santarmikätyrin kanssa, joka tunsi hänet. Jokisalo oli\nnäet tahtonut täten sitoa kätyrin arvellen, ettei tuttu mies julkeaisi\nkaikkien nähden häntä ilmiantaa.\n\nKun sitten juna oli saapunut, niin Jokisalo oli siinä kätyrin kanssa\nkeskustellessaan huomannut, että Konstu Pietilä oli ollut matkustajien\njoukossa. Pietilä oli lähtenyt kävelemään kaupunkiin päin.\n\nSamalla hetkellä kun santarmit ja konstaapeli Karppinen olivat olleet\ntulossa Pietilän asuntoon, kuten olemme kertoneet, ja juuri kun he\nolivat Pakkahuoneenkadulta kääntyneet Pietilään päin, oli uhan-alainen\nsaapunut Yrjönkadun ja Pohjoispuistokadun kulmaan. Joko itse\nhuomattuaan[86] santarmit tai mahdollisesti Yrjönkadun kulmassa\nsaatuaan varoitushankkeissa olevalta Jämséniltä tiedon lähestyvästä\nkotitarkastuksesta Pietilä oli hypännyt Yrjönkadulta aidan yli\npalosolaan, kulkenut sitä pitkin Isollepuistokadulle, missä Linderoos\noli häntä puhutellut ja mistä käsin hän oli suunnannut kulkunsa\nKirkkopuistoa kohti.\n\nMatkalla Pietilä kohtasi iltakävelyllä olevat ystävänsä Torsten\nLindqvistin ja tämän rouvan, Silve Lindqvistin.\n\n\"Minne piiloudun\", kysyi Pietilä. \"Rannat ja tiet ovat urkkijoita\ntäynnä\".\n\n\"Sinä tulet meille ja siellä tuumitaan\", vastasi Lindqvist.\n\nKaikki kolme kulkivat sitten eri teitä -- Pietilä puistikon kautta --\nLindqvistien kotiin. Pietilä sijoitettiin rouva Lindqvistin veljen,\nmaisteri Kahran huoneeseen, ja palvelijatar toimitettiin\nvarovaisuussyistä yöksi kotiinsa.\n\nNoin tunti tämän jälkeen saapui Jämsén tuoden Linderoosin lupaamat,\nkotitarkastusta koskevat tiedot. Jämsénkin jäi yöksi Lindqvistille.\nValvottiin aamupuoleen neuvotellen, miten pako parhaiten oli\nsuoritettava. Pietilä oli tyyni ja levollinen laskien toisinaan\nleikkiäkin. Aamulla hänet sitten puettiin \"reissujätkäksi\", ja\naamiaisen jälkeen klo 1/2 11:n tienoissa rouva Lindqvist lähti häntä\nsaattamaan Karjalahden reunaan. Pietilä pyrki rautatien vesijohtotornin\nluota vaikeastikuljettavaa vesijohdon suojusvallia myöten lahden yli\nrouva Lindqvistin jäädessä katselemaan hänen menoaan. Pian Pietilä\nolikin toisella puolen jatkaen reippaasti lakkiaan heiluttaen matkaansa\nJokisalon torppa lähimpänä päämaalinaan. Jokisalo taas kulki asemalta\nratapihan yli asunnolleen, minne jonkin ajan kuluttua saapui Ellilä --\nja Pietilä seuraavana päivänä.\n\nViimeksimainitut olisivat heti tahtoneet lähteä Ruotsia kohti, mutta\nJokisalo halusi sitä ennen keskustella perheensä kanssa kotiasioista,\nminkä ohessa matkavarusteetkin oli laitettava kuntoon. Mitään\nerikoista hätää heillä ei Jokisalon mielestä ollut, koska santarmit\ntodennäköisesti etsivät heitä vielä kaupungista. Yllätyksen\nparalta Jokisalo kuitenkin pani poikansa kahdella kaukoputkella\nsilmälläpitämään metsänlaidassa olevan torpan ja kaupungin välistä,\nnoin kilometrin levyistä aukeaa niittyaluetta sekä sen poikki kulkevia\nteitä. Samalla miehet alkoivat panna kuntoon matkavarusteita.\n\nYht'äkkiä Jokisalon pojat ilmoittivat, että kaupungista oli tulossa\nratsumiehiä ja myöskin jalankulkevia santarmeja. Nähdessään näiden\nkääntyvän torpalle päin miehet päättivät piiloutua lähelläolevaan\nTervaharjun metsään. Lähtiessään Jokisalo ilmoitti Jaakko-pojalleen,\nettä jos he metsänlaidasta tähyillessään huomaisivat santarmien tulevan\ntorppaan, niin he menisivät 4:n km:n päässä olevalle Jussapäkin\nniittysaunalle, minne Jaakon pitäisi sitten tuoda lisäeväitä ja kartta.\n\nSeuraavana aamuna poika tulikin saunalle. Santarmit olivat tulleet\ntorppaan kysyen Jokisaloa, mutta kun emäntä oli ilmoittanut tämän\naamulla lähteneen Rantalan nahkatehtaalle muuraustöihin, olivat\nsantarmit, kotiväkeä sen enempää kuulustelematta, poistuneet lähtien\nnopeasti kulkemaan Rantalaan päin.\n\nJaakko Jokisalo toi Jussapäkin saunalle m.m. viskaali _Vilho Jämsénin_\nmatkaanlähtijöille toimittamat, vieraille nimille kirjoitetut passit.\n\nSantarmien apuna olevat paikalliset kätyrit tiesivät Jokisalon\nammattikalastajana tuntevan rannat ja meren paremmin kuin metsät. Tämän\ntakia -- kun suot sen lisäksi vielä tähän aikaan olivat kevätveden\npeitossa -- oli melkein varmaa, että santarmit päättelisivät miesten\nkoettavan paeta meritse. Siitä syystä nämä jäivät vielä yhdeksi yöksi\nsaunalle lähtien liikkeelle vasta kesäkuun 7. päivän aamuna.\n\nEnsin he kulkivat pohjoista kohden noin 8:n kilometrin päässä olevalle\nAkkumusjoelle. Eräs ystävällinen torpantyttö saattoi heidät veneellä\njoen yli; sen jälkeen matkaa jatkettiin jokivartta alas Kemijoen\nvarressa olevalle maantielle Pölhön kansakoulun kohdalle. Toisten\njäädessä Pölhön hakaan odottamaan Pietilä meni tapaamaan\nkansakoulunopettaja Nalkkia, jonka hän ennestään tunsi. Tämä lupasi\ntoimittaa pakolaisille hevoskyydin. Noin tunnin kuluttua tulikin\nmaanviljelijä _Jaakko Helistö_ kyyditen heidät kaksi peninkulmaa\neteenpäin, erääseen hänelle tuttuun taloon. Syötyään miehet saivat\ntästä talosta jatkokyydin saapuen sitten Tervolan kirkolle Liimatan\nmajataloon, missä heidät otettiin ystävällisesti vastaan. Tällöin\nolikin jo yömyöhä, jotenka pakolaiset asettuivat lepäämään.\n\nAamulla saapuivat Liimatan tyttöjen toimittamat saattomiehet Hildén ja\nErvasti. Mukaan liittyi myös muuan tamperelainen Saksaan-menijä, joka\noli jo aikaisemmin saapunut Liimattaan. Kuljettiin Kemijoen yli\nKaisajoen suun etelärannalle, mistä oppaat toivottaen matkaonnea\nkääntyivät takaisin.\n\nKaisajoki-vartta pitkin kuljettiin talviteiden pohjia veden vallassa\nolevien soiden yli, joista routa paikoitellen oli jo kokonaan sulanut\nja jotka tämän takia olivat niin veteliä, että miehet toisinaan saivat\nkahlata vyötäisiä myöten vesiliejussa. Päästyään koville maille heidän\ntäytyi nuotion ääressä kuivata vaatteitansa. Kun pieksut olivat\nkokonaan lionneet, hankautuivat joka miehen jalat aivan verille. --\nTalviteitä käytettiin sentähden, että jokivarren matalat korpimaat\nolivat tulvan alla ja näin ollen mahdottomat kulkea. Myöhään illalla\nsaavuttiin lopen uupuneina ja nälkäisinä Kaisajoen taloon.\n\nAamulla talon isäntä lähti opastamaan pakolaisia kuivia maita myöten\nTornionjokea kohti. Isäntä ei kuitenkaan uskaltanut saattaa seuruetta\njoelle asti, vaan palasi 10:n km:n päästä takaisin neuvottuaan\nmatkamiehille sitä ennen Korpikylään vievän hyvän kulkureitin. Tämä\njohti enimmäkseen kuivia kangasmaita pitkin. Kello 4:n tienoissa\nseuraavan päivän aamuna saavuttiin Korpikylään Ojanperän talon\nkohdalle.\n\nKun taloissa vielä nukuttiin, niin miehet päättivät odottaa metsän\nlaidassa, jott'eivät kylällä mahdollisesti liikkuvat venäläisten\npatrullit kiinnittäisi aikaisiin kulkijoihin huomiota. Jäätiin siis\nkylän ulkopuolelle.\n\nOjanperän väki oli tullut hyvin varovaiseksi sen jälkeen, kun muutamat\nrajanylisaattajat olivat joutuneet kiinni. Tämän tietäen pakolaiset\npitivät parhaana, että Jokisalo menisi ensin yksinään taloon\ntiedustelemaan ylipääsyn mahdollisuutta. Onneksi talon poika sattui\nolemaan Jokisalon tuttu, jotenka asia järjestyi heti vaikeuksitta.\nIsäntä antoi salamerkin Ruotsin puolella asuvalle etappilautturille; ja\nkun venäläisten patrulleja ei näkynyt lähettyvillä, niin Jokisalo\nkutsui toverinsa metsästä taloon.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä kun miehet saapuivat pihalle --\nlautturikin oli jo lähtenyt liikkeelle -- huomattiin patrullin tulevan\nmaantietä pitkin alhaalta päin. Rakennusten suojassa juostiin rantaan,\n-- ja samassa sotamiehet kääntyivät maantieltä taloon. Kovassa\nvauhdissa joku joukosta kaatui liukkaalla savikkopolulla kierien kuin\npölkky jokitörmää alas. Tästä huolimatta kaikki ennättivät ajoissa\nveneeseen ja pääsivät onnellisesti yli.\n\nRuotsin puolella miehemme menivät heti Korpikylän (nyk. Skogskärr)\nasemalle ja matkustivat ensimmäisessä etelään menevässä junassa\nHaaparannalle saapuen sinne kesäkuun 15. päivän vaiheilla 1916.\n\nPietilälle, jonka terveys, kuten tiedämme, oli hyvin heikko, tämän\npitkän pakomatkan rasitukset olivat vaikeat. Varmastikin hän tiesi ja\ntunsi, mitä kahlaaminen Peräpohjolan soissa hänelle merkitsi.\n\nHaaparannalta miehemme siirtyivät heti Seittenkariin, missä he asuivat\n_Uuno Miettisen_ luona. Sieltä käsin Jokisalo ja Ellilä kävivät töissä\nSeittenkarin sahoilla. -- Pietilä joutui sittemmin tri _Kai Donnerin_\nyhteyteen, toimien Ruotsissakin väsymättömäsi Suomen itsenäisyyden\nluomiseksi. Myöskin hänen rouvansa ja pieni tyttärensä siirtyivät\nmyöhemmin Haaparannalle, minne Pietilä oli jo heinäkuussa vetäytynyt.\n\nKonstu Pietilän ei oltu suotu enää koskaan palata isänmaahansa, jota\nhän koko hehkuvan sydämensä lämmöllä oli rakastanut ja jonka puolesta\nhänkin oli kaikkensa alttiiksipannut. Hän kuoli Haaparannalla tammikuun\n10. p:nä 1918 ja lepää tyttärensä kera Ruotsin mullassa Haaparannan\nkalmistossa.\n\nPietilä ei nähnyt työnsä hedelmää, Suomea itsenäisenä ja verivihollisen\nvallasta vapautuneena, mutta hänkin -- kuten jääkärit -- uskoi ja\ntoivoi. Usko soi lohtua ja toivo loi valoisaa hohdetta isänmaanystävän\nsammuvaan katseeseen.\n\n\n\n\nETAPPITOIMINNAN JÄLKIVAIHE.\n\n\n    Tää kansa syntyi vapahaks\n    kuin kallio.\n    Se seisoo Pohjan lumessa\n    kuin valon rintavartia,\n    se talvi-öissä taistelee\n    tai kaatuu paikalleen.\n\n                  _Eino Leino_.\n\nOlemme nähneet, kuinka Kemin etapin varsinaisena toimikautena tulessa\nolleet miehet etapin katkettua yksi toisensa jälkeen katosivat.\nMuutamat astuivat jääkäripataljoonan riveihin, toiset joutuivat\nShpalernajaan, jotkut lähtivät maanpakoon ja yksi, Lauri Suvanto,\nmuutti jo maanrakoonkin. Paikallisoppaita jäi kuitenkin Kemiin vielä\nkaikkiaan viisi, mutta Saartolaa lukuunottamatta he eivät enää ottaneet\nosaa etappitoimintaan, sillä kesäkuun jälkeen 1916 täytyi pakostakin\nlopettaa koko joukko entisiä suhteita ja järjestää uusia, jotteivät\nurkkijat pääsisi tekemään lisää paljastuksia. Simossa asuva luotsi\n_Konsta Aspegrén_ oli sentään edelleenkin koko ajan etappitoiminnassa\nmukana.\n\nVarsinaista etappitoimintaa ei kyllä Kemissä keväällä 1916 juuri ollut.\nLinderoos antoi vain silloin tällöin passeja Ruotsista Suomeen\ntulleille jääkäreille ja vapautti joitakuita santarmien käsiin\njoutuneita. -- -- Syynä tällaiseen toiminnan pysähtymiseen oli tietysti\nse, että v:n 1916 tammikuun kohtalokkaiden tapausten jälkeen santarmit\nja kuvernööri af Enehjelm olivat miltei täydellisesti päässeet Kemin\naktivistien hankkeiden perille. Rajaseudulla toimeenpantua valvontaa\nsiis tämän johdosta kaikissa suhteissa yhä kiristettiin, ja aina\nHelsingistä ja Pietarista asti oli monenkaltaisia urkkijoita\nliikkeellä. Näitä tuli silloin tällöin Kemin poliisilaitokseenkin.\nNiinpä varsinkin eräs henkilö, joka sanoi nimekseen Antti Eskelinen ja\nkehui tutkivansa rajaseudun salaisuuksia, vieraili siellä tuhkatiheään.\n\nSairaudestaan huolimatta Pietilä koetti parhaansa mukaan huolehtia\naktivistisen toiminnan jatkumisesta. Mutta kun hän, kuten tiedämme,\npääasiallisesti oleskeli Oulaisissa, kääntyi hän etappi-asioissa jo\nennenkin mukanaolleen maisteri _Taavi Kahran_ puoleen pyytäen tätä\navukseen. Niinpä keväällä 1916 Kahra varsinaisesti ylläpiti yhteyksiä.\nHän kävi tässä tarkoituksessa m.m. Oulussa ja Helsingissä välittäen\nmyöskin kirjeenvaihtoa rajan molemmin puolin.\n\nOli sellaistakin aikaa, jolloin toiminta ei jatkunut juuri missään\nmuodossa. Kun Pietilä keväämmällä silloin tällöin liikkui Oulaisista,\noli hän sangen heikko lepäillen Kemissä käydessään usein Kahran\nsohvalla; yhdessä ystävykset silloin neuvottelivat juoksevista asioista\nja yhdessä he edelleen hoitivat etappitoimintaa, mikäli sellaisen\nmahdollisuutta ja tilaisuutta oli olemassa.\n\nVasta Pietilän kesäkuun alussa tapahtuneen paon jälkeen toiminnan johto\nKemissä joutui kokonaan Kahran hartioille. Silloin hän mainitun kuun\npuolivälin tienoilla itse etsi A.K:n yhteyttä matkustaen Helsinkiin.\n\nTohtori _Kai Donnerin_ oli santarmien kovasti ahdistamana jo toukokuun\nlopulla täytynyt hävitä näyttämöltä. Hänen tilalleen A.K:hon oli\nastunut tri _Sven Donner_. -- Kun Kahra tuli Helsinkiin, sai hän\ntilaisuuden tavata viimeksimainittua ylioppilaskunnan hallituksen\nhuoneessa vanhassa ylioppilastalossa. Ensiksi he sopivat siitä, mitenkä\nkohtaus selitettäisiin, jos heidät yllätettäisiin. Keksittiin tuo\nylioppilaspiireissä tavallinen vekselijuttu: Kahra muka pyysi Donneria\nvekseliin. Kun tärkeimmät Kemin tapahtumat oli kerrottu, pyysi Donner\nKahraa yksin rupeamaan hoitamaan etapin asioita. Tämä suostuikin\nsiihen. Sitten sovittiin erinäisistä toimintaan kuuluvista\nyksityisseikoista sekä myöskin eräiden maasta poistuneiden aktivistien\nperheiden avustamisesta, mihin Donner jo aikaisemmin annettujen\nlupausten perustuksella oli A.K:n puolesta hyvin valmis. Näitä\navustusvaroja noutivat sittemmin Helsingistä joko Kahra tahi hänen\nlankonsa Torsten Lindqvist. Joskus niitä toivat kuriiritkin, ja\nvallankumouksen jälkeen niitä lähetettiin postitse maisteri _Elsa\nInbergin_ (nyk. rouva Bruhn) välityksellä. Tässä yhteydessä\nmainittakoon, että avustuksista tuli osallisiksi pari perhettä Kemissä\nja pari Tervolassa sekä että verraten paljon tilapäisiä ja\nkertakaikkisia apurahoja jaettiin muillekin vaikeuksiin joutuneille\naktivistiperheille.\n\nKuten edellisestä huomaamme, ei Kahran toiminta supistunut vain\nvastamainittuun huoltoasiaan, vaan hän harjoitti myös varsinaista\netappitoimintaa, joskin olosuhteiden rajoittamassa määrässä. A.K:n\nvärväystoiminta oli kyllä jo kesällä 1916 verraten vähäistä, mutta\nyksityiset aktivistit jatkoivat kuitenkin värväämistä lähettäen\nmiehiään milloin Ouluun viskaali Kaarlo Hällforsin eteenpäin\nhoidettavaksi, milloin taas Kemiin Kahralle, joka tavallisesti toimitti\npojat edelleen Tervolan kautta, mutta kesällä myös meritse\nkalastusveneillä ja talvella entiseen tapaan hiihtoteitse. Kun\nmerirajalla ulkosaaristossa on Ruotsin- ja Suomenpuolen\nkalastuspaikkoja aivan lähekkäin, joten toisinaan vain muutaman sadan\nmetrin välimatka erottaa molempien valtakuntien saaret toisistaan, kävi\ntäten sekä ylitoimitettavien miesten että tavarain ja postin välitys\nkesällä verraten mukavasti, milloin ei vain tullialus sattunut lähelle.\n\nErikoisen merkittävä etu oli Kahralla tässä vaaranalaisessa toiminnassa\nsiitä, että hän asui lankonsa, rautatienkirjuri Torsten Lindqvistin\nluona. Tämä näet oli, kuten jo tiedämme, venäjänkielentaitoisena\nsaavuttanut santarmien täydellisen luottamuksen, jotenka hänen\nasuintoveriaankaan ei osattu epäillä.\n\nVielä syksyllä 1917 tuli muutamia Sortavalan puolesta lähetettyjä\nmiehiä, ja heidätkin toimitettiin rajan yli. Muuten tehtiin tähän\naikaan sama ikävä havainto kuin liikkeen alkuvaiheissakin, nim. se,\netteivät kaikki ylipyrkijät aikoneetkaan mennä Saksaan, vaan että he\njatkoivat matkaansa omissa asioissaan mikä minnekin.\n\nEtapin myöhemmän vaiheen aikaista Saksaan-menijäin ja sieltä tulevien\n(vuosina 1916 ja 1917 kulkeneiden) lukumäärää on vaikea arvata, mutta\njoka tapauksessa heitä lienee ollut 50-100 miehen vaiheilla.\n\nTällaisenkin miesmäärän majoittaminen ja eteenpäin toimittaminen\naiheutti sangen paljon puuhaa, varsinkin kun miehet tulivat joko\nyksitellen tai pienissä ryhmissä, jotenka välityksiä näin ollen\ntuli miesmäärään nähden monta. Kemiin saapuneita jääkäreitä ja\nSaksaan-menijöitä Kahra saattoi hyvin majoittaa entiseen Niemelän\nmatkustajakotiin, jonka omistaja, majatalonpitäjä Joh. Aarni oli\nluotettava mies. -- Paitsi Aarnia, oli kuljettajina Kemin seudun\nkalastajia, joista huomattavimpia oli Kemijokisuun Salmelan talon nuori\nisäntä.\n\nKahra auttoi myöskin -- mikäli tilaisuutta oli -- jääkäri-etappeja\nvälittäen jääkärien kirjeenvaihtoa sekä hankkien heille tarveaineita,\nlääkkeitä j.n.e. Koettipa hän silittää erinäisiä maalaispoliisien y.m.\nkanssa sattuneita tapauksia, jotka olisivat voineet herättää\nliikanaista huomiota. Näissä puuhissaan Kahra, kuten jo olemme\nmaininneet, kävi usein Torniossa, Tervolassa, Oulussa ja\nHelsingissäkin. Peittääkseen varsinaisia tarkoituksiaan hän\nPeräpohjolassa liikkuessaan teki halkokauppoja, mitkä jossakin määrin\nkannattivatkin.\n\nHarjoittipa Kahra joskus tiedusteluakin. Hän oli nim. kesällä 1916\nsaanut toimekseen hankkia seikkaperäisiä Suomen rautatiesiltojen\npiirustuksia. Tässä tarkoituksessa hän kävi Helsingissä \"Teknikern'in\"\nkonttorissa etsien siellä tämän lehden eri vuosikerroista sellaisia\nnumeroita, joissa oli siltarakennusten kuvia ja selityksiä. Sitten hän\nosti nämä numerot ja vei ne mennessään. Samalla kertaa niiden kanssa\nKahra lähetti Saksaan myöskin Suomea koskevaa tilastollista\nkirjallisuutta. Tämä kaikki osoittaa, kuinka huolellisesti Saksassa\nhaluttiin ottaa selkoa Suomen asioista.\n\nTärkeä oli niinikään Kahran hoitama _käsiposti_, jonka välityksellä\nTukholman ja Berlinin keskusten ja Helsingin väliset salamustein\nkirjoitetut tiedonannot kulkivat. Kai Donner koetti varsinkin sen\njälkeen, kun hän oli tullut Ruotsiin, järjestää säännöllisen yhteyden\nA.K:n ja Tukholman välille. Eero Heickellin käsiposti toimi kyllä\nedelleenkin moitteettomasti, mutta kun se Heickellin siirryttyä\nHaaparannalle alkoi yhä enemmän palvella tiedustelutoimintaa, jäi muun\nkäsipostin välitys A.K:n rajaseudulla toimivan asiamiehen, nim. Kahran\nhuostaan. Paitsi mainittuja tiedonantoja, lähetettiin tässä\nkäsipostissa kaikenlaisia kirjeitä, ilmoituksia, lentolehtisiä,\nsanomalehtiä ja rahaakin. Käsipostin kuljetuksessa oli Kahralla\nalunpitäen apuna \"Tornio\"-laivan kapteeni, ennenmainittu Aarni. Tämä\nlaiva kävi koko laivaliikkeen ajan joka päivä Torniossa viipyen siellä\naina niin kauan, että Aarni hyvin ehti käydä Haaparannalla, missä hän\njätti postin Pietilälle saaden tältä vuorostaan Suomeen tuotavaa\npostia. Rajalla Aarni sai tietenkin kokea samat seikkailut kuin muutkin\nylikulkijat; hänen kapteeninlakkinsa lienee häntä kuitenkin jossain\nmäärin suojellut. Aarnin toiminta jatkui koko kesän ja syksyn 1916;\nvarsinkin siitä lähtien, jolloin Pietilä saman vuoden heinäkuussa tuli\nKai Donnerin asiamieheksi Haaparannalle, kävi Aarni säännöllisesti\ntämän luona. Aarni toimi kaiken aikaa erikoisen uskaliaasti ja\nreippaasti. Kahra toimitti sitten Haaparannalta saadun postin eteenpäin\ntavallisimmin Oulun kautta ottaen itsekin Helsingissä käydessään sinne\nmenevän postin mukaansa tai lähettäen sen miten milloinkin sattui\njonkun luotettavan henkilön huostassa. -- Talvella 1917, kun laivaliike\noli loppunut, alkoivat torniolaiset kuljettaa tätäkin postia, ensin\nPaavo Hällin ja sitten tuon jo Tornion etapin historiassa mainitun,\nrohkean aktivistin Arvi Aikomuksen välityksellä. Mutta kelpasipa postin\nkuljetukseen virallinenkin postilaitos. Paljon postia meni nim. rajan\nyli tuota sodan aikana rakennettua, kuuluisaa ilmarataa pitkin. Joku\ntämän laitoksen rasvaaja tai joku muu toimihenkilö piti yksintein\nhuolta aktivistienkin postista. Yleisesti käytettiin myöskin postin ja\njoskus miestenkin kuljetukseen erästä puolen päivän ajoissa Kemistä\nTornioon kulkevaa tavarajunaa, jossa ei ollut mukana santarmeja ja joka\npysähtyi useitten satojen metrien päähän Tornion asemalta, jotenka\nsiitä sai jokseenkin rauhassa lähteä kävelemään maantielle. Yleensä\nolivat rautatieläiset etapille sangen avuliaita. Erikoisesti\nmainittakoon tässä yhteydessä silloinen kemiläinen jarrumies _Varho_,\njoka oli Kahran täsmällisimpiä ja luotettavimpia postinkuljettajia.\n\nPostinkuljetus ei kuitenkaan edes v. 1917 tapahtunut aivan yksinomaan\ntorniolaisten välityksellä, vaan sitä hoidettiin aina myöskin Kemistä\nkäsin; usein pysähtyikin kuriiri juuri Kemiin, mistä Kahra järjesti\npostinviennin eteenpäin. Mainittakoon myös, että, paitsi vakituisesti\npalkattua kuriiria, kävi muutamia mies- ja naisylioppilaitakin postia\ntuomassa, niiden joukossa m.m. nykyinen metsänhoitaja _Lauri\nBlomqvist_.\n\nKahran avustajien joukkoon on myös luettava silloinen kaupunginviskaali\n_Vilho Jämsén_, joka virkansa nojalla saattoi vapaasti liikkua\nkaupungilla saaden täten tietoonsa usein tärkeitäkin asioita, mitkä hän\naina ilmoitti Kahralle.\n\nLopulla vuotta 1916 alkoi asema sekä Kemissä että muuallakin tuntua\nsangen vaikealta. Vuoden 1917 alkupuolella Kahra sai monelta\npätevältäkin taholta niin hälyttäviä tietoja, että hän vihdoin katsoi\nolevan syytä paeta Ruotsiin. Kello l:n aikaan eräänä yönä helmikuun\nloppupuolella 1917 Kahra lähti uskollisen työtoverinsa Aarnin kanssa\ntämän kotitalosta hiihtämään Tornionjoki-suulle kulkeaksensa rajan yli.\nSuoraan hiihtäen he olisivat kymmenessä minuutissa olleet Ruotsin\npuolella, mutta tällä kertaa heidän täytyi tehdä jos jonkinlaisia\nmutkia välttääkseen venäläisten vahtipaikat ja patrullit. Päästyään\njoen rannalle tiheään viidakkoon he lepäsivät jonkin minuutin\nkuunnellen ja joka suuntaan tähyillen. Sen jälkeen miehemme loivaa\nrantapengertä pitkin laskivat jäälle ja hiihtivät väylän poikki\nRuotsiin. Venäläisiä ei näkynyt eikä kuulunut.\n\nOltuaan jonkin aikaa Haaparannalla Kahra matkusti Tukholmaan yhdessä\nOulun lääninvankilan johtajan V. O. Juvelius'en kanssa; tämä otti\nKahran y.m. kera osaa Kai Donnerin luona pidettyihin, jääkäri Sven\nWeckströmin vapauttamista koskeviin neuvotteluihin.[87]\n\nTukholmassa Kahra oleskeli noin kuukauden päivät, jotka kuluivat\naktivistien pitämissä kokouksissa. Kuultuaan maaliskuun\nvallankumouksesta hän matkusti Haaparannalle, mistä käsin sai\ntietää, ettei hän vallankumouksen vuoksi ollut ehtinyt joutua\nperäänkuulutettujen joukkoon. Näin ollen hän katsoi voivansa verraten\nlevollisesti palata Kemiin.\n\nKahran Ruotsissa ollessa oli Torsten Lindqvist[88] hoitanut etappia\nm.m. lähettäen edellisen kehoituksesta kuriirin Helsinkiin ilmoittamaan\nKemin tapahtumista. -- Palattuaan takaisin Kahra ryhtyi uudelleen\netappitoimintaan käsiksi antaen kuitenkin Lindqvistin alussa esiintyä\nulospäin. Pian kuitenkin osoittautui, että Kahra saattoi liikkua\nvapaammin kuin santarmien aikana. Hänen asemansa muuttui siinä määrin,\nettä hän kesällä 1917 sai silloiselta Kemin venäläiseltä\nsatamakomendantilta passin, joka oikeutti vapaasti liikkumaan\nkaikkialla Pohjanlahdella!\n\nEtappitoiminnassa oli jo vuoden 1916 loppupuolella tapahtunut m.m.\nsellainen muutos, että, paitsi jääkäriliikkeeseen kuuluvia,\nruvettiin toimittamaan rajan yli myös keskusvaltojen sotavankeja ja\nmuitakin pakolaisia. Näistä oli aikaisemmin huolehdittu vain\npoikkeustapauksissa, koska jääkäripataljoonaan pyrkivien ylikuljetus\nsilloin luonnollisesti oli vaatinut kaiken huomion ja etappimiesten\nkoko tarmon. Sotavankien ja pakolaisten kuljetusta jatkui aina\nvapaussotaan asti. Kahran välityksellä saatettiin näitä yli rajan\nkolmattasataa miestä. Kemin etapin välitystä käytti hyväkseen myös yksi\nja toinen valtiollisissa asioissa liikkuva suomalainen.\n\nKahran viimeisiä tehtäviä etapin hoitajana oli se, että hän\nvapaussotamme aattopäivänä toimitti isänmaan asioissa matkallaolevan\nVaasan läänin maaherran Th. Heikelin rajan yli.\n\nAjatellessamme maisteri Taavi Kahran Kemissä varsinkin etapin\njälkivaiheen aikana suorittamaa työtä meidän täytyy ihmetellä sitä\nsuomalaista sitkeyttä ja kestävyyttä sekä sitä järkähtämätöntä\nvelvollisuudentuntoa, jota hän noin puolentoista vuotta kestäneessä,\nvaaran- ja vaivanalaisessa toiminnassaan osoitti.\n\nMitä parhaimpana tukena oli Kahrallakin poliisikomisario Linderoos,\njoka yhä edelleen rohkeasti pysyi paikallaan. Moraaliseltakin kannalta\nkatsoen poliisilaitoksen suoma tuki tietysti oli mitä tärkein; se\nlisäsi luottamusta ja toimintarohkeutta. Valitettavasti tätä olotilaa\nkesti ainoastaan marraskuun 11. p:ään 1916, jolloin, kuten olemme\nmaininneet, Linderoos erotettiin virastaan, ja yllämainittu Antti\nEskelinen tuli hänen sijaansa Kemin poliisipäälliköksi.\n\nVaikka Linderoos kenraalikuvernöörin mielestä oli \"valtakunnalle\nvaarallinen henkilö\", niin kuvernööri af Enehjelm ja lääninsihteeri\nAarne Leikkola eivät sittenkään tainneet uskoa hänestä niin \"pahaa\".\nLeikkola näet eronhetkellä pyysi saada Linderoosin osoitteen voidakseen\nilmoittaa tälle, jos tarjoutuisi jokin hänelle sopiva toimi. Eikä\nLinderoos ollut ehtinyt pitemmälle kuin Helsinkiin, kun Leikkola jo\nsähkösanomalla kutsui hänet Ouluun. Linderoos noudattikin kutsua, ja\nniin hänet nimitettiin Kannanlahden tavarankuljetusjärjestön\nKemijärven-konttorin muonituspäälliköksi, siis samanlaiseen toimeen\nkuin hänen entinen apulaisensa ylioppilas Iikka Montell.\n\nVanha Möylynkarin-aktivisti Frans Tiura piti huolta pojistaan. Hän sai\nkuulla, että Kemin poliisilaitoksessa, missä tällöin idän tuulet\npuhaltelivat, oli toimitettu perusteellisia tutkimuksia, ja että\nLinderoos ja Montell olivat niiden perustuksella joutuneet\nepäilyksenalaisiksi. Viipymättä Tiura silloin puhelimitse ilmoitti\ntästä Montellille Kuolajärvelle; ja niin Montell, kuten olemme\nkertoneet, pääsi pakenemaan. Samoin Tiura Rovaniemeltä käsin soitti\nasiasta Kemijärvellä olevalle Linderoosille. Tämä silloin ensin aikoi\npaeta yhdessä Montellin kanssa, mutta sitten katsottiin kuitenkin\nparhaaksi, että kumpikin kulkisi omia teitään.\n\nTuumiessaan, lähteäkö rajan yli vai jäädäkö Suomeen, Linderoos saikin\nyht'äkkiä nimismiehen kautta kuvernööriltä määräyksen, että hänen oli\nviipymättä saavuttava tämän puheille Ouluun. Vaikka Linderoos tietysti\ntajusi, että tämä kutsu ja Tiuran antama varoitus sisälsivät samaa,\nniin hän kuitenkin päätti jäädä Suomeen sekä häikäilemättömyydellään\nvielä kerran sokaista kuvernöörin. Voidakseen päättää kirjanpitonsa hän\nsentään pyysi viikon verran lykkäystä, mutta kuvernööri ei suostunut\nsiihen.\n\nSiispä Linderoos matkusti oitis Ouluun mennen siellä suoraapäätä\nkuvernöörin puheille. Tämä näytti kovin hämmästyneeltä, sillä\narvattavasti hän ei ollut odottanut näin rohkeata esiintymistä. Eikä\nhänellä tuntunut olevan Linderoosille mitään varsinaista asiaakaan; hän\nvain alkoi vatvoa vanhoja seikkoja, joista jo aikaisemmin, Kemin\npommijutun[89] yhteydessä, oli ollut kysymys. Kuvernööri ei sanonut\nvoivansa kyllin ihmetellä sitä, ettei yksikään Saksaan-lähteneistä\njoutunut Kemissä kiinni, vaikka niitä todistettavasti oli sinne tullut,\nkoskapa santarmit ja Oulun poliisit olivat voineet seurata niitä aivan\nKemin lähimpään läheisyyteen. Lindcroos vastasi tähän, samoin kuin\nennenkin, että Kemissä oli niin suuri sotilas- ja santarmivoima, ettei\nkukaan mitenkään uskaltanut tulla kaupunkiin sekä että Kemin\npoliisivoima taas oli niin vähäinen, ettei sitä riittänyt\nlähetettäväksi maaseudulle, mikä sitäpaitsi ei ollut luvallistakaan.\n\nTämän jälkeen Linderoos sai poistua.\n\nKoska hän lyhyestä ajasta huolimatta oli ennättänyt järjestää\nKemijärven-asiansa ja koska hän jo oli ottanut eronkin Kannanlahden\n\"transportista\", pääsi hän matkustamaan kotiinsa Pernajaan.\nKuvernöörille hän kuitenkin ilmoitti osoitteekseen Kemin.\n\nVaatimattomana, omaa kunniaa tavoittelematta, joskus ehkä väärin\nymmärrettynäkin kulki Karl Viktor Linderoos, tämä vankka ja horjumaton\nSuomen-mies, omaa vaarallista polkuansa.\n\n\n\n\nRAUTAPORTIN VARTIAT.\n\n\nOn itsestään selvää, että niin monihaarainen ja niin peräti\nvaaranalainen järjestö kuin Kemin etappi vaati niiltä, jotka olivat sen\njohdossa tahi muuten kuuluivat sen toimivaan kantajoukkoon, tavattomia\nsekä sielun että ruumiin voimia, ja että suurpiirteisen, kaikki\nalttiiksiantavan yhteishengen täytyi vallita heidän välillään. Olemme\njo edellä tutustuneet näihin kunnianmiehiin ja heidän ankaraan\npäivätyöhönsä, mutta lausuttakoon heistä vielä lopuksi muutama sana.\n\nHällforsissa pistää silmään luja, kirkas itsenäisyysvaisto, mikä oli\nkehittynyt horjumattomaksi vakaumukseksi pohjautuen voimakkaaseen\nisänmaanrakkauteen, joka aina ajoi hänet tarmokkaaseen toimintaan.\nTähän liittyi määrätietoinen harkinta ja myöskin nopea päättämiskyky.\n\nPietilä taas oli perin lämmin, intomielinen, äärimmäisiin uhrauksiin\nvalmis itsenäisyysmies, mutta hänen toimintaansa jossakin määrin\nherpaisivat yksityistä laatua olevat huolet ja ennen kaikkea horjuva\nterveys.\n\nPietilä ja Hällfors olivat luonteiltaan monessa suhteessa toistensa\nilmeiset vastakohdat, jotenka he siis vastaansanomattomasti täydensivät\ntoisiaan. Syntyperäisenä kemiläisenä ja kansan syvistä riveistä\nlähteneenä Pietilä hehkuvalla innostuksellaan sai Kemin miehet\nluottamaan asian suureen tärkeyteen. Tietysti he olisivat voineet yhtä\nhyvin luottaa Hällforsiinkin, mutta tällä oli eräs \"vika\": hän oli\noululainen! Kumpi näistä kahdesta miehestä oikeastaan oli \"primus\nmotor\", ensimmäinen tekijä, se on sivuseikka. Pääasia on, että he\nmolemmat olivat miehiä paikallaan. Hällfors neuvotteli kaikesta aina\nensin Pietilän kanssa, eikä tämä taas ryhtynyt mihinkään, ennenkuin oli\ntiedustellut Hällforsin mielipidettä. Pietilä oli sielu, sydän, joka\npani Hällforsin järkevät suunnitelmat liikkeelle antaen tämän\njärjestelykyvylle voimallisia sysäyksiä.\n\nMutta eivät Pietilä ja Hällfors kahden olisi saaneet mitään aikaan,\njollei työssä olisi ollut mukana muita mainioita miehiä.\n\nPaikallisoppaat suorittivat taitavuutta kysyvän ja sangen vaaranalaisen\ntyön. Poliisilaitos taas ja järjestöön yhtynyt virkamieskunta olivat\nerittäin huomattavana toiminnan selkänojana. Rajaoppaat puolestansa\nmuodostivat etapin varsinaisen liikkuvan voiman. Kahta heistä, Allu\nJokisaloa ja Kalle Winteriä, elähyttivät vanhat itsenäisyysmiesten\nunelmat: \"John Graftonin\" salaperäinen haamu ja Möylynkarin tarina. Ne\naivan kuin pakottamalla pakottivat heidät jääkäriliikkeen\nkunniakkaaseen työhön. Konsta Aspegrén taas oli erinomaisen\nkunnioitettava persoonallisuus, entinen kruununluotsi, joka ennemmin\njätti toimensa kuin taipui venäläisen luotsilaitoksen palvelukseen.\nSyvä velvollisuudentunto saattoi hänet toimimaan etappijärjestössä.\nRajaoppaista neljäs, August Möykkylä, oli myös erittäin rohkea ja\ntarmokas kuljettaja.\n\nMikä valtava näky, kun nämä paljon kärsineet keski-iän miehet yö yön\njälkeen samosivat Pohjanlahden myrskyissä ja pimeydessä, milloin\nheittelehtien sen vihaisilla aalloilla, milloin harhaillen sen\nliukkailla jääkentillä tai usvaisissa kinoksissa, milloin sen jäisen\nnousuveden kylmyydessä kahlaten -- kuljettaen mukanansa rajan yli noita\nnuoria, kirkaskatseisia, intomielisiä, kuolemaan saakka päättäväisiä,\nisänmaan itsenäisyyden saavuttamiseksi uhrautuvia Suomi-äidin poikia.\n\nNäin he toimivat, nämä jäntevät miehet, todellisen kansanvoiman ja\nkansantahdon suurina ilmiöinä samalla kasvattaen esimerkillään nuorta\npolvea velvollisuuden suoraa tietä taivaltamaan.\n\nKemin ja Peräpohjolan miesten, sekä vanhempien että nuorempien, vieläpä\nhentojen koulupoikienkin ponnistukset ovat suomalaisen kansansielun\nsuuri ihailtava voiman ja isänmaanrakkauden näyte.\n\n\n\n\nLIITTEITÄ.\n\n\n\nLiite n:o 1.\n\nKemin poliisilaitos valveilla.\n\n\n    KEMIN KAUPUNGIN POLIISILAITOS (Jäljennös.)\n\n    Kemissä, lokakuun 4. p:nä 1915.\n    N:o 601.\n\n    Oulun läänin Herra Kuvernöörille.\n\n    Koska kuluvan vuoden loppuun Kemin kaupungin konstaapeliksi\n    määrätty ylioppilaskokelas Aarne Leopold Blick on ilmoittanut\n    menevänsä kauppakorkeakouluun ja sentähden pyytänyt eroa\n    mainitusta virastaan sekä sijaansa ehdottanut Kemin pitäjän\n    Lautiosaaren kylästä kotoisin olevan minulle tunnetun\n    ylioppilaan Isak Gustaf Montellin, saan täten kunnioittaen\n    anoa, että sanottu ylioppilas Isak Gustaf Montell mainittuun\n    toimeen määrättäisiin ja määräys hänelle jätettäväksi\n    aikanaan tänne lähetettäisiin.\n\n                                          K. V. Linderoos.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa\n                                          Virallisesti:\n                                          K. V. Linderoos.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    N:o 38 10/1 16.\n\n    Kuvernöörille Oulu.\n\n    Viitaten Kuvernöörinviraston salaiseen kiertokirjeeseen\n    viimeksikuluneen joulukuun 30 päivältä N:o 16171 koskeva\n    luettelon lähettämistä sellaisista henkilöistä, jotka senjälkeen\n    kun sotatoimet alkoivat, ovat poistuneet tietämättömiin ja joiden\n    epäillään matkustaneen ulkomaille ilman säädettyjä passeja kuin\n    myöskin sellaisista henkilöistä, jotka laillista tietä saaduilla\n    ulkomaan passeilla ovat ulkomaille matkustaneet, eivätkä ole\n    sieltä palanneet ja joiden suhteen on syytä epäillä, että he\n    oleskelevat vihollisvaltioissa, saan täten kunnioittaen ilmoittaa,\n    ettei minun tietääkseni kukaan Kemin kaupungissa asuneista\n    henkilöistä ole ilman säädettyä passia ulkomaille matkustanut,\n    eikä myöskään ole passilla ulkomaille matkustanut sellaisia\n    henkilöitä, joiden suhteen olisi syytä epäillä, että he\n    vihollismaissa oleskelisivat.\n\n                                          K. V. Linderoos.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa\n                                          virallisesti\n                                           V. Karjalainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    N:o 280. lähet. 17. 3. 16.\n\n    Kuvernöörille Oulu.\n\n    Herra Kuvernöörin telefoonitse antamasta määräyksestä olen tänään\n    kuulustellut omistamassaan talossa N:o 26 Pakkahuoneenkadun\n    varrella täällä asuvaa Kauppiasta Oskari Lehtoa hänen poikansa\n    Einon suhteen, joka kertoi Kemin Suomalaisessa Yhteiskoulussa\n    oppilaana olleen 18 vuotiaan poikansa Einon viime syyslukukauden\n    ajalla olleen kovin huolimaton koulussa, jonka tähden hän\n    joululoman aikana häntä taas nuhteli sekä sanoi hänen saavan\n    lopettaa koulunkäyntinsä ja mennä Orimattilassa olevalle setänsä\n    maatilalle maatöitä oppimaan ellei hän koulunkäyntiään\n    huolellisemmin hoida. Poika ei siihen mitään vastannut, vaan\n    poistui kotoaan eikä saapunut takaisin jatkaakseen koulunkäyntiään\n    muutaman päivän päästä alkavana kevätlukukautena, jonkatähden\n    kotona ensin luultiin hänen lähteneenkin setänsä luo Orimattilaan,\n    mutta sittemmin saatiin kuulla, ettei hän ollut sinne mennyt, vaan\n    päinvastoin matkustanut Tornioon. Hän ei ole mitään tietoja\n    itsestään antanut, joten ei kotona tiedetä, onko hän Suomessa vai\n    onko hän mahdollisesti mennyt rajan ylitse. (K. V. Linderoos oli\n    edeltäpäin asianomaista opastanut näin puhumaan.)\n\n                                              K. V. Linderoos.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa\n\n                                              virallisesti\n                                              V. Karjalainen.\n\n\n\nLiite n:o 2.\n\nVenäläisen rajavartioston järjestely ja sijoitus.\n\n\n                                              Jäljennös.\n                                              Salainen.\n\n    N:o 11 284.\n\n    Kiertokirje Oulun läänin Maistraateille, Kruununvoudeille,\n    Poliisilaitoksille ja Kruununnimismiehille.\n\n    Tiedoksi ilmoitetaan että Käskykirjeen mukaan helmikuun\n    15 päivältä 1915 N:o 36 VI:nnelle armeijakunnalle, raja-alueelle\n    Kokkolasta-Turtolaan sekä rautatielinjalla Kokkola-Rovaniemi-\n    Karunki on väliaikaisen asetuksen perusteella, joka asetus\n    liittyy mainittuun päiväkäskyyn, perustettu rajavartiosto, ja\n    ovat siihen palvelukseen astuneet seuraavat Keisari Aleksanteri\n    III:n Petrogradilaisen Rajasotnian viranomaiset: Everstiluutnantti\n    Katarskij II:n Osaston päällikkönä, Eversti Hendunen Oulun\n    kaupungin komendanttina, Everstiluutnantti Smorodskij I:n Osaston\n    päällikkönä ja Tornion kaupungin komendanttina. I:ssä Osastossa --\n    Ratsumestari Tschehovitsch Närkin aseman päällikkönä ja Turtolan\n    aseman hoitajana, jonka viimemainitun päällikkönä on vanhempi\n    vahtimestari Vladimir Stefanovitsch, Ratsumestari Novoselov\n    Karungin aseman päällikkönä ja Tornion ja Mäkiheikan asemien\n    hoitajana, joitten päällikkönä ovat, edellisen vanhempi\n    vahtimestari Nikolai Mironov ja jälkimäisen vanhempi vahtimestari\n    Grigorij Krupskij, Staapiratsumestari Ivanjenko Rovaniemen aseman\n    päällikkönä, II:ssa Osastossa Staapiratsumestari Gerasimenko Kemin\n    aseman päällikkönä, Ratsumestari Kusakov Simon aseman päällikkönä\n    sekä Kuivaniemen, Virkkulan ja Oulun asemien hoitajana, joitten\n    päällikkönä ovat, ensimäisen nuorempi vahtimestari Aleksander\n    Zuschev, toisen vanhempi vahtimestari Dmitrej Zjalin ja kolmannen\n    aliupseeri Varlaam Rodjkin, Ratsumestari Dmitrijev Raahen aseman\n    päällikkönä ja Kalajoen sekä Himangan asemain hoitajana, joitten\n    päällikköinä ovat, edellisen vanhempi vahtimestari Spiridon\n    Kabyischev ja jälkimäisen vanhempi vahtimestari Anton Treskin.\n\n    Oulun lääninkansliassa, maaliskuun 18 päivänä 1915.\n\n                                Kuvernöörin viran puolesta:\n                                A. V. Lindholm. Yrjö Holmström.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa;\n\n                                Virallisesti:\n                                K. V. Linderoos.\n\n\n\nLiite n:o 3.\n\nSotatilan aiheuttamia \"pakollisia määräyksiä\".\n\n\n_Ohjesäännöt_ rannikolaivaliikettä varten Pohjanlahdella\nSuomenmaalaisen Rajavartioston II:ssa piirissä.\n\n1) Purjehtia sallitaan ainoastaan niiden alusten, joitten\nomistajat ovat siitä ennakolta tehneet ilmoituksen Rajavartioston\nlähimmälle asemalle, sekä saaneet aseman Päällikön ja vanhimman\nsantarmiviranomaisen, jos sellaista viranomaista piirissä on olemassa,\nallekirjoittaman erityisen lupalipun siihen.\n\n2) Nämä lupaliput annetaan alusten omistajien esittämien\npoliisiviranomaisten antamien luotettavaisuustodistusten sijaan heistä\nitsestään ynnä aluksen, höyrylaivan tai veneen palveluskunnasta, ja\njäävät poliisiviranomaisten todistukset aseman päällikön haltuun siksi\naikaa kuin hänen antamat lupalippunsa ovat voimassa.\n\n3) Aluksen, höyrylaivan tai veneen tulee olla Rajavartioston toimesta\nrekisteröidyn ja tulee sillä siis olla nimi taikka numero, samalla\ntulee sen myös kuulua poliisiviranomaisten rajavartioston\nviranomaisille laatimaan luetteloon.\n\n4) Niitten alusten, joita ei ole merkitty mainittuun luetteloon,\nsallitaan purjehtia vasta senjälkeen, kun paikalliset\npoliisiviranomaiset ovat niistä lähettäneet täydennysluettelon.\n\n5) Luetteloon merkitään: aluksen nimi tai numero, omistajan täydellinen\nnimi, kapteeni tai päällikkö, perämies ja muu palveluskunta, mitä\npurjehdustodistuksia on olemassa, niitten joukossa poliisiviranomaisten\nantama luotettavaisuustodistus ja lupatodistus purjehtimiseen, aluksen\nmitta, kantavuus ja laji, jos alus tekee säännöllisiä matkoja luettelo\najoista ja matkoista, jotka saavat tapahtua paikkakunnalla olevan\nRajavartioston vanhimman sotilashenkilön suostumuksesta.\n\n6) Sellainen alus, höyrylaiva tai vene, joka ei tee säännöllisiä\nmatkoja, saa kulkea auringon nousun ja laskun välisenä aikana, ja on\nsen lähtö- ja tulopaikasta, rantaan tai saarille annettava edeltäpäin\ntieto aseman päällikölle sekä noudatettava hänen määräyksiään, sekä\nmerkitsee hän sen lupaluetteloon.\n\n7) Kaikki Rajavartioston viranomaiset ovat joka paikassa kaikkina\naikoina päästettävä alukseen, höyrylaivaan tai veneeseen, niin sen\nsaapuessa satamaan kuin ollessa kulussa, ja on alus heti\nrajavartioviranomaisen niin vaatiessa pysäytettävä.\n\n8) Aluksen päällikön sekä palveluskunnan on vastaansanomatta täytettävä\nrajavartioston viranomaisten kaikki lailliset vaatimukset, sekä\nosoitettava heille myötävaikutustaan.\n\n9) Aseman päällikön merkin mukaan on aluksen heti palattava rantaan.\n\n10) Aseman päällikön vaatimuksesta on purjehdus kaikkina aikoina\nlakkautettava.\n\n11) Kaikesta sellaisesta, jonka huomataan merellä muistuttavan\nvihollisen tai pahaatarkoittavien henkilöitten toimintaa, on aluksen\npäällikön heti laivan saavuttua rantaan tehtävä ilmoitus rajavartioston\naseman päällikölle joko muitten viranomaisten kautta, puhelimella tai\njollain muulla tavalla.\n\n12) Jos merellä huomataan vihollisen alus, on heti palattava rantaan.\n\n13) Se alus joka rikkoo näitä ohjesääntöjä vastaan, menettää\npurjehtimisoikeutensa.\n\n    Suomenmaalaisen Rajavartioston II:n piirin Päällikkö\n                 Everstiluutnantti Katarskij.\n\n    Käänsi 28. V. 15. Otto Karjaluoto.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa;\n\n                                     Virallisesti:\n                                     K. V. Linderoos.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                     Jäljennös.\n\n_Toistaiseksi noudatettavat Säännökset_.\n\nKalastusta ja hylkeenpyyntiä varten Pohjanlahdessa Rajavartioston II:n\nOulun osaston alueella.\n\n1) Jokaisella henkilöllä, joka tahtoo harjoittaa kalastusta tai\nhylkeenpyyntiä, tulee olla siihen erityinen lupa suomen- ja\nvenäjänkielellä paikallisilta poliisiviranomaisilta, josta käy selville\nkyseessäolevan henkilön luotettavaisuus.\n\n2) Tällaisen todistuksen voi paikallisen vallan edustajan valtuuttama\nhenkilö antaa niin pitkäksi aikaa kuin hän hyväksi näkee.\n\n3) Jokaisen, joka saa tällaisen todistuksen, on esitettävä se sille\nRajavartioston asemalle, joka on lähinnä pyyntipaikkaa.\n\n4) Sittenkuin tällainen todistus on esitetty aseman Päällikölle, ottaa\nhän sen haltuunsa ja antaa sijaan lupalipun Rajavartioston\nvahtisotilaalle osoitettavaksi siitä, että kyseessäoleva henkilö voi\nkulkea rajan yli, tai purjehtia rannasta säädettynä aikana, tätä varten\nerityisesti määrätyllä rajapaikalla ja on ilmoitus asemanhoitajana\nolevan upseerin ja henkilön allekirjoitettava.\n\n5) Kulkuajaksi määrätään aika auringon noususta kello 7:ään illalla\ntalviseen aikaan ja kello 9:ään kesäiseen aikaan.\n\n6) Läpikulkupaikoiksi rajan yli määrätään erityiset paikat aseman\nPäällikön ja paikallisten poliisiviranomaisten yhteisestä\nsuostumuksesta, ja on niistä annettava tieto paikkakunnan väestölle.\n\n7) Purjehtiminen on sallittu ainoastaan sellaisilla pienillä aluksilla,\njotka paikkakunnan aseman Päällikkö on rekisteröinyt ja numeroinut.\n\n8) Ulospurjehtiminen merelle veneellä tai muilla aluksilla ja meno\njäitse on kalanpyyntiin sallittu ainoastaan yhdeksi vuorokaudeksi ja\nhylkeenpyyntiin korkeintaan kolmeksi päiväksi.\n\n9) Takaisinpaluun on tapahduttava välttämättä lähtöpaikan kautta.\n\n10) Lupalipun allekirjoittaa sekä merkitsee ajan vartiosotilas.\n\n11) Palatessa ottaa vartiosotilas lupalipun ja antaa takaisin\nomistajalle paikallisen viranomaisen antaman lupatodistuksen.\n\n12) Lupalippu annetaan jokaista kertaa varten uudelleen.\n\n13) Ne alukset ja veneet, joita kalastajat ja pyytäjät käyttävät, ovat\nsäilytettävät niissä paikoissa, jotka asemien Päälliköt yhdessä\npaikallisten poliisiviranomaisten kanssa määräävät.\n\n14) Kalastajien ja pyyntimiesten on alistuttava kaikkiin niihin\nRajavartiostoviranomaisten vaatimuksiin, jotka koskevat merelle\nlähtemistä, sekä noudatettava aseman Päällikköjen säätämiä merkkejä\nrantaan palaamisessa.\n\n15) Olosuhteitten vallitessa voi aseman Päällikkö kaikkena aikana\nkeskeyttää tai kokonaan lakkauttaa pyynnin.\n\n16) Sille, joka rikkoo näitä säännöksiä vastaan, ei vastedes\nlupatodistusta anneta.\n\n    Suomenmaalaisen Rajavartioston II:n Oulun Osaston Päällikkö\n                  Everstiluutnantti Katarskij.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa:\n\n                                               Virallisesti:\n                                               K. V. Linderoos.\n\n\n\nLiite n:o 4.\n\nRatsumestari Ivanjenkon puuhia.\n\n\n    N:o 86.\n                                     Saap. 23.I.16.\n                                     Suomennos.\n                                     Kiireellinen.\n\n    N:o 7.\n\n    Tammik. 10.[vanaa lukua] p. 1915. Kemi. Kemin kaupungin\n    Komisariukselle.\n\n    Korkeimpain sotilasviranomaisten määräyksestä on kohta asukkaille\n    ilmoitettava seuraavasta: -- Lahden jäällä ajoa varten niin Kemin\n    kaupungin asukkaille kuin ympäristöläisillekin määrään minä\n    ainoastaan yhden tien, joka alkaa Palokunnan talolta ja saunan\n    luona laskee merelle. Kaikki muut tiet pitää kohta sulettaman.\n    Huomis aamuna, sille paikalle, missä tie menee jäälle, toimestanne\n    pitää tehdä, tahi haminasta siirtää sulku ja vahtikoppero.\n\n    Tämän kirjelmäni saamisesta pyydän kirjeellistä ilmoitusta kohta:\n    1) minkä ajan kuluessa asukkaiden tiedoksi tulee tämä määräys ja\n    2) onko valitsemani tie sopiva, jos ottaa huomioon, että ainoastaan\n    yksi tie tulee käytäntöön.\n\n        4:nen sotnjan Pääll. I:sa Petrograadin ratsuväen divisioonassa.\n                               Aliratsumestari Ivanjenko.\n\n    Suomensi:\n                               Kapteeni v. Schrowe.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa virallisesti:\n\n                               V. Karjalainen.\n\n\n\nLiite n:o 5.\n\nPoliisikomisario K. V. Linderoos ei tottele H. M. Keisarin käskyläisiä.\n\nJäljennös.\n\nKielenkääntäjä von Schrowen selostus satamavarastojen tarkastuksesta\n18. V. 1916.\n\n(Kirjoitettu heti tapauksen jälkeen)\n\n1) Eversti Katarskij moitti komisariota kykenemättömäksi\npoliisipäälliköksi, kun ei ollut asioita järjestänyt niin, että kaikki\nvarastohuoneiden ovet olisi voitu avata, vaikka jo edellisenä iltana\nsai kirjallisen käskyn.\n\nTähän komisario vastasi, että oli mahdotonta saada tästä tieto\nBoströmin välitysliikkeelle Tornioon, näin lyhyessä ajassa, kun\npuhelintakaan ei ollut käytettävänään.\n\n2) Eversti Katarskij vaati komisarion käskyä ovien murtamiseen\nBoströmin välitysliikkeen makasiineihin, kun niitä ei oltu avattu.\n\nKomisario ilmoitti, että hänellä ei ole siihen oikeutta kun isäntä ei\nole läsnä.\n\nEversti Katarskij lupasi ilmoittaa, että komisario ei tottele häntä,\nvaikka tarkastus toimitetaan H. M. käskystä.\n\n3) Sittemmin kysyi eversti Katarskij: Tekeekö komisario pöytäkirjan\nBoströmin varastohuoneiden ovien murtamisesta.\n\nKun komisario lupasi tehdä, niin lupasi Katarskij myöskin tehdä\npöytäkirjan.\n\n4) Tarkastuksen aikana kun komisario meni puhelimeen, jättäen\nkonstaapeli Rimpiläisen tilalleen, kysyi Eversti Katarskij komisariota,\njoka piakkoin saapuikin. Kun tämä poistuminen tapahtui ilman eversti\nKatarskijn lupaa, niin sanoi eversti Katarskij tästä ilmoittavansa ja\nkäski komisarion mieskohtaisesti olemaan koko ajan läsnä\ntarkastuksessa.\n\nTarkastuksen aikana mainitsi eversti Katarskij, että komisarion pitäisi\nlähettää oppimaan tehtäviään. Minne, sitä hän ei maininnut.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todista; Virallisesti:\n\n                                             K. V. Linderoos.\n\n\n\nLiite n:o 6.\n\nA. F. af Enehjelm hoitaa uskollisesti \"suuren isänmaan\" asioita.\n\n\n    N:o. 16171. Kiertokirje.\n\n    Oulun läänin Poliisilaitoksille ja Nimismiehille.\n\n    Saadun määräyksen mukaisesti kehoitetaan Poliisiviranomaisia\n    täten kolmen viikon kuluessa tämän jälkeen tänne lähettämään\n    luettelon kaikista sellaisista henkilöistä kunkin\n    poliisiviranomaisen toiminta-alueella, jotka senjälkeen kun\n    sotatoimet alkoivat, ovat poistuneet tietämättömiin ja joita\n    epäillään, että he ovat matkustaneet ulkomaille ilman säädettyä\n    passia, kuin myöskin luettelon sellaisista henkilöistä, jotka\n    saatuaan täysin laillista tietä poliisiviranomaisilta\n    esteettömyystodistuksen ja sen perusteella ulkomaanpassin,\n    eivät ole ulkomailta palanneet ja joiden suhteen on syytä\n    olettaa, että he oleskelevat vihollismaissa, (koskien tämäkin\n    henkilöitä, jotka ovat matkustaneet ulkomaille senjälkeen kuin\n    sotatoimet alkoivat).\n\n    Oulun lääninkansliassa, joulukuun 30. p:nä 1915.\n\n                               Kuvernöörin viran puolesta:\n                               A. V. Lindholm. Yrjö Holmström\n                                                    mtty.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa; virallisesti:\n\n                               V. Karjalainen\n\n       *       *       *       *       *\n\n    N:o 10095. Kiertokirje. Salainen.\n\n    Oulun läänin Nimismiehille ja Poliisilaitoksille. Täten katson\n    minä tarpeelliseksi määrätä, etteivät poliisiviranomaiset saa\n    antaa esteettömyystodistuksia ulkomaa- ja Venäjän matkaa varten\n    sellaisille henkilöille, jotka jo varemmin ovat saaneet tuonlaiset\n    todistukset, elleivät he jätä poliisiviranomaisille takaisin ennen\n    saamiaan esteettömyystodistuksia tahi niiden perusteella saamiansa\n    ulkomaa- tai Venäjän passejansa, koska usein on sattunut tapauksia,\n    että henkilöt hankkivat ulkomaa- tai Venäjän passeja myödäksensä\n    tai luovuttaaksensa sitten passinsa sellaisille henkilöille, jotka\n    syystä tahi toisesta eivät itse voisi passeja saada. Niinikään\n    työkirjoja ei omassa maassa liikkumista varten millään muotoa ole\n    annettava, ellei ennen mahdollisesti annettua työkirjaa tuoda\n    poliisiviranomaisille takaisin tahi ellei ennen annetun työkirjan\n    voimassa oloaika ole loppuun kulunut.\n\n    Oulun lääninkansliassa, tammik. 10. päivänä 1916.\n\n                              A. af Enehjelm. Yrjö Holmström\n                                                   mtty.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa virallisesti:\n\n                              V. Karjalainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Oulun Läänin KUVERNÖÖRI\n                                                 Salainen.\n\n                       Kemin Kaupungin Poliisilaitokselle.\n\n    Lääninkanslia II.\n    Oulussa tammikuun 13. p. 1916.\n\n    N:o 10 206.\n\n    Tämän mukana lähetetään Teille jäljennös Vaasan läänin Kuvernöörin\n    tänne lähettämästä, Pietarsaaren Poliisilaitoksen sanotulle\n    Kuvernöörille toimittamasta kirjelmästä, josta selville käy, että\n    salaiset asiamiehet yhä jatkavat toimintaansa houkutellakseen\n    työväestöä maan rajojen ulkopuolelle. Kun tällaisten asiamiesten\n    toiminta ehdottomasti on saatava lakkaamaan, kehoitan minä Teitä\n    mitä tarmokkaimmin kiinnittämään huomionne toiminta-alueellanne\n    liikkuviin tuntemattomiin henkilöihin sekä pitämään silmällä\n    heidän toimiansa sekä jos vähäkään epäilystä syntyisi tuollaisten\n    salaperäisten henkilöiden suhteen, pidättämään heidät sekä\n    toimittamaan tarkan tutkimuksen heidän persoonallisuutensa ja\n    toimintansa selville saamista varten.\n\n                                       A. af Enehjelm.\n                                                   Yrjö Holmström.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa virallisesti:\n\n                                       V. Karjalainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                       Jäljennös. Afskrift.\n                                       Sekret.\n\n    Polisinrättningen\n    Jakobstad den 26. dec. 1915.\n    N:o 175.\n\n    Tili Herr Guvernören över Vasa län.\n\n    Härmed fär vördsamt anmäla följande. För en tid sedän kom det\n    händelsevis tili min kännedom, att tyska agenter skulle vara\n    i verksamhet för värfning af arbetsfolk i trakterna norrom\n    Uleåborg. För kontrollering af denna uppgifåt förhörde jag i dag\n    en arbetare Arvid Laajanen frän Jakobstad, hvilken berättade,\n    att han för c. 1 månad sedan på äterväg frän järnvägsbygget vid\n    Murmankusten i Rovaniemi blivit tilltalad af en bättre klädd\n    herreman. Herremannen hade talat finska med sverigessvensk\n    brytning. Laajanen hade blivit tillfrågad om, hvarifrån han kom,\n    hurudan arbetsförtjänst han hade, ville han bege sig till ett\n    ställe, där både mat ock god arbetsförtjänst erhållas; för resan\n    dit skulle hän genast få 200 kronor, pass skulle även anskaffas\n    åt honom. På frågan, vart resan gällde, svarade herremannen, att\n    hän (Laajanen) skulle sändas tili Tyskland. När Laajanen genast\n    vägrade ingå herremannens förslag, avlägsnade denne sig skyndsamt.\n    Laajanen hade hört, att från Kemi stockbolag skulle mänga arbetare\n    begivit sig tili Tyskland. Tillika får jag anmäla, att härstädes\n    gå envisa rykten om, att de emigranter, som afrest härifrän med\n    destinationsort tili Sverige och Amerika, i själva verket resa\n    till Tyskland. För värvning af arbetsfolk skulle i Stockholm\n    finnas en större kommisionsbyrå.\n\n                                               K. Vilenius.\n\n    Afskriftens riktighet bestyrker: Vasa Landskansli,\n    den 29. december 1915.\n                                               Ex officio.\n                                               A. Ladau.\n                                                 f. d.\n\n   Jäljennöksen oikeaksi todistaa, Oulun lääninkansliassa.\n   tammikuun 14 päivänä 1916.\n\n                                      Virallisesti:\n                                      Yrjö Holmström\n                                           v.t.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa:\n\n                                      Virallisesti\n                                      K. V. Linderoos\n\n         Käännös. Jäljennös. Salainen.\n\n    Pietarsaaren poliisilaitoksessa joulukuun 26. p:nä 1915.\n\n    N:o 175.\n\n    Vaasan läänin Herra Kuvernöörille.\n\n    Täten saan kunnioittavimmin ilmoittaa seuraavaa. Joku aika\n    sitten tuli sattumalta tietooni, että Saksan agentteja toimisi\n    Oulun pohjoispuolisilla seuduilla värvätäkseen työväkeä.\n    Tarkistaakseni tätä tietoa minä tänään kuulustelin erästä\n    pietarsaarelaista Arvid Laajanen-nimistä työmiestä, joka kertoi,\n    että eräs hyvänpuoleisesti puettu herrasmies noin kuukausi\n    sitten oli puhutellut häntä Rovaniemellä hänen palatessaan\n    Muurmannin rannikolta rautatienrakennustyöstä. Herrasmies oli\n    puhunut suomea murtaen Ruotsin-ruotsiksi. Laajaselta oli kysytty,\n    mistä hän tuli ja minkälainen hänen työansionsa oli, tahtoisiko\n    hän lähteä erääseen paikkaan, missä sekä saadaan ruokaa että\n    ansaitaan hyvin; matkarahoiksi saisi hän heti 200 kruunua;\n    myöskin passi hänelle hankittaisiin. Kysymykseen, minne olisi\n    matkustettava, vastasi herrasmies, että hänet (Laajanen)\n    lähetettäisiin Saksaan. Kun Laajanen heti kieltäytyi suostumasta\n    herrasmiehen esitykseen, poistui tämä nopeasti. Laajanen oli\n    kuullut, että Kemin tukkiyhtiöstä olisi lähtenyt monta työmiestä\n    Saksaan. Samalla minä saan ilmoittaa, että täällä liikkuu\n    itsepintaisia huhuja, että ne siirtolaiset, jotka ovat lähteneet\n    täältä määräpaikkanaan Ruotsi ja Amerikka, itse asiassa\n    matkustavat Saksaan. Työväen värväämistä varten pitäisi\n    Tukholmassa oleman suurenpuoleinen saksalainen asiatoimisto.\n\n                                              K. Vilenius.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa:\n\n    Vaasan lääninkansliassa joulukuun 29 p:nä 1915.\n\n                                              Viran puolesta.\n                                              A. Ladau.\n                                               m:tty.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                              Jäljennös.\n                                              Salainen.\n    N:o 30 047.\n\n    Kiertokirje.\n\n    Kaikille Oulun läänin Kruununvoudeille, Poliisimestareille,\n    Nimismiehille ja Poliisilaitoksille.\n\n    Tiedoksenne ilmoitetaan, että Valtioneuvos Maschkevitsch tulee\n    toimittamaan tutkimuksia erään vakoilu-jutun johdosta ja\n    kehoitan viranomaisia hänelle antamaan kaikkea tarpeellista\n    virka-apua.\n\n    Oulun Lääninkansliassa, helmikuun 19 päivänä 1916.\n\n                       A. af Enehjelm.\n                                       T. Pärssinen.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa;\n\n                                       Virallisesti:\n                                       K. V. Linderoos.\n\n\n\nLiite ri:o 7.\n\nVenäjän hallituksella on tieto \"yhdistyksestä\", jonka tarkoituksena on\nerottaa Suomi Venäjästä.\n\n\n    N:o 30 209.\n                                                Salainen.\n\n    _Kiertokirje_.\n\n    Kaikille Oulun läänin Nimismiehille ja Poliisilaitoksille.\n\n    Lisäykseksi kiertokirjeeseeni viime helmikuun 19 päivältä\n    N:o 30 047 ilmoitetaan Teille tiedoksi, että H. M. Keisari on\n    kaikkeinkorkeimmasti suvainnut käskeä rajoittamaan Petrogradin\n    Piirioikeuden tutkintotuomarin Valtioneuvos Maschkevitschin\n    valtuuksia ja tulee niiden rajoittua yksinomaan tutkimaan\n    Suomessa toimivan yhdistyksen toimintaa aseellisen kapinan\n    nostattamiseksi tarkoituksella eroittaa Suomi Venäjästä.\n\n    Oulun Lääninkansliassa, maaliskuun 9 prnä 1916.\n\n                              A. af Enehjelm.\n                                              T. Pärssinen.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa;\n\n                                              Virallisesti:\n                                              K. V. Linderoos.\n\n\n\nLiite n:o 8.\n\nSalainen Tampereen-sähkösanoma.\n\n\n    22.12.-15. Salainen 4.1.16\n    N:o 17 a. b.\n    Kemin Poliisilaitos, (sähkösanoma)\n\n    Tampere\n\n    Tänään sinne saapuvalla iltapostijunalla pitäisi saapua sinne\n    4 nuorta miestä ijältään 18-20 v. joista yksi puettu harmaaseen\n    ulsteripalttoon tamppi takana, harmaaseen huopahattuun sekä yksi\n    matkustaa ilman passia ja sanoo olevansa taiteilija ammatti,\n    pitäkää tarkan poliisivalvonnan alaisena. Epäillään poliittisista\n    syistä.\n\n                                Poliisimestari, Everstiluutnantti\n                                          G. A. Oppman.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa virallisesti:\n\n                                          V. Karjalainen.\n\n(Näistä Sjöblom tutkittu, josta raportti; Poliisilaitoksen huomautus.)\n\n\n\nLiite n:o 9.\n\nSantarmilaitoksen ynnä muiden viranomaisten vangituita koskevaa\nkirjeenvaihtoa.\n\n\n                                          Suomennos.\n                                          Jäljennös.\n                                          Salainen.\n\n    Herra Komisariolle Kemin Kaupungissa.\n\n    Suomen Santarmilaitoksen päällikön apulainen Tornion rajaseudulla:\n\n            Everstiluutnantti Netschogin.\n\n    Tornion kaupunki\n    tammikuun 8 [vanhaa lukua] p. 1916.\n        N:o 708.\n\n    Suomensi: Kapteeni v. Schrowe.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa;\n\n                                      Virallisesti.\n                                      K. V. Linderoos\n\n    Minä, erityisen santarmikorpuksen Everstiluutnantti Netschogin,\n    Kemin kaupungissa tammikuun 7 [vanhaa lukua] p:nä 1916 Suomen\n    santarmihallituksen päällikön määräyksestä tämän tammikuun\n    5 p:ltä N:o 74 ja omalla asetuksellani tammikuun 6 p:ltä tätä\n    vuotta N:o 1, pitäen ohjeenani 23 lukua säännöstä niillä\n    paikkakunnilla jotka ovat ilmoitetut sotatilaan, asetin: Kemin\n    kaupungissa asuvan ja \"Osula\" kestikievaria pitävän suomalaisen\n    Epi Juho Heiskasen ja juoksupojan Albert Ilmari Rahikaisen\n    arestiin, ja he ovat vietävät Kemin poliisilaitokselle sitä\n    varten, että he mainitun laitoksen arestihuoneessa vartioituna\n    säilytetään, luettuna Suomen santarmilaitoksen kustannukselle,\n    joka on kuittia vastaan vangituille ilmoitettava tästä asetuksesta,\n    mutta jäljennös siitä on esitettävä Suomen santarmilaitoksen\n    päällikölle ja lähetettävä Oulun läänin Herra Kuvernöörille,\n    säilytyspaikalla Kemin kaupungin Komisariolle ja Suomenmaalaisen\n    Rajavartioston II:sta piirin päällikölle Everstiluutnantti\n    Netschogin. Tämä asetus on minulle ilmoitettu: Epi Juho Heiskanen,\n    Albert Ilmari Rahikainen.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa:\n\n                                    Everstiluutnantti Netschogin.\n\n    Suomensi:\n\n                                    Kapteeni v. Schrowe.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa;\n\n                                    Virallisesti:\n                                    K. V. Linderoos.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                              Jäljennös.\n\n    Suomen Santarmilaitoksen\n    Päällikön apulainen Tornion rajaseuduilla.\n    Tammikuun 8 [vanhaa lukua] p:nä 1916.\n\n    N:o 709.\n                                              Suomennos.\n                                              Jäljennös.\n                                              Salainen.\n                                              Määrälleen.\n\n    Tornion kaupunki. Herra Komisariolle Kemin Kaupungissa.\n\n    Pyydän tänään tammikuun 8/21 päivänä ensimmäisellä Tornioon\n    lähtevällä junalla Teidän laitoksessanne löytyvän, minun\n    vangitsemani, alaikäisen Albert Ilmari Rahikaisen lähettämään,\n    minulle uskotun komennuskunnan aliupseeri Antip Semonowin\n    kuittia vastaan. Rahikainen tuodaan tänään takaisin.\n\n                               Everstiluutnantti Netschogin.\n\n    Suomensi:\n\n                               Kapteeni v. Schrowe.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa;\n\n                               Virallisesti:\n                               K. V. Linderoos.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Suomen Santarmilaitoksen\n    Päällikön apulainen Tornion seuduilla.\n    Tammikuun 9 [vanhaa lukua] p:nä 1916.\n\n    Tornion kaupunki.\n         N:o 719.\n                                              Suomennos.\n                                              Jäljennös.\n                                              Salainen.\n\n    Kemin Kaupungin Herra Komisariolle.\n\n    Täten lähetän takaisin Teille uskotussa poliisilaitoksessa\n    vartioitavaksi alaikäisen Albert Ilmari Rahikaisen.\n\n                            Evesrtiluutnantti Netschogin.\n\n    Suomensi:\n\n                            Kapteeni v. Schrowe.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa;\n\n                            Virallisesti:\n                            K. V. Linderoos.\n\n        *       *       *       *       *\n\n                                               Suomennos.\n                                               Jäljennös.\n\n    Määräys N:o\n\n    Tammikuun 23 p. (Helmikuun 5 p. u. a.) v. 1916 Kemin\n    kaupungissa, minä, Suomen santarmilaitoksen päällikön\n    apulainen everstiluutnantti Baschinskij, kuin tiedossani\n    on varmat epäilykset Suomen kansalaista Otto Erik Jokelaa\n    vastaan rikoksiin, jotka koskevat armeijan etuja ja nojautuen\n    23 1. säännöistä paikkakunnista, jotka ovat julistetut\n    sotatilaan, määräsin mainitun Otto Erik Jokelan pidätettäväksi\n    siksi kuin asiat selviävät, Kemin kaupungin poliisilaitoksen\n    arestikomerossa, jäljennös tästä määräyksestä on saatettava\n    Oulun läänin Kuvernöörille ja pidätetylle allekirjoitusta\n    vastaan tähän, ilmoittaa tämä määräys.\n\n    (Sinetti) Alkuperäisen allekirjoituksen ja jäljennöksen\n    oikeaksi todistaa:\n\n                            Everstiluutnantti Baschinskij.\n\n    Suomensi:\n\n                                    Kapteeni v. Schrowe.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa;\n\n                                    Virallisesti:\n                                    K. V. Linderoos.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Suomenmaalaisen                           Jäljennös.\n    Santarmihallituksen\n    Päällikkö.\n\n    Helmikuun 1 [vanhaa lukua] p:nä 1916.\n        N:o 830.\n    Helsingin kaupunki.\n                                              Suomennos.\n                                              Salainen.\n\n    Kemin Kaupungin Poliisikomisariolle.\n\n    Täten saatan Teidän korkealle jaloudellenne jäljennöksen\n    seuraamana määräyksen 1/14 päivältä tätä helmikuuta Teille\n    uskotussa poliisilaitoksessa säilytettäville ilmoitettavaksi\n    Oulun läänin Herra Kuvernöörin suostumuksella pidättämis-ajan\n    jatkamista mainituille henkilöille.\n\n    Samalla pyydän ilmoittamaan vangituille Jopi Heiskaselle ja\n    Ilmari Rahikaiselle alkuperäisen määräyksen ja mitä pikemmin\n    lähettämään sen julkisessa virkakirjeessä minulle, kopio\n    jättäkää Poliisihallituksen asiapapereihin ja siinä tapauksessa,\n    jos Heiskanen ja Rahikainen siirretään toiseen säilytyspaikkaan\n    on lähetettävä sinne määräyksen jäljennös tahi kaksoiskappale.\n\n    Liite 1, alkuperäinen ja 1 jäljennös määräyksestä.\n\n                               Kenraalimajuri (Nimi epäselvä)\n\n    Suomensi: Kapteeni v. Schrowe.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa;\n\n                               Virallisesti:\n                               K. V. Linderoos.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                            Suomennos.\n                                            Jäljennös.\n\n    _Määräys_.\n\n    Helmikuun 1/14 p:nä 1916 Helsingin kaupungissa minä erityisen\n    santarmikorppuksen everstiluutnantti Baschinskij saamani\n    ilmoituksen johdosta, Oulun läänin Herra Kuvernöörin\n    virkakirjeessä helmikuun 2 p:ltä N:o 10 622 Suomen\n    santarmilaitoksen päällikön nimellä siitä, että Oulun läänin\n    Herra Kuvernöörin 23 1. muistutuksen perusteella säännössä\n    paikkakunnista, jotka ovat julistetut sotatilaan, myönsi\n    pidätyksen jatkamista vangituilla Kemin kaupungin\n    poliisilaitoksen arestihuoneessa Jopi Juho Heiskaselle ja\n    Ilmari Rahikaiselle edelleen yhden kuukauden ajan\n    vangitsemispäivästä lukien, määräsi ilmoittamaan\n    edellämainituille omakätistä allekirjoitusta vastaan tästä\n    alkuperäisestä määräyksestä, mutta jäljennös on toimitettava\n    säilytyspaikkaan Kemin kaupungin Komisariolle.\n\n                Erityisen Santarmikorppuksen Everstiluutnantti:\n                                        Baschinskij.\n\n    Alkuperäinen määräys on minulle ilmoitettu:\n\n                       Jopi J. Heiskanen.   Albert I. Rahikainen.\n\n    Jäljennös tästä määräyksestä saatettu:\n\n    Suomensi:\n\n                                      Kapteeni v. Schrowe.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa;\n\n                                      Virallisesti:\n                                      K. V. Linderoos.\n\n        *       *       *       *       *\n\n                                              Jäljennös.\n\n    _Komennus_.\n\n    Täten komennetaan konstaapelit Oskar Soininen ja Kalle Oksanen\n    läänin Herra Kuvernöörin määräyksestä lähtemään tänään\n    helmikuun 18 p:nä ja sikäläisestä poliisikamarista haltuunsa\n    ottamaan sekä täkäläisen poliisilaitoksen huostaan saattamaan\n    vangitut Jopi Heiskasen, Albert Rahikaisen ja Erik Jokelan.\n\n    Oulun kaupungin poliisikamarissa, helmikuun 18 p:nä 1916.\n\n                              H. Wallin.\n                                 v.t.\n                                          E. Ekfors.\n                                            mtty.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa, Kemin kaupungin poliisilaitoksella\n    helmikuun 19 p:nä 1916.\n\n                                           Virallisesti:\n                                           K. V. Linderoos.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                              Jäljennös.\n\n    Että konstaapeli Juho Karppinen Kemin poliisilaitoksesta on\n    Oulun poliisilaitokselle jättänyt Albert Ilmari Rahikaisen\n    joka täten todistetaan Oulun poliisikamarilla, huhtikuun 8.\n    päivänä 1916.\n\n    (sinetti)                          J. Duktig.\n                                    (ylikonstaapeli)\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa;\n\n                                    Virallisesti:\n                                    K. V. Linderoos.\n\n\n\nLiite n:o 10.\n\nPoliisikomisario K. V Linderoos puolustaa Otto Erkki Jokelaa.\n\n\n    KEMIN KAUPUNGIN                             Jäljennös.\n    POLIISILAITOS\n        Kemissä,\n    elokuun 10 p:nä 1916.\n        N:o 793.\n\n    Oulun läänin Herra Kuvernöörille.\n\n    Palauttaen Kuvernöörinviraston lähetepäätöksen kuluvan elokuun\n    3 päivältä N:o 13 836, siihen kuuluvine, suutari Otto Erkki\n    Jokelan vangitsemista koskevine asiakirjoineen, saan täten\n    vaadituksi selitykseksi asiassa esiintuoda seuraavaa:\n\n    Suutari Otto Erkki Jokela, joka keväällä 1914 muutti asuntonsa\n    Kemin pitäjästä kaupunkiin, on lähes 10 vuotta täällä harjoittanut\n    kulkukauppaa sekä ennen kaupunkiin muuttamistaan useampana vuotena\n    hallikauppaa kaupungin kauppahallissa ja kaupunkiin muuttamisensa\n    jälkeen on hän, tahi oikeammin sanoen hänen vaimonsa, miehensä\n    enimmäkseen kaupalla liikkuessa, ottanut työläisyövieraita vastaan\n    lautaseinillä kolmeen osaan jaetussa ainoassa asuinhuoneessaan.\n    Toissa talvena oli sanottu Jokela melkein koko talven harjoittanut\n    kauppaa Karungissa laittamassaan kopperossa ja viime kesänä oli\n    hänellä kahvi- ja virvoitusjuomakauppa täällä satamassa kulkien\n    tilipäivinä tehdas- ja työpaikoissa rihkamatavarakaupalla. Viime\n    syksynä meni hän sitten Tornioon, jossa hänellä oli kauppakoppero\n    aseman luona ja kävi hän silloin tavallisesti ainoastaan\n    sunnuntaisin täällä asuvan perheensä luona.\n\n    Lauantai-iltana viime helmikuun 5 päivänä oli hän juuri\n    sunnuntaiksi Torniosta kotiinsa tullut, jolloin\n    santarmieverstiluutnantti Baschinskij kielenkääntäjänsä\n    seuraamana minun läsnäollessani piti kotitarkastuksen hänen\n    asunnossaan sekä vangitsi hänet ja jätti asunnossaan minun\n    huostaani säilytettäväksi ilmoittaen ei mitään rikollisuutta\n    häntä vastaan ilmaantuneen, vaan kuitenkin olevansa pakoitettu\n    saadusta määräyksestä hänet vangitsemaan. Jokela säilytettiin\n    sitten täällä saman kuun 19 päivään, jolloin Oulun\n    poliisilaitoksen konstaapelit Herra Kuvernöörin määräyksestä\n    hänet täältä noutivat.\n\n    Vähän aikaa vielä vangittuna oltuaan palasi hän vapaana kotiinsa\n    sekä jatkoi Torniossa ennen harjoittamaansa kauppaa, kunnes hänet\n    myöhemmin uudestaan vangittiin ja minulle tuntemattomaan paikkaan\n    lähetettiin.\n\n    Mainittu Jokela on tunnettu täysin luotettavaksi henkilöksi eikä\n    kukaan täällä voi uskoa hänen tehneen minkäänlaisia Hallitusta\n    vastaisia tekoja.\n\n                                          K. V. Linderoos.\n\n    Jäljennöksen oikeaksi todistaa:\n\n                                          Virallisesti:\n                                          K. V. Linderoos.\n\n\n\nLiite 11.\n\nKemistä ja sen ympäristöltä lähteneitä jääkäreitä.\n\n\n          Nimi             Lockstedtiin  Suomeen     Toimi\n\n  Kemistä kotoisin olevia:\n\n  Aakkonen, Antti           26101915     25021918    maalari\n  Blick, Aarne Leopold      10101915     25021918    ylioppilas\n  Jonberg, Santeri          10101915    Kaatui Saks. koristemaalari\n  Järvi, Ade (k.)           10101915     25021918    liikeapulainen\n  Koivukangas, Aleksei Joh. 31101915    Kaatui Saks. työmies\n  Lahdenperä, Niilo         08121915     25021918    kauppiaan poika\n  Lappalainen, Aksel        31011916    Kaatui Saks. talonomist. poika\n  Lehto, Eino               10011916     25021918    ylioppilas\n  Lescelius, Eliel          31101915     25021918    levyseppä\n  Miinala, Hans Wilh. (k.)  26011916     25021918    liikeapulainen\n  Nisula, Antti Oskari      26111915     25021918    maanviljelijä\n  Ruth, Frans Oskar         13111915    Kaatui Saks. maalari\n  Svärd, Kalle Aksel        15121915     14031918    maalari\n  Timonen, Antti            05101915     25021918    merimies\n  Väisänen, Eventius        15121915     -- -- --    maalari\n\n  Kemin maaseurakunnasta kotoisin olevia:\n\n  Grön, Janne               21021916     20111918    työmies\n  Juopperi, Niilo           21021916     25021918    työmies\n  Kaikkonen, Kalle          24021917     25021918    työmies\n  Kaikkonen, Väinö          26111915     25021918    maanviljelijä\n  Kanniainen, Tuomas        02021916     17031918    työmies\n  Kauhanen, Kasper          13111915     25021918    työmies\n  Kesälahti Einar           08021916     29111918    työmies\n  Kissala, Aapo Hugo        24021917     25021918    työmies\n  Knuuti, Frans Olof        09011916     04121918    työmies\n  Kuronen, Edvard           26111915     01031918    merimies\n  Laurinolli, Emil          21021915     24031918    talollisen poika\n  Mäkiniemi, Juhani August  26021915     25021918    liikemies\n  Paaki, Erkki Eino         28121915     29111918    maalari\n  Pantsar, Paavo Einar      13121915     25091918    työmies\n  Ruonala, Verner,          26111915     -- -- --    työmies\n  Sanberg, Ville            02031916     29111918    merimies\n  Teuvo, August             08021916    Kaatui Saks. työmies\n\n  Muualta kotoisin  olevia:\n\n  Arvola, Aapo Kaarlo       03011916     -- -- --    muurari\n  Johansson, Verner         30081915     --051918    tullivirkailija\n  Marjanen, Hannes          08021916     -- -- --    -- -- --\n  Martikainen, Jaakko       07121915     01121918    työmies\n  Mykkänen, Kalle Heikki    13121915     08061918    työmies\n  Mäkeläaho, Urho Taito     09111915     -- -- --    työmies\n  Oinas, Aksel              31101915    Kaatui Saks. suutari\n  Pieti, Lauri Henrik       02021916     25021918    koululainen\n  Piirainen, Uuno Eliel     17021916     25021918    työmies\n  Starkman, Aksel August    26111915     -- -- --    -- -- --\n  Starkman, Hugo            26111915     -- -- --    -- -- --\n  Virtanen, Kalle           15031916     25021918    työmies\n  Vyörykkä, Niilo           21021916     25021918    työmies\n\n               Ammatiltaan:\n\n    Yliopppilaita, virkamiehiä ja koululaisia . 4\n    Liikemiehiä ja liikeapulaisia ............. 4\n    Käsityöläisiä ............................. 9\n    Maanviljelijöitä ja talollisten poikia .... 4\n    Merimiehiä ................................ 3\n    Työmiehiä ................................ 18\n    Ammatti tuntematon ......................., 3\n    Yhteensä ................................. 45\n\n               Tilastoa:\n\n    Saksassa kaatui ........... 6\n    Pääjoukon kanssa saapui .. 19\n    Maalisk. keskivaiheilla ... 4\n    Myöhemmin ................. 9\n    Tietoja puuttuu ........... 7\n    Yhteensä ................. 45\n\n\n\n\nVIITTEET:\n\n\n[1] Näiden joukossa _Oskar Bengts_ (nykyisin Amerikassa) ja _Alfred\nKlemets_ (kaatui Tampereen valtauksessa). Kaksi muutakin Saxénin\nhankkimaa närpiöläistä nuorukaista oli asioissa mukana, mutta heidän\noli täytynyt siirtyä \"John Graftonin\" \"Cecil\"-nimiseen apu-purteen,\njoka kuitenkaan -- yhtävähän kuin \"Cysne\"-niminen pienempi\napu-pursikaan -- ei seurannut \"John Graftonia\" Pohjanlahdelle. (Katso\nKonni Zilliacus'en \"Sortovuosilta\"-nimistä teosta, s. 152 ja seur.)\n\n[2] Kapteeni Erik Anders Saxdn oli syntynyt toukokuun 17. p:nä 1877\nNärpiön Yttermarkissa -- Myöhemmin, kesällä 1906 Saxén kuljetti\nVoima-liiton aselaivaa, moottorikuunertti \"Peteriä\" Lyypekistä\nGrislehamniin asti, minne hänet puomin vahingoittamana oli pakko\njättää. (Arkkitehti Lars Florell johti sitten laivan Närpiöön). --\nHelmikuun 20. p:nä 1910 hyökyaalto pyyhkäisi tämän uskollisen\nSuomen-pojan \"IImari\"-nimisen laivan kannelta Atlantin valtamereen.\n\n[3] Ruokavaroja ei sittenkään saatu riittämään asti mukaan, kuten\nmyöhemmin osoittautui.\n\n[4] Möylynkari, joka 1905 oli toista metriä vedenpintaa korkeammalla\nsekä kymmenkunta metriä pitkä ja leveä, on jäiden vaikutuksesta kulunut\nniin pieneksi, että nykyjään vain vähäinen osa siitä näkyy.\n\n[5] J. W. Nylander, joka \"John Graftonin\" seurueeseen kuuluvalla\nhuvialuksella \"Cecilillä\" Viipuriin saakka kulkien oli siellä joutunut\nmuutamaksi päiväksi vankeuteen, seurasi mukana Kemiin nuoreksi\nylioppilaaksi naamioituna, ylioppilaslakki päässä, parta ajeltuna ja\npunaiset viikset mustattuina.\n\n[6] Ehkä on syytä huomauttaa, että Stålnacke tavallansa kuului laivaan\nja että olisi ollut vielä arveluttavampaa jättää hänet rannalle.\nSitäpaitsi, kuten sanottu, hän lupautui lähtemään, jos vain jompikumpi\n\"Ilmarin\" isännistä tulisi mukaan. Kun sitten Edv. Castrén lähtikin, ei\nStålnackea pidetty vaarallisena.\n\n[7] Winter, joka suoraviivaisesti esittäytyi \"John Graftonin\"\nkapteenille poliisina, sai tältä lahjaksi revolverin.\n\n[8] Aktivistit olivat ostaneet \"John Graftonin\" Englannista.\nRyhtyessään kuljettamaan sillä aseita he maalaamalla huonosti peittivät\nsen entisen nimen \"John Grafton\", töhrien tämän tilalle nimen \"Luna\".\nLaivapapereissa ja aktivistien keskinäisessä kirjeenvaihdossa sen\nnimenä oli \"Luna\", kuten olemme aikaisemmin maininneet (\"Routaa ja\nrautaa I\", sivu 26.) -- Yksityiskohtaisempia tietoja \"John Graftonista\"\nantaa _Konni Zilliacus_ mielenkiintoisessa teoksessaan \"Sortovuosilta\".\n\n[9] Nämä makasiinit, samoin kuin niiden lähellä olevat\nasuinrakennuksetkin olivat olleet vuosikausia käyttämättä, jotenka\nMöylyn-miehet arvelivat, että tavarat säilyisivät parhaiten\ntuollaisessa mahdollisimman yksinkertaisessa ja kaikkien nähtävänä\nolevassa piilopaikassa. Niin tapahtuikin, kunnes vihollinen lopulta --\nensin kaikki muut paikat pengottuaan -- käänsi huomionsa viattoman\nnäköiseen makasiiniinkin.\n\n[10] Kun Castrénin kutteri oli syvässäkulkeva ja kun Keminpuolessa\nsaarien rannat yleensä ovat matalat, oli Castrén kutteriansa varten\nlaitattanut jonkinlaiset vesisukset: kaksi noin 2:n metrin pituista\nvedenpitävää laatikkoa (syvyys ja leveys noin 30 cm) oli kiinnitetty\ntoisiinsa laudoilla. Niillä oli kauniilla säällä hyvä meloa rantaan,\nmutta myrskyssä niiden käyttö tietysti oli äärimmäisen vaikeata ja\nvaarallista.\n\n[11] Tämän seikkailun ja edellä olevan mielialakuvauksen Salonsaari on\nkertonut \"Rovaniemessä\" lokakuussa 1925 julkaisemassaan kirjoituksessa\n\"Möylyn muistoja\".\n\n[12] Möylyläisten kesken yleisesti kerrotaan, että Kemistä oli Ouluun,\nHöckertin konttoriin ilmoitettu, että jos Juntunen olisi siellä, niin\nhänelle olisi sanottava, että Möylynkarilla oli tavallista parempaa\ntavaraa saatavissa.\n\n[13] Yöllisen tulijan sai ensin vastaanottaa rehtori Frimanin luona\nasuva neiti _Edit Hällfors_, jonka hämmästys ei suinkaan ollut pieni,\nkun hänen huoneensa ovi äkkiä temmattiin auki ja kynnykselle ilmestyi\nkookas komea mies, jonka pitkävartiset saappaat olivat aivan liejun\nvallassa ja joka kiireisesti tiedusteli rehtori Frimania.\n\n[14] Toinen oli prokuristi Antti Sohlstedt. Hän kyllä ei ollut\nmöylyläisiä, mutta nähtävästi jonkun uskottuna -- valasta huolimatta --\nhän oli saanut tarkat tiedot möylyläisten toimenpiteistä.\n\n[15] Möylynkarin aselöytöjen johdosta v.t. kuvernööri Rothström teki\nitsensä syypääksi taitamattomaan ja syvää suuttumusta herättäneeseen\ntoimenpiteeseen. Hän tiedoitti nim. lääninsä asukkaille, että jos\njotakin samantapaista vielä tapahtuisi, niin sotaväki asestettuna\nsekaantuisi asiaan. Tämä uhkaus, joka oli päivätty syyskuun 29. p:nä,\nsiis samana päivänä, jolloin v.t. kuvernööri oli prokuraattori von\nHellensin seurassa Kemissä, herätti sitä enemmän huomiota, kun 500\nsotamiestä oli edellisenä päivänä saapunut Ouluun sikäläisen venäläisen\nvarusväen vahvistukseksi.  Tästä ja eräästä toisesta tapauksesta\nhuolimatta lausuttiin v.t. kuvernööri Rothströmistä kuitenkin myöhemmin\nse tunnustus, _että hän ylimalkaan koki hallita niin oikeamielisesti ja\ninhimillisesti kuin silloinen järjestelmä suinkin vain salli_. Ja\nniiden kärsimysten johdosta, joiden alaiseksi v.t. kuvernööri suurlakon\naikana Oulusta lähdettyään joutui, arveltiin, että \"eihän herra\nRothström kuitenkaan ollut ansainnut tätä tylyä kohtelua.\" (Katso\nteosta \"Sortovuodet ja suurlakko v. 1905 Oulun kaupungissa ja\nläänissä\".)\n\n[16] Kun Kemin nimismies J. Vuorio ei ollut saanut syypäiksi muita kuin\nK. E. Castrénin ja N. Nylanderin, olivat muut Kemissä asuvat\nmöylyläiset arvelleet asian päättyneen siihen -- ja menneet kaikessa\nrauhassa suurelle jänisjahdille Ajokseen. Paluumatkalla heille\nkuitenkin oli tullut sellaisia viestejä, että he olivat pitäneet\nparhaimpana olla kaupunkiin saapumatta. Useimmat heistä olivat tällöin,\nkuten on mainittu, painuneet Ruotsiin.\n\n[17] Seinälautoja imetettiin sen verran, että mies pääsi makasiiniin\navaamaan oven sisäpuolelta.\n\n[18] Kemin palokaivot ovat tulipalojen varalta katujen risteyksiin\njärjestettyjä kaivoja, joiden päälle on laudoista laitettu tilavat,\nkuusikulmaiset suojat; näissä on lukolliset ovet.\n\n[19] Kiväärit tuotiin sittemmin talteen kaupunkiin.\n\n[20] Konsulin ystävällisyyden johdosta Winter antoi hänelle lahjaksi\n\"John Grafton\"-revolverin, mistä konsuli tuli hyvin iloiseksi.\n\n[21] Möylynkarin tapahtumaa kuvatessa on lähteenä osittain käytetty\n\"Sortovuodet ja suurlakko v. 1905 Oulun kaupungissa ja läänissä\"-\nnimistä teosta.\n\n[22] Risteilijä \"Aasia\" lähti jo lokakuun 3. p:nä etelään sangen\nköykäisessä lastissa; ja sekin vähä, mitä siinä oli, hupeni -- rahan ja\nviinan voimalla -- Suomenlahden satamissa olemattomiin.\n\n[23] Se oli kohdistettu \"vihattua, likaista virkavaltaa\" vastaan, ja\nsiinä nimitettiin senaatin jäseniä \"kurjiksi matelijoiksi\". Se vaati\nnäiden eroa sekä laille uskollisen, isänmaallisen ja luottamusta\nnauttivan väliaikaisen hallituksen asettamista avoimella äänestyksellä,\njoka toimitettaisiin kansankokouksessa Helsingissä. Väliaikaisen\nhallituksen oli kokoonkutsuttava perustava kansalliskokous, jonka\njäsenten vaaliin olisivat oikeutetut kaikki 21 vuotta täyttäneet\nsuomalaiset miehet ja naiset ja jonka oli määrä saada aikaan\nyksikamarinen eduskunta. Vaadittiin myöskin täyttä autonomiaa Suomelle,\njoka oli tunnustettava erityiseksi valtioksi, tosin Venäjän valtakunnan\noleellisena osana.\n\n[24] Kenraalikuvernööri _Obolenskij_ lausui suurlakon alkaessa\nHelsingissä, että vaikka Suomeen olisikin tuotu 5-6 laivanlastillista\naseita, ei se muka mitään merkitsisi. Tästä lausunnosta selvästi näkyy,\nettä venäläiset todella luulivat Pohjanmaalla olevan suuria\nasevarastoja. Ja pilalehti \"_Fyrenkin_\" innostui laittamaan kuvan,\nmissä esitettiin kokonainen \"John Grafton\"-laivasto.\n\n[25] Hällforsin koulupoika-aikainen liikanimi oli \"_Pastori_\", ja tällä\nnimellä häntä jääkäritkin yleisesti mainitsivat. Useat eivät edes\ntienneet hänen oikeaa nimeään. Kun hänen oikeakin nimensä usein\nesiintyi väärässä muodossa: Hällström, Hällstén, Hällström, vieläpä\nHallstén, vaikutti epäilemättä tämäkin osaltaan siihen, etteivät\nsantarmiviranomaiset myöhemmissä etsiskelyissään heti päässeet hänen\njäljilleen.\n\n[26] Päiväpalkka koroitettiin Jokisalon vaatimuksesta vähän myöhemmin\n20 markaksi. Takuusumman Hällfors sai muutamien päivien kuluttua\nkansanopistonjohtaja Tuompon välityksellä ja jätti sen toistaiseksi\nsisarensa huostaan. Kun etapin rahoittaminen alussa osoittautui\nvaikeaksi, täytyi nämäkin varat käyttää, jolloin Jokisalo suostui\nsiihen, että johtajatar Edit Hällfors henkilökohtaisesti takasi hänen\nperheelleen vastaavan summan.\n\n[27] Kaatui vapaussodassa.\n\n[28] \"Routaa ja rautaa III\".\n\n[29] Kaatui vapaussodassa.\n\n[30] Kaatui vapaussodassa.\n\n[31] Tässä luvussa esltetyt kuvaukset perustuvat Kemin poliisilaitoksen\narkistosta saatuun ainehistoon.\n\n[32] Kuten olemme maininneet, lähetti kuvernöörinvirasto vasta\nmaaliskuun 2. p:nä 1916 kiertokirjeen, jossa kehoitettiin kaikkia\nkansalaisia hankkimaan matkalupatodistukset Oulun läänissä\nmatkustamista varten. Ja vasta marraskuussa 1916 annettiin määräys,\nettä poliisiviranomaisten oli vaadittava kaikilta, jotka matkustivat\nOulua pohjoisemmaksi, erikoinen kuvernöörin nimikirjoituksella\nvahvistettu, rajavyöhykkeellä liikkumista varten lääninhallituksesta\nsaatu passi.\n\n[33] Joku urkkija oli Gerasimenkolle nähtävästi kertonut kymmenen\nvuoden vanhoja Möylynkarin asioita.\n\n[34] Poliisikomisario Linderoos arvelee, että kuvernööri af Enehjelm\nkaikesta huolimatta luotti häneen loppuun asti, sillä hän esiintyi aina\nrohkeasti ja varmasti osaten sitovasti torjua ne monet syytökset, joita\nvenäläisten taholta häntä vastaan tehtiin. Kuvernöörin kerrotaan\nlausuneenkin, että hän olisi jo aikoja sitten erottanut Kemin\npoliisikomisarion niiden rettelöiden tähden, joihin tämä oli\nvenäläisten kanssa joutunut, ellei Linderoos olisi ollut yksi niitä\nharvoja läänin virkamiehiä, joita vastaan hän ei ollut voinut tehdä\nmitään virkamuistutusta, vaan jotka päinvastoin aina olivat\nmoitteettomasti hoitaneet tehtävänsä. Linderoos mainitseekin, että hän\nponnisti kaikki voimansa saattaakseen Kemin poliisilaitoksen\ntyöskentelemään mallikelpoisesti, jotta hänen valtiollinen toimintansa\ntäten pysyisi salassa.\n\n[35] Kemin etapin rahaston pohjana oli Eero Heickellin Helsingistä\nsaama erä, 100 markkaa. Tämän lisäksi Hällfors sai Heickellin\nvälityksellä syyskuun kuluessa pienissä, 100-200 mk:n erissä yhteensä\n1.000 mk. (Niistä tuli ehkä jokin erä myös Haaparannalta Kekonin ja\nTuompon välityksellä). Sitten hän sai kansanopistonjohtaja J. E.\nTuompolta 1.100 mk, jotka olivat tarkoitetut Jokisalon takuurahoiksi,\nmutta joita kuitenkin, kuten olemme maininneet, oli pakko käyttää\netapin tarpeisiin.\n\n[36] Täten saattoi kaikilta puolin todeta miehen \"alasmenijäksi\".\nMerkkejä täytyi myös olla kaksi (savuke ja nenäliina), sillä kellä\nhyvänsä olisi saattanut olla vasemmassa suupielessä savuke, ja\nnenäliina esim. raskaita kapsäkkejä kantaessa oikeassa kädessä. Merkit\nolivat täten myös varsin luonnollisia ja huomiotaherättämättömiä.\n\n[37] Kohonen otti osaa taisteluihin Saksan itärintamalla haavoittuen\nkahdesti. Tammikuun lopulla 1918 hänet komennettiin Suomeen saaden\nsittemmin määräyksen Vöyrin sotakoulun opettajaksi. Kuukauden siellä\ntoimittuaan hän Vöyrin kaartin kera lähti rintamalle johtaen VI:a\nkomppaniaa. Kohonen saavutti sankarikuoleman Messukylän kirkolla\nmaaliskuun 23. ja 24. p:n välisenä yönä taistellessaan satumaisen\nurhoollisesti 10-kertaista vihollista vastaan. Tämä miestensä jumaloima\njääkäri nukkuu tyyntä untansa Seinäjoen sankarihaudassa.\n\n[38] Suvanto, Saartola ja muut paikallisoppaat tekivät työtänsä\npalkatta. Lopulta sentään Suvanto vaivoin suostui ottamaan 5 mk.\nöiseltä soudultaan. Jaakko Jokisalolle ja Erkki Kissalalle maksettiin\nvakinaista palkkaa aluksi 5 ja myöhemmin 10 markkaa vuorokaudelta.\nSaartola sitävastoin ei saanut mitään palkkiota neljä kuukautta\nkestäneeltä, vaaroja ja vaikeuksia täynnä olleelta soutajan ja\npaikallisoppaan työkaudelta. -- Tässä yhteydessä mainittakoon, että oli\naivan luonnollinen asia, että varsinaiset matkaoppaat ja kuljettajat\nnauttivat palkkaa, sillä suurten perheiden elättäjinä he yöt päivät\nhoitivat vaaranalaista tointansa -- maanpakolaisuuden uhka joka hetki\nsilmäinsä edessä.\n\n[39] Isäpuolensa sukunimen mukaan häntä tavallisesti sanottiin\n\"Herralan Heikiksi.\"\n\n[40] Troija.\n\n[41] Tornion etapista ynnä sen sivureiteistä on yksityiskohtaisesti\ntehty selkoa tämän teoksen ensimmäisessä osassa.\n\n[42] Se oli käynyt 5 km päässä ja tähystellyt kiikarilla saaren\npohjoisrannalle lainkaan älyämättä, että purjeveneen tietystikin oli\nmahdotonta ankkuroida myrskyn puolelle. Luonnollisesti Aspegrén oli\netsinyt tuulensuojaa vieden aluksensa Äijänpojanleton eteläpäähän.\n\n[43] Johtaja Wilhelm Dahm (\"Dahlen\") oli komennettu Haaparannalle ja\nperustanut siellä Tukholman värväyskonttorin ala-osaston miesten\nvastaanottamista ja edelleenlähettämistä varten. Hän toimi koko ajan\nsuomalaisten etappijääkärien yhteydessä ollen erinomaisen innokas\njääkäriliikkeen ystävä ja tehden sangen paljon Suomen itsenäisyyden\nhyväksi. Dahm saapui Haaparannalle lokakuun vaihteessa 1915 ja toimi\nsiellä aina huhtikuuhun asti 1917.\n\n[44] Kun tämän kirjoittaja heinäkuun 6. p:nä 1925 kävi Ajoksen\nkämpällä, huomasin, että näitä kauniita muistoja oli raastettu: pöytä\noli sahattu kahtia, nimimerkit höylätty siitä pois ja se nostettu\neteiseen.\n\n[45] Haukiputaan kirkonkylän majatalon isäntä Janne Granlund eli\n\"Herralan Janne\" oli mies, johon näissä asioissa voitiin täydellisesti\nluottaa.\n\n[46] Kuvernööri af Enehjelmkin oli nähtävästi saanut jotakin\nvihiä tuosta salaperäisestä \"Isostaniemestä\", koskapa Oulun\nlääninhallituksessa alkupuolella vuotta 1916 kyseltiin ja ihmeteltiin,\nmikä ja missä se oikeastaan oli. Tällöin vara-lääninsihteeri A. V. I.\nLindholm, joka luultavasti tunsi asian, rauhoitti utelijoita sanoen:\n\"Se on Oulun läänin Pyhäjärvellä!\"\n\n[47] Vertaa \"Routaa ja rautaa I\", ss. 159-170.\n\n[48] Isäpuolensa nimen mukaan häntä tavallisimmin sanottiin\nRahikaiseksi.\n\n[49] Passiselkkaukset vähenivätkin marraskuun puolivälin jälkeen\nhuomattavasti.\n\n[50] Nämä kortit eivät koskaan saapuneet perille.\n\n[51] Kun oppaat eivät tahtoneet joulu-iltana lähteä merenjäälle, täytyi\nNurmion ja hänen tovereittensa viettää juhlaa Kemissä.\n\n[52] Hotellin nimi jäi kuulematta.\n\n[53] Kemin \"Perä-Pohjalainen\" julkaisi tammikuun 8. p:nä 1916\ntapahtumasta seuraavan uutisen: \"Jäälle kuollut. Loppiaisaamuna\nlöydettiin Aapakarin rannalta meren jäällä Alatorniolla muuan nuori\nmies kuolleena suksillaan. Miehen toinen jalka oli vielä kiinni suksen\njalkahihnassa, joten äkillinen kuolema näyttää yllättäneen miehen\nhiihtäessä. Kun vainajan kasvot olivat käyneet mustiksi, niin\narvellaan, että halvaus on tehnyt hiihtäjästä lopun. Hänen taskuistaan\ntavatuista papereista on käynyt selville, että vainaja on monttööri\nNiilo Koskinen Tampereelta.\" Kun kuitenkin Niilo Koskinen\njääkäriluettelon mukaan saapui Lockstedtin leirille tammikuun 9. p:nä\n1916, niin on selvää, että jäälle kuollut mies ei ollut mainittu\nKoskinen. Kuka hän oli, sitä ei tämän kirjoittaja ole saanut selville.\n\n[54] Nähtävästi kapteeni Kokk, jonka aikaisemmin olemme tavanneet Kemin\nrajavartioston päällikkönä.\n\n[55] Tästä kertomuksesta huomaamme, minkälaisiin vaikeuksiin\nSaksaan-pyrkijät saattoivat joutua, kun heitä ei oltu opastettu\netappimiesten yhteyteen.\n\n[56] Johtaja _W. Dahm_ ja jääkärimajuri _H. Kekoni_, joka\netappijääkärinä keväästä 1916 hoiti Uumajan asioita ja joka täten myös\nperehtyi aikaisempiin sikäläisiin tapahtumiin, ovat sitä mieltä, että\nsyksyllä 1915 avoveden aikana kulki Uumajan kautta Lockstedtiin\nkorkeintaan 40 miestä ja kaikkiaan (avoveden aikana ja jäitse) 250.\n\n[57] Näistä Tornion ja Alatornion omia miehiä 27. (Loput 25 näiden\npaikkakuntien miehistä lähtivät vasta kysymyksessäolevan ajankohdan\njälkeen).\n\n[58] Monet menijöistä hajaantuivat Tornion kautta kulkemaan.\n\n[59] Eräänä joulukuun yönä 1915 ne kaivettiinkin esille ja tuotiin\nisossa laatikossa hevosella Helsinkiin. Laatikko nostettiin sitten\ntohtorien Sivénin ja Grenman'in yhteiseen vastaanottohuoneeseen, ja\nSivén selitti Grenman'ille, että siinä oli joululahjoja hänen\nlapsilleen. Mutta Grenman ei voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan meni\nkerran tutkimaan laatikon sisällystä --! Kai Donner ja Sivén\ntarkastelivat myöhemmin näitä pistooleja, jotka vahvassa öljyssä hyvin\nsäilyneinä havaittiin käyttökelpoisiksi ja todella jaettiin Sienin\n\"lapsille\". Jääkäri Suvirinne toi 20 kappaletta näitä pistooleja juuri\njouluaattona Kemiin, kuten myöhemmin kerromme. Myös Elja Rihtniemi sai\nniitä jonkin määrän Kajaaniin vietäväksi, ja loput Sivén jakoi\nyksityisille värväreille ja etappimiehille. Oman rekisteröidyn\npistoolinsa hän antoi Kyösti Wilkunalle tämän ryhtyessä värväriksi.\n\n[60] Tavatessaan muutamia päiviä myöhemmin Wallinin Oulussa Hällfors\nsai tietää tämän olleen vangitsemassa muuatta varasjoukkiota.\n\n[61] Lähemmin kerrotaan tästä teoksemme III:ssa osassa\n\n[62] Vietettyään joulun Hällforsin luona Suvirinne muutti muotoaan.\n\"Ulkotyömies Rinteenä\" hän sitten viipyi parisen päivää Jokisalon\nkotona painuen sen jälkeen värväystoimiin ylämaihin.\n\n[63] Paitsi paikallisoppaille, annettiin niitä myöskin muutamille\nmuille luotettaville miehille. Viimeksimainittuja olivat m.m.\nvaltuuston puheenjohtaja Frans Tiura, kultaseppä Eino Kosonen, kauppias\nJ. K. Vuopala, koululaiset Väinö Meriläinen ja Edvin Granroth,\ntyönjohtaja Väinö Sammallahti, maksniemeläinen maanviljelijä Eelis\nPosti, uskollinen etappisoutaja Lauri Suvanto ja maanviljelijä Konstu\nJarkkola. Tämän revolverijoukon johtajana oli alussa Frans Saartola ja\nsittemmin tuo kuulu möylyläinen Frans Tiura. Hänen mukaansa järjestöä\nruvettiin sanomaan Tiuran pistoolisakiksi. Vapaussodan tapahtumiin se\nsitten otti kunniakkaasti osaa.\n\n[64] Juuri tällöin pistoolivarasto siirrettiin poliisilaitokseen.\n\n[65] Wegelius, \"Aseveljet I\", sivu 46. Upseerit kulkivat Lukkarisen\nrekeen piilotettuina junassa rahtitavarana.\n\n[66] Koivussa pidätetyt upseerit tuotiin vangittuina Kemiin ja\nsijoitettiin pariksi päiväksi Kemin poliisivankilaan, mistä heidät\nsitten lähetettiin Ouluun. Linderoos piti heille komeat illalliset\nseurustellen tuttavallisesti heidän kanssaan. Tällöin hän ilmoitti\nupseereille, että suomalaiset olivat Saksan ystäviä ja että Keminkin\nkautta lähetettiin miehiä Saksaan sotakouluun. Upseerit voitaisiin\nkyllä päästää karkaamaan, mutta se merkitsisi etappitoiminnan\nloppumista. Tämän kuultuaan upseerit jyrkästi kieltäytyivät Kemissä\nkarkaamasta, mutta sanoivat yrittävänsä sen sijaan jossakin muualla\npujahtaa pakoon.\n\n[67] Nimismies Antti Karikoski ei kuulunut etappijärjestöön, mutta oli\nkuitenkin niitä miehiä, jotka ymmärsivät Suomen itsenäisyyspyrkimyksiä.\n\n[68] Saksaan-menijäin tie kulki täten noin puolen kilometrin päässä\nPajusaaresta, missä Tserkassinoff santarmeineen parast'aikaa\nmellasteli.\n\n[69] Mökissä asui vain muuan vanha eukko, jolle Lehto, varomattomasti\nkyllä, tuli ilmaisseeksi nimensä.\n\n[70] Yhtenäisyyden vuoksi mainittakoon vielä, että Lukkarinen palasi\nkymmenisen päivän perästä, ennen tammikuun puoliväliä 1916, Kemiin.\nTällöin hän oli pukeutunut hienoksi herraksi, jolla oli komeat turkit\nyllään ja kultasankaiset, ikkunalasiset silmälasit nenällään. Hän oli\nsaksalaisten asioissa matkalla Viroon. \"Osulan\" Heiskanen kyyditsi\nhänet hevosella Simoon, mistä hän sitten nousi junaan. Muuan tällainen\nmatka lopuksi vei hänet, kuten tiedämme (\"Aseveljet I\", sivu 47),\nhirsipuuhun.\n\n[71] Perjantaina tammikuun 7. p:nä 1916 santarmit tulivatkin\ntiedustelemaan Eino Lehtoa tämän kotoa, mutta siellä ilmoitettiin, että\npoika oli keskiviikkona kadonnut ja ettei häntä oltu sen jälkeen nähty.\nMyöhemmin pidettiin kuvernööri af Enehjelmin vaatimuksesta\npoliisitutkinto, missä Eino Lehdon isää ja kauppias Miinalaa, jonka\npoika Hans Wilhelm myös oli lähtenyt Saksaan, kuulusteltiin.\n\n[72] Tornion kautta lähetettiin miehiä Kemistä usein. Silloin\ntavallisesti joku Kemin paikallisoppaista seurasi mukana Tornioon joko\nitse toimittaen miehet siellä rajan yli tai jättäen heidät\ntorniolaisten edelleen hoidettaviksi.\n\n[73] Konstaapeli _Juho Karppinen_, johon Linderoos täydellisesti\nluotti, sai määräyksen olla seuraamassa kotitarkastusta yhdessä\nLinderoosin kanssa. Poliisi _Simo Rimpiläinen_ taas oli määrätty\nvahtiin talon ulkopuolelle.\n\n[74] Minkälaisia kysymyksessäolevat miehet olivat, käy selville\nseuraavasta jääkärikapteeni Polónin tiedoituksesta: \"Tammikuun\npuolivälin tienoilla 1916 noustessani portaita Korkeavuorenkadun\n30:nnessä tapasin minua etsimässä olleen miehen, joka sanoi käyneensä\nKemin 'Osulassa', mutta eksyneensä joukosta, ja joka nyt pyysi uutta\nmatkarahaa tiedustellen, oliko tunnussana muuttunut. Annoin rahat ja\nohjeet sekä kehoitin häntä matkustamaan uudelleen.\" -- Samat miehet\nlienevät myös ilmiantaneet kapteeni Polónin isän varatuomari Edv.\nPolónin ja hänen veljensä.\n\n[75] Syksyllä 1924 hänet saavutti -- ystävien suureksi suruksi --\nodottamaton surma.\n\n[76] Juuri samana päivänä Pietilä oli mennyt Oulaisten\nkeuhkotautiparantolaan.\n\n[77] Ylikärpässä Hällfors teki matkasuunnitelmaansa muutoksen, päättäen\nmennä Kivaloiden yli Kuivas- ja Runkausjokia pitkin sen sijaan, että\nolisi kulkenut Alakärpän kautta.\n\n[78] Eräs Kuula-niminen pommari oli syyskuun 20. p:nä 1916 säikytellyt\nKemin venäläistä rajavartiostoa räjäyttäen sotaväen majoituspaikan\nluona kaksi pommia. Kts. \"Aseveljet I\", sivu 431.\n\n[79] Kysymys oli niistä suunnattomista sotatarvevarastoista, joita\nPohjois-Suomen kautta kuljetettiin.\n\n[80] Kaatui Oulun taistelussa.\n\n[81] Ruotsiin saavuttuaan Montell sai tietää, että hänen pakonsa\njälkeisen päivän aamuna eräs suomalainen etsivä ja muuan santarmi\nolivat käyneet häntä hakemassa. Kuultuaan talon emännältä, että Montell\noli jo edellisenä iltana laukku selässä lähtenyt hiihtämään ja ettei\nkukaan aavistanutkaan hänen matkansa määrää, nämä olivat palanneet\nsaman tien.\n\n[82] Erään entisen ruotsalaisen upseerin johtama hämäräperäinen\nräjähdysaineita mukanaan kuljettava joukko, jota sekä Ruotsin että\nNorjan viranomaiset ahdistelivat.\n\n[83] Winterin muistiinpanojen mukaan. Nimi ehkä tekaistu, koska sitä ei\nole \"jääkäriluettelossa\".\n\n[84] W. von Gerich (ent. kaartin luutnantti, nyk. Suomen armeijan\nmajuri, Ruotsissa tunnettu nimellä \"Rautenfels\") ollessaan Viipurin\nlääninvankilan johtajana vapautti valtiollisia vankeja, s.o. päästi ne\nkarkaamaan. M.m. hän vapautti varatuomari Leo Kyanderin, joka\nsaksalaismielisyytensä takia oli määrätty lähetettäväksi Irkutskiin.\nKesällä 1916 oli von Gerichin itsensäkin \"monien syntiensä tähden\"\npakko jättää Suomi sekä poistua Ruotsiin, missä hän palveli Suomen\nasiaa kuuluen sikäläiseen saksalaiseen meriesikuntaan.\n\n[85] Konsta Aspegrén.\n\n[86] Tapahtumasta on olemassa toinenkin toisinto. Sen mukaan Pietilä\noli jo ennättänyt asemalta kotiinsa ja istui juuri paitahihasillaan\nasuntonsa portailla harjaamassa junassa pölyttyneitä vaatteitaan, kun\nJämsen ilmestyi ja sanoi vain: \"Nyt!\" Silloin Pietilä heitti harjan\nmaahan, viskasi takin ylleen, hyppäsi aidan yli palosolaan, juoksi sitä\npitkin, hyppäsi Yrjönkadulle ja jatkoi kulkuaan palosolaa myöten\nIsoapuistokatua kohti, mistä käsin Linderoos häntä sitten puhutteli.\nTämäkin toisinto tuntuu varsin luontevalta, mutta koska insinööri\nPietilä ja viskaali Jämsen ovat kuolleet, ei sen tarkistamiseksi ole\nvoitu saada ensikäden tietoja.\n\n[87] Näistä suunnitelmista on seikkaperäisesti kerrottu \"Aseveljet\nI:ssä\", (3. painos) sivut 222-229.\n\n[88] Torsten Lindqvist (myöh. Apajalahti) otti osaa vapaussotaamme. Hän\nhaavoittui Tampereen valtauksessa kahdesti käsivarteen, ja kolmas kuula\nlävisti oikean keuhkon jääden vasemman lavan alle. Sairastettuaan\nkotonaan 10 päivää Lindqvist ennätti vielä Viipurinkin valtaukseen\nhaavoittuen siellä vaikeasti käsivarteen. Astuttuaan sittemmin takaisin\nrautatien palvelukseen hän kuoli lavantautiin Kemissä lokakuun 9. p:nä\n1920.\n\n[89] Syyskuun 20. p:nä 1916 Kemin sotilaskasarmin läheisyydessä\ntapahtunut kehnosti suunniteltu räjähdys. (Katso \"Aseveljet I\", sivu\n431)\n\n\n\n"]